[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ft-ADiAs5qyzTby5kybxE8nP0ovdM-LHHq2L_mZDVsT8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},1021,"Mestari Nyke","Lassila, Maiju (oik. Untola, Algot) 1868-1918)",null,"1021-lassila-maiju-mestari-nyke","1021__Lassila_Maiju__Mestari_Nyke","Romaani, merkkiteos","romaani",[],[],"fi",1917,14626,90283,false,48958,[21],"Finnish fiction -- 20th century",[23],"Novels","\"Mestari Nyke: Romaani, merkkiteos\" by Maiju Lassila is a novel written in the early 20th century. The story revolves around a young boy named Nyke, who carries the title of \"Mestari\" or \"Master,\" reflecting the high expectations placed upon him by his mother and the community. As the narrative unfolds, Nyke's interactions with the adults around him, including his mother, other village men, and local authorities, expose the themes of childhood, wisdom, and the burden of performance.  At the start of the narrative, we are introduced to Nyke, a small boy who has just recently earned his first pair of trousers, a symbol of his transition into a more mature role. His excitement is quickly overshadowed by a mishap that causes him to soil them, leading to feelings of shame and anger. As Nyke grapples with bullying from older boys and the expectations placed on him, he feels isolated within his own home and community. The opening chapters highlight the tension between the world of children and the expectations of the adults, setting the tone for Nyke's journey of self-discovery amidst his struggles with identity and belonging. (This is an automatically generated summary.)",[],220,"Humoristinen pienoisromaani kuvaa Nykäsen talon arkea suomalaisessa maalaismaisemassa. Tarinan päähenkilö on talon nuori isäntä, nelivuotias Mestari Nyke, joka hallitsee ympäristöään isävainajansa lierihattu päässään. Kertomus tavoittaa huumorilla maaseudun tunnelman ja sen asukkaat.","Maiju Lassilan 'Mestari Nyke' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1021.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","MESTARI NYKE\n\nRomaani, merkkiteos\n\n\nKirj.\n\nMAIJU LASSILA\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1917.\n\n\n\n\n\n\nKUSTANTAJALLE.\n\n\nNimilehdellä olen sanan \"Kertomus\" muuttanut sanoiksi \"Romaani,\nmerkkiteos\". Voitte sen korjata semmoiseksi kuin haluatte, esim.\nlyhentämällä, jos se \"merkkiteos\" tuntuu tarpeettomalta ilmoitukselta,\nkun kaikki muutenkin lienevät siinä suhteessa yhtä mieltä minun itseni\nkanssa ja kun kiitoksen kuuluu pitävän seistä vasta lopussa, niin\nepäkäytännöllistä kuin se järjestys onkin.\n\nKunnioittaen\n\nMAIJU LASSILA.\n\n\n\n\nI\n\n\nNykäsen talo oli Suomen tyypillisimpiä taloja. Kun matkustaja lähestyi\nsitä Rytövaarasta päin kesäiseen aikaan, ilmestyi tuo talo viimeiseen\ntienmutkaan päästyä lihavien lehtojen keskeltä ja pikku vaarojen\nvälistä supisuomalaisena, harmaat, maalaamattomat rakennukset joskaan\neivät aivan ränsistyneinä, niin kuitenkin jo pitkän iän harmaa leima\nhartioilla. Mäkirinteiset, pienoiset pellot, monen miespolven\nkorjailemat pisteaidat ja sauna ja riihi, jotka elonkorjuun aikoina\npurkivat harmaata savuansa tyyneen kesäiseen ilmaan rauhallisina kuin\nkaksi aikansa kuluksi tupruttelevaa vanhaa neitsytsisarusta, -- kaikki\nse, asustuneena siihen lihavahkojen pihapuiden rauhaan, oli kuin noiden\nsauna- ja riihisavujen kautta elon ja elämän saaneen Suomen kuva, kuva\njosta, ollakseen täydellinen, ei puuttunut mitään, edellyttäen että\ntalon emäntä, Kainostiina, ei ollut unohtanut pistää pitkävartista\nuuniluutaa tuvan ovipieleen pystyyn, luuta ylöspäin, ja ripustaa\nlauvantaisin pihamaalle kuivamaan ja tuuleentumaan joko hamettaan tai\nsitten talon ainoaa riepumattoa.\n\nMutta ennen kaikkea pisti tulijan silmiin sittenkin miltei aina talonsa\nrappusilla seisova talon ainoa perillinen ja nyt, isänsä kuoltua, jo\nsen isäntä, neljännellä vuodella oleva pikku Nyke eli Mestari Nyke,\nkuten häntä yleensä nimitettiin. Hän seisoksi siinä rappusilla\ntietoisena, ikäänkuin äkeänä ja pulleana koko maailmalle, seisoksi\nisävainajan iso, vanha lierihattu syvällä päässä ja seurana ainainen\ntoverinsa, pikkuinen penikkamainen narttukoira Sissu, joka oli hänelle\nyhtä uskollinen ja altis kuin hän siihen kiintynyt.\n\nNiinpä tänäänkin. Oli poutainen, tyynentyyni päivä. Nyt ei tosin ollut\nlauvantaipäivä, eikä pihamaalla siis riippunut hametta eikä\nriepumattoakaan, mutta uutisriihi lämpisi, rauhallisena nousi sen savu,\nmaton ja hameen asemesta riippuivat pihamaan nuoralla Nyken housut, ja\nNyke seisoi rappusilla tavallistakin mahtavampana ja äkeämpänä, kun\ntienmutkasta alkoi taloa lähestyä Havukan Taavetti, vanhahko äijä,\nselässä iso virsukimppu. Hän oli virsumestari, käveli teoksiaan\nkauppaamassa ja niillä retkillänsä välitoimikseen puuhaili puhemiehenä,\nnaitteli leskiä ja semmoisia neitoja, jotka eivät olleet omalla\nsuloudellaan, ilman puhemiehen apua, onnistuneet pääsemään etäältä\nkatsoen aina ihanaan avio-onneen. Hänkin huomasi oitis tuon talonsa\nrappusilla nyt niin vihastuneena seisovan pikku isännän.\n\nMutta ei hän siitä näystä sen enempää välittänyt, Seisköön. Ukko jatkoi\nrauhallisena lähenemistänsä.\n\nSillä pikku Nykellä olikin nyt erikoisempi syy vihaan ja ynseyteen.\nKuten sanottu riippuivat nuoralla kuivamassa hänen housunsa. Ne olivat\nhänen ensimmäisensä. Vasta tänä aamuna hän oli saanut ensi kertaa nuo\nmiehenmerkit jalkaansa, ja oitis oli hänelle sattunut herttainen\nvahinko: hän oli liannut nuo samaiset housunsa, miehenmerkkinsä,\nsanoisinko lippunsa. Se oli ollut vain semmoinen viaton vahinko, joka\ntekee lapset, etenkin poikalapset, kaikkine toiminensa herttaisiksi ja\nluo noihin miehen ensimmäisiin edesottamisiin housuissansa ja siten\nkoko miehen ja mestarin olemukseen hymyilevän runouden hiljaista,\nkotoista hohdetta. Lyhyesti sanoen se oli ollut vain semmoinen vahinko,\npikku \"haaveri\", jommoisella jokainen mies tervehtii tuota miehuutensa\nkunniakasta, kaksilahkeista lippua, ensimmäisiä housujansa. Mutta äiti\noli siitä silloin kiukustunut, jopa uhannut antaa pikku mestarille\nvitsaa, pukenut sitten toiset housut mestarin jalkaan, pessyt nuo\npilatut. Ja siksi ne nyt riippuivat nuoralla ja siitä vastoinkäymisestä\nNyken erikoisempi äkä.\n\nNiin. Ja siksipä hän piti tavallista vihaisemmin silmällä virsumestari\nHavukan verkkaista tuloa. Ukko saapui pihalle, piikkopaidan rinta\nleveähköltä auki, ryntäät hikisenä. Ensin hän siinä pihalla aikoi\njotain tarkastaa, mutta kun ei osunut silmiin mitään tarkastettavan\narvoista, niin kiintyi ajatus jotenkuten, irtonaisesti vain, niihin\nkuivamassa oleviin Nyken pikku housuihin. Ei hän niitä erin\ntarkkaillut, mutta kun ne olivat niin pienet, niin hän tuli itsekseen\narvelleeksi:\n\n\"Kenenkähän housut ne ovat nuo?\"\n\nHän aikoi hellittää virsutaakkansa, mutta sitten kohauttikin sitä vain\nylemmä ja kysäistä hoihkasi siellä rappusilla vihoittelevalta Nykeltä:\n\"Kenenkä housut ne nämä ovat? Tommoiset töpöt?\"\n\nEi hän alkuaan ollut aikonut sitä erin tärkeänä asiana kysyä; olipahan\nvain siinä kesäpäivän rauhassa tullut hoihkaisseeksi, mutta kun Nyken\nvastausta ei kuulunut, niin hän siitä aivan huomaamattansa kiintyi\nasiaan syvemmältä ja, miten lie ollut, ikäänkuin tuli ärtyneeksi ja\ntoisti milteipä äkeällä hoihkaisulla:\n\n\"Häh, poika?... Niin että kenenkä housut nämä ovat?\"\n\nMutta Nyke vihastui ja pullistui siitä utelusta, ei vastannut,\nkatsahtaa muljautti vain reuhkaisen hattulierin alta äkäisesti ja ääntä\npäästämättä poistui mahtavana rappusilta takaisin tupaan. Ukko seisoi\nhetkisen, pojan poistumista tuskin huomaten. Ajatus irtautui housuista\ntyyten. Hän kohautti uudelleen virsukimppuaan ylemmä olalle, sylkäistä\ntöpäytti ja halveksiakseen koko asiaa siinä poistuessaan virkkoi\nitsekseen:\n\n\"Olivatpa nuo vaikka kenen! Mokomatkin... Penikan housut!\"\n\nNiin hän lähti. Oikeastaan hän oli tullessaan aikonut poiketa tupaan\nvirsujansa tarjoomaan, mutta tämä housuasia oli siinä kesäpäivän\nrauhallisessa helteessä sotkenut ajatukset niin, että hän unohti koko\nsen asian, ja niin jäi taloon poikkeaminen siksensä. Matkalla\nunehtuivat nuo housutkin. Oli helle, tyyni. Vasta Kuittisen mökkiin\ntultuaan hän muisti ne, kuten pian saamme tietää, uudelleen. Kuittinen,\nmökin isäntä, tehdä tuherti siinä lepoaikanansa lehmänkytkyttä. Mökissä\noli yhtä hiljaista ja kesäistä kuin kaikkialla. Ei jaksanut ajatuskaan\nolla eleillä. Tuskin tajusi mitä kuuli.\n\n\"Kytkyttäkö sinä siinä tuherrat?\" osui vaimo häneltä peräämään, ei\nkysyäkseen, vaan siksi että näki ja tajusi miehensä kytkyttä\ntuhertavan. Kuittinen kyllä tajusi kuulleensa eukkonsa kysymyksen, ja\nhänestä tuntui, kuin siihen olisi vastattava, mutta ei hän vain tullut\nsiinä tuhertaessaan vastanneeksi aikanaan, ennenkuin vaimo jo ehti\nääneti poistua tuvasta.\n\nJa kohta vaimon poistuttua saapui Virsu-Taavetti tuohisine\ntaakkoinensa. Ja kun hän tultuansa nyt laski virsukimppunsa lattialle,\nniin miten ollakaan eläytyi muisto niistä Nyken omituisista housuista\nhelteiseen päähän, niin että jo kielellä pyörinyt hyväpäivä-tervehdys\ntai muu sentapainen muutahti siksi housuasiaksi, ja hän tuli kytkyttään\nhartaasti ja ääneti tuhertavalle Kuittiselle ilmoittaneeksi:\n\n\"Nykäsen emäntä näkyi pesseen poikansa housut... Niin että kai se poika\non sitten jo niin etäälle ... kuin housuihin asti ylennyt.\"\n\nJa taas tajusi Kuittinen kuulleensa puheen ja ymmärtäneensä puhutun\nasian, ja hänestä tuntui, kuin varustautuisi hän siihen vastaamaankin.\nMutta se tuherrus ja aherrus ja kesäinen olo sotki ja hidastutti\nhetkiseksi, varsinkin kun oli kytkytvitsan pää pujotettava kiinteeseen.\nVasta sen tehtyään hän joutui valmiiksi, mutta miten ollakaan, tuli\nhousuasian sijasta ilmoittaneeksi sen vaimollensa varatun vastauksen ja\nasian, puhellen:\n\n\"Eukko tässä äsken ... kysyi että kytkyttäkö minä teen.\"\n\nMutta kun vitsan pää oli pujoteltu ja kytkyt jo miltei valmis, niin hän\nsittenkin terhistyi, ikäänkuin virkistyi sille housupuheelle, tajusi\nVirsu-Taavetin puhuneen Mestari Nykestä ja siinä työtään lopetellessaan\nnyt siihen vieraan housupuheeseen vastatakseen ilmoitteli:\n\n\"Onhan se aika mestari... Nyke-vekara.\"\n\nMutta sittenkin häneltä olisi asia jäänyt siihen, sillä se oli jo\njuur-juuri päästä pois haihtumaisillansa, mutta eukko palasi nyt\ntupaan. Ja huomattuaan Virsu-Taavetin olevan vieraana hän toisti kuin\nsitä tervehtiäkseen taanoisen kysymyksensä asian, puhellen miehensä\ntyöstä Virsu-Taavetille:\n\n\"Ukko tässä keskellä kesäpäivää... Kytkyttä sanoi siinä tekevänsä\",\nvalehteli hän ukkonsa sen sanoneen, vaikka ukko oli päinvastoin ollut\nvaiti.\n\n\"Ka... Mitäpäs tässä\", joutui nyt Kuittinen ajoissa asiaan, tapasi\npenkiltä nysän, imaisi kuin kiireessä savuja. Ei lähtenyt. Nysä oli\nsammunut. Hän pisti sen yhtä nopeasti takaisin vierelleen penkille ja\nilmoitteli nyt eukolleen puheensa jatkoksi:\n\n\"Tää Virsu-Taavetti tässä... Siitä Mestari Nykestä juttusi.\"\n\nHän oli kyllä aikonut sanoa Virsu-Taavetin jutunneen Nyken housuista\neikä itsestään Nykestä, mutta siinä työntuhruussa jäivät housut päähän\nja ainoastaan Nyke itse joutui sanoiksi.\n\nJa siitä sitä nyt lähti eukolta Virsu-Taavetin kanssa juttu Nykestä.\nNyke näet, kuten kohta näemme, oli kylän keskeisin henkilö. Ei siis\ntarvinnut puheen aihetta muuta kuin sytykkeeksi, niin kohta virisi\nNykestä puhe. Ukko Kuittinen itse ei kuitenkaan joutanut puheen\nkuulemiseen syventymään. Hän tuherti nyt vanhan kytkyen korjaamista\nvieläkin hartaammin kuin äskeisen uuden tekoa. Kuuli hän kyllä puheen\nkuin humun ja luuli kuulevansa niiden panettelevan Nykeä, ja uskoen\nkaiken kuulleensa ja ymmärtäneensä hän tuon puheen ja panettelun jo\nloputtua tuli sitten, kuin jotain sanoakseen, siinä yhä tuhertaessaan\nilmoittaneeksi ajatuksensa, puhellen:\n\n\"Ka, osaahan se poika jo toisten asioissa sorkkia... Vaikka on vasta\npökerö, niin osaa.\"\n\nEi hän sillä erin tosissaan Nykeä morkannut, mutta kun ne toiset siinä\nkielivät ja kantoivat, niin hänkin siihen joukkoon, osaksi toisten\nmieliksi, myönsi.\n\nMutta se varsinainen asia, Virsu-Taavetin ilmoittama housuasia, oli nyt\nhänen tajunnastansa hävinnyt tyyten pois.\n\n\n\n\nII\n\n\nMeidän täytyy tämä luku aloittaa lyhyellä mutta tärkeällä selityksellä.\n\nSillä Mestari Nykellä oli, kuten yleensä meillä viisailla miehillä,\npaljon kadehtijoita. Voi sanoa, että hän oli viisaudellaan ärsyttänyt\nkoko maailman vihollisekseen. Ollen viisaan Väinämöisen jälkeläinen hän\noli oikeastaan jo syntyessään täysiviisas ja taitava mestari. Jo\nparivuotiaaksi vartuttuaan hän lausui arvelujaan kaikesta, neuvoi ja\nantoi ohjeita kaikille. Monet vanhemmat mestarit siitä tietysti ajan\npitkään loukkaantuivat, sanoivat Nyken pistävän nenänsä kaikkeen, kuten\njo ukko Kuittinenkin sillä \"sorkkimisella\" myönsi. Erityisemmin oli\nhäneen vihastunut ja loukkautunut kylän ikämestari ja saarnamies\nSyyrakki Kopsa, jota kansan kesken nimitettiin ammattiensa mukaan\nmilloin Saarna-Kopsaksi, milloin Pytty-Syyrakiksi.\n\nHän oli ahkera kyläsaarnaaja ja taitava mestari mitä kylätaitoon tulee:\nnaperteli väliaikoinaan jos mitä, eukoille maitopyttyjä ja muuta,\nnikkaroi suurempiakin, oli pyörämestari, oli vuosikausia sommitellut\nikiliikkujaa ja oli mestariarvostaan arka, kuten yleensä me suuret\nmestarit.\n\nJa niinpä hän oli joutunut pienen Mestari Nyken kanssa ainaiseen\nilmiriitaan. Nyke kun alati ja nimenomaan muiden kuullen lausuili\nhänenkin töistään arvelujansa, esiintyi mestarina, niin se oli alkanut\nhäntä lopulta harmittaa, sitten jo kiukuttaa, ja nyt hän loppujen\nlopuksi niistä jo usein kimpaantui hillittömänä kuin pinteestään äkkiä\nlaukeava pytyn vanne. Ei sitä jaksanut sietää, että mokoma tenava pisti\nyhä vain nenänsä kaikkeen, ja ukon äkää lisäsi se, kun hän luuli Nyken\ntolkuttavan muilta, aikuisilta kuulemiansa. Hän rähähti aina pojalle\nkuten ärsytetty, ja Nyke puolestaan siitä vihasta yltyi ja ärtyi ja\ntolkutti uhallakin neuvojansa, ja niin he olivat alati sotajalalla.\n\nTämä juonen kehittelyksi. Sillä Nyken tietoisuus mestaruudestaan oli\nkehkeytynyt äidin ja muiden ainaisista hemmoitteluista. Siliä asiahan\noli, kuten yleensä tiedetään, niin, että Nyken isä oli kuollut siinä\nNyken syntymäaikoina. Hän oli ollut pyhäkoulumestari, tavallaan siis\npapillista säätyä. Äiti oli sen johdosta joutunut juomaan monet kahvit\npappilassa. Ne hetket olivat olleet hänen elämänsä juhlahetkiä, eikä\nhän siis ollut koskaan poikennut pappilaan ilman nyyttiä, jossa oli\nkaikkinaisia maan antimia.\n\nJa niin oli hänen ja pappilan välille kehkeytynyt henkinen side.\nÄidistä oli tullut ensin tekokristitty -- pappilan väen mieliksi kun\npiti yrittää -- ja lopulta aivan oikea sanantekijä. Miehensä kuoltua\nhän alkoi jo pitää seurojakin, perusteli omaa uskokuntaa, ja hänen\nkorkeimpana toivonaan oli se, että näkisi kerran poikansa Nyken\nsaarnaavan saarnastuolissa oikeana pappina. Niin joutui Nyke äitinsä\nsilmäteräksi. Häntä kasvatettiin kuten Herran lahjaa: hemmoiteltiin,\nmairiteltiin, ylistettiin viisaaksi, ennustettiin paisuvan pappi. Nyke\notti vaarin, kätki sanan ja niin sai hän aikanaan täyden tiedon siitä,\nettä hän on mestari ja viisas mies, ja hänestä tuli jo noin\nkolmevuotiaana talon kaikkivaltias, oikea mahtimies. Hän, kuten jo\nsanottu, osasi kaikki, tiesi neuvoa ja opettaa jokaista. Mestari\nNykeksi häntä, kuten jo mainittu, yleensä sanottiinkin, yhdet\nmielitellen, toiset äkeissään tai pilkalla, toiset hemmoitellakseen\npoikaa ja ollakseen äidille mieliksi, ja kun akat, varsinkin äidin\nuskonsisaret, etenkin Pitkä-Liisa ja talon vanha palvelijatar, Nykeen\nkokonaan kiintynyt Justiitta, aina ja aina äidin mieliksi ja poikaa\nmairitellakseen kuiskuttivat poikaselle sitä samaa: että Nyke on viisas\npoika ja että hänestä tulee pappi, niin juurtui se itsetietoisuus pikku\nmieheen päivä päivältä yhä vain syvemmälle.\n\n\"Se poika se lähtee kerran... Lä-ähtee se Nyke-poika... Läh-tee!\"\nkuiskutteli Pitkä-Liisa, tarkoittaen että Nyke lähtee kerran maailmalle\nsaarnaamaan evankeliumia ja viisautta kuten apostoli. Hän haikaili\nmaireaa:\n\n\"Lähtee, lähtee, lähtee!... Lähtee se, lähtee!\"\n\n\"No jopahan ei! Lähtee se ja viisaat sanat maailmalle paukaa...\nLäh-tee!\" yhtyi mairitteluun Justiitta, ja molemmat eukot olivat aina\nsilloin kuin kaksi munalle kaakattavaa kanaa. Ei siis ihme, että Nyke\noli jo hiljaisuudessa hautonut asiaa, valmistautunut lähtemään\nsaarnamatkalle, paukaamaan ne viisauden suuret sanat ja opetukset\nmaalimalle.\n\nYksi ainoa häneltä puuttui: hän ei osannut vielä lausua s-äännettä, ja\nsiitä hänelle koitui harmia.\n\nHarmia. Sillä varsinkin renki Lötjönen iski siihen hänen mestaruutensa\narkaan paikkaan aina kun vain äidin silmä vältti. Tätä samaista\nLötjöstä sanottiin isäntien kesken miesten ensimmäiseksi mitä\nlaiskuuteen tulee, ja hänellä oli suuresta kansallisesta\nviisauskysymyksestämme oma ja minun mielestäni vallan kummallinen ja\nomintakeinen filosofiansa. Hän näet, kuten pyhä Athanasius\nuskontunnustuksessaan Luojan, jakoi viisauden kolmeen osaan: a)\nvarsinainen eli renkimiehen viisaus ja b) herrasviisaus, johon\nkuuluvaksi hän, omituista kyllä, laski myöskin talollisten viisauden,\nsekä c) imeväisten ja ämmäväen viisaus, joista kolmesta hän taas sanoi\nb- ja c-viisauden olevan yhden ja saman persoonan ja puheli koko siitä\nherrasviisaudesta että:\n\n\"Herrasviisaus on oikeaa viisautta ainoastaan silloin, jos se ymmärtää\nkatua kaikkea, mitä on puhunut ja tehnyt.\" Ei hän kyllä sitä puhunut\nviisauden itsensä takia puhuaksensa, vaan johtui vain näin\nfilosofeeraamaan niistä Mestari Nyken ja kylän muiden viisasten\nvälisistä kotoisista kinoista puheen aina viritessä. Mutta toisista,\nvarsinkin eräistä miehistä, se tuntui ilkeästi sanotulta, ja niin oli\nkylässä, juuri tuloksena niistä Mestari Nyken ja muiden mestarien\nvälisistä kinoista, paljon puhetta ja pakinaa, joissa Lötjönen näytteli\nlaiskan viisasta osaa.\n\nEi niin että Lötjönen olisi siitä renkimiehen eli\nvarsinaisesta viisaudesta numeroa tehnyt ja ylpeillyt. Päinvastoin.\nViisaimmillensakin herettyään hän sen hyväksi ja puolesta aina piippu\nsuussa laiskotellessaan todisti että:\n\n\"Vaikka eipä sitä renkimiehen viisautta oikeastaan ole olemassakaan...\nsiinä merkityksessä nimittäin, että tuhmatkin sen huomaisivat.\" Mutta\njuuri se kainous pisti taas niitä muita viisaita sapelle, sillä he\nvainusivat siinä piilevän piikin ja pirullisen viisauden n.s. herroja\nja talollisia kohtaan, ja monen luullaan katsoneen häntä sen johdosta\nkieroin silmin. Ei se tosin ollut ilkeää karsautta, eivät kinat\nilkeyden kinoja, vaan tervettä ja turmeltumatonta loukkautumista miehen\narimman ja kalleimman asian, mestariarvon puolesta.\n\nOli miten oli. Mutta Nykelle oli Lötjösestä harmia: se näet vaati häntä\naina vain sanomaan ässää, ja se myrkytti lopultakoko Nyken elämän.\n\nNyke-parka! Pikkuinen, penikkamainen koira Sissu oli niinä\nonnettomuuden hetkinä hänen ainoa lohtunsa. Siitä hän ei koskaan\neronnut.\n\nHe elivät kuin toisiinsa kiinni kasvettuneina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä nytkin. Kun Nyke Virsu-Taavetista eroon päästäkseen palasi\ntupaan niistä sen kyselyistä ja ensimmäisiä housujansa kohdanneesta\nvahingosta vihastuneena, niin siellä loikoili ja imeksi laiskana nysää\nsamainen Lötjönen. Laiskotteli siinä varkain, kun kotosalla ei ollut\nketään, ja alkoi oitis taas kiusoittaa Nykeä sillä \"ässällä\", katsoi\nensin pitkään ja lopulta kysyä mukasi laiskasti:\n\n\"Housutko sinulla, Nyke, on jo jalassa?\" Kiusoittaakseen hän tietysti\nkysyi. Nyke arvasi hänen ilkeytensä, aavisti hänen kiusoittavan sillä\nhousuja kohdanneella vahingolla, vihastui eikä vastannut. Lopulta\nLötjönen kehoitti:\n\n\"Sano: housut!\"\n\nJa silloin paisui ja harmistui pikku mies taas lopen ja uhitteli\nvihaisesti:\n\n\"Tanon kyllä... Vaikka tata houtut tanon!\"\n\nHän oli onneton vihasta ja asiasta. Alkoi uusi vaitiolo, sillä Lötjöstä\nlaiskotti ja Nyke ei viitsinyt vihansa takia pitemmältä puhua. Lopulta\nLötjönen kuitenkin vakaaksi tekeytyen mukaili:\n\n\"Ka... Mikäpäs sinun on sanoessa housut. Näin rikkaan talon pojan.\"\n\nJa asia näyttikin jo siihen hautautuvan, niin kauan taas oltiin vaiti,\nmutta lopulta jatkoi taas Lötjönen ilkeyksiään kysyen viattomasti muka:\n\n\"Missäs ne sinun aamulliset housusi ovat?\"\n\nJa se oli jo liikaa Nykelle, varsinkin kun sydämellä oli vielä ne\nVirsu-Taavetin kiusalliset kyselyt samaisista ensimmäisistä housuista,\nkyselyt, jotka kuten tämäkin Lötjösen kysely olivat tuntuneet\nsydämettömältä ilkkumiselta hänen vahingolleen. Häneltä pääsi katkera\nitku, ja poraten ja itkien poistua pullitteli onneton pikku mestari\npois tuvasta. Sissu-raukkaan koski pikku isäntänsä onnettomuus. Se\nlähteä repsutti mukaan osaaottavana, yhtä onnettomana kuin\nisäntänsäkin. He piiloutuivat navetan ylisille olkiläjään yhteen\nmykkyrään, ja Nyke itki siinä loppuitkunsa onnettomana. Koko isän talo\ntuntui hänestä vieraalta, kylä muukalaisten maalta. Toteutui sana: ei\nole kenkään profeetta omalla maallansa.\n\nEi siis ihme, että pikku mestarissa juurtui yhäkin syvemmälle halu\nlähteä vieraalle maalle papiksi, saarnaamaan, paukauttamaan suuren\nviisauden sanan maailmalle.\n\n\n\n\nIII\n\n\nTänään oli sitten Nyken syntymäpäivä. Neljäs vuosi oli takana. Äiti oli\nleiponut uutisleipää, ja vehnästaikina kohosi pikku isännän juhlien\nkunniaksi.\n\nJa miten omituiselta tuntui nyt äidin mieli. Taas hänelle kangastivat\nne ihanat unelmat pojan pappeudesta. Hän oli aivan huomaamattansa,\nvaistomaisesti, johtunut sille puhumaan Sanasta kuten aikuiselle. Hän\noli kehoittanut poikaa elämään kristillisesti, riippumaan kiinni\nSanassa, ja siinä leipomispuuhissaan jatkoi sille nyt, puhellen:\n\n\"Herran Sana se on meille kuitenkin viisauden alku.\"\n\nKuuli Nyke sen, mutta enemmän hän ajatteli sitä vehnästaikinaa, se kun\nhänen mielestään kohosi niin liian hitaasti. Puuhaileva äiti jatkoi\nvakaana:\n\n\"Jos meille ei olisi Sanaa annettu, niin vaeltaisimme vielä pakanuuden\npimeydessä.\"\n\nMutta saapui toki Pitkä-Liisa, ja niin pääsi Nyke äidin ohjeista\nrauhaan. Kun näet Liisa peräsi äidiltä, mistä hän puhui, ryhtyi äiti\nsiinä askarrellessaan selittämään asiaa hänelle, puhellen: \"Siitä minä\npakanuuden pimeydestä tässä puhun. Että se on niinkuin synkeä yö.\"\n\n\"No on se\", tankkasi Pitkä-Liisa oitis hanakkana ja tenäsi:\n\n\"Justiisa! Ihan niinkuin yö!\"\n\nHän olikin tullut syntymäpäiväkahvin ja -vehnäsien toivossa ja siksi\nhän oli nyt näin erikoisemman altis ja hanakka Sanalle. He syventyivät,\njohtuivat lopulta taas puhumaan Nyken pappeudesta. Ruustinnakin siitä\njo oli äidille puhunut. Oli sanonut sitä asiaa katsoneensa\nkorteistakin, panemalla sitä n.s. pitkää pasianssia, ja se oli joka\nkerta mennyt läpi, vaikka hänellä povatessa oli ollut kaksi peliä\nkortteja, joten siis Nyken pappeus oli varma. Poika kuunteli puhetta.\nPitkä-Liisa yltyi taaskin kuikuttamaan Nyken viisautta. Äidille se oli\nmieliksi. Mutta ei hän siitä ylpeillyt. Hän kun oli saarnavaimo ja\ntavallaan jo uskokunnan esivaimo, näin ei hänen sopinut ylpeillä.\nPäinvastoin. Leipiä uunissa kohenneliessaan hän siitä Nyken viisaudesta\ntodisti vain nöyrästi:\n\n\"Tottapa se on Herran tahto... Kun Hän on kerran antanut ihmiselle\npään, niin Hän antaa päässä pidettävänkin.\"\n\n\"Justiisa! Ihan justiisa\", tarrasi Pitkä-Liisa nopeasti kiinni kuten\ntuli tappuroihin ja jatkoi, tenäten:\n\n\"Päässä pidettävän. Ja kullekin lajinsa mukaan. Jus-tiisa!\" Hän\ntekeytyi siinä aivan hartaaksi ja huokasi lopuksi:\n\n\"Herra se Salomonillekin suuren viisauden antoi.\"\n\nJa sillä hetkellä pikku Nyke oli taas onnellinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli.\n\nMutta oitis taas pimeni poikasen päivä. Hän oli Sissun keralla\ntallustellut työväen luo ruispellolle, jossa väki niitteli pientareen\näpärikköä. Renki Lötjönen siinä kulutteli aikaa, ollen viikatetta\nhiovinaan, ja kun hänkin tiesi nyt olevan Nyken syntymäpäivän, niin\nalkoi oitis taas sillä ässällä kiusoittaa, nysä ikenessä puhellen:\n\n\"No nyt sitä sinäkin, Nyke, osaat jo ässän sanoa... Kun viidennen\nikävuoden hartioillesi nostit.\"\n\nSiinä sitä siis oltiin! Pikku mestarin ison hattulierin alta välähti jo\nsynkeä katse. Lötjönen laiskotteli hiomistansa, tekeytyi, oli\npuhuvinaan vakavissaan, kuten aikamiehelle ja, ikäänkuin Nyke muka\nolisi myöntänyt osaavansa ässän sanoa, jatkoi, kehoitti:\n\n\"No, mikäpäs siinä sitten... Kun kerran osaat, niin paukaa vain ässä\npöytään!\"\n\nNyke synkistyi.\n\n\"Mutta enpät paukaa!\" uhitteli hän ärsytettynä. Lötjönen tarkasti\nviikatteen terää ja samalla jatkoi entiseen, muka vakaaseen tapaansa\npuhellen:\n\n\"No mitäs sinä siitä viivyttelet?\" Hän imaisi suupielisavut ja selitti:\n\n\"Se on miehen kuitenkin sanottava ässänsä aikanaan... Ennenkuin parta\nkasvaa ja suu tarvitaan parempaan... esimerkiksi pusun ottoon\", puheli\nhän siinä laiskan työn suloudessa ja nysä yhä enemmän lerpailaan\njatkoi:\n\n\"Tahi jos et itse osaa sanoa ässää, niin neuvoisit tälle Eroselle\nkonstin, että hän oppisi sanomaan... Eikä taito tuppeensa tukehtuisi.\"\n\n\"No opetan kyllä ättän... Vaikka mille EIotelle opetan ättän\", myrtyi\npikku mestari onnettomaksi ja oli valmis opettamaan \"ässä\"-taidon\nvaikka koko maailmalle, kaiken uhalla, arvonsa puolesta ärtyneenä,\nvihastuneena, onnettomana. Hän uhitteli:\n\n\"Ja vaikka en mitä otaiti, niin opetan.\" Se oli onnettoman\numpimähkäistä uhmaa. Kyseessäoleva työmies Pekka Eronen oli ensi päivää\ntalon töissä, oli vieraspaikkakuntalainen, ei siis tuntenut näitä\nomituisia kinoja ja siinä niittää hompsiessaan kysyi ihan tosissaan:\n\n\"Mitä?... Niin että eikös se tää pikku isäntä osaa vielä ässää sanoa?\"\n\nMutta siitä Nyke julmistui lopullisesti ja uhitteli onnettomana:\n\n\"Mutta otaanpat tanoa... Vaikka tata ättää otaan tanoa.\"\n\nMutta Justiitta toki riensi avuksi, sääli poikaa ja kiirehti sotkemaan,\npuhellen Nyken mieliksi ihan kuin tosissaan Eroselle:\n\n\"Eipä tämä enää mikä pikku mies olekaan. Iso Nyke.\"\n\nJa huomattuaan pikku miehen syvän onnettomuuden, milteipä jo\nkyyneltyvät vihaiset silmät, hän säälistä nosti poikasen syliinsä,\npyyhki huivinsa kulmalla sen tiukkumaan yrittelevät kyyneleet ja\nhyvitteli, puhellen:\n\n\"Nyke-poika se osaa! Vaikka tuhat ässää osaa Nyke sanoa, mutta se ei\nsano... Jo-han!... Jo-haan se Nyke-poika sanoisi\", hyvitteli hän ja\nkehaisi: \"Mutta kunhan se poika papiksi kerran lähtee!\"\n\nMiten alttiisti antautuikaan pikku isäntä taas suojaajansa Justiitan\nvaltoihin.\n\n\"Lähteehän Nyke papiksi?\" jatkoi Justiitta hellää hyvittelyään, kuten\nparas äiti.\n\n\"Lähtee!\" lupasi pikku mies alttiisti, kuten lupaa itkevä lapsi\näidillensä kaikella antaumuksella. Justiitta heltyi lopen, lupsautti\naivan pusun Nyken likaiselle poskelle ja mairitteli:\n\n\"Se poika kerran sylkäisee isänsä konnulle ja lähtee maailmalle\npapiksi. Ja siellä maailmalla se Nyke sitten paukaa ässän pöytään...\nPaukaahan Nyke?\"\n\n\"Paukaa\", nyyhkytti poikanen. Aivan hän oli kietaissut pienet kätösensä\nJustiitan kaulaan ja hänestä oli turvallista sen sylissä olo.\nJustiittakin siitä alttiudesta yhäkin hellemmäksi heltyi, pahastui\nLötjöselle ja puheli sille vakaana:\n\n\"Ja mitä siitä lapsesta aina kiusaakin.\"\n\nHän laski poikasen maahan, korjaili sen paidan nenäliinaa housuihin.\nMieli aivan yleni. Hän jatkoi siinä korjaillessaan, mieli tavallistakin\nvakaampana:\n\n\"Herran Sanassa se meille selkenee viisaus. Niin ässät kuin ärrätkin.\"\n\nMutta Nyken syntymäpäivä-ilot olivat synkistyneet, elämä myrkytetty.\nUnohtui jo vehnästaikinakin. Kuin väsyneenä hän lähti Sissu-repsunsa\nkanssa pullittelemaan pois työmaalta. Hän oli joutunut liika nuorena\nprofeetaksi ja tunsi nyt ja aina sen viran painon ja miten vaikea on\nolla profeettana isäinsä maalla.\n\nMutta taas jäivät hänen mieleensä Justiitan sanat: \"Sylkäisee isänsä\nkonnulle ja lähtee papiksi maailmalle\", ja siitä, nimenomaan siitä\nsylkäisystä, hän sai uutta virikettä asiallensa. Ja kun Justiitta,\nkuten äsken äitikin, oli sanonut Herran Sanassa selkenevän ihmiselle\nsekä ässät että ärrät ja kun hän oli aikoinaan kuullut isävainajansa\npyhäkoulussa tavauttavan Isämeidästä: \"ii, sano ii, ässä ää sää\" ja se\noli jäänyt mieleen, niin hän altistui Justiitan opetukselle niin, että\npäätti etsiä Sanasta tuota viisautta, keinotella sitä tietä itsellensä\ntuon kalliin aarteen, ja miten ollakaan, niin hänessä pääsi sillä\nhetkellä lyhyeksi ajaksi valloille totisen kristityn viisas nöyryys.\nHän oli äidin kanssa kirkossa käydessänsä nähnyt papin kirja kainalossa\nkohoavan juhlallisesti ja tasaisesti saarnastuoliin. Se muisto kuvastui\nmielessä. Hän unohti vehnästaikinan tyyten, etsi aitan hyllyltä isänsä\nvanhan Raamatun, tallusteli se kainalossa kenenkään huomaamatta Sissun\nkanssa riihen taa, istahti siellä seinäviereen, avasi kirjan ja alkoi\naivan ensi sanasta: \"Biblia eli Pyhä Raamattu\" tavata: \"Ii, tano ii,\nättä ää, tää.\"\n\nMutta siinä loppui taito. Hän pysähtyi, vaikeni. Sissu-repsu huomasi\nhänen pulansa, tahtoi ottaa siihen osaa, nousi takakäpälilleen istumaan\nja korvat ja etukäpälät riipalla katsoi rukoilevasti pikku herransa\nsilmiin ja uikutti ymmärtämystä anoen. Nyke nosti hänet syliinsä,\nistahti Raamatun päälle, istui hetken, toisen, hyväili Sissuansa. Alkoi\njo uuvuttaa, sillä hän oli aikaisin noussut. Pihamaalta kuului kukon\netäinen kiekaisu, mutta hän tuskin enää tajusi sitä, sillä uni teki\ntuloansa, lapsen herttainen kesäpäivän uni. Täyteläinen, hiljainen\nruispelto häipyi hiljaa pois tajusta. Hän kallistui Sissu sylissä\nRaamatun viereen ja nukahti sikeästi, iso hattu päässä, suupielessä\nmakea unenmehu ja Sissu jalkopohjassa käppyrässänsä turvallisena\nnukkumassa. Tuli ilta. Verkalleen palaavan karjan kellot soivat\nrauhallisina. Illan hyttyset survoivat, parvi siellä, toinen täällä\nkuulaassa iltavalossa kimaltelemassa, mutta yhä nukkui pikku pappi. Hän\nei herännyt silloinkaan, kun Justiitta hänen sattumalta löysi, kantoi\ntupaan ja pani vuoteeseen, jossa väsähtänyt mestari nyt jatkoi\nsikeääkin sikeämpää viattoman lapsen kesäiltaista unta, suupielessä\nmakea unenmehu ja uskollinen Sissu jalkopohjissa käppyrässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe siitä.\n\nMutta kuten lukija tietää, oli Nyken äidin, Kainostiinan, ja\nSaarna-Kopsan eli Pytty-Syyrakin välillä riitaa uskonasioista. Kaksi\nkukkoahan ei ole koskaan sopinut yhteen linnaan, mutta nyt ei siihen\nmahtunut edes kukko ja kana. Molemmat halusivat vallita seurakuntaa\nyksin, ja niinpä nousi riita. He alkoivat syytellä toisiaan\nvääräoppisuudesta, lahkolaisuudesta. Riitaa kiihdytti vielä se seikka,\nettä seurakuntaan oli tullut uusi pappi, rovastin nuori apulainen,\nensimmäinen uusi pappi pariin vuosikymmeneen. Molemmat kyläsaarnaajat\nkokivat kilpaa kelvata nuorelle pastorille. Kumpikin hänelle koki\nosoittaa olevansa seurakunnan tärkein uskontekijä, ja se kaikki lietsoi\nhenkeä.\n\nJa nyt sattui niin omituisesti, että tämä oppiriita heidän välillään\nnousi siitä, kumpi on suurempi taivaanvaltakunnassa, lapsiko vai\naikuinen. Kainostiina saarnasi kirjaimen mukaan, että ainoasti lapset\ntulevat autuaiksi, sillä hän vetosi Sanan todistukseen -- jotta:\n\"Senkaltaisten on taivaanvaltakunta.\" Hän selitti sitä saarnoissaan ja\nollakseen suorastaan ilkeä miesväelle yleensä ja miesprofeetoille ja\nvarsinkin Pytty-Syyrakille erittäin hän aivan voitonriemulla\nseurakunnallensa todisti:\n\n\"Sillä parran kanssa ei mies kelpaa Herralle, vaan ainoastaan\nvaimoväelle\", ja lisäsi varmuudella:\n\n\"Sillä Herra on viisas ja sanoo että: parrallako sinä mies minut\npetät... tai sillä että parran kavalasti pois ajat.\"\n\nMutta Nykelle ärtynyt Pytty-Syyrakki luuli hänen sillä ilkeydellä ja\nlasten autuuden ylistämisellä kaiken muun lisäksi itse asiassa\nkavalasti puolustavan samaisen poikansa viisautta kaikkea sen\nloukkaamia mestareja, etenkin häntä vastaan. Niin kehittyi uskonriita\nedelleen. He kävivät jo papille kantelemassa, syyttämässä toisiaan\nvääräoppisuudesta. Uskokuntakin alkoi jakaantua kahteen leiriin,\nvaikka yhdessä olisi ollut tilaa kaikille, ja lopulta saarnaili\nPytty-Syyrakkikin jo salaisia ilkeyksiä. Kerrankin hän alkoi aineesta:\n\"Nainen vaietkoon seurakunnassa\", saarnata tuherti hartaasti ja\nvastatakseen Kainostiinan taanoiseen pisteliääseen ja ilkeään saarnaan\nilkeydellä hän tekaisi itse seuraavat Raamatun sanat, saarnaten:\n\n\"Sillä koska vaimo rupiaa ilkiäksi, niin hän lioittaa sanansa sapessa\nja jättää puheistansa älyn pois.\" Hän saarnasi siitä hartaudella\nsemmoisella, jommoisella ainoastaan helteinen virsuntekijä tuhertaa\ntyötänsä, nenänpäähän hikipisara kihonneena, syventyi ja todisti:\n\n\"Sillä vaimo on huono lipsu Herran kädessä.\" Hän vetosi elämään,\nsiihen, kuinka isästänsä orvoksi jääneet lapset äitinsä kasvattamina\nkasvavat kurittomiksi, ja todisti:\n\n\"Se vain läpsättää, se lipsu, mutta päistäreisiksi ne silti pellavat\njäävät.\"\n\nMutta Kainostiinan uskonsisaret saattoivat sen sanoman Kainostiinan\ntiedoksi. Äiti Ioukkautui poikansakin puolesta, varustautui vuorostaan\nSanalla, ja niin sai uskonriita yhä vain uutta virikettä.\n\n\n\n\nIV\n\n\nJonkun verran, oikeastaan paljonkin, oli perää siinä Pytty-Syyrakin ja\nmuiden loukkautuneiden mestarien luulossa, että Nyke heidän\ntaitoansa arvostellessaan tolkuttaa muilta, aikuisilta kuulemiansa.\nRajoitettuahan se oli tietysti vielä Nyken oma ajatusten maailma, joten\nhänen täytyi jakaa muille toisilta saamaansa. Niinpä hän olikin visusti\nkuunnellut vanhojen mestarien seläntakaisia arveluja toisistansa,\npannut ne mieleensä ja lausuillut niitä ominansa. Sehän se juuri\nPytty-Syyrakkiakin eniten harmitti.\n\nJa kaiken lisäksi uhkasi asian johdosta kehkeytyä kirkollinen pula. Ei\npapisto, tuskinpa kyläläisetkään, tiennyt että tämän uskonriidan yhtenä\nsalaisena syynä on Mestari Nyke, joka oli julkisuudessa arvostellut\nPytty-Syyrakin saarnojakin. Piispantarkastus oli tulossa. Rovasti oli\nhakenut Valkealan isopalkkaista rovastinvirkaa, mutta jos ne nyt\nrupeavat piispalle kantelemaan, että seurakunnassa on päässyt valloille\nlahkolaisuus, tai ainakin uskonriita, niin hän voi tulla ehdollepanossa\nsyrjäytetyksi. Siitä levottomuus. Papisto neuvotteli.\n\nMutta rovasti, kuten jo sanottiin, oli saanut uuden apulaisen, pastori\nKakkisen. Se tutki asiaa. Ei hän kummankaan opissa huomannut mitään\nväärää, mutta kiusalliselta kun asia näin piispankäräjien edellä\ntuntui, niin hän rovastille vakaana puheli:\n\n\"Se pitää justeerata yhteen... Niiden molempien suunta.\"\n\nJa hän keksi keinon: hän päätti naittaa nuo riitaantuneet saarnaajat\nkeskenänsä. Pitäjässä oli kiertokoulunopettajan paikka avoinna.\nPytty-Syyrakin voi ottaa opettajaksi, ja silloin kyllä Kainostiina\nhänestä huolii. Niin hän päätteli ja ryhtyi puhemiehenä järjestämään\nasiaa. Rovasti oli rauhan mies. Ei hän kyllä niistä naima-asioista\nenempää kuin muustakaan välittänyt, mutta kun ruustinnakin nyt pastorin\napuna sitä asiaa hänelle selitteli, niin hän, kuin koko jutusta eroon\npäästäkseen, mukasi:\n\n\"No naittakaa ne sitten!\" Hän sytytti pitkävartisen piippunsa, istahti\nleveään keinutuoliin ja mistään enää enempiä välittämättä lisäsi:\n\n\"Tottapahan sitten lakkaavat uskosta riitelemästä. Kun saavat muuta\nriideltävää.\"\n\nNuoresta pastorista tuntui asia nyt kääntyneen niin hyvännepäin, että\nhän tuli aivan kiitolliseksi Herralle. Mieli semmoisena hän kristityn\nnöyrtymyksellä rovastille puheli, tapaillen:\n\n\"Vajavaisiahan me tosin kaikkikin olemme... ainakin Herran edessä.\"\nNuorena pappina hän siinä nöyryydessänsä koki aivan vaistomaisesti\nsamalla kelvata esimiehellensäkin, rovastille ja sen rouvalle, ja\nylenti siis mieltänsä yhäkin hartaammaksi ja nöyremmäksi, lisäten:\n\n\"Mutta emmehän me avioliittoon mennessämme mitään kadota, vaan\nlöydämme.\" Hän puheli sitä oikeastaan tätä kosimispuuhaansa\npuolustaaksensa. Mutta ei rovasti niistä puheista enää piitannut. Hän\nnäytti nukahtaneen siihen keinutuoliinsa. Ainoastaan hiljaa savuava\npiippu ilmoitti hänessä vielä olevan henkeä ja eloa.\n\nMutta Pytty-Syyrakin ja Kainostiinan avioliitto tuntui pastorista nyt\njo päätetyltä asialta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa Pytty-Syyrakilla oli ärtyisyyteensä yleensä muitakin syitä. Hänhän,\nkuten jo sanottu, oli monet vuodet sommitellut ikiliikkujaa. Ei hän\ntosin kellekään ilmaissut, että se tekeillä oleva, kaikkien ihmettelemä\nkummallinen laitos kymmenine pyörineen ja vipuinensa on ikiliikkuja,\nmutta kaikki sen jo arvasivat ja suruttomat ivailivat, puhelivat:\n\n\"Pytty-Syyrakki tekee siitä saarnakojetta.\"\n\nSitä hän ei kärsinyt, ja asia teki hänet ärtyisäksi. Kesäisin hän\nnikkaroi Simo Holpan aitan takana, seinättömässä, mutta katollisessa\nvajassa. Siellä hän nytkin aherti, sekaisin pyttytyötä ja ikiliikkujaa.\nOhi osui ajamaan pastori Kakkinen. Palasi lasta ristimästä ja\nhuomattuaan Pytty-Syyrakin yksin poikkesi vajaan, pannakseen jollain\nsopivalla sanalla jo sen naima-asian vireille. Hän tervehti, oudosteli\nukon ihmeellistä laitosta, sen lukemattomia pyöriä ja pikkurissoja ja\nvipuja, ja kysyi aivan ihmeissään:\n\n\"Mikä tämä on?\"\n\nJa miten ollakaan, niin Syyrakki ei jaksanut nyt hengenmiehen edessä\nkieroilla ja salailla, vaan ilmaisi hänelle salaisuutensa. Pastori\nraapi korvallistansa, suinaili laitosta ihmeissään ja kummissaan --\nsuinaili ja Syyrakin puuhista oudostuneena peräsi:\n\n\"Ja luuletteko, että se rupeaa pyörimään?\"\n\nMutta Syyrakki sai nyt rohkeuden ja todisti:\n\n\"Ka mikäs siinä auttaa! Jos Herra kerran lainaa voiman nivusiin.\"\n\nHän tuherti, aherti, kohenteli ihmeen laitoksia, näytteli ja jatkoi:\n\n\"Herrassahan se on viisaus eikä meissä... Niin että mistä mikä tulee,\nniin se tulee\", puheli hän ja todisti:\n\n\"Kyllä ne Herran voimalla pyörivät isommatkin myllyt.\"\n\nEikä nuori pappi rohennut järkyttää ukon lujaa uskoa Herran voimaan ja\nviisauteen. Hän vain raappaili ihmeissään ja vastaukseksi tapaili:\n\n\"Jaa... Niin, no...\"\n\nEi tiennyt mitä sanoa. Aivan huomaamattansa hän siinä pulassa joutui\nsilloin todistamaan: \"Eihän sitä\", todisti hän, \"eihän sitä lasta\ntehdä, se syntyy... Herran lahjana nimittäin.\" Ei hän Syyrakin lujan\nuskon edessä keksinyt muutakaan sanottavaa. Kummankaan huomaamatta\nsaapua pullitteli nyt vajaan Mestari Nyke, jäi katsomaan, tarkkaamaan,\ntietämättä, että vieras herra oli pappi. Syyrakki aherti ja tuherti,\npani pyöriä pyörimään ja vipuja heilumaan, selitteli, puheli: \"Kun me\nihmiset vain ymmärrämme panna vivut ja pyörät oikealle paikalleen, niin\nkyllä se Herra silloin rientää avuksi ja panee rattaat käymään.\"\n\n\"Jaa... Kyllähän se Herra on aina läsnä.\" Nyke tarkkasi menoa muhkeana,\nkädet housuntaskussa. Pastori jatkoi suinailuaan ja ihmettelyään,\npuhellen:\n\n\"Kyllä siinä on tarvittu työtä ja miettimistä.\" Syyrakki siitä ihastui,\nrohkaistui, kehaisi jo itseänsä, puhellen:\n\n\"Tämmöistä ei tehdä yksistään päällä. Tähän tarvitaan sydäntä, ja sitä\nviisautta, joka on uskossa.\"\n\nPastori huomasi nyt Nyken. Sen omituinen olemus huvitti. Hän kiintyi\npoikaseen, alkoi sitä hyvitellä, puhellen:\n\n\"Osaisitko sinä, pikku mies, tehdä tuommoisen?\"\n\n\"Otaitin kyllä\", vastasi Nyke mahtavasti. Syyrakin uhalla hän sitä\nuhmasi. \"Ja palemmankin otaiti tehdä vaikka kuka\", jatkoi hän\nuhitteluansa.\n\nJa siitä se sitten kehkeytyi. Ärtynyttä Syyrakkia harmitti, kun poika\nmorkkasi hänen työtänsä ihan papin kuullen. Hän koki hillitä itseänsä\npapin takia ja kysyi Nykeltä:\n\n\"Mikäs vika sitten minun työssäni on? Kun vaikka kuka osaa paremman\ntehdä?\"\n\n\"Vaikka mikä vika on\", yltyi Nyke. \"Vaikka taalnakoje on... ja vaikka\nmikä vika on\", uhmaili hän jo sillä suruttomilta kuulemallansa\nsaarnakojeella. Se se pisti Syyrakkia nyt sapelle, varsinkin kun\nkuulemassa oli pappi, vieläpä se samainen pappi, jonka suosiota hän\nKainostiinan kanssa kilpaa tavoitteli. Pastorikin piti Nyken\nsaarnakoje-puhetta sopimattomana ja asiaa sovittaakseen puheli\nSyyrakille rauhoittavaa:\n\n\"Poika on kai aikuisilta kuullut ja tolkuttaa niitä. Älytön lapsi.\"\n\nMutta se vain pilasi asiaa. Syyrakki jo kimpaantui ja puheli\nhillitysti, salaharmilla Nykelle:\n\n\"Ennenkuin puhut, niin Herran pitäisi sinun kielesi yhdessä asiassa\nkahleista päästää ja toisessa kahleisiin panna.\" Hän pisti sillä\nkahleistapäästämisellä sitä Nyken ässä-asiaa ja kahleisiinpanemisella\nhänen älyttömyyttänsä. Kristittynä ja saarnamiehenä hän koki vieläkin\nhillitä mieltänsä ja puheli nyt välillä pastorille:\n\n\"Meidän aikana miehet kuluttavat viisautensa ja siemenensä... Niin että\nei ole mitä vakkaan ottaa, kun kylvön aika tulee.\"\n\nMutta sittenkin häntä harmitti pojan loukkaava puhe, niin että hän\nkimpaantui ja taas tiuskaisi Nykelle äkeän, halveksivan:\n\n\"Sinäkin elävä! Ässää vielä säret ja kukkona kieut.\"\n\nNyke-parka! Hän loukkautui, yltyi ja alkoi tolkuttaa uhmailujaan,\nmorkkasi Pytty-Syyrakin työt ja teot ihan kelvottomiksi ja kaiken\nlopuksi tolkutti Pitkältä-Liisalta kuulemaansa arvostelua Syyrakin\nsaarnoista, uhitellen:\n\n\"Ja autuuden atiattakin kun taalnaat, niin tolaat kuin valit\nluitkekoa.\"\n\nMutta pastori oli saanut kyllänsä, varsinkin kun poika tolkutti pyhästä\nsaarna-asiasta. Ties mitä sopimatonta vielä jatkaa älytön lapsi.\nPulasta pelastuakseen hän kiirehti lähtöään. Naima-asia jäi alulle\npanematta. Sitä toimittaakseen hän pyysi Syyrakkia poikkeamaan\npappilaan.\n\n\"Minulla olisi vähän keskusteltavaa\", puheli hän. Ja niin poistui.\nMolempien mestarien elämä ja olo oli täksi päiväksi myrkytetty.\nPytty-Syyrakkia harmitti nyt varsinkin kun Nyke oli hänen saarnojansa\narvostellut niin ilkeästi papin kuullen ja pappi sitten vielä\nkäsittänyt niin, että siinä puhuvat lapsen suulla aikuiset. Hänen\ntähtensä tuntui laskevan.\n\nNiinpä hän papin poistuttua alkoikin siinä harmissaan riidellä Nykelle,\nvartoi kunnes papin kärrit loittonivat tarpeeksi kauas, sillä ei hän\nkoskaan antautunut muiden kuullen Nyken kanssa syvälliseen ilmikinaan.\nVasta kärrien loitottua hän alkoi. Hän alkoi hillitysti, kuten\nkristityn tulee, tuherti ja puheli aluksi vakaasti, aivan kuin\naikamiehelle ja vertaisellensa. Hän puheli Nykelle äkkiä:\n\n\"Miehen istuin, poika\", puheli hän, \"miehen istuin on aina korkeammalla\nkuin itse mies, joka sillä istuu\". Miehen ylevyyttä ja ylemmyyttä\nlapseen verraten hän sillä ylisti ja tenäsi harmissaan halveksivaa:\n\n\"Ja sinusta on vielä miehen istuimelle pitkä harppaus. Sillä ei miehen\nistuin tule miehen tykö.\"\n\nNyke yltyi.\n\n\"Mutta tuleepat\", pani hän kovan kovaa vastaan. He kinasivat hartaasti.\nPytty-Syyrakki muuttui tyyten hyväksi vanhaksi lapseksi, reistasi\nkiihtyneenä, ylväästi ikiliikkujaansa, ei ollut Nyken uhittelua\nkuulevinaankaan, vaan ynseili vain:\n\n\"Miehen istuin rakennetaan teoista eikä sanoista.\"\n\n\"Mutta eipät lakenneta.\" Molemmat kiihtyivät. Nyke paisui. Taas muisti\nPytty-Syyrakki kuin kipeän piston sen, kuinka poika oli papin kuullen\nsoimannut ja halventanut hänen mestarityötänsä. Hän harmistui,\nkimpaantui ja äsähti:\n\n\"Mutta osaatkos itse paremman värkin pykätä?\"\n\n\"No otaan kyllä.\"\n\n\"Saakeli!\"\n\nHän kiivastui, sieppasi patukan. Pikku mestari kauhistui, sai jalat\nallensa, syöksyi suin-päin pakoon, huusi katkeroituneena, onnettomana\nja loukattuna. Hän katkeroitui jo nyt koko maailmalle, joka hänen\nneuvonsa ja viisautensa arvioi niin ynseästi. Housut vain repsasivat\ntakapuolella onnettomina, kun hän katse kiukkuisena ja likaiset kasvot\nison hatun alla vihasta paisuneina pullitteli tietä pitkin kotia kohti,\npikkuisen jalan tepsutellessa tietä tasaisesti. Ei nyt tehnyt mieli\nmitään, ei kerrassa mitään.\n\nMestari-parka! ja kun Tujusen nelivuotias poika Jamu tuli tiellä\nvastaan ja pyysi häntä lähtemään harjoittamaan heidän yhteistä\nlempiurheiluaan, vetämään Lehikoisen vasikkaa hännästä, niin hän siinä\nvihasta pulleana ollen kieltäytyi.\n\n\"Pelkäätkö tinä?\" tiedusti silloin Jamu, luullen Nyken arastelevan nyt\nvasikkaa hännästä vetää, sen isäntä kun oli siitä vihainen. Nyke\nylvästyi:\n\n\"Mutta en pelkää\", uhitteli hän. Hän aivan suuttui ja ynsistyi,\nkatsoi toista silmiin vihaisesti, ja kun niistä Pytty-Syyrakin\nmiehenistuinpuheista oli jäänyt joitakin rippeitä mieleen, niin hän\nuhmaili:\n\n\"Ja vaikka mikä vatikka, ja vaikka mikä miehenittuin, niin en vaan\npelkää vatikkaa hännättä vetää.\"\n\nJa miten ollakaan, niin heidän välillänsä sukeutui kina. Jamu kiukustui\nja haukkui:\n\n\"Pytty-Tyylakkikin tanoi, että tinä olet tittamettali ja tälet ättää.\"\nNyke raivostui, karkasi niskaan.\n\n\"Elä pelkele!\" huusi Jamu ja iski vastaan. He huusivat ja tappelivat\nverissä kynsin. Parku ja huuto kuului Malisen pellolle. Luullen\nisommankin asian olevan tekeillä juoksi kyntämässä oleva Malinen hätään\nja huomattuaan asian näin vähäiseksi syöksyi kyntöpatukka ojona kohti,\nuhkaillen:\n\n\"Ettekö te kehnon elävät siitä kaikkoa... Parutte, että koko maailma\nkaikuu.\"\n\nMutta pojat kipasivat nopeasti kuin nuoli vaaraa pakoon, kumpikin\nomalle tahollensa. Vasta kotinsa veräjällä Nyke uskalsi pysähtyä ja\nhuomattuaan, ettei Malista näy ei kuulu takaa ajamassa, hän nyt sai\nmiehen luonnon, nousi miehen istuimelle ja uhitteli Maliselle:\n\n\"Tule, pelkele, niin taat!\"\n\nJa kun hän nyt veräjältä kävellä pullitteli polkua myöten pihaan ja\npihan halki tupaan, niin hän ei enää elänyt tässä maailmassa, niin\ntäysi ja paisunut ja kaikelle ynseä hän oli. Hän kulkea pökerti kuin\nkoko maailmalle vihastunut mahtimies ja tietoinen iso isäntä, jonka\nkannattaa pitää kädet mahtavasti housuntaskussa ja antaa kaikkien\nmuiden ymmärtää, että he eivät ole tässä maailmassa häneen verraten\nmuuta kuin pieni ja vähäinen piupau.\n\n\n\n\nV\n\n\nOn kulunut joku päivä.\n\nKun kesäiltoina lypsyaikaan lähestyi Tahvo Kinnusen pientä, rauhallista\ntaloa, pisti aina ensiksi silmiin joko karjapihasta hiljaa nouseva\nlehmisavu tai sitten tuvan rappusilla rauhallisena kyyköttävä kissa,\njoka vartoi maitoansa, ja kuului harras veisuu. Kinnusen vaimo, Mari,\noli näet Pytty-Syyrakin uskonsisaria ja veisasi lypsäessään. Hänen\ntalossansa se Syyrakki seurojansa pitikin. Siellä myös asui loisena\nVirsu-Taavetti, vaikka ei hän erin uskovainen ollut. Tänä iltanakin oli\naikomus pitää seurat. Väkeä ei vielä ollut, mutta Syyrakki oli jo\nedeltäpäin poikennut tupaan, jossa Virsu-Taavetti aherti virsutöissä.\nSyyrakki ei ollut vielä käynyt pappilassa, ei siis tiennyt\nnaima-asiastansa Mestari Nyken äidin kanssa ja äskeisestä Nyken\nkäytöksestä ärtyneenä aikoi nyt saarnata voimallisesti tuota hänelle\nmäärättyä morsiantansa vastaan. Sillä äidin hän uskoi olevan Nyken\ntungettelevien arvostelujen takana. Istuttiin, vaiettiin. Ulkoa kuului\nlypsämässä olevan Marin harras veisuu. Virsu-Taavetti aherti. Ei siinä\nihanan veisuun hartaudessa mieli painunutkaan puheiseksi.\n\nMutta veisuun lakattua sentään painui. Pytty-Syyrakki näet kysyi\nsilloin Virsu-Taavetilta kuulumisia, ja miten ollakaan, niin Taavetti\nei siinä virsuahkeruudessaan muistanut erikoisempia kuulumisia, vaan\nvastaili:\n\n\"Eipä tässä erikoisia.\"\n\nHän pujotteli paulaa virsuun ja sitä ahertaessaan kertoili:\n\n\"Kuittinen siinä vain... Poikkesin kerran mökkiin, niin tuli puhuneeksi\nNyken housuista... Sanoi että sillä jo ne on.\"\n\nEi hän sitä erin tärkeänä puhunut. Miten lie vain muutoin mieleen\nosunut. Pytty-Syyrakkia se ei miellyttänyt. Puhe johtui siten taas\nMestari Nykeen, hänen kanssaan kilpailevaan mestariin. Kohta puheen\nalussa työntyi silloin ovesta tupaan itse Nyke. Oli tullut etsimään\nkylän poikia, vihastui oitis Pytty-Syyrakin nähtyänsä, niiskautti,\nmuljautti katseen, jäi ovipieleen vihoittelemaan.\n\n\"Ka, tässäpä tää itsekin... Mitäs Nykelle kuuluu?\" tuherti\nVirsu-Taavetti työssänsä. Ei vastausta. Vihainen silmäys vain.\nVirsu-Taavetti kiintyi yhä syvemmä työhönsä ja samalla jatkoi Nykelle:\n\n\"Se Kuittinen se vain kysyi, että joko sinulla on housut. Ne kun siellä\nnuoralla silloin tuulettuivat.\"\n\nJa silloin ei Pytty-Syyrakki taas jaksanut sulattaa harmiansa siitä,\nettä pikku mestari oli häntä halventanut papin kuullen. Hän alkoi oitis\npistellä, puhellen:\n\n\"Parempi olisi ollut panna uhriarkkuun, tai jakaa vaivaisille.\"\n\nSitä housuvaatetta hän tarkoitti, kun se muka oli tuhlattu mitättömän\nmiehen verhoksi. Nyke kyllä aavisti siinä olevan jonkun okaan, mutta\nvaikeni. Syyrakki jatkoi raamatullisesti puhellen:\n\n\"Sillä monesti on miehen sääri vähempi kuin sitä verhoava vaate.\"\nTosi-ilkeydellä hän sitä puheli, vaikka hillitysti. Mutta Nyke suuttui\nja uhitteli:\n\n\"Mikät tinä itte luulet olevati.\" Ja kun hän oli Jamulta kuullut\nSyyrakin arvostelun hänestä, niin hän nyt mittasi Syyrakille samalla\nmitalla, uhitellen:\n\n\"Titta-mettali!\"\n\nSiinä sitä oltiin. Virsu-Taavetti huomasi pojan puhuneen loukkaavasti\nja ryhtyi sovittelemaan, puhellen siinä työssään Syyrakille:\n\n\"Poika siinä\", yritti hän, mutta käänsikin äkkiä toiseksi ja tuohta\nteroittaessaan kysäisi:\n\n\"Niin että miehen säärestäkö sinä, Syyrakki?\" höpisi hän sotkeakseen\nasian ja lisäsi kuin lohdutukseksi:\n\n\"Mutta onhan se toki mies itse säärensä arvoinen... Joskaan ei sääri\nvaatteen. Kun sitä todistit.\" Asia tuntuikin sillä sotkeutuneen.\nVirsu-Taavetti vain lisäsi:\n\n\"Ja arvo kuin arvo.\"\n\nMutta molempien mestarien mieli oli katkeroitunut, varsinkin Nyken,\nsillä hän ymmärsi miesten pilkkaavan häntä sillä housuasialla ja sillä\nvanhalla vahingolla ja kaikella, varsinkin Pytty-Syyrakin, jonka hän\nvainusi taas kokevan kieltää häneltä koko mestariarvon. Hän, kuten jo\nsanottu, oli tullut etsimään poikia pelatakseen niiden kanssa\nnappipeliä isävainajansa kirkko nutusta varkain ratkomillansa napeilla,\njoilla hän aikoi voittaa Puputin Vessun vaskiset vanhan sotilaspuvun\nnapit, mutta ei se pelihimokaan nyt enää elähyttänyt. Hän oli paisunut,\nja niinpä sukeutui pelin aikana tappelu, jossa Nyke, sen sijaan että\nolisi voittanut napit, menetti kaksi hammasta ja palata pullitteli\nkotiin onnettomana, likaisena ja katkerasti parkuen. Äiti oli sillä\nvälin lähtenyt Syyrakin saarnoille, ja Justiitta sai yksin lohdutella\nonnetonta mestaria. Kainostiina oli lähtenyt Pytty-Syyrakin saarnoille\nhakeakseen aivan hakemalla uskonriitaa, kukistaakseen sitten\nviisaudessa hänen kanssaan kilpailevan miesprofeetan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa voimallisesti se Syyrakki nyt saarnasikin. Hän saarnata tuherti\nnimenomaan naisprofeettoja vastaan. Hän alkoi kaukaa, laajasti, alusta.\n\n\"Kun esiäitimme Eeva uskoi käärmettä\", niin hän alkoi. Hän puhui vaimon\nherkkäuskoisuudesta autuuden asiassa, ja Kainostiina arvasi, että se\ntarkoittaa häntä. Syyrakki sanoi autuuden asiassa tarvittavan\nvakavuutta ja todisti:\n\n\"Mutta vaimo on niinkuin löyly, joka haihattaa, sillä vaimon henki on\nmiehen puoleen.\" Hän laajenti nyt saarnaansa, puhui vaimon\nvoimattomuudesta kasvattajana, todistaen:\n\n\"Sillä kun käärmeen viettelemä Eeva kasvatti poikansa, niin heistä\ntoinen joutui murhatuksi ja toinen lähti lurjuksena karkuteille. Ja\nniin ei koko vaimon siemenestä jäänyt maailmaan yhtään miestä.\" Niin\nhän todisti mies- ja naissuvusta. Kainostiina oli jo pariin kertaan\nyskähdellyt ilkeästi, mutta hillitsi vielä itsensä. Syyrakki jatkoi:\n\n\"Mutta oikia mies ei ole koskaan ylpiä, vaan ainoastaan teoissa\ntaidollinen.\"\n\nMiten hartaalta, syvälliseltä se tuntuikaan! Uskonveljien sydämet\navautuivat. Vaimot nyökyttivät hurskaasti. Syyrakki saarnasi nyt\nkuritta kasvaneita lapsia vastaan, syventyi, jatkoi:\n\n\"Ei myös oikia mies ennen aikaansa kukkona kieu, sillä Herra voi astua\nhänen eteensä ja kysyä siltä ylpiältä: Taidatkos sinä, sanoissasi\nylpiä, itsesi oikein mitata? Ja mitäs me silloin vastaamme, jos meillä\nei ole miehen taito?\" Se oli kysymysten kysymys. Monet ajattelivat\nvakaina. Syyrakki saarnasi, kuin ei muka mitään erikoista tarkoittaisi.\nHän syveni yhäti, puhui yhä raamatullisemmin, saarnaten:\n\n\"Mutta kun tuvasta nousee savu, niin silloin tietäkää, että vaimo\nleipoo. Ja niin on syntiinlankeemuksen jälkeen vaimon käsi kaikkialla,\nniin että koska Herra astuu meidän miesten eteen ja kysyy vakaana:\nOletkos sinä itse itsesi edestuonut? niin mitä me vastaamme silloin?\"\n\nMutta silloin Kainostiina päästi ilkeän naurun. Hän nauraa kikatti\nhyvin ilkeästi, kuuluvasti ja pitkään. Aivan oudostuttiin. Syntyi\nvaitiolo. Aluksi Syyrakki hämmentyi, mutta selviytyi pulasta\nkatkaisemalla vaitiolon rauhallisella, lyhyellä:\n\n\"Veisatkaamme!\"\n\nJa he veisasivat. He veisasivat hartaasti. Ylinnä muita veisasi\nKainostiina, joka veti nyt virttä aivan uhalla, ilkeyksissään, yli\nmuiden. Veisuun tauottua alkoi uusi vaitiolo. Ei hiiskaustakaan.\nHarrasta, jumalista äänettömyyttä. Senkin katkaisi Syyrakki, kysäisten\näkkiä tyynesti: \"Miksi Saara nauroi?\" Hän oli kysyvinään sitä muutoin\nvain, raamatullisesti puhellakseen, mutta Kainostiina rähähtikin nyt\nvastaan, ja näin nousi julkinen uskonriita, jota emme kuitenkaan rupea\nperin pohjin selostamaan. Syvennyttiin siihen uskonmuodon ytimeen,\nlasten paremmuuteen vanhojen edellä. Kainostiina kiihtyi.\n\n\"Lasten ja imeväisten suusta se totuus kaikuu\", kinasi hän Raamattuun\nvetoamalla. Hän oli jo punainen kasvoiltansa, nousi, varoitti\nkämmensyrjällä ja tankkasi nyt naissuvun puolesta sanankuulijoille\nkiivaasti:\n\n\"Minä sanon teille... Mi-nä sa-non teille, että Herran edessä ja\nkaikkialla istuvat vaimot ja imeväiset samalla istuimella. Niin että\nkussa naisen ääni kuuluu, niin siitä sanotaan Raamatun sanoilla että:\nlasten ja imeväisten ääni, eikä vaimon ääni\", innostui hän, kiihtyi ja\ntenäsi:\n\n\"Sillä jos Saara ei olisi nauranut, niin tokko olisi ollut Iisakkia ja\nkoko Israelin kansaa? Vastaatko puheeseen, Syyrakki?\" antoi hän aivan\ntaisteluhaasteen. Sanankuulijat seurasivat menoa vakaina. Kainostiina\ntodisti voittoisen vaimon riemulla:\n\n\"Sillä vaimossa ja lapsissa se on viisauden ja kaiken siemen, ja mies\non sen hedelmä.\"\n\nEikä Syyrakkikaan osannut nyt äkkiä mitään vastaan sanoa, varsinkin kun\nse niin tiukasti Raamatun todistukseen vetosi, ja monesta tuntui nyt\nKainostiinan usko siltä oikealta ja useat uskoivat ja kaikki\nharrastivat taivaan valtakuntaa hartaasti kuin \"talosilla-leikkiä\"\nleikkivät lapset. Syyrakki masentui, sittemmin katkeroitui, varustautui\nuusilla sana-aseilla, ja niin yltyi uskonriita. Syyrakki päätti jo\nkäydä papille kantelemassa siitäkin, että Kainostiina kasvattaa\npoikaansa kurittomana, ja niin tuli Mestari Nyke virallisestikin\nsotkeutumaan tähän uskonasiaan.\n\n\n\n\nVI\n\n\nTämän seurakunnan rovasti oli oikeastaan maailman suurin rauhan mies.\nKun lasta ristittäväksi tuodessa tai muutoin joutui pappilaan\npoikkeamaan ja silmäsi eteiseen päästyään salin avonaisesta ovesta\nsaliin, näki rovastin aina istuvan leveässä, vanhanaikaisessa\nkeinutuolissa pitkävartista piippua rauhallisesti polttelemassa.\nHuomasi, että hän on antanut kaikki asiansa Herran huomaan ja\nvirkatoimensa apulaispapin hoidettaviksi. Ei ainoakaan väre särkenyt\nhänen kasvojensa ja koko olemuksensa alati tyyntä rauhaa, ja\npiipustakin nousi vain hiljainen sauhu. Ja jos vielä peremmä silmäsi,\nhuomasi ruustinnan myssy päässä povaavan \"pitkää pasianssia\",\nkahvipannu ja rauhallisena kehräävä kissa siinä pelipöydällä\nkyyköttämässä.\n\nMutta sitä enemmän oli huolta apulaisella, pastori Kakkisella.\nPiispantarkastus lähestyi nopeasti, ja uskonriidasta saapui yhä\nuhkaavampia huhuja. Ei liioin ollut aikaa puuhata sitä sovittavaa\nnaima-asiaa, ja ujostuttikin tuo puhemiehen toimi näin pappismiestä.\nHän valitti jo huoliaan ruustinnalle.\n\nTämä keksikin nyt neuvon.\n\n\"Mutta kuulkaapas, pastori\", hoksasi hän äkkiä ja ilmoitti:\n\n\"Onhan se Virsu-Taavetti.\" Hän kertoili, kuinka se osaa naittaa vaikka\nkenen ja kelle, kuvaili kuinka Törrösen leski oli käräjöinyt kuusi\nvuotta ukko Laitisen kanssa kunnianloukkauksesta, eikä jutusta ollut\nuhannut tulla loppua, mutta Virsu-Taavetti oli silloin yht'äkkiä\nnaittanut nuo käräjöivät lesket keskenänsä, ja juttu oli kuitattu.\n\n\"Kyllä se Taavetti naittaa\", vakuutti hän pastorille. Pastori mielistyi\nneuvoon. Ja kun Virsu-Taavetti nyt kuleksi kirkonkylällä jalkineitaan\nkaupitsemassa, huusi hän sen kansliaan, osti näön vuoksi parin virsuja\nja valehteli:\n\n\"Tohveleikseni olen näitä jo halunnut pitkät ajat.\" Taavetti mielistyi\nkaupasta. Pastori koki kavalasti johtaa asiaa, ettei voitaisi sanoa\nhänen olevan moisessa puuhassa mukana.\n\n\"Tekö, mestari Taavetti, kuulutte olevan hyvä puhemies?\" alkoi hän.\nTaavetti innostui ja ilmoitti komeasti:\n\n\"Naitoinhan minä aikoinaan senkin Kovasimen rikkaan lesken... Ja on\ntainnut sattua muitakin.\" Sillä ei hän yleensä ääneensä kehunut,\npapille vielä vähemmän. Pastori johti taitavasti edelleen. Hän puheli:\n\n\"Jaa... Siellä teidän kyläkulmalla ei taida ollakaan nykyään\nnaimattomia leskiä.\" Hän otti äkkiä kirkonkirjat ja ollen innostuvinaan\nlausui: \"Jaa, katsotaanpas.\" Hän avasi kirkonkirjan umpimähkään ja ihan\ntoisia nimiä tarkkaillen ilmoitteli:\n\n\"Eipä todellakaan ole muita kuin tämä... emäntä Kainostiina Nykänen ja\nsitten tämä... leskimies Syyrakki Kopsa.\" Hän uskoi onnistuneensa\nalussa oikein ja jatkoi kavalasti, muka viattomasti:\n\n\"Mutta se nyt on yleensä avioliitto, kuten kaikki muukin, riippuva\nHerran tahdosta ja Hänen viisaudestaan... eikä miehen.\"\n\nSen myönsi Virsu-Taavettikin, mutta lisäsi:\n\n\"Vaikka taas toiselta puolen, niin se on Herran viisaus siinä asiassa\nenemmän myötä kuin vastaan... Niin että ainoastaan harva mies jaksaa\noman viisautensa avulla Paavalin tavoin itsensä hillitä. Kun se toinen\nviisaus on myötä.\"\n\nHän puhui sen yksinkertaisella, koruttomalla avomielisyydellä, mutta\npastori ei tiennyt mitä siihen sanoa. Hän tapaili:\n\n\"Jaa, niin no... Herran viisaus on päinvastainen kuin miehen... ja\nyleensä ihmisen\", tapaili hän.\n\nMutta löysi hän sitten loppusanatkin ja lisäsi:\n\n\"Herran viisauden me näemme maailmassa vasta silloin, kun se jo on\nvalmis ja meidän omassa teossamme toteutunut.\"\n\nEi hän tohtinut enempää puhua, mutta toivoi Virsu-Taavetin tästäkin\nvihjauksesta ymmärtävän ja älyävän ja vieläkin vihjauksella\nkehoittaaksensa hän lopetti:\n\n\"Meidän ihmisten vain pitää ahkeroida, että se Herran viisaus tulisi\nmeidän kauttamme toteutetuksi.\"\n\n\"Ka\", myönsi Virsu-Taavetti sen todeksi ja jatkoi:\n\n\"Sillä eipähän sitä Herrallakaan taida olla muuta viisautta kuin se,\nmikä on ihmisen päässä... Koskapa ne on, hänenkin, sillä viisaudella\nkaikki virsut maailmaan tuherrettava.\" Hän puhui sen oikean\nmaalaiskristityn ja alttiin vlrsumestarin antaumuksella, ja hänestä\ntuntui hyvältä, kun sai papin kanssa keskustella näin toverillisesti\nautuuden syvällisestä asiasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa ymmärsikin se Virsu-Taavetti. Ei hän tosin vielä pappilassa, mutta\nkotimatkalla, siinä helteistä metsätietä yksin virsukimppu selässä\nastua humpsuttaessa, alkoi se asia ikäänkuin korvallista syyhyttää. Kai\nse siksi, ettei ollut muuta ajateltavaa.\n\n\"Mitähän se pastori sillä tavalla?\" mietiskeli hän, ja vähä vähältä\nselkeni hänelle kaikki. Hän poikkesi taas Kuittisen mökkiin. Kuittinen\nvannehti nyt vanhaa korvoa, oli työn tuhruuseen niin syventynyt, että\ntuskin huomasi Taavetin tuloa. Ei kysynyt kuulumisia, ei mitään.\n\nEikä Virsu-Taavettikaan tullessaan tervehtinyt. Se naima-asia sitoi\najatukset. Hän tuherti ääneti tupakanpanoa. Vasta pitkän tovin kuluttua\nKuittinen katkaisi vaitiolon. Sillä miten liekin, niin siinä\ntuhertaessa eläytyi nyt mieleen se Taavetin ammoinen puhe niistä Nyken\nhousuista, puhe, johon hän ei silloin ollut tullut vastanneeksi. Nyt\nvastataksensa hän siinä työtä tuhertaessaan kuin tervehdykseksi kysyi:\n\n\"Niin että niistä housuistako sinä silloin puhuit? Että Nykäsen leski\non ne jo pojalleen tehnyt?\"\n\nSe tuli kuin tilauksesta. Sopi oitis ruveta puhumaan leskestä\nitsestään, ja niinpä Virsu-Taavetti myöntelikin:\n\n\"Housuista\", puheli hän, meni siitä oitis asiaan, ilmoittaen:\n\n\"Minä oikeastaan vuovaan enemmän itsensä lesken päälle.\" Hänestä tuntui\ntämä alku niin lupaavalta, että hän jo suoraan valehteli, puhellen: \"Se\ntää uusi pappi minulle siitä leskestä vain arveli, että Pytty-Syyrakki\nolisi sille sopiva pari.\" Hän tiesi Kuittisen olevan Kainostiinan\nuskonveljiä ja siksi hän alkoi sen välityksellä.\n\nJa miten ollakaan, niin asia alkoi luistaa kuin itsestään, ainakin tämä\nalku. Tupaan näet työntyi nyt aivan kuin minun tilauksestani Mestari\nNyke, ja eikös Kuittinen siinä korvoaan kopistellessansa silloin äkkiä\nhänelle puhellut:\n\n\"Ka mikäpäs siinä sitten... Saat, Nyke, Syyrakista uuden isän.\" Nyke\nmuljautti vihaisesti. Ei hän tosin näitä isä- ja naima-asioita\nymmärtänyt, niin mestari kuin olikin, mutta jo pelkkä Syyrakin nimi oli\nhänelle kuin pistos.\n\n\"Enpät taa itää!\" uhmasi hän synkeänä vastaan. Mutta eivät miehet\nruvenneet hänen kanssansa kinaamaan, vaan Virsu-Taavetti vain puheli:\n\n\"Se ei semmoisessa asiassa lapsen isännyys tehoa.\" Hän sytytti piipun\nja jatkoi vakaana, kuin vertaiselleen ikämiehelle selitellen:\n\n\"Se on se rakkaus semmoinen asia, mitä vaimon kohtaan tulee, että kun\nse kipuna rupeaa kivistämään, niin kyllä se eukko itse aitansa särkee.\"\nKuittisellekin hän sitä samalla selitti, ei Nykelle, mutta Nyke luuli\nukon puhuvan hänelle ja uhitteli yhä vihaisemmin:\n\n\"Mutta en vaan taa Tyylakkia... Vaikka miten kipuna kivittäiti, niin en\nvaan Tyylakkia.\"\n\nMutta hänen maailmansa musteni. Hän oli jo täynnä vihaa, tajuamatta\nedes sitä, mikä onnettomuus häntä nyt tuon samaisen Syyrakin hahmossa\nväijyi.\n\nJa samoihin aikoihin alkoivat taas pappilassakin toiveet pimetä.\nUskonsisaret olivat siellä käyneet nuorelta papilta lohdutusta\nhakemassa ja olivat siellä tulleet puhuneeksi siitäkin, että\nPytty-Syyrakin ja Kainostiinan välillä on oikeastaan Nyke. Vasta nyt\nsai papisto oikean tiedon asian salaisista syistä, ja pastorista tuntui\navioliittoasia nyt pimenevän, ja kirkollinen vaara tuntui uhkaavan koko\npappilan rauhaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSehän oli elokuun, työkuun poutaista aikaa. Väki aherti työmailla.\nPihat olivat tyhjinä. Villoittuneet lampaat makasivat aitovierien\nsiimeksissä. Kaivonvintit törröttivät yksinäisinä autioissa pihoissa,\nja jossain kivijalan kolossa istuksi rauhallinen kissa yksinäisenä.\n\nAinoastaan siinä Pytty-Syyrakin vajassa oli kopsetta, sillä Syyrakki\nkopsehti niitä omia töitään. Vajan eteen saapui silloin Kuittisen\nmökiltä palaava Nyke, pysähtyi kuin uhalla, ja taaskin, kun ketään ei\nollut siinä kuulemassa, Pytty-Syyrakki aloitti oitis kinan. Hän lähti\nkaukaa, tyynesti, peittäen salavihansa. Työtään kopistellen hän pojalle\npuheli:\n\n\"Minä vain tässä arvelin sitä, että mies... tai oikeastaan pieni mies\npainaa aina omassa puntarissaan liika paljon... Ja enemmän kuin iso.\"\nPikku mestari muljautti jo hyvin vihaisen ja epäluuloisen katseen,\nmutta pysyi vielä vaiti. Ukko ikäänkuin rohkaistui ja kysyi jo:\n\n\"Niin että sinäkö sitä, poika, levität minusta jo semmoistakin sanomaa,\nettä minä olen sittamestari? Häh?\"\n\n\"No olet kyllä!\" uhmasi äsken mökillä ärtynyt pikku mestari ja ihan\npoikkesi vajaan uhmailemaan ja arvostelemaan. Syyrakki hillitsi\nitseänsä, tekeytyi välinpitämättömäksi, aherti työssään ja jatkoi\nhalveksivasti:\n\n\"Luuletkos sinä sitten ja räknäät olevasi isompi mestari? Kun nenääsi\njo toisen työhön pistät.\"\n\n\"No luulen kyllä.\"\n\nUhallakin hän, Syyrakin uhalla. Syyrakki alkoi kimpaantua ja kysyi\ntoistamiseen sen silloisen:\n\n\"Mutta osaatkos itse paremman värkin kyhätä? Kun muita neuvot.\"\n\n\"No otaan kyllä.\"\n\nUkko aivan kuohahti ja vaati tiukasti:\n\n\"Mutta todistappas se teossa!\"\n\nHän tiukkasi sitä voitonvarmana, mutta Nyke uhitteli vastaan:\n\n\"Mutta enpät toditta teotta.\" Hän oli uhmaa täynnä, jatkoi vannoen:\n\n\"Vaikka mikä oliti, niin en toditta teotta... Vaikka taatana oliti,\nniin en toditta teotta.\"\n\nJa silloin ukko taas kimpautui tuosta älyttömästä tolkutuksesta niin,\nettä karahkaa tapaili, ja parkuen täytyi taas onnettoman poikasen paeta\ntämän hänen isäksensä aiotun saarnamiehen tieltä. Kun hän onnettomana\npalasi kotiin, oli väki jo tullut työstä. Justiitta latoi tuvassa\ntuoreita vastoja kylpyä varten, ja äidin vellikattila tuoksui liedellä.\n\nMutta ei hänestä nyt tuntunut ilta elokuun illalta, ei koti omalta. Hän\nheittäytyi sänkyyn selällensä ja itkeä porasi siinä minkä jaksoi,\ntäysissä tamineissa, kotiväkensä kiusaksi. Hän huusi täyttä kurkkua, ja\nturhaan koki äiti kieltää, turhaan Justiitta mairitella. Hän oli\ntottunut olemaan isäntä talossa ja porasi uhalla, ja kun Justiitta koki\nhyvitellä, niin hän siinä selällään huutaessaan potkaisi vihaisesti ja\nvannoi porun seasta:\n\n\"Mutta ei vaan Pytty-Tyylakkia!... Vaikka taatana, niin ei vaan\nTyylakkia!... Ja vaikka tylkäiten itäni konnulle, niin ei vaan\nTyylakkia.\"\n\nHerra siunaa! Eivät ne ymmärtäneet asiaa, eivät sitäkään, että Nyke\nsillä Justiitalta kuulemallaan isänsä konnulle sylkäisemisellä uhkaa\nkarata, lähteä kaikkeen maailmaan julistamaan sitä suurta viisauden\nsanaa, kuten mestarin tuleekin. Justiitta päivitteli:\n\n\"Se on Lötjönen taas narrannut ja kiusannut lasta sillä ässällä.\"\n\nHän suuttui Nyken puolesta Lötjöselle, ja kun hän ulos mentyään näki\nsen pihamaan nurmikolla laiskana viruvan, niin rähähti sille\nvihaisesti:\n\n\"Nyt ja alkakaakin heretä lasta kiusaamasta, tahi näytän tässä teille\nkohta jo kuivat leivät.\"\n\nMutta ei Lötjönen viitsinyt olla sitä rähähdystä kuulevinaankaan, sillä\nhän mietti viitsisikö vielä imaista nysästä savut vai antaisiko sen jo\nlerpahtaa ikenestä nurmikolle.\n\n\n\n\nVII\n\n\nSiinä pappilan akkunan alla oli loiva, kalteva pelto, jossa nyt kasvoi\nhiljainen kaura. Kanslian akkunaan näkyi pellon lävitse sukeltava tie,\njota myöten eukot myttyinensä vakaina pappilaan vaelsivat. Monesti oli\npastori Kakkinen sitä niiden tulovaellusta akkunasta tarkannut ja hän\noli jo tottunut arvaamaan, onko tulijalla mytyssä voihinkki vaiko\nkastettavaksi tuotava lapsi. Sama se oli hänelle kumpiko siinä oli,\nmutta muutoin hän vain sitä näkyä seuraeli.\n\nJa nyt hän huomasi samaista tietä myöten saapuvan Pytty-Syyrakin. Se ei\ntiennyt vielä naima-asioistansa mitään ja saapui kantelemaan niistä\nuskonriidoista, tervehti, ja pastori kehoitti istumaan. Syyrakki alkoi\nvalitella.\n\nMutta pastori koki puhua rauhaa ja sovintoa ja, kuten hän itse sanoi,\n\"justeerata\" oppia yhteen. Hän päätti myös rohkeasti käydä käsiksi\nniihin mestaruusriitoihin ja sovittaa nämä kaksi mestaria.\n\n\"Me olemme kaikki erehtyväisiä.\" Niin hän aloitti sovittelut.\nPytty-Syyrakki koki kuitenkin jatkaa itsepintaisesti valitteluansa. Hän\nvalitti jo Mestari Nyken kurittomuudesta. Mutta pastori kehoitti\nantamaan pojalle anteeksi, kärsimään lasta, kuten kristityn tuleekin,\nja kun Syyrakki siihen valitti, että Nyke halventaa häntä alati, niin\nhän ukkoa kavalasti miellyttääksensä puheli:\n\n\"Se nyt on aina niin, että koirakaan ei koskaan hauku korkuiseensa,\nmatalaan katajaan, vaan korottaa äänensä korkeimman kuusen latvaan...\nja siihen, joka jo siellä istuu.\"\n\nJa se puhe alkoi Syyrakkia pehmittää ja taivuttaa, ja hän tunsi jo\nolevansa se, joka istuu siellä korkeimman kuusen latvassa. Pastori\nhuomasi hänen jo alkavan sulaa ja lausuaksensa nyt sovittelun ja rauhan\nkaikkein lohdullisimman sanan hän puheli:\n\n\"Sillä lapsiahan me oikeastaan olemme kaikki, sekä viisaudessa että\nvarsinkin uskossa ja yleensä kaikessa muussa, paitsi koossa ja iässä\nja... sanokaamme nyt... virka-arvossa\", selitteli hän ja heittäytyi\nvirka-arvoansa vastaavalla huolimattomuudella keinutuolissa\nkeinuksimaan, sillä hänestä alkoi olo taas tuntua helpommalta. Hän\npalasi taas siihen uskonasiaan, sovitteli ja lopuksi puheli:\n\n\"Pääasiahan meillä täällä ajassa on se, että sydän on hyvä.\" Syyrakki\nmasentui. Hän luuli pastorin asettuvan häntä vastaan, Kainostiinan\noppia puolustamaan. Hän yskähteli avuttomana.\n\nMutta pastori jatkoi. Hän vihjaili jo siitä kiertokoulumestarin virasta\nja lopulta ilmoitti suoraan:\n\n\"Olisi oikeastaan toivottu... papiston taholta nimittäin... olisi\ntoivottu siihen virkaan teitä, mutta pidettäisiin suotavana, että\nopettaja olisi perheellinen mies... että hänellä olisi kokemusta omien\nlastensa kasvattajana.\"\n\nJa se muutti Syyrakin mielen. Nyt hän yskähteli neuvottomana aivan\ntoisesta syystä kuin äsken. Pastori keinuili keinutuolissa kuin\najatuksiinsa vaipunut, kehitti asiaa edelleen, puhellen:\n\n\"Ja siellä ei taida, siellä teidän kylässä, olla teille sopivaa.\"\nSyyrakki ei tiennyt mitä vastata. Pastori jatkoi, valehteli:\n\n\"Päättäen siitä, että se Virsu-Taavetti tässä puheli, että siellä ei\nole muita naimattomia leskivaimoja kun se Nykäsen emäntä... jota hän\nmuutoin piti teille sopivana...\"\n\nHän oli lopettavinaan siihen ja lausui pikaisesti, kuin\nvälinpitämättömällä äänensävyllä:\n\n\"Mutta ne nyt semmoiset asiat yleensä ovat Herran päätöksestä\nriippuvia.\"\n\nEikä sitä juuri muuta tarvittukaan. Syyrakki hellitti jo uskonriidassa\nja puheli vakaana:\n\n\"En minä sitä sano.\"\n\nHän yskähti hurskaasti ja jatkoi:\n\n\"Minä myönnän, että kaikissa meissä on vika Herran edessä. Jos kellä ei\nsydämessä, niin ainakin päässä.\" Pastori huomasi onnistuneensa. Hän\ntapaili:\n\n\"Niin no.\"\n\nSanoja hän valitsi ja nyt jatkoi:\n\n\"Ainoastaan yksihän se on viaton. Nimittäin Herra taivaassa.\" Syyrakki\naivan suli. Ja miten ollakaan, niin hän jo katui sitäkin, että oli\nollut ynseä Nykelle, josta voi tulla hänelle pojintima, kun kerran\npastori on apuna. Hän jo katui hiljaa suuttumuksiansa, mutta koki vielä\ntoki hieman puolustautua, puhellen:\n\n\"En minä myös sitäkään... Että suuttuisin\", puhdistautui hän, jatkaen:\n\n\"Mutta sitä sinne korkeimman kuusen latvaan päässyt sentään pysähtyy\nkuuntelemaan ja joskus äkämystyykin, sillä kirmaisee se toisinaan, kun\nsiellä alhaalla oleva aina niin yletöntä ääntä pitää\", selittää tuherti\nhän ja lopetti:\n\n\"On meissä langenneen Aatamin perillisissä sen verran pahaa verta\nettä kimpaantuu... Se siellä alhaalla kun niin kovin itseänsä\naltakuuluttaa.\"\n\nPastori myönteli sen kyllä todeksi, mutta taas sovitteli ja selitteli,\npuhellen:\n\n\"Se kuitenkin Herra armossaan kääntää kaiken hyväksi, niin että se\nitsensä kuuluttaja tuleekin samalla äänellään ilmoittaneeksi\nmaailmalle, että on täällä paitsi minua toinen vielä tuolla...\nkorkeudessa.\"\n\nJa se puhe taas kelpasi ukolle, se \"korkeudessa\", jota toinen\nkuuluttaa. Ja kun pastori sitten vieläkin puhui rauhaa ja sopua, niin\nhän yhäkin vain nöyrtyi ja mielistyi rauhaan ja nyt jo puheli:\n\n\"Enkä minä sitäkään sano, että meidän tulee olla taidostamme ylpiät,\nsillä ei meistä monikaan voi todistaa sitä teossa... Että nimittäin\nolemme jo mestareja itsensä Herrankin edessä. Sillä tahdon ja\ntodistuksen välillä on iso juopa.\"\n\nJa niin oli sovinto valmis ja Syyrakin avioliitto sikäli päätetty,\nkuten Syyrakki itse ja pastori asian nyt ymmärsi. Ja kun Syyrakki\nsitten poistui, niin tuntui nuoresta papista, kuin olisi koko\npainostajainen hävinnyt pappilasta, ja jos hän oli tähän asti pelännyt\npiispankäräjäin tuloa, niin hän nyt odotti niitä rauhallisena kuten\nseurakunnan ihania häitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa hyvillä enteillä se rakkausasia alkoi kehittyä edelleenkin.\nVirsu-Taavetti kun näet oli näissä asioissa paljon kokenut, niin hän ei\nyleensä johtanut asiaa pitkillä esivalmistuksilla. Niinpä hän nytkin,\nNykäsen taloon tultuansa ja hetkisen emännän kanssa kuulumisista\npuheltuaan, siinä kahden kesken jäätyä äkkiä ilmoitti:\n\n\"Menisi se sinullakin vielä mies.\" Kainostiina kyllä esteli, mutta\nTaavetti sytytti vain piippunsa ja todistaakseen, että kyllä\nKainostiina miehen tarvitseisi, ilmoitti:\n\n\"Kuvehan se on sinullakin.\" Hän meni jo järkiään asiaan, valehteli\nsuoraan ja rohkeasti:\n\n\"Minä vain sen vuoksi arvelin, kun se pastori kehoitti minua puhumaan\nja sanoi, että tämä Pytty-Syyrakki olisi sopiva pari.\"\n\nMutta ei emäntä aluksi suostunut. Varsinkin sen uskonriidan takia ja\nkun Pytty-Syyrakki oli loisväkeä, joskin kohta kylän mestari ja\nsaarnamies. Mutta sitten hän kuuli siitä kiertokoulumestarin virasta ja\nse nosti Syyrakin arvoa. Hän alkoi miettiä asiaa, varsinkin kun\nVirsu-Taavetti valehteli pastorin suorastaan käskeneen häntä\npuhemieheksi.\n\nJa niinpä hän asian kehityttyä jo kiehautti Virsu-Taavetille kahvit ja\nitse alkoi sinnepäin puhua, arvellen Taavetille äkkiä muun muassa:\n\n\"Kyllähän se todellakin on naiseläjän asia vähän niin... Että köyhältä\nse yksinmaattava sänky aina naisesta tuntuu. Niin siinä haikailet kuin\nyksinään jäänyt pappi tyhjässä kirkossa.\" Hän tunnusti sen rehellisellä\nalttiudella ja jatkoi vakaana:\n\n\"Se kun on Herra kerran alussa pannut naisen nivuseen semmoisen\nkipunan, niin... ei sitä voi mikään uuni itse palamaan pantua tultansa\ntuketa.\" Sen myönsi Virsu-Taavettikin oikeaksi ja selitti vakaana:\n\n\"Se on meillä Herralta kaikki. Sekä nivuset että nivusissa tuli.\"\n\nEi hän sitä kyllä jumalisuudessaan sanonut, vaan muutoin, asian\nvakavuuden takia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa vielä nopeammm suoriutui Virsu-Taavetti Syyrakista. Sitä hän kosikin\nihan rutosti, sanoi alkajaisiksi suoraan että:\n\n\"Sinä, Syyrakki, olet jo vanha ukko.\"\n\nParas siis jo naida. Asiaa jouduttaakseen hän nyt jo oitis valehteli:\n\n\"Se tuo Nykäsen leski sitä minulle vihjaili, että... sopisi tuo\nsinunlainen Syyrakki hänen sänkyynsä iloksi.\" Pytty-Syyrakki, jota\npastori oli jo tullut kosineeksi, oli tietysti valmis ja kypsä. Hän\npiti onnenaan ja kunnianaan päästä talollisen lesken mieheksi. Hän\npuheli omalla tavallaan, ja Virsu-Taavetti asiaa jouduttaakseen\nkysäisi:\n\n\"Lie sinulla vielä vanhaa rakkauttakin tähän leskeen? Sillä ainahan se\non miehellä se vakka täynnä... kun kopistelee.\" Tiesi hän kyllä, että\nei sitä erikoisempia ollut, mutta hän kuittasi sen lisäämällä:\n\n\"No sitten uutta.\" Hän kun oli näissä toimissa niin paljon ahertanut,\nniin järjesteli asiaa kuten jokapäiväistä askaretta. Pytty-Syyrakille\nalkoi sarastaa uusi elämä. Hän puheli vakain mielin:\n\n\"En minä siinä tingi, mikä on oikeaa.\" Hän alistui nyt kaikessa Herran\njohdettavaksi ja puheli:\n\n\"Kun Herra on kerran pannut missä asiassa pyörät paikalleen, niin se\nliikkuu ikuisesti.\"\n\nSiitä ikiliikkujastansa hän oli sen vertauksen ottanut, vaikka\nVirsu-Taavetti ei sitä tiennyt. Hän jo nöyrtyi, tunnusti:\n\n\"Ihmisviisaus sen sijaan on niinkuin tienviittapatsaassa tojotinlauta,\njolla on vain halu osoittaa valmista tietä ja neuvoa menijälle että:\ntuosta sinne ja sinne. -- Mutta itse ei kykene menemään, sillä puuttuu\ntaito.\" Tulevan pojintimansa viisautta ja mestaruutta hän sittenkin\nsillä salakavalasti soimasi ja morkkasi, ei omaansa, vaikka olikin jo\nnöyrtynyt. Hän lisäsi:\n\n\"Mutta meneväiset menevät ja sanovat tojottimelle että: taidatkos sinä\nitse tulla? Ja niin se tojottaa vain iäti.\"\n\nMutta ei Virsu-Taavetti halunnut siihen asiaan nyt syventyä, sytyttää\ntuhrasi vain nysän ja arveli:\n\n\"Minä en yleensä ole sen vilosohveerauksen päälle... Minä olen enemmän\nsen selvän kulun ja tien... Niin että sanon vain että: tuu mukaan\",\npuhella tuhrasi hän ja lisäili:\n\n\"Sillä tiepatsaan tojotin vilosohveeraa aina sitä samaa että: mene\ntuonne, sillä en minä osaa itse sinne mennä enkä sinua viedä, sillä\nminulta puuttuu taito.\"\n\nJa niin oli asia sikäli selvä ja valmis. Pytty-Syyrakki aivan heltyi.\n\n\"Mutta mitäpä niistä\", puheli hän ja mieliala sittenkin hieman\nomituiseksi painuneena lopetti:\n\n\"Mikä on kerran luotu tojottamaan, niin se osoittakoon. Niin viisauskin\nkuin tojotin... Sillä ei se taito kuitenkaan niissä ole.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitten tuli eteen päävastus, Mestari Nyke. Hänhän oli talon\nisäntä, äidin kaikkivaltias. Äidin suhteen riippui paljon pojan\nsuostumisesta. Niin suuren vallan oli pikku mestari saanut äitiinsä\nnähden, ja äiti varustautui jo hänelle asiasta puhumaan, kuin\npyytääkseen tuota lupaa saada ottaa uusi isä. Tänään oli Nyke ollut\npoikajoukossa ja joutunut siellä taas tappeluun. Kylällä näet oli hänen\näitiänsä alettu uskottomien kesken haukkua Saarnastiinaksi, ja kun\npojat olivat sen hänelle ilmoittaneet, niin hän oli iskenyt äitinsä\npuolesta kynnet verissä. Se oli ollut ankarimpia tappeluja, mitä\nkylässä oli tapeltu, eikä Nyke ollut siitä pelastunut aivan ehein\nnahoin.\n\nMutta nyt hän oli jo vammoistansa tointunut, tyyntynyt ja jakoi\nilojansa ja olojansa ainaisen ystävänsä Sissu-repsun kanssa.\nPitkä-Liisa oli kerinnyt lampaat ja istui nyt villavasu edessä ja\nerotteli mustia villoja valkeista. Äiti oli Nykeä lahjustellakseen\npaistanut lettuja, ja niitä höyrysi nyt Nyken edessä kokonainen\nrasvainen vuori. Herra siunaa! Pikku mestari ei ollut koskaan ennen\nseisonut semmoisessa lettuparatiisissa. Hän pani herkkua pulleaan\nposkeensa surkeilematta. Äiti puuhasi, paistoi toista lisää. Poikanen\ntuntuikin nyt pehmeältä. Hän alkoi johtaa asiaa, puhua hurskaalla\nkavaluudella, lähti kaukaa Vapahtajasta, ollen muka Pitkälle-Liisalle\npuhelevinaan, ja ilmoitteli:\n\n\"Isäpuolihan se Hänelläkin täällä maailmassa oli, mutta ei Hän\nylpeillyt, vaan oli kuuliainen.\" Sen myönsi Pitkä-Liisakin, ruikuttaen:\n\n\"Johan... johan olisi ylpeillyt!\" He syventyivät Raamattuun. Ja kaikki\nnäytti lupaavalta. Mutta kun äiti sitten rohkaistui ja mainitsi jo\nSyyrakin nimen, niin pikku mestari siinä lettuläjän takana niiskautti\npahasti, ja kun äiti jatkoi, niin hän jo väläytteli hyvinkin vihaisia\nsilmänvalkuaisia.\n\nMutta äiti jatkoi rauhallisena puuhaillen. Nyt hän todisti, muka\nPitkälle-Liisalle:\n\n\"Ja eikä sitä ihmisen tarvitsekaan ylpeyden syntiin langeta.\"\n\nMutta poika oli täynnä epäluuloa, jos lettujakin. Hän ärähti jo\nvihastuneena:\n\n\"Mutta talvitteepat langeta.\" Siinä sitä siis oltiin. Turhaan koki äiti\nojentaa ja selittää. Nyke ei tosin tiennyt vieläkään mikä vaara häntä\nSyyrakin hahmossa uhkasi, ei ymmärtänyt sitä isyyttä, mutta hän\nvainusi yhäkin pahinta ja suunvuoroa antamatta tolkutti äidin\nsovitteluyrityksiin samaa umpimähkäistä:\n\n\"Ja vaikka mihin tyntiin talvittee langeta.\" ja vaikka lettuläjä ei\nollut vielä puoleksikaan syöty, niin hän hylkäsi sen, poistui\nvihaisena, epäluuloisena ja Sissu kintereillä repsuttamassa, lähti\npellonpiennarpolkua pitkin kävellä pullittelemaan leikkuuväen luo\ntyömaalle. Hän kävellä pökelti siinä vihaa täynnä, tasaisesti kuin\nsikaripökerö, se iso vilttihattu kuin taivas yllä. Työmaalla virui\nLötjönen tupakkalevolla. Hän virkistyi pojan tultua niin, että ryhtyi\ntaas sillä ässällä kiusoittamaan, puhellen:\n\n\"Nyt sitä sinunkaan, Nyke, ei tarvitse enää ässää säästää.\" Ei hän\nilkeyksissään sitä, vaan huvikseen. Hän jatkoi:\n\n\"Syyrakissakin kun on ässä ihan ensimmäisenä, niin ei ässä lopu\ntalosta, vaikka jo pamautatkin pöytään.\" Nyke paisui. Kun Lötjönen yhä\njatkoi, niin hän synkistyi ja taas uhmasi vastaan:\n\n\"Vaikka mitä ättää oliti, niin otaan tanoa!\"\n\n\"No lyö sitten lautaan teossa!\"\n\n\"Mutta enpät lyö!\"\n\nMieleen muistuivat nekin kinat Syyrakin kanssa ja hän uhitteli:\n\n\"Uhallakaan en lyö lautaan teotta!\"\n\nLapsi-parka! Hän lähti pullittelemaan pois samanlaisena pökerösikarina\nkuin oli saapunutkin. Hän oli jo täysi koko maailmalle, ja kun asiat\nkehittyivät yhä pahemmiksi ja hän vainusi jotain Syyrakki-vaaraa, niin\nhän jo niinä synkeytensä hetkinä sitä maailmalle-lähtöään hautoessaan\nuhkaili:\n\n\"Uhallakin tylkäiten itäni konnulle ja kalkaan.\" Pitkä-Liisa aivan\npahastui moisesta ja nuhteli Nykeä, puheli:\n\n\"Elä sano, elä sano niin!\" Hän varoitti tosissaan, hyvin vakaana, kuten\naikuista ja isoa, sillä asia oli hänestä pyhä ja kallis. Hän ruikutti:\n\n\"Isän kontu on kallis asia. Ei sille sylkäistä sovi... Ei sovi, ei sovi\nsylkäistä isän maalle!\" alentui aivan mieli.\n\n\"Mutta topiipat!\" Poika vain yltyi. Liisa tuli ihan murheelliseksi.\nHänellä ei ollut isän kontua. Hän jos kukaan tiesi siis sen arvon.\nMutta Nyke niistä neuvoista vain uhmistui. Joskus hän jo itsekseenkin\nuhitteli:\n\n\"Tylkäiten vaan!\"\n\nJa niin hän valmistui lähteäkseen ensimmäiselle lähetysretkellensä\nkaikkeen maailmaan. Täällä oli muutoinkin tie tukossa. Kerran hän näet\noli yrittänyt saarnata pojille, mutta ne olivat alkaneet riemuissaan\nilkamoida ja kuikuttaa ja honottaa virttä, ja vaikka se ei ollut\nloukkaukseksi tarkoitettu, niin hän oli sittenkin loukkaantunut siitä\nvakaan asian pilkasta ja aloittanut tappelun, ja siitä asti hän oli\nollut sotajalalla kylän poikiakin vastaan.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nNyt olivat jo rukiit kuhilaalla ja siellä täällä aherti jo vaimo\nleikkuupuuhissa otrapellon laidassa. Päivät olivat edelleenkin\npoutaiset ja tyynet, ja jos nousi kunnaalle, voi nähdä monista\nuutisriihistä nousevan rauhallisen savun.\n\nJa hiljaa ja rauhallisesti se kehittyi sekin Kainostiinan ja\nPytty-Syyrakin rakkausasia. Uskonriita oli unehtunut. Kainostiina\npoikkesi jo joskus sinne sulhasensa ikiliikkujavajaan. Sopu ja rauha\ntäytti molempien poven. Nytkin istuksi Kainostiina siellä, ja työtänsä\naskarteleva Syyrakki puheli kuten aina se, joka katuu entisiänsä.\nIkiliikkujaa hän siinä kopisteli ja täydensi ja puheli:\n\n\"Minä jo silloin sanoin pastorille... se kun tästä asiasta puhui...\nsanoin, että päässä meillä ihmisillä on suurempi vika kuin sydämessä...\nNiin että sitä erehtyy niin opissa kuin elämässäkin!\" Kyllä hän muisti,\nettä ei ollut ihan niin sanonut, ei teroittanut sitä pään vikaa\nerikoisemmin, mutta hän korjasi nyt ajatusta.\n\n\"Tässä nyt minäkin\", jatkoi hän. Hän muisteli siinä heltyneenä\npuuhiansa ja jatkoi:\n\n\"Olen kopistellut ja yrittänyt yhtä ja toista, mutta ei lyö yhteen.\"\nKainostiina heltyi, mieli yleni hartaaksi. Hartaana, mieli nöyränä\njatkoi kopisteleva ukko:\n\n\"Sillä yrittipä sitä ihminen miten suurta viisautta hyvänsä, niin aina\nsiitä työstä se viimeinen ja tärkein nivel puuttuu. Niin että se ei ole\ntäydellinen.\"\n\nUskonasiaa hän sillä puutteellisuudella tarkoitti ja maallisia töitä\nyleensä, ei erikoisemmin sitä ikiliikkujaansa, vaikka puhe minun\nmielestäni soveltui siihenkin. Mutta heltynyt Kainostiina lohdutti,\npuhellen:\n\n\"Mutta tottapa Herra sitten sen viimeisen nivelen lainaa, kun on\nlainannut ensimmäisenkin. Niin että kaikki se on Hänen edessään ja\nkädessään ikuista.\" Niin valmistui kaikki. He ahertivat rakkauden\nasiassa yhtä viattomina lapsina kuin olivat ahertaneet suuressa\nuskonasiassa, alttiina asialle, vilpittöminä ja koruttomina, ja\nnaima-asia läheni onnellista loppuratkaisuansa.\n\nEi tosin niin, ettei siinä olisi ollut vielä välillä paljon yhtä ja\nvähän toista, kuten rakkauden asiassa tuleekin olla, mutta nekin seikat\ntuntuivat jo herkeävän olemasta esteenä. Piispankäräjät lähestyivät.\nPytty-Syyrakki oli avioliitostansa jo niin varma, että kävi kiittämässä\npastoria vaimosta ja sovinnosta ja kaikesta hyvästä. Siinä\nkiitellessänsä hän tuli puhuneeksi tulevaisuudensuunnitelmistansakin.\nHän toivoi nyt, varakkaaksi isännäksi päästyänsä, jaksavansa saada\nvalmiiksi ikiliikkujankin ja puheli siitä asiasta. Pastori kuunteli, ei\ntiennyt raskisiko ja uskaltaisiko ojentaa.\n\nMutta sittenkin hän yritti, lausui varovan epäilynsä.\n\n\"Niin no\", tapaili hän kuin pulassa ja jatkoi:\n\n\"Kyllähän se ikiliikkuja olisi hyvä olemassa... jos se nimittäin\nrupeaisi pyörimään.\" Ja kun Syyrakki nytkin todisti uskovansa, että\nkyllä se pyörii, jos Herra viisautensa lainaa, niin hän jo hieman\nrohkeammin kehoitti:\n\n\"Mutta jos sittenkin... jos sittenkin... ennenkuin nyt rupeatte työtä\njatkamaan, vaikka hankkisitte siihen insinöörin riitingin... Se olisi\nsilloin varmempaa.\" Pytty-Syyrakki ymmärsi sen hieman väärin: luuli\npastorin vihjailevan, että hän itse muka ei ole niin taitava mestari,\nettä ei sopisi ottaa vaaria muiden neuvoista, ehkäpä vielä Mestari\nNykenkin ohjeista. Hän oli jo hiljaa nyreytyä ja vetosi taas siihen\nHerran viisauteen, puhellen:\n\n\"Sitä viisautta me kyllä kaikkikin tarvitsemme.\"\n\n\"Niin, niin, no\", tarttui silloin pastori jo hyvin nopeasti, milteipä\nkärsimättömänä keskeyttääksensä, mutta oitis muuttui taas tyyneksi ja\nrauhoittavasti selitteli:\n\n\"Se on kyllä Herran viisaus tarpeen\", selitti hän ja lisäsi:\n\n\"Mutta se olisi Herrankin viisaudelle toteutuminen ja oikeaan osuminen\nvarmempaa, jos sitäkin varten olisi insinöörin riitinki, jonka mukaan\ntoimisi.\"\n\nJa niinpä ukko taaskin nöyrtyi vähä vähältä ja lopuksi jo puheli ja\nmyönteli:\n\n\"En minä sitä kiellä... että ei sopisi kuulla neuvoja muiltakin... ja\npieniltäkin\", puheli hän ja oikaisi:\n\n\"Mutta minä vain sitä, että pienen ei pitäisi puhua koskaan neuvoja\nitseänsä korkeammalle. Sillä se olisi niinkuin se tienviittapatsaan\ntojotin neuvoisi menijää että: elä mene omia teitäsi eteenpäin, vaan\ntule ja jää minun tyköni. Ja silloin se ei liikkuisi ikuisesti,\nsillä tiepatsaan tojotin on ainoastaan ylpiä altapauhaaja, eikä\nteossa-todistaja.\"\n\n\"Niin, niin no!\" kuittaili pastori taaskin asian rauhoittelulla ja\nlopetti:\n\n\"Teon todistus on kyllä hyvä itsessänsä, mutta... se on moninainen...\nEllei meillä ole ollut, kuten jo sanoin, insinöörin riitinki Herran\nviisauden ohjana ja apuna...\"\n\nJa niinpä nöyrtyi taaskin ukko siinäkin teon todistuksessa ja kaikessa.\nHän syventyi vain rakkauden asiaan, ja niin näyttivät olevan jo häät\novella ja piispankäräjiä odotettiin nyt pappilassa yhäkin\nrauhallisemmin mielin. Pytty-Syyrakki jutteli jo asiansa Lötjösellekin,\nse kun oli talon renki, jutteli kuin neuvoa kysyen ja tiedusti:\n\n\"Vai mitä sinä tästä kaupasta arvelet?\"\n\n\"Ka... Mitäpäs siitä\", loikoili Lötjönen laiskana ja lisäsi:\n\n\"Matamin armostahan se mies muuttuu mestariksi... Ei taidon.\"\n\n\"Ka... Emännän nainuthan se aina pitopöydässäkin ylempänä istuu\",\nmyönteli Syyrakki alttiisti. Ei hän käsittänyt sitä Lötjösen\nfilosofiassa piilevää moniteräistä renkimiesviisautta, vaan ymmärsi\nasian omalla tavallansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitä huonommiksi kehkeytyivät Mestari Nyken asiat. Äiti oli\nhänelle jo puhunut suoraan, että Syyrakista tulee hänelle isä.\n\n\"Tarvitsethan sitä sinäkin neuvojan ja ohjaajan\", oli hän poikaa\nsovitellut, mutta poika pani tiukasti vastaan, kinasi:\n\n\"Mutta enpät talvitte.\" Ja kun asia yhä vain kehittyi, niin pikku\nmestari paisui vihaiseksi koko maailmalle. Hän haki riitaa kaikkien\nkanssa ja erittäinkin Syyrakin kanssa. Hän vierautui äidistänsä, ja\näitikin jo alkoi vierautua hänestä. Koti muuttui vieraaksi, isän kontu\nmuukalaismaaksi. Oli todellakin aika jo sille sylkäistä.\n\nEi niin ettei äiti olisi yhäkin jumaloinut poikaansa. Mutta toinen\nrakkaus vaati osansa. Hän neuvotteli asiasta uskonsisariensa kanssa, ja\nne kun arvasivat hänen halunsa, niin puhuivat sen mukaan, Nykeä\nvastaan. Pitkä-Liisakin ruikutti:\n\n\"Herran tahto. Minkä hän liikkeelle pani, se liikkuu.\"\n\nJa toiset samaa. Lönkkä-Leenakin todisti:\n\n\"Ei se kanakaan yhtä munaansa iäti haudo. Niin se Herra sen sääti.\"\nÄiti taipui yhäti, vieraantui pojasta, joskus jo sitä sanalla\nkovistelikin. Poissa olivat pikku mestarin lettuparatiisit, poissa\nkaikki entiset onnet, Sissu-repsa oli enää ainoa ilo.\n\nMestari-parka!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi siis ihme, että hän aivan hakemalla haki riitaa mestarin maineesta\nhänen kanssaan kilpailevan Pytty-Syyrakin kanssa. Nytkin hän oli\ntallustellut sen ikiliikkujavajalle aivan sitä varten ja oitis aloitti\ntoran, uhitellen sillä aikoja sitten tapahtuneella:\n\n\"Mutta todittapat itte teotta!\" Mutta Syyrakki koki hänelle nyt puhua\nsovintoa, kun kerran oli isintimäksi tulossa. Hän tuherti ja puhui\nrauhallisena:\n\n\"Elä sinä hae riitaa.\"\n\nHän reistaili ikiliikkujan pyöriä, ja kun hänestä tuntui se teon\ntodistuksen vaatiminen häneltä hieman sopimattomalta, niin hän, samalla\ntulevaa pojintimaansa sovitellakseen, siinä työn tuhruussa selitti\nRaamatun sanoilla, puhellen vakavissaan:\n\n\"Jos he eivät Moosesta ja profeetoita usko, niin eivät he myös usko,\njos joku kuolleista nousisi... eli siis teolla todistaisi -- sanotaan\nSanassakin.\"\n\n\"Mutta utkoitivatpa\", yltyi äkämystynyt poika vastaan ja uhitteli:\n\n\"Ja vaikka mitä utkoitivat, jot teolla todittaiti.\" Hän tolkutti taas\nkuin älytön, umpimähkään, uhalla, paisui ja uhitteli:\n\n\"Ja vaikka mikä todittaiti teolla, niin utkoiti... Vaikka Mootet ja\nlohveetat todittaitivat teolla, niin utkoitivat.\"\n\nHänelle nousi jo harmin itku kurkkuun, ja hän tenäsi sen itkun seasta\nonnettomana:\n\n\"Ja vaikka taatana todittaiti teolla, niin utkoitivat vaan.\"\n\nJa niin kiristyivät kahden mestarin, isintimän ja pojintiman välit\nentistäkin kireämmiksi. Virisi kina. Pytty-Syyrakki tuskastui. Hän\nvalitti jo asiasta äidille, ilmoittaen:\n\n\"Se lentää nenälle.\" Hän selosteli jo tätä viimeistä kinaa, puhellen:\n\n\"Minä jo hänelle... vetosin Mooseksenkin ja profeettain todistukseen ja\nselitin, että se usko ottaa lujalle... se että toinen on meitä itseämme\nsuurempi. Niin että ei siinä aina teonkaan todistus auta\", puheli hän\nvakaana. Mutta kun äiti ja morsian nyt koki sovitella ja tehdä rauhaa,\nniin taas hän hiljaa nöyrtyi ja lopulta jo koki itsekin sovitella,\npuhellen:\n\n\"En minä sitä sano nyt uskonopin vuoksi... asettaakseni oman viisauteni\nja autuuteni vastoin Sanaa lasten autuutta ylemmä. Minä vain elämään\nsovellutan.\"\n\nSe oli vakavaa puhetta, uskon puhetta. Hän jatkoi:\n\n\"Sillä kiitosta ja ylistystähän se Herrakin lasten ja imeväisten suusta\nodottaa eikä ainaista sormella osoittamista. Sillä emme me sitä\nrakasta, joka muita aina jyrsii.\"\n\nSehän oli selvästi Sanassa sanottu, se, että Herrakin odottaa kiitosta,\nei jyrsimistä, ja että Hän rankaiseekin töittensä laittajat ja\nnapisijat. Ukko jatkoi vakavana, selitti:\n\n\"Sillä vaikka kyllä Herra itse myönsi, että ei Hän mikään ensi luokan\nmestari ole, koskapa Nooan aikana katui, että oli luonut ihmisen... kun\ntyöstä tuli pukki... niin Hän silti rankaisi Israelin kansaa, kun se\nHänen töitään morkkasi eli laittoi ja napisi. Sillä Hän oli alussa ne\ntyönsä katsonut ja huomannut että: katso, ne olivat kaikki sangen\nhyvät\", todisti hän Raamatulla ja kysäisi tuvassa istuksivalta\nLötjöseltä:\n\n\"Vai mitä, Lötjönen?\"\n\nJa renki Lötjönenkin todisti:\n\n\"Ka\", todisti hän laiskuuksissaan ja kuin pastorin puheiden\nvahvistukseksi lisäili:\n\n\"Niin että lapsiahan ne ovat aina isot mestarit asiassansa...\nUkko-Jumalasta Virsu-Taavettiin ja mestari Nykeen asti... Koskapa\nUkko-Jumalakin pani kiitoksen seisomaan alussa ja vasta sitten\nvesitulvassa katui ja huomasi, että olikin tullut pukki\", puheli hän\nimeksien n.s. laiskansavuja.\n\nAsia pani äidin ajattelemaan. Ja kun poikaan eivät tehonneet mitkään\nneuvot ja varoitukset, kun se niistä päinvastoin yltyi, niin hän koveni\nsille, ja äidin ja pikku mestarin välille kehittyi ilmi riita ja äiti\npohti tätä asiaa hyvin vakaana sekä Syyrakin että muiden uskonveljien\nkanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt läheni Mestari Nyken elämää ratkaiseva hetki nopeasti. Kun hän\nkoki edelleenkin olla kaikkivaltias mestari talossa ja kylässä, niin\nPitkä-Liisakin jo alkoi häntä soimata ja ohjata äidin apuna. Hän\nkuikutti:\n\n\"Elämällä, elämällä sitä Nyken pitää todistaa, että Nyke on hyvä\npoika... Ei se riitä, että vain sanoilla sanoo, että Nyke on hyvä. Ei\nse riitä. Ei se riitä\", uikutti hän. Nyke yltyi.\n\n\"Mutta liittääpät\", -- uhmasi hän ja pakeni onnettomana pois talosta.\nMinne? Sama se. Vastaan tuli Jamu. Se tiesi asiat, ilmoitti:\n\n\"Tinä taat Tyylakitta itän.\" Nyke vihastui. Jamu jatkoi toverillisesti,\nkysyi:\n\n\"Tiedätkö tinä mikä itä on?\" Ei Nyke ollut siitä erin selvillä,\nvaikeni. Jamu ilmoitti:\n\n\"Te on te, joka antaa vittaa.\" Muuta ei tarvittu. Nyke karkasi taaskin\nJamun niskaan, tappeli hartaasti, sai oman osansa vastaan ja palasi\nkotiin entistä onnettomampana. Ja kun äiti nyt alkoi häntä neuvoa ja\nkovistella, niin hän myrtyi sille tyyten, muljautti syvän ja vihaisen\nkatseen ja täynnä vihaa lausui sen muilta kuulemansa haukkumanimen:\n\n\"Tenkin Taalnattiina!\"\n\nMutta se oli liikaa. Äiti tiesi, että Saarnastiina oli hänen ilkeä,\nsuruttomien keksimä haukkumanimensä. Hän mäikäsi pojan päälakeen\nsemmoisen pääpaukun, että kämmen läjähti. Se oli ensimmäinen kuritus,\nminkä Nyke oli saanut. Onnettomana, itkien ja parkuen hän poistui koko\nkartanolta, Sissu-paha onnettomana perässä repsuttamassa, ja nyt hän\noli jo lopultakin valmis sylkäisemään isänsä maalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin.\n\nSillä kun häntä oli sillä pappeudella ja mestaruudella aina\nhemmoiteltu, niin todellakin oli hänen pikku mielessänsä aina\nkangastanut samainen pappeuden ihanuus. Ei hän siitä tajunnut muuta\nkuin sen, että pappi on viisas, muita viisaampi, ja että ainoastaan\nkirkonkylässä sopii saarnata. Siellä tuntui saarna luistavan aivan\nitsestään. Kirkonkellot kumahtelivat siellä niin kovin juhlallisesti,\nja pappilan viiri ja tapulin torni ja kirkon risti kangastivat ihanina.\nToista se on maailma siellä.\n\nNiinpä päättikin pikku mestari nyt karata kodistansa, jossa häntä\nvainottiin, ja lähteä viisauden sanaa ilmoittamaan. Hän oli eilen\nratkonut isävainajansa puvun viimeisetkin napit ja menettänyt pelissä\nkaikki. Ainoastaan kaksi housunnappia oli vielä jälellä. Ne hän päätti\nerojaisiksi lahjoittaa Jamulle, sillä hän halusi sen kanssa sopia\ntappelunsa. Hän löysi Jamun, antoi lahjansa. He olivat taas parhaita\nystävyksiä. Nyke ilmaisi hänelle jo aikomuksensa, ilmoittaen:\n\n\"Nyt minä tylkäiten itäni konnulle.\" Hän kertoili lähievänsä papiksi,\nmutta kielsi Jamua siitä kenellekään puhumasta. Jamu lupasi ja pitikin\nlupauksensa.\n\nNiin vaelsivat he kirkonkylään johtavaa tietä pitkin. Siinä lähellä oli\nkodin hakamaan veräjä. He poikkesivat veräjälle, Nyke sylkäistä\ntöpäytti veräjän raosta hakaan ja ilmoitti:\n\n\"Nyt te on tylkäitty.\"\n\nSillä hänestä tuntui todellakin se meno kuuluvan asiaan, koskapa\nJustiitta oli niin sanonut. Hän sanoi hyvästit Jamulle ja lähti\nSissuinensa kaikkeen maailmaan, pääsi onnellisesti, kenenkään\nhuomaamatta kirkonkylään, jossa aloitti lähetystyönsä.\n\nMutta kotona oli iltasella huolta ja hätää. Kadonnutta pikku mestaria\netsittiin kaikkialta, mutta turhaan. Huokailtiin ja haikailtiin. Vaimot\nitkivät. Puhuttiin jo jostain Jumalan lähettämästä rangaistuksesta, ja\näiti katui katkerasti sitä, että oli aamusella antanut pääkakkaran\nlapsellensa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nKirkonkylässä oli Simunan riihen takana oleva kenttä keväisin pienen\nväen ainaisena kokouspaikkana. Siellä se väki rakenteli tarhoja, pelasi\n\"kenkkaa\" ja \"nappia\", hääri jos mitä. Kumahtelivatpa tapulissa\nsaarnakellot tai ruumiskellot, niin aina siellä vain aherti tämä\nhuoleton pieni väki.\n\nMutta kesempänä siellä oli tyhjempää. Oli väsytty leikkeihin. Tarhat\njäivät yksinäisiksi aholle. Ainoastaan pojat poikkesivat sinne, sillä\nheillä oli tapana langeta siellä riihen nurkan takana ensi syntiin:\nvarkain tupakoimiseen. Töyryn Aku tosin oli jo ennen langennut, mutta\nhän kävi siellä varkain jatkamassa, ja niissä puuhissa hän siellä\nriihellä nytkin aherti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa täällä lankesi nyt ensi syntiinsä tämäkin maailmaa vapahtamaan\nlähtenyt pikku apostoli, Mestari Nyke. Töyryn Aku tapasi hänet oitis\nkirkonkylään saavuttua. He ystävystyivät heti. Aku johti hänet\nriihelle, tarjosi tupakan, ja Nyke otti ja imaisi. Ei se hänestä erin\nmaistunut, mutta imeksi hän kuitenkin.\n\nMutta sitten seurustui heidän joukkoonsa vallesmannin pikku tyttönen\nSievä. Aku rupesi nyt uudelle ystävälleen, Nykelle, ylvästelemään\ntaidoillaan. Hän kysäisi:\n\n\"Osaatko sinä heittää kärrinpyörää?\"\n\nEi Nyke osannut, vaikeni. Aku heitti \"kärrinpyörän\" ja kysyi\nvoitokkaana:\n\n\"Entä kaksinkertaisen neulansilmän, osaatko?\" Taas Nyke vaikeni. Ja kun\nAku yhä vain taitojaan ilmoitteli, niin hän jo kateellisena, aivan\nynseänä kysäisi vastaan:\n\n\"Otaatko tinä tanoa ättää?\"\n\nJa se oli kysymys. Sekä Aku että varsinkin Sievä oudostuivat, sillä he\neivät arvanneet, että se Nyken \"ättä\" on \"ässä\". Eivät he olleet moista\nihmettä kuulleetkaan. Aku oli voitettu ja peräsi:\n\n\"Mikä se ättä on?\"\n\nMutta ei Nyke sanonut. Sievä kävi uteliaaksi. Hän alkoi aivan urkkia,\narvaellen:\n\n\"Onko se semmoinen kuin kärrinpyörä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Entäs niinkuin neulansilmä... Tai sitten niinkuin kenkka?\"\n\n\"Ei.\"\n\nHyvä isä! Sievä jatkoi:\n\n\"Entäs onko niinkuin... vaikka mikä?\"\n\n\"Ei.\"\n\nSievä pyysi Nykeä sanomaan mikä se on, mutta Nyke ilmoitti\nrehellisesti:\n\n\"Ei titä otaa tanoa.\"\n\nSiinä pulma. Aku ihan mietiksi asiaa. Vähiä ne hänen taitonsa nyt\ntuntuivat olevan. Ja kun ei muu auttanut, niin Sievä juosta pinkasi\nuteliaana kysymään asiaa äidiltänsä. Vallesmanni itse istui\nkeinutuolissa ja luki mielenkiinnolla sanomalehteä rouvan siinä kukkia\nkastellessa. Sievä juoksi huoneeseen aivan hengästyneenä ja alkoi\nkiireesti perätä:\n\n\"Äiti hoi! Tietääkö äiti mikä on ättä?\"\n\nRouva oudostui.\n\n\"Mikä ättä?\" kysyi hän kummastellen, ja Sievä kiihtyi, aivan tenäsi:\n\n\"Ättä, ättä. Oikea ättä.\" Rouva oli ihmeissään.\n\n\"Mene nyt siitä!\" ynsäisi hän ja jatkoi:\n\n\"Ei ättä ole mikään. Ei semmoista ole olemassakaan.\"\n\n\"Mutta onpas!\" väitti Sievä tiukasti ja kertoi:\n\n\"Yksi poika tietää mikä ättä on.\"\n\n\"Mene nyt!\" oii rouva jo närkästyvinään, vaikka ei hän tosissaan. Sievä\njuoksi takaisin Nyken luo riiheen. Hän oli mielistynyt pikku mestariin,\nja he leikkivät riihessä \"pappilaa\". Sievä oli salaa kähveltänyt\näitinsä kaapista ruokaa, ja nyt toimitti pikku apostoli lähetystoimensa\npapillisimmat tehtävät: söi herttaisen Sievä-ruustinnansa tarjoaman\nhyvän aterian.\n\nJa niin tuli pikku pappilaan ilta ja riihi pimeni. Nyke työnsi pehkuja\nriihen uuniin, kömpi itse Sissunsa kanssa pehkuille ja nukkui nokisessa\nuunissa turvattuna koko maailmaa vastaan. Kirkonkylässä vain oli\ntaloissa puuhaa ja puhetta, ättästä. Siitä ihmeestä oli levinnyt Akun\nja Sievän kautta tieto pikkuväelle, ja se väki nyt koki itse arvailla\nja toisillansa arvuuttaa ja lopulta aikuisilta kysellä, mikä se ättä\non.\n\nMutta ei vain löytynyt viisasta, joka olisi sen tiennyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli aamu. Vallesmannille oli tullut sana Nyken häviämisestä ja oli\nvaadittu panemaan etsintä toimeen. Hän olikin jo jättänyt sen\njärjestämisen siltavoudin huoleksi ja lueskeli itse rauhassa\nsanomiansa.\n\nJa taas puuhasi rouva kukkinensa. Aamusella oli Sievä vieläkin häneltä\nperännyt mikä \"ättä\" on, ja miten ollakaan, niin hän oli vähä vähältä\nkäynyt uteliaaksi. Yhä ja yhä vain johtui ajattelemaan, että mikähän se\nlasten omituinen \"ättä\" on.\n\nJa niinpä hän lopulta ei voinut hillitä herttaista uteliaisuuttansa,\nvaan kysäisi vallesmannilta:\n\n\"Kuule, Adolf! Mikähän ihme se on se lasten 'ättä'? Kun ne sitä\nhokevat.\"\n\nMutta vallesmanni ei viitsinyt puuttua asiaan, mutisi vain lukiessaan:\n\n\"No... mitä joutavia!... Hulluttelevat vain lapset.\"\n\nMutta kaiken lopuksi alkoi hänkin sitä hiljaa miettiä. Oli lopettanut\nlukemisen, oli mukava olo. Hän virahti sohvalle, sytytti sikarin ja\nloppujen lopuksi kysäisi rouvaltansa:\n\n\"Keltä se Sievä on sen 'ättän' kuullut?\" Ei rouva tiennyt, ja niin\nalkoi asia hiljaa painua mielestä pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli Nyke jo lähtenyt Sievän mukana riihestä liikkeelle. Hän oli\nnokinen ja poroinen. Kujasella, lähellä vallesmannin taloa, juosta\nhulahti vastaan vallesmannin nuori, aina iloinen koira Hula. Sitä\nhuvitti Nyken pikkuinen Sissu, sen pienuus, repsukorvat, omituinen\nolemus. Aivanpa riemastui Hula.\n\nja niinpä se heittäytyi siinä riemun vallassa Sissun parhaaksi\nystäväksi, hyppi, haukahteli, hulahteli kuin mikäkin Sissun kimpussa.\nSitä iloa!\n\nMutta Nyke hätäytyi Sissun vuoksi. Ei hän arvannut Hulan riemuitsevan\nja leikitsevän, vaan luuli sen aikovan pahaa. Hän heittäytyi tielle\npitkäksensä Sissun suojaksi, puristi Sissua rintaansa vasten ja huusi\nhädissään. Hula siitä vain riemastui. Nyt se ilonsa vallassa tarttui\nhampain pikku mestarin housuntakuuksiin, nyhti ja retuutti niistä. Nyke\nitki ja parkui täyttä kurkkua. Sievä hätäytyi.\n\n\"Hula! Hula hoi!\" koki hän itkeä ja asetella Hulaa. Siinä oli melua,\nhaukuntaa, itkua, porua, Sievän hulatteluja. Rouva juoksi kauhuissaan\npaikalle, hätäytyi hänkin, koki erottaa Hulaa, torui ja huusi. Siinä\noli iso hätä, kokonainen sota. Nyke oli valmis antamaan vaikka henkensä\nSissunsa pelastukseksi. Lopulta repesi Nyken housujen takapuoli\nkokonaan Hulan hampaisiin, ja nytkös Hulalle riemu! Se loikki ja hyppi\nja heiiautteli sitä hampaissaan repsottavaa housuntakapuotusta ja\nhaukahteli aivan ilon vallassa.\n\nMutta selvittiin toki. Rouva siivoili parkuvaa mestaria.\n\n\"Herra siunaa!\" päivitteli hän aivan menehtyneenä. Lopulta häntä\nhuvitti pojan omituinen, likainen olemus ja varsinkin sen nyt paljaana\npaistava viaton takuus ja takana riippuva paidan \"nenäliina\". Saatuaan\nitkevät lapsukaiset hieman tyynnytetyiksi hän työnteli mestarin paidan\nhelman jotenkuten housuihin, vei poikasen kotiinsa ja alkoi kysellä\nNyken oloja ja asioita. Aluksi se Nyke vierasti, mutta Sievä selitti:\n\n\"Se on se poika, joka tietää mikä on ättä.\"\n\n\"Tämäkö?\" Rouva innostui tutkimaan. Saikin hän selville mikä \"ättä\" on\nja huudahti ihmeissään:\n\n\"Ässäkö se vain onkin!\"\n\n\"Ättä!\" myönsi itkevä poikanen. Rouva heltyi lopen. Kohta hän sai\nselville senkin, kuka Nyke on ja mitä varten hän on matkalla. Nyke\naltistui rouvan ystävyydestä kokonaan.\n\n\"Ja sitä ässääkö sinä lähdit sanomaan maailmalle?\" hellitteli rouva\nNyken puuhista huvitettuna.\n\n\"Titä\", itkeä pillitti ja uikutti pikku mestari alttiisti, onnettomana.\n\n\"Herra siunaa!\" Rouva oli ilon vallassa. Hän jatkoi, kysyi:\n\n\"Lähdit sanomaan ässää, mutta et osaa. Niinkö?\"\n\n\"Niin\", itki poikanen kaikella antaumuksella, ja nyt rouva hyvitteli ja\nhelli pikku apostolia kuten ainakin viatonta enkeliä, puhellen hänelle:\n\n\"Niin vainenkin, Nyke! Se oli oikein että lähdit ässää muille\nneuvomaan, sillä siemenensä pitää miehen kylvää aikanaan.\" Pikku\nmestari alkoi niistä hyvittelyistä jo tyyntyä. Kohta levisi kylällekin\ntieto siitä, mikä oii se ihmeellinen ättä, jolla oli koko yönseutu\npäätä vaivattu, ja koko kylällä oli silloin ilo siitä, että pikku\napostoli oli sittenkin saanut saarna-aiheensa selväksi selitetyksi.\nAsia oli herättänyt yleistä, tosin iloista mielenkiintoa. Niinpä\nLapurin ukko, vanhaa korvoa vannehtiessaan, siitä puheli, oikeastaan\nviisasteli, arvellen:\n\n\"Ka sittenpähän taitaa nyt maailma ässän... Kun sen tuli ja osoitti,\nsemmoinen mestari, joka ei itse sitä taida\", hän siinä työtä\ntuhratessaan jutusti ja lisäsi:\n\n\"Niin että on siinä pojassa sittenkin mestarin vikaa... Kun selvittää\nsenkin, jota ei taida.\"\n\nMutta eukkoväki asettui pikku mestaria puolustamaan, kuten aina vaimot\nlasta, ja niinpä Lapurin eukko miehensä puheisiin Nyken puolustukseksi\nynseili, aivan äkäili:\n\n\"Kukahan meistä sitten taitaa\", ynseili hän ja jatkoi:\n\n\"Niinhän se aina mies... Lähtee vain kuin tyhjä löyly haihattamaan\nja... aikansa haihatettuaan sitten hajoaa ja haihtuu, ja onpahan tuota\nsilti maailmassa viisautta enemmän kuin niellä jaksaa\", puheli hän kuin\nmiessuvulle ja miesviisaudelle äkäillen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt alkoivat tapaukset kehittyä nopeasti valtavaa lopputulostansa\nkohti. Nyke oli jo noudettu lähetysmatkaltansa kotiin. Äiti oli pukenut\nhänet lujiin housuihin eikä ollut raskinut erikoisemmin kovetakaan.\n\nMutta ynseä hän oli nyt pojallensa tämän suuren harminkin tähden. Ja\nkun ne tuojat sitten vielä kertoilivat niistä pikku mestarin vakaista\nässä-puuhista, niin suuttunut äiti aivan siunaili ja manaili jo koko\nmiessukuakin siinä yhdessä rysyssä.\n\n\"Mutta se on niin että\", siunaili hän miessukua, \"että mies ilmestyy\nmieheksi aina ennen aikaansa ja sanoo ässänsä jo ennen sen syntymistä,\nsillä... kukko asettuu aina kutsumatta lukkariksi.\"\n\nHän oli aivan harmistunut, puuhasi töitään aivan kiivaalla touhulla.\nNyke oli ensi aluksi arastellut, mutta nyt pahimmasta selvittyänsä ja\nlujat housut saatuaan hän rohkaistui. Hän meni pihamaalle, heittäytyi\nsiellä nurmikolle pitkäksensä ja itkeä porasi täyttä kurkkua. Hän huusi\nuhatta, ilman asiaa, härnätäkseen koko maailmaa, pakottaakseen sen\nkääntämään hellän huomionsa häneen.\n\nMutta ei. Ei kukaan ollut kuulevinaankaan.\n\n\"Antaa huutaa!\" ynseilt äiti, ja siksi eivät muutkaan rientäneet\nlohduttamaan. Nyke siitä yltyi, potki vihaisesti ja parkui kuin\nsyötävä.\n\nKunnes häntä sitten kohtasi vahinko. Se oli semmoinen viaton vahinko,\nsemmoinen, joka tekee pikku lapset ja varsinkin miehenalut niin\nherttaisen miellyttäviksi ja josta taivaan enkelitkin iloitsevat, jos\nitse ovat vielä viattomia. Hän likasi housunsa.\n\nJa silloin hän kauhistui, aivan säikähti. Paikalla lakkasi huuto, kuin\nolisi tulppa suuhun lyöty, sillä kun se vahinko tulla rysähti niin\näkkiä ja äänekkäästi, niin hän aivan kauhistui. Hän nousi, synkistyi,\nseisoi kauhuissaan. Ei auttanut muu kuin lähteä tupaan odottamaan äidin\napua. Tuvassa seisoikin Jamu hänen äskeisestä huudostaan aivan\npelästyneenä.\n\nMutta ei hellinnyt Nyken sisu, että olisi avoimesti voinut sanoa\nasiansa. Hän seisoksi vihastuneena, odotti että muuten huomattaisiin.\nMutta kun ei huomattu ja kun sisu ei antanut paremmin ilmoittaa, niin\nhän lopulta ärähti vihaisesti Jamusta:\n\n\"Jamu haitee!\"\n\nTurhaan. Ei huomiota. Äiti puuhasi, Lötjönen tupakoi. Nyke yltyi. Nyt\nhän jo aivan ärjäisi:\n\n\"No haitee kyllä Jamu!\"\n\nJa silloin äiti huomasi, niiskautti.\n\n\"Pojan pahus!\" huudahti hän oitis, ja nyt voitti paha luonto äidin\nhellyyden. Hän sieppasi varvun, kuori pojan ja antoi ensi kerran\nvitsaa, puhdisti, puki uudet housut ja oli aivan kuohuksissaan. Nyke ei\nuskaltanut enää toratakaan. Seisoksi vain seinävierellä synkeänä,\nmuljautteli vihaisesti ja niiskautteli itkua hilliten. Äiti touhusi\nkuohtuneena ja manaili:\n\n\"Minä jo arvelin... Että mitä se siitä Jamusta siinä!\" Hän selosteli\nsitä tosi kiihkolla ja siinä kiivaasti puuhatessaan ynseili:\n\n\"Ja se on sitten vielä papiksi lähtijä!... Kun toisen, niskaan\npahansakin panee. Niin että sillä laillako sinä teossa todistat!\" Hän\nsoimasi sitä tosissaan, mutta laiska Lötjönen tarttui asiaan ja\nselitti:\n\n\"Ka niinhän se papin pitääkin: synti pyttyyn ja pytty toisen myttyyn.\nKuten evankeliumi käskee.\" Ei hän sitä juuri ilkeyksissään sanonut,\nmutta hänestä tuntui mukavalta saada sanoa renkimiehen viisaus ja\nselittää Raamattua. Äiti aivan kiihtyi ja kuohtui, puuhasi että helisi\nja aivan kuin ilkkui pojallensa, puhellen:\n\n\"Mutta kyllä se paha aina itsensä ilmoittaa... Niin että löydetään\noikea rikollinen, vaikka se pani sekin pyttynsä toisen myttyyn.\"\n\nMutta Justiitta toki joutui pikku mestarin turvaksi, heltyi sille\noitis, kuten paras äiti. Kuultuaan että hänen lemmikkiään on nyt\nrangaistu, vieläpä semmoisesta rikoksesta, hän tuli aivan\nmurheelliseksi pikku mestaria sääliessään, pahastui kurittajille ja\nnureksi surullisena:\n\n\"Pienen viat ne aina rangaistaan... vaikka olisivat miten luonnollisia\nja tarpeellisia.\"\n\nMutta nuhdellaksensa hän sitä nurkui, vaikka oli itsekseen ja Nykelle\nnureksivinansa. Hän jatkoi:\n\n\"Mutta omalle sielulle kun tulee ihan iäinen vahinko ja vielä joka\nhetki, niin ei silloin oteta patukkaa, vaan sanotaan vain että:\ntottapahan se Herra armahtaa... Tai pannaan sitten sielunvihollisen\nmyttyyn ja sanotaan että... se se rötösti.\"\n\nHän helli, silitteli ja hyväili pikku mestaria, pyyhki sen kyyneleiset,\nlian tahraamat silmät, puheli ja hyvitteli. Pikku mestari altistui,\nrauhoittui, ja niin alkoi taas hiljaa taloon rauha palata. Justiitta\nlupsautti taas poikaselle muiskun, kuten hellän äidin tulee, ja\nhyvitteli:\n\n\"Mutta lapsi vain vahingosta viisastuu... Viisastuuhan Nyke?\nViisastuuko?\"\n\n\"Viitattuu\", lupasi nyyhkytyksiänsä lopetteleva pikku mestari\nalttiisti, ja hänen oli nyt taas hyvä olla.\n\nJa niin aikoi elämä muutoinkin solua ennallaan. Kun kulkija taas\nlähestyi Nykäsen taloa, näki hän Mestari Nyken seisoksivan entistäkin\npönäkämpänä talonsa rappusilla, johon näkyi koko maalaiselämän viaton\nrauha, kuivamaan ripustettu hame, tuuleentuva riepumatto, tietä pitkin\ntaivaltava yksinäinen vaeltaja. Savu nousi ennallaan saunasta ja\nriihestä, ja tuvassa tuoksuivat äidin makeat lämpimät.\n\nSillä äiti sai miehen. Pytty-Syyrakki rakenteli nyt ikiliikkujaansa\nomassa vajassa, Mestari Nyken isintimänä. Heidän välinsä muodostuivat\nnyt muuttuneissa oloissa hieman toisiksi, varsinkin kun Syyrakin mieltä\nja ajatuksia olivat muuttaneet ne pastorin puheet \"korkeudessa\nistujasta\" ja \"kuuluttajasta\". Kina painui nyt hiljaisemmaksi, jopa\naivan äänettömäksi altajauhamiseksi, käyttääkseni Syyrakin omaa sanaa.\n\nNiin. Sillä kun Mestari Nyke nyt uusissa oloissa yritteli vielä\niausuksia arvelujansa Syyrakin, ikämestarin töistä, niin tämä silloin\nvain halveksuvasti, ne papin puheet mielessä, äänteii:\n\n\"Puhu vain... Sillä korkeampaasi sinä kuulutat.\"\n\nJa ties herra mitä tietä pikku mestari liekin saanut tiedon siitä, että\ntuo kilpaileva mestari, Pytty-Syyrakki, alkaa käyttää hänen\nkuulutustansa hyväksensä. Justiitta se näet oli kuullut ukon\nkertoilevan pastorin niin puhuneeen, ja silloin hän Nykeänsä\nhyvitelläkseen mielisteli ja kehoitti:\n\n\"Mutta nyt elä sano hänelle enää yhtään sanaa? Ethän sano?\"\n\n\"En!\" lupasi poikanen ja vaikeni siitä päivin uhalla, päätti kukistaa\nukon äänettömyydellä, kuten Israel päinvastoin kukisti Jerikon muurit\npasuunansa äänellä. Hän vain piti vihaisesti silmällä ukkoa, kierteli\nalati sen läheisyydessä pulleana, äkäisenä, muljautteli vihaista\nsilmäystä hattulierin alta, yleensä altajauhoi. Siitä levisi tieto\nkylälle. Lötjönen silloin puheli Nykestä:\n\n\"Ka sepä hänkin siitä vahingosta viisastui, niin että pani tukkoon\nsuun... Kun sitä ei tiedä mitä siitä tulisi\", puheli hän laiskasti ja\nsillä varsinaisella eli renkimiesviisaudellaan lisäsi:\n\n\"Sillä sana ei synny, vaan tehdään, niin että sitä ei ole tekijä varma\nmikä siitä tulee... Kun sen tulemiseksi ei ole enkeli käynyt neitseen\ntykönä.\"\n\nJa niin oli taas asiasta paljon uutta puhetta kylällä. Tämän\nvaikenemisen vuoksi puhuttiin siis nyt Pytty-Syyrakista enemmän kuin\nkoskaan ennen. Hänestä puhuivat kaikki muut paitsi Nyke, joka\nvaikenemisellansa kuoppaa kaivaessaan tuli nostaneeksi ukkoa kuusen\nlatvaan näkyville. Mutta hän vaikeni, vaikeni toivorikkaana ja\nuhallakin, ja Lötjönen sanoi, että Nyke nyt tappaa tyhjällä.\n\nMutta kaikesta huolimatta Pytty-Syyrakki eli, sillä: \"Huonossa\nmestarissa ja laihassa kissassa on henki sitkeässä... Yhtä sitkeässä\nkuin tärkeätoimisessa laihan kissan kukistajassa tappamishalu\" --\npuheli siitä asiasta renkimies Lötjöuen taas sitä varsinaista eli\nrenkimiesviisauttansa, enkä minä tiedä, olisiko edullisempaa se\nsovelluttaa vaiko olla sovelluttamatta meihin hyviin mestareihin ja\nmeidän sitkeäaatteisiin kissankukistajiimme.\n\nMutta muuttunut hän, Pytty-Syyrakki, tosin hieman oli, jopa paljonkin\nmuuttunut pastorin puheiden ja arvoasemansa takia. Ei hän nyt enää\npuhunut pojintimallensa erin sen mestariarvoa alentavia, vaan puheli:\n\n\"Minä olen Herran avulla oppinut säästämään sanojani lähimmäisen\nsuhteen\", ja lisäili:\n\n\"Sillä miehelle on pahinta pippuria oikea tieto itsestänsä.\"\n\nSäälistä pojintimaansa kohtaan hän siis siitä nyt vaikeni, sitä hän\ntarkoitti. Samoin hän oli, ja taaskin suureksi osaksi pastorin puheiden\njohdosta, hieman muuttanut mieltänsä uskonopissakin ja kaikessa, sillä\nhän koki olla pastorille mieliksi jo pelkästä kiitollisuudesta. Nyt hän\njo osaksi saarnaili, varovasti tosin ja itse asiassa pojintimaansa\naltajauhaaksensa, teon todistusta vastaan. Tänäänkin oli seurat, ja hän\nsaarnasi, puhui:\n\n\"Sillä tosin teon todistus on aina oikea, mutta se voi myös olla meille\nvaarallinen vierasmies, sillä se voi todistaa sekä vastaan että myötä.\"\nSe oli hyvin vakava saarna. Harvoin oli Syyrakki niin syvällisen\nvakaalla äänellä saarnannut. Hän puhui hengen uudistuksesta ja jatkoi:\n\n\"Sillä me puhumme omaamme, mutta teon todistus profeteeraa itsensä\nkautta ja todistaa ainoastaan sen, että meillä ihmisillä on suu\nviisaampi kuin käsi ja pää. Niin että huokiampi on olla profeetta\nsanoissa kuin teoissa.\" Ja niin pitkälti, hartaasti ja vakaasti. Eivät\nne kuulijat tosin tienneet mitä hän sillä tarkoitti. Mestari Nykenkö\nteon todistusta vaiko omaansa tai sitten kaikkia yleensä, tai ei mitään\nerityistä. Mutta he altistuivat sillekin saarnalle ja heillä oli\nrauhaisa ja hyvä olo, ja renki Lötjönen arveli, että se saarna teon\ntodistuksesta soveltui Syyrakin ikiliikkujaankin, ja sanoi:\n\n\"Viisauden, ollakseen oikeaa viisautta, pitää varoa, ettei joutuisi\nteolla todistamaan.\" Ei hän sillä kyllä ketään varoittanut eikä sitä\nerin tosissaan puhunut, mutta sanoi vain muutoin, käyttääksensä taaskin\nsitä varsinaista eli renkimiehen viisautta.\n\nMutta mestarin henki ei ollut onneksi lakannut kummastakaan, ei Nykestä\neikä Syyrakista. Aina vain pihisi pientä kinaa, kun Nyke lausuili\narvelujansa, mutta se meni jo elämän särpimenä.\n\nJa tänään sitten tapahtui ratkaiseva käänne Syyrakin ikiliikkujan\nkohtalossa. Talon silppukoneeseen tarvittiin uusi n.s. huimapyörä, ja\nkun ei ollut aikaa sitä tehdä ja ikiliikkujassa oli eräs siihen\ntarpeeseen sopiva pyörä, niin ukko päätti sen irroittaa ja asettaa\nsilppukoneeseen. Niin alkoi ikiliikkuja pala palalta ikuisen\nliikuntonsa maailman suuressa taloudessa, ja toiset arvelivat, että se\noli tuon samaisen ikiliikkujan ulkonaisen olemuksen lopun alku.\n\nSitä pyörää ukko nyt irroitteli, ja Nyke ja Virsu-Taavetti katselivat\nmenoa. Virsu-Taavetti silloin arveli Syyrakin mieliksi sen liikkujasta:\n\n\"On se hyvästi ajateltu ja tehty värkki... Kun vain Herra voiman\nlainaa, niin ei siinä puutteellisuus näy!\"\n\nMutta silloin puhkesi Nyke, jätti tyhjällä tappamisen, sai hengen ja\npuhelahjan. Lötjösen sanojen mukaan hänelle tuli nyt suuvahinko, sillä\nkehumisista kateellisena hän nyt sittenkin väitti vastaan ilmoittaen:\n\n\"Eipät ole hyvätti tehty.\" Ei Syyrakki häneen nyt suuttunut, mutta\nnyreytyi kuitenkin ja kysyi:\n\n\"No mitenkäs sen sitten pitäisi olla tehty? Että se olisi puutteeton?\"\n\nJa silloin lopultakin Mestari Nyke lausui siinä isänsä konnulla sen\nsaman viisauden, jota hän oli lähtenyt sanomaan kaikessa maailmassa\nsilloin kun sylkäisi isänsä konnulle. Hattu syvällä päässä, pönäkkänä,\nkädet housuntaskuissa seisten hän mestarin tietoisuudella tyhjensi\nyhdellä iskulla kaiken profeetallisen viisauden, lausui ainoan oikean\nviisauden ja neuvon sanan, sanan, jota enempää ei neuvo ole voinut\nkoskaan lausua. Hän lausui pönäkkänä:\n\n\"Te pitää olla tehty toitella tavalla.\"\n\n\n\n"]