[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGJr2p-f9oGL6iz14bRDLzF31wPe9t4DFsP9cUiHgWQQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1017,"Kruunu ja okaita","Trolle, Henrik af",1829,1886,"1017-trolle-henrik-af-kruunu-ja-okaita","1017__Trolle_Henrik_af__Kruunu_ja_okaita","Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta vuosina 1808-1809","romaani",[],[],"fi",1882,80093,542489,false,48935,[22,23],"Russo-Swedish War, 1808-1809 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Historical Novels","\"Kruunu ja okaita: Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta\" by H. af Trolle is a historical novel written in the late 19th century. The book explores the tumultuous period of the Finnish-Russian War from 1808 to 1809, centering on themes of heroism, honor, and patriotism amidst the backdrop of war. The narrative introduces key characters, including Lieutenant Taavetti Koiskinen and his son, Kaarlo Aukusti Koiskinen, as they navigate personal and national struggles against the larger context of conflict.  The opening of the novel sets the stage for its historical context, detailing the events leading up to the conflict and the political maneuvers of figures like Napoleon, Tsar Alexander, and Sweden's King Gustav IV. It introduces Lieutenant Koiskinen, a veteran soldier who has earned respect and honor through his bravery, as he grapples with the emotional weight of his son’s involvement in a plot that leads to betrayal against the king and the country. The narrative reveals the sorrow and honor entwined in Koiskinen's life as he faces the implications of his son's actions, aiming for redemption and the bittersweet reality of war. This initial section lays the foundation for a story rich in personal and historical drama, promising readers an engaging exploration of loyalty, conflict, and the quest for honor. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Pelkonen, Lauri",314,"Historiallinen romaani sijoittuu Suomen sotaan vuosina 1808–1809. Teos kuvaa sodan vaiheita, kuten Siikajoen ja Lapuan taisteluita, sek\u0004 niihin kytkeytyvi\u0004 romanttisia juonenk\u0004\u0004nteit\u0004 ja poliittisia vehkeilyj\u0004.","Henrik af Trollen 'Kruunu ja okaita' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1017. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KRUUNU JA OKAITA\n\nRomantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta vuosina 1808-1809\n\n\nKirj.\n\nH. af TROLLE\n\nSuomentanut Lauri P.\n\n\n\nHelsingissä 1886,\nG. W. Edlund'in kustannuksella.\n\nHelsingissä,\nJ. Simeliuksen perillisten kirjapainossa 1886.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nJohdanto\n\n     I. Maanpakolainen\n    II. Kasvot ikkunassa\n   III. Paras kaikista suosituslauseista\n    IV. Kaarlo XII nousee haudasta. Hän, joka kantoi kruunua\n     V. Neiti Brahelinnassa\n    VI. Kunnianpäivä Siikajoella\n   VII. Kullan voima. Vehkeilyjä\n  VIII. Kuninkaan korkeasti uskottu mies\n    IX. Sanansaattaja\n     X. Esteitä matkalla\n    XI. Yksi koristus Ruotsin kruunusta menetetään, mutta linjalaiva\n        ja rekatti valloittavat sen takaisin\n   XII. Näytelmä metsässä. Meteli leirissä\n  XIII. Lapua. Taas hän, joka kantoi kruunua\n   XIV. Mitä iloa vähäpätöiset leikkikalut voivat tässä maailmassa\n        saada aikoihin\n    XV. \"Styrbjörn\" ja \"Hjalmar.\" Taistelu yöllä\n   XVI. Kuinka Ranck täyttää lupauksensa kuninkaalle\n  XVII. Kaapparilaiva Cort Adeler. Gaubineau tekee testamenttinsa\n        ja jättää tämän murheenlaakson\n XVIII. Yksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on,\n        ett'ei kenkään ota kruunuasi\n   XIX. Ruotsalaisten \"tammivallien\" viimeinen taistelu merellä.\n        Juuttaa ja Oravainen. Ylös Pohjolaan\n    XX. Palkinto. Hyvitys ja sovinto. Döbelnin hyvästijättö.\n        Kruunu ja Okaita.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nKolmas liitto, jonka Napoleon oli hajoittanut Austerlitzissa, oli\nEnglannin herkenemättömän ahkeruuden kautta taas virvonnut ja\nvaikuttamassa. Murretun Itävallan sijaan oli Preussi taas astunut\nsotanäkymölle yhteydessä Wenäjän ja _Ruotsin_ kanssa. Sodan punainen\nliekki rasitti taasen Europan maita ja kansoja. Jenan, Auerstädtin\nja Hallen tappelutanterilla olivat Napoleon ja hänen marsalkkansa\nkaunistaneet itseänsä sodan verisillä seppeleillä. Blücher 10,000\nmiehen kansa oli pakotettu antautumaan. Samalla kertaa oli myöskin\nruotsalainen joukko kreivi Mörnerin johdolla saavuttanut saman\nkohtalon. Tämä joukko oli vihollisuuksien alkaessa lähtenyt ulos\nStralsundista, mennyt eteenpäin, mutta preussilaisten tappion jälkeen\ntaas vetäytynyt takaisin -- jo ennen Blücheriä -- ja kulkenut\nLyypekin kautta, mutta Bernadottelta kaarrettuna ja siten eroitettuna\nruotsalaisesta Pommerista oli sen täytynyt antautua. Tässä\ntilaisuudessa Bernadotte, sävyisällä käytöksellänsä vangitun Mörnerin\njoukon upseereja ja sotilaita kohtaan, hankki itsellensä ystäviä,\njotka sittemmin toimivat hänen hyväksensä Ruotsin perintöprinssiä\nvalitessa.\n\nWeichselin ja Niemenin luona oli voittoisa Napoleon murtanut Preussin\nsotavoiman, ja merkillisessä tappelussa Friedlannin luona sai hän\nyhtä loistavan voiton yhdistyneistä venäläisistä ja preussilaisista,\nkuin puolitoista vuotta ennemmin yhdistyneistä venäläisistä\nja itävaltalaisista Austerlitzin luona. Jäännökset lyödyistä\nsotajoukoista pakenivat Niemenin yli, joka oli rajana Preussin ja\nWenäjän välillä, odottaen rauhaa, jonka oli mahdotoin enää kauvemmin\nviipyä. Preussin kuningas Fredrik Wilhelmillä, joka vähän ennen\noli sitoutunut kaikin voimin jatkamaan sotaa, _kunnes Napoleon\nkokonaan tulisi ajetuksi Saksasta_, ei kaikista valtioistansa enää\nollut jälellä muuta, kuin tuo pieni Memelin linnoitus äärimäisellä\npohjoisella rajalla. Tähän tuli vielä, että tsaari Aleksanteri,\nkokonaan jätetty pulaan englantilaisilta ja siitä vihoissansa, ei\ntahtonut kauvemmin työskennellä liiton hyväksi. Harmissansa ehdotti\nhän sentähden Wenäjän ja Preussin puolesta aselevon; ja Napoleon\nhyväksyi sen mielellänsä, koska tarkoitus oli rauhanneuvottelujen\nalkuunpaneminen.\n\nNapoleon ja Aleksanteri olivat sopineet, että he persoonallisesti\nkeskustelisivat rauhasta ja sen seurauksista _Tilsitissä_, joka\nkaupunki sitä varten julistettiin rauhanalaiseksi. Näiden molempien\nkeisarien keskustelujen esineenä oli enemmän Europan valtiolliset\nasiat, joita he yhteisesti aikoivat johdattaa, kuin oikeat rauhan\nehdot. Tilsitissä jaettiin maailman hallinto läntisen ja itäisen\nkeisarin välillä. Aleksanteri kokonaan hurmaantui niistä toiveista,\njotka Napoleon kuvasi hänelle; hekumallisen naisen tavalla hän\nantoi helposti viekoitella itseänsä; ja siten tuli Tilsitissä\nmaailmaan se äpärälapsi, jota kutsuttiin _ranskalais-venäläiseksi\nystävyyden liitoksi!_ Maa, joka suurella vallankumouksellansa\ntärisytti maailmaa ja tuo itsevaltaisen hallituksen maa likistäisivät\ntoisiansa rintoihinsa. Tällainen luonnottomuus, kuinka viehättävältä\nse valtiolliselta kannalta näyttikin, ei voinut tulla kestäväksi;\nkeinotellusta veljellisyydestä täytyi ennemmin tahi myöhemmin syntyä\nkatkerin vihollisuus.\n\nPaitsi Tilsitin rauhan julkisia sopimuksia löytyi myös kaksi\n_salaista_ välipuhetta näiden kahden keisariystävän välillä. Ranska\nja Wenäjä näissä salaisissa välipuheissa sitoutuivat laajaan\nryntäys- ja puolustusliittoon, jonka päätarkoituksena ilmoitettiin\nolevan rauhan saaminen. Wenäjä välittäisi rauhan Ranskan, Englannin\nja Ruotsin välillä, Ranska Wenäjän ja Turkin välillä, jotka silloin\nolivat sodassa keskenänsä. Jos nämät koetukset menisivät turhaan,\nryhtyisivät liittovallat siihen, joka oikeastaan oli ollut koko\nkeskustelujen päämäärä, Wenäjä julistaisi sodan Englantia ja\n_Ruotsia_ vastaan, yhtyisi mannerkunnan-liittoon ja saisi siten ottaa\n_Suomen_ Ruotsilta ja Moldaun ja Walakian Turkilta, ehkäpä niin koko\nmaan aina Balkaniin asti, jota vastaan Ranska valloittaisi läntisen\nTurkinmaan. Sitäpaitse antoi Wenäjä Ranskalle vapauden menetellä\ntahtonsa mukaan Hispanian, Portugalin ja Maltan kanssa. Sanalla\nsanoen: Ranska antoi Wenäjälle itäisen ja Wenäjä Ranskalle läntisen\nEuropan altiiksi. Preussi vastusti tätä rauhaa, jonka kautta se\nmenetti melkein puolen alueestansa ja joutui siten, kuin myös sen\ntavan kautta, millä rauha oli saatu aikaan, aikakautensa syvimpään\nkurjuuteen.\n\nRuotsin kuningas Kustaa IV Adolf oli sillä välin yhtä katalasti,\nkuin Englantikin, hylännyt Wenäjän välitykset rauhasta Ranskan\nkanssa. Hän tahtoi kaikin voimin jatkaa sotaa Napoleonia vastaan,\nasettui siis sotajoukkonsa etupäähän Ruotsin Pommerissa ja odotti\nenglantilaisten apua, siten esiytyäksensä suurena sotaherrana. Mutta\nenglantilaiset jättivät hänet, samoin kuin muutkin liittolaisensa,\npulaan silloin kuin ne parhaiten toivoivat saavansa ei ainoastaan\nrahoja, vaan myöskin sotajoukkoja. Ministeri Portland kyllä\nteki suuria varustuksia, mutta ainoastaan ryöstöretkeä varten\nTanskaan, jonka kautta tämä maa vähintäkään aavistamatta näki\nKyöpenhaminan edustalla Englannin sotalaivaston, joka kuljetti\nmukanaan englantilaisen sotajoukon ja laski sen maalle Seelannissa;\ntämän jälkeen sotalaivasto pommitti Kyöpenhaminaa useita päiviä ja\npakoitti kaupungin päällikön sovintoon, jonka mukaan tanskalainen\nsotalaivasto, Kyöpenhaminan satama, kaikki asesäiliöt ja Kronborgin\nlinnoitus jätettiin englantilaisille, jotka veivät mukanansa\nEnglantiin kaiken sen saaliin, mikä voitiin kuljettaa.\n\nErfurtissa tehtiin uusi sopimus Napoleonin ja Aleksanterin\nvälillä, jossa muun muassa Wenäjälle uudelleen vakuutettiin\nSuomen valloittaminen. Tapaukset Tilsitissä ja Erfurtissa eivät\nsuinkaan olleet tuntemattomat Ruotsin kuninkaalle, mutta Kustaa\nAdolf yhtäkaikki kieltäytyi tekemästä rauhaa Ranskan kanssa ja\nkäymästä mannerkunnanliittoon. Wenäjä sentähden vuoden 1808 alussa\njulisti sodan sekä Englantia että Ruotsia vastaan ja Tanska\nkernaasti yhdistyi tähän sekä lähetti sen johdosta sotajoukkonsa\nNorjaan vehkeilemään Ruotsia vastaan. Ranska sitoutui sitä vastaan\nvartioimaan maata, jossa tarkoituksessa osa Bernadotten sotajoukkoa,\njohon muun muassa kuului hispanialainen joukko markiisi de la\nRomanan johdolla, asettui pohjois-Saksasta Juutinmaalle, Fyeniin ja\nSeelantiin.\n\nSellainen oli lyhyesti Europan ja meidän maamme valtiollinen asema\nsinä aikana, jolloin kertomuksemme alkaa. Olemme edeltäkäsin luoneet\ntämän pienen historiallisen katsahduksen, ett'ei lukija kertomuksen\naikana väsyisi siinä esiytyvien henkilöiden kohtaloiden ohessa liika\nuseihin historiallisiin selvityksiin.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nMaanpakolainen.\n\n\nNoin neljännes penikulmaa suomalais-venäläiseltä rajalta Kyminjoen\nläntisellä puolen oli yksinäinen tila, jonka omisti ja jossa\nasui luutnantti Taavetti Koiskinen. Tämä vanha sotilas-veteraani\noli erinomaisella kunnolla ottanut osaa sekä Hattupuolueen\nonnettomaan sotaan Suomessa 1741--1742, että myöskin tuohon paljon\nkunniakkaampaan Kustaa III:nen ja hänen vastustajansa, kavalan ja\nkunnianhimoisen Wenäjän Katarina II:sen väliseen sotaan.\n\nKoko Suomen sotaväessä oli Taavetti Koiskisen nimi tunnettu ja\narvossa pidetty. Ne melkein uskomattomat urhoollisuuden ja miehuuden\nnäytteet, joita hän joka tilaisuudessa osoitti, olivat hänen nimeensä\nliittäneet melkein satumaisen sankarikunnian. Sodan loputtua hän\nvakaasti hylkäsi sekä kaikki hänelle tarjotut armo-osoitukset ja\nylennykset, että vetäysi aivan vaatimattomana takaisin vähäiselle\ntilallensa Kyminjoen varrella, jatkaaksensa työtä isältänsä perityllä\nmaalla. Tämä verratoin omanvoitonpyytämättömyys yhä enemmin saattoi\nmaanmiehensä ihailemaan tätä harvinaista miestä ja tekemään hänen\nnimensä yhdeksi yleisemmin tunnetuksi Suomessa.\n\nVäärälän rauhan jälkeen ja ennen Suomen sotilaiden kotiin laskemista\noli kenraali Stedingk saanut tehtäväksensä kuninkaan puolesta jakaa\nSuomen sotaväen päällikkökunnalle ja miehistölle määrätyt tähdet ja\nkunniamerkit.\n\nTaavetti Koiskinen kuului Uudenmaan rakuunoihin, tuohon urhoolliseen\nrykmenttiin, jonka lipuissa luettiin muistorikkaat nimet: \"Narva,\nKlissov, Praaga, Gadebusch\" ja vuosiluvut \"1700, 1702, 1705 ja\n1712\". Rykmentti oli asettunut neliöön ja sen keskellä oli kenraali\nStedingk, esikuntansa ympäröimänä. Korkealla äänellä kutsui hän\nupseereista yhden toisensa perään ja kiinnitti heidän rintaansa\nkultamitalin eli miekanritariston tähden.\n\nVihdoin kuultiin kenraalin huutavan nimen: _Taavetti Koiskinen_.\n\nLuutnantti Koiskinen oli korkeakasvuinen mies, muutamia vuosia yli\nviidenkymmenen, tanakka vartaloinen kunnioitettavalla ulkomuodolla,\njalot kasvot avoimilla ja selvillä piirteillä. Hän astui kenraalin\nluo, jonka kädessä oli urhoollisuuden kultamitali ja miekanritariston\ntähti. \"Tässä on palkinto teille erinomaisesta urhoollisuudesta ja\nmiehuudesta\", lausui kenraali aikoen kiinnittää koristuksia Koiskisen\nrintaan. Tämä teki kieltävän liikkeen ja lausui: \"Herra kenraali! en\nvoi ottaa vastaan näitä armonosoituksia. Se on mielipiteitäni vastaan\nja niistä minä _en koskaan_ luovu.\"\n\nStedingkin kasvoille ilmaantui sekä kummastus että harmi. Avoimessa\nrintamassa hyljätä kuninkaan armonosoitus, kunnia, joka olisi\ntäyttänyt jokaisen sotilaan rinnan ylpeydellä ja ilolla, oli aivan\nkäsittämätöintä. Stedingk kiinnitti tutkivat silmänsä Koiskiseen,\njonka kasvot olivat aivan liikkumattomat, ja lausui sen jälkeen\ntuimalla äänellä:\n\n\"Kentiesi ette rakasta kuningastanne?\" --\n\n\"Kyllä, niin suuresti, kuin suomalainen sotilas voipi rakastaa,\nrakastan minäkin kuningastani ja isänmaatani\", vastasi Koiskinen\nniin kovasti, että se kuului kaikille läsnäoleville. \"Mutta\",\nlisäsi hän, \"sotilaan veren ja urhoollisuuden arvostelen minä\nkalliimmaksi, kuin että hän todistukseksi siitä kantaisi kultaista\nlanttia eli tähden muotoon tehtyä loistavaa lasipalaista. Jokaisen\nkansalaisen välttämätöin velvollisuus on täyttää tehtävänsä, olkoon\nhän toimeltaan sotilas eli mikä hyvänsä. Kansalaisteni kunnioitus ja\nmyönnytys on korkein palkintoni, omantuntoni todistus siitä, että\nolen menetellyt oikein, on tuomioistuin, johon minä vetoon.\"\n\nKenraali katseli Koiskista melkein kunnioituksella. Vaikka\nhänellä oli aivan toisellaiset mielipiteet kuninkaallisista\narmonosoituksista, ei hän kumminkaan voinut salata kummastustaan\ntästä miehestä. Hän lausui muutamia ystävällisiä jäähyväissanoja\nKoiskiselle ja, annettuaan joukkojen kulkea ohitsensa, ratsasti hän\npois upseeriensa kanssa.\n\nTämä tapahtui harjoituskentällä Porvoon lähellä.\n\nKun Koiskinen tuli asuntoonsa Porvoossa, istui hän kirjoittamaan\neronhakemusta. Nyt oli sota loppunut eikä hän tahtonut kauvemmin\nviipyä rykmentissä. Hän halusi päästä yksinäiselämän rauhaan. Hirveä\nsuru rasitti tuon jalon miehen sydäntä, suru niin suuri, että se\nvaati koko hänen sielunsa ja lujan tahtonsa voimat, estääkseen\nhäntä vaipumasta maahan ja musertumasta sen kuorman alle, joka\nhäntä vaivasi. Sodan hurjat ottelut ja alituisesti vaihettelevat\nkohtalot olivat olleet poistava ja lievittävä lääke siihen suureen\nonnettomuuteen, joka oli häntä kohdannut. Nyt ei ollut enää tuota\nhänelle niin terveellistä työskentelemistä ja se näyttikin jo\nvaikuttavan häneen.\n\nPäänsä nojautui raskaasti oikeata kättä vastaan, jonka kyynäspää\ntuki pöytään. Samalla hänen silmänsä tuijottivat edessänsä olevaan\npaperiin, johon hän juuri oli kirjoittanut eronhakemuksensa. Hän\nhuokasi raskaasti, kaksi suurta kyyneltä vierähti silmistänsä ja\nvaluivat poskille.\n\n\"Mitä sanon minä vaimolleni, Marialle, kun hän näkee minun yksin\npalaavan ja kysyy _häntä_\", puhui Koiskinen itseksensä. \"Sodan alussa\njätimme yht'aikaa kodon. Hän oli täynnä miehuutta ja toivoa ja sydän\ntäytettynä palavalla isänmaan-rakkaudella. Anjalan-liitto, johon\nhän otti osaa, teki hänestä maansa ja kuninkaansa pettäjän. Hänen\nrakkautensa Jägerhornin tyttäreen sai hänet näihin salahankkeisiin.\nHän on nyt kuolemaan tuomittu, vanki, ja kohta minulla ei enää ole --\n_poikaa_!\"\n\nHän istui liikkumatonna paikallansa. Hän ei huomannut, että päivä\nenemmän ja enemmän laskeusi ja ilta alkoi levittää varjojaan.\nJumaloidun poikansa, tuon miehuullisen ja uhkean nuorukaisen\nkuva kangasti lakkaamatta hänen silmissänsä ja hänelle oli aivan\nmahdotointa karkoittaa niistä tuota, samalla armasta ja surullista\nkuvaa.\n\n\"Jumalani\", mumisi hän, \"kavaltaja, kuolemaan tuomittu, häväisty!\nTämä. on liian suuri kärsimys isän sydämelle! Suruni musertavat minut\nmaahan!\"\n\nMies-raukka oli oikeassa. Kaarlo Aukusti Koiskinen, hänen ainoa\npoikansa, oli kunnialla läpikäynyt Haapaniemen kadettikoulun ja,\nsuoritettuaan upseeritutkinnon, tullut vänrikiksi porilaisten\nrykmenttiin, jonka päällikkönä silloin oli evesti von Otter. Nuoren\nvänrikin kaunis ja miehekäs näkö, hänen tietonsa ja taitavuutensa\nsotaisissa leikeissä, hänen avoin luonteensa ja suora käytöksensä\nvoittivat kohta niinhyvin esimiesten kuin kumppanienkin kunnioituksen\nja ystävyyden. Tälle nuorelle sotilaalle ennustettiin loistavaa ja\nkunniakasta tulevaisuutta, jota ei minkään näyttänyt vastustavankaan.\n\nNuori upseeri oli asetettu majuri Jägerhornin komppaniaan ja hänen\najutantiksensa. Sentähden tuli nuori Koiskinen usein ja pitkät ajat\noleskelemaan majurin puustellilla lähellä Turkua ja seurustelemaan\nhänen perheessänsä. Muiden lapsien joukossa oli Jägerhornilla kaksi\ntytärtä. Vanhin, Katariina Jägerhorn, oli erinomaisen kaunis ja\nälykäs nainen. Hän oli hyvälahjainen ja oppinut, jota siihen aikaan\nei monesta Suomen naisesta voinut sanoa, sillä niiden kasvatus oli\nhyvin yksinkertainen ja supistui pää-asiallisesti taloudellisiin\ntehtäviin.\n\nMutta nuori neiti oli luonteeltaan hyvin ylpeä, kunnianhimoinen ja\nvallanhaluinen. Nämät ominaisuudet tekivät hänestä isän lemmikin,\njoka hänen luonteessaan näki oman kuvansa. Hän puheli usein ja\nmielellään tyttärensä kanssa valtiollisista asioista ja ihmetteli\nhänen terävää järkeänsä ja sattuvaa huomaamiskykyänsä.\n\nJägerhorn oli useiden Ruotsin ja Suomen aatelismiesten tavalla\npalvellut ranskalaisessa sotaväessä ja tuonut sieltä mukanaan\njoukon vapaamielisiä aatteita, sekä valtiollisissa että\nyhteiskunnallisissakin asioissa. Kustaa III:nen vallankumous\nja säätyhallituksen hävittäminen erittäinkin herättivät heidän\nkatkeruutensa, joka pääsi valloilleen niissä salaisissa eli\nsuljetuissa seuroissa, jotka tähän aikaan olivat tavalliset koko\nEuropassa. Myöskin Suomi, vaikka oli syrjässä europalaisesta\naatevirrasta, sai tässä suhteessa kokea ajan hengen vaikutusta ja\nkaikki ajan haaveilemiset saivat eteviä edustajia Suomenkin miesten\njoukossa. Valtiollinen vastapuolue muodostui pian Suomessa; tähän\nyhdistettiin erityinen kansallinen pyrintö, jolla ei ollut vähempi\ntarkoitus, kuin Suomen itsenäisyys Ruotsin rinnalla, eli sen\neroittaminen Ruotsin vallan alaisuudesta. Hankkeen päämiehenä oli\nkuninkaasen ja vallankumoukseen tyytymätöin Yrjö Mauno Sprengtporten.\nHäneen liittyi joukko, etupäässä aateliin ja sotilassäätyyn kuuluvia\nhenkilöitä ja niiden joukossa mainioiksi tulivat varsinkin vapaaherra\nRobert Wilhelmi de Geer, majuri Juhana Antero Jägerhorn, majuri\nKaarlo Henrik Klick ja evesti Juhana Hästesko Muolan suvusta. Heillä\noli joukko salajuonia, mutta niiden toimeenpanemisen tapa ei ollut\nvielä selvillä edes päämiehelläkään. Sen verran oli kumminkin saatu\nselville, että Wenäjän avulla Suomen eroittaminen Ruotsista oli\ntapahtuva ja tätä valmistaakseen matkusti Sprengtporten Wenäjälle\nsopimusta hieromaan.\n\nNuori Koiskinen tuli kohta neiti Jägerhornin innokkaimmaksi\nihailijaksi ja tämä kaunis nainen piti hänen pian orjallisimpana\nrakastajanansa. Koiskisen tunne oli syvä ja totinen. Tulinen\nluonteeltansa, helposti viekoteltu ihailemiseen, mieltynyt hänen\nkukoistavaan kauneuteensa ja rakastettaviin ominaisuuksiinsa,\nantautui hän nuoruuden koko innolla taipumukseen, joka oli tuottava\nhänelle niin onnettomat seuraukset. Aatelittoman ja köyhän upseerin\nihastusta hänen tyttäreensä ei ylpeä Jägerhorn katsonut erittäin\nsuotuisilla silmillä, mutta hän ajatteli, että nuorukaisessa hän\nhelposti saisi hyödyllisen ja sokean aseen puolueensa kumous-asialle,\nhän salasi mitä näki ja antoi asiain mennä menoaan, miettien näin:\nkun aika tulee, niin hän kyllä keinon keksii tämän rakkauden unelman\nlopettamiseen.\n\nMitä kauniiseen neitiin tulee, niin ei hänellä pää-asiassa ollut\nmitään lämpimämpää tunnetta rakastajaansa kohtaan. Olemme jo\nmaininneet hänen taipumuksensa olleen kunnianhimoisuuden ja\nvallanhaluisuuden. Hän oli mieltynyt nuoren upseerin käytökseen ja\nkun upseerilla myös oli tietoja ja hyvä pää, niin oli neiti huvitettu\nhänen seurustelemisestansa. Hänen tuumailunsa menivät paljon\nkorkeammalle, kuin elämänsä yhdistämiseen köyhän vänrikin kanssa,\njolla ei ollut mitään toiveita pikaisemmasta arvossa ylenemisestä.\nJos kumouspuolueen, johon hänen isänsä kuului, aikeet onnistuisivat,\ntulisi hän, puolueen yhden päämiehen tytär, varmaankin rikkaasen ja\nloistavaan avioliittoon ja hallitsiattareksi kodossa, jossa rikkaus\nja nautinnot eivät tulisi puuttumaan. Koiskista kohtaan oli hän\nkuitenkin hellä ja lempeä. Hän lumosi upseerin täydellisesti ja tiesi\nestää jokaisen selityksen, joka voisi saattaa Koiskisen tunnustamaan\nrakkautensa.\n\nKoiskinen tuli vähitellen täydellisesti Sprengtportenin puolueen\npyrinnön ja aikeitten perille. Alussa hän kauhistui niitä\nrikoksellisia hankkeita, joita hänelle esiteltiin, mutta niin\ntaitavasti esitettiin asiat hänelle, että hän lopulta epäilyksettä\nantautui innolla esillä oleviin petollisiin salahankkeihin. Jägerhorn\ntyttärineen pelasivat tässä työskenteleviä osia ja ymmärsivät\nloistavilla uskottelemisilla kokonaan hänessä tukehduttaa isänmaan\nrakkauden, velvollisuuden ja kunnian tunnon ja tekivät hänen sillä\ntavoin petturiksi.\n\nSota alkoi. Kenraali Armfelt vei Anjalassa suurimman osan Suomen\nsotaväestä rajan yli ja tuli parin päivän kulkemisen perästä\nHusulaan. Nyt tuli toimeen kau'an hankittu petos. Husulan sotajoukon\nupseerit, joiden joukossa nuori Koiskinenkin, kieltäysivät menemästä\nvihollista vastaan. He kehottivat kuningasta rauhan tekoon ja\nselittivät, että sota oli peruslakia vastaan. Jägerhorn ja upseerit\nkokoontuivat Armfeltin telttaan ja päättivät koko Suomen sotaväen\nnimessä hieroa rauhaa Wenäjän hallituksen kanssa. He sepittivät\nkirjoituksen keisarinnalle, jossa selvittivät, että sekä Ruotsin\nmutta varsinkin Suomen toivo oli jäädä pysyväiseen sovintoon ja\nrauhaan Wenäjän valtakunnan kanssa, ja tämän kirjoituksen kanssa\nmatkusti Jägerhorn Pietariin. Päätettiin myöskin vangita kuningas,\nmutta Kustaa, saatuaan tiedon vaarasta, kiiruhti Ruotsiin,\nkokosi säädyt ja kutsui Daalalaiset avuksensa. Tanskalaisten\nhyökkäys pelasti hänet, yleinen mieli kääntyi hänen puolellensa;\nAnjalan-liitto kaikkine pyrintöineen meni myttyyn. Useimmat\nAnjalan-liiton päämiehistä otettiin kiinni. Jägerhorn, joka oleskeli\ntilallansa Brahenlinnassa, onnistui pakenemaan Pietariin. Klick,\nGlansenstjerna ja Ladau menivät samaa tietä. Heistä voipi sanoa, että\nhe onnistuivat pakenemaan kreivin ajoissa. Armfelt, Hästesko, von\nOtter ja joukko upseereja pantiin Turun linnaan. Koiskinen ja hänen\nkanssaan suuri joukko salaliittolaisia vietiin Wiaporiin odottamaan\ntuomiotansa.\n\nEpätoivossa poikansa häpeällisestä käytöksestä oli isä raukka\netsinyt kuolemaa taistelutantereella, päästäksensä siitä häpeästä ja\nhäväistyksestä, jonka poika oli kiinnittänyt hänen nimeensä. Kun hän\nvoitti sankarin seppeleen, ei kukaan voinut aavistaa, että hän oli\nsyöksynyt tuimimpaan taisteluun, saadaksensa joko tappavan iskun eli\nkuolettavan kuulan. Hän oli haavoitettu useita kertoja, mutta henki\nkumminkin jäi jälelle. Ei koskaan kuultu hänen mainitsevan poikansa\nnimeä. Hänen syvää suruansa, joka täytti sydämensä, aavistettiin.\nSiinä oli haava, joka vuosi aina ja jonka ainoastaan aika voi\nparantaa. --\n\nKoiskisen herätessä surullisista mietinnöistänsä oli päivä jo aikoja\nsitte mennyt mailleen ja puolipimeä vallitsi huoneessa.\n\nHän nousi ylös ja lausui:\n\n\"Huomenna matkustan minä kotia. _Yksin_ tulen minä taas vaimoni luo\nantamaan tietoa siitä kauheasta tapahtumasta. Yhdessä kärsimme ja\nunhotamme että meillä on ollut -- poika.\"\n\n\"Joka polvillansa rukoilee teiltä anteeksi, poika, joka on syvästi\nrikkonut, vaan tulee korvaamaan erehdyksensä ja luomaan itsellensä\nuuden, kunniallisen nimen, jos vaan te, hänen isänsä, ette sysää\nhäntä luotanne.\"\n\nKoiskinen vaaleni. Hän tunsi samalla sanomattoman ilon ja katkeran\nsurun. Melkein keskellä huonetta oli polvillansa musta varjo. Se\noli mies, joka ojensi käsiänsä häntä kohden. Puhujan ääni oli\nrukoileva, surullinen ja hyvin alakuloinen. Koiskinen tunsi kadotetun\npoikansa äänen. Jonkun aikaa taisteli hänessä suomalaisen sotilaan\nvelvollisuuden ja isänmaanrakkauden tunne isän sydämen hellän,\nsovittavan äänen kanssa. Huutaisiko hän: \"mene pois minun näkyvistäni\nsinä Suomen kunniaton poika, sinä isänmaasi ja kuninkaasi pettäjä\".\nEli säälien hänen nuoruuttansa ja ottamalla huomioon näitä suhteita,\njotka saivat _hänen_ luopumaan velvollisuuden ja kunnian käskystä,\nsanoisiko hän: \"Minä annan sinulle anteeksi, enkä tahdo tuomita\nsinua. Antakoon Jumala ja maasi sinulle anteeksi.\"\n\nPolvillaan oleva rikoksellinen huokasi raskaasti. Hän itki ja hänen\nruumiinsa värisi katumuksesta ja tuskasta.\n\n\"Puhukaa isä, säälikää minua\", rukoili hän vapisevalla äänellä.\n\n\"Mitä varten olet sinä täällä?\" kysyi Koiskinen.\n\n\"Minä olen saanut tuomioni\", vastasi nuori mies.\n\n\"Ja se kuuluu?\"\n\n\"Sota-oikeus tuomitsi minut kuolemaan, vaan kuningas lievensi\ntuomioni _ikuiseksi maanpakolaisuudeksi_.\"\n\n\"Pyysitkö sinä tätä armoa?\"\n\n\"En isäni, minä toivoin kuolemaa, saadakseni siten lopun elämälleni,\njoka on minulle rasitukseksi. Rykmenttini rintamassa riisti piiskuri\nulkonaiset upseeriarvoni merkit. Senjälkeen käskettiin minut menemään\nja kahdeksan päivän sisään jättämään Suomi, muuten menetän henkeni.\"\n\n\"Minun poikani, minun onneton poikani\", huusi Koiskinen... \"Sinä olet\ntullut ankarasti, mutta oikein rangaistuksi. Tule minun syliini! En\ntahdo lisätä kärsimyksiäsi. Onneton, erehtynyt, olkoon Jumala sinulle\narmollinen!\"\n\nNuorukainen syöksi ylös. Ilosta huudahtaen vaipui hän isänsä\nrinnoille. Heidän kyyneleensä tapasivat toisensa. Se oli liikuttava\nnäky.\n\n\"Meidän pitää matkustaa heti\", lausui vanhempi Koiskinen. \"Jo tänä\nyönä lähdemme matkalle kotia. Meidän pitää; kiiruhtaa äitisi luo,\njosta sinun kohta pitää erota. Milloin lankesi tuomiosi?\"\n\n\"Kaksi päivää sitte.\"\n\n\"Siis jääpi meille vaan kuusi päivää, jonka saamme olla yhdessä.\nKaksi vuorokautta menee matkalla ennenkun olemme kotona. Siten\njääpi meille ainoastaan neljä päivää, jonka saamme viettää yhdessä\nja valmistella eroa varten. Minä käsken Svärdin ostamaan sinulle\nhevosen. Otamme mukaamme niin vähän tavaraa kuin mahdollista. Kuta\npikemmin pääsemme täältä sen parempi\".\n\nKoiskisen kutsumuksesta tuli sisään hänen monivuotinen, uskollinen\npalveliansa, rakuuna Svärd. Koiskinen antoi hänelle rahat ja Svärd\nonnistuikin saamaan ostaa vahvan ja hyvän hevosen. Valmistukset\nmatkaa varten olivat pian tehdyt ja heti puolen yön jälkeen jätti\nKoiskinen, hänen poikansa ja rakuuna Porvoon ja matkustivat\npohjoiseen, Pernajaan päin. Svärd tunsi mukana seuraavassa\nratsastajassa nuoren Koiskisen, vaikk'ei ollut tietävinään, kuka hän\noli. Rehellinen palvelija huomasi heti, että jotakin oli tapahtunut.\nHän pysyi sentähden jonkun matkan päässä seurueestansa, että isä ja\npoika saisivat häiritsemättä puhella keskenänsä.\n\nJo kello kaksi aamulla alkoi päivä valjeta. Tähän aikaan olivat\nmatkustavaiset tulleet metsäiseen maisemaan. Tie oli tässä niin\nkaita, että tuskin kaksi henkilöä voi ratsastaa rinnatusten.\nKoiskinen katseli poikaansa. Solakka ja korkea vartalo oli sama kuin\nennenkin, vaan kasvot olivat vaaleat ja niissä näkyi vielä merkkejä\nkärsimyksistä ja sieluntaisteluista. Otsassa näkyi kaksi syvää\njuovaa ja katse noista mustista silmistä oli synkkä ja totinen. Tuo\nmuinoin hymyilevä ja nuoruuden terve muoto oli vankeudessa kokonaan\nmuuttunut. Vaikka hän oli vaan jonkun vuoden yli kahdenkymmenen,\nnäytti hän neljänkymmenen vuoden mieheltä, niin paljon oli hän\nvanhentunut. --\n\nKoiskinen huokasi raskaasti. Pojan muuttunut näkö koski syvälle hänen\nsydämeensä. Hänen epävarma tulevaisuutensa teki isän rauhattomaksi.\nMissä vieraassa maassa oli hän löytävä rauhamajan? Hän oli kasvatettu\nainoastaan sotilaaksi. Sodan liekki paloi Europassa, eikä tälle\nnuorelle miehelle luultavasti ollut vaikea päästä sotamieheksi.\nKäsiä, jotka osasivat käyttää miekkaa, tarvittiin kaikkialla;\nurhoolliselta ja lahjakkaalta upseerilta ei ollut tulevaisuus\nhävinnyt.\n\nÄkkiä keskeytti Koiskinen äänettömyyden.\n\n\"Minulla on yksi kysymys tehtävä sinulle\", lausui hän pojalle, \"johon\nminä toivon sinun suoraan vastaavan.\"\n\n\"Kysykää, isäni, ja te tulette tietämään totuuden\".\n\n\"Oletko käynyt Brahelinnassa, sitte kun jätit Wiaporin?\"\n\nVahva puna ilmaantui nuoren miehen poskille. Brahelinna oli\nJägerhornin perheen perintötila ja se paikka, missä Katariina\nJägerhorn asui äitinsä ja sisarensa kanssa.\n\n\"Olen, isäni, minä pistäysin siellä\", vastasi nuori mies matalalla\näänellä. \"Rakkauteni neiti Jägerhorniin ei ole vähentynyt\nsaavuttamani kohtalon tähden. Minä tahdoin vielä kerran nähdä häntä\nja lausua hänelle jäähyväiseni ikipäiviksi.\"\n\n\"Ja miten otti hän sinut vastaan?\" kysyi isä ja katsoi terävästi\npojan kasvoihin.\n\n\"Hän oli sairas, eikä voinut vastaanottaa minua. Minä lähetin hänelle\ntervehdykseni ja jätin talon\".\n\n\"Etkö luule, että tämä sairaus oli vaan teeskennelty anteeksi anomus,\nvälttääksensä tavata sinua?\" kysyi Koiskinen. \"Kun sydän on otettu\nhedelmästä, viskataan kuori pois. Sinä et enää voinut olla miksikään\nhyödyksi ja sentähden ei sinusta tahdottu tietää mitään. Sinä olet\nalusta loppuun asti tullut petetyksi. He ovat käyttäneet sinua aseena\naikeissansa ja sinun rakkautesi oli heille hyvään tarpeesen\".\n\n\"Minä en voi tuomita samoin, sillä minulla ei ole mitään todistuksia,\nettä asia niin olisi\", vastasi nuori mies painavasti. \"Neiti\nJägerhornin luonteessa en ole tavannut mitään kavaluutta. Hän ei ole\nkoskaan sanonut rakastavansa minua ja sentähden en minä ole tullut\nhäneltä petetyksi. Mutta teidän luvallanne, isäni, jättäkäämme tämä\naine, joka ainoastaan tekee meidät molemmat liikutetuiksi.\"\n\n\"Hän on kokonaan erehdyksessä\", ajatteli vanhempi Koiskinen,\n\"mutta ei maksa vaivaa avata hänen silmiänsä,\" Sen jälkeen\nsanoi hän: \"Kuinka ai'ot asettaa matkasi ja mitä olet päättänyt\ntulevaisuudestasi?\"\n\n\"Wenäjän kautta menen minä Ranskaan, päästäkseni johonkuhun\nranskalaiseen sotajoukkoon. Se maa on aina ollut Ruotsin liittolainen\nja sentähden pidän minäkin siitä. Ranskan lippujen alla tahdon etsiä\nkuolemaa tappelutantereella.\" \"Minä hyväksyn Ranskaan menon aikeesi\",\nvastasi Koiskinen, \"mutta minkätähden tahdot juuri _etsiä_ kuolemaa,\nkun sinulle olisi paljon kunniallisempaa korvata menetetty työsi ja\nhankkia itsellesi kunniallinen nimi. En sillä tahdo sanoa, että sinun\npitäisi paeta vaaraa. Mutta se, joka etsii kuolemaa, on itse-murhaaja\nja häpäisee arkana raukkana miehen, jolla kyllä oli miehuutta rikkoa,\nmutta puuttuu silloin miehuutta, kun hänen pitäisi elää ja korvata\nsen mitä oli rikkonut.\"\n\n\"Minä olen haaksirikkoinen, jolla nykyjään ei ole varmaa kantaa,\njohon voisin kiinnittyä\", vastasi nuori Koiskinen synkeän muotoisena.\n\"Kaikki on mustaa ympärilläni ja sentähden ei pidä niin tarkoin\npunnita sanojani. Kenties sodan hälinässä ja koettelevassa,\nvaihettelevassa leirielämässä saan takaisin toimintakykyni ja\nvoimani. Olkaa kumminkin vakuutettu, isäni, että tulen toimimaan\nteille kelpaavasti. Minkä hetki on rikkonut, saapi usein koko ikä\nsovittaa, ja minun tarkoitukseni on kerran voittaa sovinto ja\nanteeksi antamus siitä, mitä nyt olen rikkonut.\"\n\n\"Kaikkivaltias Jumala vahvistakoon sinua päätöksessäsi\", vastasi\nisä. \"Tämä toivo vaikuttaa, että jonkunlaisella miehuudella voin\nkantaa suruani. Muutamia päiviä sitte oli minulle kirje äidiltäsi.\nSerkkusi, nuori Tiainen, oli ollut käymässä hänen luonansa. Hän\non nyt hyvinvoipa talonpoika ja on ruvennut isänsä tilalle tuolla\nKarjalassa. Hän kuuluu olevan kelpo nuorimies ja oivallinen\nmetsästäjä. Tämä Tiaisen suku on erinomaista kansaa, sinun äitisi on\nparas todistus siitä.\"\n\n\"Minun rakas äitini, jota minä rakastan kaikesta sydämestäni\", sanoi\nnuori mies lämpimällä äänellä. \"Suojelkoon Jumala hänen päiviänsä!\"\n\nTuli hetken äänettömyys, jolloin maanpakolaisen silmät katselivat\nseutua. Oli tultu viljavaan ja kauniisen Elimäen jokilaaksoon\nrehottavine nurmineen ja rikkaine peltoineen, joita idässä ja\nlännessä ympäröi tuuheat majesteetilliset havumetsät. Nämät\nmuodostavat miellyttävän ja kuvaavan reunuksen noille monille\nluonnonnäkymöille, joita Suomessa löytyy. Pienten lintujen\nviserrykseen sekoittui oravan ja metson kurrutus. Karja söi rehevillä\nniityillä, samalla kun joen surullinen lirinä täytti mielen\nsynkkämielisillä katselmuksilla.\n\n\"Oi, minun kaunis, ihana synnyinmaani, missä on sinun vertaistasi\nmaailmassa?\" huudahti nuori Koiskinen hurmaantuneena. \"Ei koskaan\nenää loista minun silmäni ihastuneina sinun järviesi, laaksojesi,\nvuoriesi ja virtojesi näkemisestä. Ei koskaan enää minun korvani\nkuule kantelen säveleitä ja lauluja 'Luonnottarista', 'Kalevalan\nsankareista', 'Ilmarisesta', joka 'taivon kantta takoi', ja\n'Wäinämöisestä', joka loi maan tuhansine järvineen, niemineen,\nsaarineen, puineen ja kasvineen. Kaikki on kadotettu paitse --\nmuisto.\"\n\n\"Ja tämän maan, tämän sanomattoman rakkaan Suomenmaan tahdoit\nsinä antaa palkinnoksi, saaliiksi ja ryöstettäväksi meidän\nperintövihollisellemme Wenäjälle\", lausui vanhempi Koiskinen, joka\nei voinut unhottaa poikansa tekoa. \"Tämän maan tahdoit sinä nähdä\npoljettuna ja ryöstettynä villeiltä kasakoilta ja venäläisiltä.\nVerelläni olen koettanut pestä sen epäkunnian ja häpeän, jonka olet\nkiinittänyt nimeemme. Petturin isäksi kutsutaan minua kuolinpäivään\nasti, oi, mikä katkera kohtalo!\"\n\n\"Isäni, ole armollinen minulle, sinun surusi, sinun syytöksesi\nmurtavat, tekevät minut kykenemättömäksi\", huudahti nuori mies.\n\"Sentähden armahda minua ja älä puhu enempää siten.\"\n\n\"Se oli suruni viimeinen hyökkäys, sinä et kuule minun enää\nvalittavan\", vastasi isä. \"Tästälähin kätken ajatukseni sydämeeni.\nTaistelu on taisteltu, minä olen mies ja voin kantaa kohtaloni.\"\n\nPuolenpäivän aikaan levättiin eräässä talonpoikaisessa talossa ja\nsyötettiin hevosia. Koko yö jatkettiin ratsastusta ja seuraavan\npäivän iltana näkyi eräältä mäeltä, miten Kyminjoki laskeuvan\nauringon säteissä huuhtoi laineitaan. Joen läntisellä rannalla näkyi\nyksinäinen talo tuuhean metsän ympäröimänä. Vanhempi Koiskinen\nosoitti kädellään pitkää, punaseksi maalattua kartanoa.\n\n\"_Meidän kotomme_!\" huudahti hän. \"Se on Pulkin tila. Tunnetko vielä?\"\n\nKysymyksen teki hän pojallensa, jonka silmät vettyivät kyynelistä.\n\n\"Tunnen, tunnen, se on minun rakas lapsuuden kotoni\", sanoi hän\nliikutetulla äänellä. \"Minä ikävöin sinne, kuten haavotettu lintu\npesäänsä.\"\n\nRatsastettiin edelleen mäkeä alaspäin ja kohta oltiin talossa.\nSuuri mustanruskea koira syöksyi haukkuen heitä vastaan. Hänen\nviisaat silmänsä katsoivat hetkisen matkustavaisia, jonka jälkeen se\nraivosalla ilolla ulvoen kiiruhti tervehtämään isäntäänsä ja hänen\npoikaansa tervetulleiksi.\n\n\"Ukko, poikaseni, no niin, kiitos sinulle, se oli sievästi\", lausui\nKoiskinen koiralle, vastatessansa hänen hyväilyjään... \"Kiiruhda nyt\nemäntäsi luo ja sano, että olemme täällä. Mene! Paikalla.\"\n\nKoira ymmärsi käskyn ja kiiruhti huoneesen. Kohta senjälkeen tuli se\ntakaisin ja seurassaan oli korkeakasvuinen, keski-ikäinen nainen,\njolla oli päässä valkoisesta vaatteesta tehty n.k. tykkimyssy ja\ntumman musta kaulaan asti ulettuva lenninki päällä. Se oli Maria\nKoiskinen. Hänen raittiit, punottavat poskensa osoittivat terveyttä,\nkorkea vartalonsa kykyä ja voimaa. Katse hänen suurista, sinisistä\nsilmistänsä oli lempeä ja suloinen, koko hänen olentonsa viehättävä,\nniin että tunsi itsensä erinomaisella tavalla häneen vedetyksi.\n\nIlosta huudahtaen hän syleili ja suuteli ensin miestänsä ja sitte\npoikaansa.\n\n\"Kuinka rakas on hämmästykseni, kun näen teidän molempien yht'aikaa\npalaavan kotia\", lausui hän punehtuen ilosta. \"Sota on loppunut ja\nterveenä olette, Jumalan kiitos, pääsneet sieltä. Mutta sinä, rakas\npoikani, näytät kalvakolta ja kärsineeltä. Oletko ollut sairas eli\nmikä vaivaa sinua?\"\n\n\"Arvaat oikein, äitini, terveyteni ei ole ollut oikein hyvä\", vastasi\nnuori Koiskinen.\n\nMentiin huoneesen ja vähän ajan perästä oli perhe kokoontunut\noivallisen illallispöydän ympärille.\n\n\"No kuinka kau'an saan pitää teitä kotona?\" kysyi rouva Koiskinen\ntarjotessansa ruokaa nälkäisille vieraillensa. \"Nyt on rauha päätetty\nja luultavasti saapi sotaväki pitemmän lepoajan.\"\n\n\"Minä olen ainiaaksi jättänyt palveluksen ja minua saat pitää\nniinkau'an kuin kuolema sallii\", vastasi vanhempi Koiskinen\nteeskennellyllä iloisuudella. \"Mitä tulee Kaarlo Aukustiin, niin\nhänen virkalomansa kestää vaan neljä päivää. Hän on saanut käskyn\nmennä Ranskan sotaväkeen, tutkiaksensa sotaa. Se on kunniakas tehtävä\nja suureksi hyödyksi hänen tulevaisuudellensa.\"\n\nNuori mies loi kiittävän silmäyksen isäänsä.\n\n\"Siis tulee taas sinun henkesi vaaraan ja minä saan kärsiä\nrauhattomuutta ja tuskaa sinun tähtesi\", lausui äiti. \"Mutta,\ntapahtukoon Jumalan tahto! Juuri loppuneen sodan ajalla olen saanut\nrukoilla isän ja pojan edestä. Nyt saan miettiä ainoastaan yhden\nelämää, mutta se onkin ainoan poikani.\"\n\nEn tahdo väsyttää lukijaa kertomalla niitä keskusteluja, mitä\nnäiden neljän päivän kuluessa Pulkin perheen kesken pidettiin.\nVanhempi Koiskinen ei lausunut sanaakaan, joka olisi antanut aihetta\nhänen vaimollensa epäilemään pojan matkan oikeata syytä. Isä ja\npoika pitivät keskenänsä pitkiä keskusteluja. Ranskan sotajoukot\nolivat Italiassa ja Saksassa. He päättivät, että pojan oli parempi\nmatkustaa Wenäjän kautta, vaikka sieltä oli ei ainoastaan pitempi\nvaan myös hankalampi, kuin jos hän menisi johonkuhun Suomen satamaan\nja koettaisi meritse päästä Saksaan. Maanpakolainen tahtoi häpeän\ntähden välttää yhdistymistä maanmiestensä kanssa. Suuri ja yleinen\noli asujanten viha Anjalanmiehiä vastaan. Talonpojat olivat niin\nsuuttuneet, että ne liittolaisista, jotka olivat saaneet jäädä\nmaahan, eivät ollenkaan olleet varmoja hengestänsä.\n\nNeljäntenä päivänä nuoren Koiskisen kotiin tulon jälkeen kuului\npihalta hälinää ja meteliä, sillä eräs vanhempi nainen nuoren tytön\nja kolmen keskenkasvusen pojan seuraamana oli tullut kerjäämään.\nNe olivat ympärikuleksivia karjalaisia, joilla oli elinkeinona\nloitseminen, ennustaminen tulevista tapauksista, povaaminen kädestä\ny.m. semmoista. Nämät ihmisraukat olivat oikeastaan täydellisiä\npakanoita, joilla ei ollut minkäänlaista käsitystä uskonnosta. Tämä\nloitsu- ja ennustus-kyky oli varsin arvossa pidetty karjalaisissa ja\nlappalaisissa, jotka suomalaisista heimoista olivat alhaisimmalla\nsivistyksen kannalla. Muiden asujantenkin joukossa oli heidän\nloitsu- ja ennustuskykynsä jonkunlaisessa arvossa. Niiden harjoittajaa\nkohdeltiin aina ystävyydellä ja hyvyydellä, sillä peljättiin loukata\nsellaisia henkilöitä, joilla oli valta manata luonnonvoimia ja\nkäyttää niitä tahtonsa mukaan sekä pahoihin että hyviin töihin.\n\nSentähden Pulkin perhekin tervehti tätä kuleksivaa joukkoa\nlausumalla: \"terve tuloa, hyvät ihmiset\", ja käski heitä tupaan,\njossa palvelijat asuivat.\n\n\"Äijä, ylijumala, ja ilman, auringon, kuun ja kesän tyttäret olkoot\nteille armolliset, antakoon aaltojen herra Ahti teille hyviä\nlahjojansa ja Ukko, hän joka hallitsee pilviä, auttakoon teitä\nkaikissa tilaisuuksissa\" huusi vanha loitsunainen ja löi tuohon\nkuvilla koristettuun loitsurumpuun, jonka avulla loitsija eli povaaja\nennusti tulevia tapauksia. Ilman tätä rumpua ei noiturin keinolla\nollut mitään vaikutusta eikä lausutulla loitsumuodolla mitään voimaa.\n\n\"Sehän on Akka, meidän vanha tuttavamme\", lausui vanhempi Koiskinen,\njoka nyt tuli tupaan. \"Ole terve tullut, mitäs kuuluu?\"\n\n\"Kiitos kysymästä, katovuosi ja huonot ajat ajoivat meidät tänne\nalas. Halla hävitti viljan, jyvä jäätyi pellolle ja me kärsimme\npuutetta.\"\n\nPalvelija kantoi sisään suuren vadillisen lientä ja lihaa, josta\nnälkäiset vieraat alkoivat oikein ahmimalla tyydyttää nälkäänsä.\n\n\"Mikä on sinun nimesi?\" kysyi nuori Koiskinen tytöltä.\n\n\"Vaimo\", vastasi hän.\n\n\"Käännyttekö te täältä kotiapäin?\"\n\n\"Emme, me menemme länteenpäin ja käymme kaupunkiloissa, kauppaloissa\nja kylissä\", vastasi hän. \"Karja kuolee tänä vuonna joukottain ja\nmeillä ei ole syötävää.\"\n\nKoiskinen ja hänen vaimonsa olivat menneet huoneesta; nuori Koiskinen\noli yksin Akan ja hänen seuralaistensa kanssa.\n\nHän kääntyi taaskin tyttöön.\n\n\"Vaimo\", sanoi hän hänelle kuiskaavalla äänellä. \"Tahdotko tehdä\nminulle pienen palveluksen.\"\n\n\"Tahdon, herra\", vastasi nuori tyttö, \"ja te voitte luottaa minuun.\"\n\nMaanpakolainen näytti hänelle kirjettä.\n\n\"Tämä kirje\", sanoi hän, \"on menevä neiti Katariina Jägerhornille,\nasuva Brahelinnan kartanossa lähellä Turkua. Tahdotko viedä sen\nhänelle näyttämättä kirjettä kenellenkään eli puhumatta siitä, mitä\nolen sinulle antanut?\"\n\n\"Molemmat täytän rehellisesti, minä lupaan sen luojan kautta\", sanoi\ntyttö.\n\nHän antoi tytölle kirjeen ja kaksi hopearuplaa. Vaimo kiireesti\npiiloitti molemmat, sillä vanha Akka, joka oli syöntinsä lopettanut,\ntuli heidän luoksensa.\n\n\"Mitä te puhelette?\" kysyi hän ja nauraa irvistäen näytti keltaisia,\nteräviä hampaitaan. \"Tahtooko nuori herra sinua povaamaan. Antakaa\ntänne kätenne niin Akka sanoo teille kohtalonne.\"\n\nAkka tarttui hänen oikeaan käteensä, katseli sitä tarkoin ja mumisi\nmuutamia epäselviä sanoja.\n\n\"Piirteet teidän kädessänne näyttävät mustilta ja uhkaavilta ja\nTaara, sodan jumala, hallitsee teidän kohtaloanne\", sanoi hän.\n\"Perkele, itse pahuus, on saanut suuren vallan teissä, vaan\nhänen valtansa nyt on murrettu. Te olette Sukkamielen, rakkauden\njumalattaren palveluksessa, vaan siitä teillä on vähän hyötyä.\nTeppoa, matkustavaisten suojelijaa, on teillä suuri tarvis, sillä\njuuri olette valmis lähtemään pitkälle matkalle. Orjantappuroita\nkasvaa tiellänne, mutta lopuksi kumminkin voitatte autuuden ja\nonnen.\" Akka viskasi hänen kätensä syrjään. \"Te ette ennustaneet\njuuri loistavaa tulevaisuutta minulle\", lausui hän ennustajalle ja\nantoi hänelle lantin. \"Mutta saan kumminkin olla tyytyväinen\", lisäsi\nhän suruisesti hymyten, \"se olisi voinut olla vieläkin huonommin.\"\n\nMuutamia tuntia myöhemmin oli nuori mies valmis jättämään kodon ja\nottamaan viimeisen jäähyväisen vanhemmiltansa. Syvästi liikuttava oli\ntuo hetki, kun hän sulki itkevän äitinsä syliinsä ja painoi suutelon\nhänen otsallensa. Vanhempi Koiskinen hillitsi liikutustaan viimeiseen\nasti, mutta kun poika ojensi hänelle kättänsä ja loi häneen anteeksi\npyytävän silmäyksen, niin tyrskähti tuo vahva mies ankaraan itkuun ja\njätti kiiruusti huoneen.\n\nSvärd kantoi nuoren miehen pienen matkalaukun venheesen, jolla hän\nvietiin joen yli Wenäjän alueelle. Vanhemmilta saatettuna jätti tämä\nkovasti rangaistu poika, joka oli joutunut valtiollisten mylläkkäin\nuhriksi, isänkodon, mennäksensä tuntemattomia kohtaloita vastaan ja\nkenties koskaan enää näkemättä maatansa eli niitä, jotka hänelle\nolivat antaneet elämän. Töintuskin voi hän osaksikaan hillitä niitä\nkatkeria tunteita, jotka hänessä liikkuivat. Venäläinen venemies\noli valmis viemään hänet joen yli. Viistoon laskeuvat auringon\nsäteet valaisivat kaunista joen laaksoa, sen peltoja, laidunta ja\nmetsätylviä. Koiskinen, hänen vaimonsa ja poikansa olivat yhdessä\njoukossa ja syleilivät toisiansa. Yksiääninen \"_hyvästi_\" kuului\nheidän huuliltansa. \"Minun maani, oi kallis synnyinmaani hyvästi!\nhyvästi!\" huusi maanpakolainen kyynelsilmin ja kädet ristissä.\nSenjälkeen kiiruhti hän venheesen, joka räväköillä vedoilla pian oli\njoen toisella puolella. Päästyänsä rannalle, polvistui onnetoin,\nja ojensi kätensä sitä maata kohti, josta hänen vanhempansa vielä\nhuiskuttivat jäähyväisiksi. Äkkiä nousi hän ja katosi metsään.\n\n\"Hän on poissa\", mumisi vanhempi Koiskinen murretulla äänellä.\n\"Jumala olkoon hänelle armollinen!\"\n\n\"Oi, minun poikani, minun poikani, saanko enää konsanaan sinua\nnähdä\", lausui äiti. \"Tämä matka tuntuu minusta niin kummalliselta.\nMinulta on salattu jotakin. Koiskinen, sano minulle, mitä on\ntapahtunut?\"\n\n\"Sinä saat tietää kaikki, Mariani\", vastasi hän. \"_Häntä_\nsäästääkseni olen tähän asti yksin kantanut kuormaani, Nyt pitää\nmeidän yhdessä kärsiä ja -- toivoa!\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nKasvot ikkunassa.\n\n\nOli puoliväli Helmikuuta 1808. Ankara talvi, väliin nousten\nkolmenkymmenen ja kolmenkymmenen kuuden asteen pakkaseen, oli luonut\nusean jalan paksuisen jään ei ainoastaan järviin, jokiin ja kaikkiin\nSuomen vesijaksoihin, vaan myös kutonut avoimeen mereen niin vahvan\njääpeiton, että voitiin vähimmättä vaarattaa kulettaa kuormia Suomen\nja Ruotsin välillä. Sota Suomen ja Wenäjän välillä oli jo alkanut,\nvaikk'ei mitään julkista sodan julistusta Wenäjän puolelta vielä oltu\ntehty. Aivan kuin repo, tahdottiin hiipiä varustamattomaan maahan,\nennenkuin mitään apua ehtisi Ruotsista, ja siten pakotettiin Suomi\ntyytymään omiin vähäisiin voimiinsa. Vaikka usealta taholta oli saatu\ntarkkoja tietoja, että Wenäjän sotajoukot jo Helmikuussa lähenivät\nSuomen rajoja, oli Kustaa IV Adolf aivankuin soaistu, eikä antanut\nmitään käskyjä Suomen puolustamista varten. Päinvastoin oli hän\naikonut jättää suomalaiset oman onnensa nojaan ja Englannin avulla\nvalloittaa Norjan, jota maata Ruotsin hallitsijat jo kau'an olivat\nhimonneet.\n\nNiiden venäläisten sotajoukkojen, jotka olivat varustetut käymään\nsotaa Suomea vastaan, kuten keisarit Aleksanteri ja Napoleon olivat\npäättäneet, ylipäälliköksi valittiin ulkomaalainen aatelismies kreivi\n_Buxhövden_ ja erikoisten osastojen päälliköiksi kenraaliluutnantti,\nkreivi _Tutschkov_, kreivi _Kamenski_ ja ruhtinas _Bagration_, jotka\nkaikki samoinkun heidän sotamiehensäkin olivat harjautuneet sodassa\nNapoleonia vastaan. Vanha Sprengtporten, Anjalan liiton päämies\nja perustaja, joka nyt oli 66 vuoden vanha ukko, seurasi vanhaan\nisänmaahansa venäläistä sotaväkeä ilman päällikkyyttä ainoastaan\nvaltiollisten tehtävien tähden. Nyt oli Suomi päätetty valloittaa\nyhtä hyvin juonien kuin aseittenkin avulla. Suomen poikien toivottiin\nantautuvan vastustamatta. Wenäjän kiihkoilijat eivät uneksineetkaan,\nettä Suomen hansassa olisi niin vahvasti juurtunut velvollisuuden\ntunne, että se satavuotisilla siteillä oli kiinnitetty äiti Sveaan\nsekä että se ennen oli taisteleva viimeiseen mieheen, kun kurjasti\nmyövä kunniansa.\n\n\"Vihollinen on rajalla, kasakat ovat valmiit juottamaan hevosiansa\nSaimaan ja Näsijärven vedellä\", huudettiin kaikkialla aina\npohjoisesta Kemistä Suomen lahteen asti. Tämä huuto humisi Karjalan\nja Hämeen metsissä, vuorien kaiku kertoi sitä ja sai jokaisen\nsuomalaisen sydämen hehkumaan isänmaan rakkaudesta ja tappelun\nhalusta. Vanha, mutta urhoollinen ja uskollinen kenraaliluutnantti\naf Klercker, joka oli väliaikainen päällikkö Suomessa, oli käskenyt\nSuomen sotajoukkojen keräytymään määrättyihin kokouspaikkoihinsa.\nSuomen sotaväki nousi 19,000 mieheen, joka kyllä luvultaan oli\npieni, mutta sotakuntoisuuden ja upseerikunnan taitavuuden kautta\nparas osa koko valtakunnan sotajoukosta. Näistä asetettiin kolmas\nosa Wiaporiin, joitakuita osastoja Svartholmaan, Hangöhön ja\nPohjois-Karjalaan; loput järjestettiin liikkuvaksi sotajoukoksi\nkolmessa osastossa. Ensimäinen ja toinen osasto lähemmäs 7,000\nmiestä evestien Palmfeltin ja Kaarlo Juhana Adlercreutzin johdolla\nkeräytyi Kymijoen läntiselle puolelle Pernajan ja Nybyyn välille.\nHänellä, joka kantoi kruunua ja jonka etupäässä olisi pitänyt ryhtyä\nkaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, ei ollut edes käsitystä\nSuomen asemasta, vaan hän oli kokonaan valtiollisten unelmien\nvallassa, jätti kaikki sattumoitansa myöten ja antoi sotajoukon\nhoitaa itseänsä niin hyvin kun se tahtoi ja voi. Savolainen osasto,\njoka varaväen kanssa nousi 8,000 mieheen, keräytyi kreivi Cronstedtin\njohdettavaksi suurimmaksi osaksi Mikkeliin. Vapaehtoisia joukkoja\nkiiruhti tarjoamaan palvelustansa ja asettumaan lippujen alle.\nYleinen taistelun halu ja into elähytti koko Suomen kansan. Eronneita\nsaamattomija vuoden 1788 sodan ajoilta asettui riveihin. Talonpojat\nvalmistivat pajunetteja ja valoivat kuulia. Jokapäivä odotettiin\nyleistä sotamiesnostoa. Kun koko kansa oli aseissa, isänmaan\nrakkauden ja vihollisen vihaamisen elähyttäminä, niin täytyi sen olla\nvastustamattoman. Ei venäläinen olisi uskaltanut käydä rajan yli.\nOdotettiin vaan kuninkaan käskyä -- mutta turhaan. 16,000 venäläistä\noli kokoontunut Ahvenkoskelle, Anjalaan ja Kelttiin vietäväksi\nKyminjoen yli länteen ja samalla aikaa 8,000 miestä Tutschkovin\njohdolla tunkeutui Savonlinnasta ja Lappeenrannasta Savoon ja sieltä\npohjoiseen. Suomen kansa huusi aseita ja ampumavaroja. Vastaukseksi\nilmoitettiin, että vihollisen edessä peräydyttiin ja Hämeenlinnassa\nupotettiin tuhansittain kivääriä, vaan ei jaettu kansalle. Viholliset\nolisivat voittaneet Filistealaiset, jos heillä vaan olisi ollut\njohtajana Taavetti eli Jonathan. -- -- --\n\nKahdeksantoista vuotta on kulunut siitä, kun teimme pienen ja\nlyhyen tuttavuuden Pulkin perheen kanssa. On ilta, pakkanen paukkaa\nhuoneen nurkissa ja jäätyneeltä joelta kuullaan paukkavia ääniä, sen\nmukaan kun jokivesi nostaa eli laskee jäätä. Venäläisten leiritulet\nvalaisevat itäistä rantaa. Sotamiehet ovat tehneet itsellensä majoja\nkuusen oksista, varjellaksensa itseänsä hirmuiselta pakkaselta, mutta\nvähän näyttää sekään auttavan, sillä joka aamu tavataan onnettomia,\njoilta jäsenet ovat paleltuneet. Sodan kärsimykset ovat jo alkaneet,\nvaikk'ei ole vielä hyökkäystäkään tehty.\n\nPulkin salin isossa uunissa paloi reima ja lämmittävä tuli. Kymin\nkirkkoherra Yrjö Sahlström, Koiskisen vanha ystävä, oli jälkeen\npuolenpäivän tullut käymään vanhuksien luokse, jotka nyt vieraansa ja\nrakuuna Svärdin kanssa olivat kokoontuneet saliin.\n\nKoiskinen ei ollut paljon vanhentunut siitä kun hänen viimeksi\nnäimme. Vaikka hän jo oli täyttänyt 70 vuotta, niin oli hänen\nvoimakas ruumiinsa suora ja taipumatoin. Silmät olivat yhtä elävät,\nainoastaan tukka ja parta olivat muuttuneet hopeanharmaiksi ja\nosoittivat jo vanhuuden saapuneen. Hänen vaimoonsa sitä vastaan\noli aika enemmän vaikuttanut. Ennen tummanruskea tukkansa oli nyt\nvalkoinen kuin hopea, kasvot ryppyiset ja silmien ympärillä näkyi\nsuuret mustat kehät. Ainoan poikansa menettäminen ja se häpeä, joka\nhäntä oli kohdannut, oli vaikuttanut syvälle hänen sydämeensä. Hänen\nsurunsa oli syvä ja äänetöin, mutta sentähden juuri sitä raskaampi.\nSe kalvoi ruumiin voimat ja piirsi ikuisesti katoamattomat juovat\nhänen ennen niin terveihin ja kukoistaviin kasvoihinsa.\n\nEnsimäisen neljän vuoden kuluessa, sen jälkeen kun maanpakolainen oli\njättänyt isänmaansa, oli häneltä, silloin tällöin saatu tietoja. Hän\noli päässyt sotamieheksi Ranskan sotaväkeen Bonaparten johdolla ja\nseurannut häntä hänen voittomatkoillaan Italiassa ja Saksassa. Hän\nnäytti tyytyvän osaansa ja hänen elävät kuvauksensa niistä suurista\ntaisteluista, joihin hän yhtämittaa osaa otti, osoittivat, että\nhän innolla oli antautunut sotilastoimeen. Milanon valloittamisen\nperästä oli hän nimitetty aliupseeriksi ja toivoi kohta saavuttavansa\nupseerin arvon. Hänen kirjeensä hehkuivat syvästä rakkaudesta\nvanhempiansa ja sitä maata kohtaan, jonka hänen oli täytynyt jättää,\nHänen viimeinen kirjeensä oli kirjoitettu Toulonista vähä ennen,\nkun hän matkusti Egyptiin Ranskan sotaväen kanssa, joka oli valmis\nBonaparten johdolla menemään Faraonien satumaisiin maihin, siellä\ntehdäksensä urotöitä, jotka olivat kauhistuttavat ja kummastuttavat\nmaailmaa.\n\nTämän jälkeen ei oltu häneltä saatu mitään tietoja. Ranskan\nsotajoukot olivat palanneet Egyptistä kotiinsa, johon Bonaparte\ntuli ensimäiseksi konsuliksi. Mutta nuorelta Koiskiselta ei tullut\nkirjettä. Kuukausia ja vuosia kului, mutta ei mitään tietoja\ntullut häneltä. Oliko hän kaatunut Egyptin sotaretkellä, oliko hän\nhukkunut erämaan hietikkoon eli minne oli hän joutunut? Kaikki\ntiedustelemiset, joita surevat vanhemmat tekivät, jäivät vastaamatta.\n\"Hän on kuollut\", lausui äiti. \"Meidän poikamme ei ole enää hengissä.\nSurekaamme häntä, kuten kuollutta ainakin.\"\n\n\"Sinulla on oikein, Maria\", vastasi hänen miehensä. \"Meillä ei ole\nenää poikaa. Kunnian kentällä on loppunut hänen kärsimyksensä. Rauha\nhänelle!\"\n\nTästä hetkestä lähtien kävi Koiskisen vaimo murhepuvussa. Aivan kuin\näänettömästä sopimuksesta puhuttiin perki harvoin pojasta. Molemmat\naviopuolisot kantoivat surunsa yksinänsä. He ymmärsivät toistensa\ntunteet, tarvitsematta niitä sanoin lausua. Ainoa silmäys eli\nkädenpuristus oli kylliksi tulkitsemaan mitä he ajattelivat.\n\nNiin oli vuosia tullut ja mennyt. _Aika_, tuo suuri lääkäri oli\nvähitellen hälventänyt muiston kadotetusta pojasta. Minkä kuolema\nkerran oli niittänyt, sitä ei voitu enää henkiin herättää, kohtalon\nkovaa iskua ei voitu tapahtumattomaksi tehdä.\n\nArvoisa kirkkoherra oli istunut rouva Koiskisen rinnalle sohvaan.\nUunin edessä puhdisti ja kirkasti Svärd kahta pistoolia ja itse\nKoiskinen tarkasteli sapelinsa terää.\n\n\"Tämän esineen saat tehdä hiukan terävämmäksi, jos mielii sen kanssa\nhalkaista ryssännahkaa\", sanoi Koiskinen mennessänsä Svärdin luo ja\nnäytti hänelle sapelin terää. \"Terässä on vielä pari syvää lovea,\njotka ovat tahkottavat pois. Joudu vaan, sillä aamulla varhain\nlähdemme.\"\n\n\"Ne ovat muistoja Porrassalmen ja Parkumäen tappeluista\", vastasi\nSvärd, \"ja ne lovet eivät helposti lähde. Minä muistan hyvin kun\nte löitte vihollista, te syöksyitte esiin kuin myrsky-tuuli ja\nmoskovalaiset suinpäin pakenivat.\"\n\n\"Se on oleva ihana, herttanen aika, jonka taaskin saamme elää\",\nvastasi vanhus hehkuvin silmin, \"Vanhan ja nuoren täytyy käydä\ntaistelemaan isänmaan edestä. Ei kukaan, joka voi kantaa aseita, saa\nistua kotona. Vartiotulet palavat mäkilöillä ja sotahuuto kaikuu aina\nKemistä mereen asti.\"\n\n\"Sinun vakaa aikomuksesi siis on mennä sotaan ja vanhalla ijälläsi\npanna itsesi alttiiksi kaikille sodan vaivoille ja vaiheille\", lausui\nkirkkoherra totisena. \"Oletko ajatellut, että olet jo 70 vuoden vanha\nja että sinun kädessäsi ei ole enää nuoruuden voimaa ja ruumiissasi\nsen kestävyyttä?\"\n\n\"Silloin ei ajatella mitään kuin isänmaa on vaarassa ja vihollinen\nvalmisna murtaumaan rajan yli\", vastasi vanhus säteilevin silmin.\n\"Sinä, hyvä pappi, miten yksinkertaisesti lausut, puhuessasi minun\n70 vuodestani. Ah, en tunne enää ollenkaan vanhuutta, enkä mitään\nheikkoutta. Sydämeni on terve, käteni on voimakas ja jäntereni ovat\nraudasta. Uusi veri virtaa suonissani. Isänmaan rakkauden tuli on\nuudesta synnyttänyt minun. Luotini ei mene maalin sivuitse, eikä\nkäteni väsy miekan käyttämisestä.\"\n\n\"Mutta vaimosi, sinun jalo puolisosi; hänen jättäminen on\nmoitittavaa, oletko ajatellut sitä, ystäväni Koiskinen?\" lausui\nkirkkoherra. \"Kuka suojelee häntä?\"\n\n\"Maria yhdistyy täydelleen minun mielipiteeseni ja Taavetti Koiskisen\npuoliso on ensimäinen myöntämään minulla olevan oikein\", vastasi\nvanhus. \"Hän on Suomen jalo tytär, eikä ole pelkuri. Paitse sitä\nhän tietää, että meillä on velka maksettava, joka ei ole vielä\nsuoritettu. Meillä oli poika, olkoon kylliksi sanottu, sinä tiedät\nkaikki.\"\n\n\"Niin, niin, Koiskisella on oikein\", huokasi hänen vaimonsa. \"Jos hän\nolisi ollut elossa, olisi hän varmaan itse tullut korvaamaan sen,\nmitä oli rikkonut. Nyt saapi isä mennä kuolleen edestä?\"\n\nKoiskinen oli sattumalta katsonut alimaiseen ikkunaan, joka oli\ntulisijaa vastaan. Huoneessa vallitsevan lämpimän tähden oli jää\nikkunasta sulanut ja Koiskinen, yhä vaan tuijottaen ikkunan ruutuun,\nluuli siinä näkevänsä suuripartasen naaman. Hänestä näytti, ikäänkuin\npari melkein hurjaniloista silmää katsoisi ikkunasta huoneesen.\n\n\"Niin lapsellinen minä olen ja kuinka kuvitusvoima välistä\nleikitteleikse ivallaan\", ajatteli hän itseksensä ja yhä edelleen\ntuijotti ikkunan ruutuun. \"Ne ovat kuun säteet, jotka särkyvät lasin\nruutuun, ja muodostavat nämät kasvot. Sepä on merkillinen sattuma.\nNyt kumartuu kasvot tervehdykseksi. Hm! eihän tuo vaan liene joku\nvenäläinen vakooja, joka olisi puikahtanut joen yli ja aikoisi\njotakin.\"\n\nHän nousi ylös tuoliltansa ja meni ikkunan luo. Ei mitään\nnäkynyt. Mitään naamaa ei ollut enää näkyvissä. Jään pauke kuului\njoelta ja täysikuu purjehti tähtikirkkaalla taivaalla muutamien\npilvenhattaroiden seassa. Vieno pohjatuuli puhalsi ja lumi narisi\nkirkkaassa kuutamossa.\n\n\"Nyt tulee kylmä yö ja katso, Svärd, että kirkkoherran huone tulee\nhyvin lämmitetyksi\", lausui Koiskinen mennessänsä ikkunan luota\nentiselle paikallensa. \"Meidän joukkojen ensimäinen ja toinen osasto\novat Tampereella ja päällikkökunta Laukossa. Sinne tulee vaikea\nmatkustaa, kun tiet ovat ummessa. Mutta meidän hevosemme ovat hyvät\nja suuruslihassa, niin että me kyllä pääsemme eteenpäin.\"\n\n\"Minua kummastuttaa, kun sotaväki peräytyy sen sijaan, että sen\npitäisi mennä rajan yli ja kohdata vihollista sen omien rajainsa\nsisällä\", lausui kirkkoherra. \"Tosin en ymmärrä sotaseikkoja, mutta\nvarmaan sellainen ripeä menetteleminen vaikuttaisi edullisesti\nkansallistuntoon ja tyydyttäisi kansan palavan taisteluhimon.\"\n\n\"Kyllä sinulla on siinä oikein\", vastasi Koiskinen, \"mutta\nluultavasti Klercker on saanut käskyjä ylempää eli on hänellä\njoku omatakeinen suunnitelma mielessä. Luultavasti hän aikoo\ntukea liikuntonsa yhteispuolustukseen ja pitää tien sotaväen\nmuonasäiliöihin avoinna.\"\n\nTätä puhuessa oli hänen katseensa kiinnitetty tuohon salaiseen\nikkunan ruutuun, jossa hän taaskin oli huomaavinaan samat kasvot\nkuin ennenkin. Hän juoksi pikaisesti ikkunan luo ja löi kädellään\nruutuun. Ei mitään kumminkaan ollut näkyvissä ja nauraen kertoi\nhän läsnäoleville, mitä oli luullut nähneensä ja huomanneensa. He\nyhdistyivät hänen iloonsa ja Koiskisen _näky_ antoi aihetta moniin\nkertomuksiin, joiden kaikkien päätös oli, että sellainen oli vaan\nkuvituksen ivaa, eikä sillä ollut vähintäkään yhteyttä todellisuuden\nkanssa.\n\nJo aikaseen pantiin levolle, sillä päivän hämärässä piti Koiskisen ja\nSvärdin lähteä, matkalle. Kirkkoherra, jonka tie oli samaan suuntaan\nkuin heidänkin, tahtoi lähteä heidän mukanansa ja sanoa ystävällensä\nKoiskiselle viimeiset jäähyväiset. Ennenkun he erosivat lausui\nkirkkoherra:\n\n\"Minä tulin tänne siinä aikomuksessa, että voisin saada sinut\nluopumaan sotaan menon päätöksestäsi ja antautumasta sen vaarojen\nja seikkailujen alaiseksi. Minä en onnistunut hyvää tarkoittavassa\ntehtävässäni, mutta olen täyttänyt ystävän velvollisuuden. Pilatuksen\ntavoin pesen minä käteni.\"\n\n\"Ja kumminkaan et pääse vapaaksi kaikesta edesvastauksesta\", vastasi\nKoiskinen hymyillen. \"Pari viikkoa sitte kuulin sinun saarnaavan\nKymin kirkossa. Kauneimmilla sanoilla kehoitit sinä nuoria ja\nvanhoja tarttumaan aseihin ja taistelemaan isänmaan edestä. Sen,\njoka kurjasti väistyisi, nimitit sinä 'kaikkien hylkiöksi.' Luuletko\npuhuneesi vaan seinille. Ei, minä kuuntelin niitä, ikäänkuin ne\nolisivat tulleet taivaasta, ja mitä kylvää, sitä saapi leikata.\"\n\nYstävällinen: hyvää yötä, oli ainoa, minkä pappi antoi vastaukseksi,\nmuuta ei hän voinut sanoa.\n\nVarhain seuraavana aamuna olivat kaikki Pulkin asukkaat liikkeellä.\nKoiskinen kehoitti palvelijoita valppauteen ja miehuuteen, jos\nvihollinen tulisi tervehtämään. \"Kasakat ovat arkoja raukkoja\",\nsanoi hän, \"te voitte säikäyttää heidät pakoon uuninluudilla ja\nheinähangoilla. Meidän arvokalut olen piilottanut, niin että heillä\nei ole mitään ryöstämistä. Jumalan rauha sinulle, vaimoni. Toivon\nvielä kerran, vaikka haavotettunakin, näkeväni kodin. Pitkät\njäähyväiset eivät milloinkaan ole olleet heikkouteni. Hyvästi ja\nolkaa rohkealla mielellä. Minulle, joka kahdeksantoista vuotta olen\nistunut rauhassa ja levossa, on liike terveellinen ja paras lääke\npäästäkseni pienistä vammoista.\"\n\nHän puristi vaimonsa kättä ja hyppäsi nuorukaisen rivakkuudella\nsatulaan. Kirkkoherra lupasi usein käydä Pulkissa, otti sydämellisen\njäähyväisen emännältä ja istui rekeensä, jonka jälkeen matkustavaiset\njättivät kartanon. Paksu lumi oli tiellä keräytynyt suuriksi\nkinoksiksi ja pakoitti kohta Koiskisen ja Svärdin laskeumaan\nhevosilta ja taluttamaan niitä kinosten läpi. Tämä matkustaminen\nvaati sekä kestävyyttä että voimaa. Mutta Koiskinen ei näyttänyt\nenemmän väsyneeltä kuin alakuloiseltakaan. Hän laski leikkiä vaan\nvaikeuksista, ja kun kirkkoherra väliin meni kumoon reestä ja vieri\nlumikinoksissa, nauroi vanhus täyttä kulkkua ja kiiruhti auttamaan\nystäväänsä rekeen.\n\n\"Me emme ole yksinämme tällä tiellä, sillä koko matkan olen edessämme\nnähnyt ratsastajan jälkiä, joka mahtaa olla meidän edellämme\",\nlausui Koiskinen. \"Mutta Svärd, joudu taas auttamaan kirkkoherraa,\nsillä aikaa korjaan minä hevoseni satulaa. Kun vielä pääsemme vähän\neteenpäin, niin levenee tie ja lumikinokset pienenevät. Miehuutta\nvaan, äläkä menetä rohkeuttasi.\"\n\nSillä aikaa kun matkustajamme hikoilevat ja pyrkivät eteenpäin,\ntahdomme kiiruhtaa heistä vähän edelle, tavataksemme sen ratsastajan,\njonka jälkiä Koiskinen oli huomannut ja jonka, ollen yksi\nkertomuksemme päähenkilöltä, tunteminen on tärkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAutiolla seudulla Ikaalisissa noin neljännes penikulmaa Kuivasen\nkylästä ja kestikievarista, näkyi samaan aikaan aamua, kuin Koiskinen\nja hänen seurueensa jättivät Pulkin, yksinäinen ratsastaja suurella\ntuskalla pyrkivän eteenpäin lumikinoksissa. Hänen hevosensa, joka\noli suuri ja vahva, leveärintanen ja paksu ruumiinen kimo, vaahtosi,\nsillä vähä väliä upposi se polvia myöten kinokseen ja sentähden\ntäytyi sen ponnistella perki tiukkaan päästäksensä hangelle ja\nsitte askel askeleelta eteenpäin. Semmoisissa tapauksissa nähtiin\nratsastajan keveästi ja sukkelaan hyppäävän satulasta, taluttavan\nhevostansa jonkun matkaa ja kehoittavan nöyrää eläintänsä muutamilla\nystävällisillä sanoilla.\n\nRatsastaja itse taisi olla noin neljänkymmenen vuoden vanha,\nvaan ei enempää. Hän oli korkea-kasvunen ja vahvaruumiinen. Tämä\nruumis vankkoine ja jänterikkäine jäsenineen oli tullut monissa\nvaivoissa karaistuksi ja muodostetuksi. Kasvot, joita koristi\nkaunis tummanruskea parta, olivat jalomuotoset elävillä ja\nmiellyttävillä piirteillä. Muoto oli hyvin kalvakko ja korkean\notsan vasemmanpuolisessa kulmassa näkyi kuulan eli sapeliniskun\nmerkki. Se oli kaunis haava ja näytti että sen omistajalla oli\ntapana vastustaa vihollista. Tämän miehen näkö oli miellyttävä ja\nsaavutti luottamusta, vaikka hänen katseensa näytti levottomalta,\nikäänkuin siinä piilisi jotakin epävarmaa ja salaista. Hänen muotonsa\noli ankaran ja käskevän näköinen ja ilmaisi, että mies oli sanansa\npitävä, jonka kanssa ei ollut leikittelemistä ja joka osasi saada\ntahtonsa täytetyksi.\n\nHänen pukunsa, huolimatta talven pakkasesta, oli kaunis eikä\nkumminkaan loistava ja erosi helposti muiden matkustavaisten\npuvuista. Päällysvaatteena oli hänellä lyhyt, turkkinahkoilla\nvuoritettu ratsastajaviitta, jonka sisältä näkyi ruumista myöten,\nylhäältä alas napitettu, tummanviheriäisestä vaatteesta tehty nuttu.\nKaidat housut, joita polviin asti peitti korkeat, kannuksilla\nvarustetut ratsusaappaat, olivat keltaista säämyskää. Ruumiin\nympärillä olevassa vyössä oli kaksi hyvin tehtyä pistoolia ja satulan\npistoolikoteloissa pari samallaista. Pitkä miekka, jonka muoto ja\ntuppi osoittivat sen olevan jonkun ulkomaan tehtaan teoksia, riippui\nkannattimessa vasemmalla sivulla. Päässä oli ratsastajalla korkea\nkarvalakki, jonka korvakkeet olivat alaskäännetyt ja sidotut leu'an\nalta, edes osaksi suojelemaan kasvoja purevalta pakkaselta. Käsiä\npeitti pari ketun eli saukonnahasta tehtyjä sormikkaita. Hevoskalut\nja ratsastajan satula olivat vahvasti ja huolellisesti tehdyt, mutta\nainoastaan muutamilla koristuksilla. Ratsastajan puku oli siis\nkokonaan itsenäisen miehen, eikä kuulunut mihinkään rykmenttiin\nSuomen sotaväessä.\n\nPäivän valjetessa oli pakkanen ankarin ja sekä ratsastaja että\nhevonenkin olivat peitetyt härmällä, jonka hopealta hohtaavat\nkorallit antoivat ympärillä olevalle metsälle mitä kauniimman nä'ön\nja jotka erimuotoisina riippuivat puiden oksilta. Vieno tuuli\nkohisutti näitä jää koralleja. Kirkkaasti loistava kuu, ympäröittynä\nkimaltelevilla tähtitarhoilla, laskeutui laskeumistaan länteen,\nsamalla kuin itäinen taivaan reuna punertui aamun punottavasta\nvalosta. Vielä kului hetkinen ennenkuin talven vaalea aurinko\nnäytti kehäänsä, vaan vihdoin kohosi tuo kultanen pallo ja loi\npuiden jää-kristalleihin monivärisen valon, niin että ne näyttivät\nloistavilta tiamanteilta ja säteileviltä tähdiltä.\n\nRatsastaja oli ehtinyt eräälle mäelle, jossa hän seisautti hevosensa\nja katseli ihmetellen ja ihastuneena kaunista maisemaa, jonka kenties\nkova luonto nyt oli peitetty talven lumisella hunnulla, ja antoi\nkuvituksensa vapaasti ihailla tuota taulua, jommoista ainoastaan\nPohjola voipi tarjota.\n\n\"Mikä näkymö, minkä ihanan kuvan luopi tämä talvi aamu\", huudahti\nratsastaja, voimatta olla sanoihin pukematta tunteitansa, jotka\nhänessä nyt liikkuivat. \"Kun näen tämän kuvan edessäni ja vertaan\nsitä erämaan keltaseen, polttavaan hietikkoon, ja kun näen tämän\nmaan puineen, mäkineen ja laaksoineen, oi kuinka suuri on vastakohta\nja kuinka kadehdittava Pohjan asukas, verrattuna beduiniin ja\nafrikalaisiin, joiden ruumiit nääntyvät polttavan auringon paahteesta\nja jotka tuskin saavat vesipisaraa kuivain huuliensa kostukkeeksi.\"\n\nNuttunsa povitaskusta otti hän pienen tiekartan ja tutki sitä\nmuutamia minuutteja.\n\n\"Vielä tunnin ponnistus ennenkun olemme Kuivasen kestikievarissa,\njossa toivon saavani hyvän aamiaisen sekä miehelle että hevoselle\",\nsanoi hän itseksensä. \"Siellä luulen myös saavani tietää, minne\nsotajoukko on kokoontunut. Jo on aika päästä toimimaan.\"\n\nHän hyväili hevostansa ja läksi liikkeelle. Aurinko oli jo noussut\nmuutamia asteita ja päivä täydelleen valjennut.\n\nRatsastajan tultua Kuivasen kylään, jossa oli kymmenittäin pieniä\ntaloja ja mökkejä, ja ratsastettua kestikievaritaloon, näki hän\nsuuren joukon kylän asujamia kokoontuneen pihalle. Niinhyvin miehet\nkuin naisetkin näyttivät hyvin levottomilta. He kuiskailivat hiljaa\nkeskenänsä ja kasvonsa olivat kauhistuneen ja peljästyneen näköiset.\nAvoimessa vajassa seisoi 10 tahi 12 satuloittua hevoista eikä\nratsastajamme tulo näyttänyt herättäneen pienintäkään huomiota.\nUseita kertoja sai hän huutaa ennenkuin eräs mies tuli hänen\nluoksensa.\n\n\"Saanko tallia ja ruokaa hevoselleni?\" kysyi hän mieheltä. \"Olen\nmatkustanut koko yön ja hevoseni on hyvin väsynyt.\"\n\n\"Se tuskin on mahdollista\", sanoi mies matalalla äänellä. \"Myöhään\neilen illalla tuli tänne kaksi venäläistä upseeria ja kymmenkunta\nkasakkaa heidän mukanansa. Ne asettuivat tänne, tilasivat ruokaa\nja juomaa kuin myös rehua hevosillensa. Koko yön ovat he pitäneet\nhirveätä meteliä, juoneet ja räyhänneet. Ne ovat ensimäiset\nviholliset, täällä ja sanovat Wenäjän sotajoukon olevan heidän\nkintereissänsä.\"\n\n\"Ne ovat vaan sotarosvoja, jotka ovat kyllästyneet venäläiseen\nruokaan ja uskaltaneet tulla rajan yli\", vastasi ratsastaja\nkummastuneena siitä, mitä oli kuullut. \"Wenäjän sotaväki on vielä\nrajalla levossa ja rauhassa. Missä ovat nuot venäläiset upseerit ja\nheidän miehensä?\"\n\n\"Upseerit ovat kestikievari-huoneessa ja odottavat aamiaistansa\nja miehistö on, kuten näette, tässä viereisellä pihalla juoden ja\nreuhaten\", sanoi mies. \"Meidän on täytynyt hankkia heille suuri\njoukko lintuja ja tappaa härkä, sillä kestikievarin varat pian\nloppuivat Tuommoinen rasitus tuntuu vaikealta, mutta hätä ei lakia\ntunne.\"\n\n\"Se on oikein teille, kun teillä ei ole siksi miehuutta, että\najaisitte roistot täältä pois\", sanoi ratsastaja äreästi ja hyppäsi\nhevosensa selästä. \"Joka antaa varkaan tulla huoneesensa, tulkoon\nkernaasti varastetuksi.\"\n\n\"Ei meillä ole aseita\", vastasi mies.\n\n\"Eikö teillä ole heinähankoja, nuijia ja kirveitä?\" kysyi muukalainen\nmelkein vihaisena.\n\n\"Onhan meillä niitä, mutta...\"\n\n\"Pidä minun hevostani\", sanoi ratsastaja ja keskeytti puheen\ntalonpojan kanssa. \"Olen heti takaisin.\"\n\nHän meni pihalla seisovien talonpoikien joukkoon ja puheli heidän\nkanssansa. Hän mahtoi puhua heille jotakin tärkeätä, sillä he\nkuuntelivat tarkasti ja heidän synkät muotonsa kirkastuivat.\n\n\"Niin sen pitää käydä\", sanoi hän lopuksi. \"Teettekö niin eli ei?\"\n\n\"Kun te vaan tahdotte lähettää molemmat upseerit, niin kyllä me\nkasakoista huolen pidämme\", vastasi yksi talonpojista. \"Me varmaan\nlyömme jok'ainoan heistä kuoliaaksi.\"\n\n\"Sitte se on päätetty välillämme\", lausui ratsastaja iloisella\näänellä. \"Olemme ensimäiset, jotka tappelemme vihollisen kanssa\nja annamme heille matkapassin. Kunnia siitä tulee Kuivasen kylän\nasukkaille ja siitä puhutaan koko maassa. Toimikaa vaan viisaasti ja\njoutusasti ja voitto on meidän.\"\n\nTalonpojat kiiruhtivat pois. Ratsastaja meni hevosensa luo ja\nkäski tinkkimättä panemaan sen talliin ja ruokaa eteen. Sitte\notti hän pistoolit satulankoteloista, pani ne vyöhönsä ja meni\nkestikievarihuoneesen.\n\nKapakkahuoneessa oli vaan kaksi henkilöä. Yksi heistä oli itse\nkestikievari ja toinen oli matkustavainen, joka oli istunut erään\npöydän ääreen. Isäntä oli murheellisen ja alakuloisen näköinen.\nOdottamattomat vieraat olivat ryöstäneet hänen ruokavaransa,\ntyhjentäneet viimeisen viinatilkan ja nyt paistettiin upseereille\naamiaiseksi talon viimeistä kanaa. Sentähden ei ollut ihmekään, jos\nisäntä, Martti Lokkonen, oli surullisen näköinen ja kirosi sekä\nruotsiksi että suomeksi.\n\nMatkustajamme meni isännän luo, sanoi hyvänhuomenen ja pyysi ruokaa\nja ruukun olutta.\n\n\"Olen matkustanut koko yön\", sanoi hän, \"ja hyvä aamiainen maistuisi\nerittäin hyvin näin kylmällä ilmalla. Joutukaa, hyvä isäntäni,\nminulla on kiire.\"\n\n\"Sitte saatte odottaa siksi kuin ehdin käydä hankkimassa jotakin\",\nsanoi isäntä hiljaisella äänellä. \"Piru lähetti tänne illalla\nvieraita, jotka ovat tyhjentäneet sekä ruoka-aitan että kellarin.\nMinä olen onnetoin, hävitetty. Mitä teen?\"\n\n\"Te valehtelette mies\", lausui muukalainen ja katsoi terävästi\nisäntään. \"Kyökistä löyhkää paistin haju ja minun nenäni ei petä?\"\n\n\"Se on minun viimeinen kanani, jota valmistetaan heidän\n'Ylhäisyyksillensä'\", vastasi isäntä perin hiljaa. \"Pappilasta\non minun täytynyt hankkia viiniä ja vehnäistä ynnä muuta hyvään\naamiaiseen kuuluvaa. Kärsimättömyydellä odottavat he tarjoamista.\nKuulkaa vaan, miten ne huutavat ja kiroovat!\"\n\nViereisestä huoneesta kuului ääniä, jotka huusivat isäntää. Martti\nLokkosen puukengät kalisivat lattiaan, kun hän kiiruhti tiedustamaan\nmitä heidän \"Ylhäisyytensä\" käskivät.\n\nMatkustavainen, joka istui pöydän ääressä ja pureksi kynsiänsä,\npurskahti nauramaan ja katseli matkustajaamme.\n\n\"Te nauratte, herrani, mutta minä en suvaitse että minuun katsotaan\nja nauretaan\", lausui muukalainen ylpeällä äänellä. \"Olette paksu\nja lihava ja voitte ilman aamiaista ja päivällistä elää ihroillanne,\nmutta minä sitä vastaan tarvitsen molempia.\"\n\nPöydän ääressä istuva matkustavainen, jonka rehottavan punanen naama\noli hyväluontoisen ja iloisen näköinen, nauroi uudelleen ja samalla,\nikäänkuin sattumasta, näkyi pitkä miekka hänen lyhyvien ja vääräin\nsääriensä välistä.\n\n\"Minä nauran yhtähyvin teille kuin itsellenikin\", sanoi hän vähän\nsorahtavalla äänellä. \"Ajattelen näet, että kun molemmat olemme\nnälkäiset ja hyvä aamiainen noille herroille tarjotaan, niin me\nhyvin yksinkertaisesti annamme heidän ylhäisyyksillensä matkapassin\nijäisyyteen ja otamme aamiaisen itsellemme. Eli mitä sanotte siitä?\"\n\n\"Olen päättänyt yksin syödä sen paistetun kanan ja juoda ne\npappilasta tuodut viiniputellit\", sanoi ratsastaja ystävällisellä\näänellä. \"Kana on liika pieni jaettavaksi ja sentähden ai'on sen\npitää yksinäni.\"\n\n\"Se ei ole oikeudenmukaista\", sanoi paksu mies, \"eikä myöskään\nkansalaisen kohtelemista. Heidän Ylhäisyyksiänsä on kaksi ja me\notamme yhden heistä kumpikin\".\n\n\"Minä tarvitsen suosituskirjeen kenraali Klerckerille päästäkseni\nvapaaehtoisena Porilaisten rykmenttiin, joka on urhoollisin koko\nSuomen sotaväessä\", vastasi ratsastaja, \"ja kaksi venäläistä\nvangittua eli tapettua upseeria on hyvä suosituskirje. Paitse\nsitä tahdon teille sanoa, että nimeni on _Kustaa Ranck_, Kutajan\nkartanosta Pohjois-Karjalassa, ja että tarvittaessa voin käyttää sekä\npistoolia että miekkaa.\"\n\n\"Minun nimeni on _Roth_, vältvääpeli Ruoveden komppaniassa Porin\nrykmenttiä\", sanoi paksu mies, \"ja voin kehua samasta taidosta kuin\ntekin. Mutta kun te välttämättömästi tarvitsette suosituslausetta ja\nsiinä, teillä mahdollisesti on oikein, niin käyttäkää hyväksenne.\nOlisin tarvinnut vaan vähän olla liikkeessä ja sentähden toivoin\nsaavani olla mukana leikissä.\"\n\n\"Sitä voin kyllä teille tarjota, ell'ette pidä vähäarvoisena\nkasakkain tappamista\", vastasi Ranck ja selitti muutamilla sanoilla\nsopimuksensa talonpoikien kanssa. \"Nyt luultavasti jo talonpoikamme\novat aseilla varustetut ja kun saavat teidät johtajaksensa, niin on\nvoitto varma.\"\n\n\"Tarjouksenne otan mielelläni ja kiitän ilmoituksestanne\", sanoi\nvääpeli noustessansa ja kiinnitti miekkavyötä paremmin ympärillensä.\n\"Nyt kannetaan juuri paistia heidän ylhäisyyksillensä, niin että\nteidän on pidettävä silmällä, milloin aamiainen on valmis. Jos\nolisitte niin jalomielinen, että jättäisitte minullekin lasin viiniä\nja kanan säären, niin olisin teille erittäin kiitollinen.\"\n\nHän kumarsi ja jätti huoneen. Kohta kuulikin Ranck isännän sanovan\nvieraillensa, että pöytä oli katettu.\n\nRanck veti miekkansa ja pani sen kainaloonsa, otti jännitetyn\npistoolin kumpaseenkin käteensä ja meni sen huoneen ovelle, jossa\nviholliset olivat. Yht'äkkiä avasi hän oven selki selälleen. Molemmat\nupseerit olivat juuri aikeissa kiinnittää ruokaliinoja leukansa alle\nja käydä pöytään istumaan, kun Ranck, kantapäästä kiireesen asti\naseilla varustettuna, näkyi ovella ja pauhaavalla äänellä huusi:\n\n\"Älkää asettuko pöytään ja älkää sormellakaan liikuttako aamiaista,\nsillä se on minua varten. Älkää myöskään yrittäkö aseittenne\nluo, jotka ovat tuolla tuolilla, sillä silloin on kuula otsassa\nkummallakin. Minä en milloinkaan ammu syrjään. Tuokaa isäntä tänne\nheti nuo aseet. No niin, kohta selviämme toisistamme.\"\n\nHuoneessa oleva isäntä ei ollut hidas toimittamaan Ranckin käskyjä.\nAseettomat ja kummastuneet upseerit katsoivat alakuloisina toisiinsa.\nKohtaus oli heille aivan odottamatoin.\n\n\"Herrani, kunniallinen sotilas ei täten menettele\", sanoi toinen\nupseereista kääntyen Ranckiin päin, joka yhä vaan oli valmis\nampumaan. \"Teidän käytöksenne on epäritarillista.\"\n\n\"Se on suomalaisen käytöstä ja muuta en tunne\", sanoi Ranck\nkiivastuneena. \"Onko venäläisen käytös, kuin hän käy köyhien\ntalonpoikien kimppuun, jotka eivät voi puolustaa omaisuuttansa,\nteidän mielestänne ritarillisempaa? Minä vaan kysyn. Mutta kylliksi\ntästä. Hankkikaa isäntä tänne kaksi vahvaa nuoraa ja tulkaa sitte\nsitomaan nämä herrat.\"\n\nTämä viimeinen käsky oli Martti Lokkoselle, jonka naama paistoi\nkuin aurinko. Hän kiiruhti heti ulos ja tuli kohta nuorien kanssa\ntakaisin, jonka jälkeen upseerit hyvin nöyrästi antoivat sitoa\nitsensä, sillä Ranckin pistoolit vieläkin olivat linjassa heidän\notsainsa kanssa. Tämän tehtyä käskettiin vangit istumaan pöytään ja\nkatsomaan kuinka Ranckin, jota isäntä palveli, hyvälle ruokahalulle\naamiainen erittäin maistoi. Viini oli hyvää, eikä Ranck unohtanut\njuoda molempien vankiensa maljaa. \"Dobra\" [Hyvä], sanoi yksi\nupseereista ilkeästi nauraen, \"toisen kerran tulee meidän vuoromme\nkiittää maljasta. Sodan kohtalot vaihettelevat. Kuka tietää!\"\n\nRanck aikoi vastata, mutta pihalla kuuluva hurraaminen ja huuto\nestivät hänet. Kohta tulikin vääpeli Roth ja kertoi sen iloisen\nuutisen, että asia kasakkain kanssa oli täydellisesti onnistunut\nja kun puoli tusinaa heistä oli kaatunut talonpoikain raivoisista\niskuista, oli toinen puoli antaunut vangiksi ja nyt tarkasti\nvartioittuna naapuri talossa. Tämä uutinen vaikutti syvästi\nvenäläisiin upseereihin. He olivat näet odottaneet, että heidän\nmiehistönsä muka pelastaisivat heidät, mutta kun se toivo nyt. petti,\nniin olivat he hyvin nöyrät ja alakuloiset.\n\nRanck kutsui vääpelin ottamaan osaa aamiaiseen, jonka\nhyväntahtoisuuden nälkäinen Roth kiitollisuudella käytti hyväksensä,\nja vähän ajan sisään molemmat rohkeat urhoot tekivät lopun kaikesta,\nmikä kelpasi syötäväksi ja juotavaksi. Pari talonpoikaa asetettiin\nvahtimaan vankeja, ja kuin Ranck apulaisineen meni ulos, niin\ntalonpojat tervehtivät heitä kaikuvalla riemulla.\n\nVasta jälkeen puolenpäivän oltiin valmiit lähtemään. Roth oli omin\nneuvoin lähtenyt tiedustelemaan vihollista ja kun nyt oli saanut\nasiansa toimitetuksi, päätti hän seurata Ranckia Hämeenlinnaan\nsiellä saadaksensa vangit tutkituiksi. Niinpaljon kumminkin oli nyt\nsaatu tietoa, että vihollinen pohjoispuolella Kyminjokea suurissa\njoukoissa oli mennyt rajan yli ja marssi Suomen sotaväkeä vastaan.\nKuusi aseellista talonpoikaa määrättiin kuljettamaan vankeja, jotka\nvangittuina sovitettiin kolmeen suureen rekeen. Juuri kuin matkue\nläksi liikkeelle talosta, tulivat Koiskinen ja Svärd väsyneillä\nhevosillaan sinne. Vanha Koiskinen sattui katsomaan Ranckin kasvoihin\nja seisauttaen hevosensa hän huudahti hämmästyksestä.\n\n\"Odottakaa, herrani!\" huusi hän. \"Minun pitää välttämättömästi puhua\nteidän kanssanne. Odottakaa, odottakaa!\"\n\nRanck ei kuullut häntä. Kulkusien kilinä, talonpoikien huuto ja\npiiskojen läiskinä esti kaiken muun äänen ja kohta olikin Ranck\nmatkueen kanssa näkymättömissä.\n\n\"Se oli hänen muotonsa, jonka näin katsovan ikkunasta sisään\", mumisi\nKoiskinen yksinänsä. \"Ei varmaan se ollutkaan mikään kuvituksen iva,\nsen voin vaikka vannoa.\"\n\nVanha veteraani kummastui, kuin sai kuulla mitä oli tapahtunut.\nIloissansa liijottelivat talonpojat paljon, jokainen kehui ja\nsuurenteli omaa urhoollisuuttansa ja sankariteoksiansa. Vanha\nKoiskinen oli Kuivasella yötä. Hän makasi rauhattomasti ja uneksui\nikkunasta näkemistänsä kasvoista.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nParas kaikista suosituslauseista.\n\n\nKun Ranck ja vankimatkue saapuivat Suomen sotaväen leiriin,\nHämeenlinnaan, olivat joukot valmisna jatkamaan peräytymistä\npohjoseen päin, sen sijaan kuin toivottiin saatavan odottaa\nvihollista ja käydä taisteluun, jota jokainen sotamies halusi\nja sentähden kovalla murinalla ilmoitti tyytymättömyyttänsä\npäällikkyyttä vastaan.\n\n\"Meitä vaan viekotellaan\", huusivat sotamiehet. \"Me emme tahdo enää\nperäytyä, vaan tavata vihollista järjestetyssä tappelussa. Meitä\nhäväistään, jos tätä vielä saadaan jatkaa.\"\n\nHeille vastattiin:\n\n\"Kenraali Klercker on luvannut Hämeenlinnan ympärillä vastustaa\nvihollista. Meidän aseemme eivät ole häväistyt. Elimäellä ovat\nUudenmaan rakuunat puolustaneet asemaansa, kunnes vara-aitat saatiin\ntyhjennetyiksi. Artjärvellä on Turun rykmentti evesti Flemingin\njohdolla lyönyt viholliset takaisin. Orimattilassa on Adlercreutz,\njonka päälle Bagration yön aikana ja 36 asteen pakkasessa hyökkäsi,\nsilloinkuin hän vähimmän odotti vihollista, Turun ja Porin\npataljoonien kanssa pajunettiloilla lyönyt vihollisen takaisin.\nOkeroisissa on Hämeenlinnan rykmentti samalla urhoollisuudella\nestänyt päälletunkeuvan vihollisen voiman. Vasemmanpuolinen armeja\nseuraa kohta veljiensä esimerkkiä. Kenraali ei syö sanaansa.\"\n\nSotamiehet uskoivat tämän ja nurina lakkasi toistaiseksi.\n\nVenäläisten vankien tuonti herätti suurta huomiota leirissä, ja\nniinhyvin upseerit kuin sotamiehetkin kiirehtivät saamaan selvityksiä\nRothilta. Hän kertoi Ranckin urhoollisesta käytöksestä ja antoi\nRanckille koko kunnian tästä onnistuneesta yrityksestä. Tämän kautta\ntuli Ranck jo ensi hetkestä mielihyvällä ja kunnioituksella leirissä\nvastaanotetuksi. Upseerit pyysivät häntä aamiaiselle ja hänelle\ntoimitettiin hyvä asunto nyt saamansa ystävän, vääpeli Rothin kanssa,\njoka ilolla jakoi sekä asunnon että ruokansakin Ranckin kanssa.\n\nPäälikkökunta oli asettunut kaupungin ulkopuolelle ja Ranckin\ntarkastuksen alla lähetettiin Kuivasella otetut venäläiset upseerit\nsinne tutkittaviksi ja antamaan tietoja vihollisen asemasta.\nRanck kutsuttiin heti kenraalin luo ja sai hänelle kertoa, kuinka\nvenäläisten upseerien vangitseminen oli tapahtunut. Lyhyesti kertoi\nhän mitä oli tapahtunut, ja kun hän muutamilla ivallisilla sanoilla\nmainitsi siitä aamiaisesta, joka venäläisiltä \"ylhäisyyksiltä\" oli\nmennyt sivu suun, oli kenraali parhaimmalla tuulella ja nauroi täyttä\nkurkkua onnistuneelle kujeelle.\n\nKaarlo Natanael af Klercker oli siihen aikaan 74 vuoden vanha,\nkunnianarvoisen ja jalon näköinen ja oli koko soturi-aikanansa\ntullut kuuluisaksi kiitettävästä ja kunniarikkaasta tavastansa. Jo\nsodan alussa oli hän osoittanut lujaa päättäväisyyttä, erinomaista\njärjestyskykyä ja isänmaatarakastavaa miehuutta, niin että hän,\njos olisi saanut olla päällikkönä, olisi ehkä pelastanut Suomen\nRuotsille. Hänen aikeensa, että niinkau'an kuin mahdollista\npuolustaa rajaa, taikka ell'ei se onnistuisi, sitte koota sotajoukko\nHämeenlinnaan ja käydä siellä pääkahakkaan, osoitti yhtäpaljon\nviisautta kuin taitavuutta sota-asioissa. Miten tämä kaunis aikomus\nmeni myttyyn saamme edempänä nähdä.\n\n\"Minkä palkinnon saan antaa teidän kauniista urotyöstänne?\" kysyi\nkenraali Ranckilta, joka seisoi hänen edessänsä. \"Urhoollisuuden\nmitalin esimerkiksi? Se kaunistaa aina miehen rintaa, kun se on saatu\ntodellisesta ansiosta.\"\n\n\"Moinen onnistunut sattuma ei ansaitse sellaista palkintoa ja sen\nvuoksi en voi sitä vastaanottaa\", sanoi Ranck teeskentelemättömällä\narvoisuudella. \"Mutta minulla on yksityinen pyyntö teille, herra\nkenraali, ja jos te sen myönnätte, on se oleva suurin palkintoni.\"\n\n\"Sanokaa, ystäväni, ja jos minun vallassani on teidän pyyntönne\ntäyttäminen, niin mielelläni teen sen\", vastasi kenraali\nystävällisyydellä, joka suuressa määrässä kohotti hänen\nkunnioittamistansa.\n\n\"Yksinkertainen pyyntöni on päästä vapaa-ehtoisena Suomen\nsotaväkeen\", lausui Ranck. \"Olen hyvin tottunut aseiden käyttämiseen\nja luulen voivani täyttää sotilaan velvollisuudet. Tällä hetkellä\ntarvitsee Suomi kaikkien poikiensa toimintaa ja rakkaus isänmaahan on\nkehottanut minua tulemaan leiriin.\"\n\nKenraali katsoi suopeasti häneen. -- Selvästi näkyi, että hän oli\nmieltynyt Ranckiin ja hän vastasi:\n\n\"Teidän pyyntönne myönnän mielelläni. Kaikki vapaaehtoiset ovat\ntervetulleita, sillä, kuten sanoitte, tarvitsemme kaikki voimat.\nMihin rykmenttiin haluatte, sillä ei kukaan rykmentin päällikkö\nkieltäydy teitä vastaanottamasta, kuin olette niin kunnollisesti\nesittäneet itsenne?\"\n\n\"Olisin kiitollinen, jos voisin saada paikan Porin rykmentin\n_henkivartija-pataljoonassa_, vastasi Ranck. Sillä rykmentillä on\nhyvä nimi ja siinä on mainio palvella.\"\n\nKenraali hymyili.\n\n\"Te ette valitse huonointa osaa itsellenne\", lausui hän painolla.\n\"Porilaiset ovat urhoja, joita voidaan verrata entisiin\nkaarlolaisiin. Kuumuus ja kylmyys, nälkä ja jano eivät vaikuta\nnäihin karastuihin luonteisiin. Henkivartija-pataljoonaan, jolla\non päällikkönä majuri Eek, kuuluu ainoastaan valittua väkeä. Ne\novat sotajoukkomme musketöörit [pyssymiehet], jotka valitaan\nurhoollisimmista, kuolemaa pelkäämättömimmistä ja toimellisimmista\nmiehistä.\"\n\n\"Minä en tule laimin lyömään velvollisuuttani ja koetan ansaita\ntämän kunnian\", vastasi Ranck tulisesti, \"ja olkaa vakuutettu, Herra\nKenraali, että pidän pyhänä lupaukseni.\"\n\n\"Istukaa ja odottakaa muutamia silmänräpäyksiä, sillä olen käskenyt\nmajuri Eekin tulemaan luokseni ja tahdon itse esittää teidät hänelle.\nTavallisesti valitsee majuri itse sotamiehet pataljoonaansa. Hän on\nhyvin nirso siinä, mutta kyllä saamme hänet taipumaan.\"\n\nRanck istuutui ja oli vähän harmissaan siitä, ett'ei häntä pitemmittä\nmutkitta otettu siihen rykmenttiin, johon hän oli pyrkinyt. Mutta\nkenraalin hyväsydäminen ystävällisyys poisti koko harmin hänestä. Hän\nhuomasi ett'ei kenraali tahtonut menetellä ominpäin, herättääksensä\nrykmentin päällikön tyytymättömyyttä ja siten menettää hänen\nhyväntahtoisuuttansa Ranckia kohtaan.\n\nKenraali oli juuri aikeessa antaa tuoda molemmat venäläiset upseerit\ntutkittavaksi, kun ajutantti astui sisään ja ilmoitti, että eräs\nvasta saapunut upseeri pyysi päästä sisään.\n\n\"Se käypi päinsä, sillä majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd, jotka\novat kutsutut olemaan läsnä vankien tutkinnossa, eivät ole vielä\nsaapuneet\", vastasi kenraali. \"Antakaa upseerin tulla sisään.\"\n\nJonkun minuutin perästä astui sisään vanha mies ja kumarsi syvästi\nkenraalille, jonka kuultiin iloisesti huudahtavan:\n\n\"Sehän on Koiskinen, urhoollinen asekumppanini monissa\nkunniarikkaissa taisteluissa; onpa hauskaa taas tavata\", lausui\nKlercker ja syleili sydämellisesti vanhusta. \"Usein olen puhunut\nsinusta, sinä urhoollisin urhoollisimpien joukossa, mutta en\nuskaltanutkaan toivoa tapaavani sinua enää. Molemmat olemme vanhat ja\nkylliksi valmistuneet niittomiehen viikatteelle.\"\n\nKoiskisen nimeä mainitessa oli Ranck kääntänyt kasvonsa toisanne päin\nja asettunut selin puhuviin.\n\n\"Isänmaa on vaarassa ja minä olen kiiruhtanut ilmoittamaan itseäni\nvapaa-ehtoisena ja pyytämään vanhaa paikkaani rakuunoitteni seassa\",\nvastasi Koiskinen. \"Tuntematta itseäni vähääkään rasitetuksi olen\nratsastanut aina Pulkista tänne asti. Tuo ratsastus ei ollut erittäin\nmukavaa, mutta se osoittaa, että nuo täytetyt 70 vuotta eivät paljon\nhartioita paina. Semmoisilla miehillä, kuin te ja minä, on ruumis\nraudasta ja teräksestä. Tautia ei meillä ole ollenkaan ja itse\nkuolemakin kunnioittaa meitä.\"\n\n\"Sinulla näyttää olevan oikein, rakas ystäväni, mutta kumminkin\ntarvitsemme mekin lepoa kokonaisen vaivoistarikkaan elämän perästä.\nTarjoumustasi kunnioitan suuresti ja kummastelen sinua, mutta vielä\nenemmän tahtoisin säästää henkeäsi, jonka ai'ot panna altiiksi sodan\nvaiheille. 70 vuoden vanhana on oikeus jo levätä.\"\n\n\"Mutta tätä te itse, kenraalini, ette noudata\", vastasi Koiskinen.\n\"Teillä ei ainoastaan ole ylipäällikön tärkeät velvollisuudet, mutta\nmyös ja'atte leirielämän vaivat sotamiestenne kanssa. Te itse annatte\nmeille veteraaneille kauniin ja seurattavan esimerkin.\"\n\nKoiskisen puhuessa oli Ranck mennyt viereiseen huoneesen, jossa\nhän tarkasti kuunteli kenraalin ja hänen vanhan asekumppaninsa\nkeskustelua. Ei sanaakaan jäänyt kuulematta hänen tarkkaavilta\nkorviltansa ja syvä liikutus kuvautui hänen kasvoillensa.\n\n\"No niin, en tahdo enempää vastustaa astumistasi meidän riveihimme\",\nlausui kenraali lopuksi. \"Sinun upseerivaltakirjasi vanhaan\nrykmenttiisi on huomis-aamuna valmisna. Muutaman päivän, perästä\nkeräytyy kaikki joukot Hämeenlinnaan, jossa ai'on kohdata vihollista\njärjestetyssä tappelussa. Hyvästi siksi, toivon kohta tapaavamme\ntoisiamme.\"\n\nRanck kuuli oven sulkeutuvan vanhuksen jälkeen ja meni taas\nhuoneesen. Kohta senjälkeen tuli majuri Eek ja kapteeni Möllersvärd.\nKenraali kiiruhti esittämään Ranckin majorille, ja kertoi tuon\nkauniin urotyön, jonka hän oli tehnyt Kuivasen kestikievarissa,\nsekä esitti Ranckin pyynnön päästä vapaa-ehtoisena majurin\nhenkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä. Kenraali sanoi olevansa\niloinen, jos majuri myöntäisi Ranckin pyynnön ja tahtoisi ottaa hänet\nrohkeiden urhoinsa riveihin.\n\nMajuri Eek, miellyttävä kasvoiltaan, korkea otsanen ja pieni mies,\nkiinnitti terävät silmänsä Ranckiin ja tarkasteli häntä kiireestä\nkantapäähän asti. Tämä tarkastus mahtoi olla Ranckin eduksi, sillä\nmajuri lausui, että hän parhaiten tapauksella Kuivasessa oli\nesittänyt itsensä ja että hän mielellään ottaa hänet _korpraaliksi_\nhenkivartija-pataljoonaan.\n\nRanck punastui ilosta ja kiitti muutamilla hyvin valituilla sanoilla.\nKorpraalina oli hänellä jo jonkunlainen päällikkyys, vaikka se tosin\noli hyvin pieni. Ranckin käytöksestä ja ulkonaisesta olennosta\nhuomasi, että hän oli saanut kasvatuksen, ja Eekin tutkivat silmät\nhuomasivat sen. Lausuttuaan muutamia kehoittavia sanoja, antoi\nkenraali Ranckille merkin jättämään huoneen.\n\nRanck aikoi juuri hypätä satulaan, palataksensa Hämeenlinnaan, kuin\nKoiskinen, seurattuna Svärdiltä, meni hänen ohitsensa. Ranck ei ollut\nhuomaavinansakaan vanhuksen tutkivaa silmäystä, kun Koiskinen äkkiä\nseisattui hänen sivullensa.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra, jos teen teille erään kysymyksen\", sanoi\nvanha upseeri liikutettuna, \"kysymyksen, johon toivoisin teidän\nvastaavan.\"\n\nNäitä sanoja kuullessa tulivat Ranckin kasvot kuolon kalpeiksi, hänen\nsatulan nupussa oleva kätensä vapisi ja hiljaisella äänellä hän\nvastasi:\n\n\"Kysykää, herra, tehkää hyvin.\"\n\n\"Olitteko tämän Helmikuun 12 päivän illalla Pulkin talossa, joka on\nKymin joen länsirannalla?\" kysyi Koiskinen.\n\n\"En, herra, sillä tulin tänne Pohjois-Karjalasta ja tieni on kulkenut\naivan vastakkaista suuntaa\", vastasi Ranck vakaasti.\n\n\"Ja kumminkin olitte te Kuivasessa, joka on Tamperen tien\nvarrella\", lausui Koiskinen. \"Minä näin itse teidän, kun läksitte\nkestikievaritalosta.\"\n\n\"Siinä teillä on aivan oikein, mutta selvitys myöskin on aivan\nkäsillä\", vastasi Ranck ja puhui hyvin levollisella äänellä. \"Kun\ntiet olivat minulle tuntemattomat, eikä minulla ollut karttaa, josta\nolisin nähnyt oikean suunnan, niin erehdyin pimeässä ja siten tulin\nväärälle tielle. Nimittämässänne kartanossa en ole ollut ja vielä\nvähemmän 12 päivänä Helmikuuta, sillä silloin makasin Heinijärvellä\nyötä ja sen seikan muistan hyvin tarkoin.\"\n\n\"Sitte olen minä erehtynyt niissä kasvoissa, jotka näin ikkunassa\",\nlausui Koiskinen ja nosti hattuansa jäähyväisiksi. \"Suokaa anteeksi\nvanhan ukon kysymys ja onnea matkallenne.\"\n\nRanck vastasi jäähyväisiin, hyppäsi nopeasti satulaan ja ratsasti\nkiireesti talosta.\n\nKun hän tuli leiriin, istui Roth teltassansa.\n\n\"No, kuinka kävi asianne?\" kysyi vääpeli ja ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Oivallisesti! Minä pyrin vaan sotamieheksi, mutta minä otettiin\nkorpraaliksi henkivartija-pataljoonaan Porin rykmentissä\", vastasi\nRanck. \"Se oli kumminkin jotakin.\"\n\n\"Korpraalista voipi asteittain nousta kenraaliksi\", sanoi Roth\nmyhäillen. \"Jos vaan saamme tapella, niin kyllä arvo pian nousee.\nTappelun perästä on aina mahdollisuus päästä kukon askel eteenpäin.\nMutta tässä on lasi lämmintä lökäriä ja lampaan käpälä. Vanha\npalvelijani Smäll on hankkinut molemmat. Luultavasti on pitkillä\nkynsillään nipistänyt lampaan jostakusta talonpojan talosta. Se tulee\nhänen omalletunnolleen. Smäll on oivallinen sotarosvo ja hän tuntee\ntarkoin, ett'ei milloinkaan tapella huonommin kuin tyhjällä mahalla.\"\n\nRanck istui pöytään ja söi hyvällä ruokahalulla.\n\n\"Mitä uutta?\" kysyi hän.\n\n\"Muutamat tiedustelijat, jotka ovat olleet ulkona, sanovat nähneensä\nvenäläisiä meidän läheisyydessä\", vastasi Roth. \"Mutta luultavasti on\nse vaan väärä huhu.\"\n\n\"Meidän laiskurielämämme on rohkaissut vihollista ja kummallista on,\njos he antavat meidän olla hätyyttämättä\", vastasi Ranck. \"Huomenna\nlähden omin neuvoin ulos tiedustelemaan. Ehkä on onni mukanani.\"\n\n\"Sitte seuraan teitä\", vastasi Roth. \"Neljä silmää näkevät aina\nparemmin kuin kaksi ja semmoiset pienet seikkailut ovat minun\nmieleeni.\"\n\n\"Minä ai'oin juuri pyytää teitä mukaani\", lausui Ranck. \"Meidän\npitää hankkia ruokaa hevosillemme. En millään ehdolla tahdo luopua\nhevosestani. Se voipi minulle olla suureksi hyödyksi, sillä vaikka\nkuulun jalkaväkeen, tahdon väliin olla ratsastaja. Se armo pitää\nminun hankkia itselleni.\"\n\nTeltan ulkopuolelta kuuluvat surkeat avun huudot keskeyttivät heidän\npuheensa. Ranck ja vääpeli kuuntelivat tarkasti.\n\n\"Se on Smäll, joka huutaa\", sanoi Roth. \"Mitä on tekeillä? Hän on\nvahva ja miehuullinen, joka ei pelkää ottaa miestä kauluksesta.\nMeidän pitää saada tietää mitä siellä tapahtuu.\"\n\nHe kiiruhtivat ulos teltasta.\n\nKun tulivat ulos, näkivät he, miten Smäll raukka loikoi lumessa ja\nmiten eräs jättimäinen upseeri miekan lappeella säälimättömästi suimi\nhäntä selkään ja vähän väliin potkaisi häntä. Smäll huusi surkeasti\nja väänteli itseänsä kuin mato, jättiläisen häntä rääkätessä.\n\nSilmänräpäyksessä juoksi Ranck esiin ja asettui upseerin ja hänen\nuhrinsa väliin. Jättiläinen katsoi häneen raivosasti ja kohotti\nsapeliansa aikoen iskeä Ranckia. Mutta pikemmin kuin me ennätämme\nkertoa, väänsi viimeksi mainittu aseen upseerin kädestä ja viskasi\nsen kau'aksi taaksensa.\n\n\"Koira\", karjui upseeri, \"tämä rohkeus tulee sinulle kalliiksi. Jos\net tunne, kuka minä olen, niin tahdon sinulle sanoa, että nimeni on\nvapaaherra Otto Fleming ja että rutistan sinut kuin linnun kynsieni\nväliin.\"\n\n\"Roisto olet itse, kun rääkkäät turvatonta sotamiestä, kelvotoin\nupseeri olet sinä, joka käytät itsesi noin ainaisesti\", vastasi Ranck\nvihasta hehkuen. \"Älä ojennakkaan pitkiä käsiäsi, sillä silloin saat\ntekemistä minun kanssani.\"\n\nJättiläinen kiljui vihasta ja nosti Ranckia kohti molemmat nyrkkinsä,\njotka olivat kuin kaksi moukaria, lyödäksensä hänet maahan. Suuri\njoukko sotamiehiä, jotka olivat kuulleet huudon ja melun, oli\nkokoontunut molempain taistelijain ympärille. Smäll nousi ylös\nja kertoi kumppaneillensa, miten häntä oli rääkätty. Fleming oli\nsivukulkiessaan kysynyt häneltä jotakin, ja kun Smäll ei ollut heti\nseisattunut, niin oli hurja upseeri syössyt hänen luokseen, lyönyt\nhänen maahan ja raa'immalla tavalla rääkännyt häntä.\n\nSotamiehet murisivat tyytymättöminä.\n\n\"Tällä tavoinko meitä sotamiehiä kohdellaan\", huusivat he. \"Paleltua\nja hikoilla on meidän asiamme, mutta meitä ei saa eläimen tavoin\nrääkätä.\"\n\nFleming ei kuullut näitä lauseita. Sokeassa raivossaan koetti hän\nlyödä vastustajaansa päähän, mutta taitavalla sivulle hyppäyksellä\nvältti Ranck lyönnin ja salaman nopeudella hyppäsi hän upseerin\npäälle, löi häntä nyrkillänsä otsaan, niin että hän molisten kaatui\nmaahan.\n\n\"Bravo\", huusivat sotamiehet. \"Se oli suomalainen isku, joka vältti.\nPidä hyvänäsi, se oli hyvin ansaittu.\"\n\nFleming nousi ylös. Suuri mustanpunanen kuhmu näkyi keskellä otsaa ja\nantoi hänen raivoisille kasvoillensa hirveän nä'ön.\n\n\"Kuka te olette ja mikä on teidän nimenne?\" huusi hän Ranckille, joka\nvastasi:\n\n\"Kustaa Ranck, vapaa-ehtoinen korpraali Porin\nhenkivartija-pataljoonassa, mutta ei vielä sotalakien alainen.\"\n\n\"Sitte saatte hengellänne maksaa käytöksenne ja sen häpeän, jonka\nolette tehneet päälliköllenne\", huusi Fleming vihan vimmassa.\n\n\"Tämän häpeän poistamiseen annan teille tilaisuutta, jos teillä\non rohkeutta mitellä miekkaa kanssani\", vastasi Ranck ylpeästi.\n\"Huomenna, tahi milloin tahdotte, olen valmis ja ell'ette suostu\nminun vaatimukseeni, olette kurja raukka.\"\n\nSotamiehet ilmoittivat kovalla äänellä tyytymyksensä.\n\n\"Minä en taistele alhaisempani kanssa\", vastasi Fleming kalpeana\nvihasta. \"Sota-oikeus saa ensin teidän kanssanne tekemistä ja sitte\npiiskuri.\"\n\n\"Teidän täytyy tapella kanssani, minä annan kunniasanani sen päälle\",\nhuusi Ranck poismenevälle kerskailijalle. \"Kyllä minä asetan\nylpeytenne eli menetän henkeni.\"\n\nHän ja Roth menivät telttaan.\n\n\"Tämä oli ikävä sattuma, joka voi tuottaa teille paljon harmia\",\nsanoi vääpeli. \"Fleming on tunnettu erinomaisen vahvaksi ja\nhuimapäiseksi, jonkatähden hänellä on ollut joukko verisiä\nseikkailuja. Hän on aina päässyt vapaaksi, sillä sellaisista te'oista\nei ylhäisiä syytetä. Te menettelitte jalosti ja oikein, siitä\nei ole puhumistakaan. Te voititte sotamiehet puolellenne, mutta\npahoin pelkään, että saatte upseerit vihamiehiksenne. Yhdenlaiset\nlapset leikkivät parhain yhdessä, eikä korppi nouki silmää toiselta\nkorpilta.\"\n\n\"Minä menen heti päällikköni majuri Eekin luo ja kerron hänelle\ntapauksen\", lausui Ranck. \"Se on välttämätöin ennenkuin Fleming\nennättää pahentaa asian. Se on varma, että hänen täytyy käydä\nkaksintaisteluun kanssani. Olen antanut kunniasanani sen päälle ja\nsitä ei saa rikkoa.\"\n\n\"Sitte teillä pitää olla erityiset keinot, jos voitte pakoittaa\nhäntä siihen\", vastasi Roth, \"sillä upseerien kuntatunne ei\nmyönnä esimiehen taistella alhaisemman kanssa. Se on kyllä totta,\nett'ette ole vielä sotamies, mutta minä epäilen sittenkin teidän\nonnistumistanne.\"\n\nRanck vaan hymyili vastineeksi. Niinpian kuin hän oli järjestänyt\npukunsa, meni hän kaupunkiin etsimään päällikköänsä. Majuri asui\nkauppias Holmilla. Hän oli juuri tullut kenraalin luota, kuin\npalvelijansa ilmoitti, että Ranck pyysi päästä sisään.\n\n\"Anna hänen tulla\", lausui majuri.\n\nRanck astui sisään.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi Eek ystävällisesti. \"Jos ehkä\nolette jo kyllästynyt sotapalvelukseen, niin ei teidän\nvastaanottotodistuksennekaan ole vielä valmis. Te näytätte\nliikutetulta, puhukaa vapaasti ja pelvotta.\"\n\nRanck selvitti kohtauksen Flemingin kanssa. Majuri kuunteli tarkasti\nhänen sanojansa, hänen kasvonsa synkistyivät ja olivat hyvin ankarat\nja totisen näköiset.\n\n\"Ja nyt, herra majuri, olen totuudenmukaisesti kertonut seikkailuni\",\nlopetti Ranck kertomuksensa. \"Kunnioittamalla rohkenen anoa teidän\napuanne saadakseni korvausta. Kaikki sanovat teidän olevan kunnian ja\noikeuden miehen ja nuhteettoman upseerin, johon ei turhaan vetouta.\"\n\n\"Sitä ei tehdäkkään, mutta tässä asiassa en voi tehdä mitään\",\nvastasi majuri. \"Se oli onni teille, ett'ette vielä seiso sotamiesten\nrivissä, Minä melkein neuvon teitä luopumaan sotaväestä, sillä on\nluultava, että tämän tähden saatte ikävyyksiä. En tällä tahdo sanoa,\nett'en hyväksyisi teidän tekoanne. Päinvastoin olisin menetellyt\naivan samoin kuin te. Minä säälittelen mitä on tapahtunut, mutta en\ntiedä millä teitä auttaisin.\"\n\n\"Mutta missä muussa euroopalaisessa sotajoukossa kieltäytyisi upseeri\nantamasta hyvitystä alhaisemmallensa, jota hän on loukannut\",\nvastasi Ranck harmissansa. \"Ranskan sotajoukossa kantaa jokainen\nmarsalkansauvaa rensselissänsä ja palveluksen ulkopuolella ovat\nkaikki kansalaisia.\"\n\n\"Voipi olla, mutta suhde meillä, pahasti kyllä, on aivan\ntoisellainen\", vastasi majuri. \"Jos olisitte yhdenarvoinen, niin\nvarmaan täytyisi hänen tapella teidän kanssanne.\"\n\nRanck näytti miettivän silmänräpäyksen. Syvä liikutus ilmaantui hänen\nkalpeille kasvoillensa, joka ei jäänyt majurilta huomaamatta.\n\n\"Herra majuri\", lausui vihdoin Ranck, \"minulla olisi salaisuus\nuskottava teille, joka, jos te sen tahdotte vastaanottaa, tulee\njohonkin määrin tasoittamaan suhteen vastustajaani. Mutta sen\nluottamuksen voin jättää ainoastaan yhdellä ehdolla.\"\n\n\"Ja se on?\" kysyi majuri.\n\n\"Että te upseerin kunniasanalla ja kansalaisen kristillisellä\nuskonnolla lupaatte, ett'ette kenellenkään, olkoon se kuka hyvänsä,\npuhu siitä, mitä teille ilmaisen, vaan säilytätte sen salaisuutena\nyksinänne.\"\n\n\"Sen lupaan teille ja lupaukseni on pyhä\", vastasi Eek käsi sydämellä.\n\nRanck kumarsi. Sitte avasi hän ylhäältä alas asti napitetun nuttunsa\nja osoitti vasempaa puolta rinnastansa. Majuri säikähti, meni Ranckin\nluo ja kuiskasi:\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\"\n\nRanck otti esiin ja antoi majurille kaksi useammalla sinetillä\nvarustettua paperia.\n\n\"Olkaa hyvä ja lukekaa\", sanoi hän.\n\nEek otti paperin ja luki. Kun hän oli lopettanut, olivat hänen\nkasvonsa hyvin kummastuneen näköiset. Hän kumarsi Ranckille ja antoi\npaperit takaisin.\n\n\"Voiko vapaaherra Fleming vielä kieltäytyä antamasta minulle\nhyvitystä?\" kysyi Ranck.\n\n\"Ei, herrani\", vastasi Eek, ja kumarsi taas. \"Minä voin\nkunniasanallani todistaa, että te arvossa olette täydellisesti hänen\nvertaisensa, ja voin lisätä, että, ellei hän tämän selvityksen\njälkeen tahdo tapella kanssanne, täytyy hänen tehdä se minun\nkanssani. Oletteko nyt tyytyväinen?\"\n\n\"Täydellisesti herra majuri ja kiitän teitä hyvyydestänne ja\nosanottavaisuudestanne, jota olette minulle osoittaneet. Jos\nen kaadu, niin toivon kaksintaistelun jälkeen saavani teiltä\nsotamieheksiottotodistukseni, eikö niin?\"\n\n\"Hyvin kernaasti, mutta herra eves...\"\n\n\"Mitä, johan unhotitte lupauksenne\", lausui Ranck hymyillen. \"Mitä\nolette nähneet, pitää olla kuin ette olisi mitään nähneet ja mitä\nolette lukeneet, pitää olla unhotettu.\"\n\n\"Tapahtukoon tahtonne\", vastasi majuri. \"En pyydäkkään selvityksiä\nmenettelemisestänne. Olkaa tervetullut joukkoomme. Nyt menen etsimään\nvapaaherra Flemingiä ja esitän hänelle teidän vaatimuksenne. Itse\ntulen yhdeksi todistajaksenne ja hankin myöskin toisen. Hyvästi siksi\nja heti saatte tietää, miten asia on päättynyt.\"\n\nHe sanoivat sydämelliset jäähyväiset ja erosivat. Kun Ranck\ntuli telttaan, oli vääpeli laastaroimassa Smäll-raukan haavoja.\nJättiläisen miekka oli pahoin pidellyt hänen selkäänsä, niin että se\nnyt oli enemmän sinisen kuin punasen näköinen.\n\n\"Kuka hankkii meille nyt ruukun olutta eli palan ruokaa syötäväksi?\"\nlausui vääpeli surullisella äänellä ja osoitti Smälliä. \"Semmoista\nruu'an laittajaa ei löydy koko leirissä. Me saamme kuolla nälkään!\"\n\n\"Smäll saapi lohduttaa itseänsä, sillä hänen kärsimyksensä pian\ntulevat kostetuksi\", vastasi Ranck. \"Ehkä tämän kivun ja tuskan\nantaja ei jää itsekään osattomaksi.\"\n\n\"Teidän välillänne siis tulee kaksintaistelu?\" kysyi Roth.\n\n\"Niin ainakin toivon, sillä majuri Eek lupasi puolestani toimittaa\nasian.\"\n\n\"Sitte olette joko loitsija eli suurempiarvoinen kuin näytätte\nolevan\", lausui Roth hyvin kummastuneena. \"Jos se taistelu tulee\ntoimeen, niin tulette te koko sotajoukon sankariksi!\"\n\nVähän myöhemmin tuli sanantuoja majurilta ja toi Ranckille kirjeen,\njonka hän kiiruusti avasi. Kirje sisälsi seuraavat rivit:\n\n    'Herrani!\n\n    Kaksintaistelu teidän ja vapaaherra Flemingin välillä tapahtuu\n    huomenna edellä puolen päivän Hämeenlinnan ulkopuolella olevalla\n    Karkun arentitilalla. Aseena tulee käytettäväksi sapeli. Teidän\n    todistajiksenne tulen minä ja luutnantti Taavetti Koiskinen. Aika\n    on määrätty kello 11:sta.\n\n                               Ystävyydellä Johan Fredrik Eek.'\n\n\"Taavetti Koiskinen\", mumisi Ranck. \"Miksi valitsi hän juuri hänen.\nJoko on se Jumalan tahto eli sallimus, joka tuopi tuon vanhuksen taas\nminun tielleni. Mutta yhdentekevä minulle, josko hän eli joku muu.\"\nHän ojensi kirjeen Rothille. \"Lukekaa\", sanoi hän, \"ja sanokaa sitte,\nolenko pitänyt sanani eli en.\"\n\nRoth luki ja antoi kirjeen takaisin.\n\n\"En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, mutta mitä ajattelen, sen pidän\nsalaisuutenani\", lausui vääpeli. \"Te olette loitsumestari, hyvä\nkorpraalini. Mutta tuolla on sen tappelijan sapeli, jonka te otitte\nhäneltä. Minä annoin ottaa sen korjuun. Eikö ole paras lähettää ase\nhänelle, kun hän tarvitsee sitä huomenna?\"\n\nRanck nyökäytti päätään myönnytykseksi. Hän pyysi majurin\nsanansaattajan sivukulkiessaan jättämään sapelin Flemingin asuntoon;\nsapelin lappeesen oli piirustettu Flemingin vaakuna. Lopun päivää\nvietti Ranck vääpelin seurassa ja kirjoitti pari kirjettä. Yksi\nkirjeistä oli osoitettu Ranskan marsalkalle, Massenan herttualle ja\ntoinen luutnantti Taavetti Koiskiselle. Molemmat kirjeet pisti Ranck\ntaskuunsa ja pyysi Rothin lähettämään kirjeet osoitteen mukaan, jos\nhän itse kaatuisi, johon Roth myös suostui.\n\n\"Fleming on erinomainen miekkailija ja te teette oikein, kuin\nepäilette taistelun päättymisestä\", lausui vääpeli, \"ei sentähden,\nettä epäilisin teidän miekkailijataitoanne, vaan hänellä on enemmän\nkestävyyttä ja voimaa. Hänen röyhkeytensä ja huimapäisyytensä ovat\nrajattomat. Evesti Klaus Flemingin poikana, joka omistaa suuren\njoukon tiloja, on hän sangen rikas. Kerran oli hän ollut ajelemassa\nja antanut kuskillensa jonkun käskyn, mutta joko kuski ei ollut\nkylliksi orjamainen eli miten lienee ollutkaan, seuraus vaan\noli, että vapaaherra otti pistoolinsa ja ampui heti avonaisesta\nvaunun ikkunasta kuskinsa kuoliaaksi. Tämän jälkeen pakeni Fleming\nWenäjän puolelle, vaan palasi sittemmin kohta takaisin ja jäi\nsyyttämättä. Jonkun ajan oli hän vankina Wiaporissa. Hän näet\nvahtiparaatissa huviksensa löi komppanian päällikköä, kapteeni\nTigerstedt'iä korvalle, niin että tämä heti kaatui. Sota-oikeus\ntuomitsi hänen pyyhittäväksi pois rullista, kolmen vuoden vankeuteen\nja maanpakolaisuuteen. Kuningas vahvisti tuomion, mutta, kuin sota\nalkoi, pääsi hän taas vapaalle jalalle. Nyt on hän taas tullut\nsotaväkeen ja alusta alkaen esiintynyt epäkunniallisesti pieksemällä\nminun Smäll-raukkaani. Minä suon hänelle kaikkea hyvää ja se olisi\noikein hyvin, jos te antaisitte hänelle jonkun muistomerkin.\"\n\n\"Kyllä koetan parastani\", vastasi Ranck levolle mennessään.\n\"Huomiseksi päätetty tiedustelumatkamme saapi jäädä toiseen päivään.\nVihollinen pysyy kyllä hiljaa. Pakkanen on ääretöin ja tiet melkein\nmahdottomat kulkea. Tunnen itseni niin viluiseksi, kuin loikoisin\npaljaan maan päällä. Ehkä saamme mekin, kuten Kaarlo XII, lämmittää\ntelttojamme tulisilla kanuunankuulilla.\"\n\nKun Ranck seuraavana aamuna heräsi, näki hän Rothin kattavan\npöydälle hyvää aamiaista, jonka herkkuinen haju saatti hänet hyvälle\ntuulelle. Vääpelin pienet punaset silmät säteilivät ilosta ja hänen\nkasvoistansa näkyi, miten onnelliseksi hän tunsi itsensä. Hän siveli\nkiiltävää leukaansa ja tirkisti väliin kumppaniinsa, eikö hän\nvirkkaisi mitään.\n\n\"Ihme ja kumma\", huusi Ranck, kuin näki vääpelin ottavan suuresta\nkorista ja asettavan pöydälle karotillisen herkkuisaa pihvipaistia.\n\"Ihme ja kumma\", kertoi hän, \"onko Smäll jo niin parantunut, että on\nvoinut olla ulkona varastamassa näin varhain?\"\n\nRoth kohautti olkapäitään.\n\n\"Ei, se polonen itse on tämän pihvipaistin näköinen eikä voi\nliikuttaa käsiään eikä jalkojaan\", vastasi vääpeli, \"ja sentähden\nhänellä ei ole mitään osaa tähän kestiin. Aamiaisen lähetti tänne\nmajuri Eek ja samalla ystävällisen tervehdyksen _korpraalille_. Hän\ntietää, mitä kaksintaistelija tarvitsee. Tässä on pullo viiniä ja\nruukku olutta. Tulkaa syömään, kumppani, ennenkuin jumalanlahjat\npaleltuvat jääpalasiksi.\"\n\n\"Sepä oli ystävällinen teko\", lausui Ranck. \"Majuri Eek on miesten\nmies, jonka hyväntahtoisuutta en voi kylliksi kiittää.\"\n\n\"Hänen kaltaisiansa löytyy Suomen sotajoukossa useampia, mutta\nmyös hänen vastakohtiansakin\", vastasi Ranck. \"Ajan henki on vielä\nsemmoinen, että ihmisarvoa vähän arvostellaan. Moni upseeri pitää\nvirheenä sotamiehen eli alhaisemman hyvyydellä kohtelemista. Mutta\nkylliksi tästä. Minä juon maljan teidän menestyksellenne ja asianne\nonnistumiselle. Hevosemme ovat hyvin ruokitut ja minä seuraan teitä\nKarkkuun. Ehkä voin olla teille avuksi, jos sattuisi tarvis tulemaan.\"\n\nRanck kiitti ja kilisti rehellisen vääpelin kanssa, jota kohtaan hän\ntunsi erinomaista ystävyyttä. Rothin kunnioitettu sota-ura ei ollut\nvielä alkanut. Myös hänkin oli verhoova nimensä kunnialla ja voittava\nsijan Suomen sotajoukon ja sankarien historiassa.\n\nHe lopettivat ruokailemisensa, ja viisaan emännän tavoin pani Roth\nruo'an jäännökset säästöön toista ateriaa varten. Ruokavarojen\nsaaminen leiriin oli hyvin vähäinen ja kuljetusneuvot huonossa\nkunnossa.\n\nKaksintaistelun aika oli läsnä ja kello 10 läksi Ranck ja vääpeli\nHämeenlinnasta Karkkuun. Ratsastajamme kulkivat sotamiesjoukkojen\nohitse, jotka heitä ystävällisesti tervehtivät. Nämä sotilasraukat\nolivat huonosti puetut ja heidän vaatteuksensa monesta kohtia\nrepaleiset. Suuri joukko heidän kumppaneistaan oli yövahdissa\npalelluttanut jalkansa ja kätensä ja loikoivat nyt hospitaalissa.\nKlercker teki parastansa huojentaaksensa heidän vaivojansa, mutta\napuneuvot olivat perki vähäiset. Miehuuden säilyttämiseksi sotilaissa\noli taisteleminen välttämätöin.\n\nKun Ranck ja vääpeli tulivat arentitilalle, ei siellä vielä ollut\nmuita. Puolen tunnin odotuksen perästä näkyi joukko ratsastajia\nmaantiellä lähestyvän kartanoa. Siinä oli Fleming, hänen ja\nRanckin todistajat ja lääkäri. Vapaaherran otsan ympärillä oli\nmusta side. Majuri Eek esitti todistajat Ranckille ja tervehti\nhäntä ystävällisellä kädenlyönnillä. Fleming ei ollut huomaavinaan\nvastustajaansa. Talon piha, jossa taistelu oli tapahtuva, oli suuri\nja avara ja lumesta vapaa. Vanha Koiskinen katsoi usein Ranckiin ja\ntämä, joka ennen oli välttänyt hänen silmäyksiään, katsoi vakavasti\nvanhukseen. He vaihtoivat keskenänsä muutamia kohteliaita sanoja,\njotka eivät sen enempää merkinneet.\n\nTodistajat mittasivat molempien aseet. Ranckin miekka oli noin kaksi\ntuumaa pitempi kuin hänen vastustajansa, jonkatähden Fleming ei sitä\nhyväksynyt.\n\nKoiskinen ojensi sapelinsa ja lausui:\n\n\"Tehkää hyvin ja mitatkaa tämä sapeli. Jos se hyväksytään,\nniin tarjoon sen herra Ranckille. Kunniarikkaat muistot ovat\nyhdistetyt tähän aseesen. Se on ollut yhdessätoista pääkahakassa\nja tehnyt hyvästi palveluksen. Sen lape on hyvä ja terä katkaisee\nhiuskarvankin.\"\n\nRanck kumarsi ja kiitti. Koiskisen sapeli oli yhdenpituinen\nFlemingin sapelin kanssa. Kun Ranck otti vanhuksen sapelin, näytti\nhänen kätensä vapisevan, jonka Koiskinen huomasi ja se ei häntä\nmiellyttänyt.\n\n\"Jos hän pelkää, on hän hukassa\", mumisi vanhus itsekseen. \"Hänen\nvastustajansa on vahva ja väsyttää hänet. Järkähtämätöin rauhallisuus\nja tarkka silmä vaaditaan, jos mielii voittaa.\"\n\nMolemmat vastustajat seisoivat vastatusten ja valmisna, aseet\nalaslaskettuina.\n\n\"Ennenkuin alotan taistelun\", lausui Fleming, \"toivon, että herra\nmajuri Eek näiden herrojen kuullen ja kunniasanallansa ilmoittaa,\nettä tämä herra arvossa on minun vertaiseni ja ett'en alenna arvoani,\njos taistelen hänen kanssansa.\"\n\n\"Hän on kaikin puolin teidän arvoisenne, sen vakuutan sotilaan\nuskollisuudella ja kunnialla\", vastasi majuri kovalla äänellä.\n\n\"Sitte alotamme taistelun\", lausui Fleming.\n\nTodistajat antoivat merkin ja aivan kuin kaksi ukonnuolta iskivät\nsapelit vastakkain. Kun Ranck huomasi, että hänen vastustajansa\naikoi pikaisilla ja vaihettelevilla iskuillansa väsyttää häntä,\nniin hän aluksi vaan väisti lyöntiä, mutta vähitellen muutti\nhän menettelemisensä niin, että nyt tuli Flemingin vuoro koko\nsukkeluudellaan väistää Ranckin iskuja. Se oli kaunis ja viehättävä\ntaistelu, joka herätti katsojissa ihmettelemistä. Iskut olivat niin\ntiheät, että näytti ikäänkuin aseet olisivat pyörineet taistelevien\nkäsissä. Ranck pakoitti vastustajansa vähän väliin peräytymään. Äkkiä\nhuusi hän:\n\n\"Varokaa itseänne, sillä nyt lyön teiltä vasemman korvan ja haavoitan\nolkanne!\"\n\nRanck teki sivuliikkeen oikeaan, hyökkäsi esiin ja antoi\nvihollisellensa tuon luvatun iskun niin pikaisesti, ett'ei se\nennättänyt väistää sitä, vaan kaatui maahan korva silvottuna ja syvä\nhaava olkapäässä, josta veri virtanaan tulvasi.\n\nKoiskinen ei voinut salata liikutustaan, vaan huudahti:\n\n\"Se oli mestari-isku, minä luulin, ett'ei muut kuin minä ja eräs\ntoinen henkilö tunne tuota hyökkäystä sapelitaistelussa, mutta\nhuomaan erehtyneeni.\"\n\nHaavoittunut vietiin kiiruusti arentitaloon, jonka jälkeen lääkäri\nja hänen apunansa Roth pitivät huolta hänestä. Haava ei ollut\nkuolettava, vaan verta vuoti paljon, Fleming käski tervehtää\nvastustajaansa, että hän toisessa tilaisuudessa toivoo saavansa\nuudistaa taistelun, jonka toivon Ranck ilmoitti olevansa valmis\ntäyttämään milloin hyvänsä.\n\nKun Ranck antoi Koiskiselle sapelin, kumarsi hän ja lausui:\n\n\"Kiitän teitä, herra upseeri, tämän oivallisen sapelin lainaamisesta,\njonka hyvät ominaisuudet luultavasti paljon auttoivat minua\nvoittamaan.\"\n\nKoiskinen vastasi kohteliaasti, että Ranckin miekkailutaito oli\nantanut aseelle oikean arvonsa ja hän kernaasti tahtoi tietää Ranckin\nmiekkailija-opettajan nimen.\n\n\"Jokapäiväinen harjoitus antaa taitavuuden\", vastasi Ranck hymyillen,\n\"ja minä olen nuoruudestani saakka harjoitellut muutamien ystävieni\nkanssa aseen käyttämistä.\" Sitte meni hän majuri Eekin luo ja kiitti\nsiitä avuliaisuudesta mitä hän hyväntahtoisesti oli tehnyt.\n\n\"Onnittelen teitä asian päättymiseen\", vastasi majuri.\n\"Te olette antaneet hyvän osoitteen kelpaavaisuudestanne\nhenkivartija-pataljoonaan. Nyt saapi röyhkeä Fleming kau'an aikaa\nloikoa seppeleillään. Te teitte jalosti, kuin säästitte hänen\nhenkensä, sillä yhtähyvin olisitte voineet antaa hänelle iskun päähän\nkuin johonkuhun muuhunkin paikkaan.\"\n\nMutta sen päivän seikkailut eivät olleet vielä loppuneet. Paitse\nlääkäriä, joka jäi haavoitetun luo, olivat muut taistelussa\nläsnäolleet juuri nousseet hevosiensa selkään, kun rumputus ja\nkova ampuminen kuului kaupungista ja sotajoukot huomattiin olevan\nliikkeessä.\n\n\"Panen henkeni pantiksi, että vihollinen ahdistaa meidän leiriämme ja\ntunkeutuu kaupunkiin\", huusi majuri. \"Nopeasti tielle, hyvät herrat.\"\n\nHän kannusti hevostansa ja kaikki kiiruhtivat kaupunkiin, josta yhä\nvaan kuului ampuminen.\n\nHämeenlinnaan tultua näkivät he leirin liikkeessä. Vihollisen\nodotettiin tulevan suurta maantietä myöten kaupunkiin, mutta se\ntulikin suoraan etelästä talvitietä. Majuri Reuterskjöld oli\naamusella sangen varhain mennyt yhden Turun pataljoonan osaston\nkanssa tiedustelemaan ja pimeällä jäällä olivat kasakat ympäröinneet\nhänet ja vaativat häntä antaumaan. Vastaus oli: \"seis! rynnätkää!\"\njonka jälkeen hän pajunettiloilla ajoi vihollisen pakoon. Wenäjän\nratsumiehet koettivat tunkeutua kaupunkiin, mutta työnnettiin\ntakaisin parooni Stackelbergilta ja vetäytyivät takaperin. Koko asia\nsupistui vaan vähäpätöiseen kahakkaan, joka kumminkin muistutti:\nolkaa varoillanne! päällikkökunnalle pitämään vihollisen liikkeistä\ntarkempaa vaaria kuin tähän asti.\n\nKulovalkean tavalla levisi leirissä uutinen tapahtuneesta\nkaksintaistelusta ja Ranckia kiitettiin sanomattomasti. Kaikellaisia\narveluita laskettiin tuosta vapaaehtoisesta sotamiehestä, mikä mies\nhän oikeastaan oli, sillä pidettiin aivan mahdottomana, että ilman\narvoa ja nimeä oleva Karjalainen voisi saada taistella vapaaherraisen\nupseerin kanssa. Vanha Koiskinen ei ollut vähimmän kummastunut.\nHän aprikoi ja vaivasi turhaan aivojansa saadaksensa selville tuon\nsalaisen pimeyden, joka Ranckia verhosi. Hän kääntyi majuri Eekin\npuoleen, jonka luuli varmaan tietävän jotakin, vaan sai vastineeksi:\n\n\"Älkää kysykö, sillä en osaa antaa mitään selvityksiä. Ainoan minkä\ntunnen on se, että Fleming ei ole tehnyt mitään etikettivikaa\nhyväksyessään Ranckin taisteluvaatimuksen. Siinä kaikki, mitä minulla\non sanottavaa.\"\n\n\"Hm! kummallista tämä on\", mumisi Koiskinen itsekseen. \"Kasvot\nPulkin ikkunassa, hänen tapansa sapelia käyttäessä, kasvu ja\nvartalo näyttävät minusta sopivan yhteen, mutta ei muut. Minä olen\nlapsellinen hulluttelija, jota vallitsee vaan yksi ajatus ja sitä on\nminun vaikea saada päästäni.\"\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nKaarlo XII nousee haudasta. Hän joka kantoi kruunua.\n\n\nSuurin osa läntisestä sotajoukosta oli vähitellen kokoontunut\nHämeenlinnan ympärille, paikkaan, missä Klercker tahtoi odottaa\nvihollista ja käydä taisteluun. Koko sotaväki paloi miehuudesta ja\ntaistelun himosta. Nyt ei enää peräydytä, vihollinen ei saa enää\nivata ja pilkata Suomen sotilasta, joka hänelle kääntää selkänsä.\nKaikki kärsimykset olivat unhotetut, sillä nyt oli aika käsissä,\njolloin tuli toimia ja taistella kaikin voimin isänmaan edestä.\n\nNiin toivottiin ja iloittiin, mutta toivo oli pian katoova ja ilo\nmuuttuva suruksi ja kirouksiksi.\n\nMaaliskuun 1 päivä 1808 tuli Suomelle onnettomuuden ja häväistyksen\npäiväksi, sillä silloin tuli leiriin _Wilho Mauritz Klingspor_\npäästämään ylipäällikön virasta tuota isänmaatansa rakastavaa ja\nmiehuullista Klerckeriä, tuota kokenutta ja kelvollista sotilasta,\njoka oli osoittanut olevansa täysin kehkeytynyt siihen korkeaan\ntehtävään, joka hänelle oli uskottu.\n\nHeti saivat asiat toisen käänteen. Ei enää tullut kysymystäkään\ntappelusta. \"Peräytykää, peräytykää\" oli uuden ylipäällikön\nlempilause. Sotaneuvottelussa koetti Klercker kaikella tavalla\nosoittaa, että kaikin mokomin piti koettaa taistella ja pani\nseitsenkymmenvuotisen päänsä pantiksi asian onnistumisesta. Mutta\nKlingspor ei ottanut näitä syitä korviinsakaan, vaan antoi 6 päivänä\nMaaliskuuta koko sotajoukon marssia pohjoiseen päin. Sotamiehet\nitkivät harmista ja moni heistä särki aseensa. Suruisella sydämellä\npakoitettiin Suomen sotilaat ilman miekaniskua jättämään suurin osa\nmaatansa vihollisen valtaan. Milloin oli peräytyminen loppuva, missä\naikoi Klingspor seisattua?\n\nMajuri Eek oli käymässä kenraali Klerckerin luona. Vanha sotilas oli\nalakuloinen ja surullisen näköinen. Sotajoukko kulki Pohjanmaalle ja\nvihollinen seurasi kintereissä.\n\n\"Minulla olisi pieni apu pyydettävä teiltä, herra majuri\", lausui\nkenraali. \"Aikeeni on lähettää kuninkaan luo lähettilään selvittämään\nmitä olen tehnyt ylipäällikkönä ollessani. Useampia tärkeitä\nasiakirjoja tulee mukaan ja sentähden tarvitsen hyvin luotettavan\nmiehen. Korpraali Ranck on juuri sellainen mies, joka ei pelkää\nkuumaa ei kylmää, vettä eikä tulta ja häntä pyytäisin saada lainata\nteiltä sanansaattajakseni.\"\n\n\"Hyvin kernaasti, herra kenraali\", vastasi majuri. \"Ikävystyneenä\nperäytymiseen ja kun ei pääse kahakkaan vihollisen kanssa, on varmaan\nRanck suurimmalla mielihyvällä ottava tämän toimen. Minä suosin\nerittäin paljon häntä. Se mies ansaitsee suvaitsemista.\"\n\n\"Jo ensi hetkestä pidin hänestä erittäin paljon\", lausui kenraali,\n\"ja hänen asiansa Flemingin kanssa ei ole sitä ollenkaan vähentänyt.\nLähettäkää hän minun luokseni, niin saan puhua hänen kanssansa.\"\n\nRanck tuli ja otti ilolla täyttääksensä kenraalin antaman toimen.\nNaantalista piti hänen mennä Ahvenanmaalle ja sieltä jäitse Ruotsiin.\nKenraali varusti hänet pulskilla matkarahoilla ja kolmantena päivänä\noli Ranck jo matkalla, ratsastaen hyvällä hevosellaan. Asiakirjat oli\nhän ommellut sisusnuttunsa vuorin väliin. Erotessansa Rothista sanoi\nhän:\n\n\"Hyvästi kumppani ja kiitos hyvästä kumppanuudesta. Kun palaan\nlähetysmatkaltani, niin luultavasti saan teitä etsiä Oulusta ei\nKemistä. Klercker ei voinut tehdä minulle parempaa hyvää työtä, kuin\nlähettää vähän ilmailemaan. Pääni on ollut jo niin kau'an pohjoseen\npäin käännettyvä, että se tarvitseekin hiukan kääntämistä.\"\n\n\"Oikein puhuttu\", vastasi vääpeli ja puristi sydämellisesti\nkumppaninsa kättä. \"Minä olen myös aikonut tehdä muutosta. Minä\nkoitan toimia omin neuvoin, sillä ei tämä kelpaa enää mihinkään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertomuksemme viepi meidät Ruotsin pääkaupunkiin kuningattaren luo,\njoka kuvastelee kauniita kasvojansa Mälarin sinisessä vedessä.\n\nKäykäämme Ruotsin kuninkaan linnassa, mahdollisesti saadaksemme\nnähdä, mitä kuningas toimii näinä sotaisina aikoina. Sota raivosi\nSuomessa, ranskalaiset ja tanskalaiset uhkasivat hyökätä Skåneen;\nmihin toimiin oli kuningas ryhtynyt vaaraa poistaaksensa ja\nlähettääksensä apua urhoollisille Suomalaisille? Hän lähetti heille\nkerrassaan kelvottoman ylipäällikön, joka oli onnettomin lahja,\nminkä hän voi antaa. Itse sulkeutui hän linnaansa Tukholmassa, tutki\nJung Stillingin ja muiden kiihkoilijain salaisia oppeja ja eleli\nvaan toivossa, että joku henkimaailman ilmestys ilmoittaisi hänelle\nsotajärjestelmä-aatteen, jonka avulla hän karkoittaisi ja voittaisi\nvihollisensa.\n\nKuningas istuu kirjoituspöytänsä ääressä ja kalpeat kasvonsa\novat käännetyt paperiin, johon hän on piirustellut salaoppisia\nmerkkejä. Tölppömäisillä silmäyksillä katselee hän näitä kuvioita,\njotka sisältävät niin paljon hänelle salaista viisautta. Kurja,\neksynyt houru, sinä et ole arvollinen kantamaan kruunua. Miettivien\nsalaoppisten joukossa on sinun paikkasi eli myös jossakin\nluostarikammiossa, jossa maailman melusta vapaana ja rauhassa saat\nvaivata päätäsi selittämättömien väitöksiesi suorittamisella.\n\nJätämme tämän kiihkoilevan miehen ja menemme edemmäksi linnan\nkäytäviä myöten. Kuulemme raikasta naurua ja iloisia ääniä yhdestä\nlinnan huoneista. Naurun, pilan ja ilon kuuluminen Europan\nsynkimmästä hovista, josta hymy on kartoitettu ja jossa ilo on\nharvinainen vieras, on niin tavatonta, ett'emme uteliaisuudesta\nmalta olla ovea avaamatta, nähdäksemme ketä nuo rohkeat ovat, jotka\nuskaltavat häiritä kuningasta hänen synkissä unelmissaan.\n\nOi, minkä näön näemme! Olemme tulleet nuoren kuningattaren, tuon\nkauniin Badenin Fredrika Dorotea Wilhelminan yksinäiseen huoneesen.\nKauniimpaa, elävämpää ja rakastettavampaa kuningatarta ei koskaan\nole istunut Ruotsin valta-istuimella. Hän elähyttää kaikki muut\npaitse kuninkaan, joka on ynseä ja kylmä hänelle niinkuin muillekin.\nMerkillinen vastakohta on tämän korkean parin käytöksessä; toinen\niloinen, kohtelias ja avosydäminen kaikille ja miellyttävällä\nkatseella; toinen ylpeä ja ynseä, tölppömäisillä silmäyksillä.\n\nNuori kuningatar on vielä vallaton iloinen lapsi, jota hänen\npuolisonsa ei voi kärsiä. Vähän ennen tuloamme ovat yhtä nuoret ja\nelävät hovineidet vedelleet häntä tuolilla ympäri huonetta. Tämä\nleikki on juuri loppunut ja kuningattarelle on juohtunut uusi tuuma\nmieleen. Hän lausuu iloiselle ja rakastettavalle kamariherrallensa,\nparooni X:lle.\n\n\"_Mon cher baron_ [rakas parooni], millä nyt huvitteleimme?\"\n\n\"Teidän majesteettinne on varmaan lukenut Rhodon jättiläiskuvasta\",\nkysyi X. kumartaen.\n\n\"Luonnollisesti, mutta mitä on entisen ajan seitsemällä ihmetyöllä\ntekemistä meidän leikkiemme kanssa?\"\n\n\"Hyvin paljon, teidän majesteettinne, sillä minä esitän, että minä\nrupean Rhodon jättiläiskuvaksi ja teidän majesteettinne hovineitien\nkanssa ovat sen alatse purjehtivia laivoja.\"\n\n\"_Ah charmant!_ [Oivallista!] Siitä tulee erittäin hauskaa\", huusi\nkuningatar, jonka mielestä ehdotus oli alkuperäinen. \"Mutta miten se\nkäypi päinsä, että saamme teidät, herra parooni, jättiläiskuvaksi?\nMeidänhän pitäisi kulkee teidän jalkojenne välitse, sillä sitenhän\ntekivät ne laivatkin, jotka kulkivat todellisen jättiläiskuvan\nalatse?\"\n\n\"Se käypi hyvin helposti\", vastasi iloinen hovimies. \"Tässä on kaksi\nkantakiveä ja ne nostan minä keskelle lattiaa, nousen niiden päälle,\npanen yhden jalan yhdelle ja toisen jalan toiselle kantakivelle,\nnostan pääni ylös, ojennan oikean käteni, jossa olen pitävinäni\npalavaa tuli-astiaa, ja jättiläiskuva on valmis!\"\n\n\"Ihanaa\", huusi kuningatar nauraen. \"No herra jättiläiskuva, oletteko\nvalmis?\"\n\n\"Silmänräpäyksessä, teidän majesteettinne.\" Sanottu ja tehty!\nMuutamien minuuttien kuluessa nosti parooni X. kantakivet, nousi\nniiden päälle ja otti sellaisen aseman, kuin historia kertoo Rhodon\njättiläiskuvalla olleen.\n\n\"Nyt teidän majesteettinne olkaa armollinen ja alkakaa purjehdus,\nsillä kaikki on valmisna\", lausuu parooni.\n\nNuoresta kuningattaresta oli näytelmä hyvin elävä ja iloinen.\nNauraen ja ivaten purjehti hän hovineitien kanssa tanssien kuin\nkeijukainen jättiläiskuvan jalkojen välitse. [Koko tämä tapaus on\naivan historiallista. Katso Björnstjernan y.m. muistoonpanoja.]\nMilloin se oli purjelaiva, joka kiiti eteenpäin, milloin se oli\nroomalainen soutulaiva eli pursi Farosta tahi Aleksandriasta. Tämä\noli hyvin hauskaa, mutta juuri kun oltiin paraassa purjehduksessa,\navautui äkkiä ovi ja kaikkien kauhuksi ja peloksi näkyy kuningas,\njonka huulet tärisevät ja kasvot hehkuvat suuttumuksesta. Mitä hän\nnäki, oli hänen mielestänsä hirmuinen rikos hovitapoja ja majesteetin\nkunnioitusta vastaan ja hän huusi kovalla äänellä, että leikki piti\nheti lopettaa.\n\nTätä hänen ei tarvinnut lausua kahta kertaa. Jättiläiskuva hyppäsi\nsuin päin lattialle, syöksyi niinpian kuin voi ovelle ja oli iloinen,\nettä siten oli välttänyt vihastuneen kuninkaan, joka kääntyi\nkuningattareen.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, rouvani?\" huusi Kustaa Adolf puolisolleen, joka\nvavisten ja ujona seisoi hänen edessänsä. \"Mitä tämä merkitsee, kysyn\nteiltä. Sitenkö teitä on kasvatettu Badenin hovissa, että kerrassaan\nunhotatte ne velvollisuudet, jotka seuraavat kuningattaren kruunua?\nMajesteetin pyhyys on liika kallis tämmöisen ivan esineeksi. Kuka on\nollut tämän toimeenpanija? Luultavasti hovineiti Frisendorff, jonka\ntiedän olevan taipuvaisen moisiin ilveihin?\"\n\n\"Keksijä ei ole kukaan muu kuin minä itse, sillä tahdoin juohduttaa\nmieleeni muistoa Rhodon jättiläiskuvasta\", vastasi kuningatar\nhymyillen \"Ah, teidän majesteettinne, minä olen vielä niin nuori ja\nsentähden taipuvainen kaikellaisiin lapsellisiin ilveihin.\"\n\n\"Joita ei enää koskaan saa uudistaa, muistakaa se, madame!\" vastasi\nkuningas äkäisen näköisenä, läksi huoneesta ja paiskasi kovasti oven\nkiini.\n\nRakastettavan, kauniin ruhtinattaren silmissä näkyi kyyneleitä.\nKuninkaan kylmyys ja kovuus tekivät hänen surulliseksi. Hän peitti\nsurunsa, mutta sydämessänsä tunsi hän katkeraksi sen kohtalon, joka\noli sattunut hänen osaksensa.\n\nKuningas palasi huoneihinsa. Hän, joka kantoi kruunua, tuli päivä\npäivältä yksipäisemmäksi ja itseensä luottavammaksi, joka ei\nsuvainnut kenenkään neuvoja. Hän ei kuullut ketään eikä sallinut\nympärillään muita kuin niitä, jotka olivat sokeat aseet hänen\njärkähtämättömälle tahdollensa. Rohkeat onnenetsijät ympäröivät\nhänen valtaistuintansa ja niiden joukossa, jotka olivat parhaiten\nliittyneet Kustaa Adolfiin, tapaamme Kustaa Wilhelm af Tibellsin ja\nHenrik Yrjö af Mellinin.\n\nPää-asiallisesti näiden molempien suosikkien johdettavaksi oli\nkuningas uskonut oman ja valtakuntansa kohtalon ja nämä kurjat\nonnenetsijät panivat oman etunsa ensimäiseen ja isänmaan toiseen\nsijaan. Viha Napoleoniin, Aleksanderin kiittämättömyys ja Jung\nStillingin hengelliset kiihkoilemiset olivat luultavasti sekoittaneet\nkuninkaan ennestään vähäisen järjen. Tuo kruunattu hullu oli tullut\nniin itsevaltiaaksi, ett'ei kukaan uskaltanut vastustaa hänen\nhulluimpiakaan yrityksiänsä. Persoonallisen miehuuden puutteessa\nei hän uskaltanut käydä johtamaan etelä Suomessa kokoontuneita\nsotajoukkoja ja siten tukemaan taistelevia Suomen sotilaita.\nTurhuutensa taas ei sallinut muillekaan, esimerkiksi urhoollisuudesta\ntunnetulle Stedingille niin tärkeän tehtävän johtamista. Jotain\noli kumminkin tehtävä. Silloin pöllähti päähän lähettää meritse\navuksi muutamia satoja miehiä kerrassaan. Näiden lähetyksien\nseuraukset voi arvata jo edeltäkäsin. Voitettuina täytyi Ruotsin\nsotilasten kiireimmiten palata laivoihinsa, mutta verta, paljon\nverta vuodatettiin siinä. Jälillä olevat Ruotsin sotajoukot saivat\ntehdä vaan sotaisia marsseja Malmön ja Torneon välillä. Perki\nrappiolla olevat raha-asiat (sota nieli l 1/2 miljoonaa hopeassa\nkuukauteen) uhkasivat välttämättömästi valtiovararikolla. Onnettoman\nmaan puutetta ei voi kyllin kuvailla. Ainoastaan kuningas, joka\nlohdutti itseänsä asiansa oikeudella ja ilmestyskirjan enkeleillä,\nkatsoi asiaa toisella tavalla eikä häntä voitu saada askeltakaan\nluopumaan alkamastansa aikeesta. Häntä vielä enemmän kuin isänmaata\nsurkuteltiin; sotajoukko, kansan viimeinen toivo, oli näkevä sen\nhetken lähestyvän, jolloin tuli valita kuninkaan ja maan välillä.\nKyllin vaikea hetki, mutta vaali oli välttämätöin. Hänen, joka kantoi\n_kruunua_, täytyi se menettää.\n\nKuin kuningas tuli huoneihinsa, alkoi hän taas uneksia. Kau'an hän\nei kumminkaan saanut olla yksinänsä. Kamariherra astui sisään ja\nilmoitti sanansaattajan tulleen -- Suomesta.\n\nKuningas otti urhoollisen muodon ja käski, että sanansaattaja heti\ntuotaisiin sisään.\n\n\"Varmaan sanantuoja Klerckeriltä, Adlercreutzilta eli Sandelsilta\njostakin voitosta, jonka minun urhoolliset suomalaiseni ovat\nvoittaneet viholliselta. Kestäkää vielä, minun ripeät poikani\nvähän aikaa, niin kuninkaanne tulee johtamaan teitä ja ajamaan\nmoskovalaisen maasta pois\", mumisi kuningas ja siveli itserakkaasti\nhuulipartaansa.\n\nSilloin astui sanansaattaja huoneesen. Se oli vanha tuttavamme Ranck.\nKustaa Adolf silmäili sanantuojaa kylmällä, tylsällä katseellansa.\nRanckin univormu oli jäätyneen meren yli tehdyllä, sanomattoman\nvaivaloisella ja vaarallisella matkalla kokonaan turmeltunut. Se oli\nkulunut ja nuttu oli monesta kohtia ryysyissä.\n\nKuninkaan katse yhä enemmän synkistyi ja hän meni sotilaan eteen.\n\n\"Kuinka rohkenette näyttäytyä minulle noin kurjassa puvussa\", huusi\nhän vihastuneena Ranckille. \"Nuttunne on täynnä likapilkkuja ja\npuuttuu useita nappeja.\"\n\nHehkuva puna peitti silmänräpäyksessä sanansaattajan kalpeat kasvot.\n\n\"Kahakoissa vihollisen kanssa, talvileirin monissa vaivoissa ja\nvaikeuksissa ja matkustaessa jäätyneen Ahvenan meren korkeiden\njäävallien seassa on voinut napit nutustani karista ja univormu\nmuuten turmeltua\", vastasi Ranck arvokkaasti, \"mutta tämän\nvähäpätösen asian toivon teidän majesteettinne antavan anteeksi.\nJos kaikki sotamiehet Suomen sotaväessä olisivat puetut yhtähyvin\nkuin minä, niin olisi hyvä. Ah, teidän majesteettinne, ryysyihin\npuettuina ja tyhjällä mahalla he taistelevat, eivätkä sittenkään\nmenetä miehuuttansa. Antakaa meille vaan toinen ylikenraali vanhan\nKlingsporin sijaan ja me ajamme venäläisen suin päin Suomesta.\"\n\nKuningas polki raivokkaasti jalkaansa lattiaan.\n\n\"Mitä? Te rohkenette tällä tavoin lausua ylipäälliköstänne\", karjui\nhän Ranckille. \"Tiedättekö, että täten teette valtiorikoksen?\nKärsimienne vaivojen tähden tällä kertaa, mutta huomatkaa ainoastaan\ntällä kertaa, en ole mitään kuulevinani, ymmärrättekö minua eli\nkuinka?\"\n\n\"Ymmärrän teidän majesteettinne, minä ymmärrän ett'ei _totuuden_\nsanaa saa puhua, mutta minulla on asiapapereita jätettävinä teidän\nmajesteetillenne\", vastasi upseeri ja ojensi kuninkaalle sinetillä\nvarustetun käärön.\n\nKuningas ei heti avannut sinettiä, hän piti kääröä kädessänsä ja\nlausui sanantuojalle:\n\n\"Kenraali, kreivi Klingspor, on urhoollinen ja koeteltu mies; hän on\nminun luotettuni ja yhtä hyvä sotilas kuin Adlercreutz eli Sandels.\"\n\nSalamana säkenöivät tuon Suomen sotilaan silmät. Ne purskuttivat\ntulta ja liekkiä. Hän ei voinut äänettä kärsiä, että Sandelsia, koko\nsotajoukon lemmikkiä, verrattiin tuohon pelkuriin ja kykenemättömään\nKlingsporiin.\n\n\"Teidän majesteettinne!\" huusi Ranck, \"Adlercreutz ja Sandels\novat urhoollisimmat Suomen sotaväen urhoollisten joukossa; -- ja\nKlingspor, hänen komentamana me vaan peräydymme sitä vastaan kuin\nmeidän pitäisi mennä eteenpäin! Jos meidän yhä pitää kääntää selkämme\nviholliselle, joudumme kokonaan epätoivoon.\"\n\nKuningas ei näyttänyt huomanneen Ranckin viimeistä lausuntoa.\nHän oli murtanut sinetin vastaanottamastaan kääröstä ja silmäili\nasiakirjoja. Klerckerin peittelemätöin puhe ja ne totuudet, jotka\nhän esitti asemasta ja suhteista Suomessa, saivat kuninkaan katseen\nsynkistymään. Itsevaltias ei suvainnut moitteita ja hän viskasi,\nolkaansa kohottaen, asiakirjat pöydälle.\n\n\"Niinpian kuin avovesi tulee, lähetetään apua; siksi saatte tulla\ntoimeen miten voitte\", lausui hän. \"Itse tulen asettumaan uskollisten\nasekumppanieni etunenään, me voitamme ja minun oikeutettu asiani ei\ntule häpeään.\"\n\n\"Tehkää niin, teidän majesteettinne ja minä rohkenen vakuuttaa koko\nsotaväen nimessä, ett'emme tule väistymään\", rohkeni Ranck syvästi\nkumartaen lausua.\n\n\"Niinkau'an kun Wiapori kestää, ei ole mitään menetetty\", vastasi\nkuningas, jota näytti huvittavan puhella juuri sotanäyttämöltä\ntulleen henkilön kanssa. \"Wiapori on voittamatoin ja yksi maailman\nvahvimmista linnoista. Sen komentaja on urhoollinen ja luotettava.\nMinulla on useita vihollisia, mutta minä muserran ne kaikki. Viipykää\nvielä, herrani, muutamia silmänräpäyksiä!\"\n\nKuningas kiiruhti viereiseen huoneesen. Vähän ajan kuluttua tuli hän\ntakasin. Ranck säpsähti kummastuksesta.\n\nKuningas oli pukeutunut hyvin tunnettuun Kaarlolaiseen\nsota-asuun. Tämän puvun, jota \"pohjan leijona\", \"Benderin\nsankari\" oli kantanut Narvan tappelussa, oli tuo kruunattu hullu\nantanut tuoda kuninkaallisen pukuhuoneen säilöstä. Keltasesta\nsäämyskän-nahka-kantimesta riippui Kaarlo kuninkaan miekka ja\nkäsiinsä oli hän vetänyt Kaarlon suuret nahkasormikkaat. Jäykkänä ja\ntöykeänä astui hän urhoollisella ryhdillä pari kertaa huoneen ympäri\nja seisattui sitte Ranckin eteen.\n\n\"Tervehtäkää minun asekumppaneitani, urhoollisia suomalaisia, että\ntästä päivästä alkaen käytän sitä jalon sukulaiseni Kaarlo XII pukua,\njota hän kantoi Narvan tappelussa, jossa hän 8,000 miehellä voitti\n80,000 venäläistä, ja että kohta ai'on seurata hänen esimerkkiään\",\nlausui kuningas tuiman näköisenä. \"Itse arkienkeli on luvannut\nminulle apuansa. Tuo suuri peto -- Napoleon -- pitää muserrettaman,\nkukistettaman ja minun petollisen lankoni, Wenäjän Aleksanterin\npitää minun jaloissani kerjäämän rauhaa. Isäni pelotti keisarinna\nKatariinan pakkaamaan kalleuksensa ja paeten jättämään pääkaupungin,\nmutta minä teen vieläkin enemmän, sillä ai'on juhlallisesti marssia\nPietariin niin totta kun kolme kertaa kolme on -- kolme.\"\n\nKuninkaan kalpeissa kasvoissa näkyi oireita alkavasta hulluudesta.\nHän viittasi kädellänsä, että Ranck jättäisi huoneen. Kun onnetoin\nkuningas oli jäänyt yksin, jatkoi hän, kovasti mumisten yksinänsä,\nkävelemistään ympäri huonetta ja löi väliin kädellään sivullansa\nolevaan sankarimiekkaan.\n\n\"Hänestä, kuninkaasta, ei ole mitään apua odotettavana\", ajatteli\nRanck, kun jätti linnan. \"Hänen aivonsa ovat sekottuneet ja järkensä\non pimitetty. Kuka on pelastava Suomen?\"\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen jätti Ranck Ruotsin pääkaupungin\nmennäksensä taas sotanäyttämölle.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nNeiti Brahelinnassa.\n\n\nLähellä Turkua, kuten jo olemme maininneet, oli Brahelinnan\nkartano, jonka omistajana oli meille jo ennestään tunnettu Anjalan\nliittolainen, entinen majuri Juhana Antero Jägerhorn Sporilan\nsukuhaaraa. Kavaltaja Jägerhorn oli jotenkin hyvin vastaanotettu\nWenäjällä, jonne hän pakeni. Mahdollisesti luultiin hänen tietojensa\nkautta Suomen suhteista päästävän perille ja voitavan häntä\nkäyttää niissä vehkeissä ja salaliitoissa, joita edelleen Suomen\nitsenäisyyttämiseksi Pietarissa pidettiin vireillä. Jägerhorn oli\ntähän taipuvainen. Hän vihasi Ruotsin hallitusta ja toivoi sentähden\nvoivansa sille tehdä kaikkea mahdollista vahinkoa ja kiusaa,\najattelematta, että sen kautta myös valmisti oman maansa perikadon.\n\nPerheensä, paitse vanhemman tyttärensä, meille jo tunnetun neiti\nKatariina Jägerhornin, oli hän tuottanut Wenäjälle. Olemme jo ennen\nesittäneet Katariina Jägerhornin luonnonlahjat ja pääpiirteet hänen\nluonteestansa. Isä oli kernaasti antanut hänen jäädä Suomeen,\nsaadaksensa hänessä täydellisesti luotettavan ja innokkaan\nasiamiehen, jolta sekä voi saada arvokkaita ilmoituksia maan asemasta\nja suhteista että myös hänen omista mielipiteistään ja aikeistaan.\nTäten oli hän pääasiallisesti tuleva vakojaksi isällensä. Tämä\ntoimi tosin oli vähemmän kunnioitettava, mutta se miellytti hänen\nturhamaisuuttansa ja siten hänen vehkeilemiseen taipuva luonteensa\nsai runsasta työskentelemistä. Hänen teeskentely-taitonsa ja\nimarteleva hyväntahtoisuutensa saivat heti kietoneeksi nöyriä\napulaisia, jotka joko omanvoiton pyynnöstä ja kostosta eli petettynä\nhänen teeskennellyltä isänmaan rakkaudeltansa, ilmoittivat hänelle\nkaikki, minkä tunteminen oli hänelle tärkeätä ja minkä hän sitte\nilmoitti isällensä.\n\nBrahelinnan päärakennus, paitse kellari kerrosta, oli kaksinkertanen\nkivikartano, joka sen ajan oloihin verraten oli muhkea rakennus,\nsillä asuinhuoneet suuremmillakin tiloilla maaseuduilla olivat\ntavallisesti pieniä ja vähäpätöisiä puurakennuksia. Jos emme voi\nJägerhornin sukua sanoa rikkaaksi, niin kumminkin oli se hyvissä\nvaroissa ja sukua useille korkea-arvoisille Suomen perheille,\nniiden joukossa Cronstedt'in suvulle, jonka jäsenistä oli tuo\n\"Pohjan Gibraltarin\", tärkeän Wiaporinlinnoituksen ylipäällikkö,\nvara-amiraali Olli Cronstedt. Brahelinna oli tunnettu kauniista\nasemastaan. Kartano oli laajan järven rannalla, ympäröittynä\ntuuheilla metsästöillä ja muuten vaihettelevilla maisemilla, niin\nettä sitä täydellä syyllä voitiin sanoa miellyttäväksi olopaikaksi\nniin hyvin siihen asettuneelle perheelle kuin myös vieraiksi\ntulleelle muukalaiselle.\n\nKuin ensi kerran teimme tuttavuutta Katariina Jägerhornin kanssa,\noli hän nuoruuden kukoistuksessa oleva miellyttävä impi, joka ei\nvielä nupusta ollut valmistunut kukaksi. Vuosia oli sitte tullut ja\nmennyt ja nupista oli tullut loistava ruusu. Tuo ennen hoikka vartalo\noli muuttunut täyteläiseksi, vaan ei kumminkaan liian lihavaksi.\nKolmekymmentä kuusi vuotta on naiselle vaarallinen ikäluku. Silloin\ntapahtuu muutos hänen ulkomuotonsa ihanuudessa, kukoistuksessa ja\nmiellyttäväisyydessä. Silloin on tavallisesti sydämien valloituksen\naika ohitse. Kaipauksen huokauksella, tuskan kyynel silmässä astuu\nhän tuon merkillisen \"Rubiconin\" yli, asettuaksensa vanhojen joukkoon.\n\nMutta neiti Jägerhornilla oli onni kuulua niiden harvojen joukkoon\nsukupuolestansa, joihin ajan hammas ainoastaan helposti koskettaa,\njättämättä mitään näkyviä merkkejä. Ei ainoatakaan rumaa ryppyä\nnäkynyt hänen kasvoissansa. Ihonsa oli yhtä kirkas ja hieno, suu\nvalkeine hampaineen yhtä miellyttävä kuin nuoruuden keväillä, katse\nhänen silmistänsä yhtä elävä ja säteilevä kuin ennen ja käyntinsä oli\nkeveä ja viehättävä. Vahva ja loistava, hiukan punertava tukkansa\noli kiehkuroittu molemmin puolin hyvin muodostunutta otsaa, se teki\nhänen ihonsa vielä enemmän kirkkaan ja hienon näköiseksi. Sanalla\nsanoen oli Brahelinnan neiti kaunis, suloinen ja erittäin miellyttävä\nnainen, jonka ikää ei mitenkään uskaltanut sanoa enemmäksi kun 26 eli\n28 vuodeksi ja sittenkin voi luulla sanoneensa liiaksi.\n\nHän oli toivonut, että rikkaan ja loistavan avioliiton kautta\nhankkisi itsellensä etevän sijan yhdyskunnassa, mutta siinä hän oli\npettynyt. Hänellä oli ollut paljon ihailijoita, mutta ei yksikään\nheistä näyttänyt täyttävän hänen vaatimuksiansa ja ne, joilla\nmahdollisesti oli vaaditut ominaisuudet, eivät olleet halukkaat\ntodellisiin sitoumuksiin. Suomalainen aateli, jos emme tahdo sanoa\nkoko Suomen kansa, on suora, uskollinen ja vihaa kaikkia halpoja\nja alhaisia tekoja. Jägerhornin ja hänen kumppaniensa petollisuus\noli nostanut koko kansassa yleisen vastenmielisyyden heitä kohtaan.\nHeitä vihattiin täydestä sydämestä ja jokainen kunniallinen mies\nitse Wenäjälläkin ei tahtonut olla tekemisissä pettureiden kanssa,\nvielä vähemmin joutua sukulaisuuteen, ja siten, naisen kauneuden\nhurmaamalla, antaa kietoa itseänsä verkkoon, joka verhoisi hänen\nnimensä häpeällä.\n\nNämä suhteet eivät olleet salassa häneltä, vaan niiden tietäminen,\nvaikka se häntä rasittikin, ei kumminkaan masentanut hänen\nmiehuuttansa. Valtiollisissa oloissa voi tapahtua jotakin, joka\nmuuttaisi yleisen ajatuskannan. Suomen yhdistäminen Wenäjään oli\nvielä päivän polttava kysymys ja jos se toteutuisi, niin silloin\nmuka paistaisi onnen ja armon aurinko Suomen pettureille. Rikkaus ja\nvalta tulisivat heidän osaksensa ja suuri ja arvokas tulisi olemaan\nheidän asemansa yhdyskunnassa. Neiti Katariina oli varma tämän\nmuutoksen tulemisesta ja samoin uskoi myös hänen isänsä ja muut hänen\nvertaisensa.\n\nSota alkoi ja silloin toivoivat petturit kau'an odotettujen\ntoiveidensa vihdoinkin toteutuvan. Brahelinnan neiti asettui heti\nyhteyteen venäläisten sotajoukko-osastojen päällikköjen kanssa,\njoille hän ilmoitti kaikki tärkeät asiat, mitä hän onnistui\nsaamaan tietää. Kenraali Buxhövdenin kanssa oli hän säännöllisessä\nkirjevaihdossa. Hänen levitettäväksensä lähetettiin ne valheelliset\njulistukset, jotka sisälsivät kokonaan vääriä ilmoituksia Wenäjän\nsotajoukon suurilukuisuudesta y.m. Näissä julistuksissa kehoitettiin\njokaista Suomen alamaista vannomaan uskollisuuden vala keisari\nAleksanterille, jossa tapauksessa lempeä tsaari tahtoi auttaa\nja onnelliseksi tehdä uuden kansansa. Neiden asiamiesten ja\nuskottujen kautta levitettiin näitä kehoituksia tuhansin kappalein\nmaaseutukunnan asukkaille. Suomen sotaväen upseerit ja sotamiehet\nlöysivät niitä teltoistansa. Tuo myrkky vaikutti moneen, mutta\nuseampi kumminkin vihalla ja inholla viskasi sen luotansa.\n\nNämät salahankkeet ja vehkeet olivat täydellisesti neiti Katariinan\nmielen ja luonteen mukaiset, sillä jo lapsuudestansa saakka oli\nhän tottunut tämmöisiin vaarallisiin tekoihin. Tässä toimessa\nvaadittiin koko hänen kavaluutensa ja neuvokkaisuutensa. Tämä oli\nhyvin vaarallista leikkiä, mutta sen viekottelevaa houkutusta hän ei\nvoinut vastustaa. Omissa silmissään oli hän tärkeä henkilö, sellainen\nvaltiollinen suuruus, jonka toimia vailla ei voitu olla ja joka kyllä\naikanaan oli saava tyydyttävän palkinnon töistänsä. Kun Buxhövden\noli asettunut Hämeenlinnaan ja Wenäjän sotajoukko lähestynyt Turkua,\ntuli yhteys Brahelinnan ja Wenäjän päävartion välillä vieläkin\nvilkkaammaksi ja tuo vehkeilevä nainen ikävällä odotti sitä päivää,\njolloin hän saisi tavata venäläisiä ystäviänsä ja vastaanottaa\narvoisaksi vieraaksensa kreivi Buxhövdenin.\n\nAstumme Brahelinnan korkeaan ja suureen saliin, jonka liedessä\npalaa iloinen valkea joka onkin nyt välttämätöin, sillä pakkanen\nyön aikana on noussut 38 asteesen. Yhdellä pitkällä seinällä\nriippuu luonnollisessa suuruudessaan Pietari Brahen, tuon ikuisesti\nmuistettavan Suomen hyväntekijän ja tavallisesti \"kreivi Peer'in\"\nnimellä kutsutun kuva; hänestä johtuu nimi Brahelinnakin, sillä\nuseiden muiden Suomen tilojen muassa oli hän ollut tämänkin omistaja.\n\nSalin viereisessä huoneessa tapaamme talon haltijattaren\ntyöskentelemässä kirjoituspöytänsä ääressä. Aamusella oli hän saanut\nkirjeen kenraali Buxhövdeniltä. Sen sisältö mahtoi olla sangen\ntärkeä, sillä jo kolmannen kerran näemme hänen sitä lukevan. Kirje\noli kirjoitettu ranskan kielellä ja sisältö seuraavaa:\n\n    Jalosukuinen neiti!\n\n    Kiitos viimeisistä ilmoituksistanne, jotka olivat sangen\n    tervetulleita. Toimemme koskevat nyt Helsinkiä ja Wiaporia. Jos\n    viimeksi mainittu paikka on hyvin ja onnellisesti käsissämme\n    niin on Suomen valloittaminen varma. Tätä tärkeätä tarkoitusta\n    varten täytyy meidän kaikkien ponnistella. Olen saanut tiedon,\n    että Wiaporin ylipäällikön puolellensa voittaminen ei ole\n    mahdotointa. Svartön linnoituksen päällikkö majuri Gripenberg\n    on meikäläisiä. Siis hyviä toiveita. Niinpian kuin Helsinki on\n    joutunut meidän valtaamme, alkaa Wiaporin piirittäminen. Nuorelle\n    ja älykkäälle kenraali Kamenskylle olen antanut tämän tärkeän\n    toimen. Erittäin taitava valtiomies, kenraali van Suchtelen,\n    tulee välittäjänä olemaan hänen rinnallansa. Kahden sellaisen\n    miehen myötävaikutuksella saadaan paljon aikaan.\n\n    Muutamien päivien perästä lähetän luotettavan tuojan mukana\n    joukon päiväkäskyjä, päivälehtiä ja aikakauskirjoja, jotka\n    teidän pitäisi salaa saada linnoitukseen, että ne herättäisivät\n    päällikössä rauhattomuutta ja epäilystä. Nämä kirjoitukset\n    ovat nimenomaan painetut siihen tarkoitukseen ja sisältävät\n    semmoisia uutisia ja ilmoituksia, jotka tekevät linnan väestön\n    alakuloiseksi. Samalla seuraa myös suuri joukko hyljättyjen\n    perheiden sepitettyjä kirjeitä, jotka puhuvat meidän asiamme\n    hyödyksi. Teidän ei pitäisi olla vaikea saada nämät Urian kirjeet\n    linnoitukseen. Sodassa on kaikki oikeutettua ja tarkoitus\n    pyhittää keinot. Teidän isältänne, jolta minulla on lämpimiä\n    tervehdyksiä teille, olen saanut sen tärkeän tiedon, että hänen\n    veljensä evesti Reetrikki Adolf Jägerhorn rykmenttineen kuuluu\n    Wiaporin väestöön. Hän lienee myös olla tyytymätöin ja siis\n    helposti voitettu puolellemme. Etteköhän te nyt esimerkiksi\n    menisi vieraiksi setänne luo ja veisi mainitsemani kirjeet\n    mukananne? Voitte luvata hänelle kaikkea, kultaa ja arvoa, ja\n    lupaukset pidetään pyhänä. Antakaa minun heti tietää toimistanne.\n    Keisarille olen kirjoittanut ja kertonut teidän ahkeruudestanne\n    ja niistä arvoisista töistä, joita meidän hyväksemme olette\n    tehneet.\n\n    Kuten sanottu, luotan kokonaan teidän viisauteenne ja\n    neuvokkaisuuteenne. Kunnes persoonallisesti tapaamme, puserran\n    etäältä kättänne ja piirrän todellisella ystävyydellä, teidän\n    uskollinen\n\n                                              _Buxhövden_.\n\nTuo vehkeilevä nainen vaipui hetkeksi syviin mietelmiin.\n\n\"Minun on välttämättömästi mentävä Wiaporiin ja tavattava setäni\",\nlausui hän puoliääneen yksinänsä. \"Wiaporin saattaminen venäläisten\nkäsiin on aivan sama, kuin antaisi heille koko Suomen avaimen. Setäni\najatuksen tunnen hyvin tarkoin. Hän ei tule olemaan asiasta erilleen,\nkun samalla kertaa saa kostaa sukunsa poljetun kunnian ja voittaa\nomia etuja. Niinpian kun kirjoitukset saapuvat käsiini, matkustan\nWiaporiin.\"\n\nHymy ilmestyi hänen huulillensa. Oliko se tyytyväisyys hänen\nmustien aikeidensa odotettavasta onnistumisesta, joka vaikutti\ntämän hymyn hänen kasvoillensa, vai mikä? Vielä hetkisen istui\nhän kirjoituspöytänsä ääressä, vaan sitte nousi hän ylös ja meni\nsaliin. Kulkusten kilinä kuului ulkoa ja kun hän meni ikkunan luo,\nhuomasi hän kartanolle ajavan matkustavaisen. Heti senjälkeen\nilmestyi palvelija ja ilmoitti, että eräs matkustavainen pyysi\nvieraanvaraisuutta ja vielä, lisäksi kuului hänellä olevan neidelle\nyksityistä asiaa.\n\n\"Hän on terve tullut\", vastasi haltijatar. \"Sano, että tänne saliin\nkatetaan hyvä aamiainen ja vieraalle laitetaan kuntoon yksi huone.\"\n\nNoin neljännes tunti sen jälkeen astui huoneesen sivilipukuinen\nherra, jota neiti tervehti erittäin tervetulleeksi ja pyysi eineelle.\n\n\"Kiitän vieraanvaraisuudestanne, jota minulle muukalaiselle niin\nhyväntahtoisesti osoitatte\", lausui matkustavainen kumartaen\nneidelle, \"vaikk'en vielä ole maininnut nimeänikään. Puheestani\nvarmaan huomaatte, että olen teidän maalaisenne.\"\n\n\"Ja sitte te myös tiedätte, että suomalainen vieraanvaraisuus on\nkäynyt sananparreksi\", vastasi neiti viehättävästi hymyillen. \"Se\nei olisi ollenkaan hyväntahtoisuutta, jos matkustavainen, joka on\ntämmöisessä pakkasessa kulkenut, ensin väsytettäisiin kysymyksillä,\nennenkuin pyydettäisiin häntä istumaan lämmittävän lieden ääreen ja\njuomaan pikari olutta.\"\n\n\"Te olette erittäin hyvä\", vastasi muukalainen ja katsoi samalla\nvakavasti ja pitkään tuon kauniin naisen kasvoihin. \"Nimeni\non Kustaa Ranck. Tulen Tukholmasta ja olen matkalla tilalleni\nPohjois-Karjalaan. Useita vuosia olen luonnontutkijana matkustellut\nidässä ja lännessä. Sanomatoin halu nähdä isänmaatani pakotti minun\ntulemaan kotiin. Valitsin vaan siksi sopimattoman ajan, sillä sille,\njoka on tottunut etelämaan ilmanalaan, on täällä vallitseva kylmyys\ntodellakin ankaraa.\"\n\n\"Siinä teillä on aivan oikein\", vastasi Katariina, jota Ranck näytti\nmiellyttäneen. \"Matka jäätyneen meren yli ei mahda olla leikin tekoa.\nMutta miksi ette viipyneet Tukholmassa ja odottaneet sopivampaa\nvuoden aikaa?\"\n\n\"Koti-ikävä ja velvollisuuteni palvella isänmaatani vaikuttivat\npäätökseeni\", vastasi Ranck, joka oli neiden kanssa asettunut\naamiaispöytään. \"Taistelevien maanmiesteni rivissähän oli minunkin\npaikkani, eikö niin?\"\n\nHetkinen kului ennenkuin neiti vastasi tähän kysymykseen.\n\n\"Siinä teillä voi olla yhtähyvin oikein kuin väärinkin\", lausui hän\nvitkaan ja painolla. \"Kysymys on siitä, josko te teette palveluksen\nisänmaalle uhraamalla henkenne. Ehkä te vaan vahinkoitatte enemmän\nkuin hyödytätte sitä.\"\n\nRanck katsoi häneen kummastuneena.\n\n\"Minun on aivan mahdotoin ymmärtää, mitä te lausutte\", vastasi hän.\n\"Tehkää hyvin ja selvittäkää tarkemmin!\"\n\n\"Minun vakuutukseni on, että Suomi turhaan taistelee tässä\nsodassa\", vastasi hän, \"ja että sen vastustus ei auta mitään.\nWenäjän sotajoukot ovat kaikin puolin meitä suuremmat ja omaavat\nloppumattomat varat. Vastustus enentää vaan kurjuuttamme, paljon\nverta tulee vuotamaan, maa tulee ryöstetyksi ja hävitetyksi ja\nyhtäkaikki tulee Suomi venäläiseksi maakunnaksi. Se on minun luuloni,\njota ei mikään voi kumota.\"\n\n\"Mutta onneksi olette te yksinänne siinä luulossa\", vastasi Ranck,\n\"sillä kaikki Suomen miehet ja naiset toivovat toisin. Me sekä voimme\nettä myös olemme velvolliset taistelemaan viimeiseen asti. Niinpian\nkuin meri tulee sulaksi, tulevat ruotsalaiset veljemme avuksemme.\nWenäjän ylivoimaisuus on enemmän luuloteltu kuin todellinen. Valheen\nja petoksen aseilla taistelee se yhtä paljon kuin miekalla. Jumala\non oikeudessa pysyvä ja hän ei hylkää kansaa, joka tahtoo auttaa\nitseänsä.\"\n\nNeiti hymyili.\n\n\"Jumala ei sekoitu valtiollisiin asioihin ja niinhyvin valtioiden\nkuin kansakuntainkin kohtalot määrää kansojen voima ja suuruus\",\nlausui hän. \"Siis vahvempi hallitsee aina heikompaa. Se on\nluonnonlaki, jota ei kukaan voi estää.\"\n\n\"Ja kumminkin sisältää historia useampia todistuksia siitä, että\npieni mutta urhoollinen ja yksimielinen kansa ei ainoastaan\nole vastustanut, mutta myös voittanut suuremman ja väkevämmän\nvihollisensa\", vastasi Ranck. \"Kreikalaiset voittivat persialaiset,\nAmerika teki itsensä vapaaksi Englannin vallasta. Mutta teidän\nluvallanne jättäkäämme tämä aine. Minun käyntini teidän luonanne\ntarkoittaa muutakin, kuin vaan teidän vieraanvaraisuutenne hyväkseni\nkäyttämistä, sillä minulla on tervehdys tuotava teille neitiseni.\"\n\n\"Minulleko, keneltä jos saan luvan kysyä?\"\n\n\"Luultavasti jo kau'an sitte unhotetulta nuoruuden tuttavalta\",\nvastasi Ranck painavasti. \"Hän ei ainakaan itse luullut teidän häntä\nmuistavan. Monta vuotta on sitte kulunut kun te olitte yhdessä ja\nmuisti ei ole ikuinen.\"\n\n\"Todellakin te teette minut oikein uteliaaksi\", lausui hänen\nkuulijattarensa nähtävästi huvitettuna. \"Nuoruuden tuttava sanotte\nte. Niin, sellaisia oli minulla monta, mutta ei, ketään, joka\nlähemmin olisi minun huomiotani herättänyt. Mikä oli hänen nimensä?\"\n\nRanckin muoto oli tullut totiseksi ja synkäksi. Hän varmaan kaikin\nvoimin taisteli, estääksensä liikutustansa.\n\n\"Teidän uteliaisuutenne tulee kohta tyydytetyksi\", vastasi hän.\n\"Olen teille jo maininnut, että olen luonnontutkija ja että\nolen matkustellut useita vuosia vierailla mailla. Halusin saada\ntutkia Egyptin muinaismerkkejä paikalla ja oppia tuntemaan\nentistä sivistysmaata, vaan sattuvien asianhaarain tähden en\nollut saanut haluani tyydytetyksi. Vihdoin onnistuin pääsemään\nyksityis-sihteeriksi kenraali Kleberille, joka seurasi Bonapartea\nkuuluisalla Egyptiin matkalla ja Ranskan sotalaivaston mukana jätin\nToulonin. Onnellisesti tulimme Aleksandriaan, ja kun kenraali\nKleberillä oli vaan vähäsen työtä minulle, niin sain tilaisuuden\nrunsaasti harjoittaa tutkimuksiani. Kohta tunsivatkin minut kaikki\nsotamiehet, jotka toivat minulle väliin mumion, väliin jonkun muun\nesineen, jonka olivat löytäneet jostakin temppelirauniosta. Kun\ntunsin vähän sairashoitoa, niin palkitsin heidän hyväntahtoisuutensa\nauttamalla sotilaita haavojen sitomisessa ja hoidossa.\n\n\"El'Tariffan luona oli ankara ottelu mamelukkien kanssa. Meillä oli\nsuuri joukko kuolleita ja haavoitettuja ja lasareettimme olivat\nihan täynnä. Lääkäreillä ja välskäreillä oli äärettömän paljon\ntyötä ja minunkin apuni oli tarpeesen. Kovasti haavoitettujen\njoukossa oli eräs maanmieheni, jonka tuttavuuteen olin tullut\nuseammissa tilaisuuksissa. Sotamiehenä oli hän saanut paikan Ranskan\nsotajoukossa. Urhoollisuudellansa ja tiedoillansa oli hän voittanut\npäämiestensä huomion. Aste asteelta oli hän nopeasti kohonnut ja\nEl'Tariffan tappelussa oli hän evesti ja rykmentin päällikkö,\nkoristettu useilla arvomerkeillä.\"\n\nRanck vaikeni silmänräpäykseksi.\n\n\"Te lopetatte kertomuksenne juuri silloin, kuin se käypi\nkiinnittävämmäksi\", lausui neiti. \"Onko se mahdollisesti tältä\nevestiltä, kun teillä on tervehdys tuotava minulle?\"\n\n\"Oikein arvattu, neitiseni\", vastasi Ranck. \"Evesti _Kaarlo Aukusti\nKoiskisen_ haava oli kuollettava. Turhaan koetettiin käyttää kaikkia,\nmitä lääkäritaito voi tarjota. Vähän ennen, kuin hän veti viimeisen\nhuokahduksensa, kutsutti hän minun luoksensa. Minä istuin hänen\nsänkynsä viereen, hän tarttui käteeni ja lausui:\n\n\"'Kun te kerran, kuten toivon, palaatte terveenä Suomeen, niin etsikää\nminun vanhempani ja sanokaa heille, että kuolin kunnian kentällä,\nrauhoitetulla omalla tunnolla ja kunnioituksella itseäni kohtaan.\nSaman tervehdyksen pyydän myös viemään neiti Katariina Jägerhornille,\nlisäämällä, että viimeisen ajatukseni omistin hänen muistollensa,\njonka kuvaa en koskaan ole unhottanut ja joka uskollisesti on\nseurannut minua aina siitä asti kuin hänestä erosin.'\n\n\"Minä annoin hänelle lupaukseni. Muutamia silmänräpäyksiä sen\njälkeen oli hän kuollut. Kaivattuina esimiehiltä ja kumppaneilta\nhaudattiin evesti Koiskinen El'Tariffan kirkkomaahan sotilaallisella\njuhlallisuudella. Hänelle antamani lupauksen olen nyt täyttänyt.\"\n\nRanck katsoi vakavasti neiteen, nähdäksensä, josko hänen kasvoillansa\nhuomaisi jotakin osan-ottavaisuuden liikutusta, vaan ei jälkeäkään\nsiitä ollut näkyvissä ja jääkylmällä tyyneydellä vastasi hän:\n\n\"Nuoruudessani tunsin minä ja olin paljon yhdessä erään nuoren\nluutnantti Koiskisen kanssa, joka oli isälläni ajutanttina. Muistelen\nhänen olleen hyvin miellyttävän ihmisen, mutta hänellä oli hyvin\nheikko luonne ja hän puuttui päättämiskykyä. Minua huvittaa kuulla,\nettä hän onnistui luomaan itsellensä hyvän tulevaisuuden. Minua\nkummastuttaa, että hän oli niin kiintynyt minuun, sillä mitään\nmyötätuntoisuutta minulla ei ollut häntä kohtaan. Kiitos kumminkin\nilmoituksestanne.\"\n\nRanck katseli häntä terävällä, melkein uhkaavalla silmäyksellä. Hänen\nkasvonsa olivat aivan harmaat ja hän tarvitsi koko tahdonvoimansa\nhillitäksensä mielenliikutustansa.\n\n\"Hän kertoi minulle elämäkertansa ja muun muassa, syyn, joka pakoitti\nhänet jättämään isänmaansa\", lausui Ranck painavasti. \"Hän ei\nsyyttänyt ketään lankeemuksestansa, mutta hyvin voin huomata, ett'ei\nhän itsestänsä, eikä omasta luonnostansa tullut petturiksi. Mitä\nsanotte tästä, neitiseni?\"\n\n\"Samaa mitä äsköinkin, nimittäin että tämä Koiskinen oli minulle\naivan ventovieras henkilö\", lausui hän ylpeästi ja äkäisellä,\ntyytymättömällä äänellä. \"Hänen toimimisensa valtiollisissa asioissa\noli hänen oma asiansa eikä kenenkään muun. Hän ei ollut pakoitettu\nenemmän kuin viekoteltukaan ottamaan osaa Anjalanliittoon. Hän oli\nsiinä ijässä, jolloin mies itse päättää tehtävistänsä. Mahdollisesti\ntoivoi hän vallan kumouksen kautta, jos se onnistuisi, voittavansa\njotakin omia etuja.\"\n\n\"Hän luuli voittavansa sopivan aseman yhdyskunnassa ja sitte teidän\nrakkautenne, niin sanoi hän minulle\", vastasi Ranck, \"mutta siinä hän\nerehtyi.\"\n\n\"Täydellisesti, sillä en millään ehdolla enkä missään suhteessa\nolisi ruvennut hänen vaimoksensa\", vastasi neiti ylpeästi. \"Hän oli\nmiellyttävä henkilö, mutta hyvin yksinkertainen mies ja puuttui\nkaikkia niitä ominaisuuksia, joita minä kunnioitan. Mutta kylliksi\ntästä. Levätköön kuollut rauhassa ja hyvä hänelle, että hän sai\nlopettaa. Itse olette kipeän ja kärsivän näköinen. Mikä teitä vaivaa?\"\n\n\"Kulkiessani Ahvenanmeren yli putosin korkealta jäävuorelta ja siinä\nruhjoutui oikea olkapääni, joka saattaa minulle hiukan kipua\",\nvastasi Ranck ja nousi pöydästä. \"Jos ajetus olkapäässäni ei vähene,\nniin toivon saavani jäädä teidän vieraaksenne vieläkin pariksi\npäiväksi. Koetan kumminkin parauteni mukaan pyrkiä terveeksi, ett'en\nliika kau'an rasittaisi teitä vierailemisellani.\"\n\n\"Teidän sivistyksellä ja yhdyskunnallisella asemalla oleva henkilö\non aina terve tullut vieras minun talossani. Pyydän teidän tekemään\nminulle sen kunnian, että viivytte luonani, kunnes olette aivan\nterve\", vastasi neiti viehättävimmästi hymyillen. \"Yksi minun\npalvelijoistani, Ojan Paavo, on vähän perehtynyt lääkäritaitoon, ja\njos haluatte hänen apuansa, niin tulee hän kohta luoksenne.\"\n\nRanck kiitti ja jätti neiden yksin. Tultuaan huoneesensa käveli hän\nhetkisen kiivaasti edestakasin lattialla. Hänen silmänsä säkenöivät\nvihasta ja kasvonsa olivat hehkuvan punaset.\n\n\"Ja tämän naisen tähden Kaarlo Aukusti Koiskinen sokeudessaan uhrasi\nkunniansa, arvonsa, isänmaansa ja vanhempansa\", mumisi hän kädet\nnyrkissä. \"Onnetoin, missä oli silloin hänen järkensä. Neiti sanoi\nhäntä yksinkertaiseksi mieheksi, jolla ei ollut päättämiskykyä. Minä\nluulen, että hän oli aivan vastakohta, vaikka hänen rakkautensa\ntuohon kauniisen neitiin hurmasi hänet. Varokoon tämä nainen, sillä\nvoipi tapahtua, että Kustaa Ranck tulee Kaarlo Aukusti Koiskisen\nkostajaksi.\"\n\nOjan Paavo astui huoneesen. Ranckin saama vamma oli todellakin\nvaarallisempi kuin hän oli kertonut. Olkapää oli hyvin turpeissa ja\nPaavo vakuutti, että vähintäänkin kahdeksan päivän huolellinen hoito\nvaadittiin, ennenkuin Ranck vaaratta voisi jatkaa matkaansa.\n\n\"Äidiltäni, joka oli Karjalasta kotosin ja hyvin perehtynyt\nulkonaisien vammojen parantamiseen, opin minäkin vähän\nlääkäritointa\", lausui Paavo. \"Ensiksi käytämme kylmiä kääreitä ja\nsitte panemme salvaa, jota ainoastaan minä osaan valmistaa. No niin,\nvähän kärsimystä vaan, niin kohta olette terve.\"\n\n\"Oletteko syntynyt Karjalassa?\" kysyi Ranck.\n\n\"Olen, Nurmeksen kylässä aivan Ylä- ja Ala-Karjalan rajalla\", vastasi\nPaavo, jonka viisaan näköinen muoto ja suora käytös miellytti\nRanckia. \"Kaksi vuotta olen ollut Brahelinnan neiden palveluksessa,\nmutta en viivy täällä enempää. Veljeni ovat aseissa, taistelevat\nmaamme edestä ja minä haluan heidän luoksensa.\"\n\n\"Mutta eikös neiti ole sanonut teille, että maamme ei voi puolustaa\nitseänsä, vaan Suomen täytyy tulla venäläiseksi maakunnaksi?\" kysyi\nRanck hymyillen. \"Minulle hän ainakin on koettanut vakuuttaa sitä.\"\n\nPaavo meni aivan Ranckin luo ja kuiskasi:\n\n\"Neiti on kavaltaja ja käyttää salaisia vehkeitä vihollisen kanssa.\nValepukuisia venäläisiä on täällä vähän väliä ja neidellä on heidän\nkanssansa pitkiä keskusteluja. Kuin sanoin hänelle, että ai'on mennä\nsotaan, nauroi hän ja sanoi minua hulluksi, lisäten, että jos tahdon\ntappaa itseni, niin löytyy kyllä talossa hyvää nuoraa. Mutta täältä\npitää minun pois ja ennenkuin siitä kenkään tietää mitään.\"\n\n\"Sinä teet aivan oikein, rakas Paavoni, ja jos tahdot seurata minua\nsotajoukkoon, niin otan sinut seuralaisekseni\", vastasi Ranck.\n\"Minäkin epäilen emäntääsi ja olen päättänyt, jos mahdollista,\ntutkia hänen aikeitansa. Tämä ainoastaan meidän kesken, sillä jos\nhän vähänkin epäilisi meitä, niin voisi hän helposti jättää meidät\nvihollisen käsiin. Sentähden pitää olla varovainen ja valpas. Jos\nhuomaat jotakin epäiltävää, niin ilmoita siitä heti minulle.\"\n\n\"Paavo ihastui suuresti Ranckin tarjouksesta ja lupasi olla ahkera ja\ntarkka. Lopun päivää oli Ranck huoneessansa. Seuraavana aamuna kertoi\nPaavo, että neiti oli matkustanut jonnekin ja että häntä odotettiin\nkotia vasta parin päivän perästä. Paavo arveli hänen matkustaneen\nTurkuun, jossa hänellä oli useita ystäviä. Hän näytti Ranckille\nerään paperin, jonka neiden kamaripiika oli löytänyt hänen kamarinsa\nlattialta. Se oli eräs venäläinen julistus, joka sisälsi törkeimpiä\nvalheita Ruotsin hallituksen toimista ja sen kykenemättömyydestä\nauttamaan suomalaisia ja samalla kerskaavia ilmoituksia Wenäjän\naseitten ylivoimaisuudesta y.m. sekä viimeiseksi kehoituksen Suomen\nasukkaille tekemään uskollisuuden ja alamaisuuden valan tsaarille.\n\n\"Tämä paperi vielä enemmän vahvistaa minun epäluuloni siitä, että\nBrahelinnan neidillä on petollisia salavehkeitä meidän vihollisemme\nkanssa\", lausui Ranck Ojan Paavolle. \"Velvollisuutemme käskee meidän\nvastustamaan ja ilmiantamaan näitä vehkeilyjä. Mutta miten ja millä\ntavoin. Jos ei olisi rikos vieraanvaraisuutta vastaan, tahtoisin\nkernaasti tarkastaa hänen huoneensa, saadakseni todistuksen hänen\npetollisuudestansa niistä papereista, joita hän varmaan siellä\nsäilyttää. Vaan tunnollisuus ja kunniani estävät minua siitä. Meidän\ntäytyy odottaa, ehkä ilmestyy kohta joku sopiva tilaisuus, jolloin\nsaamme kaikki selville.\"\n\nVasta kolmantena päivänä palasi neiti takaisin Brahelinnaan. Ranck\nkiiruhti tervehtämään häntä ja neiti vastaanotti hänet samalla\nystävällisyydellä, kuin ensikerrallakin. Hän lausui ilonsa, kun sai\ntietää, että hänen vieraansa jo oli melkein parantunut vammasta, joka\noli hänelle tuottanut niin paljon kipuja. Sitte kertoi hän käyneensä\nmuutamien sukulaistensa luona Turussa.\n\n\"Ja mitä uutisia tuotte sodasta?\" kysyi Ranck.\n\n\"Perki huonoja ja hyvin ikävää laatua\", vastasi neiti. \"Suomen\nsotaväki Klingsporin johdolla vaan peräytyy ja Bagration seuraa\nhäntä kintereissä. Kenraali Schepeleff marssii 2,000 miehen kanssa\nTurkua kohden ja suuri venäläinen joukko lähestyy Helsinkiä. Sen\nvalloitettua alkaa Wiaporin piiritys. Tästä huomaatte, että meidän\nmaanmiestemme asema on hyvin epäillyttävä. Kuin vihollinen valloittaa\nTurun, niin en rohkene enää jäädä Brahelinnaan. Sentähden ai'on heti\nmennä setäni, evesti Jägerhornin luo, joka rykmenttineen kuuluu\nWiaporin puolustusväkeen. Siellä ai'on etsiä turvaa, jota nais-raukka\nnäinä rauhattomina aikoina välttämättömästi tarvitsee.\"\n\nRanck kuunteli tarkasti hänen sanojansa ja päätti, ollen uskovinaan\nhänen ilmoituksiaan, koetella saada enemmän selvityksiä, joiden\nkautta hän voisi päästä neiden omien aikeiden perille. Mutta siinä\nerehtyi Ranck. Katariina Jägerhorn oli siksi viisas ja kavala nainen,\nett'ei hän niin helposti heittäytynyt epäluulon alaiseksi. Alituiseen\njohti Ranck keskustelun valtiollisiin oloihin ja koetti kietovilla\nkysymyksillä saada häntä avosydämmisemmäksi, mutta hänen emäntänsä\njoko aavisti hänen tarkoitustansa taikka oli muuten kylliksi\nvarovainen. Siten ei Ranck saanut tietää mitään, joka olisi voinut\nolla hänelle hyödyksi, vaan yhtä tietämättömänä kuin ennenkin neiden\nvehkeistä läksi hän huoneesensa.\n\n\"Hän on kerrassaan kavala nainen, jota ei helposti tajuta\", ajatteli\nRanck, kun hän huoneessansa yksin mietti keskustelua emäntänsä\nkanssa. \"Vaan kuta enemmän mietin, sitä varmemmaksi tulen, että hänen\nWiapori-matkansa alla piilee joku vehkeileminen. Sisällinen aavistus\nvakuuttaa minulle, että olen arvannut oikein ja minun täytyy myös,\npuettuna johonkuhun valepukuun, mennä Wiaporiin ehkä voidakseni\nvakoilla hänen toimiansa. Mahdollisesti oloni Wiaporissa voisi olla\nsuuremmaksi hyödyksi kuin leirissä, jossa vaan käännetään selkää\nviholliselle. Se vaan on varma, ett'en heitä vehkeilevää emäntääni\nsilmistäni.\"\n\nSeuraavana päivänä heräsi Ranck tavattomasta hälinästä pihalla. Hän\nkuuli hevosien hirnumista ja aseitten kalinaa. Hän kiiruhti ikkunaan\nja huomasi pihan olevan täynnä kasakoita. Kohta sen jälkeen tuli\nOjan Paavo sisään ja ilmoitti, että kreivi Orlov Denisov, seurattuna\nratsujoukolta, oli tullut kartanoon. Neiti oli ottanut hänet vastaan\nnöyrimmällä tavalla ja nyt juuri olivat he salaisessa keskustelussa.\n\n\"Tässä on kylliksi todistusta hänen salaliitostansa vihollisen\nkanssa\", lausui Ranck. \"Huomenna jo lähden täältä matkalle.\"\n\n\"Ja jätättekö minun, vaikka lupasitte ottaa mukaanne?\" kysyi Paavo\nsurullisena.\n\n\"En, poikaseni, sinulla on lupaukseni ja siinä on kylliksi. Mutta\njo tänä iltana eli huomis-aamuna varhain pitää sinun mennä talosta,\nsillä se ei saa tapahtua minun seurassani. Me menemme ensin\nHelsinkiin ja sitte Wiaporiin. Erityisten asiain ja syiden tähden\ntäytyy minun matkustaa sinne. Järjestä minun lippaani ja laittaudu\nsitte itse matkalle. Aika on kallis.\"\n\nVenäläismielinen neiti oli antanut tuoda kaksi suurta olut- ja\nviina-tynnöriä pihalle kasakkain nautittavaksi ja kreivi Denisovalle\nantoi hän valmistaa muhkean aamiaisen. Kreivi toi mukanansa ja jätti\nneidelle ne julistukset ja kirjoitukset, jotka tämän piti salaisesti\nlevittää Wiaporin väestölle. Heillä oli pitkä ja tärkeä keskustelu ja\nvasta puolen päivän aikana läksi kreivi seurueneen Brahelinnasta.\n\nKun Ranck sitte illemmalla meni neiden luo ottamaan jäähyväisiä ja\nkiittämään hänelle osoitetusta vieraanvaraisuudesta, lausui hänen\nemäntänsä:\n\n\"Te näette vihollisen käynnistä talossani, että teille kertomani\nuutiset olivat tosia. Vihollisten ratsuväki lähenee jo Helsinkiä.\nTurku on antautunut ja Klingspor sotajoukkoneen peräytynyt aina\nKokkolaan saakka. Kuten sanottu on kaikki menetetty ja Suomen kohtalo\npäätetty.\"\n\n\"Ja kumminkin toivon, että olosuhteet meillä kohta saavat\nonnellisemman käännöksen\", vastasi Ranck ivallisella hymyllä. \"Toivon\nettä te, neiti, kohta saatte nähdä sanojeni totuuden. Wiapori on,\nkuten tiedämme, Suomen avain ja voittamaton, ja siten myös se maakin,\njonka suojana ja turvana se seisoo.\"\n\nHän kumarsi tylysti ja jätti neiden yksin.\n\n\"Sinä hupsu\", mumisi neiti, \"sinä et tunne vielä kullan voimaa,\netkä kavalan ja älykkään naisen kykyä. Naisen käsi tulee avaamaan\nWiaporin portit viholliselle. Satatuhatta ruplaa, jotka tänä aamuna\nsain kreivi Denisovalta ja vien mukanani, ovat mahtavat liittolaiset.\nJokainen rupla edustaa sotamiestä ja sadalla tuhannella sellaisella\ntoimitetaan suuria asioita tässä maailmassa.\"\n\nHän hymyili vahingon-ilosta ja koston-halusta. Tämä kavala nainen oli\nitse piru ihmisen muodossa ja hänen sysimustassa sydämessänsä asui\nainoastaan helvetinmoisia vehkeitä.\n\nPuoli tuntia sen jälkeen läksi Ranck Brahelinnasta. Sopimuksen mukaan\noli Ojan Paavo lähtenyt ennen kartanosta. Yhdestä salin ikkunasta\nkatseli Katariina Ranckin menoa. Hän hymyili ja mumisi itsekseen:\n\n\"Onnea matkalle, herra luonnontutkijana onnea myös heti joutumaan\nvenäläisen kanuunan ruu'aksi, jos menet sotaväkeen.\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nKunnianpäivä Siikajoella.\n\n\nTalvi levittää vielä valkoisen vaippansa Auran maalle. Ei laaksossa,\nei kedolla kuulu leivon laulua. Maa on jäätynyt, metsä ja tiet ovat\nlumikinosten vallassa. Ruu'atta, ilman eli huonoilla jalkineilla\nvarustettuna, joka askel enemmän ja enemmän haavoitetuin,\nverisin jaloin ja väsyneinä peräytyy Suomen sotajoukko edemmäksi\npohjoiseen, eikä murise sanaakaan eli ilmoita tyytymättömyyttänsä\nkärsimyksistänsä. Huudetaan ainoastaan: antakaa meidän seisattua ja\nkääntää viholliselle rinta selän asemasta. Emme enää tahdo peräytyä\nvaan taistella.\n\nKenraali-ajutantiksi oli määrätty urhoollinen Adlercreutz kreivi\nLövenhjelmin sijaan, joka Pyhäjoella joutui venäläisten vangiksi.\nEvesti Yrjö von Döbeln tuli toisen osaston päälliköksi. Tähän\nosastoon kuului Porin rykmenttikin. Sankarimainen Adlercreutz ja\nhänen urhoolliset kumppaninsa Döbeln, Gripenberg, Cronstedt, von\nEssen ja kaikki muutkin olivat aivan samaa mieltä sotamiesten kanssa.\nHeidän mielestänsä piti kaiken mokomin saada taistella, mutta\nkaikkiin esityksiin tästä vastasi Klingspor aina vaan uudistamalla:\nmeidän täytyy peräytyä, ja niin jatkettiin matkaa pohjoiseen kaikkien\nsiinä osaa ottavaisten häpeäksi ja häväistykseksi.\n\nPyhäjoen kahakan jälkeen levättiin yksi päivä ja sitte jatkettiin\nmatkaa Siikajoelle. Pääkortteeri oli muuttunut jo edeltäkäsin\nPietolan kylään. Useammalta taholta kuului ilmoituksia, että\nvihollinen aikoi tehdä hyökkäyksen. Kenraali-ajutantti Adlercreutz\ntyöskenteli väsymättömästi ja tarkasteli suhteita yleensä. Hän\nryhtyi tarpeellisiin hankkeihin yhden osaston puolustamiseksi\nja toisen suojelemiseksi sekä tarkasteli ja järjesteli kaikkia.\nWenäjän joukkojen pääkomentajana oli Tutshckov ja hänen allansa\nevestit TutschaninofF, Karpankoff ja Kulneff. Adlercreutz komensi\njoukon rakuunia tarkastelemaan ja puolustamaan meripuolta, jossa\nKulneff työskenteli, yhden osaston 6 naulasien kanuunien kanssa\njäämään Siikajoen kestikievariin ja toisen osaston Döbelnin johdolla\nvartioimaan kylää ja puolustamaan sitä oikealta ja vasemmalta.\n\nKoko sota-joukosta kuuluu yksiääninen hurraaminen. Sotamiesten\nsilmät säteilevät ilosta ja heidän vilusta tärisevissä jäsenissänsä\nvirtaa uusi, lämmittävä veri. Kaikki kärsimykset ovat unhoitetut.\nSaadaan taistella ja ensikerran järjestetyssä taistelussa asettautua\nvihollista vastaan. Kaikki ennen saatu häväistys on Siikajoella\npoispyyhittävä. He syleilevät toisiansa ja vuodattavat ilon\nkyyneleitä. Nämät rääsyiset, nälistyneet Suomen sotilaat ovat yleviä\nkatsella, ne tarjoovat nä'ön niin suuresta sankarimaisuudesta ja\npalavasta isänmaan-rakkaudesta, ett'ei sitä elävin sanoin voida\nkyllin kuvailla.\n\nVihollisen tykkiväki alkaa taistelun. Suomen kanuunat eivät jää\nvastauksen velkaan. Venäläiset hyökkäävät voimakkaasti. Heidän\njääkärinsä hiipivät metsän ja kivien suojaamana. Döbelnin osastoa\nvastaan ampuvat osan tykkiväestöä ja uhkaavat lisätyin joukoin\nkaartaa Döbelnin rohkeat urhot. Sota riehuu hurjemmassa vimmassaan.\nVihollisen tykki-, kranaatti- ja jääkäri-tuleen vastaavat suomalaiset\nkylmäverisyydellä ja tarkoilla laukauksilla. Luutnantti Hesselius ja\nhänen urhoolliset kumppaninsa tarjoavat sukkelasti ja tarkasti noita\nerinomaisia 6 naulasia Helvigin malliin tehtyjä kanuuniansa ja siten\nvoitiin taas muodostaa jääkäriketju.\n\nUudelleen ilmestyy aukko ketjussa. Se aukko on täytettävä, jos\nmielii estää vihollista murtaumasta läpi. Döbeln, jätettyään juuri\nuusmaalaisensa, joita hän oli tottunut rakastamaan ja kunnioittamaan,\nnäkee nyt itsensä porilaisten ympäröimänä. Näitä hän ei vielä\ntuntenut ja sentähden hän huudahtaa: \"jos minulla nyt olisi täällä\nyksi pataljoona uusmaalaisiani!\"\n\nNuori upseeri, porilainen Lauri Stengrund, kuulee Döbelnin katkerat\nsanat ja huutaa:\n\n\"Herra evesti, voitte lähettää sinne komppanian porilaisia, niin on\nsama tarkoitus voitettu.\"\n\nDöbeln silmäilee nuorta miestä; terävä silmä kohtaa hänen silmäänsä.\n\n\"Eteenpäin, herra!\" käskee hän.\n\nHeti syöksee nuori upseeri joukkoneen lumikinoksiin ja pyrkii\nuhattuun paikkaan. Döbeln seuraa häntä silmillänsä.\n\n\"Se on hyvä\", mumisee hän. Tästä hetkestä alkaa Döbelnin tuttavuus\nporilaisten kanssa ja tämä tuttavuus tulee kunniakkaaksi molemmille.\n\nKun Adlercreutz huomasi toisen osaston olevan ahtaalla, käskee hän\nsen vetäymään takaisin Siikajoen pohjoispuolelle, jossa ensimäinen\nja kolmas osasto seisovat tappeluasennossa. Sillä välin oli\nvihollisen ratsuväki tunkeutunut Siikajoen suulle. Kolme ratsujoukkoa\nkäskettiin kohtaamaan ja estämään vihollisten hyökkäystä peräytyvän\nDöbelnin osaston päälle. Uudenmaan rakuunat syöksevät täyttä\nlaukkaa eteenpäin. Siellä näkyy vanha Koiskinenkin välähtelevä\nsapeli kädessä. Vanhus istuu hevosen selässä kepeänä ja notkeana\nkuin nuorukainen. Kulneff ratsastajineen rientää heitä vastaan.\nSuurempilukuiset venäläiset pakottavat rakuunat vetäytymään takaisin.\nDöbelnin osasto häilyy vaarassa, mutta kahden kenttäkanuunan ja\nuudenmaan rakuunien avulla onnistuu hän pääsemään Pietolan kylään\nvievälle tielle, jonne kuormastot jo ovat ehtineet.\n\nTaistelu kestää taukoamatta. Venäläisten ratsuväki on valloittanut\npappilan, kirkonkylän ja koko eteläisen jokirannan, jatkaen\nhyökkäystänsä samalla nopeudella. Pääkortteeri on hetkisen vaarassa\njoutua rohkeasti tunkeutuvien Wenäjän husaarien ja jääkärien valtaan.\nPääsotakunnan vartiaväen onnistui lyömään heidät takasin ja nyt on\npääkortteeri turvassa ja samalla Siikajoelle jätetty muonavarasto;\nsilloin päätti Adlercreutz vetäytyä takaisin, saadaksensa paremman ja\ntilavamman leiriaseman kuin hänellä täällä on ollut. Kumminkin on hän\nnäyttänyt viholliselle, ett'ei häntä voida pakoittaa siihen.\n\nKolmas osasto urhoollisen Gripenbergin johdolla saa käskyn alkaa\ntakaisin vetäytymisen. Sen kautta heikkonee suomalaisten vasen\nsivu. Vihollinen huomaa sen ja lähettää heti vahvan joukon rakuunia\nkaartamaan sitä sivua. Se onnistuu ja vasemman sivun täytyy\nhetkisen kestää hirveätä ristitulta. Rekryytit horjuvat, mutta\nvanhukset rohkaisevat heitä ja he saavatkin uudestaan miehuutta.\nTaistelupaikalla on lumi punainen verestä. Eksynyt lapsi on juossut\ntietä ja joutunut taistelevien väliin. Joku nainen on huomannut\nvaaran, kiitää esiin ja onnistuukin pelastamaan tuon pienen olennon.\nMikä sankarimaisuus! Mikä todellinen ja kristillinen rakkaus!\n\nKun Adlercreutz, joka oli tarkkaavainen ja itse läsnä kaikkialla,\nhuomasi että venäläisten keskus tämän kaartamisen kautta heikoni,\nja että suomalaisten hyvin tähdätyt kuusi-naulaset kanuunat\npakoittivat vihollisen tykkitulen vaikenemaan, tekee hän näissä\nsuhteissa yhtä rohkean kuin ratkaisevankin päätöksen: murtaa\nvihollisen keskus. Majuri von Hertzen Uudenmaan jääkäri-komppanian ja\nluutnantti Kihlström Hämeen rykmentin Rautalammin komppanian kanssa\nkäsketään pikaisesti menemään joen yli, kiiruusti hyökkäämään ja\njos mahdollista valloittamaan kirkonkylän. Samalla myös kielletään\nampumasta tykeillä ja kivääreillä ett'ei sen kautta eksytettäisi\neli estettäisi hyökkääviä; ainoastaan vasemmalla sivulla jatketaan\ntasaista luoti-vaihdosta ympäröivän vihollisen kanssa.\n\nUrhoollinen von Hertzen kiiruhtaa eteenpäin. Uusmaalaisineen syöksee\nhän joelle ja sen jäälle. Väliin peräytyy vihollinen, väliin\nsuomalaiset rantaansa. Kun iloinen ja reipas von Hertzen näkee vahvan\nvihollis-osaston syöksevän häntä vastaan, komentaa hän joukollensa:\n\n\"Kiväri olalle, huomatkaa: naurakaa!\"\n\nSotamiehet seisattuvat ja vastaanottavat vihollisen kaikuvalla naurun\nrähätyksellä.\n\nVihollinen ällistyy. Se luulee tehneensä suuren erehdyksen, jota itse\nei huomannutkaan. Se peräytyy taas kiireesti rannalle. Nyt komentaa\nvon Hertzen:\n\n\"Pajunetit alas, eteenpäin!\"\n\nUusmaalaiset syöksevät ylös eteläiselle rannalle ja ajavat venäläisiä\nedellänsä. Hurraahuudon kaikuessa ajetaan vihollista ja otetaan\nhänen asemansa. Kapteeni Björnstjerna Turun läänin rykmentin\nkahden komppanian kanssa kiiruhtaa avuksi ja suin päin pakenee nyt\nvihollinen. Joukko vankeja otetaan. Adlercreutz riemuitsee ilosta.\nSiikajoki on tuleva Suomen sotaväen ensimäiseksi, kunniakkaaksi\nvoittopaikaksi, joka on vahvistava sen sotilaskunnian ja tekevä lopun\nhäpeällisestä peräytymisestä.\n\nMutta voitto ei ollut vielä saavutettu.\n\nVon Essen hämäläisen jääkäripataljoonansa etunenässä kiiruhtaa\njuoksumarssissa eteenpäin. Häntä seuraavat toisen hämäläisen\njääkäriosastoon kanssa urhoollinen Ramsay ja Heideman. He\nryntäävät kirkonkylään ja ajavat vihollisen sieltä. Kuolleiden ja\nhaavoitettujen röykkiöt peittävät taistelupaikan. Siikajoki on\nsuomalaisten kädessä ja yli 600 vankia on otettu. Ei mikään voi estää\nsuomalaisia sotilaita. Ramsay puhdistaa ja valloittaa pitkin rantaa\nolevan, pappilan ja kirkonkylän välisen metsän, jossa viholliset ovat\nrohkaisseet itseänsä ja jatkavat vilkasta ampumista. Urhoollinen\nluutnantti Kihlström on kuollut ja pahoin ovat haavoitetut\nmiehuullinen Reutersköld ja kapteeni af Forselles. Vanha luutnantti\nKoiskinen on saanut useita haavoja. Sota vaatii lakkaamatta uusia\nuhreja.\n\nAdlercreutz lähettää sananlennättäjän aseveljellensä Döbelnille,\njoka harmistuneena yhä vaan vetäytyy Pietolaan menevälle tielle.\nUrhoollinen kasakkaevesti Kulneff kiiruhtaa salaman nopeudella\nDöbelniä vastaan. Kasakat juoksevat raivoisana ja hurjan huudon\nkaikuessa. Suomalaiset rakuunat ovat kiiruhtaneet avuksi, vaan\nsyöstään takaisin. Silloin käy toisen osaston asema arveluttavaksi,\nmutta muutamat Pietolan puolelta hyvin tähdätyt kanuunanlaukaukset ja\nesiintunkeutuvat Uudenmaan rakuunat pakoittavat vihollisen kääntymään\nja Döbeln kiiruhtaa takaisin Siikajoelle.\n\nTäällä on kaikkiaalla riemu ja voitto. Pappila, johon vihollinen\noli asettautunut, on otettu takaisin. Vielä kerran kokoontuvat\nvenäläiset, mutta Ulfsparre karkoittaa heidät tykistöllään. Ramsay\nhätyyttää vihollista etupuolelta ja Björnstjerna hämäläisineen\ntakapuolelta. Hurraa! Porin marssin tunnetut sävelet kaikuvat ja\ntuolta tulee Döbeln, tappelu on päättynyt ja suomalaisten ensimäinen\nvoitto on voitettu.\n\nOnnellisena ja turvassa vihollisen kuulilta on Suomen sotajoukon\nylipäällikkö Wilho Mauritz Klingspor Pietolan kylässä, jonne\npäävartio taistelun ajalla oli asetettu. Kanuunain jyske Siikajoella\non saanut jalon kreivin vapisemaan. Herkullinen päivällinen on\nvielä koskematta, hän on urhoollinen taistelemaan veitsellä ja\nkahvelilla, mutta värisee tarttuessansa miekkaan eli kuullessansa\nluodin suhisevan. Hän on pelkuri mieheksi. Hänellä on enemmän \"mahaa\nkuin sydäntä.\" Kun muut taistelevat, on hän \"piru vieköön\" matkalla.\nHänestä on tehty onnistunut pilkkakuva, joka kulkee mieheltä mieheen\nleirissä. Sotaherra näkyy nimittäin istuvan kuomireessä, matkustaen\naika kyytiä pohjoiseen päin ja huutaen ajavalle ajutantilleen:\n\n\"Ystäväni, kuuletteko laukauksia?\"\n\nAjutantti vastaa:\n\n\"Ah en, teidän ylhäisyytenne, niitä emme ole koskaan kuulleet.\"\n\nTunti on kulunut Siikajoen tappelun jälkeen. Kun sotamarski on\nrauhottunut omasta turvallisuudestaan, istuu hän, ruokaliina leuvan\nalle pistettynä, ja sulloo mahaansa päivällispöydän oivallisia\nherkkuja. Hän on juuri valittanut, ett'ei hänelle tarjottu voi ollut\nihan tuoretta. Tätä voi kummastella. Hän on kenraali, joka muka\ntodellisesti jakaa myötä- ja vastoinkäymiset sotamiesraukkojensa\nkanssa. Pari ajutanttia tekevät hänelle seuraa ja tyytyväisyyden\nhymy näkyy yli kenraalin kasvoilla. Viini on hyvää, kananpaisti\noivallista, valkonen, pehmyt vehnäleipä maukasta ja nuot pöydällä\nolevat ja jälkiruuaksi ai'otut mehukkaat hedelmät ovat viehättävä\nnäky talven lumen ja kinosten seassa.\n\n\"Huomis-aamuna täytyy meidän peräytyä edemmäksi\", lausui Klingspor\nkaataessaan muutamia tippoja sitroonanestettä kananpaistiinsa. \"Ah,\nmitä eikö saa sodassa kärsiä. Täällä saataviin ruokalajeihin voi\nkyllästyä. Mutta, Jumalani, mikä meteli se on? Vahti paukuttelee\nkivääriänsä, eihän vaan liene Kulneffin kasakat taas häiritsemässä\nruoka-ateriaamme.\"\n\nYksi ajutanteista kiiruhti pöydästä ikkunan luo. Mitä näkikään hän?\nNiin, hän näki Siikajoen sankarin ratsastavan pihaan ja hänen\nympärillänsä Döbeln, Sandels, Lode, Palmfelt, Ramsay, Björnstjerna,\nvon Hertzen y.m. seurattuna komppanialta porilaisia. Kaikkien\nhuulilta kaikui huuto: eläköön Adlercreutz! Sankari ja hänen\nasekumppaninsa laskeusivat hevosilta ja astuivat rauhassa ahmivan\nylipäällikön luo.\n\nTämä jälkiruoka ei maistanut erittäin hyvin meidän ylhäisyydellemme.\nSilloin ei kernaasti katsota voittajaa, kun itse kurjana pelkurina on\noltu kaukana siitä. --\n\n\"Mitä uutta Siikajoelta?\" kysyi Klingspor hitaasti.\n\n\"Me olemme voittaneet, venäläiset ovat ajetut pakoon ja meidän\njoukkomme ovat leirissä taistelutantereella\", vastasi Adlercreutz\nsäkenöivin silmin. \"Useita satoja vankeja on joutunut meidän\nkäsiimme. Sotakunniamme on pelastettu, sotajoukko riemuitsee eikä\ntahdo enää peräytyä. Koko maa on nouseva aseihin kun yksi mies ja\nSuomen täytyy tulla pelastetuksi.\"\n\nSotamarski katsoi yhdellä silmällään -- hän oli yksi silmänen --\npuhujaan ja väänteli itseänsä rauhattomana tuolillaan. Hän huomasi\noman kykenemättömyytensä ja pelkäsi sydämessään Adlercreutzia.\nHänellä ei ollut siksikään miehuutta, että olisi anonut kuninkaalta\neroa päällikkyydestänsä.\n\n\"Kuninkaalta saamani määräys kieltää minua työskentelemästä\nhyökkäämisen tavoin vihollista vastaan\", vastasi sotamarski.\n\"Kuninkaan aikomus on valloittaa Norja, niin että hän sitte vapaana\nsiltä puolen voi kaksinkertaisilla voimilla rynnätä venäläistä\nvastaan. Olen käsketty kulettamaan Suomen sotajoukkoa parhaimmassa\njärjestyksessä Pohjolaan, niin että avoveden tultua voidaan ryhtyä\ntoisiin hankkeisiin maan takasin voittamiseksi. En ole ottanutkaan\npäälleni maan puolustamista venäläisten ylivaltaa vastaan. Meidän\ntäytyy edelleen peräytyä ja vetäytyä takasin Lumijoelle ja Liminkaan,\npäästäksemme lähemmäksi päävarastoamme Oulussa.\"\n\nYleinen hämmästys ja harmi näkyi urhoollisten Suomen upseerien\nkasvoilla.\n\n\"Mitä helvettiä, pitääkö meidän peräytyä ja jättää Siikajoen\nvoittopaikka venäläisten käsiin\", huudahti Döbeln ja hänen suuret\nsilmänsä iskivät säkenöiviä vihan silmäyksiä sotamarskiin. \"Sana\nperäytyminen kaikuu minun korvissani paljon vihattavammalta kuin itse\nkuolema. Ei, antakaa meidän kääntyä takaisin ja piestä moskovalaisia\nlämpimästä kädestä! Olkaa kaukana tappelusta, herra sotamarski, ja\nantakaa meidän vaan tapella omin neuvoin.\"\n\nHän kiinnitti Klingsporiin murtavan silmäyksen. Döbelnillä, Ruotsin\nLeonidaalla, oli terävät kasvonpiirteet, leveä, musta side otsassa\nolevan, ikuisesti parantumattoman haavan ympäri, joka oli kunniakas\nmuisto Porosalmen tappelusta 1788; hänen sotilas-ryhtinsä, jalo\nsydämensä ja ritarillinen henkensä oli niin kunnioitettava, että\nsotamarski vaikeni, eikä rohjennut vastustaa.\n\n\"Sallikaa minun lausua yksi sana, teidän ylhäisyytenne! Minulle\nnäyttämässänne määräyksessä on kohtia, jotka voidaan selvittää\nuseammalla kuin yhdellä tavalla, kun siellä esimerkiksi seisoo:\n'vaikka sotajoukon pelastaminen on pää-asia, toivomme kumminkin,\nettä Te, niin kau'an kuin mahdollista, koetatte estää ja vastustaa\ntunkeuvaa vihollista ja ett'ette ennenkuin pakon vaatimana peräydy.'\nNämät rivit mielestäni kyllin kehoittavat käymään taisteluun sotaväen\nkunnian ja maan pelastamisen tähden.\"\n\nNäiden arvokkaiden sanojen lausuja oli korkeavartaloinen, lähemmäs\nkolme kyynärää pitkä mies, jolla oli sotilasryhti, pysty tukka,\nkorkea totinen otsa, roomalainen nenä, harmaat ja säteilevät silmät,\nterävä suu ja hän oli puettuna Savon jääkärirykmentin univormuun.\nKoko hänen olennossaan kuvautui luja, voimakas henki, joka elähytti\nhänen sieluansa. Hänen luonteensa oli tulinen, mutta jalo; sodassa\noli hän aina tyyni, jota hän joskus yksityiselämässä puuttui. Hänen\noppinsa, taitavuutensa ja isänmaan-rakkautensa hankkivat hänelle\npäällikkökunnan kunnioituksen ja luottamuksen; järkähtämätön!\nmiehuutensa, neuvokkaisuutensa, hänen onnensa vakuutti hänelle\nsotamiestensä sokean luottamuksen.\n\n_Sandelsin_ johtamana, sillä hän oli puhuja, piti suomalainen\nitseänsä voittamattomana ja tämä uskonsa tekikin hänet siksi.\nVaarat, kärsimykset ja puutteet jakoi hän joukkonsa kanssa ja\nsentähden voikin luottaa sen uskollisuuteen; eikä se koskaan häntä\npettänyt. Sillä aikaa kuin muu sotajoukko taisteli kunnialla, se\non totta, mutta menestyksettä, vei Sandels voittavia joukkojaan\naina Laatokan rannoille asti; kun hänen vihdoin täytyi väistyä\nylivallan edessä ja lähteä maasta, tapahtui se vasta sitte kun hän\nensin oli antanut venäläisille tuntuvan tappion Wirran tappelussa.\nSellainen oli se mies, jota syystä voitiin kutsua \"urhoollisimmaksi\nurhoollisten joukossa.\" Hänen urotyönsä tulevat kau'an kaikumaan\nSuomen kukkuloilta ja hänen nimeänsä jokainen ruotsalainen mainitsee\nkunnioituksella.\n\n\"Minä en voi rikkoa saamiani määräyksiä vastaan ja selvittää\nkuninkaan sanoja mieleni mukaan\", vastasi hänen ylhäisyytensä,\nnousten pöydästä. \"Meidän voittomme Siikajoella ei ole kumonnut\nvenäläisten koetusta ympäröitä meitä ja siten ottaa Suomen sotajoukko\nvangiksensa. Tie on avoinna ja me marssimme Liminkaan ja Lumijoelle.\"\n\n\"Mutta Jumala, jota minä täydestä sydämestäni kunnioitan ja palvelen,\nei tahdo, että me kurjasti panemme maamme alttiiksi viholliselle\",\nlausui majuri Kaarlo Leonhard Lode, joka oli Suomen sotajoukon\nparhaimpia upseereja, Jumalaa pelkääväinen ja luja-luontoinen mies.\n\nMutta hänenkin muistutukseensa saatiin sama vastaus: \"meidän täytyy\nperäytyä\"; ja niin se kävikin. Harmista itki Suomen sotajoukko. Sen\ntäytyi jättää Siikajoen tappelutanner, jossa oli voittanut ensimäisen\nvoittonsa. Venäläiset kummastelivat tätä, asettuivat Siikajoelle\nja levittivät asemansa merestä Revolahdelle, jossa kenraalimajuri\nBulatovilla oli lähes 2,000 miestä ja 5 kanuunaa, siihen luettuna\nkaksi joukkiota Grodnon husaareja. Bulatov sai käskyn viipymättä\nyhdistyä Tutschkovin johdolla olevaan pääjoukkoon. Venäläiset\ntoivoivat näet loistavan urotyön tekemällä puhdistaa kärsimänsä\ntappion häpeästä. Bulatov oli jo ainoastaan muutaman tunnin matkan\nWenäjän pääleiristä kuin Adlercreutz päätti koettaa estää häntä.\nCronstedt, joka oli Paavolassa, sai käskyn alkaa hyökkäyksen kello 3\naamusella. Adlercreutz itse hyökkäsi samaan aikaan Lumijoen puolelta\npienellä joukolla noin 150 porilaista, joita johti luutnantti\nBlume, ja toivoi siten kääntävänsä vihollisen huomion itseensä.\nLumen paljous esti Cronstedtin joutumasta perille oikeaan aikaan.\nAdlercreutz oli pakoitettu kolmituntisen raivokkaan taistelun perästä\nmonenkertaista vihollistansa vastaan vetäytymään takaisin, mutta\ntarkoitus oli voitettu, sillä vihollinen luuli jo kaikki loppuneen\nja asettui nukkumaan rauhassa. Nyt äkkiä ryntäsi 1,800 miehen\nvahvuinen neljäs osasto. Cronstedtin taitavuuden ja hänen sotamiesten\nurhoollisuuden kautta hajoitettiin koko 2,000 miehen suuruinen\nvenäläinen joukko. Itse kenraali Bulatov, 5 upseeria ja 450 miestä\notettiin vangiksi ja melkein sama määrä kuolleita; 2 sota lippua, 4\nkanuunaa ja 100 hevosta y.m. joutui voittajien käsiin. Tämä oli uusi\nkaunis voitto, joka saattoi iloa ja riemua koko Suomen maahan.\n\nVasta perustetun viidennen osaston päällikkö Sandels voitti\nPulkkilassa ja nyt alkoi se loistava sotaretki, joka vei hänen\njoukkonsa voitosta voittoon aina Wenäjän rajalle asti. Sandels ja\nhänen joukkonsa tulivat kauhuksi viholliselle. Koko maan asukkaat\nkävivät aseihin kuin yksi mies ja tulvasivat sotajoukon lippujen\nalle. Suomi, tuo loistava tähti Ruotsin kuninkaan kruunussa, voitiin\nvieläkin pelastaa, sillä kansa uhrasi verensä isänmaan alttarille\nja henkensä sen puolustamiseksi. Mitä Ranck oli sanonut Brahelinnan\nneidelle oli nyt toteutunut. Kun kansa tahtoo auttaa itseänsä, niin\nauttaa sitä Jumalakin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nKullan voima, Vehkeilyjä.\n\n\nKertomuksemme vie meidät taas Etelä-Suomeen.\n\nNiillä venäläisillä joukoilla, jotka olivat kenraali Denisovan\njohdolla lähetetyt Helsinkiä valloittamaan, oli ollut erinomainen\nonni mukanansa. Se pataljoona Adlercreutzin rykmenttiä, jonka\nmajuri Tollen johdolla piti vartioita Helsinkiä, pakeni heti\nkaupungin komentajan evesti Gutoffzkyn kanssa ja menetti siinä,\npaljon vähälukuisempaa vihollista vastaan taistellessa, 73 miestä\nvangiksi. Pataljoonan jäännökset, jotka kapteeni Kramer keräsi\nja kehoitti puolustaumaan, tulivat onnellisesti ja ilman muuta\nvahinkoa Wiaporiin. Helsingistä saivat venäläiset saaliiksi joukon\nampumavaroja, 18 kanuunaa ja käytettäväkseen hyvän sairashuoneen.\nKapteeni Durietz tarjoutui sillä pataljoonalla leskikuningattaren\nrykmenttiä, jota hän johti, valloittamaan takaisin kaupungin; mutta\namiraali Cronstedt hylkäsi tämän kunnioitusta ansaitsevan tarjouksen\nsillä syyllä, ett'ei kaupunki ollut aiottukaan puolustettavaksi, ja\nsentähden täytyi Wiaporin vartioväkeä säästää. Tässä jo vainui alku\nsiitä kummallisesta käytöksestä, joka sittemmin julkaisi Wiaporin\nkomentajan ja joka lopulla oli ikipäiviksi häpäisevä hänen nimensä.\n\nHelsingin valloitettuansa piirittivät viholliset Wiaporin, kumminkin\naluksi niin vähällä voimalla, että se tuskin oli kolmas osa Wiaporin\npuolustusväestöstä, jonka vertaiseksi se ei koskaan tullut.\nVenäläisten piiritys-joukkojen päällikkönä oli nuori, kunnianhimoinen\nja älykäs kenraali, kreivi Kamenski. Kenraali van Suchtelen johti\npiirityshommia viekkaudella ja taidolla, ja oli asetettu venäläiselle\nylikenraalille neuvonantajaksi.\n\nNiinhyvin kaupunki kuin linnan ympäristökin tarjosivat erittäin\nelävän kuvan. Ravintoloissa, kapakoissa ja kaduilla nähtiin\nkaikkiaalla eri arvoisia venäläisiä sotilaita ja samalla\npelon-alaisia ja noloja kaupungin asukkaita, jotka hätäillen\nkiiruhtivat toimittamaan asioitansa, sitte sulkeutuaksensa kotiinsa\nsiten välttääksensä yhtymistä kutsumattomien vieraiden kanssa.\nKaikki Helsingin asukkaat eivät kuitenkaan olleet venäläisten\nvihollisia. Ylhäisemmästä luokasta, johon venäläiset julistukset\nolivat vaikuttaneet ja joka oli mieltynyt vierasten upseerien\nkohteliaisuuteen, tuntui elämä suloiselta ja se avasi mielellään\novensa valloittajille. Varsinkin naiset olivat ihastuneet venäläisten\nherrojen miellyttävään käytökseen. Ne tanssivat hyvin ja niiden\npuheleminen oli kiinnittävää ja hauskaa. Kun he vertasivat niitä\nomien jurojen ja totisten upseeriensa kanssa, niin saivat muukalaiset\nkaikessa katsannossa etusijan; sentähden osoittivatkin he avointa\nlempeyttä moskovalaisille herroille. Tähän lisäksi tuli omanvoiton\npyyntö, halu olla niiden suosiossa jotka silloin olivat vallassa\nja hallitsevassa asemassa, ja pelko heidän närkästyttämisestänsä,\njosta helposti voisi syntyä rettelöitä ja mielipahoja. Mutta\ntällainen käytös synnytti taas harmia ja ankaria moitteita heidän\nomissa maanmiehissään, jotka eivät olleet hurmaantuneet muukalaisten\nharjoitettuun kohteliaisuuteen.\n\nSen venäläisen tykistön, jonka piti pommittaa linnoitusta --\n46 kanuunaa ja 16 mörsäriä --, oli vihollinen sanomattomilla\nponnistuksilla kulettanut rekilöissä venäläisen Suomen\nlinnoituksista. Venäläiset vallihaudan-kaivajat olivat perki\nvaikeassa työssä rakentaessaan jäälle piirityskaivantoja ja\nsuojelusvalleja, ja perustaessaan tykkisuojuksia noille muuten\nalastomille, vaan nyt paksun lumen peittämille kukkuloille, joilla\nei löytynyt multaa eikä turpeita ollenkaan. Sentähden olivatkin\nne rakennettavat ainoastaan risukimpuista, jotka eivät tahtoneet\npysyä koossa ollenkaan ja tarjosivat muutenkin perki vähäistä\nsuojaa. Suomen kotka, joka oli rakentanut pesänsä Wiaporiin, saattoi\nvoittamattomilta kraniittikukkuloiltansa ylpeänä ja huoletonna\nkatsella tuota melkein lapsellista koetta: valloittaa sellainen\nlinnoitus, jota vastaan ei mikään säännöllinen piiritys voinut tulla\nkysymykseen ja jota vastaan hyökkäys näytti yhtä vähän menestyvän.\n\nRanck ja hänen seuraajansa Paavo eivät olleet Helsinkiin tultuansa\nolleet työttöminä. Kaikenmoisissa valepuvuissa olivat he onnistuneet\npääsemään niinhyvin Wiaporiin kuin Svartöhönkin, joista viimeksi\nmainittu oli linnoituksen vahvimpia, erillään olevia osia ja jonka\npäällikkönä oli Kaarlo Mauno Gripenberg, joka oli saanut kuninkaan\nnimenomaisen käskyn: _viimeiseen mieheen puolustaa tätä linnoitusta_.\n\nMitä Ranck ja hänen kumppaninsa olivat havainneet ei ollut erittäin\nilahuttavaa laatua. Kavaltajattarellemme oli onnistunut sekä itse\nettä asetettujen asiamiestensä kautta saada salaisesti linnoitukseen\nBuxhövdenin valheellisia julistuksia. Upseerien asuntoihin, varusväen\nkortteereihin, ylipäällikön kirjoitus-huoneesen, sanalla sanoen\nkaikkiaalle oli näitä kirjoituksia salaa toimitettu. Se oli myrkkyä,\njonka levittämistä oli mahdoton estää ja levittäjää ilmisaada. Näitä\nluopumuksen ja petoksen kehoituksia oli pantu yksin sotamiesten\nvahtikojuihinkin ja vallien kivityksiin. Jos ne yhtenä päivänä\nrevittiin pois, oli niitä toisena päivänä samalla paikalla. Selvää\noli, että venäläisiä asiamiehiä löytyi itse linnoituksessa ja niiden\nmiinat olivat yhtä peljättävät kuin mitä linnoituksen insinöörit\ntekivät vihollista vastaan. Monet uskoivat, mutta useammat olivat\nuskomatta näitä valheellisuuksia. Rauhattomuutta ja epäluuloa syntyi\nkumminkin, niin että alettiin ajatella ja miettiä yhtä ja toista,\njoka varsinkin vihollisen piirittämässä linnoituksessa on kaikista\npuheista vaarallisin, sillä sen onnellisen puolustuksen ensimäisenä\nehtona on: päällikön käskyn ehdoton totteleminen ilman estelemistä.\n\n\"Hullusti menee\", lausui Ranck Paavolle. \"Tosin olen koettanut sekä\nWiaporin että Svartön asukkaille kuvata asiaa toisella tavalla\nkuin venäläiset julistukset sisältävät, mutta kumminkin epäillään.\nNiinpaljon olen saanut selville, että amiraali Cronstedtilla ei\nole kykyä eikä päättäväisyyttä, vaan on veltto sekä päätöksissään\nettä luonteeltaan ja Gripenberg odottaa vaan sopivaa tilaisuutta\nesiytyäksensä kurjana petturina.\"\n\n\"Eilen olin minä kulkukauppiaaksi puettuna Svartöössä\", lausui\nPaavo, \"ja kun kuljeksin sotamiesten luona, näin päällikön tulevan\nerään naisen seurassa. He seisattuivat usein ja molemmat puhelivat\nvilkkaasti keskenänsä. Päällikköä seuraava nainen oli Brahelinnan\nneiti. Kun olivat kerran kulkeneet ympäri linnoituksen, menivät he\nsuureen pastiooniin. Hänen siellä olonsa ei ennusta hyvää, se on\nvarma.\"\n\n\"Wiaporissa myös olen nähnyt hänen useita kertoja\", vastasi Ranck.\n\"Kerran oli hän erään naamioitun henkilön seurassa. Se oli pitkä\nmies, käärittynä mustaan laveaan kappaan, jonka päähineen hän oli\nvetänyt päänsä yli. Turhaan koetin saada tietää, kuka tuo naamioitu\nmies oli. Parin tunnin perästä jätti neiti seuralaisensa kanssa\nlinnoituksen ja meni kaupunkiin. Se on aivan varmaa, että mustia,\nkavaloita vehkeitä käytetään ja että neiti Jägerhorn pitää ohjia\nkäsissään. Kun saisin jotakin johtoa, niin kyllä hankkisin tiedon\nmistä kysymys on. Ei ole epäilemistäkään siitä, että vehkeet koskevat\nlinnoitusta. Tuon paatuneen venäläisystävän, raatimies Falckin luona\non tänä iltana naamiohuvit. Olen onnistunut saamaan sinne pääsölipun.\nMinä menen sinne vaan katsomaan ja ottamaan vaarin.\"\n\nRaatimiehen suuressa ja komeassa asunnossa oli iltasella loistava\njoukko naisia ja herroja, joista viimeksi mainitut parhaastaan\nolivat eri arvoisia venäläisiä upseereja. Muhkeita pukuja,\nkalliita vaatteita näkyi kaikkiaalla. Mieliala oli mitä vilkkain,\nkiihoittavat viinit ja hyvin varustettu ravintohuone tyydyttivät\nruumiin tarpeita ja venäläisen soittokunnan innostuttavat säveleet\nhoukuttelivat tanssihaluisia harjoittelemaan Terpsikoren leijuvaa\ntaidetta. Ainoastaan iloisia ja hymyileviä kasvoja oli nähtävissä,\nkohteliaisuuksia ja imartelemisia vaihdettiin. Joka näki tämän\niloisen ja leikkiä laskevan joukon, ei mitenkään voinut kuvailla,\nettä tämä kaupunki oli vihollisen pesäpaikka ja että vähän matkan\npäässä siitä milloin hyvänsä tanssimusiikin sävelien asemasta voi\nkuulua kanuunain hävittävä jyske.\n\nPukeuneiden joukossa nähtiin ennustajanaisia, mustalaisia,\nnarrittelijoita, suomalaisia ja venäläisiä talonpoikia ja useampia\nmuitakin kansallisuuksia edustettuina. Muinaisten kreikkalaisten\nja roomalaisten jumalia ja jumalattaria vakaisien dominoiden eli\nuhkeiden keskiajan ritarien rinnalla. Tuo oli kirjava sekasotku\nloistavista ja vakaisista puvuista, viehättävä näkymö, jossa suru oli\ntuntematoin vieras.\n\nTanssihuoneessa vallitsevan lämmön tähden ovat tanssijat ottaneet\nnaamiot silmiltänsä. Venäläisen evesti Giboryn rinnalla näkyy neiti\nJägerhornin soma vartalo. Hän on puettu Dianaksi ja on etevin\nkaunottarista. Hänen pulskea vartalonsa, säteilevät silmänsä,\nrusottavat poskensa ja soma käytöksensä tekevät hänen yhtä suloiseksi\nkuin viehättäväksikin ilmiöksi. Roomalaiseksi ritariksi puettu\nkavalierinsa on pitkäkasvuinen, rohkeilla katseilla, somalla\nkäytöksellä ja tanssii erinomaisen hyvin; ja tuo ilmassa kiitelevä\npari vetää yleisön ansaitun huomion ja ihmettelemisen puoleensa.\n\nMustaan dominoon puettu mies seuraa katseillansa venäläistä evestiä\nja hänen naistansa. Mustan samettisen naamion reijistä säteilee pari\nmustaa uhkaavaa silmää. Hän mumisee muutamia sanoja itseksensä.\nÄänestä tunnemme hänet Ranckiksi, sillä hän on se, joka tarkalla\nhuomaavaisuudella seuraa entistä emäntäänsä ja hänen kavalieriansa.\n\nTuohon ilmestyy nuori kenraali Kamenski. Hän on oikea sotilaan kuva,\njota ansaitsee katsella. Hyvin muodostuneet kasvonsa osoittavat\nmiehuutta ja toimintakykyä. Sodassa Napoleonia vastaan on hän\nhankkinut kenraalin arvonsa. Hän on kunnianhimoinen ja aivan kuin\nluotu päälliköksi. Hänelle on sallittu Suomen laskeminen tsaarin\njalkojen juureen luopuakseen komentosauvastaan verisessä tappelussa\nSmolenskin luona, jossa nuori kenraali sai sankarikuoleman.\n\nVähän tuonnempana erillään muista vieraista seisoo kaksi miestä\nkuiskutellen keskenänsä. Tuo mustaverinen noista on kreivi Orlov\nDenisov, jolla on lyhyeksi keritty, pystyssä seisova, musta tukka\nja hyvin tuntuvat mongolialaiset kasvonpiirteet. Toinen heistä\non tsaarivaltakunnan taitavin ja uutterin valtiomies, kreivi van\nSuchtelen, jolla on hyvin kauniit kasvot ja niissä hienot piirteet,\nvilkkaat silmät ja alituinen hymy suun ympärillä. Samalla kenraali\nja valtiomies, ovat sekä miekka että kynä hänen palveluksessaan. Hän\non puhuja, ihmistuntija ja tarkkaava ja taitavasti ymmärtääkin hän\nmyös käyttää näitä ominaisuuksia eduksensa. Viekkaana ja liukkaana\nkuin käärme pitää hän kaikki keinot luvallisina, kun vaan sen kautta\nsaavuttaa tarkoituksensa. Tsaarin kunnia ja Wenäjän suuruus ovat\nhänen silmämääränsä ja sen mukaan toimii hän.\n\n\"Huomenna tapaan minä uudelleen Wiaporin ylipäällikön\", kuiskaa van\nSuchtelen. \"Evesti Jägerhorn on kokonaan voitettu meidän puolellemme\nja hänen rykmenttinsä niinhyvin Wiaporissa kuin Svartöössä on samaa\nmieltä päällikkönsä kanssa. Meidän kultamme ja salahankkeemme saavat\naikaan paljon enemmän kuin kanuunamme.\"\n\n\"Minä ihmettelen teidän ylhäisyytenne terävää älyisyyttä ja kykyä\",\nvastasi hänen kuulijansa syvästi kumartaen. \"Eilen otimme kaksi\nJägerhornin rykmenttiin Svartöössä kuuluvaa karkuria. He kertoivat,\nettä miehistö on valmis antautumaan milloin hyvänsä. Heidän\npäällikkönsä vielä horjuu, vaan myöntyy luultavasti viimein.\"\n\n\"Hän on jo neiti Jägerhornin kautta saanut käsirahaksi 25,000\nruplaa hopeassa linnan luovuttamisesta\", vastasi van Suchtelen\npidättäen hymyänsä. \"Huomenna annan ampua muutamia laukauksia\nlinnaa vastaan, pelastaakseni päällikön sotilaskunnian. Muutamissa\nmuserretuissa uuninpiipuissa ja särjetyissä ikkunanruuduissa on\nhänelle kylliksi syytä antautumiseen. Tämän jyskeen ja ryntäyksen\nuhkauksen pitäisi saada aikaan sotahistoriassa ennen kuulumattoman\ntapauksen linnoituksen antautumisesta, jonka valloittaminen ei meille\nole maksanut muuta kuin muutamain tykkisuojeluksien rakentamisen,\nmuutamien tuntien ampumisen ja vaivan muutamista salahankkeista.\"\n\nTanssi taukosi muutamiksi silmänräpäyksiksi. Neiti Jägerhorn käytti\ntilaisuutta, etsiäksensä Suchtelenin, joka kohteliaalla hymyilyllä\ntervehti uskollista liittolaistansa. Kreivi Denisov väistyi, kun\nhuomasi, että van Suchtelen ja neiti tahtoivat olla kahdenkesken.\n\n\"Meitä silmäillään\", lausui kreivi. \"Suvaitsetteko ottaa käteni,\nniin menemme toiseen huoneesen, jossa saamme uteliailta silmiltä ja\nkuulustelevilta korvilta paremmin rauhassa puhella keskenämme.\"\n\nHe läksivät tanssisalista. Musta domino seurasi heitä matkan päässä.\nSe oli Ranck, joka ei silmänräpäykseksikään laskenut Katariina\nJägerhornia silmistänsä.\n\n\"Häntä seuraava mies on sama henkilö, jonka ennen olen nähnyt hänen\nseurassansa Wiaporissa\", ajatteli Ranck. \"Sama pitkäkasvuinen\nvartalo, sama ryhti, minä en erehdy, mutta kuka se mahtaa olla.\nHänen univormustansa ja kunniamerkeistänsä päättäen on hän joku\nkorkeampiarvoinen henkilö.\"\n\nHän seisahtui ja kääntyi erääsen yksin seisovaan, keskiajan ritariksi\npuettuun henkilöön ja kysyi häneltä, kuka oli tuo neiti Jägerhornia\nkulettava mies.\n\n\"Se on kenraali, kreivi van Suchtelen\", vastasi naamio. \"Mutta miksi\nkysytte sitä?\"\n\nRanck ei vastannut mitään. Kenraali oli seisahtunut ja puhui muutamia\nsanoja isännälle.\n\n\"Nämä ovat suurimmassa määrässä viehättävät pidot, paras\nraatimieheni\", lausui hän puoliääneen. \"En unhoita ilmoittaa\ntästä hänen majesteetillensa keisarille ensimäisessä sopivassa\ntilaisuudessa. Stanislainritariston nauha on tuleva osaksenne.\"\n\nIhastunut raatimies ja isänmaansa vihollinen kumarsi syvään ja\npunastui ilosta. Hän oli salaisuudessa jo vannonut uskollisuuden\nvalan Wenäjän tsaarille. Joutavasta ritaritähdestä möi hän kunniansa\nja arvonsa; mikä kurjuus ja halpamaisuus!\n\nVan Suchtelen ja hänen kumppaninsa ovat asettuneet vähäiseen\nsyrjäkammioon, jota ainoastaan katosta riippuva lamppu valaisi.\nSe oli ihana, pieni huone ja erittäin sopiva ystävälliselle\nkeskustelulle. Kun molemmat liittolaiset tulivat huoneesen, oli Ranck\njo ennen heitä tullut sinne ja piiloutunut paksujen oviverhojen\ntaakse, joiden syvät poimut kokonaan peittivät hänen. Lähellä häntä\nsohvassa istui van Suchtelen ja neiti Jägerhorn, aavistamatta että\njoku askele heistä seisoi tarkka kuuntelija.\n\n\"Ja te hyväntahtoisesti siis olette kaikin puolin toimittaneet minun\nasiani?\" kysyi van Suchtelen.\n\n\"Aivan täsmällensä, herra kreivi,\" vastasi neiti. \"Amiraali Cronstedt\non valmis uudelleen vastaanottamaan teidän. Kun puhuin hänelle\nai'otusta linnoituksen pommituksesta, tuli hän hyvin levottomaksi.\nHän on hyvin levotoin perheensä tähden, ja ne naiset, jotka hän\non ottanut sinne suojelukseen, ahdistavat lakkaamatta häntä\nkyyneleillään ja rukouksillaan, ett'ei heitä jätettäisi kaikille\npiirityksen hirmuille.\"\n\n\"Ette suinkaan unhottaneet puhua, että koko Helsingin ympäristö on\nmiehitetty meidän joukoilla ja että heti estämme ruokavarojen tuonnin\nlinnoitukseen kuin myös että keisari on päättänyt uhrata 20,000\nmiestä Wiaporin vallien edessä?\"\n\n\"Ei mitään ole unhotettu. Vanha amiraali pelkää noita rakkaita\nsaaristolaivojaan, jotka ovat satamaan jäätyneet eikä liene olla\nhaitaksi, jos käännätte kuulanne niitä kohden. Setäni, evesti\nJägerhorn, on samaa mieltä. Gripenbergille olen jättänyt majurin\nvaltakirjan Wenäjän palveluksessa. Sen näkyi vaikuttavan hyvää, sillä\nhän ilmoitti nyt kaikki olevan järjestyksessä ja olevansa valmis\njättämään linnoituksen.\"\n\nAskeleita kuului ja keskustelu taukosi. Van Suchtelen ja neiti\nmenivät taas vierasten joukkoon.\n\nRanck jätti myös piilopaikkansa. Hän oli kuullut kaikki ja hänen\nruumiinsa värisi harmista ja mielenliikutuksesta.\n\n\"Ja tämän kurjan naisen rakkautta voittaaksensa unhotti Kaarlo\nAugusti Koiskinen kunnian vaatimukset\", mumisi hän. \"Oi, minun\npoloinen isänmaani, millä tavoin voidaan sinä pelastaa. Viekkaus\nja kavaluus ympäröivät joka haaralta sinua. Minun täytyy lähteä\ntäältä varoittamaan ystäviäni. Ensin Svartööhön ja sitte Wiaporiin.\nKaikkivaltias Jumala osoittakoon minulle jonkun tien, jonkun\nkeinon, jonka kautta petollisuus joutuu häpeään. Itse en näe mitään\njohdattavaa valoa kaikessa tässä pimeydessä.\"\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nKuninkaan korkeasti uskottu mies.\n\n\nMenemme nyt käymään Wiaporin linnoituksen muurien sisälle.\n\nWiaporin linnoituksessa siihen asetettuine merisotaväkineen oli\nylipäällikkönä, kuten usein jo olemme maininneet, vara amiraali\nOlli Cronstedt, joka oli tunnettu sekä hyväksi merimieheksi että\nmyös urhoollisuudesta ja miehuullisuudesta, jota hän oli osoittanut\nuseissa tilaisuuksissa vuosien 1788-1790 ruotsalais-venäläisessä\nsodassa, sillä häntä oli Kustaa III:n kiittäminen viimeisestä\nkunniakkaasta voitostansa Ruotsinsalmella, jonka kautta rauha\nWäärälässä saatiin aikaan. Kun ensimäiset ilmoitukset Venäläisten\nSuomeen aikomasta hyökkäyksestä saapuivat hänen ylhäisyytensä\nStedingkiltä -- ruotsalainen lähettiläs Pietarissa --, niin ei\nlinnoitus ulkovarustuksien puolesta, varsinkin talviseen aikaan,\nollut kunnossa kestävämpään puolustukseen, sillä siihen voitiin\npäästä joka haaralta, jos vaan vihollinen riittävällä armeijalla ja\nkylliksi suurella tykistöllä voi tehdä voimakkaan hyökkäyksen ja\nryntäyksen sitä vastaan; mutta sen vahva varustus Vargööllä, joka\nkohoaa yli kaikkein ulkovarustusten, nimittäin linnaväkeä 4,700\nmiestä, 734 kanuunaa valleilla, paljon heittokoneita, ruutivarasto\n2,238 sentneriä [100 naulaa], vastaava 80 laukausta kanuunaa kohti,\nja ruokatarpeita toukokuun loppuun, antoi kumminkin riittäviä keinoja\npitempään taistelemiseen, vaikka vahvakin vihollinen olisi sitä\nkoettanut anastaa.\n\nVenäläiset 4,000 miehellä anastivat Helsingin ja alkoivat sitte\nWiaporin piirityksen. Helsingin ja Wiaporin välinen jää oli niin\nvahva, että voitiin sen yli kulettaa sekä joukkoja että sotatarpeita.\nBleekholman kukkuloiden taakse oli asetettu vihollisen tykistö, joka\n17 päivänä maaliskuuta k:lo 12:sta 5:teen j.p. suurella koroituksella\nheitteli 12 ja 6 naulasia kuulia; seuraavina 18, 19 ja 20 päivänä\nhäiritsi vihollinen muutamia tuntia päivässä ja yölläkin niinhyvin\nkranaateilla ja tulikuulilla kuin myös tavallisilla laukauksilla;\nsillä aikaa asetettiin suurempi tykistö Skansiniemelle.\n\nTähän ampumiseen vastattiin niistä rakennuksista linnoituksessa,\njotka olivat lähinnä vihollista. Vihollisen äkkikarkaamisen\nestämiseksi tehtiin jäävalkama, vaan pakkanen esti sitä avoinna\npitämästä. Tarpeellinen vartioiminen laiminlyötiin, mutta linnaväkeä\nväsytettiin tarpeettomasti öisillä melskeillä.\n\nNyt muutama sana itse linnoituksesta.\n\nTämä pohjolan suurin linnoitus on perustettu seitsemälle saarelle,\njoista neljä, läntinen Svartö, pieni ja suuri itäinen Svartö ja\nLongörn suojelevat päälinnoituksen, tuon voittamattoman, melkein\nkokonaan vallimajan tapaan raketun Vargöön. Gustafssvärdin\npäälinnoitus vartioitsee kolminkertaisella vallirivillään\nmerenpuolista kaitaa väylää ja suojelee sitäpaitsi kaikkia muitakin\nvarustuksia. Kaikki nämä varustukset tukevat mestarillisella tavalla\ntoisiansa. Ne ovat osiksi hakatut kallioon ja sentähden yhtä\nvahvatkin; tämä kokonaisuudessaan on arvoisa muistopatsas linnan\nikuisesti muistettavalle perustajalle, suurelle _Ehrensvärdille_,\njoka itse lepää täällä teostensa keskellä. Linna oli todellinen\nhohtokivi Ruotsin kuninkaan kruunussa, jota venäläinen kotka\nhimokkaasti vainui kynsihinsä.\n\nTykistön evesti Argun johti vihollisen puolelta linnoituksen\nampumista. Tämä tapahtui semmoisella viekkaudella ja viisaudella,\njoka vei perille. Linnan väen piti nimittäin aina olla jaloillaan\nja sillä tavoin väsytettiin sotamiehet. Sotajuonia, paikkaa ja\naikaa muutettiin joka päivä. Argun oli oikea _herättäjä_ asukkaille\nWiaporissa, jonka komentaja tarpeettomasti ja varomattomasti tuhlasi\nlinnoituksen ampumavaroja siten, että hän koko tykistöllä vastasi\nvihollisen muutamiin laukauksiin, joita venäläiset laukasivat linnaa\nvastaan enemmän viekkaudesta kuin vahingon tarkoituksessa.\n\nAmiraali Cronstedt seisoi työhuoneensa ikkunassa ja katseli\nmiettiväisenä linnoitusta. Kello oli noin 11 edellä puolisen. Vaalea\ntalvi-aurinko heikoilla säteillään valaisi seutua. Vihollinen oli\nviime yönä ampunut tavallista kiivaammin. Muutamat tuliset kuulat\nolivat sytyttäneet yhden saaristolaivan katoksen tuleen ja, vaikka\nse heti sammutettiin, teki kumminkin amiraalin hyvin rauhattomaksi,\nalakuloiseksi ja surulliseksi.\n\n\"Asemani on hyvin mieltämasentava, sillä en todellakaan tiedä,\nmiten minun tulee menetellä näissä sotaisissa oloissa\", lausui hän\nitseksensä. \"Tuo suuri edesvastaus, joka minulle on uskottu, panee\nminun värisemään. Minä olen merimies enkä maasotilas. Neuvonantajani,\nniiden joukossa Jägerhorn, joka on minua lähinnä päällystössä,\nepäilevät puolustuksen mahdollisuudesta. Tarpeetoin veren\nvuodattaminen ei hyödytä mitään. Sopimus vihollisen kanssa, jonka\nkautta linnoitus ja sotalaivasto saataisiin pelastetuksi, olisi ehkä\nparas ja varmin keino päästämään kaikista vaikeuksista.\"\n\nSill'aikaa kuin velvollisuus ja omatunto amiraalissa taistelivat,\noli hänen pahahenkensä Jägerhorn tullut sisään tavallisuuden mukaan\nilmoittamaan linnoituksen tilasta. Kun Jägerhorn jo oli myönyt\nitsensä viholliselle, niin väijyi hänen katseensa ylipäällikköä ja\nhän hymyili kuin saatana kiusatessaan Jumalan ainokaista poikaa.\n\n\"Mitä uutta?\" kysyi amiraali heikolla äänellä.\n\n\"Vihollinen on tehnyt joukon liikkuvia tykkisuojuksia, joita ne\nkulettavat kallioiden ja niemien takapuolitse ja lähestyvät siten\nlinnoitusta\", vastasi Jägerhorn. \"Heidän kuulansa saivat yöllä\naikaan tulipalon. Meidän on mahdotoin asettaa kanuuniamme siten,\nettä voisimme hyödyllä ampua näitä suojuksia ja sentähden saattavat\nviholliset helposti hyökätä päällemme.\"\n\nKavaltaja ei punastunut tätä valhetta lausuessaan. Venäläiset kyllä\nkoettivat salaa kulettaa näitä liikkuvia suojuksiansa linnan luo,\nmutta vaikka se tapahtui pimeällä yöllä, huomattiin kumminkin päivän\nvaljetessa, että linnoituksen tykit olivat niin löylyttäneet sekä\nihmisiä että hevosia, ett'ei vihollisen luultavasti tehnyt mieli\ntoisten uudistaa tätä ko'etta, jota ei se tehnytkään.\n\n\"Minun luullakseni on Wiapori epävarma turvapaikka\", vastasi\namiraali. \"Monta aukkoa on linnoituksen rakennusten yhteydessä. Ollen\nmerimies tarkastelen asiaa siltä kannalta.\"\n\n\"Herra amiraalin kokemus ja viisaus on niin hyvin tunnettu,\nett'ei mitään erehdystä meidän asemastamme päättäessä voi tulla\nkysymykseenkään\", vastasi Jägerhorn. \"Sairasten luku enenee\npäivä päivältä ja suuressa määrässä vähenevät sekä ruoka- että\nampuma-varamme. Mitä on tehtävä?\"\n\n\"Turhaan olen pyytänyt kreivi Kamenskilta, että tuo tarpeeton\nihmisjoukko, joka on linnoituksessa hakenut turvaansa, saisi\npalata kotiansa\", lausui amiraali vieläkin alakuloisena. \"Minulla\nei ole sydäntä käyttää näitä ihmisraukkoja jään sahaamiseen ja\nrintavarustuksien rakentamiseen. He ovat ilmankin kyllin onnettomat.\nPerheelleni on tarjottu turvallinen pääsö linnoituksesta, mutta sen\nolen hylännyt.\"\n\n\"Siinä on uusi todistus herra amiraalin arvokkaisuudesta\", vastasi\npetturi ilkeällä hymyllä. \"Sitä uhrausta ei jälkimaailma tule\nunhottamaan.\"\n\nSilloin kuului linnoituksen pihalta kovaa meluamista. Kuultiin\nkiivas-äänistä huutamista ja puhelemista. Amiraali ja Jägerhorn\nkiiruhtivat ikkunaan ja näkivät suuren joukon upseereja ja sotamiehiä\nkokoontuneen pihalle eli oikeammin metelipaikalle. Kaikki puhuivat ja\nhuusivat sekä olivat nähtävästi hyvin levottomat ja suuttuneet.\n\nAmiraalin huoneen ovi aukeni ja kiivaasti astui sisään urhoollinen\nja rehellinen kapteeni Durietz, leskikuningattaren rykmentistä; sama\nupseeri oli tarjoutunut valloittamaan takasin Helsingin viholliselta\nja tyrkytti aina että linnaa oli ankarasti puolustaminen. Hänen\nkasvoillansa kuvautui ankara mielenliikutus, jonka amiraali pian\nhuomasi.\n\n\"Mitä on tekeillä?\" kysyi viimeksi mainittu.\n\n\"Hirveä petos on tapahtunut\", vastasi Durietz murtuneella äänellä.\n\"Svartö on antautunut viholliselle ja venäläinen lippu liehuu\nlinnoituksessa. Tuo aina epäilty Gripenberg on roisto ja petturi.\nKirottu olkoon hän!\"\n\nAmiraali horjui muutamia askelia taaksepäin ja tuijotti toimettomana\npuhujaan. Jägerhornin suun ympärille ilmaantui ivallinen hymy, jonka\nDurietz näytti huomaavan, sillä hän loi ankaran silmäyksen evestiin,\njonka mielipiteet hän hyvin tarkoin tunsi.\n\n\"Sitte on Wiapori hukassa, kun kerran meidän vahvin ulkovarustuksemme\nSvartö on antautunut\", huudahti amiraali. \"Tämä oli hirmuinen\nonnettomuus.\"\n\n\"Ei mitään ole vielä menetetty, jos vaan toimimme pontevasti ja\nnopeasti\", vastasi Durietz innokkaasti. \"Antakaa Wiaporin linnaväen\ntehdä hyökkäyksen ennenkuin vihollinen ehtii asettua linnoitukseen ja\npanen pääni pantiksi, että Svartö ennen iltaa on meidän käsissämme.\nMitä sanoo evesti Jägerhorn tästä?\"\n\n\"Linnaväen mieliala ei ole sellainen, että voisi luottaa tällaisen\nhyökkäyksen onnistumiseen\", vastasi petturi. \"Joukot ovat\ntyytymättömät ja heihin ei ole luottamista.\"\n\n\"Te valehtelette!\" huusi Durietz harmissaan. \"Tuo alhaalta kuuluva\nmeteli on sotamiesten huutoja, jotka vaativat taistelua. Te ja teidän\nJägerhorninne voitte jäädä tänne paikallenne; sitä luotettavammasti\nsaavat muut tehdä velvollisuutensa.\"\n\n\"Te unhotatte, että olen teidän esimiehenne ja loukkaatte minun\npersoonaani\", lausui Jägerhorn. \"Minä vaadin sotaoikeutta ja syytän\nteitä alamaisuuden rikoksesta.\"\n\nAmiraali meni kiistelevien luo. Pihalta kuului sotamiesten huutoja ja\nkirouksia.\n\n\"Hillitkää Jumalan tähden itsiänne, hyvät herrat, ja älkää lisätkö\nkurjuuttamme yksityisillä soimauksillanne ja väitöksillänne\" lausui\nhän. \"Unhottakaa molemmin puolin karvaat sananne. Menkää alas, hyvät\nherrat, rauhoittakaa joukkoja ja sanokaa heille, että kaikin neuvoin\nestämme vihollisen tunkeumista edemmäksi.\"\n\nMolemmat upseerit vaihtoivat uhkaavia silmäyksiä keskenänsä ja\njättivät onnettoman amiraalin yksin. Vähitellen vaikeni sotamiesten\nhuuto ja rauhallisuus palasi taas. Amiraali oli uudelleen asettunut\nikkunan luo ja vaipunut ajatuksiinsa eikä huomannut ollenkaan, kun\neräs henkilö hiljaa oli tullut huoneesen ja katseli häntä tutkivin\nsilmin. Musta silkkinen puolinaamio peitti muukalaisen kasvot ja\nnaamion reijistä säteili pari mustaa kavalaa silmää.\n\nNaamioittunut mies teki liikkeen, niin että amiraali kuuli sen ja\nkääntyi. Hän kääntyi muukalaiseen ja sanoi hiljaan.\n\n\"Oh, tehän se olette.\"\n\n\"Niin, herra amiraali, se todellakin olen minä, joka vielä kerran\ntulen välittäjänä ja teidän persoonallisena ystävänänne\", lausui\nmuukalainen, joka ottaen naamion silmiltään näytti van Suchtelenin\nhymyilevän naamion.\n\n\"Teidän keskustelunne Svartöön päällikön kanssa onnistui\", vastasi\namiraali soimaavalla äänellä, \"mutta Wiapori ei olekkaan kaupaksi; se\nvoitetaan ainoastaan kuulilla ja ruudilla.\"\n\n\"Niitä ei tule puuttumaan\", vastasi Suchtelen. \"Wenäjän keisari,\nminun herrani, on päättänyt ensi aluksi uhrata 24,000 miestä\nhyökkäykseen linnoitusta vastaan ja nämät miehet jo ovat tulleet\nLoviisaan. Sama luku on tulossa sisä Wenäjältä, jos ei ensimäinen\nhyökkäys onnistuisi, jota kumminkaan ei voi ajatellakkaan vielä\nvähemmin uskoa. Olen tullut vastavärien sanomaan tätä teille sekä\nilmoittamaan, että linnoitus valloittamisen perästä annetaan\njoukkojen ryöstettäväksi.\"\n\nAmiraalin kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Svartön antautuminen\noli murtanut hänen miehuutensa. Suuret hikipisarat valuivat hänen\notsaltansa ja samalla tärisytti kylmä veri hänen ruumistansa.\n\nVan Suchtelen huomasi hänen heikkoutensa ja käytti sitä viisaasti\nhyväksensä.\n\n\"Onko teidän ylhäisyytenne hiljakkoin saanut tietoja Ruotsista?\"\nkysyi hän.\n\n\"En, sillä talvi estää kaiken yhteyden ja sentähden en ole pitkään\naikaan kuullut mitään Tukholmasta\", vastasi Cronstedt.\n\n\"Sitte voin ilmoittaa teille tärkeitä uutisia\", lausui van Suchtelen,\n\"niin tärkeitä, että niiden kuultua mieluummin kuuntelette\nesityksiäni.\"\n\nAmiraali katsoi häneen mieltyneenä ja uteliaana. Venäläinen nauroi\nsydämessään, joka oli täynnä ainoastaan ilkeätä valhetta ja petosta,\njoilla hän aikoi vangita uhriansa.\n\n\"Antakaa kuulua, herra kreivi\", lausui Cronstedt.\n\n\"Hallituksen muutos on tapahtunut Tukholmassa, kuningas on\neroitettu ja vangittu, ja kuningatar on vastaanottanut hallituksen.\nKolmekymmentä tuhatta ranskalaista on noussut maalle Skånessa.\nKaikki Ruotsin kansan ajattelevat ja oppineet kansalaiset ovat\nheidän puolellansa ja uskovat heidän keisarillisen herransa\nvoittamattomuuden, jota kuningas hulluudessaan halveksi\", lausui\nvan Suchtelen mitä rehellisemmän näköisenä ja katsoi säälivästi\namiraaliin, joka seisoi ällistyneenä ja hämmästyneenä.\n\n\"Jos se on totta, mitä sanotte, niin on valtakunta hukassa\", huudahti\ntuo herkkä-uskoinen mies. \"En ole koskaan hyväksynyt Kustaa Adolfin\nvaltiollisia toimia, sillä olen jo edeltäkäsin nähnyt, mikä niistä on\nlopuksi tuleva.\"\n\n\"Siinä teillä on aivan oikein ja tässä on kirjeitä ja sanomalehtiä\nTukholmasta, jotka vahvistavat minun ilmoitukseni\", vastasi van\nSuchtelen ja otti esiin tukun sanomalehtiä ja kirjeitä, joista\nedelliset olivat painetut Loviisassa ja jälkimäiset neiti Jägerhornin\nkokeneen käden kirjoittamat.\n\nAmiraali silmäili kirjeihin ja sanomalehtiin.\n\n\"Mitä te lausuitte, on totta\", sanoi hän. \"Ruotsi on hukassa.\"\n\n\"Ja myös Suomi\", lausui van Suchtelen. \"Suuren ja murhaavan tappelun\njälkeen on Klingsporin joukko antaunut vangiksi. Sandelsin joukot\novat hajoitetut ja sota on kaikkiaalla jo loppunut. Te ainoastaan,\nteidän ylhäisyytenne, tahdotte vuodattaa verta tarpeettomasti.\nKourallisella vanhoja sotamiehiä, reserviläisiä ja uudissotamiehiä,\njoita komentaa vanhat, maanviljelijöiksi muuttuneet upseerit,\ntahdotte te puolustaa linnoitusta, jota piirittää sotaan tottunut\narmeija veteraaneja. Näyttää kuin tahtoisitte taistella itse\nsallimusta vastaan ja tehdä mahdottoman mahdolliseksi.\"\n\n\"Mutta minun kunniani, minun arvoni\", huudahti Cronstedt tuskissansa\nväännellen käsiänsä. \"Jälkimaailman tuomio, kansalaisteni kiroukset,\njos minä jätän Wiaporin, vaikuttavat minuun niin, ett'en voi kuulla\nsanojanne, vaikka ne sisältäisivät kuinkakin paljon totuutta.\"\n\n\"Teidän ylhäisyytenne arvo on siksi tunnettu koko Europassa,\nett'ei kukaan voi epäilläkkään teitä raukkamaisuudesta, ei edes\nheikkoudestakaan\", lausui viekottelija hyvin teeskennellyllä\nkunnioituksella. \"Keisarin nimessä tarjoon teille 200,000 ruplaa\nrahaa ja kenraalikuvernöörin paikan Arkangelissa. Rouvanne saa\ntiamantteja 40,000 ruplan arvosta ja te itse Andrean ritarikunnan\nmerkin hohtokivissä.\"\n\nAmiraalin kasvot tulivat tulipunaisiksi.\n\n\"Älkää puhuko sanaakaan minulle kunniani myömisestä\", huudahti\nhän arvokkaasti, \"sillä silloin on kaikki keskustelut välillämme\nloppuneet. Miten hyvänsä tulen menettelemäänkin, niin ei ole\nomatuntoni soimaava, että olisin Juuttaan tavoin myönnyt kunniani.\nHarmaan pääni tahdon kantaa pystyssä enkä häpeän tähden luoda\nsilmiäni maahan.\"\n\n\"Sitte tahdon esittää vieläkin enemmän puhuvia ja vaikuttavia syitä\nlinnoituksen antautumiseen\", lausui van Suchtelen. \"Luokaa silmäys\nnäihin karttoihin, niin saatte selvän käsityksen meidän asemastamme.\nKaikki nämät viheriäisellä merkityt patterit ja tykkisuojukset ovat\njo rakennetut ja miehitetyt, ja punasella merkityt ovat uudet,\njotka myös kohta ovat valmiit antamaan tulta. Nämät tykistöt\nmurtavat linnoituksen, aukko valliin saadaan pian ja ryntäys\ntehdään. Verilöylyn ja nuo hirmuiset tapaukset voitte ainoastaan\nte estää eli myös raskauttaa omantuntonne niillä. Kahdeksan päivän\nkuluessa varmaan saatte käskyn uudelta hallitukseltanne linnoituksen\njättämisestä; mutta venäläinen päällikkökunta on päättänyt jo sitä\nennen, maksakoon mitä hyvänsä, valloittaa linnoituksen, voittaaksensa\nkeisarinsa suosion. Älkää luulkokaan, että venäläinen päällikkökunta\npitää minään kunnianansa näin huonosti ja puutteellisesti varustetun\nlinnoituksen valloittamista. Kunniallisen sovinnon tarjoon teille, ja\nnyt on viimeinen sanani tässä asiassa lausuttu.\"\n\n\"Tahdon tiedustaa sotaneuvoston ajatuksia ja sen jälkeen päättää\",\nvastasi amiraali hyvin sekaantuneena ja hämmästyneenä van Suchtelenin\npäättävästä ja uhkaavasta äänestä. \"Yksin en tahdo kantaa\nedesvastausta antautumisesta. Kiitän niistä tärkeistä ilmoituksista,\njoita minulle jätitte ja jotka tulen ottamaan tarkasti huomioon.\"\n\n\"Milloin saan odottaa teidän ylhäisyytenne vastausta?\" kysyi van\nSuchtelen.\n\n\"Parin päivän perästä. Minulla pitää olla aikaa tarkoin,\nrauhallisesti ja järkevästi tutkiakseni kaikki asemat ja suhteet\",\nvastasi amiraali. \"Tähän vastaukseen saatte tällä kertaa tyytyä.\"\n\n\"Ja tällä ajalla me annamme tykkimme paukkua\", vastasi van Suchtelen,\npannen taas naamion kasvoillensa. \"Helsingissä on suuri joukko\nrynnäkköportaita läjättynä pitkin katuja ja valmiina käytettäväksi\nmilloin hyvänsä. Miettikää tätä, teidän ylhäisyytenne, ja teidän\npäätöksenne on oleva yhtä ihmeellinen kuin viisaskin.\"\n\nHän puristi kättä amiraalin kanssa ja läksi huoneesta. Käytävässä\ntapasi hän Jägerhornin ja hänen veljensä tyttären.\n\n\"No, teidän ylhäisyytenne, kuinka onnistui keskustelu?\" kysyi kaunis\nneiti kuiskaamalla.\n\n\"Luulon mukaan on Wiapori parin päivän perästä meidän käsissämme\",\nkuiskasi van Suchtelen takaisin. \"Olen ampunut murroksen komentajan\npäähän, jonka kautta kaikki mahdolliset säikähdyskuulat vapaasti\ntunkeuvat sisään.\" -- --\n\nAmiraali käveli levottomasti edestakasin huoneensa lattialla ollen\nsuuressa tuskassa ja sielun-vaivassa.\n\n\"Mikä on totta, mikä valhetta hänen ilmoituksissaan\", mumisi hän.\n\"Kunniallinen pakkosopimus voipi mahdollisesti säilyttää tämän\nlinnoituksen ja sotalaivaston isänmaalle. Jägerhorn kehoittaa\nantautumiseen, Durietz puolustamaan viimeiseen mieheen asti. Minun on\nvaikea päättää, kumpasella näistä on oikeus.\"\n\nNäin kamppaili kunniansa ja omantuntonsa kanssa kuninkaan korkeasti\nuskottu mies. Keskusteleva linnoitus on jo puoliksi antautunut.\nWiaporin täytyy olla hukassa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nSanansaattaja.\n\n\nVan Suchtelenin hieroessa sopimusta amiraalin kanssa istui Ranck,\njoka myös oli tullut Wiaporiin, katteini Durietzin huoneessa\nja keskusteli tämän rehellisen upseerin kanssa. Linnoituksessa\nkäydessään oli Ranck tutustunut katteinin kanssa ja heti tulivat he\nystäviksi ja luottivat toisiinsa, niin että vapaasti seurustelivat\nkeskenänsä. Isänmaanrakkaus, joka elähytti heitä molempia, oli\nvahvana ystävyyden siteenä heidän välillänsä ja vaikutti sen, ett'ei\nheillä pian ollut mitään salaisuuksia toisiltansa. Ranck oli puhunut\nkatteinille käynnistänsä kuninkaan luona ja olostansa Brahelinnassa.\nJo aikoja sitte oli Durietz huomannut neiti Katariinan yhtymiset\nniin hyvin amiraalin kuin evesti Jägerhornin kanssa ja hän aavisti\nnäiden vähän väliä tapahtuvien yhtymisien oikean syyn. Ranckilta sai\nhän enemmän tietää neiden salajuonista ja vehkeistä, ja hän säihkyi\nvihasta joka kerta, kuin Jägerhornin nimeä mainittiin.\n\n\"Tuo Jägerhornien suku on perki häijyä\", lausui katteini kiivaasti.\n\"He ovat omaavoittoa pyytäviä, kunnianhimoisia, vallanhaluisia ja\nahneita; minä vihaan heitä kaikesta sydämestäni. Molemmat veljekset\novat toisensa arvoiset. Jos ei amiraali olisi tullut väliin, olisin\nvaatinut herra evestin kaksintaisteluun. Mutta miekkani on liika hyvä\nristeilemään petturin miekan kanssa.\"\n\n\"Teillä on oikein, katteini\", vastasi Ranck. \"Nämä petturit\nansaitsevat rangaistuksen ja julkisen häväistyksen. Olen kuullut,\nettä pääasiallisesti Jägerhornin sotamiehet vaativat Svartön\nantautumista.\"\n\n\"Heidän päällikkönsä on hiljaisuudessa valmistanut heitä\", vastasi\nkatteini. \"Sisällinen aavistus sanoo minulle, että Wiapori pian\nseuraa Svartön esimerkkiä. Senkin tuhannen ajatusta pyörii\npäässäni tämän onnettomuuden estämiseksi, mutta yksikään niistä ei\nkelpaa käytäntöön. Vallankumouksen aikaansaaminen linnanväessä ja\npäällikkyyden riistäminen Cronstedtilta olisi ehkä ainoa auttava\nkeino, eli mitä sanotte tästä?\"\n\n\"Kun vaan aika myöntäisi, niin kyllä se auttaisi\", vastasi Ranck.\n\"Mutta luulen, että se keino jo on myöhäinen. Tuo venäläinen\nvälittäjä, joka viimeksi tänään oli amiraalin luona, lienee velhonut\nhänet niin, että Wiaporin antauminen on kohta nähtävissä. Kuitenkin\nlienee mullistus linnaväessä olla ainoa jälellä oleva neuvo.\"\n\n\"Nuoremmat upseerit ja suuri osa sotajoukosta ovat valmiit riistämään\namiraalilta päällikkyyden\", lausui Durietz. \"Olen jo puhunut tästä\nheidän kanssansa ja ai'on vieläkin keskustella siitä.\"\n\nRanck näytti hetkiseksi vaipuneen ajatuksiinsa.\n\n\"Päähäni pöllähti ajatus, joka, vaikka onkin vähän uskallettu, ei\nkumminkaan vahingoita mitään\", lausui hän. \"Minä käyn amiraalin luona\nja kerron hänelle keskusteluni kuninkaan kanssa. Kun hän saa tietää,\nettä kuningas juhlallisesti lupasi ensi avovedellä lähettää Ruotsista\nvaroja ja joukkoja, niin ehkä se vähän rohkaisee häntä.\" Durietz\nhymyili.\n\n\"Amiraalin entinen miehuus ja rohkeus on kerrassaan kadonnut\", lausui\nhän. \"Svartön antauminen on musertanut hänen. Koko Cronstedtin käytös\npäällikkönä on sielutieteellinen arvoitus, jonka vasta tulevaisuus\non selvittävä. Voitte kumminkin koettaa, sillä enemmän se nyt on\nhyödyksi kuin vahingoksi, ja ainakin on se teille kunniaksi.\"\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen kokoontui sotaneuvosto. Tässä\nvenäläisten lahjojen jo täydelleen vaikuttamassa kokouksessa\nesitti amiraali Wiaporin antaumisen ehdot. Ainoastaan joku heikko\nväite tehtiin tätä vastaan. Jägerhorn kuvasi pitemmän puolustuksen\nmahdottomaksi valtavampaa, vihollista vastaan -- joka vaan näkyi\npaperilla -- ja maalasi kaikilla kirjavilla väreillä sen vaaran,\njoka voisi syntyä niskoittelemisesta venäläistä ylivaltaa vastaan.\nUseammat sotaneuvoston jäsenistä olivat samaa mieltä hänen\nkanssansa. Amiraali ei kau'emmin vastustanut noita petollisuuden\nsynnyttämiä pakoituksia. Muutamien yhtymisten perästä tehtiin hänen\nja van Suchtelenin välillä, 6 päivänä Huhtikuuta, tuo surkea ja\nkurja sovinto, jonka kautta kaikki Wiaporin linnoitukset, paitsi\nGustafsvärd, joutuivat venäläisten käsiin. Vasta 3 päivänä Toukokuuta\nk:llo 12 päivällä oli päälinnoitus jätettävä hänen keisarillisen\nmajesteettinsa sotajoukkojen haltuun, ell'ei sanottuun päivään\nsaakka linnoitukselle saapuisi vähintäänkin 5 linjalaivan suuruista\napua: tämä oli ymmärrettävä siten, että apulähetyksen piti sanottuna\ntuntina olla saapunut aivan Wiaporin satamaan, sillä muutoin, vaikka\nse olisikin ollut ulompana jo näkyvissä, sitä ei pidetty saapuneena.\n\nSellainen oli tämä sovinto. Wiaporin antaumisen vertaista ei löydy\nsotahistoriassa, vaikka siellä tavataankin joku linnoitus pelkän\npetoksen kautta jätetyksi viholliselle.\n\nJo seuraavana päivänä asettui vihollinen linnoituksiin Långörn,\nLänsi-Svartö, Pieni Itä-Svartö ja siten väheni suuri osa\npuolustusvoimista. Sekä linnoituksen päällikkökunnan että sotamiesten\nkesken oli yleinen luulo, ett'ei amiraali ilman edullisia ja salaisia\nsyitä olisi tehnyt tätä kummallista sovintoa. Arveltiin jonkun\npontevan sotajuonen piilevän tässä sovinnossa. Nämä herkkäuskoiset\nraukat eivät ajatelleet, ett'ei meri 3 päivänä Toukokuuta koskaan\nole ollut sulana Wiaporin ympärillä. Miesmuistiin ei oltu kuultu\nympärillä olevan sataman olleen sulana ennen 10 päivää Toukokuuta,\njoka oli tapahtunut edellisenäkin vuonna 1807, vaikka sekä talvi että\npakkanen silloin olivat paljon, lauhkeampia. Se oli sentähden saman\ntekevä päällikölle, jos jätti linnoituksen 6 päivänä Huhtikuuta tahi\n3 päivänä Toukokuuta. Petos oli jo tapahtunut. Mikä kataluus, mikä\nhäpeä! Onnetoin Cronstedt on nyt korkeamman tuomioistuimen edessä.\nHänellä on ankara tili tehtävä ei ainoastaan siitä vahingosta,\nminkä hän saattoi isänmaallensa, jonka luottamuksen hän petti, vaan\nmyös siitä ruotsalaisesta verestä, joka kohta oli vuotava hänen\nviholliselle jättämistänsä ruotsalaisista laivoista ammuttujen\nruotsalaisten kuulien tähden.\n\nErityisessä pykälässä oli sovittu: \"että amiraali saisi lähettää\nkaksi sananviejää kuninkaan luo, yhden eteläistä ja toisen\npohjoista tietä. Ne ovat varustettavat tarpeellisilla passeilla ja\nsuojelusvahdilla ja heidän matkaansa on kaikin tavoin edistettävä.\"\n\nNiinpian kuin Ranck sai ystävältään Durietzilta tietää, mitä oli\ntapahtunut, oli hänen harminsa ja suuttumuksensa rajatoin. Hän meni\nheti päällikön luokse ja pyysi päästä hänen puheillensa, joka myös\nmyönnettiin. Ranck ilmoitti nimensä ja amiraali kysyi, miten hän\nvoisi olla Ranckille avullinen.\n\n\"Siten, herra amiraali, että tahtoisitte kuulla minun sanojani\",\nvastasi Ranck pontevasti. \"Minulla on teille, herra amiraali,\nkerrottavana jotakin tärkeätä. Muutama viikko sitte tulin\nTukholmasta, jossa persoonallisesti puhelin kuninkaan kanssa.\"\n\n\"Ja kuinka jaksoi kuningas noissa uusissa olosuhteissa, jotka siellä\novat tapahtuneet?\" kysyi amiraali nähtävästi liikutettuna.\n\n\"Hänen majesteettinsa voi erittäin hyvin\", vastasi Ranck. \"Mutta en\nkäsitä, mitä muuttuneita olosuhteita tarkoitatte, herra amiraali.\"\n\n\"Tietysti tarkoitan hallituksen muutosta. Kuningashan on pantu pois\nhallituksesta ja kuningatar on ruvennut hänen sijaansa. Eikö niin?\"\n\nRanck säikähti. Hän aavisti jo, että onnetoin ylipäällikkö oli\ntullut petetyksi ja että kavaltajat olivat käyttäneet hänen\nherkkäuskoisuuttansa hyödyksensä.\n\nHallituksen muutosta ei ole tapahtunut, se on pelkkä valhe, vastasi\nRanck. \"Minkäänlaista vallankumousta ei ole ollut aikeissakaan. Kuka\non voinut olla niin halpa, että on teille, herra amiraali, kertonut\nmoisen valheen.\"\n\nAmiraali meni kirjoituspöytänsä luo ja ojensi Ranckille ne\nsanomalehdet ja kirjeet, jotka van Suchtelen vähän ennen oli hänelle\njättänyt.\n\n\"Lukekaa, herrani, ja tuomitkaa sitte, kumpanen meistä on narrattu,\ntekö vai minä.\"\n\nRanck luki ja antoi vähän ajan perästä, kumartaen, paperit takaisin\namiraalille.\n\n\"Kokonaan pysyn siinä, mitä jo lausuin\", sanoi hän. \"Kaikki nämä\nsanomalehdet ja kirjeet ovat valheellisia. Edelliset ovat painetut\nvenäläisen päällikkökunnan kirjapainossa Loviisassa ja jälkimäiset\novat neiti Jägerhornin kirjoittamat.\"\n\nAmiraali muuttui kuolon kalpeaksi. \"Voitteko todistaa sen\", huusi\nhän. \"Ei mikään ole huokeampaa\" vastasi Ranck. \"Tämän kirjeen lähetti\nneiti Jägerhorn minulle tänä aamuna. Olkaa hyvä ja lukekaa kuin myös\nverratkaa käsialaa näissä kirjeissä.\"\n\nAmiraali otti kirjeen ja luki:\n\n    'Herrani!\n\n    Vaikka minulle ilmoititte matkustavanne leiriin, olette te\n    kumminkin tulleet Helsinkiin ja hyväntahtoisesti käyneet\n    vakoilemaan minua. Nykyjään ei löydy tässä kaupungissa mitään,\n    joka voisi hyödyttää _luonnontutkijata_, sellaista kuin te\n    olette, ja minä en kau'emmin tahdo olla teidän tutkivien\n    silmienne esineenä. Sentähden neuvon teitä niin kiireesti\n    kuin mahdollista lähtemään täältä, sillä muussa tapauksessa\n    saatte valita: joko tahdotte tulla venäläiseksi vangiksi eli\n    luonnontutkijaksi Siperiaan. Totelkaa sentähden neuvoani ja\n    matkustakaa niinpian kuin mahdollista.\n\n                                            Karin Jägerhorn.'\n\nAmiraali kiirehti vertaamaan tätä kirjettä niiden kirjeiden kanssa,\njotka van Suchtelen oli jättänyt hänelle.\n\n\"Käsiala on aivan sama, minä olen petetty\", mumisi päällikkö.\n\"Mutta vastatkaa minulle suoraan, missä suhteissa te olette neiti\nJägerhornin kanssa?\"\n\nRanck kertoi käynnistänsä Brahelinnassa ja niistä epäluuloista, joita\nhän neidestä oli saanut, kuin myös mitä hän muutoin oli onnistunut\nsaamaan tietä neiden suhteista van Suchtelenin ja venäläisen\nylipäällikön välillä.\n\n\"Hän on minun sukulaiseni ja sentähden luotin hänen sanoihinsa\ntäydellisesti\", mumisi amiraali. Kovaa sanoi hän:\n\n\"Ja Klingsporin joukko, eikö sekään ole vangittu? Tiedättekö,\nherrani, siitä mitään?\"\n\n\"Eräs matkustavainen, joka eilen tuli pohjoisesta päin Helsinkiin ja\nasuu samassa paikassa kuin minäkin, kertoi sotajoukosta perki iloisia\nuutisia\", vastasi Ranck. \"Vihollinen on voitettu peräkkäin kahdessa\ntappelussa nimittäin Siikajoella ja Revolahdella. Edellisen voitti\nurhoollinen Adlercreutz ja jälkimäisen tuo miehuullinen, isänmaatansa\nrakastava savolaisen osaston päällikkö, evesti Cronstedt. Sotajoukko\nriemuiten marssii eteläänpäin. Jumala on ollut armollinen Suomen\naseille.\"\n\n\"Jos tuo kaikki on totta, niin tulee häpeä ja kunniattomuus minun\nosakseni\", huusi tuo vanha mies tuskissansa, niin että Ranckin kävi\nsääliksi tuota onnetointa.\n\n\"Ei vielä ole kaikki menetetty, vieläkin on mahdollista pelastaa\nWiapori\", lausui Ranck amiraalille, joka hieroen käsiänsä, rauhatonna\nkäveli edestakasin lattialla. \"Miehuutta ja uskallusta vaan, ja me\nvoitamme.\"\n\nAmiraali seisattui Ranckin eteen, tuijotti häneen ja melkein hullun\nkatse näkyi hänen hermottomilla kasvoillansa.\n\n\"Pelastaa, miten voitte pelastaa, kuin jo kaikki on menetetty\",\nhuudahti hän. \"Sanokaa minulle, herrani, ja minä kiitän ja siunaan\nteitä.\"\n\n\"Ei pidä kuluttaa silmänräpäystäkään, vaan pitää heti hyökätä\nvalloittamaan takaisin ulkovarustukset\", vastasi Ranck. \"Päälinnoitus\non vielä käsissämme ja se vallitsee kaikkia muitakin. Gustafsvärdin\nkanuunat ajavat kohta vihollisen takaisin. Miehuutta vaan ja kaikki\ntulee vielä korjatuksi.\"\n\n\"Mahdotonta\", huudahti amiraali, \"mahdotonta, herra, sillä vihollinen\nkostaisi Helsingin asukkaille ja surmaisi ne joukot, jotka kuuluivat\nluovutettujen linnoitusten väkeen. Siitä syntyisi hirveä verikylpy,\njonka paljas ajatteleminen kauhistuttaa minua.\"\n\n\"Hän on pelkuri\", mumisi Ranck, \"kaikki on menetetty.\"\n\n\"Mutta yksi neuvo vielä on jälellä, joka paremmin voi auttaa\",\nlausui amiraali, kääntyen Ranckiin. \"Sopimuksessa on määrätty, että\nminulla on oikeus lähettää Ruotsiin kaksi sanansaattajaa. Hyvin sopii\ntoivoa niiden ehtivän perille niin hyvään aikaan, että toivottu apu\nehtii saapua tänne sopimuksessa määrättyyn aikaan. Täytyy koettaa\nkaikki, että tämä apu saataisiin hyvään aikaan. Tänään pitää jo\nsanansaattajien lähteä ja niiden toimeliaisuudesta ja nopeudesta\nriippuu koko Wiaporin pelastus.\"\n\nRanck hymyili. Kuten hukkuva tarttui tuo amiraali parka kiini korteen.\n\n\"Mutta huomatkaa ensiksi se, että venäläiset koettavat matkalla estää\nniiden sanansaattajien kulkemista\", lausui hän, \"ja vielä lisäksi,\nettä tuohon määrättyyn aikaan ei jäiden tähden mikään laiva pääse\nsatamaan. Siitä on vähän toivoa, vaan sopiihan sitäkin koettaa.\"\n\n\"Se on sekä koetettava että onnistuva\", lausui amiraali melkein\nlapsellisella ilolla. \"Minun on vaan löydettävänä kaksi miehuullista,\nviisasta ja kestävää miestä, joille voisin uskoa tämän tärkeän\ntehtävän, josta niin paljon riippuu. Mutta mistä löydän ne. Kun olen\npettureilta ympäröittynä, pelkään ja epäilen kaikkia.\"\n\n\"Minä rupean yhdeksi sanansaattajaksi\", sanoi Ranck. \"Se on tosin\nvaikea tehtävä, vaan kun isänmaa tarvitsee, niin ei löydy mitään\nesteitä. Jos tahdotte luottaa minuun, niin koetan Jumalan avulla\nvastata luottamustanne.\"\n\nAmiraali katsoi tarkasti Ranckin kasvoihin. Tuo tyyni muoto, nuo\nviisaat silmät, jotka vakaasti kohtasivat hänen silmäyksiään, olivat\nluotettavan näköiset ja iloisesti ojensi amiraali hänelle kätensä.\n\n\"Kiitän teitä, herrani\", lausui hän, \"mutta te olette outo minulle.\nOlen ottanut teidät vastaan ja keskustellut teidän kanssanne\ntärkeistä asioista, sentähden että haluan puhella muidenkin, kuin\nvaan ympärilläni olevien kanssa. Mutta minkä takauksen saan, ett'ette\ntekin petä minua?\"\n\n\"Olenhan suomalainen, rakastanhan isänmaatani ja olenhan sotilas!\"\nvastasi Ranck. \"Ah, herra amiraali, Jumalan kiitos löytyy toki\nkylliksi kunniallisiakin miehiä, vaikka on laumassa kirjaviakin\nlampaita.\"\n\n\"Ja teillä ei ole mitään oman voiton tarkoitusta tarjoutumisessanne?\"\nkysyi amiraali. \"Voitteko vannoa Jumalan nimessä, joka kuulee ja\nnäkee meidät?\"\n\n\"Sen vannon\", vastasi Ranck. \"Ainoastaan kehoitettuna siltä toivolta,\nettä voisin olla onnettomalla isänmaalleni joksikin hyödyksi, asetuin\nsotajoukon riveihin vapaaehtoisena. Kun kenraali Klercker lähetti\nminun sanansaattajana asiakirjain kanssa kuninkaan luokse, täytyi\nminun luopua paikastani urhoollisten porilaisten seassa ja siitä\nkunniasta, että olisin saanut olla osallisena heidän loistavissa\ntaisteluissaan. Tultuani takaisin Tukholmasta Suomeen seisahduin\ntänne, nähdäkseni seuraukset muutamien henkilöiden salahankkeista.\nTahdoin omin silmin tulla vakuutetuksi, kuinka pitkälle\nhalpamielisyys ja omanvoitonpyyntö saa heitä vehkeilemään. Nyt olen\njo nähnyt kylliksi ja sentähden toivon kau'as täältä.\"\n\n\"No niin, luotan teidän sanoihinne ja kertomuksiinne ja otan teidän\nyhdeksi Ruotsiin lähetettäväksi sanansaattajaksi\", lausui amiraali.\n\"Teidän kasvonne ovat luotettavan näköiset ja ehkä on yhtä edullinen\nottaa teidän tarjouksenne kuin etsiä väestä siksi joku muu ja\nkumminkin tulla petetyksi.\"\n\n\"Jos ette rajattomasti luota rehellisyyteeni ja hyvään tahtooni,\nniin älkäämme enää puhuko ehdotuksestani\", vastasi Ranck, joka tunsi\nitsensä loukatuksi amiraalin epäilelemisestä. \"Mitä hyötyä olisi\nminulla teidän pettämisestä? Tiedän hyvin, ett'en ainoastaan pane\nhenkeäni alttiiksi, vaan saan myös paljon kärsimyksiä ja puutteita.\nOlen juuri saanut kokea, mitä sanansaattaja matkalla saa kärsiä, enkä\nkadehti sitä keneltäkään.\"\n\n\"Vielä kerran uudistan kiitokseni ja otan mielelläni tarjouksenne\",\nvastasi amiraali. \"Mutta minulla on vielä yksi kysymys teille. Miksi\ntulitte käymään luonani?\"\n\n\"Tuodakseni teille kuninkaan tervehdyksen ja kertoakseni, mitä\nhän minulle erotessa lausui\", vastasi Ranck. \"Tervehtäkää\nasekumppaliani\", sanoi hän, \"noita urhoollisia suomalaisia, että\nkohta saavun jakamaan heidän kanssansa kärsimyksiä ja kunniaa. Minä\ntoivon, että tämä tervehdys kuninkaaltanne voisi vahvistaa toivoanne\npikaisesta avusta ja siinä tapauksessa Wiapori vielä jonkun aikaa\nvoisi tehdä vastarintaa.\"\n\n\"Te tulitte liika myöhään\", mumisi amiraali. \"He voittivat tuossa\nkatalassa vehkeilyssä. Hävittömästi olen tullut petetyksi. Mutta mitä\ntietä ai'otte matkustaa Ruotsiin, pohjoista vai eteläistä?\"\n\n\"_Pohjoista_, sillä minun luullakseni on se edullisempi ja varmempi\",\nvastasi Ranck. \"Jäätyneen meren yli matkustaessa on niin sanomattoman\npaljon luonnon esteitä, ett'ei sitä voi kyllin kuvailla. Siellä\ntäytyy kulkea 20 jalkaa korkeiden jäävallein ylitse. Koko jään pinta\non jäätynyt laineiksi, jotka tekevät matkustuksen vaikeaksi, ja\nlisäksi täytyy varustaa itsensä miehillä, rekilöillä, ruokavaroilla\nja nuorilla, joita pohjoisella tiellä ei tarvitse. Jälkimäinen tosin\non paljon pitempi, vaan siellä aina voi toivoa kansalaistemme apua,\nja kun kerran ehtii sotajoukkomme seuduille, niin saa olla varma\nsuojeluksesta. Vaikein osa matkasta on vihollisen vallassa olevien\nseutujen läpi, sillä se on varmaa, että venäläiset koettavat matkalla\ntehdä kaikenmoisia esteitä ainakin hidastuttaaksensa ellei kokonaan\nestääksensä sanansaattajan kulkua.\"\n\n\"Päinvastoin tulee heidän, sopimuksemme mukaan kaikin tavoin edistää\nsanansaattajan matkaa\", vastasi amiraali, \"ja varustaa heidät\npassilla ja suojelusvahdilla.\"\n\nRanck hymyili.\n\n\"Kyllä tunnen vähän moskovalaisten sanansa pitäväisyyttä\", vastasi\nhän. \"En millään ehdolla ota suojelusvahtia. Se olisi minulle\nvaan esteeksi ja rasitukseksi. Tahdon kokonaan luottautua omaan\nviisauteeni ja neuvokkaisuuteeni. Palvelijani Ojan Paavo on ainoa,\njonka ai'on ottaa mukaani, ja heti kuin te, herra amiraali,\nsuvaitsette jättää minulle vietäväni paperit, olen valmis lähtemään\nmatkalle.\"\n\n\"Ajutanttini menee heti kreivi Kamenskilta hakemaan teille passin\",\nvastasi amiraali. \"Luotan kokonaan teidän viisauteenne ja haluunne\npalvella minua. Tarvittavat matkarahat saatte ja älkää säästäkö\nniitä. Tulkaa parin tunnin kuluttua niin silloin on kaikki valmisna.\"\n\nRanck läksi amiraalin luota ja etsi Durietzin, jolle hän kertoi\nseurauksen käynnistänsä ylipäällikön luona.\n\n\"Vanha hupsu, luulee vihollisen laskevan luotaan saaliin, joka\nkerran on joutunut hänen kynsiinsä\", lausui kapteeni. \"Vaikka\nsatoja apulähetyksiä saapuisi tänne, täytyy Wiaporin kumminkin\njäädä venäläisten omaisuudeksi. Kuitenkin ihmettelen teidän\nuhraavaisuuttanne ja toivon teille kaikkea mahdollista onnea ja\nmenestystä matkallanne. Se on aivan varmaa, että joudutte useihin\nseikkailuihin ja saatte kuten sanotaan: revityn nahan. Jumala olkoon\nkanssanne ja toivokaamme vielä tapaavamme toisiamme onnellisempana\naikana.\"\n\nKun Ranck tuli Helsinkiin, ilmoitti hän uskolliselle Paavollensa\nmatkasta, jonka he tulivat yhdessä tekemään, ja käski hänen ostamaan\nre'en ja varustamaan mitä muuta matkalle tarvittiin. Pistoolit\nja muut aseet puhdistettiin ja pantiin kuntoon. Hyvin varustettu\nruokasäkki hankittiin ja kun Ranck puolenpäivän aikana meni\namiraalin luo, oli kaikki valmisna lähtöä varten. Ranckin kulkiessa\nkaupungin läpi ja kääntyessä eräässä kadun nurkassa, seisoi hänen\nsuureksi kummastukseksensa neiti Jägerhorn hänen edessänsä. Molemmat\nseisattuivat ja katsoivat ällistyneenä toisiinsa.\n\n\"Olette kaiketi saaneet kirjeeni?\" kysyi neiti katkeralla ja\nivallisella äänellä.\n\n\"Olen, neiti\", vastasi Ranck, \"ja minä kummastelen sen hävytöntä\nsisältöä.\"\n\n\"Mutta tulette kumminkin ottamaan sen tarkoin huomioonne, jos\nmielitte välttää vastenmielisyyksiä\", vastasi neiti. \"Minun kanssani\nei leikitellä rankaisematta, siitä saatte olla varma.\"\n\n\"Ja sentähden matkustankin täältä parin tunnin kuluttua, mutta en\nteidän uhkauksienne pelvosta, vaan toivossa saada mitättömäksi teidän\npirulliset vehkeenne. Kolmas päivä toukokuuta ei ole vielä käsissä\nja paljon voi sitä ennen muuttua. Kumminkin olkaa varoillanne, sillä\nmeillä on kerran paljon selvittämistä keskenämme.\"\n\nRanck jätti hänen yksin. Hän seisoi kau'an samalla paikalla ja katsoi\nhaaveillen Ranckin jälkeen.\n\n\"Jos ei _hän_ olisi kuollut, niin melkein luulisin tuossa miehessä\nnäkeväni vanhan tuttavan\", mumisi hän. \"Mutta ei, se on mahdotonta.\nAhaa, minulle selkeää, mitä varten. Hän on varmaan yksi noista\nsanansaattajista, jotka amiraali lähettää Ruotsiin, ilmoittamaan\nkuninkaalle sopimuksesta. Täten voi päättää ainakin hänen\npuhumisestansa 3 päivästä toukokuuta. Matkustakaa, herra, mutta\nyhtävähän tulette te Ruotsiin, kuin minä Siperiaan. Matkalla saatte\nenemmän vastuksia kuin luulettekaan. Minun täytyy tavata kenraali\nKamenskia.\"\n\nHän kiiruhti venäläiseen päävartioon päin. Tuntia myöhemmin läksi\nHelsingistä venäläinen upseeri kasakkien kanssa ja meni pohjoiseen\npäin samaa tietä, jota myös Ranck oli aikonut matkustaa.\n\n\"Olette saaneet selvät määräykset\", lausui kreivi Kamenski upseerille\nennen kuin se läksi kaupungista. \"Ei elävänä eikä kuolleena ole\namiraali Cronstedtin lähettämä sanansaattaja tuleva Ruotsiin.\nOletteko ymmärtäneet minua, herra?\"\n\n\"Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne\", vastasi upseeri.\n\"Sanansaattajan täytyy seisattua tielle.\"\n\nKun Ranck tuli amiraalin luo, oli tämä yhä enemmän toivossaan\nsanansaattajien matkan onnistumisesta. Hän oli aivan vakuutettu, että\napu vielä ehti tulla hyvään aikaan ja että talvi kohta muuttuisi\nsuojasemmaksi. Hän antoi Ranckille Kamenskin allekirjoittaman\npassin, joka oli kirjoitettu erittäin suotuisilla lauseilla; siinä\nmahdikkaasti käskettiin kaikkia venäläisiä niinhyvin sota- kuin\nsiviilivirkamiehiä antamaan sanansaattajille kaikellaista apua heidän\nmatkansa edistämiseksi. Matkakustannuksia varten sai Ranck 200\nriksiä, joka kaikissa suhteissa oli kyllin riittävä.\n\n\"Oletteko, herra amiraali, saaneet eteläiseksi sanansaattajaksi\nsopivan henkilön, joka on ottanut sen toimeksensa?\" kysyi Ranck.\n\n\"Täkäläisessä linnaväessä oleva luutnantti Bremer, Adlercreutzin\nrykmentistä, tarjoutui siihen vapaaehtoisesti\", vastasi amiraali.\n\"Hän on kelvollinen ja urhoollinen upseeri, johon luotan aivan\ntäydellisesti.\"\n\nRanck sanoi jäähyväiset amiraalille, joka kau'an aikaa piti Ranckin\nkättä omassansa. Tuon vanhan miehen silmissä näkyi kyyneleitä ja\nhänen oli vaikea pidättää liikutustansa.\n\n\"Tulette näkemään Ruotsin, minun armaan isänmaani\", sanoi hän.\n\"Siellä on minulla monta ystävää, joita luultavasti en enää koskaan\nnäe ja kentiesi olen kadottanut heidän osanottavaisuutensa. Mutta\nkerran on niiden syiden ilmaantuminen, jotka pakoittivat minun tähän\ntekoon, puhdistava minut jälkimaailman edessä ja silloin tulevat\noikeat suhteet näkyviin.\"\n\nKun Ranck ja Paavo muutamia tuntia myöhemmin läksivät Helsingistä,\noli heidän rekensä eteen valjastettu pari oivallisia hevosia. Reki\noli niin suuri, että heidän kapineensa siihen mukavasti mahtui.\nRipeä kyytimies hoiti ohjaksia ja piiskaa ja aika vauhtia mentiin\npohjoiseen päin Lohjan kestikievariin, jossa hevosia oli muutettava.\nAmiraalin kirjeelle oli Ranck ommellut pienen laukun, jonka hän pani\nrinnallensa ihoa vastaan. Niiden, jotka aikoivat ryöstää häneltä\nnuot paperit, täytyi ensin tappaa hänen ja henkeänsä ei hän aikonut\nvähällä antaa. --\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nEsteitä matkalla.\n\n\nVasta myöhään yöllä tuli Ranck Lohjan kestikievariin. He olivat\najaneet viisi peninkulmaa tuimaa ravia, jonkatähden hevoset olivat\nvallan vaahdossa. Suurella tuskalla saivat he talonväen herätetyksi.\nPuoliksi kiroten ja unisena tuli vihdoin kestikievari ja kysyi\näkäisellä äänellä mitä oli tarvis.\n\n\"Olen sanansaattaja Wiaporista Ruotsiin ja tarvitsen paikalla\nhevosia\", vastasi Ranck. \"Tässä on minun sanansaattajamerkkini. Heti\nhevoset valjaihin, hyvä ajomies eikä minuutinkaan viivytystä.\"\n\nIsäntä vilkautti tuohon kiiltävään sanansaattajamerkkiin, joka\nriippui nauhassa Ranckin rinnalla, ja raapasi korvantaustaansa.\n\n\"Kaikki tämä näyttää hyvältä ja kävisihän se hyvin päinsäkin, jos\nolisimme Suomen eikä Wenäjän alamaisia\", vastasi isäntä. \"Koko tämä\nseutu on vihollisen vallassa ja kuoleman uhalla on meitä kielletty\nantamasta pienintäkään apua Suomen sotajoukoille eli heidän\nkaltaisillensa.\"\n\nRanck ei vastannut mitään. Hän meni ovelle ja kutsui Paavon luoksensa.\n\n\"Oletko katsonut, jos on hevosia tallissa?\" kysyi hän. \"On, herra.\nKolme oivallista hevoista pilttuessa odottaa valjastamista.\"\n\n\"Pane sitte heti valjaihin ja kyytimiehemme Helsingistä auttakoon\nsinua. Älkää liikahtako paikaltanne, isäntä, silloin ammun heti\notsaanne. Kuinka pitkä matka on lähimpään kestikievariin?\"\n\n\"Kolme peninkulmaa\", vastasi isäntä ja katsoi Ranckin kädessä olevaan\npistooliin. \"Kolmen peninkulman kyytiraha tekee puolitoista Suomen\nmarkkaa, joka teidän pitäisi maksaa. Väkisin olette pakoittaneet\nminun antamaan hevoisia ja siihen otan väkeni todistajaksi.\"\n\nRanck heitti rahat pöydälle ja käski isännän seuraamaan pihalle.\nHevoset olivat jo valjastetut ja valmisna matkaan.\n\n\"Missä on uusi kyytimies?\" kysyi Ranck. \"Ell'ette sitä heti toimita,\nniin saatte itse noutaa hevosenne ensi kestikievarista. Päättäkää\npian, sillä minulla ei ole aikaa lii'aksi.\"\n\nIsäntä huusi yhden rengeistä. Turkkiin ja pitkävartisiin saappaihin\npuettu, pitkä ja vahva mies astui esiin.\n\n\"Aja Mäntsälään ja muista, jos joku venäläinen patrulli tapaa ja\npuhuttelee sinua, että kerrot heille, millä tavoin tämä herra\nLohjalla sai hevoset.\"\n\n\"Olkaa huoletta. Kyllä minä itse vastaan venäläiselle patrullille,\njos sillä on jotakin kysymistä\", vastasi Ranck ja istuutui rekeen.\n\"Aja kuski, äläkä säästä piiskaa.\"\n\nHevoset alkoivat juosta. Kun kulkivat talon kujasia, kuului pyssyn\nlaukaus. Luoti suhisi aivan Ranckin pään ohitse.\n\n\"Kirottu konna\", huudahti Ranck. \"Se luoti tuli tottuneesta kädestä.\nPassissa luvattu venäläinen apu on jo alkanut. Se näkyy selvään, että\nminua tahdotaan passittaa ijankaikkisuuteen. Vastaus isännälle saapi\nolla maksamatta ensi näkemään. Paavo, pidä silmäsi auki ja tarkastele\ntietä sinun puoleltasi, minä otan vaarin omalta puoleltani. Pidä\npistoolit ja samoin pyssy valmisna. Sota on alkanut ja nyt pitää olla\nvaroillaan.\"\n\n\"Teillä, herra, on oikein\", vastasi Paavo. \"Minä kuulin pihalla\nmiesten kuiskivan keskenään, että Helsingistä tuleva venäläinen\nkasakka patrulli, yhden upseerin ja kolmen alaupseerin johtamana,\noli puhalluttaneet hevosiansa Lohjalla. Upseeri oli kau'an aikaa\nkeskustellut isännän kanssa ja sill'aikaa tiettävästi antanut\nmääräyksiään hänelle. Kun olivat hetkisen levänneet ja syöneet,\nläksivät eteenpäin. Se on varmaa, että meillä on edellämme\nhuononlainen sananviejä.\"\n\nRanckille juohtui mieleen ne uhkaukset, jotka häneltä suutuksissa\nolivat päässeet, silloin kuin äkkiarvaamatta tapasi neiti Jägerhornin\nja hän arveli, että tuo kavala nainen oli tiedustellut hänen matkansa\ntarkoituksen ja kostaaksensa hänelle saanut aikaan, että hänen\nmatkaansa koetettiin estää. Hän päätti tästälähin kulkeakin ei\nsanansaattajana vaan yksityishenkilönä, eikä myös ilmoittaa oikeata\nnimeänsä. Nämä varokeinot piti hän välttämättöminä ja niiden kautta\ntoivoi hän saattavansa viholliset harhateille. Hän päätti myös\npikimittäin pukeutua valhepukuun, sillä ehkä kasakkaupseerille oli\nkerrottu hänen persoonastansa ja ulkomuodostansa.\n\nTunnin kovasti ajettua, päätti Ranck levähtää hetkisen tiellä ja\nsiinä suurustella. Ei hän sen enempää kuin Paavokaan sitte aamun\nollut ehtinyt ajattelemaan ruumiin tarpeita. Ruokasäkki otettiin\nesille ja syötiin oikein kelpo ateria, johon kyytimieskin sai ottaa\nosaa. Pakkanen oli oikein pureva; puissa riippuva lumi näytti\nvalkosen kummituksen näköiseltä. Muutamat viinaryypyt saivat\nkyytimiehen puheliaaksi ja häneltä saatiin tietää, että se oli aivan\ntotta, mitä Paavo pihalla oli kuullut miesten kuiskivan.\n\n\"Ottakoon Perkele venäläiset ja heidän puoluelaisensa\", sanoi hän.\n\"Jos meille olisi oikeissa ajoin annettu aseita ja ampumavaroja,\nniin kyllä olisimme Ollia vastustaneet veräjällä, ennenkuin se sai\njalan sijaakaan. Nyt olemme vastoin tahtoammekin pakoitetut vannomaan\nuskollisuuden valan viholliselle, jos tahdomme välttää talojemme\npolttamista, omaisuutemme ryöstämistä ja perheimme raatelemista ja\nkiduttamista.\"\n\nMatkaa jatkettiin. Ranck käski Paavon tarkoin silmäilemään\nympärilleen, joll'aikaa hän itse koetteli saada vähän lepoa. Tuiskun\nja tuulen suojaksi oli reen yli tervatusta purjevaatteesta tehty\njonkunlainen kuomi. Ranck kietoi turkin tiukemmalle ruumiinsa\nympäri, nojautui kuomia vastaan ja, väsynyt kuin oli, nukkui heti.\nEnsimäiseen kestikievariin ei ollut enää kuin puolitoista peninkulmaa\nja sillä matkalla ei kau'an viivytty. Keli oli, kuten sanottu, mitä\nparas, eikä hevoisten tarvinnut lujemmaksi rasittaa itseänsä.\n\nNoin neljännestunnin oli Ranck saanut nukkua, kun hän äkkiä\nhavahtui ankarasta sysäyksestä, joka kallisti reen syrjälleen. Unen\nhorroksissa kysäsi hän kyytimieheltä, mitä oli tapahtunut, ja hyppäsi\nyht'aikaa Paavon kanssa reestä ulos.\n\n\"Hiisi tiesi\", vastasi kuski. \"Jos näen oikein, niin on kaadettu\njoukko puita ja heitetty tielle. Olisi toki onni, jos ei hevoset\nolisi vahingoittuneet. Niin, nyt näen, että on varsinainen este\nlaadittu puista. Kirotut olkoot ne pahuukset, jotka käyttävät\nkäsiänsä moisiin, kelvottomiin tekoihin.\"\n\nMiehellä oli oikein. Noin kahta jalkaa korkealta oli hakattu puita\naivan poikki tien ja eteenpäin kulkeminen siten kokonaan estetty.\nTämän esteen poistamiseksi olisi kulunut useita tuntia ja siihen\nolisi tarvittu monta miestä.\n\nRanck ja Paavo katsoivat alakuloisina toisiansa. Mitä oli nyt\ntehtävä. Vielä oli kolme tuntia päivän valkenemiseen. Tässä olivat\nhyvät neuvot tarpeen. --\n\n\"Miten on hevosten laita, ovatko ne vahingoittuneet?\" kysyi Ranck\nkuskilta.\n\n\"Hyvä toki, että hevoset ovat aivan terveet\", vastasi mies. \"Olen\ntarkastellut niiden jalkoja, vaan ne eivät ole katkenneet. Tämä on\npirunmoinen teko. Herra mahtaa olla hyvin rakastettu ryssiltä, sillä\npanen pääni pantiksi, että tämä työ on Ruski-Paruskin tekemä.\"\n\n\"Olette oikeassa\", vastasi Ranck. \"Jos minulla joka kestikievarin\nvälillä, ennenkuin pääsen vihollisen vallassa olevien seutujen\nohitse, on samallaisia seikkailuja kuin näillä matkani seitsemällä\npeninkulmalla, niin tuskin koskaan saavutan Ruotsin rajaa.\"\n\n\"Onko teidän matkanne hyvin tärkeä?\" kysyi kuski.\n\n\"Sen onnistumisesta kenties riippuu, josko Wiapori, tuo Suomen avain,\nvoidaan pelastaa eli ei\", vastasi Ranck. \"Te olette suomalainen,\nrakastatte isänmaatanne ja vihaatte venäläistä. Ehkä tiedätte jonkun\nsivutien, jonka kautta pelastuisimme tästä pulasta. Älkää viipykö\nauttaissanne, palkitsen teidät runsaasti.\"\n\n\"Ette erehtyneet minun mielipiteistäni\", vastasi mies totisena. \"Jos\nWiaporin pelastus riippuu teidän matkastanne, niin tahdon koettaa\nolla teille kaikeksi avuksi, minkä vaan voin. Katsokaa hevosia\nsill'aikaa, kun tarkastelen ympäristöä. Ellen erehdy, pitäisi tässä\nläheisyydessä olla metsätie, jota myöten kenties pääsemme kulkemaan\nhakkauksen ympäri.\"\n\nNoin puolen tunnin poissaolon perästä tuli mies takaisin ja kertoi,\nettä hän oli löytänyt sanotun tien ja tarkoin vaarin ottamalla\nehkä voidaan sitä tietä kulkea. Se alkoi noin puoli virstaa heidän\ntakaansa, jonkatähden heidän piti kääntyä takaisin ja matkustaa samaa\ntietä, jota olivat tulleetkin.\n\nSuuren vaivan perästä oltiin taasen tiellä. Metsätie oli vasemmalla\npuolen ja sentähden käännyttiin sille puolen. Ranck ja Paavo\ntaluttivat hevosia ohjista. Tie oli niin kapea, että molemmin puolin\ntietä olevat puut raappivat rekeä. Kuski kävi hevosten edellä,\nosoittaen matkan suuntaa. Vasta kahden tunnin perki vaivaloisen\nja askel askeleelta kuletun matkan perästä onnistuttiin pääsemään\nsuurelle valtamaantielle. Metsähakkaus oli väistetty ja nyt voitiin\nuudelleen jatkaa matkaa. Kallista aikaa oli kumminkin hukattu useita\ntuntia, joka vahinko näissä suhteissa oli tuntuvampi kuin mikään muu.\n\n\"Säikäyttääksensä minua jo alusta pitäen matkan jatkamisesta, ovat he\ntehneet minulle nämä kepposet\", ajatteli Ranck, \"mutta he ovat paljon\npettyneet minun luonteestani ja suomalaisesta itsepäisyydestäni, jos\novat luulleet jo voittaneen tarkoituksensa. Vainoojani joutuvat kohta\nharhateille. Minun pitää ottaa esimerkkiä ketusta ja näyttäytyä yhtä\nviekkaana ja älykkäänä kuin se.\"\n\nJo oli selvä päivä kuin matkustajamme väsyneinä ja viluisina yön\nvaivoista vihdoinkin tulivat Mäntsälään. Ranck kummastui nähdessään\nisännän seisovan hattu kourassa rappusilla ja ystävällisellä naurulla\nvalmiina häntä, vastaanottamaan. Ranck tilasi heti hevosia, ruokaa\nja juomaa, lisäten, ett'ei hänellä ollut aikaa levätä kuin enintäin\npuoli tuntia. Koko kylän, paitsi kirkkoa, pappilaa, kestikievaritaloa\nja muutamia kurjia hökkeliä, olivat venäläiset polttaneet ja\nhävittäneet oikein moskovalaisella julmuudella ja raakuudella.\nAsukkaat olivat omaisuutensa menetettyä muuttaneet metsään, siellä\nkuollaksensa viluun, nälkään ja kurjuuteen. Se oli kauhea kuva sodan\ntuottamista julmuuksista ja kirouksista.\n\nIsäntä, nimeltä Eerikki Närppiö, liikanimmellä Pitkä-Eerikki,\nluultavasti tavattoman pituudensa tähden -- hän oli näet 6 jalkaa ja\n3 tuumaa pitkä --, yhä vaan katsoi Ranckiin, jonka tähden hän sai\nuudistaa käskynsä.\n\n\"Odottakaa vähän, herra, sillä minun täytyy syynätä teidät loppuun\nasti\", vastasi Närppiö ja meni aivan Ranckin luokse. \"Antakaa minun\nkatsoa, musta tukka, kaita ja kalvakka naama, mustat silmät, suuri\nparta ja viikset, pituus lähemmäs kolme kyynärää, aivan oikein, te\nolette matkustavainen, jota olen odottanut.\"\n\n\"Ja te se hävittömin roisto, mitä koskaan olen tavannut\", vastasi\nRanck vihoissansa. \"Kuka antaa teille oikeuden tarkastella minun\npersoonaani. Sisään mies ja toimittakaa käskyni ilman mutkitta.\"\n\n\"Älkää suuttuko, herra, vaikka minun käytökseni näyttää kummalliselta\nja epäkohteliaalta\", vastasi isäntä. \"Seuratkaa minua huoneesen, niin\nsaatte selvityksen. Tahdon olla teille avuksi eikä pahennukseksi,\nvaikka minua on uhattu nuoralla, jos päästän teidät käsistäni.\"\n\n\"Vai niin, onko asia siten\", vastasi Ranck, kun Närpiön kanssa astui\nhuoneesen. \"Huomaan, että joku pirullinen vehke taas on tekeillä ja\nsiis sananviejäni jo on ollut täällä.\"\n\n\"Aivan niin, herra\", vastasi isäntä ja asetti Ranckille tuolin uunin\neteen, joka parhaallaan lämpisi. \"Lämmitelkää, herra, sillä teidän\npäällysvaatteenne ovat jäätyneet ja kankeat kuin sarvi. Meillä ei\nole tarjottavaa muuta kuin huonoa kahvia ja vähän viinaa. Mäntsälään\ntulevat matkustavaiset saavat tästälähin tuoda eväät mukanaan.\nKirotut ryssät ovat meidät perinpohjin riistäneet.\"\n\n\"Eikö siinä sanansaattaja-matkueessa, joka täällä oli, ollut yksi\nupseeri, kolme alaupseeria ja muutamia kasakkeja?\" kysyi Ranck.\n\"Teille annettiin käsky, että joko ampuaa eli polttaa minut, eli\ntavoin tai toisin estää matkani ja ell'ette sitä tekisi, niin teidän\npitkä ruumiinne tulisi killumaan jonkun kuusen latvassa, eikös niin?\"\n\n\"Miten Herran nimessä tiedätte kaikki, mitä he sanoivat?\" huudahti\npitkä mies kummastuneena. \"Ette vain ollut silloin läsnä, vai kuinka?\"\n\nTämä vilpitöin kysymys sai Ranckin sydämellisesti nauramaan, sillä\nPitkän Eerikin suopeat kasvot olivat niin naurettavan näköiset, että\nyksitotisimmankin täytyi nauraa. \"En rakas Närppiö, voin vakuuttaa,\nett'en ollut\", vastasi Ranck, \"mutta minä tunnen niin tarkoin\nvenäläiset ystäväni ja siihen nähden päätän heistä.\"\n\n\"Oikein päätättekin, se on varma\", vastasi isäntä. \"Upseeri tarjosi\nminulle 20 ruplaa, jos laittaisin niin ett'ette tule pääsemään\nelävänä Mäntsälästä. Luonnollisesti lupasin kaikki mitä he pyysivät\nja vielä enemmänkin. Hän sanoi olevansa väsynyt teitä vahtimaan ja\ntoivoi kaiken mokomin saada palata hyvään kortteeriinsa Helsingissä.\nMinun ainoan jälellä olevan hevosparini tekivät ne kelpaamattomiksi\nleikkaamalla poikki kaviojänteet. Ottakoon P----le ne roistot.\"\n\n\"Amen\", vastasi Ranck. \"Mutta varmaan ai'otte täyttää upseerille\nantamanne lupauksen?\"\n\nNärppiö tarttui hänen käteensä, vei Ranckin ikkunan luokse ja näytti\nhänelle noita kylän kamaloita raunioita.\n\n\"Kaiken tämän ja vieläkin enemmän ovat venäläiset tehneet\", lausui\nhän kumealla äänellä. \"Vaimoni kuoli suruun ja lapseni ovat\nhajotetut. Jumalaa pelkääväisen kirkkoherramme pieksivät he, kuin\nhänen omatuntonsa ei sallinut hänen vannoa uskollisuuden valaa heidän\nkeisarillensa. Ja näitäkö roistoja luulisitte minun palvelevan. En\nkoskaan, käyköön kanssani miten hyvänsä.\"\n\nTuosta uhkaavasta katseesta Närppiön kasvoilla huomasi Ranck, ett'ei\ntarvinnut peljätä petosta. Paavo, joka nyt tuli sisään, kertoi myös,\nettä kaksi hevoista, kaviojänteet poikkileikattuina, oli kuolleena\ntallissa. Isännän ilmoitus oli siis tosi. Ranck antoi tuoda sisään\nheidän oman ruokasäkkinsä ja Paavo asetti pöydälle muhkean aamiaisen.\nNärppiö ja Lohjan kyytimies kutsuttiin osallisiksi aamiaiseen.\n\n\"Mitä nyt on tehtävänä?\" kysyi Ranck. \"Tämä pula on pahempi kuin\nensimäinen. Eikö täältä lähistöstä saa vuokrata eli ostaa hevosia?\"\n\n\"Koko seutu on kerrassaan ryöstetty ja kaikki hevoset on vihollinen\nottanut omaksi tarpeekseen\", vastasi Närppiö. \"Venäläisen postin\nkulettamista varten jätettiin minulle kaksi jälelle. Tiedätte hyvin,\nmiten niille on käynyt. Rahalla ei Mäntsälässä ja sen ympäristöllä\nsaada hevosta.\"\n\nRanck näytti miettivältä. Vihdoin kääntyi hän Lohjan kyytimieheen.\n\n\"Ystäväiseni Herranen, sinä tiedät matkani tärkeyden ja sinun täytyy\nauttaa minua eteenpäin\", lausui Ranck ja täytti uudelleen Herrasen\npikarin. \"Sinulla on hyvät hevoset, saat viisi ruplaa juomarahaa ja\npyydän sinun hyväntahtoisesti viemään meidät Kutumäelle, joka on\nensimäinen kestikievari Heikinniemeen päin; siellä toivon keksiväni\njonkun keinon, että voin estelemättä jatkaa matkaani.\"\n\nRanck otti viiden ruplan setelin lompakostaan ja pani sen Herrasen\neteen pöydälle. Tuo oli sellainen magnetti, josta ei Herrasen silmät\nvoineet luopua. Hän tyhjensi pikarin, maiskutti huuliansa, niisti\nnenänsä ja katsoi taasen seteliin.\n\n\"Noin paljon rahaa en ole koko talveen nähnyt\", sanoi hän \"ja hyvä\nolisi jos voisin ansaita samanverran lisää. Jos tahdotte, herra,\nostaa puoli leipää kumpasellekin hevoselle, niin luulen niiden\nkestävän vielä muutamia peninkulmia. Kaikessa tapauksessa tahdon\npalvella isänmaatani samalla kuin saan siitä pienen avun itselleni.\nYksi hyvä asia ei estä toista.\"\n\nTietysti Ranck suostui tehtyyn ehdotukseen ja hevoset saivat\ntarpeellisen ravintonsa. Pitkä Eerikki sai myös kauniit juomarahat\nosoittamastaan myötätuntoisuudesta. Tuon miesraukan kasvot oikein\nloistivat kiitollisuudesta ja ilosta ja hän kiiruhti huolellisesti\npeittämään saamansa rahat, peläten venäläisten pitkiä kynsiä ja\nvakoilevia silmiä.\n\nEnnenkuin Ranck läksi Mäntsälästä kirjoitti hän amiraalille seuraavat\nrivit:\n\n    Monien vastusten perästä olen päässyt Mäntsälään. Matkalla vainoo\n    minua päävartiosta lähetetty venäläinen kasakkapatrulli, joka\n    laatii kaikenmoisia esteitä tielleni. Jos eivät lakkaa, niin\n    on luultavaa, ett'ei asia onnistu. Henkeni on vaarassa, sillä\n    näyttää päätetyn mihin hintaan hyvänsä estää minun matkaani.\n\n                                            R--k.\n                                    Pohjoinen sanansaattaja.\n\nHän sinetitti kirjeen ja jätti sen Pitkälle Eerikille, joka lupasi\nvarman viejän mukana toimittaa sen Wiaporiin. Kun tämä tärkeä toimi\noli tehty, läksivät matkustavaisemme Mäntsälästä. Päivä oli lämmin\nja tyyni. Lumikinokset alkoivat sulata ja lähestyvän kevään merkkejä\nalkoi näkyä. Kurjet alkoivat keräytyä talvimajoiltaan ja noissa\nsuurissa järvissä näkyi virran laatimia avoimia silmiä. Tien varrella\nolevat talonpoikaiskartanot olivat autioita ja tyhjiä. Kaikki elävät\nnäyttivät kuolleen, ainoastaan suuremmissa kylissä näkyi muutamia\nkalpeita, nälistyneitä olentoja, jotka välinpitämättömyydellä\nkantoivat kohtaloansa.\n\nKutumäki on suuri ja tiheään asuttu kylä, jonka ulkomuoto ilmaisi\nvarallisuutta eikä vihollisenkaan näyttänyt sitä paljon rasittaneen.\nUseita seudun säätyhenkilöitä oli tänne laittanut asumuksensa. Ranck\najoi kestikievaritaloon. Paljon kansaa oli keräytynyt pihalle ja\nniiden joukossa huomasi Ranck nykerönenäisen, korkea karvalakki\npäässä olevan kasakka-alaupseerin, joka huomattuaan Ranckin\nhellittämättä tuijotti hänen kasvoihinsa.\n\n\"Tuo sanansaattaja on varmaan syntynyt onnenlakki päässä\", mumisi\nkasakka, kierrellen pitkiä viiksiänsä. \"Onnellisesti on hän kiertänyt\nhakkauksen Lohjan ja Mäntsälän välillä eikä ole tarttunut Pitkän\nEerikinkään kynsiin. Päällikköni pitää saada tieto tästä, sillä sitä\nvartenhan hän jätti minut tänne.\"\n\nRanck piti tarkalla silmällä kasakkaa ja näki hänen menevän talliin,\nluultavasti satuloimaan hevoistansa. Ranck seurasi jälestä ja kuin\nhän tuli talliin, oli kasakka asettamassa satulaa hevosensa selkään.\n\n\"En suvaitse teidän lähtevän ajamaan päiväpaisteella\", sanoi Ranck\nmennessänsä kasakan luo. \"Paitse sitä olette te noilla pirullisilla\nkorpin, silmillänne katsoneet minuun aina siitä saakka kuin tulin\ntaloon ja se on ärsyttänyt minun vihaani. Te olette viholliseni ja\nhengissä ette tule täältä ulos. Olette kylliksi kau'an jo seuranneet\nminua ja nyt on minun vuoroni kiittää viimeisestä.\"\n\nKasakka nauroi rajusti. Hän meni Ranckia vastaan ojennetuilla\nkäsillä, muka tarttuaksensa kiini häneen, mutta ennenkuin hän\nkerkesi sanaakaan virkkaamaan, kumartui Ranck ja heittäysi tiikerin\nhyökkäyksellä hänen päällensä, kaatoi hänen maahan ja tarttui\njänterillä käsillään hänen kurkkuunsa. Tuota liikettä usein käyttävät\nerämaan arabialaiset ja beduinit ja luultavasti sieltä myös Ranckikin\noli oppinut sen.\n\n\"Pardon [anteeksi], armoa\", karisi kasakka, \"minä...\"\n\nVastaukseksi puristi Ranck vieläkin kovemmin tuon onnettoman kulkkua.\nMuutamia sekuntia vielä ja hän oli kuollut.\n\n\"Se oli ensimäinen!\" mumisi Ranck. \"Jos ei Närppiö Mäntsälässä olisi\nollut rehellinen mies, niin olisi minulle käynyt samoin. Nyt on\nminulla yksi vainooja vähempi, mutta pian on se saatava syrjään ja\nruumis piilotettava.\"\n\nHän meni ulos pihalle, ja etsi Paavon.\n\n\"Seuraa minua heti\", käski Ranck. He menivät Paavon kanssa talliin.\nKun viimeksi mainittu sai nähdä kasakan, säikähti hän.\n\n\"Ahaa, ymmärrän, tuo on yksi vainoojistamme\", mumisi hän. \"Muutamia\nminuuttia sitten näin hänet elävänä pihalla, enkä silloin voinut\naavistaakaan, että hän niin pian oli pääsevä ijäisyyteen.\"\n\n\"Ruumis on heti saatava syrjään\", lausui Ranck.\n\n\"Jos joku saisi tietää tästä, saisimme sen kalliisti maksaa.\nPiilottakaamme se parvelle heinien alle, sillä muuta paikkaa ei\nnykyjään ole. Se on raskas raato, niin että meillä on kylliksi\ntekemistä ennenkun saamme sen parven rappusista ylös.\"\n\nKun tapettu kasakka oli onnellisesti ja hyvin piilotettu, tunsi Ranck\nitsensä rauhallisemmaksi, sillä nyt voi hän olla jotensakin huoleton\nsiitä, ett'ei tulonsa Kutumäelle niinpian tullut kasakkaupseerin\ntiedoksi ja siis ei hänen matkallansa uusia vihollisia ilmestyisi.\nTämän tähden oli hän tappanut kasakan. Se olikin välttämätön ja asian\nnäin ollen myös anteeksi annettava.\n\nIlman mutkitta sai Ranck uudet hevoset, ilmoitti olevansa puukauppias\nWaasasta ja olleensa asioimismatkalla etelässä. Kun Ranck ja Paavo\nläksivät kestikievari-huoneesta, tuli sinne eräs mies, joka huusi\nkersantti Balakovia lisäten, että hänen hevosensa oli pudottanut\nsatulan jalkoihinsa ja särkenyt sen. Hänelle vastattiin, että\nkersanttia ei oltu nähty puoleen tuntiin ja että he muuten antoivat\nsekä Balakovan että hänen hevosensa paholaiselle, josta näkyi\nett'ei täälläkään oltu erittäin venäläisystäviä. Ranck kiiruhti\nmatkaanlähtöänsä, annettuaan Herraselle runsaan palkinnon hänen\nvaivoistansa.\n\n\"Tervehtäkää Lohjan kestikievarin isäntää ja sanokaa, että olen\ntoimittanut sen tehtävän, jonka hän määräsi teille, Herranen, ja\nsitä venäläistä patrullia, jonka hän luuli meidän tapaavan matkalla,\nolen myös tervehtänyt\", lausui Ranck erotessa Herraselle. \"Jos se\nvieläkin kerran sattuu tulemaan tielleni, niin kohtelen sitä samalla\nmielihyvällä. Hyvästi ja kiitos hyvästä seurasta.\"\n\n\"Tuo sanansaattaja on ripeä ja miehekäs mies\", mumisi hän, \"mutta\nmitä tarkoitti hän tervehdyksellä Lohjan kestikievarin isännälle,\nsitä minä en oikein käsittänyt.\"\n\nVielä kaksi päivää matkustettuaan saapui Ranck Tampereelle, joka\noli pieni kaupunki ja jossa löytyi useita ja selviä todistuksia\nvenäläisten siellä olosta. Useiden huoneiden seinillä näkyi luotien\njälkiä. Ranck päätti täällä levätä tavallista kauemmin ja hankkia\ntietoja vihollisesta. Hänelle ilmoitettiin, että useita pahoin\nhaavoitettuja suomalaisia sotilaita, niiden joukossa luutnantti\nBrunou, makasi kaupungin lasareetissa ja hän päätti käydä heidän\nluonansa, saadaksensa tietää jotakin itse taistelutantereelta.\n\nIlman vastuksitta pääsi Ranck lasarettiin. Täällä oli yli\nkolmekymmentä hänen maamiestänsä sullottuina kahteen huoneesen.\nUseammat heistä olivat pahoin haavoitetut ja useammissa kahakoissa\njoutuneet venäläisten käsiin. Luutnantti Brunouvilla oli oma\nhuoneensa, erillään miehistön huoneista. Hän oli saanut luodin\nmahaansa ja se piti häntä kuusi viikkoa sairasvuoteella. Tuskallisen\nleikkauksen kärsittyään oli hän nyt melkein terve. Hän oli erittäin\nurhoollinen ja kelpo upseeri. Brunou oli yksisilmäinen ja peitti tuon\nviallisen silmänsä alaskammatulla hivuskiehkuralla. Tuo silmä oli\nerään kaksintaistelun jättämä muisto.\n\nHän otti mielihyvällä Ranckin vastaan ja kun sai tietää\nhänen matkansa tarkoituksen, tuli hän hyvin alakuloiseksi ja\nmurheelliseksi. Hän ei tahtonut uskoa Wiaporin menettämistä\nmahdolliseksi, mutta kun Ranck päättävästi vakuutti siitä, niin\nitki tuo miehekäs mies kuin lapsi ja huusi taivaan rangaistusta\npettureille.\n\n\"Samallainen veitikka on Klingsporikin\", huudahti Brunou\nkiivaudessaan. \"Samoin kuin Cronstedt, Gripenberg, Jägerhorn ja muut\nisänmaan viholliset pelaa hänkin petturin tehtävää, se on aivan\nvarma. Hänen menettelynsä syynä ei ole yksistään pelkurimaisuus,\nvaan siihen liittyvät valtiollinen omanvoiton pyynti, vallanhimo ja\npetturimaisuus. Olen saanut kuulla, että hän Siikajoen ja Revolahden\nvoittojen jälkeen on loikonut tyhjäntoimittajana Kalajoen ja\nRaahen ympäristöllä. Ainoastaan siinä on tehnyt hyvää, kuin hankki\nsotaväelle uusia hevosia, vaunuja ja rattaita niiden sijaan, jotka\ntarpeettomasti jätti vihollisen saaliiksi. Sandels on tätä nykyä\nainoa, joka pitää sotaa vireillä ja sen tekeekin hän kunnialla. Hän\non näyttänyt Klingsporille, ett'ei ole mikään mahdottomuus, talven ja\nkelin vastuksista huolimatta, tunkeutua eteenpäin ja ajaa vihollisen\ntakaperin. Hänellä on ollut useita kauniita seikkailuja venäläisten\nkanssa ja hänen luoksensa Karjalan kansa kokoontuu suurissa\njoukoissa, jotka kaikki ovat hyvin aseilla varustetut ja hehkuvat\ntaistelun halusta.\"\n\nNämä tiedot eivät olleet Ranckista erittäin hauskoja, mutta kumminkin\nhyvin tervetulleita uutisia. Koko seutu aina Pietarsaareen asti oli\nvihollisen vallassa ja tie pohjoseen päin siis hyvin vaarallinen\nmatkustaa. Jos hänellä Helsingissä olisi ollut aavistusta tästä, ei\nhän olisi valinnut tätä tietä. Nämä huolensa ilmoitti hän Brunouille,\njoka siihen vastasi:\n\n\"Siitä mitä minulle seikkailuistanne olette kertoneet, päätän\nvarmaan, ett'ette vielä ole vapaa vainoojistanne. Helposti voitte\nitsekin huomata, kuinka tärkeä viholliselle on kaikin tavoin\nestää ja pidättää teidän matkaanne. Jos nyt olettekin onnistuneet\nvälttää heidän vainoomisensa, niin uskokaa minua, että silloinkuin\nvähimmän voitte aavistaakkaan, alkavat ne uudelleen. Kasakka-upseeri\npatrullinensa ei ole ainoa, jota teidän tulee pelätä. Se on varmaan\njo ilmoittanut kaikkiin venäläisiin vahtipaikkoihin hänelle\nannetuista määräyksistä ja teidän matkanne tarkoituksesta. Vasta\nkun olette päässeet omien joukkojemme seuduille, voitte olla varma\nturvallisuudestanne. Mutta sinne on tie pitkä ja sitä ennen voitte\nolla kuoleman oma.\"\n\n\"Ette anna minulle juuri lohduttavia toiveita\", lausui Ranck, \"mutta\nminun täytyy myöntää, että lauselmanne ovat kokemuksen mukaiset.\nAntakaa minulle kumminkin hyvä neuvo, miten minun nyt pitää menetellä\nja olen siitä teille erittäin kiitollinen.\"\n\nBrunou näkyi miettivän, sitte vastasi hän: \"Minun mielestäni on\nteidän sopimaton matkustaa samalla tapaa kuin tähän asti. Ensiksi on\nvalitsemanne tie aivan vaarallinen, jonka tähden teidän tulee valita\ntoinen. Luulen viisaimmaksi, että vetäydytte enemmän sisämaahan\nSavon rajalle ja ylös Karjalaan, jossa voitte toivoa apua Sandelsin\njoukoilta, sillä ne liikkuvat niillä seuduin. Asukkaat myös siellä\novat täydelleen isänmaan-mielisiä, niin että aina voitte toivoa tukea\nja uskollisuutta heiltä. Sitte tulee teidän jo täällä Tampereella\npukeutua sopivaan valepukuun, joka tekee teidät vainoojillenne\ntuntemattomaksi. Niinpian kuin pääsette Savon rajalle, täytyy teidän\nvälttää samallaista kulkemista kuin tähän asti. Hevoset ja reet\novat hitaat kulkuneuvot silloin kuin voi kiitää suksilla ja sauva\nkädessä. Tottunut hiihtäjä helposti ennättää 6 eli 7 peninkulmaa\npäivään. Mukaanne otatte vaan pienen laukun, johon sopii vähäsen\nvirvoitus-aineita. Yksityiset tehtävät sellaisella matkalla jätän\nmainitsematta, sillä ne vaihettelevat tilaisuuksien mukaan. Tämä on\nminun neuvoni ja luulen sen olevan ainoan mahdollisen keinon, jonka\nkautta saavutatte matkanne tarkoituksen.\"\n\nRanckin täytyi myöntää, että Brunouin antamat neuvot olivat hyvät\nja hän päätti seurata niitä. Seuraavana päivänä aikoi hän lähteä\nmatkaan, vaan lupasi ennen lähtöänsä tulla takaisin näyttäytymään\nuudessa ja muutetussa muodossaan. Hän otti sydämellisen jäähyväisen\nBrunouilta ja meni kaupungille toimittamaan asioitansa. Hän ei nähnyt\nkenenkään vakoilevan itseänsä ja sen piti hän kokonaan tapetun\nkasakkaupseerin ansiona, kun se ei voinut mitään kertoa hänen\ntulostansa Kutumäelle.\n\nIltapäivällä kävi Ranck taas Brunouin luona. Kun Brunou näki hänen,\nhuudahti hän kummastuksesta. Ranck oli, näet, muuttunut kokonaan\ntoisellaiseksi. Hänen mustat hiuksensa olivat muuttuneet pellavan\nkeltasiksi suortuviksi, jotka pitkinä riippuivat korvien yli ja\notsalla. Parta ja viikset olivat pois-ajetut ja niiden sijaan\noli syntynyt punertava korvaparta. Koko Ranckin olento oli niin\njuurta jaksain muuttunut, että itse Paavokin alussa luuli häntä\nmuukalaiseksi eikä voinut tuntea herraansa, ennenkuin Ranck selvitti\nhänelle asian laidan.\n\nBrunou ei voinut pidättää nauruansa.\n\n\"No niin se pitää olla\", sanoi hän, \"ja minä olen varma, ett'ei oma\näitinnekään, jos hän nyt näkisi teidät, voisi tuntea poikaansa.\nMutta älkää sentähden olko varomaton. Venäläinen on syntynyt\ntiedustelijaksi ja vakoojaksi ja hänellä on erinomainen vainu-aisti.\"\n\nVielä hetkisen keskusteltuansa otti Ranck jäähyväiset uudelta\ntuttavaltaan ja lupasi vast'edes antaa tietoja seikkailu-rikkaan\nmatkansa jatkumisesta. Yö kului hiljaisesti ja päivän valjetessa\nläksivät Ranck ja Paavo kaupungista ja menivät ensin Harjuun ja sitte\nKuruun. Vasta Wirtain kappelissa aikoi Ranck luopua valtamaantieltä\nja vetäytyä idemmäksi Saarijärvelle. Ilman mitään seikkailuja\njatkettiin matkaa ja Ranck alkoi jo luulla, että hänen vainoomisensa\nvihdoinkin olisivat loppuneet ja että hänen ehkä oli onnistunut\nsaattaa viholliset harhateille.\n\nKolme päivää matkustettuaan saapui Ranck Wirtain kappeliin, jossa\non suurempi kauppala. Täällä oli ilo ja riemu ylimällään, sillä\nvereksiä, hyviä uutisia Sandelsista oli saapunut tänne. Tuo\nurhoollinen ja väsymätöin päällikkö oli joukkonensa taas voittanut\nviholliset Kivisalmessa, Toivolassa ja Joroisissa ja saavuttanut\nuusia seppeleitä. Miehuullinen Fahlander jakoi aseveljensä kanssa\nkunnian ja menestyksen. Waasan läänin nuorukaiset ja Karjalan\ntalonpojat taistelivat urhoollisesti rakastetun johtajansa mukana\nja saavuttivat itse veteraanien kummastuksen. Vähän harjoitettuina\nja huonosti varustettuina vastustivat he kuitenkin vihollista joka\naskeleella.\n\nSill'aikaa kuin Paavo oli ostelemassa Ranckille ja itsellensä uusia\ntarvekaluja, jotka olivat välttämättömät heidän hiihtomatkallansa,\nja myömässä Helsingistä mukana tuotua rekeä, asettui Ranck erääsen\npieneen huoneesen kestikievari kartanossa ja söi aamiaistansa. Pari\nhenkilöä istui samassa huoneessa ja virkistivät itseänsä oluella ja\nviinalla; ne olivat otusten ja lintuin kauppiaita, jotka puhelivat\nkeskenänsä asioitansa. Ranck oli parhaimmalla tuulella. Pullo hyvää\nviiniä oli hänen edessänsä ja matkustavaisen hyvällä ruokahalulla\npisteli hän hyvää teiripaistia, jonka mehukas liha olisi maistunut\nvaikka mille herkkusuulle hyvänsä. Syönninkiihkossaan ei Ranck\nhuomannut, että keskustelu noiden kahden vieraan kesken oli äkkiä\ntauonnut ja uusi henkilö astunut sisään. Vasta sitte, kuin Ranck\ntakanansa kuuli äänen, joka kovalla ja käskevällä äänellä kutsui\nisäntää, kääntyi hän katsomaan. Suureksi ihmeeksensä näki hän erään\npöydän ääressä istuvan kasakkaupseerin, joka terävästi ja ivallisen\nnäköisenä tarkasteli Ranckin kasvoja. Useilta henkilöiltä oli hän\nkuullut, ett'ei vihollisia ollut niillä seuduin ja ett'ei 14 päivään\noltu nähty ainoatakaan venäläistä.\n\nUpseerin uudestaan huudettua saapui isäntä ja kysyi mitä hänen\nylhäisyytensä tarvitsisi.\n\n\"Sinä, lurjus, mahdat olla kuuro, kuin et heti kuule, vaikka sinua\nkutsutaan\", ärjyi upseeri. \"Heti tänne yksi pullo parasta viiniä,\nsillä minulla on jano ja kiire.\"\n\n\"Viiniä ei ole enää jäljellä\", vastasi isäntä. \"Mutta jos teidän\nylhäisyytenne suvaitsee hyvää, rukiista valmistettua viinaa ja\nolutta, joka on erittäin hyvää ja voimakasta, niin olen valmis teitä\nheti palvelemaan.\"\n\n\"Mitä, ei ole viiniä sanot sinä ja sen rohkenet tehdä minulle vasten\nnaamaa\", lausui venäläinen röyhkeydellä, jota käytettiin voitettua\nkansaa vastaan.\n\nIsäntä uudisti vakuutuksensa.\n\nUpseeri meni Ranckin luo ja otti sen viinipullon, joka oli hänen\nedessänsä ja piti sitä aivan isännän silmien edessä.\n\n\"Mitäs tämä pullo sisältää?\" kysyi upseeri.\n\n\"Viiniä, mutta se on myös viimeinen puteli, joka oli minun\nkellarissani jälellä.\"\n\nNyt nousi Ranck ylös.\n\n\"Pankaa minun putelini takaisin pöydälle\", sanoi hän vihaisella\näänellä. \"Kuinka rohkenette liikuttaa toisen miehen omaisuutta?\nPankaa puteli paikallensa ja tässä silmänräpäyksessä.\"\n\nVenäläisen kasvot muuttuivat tulipunaisiksi vihasta.\n\n\"Luulen teidän rohkenevan käskeä minua, te pellavahapsinen moukka\",\närjyi hän kiukussaan. \"Tässä minun vastaukseni.\"\n\nHän viskasi pullon uunia vastaan. Pullo särkyi tuhansiksi palaisiksi\nja viini virtasi lattialla. Samalla ojensi hän kätensä ja riisti\nvaletukan Ranckin päästä.\n\n\"Valepukuinen petturi, eli myös vakooja\", huusi upseeri. \"Kun hän\nistui pöydässä, katsoin häneen ja huomasin mustan tukan valkoisen\nalla. Heti aavistin, että hän oli joku veitikka. Te olette vankini,\nkunnes olette tyydyttävästi selvittäneet itsestänne. Kun kaikki\nselviää, niin olette te vihollisen lähettämä vakoilija.\"\n\n\"Te valehtelette kurja roisto\", huusi Ranck ja veti sapelinsa.\n\"Vakooja olette itse, sillä nyt huomaan, että olette sama henkilö,\njoka kasakoinenne olette vainonneet minua aina Helsingistä tänne\nasti. Te tiedätte parhaiten mitä asioita varten olen matkalla.\nTässä on passini kreivi Kamenskin allekirjoittama, ja tässä minun\nsanansaattajamerkkini. Tärkeiden asiakirjain kanssa olen lähetetty\nRuotsiin kuninkaan luokse. Te ette tahtoisi, että nämät asiankirjat\noikeaan aikaan tulisivat perille ja sentähden olette vainonneet\nminua ja laittaneet kaikenmoisia esteitä pitkin matkaani. Lopuksi\nolin pakoitettu pukeumaan tuntemattomaksi päästäkseni siten teistä\nerilleni. Vakooja olette itse ja ell'ette mielisuosiolla jätä minulle\navointa ja vapaata tietä, niin saatte maistaa miekkaani.\"\n\n\"Se on oikein\", huudahtivat läsnäolevat. \"Sanansaattaja on\nrauhallinen henkilö, jonka pitää saada apua ja suojelusta. Hän on\nmeidän maanmiehemme ja me emme salli hänelle tehtävän väkivaltaa.\"\n\nUpseeri naurahti, veti sapelinsa ja astui oven eteen.\n\n\"Te häristelette turhaan, mutta minä näytän teille, että tämä mies\non minun vankini\", huusi hän kovalla äänellä. \"Pankaa pois aseenne,\nmuuten saatte hengellänne maksaa röyhkeydestänne.\"\n\nVastaukseksi kohotti Ranck miekkansa ja sivalsi upseeria päätä kohti.\n\nUpseeri oli varoillansa ja väisti, lyönnin. Raivokkaalla kiivaudella\ntempasi Ranck hänet ovelta laattialle, jossa taistelua jatkettiin\nvierasten huudahdellessa ja hurjilla liikkeillä.\n\n\"Hakatkaa hänet, pieskää sitä sitä roistoa, lyökää häntä päähän\",\nhuusivat läsnäolevat suomalaiset ja vetivät pitkät puukkonsa.\n\"Kysykää häneltä, miten paljon terästä hänen ruumiinsa sietää. Hän\non ryöväri, samoinkuin kaikki hänen maanmiehensäkin. No niin, se oli\nkelpo sivallus. Bravo [hyvä] sanansaattaja, te käytätte miekkaa kuin\nmiesten mies!\"\n\nVenäläinen kaatui laattialle. Ranckin miekka oli katkaissut hänen\noikean kätensä.\n\n\"Hän on saanut kylliksi; korjatkaa, hyvät ihmiset, hänet jonnekin\npiiloon, ennenkuin asia tulee tunnetuksi\", lausui Ranck. \"Piilottakaa\nhänet, mutta älkää tehkö hänelle mitään pahaa. Lähettäkää hakemaan\nvälskäriä, joka voi tutkia ja sitoa hänen haavansa. Mutta, kaiken,\nmokomin pitäkää asia salassa.\"\n\n\"Ne tappavat minun\", murisi haavoitettu. \"Kirous teille, joka\nannoitte minulle tuon sivalluksen. Mutta vaikka minun henkeni\notattekin, niin ette te lopuksi kumminkaan vältä hyvin ansaitsemaanne\npalkkaa. Teidät tunnetaan liika hyvin, ett'ette voi päästä näkyvistä.\"\n\nNeljä läsnäolevaa miestä menivät haavoitetun luo ja nostivat hänet\nylös.\n\n\"Se on raskas kuin härkä\", lausui yksi heistä; \"minne kannamme hänen?\"\n\n\"Seuratkaa minua\", vastasi isäntä, \"minulla on iloinen huone valmisna\nhänelle.\"\n\nHaavoitettu kiroili ja vaikeroi. Hän käski miesten kantamaan itsensä\nlasareettiin. Ne eivät vastanneet mitään, vaan katsoivat isäntään.\nRanck oli jo lähtenyt kestikievarihuoneesta etsiäksensä Paavoa.\n\n\"Teille tulee täällä paljon parempi kuin sairashuoneessa\", vastasi\nisäntä. \"Teidän ylhäisyytenne tulee voimaan kuin prinssi, eikä viina\npuutu teiltä.\"\n\nIsäntä lausui nämät sanat ivallisesti katsoen upseeriin. Tämä katse\nilmaisi vihaa ja kostoa. Haavoitettu oli hukassa. Hän kannettiin\npihalle. Veren vuodatus oli ollut niin suuri, että hän väsymyksestä\npainoi silmänsä kiini. Isäntä kulki edellä ja näytti kantajille\ntietä. Tuo onnetoin kannettiin viinakellariin. Kun he tulivat\nkellarin sisään, sulki isäntä huolellisesti oven jälkeensä. Sitte\nkuiskasi hän muutamia sanoja miehille, jotka nyykäyttivät päätään\nmyönnytykseksi ja hyvin rauhallisesti ottivat puukkonsa esille.\nSuomalainen on kostonhimoinen ja julma, kun häntä ärsytetään. Ne\nvääryydet ja kärsimykset, joita venäläiset olivat heille tehneet,\nolivat aivan tuoreessa muistissa. Emme tahdo olla todistajana\nsiihen, mitä tuolla puolipimeässä kellarissa tapahtui. Se kumminkin\non varmaa, ett'ei kasakkaupseeria enää koskaan näkynyt. Vuosia sen\njälkeen sattumalta löydettiin kellarissa pidetyssä syynissä tyhjästä\nhyvin vannehitusta viina tynnyristä ihmisen luuranko. Arveltiin yhtä\nja toista tästä hirveästä löydöstä, Ne, jotka siitä jotakin tiesivät,\npelkäsivät antaa minkäänlaisia selvityksiä. Venäläiset olivat herroja\nmaassa ja jos joku olisi kertonut tuota heille, niin olisi seuraukset\nolleet hyvin varmat. Sentähden vai'ettiin ja siten unohtui kohta koko\nasia. Kun Ranck tuli takaisin kestikievarihuoneesen olivat kaikki\ntaistelun jäljet jo pois pestyt ja kaikki yhtä hiljaista ja niinkuin\nei mitään olisi tapahtunut. Juotiin ja keskusteltiin niinkuin\nennenkin ja ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta ei puhuttu sanaakaan\ntapahtumasta.\n\nRanck meni isännän luokse maksamaan velkansa ja ottamaan jäähyväiset.\n\n\"Kuinka haavoitettu voi?\" kysyi hän. \"Tilaisuuksien mukaan hyvin\",\nvastasi isäntä. \"Hän on nyt sidottu ja nukkuu raskaasti.\"\n\n\"Kunhan te ette joutuisi pahaan pulaan tämän tapauksen tähden\",\nlausui Ranck. \"Te tunnette tärkeän asiani, jonkatähden matkustan. Jos\nolisin joutunut vangiksi, niin olisi kaikki ollut hukassa.\"\n\n\"Te menettelitte aivan oikein\", vastasi isäntä, \"ja olette\nsaavuttaneet meidän kaikkien kunnioituksen. Jumala olkoon teidän\nkanssanne ja onnellista matkaa.\"\n\nKohta sen jälkeen kiitivät Ranck ja Paavo suksillansa Wirtain\nkappelista, kumpaisellakin mukanansa vaan pieni laukku, jossa oli\nruoka-aineita, Pienen turkin sisällä vyöhön kiinnitettyinä oli heillä\npistoolit ja hihnasta olan yli riippui Ranckilla sapeli. Pyssyt\nolivat he jättäneet Wirtain kestikievarin isännälle. Molemmat jo\nlapsuudesta saakka harjautuneita hiihtämään ja suksisauvojen avulla\nmenivät he huimaavaa vauhtia metsien halki ja ketojen yli, jättämättä\ntuskin minkäänlaista jälkeä jäätyneelle hangelle. Suurien jäätyneiden\njärvien ja jokien yli kävi matka yhtä nopeasti. Jos pimeän saapuessa\nei ollut taloa eikä mökkiä saapuvilla, niin rakensivat he kuusen\nja petäjän havuista majan, tekivät sen keskelle hyvän valkean ja\nviettivät siten yönsä. Suomalaisen kestävyys, miehuus ja voima näkyi\nnäissä molemmissa miehissä täydessä kukoistuksessaan. Heidän noreat\nja karaistut ruumiinsa eivät välittäneet vilusta, nälästä eikä\nmuistakaan kärsimyksistä. Ei mikään vastus masentanut heitä, vaan\ntoivo hyödyttää maatansa ja varjella sitä suurelta onnettomuudelta\nelähytti heitä, niin että he unhottivat kaikki kärsimyksensä ja kovat\nkoettelemuksensa. Kaikkiaalla otti kansa heitä mielihyvällä vastaan\nja lapset kiiruhtivat iloisilla huudoillansa ilmoittamaan heitä,\nterve tulleiksi ja osoittamaan pieniä palveluksiansa.\n\nSillä tavoin oli matkaa kestänyt kolme tahi neljä päivää.\nSaarijärvellä levähdettiin puoli päivää. Paavo oli palelluttanut\ntoisen jalkansa. Lääkkeenä siihen käytettiin ensin kuuma vesikylpy\nja sitte heittäysi hän lumikinokseen. Sellaista \"hevonlääkettä\"\nkäytetään Suomessa usein pahimpien paleltumisien parantamiseksi,\nvaikk'ei tuo ole juuri puolustettava vähemmin karaistuille\nhenkilöille.\n\nNe tiedot, jotka Ranck muuten täällä sai, eivät olleet juuri\nrauhoittavia. Venäläisiä partiomatkueita oli nähty lähellä kylää\nja pari kasakkaa oli ollut eräästä ladosta ottamassa heiniä. Eräs\npoika, joka makasi aidan takana, oli huomannut ne. Hän ampui yhden\nheistä ja silloin toinen pötki pakoon. Sentähden odotettiin uutta\ntervehdystä. Asukkaat olivat jo varustauneet sitä varten. He\nolivat panneet kuntoon tuliluikkunsa, sitoneet valkoisen nauhan\nlakkiinsa, valaneet kuulia, valmistaneet ruutia, jonka tavaran\nsaanti kivisuolan runsauden tähden oli helppoa. Sandelsin joukot\nolivat likellä ja 2 eli 300 henkilöön nouseva joukkio karjalaisia,\ntalonpoika Tiaisen johdolla, kuleksi voitokkaasti ympäri ja teki\nvenäläisille suuria vahingoita. Urhoollinen Tiainen otti viholliselta\nyhden muonakuormaston toisensa perästä. Väkeä keräytyi lakkaamatta\nhänen luoksensa ja hän tunkeusi eteenpäin päivä päivältä. Osa hänen\njoukostansa oli kulkenut Saarijärven kautta, vieden mukanaan yli\nkahdeksankymmenen vangin.\n\n\"Tiaisen nimeä muistelen kuulleeni ennenkin\", lausui Ranck. \"Eikö hän\nole sukua tuolle vanhalle, urhoolliselle Taavetti Koiskiselle, eli\nkuinka?\"\n\n\"Kyllä hän on\", kuului vastaus. \"Koiskinen on nainut Maria Tiaisen,\nnuoren päällikön tädin. Olli Tiainen on jo monta vuotta ollut itse\nisäntänä. Hänen isänsä on jo kauvan sitte kuollut ja poika voi olla\nmuutamia vuosia yli kolmenkymmenen.\"\n\n\"Sitte se on sama Tiainen, jota minäkin tarkoitan\", vastasi Ranck.\n\"Tuo Tiaisen suku on urhoollinen ja miehukas, hyvä rotu; jos minulla\nolisi aikaa, niin etsisin tuon nuoren päällikön ja tervehtäisin häntä\nsukulaiseltaan, vanhalta Taavetilta. Ukko Koiskinen on myös sodassa\nja veteraani on kuin nuori, voimakas mies, vaikka jo yli 70 vuoden\nvanhus. Mahtaisi se kentiesi huvittaa häntä.\"\n\n\"Eläköön Taavetti Koiskinen!\" huusivat kuuliat. \"Hän on oikea Suomen\npoika, jolla on sydän paikallansa. Semmoisen miehen olisi pitänyt\nolla sotajoukon johtajana eli Wiaporin päällikkönä. Asiat olisivat\ntulleet toisin hoidetuksi. Pelkurit ja ämmät eivät kelpaa sotaan, se\non vannaa.\"\n\n\"Älkää sanoko niin\", lausui eräs läsnäolevista. \"Närppiön pitäjään\nämmät olivat vanginneet venäläisen sanansaattajan ja viisi aseellista\nmiestä.\"\n\n\"Se on totta, eläköön ämmät! me teimme heille väärin\", huudettiin\njoukossa.\n\nEnsimäinen pysäkki, johon Ranckin oli saapuminen oli Karstula ja\nsitte Kivijärvi. Sitte aikoi hän mennä Salon pitäjän seuduille,\njossa toivoi tapaavansa suomalaisia joukkoja. Vaarallisin osa hänen\nmatkastansa olisi silloin jo kulettu ja ell'ei aivan tavattomia\nesteitä sattuisi, toivoi hän varmuudella voivansa toimittaa\ntehtävänsä. Saarijärveltä lähetti hän erään tilallisen mukana, joka\naikoi asioissa matkustaa etelään, amiraalille Wiaporiin seuraavat\nrivit:\n\n    'Huolimatta useista vastuksista ja esteistä olen päässyt\n    onnellisesti Saarijärvelle. Olen hyvässä toivossa, että saan\n    matkani tehdyksi oikeaan aikaan.\n\n                                             R--k.\n                                    Pohjoinen sanansaattaja.'\n\nRanckin ja hänen uskollisen seuralaisensa lähtiessä Saarijärveltä\noli päivä lämmin ja selkeä. Joutsenia ja metsälintuja tulvaili\nsuurissa parvissa, ja puolenpäivän aikana oli lämpö oikein rasittava.\nKevätlämpö pohjolassa muuttaa pian lumen vedeksi. Yhtenä päivänä on\nkaikkiaalla paksu lumi ja vahvat jääläjät; toisena päivänä jo usein\nuhkaa vaahtovat aallot ja pauhaavat kosket, jotka pitkin jokia ja\nlaaksoja kulettavat mukanaan jäälohkareita, kiviä eli särettyjä\nsiltoja, väliin huoneita ja rakennuksiakin.\n\nSinä päivänä kulkivat matkustajamme seitsemän peninkulmaa ja hämärän\ntullessa näkivät he suureksi mielihyväksensä talon, jossa voivat\nsaada yösijaa. Talonpoika Simolinen otti heitä vastaan tavallisella\nsuomalaisella vieraanvaraisuudella. Heille laitettiin vuode\nperheentuvan uunin päälle, joka pidetään huoneessa erinomaisena\nkunnia-paikkana ja jota oikein voidaan arvostella ainoastaan\nsellaisessa ilmanalassa, missä pakkanen välistä nousee 40 asteesen.\nKun Simolinen lähellä taloa oli juottanut hevosia, oli hän huomannut\nratsastajan jälkiä. Hän pelkäsi niiden olevan ympäri kuleksivia\nkasakkeja ja sentähden telkittiin ulko-ovet huolellisesti kiini\nennenkuin pantiin maata, pyssyt olivat ladattuina paikoillansa\nhuoneessa ja sekä Ranck että Paavo pitivät aseensa valmisna.\nIllallisen jälkeen mentiin levolle ja kohta olivat talon kaikki\nasujamet nukkuneet syvään uneen.\n\nPuoliyön aikana heräsi Ranck. Täysi kuu paistoi ikkunasta huoneesen\nja vilpas louna tuuli alkoi puhaltaa. Ranck aikoi juuri kääntyä\ntoiselle kyljellensä ja jatkaa untansa, kun hän äkkiä nousi ylös\nja kuunteli. Ratiseva kohinan ääni kuului hänen korvihinsa ja kun\nhän katsoi vastakkaiseen ikkunaan, oli hän huomaavinaan, että kuun\nvalossa välähteli toinenkin, ikäänkuin tulipalon heijastava valo.\nRatiseminen alkoi kuulua kovemmin. Hän kiiruhti herättämään makaavia.\nSimolinen nousi ensimäiseksi ylös. Ranck kertoi hänelle huomionsa.\nPunertava valo kohta valaisikin huoneen.\n\n\"Huone on sytytetty tuleen ja meitä ai'otaan polttaa\", huusi\nSimolinen ja kehoitti naisia ja lapsia kiiruusti pukeutumaan. \"Meidän\ntäytyy paikalla päästä ulos täältä.\"\n\n\"Me olemme ympäröidyt\", huusi Paavo, joka kiiruhti ikkunaan. \"Pihalla\nvilisee kasakkeja. Minä näen tarkkaan heidän korkeat lakkinsa ja\npitkät keihäänsä. Mitä teemme?\"\n\nNaiset ja lapset vaikeroivat kovasti. Tulipalon valo loisti huoneessa\nikäänkuin aurinko kirkkaimpana päivänä. Näkyi selvästi, että\nulkohuoneet myös olivat sytytetyt hävityksen täydentämiseksi.\n\n\"Meidän täytyy myödä henkemme niin kalliista kuin mahdollista\",\nhuudahti Ranck. \"Simolinen ja te, miehet\" -- nuo olivat molemmat\ntalon rengit -- \"tarttukaa pyssyihinne ja seuratkaa minua. Vaimot\nja lapset tulkaa perässämme. Niinpian kuin ulko-ovi avataan ammumme\njokainen yht'aikaa ja sitte raivaamme tiemme paljastetuilla aseilla.\nMinä ja Paavo käymme taistelemaan ja sill'aikaa koetatte te muut\npaeta.\"\n\nMuuta neuvoa ei ollut näkyvissä, jonka kautta olisi voinut välttää\nliekkeihin kuolemista. Simolinen ja molemmat rengit olivat vahvoja ja\nmiehuullisia miehiä, jotka eivät väistyisi paikaltaan. Keräynnyttiin\nporstuaan ja kun Ranck antoi merkin, sysättiin telkki pois ovelta.\nKymmenen eli kaksitoista kasakkaa näkyi ulkona ja sulkivat tien,\nojentaen noita pitkiä piikkiänsä.\n\n\"Ampukaa!\" komensi Ranck.\n\nPyssyt ja pistoolit lau'aistiin. Laukaukset tekivät hyvän\nvaikutuksen, sillä useita vihollisista kaatui maahan ja muut\nvetäysivät kiroillen takaisin.\n\n\"Nyt eteenpäin\", käski Ranck.\n\nHän ja muut miehet syöksivät, puukot ja sapelit kohotettuina,\npihalle. Hurja ja raivokas taistelu alkoi. Taisteltiin silmä silmää\nja rinta rintaa vastaan. Mylläkän aikana onnistuivat naiset ja lapset\npakenemaan. Tulipalon kuumuus pakoitti taistelevat vetäytymään\nulommaksi kartanolta. Naisten avunhuuto kuului läheisiin metsiin.\nRanckin sapeli välähteli kuin salama. Hänen kätensä näytti olevan\nteräksestä ja hän taisteli sellaisella kestävyydellä ja voimalla\nkuin muinoiset kaarlolaiset. Mutta ylivoima oli niin suuri, että\nsitä vastaan oli mahdotoin kau'an kestää. Simolinen oli jo kaatunut\nkeihään lävistämänä ja samoin toinen rengeistä. Siis oli vaan jälellä\nkolme kahtakymmentä vastaan ja se oli voimissa liika suuri eroitus.\n\nÄkkiä kuului eräs huutavan:\n\n\"Tuo on sanansaattaja, minä tunnen hänen. Elävänä eli kuolleena\ntäytyy hänen joutua meidän kynsiimme. Eteenpäin kumppanit ja hävetkää\npeljätä yhtä ainoata miestä.\"\n\nHuutaja oli yksi niistä alaupseereista, joka oli kuulunut Ranckin\nvainoojiin Helsingistä asti. Hurjasti huutaen syöksyivät kasakat\nRanckia vastaan. Hän puolusti itseänsä epätoivoisen raivolla. Yksi\nhänen vastustajistaan laukaisi pistoolinsa aivan häntä likellä. Luoti\ntunkeusi rinnan oikeaan puoleen ja vieläkin tarttuen miekkaansa\nkaatui Ranck maahan. Paavo heittäysi hänen ruumiinsa päälle ja\nkoetteli suojella sitä kasakkien raivoa vastaan.\n\n\"Tahdotteko tappaa kaatuneen miehen, te roistot\", huusi uskollinen\npalvelija. \"Tehkää hänet vangiksenne, mutta älkää tappako häntä, te\nkurjin joukko maailmassa.\"\n\nPaavo ei puhunut enää. Kuolevana vaipui hän yhdessä herransa\nruumiin kanssa ja sulki sen syliinsä. Venäläiset päästivät oikein\nraivokkaan riemuhuudon. Tähän huutoon vastasi toinen, jota kuullessa\nkasakat kalpenivat pelvosta. Tulen valossa näkivät he mustan rivin\nnuolen nopeudella kiitävän eteenpäin. He näkivät aseiden välkkyvän.\nKiiruusti hyppäsivät he hevosiensa selkään ja ajoivat nopealla\nravilla talosta.\n\nMutta tuo musta, syöksyvä rivi oli nopeampi. Siinä oli noin sata\nmiestä hiihtäviä karjalaisia ja hämäläisiä, jotka kuuluivat Tiaisen\njoukkoon; nämä olivat olleet yötä noin 1/4 peninkulmaa Simolisen\ntalosta. Joukot olivat etsimässä erästä venäläistä ampumavara- ja\nmuona-kuormastoa. Jauhokulit maksoi näillä seuduin 25 riksiä ja\nTiainen tarvitsi muonaa joukollensa. Palavien rakennuksien loiste oli\nherättänyt vahtien huomion ja he aavistivat pahaa. Muutaman minuutin\nkuluttua olivat sukset jalassa ja joukko matkalla palopaikalle.\nTiainen itse johdatti miehiänsä ja, kun he vähän matkaa talosta\ntapasivat huutavat ja pakenevat naiset ja saivat heiltä kuulla\ntapauksesta, niin kiiruhtivat he vieläkin nopeammin joutuaksensa\nhätyytetyille avuksi.\n\nKohta olivat kasakat kiini. Uusi taistelu alkoi ja päätös oli\nkokonaan toisellainen. Ei ainoakaan murhapolttajista päässyt\npakenemaan ja kumppaneillensa kertomaan, mihin muut olivat joutuneet.\nTiaisen hurjat sotilaat eivät antaneet armoa. Henki hengestä oli\nheidän sotahuutonsa. Jok'ainoa kasakka makasi joko kuolleena eli\nkuolevana maassa. Heidän aseensa ja hevosensa tulivat voittajien\nsaaliiksi. Lunta satoi ja se peitti kaatuneitten ruumiit. Vasta\nsitte, kuin myöhään keväällä auringon säteet sulattivat lumikinokset,\nnäkyivät nuo kammottavat todistukset siitä, että taistelu tässä oli\nollut. Karhut ja sudet saivat silloin runsaan saaliin. Lukemattomat\nolivat suomalaisten ja venäläisten ruumiit, jotka tällä tavoin\nlöydettiin. Jotkut näistä olivat kaatuneet taisteluissa, toiset\nsalamurhaajien tappamina. Pohjolan talvisodassa on niin kammottavia\ntapauksia, ett'ei niitä kenkään voi aavistaa.\n\nKun Tiainen ja hänen miehensä palasivat kartanolle, ei rakennuksista\nenää ollut kuin savuavat tuhkaläjät jälellä. Naiset ja lapset olivat\nmyös kääntyneet takaisin ja itkivät nyt ja vaikeroivat. Tiainen\ntarkasteli kaatuneita. Simolinen ja yksi rengeistä olivat kuolleet.\nToinen renki oli vielä elossa, vaikka pahoin haavoitettuna. Ranck\nja Paavo hengittivät vielä. Tiainen itse tutki heidän haavojansa ja\nkäski kiireesti laatimaan oksista paarit, joilla voitiin haavoitetut\nkulettaa metsässä olevaan leiripaikkaan.\n\n\"Nämä miehet ovat saaneet pahoja haavoja\", lausui\ntalonpoika-päällikkö, kun hän päretulen valossa tarkasteli Ranckin\nrintaa. \"Tämä kaatunut on arvokas mies, sillä sisusnutun rinnassa on\nhänellä ritarimerkki ja tähti. Luoti on pyyhkäissyt ritari-merkkiä ja\nsiten ehkäissyt laukauksen voimaa. Tuo leikkikalu luultavasti pelasti\nhänen henkensä. Hänen kumppanillensa on käynyt vieläkin pahemmin.\nJouduttakaa paaria, että onnettomat saisivat tarpeellisen avun, jota\nhe hyvin tarvitsevat.\"\n\nTiainen oli ulkomuodoltaan hyvin vahvan ja tanakan näköinen. Hänen\npitkä, vaalea tukkansa ja siniset silmänsä osoittivat pohjolaista\nsyntyperää. Hänen kasvojensa piirteet olivat avoimet ja rehellisen\nnäköiset ja korkea otsansa kuin myös sievä suunsa lisäsivät hänen\nmuotonsa miellyttäväisyyttä. Hän ehkä oli korkeintaan 34 eli 35\nvuoden vanha. Pukuna oli hänellä lyhyt nuttuturkki, sisusvaatteet\npeurannahasta ja pitkävartiset, hylkeennahkaset saappaat. Hänen\nkorkea ja voimakkaan näköinen vartalonsa vaati kunnioitusta ja\nkuuliaisuutta. Hän oli noiden pohjolan tilanomistajain elävä kuva,\njotka muinaisilla valtiopäivillä kohottivat äänensä ja lukivat lakia\nitse kuninkaalle ja ruhtinoille.\n\nSittenkuin molemmat kuolleet olivat haudatut, läksivät karjalaiset\ntalosta ja veivät mukanansa leiriin sekä turvattomat naiset ja lapset\nettä myös nuo kolme haavoitettua. Kun näiden haavat täällä tulivat\nsidotuiksi, hankittiin päivemmällä kaksi rekeä, joihin haavoitetut\nhuolellisesti pantiin ja kuletettiin Tiaisen pääkortteeriin\nKalpissa; siellä oli välskäri ja voitiin muutenkin haavotetuille\nantaa tarpeellinen hoito. Ranckista oli vuotanut niin paljon verta\nheikontaen hänen siten, ett'ei hän jaksanut puhella mitään, eikä\nantaa minkäänlaisia selvityksiä. Paavo oli saanut useampia keihään\npistoja ja hän makasi jo kuin kuollut. Useiden turhien koetusten\nperästä onnistui välskäri vihdoinkin saamaan kuulan Ranckin rinnasta.\nKalpeana ja silmät kiini vaipuneina makasi amiraalin sanansaattaja\ntautivuoteella. Uskollisesti oli hän täyttänyt velvollisuutensa,\nmiehuullisesti oli hän taistellut saadaksensa tehtävänsä toimitetuksi\nja urhoollisesti kaatunut taistellessaan ylivaltaa ja petosta vastaan.\n\nEteläiselle sanansaattajalle kävi melkein samoin. Kun luutnantti\nBremer oli ehtinyt Hankoniemen lähistöön, karkasi hänen päällensä\näkkipikaa venäläisiä sotamiehiä ja tekivät hänen vangiksi. Turhaan\nnäytti hän venäläistä passiansa; turhaan väitti hän tällaista\nmenettelyä kansanoikeuksien loukkaukseksi. Hänelle vaan ivallisesti\nnaurettiin. Bremer vietiin Porvoon vankilaan, eikä päässyt vapaaksi,\nennenkuin sota loppui.\n\nJo oli Toukokuun 5 päivä, jolloin sopimuksen mukaan Wiapori oli\njätettävä venäläisille. Satamassa oli vielä heikko jää-peite.\nSotamiesten suuttumus oli rajatoin; he vielä viimeisessäkin\nsilmänräpäyksessä uhkasivat murhata ylipäällikkönsä. Mutta heillä\nei ollut johtajaa; vihollinen oli portilla; siis täytyi tyytyä\nonneensa. Kello löi kaksitoista. Muutamia satoja miehiä kerrassaan\nläksi linnasta ja laski aseensa vähälukuisen ja kurjan vihollisvoiman\njalkoihin, jonka voiman he vielä tälläkin silmänräpäyksellä\ntiesivät voivansa karkoittaa. Raivoissaan repivät he palasiksi\nlippunsa, särkivät kiväärinsä ja kiroilivat katkerasti arvottomia\npäälliköitänsä. Kyynelsilmin vietiin he venheellä mantereesen, sillä\njää ei enää kannattanut. Ruotsalaiset joutuivat sotavangeiksi, vaan\nsuomalaiset saivat mennä kotiansa. Useat heistä eivät kumminkaan\nsitä tehneet. Lukemattomia vaaroja ja vaivoja kärsittyään etseivät\nuseammat heistä taistelevia maanmiehiänsä. Vaimot ja lapset, rauha ja\niloisuus oli heitä kotona odottamassa, mutta isänmaanrakkauden ääni\noli voimakkaampi, ja kohta osoittivatkin he viholliselle, ett'ei se\nollut heidän syynsä, jos keisarillinen kotka hallitsi Ehrensvärdin\nhautaa.\n\nMutta venäläiset viettivät tapauksen johdosta juhlallisen Te Deumin\n[jumalanpalveluksen]. Heillä olikin siihen syytä, sillä heidän\nsaaliinsa oli runsas. Lukemattakaan voittamatonta linnoitusta\nsaivat he sen osan laivastoa, joka oli Wiaporissa, ja siihen kuului\n3 rekattia, 6 pienempää laivaa, 20 tykkivenhettä, 51 ruuhta y.m.,\nkaikkiaan 88 alusta, yli 2,000 kanuunaa, 9,000 kivääriä, 2,000\nsentneriä [sentneri = 100 naulaa] ruutia, 340,000 luotia y.m. ja\nkaikki tämä maksoi heille vaan noin 15 päivän pommituksen ja muutamia\nsatoja tuhansia ruplia _lahjoina_. Linnan anastamisen kautta sai\nsota toisen muodon ja se olikin venäläisille tärkein. Niin kau'an\nkuin tämä tilkku oli ruotsalaisten käsissä ja he Englannin avulla\nolivat herroja merellä, niin kau'an voitiin myös taistelua jatkaa\nedistymisen toivolla. Suomen sotajoukko kyllä oli sysätty aina\npohjolan salomaille, mutta aikomus oli kohta tuoda ruotsalaiset\nsotilaat Wiaporiin ja keräytyneinä sen suojelevien muurien taakse,\nhyökätä sieltä ulos, katkaista venäläisten sotajoukkojen kulkuneuvot\nja siten pakoittaa heidät suin päin peräytymään. Onnettomimmassa\ntapauksessa olisi täällä myös ollut varma suojapaikka hajoitetuille\njoukoille, jotka täältä lisätyillä ja uudistetuilla voimilla olisivat\naina voineet rynnätä ulos. Nyt olivat suhteet kääntyneet. Maan\ntakaisin valloittaminen niin mahtavalta vastustajalta oli melkein\nkokonaan mahdottomuus. Ruotsalaisilla ei ollut enää jalan sijaa ja\nheidän maalle nousevat joukkonsa tulisivat varmaan työnnetyiksi\ntakaisin, ell'ei kokonaan hävitetyksi. Sanalla sanoen, Suomi oli ja\ntuli olemaankin auttamattomasti menetetty. Kummallista vaan oli, että\nCronstedt vielä viimeisellä silmänräpäykselläkin luuli tehneensä\noikein ja töin tuskin saatiin häntä pidätetyksi Ruotsiin palaamasta\nja todistamasta viattomuuttansa asiassa. Niinhyvin hän kuin Jägerhorn\nja Gripenbergkin menettivät ritari- ja muut arvo-merkkinsä, mutta\nedesvastaukseen ei heitä voitu langettaa, sillä Aleksanderin\nrauhansopimuksessa oli sellainen pykälä, joka vapautti syytöksestä\nne: \"jotka töillä eli ajatuksilla olivat H. M. Keisarin hyväksi\ntoiminneet.\" Siten välttivät he rangaistuksen täällä alhaalla, mutta\nkorkeampi tuomari löytyy ja hänen edessänsä ovatkin he jo kaikki.\n\nSillä tavoin menetettiin Wiapori. Katkera huudahdus kuului Itämeren\nrannoilla, se liiteli yli Pohjanmeren aaltojen, tunkeusi syvälle\nKarjalan metsiin ja kai'un satakertaiset äänet kertovat: Wiapori\non menetetty! Kirous, kirous pettureille, jotka möivät maansa! He\novat Juuttaan kaltaiset, joka 30 hopeapenningistä möi mestarinsa ja\nherransa!\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nYksi koristus Ruotsin kruunussa menetetään, mutta linjalaiva ja\nrekatti valloittavat sen takaisin.\n\n\nVihdoinkin oli kevät. Vuoden 1808 erittäin kylmä talvi oli mennyt\nmatkoihinsa. Nyt lauloivat lintuset korkeissa havumetsissä, nyt\nsyöksivät jäistä vapaat joet \"laulaen mereen\", ja auringon säteet\nleikittelivät tuhansien järvien ja jokien kirkkaalla pinnalla.\nKuohuvana vaahtona laski Wuoksen vettänsä Imatran kautta syleilemään\nLaatokkaa. Itämeren aallot lauloivat taas reippaasti lauluansa.\nKaikkiaalla oli eloa ja liikettä, sillä uudistuksen aika oli käsissä.\n\nKertomuksemme vie meidät nyt meren yli satu- ja muisto-rikkaalle\nGotlannin saarelle.\n\nKello taisi olla noin kahdeksan vaiheilla iltasella kun porvari ja\nvaskiseppä Eerikki Krok nähtävästi vastenmielisesti päätti lähteä\ntavallisten ystäviensä iloisesta illan vietosta Lybeckin kapakasta\nWisbyn kaupungissa ja mennä kotiansa, joka oli lähellä Pyhän Nikolain\nkomeita kirkkoraunioita, jotka vielä olivat selvänä todistuksena\nmuinaisen Hansakaupungin rikkaudesta ja arvosta.\n\nVaskiseppä Krok oli jo ehtinyt niin pitkälle lähdössään, että\noli noussut seisoalleen tuolilta, vaan edemmäksi ei hän ehtinyt,\nsillä naapurinsa ja vanha ystävänsä Matti Rosén oli lyönyt\nmessinkivekaraista keppiään laattiaan niin kovasti, että tiskillä\ntorkkuva viinuri kavahti ylös ja hoiperteli hänen luoksensa.\n\n\"Mitä käskette?\"\n\n\"Vielä kaksi lämmintä _kanuunaa_\", käski Matti herra, joka oli\nlihava, rehevä ja hyvinvoivan näköinen ukko. Hänen kätensä olivat\nsuuret, silmänsä lempeät ja ympyriäinen vatsansa oli kuin pieni\nilmapallo, jota hän täyttikin monilla ja hyvillä sekä ruoka- että\njuoma-aineilla. Matti Rosen oli nahkuri. Hänellä oli paljon\ntoimittamista ja tässä hyvässä kaupungissa oli hän sangen tärkeä ja\narvokas henkilö, sillä ensiksikin herramme oli lahjoittanut hänelle\nkaksi kaunista tyttöä kasvatettavaksi ja suojeltavaksi, sitte oli\nhänellä hyvin täytetty raha-arkku varjeltavana ja viimeiseksi\nsuuremmoinen liikkeensä hoidettavana; vaimonsa oli hän jo useita\nvuosia sitte tarkoin kätkenyt maan poveen.\n\n\"Sinä ai'ot lähteä, veli Eerikki, mutta ensin lasi lämmintä\npunssia, sillä kevät-ilta on kylmä ja vaikka meillä on Huhtikuun\n22 päivä, niin kukkuu käkönen vielä lehdettömällä oksalla\", lausui\nnahkurivanhus ystävällensä Krokille. \"Istu alas ja vastaa suoraan\nminulle ja näille muille ystävillemme, mikä sinua vaivaa tänä iltana.\nOlet istunut tuolillasi niin rauhatoina, kuin olisit ollut tulisella\nvaskella.\"\n\nVaskiseppä katsoi ensin ovelle, jossa hänen hattunsa, turkkinsa ja\nkeppinsä riippuivat, ja sitte tuohon lämpimään, kullankeltaseen,\ntuoksuvaan punssiin. Hän oli ihminen ja huoahtaen vaipui hän\nuudelleen tuolille.\n\n\"Sinä huokaat! Mitä se merkitsee?\" kysyi Kalksten, yksi pöydässä\nolevista ystävistä.\n\n\"Minulla on suru\", vastasi Krok lyhyesti, kilisti lasia ystävänsä\nRosénin kanssa ja näytti kuin tahtoisi hän unhottaa surunsa lasin\npohjaan.\n\nYstävät vaalenivat. Sana suru, lausuttuna kamalalla äänellä, ei soi\nhyvin -- ystävän korvassa. Syytä siihen ei tarvita ilmoittaa.\n\n\"Eikö liikkeesi menesty?\" kysyi Båtman, toinen pöydässä olevista\nUkkoloista, jonka toimena oli kulettaa jaalaa mantereen ja saaren\nvälillä. Båtmannia kutsuttiin uudeksi Eerikki Ilmahatuksi, sillä\nhänellä oli aina hyvä tuuli, kulkiessansa meren ylitse.\n\n\"Liike on hyvä ja vaski menee kaupaksi kuin voi taloudessa\", vastasi\nKrokin Eerikki, \"mutta minulla on tytär...\"\n\n\"Ja vaimo\", keskeytti iloinen, Törn-niminen kauppias. \"Nyt ymmärrän,\nmitä tarkoitat. Akkasi...\"\n\n\"Narisee ja jankuttaa, tahdoit kaiketi sanoa, mutta se, joka\nikänsä on takonut vaskea, ei pelkää naisten melua\", vastasi Krok\npäättävästi. \"Ei, Törn! suruni koskevat silmäterääni Annaa! Hän\non kaunis, hän on viehättävä ja saa periä joka äyrin jälkeeni.\nTuo kaikki on päivän selvää, mutta ett'en tahdo antaa häntä\nManfred Skrifvarille millään ehdolla, se ei ole selvää. Hän on\nyhtä köyhä kuin tuolla kirkkomme raunioilla olevat rotat, hän on\nkäärmeensilmänen konna ja vielä päälliseksi puhuu hänen kielensä\nsanoja, jotka ovat imelämpiä kuin tämä punssi. Minä vihaan miestä.\"\n\n\"Mutta luultavasti ei tee tyttäresi eikä vaimosikaan sitä?\" lausui\nRosén nauraen. \"Manfred Skrifvarin sanat ovat suloinen haju sinun\nmolemmille naisillesi. Hän on nuori, pulskea mies ja on kirjoittajana\neli sihteerinä meidän kunnollisella maaherrallamme, herra evesti\nKlintillä. Niin, niin kyllähän sinulla on surusi, sen ymmärrän. Mutta\nmiksi ai'oit nyt kotiasi ja erota meistä?\"\n\n\"Vahtiakseni sitä käärmettä, ett'ei se pääsisi huoneeseni eli\nluikertaisi puhelemaan Annan kanssa\", vastasi isä. \"Nyt iltasella\ntänne tullessani tapasin hänen kiertelemässä meidän lähistössämme.\nMinä käskin hänen menemään hiiteen ja varomaan itseänsä, sillä\nminulla on nyrkki, joka on 30 vuotta käytellyt vasaraa, ja se voisi\nmahdollisesti musertaa hänen pääkallonsa. Minä olen hyvin kiivas ja\nperki äkäinen, silloinkuin tarvitaan.\"\n\n\"No, mitä vastasi hän?\"\n\n\"Ensin nauroi hän vaan ja sanoi sitte, --\" Krok kumartui pöydän\nyli ja kuiskasi: \"varokaa, kummi, tytärtänne _venäläisiltä_, sanoi\nhän. Tänään sai maaherra ilmoituksen, että 2,000 moskovalaista on\namiraali Bodiscon johdolla noussut maalle Grättlingbon pitäjässä\nja venäläiset ovat seitsemän kertaa pahemmat kosijat kuin Manfred\nSkrifvari. Pitäkää uutinen salassa, sanoi hän, muuten voi teille\nkäydä pahoin. -- Sinä valehtelet, mokoma kynä-sotilas, sanoin minä.\nMutta ajatelkaa, ukkoset, jos hän puhui totta. Oh, se oli vaan hänen\nhalpamaista ilkeyttänsä ja pahaa kieltänsä. Mutta kumminkin olen\naprikoinut hänen sanojansa, enkä ole saanut rauhaa. Minun täytyy\nmennä kotiani katsomaan, mitenkä siellä on naisteni laita. Mutta\nälkää puhuko mitään siitä, mitä olette saaneet tietää, sillä jos\nhän puhui totta, niin on selvää, ett'ei kaupungin hallitus tahdo\nsäikäyttää asujamia. Jumalan rauha! minun täytyy kotiani, sillä\nmuutoin tulen hulluksi.\"\n\nTällä kertaa vaskiseppä toteutti sanansa. Hän nousi nopeasti\ntuolilta, puki turkin päällensä, otti keppinsä ja hattunsa, huusi\nhyvää yötä ystävillensä ja kiiti ovesta ulos.\n\nPöytään jääneet katselivat ällistyneinä toisiinsa.\n\n\"Krok on tullut hupsuksi\", lausui Rosén, \"se on aivan varmaa.\nManfred Skrifvari on iloinen luikari ja on päättänyt huviksensa\nlaskea leikkiä Krokin kanssa. Sepä olisi hulluhuonelainen yritys,\njos venäläiset tulisivat Gotlantiin. Onhan meillä sekä oma\nettä liittolaisemme englantilaisen, laivasto Itämeressä ja jos\nmoskovalaiset tulisivat tänne, niin joutuisivat he pian vangiksi\nkuin rotat satimeen. Siitä tulisi oikea niin kutsuttu ranskalainen\nvisiitti [vierailu], ha, ha, ha.\"\n\n\"Eikä Visbyn nykyiset rikkaudet houkuttele heitä tänne, kuten\nmuinoin Tanskan Waldemari III:tta\", lausui Kalksten. \"Pyhän\nKlemensin kultaista hanhea 24 poikansa kanssa ei ole enää, eikä se\nsiis kaakotuksellansa ja hohtavilla siivillänsä viekottele tänne\nsaaliinhimoisia vihollisia. Saamme kyllä olla rauhassa. Maaherran\nkirjuri on tällä kertaa kielitellyt turhaan.\"\n\n\"Samaa luulen minäkin\", jatkoi Båtman, \"mutta jos ei meillä olekkaan\nrikkauksia, niin on 'Itämeren silmän' omistaminen kuitenkin\nhyvin tärkeä viholliselle. Jos Gotlannin anastaminen onnistuisi\nvenäläisille, niin kernaasti asettuisivat he tänne, tekisivät\nsaarestamme hyökkäyksiä isänmaahamme ja silloin olisi Ruotsin kohtalo\npian ratkaistu. Mutta, kuten sanottu, siinä suhteessa ei meillä ole\npelkäämistä, niinkau'an kuin laivastomme vielä on omamme.\"\n\nSill'aikaa kuin nämä viisaat ukot näin keskustelivat vaskisepän\nheille kuiskaamasta, tärkeästä uutisesta, kiiruhti tämä nopein\naskelin kotiansa. Taivas oli pilvetön ja täysikuu valaisi säteillänsä\nhiljaisuudessa lepäävää kaupunkia. Ehdittyänsä Pyhän Katariinan\nraunioille seisahtui hän äkkiä. Arasti ja tutkivasti katseli hän\nnoita korkeita muureja, avoimia ikkunoita ja murtuneita holveja.\nEhkä tuo nauttimansa virvoitus oli tehnyt mestarimme tavallisuutta\nrunollisemmaksi ja tunteellisemmaksi. Täysikuun valaisemana on\nP. Katariinan raunio sellainen näkymö, että se voi vaikuttaa\nyksinkertaisemmankin tunteihin. Kuu loisti suoraan kuorin ikkunasta\nja valaisi hopeisilla säteillään avoimia holveja. Veitikkamaiset kuun\nsäteet, jotka aina ovat leikillisiä, muodostivat muurien ja pilarien\nympärille salamuotoisia ja haaveellisia varjoja; tämä näkymö voi\ntehdä katsojan sekä haaveelliseksi että synkkämieliseksi.\n\n\"Sieluni panen pantiksi siitä, että itse piru ilveilee noilla\nraunioilla\", mumisi Krok itseksensä ja hänen äänestänsä huomasi,\nett'ei hänen miehuutensa ollut vahvinta laatua. \"Minä näin selvään\nvarjoja, jotka hiipivät pitkin tämän puolista muuria ja kuvastuivat\nsiihen. Voi, Jesuksen nimessä, jos se on totta, mitä minulle\nkerrottiin, että näissä vanhoissa kirkkoraunioissa kummittelee!\nNäkemilläni varjoilla oli pitkät, mustat kaaput. Mitä, jos P.\nKatariinan muinoiset Fransiskaani-isät kävellä hipsuttavat täällä.\nHitto vieköön menenkin veli Nybergin puutarhan kautta, niin pääsen\npikemmin kotia.\"\n\nSanottu ja tehty! Krok kääntyi vasemmalle, meni puutarhaa kohti ja\nsitte itse laitokseen. Puut olivat vielä kylmän kevään tähden paljaat\nja lehdettömät. Kuun säteet olivat piilosilla puiden välissä ja nyt\noli mestarimme jo rauhoittunut, sillä hän oli aivan lähellä kotiansa.\nMutta pian seisahtui hän uudelleen.\n\nP. Katariinan raunioiden sijasta kuvautui hänen eteensä arvokas P.\nNikolaus ja, mikä vielä pahempi, samat mustat varjot, jotka hän\noli nähnyt Fransiskaanein muinaisessa asunnossa, näkyivät hänelle\nedessänsä olevasta Dominikanien eli Mustienveljesten muinaisesta\ntemppelistä. Mestari Krok pyyhki silmiänsä, hieroi niitä suurilla\nkäsillänsä, mutta ei sekään auttanut, sillä varjot eivät kadonneet,\nvaan liikkuivat edestakaisin kirkkailla, kuun valaisemilla muureilla.\nMestari Krok seisoi korkean puun takana ja vaan tuijotti tuohon\nvarjopeliin, joka oli hänen edessänsä.\n\nArvokkaana loikoivat nuo uhkeat rauniot, jotka suurenmoisina\nmuurineen, holvineen, patsaineen ja pilarineen vielä rappeutuneinakin\ntodistivat, mitä hansakaupunki loistoaikanansa oli synnyttänyt\nniinhyvin hengen viljelemisen kuin rakennustaidonkin alalla, sillä\nsiihen aikaan oli Visbyssä 16 kirkkoa, linnan kirkkoa lukuun\nottamatta; näistä vielä seitsemän rauniot, pahemmin tahi paremmin\nsäilyneinä, kehoittavat siellä kävijää seisahtumaan ja tarkastelemaan\nnäitä mahtavuuden ajan muistoja. Pyhä Nikolaus sekä korkeutensa että\npituutensa kuin myös ulkonaisten ja sisäpuolisten koristuksiensa\ntähden oli varmaan arvokkain ja kallein kaupungin kirkoista. Siinä\nilmaantuu harvinainen sekoitus pyöreämäisestä ja kärkimäisestä\nrakennustavasta. Jälellä on enää vaan kehä, eli neliskulmainen\npitkä rakennus, joka kahdella pilaririvillä on jaettu kahteen\nalukseen ja melkein neliönmuotoinen kuori kolmella alttariseinällä.\nKuorirakennus on kärkimäisen rakennustavan loistoajoista.\nEteläisellä seinällä vastapäätä alttarin paikkaa on komero ja siinä\nistunpenkki, itäpuolella sitä ikkuna ja siinä keskuskehän ympärillä\nkaksinkertainen ruusu, joista sisimäisessä on neljä ja ulkomaisessa\nkahdeksan lehteä, tehdyt hienosta Gotlannin marmorista ja muodostetut\nkolmestatoista yhteenliitetystä palaisesta.\n\n\"Minä palaan takaisin ja menen veli Nybergin luokse saadakseni\nkuulla hänen mielipidettänsä asiasta\", lausui mestari Krok hiljaa\nitseksensä. \"Täällä on joko eläviä eli kuolleita aivankuin huuhkaimia\nrämeikössä. Jotain erinomaista täällä tapahtuu, se on varma.\"\n\nHän aikoi kääntyä ja mennä Nybergin luokse, joka asui puutarhan\nportin viereisessä huoneessa, mutta ei voinut liikkua paikaltansa.\nHänen takanansa ja sivullansa näkyi uusia varjoja itse\npuutarhassakin. Ukko Krok yhtaikaa värisi ja hikoili.\n\n\"Hitto vieköön\", mumisi hän. \"Lybeckin punssi oli väkevää ja minä\njoin sitä liika paljon. Olenhan aivan kokonaan pyörröspäinen. Ehkä\nmenen tuonne raunioille siksi, kunnes selvenen, sillä jos tällaisena\ntulen kotia ja akkani saa nähdä minut, niin...; minä tunnen hyvin\nAgnetan.\"\n\nHän nosti turkin kauluksen korvillensa ja alkoi hiipiä raunioille\npäin. Hän oli vakuutettu, että hänen päänsä oli sekaisin liiasta\nnauttimisesta ja että nuo nä'öt olivat punssihöyryn vaikuttamia.\nHän meni raunioille ja astui kuoria kohti. Kun oli saanut selville,\nmikä häntä vaivasi, niin samalla kaikki pelkokin hävisi. Hän\nkatsoi eteläiselle seinälle ja huomasi tuon ennen mainitun komeron\nistunpenkin kanssa. Vaskisepälle juohtui mieleen jotakin.\n\n\"Hm! mieleni tekee istumaan ja levähtämään hetkisen tuossa\nkomerossa\", mumisi hän. \"Liijemmästä punssin juonnista saa\nkaikenmoisia hulluja ajatuksia. Tuossa komerossa on varmaan muinoin\njoku pyhimys istunut, ehkä ukko Nikolaus itse eli tuo viisas priori\nPetrus de Dacia, josta tyttäreni Anna on minulle usein lukenut; hän\noli priorina Visbyn luostarissa vuonna ... jopa kai! vuosiluvut eivät\nkoskaan ole olleet vahva puoleni. Olinpa oikein viisas kuin en tässä\ntilassa mennyt kotia Agnetan luokse.\"\n\nMitä hän ajatteli sen hän tekikin. Suurella vaivalla ryömi hän ylös\nkomeroon, istui penkille, otti kirkas-nuppisen keppinsä käteensä\nja antoi sen sauvan tavalla levätä polvillansa. Sitte huokasi hän\ntyytyväisyydestä, nojasi päänsä seinää vastaan ja ummisti vähän\nsilmiänsä. Mutta nukkua hän ei saanut. Mestari Krokin huokaukseen\nvastattiin hänen suureksi kauhuksensa ei ainoastaan yksi vaan\n_kaksi_ kertaa perättäin. Tuo huokaus kuului häntä vastakkaiselta,\npohjoiselta seinältä. Hänen silmänsä tuijottivat sinnepäin ja\nkatso, siellä oli samallainen komero istunpenkin kanssa ja -- oi\ntaivas! penkillä istui samoin puettu ukko kuin liankin pitäen myös\nkiiltävä-nuppista sauvaa, keppiä oikeassa kädessään. Hän koetti lukea\n\"isä meitää\", mutta säikäyksissään alkoikin hän ruoka rukouksen. Mitä\nhänellä oli raunioilla tekemistä ja miksi meni hän, vanha puplikaani\nja syntinen istumaan sille paikalle, joka ennen oli ollut pyhimpien\npyhimysten paikkana. Sehän oli häneltä suurinta pilkkaa! Hänen\nedessänsä oli varmaan itse P. Nikolaus korkeassa persoonassaan. Hän\naikoi paeta, mutta jalat eivät totelleet. Kun hän nousi ylös, teki\nhänen vastassansa oleva mies samoin, kun hän nosti keppiänsä, teki\nnäkemänsä kuva samalla tapaa. Varjo eli aave matki hänen pienemmätkin\nliikkeensä. Tällä hetkellä olisi tuo vihattu Manfred Skrifvarikin\nollut hänelle tervetullut lohdutus ja auttaja. Mutta hänen piti\nkuulla ja nähdä sitä, mikä oli seitsemän kertaa pahempaa. Kuu oli\nkulkenut matkaansa ja kuori vähitellen muuttunut puolipimeäksi, kun\nsitä vastaan sen hopeasäteet valaisivat raunioiden alapuolta, sen\npilari-riviä, holveja ja patsaita. Askeleet ja kuiskaukset, jotka\nkuuluivat alhaalta, vetivät porvarimme huomion kummituksesta. Mitä\nnäki hän siellä? Hän näki aivan samat, mustat varjot, jotka oli\nnähnyt hiipivän Pyhän Katariinan muureilla ja sittemmin P. Nikolain\nluona ja puutarhassa, mutta tällä kertaa ne puhelivat, kävelivät\nkirkossa ristin rastin ja olivat puetut pitkiin viittoihin ja\nkaappuihin. Hirmuisempaa ei hän koskaan ollut voinut ajatellakaan.\nHänen päätänsä kivisti, kulmia pakoitti ja otsaansa poltti. Hänellä\noli semmoinen pohmelo, että luuli tulevansa hulluksi. Etäällä oleva\ntornikello löi kaksitoista. Se oli juuri kummitusten aika.\n\n\"Herra, minun Jumalani, auta minua!\" äännähti mestari Eerikki Krok\nkuolon tuskissa.\n\n\"Vaiti!\" käski häntä vastaisessa komerossa oleva mies.\n\n\"Minä vaikenen, rakas isä Nikolaus, mutta...\"\n\n\"Vaiti!\" kuului taas aaveen ääni. \"Vaiti! eli otan sinut mukaani\nhautaan.\"\n\nKauheata, hirveätä! Mestari Eerikki pisti keppinsä messinki-nuppulan\nsuuhunsa ja puri sitä kaikin voimin voidaksensa vai'eta.\n\nVarjot vähitellen tulivat kuoriin päin ja puhelivat keskenänsä.\nKrok katsoa tuijotti, miten ne työnsivät kuoriin viittä- eli\nkuuttakymmentä tynnöriä. Kun olivat saaneet ne sinne, niin muutamat\nnoista pirullisista kummituksista mursivat suuria hautakiviä, jotka\nolivat asetetut kirkkoon muinoin haudattujen haudoille. Tämän tehtyä\nhinasivat he tynnörit noihin tyhjiin hautoihin ja asettivat kivet\npaikoilleen, jonka jälkeen varjot, vielä jonkun aikaa käveltyään,\nhiipivillä askelilla menivät matkoihinsa. Rauniot olivat taas tyhjät.\nKrok huokasi vapaasti. Kuu valaisi taas eräästä kuorin ikkunasta.\nVitkallisesti katsoi säikähtynyt porvarimme vastakkaiselle seinälle.\nHuu kumminkin! P. Nikolaus istui siellä vielä.\n\nPyhimys alkoi taas puhua, mutta tällä kertaa ei kuiskaamalla, vaan\nkovalla, äkäisellä äänellä.\n\n\"Sinun omallatunnollasi, Eerikki Krok, on monta syntiä\", lausui\nmestarin vastakkainen mies. \"Sinulla muun muassa on hyvä vaimo, kelpo\nja rakastettava tyttö, jotka uhraavat itsensä sinun kodilliseksi\nhauskuudeksesi, onneksesi ja suloisuudeksesi. Kuinka kohtelet sinä\nheitä? Niin, sinä olet kova, itsevaltias ja paha heille. Sill'aikaa,\nkuin sinä iloitset ja ryypiskelet ystäviesi kanssa kapakassa,\ntyöskentelevät he kotona. Sinä olet raakalainen, jota heti taivaan\nrangaistus kohtaa, sillä sinulla ei taida olla aikomuskaan parantaa\nitseäsi ja muuttua toisellaiseksi?\"\n\n\"Kyllä, pyhä isä, se on minun aikomukseni\", änkytti Eerikki Krok\nkokonaan muserrettuna. \"Teillehän ei ole mikään salaista ja silloin\ntiedätte hyvin, ettei vaimoni Agnetta ole suinkaan jumalinen nainen.\nHänellä on talossamme paljon suurempi valta kuin minulla, ja jos en\nolisi pelännyt hirveätä läksytystä häneltä, niin en nyt istuisi tässä\naivan säikähtyneenä ja pelonalaisena. Tytärtäni Annaa rakastan niin\nsuuresti kuin isä ainoata lastansa voi rakastaa ja vieläkin enemmän,\nmutta meillä on vaan _yksi_ ainoa asia, josta emme voi sopia ja joka\nantaa aihetta riitaisuuksiin ja kaikkiin murinoihin hänen, vaimoni ja\nminun välillä.\"\n\n\"Minä tiedän, mitä sillä tarkoitat\", vastasi ääni. \"Sinun tyttäresi\nrakastaa nuorta, kunniallista ja ahkeraa miestä. Hän rakastaa\nmyös tytärtäsi ja molemmat voivat ja tahtovat luoda tyttärellesi\nonnellisuuden ja autuuden. Oivallinen vaimosi, joka on huomannut sen,\non antanut myönnytyksensä heidän liittoonsa, mutta sinä, ainoastaan\nsinä väkivallalla ja mahtisanallasi tahdot estää sitä, luullen\nvoivasi karkoittaa rakkauden heidän sydämistään, ja lisäksi vielä\nkohtelet sinä kovilla sanoilla, uhkauksilla ja huonolla käytökselläsi\nsitä nuorta miestä. Sinä olet suuri veitikka Eerikki Krok, ja\nsentähden, että sinä vainoat tuota nuorta paria, on tämä kaikki\ntapahtunut sinulle tänä yönä. Manfred Skrifvari on...\"\n\n\"Hirtettävä lurjus...\" keskeytti mestari, joka P. Nikolain varjonkaan\ntähden ei voinut pidättää vihaansa ja vastenmielisyyttänsä maaherran\nkirjuriin.\n\n\"Mitä, mitä rohkenet sinä sanoa henkilöstä, joka on suosittu ja\nrakastettu itse henkimaailmassakin\", keskeytti hänet vihaisella\näänellä komerossa istuva mies. \"Oi, miten helposti minä voisin\nmusertaa ja lopettaa sinut, jos vaan tahtoisin! Mutta kuule! Vanno\npyhästi, että tahdot täyttää mitä sinulle käsken ja, jos sen\nteet, niin ilmoitan sinulle suuren salaisuuden, joka tekee sinun\narvokkaammaksi porvariksi Visbyssä, niin, paljon arvokkaammaksi kuin\nnaapurisi Matti Rosénin, jota sinä lakkaamatta kadehdit, ja lisäksi\nsaat minusta sellaisen ystävän, joka kaikin tavoin auttaa sinua\nperheelliseen suloisuuteen ja onneen. Jos et vanno, mitä sinulle\nehdoitan, niin, kaikkien taivaan valtojen nimessä, tulet katkerasti\ntekoasi katumaan. Sinua kurjempaa miestä ei pidä maailmassa löytymän.\"\n\nTuo oli mietittävää. Salaisuus, joka tekisi hänen arvokkaammaksi kuin\ntuon rikkaan oltermanni [ammatinvanhin] Rosénin. Salaisuus, jonka\nkautta hän saavuttaisi kodillisen rauhan Agnetan tuskittelemisen ja\nkiukuttelemisen sijaan. Huoletta saisi hän mennä rakkaiden ystäviensä\nluo \"Lybeckiin\" ja tulla sieltä rauhassa kotiansa. Isä Nikolaus oli\nkiusaaja, joka kuvasi hänelle niin viehättäviä utukuvia, että mestari\nKrok värisi ilosta.\n\n\"No mitäs tuumit? Vannotko eli etkö?\" kysyi varjo.\n\n\"Minä vannon ijäisen autuuteni kautta, että, jos teidän tahtonne\nvoidaan ihmisvoimalla täyttää, niin minä rehellisesti sen täytän,\"\nlausui Krok korkealla äänellä.\n\n\"Amen! Jumala ja minä olemme kuulleet valasi ja onnetoin olet sinä,\njos sen rikot. Siis kuule nyt tarkoin! Sinä annat heti kuuluttaa\navioliittoon tyttäresi ja kelpo Manfred Skrifvarin, he...\"\n\n\"Jos olisin aavistanut, että te tahdotte tuolla pettää minua, niin\nolisitte komerossanne saaneet istua tuomiopäivään asti, vaikkapa\nminäkin olisin ollut pakoitettu teille seuraa tekemään\", keskeytti\nmestari perki suuttuneena. \"Te ette ole mikään rehellinen pyhimys,\nisä Nikolaus, sen sanon teille, vaikk'ette koskaan leppyisi.\"\n\n\"Vaiti ja älä keskeytä minua\", vastasi ääni. \"Nyt tahdon uskoa\nteille sen suuren salaisuuden, joka on kohottava teidät arvoon ja\nonneen. Siis tietäkää, että venäläiset, meidän vihollisemme, ovat\n2,000 miehen suuruisina nousseet amiraali Bodiscon johdolla maalle\nGrättlingbon pitäjässä Gotlannissa...\"\n\n\"Voi minua miesraukkaa, sen tiesin jo entuudestaan, mutta luulin, että\nsen kertoja valhetteli\", keskeytti mestari Krok huokaillen.\n\n\"Se on aivan tosi; mutta sinä et tiedä, että vihollinen tänä yönä\non tunkeutunut itse Visbyhyn ja asettunut osiksi ulkopuolelle ja\nosiksi sisäpuolelle kaupunkia. Ne varjot, joita olet nähnyt hiipivän\nniinhyvin puutarhassa täällä kuin myös P. Katariinan kirkkoraunioiden\nympäristöllä, ovat venäläisiä upseereja ja sotamiehiä. Ne ovat tänne\nhaudanneet ruutitynnöriä, joilla tarvittaessa voivat koko kaupungin\nräjäyttää ilmaan. Mutta älä vaikeroi, vaan ole rauhallinen. P.\nNikolaus, saarenne suojeluspatroona, taivaastansa valvoo teidän\nylitsenne ja sentähden olen laskeutunut tänne hävittämään heidän\npahan aikomuksensa.\"\n\nKrok kuunteli tarkasti. Punssihöyryt olivat vähitellen hälvenneet\nhänen päästänsä ja hän oli saanut takaisin entisen tyyneytensä,\nkoonnut aatoksensa ja oli nyt miehuullisempi kuin vähän ennen,\njolloin hänen järkensä oli kokonaan sekaisin. Näkemänsä varjot siis\neivät olleetkaan _kummituksia_ eikä haudoista nousseita aaveita. Ne\nolivat pelkkiä ihmisiä lihasta ja verestä, vielä päälle päätteeksi\nvihollisia. Hän oli näytellyt katalinta ja kurjinta osaa, mitä\najatella voi. Hän tunsi itsensä kerrassaan raivoisaksi.\n\n\"Vai ei varjoja!\" huudahti hän. \"Sitte, hitto vieköön, et sinäkään\nole mikään varjo etkä aave, vaan ihminen, samoin luotu kuin minäkin,\nsemmoista ei Eerikki Krok pelkää. Tule alas ja paikalla, niin että\nsaan tietää ken olet, joka minusta olet tehnyt tätä ilkeätä ivaa.\nAlas P. Nikolaus eli muuten saat tekemistä Pyhän Eerikin kanssa.\"\n\nVaskiseppä lensi yhdellä hyppäyksellä alas kuorin lattialle keppi\nkohotettuna oikeassa kädessään ja saman teki vastakkainen mieskin.\nJoka puoliyön aikana kuun valaisemassa kuorissa olisi nähnyt nuo\nolennot, olisi varmaan kauhulla paennut sieltä, luullen niiden olevan\nraivoavia henkiä toisesta maailmasta.\n\n\"Ken olet? puhu!\" käski Krok, \"sillä nyt olen vihainen ja mieleni\ntekee tapella.\"\n\nP. Nikolaus irroitti suuren turkin kauluksen päästänsä. Mestari\nKrok huudahti ja hypähti neljä askelta taaksepäin. Hänen edessänsä\noli hymyilevä ja kaunis nuorukaisen naama, mutta tämä naama oli\nhänen tyttärensä kosijan, eikä siis kenenkään muun kuin -- _Manfred\nSkrifvarin_; tämä oli kaikista pahoista pahin, minkä hän voi tehdä.\nManfred Skrifvarille oli hän näyttäytynyt kurjimpana pelkurina, häntä\noli hän vaikeroivalla äänellä nimittänyt P. Nikolaukseksi ja vannonut\nhänelle antavansa tyttärensä.\n\nKrok karjui raivoissaan ja tahtoi rynnätä nuoren miehen päälle,\nluultavasti aikoen kuristaa hänet ja sitte piiloittaa rikoksensa\nsamoin kuin venäläiset ruutitynnörinsä, mutta pistoolin suu oli\nosoitettu hänen otsaansa vastaan ja se ehkäisi hänet.\n\n\"Noin lapsellinen te, kummiseni, olette ja viitsitte suuttua\nturhasta\", lausui nuori mies hyvin tyynesti. \"Hillitkää tunteenne ja\nkuunnelkaa loppuun, mitä P. Nikolauksella on teille sanomista. Sitte\nvoitte raivota miten hyvänsä, sillä minä ai'on jättää teidän heti\npaikalla ja sitte kertoa teidän ystävillenne, miten hauskaa meillä on\ntänä yönä ollut yhdessä.\"\n\n\"Puhu!\" huudahti Krok, joka huomasi olevansa kokonaan Manfredin\nvallassa ja siis olevan viisaammin saada hänet ystäväksi kuin\nvihamieheksi, sillä hänen liukas kielensä saattaisi, jos tahtoisi,\ntehdä Krokin naurettavaksi koko kaupungissa.\n\n\"Sitte kerron teille, että kun olin kävelemässä ympäri kaupunkia,\nnäin kuutamossa samoja hiipiviä varjoja kuin tekin ja aavistain,\nettä jotakin pahaa oli tekeillä, vainuin varovasti niitä ja\nkummakseni huomasinkin heti, että ne olivat venäläisiä vihollisiamme.\nMitä heillä oli tekeillä, olen jo kertonut teille, mutta kahden\nupseerin saksankielisestä kuuntelemastani keskustelusta sain\ntietää, että niitä kanuunia, jotka he ovat asettaneet entiseen\nCarlstenin linnoitukseen, on ainoastaan kahdeksan kappaletta ja\nnekin vaan _puukanuunia_ [aivan historiallista] ja että he tulivat\nGotlantiin ainoastaan muonalaivalla ilman ainoatakaan sotalaivaa;\ntämä päätöin teko on tehty ainoastaan siinä toivossa, että 9,000\nmiehen suuruisen ranskalaisen sotajoukon sopimuksen mukaan olisi jo\npitänyt saapua tänne; heillä näkyi olevan suuri pelko, että Ruotsin\nsotalaivasto saisi tiedon heidän tulemisestansa saareen, sillä se\npian lopettaisi heidän valloituspuuhansa ja vangitsisi jok'ainoan\nheistä. Tämän kaiken olen vakoillut ja pyydän teitä jakamaan voiton\nsalaisuudestani. Menemme heti paikalla kuvernööri Klintin luokse,\nkerromme hänelle mitä tiedämme ja te saatte sanoa minua konnaksi, jos\nemme molemmat saa runsasta palkintoa ja arvokasta asemaa.\"\n\nKrok ei miettinyt kau'emmin, sillä hän selvään huomasi, että hän,\njos vaikka vieläkin vastustaisi Manfred Skrifvarin kosimista hänen\ntytärtänsä Annaa, lopuksi kumminkin joutuisi tappiolle ja tulisi\nvielä lisäksi niiden naurettavaksi, jotka pian saisivat tiedon hänen\nkäytöksestänsä tänä katalana kummitus-iltana. Sentähden ojensi hän\nkätensä kirjurille, joka siihen sydämellisesti tarttui.\n\n\"Olkoon menneeksi sitte, tulkaamme ystäviksi ja liittolaisiksi ja\nunhottakaamme entiset välillämme olleet vihat\", sanoi hän. \"Minä\nannan teille tyttäreni, mutta muistakaa, että se olisi teille\nvähemmin suotuisaa, jos te, kertomallanne tämän yön tapauksista\nvälillämme, saisitte apen, jolle kaikki, sekä suuret että pienet\nnauraisivat. Sentähden on parasta että vaikenette.\"\n\n\"Olkaa huoletta, ei sanaakaan tule huuliltani, siitä saatte olla\nvakuutettu. Ja nyt mennään pian kuvernöörin luokse kertomaan hänelle\nmitä olemme nähneet ja kuulleet.\"\n\nKello oli kaksi aamulla, kun nuo ennen niin katkerat viholliset,\nmutta nyt parhaat ystävät kiiruhtivat herättämään saaren korkeinta\njärjestysmiestä raskaasta unestansa.\n\n\"Jumalani, mitä sanotte\", huudahti Klint kokonaan ällistyneenä.\n\"Venäläiset täällä Gotlannissa! Sepä odottamatonta. Pitää heti\nhankkia laiva, joka vie tästä tiedon kuninkaalle. Se pitää saada\ntässä silmänräpäyksessä. Olette tehneet valtiolle sellaisen\npalveluksen, ett'ei se jää palkitsematta.\"\n\nLaiva saatiin onnellisesti heti hankituksi ja luotettava upseeri meni\nsanansaattajana ilmoittamaan kuninkaalle tätä ikävää sanomaa. Jos\nGotlanti joutuisi venäläisten valtaan, niin olisi Ruotsi sanomattoman\nsuuressa vaarassa. Ollen sodassa Wenäjän ja Tanskan kanssa, vihoin\nRanskan kanssa ei Ruotsilla ihmisen kannalta katsoen ollut mitään\ntoivoa pelastuksesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuninkaan saatua evesti Klintin ilmoituksen lähetettiin heti käsky\njohtavalle amiraalille Karlskroonaan, että hän lähettäisi jonkun\nilmoittamaan ulompana olevaan laivastoon, jossa oli johtajana parooni\nCederström, että hänen täytyi heti mennä Gotlantiin ja valloittaa\nsaari takaisin venäläisiltä. Ensin piti laivaston kuitenkin mennä\nKarlskroonaan sieltä ottamaan mukaansa tarpeellinen sotajoukko ja\nkenttätykistö. Rekatti _Bellonan_ kapteeni Gaubineau sai käskyn\nheti mennä Karlskroonasta amiraali Cederströmille ilmoittamaan\nedellämainittua tärkeätä määräystä. Myötä tuuleen ja täysillä\npurjeilla laski rekatti Tanskan saaria kohti, sillä niillä seuduin\narveltiin laivaston oleskelevan.\n\nKapteeni Gaubineau, noin 50 vuoden vanha mies, oli kahdeksankymmenen\nkahdeksan ja yhdeksänkymmenen vuosien sodassa erittäin hyvin\nkunnostanut itsensä ja silloin myös pikaisesti kohonnut arvossa.\nKauppalaivassa ollessansa oli hän purjehtinut ympäri maailmaa ja\nkaiken kansaisten merimiesten joukossa. Hän oli hyvä-sydäminen,\nkuten tavallisesti sanotaan, mutta raaka ja sivistymätön tavoissaan,\nvalhetteli aivan rajattomasti ja keksi kummallisimpia meritaruja.\nVanhalla pursserilla, muonavarojen hoitajalla, nimeltä Hasselberg,\njoka oli kapteenia seurannut aina siitä asti, kuin hän sai oman\npäällikkyyden, oli muun muassa velvollisuutena törkeällä valalla\nvakuuttaa päämiehensä kertomuksen olevan päivän selvää totuutta.\nPursseri oli melkein aina kapteenin rinnalla, sillä hän tarvitsi\nalinomaa tämän todistuksia. Tuskin olivat Gaubineau ja hänen\napulaisensa, luutnantti Andersson, joka oli nuori mies hyvillä\npalvelus-lahjoilla, ehtineet laivan kannelle kuin pursseri jo näytti\npunaisen nenänsä patterin rappusilta ja liittyi heihin.\n\nGaubineau oli poikamies, ei sentähden että hän oli naisille\nvastenmielinen, vaan enemmän sentähden että naiset olivat\nvastenmieliset hänelle. Väärin olisikin ollut pyytää, että naiset\nolisivat rakastuneet hänen ulkomuotoonsa, sillä hän oli kroginenänen,\npaljaspää, lyhyillä väärillä säärillä ja muuten ruumiilla, jossa\nmaha ja rinta olivat yhtenä. Jos tähän vielä lisätään, että hänellä\noli pari vaaleanharmaata, iloisesti tirkistelevää silmää, suu yhtä\nleveä kuin hai-kalalla ja kasvot, joihin krogi ja meri-ilma olivat\nkuvanneet kaikki taivaankaaren värit, niin on annettava kauniimmalle\nsukupuolelle anteeksi, että he salleivat kapteenin yksin tallustella\nmaailman läpi. Hän oli köyhä kuin kirkonrotta, mutta itse kehui hän\nolevansa rikas kuin Croesus ja tämä kehuminen synnytti hänessä niin\nvilkkaan kuvitelman, ett'ei sen vertaista liene konsanaan ainoankaan\nmerimiehen aivoissa liikkunut.\n\nKuten jo sanoimme, oli luutnantti Andersson oivallinen apulainen.\nHyvän apulaisen ei pidä koskaan epäillä päämiestänsä, vaikka hänen\nkertomuksensa olisivatkin kokonaan uskomattomia. Hänellä kyllä\nsaa olla oma ajatuksensa niiden todellisuudesta, mutta ei hän saa\nkoskaan näyttää epäilemistänsä kasvojen liikkeellä sen enempää kuin\nsanoillakaan. Päämiehen lauseesta riippuu tavallisesti apulaisen\nkohoaminen korkeampiin arvo-asteihin. Tietäen sen, hillitsee hän\nvarovasti omatakeisuuttansa.\n\nKapteeni Gaubineaulla oli vieraina päivällispöydässänsä apulaisensa\nja muutamia muita upseereja. Siinä tarjottiin jokseenkin välttäviä\nruokia ja huonoja viinejä, mutta kapteenin kertomukset, joista yksi\noli toistansa uskomattomampi, olivat saaneet vieraat unhottamaan,\nettä kananpaisti enemmän maistoi pöllön kuin kananpaistilta ja\n\"manööverisoppa\" siirapilta kuin myös ett'ei madeira-viini ollut\nläheisessä sukulaisuudessakaan \"valtameren helmen\" mehun kanssa, vaan\njonkun Karlskronan ravintolanpitäjän valmistama. Tämän jalon nesteen\nelähyttämänä meni Gaubineau puolisen lopetettua apulaisinensa laivan\nkannelle, jossa toivoi saavansa juoda puhdasta, väärentämätöntä\nmeri-ilmaa.\n\n\"Mihinkä lopetinkaan?\" kysyi Gaubineau apulaiselta, ensin vastattuaan\nvahtiupseerin tervehdykseen.\n\n\"Te olitte tuon toisen loistavan Ruotsinsalmen tappelun perästä\neräässä vajoavassa tykkivenheessä joka oli vettä täynnä.\"\n\n\"Aivan oikein, luutnantti, minä olin sellaisessa asemassa, ett'ei se,\nhitto vieköön pystytukkani -- Gaubineaulla ei ollut hiuskarvaakaan\npääkallossansa --, ollut erittäin suotuisaa, varsinkin kuin meri\naaltoili korkeana ja kaikki venheet olivat hävinneet tappelussa.\nSilloin tein rohkean päätöksen. Kuin tuuli oli myötäinen, niin\nlevitin kaikki purjeet ja siten kiitäen kuin lentävä joutsen annoin\nlemmolle pyrkiä lähimäiseen satamaan, vaan ohjasin suoraan merelle\nja Sandhaminaa kohti. Tahdoin välttämättömästi tulla Tukholmaan ja\nkorjailla vähän siellä, sillä, ohimennen sanoen, minulla oli pieni\nrakkauden-seikkailu erään nuoren, rikkaan ja kauniin lesken kanssa\netelässä. Oh, luutnantti, Gaubineaulla on ollut _monta rakkauden\nseikkailua elämässään_.\"\n\nTuo lauselma oli niin naurettavaa, että vaikka apulaisella olisi\nollut amiraalin valtakirja kysymyksessä, niin olisi hänen täytynyt\nnauraa, vaikka hän sulasta kunnioituksesta samalla, nostaen kaksi\nsormea hatullensa, teki kunnianosoituksen.\n\n\"Te nauratte, ehkä epäilette -- Hasselberg! eikö seikkailuni lesken\nkanssa ole totta?\" huudahti Gaubineau pursserille, joka astui hänen\nrinnallansa.\n\n\"Kaikkien arkienkelien, niinhyvin suurten kuin pientenkin, kaikkien\nylös ja alaskäännettyjen miljoonien paholaisien nimessä on se totta!\nTotta, ijankaikkista totuutta, leski ei ollut vaan rakastunut, mutta\nhän oli aivan mieletön kapteeniin. Herra, minun luojani! miten rikas,\nsuloinen ja kaunis hän oli\", vannoi ja vakuutti pursseri.\n\n\"Kiitän teitä Hasselberg tästä yhtä kauniista kuin todenmukaisestakin\ntodistuksestanne\", lausui Gaubineau, joka melkein ällistyi pursserin\nkeveästä omastatunnosta, vaikka hänen täytyi itsekin myöntää, että\ntällä, kertaa oli tavallista vahvempi todistus tarpeesen.\n\n\"En vähintäkään epäile sanojanne, herra kapteeni\", vastasi apulainen.\n\"Meriupseerilla on aina hyvä menestys naisten luona ja nuorten\nleskien sydämmet ovat yhtä helposti liikutetut kuin meri.\"\n\n\"All right! [Aivan oikein] minä tulin onnellisesti tykkivenheellä\nTukholmaan\", jatkoi kapteeni. \"Emme voineet kulettaa mukanamme\nruokavaroja, sillä vettä oli kannen päällä. Mutta venhe oli aivan\ntavallisen kalasumpin kaltainen, niin että ruokatavarain kulettaminen\nolikin tarpeetointa. Me voimme kannen alta näet ottaa kaloja niin\npaljon kuin tahdoimme, sillä turskia, haukia ja ahvenia vähän väliä\nhyppi ruumasta kannelle. Venhe hinattiin teloille ja tarkastaessa sen\npohjaa ja sivuja huomattiin, että se oli vesikertaansa saanut yli\nviidenkymmenen kuulan.\"\n\n\"Ja voi kumminkin pysyä veden pinnalla? Kerrassaan kummitus, kapteeni\nGaubineau!\" huudahti apulainen.\n\n\"Joka kumminkin on aivan helposti selvitetty. Jokaiseen kuulanreikään\noli kiilautunut -- _merimiehenviitta_. Väestö näet oli tappelunaikana\nheittänyt viittansa sinne tänne kannelle ja kuin vesi virtasi\nkuulan reijistä sisään, syntyi siitä vähitellen sadottain pieniä\npyörtämiä ja virtoja, jotka ulkopuolia olevan suuren vedenpaljouden\nvetovoiman tähden vetopumpun tavalla vetivät viitat kuulanreikiin ja\npuristivat ne niihin aivankuin olisivat olleet talitulppia. Yhden\nniistä viitoista lähetin kuninkaallisen tiedeakatemian kokoelmiin\nsäilytettäväksi. Olitte laivalla varaston hoitajana, Hasselberg, ja\ntiedätte, että se on totta.\"\n\n\"Niin totta kuin minä tahdon autuaaksi, jok'ainoa sana on totta\",\nvakuutti pursseri uudelleen. \"Minulla on vielä tallella tilikirjani\nvuodelta 1790 ja siellä seisoo, että yksi viitta on varastosta\npäällikön käskystä lähetetty akademiaan. Niin, niin mutta, kyllä\nminäkin muistan sen matkan.\"\n\n\"Ja leski, kapteeni Gabineau -- miten hänen kävi?\" kysyi apulainen.\n\n\"Heti saatte tietää. Luutnantti Flygare\", tämä oli vahtiupseerille.\n\"Pankaamme ylimäinen kaitapurje oikealle, sillä tuuli on vähän\nmuuttunut ja meillä on kiire.\"\n\nMiehet kiipesivät mastoihin, kipparipilli kaikui, komantosanoja\nkuului ja käsketty purje oli jonkun minuutin kuluessa levitetty.\nRekatin nopeus eneni suuresti.\n\n\"Kysyitte, miten kävi tuon kauniin lesken kanssa\", jatkoi Gaubineau.\n\"Minun omallatunnollani on niin monta sievää seikkailua, että täytyy\nhieman miettiä. Niin hän...\"\n\n\"Kuoli, hän suri itsensä kuoliaaksi, sen minä hyvin muistan\",\nkeskeytti pursseri. \"Niin totta Jumala...\"\n\nKapteeni pani suuren kätensä pursserin hampaattoman suun eteen.\n\n\"Pursseri, älkää vannoko siitä, mikä ei ole totta\", lausui\nkapteeni. \"En tahdo, että vannotte asiasta, jota ette tiedä\ntapahtuneeksi eli niin olevan. Pursseri! olette hyvä mies, mutta\nteidän muistonne välistä pettää. Leski ei kuollut, vaan hän muutti\npois pääkaupungista, kuin huomasi, että minun hyväilemiseni alkoi\ntyventyä. Sydämeni oli aivan tyyni, sillä eräs pieni näpsäkkä\nkreivitär, näöltään yhtä viehättävän näköinen kuin rekatti Fröjan\nkeulakuva, ja yhtä monella maatilalla kuin sormet pienissä\nkäsissään, alkoi antaa merkkejä, että Gaubineau oli tervetullut\nhänen sivullensa. Hänellä oli hyvin uhkea keula-laita ja oli muuten\nrakennettu kokonaan uusimman relaksationimallin mukaan. Halloo! Mitä\nilmoittaa tähystäjä keulakokassa?\"\n\n\"Purjehtija suojan puolella\", ilmoitti vahtiupseeri.\n\n\"Ai, ai! tähystäkää tarkoin ja ottakaa vaarin mikä veijari se on.\nTanskalaisilla on meressä suuri kaapparilaivansa '_Cort Adeler_' ja\nkahakka sen kanssa olisi tervetullut asia. Minä kosin kreivitärtä\nja sain luonnollisesti -- myöntävän vastauksen heti paikalla.\nKirkonsääntöjen mukaan kuulutettiin meitä kolme kertaa perätysten ja\nmolemmat olimme valmisna kiipeämään avioliiton jumalan laskuköyttä\nylös ja yhdistämään kohtalomme koko elämän ajaksi, kuin minä\nmelkein kaduin, että olin antanut vangita itseni. Hän oli lii'aksi\nrakastunut, luutnantti, hän oli liiemmäksi kiihtynyt. Hän purjehti\naina yhtä uskollisesti minun vanassani, kuin piloottikala seuraa\nhaikalaa. Alinomaa sopersi hän: suloinen Gaubineau, rakas Gaubineau,\nihastuttava Gaubineau. Liika päivänpaiste ja liiat makeiset\nikävystyttävät ihmistä. Mutta eräänä kauniina päivänä, se oli\nluullakseni pari päivää ennen häitämme, sanoi hän:\n\n\"Jumalallinen Gaubineauni\", sanoi hän, \"minulla on pyyntö sinulle\",\nsanoi hän ja hänen pienet sormensa kujeellisesti leikittelivät minun\nposki-partani kanssa.\n\n\"Mitä käsket?\"\n\n\"En käske, vaan ainoastaan pyydän.\"\n\n\"Mitä sitte?\"\n\n\"Että sinä, minun rakas, pieni ukkoseni hylkäisit tuon hirveän\nmeren ja asettuisit rauhassa elämään Taivaslaaksoon, joka on yksi\ntiloistani. Ah, miten suloisesti eläisimme kukkien, ahkerain\nmehiläisten ja kullallekimaltelevien perhosien joukossa. Siteleisimme\nsiellä orvokki, kieloke ja älä-unhota minua kukkaisista seppeleitä.\nSiellä kuunteleisimme lintujen lauluja, puron lirinätä ja kyyhkysen\nhempeätä kuherrusta. Lupaa minulle se, rakas, armas Gaubineauni!\"\n\n\"Tuhat tulimaista! tulin oikein maakipeäksi. Minäkö, Gaubineau,\nyhtä paljon kala kuin ihminenkin, jättäisin sen elementin, jossa\nolen tottunut aina lapsuudesta saakka oleskelemaan. Gaubineauko\nkeräilisi kukkia ja seurusteleisi mehiläisten ja perhosten kanssa?\nMinäkö sitoisin seppeleitä, minä, joka en osaa eroittaa lyökkiä\nkielakkeesta, enkä naurista orvokista, ja jonka suloisin laulu on\ntuulen vinkuna ja myrskyn pauhaaminen taakeleissa ja touveissa,\nminunko pitäisi kuunnella lintujen ääniä; minä nousin tuoliltani,\nvedin kihlasormuksen sormestani ja panin sen pöydälle. Silloin näin\nkreivittären pyörtyvän, mutta annoin hänen loikoa siinä, otin hattuni\nja menin matkaani. Sitte kirjoitin tuomiokapituliin, sain laillisen\nvapautuksen kuulutuksestani ja sen jälkeen on Gaubineau karttanut\nitsensä rakastumasta muuten kuin -- leikillä.\"\n\nNyt oli jo purjehdittu tuon huomatun laivan luokse ja kaikkien\nlaivalla olevien iloksi havaittiin sen olevan tanskalaisen\nparkkilaivan, joka oli lastattuna viljalla ja ruokatavaroilla, jonka\ntähden rekatti piti sen hyvänä saaliinansa. Yksi alaupseeri ja\nmuutamia miehiä laivaväkeä lähetettiin viemään sitä Karlskroonaan.\n\nIltasella oli Gaubineau kutsuttu upseerien luokse teevedelle. Tuon\ntanskalaisen kauppalaivan saavuttaminen antoi aihetta kaikenmoisiin\nkeskusteluihin ja kapteeni oli räsymatoin historiain kertomisessa.\nTällä erää kertoi hän niistä rikkaista saaliista, joiden ottamisessa\nhän oli ollut osallisena, nauttiessansa kolmen vuoden virkavapautta\nja palvellessaan upseerina useissa laivoissa Englannin meriväestössä.\n\n\"Ranskalaisista ja hispanialaisista kauppalaivoista saimme parhaimmat\npalkinnot\", lausui kapteeni. \"Palkintorahat, jotka saimme rekatti\n_Garmelilla_ ollessamme, tekivät koko laivaväestön, päälliköstä\naina touvi-ukkoon asti, rikkaiksi miehiksi. Rekatin päällikkö Pekka\nFady oli omituinen sekä ihmisenä että merimiehenä. Kun hänellä ei\nollut tekemistä vihollisen kanssa, niin huvitteli hän itseänsä joko\nveisaamalla hovimestarinsa kanssa vanhoja englantilaisia virsiä\ntahi myös toimitti hän täkillä kukkotaisteluita, joidenka tähden\nhän aina kuljetti mukanansa kaksi kanahäkkiä, jotka olivat täytetyt\noikeilla tappeluhimoisilla kukkoloilla. Lähinnä vanhaa virsikirjaansa\nkunnioitti Fady enin esimiestänsä, englantilaista amiraali Duncania,\njonka johdolla hän oli ollut osallisena tuossa saarivallan kunnialle\nniin loistavassa taistelussa Camperduinin luona 1797, amiraali De\nWinterin johtamia hollantilaisia vastaan. Pursseri, olkaa hyvä ja\nantakaa minulle vähän ruskeata vettä teeheni, sillä se tarvitsee\nvähän hienomman ma'un kuin mitä 'taivaallisen valtakunnan' maa on\nsille antanut.\"\n\nGaubineau laittoi itsellensä välttävän \"kulauksen\", joi ja maiskutti\nhuuliansa.\n\n\"Kuin vaan saisimme liittolaisemme englantilaisen antamaan meille\nmuutamia tammivallia laivastomme vahvikkeeksi ja sitten onnistuisimme\ntapaamaan moskovalaisia, niin ehkä kentiesi saisimme täällä\nItämeressä samallaisen taistelun kuin Camperduinin luona\", lausui\nalakapteini.\n\n\"Sitä minä epäilen, sillä huolimatta meidän suuresta tappiostamme\nWiborgin luona 1790, pelkäävät venäläiset meidän laivastoamme, joka\nvielä onkin kunnioitusta ansaitseva, ja jos siihen vielä tulisi\nlisäksi muutamia englantilaisia laivoja, niin ei vihollinen rohkene\nruveta taisteluun ja kumminkaan emme saa sellaista kuin taistelimme\nCamperduinin luona\", vastasi kapteeni. \"Mutta hyvää yötä, hyvät\nherrat. Gaubineaulla on hyvä onni ja jo huomenna toivon saavuttavamme\nlaivastomme.\"\n\nMitä kapteeni toivoi, se myös toteutuikin. Seuraavana päivänä puolen\npäivän aikana saatiin näkyviin ruotsalainen laivasto, jossa oli 11\nlinjalaivaa, 5 rekattia, 2 prikiä ja kaksi jaalaa, jotka risteilivät\nMöenin edustalla. Läntinen tuuli puhalsi kovasti, meri aaltoili\nkorkeana ja kahdesti käärityillä märssipurjeilla kiikkuivat laineilla\nnuo uhkeat \"tammivallit\", jotka olivat jäännökset siitä mahtavasta\nsotalaivastosta, jolla Kustaa III murtautui ulos Wiipurin lahdesta.\nNe olivat jäännökset siitä laivastosta, joka 1788-89 ja 90 vuosien\nsodassa Wenäjän kanssa niin kunniakkaasti taisteli isänmaan vapauden\nja omatakeisuuden edestä. Laivaston etunenässä purjehti ruotsalainen\namiraalilaiva _Kustaa IV Adolf_, joka oli viimeinen vuoden 1790\njälkeen raketuista laivoista. Se oli kaunis laiva eikä sitä kukaan\nkummastelekkaan, sillä tuon suuren mestarin Chapmanin äly oli\nmuodostanut tämän samalla lujan ja sorean laivan rungon. Suikeana ja\nviehättävänä keinui se eteenpäin iloisessa leikissä Agirin tytärten\nkanssa ja ylpeydellä ja toivolla katseli sotalaivan päällikkö tuohon\nkolmikieliseen lippuun.\n\nPuhaltaen keulakokasta merkin, joka ilmoitti, että _Bellona_ toi\nmukanansa asiakirjoja viirilaivalle, ohjasi rekatti matkansa\nlaivastoa kohti. Niinpian kuin parooni Cederström oli ottanut tiedon\nniistä määräyksistä, kuin _Bellona_ oli tuonut mukanansa, kutsui hän\nheti kaikki päälliköt laivallensa ja ilmoitti heille, että venäläiset\nolivat valloittaneet Gotlannin ja myös että hän oli saanut käskyn\nviedä laivaston Karlskroonaan ottamaan sieltä sotajoukkoja laivoihin,\nsitte mennäkseen Gotlantiin ajamaan niiden ynnä linjalaivojen ja\nrekattien avulla vihollinen saaresta.\n\nTämä ilmoitus otettiin vastaan suurella riemulla Ruotsin laivastossa.\nNyt saatiin taas näyttää, mihin nuo vanhat \"tammivallit\" kelpasivat\nvaaran hetkellä samalla kuin täydellä todella saatiin ottaa osaa\nsotaisiin leikkilöihin. Gaubineau oli kokonaan innoissaan. Hän kertoi\nupseereillensa yhden loistavan urotyön toistansa paremman, joissa hän\noli ottanut osaa. Hän vannoi Marssin ja paavin parran kautta, että\nGotland voitettaisiin takaisin hyvin helposti, eikä siihen tarvinnut\nmuita miehiä kuin laivaston \"sinitakkiset\" ja että Karlskroonaan\nmenemällä vaan tuhlattaisiin kallista aikaa.\n\nMutta ylipäällikkyys mietti tässä asiassa aivan toisin kuin\nkunnollinen kapteenimme. Laivaston tultua Karlskroonaan otettiin\nheti mukaan laivoille 374 miestä kuninkaan omasta rykmentistä, 500\nKalmarin, 514 Kronobergin, 417 Jönköpingin rykmentistä, ratsastavaa\ntykistöä kuusi kappaletta 6 naulasta kanuunaa ja 54 miestä Venden\ntykki väestöä, eli yhteensä 1,859 miestä evestiluutnantti Fletwoodin\njohdolla. Rekatti _Sellona_ sai käskyn etsiä erinneet linjalaivat\n_Urhoollisuus_ ja _Miehuus_ ja ilmoittaa heille sekä sotalaivaston\nlähestymisestä että käskyn sulkea Sliten läheisyyden, ett'eivät\nsiellä olevat venäläiset kuljetuslaivat pääsisi pakenemaan. Laivasto\nläksi merelle 11 päivänä Toukokuuta ja ohjasi matkansa Gotlantia\nkohti.\n\nKun _Bellona_ 14 päivänä varhain aamusella palasi laivastoon,\nsaatiin tietää kalastajilta, että venäläisten joukkojen päävoima,\njoka ilmoitettiin 2,500 mieheksi, oli asettunut Visbyhyn ja sen\nympäristölle ja 150 miestä Sliten satamaan, jonka muinoiseen\nCarlstenin linnoitukseen kanuunat olivat asetetut. Saman päivän\niltapuolella ankkuroitsi laivasto Sandviikiin. Tuskin olivat\nne ehtineet asettua, kuin evesti Klintin lähettämä mies saapui\namiraalilaivalle, tuoden mukanansa kirjeen parooni Cederströmille.\nLähettiläs oli vanha tuttavamme, iloinen Manfred Skrifvari, joka\noli tuon tärkeän, vihollista koskevan uutisen ilmoitettuaan päässyt\nkuvernöörin erinomaiseen suosioon, ja sama armo myös oli tullut\nkunnollisen Eerikki Krakinkin osaksi, josta kaikesta hänen oli\nkiitettävä Manfredin sukkelaa kieltä.\n\nSkrifvari jätti evestin kirjeen parooni Cederströmille, joka kiiruhti\nlukemaan sitä. Se sisälsi vaan seuraavat rivit:\n\n    'Korkean-vapaasukuinen Herra Amiraali ja Vapaaherra!\n\n    Ne kanuunat, jotka vihollinen on asettanut entiseen Carlstenin\n    linnoitukseen, ovat _puisia_ eivätkä sentähden peljättäviä.\n    Vihollinen oli myös peittänyt ruutitynnörilöitä Visbyn\n    kirkonraunioihin, räjähyttääkseen kaupungin ilmaan, mutta sekin\n    vaara on minun huolenpitoni kautta tullut poistetuksi. Jos herra\n    amiraali tulee suoraa päätä Visbyhyn, täytyy vihollisen heti\n    antautua.'\n\n\"Sen teen tiettävästi\", huudahti Cederström, hyvin tyytyväisenä\nsaamastansa ilmoituksesta, sillä vihollisen Carlsteniin asettamia\nkanuunia hän ei ollut katsellut juuri suotuisilla silmillä.\n\"Tervehtäkää evesti Klintiä\", sanoi hän kääntyen tämän lähettilääsen,\n\"että kohta tapaamme toisemme Visbyssä.\"\n\nNuori kirjuri kumarsi ja kiiti ovelle, sillä hänellä oli kiire\nnäkemään kaunista Annaa, jota hän nyt sai vapaasti ja estelemättä\ntavata, eikä tarvinnut peljätä yhtymistä Eerikki Krokin suurten\nkäsien kanssa.\n\nAmiraali Cederström ei menettänyt aikaa turhaan. Jo kello 7 samana\niltana, kuin he päivällä olivat tulleet Gotlantiin, vietiin joukot\nsilloisen kapteeni Nordenskiöldin johdolla maalle, eikä ainoatakaan\nvihollista ollut näkyvissä. Marssittiin suoraa päätä Visbyhyn, jossa\nvenäläiset heti antausivat, sillä koko tämä toimi, että lähettää\nkourallinen miehiä Wenäjän rajoilta niin kaukaiseen paikkaan,\nkuin Gotlantiin ja vielä päälliseksi ilman pienintäkään apua\nsotalaivoista, oli niin päätön, ett'ei sen millään tavoin sopinut\npäättyä muulla tavalla, kuin miten se nyt päättyi.\n\nAamusella Toukokuun 17 päivänä tuli päällikönlaivalle viiriajutantti,\nkapteeni vapaaherra Klinckowström amiraali Bodiscon allekirjoittaman\nantautumiskirjan kanssa, joka sisälsi paljon edullisemmat ehdot kuin\nolisi tarvinnutkaan myöntää niin erillään olevalle ja vähävoimaiselle\nviholliselle; he saivat nimittäin vapaan pääsön samaan laivaansa,\njolla olivat tulleetkin, jätettyään aseensa ja ampumavaransa, mutta\nsaivat pitää kaiken yksityisen omaisuutensa, jos kunniasanallansa\nlupasivat, ett'eivät yhden vuoden kuluessa kantaisi aseita Ruotsia\nja sen liittolaisia vastaan, kunniasana, jonka venäläiset kyllä\nosasivat kierrellä, varsinkin mikäli se koski miehistöä. Venäläinen\nmatkue purjehti Toukokuun 18 päivänä Slitestä ja Ruotsin laivasto\nmeni yhden osan kanssa sotajoukosta Karlskroonaan, mutta loput jäivät\nGotlantiin. Gaubineau käskettiin toistaiseksi rekattinensa olemaan\nSliten satamassa tarkastelemassa.\n\nNoin 14 päivää moskovalaisten lähdettyä Gotlannista oli\nvaskiseppämestari herra Eerikki Krokin talossa tavallista vilkkaampi\nliike. Hyöriviä piikoja ja akkoja kiiteli siellä ulos ja sisään\naivankuin eläviä sisiliskoja. Suuria oluttynnöreitä, viiniastioita\nja muita juomatavaroita kuin myös useamman lajisia jumalanviljoja\nvietiin vaskisepän huoneisiin. No niin, eipä tuo kummallista\nollutkaan, sillä seuraavana päivänä vietti _raatimies_ Krok ainoan\ntyttärensä, suloisen Annan häitä herra Manfred Skrifvarin kanssa,\njoka hyväin töidensä tähden oli nimitetty sotatuomariksi ja\nrykmentinkirjuriksi samalla kuin hänen tuleva appensa oli saanut\nraatimiehen sijan maistraatin pöydässä. Niinhyvin appi kuin vävykin\nolivat saaneet arvokkaan aseman tuossa muinoisessa hansakaupungissa,\nsillä ilman heitä eivät olisi Bodiscon puukanuunat yhtävähän kuin\nhänen aikeensa räjäyttää Visby ilmaan tulleet kenenkään tiedoksi.\nKaiholla äännettömyydellä otti ukko Krok vastaan kaikki ne\nihmettelemiset ja hyvittelemiset, joiden esineeksi hän oli joutunut.\n\"Ei mitään syytä, hyvät ystävät, ei mitään puhumista\", vastasi\nhän, luoden silmänsä alas, joka käytös vieläkin enemmän kohotti\nraatimiehen arvoa asujanten silmissä.\n\nHääpäivä oli käsissä. Sadottain vieraita keräytyi niinhyvin huoneihin\nkuin puutarhaankin raatimiehen asunnossa. Syreenit tuoksuivat\npuutarhassa, linnut olivat jo valmistaneet pesänsä ja iloitsivat\nilmassa. Luonnon suuri rakkauden ja sovinnon juhla-aika lähestyi,\nkukka nojasi kukkaan ja kullallekimalteleva perhonen suuteli ruusun\ntulipunaista poskea, päivänkorennoinen rakasti ja kuoli auringon\nhelteessä, kaikki oli vaan rakkautta ja eloa.\n\nEi kukaan halvempiarvoinen, kuin itse kuvernööri oli sulhaisen isän\nasemasta ja Manfred Skrifvarin nuorellinen vartalo näyttikin oikein\nsorealta tuossa uudessa sotatuomarin univormussa, jota hän kantoi.\nAnna oli loistavan kaunis ja noiden kumartavien vierasrivien ohitse\ntalutti häntä Hänen Majesteettinsa rekatti _Bellonan_ päällikkö,\nkapteeni Gaubineau, joka upseeriensa kanssa oli kutsuttu olemaan\nläsnä juhlatilaisuudessa. Gaubineau oli aikonut morsiuslahjaksi\nantaa yhden tiloistansa, mutta luopui siitä, saatuaan tietää,\nettä raatimies itse oli kyllin rikas lahjoittamaan yhden tilan\ntyttärellensä. Ei sieltä ollut poissa rekatin ensimäinen upseerikaan,\nvaan oli hän päinvastoin yhtenä sulhaispoikana.\n\nVihkiminen oli päättynyt ja morsiuspari oli vastaanottanut\nläsnäolevien, onnentoivotukset. Nuoripari oli jäänyt hetkiseksi\nkahdenkesken. Manfred sulki nuoren vaimonsa käden omaan käteensä.\n\n\"Venäläisten käynti Gotlannissa perusti meidän onnemme\", sanoi\nhymyillen nuori mies. \"Ell'ei Bodiscon parrakkaat kasakat olisi\ntulleet saareemme, niin en koskaan olisi saanut omakseni sinua,\nAnniseni.\"\n\n\"Ja pyhä Nikolaus sitte, sinä et saa jättää häntä kiittämättä\",\nkuiskasi Anna takaisin, sillä hän oli saanut Manfredilta tietää\nhänen kohtauksestansa isän kanssa kirkkoraunioilla. \"Meillä on ollut\napunamme sekä pyhimykset että venäläiset.\"\n\nHäät kestivät sen ajan tavan mukaan useita päiviä. Vasta neljäntenä\npäivänä lähtivät vieraat. Gaubineau ja hänen upseerinsa palasivat\nrekattiinsa Slitessä, josta se käskettiin risteilemään Itämerelle\nja vainuumaan vihollisia laivoja. Huhu levisi, että useita Tanskan\nkaapparilaivoja niillä vesillä häiritsi Ruotsin kauppaa ja rekatti\nmeni koettamaan saadaksensa kiini näitä veijaria. Varsinkin himosi\nvanha Gaubineau tavata tuota jo ennen mainitsemaamme Tanskalaista\nkaapparialusta _Cort Adeleria_ ja tavallisella auliudellansa lupasi\nhän hyvän elinkautisen eläkkeen sille, joka ensimäiseksi huomaisi ja\nilmoittaisi mokomasta pöpöstä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nNäytelmä metsässä. Meteli leirissä.\n\n\nNoin penikulma pohjoiseen Uudesta Kaarlebystä on yksi noita\nmajesteetillisiä honkametsiä, joita meidän kertomuksemme aikana\nSuomessa oli runsain määrin. Seuraamme kaitaa metsätietä ja tulemme\nraivatulle huuhtapellolle, joka maanviljelys-tapa kokonaan uhkaa\nhävittää metsät. Huuhtapellolla kasvaa ruista ja sen eteläisessä\npäässä on pirtti, suomalaisen talonpojan tupa, joka sekä ulkoa että\nsisältä on paimentolaisen tuvan kaltainen. Läävän seinä on aivan\nasuinhuoneen eli pirtin seinässä kiini. Lähistössä laitumella on\nmuutamia lehmiä ja lampaita sekä pari noita pieniä, näöltään rumia,\nvaan muuten sitkeitä ja voimakkaita suomalaisia hevosia.\n\nMe astumme pirttiin. Suomalainen vieraanvaraisuus kohtaa\nmeitä kaikkiaalla, eikä meidän tarvitse peljätä, ett'ei\nmeitä ystävällisellä käden annolla sanottaisi sydämellisesti\ntervetulleeksi. Ikkunoita ei ole pirtissä. Sysättävän luukun kautta\npäästetään valo pirttiin ja suljetaan se sieltä. Pirtin keskellä\nolevasta uunista tupruava savu tunkeutuu ulos katossa olevan aukon\nkautta. Pari seinään kiinnitettyä, kömpelösti tehtyä vuodetta\nkirjavilla kotikutoisilla peitteillä, muutama petäjäinen penkki,\nsuuri pöytä, hylly, jossa on kaikellaisia tina- ja puuastioita,\nseinällä riippuvat kalastus- ja metsästys kapineet, vartaat katossa\nuunin kohdalla joihin on ripustettu paksuja reikäleipiä kuivamaan\nja pari suurta kirstua, joissa vaatteet ja muu arvokkaampi omaisuus\nsäilytetään, ovat huoneen täydellinen kalusto.\n\nRautakoukusta liedellä riippuu pata ja liedessä palavan tulen ääressä\nistuu suomalainen talonpoika ja hänen vaimonsa, tuijottaen tuleen.\nPöydän ääressä istuu nuori mies ja puhdistaa piipyssynsä lukkoa.\nNuorella miehellä on jättiläisen ruumiinrakennus. Hänen jäsenensä\novat vahvat kuin rauta, hän on metsän nuori honka, joka piakkoin\nmuodostuu ytimekkääksi, myrskyä pelkäämättömäksi puuksi.\n\nNuo lieden edessä istujat olivat ukko Kitulanka ja hänen vaimonsa\nKerttu; pöydän edessä istuva nuori mies oli heidän nuorin\npoikansa, Alarik, joka oli 21 vuoden vanha; hänellä oli liikanimi\nkarhuntappaja, sillä hän, vaikka noin nuori, oli jo tappanut tusinan\nnoita peljättyjä petoeläimiä.\n\nKitulanka oli vähän yli 60 vuoden vanha. Paitse harmahtavia\nhiuksia ei vuosien näkynyt jättäneen mitään ulkonaisia merkkejä\nhänen vankkaan ruumiiseensa. Työ ja vaivat olivat karaisseet hänen\nruumiinsa kaikkia tauteja vastaan. Hän oli jumalaapelkääväinen,\nrakasti isänmaatansa, vihasi moskovalaisia kuin paholaista, oli\nitsepäinen kuin kaikki suomalaiset, ankara perheenisä, vaatimaton ja\nköyhyyden koettelema, mutta kiitti Jumalaa yhtä innokkaasti silloin\nkuin leipä oli sekoittamatoin kuin silloinkin, jolloin leipään oli\npantu puoliksi pettua. Sellainen oli ukko Kitulanka.\n\nHänen vaimollansa oli samat hyveet. Hänen isänsä oli tuo\npaikkakunnallaan mahtava ja arvokas karjalainen talollinen Pohjan\nPoika. Tämä mies oli Sandelsin joukoille tien osottajana ja, vaikka\njo 75 vuoden vanha, kumminkin ketteräjalkainen kuin nuorukainen\nja silmät tarkat kuin kotkalla. Hänen isänsä oli ollut sotilaana\nKaarlo XII:sta, itse hän rupesi talonpojaksi, mutta käytti kivääriä\nniinhyvin kuin metsästäjä sitä voi käyttää. Hän rakasti isänmaatansa\nniinkuin lapsi äitiänsä. Kun sota alkoi ja huuto: sotaan! kaikui\nmetsissä, heitti hän pyssyn olallensa, ripusti kirveen ja puukon\nvyöhönsä ja meni sotaväkeen. Olihan hän suomalainen ja -- sotilaan\npoika.\n\nKitulanka otti tupakkimassinsa ja täytti piippunsa, jonka pesä oli\ntehty visakoivusta, veti muutamia savuja ja katsoi poikaansa.\n\n\"Pyssysi lukko ei taida oikein hyvin sopia!\" lausui hän äreällä\näänellä. \"Se varmaan on ruostunut venäläisestä verestä eli kuinka?\"\n\n\"Ei, isäni\", vastasi poika lyhyesti. Kitulangan parrakas naama\nkokonaan katosi savupilviin.\n\n\"Eilen kun olit metsässä, kävi täällä naapurimme Piljunen. Hän\nkertoi kaksi sinun veljistäsi kaatuneen Siikajoella. Ne haudattiin\nhänen puheensa mukaan Pietolan kirkkomaahan; nyt ei minulla ole kuin\nkuusi poikaa jälellä ja ne ovat kaikki sotaväessä\", lausui Kitulanka\npainavasti.\n\n\"Sinulla on oikein, isäntä\", lausui hänen vaimonsa, \"meillä ei ole\nkuin kuusi poikaa.\"\n\n\"Teillä on seitsemän\", vastasi Alarik ja viritti pyssynsä jännettä.\n\n\"Ei, minulla ei ole kuin kuusi!\" kuului taas vanhuksen vastaus.\n\n\"Enkö minä sitte olekkaan poikasi, ukko Kitulanka, olenko minä joku\nepäsikiö, kuin suljet minun pois poikiesi luvusta?\" kysyi nuorimies\nja oikasi kookkaan vartalonsa. \"Mikä tarkoitus teidän ja äitini\npuheella oikeastaan on?\"\n\n\"Tosi tarkoitus! pelkuri ei ole konsana minun poikani\", vastasi\nKitulanka.\n\nNuori mies muuttui tulipunaiseksi, hän puristi kättänsä niin kovasti\npyssyn piipun ympäri, että veri sirkoili kynsien alta.\n\n\"Sanoitteko te, isä, minua pelkuriksi?\" lausui poika tärisevin\nhuulin. \"Olenko minä pelkuri, vaikka niin monta kertaa olen\ntaistellut metsän otson kanssa? Olenko minä pelkuri, vaikka yksin\nheittäysin Wajasalmen kuohuviin aaltoihin pelastaakseni kaksi miestä\nkuolemasta? Mitä puhetta on se, minä en ymmärrä sitä?\"\n\n\"Etkö ymmärrä että istut kotona, vaikka hätäkello kutsuu kaikkia\nSuomen nuoria miehiä taistelemaan isänmaansa edestä? Etkö ole nähnyt\nkahdeksan veljeäsi toinen toisensa perästä menevän sotaväkeen,\nuhrataksensa nuoren henkensä pyhässä taistelussa? Oletko ollut\nkokonaan sokea? Etkö ole kuullut arvoisan kirkkoherramme Kelloniemen\nsaarnastuolista julistavan, että se, joka voi kantaa aseita eikä mene\ntaistelemaan, on hylkiö? Mitä! etkö ole näitä nähnyt ja kuullut ja\nyhtäkaikki vaan viivyttelet pirtissä? Sinä et ole minun poikani!\"\n\n\"Ja luuletko, että kylämme kaunein impi, Savilahden Olga, tahtoo\ntietää mitään sinusta, pelkuri-poika\", lausui äiti ylösnoustessaan ja\nkatsahti vihaisesti Alarikiin. \"Ei ainoakaan suomalainen nainen huoli\nsinusta mieheksensä, sen sanon sinulle. Häpeän, että olen synnyttänyt\nsinun maailmaan.\"\n\nPoika kuunteli äitiänsä kuolonkalpeana.\n\n\"No niin, voin sanoa teille, ett'ei pelkuruus eikä Savilahden Olgan\nkauniit silmätkään ole estäneet minua veljieni rivilöistä\", vastasi\nAlarik. \"Minun on kostettava, ennenkuin jätän tämän paikan.\"\n\n\"Kosto viipyköön, silloinkuin isänmaa on vaarassa\", vastasi vanhus.\n\"Kun sota on loppunut, silloin on vasta oikeus ajatella omia\nasioitansa! Mitä sinulla sitte on kostettavaa?\"\n\n\"Poljettu kunniani\", vastasi nuori mies kumealla äänellä.\n\nKitulanka aikoi kysyä vielä enemmän, kuin pirtin ovi aukeni ja sisään\nastui seurakunnan arvoisa opettaja, vanha kirkkoherra Kelloniemi.\n\n\"Jumalan rauha! kuinka voitte?\" kysyi hän tervehdykseksi, antaen\nkättä Kitulangalle ja hänen vaimollensa ja nyökäyttäen ystävällisesti\npäätänsä pojalle.\n\n\"Kylläpä, mitä minun ja vaimonikin terveyteen tulee, niin ei siinä\nole moittimista\", vastasi vanhus. \"Suokoon Jumala, että maamme laita\nolisi yhtä hyvä! Mitä uutisia?\"\n\n\"Olemme nähneet vihollisia kuljeksivan kylässämme\", vastasi\nkirkkoherra. \"He vaativat ruokaa ja viinaa. Ne eivät olleet\ntervetulleita vieraita ja vasta eilen jättivät he meidät rauhaan.\nKuulivat, että joukkomme lähestyivät kylää ja silloin vasta\nkarkasivat. Koko kylän asukkaat olivat uskolliset ja osoittivat sekä\nkatseilla että sanoilla, kuinka kovasti he vihasivat vihollisiamme.\nYksi ainoa oli Juutas, eikä voinut vastustaa moskovalaisten kultaa.\"\n\nVanha Kitulanka katsoi kysyvästi pastorin kasvoihin.\n\n\"Löytyyköhän Ylistaron asukasta, joka olisi voinut myödä itsensä\nviholliselle? Kirottu olkoon se äiti, joka synnytti sellaisen\nhylkiön\", lausui vanha Kitulanka ja hänen ruumiinsa tärisi vihasta.\n\n\"Löytyy yksi, ja hänen nimensä on _Savilahden Jooseppi_.\"\n\nSilloin kuului sekavaa kiljahtelemista; se oli Alarikin ääni.\n\n\"Savilahti?\" kertoi Kitulanka, \"onko sellainen mahdollista? Onhan\nhän Ylistaron rikkain talonpoika. Kenellä on kauniimpi pirtti kuin\nhänellä, lihavammat ja kauniimmat elukat, suuremmat metsät ja\nkalarikkaimmat järvet, hänen ei tarvinnut sitä tehdä armon tähden.\nHänen tyttärensä on kaunein koko paikkakunnalla ja olisi voinut saada\nmieheksensä kenen hyvänsä kylästämme.\"\n\nPappi hymyili.\n\n\"Hän sai paremman vävyn kuin talonpojan! Savilahden Olga on vihitty\nsen kasakkamatkueen päällikön Barbarisoffin kanssa, joka oleskeli\nkylässämme. Alarik raukka, se oli vahinko, että hän uskoi tytön\nlupauksia\", lisäsi pappi hiljaisella äänellä.\n\nKitulanka kääntyi ympäri ja katsoi sinnepäin, missä hän tiesi\nAlarikin tavallisesti istuvan. Se oli -- tyhjä.\n\n\"Alarik on mennyt matkoihinsa\", lausui isä. \"Nyt ymmärrän, mitä hän\ntarkoitti kostollansa. Jos tunnen hänen oikein, niin saa Savilahti,\ntuo petturi, varoa itseänsä. Alarikin pyssy on tarkka eikä hänen\nsilmänsä eikä kätensäkään petä. Oletteko kuulleet mitään leiristä?\"\n\n\"Olen, meidän joukkomme Cronstedtin, Gripenbergin, von Döbelnin\nja Palmfeltin johdolla vetäytyvät lyhyissä päivämarsseissa\nHärmään päin. Majuri von Fieandt on Kokonsaaressa urhoollisesti\ntaistellut kahdeksan tuntia Jankovitsehin joukkoja vastaan,\nennenkuin meikäläiset vetäysivät Dunkkarin sillalle. Fieandt on\nnyt taas Perhossa ja Karstulassa ja venäläisten yritys tunkeutua\nKokkolaan ei ainakaan vielä ole onnistunut. Klingsporin asema ei\nmyöskään ole parhain. Häntä uhkaa vihollinen takapuolelta ja edestä\nRajevski, joka on saanut edullisen aseman Lapualla. Se tiedustelija,\njoka minulle ilmoitti näitä, luuli varmuudella, että Klingspor\nvihdoinkin pakoitetaan päättävään taisteluun ja sen onnellisesta\npäättymisestä meidän aseidemme hyväksi en epäile ollenkaan. Jumala\non oikeudellinen, eikä kaikkivaltias voi muuta kuin olla meidän\npuolellamme.\"\n\n\"Niin, teillä on oikein, meidän kansamme on voittava sortajat\",\nvastasi vanhus päättävästi. \"Oi, kuin vanhuuteni estää minun\nuhraamasta vereni tässä pyhässä taistelussa. Voin ainoastaan rukoilla\nJumalaa ja siinä kaikki.\"\n\n\"Ja siinä onkin kylliksi\", vastasi pappi. \"Suomen kaikissa kirkoissa\npidetään esirukouksia meidän aseittemme voitton puolesta. Papisto\non yhtä isänmaallismielinen kuin kansakin. Niiden kehoituksesta\ntarttuvat talonpojat aseihin kaikkiaalla. Jos päällikkyys ymmärtäisi\ntehtävänsä ja järjestäisi liikkeensä, niin nousisi koko maan\nmiespuolinen väestö taistelemaan niinkuin yksi mies. Parin viikon\nkuluttua ei koko Suomenmaassa löytyisi ainoatakaan venäläistä.\"\n\n\"Se on totta, sillä ne, joiden pitäisi hallita ja järjestää meitä,\neivät ymmärrä eivätkä tahdokkaan ymmärtää mitä on tehtävä\", vastasi\nKitulanka. \"Mutta hiljaa, eikö taasen hätäkello kuulu kylästä? Onko\nsiellä taas vihollinen eli mitä on tapahtunut?\"\n\nPappi, Kitulanka ja hänen vaimonsa kiiruhtivat ulos pirtistä.\n\nKun tulivat ulos, kuulivat he selvästi kylästä hätäkellon kamalat\nsäveleet ja samalla näkivät he punertavan valon kohouvan luoteisella\ntaivaalla.\n\n\"Valkea on valloillaan kylässä, siitä ei ole epäilemistäkään\", sanoi\nkirkkoherra. \"Minun täytyy kiiruhtaa Ylistaroon katsomaan, mitä\nsiellä tapahtuu. Jääkää hyvästi, kunhan vaan ei vihollinen olisi\nsytyttänyt tulipaloa, siitä rukoilen Jumalata.\"\n\nHän likisti Kitulangan kättä ja aikoi juuri lähteä, kuin Alarik\njoutuisilla askelilla näkyi lähestyvän heitä.\n\n\"Mitä on tekeillä, kuin hätäkelloa soitetaan Ylistarossa?\" kysyi\npappi nuorelta suomalaiselta, joka juuri oli tullut heidän luoksensa.\n\n\"Savilahden petturi vaan on saanut palkkansa\", vastasi Alarik\nhehkuvin poskin. \"Hänen kartanonsa on kohta porona ja kaikki\nsiellä säilytetyt tavaransa myöskin. Itse hän taitaa tehdä niille\nseuraa, sillä vaikka huoneet olivat yhtenä tulipatsaana, niin näin\nomin silmin, miten hän syöksyi palavaan rakennukseen luultavasti\npelastamaan edes osan rikkauksistansa. Hätäkello on jo vai'ennut,\nsiis on myös jo palokin loppunut, ha, ha, ha!\"\n\nNuori mies nauroi hurjasti ja kiiruhti pirttiin, vaan ulkona olevat\nkolme henkilöä katselivat toisiansa.\n\n\"Ei kukaan muu kuin Alarik ole sytyttänyt Savilahden kartanoa\", sanoi\nkirkkoherra, \"näin sen hänen mielenliikutuksestansa.\"\n\n\"Tuo oli se kosto, josta hän puhui ja jota hän on miettinyt\", mumisi\nisä. \"Poikani olkoon nyt paroillaan, sillä luultavaa on, että häntä\nepäillään sytyttäjäksi.\"\n\nKitulanka vaihtoi kuiskaten muutamia sanoja vaimonsa kanssa. Vanha\nvaimo kiiruhti pirttiin. Kun hän tuli pirttiin, oli poika valmis\nlähtemään sieltä. Kivääri ja laukku riippuivat hänen olallaan ja\npitkä ruutisarvi ja haulikukkaro sivulla. Leveään vyöhön oli pistetty\nlyhyt, mutta leveä ja terävä puukko, joka ase on erittäin peloittavan\nnäköinen suomalaisen talonpojan kädessä.\n\n\"Sinä ai'ot lähteä\", sanoi vanha äiti ja katsoi terävästi pojan\nkasvoihin. \"Metsän eläimiäkö sinä ai'ot metsästää?\"\n\n\"Eläimiä kyllä, vaan niitä kutsutaan venäläisiksi ja kasakoiksi\",\nvastasi nuori mies. \"Kasakat ovat minun verivihollisiani siitä asti,\nkuin Barbarisoff viekotteli minun kauniin morsiameni. Minä menen\nsotajoukkoon ja tervehdän veljiäni teiltä ja metsäiseltä kodiltamme.\"\n\n\"Viivy hetkinen, sinun täytyy saada matkarahaa, sillä matka on pitkä.\"\n\nHän meni toisen suuren kirstun luo, nosti kannen ylös ja otti sieltä\npienen nahkakukkaron, jossa oli muutamia, pieniä hopearahoja. Sitte\nmeni hän pojan luo ja antoi kukkaron hänelle.\n\n\"Siinä on kaikki, mitä voimme sinulle antaa\", sanoi äiti. \"Mene\nrauhassa täältä. _Kuole_, mutta älä häpäise itseäsi, sillä silloin\nunhotan, että olet levännyt rinnoillani.\"\n\n\"Äiti, ole huoletta! Yhdeksäs poikasi häpäisee sinua yhtä vähän\nkuin ensimäinenkään lapsistasi. Menettelen aivan niin, kuin olisit\nalinomaa silmieni edessä.\"\n\nHän lankesi polvillensa ja äiti ymmärsi hänen tarkoituksensa. Hän\npani vapisevan, ryppyisen kätensä poikansa kiharaiselle päälle.\n\n\"Ole siunattu poikani!\" sanoi hän. \"Olen antanut sinulle elämän ja\nkäsken sinun uhraamaan sen isänmaalle. Älä unhota näitä sanoja.\"\n\n\"En koskaan, äitini, luottakaa siihen.\" Hän suuteli äitinsä kättä\nja syöksyi ulos huoneesta. Ulkona seisoivat vielä hänen isänsä ja\nkirkkoherra puhellen keskenänsä.\n\n\"Minne menet Alarik?\" kysyi viimeksi mainittu. \"Sotaväkeen,\ntaistelevien veljieni luokse! Nyt isä on hetki tullut, kuin poikasi\non metsästävä muita otuksia, eikä vaan metsän otsoja. Voikaa hyvin,\nkohta saatte kuulla minusta.\"\n\nHän juoksi metsään, mutta seisattui äkkiä ja kääntyi ympäri. Kyynel\nvieri hänen silmistään ja minkätähden?\n\nSentähden, että laskeuvan auringon viimeisten säteiden valossa näkyi\nkaksi arvokkaan näköistä, ijäkästä vartaloa rinnakkain seisovan tuvan\nulkopuolella. Ne olivat hänen isänsä ja kirkkoherra. Edellinen oli\nkasvattanut hänen yksinkertaisissa, mutta ankarissa opeissaan ja\njälkimäinen oli valmistanut hänen ensimäiselle herranehtoolliselle.\nVieläkö hän konsana oli näkevä noita rakkaita henkilöitä? Aavistus\nsanoi hänelle, ett'ei hän luultavasti sitä tullut tekemään.\n\nHän kääntyi kiireesti ympäri ja jatkoi nopein askelin kulkuansa.\nJokainen metsäpolku, voi melkein sanoa jokainen puu, oli hänelle\ntuttu. Metsä oli ollut hänen kotinsa yhtähyvin kuin pirttikin.\n\nSiten oli hän kulkenut noin neljä tuntia, kuin taasen seisattui.\nPunertava valo valaisi puita noin pari tuhatta jalkaa hänestä: hän\nlähestyi valoa.\n\n\"Tuolla löydän ne, joita etsinkin\", mumisi hän itseksensä. \"Ne ovat\nOlli Tiaisen sotilaita, jotka ovat asettuneet sinne.\"\n\nAlarikin luulo toteutuikin. Suuren valkean ympärillä loikoi noin\n50 eli 60 miestä, mustaverisiä, pulskia karjalaisia, ja odottivat\npäällikkönsä tuloa suuremman joukon kanssa päävartiosta Kalpista.\nHeillä oli pyssyt vieressänsä ja pitkät puukot riippuivat tupeistaan\nleveässä vyössä. Vanha noitanainen Akka ja hänen kanssansa Vaimo\nistuivat tulen lähistössä. Taikarumpu riippui vanhan akan sivulla ja\nkantele oli hänen polvillansa. Hän katseli haaveillen tuleen.\n\nMiehet eivät maanneet. He tupakoivat ja odottivat saavansa kuulla\nAkan soittavan kanteletta ja laulavan jotakin heidän lempilauluansa,\njotakin noista sulosointuisista, mutta synkeämielisistä, melkein\nsurullisista lauluista, joita suomalainen niin mielellänsä haluaa\nkuulla. Mutta Akka ei kiirehtinyt koskettamaan kanteletta, hän vaan\nkatsoi yhtämittaa tuleen.\n\nÄkkiä säpsähti hän ylös, ikäänkuin näkymätön käsi olisi koskettanut\nhäntä. Miehet katsoivat häneen taikauskoisen pelvolla, sillä he\npelkäsivät hänen konstiansa. He luulivat, että hän oli nähnyt jotakin\ntuossa palavassa roviossa, tulessa, savussa. Mitä olikaan hänellä\nilmoittamista.\n\nHän tarttui kanteleesen ja soitti erään kaihokkaan sävellön. Tämän\ntehtyä pani hän kanteleen pois ja alkoi lyödä rumpua, ensin harvemmin\nja sitte sukkelammin. Hänen mustat silmänsä katselivat melkein hurjan\nnäköisinä ympärinsä. Ne näyttivät vakavana tutkivan väliin yhtä,\nväliin toista miehistä. Vihdoin alkoi hän, yhtämittaa lyöden pieneen\nrumpuunsa, verkkaisan mutta tahdikkaan tanssin tulen ympäri ja\nlauloi samalla erään laulun Runottaren -- kaikkivaltiaan tyttären --\nkunniaksi.\n\nMiehet nousivat ylös. Tarkasti kuuntelivat he hänen laulunsa sanoja\nja ottivat tarkoin vaarin hänen liikkeistänsä.\n\nSittenkuin Akka oli lopettanut laulunsa, huusi hän:\n\n\"Huomenna vierailee teistä useat Tuonelan neitsyen luona. Väinämöinen\ntarvitsee useampia uhreja kuin on tuntia vuoden päivissä. Hurja ja\nkauhea taistelu on tuleva. Olen kuullut hevosten hirnuvan, kanuunien\njyskyvän ja nähnyt miesjoukkojen ryntäävän esiin. Monta teistä olen\nnähnyt makaavan verisenä ja kylmänä. Valmistakaa itseänne taisteluun\nja kuolemaan, sillä huomenna on se suuri päivä.\"\n\n\"Sinä luulet siis, Akka, että tappelu tulee huomispäivänä?\" kysyi\nkunnioittavalla äänellä Soini, joka oli joukon päällikkö. \"Minä kävin\neilen päävartiossa ja puhelin siellä kenraali Adlercreutzin kanssa.\nHän käski minun asettumaan tänne ja lähettämään sanan Tiaiselle,\nettä hän tulisi koko voimansa kanssa tänne ja odottaisi kenraalin\nmääräyksiä, mutta tappelusta hän ei puhunut mitään.\"\n\n\"Olkoon niin, mutta tappelu tulee!\" vastasi Akka ankaralla äänellä.\n\"Minun merkkini eivät petä. Ennenkuin huommispäivän aurinko\nlaskeutuu, niin on moni urhoollinen suomalainen muuttanut manalan\nmajoille.\"\n\nJuuri nyt saapui Alarik leiripaikalle. Ollen ennestään tuttu Soinin\nkanssa, meni hän hänen luoksensa ja tervehti häntä.\n\n\"Olen nyt tässä ja te olette luvanneet ottaa minut miestenne\njoukkoon\", lausui nuori mies karjalaiselle. \"Pysyttekö sanassanne?\"\n\n\"En koskaan ole syönyt sanaani\", vastasi Soini arvokkaisuudella.\n\"Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle, silloinkuin pyrit meidän\nmiehiksemme?\"\n\n\"Muistan, sinä sanoit, että te kaikki olette valmiit kuolemaan ja\nettä tunnussananne on isänmaa kuin myös että jokainen, joka osoittaa\npelkuruutta, ammutaan heti.\"\n\n\"Sen sanoin ja uudistan sen vieläkin\", vastasi karjalainen. \"Tahdotko\nniillä ehdoilla tulla meidän miehikseinme, niin olet tervetullut.\"\n\n\"Tahdon\", vastasi Alarik korkealla äänellä,\n\nSoini nyökäytti päätään. Sitte kääntyi hän miehiin, jotka olivat\nheidän ympärillänsä.\n\n\"Sallitteko, että tämä nuori mies, Alarik Kitulanka, tulee meidän\nmiehiksemme?\" kysyi hän heiltä.\n\n\"Sallimme niillä ehdoilla, ett'ei hän koskaan käännä selkää\nviholliselle, vaan joko voittaa eli kaatuu meidän kanssamme\", kuului\nvastaus.\n\n\"Hän on antanut sen lupauksen\", vastasi Soini.\n\n\"Sitte tulkoon meikäläiseksi.\"\n\nKun miehet olivat antaneet tämän vastauksen, meni Akka Alarikin\nluokse. Vasemmassa kädessä oli hänellä pieni, taidokkaasti veistetty\nja koristettu puuvati, oikeassa kaita ja terävä veitsi. Tultuaan\nnuoren suomalaisen luokse kääri hän paidan lujan hänen vasemmassa\nkäsivarressaan, teki siihen veitsellänsä pienen haavan ja antoi\nAlarikin haavoitetusta kädestä tippua muutamia veripisaroita vatiin.\nSitte meni hän tulen luokse ja heitti vadin sisällyksen liekkeihin.\n\n\"Jos rikot lupauksesi, jonka nyt olet näiden miesten läsnäollessa\nantanut, niin ottakoon paholainen sinun henkesi ja nauttikoon sen\nsamoinkuin minä olen uhrannut veresi tulen haltijalle.\"\n\n\"Tapahtukoon niin\", huusivat miehet. \"Akka on puhunut hyvin.\"\n\nAlarik asettui miesten joukkoon tulen ympärille. Vartija asetettiin\nja neljännes tunti kertomamme tapauksen jälkeen nukkui koko joukko,\npaitse Alarik, joka valveilla uneksi tuosta kauniista Savilahden\nOlgasta, jonka hän oli kadottanut.\n\nTähän aikaan vuodesta ei näillä pohjoisilla leveysasteilla ole yötä\nollenkaan. Auringon laskettua vallitsee vähän aikaa hämärää ja\nkohta senjälkeen alkaa uusi päivä koittaa. Aurinko silmäilee niin\nsanoen puolella silmällään näky-alan ylitse. Elämä luonnossa ei nuku\nollenkaan, linnut visertelevät läpi vuorokauden ja pohjolan lyhyenä\nmutta viehättävänä kesäyönä luulee elävänsä kaksinkertaista elämää.\n\nJo varhain alettiin liikkua leirissä, sillä joka silmänräpäys\nodotettiin Tiaisen tuloa pääjoukon kanssa. Vihdoin ilmaisi hevosten\nhirnuminen ja aseitten kalske, että Karjalais-päällikkö oli tulossa\nja sentähden kiirehdittiin ilohuudoilla tervehtimään häntä ja hänen\njoukkoansa tervetulleiksi. Hänen mukanansa oleva joukko nousi\nnoin 400 mieheen. Tiainen oli huonosti varustetuilla miehillänsä\ntehnyt venäläisille sanomattoman paljon vahinkoa. Hän oli ottanut\nviholliselta yhden kuormaston toisensa perästä. Sentähden venäläiset\npelkäsivät suuresti Tiaista ja hänen vapaajoukkoansa. Kun hän\nnäki, että vahvemmat voimat uhkasivat häntä, niin vetäysi hän\nnuolennopeudella metsiin, sieltä uudelleen ilmestyäksensä toisessa\npaikassa, jossa häntä vähimmän odotettiin. Hän oli hankkinut\nitsellensä kunnianimen \"venäläisten havauttaja\", joka nimi kylliksi\nosoitti hänen toimiensa laadun.\n\nTiaisen rinnalla ajoi ratsastaja, jonka vartalo ja kasvot ovat\nmeille ennestään tutut, Se oli Ranck, joka nyt oli täydellisesti\nparantunut vaarallisista haavoistansa ja taas kiiruhti uusiin\nvaaroihin ja seikkailuihin. Huolellisin hoito oli jouduttanut hänen\nparantumistaan. Lääkärintaitoon tottunut vanha Akka oli hoitanut\nhäntä ja hänen yrttejänsä ja voiteitansa saivat niinhyvin Ranck kuin\nPaavokin kiittää hengestään. Kun tuo vanha loitsumuori ensikerran\nnäki Ranckin, mumisi hän itseksensä joukon käsittämättömiä sanoja.\nSelvästi näkyi, ett'ei hän ensikertaa nähnyt Ranckia. Läsnäoleva\nTiainen kysyi häneltä siitä, mutta Akka ei ollut kuulevinaankaan\nhänen kysymystään. Vasta sitte, kuin Tiainen oli jättänyt hänen yksin\nsairaan kanssa, mumisi hän:\n\n\"Täytyy pitää suu tupessa, eikä puhua kaikkea mitä tietää eli\nmitä on tullut tuntemaan. Vanha Akka on kuljeksinut ympäri aina\nKemistä mereen saakka. Hän on sanonut monelle miehelle ja naiselle\nkohtalonsa. Myöskin _hänen_ käteensä olen katsahtanut, olkoon siinä\nkylliksi. Sallimus on tuonut hänen tänne, että se toteutuisi mitä nuo\nhänen kädessään olevat piirteet osoittavat.\"\n\nNe kunniamerkit, jotka löydettiin Ranckin rinnassa, vaikuttivat,\nettä yhtä ja toista aprikoitiin hänestä. Kun Ranck siksi parani\nja voimat myönsivät puhelemista, kertoi hän Tiaiselle matkansa\ntarkoituksen ja miten viholliset pitkin matkaa olivat vainunneet\nja estäneet häntä. Tiainen tyytyi tähän kertomukseen eikä kysellyt\nenempää. Vieraanvaraisuus ei sallinut hänen pakoittamaan vierastansa\nluottamaan häneen, varsinkin kuin vieras ei näkynyt olevan halukas\nkertomaan itsestänsä mitään. Alituiset ryöstömatkat, jotka Tiainen\nteki vihollista vastaan, eivät sallineet hänen muuta kuin harvoin ja\nlyhyen ajan viipyä Kalpissa. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa antoi\nhän Ranckille ne kunniamerkit, jotka olivat häneltä löydetyt.\n\n\"Oh, olin kokonaan unhottanut nuo leikkikalut\", lausui Ranck\nhymyillen. \"Ne ovat muutamia muistoja olostani ulkomailla. Eräs\nystävällinen ja hyväntahtoinen hallitsija antoi ne minulle, siinä\nkaikki.\"\n\n\"Mutta ne leikkikalut kumminkin pelastivat teidän hengenne\", lausui\nTiainen. \"Tämä rintatähti heikonsi kuulan voiman. Laukaus oli ammuttu\naivan sydäntä kohti ja ell'ei tämä koristus olisi ollut tiellä, niin\nolisitte olleet kuoleman oma.\"\n\nRanck katseli nähtävällä liikutuksella koristuksia, joita hän piti\nkädessään. Mitä hän ajatteli, siitä hän ei puhunut sanaakaan.\nVai'eten pani hän korukalut lähimäiselle pöydälle.\n\nPaitse Akkaa oli Ranckilla myöskin toinen hoitajatar, joka taudin\nkovimmallaan ollessa, silloinkuin kuume valtasi hänessä ja hurjat\nmielikuvitukset raivosivat hänen aivoissaan, hoiti häntä erittäin\nlempeästi ja hellästi. Se oli päällikön sisar, nuori ja kaunis Hanna\nTiainen, joka valvoi kuin äiti hänen tautivuoteensa ääressä. Tämä\nnuori nainen, joka oli yhtä miehuullinen ja isänmaatansa rakastava\nkuin veljensäkin, ei millään ehdolla jäänyt kotia, kun Tiainen\nkeräsi joukkojansa mennäksensä vihollista vastaan. Tiaisen täytyi\nmyöntää, että hän sai seurata mukana, ja monessa tilaisuudessa\noli hän osoittanutkin miehuullisuutta ja nerokkaisuutta ja siten\nsaavuttanut noiden raivokkaiden miesten kunnioituksen. Sodan melussa\nja aseiden kalskeessa nähtiin hänen pitävän huolta haavoitetuista\nja kaatuneista. Hänen lempeä ja uhraavainen luonteensa teki hänen\nkoko vapaajoukon suosikiksi. Häntä kohdeltiin melkein lapsellisella\nkunnioituksella ja liikuttavaa oli nähdä, miten miehet koettivat\nsuojella häntä ja poistaa kaikkia vaaroja, jotka uhkasivat hänen\nhenkeänsä.\n\nKun kuume vihdoinkin taukosi ja Ranck voi katsella ympärillensä,\nnäki hän kummaksensa Akan ja kauniin Hanna Tiaisen istuvan sänkynsä\nääressä. Nuoren naisen osaa-ottavainen, ystävällinen katse vaikutti\nsuuresti haavoitetun parantumiseen. Hän huomasi olevansa ystävien\nympäröimänä, jotka hoitivat häntä. Vähitellen sai hän täydellisesti\ntietää, mitä oli tapahtunut. Hän muisti tulipalon ja taistelun\nSaarijärvellä, mutta mitä sitten oli tapahtunut se oli hänelle\nkokonaan tuntematointa ja hänen ensimäinen kysymyksensä olikin, missä\nhän oli?\n\nMuutamilla sanoilla kertoi Hanna miten hän ja Paavo oli löydetty\nja lisäsi, että hän oli ollut hyvin kipeänä; sitten oli hän viety\nKalppiin, jossa hän nyt oli Olli Tiaisen turvassa ja suojassa.\n\n\"Olli Tiaisen luona\", mumisi Ranck, \"sepä oli omituinen sallimuksen\nleikki. Juuri hänen luonansa, jota olin toivonut tapaavani.\"\n\nSitte kysyi hän Paavoa.\n\n\"Hänelläkään ei ole enää mitään vaaraa\", vastasi Hanna. \"Mutta nyt\nkiellän teitä enemmän kyselemästä ja puhelemasta. Kaikellainen\nrasittaminen uhkaa henkeänne. Teidän parantumisenne vaatii ennen\nkaikkea rauhallisuutta. Akka ja minä valvomme edelleen ylitsenne.\"\n\nTuo jalo ja ylevämielinen nainen täytti myöskin lupauksensa.\nJoka päivä kävi hän sairaan luona ja joka päivä lisääntyivät\nmyös Ranckin voimat. Kohta olikin kaikki vaara ohitse ja hän voi\npuhella hoitajattarensa kanssa, johon hän oli erittäin mieltynyt.\nRanck kertoi hänelle niistä vaaroista ja seikkailuista, joissa\nhän oli ollut. Se palava isänmaanrakkaus, joka hänet valtasi, sai\nvastinetta tuossa nuoressa naisessa. Hän ihmetteli sitä miehuutta\nja kestävyyttä, joka Ranckissa ilmestyi. Vilkkaalla osanotolla\nseurasi hän Ranckin kertomuksia useista maista ja kansoista,\njoissa hän oli käynyt. Kuinka erilainen eikö hän ollut noiden\nmiehuullisten, mutta raakojen ja sivistymättömien miesten rinnalla,\njoiden kanssa hän tähän asti oli oleskellut ja joita oli oppinut\ntuntemaan. Teeskentelemätön luonteeltansa eikä tuntien kavaluutta\neli teko-kainoutta, osoitti hän peittelemättä tyytyväisyytensä ja\nilonsa, joka hänellä oli keskustelusta Ranckin kanssa. Kun Ranck\nväliin silmäili kauemman aikaa haaveilevana ja miettiväisenä nuoren\ntytön kauniita ja avoimia kasvojen piirteitä, niin katsoi hän\ntakaisin Ranckiin kirkkaalla ja ujostelemattomalla katseella, joka on\nnaisellisen viattomuuden ja hyveen oikea tuntomerkki. Hän ei tuntenut\nsyntiä eikä pahuutta, josta olisi tarvinnut peljätä omantuntonsa\nsoimaavaa ääntä.\n\nRanckin sairasvuoteella siis hän ja Hanna Tiainen tapasivat toisensa\nensikerran. Täällä heidän tuttavuutensa vähitellen muodostui\nlämpimämmäksi ja hellemmäksi tunteeksi. Kun Ranck vertasi tuota\nteeskentelemätöntä kansan tytärtä, Hanna Tiaista, tuohon ylhäiseen,\nhienosti kasvatettuun ja sivistyneesen Katariina Jägerhorniin, niin\ntäytyi hänen kaikessa katsannossa myöntää etusijan ensin mainitulle.\nTalonpojan tyttären olennossa oli kaikki parhaimmat avut, jotka\nvaativat arvonantoa ja kunnioitusta, aatelismiehen tytär sitä vastaan\naskaroi sellaisella toimialalla, jonka tarkoituksena oli oman arvonsa\nkohottaminen isänmaan häviön kautta. Hän oli kurja kavaltajatar, joka\nomin etuja voittaaksensa oli myönyt sielunsa paholaiselle.\n\nKerran kun Tiainen oli läsnä, kertoi Ranck, että hän oli tuttu\nvanhan Taavetti Koiskisen kanssa sekä että Koiskinen vanhuudestaan\nhuolimatta oli saapunut sotaväkeen taistelemaan.\n\n\"Se on aivan hänen kaltaistansa\", vastasi Tiainen. \"Tuo voimakas,\nvanha sotauros on kehoittava esimerkki meille kaikille. Me olemme\nsukua keskenämme, sillä minun isäni sisar on Taavetin vaimona.\nSiitä on monta vuotta kuin näin heitä. Nuorukaisena ollessani kävin\nheidän luonansa Pulkissa. Se oli viimeisen sodan aikana ja Koiskinen\npoikinensa, minun serkkuni kanssa, olivat sotajoukossa. Heitä kohtasi\nsuuri, summattoman suuri suru. Heidän ainoa poikansa viekoteltiin\nosalliseksi Anjalan liittoon ja kavaltajana tuomittiin hän ikuiseen\nmaanpakolaisuuteen. Minä surkuttelen häntä, sillä hän oli täydestä\nsydämestään suora mies, vaikka helposti viekoiteltu ja heikko\nluonteeltaan.\"\n\n\"Eikö koskaan ole saatu mitään tietoja, mitä hänestä sitte on\ntullut?\" kysyi Ranck, joka nähtävällä ihastuksella kuunteli Tiaisen\nsanoja.\n\n\"Minun tietääkseni on hänen kohtalonsa kokonaan tuntematon\", vastasi\nTiainen. \"Pari vuotta sitte oli minulla kirje vanhalta Koiskiselta.\nHän kertoi siinä ei saaneensa mitään tietoja pojastaan sen jälkeen\nkuin hän itse kauan aikaa sitten oli lakannut kirjoittamasta\nvanhemmillensa. He surivat häntä kuolleena ja uskottavinta onkin,\nettä siten on hänelle käynyt.\"\n\n\"Häväistylle miehelle onkin kuolema tervetullut\", lausui Hanna\nTiainen. \"Onnettoman sukulaiseni koko elämä oli turmeltu. Hänellä\nei ollut enää tekemistä mitään maailmassa. Rauha olkoon hänen\nmuistollensa.\"\n\n\"Hänellä oli vielä paljonkin tehtävää maailmassa, hänen oli\nsaavutettava kadotettu kunniansa\", vastasi Ranck innolla. \"Hänen\ntekemänsä rikos oli nuoruuden erehdys, joka hänen oli korjattava.\nSydämestäni toivon, että hän olisi vielä elossa ja kerran palaisi,\nkantaen päänsä pystyssä niinkuin parantunut mies ainakin.\"\n\nTästä asiasta ei puhuttu sen enempää. Kerran kysyi Hanna Ranckin\nvanhempia. Hän vastasi lyhyesti, että molemmat olivat kuolleet ja hän\noli yksin maailmassa. Hanna huomasi, että Ranck tuli liikutetuksi\nja sentähden muutti hän keskustelun ainetta. Ensi kerran kävi Paavo\nisäntänsä luona. Tuo ennen vankka palvelija oli nyt enemmän haudasta\nnousneen haamun kuin ihmisen kaltainen. Hänen ruumiinsa oli hyvin\nkuihtunut ja kasvoiltaan kalvakka, melkein kellertävä.\n\n\"Paavo raukkani\", lausui Ranck syvästi liikutettuna. \"Molemmat, sekä\nsinä että minä, saimme kärsiä sanansaattajana olemisestamme.\"\n\n\"Mutta minä toivon kumminkin, että kerran vielä saan kiittää\nvenäläisiä viimeisen edestä ja sen oikein Porvoon mitalla\" vastasi\nPaavo. \"Minusta vuoti paljon verta, mutta vielähän sitä tulee\nuudelleen ja silloin...\"\n\nHän keskeytti puheensa ja teki uhkaavan liikkeen. Hän nimittäin nosti\noikean kätensä ja heilutti sitä ilmassa ikäänkuin hän löylyttäisi\nedessänsä seisovaa vihollista.\n\nRanck oli jo siksi parantunut, että voi istua hevosen selässä ja\nseurata Tiaista parilla ryöstöretkellä. Ruokavaroista alkoi olla\npuutos suuressa vapaajoukkio-leirissä ja puute oli poistettava.\nSilloin onnistuttiin kaappaamaan pari suurta kuormastoa, joiden\nkuljettajat armotta surmattiin. Karjalaiset eivät koskaan antaneet\narmoa. Siinä he olivat sydämettömiä ja julmia.\n\nKun Soinin lähettämä sana tuli päävartioon oli Tiainen siellä.\nTämä urhoollinen päällikkö punastui ilosta ja jaloudesta. Häntä\nja hänen miehiänsä tarvitsi tuo suuri kenraali Adlercreutz. Hän\nehkä joukkonensa saisi ottaa osaa järjestettyyn taisteluun ja\nnäyttää mihin Karjalan talonpoika kelpasi. Ranck oli yhtä iloinen.\nPitkällisen poissa-olonsa jälkeen saisi hän taas tavata vanhoja\nasekumppaniansa, jotka varmaan luulivat hänen kuolleeksi. Hän lausui\nilonsa aivan ajattelematta ja huomaamatta, että Hannalla häntä\nkuunnellessa oli silmät maahan kiinitetyt ja kasvot kalpeina.\n\nTiainen oli mennyt jonnekin ja he olivat kahden kesken.\n\n\"En kummastelekkaan, jos elämä meidän joukossamme ei ole teidän\ntaipumustenne ja elämäntapojenne mukainen\", lausui hän. \"Olemme\nkumminkin rakastaneet teitä kuin veljeämme ja suuresti tulemme\nkaipaamaan teitä.\"\n\nNyt vasta Ranck huomasi Hannan kasvojen ilmauksen samalla kuin hän\nymmärsi osoittamansa ilon loukanneen Hannan tunteita.\n\nHän nousi ylös ja tarttui liikutettuna Hannan käteen.\n\n\"Minä puhuin ajattelemattomasti, mutta en suinkaan aikonut loukata\nteitä, jota niin suuresti kunnioitan\", lausui hän vapisevalla\näänellä. \"Te, Hanna, ja veljenne olette molemmat osoittaneet minulle,\nmuukalaiselle niin sanomattoman paljon todellista ystävyyttä ja\nhyvyyttä, ett'ei se koskaan haihdu sydämestäni. Tänä hetkenä, kun\nolen valmis heti jättämään teidät tuskin koskaan enää nähdäkseni\nteitä, sillä sotilaan kohtalo ei ole hänen omassa kädessään,\ntahtoisin sanoa teille paljonkin, mutta se kumminkin on vielä\nkielletty. Eräs täyttämätön lupaus sitoo kieleni. Mutta jos kerran\nonnistun täyttämään lupaukseni, ja te, Hanna, silloin tahdotte\nkuunnella minua, niin saatte tietää ne tunteet, jotka minussa\nliikkuvat teitä kohtaan, ja kuinka suuresti arvostelen teidän\nylevämielistä ja jaloa luonnettanne.\"\n\nRanck suuteli hänen kättänsä, puristi sitä sydämellisesti ja jätti\nhänen yksin.\n\nUjona seisoi hän siinä ja kyyneleet valuivat hänen silmistänsä.\n\n\"Tämä oli siis hänen jäähyväisensä\", kuiskasi hän. \"Mitä tarkoitti\nhän lausumillansa sanoilla? Rakastaako hän minua? Oi, tulisiko\nsellainen onni ja autuus osakseni. Jo kau'an sitte olen tuntenut,\nettä sydämeni yksinomaan ja ikuisesti kuuluu hänelle.\" -- -- --\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nLapua. Taas hän, joka kantoi kruunua.\n\n\nSamana yönä kuin Karjalaisten vapaajoukko kokoontui suureen metsään,\nvarusteli suomalais-ruotsalainen sotajoukko itseänsä Kauhavalla.\nEdellisenä päivänä oli Adlercreutz, joka Klingsporilta oli saanut\nkäskyn hyökätä vihollisen päälle, koonnut sotajoukkonsa Ala-Härmään,\nsittenkuin ylivoimanen vihollinen oli hyökännyt ja pakoittanut\ntakaisin Kauhavalle asetetun joukon. Väliaikainen silta laadittiin\nHärmän joen yli, josta joukko meni ylitse ja marssi Kauhavalle, josta\nvihollinen vetäysi takaisin, jättäen ainoastaan vähän ratsuväkeä\nvahtimaan ruotsalaisten liikkeitä. Kauhava on 1 1/2 peninkulmaa\nLapualta.\n\nVihollisten uhkaavat ja vaaralliset liikkeet olivat siis vihdoinkin\npakottaneet marsalkka-raukan päättämään ruveta lopulliseen\ntaisteluun. Pelvolla ja vapistuksella uskoi hän sotajoukon kohtalon\nAdlercreutzille, joka ottikin tämän luottamuksen elävällä voittamisen\ntoivolla. Waasaan, Uuteen Kaarlebyhyn, Kokkolaan ja Savoon menevät\ntiet yhtyvät Lapualla. Rajevski voi siis helposti osittain pitää\nyhteyttä Barclay de Tollyn kanssa, joka joukkonensa työskenteli\nruotsalaisen sotajoukon takana, osittain mielensä mukaan hyökätä\ntunkeutuvien Klingsporin osastojen päälle. Hänellä siis oli erittäin\nedullinen asema, jonka säilyttämiseksi hän päätti ponnistella\nviimeiseen asti.\n\nAdlercreutzin suuri tarkoitus oli katkaista vihollisen paluumatkan\nKuortaneelle ja Waasaan, ajaa se Savon salomaille ja siten helpoittaa\nSuomen sotajoukon yhdistymisen Turun seuduille maallenousneitten\nruotsalaisten veljien kanssa. Kuningas oli vihdoin nähnyt\nmahdottomaksi huonoilla sotavarustuksillansa valloittaa Seelannin\nja hätyyttää Tanskan pääkaupunkia, ja sentähden oli hän päättänyt\nitse johdattaa liikkeitä Etelä-Suomessa sekä maalla että merellä.\nHän astui Amadis-nimiseen laivaan ja yhdistyi saaristolaivastoon\nVäsbyssä, noin peninkulman matkan Turusta. Senjälkeen oli\nsaaristo-laivastolla useampia pienempiä, vaan loistavia kahakoita\nvenäläisten laivojen kanssa ja silloin tällöin nousi se maalle\nväsyttäen ja ahdistaen vihollisen vahtipaikkoja rannikolla.\nKuninkaan käytyä Neitsynsalmella ja tarkastettua sinne asetettuja\nsota- ja saaristolaiva-osastoja, meni hän Ahvenanmaalle. Sillä\nmatkalla oli kaikenmoisia vastuksia, jopa todellisia vaarojakin.\nUseita vuorokausia täytyi kestää ankaraa myrskyä Husö nimisessä\nhätäsatamassa, jossa ei ollut kuin paljaita asumattomia kareja.\nSieltä päästyä törmäsi kuninkaan alus salakarille, johon hän oli\nhukkumaisillaan.\n\nVihdoinkin saapui kuningas Kastelholmaan Ahvenanmaalle, josta\nhän lähetti 1,000 suomalaista ja ahvenanmaalaista yhdistymään\nKlingsporin eli Suomen pohjoisen sotajoukon kanssa; tämä nimitys\noli vastakohtana Suomen eteläiselle sotajoukolle, joksi nimitettiin\nkuninkaan käskystä Ahvenanmaalle koottuja joukkoja. Hän asettui\nGrälsbyhyn ja oleskeli siellä aina syyskuuhun asti toimitellen\nvähemmin järjestyksen-mukaisia maallenousu-suunnitelmia, tarpeettoman\nankaria vahteja ja vahtiparaateja; nämä ynnä hänen ristiriitaiset\nja vastakkaiset käskynsä, joihin herrat Tibell ja Melin antoivat\nluonnokset, kuin myös hänen kohtuuttomat vaatimuksensa ja tuomionsa\nväsyttivät ja laimensivat kaikki, jotka yhdessä eli toisessa\nsuhteessa suoraan kuuluivat hänen käskettäviensä joukkoon. Hän, joka\nkantoi _kruunua_, teki itsensä päivä päivältä enemmän ja enemmän\nvihatuksi ja kamotuksi.\n\nMutta tässä ei vielä kylliksi! Sekä Adlercreutzin ja Sandelsin\nmenestykset maalla että laivaston merellä ja saaristossa herättivät\ntuossa so'aistussa itsevaltiaassa suuria toiveita ja aikeita, jotka\nolivat perustetut pohjattomiin luulotuksiin, muun muassa valloittaa\nitse Pietarin. Hän uneksui jo olevansa Wenäjän pääkaupungin porttien\nedustalla ja nämä luulotukset vaikuttivat sen, että hänen hetkellinen\nvastenmielisyytensä Ruotsin liittolaista Englantia kohtaan, jonka\napujoukkoja ja laivastoa hän aikoi käyttää kaikenmoisiin hullumaisiin\nyrityksiin, meni niin pitkälle, että hän mietti monenmoisia\nväkivaltaisia tekoja sitäkin maata kohtaan. Kuningas oli niin\nsuuttunut Suuribritannian lähettilääsen, herra Thorntoniin, ja\nEnglannin ministeriin, että hän aikoi hyökätä Englannin laivaston\nkimppuun Itämerellä ja polttaa sen, joka oli lähetetty Ruotsille\navuksi. Hän, joka kantoi _kruunua_, teki kaikki, lisätäksensä Ruotsin\nonnettomuuksia.\n\nMutta palaamme Adlercreutziin.\n\nVarhain aamusella 14 päivänä Heinäkuuta järjesti Adlercreutz\npäävoimansa, jossa oli noin 3,300 miestä ja 16 kanuunaa, hyökkäykseen\nKauhavalla, puolentoista peninkulmaa Lapualta. Ennenkuin kenraali\nantoi hyökkäyskäskyn, ratsasti hän jokaisen pataljoonan rintamaa\npitkin muutamilla ystävällisillä sanoilla ja tulisella katseellansa\nrohkaistaksensa sotamiehen mieltä ja elähyttääksensä hän toivolla\nvoitosta. Tuolla seisoo sinisilmäinen nuorukainen jolla on kookas\nvartalo, selvät kasvon piirteet ja vakava ryhti. Kenraali katselee\nkunnioituksella vanhan Koiskisen kasvoihin, joissa kuvautuu tyyni\nmiehuus ja varma toivo voitosta. Kenraali tervehtää häntä miekalla\nja veteraani vastaa takaisin. Kenraali katselee savolaista, jolla\non pienet, säteilevät silmät ja elävät kasvot. Adlercreutzin silmät\nsäteilevät nähdessänsä Döbelnin porilaisineen, joiden joukossa\nmyös on Ranck, tämän mainion rykmentin joka on urhoollisten kehto\ntämän sodan aikana. Tuolla seisovat jalovartaloiset karjalaiset ja\nhämäläiset synkkinä kuin yö, mutta voittamattomia sodassa. Tässä\nseisoivat hänen silmiensä edessä nämä uroot, nämä sotilaat, joiden\nkiittämiseksi ei löydy kyllin sanoja. Nääntyneinä, ryysyisinä ja\njalat verisinä he vasta väsyneinä loikoivat vahtitulien ympärillä,\nmutta nyt -- nyt ovat kaikki kärsimykset unhoitetut! Onhan vihollinen\nedessä. Jokainen sotilas palaa taistelunhalusta ja voiton eli\nkaatumisen päätös on kirjoitettu kunkin otsaan. Adlercreutz on\ntoimittamansa tarkastuksen kanssa tyytyväinen, hän ei epäile\nvähääkään voitostansa. Rajevskin puolta suurempi joukko ei tee häntä\nenää vähääkään rauhattomaksi.\n\nKello on 7 aamusella. Lapuan aurinko lähettää säteilevän\nvalonsa pilvittömältä taivaalta. Sotajoukko lähtee liikkeelle.\nEvestiluutnantti Aminoffilla Karjalan jääkärien kanssa on kunnia\nastua etunenässä. Varovasti menee etujoukko metsään, eikä ainoatakaan\n\"viheriätakkista\" ole näkyvissä. Maantiellä kulkevat joukkiot\nsuljetuissa parvissa eli 2 muuttotykkiä välissänsä. Täällä kulkee\nkenraali ja jääkäriketjut hiipivät molemmin puolin metsässä. Halloo!\npuiden välissä alkaa liikettä. Aminoff on vihdoinkin yhtynyt\nvihollisen kanssa. Yleinen tuli leviää ketjusta. Karjalaiset ampuvat\nkuin miehet ja venäläiset hyökkäävät raivoisasti. Aminoff on\nheikompi, hänen täytyy peräytyä. Nyt saapuu paikalle Adlercreutz.\n\n\"Meidänhän pitää eteenpäin\", huutaa hän. \"ja ne paholaiset menevät\ntaaksepäin! Majuri Tujulin, rynnätkää esiin Savon jääkärienne kanssa;\nne eivät koskaan peräydy!\"\n\nNämä sanat tekivät joukon voittamattomaksi. Kiiruusti levisi se\njärjestyspäällikkönsä Cronstedtin johdolla karjalaisten avuksi.\nSe tunkeutuu sellaisella voimalla ja reippaudella, että tuo\nsuljettu parvi maantiellä tuskin ehtii seurata, vaikka ketju kulkee\nepätasaisella maalla ja tiheässä metsässä tien sivuilla. Taistelu käy\nperki tuliseksi. Venäläiset taistelevat vihoissaan, mutta ei mikään\nvoi tänä päivänä vastustaa suomalaisia sotilaita.\n\nAdlercreutz ja Cronstedt, jotka molemmat ovat ensimäisinä tulessa,\nverhovat itsensä kunnialla. Kenraali käskee Savon jääkäriä\nlevähtämään ja hengähtämään. Heidän spartanilainen vastauksensa on:\n\n\"_Kun me peräydymme, voitte sitten, herra kenraali, vaihettaa meitä_.\"\n\nAdlercreutz vuodattaa kummastelemisen kyyneleen. Ne ryntäävät taas\nsamalla innolla ja ylitä kiivaalla tulella vastataan vihollisen\npuolelta. Taistelunhaluinen von Döbeln porilaisineen lähettää useita\npyyntöjä kenraalille, että he saisivat käydä jääkärien edestä\ntaistelemaan. Jääkärit vastaavat:\n\n\"Porilaisten urhoollisuus on tunnettu; me tahdomme myös tehdä mitä\nvoimme ja tällainen taistelu kuuluu meille jääkärilöille, pidätämme\nitsellemme sen oikeuden, ollessamme etujoukkona.\"\n\nJos hän, joka kantoi _kruunua_, olisi ollut läsnä, nähnyt näiden\nsotilaiden taistelevan ja kuullut heidän sanansa, eiköhän hänen\nkatseensa silloin olisi selvinnyt, hänen mielensä muuttunut ja hän\nolisi antanut heille päällikköä, joka olisi ymmärtänyt korvata\nisänmaalle kaiken sen veren, joka vuoti ja vieläkin tuli turhaan\nvuotamaan?\n\nJumala yksin voi siitä tuomita.\n\nKuta enemmän taistelu lähenee Lapualle, sitä tulisemmaksi käypi\nse. Venäläiset tekevät raivokasta vastarintaa. Metsä harvenee ja\nluutnantti von Becker antaa kolminaulasien kanuunainsa soida.\nNe tekevät hyvän vaikutuksen. Eteenpäin mennään vaan kivikkojen\nja rämeiden ylitse, eteenpäin pajunetit alaskäännettyinä ja\nhurraahuutojen kaikuessa on kuljettava tuo peninkulmaa pitkä\nmatka siksi kuin vihollinen, joka kello 4 iltapuolella turhaan on\nvahvistanut joukkojansa, on työnnetty takaisin asemillensa Lapualle\nja suomalaiset asettuvat vastakkaisille mäkilöille. Vihollisen\ntykistö alkaa nyt tasaisen kanuuna-tulen Adlercreutzin kolonnaa\nvastaan, mutta niin kaukaa, ett'ei se tee sanottavaa vahinkoa.\n\nTämän kanuunan paukkeen aikana varustaivat molemmat vastustajat\npäättävään taisteluun.\n\nRajevski asetti 5,000 miestänsä kaarenmuotoisesti pitkin Lapuan\njokea, vasemman sivun kirkonkylän puolelle, sulkemaan takanansa\nolevan sillan ja Waasan tien, oikean puolisen sivun Liuhtarilaan\nja siellä olevan tien ympärille, suojelemaan Kuortaneen tietä.\nTykistö, 10 kanuunaa, olivat jaetut niin, että kaksi 6 naulaista oli\nvasemmalla, neljä oikealla sivulla ja kaksi kanuunaa ja haupitsia\nkeskellä. Näiden taakse keräytyi ratsujoukko, ja siinä se olikin\nliikkumatonna koko taistelun ajan, pakoittaen vihollisen ratsujoukon\nvetäymään Liuhtarilan kylään ja olemaan siellä työttömänä.\n\nRajevski oli edellisinä päivinä antanut takanansa olevan Liuhtarilan\nsuon risukimpuilla tehdä kulkukelpoiseksi tykistöllenkin, niin ettei\nhän onnettomuuden sattuessa olisi pakoitettu peräytymään ainoastaan\nmaantietä myöten, joka varovaisuus luultavasti pelastikin hänet\ntäydellisestä häviöstä. Venäläisten aseman edessä oli kauniita\nniittyjä ja ruispeltoja, joihin viimeksi mainittuihin oli jääkäriä\npiiloutunut. Sittenkuin Adlercreutz oli tarkastanut aseman,\nkäskettiin toinen osasto neljän kanuunan kanssa hyökkäämään Lapuan\nkylään ja Waasan tielle, sill'aikaa kuin kolmas ja neljäs osasto\ntekisivät päähyökkäyksen Liuhtarilaan. Kaksi pataljoonaa Palmfeltin\njohdolla asetettiin varalle mäelle.\n\nTaistelu on alkanut. Kanuunat jyskyvät molemmin puolin ja päättävä\nhetki lähestyy. Adlercreutz vaalenee ja minkätähden? Sentähden että\njuuri silloin, kuin suomalaiset tykit alkavat tulensa, ratsastaa\nkenraalin luokse ajutantti ja ilmoittaa, että eräs vihollisen kolonna\nnäkyy oikealla Alapään kylässä ja Döbelnin osaston takana. Gripenberg\njoukkonsa parhaan osan kanssa lähetetään sinne, ja ryntäys lykätään\nsiksi, kuin on ehditty saada tarkkoja tietoja vihollisen voimasta.\n\nMutta löytyy yksi mies, joka ei tahdo tietää mitään hyökkäyksen\nlykkäämisestä. Se on hän, jolla on tuo musta side otsallansa. Se\non evesti von Döbeln, porilaisten urhoollinen päällikkö ja toisen\nosaston johtaja. Ilman käskyä marssii hän Lapuan kirkonkylään päin.\nJuoksumarssissa ryntäävät porilaiset mäkeä alas. Hurraa! rohkeutta\nvaan, te urhoolliset. Pataljoonat seuraavat kintereissä. Tykkien\njyskettä, kiväärien pauketta, jääkärien tulta ja hurraahuutoja\nkuuluu kaikkiaalla. Kasvava ruispelto muuttuu äkkiä eläväksi, siihen\npiiloutuneet \"viheriätakkiset\" räiskyttävät tappavia laukauksia.\nSotamiehet säikähtivät hetkiseksi. Silloin kaikuu porilaisten marssin\nsävelet:\n\n    \"Eespäin, miehet uljahat!\n    Meit' uskollisten isäin henget seuraavat.\n    Kas kunnian\n    Kun tähti meille hohtaa!\n    Tuttavahan\n    On verityö, mi kohtaa.\n    Eespäin kaikki rientäkää!\n    Vapautemme ikivanha tie on tää.\n    Voittoisa lippu meitä johtaa,\n    Muinahis-aikain taisteluista liuskainen.\n    Eespäin, sä jalo vaate verinen!\n    Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten.\"\n\n\"Eespäin, eespäin\", komentavat upseerit. Blume ja Ramsay ryntäävät\nruispeltoon paljastetut sapelit kädessä. Ranck ja hänen kumppaninsa\nhyökkäävät taas eteenpäin. Majuri Eek huutaa Ranckille, että hän\nsäästäisi henkeänsä, mutta hän ei kuule sitä. Hän on huomannut\nerään vanhan miehen kaatuvan maahan ja hän kiiruhtaa peittämään\nsitä ruumiillansa. Kaatunut on Taavetti Koiskinen, joka taas nousee\njaloilleen. Hän ei ole haavoittunut ja huutaa Ranckille: \"Kiitos\nkumppani!\" Hän on heti uudelleen taistelussa. Hän näyttää etsivän\nkuolemaa, mutta kuolema ei tahdo häntä tällä kertaa uhriksensa.\n\nSotahuuto kaikuu vihollisen puolelta. Tiainen vapaajoukkoneen\nryntää vihollista vastaan. Vanha Akka valkoisine hapsineen, joita\ntuuli häilyttelee, seuraa heitä lyöden taikarumpuansa aivankuin\nsiivekäs velho. Hirveä on heidän hyökkäyksensä. Ikäänkuin metsän\njättiläinen syöksee Alarik ja hakkaa vihollisia läjiin leveällä\nkirveellään. Hän ei huoli, vaikka veri vuotaa useammista haavoista.\nKitulangan yhdeksäs poika taistelee kuin uros. \"Kuole\", oli hänen\näitinsä sanonut, \"mutta älä häpäise itseäsi.\" Döbeln huutaa hänelle\nkiitossanoja. Pataljoonat hurraavat ja kaikki vastustaminen on\nturhaa. Vihollinen vetäytyy takaisin Lapuan kirkon kylään.\n\nIlmoitus Alapään kylässä ympäröivästä vihollisesta oli kokonaan\nperätön. Se oli onnetoin erehdys --, sillä jos sitä ei olisi\ntapahtunut ja kolmas osasto olisi saanut olla neljännen apuna, niin\nolisi voitto ollut ratkaiseva ja Kuortaneen yhtähyvin kuin Waasankin\ntie olisi joutunut suomalaisten käsiin. Se erehdys oli Rajevskin\npelastus.\n\nKun Gripenberg tuli takaisin Alapäästä käskettiin hän Loden kanssa\nauttamaan Döbelniä. Pataljoonat ryntäävät hurraahuutojen kaikuessa\nLapualle. Venäläiset ovat miehittäneet ja puolustavat hurjasti\njokaista huonetta kylässä. Raivokas taistelu alkaa. Pajunetit ja\npyssyntyvet alkavat verisen leikkinsä. Vapaajoukon nuijat ja kirveet\nsamoin. Blume ja Ramsay kaatuvat kuolleina maahan. Urhoolliseen\nAminoffiin käy kanuunankuula ja hän huokaa viimeisen kerran. Hänen\nsotilaansa, savolaiset, päästävät, nähdessänsä tämän, raivokkaan\nkostonhuudon. He kaatavat kaikki viholliset, jotka tulevat heidän\ntiellensä. Niistä 120 jääkäristä, jotka alkoivat hyökkäyksen, ei\nole kuin 50 jälellä. Porin rykmentti on kärsinyt hirveästi. Von\nQvanten kaatuu, Gripenberg, Lagermark, Wirsen, Uggla ja Jägersköld,\nkaikki upseereja Porin rykmentistä, loikovat haavoitettuina\ntaistelutanterella. Venäläiset sytyttävät tuleen Liuhtarilan kylän,\nse leimuaa liekeissä ja samalla myös venäläisten haavoitetut ja\nsairaat. Onnettomat päästävät hirveän hätähuudon. Oi, Jumalani, miten\nsota sentään on hirmuinen.\n\nKarjalainen vapaajoukko Tiaisen johdolla tekee ihmeitä\nurhoollisuudessa. Akka ei liikuta enää rumpuansa, hän on kaatunut,\nsaatuaan keihään piston rintaansa. Mitä hän ennusti muille, on\ntapahtunut hänelle itselleen. Missä on nuori Kitulanka?\n\nKatso oikealle puolelle tuota suurta kartanoa! Näet hänen siellä\nlähellä Lapuan pappilaa raivokkaassa kaksintaistelussa erään miehen\nkanssa, jota hän rajattomasti vihaa ja jonka hän on taistelun\naikana onnistunut tapaamaan. Nämät miehet taistelevat kuin kaksi\ngladiatoria. Alarikin vastustajan sapeli liikkui kuin nuoli\nnuoren miehen pään ympäri, mutta hän väisti iskut kirveellänsä.\nVasemmassa kädessänsä piti Alarik pitkää puukkoansa ja oikeassa\nkirvestä. Kitulangan poika on saanut useita haavoja, mutta se ei\nmerkitse mitään. Eikös hän ole silmä silmää vastaan kasakkaupseeri\nBarbarisoffin kanssa, joka viekotteli hänen nuoren morsiamensa?\nRauta ja teräs paukkuvat toisiansa vastaan. Lähimäisen rakennuksen\nikkunassa näkyy nuori, kalvakka nainen vääntelevän käsiänsä tuskasta\nja epätoivosta. Hän ei voi irroittaa silmiänsä taistelevista\nmiehistä. Se on Savilahden Olga, Barbarisoffin puoliso. Hän käsittää\nhyvin, että tämä taistelu päättyy joko molempien eli ainakin toisen\nkuolemalla. Alarikin näkeminen, jonka hän oli pettänyt elämän\nonnen ja autuuden lupauksella, on pannut hänen sydämensä sykkimään\nkatumuksesta ja omantunnon soimauksesta. Hän oli unhottanut\nAlarikille antamansa lupauksen ja velvollisuutensa isänmaatansa\nkohtaan kuin meni naimisiin vihollisen kanssa. Turhamielisyydestä\nrikkoi hän valansa ja lupauksensa ja hän kärsii jo senkin tähden.\nHän parkaisee. Alarikin puukko sattuu Barbarisoftiin ja tämä vaipuu\nkuolleena maahan. Alarik on täyttänyt vannomansa koston. Hän huutaa\nOlgalle -- \"petturitar\" ja Olga vaipuu tunnotonna alas. Alarik\nheittäytyy uudelleen taisteluun.\n\nVenäläisten vasen sivu on täydessä pa'ossa Liuhtarilan siltaan\npäin. Heti ylitse ehdittyänsä sytyttävät he sillan tuleen. Rajevski\nkäyttää vaarallisessa asemassansa viisaasti tilaisuuksia hyväksensä.\nErinomaisella nopeudella peräyttää hän ratsuväen ja näyttäytyy,\ntaitavasti järjestettyään rintaman, uudelleen taistelujärjestyksessä,\nvasen sivu Liuhtarilan kylää päin, oikea metsän suojassa, joten hän\nrauhassa vallitsee eteläistä eli Kuortaneen tietä, jota Adlercreutz\n-- onnettomasti kyllä -- ei aikanaan ottanut haltuunsa, luultavasti\nsen tähden, ettei hän tietänyt sen tärkeyttä.\n\nPataljoonat käyvät taas taisteluun. Lapuan kirkonkylä on meidän\nhallussamme. Nyt on vihollisen sytyttämä, palava Liuhtarilan\nkylä valloitettava. Cronstedtin jääkärit tunkeutuvat metsään ja\nGripenbergin urhoolliset hämäläiset kylää kohden. Oi mikä näky kohtaa\nhyökkääviä! Liuhtarila on yhtenä tulipatsaana, josta venäläisten\nhaavoitetut ja sairaat koettavat pelastautua. Jalot Suomen sotilaat\nkoettavat auttaa noita onnettomia, mutta hirveä kuumuus ja sakea savu\nestävät heitä siitä. Odotetaan tulipalon päättymistä. Kohta on koko\nkylä tuhkaläjänä, mutta kadonnut on vihollinenkin.\n\nSavun peittämänä on Rajevski joukkonensa mennyt Liuhtarilan suon\nylitse ja asettunut tykistöineen, kuormastoineen ja varastoineen\nturvapaikkaan. Viha ja harmi kuvautuu jokaisen kasvoille. Koko päivän\nankaroista ponnistuksista siis ei ole ollut muuta hyötyä, kuin että\njonkun peninkulman ala isänmaasta on hetkiseksi pelastettu.\n\nVoittaneet suomalaiset seuraavat vihollista, joka kiitettävässä\njärjestyksessä peräytyy Kuortaneelle, mutta kello on jo\nkahdeksan iltasella, taistelu oli kestänyt kolmetoista tuntia,\nsotajoukko on väsynyt ja tarvitsee levätä. Käsketään luopumaan\ntakaa-ajosta ja sotajoukko kuleksii verisellä, kalliisti ostetulla\ntaistelutantereella. Toinen osasto, von Döbeln ja hänen porilaisensa,\njotka ovat olleet päivän sankaria, seisattuvat Isoonkylään, neljäs\nosasto on taistelutantereella; kolmas osasto asettuu Lapualle ja\nensimmäinen, joka on ollut apujoukkona, jää Kuortaneen puolelle\nvahtiin. Niin loppui taistelu Lapualla ja Suomen sotilaitten\nkeskuudessa oli se suuressa kunniassa, joka voi sanoa:\n\n\"_Minä olin mukana Lapuan kirkonkylässä 14 päivänä Heinäkuuta 1808_.\"\n\nJos Klingspor päivän eli parin levon perästä olisi uudelleen\nhyökännyt vihollisen päälle, olisi hän, sen myöntävät venäläiset\nitsekin, varmaan ja lopullisesti voittanut. Mutta hän odotti\ntapausten selviämistä; urhoollisella Adlercreutzilla ei ollut vapaata\nvaltaa, vaan hänen täytyi totella omaa ja sotajoukon ylipäällikköä,\nja tämä vanha ja tuumaileva toivoi voittavansa tarkoituksen\nvähemmillä ponnistuksilla. Hän toivoi piakkoin saavansa ne suuret\napulähetykset, jotka kuningas oli luvannut. Adlercreutzin äly\nsai joskus vanhan marsalkan pakoitetuksi antamaan suostumuksensa\ntoimintaan. Silloin oli tavallisesti päätös jo taattu; mutta kuin\nvoitto oli täydennettävä, saivat Klingsporin arvelut taas vallan ja\njo voitetut edut menivät turhaan. Hän pelkäsi joutuvansa suljetuksi\nja asettavansa siten mahdollisesti sotajoukon aseman vaaraan;\ntämä näyttäytyi hänelle lakkaamatta uhkaavana aaveena. Siinä tuo\ntodellinen syy, jota ei koskaan voida muuten selvittää.\n\nKlingspor seisattui pääjoukon kanssa työttömänä Lapualle useiden\nviikkojen ajaksi. Sillä aikaa päästi tuo voimakas ja etevä kenraali\nKamenski suureen pulaan joutuneen Rajevskin päällikkyydestä. Silloin\nvalvoi Wenäjän suojelushenki ja Ruotsin aurinko laski. Tästä\nhetkestä ilmaantui aivan toinen henki Wenäjän sotaväen liikkeissä ja\nsotaseikat saivat toisellaisen, Ruotsin aseille onnettoman käänteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn yö. Ihmistappo on jo aikaa sitte loppunut. Kuolemalla on ollut\nrunsas sato. Mitkä hirveät kuvat eikö kohtaa täällä silmiäsi! Katso\ntuota nuorta miestä, joka loikoo tuossa kalpeana ja silmätönnä! Hänen\nkuolemantuskansa on ollut kauhea, sillä tuskissansa on hän käsillään\nraastanut kasvavan ruohon ympäriltänsä. Tuolla makaavat suomalainen\nja venäläinen. Kuolinhetkelläkään ei viha ole paennut heidän\nrinnoistaan. Viimeisillä voimillaan ovat he haavoittaneet toisiaan ja\nmakaavat nyt kylminä, syleillen toisiansa. Tuo on kauheata, julmaa,\nhirveätä. Taistelutantereen näkeminen saa veren suonissa hyytymään.\nEi kenenkään helläsydämisen pidä ruveta sotilaaksi, ja se ajatus,\nettä ihminen on pedon kaltainen luonteeltaan, tunkeutuu väkisinkin\nmieleen.\n\nEräästä ruumisläjästä kaivautuu esille mies. Se on verinen haamu,\njoka nousee yön hiljaisella hetkellä. Hänen valkoiset hiuksensa ovat\nverestä tahraantuneet. Hänen kasvonsa ovat haavoja täynnä, ruumiinsa\nrevittynä ja läpiammuttuna. Hän on ollut yksi päivän sankareista. Hän\noli yksi ensimäisistä, jotka tunkeusivat Lapuan kylään. Hänen nimensä\non Alarik Kitulanka.\n\nHän hoipertelee eteenpäin muutamia askelia, vaan äkkiä huudahtaa\nhän hiljaa. Hän on joutunut vastakkain nuoren naisen kanssa, joka\ntarkastellen ruumiita hitaisilla askelilla kulkee kuolleiden seassa.\n\nMyös hän, tuo nuori nainen, huudahtaa.\n\n\"Etsitkö _minua_ vai _häntä_?\" kysyi Alarik.\n\n\"Sinua\", vastaa hän. \"Minä olen hirveästi rangaistu. Isäni talo on\npoltettu ja itse on hän palanut liekkeihin. Puolisoni on kuollut.\nOnko sinun kostosi, Alarik, tyydytetty, voitko antaa anteeksi\nminulle?\"\n\n\"Voin, antakoon myös Jumala anteeksi rikoksesi. Minä olen tuonelan\nportilla ja Tuonen neitsyt on sydämmelläni.\"\n\n\"Minne vien sinun? ehkä sairashuoneesen sidottavaksi?\"\n\n\"Haavojani ei voi kenkään sitoa, vaan koetan kämpiä kotiani metsään,\nkuollakseni sen oven edessä.\"\n\nKuu ja nuo vaaleat tähdet ovat todistajina, miten haavoitettu mies\nhiljaa kulkee eteenpäin, tukien nuoren naisen käteen. Se on Alarik\nja Savilahden Olga. Mitä he puhelevat keskenänsä, sen kuulee yksin\nJumala. Hän tunnustaa Alarikille rikoksensa, syntinsä ja näyttää\nsamalla, että hän rakastaa ainoastaan Alarikkia. Elämä ja kuolema\nantavat toisillensa rauhan ja sovinnon suutelon.\n\nOn aamu. Taas lennättää aurinko kultaisia säteitään metsän\nlehdistöjen välitse. Yö on mennyt majoillensa. Päivän tuliroihu\non sytytetty, leivonen on taas alkanut laulaa ja puiden väräjävät\nlehvät liikkuvat. Taivas on purppuroittu, tuhansia värejä leikittelee\npilvissä, laaksoissa läikkyen kasteen kyynelissä ja kukan silmässä,\njonka se on kohottanut aurinkoa kohti.\n\nAlarik ja nuori nainen, Savilahden Olga-raukka, ovat ehtineet\nmetsäpirtille.\n\nOven edessä ulkona istuvat Kitulanka, hänen vaimonsa ja kirkkoherra,\narvokas Kelloniemi.\n\nHe keskustelevat edellisen päivän tappelusta Lapualla.\n\nVanhat odottavat tietoja pojastansa. Katso tuolla hän tuleekin,\nkalpeana kuolevana, nojautuen naisen käteen. Vielä joitakuita askelia\nja hän on heidän luonansa, jotka antoivat hänelle elämän.\n\nVanha isä kiinnittää synkän, uhkaavan katseensa pojan kasvoihin. Hän\nei huomaa, että Alarik jo on kuoleman oma.\n\n\"Mitä, oletko sinä taas kotona, istuaksesi tuvassa? Tuliko taistelu\nsinulle liika kuumaksi, kuin jätit taistelevat veljesi?\" kysyi vanhus\nankaralla äänellä.\n\nHymy ilmaantui Alarikin kalpeille kasvoille. \"Isä ja äiti, en ole\nhäväissyt itseäni\", vastasi hän. \"Döbeln on huutanut minua nimeltä --\nsankari. Suomelle, maalleni olen uhrannut vereni ja nuoren elämäni.\nHyvästi! Tahdoin kuolla teidän luonanne ja rukoilla sijaa kodissanne\n_Olgalle_.\"\n\nHän vaipui maahan kukkaisten ja kanervien päälle. Hänen rintansa\npaljastettiin ja ammottavista haavoista tippuivat viimeiset\nveripisarat hänen ruumiistansa. Hänen vieressänsä oli polvillansa\nSavilahden Olga ja kirkkoherra luki siunauksen kuolevalle. Vanha\nKitulanka ja hänen vaimonsa pitivät kumpikin yhden poikansa käsistä\nsuljettuna omiinsa.\n\nSamassa tuokiossa kuultiin torven kajahdus ja pari minuuttia sen\njälkeen syöksyi esiin ratsujoukko. Joukon etunenässä ratsasti\nmustalla hevosella hän, jolla oli nuo elävät silmät, tuntuvat\nkasvojen piirteet ja leveä, musta side parantumattoman haavan ympäri,\ntuo sotilasryhtinen, ja sotamiesten epäjumala -- Yrjö Kaarlo von\nDöbeln.\n\nHän ratsasti pirtin edessä olevan joukon luokse. Hän kiinnitti\nterävän silmäyksensä kuolleen kasvoihin ja heti tunsi hän nuoren\nurhoon eilisestä taistelusta. Döbeln laskeusi hevoselta, meni\nAlarikin luokse, polvistui ja painoi suutelon hänen veriselle\notsallensa.\n\nKuoleva loi viimeisen, selkeän katseensa evestin kasvoihin.\nSanomattoman ilon ja rauhan väre ilmaantui hänen kasvoillensa.\n\n\"Isä, äiti\", kuiskasi hän; \"en ole häväissyt teitä enkä itseänikään,\nkysykää häneltä, joka nyt juuri painoi huulensa otsalleni.\"\n\nHänen päänsä painui hitaasti Olgan rinnoille. Vienosti huokasi vielä\nkerran tuo heikosti tykkivä rinta. Alarik Kitulangan elämänlanka oli\nkatkenut.\n\n\"Hän oli kelpo Suomen poika\", huudahti von Döbeln vienolla äänellä.\n\"Sallittakoon meille, hyvät herrat\", lisäsi hän kääntyen seurassansa\noleviin upseereihin, \"lopettaa yhtä kunniakkaalla tavalla kuin\nhänkin. Mikä onkaan ihanampaa kuin kuolla isänmaan edestä?\"\n\nHän nousi uudelleen hevosen selkään. Hyvästi-jätöksi tervehtivät\nhän ja hänen kumppaninsa miekoilla kuollutta Alarikkia. Vanhalla\nKitulangalla oli nyt ainoastaan muisto yhdeksästä pojastansa, sillä\npaitsi Alarikkia, joka kuoli haavoistansa, kaatui viimeinen Alarikin\njälellä olevista veljistä Lapualla. Kun sota päättyi, istuivat vanha\nKitulanka ja hänen vaimonsa lapsettomina pirtissänsä. Ei yksikään\nheidän pojistansa ollut häväissyt itseänsä, vaan sankareina olivat\nhe kaikki kaatuneet isänmaan puolustuksessa. Savilahden Olga hoiti\nvanhuksia heidän vanhuuden päivinään ja sulki vihdoin heidän silmänsä.\n\nNiin paloi isänmaan rakkaus suomalaisen sydämessä, niin uhrasi hän\nkaikki rakkaan maansa edestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapuan tappelun jälkeisenä päivänä kiiruhti Ranck etsimään majuri\nEekiä, Kelpo majuri otti hänen vastaan avoimin sylin lausumalla:\nterve tuloa taas! joka osoitti, että hän todellisella mielihyvällä ja\nelävällä ilolla näki taas Ranckin.\n\n\"Missä Jumalan nimessä olette olleet koko pitkän poisolo-aikanne?\"\nkysyi majuri. \"Jos en vähäsen tuntisi teidän mieltänne ja\nluonnettanne, luulisin teidän jo kyllästyneen sotaan. No niin, eipä\nsiinä olisi kummastelemistakaan, kuin näkee, miten täällä kaikki\nasiat menevät aivan päättömästi. Mutta ennenkuin vastaatte, niin\nsallikaa minun lausua kummastukseni teidän eilen-päivällisestä\nkäytöksestänne taistelun aikana. Olemme kadottaneet joukon\nupseereja ja minä olen ilmoittanut rykmenttimme päällikölle teidän\nylennettäväksi. Luutnantin valtakirja teille on varma.\"\n\nRanck punastui ilosta. Tämä koroitus oli ollut hänen toiveittensa\npäämäärä ja sen saavuttamiseksi hän olisi uhrannut vaikka sata\nelämää, jos hänellä vaan olisi ollut. Päästä upseeriksi urhoolliseen\nporilaiseen rykmenttiin oli suurin kunnia, jonka suomalainen sotilas\nvoi saavuttaa ja se annettiin ainoastaan sille, joka oli osoittanut\nloistavimmat miehuuden ja urhoollisuuden näytteet.\n\n\"Kiitän kaikesta sydämestäni siitä suuresta kunniasta, jonka tahdotte\nminulle osoittaa,\" lausui Ranck ilosta säteilevin poskin. \"Voimaini\nmukaan olen koettanut täyttää velvollisuuteni ja siinä kaikki.\nMutta epäilen, että evesti von Döbeln pitää minua sellaisen kunnian\nansainneena.\"\n\n\"Se epäilys on aivan väärä\", vastasi majuri. \"Samalla kuin Döbeln\non ankara vaatimuksissaan, on hän oikeudellinen. Te ette ainoastaan\npelastaneet vanhan Koiskisen henkeä, vaan myös joukon haavoitettuja\nvenäläisiä tuossa hirveässä Liuhtarilan palossa ja te otitte vielä\npäälliseksi kaksi sotalippua viholliselta. Ah, herrani, vähemmästäkin\non oikeus vaatia upseerin poletteja, ja paitsi sitä ei teidän\npaikkanne olekkaan rivissä. Mutta kylliksi tästä, nyt olen valmis\nkuulemaan teidän kertomustanne ja saamaan tietää, missä olitte\npitkällisen poissa-olomme aikana.\"\n\nPeittelemättä mitään kertoi Ranck kaikki ne vaarat ja seikkailut,\njoissa hän oli ollut sittenkuin hän kenraali Klerckerin sananviejänä\njätti sotajoukon. Majuri kuunteli häntä tarkalla huomaavaisuudella,\nja kun Ranck lopetti kertomuksensa, ojensi majuri syvästi\nliikutettuna hänelle kätensä.\n\n\"Ja kaiken tämän olette kärsineet isänmaamme tähden\", lausui\nEek. \"Todellakin olette te ihmeteltävä, sillä teidän tekonne\ntodistavat suurinta miehuutta ja samalla älyä ja viisautta. Teidän\nsuostumuksellanne menen heti evesti Döbelnin luo ja kerron hänelle\nmitä nyt olette minulle kertoneet. Saanko sanoa vielä vähän lisää?\"\nlisäsi majuri ja osoitti samalla Ranckin rintaan.\n\n\"Jumalan tähden, ette, herra majuri\", vastasi Ranck. \"Se on\nsalaisuus, joka toistaiseksi saa jäädä ainoastaan meidän kesken.\nMinulla on siihen omat syyni ja teidän lupauksenne on sitova.\"\n\n\"Tapahtukoon tahtonne, minä ainoastaan kysyin ja sen tein\nmieltymyksestä teidän persoonaanne\", vastasi majuri. \"Menen nyt\nkeskustelemaan evestimme kanssa. Toivon, ett'ei teillä ole mitään\nsitä vastaan, jos syötte päivällistä kanssani. Sitte saamme puhella\nenemmän keskenämme.\"\n\n\"Tarjoumuksenne otan vastaan suurimmalla kiitollisuudella\",\nvastasi Ranck, \"varsinkin kuin ystäväni, vääpeli Roth, ei ole\nenää sotajoukossa, eikä siis kauvemmin ruokavarojeni hankkijana.\nKummastelen vaan minne se rohkea uros on mahtanut mennä.\"\n\n\"Hänestä on tullut päivän sankari, eikä mikään pienempi\", vastasi\nmajuri. \"Roth on viisas mies ja on itseksensä suunnitellut, miten\nhän vahingoittaa vihollista ja tekee sille kaikenmoisia mahdollisia\nkepposia, Se suunnitelma, jonka Adlercreutz hyväksyi, on onnistunut\nparemmin kuin osattiin toivoakkaan. Noin 14 päivää sitte läksi\nRoth 40 vapaaehtoisen kanssa sotajoukosta. Tällä vähäisellä\njoukolla on hän raivaamattomia teitä, erämaiden halki, soiden,\nrämeiden ynnä suurempien ja pienempien järvien ylitse tunkeutunut\nRuoveden seuduille, ryöstänyt ja polttanut vihollisten kuormastoja\nja varastoja ja anastanut pienempiä vahtipaikkoja sekä koonnut\nympärillensä joukon talonpoikia, joiden avulla hän häiritsee\nvenäläisiä sekä takaa että sivuilta, estäen niitä kuljettamasta\nruoka-aineita ja siten katkaisten yhteyden Rajevskin kanssa. Roth on,\nkuten sanottu, yhtä älykäs kuin rohkeakin ja venäläiset pelkäävät\nhäntä paljon enemmän kuin koko meidän järjestettyä sotajoukkoamme.\"\n\nMajuri ja Ranck erosivat. Kun viimeksi mainittu tuli telttaansa, oli\nvanha Koiskinen siellä odottamassa hänen tuloansa.\n\n\"Olen odottanut teitä kau'an\", lausui veteraani, \"sillä tahdoin\nsaada kiittää teitä hyvästä kumppanuudesta paremmin kuin mitä eilen\nolin tappelun aikana tilaisuudessa. Jos ette olisi tulleet avukseni,\nniin olisi vanha Taavetti saanut purra nurmea. Olen kertonut majuri\nEekille minulle tekemänne palveluksen. Ei sentähden, että elämä\nolisi minulle niin haluttu, vaan minulla on vanha vaimo kotona, joka\nkaipaisi minua, sillä hän jäisi yksin maailmaan.\"\n\n\"Saman palveluksen olisitte tekin tehneet minulle, jos olisi\ntarvittu, ja siis se asia ei maksa puhuakkaan\", vastasi Ranck\nhyvin liikutettuna. \"Taistelun aikana sattuu monta ja pikaista\nvaihettelevaa tapausta, ett'ei ole aikaa niitä edes ajatellakkaan.\nPuolestani olin jo kokonaan unhottanut tapaamisemme kahakan aikana.\"\n\n\"Mutta en minä\", vastasi vanhus. \"Minä aivan kummastuin kuin näin\nteidät äkkipikaa tappelun aikana. Molemmat, sekä minä että ystävänne\nRoth, olemme luulleet teidän kuolleeksi. Missä olette olleet koko\ntämän ajan, kuin teitä ei ole näkynyt sotajoukossa?\"\n\nRanck kertoi seikkailunsa ja lopetti puheensa:\n\n\"Huomaatte siis, ett'ette ole pienimmässäkään kiitollisuuden velassa\nminulle. Teidän läheisiä sukulaisianne, molempien Tiaisen sisaruksien\nhellää hoitoa ja huolenpitoa on minun lähinnä sallimuksen apua\nkiittäminen elämästäni. He ovat tavallansa erinomaisia ihmisiä,\njoiden kanssa on kunnia olla sukulaisena.\"\n\nSamoin kuin majuri Eek kummasteli myös vanha Koiskinenkin\nnäitä kertomuksia. Varsinkin isänmaanrakkaus herätti hänessä\nosanottavaisuutta ja mielihyvää. Hän ei ollut toimittanut suuria\nurotöitä eikä älyniekan tehtäviä, vaan hän oli osoittanut miehuutta\nja kestäväisyyttä velvollisuutensa täyttämisessä, joka samoin kuin\nhänen rakkautensakin isänmaahan olivat erinomaisinta laatua.\n\n\"Huolimatta kaikista teidän uhrauksistanne ei Wiapori kumminkaan\ntullut pelastetuksi\", huudahti vanhus. \"Mitä vastaavat nämä petturit\ntuomiopäivänä, jolloin heidän on tehtävä tili töistänsä? Oi, raukka\nisänmaani, kuinka eikö olisikaan nyt asiat, jos nämä miehet olisivat\ntäyttäneet velvollisuutensa.\"\n\nHänen harmaa päänsä vaipui alas rinnoille ja sanomatoin suru kuvautui\nhänen jaloille kasvoillensa. Tuo suru ansaitsee kunnioitusta eikä\nsille löytynyt lohdutuksen sanoja.\n\n\"Tiainen ja hänen vapaajoukkonsa oleksivat leirimme lähistössä ja\nminä käyn tapaamaan sukulaistani, kuin hän odottamatta on aivan\nläheisyydessäni. Ollilla oli jo poikana joukko hyviä ominaisuuksia,\njotka eivät ole sittemminkään hävinneet. Minullakin oli poika\", sanoi\nvanhus syvästi huoaten, \"josta olisi voinut jotakin tulla, ellei hän\nolisi joutunut Jägerhornin perheen kynsiin. Mutta älkäämme puhuko\nenää tästä, sillä sitä, joka kerran on kadotettu, ei voida enää saada\ntakaisin.\"\n\nVanhus läksi. Ranck katsoi ajattelevaisena ja haaveilevana hänen\njälkeensä. -- -- --\n\nPuolenpäivän aikana yhtyivät majuri ja Ranck.\n\nMajurin kasvot loistivat ilosta,\n\n\"Kaikki on käynyt niinkuin pitääkin silloin, kuin se koskee\nhenkilöä, jolla on teidän ansioluettelonne\", lausui hän. \"Evesti\nmielellään edistää teidän määräystänne ja jo huomenna menee\nteidän ylentämisestänne ehdoitus kuninkaalle Ahvenanmaalle.\nKohta toivon saavani tervehtää teitä upseerikuntamme jäsenenä.\nKaikki, joille olen puhunut korotuksestanne, myöntävät sen olevan\noikeudenmukaista ja tervehtävät teitä mielellään kumppaninaan.\nTeidän sanansaattaja-matkanne oli varsin von Döbelnin mieleen.\nSiinä seikkailussa, sanoi hän, olisi hän kernaasti tahtonut olla\nosallisena. Tiainen ja teidän seuraajanne Ojan Paavo ovat molemmat\nsaaneet ansiomitaljin. Itse olen koroitettu evesti-luutnantiksi,\njoka kunnia oli sekä odottamaton että ansaitsematon. Nyt olette\nsaaneet tietää paljon ja hyviä uutisia, niin että käymme rauhassa\npäivällispöytään.\"\n\nNoin 14 päivää sen jälkeen tuli kuninkaan sanansaattaja, tuoden\nmukanansa enemmän eli vähemmän tärkeitä käskyjä ja asioita. Viimeksi\nmainittujen joukossa oli kuninkaan allekirjoittama valtakirja\nRanckille, että olla luutnanttina Porin rykmentissä. Kun von\nDöbeln, lausuen muutamia ystävällisiä sanoja, antoi Ranckille\ntämän todistuksen hänelle tunnustetuista ansioistansa, ei tämä\nvoinut pidättää liikutustansa vaan alkoi katkerasti itkemään. Hän\nkumarsi vaan kiitokseksi ja kiiruhti yksinäisyyteen, saadaksensa\nrauhassa heittäytyä tunteittensa valtaan. Kummasteltiin hänen\ntunteellisuuttansa, jonka luonne oli tullut karaistuksi hurjissa\nsodan leikeissä, vaan sitä ei sen kauemmin mietitty.\n\n\"Toinen puoli tarkoituksestani on saavutettu\" lausui Ranck\nitseksensä, \"mutta vaikein on vielä voittamatta. Kuninkaan tunnettu\nvilpittömyys voi siihen panna voittamattomia esteitä. Minä kumminkin\nvalmistan ja pidän varalla anomuksen kuninkaalle. Ehkäpä ilmestyy\nodottamatta joku sopiva tilaisuus, jolloin voin tavata kuninkaan\nja saan persoonallisesti hänelle antaa anomuksen. Kaikki riippuu\ntilaisuuksista ja millaisella tuulella hän sattuu olemaan. Hanna\nTiainen, jota rakastan enemmän kuin elämääni, ei yhdistä kohtaloansa\nkanssani, ennenkuin olen puhdas ja virheetön hänen edessänsä.\"\n\nHän nojasi päänsä kättänsä vastaan ja istui siinä kau'an\najattelevaisena ja haaveilevana. Hän varmaan oli tehnyt jonkun\nrikoksen eli alhaisen te'on, joka rasitti hänen omaatuntoansa? Hänen\nsanansa varsinkin ilmaisivat jotakin sellaista. Vasta myöhään läksi\nhän teltasta ottaaksensa jäähyväiset Tiaiselta ja lähettääksensä\nhänen mukanansa tervehdyksiä sille, joka nyt oli hänen ajatustensa\nrakkain esine.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nMitä iloa vähäpätöiset leikkikalut voivat tässä maailmassa saada\naikoihin.\n\n\nPyydämme lukijan seuraamaan meitä Ahvenanmaalle. Tänne oli, kuten\njo mainitsimme, kuningas asettanut päävartionsa Grälsbyhyn. Täällä\npiti hän paraatia ja harjoituksia sinne kerättyjen, noin 500\nmiehen, tuon peljättävän eteläisen Suomen armeijan kanssa, joka\noli tekevä oikein ylistettäviä urotöitä. Mitä nämä urotyöt tulivat\nolemaan, sitä ei tiennyt muut kuin kuningas yksin. Täällä aprikoi\nhän vihaansa Napoleonia vastaan, täällä harmitteli hän Aleksanterin\nkiittämättömyyttä, täällä vaipui hän Jung Stillingin hengellisiin\nhaaveiluihin, täällä eli hän ilmestyskirjan enkelien seassa ja\ntäällä keksei hän yhden toistansa hullumaisemman teon; näissä\nhäntä kernaasti auttoivat kurjat onnenhakijat Tibell ja Melin y.m.\nPersoonallisen miehuuden puutteessa ei hän rohjennut käydä maan\nkeräytyneiden joukkojen etunenään etelä Suomessa ja siten auttamaan\ntaistelevaa Klingsporin sotajoukkoa. Hänen turhamaisuutensa ei\nsallinut kenenkään muun kuin hänen itse johtaa n.k. sotavehkeitä,\njotka olivat pieniä, järjestämättömiä, turhia, joidenkuiden satain\nmiesten maallenousuja. Nämät joukot ajettiin venäläisiltä taas\ntakaisin laivoihinsa sitte kuin olivat menettäneet useita kuolleita\nja haavoitettuja.\n\nKun menemme kuninkaan kortteeriin, tapaamme hänen vilkkaassa\nkeskustelussa suosikkiensa, Tibellin ja Melinin kanssa. Kustaa\nAdolfin jäykkä ruumis, ikäänkuin olisi hakattu marmoriin, oli puettu\nkaarlolaiseen pukuun. Keskustelun aineena olivat uudet sotavehkeet,\njotka tällä kertaa olivat laajemmat ja tärkeämmät kuin tavallisesti.\n\n\"Niinkuin minulla on ollut armo kertoa teidän majesteetillenne, on\nvenäläinen saarilaivasto Wiaporista, jota Hjelmstjerna koko kesän\non estänyt Neitsytsalmessa pääsemästä Turkuun, nyt onnistunut\nkulkemaan hänen ohitsensa siten, että on antanut puhdistaa kanavan,\njoka on mantereen ja Kemiön välillä, ja sillä tavoin on se päässyt\nTurkuun\", lausui Tibell mielitettävällä hymyllä. \"Sölfverarmilla\non ollut pienempi, mutta onnellinen kahakka amiraali von Heidenin\nkanssa Neitsytsalmessa; amiraali haavoitettiin ja uusi päällikkö Dodt\nvarusteleikse 80 tykkiveneellä tunkeumaan Sandöön salmen kautta,\njota puolustaa evestiluutnantti Jönsson. Mitä suunnitelmia on teidän\nsodanjohto-opillinen älynne tehnyt näiden vihollisten liikkeiden\nestämiseksi?\"\n\nKuninkas (viisaan näköisenä): \"Jönssonin asema on vahva ja hän\nkyllä voi puolustaa itseänsä. Keskellä salmea Ryövärisaaressa on\nhänellä tykistö, jossa on 4 kappaletta 24-naulaista kanuunaa ja 22\ntykkivenettä sen molemmin puolin. Hänen täytyy puolustaa itseänsä\narmoni menettämisen uhalla.\"\n\n\"Teidän majesteettinne sanat sisältävät suurinta viisautta\", lausui\nimarteleva suosikki, joka tulleista ilmoituksista hyvin tiesi\nJönssonin vaarallisen aseman. \"Teidän majesteetillanne on aivan\noikein, että Jönssonin pitäisi voida puolustaa itseänsä. Kreivi\nBuxhövden on kumminkin asettanut 5 suurta tykistöä Kemiönsaaren\npuolelle, niin että ne kaikki ulettuvat laivaväylälle, ja miehittänyt\nrannat suurilla jääkäri- ja jalkaväki-joukoilla, helpoittaaksensa\nhyökkäystä. Hän on niin varma voitostaan, että on itse mennyt sinne,\nsaadaksensa paremmin iloita voitosta.\"\n\n\"Siitä hän saa vähän iloa\", lausui kuningas, \"Minä annan amiraali\nDodtille kovan pähkinän pureksittavaksi. Valmistakaa heti käsky\nHjelmstjernalle, että hän 15 laivan kanssa kiiruhtaa Jönssonille\navuksi. Käskekää vielä, että evesti Pahlén jalkaväen kanssa koettaa\nanastaa vihollisen rantatykistöt ja valloittaa sen maajoukot. Mitäs\ntästä sanotte?\"\n\n\"Se on oivallista!\" huudahtivat molemmat suosikit ja kumarsivat\nsyvään.\n\n\"Mitkä joukot käskee teidän majesteettinne evesti Pahlénin\nkäytettäväksi?\" kysyi Melin.\n\nKuningas näytti miettivän.\n\n\"Asettakaamme 900 miestä Uplannin nostoväkeä\", vastasi hän.\n\"Nostoväki ei vielä ole ollut tulessa, eikä ole haitaksi, jos hekin\nvähän haistavat ruudin savua.\"\n\n\"Aivan oikein, joukko on hyvin varustettu, eikä, kuten sanottu,\nnostokkaille ole haitaksi, jos he saavat olla vähän liikkeellä\",\nvastasi Tibell, joka oli siksi halpamielinen, ett'ei ilmoittanut\nkuninkaalle, että nuo nostokas-raukat, joiden piti \"saada vähän\nolla liikkeessä\", olivat _nälistyneitä, ryysyisiä, peräti\nharjoittamattomia, eivätkä koskaan olleet pyssyä lau'aisseet_.\nKun tähän vielä lisätään, että päällikkökunta suurimmaksi osaksi\noli kelvoton, kerätty kaikista maan ääristä ja että alapäälliköt\nolivat _saksalaisia sotamiehiä_, jotka päivää ennen olivat pistetyt\npataljooniin, niin helposti voi jo edeltäkäsin huomata; minkä\npäätöksen tämä homma oli saava.\n\nSekä Tibell että Melinkin tiesivät nämä seikat, mutta ei\nkumpaisellakaan ollut niin paljon kunniantuntoa ja isänmaanrakkautta,\nettä olisivat siitä sanoneet kuninkaalle. Ei kumpainenkaan tahtonut\ntotuutta puhumalla pahoittaa kuningasta. Suosikkielämä oli heille\nsiksi suloinen ja omat edut niin tärkeät, että he antoivat asiain\nmennä menoaan. Kuinka taisikaan sitten käydä muulla tavalla,\nkuin että Suomi, kolmas osa valtakunnasta oli menetettävä? Jos\ntuohon määrättyyn lähetykseen olisi käsketty vaan pari komppaniaa\nkaartilaisia tuon lukuisan nostokasjoukon sijaan, niin olisi tämä\nlähetys luultavasti ollut loistavimpia koko sodassa ja olisi\nmahdollisesti suuresti vaikuttanut myös sen päättymiseen.\n\nElokuun 1 päivänä läksivät Grälsbystä nostokkaat 18\nAhvenanmaalaisella aluksella ja päällikkökunta tykistön kanssa,\njossa oli 6 kappaletta 3-naulaista kanuunaa, kolmen tykkiveneen\nsuojelemana. Elokuun 2 päivänä ennen auringon nousua onnistuivat\nlaivat huomaamatta pääsemään perille ja joukot laskettiin maalle\nMetsäkylään pohjoisessa Pitkässälahdessa. Suurella vaivalla ja vasta\nusean tunnin kuluttua saatiin harjoittamattomat joukot järjestetyiksi\nja kanuunat kuntoon. Sill'aikaa kuultiin vilkasta kanuunanpauketta\nSandöön puolelta. Joukko läksi liikkeelle. Suuret talonpoikais-joukot\ntervehtivät riemulla ruotsalaisia, sillä niiden avulla he toivoivat\npääsevänsä venäläisistä. Talonpoika-raukat ja heidän vaimonsa\nsiunaten seurasivat joukkoa; ja jos lähetys olisi ollut viisaasti\njärjestetty, niin nämä vapauttamisen toiveet eivät olisikkaan\njoutuneet häpiään.\n\nKuinka olisi taistelu päättynyt Sandöön salmessa, josta kaukainen\nkanuunan jyske, vaikka heikonevana, vieläkin kuului?\n\nJo Elokuun 1. päivänä oli venäläisillä kaikki valmiina taisteluun.\nKenraali Buxhövden ynnä kenraalit Kunovnitzin ja Suchtelen olivat\ntulleet sinne Turusta, ollaksensa läsnä tässä tärkeässä tappelussa.\nElokuun 2 päivänä kello 3 aamusella alkoivat maatykistö ja jääkärit\nhävittävän tulensa tykkiveneitä kohti; koko venäläinen laivasto\nDodtin johdolla kulki Sandöösalmeen tunkeutuaksensa siitä läpi.\nVenäläiset koettivat ensin kaksikin kertaa salmen kapeimmassa\nkohdassa asettua linjaan, mutta ruotsalaisten tykkivenheiden\nmurhaava tuli pakoitti heidät molemmilla kerroilla peräytymään;\nmutta ruotsalaisetkin tykkivenheet saivat kestää yhtä ankaraa\nristitulta. Vihdoin onnistui viholliselle Kemiönmaan puolelta, jonne\nRuotsin venheet eivät voineet lähestyä venäläisten jääkäritulen\ntähden, tunketa esille joukon venheitänsä, jotka sitten ympäröivät\nruotsalaisten oikean sivun ja hätyyttävällä tulellansa pakoittivat\nsen kääntymään takaperin, niin että se tuli linjaan Sandöön ja\nRyövärisaaren välille. Tämän kautta pääsi koko venäläinen voima\nlevenemään. Kun vihollisen tykkituli nyt oli paljon voimakkaampi ja\nruotsalaiset olivat menettäneet paljon miehiä ja loppu joukkoa oli\nväsyksissä kuin myös tykkivenheet suurimmaksi osaksi vahingoittuneet,\nniin järjesteli Sölfverarm, joka kuolettavasti haavoitetun Jönssonin\nsijaan tuli päälliköksi, paluumatkaa, joka alkoi kello 8 aamusella.\nKapteeni de Brunk suojeli sitä 4 tykkivenheestä laaditulla\njälkiväellä. Ryövärisaaren tykistön valloitti vihollinen raivokkaalla\nhyökkäyksellä. Venäläiset jääkärit kahlasivat Sandööhön ja ajoivat\nruotsalaiset sieltä.\n\nSölfverarm oli jo tuntikaudet hitaasti vetäytynyt takaisin, vaikka\nvihollinen kiireesti seurasi kintereissä, kuin Hjelmstjerna k:lo\n9 e.p.p. tuli hänelle avuksi 6 kalierilla ja 9 tykkivenheellä ja\nsilloin alkoi uusi taistelu venäläisten kanssa. Vastatuuli ja korkeat\naallot olivat estäneet häntä joutumasta taisteleville maanmiehillensä\navuksi. Venäläiset muodostivat heti linjan Hinstholman ja mantereen\nvälille, mutta eivät rohjenneet ulommaksi, kuin ei heillä ollut\nturvaa maatykistöstänsä. Tämän tähden päättyi taistelu k:lo puoli 12\ne.p.p. ja Hjelmstjerna vetäysi takaisin Holmööhön, ensin turvattuaan\nSölfverarmin paluumatkani ja estettyään vihollisen ottamasta heidän\nvenheitänsä, joista useampaa enää voitiin soutaa ainoastaan 3 eli 4\nairolla. Ruotsalaiset menettivät tänä tärkeänä päivänä 173 miestä\nkuolleita ja haavoitettuja ja venäläiset 330 miestä; molemmin puolin\noli menetetty 1/6 osa koko voimasta. Ruotsalaisilla oli 12 ja\nvenäläisillä 22 toistaiseksi käytäntöön kelvotonta venhettä, ja muut\nlaivat olivat joko enemmän eli vähemmän vikaantuneet.\n\nSandöön-salmen taistelun jälkeen oli Ruotsin saarilaivasto pakoitettu\njättämään Turun saariston ja Kustaa Adolfin täytyi luopua toivostansa\nmaalle nousullansa Turun läänissä häiritä venäläistä sotaväkeä\nSuomessa. Hän sai nyt toisia suunnitelmia tehtäväkseen.\n\nMutta palaamme Metsäkylään asetettuun nostoväkijoukkoon.\n\nLähetettyjen kautta sai Pahlén tiedon taistelun onnettomasta\npäättymisestä Sandöö-salmessa ja siten oli myös hänenkin matkansa\ntarkoitus mennyt myttyyn. Hän oli juuri aikeissa käskeä palautumaan\nvenheisiin, kuin eräs pitkä, hoikkakasvuinen talonpoikaistyttö, jolla\noli ruskeat silmät, musta ja vahva tukka ja oli muuten erittäin\nhyvännäköinen, kainosti astui Pahlénin luokse ja niijasi syvään\nevestille.\n\n\"Mitä tahdot, lapseni?\" kysyi Pahlén ystävällisellä äänellä.\n\n\"Tahdon kysyä onko hän kenraali?\"\n\n\"En ole vielä päässyt kenraaliksi\", vastasi Pahlén myhäillen, \"mutta\ntämän joukon päällikkö kyllä olen.\"\n\n\"No, sitten taitaa olla sama\", vastasi tyttö hypistellen\nesiliinaansa. \"Mutta olen lautamiehen Miina ja minulla on tärkeätä\nsanomista hänelle.\"\n\n\"Puhu pian, lapseni, sillä minulla on kiire.\"\n\n\"Onko hänellä kiire. No niin, sitten tietäköön, että suuri joukko\nylhäisiä venäläisiä, joilla on niin paljon koristuksia rinnoillansa,\npitää par'aikaa Westanskärin tilalla kemuja saavuttamansa voiton\njohdosta. Heidän mukanansa oleva vahtijoukko ei ole suurempi kuin\n50 miestä. Minä, olen itse lukenut 'viheriätakkiset' ja tiedän\nmyös, että Westanskärin inspehtorin Hagmanin rouva on nämä kemut\ntoimittanut. Jos hän tahtoo vangita koko joukon, niin lähden minä\ntien oppaaksi.\"\n\nTätä uutista kuunteli Pahlén suurella tarkkuudella. Tuo ilmoitus\non aivan todellinen. Ei ollut epäilemistäkään, ett'ei kenraali\nBuxhövden päällikkökuntansa, kenraalien Bagrationin, van Suchtelenin,\nevesti Anselm de Giboryn ja useiden ylhäisten venäläisten upseerien\nkanssa olisi päävartiossa Westanskärin tilalla. Pahlénilla oli 900\nmiestä ja hän oli ainoastaan 1/4 peninkulmaa siitä. Yhdeksänsataa\nmiestä kyllä voittaisivat 50. Venäläisen ylipäällikön vangitseminen\npäällikkökuntansa kanssa on kylliksi suuri kiusaus. Sellainen\nonnellinen tilaisuus on niin harvinainen sodassa, että itse\nonnettarella näytti olevan osansa leikissä. Jos Buxhövden ja hänen\netevimmät upseerinsa joutuisivat vangiksi, niin varmaan vihollisen\nhommat laimentuisivat, johtava henki häviäisi ja venäläisen sotaväen\npoistuminen ainakin Turun seuduilta olisi aivan varma seuraus. Pahlén\nja hänen upseerinsa innostuivat tästä ajatuksesta ja päättivät\näkkiluulematta karata juhlivien venäläisten päälle.\n\nJuuri silloin saapui luutnantti Ranck, joka pohjoisesta Suomesta\nmatkusti sanansaattajana kuninkaan luokse, ja tarjoutui heti\nyritykseen osalliseksi. Porilaisen upseerin univormu, jota\nhän kantoi, puhui kyllin hänen puolestaan. Pahlén käski hänen\nkiirehtimään edeltäkäsin etujoukon kanssa. Pian ehtikin hän puiden\nluokse, jotka peittivät huoneuksen. Kartano oli korkealla mäellä\nja ikkunoista oli näköala salmelle ja siellä olevaan muona- ja\nsotalaivastoon. Joukot jaettiin kolmeen osaan siten, että 100 miestä\nlähetettiin metsän kautta vasemmalle, 50 oikealle puolelle kartanoa\nja Ranck jäännösten kanssa etupuolelle vahtimaan vihollista. Kaikkien\nosastojen piti, merkin annettua, hyökätä yht'aikaa.\n\nWestanskärin suuressa salissa istui kaikessa rauhassa Buxhövden ja\nhänen ylhäinen päällikkökuntansa, nauttien hyvällä halulla noita\nherkullisia ruokija ja hienoja viinejä.\n\nPäällikön vieressä oikealla puolella istui neiti Jägerhorn\nloistavana viehätyksestä ja kauneudesta. Hänen tuliset silmänsä\nhempeyden verhoomina katselivat muhkeata evesti Giborya, joka\nyhä edelleen oli hyvin kohtelias hänelle ja näytteli mieltyneen\nja ihastuneen rakastajan roolia. Gibory oli Wenäjän sotaväen\nurhoollisimpia upseeria, hän oli rikas, hänellä oli toivottavana\nloistava tulevaisuus ja neiden silmissä oli se aivan hänelle sopiva\nnaimiskauppa.\n\nBuxhövden kohotti lasinsa.\n\n\"Hyvät herrat, juokaamme malja Sandöösalmella saavuttamamme voiton\nkunniaksi ja aseittemme edelleen edistymiseksi\", lausui ijäkäs\nkenraali hiukan kumartaen päätänsä. \"Tähän maljaan suljen myös\nteidän, kaunis neitiseni, joka olette olleet meille niin ahkerana\nja uskollisena liittolaisena. Keisari on kutsunut teitä Pietariin,\nmutta te kernaammin jäätte meidän läheisyyteemme, vieläkin\ntyöskennelläksenne meidän hyvän asiamme eduksi.\"\n\nLasit tyhjennettiin pohjaan.\n\n\"Minun aikomukseni on\", vastasi kavaltajatar, \"mennä pohjoiseen\nja siellä kehoittaa kansaa heittämään aseensa, antautumaan\nvälttämättömyyden lain alle, eikä turhaan vuodattamaan vertansa\nmitättömissä taisteluissa. Tämän tehtäväni toimitettua menen isäni ja\nsetäni luokse Pietariin ja heidän kanssansa vietän hiljaista elämää.\"\n\n\"Viimeksi mainitsemastanne ei tule mitään\", lausui ruhtinas\nBagration. \"Pietarin ylhäisimmät salongit tulevat kilvoittelemaan\nsiitä kunniasta, kuka saisi huoneihinsa vastaanottaa niin arvoisan\nvieraan ja Keisarillisen hovin salit tulevat loistamaan kuin kirkkain\ntähti teidän kunniaksenne. Teidän neronne ja hyvät lahjanne vasta\nsiellä tulevat oikein arvostelluiksi.\"\n\nNeiti Jägerhornia miellytti tämä väärä ja valheellinen imarteleminen.\nHänen kasvonsa hehkuivat rusottavasta punasta ja hän katsoi Giboryyn\nikäänkuin olisi tahtonut sanoa:\n\n\"Sinä kuulet, mikä kunnia minua odottaa ja keisarillisen armon\nauringon saat jakaa minun kanssani, jos vaan ymmärrät oman onnesi.\nSinä olet kunnianhimoinen ja minun kauttani voit saavuttaa suurimpien\ntoiveittesi päämäärän.\"\n\nOli juuri ehditty jälkiruokaan, kuin inspehtori Hagmanin rouva\nkalpeana ja säikähtyneenä syöksyi saliin.\n\n\"Mitä on tekeillä?\" kysyi Buxhövden rauhatonna.\n\n\"Ruotsalaiset ovat täällä ja ovat ympäröinneet kartanon\", huusi hän.\n\"Kaikkiaalla vilisee sotamiehiä, me olemme hukassa.\"\n\nBuxhövden ja kaikki muut vieraat hyppäsivät säikähtyneenä pöydästä.\nGibory kiiruhti ikkunasta katsomaan. \"Se on totta\", huusi hän. \"Me\nolemme vihollisen ympäröiminä. Ei hetkeäkään ole menetettävä, jos\nmielimme onnistua pakenemaan.\"\n\nVanha Buxhövden oli kokonaan kadottanut miehuutensa. Neiti\nJägerhorn tiesi, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, jos hän joutuisi\nruotsalaisten kynsiin, ja sentähden hiipi hän kuollonkalpeana Giboryn\nluokse.\n\n\"Pelastakaa minut ja ikuinen kiitollisuuteni on oleva palkintonne.\"\n\nHän oli katsahtanut ikkunasta kartanolle ja tuntenut siellä Ranckin,\njoka ryntäsi joukkoneen eteenpäin, ollen varmana voitostaan ja\nluullen kaikki tehdyksi parissa minuutissa.\n\n\"Siellä näkyy olevan minun pahahenkeni, jonka jo luulin kuolleeksi,\nmutta joka kumminkin vielä elää\", mumisi neiti. \"Hän ei säästä minua,\njos vaan joudun hänen kynsiinsä.\"\n\nUrhoollinen Gibory otti päällikkyyden, hän olikin ainoa koko\nloistavassa joukossa joka ei kadottanut miehuuttansa. Hän antoi heti\nsulkea portin ja kehoitti noita harvoja, mutta uljaita sotilaitansa.\nKohta paukkuikin jokaisesta ikkunasta hyökkääviä ruotsalaisia vastaan\nvilkas ja tarkka kiväärintuli. Nyt ei ollut aikaa viipymiseen. Ranck\nryntäsi esiin joukkonensa. Yksi ja toinen nostokas keikahti maahan\nvenäläisten kuulista. Säikähtyneinä seisahtuivat äkkiä jälellä\nolevat, tunkeutuivat yhteen läjään ja ampuivat laukauksen toisensa\nperästä ilmaan. Nyt tuli toiset kaksi osastoa lisäksi, mutta heille\nei käynyt sen paremmin. Ne lisäsivät vaan häiriötä. Järjestystä\nei ollut ollenkaan ja tottelemisesta ei ollut puhettakaan; kaikki\nhuusivat toisiansa. Kurjempaa ei voi ajatellakkaan. Turhaan sekä\nrukoili että kiroili ja käski tuo urhoollinen Ranck; ei mikään\nauttanut. Ranck hyökkäsi joukkoon ja koetteli sapelillansa ajaa niitä\neteenpäin. Turhaa vaivaa! Ne antoivat ennen lyödä itsensä kuoliaaksi,\nmutta paikaltansa eivät liikahtaneet. Nämä nostokkaat olivat\nkurjimpia pelkuria, mitä kernaasti voi ajatellakkaan.\n\nÄkkiä avautui portit. Päällikkökuntansa ja korpraalikunnan sotamiehiä\nympäröimänä hyökkäsi Buxhövden ja pajunetit oikastuina murtausi hän\nruotsalaisten pataljoonien, lävitse ja hävisi metsään hurraahuutojen\nkaikuessa. Buxhövdenin sivulla, Giboryn, Bagrationin ja Suchtelenin\nympäröimänä näkyi kaunis, hymyilevä nainen. Se oli Brahelinnan neiti,\njoka onnellisesti pääsi Ranckin kynsistä.\n\nVihollisen mentyä saivat nostokkaat miehuutensa takaisin, vaikk'ei\nkuuliaisuuttansa. Tiedustamatta päällikkökunnalta ryntäsivät he\nhyljättyyn kartanoon. Täällä ryöstettiin oikein taitavuudella.\nEi siinä kyllä, että Buxhövdenin muhkea päivällinen meni heidän\nnälkäisiin vatsoihinsa, sillä se oli paikallaan, mutta nuo pulskat\nvenäläiset univormut olivat heille erittäin mieleen ja kohta näkyikin\njoukko mitä hulluimmassa maskeraatipuvussa. Täällä eräs loistavassa\nkenraalin hännystakissa ja rääsyisissä, harmaissa housuissa, tuolla\ntoinen kolmikolkkasessa hatussa, suurissa saappaissa, riippuva sapeli\nja pistoolit kupeilla, mutta paljaat kyynäspäät pilkistivät kuluneen\nnutun sisästä; siellä taas kolmas ylpeillen hopeakauluksisella\npalvelijan takilla ja paljain jaloin. Sanalla sanoen, koko joukko oli\npikemmin italialaisten latsaroonien kuin Ruotsin sotilasten näköisiä.\nBuxhövdenin arkisto, hänen koristuksensa y.m. olivat ainoat saaliit,\njotka joutuivat ruotsalaisten käsiin ja jotka Ranck otti jättääksensä\nkuninkaalle.\n\nKenraalien Tutschkoffin ja Kunovnitzin johdolla lähestyvät venäläiset\nlopettivat kuitenkin nostokkaiden ilon ja olivat vähällä ympäröitä\nheidät kaikilta puolin. Evesti Pahlén oli saanut ruhjevamman ja\noli mennyt alukseensa. Nyt tuli ruotsalaisten vuoro murtautua\nvenäläisten joukkojen lävitse. Suurella vaivalla saatiin tämä\nopettamaton joukko järjestetyksi, mutta vieläkin suuremmalla vaivalla\nonnistuttiin murtaumaan vihollisen rivien lävitse ja pääsemään\nrantaan. Vähäisellä mieshukalla se kumminkin onnistui ja suurimmassa\nepäjärjestyksessä ja sekasotkussa kiiruhti miehistö venheisiin ja\ntuli aluksiin, joiden ankkurit heti nostettiin, purjeet levitettiin\nja niin mentiin ulapalle. Venäläinen tykistö oli sill'aikaa ehtinyt\nrannalle ja alkoi vilkkaan raehaulisateen laivoja kohti. Aluksia\nohjaavat laivurit säikähtyivät tätä ja menettivät kaiken kykynsä.\nHe törmäsivät toisiinsa, sekaantuivat ja ainoastaan tykkivenheiden\navulla pelastettiin, mikä vielä oli pelastettavaa. Tykkikaljaasi oli\ntarttunut toiseen, jossa oli 150 nostokasta, ja molemmat ajoivat\nkarille. Molempien täytyi vetää lippunsa alas ja antautua. Jäännökset\ntästä lähetyksestä, joka oli yksi noista tämän sodan aikuisista\nsurullisenhauskoista yrityksistä, tulivat seuraavana päivänä Korppoon.\n\nJos Pahlén olisi saanut käytettäväkseen edes ainoankin, heikoimmankin\nkaartin pataljoonan niistä, jotka nyt työttömänä loikoivat\nAhvenanmaalla, olisi leikki epäilemättä loppunut siten, ett'ei\nainoakaan Westanskärin päivällisseurueesta olisi päässyt pakenemaan,\nvaan olisivat saaneet ruokailla ruotsalaisissa aluksissa. Kuten\nolemme nähneet, oli loppu nyt toisellainen. Pahlén kirjoitti erittäin\nkummallisen ilmoituksen kuninkaalle, se oli oikea mestariteos, jossa\nannettiin kaunein muoto myöskin kurjimmalle asialle. Hän tuhlasi\nkiitoksia, joista Ranck oikeuden mukaan myös sai osansa, mutt'ei\nmaininnut sanallakaan nostokasten pelkurimaisesta käytöksestä. Sillä\ntavoin kuningasraukan omat suosikit pitivät häntä tietämättömyydessä\nasiain oikeasta suhteesta. Imartelu tulikin niiksi turmiollisiksi\n_okaiksi_, joita he kylvivät hänen tiellensä, ja vahingollisemmaksi\nkuin julkisesti lausuttu moite.\n\nKun Ranck tuli päävartioon Ahvenanmaalle, ilmoitutti hän heti itsensä\nkuninkaalle, jättääksensä hänelle mukanansa olevat asiakirjat. Hänen\nastuessansa kuninkaan luo, käveli Kustaa Adolf, kädet selän takana,\nedestakaisin lattialla. Huolimatta Pahlénin loistavasta ilmoituksesta\noli kuningas erittäin huonolla tuulella tapahtuneiden vastusten\ntähden. Verta oli vuodatettu, laivoja ja joukkoja menetetty, ja\nainoastaan tappioita ja häpeää oli voitettu.\n\n\"Asiakirjoja ja taas asiakirjoja!\" lausui kuningas ja tempasi\nkiivaasti käärön, jonka Ranck syvästi kumartaen ojensi hänelle.\n\"Kaikki ne kirjoittavat laajasti ja leveästi te'oistansa, mutt'ei\nsittenkään saavuteta mitään päättävää. Evesti Jönsson tappeli kuin\nmiesten mies, mutta Pahlén sitä vastaan kuin akka.\"\n\n\"Mitä tuommoisella miehistöllä, kuin nostokkaat ovat, voikaan juuri\nsaada toimeen\", rohkeni Ranck lausua. \"Ah, teidän majesteettinne, ne\novat huonommat kuin eläimet. Turhaan koettelin minä sapelillanikin\najaa heitä eteenpäin. Niitä oli aivan mahdotoin saada taisteluun.\nTässä tapauksessa olen velvollinen puhumaan totta teidän\nmajesteetillenne ja vapauttamaan Pahlénin koko syytöksestä.\"\n\n\"Mutta siitä ei Pahlén mainitse sanaakaan\", vastasi kuningas ja\nkatsoi terävästi Ranckin kasvoihin. \"Mitenkä te, herrani, joka\ntulette pohjoisesta sotajoukosta, tulitte osalliseksi Vestanskärin\nkahakkaan?\"\n\n\"Vapaaehtoisena, teidän majesteettinne\", vastasi Ranck ja kertoi\nmuutamilla sanoilla osallisuudestansa tuohon surullisen naurettavaan\nkahakkaan. \"Teidän nimenne?\"\n\n\"Kustaa Ranck, teidän majesteettinne.\"\n\n\"Sittenhän olen joku aika takaperin allekirjoittanut teille upseerin\nvaltakirjan\", lausui kuningas.\n\n\"Josta armonosoituksesta minä alamaisimmasti saan lausua hartaimman\nkiitollisuuteni\", vastasi Ranck. \"Tämä teidän majesteettinne\nhyvyydenosoite on tuleva minulle voimalliseksi kiihoittajaksi\nvast'edeskin toimimaan siten, että saan olla kuninkaani suosiossa.\"\n\n\"Tehkää se, herrani, enkä unhota teitä. Mutta mitä enemmän\ntarkastelen kasvojanne ja kuta enemmän muistelen, niin ei taida olla\nensikerta kuin näen ja puhuttelen teitä. Olenko siinä erehtynyt?\"\n\n\"Teidän majesteettinne muisti ei ole pettänyt. Viime maaliskuussa oli\nminulla armo sanansaattajana jättää teidän majesteetillenne kenraali\nKlerckerin asiakirjoja. Silloin teidän majesteettinne suvaitsitte\nvastaanottaa minun Tukholman linnassa ja lausua minulle muutamia\nsanoja.\"\n\n\"Aivan oikein, herrani. Nyt muistan tarkoin. Te olitte silloin\nkorpraali. Teidän ylenemisenne on käynyt nopeasti, mutta teidän\nesimiestenne arvolauseet urhoollisuudestanne ja kelvollisuudestanne\nolivat erittäin hyvät. En koskaan olisi luullut, että nostokkaat\nolivat sellaisia kurjia pelkuria. Jos niin ei olisi ollut, olisi\nmeillä nyt kunnia nähdä Buxhövden ja hänen päällikkökuntansa\nvankeinamme.\"\n\n\"Joitakuita muistoja tuosta onnistumattomasta yrityksestä oli\nminulla kumminkin onni saada haltuuni\", lausui Ranck. \"Ne ovat tosin\nhalppoja, sillä ne ovat ainoastaan Wenäjän ylipäällikön arkisto ja\nhänen kunniamerkkinsä.\"\n\n\"Hänen arkistonsa ja kunniamerkkinsä, mikä riemu! ja niitäkö te\nsanotte halvoiksi?\" huudahti kuningas ilosta loistavin kasvoin. \"Ne\novat voitton-merkkejä, jotka minusta ovat suurimmasta arvosta. Missä\nne ovat?\"\n\n\"Täällä ulkona, sillä annoin kantaa ne mukanani tänne\", vastasi\nRanck, joka ainoastaan suurella tuskalla voi pidättää nauruansa tuon\nheikon kuninkaan melkein hupsumaisesta ilosta.\n\nAntakaa heti kantaa ne tänne. Tahdon persoonallisesti tarkastaa hänen\npaperinsa ja itse säilyttää hänen koristuksensa, lausui kuningas\nvilkkaasti. \"Jahah, siis meidän lähetyksellämme oli loistavakin\npuolensa. Nyt saa kreivi kävellä koristuksitta ja näyttää vaan\ntavalliselta ihmiseltä, ha, ha, ha!\"\n\nMuutamien minuuttien kuluttua oli kuninkaan huoneessa suuri\nkirstu, joka sisälsi Buxhövdenin arkiston, ja laatikko, jossa oli\nhänen kunniamerkkinsä. Kustaa Adolf avasi itse laatikon, levitti\nkunniamerkit pöydälle ja nauroi niitä katsellessansa useita kertoja.\n\n\"Te teitte oikein hyvin, herrani, erittäin hyvin,\" huudahti kuningas\nkääntyen Ranckiin. \"Teillä on oikeus pyytää jotakin armoa minulta.\"\n\nArmoa -- kuninkaalta. Kun Ranck kuuli tämän odottamattoman lauselman,\nvapisi hän ilosta. Kirjoittamansa anomuksen, joka hänellä oli\nmukanansa, tuon hänelle tärkeän paperin rohkenisiko hän antaa\nmajesteetille? Kyllä, sillä tällaista tilaisuutta kuin tämä ei\nluultavasti hänelle koskaan enää sattuisi. Mutta hänen anomuksensa\noli sitä laatua, että kuningas helposti voisi vihastua ja hänen\ntarjoomansa armo voisi muuttua hirveimmäksi armottomuudeksi. Ranck\noli epäilevä ja arka. Tällöin, kuin juuri hänen miehuuttansa\ntarvittiin, oli hän neuvoton ja vapiseva. Kuningas huomasi Ranckin\nvaihettelevat mielenliikunnot ja lausui ystävällisellä äänellä:\n\n\"Teidän ei tarvitse peljätä mitään, herrani. Te olette toiminneet\nsuureksi mielihyväkseni ja voitte sentähden vapaasti ilmoittaa, jos\ntahtoisitte jotakin toivoanne täytetyksi.\" Nämät ystävälliset sanat\nvahvistivat Ranckia. Hän otti anomuksen taskustansa, polveutui ja\nojensi sen kummastuneelle kuninkaalle.\n\n\"Armoa, kuninkaani, anteeksi antamusta ja lempeyttä siitä, mitä olen\nrikkonut ja väärintehnyt\", mumisi Ranck ja samalla tarttuen kuninkaan\nkäteen suuteli hän sitä kunnioittavasti. Kustaa Adolf katseli\nrukoilevan kalpeita kasvoja yhtä hämmästyneenä kuin kummastuneenakin.\nTuo urhoollinen upseeri olisi siis _rikoksellinen_. Kuningas hetkisen\nluuli, että Ranck oli tullut mielipuoleksi, mutta tuo peräti\nsurullinen ja epätoivoinen katse, jolla Ranck häntä katseli, ilmaisi\nenemmän syvää surua kuin sekoittunutta järkeä.\n\n\"Nouskaa ylös, herrani, sillä ainoastaan Jumalan edessä ollaan\npolvillaan\", lausui kuningas. \"Minä tarkastan pitkän kirjoituksenne\nsisällön, ehkä se selvittää teidän kummallisen käytöksenne syyn.\"\n\nRanck nousi ylös. Kun kuningas oli lopettanut lukemisensa, kääri hän\nhitaasti paperin kokoon ja katsoi kau'an ja tutkivasti Ranckiin, joka\nei rohjennut kohottaa silmiänsä hallitsijaan, vaan tuijotti alas.\n\n\"Nyt ymmärrän kaikki\", lausui kuningas, \"te olitte niiden joukossa,\njotka tahtoivat melkein kukistaa minun autuaallisen isäni. Te\nolitte maanpetturi, vapausraivio, vallankumooja. Te tulitte\noikeudenmukaisesti rangaistuksi, vai miten?\"\n\n\"Aivan oikeudenmukaisesti, teidän majesteettinne\", vastasi Ranck,\n\"minun rikokseni oli suuri, mutta minä olin silloin vielä niin\nnuori, ajattelematon ja helposti viekoteltu toisilta, joiden olisi\npitänyt sääliä nuoruuttani. Maanpakolaisuuteen tuomittuna olen\nkahdeksantoista vuotta etsinyt kuolemaa, mutta se on minua tähän\nasti säästänyt. Kun kuulin sodan raivoavan isänmaassani, niin\nkiiruhdin takaisin vieraalla nimellä taistelemaan veljieni rinnalla\nsynnyinmaani edestä. Miehuudella ja kuolemaa-pelkäämättömyydellä\ntoivoin voittavani takaisin kuninkaani armon ja puhdistavan itseni\nsiitä häpeästä ja kunniattomuudesta, joka on nimeeni liittynyt, kuin\nmyös miehenä korvaavani sen, minkä nuorukaisena rikoin.\"\n\nKuningas oli liikutettuna. Ranck oli puhunut vakavuudella ja nöyrällä\narvollisuudella, joka näytti miellyttäneen tuota jäykkää kuningasta.\n\n\"Ja missä olitte niinä vuosina, jotka olette ollut poissa?\" kysyi\nkuningas.\n\n\"Koko sen ajan taistelin Ranskan lippujen alla\", vastasi Ranck.\n\"Yksinkertaisesta sotamiehestä palvelin aste asteelta evestiksi\n15:sta linjarykmentissä. Keisari koristi minua kunnialegioonan\nkomentaja-arvomerkillä ja italialaisella rautakruunu-tähdellä.\nVieläkin olen evestinä Ranskan sotajoukossa.\"\n\nKuninkaan kasvot olivat Ranckin puhuessa muuttuneet kalpeiksi ja\nankaran näköisiksi. Hänen silmänsä säteilivät ja paksut huulensa\nvapisivat vihasta.\n\n\"Siis olette minun pahimman viholliseni, tuon suurimman villipedon\npalveluksessa\", huusi kuningas ja polki kiivaasti jalkaansa. \"Te\nolette palvelleet kuninkaan murhaajaa. Tuolta Bonapartelta te olette\nvastaan ottaneet virkanimityksiä ja armonosoituksia. Se on minusta\nsuurempi rikos kuin osallisuutenne Anjalanmiesten joukossa.\"\n\n\"Teidän majesteettinne, ketä olisin sitte palvellut?\" lausui\nRanck myöntäen. \"Enhän voinut lisätä rikoksiani käymällä Wenäjän\npalvelukseen. Sitten en koskaan olisi voinut palata maahani, vaan\nolisin tullut kokonaan vihattavaksi henkilöksi. Ranskanmaa on\naina ollut liittolaisemme. En ole taistellut enemmän tasavallan\nkuin vallankumouksenkaan puolesta, vaan ainoastaan saavuttaakseni\narvokkaan aseman yhdyskunnassa ja korjatakseni sotilaana sen, jonka\nkansalaisena olin rikkonut. Kun tulin tasavallan sotajoukkoon,\neli silloin vielä teidän majesteettinne korkea isä. Jos teidän\nmajesteettinne olisi silloin ollut Ruotsin hallitsijana, olisin\nkenties, jos olisin tuntenut teidän majesteettinne mielipiteet,\ntoiminnut toisella tavoin.\"\n\nViimeinen lauselma näytti sekä miellyttävän että lepyttävän\nkuningasta, sillä hänen kasvonsa muuttuivat taasen levollisen ja\nhyväntahtoisen näköiseksi ja hän vielä kerran luki Ranckin antaman\npaperin.\n\n\"Sanoin teille, että saatte pyytää jonkun armon, enkä ota sanaani\ntakaisin, sillä kuninkaan lupaus on peruuttamaton\", lausui kuningas\ntotisena. \"Te olette esittäneet toiveenne, että teille langetettu\ntuomio peruutettaisiin ja te taas oikealla nimellänne saisitte astua\nsotaväkeen. No niin, minä myönnän pyyntönne, mutta ainoastaan yhdellä\nehdolla.\" Ranck ei voinut hillitä tunteitansa, jotka nämä kuninkaan\nsanat hänessä herättivät. Hänen liikutuksensa oli niin kiivas, että\nse melkein kauhistutti kuningasta.\n\n\"Armoa, anteeksi antamusta, sovitusta!\" huudahti hän vapisevin huulin\nja syvästi huokuen. \"Oi käskekää, kuninkaani, ja jos se on minulle\nmahdollista, niin koetan täyttää teidän majesteettinne käskyn.\"\n\n\"Teidän tulee antaa vieläkin enemmän aihetta esittämänne rukouksen\ntäyttämiseksi\", vastasi kuningas. \"Sotatantereella näyttämänne\nurhoollisuus ja miehuus ovat tiettävästi kylliksi suuret\ntullaksensa palkituksi enemmälläkin, kuin mitä olette jo saaneet,\nmutta toivoisin, että te lisäisitte ansioluetteloanne jollakin\nmerkillisellä te'olla, joka ei olisi jokapäiväisiä; joku tuommoinen\nerittäin kaunis 'affääri' vihollisen kanssa, joka vieläkin kohottaisi\njo saavuttamaanne arvoa, niin että ylpeydellä voisin sanoa: tuo mies\nansaitsee harvinaisen armon erinomaisen työn tehtyään.\"\n\n\"Minä koetan täyttää tämän ehdon\", vastasi Ranck muutaman minuutin\nmietittyään. \"Kokemus on osoittanut minulle, ett'ei mikään ole tässä\nmaailmassa mahdotonta. Teidän majesteettinne ehdon täyttämisestä\nriippuu kaikki, mitä minulle on kalliinta: arvo, kunnia, maine ja\nhyvä nimi. Jos se ei onnistuisi, niin on minulla jälellä ainoastaan\nyksi tehtävä.\"\n\n\"Ja se on?\" kysyi kuningas matalalla äänellä.\n\n\"Se on -- _kuolla_, teidän majesteettinne, sillä ainoastaan kuolema\non silloin minun ainoa ja paras voittoni.\"\n\nKuningas hiukan värähti, sillä Ranckin ääni ilmaisi, ett'ei hän\npuhunut hetken sanoja.\n\nKuningas viittasi kädellään Ranckille merkiksi, että hän sai mennä.\nHän kumarsi syvään ja läksi huoneesta. Ranckin antaman anomuksen pani\nkuningas kirjalaukkuunsa ja mumisi itseksensä:\n\n\"Tuo upseeri oli harvinainen mies ja minä melkein kadun, että vaadin\nhänen urhoollisuudeltansa vieläkin näytteitä. On kumminkin hauskaa\nkuulla, mihin toimiin hän aikoo ryhtyä.\"\n\nHän meni pöydän luokse ja alkoi leikitellä Buxhövdenin kunniamerkkien\nkanssa.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\"Styrbjörn\" ja \"Hjalmar\". Taistelu yöllä.\n\n\nNykyajan ajattelijat ovat saattaneet epäilyksen alaiseksi, josko\nurhoollisuus on katsottava hyveeksi. He väittävät, että tämä\nominaisuus, persoonallisen miehuuden osoittajana, on yhtähyvin\nraa'oilla villeillä kuin sivistyneilläkin kansalaisilla; että\nse on ainoastaan harjoitettu luonnonlahja, röyhkeys, joka ei\npelkää vaaroja, kuin hyveet sitä vastaan ovat ihmisvoiman koko\ntyöskentelemisen ja järjen lainlaatimisen osoituksia.\n\nKun urhoollisuus ilmaantuu ainoastaan villinä himona, voittaa\nvastustajaansa, silloin tiettävästi sille ei voi omistaa hyve-nimeä,\nmutta kun mies vapaasta tahdostansa, saavuttaaksensa jotakin suurta,\ntärkeätä, alttiiksi panemalla elämänsä ja onnensa, kestävyydellä\nantautuu koko sielunsa ja ruumiinsa voimalla vaarojen alaiseksi,\nsiinä esiytyy sankarimainen urhoollisuus, jonka Kreikan filosoofit\nlukivat päähyveiden joukkoon ja omistivat ainoastaan sankareille.\n\nRuotsin sekä armeijassa että meriväessäkin on kaikkina aikoina\nlöytynyt sellaista urhoollisuutta, joka on omituinen arvokkaalle\nsotilaalle, sellaista uhrausta kuninkaan ja valtion, kansakunnan ja\nkansalaisten pelastamisen edestä uhkaavasta vaarasta, urhoollisuutta,\njoka tyyneenä käy omaa perikatoansa kohti, kun hän tietää sillä\nhyödyttävänsä yhteistä parasta.\n\nVenäläiset olivat Wiaporin antaumisessa heidän käsiinsä joutuneesta\nlaivastosta varustaneet ja miehittäneet saaristolaivaston, johon\nkuului kaksi saaristo-rekattia, muutamia kuunaria eli pieniä prikiä\nja 12 tykkivenhettä, ja olivat niiden kanssa asettuneet eteläpuolelle\nTurun saaristoon, ottaaksensa kiini ruotsalaisia kauppalaivoja\nja vast'edes, lisävoimia saatuansa, mennäksensä jos mahdollista\naina Ahvenanmaalle asti. Ruotsin sotalaivasto oli purjehtinut\neteläisillä ja läntisillä purjehdusvesillä estääksensä tanskalaisten\nja ranskalaisten joukkojen Skånessa aikomaa maallenousua; mutta\nkun huomattiin, ett'ei sillä puolella ollut mitään vaaraa ja että\npaitse sitä Englannin laivasto oli tullut Juutinraumaan, niin saivat\nruotsalaiset, Gotlannin takaisin otettuaan viholliselta, käskyn\nmennä Suomenlahdelle. Täällä yhdistyi heihin seuraavana päivänä nyt\nkerrottavamme tapauksen jälkeen englantilainen amiraali Samuel Hood,\njohtaen laivoja _Gentaur_ ja _Implacable_.\n\nErikoinen osasto Ruotsin laivastosta oli asettunut Neitsytsalmelle,\nmutta ei voinut päästä venäläisen laivaston luokse, sillä edellinen\noli hyvin syvässä kulkeva ja sentähden sen täytyi jäädä kau'aksi\nsaaristosta, josta venäläisten tykkivenheet sopivassa tilaisuudessa\nnäyttäytyivät, kuitenkin tekemättä mitään enempää vahinkoa, paitse\nettä kaksi miestä siinä tuli ammutuksi _Fäderneslandet_-nimiseltä\nlaivalta, näistä toinen niin omituisella tavalla, että siitä\nansaitsee mainita.\n\nToinen noista miehistä oli piiloutunut laivan vihollisesta\nkäännettyyn puolisen palokassiin, jossa luuli olevansa suojassa\nvihollisen kuulilta, mutta eräs kuula, joka oli kulkenut kannen yli\nja tunkeutunut pastingin läpi ja siten menettänyt voimansa, putosi\nomasta painostaan alempana olevaan parkassiin ja musersi siinä\nistuvan merimiehen pään.\n\nRuotsin päälaivasto oli Örössä ja kun laivasto Neitsytsalmella\nei voinut mitään toimittaa, niin päätti Ruotsin amiraali kutsua\nsen takaisin, mutta sitä ennen koettaa hävittää venäläisen\nsaaristolaivaston. Hyökkäys oli tehtävä äkki-arvaamatta, sillä\nruotsalaisilla ei ollut muita kuin parkasseja, joilla voitiin\nvihollista lähestyä.\n\nEvestiluutnantti von Krusenstjerna, joka oli laivaston lippukapteeni,\nuskottiin tekemään hyökkäyksen suunnitelmaa ja järjestämään sen. Eri\nlaivoista määrättiin upseerit ja vapaaehtoinen miehistö valittiin,\nsillä kaikki ruotsalaiset matroosit ja laivamiehet tahtoivat päästä\nmukana. Öröön laivastosta lähetettiin 7 parkassia, jokaisessa 50\nmiestä meriväkeä ja 4 vapaaehtoista -- merisotamiehiä -- ynnä\n5 miehitettyä venhettä 17 päivänä kello 6 iltasella menemään\nNeitsytsalmen päällikkölaivalle _kuningas Adolf Fredrikille_, jonne\nniiden piti saapua kello 9 samana iltana. Jokaista parkassia johti\nyksi nuorempi upseeri ja yksi eli kaksi aliupseeria.\n\nMäärätyllä tunnilla saapui kapteeni Nordenskjöld soutuvenheillä\nkokouspaikalle, jossa hän yhdistyi laivasto-osastosta lähetettyjen\nalusten kanssa, niin että nyt koko matkuessa oli yhteensä 14\nparkassia ja 10 venhettä. Kun osa Kronoborgin rykmenttiä vielä\nvastatuulen tähden oli jälellä ja harjautuneita ampujia tarvittiin\ntällaisessa tilaisuudessa, niin pyydettiin päällikön majuri\nHederstjernan komentamaan jokaiseen suurempaan parkassiin 10 ja\npienempään 6 sotamiestä, joten miehistö lisääntyi 132 miehellä ja\nniille tarpeellisella päällystöllä. Kun kaikki olivat kokoontuneet,\nkutsuttiin upseerit neuvottelusaliin ja evestiluutnantti von\nKrusenstjerna ilmoitti heille, että ai'otulla hyökkäyksellä oli\ntarkoitus valloittaa molemmat venäläiset saaristorekatit, joka\noli tapahtuva kahdessa kolonnassa, joista toista tuli johtamaan\nkapteeni Nordenskjöld, jonka piti hätyyttää _Styrbjörniä_, ja toista\nluutnantti Dreyer, jonka oli määrä valloittaa _Hjalmar_. Ensimäiseen\nkolonnaan määrättiin 7 parkassia ja 3 venhettä, toiseen 6 parkassia\nja 4 venhettä; varakolonnana seuraisi 1 parkassi ja 3 venhettä. Kuusi\nparkassia ja venhettä käskettiin menemään, 2 kunkin prikin luokse ja\niskeä niihin. Kolonnien piti hyökätä rinnakkain ja jokaisen seurata\naivan toisensa, perässä; reservikolonna jälkimäisenä. Sotahuudoksi\ntuli: _Jumalan varjelus!_ ja tunnussanaksi: _Antaa voiton!_\nSenjälkeen kehoitettiin jokaisen upseerin käymään päällikkyyteensä.\nKapteenit Klint ja Rundqvist määrättiin päällikön virkaatekeviksi\najutanteiksi.\n\nKello oli puoli 11, kun kolonnat läksivät liikkeelle. Välttääksensä\nvenäläisten tykkivenheiden huomiota menivät kolonnat kaakon puolelle\nkulkuväylää Löfölahteen, sillä puolen peninkulman päässä tästä olivat\nvenäläiset venheet ja 2 veden päällä kulkevaa tykistöä kahtena\nedellisenä päivänä kahakoineet laiva _Fäderneslandetin_ ja rekatti\n_Belionan_ kanssa -- Gaubineau oli taas yhtynyt laivastoon, turhaan\npurjehdittuaan ja saavuttamatta ainoatakaan kaapparia --. Yö ei\nollut oikein pimeä, vaikka taivaan kansi oli jokseenkin pilvinen ja\nainoastaan airojen liikutus värähteli peilikirkkaan veden pintaa.\nKolonnat jatkoivat soutamista parhaimmassa järjestyksessä, kunnes\nkääntyivät Löfölahteen ja huomasivat vihollisten rekatit tuskin\n100 kyynärän päässä toisistansa ja niin rivissä, että ruotsalaiset\nmelkein luulivat niitä yhdeksi laivaksi. Vasemmalla puolella oli\nlinjassa kaksi kuunariprikiä ja oikealla yksi. Tykkivenheitä ei ollut\nollenkaan näkyvissä. Juuri kun kolonnat kääntyivät Löfön niemestä,\nkohosi kuu vuoren ylitse vihollisen laivojen takaa, ikäänkuin\nvartiorovio, valmisna valaisemaan heti alkavaa kuumaa taistelua.\n\nVasta noin englannin peninkulman päässä voi huomata, että venäläiset\nolivat huomanneet lähestyvän vihollisen. Äkkiä hyökkääminen kiihotti\nkaikkia. Kapteeni Nordenskjöld jatkoi soutamista etunenässä ja\nlähestyi nuolen nopeudella _Styrbjörnin_ keulaa; toiset venheet\nja parkassit seurasivat perästä, mutta 2:sessa kolonnassa katkesi\nlinja sen kautta, että _Tapperhet_ nimisen laivan parkassi, joka\noli kolmas järjestyksessä, oli niin raskas soutaa, ett'ei se voinut\nseurata edellä kulkijoita, ja sentähden jälestä tulevien täytyi\nhiljentää soutamista. Dreyer ja von Horn eivät huomanneet, että\njälestä tulevat hiljensivät kulkuansa, josta seurasi, että jälestä\ntulevat puolipimeässä eivät nähneet edellisiä ja kuin toisen\nkolonnan upseerit eivät tienneet kumpanen laivoista oli _Styrbjörn_,\nkumpanen _Hjalmar_ eivätkä huomanneet _Styrbjörnin_ sivulla muutamia\nensimäisen kolonnan soutulaivoista, mutta kuulivat vaan taistelun\njo alkaneeksi, niin kiiruhtivat he iskemään _Styrbjörniin_ kun\nheidän olisi pitänyt iskeä _Hjalmariin_. Jos olisi otettu vaarin\ntuo yksinkertainen varokeino, että olisivat joka aluksen välille\nasettaneet hinaustouvin, niin olisi koko häiriö ollut autettu ja\nkoko seikka saanut toisen käänteen. Mutta hyökkäyssuunnitelman\nilmoittamisen aika eri johtajille oli niin lyhyt ja laivoista\nlähteminen niin kiiruullinen, ett'ei siinä ehditty miettiä tuota\nvarustusta, jonka hyödyn jälestäpäin niin helposti huomaa.\nVenäläiset olivat vihdoin viimein huomanneet vaaran ja kiireimmiten\nvalmistauneet ankarasti vastustamaan hyökkääviä. Kun kapteeni\nNordenskjöld ohjasi vihollisen rekatin sivulle, tervehdittiin häntä,\nainoastaan muutaman sylen päästä, kivääritulella, joka ruotsalaisten\nonneksi oli niin huonosti tähdätty, ett'ei ainoatakaan edes\nhaavoittunut. Parkassi ohjasi rekatin vasemmalle sivulle ja joukkonsa\netunenässä kiipesi kapteeni nuorarappusia ylös ja hyppäsi ensimäisenä\nlaivan portaan yli kannelle.\n\nTässä oli vastassa eräs venäläinen, antaaksensa ensimäiselle\nkuoloniskun, mutta pistoolin laukaus ennätti ennen oikaista hänen.\nSapeli kädessä raivasi Nordenskjöld sijaa itsellensä, siksi kun\nmuutamat hänen miehistänsä ehtivät kannelle hänen avuksensa.\nVenäläiset vetäysivät vähäisen takaperin, mutta kuin toiset parkassit\neivät ehtineet iskeä rekattiin pikemmin kuin ennättivät päästä\nperille ja jo sitä ennen alkoivat ampua venäläisiä, jotka siten\nhavaitsivat vihollisen hätyyttävän ainoastaan yhdeltä puolelta\nja vähempilukuisina, niin työnsi venäläisten ylivoima hyökkäävät\ntakaisin. Harmissaan kuultiin Nordenskjöldin, joka ei vieläkään\nnähnyt toisia kumppaniaan, huutavan: \"Pitääkö minun täällä seisoa\naivan yksin ja tulla ammutuksi kuin koira?\" Mutta melkein samassa\nsilmänräpäyksessä syöksyi peräkeulan oikealta puolelta alaluutnantti\nLagerberg, vasemmalta puolen Melander, etukeulan puolelta Uggla ja\nperäkeulan purjeen kohdalta parooni Rehbinder, jokainen joukkonsa\netunenässä ja kaikuvalla hurraahuudolla ilmoittaen tuloansa.\nNäistä kuuluivat Lagerberg ja Melander toiseen kolonnaan, joiden\nolisi pitänyt iskeä _Hjalmariin_. He pääsivät kannelle ilman\nsuurempaa vastustusta. Nyt pakenivat venäläiset kannelta, joka heti\nvalloitettiin. Luutnantit Cavallius ja Ruthensparre Kronobergin\nrykmentistä kiipesivät jääkärinensä kannelle merimiehen taitavuudella\nja lävistivät tarkkoina ampujina jokaisen venäläisen, joka koetteli\npaeta paikasta toiseen kannella. Rohkea Ruthensparre kaatui heti\nkannelle päästyään, kuolettavasti haavoitettuna. Ruotsalaisia tuli\nenemmän ja enemmän kannelle, jolloin suuri osa venäläisistä kiipesi\nvanttiin [mastotouvi], märssyyn ja hytteihin, joista he lakkaamatta\nampuivat. Kuin huomattiin, että ylhäältäkin päin ammuttiin, niin\nkäskettiin jääkärien \"ampumaan vanttiin\", mutta kuin he eivät\ntietäneet merinimityksiä, niin huudettiin: \"ampukaa ilmaan!\" Käskyä\ntoteltiin ja jokaisella laukauksella nähtiin venäläisiä roiskahtavan\nkannelle. Kumminkin oli vasta kansi valloitettu. Luutnantti Melander\nhuomasi, että venäläiset ampuivat hytistä, jonne osa heistä oli\npaennut. Hän luuli heti voivansa valloittaa sen ja meni sentähden\nsinne, mutta hän työnnettiin takaisin. Tultuaan takaisin kannelle,\nhuomautti hän kapteeni Nordenskiöldille hytin valloittamisen\ntärkeyden. Kapteeni huusi silloin Lagerbergille ja Melanderille,\njotka olivat häntä lähinnä: \"Tulkaa, seuratkaa minua!\" Sanottu ja\ntehty! Nämä kolme upseeria hyökkäsivät hyttiin ja alkoivat taistelun\n16 venäläistä vastaan, jotka heittivät pois kiväärinsä ja tarttuivat\npiikkeihinsä. Tämän taistelun aikana näkyi Lagerberg kaatuvan\nNordenskjöldin sivulta, jolloin viimeksi mainittu surkeasti huudahti:\n\"No niin, nyt on Lagerberg vainaja\", mutta tämä nousikin heti ylös\nja selvitti, ett'ei se ollut vaarallista. Eräs venäläinen oli\npistänyt häntä piikillä, kuin hänen sapelinsa sysäystä väistäessä oli\nluiskahtanut kädestä. Hän pian sitoi haavan nenäliinallansa ja jatkoi\nkannelta saamallansa sapelilla taistelua. Samassa kuin hän tuli\nhaavoitetuksi tulivat Kronobergiläiset, jotka huomasivat taistelun\nhytissä, ja nyt vetäysivät jälellä olevat venäläiset, huomattuaan\nolevansa vähempivoimaiset, peräpuolelle ja pyysivät armoa, jonka\nkapteeni Nordenskjöld kovalla äänellä heille myönsikin. Vangit\nvietiin parkasseihin.\n\nKajuuttaan oli suurin osa venäläisistä upseereista ja paljon,\nmiehistöäkin paennut ja sulkeneet oven. Se avattiin ja eräs\nvanhempi venäläinen upseeri tuli esille ja pyysi saksankielellä,\nettä ruotsalaiset ottaisivat heidät vangiksi, sillä he tahtoivat\nantautua. Kapteeni Nordenskjöld vastasi, että hän myönsi heille\narmon, kun samassa tuon venäläisen upseerin takana pyssy laukesi\nNordenskjöldiä kohti. Luoti lensi aivan hänen päänsä ohitse ja\nhaavoitti luultavasti jonkun takana olevista; se venäläinen upseeri,\njoka oli ampunut, vedettiin esille ja ovi suljettiin, eikä enempää\ntarvinnut ärsyttämistä suuttuneiden ruotsalaisten taistelunakin\nkiihottamiseksi. Samassa tuokiossa ovi murrettiin ja sisään\ntunkeuva joukko, joka nyt hyökkäsi kajuuttaan, alkoi hirvittävän\nhävitystyönsä. Luutnantti Melander ehti parahiksi tunkeutua esille\njuuri kuin kaksi vapaaehtoista aikoivat lyödä kuoliaaksi erään\nvanhan, haavoitetun ja aseettoman venäläisen upseerin, joka pyysi\narmoa ja oli sama, joka juuri oli keskustellut ruotsalaisten kanssa.\nMelander esti noita hurjia soturia siten, että heittäysi heidän\nväliin ja väisti sapelillaan niitä lyöntiä, jotka olivat vanhusta\nvastaan osoitetut, joka kiitollisuudesta tarttui Melanderin käteen ja\nsukkelasti painoi sen huulillensa. Hän vietiin ruotsalaisen päällikön\nluokse, jolta hän saksaksi kysyi:\n\n\"Ette kaiketi te tapa aseetonta?\"\n\nNordenskjöld vastasi:\n\n\"Me emme taistele kuin murhaajat, vaan teidän ei näy tietävän\ntaistella niinkuin kunniallisen sotilaan on velvollisuus, jonkatähden\nmyös seuraukset olivat teille vahingollisia.\" Kapteeni antoi viedä\nparkassiin vanhuksen, joka oli venäläisten maasotamiesten päällikkö,\nevesti Herbusch.\n\nNäiden tapausten tapahtuessa kannella valloitettiin tykistö, josta\nammuttiin ympärillä olevia parkasseja ja venheitä, vaikk'eivät kuulat\nsattuneet sentähden, että nämä soutualukset olivat niin lähellä,\nettä kuulat menivät ylitse, Jääkärit asetettiin luukkujen ympärille\nja ampuivat alas siten raivaten sijaa, niin että ruotsalaiset voivat\nmennä alas, pantuaan ensin muutamia lyhtyjä piikkien nenään palamaan\nparemmin nähdäksensä. Tästä taas oli toinen haitta, sillä kun\nympärillä olevat ruotsalaiset parkassit näkivät tykistön lyhdyillä\nvalaistuksi, vielä tietämättä kumppaniensa olevan siellä, ampuivat\nhe tarkasti kanuunaluukuista ja tapasivat siten sekä ystäviin\nettä vihollisiin. Lyhdyt sammutettiin taas ja sitten taisteltiin\npimeässä. Hirmuinen oli taistelu täällä, sillä venäläiset käyttivät\nkavalaa taistelutapaansa siten, että ensin loikoen kanuunien takana\npyysivät armoa, mutta pistivät eli löivät sitten äkkiarvaamatta\nohitse kulkevia ruotsalaisia. Tämän kautta katkeruus vaan lisääntyi.\nHelposti voi taistelun melskeessä tuossa ahtaassa kanuunahuoneessa\nkuulla ruotsalaisten varoittavan toisiansa, antamasta armoa, sanoen:\n\"kumppani, elä usko venäläistä!\" Täällä kaatui ripeä ja urhoollinen\nruotsalainen upseeri, alaluutnantti Front. Kaikki venäläiset täällä\nkaatuivat. Nyt oli rekatti valloitettu ja kello oli noin kaksi\naamusella, kun ympärillä olevat soutualukset kuulivat kapteeni\nNordenskjöldin voittohuudon: \"Eläköön kuningas!\" johon ruotsalaiset\nkaikuvalla hurraalla vastasivat.\n\nLuutnantti Dreyer, joka johti toista kolonnaa, oli _Svalan'in_\nparkassilla -- yksi pienemmistä -- ohjannut suoraan _Hjalmarin_\netukeulaan, mutta kun häntä seurasi ainoastaan _Tapperhet_ laivan\nvenhe, näki hän mahdottomaksi ryhtyä hyökkäykseen, sillä siten hän\nvaan olisi pannut alttiiksi itsensä ja miehistönsä tarpeettomasti,\nsentähden kääntyi hän takaisin Styrbjörnin ympärille keräytyneiden\nsoutualusten luokse. Saavuttuansa tänne ilmoitti hän asian\nevestiluutnantti Krusenstjernalle pyynnöllä, että tämä pakottaisi\ntoiseen kolonnaan kuuluvat alukset tottelemaan annettuja määräyksiä\nja kieltäisi heitä käymästä taisteluun Styrbjörnin kanssa. Vilkas\ntuli parkasseista sekä nuorten upseerien kiihko ja taistelunhalu\ntekivät kuitenkin Dreyerin ja päällikön ajutanttien ponnistukset\nhyödyttömiksi, varsinkin kuin toisen kolonnan suurin osa jo oli\ntaistelussa Styrbjörnillä ja kaikki hyökkäsivät sinne. Sill'aikaa\nolivat toinen priki ja _Hjalmar_-laiva, käännettyään runkoaan ja\nasetettuaan poikittain _Styrbjörn_-laivasta alkaneet kanuunatulensa\nparkasseja vastaan, jotka suojatta olivat altisna hävitykselle. Eräs\nkuula sattui _Wladislav_-laivan parkassissa olevaan ruutikirstuun;\nse räjähti ja poltti sekä haavoitti alaluutnantti Erlandsonnin ja\nnoin 18 miestä. Tämän häiriön aikana sattui alaluutnantti kreivi\nCronstedt kuulemaan evestiluutnantti Krusenstjernan äänen. Hän\nsai käskyn _Adolf Fredrik_ laivan parkassilla hyökätä Styrbjörnin\noikealla puolella olevaa prikiä vastaan. Käskyä toteltiin; parkassit\nohjasivat kulkunsa prikiä kohti, hyökkäsivät kiini ja muutamien\nminuuttien kuluttua oli pieni laiva valloitettu. Kun hurraahuudot\nStyrbjörniltä ilmoittivat muille venäläisille laivoille, että\nrekatti oli valloitettu, niin käänsi _Hjalmar_-laiva kiivaan tulensa\n_Styrbjörniä_ kohti. Siihen vastasivat luutnantit Uggla ja Holmqvist\nStyrbjörnin peräkanuunilla.\n\nEvestiluutnantti Krusenstjerna antoi nyt raketeilla palaumis-merkin,\nkun ei enää voitu ryhtyä _Hjalmar_-laivan kimppuun, sillä\ntykkivenheet olivat tulossa kumppaniensa avuksi. Parkassit ja\nvenheet läksivät, vetotouvin kiinnitettyä, hinaamaan ryöstettyjä\nlaivoja Hjalmarin tulta pakoon. Kanuunissa työskentelevät\nvalittivat ampumavarojen puutosta, jonka johdosta muutamat\nruotsalaiset kiiruhtivat ruutisäiliöön, jonka ovi särettiin,\nruutitokkia tuotettiin ylös ja asetettiin kannelle, samalla kuin\npalavia etulatinkeja _Hjalmar_-laivan kanuunista, joita ammuttiin\npistoolinlaukauksen päässä, lenteli _Styrbjörnin_ tykistöön.\nKumminkaan ei tapahtunut mitään räjähdystä. Tuota ryöstettyä laivaa\nnyt hinattiin mukana, sillä se ai'ottiin viedä Ruotsin laivastoon.\nTällä välin ilmestyi paksu sumu, joka ynnä ruudin savun kanssa esti\nnäkemästä kulkuväylää, ja siitä seurasi, että rekatti ennen pitkää\ntörmäsi karille, johon sen myös täytyi jättää. Nyt olivat venäläiset\ntykkivenheetkin tulleet, ja kun ei rekattia voitu kuljettaa,\nniin annettiin palaumiskäsky. Neuvoteltiin, josko olisi parempi\npolttaa eli upottaa rekatti, mutta kuin joukko haavoitettuja, sekä\nomia että vihollisia, oli laivalla, niin hyljättiin kumpainenkin\nlaivan hävittämistuuma, etenkin kun se kaikessa tapauksessa oli\nvahingoittunut niin paljon, ett'ei siitä koskaan enää voitu\nsaada käytettävää. Useammat ruotsalaisista olivat parkasseissa\nja venheissä, mutta suurin osa oli myös vielä laivallakin, ja\npaukuttivat kanuunia. Kun Lagerberg luuli jo kylliksi antaneensa\nruutia säiliöstä, meni hän taas kannelle, mutta huomasikin kaikkien\nruotsalaisten soutualusten jo jättäneen rekatin, paitsi _Bellonan_\nparkassin, jossa oli päällikkönä luutnantti Melander, ja joka myös\njo oli irroittanut itsensä rekatin kupeesta. Lagerberg huusi, että\nottaisivat hänen mukaan, mutta väestö, joka näki edessänsä selvän\nkuoleman, ei tahtonut kuulla sitä, sillä venäläiset tykkivenheet\nantoivat niin vilkasta tulta, että meri lennätetyistä kuulista\nrekaatin ympärillä oli kuin kiehuva kattila. Melanderilla oli\nkumminkin niin paljon kykyä, että sai itsensä kuulluksi, ja\nrohkeutta, että vaarasta huolimatta pelasti kumppaninsa. Onnellisesti\npääsivät he pakoon ilman tuntuvampaa vahinkoa. Kun Lagerberg jätti\nlaivan, huusi hän Ugglalle, että kiiruhtaisi palaumistaan, ja kun\nhän huomasi _Styrbjörnin_ parkassin, joka oli ahterissa, antoi hän\nUgglalle sen neuvon, että vetäisi sen luoksensa ja tulisi perässä\njälellä olevien ruotsalaisten kanssa, jonka Uggla myös tekikin. Kun\nsumu esti venäläisiä näkemästä, että ruotsalaiset olivat jättäneet\ntuon karilla olevan laivan, niin ampua paukuttivat he vielä\ntuntikauden sitä, joten se tuli niin rikkiammutuksi, ett'ei enää\nkelvannut käytettäväksi, vaan särjettiin vähää myöhemmin venäläisiltä.\n\nUseat ruotsalaisista parkasseista ja venheistä sattuivat sumussa\nyhteen venäläisten tykkivenheiden kanssa, jotka ampuivat heitä,\nmutta ruotsalaisten onneksi niin taitamattomasti, ett'ei sanottavaa\nvahinkoa tullut. Melander aluksineen ynnä kolme muuta parkassia\njoutuivat aivan rinnakkain erään venäläisen tykkivenheen kanssa;\nhän käänsi heti toiseen suuntaan, mutta venäläiset käänsivät myös\nja ojensivat kanuunansa häntä kohden. Parkassin ympäri lentelevistä\nkuulista sattui kuitenkin vaan yksi, joka meni perä peilin lävitse\nteljan alle ja tappoi siellä olevan, jo ennestään pahoin haavoitetun\nmiehen Kronobergin jääkäreistä ja ajoi sieltä pois luotsin, joka\noli piiloutunut teljan alle, luullen siellä välttävänsä venäläisten\nkuulia. Paksu sumu esti myös ruotsalaisia näkemästä toisiansa ja\npysymästä koossa. Kumminkin olivat jo kello 8 aamusella kaikki\nalukset tulleet päällikkölaivan luokse, eikä yhtään ollut poissa,\nehkä useat vähemmän vahingoittuneina. Valloitettu kuunaripriki\n_Eglée_ oli varustettu 10:llä kolminaulaisella kanuunalla ja\n_Styrbjörnin_ parkassi, jolla Uggla ja Holmqvist tulivat, sekä\n_Styrbjörnin_ vene, 5 pienellä tykillä. Vangiksi oli otettu evesti\nHerbusch ja 8 miestä _Styrbjörnin_ miehistöä ja kuunariprikin\npäällikkö luutnantti Zabulatoff väkineen, luvultaan 13 miestä.\nRuotsalaiset menettivät tässä 62 kuollutta ja kaivattua, niiden\njoukossa luutnantti Ruthensparre Kronobergin rykmentistä ja\nluutnantti Front sotalaivastosta, sekä 111 haavoitettua, joiden\nseassa on alaluutnantit Lagerberg ja Erlandson ja vähemmin\nhaavoitetut kapteeni Nordenskjöld sekä alaluutnantit Uggla ja\nRehbinder kuin myös luutnantti Cavallius Kronobergin rykmentistä.\nVenäläisten kärsimä tappio oli luultavasti paljon suurempi,\nsillä paitse vangiksi otettuja joutuivat kuoleman omaksi kaikki\n_Styrbjörnillä_ olevat upseerit ja miehistö.\n\nIlmoituksessansa tästä kahakasta lausuu evestiluutnantti\nKrasenstjerna: \"Kun tätä rohkeata vihollisten laivojen valloittamisen\ntapaa tähän asti ei ole ainoakaan meidän nyt elävistä,\nsotalaivastossa palvelevista upseereista ennen käyttänyt, niin\npitäisi tuo osiksi epätarkka järjestys ja tottelemattomuus, jonka\ntähden ei täydellistä voittoa saavutettu, oikeuden mukaan olla\nanteeksi annettava, ja huomioon otettaman se harvinainen urhoollisuus\nja uskomaton into, jolla nuoret upseerit taistelivat ja voittivat.\"\n\nLippukapteeni antaa koko päällikkyydelle kauniin kiitoslauseen.\n\"Osasto Kronobergin rykmentistä luutnantti Cavalliuksen johdolla\",\nsanoo hän, \"osoitti tässä tilaisuudessa yhä edelleen näytteitä\nRuotsin sotilaan oivallisesta urhoollisuudesta, joka jo kauemmin\naikaa on tehnyt tämän rykmentin kuuluisaksi ja voittanut usein\nRuotsin aseille loistavan sotakunnian.\"\n\nSiten päättyi se persoonallisesta miehuudesta riippuva, kahakka,\njoka oli loistokohtia 1808 vuoden merisodassa, ja joka, jos se olisi\nollut tarkemmin valmistettu, olisi tuottanut paljon muhkeamman voiton\nruotsalaisille ja suuremman vahingon venäläisille.\n\nKunnioittaaksensa urhoollista luutnanttiansa oli Gaubineau kutsunut\nMelanderin ynnä _Bellonan_ muut upseerit luoksensa oikein\n\"hienon-hienolle\" päivälliselle. Kanahäkin jäännös-asukkaat\nolivat menettäneet henkensä, jauhoista, rusinoista ja munista\noli \"mestari-kokin\" tottunut käsi laatinut putingin; tuoreiden\nruoka-aineiden saanti maalta oli aivan mahdoton, sillä rannat\nolivat vihollisen vallassa ja ne estivät kaiken yhteyden. Sentähden\ntäytyi tyytyä niihin ruoka-varoihin, joita Hasselbergin varastossa\noli tarjona eivätkä ne suinkaan olleet herkkusuita varten. Liha\nja läski, joita useita vuosia oli säilytetty makasiinissa, oli\nniin kivettynyttä, että niitä olisi voinut käyttää ampuma-aineena.\nLeivässä eleli iloisimpia matoja ja -- voi, \"vaiti! siitä älä puhu\nkoskaan.\" Metsän nälkäinen susi olisi kiitollisuudella kieltäytynyt\nsyömästä ainoatakaan voileipää tuosta hirveästä tavarasta. Mutta\nkaikki tämä oli pienestä arvosta. Gaubineau oli isäntä. Gaubineaun\nrikas kuvitusvoima ja nopea kieli sai jokaisen uskomaan että \"Lucullo\nsöi Lucullon luona.\" ja kun pursseri vakuutti, että päivällinen voi\nja piti kelvata mille ruhtinaalle hyvänsä, silloin haihtui epäilys ja\nlaitokset maistoivat oikein hyvin.\n\n\"Maljanne, luutnantti Melander\", lausui Gaubineau ja\nkohotti lasinsa oikean silmän korkeuteen. \"Se apu, jonka\nannoitte evesti Herbuschille, kunnioittaa teitä. Itse olen\nsaavuttanut ansioluettelooni samallaisen työn. Minä olin\nkolmantena upseerina _Pallas_-nimisellä laivalla, joka kuului\nenglantilais-länsi-intialaiseen laivastoon. Jamaikan edustalla joutui\n_Pallas_ kahakkaan erään ranskalaisen laivan kanssa. Muutamien hyvin\ntähdättyjen kanuunan laukausten perästä päätti meidän päällikkömme\nlopettaa kahakan hyökkäämällä. Meillä oli kiire, sillä Pallaksella\noli mukanansa tärkeitä asiakirjoja amiraalille, ja siis ei meillä\nollut hetkeäkään menettää. Me iskimme kokka-puumme ranskalaisen\nmesaanivantin väliin ja noin puolituntisen taistelun jälkeen oli\n_la belle Poule_ meidän käsissämme. Sen päällikkö markiisi de\nBrissot loikoi haavoitettuna kannella ja minä huomasin, miten eräs\nmerisotamiehistämme aikoi juuri antaa hänelle kuoliniskun. Minä estin\nlyönnin ja pelastin markiisin hengen. Vuoden perästä sain häneltä\n-- hän oli äärettömän rikas -- kalliin serviisin, joka oli 30,000\nfrankin arvoinen ja yhden tynnyrin portviiniä niiltä ajoilta, kun\nmaanjäristys hävitti Lissabonin, ynnä erikoisen kiitollisuuskirjeen.\nOlettehan te Hasselberg juoneet sitä viiniä; minä vaan kysyn?\"\n\n\"Ja minä vastaan, herra kapteeni, että se viini kelpaa vaikka itse\njumalille\", lausui pursseri. \"En tahdo vannoa, mutta kahdeksantoista\nmiljoonan ylös ja alas käännettyjen meritähtien kautta on se viini\nerinomaista, Mutta te tuhlaatte sitä, sillä kun minä viimeksi\ntarkastelin teidän viinikellarissanne, ei ollut tuota jaloa nestettä\nenää kuin 50 putelia jälellä.\"\n\n\"Niitä oli vaan 30 putelia jälellä ja ne olen testamentissani\nmäärännyt lahjaksi Lordi Francis Camdenille, joka on tirehtöörinä\nenglantilais-itä-intialaisessa komppaniassa ja jonka kanssa minulla\non ollut kaikenmoisia asioita\", lausui kapteeni. \"Mutta eikös tämä\nlioitetusta lihasta tehty häränpaisti, hyvät herrat, ole erinomaisen\nhyvää? Vähäisen murempaa se tosin saisi olla, mutta kyllä se hyvällä\npurukoneella murenee suussa. Mitä! putinkia, elämmehän todellakin\naivan ylöllisyydessä. Stevart! te saatte antaa kokille kiitoslauseen\nminun puolestani.\"\n\nVahtiupseeri tuli sisään ja ilmoitti, että päällikön laivalta\npuhallettiin merkkiä, jotka sisältävät käskyn rekaatille mennä\nuudelle risteilymatkalle samassa tarkoituksessa kuin edelliselläkin\nkerralla.\n\n\"Hyvä!\" vastasi kapteeni. \"Tuo _Cort Adeler_ kummittelee yhtämittaa\nasianomaisten päässä, mutta sen kaapparilaivan kanssa lienee olla\nsamoin kuin tuon 'lentävän hollantilaisen.' Yksi ryyppy, hyvät\nherrat, rappusilla ja sitte pois. On paljon hauskempaa saada\npurjehtia ominpäin kuin loikoa käskyn alaisena. Minä olen nähnyt\nhyviä unia ja ehkä onni on meille nyt suotuisampi kuin viime\nkerralla.\"\n\nPuolituntia myöhemmin levitti _Bellona_ kaikki purjeensa matkalla\neteläänpäin. Joku aika jälkeen läksi myös laivasto Öröstä ja meni\nItämerelle.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nKuinka Ranck täyttää lupauksensa kuninkaalle.\n\n\nKun Ranck tuli takaisin sotajoukkoon oltiin siellä yhtä työttömänä\nkuin ennenkin ja joka silmänräpäys hyökkäystä joll'ei todellista\ntappiota Alavuudella odottava Rajevski sai olla rauhassa Suomen\nsotaväen sotamarskilta, joka mukavassa rauhassa lepäili niillä\nseppeleillä, joita hänen alusväkensä olivat hänelle hankkineet.\nMatkallansa sotajoukkoon Ranck suunnitteli yhtä ja toista, miten\nhän voisi tehdä jonkun rohkean kepposen viholliselle, jonka kautta\nhän saisi kuninkaan täyttämään antamansa lupauksen. Mutta kaikki\ntekemänsä suunnitelmat hän yhtä pikaa hylkäsi epäkäytännöllisinä.\nHän huomasi aivan mahdottomaksi yksin tehdä mitään tärkeämpää eli\narvokkaampaa. Hänen täytyi hankkia itsellensä apulaisiksi urhoollisia\nja yhtä vähän kuolemaa pelkääviä miehiä, kuin itsekin oli, jotka\nolivat valmiit seuraamaan häntä mihin vaaraan hyvänsä ja antaumaan\nhänen johtonsa alle.\n\n\"Ainoastaan Tiaisen ja hänen miestensä avulla voin saada aikaan\njonkun loistavan urotyön\", sanoi Ranck itseksensä. \"Minun pitää\nruveta pieneen sotaan ja siellä etsiä jotakin tilaisuutta\ntoimimiseen. Tämä on ainoa mahdollinen ja käytännöllinen suunnitelma,\njonka kautta saavutan tarkoitukseni.\"\n\nEnsiksi etsei Ranck rykmenttinsä päällikön von Döbelnin.\nHänen kehotuksestansa kertoi Ranck lyhyesti, mitä hänelle\nAhvenanmaa-matkalla oli tapahtunut. Döbeln kuunteli häntä tarkasti\nja teki sitten hänelle joukon kysymyksiä kuninkaasta ja etelä Suomen\nasemasta. Ranck puhui suoraan ja vapaasti, ja kun hän lopetti\nkertomuksensa, huudahti Döbeln innoissaan:\n\n\"Kaikki menee hiiteen. Kuningas on enemmän kuin puolihullu eikä\nkelpaa johtamaan minkäänlaisia sotapuuhia. Ne suosikit, joihin hän\nluottaa, ovat kunniattomia miehiä, jotka pilaavat kaikki viisaammat\nhankkeet. Meillä ei ole enää muuta tekemistä, kuin kaatua kunnialla.\nMinun on käsketty osastoni kanssa mennä Ilmajoelle ja Kauhajoelle\nmajuri von Otterin osaston lisäksi, joka nyt on meidän äärimäisin\noikea sivumme. Ehkä voimme siellä toimittaa jotakin ja sitä\ntarvittaisikin.\"\n\n\"Ilolla seuraisin urhoollisia asekumppaniani tälle matkalle\", vastasi\nRanck, \"mutta sain kuninkaalta yksityisen tehtävän ja sentähden\npyytäisin virkalomaa kuukaudeksi eli niille seuduin.\"\n\n\"Tavallisesti sanotaan, että kuninkaan palvelus on tehtävä ennen\njumalanpalvelusta, ja vaikka kernaasti olisinkin tahtonut teitä\nmukaamme, täytyy minun kumminkin myöntää pyyntönne\", vastasi Döbeln.\n\"Mutta sanokaa minulle, mitä kuninkaan tehtävä koskee? En suinkaan\nole utelias, mutta minua huvittaisi tietää, mikä älyn leimaus hänelle\nnyt on juontunut mieleen.\"\n\n\"Minun täytyy tunnustaa, että Hänen majesteettinsa antama toimi\netunenässä koskee minun omaa onneani\", vastasi Ranck suoraan.\n\"Kuningas tarjosi minulle erään armonosoituksen määrätyillä ehdoilla,\nja sitä koettaisin nyt täyttää. Jos se minulle onnistuu, niin olen\nsaavuttanut koko maallisen pyrintöni päämaalin. Ellei se taas\nonnistuisi, niin minulla ei ole muuta neuvoa, kuin etsiä kuolemaani.\nUskokaa minua, herra evesti, että ainoastaan välttämättömimmät\nasianhaarat vaativat minun pyytämään virkalomaa.\"\n\n\"Sitä en epäilekkään, enkä enää tahdo sitä tutkiakkaan\", vastasi\nDöbeln. \"Te olette esittäneet itsenne kylliksi niin urhoollisena\nsotilaana, ett'ei vähääkään voi epäillä teitä virkaloma-kuumeesta,\nniinkuin muita sotajoukkomme upseereja. Kaikenmoisilla syillä on moni\nniistä hakenut ja saanut lomaa matkustella sinne ja tänne. Ne ovat\nhuonoja oireita eivätkä ennusta hyvää. Työttömyys on heikontanut ja\ntehnyt heidät välinpitämättömiksi. Toivon teille onnea ja menestystä\nedesottamisissanne!\"\n\nRanck tarttui kunnioittavasti Döbelnin käteen, jonka tämä ojensi\njäähyväisiksi. Vasta Juuttaan tappelutantereella tapasivat he sitten\ntaas toisensa.\n\nEvestiluutnantti Eek otti Ranckin vastaan avoimin sylin ja hänen\nluonansa tapasi Ranck vanhan Koiskisen, joka oli hyvin iloinen, kun\ntaas näki hänet.\n\n\"Te olette hyvin paljon muuttolintujen kaltainen, sillä heidän\ntavallansa menette tekin usein luotamme, niin ett'ei kenkään tiedä\nminne aina matkustatte\", lausui veteraani hymyillen. \"Nyt toivon\nteidän toki jäävän luoksemme, vaikka vähemmäksikin aikaa. Voin teitä\nilahuttaa sillä, että kumppaninne erittäin paljon kaipaavat teitä.\"\n\n\"Erään kuninkaan antaman toimituksen tähden täytyy minun taas jo\nhuomenna lähteä täältä\", vastasi Ranck, \"ja sen syyn tähden olen\npyytänyt ja myös saanutkin virkalomaa. Olen tullut tänne ilmoittamaan\ntuloani ja sanomaan jäähyväisiä.\"\n\nEek ja Koiskinen katsoivat molemmat kummastuneina Ranckiin. Se oli\nluonnollista, ett'ei Ranckin pikainen lähtö miellyttänyt heitä.\n\n\"Ettehän ole vielä näyttäneet uusia olkapolettiannekaan\ntaistelutantereella\", lausui Eek ivallisella äänellä, \"ja tilaisuus\nsiihen kohta ilmestyy, jos vaan viivytte vähän aikaa sotajoukossa.\nKuninkaan antama toimitus ei liene niin tärkeä, ett'ei se myöntäisi\nteille kahakkaa vihollisen kanssa, vai miten?\"\n\nRanck tunsi itsensä vähän loukatuksi Eekin sanoista, mutta hän muisti\nne suuret hyvät työt, jotka Eek oli hänelle tehnyt, ja vastasi\nsentähden tyynesti:\n\n\"Saamani toimitus koskee juuri kahakkaa vihollisen kanssa, kentiesi\noikein ankaraakin. Huomenna menen etsimään Tiaista ja hänen\nvapaajoukkoansa, ja niiden avulla on aikomukseni täyttää minulle\nannettu tehtävä. Jos jään henkiin enkä kaadu taistelussa, niin sitten\ntulen lakkaamatta ottamaan osaa sotajoukon kohtaloista. Uskokaa\nminua, ett'en etsi lepoa enkä iloa, vaan päinvastoin menen etsimään\nvaaroja ja kentiesi kuolemaa.\"\n\nHän puhui totisena ja tyynesti, joka syvästi vaikutti molempiin\nkuulioihin. Paino hänen sanoissansa ilmaisi, että hän puhui\ntotta. Koiskisen kasvoissa näkyi syvä liikutus. Hän katsoi\nRanckiin sellaisilla katseilla, että ne ilmaisivat sydämellisintä\nosanottavaisuutta ja Eek ojensi hänelle kätensä samalla kuin hän\nlausui:\n\n\"Tarkoitukseni ei ollut loukata teitä sanoillani. En ole aina hyvällä\ntuulella ja silloin kieleni puhuu usein suun vieressä. Älkää huoliko\nmitään lauseistani. Terve tuloa, kun taas saatte aikaa siihen.\nNykyjään ei täällä olekkaan tilaisuutta seppeleiden hankkimiseen.\"\n\n\"Ja minulla olisi hyvä halu seurata teitä Tiaisen luo, saadakseni\nvähän hengittää ruudinsavua, josta täällä on puutos\", lausui\nKoiskinen. \"Mutta vanha ukko olisi kentiesi teille vaan haitaksi.\nParas on, että nuoret hoitavat itse itseänsä. Tervehtäkää kumminkin\nsukulaistani ja sanokaa hänelle, että hän on mies, joka saattaa\nmaallensa kunniata.\"\n\nPaavon seuraamana jätti Ranck seuraavana aamuna leirin ja ohjasi\nmatkansa sinnepäin, missä tiesi Tiaisen pitävän pääkortteeria. Heidän\nhyvät ja vahvat hevosensa juoksivat aika kyytiä eteenpäin. Siellä\nja täällä leirin lähistössä harjoitettiin mäkilöillä miehistöä ja\nrumpun pärinä sekaantui lintujen viserryksiin. Ranck oli parhaimmalla\ntuulella. Toivo, että kuningas myöntäisi hänen pyyntönsä, joka\ntuottaisi hänelle niin sanomattoman paljon onnea ja suloisuutta,\nkuvitteli hänen eteensä ihanimmin hymyileviä tauluja, joissa Hanna\nTiaisella oli etevin sija. Hän oli Ranckin ihanne, se piste jonka\nympärille hänen toiveensa keräytyivät ja johon hänen ajatuksensa aina\npalasivat.\n\nIlman mitään häiritseviä seikkailuja saapui hän Karjalais-päällikön\npääkortteeriin, mutta se oli tyhjä. Eräältä vanhalta talonpojalta,\njoka asui lähistössä, sai hän kuulla, että Tiainen miehinensä noin\nviikko sitten oli lähtenyt niiltä seuduilta, mutta minne hän oli\nmennyt, sitä ei ukko tietänyt. Hän luuli Tiaisen joko liittyneen\nSandelsin joukkoon eli omin neuvoin tekevän partioretkiä vihollista\nvastaan. Siitä paikasta, jossa Ranck oli nyt, oli Sandelsin\nosastojen luo lähemmäs 50 peninkulmaa, sillä Sandels vehkeili\nKuopion seuduilla. Tämä matka veisi häneltä paljon kallista aikaa.\nHän hylkäsi sentähden Tiaisen etsimisen ja päätti sen sijaan\nkääntyä eteläänpäin, etsiäksensä ystävänsä ja aseveljensä, vanhan\ntuttavamme vääpeli Rothin, jonka hän luuli oleskelevan Ruoveden\nseuduilla, ja saada häneltä tarvittavansa avun. Sillä tiellä, jota\nhänen täytyi kulkea sinne päästäksensä, oli paljon suuria vaaroja.\nRajevskin joukot täyttivät ne seudut ja hänen miehiänsä kuleksi\nkaikkiaalla. Sentähden vaadittiin suurta varovaisuutta ja viisautta,\njos mieli hätyyttämättä päästä niiden ohitse. Mutta Ranck luotti\nälykkäisyyteensä ja onneensa ja alkoi miehuullisesti matkansa.\n\nPihlajavedellä sai hän kaikellaisia ilmoituksia Rothista, jonka\nurotyöt olivat jokaisen suussa. Roth oli juuri hiljakkoin hävittänyt\nkaksi kuormastoa Ruovedellä ja yhden Kurussa, jonkatähden Rajevski\njoutui erittäin tukalaan asemaan. Rothin toimesta oli Wirtain silta\nhävitetty, niin ett'ei vihollinen sen hautta voinut saada mitään\napua. Hämeenlinnan tie oli Rothin vapaajoukkojen vallassa, jotka\nestivät vihollisen peräytymistä siltä suunnalta. Keräämällä kaikki\nvenheet ja alukset, jotka olivat Ruoveden rantamilla, oli hän\nhankkinut itsellensä melkoisen laivaston, jolla kokonaan hallitsi sen\nseudun suurija vesistöjä, nousi maalle milloin halutti ja ryösti kuin\nmuinoiset viikingit. Tämän merivoiman päälliköksi oli Roth nimittänyt\nurhoollisen ja kokeneen Spof-nimisen miehen. Ilmoituksissaan\nylipäällikölle mainitsi Rajevski, että maalla häntä häiritsi\nkenraali _Spuff_ ja vesillä amiraali Roth, jotka arvonimet molemmat\nurhoolliset asekumppanit saivat pitää jälestäkin päin niinhyvin\nomilta maanmiehiltään kuin vihollisiltakin.\n\nPihlajavedellä kulkevan huhun mukaan oli Roth viimeksi ollut\nnäkyvissä Kurun lähistössä, ja Ranck päätti etsiä häntä sieltä.\nSuurella vaivalla onnistui hän vuokraamaan venheen, jonka omistaja\nkorkeasta maksusta otti viedäksensä hänen Kuruun. Muutamia\npäiviä varustettuaan, oli Ranck valmis lähtemään tälle pitkälle\nvesimatkalle. Venheen kuljettaja, Taavi, oli ottanut kaksi miestä\nmukaansa miehistöksi ja soutajiksi. Paavon toimena oli ruokavarain\nhoitaminen ja ruoan valmistus. Aseita ja ampumavaroja oli otettu\nmukaan kylliksi, ja siten varustettuina alkoivat he matkansa Ruoveden\nihanilla vesistöillä, joiden monet lahdelmat, koivujen koristamat\nrannikot ja lukemattomat, suurempia ja pienempiä puita kasvavat,\nviheriöitsevät saaret eivät ainoastaan luoneet mitä miellyttävämpää\nvaihettelevaisuutta, mutta tarjosivat myös turvaa ja suojaa\nnäillä vesillä vehkeilevälle voimalle, jolla täältä oli tilaisuus\nlukemattomiin väijymisiin, piilottelemisiin ja hyökkäyksiin.\nVenheestä nähtiin, miten useita kasakkaparvia käveli ympäri rautoja,\njoka todisti, että vihollinen oli varoillaan, peläten Rothin ja\nhänen kumppaninsa tekevän taas jonkun kepposen. Väliin ampuivat\nkasakat muutamia laukauksia venettä kohden, mutta he aina kulkivat\nniin kaukana rannasta, ett'ei pyssyt kantaneet heidän luoksensa,\nvaan kuulat putoilivat veteen. Näitä turhia yrityksiä tervehtivät\nvenheessä olijat naurun rähätyksellä ja hattujen huiskuttamisella,\nväliin myös laukauksella takaisin, jolla oli yhtä vahingoittamaton\nvaikutus kuin vihollisenkin kuulilla.\n\nKolmantena päivänä Pihlajavedeltä lähdettyä tavattiin eräs venhe,\njota huudettiin luokse, että saataisiin tietää uutisia. Sen perämies\nkertoi, että Roth muutamia päiviä sitten oli valloittanut suuren\nleipä- ja jauhokuormaston ja toisen 73 hevoskuormaa suuruisen\nOrivedeltä tulevan kuormaston. Viimeksi mainittua suojelemassa ollut\nmajuri, nuorempi upseeri ja 19 miestä, oli hän osiksi vanginnut,\nosiksi tappanut; saman oli hän tehnyt vesillä eräälle toiselle\nupseerille soutajineen. Muutamia päiviä senjälkeen otti hän erään\nsuuren venäläisen aluksen, johon oli lastattu 500 kulia jauhoja.\nRajevskin asema tuli yhä tuskallisemmaksi, hän oli melkein ilman\nruokavaroja, ilman määräyksiä ylemmistä paikoin, ilman yhteyttä\nmuiden joukkojen kanssa, niin ett'ei ensinkään tietänyt siitä,\nmitä heillä tapahtui. Jos Ruotsin ylipäällikössä olisi ollut\nvähänkin päättäväisyyttä, olisi Rajevski joukkoneen ollut perin\npohjin hukassa. Turhaan ilmoitti Roth tästä seikasta ja kehoitti\nhyökkäykseen vihollista vastaan. Pelkurimainen Klingspor ei\nkuunnellut näitä, vaan jäi samallaiseksi alusta loppuun asti.\n\nNeljännen päivän aamuna Pihlajavedeltä, lähdettyä, kun oltiin\nnoin neljä peninkulmaa Kurusta, kuultiin etelästä päin vilkasta\nkiväärinpauketta, josta Ranck päätti, että siellä kahakoittiin\nvihollisen kanssa. Hän kiiruhti matkaa ja purjeen sekä airojen\navulla kiitikin venhe aika vauhtia. Noin puolen tunnin kulkemisen\nperästä huomattiin nuo mustat linjat aluksiksi, jotka olivat\nkiivaassa taistelussa. Liput näyttivät, että ne olivat suomalaisia\nja venäläisiä, jotka tässä taistelivat toisiansa vastaan, ja Ranck\notaksui, että hänen ystävänsä Roth taas oli vihollisen jäljillä ja\ntoimittamassa uutta, loistavaa urotyötä. Ranck kiirehti soutajiaan,\nsillä hän hehkui innosta, saada ottaa osaa taisteluun. Hän antoi\nhinata Ruotsin lipun mastonhuippuun. Kiväärit ja välkkyvät aseet\nolivat valmiit ja Ranck ohjasi venheensä täydessä vauhdissa erästä\nyksimastoista vihollisen alusta vastaan, jonka syvässä oleva runko\nnäytti, että se oli täyteen lastattu kuormastoalus.\n\nRanckin ja hänen miestensä oli helppo hypätä tuon matalan laidan yli\nvihollisen laivan kannelle, varsinkin kuin siellä oltiin kokonaan\nsäikähtyneinä. Ainoastaan muutamat kasakat koettivat piikeillänsä\ntyöntää takaisin tunkeuvia, mutta suurempi osa miehistöstä, äkillisen\npelvon valtaamina, pakkautuivat yhteen läjään vastakkaiselle\npuolelle, koettivat hypätä venheesen ja paeta lähimmäiselle rannalle.\nRanck ja hänen miehensä ampuivat noita onnettomia joukottain ja pian\noli alus heidän vallassansa sekä jälellä oleva miehistö ajettu kannen\nalle. Ruotsin lippu nostettiin ja oli todistajana Ranckin voitosta.\nSamaan aikaan olivat suomalaiset venheet anastaneet kaikki muut\nvihollisten kuormastoalukset ja venheet, niin että heidän voittonsa\noli täydellinen. Voittohuutoja kaikui ympäristöllä ja melkein\ntyynellä vedenpinnalla näkyi tuossa sellainen elon ja merkillisyyden\nkuva, että sitä mielihyvällä katseli.\n\nKun Ranck juuri oli tarkastamassa saalista ja vankeja, tuli eräs\nvenhe aluksen sivulle ja kohta senjälkeen näkyi pyöreä, pienenläntä\nmies astuvan laidan yli kannelle. Punaset posket, lystikäs hymyily\nsuun ympärillä, pönähkä maha, hyväluontoisesti tirrottavat pienet\nsilmät eivät olleet kenenkään vähemmän henkilön kuin itse \"amiraali\"\nRothin, jonka Ranck heti tunsi ja jota hän ilosta huudahtaen ja\navoimin sylin kiiruhti ystävällisesti ottamaan vastaan.\n\nRoth tirritti kummastuneena vieraasen upseeriin, jolle hän teki\nkunnian-osoituksen, tuntematta vanhaa tuttavaansa. Ranck nauroi.\n\n\"Mitä! ettekö tunne enää minua, oletteko unhottaneet entisen\nystävänne ja aseveljenne?\" huudahti hän. \"Onko nimi Ranck kokonaan\nunhottunut mielestänne, eli olenko näöltäni niin muuttunut, ett'ette\ntunne enää kuka minä olen, vaan seisotte ja katselette minua suu\nselällään ja silmät tirrallaan?\"\n\n\"Kah, todellakin se olette te, jonka minä luulin jo olevan sekä\nkuollut että haudattu\", huusi Roth ja vastasi Ranckin ystävälliseen\ntervehdykseen. \"Missä herran nimessä te olette olleet? Huomaan,\nett'ette ole olleet työtönnä, sillä olette vaihtaneet korpraalin\nunivormun upseerin poletteihin, jonkatähden en teitä heti\ntuntenutkaan. No, olkaa sydämellisesti tervetullut, herra upseeri. Te\nvarmaan otitte tämän venäläisten suurimman aluksen?\"\n\n\"Aivan niin, herra _amiraali_\", vastasi Ranck, \"en kumminkaan\nyksin, vaan Ojan Paavon ja kolmen muun ripeän miehen avulla.\nOlin juuri etsimässä teitä yksityisten asiain tähden, kun kuulin\nkiväärin pauketta ja tulin parhaasen aikaan, että sain minäkin osani\ntaistelusta. Koko kahakka oli vaan leikin tekoa ja täytyy suoraan\ntunnustaa, että venäläiset tappelevat paljon paremmin maalla kuin\nmuutamaa jalkaa syvällä vedellä.\"\n\n\"Te olette aivan kun ennen, mutta huolimatta siitä ei teidän\nurotyötänne unhoteta\", vastasi Roth. \"Jos olisin kuningas, niin\nsanoisin teille: saatte pyytää jonkun armo-osoituksen. Nyt voin\nainoastaan sanoa kiitoksen hyvästä avusta ja kutsua teitä maalle,\njossa minulla on tarjota teille hyvä aamiainen ja jossa saamme\npuhella enemmän keskenämme. Tämän kuormaston nappaaminen tekee\nvarmaan Rajevskille suuremman vahingon, kuin jos olisi menettänyt\nkokonaisen tappelun, sillä hänen täytyy luopua nykyisistä\npaikoistansa ja vetäytyä Hämeenlinnaan.\"\n\nRanck katseli kummastuksella tuota vaatimatonta miestä, joka,\nälykkäästi käyden tuota pientä sotaansa, oli saattanut kokonaisen\nsotajoukon mitä tukalampaan asemaan, tuottanut Rajevskille enemmän\nsurua ja pannut hänen sotajoukkonsa täällä suurempaan vaaraan, kuin\nKlingspor ja kaikki hänen yrityksensä tähän asti ja vastedeskin.\n\nYstävykset menivät \"amiraalin\" venheesen ja nousivat vasemmalle\nrannalle, johon vapaajoukko Spofin johdolla oli asettanut\nleirinsä. Täällä oli koolla noin 1,500 miestä, suurimmaksi osaksi\ntalonpoikia, joilla parhaasta päästä oli aseina vanhoja pyssyjä,\nnuijia viikatteita ja heinähankoja. Tällä aivan harjoittamattomalla\nmiehistöllä olivat Roth ja hänen kumppaninsa Spof voittaneet\nlukemattomia voittoja, hävittäneet, polttaneet ja ryöstäneet\nvihollisen varastoja ja kuormastoja, häirinneet venäläisiä takaapäin,\nsivuilla ja kokonaan katkaisseet heidän keskenäisen yhteytensä. Roth\noli herättänyt joukossaan samallaisen sankarihengen ja isänmaan\nrakkauden, kuin hänellä itselläänkin oli. Nyt saadusta voitosta\niloittiin koko leirissä sanomattomalla riemulla. He syleilivät\ntoisiansa ja ilmoittivat ilonsa jos jollakin tavoin. Spof tervehti\nensimäiseksi kumppaneitaan. Hän oli pitkä, laihanpuolinen mies ja\nnoin 40 vuoden vanha. Hänen parrakkaista kasvoistansa säteili pari\nsuurta mustaa silmää, jotka ilmaisivat miehuutta ja päättäväisyyttä.\nHänellä oli oikein pulska sotilaan vartalo. Varmaa on, että useita\nsellaisia alempi-arvoisia miehiä, kuin Roth ja Spof, löytyi Suomen\nsotajoukossa, vaikk'eivät saaneet tilaisuutta näyttää ja ilmaista\nitseänsä, vaan nukkuivat, veltostuivat, sekoittuivat joukkoon ja\ntulivat samallaisiksi tyhjäntoimittajiksi kuin kumppaninsakin.\nHeillä ei ollut mitään ylenemisen toivoa, jonkatähden useat\nkävivät alakuloisiksi. Heidän nimensä jätettiin unhotuksiin ja\nkiittämättömyyteen, sen sijaan että heitä olisi pitänyt elähyttää\ntoivolla ja vakuutuksella, ett'ei heidänkään uhraustansa kuninkaan ja\nisänmaan edestä unhotettaisi historiassa, tuossa todellisen kunnian\ntemppelissä, vaikka se jäisikin muitta palkinnoitta.\n\nKun aamiainen oli syöty, jossa Spof myös oli osallisena, ja Ranck oli\njäänyt kahdenkesken isäntänsä kanssa, kertoi hän Rothille matkansa\ntarkoituksen ja kuninkaalle antamansa lupauksen.\n\n\"Koko toivoni riippuu teihin\", lopetti Ranck, \"ja jos ette auta\nminua toimittamaan jotakin oikein seikkailumaista sankarityötä, niin\nei kuningas luultavasti koskaan täytä minun pyyntöäni. Se koskee\nkokonaan minun yksityistä asiaani, mutta on niin tärkeä, että koko\nelämäni onni ja suloisuus riippuvat siitä.\"\n\n\"Hm! jos asiat ovat sillä kannalla, niin miettikäämme, mitä voisimme\ntehdä\", vastasi Roth. \"Sellaisten kepposten tekeminen, joita olen\ntähän asti toimitellut, ei riitä teidän tarkoitukseenne. Kumminkin\nolen niin hyvin itse kuin joukkonikin teidän käytettävänänne ja\nkäskettävänänne, sillä, jos jotain saamme toimitetuksi, on se\ntapahtuva teidän nimessänne, jos teille siitä on tuleva jotakin\nhyötyä. Olen iloinen nähdessäni teidän luonani ja yhtä iloisena\nnäen teidän arvonne kohonneen, olkaa siitä vakuutettu. Älkää olko\nepätoivoisena, sillä sodassa aina sattuu arvaamattomia seikkoja ja\nonni on rohkean kumppanina.\"\n\nVilpittömällä ilolla otti Ranck vastaan vääpelin lupauksen ja samana\npäivänä esitettiin sankarimme vapaajoukon miehille, jotka tervehtivät\nhäntä kaikuvilla riemuhuudoilla. Muutamat Ranckin johtamat\nonnistuneet hyökkäykset vihollisten vartioita vastaan saavuttivat\nhänelle joukkojen luottamuksen. Viimeisen kuormaston menettäminen\npani Rajevskin sellaiseen epätoivoiseen asemaan, että hän oli\npakoitettu kutsumaan kokoon etevimmät päällikkökunnasta, kuullaksensa\nheidän neuvojansa. Kokous pidettiin Alavuudella. Yksimielisesti\npäätettiin palautua Hämeenlinnaan. Tuo alhainen vääpeli oli voittanut\nvenäläisen kenraalin ja läksyttänyt ruotsalaista sotamarskia, joka\nsitä ei ollut käsittävinään. Roth vetäysi vapaajoukkoneen aina\nHarjuun asti ja Spof laivastollaan vartioitsi läheisiä järviä.\n\nEräänä päivänä meni Ranck noin 70 miehen kanssa oikealle rannalle\ntarkastelemaan vihollisen liikkeitä, kun varmuudella tiedettiin, että\nvenäläiset varustausivat lähtemään matkalle. Puolenpäivän aikana\nodotti joukko metsässä erään mäen rinnassa lähellä maantietä, kuin\nkiiruussa huomattiin tulevan useita vaunuja, vahvan kasakkajoukon\nsaattamana. Ranck komensi heti lähtöön, lähetti osan joukostansa\nvastakkaiselle suunnalle sulkemaan tietä ja hyökkäsi itse jälellä\nolevien etunenässä vihollisen päälle. Ranck huomasi, että toisesta\nvaunusta rivissä hyppäsi ulos nuori mies ja jakoi käskyjä\nkovalla äänellänsä. Hän oli puettu kenraalin univormuun ja hänen\nrinnoillansa kiilteli useita kunniamerkkejä. Hänen miehuutensa\nja kuolemaa-pelkäämättömyytensä vaikutti sähkön tavoin hänen\njoukkoonsa. Kasakit taistelivat tavattomalla urhoollisuudella ja\nRanckin täytyi vetäytyä takaisin. Niin pian kuin tie oli vapaa,\njatkoi matkue kulkuansa. Ell'ei Ranck olisi jakanut joukkoansa, vaan\nhyökännyt koko joukollaan, niin olisi taistelu saanut toisellaisen\nlopun. Haavoitetuilta venäläisiltä, jotka joutuivat Ranckin käsiin,\nsaatiin tietää, että tuo onnellisesti pakoon päässyt kenraali ei\nollut mikään vähempi henkilö, kuin nuori kenraali-luutnantti kreivi\nKamenski, joka meni päästämään Rajevskia päällikkyydestä ja ottamaan\nitse pohjoisläntisessä ja keski Suomessa olevien vihollisjoukkojen\npäällikkyyttä. Kamenskin kahtena edellisenä vuonna Preussin sodassa\ntekemät loistavat urotyöt olivat hankkineet hänelle hyvin ansaitun\nmaineen. Tultuansa sotajoukkoon vapautti hän heti Rajevskin suurista\nmurheistansa. Mutta Rothin lakkaamattomat hyökkäykset pakoittivat\nhänen kuitenkin vetäymään kahdessa kolonnassa takaisin Hämeenlinnaan.\nTätä peräytymistä koetteli hän peittää siten, että oli teettävinään\nhyökkäysliikkeitä evesti Wlastoffilla Saarijärvelle ja evesti\nSabanejeffillä Orivedelle ja onnistuikin siten pitämään Klingsporin\ntyöttömänä kuin myös asettamaan Rothin hyvin tukalaan asemaan, kun\ntämä ei voinut kau'emmin turvautua sotajoukkoon.\n\n\"Meidän täytyy -- ikävä kyllä -- jättää ryöstöasemamme ja vetäytyä\ntakaisin sotajoukkoon\", lausui Roth surullisella äänellä Ranckille,\njoka oli hänen seurassansa. \"Sabanejeffin suurempi voima ahdistaa\nmeitä joka puolelta ja selvästi näkyy, että meidän hyvät päivämme\novat loppuneet. Mutta sitä ennen on meidän tehtävä se loistava\nurotyö, jota te niin suuresti olette ikävöineet. Kau'an mietittyäni\non vihdoinkin päähäni pöllähtänyt hyvä aate.\"\n\nRanck, joka kättänsä vastaan nojautuneena ja hyvin alakuloisena\najatteli kuninkaalle täyttämätöntä lupaustansa, katsoi näitä sanoja\nkuullessaan äkkiä ylös ja loi kysyvän silmäyksensä Rothin kasvoihin.\n\n\"Antakaa minunkin kuulla suunnitelmanne\", lausui hän. \"Minun on jo\naika toimia ja olen valmis mihin seikkailuun tahansa.\"\n\n\"Meidän pitää hyökätä ja valloittaa Tampere viholliselta\", vastasi\nRoth totisena ja vakavana, joka sai Ranckin silmät säteilemään.\n\n\"Oivallinen aate, jos se vaan olisi mahdollinen\", lausui Ranck.\n\"Tampereella on vahva puolustusväki ja luultavasti on sen komentaja\nvaroillaan.\"\n\n\"Oletteko jo menettäneet itseenneluottamuksen ja pidättekö asian\nmahdottomana, niin älkäämme puhuko siitä enää\", lausui Roth\nmyhäillen. \"Mutta muuten sanon teille, että tiedustelijaini kautta\nolen saanut varman tiedon, että Tampereen miehistönä ei ole enempää\nkuin tuhat miestä, että evesti Froloff on siellä komentajana, ja hän\non vanha ruutiukko, joka juo paloviinaa aamusta iltaan ja makaa öillä\nkuin tukki. Neljällä sadalla joukostamme valitulla otamme Tampereen\nyhtä helposti kuin jos ottaisimme näppeen nuuskua. Siellä kau'emmin\noleminen on meille aivan mahdoton, sillä Kamenski on kintereissämme.\nMutta kun vaan olemme neljäkymmentä-kahdeksan tuntia kaupungin\nherroina, niin olette täyttäneet kuninkaalle antamanne lupauksen\nja siten on tarkoitus voitettu. Että aivan vihollisen nenän edessä\nanastaa häneltä linnoitetun kaupungin, on sellainen urotyö, että\nminun mielestäni sotamarskin sauva pitäisi olla teidän palkintonne\nsiitä.\"\n\nRanck ojensi vääpelille kätensä.\n\n\"Te olette uskollinen ystävä, joka rohkealla ehdotuksellanne\ntarkoitatte ainoastaan minun onneani\", lausui hän. \"Jumalan nimessä\nkoetelkaamme, minä en siinä säästä enemmän henkeäni kuin vertanikaan.\nMilloin teemme koetuksen?\"\n\n\"Jo aamulla pitää meidän lähteä liikkeelle, päästäksemme yön tullessa\nsinne, ja silloin alkaa hyökkäyksemme\", vastasi Roth. \"Meidän pienet\naluksemme eivät kannata muuta kuin noin 400 miestä tavaroineen\ntarpeineen. Niinpian kuin kaupunki on vallassamme, lähetämme heti\nsiitä tiedon sotajoukon päällikölle ja pyydämme apua. Klingsporin\nnimi ja maine ovat takauksena, ett'ei sieltä apua tule, mutta teidän\nurotyönne tulee tunnetuksi ja ilmoitetuksi kuninkaalle.\"\n\nHeti tehtiin valmistukset tuota rohkeata yritystä varten ja Spof\nkeräsi kaikki kelpaavat alukset, joilla joukko oli kuletettava.\nSeuraavana aamuna oli kaikki valmisna ja lähdettiin kulkemaan\noikeanpuolista rantaa, jossa labyrinttimaiset metsittyneet saaret\nsulkivat rannalta näköalan ja estivät siten huomaamasta noita\npiiloteitä kulkevia aluksia. Koko matka oli niin tarkasti mietitty\nja tehtiin niin varovasti ja viisaasti, että kuin pimeän tultua\nlaivasto joutui rannalle noin neljännes peninkulmaa Tampereelta, niin\nei kenkään ollut huomannut sitä, eikä kaupungin komentajalla ollut\npienintäkään aavistusta uhkaavasta vaarasta, vaan tapansa mukaan\njoi hän itsensä humalaan ja nukkui sen jälkeen kaikessa rauhassa ja\nhuolettomuudessa.\n\nSeisahduttiin lähelle rantaa siksi kuin pimeys täydelleen peitti\nseudut. Rothin suunnitelman mukaan jaettiin joukot kahteen osaan,\njoista yhden piti hyökätä maan puolelta Ranckin johdolla ja toisen\nRothin johdolla järven puolelta. Kun molemmat osastot olivat\npaikoillaan, niin oli raketilla annettava merkki hyökkäyksen\nalkamiseen yht'aikaa. Kaikki seikkailussa osalliset olivat hyvin\ninnostuneet sen onnellisesta päättymisestä, joka oli loistavalla\ntavalla lopettava ne muistorikkaat urotyöt, joita nämä miehet olivat\ntehneet.\n\nTampereen ympärillä oleva linnoitus oli hyvin alkuperäistä laatua,\npääasiallisesti maavalleja. Järven puolella oli muutamia vähäpätöisiä\nkivivarustuksia. Vihollinen ei ollut juuri pitänyt huolta tämän\ntärkeän paikan linnoittamisesta. Luottaen siellä olevaan sotajoukkoon\nja nähden miten maan puolustajat lakkaamatta vetäysivät takaisin,\nluultiin oltavan täydessä turvassa hyökkäyksiä vastaan, eikä löytyvän\nmitään peljättävää.\n\nMutta siinä petyttiin.\n\nRanck tuli ensin joukkoinensa määrätylle paikallensa. Kuu, joka\nnyt alkoi kolmatta neljännystänsä, kohosi läheisen metsän takaa.\nTaivas oli tähtikirkas ja vieno koillistuuli puhalsi. Suomalaiset\nolivat aivan huomaamatta tulleet eteläisen vallin juurelle. Helposti\nkuuli vahtien askeleet ja näki heidän kiiltävät aseensa välkkyvän.\nSuurella kärsimättömyydellä odotti Ranck sovittua merkkiä. Vihdoin\nkohosi raketti ilmaan ja yht'aikaa sen kanssa antoi Ranckikin käskyn\nhyökkäykseen. Joukkonsa etunenässä kiipesi hän vallille. Ranckin\nkäsi oli vahdin kulkussa ennenkuin se ennätti virkata mitään. Koko\nkaupunki oli vaipunut syvimpään uneen. Torilla yhdistyivät molemmat\nosastot toisiinsa. Roth oli miehineen tunkeutunut kaupunkiin järven\npuolelta yhtä helposti. Mentiin kasarmiin, rynnättiin huoneihin,\nanastettiin aseet ja tehtiin upseerit ja sotamiehet vangeiksi\nsänkyissään. Ei mitään linnoitettua kaupunkia ole koskaan niin\nhelpolla valloitettu. Ei veren tilkkaa ollut vuotanut, ja kuin aamu\nvalkeni, näkivät hämmästyneet ja kummastuneet asukkaat Ruotsin lipun\nliehuvan linnoituksesta. Tulevan koston pelvosta eivät asukkaat\nvapaasti uskaltaneet näyttää iloansa. He pysyivät piilossa ja\nsulkeutuivat huoneihinsa. Hekin pitivät varmana, että suomalaisten\nvalta pian oli loppuva, sillä Kamenski, tapauksesta tiedon saatuaan,\noli varmaan lähettävä joukkoja valloittamaan kaupunkia takaisin.\n\nEnnenkuin aamu-aurinko nousi olivat kaikki vihollisten varastot ja\nsäiliöt kaupungissa poltetut. Ne aseet, joita ei voitu kulettaa\nmukana eli muuten käyttää, heitettiin järveen, vallilla olevat\nkanuunat kiilattiin umpeen ja siten tehtiin viholliselle useampien\nmiljoonien ruplien vahinko. Heti kaupungin valloitettua lähetettiin\nPaavo sanansaattajana kenraali Adlercreutzin luokse ilmoittamaan\nhänelle asian onnistumisesta. Ranck lähetti seuraavan kirjeen:\n\n    Herra kenraali!\n\n    Rothin vapaajoukko on minun johdollani onnistunut hyökkäämään ja\n    valloittamaan Tampereen kaupungin ja linnoituksen. Voittomme on\n    täydellinen. Kaikki vihollisen varastot ovat poltetut; ruudit,\n    ampumavarat ja aseet hävitetyt. Jos tahdotte lähettää meille\n    apua, niin pidämme neljäkymmentä kahdeksan tuntia kaupungin\n    vallassamme. Kamenski on Orivedellä ja me odotamme joka hetki\n    hänen joukkojensa hyökkäystä. Peräytymistämme varten meillä on\n    vaan vähäinen luku pieniä venheitä ja emme sentähden voi kau'an\n    olla asemassamme.\n\n    Tampereen asukkaat osoittavat suurta ystävällisyyttä. Vääpeli\n    Roth ja alaupseeri Spof ovat tässä tilaisuudessa esittäneet\n    uusia näytteitä uutteruudestaan ja urhoollisuudestaan. Miehistö\n    ilman eroituksetta on näyttäytynyt kelpo sotilaina ja arvokkaina\n    isänmaan poikina.\n\n                                         Kustaa Ranck.\n                                 Luutnantti Porin rykmentissä.\n\nKun Adlercreutz sai tämän ilmoituksen, ei hän aluksi rohjennut\nuskoakkaan sen sisältöä. Mutta Ojan Paavon suullinen kertomus poisti\nkohta kaikki epäilykset. Tämä urotyö oli aivan rohkean kenraalin\nmielen mukainen ja hän kummasteli sitä. Heti lähetti hän Ranckin\nkirjeen kuninkaalle ja liitti siihen kauniimpia kiitossanoja. Kustaa\nAdolf itse kummastui suuresti, ja vaikka tuo ahdasmielinen kuningas\nei kyllin voinut käsittääkään, mitä nämä sankarit niin pienillä\nvarustuksilla olivat aikoihin saaneet, piti hän kumminkin Tampereen\nvalloittamisen erinomaisempana urotyönä ja mumisi itseksensä:\n\n\"Hän on täyttänyt lupauksensa ja minä myönnän sen armon, jota hän\nniin hartaasti rukoili.\"\n\nAivan luonnollista oli, ett'ei Ranck saanut mitään apua. Wenäjän\nsotaväen asema Tampereen lähellä, Klingsporin päättämättömyys ja\ntoimintakyvyn puute vaikuttivat, että leirissä oltiin tavallisessa\nlevossa ja annettiin Ranckin ja hänen asekumppaninsa hoitaa itseänsä\nniin hyvin kuin voivat.\n\nVarhain samana aamuna, kuin ruotsalainen vapaajoukko valloitti\nkaupungin, meni Ranck komentajan evesti Froloffin luokse, kun se\njuuri, hieroen silmiänsä, huusi palvelijansa tuomaan tavallista\naamupaukkuansa, joka oli suuri viinakolpakko.\n\nVanhan palvelijan sijasta astui Ranck täydessä univormussaan hänen\nsänkkynsä luokse ja tervehti hymyillen evestiä: \"hyvää huomenta,\nherra komentaja.\"\n\nFroloff nousi istuallensa sänkyssä ja katsoi Ranckiin suu seljällään\nja silmät hurjasti tirrottaen.\n\n\"Kaikkien pyhimysten ynnä suurien ja pienien paholaisten nimessä\nkysyn teiltä, mitä tämä merkitsee?\" huudahti evesti ja hänen harmaat\nviiksensä kohosivat pystyyn niinkuin ärsytetyn villisian harjakset.\n\n\"Että te, herra komentaja, samoinkuin kaupungin puolustusväkikin\nolette minun vankini\", vastasi Ranck, \"sillä sill'aikaa, kuin te\nkylliksi uinahditte, olemme me, teidän ystävänne, valvoneet ja\nvalloittaneet teiltä Tampereen.\"\n\nKomentajan viikset painuivat alas siinä silmänräpäyksessä ja hänen\npystyisen nenänsä mansikkamainen väri muuttui aivan liituvalkeaksi.\n\n\"Onko se mahdollista!\" huusi hän. \"Sitte on loppu Gregorius Froloffin\nkanssa ja Siperia tulee uudeksi kodikseni. Jumala varjele tsaaria,\nkukaan ei voi välttää kohtaloansa. Miekkani on tuolla nurkassa.\nOttakaa se, herra upseeri, ja ukko Froloff on vankinne.\" -- -- --\n\nMitä Kamenskin luultiin tekevän, tapahtuikin. Kolmantena päivänä\nkaupungin valloittamisen jälkeen kertoi tiedustelija, että suuri\njoukko venäläistä sotaväkeä, varustettuna piiritystykistöllä, oli\ntulossa Tampereelle ja että vihollinen oli odotettavissa tuossa\ntuokiossa. Sentähden päätettiin jättää kaupunki, oltua siellä\nherroina viisikymmentä kaksi tuntia. Suuri vahinko oli kumminkin\nviholliselle tehty polttamalla heidän varastonsa, ja siihen saatiin\ntyytyä. Kun lähestyvien venäläisten etujoukot alkoivat näkyä, oli\nkoko vapaajoukko venheissä, menettämättä ainoatakaan miestä. Kun\nRanck oli omin käsin vetänyt alas ruotsalaisen liehuvan lipun, läksi\nhän viimeisenä kaupungista. Hurraahuutojen kaikuessa ja kiväärien\npaukkuessa eteni pieni laivasto rannasta ja saapui leiripaikkaansa\nilman esteitä. Täällä hajoitti Roth miehensä ja kiitti näitä\nurhoollisia, joiden avulla hän oli tehnyt monta loistavaa urotyötä.\nAvutta ja turvatta Suomen sotajoukolta ja kaikilta puolilta\nSabanejeffin joukkojen uhkaamana, täytyi hänen surullisella sydämellä\nhyljätä ryöstötoimensa ja koettaa pyrkiä taas siihen sotajoukkoon,\njosta hän oli lähtenyt. Jos Roth olisi voinut jatkaa Kamenskin\ntakapuolen ja sivujen häiritsemistä ja väliin anastaa eli hävittää\nhänen kuormastojansa, niinkuin oli Rajevskille tehnyt, niin yhtä\nvähän edellinen kuin jälkimäinenkään olisi voinut oleksia niillä\nseuduin.\n\nEron hetki oli käsissä. Vapaajoukon miesten silmistä virtasi\nkyyneliä, sillä jokainen huomasi, että kun Rothinmoinen mies kerran\nvetäysi takaisin, niin silloin oli vähän, josko enää ollenkaan\ntoivoa isänmaan pelastamisesta. Yhteinen huuto: eläköön Suomi!\neläköön urhoollinen johtajamme! kaikui eron hetkellä, jonka jälkeen\nhe pienissä joukoissa metsien halki vetäysivät kotiseuduillensa,\nkertoaksensa ystävillensä ja maanmiehillensä kaikista niistä\ntaisteluista, joita olivat taistelleet \"amiraali\" Rothin ja hänen\nasekumppaninsa \"kenraali\" Spofin johdolla. Meidän tietääksemme ei\nkumpanenkaan näistä uroista saanut minkäänlaista palkintoa niistä\ntöistään, joita olivat tehneet kuninkaalle ja isänmaalle. Heidän\nnimensä on kumminkin historia säilyttänyt ja siinä kunniantemppelissä\nynnä lauluissa ja tarinoissa tulee heidän nimensä ainiaan säilymään\nseurattavana esimerkkinä tuleville sukupolville. Suurella vaaralla\nonnistuivat Ranck ja hänen molemmat ystävänsä Roth ja Ojan Paavo\nvälttämään kasakkien kynsiä ja vihdoinkin pääsemään leiriin.\nAdlercreutz, von Döbeln, Eek ja vanha Koiskinen ottivat avoimin\nsylin vastaan palaavia sankaria. Järjestettyjen joukkojen rintamassa\nkiitti Adlercreutz heitä niistä palveluksista, joita olivat tehneet\nisänmaalle, ja siitä kunniasta ja arvosta, jonka olivat hankkineet\nSuomen nimelle. \"Tässä on teille kirje, jonka eilen sain postissa\nAhvenanmaalta\", lausui kenraali ja antoi Ranckille kuninkaallisella\nsinetillä varustetun kirjeen. \"Toivon, että se sisältää teille\nerittäin hyviä uutisia.\"\n\nRanck aavisti kirjoituksen sisällön ja tuli kuolonkalpeaksi. Tämä\nkuori sisälsi hänen elämänsä onnen eli onnettomuuden. Hänen vapisevat\nkätensä eivät tohtineet murtaa sinettiä. Hän pisti kirjeen taskuunsa\nja avasi sen vasta sitten, kuin saapui omaan telttaansa ja jäi yksin.\nHän luki tuon kuninkaallisen kirjoituksen useat kerrat perätysten.\nHänen otsastaan valuivat suuret hikipisarat ja hänen kasvonsa\nmuuttuivat väliin punaisiksi väliin kalpeiksi. Hän oli saavuttanut\npyrintöjensä tarkoituksen. Verellänsä oli hän ostanut kunniansa ja\nmaanpakolaisen siteet eivät kiinnittäneet enää häntä. Nyt hän voi,\nmilloin tahtoi, taas ottaa oikean nimensä ja sillä nimellä palvella\nja kuulua siihen sotajoukkoon, jonka kaunistuksena hän oli.\n\n\"En ole enää kunniaton, ylönkatsottu!\" huudahti hän silmät kyynelissä\nja kädet ristissä. \"Nyt voin ilmoittautua ja näyttäytyä pää pystyssä\nTiaiselle ja Hannalle. Nyt voin, pelkäämättä häpeällisiä rukkasia,\npyytää tuota herttaista naista puolisokseni. Rakkaus viekotteli minun\npoistumaan kunnian ja arvon tieltä, rakkaus on uudelleen sovittava\nminua elämän kanssa ja saava minun unhottamaan elämäni synkät puolet\nja kovat koettelemukset.\"\n\nTeltan ovi avautui ja vanhan Koiskisen kunnioitettava vartalo näkyi\nsiinä. Hän katsoi Ranckiin kysyvällä katseella.\n\n\"Kun viimeksi erosimme, sanoitte olevan itsellänne jonkun\ntarkoituksen saavutettavana, josta koko elämänne suloisuus ja\nonni riippui\", lausui veteraani. \"Sallikaa minun kysyä, oletteko\nsaavuttaneet sen eli oletteko tulleet taistelutantereella etsimään\nkuolemaanne?\"\n\n\"Sotia ja taistella isänmaan edestä tahdon edeskin päin samoinkuin\ntähänkin asti\", vastasi Ranck liikutettuna, \"mutta jos sallimus\ntahtoo säästää henkeäni, niin toivon eläväni omaksi ja rakkaiden\nystävieni onneksi ja iloksi.\" Vanhuksen ruumis tärisi iloisesta\nliikutuksesta. Hän levitti kätensä ja ilohuudolla vaipui Ranck hänen\nrinnoillensa ja heidän kyynelensä sekoittuivat.\n\n\"Amen! tapahtukoon toivosi ja sanasi mukaan\", lausui vanha Koiskinen.\n\"Minä aavistan paljon, mutta en tahdo vielä kysyä sinulta. Ikkunasta\nnäkemäni näky ei ollutkaan mikään petollinen kuva. Sydämmeni sanoi\nsen minulle ja tämä hetki todistaa, että se oli tosi.\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nKaapparilaiva Cort Adeler. Gaubineau tekee testamenttinsa ja jättää\ntämän murheenlaakson.\n\n\nTanskanmaa, joka kuten tiedämme oli Ruotsin kanssa sodassa ja\nriidassa, oli englantilaisten vuonna 1807 Kyöpenhaminaan tekemän\nryöväysretken kautta menettänyt koko laivastonsa, paitsi linjalaivaa\n\"_prinssi Cristian Fredrikiä_\", joka oli asetettu Norjaan, ja\nmuutamia muita pienempiä laivoja. Britanialaiset valloittivat\nmerellä, jo ennen sodan alkua, tanskalaisten ja norjalaisten\nomaisuutta noin 14 1/2 miljoonan riikintaalerin arvosta ja sittenkuin\nsota julistettiin olivat kaikki kauppalaivat myös laillisia\nvoittosaaliita. Pienellä maalla ei ole kylliksi voimia olemaan\njalomielinen, vaan täytyy seurata yleisiä tapoja ja menoja. Tanska\noli pakoitettu ottamaan vahingon korvamisia ja ottikin sentähden\ntakavarikkoon, vihollisuuksien alettua, kaiken rajainsa sisällä\nolevan englantilaisen omaisuuden, jonka arvo Britanian parlamenttiin\nilmoitettiin nousevan yli 2 1/2 miljoonan riikintaalerin.\n\nItsensä puolustus myös pakoitti Tanskan hallitusta edistämään\nkaappausta ja Syyskuun 14 päivänä vuonna 1807 tulikin ulos asetus,\njonka pääsisältö oli, että vapaalle laivalle on vapaa lastikin,\nmutta vihollisen laivalla kielletty tavara. Kun sitten sodan aikana\ntanskalais-norjalaiset kaapparit saavuttivat useita saaliita,\nniin täytyy tunnustaa, että kaapparitoimi tuotti Tanskalle paljon\naineellisia etuja, mutta ei kuitenkaan pidä jättää huomaamatta,\nettä sillä oli paljon pahentavaistakin vaikutusta. Näiden\naseellisten hyökkäys turvattomien kimppuun ei ainoastaan vaikuttanut\nvahingollisesti mielialaan, vaan ne usein helposti ansaitut, suuret\npalkintorahat, jotka tavallisesti joutuivat raakojen veijarien, ja\nriettaiden ihmisien kynsiin, jotka harvoin ymmärsivät oikein käyttää\nniitä, vielä päälliseksi useimmiten tuottivat enemmän onnettomuutta\nkuin siunausta.\n\nSuurin osa varustetuista kaappareista oli pieniä laivoja,\nusein ainoastaan avoimia venheitä ja miehitetyt tavallisesti\nharjoittamattomalla, turmeltuneella miehistöllä, joka oli kokonaan\nsiveellisyyttä ja järjestystä vailla. Maalla oli poliisilla\nlakkaamaton tekeminen, pitäessänsä näitä laittomia joukkoja kurissa\nja järjestyksessä, ja laivanpäälliköiden usein täytyi käyttää\nkovuutta pakottaessaan heitä merellä tottelemaan lakia.\n\nMutta oli myös muutamia kaapparia, jotka olivat varustetut sotalaivan\ntavoin, ja niistä tahdomme erittäin mainita kapteeni Kaspar Wulfsenin\nkuljettaman ja kapteeni Lindin varustaman 30 kanuunaisen korvetin\n_Cort Adelerin_, joka oli suurin tanskalaisista kaapparilaivoista.\nKapteeni Wulfsen oli useissa tilaisuuksissa tehnyt itsensä\nkuuluisaksi miehuudesta ja rohkeudesta, hän anasti muun muassa erään\nenglantilaisen tykkivenheen, ja kapteeni Lind ajoi takaisin suurella\nurhollisuudella vihollisten miehittämät venheet Helsingöörin sataman\nsuussa. Itse englantilaiset suuresti kunnioittivat _Cort Adeleria_\nja ruotsalaisten seassa oli Kaspar Wulfsen tunnettu vaaralliseksi\npöpöksi, sillä hän oli yhtä urhoollinen kuin neuvokaskin, kun vaan\noli kysymys jonkun saaliin kaappaamisesta.\n\nOli kaunis ilta loppupuolella Elokuuta 1808. Hiljainen länsituuli\npuhalsi lauhkeana ja suotuisana meren ylitse ja pani Itämeren pinnan\nhelposti kohoilemaan. Muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli\nauringon kiiltävän kehän, ympäri, jonka vinoon lankeevat säteet\nkiiltävine purppurakimellyksineen valaisivat meren ja nuo hyvin\nhedelmälliset, uhkeita pyökkipuita kasvavat saaret, Langeland,\nLaaland ja Falsteri, jotka ovat Suuren Bältin eteläisessä suussa ja\nyhteensä kuvaavat taulun, joka on yhtä hurmaavan kaunis kuin suloisen\nlempeä katsella.\n\nMelkein keskellä Bälttiä näkyy eräs laiva vienolle tuulelle\nlevittävän valkoisia purjeitaan. Se on eräs sotalaiva, sillä\nseitsemäntoista mustaa, kiiltävää kanuunanpiippua pistää esille\nuhkaavan kitansa laivan sivulta. Tuo on rekatti, joka on malliksi\nkelpaava loistonsa, soreutensa ja vahvuutensa puolesta. Rekatti\non nuoren, ihanan, viehättävän ja keimailevan naisen kaltainen,\njoka on täynnä suloutta ja kukoistusta. Linjalaiva sitä vastaan\non parhaassa miehuuden ijässä olevan miehen kaltainen, vakavana\nei sillä ole mitään höyrypäisen hyppäyksiä ansioluettelossaan, se\ntuntee voimansa ja toimii sen mukaan. Se on yhtä peljätty kuin\nkunnioitettukin. Sellainen kolmikansinen, jossa on 120 tulikulkkua\npulskeassa vartalossaan ja muita uhkeita varustuksia, on sangen\nmuhkea ja väkevä; aaltojen ja tuulen yhdistämä voima työntää sitä\nmajesteetillisesti eteenpäin ja luo kuvan, joka osoittaa ihmisneron\nkorkeinta kehittymistä laivan-rakennus alalla.\n\nBältissä huomaamamme rekatti on melkein paikallaan, niin hiljainen\noli tuuli. Rekatin komantosillalla seisoi nuori upseeri ja katseli\nBältin, sen saarien ja sinertävän meren tarjoomaa kaunista taulua.\nSiellä ja täällä pusauttivat kalat veteen leveitä kiemuroitaan\nja keskenään ilmassa kiistelevät kalalokit antoivat kuulua rumaa\nhuutoansa.\n\nSe oli vanha tuttavamme _Bellona_, joka peilaili hoikkaa vartaloansa\nBältin kirkkaassa vedessä. Eräs kadetti herätti vahtiupseerin\nunelmistaan, kun tuli ilmoittamaan hänelle: \"että etukeulasta\nhuomattiin eräs purjehtija suoraan tuulen päällä.\"\n\n\"Hyvä! kiipeä ylös, Lyell, ja katso kiikarilla mikä laiva se on\",\nlausui upseeri kadetille.\n\nLyell kiiruhti ylös; kiikari riippui nauhasta hänen selkänsä yli. Hän\nasettui istumaan, pani kiikarin silmiensä eteen ja huomasikin tuon\nnähdyn purjehtijan. Se oli kolmimastoinen, joka hyvällä pohjaisella\ntuulella laski etelään päin Bältin lävitse. Ei vielä näkynyt muuta\nkuin mastot ja purjeet, sillä itse runkoa ei vielä voinut eroittaa,\nniin ett'ei Lyell voinut nähdä, jos purjehtija oli sota-alus, mutta\npurjeiden asemasta ja muodosta voi sen siksi ottaa.\n\nPohjoinen tuuli ei ollut vielä saavuttanut _Bellonaa_ ja sentähden\nsen purjeet vielä olivat löyhällä. Muutamia keveitä pilviä, jotka\najelehtivat pohjoisesta, vetäysivät auringon kehyksen eteen. Äkkiä\npuhalsi pohjoinen tuuli _Bellonan_ purjeihin. Väki kutsuttiin\nkannelle manööveriin. Ahtimet miehitettiin ja hinattiin, raakapuut\nasetettiin aivan laitatuuleen ja kohta kiiti rekatti ylös salmeen\npäin.\n\nTuuli koveni ja nuo alussa pienet kiehkuraiset laineet pian kasvoivat\nja tulivat yhä suuremmiksi. Se lisääntyi vähitellen vahvaksi\nprampurjetuuleksi ja _Bellona_ lensi kohta 7 peninkulman vauhdilla\ntunnissa.\n\nÄkkiä jätti Lyell paikkansa ja laskeusi alas, kannelle. Hän meni\nsuoraan vahtiupseerin luokse.\n\n\"Huomaamamme purjehtija on sotalaiva\", ilmoitti kadetti. \"Olen\nselvään nähnyt sen kanuunat ja lukenut oikeanpuolisella sivulla\nkymmenen mustaa hammasta ja sentähden luulen sen olevan 20\nkanuunaisen korvetin.\"\n\n\"Mene päällikön luokse ja ilmoita hänelle, mitä olet huomannut.\"\n\nGaubineau istui peräsalongissa ja pelasi lautapeliä pursserin kanssa.\nVapaaehtoisten luutnantti istui myös pöydän ääressä ja katseli\npeliä. Gaubineau, jolla oli aina jano, joi väliin vieressänsä\nolevasta krogilasista, jota pahaa tapaa myös hänen vieraansakin\nsuosivat ja jota näinä aikoina ahkerasti harjoitettiin meriväessä.\nSen vallitsevan pahuuden on korkeampi sivistys, hienommat tavat ja\nparempi \"ajan henki\" nykyjään melkein kokonaan hävittänyt useampien\nkansallisuuksien sotalaivoista.\n\nPäällikön salonki eli n.k. neuvottelusali oli yksinkertainen sekä\nhuonekalujensa että muunkin puolesta. Neljä kappaletta mustaa,\nkiiltävää, 24-naulaista kanuunaa oli, kaksi kummankin puolisella\nlaivan pituus-sivulla, arvokkaat koristukset sotalaivan päällikön\nkajuutassa. Kun rekatti oli varustettu sotaa varten eikä miksikään\nhuvipurjehtijaksi, niin oli siinä kaikellainen ylöllinen komeus\nvältetty. Oikealla puolella oleva hytti oli päällikön makuuhuone ja\nsamallainen vasemmalla puolella oli hänen kylpy ja pukuhuoneenansa,\nmutta ennen taistelua otettiin näiden hyttien seinät pois, samoinkuin\nneuvottelusalin ja tykkihuoneen välinen seinäkin, niin että ne\ntulivat yhdeksi huoneeksi.\n\n\"Te tahdotte, pursseri, minut kerrassaan räjäyttää, mutta se ei\nteille onnistu\", lausui Gaubineau ja pudisteli nappeja leveässä\nkädessään, \"Te pelaatte rohkeasti, mutta minä murran teidän sulkunne,\npidätän teidät sitten pelistä ja voitan.\"\n\nGaubineaulla oli onni. Hän heitti sen heiton, jota juuri tarvitsikin.\nGaubineau nauroi helotti ja oli parhaimmalla tuulella, Hän voitti\npelin, tyhjensi krogilasinsa ja täytti uudelleen piippunsa.\n\n\"Minä olen tunnettu niinhyvin koti- kuin ulkomaillakin yhtä\nonnelliseksi kuin taitavaksikin laudan pelaajaksi\", lausui kapteeni,\n\"ja minä herätin vuonna 1786 suurta huomiota Marseillin klubissa,\njossa sain vaatimuksen hyvin taitavalta laudanpelaajalta Markis\nde Trevorilta käydä hänen kanssansa pelaamaan viisikymmentä erää\nperäkkäin. Maksu oli 1,000 frankia pelistä. Minä hävesin kymmenen\nja voitin neljäkymmentä ja sain siis 30,000 frankia. Minä heti\nvalittiin klubin kunniajäseneksi. Ne voittamani 30,000 frankia\nlahjoitin hoitolaitoksen perustamiseksi merimiehille, joka teko\ntiettävästi herätti ranskalaisissa niin suurta ihastusta, että minua\nei ainoastaan lähetystö tullut tervehtämään prefektin johdolla, joka\nantoi minulle Marseillin kunniaporvarin valtuuskirjan, vaan myös\nsittemmin laiva Ajaxille lähtiessäni siitä hotellista, jossa olin\nasunut, seurasivat minua haminaan melkein kaikki kaupungin asukkaat,\njoista kauneimmat, ylhäisimmät nuoret naiset kukittelivat minun\ntieni.\"\n\nVapaaehtoisten luutnantti siveli viiksiänsä, peittääksensä sitä\nepäilyksen hymyä, joka leikitteli hänen suunsa ympärillä; tämän\nhymyn huomattuaan pursseri vilkkaasti vakuutti kapteenin kertomuksen\ntodeksi.\n\n\"Teidän pitää, pursseri, saada korvausta\", lausui Gaubineau. \"Siihen\non teillä oikeus. Mitä on tekeillä?\"\n\nViimeisen kysymyksen teki Gaubineau Lyellille, joka nyt astui\nsalongiin.\n\n\"Purjehtija näkyy pohjoisesta päin\", ilmoitti kadetti.\n\n\"Hyvä! Jos se on tanskalainen kauppalaiva, niin sanokaa\nvahtiupseerille, että hän menee sen luokse, ottaa sen saaliiksemme\nja tutkii sen ohra- ja yrttisäkit, niinkuin Severin Norby muinoin\nteki lyybeckiläisille aluksille\", vastasi Gaubineau, asetteli\nnappuloitansa uutta peliä varten ja sekoitti sitte itsellensä\n\"kulauksen\", joka oli yhtä punainen kuin aurinko ennen myrskyn\npuuskaa.\n\n\"Näkyvissä oleva laiva on luultavasti sotalaiva\", lausui kadetti, \"ja\nvahtiupseeri luulee, että se mahdollisesti voi olla kaapparilaiva\n_Cort Adeler_, jota olemme niin kau'an vainunneet.\"\n\nGaubineau ja hänen seuralaisensa kavahtivat kuin nuoli ylös\npaikoiltansa.\n\n\"Mitä sanotte?\" huudahti Gaubineau. \"Jos vahtiupseerin luulo on\noikea, niin saa kaappari kokea miten _Bellonan_ hampaat purevat, ja\nmiekkani kärjellä liankin itselleni majurinvaltakirjan. Menkäämme,\nhyvät herrat, ylös kannelle.\"\n\nKun kapteeni tuli kannelle, oli purjehtija saapunut siksi näkyville,\nettä selvästi voi eroittaa sen olevan sotalaivan. Gaubineau luki\n15 kanuunansuuta sen oikealla puolella, siis sillä oli yhteensä 30\nkanuunaa, jonka luvun hän tiesi _Cort Adelerilla_ olevan. Kapteeni\nkäski heti peittämään _Bellonan_ tykistön siten, että jos laiva oli\nkaappari, se ei saisi huomata vihollisensa voimaa. Rekatin tykistön\nkanuunien suut sentähden hinattiin sisäpuolelle ja kanuunaluukut\nlaskettiin alas. Samoin käytti Gaubineau myös toistakin juonta. Hän\nantoi nostaa tanskalaisen lipun ja viirin ja kohta näkikin suureksi\niloksensa tanskalaisen lipun liehuvan muukalaisen laivan hankonenästä.\n\n\"Lyön vetoa koko suunnattoman suuren omaisuuteni, että tuo\nseikkailija on Kasper Wulfsen _Cort Adelerineen_\", lausui Gaubineau\nensimäiselle luutnantille, joka myös oli tullut kannelle.\n\"Valmistakaa laiva kahakkaa varten. Tuuli kääntyy paremmin luoteesen\nja me kuljemme suoraan ylös Bälttiä.\"\n\n\"Ai ai!\" kuului vastaus märssimiehistössä.\n\n\"Mitä meteliä ja riitaa on teillä siellä märssissä,\nolkaa varoillanne, ett'ette saa rangaistukseksi tunnin\nkaitapurjeharjoitusta. Hiljaa miehet ja heti paikalla! Te tunnette\nvanhan Gaubineaun, että hänen kanssansa ei ole leikittelemistä.\nSe mies antaa yhtähyvin hyvälle miehelle lasin krogia kuin\nlörpöttelijälle -- selkään.\"\n\nTuo väsymätön lörpöttelijä Gaubineau, jonka kuvittelu oli niin\nvilkas, että hän itsekin uskoi niitä kertomuksia, joita hän\nympärillensä levitteli, antoi käskyjä, jotka todistivat yhtä paljon\nnerokkaisuutta kuin suurta kokemustakin virassaan. Vilkkaasti\nja pirteästi kuin sisilisko oli hän tarkastanut rekatin aina\npohjasta kanteen asti ja tullut vakuutetuksi, että hänen käskynsä\nolivat oikein käsitetyt ja toimitetut. Sill'aikaa hän puhutteli\nystävällisesti väkeä, kehoitti heitä olemaan levolliset ja\nmiehuulliset, sillä jos laiva todellakin olisi tuo peljättävä\nkaappari, niin: \"lapseni\", sanoi hän, \"te saatte kyllin tekemistä,\njos tahdotte voittaa ja verhota kolmikielisen lippumme kunnialla.\"\n\n_Bellonan_ omituinen päällikkö oli tuskin ehtinyt kiertää jokapaikkaa\ntäkillä kuin hän jo käski miehistölle antamaan ylimääräisen annoksen\nkrogia ja hovimestarinsa asettamaan punssimaljan pikarien kanssa\nperäkannelle. Kapteenin kasvoilla näkyi synkkä alakuloisuus. Nuo\npienet, ennen niin elävät ja tirkistelevät silmät katselivat\nsurullisesti ympärinsä ja hän huokasi raskaasti. Ei yksikään\nhänen upseereistaan ollut ennen nähnyt häntä niin surullisena ja\nalakuloisena. Näin pikainen muutos tuon iloisen miehen olemuksessa\nherätti suurta huomiota ja hänen vanha ystävänsä, pursseri, ei voinut\nolla kysymättä, jos kapteeni oli kipeä.\n\n\"Olen terve sekä ruumiin että sielun puolesta\", vastasi Gaubineau\nja pyyhki hikipisaroita paljaalta pääkalloltaan. \"Mutta ainoastaan\nsynkkä alakuloisuus valtasi yht'äkkiä minun. Aavistus sanoo minulle,\nettä Jean Alexis Felix Gaubineau ennen iltaa on ainaiseksi lakannut\njuomasta krogia, kertomasta historioitansa ja komentamasta kauniimpia\nrekattejamme. Eikös, niin Hasselberg?\"\n\n\"Ei, seitsemän sadan miljoonan ylös ja alas käännetyn pienen ja\nsuuren paholaisen kautta, siitä ei tule mitään, te ette kuole\",\nhuudahti pursseri koko vakuuttamiskykynsä kiihkolla. \"Sen historian\nkanssa minä en tahdo mitään tekemistä. Te elätte vähintäin sadan\nvuoden vanhaksi, sen voin vannoa. Muistakaa suuria omaisuuksianne,\nmonia alamaisianne ja kaikkia ystäviänne. Heittäkää hiiteen moiset\najatukset, sitä neuvoo vanha ystävänne.\"\n\nGaubineau hymyili, vaan hymy ei ollut tavallinen, iloinen, mutta\nmelkein irvistelevä.\n\n\"Omaisuuttani ja ystäviäni minä tällä hetkellä juuri ajattelenkin\",\nvastasi hän. \"Tarttukaa lasiinne hyvät herrat, tehkää hyvin!\nEnnenkuin vielä hyökkäämme vihollisen kimppuun, tahdon laatia\ntestamenttini. Ei ainoatakaan teistä, hyvät herrat, ole vanha\nGaubineau unhottava. Jokaisen teistä pitää saada joku muisto minulta,\nja jos en voi tehdä teitä rikkaiksi, niin teen kumminkin teidät\nvarakkaiksi miehiksi.\"\n\nKapteeni tyhjensi lasinsa ja käski pursserin tuomaan tarpeelliset\nkirjoituskapineet. Kun pursseri tuli takaisin niiden kanssa, niin\nkäski kapteeni hänen istumaan pöydän ääreen ja kirjoittamaan hänen\nviimeisen tahtonsa. Itse istui kapteeni lippukirstun päälle ja\nkatseli yhäti ulos merelle, ikäänkuin tahtoisi ottaa ainaiseksi\njäähyväiset noilta aalloilta, jotka olivat häntä lukemattomia vuosia\nkantaneet ja joiden kanssa koko hänen olentonsa näytti olevan\nyhdistettynä.\n\nUpseerit ja lääkäri seisoivat ympärillä ja odottivat kärsimättömästä\ntuon naurullisen näytöksen loppua. Kapteenin kasvot ilmaisivat\nperinpohjaisesti miettivää ja kolkkoa vakaisuutta. Hymy tunkeusi\nlääkärin suun ympärille ja vapaaehtoisten luutnantti siveli pitkiä\nviiksiänsä. Gaubineau lopetti vihdoinkin äänettömyyden.\n\n\"Pursseri, oletteko valmis?\" kysyi hän.\n\n\"Valmis, kapteeni!\" kuului vastaus.\n\n\"Kirjoittakaa sitte näin\":\n\n    '_Kapteeni Jean Alexis Felix Gaubineaun testamentti_.\n\n    Katsoen siihen hyväntahtoisuuteen, ystävyyteen ja luottamukseen,\n    joka aina on vallinnut esimiesteni, kumppanieni, alamaisteni ja\n    minun välilläni, olen viimeisenä tahtonani ja testamenttinani\n    tahtonut määrätä jälelle jääneestä omaisuudestani sekä irtaimesta\n    että kiinteimestä, niin tiluksistani kuin rahoistanikin\n    seuraavalla tavalla ja alempana mainituille henkilöille lain\n    mukaan jaettavaksi:\n\n    1:ksi. Koska ensi kerran katselin päivän valoa tuossa suuressa\n    meri- ja tapuli-kaupungissa Gerlessä, tapaus jota Geflen\n    kaupungin kaikkina aikoina pitäisi kiitollisuudella muistaman,\n    niin testamenttaan usein mainitulle kaupungille Kalakokki\n    korttelissa N:o 27 ja 28 olevat kaksi suurta kaksinkertaista\n    kivikartanoani, joihin on perustettava löytölasten koti, sillä\n    kuin itse olen heitetty maailmaan ikäänkuin harhateille joutunut\n    lintu, olen aina säälinyt noita pieniä orpoja, jotka ovat hoidon\n    ja kaiken hellemmän kohtelun puutteessa.\n\n    Sitä paitse lahjoitan sanottuun laitokseen 10,000 riikintaalerin\n    suuruisen pääoman, mainitun laitoksen johtokunnan hoidettavaksi\n    ja josta vuotuinen korko jaetaan palkintoina niille laitoksessa\n    oleville naisille, jotka ovat osoittaneet sen ansaitsevansa.\n\n    2:ksi. Minun entiselle laivastopäällikölleni Englannin vara\n    amiraali Sir Hugh Parkerille, jolla on Bathtähdistön suuri risti,\n    testamenttaan sen hopeaisen huutotorven, jonka sain edusvalloilta\n    ja jota toivon amiraalin y.m. vielä kau'an aikaa saavan käyttää\n    huulillansa, kun hän komentaa taistelussa maansa vihollisia\n    vastaan.\n\n    3:ksi. Kallis-arvoisen kirjastoni, jossa on useita tuhansia\n    niteitä ja sisältää koti- ja ulkomaalaisten kirjailijain\n    parhaimmat teokset ynnä sangen kallis-arvoisia käsikirjoituksia\n    melkein kaikille kielille, lahjoitan Kuninkaalliselle\n    sotalaivasto-seuralle Karlskroonassa, jonka kunniajäseneksi\n    epäilemättä olisin tullut, jos Herramme olisi sallinut minun\n    kau'emmin elää.\n\n    4:ksi. Olen aina suosinut vapaita mielipiteitä, vaikka\n    sotilastoimeni on pakoittanut minun olemaan ankaran vanhalla\n    olijan ja ylenvaltaisesti kohtelemaan kansaa, niin rakastan\n    minä kumminkin sitä ja kunnioitan sen oikeuksia. Kaikki\n    olemme ihmisiä, täynnä vikoja ja heikkouksia ja kerjäläinen\n    sauvanensa tulee yhtä helposti autuaaksi kuin kuningas\n    valtaistuimineen. Näyttääkseni teolla suosivani työmiehiä,\n    testamenttaan Hällenääsin, suuren tehdas- ja maatilukseni, joka\n    on Itägötlannissa, kaikille minun nykyisille työmiehilleni\n    yhteisesti viljeltäväksi ja hoidettavaksi, pojalle aina isänsä\n    jälkeen niin kau'aksi aikaa kuin maapallollamme ihmisiä asuu.\n\n    5:ksi. Minun kunniadiploomini saa kaunokirjallisuuden, historian\n    ja muinaistieteen akatemia, univormuni Kuninkaallinen pukuhuone,\n    suosikkipiippuni ja varastoni oikeata Latakian-tupakkaa\n    Vennersborgin koulun rehtori, joka lähinnä minua itseäni on\n    vahvin tupakan polttaja mitä olen tavannut.\n\n    6:ksi. Vanhalle ystävälleni, pursseri Josua Hasselbergille,\n    testamenttaan kolme täydellistä ja rakennettua tilaa Wermlannissa\n    ynnä loistotekoisen Kaarlo XII piplian, josta hän päivittäin\n    lukekoon sen luvun, joka käsittelee vannomisen syntiä, ja\n    toivon sydämellisesti, että hän pikemmittäin hylkää tuon ruman\n    tavan. Kun hän rakastaa krogia enemmän kuin hyvää Jumalaa, niin\n    lahjoitan hänelle koko varastoni itäintialaista rommia, mutta\n    varoitan häntä liijemmästä nautinnosta, sillä alkkoholimyrkytys\n    on muuten hänen viimeinen kohtalonsa.\n\n    7:ksi. Ensimäiselle luutnantilleni herra Hjalmar Anderssonnille,\n    jonka runollinen kyky on usein minua huvittanut, testamenttaan\n    Shakespearen, Mooren, Miltonin, Petrarcan Cervanten ja Voltairen\n    teokset ynnä todellisen Cremonesari-viulun. Hän saa myös\n    sapelini, jota olen käyttänyt niin monessa taistelussa ja jonka\n    lappeesen on piirretty seuraavat sanat: älä konsana vedä minua\n    ilman syytä, äläkä koskaan pistä minua takaisin kunniatta,\n\n    8:ksi. Vaikk'en koskaan ole missään taudissani luottanut\n    lääkkeiden apuun, vaan aina antanut terveen luontoni parantua\n    yksin, niin on minulla kumminkin suuri kunnioitus Aesculapon\n    oppilaita kohtaan. Se on myönnettävä, että joku heistä on\n    joskus onnistunut parantamaan yhden ihmisen, mutta sen sijaan\n    on hän lähettänyt -- kymmenen ijäisyyteen. Sellaista kutsutaan\n    _harjoittelemiseksi_ ja sillä on se hyvä puolensa, että\n    kirstuntekijät ja sokurileivoksien myöjät saavat sen kautta\n    toimeentulonsa, eikä maailmakaan tule lii'emmäksi asutuksi.\n    Tohtori Eliasonille annan eläin- ja hyönteiskokoelmani, runsaan\n    ja tavattoman kasvikokoelmani ja kokoelmani eläinten ja ihmisten\n    luurankoja ynnä muinaislöytöjä.\n\n    9:ksi. Kuolemani jälkeen muutetaan muut tilukseni ja irtaimistoni\n    rahaksi. Siitä omaisuudesta jaetaan kullekin upseereistani\n    täällä, tohtorikin siihen luettuna, 50,000 riikintalaria ja joka\n    miehelle laivaväessä märssikorpraalista aina touviukkoon asti 100\n    riikintalaria samaa rahaa. Jäännös pääomasta käytetään rahastoksi\n    voimattomien merimiesten, heidän vaimojensa ja lastensa hyväksi,\n    perustamalla meidän suurimpiin merikaupunkiloihin merimieskotia,\n    niin että tällä kunniallisella, miehuullisella ja karaistulla\n    suvulla, vaikka muuten huikentelevaisilla ja itsestänsä\n    huolehtimattomilla miehillä olisi katto suojana ja iloinen koti\n    tarjona, kuin he tulevat maalle. Muuten vaadin, että näille\n    laitoksille annetaan nimeksi _Gaubineaun merimies-koti_, niin\n    että ainakin yksi eli toinen pikihousu siunaisi minun muistoani!'\n\n\"Pursseri, onko tämä kaikki kirjoitettu?\" kysyi Gaubineau kilistäen\nlasiaan upseeriensa kanssa, ja tyhjentäen sen.\n\n\"Kaikki on kirjoitettu!\"\n\n\"Hyvä! kun nyt olen parhaan ymmärrykseni mukaan määräillyt\nomaisuudestani, tahdon vielä mainita hautaamisestani.\"\n\n    'Heti kuoltuani käskee kippari pari märssymiestä pesemään\n    ruumistani ja ajamaan partani, sillä hienona \"gentlemannina\"\n    tahdon tulla autuasten jahtimaille. Kun se on toimitettu, niin\n    ommellaan ruumiini hienoon, valkoiseen purjeliinaan ja pannaan\n    kaksi 26-naulaisen kanuunan kuulaa jalkoihini ja yksi pääpuoleen.\n    Mutta hautausmaalla en tahdo millään ehdolla levätä, sillä siellä\n    en saisi vähääkään rauhaa, vaan tahdon nukkua meressä, jossa\n    jo minua ennen niin monta miehuullista ja reimaa merimiestä on\n    hautansa saanut.\n\n    Niinpian kuin ruumis tavallisilla tempuilla on viimeiseen\n    lepoonsa pyhitetty ja laskettu mereen, niin otetaan rekatin\n    märssipurjeesen kaksi kääröä, ett'ei, onnettomuuden\n    välttämiseksi, jää muuta kuin nämä mainitut, viisto ja mesaani\n    purje, sillä miehistöllä pitää hautauspäivänäni olla vapaapäivä\n    ja runsaassa määrin ruokaa ja juomaa. Itselleni on aina ruoka\n    maistunut ja sentähden kernaasti suon merimiehillenikin täyden\n    mahan ja kelpo \"tupakan\" päähän.\n\n    Varmemmaksi vakuudeksi olen tämän testamenttaarisen määräykseni\n    terveellä järjellä ja vapaasta tahdostani kaikkien upseerieni\n    läsnäollessa ja tätä tarkoitusta varten todistajiksi\n    kutsuttuina, omalla nimelläni allekirjoittanut, joka tapahtui H.\n    Majesteettinsa rekatti _Bellonan_ peräkannella 26 p. Elokuuta\n    vuonna 1808.\n\n                              _Jean Alexis Felix Gaubineau_,\n                        Kapteeni Kunink. Ruotsin sotalaivastossa.'\n\nKun Gaubineau hyvin totisena ja arvollisuudella oli kirjoittanut\nnimensä tähän tärkeään paperiin, kehoitti hän myös läsnäolevia\npiirtämään nimensä vierasmiehiksi. Tämän tehtyä kohotti hän lasinsa\nja kiitti heitä vaivastansa.\n\nEnsimäinen luutnantti vastasi, että kapteenin suurenmoisen\nanteliaisuuden vertaista ei löydy maailmassa. Hänen melkein\nruhtinaalliset lahjoituksensa tekivät heidät kaikki rikkaiksi\nmiehiksi, ja lausuen niinhyvin omansa kuin kumppaniensa\nkiitollisuuden, lopetti hän puheensa, että, vaikka kapteeni luuli\nkuolevansa, hän ynnä muutkin toivoivat, ett'ei se luulo toteutuisi,\nvaan he vielä kau'an aikaa saisivat purjehtia ja totella niin\nystävällistä ja iloista päällikköä kuin kapteeni Gaubineau.\nEnsimäinen luutnantti toivoi ei ainoastaan tätä, mutta myös, että\nkapteeni saisi itsellensä rakkaan puolison ja monta lasta, joille hän\nkerran saisi testamentata omaisuutensa, varsinkin kun testamentissa\nmuistetut henkilöt kernaasti antaisivat heille etuoikeuden perintöön,\nsillä he sydämestänsä toivoivat kapteenille onnea ja elämän suloa.\n\nGaubineau oli jo kau'emman aikaa puhellut suurista omaisuuksistaan,\nniin että hän itsekin luuli omistavansa testamentissansa mainitsemat\nomaisuudet, ja sentähden viittasi hän kädellään, ett'ei tahtonut\nkuulla siitä enempää.\n\n\"Minäkö naisin ja saisin perillisiä, sanotte te? Ei kiitoksia, hyvä\nherra!\" vastasi Gaubineau rumasti nauraen. \"Olenhan teille, hyvät\nherrat, kertonut, että olen jo pari kertaa ollut hyvin lähellä\nvihkimäpallia, mutta siitä ei mitään tullut. Palvellessani Ranskassa\nolin myös vähällä joutua naimisiin, mutta sitä naimishommaa en\nhelposti unhota ja se tapaus varmaan ikipäiviksi poisti minulta\najatukset sellaisista seikoista. Me olemme vielä kaukana vihollisesta\nja sentähden kerron lyhyesti mitä minulle tapahtui Lyonissa.\nLuutnantti Flygare!\"\n\n\"Herra kapteeni!\"\n\n\"Kuinka nopeasti rekatti kulkee?\"\n\n\"Seitsemän solmuväliä tunnissa.\"\n\n\"Pankaa prampurje oikealle puolelle lisäksi, sillä tuuli on siksi\nmuuttunut että se parahiksi auttaa meitä. Mitä minä ai'oinkaan\nkertoa? Niin, se oli noista tasavaltaisista häistä. Purjehdittuani\nkaksi vuotta _la Cybelellä_ ai'oin mennä Ranskan pääkaupungin\niloja nauttimaan. Marsseillissa nousin kolmen hevosen vedettäviin\nvaunuihin ja laskin 3 eli 4 peninkulmaa tunnissa, Tultuani Lyoniin\noli siellä kaunein osa kaupunkia rauniona. Fouche, yksi noista\nyhteishyvän-valiokunnan verenhimoisista asiamiehistä, toimitteli\ntäällä verityötänsä ja satoja uhreja päivittäin joutui mestauslavan\nsaaliiksi.\n\n\"Koko kaupunki oli pelvon ja kauhun vallassa. Ei ainoatakaan\narvokkaampaa perhettä löytynyt, jossa ei Fouchen pyövelit olleet\nkäyneet. Raadot viskattiin Saónen jokeen, josta ilma täytyi\nmyrkyllisillä höyryillä. Eräänä päivänä oli suuri joukko miehiä\nja naisia mestattava. Uteliaana läksin minäkin asunnostani\nkatsomaan tuota hirveätä näytelmää. Lukemattomia roistojoukkoja\noli liikkeessä ja kulkivat joelle päin. Saónen rannalle oli tuo\nkammottava mestauslava rakennettu. Sen ympärillä oli kansalliskaartin\nvartijapiiri ja sisäpuolella kuolemaan tuomitut. Siinä nähtiin\nkaiken ikäistä kansaa, ukosta aina imevään lapseen asti. Minä olin\nranskalaisessa meriupseerin puvussa ja seisoin aivan lähellä erästä\nmiestä, jonka kasvoilta loisti tiikerin villimäisyys ja silmistä\nhyenan kavaluus. Verikylpy oli juuri alkanut. Ensimäisenä astui\nlavalle nuori, kaunis nainen. Rinnoillansa kantoi hän pientä lasta.\nSama piilu katkaisi äidin ja lapsen pään. Minä huudahtin kauhusta.\nHevosen selässä istuva mies kiinitti petomaiset silmänsä minuun.\n\n\"'Tuo on hirveätä, kauheata', huudahdin. 'Niinhän täällä murhataan\nkuin teurastushuoneessa; tasavalta, vapaus on muuttanut kauniin\nRanskan helvetiksi maan päällä.'\n\n\"Ympärilläni olevat olivat kuulleet sanani. Samassa katsoi minuun\nsadottain säihkyviä silmiä. Huumaavia ja raivokkaita huutoja ja\nrääkymisiä kuului ympäriltäni. Lähellä olevat puristelivat nyrkkiänsä\nminun silmieni edessä ja minuun osoittaen huudettiin: '_Ah! l'infame\naristocrate, qui veut tuer le peuble! A la lanterne, à la lanterne_!'\n[Ah! ilkeä ylimys, joka tahtoo surmata kansaa! Hirsipuuhun,\nhirsipuuhun!] Useita käsiä tarttui jo minuun toteuttaaksensa\nuhkauksensa, kun hevosella istuva mies tärisevällä äänellä käski\nvaikenemaan.\n\n\"'Tässä tuomitsen ainoastaan minä eikä kukaan muu!' huusi hän. 'Viekää\nylimysmielinen vartijapiirin sisään. Koska hän on pitänyt naisen\npuolta, niin täytyy hänen mennä naimisiin jonkun naisen kanssa.\nNaittakaamme kaikki tuomitut keskenänsä, pankaamme toimeen suuret\ntasavaltalaiset häät.'\n\n\"'Eläkoön Fouche, eläköön tasavalta!' rääkyi ja huusi joukko\nympärilläni. Hevosen selässä istuva, hirveä kasvoinen mies oli siis\nLyonin pyöveli. Minä heitettiin vartijapiirin sisään ja kaikki\nväitökseni, ett'en ollut ranskalainen, vaan _ruotsalainen_, enkä\nsiis heidän lakiensa alainen, eivät tulleet kysymykseenkään. Minulle\nirvisteltiin vaan ja Fouche huusi minulle: että jokainen, olkoon mitä\nkansallisuutta hyvänsä, joka sanoilla eli töillä moitti suuren ja\njakamattoman tasavallan töitä, oli kuoleman oma.\n\n\"Mitä sittemmin tapahtui on pian kerrottu. Fouchen apulaiset\nsyöksyivät vartiapiirin sisälle ja sitoivat yhteen miehiä ja naisia\nhukuttaaksensa heidät yhdessä Saónen jokeen. Tätä nimitettiin\ntasavaltalaiseksi avioliitoksi. Yhä enemmän pilkatakseen minua,\nsitoivat he minun erään pahannäköisen ja vanhan akan kanssa, jonka\nnimi oli la Papillotte ja oli tuomittu kuolemaan varkaudesta. Kädet\nja jalat jätettiin vapaiksi ja sidottiin vaan keskiruumiista.\nAinoastaan sen johdosta pelastuinkin niin ihmeellisesti. La\nPapillotte huusi ja pauhasi ynnä haukkui Fouchea ja hänen\npyövelijänsä kaikellaisilla soimaus- ja haukkumasanoilla. Turhaan\npyysin häntä vaikenemaan ja ajattelemaan kuolemaansa. Hän irvisteli\nvaan ja sanoi, että olin huonoin sulhanen mitä hänelle osasivat\nantaa. Kun Fouche antoi merkin, vietiin kaikki sidotut joen rantaan.\nSiellä pantiin meidät useihin venheisiin ja vietiin keskelle syvää\njokea. Täältä viskattiin yksi pari toisensa perästä veteen. Kaikeksi\nonneksi olin minä hyvä uimari ja olin täydessä tolkussani. Niinpian\nkuin kohosin vedenpinnalle, vedin heti terävän tikarin, joka minulla\non aina mukanani, ja leikkasin sillä nuoran, jolla olin sidottu\ntunnottomaan morsiameeni. Senjälkeen uin jonkun matkaa veden alla,\nmutta kohta täytyi minun nousta pinnalle hengittämään, sillä olin\nmelkein tukehtua. Tulin ylös Saónen vastakkaisella rannalla olevaan,\nkorkeata ruohoa kasvavaan saareen. Ei kukaan ollut huomannut minua ja\nminä peittäysin ruovostoon. Lopun päivää olin siinä. Kun ilta pimeni\nuin toiselle rannalle ja astuin taasen kaupungin katuja. Kiiruhdin\nsiihen hotelliin, jossa asuin, huomasin kaikki tavarani olevan\nsiellä järjestyksessään ja maksoin isäntäni, joka oli ollut hyvin\nrauhatonna pitkällisestä poissaolostani. Selvittämättä hänelle, mitä\nminulle oli tapahtunut, kiiruhdin seuraavana aamuna Lyonista. Olin\nsaanut kylliksi tuosta kiitetystä tasavaltalaisesta vapaudesta, enkä\npyrkinyt enää uudelleen tasavaltaiseen avioliittoon.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSill'aikaa kun rekatti yhä edelleen lähenee vihollistansa, pistäymme\ntuolle kohtaavalle alukselle vierailemaan, joka luultavasti\nhuvittanee lukijata.\n\nMitä _Bellonalla_ luultiin, olikin totta. Huomattu laiva oli\ntodellakin tuo peljätty ja rekatin niin kau'an, vaikka turhaan,\netsimä tanskalainen kaapparilaiva _Cort Adeler_. Tämä laiva oli\ntehnyt Ruotsin kaupalle suurta vahinkoa ja myös saattanut Ruotsin\nliittolaisille, englantilaisille, suuria häviöitä. Molempien\nkansakuntien sotalaivat olivat panneet kaiken juonensa ja\nvalppautensa liikkeelle saavuttaaksensa tuota rohkeata kaapparia,\nmutta se oli aina onnellisesti välttänyt vihollisensa ja ryöväsi,\nkuten jo ennen kerroimme, myös erään tykkivenheen, joka muiden\nsamallaisten kanssa oli rohjennut hyökätä kaapparin kimppuun.\n\nKun tulemme _Cort Adelerin_ kannelle, huomaamme laivan sotaisesta\nja itsenäisestä asemasta, että päämies- ja päällikkökunta suuresti\neroavat muista vertaisistansa. Kansi oli valkoinen, irtaimet kapineet\nhyvästi asetetut ja kanuunat hyvin hoidetut. Sapelit, piikit ja\nmusköötit olivat kaikki hyvin järjestetyt ja asetetut niille\nmäärättyihin paikkoihin. Tuossa 150 miehen suuruisessa miehistössä\nesiytyi joukko omituisia, häijyjä ja konnamaisia kasvoja, joissa\nrikos ja hillitsemättömät himot selvästi kuvautuivat, mutta miehistön\nolento sentään osoitti laivalla löytyvän jonkullaista kurinpitoa.\n\nKorvetti oli risteillyt Suomen ja Norrlannin kulkuvesillä, sillä\nmatkalla saamatta minkäänlaisia saaliita, paitse erään ruotsalaisen\nkuunarin, joka, vaikkapa olikin saanut niin kutsutun vapaapassin\nkulkeaksensa vihollisilta laivoilta häiritsemättä Geflestä\nKyöpenhaminaan ja tuoda sieltä takaisin osan vaihdetuista vangeista,\nkumminkin joutui korvetin kynsiin ja ilmoitettiin saaliiksi, vaikka\nkuunarissa mukana oleva upseeri, jonka tuli vastaanottaa vangit,\nankarimmasti sitä vastusti.\n\n\"Hitto vieköön, en välitä teidän väitöksistänne enkä\nvapaapassistanne, sillä menettelen aivan tahtoni mukaan ja teen tiliä\nainoastaan kuninkaalle\", vastasi _Cort Adelerin_ rohkea ja häpeämätön\njohtaja. \"Te ja muut laivalla olette vankini ja laiva minun saaliini.\"\n\n\"Mutta kuunari on, kuten näette, ainoastaan painolastissa ja aivan\narvoton\", lausui upseeri \"ja ennen eli myöhemmin täytyy teidän laskea\nmeidät vapaaksi; meidän passimme, että saada häiritsemättä kulkea, on\nTanskan laivaston ylikomentajan, kapteeni Kriegerin allekirjoittama.\"\n\n\"Vaikka se olisi itse lentävän pää-enkeli Gabrielin allekirjoittama,\nniin ei se sittenkään kelpaisi minnekkään\", vastasi karskea\nWulfsen. \"Te sanotte, ett'ei laivalla ole mitään arvokasta. Ettekö\nluule mitään arvoa olevan tuolla kauniilla nuorella tytöllä,\njoka kamarineitsyensä kanssa seisoo ahterissa ja katselee hyvin\nkalpeana ja säikähtyneenä? Oh, hyvinkin suuri arvo, ei ainoastaan\nhänen kauneudestansa päättäen, vaan noista timanttiloista, jotka\nkimaltelevat hänen kaulallansa, rinnallansa ja korvissansa, jotka\nkoristukset näinä köyhinä aikoina ilmaisevat erinomaista rikkautta.\"\n\nMerirosvo nauroi ja upseeri oli nolona.\n\n\"Tämä nuori neiti on arvokkaan kauppiaan tytär Geflestä ja läheisessä\nsukulaisuudessa konferensineuvos Jens Möllerille Kyöpenhaminassa,\njonka perheesen vierailemaan hän nyt on matkalla\", vastasi upseeri.\n\"Tuo sukulaisuus ehkä saattaa teitä kuulemaan sanojani ja päästämään\nmeidät vapaasti kulkemaan, sillä konferensineuvos on kyllä sellainen\nmies, että toimittaa teille ansaitun rangaistuksen, jos rikotte\nkansan oikeuksia ja teette hänen sukulaisensa vangiksi.\"\n\n\"Ne selvitykset, jotka te hyväntahtoisesti olette minulle antaneet\nkehoittavat minua vielä enemmän pitämään teitä vankina\", vastasi\nmerirosvo. \"Noin kaunis ja ylhäinen nainen sotaisina aikoina\non komeiden lunastusrahain veroinen, jotka teidän pitäisi heti\nsuorittaa. Kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria on hänen\nvapautensa lunastus ja silloin saatte te muut kaupantekijäisinä\nseurata perästä. Jos minä, vaatisin vähemmän, niin varmaan\ntämä nuori neiti tulisi tyytymättömäksi, sillä nyt tulee hän\nrohkeammaksi ja saavuttaa sadottain kosijoita. Kuten huomaatte, en\nole mikään kohtuuton enkä nahjustelija, vaan päinvastoin todellinen\n'gentlemanni.' Nyt pian minun korvettiini, joka tulee teidän\nkodiksenne, kunnes vaatimani lunastusrahat ovat maksetut.\"\n\nKuunari miehitettiin muutamilla korvetin miehistöstä ja lähetettiin\nviemään Ruotsin upseerin kirjettä Kyöpenhaminaan, jossa hän ilmoitti\nnuoren neiden sukulaisille tapauksesta ja mitä kaapparikapteeni\nvaati, ennenkuin päästi neiden vapaaksi. Melkein saman sisältöisen\nkirjeen lähetti neiti Dahl vanhemmillensa Gefleen. Hän rauhoitti\nheitä siitä kohtelemisesta, jota laivalla hänelle osoitettiin, ja\nlaski leikkiä romantillisesta seikkailustaan.\n\nWulfsen ohjasi Suureen Bälttiin ja aikoi siellä joko yhdessä\ntanskalaisten risteilijöiden ja tykkivenheiden kanssa eli omin\npäin häiritä vihollista. Tällä purjehdusmatkalla tapasi merirosvo\n_Bellonan_.\n\nKun Wulfsen huomasi ruotsalaisen rekatin ja näki tanskalaisen\nlipun häilyvän sen hangonnokassa, riemastui hän suuresti, sillä\nhän luuli _Bellonaa_ siksi huvilaivaksi, jonka Englannin kuningas\nYrjö oli lahjoittanut sisarensa pojalle, Tanskan perintöprinssille,\nsilloinkuin hän pääsi Herranehtoolliselle, ja jonka englantilaiset\njättivät Kyöpenhaminaan, viedessään sieltä muun tanskalaisen\nlaivaston. Wulfsen oli iloinen, kun toivoi heti tapaavansa\nmaanmiehiänsä, ja sentähden toimittikin kajuutassansa juomingit ja\nkutsui sinne upseerinsa pikaria tyhjentelemään.\n\nNämä ynnä Wulfsen olivat keräytyneet kajuuttaan ja naukkivat\njuomiansa oikein hyvällä halulla. Kerskaavia puheita ja röyhkeitä\nsanoja kuului vaan heidän huuliltansa. He pilkkasivat yhtäpaljon\nenglantilaisia kuin ruotsalaisiakin ja puhelivat pitkään ja laajasti\ntekemistänsä ja vielä ai'ottavista urotöistä.\n\nWulfsen, joka nykyisen pitkällisen Tanskan sodan aikana oli tullut\nkuuluisaksi rohkeudesta ja kavaluudesta ja oli tunnettu taitavaksi\nmerimieheksi, oli kookas-kasvuinen ja vähän yli viidenkymmenen\nvuoden vanha mies. Hän oli viettänyt seikkailuelämätä kaikissa\nmaailman osissa ja usein liittynyt merirosvoin joukkoihin. Hänen\nkätensä olivat paljon verta vuodattaneet. Onni oli usein tehnyt\nhänet rikkaaksi, mutta huimapäisyys uudelleen köyhäksi. Hänellä oli\nolkapäille riippuva pitkä tukka ja suuret viiksit. Hänen kasvojensa\npinta oli karkea, mutta piirteet eivät olleet rumat, vaikk'ei niitä\nvoinut miellyttäviksi eli kauneiksikaan sanoa.\n\nPäällikkyydessä lähinnä kapteenia oli eräs skottilainen nimeltä\nTom Clarkson, joka oli huima ja raivokas, mutta samalla niinkuin\npäällikkönsäkin rohkea ja kuolemaa pelkäämätön. Hän oli syntynyt\nkunniallisista vanhemmista ja jo lapsena taipuvainen kaikkeen\npahuuteen, joka vanhempana muuttui irstaaksi elämäksi ja pakoitti\nhänen velkainsa tähden pakenemaan maasta. Lukemattomien seikkailujen\nperästä joutui hän ynnä joukko, jonka kanssa hän oli harjoittanut\nmerirosvoamista, erään englantilaisen risteilijän kynsiin ja\ntuomittiin hirtettäväksi. Hän vältti nuoran ilmaisemalla missä\nhänen muutamat rikoskumppaninsa majailivat maalla. Wulfsen oli\nkulkuretkillään tutustunut häneen ja kun sota alkoi kiiruhti\nClarkson etsimään tanskalaista ystäväänsä, suostui palvelemaan hänen\nlaivallansa ja tuli ensimäiseksi luutnantiksi. Päällikkökuntaan\nkuului vielä kolme upseeria: Rasmus Nilsen, Jörgen Rhode ja Henrik\nGude. Ensinmainittu näistä oli lukenut, ollut Jumaluus-opin kokelaana\nja aikonut papilliselle uralle. Hänellä oli hyvä pää, mutta rauhaton\nja seikkailuun taipuva luonne. Kaksintaistelussa oli hän pistänyt\ntoisen ylioppilaan kuoliaaksi, tuomittu maanpakolaisuuteen, mutta\nkuuden vuoden kuluttua armahdettu ja saanut palata takaisin. Hän oli\ntäydellinen merimies, mutta hänen siveellisyytensä oli pilaantunut\nja tapansa olivat huonot. Hän rupesi Wulfsenin palvelukseen ja\nkohta kunnioittikin Wulfsen häntä hänen tyvenen miehuutensa ja\nkunnollisuutensa tähden. Vahdissa ollessaan tutki tuo entinen\npapinkokelas jumaluusoppia ja Ciceroansa. Kun hän joskus tappoi\nlähimäisensä, niin lähetti hän sen ijankaikkisuuteen lausumalla\njonkun raamatunlauseen. Maanpakolaisuudessa kärsimänsä vaivat\nolivat tehneet hänen synkäksi ja umpimieliseksi ja ainoastaan lasia\nkilistellessä hän joskus muuttui iloiseksi ja leikilliseksi.\n\nRhode ja Gude olivat norjalaisia. Ne olivat kelpo kuvia noista\nkovettuneista miehistä, joiden kehtona on tuo merenympäröimä Norja\nja jotka jo lapsuudesta alkaen ja sitten koko ikänsä taistelevat\nankaraa luontoa vastaan ja sitten kehkeytyvät maailman parhaimmiksi\nmerimiehiksi. Heillä oli merimiehen hyvät avut, mutta myös\nsuurimmassa määrässä sen virheetkin. Samaa voitiin sanoa miehistöstä\nkokonaisuudessaan.\n\nMutta noiden juomaveikkojen joukossa _Cort Adelerin_ kajuutassa oli\nvielä eräs henkilö, jonka kanssa ansaitsee tulla tutuksi.\n\nWulfsenin oikealla puolella istui huolettomassa asemassa nuori, noin\n34 vuoden ikäinen mies; hänellä on kitara polvilla, jonka kieliä\nhän väliin näppäilee. Tämän miehen korkealla otsalla loistaa äly ja\nnerokkaisuus ja hänen pitkät, mustat kiharansa, aivankuin tumma varjo\nvaluvat kaulalle ja olkapäille; hän ei ole sen enempää merimies kuin\nmerirosvokaan. Hänen mustista silmistänsä säihkyvä tuli ja poskiansa\npunoittava purppuraliekki kuvastavat hänen vilkasta sieluansa ja\nsuurta intoansa, jotka jo ovat tehneet Risto Gransenin kuuluisaksi\nmerimaalariksi ja jotka muutamien vuosien perästä ojentavat hänelle\nmestarin seppeleen. Luonnon herra on tuhlannut hänelle parhaimpia\nlahjojaan. Suuri on hän taiteilijana, mutta myös onnellinen\nrunoilijana ja musiikin taitajana. Taide on hänen ihanteensa, se\nJumala, jota hän rukoilee ja palvelee. Hänen mielestänsä ei mikään\nuhri ole tälle Jumalalle liika suuri ja hän onkin mennyt _Cort\nAdelerille_ vaan tutkimaan elämää ja tapauksia merirosvolaivalla,\nvoidaksensa sitä sittemmin kuvata liinalle ja lahjoittaa kädestänsä\nihmettelevälle maailmalle uusia neron tuotteita.\n\nNuori maalari oli vilpittömän käytöksensä kautta tullut merirosvojen\nlemmikiksi. Hänen läsnäolonsa jalostutti noita raakoja luonteita.\nMielihyvällä kuuntelivat he hänen soittoansa ja lauluansa; moni\nkovettunut sydän täytyi hellemmillä tunteilla ja monessa silmässä\nkimalteli kyynel, kuin sävelet tunkeutuivat syvälle sydämmeen\nja herättivät muistoja entisestä onnellisesta, lapsellisesta ja\nviattomasta ajasta.\n\nWulfsen kolautti lasiansa maalarin lasiin.\n\n\"Maljanne, herra taiteilija\", lausui puolijuopunut kapteeni,\n\"ja malja maanmiehillemme, joita kohta tapaamme kuin myös\nmalja omaksi onneksemme ja menestykseksemme. Laulakaa jotakin\nmyrskystä ja raivoavista aalloista. Minua haluttaa kuulla jotakin\nsellaista. Pikarit pohjaan ja sitten menemme kannelle tervehtämään\nkansalaisiamme.\"\n\nPikarit kallistettiin vastattain. Maalari oli juuri aikeissa\nalottaa lauluansa, kuin ilo äkkiä keskeytyi. Laulajan käsi oli\nliikkumattomana kitaran kielillä. Laukaus laukauksen perästä kuului\nmereltä. Eräs merirosvoista syöksyi kajuuttaan.\n\n\"Mitä on tekeillä?\" kysyi Wulfsen.\n\n\"Kansalaiseksemme luulema purjehtija onkin vihollinen\", vastasi\nmerirosvo. \"Se on ruotsalainen rekatti, jossa tanskalainen lippu on\nmuuttunut sinisen-keltaiseksi. Se on yläpuolella ja laskee nyt meitä\nkohti, paukuttaen laukauksen toisensa perästä. Sillä näyttää olevan\n32 kanuunaa.\"\n\n\"Siis kaksi enemmän kuin meillä\", huusi Wulfsen nauraen. \"Se on\nvähäpätöinen asia. Pian kumppanit ylös kannelle ja näyttäkäämme\nviholliselle, että _Cort Adelerin_ miehet osaavat taistella! Vielä\npikari laskunuoralla ja sitten menemme taisteluun.\"\n\nWulfsen ja hänen miehensä tyhjensivät pikarinsa ja töytäsivät sitten\nkajuutasta. Nuori maalari jäi yksin sinne.\n\nOikeanpuolinen kajuutan ovi aukeni ja neiti Dahl näyttäytyi siitä\nkuollon kalpeana. Hän oli kuullut merirosvon ilmoituksen ja vapisi\nkauhusta ja pelvosta.\n\nKanuunan laukaukset kuuluivat kovemmin ja merirosvon kanuunat\nalkoivat vastata vihollisen tulta. Silloin tällöin kuului kumeaa\njymisemistä, kuin joku kuula sattui korvetin sivulle.\n\n\"Jumalani, miten minulle käynee tämän kauhean, hirveän taistelun\naikana!\" huudahti nuori tyttö kädet ristissä. \"Miten hirveästi\npaukkaavat kanuunan kuulat ja meren aallot heittelevät laivaa kuin\npalloa. Minä olen hukassa.\"\n\nNuori maalari meni hänen luoksensa ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Jumala kyllä pitää huolen teistä ja teidän pitää vaan turvautua\nhäneen\", lausui hän. \"Teidän kansalaisenne ovat hyökänneet korvetin\npäälle ja jos ne voittavat, niin olette vapaa ja piina-aikanne on\nsilloin loppunut. Koko laivalla vihollisen kuulia vastaan suojaisin\npaikka on tämän kajuutan alla. Siellä säilyttävät rosvot kalliimmat\ntavaransa ja kun se on vedenpinnan alla, niin eivät kuulatkaan voi\nsinne tunkeutua. Minä vien teidän palvelijanne kanssa sinne, sillä\nsen avain on Wulfsenin hytissä. Odottakaa muutamia minuuttia ja minä\nolen heti takaisin.\"\n\n\"Oi, kuin te, herra, olette hyvä!\" huudahti nuori tyttö kiitollisesti\nkatsahtaen, \"ilman apuanne olisin varmaan ollut hukassa.\"\n\nHän ei kuunnellut enempää neiden sanoja, vaan kiiruhti kajuutasta.\nHetkisen perästä tuli hän takaisin.\n\n\"Taistelu näyttää päättyvän maanmiestenne eduksi\", sanoi hän\nhoidokkaalleen. \"Rekatin kanuunat ovat suuresti vahingoittaneet\nmeitä. Wulfsen samoinkuin hänen väkensäkin taistelevat kuin miehet.\nRekatti tulee lähemmäksi ja aikoo luultavasti hyökätä kiini.\nEnnenkuin he saavat korvetin kynsiinsä, tekee Wulfsen luultavasti\njonkun rohkean työn. Kutsukaa palvelijanne ja kiiruhtakaa\npiilopaikkaanne.\"\n\nMaalari aukaisi luukun lukon ja nosti ylös sen. Siitä läksi rappuset,\njotka veivät säilytyshuoneesen. Tuo pelvosta puolipyörtynyt palvelija\ntuli nyt kajuutaan. Maalari vei heidät molemmat turvapaikkaan ja\nkäski heidän olemaan hiljaa, kunnes hän uudelleen tulee takaisin,\nkatsottuaan taistelun menoa. Jos jotakin erinomaista tapahtuisi,\nvoisivat he helposti avata luukun alhaalta päin ja tulla ylös\nkajuuttaan, mutta hän kehoitti heidän siihen ryhtymään vasta aivan\nviimeisessä pakossa ja kokonaan luottaumaan häneen.\n\n\"Tapahtukoon mitä hyvänsä, niin ei hiuskarvaakaan liikuteta\npäässänne, niin kau'an kuin minä olen laivalla ja hengissä\", sanoi\nhän. \"Hyvästi hetkiseksi, saatte kohta taas kuulla minulta mitä\nylhäällä tapahtuu.\"\n\nHän puristi neiden kättä ja katsoi hänen silmiinsä niin palavalla\ninnolla, että se sai punan heloittamaan neiden poskilla. Tuollaisissa\ntapauksissa heräävät sellaiset tunteet eloon, jotka muuten kentiesi\ntorkkuisivat. Pimeässä piilohuoneessa istui Emma Dahl ja mietti ei\nitseänsä vaan _häntä_, joka nyt juuri oli hänen jättänyt ja jonka\nelämää hän rukoili sallimuksen suojelemaan.\n\nSeuratkaamme maalaria kannelle.\n\nTäällä tapaamme hyvin vilkkaan ja juhlallisen sotaisan näyttämön.\nRekatti ja korvetti ovat, vaihdettuaan laukauksia, tulleet aivan\ntoistensa luokse. Käytetään ainoastaan käärittyjä märssipurjeita,\nsillä on melkein myrsky. Aaltoileminen läheisen maan suojaamassa\nBältissä ei kuitenkaan ole läheskään niin ankara, kuin ulkona merellä\nja sentähden, kovasta tuulesta huolimatta, voidaankin tarkkuudella\nkäyttää tykistöä ja helposti johtaa laivoja. Taklinki oli enemmän\nvahingoittunut rekatissa ja korvetissa runko. Gaubineau oli saanut\nlääkäriltä tiedon, että 30 haavoitettua on hänen hoidettavanaan\nja kymmenkunta miehistöstä on kaatunut. _Cort Adelerilla_ on 25\nhaavoitettua ja useita kuolleita. Vanha Gaubineau on johtanut\nlaivaansa erittäin hyvin ja antanut vastustajilleen useita laukauksia\npitkin laivaa. Taivas ei ole enää kirkas ja sininen. Mustat synkät\npilvet kiitävät auringon kehän päällitse. Myrskypääskyt kiikkuvat\nvaahtoavilla laineilla, auringon säteet pistelevät teräviä piikkijään\nja kalalokit lentelevät suurissa parvissa mannerta kohti. Gaubineau\nkutsuu ensimäisen luutnantin luoksensa.\n\n\"Saamme tänään ankaran myrskyn, sillä ilmapuntari laskeuu\nsanomattoman nopeasti\", sanoi hän. \"Kohta pakoittaa myrsky meidän\nulos Bältistä yöksi merelle. Kaappari silloin pääsisi meiltä\npakenemaan. Tahdon sentähden lopettaa taistelun hyökkäyksen kautta.\nKutsukaa hyökkäysosasto kannelle ja te, Lund, ohjatkaa laiva siten,\nettä meidän laivamme kärki tulee heidän mesaanivantin väliin.\"\n\nTämän viimeisen käskyn antoi hän rekatin yliperämiehelle, joka\nlyhyellä \"ai, ai, kapteeni!\" ilmaisi, että hän käsitti käskyn.\n\nRekatti syöksyi nyt täyttä vauhtia vastustajansa päälle.\nKipparipillit kutsuivat hyökkäysosastoa paikoillensa. Vapaaehtoiset\nseisoivat päällikköineen perän puolella kovasti ladattuine\nmuskööttineen ja marssissa olevat miehet olivat valmiit heittämään\nkäsikranaatteja ja kiväärin kuulia vihollisen laivan kannelle.\nVarsinainen hyökkäysjoukko seisoi päällikköineen kokkapenkereellä\nvarustettuna piiluilla, hukareilla ja pistooleilla. _Cort Adeler_\ntiukotti purjeitaan, nähtävästi päästäkseen pakoon. Molemmat laivat\nohjasivat tuulen kiihtyessä kulkuansa Bältin lävitse lounaan päin.\nJos ei Gaubineau olisi kiiruhtanut lopullista taistelua, niin\nolisivat varmaan Neptuno ja Aeolo voittaneet Marssin ja tehneet\ntaistelun tyhjäksi.\n\nTänä päättävänä hetkenä nostaa Gaubineau huutajatorven huulillensa.\n\n\"Ruori ylös ja ampukaa tykistöä!\" Rekatti syöksee kärkensä suoraan\n_Cort Adelerin_ mesaanivantin väliin. Hyökkäysjoukon etunenässä\nsyöksee ensimäinen luutnantti ja hänen miehistöstänsä leviää laivan\nkokkapuuhun ja aina raakamaston luokse ja tekevät hyökkäyksen.\nMerimiehet sitovat kuulasateessa rekatin kokkapuun _Cort Adelerin_\nmesaanivanttiin. Kannelta, märssystä ja kansiampujilta lentelee\nkäsikranaatteja ja kiväärin kuulia.\n\nHurraa! miehuutta, sinitakkiset, miehuutta merirosvot! Hyökkäyspiilut\nvälkkyvät, sapelit kalisevat vastakkain ja komentohuutoa vaan kuuluu\nkaikkiaalla. Märssyistä tippuu haavoitettuja ja kuolleita kuin\nkärpäsiä. Laivat tempaisevat ja repäisevät toisiansa, päästäksensä\nvapaaksi moisesta murhaavasta syleilystä. Risteilijät taistelevat\nhenkensä ja omaisuutensa edestä, sotalaivalaiset kunnian ja isänmaan\ntähden. Miehuutta sinitakkiset! älkää hellittäkö rosvot. Hurja,\nkauhea on taistelu. Rekatin hyökkäysosasto työnnetään takaisin.\nMerirosvot riemuitsevat ilosta.\n\nLisäjoukkoa tulvaa _Bellonan_ kannelta korvetin kannelle. Päättävä\nhetki on käsissä, kun yhtäkkiä _Cort Adelerin_ mesaanivantti putoaa\nalas. Laivat irtautuvat toisistansa ja suurella vaivalla onnistuvat\n_Bellonan_ miehet pääsemään rekattiinsa. Ikäänkun kaarnapaloja\nlennättää tuuli molempia vastustajia lounaan päin alas Baltista.\nPäivä on muuttunut mustan harmaaksi hämäräksi. Punaisia salamoja\nristeilee ilmassa. Rekatti kiitää eteenpäin. Kaikki miehet ovat\nkomennetut asemilleen. _Cort Adeler_ häviää sysimustaan horisonttiin.\nSe saa Neptunoa ja Aeloa kiittää pelastumisestaan.\n\nGaubineaun ennustukset ovat toteutuneet. Silloinkuin kaapparin\nmesaanivantti putosi alas ja molemmat laivat irtautuivat toisistansa,\nsattui kapteenin rintaan musköötin kuula, joka oli ammuttu _Cort\nAdelerin_ suuresta märssystä. Hän vaipui kuolettavasti haavoitettuna\nhuutajatorvi kädessä komentopallillansa, joka on laivanpäällikölle\nkunniallinen kuolinpaikka.\n\nEnsimäinen luutnantti, lääkäri ja useita upseereja kiiruhtivat hänen\navuksensa. Hän kannettiin peräkannelle ja asetettiin matrassin\npäälle. Lääkäri tahtoi tarkastaa hänen haavaansa, mutta kapteeni\nhymyillen nyykäytti kieltävästi päätään ja lausui:\n\n\"Tarpeetonta Eliason, sillä minä olen saanut niinpaljon rautaa\nitseeni, että tunnen ikäänkuin sydämeni ympärillä olisi kokonainen\nrautakaivos. No pursseri, mitäs sanoin ennen iltaa kuolemisestani?\nSiitä te olisitte saaneet huoleti vannoa. Gaubineau puhui totta\nsilloin niinkuin -- ainakin. Niin helppo on kuolla! Ei ole mitään\ntuskia, ainoastaan ruumis on turtona. Älkää, hyvät herrat,\nunhottako valvoa, että määräykset testamentissani täytetään. Jääkää\nhyvästi ja kiitos hyvästä kumppanuudesta ynnä monivuotisesta\nvaltionpalveluksesta. Pursseri, muistakaa lukea teille lahjoittamaani\nKaarlo XII raamattua.\"\n\nHän veti muutamia syviä huokauksia, veri pullahti hänen suustansa,\njolloin hän äkkiä kohosi ylös ja huiskutti käsiään. Sitten vaipui\nhänen päänsä raskaasti rinnalle.\n\n\"Hän on kuollut\", lausui pursseri kyynelsilmin. \"Urhoollinen ja hyvä\nmies hän oli, mutta valhetteli kuin oikea gaskonilainen.\"\n\nTuo luultu kuollut nousi taas äkkiä ylös. \"Kuollutko? Erehdyitte\npursseri ja hyvä ett'ette vannoneet sen päälle!\" mumisi hän\nkorisevalla äänellä. \"Vie--lä on mi--nulla yk--si tunti elä--mi--sen\nai--kaa.\" Hänen päänsä painui alas rinnalle, korisemista kuului ja\nGaubineau oli kuollut.\n\n\"Erehtyipä hän kumminkin\", lausui pursseri. \"Gaubineau petti itseänsä\nvielä viimeiselläkin.\"\n\nEnsimäinen luutnantti otti nyt päällikkyyden. Hän onnistui ilman\nseikkailuja pääsemään merelle ja muutamilla purjepalasilla\nkestämään myrskyn. Yhtä raivokkaasti kuin myrsky oli alkanut, yhtä\npikaisesti se kokonaan loppuikin, kestettyään kaksitoista tuntia\nyhtämittaa salamoiden ja sadetta antaen. Kello 8 seuraavana aamuna\noli rekatti taas täydellisessä sotalaivan asussa. Kansi oli taasen\nvalkoinen, vaikka kumminkin siellä täällä näkyi joku mustempi\npilkku, joka oli kaatuneiden eli haavoitettujen verestä syntynyt.\nKaikki purjeet olivat levitetyt ja tuuli, joka myrskyn aikana oli\nollut itäpohjaisessa, oli nyt kääntynyt etelälänteen. Puolikannella\nvalkoisen palttinan sisään ommeltuina olivat taistelussa kuolleet.\nGaubineaun ruumis oli ensimäisenä tuossa äänettömässä, kamalan\nnäköisessä kuollutjoukossa; kaikilla oli Ruotsin lippu paarien\npeitteenä. Kanuunan laukasijat olivat paikoillansa palavat sytykkeet\nkäsissä ja valmisna antamaan kaatuneille kumppaneillensa viimeisen,\nsäännön mukaisen kunnialaukauksen. Juhlapuvuissaan olivat kaikki\nmiehet keräytyneet kannelle. Ruumiit asetettiin nyt kaltevaan asemaan\ntuulen alapuolelle ja lukemalla lyhyen rukouksen siunasi upseeri\nheidän ruumiinsa viimeiseen lepoonsa. Merimiehet olivat asettuneet\nruumisten ympärille pääpuoleen, kohottivat vähäisen yläpäätä\npaariloista ja niin kanuunain paukkuessa ruumiit hitaasti liukuivat\nmereen. Aurinko vielä valaisi kirkkailla säteillään suloisen kaunista\nmerta. Aallot kujersivat surullista nuottiansa ja rekatin taklingissa\nviserteli muutamat, maalta tulleet linnut valittavia sävelijään.\n\nSuurella vaivalla onnistui Wulfsen pelastamaan pahoin särkyneen\nkorvettinsa satamaan. Ei koskaan ennen ollut merirosvo saanut niin\nkuumaa löylytystä ja onnettomuutensa piti hän kokonaan noiden kahden\nnaisen syynä, jotka olivat hänen laivallansa. Kauniimpaa sukupuolta\nei hän koskaan ollut suosinut ja kun hän kertoi taistelustansa\n_Bellonan_ kanssa, lopetti hän sen aina vähemmän kohteliaalla\ntoiveella: \"että hitto saisi ottaa koko naisväen.\"\n\nNoin puoli vuotta tämän jälkeen vietti taiteilija Risto Gransen\nja neiti Emma Dahl häänsä Kyöpenhaminassa. Ne pidettiin\nkonferensineuvoksen muhkeassa kartanossa. Hän oli onnistunut saamaan\nilman lunnaita vapauden nuorelle sukulaiselleen, mutta Wulfsen, joka\nkatsoi parhaaksi ett'ei olla mistään huolivanansa, kirjoitti Risto\nGransenille hänen hääpäivänänsä kirjeen, jossa hän lausui:\n\n    'Hyvä ystäväni!\n\n    Todistukseksi siitä kunnioituksesta ja suosiosta, jonka\n    te saavutitte _Cort Adelerilla_ ollessanne, pyytää sen\n    päällikkökunta ja miehistö, että te häälahjana ottaisitte vastaan\n    ne kaksikymmentä tuhatta riikinpankkotalaria, jotka meidän tulee\n    saada teidän morsiamenne lunnaita. Lahja ei ole suuri, verraten\n    sen miehen arvoon ja maineesen, kenelle se annetaan. Jos te\n    mestarikädellänne tahdotte luoda vaatteelle _Cort Adelerin_\n    taistelun sen ruotsalaisen rekatin kanssa, niin olemme teille\n    erittäin kiitolliset, sillä muisto sotaisasta kahakoimisestamme\n    jää silloin jälkimaailmalle silmin nähtäväksi, eikä Cort Adelerin\n    risteilijät jää unhotuksiin.'\n\nMaalari täytti kiitettävimmällä tavalla tämän pyynnön ja teos oli\nparhaita mitä hänen kädestänsä on lähtenyt. Se on saanut sijansa\nKristianborgin linnan suuressa taulukokoelmassa ja on yksi sen\nparhaimmista koristuksista.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nYksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on, ett'ei\nkenkään ota kruunuasi.\n\n\nSyksy lähestyi lähestymistään. Kustaa Adolf oli viettänyt kesänsä\nAhvenanmaalla ja tehnyt päättömiä suunnitelmia niinhyvin Suomen kuin\nNorjankin sotien johtamiseen, mutta nyt läksi hän Kastelholmasta,\nkun myrskyt alkoivat raivota siellä, ja meni Ruotsin pääkaupunkiin,\njonka asujamet näyttivät hänelle tyytymättömyyttänsä ja sellaista\nkylmäkiskoisuutta, että sen olisi pitänyt, ell'ei kuningas olisi\nollut kokonaan so'aistu, ilmaista hänelle yleisön mielipiteen. Mutta\nkun hänen suosikkinsa peittivät häneltä asiain oikean laidan, luuli\nhän kaikki olevan hyvin ja hyvässä kunnossa.\n\nPääkaupunkiin saapui saaristolaivasto Suomen purjehdusvesiltä, mutta\nmillaisessa kunnossa oli sen miehistö! Suurempaa kurjuutta tuskin\nlienee laivoilla koskaan nähty. Suurin osa laivaston miehistöä oli\nniinkutsuttuja nostokkaita. Tämän meidän historiassamme myöhempinä\naikoina onnettoman kuuluisaksi tulleen sotajoukon määräsi Kustaa\nAdolf 1808 vuoden sodan alkaessa. Kuningas näet luuli, väärin\nselittämällä vakuutuskirjaa, itsellänsä olevan oikeuden säätyjä\nkuulematta laatia sellaisen lain sekä kiskoa sotaveroja. Koko\nsotavoima oli, paitse ylioppilaita, 30,000 naimatonta nuorukaista\n18 ja 25 ikävuoden välillä. Tällä sotavoimalla, joka oli maan\netevin, olisi oikein käytettynä ja vakinaiseen väkeen yhdistettynä\nvoinut paljon toimittaa. Mutta nostokkaita hoidettiin kaikin\npuolin huonosti. Niistä tehtiin eri joukkoja maakuntien mukaan ja\nniiden päälliköiksi nimitettiin joko virasta eronneita upseeria\neli nuorukaisia, jotka olivat yhtä taitamattomia ja kokemattomia\nkuin miehistökin. Sen lisäksi eivät ne saaneet ollenkaan vaatteita,\nsillä sellaisia ei ollut valmiina, ja jos niitä joskus valmistuikin,\nniin ei niitä jaettu miehistölle, joka oli niiden puutteessa, sillä\nne vaatteet, jotka olivat kotoansa tuoneet, olivat jo kuluneet;\nläntiselle sotajoukolle oli lähetetty muutamia kuormastoja\nvaatetuksia, mutta niitä ei jaettu, vaan kuljetettiin laatikoissa\njoukkojen perässä, mihin ne kulloinkin muuttivat kortteerinsa.\nTuhansittain kuoli tätä nuorta miehistöä viluun ja huonoon hoitoon.\nKun saaristolaivasto, kuten jo mainitsimme, nyt tuli kotia\nTukholmaan, niin ei useassa tykkivenheessä niistä 40 miehestä,\njotka olivat niihin määrätyt soutajiksi, ollut kuin 5 eli 6 miestä\nkykenevässä kunnossa. Väliin loikoivat kuolleet ja kuolevat sekaisin\nelävien kanssa. Heidän mukanansa tuli pääkaupunkiin ja levisi sen\nasujamiin rutto, jota nimitettiin nostokastaudiksi ja joka kolmeen\neli neljään viikkoon tappoi enemmän kuin 1,000 ihmistä. Kerrotaan,\nettä kun eräs nostokasjoukko Uutta-siltaa myöten horjuen kulkea\nretusti ja tuskin jaksoi kantaa kivääriänsä eli pysyä pystyssä, niin\nhuomasi Kustaa Adolf sen linnan ikkunasta ja kysyi läsnäolevalta\nsuosikiltansa, kenraaliajutantti, vapaaherra Tibelliltä, mikä tuohon\nmahtoi olla syynä. Sen sijaan että olisi selvittänyt kuninkaalle\nasian todellisen laidan ja miten tämä joukko tarpeettomalla, kentiesi\ntarkan mietinnön perästä varta vasten ai'otulla huonolla hoidolla\noli pilattu, sanoi hän hymyillen, että nuoren miehistön isännät\nolivat luultavasti hyvin kestittäneet vasta saapuneita vieraitansa,\njotka sen johdosta ehkä olivat vähän liikutettuna, jonka hän toivoi\nkuninkaan heille antavan anteeksi. Mikä halpa iva, mikä aikainen\npilkka noista onnettomista olennoista, ja se lähinnä kuningasta\nolevalta sotajoukon korkeimmalta päälliköltä! Tibellin itse sanotaan\nkertoneen tämän historian näytteeksi nerokkaisuudestansa ja miten\nhän helposti osasi pelastua tukalasta pulmasta. Tyytymättömyys\nnostokkaiden kohtelusta ja se suru, jonka tämä kohteleminen synnytti\nkotona olevissa vanhemmissa ja sukulaisissa, oli suurena syynä\nvuoden 1809 vallankumoukseen ja teki sen mahdolliseksi. Tämä oli\nyksi niitä _okaita_, joita ilmestyi onnettoman hallitsijan _kruunun_\nkoristuksien sekaan ja jotka tukahduttivat Ruotsin kansan rakkauden\nkuningastansa kohtaan.\n\nTänä synkkänä aikakautena tuli pääkaupunkiin eräs ranskalainen\nmatkailija kreivi Georges Melfort, joka oli oikea täysiverinen\nylimysystävä. Hänellä oli suosituskirje kreivi Artois'ilta, joka\nsittemmin tuli Kaarlo X:ksi ja oli mestatun Ludvig XV:sta nuorin\nveli. Enempää kreivi ei tarvinnut tullaksensa avoimin sylin\nvastaanotetuksi pääkaupungin ylhäisissä piireissä, Melfort oli vähän\nyli neljänkymmenen vuoden vanha, ihastuttava, kookas kasvuinen,\nkaunis vartaloinen ja erittäin hieno-käytöksinen mies. Hän tuli heti\nnaisten suosikiksi ja muuten synkkä hovikin muuttui iloisen kreivin\ntultua heti toisellaiseksi. Heti tehtiin rekiretkiä Drottningholmaan\nja Haagaan, toimitettiin silloin tällöin naamiohuvia, vieläpä kreivi\nosasi järjestää seuranäytelmiäkin, joissa muun muassa esiteltiin\n\"Windsorin iloiset rouvat.\" Sanalla sanoen oli kreivi Melfort heti\nhovin ja ylhäisemmän piirin johtava henki ja seurakausi, joka alkoi\nhyvin synkästi, muuttui pian iloisemmaksi, joka on luettava kreivi\nMelfortin tottuneen tavan, miellytyskyvyn ja seurustelulahjain\nansioksi. Kreivi Melfort oli _maailman_ mies ja sentähden häntä\nsuuresti kunnioittivat ne, jotka sellaisia henkilöitä ihailevat.\nKun hän kertoi omista ja Ranskan valtakunnan onnettomuuksista,\noli hän surkuteltava, sillä siinä hän sivumennen mainitsi miten\nvallankumouksen kautta hänen ruhtinaallinen omaisuutensa, ja tulonsa\nolivat hävinneet; silloin kyyneleet vierivät naisten silmistä ja\nherrat tarjosivat hänelle rahojansa siinä toivossa, että kreivi vielä\nkerran oli saava tiluksensa takaisin ja silloin ehkä maksava myös\nsaamansa pikkulainat.\n\nItse tuo synkkä, surumielinen kuningaskin alussa suvaitsi kreivin\nvilkasta pilapuhetta ja iloisia vehkeitä, jota seikkaa herrat Tibell\nja Melin pitivät taivaan lähettämänä ihmetyönä, ja lopulta alkoi\nkuningas mieltyä ja ihastuakin häneen. Olematta mikään Cagliostro,\ntuo suurin pettureista, oli kreivillä paljon salaoppisia tietoja,\njotka hän ilmaisi haaveilevalle kuninkaalle, ja seurauksena siitä\ntuli läheinen ystävyys heidän välillensä. Suurilla ja loistavilla\njuhlamenoilla otettiin kreivi ruotsalaisten vapaamuurarien joukkoon.\nKuningas itse oli esimiehenä tässä tilaisuudessa ja siitä hetkestä\ntuli kreivi kuninkaan jokapäiväiseksi seuralaiseksi. He sulkeutuivat\nkahdenkesken huoneesen ja työskentelivät yksin neuvoin henkien esiin\nkäskemisessä. Muutoin säästäväinen kuningas lahjoitteli kreiville\nkallisarvoisia lahjoja ja tarjosi hänelle suuria rahasummia. Kustaa\nIII:nen entinen suosikki Armfelt oli antanut kauniin Frescattinsa\nEläintarhassa kreiville asunnoksi ja kerrottiin, että kreivi siellä\ntoimeenpani yöllisiä juomakarkeloita rikkaan ja ylhäisen \"kukoistavan\nnuorison\" kanssa, joka kevytmielisenä ja nautinnon himoisena tunkeusi\nkreivin siipien suojaan, jonka tarkoitus näytti olevan: \"nauttia\nelämätä miten ja millä keinoin hyvänsä.\"\n\nEräänä iltapuolena Joulukuun loppupuolella oli 12 henkinen\njoukko, kreivikin siihen luettuna, keräytynyt Frescatiin.\nVieraat, jotka kuuluivat parhaimpiin pääkaupungin \"kukoistavasta\nnuorisosta\", istuivat herkukkaan ja hienoimmilla viineillä täytetyn\npäivällispöydän ympärillä. Kolme eli neljä kuninkaallisen operan\ntanssiatarjoukkoon kuuluvaa naista istui kukilla koristettuina\nja poskivärillä punattuina vierasten välissä. Frescati heloitti,\nsillä vaikka kello vasta oli kaksi päivällä, olivat ikkunan\nverhot alas lasketut ja vahakynttilät sytytetyt kruunussa ja\nhaarakynttiläjaloissa. Viini säkenöi pulloissa; iva ja ilo,\nkevytmielinen ja ruokoton pilkka kaikesta siveellisyydestä\nvaihtelivat toistensa kanssa niissä raivokkaissa keskusteluissa,\njoita Melfort vieraineen piti.\n\n\"Onnittelen, kreivi, kun olet päässyt meidän kruunatun pöllöpäämme\nsuosioon\", lausui korkealla äänellä parooni Aleksi M., samalla\nnyökäyttäen päätään ja kohottaen lasiansa. \"Sinusta mahtaa olla\nhelkkarin hauskaa kahdenkesken seurustella kuninkaan kanssa, joka on\nepäilemättäkin ikävin ihminen, mitä konsana on maailmassa tavattu.\nMillä pirun tavalla voit sopia sen miehen kanssa?\"\n\nKreivi nykäytti hartioitaan ja imarteli pilkallisesti.\n\n\"Minä annan hänen nähdä kummituksia keskellä valoisaa päivää josta\nsaan kiittää niitä silmänkääntäjä-keinoja, joita opin saksalaisilta\nsilmänkääntäjiltä\", vastasi hän nauraen. \"Huomenna on meillä suuri\nkummituskohtaus ja olen miettinyt laatia niin, että hän saa nähdä\nitse -- paholaisen.\"\n\n\"Laita sitte myös niin, että tämä ylimys vie hänet mukanansa\npoismennessään\", sanoi Alfred K., joka oli erään laivalaiturin\nylimyksen poika. \"Se olisi sinulta pelkkä hyvätyö, josta Ruotsin\nkansa ja maa siunaisi sinua.\"\n\n\"Ja me laulaisimme yhteen ääneen: mene, mene niin kau'as kuin pippuri\nkasvaa, eläkä konsana palaa takaisin\", lausui yksi tenhottarista,\njolle typeryydelle muut taputtivat käsiänsä.\n\nHämärä oli tullut ja taivaan täyttävät, paksut lumipilvet tekivät\nilman vieläkin pimeämmäksi.\n\nAsuinhuoneen ulkopuolella, kasvot kiinnitettyinä ikkunaan, jonka\nverhot olivat vaan puoleksi lasketut, seisoi kaksi miestä, joilla oli\nleveät kauhtanat yllänsä ja niiden kaulukset nostetut pään ylitse.\nKasvoilla oli niillä silkkiset puolinaamiot ja kädet miekkojen\nkahvoissa. Yksi miehistä oli keskikokoinen ja toinen pitkä, vankka ja\nruumiikas kasvultaan.\n\n\"Sellainen kunniaton roisto\", lausui pienempi mies. \"Olen kuullut\nhänen jokaisen sanansa. Tuo on majesteetin rikos ja minä olisin\nvalmis syöksemään sisään ja työntämään miekkani hänen sydämeensä.\"\n\n\"Taivaan tähden, ei mitään malttamattomuutta! Olettehan sen luvanneet\nminulle\", kuiskasi hänen seuraajansa; \"se vaan alentaisi teidän\nkorkeata arvoanne ja herättäisi pilkkaa ja naurua.\"\n\n\"Tunnetteko te miestä?\"\n\n\"Tunnen. Hän on puolalainen Gregorius Michailoffski ja petturi\nparasta lajia. Hän kävi luonani kuin olin lähettiläänä Warschaussa,\nja koetti pettää minua, saadaksensa rahoja, ilmoittaen päässeensä\nerään salaliiton perille. Mutta hiljaa, he puhuvat taas!\"\n\n\"Kustaa on luvannut minulle tuhat kiiltävää tukaattia siitä\ntuttavuudesta, jonka hän saa tehdä Belsebubin kanssa\", lausui\nkreivi. \"Ne rahat lähetän minä muuttolaiskomitealle Lontoosen. Ennen\neli myöhemmin pitää minun saada tilukseni ja miljoonani takaisin.\n_Monsieuri_ vaihtaa liljat kolmeväriseen ja silloin, hyvät herrat,\nolkaa tervetulleet linnaani Melfortiin, jossa palkitsen teidän\nystävyytenne ja vieraanvaraisuutenne.\"\n\n\"Eläköön kreivi!\" huusivat vieraat ja tyhjensivät lasinsa.\n\n\"Ovatko naiset myös, herra kreivi, tervetulleita vieraitanne?\" kysyi\nhymyillen tanssiatar Clotilda ja katsoi tummilla silmillänsä kreivin\nkasvoihin.\n\n\"Luonnollisesti, ruotsalaiset naiset ovat ihastuttavia ja te\nvarsinkin\", vastasi kreivi kohteliaasti.\n\n\"Kertooko huhu siinä totta, kun sanoo teidän menevän naimisiin tuon\nnuoren, kauniin ja rikkaan kreivitär Heiden W:n kanssa?\" kysyi eräs\nnuori tilanomistaja.\n\n\"Kyllähän sitä niin tahdottaisiin\", vastasi kreivi hymyillen. \"Liina\nW. on kuitenkin liika laiha, herättääksensä minussa mitään tunteita.\"\n\n\"Tuo hävitön!\" mumisi pienempi vakoilijoista. \"Olemme kuulleet ja\nnähneet kylliksi\", lausui hän sitten seuraajallensa, \"sentähden\nmenkäämme täältä!\"\n\nHiljaisilla askelilla menivät he nuuskija-paikastansa. Talvi-ilta\noli jo alkanut. He menivät korkeita puita kasvavaan metsään, joka\noli noin pari tuhatta syltää Frescatista; siellä odottivat heidän\nhevosensa. He nousivat rekeen ja kuski ajoi sieltä vahvaa juoksua.\nEhdittyään kaupunkiin kääntyivät he kuninkaalliseen linnaan ja\nseisattuivat pihalle. Molemmat nousivat reestä ja astuivat kuninkaan\nhuoneukseen. He tulivat kuninkaan huoneesen ja riisuivat siellä\nviittansa ja naamionsa.\n\nNuo vakoilijat olivat Kustaa Adolf ja Skånen kenraalikuvernööri,\nhänen ylhäisyytensä Toll.\n\n\"Petetty, alinomaa petetty\", lausui kuningas synkän näköisenä.\n\"Kiitän teidän ylhäisyyttänne, että te paljastitte tuon kurjan\nseikkailijan ja näytitte minulle totuuden. En voinut aavistaakkaan,\nettä tuolla tavoin kenkään rohkenisi pettää ja pilkata kruunattua\npäätä. Melfortin eli Michailoffskin täytyy viipymättä lähteä maasta.\nKuinka tulitte ajattelemaan, että tuo teeskennelty kreivi oli kehno\nlurjus?\"\n\n\"Tultuani pari päivää sitte Tukholmaan, kuulin puhuttavan tuosta\nkelpo kreivistä ja hänen hyvästä suhteestansa hoviin\", vastasi Toll.\n\"Halusin päästä tuon mainion matkailijan tutuksi ja onnistuinkin\ntapaamaan hänen illallisella parooni Höpkenin luona. Annoin esittää\nitseni hänelle ja huomasin, että hän säikähti ja vaaleni kuullessaan\nnimeni. Sen johdosta aloin tarkastella hänen kasvojansa ja ne\nnäyttivät minusta tutuilta. Kohta aloinkin muistella missä ja milloin\nolin häntä nähnyt. Se oli, kuten jo mainitsin, Warschaussa. Tuo\nteeskennelty kreivi ei ole muu kuin seikkailija ja rohkea petturi.\nVelvollisuuteni vaati siitä ilmoittamaan teidän majesteetillenne.\nTeidän majesteettinne vihastui ja Te epäilitte sanojani, vaan ne ovat\nnyt todistetut täysiksi.\"\n\n\"Sanon vieläkin, ett'en voinut uskoa, että minua kohtaan\nuskallettaisiin käyttää moista rohkeutta\", vastasi kuningas. \"Vielä\nkerran kiitän teitä, kun olitte niin miehuullinen, että ilmoititte\nminulle moisen petoksen, jolla minua petettiin helppouskoisuuteni\ntähden. Te olette _arvon_ mies, kreivi Toll, ja minä toivon, että\ntapaus tuon niin kutsutun kreivin kanssa jää vaan meidän välillemme.\nPoliisimestari saa käskyn viedä kreivin pois maasta; hallitusta ei\nsaa jättää pilkan ja naurun esineeksi.\"\n\n\"Olkaa vakuutettu, teidän majesteettinne, minun vaitiolostani\",\nvastasi Toll; \"mutta jos minä rohkenisin puhua suoraan teidän\nmajesteetillenne, niin olisi minulla paljonkin sanottavaa, ja\nsentähden läksin maakunnastani varoittamaan ja kuninkaalleni\nlausumaan sanat: Pitäkää se, mikä teidän majesteetillanne on,\nett'ette menettäisi _kruunuanne_.\"\n\nKuningas vaaleni ja nousi kiiruusti paikaltansa.\n\n\"Mitä rohkenette te lausua?\" huusi hän tärisevin huulin. \"Mitä,\nminäkö, Ruotsin kruunattu kuningas ja syntynyt Waasan suvusta,\nmenettäisin -- kruununi? Oletteko tullut hulluksi, mies? Te olette\nluvatta uskaltanut jättää kuvernöörin paikkanne ja teille uskottujen\njoukkojen päällikkyyden. Matkustakaa heti maakuntaanne ja se\ntapahtukoon armoni menettämisen uhalla!\"\n\nKuningas oli saanut vihan puuskan, jota ei ollut helppo hillitä.\nSellaisia sanoja, kun Toll oli lausunut, ei kukaan ennen ollut\nuskaltanut sanoa. Hänen ylhäisyytensä oli noussut ylös samalla kuin\nkuningaskin ja nyt seisoi Skånen korkeakasvuinen, totisen näköinen\nkuvernööri suorana ja arvokkaana suuttuneen majesteetin edessä.\n\n\"Teidän majesteettinne suvaitsi juuri lausua minusta, että olin\narvon mies\", vastasi Toll vakavana, \"mutta itsestäni tiedän,\nettä olen uskollinen alamainen, joka kunnioitan kuningastani ja\nrakastan suuresti isänmaatani. Tämä maa on perikatonsa partaalla ja\nsiitä en syytä teidän majesteettianne, vaan niitä neuvonantajia,\njotka ympäröivät valtikkaa ja salaavat asiain todellisen laidan.\nSuomi, kolmas osa valtakunnasta, on, ihmisellisesti päättäen,\nmenetetty, ell'ei heti ryhdytä voimakkaihin puuhiin vihollisen\nmaasta ajamiseksi. Sotajoukko ja varsinkin nuoret nostokkaat ovat\nperki huonosti varustetut ja kärsivät puutosta kaikesta, jopa aivan\nvälttämättömimmistäkin. Tämä ynnä uusi sotaveroitus on suututtanut\nkansakuntaa sanomattomasti; ja rohkenen syvimmässä alamaisuudessa\nlausua luulottelemani pelon, että, ell'ei heti tapahdu muutosta\nparempaan päin, voi tapailtua tapauksia, jotka tärisyttävät\nvaltaistuinta perustuksia myöten. Minun onneni ja onnettomuuteni\non teidän majesteettinne vallassa, mutta kerron ne sanani, jotka\nkerran lausuin tuomarilleni, kun minua syytettiin osalliseksi parooni\nArmfeltin salaliittoon: minun elämästäni tuomitsee ainoastaan\nkaikkivaltias, kunniastani historia, ja hyvä omatunto on ainoa\nomaisuuteni, jonka olen itselleni hankkinut pitkällisessä valtion\npalveluksessa.\"\n\nKuningas oli keskeyttämättä kuunnellut puhujan sanoja. Tollin\narvokas ryhti ja totiset sanat näyttivät tekevän syvän vaikutuksen\nkuninkaasen. Hänen vihansa asettui ja hän kysyi pikaisesti: \"mitä\nminun teidän mielestänne pitäisi sitte tehdä?\"\n\n\"Tehdä rauha Ranskan kanssa, koettaa Napoleonin välityksellä voittaa\nSuomi takaisin -- ja _luovuttaa kruunu_ kruununprinssille\", vastasi\nToll epäilemättä.\n\nKuningas vapisi vihasta.\n\n\"Mitä\", huusi kuningas polkien jalkaa laattiaan, \"mitä, oletteko te,\nkuten äsken itse sanoitte, se uskollinen alamainen, joka rakastatte\nkuningastanne ja isänmaatanne? Tahdotteko te, että minä nöyryyttäisin\nitseni tuon villipedon, ruhtinasmurhaajan, laittoman hallitsijan\nBonaparten edessä, minä, joka olen syntynyt ruhtinaana ja kuninkaana?\nTahdotteko te, että minä kiittämättömältä langoltani Wenäjällä\nkerjäisin, mitä voin asevoimallakin valloittaa, ja tahdotteko te\nlopullisesti minun luopumaan _kruunustani_ ja kurjasti vetäytymään\nsyrjään, silloinkuin maatani uhataan joka puolelta? En! te olette\nyhtä huono neuvonantaja kuin häijy alamainen, ja ell'ette 24 tunnin\nkuluessa jätä pääkaupunkia ja matkusta Skåneen, niin annan vangita\nteidän.\"\n\nKuningas viittasi kädellänsä ovelle. Toll kumarsi tylysti ja jätti\narvokkaalla ryhdillä tuon villityn ja itsepäisen kuninkaan, jota hän\nei koskaan enää sittemmin tullut näkemään.\n\nSeuraavana aamuna läksi Toll pääkaupungista.\n\nKun hän istui rekeensä, mumisi hän:\n\n\"Asiat eivät millään tavalla voi useampia kuukausia olla tällä\nkannalla.\"\n\nHänen ennustuksensa toteutuikin.\n\nSamana päivänä, kun Toll jätti Tukholman, matkusti sieltä myös\ntoinenkin ylhäisyys, mutta poliisin saattamana.\n\nSe oli kreivi Melfort, toisin sanoen Michailoffski, joka kuninkaan\nkäskystä vietiin ulos valtakunnasta. Hänen pikainen katoamisensa\nherätti suurta huomiota hovissa ja ylhäisissä piireissä. Tämän\njohdosta arveltiin yhtä ja toista, mutta ei kukaan voinut aavistaa\noikeata syytä. Kreivin useat \"pikkulainat\" tietysti jäivät\nmaksamatta, mutta puhe hänestä lakkasi niiden suurten ja tärkeiden\ntapausten johdosta, jotka kohta tapahtuivat Ruotsissa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nRuotsalaisten \"tammivallien\" viimeinen taistelu merellä. Juuttaa ja\nOravainen, Ylös pohjolaan.\n\n\nVielä pitkinä aikoina senjälkeen, kuin Englannin, Rankan, Hispanian\nja Hollannin laivastot jo olivat taistelleet herruudesta merellä,\nei Wenäjällä ollut ainoatakaan sotalaivaa. Vasta seitsemännentoista\nvuosisadan lopulla Pietari suuri, jonka nero teki sanomattoman paljon\ntyötä isänmaansa kohottamiseksi suurempaan arvoon kansakuntien\njoukossa, käänsi huomionsa meriliikkeesen.\n\nOn kummasteltavaa se pikaisuus, millä tsaari loi itsellensä\nlaivaston, ja tuon luomisen historia on siksi huvittava, että se\nkannattaa lyhykäisesti kertoa.\n\nPietari suuren isän, Aleksei Michaelovitschin viimeisinä hallitus\nvuosina oli eräs hollantilainen laivanrakentaja, nimeltä Brandt,\nkutsuttu Wenäjän hoviin Moskovaan, jossa hän rakensi venheen ja sen\ntaklauksen mallin. Tämä malli herätti nuoren tsaarin huomion, ja kun\nkysyi kuvernööriltänsä, mihin käytettiin tuota venhettä, joka ei\nollut hänen ennen näkemiensä kaltainen, niin ilmoitettiin hänelle,\nettä sillä voi purjehtia myös vastatuuleenkin, jota maan raskailla\nja tasapohjaisilla laivoilla ei koskaan oltu koetettukaan. Tästä\nheräsi tsaarin uteliaisuus ja hän kutsutti heti Brandtin luoksensa,\nsillä hän tahtoi nähdä Brandtin purjehtivan venheellänsä. Hän mieltyi\nheti koetuksesta, niin että meni venheesen, opettelihe ohjaamaan\nja hoitamaan sitä ja käski Brandtin kiiruusti tekemään hänelle\njahdin, joka myös samana vuonna valmistuikin. Sitten rakennutti hän\nuseita pieniä, erisuuruisia laivoja, otti palvelukseensa taitavia\nmerimiehiä ja huvitteli itseänsä antamalla pienen laivastonsa\nharjoitella Perislovan järvellä. Mutta pian oli järvi riittämätön\nhänen kasvavalle tiedonhalulleen, jonkatähden hän matkusti\nArkankeliin ja purjehti Vienan merellä. Seuraavana vuonna palasi hän\nnäille purjevesille ja hankki itsellensä siten täydelliset tiedot\nmeritoimessa.\n\nSe kokemus, jonka hän näissä nuoruuden huvituksissaan saavutti\nitsellensä, oli hänelle suureksi avuksi, pannessaan toimeen\nkunniakkainta yritystään. Vuonna 1695, kun piiritettiin turkkilaista\nlinnoitusta Azovia, näki hän sen valloittamisen ilman merivoimaa\nmahdottomaksi, jonkatähden hän heti antoikin rakentaa useita\nsotalaivoja, joiden avulla hän seuraavana vuona alkoi piirityksen\nja, kulkien Donista Mustaan mereen, voitti turkkilaiset galejat sekä\nvalloitti sittemmin Azovin. Tätä menestystänsä viettääksensä kulki\nPietari juhlakulussa Moskovaan, jolloin hän oli puettu kuin muinoiset\nroomalaiset riemuvoittajat, ja antoi sen johdosta painattaa mitaljin\nseuraavalla lauseella: _Salamoiden ja aaltojen kautta voittaja_.\n\nSellainen oli venäläisen merivoiman ja sen laivaston alku, joka\nkerran oli ottava Ruotsilta herruuden Itämerellä.\n\nKronstadtin valloituksen jälkeen ja Wenäjän tulevan pääkaupungin\nPietarin perustettua toimitettiin Itämerelle laivasto melkein\nyhtäpikaisesti kuin muinoin Mustalle Merelle. Suomen sodan alkaessa\nvuonna 1808 oli Wenäjän merivoima 30 linjalaivaa, 20 rekattia,\n3 korvettia ja 12 prikiä, paitse suurta joukkoa saaristo- ja\nkuletusaluksia. Linjalaivoilla oli 50 aina 110:n kanuunaan ja\nrekattiloilla 32 aina 44:n ja muutenkin kaikki valmisna menemään\nmerelle, vaikka miehistön harjoituksessa ja kurissa oli vielä paljon\nparannettavaa.\n\nKolme päivää Neissytsalmen kahakan jälkeen, kun laivaston parkassit\nja venheet valloittivat Styrbjörnin, näyttäytyi 20 päivänä elokuuta\ntaas 10 eli 12 venäläistä tykkivenhettä, joiden tarkoituksena\nluultavasti oli tutkia Hyxoralahteen vetäytynyttä ruotsalaista\nlaivastoa; ne ampuivat muutamia laukauksia, joihin lähinnä olevalta\nruotsalaiselta _Äran_-nimiseltä laivalta vastattiin niin vakavia\nlaukauksia, että erään venheen esikeulan katolla kiikaroivat herrat\nnäkivät parhaaksi kääntyä takaisin, kuin muu'an keulan laitaan\nkäynyt kuula muistutti heitä siitä. Elokuun 22 päivänä läksi\nÖröösen se laivaston osasto, joka evesti Jegerfeldtin johdolla oli\nollut asetettuna Neissytsalmen seuduille, yhdistyäksensä siellä\npäälaivaston kanssa; se oli vahvikkeeksensa saanut englantilaiset\nlinjalaivat _Centaur_ ja _Implacable_ amiraali Sir Samuli Hoodin\njohdolla. Saman kuun 26 päivänä kello 5 aamusella purjehti yhdistynyt\nlaivasto Hankoniemeen, saatuansa kuulla, että venäläinen laivasto\namiraali Kanikoffin johdolla oli siellä. Viimeksi mainitulla\nlaivastolla oli, paitse pienempiä aluksia, 10 linjalaivaa, 3 rekattia\nja 2 korvettia ynnä kaksi kolmikantista 120 ja 118 kanuunalla.\n\nYhdistyneessä ruotsalais-englantilaisessa laivastossa oli yhteensä 12\nlinjalaivaa -- joista 2 englantilaista -- ja 5 rekattia. _Kuningas\nKustaa IV Adolf_ nimisellä laivalla liehui vara-amiraali Nauckhoffin\nja _Centaurilla_ amiraali Hoodin arvokkaat liput. Edellisen\nlaivapäällikkönä oli evestiluutnantti Lagerstråle ja kapteeni\nWebley oli lähinnä amiraali Hoodin päällikkyydessä _Centaurilla_.\nUrhoollinen kapteeni Martin komensi _Implacablea_.\n\nKun laivasto nosti ankkurinsa, niin puhalsi alussa melkein\nkaakkoistuuli, mutta vetäysi sitten itään; kello 4 iltasella oli\nkoko laivasto saariston ulkopuolella, alkaen enennetyillä purjeilla\najamaan venäläistä laivastoa, joka alkoi näkyä. _Centaurin_\nvahtiupseeri ilmoitti amiraalille, että hän näki 23 vihollista\npurjehtiaa. \"Vanha Sam\", joksi englantilaiset merimiehet nimittivät\nHoodia, hieroi ihastuneena käsiänsä. Hänestä oli tuo ilmoitus\nsentähden iloinen, että hän ainoastaan voimakkaampaa vihollista piti\nsen arvoisena, että sen kanssa kehtasi käydä kahakkaan.\n\nKello 1/2 8 muodostettiin linja; mutta kun se esti ajoa,\nannettiin kello 10 merkki purjehtia täysillä purjeilla, huonoista\npurjehtijoista huolimatta. Kello 1/2 3 sai laiva _Prinssi Fredrik\nAdolf_ käskyn purjehtia Karlskroonaan viemään sairaita, joita\nlaivoilla oli suuri joukko. Tuo hirveä tauti, joka sittemmin niin\nsäälimättä riehui, oli jo laivaston Örössä ollessa alkanut muuttua\nuhkaavaksi ja olikin kohta niittävä satoja onnettomia uhria.\n\nMolemmat englantilaiset laivat, jotka olivat kuparoitut ja erittäin\nhyvät purjehtijat, lähenivät lähenemistään venäläisiä, jotka\nyhtämittaa peräytyivät, niin että auringon laskun aikoina oli vaan\n2 eli 3 peninkulmaa [Englannin peninkulmaa] väliä, Yön aikana\nkuljettiin ilman mitään merkkiä enennetyillä purjeilla. Kaikki miehet\nlaivastolla olivat miehuuden ja taistelunhalun elähyttäminä. Kaikki\ntahtoivat kohottaa kolmikielisen lipun kunniata ja taistella isänmaan\nedestä.\n\nPäivän valjetessa oli _Implacable_ ja heti sen jälessä amiraali Hood\n_Centaurilla _ehtinyt aivan vihollisen viimeisen laivan vanaveteen.\nRuotsin laivastosta oli _Tapperhet_, majuri Fischerströmin\njohdolla, paras kulkija, mutta jäi kumminkin 1 1/2 peninkulmaa\njälelle englantilaisista. Kello 5 aikaan kulki kapteeni Martin\n_Implacablella_ vihollisen jälkimäisen 74 kanuunaisen laivan\n_Vsevolodin_ sivulle, joka sitä vastaan ampui laukauksensa.\n_Implacable_ kulki kuitenkin edelleen samaa suuntaa, päästäksensä\nedelle ja kääntyäksensä vihollisen laivan etupuolella etukeulaa\nkohti, jota vastaan hän laukasi yhden kanuunakerroksensa, toisen\nkerroksen sivulle ja, käännyttyään ympäri, kolmannen peräpuoleen.\nEnglantilaisten merimiesten hurraahuudot kaikuivat yli meren.\nVenäläinen laivasto häpäisi itsensä, sillä se täysillä purjeilla\npakeni _kahta_ linjalaivaa. Amiraali Hood oli myös jo ehtinyt\nvihollisen laivan läheisyyteen, mutta ei voinut ampua sitä,\nkuin _Implacable _oli vihollisen laivan edessä ja olisi voinut\nvahingoittua. Venäläinen laiva puolusti itseänsä urhoollisesti,\nmutta sen täytyi 20 minuuttia kestäneen taistelun jälkeen, pahoin\nvahingoittuneena ja heiluvilla purjeilla, lakata ampumasta ja\nantautua. Mutta nyt piti koko vihollisen laivasto myötä tuuleen,\ntullaksensa sille avuksi. Amiraali Hood antoi silloin merkin\n_Implacablelle_, että se pysyisi syrjässä, kun kolme vihollista\nlaivaa jo oli ammuttavilla. _Gentaur _käänsi purjeet tuuleen,\nodotellakseen 10 eli 15 minuuttia ruotsalaista laivastoa, joka\ntäysillä purjeilla pyrki eteenpäin.\n\n_Tapperhet_-niminen laiva ja rekatit ennättivät jo englantilaisten\nlaivain vanaveteen ja jo annettiin merkki niille laivoille, jotka\nolivat ampuma-matkan päässä, että alkaisivat paukuttaa, mutta\nvenäläiset laskivat heti, kun näkivät englantilaisten kääntävän\npurjeet tuuleen, purjetuulessa pakoon ja välttivät siten taistelun,\nvaikka englantilaiset laivat heitä kuinkakin siihen pakoittivat.\nSe olisikin viimein onnistunut, ell'ei tuuli k:lo 9 aamulla olisi\nmuuttunut kaakkoiseksi, joten peräytyminen kävi mahdolliseksi\nBaltischportiin, johon koko venäläinen laivasto, paitse _Vsevolod_,\njoka joutui salmessa karille, k:lo 12 aikana purjehti ja kävi\nankkuriin. Venäläinen amiraali lähetti kyllä yhden rekatin hakemaan\n_Vsevolodia_, mutta englantilaiset pakoittivat sen heti jättämään\nhinattavansa. Kun lainehtiminen oli ankara, niin toivottiin että se\ntäydentäisi sen, minkä englantilaiset jo olivat alkaneet, nimittäin\ntuon karilla olevan venäläisen laivan täydellisen hävityksen;\nmutta kun illaksi meri asettui, niin nähtiin sen käyvän ankkurinsa\nnojaan ja venäläisiä venheitä tulevan hinaamaan sitä haminaan.\nMutta tätä eivät englantilaiset sallineet, jonkatähden kapteeni\nWebley sai käskyn _Centaurilla_ estää se. Venheet olivat jo hyvin\nonnistuneet hinaamisessa ja _Vsevolod_ oli jo melkein sataman\nsuussa, kuin _Centaur_ saavutti sen. Silloin _Vsevolod_ peräytyi,\nniin että _Centaurin_ kanuunain suut tulivat edellisen keulalaitaa\nkohti, jolloin kanuunat alkoivat tulensa; seuraus tästä oli hirveä.\n_Vsevolodin_ upseerit ja merimiehet kaatuivat sekaisin kannella.\nKun venäläisen laivan kärki joutui _Centaurin_ mesaanitaklauksen\nkohdalle, niin käski amiraali Hood kiinnittämään laivat toisiinsa,\njonka pelkäämättömät englantilaiset upseerit ja merimiehet\nmuskötinkuulasateessa tekivätkin.\n\n_Vsevolodin_ päällikkö, kapteeni Budneff, vastusti urhoollisesti.\nMärssystä ja raakapuista satoi kiväärinkuulia ja käsikranaatteja\nhyökkäävien englantilaisten ylitse. Mutta nyt ryntäsi myös\n_Centaurin_ hyökkäysosasto ja toisen kerran täytyi Eudneffin\njättää laivansa vihollisen käsiin. Niinhyvin _Centaur_ kuin\nhänen vastustajansakin olivat molemmat törmänneet karille; mutta\nkapteeni Martin _Implacablella_, jonka hän oli ankkuroinut\nsellaiseen asemaan, että voi auttaa _Centauria_ irralleen, oli\njuuri toimittanut tämän, kun kaksi venäläistä laivaa nähtiin\npurjehtivan englantilaisten luokse; kuitenkin vetäysivät ne heti\ntakaisin, nähtyään englantilaisten päässeen tukalasta asemastaan.\nSaalis oli kumminkin niin runneltu ja kovasti pohjassa kiini, ettei\nsitä voitu, ottaa mukaan, vaan miehistön pelastettua, pistettiin\nse tuleen. Kuolleiden englantilaisten ruumiit vietiin sitä ennen\n_Centaurille_. Englantilaisella amiraalilaivalla oli 37 kuollutta\nja 45 haavoitettua. _Implacablella_ 6 kuollutta ja 26 haavoitettua.\nVenäläisellä laivalla oli 323 kuollutta ja kadonnutta ynnä 80\nhaavoitettua; tästä nähdään miten kiivas taistelu oli ollut.\n\nJos ruotsalaiset laivat olisivat olleet kuparoitut, että olisivat\npurjehtineet paremmin, niin olisivat epäilemättäkin pakoittaneet\nvenäläiset taisteluun. Englantilainen amiraali kiittää ruotsalaisten\nlaivojen ponnistuksia ja tunnustaa: \"että englantilaisten laivojen\nedistymisen teki mahdolliseksi ainoastaan se vireys ja ahkeruus,\nmillä ruotsalainen laivasto lakkaamatta ponnisteli, joka vahvisti\nenglantilaisilla laivoilla olevien upseerien ja miehistön luottamusta\nja vakuutusta.\"\n\nYhdeksän ruotsalaista laivaa oli ankkurissa Baltischportin\nulkopuolella; _Tapperhet_ laiva ja rekatit risteilivät ankkurissa\nolevien ympärillä. Amiraali Hood lähetti kuningas Kustaa Adolfille\n_Vsevolodin_ lipun ja viirin, jonka voittosaaliin kuningas kuitenkin\nlähetti Hänen Britannialaiselle Majesteetillensa, koska hänen\nsotalaivansa olivat ne valloittaneet. Ilman merkillisempiä tapauksia\npiti laivasto venäläisiä suljettuna aina syyskuun loppuun, jonka\njälkeen lokakuussa suurin osa siitä palasi Karlskroonaan. Sairaus\nmiehistössä oli suuressa määrässä lisääntynyt, niin että melkein\nkaikki tilapäisesti varustetut sairashuoneet olivat riittämättömät.\nSata, 150 jopa 200:kin sairasta jokaisella laivalla ei ollut mikään\ntavattomuus. Kuolema anasti päivittäin suuren joukon uhria eikä\nsäästänyt laivaston upseereitakaan. Todistukseksi tästä mainittakoon\nesimerkiksi että _Jaramas_ nimiselle rekatille oli taistelun alusta\nJoulukuuhun, jolloin se läksi Karlskroonasta, ollut toinen toisensa\nperästä komennettuna 6 päällikköä ja 7 upseeria. Mutta antakaamme\npeitteen laskeutua tämän taulun eteen, joka esittää ainoastaan\nne kauhistavat tapaukset, mitkä tämän onnettoman vuoden lopulla\ntapahtuivat ja olivat niin onnettomat Ruotsin kansalle. Siitä on\nsaatu kalliisti ostettu kokemus, miten perin tärkeä huolenpito\nsotaväen terveydestä ja vaatteista on sodan aikana. Tuosta\nonnettomasta, ryysyisestä ja kaikin tavoin huonosti hoidetusta\nnostokasjoukosta levisi tauti vihdoin myös laivastoon, jossa se\nkeripukista ja koti-ikävästä sai uskolliset liittolaiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKertomuksemme vie meidät taas Suomen sotanäyttämölle.\n\nJätimme Klingsporin sotajoukon heti Lapuan tappelun perästä. Kesä\noli kulunut ja Suomen sotajoukko oli voittanut useita tappeluita,\nniinkuin Kauhajoella, Alavudella, Nummijärvellä, Lapväärtissä,\nKuortaneella y.m. ja tunkeutui eteläänpäin. Kamenski oli näiden\nvoittojen kautta joutunut suureen ahdinkoon ja olisi epäilemättä\nkoko joukkonensa ollut hukassa, jos vaan, kuten jo usein ennen\nolemme maininneet, toinen mies, kuin tuo kunnoton Klingspor olisi\nollut Suomen urhoollisen sotajoukon johtajana. Tämän miehen\npelkurimaisuuden ja neuvottomuuden kautta tulivat kaikki voitot\nhyödyttömiksi. Evestiluutnantti von Fieandtin tappio saatti vanhan\nsotamarskin kokonaan mielettömäksi. Tämä uljas upseeri Fieandt oli\nnimittäin pääjoukon vasemman sivun kanssa Karstulassa. Kerrotaan\nSandelsin usein huomauttaneen sotamarskia siitä vaarasta, kun tämä\ntie, joka oli lyhin Kokkolaan ja Ouluun ja ainoa palaustie, jätettiin\nniin vähän voiman, 1,000 miehen, suojeltavaksi. Tappio siellä\nsaattaisi koko sotajoukon aseman vaaraan. Kamenski huomasikin sen\nja hänen päähyökkäyksensä olikin sentähden siihen suuntaan. Elokuun\n21 päivänä hyökkäsi venäläisten 3,000 miehinen etujoukko Wlastoffin\njohdolla Fieandtin päälle. Suomalaiset, jotka puolustivat itseänsä\ntavattomalla miehuudella, joutuivat 16 tuntisen taistelun perästä\nylivoimaa vastaan tappiolle; koko joukko hajoitettiin. Kun Fieandt\nsaapui Lintulahteen, oli hänellä ainoastaan 300 miestä ympärillänsä.\nTäältä täytyi hänen myös väistyä pohjoiseen päin; mutta vähitellen\nkeräytyi hänen hajaantunut joukkonsa, niin että todellinen tappio\noli vaan joku satakunta miestä. Tämä vähäpätöinen seikka näytti\nkuitenkin sodan suunnan, sillä saatuansa ensimäisen ilmoituksen\ntästä luopui Klingspor kaikista voitetuista eduista. Hän peräytyi\nniin nopeasti, että se näytti pakenemiselta. Salmilla ja Ruonassa\ntaistelivat suomalaiset taas Adlercreutzin johdolla kuin sankarit,\nestääksensä ahdistavaa Kamenskia, mutta huuto -- _peräytykää_ kaikui\nlakkaamatta ruotsalaisesta _päävartiosta_ ja taas uudelleen aljettiin\nperäytymistä Lapin erämaille. Sotamiehet, jotka olivat miehuullisesti\nkestäneet kaikellaisia vaaroja niin kauan kuin mentiin eteenpäin\nja tultiin lähemmäksi rakkaita kotiseutuja, alkoivat nyt joutua\nhyvin käsiteltävän epätoivon valtaan. Tästä olivat luonnollisena\nseurauksena alakuloisuus ja karkaukset ynnä kansan sotajoukkoon\ntulemisen lakkaaminen. Suomen sotajoukon täytyi taas kulkea tuota\nhäpeällistä, okaita kasvavaa peräytymistietä, joka ei ollut loppuva\nennen kuin äärimäisessä pohjolassa.\n\nKamenski koetti nyt kaikin voimin pikamarsseissa saavuttaa pakenevaa\nKlingsporin joukkoa pakoittaaksensa sitä taisteluun, ennenkuin ne\njoukot, jotka hän oli pannut sulkemaan palaamismatkaa, ehdittäisiin\nlyödä maahan. Ensimäinen niistä kenraali Wlastoffin johdolla, joka\nKarstulan taistelun jälkeen oli yhtä mittaa seurannut Fieandtia,\noli pakoittanut hänen vetäymään Kaukkoon ja valloittanut Kokkolan;\ntoinen kenraali Kosatschoffskin johdolla oli seurannut Reuterskjöldiä\nHärmän kautta ja seisoi nyt Juuttaalla Uuden-Kaarlepyyn lähistössä.\nSuomen sotajoukko oli siis kokonaan suljettuna, mutta sen urhoolliset\npäälliköt eivät kadottaneet miehuuttansa.\n\nOli 13 päivä Syyskuuta 1808. Adlercreutz on seisattunut Oravaisiin\nodottamaan Kamenskia, tarjotaksensa hänelle taistelua, jota hän niin\ninnokkaasti halusi, ja, jos sota-onni olisi suotuisa, avataksensa\nsuljetulle sotajoukolle tien pohjoiseen päin. Kylmä syksytuuli\npuhaltaa puiden ja ketojen ylitse. Kello 10 aamulla pilkistää aurinko\npilvien takaa ja valaisee ruotsalaisten toisen osaston, joka Döbelnin\njohdolla seisoo Juuttaalla. Ruotsalaisten vasen sivu ulettuu jokeen\nja oikea metsään, johon jääkärit ovat piiloutuneet. Ikäänkuin väijyvä\nja hiipivä kettu lähenee Kosatschoffski valvovaa osastoa. Äärettömän\nrankasti on useita viimeisiä päiviä satanut, niin että kedot ja tiet\novat veden vallassa. Vahti huomaa lähestyvät venäläiset. Se vetäytyy\nhitaasti takaperin ja houkuttelee vihollisen perässänsä metsään.\nSinne piiloutuneet jääkärit syöksevät esiin niinpian kuin venäläiset\nkanuunat ja tiheät joukot ovat ehtineet kulkea maantietä heidän\nohitsensa ja ampumamatkan päähän ruotsalaisista kanuunista, jotka nyt\nalkavat paukkua. Taistelu käy raivokkaaksi, ankaraksi ja hirveäksi.\nKosatschoffskin kasakat pienillä, vilkkailla hevosillansa kiertelevät\nympäri ja väijyvät saalista ja ryöstöä.\n\nDöbelnin osasto ja Gyllenbögelin Ahvenanmaalainen vapaajoukko\nvastustavat vihollista kuin sankarit. Täällä taistelevat Ranck ja\nvanha Koiskinen toistensa rinnalla. Mutta _häntä_, sotamiesten\nepäjumalaa von Döbelniä ei näy taistelussa, kenraali ei itse johda,\njoukkojansa niin kuin tavallisesti. Huonona sairaana makaa von Döbeln\nUudessa Kaarlepyyssä. Ankara kuume raivoaa hänen suonissansa. Hän\nkuulee jyskeen Juuttaalta, hän tuntee sen vaaran, missä Adlercreutzin\njoukko on. Kahteen vuorokauteen ei Döbelnin urhoollinen osasto ole\nlevännyt. Hänen aseveljensä on pelastettava. Döbeln ei voi enää\nloikoa työttömänä. Hän nousee ylös sänkystä, astuu hevosensa selkään,\nkiiruhtaa taistelutantereelle, ottaa rakkaiden porilaistensa ja\nGyllenbögelin vapaajoukon päällikkyyden, järjestää puolustuksen,\nmenee pelkäämättä Kosatschoffskin ankaroita ja uudistettuja\nhyökkäyksiä vastaan, lyö kokonaan suurempijoukkosen vihollisen ja\nseuraa sitä kunnes pimeys lopettaa taistelun. Tämän kaiken tekee\nhän joukoilla, jotka 14 päivää melkein yhtä mittaa ovat marssineet,\nniistä viimeiset kaksi vuorokautta lepäämättä, ja nyt verisen\ntaistelun perästä koko yön valmiina taisteluun seisovat polviin asti\nvedessä. Venäläiset pakenevat läpi yön Ala-Härmään. Tämän kunniakkaan\ntyön jälkeen palautuu von Döbeln tautivuoteellensa, josta hän ei enää\nsinä vuonna jaksa nousta.\n\nAdlercreutz oli, kuten jo mainitsimme, pääjoukon kanssa seisahtunut\nOravaisiin, siellä ruvetaksensa ankarimpaan kahakkaan venäläisten\npääjoukon kanssa. Täällä oli viimeinen verinen, epätoivoinen vastus\ntehtävä, täällä oli lopullinen kunnia voitettava Suomen sotajoukon\nlannistumattomalle urhoollisuudelle ja isänmaanrakkaudelle, täältä\noli tuo vastuksista runsas peräytyminen alkava, loppuaksensa vasta\npohjan kinosten ja tunturien seassa.\n\nDöbeln on voittanut Juuttaalla, Gripenberg lyö Wlastoffin\nKruunupyyssä, Fieandt lyö venäläiset takaisin Kaukossa, ja\nGripenbergin seuraamina pakoitetaan ne peräytymään ja vetäymään\nKokkolaan. Sotajoukon paluu-matka on turvattu ja yhteys Ruotsinmaan\nja Sandelsin joukkojen välillä on taas entisellään. Kunnia tästä\non etupäässä tuleva Döbelnille ja Gripenbergille, mutta myös\nAdlercreutzille, joka epätoivoisella vastustuksellansa Oravaisissa\notti viholliselta kaiken mahdollisuuden päästä ahdinkoon joutuneiden\nosastojensa avuksi.\n\nArvokas lukija, ellet jo ole väsynyt kertomuksiini verisistä\ntaisteluista, niin seuraa minua vielä kerta, viimeinen kerta\nkatselemaan urhoollisten Suomen sankarien viimeistä kunniakasta\ntaistelua.\n\nSyyskuun 14 päivä, tuo Oravaisten verinen päivä on alkanut.\n\nNuori, kunnianhimoinen, sotaa sodan tähden rakastava Kamenski hehkui\nkärsimättömyydestä saada tapella Adlercreutzin kanssa ja, maksakoon\nmitä hyvänsä, voittaa hänen. Hän tahtoi, jos suinkin mahdollista,\nyhdellä ainoalla iskulla, elämästä ja kuolemasta päättävällä\ntaistelulla, luottaen onneensa ja suurempiin sotavoimiinsa, lopettaa\nhänen nuorelle luonteellensa muka pitkällisen sotaretken, jonka\nnyt tuleva vuoden aika, hänen joukkojensa väsymys ja sotajoukossa\nlisääntyvä sairastuminen muutoin voisivat tehdä mahdottomaksi,\neikä hän saavuttaisikaan useampia seppeleitä, eikä voittaisi sitä\nkunniaa ja kuuluisuutta, joka oli hänen innokkaimpien pyrintöjensä\npäätarkoitus.\n\nIltasella 13 päivänä yhtyi hän Wörössä kenraali von Vegesackin\nkanssa, joka vetäysi Oravaisiin, jonka kylän asukkaat olivat kokonaan\njättäneet. Siihen asetettiin neljäs osasto. Maantie kulkee kahden\nlahdelman välitse, joihin kumpaankin pienet purot laskevat. Pohjoisen\nlahdelman rannalla on aukea niitty, jossa on joukko heinälatoja,\njoita käytettiin miehistölle suojaksi. Niityn yläpuolella on mäki,\njonne ruotsalaiset kenttätykit asetettiin. Oikealla puolella on\nkorkea vuori, joka ulettuu aina rantaan saakka. Vasemmalla puolella\nsuuri niitty ja sen yläpuolella vesiperäinen suo. Maa lahdelmien\nvälillä on metsäinen ja vuorinen.\n\nEteläisen puron ja lahdelman rannalle asetettiin Helsingin\nrykmentin etujoukko evesti von Platen johdolla. Muut suomalaiset\nja ruotsalaiset joukot järjestettiin siten, että pataljoona von\nVegesackin ruotsalaisia joukkoja asettui oikeanpuoliselle vuorelle\nja siitä järveen päin; alhaalla olevaa ketoa suojeli sitä paitse\nmäelle asetetut kanuunat, niin että oikeanpuolinen sivu oli melkein\nvoittamaton. Kanuunien vasemmalla puolella olevalle nurmelle, joka\noli taistelukentän keskus, asetettiin toinen pataljoona samaa\njoukkoa evesti Brändströmin johdolla; loitommaksi vasemmalle\nasetettiin niitylle metsän rintaan Westerbottenin osasto evesti von\nEssenin johdolla ja äärimäiseksi vasemmalle puolelle suon rantaan\nsavolaiset evesti Cedergrenin johdolla, jonka yksi jalkaväki ja\nkaksi jääkäripataljoonaa saivat laajan, mutta heinälatojen suojaaman\npaikan. Jälellä olevat von Vegesackin joukosta, osa pohjolaisia\nja vähälukuinen ratsujoukko asetettiin valmiiksi kenttätykkien\ntakapuolelle, jotka olivat mäellä molemmin puolin maantietä.\n\nTiaisen ja vanhan karjalaisen Pohjan Pojan johdolla oli suuri\njoukko vapaaehtoisia liittynyt sotajoukkoon tilaisuuden sattuessa\nsyöstäksensä esiin auttamaan säännöllistä sotaväkeä. Sotamarski\nKlingspor pysyy tapansa mukaan kaukana taistelupaikalta.\n\nMiehuullisena ja hyvässä toivossa odottaa tämä pieni joukko\ntaistelua. Suuren tykistön luona mäellä istuu Adlercreutz hevosen\nselässä päällikkökuntansa ympäröimänä; siinä myös näkyy Ranckikin,\njoka oli vähän tullut haavoitetuksi Juuttaalla. Kylmäverisenä ja\ntarkkaavaisena katselee kenraali ympärillensä. Kanuunan jyske kuuluu\nmatkan päästä. Adlercreutz tarkastelee levottomilla silmäyksillä\nWaasan tielle, josta kanuunan laukaukset kuuluvat. Mitä tapahtunee\nsiellä?\n\nSiellä Kamenski rientomarssissa kulkee eteenpäin 11 pataljoonan,\n4 ratsujoukon ja 20 kanuunan, eli yhteensä 8,000 miehen kanssa\nPlatenin johdolla olevia ruotsalaisia etujoukkoja vastaan, jotka\novat puolen peninkulmaa lähempänä vihollista Pienenjärven ja siitä\nmereen laskeuvan puron rannalla. Nuori, _viisitoista vuotias_ kreivi\nSchwerin kahdella kanuunalla suojeli siinä olevaa siltaa. Kello\n5 aamulla hyökkäsi Kamenski etujoukkojen päälle. Ne puolustavat\nitseänsä miehuullisesti. Pitkin puroa kuuluu vilkasta jääkäritulta;\nkanuunat lakaisevat siltaa; mutta aseman säilyttäminen kävi\nPlatenille mahdottomaksi. Hän lähettää sanan osastonsa päällikölle\nvon Vegesackille ja pyytää käytöskäskyä. Urhoollinen rohkea, mutta\nkarski Vegesack lausuu sanantuojalle nämä tunnetut sanat:\n\n\"Se tekee Helsingin voinsyöjille hyvää; kestäkööt vielä vähäisen\naikaa.\" Sen he tekevätkin. Platen haavoitetaan, ampuma-varat\nloppuvat, vihollisen haja-ampujat ryntäävät joen ylitse ja ahdistavat\nHelsinkiläisiä takapuolelta. Ainoastaan Schwerinin kanuunat pitävät\nvihollista tarpeellisen matkan päässä. Ylevä on tämä nuori sankari.\nTyyneenä, iloisena ja pelkäämättömänä paukuttelee hän molempia\nkanuuniansa. Pitkin tietä ryntää hurraten eräs vahva venäläinen\njoukko. Schwerin antaa vihollisten tulla 50 askeleen päähän, niin\nettä hyvästi eroittaa heidän kasvojensa piirteet. Nyt suuntaa hän\nitse kanuunansa. \"Virittäkää!\" kamala huuto kuuluu, koko kolonnan\netupää kaatuu, loput pakenevat. Kuulan toisensa perästä purkavat\nSchwerinin kanuunat. Venäläiset jääkärit ovat aivan hänen lähellänsä\nja ampuvat monta hänen miehistänsä. Kanuunat nostetaan ylös ja\nvedetään vähän taaksepäin. Ne alkavat uudelleen soida. Vihollinen\nkoettaa päästä eteenpäin, mutta saa yhtä verisen tervehdyksen. Niin\njatketaan taistelua mäeltä mäelle. Nuorukainen, urhoollinen Schwerin\nkaatuu kuolettavasti haavoitettuna, mutta hänen rakkaat kanuunansa\npelastuvat. Kunnia nuorelle sankarille.\n\n    \"Kuustoist' ei vuotta viel' ollutkaan\n    Nuor' urho tää,\n    Mut' ikää siinäkin, työ jalo vaan,\n    Jos on elämää,\n    Moni harmeni loistossa kunnian,\n    Mut voitonkruununsa kirkkaimman\n    Tuon nuoren poikasen kanssa\n    Ois altis vaihtamahan.\"\n\nKarjalan jääkärit tulevat pulassa olevien joukkojen avuksi.\nPeräytyminen pääjoukkoon tapahtuu onnellisesti kanuunien,\nhaavoitettujen ja vieläpä muutamien vankienkin kanssa.\n\nVenäläiset kolonnat syöksevät keskusta kohti ja varsinkin\nAdlercreutzin oikeata sivua vastaan, tykki ja haupitsi tulen\nsuojaamina. Molemmin puolin jyskivät kanuunat ja ratisevat kiväärit.\nKamenski käskee urhoollisen kasakkaupseerin Kulneffin ympäröimään\nja valloittamaan suomalaisten vasemman sivun. Tämä asettuukin heti\njoukkojensa etunenään ja kohta on joka mies käsikahakassa. Kulneff\non mainio sotilas ja uhkea päällikkö. Äly loistaa hänen silmistänsä\nja miehuus vallitsee hänen korkealla otsallansa. Hän on peljättävä\nkiivaan hyökkäyksen tekemisessä. Hänen pataljoonansa ryntäävät\neteenpäin myrskytuulen tavalla. Kamenski enentää heitä vähitellen\nja kohta on koko venäläinen väki tulessa; sen täytyy levetä maan\nepätasaisuuden mukaan. Seitsemän tuhatta venäläistä työskentelee\nhajalla-ampujina. Adlercreutz huomaa, kuinka Kamenski yhä enemmän\nheikontaa keskustaansa, saadaksensa suuremmalla joukolla ryntätä ja\najaa takaisin suomalaisten vasemman sivun. Nyt on Adlercreutzilla\ntoimimisen hetki käsissä. Hän käskee evesti Brändströmin kahdella\nruotsalaisella pataljoonalla ja luutnantti Ranckin kahdella\n6-naulaisella kanuunalla käymään vihollisen keskuksen kimppuun ja\nmurtamaan sen. Rummut käskevät hyökkäykseen, upseerit kiiruhtivat\nmiehistönsä etupäähän ja vastustamattomalla voimalla murtavat\nUplannin ja Vestmanlannin urhiot eteenpäin. Hurjan huudon kaikuessa\nhyökkää Tiainen vapaajoukkonensa vihollisen päälle. Muutamien\nsilmänräpäyksien kuluessa ovat 7,000 venäläistä voitetut. Ei mikään\nvoi pidättää ruotsalaisia joukkoja; kaikki pakenevat Vegesackin\npajunettia ja voittaen tunkeutuvat ruotsalaiset eteenpäin puoli\npeninkulmaa, Tiaisen vapaajoukon auttamina. Adlercreutz ja Vegesack\nkilpailevat keskenänsä miehuudesta ja loistava voitto näyttääkin\npalkitsevan heidän ponnistuksensa. Viimeksi mainittu on saanut\nkanuunan kuulasta ruhjevamman vasemmalle puolelle ruumistansa,\nsamalla kuin hänen hevosensa on haavoitettu, mutta sittenkään ei hän\njätä taistelua. Hän tietää, että tämä päivä on tärkeä, sillä Suomen\nkohtalo riippuu siitä.\n\nEvesti Brändström kaatuu haavoitettuna maahan ja ruotsalaiset\nsekä suomalaiset vuodattavat runsaasti vertansa tässä huimassa\nsotaleikissä. \"Eteenpäin, eteenpäin, ei ollenkaan armoa!\" huutavat\nsotamiehet toisillensa. Adlercreutz ja Vegesack näkyvät keskellä\ntaistelunmeteliä. Nyt ryntää myös vasen sivu voitokkaasti eteenpäin.\nWesterbottenin joukko, savolaiset ja vapaajoukon miehet hyökkäävät\neteenpäin ja voittavat kaikki esteet. Koko venäläinen sotajoukko on\ntäydessä pa'ossa Pienenjärven toiselle puolelle ja ihanin voitto\nnäyttää olevan saavutettuna.\n\nSeisahdu tähän Kaarlo Juhana Adlercreutz ja Suomi on kentiesi\npelastettu. Mutta ei, tuo urhoollinen, tulinen mies seuraa väsyneillä\njoukoillaan vihollista ja käy puroa ylitse.\n\nTäällä kohtaa heitä hirveä kuulasade, murhaava lyyjytuisku.\nJoukot säikähtyvät. Vihollinen seisoo uudelleen täydessä\ntaistelujärjestyksessä. Kamenski on saanut avuksensa varaväkensä,\njonka hän jo taistelun alussa on käskenyt kiiruhtamaan Waasasta\nOravaisiin. Se saapuu juuri päättävässä silmänräpäyksessä ja siinä\non Litouenin ja Mohilevin rykmentit, 2,000 miestä, jotka ovat\nKamenskin ainoa jälellä oleva toivo. Hän on kiiruhtanut niitä\nvastaan. Hän on kehoittanut heitä Jumalan ja tsaarin nimessä\npelastamaan Wenäjän sotakunnian. Hän elähyttää heitä rukouksilla ja\nkaunopuheliaisuudella, jonka vaara hänessä synnyttää. Sotamiehet\nvastaavat hänelle huraahuudoilla ja kiitävät oikomarssissa.\nSankarikiihkon innostuttamana asettuu Kamenski joukkojensa etupäähän\nja hyökkää ruotsalaisia vastaan, joiden väsyneiden joukkojen täytyy\nväistyä ylivoiman edessä.\n\nTurhaan koettavat urhoolliset päälliköt elähyttää sotamiesten\nmiehuutta. Vihollisen koko voima, 10,000 miestä, on kolme kertaa\nsuurempi, kuin Adlercreutzin ja Vegesackin 3,000 mieheen nouseva\njoukko. Epätoivolla näkee Adlercreutz voiton verisen seppeleen\nriistettävän hänen kädestänsä. Oravaisten mäkilöille vierii uudelleen\ntaistelun aallot. Urhoollisella ryntäyksellä viivyttää Helsingin\nrykmentti tappiota, mutta kaikki vastustaminen on turhaa, sillä\nampumavarat ovat lopussa ja voimat ovat väsyneet. Evestiluutnantti\nDrufva ja majuri vapaaherra Sture vapaajoukon kanssa suojelevat\npaluumatkaa. Ne taistelevat vihan vimmassa. Tiainen ja vanha Pohjan\nPoika hakkaavat nuijillansa vihollisia kuin tähkiä. Hurjimmassa\nepäjärjestyksessä ovat ystävät ja viholliset sekaisin sullottuina.\nVeteraanit vanhan Koiskisen kanssa keräytyvät yhteen ja taistelevat\nkuin muinoiset spartalaiset Leonidaan johdolla. Veri vuotaa useista\nRanckin haavoista ja hän on enemmän verisen haamun kuin ihmisen\nnäköinen. Laukauksia, pyssyn perällä lyöntiä, pajunetti-sysäyksiä,\nsapeliniskuja ja piikin pistoja jaetaan ja satelee kuin rakeita. Tämä\nurhoollinen puolustus pelastaa Suomen sotajoukon vasemman sivun ja\nse vetäytyy hyvässä järjestyksessä takaisin. Oikea sivu sitä vastaan\non ympäröitty joka puolelta ja ahdistettu rantaan. Ruotsalaiset\nja suomalaiset ovat sekaisin, sekasorto, huuto ja aseitten kalske\non ylimmillään. Hetkiseksi elähtyy näiden joukkojen miehuus ja\nvoimat. Ne keräytyvät yhteen ja tekevät ankaran pajunettihyökkäyksen\nvihollisen joukkoja vastaan. Kaiken täytyy väistyä kourantäytisen\nmiesjoukon edessä, joka ennen uhraa henkensä, kuin jättää sen\nviholliselle. Ruumisläjät peittävät teitä, kun he lävistäen\ntunkeutuvat vihollisten joukkoja vastaan; ne, jotka eivät kaadu,\nonnistuvat yhdistymään pääjoukkoon. Aurinko, joka jo neljätoista\ntuntia on valaissut tätä veristä ja rajattoman hurjaa taistelua, on\nnyt laskeutunut. Paksu ja kylmä sumu, pimeys ynnä ruudin savu estävät\nkahden kyynärän päästä eroittamasta mitään esinettä. Tämä pimeys\nlopettaa taistelun. Sekä ystävät että viholliset ovat käyttäneet\nkaikki patruunansa. Adlercreutz ja Vegesack käyttävät lopun\nyöstä jälellä olevien joukkojensa, kanuunainsa ja kuormastojensa\npelastamiseen. Venäläiset ovat taistelusta yhtä väsyneet eivätkä\nkykene ajamaan takaa ja siten pääsee Adlercreutz Uuteen Kaarlepyyhyn.\n\nOn aamu. Sumun lävitse paistaa aurinko kuin harmaa, kammoittava\npallo. Kolmetuhatta kuollutta ja haavoitettua peittää Oravaisten\ntaistelutantereen. Ruotsalaissuomalaisella sotajoukolla on\nnäiden uhrien joukossa 35 upseeria ja 1,200 miestä. Täällä makaa\nruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä rivittäin kauneimmassa\nepäjärjestyksessä, tuolla ovat he sullotut läjiin. Nyrkissä olevat\nsormet näyttävät vielä itse kuolemassakin puristavan niitä aseita,\njoita he käyttivät taistelussa. Mikä kamala, kauhea taulu, hirveä\nkertoakin, mutta paljon kammottavampi nähdä. Ja Oravaisten verinen\npäivä, tuo viimeinen suurempi taistelu Suomen niemellä tämän sodan\naikana, on kumminkin uljaimpia tapauksia meidän sotahistoriassamme\nja ansaitsee olla jokaisen isänmaatansa rakastavan, kansalaisen\nmuistossa.\n\nDöbeln tahtoo vielä, jos suinkin mahdollista, pelastaa Suomen\nemämaalle. Hän tekee yhtä nerokkaan kuin rohkeankin suunnitelman\nvihollisen tapaamiseen ja voittamiseen uusilla sotavehkeillä. \"Minun\nperus-aatteeni on se\", sanoi sankari, \"että, jos meidän lopullisesti\ntäytyy menettää kaikki, niin on paikka, missä se tapahtuu, juuri\nyhden tekevä kun vaan aikaa voitetaan. Pietari ja Tornio ovat yhtä\nhyvät.\"\n\nDöbelnin suunnitelmaa ihmeteltiin, mutta se kumminkin hyljättiin.\nPeräytyminen pohjoiseen alkoi taas. Lohtajalla tehtiin epämääräinen\naselepo Klingsporin ja Buxhövdenin välillä. Kuningas vihdoinkin\nhuomasi Klingsporin kelpaamattomuuden ja otti häneltä päällikkyyden,\nmutta se oli -- myöhään. Kaikki kuninkaan uudistamat maallenousut\nolivat onnistumattomia ja hän kutsui sotajoukosta pois tuon\nurhoollisen Vegesackin, joka oli joutunut hänen epäsuosioonsa.\nKlingsporin jälkeen tuli vanha Klercker korkeimmaksi päälliköksi.\nUrhoollisen Sandelsin, joka alinomaa oli voittanut Karjalassa, täytyi\navun puutteessa lähteä maasta, sitte kun hänellä nyt oli ainoastaan\n1,400 miestä 9,000 venäläistä vastaan.\n\n\"_Pietari_ eli _Tornio_\" oli Döbeln ennustanut ja pohjoiseen kiiruhti\nRuotsin pääsotajoukko. Sodan vaivojen ja tautien rasittamana kulki\nsotajoukko kuluneilla vaatteilla pitkin rantaa 64 leveys-asteella\nautioiden ja hävitettyjen seutujen läpi lumessa, pakkasessa,\nkohmettuneena ylös Lappiin. Toivottoman ja synkkämielisen sotilaan\npään päällä liekitsi revontulet ja säteilevät tähdet, hänen\nkurjuutensa oli rajaton ja ikipäiviksi täytyi hänen jättää rakastettu\nisänmaansa, kotinsa, vaimonsa ja lapsensa, kaikki seurauksia\nerehtyneen, itsepäisen kuninkaan mielettömästä päätöksestä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nPalkinto. Hyvitys ja sovinto. Döbelnin hyvästijättö. Kruunu ja okaita.\n\n\nMenemme muutamia kuukausia ajassa eteenpäin. On Maaliskuu 1809, kun\nkäymme Ruotsin pääkaupunkiin. Yhtä ankarasti kuin edellisenäkin\nvuonna levittää talvi rautavaltikkaansa pohjolan yli. Pohjanlahti\non jäätynyt ja jää Ruotsin ja Suomen välillä kannattaa. Puutos ja\nkurjuus vallitsee kaikkiaalla maassa. Se kunnottomuus, jolla Suomen\nsotaa käytiin, ne suuret varain tuhlaukset, nostokasten huono hoito\ny.m., kaikki herättivät suurinta tyytymättömyyttä kansassa ja\nsotajoukossa. Mielet kuohuvat ja vallankumous on aivan ovella.\n\nKustaa Adolf, jota muutamat kavalat viettelijät pitivät onnettomassa\ntietämättömyydessä, luuli kaikki vielä olevan hyvin. Kuningas luotti\noikeutettuun asiaansa ja että englantilaiset lopuksi auttaisivat\nhäntä runsailla joukoilla ja lisätyillä apuvaroilla. Mutta Englannin\nministerillä oli suuri kokemus kuninkaan päättömistä ja heille\nhyödyttömistä hommista, niin ett'ei se enempää tahtonut auttaa\nhäntä. Ulkoasiain ministeri vapaaherra von Ehrenheim koetti useita\nkertoja vakuuttaa kuninkaalle, että oli tarpeellista ryhtyä rauhan\nhankkeihin, vieläpä vakaisimmilla sanoillakin, mutta ei mikään\nvaikuttanut tuohon onnettomaan kuninkaasen, joka vaan vastasi: \"Minä\ntaistelen kaikkia ja etupäässä englantilaisia vastaan, sillä ne ovat\nylpeitä ja nenäkkäitä; kyllä minä heidän lannistan\", lisäten: \"Olen\nkyllä huomannut, miten minua jo kau'an aikaa on koetettu peloittaa\nrauhaan; mutta minä näytän, ett'en pelkää ketään, en teitäkään, hyvä\nparooni\", jolloin hän puristi nyrkkiä Ehrenheimin silmien edessä.\n\nEhrenheim läksi kuninkaan luota ja kohta sen jälkeen ilmoitettiin\nsanansaattajan tulleen Suomesta. Kustaa Adolf käski tuomaan hänen\nsisään. Se oli majuri Björnstjerna, joka toi mukanansa asiakirjoja,\njotka sisälsivät sopimukset Ruotsin ja Wenäjän päällikköjen välillä,\njoidenka mukaan ruotsalaiset suostuivat lähtemään Suomesta. Majuri\njätti ikäviä seikkoja sisältävät paperinsa kuninkaan käsiin. Tämä\ntuskin lukikaan niitä läpi, mutta loi sitä vastaan tuiman silmäyksen\nsanansaattajaan. Vihdoin huusi hän:\n\n\"Kuinka Björnstjerna rohkenee näyttäytyä minulle sapelilla, joka\nei kuulu univormuunne?\"\n\nMajuri säpsähti kummastuksesta. Tämä merkillinen ihminen ei ollut\nmillänsäkään siitä, että kolmas osa hänen valtakunnastansa oli\nmenetetty, vaan kiinnitti huomionsa vähäpätöiseen sapeliin. Ei\nkaipauksen äännähdystä, ei pienintäkään kysymystä sotajoukon asemasta\ntulleet hänen huuliltansa. Majuri vastasi:\n\n\"Pyydän anteeksi, teidän majesteettinne, mutta tämä sapeli\nPyhäjoella pelasti minun henkeni. Mainitussa taistelussa olin juuri\naikeissa pakoittaa hevoistani menemään kaatuneen aidan yli, kun\nnäin vihollisen jääkärin juoksevan esiin ja tähtäävän minua aivan\nlähelläni. Laukaus kuului; minä tunsin kovaa kipua jalassani. Se\noli harmillinen silmänräpäys. Mutta verta ei näkynyt ja ihmeekseni\nhuomasinkin, että kuula oli sattunut takkini liepeen alla olevaan\nmessinkiseen sapelin tuppeen. Minä olin pelastettu. Sen jälkeen olen\naina kantanut sapelin, joka pelasti henkeni, mukanani. Se lakkaamatta\nmuistuttaa minua nöyrään kiitokseen sitä kohtaan, joka tähän asti\nkaikissa tilaisuuksissa on suojellut minua.\"\n\nKuningas näytti hyvin huvitetulta ja katsoi kuulan jättämää merkkiä.\n\n\"Sepä hyvin erinomainen kummitus\", lausui hän. \"Minä käsken\nTibellin antamaan julkisen käskyn, jossa majurin armosta sallitaan\najutantti-univormussaan kantaa tätä sapelia. Hyvästi!\"\n\nSillä tavoin vastaanotti Kustaa Adolf ilmoituksen Suomen\nmenettämisestä. Viikko sen jälkeen alkoi vallankumousliike, joka\nriisti häneltä sen _kruunun_, joka maalle ja kansalle oli tuottanut\nvaan _okaita_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPietarissa vietettiin Suomen valloitusta kaikella mahdollisella\nkomeudella ja loistolla. Talvipalatsissa oli pantu toimeen loistava\njuhla, jonne kaikki, mitä Wenäjän pääkaupungissa oli ylhäistä, oli\nkutsuttu ja jossa rikkaus ja mahtavat sukuperät olivat suuremmoisella\ntavalla edustetut.\n\nJuhlan edellisenä päivänä seisattui vaunut sen kartanon eteen, jossa\nasui kenraali ja valtiomies van Suchtelen, joka oli ollut onnellisena\nvälittäjänä Wiaporin antaumisessa. Vaunusta nousi hunnulla verhottu,\npitkänläntäinen nainen ja astui kartanoon. Kun hän portinvartijalta\nkysyi, jos kenraali oli tavattavana, sai hän myöntävän vastauksen.\nKreivi oli yksin ja palvelija kiiruhti ilmoittamaan naista.\n\nKun palvelija ilmoitti vieraan nimen, näkyi ivallinen hymy ilmestyvän\nkreivin suun ympärille.\n\n\"Ahaa! se on hän?\" mumisi hän. \"Sano, että ilolla otan hänet vastaan.\"\n\nMuutama minuutti sen jälkeen astui tuo verhottu nainen van\nSuchtelenin työhuoneesen. Kreivi meni kohteliaasti ja hymyillen häntä\nvastaan.\n\nNainen otti hunnun silmiltänsä. Se oli kavaltajatar, Brahelinnan\nneiti, Katarina Jägerhorn.\n\n\"Erittäin tervetullut, armollinen neiti\", lausui kreivi ja vei hänen\nkätensä huulillensa. \"Minua ilahuttaa nähdä teitä yhtä kauniina ja\nviehättävänä kuin ennenkin. Onhan siitä jo kokonainen kuukausi, kun\nviimeksi tapasimme toisemme, ja paljon on senjälkeen tapahtunut.\"\n\n\"Teidän ystävällinen vastaanottonne huvittaa minua erinomaisesti\",\nvastasi neiti. \"Teidän usein kertomat kehoituksenne, että kävisin\nPietaria katsomassa, olen nyt täyttänyt. Isäni myös toivoi näkevänsä\nminun. Työ on nyt täydellisesti tehty. Suomi on nyt Wenäjän omaisuus,\neikä kuulu enää Ruotsille. Pyrintömme ovat saavuttaneet toivotun\nmenestyksen.\"\n\n\"Meidän aseemme ovat olleet voittoisat ja sotamiestemme\nurhoollisuutta ei voi kyllin kiittää\", vastasi kreivi painavalla\näänellä. \"Tsaari on hyvin tyytyväinen, sen voin teille vakuuttaa.\"\n\nNeiti katsoi terävästi puhujaan. Valtiomiehen kolkoista kasvoista\nei hän voinut lukea, mitä tämä tarkoitti sanoillansa. Mutta kylmä\nväre ympäröi silloin neiden sydäntä. Hän ei enää polkenut Suomen\nmaata, hän oli yksinvaltiaan hallitsemassa maassa, jossa hänen täytyi\nvai'eta.\n\n\"Tehdyt palvelukset helposti unhotetaan\", vastasi hän. \"Minä\nkumminkin olen työskennellyt rehellisesti ja uskollisesti.\"\n\n\"Jota myöskään ei unhoteta\", vastasi van Suchtelen totisena.\n\"Katsokaa, tässä saatte, jos suvaitsette ottaa, kortin, jossa\npyydetään teitä huomenna siihen suureen juhlaan, jonka hänen\nkeisarillinen majesteettinsa viettää talvipalatsissa. Tässä on myös\nyksi herra isällenne. Olette molemmat olleet meille uskollisia\nystäviä ettekä saa millään tavoin jäädä pois juhlasta, joka pidetään\nSuomen voittamisen kunniaksi. Itse esittelen teidät Keisarille, johon\nsilloin saatte persoonallisesti tutustua.\"\n\n\"Kuinka hyvä ja kohtelias te olette\", vastasi neiti punastuen ilosta\nja hänen kunnianhimonsa oli tyydytetty. \"Luulin olevani unhotettu,\nmutta huomaan, että olenkin erehtynyt. Korkein palkintoni on oleva,\nkuin saan nähdä ja puhella keisarin kanssa.\"\n\n\"Minun on kerrottava teille eräs uutinen, joka ehkä huvittaa teitä,\nvarsinkin kuin olette niin hyvät ystävät evesti Giboryn kanssa\",\nlausui kreivi.\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Että keisari on nimittänyt tuon urhoollisen evestin\nkenraalimajuriksi ja antanut hänelle Wladimirin tähdistön suuren\nnauhan.\"\n\n\"Se todistaa, että tsaari käsittää ja palkitsee ansion mukaan\",\nvastasi neiti. \"Evesti on mainio kavaljeeri ja naisten suosittu\nritari.\"\n\n\"Jonka kautta hän myös on päässyt loistavaan avioliittoon rikkaassa\nja ylhäisessä maailmassa\", vastasi kreivi ivallisella hymyllä.\n\"Neljätoista päivää sitten vietti hän häänsä 18-vuotiaan kaunottaren,\nneiti Olga Jupisoffin kanssa, joka lahjoitti miehellensä myötäjäisinä\ntiluksen 40,000 sielun kanssa ja rahoissa yli kaksi miljoonaa ruplaa.\"\n\nNeiti vaaleni, vaan koetti suurella vaivalla salata liikutustansa.\nTuo uutinen oli musertavaa lajia. Gibory oli, kuten hän luuli,\nlämpimästi ja rehellisesti lempinyt häntä, niin että neiti luuli\nkokonaan kiinnittäneen häneen itseensä. Evestin tapaaminen oli\nollut hänen tärkein asiansa Pietariin. Se erehdys, jonka hän\nevestin tunteita arvostellessaan oli tehnyt, syvästi kalvoi hänen\nsydäntänsä, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi, tahtoen näyttää\nkylmältä ja välinpitämättömältä: \"että toivoi heille kaikkea onnea\",\njonka jälkeen hän nousi ylös ja otti jäähyväiset kreiviltä, joka\nkohteliaasti seurasi häntä aina vaunuihin saakka.\n\n\"Me tapaamme, kuten toivon, huommeisiltana toisemme juhlassa keisarin\nluona\", lausui kreivi erotessa. \"Hyvästi siksi, armollinen neiti, ja\ntervehtäkää isäänne minulta.\"\n\nNeiti veti hunnun kasvoillensa. Vaunu vieri pois ja kulki Nevalle\npäin, jonka varrella oli tuo pienonen rakennus, missä petturi\nJägerhorn asui.\n\nKun isä ja tytär tapasivat toisensa, kysyi edellinen kiihkeästi millä\ntavoin kreivi oli hänen ottanut vastaan.\n\nNeiti kertoi lyhyen keskustelunsa valtiomiehen kanssa ja antoi isälle\nkutsumakortin keisarilliseen juhlaan, jonka hän oli saanut isällensä\nannettavaksi.\n\nJägerhornin kasvot loistivat ilosta.\n\n\"Mikä kunnia ja mikä hieno kohteliaisuus\", huudahti hän. \"Ainoastaan\nkorkeampi-säätyisiä henkilöitä on sinne kutsuttu ja meidän siellä\nolomme on kohottava arvomme ja tekevä meidät huomatuiksi. Onnemme\naurinko on nousemassa, meidän työmme tulevat palkituiksi ja me saamme\nniittää niitä hedelmiä, joita työmme ansaitsee. Mutta sinä olet\nalakuloisen ja synkän näköinen. Onko jotakin tapahtunut, jota et\ntahdo kertoa?\"\n\n\"Minä luulen, että toiveemme venäläisestä kiitollisuudesta eivät\ntule täytetyiksi siinä määrässä, kuin olemme odottaneet\", vastasi\nneiti katkeralla äänellä. \"Kreivin vastaanotto oli tosin kohtelias ja\nystävällinen, mutta minä en oikein pitänyt hänen puhelutavastansa.\nHän antoi koko kunnian Suomen valloittamisesta venäläiselle\nsotajoukolle eikä tahtonut puhua mitään suomalaisten ystäviensä\ntekemistä hyvistä töistä. Kun työkalua ei enää voida käyttää, niin\nheitetään se pois.\"\n\n\"Ei suinkaan, sinä erehdyt kokonaan\", vastasi isä vakuuttaen.\n\"Suchtelen on sotamies ja pitää ankarasti sotakunniastansa eikä tahdo\nmuille suoda mitään ansioita. Keisari ei voi minulle antaa vähempää\nkuin kuvernöörin paikan jossakussa läänissänsä. Sellainen paikka\ntekee omistajansa rikkaaksi muutamissa vuosissa, jos hän ymmärtää\nhoitaa virkaansa.\"\n\n\"Kyllä pian käy selville, jos teidän toiveenne ovat perustetut\neli ei\", vastasi neiti. \"Se tapa, millä keisari huomenna ottaa\nmeitä vastaan, on määräävä siitä. Minäkin olen uneksinut kunniasta,\nvallasta ja rikkauksista ja paljon olen uhrannut sen tarkoitukseni\nvoittamiseksi, kaikki, jopa kunniani ja arvonikin.\"\n\nIsä tahtoi vastata hänelle, mutta hän nousi ylös ja meni omiin\nhuoneisiinsa. Giboryn menettäminen vaivasi häntä sanomattomasti. Hän\noli rakastanut häntä eikä voinut unhottaa eikä sydämmestään reväistä\nsitä rakkautta.\n\n\"Petetty, häväisty, eikä hän edes sanallakaan antanut minun aavistaa\nasian todellista kantaa\", sanoi hän itseksensä. \"Tuo Ranck uhkasi\nminua kerran kostaa, kentiesi oli hänellä oikein, minä melkein\npelkään sitä.\"\n\nHän alkoi järjestellä vaatteustansa seuraavan päivän suureen juhlaan.\nHän tahtoi eduksensa näyttäytyä kaikessa komeudessansa ja koetteli\nsentähden parastansa.\n\nSeuraavan päivän ilta oli käsissä. Tähdet loistivat kaikessa\nkomeudessansa, mutta vieläkin loistavampi oli Talvipalatsi, jonka\nikkunat valomerenä häikäisivät silmiä. Joukko komeita vaunuja kulki\nlakkaamatta linnan rappusia kohti ja jätti sinne yhden toisensa\nperästä noita keisarillisia vieraita.\n\nSalit ja kammarit pian täytyivät. Komeus näissä huoneissa, se\nhienous ja erinomainen loisto, joka täällä vallitsi, herrojen\nloistavat univormut, naisten korukivistä ja timanteista loistavat\npuvut enensivät juhlallisuuden vaikutusta ja miellyttivät silmää.\nAasialainen ja europalainen loisto sekaantuivat täällä toisiinsa ja\ntekivät sellaisen lumoavan vaikutuksen, ett'ei sitä ole helppo kertoa.\n\nNiin kutsutussa ritarisalissa otti keisari puolisoinensa vastaan\nvieraitansa ja täällä ne heille esiteltiin. Aleksanteri oli tähän\naikaan vielä kaunis mies, ja pulskempaa hallitsijaa oli vaikea\nlöytää. Hänen lempeiden, surullisten silmäinsä katse oli miellyttävä.\nUskonnolliset haaveilut eivät vielä olleet saaneet valtaa hänessä.\nKun hän oli suora ja kaikkeen hyvään ja jaloon taipuvainen, uneksui\nhän vielä nuoruuden unelmaansa, miten voisi niin hyvin hengellisessä\nkuin aineellisessakin suhteessa tehdä kansansa onnelliseksi.\nNuoruudessansa oli Aleksander kasvatettu vapaissa mielipiteissä,\njotka hän omisti parantajan koko innolla. Hän tahtoi hallita vapaata\nkansaa eikä orjia. Hän vihasi valhetta, petollisuutta ja kavaluutta.\nHänen jalo luonteensa vasta niiden vastusten kautta, mitkä kohtasivat\nhänen vapaamielisiä parannuspuuhiansa ja sen salaliiton tähden, jolla\nuhattiin hänen henkeänsä, muuttui ja tuli itsevaltiaaksi.\n\nNyt astui sisään Jägerhorn tyttärensä kanssa. Hänen epävarma\nkatseensa ja sokerinmakea, mairitteleva hymynsä tekee katsojaan\ninhottavan vaikutuksen. Petturin kuva on painettu hänen kasvoihinsa\nja Kainin merkki näkyy hänen otsallansa. Eikö hän ole auttanut\nmurhaamaan, mitä ihmisellä on pyhintä -- synnyinmaatansa. Hänen\ntyttärensä sitä vastaan kantaa päänsä pystyssä. Hänen mustat silmänsä\nsäkenöitsevät ja rohkeasti katselee hän ympärillensä. Hänen pukunsa\non loistava ja kaunistaa hänen ulkomuotoansa. Van Suchtelen, joka on\naivan keisarin läheisyydessä, menee heitä vastaan ja esittää heidät\nkeisarille.\n\n\"Majuri Jägerhorn ja hänen tyttärensä, Suomesta\", lausui valtiomies.\n\"Näistä henkilöistä jo olen kertonut teidän Majesteetillenne.\"\n\nAleksanterin otsalle heti ilmestyi synkkä, uhkaava pilvi. Vihainen\nkatse säihkyi hänen silmistänsä ja ankarasti katsoi hän isään ja\ntyttäreen.\n\n\"Vai niin, te olette siis salaisesti vehkeilleet maatanne ja\nkuningastanne vastaan\", sanoi hän kovasti, niin että lähellä\nolevat hyvin kuulivat hänen sanansa. \"Minulle te ette ole tehneet\nmitään hyviä töitä ja tietäkää, että minä vihaan kaikkea petosta,\ntapahtukoon se missä muodossa ja millä nimellä hyvänsä. Hyvästi!\"\n\nHänen antamansa isku oli musertava ja murtavat olivat ne katseetkin,\njotka hän loi isään ja tyttäreen. Horjuvin askelin ja puoli\nhorroksissa läksivät he salista ja kiiruhtivat kotiinsa. Musiikin\nsävelet ja vierasten iloinen hälinä kaikuivat kuin paholaisen\npilkkanauru heidän korvissansa. Jägerhorn heittäysi muserrettuna\nja voimatonna sohvaan samalla kuin hänen tyttärensä mielettömässä\nraivossaan riisti päältänsä kalliin pukunsa ja polki sen jalkainsa\nalle.\n\n\"Mikä ääretön pilkka, mikä hirveä häpeä on kohdannut meitä\", huusi\nhän kasvot kuollonkalpeina. \"Se olette te, isäni, joka ensin\njohdatitte ja viekottelitte minun petturiksi maatamme kohtaan, joka\nmyöskin kiroaa ja ylenkatsoo meitä. Minne hyvänsä käännymme, niin\nmeitä ylenkatsotaan ja pidetään synnyinmaan kavaltajina. Elämämme\ntulee kurjimmaksi maailmassa. Oi, mikä hirveä kohtalo.\"\n\nNiinkuin hän sanoi, myös tapahtuikin.\n\nPiakkoin sen jälkeen saivatkin ruotsalaiset kavaltajat keisarillisen\nkäskyn lähteä Pietarista. Jägerhorn meni Lontooseen, jossa hän,\nranskalaiseksi vakoojaksi epäiltynä, pistettiin Towernin linnaan.\nUseampien vuosien tuskallisen vankeuden perästä hän vihdoinkin\npäästettiin vapaaksi ja palasi syntymäseuduillensa, jossa hän,\nylenkatsottuna kaikilta, kuoli Porvoossa 6 päivänä Maaliskuuta 1825.\n\nYhtä paljon vihattuna kaikilta eli hänen tyttärensäkin, tuo ylpeä,\nkunnianhimoinen \"Brahelinnan neiti.\" Ei koskaan näyttäytynyt hän\nulompana, vaan eli yksin ja hyljättynä sillä maatilalla, jossa hän\noli syntynyt. Joskus voi kulkija, käydessänsä kartanon pihalla,\nikkunassa huomata mustan vartalon, jolla on lumivalkoinen tukka,\nsilmät syvään painuneet ja aavenmoiset kasvot, tirrottaen katselevan\ntyhjään avaruuteen. Mitä hän lienee ajatellut? kentiesi Jumalan\ntuomiota ja sitä oikeuden mukaista palkintoa, joka oli häntä\nkohdannut.\n\nMutta se synnyinmaa, jonka hän ja hänen kaltaisensa olivat pettäneet\nja unhottaneet, oli vielä niin jalomielinen, että avasi sylinsä ja\nlahjoitti hänelle -- haudan, jossa hän vihdoinkin sai levätä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSairashuoneet ja joukko yksityisiä asuntojakin Uudessa-Kaarlepyyssä\nolivat Oravaisten verisen tappelun perästä täytetyt haavoitetuilla.\nViimeksi mainittujen joukossa oli myös vanha Koiskinen, Ranck ja\nTiainen. Heidän haavansa eivät tosin olleet hengelle vaarallisia. He\nolivat kaikki sijoitetut samaan kartanoon. Hanna Tiainen oli heti\ntaistelun, jälkeen tullut kaupunkiin ja hoiti nyt huolellisimmin\nsairaita. Ranckin ja hänen uudelleen tapaaminen oli ollut mitä\nsydämellisin. Nyt voi hän vapaasti ja pakotta kätkeä Hannan kuvan\nsydämmeensä ja sanomattoman ilon tunteella luuli hän huomaavansa,\nett'ei Hannakaan ollut välinpitämätön. Vanha Koiskinen huomasi että\n\"kala oli merrassa\", hymyili itseksensä, kun hän kompuroi sauvansa\nvarassa eteenpäin.\n\n\"Kaikki on loppunut, kaikki on menetetty, paitse kunnia\", lausui\nhän Ranckille ja Tiaiselle. \"Kasakat tulevat uittamaan hevosiansa\nPohjanlahden rannikolla ja moskovalaiset tulevat herroiksi maassa.\nSuomen poikina olemme tehneet velvollisuutemme ja uhranneet veremme,\nemmekä enempää voineetkaan tehdä.\"\n\n\"Teillä, eno, on oikein\", vastasi Tiainen, \"ja niin pian kuin haavani\novat parantuneet palaan kotiseutuuni Karjalaan. Siellä tahdon\nrauhassa viljellä isältäni perittyä maata ja odottaa vapauttamisen\npäivää. Sillä vielä kerran luulen huudon: taisteluun, kamppailuun,\ntaas kaikuvan aina Kemistä mereen saakka ja isänmaan taasen tulevan\nvapautetuksi.\"\n\n\"Ja silloin ymmärrämme paremmin ja uskollisemmin pysyä yhdessä\",\nlausui Ranck. \"Tämä kokemuksen ja kärsimyksen koulu, jonka nyt olemme\nläpikäyneet, on oleva meille hyödyksi. Sorto on saattava meidät\nenemmän ja paremmin pitämään arvossa vapautta ja tuleva suku on\noikaiseva ja sovittava sen, mikä on rikottu ja väärin tehty.\"\n\nKoiskinen ja Tiainen menivät edellisen huoneesen. Ranck jäi yksin\nHannan kanssa. Hän istui ikkunassa ja katsoi miten syys-aurinko\nvähitellen laskeusi etäisten metsien taakse.\n\nRanck meni hiljaa hänen luoksensa ja pani kätensä hänen ympärillensä.\n\nHanna kääntyi ympäri ja katsoi hänen silmiinsä iloisella, kysyvällä\nkatseella.\n\n\"Minä rakastan sinua, Hanna, syvästi ja sydämellisesti\", kuiskasi\nhän. \"Voinko toivoa mitään?\"\n\n\"Voit\", vastasi hän, \"sillä kau'an aikaa sitten olet jo voittanut\nsydämeni. Sinulle tahdon kuulua ja sinua rakastaa koko ikäni. Sinä\nolet kelvollinen Suomen poika, totisen kunnian ja arvon mies.\"\n\n\"Mutta jos nimeni ei olisikaan Ranck, vaan kokonaan toinen, voisitko\nsittenkin sanoa sitä samaa?\" kysyi hän levottomasti katsoen hänen\nsilmiinsä.\n\n\"Voin, sillä olen vakuutettu, että sinä millä nimellä hyvänsä olet\nsydämeltäsi ja ajatuksiltasi sama todellinen, ylevämielinen mies\",\nvastasi hän.\n\n\"Sitten rohkenen myös serkkunasi, onnettomana ja maanpakolaisena\n_Kaarlo August Koiskisena_ uudistaa pyyntöni: tahdotko ruveta\nvaimokseni?\"\n\nKylmä väre kävi Hannan ruumiin lävitse. Hänen silmänsä tirrottivat\nkummastuksesta ja kauhusta Ranckin kasvoihin.\n\n\"Kavaltaja, häväisty\", mumisi hän. \"Oi, ei, ei, en voi!\"\n\nHän nousi kiiruusti ja läksi huoneesta.\n\nKyynelsilmin katsoi Ranck hänen jälkeensä.\n\n\"Oi, Jumalani! mikä rangaistus seuraa minua\", mumisi hän. \"Minun\ntäytyy puhua Döbelnin kanssa ja ilmaista hänelle kaikki. Armahdukseni\non taskussani ja hyvitys ynnä sovitus on minulle myönnettävä.\"\n\nNoin 14 päivää tämän jälkeen voivat jo haavoitetut jättää huoneensa.\nTällä ajalla olivat Ranck ja Hanna välttäneet toisiansa eivätkä enää\nyhtyneet. Synkkä alakuloisuus vallitsi ja vanha Koiskinen aavisti\njotakin ikävää tapahtuneen Ranckin ja Tiaisen sisaren välillä sekä\nkoetteli turhaan saada siitä selkoa.\n\n\"Solmu on tullut lankaan\", mumisi hän. \"Mutta kaikki täytyy vielä\nmuuttua hyväksi. Ne molemmat ovat luodut toisillensa. Siinä on vaan\njoku väärä käsitys, eikä mitään muuta. Minun pitää ensin puhua\nRanckille ja sitten Hannalle. Niiden täytyy kuulla minun sanojani ja\nsopia, se on aivan varma.\"\n\nKaikki joukot olivat lähteneet Uudesta-Kaarlepyystä ja olivat\nmatkalla pohjoiseen päin. Ainoastaan Döbeln rykmenttineen oli vielä\njälellä, ottaaksensa mukaansa haavoitettuja ja varjellaksensa\nperäymismatkaa. Ranck oli käynyt evestin luona ja keskustellut hänen\nkanssansa kau'an ja ystävällisesti. Kun he erosivat, niin ojensi\nDöbeln hänelle kätensä ja lausui:\n\n\"Huomenna täytän pyyntönne. Tarkastus-aikaan keräytyy rykmentti\ntorille ja pitäkää huolta, että ystävänne silloin ovat saapuvilla.\"\n\nKun Ranck tuli kotia, olivat Koiskinen, Tiainen ja hänen sisarensa\nyhdessä.\n\n\"Ylihuomenna alkaa rykmenttimme marssia pohjoiseen päin\", lausui\nRanck lyhyesti tervehdittyään. \"Kello kymmenen huomeis-aamuna\ntarkastaa von Döbeln rykmenttiä. Ehkä tulette tekin silloin\nsaapuville lausumaan aseveljillemme viimeiset jäähyväiset.\"\n\n\"Kyllä tulemme\", vastasivat Koiskinen ja Tiainen. \"Porin rykmentin\nurhoot ansaitsevat kunniallisen kädenlyönnin ja sydämellisen\nkiitoksen hyvästä kumppanuudesta\", lisäsi veteraani. \"Sellaisia\nsotamiehiä ei löydy missään sotajoukossa.\"\n\n\"Totta varmaan tekin, Hanna, saavutte sinne?\" kysyi Ranck vähän\nliikutetulla äänellä. \"Minä luonnollisesti seuraan rykmenttiä ja\nsitten emme enää näe toisiamme.\"\n\nHannan kasvot olivat kuolon kalpeat eikä hän kohottanut silmiänsä\nkuin vastasi:\n\n\"Minä tulen tarkastukseen, sillä heti sen jälkeen lähden veljeni\nkanssa kaupungista.\"\n\nSynkkämielisesti kuunteli vanha Koiskinen näitä sanoja. Hetkisen\nnäytti, kuin hän tahtoisi puhua, mutta hän hillitsi itsensä ja mumisi:\n\n\"Odotan vielä huomiseen, mutta sitten puhunkin sanoja, enkä laske\nleikkiä.\"\n\nHuomispäivä valkeni ja syksyinen aurinko kohosi selkeälle taivaalle.\nKaupungin asukkaat virtasivat joukoissa torille katsomaan tarkastusta\nja lausumaan joukolle viimeiset jäähyväisensä. Tiedettiin tämän eron\nolevan pitkällisen. Tuo tunnettu univormu ei ollut enää ilahuttava\nheidän silmiänsä. Kasakkia ja venäläisiä odotettiin jokapäivä ja\nheidän kanssansa koettelemuksia ja sortoa.\n\nTukien Tiaisen käteen ja Hanna oikealla puolellansa, on vanha\nKoiskinenkin asettunut joukon sekaan. Nyt kuuluu etäältä tunnetut\nPorin marssin sävelet. Rykmentti on tulossa. Sotamiehet ovat\nveteraaneja useista kunniakkaista taisteluista. Ylpeänä liehuu\nrykmentin ruudin savusta mustunut lippu. Joukon etunenässä ratsastaa\nvon Döbeln tuo kunniakas side otsallansa ja kiiltävä miekka kädessä.\nJuuttaan sankaria tervehditään paljain päin ja hurraahuutojen\nkaikuessa. Hän tervehtää ystävällisesti takaisin. Seis! komennetaan\nja joukko järjestyy kahteen riviin.\n\nVon Döbeln on asettunut rintaman etupuolelle. Kuolon hiljaisuus\nvallitsee. Vanha Koiskinen ja hänen seurueensa on asettunut lähelle\nevestiä. Rykmentti tekee kunnioitusta kiväärillänsä.\n\nDöbeln lausuu:\n\n\"Sotamiehet, aseveljet! Olemme valmisna muutamien tuntien kuluttua\nlähtemään täältä, yhtyäksemme armejaan. Sitä ennen olen halannut\nnähdä teidät kokoontuneina, isänmaan ynnä omassa nimessäni\nkiittääkseni teitä niistä säästämättömistä vaivoista ja siitä\nurhoollisuudesta, jota kaikissa tilaisuuksissa olette osoittaneet.\nSotamiehet! kiitän ja ihmettelen teitä ja kehoitan teidän olemaan\nkestävät viimeiseen asti.\"\n\n\"Eläköön urhoollinen Porin rykmentti!\" huusivat katsojat.\n\nDöbeln jatkoi.\n\n\"Mutta yksi tehtävä on minulle annettu, jonka täytän ylpeydellä ja\nilolla. Aseveljiemme joukkoon luemme myös urhoollisen luutnantti\nRanckin, jota me kunnioitamme ja rakastamme. Ennenkuin hän astui\nmeidän riveihimme, oli hän palvellut Ranskalaisessa sotajoukossa ja\nsiellä paljaasta sotamiehestä kohonnut evestin arvoon ja rykmentin\npäälliköksi ynnä kunnialegionan komentajaksi, jotka kaikki todistavat\nurhoollisuutta, miehuutta ja kuntoa. Kun sota alkoi pohjoisessa,\nkiiruhti hän synnyinmaansa suojelemiseksi vapaaehtoisena tarjoamaan\npalvelustansa. Hänen urotyönsä tunnemme kaikki ja ylpeydellä luemme\nhänen aseveljeksemme urhoollisten porilaisten rivissä.\n\n\"Mutta se nimi, jolla hän on tunnettu ja kunnioitettu joukossamme,\nei ole hänen oikea nimensä. Kuningas on käskenyt hänen ottamaan\ntodellisen, hänelle kuuluvan nimensä, samalla kuin se tuomio, joka\nkau'an aikaa sitten hänelle langetettiin, on peruutettu. Mitä hän\nnuorukaisena rikkoi, sen hän miehenä runsaimmasti ja kunniakkaimmasti\non sovittanut. Luutnantti Ranckia ei ole enää meidän rykmentissämme,\nmutta sen sijaan luutnantti _Kaarlo Aukusti Koiskinen_, jota minä\nomassa, rykmenttini ja koko Suomen sotajoukon nimessä lausun\ntervetulleeksi todellisena ja jalona sotilaana. Eläköön luutnantti\nKoiskinen!\"\n\nLoppumaton riemu valtasi läsnäolijat ja sotamiesten hurraahuudot\nsekaantuivat katsojien ääniin. Vanha Koiskinen syöksyi esiin\nunhottaen haavansa, ja heittäysi poikansa syliin.\n\n\"Minun poikani, minun poikani\", huusi hän. \"Sinä olet voittanut\nhyvityksen ja sovinnon, sinä olet sotinut ja taistellut, sinä olet\nsaavuttanut voiton seppeleen. Ole siunattu! Tämä silmänräpäys\nautuaallisesta ilosta tekee minun jälleen nuoreksi ja saa minun\nunhottamaan kaikki kärsimykset ja surut!\"\n\nTämä näky teki syvän vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin. Kaikki\nkiiruhtivat puristamaan Ranckin kättä ja lausumaan hänelle\nystävällisiä sanoja. Kun Döbeln huomasi, että Ranck kernaasti tahtoi\nvälttää kaikellaista hyväilemistä, kiitti hän rykmenttiä, jonka\njälkeen se marssi kasarmiinsa.\n\nKun Ranck eli Koiskinen, kuten häntä nyt tahdomme nimittää,\npalasi asuntoonsa, tapasi hän siellä runsaasti varustetun\npäivällispöydän katettuna. Hänen ystävänsä tahtoivat yksinkertaisella\njuhlallisuudella pyhittää tätä päivää ja vanhalla ystävällänsä\nRothilla oli ollut kaikki tehtävät toimitettavana. Kun Koiskinen\noli vastaanottanut läsnäolevien onnentoivotukset, meni hän etsimään\nHannaa. Kun hän astui huoneesen, nousi tämä ylös ja meni Koiskista\nvastaan avoimin sylin ja hehkuvin poskin.\n\n\"Ja nyt Hanna, minkä vastauksen sinä lopullisesti minulle annat?\"\nkysyi hän. \"Tuleeko minun onneni täydelliseksi, tuleeko se kruunu,\njonka saavuttamiseksi olen työskennellyt, minulle eli vieläkö\nainoastaan okaita on kasvava minun tielläni?\"\n\nHanna nojasi päänsä hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi:\n\n\"Olen sinun ikuisesti. Koiskisen nimi on nyt minulle yhtä rakas kuin\nennen Ranckin. Entisyys peittyköön ikipäiviksi unhotuksen hautaan ja\nme yhteisesti työskennelkäämme uuden, autuaallisen ja onnellisen ajan\nsaavuttamiseksi.\"\n\nVenäläiset ovat valloittaneet koko Suomen, rohkeasti tunkeutuvat\nhe jo Ruotsiinkin ja heidän joukkonsa seisovat Uumeossa. Aselepo\non sovittu, joka oli kestävä vakituiseen rauhaan saakka.\nRuotsalaiset joukot ovat palanneet kotiseuduillensa ja von Döbeln on\nvastaanottanut jälellä olevan sotajoukon päällikkyyden, johon kuului\nyksi pataljoona Itägöötiläisiä krenatieriä, Kalmarin rykmentti ja --\nsuomalaiset.\n\nSyyskuun 17 päivänä tehtiin Haminassa rauha, jonka kautta Ruotsi\nmenetti kolmannen osan aluestansa ja antoi Suomen Tornion ja Muonion\njokiin asti, jotka tulivat rajaksi, jota venäläiset olivatkin\nhimoinneet aina Pietari Suuren ajoista asti. Wenäjän kansa iloitsi\nsaavuttamastansa voitosta. Wiapori ja sittemmin linnoitettu\nBomarsuntti Ahvenanmaalla tulivat vastaisuudessa suojelemaan rajaa\nsekä maan että meren puolelta ja suomalaiset tulivat miehittämään\nWenäjän sotalaivoja.\n\nLokakuun 8 päivänä oli Döbeln kerännyt johtamansa ruotsalaiset ja\nsuomalaiset Uumeon torille. Täällä seisovat veteraanit, sankarit\nniin monesta kunniakkaasta taistelusta, miehet, jotka olivat olleet\nuhraavan isänmaan rakkauden elähyttämät. Rääsyisinä ja kurjuuden\ntodellisena kuvana seisovat siellä jäännökset Suomen sotajoukosta,\njoka on ollut ihmeteltävä alusta loppuun saakka tässä surullisessa\nsota-näytelmässä. Tuolla tulee Döbeln, puettuna harmaasen, veriseen\ntakkiin ja samallaisessa puvussa on hänen päällikkökuntansakin.\nHän asettuu upseerinensa keskelle sotamiesten muodostamaa neliötä.\nVeteraanit tervehtävät häntä vilkkailla riemuhuudoilla. Kanuunat\njyskäävät, liput liehuvat ja musiikki soittaa tehdyn rauhan\nkunniaksi. Kun vihdoinkin saavutetaan hiljaisuus, paljastaa Döbeln\npäänsä. Kyynelsilmin kohottaa hän voimakkaan äänensä ja lausuu:\n\n\"Sotilaat! olen kerännyt armeijan ilmoittaakseni, että rauha on\ntehty Ruotsin ja Wenäjän valtojen välillä. Tämä rauha kokonaan\npoistaa sodan kaikki onnettomuudet. Tämä varmaan on oleva ilosanoma,\nsillä Ruotsin tyhjennetyt varat eivät myönnä enää sellaisen sodan\npitkittämistä, joka on alotettu valtiollisesta hairahduksesta ja\njoka kahtena vuotena on niellyt kaikki sen voimat. Mutta Suomi\ntulee eroamaan Ruotsista -- valtakunnan rajaksi tulee Tornionjoki.\nSuomalaiset! tässä rauhassa kadotetaan kolmas osa Ruotsin kruunun\nalueesta; Ruotsi kadottaa ikipäiviksi uljaan Suomen kansakunnan,\nvankimman tukensa. Ei siinä kylliksi, vaan Ruotsin sotajoukko\nkadottaa sydämensä, parhaan osan sotavoimastansa. Emämaa on murrettu,\nvaipunut suruun ja kaipaukseen äärettömistä häviöistä ja uhrauksista;\nmutta viisas kaikkivaltias on siten päättänyt kohtaloistamme, ne ovat\nkärsivällisyydellä vastaan otettavat.\n\n\"Sotamiehet! Kumppanit! Veljet! Te, jotka nyt päätetyssä sodassa\nniin suurella uskollisuudella ja miehuudella, huolimatta vihollisen\nlukuisuudesta, luonnollisella aseiden voimalla olette Siikajoella,\nRevolahdella, Pulkkilassa, Lapualla, Kauhajoella, Alavudella,\nLapväärtissä, Ähtärissä, Nummijärvellä, Juuttaalla, Iisalmella\ny.m. voittaneet vihollista, Te, jotka omin käsin olette takaisin\nvoittaneet puolen Suomea, Te jotka vihdoinkin monikertaisen ylivoiman\nedessä olitte pakotetut jättämään Suomen rajan, Te olette sittemmin\nkestävyydellä taistelleet ruotsalaisen emämaan edestä. Te täällä\nolevat kallisarvoiset jäännökset Suomen uljaasta kansakunnasta ja sen\nurhoollisesta sotakansasta, teillekin olen velvollinen, liikutetulla\nsydämellä, lausumaan kuninkaan, säätyjen, Ruotsin kansan, Ruotsin\nsotajoukon, kanssaveljieni, omani -- meidän kaikkein vilpittömimmät\nkiitoksemme.\n\n\"Suomalaiset! Veljet! Teidän sankarityönne ovat suuret ja se\nkiitollisuus, jonka teille kaikkien nimessä julistan on samassa\nsuhteessa. Tämän kiitoksen lausumiseksi vaadittaisiin koko\nkaunopuhelijaan kyky, mutta minä olen sotilas -- sotilas! mikä\nuljas nimistys kuin sen saan teiltä -- teidän edessänne ja teidän\nkanssanne. Sentähden vastaanottakaa liikutetun sydämeni mutkattomat\najatukset, ja Te ruotsalaiset joukot, jotka tässä tilaisuudessa\nolette läsnä, olkaa elävänä todistuksena Ruotsin emämaan rajattomasta\nkiitollisuudesta. Ruotsalaiset! olkaa ylpeät, että olette nähneet\nnämä suomalaiset jäännökset! muistakaa heitä! kunnioittakaa heitä!\nkatsokaa heidän laihtuneita ruumiitansa, heidän kalpeita kasvojansa,\nne kantavat merkkejä heidän uskollisista, vaikka hyödyttömistä\nponnistuksistaan pelastaa synnyinmaansa edesmenneinä vuosina. Ja\nTe, suomalaiset! kuin tulette synnyinseuduillenne, niin viekää\nRuotsin kansan kiitollisuus teidän kansakunnallenne. Muistakaa, että\nvaikka palaattekin kuluneissa vaatteissa, ammutuilla eli ruhjotuilla\njäsenillä, viette Te kumminkin mukananne oikean sotilassielun\nkauniimman koristuksen. Vihollisiksi Ruotsin emämaalle Te ette\nkoskaan voi tulla, siitä olen vakuutettu, mutta jäätte ikipäiviksi\nsen ystäviksi! Jos uusi valtiaanne estäisi teidän toiveittenne\nja tahtonne täyttämistä, niin antakaa sydäntenne ja ajatustenne\näänettömän siunauksen tulla emämaalle! Muistuttakaa siitä teidän\nlapsillenne; me tulemme suku suvulta siunaamaan teitä, kunnioittamaan\nteitä.\n\n\"Yhtä pyydän teiltä, että kuin tulette niille seuduille, missä\nvoitimme vihollistamme, ja kun siellä näette nuo halvat hiekkaläjät,\njotka peittävät kaatuneet kumppanimme, antakaa heille siunauksen\nhuokaus; he ovat kuolleet sankareina ja kunnianhaamut hoitavat\nheidän tomuansa. Te tunnette ihmissydämen monenmoiset mutkat, sen\ntaipumuksen pikaisesti valitsemaan esineitä, joita ei luule koskaan,\nunhottavansa: mutta tuskin on muutama viikko kulunut, ennenkuin\nvaihettelevaisuus on valinnut uudelleen. Aika muuttaa kaikki; mutta\nsen vakuutan teille ja te itsekin huomaatte sen, että sotilasside,\nsolmittu taisteluissa, vaaroissa, veressä ja kuolemassa, ei koskaan\nkatkea. Siis olemme molemmin puolin vakuutetut toistemme rakkaudesta.\nSotilasveljeys ulettuu koko elämän läpi, ja se kiitollisuus, jonka\nolen teille lausunut ja vieläkin lausun, on meidän liitollemme\nkatkeamaton yhdysside. Suomalaiset! Veljet! Jos nämä sanat voitaisiin\nvahvistaa verikyynelillä silmistäni, niin niitä vuotaisi ja jokainen\npisara niistä vakuuttaisi minun kunnioitustani, ystävyyttäni!\"\n\nNiin puhui hän, tuo sankari monista kunniarikkaista taisteluista.\nVeteraanien syys-auringon valaisemille kasvoille vieri kyyneliä,\njotka läksivät sydämen syvimmästä sopukasta. Döbelnin surulliset\nkiitollisuus- ja jäähyväis-sanat olivat ainoa tunteen todistus,\njonka Suomen sotajoukko julkisesti sai emämaan hallitukselta, tuo\nsotajoukko, joka oli taistellut enemmän kuin _kahdeksassakymmenessä_\nsuuremmassa ja pienemmässä taistelussa.\n\n    \"Riehuissa sodan, vaaroissaan,\n    Mi miehuus väellä tuolla,\n    Maa raukka, kuinka taisitkaan\n    Niin rakastettu olla,\n    Näin kallis kuinka olla voit,\n    Kun pettua vaan leiväks soit!\"\n\n\n\n"]