[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMqipBw-aLurOv4lhyLKXLEgKuHGHylk9N32tFSRaJNs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1020,"Tunturikertomuksia","Järventaus, Arvi",1883,1939,"1020-jarventaus-arvi-tunturikertomuksia","1020__Järventaus_Arvi__Tunturikertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1921,23073,145491,false,48867,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Tunturikertomuksia\" by Arvi Järventaus is a collection of short stories written in the early 20th century. The book appears to explore the lives and experiences of people living in the Finnish Lapland, focusing on themes of loss, memory, and cultural identity. The opening portion introduces the character of little Aslak, a Lappish boy grappling with grief and displacement after being taken to a children's home following his mother's death.  The beginning of \"Tunturikertomuksia\" presents the poignant story of Aslak, who sits on the steps of the children's home, crying silently over the loss of his mother and his beloved reindeer leather trousers. Through Aslak's memories, we see vivid scenes from his past, including the bittersweet moment when his mother gave him the trousers she had crafted. Aslak's longing for his lost belongings and the troubling reality of his new environment create a stark emotional landscape, highlighting the pain of separation and the yearning for comfort in familiar things. The narrative beautifully captures the inner turmoil of a young boy facing the harshness of life and the vulnerability of childhood. (This is an automatically generated summary.)",[],152,"Novellikokoelma sisältää tarinoita Tunturi-Lapin ja Jäämeren rannikon asukkaiden elämästä. Kertomukset käsittelevät pohjoisen ihmisten arkea, kulttuurien kohtaamisia sekä saamelaislapsi Aslakin kaltaisten hahmojen kohtaloita luonnon ja perinteiden keskellä.","Arvi Järventauksen 'Tunturikertomuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1020. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TUNTURIKERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nArvi Järventaus\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1921.\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Nahkahousut.\n Salkko.\n Jumalan hukka.\n Kuuva.\n Herrojen tuttu.\n Luviisa.\n Neljännen amiraalin poika.\n Pikku Viljami.\n Vihkimatka.\n Merenneito.\n Kalasaunalla.\n\n\n\n\nNahkahousut\n\n\nSara-Oulan pikku Aslak istui lastenkodin rappusilla ja itkeä nyreksi.\n\nHänen pieni maailmansa johon kuului isä, Nangujärven rannalla oleva\nturvekota, kesättiporo ja nahkahousut, oli kokonaan sekaisin. Isä oli\ntuonut hänet pari päivää sitten lastenkotiin. Äiti oli keväällä\nkuollut. Pikku Aslak muisti tervatun kirstun, jonka Pahka-Pietari oli\ntehnyt. Hän omisti uudistalon Nangujärven rannalla, lähellä Sara-Oulan\nturvekotaa. -- Mutta Aslakin mieltä ei kaihertanut äidin muisto\nniinkään kuin nahkahousujen menetys. Ne oli lastenkodin silmälasipäinen\nriuku[1] riistänyt häneltä heti ensi päivänä. Tahi oikeammin liittyi\nnyt tuohon väkivallantyöhön, kun se kerran oli tapahtunut, myös äidin\nmuisto, -- sillä hän se oli Aslakille housut tehnyt, nahkahousut,\njoihin tavalliset koipisukat oli neulottu kiinni.\n\nPikku Aslak pyyhki silmiään. Hän muisti illan, jolloin nahkahousut\nvalmistuivat... Äiti istui tulen ääressä neuloen. Hän kiinnitti\npunaista suimusta[2] koipisukan suuhun. Se oli niin kaunis\nja siro, ettei Aslak muistanut sellaisia nähneensä muilla kuin\nRikas-Vuollabilla, -- sillä, joka talvisin kulki raitoineen Norjaan\nNangujärven poikki ja keitti mennen tullen kahvia heidän kodassaan. Ne\nolivat sitten sellaiset suimukset, että niihin kiintyi huomio ihan ensi\nnäkemältä. Näytti, kuin olisi Vuollab tanssinut siljolla. Punaiset\nsuimukset vain vilahtelivat, hänen hääriessään raitonsa ympärillä.\n\n-- Kuinka onnellinen hän olikaan ollut tuona iltana, jolloin äiti\nsaatuaan työnsä valmiiksi pisti neulan vyöllänsä riippuvaan\nneulakoteloon ja ojensi housut hänelle: \"Siinä on nyt Aslakille\nnahkahousut.\" Vapisevin käsin hän oli ne ottanut vastaan ja silitellyt\nkoipisukkien pehmeää karvaa. Oli tuntunut juhlalliselta kuin papin\nkäydessä. Niin somasti kahisi käsissä parkittu, ruskeapintainen\nporonnahka... Pikku Aslak oli tuntenut itsensä onnelliseksi, niin\ntavattoman onnelliseksi. Nahkahousut oli ripustettu naulaan, aamulla\njalkaan pantaviksi ja pikku Aslak oli katsellut niiden tulen valossa\nvälkkyviä punaisia suimuksia, katsellut siihen asti, kunnes oli\nnukahtanut. Mutta unimaailmaankin häntä oli seurannut sama onnen tunne,\nsillä sinä yönä hän oli uneksinut taivaasta, missä Jumala käyskenteli\nnahkahousuissa pienten lappalaispoikien leikkiessä revontulia taivaan\nlumisella pihalla. Ja jokaisella pojalla oli ollut punaiset,\nvälkkyvänpunaiset suimukset nahkahousuissa sekä kirjaillut,\npunatupsuiset paulat. Mutta Jumalan nilkat olivat näyttäneet yhtä\nhienoilta ja siroilta kuin Rikas-Vuollabin.\n\nPikku-Aslak itkeä nyreksi. Se ei ollut kovaäänistä, vaan tuollaista\nhiljaista, tuhruista itkua. Hän katseli jalkojaan eikä voinut niitä\nomikseen tuntea. Lastenkodin riuku oli vetänyt niihin harmajat\nlannanhousut. Ne olivat niin mahdottoman leveät, että niihin miltei\nhukkui. Hänen pieni sydämensä oli pakahtua. Hän ei voinut käsittää,\nmitä pahaa hän oli tehnyt, kun häntä näin häväistiin. Koko päivän hän\noli istunut portailla itkeä nyreksien. Ruuan palastakaan ei häntä oltu\nmaistamaan saatu. Ja pikku Aslak oli päättänytkin olla syömättä siksi,\nkunnes riuku toisi hänen housunsa takaisin.\n\nEteisessä liikkui joku. Aslak painoi päänsä alas ja jurotti. Häntä vain\neivät saisi sisään. Hän istuisi vaikka talveen saakka... siihen asti,\nkunnes riekot muuttuisivat valkeiksi. Ennemmin hän ei liikahtaisi.\nLopultakin täytyisi riuvun antaa hänen nahkahousunsa takaisin.\n\n-- Eikö Aslak tule syömään?\n\nSiinä seisoi nyt hoitolan riuku, katsellen häntä silmälasiensa takaa.\n\nAslak hieroi kämmenseljällä silmiään ja johtajatar sai jälleen kuulla\nnyreksivän, tuhruisen vastauksen:\n\n-- Mu puvsak![3]\n\nSe tuli kuin raskaan painon alta, epäselvien nyyhkytysten katkomana,\nniin että johtajatarta jo säälitti. Mutta eihän sopinut antaa pojan\nkeskikesällä nahkahousuja pitää. Piti totuttaa poika talon tapoihin, ei\nauttanut.\n\n-- Ei Aslak saa nahkahousuja. Katsopas, kaikki muutkin pojat käyvät\nvaatehousuissa.\n\nKäykööt, baergalak! Pikku Aslakin olisi tehnyt mieli kirota, mutta hän\nei uskaltanut. Riuku teki liian juhlallisen vaikutuksen, vaikkei Aslak\nsinnepäin silmännytkään. Hän vain tunsi sen, tunsi silmälasienkin\nläheisyyden. Sellaisia eivät käyttäneet muut kuin pappi.\n\n-- Tulehan nyt syömään äläkä juonittele.\n\n-- Im! Puvsak!...[4]\n\nAslakia rupesi nikottamaan. Hän painoi päätä polvea vasten ja hänen\npikku ruumiinsa hytki. Johtajatar kääntyi päätä pudistaen pois, häviten\neteiseen.\n\nAslak rauhoittui jonkun verran johtajattaren mentyä sisään. Mutta yhä\nkuitenkin vierivät kyyneleet poskia pitkin, uurtaen niihin valkeita\njuovia. Hän oli hieronut kasvonsa likaisiksi ja jurotti synkkänä kuin\nruumiillistunut epätoivo.\n\nSemmoinen ilkeä riuku... Ja aedne[5] oli ollut niin hyvä... Kuinka\nsaattoikaan isä menetellä niin sydämettömästi jättäessään hänet tänne?\n\nPari poikaa juoksi pihan yli. Ne olivat lappalaispoikia, niinkuin\nAslak'kin, mutta lannan malliin puettuja.\n\nPikku Aslak tunsi syvää halveksumista heitä kohtaan. Mokomatkin\nlivikät![6] Niin olivat kuin kesäporot tunturilla. Ja lappia puhuivat!\nAslakin pikku sydäntä kirveli kiukku. Hän iloitsi, että nyt tarjoutui\ntilaisuus sen purkamiseen.\n\n-- Baergalak! karjaisi hän äkkiä, polkien pientä jalkaansa.\n\nPojat kääntyivät hämmästyneinä katsomaan tuota tuhrusilmäistä uutta\ntulokasta. Toinen heistä lähestyi Aslakia ja puhutteli häntä kuin\nainakin ylempi alempaansa:\n\n-- Älä kiroile... minä sanon riuvulle!\n\n-- Sano, sano, baergalak! Minä sanon baergalak, vaikka riukukin olisi!\n\nNuhtelija hämmentyi ja vetäytyi toverinsa luo. He katsoivat parhaaksi\njättää raivoisan tulokkaan omiin oloihinsa.\n\nKauan ei Aslakin kiukku kuitenkaan kestänyt. Se oli purkautunut äkisti\nkuin rajuilma tunturilla, mennen yhtä äkkiä ohitse. Syvä alakuloisuus\nja tuska valtasi hänet.\n\nOliko hän tehnyt syntiä? Nyt ei Jumala enää ottaisi häntä taivaaseen,\njonne äitikin oli mennyt. Nyt hän ei enää koskaan saisi punasuimuksisia\nnahkahousuja jalkaansa. Sillä varmaan taivaassakin rangaistiin pahoja\npikkupoikia pistämällä heidät lannanhousuihin. Hoitolan pojat\nvarmaankin kantelisivat riuvulle ja riuku kertoisi Jumalalle. Oi, hänen\noli niin paha olla, että ihan vapisutti.\n\nSellaista tuskaa hän ei ollut koskaan ennen tuntenut. Hän oli jo\nmenossa kuumaan väylään, josta Pahka-Pietarin Pirita aina puhui. Se oli\nyhtä leveä kuin Nangujärvi, mutta punainen, hirvittävän punainen...\njuuri kuin talvinen aamurusko, -- ja siellä poltti, poltti hirveästi...\nvielä kovemmin kuin silloin, kun hän oli satuttanut peukalonsa tuliseen\narinakiveen.\n\nPikku Aslak tarkasteli arpea peukalossaan. Semmoinen siihen oli tullut.\nSe oli valkea kuin kurmutoukan kotelo poron seljässä. Pikku Aslakin\ntuska helpotti vähän, kun ajatukset hetkeksi suuntautuivat muille\nteille.\n\nKesättivasalla oli kurmukärpäsen puremia selkä täynnä. Ja niitäkös piti\nkiskoa kahdella päretikulla! Kesätti juoksi maahan pistetyn kepin\nympäri, koettaen päästä pakoon, kun isä läheni sitä päretikut kädessä.\nSe pysähtyi hetkeksi isän kutittaessa sen kihelmöivää selkää. Sille\nteki se hyvää. -- Mutta se olikin vain viekkautta. Ykskaks oli isällä\npäretikkujen välissä kurmukärpäsen kotelo ja nips! -- kesättivasa\nkavahti juoksuun, puistellen takaruumistaan. Sekös nauratti.\n\nAslak hymyili kyyneltensä lomasta. Se kesättivasa oli sellainen hauska\nveitikka. Söi leipääkin kuin koira. Ei tarvinnut muuta kuin takoa kahta\npuupalasta yhteen, niin jo tuli kohti turpa ojona. Eikä sitä hennonut\nsen pitemmälti narrata. Leipäpalanen piti hakea ja tukkia suuhun.\n\nPihamaalta kuului pörräävä ääni. Aslak heristi korvoaan. Se oli\nkurmukärpänen, kesättivasan pahin vihollinen. Niin oli isä sanonut. Se\nlaski munansa kesätin selkään ja niistä juuri muodostuivat nuo suuret\nkurmunpesät, jotka muistuttivat paleltuneita hilloja. Kärpäsen ääni toi\njälleen Aslakin mieleen nahkahousut. Niissäkin oli ollut pari\nkurmunreikää, niin pientä kuin neulannuppi! Äiti oli neulonut niihin\nkahden äyrin kokoiset paikat.\n\nPikku Aslakin päässä pyöri monenlaisia ajatuksia. Mitä jos hän\nkarkaisi? Kun hän vain saisi nahkahousunsa, hän lähtisi... kulkisi niin\nkauas, ettei riuku osaisi hakeakaan... juoksisi kaikkein pahimpien\njänkienkin yli. Sinne ei riuku uskaltaisi seurata. Riuku ei osaisi\nastua pounumättäitä pitkin niinkuin hän, jota isä oli opettanut jänkää\nkulkemaan. Ei saanut astua muille kuin pyöreille jussinpäämättäille...\nja niihinkin ihan keskelle. Sitä ei riuku arvaisi tehdä ja hän uppoisi.\nEikä Aslak auttaisi... ei vaikka riuku kuinka pyyteleisi. Sinne saisi\npainua suohon... paha riuku.\n\nMutta nahkahousut olivat jossakin vinnillä riuvun kätköissä. Niitä oli\nvaikea löytää. Eikä Aslak tiennyt, mistä vinnille noustiin.\n\nSääsket ahdistivat Aslakia vimmatusti, mutta hän oli niin mietteisiinsä\nvajonnut, ettei niistä välittänyt. Pyyhkäisi vain takkinsa hihalla\nkasvojaan silloin tällöin, saaden punaisia veriläikkiä pitkin poskiaan.\nHän muistutti pientä lapintonttua kirjavine, hien ja veren tahrimme\nkasvoineen. Mutta lapintonttu hautoi tontun ajatuksia. Hänen pienessä\npäässään liikkui kaikenmoisia kuvia. Niihin sekaantui yhtä aikaa kostoa\nja lapsellista hyväsydämisyyttä ympärillä olevaa maailmaa kohtaan.\n\nKun hän kasvaisi isoksi, hän laittaisi suuren ruijanraidon, samanlaisen\nkuin Rikas Vuollabilla... ja nahkahousut. Niissä olisi pohkeet mustista\nporonkoivista ja hohtavanpunaiset suimukset. Ja sitten hän jakelisi\nRuijan tumppua[7] lappalaislapsille, jotka pitäisivät omia vaatteita,\nmutta riuvulle ja hoitolan lapsille hän ei antaisi mitään, ei\nkerrassaan mitään! Ei ottaisi ajamaankaan. Pois pudottaisi ahkiostaan\nkaikki... tiepuoleen. Mutta ne, joilla olisi omat vaatteet, saisivat\najaa kirkolle hänen kanssaan, ja niille hän ostaisi makeisia Fransin\npuodista ja syöttäisi niin paljon kuin jaksaisivat... Mutta illalla kun\nhän palaisi, hän joikkaisi lastenkodin pihalla niin, että riuku\nsäikähtäisi kuoliaaksi, ja sitten hän ajaisi nauraen keinoihinsa.\n\nSisällä koulusalissa rupesi harmooni soimaan. Pikku Aslak kuuli sen\näänen toisen kerran elämässään. Se vaikutti häneen niin kumman oudosti\n-- aivankuin vihellys pakomatkalla olevaan jäniksenpoikaan. Sitä täytyi\nväkistenkin kuunnella. Se oli kuin ääni toisesta maailmasta, oudosta ja\nsalaperäisestä. Se kiehtoi mieltä, mutta peljätti samalla. Se vaikutti\nmerkillisen lamauttavasti. Niillä... tuolla sisällä oli valta, jonka\nedessä täytyi taipua. Harmoonin ääni riisui kaikki kostonajatukset,\nherättäen pienessä lappalaispojassa samanlaisen turvattomuuden tunteen\nkuin metsän humina eksyneessä. Teki mieli itkeä ja huutaa, mutta ei\nsaattanut, ei vaikka mikä olisi ollut. Täytyi kuunnella vain...\nvapisevin sydämin... mielessä kaikki kotoiset kuvat.\n\nAslak tunsi itsensä voitetuksi. Hänen pieni sydämensä oli turtunut.\nKaikki tuntui hänestä nyt samantekevältä. Nahkahousut, kesättiporo,\nturvekota, Rikas-Vuollab raitoineen, -- kaikki olivat kaukaisia\nmuistoja vain. Sen vaikutti harmoonin ääni. Se nujersi hänet\ntäydellisesti.\n\nKun johtajatar hetken päästä tuli kutsumaan Aslakia sisään, nousi tämä\ntahdottomana, avuttomin katsein, molemmin käsin kannattaen housujaan --\naivankuin peljäten niiden putoavan -- ja seurasi alla päin johtajatarta\nsisään.\n\n\n\n\nSalkko\n\n\nSalkko oli leski.\n\nKevätkorvalla, juuri tuossa toukokuun puolivälin paikkeilla oli vaimo\nkuollut. Se oli sattunut sopimattomaan aikaan. Juuri kun vasoma-aika\nalkoi, erkani eukko, Inkeri, omaa sukua Proksi, sen Pikku-Juhanin\nsisar, joka oli naimisissa Kota-Erkin vanhimman tyttären, lihavan Ellen\nkanssa. Mitäpä siitä. Eukko oli eronnut ja se kuten sanottu oli\nsattunut peräti sopimattomaan aikaan. Niinkuin koko Salkon naiminenkin.\nToisin sanoen: siitä oli ollut paljon vastusta.\n\nParhaana hukan pesien hakuaikana oli täytynyt lähteä kuulutuksille.\nNiin oli määrännyt sen uuden papin virkakirje, jonka Nulppa oli tuonut\ntunturiin kirkkopaikoilta kesäkeinolla. Siinä oli työtä tehty, työtä ja\nkovaa, ennenkuin Proksin kodalla oli virkakirjeestä selvä saatu. Nulpan\nIisakki, joka oli ainoa kirjoitetun lukija, oli lopultakin ottanut\nsisällöstä selvän. \"Tenomuotkan kappalainen, Tenomuotkassa kesäkuun 15\npäivänä, lumero 16. Porolappalaiselle Salkko Salkonpoika\nNulusjärvelle...\" Oikean oli Pappi arvonimen hoksannut. Sillä\nporolappalainen Salkko oli eikä varsin köyhäkään, jollei nyt juuri niin\nrikas kuin Nulppa. Kirje oli määrännyt naimaan, naimaan laillisesti,\nilman mutkia.\n\nSalkko suistaa poroaan, joka oli ruvennut lunta haukkomaan. Hän on\npaluumatkalla Kautokeinosta, jossa on talvikauden makoillut vaimon\nhakupuuhissa, mutta epäonnistunut.\n\nEivät häneltä naimakaupat luonnistuneet. Alun pitäen olivat\nvastahakaa vetäneet. Vaikka ei aivan. Olihan se tyttö sentään,\nmustasilmäinen Pirita, jonka hän oli antanut Joonaalle kasvatettavaksi.\nKurkkio-Joonaalle se sopikin hänellä kun oli hirsihuone ja vaimo, mutta\nhänelle, isälle -- eipä oikein. Kuka olisi tytärriepua hoitanut hänen\nkodassaan, joka oli aivan miehisen väen vallassa, ja minkälaisen väen\nsitten! Eivät ruokkineet kunnolla koiraakaan, saatikka sitten ihmisen\nlasta. Ehei, eukko olisi pitänyt saada toinen, kun kuoli se Inkeri.\nSalkon hidasliikkeiset ajatukset askartelivat hartaasti, palaten yhä\nuudelleen aikaan, jonka hän Inkerin kanssa oli elänyt. Siinä muistuivat\nmieleen hukanpennut, pappi ja vihkiäiset, pikku Piritan syntymä ja\nhätäkaste. Ei ollut uusi pappi yhtä helposti taivutettavissa kuin\nentinen. Entinen antoi sentään jälkeen, mutta tämä ei.\n\nSalkko muisteli, kuinka hän oli entisen papin sivuuttanut, kun tämä oli\nahdistellut naimaan, muisteli ja nauraa hörähti lyhyeen.\n\nOli ollut aika tuossa kesäkuun lopulla. Hän oli löytänyt hukanpesän\ntunturista ja saanut siitä kolme poikaa. Niitä hän oli sitten\nlähtenyt kirkolle \"katittamaan\". Hukanpennut säkkiin ja niin kohti\nkirkkopaikkoja. Saavuttuaan Jussa-Pekkaan, missä hän tavallisesti majaa\npiti, oli hän ottanut yhden pennuista, pannut sen kallokkaaseen ja\nlähtenyt kylälle. Tie kulki pappilan pihan läpi ja siinä riihen ja\nsaunan välillä oli pappi sattunut vastaan. \"Päivää! No, mitäs se Salkko\nnyt?\" \"Enpähän juuri... se kun vain...\" \"Kuulepas, Salkko, miten se on\nsen Inkerin asian?\" \"No, eipähän juuri mitenkään... se kun vain...\"\n\"Knulepas Salkko, sinun pitää naida se...\" Siinä oli tullut tiukka\npaikka.\n\nSilloin hän oli muistanut kallokkaan. \"Älä sie, pappi, siitä, mutta\narvaa sie, mitä minulla tässä kallokkaassa on.\" \"Älä sinä kieräile, vaan\nsanopas, mitenkä sen Inkerin asian on?\" \"Vähät nyt siitä, mutta arvaa\nsie, mitä tuossa kallokkaassa on.\" Ja hän oli ojentanut kallokasta\npapille. Sieltä kuului omituista vikinää ja pappi oli käynyt\nuteliaaksi. \"Katso sie!\" Hän oli tyhjentänyt kallokkaan sisällön\nnurmikolle yhtä tärkeänä kuin poronpaistiahkion Ruijan kauppiaan\nmakasiinin lattialle -- ja silloinkos oli papilta unohtunut koko\nInkerin asia. \"Katsos vaan!\" \"Hukan pentu.\" \"No voi taitamaton!\" Joo,\nhukanpentu se oli. Ja hän oli matkalla lukkariin \"kattia\" perimään.\nOliko noita useampikin? Olipa niinkin, kolme kaikkiaan. Jos papin teki\nmieli toisia nähdä, niin siellä olivat Jussa-Pekan pirtin loukossa. Ja\ntekihän papin. Suoraa päätä oli lähtenyt eikä ollut joutanut\nhyvästiäkään sanomaan, eläinrakas kun oli. Oli sentään vielä huutanut\nmennessään: \"Muista sinä, Salkko, se Inkerin asia myös!\" Oli huutanut\nkyllä, mutta paljon säyseämmin kuin ensi kerralla... eläinrakas kun\noli...\n\nSalkko nauraa hörähti ja sivalsi poroa kupeelle. Klatsh! Se oli käynyt\nmainiosti. Hän oli päässyt siitä papista eroon sangen näppärästi. Mutta\ntämä nykyinen oli kokonaan toista maata... herrahtavampi ja muutenkin\nkäskevämpi. Lähetteli virkakirjeitä lappalaisille ja uhkasi\nkirkkoraadilla. Hän se järjesti sen Inkerinkin asian, toisin sanoen:\npakotti kuulutuksille ja vihille.\n\nHäät eivät olleet suurenmoisiksi muodostuneet, mutta ryypyt hän sentään\noli tarjonnut, ja hyvät. Koko toinen pää kirkonkylää oli kuppelehtinut\npäissään ja illalla oli kylän vähätöinen poliisi saanut hiukkasen\nvirkahuolia. Vihkimätoimituksesta ei Salkko paljon muistanut. Hän oli\nollut peräti hellällä mielellä. Kuin unessa muisti hän pappilan salin\nja suuren peilin, josta vieraatmiehet, Poro-Eemala ja Jussa-Pekka,\nolivat katselleet kuin sumun läpi. Hän oli näet ottanut pienen\nvahvistusryypyn lähtiessään. Sanoivat ne hänen itkeneenkin pappilan\nkyökissä ja pyydelleen Poro-Eemalaa rukoilemaan hänelle isävainajan\nonnea. Sitä hän ei itse muistanut. Mutta mitäpä siitä, jos jo niin\nolisi tapahtunutkin. Onnea olisikin tarvittu. Sen oli aika näyttänyt:\nInkeri kuoli lapsivuoteeseen eikä uutta vaimoa ollut helppo löytää.\n\nKolmisen kuukautta hän oli nyt Kautokeinossa makaillut lappalaisten\nkodissa ja kirkonkylän taloissa. Oli siinä aikaa ollut havaintojen\ntekoon ja yhtä ja toista hän oli havainnutkin. Kylläpä hän suunnilleen\ntiesi, paljonko meni nahkaa Kautokeinon tyttärien sisnakoihin.[8]\nMenihän sitä... yhdelle enemmän, toiselle vähemmän. Mutta asia ei ollut\nvielä sillä ratkaistu. Paria hän oli kosinutkin, mutta nauraneet\nolivat... liian vanhana pitäneet... eikähän ollut viitsinyt kolmatta\nyrittää. Oli uskonut sillä kertaa.\n\nJa kuitenkin oli vaimon saanti hänelle niin tavattoman tärkeä. Siitä\noli hänen hitaassa päässään kehittynyt kunniakysymys, ei ainoastaan\nhänen itsensä, vaan ennen kaikkea hänen omaisuutensa vuoksi. Viime\nkäräjissä oli pikku Piritalle määrätty uusi holhooja ja hänet, lapsen\nisä, jolle se toimi luonnostaan kuului, oli siitä syrjäytetty. Siitä\nsyystä, että hän leskenä ollessaan ei muka kyllin huolellisesti\nhoitanut omaisuuttaan. Olihan siinä jonkun verran perää. Hän oli paljon\nkotoa poissa, markkina- ja muilla matkoilla enimmäkseen, ja sillä aikaa\nhoitivat rengit poroja. Ja sanomattakin oli selvä, että elo hupeni\nhupenemistaan. Mutta sittenkin harmitti häntä holhouksen alla olo. Oli\nse häpeä miehiselle miehelle, joka jo kerran oli naimisissakin ollut ja\nlapsen isä vielä.\n\nTämä seikka oli saanut hänet Kautokeinoon lähtemään. Tässä oli kysymys\nkaksinkertaisesti hänen kunniastaan. Ja hän oli päättänyt hakea vaimon\nvaikka maan raosta, päästäkseen jälleen miesten kirjoihin.\n\nSalkon päähän iski yhtäkkiä ajatus: -- mitä, jos hän kaartaisikin\nSelkäjärven kautta tytärtä katsomaan. Hänellähän oli tuliaisiakin,\nkaunis, kirjailtu lapinhuivi.\n\nSanottu ja tehty. Salkko oikaisi jängän poikki, lähtien ajamaan\nlounaista kohti. Mitäpä hänen tarvitsi kodalleenkaan kiirehtiä, kyllä\nsiellä rengit tulivat toimeen ilman häntäkin.\n\nMuutaman tunnin ajon jälkeen hän tuli maantielle ja karahutti sen\npoikki alas järvenrantaan. Siellä oli puolen kilometrin päässä Joonaan\ntalo niemen kärjessä.\n\nSalkko riisui poronsa ja talutti sen jäkäläkannolle. Joonaalla näytti\nolevan jäkälää yllin kyllin. Se tietty hyvä, kun oli kerran iso eläjä.\nPuoleksisyötyjä jäkälälimppuja ajelehti kannon juurella useampiakin.\nSalkko potkaisi pari kappaletta poronsa eteen ja työntyi pirttiin.\n\n-- Päivää tähänkin taloon.\n\n-- Päivää.\n\nJoonas istui pirtin perällä pöydän päässä piippua kaivellen. Ylisillään\noli vielä, ei ollut viitsinyt takkia yllensä ottaa. Se olikin Joonaan\ntavallinen kotiasu. Takkia hän ei yleensä käyttänyt kuin kylässä ja\nkirkossa. Otti papinkin vastaan noin vain... ylisillään, päällä\npuoleksi tuhraantunut raitainen paita, joka vatsan kohdalta pullistui\npussille ihan kuin lappalaisen peski, ja jutteli venytellen ja\nhaukotellen niinkuin mies, jolla on varma asema yhteiskunnassa. Ei\nJoonas ylpeä ollut -- kaukana siitä, mutta se nyt oli kerran hänen\ntapansa sellainen. Ja Salkon mielestä se teki aina niin juhlavan\nvaikutuksen.\n\nVähäkuuloinen emäntä kehräsi takan vieressä. Hän oli kaikin puolin\narvokas kumppani Joonaalle, sellainen pyöreä ja tukeva olento, joka\nhoiteli jalkaniekkakahvipannujansa samanlaisella arvokkuudella kuin\npappilan etelästätullut kyökkipiika patojaan. Emäntä oli palvellutkin\npappilassa Nääsmannin aikana -- sen papin, jonka rouva oli ollut\naatelia. Siellä hän oli oppinut yhtä ja toista ja hyvin oli oppinutkin.\n\nPalvelustyttö Maareta, Mella-Juhanin silmäpuoli ja ontuva tytärriepu\nneuloi kallokasta pöydän toisessa päässä. Hän oli köyhä lappalaisen\ntytär, jonka isä oli kuollut kunnanvaivaisena. Poroja oli\nMella-Juhanikin aikoinaan omistanut, mutta sinne olivat menneet kaiken\nmaailman tietä, niinkuin meni lappalaisen tavara ja elämä. Hukka otti,\nvaras otti, yksi ja toinen otti. Kauankos silloin kesti, ennenkuin mies\noli kylmillä. Niin oli käynyt Mella-Juhaninkin. Yksi ja toinen naapuri\noli autellut häntä kunnan kelkkaan eikä ollut Salkkokaan aivan viaton\nsiinä suhteessa.\n\nMutta hyvänsävyinen oli tämä Maareta, vaikka hiukan yksinkertainen.\nNiin hoiteli pikku Piritaa kuin omaa lastaan. Siellä kiiriskeli tämä\nnytkin Maaretan liepeissä, jutellen suomea kuin lantalaislapsi\nkonsanaan.\n\nSalkko istahti penkille ikkunan alle, pyyhkäisi parrastaan jäähileet,\ntyönsi lakin takaraivolle ja rupesi lataamaan piippuaan.\n\n-- Terveisiä minun matkoiltani.\n\n-- Mistäpäin ajelet?\n\n-- Kautokeinosta.\n\n-- Ahaa, nytkö vasta palailet?\n\n-- Nytpä...\n\nSalkko puhalteli paksuja savupilviä. Hän piti silmällä Piritaa, joka\narkana pilkisteli Maaretan tuolin takaa. Lapsi pelkäsi isäänsä\nsilminnähtävästi. Niin kauan tämä oli poissa ollut ja siksi harvoin\nkäynyt katsomassa. Se oli tottunut taloon ja piti itseään siihen\nkuuluvana.\n\nSalkko räpytteli silmiään ja koetti puhella tyttöselle, mutta tämä\nlivahti tuolin taakse, päästäen sieltä puolittain ihmettelevän,\npuolittain säikähtyneen huudahduksen:\n\n-- Hukka-Salkko!\n\nSalkkoa nauratti ja itketti samalla kertaa. Pikku Pirita näytti\nkokonaan vieraantuneen isästään. Ei ollut näemmä terveellistä\nlappalaislapsen joutua lannan hoitoon. Herrastui ja ylpistyi... meni\npilalle. Salkon verkkaisessa sydämessä nosti isyys päätään. Sepä kumma,\nettei tyttö ollut hänen.\n\n-- No et saanut emäntää itsellesi?\n\nJoonas oli saanut piippunsa kuntoon ja valmistausi juttelemaan tuohon\nhaukottelevaan, ylhäiseen tapaansa. Tällä kertaa se loukkasi Salkkoa.\nSiitä huokui ylemmyyden tunto, joka sopi hyvin yhteen pikku Piritan\nosoittaman arkuuden kanssa. Salkko tajusi vaistomaisesti, että\nJoonaskin oli tavallaan syypää tytön käytökseen ja siksi tunsi hän\nitsensä vielä loukatummaksi. Hän vastasi synkästi:\n\n-- Enpä saanut...\n\n-- Eivät ne taida tyttäret enää huolia sinusta.\n\n-- Eivätpä taida...\n\nSalkko on polvillaan laukkunsa ääressä. Hän vastailee Joonaan\nkysymyksiin yksikantaan kuin poissaoleva. Hänen mieltään askarruttaa\nvain yksi ainoa ajatus: -- saada Pirita pois talosta. Hän tarrautuu\nsiihen kuin hukkuva oljenkorteen. Kaikkien kärsimäinsä pettymysten\njälkeen tajuaa hän pikku Piritassa pelastuksen. Elämän täytyy nyt\nmuuttua. Inkeri-vainajan kuoleman jälkeen se on mennyt alaspäin\nhuimaavaa vauhtia. Renkivetelykset hoitivat huonosti eloa, kun hän itse\noli alituiseen matkoilla. Uhkasivat saattaa hänet ihan kylmille.\nPoro-Eemalasta, Piritan holhoojasta, ei ollut kerrassa mihinkään:\nholhosi vain omaan pussiinsa, siinä kaikki. Ei, Salkko päätti\nhoukutella lapsen luokseen, näyttääkseen nimismiehelle, että hän pystyi\nitse parhaiten oman lapsensa holhoojaksi.\n\nSalkko sai esiin silkkihuivin. Se oli kaunis kuin sateenkaari, loisteli\nja välkkyi niin että silmiä hiveli. Hän astui lasta kohti, tarjoten\nhuivia:\n\n-- Ka, otapa, Pirita, isän pikkuinen tyttö, tis-tis!\n\nSalkko maanitteli lasta kuin olisi tämä ollut poronvasa.\n\nMutta tyttö näytti joutuvan yhä suuremman kauhun valtaan kuta lähemmäs\nSalkko tuli. Se puikahti tuolin takaa emännän turviin lieden luo ja\nkatseli sieltä silmät jäykkinä pelosta kömpelöä, tuhruista lappalaista,\njoka nyt läheni sitä lattian poikki korea silkkiliina hyppysissä. Se\nparkui täyttä kurkkua:\n\n-- Hukka-Salkko, uhuu!\n\nKurkkio-Joonas nauraa röhähti, katsellessaan isän\nlähentelemisyrityksiä.\n\n-- Ei näy sinusta huolivan. Pelkää... höh höh!\n\nSalkko karahti kiukusta punaiseksi. Odotapa senkin vetelys, tuo 'höh\nhöh' maksaa sinulle vielä kauniin poron hengen. Kun ovat pilanneet\nlapsen ihan tahallaan! Tietysti... ovat pelotelleet hänellä... omalla\nisällään.\n\nIsyyden tunne ryntäsi nyt Salkon sydämeen yhtä leveänä ja varmana kuin\ntukkilaisjoukko yhtiön talon pirttiin. Hän oli omituisessa asemassa.\nEnnen hän ei ollut tytöstä erikoisemmin välittänyt. Olipa saattanut\nkuukausimääriä kulua hänen käymättä lasta katsomassa. Nyt hän sai\nihmeekseen havaita, kuinka oudot tunteet kuin väkivoimalla hyökkäsivät\nhänen sydämeensä. Hän kuuli heikkojen äänien sanovan: 'Mitäpä turhaa\nponnistelet. Anna tytön olla.' Mutta siihen panivat toiset,\nvoimakkaammat, jyrkästi vastaan: 'Tyttö on minun, minä tahdon sen\npitää!' Ja nuo heikot äänet vaikenivat, hukkuivat toisiin ääniin,\nsamoin kuin hukkuvat yhtiön vuokralaisen vastalauseet taloon\ntunkeutuvien tukkilaisten meluun.\n\nJoonaan emäntä tyynnytteli lasta, joka arkana seurasi Salkon\npienintäkin liikettä. Tämä oli jälleen vetäytynyt penkille ja kaiveli\nsynkännäköisenä suuripesäistä piippuaan. Kun oma lapsi pelkäsi ihan\nkuin kummitusta ja vielä päällepäätteeksi nimitteli haukkumanimellä...\n\nSalkon verkkaisessa päässä askarteli ajatus ankarana. Hän mietti keinoa\npulasta päästäkseen. Kunnia oli pelastettava kihlakunnasta ja pikku\nPirita Joonaan hoidosta. Sen hän käsitti täysin selvästi. Hän ei paljon\nkuullut Joonaan juttelua. Tämä kyseli Kautokeinon kuulumisia, yhtä ja\ntoista, mutta Salkko murahteli vain vastauksiksi. Pikku Pirita istui\njälleen Maaretan sylissä ja tämä näytti erikoisemman hellästi\nhyväilevän lasta.\n\nSalkko poltti ja mietti, sylkäisten tuon tuostakin jalkainsa väliin.\nHänelle rupesi taivaanranta kirkastumaan. Muutamia mustia pilviä\najelehti siellä vielä, mutta vähitellen häipyivät nekin pois. Mitäpä\nsiitä... jos olikin silmäpuoli... näkihän sitä yhdelläkin silmällä ne\nkodan hommat... Eikäpähän tuon tarvinnut porojen perässä hypätä...\njoten ontukoon... Ja niitä hänellä oli itsellään vielä riittämiin\nasti... pääasia vain, että hän, Salkko, pääsi holhouksen alta pois ja\nsai pikku Piritan luoksensa.\n\nKun Maareta illan suussa nilkutti navettaan lehmiä illastamaan, hiipi\nSalkko hänen perässään sinne. Mitä siellä keskusteltiin, sen kuuli vain\nJoonaan karja, neljä lehmää ja puolentoista vuotias sonnin mullikka.\nMutta Salkko tuli sieltä sangen tyytyväisen näköisenä ja lähti jo yötä\nvasten ajamaan Tenomuotkan kirkolle.\n\nSeuraavana sunnuntaina kuulutettiin porolappalainen, leskimies Salkko\nSalkonpoika Nulusjärvi ja palvelijatar Maareta Juhanintytär Mella,\nmolemmat Tenomuotkan seurakunnasta. Ja saman sunnuntain iltana saapui\nsulhasmies kodalleen Nulusjärven rantaan ja kodan väen suureksi\nhämmästykseksi kätteli kaikki ihan alusta loppuun.\n\n\n\n\nJumalan hukka\n\n\nPehmeä-Matti oli aamusta alkaen ajattanut sutta. Hän oli aamulla\nvarhain havainnut jäljet järvenrannassa törmän alla. Susi oli vainunnut\nporoa, joka oli ollut kiinni pihassa navetan edessä, mutta ei ollut\nuskaltanut nousta pihaan. Sen mielestä se oli vähän liiaksi\nhaiskahtanut ihmiseltä. Rantatörmän alla oli yönsä viettänyt ja\njättänyt jälkeensä syvän makuusijan, josta vasta aamulla oli noussut ja\nlähtenyt loikkaamaan järven yli, vastakkaiselle rannalle.\n\nPehmeä-Matti oli heti sonnustautunut matkaan. Pari ohraleipää ja\nvoirasia laukkuun, kahvipannu laukunkantimeen, rihla selkään, ja niin\nhän oli pyyhkäissyt törmän alle hukan jälkeen. Elli, hänen vaimonsa,\noli katsellut lähtöä tuvanikkunasta, alushameriekale yllään, kynsien\ntakkuista päätään. Hänestä oli päivä mennyt pilveen, kun Matti vei\npannun, kahvipannun. Millä hän nyt keittäisi?... Mutta pitihän\nhukanajattajallakin olla kahvitilkka kiveliössä ryypättäväksi... ja\nsaattoihan hän, Elli, keittää padalla...\n\nPehmeä-Matti oli hiihtänyt koko aamurupeaman yhteen vauhtiin. Hän oli\nkaivanut laukusta ohrarieskan ja pistänyt poveensa. Sieltä hän oli\nsilloin tällöin taittanut suuhunsa palan. Sitä menoa oli menty tunti\ntoisensa jälkeen, yli aapojen, metsäsaarekkeiden, yli matalampien\nvaarojen. Hukan suunta oli koko ajan pitänyt pohjoista kohti ja\nPehmeä-Matti käsitti tarkoituksen: -- hukka pyrki tunturiin, missä lumi\noli kovaa, pois metsämaista. Pehmeä-Matti tajusi, että jos se\nonnistuisi, olisi hukka henkensä pelastanut. Mutta Saariselkään oli\nvielä pitkä matka. Kaukaa, aapojen takaa hohtivat sen lumipeitteiset\nhuiput. Välillä oli metsämaailmaa vielä peninkulmamääriä ja\nPehmeä-Matti uskoi saavuttavansa suden, ennenkuin se ehtisi tunturiin.\n\nSe oli iso hukka. Pehmeä-Matti tarkasteli jälkiä ja hänessä kuohui\nsaaliinjano. Niin oli kuin olisi mies nutukasjalassa loikkinut yli\njängän. Pehmeä-Matti pyyhki hikeä otsaltaan ja jatkoi matkaansa.\n\nKerrankin hän saisi hukan, oikean ison otuksen. Kun nyt vain ei luonto\npanisi vastaan niinkuin viime talvena. Hän oli tavannut hirvenjäljet\nNila-aavalla ja lähtenyt jälkeen. Hirvi oli ollut lähellä ja lunta\nmiehelle kaulaan. Leudon sään jälkeen seurannut pakkanen oli kovettanut\nhangen pinnan, mutta hirveä se ei silti ollut kantanut. Pari kilometriä\nhiihdettyään hän oli päässyt sen kupeelle. Siihen oli kookas eläin\nlyönyt maata ja hän olisi saattanut ripustaa sille vaikka tiu'un\nkaulaan. Oh, se olisi ollut helppo ampua, mutta hän ei ollut hennonnut.\nAntaa olla Jumalan luoman, oli hän ajatellut. Hirviriepu... Oli\nläähättänytkin niinkuin vaipunut poro...\n\nNaapuri oli häntä pilkannut: \"Kehno mies, kun jo kerran hirven\nsaavuttaa ja sitten päästättää.\" Niin... naapurin oli hyvä pilkata,\nmutta minkäpä hän luonnolleen mahtoi. Kun hänen kerran oli niin vaikea\ntappaa, niin se oli niin. Siitä ei päässyt. Mutta nyt hän yrittäisi...\ntappaisi armotta... Hukka... vai jo että hukka!... Sehän oli peto eikä\nyhtään säälin arvoinen. Tappoi lappalaiselta vaikka viimeisen ajokkaan.\nVai että sääliä... huihai! Pehmeä-Matti ei tällä kertaa aikonut sääliä.\nHän työnsi sompansa lumeen ja hiihtää nytkytteli menemään, lapintakin\nhelmojen lepsuttaessa hiihdon tahtiin.\n\nOli kummaa tämä elämä, oli. Ihminen hiihti ja peto pakeni... pakeni\nhenkensä vuoksi. Se oli rakas jokaiselle... henkiriepu... hukallekin.\nJumalan luoma se oli hänkin... niinkuin muutkin. Vaikka ihmisen\nsaaliiksi luotu... Niinkuin tämäkin hukka tässä hänen edellään...\nhänen, Matti Peltovuoman, saaliiksi... ja elatuksen avuksi. Se oli\nJumalan järjestys sellainen. Hän saisi siitä tapporahat... ensinnäkin\ntapporahat... ja sitten vielä taljasta toiset rahat. Olipa somaa mennä\nkirkolle nimismiehen luo hukkaa katittamaan. Nimismies käskisi istumaan\nja sanoisi: \"Vai hukan se Matti...\" \"Joo, hukan... ja olikin niin\npeijakkaan pahus hiihdättämään...\" Niin hän sanoisi... kiroaisi noin\nvain, vaikka olisikin herroissa, napsauttaisi tulemaan noin vain... ja\nsylkäiseisi lattialle.\n\nMatti sylkäisi hangelle pitkän, ruskean kaaren. Tupakkaakin saisi\ntapporahoilla, pari kiloa venäjänlehtiä. Oli somaa mennä kauppias\nKuusimaahan ja pyytää venäjänlehtiä. \"No, paljonkos pannaan?\"... \"No,\njos heitä pari kiloa, etteivät aina olisi lopussa...\" Kauppias katsoisi\nihmetellen silmälasiensa takaa. \"No, mutta Mattihan taitaakin olla\nrahoissa!\"... \"No joo... on sitä nyt tällä kertaa, kuin nostin\njuuri tapporahat...\" Kauppias joutuisi yhä enemmän hämilleen.\n\"Tapporahat?\"... \"Niin... hukan tapporahat.\" Ja hän saisi kertoa\nkauppiaalle uudestaan koko historian.\n\nOli se somaa kulkea kirkolla, kun olivat tapporahat taskussa. Pappikin\ntulisi tiellä vastaan ja ryhtyisi puheisiin. \"No Malli, päivää!\" \"Mikä\nse Malin nyi kirkolle... tällaiseen aikaan?\". \"Se kun vain hukan\ntapporahoja perimässä...\" \"Vai jo tuli hukka? Myrkylläkö vai...?\" Olisi\nniin mukava naurahtaa ja vastata: \"Ei... tuota mie ajatin ja hiihdätti\nkoranus vielä kovasti...\" Niin... sen verran hän uskaltaisi papillekin\nkirota.\n\nPehmeä-Matti tunsi mielensä kepeäksi. Kahvipannu lekkasi\nlaukunkantimessa. Eukko siellä tietysti tuskitteli... mutta\ntuskitelkoon. Jouti se pannu olla kerta hänenkin reissussaan. Palatessa\nsaattoikin jonkun maan kainalossa kahvistella, kun työ oli tehty ja\nsaalis saatu. Nyt ei ollut aikaa. Piti painaa pedon perässä, jonka\naskelten väli ei vielä näyttänyt pienentyneen.\n\nPeto se oli hukka, täysi peto. Kun pääsi poroeloon, niin haaskasi kuin\nrosvo... tappoi minkä kerkesi. Ei tyytynyt yhteen... ei... surmasi niin\nmonta kuin ehti. Tiesi, kuinka monta poroa oli tämäkin surmannut.\nOlkoon... mutta nyt ei tainnut äijärievulla enää olla aikaa poroja\nvainuta.\n\nPehmeä-Matti pysähtyi ja otti lunta suuhunsa. Päivä oli jo hyvän joukon\nsivu puolivälin ja yhä johtivat suden jäljet eteenpäin. Sitkeä elukka,\najatteli Matti, mutta tunsi samassa iloa. Sitä suuriarvoisempi oli\nsaalis, kun se oikein vaivan takaa otettiin. Joo, joo, olipa soma\npalata kotia hukantalja seljässä.\n\nMatti painoi eteenpäin. Kuta lähemmäs tunturiseutua hän ehti, sitä\nkantavammaksi kävi lumi. Ei se enää hukkaa paljoa pidättänyt, mutta\nesteenä se oli sittenkin... sittenkin.\n\nHiihdettyään muutaman kangaskappaleen, avautui Matin eteen iso aapa,\nlaaja kuin järven selkä. Sen keskellä näkyi musta pilkku, joka nousi ja\nlaski. Siellä meni hukka, tuskin parin kilometrin päässä.\n\nPehmeä-Matti sivautti aavalle kuin uusia voimia saaneena. Edessä,\nnäkösällä oli jo saalis. Se kiihotti kumman voimakkaasti. Sydän\njyskytti ja pohkeissa nyki. Karvakintaat puristautuivat yhä tiukemmin\nsauvojen ympärille ja lumi sihahteli sivakan alla.\n\nHukka oli jo väsynyt. Sen askeleet tulivat lyhemmiksi. Paikoitellen oli\nse ottanut laukka-askeliakin kuin koira jäniksen ajossa. Tuo kaikki\nosoitti uupumusta. Peto pääsi kuitenkin metsään, ennenkuin välimatka\noli ehtinyt suurestikaan lyhetä.\n\nMatti hiihti kiiluvin silmin ja kalpein poskin. Hänen suunsa oli\nväännyksissä rajuista ponnistuksista. Mutta hän oli päättänyt kestää.\nHousunkauluksen alla hyrskyi hiki kuin lipeä tiinussa, mutta Matti ei\nsiitä välittänyt. Hän pisti mällin poveen ja haukkasi ohrarieskasta\naimo kappaleen.\n\nMutta hukka oli sitkeämpi kuin hän oli arvannutkaan. Se juoksi jängän\ntoisensa jälkeen, pitäen yhä kiinteämmin suuntaansa Saariselkää kohti.\nSillä oli vahva aikomus ehtiä tunturiin ja pelastautua.\n\nMatti kirosi hengessään. Koko päivän hän oli tarponut perässä ja nyt\nuhkasi saalis päästä käsistä. Ei, se ei saanut tapahtua! Hän pinnisti\nviimeiset voimansa ja hiihti huohottaen ja horjahdellen.\n\nAurinko laski. Puiden latvat punersivat hetkisen. Sitten levisi erämaan\nyli hämy, joka vähitellen rupesi väreilemään kellanhohtoisena. Kuu oli\nnoussut.\n\nSaariselän huiput kohosivat suoraan edessä. Kuunvalo lainehti niillä,\najellen omituisia, vipajavia häivähdyksiä tunturinrinnettä ylös, alas.\nNe olivat kuin leikkiviä henkiä. Mattia rupesi hiukan pelottamaan,\nmutta hän rohkaisi itsensä ja painoi suden jälkeen.\n\nLevähtääkin olisi tehnyt mieli, mutta Matti ei uskaltanut. Saariselkä\noli liiaksi lähellä. Menisi hukkaan koko päivän työ. Ei, sitä hän ei\nsallinut itselleen. Piti vain ponnistaa herkeämättä muutaman\nneljännestunnin, sitten joutaisi levähtämään ja kahvistelemaan.\n\nAhaa, jopa rupesi hukkakin uupumaan! Pehmeä-Matti tarkasteli\nhiihtäessään jälkiä ja havaitsi ilokseen, että askelten väli oli käynyt\nhyvin epäsäännölliseksi. Väliin se oli pitempi, väliin harmittavan\nlyhyt. Sitten tuli taas jonkun verran laukkaa ja sitten lyhyenlyhyitä\naskeleita.\n\nTuolla se nousi taas maalle. Saattoi nähdä sen liikkeistä, ettei se\nenää kauan jaksaisi. Ruumis horjahteli arveluttavasti ja häntä veti\nvelttona perässä. Pehmeä-Matti ehätti jälkeen, vaikka hänenkin polvensa\njo tuntuivat heikoilta ja hengitys kävi yhtenä läähätyksenä. Kuu valeli\nsalaperäistä hohdettaan pitkin jängän pintaa.\n\nKuunvalo vaikutti Mattiin niin omituisen aristuttavasti. Ei käynyt enää\nhautominen yhtä murhaavia ajatuksia kuin päivällä, auringon ollessa\nkorkealla. Hukkakin oli tuntunut pedolta päivänvalossa, mutta nyt\nympäröi sitä jonkunlainen viattomuuden kehä. Matin mielessä ailahti\nsäälin tunne. Sen sai kuunvalo aikaan.\n\nKoko kiveliö oli muuttanut hahmoaan, arkiasunsa se oli huomaamatta\nvaihtanut pyhäiseen, juhlalliseen pukuun, joka kiehtoi mieltä yhtä\nsalaperäisesti kuin hämärä joulukirkko. Matin päässä risteilivät\nmonenlaiset ajatukset. Hän muisti yhtäkkiä papin.\n\nOli jouluaamu ja pappi seisoi saarnatuolissa. Hän puhui rauhasta, joka\nkerran oli leviävä luomakuntaankin. \"Susi vierailee lampaiden kanssa\",\noli pappi sanonut. Se oli tuntunut merkilliseltä. Ja se aika tulee\npian, oli pappi sanonut. \"Sinäkin, ystäväni, joka nyt vainoat hukkaa\nlaumasi pahimpana vihollisena, saat silloin kunnioittaa sitä Jumalan\nhukkana, joka sopii laiduntoveriksi lampaallekin.\" Se oli niin\nomituinen tämä uusi pappi, jutteli kuin satuja saarnatuolista eikä\njuuri apostoleita maininnut.\n\nJumalan hukka... niin kuka meni takaukseen? Matin valtasi niin\nomituinen epävarmuus. Mitä, jos hän olikin ajattanut Jumalan hukkaa\nkoko päivän ja kerännyt syntiä päälleen? Tämä hukkahan oli maannut\nrauhassa järven rannassa törmän alla. Miksei se olisi voinut ajokasta\ntappaa, joka oli siitä vain muutaman kymmenen metrin päässä. Huihai,\nolisi varmaankin, mutta se kun se ei ollut halunnut. Oli vain maannut\nrantatörmän alla ihmisen läheisyydessä, -- ihmisen, jota toivoi\nparannuksen tielle. Mutta ihminen oli entisensä kaltainen. Hän ei ollut\nmuuttunut: -- ajatti ja pyysi, tappoi ja ampui, jos vain sai\ntilaisuuden. Niinkuin hänkin... Kuka oli oikeastaan peto? Eikö se ollut\nhän... ja hukka... tuo, joka pakeni hänen edellään, oli parannuksen\ntehnyt... oli Jumalan hukka, josta pappi oli saarnannut.\n\nPehmeä-Matti tunsi polvensa omituisen veltoiksi. 'Vaikea on ihmisen\nparannuksenteko', oli Saarna-Pietikin sanonut. Jo vain, Herra\nparatkoon. Tässä lykkeli hänkin maallisten toivossa, mutta kuolematon\nsieluparka lepatti avuttomana kuin riepu tuulessa. Jo vain... Herra\nparatkoon...\n\nMatti saavutti maan ja nousi metsään. Hänen varjonsa hiipi edellä\npuiden välissä. Se teki niin surkean köyhän vaikutuksen kaiken tuon\njuhlallisen ja hiljaisen keskellä, joka häntä ympäröi. Hukan jäljet\nnäyttivät kuin viimeisiltä varoituksilta armon ajassa. Matti tunsi\nsilmänsä kostuvan ja hän niiskautti nenäänsä.\n\nYhtäkkiä katkaisi erämaan hiljaisuuden pitkä, valittava ulvonta. Matti\nsäikähti niin että oli suistua silmälleen. Hän luuli aluksi tuomion\npasuunan soivan, mutia pian hän tointui. Hukka oli pysähtynyt\nlähimmälle aavalle ja ulvoi, kuono kuuta kohti.\n\nSe oli tietysti väsynyt eikä jaksanut pitemmälle. Ja senvuoksi se\nvuodatti tunteensa valittavaan ulvontaan. Se aavisti kuoleman\nlähestyvän. Tuo pieni, pahalta haiseva lappalainen sen toisi mukanaan.\nHukka ulvoi yhä surkeammin ja odotti tuttua pamausta, mutta sitä ei\nkuulunut.\n\nPehmeä-Matti oli polvillaan kinoksessa ja itki. Hän rukoili anteeksi\nsuuria syntejään. Hukan ulvonta johdatti mieleen isävainajan viime\nhetket. Noin hänkin oli huutanut... omantunnon vaivoissa, ennenkuin\npappi tuli ja antoi synninpäästön.\n\nHukka istui keskellä aapaa ja ulvoi. Sen ääni longahteli pitkinä\nkaistaleina ympäri kiveliötä. Todellakin... se oli kuin tuomion torvi,\nitään, länteen, etelään ja pohjoiseen. Pehmeä-Matti kykötti polvillaan\nkinoksessa ja valitti ääneensä. Hän oli kuin sekaisin koko mies.\n\"Herra, anna kansallesi syötävää!\" huusi hän, koettaen voittaa hukan\nulvonnan. Ja heti sen jälkeen hän ojensi kätensä aavalle ja huusi:\n\"Veljeni, anteeksi, kaikki anteeksi!\" Ja kuin vastaukseksi Matin\npyyntöön kajahti kuutamoiselta aavalta:\n\n-- Uoo-aaa!\n\nSe oli Jumalan hukka. Matti oli siitä nyt ihan varma. Hän vuoroin\nrukoili syntejään anteeksi, vuoroin kiitti Jumalaa, joka oli estänyt\nhäntä sutta surmaamasta. Pitkän aikaa hän makasi aavan reunassa itkien.\nLopulta hän kuitenkin rauhoittui ja kohotti päätänsä.\n\nHukka oli saatuaan hetken levähtää lähtenyt jatkamaan pakomatkaansa.\n\nMatti nyökäytteli päätään ja höpisi itsekseen:\n\n-- Mene, mene, veljeni... Jumalan hukka... mene Jumalan rauhaan.\n\nSenjälkeen hän itki vielä hiukan, mutta tyyntyi lopuksi kokonaan.\nSaatuaan tulen aavan reunaan, eväänsä suliksi ja kahvin kiehuman hän\ntunsi samaa, mistä Saarna-Pieti oli kerran seuroissa puhunut:\n\n\"Rauhan käsittänyt ei kaipaa ruokaa eikä juomaa, mutta ehkä hän syö, on\nse kaikki tämän syntisen lihan tarvetta varten.\"\n\n\n\n\nKuuva\n\n\nKuuva istui seuroissa, sepä tietty. Ei Kuuva ollut miestä huonompi,\nvaikka olikin matkallaan kirkonkylään varastanut Telpukalta lampaan.\n\nLukkarin pirtti oli täynnä väkeä, pakaten täynnä. Kuuva oli valinnut\nitselleen paikan uuninnurkkauksesta, puuarkun kannelta. Siinä oli\ntoisella puolen uuninkylki, toisella ruokakaappi. Paikka oli juuri kuin\nKuuvaa varten. Siihen ei näkynyt saarnamiestä, kun suorana istui. Ja se\noli Kuuvasta hyvä asia. Mutta jos hiukan taivuttautui etukumaraan,\nsaattoi nähdä saarnamiehenkin. Ja sekin oli hyvä, sillä Kuuva halusi\nsilloin tällöin vilkaista saarnamieheenkin, Juntin-Pietiin, joka kaksi\nkyntteliä edessään istui pöydän takana, selittäen Luukkaan evankeliumin\nviidettätoista lukua.\n\nKuuvasta tuntui olo hyvältä. Sattuikin seurat ja hänkin ehti mukaan.\nJuntin-Pieti oli hyvä saarnamies, eri henkeä kuin pappi. Sen oli Kuuva\nkuullut Telpukan emännältä eikä Kuuva koskaan pannut vastaan, mikäli\nseuroista ja saarnamiehistä oli puhe.\n\nSiinä ne istuivat vieretysten Kuuvaa vastapäätä, toisella puolen\npirttiä. Telpukan emäntä ja metsänhoitajan rouva.\n\nSe oli Kuuvan mielestä mukava sattuma. Lammas oli ollut Telpukan ja\npaistit siitä oli ostanut metsänhoitajan rouva. Ja molemmat olivat\nkahvittaneet. Kultalaitaisista kupeista oli metsänhoitajan rouva\ntarjonnut.\n\nKuuva poikkesi tavallisesti Telpukassa, kirkolla käydessään. Se oli\nhänen käymätalonsa. He olivat väärtejä Telpukan kanssa, vaikka Telpukka\nviime vuosina olikin käynyt mahtavaksi, rikastunut kun oli. Yhdessä he\nolivat ennen poroja varastaneet. Se oli Telpukkakin lantalaistunut,\nniinkuin hänkin, jolle nyt riitti vaivainen lammas.\n\nNytkin, tällä matkalla hän oli poikennut Telpukkaan. Telpukka itse ei\nollut sattunut kotiin. Savottatöihin kuului menneen. Telpukan emäntä\noli yksin ollut kotona. Ainoastaan Riikan-Hannu oli istunut pirtissä\novensuussa, lakki silmillä. Emäntä oli kertonut, että heiltä viime yönä\noli varastettu lammas ja oli epäillyt juuri Riikan-Hannua. Eikä ihme,\nsillä siihen työhön oli Hannu yhtä kätevä kuin hänkin. Emäntä oli\npyytänyt Kuuvaa korjaamaan läävän ovea, kun ei sattunut Telpukkakaan\nkotia. No, miksi ei. Kuuvaa ei ollut tarvinnut kahdesti käskeä. Hän oli\njo siksi lantalaistunut, että saattoi korjata läävänkin oven. Oli\nvallinnut jo hyvä hämärä, mutta se ei ollut estänyt tuommoista pientä\ntyötä. Kuuva oli mennyt läävään ja pitänyt pienen tarkastuksen. Huono\noli ollut ovi ja läävässä yksitoista lammasta. Mutta lammasten\nlukumäärä oli kiinnittänyt hänen huomiotaan paljon enemmän kuin läävän\novi. Hän oli hiukan kuulostanut ja sitten ykskaks tehnyt tekosensa.\nLammas oli kadonnut hänen kelkkaansa käden käänteessä. Hän oli pistänyt\nsen karsinassa ja juoksuttanut veren läävän pohjalle lannan sekaan,\nsivaltanut lampaan säkkiin ja peittänyt kelkkaansa. Kaikki oli käynyt\nniin nopeasti, etteivät toiset lampaat olleet tienneet mitään. Sitten\nhän oli pessyt lumessa kätensä, peuhtonut lumen sekaisin ja korjannut\nläävän oven. Ja Telpukan emäntä oli kahvittanut.\n\nPeräkanaa he sitten olivat kirkolle ajaneet, Telpukan emäntä\nedellä ja Kuuva jälessä. Matkalla oli emäntä jutellut seuroista ja\nRiikan-Hannusta. \"Se on hyvä saarnamies se Juntin-Pieti.\" \"Hyväpä,\nhyvä.\" \"Sillä on eri henki kuin papilla.\" \"Enpä tietysti.\" \"Mikäs\nnyt papilla... se kun tihunnin kantaa.\" \"Ja se on sitten varas tuo\nRiikan-Hannu...\" \"Mikäpäs se... Hannu-riepu.\" \"Vei meiltäkin lampaan\nkuin puhaltaen vain.\" \"Mikäpäs se... kyllähän se Hannu...\" -- Kuuva oli\nkoetellut, pysyikö lammas kelkassa. \"Sinä se olet tainnut\npoisheittää...?\" \"Niin... minkä?\" \"No, sen varastamisen.\" \"Pois,\npois... hyvänen aika!\"... Niin he olivat ajaneet kirkolle, jutellen\nseuroista ja Riikan-Hannusta ja lammas oli koko matkan pysynyt\nkelkassa. Se olikin parahiksi kohmettunut, että sen oli hyvin saattanut\nnylkeä männikössä, kirkonkylän laidassa, johon hän Telpukan emännästä\noli jäänyt, sanoen poikkeavansa Aarulaan. Nylkeminen ei ollut vienyt\npitkää aikaa. Mikäs se... yksi vaivainen lammas... Parahiksi ennen\nseurojen alkua hän oli ehtinyt käydä metsänhoitajassa myymässä rouvalle\npaistit. Sielläkin hän oli saanut kahvit ja kiitokset vielä.\n\nSiinä he nyt istuivat vieretysten molemmat, Telpukan emäntä ja\nmetsänhoitajan rouva, kuiskien hiljaa keskenään. Mistähän mahtoivat\npuhella? Kuuvaa nauratti, vaikka hän koettikin pysyä totisena. Huomenna\nkeittää metsänhoitajan rouva lampaan lihaa ja Telpukan läävässä on yhtä\nvähemmän. Se Riikan-Hannu tietysti... joka aina istui lakki silmillä\nkuin pahan omantunnon vaivaama ainakin. Mokoma, vaikka Kuuva korjasi\noven...\n\nKuuvalla oli hyvä olo. Pirtissä tuoksui lämmin ja Juntin-Pietin ääni\nsoi niin lauhkeana. Kuuva tunsi omituista liikutusta. Hänen päässään\nkehräsi ajatus. Se oli melkein kuin kiitollisuutta. Jumalaa hän ei\noikein uskaltanut ajatella, mutta siinä pyöri ja kehräsi ajatus sentään\nkuin ympärillä jonkun aran ja koskemattoman paikan, jonka hyvin saattoi\nkiertää. Merkillistä, ettei hän koskaan tuntenut omantunnonvaivoja.\nHän olisi uskaltanut vaikka vetoa lyödä, ettei hän peljännyt\nomantunnonvaivoja enempää kuin suntio pimeää kellotapulia. Se poika\nsoitti vain, vaikka oli pimeä kuin säkissä. Ei laskenut pyhän tuloa\nhämärän mukaan niinkuin entinen suntio, joka soitti toisinaan jo\nkolmelta. Ei, tämä nykyinen meni pappilaan puoli kuusi iltapäivällä,\njärjesti kellonsa papin kellon mukaan ja soitti kuudelta niinkuin\nkesälläkin...\n\nKuuva taivuttautui hiukan etukumaraan ja katseli suntiota, joka istui\nmelkein pöydän päässä, tarkaten saarnamiestä, kasvoillaan tavallinen,\nrauhallinen hymynsä. Kuuvasta tuntui hyvältä katsella suntiota. Hänen\nkasvoiltaan saattoi lukea ikäänkuin sanattoman kehaisun: \"Mikäpäs tässä\nja yleensä.\" Se hymy oli kuin kaikkia pelkäämättömiä varten ja Kuuva\nomisti sen tyynesti itselleen. \"Mikäpäs tässä... ja yleensä...\"\n\"Ilmitulo se pahinta oli...\" \"Mutta kukapa sen todisti?\"... \"Jo vain,\nkukapa sen todisti?\"... Lampaita niitä oli hänelläkin... ja myödä se\nosasi hän niinkuin muutkin... myödä ja syödä. Mikäs siinä. Saattoihan\nhän lampaan syödä kotia päästyään ja silloin oli hänen karjassaan yhtä\nvähempi. Heh!\n\nJuntin-Pieti puheli lauhkeasti, vanhaan, sävyisään tapaansa.\nKadonneesta lampaasta kuului puhuvan parastaikaa. \"Kyllähän sinä,\nystäväni, ymmärrät, miltä tuntuu, kun lammas häviää... joko sitten\neksyy taikka muuten tulee pois.\" Ymmärsi sen Telpukan emäntä ja ymmärsi\nsen Kuuvakin. Mikä ettei... Joka on poissa, se on poissa... \"Ymmärtänet\nnyt myöskin, miltä Jumalasta tuntuu, kun joku hänen lapsistaan syntiin\nsortuu...\" Ymmärsi sen Telpukan emäntä, mutta sitä ei taas ymmärtänyt\nKuuva. Siinä oli jälleen tuo arka, koskematon paikka, jonka saattoi\nkiertää. Kuuva ei viitsinyt tarkata saarnaajan esitystä sen pitemmälle,\nsillähän ei ollut sitä varten tullutkaan. Sen kun vain muuten,\njonkunlaisesta seikkailunhalusta. Häntä yksinkertaisesti huvitti istua\ntässä puuarkun kannella, pirtin muurin ja ruokakaapin välissä\nsemmoisena kuin oli. Huvitti senkin vuoksi, etteivät läsnäolijat\naavistaneet, mitä hän mietiskeli ja kehräsi, huvitti sekin, että\nhäntäkin ehkä pidettiin kristittynä, kun istui seuroissa, huvitti\nyleensä jos mikä... Telpukan emäntä, lammasläävän oven korjuu, lampaan\ntappo ja kahvit molempien luona... Telpukassa ja metsänhoitajassa,\nhuvitti Riikan-Hannu, joka jurotti lakki silmillä ja veti epäluulot\npäälleen. Tyhmä! Olisi kulkenut kuin mies... reilusti ja reimasti.\nOlisi korjannut läävän oven niinkuin hän, Kuuva, ja istunut seuroissa,\nsen sijaan että murjotteli pahan omantunnon näköisenä. Pyh! Olipa tämä\nmaailma kumma!\n\nKuuva oikein ihmetteli Riikan-Hannun taitamattomuutta. Piti olla\nrauhassa vain... mukavasti, ja katsella, kuinka kaikki meni sileästi\nkuin itsestään aivan.\n\nJuntin-Pietin ääni oli hiukan kohonnut. Hän oli päässyt käsiksi\nlempikohtaansa, teurastettuun vasikkaan. \"Pitihän meidän iloita ja\nriemuita, sillä tämä sinun veljesi oli kuollut ja virkosi eloon...\"\nNaisväen puolelta rupesi jo kuulumaan itkun hyrskettä. Joku heistä\nnousi penkistä ja meni saarnamiehen kaulaan. Tämä keskeytti hetkeksi\nselityksensä, todistaen syntejä anteeksi, ja jatkoi sitten puhettaan\nhiukan hillitymmin.\n\nKuuva istui ja kuunteli. Hän ei ollut ensi kertaa seuroissa ja hän\ntajusi, että selitys läheni loppuaan. Hän tunsi nälkää, sillä hän ei\nollut syönyt sitten kuin kotona. Telpukassa oli ollut aie haukata,\nmutta siinäkin oli aika mennyt oven korjuussa ja muussa. Kylällä taas\noli ollut hommia sielläkin.\n\nHän rupesi katselemaan ympärilleen kuin etsien jotakin suuhun pantavaa.\nNiinkuin sitä olisi seuratuvassa saatavissa ollut. Mutta Kuuva ei sitä\najatellut. Hänen oli vain nälkä ja hän käänteli päätään puoleen ja\ntoiseen.\n\nSattuipa niin hänen katseensa ruokakaapin päälle. Siinä ihan käden\nulottuvissa näkyi lautanen. Kuuva veti sen varovasti alas viereensä\narkun kannelle. Sitä ei kukaan havainnut. Liikutukset olivat nyt\nhyvällä alulla ja Kuuvalla oli erinomainen tilaisuus tutkia lautasen\nsisältöä.\n\nLautasella oli keitettyjä punasmakkaroita. Kuuva kahmaisi niistä\ntaskuunsa pari, kolme, otti yhden käteensä ja nosti lautasen\npaikoilleen. Nyt saivat seurat hänen mielestään jatkua tahi loppua.\n\nSeurat eivät kuitenkaan vielä loppuneet. Pöydän ympärille oli\nkerääntynyt tiheä ryhmä vaimoväkeä. Siellä seisoi Telpukan emäntä ja\nmetsänhoitajan rouvakin. Huivinnurkat ja nenäliinat olivat ahkerassa\nkäytännössä. Siellä itkettiin ja pyydettiin anteeksi. Ja Juntin-Pieti\ntodisti, todisti oikein sydämensä pohjasta. Miehet istuivat allapäin,\nkatsellen saapasvarsiaan, yksi ja toinen mietteissään syljeskellen.\n\nKukaan ei kiinnittänyt huomiota Kuuvaan, joka istui uuninnurkkauksessa\npuuarkun kannella ja söi punasmakkaraa. Hän pureskeli suun täydeltä,\ntarkaten liikettä pirtissä. Hänen mielestään oli kaikki niinkuin olla\npitikin. Hän pureskeli hyvällä ruokahalulla, siunaten hengessään\nlukkarinemäntää, joka oli makkarat laittanut. Ihan kuin häntä varten.\nJokainen sai osansa ja oli tyytyväinen. Sai, mitä halusikin. Eikä Kuuva\ntällä hetkellä halunnutkaan muuta kuin saada rauhassa syödä\npunasmakkaroitaan. Hän istui puuarkun kannella heilutellen jalkojaan ja\noli tyytyväinen.\n\nAlkoi yleinen anteeksipyyteleminen. Naiset lähtivät kulkemaan pitkin\npenkkejä pyytämään anteeksi veljiltä ja sisarilla. Se kuului Kuuvan\nmielestä järjestykseen eikä hän siitä hämmästynyt. Joukossa oli yksi ja\ntoinen, joka oli häntäkin soimannut. Oli aivan paikallaan, että\npyydettiin anteeksi.\n\nTelpukan emäntä lähestyi Kuuvaa käsi ojona. Kuuva pisti makkaran pään\nsuuhunsa ja oli valmis. Hän tiesi, mitä tuleman piti ja oli\nrauhallinen.\n\n-- Anteeksi, veli! Minäkin olen soimannut sinua varkaaksi niin monta\nkertaa. Telpukan emäntä halasi Kuuvaa kaulasta ja itki.\n\n-- No... huihai... älkäähän nyt! Anteeksi vain. Kuuva pureskeli\nmakkaran jäännöstä ja sylkäsi sen päässä olleen rihmakappaleen\nlattialle.\n\nTuli toisia, tuli ja meni. Kaikki olivat samalla asialla. Anteeksi\npyysivät ja anteeksi saivat. Ei Kuuva ollut miestä huonompi. Hän tiesi,\nmitä seurajärjestykseen kuului ja hän todisti anteeksi ja sai anteeksi.\n\nSeurojen päätyttyä seisoskeli joukko miehiä pihalla tupakoiden. Kuuva\ntyöntyi väkijoukon mukana lukkarin portaita alas lukkarinemännän\npunasmakkarat taskussa. Hän oli ottanut loputkin.\n\nJoku miehistä tunsi hänet ja virkkoi:\n\n-- Kas, Kuuvakin! Jumalan terve!\n\n-- Ka, tervepä, terve! Mitä kuuluu?\n\n-- No eipä... hauskat seurat vain.\n\n-- No, ka hauskat... joo... kerrassaan hauskat...\n\nKuuva heitti hyvästit ja lähti käymään kortteeritaloaan kohti. Hänellä\noli vielä porontalia ikenissä ja hän mujautteli suutaan vastasyöneen\nlailla.\n\n\n\n\nHerrojen tuttu\n\n\nEi voinut kieltää, ettei Jänkä-Joosu ollut herrojen tuttu. Se täytyi\nSieri-Matinkin myöntää, vaikka hän ei suinkaan kuulunut Jänkä-Joosun\nystäviin. Mutta ihmekös tuo, kun oli kruununtie satuttu vetämään niin\nläheltä taloa, että ohikulkijat saattoivat melkein ikkunasta nähdä,\nmitä kulloinkin padassa kiehui. Näin arveli Sieri-Matti, mutta\nJänkä-Joosu itse oli toista mieltä: se kun näet ei käynyt\nkeskustelutaito kaikilta samalla tapaa. Siinä oli eroa: Sieri-Matti\ntyönsi alahuulensa eteenpäin kuin merkiksi, että hän oli valmistautunut\nmiettimään vieraalle sanottavaa. Mutta sekös se vieras jouti\nodottamaan, milloin Sieri-Matti kerkisi. Ei, vieraalle piti olla\nsanottavat valmiina jo silloin, kun tämä päästeli poroaan pihalla. Ja\nsitä oli Jänkä-Joosulla, oli varallakin. Kummako siis, jos herrat\npoikkesivat Joosun tupaan ja ajoivat Sieri-Matin ohi. Huihai, ei se\nyhtään kumma.\n\nEi ollut paikkakunnalla asunut yhtään virkamiestä, jonka kanssa\nJänkä-Joosu ei olisi ystävyydessä elänyt. Oh hyvänen, kaikkien pappien\nja nimismiesten kanssa järkiään, poliiseista puhumattakaan. Opettajia\nei Joosun miehuuden aikana ollut vaihtunut kuin yksi, mutta hyvinä\nolivat pysyneet välit senkin virkakunnan kanssa. Jokainen käski käymään\nja tietysti Jänkä-Joosu kävi.\n\nUseampi virkamies sai kiittää Joosua viihtymisestään Tenomuotkan\nkaukaisessa tunturipitäjässä. Hän osasi neuvoa jokaista juuri niin kuin\nkulloinkin tarvitsi, osasi valmistaa tietä ihmisten luo. Eivät olleet\ntenomuotkalaiset näet tottuneet suuhun lentämään. Ei, sen joka halusi\nheidän kanssaan väleihin päästä, piti itse ottaa ratkaiseva askel. Uusi\nnimismies -- naimaton -- tuli pitäjään. Hän valitteli yksinäisyyttä,\nvalitteli yhdelle, valitteli toiselle, mutta ei saanut ymmärtämystä\nosakseen. Seutulaiset sanoivat: 'Vai ikävää se lensmanni pitää', tai\nsitten vain hymähtivät koko jutulle. Mutta sattuipas tämä kerran\nvalittelemaan Jänkä-Joosullekin. Sitä olikin Joosu odottanut. 'Mitä\nniitä houkkia', oli hän huudahtanut, 'vai että ikävä!' 'Pitää lähteä\nkylää kiertämään, käydä taloissa juttelemassa ihmisten kanssa.' Kyllä\nsai lensmanni vaikka tuomiopäivään asti ikävän kanssa kamppailla, jos\npuustellissaan jörötti. Ei, piti lähteä kanssapuheita pitelemään, niin\njo aika kului! Mikä ettei! Ja Joosu oli pyörittänyt etusormeaan --\nniinkuin hänen tapansa oli -- kuin näyttääkseen, kuinka helposti kaikki\nkävi.\n\nNimismies oli seurannut neuvoa ja mitenkäs oli käynyt. Joo, muutaman\nviikon kuluttua oli jo tunnustanut Joosulle, että päivät menivät kuin\nsiivellä pyyhkäisten. Kyllähän Joosu sen oli tiennyt, mikä ettei...\nVielä vuosien päästä oli nimismies kerran Kriston talossa, kun puhe oli\nkiertynyt hänen alkuaikoihinsa, Jänkä-Joosua osoittaen sanonut: 'Tuossa\nse on minun oppi-isäni.'\n\nKyllä olikin Joosu vuosien varrella saanut oppi-isänä olla yhdelle jos\ntoisellekin, -- tätä nykyistä edellisen papin rouvallekin kerran. Joosu\noli astunut pappilan kyökkiin muutamana sunnuntaina iltapuolella\npäivää. No mitäs ollakaan. Täälläkös papinrouva itki, itki niin, että\nkirkkaat kyyneleet tipahtelivat hänen edessään olevalle lihalautaselle.\n'No mikäs täällä?' Mikäkö? Kylän vaimot olivat puhuneet papinrouvasta\npahaa ja siitä loukkaantuneena tämä nyt itki. Joosu oli hetipaikalla\nottanut eri asennon, asettunut seisomaan jalat haaralleen -- niinkuin\nhänen tapansa oli juhlallisissa tilanteissa -- ja ruvennut pyörittämään\nlakkia etusormen ympäri. 'Katsokaapas, rouva, tätä. Minkäs luulette\ntämän olevan?' oli hän kysynyt lakkiin silmäten. 'Tämä on juorumylly.\nKuta enemmän vettä, sitä nopeammin se pyörii.' Ja Joosu oli pyörittänyt\nlakkia niin, että se lopulta oli kirvonnut kädestä ja lentänyt\nvesisaaviin. Mutta tämän pienen esipuheen jälkeen hän oli ryhtynyt\nselittämään juorun salaperäistä luonnetta. Se oli kuin kulunut peski: --\nkuta enemmin sitä pelmuutti, sitä sakeammin se karvaa päästi, toisin\nsanoen, kuta vakavammin juoruihin suhtauduttiin, sitä enemmän tekemistä\nniistä sai. Ei, piti jättää juoru rauhaan. Silloin se lakkasi\nkiertämästä, kuten myllynratas, jolta on vesi loppunut. Muta annapas\nkylän vaimojen korvien kuulla pappilan rouvan jo itkeneen, silloinkos\nne vasta oikein vauhtiin pääsisivät. Tämä puhe oli vaikuttanut\nsuurenmoisesti: -- pappilan rouva oli herennyt nauramaan, nauranut ihan\nkatketakseen. Ja sitten: -- kahvipannu oli pantu tulelle ja juuri\nvarsin.\n\nOli siihen sattunut itse pappikin ja nähnyt rouvansa iloisen muodon.\n'No, mikäs tämän muutoksen on aikaansaanut? Äsken sadetta ja nyt\nauringonpaistetta.' Joosu oli selittänyt, minkälaisen opetuspuheen hän\noli rouvalle pitänyt, selittänyt kuin anteeksipyydellen: -- Kesti se\nruveta hullujen vasikoiden kanssa kilpaa juoksemaan, hiihai! Kesti se\nruveta kylän ämmien puheista selvää ottamaan. Mutta niitä houkkia! Kyllä\nniillä liipatusta riitti, riitti varallakin, joilla ei muutamilla\nkoranuksilla ollut muu työnäkään kuin reistoa ja ränsätä virkakunnan\nkanssa, niitä houkkia! Kyllä hän, Joosu Jänkäjärvi, sen tiesi. Hänen\npäänsä oli jo siksi monessa liemessä keitetty pitkän elämän varrella.\n\nPastori oli kutsunut Joosun saliin, tarjonnut tuolin, nostanut\nsikaarilaatikon nenän eteen pöydän kulmalle ja lausunut: 'Niin se on\nkuin Joosu sanoo, kyllä kai se kesti...'\n\nOli juotu sitten rouvan keittämät kahvit ja tyytyväisenä oli Joosu\nlähtenyt ajelemaan kotiinsa Jänkäjärvelle.\n\nSen käynnin jälkeen oli papista ja Joosusta tullut henkiystävät. Ei\najanut pappi sitä kertaa Jänkäjärven ohi, ettei olisi talossa käynyt.\nEi, tuli aina, tuli kuin kotiinsa, ryyppäsi kahvit, kertoi kuulumiset\nja -- jos oli pitäjältä paluussa -- pyysi tavallisesti Joosun kyytiin.\nJänkäjärveltä palautti kievarikyydin tai -- milloin oli matkassa omalla\nporollaan -- pani tämän tyhjänä jäljessä juoksemaan. Ja kesälläkin,\nvaikka sattui pyöräpelillä kulkemaan, ei viitsinyt enää ajaa tuota\npuolentoista penikulman taivalta kirkolle, vaan otti Joosulta\nkärrykyydin. Ja Joosu ajeli, ajeli ja jutteli, papin istuessa mukavasti\nkahdesta päällekkäisestä heinäsäkistä laitetulla takaistuimella. Ja\npehmeästi oli kuljettu, vaikkei vietereitä ollut lainkaan, eikä ollut,\npapin sanojen mukaan, toisen luokan junanvaunussakaan sen mukavampi\nistua kuin Joosu Jänkäjärven rattailla.\n\nKyllä oli siis Joosu herrojen tuttu, oli varallakin, ja sekös kävi\nnaapurille kateeksi. Ihan se murjotteli päiväkaudet, kun vain oli\nsattunut Joosun luona virkakuntaa käymään. Joosulla olikin tapana heti\nvieraan lähdettyä mennä Sieri-Matin luo, kävellä edestakaisin tuvassa\nja kattoon tirkistellen puhella: 'Se on kumma, kun ihmiset käyvät\nkohti, virkakunta ja alinkokansa.' Ja senjälkeen hän, painaen toisen\nsilmänsä kiinni, jatkoi: 'Minä luulen, että vaikka jo sattuisi keisari\nkulkusalle, niin meidän taloa kohti kävisi hänkin.' Johon Sieri-Matin\nvaimo ei sanonut muuta kuin 'pyh!' Matin itsensä istuessa lakan\nääressä, piipunnysä hampaissa ja huulet torvella, kuten hänen tapansa\noli mietehetkinään. Mutta Jänkä-Joosu ei jäänyt Matin mietteitä\nkuulemaan, vaan työntyi ulos sen tiensä, käyskellen verkalleen\nkotiinsa.\n\nMutta vasta Joosun maine kohosi, kun sattui maaherra kerran\nTenomuotkaan tulemaan.\n\nPappi ei sattunut sillä kertaa kotiin, missä lie ollut... \"alhaalla\"\nomilla matkoillaan. Silloinkos valtasi Jänkä-Joosun rohkeuden henki:\nhän päätti itse ottaa maaherran vastaan.\n\nJo päiviä ennen maaherran tuloa käveli Joosu joka aamu muutamia\nkilometrejä Lainioon päin, mistä maaherraa odotettiin saapuvaksi.\nPyhätakki päällä hän asteli totisena kuin kirkkoon menossa,\nmietiskellen, miten suuresta herrasta selviytyisi. Pian hän pääsikin\nselvyyteen. Hänellä oli ohjelma valmiina ja hän oli päättänyt panna sen\ntäytäntöön.\n\nMuutamana päivänä maaherra sitten saapui. Joosu oli parahiksi kerinnyt\nvahtipaikkaansa, kun tienkäänteestä porhalsivat esiin maaherran\nhevoset. Joosu tempasi lakin päästään, ruveten heiluttamaan sitä\nvastapäivää kuin korkeiden vieraiden rohkaisuksi, aivan kuin olisi\ntahtonut sanoa, että tulkaa vain, älkää yhtään peljätkö. Sitten hän\nlähti astumaan maaherran hevosen edellä, avopäin, arvokkaana kuin\njuhlamenojen ohjaaja valtiopäivien avajaisissa. Hän oli päättänyt\nopastaa vieraat taloon.\n\nMutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun maaherra huusi hänet\nrattaille. Mitäs suotta kävellä, kun sattui kärryissä tilaa. Niinpä\nvain. Olihan hän ennenkin ajanut suurten herrain kanssa, pappien ja\nlensmannien, olipa kyydinnytkin. Liekö maaherra sattunut kuulemaan?\n\nEi ollut maaherra kuullut, mutta hyvin oli pitänyt Joosun seurasta.\nOliko nimismies pannut hänet vahtiin? Vielä mitä! Sekös sille sen\nvertaa päähän mahtui. Omasta aloitteestaan hän oli tullut. Oli jo kohta\nviikon ajan joka päivä kävellyt tämän välin, katsastaakseen, eikö\nvieraita kuuluisi. Olipa yksi ja toinen jo kysellyt, että mitä varten\nhän pyhätakissa marssi keskellä kiireintä heinäntekoa. Hän oli vain\nvilkuttanut silmää ja vastannut, että sittenpähän nähtäisiin. Olisikin\nsaatava se Suonttajänkä kuivatuksi. Siihen sitä heinää tulisi, sen\nsaisi maaherra uskoa.\n\nUskoihan maaherra sen, uskoi ja tiedusteli, kenelle jänkä kuului.\nHänelle, Joosu Jänkäjärvelle, juuri. Maanmittari oli sen lohkaissut,\nmutta varoja puuttui. Ei tainnut niissä kruunun kassoissa sellaisia\nrahoja löytyä, että sopisi jänkään upottaa?\n\nMaaherra oli nauranut ja luvannut miettiä asiaa. Ehkäpä löytyisikin.\nSaatiinpa katsoa, kun kaupunkiin tultiin. Maaherra oli kysellyt\nyhtä ja toista Lapin oloista ja elämästä, ja Joosu oli selittänyt.\nOlisi lakkautettava kaikki kieltolait, niinkuin metsästys- ja\nkalastuskiellot. Mistä otti köyhä tunturi talollinen kevätkalan, kun ei\nsaanut nuotata ennen heinäkuun alkua? Ei pahasilla verkkorääsyillä\nmitään saanut... oikeaa kalaa ainakaan. Saatiinhan ahventa ja haukea,\nmutta tokkopa oli Jumala niitä ihmisruuaksi aikonut... ruotokoiria ja\nvedenpetoja. Vai mitä maaherra arveli? Siika se oli ihmisruokaa, mutta\nsitäpä ei keväisin saanut muulla kuin nuotalla.\n\nMaaherra oli tiedustellut nimismiehen suhtautumista luvattomaan\nkalastukseen. Mitä niitä houkkia. Ei järkimies ruvennut alinkokansan\nkanssa joutavista käräjöimään. Sen verran vain piti puustaimesta\nkiinni, ettei itse juuri ostanut luvattomasti pyydettyä, mutta piika,\nse ontuva Matleena, Pesti-Pietarin sisar, osti kyllä, osti ja iski\nsilmää, papinrouvasta puhumattakaan.\n\nOlivat ne olleet hupaisia herroja, maaherra ja hänen matkakumppaninsa.\nNauraneet olivat ja ruotsia puhuneet väliin, mutta hänkö, Joosu, se\nsiitä oli välittänyt, huihai! Oli nauranut mukana silmää iskien ja\npistänyt ruijaksi silloin tällöin. Sen verran hän sitäkin saattoi,\nettei juuri myymään päästy.\n\nNiin oli tultu Jänkäjärveen ja ajettu Joosun taloon. Maaherra oli\nistunut seinäkellon alla ja ryypännyt kahvit samoista kupeista kuin\nnimismies ja pappikin käynneillään. Ne olivatkin sellaiset vähän\nharvinaisemmat kupit, Tulikivenkarvaiset ja punareunaiset --\n\"revontulikupit\", niinkuin lappalaiset niitä nimittivät. Se vain oli\npaha, että kupista oli korva poissa. Eemeli-poika oli pienenä\npudottanut kupin lattialle ja niin oli korva katkennut. Mutta\nvirkakunta niistä oli kahvinsa juonut siitä huolimatta jo kohta\nkymmenen vuoden ajan.\n\nHyvin oli maaherra Joosun tuvasta pitänyt. Siistiksi oli kehunut.\nSänkyjen paljoutta vain oli ihmetellyt niitä kun oli kaikkiaan viisi.\nTaisi olla isokin perhe? Eikö mitä... Yksi poika vain, Eemeli... se\nsama, joka oli revontulikupin särkenyt. No, kuka noissa muissa nukkui?\nToisessa kissa ja toisessa koira, kolmas seisoi joutilaana vielä. Mutta\nsiihen nyt saatettiin sijoittaa vaikka lammas karitsoineen. Ei\ntarvinnut kuin naulata pari lautaa pitkin päin, niin syntyi karsina...\njos niiksi tuli. -- Ne olivat muistisänkyjä entisiltä papeilta.\n\nJoosu oli kertonut sänkyjen historian. Olipa siinä ollut kuulemista.\nTuo suuri, päästävedettävä, oli aikoinaan kuulunut Prostenus-papille.\nMahtoiko maaherra tuntea?... Se oli ollut sellainen leikkisä mies ja\nhyvissä väleissä oli eletty. Jo kuukausia ennen papin lähtöä oli hän\nsopinut sänkykaupoista. Mutta miten ollakaan, Muotka-Maija, joka aina\nkerkesi joka paikkaan, oli iskenyt silmänsä sänkyyn. Se piti hänen muka\nsaada Mooses pojalle, joka vasta oli naimisiin mennyt. Mutta sattuipa\nhänkin, Joosu, pappilaan juuri samaan aikaan kuin Maija oli sänkyä\nostelemassa. Silmälasit nenällä, tärkeän näköisenä oli.\n\nMaija sänkyä tutkinut, tinkien tapansa mukaan. Prostenus-pappi oli\niskenyt silmää, antaen Maijan tinkiä. 'No, kaksitoista markkaa minä\nsiitä maksan, se on viimeinen tarjous.' 'Niin, kyllähän se muuten...\nmutta minulla ei ole tähän enää valtaa.' 'Se on tuossa se sängyn\nomistaja.' Pappi oli viitannut Joosua, joka ruokasalin ovelta oli\nseurannut kaupantekoa. Silloin oli Maija lähtenyt, hehhehhee! -- Niin,\nsiinä sängyssä oli nukkunut piispakin kahdesti ja nyt siinä nukkui\nMaksi, kissa.\n\nKyllä oli maaherra nauranut ja hauska oli toisillakin herroilla ollut.\nVai sellainen sänky se oli... piispansänky... Joo... ja siinä oli\nsitten tarkka kello seinällä. Ennen aurinko erehtyi kuin se... Mitenkäs\nsopi... kävikö yhdessä maaherran kello? Eipä oikein... viisi minuuttia\nerotti. No sitten kävi jäljessä, ihan varmaan!... Maaherra siirsi\nkellonsa seinäkellon mukaan ja toiset herrat tekivät samoin.\n\nJoosu olisi halusta saatellut vieraitaan kirkolle, mutta hevonen oli\nherennyt varsankantopäälle, jotenka sillä ei hennonut ajaa.\nEikä ollut maaherrakaan pyytänyt rattailleen enää. Mikä lie tullut?\nLiekö pahastunut siitä, kun hän oli sen kelloa moittinut. Ei\nJoosu sitä oikein ymmärtänyt. Mutta siitä hän oli enemmän\nhuolissaan, miten kirkolla selviytyisivät esittelyistä ja muista\nvastaanottojuhlallisuuksista. Oli se nimismieskin niin ujontapainen\neikä sattunut pappikaan kotiin.\n\nJoosun huoli ei osoittautunutkaan aiheettomaksi. Eivät olleet\nkirkonkylän herrat osanneet käyttäytyä niin vähän vähää. Tyhmistelleet\nolivat kaikki, koko joukko. Ei oltu älytty edes kirkonkelloja soittaa,\npuhumattakaan muusta. Joosu kulki äreänä, puskien vihansa tammalle,\njoka sekin oli kuin salaisesta sopimuksesta herennyt varsankantopäälle\nja siten liittoutunut maaherran vastaanottojuhlallisuuksia sotkemaan.\n\nEi, eri tavalla hän olisi asiat järjestänyt, jos olisi kirkolle\npäässyt. Kas näin:\n\nSuntio kellotapuliin pitämään vahtia, milloin näkyisi maaherran matkue\ntulevaksi. Sitten -- vierasten ehdittyä näköpiirin kellot soimaan kuin\ntulipalossa... niin juuri... kuin tulipalossa ihan. Sellainen moika,\nettä taivas olisi vavahdellut. Sitten -- kun maaherra olisi kirkon\neteen ehtinyt, olisi kellonsoitto tauonnut yhtäkkiä ja alinkokansa\nnimismies etunenässä olisi lähtenyt kiertämään maaherran matkuetta.\nKolmasti olisivat kulkeneet matkueen ympäri lakki kourassa ja sitten\nnousseet kirkkoon maaherran edellä, nimismiehen johtaessa\nviimeksimainittua kirkon perälle alttarin eteen. Sillä aikaa olisi\nlukkari laskettanut uruista sen tulisen nuottia, marssia ja masurkkaa\nja jos jonkinlaista maailman peliä ja polskaa, mutta lopuksi olisi\npuhalluttanut virren: 'Maa suur' ja avara, sen kaikki tavara',\nseurakunnan seisoaltaan veisatessa. (Jos äänen pauhusta kirkonkatosta\nolisi ruvennut heltiämään maalin karsta -- se kun oli niin löyhässä sen\nNiemelän maalauksen jäljiltä -- ja putoilemaan höytyinä alas, olisi\nnimismies voinut pitää vaikka sateenvarjoa maaherran yllä, ettei tämä\nolisi vaatteitaan liannut.) Sitten olisi annettu vähän välipäätä, jolla\naikaa maaherra olisi saanut keskustella nimismiehen kanssa ja kysellä\nseurakunnan oloja ja kuulumisia. Mutta sitten taas -- urut pauhaamaan\nja kellot soimaan, kun maaherra seurueineen olisi ovea kohti kääntynyt.\nJa lopuksi olisi lukkarin pitänyt kajahduttaa kirkon täydeltä:\n\n    'Melperi lähti soo-taan',\n\nvaikka olisi sitten tullut alas se viimeinenkin Niemelän maali, sillä\ntuli se kuitenkin tavallisissakin oloissa, vaikka ottikin hiukan\nenemmän aikaa.\n\nNiin sillä lavalla sen olisi pitänyt käydä. Ja niin se olisi käynytkin,\njos vain sattui pappi kotiin. Sillä eivät ne kaupungin herrat olleet\nykstotisuuteen tottuneet. Niille piti olla lystiä ja hupaa ja jos\njonkinmoista vinkuraa ja vengerkkaa välissä. Sellaisesta ne pitivät,\nsillä ne olivat sellaiseen tottuneet... vakavaa meininkiä sitten aina\nloppuun kuin suolaksi... Mutta -- mitä niitä houkkia -- eivät olleet\nkirkonkylän herrat juhlakomentoa tajunneet. Metsään olivat juosseet,\nnimismies etunenässä, sillä katsokaahan: -- olivat esittelypaikaksi\nvalinneet nimismiehen puustellin, kaukana kylän laidassa sijaitsevan\ntalon. Ei voinut Jänkä-Joosu kylliksi harmitella, että vastaanotto,\njonka hän oli niin juhlallisesti alkuunpannut, oli saanut niin surkean\nlopun.\n\nMaaherran käynnistä riitti siis Joosulla puhetta pitkiksi viikoiksi.\nJokainen kulkija, joka hänen pirttiinsä poikkesi, sai kuulla\n\"juhlakomennosta\" ja \"siremoniiasta\". Sellaista sille olisi pitänyt\nlaittaa... maaherralle... ja hänen seurueelleen. Ainoa mies koko\npitäjässä, mies, joka ei ollut päivääkään koulua käynyt, oli yksin\nymmärtänyt juhlakomennon paremmin kuin lukkari, nimismies ja\nkansakoulunopettaja, -- hän, Jänkä-Joosu, yksinkertainen tunturiäijä.\n\nNiin -- siinä Jänkä-Joosu tavallisesti lopetti, sillä hän muisti\nhevosensa. Eikös ollut tamma antanut hänelle pitkän nenän: -- se ei\nollut varsonutkaan, ei, vaikka hän oli seisottanut sitä tallissa\nMikkeliin saakka. Sieri-Matti oli ilkkunut kylällä, että kaiken\njuhlakomennon lopuksi olivat heinämadot syöneet Joosun varsan,\nennenkuin se oli ehtinyt syntyäkään. Mutta se oli niitä maailman\nviimeisiä valheita, sillä hän, Joosu, oli kysynyt eläinlääkäriltä ja\ntämä oli nauranut kuollakseen. Vai heinämadot! Mitä niitä houkkia!\n\n-- Mutta jos minä sen olisin tiennyt, niin kirkolle olisin päästänyt\nniin paljon kuin tamman koparoista olisi lähtenyt. Ja silloin olisi\nsiremoniiat pidetty, niinkuin korkeat herrat ovat tottuneet vaatimaan.\nSillä katsokaapas: viime postissa tuli kirje, että saan laittaa\nhakemuksen Suonttajängän kuivattamisesta, heh! Olenko kometiana ollut,\nvai mitä? Eikä Sieri-Matti voinut sitä enää väittää. Siinä oli\ntodellakin maaherran omakätinen kirje.\n\nTämän jälkeen suhtauduttiin Jänkä-Joosuun kuin yliluonnolliseen\nolentoon. Ei yksikään jänkäjärveläinen uskaltanut hänelle enää puhua\nmaaherran käynnistä, paremmin kuin varsastakaan. Eikä viimemainitusta\nJoosu itsekään enää hiiskahtanut halaistua sanaa.\n\nMutta maaherran käynnistä ja tämän vastaanottojuhlallisuuksista puhuu\nJänkä-Joosu yhä vieläkin. Ja puheensa lopuksi hän viittaa\nSuonttajängälle sanoen:\n\n-- Siitä saatiin viime kesänäkin toistakymmentä häkkiä.\n\n\n\n\nLuviisa\n\n\nLuviisa on matkalla kinkereille. Hän on Mariasta kahdennellatoista.\nLuviisa on Orpo-Matin ja hänen kolmannen vaimonsa Rauna-Rieston tytär\nja hänen kotinsa on Luiron latvoilla.\n\nEi ollut Luviisa ennen kinkereillä käynyt. Ei ollut isä laskenut. Kovin\noli pitänyt pienenä. Pyh, vaikka hän jo kuusivuotiaasta oli osannut\nkäskyt ja vähän uskonkappaleitakin. Mutta nyt, kun jo kristinoppikin\nalkoi olla loppupuolellaan ja hän pystyi yksin ajamaankin, oli isä\nlaskenut. Ja siitä oli Luviisa iloinen.\n\nPieni oli Luviisan maailma vielä. Ei hän ollut koskaan Lokassa saakka\nkäynyt. Hänen aikansa oli kulunut kotona. Kerran hän oli ajastanut\nKarvosessa mutkin, viemässä Pasulan pojalle nutukkaita, jotka äiti oli\nneulonut. Ja silloin hän oli ensi kerran nähnyt oikean lannantalon.\n\nEi Luviisa oikein ymmärtänyt, miksi korvaslaisia lantalaisiksi\nsanottiin. Samannäköisiä ihmisiä he olivat kuin lappalaisetkin, vaikka\neivät käyttäneetkään lapinvaatteita. Pienempänä hän oli luullut,\netteivät lantalaiset olleetkaan ihmisiä. Sillä isä oli aina tehnyt\njyrkän eron lappalaisten ja lantalaisten kesken. Mutta sitten hän oli\nkerran nähnyt lantalaisia. Ne olivat olleet tukkilaisia, talojen poikia\nja etelän jätkiä kaukaa kirkonkylästä. Ne olivat tulleet taloon kuin\nkotiinsa, astuneet suoraan pöydän päähän ja komentaneet äidin antamaan\nmaitoa. Ja isoa ääntä ne olivat pitäneet. Isä oli istunut takan luona\nvihaisen näköisenä ja katsellut kulmainsa alta. Niin ei isä koskaan\ntehnyt, kun tuli lappalaisia vieraaksi. Ei, meni vastaan, tervehteli ja\nnaureskeli. Ja sitten puhuttiin poroista koko ilta. Mutta nämä --\nlantalaiset -- olivat puhuneet vain puista ja puulaakista eivätkä\nolleet kiittäneet ruuan jälkeen.\n\nEi voinut Luviisa oikein käsittää, mikä oli ero lappalaisen ja\nlantalaisen välillä. Johtuiko se siitä, että kumpikin puhui eri\nasioista ja ettei kiitetty ruuan jälkeen? Ei se siitäkään saattanut\njohtua. Magga-Jouni oli lappalainen, mutta ei hänkään kiittänyt ruuan\njälkeen eikä puhunut koskaan muusta kuin Tyskän valtakunnasta, jossa\noli kerran käynyt Nikodemuksen ja Valkko-Ingan kanssa. Ja sitäpaitsi\nhän piti vielä huopahattua kesäisin, niinkuin lantalainen konsanaan.\n\nLuviisa mietti ja aprikoi, mutta ei päässyt selvyyteen. Sen hän vain\noli kuullut, etteivät lantalaiset olleet oikeita ihmisiä. Minkävuoksi?\nSenkövuoksi, että ajoivat reslalla eivätkä juuri nimeksikään käyttäneet\nahkiota? Tai senkövuoksi, etteivät puhuneet lappia eivätkä käyttäneet\nlapin vaatepartta?\n\nMutta silloin oli pappikin lantalainen. Sillä ei hänkään varmaan lappia\npuhunut. Ja isä oli sanonut, ettei lantalalaista tarvitse kunnioittaa.\nEikö pappia pitänyt kunnioittaa kaikkien?\n\nPoro juoksi laajan jängän poikki. Siitä kulki korvaslaisten heinätie.\nTämä oli Luviisalle tuttua taivalta. Korvasesta hän saisi mukaansa\nmuita, joten eksymisestä ei ollut pelkoa.\n\nLunta oli vielä vähän, vaikka oli jo joulukuun alkupuoli. Saraheinän\nlatvat pistivät paikoitellen esiin lumen alta. Ne nyökyttivät\nLuviisalle ja niitä näytti palelevan.\n\nLuviisalla oli saraheinää nutukkaissaan. Sitä oli leikattu ojista\nläheltä kotia ja sitten pehmitetty, palmikoitu ja pantu kuivamaan.\nLuviisakin osasi jo kenkäheiniä pehmittää. Se olikin melkoinen taito.\n\nMutta kaikkein hauskinta oli vaatimien lypsy kesällä. Senkin oli\nLuviisa jo oppinut. Piti vain nykiä oikein kovasti. Silloin herui\nmaito. Mutta se olikin sitten paksua kuin kerma!\n\nEi ollut Luviisan isällä enää suurta eloa. Huvennut oli. Mutta ennen,\nisän nuoruuden aikoina oli hänen laumansa ollut suurin. Silloin oli\nisää kutsuttu Rikkaaksi Matiksi.\n\nLuviisa tuli aina murheelliseksi, kun ajatus johtui isän muinaisiin\nrikkauksiin. Vaikka hän ei koskaan ollut niitä nähnytkään. Oli kuullut\nvain. Silloin oli isä ollut maailman suurten herrain tuttu. Oli\nkulkenut markkinoilta markkinoille uusi, komea peski päällä. Silloin\noli vielä asuttu kodassa ja eletty täydellistä lappalaiselämää.\n\nMutta nyt olivat porot hävinneet. Varas oli vienyt osansa, hukka\nosansa, rutto oli tappanut vasikoita joukoittain. Nyt oli isä vanha ja\nköyhä.\n\nLuviisa rupesi hyräilemään joikua. Sen hän oli itse sepittänyt. Siinä\npuhuttiin isän muinaisesta rikkaudesta, mutta sävel oli surullinen kuin\nhautausvirressä:\n\n    Isällä on ollut\n    suuri lauma\n    kyllä kerran jo.\n    Koko maailma oli,\n    hei laa laa,\n    kyllä kerran jo.\n\nOlisi se somaa, jos olisi isä vieläkin rikas, niin rikas, ettei koko\nmaailmassa toista. Kuparikiisat täynnä kaksikruunuisia ja metsässä\naarre joka kiven alla. Silloin ei isän tarvitseisi istua takan ääressä\nmurheissaan. Ei -- saattaisi matkustella ympäri, käydä vaikka\nkeisarissa kylässä. Keisarin emäntä niiaileisi ja panisi suuren\nkahvipannun tulelle. Ja keisari kyseleisi kuulumisia: 'Mitenkäs\nOrpuksessa jaksetaan? Minkäläinen tuli porovuosi? Täällä meidän\npuolessa tuli huono.' Silloin sanoisi isä: 'Älä sie, keisari, huolehdi,\nminä lähetän sinulle uudet siemenporot. Koetapas niillä!' Keisari\nkiitteleisi ja pyytäisi samalla uuden peskin ja koivikkaat: 'Eihän\nnäillä enää kehtaa kirkollakaan käydä. Kyllä minä maksan.' Isä\nhuitaiseisi kädellään ja sanoisi: 'Älä sie, keisari, houraa! En minä\nole yksien koivikkaiden vaivainen, huihai!' Niin sanoisi ja antaisi\nlähtiessään keisarin lapsille tolpan mieheen ja kehuittaisi: 'Ostakaapa\nlakritsaa, lapset! Se on makeaa.'\n\nOlisi se somaa, jos olisi isällä vielä entinen rikkaus. Menisi papinkin\nluo ja sanoisi: 'Älä sie kovin tätä meidän Luviisaa ahtaalla pidä! Saat\nporon, jos päästät ensi kerralla rippiluvussa.' Eikä pappi uskaltaisi\nvastustella. Niin päästäisi kuin ei mitään. Mutta köyhät saisivat lukea\nkannesta kanteen ja tuskin pääsisivät sittenkään.\n\nLuviisaa pelotti vähän. Tämä uusi pappi kuului olevan hirveän ankara ja\nniin kummallinen, että saattoi kysyä jos mitä. Semmoistakin mitä ei\nlöytynyt katekismuksessa. Muutamalta Korvasen tyttäreltä hän oli\nkysäissyt kesken apostolien selonteon: 'Mitkäs teidän lehmienne nimet\novat?' Korvasen tytär oli niin hämmästynyt, ettei ollut muistanut\nyhtään. Oli vain höpissyt Bartolomeuksesta. Silloinkos oli pappi\nnauranut: 'No niillähän on samat nimet kuin apostoleilla! Silloinhan\nsinun pitäisi osata ne!'\n\nO kauhistuksen pappi!\n\nMutta kysyisipä hänellä porojen nimiä, hän kyllä selvittäisi.\n\"Isokorva\", \"Läskiturpa\", \"Ristinas-Mikkelin Antin ojus\", \"Menentelijä\"\nja \"Lomajärveläinen\". Hän kyllä selvittäisi. Ei joutuisikaan hämilleen\nniinkuin Korvasen tytär.\n\nMutta olipa mukavan keinon pappi neuvonut Korvasen tyttärelle. Oli\nkäskenyt pistää kaksitoista pärettä lumikinokseen pirtin ja navetan\nvälille ja lukea ne joka aamu lypsylle mennessä... lukea apostolien\nnimillä niin kauan että oppisi. Siitä oli talon renkiä ruvettu\nkutsumaan \"Apostolipäreitten kiskojaksi\". Ja hän kun oli siitä\nvihainen, niin tavattoman vihainen.\n\nPoro nousi vastamaata, nykien ahkiota perässään. Se läähättikin vähän,\nvaikka ei Luviisa ollutkaan sitä hopittanut. Se oli nimittäin hyvä\nitsestäänkin menemään.\n\nHeti mäen takaa rupesivat Korvasen talot näkymään. Luviisa päätti ajaa\nPasulaan, jonne oli kerran nutukkaatkin vienyt.\n\nPasulan väki näytti olevan valmiina lähtöön. Reki seisoi jo portaiden\nedessä. Siinä oli niin tavattoman komea ruijanraanu, että ihan silmiä\nhuikaisi, punaista ja keltaista... keltaista ja punaista. Pasulan poika\ntalutti juuri hevosta tallista. Pirtin päässä seisoi toinenkin hevonen\nliistereki perässä.\n\n-- Vai niin... vai tuli se Orpo-Matin Luviisakin. Yksinkö olet ajanut?\n\n-- Yksin.\n\n-- No nyt pääsetkin meidän perässämme.\n\nLuviisa sitoi poronsa navetan päähän, heitti ahkion keulasta sille\nkappaleen jäkälää ja meni pirttiin.\n\nSiellä istui Kaappelan renki pöydän päässä lakki korvallisella. Se oli\njuuri se \"Apostolipäreitten kiskoja\".\n\n-- No eikö Roope lähde kinkereille? kysyi Pasulan isäntä Kaappelan\nrengiltä.\n\n-- Enpä tiedä. Pantiin lainaamaan heinähäkkiä. Kävisin heinässä, sillä\naikaa kuin teidän hevosenne on Lokassa.\n\n-- Ei taida Roope kinkereille uskaltaakaan. Kuuluu olevan äkäinen tämä\nuusi pappi.\n\n-- Mikäs se Roopella, joka on kiskonut taas syllän apostolipäreitä.\nKyllä kai hän aina papin kanssa...\n\nPirttiväki remahti nauruun. Kaappelan Roopekin koetti nauraa, mutta\nnäki selvästi, ettei leikki häntä miellyttänyt.\n\n-- Kissa minä teidän apostolipäreistänne... mutta saanko heinähäkin?\n\n-- No ota, ota... mutta olisi sinun pitänyt kinkereille lähteä.\n\nRoope painui pihalle. Hetken kuluttua ajoi hän ikkunan alatse metsään\npäin.\n\n-- Jaha... me taidamme sitten lähteä, sanoi Pasulan isäntä.\n\nKinkerimiehet työntyivät pihalle. Heitä tuli reki ihan täyteen. Mutta\nmitäpäs siitä... Pasulassa oli hyvä hevonen.\n\nLuviisa ajeli reen perässä. Hän oli ensikertalainen tällä tiellä.\nTuosta meni polku Kaappelaan. Siellä ei näyttänyt kinkereille\naiottavankaan, vaikka oli toinen hevonen kotona.\n\nPasulan ruuna juoksi ja kulkunen soi. Luviisan poro pysytteli\noivallisesti perässä. Se olikin... Läskiturpa niin hyvä seuraamaan.\n\nHei, olipa hauskaa ajaa reen perässä kulkusten soidessa! Se olikin niin\nkaunisääninen kulkunen. Tuntui kuin olisi sen sisällä helissyt\nerisuuruisia hopearahoja. Niin pani monella eri äänellä. Se kuului\nlannan elämään sellainen. Lappalainen tyytyi vain pieneen,\nvaatimattomaan tiukuun. Mutta sen ääntä olikin helpompi seurata.\nKulkunen meni sekaisin jo heti alussa. Siinä soi liian monia ääntä yhtä\naikaa.\n\nOli jo pimeä, kun saavuttiin Pokkaan. Alen talon pihalle ajettiin. Se\nolikin tämä Lokan Ale kylän rikkain mies. Harjoitti poronhoitoa ja piti\nkauppaa. Hän se hankki lamppuöljynkin kirkkopaikoilta tänne Lokan\nkorpiin. Alea sai kiittää Luviisankin äiti, että oli mitä kiiluun\npanna. Oh, se oli Luviisan mielestä ihmeellinen mies tämä Lokan Ale...\nihmeellinen niinkuin lamppuöljynsäkin.\n\nPappi oli jo tullut. Sen sai Luviisa heti pihalla kuulla. Papin reki\nseisoi portaiden edessä ja pikkupoikia kiikkui sen kannaksilla.\n\nLuviisa oli saanut poronsa kiinni navetan taakse. Hän lähestyi ujona\npapin rekeä ja tarkasteli sitä joka puolelta.\n\n-- Se on papin reki, sanoi yksi pikkupojista.\n\nSen Luviisa jo tiesi. Häntä vain ihmetytti, että pappi oli siinä\najanut.\n\n-- Missä se pappi istuu? kysyi hän arasti, siirtyen reen taakse.\n\n-- Tuossa istuu pappi ja tuossa lukkari, selitti toinen pojista. -- Tuo\niso höyhentyyny on papin seljän takana.\n\n-- Oletko sinä nähnyt papin?\n\n-- Olen. Tässä juuri seisoin, kun pappi nousi reestä. Olin niin\nlähellä, että olisin saattanut vaikka turkkiin koskea.\n\nLuviisa katseli puhujaa kuin ylempäänsä. Se oli nähnyt papin.\n\n-- Minkälainen se oli... pappi?\n\n-- Semmoinen iso mies, päässä valkea lakki, jossa oli karvainen\nlippa... ja silmälasit... sellaiset mustat... ja pani näin, kun Alen\nemäntä näytti päreellä tulta.\n\nPoika vei käden ohimolleen ja teki kömpelösti kunniaa.\n\nSe oli Luviisasta niin tavattoman jännittävää. Tuossa oli pappi istunut\nja tuosta noussut... ja vienyt käden ohimolleen. Lantalainen se oli...\npappi.\n\nLuviisa tunsi mielensä hiukan apeaksi. Pappi tuntui niin pelottavan\nvieraalta, mutta samalla teki hänen kovin mieli nähdä häntä.\n\n-- Tuolla se nyt on... Alen kamarissa.\n\nLuviisa katsahti osoitettuun suuntaan ja huomasi valon ikkunassa. Siinä\nriippui keltainen vaate, jonka takana paloi kynttilä. Se heitti kalpean\nkajastuksen ikkunan alle kasaantuneelle lumelle, aivan kuin olisi kuu\npaistanut.\n\nMieli täynnä outoja tunteita nousi Luviisa eteiseen. Se oli sellainen\nsuuri, isoikkunainen, laudoista tehty huone, josta mentiin pimeään\nsisäeteiseen. Luviisa haparoi ovea ja pääsi pirttiin.\n\nSiellä oli paljon väkeä, kaikki enimmäkseen outoja. Luviisan valtasi\nahdistava ikävä ja koti muistui elävästi mieleen.\n\nMutta olipa siellä sentään Magga-Jouni, hän, joka oli Tyskässä käynyt.\nJouni oli juuri lähdössä papin puheille. Luviisa sai äkkiä oudon\nrohkeuden.\n\n-- Saanko minäkin tulla sinun kanssasi, Jouni? pyysi hän.\n\n-- Tule, tule vaan... mennään pappia tervehtämään.\n\nLuviisa työntyi Jounin jäljessä ulos. Sydän takoi ihan haljetakseen.\nHäntä jo kadutti, että oli ollenkaan pyytänyt mukaan päästä. Mutta\nkatumus oli myöhäistä, sillä Magga-Jouni tempaisi jo kamarin oven auki.\nKirkas valo tulvahti sieltä Luviisaa vastaan.\n\nIso, silmälasipäinen mies istui huoneen perällä pöydän päässä. Luviisan\nsydänala kepeni hiukan: miehellä oli koivikkaat ja nutukkaat jalassa.\nToinen, vanhemmanpuoleinen, istui sohvassa ovensuuseinämällä. Se oli\nlukkari.\n\nMagga-Jouni tervehti ensin lukkaria ja sitten pappia. Luviisa mietti\njäädä ovensuuhun seisomaan, mutta rohkaisikin mielensä ja astui Jounin\nperässä.\n\n-- Iltaa, iltaa, kukas se tämä on?\n\n-- Se on Orpo Matin Luviisa Luiron latvoilta.\n\n-- Vai Matti Orbuksen. No, burist, burist![9]\n\nLuviisa ihan hämmästyi. Hänen tuli niin ihmeellisen hyvä olo. Pappi\npuhui lappia!\n\n-- Joko sinä olet vanha? kysyi pappi edelleenkin lapiksi.\n\nLuviisa katseli pappia ihmeissään ja unohti vastauksen. Pappi ei\nollutkaan lantalainen. Pappi oli oikeita ihmisiä niinkuin\nlappalaisetkin. Hänet valtasi sellainen outo rohkeus, jommoista hän ei\nollut koskaan ennen tuntenut. Tuntui aivan kuin Jumala olisi nauranut.\n\n-- Sinäkö puhut lappia?\n\n-- Puhunhan minä vähän.\n\n-- Sinähän puhut lappia paljon. Osaatko sinä laulaa lapiksi?\n\n-- Osaanhan minä.\n\n-- No laulapas, että minä kuulen.\n\nPappi silmäsi veitikkamaisesti Magga-Jounia, joka oli istahtanut\nsoututuoliin. Sitten hän katsoi Luviisaan ja rupesi hymyillen\nlaulamaan:\n\n    Me taivaast' tänne tulimme\n    ja uutisia tarjoomme.\n    Me hyvän sadun kerromme,\n    nyt kuulkaa todistustamme.[10]\n\nLuviisa katseli pappia silmissään outo välke. Hän oli aina kuullut\nlappia hyljeksittävän. Kiertokoulussakin oli vain laulettu\nsuomenkielisiä virsiä ja Luviisaan oli vähitellen juurtunut se käsitys,\nettei Jumalalle saanut muulla kielellä veisata. Äitikään, vaikka oli\nkodassa syntynyt, ei osannut yhtään lapinkielistä virttä. Suomeksi\nolivat hänenkin lapsuutensa aikana koulumiehet opettaneet. Luviisa oli\ntähän päivään saakka luullut, ettei lapiksi laulettu muuta kuin joikuja\nja niitäkin pääasiallisesti vain silloin, kun oltiin viinoissa. Ja nyt\nhän kuuli virren, Jumalan virren, lapiksi!\n\nPikku Luviisa kuunteli ihmetyksiin vaipuneena. Hän unohti seisovansa\nLokan Alen kamarissa kuuluisaa lipaspiironkia vastapäätä, piironkia,\njonka oli tehnyt Sänky-Kustu, se maanmainio ruotsalainen puuseppä. Hän\nunohti Magga-Jounin ja hänen Tyskän-matkansa, unohti lukkarin ja kaiken\nmuun. Hän näki vain papin, joka lauloi enkeleistä ja joulupaimenista,\nja hänestä tuntui, että tuo pöydän päässä istuva, punakkakasvoinen mies\noli Jumala, taivaasta tullut, niinkuin hän oli sanonutkin.\n\nHänen rinnastaan pusertui onnen huokaus, kun pappi lopetti. Se oli\nollut niin tavattoman kaunista, että sitä olisi saattanut kuulla vaikka\nkoko illan.\n\n-- Nyt pitää sinun laulaa minulle, sanoi pappi.\n\nLuviisa säpsähti. Oliko se pappi, vai oliko se Jumalaa joka puhui?\nHänenkö käskettiin laulaa? Eihän hän osannut muita kuin joikuja.\n\n-- En minä osaa... vastasi hän hiljaa.\n\n-- Kyllä kai sinä joikuja osaat?\n\nMitä, joikuja? Oliko se pappi vai oliko se Jumala, joka käski hänen\njoikuja laulaa?\n\nLuviisa katsoi pappia ja huomasi tämän silmäkulmassa veitikan. Hän\nkatsahti Magga-Jounia ja lukkaria ja näki näiden hymyilevän.\n\nEi... se ei ollut Jumala... se oli pappi, joka käski hänen joikuja\nlaulaa.\n\nHänet valtasi yhtäkkiä omituinen tunne, johon sekaantui äärimmäistä\narkuutta ja voimatonta vihaa. Hän olisi halunnut paeta, lymytä piiloon,\nniinkuin jäniksen poikanen, ja samalla purra hukanpennun lailla. Häntä\nitketti ja raivostutti yhtä aikaa ja hänessä heräsi samanlainen tunne\nkuin koirassa, joka äkkiarvaamatta on joutunut susilauman keskelle. Nyt\nei pappi enää näyttänyt kauniilta. Hänen punakat kasvonsa tekivät\njulman ja häijyn vaikutuksen, vaikka suu hymyilikin.\n\nPappi katseli huvitettuna edessään seisovaa, pientä lapintyttöä. Tämän\nsilmistä välkehti villi valo. Se oli erämaa, kesyttämätön kiveliö, joka\nnyt katseli niistä. Näytti siltä, kuin olisi pikkuinen, koreatakkinen\nolento tahtonut hyökätä hänen kimppuunsa. Vuoroin kävi tämä kalpeaksi,\nvuoroin hehkuvan punaiseksi. Nyt saivat silmät hätääntyneen ilmeen,\npapin mieleen johtui poronvasikka, joka on tuotu pirttiin ja sen\nlämmöstä huumaantuneena rupeaa roukumaan ja hypähtelemään.\n\n-- No laulapas nyt, Luviisa, sinä vuorostasi...\n\nEi pappi itsekään tiennyt, minkävuoksi hän sen sanoi. Siksikö, että hän\ntodella olisi halunnut tytön laulavan, vai siksikö, että häntä\nkummastutti tämän omituinen kasvojen ilme ja että hän toivoi näkevänsä,\nmitä tästä kohtauksesta loppujen lopuksi kehittyisi.\n\nPikku Luviisa oli aivan huumaantunut. Hänellä oli tavattoman kuuma. Hän\nperääntyi pari askelta ja sanoi sitten äkkiä, miltei raivokkaasti:\n\n-- Antaisit vähän rippi viinaa, niin kyllä minä joikkaisin!\n\nKuka se oli, joka nyt loi häneen omituisen katseen? Siitä kuvastui\nhämmästys ja nuhde samalla kertaa. Oliko se pappi vai oliko se Jumala?\n\nNyt se oli Jumala. Hän istui tuossa Lokan Alen kamarin pöydän päässä\nkoivikkaat ja nutukkaat jalassa. Nyt se oli Jumala, sillä huoneessa\nvallitsi haudan hiljaisuus.\n\n-- Mitä se Luviisa sanoo?\n\nPikku Luviisa ei sanonut enää mitään. Hän itkeä nyyhkytti. Hän tunsi\nvain, että pappi oli lantalainen, auttamaton lantalainen, joka pyysi\njoikkaamaan niinkuin muutkin lantalaiset. Hän tunsi kaiken sen kauniin,\nmikä äskettäin oli hänen mielensä täyttänyt, yhdellä iskulla särkyneen\npirstaleiksi.\n\nPappi koetti häntä lohduttaa, mutta se ei auttanut enää. Luviisan pikku\nsydämessä oli jotakin särkynyt. Hän kääntyi ja lähti huoneesta.\n\nHän kulki eteisen läpi ja tuli pihalle. Siellä ei nyt näkynyt ketään.\nLuviisa juoksi navetan taakse missä hänen poronsa oli. Siellä tuntui\nturvallisemmalta. Hän painausi navetan seinää vasten ja itki hiljaa.\n\nHänen sydäntään kaihersi epätoivo. Hän oli ollut taivaassa ja tullut\nheitetyksi sieltä alas. Hän oli nähnyt Jumalan, mutta vain lyhyen --\nlyhyen hetkisen. Jumala oli muuttunut papiksi, joka vilkutti lukkarille\nsilmää. Hän ei ymmärtänyt enää mitään.\n\nKuinka hän olikaan iloinnut tehtyään sen havainnin, ettei pappi\nollutkaan lantalainen. Oi, hän oli tullut niin iloiseksi, niin\ntavattoman iloiseksi. Hänestähän oli tuntunutkin vaikealta käsittää,\nettei pappia tarvitseisi kunnioittaa. Sillä eikö tämä ollut sanonut:\n'burist, burist!' Ja hän oli laulanut taivaasta ja enkeleistä. Luviisa\nei saattanut sitä muistella, tuntematta vihlovaa kaipausta sydämessään.\nMutta sitten oli pappi pyytänyt joikkaamaan. Sitä hän ei olisi koskaan\npapista uskonut. Ei sillä, että se olisi itsessään ollut mitään pahaa,\nmutta se kun oli lantalaisien tapa sellainen; antoivat lappalaisille\nviinaa ja sitten joikkauttivat kaiket illat. Eikä joiku sopinut toisten\nkuultavaksi, ei ainakaan ilman viinaa. Viinamies kyllä saattoi laulaa\ntoistenkin kuullen. Tuolla pyynnöllään oli pappi paljastanut itsensä:\nhän kuului lantalaisiin, auttamattomasti. Olisi antanut rippiviinaa,\nniin kyllä hän olisi joikanut! Olisi joikannut koko illan ja vaikka\nvielä yönkin päälle! Mutta sitten hän vasta olisi halveksinutkin pappia\neri lailla... ainakin yhtä paljon kuin etelän jätkää. Nytkin hän jo\nhalveksi häntä, halveksi ja vihasikin. Se kun oli vain sellainen...\nherra... mikä lie... silmälasit päässä... ja nutukkaat... muka!... ja\nkoivikkaat... tietysti, että olisi muka lappalainen! Pyh, kaikkea!\nEihän se osannut kunnolla lappiakaan, vaikka Luviisasta oli alussa\nsiltä tuntunut. Mikä lie ollut... lannan Herra, joka halusi\nlapintytärten kanssa joikuja laulaa!\n\nLuviisan pikku sydämessä askarteli kostonhimo. Hän tekisi papista\njoiun... sellaisen, että sitä kelpaisi kuulla. Ja sittenkös hän\nlaulaisi sitä, niin että jängät raikuisivat! Saisi pappikin kuulla...\nminkälainen on... mokomakin silmälasipää!\n\nLuviisa heitti porollensa viimeiset jäkälät ahkion keulasta. Yöksi piti\neläin saada metsään. Hän kyllä veisi sen itse. Ei hän muiden apuun\nturvautuisi.\n\nKatsellessaan poron kaaputtelemista hän tunsi vähitellen tyyntyvänsä ja\nhänen mielessään rupesi soimaan omituinen, halveksiva sävel, joka\nhiljakseen sukeutui sanoiksi:\n\n    Lannan paksu pappi,\n    silmälasit päässä,\n    lapintyttäritten\n    joikukaverus on!\n\nSiinä se nyt oli... papin joiku! Sitä kelpasi laulaa!\n\nKun Orpo-Matin Luviisa jonkun hetken päästä palasi pirttiin, oli hän\nsuuresti muuttunut. Hän oli käynyt viittä vuotta vanhemmaksi ja hän\nhalveksi hengessään koko kinkerirahvasta, pappia yli kaikkien muiden.\nHän oli kuitenkin oppinut yhden uuden taidon:\n\nHän osasi salata sen.\n\n\n\n\nNeljännen amiraalin poika\n\n\nTunteeko joku Joonas Sirviötä eli Salmelinia? Vahinko jos ei, sillä\nhänen isänsä Archihald Sirviö eli Salmelin on aikoinaan ollut\nneljäntenä amiraalina Norjan laivastossa, asunut Kristianiassa\nSommero- ja Trammesveikatujen kulmauksessa -- lähellä sitä paikkaa,\nmistä Norjan virkakunnalle palkka maksetaan, mutta eläkkeelle\njouduttuaan siirtynyt Utsjoelle Suomen Lappiin.\n\nKerran vuodessa on Utsjoen papilla edessään sangen tiukka paikka.\nSilloin saapuu nimittäin Joonas Sirviö Salmelin pappilaan papinkirjan\nhakuun isälleen, eläkkeen nostoa varten. Se eläke ei ole mikään\ntavallinen eläke, ei verrattavissakaan metsänvartijoiden taikka\npoliisien vaivaisiin valtioapuhin, vaan kerrassaan suurenmoinen --\nkaksisataatuhatta kruunua vuodessa Norjan valtiolta, joka tällä\nmitättömällä summalla on edes hiukan tahtonut korvata niitä\npalveluksia, jotka amiraali Sirviö on entiselle isänmaalleen tehnyt. --\nPapinkirja lähtisi helposti, jollei Joonas-poika pitäisi kiinni isänsä\njuhlallisesta arvonimestä. Sitä ei ole merkitty Utsjoen pieneen\nkirkonkirjaan. Mutta hyvänen aika! Pappi silmäisi hiukan kirjan\nloppuakin. Siellä pitäisi muutamalla sivulla löytyä päällekirjoitus:\n'Säätyhenkilöitä'. (Joonas Sirviö huomauttaa siitä kuin anteeksi\npyytäen.) Ja aivan oikein: -- sieltähän löytyykin entinen Norjan\nlaivaston neljäs amiraali -- _admiraali_ oikein kirjaimellisesti --\nArchibald Sirviö eli Salmelin. Kas, sillä nimellä -- tuolla\nviimeksimainitulla -- on isä tunnettu kautta koko Ruijan riikin ja\nennen kaikkea _Riksforsikkringsanstalt'issa_, mistä eläkkeet vanhoille\nvaltion virkamiehille maksetaan. Pappi tuumii hetkisen, hymähtää sitten\npari kertaa ja niin saa entinen Norjan laivaston neljäs amiraali\nArchibald Sirviö papintodistuksen ja hänen poikansa Joonas pääsee\nlähtemään, sulkeuduttuaan sitä ennen arvoisan _sogneprestin_\nsuosiolliseen huomioon.\n\nPapinkirja siis kyllä on kunnossa ja pantu huolella postiin, mutta\nmissä viipyvät entisen neljännen amiraalin eläkerahat? Joonas Sirviö\nistuu Sirman kauppakartanon konttorihuoneessa, poltellen kahden äyrin\nsikaria. Olisiko sähköttää Kristianiaan ja tiedustaa asiaa, sillä\nSirmastahan lähtee lanka, jota pitkin pääsee vaikka Australiaan.\nKauppias ojentaa hänelle sähkösanomakaavakkeen, mutta jokikinen kerta\njää sähkösanoma lähettämättä. Joonas Sirviö tietää varsin hyvin,\nminkävuoksi eläkerahat viipyvät: -- Syylingin ryssät ovat taas\nryöstäneet valtakunnan kassan. Niin, niin se on. Onko _handelsman_\nkäynyt Kristianiassa? Vai on. No sitten _handelsman_ tietää.\nSommero- ja Trammesveikatujen kulmauksesta ei ole kuin kivenheitto\nriikin kassalle, ei pitempi kuin konttorihuoneesta kauppiaan saunaan.\nSiinä seisoo kaksi sotilasta oven edessä ja kaksi vartioi kassaa\nsisällä. Mutta siitä huolimatta vievät Syylingin ryssät rahat kuin\npuhaltamalla, sillä ne ovat viekasta väkeä eivätkä pelkää mitään.\n\nSellaisten tapausten jälkeen syttyy valtakunnassa suuri sota. _Haakon\nten Synte_, Ruijan kuningas, lähtee yksin Syylingin ryssiä vastaan,\naseenaan englantilainen metsästyskivääri. Hän ampuu niitä varallakin\nyhtä paljon kuin hyvä metsämies jäniksiä kauniilla syyskuun säällä. Ei\nhän viitsi armeijaa liikekannalle asettaa, ei, hän suoriutuu yksikin\nSyylingin ryssistä, sillä apunaan hänellä on prinssit Huula, Olavi ja\nMikael, jotka eivät tosin ammu, vaan heittävät keihästä.\n\nJoonas Sirviö hymyilee salaperäisenä. Kummakos, kun mies kertoo\ntällaisia valtionsalaisuuksia, joista sanomalehdetkään eivät\nmitään hiisku. Mutta Joonas Sirviö tietää asiat, sillä hänellä on\nylhäisiä sukulaisia: yksi sedistä on naimisissa Tanskan kuninkaan\nFredrik-vainajan toisen vaimon kanssa -- sen saman, joka jäi\nleskeksi kuninkaan kuoleman jälkeen -- ja yksi hänen veljistään on\n_taksminister_ Michelsenin vävy. Kyllähän sellaiset henkilöi asioista\nselvän saavat. Entäs sitten setä Matti, joka hallitsee kuninkaana\n_Polkessa_ ja toinen, setä Kaaperi, jonka äskettäin valitsivat\nkuninkaaksi _Österiikiin_. Kyllähän siinä Englanti ja Montenegro\npanivat vastaan. Mutta kun _Säkki Solovakki_ sanoi, että mitä niitä\nturhia, kyllä Kaaperi kuninkaaksi kelpaa, sillä hän on hyvä mies ja\nmuutenkin itsestään pitävä, niin eivät auttaneet Englannin paremmin\nkuin Montenegronkaan vastalauseet. Siellä on nyt Kaaperi-setä ja hyvin\nkuuluu viihtyvän. Palkkaakin saa riittävästi: sata helleriä päivässä ja\nvapaan ylöspidon. Ja sitten vielä talosta kaksi vaatekertaa vuodessa.\nNiin kuuluvat rinnukset kumisevan kuin metallipelti. Mikäs siellä,\nlämpimässä maassa, jossa ei tarvita villaisia iholla pitää.\n\nJoonas Sirviö nyökkää merkitsevästi päätään. Pukuseikat häntä hiukan\nhermostuttavat, sillä itsellään hänellä on tällä erää yllä vain sangen\nvaatimaton vaatekerta, nyppylangoista tehty ruskea puku, joka kyllä\nuutena on ollut hieno, mutta nyt jo kulunut ja haalistunut. Kyllä hänen\nisänsä, amiraali Archibald, suuttuisi, jos saisi tietää, minkälaisessa\npuvussa hänen poikansa esiintyy, hän, joka aina harrastaa lastensa\nparasta ja haluaa heidän käyvän siististi puettuina.\n\nJoonas Sirviö on kotimatkallaan pysähtynyt perunannostoon kauppias\nKuusimaahan. Saattaahan eteenpäin pyrkivä mies väliaikoina ruumiillista\ntyötäkin tehdä, vaikka onkin virkauralle aikova ja ministeri\n_Kynessenin_ lapsuudentuttu. Neljännen amiraalin virka on vieläkin\ntäyttämättä. _Taksminister_ Michelsen on sen Joonaalle luvannut, ja\nolisi tämä sen jo saanutkin, jollei espanjantauti olisi tullut väliin\nja sotkenut kaikki suunnittelut. Mutta mikäs hänellä sentään on\nyrittäessä, kun on tuttu jokainen Ruijan mies. Kristianiassakin hän\ntunsi jok'ikisen, Sekin ylikenraali, joka parastaikaa on matkalla\nNordkapia valloittamaan, on yhtä läheinen kuin oma veli. Hänen nimeään\nei Joonas Sirviö tällä hetkellä muista, vaan miehen hän tuntisi\npimeässäkin. He ovat aikoinaan pelanneet nappikuoppaa Sommero- ja\nTrammesveikatujen kulmauksessa ja kolmantena heillä oli Oskari-veli,\njoka nyt on kuollut ja makaa palsamoituna muutamassa kirkossa Drammenin\ntakana.\n\nJoonas Sirviö kuokkii ja hymyilee. Hänen on hiukan vaikea käsittää,\nettä niin kuuluisan miehen poika työskentelee tavallisena\npäiväpalkkalaisena kauppias Kuusimaan pellolla. Mutta kun hän nyt kerta\non tähän työhön ryhtynyt, haluaa hän suorittaa sen loppuun. Sitä paitsi\non kauppias Kuusimaa rento mies. Hän maksaa hyvin.\n\nIhmeen hyvin häntä oli täällä kohdeltukin. Ihmiset tiesivät hänen\nkorkean lähtönsä ja suhtautuivat sen mukaan. Kauppiaan rouvakaan ei\nollut yhtään pahastunut, vaikka hän oli komentanut vehnäset pöytään\nmuutamalla kahvinjuontikerralla. Kun kerran talossa kahdesti\nviikossa leivottiin, sai siitä jo saada osansa Archibald Sirviön\nJoonas-poikakin.\n\nOnko hän muuten nainut mies? _Juuda_, hänen rouvansa on Röroosista\nTrondhjemin takaa ja ihan ummikko. Ei ymmärrä suomea enemmän kuin\nseinä. Sen saattoi vaikka myydä. Mutta puhupas ruijaa, silloin saat\nnähdä -- niin juoksee korea kieli kuin vesi, niin luistaa yhtä\nsulavasti.\n\n-- _Hyr koor the i daa?_ kysyy Joonas papilta, joka on matkalla\npostiin. Pappi osaa hiukan norjaa ja Joonas Sirviö keskustelee\nmielellään hänen kanssaan. Hänen suunsa hymyilee ystävällisesti ja\nsilmät loistavat kuin viisivuotiaalla pojalla.\n\n-- _Ny haar jei fooe' reene önderkläär_, puhelee Joonas osoittaen\npuhdasta paidanrinnusta. Hän sanoo sen veitikka silmäkulmassa, sillä\nhän on käynyt pappilassa pyytämässä lainaksi puhdasta aluvaatekertaa,\nsaadakseen omansa pesuun. Pappi ei ollut antanut. Oli vain neuvonut\nrantaan pesemään ja käskenyt pitää takkia ilman paitaa, siksi kunnes\npyykki kuivuisi. Mutta hänkö, amiraali Archibald Sirviön poika, kulkisi\nilman paitaa! Hän antoi papille anteeksi, sillä tämä ei silloin vielä\ntiennyt, kenen kanssa oli tekemisiin joutunut. Nyt käyttäytyi pappikin\neri miehen tavoin, tarjosi tupakan ja haasteli ruijaa, kysellen\nJoonaksen kotioloista ynnä muusta.\n\n-- Joo, minulla on kahdeksan poikaa. Neljä on konttoristeinä Alkkulan\npaperitehtaalla ja neljä kotona. Vankkoja miehiä niistä tuli. Näkisipä\n_sogneprest_ nuorimmankin: -- kuuden kuukauden vanhana tämä jo väänsi\nkissanpojalta niskat nurin.\n\n-- Ovatpa ne poikia.\n\n-- Ovat ne. Vanhin, Kristian, saa kymmenentuhatta markkaa kuukaudessa.\n\n-- Onpa siinä palkkaa. Eikö se koskaan isälle lähetä?\n\nJoonas Sirviö hymyilee kaikkein ylhäisintä hymyään.\n\nNäkee, että hän on Archibald Sirviön poika.\n\n-- Meidän suvussamme on tapana, että jokainen tulee omillaan toimeen.\nEnhän minäkään ottanut vastaan raha-apua kirkkoherralta, vaikka olin\nsillä kertaa ihan pennitön. Me saamme olla köyhiä kuin kirkon hiiret,\nmutta silti on meidän aina muistettava korkea sukuperämme. Me emme voi\npyytää edes toisiltamme.\n\nJonas Sirviö ojentaa vartensa ylhäisen suoraksi ja hymyilee lempeästi\npapille.\n\n-- Mutta ensi kesänä taas Utsjoella vieras vilahtaa. Silloin saapuvat\nisän veljet, Polken kuningas, setä Kaaperi Österiikistä ja ministeri\n_Hans Altrik_, sama joka on nainut sen Fredrik-vainajan lesken, ja itse\nHaakon ten Synte. He haluavat nähdä poroja. Silloin saan minäkin taas\nseurustella vähän parempien ihmisten kanssa. Olikin hyvä, että lähetin\npyhäpuvun jo etukäteen Utsjoelle. Sillä näissä pukimissa ei silloin\nsovi esiintyä.\n\nJoonas Sirviö silmäilee hymyillen rikkinäisiä housujaan ja ryhtyy taas\nperunoita kuokkimaan.\n\n-- Mutta sitä minä vain ajattelen, että saisi alkaa uudestaan se\nJapanin sota, huutaa hän vielä papin jälkeen.\n\n-- No miksi niin?\n\n-- No kun nämä Kuusimaan perunat ovat pieniä ja pyöreitä kuin\npyssynluodit. Näillä olisi hauska tapella.\n\nJa kuin erityiseksi suosionosoitukseksi heittää Joonas perunan pappia\nkohti, nauraen makeasti.\n\n\n\n\nPikku Viljami\n\n\nPieni mökki postitien varressa oli sangen vaatimaton. Se oli vain\ntavallinen neliseinäinen ilman eteistä. Kun talvisin avasi oven,\nhyökkäsi pakkanen häikäilemättömästi ihan tuvan perälle ikkunan alle\nkuin mikäkin kylän hulliainen. Vain avotakka piti sen kurissa. Se\nahmaisi pakkashuurun muutamassa silmänräpäyksessä, palauttaen\njärjestyksen.\n\nPoskeinen -- se oli mökin nimi -- oli sisustukseltaankin sangen\nvaatimaton. Vain pöytä ja penkki sekä pari honganrungosta sahattua\npölkkyä istuimiksi: -- siinä huonekalusto. Kaksi kololaitaista\nkahvikuppia, sokuriastia, joka heilui puujalan varassa kuin raajarikko,\nja iso pahkakuppi pöydällä, pistivät ainakin ensi näkemältä tulijan\nsilmään. Sillä pata ja kahvipannu, milloin eivät virkaansa\ntoimittaneet, katselivat uunilta kuin kukko ja kana orreltaan.\n\nSeinät olivat alastomat. Ei edes sanomalehteä ollut sattunut kulkijalta\njäämään. Ja jos oli joskus jäänytkin, oli Poskeisen Riika korjannut sen\nvisusti omaan talteensa: hän tarjosi sen sunnuntaina pyhälukemiseksi\nmiehelleen. Ei se seinälle joutanut, niinkuin vähäkylien taloissa. Ei,\nEprami tutkisteli sitä sunnuntaisin, tutkisteli siksi kunnes se oli\nkokonaan luettu. Riika kuunteli uteliaana Epramin tankkausta. Sillä\ntavalla hän oli kerran saanut tietää, että Liotke Jorke oli pitänyt\npuheen alahuoneessa. (Kaikkea ne viitsivät aviiseihin pannakin!) Se\nmahtoi olla merkillinen mies, samainen Liotke Jorke.\n\nMutta olipa sentään seinällä jotakin, joka Poskeisen kuusivuotiaasta\nViljamista oli maailman kauneinta. Kaksi paperossilaatikon kantta oli\nnaulattu seinälle vieretysten. Toisessa seisoi 'Antitrust' ja toisessa\n'Oiva'. Vanhin poika, Juhani, oli löytänyt ne postitieltä ja tuonut\nkotiin. Ja luonnollisesti ne oli pitänyt heti naulata seinälle pikku\nViljamin iloksi.\n\nNuo paperossilaatikon kannet antoivat aihetta monenlaisiin ajatuksiin.\nIsä Eprami katseli niitä, herätessään aamusella takan kupeelta. Isä\nEpramin mieleen ne toivat tupakan, josta tuli Poskeisessa alituinen\npuute. Niin... niin... ne herrat polttelivat vain tuollaisia hienoja\npaperosseja... herrat ja jätkämiehet. Niillä kun oli nykyään niin hyvät\ntienat... jätkämiehilläkin... Ei hän, Eprami, mihinkään päässyt, kun ei\nollut, ketä olisi mökkiin jäänyt Riikan avuksi. Se Juhanikin oli\nyksinkertainen, ettei siitä ollut... kotia oli siis jääminen...\nKeskentekoisena kyyhötti uuden rakennuksenkin kehä, josta taas äsken\noli pitänyt ottaa pari hirttä polttopuiksi.\n\nÄiti Riika katseli myös paperossilaatikon kansia. Hänen mielestään oli\ntuhlausta varustaa tupakkapahanen sellaisilla laatikoilla. Olisi\nrihmalla kietaistu tai muuten paperiin pantu. Mutta noin monenlaiset\nvärit ja kultaukset ja komeat puustavit. Ei Svebeliuksen\nkatekismuksessakaan löytynyt niin koreita kirjaimia ja se oli sentään\nJumalan sanaa. Mutta -- maailman turhuus oli maailman turhuus. Niinkuin\nei olisi sentään vähemmällä välttänyt... tupakkapahanen...\n\nYksinkertainen Juhani-poika ei pystynyt niin syvälle käypiin\nmietiskelyihin. Ja kummakos se, kun oli jo luomisen vinkkelissä\nvikanaiseksi jäänyt -- äijäriepu. Hänkin katseli paperossilaatikon\nkansia ja tunsi niistä A:n ja O:n. 'A ja O, alku ja loppu', niin oli\nkerran pappi rippikoulussa saarnannut. Juhani-poika oli edellisenä\nsyksynä ollut rippikoulussa, mutta oli keväällä häätynyt jäämään pois\nsairastumisen vuoksi.\n\nMutta eniten askartelivat pikku Viljamin ajatukset paperossilaatikon\nkansissa. Lapsen mielikuvitus löysi niistä lujan lähtökohdan\nlentomatkoilleen. Milloin muistutti 'Antitrustin' kannen poikki kulkeva\njuova niin ihmeen selvästi Kemi-Niilan, lappalaisen, vyötä. Siinä oli\njos jonkinmoisia helyjä ja koristuksia. Milloin taas oli 'Oivan'\nkanteen kuvattu sininen pilvi niin ihmeesti samannäköinen taivaalla\npurjehtivien pilvien kanssa. Sellaisen hän oli kerran nähnyt ihan\nnavetan yläpuolella ja silloin hänestä oli tuntunut, että navetan\nvälikössä riippuva hihnakiikku oli kultainen O, jota enkeli piteli\nkiinni. Sillä mainittu kirjain oli 'Oivan' kannessakin ihan sinisen\npilven alla.\n\nOli heinäkuun alku. Poskeisen väki oli juuri noussut. Pikku Viljami\nseisoi laatikon kansien edessä, tavaillen niiden merkillisen näköisiä\nkirjaimia. Hän oli oppinut kevään kuluessa tavaamaan ja nyt oli hänen\njoka-aamuisena tehtävänään tavata 'Oiva ja 'Antitrust'. Tuo\njälkimmäinen sana tuotti melko tavalla kiusaa. Siitä tuntui yksi\nkirjain puuttuvan. Ainakaan ei sitä tavatessa päässyt kiertämään. Se\noli t:n ja r:n välillä. Siihen tuppasi ihan itsestään vääntymään\nu-kirjain.\n\nNytkin hän koetti sitä kiertää, mutta ei onnistunut. Hän kyllästyi,\njääden miettimään oudon sanan tarkoitusta.\n\n-- Äiti, mikä on 'Antitrust'? Onko se senniminen mies?\n\nKylläpä äidillä taas oli vaiva keksiä sopivaa vastausta.\n\n-- Eikö tuo liene, äänsi hän pöydän päästä, missä parastaikaa särki\npientä, likaantunutta sokurin myhkyrää.\n\nMutta isä Eprami virkkoi:\n\n-- Ei... se on kaupunki Amerikan maassa.\n\n-- Mikä se kaupunki on?\n\nSiinä oli uusi pulma. Ei ollut isä Eprami paremmin kuin äiti Riikakaan\nkoskaan kaupungissa käynyt. He joutuivat ymmälle.\n\n-- Se on sellainen, jossa on paljon taloja.\n\n-- Tämmöisiäkö kuin tämä meidän?\n\n-- Tämmöisiä... ja isompiakin.\n\nPikku Viljami jäi miettimään. Hän ajatteli pitkää riviä mökkejä vieri\nvieressä kiinni. Jokaisen pihassa oli alulle pantu kehänhakkaus ja\nnavetta, jonka välikössä riippui keinu, aivan samanlainen kun\nheidänkin. Ja mökkien seinällä oli 'Antitrust' ja 'Oiva'.\n\n-- Äiti, onko kaupungin mökkienkin seinällä tämmöiset kuvat?\n\n-- On... ja koreampiakin.\n\nSitä oli pikku Viljamin vaikea käsittää. Hänen mielestään ei koreampaa\njuuri saattanut löytyä. Ei Kemi-Niilan vyökään ollut niin korea kuin\nraita 'Antitrustin' kannessa. Sen hän oli merkille pannut.\n\n-- No, joudupas nyt lehmiä ajamaan, sanoi äiti.\n\nNiin -- lehmiä ajamaan. Tänään lähtisi pikku Viljami ensi kerran omin\npäinsä paimeneen. Olihan hän kyllä metsässä ennenkin käynyt. Oli viime\nkesänä isän kanssa jo lehtiäkin riipinyt ja Juhani-veljen kanssa käynyt\npaimenessakin. Mutta nyt hän lähtisi ensi kerran omin päinsä ja koko\npäiväksi. Hän kyllä tiesi, mitä oli tehtävä: -- piti vain katsoa,\netteivät lehmät päässeet Isonjängän taa. Sieltä ne eivät tahtoneet\nkotia tulla ensinkään. Rupesivat metsää makaamaan ja ehtyivät. Oli kuin\nnoiduttu se Isojänkä. Monena kesänä olivat lehmät sen takana maanneet\nväliin viikkokaupalla.\n\nPian oli Viljami valmis. Hän sai evästä reppuunsa ja monta hyvää neuvoa\nmatkaan. Ei pitänyt mennä kovin kauas kotikuulumilta. Lähelläkin löytyi\nruokaa, siellä syväjärveläisten jättöniityllä. Se kun hän vain\nkatsoisi, etteivät lehmät päässeet Isonjängän taa.\n\nPikku Viljami lähti. Hän oli oikein iloinen. Paimennettavia oli vain\nkaksi raavasta ja pienoinen sonnivasikka. Vasikan nimi oli Liotke\nJorke. Se oli äidin antama nimi.\n\nPikku Viljamin mielestä se oli hiukan vaikea lausua. Hän oli ehdottanut\n'Keisaria', mutta ei ollut äiti taipunut. Liotke Jorkeksi vain oli\npannut, vaikka isäkin oli arvellut, että jos siitä sakotettaisiin, --\nse kun kuului olevan senniminen suuri herra, -- pikku Viljami ei\nmuistanut missä. Mutta eipäs oltu sakotettu. Nimismieskin oli vain\nnaurahtanut, kuultuaan vasikan nimen. 'Onpa sillä juhlava nimi', oli\nvain sanonut.\n\nPikku Viljami odotteli tyytyväisenä kujalla. Siellä tulivat lehmät\nnavetasta, äidin hätistellessä niitä kujaan Liotke Jorke laukkasi häntä\nsuorana, ynähdellen iloisesti. Viljami sai pajuvitsan käteensä ja lähti\najamaan lehmiä postitien yli metsään.\n\n-- Muista nyt katsoa, etteivät pääse Isonjängän taa, huusi äiti\njälkeen.\n\nKyllä pikku Viljami muisti. Hän juoksi karjan perässä pajuvitsa\nkoholla. Postitien yli painui karjapolku suoraan metsään. Sieltä\nVenekuusikon takaa aukeni soma niittysaareke, syväjärveläisten\njättöniitty. Siellä oli tavallinen paimennuspaikka.\n\nAurinko paistoi. Paarmat lensivät pörräten karjan ympärillä. Ne\nhyökkäsivät varsinkin Liotke Jorken kimppuun. Äkkinäisenä ei se oikein\nosannut niitä päältään häätää. Se pakkaili puskemaan. Niinkuin olisivat\npaarmat ja sääsket siitä välittäneet.\n\nPikku Viljami voiteli pikiöljyllä poskipäänsä. Äiti oli laittanut\nhänelle oman pikiöljypullon. Se lekkui somasti nahkaraksin varassa\nhousunnapissa.\n\nViljami tunsi itsensä isoksi mieheksi. Hänellä oli jo oma\npikiöljypullokin. Riipin Jonnellakaan ei vielä ollut, vaikka oli jo iso\npoika. Isänsä pikiöljypulloa piti. Ei ollut kuulemma talosta löytynyt\nJonnelle sopivaa. Mutta heiliäpä, Poskeisessa, löytyi. Tässä oli ennen\nsäilytetty Tanskan kuninkaan rintatippoja. Nyt ne olivat loppuneet ja\nViljami oli saanut oman pikiöljypullon.\n\nSiinä oli nyt Venekuusikko. Viljami kiersi arastellen ison, kallellaan\nolevan kiven, jonka toinen pää muistutti veneen keulapuolta. Se olikin\nennen ollut vene, vaikka lappalaiset olivat sen kiveksi loihtineet.\nOlivat kuulemma yrittäneet kiskoa venettä Riipijärvestä Pumpaseen,\nmutta voimat olivat loppuneet kesken. Silloin oli lappalainen\nvihoissaan noitunut veneen kiveksi ja siihen se oli jäänyt makaamaan.\nSen alla kuului olevan rahoja, suuria kultarahoja, Kemi-Pauluken,\nKemi-Niilan isoisän aarre. Sen kun löytäisi, jo köyhyys pakenisi.\n\nPikku Viljami käsitti hämärästi, mitä köyhyys oli. Heidän talonsa oli\npieni, pienempi kuin esimerkiksi Riipin Matin. Jos isällä vain olisi\nrahaa ollut, olisi hän hakkauttanut uuden rakennuksen kehän valmiiksi.\nNyt se jäi joka vuosi samalle korkeudelle, milloin yleni pari\nhirsikertaa, milloin aleni saman verran. Talvella meni polttopuiden\njatkona se, mitä kesällä oli kohonemaan päässyt. Mutta senpä sisässä\noli Juhani-veljen hyvä katekismusta lukea. Pappi oli luvannut Juhanin\npäästää, jos tämä vain ahkerasti lukisi. Ja lukikinhan se Juhani,\nvaikka toisinaan kovin nurinpäin.\n\nPikku Viljamilla ei ollut vielä omaa aapista. Mutta äiti oli luvannut\nsyksyllä ostaa, jos hän vain ahkerasti paimentaisi. Tavata hän jo\nosasi. Hän tavasi joka aamu 'Antitrustin' ja 'Oivan'.\n\nKas, tuolla oli samanlainen pilvi kuin 'Oivan' kannessa.\n\nIhan samanlainen! Sellainen pyöreä, jyrkänsininen reunakin kuin\nOiva-laatikon kannessa. Pikku Viljami katseli pilveä kuin nähdäkseen,\neikö siihenkin ollut kirjoitettu 'Oiva'.\n\nKarja kulki nyt rauhallisena. Täällä kuusikon kätkössä eivät\npaarmatkaan päässeet oikein valtoihinsa. Oli hämyistä ja viileää. --\nVenekuusikko olikin kaltioita täynnä.\n\nSieltä näkyi jo niittysaareke. Vanha ränsistynyt lato seisoi kallellaan\nmetsänreunassa. Se oli syväjärveläisten niittyjä, mutta nämä eivät\nviime vuosina olleet enää välittäneet siellä heinää tehdä. Olivat\nsaaneet parempia lähempää. Poskeisen Eprami olikin sen vallannut\nitselleen eivätkä syrjäjärveläiset olleet siitä mitään puhuneet.\n\nLehmät laukkasivat niitylle, Liotke Jorke etunenässä. Siellä oli\nheinää kohta polvikahlaamaksi, paikoitellen pahasti poljettua, mutta\nsilti riittämiin. Poskeisen lehmät olivat käyneet siellä koko kesän.\nParhaan paikan oli isä Eprami eristänyt sorkka-aidalla.\n\nPikku Viljami istahti ladon kynnykselle ja otti eväänsä esiin. Hänellä\nolikin jo nälkä. Äiti oli pannut matkaan kalaa ja leipää ja muutamia\nkeitetyitä perunoita. Viljami haukkasi perunaa, katsellen sinistä\npilveä. Nyt se oli muuttunut jo aivan toisen näköiseksi. Sen\njyrkänsininen reuna oli särkynyt ja siitä lähti kahtaalle kaksi\nvaaleanharmaata säiettä aivankuin kissan viikset. Niin -- se\nmuistuttikin suurta kissan päätä.\n\nMitähän siellä taivaassa syötiin? Olikohan niillä taivaan lapsilla\nperunoita ja kalaa? Olipa varmaan, ja paljon maukkaampiakin kuin maan\nlapsilla. Mutta pikiöljypulloa niillä ei ollut, sillä äiti oli sanonut,\nettei taivaassa ollut yhtään sääskeä.\n\nPikku Viljami tunsi itsensä ylpeäksi. Omistipa hän jotakin, jota ei\ntaivaan lapsilla ollut. Varmaan niiden kävi kateeksi, kun katselivat\nhäntä... kävi varmasti, niinkuin Riipin Jonnenkin kävi...\n\nMutta siellä pahassa paikassa niitä vasta kuului olevan. Niin oli\nRiipin Anna-Stiina, eläkemuori, sanonut. Sääsket suuria kuin pääskyset\nja ihan valkeat. Pikku Viljamia nauratti. Kyllä hän sielläkin olisi\ntoimeentullut. Olisi ripustanut oikein suuren pikiöljypullon vyölleen\nja siitä voidellut. Olisivatpa saaneet pahan paikan hyttyset. Olisivat\nöljynneet itsensä. Mutta silloin olisi Syntiäijä varmaankin\nsuuttunut...\n\nPikku Viljamia ei naurattanut enää. Se oli ruma ja pahannäköinen se\nSyntiäijä. Niin kuului pahankurisia poikia vartaassa paistavan kuin\nRiipin Matti kiiskiä. Hyi, hän ei tahtonut sinne joutua. Taivaassa oli\nsittenkin parempi, vaikkei siellä pikiöljyä tarvittukaan.\n\nViljami söi hyvällä ruokahalulla. Neljäs peruna taivalsi jo samaa tietä\nkuin edeltäjänsäkin. Kylläpä ne maistuivat. Paistinperunat olisivat\nmaistuneet vieläkin paremmilta.\n\nPikku Viljami muisti edellisen syksyn. Isä ja äiti olivat menneet\nRiipiin seuroihin ja he olivat kahden Juhani-veljen kanssa kotona. He\nolivat paistaneet perunoita navetan takassa. Juhani oli noennut itsensä\naivan kokonaan. Pitkällä puutikulla hän oli käännellyt perunoita ja\nhyräillyt:\n\n    Syntiäijä kääntelee,\n    monta kertaa kääntelee...\n\nSilloin hänelle oli välähtänyt mieleen, että Syntiäijä oli juuri\nJuhani-veljen näköinen, niin musta ja nokinen, ja käänteli pitkällä\nkepillä tulessa paistuvia poikia. Sinä iltana hän ei ollut saattanut\nyhtään perunaa syödä. Mutta seuraavana aamuna hän jo oli syönyt.\nJuhani-veli oli kertonut, ettei Viljami ollut syönyt yhtään perunaa, ja\näiti oli jo peljännyt hänen tulleen sairaaksi. Mutta aamulla oli kaikki\nmennyt ohi.\n\nSilloin hän oli päättänyt ruveta uskomaan niinkuin Juhanikin. Ei hän\noikein ymmärtänyt, mitä se usko oli, mutta hän oli kuitenkin päättänyt\nruveta... Kai se oli sitä, että veisattiin toisinaan eikä naurettu\npitkiin aikoihin.\n\nPikku Viljamista tuntui nytkin varmimmalta ruveta uskomaan. Häntä\nhiukan pelotti. Metsään kätkeytyi jos jonkinlaisia vaaroja. Mutta\nuskovaista ei vahingoita mikään. Niin oli Riipin Anna-Stiina-muori\nsanonut.\n\nViljami sitoi eväsreppua kiinni ja hyräili:\n\n    Joka vain uskoo ollenkaan,\n    se pääsee taivaaseen.\n    Siellä on lysti Jumalan kanssa\n    niillä kultaisilla lattioilla...\n\nSellaista virttä se Juhani-veli lauleskeli. Siinä puhuttiin taivaasta\nja kadotuksesta, Syntiäijästä ja Syväjärven pakanoista. Varsinkin se,\nmitä sanottiin Syntiäijästä, oli kamalaa. Viljamille tuli joka kerta\npaha olo, kun hän sitä lauloi. Hän tunsi jotakin samankaltaista kuin\nkerran muutamana syyspäivänä, jolloin äiti oli antanut hänelle vitsoja\nja hänen oli itse pitänyt käydä ne vielä hakemassa...\n\nMutta siitä hänellä kuitenkin oli hyvä mieli, että kotona olivat\n'Antitrust' ja 'Oiva'. Sellaiset kauniit kuvat, niin paljon kultaa ja\npunaista ja jos mitä väriä. Isona hän lähtisi Antitrustin kaupunkiin ja\nne olisivat tuomisia, joita hän sieltä ostaisi. Mitä kaikkea hän\nostaisikaan? Isälle porsliinipiipun... samanlaisen kuin Syväjärven\nkauppiaalla... äidille uuden rukin, että kävisi kehruu paremmin...\nJuhanille lipakkauistimen, oikein kauniin. Jo lähtisi harri\nRiipijoesta. Itsellensä hän ostaisi henkselit... oikeat vapriikin\nhenkselit... sellaiset venyvät. Sitten hän ei koskaan enää pitäisi\ntakkia, että näkyisivät ne koreat henkselit. Rippikouluunkin menisi\nilman lakkia. Saisi pappikin nähdä hänen henkselinsä. Eikä se tohtisi\nhäntä jättää, kun hänellä olisi amerikkalaiset henkselit. Ja sitten hän\npalkkaisi työmiehiä rakentamaan uutta taloa isälle ja äidille. Siitä\ntulisi paljon komeampi kuin Riipin Matin talosta. Jopa heilläkin sitten\nvieraita kävisi. Eivät kulkisi ohi niinkuin nyt... postimieskin,\nvaikkei ollut kuin tavallisia pumpasia... Paperossia poltti ja meni\nohi, vaikka Juhani joka kerta käski taloon. Halpana ne pitivät hänen\nkotiaan.\n\nPikku Viljami huokasi. Tulisivat ne kerran kaikki ohikulkijat. Eivät\npilkkaisi niinkuin nyt... Vasikan nimelläkin olivat mahtailleet...\nLiotke Jorke... vaikkei nimismieskään ollut muuta kuin naurahtanut.\n\nSamassa muisti pikku Viljami karjan. Hän hypähti pystyyn. Oi kauhistus!\nLehmiä ei näkynyt ei kuulunut.\n\nPikku Viljamin valtasi hätä. Nyt ne olivat menneet Isonjängän taakse.\nHän oli ollut huolimaton. Mitä nyt äiti sanoisi?\n\nHän lähti juoksemaan niityn yli metsää kohti. Missä päin se Isojänkä\nolikaan! Pikku Viljami oli varma, että hän kyllä sen löytää. Vai sinne!\nSe oli Liotke Jorke, uppiniskainen veitikka, joka villitsi toisetkin.\nKyllä hän ne takaisin ajaa.\n\nViljami tuli metsään. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Kuului vain\nsääskien surina ja lintujen laulu. Kellon ääntä ei kuulunut mistään.\n\nHän hätääntyi ja kääntyi toiselle suunnalle. Ehkä Isojänkä olikin\nsiellä. Ihme, kun hän ei nyt oikein päässyt selville, mitä suuntaa oli\nkuljettava. Äiti oli vain sanonut, että 'ojan poikki ne kahlaavat näin\nkuivana aikana'. Missä se oja oli?\n\nPikku Viljami kulki ristiin rastiin, hakien ojaa ja Isoajänkää.\nKumpaakaan ei kuulunut. Hän pysähtyi hengästyksissään ja rupesi\nhuhuilemaan:\n\n-- Liotke Jor-kee! Tule pois, tule poo-is!\n\nKaiku vastasi hänelle joka suunnalta:\n\n-- ... poo-is!\n\n-- Tprui Mansikia, tprui Helunaa, tprui, tprui, tpru-iii!\n\nEi kuulunut muuta kuin kaiun vastaus.\n\nPikku Viljami rupesi itkemään. Nyt olivat lehmät menneet Isonjängän taa\neikä hän niitä löytänyt. Hän päätti kääntyä kotiin viemään sanaa, että\nisä ja äiti lähtisivät hakemaan.\n\nMutta tietä ei enää löytynytkään. Hän oli kulkenut karjapolkua pitkin\nmelkein koko ajan. Nyt ei näkynyt polkuakaan. Hän rupesi etsimään.\n\nSamassa hän muisti, että uskovaiselle ei tapahdu mitään pahaa ja hän\npäätti ruveta uskomaan. Hyräillen Juhani-veljen virttä hän taapersi\neteenpäin itku kurkussa. Sanat tahtoivat tukehtua nyyhkytyksiin, mutta\nsiitä huolimatta hän koetti laulaa:\n\n    Ja siellä on pitkät ne päivätkin,\n    se kuin yksi viikko vain...\n\nAha, jopa löytyi polku! Pikku Viljamin sydän hypähti ilosta. Nyt hän\nosaisi niitylle ja sieltä hän kyllä kotiin löytäisi. Hän taivalsi\nkeventynein mielin ja laulu kaikui reippaampana, vaikka ei surullinen\nsävel muuttunutkaan:\n\n    Siellähän on lysti Jumalan kanssa\n    niillä kultaisilla lattioilla...\n\nPikku Viljami ei huomaa, että aurinko on kiertänyt päivän kierroksen ja\nilta saapunut. Mutta metsässä on valoisaa kuin päivällä, sillä nyt on\nse aika vuodesta, jolloin aurinko ei laske. Sen valo leikkii puiden\noksilla ja niiden naavaisilla rungoilla. Orava hypähtelee oksalta\ntoiselle, seuraten uteliaana pienen kulkijan tietä. Näin kesäiseen\naikaan ei sekään nuku, vaan nauttii olemassaolostaan. Pieni kulkija\nkiinnittää sen mieltä ja se seuraa sitä puulta puulle, kunnes viimein\njää korkean kuusen latvaan ja nuuskii hyvillä mielin pihkaisia\nkäpäliään. Mutta sinne ylhäällekin tuo heikko tuulen henki sen\nsurullisen sävelen, jota se oli jännittyneenä kuunnellut.\n\nViljami kulkee ja ihmettelee, ettei niittyä kuulu. Hän on sivuuttanut\njo monta ojaakin, ja joka kerta ajatellut, mahtoiko se olla äidin\ntarkoittama oja. Mutta ei... ojan pohjalla lirisee vain kapea\nvesisuoni. Sellaista ei äiti ole voinut tarkoittaa.\n\nYhtäkkiä selviää hänelle, että hän on eksynyt metsään. Hän on vaeltanut\ntuntikausia, vaikka hän polkuun luottaen ei olekaan ajan kulua\nhuomannut.\n\nHän kyykähtää puun juurelle, ratketen epätoivoiseen itkuun. Hänen\npikku sydämensä on pakahtumaisillaan. Koti tuntuu kaukaiselta,\nsaavuttamattomissa olevalta, mutta siitä huolimatta näkee pikku Viljami\nisän vuolevan suudinkappaletta viikatteen varteen ja hänen peukalonsa\non niin lystikkäästi koukussa. Pikku Viljamia melkein naurattaa, kuva\non niin elävä, mutta rinnassa läikähtelevä avuttomuuden tunne pitää\nkyynelten lähteet avoinna.\n\nSääsket ja paarmat ahdistavat häntä vimmatusti. Hän koettaa häätää\nniitä kasvoiltaan, mutta hänessä ei ole entistä voimaa. Hän tuntee\npolttavaa nälkää ja se saa hänet hetkeksi silmäämään ympärilleen. Mutta\nmarjat ovat vasta kukalla. Metsä ei tarjoa mitään syötävää. Lopen\nuupuneena painautuu hän puun juurelle ja silmät painuvat umpeen.\n\nPikku Viljami uneksii olevansa pahassa paikassa. Siellä on sääskiä niin\ntavattoman paljon ja ne ovat suuria kuin pääskyset ja ihan valkeita. Ne\npurevat häntä aivan kauheasti, mutta hän on niin väsynyt, ettei jaksa\nniitä päältään torjua. Syntiäijä, aivan Juhani-veljen näköinen, nauraa\nhänelle: 'Missä on nyt sinun pikiöljypullosi?' Hän koettelee kuvettaan\nja huomaa, että pullo on pudonnut. Hän rupeaa ääneensä huutamaan. Mutta\n-- juuri silloin saapuu hänen luokseen ystävällisen näköinen mies,\njolla on pää lempeästi kallellaan... ihan kuin Syväjärven kauppias.\nTämä ottaa häntä kädestä ja puhelee: 'Älä sie itke, kyllä Liotke Jorke\nlöytyy.' Ystävällisen näköinen mies johdattaa hänet suureen valoisaan\nhuoneeseen. Se on melkein samallainen kuin Riipin Matin pirtti, mutta\nsuurempi, paljon suurempi. Siellä ovat isä, äiti ja veli Juhani. Liotke\nJorke ynähtää häntä vastaan, mutta hän ei oikein tajua, mistä se ääni\ntulee. Hän katselee vain huoneen peräseinää. Siellä riippuu kaksi\nsuurta paperossilaatikon kantta. Toisessa seisoo 'Oiva' ja toisessa\n'Antitrust'. Niiden kultaiset kirjaimet säihkyvät häntä vastaan niin\nettä silmiä huikaisee...\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikon päästä löysi Pumpasen postimies läheltä postitietä kuolleen\npojan ruumiin. Paarmat olivat syöneet hänen kasvonsa aivan\nmuodottomiksi, mutta vaatteista tunsi postimies hänet Poskeisen\nViljamiksi, jonka eksymisestä oli sanoma kuulunut naapurikyläänkin.\nSillä kertaa poikkesi Pumpasen postimies Poskeisen matalaan majaan,\nmissä nyt vallitsi murhe ja itku.\n\n\n\n\nVihkimatka\n\n\nVikkurin Valfriiti ajeli Muonionjoen vartta alaspäin, ajeli\nonnellisena ja hyvillä mielin. Eikä kummakaan, sillä hänen\nrinnallaan istui matkaturkkeihin käärittynä Agaata, Angelin Agaata\nLätäsenonsuusta. He olivat matkalla Hetan kirkolle vihille, sillä Hetan\npappi oli heidät kuuluttanut laskiaissunnuntain ja Marianpäivän\nvälillä. Maunulan Leevi oli käynyt Hetassa Marian kirkolla ja tuonut\nsanan, että kuulutus oli päätetty, ja nyt he siis olivat matkalla\nHettaan, jossa kumpikaan heistä ei ollut koskaan ennen käynyt, niin\noman pitäjän kirkkopaikka kuin se olikin. Sillä Hettaan oli\nLätäsenonsuusta matkaa kahdeksan peninkulmaa, kun sen sijaan\nKaaresuantoon, Ruotsin puolen kirkolle, ei ollut enemmän kuin\npenikulma. Könkämäenonvarren asukkaat pysähtyivätkin tavallisesti\nsiihen, varsinkin jos oli papille asiaa. Kaaresuannon pappi palveli\nniin Suomen kuin Ruotsin rannankin asujamia. Mutta nyt oli Vikkurin\nValfriiti päättänyt ajaa Hettaan oman papin luo. Se oli hänen ja\nAgaatan yhteinen päätös.\n\nOnnellinen oli Vikkurin Valfriiti, kerrassa onnellinen. Hän oli\ntuntenut Agaatan jo tyttösestä asti. Ei ollut heidän kotiensa väliä\nkuin puolitoista peninkulmaa ja usein oli Valfriiti Lätäsenonsuuhun\najastanut. Varsinkin viime vuosina, kun hänelle oli ruvennut\nselvenemään, että Agaata oli hänen elämänkumppanikseen määrätty. Se\nolikin tämä Angelin Agaata niin erilainen kuin muut tytöt. Ei osannut\nValfriiti itselleen selittää, missä se erilaisuus piili, mutta\nerilainen Agaata vain oli. Oliko se silmissä, noissa suurissa,\nhaaleissa silmissä, joista ensikertalainen sai melkein sen vaikutuksen,\nettei niiden omistaja niillä nähnyt. Ne tuntuivat vain luodun muiden\nkatseltaviksi. Niissä uinui kahdeksantoistavuotiaan tytön puhdas,\nviaton sielu, niin viaton, ettei niiden ilme arkiintunut, vaikka yksi\nja toinen etelän mieskin oli niihin kummikseen katsellut ja vienojen\ntunteiden vallassa noussut jälleen suksilleen. Sellaiset olivat\nAngelin Agaatan silmät, täynnä uneksivaa, itsetiedotonta nuoren tytön\nelämää, ja sellainen oli koko hänen olemuksensakin: ääni tyyni,\nlämminsointuinen, mutta ohut kuin särkymistään pelkäävä, liikkeet\ntasaiset, luonnollisen sulavat ja pehmeät. Niitä katsellessa oli monen\npojan mieleen johtunut maailman pahuus ja petollisuus. Mutta siellä\nLätäsenonsuussa, kaukana suuresta maailmasta, oli Angelin Agaata saanut\nkasvaa lapsellisen viattomuutensa tilassa uskovaisen isän ja äidin\nhoivissa, jotka olivat tytärtään varjelleetkin kuin silmäteräänsä. Ei\nollut Valfriitikaan uskaltanut pitkiin aikoihin kosintaansa esittää,\npeljäten särkevänsä sen viattomuuden kehän, joka Agaatan olemusta\nympäröi. Lyngenistä ostetut kihlat olivat kauan maanneet hänen\npiironkinsa laatikossa uhaten jo ruveta tummumaan, kun hän viimein oli\nrohkaissut mielensä ja kysynyt.\n\nVikkurin Valfriiti muisti elävästi sen illan. He olivat olleet kahden\npirtissä. Agaatan isä oli ajanut Kaaresuantoon ja äiti oli mennyt\nnavettaan lehmiä illastamaan. Agaatan siskot olivat meiskanneet ulkona\nsuksimäessä. Silloin -- juuri samalla hetkellä kuin pirttiin kuului\nTopias-pojan huuto: 'Pois tieltä! Täältä tulee Treijarin patruuna!' oli\nhän kysymyksensä tehnyt pamppailevin sydämin ja vapisevin huulin.\n\nAgaata oli pysähtynyt keskelle lattiaa. Iltaruskon viimeinen kajastus\noli valaissut hänen puhtaat kasvonsa. Törmän alta, ulkoa, oli kuulunut\nlasten iloinen nauru: 'No mitenkäs kävi Treijarin patruunalle?' 'Akan\nsai!' Valfriiti oli kuunnellut lasten huutoja samanlaisin tuntein kuin\nmetsästäjä teeren laulua. Ne olivat rohkaisseet häntä kelpolailla.\nTyynemmin kuin äsken oli hän toistanut kysymyksensä:\n\n-- Niin että... mitä arvelet Agaata... tulisiko meistä paria?\n\nAgaata oli katsonut häneen ja ensi kerran eläissään oli Valfriiti\nnähnyt hänen heikosti punastuvan.\n\n-- Olethan sinä, Valfriiti, niin hyvä poika. Et pelaa korttia etkä juo\nviinaa. Kyllä minä sinulle tulen.\n\nEi sanaakaan rakkaudesta. Ei merkkiäkään siitä, että Agaata olisi\nrakastanut. Valfriiti oli ihmetellyt sitä hiukan, mutta ylenpalttisessa\nonnessaan ei hän ollut joutanut sitä sen enempi ajattelemaan. Hän oli\nvain astunut Agaatan luo, ottanut kädestä ja lausunut:\n\n-- Se on siis päätetty, Agaata. Vanhuksille minä puhun myöhemmin.\n\nSinä iltana oli Valfriiti ajanut kotiin iloisempana kuin koskaan ennen.\nHän oli löytänyt onnensa ja hän purki sen laulun säveliin:\n\n    Ei Eedenin paratiisi\n    lie ollut armaampi sen\n    kuin pirtti ja oma piisi\n    on mulle ja kullallen'.\n    Sen ääressä istun illoin\n    kera kultani rinnakkain.\n    Olemassa on elo silloin\n    kaht' ihmistä varten vain.\n\nSellainen oli ollut se ilta. Silloin ei kyllä oltu rakkaudesta mainittu\nsanaakaan. Mutta jälkeenpäin -- oh, montakin kertaa.\n\nVikkurin Valfriiti kääntyi morsiamensa puoleen. Liikkeensä olivat\nhiukan kömpelöitä, mutta silmät säteilivät:\n\n-- Onko sinun kylmä, Agaata?\n\n-- Ei, ei minun ole yhtään kylmä.\n\nAgaata nojasi ujosti sulhasensa olkapäätä vasten. Hänestä tuntui niin\nkummalta istua tässä Valfriitin rinnalla matkalla Hettaan vihille. Niin\noli kaikki kuin heitä varten vain: kaunis, säteilevä kevättalven päivä,\nlumen kimmeltävä hohde, koko tuo välkkyvä, valkea pinta punaisine,\nkeltaisine, viheriöine helmineen. Ei ollut Agaata ennen huomannutkaan\nniiden niin kauniisti säteilevän kuin tänä päivänä, jolloin hän istui\ntässä Valfriitin vieressä matkaturkkeihin käärittynä, päämääränä Hetan\nkaukainen kirkonkylä, missä pappi heidät siunaisi yhteen, mieheksi ja\nvaimoksi. Valfriitin piipunkoppakin tuoksui niin hyvälle, sen lekkuessa\ntuossa hänen nenänsä edessä. Siinäkin oli jotakin vihkimatkaa\nmuistuttavaa.\n\n-- Mitä puuta sinun piippusi on?\n\nAgaata painoi päätään lujemmin Valfriitin olkapäätä vasten. Oli niin\nsuloista puhella kaikesta, mikä Valfiitia koski.\n\n-- Se on etelämaan puuta... miksi ruusupuuksi he nimittänevät. Eikö\ntuoksukin hyvälle?\n\n-- Tuoksuu.\n\n-- Ja hyviä minulla on tupakatkin. Treijarin patruuna panikin parasta,\nkun kuuli minun naimaan aikovan.\n\n-- Joko sinä sillekin kerroit?\n\n-- Kerroinpa tietysti... sanoin, että pitäisi saada häätupakoita...\n\nValfriiti nauroi. Hänestä oli niin mukavaa hiukan kiusata Agaataa. Se\nkun oli niin ujo ja arka, että ihan ihmisiä pelkäsi. Nyt kun oli\nkihloihin mennyt, ei tohtinut paljon itseänsä näyttää.\n\n-- Kerroitko sinä, kenen kanssa aiot naimisiin?\n\n-- Kerroinpa tietenkin, sanoin, että sen Angelin Agaatan sieltä\nLätäsenonsuusta, Leevi Angelin vanhimman tyttären.\n\n-- Et kertonut... sinä vain narraat.\n\n-- Kerroin, ihan varmasti. Kyllähän se kauppias isäsi tuntee.\n\nAgaatasta tuntui niin somalta ajatella, että siellä Lyngenissäkin\npuhuivat hänen naimisestaan. Treijarin patruunakin kertoisi rouvalleen\npäivällispöydässä, että se Vikkurin Valfriiti sieltä Kelottijärven\nrannalta nai sen Angelin Agaatan. Mistä Treijari sen tiesi? No, kas kun\nsulhanen kävi aamulla puodissa ja sanoi häätupakoita tarvitsevansa.\nKertoi lähtevänsä naimareissulle... sen Leevi Angelin tyttären kuului\nkihlanneen.\n\nJa sitten kauppias rupeaisi kertomaan, kuinka hän kerran muutamana\nmyrskyisenä marraskuun iltana, matkalla Muonioon, oli eksynyt\nHietamuotkalle yrittäessään Kaaresuantoon yöksi. Ei ollut uskonut,\nvaikka Leevi Angeli oli varoittanut, että Hietamuotka oli paha\neksyttämään. Itsepäisenä vain oli lähtenyt ja niin ajanut harhaan.\nTuntikausia pimeällä muotkalla harhailtuaan hän oli lopuksi kuin\nsattumalta osunut joen jäälle, mutta koskien pelosta ei ollut\nuskaltanut lähteä alaspäin ajamaan, vaan pyörtänyt ympäri ja niin\nsaapunut puolenyön korvissa takaisin Lätäsenonsuuhun.\n\nHän, Agaata, oli silloin ollut pikkutyttö, ehkä tuossa 7-8 vuoden\npaikkeilla. Aamulla hän oli vienyt kauppiaalle kahvia kamariin. 'Kaipa\nminun piti palata takaisin, nähdäkseni tuon sinun kauniin\nrintasolkesi', oli kauppias lausunut. Ja oikein kädestä pitäen hän oli\nkatsellut isoäiti vainajan hopeista rintaneulaa, jonka hän, Agaata,\nvieraan kunniaksi oli rintaansa kiinnittänyt.\n\nJo näkyi Kaaresuannon kirkonkylä, punaiseksi maalattu, matala pappila\nja joen törmällä valkoinen nimismiehen puustelli. Kylä teki kodikkaan\nja miellyttävän vaikutuksen. Jokainen sen talo oli Agaatalle ja\nValfriitille tuttu...\n\nIhmeellistä -- tuntui kuin olisivat he kulkeneet luvattomilla teillä,\nsivuuttaessaan muhkean kirkon ja valkoisen nimismiehen puustellin.\nKirkon ikkunat näyttivät kuin moittien katselevan heitä. 'Mitä väkeä ne\novat, jotka eivät tälle törmälle pysähdy?' 'Täällähän on kastettu\nlapinkansan lapset ja vihitty nuoret pariskunnat.' 'Tännehän on\nkokoontunut Ruotsin, Suomen ja Norjan lappi ikimuistoisista ajoista ja\nkokoontuu yhä vieläkin, joskaan ei niin lukuisasti kuin ennen.' 'Mikä\non Hetta?' 'Metsäkylä valtaväylän varrella sijaitsevan kylän rinnalla.'\n\nAivan kuin näiden kysymysten painamana ajeli Valfriiti ääneti.\nKaaresuanto häipyi taakse. Viimeisenä vilahti silmään Mäkitalon\npunainen pirtinpääty Suomen rannalla. Aurinko paistoi sen ikkunoihin.\nNäytti kuin ne olisivat iskeneet silmää ja hymyilleet hyväksyvästi.\nAinakin Valfriitista tuntui siltä, kun hän tienmutkassa silmäsi\ntaaksensa. Hänen tuli hyvä olla ja hän virkkoi kuin keventynein mielin:\n\n-- Maailmaa sitä on täälläkin. Pitää nyt toki kerta elämässään ajaa\nKaaresuannon ohikin.\n\nMutta sitä sanoessaan oli hänellä kuitenkin epämääräinen tunne, että\nhän oli rikkonut yleisesti sovittua tapaa vastaan. Niillä tuolla\ntakanapäin oli niin merkillinen vaikutusvalta. Pitivät Suomen\nrannankin asukkaita kuin omina alamaisinaan, joiden elämän ja toimet\nhalusivat oman mielensä mukaan määrätä. Se kai johtui siitä vanhasta\nvalta-asemasta, mikä Ruotsilla kauan oli näissä seuduissa ollut.\nKaaresuannon virkakunta ei saattanut antaa anteeksi, ettei se enää\nomistanut virallista käskyvaltaa joen toisella puolen. Se ei sitä\ntosin koskaan näyttänyt, vaan se ilmaisi sen sillä hiljaisella\nhalveksumisella, jolla se Suomeen ja Suomen oloihin suhtautui.\nNiin kauan kuin Könkämäenovarren suomalaiset kiltisti kulkivat\nKaaresuannossa, kohdeltiin heitä täysiarvoisina ruotsinpuolelaisten\nkanssa. Mutta annapa, että joku osoitti pienintäkään erimielisyyttä\nkouluopetukseen tahi johonkin muuhun nähden, niin heti hän sai\nkunniansa kuulla. Kuka heidät elätti? Mistä he tavaransa saivat? Kuka\nantoi heille Jumalan sanan ja aukaisi taivaan portit? Kaaresuanto ja\ntaaskin Kaaresuanto.\n\nNiin -- Valfriitinkin täytyi tunnustaa, että hän oli itsekin\naikaisemmin omistanut saman katsantokannan. Hänkin oli tottunut\nKaaresuannossa käymään kuin kotonaan. Mutta viime aikoina oli johtunut\nmieleen sellaisia ajatuksia, että oli se Suomikin jotakin, vaikka\nkuuluikin ryssän alle. Siihen oli ratkaisevasti vaikuttanut muuan\npappilassakäynti, jolloin hän kummiksi pyydettynä oli ollut läsnä\nMäkitalon Kustin lapsen ristiäisissä. Kaaresuannon pappi oli sattunut\npahalle päälle. Mistä lie tuohtunut, mutta politiikkaa oli heti\nruvennut puhumaan ja suomalaisia soimaamaan. Kun Kusti tyyneeseen\ntapaansa oli pannut vastaan, oli pappi suuttunut, temmannut\nporonsarvista lyhyen miekkaruopion ja tiuskaissut: 'Tällä me tapamme\nsuomalaisia!' Siihen oli Kusti vain siivosti vastannut: 'Meidän\nkeisarilla on niin paljon väkeä, että ne sotkevat teikäläiset\njalkoihinsa.' Huomattuaan menneensä liian pitkälle pappi oli\nnaurahtanut ja sanonut: 'No niin, mikä se lapselle nimeksi pannaan?'\n'Nikolai', oli Kusti vastannut. Siitä oli yrittänyt syntyä uusi riita,\nmutta Nikolaiksi oli Kustin poika kastettu ja sillä hyvä.\n\nMutta siitä käynnistä oli Valfriitille jäänyt kaunaa pappia kohtaan.\n'Minua sie et ainakaan vihi', oli hän päättänyt. Ja sanansa hän oli\npitänyt.\n\n-- Eikös nämä ole kaaresuantolaisten heiniä? kysyi Agaata äkkiä,\nosoittaen tien varrella törröttäviä heinäsauroja ja siten katkaisten\nValfriitin mietteet.\n\n-- Ovat ne. Me ajamme vielä Ruotsin puolta, mutta Palojoensuun kohdalla\nme karahutamme _omalle_ rannalle.\n\nValfriiti lausui sen niin varmalla äänellä, että Agaatasta tuntui\nhyvältä. Niin, niin... suomalaisiahan he olivatkin, vaikka olikin\nheidän puolensa niin köyhää ja karua. Ruotsin puolella teki kaikki niin\nvarakkaan ja tukevan vaikutuksen. Mistä lie johtunut, mutta aina oli\nAgaatastakin tuntunut, että he suomenpuolelaiset olivat ruotsalaisiin\nverraten kuin mökkiläisiä talollisten rinnalla.\n\nEi Agaata kauemmin niissä ajatuksissa viipynyt. Hän ajatteli Valfriitia\nja heidän tulevaa kotiaan Kelottijärven rannalla. Se oli kaunis paikka.\nPuolen penikulman pituinen järvenselkä aukeni heti talon alta. Siellä\noli hauska verkkoja kokea Valfriitin kanssa. Eikä vanha kotikaan ollut\nkaukana, puolentoista penikulman päässä vain.\n\nMieli pakkasi hiukan apeaksi, kun hän ajatteli eroa vanhasta kodista.\nKaikki paikat sen ympärillä olivat niin tutut ja rakkaat, yksin vanha\nhautuumaakin, joka kuitenkin syksyllä kammotti. Mutta siellä kasvavan\nvanhan uhrimännyn ympärilläkin oli sentään monta leikkiä leikitty\nkirkkaina kesäpäivinä. Oli oltu talosilla ja juostu hippaa, yhtään\nmuistamatta, että leikkipaikan mullassa valkenivat vanhain lappalaisten\nluut. Syysiltoina vain ei tehnyt mieli sinne mennä. Silloin näkyi\nuhrimännyn ympärillä outoja valoja, jotka liikkuivat edestakaisin kuin\nilmassa liehuen. Mutta sekin kuului erottamattomasti kodin piiriin,\nniin että Agaata tunsi jäävänsä sitäkin kaipaamaan. Ja Jorpoivin laki\nhohti talvisin lumivalkeana, näkyen selvästi pirtin ikkunaan. Sen\nrinteillä oli kesäisin marjailtu siskojen kanssa. Oudoilta tuntuivat\nKelottijärven tienoot, vaikkei välimatka pitkä ollutkaan.\n\nValfriiti äännähti hevoselleen, joka oli ruvennut hamuilemaan tuulen\ntielle heittelemiä heinätukkoja.\n\nNiin -- olihan Valfriiti hänen kanssaan suurimman osan vuotta. Kyllä\nkai markkina-ajatkin kuluisivat ja sittenhän olisi aina hauska odottaa\nValfriitin paluuta.\n\nAgaata painausi sulhaseensa kiinni. Hänestä tuntui turvalliselta nojata\nValfriitin olkapäätä vasten.\n\n-- Onko sinun kylmä, Agaata?\n\n-- Ei... ei yhtään. Minulla on vain niin hyvä olla.\n\nSe oli rakkauden kieltä, vaikkei rakkaudesta sanaakaan mainittu.\nValfriiti innostui ajamaan. Hän tempasi ruunan juoksuun. Luminen aapa\nkajahteli hänen iloisista huudahduksistaan.\n\n-- Hei, ruuna! Nyt ajetaan Hettaan vihille! Vihille, ruuna, hei!\n\nJa kuin olisi ruunakin ymmärtänyt, mitä tärkeää matkaa se suoritti,\npotalsi se iloiseen hölkkään.\n\nJo näkyivät Kuttasen kylän talot. Siellä piti syöttää ja niin painaa\neteenpäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetan pappilan salissa istuvat Valfriiti ja Agaata kahvia juoden. Pappi\non vihkinyt heidät puoli tuntia sitten ja suuresta peilistä\nperäseinällä on Agaata vihkilukujen aikana tarkastellut kuvaansa. Oli\ntuntunut somalta katsella isoäiti vainajan hopeista rintaneulaa\npeilistä. Se oli kimallellut häntä vastaan kuin tähti. Hän oli hiljaa\nliikuttanut vartaloaan, huomatessaan, että rintaneulan loiste sen\nmukaan muuttui. Se johtui kai peililasin epätasaisuudesta.\n\nHän oli ollut niin leikkiinsä syventynyt, ettei ollut yhtään tullut\nseuranneeksi vihkilukuja, vaan oli ihan säpsähtänyt, kun pappi syvän\nhiljaisuuden vallitessa oli tuijottanut häneen hämillään. Vasta kun\nValfriiti oli nyhjäissyt häntä kylkeen, oli hän tajunnut papin\nodottelevan vastausta. 'Tahdon', oli hän vastannut punaisena hiusmartoa\nmyöten. Mutta sittenkin -- niin hämilleen kuin hän olikin joutunut, oli\nhän pilkistänyt peiliin. Ja merkillisiä: -- samalla hetkellä, kun hän\noli lausunut 'tahdon', oli rintaneulaan sattunut auringon säde. Se oli\nheijastunut peilistä niin tavattoman kirkkaana, että Valfriitikin oli\nruvennut sitä katsomaan.\n\nNyt se oli ohi. Pappi rouvineen oli toivottanut heille onnea ja Jumalan\nsiunausta. Valfriiti oli mennyt kyökkiin kahvia keittämään. Hän oli\nvälttämättä halunnut keittää omista kahvistaan ja omalla pannulla.\nMikäs siinä: pappi rouvineen sai kerran olla häävieraana omassa\nkodissaan.\n\n\"Tulepa nyt, Agaata, kahvia tarjoamaan.\" Valfriiti oli kurkistanut\nsalin ovelta ja viitannut Agaataa mukaansa. Ruokasalissa he sitten\nolivat kuiskutelleet keskenään. Nisukukon oli käynyt onnettomasti. Se\noli murentunut pieniksi palasiksi. Siitä oli nyt Valfriiti ollut\nhuolissaan. Mutta olihan heillä äidin laittama juusto. Mikäs sitten...\njuustokahvihan se parasta olikin. Heistä oli tuntunut niin tavattoman\nhauskalta selvittää tuota heidän yhteiselämässään ensi kerran\nsattunutta pulmaa.\n\nJa juustokahvit oli Agaata kantanut sisään, Valfriitin astellessa\ntyytyväisenä perässä. Kuin muina miehinä oli tämä sitten istunut\nAgaatan jättämälle tuolille ja ottanut kahvia kuin olisi itsekin ollut\nvain vieras.\n\nSiinä he nyt sitä joivat. Valfriiti sanoi \"suurkiitos\", aivan kuin\nolisi kahvi talon puolesta tarjottu. Mutta pappi istui kahvikupit\nsylissä ja jutteli vahvasti.\n\nSe oli puhelias mies tämä Hetan uusi pappi. Niin tulivat sanat kuin\nleikiten vain. Jutteli ylioppilasajoistaan ja Helsingin elämästä.\nSiellä se olisi juustokahvi kaupaksi käynyt... ylioppilasten\nkeskuudessa, jotka aina hakivat harvinaisuuksia. Tuollaisen\nlapinjuuston päältä olisi varmaan syntynyt tappelu, hehheh!\nSuurkiitosta vain!\n\nMutta olipa sillä papilla näyttämistäkin. Haki esiin suuren kirjan,\njoka oli täynnä kuvia Suomen eri osista. Siinä oli Imatrat, Saimaan\nkanavat, Helsingit ja Viipurit. Siinä nähtiin lohipadot ja kaupungin\nkalasatamat. Kyllä oli Valfriitilla ja Agaatalla katsomista kerrakseen.\n\nVai siinä se nyt oli Helsinki, Suomen pääkaupunki. Kauniita olivat\ntalot ja hienoja ihmiset. Niin kulkivat naiset päivänvarjot käsissä ja\nherroilla heilui kävelykeppi kouransilmässä.\n\nOlipa se somaa. Vai että oli Suomessakin tällaista. Sitä ei Valfriiti\nolisi koskaan uskonut. Kaiken hienouden ja komeuden hän oli tottunut\nyhdistämään vain Ruotsiin... Kaaresuantoon, missä oli käynyt\nnimismiehessä, pappilassa ja koululla. Nyt hän vasta sai silmänsä auki,\nettä tässä hänen ympärilläänkin vallitsi herraskomento... toppasohvat,\nurkuharmoonit, peilit ja jos jonkinlaiset kuvat ja taulut. Herrastalo\nse oli tämäkin niinkuin Kaaresuannon pappilakin ja täällä puhuttiin\nsuomea, silkkaa suomea.\n\nValfriitin päässä rupesi vähitellen muodostumaan outo käsite, jota hän\nei ollut tähän saakka isosti ajatellut. Se oli isänmaa, syntymämaa. Hän\nsiirtyi istumaan pehmeään nojatuoliin Agaataa vastapäätä ja naputteli\nsormellaan tuolin sivunojan syrjää, aivan kuin tunnustellen, oliko\ntotta, että Suomen puolellakin löytyi tällaista. Sitten hän nosti\nsilmänsä Agaataan ja luki tämän katseesta vahvistuksen ajatuksilleen:\n-- niin, maa se oli Suomikin eikä niinkään huono kuin miksi hän oli\nsitä monesti kuvitellut.\n\nKun tämä ajatus oli kerran Valfriitin päähän iskenyt, ei se sieltä enää\nlähtenyt. Se iti siellä hiljaa, mutta varmasti. Kun hän iltapäivällä\nAgaatan kanssa kiersi kylää, suhtautui hän siihen aivan eri tavalla\nkuin tullessaan. Matalat, ränsistyneet hökkelit eivät enää naurattaneet\nhäntä. Löytyihän sellaisia Kaaresuannonkin törmältä. Ja sitäpaitsi:\nkansakoulu oli täällä komeampi kuin Kaaresuannossa, samoin pappila.\nNimismiehen puustelli oli siinä rajoilla, matalampi tosin hiukan\nKaaresuannon puustellia, mutta valkeaksi maalattu kuten tämäkin. Ja\nentä kirkko! Se teki kirkon vaikutuksen. Kaaresuannon kirkkoa olisi\nyhtä hyvin saattanut luulla hotelliksi kuin kirkoksi. Jollei siinä vain\nolisi tornia ollut, olisi outo varallakin erehtynyt.\n\nEnnen lähtöään kiipesivät Valfriiti ja Agaata kirkontorniin. Kellot\nolivat vaivaisen pienet. Mutta niitä oli sentään kaksi, kuten tuli\nollakin. Ei Valfriitia niiden pienuus vaivannut. Hän avasi luukut ja\nsyventyi Agaatan kanssa katselemaan edessään lepäävää tunturimaisemaa.\n\nNiin kauas kuin silmä kantoi näkyi vaaroja vaarojen vieressä.\nOunasjärvi pisti pitkälle länttä kohti, kunnes sen pää hävisi\netäisyyteen saariryhmien taa. Ja tunturi tuolla järven toisella puolen\nnosti mahtavana selkäänsä kuin makuulta nouseva jättiläinen. Tämä oli\nkaikki omaa maata, omaa puolta. Valtakuntain välistä rajaa ei näky nyt\nmissään.\n\nJa siellä kaukana tunturien takana alkoi oikea Suomi kylineen ja\nkaupunkeineen. Siellä olivat Imatrat ja Saimaan kanavat, Helsingit ja\nViipurit, siellä suuret, avarat viljamaat ja tuhannet järvet. Valfriiti\nja Agaata olisivat halunneet olla lintuja. Lähteä täältä Hetan\nkirkontornista lentämään kauas kohti etelää sinne, missä olivat kaikki\nne paikat, joita he papin luona olivat katselleet. Se olisi tuntunut\njoltakin. Ja palata sitten kurkien ja villihanhien mukana takaisin\ntänne kotitienoille...\n\nSiellä niitä lensi nytkin yli järven, kurkia mahtavassa kiilassa. Ne\nolivat nähneet kaiken sen, mitä Agaata ja Valfriiti tällä hetkellä\najattelivat. Ne saapuivat nyt pesiä laittamaan kesää varten.\nSitä vartenhan hekin olivat tulleet tänne Hettaan -- saamaan\nloppuvahvistuksen liitolleen, päästäkseen sitten yhteistä pesää\nrakentamaan kauas \"Käsivarteen\"... sinne Kelottijärven korkealle\nrantatörmälle.\n\nOmituisten tunteiden vallassa laskeutuivat Valfriiti ja Agaata\ntapulista alas. Pappilan pihalla pureskeli ruuna heiniä. Se hirnahti\nheille, kuin tulkiten samoja tunteita, mitkä Valfriitin ja Agaatan\npoven täyttivät. Sitten painoi se päänsä alas, jatkaen syöntiään, aivan\nkuin se olisi pitänyt maailman tavallisimpana asiana seistä\nmarhaminnasta sidottuna Hetan pappilan tikapuihin.\n\nAgaata ja Valfriiti menivät sisälle hyvästiä heittämään.\n\n\n\n\nMerenneito\n\n\nSen uskoivat kaikki Pitkänvuononpohjassa, ettei Suomalais-Mari ollut\ntavallista lähtöä ollut. Ja se oli ollut pakko uskoa jokaisen, joka\nvain oli joutunut tekemisiin Suomalais-Marin kanssa. Oh, Herra,\nsellaiset merkilliset silmät kuin hänellä oli ollut: ihan kuin meri,\nmilloin syvän viheriät, silloinkuin hän oli hyvällä tuulella, milloin\nharmajat kuin savi, silloinkuin suuttumaan sattui. Mutta hän ei nyt\nkerta kaikkiaan ollut ihmissuvun lapsia ollutkaan, vaan merenneito\nalkuaan.\n\nMitenkäkö hän oli Mellesmohon joutunut?\n\nSen olisi parhaiten osannut kertoa Mellesmon Janssi itse, sillä hän oli\nollut mukana sinä ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista, jolloin\nValassärkkäin kymmenestä venekunnasta ei pelastunut kuin yksi ainoa:\nJanssin oma vene. Mutta hänkään ei ollut tehnyt sitä muulloin kuin\nviinoissa ollessaan, ja silloinkin niin salaperäisesti, etteivät\nkuulijat oikein päässeet selville, oliko se mielikuvitusta vai totta.\nMutta se mitä tapahtui eräänä Perttulin-sunnuntaina muutamia vuosia\nensinmainitun tapauksen jälkeen, vahvisti todeksi Janssin puheet: hän\noli elänyt merenneidon lumoissa. Siitä ei nyt päästy mihinkään.\n\nMellesmon Janssi oli harjoittanut kalastusta niinkuin moni muukin\npitkävuonolainen ja hän oli -- kuten sanottu -- ollut mukana sinä\nsyyskuun kolmantenatoista, jolloin Valassärkillä kuusikymmentäkolme\nmiestä löysi merenpohjasta kostean hautansa. Se oli aluksi ollut aivan\ntavallinen päivä, melkeinpä tavallista kauniimpi. Jäämeri oli kohoillut\npitkinä, tasaisina aaltoina, joiden välissä kolmi- ja viisihankaiset\nolivat keinuneet kodikkaasti kuin lapsenkoppa pirtin orressa. Aurinko\noli noussut kuin muinakin aamuina, punaisena, mahtavana, pannen meren\nvälkehtimään tavalla, mikä karkeasyisimmänkin kalastajan sai aina\njonkun verran hentomieliseksi. Mellesmon Janssikin oli tehnyt sen\nhavainnon, että hänen povessaan läikähti lämmin, väreilevä tunne ja\nsilmien ohi liehui joukko pellavatukkaisia, notkeavartaloisia tyttöjä\nsinisissä hameissa ja päässä kirjava liina. Siinä oli tuttuja ja\ntuntemattomia... sellaisiakin, joita hän muisti vain joskus\nnähneensä... kuin vilaukselta ihan.... milloin Vesisaaren kaduilla,\nmilloin jossakin kauppapuodissa... suomalaissyntyisiä tyttöjä, jotka\nlaulahtivat 'akkurat' niin viehättävän nuotikkaasti ja nyökäyttivät\nveikeästi päätään tupakanostajalle... Sellaisen oli Mellesmon Janssi\npäättänyt naida.\n\nMutta merenhaltijan tytär, viheriäsilmäinen, korkeapovinen merenneito,\njonka vaaleat kiharat välkkyivät kuin ahvenruoho auringon paisteessa,\ntunsi tuona aamuna rinnassaan mustasukkaisuuden pistävän okaan. Sillä\nmerenhaltijan tytär oli rakastunut Mellesmon vankkajäseniseen Janssiin.\n\nEikö se ollut aallonharjalta monesti silmäillyt Janssin muhkeaa olentoa\nviisihankaisen perässä. Sellaiset jäntevät käsivarret kuin tällä oli.\nMerenneito olisi halunnut tuntea niiden käsivarsien puserruksen.\n\nTuona aamuna se ei enää jaksanut itseänsä hillitä. Se oli tapana mukaan\ntarkastellut Janssia ja nähnyt hänen silmistänsä, mitä tämä ajatteli.\nVai sellaista tyttöä, joka käytti kureliivejä, pitsikaulusta, ja sanoi\n'akkurat'! Se neitonenhan huudahti peljästyksestä, jos vesipisara\npärskähti hänen uudelle kävelypuvulleen sunnuntaisella souturetkellä\nkaupungin puotipoikien kanssa. Eikö merenneito ollut kilpailijaansa\nsilmälläpitänyt ja tiennyt, millainen tämä oli. Oh, hän tunsi\nylemmyytensä, hän, meren korkeapovinen impi, jonka rintoja huuhtelivat\njäämeren vihreät aallot ja jonka kiharoissa säihkyvät vedenpisarat\nrubiinien tavoin. Hän tahtoi saada Mellesmon Janssin, ihmissuvun\nvankkajäsenisen pojan.\n\nPitkänsiiman lappaminen oli jo hyvällä alulla ja viisihankaisen\npohjalla potkiskeli kalaa jos jonkinlaista. Siinä oli pallasta, Ruijan\nahventa, seitiä ja hyysaa ihanassa sekamelskassa. Auringon valo\nvälkehti niiden kosteissa suomuissa eikä yksi venemiehistä joutanut\nmuuhun kuin kalojen kurikoimiseen. Silloin -- juuri samana hetkenä,\njolloin pitkäsiima tempoili tavallista voimakkaammin ja suuret paltaat\nloiskahtelivat veden pinnassa, ilmestyi merenneito aallonharjalle\nsamalta suunnalta, mistä pitkäsiima nousi. Se loiskahti vain kerran ja\nsen kuperat rinnat välkähtivät auringon valossa.\n\nMellesmon Janssi huomasi sen heti. Hän oli kuullut isä-vainajansa\nmonenmonituista kertaa juttelevan merenneidosta. Se ilmestyi aina\nmyrskyn edellä ja ellei kalastaja ottanut siitä vaaria, oli hän\nmennyttä miestä: -- kaunis sää houkutteli jatkamaan ja niin käsitti\nmyrsky hänet äkkiarvaamatta.\n\nHän kertoi kumppaneilleen näkemänsä. He olivat kaikki varovaista väkeä\nja uskoivat yhdellä sanalla. Yks kaks leikattiin pitkäsiima poikki,\ntartuttiin airoihin ja lähdettiin soutamaan maata kohti.\n\nToisista venheistä tiedusteltiin syytä äkkinäiseen lähtöön. Mellesmon\nJanssi huusi vastauksen. Pitkävunolaiset nauroivat ja jäivät.\n\nSellaista päivää kuin tuo ikimuistettava syyskuun kolmastoista ei\nMellesmon Janssi ollut sanonut koskaan ennen nähneensä. Maihin oli\nmatkaa runsas peninkulma eikä vielä tosin minkäänlaista uhkaavaa\nmerkkiä näkynyt taivaanrannalla. Mutta yhtä kaikki soutivat miehet kuin\nhenkensä edestä. Ja kas: kauan heidän ei tarvinnutkaan odottaa,\nennenkuin pohjan taivaalle ilmestyi mustanpuhuva pilvi, samannäköinen\nkuin talvisen pyryilman edellä. Pilvi nousi tavattoman nopeasti. Ei\nkulunut pitkää aikaa, ennenkuin merenpinta muuttui tuhkanharmaaksi ja\nykskaks ryöpsähti vinkuva vihuri yli meren aavan niin rajusti, että\nperässä istuva Janssi menetti lakkinsa. Sitä ei ollut aika ruveta\npelastamaan. Se keinui hetken vedenpinnalla ja sen ympärillä ryöppysi\nvesi tuhkapilven tavoin. Sitten se vajosi kuin nielaistu.\n\nMutta nyt -- ikäänkuin ärtyneenä tuosta mitättömästä saaliista meri\npuhkesi raivoamaan täydellä sisulla. Aallot muuttuivat vaahtopäiksi,\nvyöryen venheen takana kuin satapäiset hirviöt kidat ammollaan.\nViisihankainen lensi kuin lastu, niin keveäksi se oli käynyt. Janssilla\noli täysi työ pitää suunta oikeassa. Yksi miehistä ammensi hartiavoimin\nvettä, jonka myrskytuuli jo äyskäristä tempaisi savuna ilmaan.\n\nSiunaillen ja sadatellen siinä matkaa tehtiin, huulet valkeina. Ei\nollut yksikään Janssin tovereista eläissään vielä sellaista rajusäätä\nnähnyt. Janssi varsinkin oli kalpea, sillä hänhän oli merenneidon\nnähnyt. Ja näytti kuin olisi Janssi aavistanut myrskyn tarkoituksen.\nTuontuostakin hän kallistui veneen keulaa kohti, pälyen arkana\nmolemmille sivuille. Miehet soutivat niin paljon kuin käsivarsista\nlähti.\n\nHei, siellä kiikkui merenneito korkean aallon harjalla, hiukset\nhajalla, käsivarret kohotettuina! Sen rinta nousi ja laski ja sen\nsilmissä kiehui omistamisen raju kaipaus. Mellesmon Janssi silmäsi\ntaaksensa ja näki sen. Heidän katseensa yhtyivät muutamiksi sekunneiksi\nja sinä hetkenä Janssi käsitti, että merenneito tahtoi hänet, juuri\nhänet eikä ketään muuta. Hänen päänsä meni hetkeksi aivan sekaisin ja\nhän oli vähällä pudottaa melan kädestään. Omituinen voimattomuus\nvaltasi hänen jäsenensä: hän oli pyörtyä.\n\nJa nyt soivat myrskyn äänet hänen korvissaan aivan uudella tavalla.\nNiissä kajahteli merenneidon kiihkeä huuto. Se kuulosti väliin\nuhkaavalta, väliin lempeän rukoilevalta. 'Janssi! Ja-aans-siih!' vinkui\ntuuli veneen ympärillä. Mutta se ei ollut enää tuuli, joka vinkui. Se\noli merenneito, merenhaltijan tytär, joka pyydysti itselleen sulhasta.\n\nKylmät väreet kulkivat Janssin selkäpiitä pitkin. Henki tahtoi ihan\nsalpautua kurkkuun ja käsi puristi melaa suonenvedontapaisesti.\nMellesmon Janssi ei halunnut joutua merenneidon puolisoksi. Hän\najatteli pellavatukkaista tyttöä muutamassa Vesisaaren kauppapuodissa.\nSe tyttö puheli niin lempeästi ja sanoi 'akkurat'. Sillä oli\nvaaleansiniset silmät ja pieni punainen suu... Mellesmon Janssi\ntaisteli elämänsä puolesta. Hän tahtoi naida juuri tuon tytön ja heidän\nasiansa oli jo hiukan alulla.\n\n-- Soutakaa! karjaisi hän epätoivoisena, sillä taas kaikui hänen\nkorvissaan merenneidon haikea huuto.\n\nMiehet kiskoivat voimainsa takaa. Ei ollut enää kuin parisataa kyynärää\nmaihin. Silloin -- hirveä heilahdus ja yksi ainoa voimakas rasahdus\nvain -- viisihankainen oli lentänyt nurin ja jyrisevät aallot\nheittelivät sitä kuin näkinkenkää. Tuuli pieksi ja repi sitä ihan\nvimmatusti. Puolipyörtyneet miehet heitti myrsky rannalle kuin\npölynkappaleet. Kun he siitä lopuksi tointuivat, oli yksi joukosta\npoissa -- merenneito oli viime hetkessä erehtynyt ja vienyt yhden\nsoutumiehistä.\n\nSe oli ollut surullinen kotiintulo ja sitä oli vietetty\nPitkänvuononpohjassa murheella ja kyynelillä. Sen päivän perästä ei\nMellesmon Janssi enää jalkaansa veneeseen astunut. Hän oli käynyt\nhiukan omituiseksi ja häntä vaivasi toisinaan pyörrytysvika. Jotkut\nsanoivat hänen saaneen kaatuvataudin. Miten lie ollut. Se vain oli\nvarma, että Janssista oli tullut maamies. Hän rehki pelloilla aamusta\niltaan eikä kulunut monta vuotta, ennenkuin Mellesmon talo oli\nviljelystensä puolesta paras koko Pitkässävuonossa.\n\nMutta merenneidon rakkaus on sitkeä. Se ei sammu niinkuin rakkaus\nihmislasten kesken. Kenet merenneito on kerran omakseen katsonut, sitä\nhän hakee siihen asti kunnes löytää. Ja voi sitä miestä, jota\nmerenneito käy maalta hakemaan. Hän on myyty, auttamattomasti.\n\nTuon ikimuistettavan syyskuun kolmannentoista jälkeen tapahtui\ntapaturmia merellä enemmän kuin koskaan ennen. Vähäväliä jäi joku\nvenekunta Jäämeren saaliiksi. Vanha Ryedal Pitkänvuononsuussa sai\nyhtenä vuonna lukea hautoja mereen melkein enemmän kuin pitkän\npalvelusaikansa kuluessa yhteensä. Merenneito etsi Mellesmon Janssia ja\nkun se ei tätä löytänyt, tuhosi se lemmentuskissaan nuoriamiehiä\nPitkästävuonosta ja naapuristosta kymmenittäin joka syksy.\n\nMutta vihdoin se kyllästyi. Se oli hakenut kaikki kalapaikat Tromssan\nja Vesisaaren väliä, mutta ei ollut löytänyt kaipaamaansa. Se ryhtyi\nviimeiseen, äärimmäiseen keinoon: -- se nousi maalle.\n\nMuutamana syyspäivänä, viisi vuotta edellämainitun syyskuun\nkolmannentoista jälkeen, ilmestyi Mellesmohun noin kahdenkymmenen\nikäinen nainen, uljasvartaloinen, korkeapovinen, yllä sininen hame ja\npäässä kirjava lapinhuivi. Vain pientä nyyttiä hän kantoi\nkäsivarrellaan. Hän puhui huonoa norjaa ja pyysi talosta työtä.\n\nMellesmon Janssi oli parastaikaa höyläämässä arkunlautoja äsken\nkuolleelle äidilleen. Hän ajatteli, kuka nyt taloa hoitaisi, kun\näitimuorin oli aika jättänyt. Hän oli yksin pirtissä, sillä hänen\nsisarensa Sandra oli mennyt navettaan karjaa katsomaan. Silloin --\njuuri kun hän pikkuhöylällä silitteli muuatta rosoista oksan paikkaa,\nkuului ovensuusta hiljainen 'hyv iltaa!'\n\nMellesmon Janssi säpsähti ja katsoi tulijaa. Höylä putosi hänen\nkädestänsä lattialle, -- hän oli tuntenut merenneidon.\n\nAivan samanlaiset viheriät silmät, samanlainen vaalea tukka ja korkea,\naaltoileva povi. Ja ääni... se oli merenneidon ääni.\n\nTulija hymyili lauhkeasti.\n\n-- Vieläkö Mellesmon isäntää pyörrytysvika vaivaa?\n\nMellesmon Janssi oli istahtanut rahille höyläpenkin päähän. Hänen\nsydäntään ahdisti ja pirtti pyöri silmissä. Kädet puristautuivat\nnyrkkiin ja hänen piti vahvasti nojata höyläpenkin päähän, ettei olisi\nkaatunut.\n\n-- Mistä... te sen tiedätte? ähkyi hän.\n\n-- Naapuritalossa kertoivat.\n\nMellesmon Janssi tarkkasi puhujaa. Pyörrytyskohtaus rupesi menemään\nohi. Eikö tulija ollutkaan merenneito?\n\n-- Mistäpäin te tulette?\n\n-- Suomen puolelta.\n\nMellesmon Janssi rauhoittui. Hän oli erehtynyt, aivan varmasti\nerehtynyt. Myrskypäivästä johtunut pyörrytysvika oli yhtäkkiä tavannut\nhänet vieraan nähdessään. Nyt hän jo tunsi itsensä rauhalliseksi. Vain\npientä ellostusta sydänalassa. Hän haki piippunsa ja ryhtyi sitä\nhitaasti täyttämään.\n\n-- Talossako on emäntä kuollut?\n\n-- Niin... kuolihan se... äitimuori. Tässä arkun lautoja juuri\nhöyläilen.\n\nJanssi sytytti piippunsa ja tarkasteli vierasta syrjäsilmällä. Kaunis\nihminen, vilahti hänen mielessään ja samassa hän muisti Vesisaaren\nkauppaneidin. Hän oli kosinut ja saanut rukkaset. Hullukaan ei ottanut\nkaatuvatautista miehekseen.\n\n-- Vai Suomesta?... Miten olette Norjaan joutunut?\n\nVieras kertoi. Hän oli ennenkin ollut Norjassa palveluksessa... viisi\nvuotta kaikkiaan. Etupäässä \"västän\" puolella. Nyt hän oli käynyt\nTenomuotkassa vanhempiansa tervehtimässä ja päättänyt lähteä onneaan\nkoettamaan tänne Varangin puoleen. Eikö talossa saisi työtä?\n\n-- Kyllähän tässä nyt työtä on, kun on äitimuorikin kuollut, virkkoi\nJanssi.\n\nVieras jäi taloon. Hänen nimensä oli Mari. Muuta nimeä hän ei\nilmoittanut. Hän hoiti navetan, oppi päivä päivältä yhä enemmän norjaa\nja kotiutui lopuksi täydellisesti. Häntä kutsuttiin Suomalais-Mariksi.\n\nJanssi silmäili häntä salavihkaa töidensä lomassa. Uljas olento, käynti\nkuin kuningattarella ja silmät... ne olivat viheriät kuin Jäämeren\npäilyvä vesi. Oikea merenneito!\n\nKerran ryyppytuulella ollessaan jutteli Mellesmon Janssi naapurissa,\nettä heidän talossaan palveli merenneito. Se oli sama, joka oli\nnäyttäytynyt tuona ikimuistettavana syyskuun kolmantenatoista, jolloin\nyhdeksän venekuntaa meni pohjaan Valassärkillä Jäämerellä. Janssi\njutteli juttelemistaan, kävi yhä salaperäisemmäksi kuta enemmän viina\npäähän kihosi, mutta paljasteli samalla kaikenlaisia merkillisiä\nasioita. Tiesikö Jönsdalin emäntä, ettei Mari koskaan syönyt kalan\npyrstöpuolta? Vai ei. Mutta se nyt oli kuitenkin ihan totinen tosi! Ei\nvahingossakaan! Sen oli hän, Janssi, monesti merkillepannut. Kas, se\nmuistutti liiaksi hänen alkuperäänsä, hihhih! Ja oliko kukaan\nMellesmossa koskaan nähnyt Suomalais-Maria paljain jaloin? Ei niin\ntotisesti kuin hänen nimensä oli Jans Petter Mellesmo ja hän oli\naikoinaan ollut paras pyytäjä Pitkästävuonosta Vuoreijaan! Saunassakin\nkävi sukkajalassa... niin juuri sukkajalassa. Ei riisunut niitä\nlauteillakaan, ei vaikka... Niin oli sisar Sandra kertonut.\nKatsokaapas... ei halunnut näyttää nilkkojaan, kun niissä oli vielä\nsuomupeite, hi-hih! Ja yksi seikka vielä -- Janssi ei oikein tiennyt,\nsaattoiko hän sitä kertoa näin tyttärien kuullen -- rinnassa... juuri\nrinnannokan juurella... oli oikein iso, hopea- ja keltaisen karvainen\nsuomu...ihan samanlainen kuin vanhalla lohella vatsan alla. Mitäs siitä\narveltiin? Suomalais-Mari oli merenneito, joka oli tullut häntä,\nMellesmon Janssia, noutamaan. Ja hän aikoi ottaa sen. Ihan kylmästi.\n\nMellesmon Janssi hoiperteli kotiinsa aavistamatta, minkälaisen palon\nhän oli sytyttänyt. Pitkävuonolaiset eivät alun alkaen olleet\nsaattaneet Suomalais-Maria sietää. Suomenpuolelaiset olivat heistä\nvastenmielistä väkeä, ylpeää, itsepintaista. Mitä lienevät olleet...\nnoidan sukua. Janssin juttelut olivat langenneet otolliseen maaperään.\nSuomalais-Marin ympärille punoutui vähitellen kokonainen\nmielikuvituksen ja taikauskon verkko. Häntä ruvettiin pitämään\nmerenneitona.\n\nVai mistä johtui, ettei, senjälkeen kun Suomalais-Mari oli Mellesmohon\ntullut, yhtään haaksirikkoa ollut tapahtunut koko rannikolla? Ei, vaan\nilmat mitä parhaat olivat vallinneet viime syksystä saakka. Ja kalaa\noli saatu runsaammin kuin ennen moneen vuoteen. Suomalais-Mari oli\nmerenneito, joka maissa eläessään ei joutanut merellä hääräämään.\n\nOli sellaisiakin, jotka nauroivat moisille puheille ja nauroivat oikein\nmakeasti. Suomalais-Marilla ei ollut kaikkiaan kuin kaksi varvasta,\npikku varvas kummassakin jalassa. Kaikki muu oli paljasta jalkapöytää.\nSiitä johtui, ettei hän tahtonut jalkojaan näyttää. Ja mitä siihen\nvissiin suomuun tuli, ei se ollut muu kuin vähän oudommannäköinen\nsyntymämerkki. Niitä oli sellaisiakin ihmisiä kylässä, jotka tiesivät\nhiukan enemmän kuin Mellesmon Sandra.\n\nKylän poikia hiukan harmitti kuullessaan, että Mellesmon Janssi aikoi\nnaimisiin Suomalais-Marin kanssa. Oh, hän olisi kyllä saanut muitakin\nkosijoita. Mutta kun jo kerran oli suostunut Janssiin, niin olkoon\nmenneeksi. Pitkänvuononpohjan nuortenmiesten täytyi hakea muualta.\n\nNiin -- se oli totta: Mellesmon Janssi aikoi naida Suomalais-Marin.\nMitäpä hän siitä välitti, vaikka ottikin merenneidon. Tämä oli kaunis.\nSellaisia merenvihreitä silmiä ei ollut yhdelläkään muulla. Ja\nsitäpaitsi -- Janssia ei ollut kahteen vuoteen enää pyörrytysvikakaan\ntavoittanut. Hänen päänsä oli selvempi kuin koskaan ennen.\n\nHääpäivä tuli. Janssi oli saanut asiat kuntoon. Vanha Ryedal oli aluksi\nhiukan epäröinyt: -- eikö Mellesmon isäntää vaivannut kaatuvatauti?\nMutta kun kyläläiset yksimielisesti todistivat, ettei Janssi ollut\nkoskaan varsinaista kaatuvatautia sairastanut ja ettei kahteen vuoteen\noltu enää minkäänlaisia oireita havaittu, hän oli suostunut ja antanut\nkuulutuksen.\n\nOli Perttulinsunnuntai, kirkas, aurinkoinen päivä. Pitkänvuononsuussa,\nkirkkomäellä, kuhisi iloinen hääjoukko. Vanha Ryedal oli vihkinyt\nnuoren parikunnan, joka nyt sulhaspoikien ja -tyttöjen saattamana\nvalmistausi kotimatkalle halki penikulmaisen vuonon. Suomalais-Mari oli\nhäikäisevän kaunis morsiuspuvussaan ja Mellesmon Janssi entisillään,\nreipas ja iloinen. Hän oli pitkästä aikaa taas istunut perämiehen\npaikalla, vaikkei ohjattavana nyt ollutkaan viisihankainen, vaan\ntavallinen, yksinkertainen kotivene, mutta vene, joka sisälsi vähän\nkalliimman lastin.\n\nPaluumatkalla nousi vastatuuli. Se ei aluksi tehnyt isoa haittaa, mutta\nkun oli päästy suunnilleen vuonon puoliväliin, rupesivat aallot jo\nkäymään uhkaaviksi. Janssin vene oli liikalastissa. Vain korttelin\nverran oli laitaa vedenpinnan yläpuolella ja se näytti hiukan\narveluttavalta.\n\nMutta siitä huolimatta oli hääväki iloisella päällä. Laulettiin ja\nnaurettiin eikä huolittu hätäillä. Olihan morsiusvenettä ohjaamassa\nMellesmon Janssi, sulhanen itse, perämiehistä taitavin.\n\nJanssi viritti laulun, johon venemiehet yhtyivät. Se oli seudulla tuttu\nja sen nimi oli 'Merenneito sulhoa etsimässä':\n\n    Merenneitokin tuntee rakkauden,\n    sydän hälläkin on, on vainen.\n    Hän sulhoa etsii harhaillen,\n    mutt' mieli on muuttelevainen:\n    Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää,\n    merenneito etsii ylväämpää.\n    Ah, missä on mies --\n    niin, missä on mies,\n    mies myrskyävä, meren lainen?\n\n    Ei löydä laineista vertaistaan,\n    siell' kaikki on tunnetta vailla.\n    Kalanverta niillä on suonissaan\n    kotiorjilla Ahdin mailla.\n    Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää,\n    merenneito etsii ylväämpää.\n    Ah, missä on mies --\n    niin, missä on mies,\n    ken lempisi myrskyn lailla?\n\n    Merenneitonen etsii harhaillen,\n    kotitanhuille hyvästit heittää.\n    Veden kalvosta nousee rannallen,\n    sukumerkkinsä tyyten peittää.\n    Talo tuolla on tuo, talo täällä on tää,\n    merenneito etsii ylväämpää.\n    Hän taivaltaa,\n    jopa paikan saa:\n    hän pirtissä puuroa keittää.\n\n    Talonpoika on kaunis ja ylväs niin,\n    ei jaksa lempeä voittaa:\n    näet, ah, kun päästähän Perttuliin,\n    häähuivia morsian koittaa.\n    Ei kelpaa tuo, ei kelpaa tää,\n    merenneito etsii ylväämpää.\n    Jopa löysi hän sen,\n    mi ol' mieluinen.\n    Nyt kellot kirkossa soittaa.\n\n    Merenneitokin tuntee kaipauksen,\n    sydän hälläkin on, on vainen.\n    Hän vaikka on löytänyt sulhaisen,\n    niin mieli on muuttelevainen.\n    Talo maalla ei voi viehättää,\n    merenneito etsii ylväämpää:\n    Läpi vetten vie\n    meren pohjalle tie.\n    Merenneito on meren lainen.\n\nMellesmon Janssi oli laulun kestäessä huomannut, että vene pyrki\nryyppimään vettä. Häntä se oli hiukan hermostuttanut, mutta tyynin\nmielin hän silti oli venettä ohjannut. Mari, nuorikko, istui\nmietteisiinsä vaipuneena keskellä venettä. Hän ajatteli laulun tarinaa\nja hänen mieleensä muistuivat kertomukset Janssin suhteesta\nmerenneitoon. Ihmeellistä väkeä nämä Ruijan rannan asukkaat.\nSekoittivat keskenään mielikuvitusta ja totta. Pitivät häntäkin\nnoitana, joka muka oli Janssin loitsuilla parantanut. Omituisia\najatuksia liikkui hänen povessaan. Nytkään hän ei oikein voinut yhtyä\ntoisten iloon.\n\n-- Hei, merenneito! huutelivat pojat perässätulevista venheistä. --\nEläköön merenneito!\n\nMellesmon Janssi silmäsi taaksensa. Laulu oli vaikuttanut häneen\ntavalla, joka sai hänet hiukan huolettomaksi. Hän tahtoi nähdä komean\nhääsaattueensa. Siellä ponnistelivat Pitkänvuononpohjan pojat reippain\nmielin perässä. Pantaisiinpa totisesti toimeen iloiset tanssit, kunhan\nkotia päästiin.\n\n-- Hoi, perämies!\n\nSe kuulosti jo hätähuudolta. Janssi kääntyi äkkiä ja hänen kasvonsa\nkalpenivat. Muuan aalto oli päässyt sivuamaan venettä liian rohkeasti.\nSe pyyhkäisi laitaa koko pituudelta ja löi vettä sisään. Ykskaks\ntäyttyi vene ja siinä olijat joutuivat veden valtaan.\n\n-- Janssii!\n\nSe kuulosti aivan samanlaiselta kuin kerran, sinä ikimuistettavana\nsyyskuun kolmantenatoista myrskyn raivotessa Jäämerellä. Janssin sydän\nmiltei lakkasi sykkimästä. Hän koetti tarrautua veneen laidasta kiinni,\npäästäkseen sitä pitkin nuoren vaimonsa avuksi. Hän pääsikin ja koetti\nsaada tätä tarttumaan veneeseen. Mutta Mari oli niin hätääntynyt, ettei\nenää tajunnut mitään. Hän tarttui miestään kaulaan, lujasti, hukkuvan\nepätoivolla. Janssi koetti irroittautua hänen tuhoavasta syleilystään\nja oli siinä jo onnistumaisillaan, kun joku toinen takaapäin kietoutui\nhäneen. He painuivat veden alle kaikki kolme.\n\nKaatuneen veneen ympärillä kävi sanomaton parku ja voivotus. Toiset\nveneet riensivät avuksi minkä ehtivät. Mutta äkillinen tapaturma oli\nniidenkin soutajat tyrmistyttänyt, niin etteivät he aluksi tajunneet,\nmitä oli tehtävä. Ennenkuin he olivat kunnolla toipuneet\nhämmästyksestään, oli Mellesmon Janssi vaimoineen |a kaksi muuta hänen\nvenekunnastaan hävinnyt aaltoihin. Loput saatiin suurella vaivalla\ntoisiin veneisiin.\n\nOn arvaamattakin selvä, minkälaisin tuntein hääsaattue souti maihin.\nIlonpito oli yhtäkkiä vaihtunut valituksiin ja kyyneleihin. Kaikki oli\nkäynyt niin äkkiä, että se tuntui ihan uskomattomalta.\n\nSinä iltana vallitsi Pitkänvuononpohjassa synkkä suru. Hääjuhlat olivat\nvaihtuneet hautajaisiin. Ihmiset valtasi sanomaton kauhu. Mitä merkitsi\ntällainen onnettomuustapaus? Oliko uskottava vanhusten kertomuksia,\nettä merenneito toisinaan nousee valepuvussa maalle, tulee taloihin ja\nviettelee miehet, vai oliko sellainen vain satua ja taikauskoa?\n\nOli miten oli, sen onnettomuuspäivän jälkeen hävisivät epäilijät\nPitkänvuononpohjasta. Jokainen uskoi nyt, että Suomalais-Mari oli ollut\nmerenneito, joka oli houkutellut Janssin turmioon ja hänen mukanaan\nyhden morsiuspojista ja -tytöistä. Tietysti -- hänellä piti olla\nmukanaan saattajia, tullessaan merenhaltijan linnaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta hääpäiväyönä, vielä vuosia jälkeenpäin, näkivät ihmiset\nPitkällävuonolla omituisia, salaperäisiä valoja, jotka liikkuivat\nedestakaisin vedenpinnalla. Näytti kuin olisi merenpohjalla vaeltanut\nihmisiä lyhty kädessä. Silloin sanoivat vanhat:\n\n-- Merenneito viettää juhlaa hääpäivänsä muistoksi.\n\nHukkuneitten ruumiita ei koskaan löydetty. Vanha Ryedal\nPitkänvuononsuusta sai taas vihkiä haudan mereen. Mutta siunattavien\nlukumäärään nähden hän oli erimieltä paikkakuntalaisten kanssa -- hän\nluki haudan neljälle.\n\n\n\n\nKalasaunalla\n\n\nEnpä vaihtaisi oloani nyt maailman rikkaimmankaan miehen kanssa, en\nasuntoani pääkaupungin hienoimpaan hotelliin. Vaikka on majani ahdas,\ntuollainen yksinkertainen Lapin kalasauna, jonka seinät ovat vuosien\nvarrella mustuneet luonnonkivisiä kyhätyn avotakan savusta, on se\nminusta tällä hetkellä arvokkaampi kuninkaan linnaa. Sillä tässä\nkalasaunassa asuu haltija, pienen pieni, hieveröinen Lapin tonttu,\njonka kurttusia, nelikulmaisia kasvoja verhoo vuosisatojen salaperäinen\nhämy, mutta silmissä on kirkas ennustajan katse, juuri samanlainen kuin\nvanhoilla Lapin tietäjillä.\n\nKen hyvänsä lienetkin, kulkija, niin pysähdy tähän kalasaunaan yöksi.\nSaat viettää rauhallisen iltahetken keskellä ääretöntä saloa, missä\nSaiveljärven laineet vain laulavat vanhaa, yksitoikkoista lauluaan. Ja\njos kalajumala on pyyntisi siunannut ja sinulla on hyvä kalanpaistaja\n-- sellainen kuin esimerkiksi Pokka-Heikki et missään ole syövä sen\nherkullisempaa ateriaa. Takan hiilillä paistettu ahven on\nkuninkaallista ruokaa, joka olisi kelvannut vaikka Olympon jumalille.\n\nMutta jos sinulla on paha omatunto, niin älä heittäydykään\nseinälaverille pitkäksesi, ennenkuin olet pyytänyt lupaa yönviettoon.\nMuuten saat tekemistä vanhan haltijan kanssa, joka ei sellaisia\nvieraita suvaitse. Jos mielit maata rauhassa, niin pyydä lupa. Muuten\nsaat kutsumattomia vieraita seuraksesi.\n\nEt ehkä usko?\n\nNiin -- nykyaika on epäuskoa täynnä. Mutta vaikka et uskoisikaan,\nhaluat kai kuulla, miten kävi Maijalan miehelle.\n\nPokka-Heikki, kalatoverini, sen sinulle kertoo:\n\nMaijalan mies, vanha kortinlyöjä, palasi kirkolta ja yöpyi saunaan. Hän\noli mies, jonka omatunto ei ollut turhantarkkuudella pilattu. Hän\nsaattoi tehdä kepposen ihan noin vain, varsinkin jos hän siitä hyötyi.\nKorttipelissä se olikin aivan tavallista. Mutta saattoipa hän pettää\nparempiansakin, niinkuin esimerkiksi pappia. Tällä matkalla oli\nMaijalan mies sen tehnytkin -- hän oli valehdellut karjansa kahta\nvähemmäksi ja siis varastanut papilta kaksi naulaa voita. Se oli kyllä\npikkuinen rikos, mutta siitä huolimatta tunsi Maijalan mies omantunnon\nnuhteita. Pappi oli edellisenä vuonna lahjoittanut hänelle koko\ntihunnin, koska Maijalan miehelle oli sattunut kinkerinpitovuoro. Ja\nnyt hän oli kehdannut valehdella karjansa kahta pienemmäksi parin\nvaivaisen voinaulan vuoksi vain.\n\nKuten sanottu -- Maijalan miehellä oli huono omatunto. Häntä kadutti\nepärehellisyytensä. Ehkäpä hän ei olisi asiaa niin suurena pitänyt,\njollei olisi sattunut saunalle yöpymään. Muistui nimittäin mieleen\ntarina saunanhaltijasta, joka ei suvainnut ylpeitä yövieraita. Maijalan\nmiehen teki näet mieli olla ylpeä. Hänestä tuntui, että hän yösijalupaa\npyytämättä tunnustaisi rikoksensa. Eikä hän halunnut sitä tunnustaa.\nPäinvastoin hän tahtoi karkoittaa sen mielestään mahdollisimman pian.\nHän heittäytyi siis laverille pitkäkseen, veti hatun silmilleen ja\nkoetti nukkua.\n\nHän oli juuri uneen vaipumaisillaan, kun tuvan ovi kävi. Maijalan mies\nkuuli sen selvästi, mutta hän ei ollut arka. Päinvastoin hän oli varma,\nettä tulija oli ihminen, joka hänen laillaan haki saunasta suojaa.\n\nNiinpä kuului olevankin. Maijalan mies kuunteli, seuraten tarkkaan\nvieraan puuhia. Tämä haki tulitikut taskustaan ja raapaisi, mutta tikut\nolivat nähtävästi kastuneet, koska eivät syttyneet. Maijalan mies\najatteli jo tarjota vieraalle tulta, mutta hillitsi kuitenkin itsensä.\nKylläpähän toimeen tullee, ajatteli hän ja veti polvensa koukkuun,\nantaakseen yötoverille paremmin tilaa toisen seinän puoleisella\nlaverilla. Jopahan löysi vieras laverin, istahti sen syrjälle,\nryiskellen hiljaa. Maijalan mies koetti äänestä arvailla, kuka se\nmahtaisi olla. Väliin oli kuin Lilli-Matti, väliin kuin Mäkitalon\nKölppö. Jo oikaisee vieraskin pitkäkseen. Maijalan mies vetää jalkansa\nkoukumpaan, että olisi yötoverilla tilaa. Tämä käänteleikse,\nväänteleikse ja ryiskelee hiljaa. Yskän on saanut... syyshölseellä,\najattelee Maijalan mies. Kukahan lieneekään? Lopuksi, kun ei uni tunnu\ntulevan yötoverillekaan, päättää hän ottaa asiasta selvän... onko se\nLilli-Matti vai Mäkitalon Kölppö. Maijalan mies siis nousee ja\nraapaisten tulta valaisee toista laveria tuvan nurkkaan. Mutta -- ihme\nja kumma! Laveri oli tyhjä.\n\nJo nyt joutui kummiinsa Maijalan mies. Ihanko se nyt aikamiestä narrasi\npiru... se vanha Kehno, vai untako hän oli nähnyt. Mutta Maijalan mies\nsaattoi vaikka vannoa, ettei hän ollut edes torkahtanut.\n\nMikä kumma se sitten oli --?\n\nMaijalan mies menee ulos ja huutaa:\n\n-- Hei, älä mene, tule vain saunalle! Täällä on muitakin!\n\nEi kuulunut vastausta, ei askelten ääntä. Synkkä pimeys vain ympärillä.\n\nSilloin palasi Maijalan mies saunaan ja taisi kirotakin. Hän nimitteli\nvanhaa Kehnoa kaikilla tämän tunnetuilla nimillä. Sillä Maijalan mies\noli raaka. Tietty se, kun oli puolet ikäänsä savotoissa kulkenut ja\njuonut maansa rappiolle.\n\nMutta sitä ei olisi Maijalan miehen pitänyt tehdä. Vanha Kehno on arka\narvonimistään. Hän kysyy kunniansa perään.\n\nEi kulunut pitkää aikaa ennenkuin jo alkoi tulla... Tuli miestä pitkää\nja lyhyttä. Jokaisella oli yskä ja ne rykivät niin että sauna\nkajahteli. Maijalan miehen rohkeus rupesi jo horjumaan. Hän koetti\nläpäistä pimeyttä katseellaan ja hän näkikin.\n\nTulijoita oli toistakymmentä ja ne asettausivat istumaan riviin toisen\nmakuulaverin laidalle. Niiden kasvoilla välkehti fosforin kaltainen\nvalo. Suusta ja sieraimista hohti kuin viinavalkea ja yhtäkkiä selvisi\nMaijalan miehelle, että ne olivat kaikki viinaan kuolleita.\n\nHän tunsi kylmenevänsä. Tuntui kuin olisi hän maannut jäälautalla,\nmutta vielä oli rohkeutta hänellä sen verran, että hän saattoi seurata\ntapausten kulkua.\n\nMiesten edessä lattialla teiskaroitsi pieni lappalainen.\nNelikulmaisine, ryppyisine kasvoineen näytti se vähintään\nsatavuotiaalta. Se katseli vuoroin Maijalan miestä, vuoroin\nmakuulaverin reunalla istuvaa jätkätokkaa ja se lausui:\n\n-- Olen tuonut nämä tänne, jotta saisit kuulla heidän elämäkertansa.\nAloitetaan nuorimmasta päästä. Nurmi-Jukka alkaa.\n\nNyt tunsi Maijalan mieskin. Se oli Nurmi-Jukka, joka edellisenä keväänä\noli viinapäissään hukkunut Porttikoskeen. Tämä tärisi kuin vilutautinen\nja pyyhki vähäväliä vettä valuvaa partaansa. Maijalan mies kauhistui.\nJos hänen piti kuulla noiden kaikkien kertomukset, löydettäisiin hänet\nkuolleena ennen aamua. Sillä joukossa oli monta tuttua ja hän oli ollut\nasioissa heidän jokaisen kanssa.\n\n-- Nurmi-Jukka alkaa, kertasi lappalaisäijä.\n\nNurmi-Jukka pyyhkäisi vettä valuvaa partaansa ja avasi suunsa. Hän\nkatsoi Maijalan miestä kuolleen silmillä ja lausui ontosti:\n\n-- Se viisisatanen, jonka sinulta viimeksi voitin, oli väärä!\n\nViimeisen sanan hän melkein huusi. Maijalan miehestä näytti kuin\naikoisi kuollut hyökätä hänen kimppuunsa. Silloin hän ei enää kestänyt,\nvaan hypähtäen kiljaisten pystyyn syöksyi suin päin metsään.\n\nSeuraavana aamuna nähtiin Maijalan miehen saapuvan kotiin ilman\nlaukkua, avopäin ja surkean näköisen. Kyläläiset arvelivat sen vanhan\npelihimon syyksi eivätkä sen enempää kyselleet. Mutta jälkeenpäin\nlöysivät toiset kirkoltatulijat Maijalan miehen laukun ja toivat sen\ntullessaan. Silloin tämä kertoi tapauksen. Siitä lähtien on tätä saunaa\nnimitetty 'Pahan omantunnon saunaksi'.\n\nPokka-Heikki kääntelee ahvenia paistinvartaassa ja tuijottaa tuleen.\nHänen silmänsä kiiluvat salaperäisinä. Vanhana erämaan eläjänä hän\nuskoo kummituksiin ja outoihin voimiin, vaikka ei olekaan mikään arka\nmies.\n\nIllastamme äänettöminä. Pokka-Heikin kertomus on saanut\nmielikuvitukseni vilkkaaseen toimintaan. Ajattelen Lapin salaperäistä\nelämää, sen vanhoja noitia ja \"myrrysäijiä\". Kertovat ne kyläläiset\nHeikinkin osaavan yhtä ja toista. Mutta minulle hän on sen aina\ntyhjäksi tehnyt. Keitämme vielä kahvit. Heikki käy ulkona pilkkomassa\npuita yötä varten. Sen verran taikauskon vallassa hänkin on, ettei aio\nvalkeatta nukkua. Mutta muutenkin se on tarpeellinen kolean yön vuoksi.\n\nEnnen maatamenoaan virkahtaa Meikki laveriltaan:\n\n-- Kai sitä sentään näin papin seurassa saa yönsä rauhassa viettää.\n\nSanoo ja naurahtaa. Mutta minä en pääse oikein selville, onko se\nleikkiä vai totta.\n\nPian ilmoittaa toiselta laverilta kuuluva syvä kuorsaus Heikin\nvaipuneen unen helmoihin. Mutta minun silmääni ei tule uni. Mietin\nHeikin kertomusta ja tunnen omituista mielihyvää sen johdosta. Hermoni\novat saaneet oivallisen annoksen, joka ei niitä liiaksi kiihota, vaan\npitää ne somassa, omituisentuntuisessa vireessä. On aivan samanlainen\ntunne kuin jalkojen ollessa pitkästä kävelymatkasta kankeina, sellainen\nsuloisen kipeä tunne, joka ei oikeastaan ole pahaa, vaan paremmin\nhyvää. Sellaisessa tilassa kääntelehtivät hermonikin, mutta\nminkäänlaista pelkoa en tunne. Päinvastoin -- olen taipuvainen kylmään\nmietiskelyyn. Liekö Heikki pyytänyt lupaa yönviettoon? Minkälainen\nmahtoi olla se Heikin omatunto? Entäpä omani? Hymähdän näille\najatuksille, mutta siitä huolimatta en pääse niistä. Minä en ehkä\nsittenkään aivan kylmästi voi näitä asioita mietiskellä? Ehkäpä\nkuitenkin... niin... niin... Mikä ihmeen salaperäinen vaikutus on tällä\nLapin luonnolla? Sitä on minun vaikea itselleni selittää. Tunnen vain\nsen, että me \"etelän ihmisetkin\" vaellamme toisenlaisina napapiirin\npohjoispuolella. Meissä on itsekussakin enemmän tai vähemmän\nPokka-Heikkiä. On kuin tässä valtavassa luonnossa uinuisi elämän\nsalaperäinen alkuvoima, joka saa meidät sivistyksen muokkaamatkin\nvaistomaisesti taipumaan puoleensa. Mutta samalla kuitenkin tunnemme\nitsemme niin avuttomiksi sen arvoitusten edessä. Me aikaihmiset\nvaivumme toisinaan lapsen kehitysasteelle, jolloin uskomme satuja ja\nkummitusjuttuja. Eikä siinä akatemian oppikaan isosti auta. Jollemme\nsuorastaan usko niihin, viehättävät ne meitä kuitenkin sanomattomasti.\nJa viime kädessä me kai emme sittenkään ole täysin selvillä, ovatko ne\nsatua vai totta. Mutta tässä kai juuri Lapin elämän viehätys onkin --\ntässä, että me voimme kuvitella kaikkea ja samalla olosuhteiden mukaan\nsäilyttää itsellemme vapauden uskoa tahi olla uskomatta kuvittelujamme.\nNiinkuin nytkin. Minun on tänä iltana koko helppo uskoa todeksi Heikin\nkertomus Maijalan miehen kokemuksista. Se kai johtunee siitä, että se\non suunnilleen samanlainen vuodenaika, kolea ja pimeä syysyö ja sama\npaikka, yksinäinen kalasauna penikulmien päässä lähimmästä talosta.\nMutta samalla säilytän kuitenkin itselleni vapauden olla sitä\nuskomalla toiste... esimerkiksi huomenaamulla, kun lähdemme järvelle\nHeikin kanssa pyydyksiä kokemaan ja aurinko paistaa...\n\nTunnen itseni onnelliseksi voidessani todeta, että tämä puoli\nolemuksestani, tämä lapsen naivia, alkuperäistä katsantokantaa\nmuistuttava, on taas pitkistä ajoista saanut oikeuden elää, ja elää\njuuri niin kauan kuin itse tahdon ja tähän onnellisuuden tunteeseen\nminä nukahdan.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Neiti.\n\n[2] Punaisesta verasta neulottu suu poron koipinahoista tehdyissä\nkoivikkaissa.\n\n[3] Minun housuni.\n\n[4] En! Housut!\n\n[5] Äiti.\n\n[6] Livikkä, loppuun ajettu poro.\n\n[7] Ruijan limppu.\n\n[8] Nahkahousut.\n\n[9] Terve, terve.\n\n[10] Sananmukainen käännös lapinkielestä virrestä \"Enkeli taivaan\nlausui näin\".\n\n\n\n"]