[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fxpN_0sA-cG7GfIS0AvE2s1bYueUSnbtqo2D7SP4v6E4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1022,"Suomalaisten runojen uskonto","Krohn, Kaarle",1863,1933,"1022-krohn-kaarle-suomalaisten-runojen-uskonto","1022__Krohn_Kaarle__Suomalaisten_runojen_uskonto",null,"tietokirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1914,96062,679418,false,49028,[23,24,25,26],"Finland -- Religion","Finland -- Religious life and customs","Finnish poetry -- History and criticism","Folklore -- Finland",[28,29,30,31],"Archaeology & Anthropology","History - Other","Mythology, Legends & Folklore","Religion/Spirituality","\"Suomalaisten runojen uskonto\" by Kaarle Krohn is a scholarly work written in the early 20th century. This text delves into the religious beliefs and mythological constructs of the Finnish people, primarily focusing on their ancient nature worship and rituals as expressed through folk poetry and oral traditions. The work aims to reconstruct and analyze the spiritual framework of Finnish paganism, gathering insights from various sources and historical studies.  At the start of the work, the author introduces the significance of studying religion as a central aspect of human existence, particularly highlighting the lack of written records regarding Finnish paganism in contrast to other cultures that have documented such beliefs. Krohn discusses the evolution of religious studies, emphasizing the collection and preservation of oral traditions, such as old runes, which serve as vital evidence of pre-Christian beliefs. He notes the scholarly contributions of previous researchers in this field and sets the stage for his exploration of Finnish mythology, shamanism, and the connection between ancient practices and modern beliefs, asserting that a comprehensive understanding of this topic requires a comparative approach with similar spiritual traditions from other cultures. (This is an automatically generated summary.)",[],343,"Krohnin tietoteos tarkastelee suomalaisen kansanrunouden uskonnollista maailmankuvaa ja mytologiaa. Teos käsittelee muun muassa muinaissuomalaista tietäjäinstituutiota, vainajakulttia sekä luonnonhaltioita vertailevan uskontotieteen näkökulmasta.","Kaarle Krohnin 'Suomalaisten runojen uskonto' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1022. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","SUOMALAISTEN RUNOJEN USKONTO\n\nKirj.\n\nKaarle Krohn\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1914.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Alkulause.\n Johdanto.\n Suomalainen tietäjä.\n Vainajat.\n Kalma ja Tuonela eli Manala.\n Hautausmaan väki ja haltia.\n Maan, metsän ja veden haltiat.\n Ahdasalaisempia haltioita.\n Erikoisnimisiä haltioita.\n Maa, vesi ja metsä eli Tapio.\n Elottoman luonnon palvonta.\n Puitten ja viljakasvien palvonta.\n Eläinten palvonta.\n Karhunpeijaiset.\n Ihmisenhaltia,\n Pyhimykset.\n Pyhimysten palvonnan pakanoituminen.\n Neitsyt Maaria.\n Paholaiset ja pahat paikat.\n Sankarit.\n Runollisia nimenmuodostuksia.\n Jumala.\n Viiteselitykset.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nUskontotiede on nykyaikaisista tieteenhaaroista epäilemättä\nmielenkiintoisimpia. Ovathan uskontoon sisältyvät ajatukset.\ntunnelmat ja toiminnat keskeisimpiä ihmisen henkisessä elämässä.\nSyvintä elämäntarvetta ovat eri uskonnon muodot kaikkina aikoina ja\njoka paikassa koettaneet tyydyttää.\n\nAikaisempi uskonnon tutkimus kohdistui pääasiallisesti korkeimpiin\nuskontoihin, joita historialliset sivistyskansat aikojen kuluessa\novat tunnustaneet ja joista on kirjallisia muistomerkkejä\njälkimaailmalle säilynyt. Nykyisempi uskontotiede kiinnittää\nerityisesti huomionsa uskonnon synnyn ja alkeellisen kehityksen\nselvittämiseen. Siinä tarkoituksessa se on ulottanut tutkimuksensa\nmaalipallon syrjäisimmillä seuduilla n.s. luonnon- eli alkutilassa\ntavattujen heimojen uskontoihin ja väsymättömällä innolla koonnut\nsuunnattomat määrät suullisia muistotietoja, pelastaen ne usein viime\nhetkellä unhoon vajoomasta.\n\nAlkuperäisyys on kuitenkin vain suhteellinen käsite, sillä\nmaan päällä ei elä ihmisheimoa, joka ei milloinkaan olisi\nollut toisten yhteydessä ja vaikutuksen alaisena. Siitä syystä\non alkuperäisimmissäkin oloissa elävien heimojen uskomuksia\narvosteltaessa alati otettava huomioon mahdolliset vaikutukset\nulkoapäin. Uskonnon tutkimuksessa samoin kuin muissakin ihmishengen\nilmauksia käsittelevissä tieteissä käy siten välttämättömäksi\npaikallisesti ja ajallisesti vertaileva tutkimustapa.\n\nMihinkä aineksiin sovellettuna tämä tutkimustapa on varmimpiin\ntuloksiin johtava, osoittaa vertaileva kielitiede. Enemmän kuin\nvanhimpien kirjallisten muistomerkkien selvittäminen, paremmin kuin\nalhaisimpien raakalaiskansojen puheesta poimitut kielinäytteet, on\ntähän asti ihmiskielen elämää valaissut muutamaan monihaaraiseen,\nmonella eri tavalla kehittyneeseen kielikuntaan, kuten\nindo-eurooppalaiseen ja suomalais-ugrilaiseen, kohdistunut, ankarasti\ntieteellistä menetelmää noudattava tutkimus.\n\nSuuri kielimiehemme _M.A. Castrén_ on pannut perustuksen\nvertailevalle tutkimukselle suomalais-ugrilaisten kansojen\nuskontojenkin alalla. Hänen kuolemansa jälkeen v. 1853 julkaistuilla\nsuomalaisen mytologian luennoilla on sen kautta myös uskontotieteen\nalalla pysyväinen arvo. Samaa tehtävää alkoi _Julius Krohn_\nyksityiskohtaisesti uusin aineksin ja apuneuvoin suorittaa, mutta\nhän ennätti eläissään saada valmiiksi ainoasti neljä lukua: pyhistä\npaikoista, epäjumalankuvista, noidista ja uhripapeista ynnä\nuhrimenoista. Allekirjoittanut, joka nämä täydennettyinä julkaisi\nnimellä Suomen suvun pakanallinen jumalanpalvelus (1894), oli muiden\nisä vainajansa käsikirjoitusten painokuntoon toimittamisen tähden\nestetty ajattelemastakaan välitöntä työn jatkamista. Sitäpaitsi\nhänessä yhä enemmän vakaantui se käsitys, että jo kerättyjen ja\nvielä kerättävien ainesten paljouteen ja erilaisuuteen nähden\ntyön kunnollinen loppuun suorittaminen yhdelle tutkijalle kävisi\nylivoimaiseksi tehtäväksi ja että sen toteuttaminen siis vaati\nuseampain erikoisalan tuntijain yhteistoimintaa.\n\nLaajasti suunniteltua \"Suomensuvun uskonnot\" teosta on jo vuosikausia\nvalmisteltu ja on työ ollut jaettuna seuraavalla tavalla:\nprofessori _H. Paasonen_ on ottanut osalleen mordvalaiset, joiden\nuskomuksia ja pitämyksiä on vuodesta 1889 keräillyt, keräyttänyt ja\ntutkinut; ostjakkimailla viidettä vuotta oleskellut dosentti _K.F.\nKarjalainen_ ugrilaiset kansat; tohtori _Uno Holmberg_ permalaiset ja\ntsheremissit, joiden luokse on kahtena kesänä matkustanut erityisesti\ntätä teosta varten, ynnä lappalaiset, joista tiedot ovat etupäässä\nvanhoista kirjallisista lähteistä koottavat: sekä allekirjoittanut\nsuomalaiset, joiden uskonnosta on runsaimmin tietoja vanhoissa\nrunoissa säilynyt.\n\nJokainen mainituista kansoista on joutunut laadultaan ja määrältään\nsuuresti eriävien vieraiden vaikutusten alaiseksi, jotka ovat\npainaneet leimansa heidän uskonnollisiinkin käsityksiinsä, saaden\nniissä aikaan mieltä kiinnittävää vaihtelua vanhalla yhteisellä\npohjalla.\n\nEsi-isäimme alkuperäisestä uskonnosta on meillä ollut aivan\nvastakkaisiin suuntiin liioiteltuja käsityksiä. Milloin on sitä\npidetty halveksittavana mielettömyytenä, jopa vainottavana\npahana. Milloin taas on siitä luotu ihanteellinen mielikuva, jota\nhaaveellisessa innostuksessa on yritetty asettaa nykyisenkin\nuskontomme verralle.\n\nVertaileva tutkimus on tullut siihen tulokseen, että kaikille\nsuomalais-ugrilaisille kansoille yhteinen uskonnonmuoto on omien\nmanalle menneitten esi-isien palvonta, Sen siveellinen sisällys\nvastaa Mooseksen lain neljättä käskyä, josta ensimäistä ei ole vielä\neroitettu. Tämä käsky: kunnioita isääsi ja äitiäsi että menestyisit\nja kauan eläisit maan päällä, ilmaisee selvin sanoin, mitä\nihmissuvulle säilyttävä vaisto ammoisista ajoista on opettanut. Sama\nkiintymyksen ja pelon sekainen tunnelma, joka on vainajainpalvonnan\nperustana, on sen läpi aikojen pohjakerroksena sivistyskansojenkin\nuskomuksissa pysyttänyt. Kuinka läheisessä suhteessa se on ollut\nvaistomaiseen kansallisuudentuntoon, kuvailee elävästi norjalaisen\nlähetyssaarnaajan Isaac Olsenin (k. 1730) esitys lappalaisten\nuskosta vainajiinsa. Nämä maanalaiset, joiden asunnot, puvut,\nelintavat ja kieli ovat aivan samat kuin maanpäällisten lappalaisten,\n\"käskevät heitä pitämään juuri semmoisia asuntoja, menoja ja tapoja,\npukukuoseja ja tätä kieltä ynnä muuta näkemäänsä, velvoittaen siihen\netenkin noitia, joiden tulee muita opettaa ja kurinpidolla kasvattaa;\npuhuvat heidän kanssaan lappia ja varoittavat heitä, etteivät mitään\nmuuta kieltä viljelisi kuin lappia, sillä se on kielistä paras, jota\nheidän jumalansa käyttävät ja jota heidän esi-isänsä ovat käyttäneet\nja jonka heidän ensimäinen noitansa ja haltiakansa ynnä muut\nmuinaiset ovat muodostaneet; jos he nimittäin tahtovat kauan ja hyvin\nelää, menestyä elinkeinoissaan sekä itsensä ja elukkansa terveinä\nsäilyttää\".\n\nPohjaltaan aivan sama kansallinen tunne on nykyajan\nmuinais-tieteellisen harrastuksen kaikkialla kiinnittänyt omaan,\nnurmen alla nukkuvaan heimoon. Verrattomasti voimakkaammat kuin\npuhtaasti tieteelliset ovat ne kansalliset vaikuttimet olleet, jotka\novat panneet liikkeelle tuhatkunnan Suomen kansalaista keräilemään\nvanhoja muistotietoja omasta maasta. Heimohengen herättämä\nharrastus on myös johtanut yhä kasvavan joukon nuoria suomalaisia\ntiedemiehiä tutkimusretkille sukulaiskansojen luokse. Kootessaan\ntämän kansallisen työn tuloksia täydelliseksi ja kaikenpuoliseksi\nesitykseksi Suomensuvun uskonnoista toimittajat ovat rohjenneet\nluottaa myös suomalaisten lukijain kansalliseen harrastukseen,\njoka ennenkin on osoittanut kykenevänsä tehokkaasti kannattamaan\nalkuperäistä tietokirjallisuutta.\n\nTähän luottamukseensa on toimittajilla sitä enemmän syytä, kun yhden\nosan kustantajana on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka Kalevalan\n75-vuotismuistoksi viettämässään juhlassa on päättänyt päivän\nkunnioittamiseksi sen toimituttaa, ja kun toisten kustantaja Werner\nSöderström Osakeyhtiö johtajansa Werner Söderströmin täyttäessä\n50 vuotta on luvannut hänen nimellään säilytettävänä rahastona\nlahjoittaa kolmesta osasta karttuvat tulot, tekijäpalkkioihin,\nlatomukseen, painatukseen, paperiin ja lähetykseen meneviä kuluja\nvähentämättä Suomalaiselle Tiedeakatemialle.\n\nHelsingissä 25 p. maaliskuuta 1914.\n\nKaarle Krohn.\n\n\n\n\n\n\n\n\nSUOMENSUVUN USKONNOT I\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia\n\n137 Osa\n\n\n\n\n\n\nSUOMALAISTEN RUNOJEN USKONTO\n\nKirj.\n\nKaarle Krohn\n\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura Helsingissä 1915.\n\nWSOY, Kirjapainossa, Porvoossa 1915.\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\nMeillä suomalaisilla ei ole mitään omia kirjallisia muistomerkkejä\npakanuuden ajalta, jotka valaisisivat esi-isiemme uskontoa, kuten\nskandinaaveilla jo riimukivissään ja sitten uskonvaihteen aikana\nIslannissa kirjaanpannuissa n.s. Edda-lauluissa. Eivät myöskään\nvieraat retkeilijät, valloittajat ja käännyttäjät suomalaisten\nsisäiseen elämään ole huomiota kiinnittäneet. Skandinaavein\nhistoriallisissa tarinoissa tosin usein kuvataan _finnejä_ taitavina\nnoitina, mutta tällä nimityksellä tavallisesti tarkoitetaan\nlappalaisia, kuten jo Porthan on huomauttanut, ja tarinain sisällys\non suureksi osaksi muualta kulkeutunutta, pohjoismaiden oloihin\nsovellettua lainatavaraa. Thore Hundin ja Karlin tunnetussa\nseikkailussa n.s. _bjarmein_ maalla v. 1026 mainitaan ensikerran\n_jómalin_ kuva, jonka muisto on säilynyt sen johdosta, että nuo\nrosvo-kauppiaat tältä kaikki kalleudet riistivät ja pään poikki\nhakkasivat.\n\nPaitsi _jumala_ sanaa on myös sana _usko_ vieraskielisen tekstin\nsisältä löydetyksi luultu. Vanhempi ruotsalainen riimikronikka kertoo\nyrityksestä pakanallisia karjalaisia vastaan v. 1299 tai 1300,\nmitenkä ristiretkeläiset:\n\n    tappoivat kansaa ja polttivat huoneet\n    ja useat uskot (\"vsko\") vanhat ja uudet,\n    he särkivät, polttivat haapiovenot (\"hapa\"),\n    niin saivat rauhan ja takaisin menon.\n\nMutta muistiin jäänyt \"vsko\" on tässä luettava _uisko_, joka\nkeskiajan verokirjoistakin tunnettu sana merkitsee matkavenettä.\n\nSuomalaisten uskonnollisesta, kuten muustakin elämästä kristinopin\nheille saapuessa voimme vain tehdä johtopäätöksiä niiden asiallisten\ntietojen nojalla, jotka Henrik Lättiläinen Itämeren maakuntien\nvalloitusta kuvailevassa kronikassaan esittää virolaisten ynnä\nliiviläisten tavoista ja uskomuksista. Oman maamme katolisen ajan\nniukat ja kuivat kirjalliset lähteet sisältävät anivähän entistä\nuskontoa koskevaa.\n\nVasta uuden ajan sarastaessa ensimäinen kirkas valonsäde hetkeksi\nhälventää muinaistietomme hämärän. V. 1551 suomentamansa Psalttarin\nrunomittaisessa esipuheessa omakielisen kirjallisuutemme isä Mikael\nAgricola luettelee hämäläisten ja karjalaisten epäjumalia. Tällä\nlyhyesti kuvailevalla luettelolla muodollisena esikuvana ovat\nnähtävästi olleet ne koululaisten latinaiset muistovärssyt, joiden\navulla klassillisen muinaisuuden Muusat (Runottaret) ja pakanalliset\njumalat tunnusmerkkeineen opittiin.[1] Mutta itse ajatus luoda\nyleiskatsaus kotimaisiin pakanallisiin jumaliin lienee Agricolan\noma. Aikaisin tieteellisen harrastuksen herättämä yritys selostella\nskandinaavisista muinaisuskontoa tavataan Johannes Magnus Gothuksen,\nUpsalan arkkipiispan, historiassa, joka ilmestyi Roomassa v. 1554 eli\nkolme vuotta Agricolan Psalttarin suomennoksen jälkeen.[2]\n\nAgricolan jumalainluettelo pysyi sitten kaksi vuosisataa miltei\nainoana tiedonlähteenä, josta ahkerasti ammennettiin. 1600-luvulla\nsen suomalainen tähteintutkija Sigfrid Aronus Forsius käänsi\nlatinaiseen kuusimittaan, ruotsalainen historioitsija Thomas\nHjärne selosti saksaksi ja Viipurin piispa Pietari Bång sovitti\nruotsinkielisiin riimeihin. Pääasiallisesti siihen perusti vielä\nv. 1728 Upsalassa opiskeleva pohjalainen Gabriel Arctopolitanus\njälkiosan latinankielistä maisteriväitöstänsä Suomalaisten\nalkuperästä ja uskonnosta.\n\nNoitavainojen aikana 1600-luvulla tosin tuomiokirjoihin merkittiin\nmelkoinen määrä taikoja ja loitsuja, myöskin papiston kertomukset\ntarkastustilaisuuksissa kiinnittivät huomiota kansan taikauskoon,\nmutta näitä aineksia on vasta meidän päivinämme saatettu\njulkisuuteen. Virossa sitä vastoin ilmestyi Johannes Gutslaffin\nlaaja saksankielinen Kertomus ja opetus väärin pyhiksi nimitetyistä\nWõhandajoen lähteistä v. 1644 sekä suomalaissyntyisen Johannes\nForseliuksen runsasaineinen, niinikään saksankielinen kokoelma\nVirolaisten taikauskoisia menoja, tapoja ja pitämyksiä, jonka J.W.\nBoecler omassa nimessään julkaisi v. 1685.\n\nEnsimäiset näytteet suomalaisista loitsuista painatti Gabriel\nMaxenius latinankieliseen väitöskirjaansa Loitsimisen luonnollisista\nvaikutuksista v. 1733. Pohjaksi muinais-uskontomme esitykselle\npani loitsurunouden Henrik Gabriel Porthan. Hänen oppilaansa Erik\nLencqvistin v. 1782 latinaksi julkaisemassa väitöksessä Vanhojen\nsuomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta\nmainitaan päälähteenä \"muutamien runojen tosin jo kovin rikkinäiset,\nhajanaiset, lisäillyt ja toisiinsa sekoittuneet jätteet, jotka\nesivanhempain perintönä etäisimpien seutujen sopissa vieläkin,\nvaikka jotenkin harvassa, rahvaan huulilla elävät. Se, mikä\nsuomalaisten epäjumalanpalveluksesta ja taikauskosta on voitu\nesittää, on suurimmaksi osaksi juuri tällaisista runoista kerätty\".\nAgricolan luettelolla sitävastoin arvostellaan olevan kaksi vikaa:\n\"ensiksi näet se hämäläisten ja karjalaisten erityisten jumalien\njoukossa luettelee sellaisia, jotka ovat olleet koko Suomen yhteisiä\njumalia, ja toiseksi se kerrassaan jättää sikseen useampia tärkeitä\nsuomalaisten jumalia, mainiten taas toisia, joiden suhteen saattaa\nolla epäilyksen alaista, ovatko meikäläiset niitä palvoneet.\"\n\nPorthanin työtoveri Christfrid Ganander v. 1789 julkaisemansa\nsanakirjan muotoisen Mythologia Fennica'n esipuheessa lausuu\nsamoin, että suomalainen muinaisuskonto saa parhaan selvityksensä\nsuomalaisten n.s. vanhoista loitsurunoista, kun niitä verrataan\ntoisiinsa ja avuksi otetaan muiden kansojen mytologiat. Siitä syystä\nhän on teokseensa yhdistänyt tiedot lappalaisten muinaisuskonnosta\nsekä, milloin on voinut, viitannut yhtäläisiin nimiin\nskandinaavilaisessa mytologiassa.\n\nGananderin Suomalaisen mytologian aineenmukaisesti järjesti ja\nsaksaasi nuori virolainen Christian Jaak Peterson v. 1821. \"Koska\nsuomalaisella mytologialla on niin paljon yhteistä virolaisen\nkanssa\", hän alkulauseessa ilmoittaa liittäneensä, mitä saattoi\nlöytää jälkimäisestä, muistutuksina lisäksi.\n\nSuomessa ilmestyi samaan aikaan uusi painos Gananderin alkuperäistä\nruotsinkielistä teosta v. 1822. Reinhold v. Becker valmisteli siitä\nvielä uusilla runoaineksilla lisättyä laitosta. Tämä on tosin vasta\nmeidän päivinämme tullut julkaistuksi Suomen muinaismuistoyhdistyksen\naikakauskirjassa (XV 1896). mutta ei kuitenkaan ole jäänyt merkitystä\nvaille, koska Elias Lönnrot on sitä käyttänyt ja kopioinut.\n\nNe runot, joita Lönnrot vanhemman Sakari Topeliuksen osoitusta\nseuraten löysi Vienan Karjalasta, eivät enää olleet rikkinäisiltä,\nhajanaisilta ja sekavilta tuntuvia vanhan runouden jätteitä, vaan\neheitä, täyteläisiä runojaksoja, joilla näytti olevan vielä laajempi\nkeskenäinen yhteys. Verratessaan niitä entiseltään tunnettuihin\nrunoihin oli Lönnrotissa herännyt halu järjestää kaikki runot\nkokonaiseksi, yhtenäiseksi teokseksi ja \"siten saada _suomalaisen\nmytologian alalla_ jotakin semmoista aikaan, joka vastaisi\nislantilaista Eddaa\", kuten hän Suomalaisen Kirjallisuuden seuran\nesimiehelle 7/2 1834 kirjoittaa. Se, että hän mainitsee esikuvanaan\nrunokokoelman, joka ei ole yhtäjaksoinen, osoittaa parhaiten,\nmitä hän työssään etupäässä piti silmällä. Vanhan Kalevalan\nesipuheen alkuperäisessä luonnoksessa hän yhä painostaa sitä, että\n\"arvattavasti Suomalainen Mythologia tästä lähin tulee paremmin\ntoimitetuksi näien ja paljo muienkin runojen sitte Gananderin aikoja\nilmi saatua\". Vielä Uuden Kalevalan alkulauseessa hän ensimäiseksi\nhuomauttaa: \"Hyvin muistaen, että ne tulevat olemaan vanhimpana\nomituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes\nniitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella\nja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toisiinsa\nniin hyvästi, kuin vaan on osattu, ja koota niihin kaikki, mitä\nrunot senaikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi\nsäilyttäneet.\"\n\nKalevalan kautta vanhat runomme saivat saman merkityksen\nsuomalaisten pakanallisen uskonnon tutkimuksessa kuin Edda-tarut\nskandinaavilaisessa mytologiassa. Ruotsinkielisessä Kokeessa\nmuinaissuomalaisten mytologian selvittämiseksi v. 1844 Gabriel\nRein lausuu: \"Täydellistä, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi muovailtua\nsuomalaista mytologiaa on tähän asti kaivattu samasta syystä, joka\non ollut esteenä seikkaperäisen ja tyydyttävän Suomen historian\ntoimittamiselle: koottujen ainesten puutteen vuoksi. Mutta kun\ntämä puute Topeliuksen ja Lönnrotin keräilemäin rikkaitten,\nmuinaissuomalaisten taruja sisältäväin runokokoelmain kautta\nnyttemmin suurelta osalta on tullut poistetuksi, on myös toivoa\nsiitä, että muovailemalla mytologisen aineiston yksityisiä osia\nvoidaan tehdä vähittäisiä valmistustöitä suomalaista mytologiaa\nvarten, samoin kuin ainoasti lähdetietoja kokoilemalla ja pohtimalla\nynnä yksityisiä aloja ja aikakausia valaisemalla voidaan valmistella\ntieteen vaatimuksia vastaavaa Suomen historiaa.\"\n\nUusi Kalevalanlaitos oli kuitenkin tuskin ilmoille tullut, kun\njäljissä seurasi siihen perustuva suomalainen mytologia, joka tähän\npäivään saakka on suomalaisten muinaisuskonnosta ainoa kaikinpuolinen\nesitys. Mattias Aleksanteri Castrén oli jo nuoruudessaan heti Vanhan\nKalevalan ilmestyttyä ryhtynyt valmistelemaan suomalaista mytologiaa\nja sitä varten läpikäynyt Topeliuksen ja Lönnrotin julkaisemat\nrunokokoelmat. Mutta kun hänen piti järjestää muistiinpanojaan,\nja hän samalla otti lähemmin selkoa Lencqvistin, Gananderin y.m.\nmytologisista tutkimuksista, tuli hän siihen vakaumukseen, että\nsuomalaisella mytologialla on niin paljon yhteistä lappalaisen\nkanssa, ettei edellistä voinut kirjoittaa tutustumatta jonkun\nverran jälkimäiseen. Hän keskeytti siitä syystä vasta-alkamansa\ntyön, ja läksi v. 1838 ensimäiselle matkallensa Lappiin\ntäydentääkseen tietojaan. Myös seuraavalla retkellänsä Venäjän\nKarjalaan v. 1839 hän pani pääpainon jumalaistarujen tiedusteluun\nja loitsujen kirjaanpanoon, joiden kokoelmaa piti suomalaisen\nmytologian ensimäisenä ehtona ja parhaana lisänä. Laajat kieli- ja\nkansatieteelliset tutkimusmatkat veivät sitten hänen harrastuksensa\nkauas ulos kotoisesta piiristä, mutta kaiken aikaa hän kiinnitti\nerityistä huomiota heimolaistemme uskonnollisiin käsityksiin. Kun\nhän Suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi nimitettynä alkoi\nsyyslukukaudella v. 1851 luennoida suomalaisesta mytologiasta tunnin\nviikossa, oli hän tehtäväänsä siinä määrin kypsynyt, että luennon\nkerrallansa saattoi väliaikana valmistaa. Joululomalla hän jatkoi\nmytologiaansa ja yhä kevätlukukaudellakin, jolloin kiihtyvän taudin\nvuoksi ei enää päässyt luentoja pitämään. Vielä sairasvuoteellaan hän\nsitä lopetteli, vaikka hänellä oli vaivoin enää voimia kohottautua\nistumaan, minkä vuoksi makaavassa asennossa lyijykynällä piirsi\npaperille viimeisen luvun Luennoita suomalaisesta mytologiasta, jotka\nhänen kuolemansa jälkeen julkaistiin sekä ruotsiksi että saksaksi v.\n1853.\n\nLaajentamalla suomalaisen mytologian suomalais-ugrilaiseksi\nuskonnonhistoriaksi. Castrén oli luonut pysyvän pohjan jokaisen\nerikoisheimon uskonnonmuodon käsittelemiselle, ja asettamalla\ntodistuskappaleina suomalaiset runot etualalle, hän on näihin\nainaisesti keskittänyt suomalaisen tutkimuksen päähuomion.\nSitävastoin Agricolan jumalainluetteloa hän oli taipuvainen\nepäilemään, koska moni siinä esiintyvistä nimistä ei ollut ainoastaan\nrunoille tuntematon, vaan myös äänneasultaan tuntui hänestä\nepäsuomalaiselta.\n\nRunojen merkitystä yhä lisäsi virolaisen Kalevipoeg runoelman\nilmestyminen vv. 1857-62, jonka jumalaistarullisia osia Otto Donner\nv. 1866 alkoi tutkia vastaavien Kalevalan ainesten yhteydessä.\nToimittaessaan Kertomuksia Suomen historiasta Julius Krohn v. 1869\npainatti luvun Muinais-Suomalaisten uskonto, josta muistutuksessa\nlausuu: \"Tätä lukua kirjoittaessa on koeteltu suomalaisia ja\nvirolaisia taruja vertaamalla päästä sen perille, mikä alkuansa oli\nsuomalaisten jumaluusoppi. Muutamin suhtein on siis täytynyt erota\nCastrénista, jolla ei vielä ollut niin runsaita varoja Virosta\ntarjona.\" Julius Krohnin jälkeen jääneissä käsikirjoituksissa\nsamoilta ajoilta on myös Virolaisten muinaisusko, joka on jäänyt\npainoon toimittamatta.\n\nTäydelliseen mullistukseen runojemme käsittämisessä johti Julius\nKrohnin Kalevalantutkimus. Keskellä tätä teostaan jälkimäisen\nvihkon esipuheessa v. 1883 hän ilmoittaa nähneensä tarpeelliseksi\nkoko tutkimustavan muuttamisen. \"Erittäinkin on minun täytynyt\nluopua siitä luulosta, että kaikilla painetun Kalevalan seikoilla\non vastineensa kansan laulussa, ainakin siinä yhteydessä missä\nne kirjassa ilmautuvat.\" Mutta eivät ainoastaan Kalevalan ynnä\nKalevipoegin kirjalliset kokoonpanot tulleet tämän huomion jälkeen\ntutkijalle kelpaamattomiksi alkuperäisten muistiinpanojen rinnalla\naineksina käyttää. Uuden maantieteellisen tutkimustavan kautta kävi\nselville, että itse kansanrunot vaeltaessaan paikasta paikkaan ja\najallisesti polvesta polveen siirtyessään meidän päiviimme asti\novat suuressa määrin muuntuneet, joten kehittyneimpien muodostusten\nkäsitteleminen todistuskappaleina ilman vertailevaa tutkimusta\nhelposti saattaa eksyttää vääriin päätelmiin. Viimeksi on herännyt\nepäilyksiä itse runojen, sekä kertovaisten että erittäin myös\nloitsurunojen iästä, ovatko ne alkuansakaan kristillistä keskiaikaa\nvarhaisemmat ja voiko niitä siis täysikelpoisina todistajina\npakanuutta tutkittaessa kuulustella.\n\nToiselta puolen on loitsujen ohella Heikki Meriläisen keräilyjen\njohdosta 1880 luvulta alkaen ruvettu muistiinpanemaan myös niihin\nliittyviä temppuja eli taikoja ynnä yleensä tiedustelemaan kansan\npitämyksiä ja uskomuksia. Tosin niissäkin on paljon \"paavia\",\nroomalaiskatolisen ajan mielikuvituksellista tietämystä. Mutta\ntarkasti seulomalla voi taioista, samoin kuin loitsuistakin, löytää\nalkuperäisen pakanallisen käsityksen jälkiä.\n\nAinoa varhaisempi kokoelma suomalaisia taikoja on J.W. Murmanin\nSuomi-kirjassa v. 1854 ruotsiksi julkaisema; samanaikuinen\ntutkimuksen yritys on Eero Salmelaisen Vähänen kertoelma\nmuinois-suomalaisten pyhistä menoista (Suomi 1852). \"Suomen\nkansan muinaisia taikoja\" ryhtyi painoa varten järjestämään Matti\nVaronen, joka niitä toimitti kaksi osaa: Metsästystaikoja (1891) ja\nKalastustaikoja (1892).[3] V. 1898 valmistui hänen laaja vertaileva\ntutkimuksensa Vainajainpalvelus muinaisilla suomalaisilla, johon\nainekset on enimmäksi osaksi saatu Suomalaisen Kirjallisuuden\nSeuran ynnä Viron puolella J. Hurtin keräyttämistä uusista\ntaika-kokoelmista. Virossa, missä jo v. 1876 F.J. Wiedemann saksaksi\njulkaisi yleiskokoelman Virolaisten sisäisestä ja ulkonaisesta\nelämästä, on M.I. Eisen toimittanut julkisuuteen yksityistutkimuksia\naineksineen, kuten Krati raamat (1895), Luupainaja (1896), Kodukäijad\n(1897), Näki raamat (1897), ja Oskar Kallas on unheesta pelastanut\nmuutamain vuosisatoja erillään eläneitten virolaisten siirtokuntain\nmuistelmia, joista Kraasna maarahvas (1903) sisältää merkillisintä,\nmitä nykyaikana on voitu saada talteen.\n\nUudet keräykset ovat kaivaneet esille muistotietoja myös Agricolan\nmainitsemista jumalista. Nämä löydöt ynnä kielitieteelliset keksinnöt\novat kohottaneet Agricolan luettelon, jonka nimistä tuskin yksikään\non jäänyt selittämättä, takaisin kunniasijalleen täysin luotettavana\nlähteenä.\n\nRistiriita Agricolan antamien ja runoihimme sisältyvien tietojen\nvälillä selviää yksinkertaisesti siitä, että ne kuvastavat\nkansanuskoa eri aikoina ja eri puolilta. Runojen todistukset\neivät ole vähemmän mielenkiintoisia sen vuoksi, että ne etupäässä\nesittävät pakanuuden ja katolisuskon yhdistymistä keskiaikaisessa\nkansankäsityksessä. Yhtäläistä pakanuuden ja kristillisyyden\nvaiheaikaa kuvailee myös Edda-laulujen pohjalle rakennettu\nskandinaavilainen mytologia. Tämmöisellä ajalla on jotakin aamuruskon\nrunollisuudesta, valon ensi säteiden pimeyden läpi tunkeutuessa.\n\nSiitä syystä olen keskittänyt suomalaisen mytologian esitykseni\nn.s. \"Väinämöisen uskontoon\", jolla on kirjallisuudessamme ja\nperinnäisessä käsityksessämme vakaantunut mielikuvituksellinen asema.\nSuomalaisten todelliselta pakanalliselta uskontopohjalta lähtien,\njota myös rinnakkaistiedot virolaisten ynnä muiden yhteissuomalaisten\nmuinaisuskonnosta sekä lappalaisten lainat valaisevat, olen\nkoettava osoittaa, mitenkä sille on rakentunut kaunispiirteinen ja\nväriloistoinen _Suomalaisten runojen uskonto_.\n\nTyössäni ovat minulle olleet rakkaana apuna isävainajani monivuotiset\npoiminnot ynnä muutama alustava tutkimus. Käytettävänäni ovat myös\nolleet isävainajani oppilaitten laatimat nimiluettelot sekä omien\noppilaitteni tutkimuskokeet säeluetteloineen. Heille lausumani\nlämpimät kiitokset tahdon ulottaa sillekin tuhatlukuiselle\nkansalaisjoukolle, joka väsymättömällä harrastuksella on kerännyt\naineksia Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talteen. Sen takana\nseisovat vielä laajemmat ja syvemmät rivit kansan hengen luomien\nmuistissa säilyttäjiä. Kautta katoovien ja kasvavien sukupolvien he\novat ylläpitäneet sitä yhteyttä entisyyden ja tulevaisuuden välillä,\njolle nykyään tietoisesti kaiken kansallisen työmme rakennamme.\nHeitä kohtaan tuntemaamme kiitollisuuteen liittyy velvoitus\nvastaisten keräysten ja tutkimusten kautta kartuttaa ja tarkistaa\ntietojamme oman kansamme muinaisuudesta. Uusien työntekijäin\ntoivossa olen rohjennut julkaista tämän opastuksen; herättäkööt myös\nvaillinaisesti ja epätyydyttävästä selvitetyt kysymykset halua niiden\ntäydellisempään ja oikeampaan ratkaisuun.\n\n\n\n\nSuomalainen tietäjä.\n\n\nMaapallon pohjoisosissa elävien kansojen uskonnoille on pidetty\ntunnusmerkillisenä _shamanismi_ eli usko shamaniin, noitaan.\nTätä nimitystä käyttävät muutamat keski-Siperian heimot ja on se\nalkuperältään mandshu-tunguusilainen sana.\n\nRuotsinkielisessä esitelmässä Schamanismista ynnä muista\nuskonnonmuodoista turaanilaisilla kansoilla v. 1881 on Aug. Ahlqvist\nselostanut tätä uskonnonmuotoa. \"Shamanismi perustuu siihen\nkäsitykseen, että ihmistä luonnossa ympäröivät vallat ja henget,\njoiden tarkoituksena ja pyrkimyksenä on häntä vahingoittaa ja\ntuhota, ja että hänen vaaraa välttääkseen pitää koettaa rukouksin ja\nuhriantimin lepyttää näitä häijyjä haltioita. Eivät ainoastaan meren\nsyvyydessä, kosken kuohussa, vuoren rotkoissa, metsän pimennoissa\nvihamieliset henkiolennot häntä väijy ja hänen tekojaan vaani\nhänen kimppuunsa käydäkseen ja hänen yrityksiään tuhotakseen, vaan\nnämä henget voivat paneutua hyödyllisiinkin esineihin, joita hän\nitse on keksinyt, kuten rautaan ja tuleen, tuottaakseen hänelle\nturmiota. Hänen täytyy siitä syystä olla yhäti varuillaan ja\nyhtämittaa tuoda uhreja vihollisille valloille, ja sittenkin elää\nalituisessa pelossa, että erehdyksen tai laiminlyönnin johdosta\non joutunut jonkun henkiolennon vihoihin. Siinä on shamanismin\nsisin ydin. Räikeästi pistää silmään hyvän prinsiipin puute.\nShamanisti elää pelkonsa alaisena alituisessa orjuudessa. Hän\nlähestyy jumaluutta yksistään siinä tarkoituksessa, että välttyisi\nsen tuhoovalta vaikutukselta. Jollei hän varoisi elementtien\nylivaltaista voimaa, jollei häntä tauti ja kivuloisuus vaivaisi,\njollei hänelle pettymystä, vastoinkäymistä ja ahdinkoa sattuisi,\nniin ei hän mistään jumaluudesta tietäisi. Siihen nautintoon,\njonka elämä raakalaisellekin tarjoo, shamanisti ei osaa panna\nhuomiota. Terveyden lahjasta, runsaasta saaliista, hyväsopuisesta\nja lukuisasta perheestä, auringon suloisesta lämpimästä ja luonnon\nyhä uudistuvasta tuotantovoimasta ei hänen juolahda mieleensäkään\nketään kiittää. Enintänsä hän ajattelee näitä ja samankaltaisia\nelämän antimia nauttiessaan, että hän vastoin henkien tahtoa taikka\nainakin vain leväperäisyyden johdosta heidän pahassa toiminnassaan\non nämä nautinnot saavuttanut. Ei mikään kiitollisuuden tunne\nhänen sydämestään kohoa, ei mikään ylistyslaulu hänen huuliltaan\nkajahda. -- Tässä alkuperäisessä ja synkässä yksinkertaisuudessaan\nei shamanismia enää missään tavata. Se muuntui ja lieventyi jo\naikaisin, osittain oman kehityksensä kautta, osittain toisten\njalompain uskontojen vaikutuksesta. Sisällinen kehitys aiheutui\nlähinnä siitä, että ihmisen kävi sietämättömäksi elää alituisessa\nriippuvaisuudessa ja pelonalaisuudessa luonnonvoimien kesken, ja että\nhänen henkensä tajusi, ettei ollut oman arvon mukaista alistua pahan\nprinsiipille, vaikka tämä ainoasti fyysillistä pahaa edusti. Ihminen\nsiitä syystä asettui rohkeasti taisteluun pahaa vastaan. Ja millä\naseilla hän vastusti vihollistaan? Ei millään muilla kuin niillä,\nmitkä hän löysi omassa hengessään. Hän tutkisteli pahan _syntyä_,\nja kun hän sen tunsi tai luuli tuntevansa, oli hänestä helppoa\n_sanan_ voimalla hillitä, lannistaa ja voittaa paha. Tätä ihmisen\nvoitollista taistelua sanan voimalla fyysillistä pahaa vastaan ei ole\nmikään kansa niin selvästi ja täydellisesti käsittänyt kuin Suomen\nkansa loitsurunoissaan. Semmoiseen kamppailuun ei kuitenkaan kuka\nhyvänsä voinut ryhtyä. Ainoastaan heimon lahjakkaimmat, kokeneimmat\nja jaloimmat personallisuudet uskalsivat antautua tähän vaaralliseen\ntoimeen. Ainoasti semmoiset, jotka henkisesti kohosivat korkealle\nyli muun joukon, voivat ruveta välittämään suhdetta jumaluuteen, ja\nsanan voima, heidän käyttämänään, oli niin suuri, että nämä taitajat\nmäärätyissä tapauksissa saattoivat tehdä hengetkin alaisikseen.\nSellaisia olivat _shamanit, tietäjät eli noidat_. Jaloimpia ja\nsamalla mahtavimpia shamaneja oli suomalaisten tarujen kuvaama\nsankari _Väinämöinen_.\"\n\nAhlqvistin esityksessä kuvastuu viime vuosisadalla vakaantunut\ntieteellinen käsitys. Nykyajan sekä yleinen uskontotiede että\nerikoisesti suomalainen tutkimus ovat kuitenkin johtaneet tästä\njyrkästi eroaviin tuloksiin.\n\nUsko noitaan välittäjänä ei ole mitään pohjoisille kansoille\nomituista, vaan aivan yleistä miltei kaikkien maapallon asukkaitten\nalkuperäisissä uskonnoissa. Yhteyden aikaansaaminen henkimaailman\nkanssa, jotta ahdinkotilassa tiedettäisiin, ketä henkiolennoista\nja millä uhrilla oli lepytettävä tai suostutettava, oli noidan\nvarsinainen tehtävä. Kun tavallisen ihmisen sielu ainoasti unessa\ntai tilapäisessä horrostilassa voi tuntea ruumiillisten aistimusten\nrajoista irtaantuvansa, piti noidalla olla kyky keinotekoisesti\nmilloin hyvänsä kiihoittautua hurmostilaan, jolloin tajuttomasta\nruumiista lähtenyt sielu saattoi vapaasti henkien piirissä liikkua ja\nseurustella.\n\nEttä yhteissuomalaistenkin heimojen noidalla on alkuansa ollut tämä\ntaito ja tehtävä, voi jo välillisesti samannimisten lappalaisten\n(noaidde) ja vogulilaisten (nojt) shamanien toiminnasta päättää.\nMutta siitä on myös suoranainen todistus vanhoissa venäläisissä\naikakirjoissa, joissa mainitaan v. 1071 erään novgorodilaisen tulleen\ntshudilaisen noidan puheille. Tämä alkoi tapansa mukaan kutsua\nhenkiä asuntoonsa _maaten mykkänä_. Suomen kielessä on säilynyt tätä\nkeinotekoista tainnostilaa kuvaileva sanonta: mennä tai langeta\nloveen, maata lovessa. Sen on pysyttänyt käytännössä tapa \"käydä\nLapissa\", hakemassa apua lappalaisilta noidilta, joita myös on\nnimitetty lovemiehiksi.\n\nSuomalaisen noidan käyttämästä kiihoitusvälineestä ei ole meille\ntietoa säilynyt. Gabriel Maxeniuksen väitöskirjassa tavattava kuvaus\nnoitarummusta ja loveen lankeamisesta on otettu Johannes Schefferin\nkuuluisasta Lapponia teoksesta. J.A. Friisin yritys selittää\nKalevalan Sampoa noitarummuksi on onnistumaton.\n\nMutta lappalaisten noitarumpu on ollut tunnettu heitä\nlähinnä asuville suomalaisille sekä heidän suomalaistuneilla\njälkeläisillään muistona säilynyt. Kuusamon rajalla Vienan läänissä\nmuisteltiin, miten paikkakunnan viimeiset lappalaiset olivat\npuolustautuneet karjalaisia vastaan voimallisen taikakalun avulla,\njolle nämä eivät mahtaneet mitään. Sen nimi oli kontakka (Venäjän\nlapin kiemdes, gen. koamlazi), selitettynä \"Lapin kirjat\" eli \"Lapin\nsoitto\", joka heti ilmoitti, kun viholliset olivat tulossa. Se\nriippui ison hongan latvasta ja sen hiljaiset sävelet ilmoittivat\ntuulen käydessä monta muutakin tärkeää asiaa, esim. milloin\nmetsänriistaa paraiten voi saada. Eräänä yönä, kun ei ketään ollut\nhongan juurella vahtimassa, karjalaiset ryöstivät tämän taikaesineen\nja läksivät etsimään lappalaisia, jotka he kohta löysivätkin\nnuotiovalkean ympäriltä. Nämä tuntien tuhon hetken tulleeksi\nsyöksyivät tuleen, johon kaikki paloivat.\n\nV. 1692 oli Varangissa Ruijassa syytteenalaisena noitarummun\nkäyttämisestä Tornion Lapista kotoisin oleva satavuotias vanhus, joka\nluki Isämeidän rukouksensa \"karjalaksi\" ja myös selitti rumpunsa\nkuvioita puoleksi suomalaisin sanoin ja nimityksin (kuv. 2).\n\nNiilo Fellman kertomuksessaan seurakuntain synnystä Kemin Lapissa v.\n1751 mainitsee noitarumpuja täällä nimitetyn \"cannus luotta-muor\"\ns.o. kannus uhri-puu. Kansa vieläkin muistelee kannuksella\nlauletun loveen ja käyttää sanaa kannuslappalainen. Jaakko Fellman\nlappalaisessa mytologiassaan huomauttaa kahdesta Kannus- nimisestä\nsaaresta Lappajärvessä etelä-Pohjanmaalla; näiden kerrotaan\nsyntyneen järveen heitetyistä lappalaisten noitarummuista.\n\nLoveen menijän tavasta pitää päänsä peitossa näkyväisestä\nmaailmasta eristäytyäkseen, jota vielä Kuolajärvellä muistellaan,\njohtunee noidan lakille annettu merkitys. Erään pohjalaisen noidan\nmainitaan panneen joskus vaimoväen huivin päähänsä. -- Jos tietäjä\nantoi lakkinsa ynnä tuluksensa oppipojalle, niin tämä tuli yhtä\nluonnokkaaksi kuin hän itse oli ollut; koko voima siirtyi oppilaasen,\nitse ei voinut tehdä mitään. -- Jos lapsesta aiottiin jo syntyissä\ntietäjää, oli heti, kun se ilmoille pääsi, pantava sille tietäjän\nhattu päähän ja pidettävä siinä kolme vuorokautta; sitten aikuiseksi\ntultuaan sai tiedollaan aikaan vaikka mitä.\n\nToinen keino päästä hurmostilaan, joka muinais-Kreikassa Delphoin\norakelin käyttämää muistuttaa, on pohjois-Ruotsissa kansantietona\nloveen menemisen nimellä tavattu. Kolmen hetteen keskessä kasvaneista\nheinistä tehtiin tuli, ja kun siihen savuun hyppäsi, niin silloin\nmeni tainnoksiin; ruumis jäi maahan varattomaksi ja henki matkusti\nsinne, minne oli aikomus. Pohjoisessa Venäjän Karjalassa kerrotaan\nlappalaisen menneen taikoja etsimään loveen, mikä selitetään tuleen\nmenoksi. Myös Suomen pohjois-Karjalassa muistellaan Lapin noitien\nlangenneen tuleen ja lentäneen, minne halusivat. Pohjois-Hämeessä\nkuvailtiin lappalaisen istuneen roviolla sen palaessa ja toisten\nnuotion luona laulaneen, kunnes tämän henki palasi takaisin.\n\nTuleen heittäytymiseen liittyy käsitys lentävistä ja palavista\nnoidannuolista, joiksi lappalaisten uskottiin tulessa muuttuvan.\n\"Tulessa kulkemisesta\", joka vastaa sanontaa _kulkea lovessa_,\njohtunee nimitys _tulilappalainen_ eli _tulilappi_. Jälkimäinen\nmuoto esiintyy myös paikallisessa merkityksessä: \"Jos saisi siellä\nTuli-Lapissa käydyksi; nehän tulilapit käyvät tulessa ja ovatkin\nmaailman parhaat tietoniekat.\"\n\nVirossa on jälki tajuttomasta tilasta säilynyt sen käsityksen\nyhteydessä, että noita saattoi lentää _tuuliaispäänä_. Tällä aikaa\nruumis makasi kuin kuollut, ja jos sen käänsi nurin, niin ei\nhenki päässyt siihen palaamaan, ennenkuin ruumis käännettiin taas\nennalleen. Mielikuva tuuliaispäässä näkymätönnä kulkevista noidista\non Suomessakin yleinen, myöskin ruotsalaisilla, jotka sen nähtävästi\novat suomalaisille ja virolaisille välittäneet.\n\nTainnoksiin menolle läheistä _uneksimista_ tiedetään vielä viime\naikoihin asti käytetyn taudin aiheuttajan ynnä parannusehdon taikka\nmuun tiedustelun selville saamiseksi. Lönnrotin ensimäisellä\nmatkallaan etelä-Savossa tapaama tietäjä perusti parannuskeinonsa\nja ennustuksensa yöllisiin unennäkyihin; valitti vain, ettei\nhänellä joka yö ollut näitä näkyjä, vaan että hänen joskus täytyi\nkauankin niitä odottaa. Tahallisessa unennäön tavoittelussa oli\ntarpeen joku välikappale. Aunuksessa uskotaan Lapista noudetun kiven\navulla voitavan saada unessa luokseen neuvoja joko panemalla se\ntaskuun maata pannessa tai juomalla vettä, missä sitä on pidetty.\nTavallisesti tietäjä, joka unien johdosta voi päättää jonkun asian,\nhaluaa saada päänsä alle vaatekappaleen apua tai neuvoa pyytävältä\nhenkilöltä.\n\nOnpa uneksimisen yhteydessä tavattu jälki alkuperäisemmästäkin\nhorrostilasta. Eräs noitamummo Suomen pohjois-Karjalassa oli ottanut\nautettavansa hatun päänsä alle yölevolle ruvetessaan. Nukuttuaan ja\nuneksittuaan hän aamulla asettui polvilleen seinän viereen nurkkaan.\nSiinä mumisi ikäänkuin hartaudessa eli innoissaan, luonnossaan.\nMuuttui heikonnäköiseksi, sitten ryhjähtihen seinää vasten ja oli\nihan kalmannäköinen. Sanoi selvittyään, että oli kärsinyt autettavan\nedestä ja että tämän siitä syystä täytyi maksaa. Kun mummo meni\ntainnoksiin kuului erityinen humina, hänen jumalansa tuli häneen.\n\nHenkien yhteyteen pääsi myös valveilla ollessa hautajaistoimitusta\njäljittelemällä. Ihminen pestiin ruumiinpesuvedellä ja -saippualla,\npantiin arkkuun, jonne elävän puun pakkulaan tehty kitkatuli\nlaitettiin kytemään, jotteivät manalaiset häntä pitäisi omanaan,\nhaudattiin kuin ruumis ja viskattiin multaa päälle sen verran, että\narkku peittyi. Itse sitten nousi ylös haudasta ja näki nyt kaikki\nmanalaiset väet. Hän näki, mikä laji oli sairasta vaivaamassa, mutta\njollei sairaan ympärillä ollut kiusaamassa mitään väkeä, niin tiesi\nkyseessä olevan parantumattoman jumalantaudin.\n\nJo pakanuuden aikana on haltioitumistilan tarjoaman välittömän\nsielullisen yhteyden kannalta naapurikansojen vaikutuksesta siirrytty\ntoiselle asteelle, millä uskotaan henkien ulkonaisten merkkien\navulla ilmoittautuvan ja ilmaisevan tahtonsa. Tähän uskoon perustuu\nkaikkinainen _arpominen_.\n\nHenrik Lättiläinen kuvaa, kuinka vuoden 1190 tienoilla liiviläiset,\njotka maankasvun vuoksi olivat päättäneet uhrata saksalaisen\npapin, tiedustelivat arpomalla, oliko se teko jumalille mieleen.\nArpoja talutti hevosta sille asetetun keihään yli, tarkastellen\nkummanpuolista jalkaa se ensin nostaisi. Kun hevonen sattuikin\nastumaan elämää merkitsevällä jalalla, ei hän siihen vielä tyytynyt,\nvaan pyyhkäisi hevosen selkää luullen, että kristittyjen jumala\nistui selässä ja liikutti hevosen jalkaa. Mutta toinenkin koetus\nkävi samoin, ja niin pappi sai jäädä henkiin. Itse arpomistapa\ntässä on lainattua naapurikansoilta. Tanskalainen historioitsija\nSaxo Grammaticus kertoo samaan aikaan vendiläisten temppelissä\nRügenin saarella elätetystä valkeakarvaisesta pyhästä ratsusta,\njota käytettiin arpomiseen. Kartanolle pystytettiin kolmeen kohti\nmaahan kaksi keihästä, joiden väliin kolmas kiinnitettiin poikittain.\nJumalaa rukoiltuaan pappi talutti hevosta poikittaisten keihäitten\nyli. Hyvänä enteenä pidettiin, jos se joka kerta ensin kohotti\noikeata jalkaansa, mutta jos kerrankin vasemmalla aloitti ylitse\nastumisen, oli aiotusta yrityksestä luovuttava.\n\nTshudilaisista arpojista (\"arbui\") Novgorodin alueella kertoo\nv. 1534 arkkipiispa Makarij muun muassa, että heitä kutsuttiin\nvastasyntyneille lapsille nimeä antamaan, jonka he toimittivat omalla\npetollisella tavallaan.\n\nMikä tämä oma tapa oli, sitä ei mainita. Iivana Kojosen pojan runon\nInkerin-puolisista toisinnoista näkyy, miten vielä kreikanuskoiset\nkäyttivät arpomista nimeä lapselle valitessaan.\n\n    Tuotiin papit Paatitsasta,\n    Luuskasta nimen lukijat,\n    pantiin kirjat kannen päälle,\n    lehtyet leviteltihin,\n    nimi kirjasta kimahti,\n    lehen kannesta kajahti.\n\nToisin on _kirjaa_ käytetty arpomisvälineenä Suomessa. Otettiin sen\nihmisen hiuksia tai sen elävän karvoja, jolle arpaa lyötiin, ja\npantiin kuninkaan rahan sekä avaimen kera virsikirjan väliin, siten\nettä avaimen lehtipuoli tuli kohtisuoraan kirjan saranoita vasten\nja kädensija jäi ulkopuolelle. Kirja sidottiin lujasti punaisella\nlangalla kiinni sekä asetettiin arvanlyöjän ja jonkun toisen henkilön\nkeskisormien päiden varaan riippumaan avaimen kädensijan renkaasta.\nArvanlyöjän kysellessä virsikirja pyörähti ympäri, kun sattui\narvaamaan oikein. Kyselyn muoto saattoi olla seuraava: \"jos tauti on\nvedestä (maasta j.n.e.), niin Jumalan sana ja arpa, sano totta, mene\nympäri.\"\n\nAutettavalta otettu hius vastaa unennäkemiseen tarvittavaa\nasianomaisen vaatekappaletta; raha on ilmeisesti uhriantimena.\nLiikkeille panevana käsitetään virsikirjaan sisältyvä Jumalan sanan\nvoima; mutta alkuperäisempään henkien vaikutukseen viittaa tieto,\nettä avain tuli ottaa huoneesta, jossa oli vähintään kolme -- vielä\nparemmin jos yhdeksän -- ruumista pidetty.\n\nVirossakin tunnetaan virsikirjalla ja avaimella arpominen,\nmutta pidetään vanhempana keinona puisen seidan ja sen laitaan\nkiinnitettyjen keritsimien käyttämistä.\n\n_Seulalla ja keritsimillä_ arpomisesta on Suomessa tietoja 1600-luvun\ntuomiokirjoista alkaen viime vuosiin asti. Lencqvist selittää\nseulan ulkolaitaan kiinnitetyn keritsimet, joiden periin kaksi\nhenkilöä vastatusten pisti etusormensa pitäen seulaa riipuksissa.\nYksikin henkilö saattoi tällaista arpalaitosta pidellä ojennetussa\nkädessään sormensa varassa. Syrjällään riippuvan seulan sisä- ja\nsamalla alalaitaan asetettiin molemmissa tapauksissa vihkisormus\n(avustettavanko?) ja virsikirja, edellisessä vielä villalankakerä\nja harja. Näiden tilalla esiintyvät: hopeinen sormus ja harja ynnä\nhopealusikka varsinaissuomalaisessa 1686 vuoden tuomiokirjassa,\ntoisessa eteläpohjalaisessa vuodelta 1719 virsikirja ja harja ynnä\nkehrävarrenlumpio, Lönnrotin matkakertomuksessa vuodelta 1828\netelä-Savosta virsikirja, rautapalanen, hiiltä ja suolaa, sekä\nviimeisissä 1900-luvun tiedonannoissa joko yksistään virsikirja\npohjois-Hämeessä tai Uudellamaalla virsikirja, perityistä hopeista\nkaavittuja jauhoja, tulirauta ja piitä, mustia karitsanvilloja,\nleipää ja suolaa taikka Karjalankannaksella virsikirja ynnä riepuun\nkäärittyjä suoloja ja leivänmurusia.\n\nSeulaa, jonka laitaan on kiinnitetty keritsimet ja johon on pantu\nvirsikirja ynnä kultasormus, tiedetään Pohjanmaan ruotsalaistenkin\narpoessaan käyttäneen. Että ruotsalaiset ovat olleet lainanantajina,\ntodistaa tanskalaisilla tavattava yhtäläinen arpalaitos, johon kuuluu\nseula, vanhat sakset ja virsikirja.\n\nSuomalaisissa tiedonannoissa seulaan pannuiksi mainitut harja sekä\nhiili, leipä ynnä suola ovat lisäksi tulleet toisenlaisesta seulalla\narpomisesta, jota Lönnrot kuvailee Loitsurunojen esipuheessa: \"Seula\nlaskettiin alassuin lattialle tahi pankolle ja sen pohjalle pantiin\nneljälle eri haaralle vähäsen suolaa, leipää, hiiltä ja savea, suola\nja leipä vastatusten ja samoin hiili ja savi. Otettiin sitten harja,\nja, jos vaan saatavissa oli, semmoinen, jolla oli kolme kertaa\nharjattu ruumiin päätä. Sitten pistettiin rihma- eli säijeperäinen\nneula lujasti kiinni harjan varren päähän, arpoja tarttui neulan\nsäikeeseen, asetti harjan keskelle seulan pohjaa ja alkoi lukea\narpasanoja. Minnepäin harja sitten hänen lukiessaan nuljahti, jos\nsuolaan, leipään, hiileen tahi saveen päin, siitä arvattiin asian\nlaita erinäisissä tiloissa.\" Nimenomaan ruumisharjan käyttäminen\nseulalla arpoessa viittaa taas selvästi siihen, että henkien\nuskottiin olevan liikkeellepanevana voimana.\n\nKarjalankannaksella on _seulalla ja harjalla_ arvottaessa asetettu\njoko nelikantaan kaksi hiiltä ja kaksi savipalasta niin, että niistä\ntuli risti, taikka kolmikantaan hiiltä, savea ja hopeasolki, jonka\nasemesta myös voitiin käyttää vihkimäsormusta tai hopearahaa.\nViimeksimainittua sanottiin _merkiksi_ ja käsitettiin se _verhaksi_,\ns.o. uhriksi.\n\nSuomen itä-Karjalassa laskettiin seulalle arvoittelijan kaulassa\noleva risti, niin että nauha tuli kulkemaan seulan reunaa myöten.\nVastapäätä ristiä pantiin hiili ja viistoon kaksi leipäpalasta.\nKolmas leipäpalanen kiinnitettiin rihman päässä riippuvaan neulaan.\nVenäjän Karjalassa käytettiin samoin kolmatta leipäpalasta harjan\nasemesta. Seulan päälle leipäpalasten kanssa ristikkäin asetettiin\njoko laatanaa (pyhäsavu-pihkaa) ja keskelle pyhän _Pohrotsan_\n(Jumalan äidin) kuva taikka myös kaksi hiilipalasta. Jälkimäisessä\ntapauksessa, jonka I.K. Inha on valokuvannut, mainitaan seulan alla\nolleen vielä leivän, jonka päälle oli tehty kolmikanta leipä- ja\nhiilipalasesta sekä arvoittelijan sormuksesta tai muusta kalusta.\n\nSuola ja leipä, niiden asettaminen ristiin, kaularisti, pyhäsavu\nja pyhäinkuva viittaavat ilmeisesti lainaan idästä päin. Suolan ja\nleivän sekä hiilen ja saven asettavat Saratovin läänin venäläiset\npöydälle nelikantaan ristikkäin ja pitelevät niiden yläpuolella\nlangasta kerää. Venäläisiltä ovat tämän arpomistavan oppineet myös\nkristityt tshuvashit, jotka asettavat pöydälle nelikantaan kaksi\nhiiltä ynnä kaksi leipäpalasta ja keskelle kolmannen leipäpalasen\nneulan päähän riippumaan.\n\nSeulalla arpomisen yhdeydessä toisinaan esiintyy suoranaisempikin\ntiedonhankinta uneksimalla. Jyskyjärvellä Vienan läänissä kumottiin\nlämpimän leivän päälle seula, jonka uurteesen merkittiin tautien\nnimet ja vähän yläpuolelle sen pohjaa, juuri keskikohdalle\nripustettiin kaularisti hyvin hienon langan tai hirvensuonen päähän.\nJos arpa ei näyttänyt, niin pyöräytettiin sitä kahdesti myötä- ja\nkolmannen kerran vastapäivään. Jos se ei ottanut ollenkaan\nasettuakseen, vaan heilui kaikille suunnille, pantiin ristinmerkki\nniine lankoineen ensi yöksi pään alle; silloin sai nähdä tai kuulla\nunissa, mikä tauti sairasta vaivasi.\n\nSeulalla arpomiseen liittyvät Arpasanat ovat länsi-Suomessa\nyksinkertaista arpaesineiden puhuttelua, joka on itäsuomalaisella\nalueella, varsinkin Karjalassa muodostunut runomittaiseksi.\n\n    A. Neitsyt Maria on\n    asettanut tämän arvan\n    syntisien välimieheksi.\n    Miltä vialta on tämä vika?\n    Sano synnyn syytä myöten,\n    älä miun mieltäni myöten,\n    sano asia asiata myöten,\n    sano totta, älä valetta!\n    Sano arvalle Jumala,\n    arpa sitten miulle sanoo,\n    miltä vialta tämä vika.\n    Jos on kalma,\n    lähe arpa liikkehelle,\n    arpa lähe myötäpäivään;\n    jos on kiroista,\n    lähe vastapäivään;\n    jos on veestä,\n    käy kohti merehen;\n    jos on maasta,\n    käy kohti pohjasehen!\n    Jos arpa totta sanovi,\n    arpa ylös ylennetähän;\n    jos arpa valehtelevi,\n    arpa tulehen heitetähän;\n    jos arpa valehtelevi,\n    arpa maahan hauatahan.\n    B. Kysyn Luojalta lupoa,\n    anon Herralta apua,\n    tahon taivon haltialta,\n    manuelta veljeltäni,\n    maakamaran katkojalta.\n    Nyt on aika arvan käyä,\n    miehen merkillä kysyä.\n    Mie nyt kysyn kykkeröistä,\n    mie nyt vaain vastinetta.\n    Mist' on pulma puuttununna,\n    tauti Hiien tarttununna:\n    joistako juoksevista,\n    läikkyvistä lähtehistä,\n    veen vankan vääntimistä,\n    kosken kuohuista kovista,\n    vainko melloista vesistä?\n    Sano arpa syitä myöten,\n    älä miesten mieltä myöten!\n    Jos arpa valehtelevi,\n    arpa luoahan tulehen,\n    palamahan paiskatahan,\n    merkki miesten poltetahan.\n    Jos arpa toen sanovi,\n    arpa ylös nostetahan\n    polville pyhän Jumalan.\n    C. Arvalle kakkarat tehään.\n\nNämä luvut, kuten näemme ovat ilmeisesti kristilliseltä ajalta. Arpa\non Neitsyt Maarian, _arpa-Maarian_, asettama, sitä kysellään Luojan\nluvalla, Herran avulla, se saa tietonsa itse Jumalalta ja totta\npuhuttuaan se pääsee pyhän Jumalan polville.\n\nSeulalla arpomisen katolisesta alkuperästä ei siis saata olla\nepäilystä. Mutta Kalevalassa mainitaan toinen arpomistapa, jota\nVäinämöinen käyttää kadonneita taivaanvaloja tiedustellessaan (UK\n49: 81-110). Väinämöisen esiintyminen arpojana perustuu yhteen\nvienanpuoliseen Laivaretken muistiinpanoon, jossa hän veneen\nkiinni puututtua: \"arpoa asettelevi\". Tämän säkeen Lönnrot, kuten\nVanhan Kalevalan Lisistä näkyy, on ensin sovittanut vastaavalle\npaikalleen, siihen yhdistäen Arvanlukuja, ja vasta myöhemmin\nsiirtänyt Päivänpäästö-runoon. Siinä itäsuomalaisessa Arvanluvussa,\njonka mukaan Väinämöisen on kuvailtu leikkaavan lepästä lastut ja\narvat kääntävän, vaaditaan ensin Luojan merkkiä, Jumalan arpaa totta\npuhumaan, sitten rukoillaan:\n\n    Ukko kultainen kuningas,\n    Herran enkeli ylinen,\n    tule arvat kääntämähän,\n    peukaloin paloamahan.\n\nRunon jälkeen on liitetty selitys: \"lepän lastuja pannaan; jos\nselälleen, ei mitään; jos kumoon, totta\".\n\nArpalastun leikkaamisen tuntevat myös pakanalliset tsheremissit,\njoten sitä saattaisi pitää ikivanhana yhteisperintönä. Näin\nyksinkertaisessa tempussa on kuitenkin yhtäläisyys vaikea varmentaa\ntodelliseksi yhteydeksi. Mainittu Arvanluku, jossa Luoja ja Herran\nenkeli esiintyvät, ei ainakaan ole pakanuudenaikainen, enempää kuin\ntoisetkaan Arvansanat, joissa lepänlastuja kuvaillaan huiskuteltavan\npaholaisen lakissa:\n\n    Anna Hiisi hilkkujasi.\n    Lempo lierilakkiasi,\n    tuohon arpani asetan,\n    lepänlastun langettelen.\n\nSama arpomistapa rahalla toimitettuna tunnetaan jo vuodelta 1678.\nSyytteenalainen pohjalainen noita oli heittänyt \"arpaa\" siten, että\npani myssynsä lattialle ja sen päälle tulukset ja sitten viskasi\nrahankappaletta kolmesti tulusten päälle, niinkuin pikku pojat\nheittävät rahaa kuoppaan. Siitä että raha kolmesti putosi samalle\npuolelle, hän päätti taudin synnyn.\n\nVanhanaikaisimpia arpomistapoja on epäilemättä _katsominen_.\nLencqvist kertoo suomalaisten tietäjäin täyttäneen vedellä ja\nmyöhempään aikaan paloviinalla maljan. Tämän pohjaan ja kanteen\nliitettiin ulkoapäin kaksi veistä, joiden avulla sitä nopeasti\npyöritettiin ikäänkuin napojen ympäri, kuitenkin niin ettei se\nkallistunut. Samalla sopotettiin määrättyjä lukuja, kunnes vesi eli\nviina alkoi kuohua, jolloin haihtuvassa vaahdossa oltiin näkevinään\ntulevaisia tapahtumia, parantumista tai kuolemaa, varkaan kasvot y.m.\n\nPohjanmaalla sekä kahden puolen pohjois-Suomen rajaa on veteen\nkatsomista vielä viime aikoina harjoitettu.\n\nVienan läänissä otettiin vettä ensiksikin rantaan vyöryvästä aallosta\nvastarannalta ja vuoltiin hopeaa sijaan. Otettiin vettä toinen kerta\ntyynestä paikasta rannalta siten, että astia painettiin hiljaa veden\nalle ja veden sisässä kuljetettiin hiljaa sinne, missä näkyi pieniä\nvaahtopisaroita; nostettiin taas varovasti astia veden pintaan, niin\nettä siihen jäi joku pisaroista. Jos vaahtosilmä pyöri myötäpäivin,\nvoitiin sairas parantaa, jos vastapäivin, niin ei. Otettiin vielä\nkolmannesta paikasta, hetteestä vettä siihen lisäksi. Kun pani\nkätensä astian päälle, luki Arpasanat ja otti kätensä pois, niin\nvedessä näkyi sellainen olento, minkä näköistä oli sen haltian väki,\njoka sairasta vaivasi.\n\nRuotsin puolelle jäävän Tornionjoen varrella pantiin veteen ruumiin\nvaatteesta otettu vaskinen nappi, hauen sydän y.m. Jos silloin\nvesi meni sameaksi, niin oli tauti Jumalan lähettämä eikä ollut\nparannettavissa. Mutta jos tauti oli poikenluoma (panentatauti), niin\nveden päälle tuli kirkas kupla, jossa näkyi sitä väkeä, mikä sairasta\nvaivasi.\n\nTavallisesta arpomisesta veteen katsominen eroaa siinä, että henget\neivät ainoastaan välillisesti veden liikkeessä ilmoittaudu, vaan\nitse ilmestyvät veden kuvastimeen. Tämä \"elävänä kuvana\" näkeminen\nlähentelee unennäkemistä.\n\nRuotsin ja Norjan Lapissa on katsominen viinaan, johon syntyvistä\nhelmistä pitäisi nähdä kaikenlaisia kuvia, sangen yleinen. Voisi siis\najatella ainakin sikäläisten suomalaisten tai suomalaistuneitten\nasukkaitten tämän taidon lainanneen tai perineen lappalaisilta.\n\nLappalaiset ovat kuitenkin tämän tiedustelukeinon aikoinaan oppineet\nskandinaaveilta. Esim. Tanskassa tiedetään katsotun vesiastiaan,\njotta saataisiin nähdä varas.\n\nMyös suomalaiset ovat veteen katsomisen voineet omistaa suorastaan\nruotsalaisilta. Inkeriläinen arpoja, joka katsoo varkaita vedestä,\non voinut venäläisiltä oppia tämän taidon, joka samoin kuin seulalla\narpominen oli muinais-Kreikassa tunnettu oppisanoina vieläkin\nkäytetyin nimityksin _koskinomanteia_ ja _hydromanteia_.\n\nMuutamista muista arpomistavoista tulee myöhemmin puhe. Tässä on\nvielä mainittava pelkillä sanoilla arvoitteleminen. Sairaan luokse\nkutsuttuna tietäjä ryyppäsi viinaa, että tuli vähän päihinsä. Sitten\nalkoi loitsia:\n\n    Mist' on pulma puuttununna,\n    taudin alku tarttununna?\n    Onko kuollehen koista,\n    satamalkosen majasta,\n    tuhatlauan tutkaimesta? --\n    Vaiko vienosta ve'estä\n    lummekorjuhun koista,\n    limaparran liepehestä?\n    Vai korven kuulusta koista,\n    salokaaren kainalosta?\n    Vaiko kiihtynyt kiroista,\n    pantuna pahain sanoista?\n\nHän niinmuodoin luettelee neljä taudin lajia: kalman, vesihiiden,\nmetsännenän ja kirot. Mitä mainitessa hänellä luonto ja veret\nliikkuivat, sen taudin hän arvasi olevan sairaassa. Tämä lienee\nkuitenkin vain tilapäinen sekamuoto alkuperäisintä henkien välitöntä\nvaikutusta ja tiedustelua arpojan omien hermojen välityksellä sekä\nkolmanteen kehitysasteeseen kuuluvaa _sanoin loitsimista_.\n\nViimeksimainitun asteen tunnusmerkkinä on usko itse sanojen sekä\nsisällyksestä että muodosta riippuvaan voimaan. Loitsujen kaavoihin\najatellaan kerta kaikkiaan sisältyvän yliluonnollisen ilmoituksen,\nniin että ne semmoisinaan vuorostaan vaikuttavat henkimaailmaan.\n\nVanhinta kantaa edustava ostjakkilainen tai lappalainen noita on\nrumpua lyödessään kiihottautumisen apukeinona voinut käyttää myös\njonkinlaista laulua, tilapäärunoilun tapaista. Mutta vakinaisia\nloitsukaavoja he eivät ole tarvinneet. Poikkeuksena, joka sääntöä\nvain vahvistaa, ovat lappalaisen Vinturi nimisen henkilön\nJukkasjärvellä esittämät Raudansanat, jotka ovat ilmeisesti\nsuomalaisilta opitut, sen jälkeen kuin mainittu metalli tuli\nlappalaisillakin käytäntöön. Sama lienee laita muutamain Ruijassa\ntavatuiksi mainittujen, norjalaisia loitsulukuja muistuttavien\nrukouksien. Näitä luettiin aaltojen asettamiseksi merellä, jolla\nlappalaiset eivät ole alkuansa liikkuneet, viinaan katsomisen\nyhteydessä, joka on vierasperäinen arpomistapa, sekä käyttäessä\nketunrautoja.\n\nPerman ja Wolgan heimojen suorasanaiset loitsuluvut ovat\ntodistettavasti kristillisaikaista venäläistä lainaa. Sama on laita\nAunuksen vepsäläisiltä muistiin pantujen taikasanojen sekä niiden\nliyginkielisten, joita V.J. Sreznevskijn löytämä vanha käsikirjoitus\n1600-luvulta sisältää.\n\nToiselta puolen ovat virolaisten loitsut, milloin eivät ole\nverrattain myöhään Inkerin puolelta kulkeutuneita suomalaisia, kuten\nniiden kielestä usein selvästi näkyy, sisällöltään kristillisiä ja\nalkuperältään germanilaisia.\n\nGermanilaisilla ei enempää kuin slaavilaisillakaan voi osoittaa\nolleen kotoperäisiä pakanallisia loitsulukuja. Heidän loitsukaavansa\novat muodostettuja keskiaikaisten latinan- ja kreikankielisten\nmallien mukaan. Katolinen kirkkokin käytti kaikissa mahdollisissa\ntilaisuuksissa n.s. siunauksia (benedictio). Siitä käytännöstä\njälkenä on ruotsalaisilla sana signeri merkityksessä _loitsuluku_.\n\nKristilliset kaavat vuorostaan ovat mukaelmia muinaisklassillisista\nja itämaisista. Aikaisimmat muistomerkit tavataan\nnuolenpääkirjoituksissa, joita myös suomalainen tutkija K. Tallqvist\non julkaissut.\n\nVanhoista maailman kulttuurikeskuksista, Tigris ja Euphrat virtain\nvieremiltä ynnä Niilin varsilta, on kaavamaisin sanoin loitsiminen\nkulkeutunut Välimeren maihin, joista keskiajalla on jatkanut\nmatkaansa Pohjoismaihin ja Ruotsin kautta roomalaiskatolisen\nkulttuurin mukana saapunut länsi-Suomeen. Länsisuomalaisten\nsanojen ja lukujen yleinen kristillisperäisyys ja läheinen suhde\nskandinaavilaisiin on monessa yksityiskohtaisessa tutkimuksessa\ntodennettu, samoin itäsuomalaisten loitsujen riippuvaisuus\nlänsi-suomalaisista. Että samat katolisperäiset loitsut lopulta\novat joutuneet venäjänpuolisillekin karjalaisille, on jo v. 1873\nA. Borenius osoittanut, huomauttaessaan latinaisen santti-sanan\nesiintymisestä pyhimyksen merkityksessä kreikanuskoisten runoissa.\n\nMieltäkiinnittävin katolisessa loitsussa on kertovainen osa, jossa\nesitetään yhtäläinen Kristuksen aikoina tapahtuneeksi kuvailtu\nseikka. Länsisuomalaisessa Niukahdusluvussa kerrotaan germanilaisten\nesikuvien mukaan, miten Jeesus Maarian kera ratsastaa kirkkoon\nhiirenkarvaisella hevosella eli aasilla; kun tämän jalka kivisellä\ntiellä niukahtaa, astuu Jeesus tai Maaria alas ratsailta ja lukee\nparannussanat. Samoin Kohtauksenluvussa esitetään Maaria istuvana\nkirkon kynnyksellä Jeesus lapsi sylissä; pahan hengen ohi kulkiessa\nlapsi saa kohtauksen, minkä Maaria asettaa manaamalla: \"mene Hiisi\nhelvettiin!\"\n\nKäärmeenluvun sisällyksen ilmaisee selvästi suorasanainen esitys\nHämeen ja Savon rajalta. Siihen aikaan koska Jeesus vaelsi Pietari\nmuassa, näki Pietari pahan oksennuksen tiellä ja sanoi Jeesukselle:\n\"pane, Herra, henki tuohon\". Jeesus pani hengen ja sanoi Pietarille:\n\"pistä sormesi sen suuhun\". Pietari pisti sormensa sen suuhun ja se\npuri, jolloin sormi rupesi ajettumaan ja turpoamaan. Pietari sanoi\nJeesukselle: \"ota, Herra, henki pois!\" Mutta Jeesus sanoi: \"anna\ntehdyn seisoa\", ja luki luvun, jolla sormi parani, näillä sanoilla:\n\"Mato musta maan alainen\" j.n.e.\n\nMyös eräässä preussiläisessä Käärmeenluvussa viitataan\nkansantarinaan, jonka perusaiheena ilmeisesti on ollut raamatullinen\nkäsitys paratiisin käärmeestä: \"piru on sinut luonut, Herramme Jeesus\nantoi sinulle hengen\". Mutta kertovaisena \"syntynä\" se on vasta\nsuomalaiseen loitsuun sovitettu. Jo länsi-Suomessa toisinaan loitsija\nsen edellä tietoisena lausuu: \"tiedän sukus, tiedän syntys, mistä\nsinä siinnyt olet\".\n\nItäsuomalaisella säeparilla (UK 3: 203-4): \"vuoresta on vetosen\nsynty, tulen synty taivosesta\", on vastineensa ruotsalaisissa\nTulenluvuissa. Edellinen säe saa selityksensä jatkosta muutamassa\nVedensynnyn toisinnossa, jossa Neitsyt Maaria veden kaivaa kalliosta\nsauvallaan, samoin kuin raamatun kertomuksessa Mooses. Jälkimäinen\nsäe viittaa kristilliseen ajatukseen saatanan lankeemisesta\ntaivaasta niinkuin pitkäisen tulen. Keskiaikaista legendaa\nedellyttää suomalaisessa Tulensynnyssä kuvattu tulen tuudittaminen\ntaivaassa, sen kirpoaminen alavaan järveen s.o. Kuolleeseen mereen,\nsen pyydystäminen sieltä ynnä Jordanin joesta ihmeellisesti\nvalmistuneesta liinasta kudotulla verkolla, sen irtipääseminen\nkalojen ja kerien avattua ynnä yritys polttaa neitseellistä emoa ja\nhänen poikaansa, mikä ei kuitenkaan onnistu, vaan johtaa siihen, että\nNeitsyt Maaria lukee: \"tulonen Jumalan luoma\" j.n.e.\n\nKenties alkuperäisesti suomalainen, vaikka silti kristillisaiheinen\non kuvaus Raudan syntymisestä Neitsyt Maarian tai häntä edustavien\nneitojen maidosta, joka on länsi-Suomessakin säilynyt. Muita\nlänsisuomalaisia syntyrunoja on vielä Puun, joka on \"puhdas Jumalan\nluoma, vesa Jeesuksen vetämä, kanto Herran kasvattama\" ja Kiven,\njonka äitinä on maa ja isänä kilka eli paholainen.\n\nItäsuomalaisten syntyjen joukossa on lisäksi muutamia, jotka voi\nolettaa aikoinaan länsi-Suomessakin tunnetuiksi legendoiksi, kuten\nmyöhemmin puheiksi tuleva Yhdeksän taudin synty.\n\nMutta suurin osa itä-Suomelle ja Venäjän Karjalalle ominaisista\nsyntyrunoista, joilla ei ole vastineita etelämpänäkään\nKarjalankannaksella eikä Inkerinmaalla, ovat siellä kokoonpantuja\nkertovaisten runojen aineksista. Esimerkiksi Puunsyntyyn on\nliittynyt tarumainen Sämpsä Pellervoisen runo, Pistoksenlukuun\nvirolaisperäinen Ison tammen runo, Raudansyntyyn Virosta kulkeutunut\nKultaneidontaonta ja Voiteensanoihin niinikään virolainen Ison\nhärän runo. Siten on lopullisesti muodostunut se laji suomalaista\nloitsurunoutta, joka tälle antaa ominaisimman ja runollisimman leiman.\n\nEdelläesitettyä historiallista kehitystä suomalaisen tietäjän\ntoiminnassa, jota olemme seuranneet alkaen loveen lankeamisesta,\nsiitä siirtyen arpomiseen ja viimein sanoilla loitsimiseen,\nkuvastavat myös runoissamme käytetyt nimitykset. Loitsija niissä\nitsestänsä eroittaa _vastuksensa_, alkuperäisempää kantaa edustavan\nja pahaa tarkoittavan lappalaisnoidan.\n\n    (Noidannuolta vastaan).\n    Kyllä tieän noian synnyn.\n    kussa noita tehty on:\n    Pohjan penkeren takana.\n    hakoisella vuotehella,\n    kivisellä päänalalla.\n\nVastapuolen noidalle eli _velholle_ -- tätä halveksivassa\nmerkityksessä käytettyä venäläistä sanaa hän tuskin milloinkaan\nitseensä sovittaa -- loitsija antaa joskus lapinkielestä lainatun\nnimityksen mäyrymies (vrt. lapin _meuret_ = toimia noitana, lyödä\nnoitarumpua), joka muodossa _myrrysmies_ kansanpuheessakin tunnetaan.\n\nTälle noidalle hän myös omistaa kansanmuistoihin päänsä peittäneestä\nloveenlankijasta liittyvän mainesanan _lakkipää_.\n\n    Soutelemme, joutelemme\n    noien velhojen vesille,\n    tietomiesten tienohille,\n    lakkipäitten lainehille.\n\nOnpa loitsurunoissamme säilynyt vielä lappalaisen noitarummun\nsuomalainen nimitys _kannus_.\n\n    A. Puskut pilvihin puhallan,\n    ammun tauit taivahalle,\n    jottei nosta noiatkana,\n    käännä kannuslappalaiset.\n    B. Itse noita noitukohon,\n    Käsi kannos kaatukohon,\n    Langetkohon lappalainen!\n    Kolme on noitoa kovoa,\n    Yheksän ylipahoa.\n\n_Käsi kannos_ eli _kannus_ on tietysti luettava _kannus-käsi_\ns.o. noitarumpua kädessään pitelijä. Siitä muunnoksia lienevät\n_kaikenkannus_ ja _salakannus_.[4]\n\n    C. Lempo suuhun lentäköhön\n    siipinensä, sulkinensa,\n    kaikenkannus karvoinensa.\n    D. Itse noita sortukohon,\n    satakannus kaatukohon;\n    kyllä laulan lappalaisen.\n\nNäiden säkeistöjen esittäjät eivät ole kannusta näkemältä, tuskinpa\nkuulemalta tunteneet. Jälkimäisen muodostaja ei ole enää (loveen)\nlankeamistakaan ymmärtänyt, koska on _sortumiseksi_ muuntanut\nkaatumisen edellä käyneen _noitumisen_ (vrt. A).\n\nTulessa kulkevan lappalaisen, _tulilapin_, käsitteesen liittyy\nilmeisesti noidannimitys _tulikulkku eli -kurkku_. Se tavataan usein\njuomisen yhteydessä, ikäänkuin olisi kulkkua polttavasta janosta\nkysymys.\n\n    A. Josta noiat vettä juovat,\n    tulikurkut kuihkoavat.\n    B. Tulikulkku lappalainen,\n    juomari joentakainen,\n    joka joi tuliset kosket,\n    säkehiset särpi virrat,\n    tule verta särpimähän,\n    hurmetta huroamahan.\n\nToisinaan puhutaan tulikulkun kuohumisesta, ikäänkuin hänen sisällään\nolisi tulta, mikä joskus ulos puhaltuvaksikin kuvataan.\n\n    C. Kun lie noiat noitununna,\n    lappalaiset lausununna,\n    tulikulkut kuohununna.\n    D. Tulikulkku kuohujaksi,\n    Puhuit tulta kulkustasi,\n    Vatsastasi valkeata.[5]\n\nMutta tulikulkku mainitaan muutenkin:\n\n    E. Ilman noian tietämättä,\n    tulikulkun kuulematta.\n    F. Vai on kiihtynyt kiroista,\n    tulikulkun tutkelmoista.\n\nGananderin käsinkirjoitetussa sanakirjassa esiintyy johdannainen\n_Tulikurkutar_, jonka hän selittää Syöjättären kaltaiseksi\nnaisolennoksi. Sanayhtymään ei _-tar_ pääte liene kiinnitettävissä,\njollei se voi liittyä tämän jälkiosaan yksistäänkin. Ganander viittaa\nvanhain preussiläisten Curcko jumalaan, jonka Lencqvist on yhdistänyt\nsuomalaiseen kiroussanaan kurki eli kurko. Tätä on voitu käyttää\nnoidastakin pahassa merkityksessä. Tulilappalaiseen verrattava\n_tulikurko_ on sitten helposti väärinkäsitetty _tulikurkuksi_.\n\nTuulessa lentävä noita tavataan etelähämäläisessä luvussa _tuulen\nnoitia_ vastaan: \"jos tuulen noidat noituvat sinut yhden kerran,\nnoidu sinä tuulen noidat kaksi kertaa\" j.n.e. lukien aina yhdeksään\nasti.\n\nUnennäkijän yhdistämistä lappalaisnoitaan ilmaisevat selvästi\nVäinämöisen sanat hänen ensimäiseltä Pohjolanretkeltä palattuaan\neräässä Sampojakson toisinnossa (vrt. UK 10: 23-6):\n\n    Syö syöjä unennäkijä,\n    Tapa tauti lappalainen,\n    Ei sanont saavani kotihin,\n    Enämpi elävin silmin.\n\nUseammin kuin unennäkijä esiintyy noidan ja lappalaisen rinnalla\npelkästään näkijä:\n\n    A. Jopa mua noiat noiuit,\n    noiat noiuit, näit näkijät,\n    koki kolme lappalaista\n    kolmena kesäissä yönä,\n    kolmilla kotaporoilla,\n    alasti alakivellä,\n    riporihman kiertämättä,\n    aivan apposen alasti.\n    Mitäpä tuost' on, ei mitänä!\n    Minäpä laulan lappalaisen\n    toki suohon suolivöistä.\n    B. Noitui noiat, näki näkijät --\n    mutta kun minä näin näkijät,\n    minä noiuin noiat kaikki.\n\nEdellisessä näytteessä näkijä voitetaan loitsulaululla, jälkimäisessä\nvastakkaisella näkemisellä. Minkälaista näkemistä tarkoitetaan, ei\nkumpaisessakaan lähemmin selitetä.\n\nVoisi olettaa kysymyksessä olevan \"pahalla silmällä\" lumoomisen.\n_Katein katsoja, kieroin silmin keksijä_ ovat vihansuovan noidan\nyleisiä kertosanoja. Ettei niillä ainoastaan oman _kylän kateita_\ntarkoiteta, osoittaa noidan kertosanana joskus käytetty _Lapin\nkade_ sekä Luomisrunossa Väinämöisen ampujana mainittu _Lappalainen\nkyyttösilmä_. Kalevalassa kuvataan, mitenkä Lemminkäinen Pohjolan\npihalle saapuessaan kenenkään keksimättä \"katsahti tupahan tuosta,\npilkisteli piilokkali\" (UK 12: 393-4). Tällä kohdalla on Lönnrot\nselittänyt: \"luultiin sen voitolle pääsevän, joka ensin havaitsi\nvastustajansa.\" Mainittu säepari, joka ei vielä vanhassa Kalevalassa\nesiinny, on tosin hänen oma muodostamansa.[6] Mutta yhtäläinen ajatus\nesiintyy loitsuissa kateita vastaan.\n\nMilloin on loitsijan vältettävä häntä väijyvän pahaa katsetta\nlähtemällä Jumalan ilmaan aikaisin:\n\n    ennen noian nousemista,\n    katehen havaitsemista.\n\nMilloin on hänen itsensä pidettävä silmät auki soutaessaan:\n\n    katehen koan eitse;\n    äiä on noitia norolla,\n    tietäjiä tien ohella,\n    virolaista viisi kuusi,\n    kyröläistä kymmenkunta;\n    vaan minäkin näen näkijät --\n\nminkä voinee hyvinkin läheltä näkemiseksi selittää.\n\nMutta mainittu kolmen lappalaisen noituminen, näkeminen ja kokeminen\noletetaan tapahtuvan heidän omilla kotasijoillaan samoin kotonansa\ntoimivan loitsijan luonnollisen näköpiirin ulkopuolella. Saattaisi\nsiis ajatella jonkinlaista yliluonnollista kaukonäköisyyttä.\nNäkijöiksi nimitetäänkin esim. Savossa semmoisia tietäjiä, jotka,\nkun heiltä tullaan tiedustelemaan taudin syytä tai kadonnutta\nesinettä tai pahan työn tekijää, silloin näkevät asian avunhakijalta\nkysymättäkin, tarkoin selittäen hänen kotiseutunsa ja olonsa.\n\nVaikea on kuitenkin ymmärtää, mitä pahaa tällä hengessä näkemisellä\non voitu toisilleen tehdä. On vielä sekin mahdollisuus, että runossa\nkuvattu näkeminen on suoritettu veteen katsomalla. Suomalaiselle,\njoka kävi Lapissa parannusta etsimässä, kerrotaan tuodun vesiallas ja\nkysytyn, oliko sen ihmisen kuva, joka näkyi vedessä, hänelle tuttu.\nKun hän sen tunsi omaksi kyläläisekseen, käski lappalainen pistämään\nkuvaa rintaan veitsellä, selittäen, että sairauden aiheuttaja kuolisi\nsamalla hetkellä ja avunanoja paranisi. Tämä ei kuitenkaan hennonut\nsitä tehdä, vaan pyysi muuten parantamaan.\n\nVarsinaisesta näkemiskilpailusta veteen katsomalla kertoo\ngotlantilainen kansantarina. Oli kerran mies vierailla mailla\nmatkustaessaan joutunut Suomeen (Finland). Siellä hän ei löytänyt\nmitään tietä ja osui asunnolle, jossa tapasi vanhan suomalaisäijän\n(finngubbe). Tämä selitti, ettei hän sieltä pääsisi vähemmällä kuin\nlupautumalla hänen vävykseen. Mies, joka oli rikas, ei ollut halukas\nsuostumaan, vaan pyysi mietintäaikaa. Monet kerrat yritettyään\nratsastaa pois eksyttävästä metsästä ja jouduttuaan iltaisin\naina samalle paikalle takaisin, oli hänen viimein pakko sitoutua\nmäärättynä päivänä tulemaan häihinsä. Kotipuolelle palattuaan hän\nkuljeskeli murheissaan lupauksensa johdosta. Siellä asuva suomalainen\n(finne) kysyi syytä hänen suruunsa ja saatuaan sen tietää tarjoutui\nauttamaan. Häiksi määrättynä päivänä tämä asetti oven ulkopuolelle\nvedellä täytetyn pesusoikon, ja puhallettuaan veteen hyvin suuren\nkuplan käski siihen katsomaan. Sulhasmies näki kuplassa kuvastuvan\nsuomalaisäijän asunnon ja pihamaan, täysissä pukimissa istuvan ja\nodottavan morsiamen, kokoontuneet häävieraat ja äijän itsensä,\njoka ulkona ja sisällä vihaisin elein hääräili ja yhä juoksi\nvesisoikon äärelle katsomaan. Mutta kun kuplassa näkyi äijä tulemassa\nasunnostaan pyssy kädessä, ojensi sulhasmiehelle hänen auttajansa\npyssyn ja käski kiireesti ampumaan äijän kuvaa vesikuplassa,\nennenkuin toinen ennättäisi laukaista. -- Toisinnon mukaan, jossa\non puhe nimenomaan _lappalaisesta_ noitaukosta Suomessa (lappgubbe\ni Finland), sulhasmies ammuttuaan näki äijän makaavan kuolleena\nkartanollaan. \"Nyt olen sinut pelastanut\", auttajanoita huudahti, \"se\noli noidan-ampuma (trullskut)\".[7]\n\nPyssy on tietysti alkuperäisemmän jousen sijainen. _Noidan nuolista_\non runoissa usein puhe, ja niiden johdosta saa noita toisinaan\nkertosanan ampuja:\n\n    mistäs noita nuolet saapi,\n    ampuja pahat asehet?\n\nNoidan nuolia nimitetään myös yleisesti _velhon veitsiksi ja tietäjän\nteräksiksi_, joskus _tulikäpysiksi ja tuliteriksi_. Velhojen asemella\novat veitsirautojen omistajina välistä _verhoittajat_, jotka\ntarkoittanevat verhan eli uhrin toimittajia.\n\nOnpa viimein parissa pohjois-Pohjanmaan loitsussa nimitys _paha\npaaensoutaja_ säilynyt muistona siitä kansanuskosta, että lappalainen\nvelho on voinut kulkea kivipaadella yli veden soutaen tai lentäenkin.\nKerrotaan tietäjän toiselta kysyneen: \"tiedätkö sinä mitään?\" --\n\"Tiedän minä vähäsen\", oli toinen vastannut, \"sen verran että kivellä\nyli järven menen.\" Toinen taas oli kerskaillut: \"tiedän minäkin\nsen verran, että lentämällä yli järven menen.\" Oli sitten lähtenyt\nmenemään ja ruvennut \"luijaamaan\", vaan oli pudonnut keskelle järveä.\n\nToista kehitysastetta edustava _arpoja_ esiintyy harvoin nimenomaan\npahaa tarkoittavan noidan merkityksessä:\n\n    Noitia joka veräjä,\n    joka aita arpojia.\n    Kuhun pannen nuoret noiat,\n    kuhun arpojat asetan?\n    Sotken suohon, sammalihin --\n    Syö sitta, unennäkijä'\n    Kun sie nouset noitumahan\n    ja asetut arpomahan,\n    pese suutasi sisästä,\n    kieltä korvien tasalta.\n\nTämä esimerkki on Inkeristä, jossa arpoja on ylimalkaisen\nnoitakäsitteen tavallisin kertosana. Näyttää myös siltä, kuin siellä\nnoidan nuolia ja veitsiä olisi arpomisvälineinä käytetty.\n\n    Meni noijille Venahan.\n    ala linnan arpojille;\n    noiat katsoit nuolihinsa,\n    arpojat kuraksihinsa.\n\nJos Kalevalasta saisi päättää, olisi kolmaskin, sanoilla loitsimisen\naste sekä Joukolassa että Pohjolassa, jotka kumpikin rinnastetaan\nLapinmaan kanssa, täydesti saavutettuna pidettävä.\n\nJoukahainen jo lähtiessään kilpasille kerskaa itse laulavansa\nlaulajansa, sitten vastaantulevalle Väinämöiselle latelee joukon\ntietoja ja syntyjä ja viimeksi uhkaa hänet siaksi laulaa (UK\n3: 57-66, 147-210, 277-82). Mutta ensinmainittu kerskaus on\nLönnrotin kokoonpanema säkeistä, joilla päinvastoin Väinämöinen\nloitsii Joukahaisen tai yleensä suomalainen laulaja vastuksensa.\nTietojen esitys on myöhäinen lisäys Kilpalaulantaan muutamissa\nvienanpuolisissa toisinnoissa; yhdessä ainoassa on Joukahaisen suuhun\nsovitettu laulamisen uhka. Mutta ennen kaikkea on huomattava, ettei\nkansanlaulussa Joukahaista milloinkaan nimitetä lappalaiseksi.\n\nKalevalan alkusanoissa (1: 46) Louhelle omistettu luottehien\nloppumattomuus kuuluu kansanrunossa Lemminkäiselle. -- Sammon\nsaatuaan Pohjolan emäntä toimittaa Ilmarisen kotiin purressa\nsiten, että \"virkki tuulen tuulemahan\" (UK 10: 487). Mutta\nVanhassa Kalevalassa (5: 332) on virkki sanan sijalla nosti; säe\nkuuluu oikeastaan siihen paikkaan Sampojaksoa, missä Väinämöinen\ntuulen avulla lähettää Ilmarisen Pohjolaan. -- Pakkasen nosto\nLemminkäisen tielle, Uduttaren, Iku-Turson ja Ukon avuksi manaaminen\nSamporetkeläisiä vastaan, tautien rukoileminen Ukolta, Karhunnosto\nsekä Pidätyssanat taivaanvaloja vuoreen kätkettäessä, ovat kaikki\nLönnrotin sovittamia Pohjolan emännän lausumiksi. -- Miekallisten\nmiesten laulaminen Lemminkäisen pään varalle (UK 27: 407-12), on\nLönnrotin muodostama yksinäisen Lemminkäisen surmarunon toisinnon\njohdolla. -- Pohjolan isännän ja Lemminkäisen kahdenpuolinen\nloitsulaulu (27: 205-56) tapahtuu kansanrunossa retkellä Päivölään ja\non Lemminkäisrunoihin joutunut Väinämöisen ja Joukahaisen välisestä\nKilpalaulannasta.\n\nLemminkäisen ensimäisellä retkellä Pohjolaan (UK 12: 137, 200, 3%,\n401, 451-6) mainitaan laulava lappi, lapiksi lausunta, tuvan lautsat\ntäynnä laulajoita, jotka lauloivat Lapin runoja, ja joista vielä\neroitetaan parhaat laulajat ja taitavimmat runot. Eräässä Lönnrotin\nkirjaanpanossa ilmaantuukin Luotolan asemalla tilapäisesti Lapinmaa,\njossa Lemminkäisen äiti pelkää poikansa laulettavan syteen ja saveen.\nSitäpaitsi oli Lönnrotilla muistiinpano, jossa äidin varoitukseen,\nettei menisi matkalle tiedoitta, koska \"siellä lappi laulanevi\",\nnimetön poika vastaa \"ei minua lappi laula, minä laulan lappalaisen\".\n-- Epääminen lapinkielen taitamattomuuden vuoksi johtuu Luomisrunoon\neksyneestä kappaleesta, jossa munijakokko ikäänkuin ihmisolento tulee\nTurjan kintahissa:\n\n    ja Lapin lapukkahissa,\n    eikä tunne kieltä Turjan,\n    _saata saksaksi sanoa_.[8]\n    maha lausua lapiksi.\n\nPohjolaan saapuneen Lemminkäisen läpi seinän kuulemat laulajat on\nLönnrot löytänyt Ansiotyökosintaan eksyneestä kappaleesta, missä\nHiiden neidon kodissa kuvataan olleen:\n\n    ovensuu osoavia,\n    sivuseiniä laulajoita;\n    _nuo lauloi Lapin sanoja,\n    Hiien virttä vinguttivat_;\n    ulkoa runoja kuulin, läpi\n    seinän laulajoita.\n\nMutta Lapin sanat ja Hiiden virsi ovat tässä yhteydessä yhtä\ntilapäisiä kuin viimeksimainittuun säkeeseen: \"läpi seinän\nlaulajata\", kerran liittyvä: \"lattialla lappalaista\".\n\n_Laulaja_ nimitys tavataan kyllä Tietäjän luotesanoissa nimenomaan\npahansuovalle vastustajalle omistettuna:\n\n    Piha täynnä pistäjöitä,\n    laki täynnä laulajoita.\n    kartano kaehtijoita.\n\nMutta tässä ei ole kysymys lappalaiskodasta, vaan lakituvasta, kuten\nseuraava oikeuteen mennessä luettava loitsu osoittaa:\n\n    Laki täynnä laulajia,\n    peripenkki tietäjiä,\n    oviloukku loihtijoita --\n    kuulin ulkoa runoja,\n    läpi sammalten sanoja,\n    läpi tuohten tuomioita.\n\nMainitussa Ansiotyökosinnassa on kuvattu vaiteliaatkin lautamiehet\nsäkeillä:\n\n    tupa oli täynnä tuppisuita,\n    jakku miehiä jaloja.\n\nParahien laulajien sijoittaminen Pohjolaan on aiheutunut seuraavasta\nloitsusta:\n\n    Ei ennen miun isoni,\n    ei se lahjont lappalaista,\n    eikä noutant noian mieltä;\n    kivet suuhun syrjin syösti --\n    parahille laulajille,\n    tietävämmille runoille.\n    Jos tahon tasoille panna,\n    miesten verroille veteä,\n    laulan laulajat parahat\n    pahimmiksi laulajiksi.\n\nVaikka noidan kertosanana onkin lappalainen, on tässä ilmeisesti\ntarkoitettu samalla tasolla olevain loitsijain keskenäistä kilpailua.\n\nKoska suomalaisella sananvoiman käyttäjällä saattoi olla vastuksenaan\nmyös virkaveljensä tai lakia lukeva tuomari lautamiehineen,\njotka hän käsitti kaltaisikseen loitsijoiksi, niin hän toisinaan\nnäihin sekoitti varsinaisen vastuksensa, lappalaisnoidan. Itse\nvastakohtaisuuskin saattoi tässä kohden vaikuttaa tasoittavasti:\n\n    \"minä laulan lappalaisen > ei lappi minua laula > lappi laulanevi\".\n\nSitäpaitsi vanha tapa käydä Lapissa suuremman tiedon, mahdin ja\nmaineen saavuttamiseksi johti helposti siihen käsitykseen, että\nsieltä myös loitsurunot olivat opittavissa.\n\n    A. Jos ei minusta miestä löyvy,\n    Lapin virren laulajata.\n    B. Jos laulan Lapin sanoja;\n    noinpa ennen Lappi lauloi,\n    kotapoika poimetteli,\n    C. vanha vihki vieretteli\n    poron poikimasijoilla,\n    Lapin lastutanterilla.\n\nVielä on muistettava, ettei lappalaisnoitaa suinkaan mykäksi\nkuviteltu, vaan ainakin kirosanojen syytäjäksi. Näkijän paikalla\nesiintyy joskus kirooja (vrt. UK. 12: 145-6):\n\n    noiat noitui, kyyt kirovi,\n    koki kolme lappalaista.\n\nMyös kateen silmäyksen ohella mainitaan välistä hänen harkka\n(pisteliäs) sanansa siihen sisältyvine ajatuksineen; asetetaanpa se\njoskus noidan nuolenkin rinnalle.\n\n    A. Ken katehin katsonevi,\n    kierosilmin keksinevi,\n    änkehin ajatellevi,\n    sanan harkan lausunevi.\n    B. Noian nuolen pystymättä,\n    saamatta sanan katehen.\n\nLisäksi on huomattava, että etelämpänä esim. inkeriläinen loitsija\nei osannut eroittaa pohjoissuomalaista noitaa lappalaisesta, vaan\nrukoili päästöä:\n\n    puheista pohjalaisen,\n    lausehista lappalaisen.\n\nViimeksi on otettava lukuun, miten helposti luettelontapaisiin\nsäkeistöihin synonyymejä tarvittaissa on voitu ottaa mukaan\nkunniallisimpia loitsijannimityksiä, kuten _runo_ alkuperäisessä\npersoonallisessa merkityksessään.\n\n    Laulaisin minä kotona,\n    vaan en julkea kylässä\n    runolauluja latoa,\n    rekivirttä vieretellä.\n    Paljo on päältä kuulijoita,\n    peripenkin tietäjiä,\n    oven suussa oppineita,\n    rahin rautahampahia,\n    katsojia kaikin paikoin,\n    noitia joka norolla,\n    velhoja vesakot täynnä,\n    korvessa koko runoja.\n\nVarsinaisten loitsulukujen taito on joka tapauksessa aniharvoin\nomistettu vastapuolen noidalle. Tietäjä, joka hänellä on aivan\ntavallisimpana nimityksenä, ei alkuansa ole tarkoittanut syntyrunojen\nsisältämän, vaan henkien välittämän tiedon omistajaa.\n\nSitä selvästi osoittaa kertosana _asian arvaaja_:\n\n    Mont' on tiellä tietäjeä,\n    mont' asian arvoajoa.\n\nKykyä päästä henkien yhteyteen on ollut sekin mahti, minkä tähän\ntietäjään liittyessään kertosana mahtaja sisältää.[9]\n\n    A. Onko tiellä tietäjiä,\n    sekä maalla mahtajia,\n    noitia kylän norossa?\n    B. Äiä on maassa tietäji\n    maan povessa mahtajia,\n    noitia joka norossa.\n\nTäysi vastakohta mainitulle tietäjälle ja mahtajalle on se, jona\nloitsija itsensä pitää:\n\n    A. Sinne milma tarvitahan\n    syvän synnyn tietäjiksi.\n    B. Miull' on suussa suuri tieto,\n    mahti ponneton povessa.\n\nToiselta puolen hän vakuuttaa, etteivät hänen tietonsa ja sanansa ole\nhänen omiaan, vaan korkeampaa alkuperää:\n\n    A. En puhu omin sanoin,\n    puhun Jumalan sanoilla.\n    B. Sanon Luojan luotuloilla.\n    C. En sano omilla sanoilla,\n    sanon Jeesuksen sanoilla.\n    D. Jumalan opettamalla.\n\nEräässä Voiteenluvussa loitsija lopuksi painostaa parantavansa:\n\n    Sanan voimalla Jumalan,\n    aina Jeesuksen avulla.[10]\n\nSamoin hän ilmoittaa pistosnuolet perivänsä:\n\n    Luojan luomilla sanoilla,\n    säätäneillä suuren Luojan.\n\nRantasalmen käräjillä v. 1692 kirjaanpannussa Raudanluvussa loitsija\nsanoo puhelevansa: \"Luojan kolmella sanalla\".\n\nLoitsija ei käytä edes omaa suutaan, kieltään, huuliaan, henkeään,\nvaan Jumalan, Jeesuksen tai Maarian.\n\n    A. Ei suuni [ole] oma[ni],\n    suu[ni on] Jumala tekemä,\n    henki Herran siunoama.\n    B. En puhu omalla suulla,\n    Puhun suulla suuren Luojan.\n    Herran hengellä hyvällä.\n    C. Puhun suulla puhtahalla,\n    Jeesuksen sulalla suulla.\n    D. Mie puhun Maarian suulla.\n    E. Neitsyt Maaria emonen,\n    anna suullasi puhelen,\n    huulillasi he[m]pehillä!\n    F. Jeesuksen on suu sulava,\n    suukseni sulautukohon!\n    Jeesuksen käpeä kieli\n    kielekseni kääntyköhön!\n\nViittaapa vielä siihen, että hätätilassa taivaallinen loitsija voi\nitse astua hänen sijalleen:\n\n    G. Jos minuss' ei miestä liene\n    onhan poiass Jumalan --\n    kivet paukkui, maat tärisi,\n    kalliot piti iloa\n    tullessa Jumalan tunnin.\n    H. Ei minussa miestä liene,\n    kun ei tuossa veljessäni,\n    joka pilviä pitävi,\n    hattaroita hallitsevi,\n    alla taivosen asuvi.\n\nSiinä uskossa, että kaikista vanhin on: \"Jumala puhelijoista, itse\nLuoja loihtijoista\", rukoillaan toisinaan suorastansa:\n\n    A. Tule Luoja loihtemahan,\n    Jumala puhelemahan,\n    Luojan luomilla sanoilla!\n\nSillä:\n\n    B. Nyt on Luojan loihunaika,\n    Jumalan puheluaika.\n\nNiukahdusluvussa kuvataan, mitenkä Luoja tieltä ja maanselältä\nturhaan etsittyään hevosen jalan parantajaa:\n\n    kävi itse tietäjäksi,\n    tietäjäksi, taitajaksi\n    (t. tuntijaksi),\n    lukulangan lukijaksi\n    (t. laulajaksi),\n    suolojen sopottajaksi.\n\nPaitsi sanan voimaan on suomalainen tietäjä luottanut myös katseen ja\nkosketuksen tehoon. Tauti käsketään poistumaan:\n\n    minun silmin nähtyäni,\n    käsin päälle käytyäni.\n\nTässäkin kohden on kristillinen esikuva ilmeinen. Kateen silmien\nvastakohdaksi asetetaan Jeesuksen silmät, ja kun rukoillaan Jumalaa\nparantajaksi, niin lisätään: \"Jeesus kaunis katsojaksi\" eli\n\"katsojaksi kaikkivalta\". Niinikään toivotetaan:\n\n    Kuhun käynevät käteni,\n    t. kun ei käyne miun käteni,\n    käyköhöt käet Jumalan,\n    sopikohot Luojan sormet.\n\nJa kovan tarpeen tullen on Jumalan itsensä autettava:\n\n    A. Tule Jeesus tutkimahan,\n    paina paksu peukalosi.\n    B. Löihe Luojakin loihtijaksi,\n    heitti sormensa lihaisen.\n\nKaikesta tästä johtopäätöksenä on nöyrä tunnustus:\n\n    En minä mitänä voine\n    ilman armotta Jumalan,\n    turvatta totisen Luojan,\n    Avun Luoja antakohon!\n\nElävästi kuvastuu jumalallisen ja inhimillisen loitsijan suhde\nseuraavassa rukouksessa:\n\n    Tule tänne Herra Jeesus,\n    saa tänne hyvä Jumala,\n    astu itse armollinen;\n    tänne Teitä tarvitahan,\n    nimeäsi mainitahan,\n    itseäsi kutsutahan!\n    Kunis et jouva itse tulla,\n    et itse kehannekana\n    lähetä sulat sanasi,\n    heitä helteät kätesi!\n\nSuomalaisissa runoissa ilmenevä usko sanan voimaan on niinmuodoin\nuskoa Jumalan sanaan täysin kristillisessä merkityksessä.\n\nMutta runot tietävät vielä edelleen kertoa suomalaisen loitsijan\nkehityksestä. Länsi-Suomen loitsuluvuissa hänen minuutensa hyvin\nvähän esiintyy, etupäässä vain pahan manaajana: \"tuonne ma sinun\nmanoan\", tai muuten ahdistajana.\n\nItä-Suomessa sitävastoin loitsija asettaa oman itsensä etualalle,\nosittain tosin turvautuen omistamaansa jumalalliseen sanaan ja\npersoonalliseen suhteesensa itse Jumalaan, jonka sijaisenakin maan\npäällä hän tuntee olevansa.\n\n    A. Pois minä pahat paetan\n    Jumalan sulan sanoilla,\n    Herran hengen huokumilla,\n    voimalla Vapahtajan[i],\n    luvasta suloisen Luojan,\n    käskystä käpeän Herran.\n    B. Minäkin poika Luojan luoma.\n    C. Jeesus [on] minun isäni,\n    Neitsyt Maaria emoni,\n    minä Neitsyt Maarian poika.\n    D. Mie oon mies päästämähän,\n    Jumala parantamahan.\n\nViimeksimainittuun Jumalan sijaisuuteen perustuvat tietäjän\nnimitykset _maajumala_ ja _puolijumala_.\n\nSemmoisena loitsija kuvittelee olleensa kuudentena, seitsemäntenä tai\nkolmantena miehenä itse luomisen työssä mukana:\n\n    tätä maata saataessa,\n    ilmoa suettaessa;\n    t. taivosta tähittämässä,\n    ilman pieltä pistämässä.\n\nJa tulevaisiin tapauksiin nähden hän jumalaisen mahtinsa tunnossa\nsovittaa kuuluisat Kateenluvun sanat: \"Jumalall' on onnen ohjat,\nLuojalla lykyn avaimet\", omaan itseensä:\n\n    Itselläin on ilman viitta,\n    luonani lykyn avaimet,\n    ei katehen kainalossa,\n    vihansuovan sormenpäässä.\n\nMutta paitsi taivaalliseen alkuperäänsä ja siitä johtuvaan asemaansa\nitäsuomalainen tietäjä vetoaa myös maallisilta vanhemmiltaan\nperimäänsä henkiseen kykyyn:\n\n    Enpä tänne lähtenynnä\n    tieottani, taiottani, ilman\n    innotta isäni,\n    varuksitta vanhempani.\n\nHeille hän omistaa saman _noidan_ mainesanan kuin vastustajilleen:\n\n    Mie oon noian nuorin poika,\n    vanhan tietäjän[11] vasikka;\n    ei minuun pysty noian nuolet,\n    eikä tietäjän teräkset.\n\nKäyttääpä heistä toisinaan lappalaisenkin nimitystä:\n\n    A. Min' oon tietäjän tekemä,\n    min' oon lapsilappalaisen.\n    B. Mie oon poika pohjolaisen,\n    Tyriläisen tuuittama,\n    t. tyrjän tyttären tekemä,\n    lappalaisen liekuttama.\n\nNeljä kertaa \"Tunturin Lapissa\" käytyään hän pitää itsensäkin täytenä\nlappalaisena.\n\n    Enkä ole lapsi lappalaisen,\n    enkä tietäjän tekemä,\n    tässä poika Pohjolasta,\n    lapsi täyestä Lapista.\n\nViimein hän esiintyy oikeana _umpi-turjana_. Ei siis ihme jos joku\nlappalaisten läheisyydessä elänyt loitsija on rohjennut kuvitella\ntarttuvansa tai todella tarttunutkin noitarumpuun käsiksi:\n\n    Kumajatko kuusen kenkä,\n    pemajatko peuran nahka,\n    tämän noian noituessa,\n    lappalaisen laskiessa?\n\nToiselta puolen lappalaiseksi itseään nimittävä suomalainen tietäjä\nesiintyy nimenomaan sanoilla loitsijana.\n\n    A. Ulkoa runoja kuulin,\n    läpi tuohten loihteita.\n    Kasvoipa Lapissa lapsi,\n    syntyi poika puolikuinen,\n    lausui synnyt syytä myöten.\n    B. Jos lähen laulle tuolle --\n    Mitä silloin lauletahan\n    -- Lappalainen laulunpoika\n    se syntyi sysimäellä,\n    kasvoi hiilihinkalolla.\n\nJos näissä esimerkeissä vielä jäisi epäselväksi, tarkoittaako\nloitsija lappalaisella itseään, ei siitä voi olla epäilystäkään\nseuraavaan manaukseen nähden:\n\n    Lähe Hiisi hiihtomahan,\n    muu paha pakenemahan,\n    tämän turjan tultua,\n    tämän lapin laulettua.\n\nOman laulunsa mahtavaa vaikutusta elävästi esittääkseen loitsija\nuskaltaa lainata kuvauksen luonnon mullistuksesta itse Jumalan hetken\ntullessa.\n\n    Jotta ennen aikoinansa\n    liikkui linna, järkkyi järvi,\n    vuori vaskinen vapisi,\n    torit linnan toisin kääntyi,\n    välähteli linnan västi\n    tämän noian noituessa,\n    tämän lapin laatiessa --\n    tämän tieon tietäessä.\n\nSiten uhitteleva loitsija kerran yltyy nimittämään itsensä myös\n_velhoksi_, nähtävästi seuraavien säkeitten painostuksesta:\n\n    tämän noian noituessa,\n    tämän lapin laittaessa,\n    tämän velhon vetäessä.\n    Onko noitia noroissa,\n    velhoja joka veräällä?\n    Onpa j.n.e.\n    Onko noiat nuolissahan,\n    velhot veitsirauoissahan?\n\nEikä hän enää epäröi uhkaamasta vastustajaansa tämän omilla aseilla,\nveitsillä ja nuolilla:\n\n    viilen vatsan vastuksilta,\n    ammun noitia mahaan.\n\nSamoin näkijöitä vastaan, kuten on mainittu, hän on panevinaan oman\nnäkemiskykynsä, ja kiroamaankin hän pahoja henkiä avukseen kutsuen\narvelee tarvittaissa pystyvänsä:\n\n    Kun ma nousen noitumahan,\n    kiivaun kiroamahan --\n    nouse kuusi perkelettä!\n    Vai joko yllytän yheksän?\n\nEi hän edes arastele asettaa omaa persoonaansa julkisesti pahalle\npuolelle:\n\n    A. Kun ei lie minussa miestä --\n    onhan tuossa veljessäni\n    joka Hiiessä asuvi,\n    helvetissä puuhoavi.\n    B. Ken milma kovin kokevi,\n    niin se konnoa kokevi --\n    elikkä emäpahoa,\n    emähiittä hiioavi.\n\nTähän kehitykseen on vaikuttanut, paitsi lappalaisten ja suomalaisten\nyhteensulautuminen pohjois-Suomessa sekä etelämpänä lappalaisen ja\npohjoissuomalaisen käsitteellinen sekaantuminen, myöskin se ankara\nvaino, jonka alaiseksi uskonpuhdistuksen jälkeen katolisperäinen\nloitsiminen joutui muka paholaisen vehkeenä. Alituinen ahdistaminen\njohti lopulta vainotun \"paavinpalvelijan\" itsensäkin samaan\nkäsitykseen.\n\nNämät seikat eivät kuitenkaan yksistään riitä selittämään sitä\nperinpohjaista eroavaisuutta, joka on olemassa länsisuomalaisessa\nja itäsuomalaisessa loitsurunoudessa ilmenevän hengen välillä.\nArkkipiispa Makarijn kirjelmästä tiedämme, että vielä 1500-luvulla\noli Novgorodin alaisilta karjalaisilta pakanuuden ulkonaisetkin\nmerkit hävitettävä, pyhät metsistöt poltettava ja kivet upotettava,\nvieläpä kastamattomat heistä kasteeseen saatettava. Keskiajan\nlänsisuomalaiset luvut, joita epäilemättä suomalaiset munkit ovat\nkäyttäneet ja opettaneet, joutuivat itä-Suomeen saapuessaan vanhempaa\nkantaa edustavain tietäjävanhusten käsiin. Muinainen tapa käyttää\ntilapäistä laulua hurmostilaan vievän innostuksen aikaansaamiseksi\nyhtyi lännestä tulleihin vakinaisiin sanakaavoihin. A. Borenius teki\nVienan läänissä sen huomion, ettei loitsiessa ollut pääasiana luvun\nsisällys, vaan sen voimakas lausuminen.\n\nKerskailevien alkusanojen tarkoituksena, kuvailee Lönnrot\nväitöskirjassaan, on saattaa loitsija intoihinsa eli haltioihinsa.\nTässä tilassa hän käyttäytyy kuin raivostunut, ääntäminen käy\nvoimakkaaksi ja kiihkoisaksi, suusta valuu vaahto, hampaat\nkiristyvät, tukka nousee pystyyn, silmät vääntyvät, kulmakarvat\nrypistyvät; tuon tuostakin hän sylkäisee, kiemurtelee ruumiillaan,\npolkee jalkaa, hypähtää ilmaan j.n.e. Ganander sanoo loitsijoita,\njotka \"ovat innoissaan, liikkuvat haltioissaan\", kutsuttavan\n_intomiehiksi_, mutta huomauttaa nimenomaan, ettei heidän ole kuultu\nharjoittavan _loveen lankeamista_.[12]\n\nItäsuomalainen loitsija ei kuvaile itse menevänsä haltioihin, vaan\nnostattaa haltijansa lovesta luokseen:\n\n    nouse luontoni lovesta,\n    haon alta haltiani,\n    luonani lovehtimahan,\n    kanssani ka[r]ehtimahan,\n    nouse, niinkuin nousit ennen,\n    minun nostatellessani.\n\n_Karehtia_ sanan Lönnrot selittää sekä hurmostilassa olemiseksi että\nloitsurunojen lukemiseksi. _Karehtija_, josta väärinkäsityksestä on\nväännetty _kaehtija_, tavataan _laulajan_ ja _loitsijan_ kertosanana.\n\n_Lovehtia_ on ilmeisessä yhteydessä _lovessa_ eli haltioissa\nliikkumisen kanssa. Se esiintyy myös seuraavassa yhteydessä:\n\n    Vastuksia voittamahan,\n    kiroja kerittämähän,\n    Hiien talmat tappamahan,\n    noitia lovehtimahan.\n\nVäännösmuoto siitä lienee _lapehtia_:[13]\n\n    Nytpäs noiun noitujani,\n    lapehin lapehtijani,\n\njonka jälkiosan saanee lukea: _lovehin lovehlijani_. Vielä on\nhuomattava keski-Pohjanmaalta muistiinpantu sanonta: \"loihtea\nlonehtia\" s.o. _loihtia lovehtia_, mikä ei ole muuta kuin kahden\nsaman sanan eriaikuisen muodon toistamista: _lovehtia_ > (_loehtia_)\n> _loihtia_.\n\nVihdoin tavataan _loihtemisen_ yhteydessä itse kantasana _lovi_.\n\n    Tässä petäjäpesässä,\n    tässä honkahuonehessa,\n    täss' on lovi loihtemassa,\n    tuhtoparta tuhkamassa,\n    joka ei pelkeä piruja,\n    eikä Hiittä hämmästy.\n\nLovi sanalla on tässä ilmeisesti persoonallinen loitsijan merkitys.\nSama merkitys on sillä yhtymässä _lovin eukko_, joka mainitaan\ntautien synnyttäjänä. Yleinen yhdeksän taudin ynnä muutamien\nyksityisten tautien synnyssä on johdannainen _Lovetar, Lovehetar\nl. Loviatar_,[14] jonka merkitystä valaisee myös sen sijalla\nkerran esiintyvä _Noiatar_,[15] Sen vaihdosmuodot _Louhetar ja\nLouhiatar_,[16] joihin vielä Lohetar ja Lohiatar liittyvät, voidaan\nLov(e)hettaresta lähteneiksi selittää.[17]\n\nMutta nämä voidaan myös johtaa kantasanasta _louhi_, jonka kansanruno\ntuntee. Yhdessä Pahkanluvussa manataan:\n\n    Suuhun _Louhi Pohjolaisen_,\n    _louhi käärmehen_ kitahan.\n\nNeljässä eri loitsujen kirjaanpanossa esiintyy tilapäisesti _Louhi_\n(kerran _Louki_) Pohjolan emäntä. Ainoa kertomarunon toisinto,\njossa tämä säe tavataan, esittää Lemminkäisen lähtöä Luotolaan eli\nVäinölään, missä hän laulaa koirat Suomelan susien syödä ja sitten\nlaulaa koko Luotolan perheen kultiin ja hopeihin, paitsi yhtä natoa.\n\n    Siit' Louhi Pohjolan emäntä\n    kovin suuttui ja vihastui.\n    Lauloi Louhi longotteli,\n    pataluuhi pauhatteli\n    vaskilautan päälaelle,\n    rautaruuhen jalkoihinsa.\n\nEsitys jatkuu Lemminkäisen surmarunolla, jossa ei kuitenkaan Pohjolan\nemäntä esiinny enempää kuin alkuosassakaan, vaan Vuojelan emäntä.\n\nPohjolan emäntä on tähän yhteyteen aivan vahingossa tullut eikä\nedes laulun kuvaukseen kuulu. Sillä kahdesti esiintyvä louhi sana\non joko siirtynyt jälkimäisestä säkeestä edelliseen, joka on\nrunomitallisesti liian pitkä; taikka on se Pohjolan emännän mukana\ntullen johtanut laulajan mieleen yleistä loitsijan kerskausta\nsisältävän runokappaleen, jossa sama sana esiintyy. Laulava louhi ei\ntässä merkinne muuta kuin edellä: _lovi loihtemassa_. Myös kertosana\n_pataluuhi_, jonka Lönnrot on korjannut _pataruuhi_ seuraavan\nrautaruuhen mukaan, lienee luettava _pata-louhi_[18] ja ymmärrettävä\nnoidaksi pahassa merkityksessä.\n\nLouhi sanan alkuperää ovat miltei kaikki tutkijat etsineet\ngermanilaisista kielistä. Paitsi Edda-taruissa esiintyviin, edempänä\nesitettäviin nimiin, on sitä yritetty yhdistää kahteen sanaan, joista\ntoinen merkitsee _lentoa_, toinen _tulta_.\n\nEdellinen K.B. Wiklundin selitys nojautuu sanayhtymään _louhikäärme_,\njonka myös Agricola _lohikäärmeen_ ohella tuntee ja jolla on\nvastine skandinaavilaisessa yhtymässä: _floghdraki_. Jälkimäinen\nsana on latinasta (draco = lohikäärme) germanilaisiin kieliin\nlainattu ja sitä käytetään meteorin synnyttämästä _tulenlennosta_.\nLouhikäärme siis tarkoittaisi lentävää käärmettä ja siitä päättäen\nmyös _louhi-pohjolainen_ lentävää pohjolaista, samoinkuin\n_lento-hattara_ lentävää naisnoitaa. \"Louhi Pohjolan emäntä\"\nvoitaisiin lukea \"Louhi-Pohjolan emäntä\", jolloin Louhi-Pohjola olisi\nmuodollisesti samassa suhteessa louhi-pohjolaiseen kuin Tuli-Lappi\ntulilappalaiseen. Mutta itsekseenkin louhi on voinut merkitä \"tuulen\nnoitaa\", kuten vanhassa norjankielessä _flug_ tuuliaispäässä lentävää\nlappalaista.\n\nJälkimäinen E.A. Tunkelon selitys lähtee _louhi_ sanan merkityksestä:\n\"salama, kalevantuli\", joka ainakin Karjalankannaksella\nkansankielessä tunnetaan. Louhi-pohjolaista ja Louhi-Pohjolaa\nvastaisivat silloin sisällykseltäänkin tulilappalainen ja Tuli-Lappi.\nJos lisäksi _louhi_ ja _lovi_[19] voitaisiin pitää saman sanan\nvahvana ja heikkona asteena (vrt. esim. muinais-yläsaksan _loug_ ja\n_love_ = liekki), niin kansanomainen lovessa ja tulessa kulkemisen\nrinnastaminen perustuisi ikivanhaan käsiteyhteyteen.\n\nLovi sanaa on kuitenkin myös erikseen louhi sanasta selitetty. E.N.\nSetälä on sen yhdistänyt rakoa merkitsevään lovi sanaan. Säkeessä:\n\"nouse luontoni lovesta\", jolla toisinaan on kertosäkeenä: \"syntyni\nsyvästä maasta\", saattaisi ajatella lovella tarkoitettavan maan rakoa\nmanalaisen hengen olinpaikan merkityksessä.[20]\n\nMiten _lovi_ sanan alkuperä vastaisuudessa selvitettäneenkin,\nselvää ainakin on, että sen johdannaisen lovehiijan äänteellinen ja\nmerkityksellinen muuntuminen loihtijaksi, josta kirjakielessämme on\nväärin muodostettu loitsija, vastaa suomalaisen tietäjän kehitystä\nhurmostilaan antautujasta sananvoimaan turvautujaksi. Tämä kehitys,\nkuten olemme nähneet, on tapahtunut länsimailta kulkeutuneen,\nkeskiaikaisen, katolishenkisen loitsuluvun vaikutuksesta.\n\n\n\n\nVainajat.\n\n\nSekin käsitys shamanismista eli noitauskonnosta, että tämä\nperustuisi ihmistä luonnossa ympäröivien pahojen henkien pelkoon,\non yksipuolinen ja erehdyttävä. Noidan toiminta on läheisimmässä\nyhteydessä vainajainpalvonnan kanssa, joka ei ole ollut ainoastaan\nsuomensukuisille kansoille ja niiden naapureille yhteinen, vaan koko\nmaapallolla yleinen uskonnonmuoto.\n\nVainajia ei enempää kuin eläviäkään ihmisiä ole kuviteltu\npelkästään pahoiksi, yhtävähän kuin kauttaaltaan hyviksi. Ne\nolivat toiselle henkilölle suopeita toiselle vihamielisiä, toisena\nhetkenä hyvänsävyisiä toisena pahankurisia, epäkunnioituksesta ja\nlaiminlyömisestä loukkaantuvia sekä rukouksilla ja lahjuksilla\nlepytettäviä.\n\nSuuremmalla syyllä voi painostaa, että vainajain suhteessa\npalvojiinsa heidän hyvää tekevä vaikutuksensa tulee etualalle.\nVainajaan kohdistuva palvonta kuuluu lähinnä jälkeenjääneille\nomaisille luonnollisena velvollisuutena. Tähän sukulaisten\nvelvollisuuteen liittyy yhtä luonnollinen oikeus omistaa palvomansa\nvainaja suvun suojelushenkenä, suosijana ja puoltajana kaikilla\nelämän ja toimeentulon aloilla. Poistuneet suvun jäsenet pysyvät\nsiten katkeamattomassa yhteydessä elävien kanssa ja syntyy\nsuku-tunne, joka on kyllin pyhä ja voimakas pitämään koossa yhä\nlisääntyviä jälkeläisiäkin heimona ja kansana.\n\nVainajainuskoon perustuvan sukutunteensa on suomalainen loitsija\nrunollisesti ilmaissut:\n\n    Nostan suureni sukuni,\n    kuin on vankan vaaran paltti,\n    uron ainoan avuksi,\n    yksinäisen ympärille,\n    heti heimoni ylennän,\n    kuin on pitkän pilvenrannan.\n\nVainajainpalvonnan vallitsevaa asemaa esi-isäimme uskonnossa\ntodistavat lukuisat kielemme sanat, joita on miltei kaikilta sen\nkehityskausilta säilynyt. Suomalais-ugrilaisille ja samojedilaisille\nheimoille yhteinen on _kalma_, josta edempänä. Suomalaisugrilaista\nperua on jättiläiskokoista merkitsevä _koljo_ ja vastaava viron\n_koll'_ (kolli) eli _koll_ (kollu) 'kummitus'; mahdollisesti se\nalkuperältään liittyy ikivanhaan indoeurooppalaiseen sanaan, jota\nedustavat gootinkielen _halja_ 'Manala' ja muinaisislannin _Hel_\n'Manatar'. Indo-iranilainen lainasana suomalais-permalaiselta ajalta\non _marta_ eli _marras_, joka on kirjakielessämme säilynyt marraskuun\nnimessä. Vermlantiin 1600-luvulla muuttaneilla suomalaisilla on\nmarras vielä käytännössä merkiten sitä, jonka on määrä kuolla.\nJos kylässä oli marras, niin tuli yöllä pajaan takomamies, pieni\nharmaa ukko, laaja hattu päässä, ja hääräsi kirstunnauloja takoen.\nLauseparsissa, esim. \"maata martaana\", s.o. lähellä kuolemaa, on se\nSuomessakin tunnettu.\n\nRunoissa sana tavataan sekä marras että marta muodossa.\n\n    A. Mikä marran maasta nosti?\n    B. Jos on marras maasta tullut.\n\nIndoeurooppalaista alkuperää on mahdollisesti myös _keijunen_ eli\n_keijukainen_. Keijuset eli keijungaiset ovat Gananderin mukaan\npieniä, lenteleviä henkiä. Ihmisten silmissä, jotka luulevat niitä\nnäkevänsä ruumissaatoissa, kirkkotarhoissa ja teillä, ne näyttävät\nlumihiutaleilta, pieniltä lastennukeilta tai tulijuovilta; ne eivät\nole muuta kuin kuolleitten henkiä. Niiden arvellaan ilmestyvän sinne,\nmissä joku tekee hengenlähtöä ja missä on ruumis; niitä seuraa\nhuoneen täyttävä haju, _kalma_.\n\nRunoissa tavataan keijunen muodossa _keijulainen_. Tavallisempi on\nkuitenkin muoto _keitolainen_, joskus _keitulainen_, ja sen kantasana\n_keito_, joiden molempien vastineena voi esiintyä _tuoni_.\n\nYhteissuomen-aikainen liettualainen lainasana on ennen mainittu\n_kurko_ eli _kurki_. Jälkimäisen muodon Juslenius esittää\nsanakirjassaan 'kummitusta' merkitsevänä. Samassa merkityksessä hän\ntuntee myös sanan _koukoi_, joka on yhdistettävä liettualaiseen\n_kaukas_ 'manalainen'; tämä saattaa kuitenkin olla alkubalttilaista\naikaa varhaisempikin indoeurooppalainen laina.\n\nRunsaimmin on suomenkielessä eri aikoina lainattuja germanilaisia\nvainajainnimityksiä. Itse sana _vainaja_ johtuu gootinkielisestä\n_vainags_ 'raukka' (vrt. saksan _wenig_ 'vähän'). Merkityksen-vaihdos\non sama kuin suomen raukka sanan ja siitä ruotsinlappiin lainatun\n_rauke_ 'vainaja' välillä;[21] mahdollisesti on itse _raukka_ sana\njohdettava muinaisskandinaavilaisesta _draugr_ 'vainaja, kummitus'.\n\n_Peijaat eli peijaiset_ 'hautajaiset', _peijaiset_ 'kirkonväki' ynnä\n_peikko_ 'vainaja, kummitus' on yhdistettävä muinaisislantilaiseen\n_feigr_ 'kuoleman oma' (vrt. ruotsin feg 'pelkuri').\n\nRajakarjalan itkuvirsissä esiintyy _peikonen tuonikkosen_ vastineena\nja runoissa _peiko pellosta_ nousevana ja peltoon manattavana.\n\nViikinkiaikaa myöhempi lainasana lienee _kyöpeli_, Gananderin mukaan\n\"kummitus, joka telmii huoneissa, vanhoissa linnoissa ja näyttäytyy\nmestauspaikoilla ja kalmistoissa\". Castrén tämän johdosta päättää\nkyöpeli-nimityksen osoittavan erikoisesti rikoksellista vainajaa.\nYleisesti se sovitetaan naimattomina kuolleihin, joiden uskotaan\njoutuvan _Kyöpeliin eli Kyöpelin vuoreen_. Varsinais-Inkerissä\nmerkitsee _kopeeli_ vanhaa poikaa ja piikaa. Sana vastaa saksalaista\nasunnonhaltijan nimitystä _kobold eli kobel_. Tämän ruotsalaista\n_köbel_ muotoa edellyttää _kyöpeli_ sekä Vermlannin suomalaisilla\npaholaisen nimityksenä tavattu _köpölö_.\n\nGermanilaista alkuperää voi olla edempänä tutkittava _tuoni_ sekä\n_männingäinen_, jonka jo Agricola vainajan merkityksessä tuntee.[22]\nPohjois-Hämeessä siitä tunnetaan lyhyempikin muoto _mängiäinen_.\nSaksankielessä _männchen eli mängen_ merkitsee _pikku-ihmisinä_\nilmestyviä henkiä, erittäin _erd_ 'maa' sanan yhteydessä:\n_erdmännchen eli erdmängen_, jota jo Lencqvist on \"maahiseen\"\nverrannut. Vastaava nimitys ruotsissa on: _de små under jorden_\n'maanalaiset pienoisolennot.[22]\n\nToiseen ruotsalaiseen vainajain nimitykseen: _de underjordiska_,\nliittyvät sananmukaisina vastineina, joita ei kuitenkaan tarvitse\nvälttämättömästi pitää käännöksinä, viron _maa-alused_ ja suomen\n_maan-aluiset eli manalaiset_, joista runoissa vielä muoto\n_maan-alainen_ on säilynyt.\n\nEttä manalaiset ovat kuolleitten ihmisten henkiä on kansanuskon\nmuistiinpanoista helposti nähtävissä. Kirkkomaalle menijän manalaiset\nyrittävät ottaa kiinni. Kyläin välisille metsäpoluille ei uskalleta\nasettua yötulille, koska manalaiset käyttävät niitä kulkuteinään.\nManalaiset näkee unissaan ja kuulee niiden puheen, jos pääsiäisyönä\nkolmen tien haarassa pesee silmänsä rannalta löydetystä tuulen\nkuljettamasta äyskäristä ja pyyhkii rievulla, jolla ruumiin silmiä\non pyyhitty, harjaten vielä päänsä ruumisharjalla, sekä kaataa\nveden tienhaaraan ja ummessa silmin menee vuoteelleen nukkumaan.\nValveillakin ollen niitä näkee sairaan läheisyydessä, jos auringon\nlaskun jälkeen tai ennen auringon nousua katsoo rievun läpi, jota on\npidetty vanhan ruumiin silmillä kolme yötä. Jos sairas kuolee, niin\nmanalaiset ovat pääpuolessa, muuten jalkain puolessa; sama käsitys\nkuvastuu sadussa Kuolema kummina.\n\nMyös runoissa on manalaisen merkitys kertosanoin ja kuvauksin tarkoin\nosoitettuna.\n\n    A. Ikimennehen ihoon,\n    Manalaisen vaattehesen,\n    Helmoin hengenlähtenehen.\n    B. Manalainen maasta nouse,\n    Hiuksi toinen hirveänä,\n    Pääkakara kauheana!\n\n_Vainajainpalvonta_ edellyttää tietysti uskoa elämään kuoleman\njälkeen ja manalle menneitten jatkuvaan vaikutukseen maanpäällä.\nSiihen liittyvät aineelliset antimet edellyttävät lisäksi, että\nvainajilla kuvailtiin edelleen olevan yhtäläiset asunnon, vaatteen\nja ruuan tarpeet kuin heidän eläessään. Venäjän Karjalan vanhimmissa\nkalmistoissa tapaa jäännöksiä salvoksista, jotka peittävät vainajan\nhautaa. Ne on tehty aivan samaan tyyliin kuin Venäjän Karjalan\nvanhat asuinrakennukset, salvettu pienistä pyöreistä hirsistä ja\ntaitekatolla varustettu. Katelaudat ovat alapäissään pitkin reunaa\nveistetyt uurrosmaisille leikkeleille. Tämän rakennuksen vieressä tai\npäällä on leikkauksilla kirjattu puupylväs, jonka ylipäätä peittää\nniinikään koristeellinen pienoiskatto.\n\nSuomen itä-Karjalassa näkee haudalla neljä hirsikerrosta korkean\nrakennuksen, jonka päällä on räystäskatto ja päädyssä pieni\nikkuna-aukko. Tästä ikkunastaan, jonka punaisia pieliä itkuvirsissä\nkuvataan, uskottiin vainajan voivan seurata elävien toimia.\n\nIkkunaksi tehtiin myös Inkerissä arkun päähän tai toiseen kupeeseen\nneliskulmainen 1-2 tuuman mittainen reikä, \"että näkisi\" vainaja.\n\nHautalöydöt Käkisalmen kihlakunnassa, joiden mukaan\nmuinaissuomalainen mies ja nainen on kuvattu Kalevalan selityksiä\nvarten, todistavat, että vainajat haudattiin juhlatamineissaan ja\nettä hän sai mukaansa niitä aseita ja työkaluja, joita eläessään\noli käyttänyt. Nykyäänkin Suomen itä-Karjalassa vainaja puetaan\npyhävaatteisiin ja ohuesta nahasta ommeltuihin uusiin jalkineisiin.\nMyös Hämeestä on tietoja, että ruumis oli hyvin puettava, sen ylle\npantava vihkiäisvaatteet ja sukat, tai yleensä paraat vaatteet,\nkintaat käteen ja lakki päähän. Sirppi ynnä muita työkaluja\nmuistellaan vielä pohjois-Karjalassa hautaan pannun. Muualla Suomessa\nvainajalle mukaan annetut esineet ovat uudenaikaisempia, hänen\nkuvitellun matkansa varusteita: keppi ja rahakukkaro sekä pikilanka,\nneula ja naskali ynnä nahkapalanen, ilmeisesti matkalla kuluvien\njalkineitten paikkaamiseksi.\n\nViimeistä jäännöstä vanhasta käsityksestä, että vainajan oli saatava\nainakin osa jälkeenjääneestä omaisuudestaan, edustaa tieto Savosta.\nRuumista rekeen pantaessa oli särjettävä jokin talon parain kappale\nja sanottava: \"tuon saat, mutta et muuta\". Sitten kuolleen henki ei\nhautauksen perästä enää tullut vaatimaan mitään. Niinikään Inkerissä\nisäntä- tai emäntävainajaa tuvasta ulos vietäessä kierrettiin hänen\nnimikkolusikallaan arkku kolmesti, jonka jälkeen lusikka rikottiin\nja kappaleet nakattiin arkun jäljestä sanoen: \"siinä on osasi, muuta\net saa\". Se tehtiin, ettei vainaja hautaamisen jälkeen enää tulisi\nperintöjakoa tekemään.\n\nEnimmän huomiota vaati vainajan ruuasta huolenpito, joka ei ollut\nyhdellä kerralla suoritettu. Suomen itä-Karjalassa pidettiin ruumis\nkolme yötä sisällä ja vietiin jo silloin ruokia vainajan syötäväksi.\nVarsinais-Inkerissä piti kuolleella olla myötäänsä ruokaa vieressään.\nHautaan vietäessä otettiin mukaan hernepata, lihaa, leipää, voita ja\nmitä laatua suinkin talossa oli; nämä haudattiin ruumiin kera. Myös\nmuutamin paikoin Hämeessä ja Savossa pantiin arkkuun eväiksi leipää\nja lihaa, ja yleisesti Suomessa viinapullo.\n\nTärkeintä kaikesta oli elukan teurastaminen yhteisateriaa varten,\njohon vainajan uskottiin ottavan osaa; teuraan luut ja muut\njäännökset jätettiin vainajalle sitä varten, että hän niistä saisi\nitselleen vastaavan eläimen toisessa elämässä.\n\nMainituista karjalaisista hautalöydöistä voimme päättää eläimiä\ntapetun, keitetyn ja syödyn haudoilla, jonne luut ja liemen tähteet\nkattiloineen jätettiin. Vielä on säilynyt monin paikoin Suomessa tapa\nisännän tai emännän kuollessa tappaa nautaeläin hautajaisia varten\nsiinä uskossa, että vainaja muuten vie lehmä- ja hevosonnen, että hän\ntappaa lehmiä ja ottaa siten kuitenkin osansa. Joka sääli lehmäänsä,\nteurasti ainakin kukon, ettei vainaja veisi isompia eläimiä. Sekin,\njoka tästä vanhasta tavasta pyrki vapautumaan, löi varmuuden vuoksi\nlehmän peräimillä arkun kanteen, etteivät elukat ikävöisi ja\nkuolisi vainajan jälkeen. Samassa tarkoituksessa pantiin isännän\nruumiskirstuun hiiltä ja poroa liedoksesta lausuen: \"siinä on lehmäsi\nja siinä on lampaasi!\"\n\nPeijaisateria on aikaa myöten siirtynyt hautausmaalta vainajan\nkotiin. Hämeessä kuitenkin muistellaan pitkämatkalaisten pitäneen\nhautajaisia kirkonkylässä, mukanaan ruokaa, paistia ja viinaa. Taikka\noli mukaan otettua viinaa, lihaa ja leipää syöty kirkonmenojen\naikana pappilan saunassa, vaikka erikseen vielä oli vietetty kotona\npeijaiset. Pohjois-Karjalassa oli entisaikaan talon-haltian kuoltua\npapille vietävä lehmä sidottu hautausmaan koivuun joksikin aikaa;\nsiitä tavasta oli luovuttu, sitten kuin papit ottivat vastatakseen,\nettei vainaja tehnyt onnettomuutta.\n\nJohannes Häyhä Kuvaelmissaan itäsuomalaisten vanhoista tavoista\neroittaa hautajaispidot, jotka pidettiin ennen hautaamista, niin\nsanotuista maahanpanijaisista, joita pidettiin ruumiin hautaan vietyä\nja joissa uusi joko isäntä tai emäntä nostettiin. Maahan-panijaisiksi\noli ruumisrokka keitetty pavuista ja raavaan ynnä sian lihasta.\nKahdenlaista leipää, rukiista ja ohraista, oli varattu pöydälle,\njolle vielä oli jokaista varten asetettu ryynipiirakka omenapiirakan\npäälle. Olutta tarjottiin vieraille juotavaksi ja hevosillekin\nmitattiin kauroja kapallinen jokaiselle. Toiset tiedonannot samoilta\nseuduilta mainitsevat hernerokan välttämättömänä ruokalajina ja\nlisäävät, että vieraitten oli tullessaan, niinkuin yhteiseen\nuhrijuhlaan ainakin, tuotava herneitä ynnä muita ruoka-aineksia sekä\nviinaa.\n\nKotonakin vietetyissä maahanpanijaisissa kuvailtiin vainajan itsensä\nolevan läsnä, senvuoksi ei saanut liikauttaa pöytää eikä murentakaan\npöydän alta, jossa vainajain uskottiin ottavan osaa ateriaan.\n\nJos yhtäkaikki, kun vainaja oli haudattu, onnettomuuksia rupesi\ntapahtumaan, niin se varmasti merkitsi, että joku lyyli oli jäänyt\ntoimittamatta. Silloin kutsuttiin vieraat uudestaan ja pidettiin\ntoiset hautajaisten tapaiset pidot, joissa korjattiin mikä oli\nlaiminlyöty. Näillä pidoilla oli sama nimitys _yön-istujaiset_ kuin\nensimäisillä valvojaisilla vainajan kuoltua.\n\nJatkuvaa huolenpitoa vainajan elannosta kuvailee Agricolan värssy:\n\"kuolleitten hautoihin ruokaa vietiin, joissa valitettiin, paruttiin\nja itkettiin\". Vielä nykyisin Inkerinmaalla muistellaan, miten\ninkerikot veivät kattilat haudalle, söivät siellä ja itkivät, jättäen\nmyös vainajille ruokaa. Kalmoilla käydessä täytyi vähintään puolet\nruuista saada menemään. Osa kaadettiin maahan, niinikään pullosta\nviinaa. Samalla pantiin paloja ristin päälle lintujen osaksi, --\nSuomen karjalaiset uskoivat kuolleitten syöneen, kun linnut olivat\nkäyneet. Seuraava osa annettiin kerjäläisille, joita niinikään\npidettiin vainajan edustajina ja nimitettiinkin niiden kalmoilla\nesiintyessä _olemattomiksi_.\n\nSuomalaisia itkuvirsiä ei ole vielä tutkittu, jotta voisi sanoa,\nmissä määrin ne ovat mukaelmia venäläisistä. Huomattava kuitenkin\non, että kaikilta kreikanuskoisiltamme niinkin lännestä kuin Liperin\nTaipaleelta, samoin kuin Viron puolella juuri setukaisilta, on\nmuistiinpantu itkuvirsiä. Inkerinmaalla sinne aikoinaan muuttaneet\nluterilaisetkin niitä laulavat, nähtävästi siellä vanhastaan asuvilta\nnaapureilta opittuansa, kuten esim. kaularistin mainitseminen heidän\nitkuissaan todistaa.[23]\n\nHenrik Lättiläinen mainitsee virolaisten ruumiita roviolla\npolttaessaan pitäneen peijaisia monenlaisin valituksin ja juomingein.\nMutta olivatko mainitut \"valitukset\" (lamentationes) runomitallisia\nlauluja, ei hänen tiedonannostaan selviä. Määrättyjen muistinpäivien\nviettämisen, kuten 3:nnen, 9:nnen ynnä 40:nnen kuolinpäivästä\nlukien ynnä viimeksi vuosipäivän, jollekulle rikkaalle vielä\nkolmivuotispäivän, ovat kreikanuskoiset suomalaiset ilmeisesti\nvenäläisten esimerkin mukaan järjestäneet.\n\nTärkein muistojuhla, joka kaikille vainajille pidettiin,\noli _kuusviikkoiset_, joita Inkerinmaalla nimitettiin myös\n_maahanmättäjäisiksi_ ja joita siellä vietettiin kuudentena\npyhänä peijaispyhästä lukien. Toisina muistinpäivinä suoritti\nkalmoilla käynnin yksi henkilö, tavallisesti nainen, muitten\nomaisten odottaessa kuolleen kotona. Mutta kuusviikkoisille, joita\nvarten erityisesti valmistettiin juhlaruokia, keitettiin olutta\nja siistittiin pirtti, ainakin pöydän alus, \"vainajain tila\",\nkutsuttiin koko vainajan suku. Yhdessä käytiin kalmoilla ja vietiin\n_kalmoilliset_ aikaisemminkin haudatuille sukulaisille; itsekullekin\nannettiin, paitsi viinaa, piirakka, kakku ynnä kananmuna, joka oli\nkalmistossa rikottava. Kun oli vainajan kotiin palattu, pantiin\nruoka pöytään ja siihen vain yksi lusikka, ettei tulisi muita\nvainajia syömään kuin oman suvun. Talon vanhus, savusteltuaan\npöydän ympäryksen ja aluksen, ripoitteli suoloja, herneitä ja munaa\npöydälle; sitten vasta päästi väen pöytään. Näitä murusia ei ollut\nkenenkään lupa syödä. Sitä paitsi pistettiin joka paistolajista\nmurunen pyhäinkuvahyllylle, _koloon_, vainajien nautittavaksi ja\nannettiin siellä kauan olla. Aterioimisen aikana lauloi joku nainen\neteisessä itkuvirttä, jossa pyyteli vainajia tulemaan odottelevien\nsukulaisten joukkoon. Aterioittua mentiin siinä järjestyksessä kuin\noli noustu pöydästä ulos oven eteen kujalle ja ristittiin silmät\nkalmoille päin. Samalla pisti jokainen maahan pystyyn päretikun tai\nvitsanoksan kepiksi poistuville vainajille.\n\nSuomen itä-Karjalassa kutsuttiin _kuusnetälisiin_ sukulaiset kokoon\nja, jos talo oli varakkaanlainen, teurastettiin lehmä. Ennen\nateriaa käytiin hautausmaalla ja tuotiin sinne muiden hevosten\nkera yksi ilman ajajaa valjastettuna tyhjän reen eteen, jonka\nyli oli levitettynä valkoinen hursti; tämän tarkoituksena oli\nkuljettaa vainajain henkiä sukutaloon. Aterian loputtua läksivät\nnaiset itkuvirttä laulaen pyytämään näitä vainajia tulemaan tupaan\nmuistajaisjuhlille. Kutsumattakin uskottiin vainajan kuusi viikkoa\nkuolemansa jälkeen kotona käyvän. Silloin asetettiin vainajan varalle\npyhäinkuvain alle syötävää, jota eivät muut liikuttaneet.\n\nTverin Karjalassa pidettiin vainajaa varten kuuteen viikkoon saakka\npirtin parassopen kohdalla käsiliina, johon tämä \"kotiin käydessään\"\nvoisi pyyhkiytyä.\n\nVienan Karjalassa uskottiin \"muistelijaisiksi\" annettujen\nesineittenkin tulevan vainajan käytettäviksi. Annettiin sitä ja sitä\n\"muistella\", esim. lakki, jottei vainajan Tuonelassa paljainpäin\ntarvinnut käydä.\n\nMuistajaisia ei saanut jättää kuolleelle pitämättä. Inkeriläiseltä\nmieheltä, joka sen oli laiminlyönyt, oli kuollut vasikka. Unohdettu\nvainaja ilmestyi tälle unissa kertoen, että heillä oltiin juuri\nmenossa kisoihin, mutta kun hänellä ei ollut mitään mukanaan\nvietävää, ei häntä päästetty iloihin osalle, jonka vuoksi hänen piti\nhakea vasikka kotoansa. Muutakin tavaraa voi vainaja käydä vaatimassa\nnukkuvalta, joka silloin unessa puhui kuultavalla äänellä.\n\nEpäilemättä on ilmestyksistä johtunut tilapäinen huolenpito\nmääräaikaista muistelemista alkuperäisempi. Laiminlyönnin saattoi\narvata, kuten näimme, myös sattuneesta onnettomuudesta. Ilman sitäkin\noli erityisissä elämäntapauksissa syytä ottaa huomioon kuollut\nomainen. Inkerissä morsian, jolta oli jompikumpi vanhemmista tai\nmolemmat kuolleet, kävi läksijäisten aattopäivänä itkien hyvästelyllä\nkalmistossa. Hääaikaan oli hänen myöskin vietävä hääolutta vanhempain\nhaudalle. Vielä enemmän oli uusiin naimisiin menevän lesken syytä\nmiesvainajaansa hyvitellä. Siihen selvästi viittaavat Agricolan\nmuistosäkeet: \"menningäiset myös heidän uhrinsa sait, koska lesket\nhuolit ja nait\". Vainajan suhdetta jäljelle jääneesen puolisoonsa\nvalaisee vielä virolainen kansanusko. Kun toinen alkaa ajatella uutta\navioliittoa, kääntyy vainaja haudassaan. Jos sitä jatkuu, rupeaa hän\nkotona kummittelemaan. Ensin tulee vain koputtamaan akkunanpieleen\nkolmasti. Jollei toinen sittenkään luovu aikeistaan, siirtyy\nkummittelija sisään tupaan ja tuo taloon onnettomuutta.\n\nInkeristä saatu tieto, että vainajan haudalla käytiin ruokaa\nviemässä, kunnes ruumiin arveltiin mädänneen, jolloin ei sieluakaan\nenää missään uskottu olevan, edustaa nähtävästi vanhinta\nkäsityskantaa. Myöhempi on yksityisten hautauhrien rajoittaminen\nyhteen vuoteen, minkä jälkeen vainaja siirtyi niiden joukkoon, joita\nyhteisesti määrättyinä vuodenpäivinä tai alkuperäisemmin sukulaisten\nkesken sovittuina aikoina juhlittiin.\n\nYhteisestä juhlasta suvun vainajain kunniaksi, jonka ajasta\nsukulaiset ovat keskenään sopineet, on säilynyt muisto Suomen\nitä-Karjalassa. Nämä \"piirut\" vietettiin yhden talon puolesta. Monta\neläintä teurastettiin, ja kutsutut sukulaiset ynnä ystävät toivat\ntullessaan ruokia, joten jäi paljon jäljellekin. Vainajia varten\nkatettiin eri huoneeseen oma pöytänsä, jolle oli yhdeksän viikon\naikana joka päivä pantava jotakin: lusikka tai lautanen. Huoneen\nseinään lyötiin paljon vaatenauloja, joihin vainajat saisivat\nripustaa vaatteitansa. Juhlan aattona tuotiin sekä kylmät että\nlämpimät ruuat pöydälle; tämän ympärille vielä asetettiin tyhjät\ntuolit. Avattiin huoneen ikkunat ja mentiin joukolla kalmistoon\npyytämään vainajia aterialle. Kukin kutsui omaisiaan, naiset itkien\nääneen: \"Tulkaat, isäntä ja emäntä vainaja! Tuokaa mukananne\nsukulaiset yhdeksänteen polveen! Sukulaiset, tuokaa mukananne kaikki\ntuttavat!\" Aamulla lähdettiin kylän kappeliin, kutsuen vainajat\nmukaan, ja sieltä palattiin takaisin vainajain kera. Sitten alkoi\nyleinen syöminen; myös karjalle annettiin juhlaruokia. Tämän juhlan\ntavallinen aika oli kesällä, jolloin voi keräytyä paljonkin vieraita.\n\nMääräaikaista, kaikille kuolleille yhteistä muistojuhlaa viettivät\nKraasnan kreikanuskoiset virolaiset kerran vuodessa ensimäisen\npääsiäispäivän aamuna. Emäntä levitti pihalle liki veräjää puhtaan\npöytäliinan ja asetti sille runsaasti ruokia: maitoa, juustoa,\nvoita, lihaa, piirakoita y.m. Sitten alkoi kutsua kuolleita omaisia,\nmainiten itsekutakin nimeltään. \"Tulkaa isäni N.N. j.n.e. Itse tulkaa\nja ottakaa mukaan lapsenne, tulkaa ruokamme ääreen ja juomamme\nääreen! Minä teitä kutsun hyvällä mielellä, hellällä sydämellä;\nteille ensin annan, perästäpäin itse otan.\" Vaiettuaan jonkun\nhetkisen antaakseen vainajille aikaa syömiseen ja juomiseen, emäntä\nalkoi niitä jälleen pois lähettää. \"Menkää pois, saakaa jo syöneeksi\nja juoneeksi! Menkää sinne, minne olette viety, omaan paikkaanne\nitsekukin; lapsukaisia taluttakaa kädestä pitäen, menkää pois!\"\nRuuat, joista vainajat siten olivat osansa saaneet, vietiin takaisin\ntupaan ja asetettiin pöydälle, jonka ääreen perhe istuutui aterialle.\n\nSuomen itä-Karjalassa muistajaisia pidettiin kahdesti vuodessa:\nraatintshat (ven. radonitsa) keväällä pääsiäispäivästä lukien toisen\nviikon tiistaina ja _muistinsuovatta_ 'm.-lauantai' syksyllä noin\nyhdeksän viikkoa ennen joulua. Inkerissä pyhitettiin yleisiä kaikille\nvainajille omistettuja muistopäiviä neljä: talvella _liuku-päivä_\npaaston edellä, _raatetsoi_ pääsiäisen aikana, helluntai ja _subotan\nsuovatta_ 'lauantain lauantai' syksyllä. Viimeksimainittua, jolloin\non \"koko miero kalmoilla\", pidettiin tärkeimpänä. Silloin taloissa\nteurastettiin ennakolta luvattuja pässejä ja pantiin olutta.\n\nKatolisuskoon käännytetyt suomalaiset ja virolaiset ovat\nvielä luterilaisinakin kauan viettäneet muistojuhlaa kaikille\nsukulais-vainajille yhteisesti marraskuun ensimäisenä eli\n_Pyhäinmiesten_ päivänä. Mainittua päivää on roomalaiskatolinen\nkirkko vuodesta 835 virallisesti viettänyt pyhimysvainajainsa\nyhteiseksi muistoksi, sen lisäksi vuodesta 998 pyhittäen marraskuun\ntoistakin päivää kaikkien _sielujen päivänä_.\n\nSuomalaisilla etenkin itä- ja pohjoisosissa maata on tunnettu\ntämän syksyisen muistojuhlan nimenä _kekri_ eli _keyri_. Ensi\nkerran ilmaantuu _Käkri_, joka \"lisäsi karjan kasvon\", Agricolan\nkarjalaisten jumalain luettelossa. _Kekrin lambat_ mainitaan\nKuopiossa v. 1670 pidetyn kirkollisen tarkastuksen pöytäkirjoissa.\n\nVanhin kuvaus kekrin vietosta tavataan Eerik Castrénin\nruotsinkielisessä kertomuksessa Kajaanin läänistä vuodelta 1754.\nHän sanoo kekriä eli Pyhäinmiesten päivää vietettävän kahdella\ntavalla, osittain pakanallisella suomalaisten muinaisen epäjumalan\n_Kekrin_ kunniaksi, osittain paavillisella _Pyhäinmiesten_ muistoksi.\nPakanallisen tavan mukaan juhlapäivän aattona tai aamulla hyvin\nvarhain teurastettiin puolen vuoden vanha lammas. Se keitettiin\nluita rikkomatta, eikä siitä saanut maistaa mitään, ei suolaakaan,\nennenkuin se kokonaisena asetettiin pöydälle. Sitten oli se tyystin\nsyötävä, ettei jäänyt mitään jätteitä. Kekri nimellä tarkoitettiin\nmyös henkiä, joille mainittuna aattona valmistivat kaikenlaista\nsyötävää ja juotavaa mitkä navettaan karjan menestykseksi, mitkä\ntalliin hevosonnen saavuttamiseksi, mitkä suurten puitten alle\nja suurten kivien luo pellolle tai metsiin, muutamat yht'aikaa\nkaikkiin mainittuihin paikkoihin. Paavillisen tavan mukaan isäntä\notti Pyhätmiehet vastaan aattoiltana pimeässä pihalla, vei ne\nsaunaan, joka oli niiden tuloksi siistitty ja erittäin kylpyä varten\nvarustettu kylmällä ja lämpimällä vedellä ynnä vastoilla. Sinne oli\nmyöskin pöytä valmistettu ruokineen ja juomineen. Isäntä toimitti\nsiellä palvelusta määrättyinä aikoina ja lopuksi seuraavan päivän,\nn.s. _sieluinpäivän_ iltana saattoi vieraansa pihalta myöhään\npimeässä paljain päin kaataen maahan olutta ja viinaa.\n\nMyöhemmistä kuvauksista on täydellisimpiä A. Hyvärisen Suomen\npohjois-Karjalasta. Keyriksi valmistettiin hyvät juhla-ruuat samalla\ntavalla kuin hautajaisruuat. Niitä ei saanut kukaan maistella,\nennenkuin ne oli pöytään laitettu täydellisesti, kaikki yht'aikaa.\nAteria oli tarkoitettu talon entisten isäntien ja emäntien hengille,\njotka tulivat vanhoille kotipaikoilleen keyrinä ja siitä syystä\nnimitettiin _Keyrittäriksi_. Aattoiltana niille lämmitettiin sauna ja\nvalmistettiin kylpy lämpimän veden kera, haudottiin vastat ja pantiin\nesille saippuat, pyyhinliinat, vieläpä harjatkin, joilla sukisivat\nhaudassa siinneet täit pois päästään. Sittenkuin itse mentiin\nkoko joukolla saunaan, heitettiin tupa, jossa ruokapöytä odotti\nKeyrittäriä, niiden valtaan, että ne rauhassa tulisivat ravituiksi\nvuoden päähän päästyänsä. Kolmatta päivää keyrin aattoillasta\nkutsuttiin _keyrin henkien päiväksi_, silloin menivät kuolleet\ntakaisin hautoihinsa lepäämään.\n\nToisten pohjoiskarjalaisten tiedonantojen mukaan piti saunaan jättää\nvalaistukseksi päre seinänrakoon palamaan. Keyrittärien kylpyaikana\noli oltava hiljaa, ettei vieraita häirittäisi. Talonväki lähtiessään\nsaunaan kiersi ympäri pihan, että _Hengettäret_ pääsisivät\nsuorinta saunatietä tupaan juhlapöydän ääreen. Tupaan palatessaan\nisäntä siunusteli: \"joko nyt ovat vieraat ruualla olleet?\" Meni\nsitten pöydän päähän ja nosti lusikallaan lientä, kaataen kerran\npöydälle ja kahdesti lattialle. Kaikkia ruokia maistoivat isäntä ja\nemäntä ensiksi. Samoin kekriaamuna ei tohdittu mihinkään koskea,\nennenkuin oli samat temput uudistettu. Myöskin navettaan laitettiin\n_Kekrittärelle_ ruoka kekrinpäivää vasten yöksi.\n\nPohjois-Savossa muistellaan keyrinä saunan lavoille levitetyn hurstit\nja oljet, jotta Keyrittäret tulisivat sinne kylpemään. Yöksi oli\nlaitettu makuuksetkin hyvin hyvistä vaatteista. Savosta lienee sekin\ntieto, että väen lähtiessä kylpemään emäntä oli avannut peräpuolisen\njuoksuikkunan laudan ynnä lakeisen, jotta Kekrittäret pääsisivät\nsisään aterialle, joksi oli varattu rieskoja, piirakoita, läskiä,\nlihapaistia ja rokkaa, unohtamatta viinaakaan.\n\nViitasaarella Niinilahden kylässä oli keyriaamuna viety kaikista\nruuista erityiseen uhrihuoneeseen. Toisen muistiinpanon mukaan oli\nuhriaittoja ollut kaksi ja niihin aina viety esikoiset viljoista\nja kaikista tuloksista; mitä pieniä kapineita tehtiin, niinkuin\nruoka-astioita ja lusikoita, niistäkin annettiin osa. Aitat olivat\nkyläkunnan yhteiset ja niihin oli yhteinen avain. Toisin paikoin\npohjois-Hämeessä mainitaan ruokapöytä henkiä varten keyrinä viedyn\npellolle talon rajalle.\n\nEtelä-Hämeen ja Savon rajalta, Iitistä, on tieto, että keyrinä\nuskottiin tulevan myös sen, joka oli talosta vuoden kuluessa kuollut,\nillalliselle. Sille varustettiin kuppiin puuroa ynnä voita silmäksi\nja vietiin saunan patsaalle.\n\nIsonvihanaikuinen tarina koillis-Satakunnan savolaisalueelta\ntodistaa, ettei keyriä ole ainoasti yksityisuhreilla kunkin talon\nerikoisena, vaan useamman kyläkunnankin yhteisenä juhlana vietetty.\nRuoraskylä Multialla ja Ampiala Keuruulla olivat sitä vuorotellen\nviettäneet, Syötävä lammas oli jo vuotta ennen nimitetty ja sen oli\npitänyt olla muita hyötävämpi. Joskus oli tapahtunut, että se oli\nkadonnut kohta, kun oli valittu, ja tullut vasta Pyhäinpäiväksi\ntakaisin monin kerroin hyötyneenä.\n\n_Keyrittärien_ nimellä, siis vainajain edustajina, kulkivat Savossa\nja pohjois-Karjalassa oudosti puetut ja naamioitut henkilöt talosta\ntaloon, kylästä kylään kestitystä vaatimassa, uhaten muuten särkeä\nuunit. Toisinaan lasten pelottimeksi puettiin Keyritär niminen:\nturkki nurin päälle, lusikat korviksi, keritsimet nokaksi ja kirves\nkaulaksi turkin hihaan. Oli myös tapana asettaa tuvan nurkkaan\nseisomaan oljista tehty _keyriukko_, jolla oli maalattu naamari\nkasvoilla.\n\nKekrinvieton tarkoituksena Agricola mainitsee karjan kasvun\nlisäämisen. Lencqvistin mielestä on kysymyksenalaista, eikö Kekri\npikemmin ole ollut pellonviljelyksen kuin karjanhoidon haltiana.\nPellonviljelyksen kanssa ainakin oli läheisessä yhteydessä hänelle\nomistettu juhla, juhlanvieton aika j.n.e. Tämä vietto pantiin toimeen\nloppusyksyllä, siihen aikaan jolloin vilja oli puitu ja jolloin oli\ntarjona runsaat määrät ruokia ja juomia. Mahdollisena Lencqvist\nkuitenkin pitää, että Kekri on hallinnut koko maataloutta. Muutamassa\nuudemmassa muistiinpanossa selitetään kekriä vietetyn syystä, että\n\"muuten eivät eläimet elä eivätkä menesty vuoden tulokset\".\n\n_Kekri_ sanan alkuperä on vielä selville saamatta. Ettei se ole\nminkään erikoisen jumalan nimi, kuten voisi päättää Agricolan\nlauseesta, on varma. Jusleniuksen sanakirjassa esiintyy _köyri_\nkummituksen ja _kekri l. köyri_ maanviljelysjuhlan merkityksessä.\nTverin Karjalassa tunnetaan vielä nykyään _kegri_ sekä syysjuhlan\nnimenä että sanana, jolla lapsia peloitellaan: \"ka metsästä kegri\ntulou!\" Luultavasti sama sana tavataan Kuollan lappalaisilla\njoulun-aikaisen nyljettynä jäädytetyn uhriporon nimenä (_kevre l.\nkovre_).\n\nVirossa ei kekri-sanaa tunneta, mutta \"henkien päivän\" (2/11)\nvietosta on 1600-luvulta alkaen kyllin kuvauksia, jotka todistavat\njuhlan yhteistä alkuperää. Koillis-Virossa vielä 1830:n\ntienoilla jokaisen talon isäntä laitatti sinä päivänä aterian\nsukulaisvainajille. Perheen mentyä navettaan tai muuanne piiloon,\nhän jäi yksin tupaan odottamaan kukonlaulua. Avasi silloin ovet\nkutsuen henkiä, itsekutakin nimeltään, niitä tervehtien ystävällisin\nsanoin ja käskien pöytään. Aterian aikana kyseli niiltä, kuinka\nolivat voineet, ja kertoi tarkasti omat kohtalonsa. Kun luuli niiden\nriittävästi ravintoa saaneen, avasi taas oven ja näytti niille\nsoihdulla tulta, pyytäen tyytymään hänen halpaan tarjoiluunsa,\nkiittäen käynnistä ja kutsuen vuoden päästä uudelleen tulemaan.\nLopuksi huiskutti valkealla liinalla kolmesti itsekullekin\njäähyväisiksi, lähettipä välistä niiden mukana terveisiäkin\ntuttaville Tuonelaan. Keski-Virosta on 1700-luvun loppupuolelta\nmuistelma vainajain vastaanotosta saunassa, jossa niitä ensin\nkylvetettiin itsekutakin nimeltä mainiten ja sitten käskettiin\naterialle.\n\nNämä epäilemättä yhteissuomalaiset vainajain muistojuhlat ovat\nkahden puolen Suomenlahtea säilyneet katolisen kirkon muistopäivien\nturvissa, jolloin uskottiin henkien kiirastulen vaivoista vapautuvan\nja kotona käyvän. Mutta toiselta puolen on näiden katolisten päivien\nvietto, joka luterinuskoisilla skandinaaveilla on vähiin jälkiin\nmuististakin kadonnut, suomalaisilla ja virolaisilla säilynyt juuri\nheidän vanhemman tapansa perustalla.\n\nMuinaisuudessa vuotuinen vainajain palvonta on vaatinut pitemmän\najan kuin muutaman päivän. Virolaisilla _hingede aeg_, 'henkien\naika', jolloin kuolleitten kuviteltiin käyvän kotonaan, kesti\nMikkelistä, syyskuun 29 päivästä lokakuun 28:nteen taikka lokakuun\n1:stä marraskuun 1 päivään. Sillä kuulla, josta lokakuun virolainen\nnimitys _hingekuu_ on johtunut, pidettiin hiljaisuutta tehden työtä\nvain kolmena viikonpäivänä ja ruokittiin vainajia vieden ylisille\nlihaa vadissa. Toisten tiedonantojen mukaan se ulottui Martinpäivään,\n11:nteen marraskuuta, jonka virolainen nimi on _mardi_- eli\n_kooljakuu_ 'Martin (\u003C martaan?) l. kuolijan kuu'. Koko aikana ei\nsaanut leikkiä eikä tanssia, ei edes ääneen puhua. Kaikki asunnot\nsiivottiin. Ruokia ja juomia asetettiin yöksi pöydälle. Vieriinpä\nniitä asuinrakennuksen tai navetan ulkopuolellekin, koska kaikki\nhenget eivät tohtineet tulla tupaan.\n\nHenkien ajan suomalainen vastine on _jakoaika_, jolloin oli kaikin\ntavoin oltava hiljaa. Itäisellä Uudellamaalla se oli Pyhäinmiesten\npäivän aika Mikonpäivästä eteenpäin, Hämeessä ja etelä-Pohjanmaalla\nviikko ennen ja viikko jälkeen Pyhäinmiesten päivän; Savossa ulottui\n\"uusi\" jakoaika Pyhäinmiesten päivästä Martinpäivään, vaan \"vanha\"\nKatrinpäivään (25/11) asti. Inkerinmaalla on jakoaika joko Mikkelin\nja Pyhäinmiesten päivän tai tämän ja Martinpäivän välinen.\n\nJakoajan nimityksen on kansa selittänyt siten, että silloin eläimet\n\"jakaillaan\", s.o. tapettavat teurastetaan ja eroitetaan ne, jotka\njätetään talveksi; silloin myös eläinten ruoka \"jaetaan\". Mutta\nluultavammin on tällä tarkoitettu vuoden jakoa eli vaihdetta.\nN.s. _vuodenalkajaiset_ mainitsee E. Castrén Olavin päivän (29/7)\nja kekrin välillä. Niillä ei ollut määräpäivää, joka olisi ollut\nkaikille yhteinen, vaan kussakin talossa noudatettiin omaa\nperinnäistä tapaa. Ennenkuin ne oli pidetty, ei saanut antaa mitään\nelukkaa pois talosta. Juhlaksi tapettiin lammas, johon eivät mitkään\neläimet saaneet koskea, ennenkuin ihmiset olivat syöneet lihat\nloppuun sekä päästä että jaloista. Senvuoksi ei teurastuksessa\nsallittu koirien olla läsnä; lampaan sisälmyksetkin kaivettiin maahan\npetolinnuilta suojaan.\n\nVarsinais-Suomessa vuodenalkajaisia vielä muistellaan vietetyn\nsilloin, kun ensimäistä uudisleipää syötiin. Hämeessä niitä pidettiin\nsuvitoukojen korjuun loputtua Mikkelin ajoissa, kun kaikki peltotyöt\nolivat päättyneet, Uudellamaalla heti Pyhäinmiesten päivän jälkeen\nja samoin etelä-Pohjanmaalla sitten kun oli ensin pidetty keyriä eli\n_loppiaisia_.\n\nVaikka vuodenalkajaiset siis mainitaan erikseen kekristä, on\nkuitenkin mahdollista, että ne ovat alkuperäisesti saman juhlan\nnimityksiä. Huomattavaa on, että edellinen on säilynyt etupäässä\nlänsimurteen alalla, jossa keyri sanan merkitys enimmäkseen on\nyleistynyt minkä hyvänsä juhlan jälkipäivää osoittavaksi.\n\nSuomalaisten jakoaika ja etenkin virolaisten henkien aika liittyy\nläheisesti lättiläisten vainajilleen omistamaan neljän viikon aikaan\n(29/9 -- 28/10) -- Skandinaavit sitävastoin uskoivat henkien olevan\nliikkeillä _joulun_ aikana. Entiseen aikaan, jolloin Ruotsissa vielä\noli joka talossa sauna, väki jouluiltana kylvettyään lämmitti saunan\nuudelleen vainajia varten. Näille myös jätettiin ruokaa ja juomaa\npöydälle ja vuoteet tyhjiksi; itse nukuttiin lattialla oljilla.\n\nRuotsalaisilta ovat joulunpitämykset suomalaisillekin levinneet,\nlänsiosissa maatamme syrjäyttäen vanhemman kekrinvieton, kuten myös\nnimitys _jouluköyri_ sattuvasti osoittaa. Hämeessä talonisäntä asetti\njouluna vaarivainajalle ruokia johonkin eri paikkaan. Savossa piti\nisännän Tahvananpäivän aamuna pimeällä lämmittää sauna haltioille;\nennenkuin nämä olivat kylpeneet eivät sinne saaneet muut mennä.\n\nPaitsi itse _joulun_ nimeä ovat suomalaiset lainanneet myös\nskandinaavilaisen vainajainkulkueen nimityksen _julfolket_,\n'joulu-kansa', muodossa _jouluemät_. Satakunnassa sillä nimellä\nkutsuttiin kummallisesti puettuja ihmisiä, joita kaiket joulunpyhät,\nTapaninpäivästä alkaen loppiaiseen asti, kävi taloissa. Naisilla\noli yllään miesten vaatteet ja päinvastoin, tavallisimmat olivat\nvalkoiset puvut. He eivät koskaan puhuneet mitään. Ilmeistä on, että\nnämä jouluemät eli _joulumuorit_ (Hämeessä), samoin kuin Keyrittäret\nitä-Suomessa, edustivat vainajain henkiä.\n\nYhteistä loka-, marras- ja joulukuulle on vuodenajan pimeys, jonka\nuskottiin olevan suotuisan henkien liikkumiselle, samoinkuin\nvuorokaudessa yön hetket olivat niiden ilmestymiselle otollisimmat.\n\nMutta valoisimpinakin vuodenaikoina viettämiimme kristillisiin\njuhliin, kuten laskiaiseen, pääsiäiseen, helluntaihin ja\njuhannukseen, on katolisella ajalla liittynyt vanhaa vainajainuskoa,\nkuten M. Varonen teoksessaan on osoittanut.\n\nTämä uskonto on kautta aikojen vallinnut ihmiselämän koko\ntoiminnan. Kaikissa pyhäin vietoissa ja arkielämän askareissa on\nvainajia muisteltu. Jokaisessa yrityksessä on niiden apua tarvittu\nja jokaisesta saavutuksesta niille esikoiset annettu. Kuvaavaa\ntälle elämänkäsitykselle on rajakarjalaisen menettely. Kun rupeaa\nkylvämään, siitä kutsuu heimokunnan: \"tule, taattoseni, katsomaan,\nkasvattamaan viljaa minulle\". Kun kasvaa hyvä vilja, siitä taas\nsyömään kutsuu \"hänen henkensä tähden\" antaen kerjäläisellekin\npalasen.\n\n\n\n\nKalma ja Tuonela eli Manala.\n\n\nCastrén on huomauttanut suomalaisissa runoissa ilmenevän kaksinaisen\nkäsityksen vainajain olinpaikasta. Toisen mukaan ne viettivät\nvarjoelämäänsä haudoissaan, toisen mukaan ne kaikki kokoontuivat\nmäärättyyn maanalaiseen paikkaan, jota nimitettiin Tuonelaksi eli\nManalaksi. Kumpaisessakin tapauksessa Castrén arvelee niiden olleen\nriippuvaisia erikoisesta jumaluusolennosta. Hautojen ja niiden\nasukkaiden valtias oli nimeltään _Kalma_, mutta Tuonelan eli Manalan\nhallitsijoita kutsuttiin nimillä _Tuoni_ ja _Mana_.\n\nKalma sanaa vastaa samojedilaiskielissä _kolmu eli halmer_, joka\nmerkitsee ruumista tai vainajan henkeä. Mordvassa _kalma eli kalmo_\ntarkoittaa hautaa. Sama merkitys on kalmalla useissa yhteissuomen\nmurteissa Virosta kautta Inkerin Venäjän Karjalaan. Runokielessäkin\nse välistä ilmaantuu, kuten vienanpuolisissa Kuolonsanomissa\nKullervolle (vrt. UK 33: 260, 36: 228).\n\n    A. Kuollut maahan pantanehen,\n    hautahan hakattanehen;\n    sija on maassa kuollehella,\n    kalmassa kaonnehella.\n    B. Millä maahan vietäköhön,\n    kalmahan katettakohon.\n\nViimeksimainittu säepari on tosin yksinäinen muunnos yleisempää\nensimäistä, johon keskimäinen säepari on yhtä tilapäisesti lisätty,\nmutta kaikessa tapauksessa ne todistavat sanan käytännöstä itse\nlaulupaikalla.\n\nSuomenkielessä _kalma_ Renvallin sanakirjan mukaan merkitsee\n_ruumista ja kuolemaa_. Välittäviä merkityksiä ovat _kuolleen_ ja\nkuolleesta lähtevän _tautiolennon_, joka alkuansa on ollut sama kuin\nvainajan henki.\n\nSelvästi ruumiin merkitys on kalmalla Ohdakkeittenpoistamis-sanoissa.\nPellosta otetaan yhdeksän ohdaketta juurineen ja pannaan\nruumiinarkkuun tai hautaan, lausuen:\n\n    Min verran kalma kasvanevi,\n    mies Manalle mentyänsä,\n    sen verran minun pellossani --\n    okahasi eistyköhöt!\n\nHaudassa lepäävän ja luurangoksi muuttuneen kuolleen kuvan saamme\nseuraavista Kalman puhuttelusanoista:\n\n    A. Nouse kalma kankahasta --\n    jop' olet viikon maata maannut.\n    B. Jos lienet kalma kankahasta,\n    someresta hoikkasormi.\n\nYksityisen tautiolennon merkityksestä, joka on runoissa yleisin,\nnäyttää kehittyneen yleinen taudin, kuolettavan taudin ja viimein\nkuoleman käsite.\n\n    A. Kyllä tieän kalman synnyn,\n    arvoan on tauin alun?\n    emosi pelto pensahassa,\n    isäsi sarka sammalessa,\n    B. Tuolt' on kalma annettuna\n    Eevan, Aatamin alusta.\n\nJälkimäinen Kalmansynty on ilmeisesti kristillisperäinen.\nRaamatullinen on myös mielikuva suutansa avaavasta Surmasta eli\nKalmasta (vrt. UK 13: 153-6):\n\n    Liukoi Surman suun eitse,\n    Kalman kammarin perätse.\n    Surma suuresti sanovi.\n    [S. suutansa avasi],\n    Kalma päätä kallistavi\n    [K. näytti kahta hammastansa].\n\nSitä merkitystä, missä Castrén väittää Kalmaa tavallisesti\nkäytettävän, nimittäin maanalaisen jumaluusolennon, minkä tehtävänä\noli keijuisten eli männingäisten kaitseminen, ei tällä sanalla\nole enempää kuin Tuonella, johon Castrén arvelee Kalmaa runoissa\nalituisesti sekoitettavan.\n\nTuonikaan ei alkuaan ole merkinnyt _kuolemaa_, niinkuin Castrén\nyhdistäessään sitä saksalaiseen _tod_ ja kreikkalaiseen _thanatos_\non olettanut, vaan kuollutta. Tästä vainajan merkityksestä on\nnorjanlapin _duodna_ \"raukka\" sanan merkitys johtunut; ruotsinlapin\n_tuon_ eli _tuona_, gen. _tuonen_ on myöhempi suomalainen laina.\n_Tuoni_ sana on germanilaisperäisenä yhdistetty ruotsalaiseen\n_dana-arf_, 'valtiolle joutuva sukulaisitta kuolleen perintö'.\n\nKuolleen merkitys on tuonella selvästi silloin kun sen kertosanana on\n_manalainen_, kuten Tuonelta kosinnan säkeistössä:\n\n    Tuoni istui tien selällä,\n    manalainen maan rajalla.\n\nMerkityksen siirto kuolleesta kuolemaan on sama kuin ruotsin sanassa\n_död_ (_en död_ 'kuollut', _döden_ 'kuolema').\n\nKuolemaa tarkoittavan Tuonen kertosanana samoin kuin edellä kalman\nesiintyy tauti (vrt. UK 35: 97--8, 121-2):\n\n    Tuoni sinun korjallesi,\n    tauti sinun taljallesi!\n\nIlmeisesti kuoleman merkitys on tuonella myös säkeessä: \"Tuoni\ntyhjästä kodista\" (vrt. UK 12: 156) sekä yhtymässä _Pikatuoni_.\n\nTähän kuoleman personoimiseen ei vielä sisälly maanalaisen\nvaltakunnan hallitsijan käsitettä. Castrén itse huomauttaa, että\nTuonen puoleen tuskin milloinkaan anomisin käännytään, arvellen\nsyyksi, etteivät mitkään rukoukset hänen säälimättömään sydämeensä\nvaikuta. Miten asian laita todellisuudessa on, osoittaa seuraava\n_Tuonen herraan_ kohdistettu rukous:\n\n    Tule tänne, Tuonen herra, --\n    parantamahan pahantekoja!\n    Etpä itse pahoa tehne,\n    poikasi teki pahoa.\n\nKuoleman käsittäminen pahaa tekemään tulleen Tuonelan väen\nhallitsijaksi ja siten pahan käsitteeseen yhdistäminen ei ole\npakanuudenaikuinen enempää kuin päinvastainenkaan Tuonen ja Luojan\nkäsitteiden rinnastaminen Viron orjan runossa:\n\n    Tuoni ikkunan avasi,\n    Luoja portin lonkahutti.\n\nLencqvistin mainitsemassa esimerkissä, jota hän on käyttänyt\ntodistaakseen, että Tuoni oli kuoleman jumala ja Tuonelan valtias:\n\n    Joko nyt Marta merrassani,\n    Tuoni lienee tokeissani?\n\non tuonella sama merkitys, joka sen pääsanalla martaalla on aivan\ntavallinen, nimittäin _kuoleman ennuksen_.[24] Mainitut säkeet oli\nlaulanut kalastajaukko, joka oli aavistanut läheisen kuolemansa\n\"onnistumattoman kalastuksen johdosta\".\n\nEttei _tuoni_ sana pakanuuden aikana ole tarkoittanut Tuonelan\nhallitsijaa, osoittaa itse Tuonelan merkitys. Se ei ole alun pitäen\nollut vastakohtainen vanhemmalle uskolle vainajien elämisestä\nomissa haudoissaan, vaan on ottanut osaa uskonnollisten käsitysten\nkehitykseen. Selvimmin tämä kehitys ilmenee _Tuonelan tuvan_\nkuvauksissa. Niitä on alkuansa ajateltu olevan yhtä monta kuin\nmaanpäällisiäkin tupia. Eteläpohjanmaalaisessa loitsussa, joka\nluettiin kirkkomaalla, toivotetaan:\n\n    Tulkoon yhdeksän sukukuntaa --\n    tulkoot Tuonelan tuvista,\n    Manalan majapaikoista,\n    tämän kirkon kalmistosta!\n\nToisessa eteläkarjalaisessa manataan viljahalmeesta madot maahan:\n\n    Toukat Tuonelan tuville,\n    Manalan ikimajoille.\n\nTunnetussa länsisuomalaisessa kehtorunossa: \"Tuuti lasta Tuonelahan\",\nkuvataan Tuonelan uutta tupaa, jossa on:\n\n    Turpehista katto pantu,\n    santa pieni sammalina,\n    hiekka hieno permantona;\n    sivuseinä syltä pitkä,\n    peräseinä kyynärätä.\n    tai: Oviseinä oravanluista,\n    kädensija kärpänluista,\n    peräseinä peuranluista,\n    sivuseinä siilinluista,\n    katto karhunluista päällä.\n\nSiellä lapsi saa levätä:\n\n    Ilman kyljen kääntämättä,\n    olkapään ojentamatta.\n    Sinne ei kuulu kukon laulu,\n    eikä koiran haukkuminen.\n\nTämä Tuonelan tupa ei ole muu kuin yhden vainajan vasta luotu ja\numpeen katettu hauta.\n\nVasta itä-Suomessa tavataan \"tupa tehty Tuonelassa\", joka on:\n\n    Sivulta satoa syltä,\n    päätyviltä puolentoista.\n\nMutta sekin on yhtäläisesti sisustettu:\n\n    Naisten hapsilla katettu,\n    miesten luilla malkoeltu.\n\nMielikuvituksessa on silloin väikkynyt kokonainen hautausmaa\nyhteisasuntona.\n\nViimein on itäisimmässä Suomen Karjalan kolkassa Ilomantsissa sama\ntupa suurentunut siinä määrin, että kukon laulun ja koiran haukunnan\nkuulumattomuutta on käytetty mittana:\n\n    Kun kukko laessa lauloi,\n    laulu ei kuulu lattiahan;\n    peni haukkuvi perässä,\n    ei ääni ovellen kuulu.\n\nSiten kuvattu tupa ei kuitenkaan ole tehty Tuonelassa, vaan\n_Hiitolassa_ eli _Pohjolassa_, jotka molemmat paikat, kuten saamme\nnähdä, ovat kristillisen helvetin vastineita.\n\nTosin Tuonelankin kodin käsite on lopulta laajentunut kaikkien\nvainajain yhteiseksi olinpaikaksi. Vienanpuolisissa Väinämöisen\nTuonelanretken toisinnoissa Tuonen tyttö häntä syöttää ja juottaa:\n\n    Tuolla Tuonelan koissa,\n    Manalan ikimajassa.\n\nSamoin Tuonelasta päästyään Väinämöinen välistä huomauttaa, ettei ole\npaljon palanneita:\n\n    Tuolta Tuonelan koista,\n    Manalan ikimajasta.\n\nMutta muistettava on, että tämä Tuonelassa käynti on alkuperältänsä\nJeesuksen Haadeksessa käyntiä esittävä katolinen legenda.\n\n_Mana_ sanan huomauttaa Castrén esiintyvän persoonallisessa\nmerkityksessä Tuonen rinnalla, mutta toisinaan myös paikallisessa\nmerkityksessä, jossa tavallisesti kuitenkin käytetään nimitystä\nManala. Ensi katsannolta voisi luulla, että edellinen on jälkimäisen\nkantasana, samoin kuin Tuoni Tuonelan. Mutta asianlaita on\npäinvastainen. Lyhyempää Mana muotoa käytetään miltei yksinomaan\nulkoisissa paikallissijoissa: _Manalla, Manalta ja Manalle_, ja\npaikallisessa Manalan merkityksessä.\n\nOmantomuodon _Manan_, jonka tapaamme Kalevalassa, Lönnrot tunsi\nyhdestä ainoasta kirjaanpanostaan, jossa edellä on _Tuonen_ ja kahden\npuolen _Manalle_ erehdysmuodon aiheuttajana[25]\n\n    Se huoli Manalle viepi.\n    Tuolla Tuonen tyttäret toruvi,\n    Manan neiet riitelevi:\n    \"Miksis on tulit Manalle?\"\n\nMyöhemmin muistiinpantu esimerkki:\n\n    Makaa, makaa Manan koira,\n    tuuvu, tuuvu Tuonen koira!\n\non runomitan rikkuessa turmeltunut alkuperäisestä säkeenmuodosta:\n\"Makoa Manalan koira\".\n\n_Mana_ nimentömuodossa esiintyy vasta Uudessa Kalevalassa (16: 184,\n190, 324) ja on Lönnrotin sovittama Tuonen vastineeksi. Sittemmin\non Kullervon sisaren kirouksesta: \"Manalainen matkoihisi\" (vrt. UK\n35: 122) ja sen samanaikuisesta toisinnosta: \"Manala rekyehesi\"\n1870 luvulla löydetty silminnähtävä sekaannusmuoto: \"Mana matkalan\nrekehes\". Vielä myöhemmissä Meriläisen kokoelmissa, joissa\nkirjallista vaikutusta ei saa olla lukuunottamatta, Mana tavataan\npari kertaa Kalman kertosanana:\n\n    A. Nouse Kalma kaaheille,\n    Mana kahelle jalalle!\n    B. Mene Kalma kalmistohon,\n    Mana maahasi pakene!\n\n_Manala_ ei siis voi olla kokoonpantu olemattomasta kantasanasta mana\nja paikallisesta _-la_ päätteestä, vaan se on muodostettu sanoista\n_maan ala_ niitä yhdistämällä ja ensi tavuun ääntiötä lyhentämällä.\nAlkuperäisempi muoto Maanala on joskus Inkerin runoissa tavattu:\n\n    Maanalan parasta neittä,\n    Tuonen vallan valkopäätä.\n\nUseammin on sen johdannainen maanalainen säilynyt pitkä-ääntiöllisenä\nsekä Virossa että Suomen puolella:\n\n    A. Maanalaiste maie pääle.\n    B. Maanalaisten vahva valta.\n\n_Manalainen_ ja _maan-alainen_ voivat esiintyä rinnankin samassa\nsäkeessä:\n\n    Manalainen maan-alainen,\n    manalainen maasta noussut!\n\nMaanalaiseksi vielä selvästi käsitetyn manalaisen mukaan on\n_tuonelainenkin_ toisinaan väännetty _tuonalaiseksi_, ikäänkuin sana\nolisi johdettava _tuon-alaisesta_.\n\nManalan alkuperäinen merkitys ilmenee selvästi, kun se on hautaa\ntarkoittavan _kalman_ kertosanana.\n\n    Nostan maasta mammoani,\n    kantajani kalmistosta,\n    nostan ulos kalman ukset,\n    Manalan katot kohotan.\n\n_Manalan majan_ olemme Tuonelan kodin kertona tavanneet sekä\nyksityisen haudan että vainajan yleisen olinpaikan osoitteena.\n\nManalan ynnä Tuonelan merkitysten kehitystä voimme vielä havaita\nMaitoluvuista. Niissä ilmaantuu ajatus Manalan maidosta, jonka\nvoi sieltä, samoin kuin toisesta talosta, itselleen hankkia; myös\npäinvastoin saattoi oman maitonsa menettää pahansuovan toimesta sekä\nmuuanne pitäjälle että myös Manalle.\n\nSuomalainen loitsija osasi maitonsa palauttaa molemmista paikoista:\n\n    Tule pois maito Manalta\n    ja piimä pitäjähältä!\n    Ei maito Manalle joua, --\n    maito koissa tarvitahan.\n\nSitävastoin lisämaitoa hän ei ottanut hankkiakseen\nkanssa-ihmisiltään, vaikka kyllä manalaisilta. Arvolleen\nsoveltumattomana hän piti myös lähimmäisen maidon saattamista Manalle.\n\n    A. En minä kysy kylästä,\n    taho toisesta talosta,\n    saan minä Manalta maion,\n    lehmän tuoman Tuonelasta.\n    B. Paljon niit' on ja pahoja,\n    kut maion Manalle vievät --\n    vähän on niitä ja hyviä,\n    kut maion Manalta saavat,\n    C. Ken maion Manalle saattoi,\n    erän toimen Tuonelahan,\n    itse menköhön Manalle,\n    itse tulkoon Tuonelahan!\n\nKarjanhoitoa ja maitotaloutta harjoittava Tuonela on luonnollisesti\nsijoitettu sinne, missä maanpinnan alle haudattuin vainajain\nuskottiin jatkavan maanpäällistä elämäänsä yhtäläiseen tapaan.\n\nTämä mielikuva on säilynyt silloinkin, kun Manala eli Tuonela on\nyhtynyt kehittyneempään taivaan käsitteeseen.\n\n    A. Manallenko maito viety\n    vai on tallottu taivahasen,\n    vai on tuores Tuonelahan\n    pilville pirajaville? --\n    Työnnä torvet Tuonelahan,\n    pillit pilvihin lähetä!\n    B. Työnnän torven Laivahalle,\n    pillin pilvihin asetan,\n    jott' tulis maito tuolta maalta,\n    maito matkaisi Manalta.\n    yheksästä taivahasta!\n\nToiselta puolen ovat Manala ja Tuonela sekaantuneet myöhempään\npahan paikan käsitteeseen. Mainitussa Väinämöisen (\u003C Jeesuksen)\nTuonelanretkessä mainitaan vuode käärmeenkähyistä ja Lemminkäisen\n(\u003C pätöisen pojan) surmarunossa paitsi käärme-peittoa tulikuuma\nkivialusta.\n\nTarkimmin Tuonela ynnä Manala keskiajan runoissa vastasivat katolisen\nkirkon kiirastulta, jossa loitsija kuvaili esivanhempansa elävän.\n\n    Ukkoni tulinen turkki,\n    ämmöni palava paita\n    Tuonelasta tuotakohon,\n    päälleni puettakohon!\n\nEsitettyyn Tuonelan ja Manalan merkityksen kehitykseen kalma ei ole\nottanut osaa. Niitä muodollisesti vastaavaa Kalmalaa ei Lönnrotin\nsanakirjassakaan tavata, vaikka _kalmalainen_ sekä puhe- että\nrunokielessä tunnetuksi mainitaan.\n\nMonikolliset _Kalman lapset, poikaset ja tyttäret_ eivät eroa _Tuonen\nlapsista, tyttäristä, piikasista ja poikasista_, joiden esim.\nmainitussa länsisuomalaisessa tuudituslaulussa kuvaillaan kuollutta\nlasta pitelevän ja sille viihdytykseksi laulavan. Virolaisessa Kalman\nneidon kosinnassa tämä neito on yksi Tuonen tyttäristä. Väinämöisen\nTuonelanretkellä toruskelevat Tuonen tyttäret, jotka muissakin\nTuonelankuvauksissa ilmaantuvat, saavat yleisesti kertosanakseen\nKalman lapset, neidot l. immet, pari kertaa yksiköllisenkin _Kalman\nneidin_ pääsanan monikollisuudesta huolimatta. Mutta säe: \"tuo\nvenettä tuonen tyttö\", josta edempänä Tuonelan joen yhteydessä tulee\npuhe, saa Vienan ja Aunuksen läänien rajalla, samoin kuin Suomen\nKarjalassa, kerrokseen: \"lauttoa Manalan lapsi\". Vasta pohjoisempana\nVienan läänissä on tämän syrjäyttänyt säe: \"lapsi Kalman l. Kalman\nneiti karpasoa\", jonka epäperäisyyttä osoittaa myöhään venäjästä\nsaatu sana. Kehityksen kulkua valaisee vielä kirjaanpano, jossa\nmainitun kolmannen säkeen ohella on toinenkin säilynyt, sekä\nkeskivälillä olevan Latvajärven toisintomuoto: \"karpasoa kapo\nManalan\".[26]\n\nSelvästi eri asteilla ovat toiselta puolen Kalman ukko ja akka,\ntoiselta puolen Tuonen ukko ja akka, jotka siitä syystä ovat aivan\nerillään toisistaan esitettävät.\n\n\n\n\nHautausmaan väki ja haltia.\n\n\nSiitä käsityksestä, että kukin vainaja asui haudassaan ikäänkuin\nomassa tuparakennuksessaan, johtui, niinkuin näimme, hautausmaitten\nkuvitteleminen maanalaiseksi yhteiskunnaksi. Tällä niinkuin\nmaanpäälliselläkin yhteiskunnalla oli oma väkensä: _hautausmaanväki_,\nkristillisellä ajalla myös _kirkkomaan- eli kirkonväki_ nimeltä.\n\nYhden hautausmaan väki voi kokonaisuudessaan lähteä liikkeelle.\nJoulunpyhinä, kun riihessä tai ulkona oli valkea tehty,\nhautausmaanväki tuli siihen lämmittelemään. Laskiaisyönä jos\nmeni lähelle kirkkomaata ja kuunteli, niin kuului sieltä sihinää\nkirkkomaanväen kulkiessa toisesta kirkkokunnasta toiseen.\n\nKirkonväki kohosi, kun meni hautausmaahan ja paneutui hautaan ruumiin\nsijalle arkkuun. Tuli niinkuin tiasen jälkiä hanki täyteen ja natisi\nkuin riihi kuivaissaan. Näöltään lastennuket siellä tanssivat.\n\nPalvelukseensa tietäjä sai kirkonväen siten, että vanhalla rahalla\nhaudasta nosti ruumiista lahonnutta multaa lausuen:\n\n    Äyrin nuoret nostetahan, vanhat vahvoilla sanoilla.\n\nMullat pani riepuun, jonka pisti vasempaan kainaloonsa, ja rahan\nheitti hautaan.\n\nKirkonväki oli otettava sellaisesta haudasta, mihin oli pantu\noikeaan tautiin kuolleen syntisen ruumis. Autuaana kuolleen haudasta\nei lähtenyt ollenkaan, ja jos otti semmoisen haudasta, joka oli\nnoitumalla eli kitumaan pilaamalla kuollut, niin se kirkonväki ei\nruvennut tekemään muuta kuin kituuttamaan joko ihmisiä tai eläimiä.\nVielä parempi oli, jos tiesi, missä oli velhon ruumis jo kauan\nlahonneena, ja sitä multaa kaivoi, heittäen hopearahan lunastukseksi.\nKun mullan kera tuli kirkkomaan aituuksesta ulos, ilmaantui ympärille\naivan näkyväisellä muodolla lukematon joukko väkiä, jotka sitten\nseurasivat ja joita sai käskeä kuin ainakin palvelijoita.\n\nTätä väkeä on se, mikä myös sanottiin _kalmanväeksi_ tai pelkästään\n_kalmaksi_. Kalma otettiin tonkaisten lapiolla kirkkomaan multaa:\n\n    Tänne on tullut isosi, tänne emosi,\n    tänne valtavanhempasi.\n    näytä minulle voimasi,\n    anna minulle apua!\n\nKolmannella kerralla mullasta selvisi ikäänkuin _hämähäkki_ matamaan:\npuhtaaseen liinaan otettuna se muuttui tomuksi ja se oli sitten\n_kalma_.\n\nMutta samoinkuin monet kalman kartanot eli Tuonelan tuvat ovat\nsulautuneet yhdeksi koko kalmistoa käsittäväksi Tuonelan tuvaksi, on\nmyös hautausmaan monilukuinen väki asettautunut yhden henkiolennon\nalaiseksi ja edustettavaksi. Suomessakin on aivan yleisenä uskona,\nettä ensimäisestä kalmistoon haudatusta tulee sen _hautausmaan,\nkirkkomaan eli kirkon haltia_.\n\n_Haltia_, Inkerissä myös _haltias_, on sukua sanalle _hallita_, joka\non germanilainen laina (vrt. saksan _halten_ 'pitää'). Sen asemasta\nkäytetään joskus _pitäjä eli pitävä_. Haltiaa vastaava nimitys\nruotsalaisessa kansanuskossa on _rådande_ (räda 'hallita'), _rådare,\nråd eli rå_.\n\nKirkonhaltia on Suomen ruotsalaisillekin hyvin tunnettu. Esim.\nHelsingin ja Espoon kaikissa kirkoissa on ollut _kyrkråd_, joksi on\ntullut ensimäinen uuteen kirkkomaahan haudattu.\n\nSuomalaisissa seurakunnissa on tavallisesti ollut yksi haltia\nkussakin kirkossa, jossakussa saattoi olla pariskunta haltiana.\nKirkolle mennessä piti tietää haltian nimi. Kun hautausmaahan\nensiksi haudatun kutsui nimeltä, niin sen haudan päälle ilmestyi\nluurangon näköinen haamu, joka samakalla äänellä rupesi puhumaan.\nJos kirkkomaan haltia oli lapsi, joka oli kuollut puhumatonna, tuli\nlikeisin sukulainen tuoden sen edellään.\n\nKirkonhaltia kuviteltiin toisinaan kirkon korkuiseksi. Haltiaa\nnähdäkseen piti ottaa haudasta vanhan ruumiin päänluu, jonka\nsilmänrei'istä katsoi hautausmaalle ja suun reiästä puhui. Se tuli\naivan luokse ja suuta antoi ensin, sitten kysyi asian. Lähtiessään\nhaltia tarjosi kätensä, mutta siihen ei saanut kiinni tarttua, muuten\nse vei mennessään, taikka oli sitä käteltävä leppäpalikalla.\n\nErikseen tavallisesta hautausmaan väestä ja haltiasta mainitaan\nvälistä vielä _sotatanteren väki ja haltia_. Jos oli kirkonväki pois\najettava, silloin otettiin avuksi sotatanterenväki, jota kirkonväki\npelkäsi. Jos taas joku oli pilattu kitumaan syöttämällä hänelle\nsotatanteren väkeä, piti pesuveteen panna kolme vanhaa rahaa,\nkukin eri valtakunnan, sekä kolmen sotatanteren multaa ynnä kolmen\nvaltakunnan sota-aseista vuoltua terästä, sitten pestä kuten ainakin\nkalmasta ja pesuvesi viedä sotatanterelle.\n\nSotatanterenhaltian sai puheilleen, kun auringon laskettua otti\nsotatantereita vanhalla tuliraudalla kolmesta kohdasta maata, jonka\npani nauskalinnun nahkaan ja kainaloonsa, ja kuhunkin kohtaan\ntipautti vasemman käden nimettömästä sormesta kolmesti verta.\nMutta jos tämä haltiana esiintyvä (ensimäinen kaatunut?) oli\nvieraskielinen, piti viimeksi kaatunut kutsua tulkiksi. Jos sekin oli\nummikko, niin ei auttanut mikään keino osaamatta sen kieltä.\n\nRunoissa hautausmaan eli kirkon väkeä nimitetään _vanhaksi väeksi_.\n\n    Siell on vanhoa väkeä,\n    iän kaiken istunutta,\n    maan alla maannutta,\n    hongassa homehtunutta,\n    joka on kauan maassa maannut,\n    kauan liekona levännyt.\n\nKirkonhaltia esiintyy välistä Puutunnaisen tiedustelussa _kirkon\nukkona, akkana tai tyttönä_.\n\n    Kun lienet kirkon kierroksesta,\n    kirkon ukko, kirkon akka,\n    kirkon tyttö kaunokainen,\n    korjaele koiriasi!\n\nYleisempi ja vaihtelevampi on kalma sanaan liittyvä runollinen\npersonoiminen Suomen ja Venäjän Karjalan rajaseuduilla, missä\n_kalman- eli kalmistonhaltiaa_ hautausmaan haltian nimityksenä\nmuutenkin käytetään.\n\n    A. Kalman ukko, kalman akka,\n    kalman entinen eläjä!\n    B. Kalman valtikka väkevä,\n    kalman herra voimallinen!\n    C. Kalman kultainen kuningas,\n    kalman väki voimallinen!\n    D. Kalman isännät, kalman emännät,\n    kaikki kalmalainen kansa!\n\nHautausmaan haltia on epäilemätön esimerkki paikkaan kiintyneestä\nvainajan hengestä. Mutta sama on muidenkin paikallisten haltiain\nalkuperä. Ennenkuin oli yhteisiä hautausmaita, saivat ruumiit\ntavallisesti jäädä hengenlähtöpaikalle. Joka kuoli kotona,\nhaudattiin omaan mantuun. Joka metsässä heitti henkensä, kuopattiin\nsinne; Vienan läänissä voi vieläkin nähdä saloilla muistomerkkejä\nkuolleista, joita pitkän matkan vuoksi ei ole kylän kalmistoon\nkuljetettu. Veteen hukkuneenkaan noutamisesta ei entisaikaan aina\nvaivaa nähty.\n\nMyöhemmät hukkuneitten etsinnässä käytetyt taiat todistavat, että\nvedessäkin kuviteltiin vainajain oleskelevan. Hukkuneen ruumiin\nlöysi, jos otti _majavan_ päänluun ja sen silmien rei'istä katsoi\njärvelle. Missä näki _manalaisten_ kähertävän veden päällä, siellä\noli ruumis. Jos hukkunutta ei oltu löydetty ennen auringon laskua,\nniin siihen aikaan oli katsottava, mistä ensimäiset _manalaiset_\nnousivat veden pinnalle; siinä oli hukkunut. Nämä ensinnä leijailivat\nyhdessä paikassa kuin _perhoset_, sitten hajoilivat laajemmalle\nja muuttuivat suuremmiksi. -- Veteenkadonnutta etsiessä saattoi\nmyös ottaa oletetulta hukkumapaikalta vettä pahkamaljaan ja siihen\npanna tuliraudan, jota oli kolme yötä pidetty kuolleen suussa, ynnä\nukontuhnion. Kun veden pinnalle nousi kuplia, joiden kupeessa näkyi\n_manalaisten_ kuvaimia, niin miltä kupeelta ne näkyivät, sinne\npäin piti kulkea, kunnes kuvat katosivat tai näkyivät aivan kupeen\nharjalla, jolloin muka oltiin hukkuneen päällä.\n\nVielä v. 1912 on muistiinpantu tajuisesti säilyneenä\nkansankäsityksenä, että joka ensimäiseksi kuoli johonkin paikkaan,\nsen ihmisen henki pääsi sille paikalle haltiaksi. Esimerkiksi\nSatakunnan Eräjärvessä nähdyt haltiat ovat olleet naisia, syystä että\nensimäinen järveen kuollut henkilö on ollut nainen.\n\nPaikallistuneista vainajista syntyneitä haltioita voimme eroittaa\nkolme suurta pääryhmää: asuntomaan, metsän ja veden haltiat.\n\n\n\n\nMaan, metsän ja veden haltiat.\n\n\nVenäjän Karjalassa kerrotaan Aatamin, joka syntiinlankeemuksen\njälkeen oli tullut köyhäksi, ettei voinut elättää kaikkia lapsiaan,\nmananneen ne metsään, veteen ja kuoppiin. Niistä johtuvat metsän,\nveden ja maan hyvät haltiat, jotka elävät näkymättöminä meidän\nkeskellämme ja joita tarvitessamme saamme palvelukseemme. Sama\nkertoja muisteli vielä, mitenkä ennen vedenpaisumusta syntiset\nihmiset olivat pyrkineet Jumalan asuntoon, jolloin Jumala oli ne\nkironnut, niin että niitä oli satanut kolme päivää ikäänkuin rakeita\nmaan päälle. Nämä kirotut henget elävät pahanilkisinä haltioina,\nmetsähiiden tai vesihiiden väkenä.\n\nMolemmat tarut tunnetaan myös Skandinaaviassa. Eevalla oli niin\npaljon lapsia, että hän häveten niitä näyttää Jumalalle kätki osan\nvuorenrotkoihin. Jumala nämä kirosi Eevaltakin näkymättömiksi, ja\nnäistä saivat manalaiset ynnä vuoripeikot alkunsa. Kun taas Luciferin\njoukko viskattiin taivaasta alas, eivät kaikki pudonneet helvettiin,\nvaan mereen ja maahan. Siten joutuivat veteen vedenhaltiat, metsään\nmetsänhaltiat ja taloihin tontut.\n\nNiinikään venäläiset tarinoivat Mikaelin alas heittämien pienempien\npaholaisten tulleen metsän, veden ja kodin hengiksi.\n\nNäissä myöhäperäisissä kertomuksissakin kuvastuu kansankäsitys maan,\nmetsän ja veden haltiain syntymisestä paikallistumisen kautta.\n\n_Maanhaltia_ ynnä _maanväki_ vastaavat ruotsinkielisiä nimityksiä\n_jordrådan_ ja _jordfolket_. \"Maanväen asetukseksi\" sanottiin\nasuinpaikan tervehdystä. Maanväki ei tehnyt pahaa, kun lähdettiin\nkartanoa kiertämään torstai-iltana kylpyvasta ja virsikirja\nmukana. Vasta oli sitten haudattava kodan tulisijaan ja viimeksi\n\"loihdittava\" Isämeidän ja Herransiunaus.\n\nMaanväki mainitaan tavallisesti nimellä _maahiset_. Lencqvist ne\nselittää maanalaisiksi pikkuihmisiksi, joiden kuviteltiin asustavan\npuitten, kivien ja rakennusten kynnysten alla ja joiden suosiota\ntäytyi monenlaisin lahjoin tavoitella. Joka kerta kun olutta pantiin\ntai leivottiin, oli niille tarjottava esikoiset. Jos emäntä halusi\nkarja-onnea, piti hänen antaa niille maitoa. Sen, joka muutti uuteen\ntaloon, tuli ensi kerran sisään astuessaan kaikkein ensimäiseksi\nkumartua joka soppeen päin ja tervehtiä näitä maanalaisia asukkaita\nsekä uhrata niille suoloja, ohralientä ja leipää. Ken vettään\nheittämällä tai muulla tavoin tahrasi niiden asumusta, sai varoa\nrangaistusta taudin tai onnettomuuden muodossa. Tästä on johtunut\n_maahiselle_ maasta tarttuneen tautiolennon merkitys.\n\nYhdeksi henkilöksi käsitetyn _maanhaltian_ Ganander esittää taloissa\nöisin hääräilevänä ihmisenhaamuisena ukkona tai akkana. Maanhaltiaa\nrukoiltaessa oli irroitettava lankku lattiasta ja aukon yli\nkumarruttava tai, jos mahdollista, mentävä tykkänään lattian alle.\n\nSuosiollisen maanhaltian saamiseksi uutta taloa rakennettaessa\noli tärkeätä löytää sille mieluisa paikka. Vanhimman käsityksen\nmukaan oli tästä otettava selko unessa. Ensimäisellä tulella piti\nensi yö maata täysissä tamineissa, niinkuin matkaanlähtijä: kirves\nkainalossa, puukko vyöllä, kintaat kädessä, kengät jalassa ja lakki\npäässä. Pään alle oli pantava tulukset ja yölepakko siipioravan\nnahkasessa. Sitten unessa näyttäytyi maanhaltia. Jos hän oli\nkohtelias, sai siihen tehdä talon, mutta jos oli vihainen, niin piti\nmuuttaa toiseen paikkaan ja koettaa samalla tavalla. Silloin oli\nhyvä, kun näytti ison talon ja pyrki sisälle. Mutta siihen kohti,\nmissä maanhaltia näyttäytyi, ei saanut tehdä asuntoa, vaan piti\nistuttaa _uhripuu_. Tälle uhripuulle oli tehtävä erityinen urkko,\njoka oli jokaisen uuden isännän uudistettava. Isän kuollessa piti\npojan tietää, mikä oli tehtävä ja se suorittaa, ennenkuin vanha\nisäntä oli hautaan viety; muuten maanhaltia suuttui, eikä ollut\nhelppo lepyttää. Jos isäntä kerkesi kuolla tietoa jättämättä, piti\narvalla määrätä henkilö, jonka oli mentävä pitämyspuun juurelle\nnukkumaan, taikka jos ei tarjennut, otettava sieltä maata päänsä\nalle; silloin maanhaltia neuvoi itse unessa, miten piti menetellä.\n\nMyös arpomisella tiedusteltiin otollista talonpaikkaa siten, että\nleveähkölle laudalle pudotettiin arpakapula. Jos tämän kärki kääntyi\npohjoseen, oli maanhaltia vastahakoinen, vaan jos etelään tai\nlänteen, niin myötämielinen. Sitten tehtiin maahan kolme reikää,\njoihin vuoltiin hopeaa. Talonpaikkaa ei saanut kolmeen vuorokauteen\njättää autioksi, ettei joku ihminen aina olisi siinä ollut, muuten\nsaattoi siihen asettua \"ruma\" hallitsija. Mutta kolmen vuorokauden\npäästä tuli paikalle hyvä, oikea haltia, joka vartioi taloa pahoilta\nhenkiolennoilta.\n\nTaloa rakennettaessa oli maanhaltialle uhriksi pantava neljän nurkan\nalle 1) vettä, 2) leipää, 3) rahaa, 4) syttä; niillä maa ikäänkuin\n\"ostettiin\". Uhreilla oli myös edelleen talon menestys ylläpidettävä.\nKun keväällä ensi kerran keitettiin tuoretta kalaa, oli läikäytettävä\nvähän vadista maahan _maanpitävälle_. Samoin juustoa keitettäessä oli\nennen maistamista kotalieteen maanhaltialle annettava. Niinikään joka\nteurastuksessa tipautettiin tarkoituksella muutamia veripisaroita\nmaahan. Kylvettävistä eloista keitetyn \"kylvöpuuron\" tähteet vietiin\npitämyspuun juureen maanhaltialle; tälle myös jätettiin puidessa\nriihenparsille jyväkimppu.\n\nJos uusi asukas tuli taloon, niin hänen piti maanhaltialle uhrata\ntähteet kaikista ruuista, mitä ensimäisenä kolmena päivänä syötiin.\nMilloin ei tietty paikkaa, _mihin_ ennen oli uhrattu, kaivettiin\nkarjakodan lattiaan hauta ja siihen pantiin ruuantähteet. Milloin\ntaas taloon muuttaneet uudet asukkaat eivät tienneet, _mitä_ piti\nuhrata maanhaltialle, kaivoivat he asuinhuoneen nurkan alle kolon ja\nsiihen panivat kultaa, hopeaa, vaskea ja tinaa sekä kaikkein eläinten\nluita murusen kutakin. Kolmen yön perästä menivät katsomaan, mikä\nniistä oli kadonnut, ja sitä uhrasivat pitämyspuun juureen.\n\nJos talossa oli maanhaltialle luvattu uhri eikä sitä suoritettu\nmäärätyllä ajalla, niin saattoi taloon tuleva vieras antamalla sen\nuhrin ja oltuaan kolme yötä talossa viedä haltian mukaansa. Sitä\nestääkseen piti uhrata lapsi, vaikka keskensyntynytkin; sen henki\ntuli maanhaltiaksi ja silloin leppyi entinenkin. Näin tuli kaksi\nhaltiaa, mikä olikin sen parempi. Viimeksimainittu tieto on saatu\nsuomalaistuneilta lappalaisilta.\n\nPaitsi uhrien laiminlyömisellä saattoi maanhaltian vihoittaa\nmeluamisella, kiroilemisella ja muulla pahalla elämällä. Inkerissä\non tapana sanoa, kun meluavaa väkeä taloon tuli: \"nuo liikuttavat\nmaahaltiaksenkin tilaltaan pois\", ja jos joku kiroili: \"ei\npidä kirota, maahaltias on liikkunut tiloiltaan pois, häylyy\".\nPerheenkeskisten riitaisuuksien vuoksi uskotaan haltian siihen määrin\nsuuttuvan, että poistuu koko talosta. Karjakujassa muutamin seuduin\nInkerinmaalla, missä se on talon ainoana käymälänä, on vain yksi\nmäärätty paikka, jota voi käyttää, muu osa on pidettävä ihmisten\ntahroista siistinä. Erittäin on varottava tanhuan ovenpielien sekä\nkattoa kannattavien patsaiden juurien tahrimista, sillä niillä\npaikoin joutuu hyvin helposti maan sisässä asuvan haltian kanssa\ntekemisiin. Haltia on niin tarkka vaatimuksissaan, että antaa samassa\ntalolle \"merkin\", vaikka tahrimisen erehtyisi tekemään tietämätön\nmuukalainen. Talonväen asiaan kuuluu pitää vaaria heillä olevien\nvieraittenkin käytöksestä.\n\nMyös maahan lankeaminen ja maan kamaraan itsensä satuttaminen voi\nvihoittaa maanhaltian. Inkerissä, jos lapsi loukkaa itseään maahan\nkaatumalla, mennään kaatumapaikalle kumartelemaan ja rukoilemaan;\nuhriksi pannaan maahan raha tai vaatekappale. Yleensä kun joku\nsairastuu, tiedustellaan ensiksi, onko hän missä langennut maahan.\n\nTaudin aiheuttajana on maanhaltia, samoin kuin maahinen, välistä\nsaanut maasta tarttuneen taudin, _maannenän_ merkityksen. \"Maanhaltia\nei nouse\", sanotaan, jos määrättyjä varous- tai lepytys-keinoja\nkäyttää.\n\nAsuntoa ympäröivän viljellyn maan väestä ja haltiasta erottautuu\nviljelemättömän _metsän väki_ ja _metsän haltia_, joskus myös\n_metsänpitäjäksi_ sanottu.\n\nKyky nähdä metsänväkeä saatiin vainajilta. Rippileipä, jonka oli\nehtoollisella suustaan ottanut, piti panna kuolleen suuhun, sitten\nastialla, jossa oli ollut kuolleen pesuvesi, hakea vettä ja viedä\nkuolleen vasempaan silmäkuoppaan; siitä oli kolmesti ryypättävä\nja samassa leipä pureksimatta nielaistava, jos tahtoi metsänväen\nilmestyvän ihmisen haamussa. Mutta jos lintuna halusi nähdä, niin oli\nehtoollisleipä pantava itsestään kuolleen linnun suuhun.\n\nJos metsänväen tahtoi saada avukseen, oli etsittävä yhdeksältä\nveromaalta kultakin kolme \"päivännäkemätöntä\", puunkuoren alla\nkasvanutta muhkulaa, ja haudattava kaikki yön aikana kolmen tien\nristeykseen, josta oli kuollutta kuljetettu; kuta tiukempaan\nne tiellä tamppautuivat, sitä voimakkaammaksi nousi metsänväki\npanijalle. Taikka oli otettava kolmesta muurahaiskeosta kustakin\nkolme muurahaisten lehmää ja ne pantava siipioravan nahkaan, joka\noli pidettävä povessa paljasta ihoa vasten; silloin ei tarvinnut\nmetsämiehen pelätä kiroja eikä kadehtijan silmänteitä.\n\nMetsänväen alkuperää valaisee seuraava syksyiseen vainajain-juhlaan\nliittyvä lyyli. Keyrin aattona oli koko perheen mentävä navettaan\nsyömään keittopadasta maltaista tehtyä imellystä, jota sitten oli\nvietävä osittain tulisijoille, osittain metsään ison kiven leuan\nalle tervaskannosta tehtyihin puukaukaloihin metsänväen syötäväksi\nkaukalon reunalle asetetuilla leppäisillä lusikoilla.\n\nKuten vainajat, voi _metsänhaltiakin_ ilmestyä unessa. Piti mennä\nmärkien maitten keskellä olevalle korkealle maalle ja vaaran\npohjoispuolella sitoa kaksi näreen latvaa ja yksikantaisen pihlajan\nlatva punaisella langalla, loitsien:\n\n    Metsän ukko halliparta,\n    pane partas palmikkohon,\n    pane kätes käärimihin,\n    pane kinttus kiintimihin!\n\nKun näitä siteitä oli kolme tehnyt ja ruvennut maata entisen\n_muurahaispesän_ pohjalle, niin tuli nukkuessa metsänhaltia puheille\nja neuvoi, mitenkä ja kenen tähden elukat menivät hukkaan tahi mitä\npalvelusta piti tehdä lintuja pyytäessään. Herätessä oli vuoltava\nkultaa kolme sirusta makuupaikalle.\n\nValveilla ollessaan sai metsänhaltian puheilleen muurahaiskekoon\nuhraamalla hopeaa tai viinaa taikka sormestaan verta; niin myös\ntekemällä tulen semmoisen puun kylkeen, jossa on koro -- se oli\n_metsänhaltian puu_ -- tahi kitkanvalkean semmoiselle paikalle, jossa\noli kolme istuimeksi sopivaa kiveä, _metsänhaltiain istuinkivet_.\n\nMetsänhaltia läksi mieluimmin liikkeille yön aikana. Mainittu\nkitkanvalkea oli viritettävä kello ll:n ja 12:n välillä juhannusta\ntai muuta juhlapäivää vasten yöllä, ja sitten odotettava, kunnes\naurinko rupesi ylenemään; silloin tuli haltia. Sille ei saanut sanoa\nmitään tervehdykseksi, vaan piti antaa sen aloittaa. Ei saanut\nmyöskään sanoa sinäksi eikä teiksi; siten puhuteltuna se ei virkkanut\nmitään, vaan läksi pois. Vasta sitten kun metsänhaltia kysyi mitä on\nasiaa, sai jutella, että on huono metsästysonni, ja pyytää parempaa,\nniin kyllä antoi.\n\nMetsänhaltia kuviteltiin vanhan ukon muotoiseksi, jolla oli parta\nhyvin pitkä ja harmaantunut. Sen oma pituus vaihteli lyhyen\nihmisen koosta korkean puun mittaan. Sen pää oli nähty ulottuvan\npetäjän latvaan, jopa puitten latvainkin yli katsovan. Samallakin\nnäkemiskerralla oli metsänhaltian mitta voinut muuttua. Etäämpää se\noli näyttänyt pienen miehen kokoiselta, vaan lähemmäs kutsuttuna oli\nsuurentunut niin, että 9 askelen päässä oli ollut 6 kyynärän ja 3\naskelen päässä 9 kyynärän pituinen. Toisen näkemyksen mukaan se oli\npäinvastoin pienentynyt. Oli menty viiden tien haaraan ja kysytty:\n\"onko haltia kotona?\" Silloin oli alkanut metsä ruskaa. Niin pitkänä\noli haltia ilmestynyt ensinnä, että sitä oli kolmesti käskettävä\nalenemaan.\n\nMetsänhaltian pukuun kuuluvana mainitaan välistä harmaa lierihattu\nja naavaturkki. Muuten sen ulkonainen olemus vaihteli mielentilan\nmukaan. Milloin se oli mielissään, olivat kaikki vaatteenreunukset\ntäynnä kullanhohtavia koristeita, sen suuret ruskeat silmät\nkatselivat lempeästi ja sillä oli naisen ääni; silloin seurasi hyvä\nsaalis. Milloin taas se oli karsasmielisenä, ei näkynyt koristeita\nollenkaan ja se katseli jyrkästi; silloin ei ollut menestyksestä\ntoivoa, vaan oli usein tapaturmakin tarjona, jonka välttämiseksi\ntäytyi luvata joku uhri.\n\nMetsänhaltian suomasta saaliista oli sille tietysti esikoiset\nuhrattava. Metsämies saadessaan ensimäisen viljan itse metsässä\nkeitti tai paistoi ja söi; suolet pani muurahaiskeon alle\nmetsänhaltialle mieliksi. Toisen tiedonannon mukaan ei ensimäisestä\nsaaliista valmistettuun keittoon saanut suolaa panna, ennenkuin oli\npäälle tullut vaahtea, jota oli pantu tuohiseen ja viety metsään\n\"palkinnoksi\".[27]\n\nVihastunut metsänhaltia saattoi niinkuin maanhaltia ja yleensä\nvainajain henget kostaa tautina. Pelosta, että _metsännenä_\npuuttuisi, ei tohdittu jänistä ottaa langasta, ennenkuin oli\nlepänvarvuilla, eikä lintua rihmasesta, ennenkuin oli kuusenhavuilla\npyyhitty.\n\nMetsäpolulle ei saanut maata panna, sillä sitä pitkin kulkivat\nmetsänhaltiat. Kerran oli metsässä makaavalle miehelle sanottu, että\nhän makasi heidän maltaittensa päällä. Metsänväki, jos oli suuttunut,\nvoi seisottaa metsään, ettei osannut mihinkään eikä pois päässyt.\nJos pahaa tekemättäkin metsässä kävellessään joutui metsänhaltian\njäljille, ei löytänyt kotiinsa. Metsänhaltian eksyttämän sanottiin\n\"metsistyneen\".\n\nPohjois-Viron _metshaldijas_ ennusti äänellään, jota ei hyvillä\nmielin kuultu, aina jotakin erikoista tapahtumaa, toisinaan\nkuolemaakin.\n\nMetsänhaltiaa vastaa Suomen ruotsalaisten _skogsrådand l. -rådari_,\njoka asuu isoissa metsissä, niissä pidättäen ihmisiä, etenkin lapsia.\nTämä ilmestyy vanhana ukkona, joka on kooltaan hyvin suuri ja jolla\non polviin ulottuva parta. Ruotsissa \"metsänmiehen\" (_skogsmannen_)\nkuvitellaan katseltaessa kasvavan puun pituiseksi.\n\nNaispuolisia metsänhaltioita ruotsalaiset eroittavat \"metsänrouvan\"\n(_skogsfru_) ja \"metsänneitsyen\" (_skogsjungfru l. -nufva_).\nJälkimäinen oli Uudenmaan ruotsalaisten mielikuvituksessa edestä\nhienosti puettu, kaunis neito, mutta takaa ontto kuin halsteri\ntai kaukalo. Se saapui metsämiesten tulen ääreen, koettaen heitä\nvietellä. Sen kanssa uskottiin synnytetyn lapsiakin.\n\nSuomessa on metsänemäntä puhekielessä harvoin käytetty, etupäässä\npohjois-Ruotsin suomalaisten keskuudessa. Länsi-Suomeen rajoittuva,\nmutta siellä hyvin tunnettu on _metsänneitsyt_, joskus myös\n_haapaneitsyeksi_ nimitetty. Samoin kuin sen ruotsalaista vastinetta\nsitä kuvailtiin etupuolelta hyvin kauniiksi ja kovin koreasti\nvaatetetuksi, sinisin silkin ja rintahelyin. Mutta takapuolelta,\njota ei mielellään näyttänyt, se oli kuin kaksihaarainen puutadikko,\nhiilihanko, luokka, vanha lauta tai tervaskanto. Miehiin se oli hyvin\nrakas ja kiusasi heitä perehtimään.\n\nMetsänneitsyen sai nähdäkseen Mikonpäivästä alkaen Pyhäinmiesten\npäivään kuusi- ja sammalmaalla yön aikana nuotion ääressä, siis\nsiihen vuoden ja vuorokauden aikaan, jolloin vainajain henkien\nuskottiin olevan liikkeillä.\n\nViljellyn ja viljelemättömän maan rinnalla on vesi ollut kolmantena\nmahdollisena vainajain olopaikkana. Veteen ei kuitenkaan niiden\nliikkumismahdollisuus rajoittunut. Niinkuin manalaisilla ja\nmetsänväellä oli myös _vedenväellä_ vakinaiset tiensä, joita myöten\nvaelsivat kuivalla maalla.\n\nOttaakseen selkoa mistä oli vedenväen kulku, koska semmoiselle\npaikalle ei saanut taloa asettaa, lyötiin arpaa seuraavalla tavalla.\nVanha tulirauta, jota oli pidetty kolme yötä ruumiin suussa, pantiin\nvesipataan. Kun soroja kohosi veden pinnalle, niin mihin suuntaan ne\nkulkivat, sinne päin piti siirtyä aina tulirautaa pudottaen veteen.\nNiissä soroissa näkyi vedenväen kuvaimia, jos oltiin niiden tiellä;\nmillä puolella niitä näkyi, sillä puolella oli tie.\n\nSuoranaisesti vedenväkeä nähdäkseen piti juhannusyönä istua alasti\nkoskikivellä; tämän ympärille tuli vedenväki karkeloimaan.\n\nMukaansa otetuksi sai vedenväen usealla eri taialla. Mentiin\npyörteiselle virtasuvannolle ja heitettiin raha jokeen; kun pohjasta\nnousi soroja veden pinnalle, siitä otettiin vettä kolmesti pahkaiseen\nmaljaan. Taikka mentiin järven rannalle sen tyynenä ollessa ja\nvaatteet riisuttua heittäydyttiin kolmesti vanhan nuottakodan\nkynnykseltä veteen. Mikä pohjasta kullakin kertaa tuli ensimäiseksi\nkouraan, lietsottiin pajan ahjossa yhdeksi tuhkaksi ja kuivaksi.\nSitä oli pidettävä matkassaan ja varjeltava, ettei koskaan päässyt\nkastumaan; silloin oli vedenväki toverina. Toisinaan taottiin\nvanhalla tuliraudalla vesikiveen viisikanta ja siitä murenneet\nkivijauhot pantiin silkkiriepuun. Myös kelpasi tähän tarkoitukseen\njoku kappale hukkuneitten rannalta löydetystä veneestä, niinikään\nrantaan ajautunut kuolleen _hylkeen_ pääkallo taikka _vesimyyrän_ pää.\n\n_Vedenhaltian_, samoin kuin metsänhaltian, saattoi pakoittaa\nilmestymään unissa. Oli pistettävä kaksi pihlajanvapaa virtaan\npystyyn ja niiden yhteen sidottuihin latvoihin ripustettava\nsaunankiukaasta otettu palanut kivi, niin kyllä vedenhaltia unessa\nneuvoi, mistä esim. tauti oli tarttunut ja miten oli parannettavissa.\n\nNähtäville tuli vedenhaltia talvella pääsiäisyönä, kun järven\nsalmelle väylän kohtaan teki avannon ja sen päälle asetti vanhan\nreen, jolla oli kolme ruumista vedetty. Tähän sitten itse istahti\nsuussaan kolme vanhaa tulirautaa (jotka niillä olivat tulta iskeneet,\nvoitiin pitää vainajina) ja heitti hopearahan avantoon. Silloin\nhyökäsi kolme kertaa vesi avannosta ylös, viimeisellä kerralla niin,\nettä tuskin reenpajuilla pysyi kuivana.\n\nKesällä saatiin vedenhaltia useammin keinoin näkyviin. Juhannusyönä\nvietiin kirkkomaalle hyvin vanhana kuolleen ruumiin hautaan visusti\ntukittu tyhjä pullo; siihen hikoumalla syntynyttä vettä tipautettiin\npohjoseen päin juoksevaan koskeen. Taikka viskattiin kosken\npyörteeseen juhannusyönä pyydystetty _sammakko_, minkä suuhun oli\npantu elävän puun pakkulaa, jossa tuli kyti, ynnä hopeansirusia.\nVieläkin voitiin ottaa pajapihdeillä, joiden tekijä oli tietymätön\n(luultavasti jo kuollut), kolmen hetteen pohjasta likaa silkkiseen\nriepuun, samoin soraa kolmen kosken pohjasta myötäpäivään pyörivästä\npyörteestä, lisäksi rannalla itsekseen kuollutta _kalanraatoa_ ja ne\npunaisella langalla käärittyinä upottaa pohjoseen päin juoksevaan\nkoskeen. Jos veden päälle noussut haltia tahdottiin lähtemään mukaan\njotakin tautia parantamaan, niin vuoltiin kultaa koskeen ja luettiin\nuhraus- eli miellytyssanat; silloin se kulki sivulla yhdeksän askelen\npäässä, mihin vain meni. Kolmen vuorokauden päästä oli koskesta\notettava panokset pois ja taas vuoltava kultaa sijaan, niin palautui\nhaltia takaisin. -- Myös paikka ja aika oli tarkoin huomioonotettava.\nOli mentävä kiven päälle, jota vesi ympäröi; muualla järvessä haltiaa\nei näkynyt, mutta siihen tuli sydänyöllä.\n\nVedenhaltia kuvailtiin kauniiksi ja punaveriseksi, sillä oli suuret\nruskeat silmät ja pitkä musta tukka; ääni oli heleä ja ystävällinen\nkuin naisen. Tosin senkin puku ja kasvojen ilme voi vaihdella samoin\nkuin metsänhaltian. Jos se kalamiehen tulille ilmestyi koristuksissa\nja lempein kasvoin, seurasi heti hyvä saalis; mutta jos oli\nkolkonnäköinen eikä vaatteissa ollut hopeasiloja, niin sai pahaa\npelätä; silloin oli paras turvautua uhrilupaukseen.\n\nSamoin kuin metsänhaltialle oli vedenhaltialle saaliista esikoisuhri\nannettava. Ensimäisistä kaloista, jotka keväällä sai, piti keittää\nrantakala heti maalle tultua. Kun se oli valmis, oli itse lähdettävä\npois kattilan luota ja kutsuttava vedenhaltia syömään. Ainakin oli\nensimäisestä keitetystä kalasta, ennenkuin itse maistoikaan, pää\nvietävä järveen takaisin, ettei vedenhaltia moittisi, kun ei sille\nosaa annettu.\n\nJos järvessä oli oikullinen haltia, niin piti sinne, ennenkuin\npantiin pyydyksetkään, toisesta järvestä pyydetty kala viedä elävänä.\nEnsimäiset kalat, jotka saatiin, oli sitten keitettävä murtamatta\nyhtään ruotaa. Näistä oli eroitettava ruodat niin taitavasti,\netteivät katkeilleet, ja kokonaisina vietävä takaisin sille paikalle,\nmistä kalat oli saatu.\n\nSamoin kuin maanhaltia saattoi vedenhaltia vihastua paitsi uhrien\nlaiminlyömisestä, myös melusta ja pahasta elämästä. Jos oli järvellä\nkiroiltu tai riidelty, piti sille kohdalle vuolla hopeaa, muuten\npilautui kalavesi, vedenhaltia \"hierautui\".\n\nVedenhaltian uskottiin näyttäytyvän varsinkin juuri ennen jonkun\nhukkumista siihen veteen, missä näkyi. Tämä usko liittyy läheisesti\nyleisempään käsitykseen, että kuolema johtuu vainajain halusta saada\nluokseen joku elävistä omaisistaan.\n\nVedenhaltiaa vastaa ruotsalaisten _sjörådand eli sjöråd_. Sitä\nkuviteltiin Uudellamaalla välistä ukkona välistä akkana, toisinaan\nkauniina neitona tai lapsena. Naispuolisista haltioista käytettiin\nnimityksiä: _hafsfru_, 'meren rouva', ja _sjöjungfru_, 'meren\nl. järven neito'. Näitä muisteltiin nähdyn Vantaan koskessakin\npääkaupunkimme luona. Niillä kuviteltiin olevan pitkät hiukset ja yli\nolkain riippuvat rinnat.[28]\n\nVeden sekä _emäntä_ että _neito_ tunnetaan myös Suomessa, edellinen\nkuitenkin etupäässä itä-Suomessa, joten sen vastine on toisaalta\netsittävä. Jälkimäinen, paraasta päästä länsi-Suomeen rajoittuva\nhenkiolento, on ilmeinen skandinaavilainen laina. Varsinais-Suomessa\nkerrotaan, mitenkä oli nähty merestä nousevan jättiläis-kokoisen\nvedenneidon, jonka hiukset ulottuivat polviin saakka ja rinnat olivat\nheitettyinä yli olkain. Vedenneidon alkuperää veteen kuolleitten\nhengistä valaisee satakuntalainen muistiinpano. Vaimo, joka oli\njokeen hukkunut ja jonka ruumista ei löydetty, oli unessa ilmoittanut\nmiehelleen, että oli vedenneitosten apulaisena.\n\nVenäjän Karjalassa mainitaan vielä vedenhaltian lapsi. Kun sen näki\nistuvan ja istumasijalta sai sen vaatteesta valunutta vettä, niin\ntätä oli hyvä käyttää voiteeksi kaikkiin lasten kipuihin.\n\nPohjois-Ruotsin suomalaisten metsänemäntä mainitaan huivinsa\nyhteydessä. _Metsänemännän huivi_ oli hienoista, pehmeistä juurista\nkudottu, kooltaan kyynärää ristiin, tupsulaitainen ja ruskeanvärinen.\nSen joskus metsänemäntä itse antoi paimenelle, mutta sen voi\netsimälläkin saada. Kun juhannusyönä läksi metsään kävelemään,\nhaudasta otetun ruumiin vaatteissa ja mukanaan koiran päänluu, jonka\nsilmien rei'istä katseli, niin sen löysi.\n\nMetsänemännän huivi kun oli löydetty, piti se kastaa kuin lapsi ja\npanna sille kuin lapselle nimi, vaimonpuolinen. Huivin piti olla\nkastettaessa kääryllä ja naisen pesty paita ympärillä, kääryn pää\nvain paljaana. Sitten oli sitä säilytettävä paikassa, jossa ei ollut\nauringonpaistetta, ja aina puhuteltava kuin henkilöä nimeltä, niin se\nei kulunut pitäessä. Jos se henkilö kuoli, joka metsänemännän huivin\noli löytänyt ja tuonut taloon, piti uuden omistajan käydä metsässä\numpilähteen vedellä huivi uudelleen ristimässä, muuten se muuttui\naivan palaneeksi nukaksi.\n\nMetsänemännän huivi piti aina olla metsämiehellä mukana. Milloin se\ntuntui kostealta ja muuten lauhkealta, oli metsänhaltia mielissään.\nMutta jos se oli kuiva ja kankea, niin oli luvattava joku lahja\ntaikka vuoltava hopeaa muurahaiskekoon. Jollei siitäkään ollut apua,\nniin piti ruveta nukkumaan ja panna huivi päänsä alle, silloin näki\nunissa mistä haltia oli suuttunut ja mitä oli tehtävä.\n\nMetsänemännän huiviin uskottiin olevan haltian yhdistettynä,\njoka varjeli talon kaikenlaisilta pahoilta henkiolennoilta.\nPaimenelta, joka sen oli saanut, eivät karhut syöneet elukoita. Sen\npäähänsä panemalla voi keksiä elukan, jonka metsä oli peittänyt,\nlöytää aarteen ja nähdä kaikkia haltioita, vieläpä tehdä itsensä\nnäkymättömäksi ja kulkea ilmassa mihin tahtoi.\n\nEsitetty metsänemännän huivi on yhdistys kahdesta muualla\ntavattavasta mielikuvasta. Toinen on _metsänneitsyen_ antama _paita_,\njoka ei kulunut eikä tarvinnut pesua, vaan katosi, jos kertoi,\nkeneltä sen oli saanut. Yhtäläisen paidan, joka oli hieno kuin mäihnä\nja säilyi niinkauan kuin ei kenellekään sen alkuperää ilmaissut,\nsaattoi saada _vedenemännältäkin_.\n\nToinen on näkymättömäksi tekevä _lakki_, joka on yleisesti\nmanalaisille omistettu pukuesine. Suomestakin on muistiinpano,\njoka tämän päähineen selvästi asettaa vainajain yhteyteen, vaikka\nkummituksesta käyttää paholaisen nimitystä. Kolmen ruumiin arkuista\notetun oksanreiän läpi katsomalla voi nähdä \"pirun\" päässä hatun,\njonka voi temmata sen huomaamatta ja pitää omassa päässään. Silloin\nse avopäin seuraa ottajaa odottaen, milloin tämä antaisi hatun\ntakaisin.\n\nVielä ovat huomattavat _vedenemännän lehmät_, jotka nousivat\nvedenpohjasta maanpäälliselle rantalaitumelle ja joita tämä kutsui\nkotiin niinkuin muukin emäntä:\n\n    Se Kirja, se Karja -- maanalainen Maatikkini!\n\nVedenhaltian lehmät jos näki maalla vallattomina kävelemässä, niin\nilman taikomisettakin -- kiertämällä ne sai estetyksi takaisin\njärveen menemästä -- saattoi niitä kesytellä itseensä. Lehmän, joka\ntaipui lähtemään mukaan, tahtoi vedenhaltia antaa; mutta jos ei\ntaipunut hyvittelyyn, niin ei saanut pahoittaa.\n\nTalossa oman karjakellokkaan kanssa sitten vanhalla tuliraudalla\nkiersi maata myöten ympäri kumpaisetkin samaan piiriin ja siinä\nkierroksessa lypsi vedenhaltian lehmän. Maidon hautasi maahan\nmaanhaltialle, -- jollei tiennyt, mihin paikkaan ennen oli uhrattu,\nniin likimmän puun juurille -- silloin maanhaltia piti huolen, että\ntulokas pysyi karjassa.\n\nJoka kerta kun vedenlehmää lypsettiin, piti kolme ensimäistä\nkertaa vetäistä maahan, sanoen: \"osa maalle, osa veelle, osa ilman\nolijoille\", silloin maanhaltia pysyi mielissään.\n\nKun oli vedenlehmälle saatu kymmenes vasikka, niin se tapettiin\nja veri ynnä luut kokonaisina uhrattiin maanhaltialle.\nSitten juhannusyönä vietiin lehmä yhdeksän vasikkansa kanssa\nlöytöpaikalleen, johon tuli muitakin vedenlehmiä. Silloin piti\nvedenhaltia kutsua puheille ja kysyä, montako hän antaa, mitkä ja\nminkänimiset sekä mitä hän panee uhriksi, joka piti täyttää tai olla\nottamatta.\n\nKun itse vedenlehmä vihdoin tapettiin, piti sen veri samoin antaa\nmaanhaltialle, niin pysyi karjan onni hyvänä.\n\nSuomen ruotsalaisiltakin on ollut yhtäläisiä mielikuvia sekä\nveden- että metsänhaltian lehmistä. Nämä perustuvat ennen mainittuun\nkäsitykseen, että manalaiset harjoittivat yhtäläistä karjanhoitoa\nkuin ihmiset maan päällä.\n\nVedenemännän karjan näimme _maanalaiseksi_ nimitettynä ja kotiin\nviedyt vedenhaltian lehmät asetettuina läheisimpään yhteyteen\nmaanhaltian kanssa. Aivan samoja taikoja on käytetty nimenomaan\n_manalaisten lehmiä_ anastaessa. Huomatessaan ne piti myötäpäivin\nkiertää ympäri, ennenkuin niihin koski. Kun oli tuotu oman kellokkaan\nluokse, kierrettiin ne vielä yhdessä vanhalla tuliraudalla.\nEnsimäistä maitoa annettiin kaikille talon elukoille ennenkuin\nihmisille ja näille taas nuorimmasta lapsesta alkaen vanhimpaan\nasti. Manalaistenkin lehmiä ensikerran lypsettäissä pirskoiteltiin\nmaito laitumelle ja maanhaltian uhripaikalle, niin tämä piti huolen\nkarjasta. Ei manalaisten lehmiä eikä niiden jälkeläisiä ollut lupa\nmyödä kenellekään mistään hinnasta, mutta lahjaksi sai antaa.\n\nViimeksi on mainittava vedenhaltian _soitannollisuus_, joka samoin\nskandinaavilaisesta kansanuskosta on hyvin tunnettu. Verrattain\nmyöhäistä lainaa suomalaisissa taioissa soittotaidon hankkimiseksi\nosoittaa viulun mainitseminen sekä vedenhaltian esittäminen enimmiten\npahana olentona, jopa nimenomaan piruna ja paholaisena. Kun meni\njuhannusyönä koskeen kolmannen kiven päälle viulu mukanaan ja kutsui\nvesihiittä, niin se tuli istuutuen selitysten samalle kivelle ja\nojentaen leveän nahkavyön, joka ulottui kumpaisenkin ympäri. Tätä ei\nsaanut panna palkimeen, vaikka hihnan solkeen pistikin. Vesihiiden\nsoittaessa edellä piti soittaa niin, että veri kyntten alta tuli.\nKylliksi opetettuaan vesihiisi paiskautui äkkiä koskeen. Kun näki,\nettei saanut seuraa, alkoi se vettä koskessa paisuttaa. Silloin oli\nhukkumisen vaara tarjona, jollei pian ollut maalla.\n\nMutta suomalaisten käsityksen mukaan omisti soittimen myös\nmetsänhaltia. Jos itsekseen kuolleelta ruumiilta otti vasemman\nkäden lapoineen, sijalle pannen itsekseen kuolleen lampaan lavan,\nja kalliolle, johon ei päivä paistanut, meni ikäänkuin soittamaan\nTapionnäreen (kts. edempänä) oksa jousena, niin tuli metsästä musta\nmies ja antoi ruumiinlavasta viulun, jolla sitten taisi soittaa\nkaikki pelit, vieläpä panna tuolit ja pöydät tanssimaan.\n\nEttä veden- ja metsänhaltiain soitannollisuus on yleisesti\nhenkiolennoille kuuluva ominaisuus, todistaa tieto Suomen\nitä-Karjalasta, jossa uudenaikuisen viulun sijalla mainitaan vanha\nkantele. Jos tahtoi oppia kanteleella soittamaan, piti istua saunan\nuunilla kolme vuorokautta.[29] Sen ajan kuluessa tuli soitonneuvoja.\nJos ei vielä tullut, niin piti istua yhdeksän vuorokautta; siihen\nasti tuli varmasti ja opetti.[30]\n\nMuutamassa runossa, jossa loitsija ensin on manannut esille\nsukulaisvainajansa, hän kutsuu lisäksi kaikki maahan, metsään ja\nveteen paikallistuneet henkiolennot.\n\n    Nouse maamo maanalainen,\n    taatto turpehen takainen! --\n    Mi on maassa maahisia,\n    metsässä metsällisiä,\n    ve'essä ve'ellisiä,\n    tulkoon kaikki miun avuksi!\n\nViljeltyä aluetta osoitetaan runoissa nimityksin: _maa, mantu, piha,\npelto, penger, nurmi, niitty_.\n\nMonikollinen maan eli mannun väki on Naimakansan luvuissa, joka\nvaarallisella matkallansa on turvan tarpeessa, tavallisesti kuvattu\n_miekkamiehiksi, hevosuroiksi tai periuroiksi_.\n\n    A. Anna mannusta väkeä!\n    B. Nostin maasta miekkamiehet,\n    mannun aikuiset urohot.\n    C. Hiekasta hevosurohot.\n    D. Otatko maasta mannun miehet,\n    pellosta periurohot?\n\n_Maan eli manteren haltia_ on Maan (s.o. uuden asuinpaikan)\ntervehdyksessä ja Maahisen manauksessa hyvin yleinen. _Mannun_\nyhteydessä esiintyy välistä toisintomuoto _hallitsija_.\nRinnakkaisniminä tavataan joskus _maan pitäjä eli pitävä_ sekä _maan\nhenki_, joka vastaa ruotsalaista _jordande_.\n\n    A. Maan haltia, manteren haltia!\n    B. Terve manteren alainen,\n    terve mannun hallitsija!\n    C. Hyvä maan pitävä,\n    manteren haltia!\n    D. Maan henki, hyvä henki,\n    haltia maan matalan,\n    pyhän penkeren pitäjä!\n\nYleisen maanhaltian ohella sekä ilman sitä käytetään eri ikäkausien\nja sukupuolien osoitteita. Vanhempi miespuolinen haltia on _maan eli\nmannun_ (muunn. _manun_) _kuningas, maan, mannun eli manteren isäntä\ntai mannun ukko_.\n\n    A. Maan kultainen kuningas,\n    hopeainen hallitsija!\n    B. Oi ukko, manun isäntä,\n    manun kultainen kuningas,\n    uros aitojen asuja,\n    seinävierten seisoksija!\n    C. Ukko musta, maan isäntä!\n    D. Terve manteren isäntä!\n\nJoskus kutsutaan avuksi pellosta _peri-isäntä eli peripenkeren\nisäntä_, mainitaanpa myös _nurmen tai niityn ukko_. Maan isännän\nulkomuotoa kuvailee kerran esiintyvä mainesana _paksuparta_.\n\nVanhempi naispuolinen haltia on _maan eli mannun emäntä tai mannun\neukko_, esim.\n\n    A. Maan ehtoisa emäntä!\n    B. Mannulan maan emäntä!\n    C. Manun eukko, maan emäntä!\n    D. Mannun ukko, mannun eukko,\n    mannun kultainen kuningas,\n    mainio manuen emäntä,\n    maan ehtoisat eläjät,\n    maan vartijat vakaiset!\n\nHarvinaisempia nimityksiä ovat _pellon entinen emäntä sekä nurmen\neukko ja niityn akka_. Sitävastoin on yleisimpiä _akka manteren\nalainen_, jolla tavallisesti on rinnakkaissäkeenä _poika pellon\npohjimmainen_.\n\nSama nuorempi miespuolinen haltia tavataan joskus ukonkin yhteydessä.\n\n    Mannun ukko maasta nouse,\n    poika pellon penkerestä!\n\nUsein on hänellä nimenä maan eli mannun sulho.\n\n    A. Maan sulho, mannun sulho!\n    B. Maan isäntä, mannun sulho!\n\nTämä mannun sulho saa toisinaan mainesanakseen _kelta- eli\nkultahattu_.\n\nNuorempi naispuolinen haltia on:\n\n    Maan tyttö, mannon tyttö,\n    pihan tyttö, pellon tyttö!\n\n_Tytön_ asemella on tavallisesti jälkiosassa kumpaakin säettä\nvaihtelun vuoksi _neiti_. Runomitan vaatimuksesta on myös _mannun_\nmuodostettu kolmitavuiseksi: _manuen_ tai tavallisemmin _Manulan_.\n\nMaan tytti, Manulan neiti, pihan tytti, pellon neiti!\n\n_Manulan neidosta_ on välistä vielä tehty _Manalan neito_.[31]\n\nJälkimäisessä säkeessä, sen toisiin yhteyksiin jouduttua, on _pelto_\nkokonaan syrjäyttänyt _pihan_, taikka on pihan _tytöstä_ alkusoinnun\nvaatimuksesta tehty _piika_.\n\n    A. Pellon tyttö, pellon neiti,\n    Pellon entinen emäntä!\n    B. Pihan piika, pellon neiti,\n    akka manteren alainen!\n\nMaanhaltian uskottiin varsinaisesti varjelevan maanviljelystä sekä\nsitä osaa karjanhoitoa, joka toimitettiin kotikartanolla.\n\n    ABC. Akka manteren alainen,\n    poika pellon pohjimmainen!\n    A. Pane turve tunkemahan,\n    maa väkevä vääntämähän\n    maasta maksan karvaisesta!\n    B. Nostaos oras nokinen!\n    C. (Liinaa ja pellavaa kylvettyä):\n    Saoin haaroin haarattele,\n    tuhansin neniä nosta!\n    Tulkaan Viron virpiä,\n    Suomen sulkkua,\n    kuninkahan pojan jousen jännettä!\n    D. Akka manteren alainen,\n    piika pellon pohjimmainen,\n    Syötä minun syölähäni,\n    juota minun juolahani,\n    apata alanenäni,\n    turvuta turilahani\n    metisestä ammehestas! --\n    Käy sie yöt suka käessä,\n    päivät vihko kainalossa\n    esitse tämän emännän! --\n    Maan isäntä, mannun sulho.\n    poika pellon pohjimmainen,\n    akka manteren alainen,\n    tuo pieniä pihalle.\n    kaunihia kartanolle\n    iällä tämän isännän,\n    elinajalla emännän!\n    Akka manteren alainen,\n    minkä vettä juottanen,\n    se meeksi muuttaos!\n\nViljelemätöntä maata runot kuvailevat sanoilla _metsä, korpi, salo,\nkumpu, aho, viita, kangas, suo, saari_. Tavallisimmasta _metsästä_ on\nvielä muodostettu paikannimen tapainen _Metsola_.\n\nMetsänväkeä ottaessa tai metsännenää asettaessa esiintyvät maan\nmiehiä vastaavat Metsolan miehet ja korven eli kummun uroot.\n\n    A. Metsolan metiset miehet,\n    korven kultaiset urohot\n    Metsolasta, Mieholasta,\n    korven kultaisen sisästä,\n    käykätte minun väkehen!\n    B. Metsolan metiset miehet,\n    kummun k. u. M. M.,\n    hyväisestä Hymölästä,\n    parahasta Parholasta,\n    antaos mulle anteheksi!\n\nYksiköllinen _metsästä_ ilmaantuva _mies_ kuvataan taioissa toisinaan\nsamoinkuin metsänhaltia puitten pituiseksi.[32]\n\n    Saan minä metsästä miehen --\n    korpikuusien pituinen.\n\nYlimalkainen _metsän haltia_ mainitaan runoissa harvoin. Enimmiten on\ntämä sekä iältään että sukupuoleltaan määrätty.\n\nMetsän vanhempi miespuolinen haltia saa tavallisesti nimitykset\n_metsän kuningas, ukko tai isäntä, joskus herra_. Metsänkin kuninkaan\npysyväinen mainesana on _kultainen_, josta Metsolaa vastaava\npaikannimi Kultala on tilapäisesti muodostettu: kultaisen asemella\non toisinaan _kuuluisa_. Harvinaisia ovat _metsän valtikka väkevä ja\nmetsän Kaarle kaunis miesi_. Muutamasti esiintyy _korven tai kummun\nkuningas tahi ukko_, kerran _ahon kuningas_, useammin _salon isäntä\ntai herra_, välistä myös _saaren paimen ja kankahan eläjä_.\n\nMetsän ukon ulkonäössä on silmiinpistävä parta, jota aineksen,\nvärin ja tasaisuuden puolesta kuvaillaan: _naava-, villa-,\nsulkku-, kultaparta; valko- eli tavallisemmin halliparta; röhmä-,\nruhmu- tai sileäparta_. Puvussa on huomattavin haltialle ominainen\nhattu: _havuhattu eli -hiippa, naavahattu eli -lakki, sinihiippa\neli -hilkku, kultahattu hartioilla_. Myös kertosäe _mies puhas\npunakypärä_ kuuluu tälle parrakkaalle haltialle. Välistä omistetaan\nsille vielä _siniviitta_.\n\nMetsän vanhempi naispuolinen haltia on yleisesti _metsän emäntä,\nakka eli eukko, harvoin muori tai äiti_. Metsän emännän tavallisia\nmainesanoja ovat _ehtoinen eli ehtoisa ja mieluisa_, muita\nmainittakoon _ehkeä, entinen, herttainen, kultainen, viljainen_.\nMetsän eukko on _ennellinen tai armollinen, metsän armias antimuori_\nja Metsolan muori _metinen_. Harvoin esiintyvät _korven eukko,\nkorven korkea tai kummun kuuluisa ja ahon aimoinen emäntä_. Useammin\nilmaantuu _suon emäntä_, joka vastannee ruotsalaista _mossakäringen_,\nja sen kera toisinaan _viidan eukko sekä kankahan eläjä_.\n\n    A. Sinisukka suon emäntä!\n    B. Siniviitta viidan eukko,\n    punasukka suon emäntä,\n    kaunis kankahan eläjä!\n\nEtenkin Vienan läänissä käytetään metsän emännän kertosanoina\n_salokaarron (kerran metsänkaarron) kaunis vaimo_. Suomen\nitä-Karjalassa tavataan joskus _haapasaaren vaimo (myös neiti)\nkaunis_.\n\nNuorempana miespuolisena haltiana mainitaan muutamasti _metsän poika\nponnellinen, metsän sulho kultahattu ja salon poika rautasauva_.\n\nYleisempi on _metsän tyttö, neiti eli piika_.\n\n    A. Metsän tytti, metsän neiti,\n    metsän piika pikkarainen!\n    B. Metsän tyttö, mieluneiti,\n    sinipiika pikkarainen!\n\nMetsän tytön merkittäviä mainesanoja on _tyyni, tyynönen eli\ntyynykäinen_: tarvittaessa on kuitenkin metsän _neitonen\nnopea_. Metsän tyttö on myös usein _mielu neiti_ ja saa joskus\nkertosäkeekseen _korven kuuluisa korea_. Toisinaan tavataan Metsolan\n_metinen neiti_. Metsän _piika_ on tavallisesti _pikkarainen_.\n\nMetsänhaltian varsinaiseen vaikutusalaan kuuluu metsästys ynnä\nkarjanhoito metsässä. Suhteesta metsästäjään tulee edempänä puhe.\nKarjanluvuissa rukoillaan metsänhaltiaa samoin kuin maanhaltiaa sekä\nsukimaan että syöttämään lehmiä, mutta ulkosalla.\n\n    A. Sui kultaisin sukasin,\n    vaskiharjoin harjaele\n    näillä aukeilla ahoilla,\n    pienillä petäjiköillä,\n    korkeilla koivikoilla!\n    B. Kun heitän lehmäni leholle\n    maion antajat aholle --\n    Syöttele metoisin syömin,\n    juottele metoisin juomin,\n    mesiheinin herkuttele!\n\nMaanhaltian ja metsänhaltian vastakohtaisuus paikkaan nähden ilmenee\nselvimmin niille osoitetuissa pyynnöissä pitämään huolta karjasta:\n\n    A. (Maanhaltialle).\n    Kuin katsoit kanarvikoissa,\n    niin katso kartanoissa;\n    kuin hoi'it hongikoissa,\n    niin hoia huonehissa!\n    B. (Metsänhaltialle).\n    Kuin katsot katoksen alla,\n    niin katso katajikossa:\n    kuin on hoiat huonehessa.\n    niin hoia hongikossa!\n\nVedenväkeä runot kuvailevat erilaisista vetisistä paikoista ja samoin\nkuin maanväkeä usein aseellisena nousevaksi.\n\n    A. Nouskoa meriset miehet,\n    umpilampiset urohot!\n    B. Nouskohot norosta miehet --\n    miekkamiehet liettehestä!\n    C. Kaivoloista kalpamiehet\n    jokiloista joutsimiehet!\n\n_Vedenhaltia_ semmoisenaan on yhtä harvinainen runoissa kuin\nmetsänhaltia:\n\n    Onko haltiaa ve'essä,\n    umpilammessa uroa?\n\nVeden vanhemman mieshaltian tavallisia nimityksiä ovat _veden\nkuningas, isäntä tai ukko_. Pari kertaa mainitaan erikoisesti _meren\nkuningas tai ukko_. Veden _kultainen_, joskus _kuuluisa_ kuningas voi\nsaada kertosäkeikseen:\n\n    A. Veen valtikka väkevä!\n    B. Vetten herra voimallinen!\n\nVeden isäntään tai _herraan_ liittyy mainesana _vuon alio tai vuon\nalinen_.\n\nVedenkin ukon ulkomuodosta otetaan huomioon parta. Useamman kerran\non sillä _ruohoparta, välistä lima- ja liinaparta_; kosteutta ja\nväriä osoittavat _tuoresparta ja halliparta_. Päähineenä voi olla\n_liinalakki tai rättihattu_, muusta puvusta joskus huomautetaan\n_vaahtivaippa, ruokopaita ja niinihousut_.\n\nVeden vanhempi naishaltia on _veden tai meren emäntä, akka eli eukko,\nharvoin veden vaimo_. Veden _ehtoisan_ emännän yhteydessä mainitaan\nveden _armas antivaimo_, jota paitsi myös _vihanta vetinen vaimo_\ntavataan.\n\nUlkomuodoltaan veden eukkoa kuvataan mainesanoilla _kultakutri sekä\nruoho- tai vaahtirinta_. Pukuun kuuluu _rytinen tai vaahtipaita_.\n\nVeden nuorempia haltioita aniharvoin puhutellaan yksiköllisinä:\n\n    A. Ota omas, veden veikko!\n    B. Veen neiti, veen tyttö,\n    pääsi aalloista ylennä,\n    apuasi antamahan!\n\nVeden neidon puutteen kuitenkin korvaavat vedestä erikoistuneitten\nkosken ja lähteen haltiat, joista edempänä.\n\nVeden haltian puoleen on käännytty luonnollisesti kalastuksessa:\n\n    A. Veen ehtoisa emäntä,\n    sinä olet vaimoista vakainen,\n    annas mulle ahvenia,\n    kuletteles kuukupoja,\n    käytteles marutmahoja.\n    hiekan hieromattomia,\n    päivän paistamattomia\n    alta aaltojen syvien,\n    kalaisista kaarteista,\n    avarasta aitastasi.\n    B. Lyöpäs lukuvaatteihisi,\n    antipaitoihis panete\n    minun pyytöpäivinäni,\n    sinun antoaikoinasi!\n\nNiinkuin olemme nähneet, on maan, metsän ja veden haltioille yhteistä\nperheellinen nelijako. Tätä jakoa on Suomen itä-Karjalassa ja Venäjän\nKarjalassa vielä monistettu siten että _taatot ja maamot_ saavat\nyläpuolelleen _ukot ja ämmät_, niinikään _pojat ja tyttäret_ ohelleen\n_veljet ja sisaret_ tai _piiat ja kasakat_, joten niistä muodostuu\n_suuri sukukunta, heleä heimokunta tai kaikki kansakunta_.\n\nHuomattava vielä on, että uhrit maan, metsän ja veden haltioille\nrunojen mukaan suoritetaan kullassa ja hopeassa.\n\n    A. (Maanhaltialle).\n    Kullalla minä kumarran,\n    hopealla haukuttelen,\n    vaskella myös valelen.\n    B. (Vedenhaltialle).\n    En minä ilman tahokana,\n    enkä tyhjin toivokana --\n    antimilla ma anelen;\n    annan lunnahat lujimmat,\n    päivänpolviset hopeat,\n    C. Tulin kullan muutantahan,\n    hopean vajetantahan;\n    sinun on kullat kuuluisammat,\n    hopeasi huolavammat.\n    Ota nyt kullat kullistasi\n    hopeat hopeistasi;\n    nämä on raskahat piteä,\n    paljon painavat kantoa.\n    D (Metsänhaltialle).\n    Tule nyt kullat ottamahan,\n    hopeat valitsemahan,\n    lempiliinasi levitä\n    alle minun kultieni\n    kullan maahan tippumatta,\n    hopean rivestymättä!\n    Minull' on kullat kuun ikuiset,\n    toiset päivän selkeimmät,\n    kolmannet iän ikuiset,\n    isäni soasta saamat,\n    vetämät Venäeheltä,\n    taluttamat tappelusta,\n    alta Riian riitelemät.\n    Minun kultani kuluvi,\n    hopeani hoikkenevi.\n    Sinun on kullat karvaisemmat,\n    minun on kullat kirkkahammat.\n    E. Itse näet, metsän emäntä,\n    tässä on poika polvillansa --\n    Tina on kulta köyhän miehen,\n    vaski vaivaisen hopea.\n    Tuoss' on kullat kuppihisi,\n    hopeat pikarihisi.\n    F. Vuolen kullat, vuolen hopeat --\n    sormuksiksi sormillesi.\n\nTässä kohden ovat runot ilmeisesti uudenaikaisemmalla kannalla kuin\nne taiat, joissa itse saaliista annetaan osa haltialle.\n\nNiinikään myöhäisempään aikaan kuuluu raja-Karjalan kreikan-uskoisten\nMetsäluvuissa joskus tavattava leivän ja suolan tarjoaminen.\n\n    Suostu minun suoloilleni,\n    lepy minun leivilleni, --\n    painuos pakinoilleni!\n    Minun on suolat suostuisemmat,\n    minun [leivät] leppeämmät,\n    yheksistä pyytäjistä.\n\nIlmeisesti kristillishenkinen on metsästäjän nöyrä alistuminen siihen\nnähden, mitä uhrillaan tavoittelee:\n\n    Vaan en pyyteä osoa,\n    enkä osoa anoa\n    metsällistä mielehistä.\n    Vaan kyllä saattanen sanoa\n    kultaiselle kuninkaalle,\n    metsän haltialle hyvälle:\n    \"tiedät sen itse paremmin,\n    mitä mies minä anoisin\".\n\nEdempänä saamme nähdä, miten katolinen aika on painanut leimansa\nmetsän ja veden haltioihinkin.\n\n\n\n\nAhdasalaisempia haltioita.\n\n\nViljelty ja viljelemätön maa, ynnä vesi yhteensä peittävät\nmaanpinnan. Mutta kullakin näistä alueista voi vielä ajatella\ntarkemmin rajoitettuja ja määrättyjä paikkoja, joihin vainajain\nhenget ovat voineet kiintyä haltioina.\n\nMaanhaltiasta on erikoistunut, jos kohta siihen monesti sekoitettuna,\nrakennetun _asunnon haltia, myös talonhaltia, huoneenhaltia eli\nkotihaltia_ nimeltä. Tätä vastaa Suomen ruotsalaisilla _gårdsrådan\nja husets råd_. Ruotsissa eroitetaan maanalaisista _jordvätter_\ntalon tai tontin sisäpuolella, varsinkin likellä tulisijaa asustavat\n_bolvätter_.\n\nYleinen Suomessa on usko, että talonhaltiaksi tuli se, joka\ntalossa ensiksi kuoli taikka oli ensimäisen tulen virittänyt.\nMitenkä molemmat ehdot yhteen kuuluvat, osoittaa lisätieto, että\n_talon vanhin_ pani takkaan ensitulen, sekä Suomen ruotsalaisten\nkäsitys, jonka mukaan ensimäisen tulen tekijästä tuli _kuoltuansa_\ntalonhaltia. Samaa tarkoittaa sekin tiedonanto, että haltiaksi\ntuli ensimäinen isännyyden pitäjä, mies tai nainen, sillä joskus\nnimenomaan mainitaan haltian näyttäytyneen _ensiksi kuolleen isännän\ntai emännän_ hahmossa.\n\nEntisenä isäntänä tai emäntänä talonhaltia oli yleensä hyvä kaikille,\nhuolehtien varsinkin elämisestä. Miespuolista haltiaa pidettiin\nedullisempana kuin naispuolista kuten miehistä isäntää elämässä;\nkuitenkin menestyivät lapset paremmin, jos oli naishaltia. Kumpikin\nsuoritti taitavammin omat entiset askareensa. Mieshaltian vaalimina\nhevoset hyötyivät, mutta naishaltian hoidossa lehmät, lampaat, siat\nja kanat. Oliko miehisen haltian vallitessa miehillä enemmän työtä\nvai helpompi olo, siitä on ristiriitaisia tiedonantoja; molemmissa\nmainitaan naishaltian tuottaneen joko yksistään naisille tai koko\ntalonväelle raskasta työtä.\n\nTalonhaltian näki unessa, kun pani yksin huoneeseen maata pää\nkynnykselle. Valveilla olevalle se näyttäytyi tavallisesti jonkun\n\"santtipäivän\" aamuna varhain sekä erinäisissä tapauksissa, kuten\nkuoleman edellä sekä vanhojen asukasten poismuuttaessa. Se oli\nenimmiten vanhan näköinen ja sillä oli pitkä tukka, jota joskus\nharjasi vanhalla kartalla. Jos sen nähdessään säikähti, niin se\nkatosi heti kun vain huusi. Mutta tavallisesti ihminen ei sitä\npelästynytkään.\n\nTalonhaltia ei puhunut ihmisille mitään, eikä sitä saanut nähdessään\npuhutella. Toisin oli meneteltävä sen ollessa näkymätönnä. Jos\nmeni uuteen taloon asumaan, vaikka vain yhdeksi yöksi, oli\nhuoneenhaltialta lupa pyydettävä. Jos silloin huoneessa raksahti, oli\nse lupaus; mutta ellei mitään kuulunut, oli paras pyörtää. Samoin\naamulla kun ensimäistä kertaa meni johonkin huoneeseen oli aina\nmuistettava sanoa: \"hyvää huomenta, huoneenhaltia!\"[33] Silloinkin\nsai kuulla huoneen rusahtavan vastaukseksi. Uudenmaan ruotsalaisilla\noli samoin tapana huoneesen astuessaan tervehtiä: \"hyvää päivää, sinä\ntäällä sisällä olija!\"\n\nHuomattavin ominaisuus talonhaltiassa on, että se ei tarvinnut\nkoskaan ruokaa; sama tieto on Pohjanmaan ruotsalaisilta, ettei tämä\n_råde_ milloinkaan saanut uhria. Toisissa tiedonannoissa tosin on\nuseinkin puhe talonhaltian uhreista. Mutta lähemmin tarkastaessa\ntavallisesti herää epäilys sekaannuksesta joko maanhaltian tai\nedempänä mainittavan _tontun_ kanssa.\n\nHuoneenhaltia oli joka huoneessa, jossa oli selkähirsi; sillä\nselkähirressä sen luultiin asuvan. Toisen tiedon mukaan talonhaltia\nsaapui heti, kun vain kolmekin hirttä tuvan rakentamista varten oli\nristiin pantu, ja oli joka huoneessa, jossa vain majaa oli pidetty ja\nkerrankin keitetty.\n\nKun taloa hajoitettiin ja hirret asetettiin kasaan, niin haltia\nitki peläten joutuvansa kulkeille. Mutta jos otettiin yksikin\nvanha hirsi, meni haltia sen mukana uuteen taloon. \"Jottei haltian\ntulisi ikävä uudessa talossa\", otettiin vanhan rakennuksen joka\ntulisijasta kolmesti tuhkaa ja pantiin sekaisin. Yhteisestä läjästä\npantiin kolmesti takaisin joka tulisijaan ja loput vietiin uusiin\ntulisijoihin. Työn suoritti talon vanhin.[34]\n\nErikoistunut talonhaltia esiintyy runoissa kerran maanhaltian\nkertona. Kumpaisestakin käytetään nimitystä _vanhin_.¹\n\n    Nouse maasta maan vanhin,\n    talon vanhin tanteresta!\n\nJoka talossa uskottiin olevan vielä _tulenväkeä_. Tämä saatiin\nkolmesta talossa olevasta tulisijasta, joista ei tiedetty, kuka oli\nniihin ensi kerran tulen tehnyt (= vainaja). Niihin pantiin kolmen\nvaltakunnan raha itsekuhunkin, leppäpuntarilla punniten rahat, ja\notettiin jokaisesta sen verran tuhkaa, kuin rahat painoivat, eri\npusseihin. Jollei näet sama henkilö ensi kerran ollut tehnyt tulta\nkaikkiin, niin eivät tulenväet sopineet yhteen, vaan kävivät ottajan\nkimppuun.\n\nSama väki saatiin ottamalla kolmesta vanhasta metsänpalossa palaneen\njuurikon sijasta tuhkaa kolmesti puukon kärjellä puhtaasen riepuun,\nlukien:\n\n    Onko poikoa panulla,\n    mielismiestä tulosella?\n\nTulenväki nostettiin avuksi myös pitämällä suussa tulista taulaa\ntaikka lakissa vanhaa tulirautaa, jonka tekijä oli tietymätön ja siis\nvoi jo olla kuollut. Tulenväen yhteyttä kuolleitten kanssa osottaa\nsen nostaminen ottamalla ruumiinarkusta laudansäystö, joka poltettiin\nalakivellä. Kypenet pantiin kesäoravan nahkaan, joka vietiin varkain\ntoisen talon tulisijoihin; silloin tuli yltyi, niin että poltti koko\ntalon.\n\nTulenväellä tehtiin tulipalo sammumattomaksi, pitokeitot kuohuviksi\nja juohtokansan hevoset hurjiksi sekä pilattiin ihmisiä kitumaan.\nMuuhun hyväntekoon se ei kelvannut, paitsi kirkonväen karkoittamiseen.\n\nTulenväki näyttäytyi säestävinä salamoina ympärillä aina tapausten\nedellä.\n\nTulenhaltia sisältyy jo siihen talonhaltiaan, joksi oli tullut\nensimäisen tulen virittäjä talossa. Jos kaskesmaalle tuvan teki, oli\nsiinä edeltäkäsin haltia, nimittäin se joka kasken oli sytyttänyt.\n\nKahden talon valkeanhaltiain keskustelusta kerrotaan: \"Siunataanko\nsinua?\" -- \"Siunataan.\" -- \"Ei minua siunata, ja poltan koko talon.\"\nHän poltti ja sentähden siunataan valkea.[35]\n\nTalon rakennuksista aivan erikoisessa asemassa oli _paja_, jolla\noli oma väkensä ja haltiansa. Nämäkin olivat läheisessä yhteydessä\nvainajain kanssa.\n\nJos _pajanväen_ tahtoi panna varjelemaan pajaa, niin sinne vietiin\nyöllä hautausmaan multia pussissa, joka haudattiin ahjon pohjalle,\nloitsien:\n\n    Pajanväki, kirkonmiehet,\n    suojelkaatte saatujani,\n    vahtikaatte vaivannäköäni,\n    pielkää pahointekijää!\n\nSilloin paukkui aina \"tyhjä\" pajassa; jos varas meni, jäi varmasti\nsinne.\n\nPajanväki saatiin avuksi menemällä vanhaan pajaan, josta ei tiedetty,\nkuka siinä oli ensimäiseksi takonut (= vainaja). Painettiin paljetta\nkolmesti, niin että ahjossa pölähti tuhka, jota sitten kolmasti\nhyppysillään otettiin sianrakkoon. Lisäksi otettiin teräkalujen\nkarkaisupurtilon pohjasta roskaa kolmesti ja samoin alaisimen kannan\nalle varisseita raudansilpuja. Sijalle vuoltiin kultaa kuhunkin\npaikkaan kolmesti. Sitten puisteltiin sianrakossa kaikki sekali\nja rakko sidottiin paljasta rintaa vasten vaskilankaan, joka oli\nhartioista ympäri. Pajanväen omistajan ei tarvinnut pelätä hevosen\npotkivan, eikä hätyyttävä rosvokaan hänelle mitään voinut. Ahjon\npohjasta tuhkaa otettaissa oli lausuttava:\n\n    A. Liekö pajassa miestä?\n\ntai:\n\n    B. Liekö miestä lietsehellä,\n    alla ahjojen apua?\n\nPajanväki kuvailtiin näyttäytyvän _mehiläisinä_.\n\nMyös _pajanhaltia_ joskus esiintyy väkensä antajana, saaden vuoltua\nhopeaa palkaksi. Jos vietiin vieras (noita-)kukkaro pajaan, niin\nsiellä haltia itsekseen takoi; ei tarvinnut pajaa kiinni panna,\nsieltä ei kukaan mitään vienyt.\n\nPajan väelle ja haltialle sukua lienee raudan väki ynnä haltia.\n\nJos vasemalla kädellään lyö alaisimeen ja siinä intoaa, niin\n_raudanväki_ nousee ja pitää kiinni sitä, joka pajasta varastaa.\n\n_Raudanhaltia_ on yhtäläisessä suhteessa vanhaan veitseen kuin\ntulenhaltia kytevään taulaan tai vanhaan tulirautaan. Raudanhaltiasta\nsanottiin, että \"se lippasi\", ja se kuviteltiin punaiseksi.\n\nTalon ja metsän haltian välinen on _metsäpirtin haltia_.\n\nMetsäpirttiinkin, kun se oli rakennettu, tuli kolmen vuorokauden\nperästä oma haltia, samoin metsäkotaan, jossa kolme yötä oli asuttu.\nRiittipä pelkästään tulen tekeminen ilman rakennustakin; millä\npaikalla metsässä oli kolmesti keitetty, siellä oli jo haltia.\n\nMetsäpirtti piti tehdä päivään päin kaltevalle maalle eikä saanut\ntulla kenenkään tien paikalle, ei elukoitten eikä ihmisten eikä\nmuurahaisten (= metsänväen). Kun sitten pani jokaisen nurkan alle\njotakin uhriksi: yhden rahaa, toisen leipää, kolmannen vettä ja\nneljännen hiiltä ynnä keskelle elävää hopeaa kynään ja maan sisään,\nja kun kolme yötä piti tulta sammuttamatta, silloin tuli hyvä haltia.\n\nMetsäpirtissä ken oli yötä tai asui, ei lähtiessään saanut polttaa\npuita niin tarkkaan, ettei jäänyt jotakuta palasta vastatulijan\nvaraksi, ja pieni leipä oli pistettävä johonkin piiloon, silloin\nsiinä pysyi oikea haltia, joka antoi rauhan kaikille ja suojeli\nvahingoista. Kun metsämajalla oli paha haltia, piti viedä majasta\njoku kapine tuuhean puun juureen ja vuolla siihen hopeaa, silloin\nhaltiakin muutti puun juureen ja majassa sai olla rauhassa.\n\nMetsänpirtin henkiolentojen yhteys metsänväen ja vainajain kanssa käy\nselville seuraavasta tiedonannosta. Jos vanhan metsämajan pohjalta\notettiin niitä risuja, joitten päällä olivat nukkuneet jo kuolleet\nasujat, saatiin \"metsänväki\".\n\nMetsänväelle ynnä tulenväelle läheistä sukua on _tervahaudan väki_.\nSitä saadakseen etsittiin vanha tervahauta, jonka tekijä oli\ntietymätön (siis arvatenkin vainaja), haudan silmään pantiin kolme\nelävän puun pakkulaa kytemään ja avopäin kierrettiin se kolmeen\nkertaan. Sitten otettiin haudansilmästä tuhkaa kolmesti vanhan\nveitsen kärjellä puhtaasen riepuun, joka käärittiin punaisella\nlangalla ja pantiin vasempaan kainaloon. Viimein astuttiin yhdeksän\njalkaterän pituutta haudansilmästä pohjoseen päin, sanoen:\n\n    Tulikokko, metsän äijä,\n    metsänkaarron kaunis vaimo,\n    nosta poikasi norosta,\n    tyttäresi typenestä!\n\nSilloin näkyi ympärillä kahden sormen levyinen tulenkieli\nleimahtelevan. Se läksi matkaan, ja sen kera sai mennä pelotta\nkalmistoon.\n\nMetsänväki tavataan kaadetuistakin puista halkopinojen luota lastukon\npohjalta. Tämä _lastukon eli pinon väki_ oli pienempää ja mustempaa\nkuin kirkonväki. Se saatiin ottamalla kolmesti ruhkia semmoisen\npinon pohjalta, josta ei tiedetty, kuka oli siinä ensimäisen\nkerran hakannut (= vainaja). Ruhkat pantiin kesällä tapetun oravan\nnahkaseen, joka sidottiin punaisella langalla ja vietiin vanhan\nmuurahaiskeon pohjalle; pois ottaessa vuoltiin hopeaa sijalle.\n\nLastukonväkeä ei tarvittu parantamiseen eikä sillä mitään hyvää\ntehty. Omistajalla siitä oli apua vain tapellessa; jos sai toista\nrevityksi, että veri läksi, niin tämä ei voittanut, vaikka kuinka\npaljon tuli apumiehiä. Lastukonväellä tehtiin ihminen hulluksi,\nhevonen hurjaksi, lammas huimapäiseksi, keittopata kiehumattomaksi,\nmaito venyväksi ja oras nousemattomaksi. Lastukonväki oli vietävä\ntakaisin ennen kolmea pääsiäistä. Eikä sitä samasta pinosta saanut\nottaa toista kertaa.\n\nMyös _lastukkaanväen haltian_ sai nähdäkseen, jos lastukolla taikoja\ntehtyään astui yhdeksän askelta pohjoseenpäin ja katsoi vaseman\nolkansa yli lastukolle; sitten kun takaperin käveli lastukolta,\nkatosi haltia näkyvistä.\n\nMetsänväestä erillisenä tunnetaan vielä _kallionväki eli vuorenväki_.\n\"Vuoren eli vaaran perkele ei ollut sama kuin metsän perkele.\"\n\nKallionväkeä otettaessa etsittiin semmoinen kallio, joka oli\npohjoseenpäin aivan jyrkkä, ettei ole päivä paistanut milloinkaan,\nja kivitikalla nakerrettiin kivimöyhyjä tammenlastulle. Kalliosta\noli myös katsottava semmoinen paikka, joka oli aina märkänä, vaikka\nkuinka pouta olisi, -- sitä sanottiin itkeväksi kallioksi -- ja\nsellainen kohta, että oli ristiin haljennut kivi. Rakoon oli vuoltava\nhopeaa ja siitä puukolla otettava pieniä kivimurusia nahkaiseen\npussiin, johon ne piti kääriä niin, ettei niille milloinkaan saanut\naurinkoa näyttää.\n\nVuorenväki esiintyy välistä runoissakin:\n\n    Onko vuoressa väkeä,\n    alla kallion apua?\n\nVuoren, vaaran, kallion eli mäen yksiköllistä haltiaa osoittavat\nrunojen nimitykset: _vuorten haltia, vaaran valtias, kallion alainen,\nmäentakainen, vuoren vanhin keltahattu, kallioin ja mäen isäntä,\nvuoren ja mäen ukko, vaari vaarassa asuva, vaimo kaunis kalliossa,\nvuoren eukko, mäen emäntä sekä vuorelainen, vuoreinen, vaaralainen ja\nmäkihinen_.\n\nNäitä puhutellaan välistä metsänhaltiain asemella tai ohella:\n\n    Metsän kuuluisa kuningas,\n    metsän valtikka väkevä,\n    kaikkien kallioiden isäntä,\n    Vuorioiden hallitsija!\n\nMutta tavallisemmin on niiden kertoina paholaista osoittavia\nnimityksiä, joista edempänä. Ettei niitä kuitenkaan ole\nalkuansa pahoiksi hengiksi ajateltu, osoittaa seuraava selitys.\nKallionhaltioita on metsävuorissa; kallionväkeä kun näkee ja\nsamassa nakkaa jälkeen jonkun hopearahan ja kiroo vihan väessä,\nniin se katoaa pois eikä hallitse seutua sen koommin. Kun taas\npiru hallitsee, niin jos siunaa sen paikan päällä, silloin herkeää\nvaivaamasta.\n\nVuoren väkeä ja haltiaa vastaavat ruotsin _bergafolket ja bergrådan_,\nrunojen mäenisäntää _backerå_. Skandinaveilla oli se käsitys, että\nvainajat elivät vuorten sisässä, jota myös lappalaisten saivousko\nselvästi kuvastaa. Suomalaisillekaan ei ole vieras se ajatus, että\nvainajat voivat muuttaa asumaan metsävuoriin. Vuorelaisista, joilla\noli asuntonsa maanpäällisten rakennusten alla ja jotka veivät ihmisiä\nluokseen, on useita tarinoita. Samoin kuin yleensä vainajain henkien\nuskottiin kallionväen pyhittävän ihmisten juhlia, joiden aattoyönä\noli siitä syystä varottava kaikkea melua ja pahaa elämää.\n\nMyöskin _isoilla kivillä_ uskottiin olevan haltiansa. Semmoisena\nmainitaan _Immosen iso kivi_ Jänisjärven rannalla Ruskealassa.\nTälle \"uhrikivelle\" piti joka kerta, kun kylvämään mentiin, viedä\njyviä. Naiset sille kantoivat maitoa, lehmänkarvoja ja villoja.\nVaikeissa taudeissa tuotiin puunpökkelöstä tai vaatteista tehty\npotilaan kuva kivelle; myös lempeä nostettiin ihmisen kuvilla. Erään\nnaisen muisteltiin olleen pitkät ajat kiven papittarena, jonka\nvälityksellä uhrit laskettiin ja joka myös välitti uhraajille haltian\nantamat vastaukset. Tämän kiven paikalla tarinoitiin ennen eläneen\njättiläispariskunnan. Sille oli tullut keskinäinen riita ja tappelu,\njonka johdosta toiset jättiläiset tai itse jumala oli heittänyt kiven\npäälle. \"Sentähden (vainajia kätkevänä) on se mainio uhrikivi.\"\n\nVedenväkeäkin eroitettiin eri lajeja. Jos sitä tarvittiin sairasta\npäästettäessä, oli paras ottaa hetteestä tai umpilammesta, joissa\nväki on viatonta ja puhdasta. Jos koskesta otti, niin siinä oli\nvoinut olla yhteydessä kehnoakin väkeä: niihin järviin, joista koski\njuoksi, ja itse koskeen oli voinut sairaita pestessä tulla vaikka\nminkälaista väkeä. Mutta muita väkiä vastaan taisteltaessa oli\nvedenväki otettava koskesta, koska se oli hurjempaa kuin hetteessä.\n\n_Hetteenväki_ saatiin kallion rinnassa olevasta hetteestä, ottamalla\nsen pohjalta kolme kivenmurusta ja vuolemalla hopeaa sijaan.\n\n_Hetteenhaltian_ sai nähdä kun juhannusyönä otti, paitsi muuta,\nhetteen pohjasta limaa tai mutaa kukonkynään, jonka tukki\nlumpeenjuurella ja pani vaseman korvansa taakse asettuessaan\nnukkumaan hetteen partaalle. Tämä tuli herättämään.\n\nJos tahdottiin kuljettaa haltia hetteestä järveen, tehtiin\nleppäinen vene, johon otettiin likaa hetteen pohjasta. Puroa myöten\nkuljetettiin venettä järveen ja ympäri järven, sitten virran niskaan\nheitettiin veneestä lika: silloin tuli kaloja järveen.\n\nHetteen eli lähteen haltia kuvataan runoissa miltei säännöllisesti\n_hienohelmaksi neitoseksi_. Välistä on tämä vielä _sinisukka suon\nnenästä eli punasukka suon sisästä tai umpilakki eli sinilakki_\nlainehista. Sitä rukoillessa kumarruttiin yli lähteen.\n\nYksiköllinen miespuolinen haltia on harvinainen:\n\n    Onko miestä hettehessä,\n    umpilammissa urosta?\n\nMyös ruotsalaiset tuntevat lähteenhaltian nimellä _bäckisråd eli\nkällrå_ ja erityisesti neitsyenä: _källbäcksjungfrun_.\n\nEttä lähteenkin haltia on vainajanhenki, on joskus nimenomaan\nilmoitettu. _Manalainen_ nousi, kun asettui lähteen päälle ja\nyhdeksällä leppäisellä varvulla lyötyään kolmesti nosti vettä\nkolmella ruumiin vasemalla kouralla, lausuen:\n\n    Nouse neito lähtehestä.\n    hienohelma hettehestä!\n\nVälistä näihin säkeihin liittyy selvä viittaus maanpovessa makaaviin:\n\n    Hakona makoamasta.\n    liekona lepeämästä.\n\nVainajan yhteyteen viittavat myös tiedot _kosken väestä ja\nhaltiasta_. Jos sattuu joku vahinko koskessa, siinä on koskenväki.\n\nKoskenhaltian sai puheilleen, sitomalla ruumiin pääkallon kolmea\nkyynärää pitkään nuoraan, jonka heitti kosken virtaan pitäin toisesta\npäästä kiinni. Silloin tuli koskesta ukko kysymään, mitä tahdottin.\n\nVedenhaltian soitto-opetus sijoitetaan miltei säännöllisesti kosken\nkivelle, ja välistä esiintyykin neuvojana nimenomaan koskenhaltia.\nSille ei saanut mitään puhua ja uhriksi oli heitettävä hopeata sekä\ntullessa että mennessä, muuten se viskasi kiveltä koskeen. Tätä\nsoitannollista koskenhaltiaa edustaa ruotsalaisten _strömkarl_\n'virtamies' ja norjalaisten _fossekallen_ 'koskimies'.\n\nRunoissa pyydetään kerran _kosken poika kolmipäinen_ \"varkahani\nvartijaksi\". Useammin esiintyy _kosken tyttö, virran neito eli\nkuohuneiti_ Koskenlaskijan luvuissa.\n\nMetsänhaltian ja vedenhaltian rajalla ja samalla asunnonhaltian\nkaltainen on _laivanhaltia_, joka tunnetaan Varsinais-Suomesta.\nKun laivaan tehtiin metsässä emäpuu, niin tuli mukaan tämän siellä\nomistama haltia, ja laiva, mihin emäpuu joutui, oli sen haltian\nhallittavana. Ahvenanmaan ruotsalaisilla oli se käsitys, että laivaa\nrakennettaessa oli läsnä sekä maan että veden haltia, _landråd_\nja _sjöråd_. Laivan seistessä maalla viimeistä yötä, nämä siitä\ntaistelivat; jos vedenhaltia voitti, tuli laivasta onnellinen.\n\nEri väkien keskinäisistä suhteista ovat tiedot yhtäpitäviä siinä,\nettä vedenväki oli kaikista voimakkainta. Syy siihen selitetäänkin\nRaamatun mukaisesti: \"vesi on hiomatonta, iankaikkista\". Heikointa\ntaas oli kirkonväki. Onneksi oli pahaantekoon käytettäväisyys\npäinvastainen. Kirkonväellä saattoi helpoimmin toista vahingoittaa,\nvedenväellä vaikeammin.\n\nKeskimäisenä: veden, kallion ja pajan väkeä heikompana, vaan\nkirkonväkeä ja pelkkään pahantekoon käytettävää lastukonväkeä\nvahvempana, mainitaan tulenväki. Sillä paraiten läksi kirkonväki,\nsamoinkuin se itse poistui vedenväen ahdistamana, paitsi jos oli\nkulovalkeassa palaneesta kannosta otettu. Tulen ja kirkon haltiat\nyhdessä lennättivät tuleen lankeavan noidan, minne hän tahtoi.\nVesimyyrällä ja vanhalla tuliraudalla kierrettyä lasta sekä veden\nettä tulen haltia vartioivat. Tulen ja pajan väki voi tietäjällä olla\nyhtaikaa tuluksissaan.\n\nPajanväkeä oli turvallista käyttää kirkonväkeä pois paikoilleen\nviedessä. Noita, joka piti veden, kallion, pajan ja kirkon väkeä\naina matkassaan, asetti ensi sijalle vahvimpana vedenväen, toiselle\nkallionväen ja viimeiselle kirkonväen heikoimpana.\n\nKallionväkeä pelkäsivät kaikki muut väet, paitsi vedenväki.\n\nVedenväen voima toisiin verraten ilmenee monesta taiasta. Jos\nruumiinarkun tekolautoja viskasi koskeen ennen veneen lähtöä ja jos\nvene ne tavoitti, niin kirkonväen tarrautuessa veneeseen vedenväki\nkävi sen kimppuun kaataen veneen. Samoin kävi, jos veneeseen pani\ntulenväen piiloittamalla teljon alle uuniluudan, jonka tekijää ei\ntiedetty. Myöskin pajanväki, jota oli varottava kastumasta, oli\nvedenhädässä vaarallinen pitää.\n\nVedenväkeä saattoi kyllä karkoittaa kallionväen avulla, mutta ei\nkauemmaksi, kuin mihin suurimman tulvan aikana vesi nousi, sitten\ntäytyi koskenväki ottaa avuksi. Runoissakin kuvaillaan tulevan\n_koskesta kovimmat miehet_.\n\nMetsänväen asema on vähimmin selvä. Mainittu noita, joka veden,\nkallion, pajan ja kirkon väkien voimajärjestyksen tunsi, ei\nkäyttänyt metsänväkeä missään puoskimisessa apulaisena. Tulen ja\npajan väkeä kuviteltiin vahvemmaksi kuin metsänväki. Metsänpeittoon\njoutuneen elukan voi vapauttaa tulen tai vedenväen avulla: joko\npanemalla sen polulle elävän puun pakkulaa palamaan taikka sitoen\nlatvastaan yhteen kolme _närettä_ ja niitä piiskaten kolmella\n_vesipajun_ vesalla. Vedenväellä saattoi myös vallata toisen\nlintumetsän, että metsänhaltia ajoi viljansa pois, eikä siten metsään\njoutunutta vedenväkeä voinut muuten palauttaa kuin noutamalla\nkolme koskenhaltiaa. Mutta toiselta puolen sai kalaveden pilatuksi\nristimättömän metsähierimen avulla, jossa sekä metsän että tulen väki\nolivat yhdistyneinä. Ylimalkain metsän ja veden väet olivat hyvissä\nväleissä toimien toistensa apuna. Salon asukkaalla, jolle metsästys\nja kalastus olivat yhtä tärkeitä elinkeinoja, oli täysi syy sovittaa\nniiden välisiä riitaisuuksia taikakeinoillansa.\n\nMaanväkeä on harvoin verrattu muihin väkiin. Vuorenväkeä heikompana\nsitä kuitenkin mainitaan. Sen on tässä suhteessa syrjäyttänyt\nkirkkomaan eli kirkon väki, joka on oikeastaan myöhempi muunnos\nmaanväkeä. \"Kirkonväkeä\" puhuteltaessa onkin käytetty samoja\nnimityksiä kuin maanväestä:\n\n    Nouse maasta mannun uros,\n    pellosta peri-isäntä!\n\nEri väkien voimainmittelyä on skandinaavilaisessakin kansanuskossa\ntavattu. Pohjois-Norjassa muisteltiin rengin, joka oli jouluiltana\nlähetetty noutamaan viinoja rannalla olevasta aitasta, veden\n_draugien_ takaa-ajamana paenneen kirkkomaan kautta, missä oli\nhuutanut vainajia avukseen. Aamulla oli kirkkomaa nähty täynnä\nkirstunlautoja sekä laivahylkyjen osia, joita oli henkien taistelussa\nkäytetty.\n\nSuomalaisten haltioissa olemme pitkin matkaa havainneet\nskandinaavilaista vaikutusta. Niihinkin runsaihin piirteisiin nähden,\njoille emme enää löydä skandinaavilaista vastinetta, voimme osittain\nolettaa, että suomalaiset ovat säilyttäneet skandinaavilaisilta\nlainaamiansa käsityksiä, joita lainanantajat ovat ennättäneet\nunohtaa. Mutta toiselta puolen on otettava lukuun Suomessa\ntällä alalla, kuten kaikilla kansanrunouden aloilla, tapahtunut\nmielikuvituksellinen kehitys, jolla ei ole vertaistansa.\n\n\n\n\nErikoisnimisiä haltioita.\n\n\nOman kerrostumansa suomalaisten haltiauskoa muodostavat vielä\nerikoisnimiset haltiat.\n\nAgricolan luettelemien hämäläisten jumalien joukossa _tonttu_\n\"huoneen menon hallitsi\". Lencqvist pitää tontun, jonka nimikin on\nruotsalaisilta lainattu, myöhemmin tulleena kuin _huoneenhaltian_.\n\n_Tonttu_ eli _tontti_ johtuu ruotsin sanasta _tomte_, joka merkiten\n_talonpaikkaa_ on ensiksi esiintynyt yhdistyksissä _tomtråd,\ntomtegubbe, tomtekar_ \"talonpaikan haltia, ukko, mies\" ja jälkiosan\nkadotettuansa saanut personallisen merkityksen.\n\nEroitus asunnonhaltian ja tontun välillä on siis alkuansa ollut vain\nnimellinen. Pohjanmaan ruotsalainen on tietoinen siitä, että talossa\nasuva _råd_ nimitetään _tomte_. Suomalaisillakin tavataan välistä\nrinnakkaiskäsitteinä \"tonttu eli haltia\", \"mieshaltia ja ämmä-tonttu\".\n\nMutta uudempaan ruotsalaiseen sanaan liittyi myös uusia mielikuvia.\nSiten voi myöhemmin suomalaisille kulkeutunut nimitys esiintyä\naikaisemmin saapuneen ohella aivan erilaista olentoa osoittavana.\n\nPaitsi haltiaa, saattoi talossa olla myös tonttu, joka vaati sekä\nhyvää syötävää että muuta palvelusta; ellei sen mieltä noudatettu,\nteki se kaikenlaista ilkeyttä.\n\nTontut, jotka asuivat paraasta päästä ullakoilla ja ulkohuoneuksissa,\nolivat rumempia ja pelottavampia kuin haltiat. Tonttu oli lyhyt\nja hyppäsi toisella jalalla. Se oli musta ja sillä oli yksi silmä\nkeskellä otsaa. Päässä oli vanhanaikainen rihmalakki, jonka alta\nkiharaiset hiukset roikkuivat lähelle hartioita.\n\nTonttu ei tullut itsestään niinkuin haltia, vaan oli hankittava. Piti\nkiertää yöllä kolmea torstaita vasten kirkko kolmesti myötäpäivään\nkaulassaan hevosen länget, nimittäin valakan, jos tahtoi miestonttua,\nvaan jos naistonttua, tamman länget. Kun kirkonhaltia tuli luokse\nkysyen, mitä tahtoi, oli vastattava: \"avusisäntää\" tai \"avusemäntää\";\nsen sai sitten mukaansa kolmannella kerralla. Myös muistellaan, että\nmenijällä piti olla kolmena vuonna astiaan otettua jouluolutta, jota\nkirkossa vastaan tulevalle ukolle tai akalle tarjosi juotavaksi.\n\nNäin saadulle \"tontille\" oli toisinaan varustettu itsepäällinen,\nhyvin puhtaaksi siivottu huone. Siinä piti olla liikuttamaton\nruokapöytä, johon muutama kerta viikossa vietiin verestä ruokaa,\nvanhinta ottaen pois. Eikä siinä ollut lupa mitään muita tavaroita\npitää, eikä asua kenenkään muun kuin ruuanhoitajan.\n\nUlkohuoneuksista mainitaan tontun oleskelupaikkoina sauna, talli,\nmylly ja ennen muita riihi. Joka riihessä oli _riihitonttu_. Tämä\nvastaa ruotsalaista _ritomte_, joka varasti viljaa naapurin pellolta\nja kantoi omaan riiheen. Riihitonttu piti riihestä hyvää huolta,\nmutta jos sen vihoitti, niin se rupesi kantamaan jyviä pois talosta\nja poltti pian koko riihen. Sitä puhuteltiin, kun mentiin riiheen.\nAamuisin sanottiin hyvää huomenta ja ehtoisin, kun riihi pantiin\nlämpiämään, pyydettiin sitä pitämään valkeasta vaaria ja sanottiin\nhyvästi. Jos oltiin riihessä yötä, niin siltä piti pyytää yösijaa,\neikä saanut mennä pesän kohdalle maata. Riihitonttu nähtiin istuvan\nkiukaalla, välistä parsilla, punaiseksi puettuna. Toisinaan tämä\n\"haltia\" ilmaantui harmaissa vaatteissa ja harmaa huopahattu päässä.\nAina kun syötiin, annettiin sille puuroa ja maitoa kiukaan taakse.\n\nRiihitonttu saatiin ensimäisestä elolyhteestä, joka leikattiin\npellolta; se vietiin riihenparsille koko vuodeksi. Toisinaan sen\nannettiin olla siellä toistakymmentä vuotta; sillä ajalla syntyi\ntonttu. Jos tahdottiin jouluiltana tiedustella vuodentuloa, piti\nruokapöytään ruvetessa isännän lähteä riiheen tältä tontulta\nkysymään: \"sanopas, hyvä tonttunen, kummoinen vuosi on tulossa\". Jos\nriihi silloin naksahti, sai odottaa hyvää vuotta. Sillä aikaa oli\nkaikkein istuttava ääneti ja hiljaa ruokapöydän ääressä. Isännän\nriihestä palattua emäntä ensiksi kysyi vuotta, sitten isäntä istuutui\nja aljettiin syödä.\n\nYleensä mainitaan tontun tehtävänä olleen kantaa viljaa toisista\ntaloista; tontulla joku varastutti toisen talon halkojakin.\nKangasalla kerrotaan Vääksyn tontun käyneen Liuksialassa puita\nsissimässä ja Liuksialan tontun näpistellern jauhoja Vääksyn myllystä.\n\nSananpartena on säilynyt: \"kantaa kuin tonttu\". Tämä ominaisuus\nliittää tontun toiseen haltiaan, minkä nimeenkin sisältyy kantamisen\nkäsite, nimittäin _paraan_, joka johtuu ruotsinkielisestä bjära, bära\nl. bara 'kantaja'.\n\nAlkuansa on paraa ajateltu kaikenlaisen tavaran taloon tuojana:\nviljan, karjantuotteen ja puhtaan rahankin. Inkerissä vielä\neroitetaan _raha-, leipä- ja maitopara_. Muutamin paikoin Suomessakin\nmuistellaan paran kuljettaneen rahaa ja rukiita, joskus lannankin\ntoisen talon pellosta. Tavallisimmin se kuitenkin tunnetaan maidon,\nkerman ja voin kantajana. Maitoparan ohella nimitykset _kerma- ja\nvoipara_ (ruots. _smörbjära_) vielä muistuttavat sanan yleisemmästä\nmerkityksestä, mutta _para_ pelkästäänkin riittää mainittua\nerikoishaltiaa osoittamaan.\n\nVirossa tunnetaan tämä sana ainoasti luoteisrannikolla muodossa\n_päär_. Etelävirossa nimitetään maidon ja voin kuljettaja _puuk_,\njota vastaa alasaksan _puk_ ja lätin _puhkis_. Yleisessä kantajan\nmerkityksessä virolaiset käyttävät omakielistä _vedaja_.\n\nSuomalaisessa sananlaskussa asetetaan para naisten avustajana miesten\npalvoman tontun vastakohdaksi:\n\n    Akkapiru paran tekevi,\n    miehet tontun synnyttävi.\n\nVanhimpana muistomerkkinä parasta Suomessa on kuva Lohjan kirkon\neteisessä. Siinä paholainen pitelee lehmää sarvista estääkseen sen\nkellon kalkkumasta, samalla kun maassa istuva vaimo lypsää elukkaa,\nja suuri _kissa_ latkii kiuluun kokoontunutta maitoa. Toinen\npaholainen kaataa pullosta toisen naisen kirnuun. Kissan muotoiseksi\nmyös Ganander paraa kuvailee; samaa mielikuvaa edustaa lappalaisten\n_smierrakatto_, joka vastaa norjalaista _smerkatt_ 'voikissa'.\nNähtävästi on kissan maidonhimo tähän yhdistykseen vaikuttanut.\nVanhempi lienee kuitenkin paran kuvitteleminen _jänikseksi_, johon\nRuotsissa tavalliset nimitykset _bjärga-, mjölk- l. dihare_, 'para-,\nmaito- l. imevä jänis', viittaavat. Siitä johtunut on Vermlannin\nsuomalaisten käsitys, että para on jäniksen muotoinen elukka, joka\nimi toisten lehmistä maitoa ja kantoi omistajalleen. Vielä usean muun\neläimen muodossa mainitaan paran ilmestyneen, kuten sammakon, jota\nmyös _puuk_, vironkielessä on tullut merkitsemään, tai mustan linnun,\njopa ihmisen kaltaisena. Eläimen haahmon ottaneena ihmisen henkenä\nonkin paraa pidettävä. Germanilaisilla on yleinen se käsitys, että\nnoidat juuri kissoina ja jäniksinä liikkuvat.\n\nPara oli omistajan itsensä valmistama. Pää tehtiin tavallisesti\nkerästä ja jalat värttinöistä. Keskiruumiiksi otettiin kalsut eli\nsäärykset tai joku muu naisen vaatekappale. Paran tekoaineet oli\nvarkain muualta hankittava. Henki oli sille luvattava itsestään\ntekijästä ja toisinaan myös paraimmasta lehmästä. Vanhassa Uudenmaan\ntuomiokirjassa vuodelta 1683 mainitaan ruotsalaisen naisen tehneen\n_bjäran_ kuluneesta (kuusenoksaisesta) lattiahuiskusta ja saaneen\nsiihen hengen kolmesti puhaltamalla.\n\nPara kantoi naapurien lehmistä imemäänsä maitoa suussaan ja\nsisälmyksissään. Sen omistajan oli jätettävä maitoaittansa ovi\nauki yöksi ja asetettava permannolle tyhjiä pyttyjä; aamulla nämä\nolivat täynnä maitoa. Inkerissä mainitaan paran tuoneen karjanantia\nainoasti maitona. Mutta Suomessa sen kuviteltiin kantavan myös\nkermaa ja voita oksentaen kirnuun, joka joskus mainitaan pidetyn\nerikoisessa huoneessa. Usein oli para kantaessaan niin täysi, että\nsen oksennuksia tai ulostuksia tippui tielle. _Paranvoi_, ruotsiksi\n_bjärsmör_, on Gananderin mukaan nimenä keltaisella homesienellä\n(Mucor unctuosus flavus), joka mätäkuussa lahoon puuhun kasvaa.\n\"Paran oksennukseksi\" nimitetään paikoittain myös valkeata vaahtoa,\njoka tulee heinikkoon.\n\nParalle uhratusta ruuasta, jona käytettiin etenkin puuroa ja maitoa\nja joka pidettiin rauhallisessa huoneessa, läävässä tai riihessä,\non säilynyt muisto ainoasti Inkerissä, jossa paralla on yleisempi\nkantajan merkitys.\n\nInkeriläisten _leipä- l. viljaparan_, jonka erikoisala on sama kuin\ntontun, kuviteltiin kulkiessaan viljapellon läpi, aina poikki saran,\nleikkaavan tielleen kapean kujasen,[36] josta otti viljan keralleen.\n\nLeipä- ja maitoparasta inkeriläinen _rahapara_ eroaa siinä, että\nse oli punainen ja säkenöivä. Tätä paraa tarkoittanee toinen tieto\nlentävästä hopeankirkkaasta kerästä, jolla oli pitkä säkenöivä häntä.\n\nSama rahapara tunnetaan myös Karjalan kannaksella isäntien tekemänä.\nSe kulki taivaalla juhannusyönä juuri kuin värttinä. Kun sattui\nnäkemään sen lentävänä ja ennätti reväistä kaikki napit takistaan,\nniin sen pudotessa maahan ja hajotessa sai kaikki rahat, mitä sillä\noli.\n\nRahaparaa vastaa virolaisilla _tulihänd, pisuhänd eli kratt_.\n\"Tulihäntä\" on ymmärrettävä nimitys sille luonnonilmiölle,\ntähdenlennolle eli meteorin putoamiselle, johon mainittu haltiausko\non liittynyt. Alkuosa sanaa pisuhänd johtunee skandinaavilaisesta\nsanasta, jonka vielä ruotsalainen kansankieli _bisa, bisi eli\nbise_ muodossa ja sekä salaman että kodinhaltian (_tomtabise_)\nmerkityksessä on säilyttänyt.\n\nMyös _kratt_ on skandinaavilainen lainasana, joka tavataan\nslaavilaisissakin kielissä kodinhaltian merkityksessä;\nmuinaisislannissa _skratti_ merkitsi kummitusta. Ruotsissa esim.\n_backskratt_ on henkiolento, joka mäillä tulena loistaa.\n\nVirossa _kratt_ tehtiin mitä erilaisimmista aineista, osittain\nsamanlaisista kuin Suomessa para. Sille oli hankittava erityinen\nsäkki, jossa se tavaraa kantoi. Lentäessään se piti säkin suuta\nylöspäin, mutta omistajan aitan kohdalle tultuaan käänsi säkin\nsuun alaspäin. Kratin tavallinen työ oli rahan kantaminen, mutta\nmyös viljaa se kuljetti: v. 1698 mainitaan Virossa nimenomaan\n_viljakratid_. Uhriksi oli sille annettava ruokaa, varsinkin puuroa\nja maitoa. Kun kratin eli tulihännän näki yöllä lentävän, sai sen\nkantamat varat käsiinsä, jos ennätti päästää kaikki paulat ja napit\ntaikka ainakin vasemman jalan virsunnauhat katkaista.\n\nSuomessakin on _kratti_ aikoinaan ollut tunnettu. Agricolan\nmainitsemista hämäläisten jumalista _kratti_ \"murheen piti\ntavarasta\". Uudemmalta ajalta on siitä kuitenkin perin vähän tietoja.\nKeski-Uudellamaalla ymmärretään kratilla näkymätöntä olentoa, joka\npäästää hyrisevän äänen, minkä matkustajat pimeinä öinä kuulevat.\nGanander vielä tietää kratin maanneen maahan kätkettyjen aarteitten\npäällä, joita ei antanut ilman uhreja, sekä viittaa _aarni_ nimiseen\nhaudan haltiaan, joka vastaa ruotsalaista _drake_.\n\n_Drake_ on tunnettu Suomen ruotsalaisille sekä lentävänä tulivastan\nmuotoisena että aarteitaan vartioivana haltiana, jolloin sitä myös\nnimitettiin pelkästään _rådare_. Ihmiseen, joka oli eläessään\nkätkenyt aarteen, uskottiin kuoltuansa muuttuvan sen haltiaksi.\n\nSuomalaisia aarteenhaltian nimityksiä ovat Gananderin mukaan\n_aarnion haltia, aarnin haudan isäntä eli aarni haudan haltia_;\nviimeksimainittu on kuitenkin luettava _aarnihaudan haltia_, joten\nhänen olettamansa erikoisnimi aarni on poistettava. Tämä haltia\nnähtiin päivänpaisteisina päivinä tai yöllä tulen luona metsissä\nja mäillä kuivailemassa ja kiilloittamassa homehtuneita rahojaan;\ntoisinaan se niitä heläyttelikin, kuu oli suosiollisella mielellä.\n\nBecker lisää _aarteenhaltian_ näyttäytyvän juhlaöinä, erittäin\njuhannusaattona, ja polttelevan hometta aarteistaan sinisellä\nliekillä.\n\nJuhannusyönä palavia aarteita etsittiin katsomalla kirkkomaalta\nhaetun ruumiin päänluun tai ruumiinarkusta otetun oksanreiän läpi.\nTähystellä piti puusta katsoen, maajalasta niitä ei nähnyt. Aarre\ntuli ottaa ruumiinkintaat kädessä, niin ei vaivannut ottajaa.\nToisinaan ilmoitti aarteenhaltia unessa, millä ehdoilla antaisi.\nOttaessa tuli ainakin olla ääneti.\n\nJo kätkiessään aarretta saattoi sille määrätä _haltian_, ja kätkijän\nmääräämättäkin siihen jonkun ajan perästä lyöttäytyi haltia.\n\nAarteenhaltiain tulia on yhdistetty virvatuliin, jotka syntyvät\nmätänemisen kautta muodostuvista loistavista kaasuista, vaan\njotka kansankäsityksessä ovat vainajain henkien ilmenemismuotoja.\nVirvatulen nimitys on Englannissa _elfligth_ \"manalaisen tuli\".\nPersonallisena olentona esiintyy ruotsin _lyktman l. lyktegubbe_,\n'lyhtymies l. -ukko'. Vastaava suomalainen _liekkiö_ merkitsee\nRenvallin sanakirjan mukaan pahansuopaa haltiaa, salaa surmatun\nja kätketyn sikiön henkeä, jonka, kuten Lönnrot lisää, luullaan\nkätköpaikalla itkevän. Metsään tavallisesti kätkettynä se\nvoitiin käsittää puitten ja ruohojen haltiaksi, kuten Agricolan\nmuistovärssyssä hämäläisten jumala _liekkiö_ \"ruohot, juuret ja puut\nhallitsi ja senkaltaiset muut\".\n\nRuotsissa _lyktegubbe_ nimisiä virvatulia selitettiin semmoistenkin\nvainajain hengiksi, jotka ovat muuttaneet rajakiviä. Suomen\nruotsalaisilla oli se käsitys, että henkilö, joka oli vannonut\nväärin rajasta, sen jälkeen aina kummitteli. Tästä johtunut on usko\nrajanhaltiaan. _Rågubben_, 'rajaukko', kuvailtiin lyhytkasvuiseksi,\nleveä hattu päässä, pitkä seiväs kädessä.\n\nLänsisuomalainen nimitys rajanhaltialle, joka näyttäytyi keskiyöllä,\nmissä rajaa oli väärin siirretty, on _rajaäijä, rajamies, rajapeukko\neli rajalainen_. Sen huutaessa ei metsä (kaiku) vastannut. Samoin\nkuin metsänhaltia, jona sitä joskus pidetään, se eksytteli ihmisiä;\nmutta rajalla seisoessaan ja huutaessaan se myös oikealle tielle\nohjasi eksyneet.\n\nItä-Suomesta on säilynyt vanha tieto rajalle asetetusta uhrista.\nLeppävirtain käräjillä v. 1644 todistettiin rajana olleesta\ntasaisesta maakivestä, jonka päällä rajaa käydessä oli vannottu ja\njolle oli kaikenlaista ruokaa asetettu. Sillä kivellä oli leipä ja\nsuola usein kolmekin vuotta säilynyt koskematonna, homehtumatonna ja\nsulamatonna.\n\nKallionväen uskottiin olevan samaa sukua kuin _jättiläisten_,\njoilla tarkoitettiin nykyisten Suomen asukkaiden edeltäjiä.\nMyöhemmän käsityksen mukaan elivät jättiläiset, jotka olivat\ntavattoman suurta kokoa, ennen vedenpaisumusta. Ne eivät rakentaneet\nitselleen laivaa kuten Noak, vaan kätkeytyivät vuoriin, joten\nniistä tuli vuoripeikkoja. Vuorissa kuvailtiin jättiläisten asuvan\nperhekunnittain.\n\n_Jätti_ nimitys (vrt. ruotsin _jätte_) ynnä sen yhdistäminen\nvuorenväkeen on skandinaaveilta lainattu. Mutta näillä on ollut\npäinvastainenkin mielikuva vuoressa eläjäin pienimittaisuudesta,\njoka on tavallisempi vainajain tunnusmerkki. Helsingin\nVanhankaupungin Glasberget-vuoressa kerrotaan nähdyn kaksi kääpiötä.\nMuinais-skandinaavilaista nimitystä _dverg_ ja sen toisintomuotoa\n_dyrgill_ vastaavat suomenkielessä _verkanen ja turkanen_, joita\nnykyään etupäässä kiroussanoina käytetään. Suomalainen kääpiö on\nyhdistettävä virolaiseen _kääp eli kääbas_, 'hautakumpu, kummitus',\njoka sen alkuperän selvästi osoittaa.\n\nTähän saakka esitetyt haltianimet hyvin harvoin esiintyvät runoissa.\nSitävastoin on _hippa eli hiippa_ runokieleen kuuluva nimitys.\nTavallisimmin se esiintyy metsänhaltian puhuttelussa: _metsän hippa_\n(hiippa, hyppä) \"halliparta\"; vastaava _veden hippa_ on harvinainen.\nMonikollisinakin tavataan \"hiippa parat (= raukat), metsän kultaiset\nkuninkaat\".\n\nVielä rukoillaan:\n\n    Hippa Hiien tyttäriä\n    varkahani vartiaksi!\n\nMuusta _hippa_ sanan käytännöstä mainittakoon:\n\n    A. (Karhua lumotessa).\n    Hippa sulle, hippa mulle,\n    hippa Luojan kintahille!\n    Mies sinua, mies minua.\n    B. (Ähkyn sanoissa).\n    Eipä Hiitto tiennytkänä,\n    mi hippo minusta syntyi,\n    mi kapo minusta kasvoi.\n\nCastrén selittää metsänhaltian _hippa_ nimityksen johtuvan\nhänen korkeasta päähineestään, hiipastaan. Lakki onkin haltian\nhuomattavimpana tunnusmerkkinä. Saksalaisen kodinhaltian nimityksiä\non _hütchen_, 'hattunen'.\n\nTärkeintä olisi kuitenkin osoittaa, että hippa merkitsee\nhaltiantapaista. Siinä kohden _hippasilla_ nimisen leikin tutkiminen,\njota varten Reinholm on aikoinaan aineksia koonnut, voisi olla\nvalaiseva.\n\nVarsinais-Suomessa Pöytyällä aljettiin _hiippaa_ juosta\nhelluntainpyhinä. Metsästä tuotiin pihalle kauniita koivuja, joita\nsanottiin _hiipoiksi_. Neljä _hiippaa_ pantiin nelisnurkkaan ja\nkeskelle viides kaikista suurin: _karhun hiippa_. \"Karhuksi\"\nkutsuttiin sitä joka tavoitti kiinni toisissa hiipoissa olevia niiden\nliikkuessa hiipasta toiseen. Pelkurille, joka kauan jäi hiippaansa,\nhuudettiin \"hiippa mätänee\". Kiinni otettu, joka joutui karhun\nhiippaan tälle apulaiseksi, kutsuttiin \"karhunpenikaksi\". Viimeiseksi\njäänyt tuli leikin uudistuessa \"emäkarhuksi\". Halikossa, missä jo\npääsiäisen aikana tarhassa hiippaa juostiin, olivat _hiippapuut_\ntasakorkuisia seipäitä, jotka lyötiin läpi lumen ja hakojen; \"karhun\nhiippapuu\" oli muita paksumpi. Paikoittain käytettiin hiippapuitten\nasemesta _hiippakiviä_. Toisinaan nimitettiin takaa-ajajaa\n_hiippakarhuksi_.\n\nUudeltamaalta mainitaan ajajan nimenä pelkästään _hiippa_, samoin\nEtelä-Hämeestä. Savolaisalueelta ei kerrota muuta, kuin että yksi löi\ntoista niskaan sanoen: _hippa!_ ja tämä läksi vuorostaan juoksemaan,\ntaikka että toiset väistäessään huusivat: \"hippa, söisitkö voileipää?\"\n\nOmituisimmat ovat Reinholmin tiedot kiinniottajan päähineestä,\njotka kuitenkin kaikki perustuvat muistelmiin, eivätkä näkemyksiin.\nNousiaisissa vanhat ihmiset muistelivat ajajalla olleen päässä\nkaatista eli kaulaliinasta kierretyn piispanhiipan muotoisen.\nKiikalassa oli karhu \"hiipankantaja\", hänen päähänsä oli jotakin\nsidottu. Ikaalisissa hiipalla muisteltiin olleen piikkilakki päässä.\n\nHippa nimiselle haltialle omistetuista uhreistakin on mahdollisesti\njälki säilynyt hoennaisessa lapsille, joka tunnetaan Uudellamaalla:\n\"pitäisi teille olla niinkuin _hipparuokia_\" (jotain tavattoman\nhienoa).\n\nKaikissa tapauksissa on _hippasilla_ leikki verrattava _tonttua ja\nnäkkisillä_ nimisiin. Esim. kapulaa heittäessä oli _tonttu_ piirissä,\njoka löi takaisin. Jos kapula jäi sisälle, oli juostava yhtaikaa;\njoka juoksussa jäi viimeiseksi, oli \"tonttu\". _Näkki_ taas asettui\nlaajan piirin sisäpuolelle joka oli jaettu useampaan pienempään:\n\"näkin rahaarkku, n. hamppumaa, n. leipälaari, n. maitohuone\". Näissä\ntoiset kävivät varastamassa huutaen: \"näkki, näkki!\" Kenen näkki sai\npiiriin sisällä kiinni, siitä tuli hänen sijaansa \"näkki\".\n\n_Näkki_ on vedenhaltian nimityksenä tunnettu kaikkialla Suomessa,\nniin myös Virossa. Tämä sana on lainattu ruotsalaisilta (näck),\nsamoin kuin sen yhdistykset ja johdannaiset \"näkinprunni\"\n(_näckbrunn_) 'syvennys joessa', \"näkinkukka\" (_näckblomma_),\n\"näkinlehti\" (_näckblad_), \"näkinkenkä, näkinkota l. näkkilö\"\n(_näckel_), sekä mainittu \"näkkisillä\" leikki (_näcklek_).\n\nNäkissä ilmenee etupäässä vaarallinen puoli vedenhaltian vaikutusta.\nSen uskottiin, kuten jo Lencqvist mainitsee, väijyvän uimareita,\njoita se monesti upottikin tukehduttaen ja raastaen vedenalaiseen\nvaltakuntaansa.\n\nVirolaisen käsityksen mukaan tulivat näkeiksi äitiensä veteen\nheittämät lapset, itsensä hukuttajat sekä entisten näkkien upottamat.\nEnsiksimainittuun uskoon viitannee myös suomalaisessa loitsussa näkin\nmainesana _huoran (välistä nunnan) poika_, jolla ruotsalaisessakin\nnäkinluvussa on vastineensa.\n\nUimaan mennessä oli tapana lausua viskaten kädellä vettä, mutaa\ntai vedestä nostettua kiveä: \"näkki maalle, minä veteen\", ja\npäinvastoin uimasta tullessa; tämäkin lause on ruotsalaisilta opittu.\nSiihen välistä lisättiin: \"näkille juusto, minulle leipä\", ja taas\npäinvastoin. \"Näkinleiväksi\" nimitettiin n.s. voileivän heittämisessä\nkäytettyä laakaa kiveä.\n\nYleensä esiintyy näkki runoissa harvoin. Manausluvussa välistä tauti\nlähetetään veden mustiin mutiin:\n\n    Siellä sinun veden koira koppaa,\n    veden näkki näppää.\n\nKarjanluvuissa puhutellaan metsän kultaista kuningasta pari kertaa:\n_metsän nikki, metsän näkki_. Tästä vääntyneitä muotoja on vielä:\n_metsän nitti, -- nätti; -- nytkä, -- nätkä; -- nyytti, -- näätti_.\n\n_Nikki_ muoto, jollei se ole pelkästään runollinen toisintelu, vastaa\nmurteellista ruotsalaista _nikk_, josta lapin _nik_ on johtunut. Myös\nmetsän haltiana esiintyy Ruotsissa ihmisiä eksyttävä _näck_, jonka\nvoi kuulla metsässä nauravan.\n\nKaakkois-Virossa nimitetään näkeiksi väkivaltaisesti tai\ntapaturmaisesti kuolleitten ruumiita, joiden sisässä kuvaillaan\nhengen vielä olevan vankina. Jos jonkun aikaa istuu tai makaa\npaikalla, mihin ne ovat haudatut, niin sairastuu ja kuolee; jos taas\nuponneen ruumiin kohdalla ui, saa suonenvedon kuolleen pitäessä\nkiinni. Edellisessä tapauksessa on vainaja _maanäkk_, jälkimäisessä\n_veenäkk_. Niinikään nimitykset _soonäkk_ ja _arunäkk_ 'suon ja aron\neli kuivan maan näkki', asetetaan vastakkain.\n\nInkerissä käytetään kodin- ja metsänhaltioista nimityksiä _kotiniekka\nja metsäniekka_, jotka vastaavat venäläisiä _domovoj ja ljeshij_.\nJälkimäistä vastaa Vienan läänissä _metsäläinen_. _Metsolainen_\nesiintyy muutamassa Suomen itä-Karjalan runossa.\n\nInkerissä mainitaan samassa yhteydessä vedenhaltian nimityksenä\n_veden emä_. Toinen siellä tunnettu nimi on _vetehinen_, joka\nvastaa venäläistä _vodjanoi_. Molempien uskotaan vetävän uppoavia\nihmisiä luokseen. Tverin Karjalasta on muistiinpantu _vejen oma\neli vedehine_, joka nousi rannalle harjaamaan päätään ja jonka\nnäkeminen ei hyvää ennustanut. Suomen pohjois-Karjalassa eroitetaan\n_näkki_, joka kouristi vedessä uijan, ja veteinen, joka puutunnaisena\neli tautina puuttui eli tarttui. Toisen tiedon mukaan on näkki\nvain uudempi nimitys _veteiselle_, joka juuri hukkumisen edellä\nnähtiin istuvan vesikivellä pitkiä hiuksiaan kampaamassa. Suomen\netelä-Karjalassa pelättiin _veden emon_ samoinkuin näkin vievän\nuidessa.\n\nVenäjän Karjalassa uskottiin _vetehisellä_, joka asui vedessä, olevan\nääretön joukko tauteja hallussaan. Mutta se myös kulki rantamilla\ntukkina, elukkana tai ihmishaamussa vieden veteen. Vetehinen voi\nantaa myötätuulen, jos järveen heitti hopeasormuksen. Verkkoa\nlaskiessa rukoiltiin kalansaalista antamaan:\n\n    Karjalan kalajumala,\n    vetehisen väljäpuksu.\n\nVienan läänin runoissa tavataan yhdistys _vetehinen veen emäntä_.\nMutta toiselta puolen huomautetaan, ettei vedenhaltiaa saanut sanoa\n\"vetehiseksi\", vaan \"veden emännäksi\".\n\nVedenhaltiain eri nimitysten suhde karjalaisalueella on\nsiis seuraava. Myöhäisin ja Suomen Karjalaan rajoittuva on\nruotsalaisperäinen _näkki_, ennen tätä on venäjästä mukailtu\n_vetehinen_ ja vanhin on _veden emä_, josta jo Agricola karjalaisten\njumalain luettelossa mainitsee, että se \"vei kalat verkkoon\".\n\n\n\n\nMaa, vesi ja metsä eli Tapio.\n\n\nPaikallistunut haltia voi siinä määrin paikkaansa sulautua, että tätä\npaikkaa saatetaan puhutella yhtä personallisesti kuin sen alaista\nasujaa.\n\n    Asetu maa ja maan alainen,\n    asetu vesi ja veen alainen,\n    asetu metsä ja metsän alainen!\n\nJos tämänkaltaisista Asetussanoista säkeitten jälkiosat jäivät\npois, niin maa, vesi ja metsä esiintyivät ikäänkuin itsestään\nhaltioituneina, n.s. _luonnonjumalina_, joiden ajatellaan johtuvan\npelkästä luonnon elollistamisesta.\n\nHyvin yleinen on _Maantervehdys_, mutta siinäkin maan ohella\nuseimmiten mainitaan sen haltia. Kedolle maata laskiessa sanottiin:\n\"terve maa ja maanhaltia, suo minun tervennä ollakseni\"; silloin ei\nsaanut yhtään tarttumuksia maasta.\n\nVarsinainen Maantervehdys, johon tervehtijä itse vastaakin, kuuluu:\n\n    Terve maa ja terve manner,\n    terve tervehyttäjäkin!\n\nMutta tämän säeparin jälkeen ja sen sisäänkin ilmautuu usein haltiata\nosoittava säe:\n\n    A. Terve manteren asuja!\n    B. Terve mannun hallitsija!\n\nVälistä _maan ja mannun_ ohella mainitaan samaa asuttua alaa\ntarkoittava _piha ja pelto_.\n\n    Terve maa, terve manto,\n    terve piha, terve pelto,\n    terve tervehyttäjälle!\n    Akka manteren alainen!\n\nSilloinkin kun yksinään esiintyy säepari:\n\n    Terve maalle, manterelle,\n    terve tervehyttäjälle,\n\nilmenee asianlaita toisinaan oheenliitetyistä selityksistä.\nMainittuja sanoja lausui taloon tulija syleillen maata ristiin,\nniinkuin ennen vanhaan ihmisiä tervehdittiin, ja teki siten\ntuttavuutta _maanhaltian_ kanssa. Näillä sanoilla sai myös kirkon\noven auki, jos vain tiesi ensimäisen haudatun nimen.\n\nMaan personoimisen myöhäperäisyyttä vahvistaa siihen liittyvä\nkristillinen ajatus, että maa on Jumalan luoma.\n\n    Maa puhas Jumalan luoma,\n    nurmi Jeesuksen tekemä,\n    sukeama suuren Herran.\n    Älä nouse nurmi nukkumasta,\n    maan neiti makoamasta!\n    [t. Maa älä nouse makoamasta\n    nurmineiti nukkumasta!]\n    Makoa maa äitisi kohussa\n    alla kuusen kultanaavan\n    Laske maa, alene penger,\n    minun käsin piettyäni,\n    suin sulin puheltuani!\n\nPaitsi tervehdyksissä puhutellaan maata joskus muutenkin. Toisen\njotakin kadottaessa, pahansuopa loitsii:\n\n    Maa peitä, karkea kadota,\n    minun toiste löytääkseni!\n\nJos käärmeen nähdessään manasi: \"pidä maa matoa, minä menen hakemaan\notaa\", silloin maanhaltia piti käärmettä alallaan.\n\nMaannenästä päästettäissä luettiin:\n\n    Juo mantere makusi,\n    mannerkukkula vihasi!\n\nToisen noidan koettaessa nostaa kirkonväkeä, toinen samalle\nhautuumaalle sattunut noita pani vastaan sanoilla: \"painu maa\nmakoamahan!\"\n\nSotaan lähtiessä otettiin kolmen valtatien jakaimesta, joka myös on\nvainajain olinpaikkoja, maata puhtaaseen riepuun lausuen:\n\n    Nouse maa, havaja mantu,\n    suojaksi sotakeoille!\n\nNäistä esimerkeistä ensimäisessä kadonneen esineen kätkeminen,\njollei tämä ole pelkästään runollinen lausuntatapa, voitaneen\nselittää yhtäläisestä maanhaltian toiminnasta, kuin on metsänhaltian\nn.s. \"metsänpeitossa\".[37] Toisessa on maanhaltia nimenomaan\nmainittu, kolmannessakaan maannenä ei ole muu kuin maanhaltia\ntaudiksi ajateltuna. Neljännessä ja viidennessä on selvästi kysymys\nnukutettavista tai herätettävistä vainajista.\n\nVettä semmoisenaan puhutellaan verrattain harvoin. Useamman kerran\ntavataan: \"_vesi_ kultainen kuningas\", mutta jo seuraavassa\nsäkeessä voi seurata: \"_veen_ emäntä, _veen_ isäntä\". Välistä käy\nmainitun säkeen edellä: \"puhdas vesi kormelitsa\" (ven. _kormilets_\n'elättäjä'), jossa vesi saa saman määreen kuin pyhimykset\nkreikanuskoisten runoissa.\n\nKun nuotta vetämään lähtiessä oli veneeseen pantu, heitti perämies\nmelalla vettä kolmesti maalle päin lausuen:\n\n    Terve nyt vesi ja terve veen haltia!\n\nNiinikään rukoiltiin vettä yhdessä vedenhaltian kanssa\nsairaudentapauksissa:\n\n    Puhas vesi, veen haltia,\n    ole oikein, seiso selkein!\n    Täss' on uhri sinulle,\n    anna oma terveyteni!\n    Leppä sinun lepyttäköön,\n    suolat sinun sovittakoon!\n\nVedenväen yhteydessä ovat myös erilaisten vetten puhuttelut:\n\n    A. Nouse meri miehinesi,\n    umpilampi lapsinesi,\n    Jokelakin joukkoinesi!\n    B. Prosti joki joukkoinesi!\n\nViimeksimainitulla prostimisella eli anteeksi pyynnöllä on venäläinen\nesikuva (_prosti rjetshka_).\n\nSelvästi kristillisiä ovat seuraavat säkeistöt, joista edellinen\nviittaa Raamatun kertomukseen veden alkuperäisyydestä:\n\n    A. Vetonen Jumalan luoma,\n    sie olet vanhin veljeksistä,\n    eläjistä ensimäinen.\n    Jos lienet pahoa tehnyt,\n    B. Vetele Jumalan vetonen\n    menevällä matkallasi!\n\nPelkästään runollisena puhetapana lienee käsitettävä kalastajan\nrukous:\n\n    Maksa vesi velkani,\n    tuo tuolta tuonnempoa!\n\nMyös metsää joskus tervehditään haltioineen ja nostatetaan väkineen:\n\n    A. Terve metsä,\n    terve metsän haltialle!\n    B. Metsä kaikki miehinesi,\n    korpi kaikki kansoinesi!\n\nNiinikään sitä välistä sanotaan Jumalan luomaksi ja puhutellaan\npyhimyksen tavoin:\n\n    Kultainen metsä, Jumalan luoma,\n    kormelitsa, prosti!\n\nKorpi ja metsänhaltia tavataan vielä seuraavassa yhteydessä:\n\n    Hoia korpi koiriasi,\n    maa musta itikkojasi,\n    itikkainen ilkojasi,\n    metsänvieru ei viikostaisi,\n    metsänhaltia ei hakisi!\n\n\"Korven koira\" tarkoittaa tietysti karhua. Mutta karhusta voidaan\nkäyttää suorastaan nimitystä \"metsä\".\n\n    A. Puhas metsä, karhu kulta,\n    kun sa kuulet karjan kellon.\n    B. (Karhua kiertäessä):\n    Maata minä metsän painan.\n\nMetsän ovat siis elollistaneet siinä asustavat haltiat ja\nhaltiaeläimet. Myös itse metsä kasvavien puitten kokonaiskäsitteenä\non maata ja vettä elollisempi. Useammin kuin näitä puhutellaankin\nmetsää sinänsä.\n\n    A. Hyvä metsä, puhas metsä,\n    katso minun karjojani!\n    B. Soita metsä kanteletta,\n    kukuta salo käkeä!\n    C. Anna kumpu kultiasi,\n    metsä meille lintujasi!\n\nMetsämiehen rukouksessa on ikäänkuin pontena säe:\n\n    Mielly metsä, kostu korpi\n    t. Lepy lehto, kostu korpi,\n\njohon kertosäkeenä liittyy:\n\n    Taivu ainoinen Tapio;\n\nharvoin muunnellen:\n\n    A. Taivupa hyvä Tapio!\n    B. Tasoitu tasainen Tapio!\n\nTämän säeparin edellä käy joskus kysymys:\n\n    Jokos suuttui suuri metsä,\n    joko Tapio vihastui?\n\nMainittu säepari on välistä itsekin asetettu kysymyksen muotoon:\n\n    Kuules korpi, näe Tapio! --\n    Hyvinkö teihin metsä mieltyi,\n    taipui entinen Tapio,\n    antoiko teille antamalla?\n\n_Metsä ja Tapio_ siis käytetään toistensa kertosanoina. Metsän\nmerkityksen myös Juslenius sanakirjassaan antaa Tapiolle (_sylva,\nskog_).\n\nJos aluksi tarkastamme Tapion esiintymistä omantomuodossa, niin ovat\nensinnäkin huomattavat Metsänlukujen nimitykset _Tapion virsi ja\nTapion synty_. Jälkimäinen on laulajan selityksen mukaan \"metsämiehen\nvaravirsi\".\n\nMaaliskuun tuulen nimenä käytetään _Tapion riihen puinti_, josta\nmyös johtuu lausetapa _Tapio pui riihiä_, kun tuuli keväisin puista\nrikkoja puistelee ja niitä kiidättää.\n\nRunollisesti esitetään metsänhaltian asuntona _Tapion talo_ ovineen\nja ikkunoineen.\n\n    Tapion talot näkyvi,\n    ukset kulta kuumoittavi,\n    poikki suosta Pohjolasta.\n    Jopa luokse luonteleme\n    ja läsnä lähenteleme.\n    Tapion talon isäntä,\n    Tapion talon emäntä,\n    kaikki kullassa kupahui,\n    hopeassa horjeksivi. --\n    Saa penit sanelemahan --\n    alta ikkunan Tapion,\n    pimeästä pyörtehestä!\n\nTavataanpa _Tapion linnakin_, jonka takaa metsän tai veden viljan\ntaikka maidon on tultava. Toisinaan se liittyy Turun linnaan\nilmeisesti tämän alkuperäisemmän kertosanan, _Tanikan linnan_ eli\nTallinnan sijaisena.\n\n    Turun linnan tuolta puolen,\n    takoa Tapion linnan.\n\nYleinen runoissa on _Tapion aitta_, joka on täynnä metsänviljaa. Sen\nkertosanoina käytetään _metsän linna tai metsän lukko_.\n\nJälkimäistä vastaava _Tapion lukko_ on nimenä taikaesineellä, jolla\nsidottiin metsä. Parin päivän päästä mentiin \"kyselemään metsään\"\nhuutaen puitten nimiä. Minkä puun nimeen ei kaiku vastannut, siitä\npäätettiin taudin johtuvan. Talvella taikuri vei Tapion lukon\nsaunaansa. Kun sairaan oli pujottanut kolmasti sen läpi, heittäytyi\nhän nukkumaan. Lukolle tulivat _Hengettäret_ riitelemään; niiden\nsanoista pääsi hän selville korpin aivojen avulla. Sen mukaan kuin\nunessa näki, rupesi sitten sairasta rakentamaan.\n\nTodellinen taikaesine oli _Tapion närekin_. Sen tavallisin nimitys\non _Tapion pöytä_: \"pieni tasalatvainen näre\", \"jonka latvasta\novat kaikki oksat alaspäin\", \"joka kasvaa hyvin tiheän oksan aivan\nmaasta alkaen\". \"Tapion pöydäksi\" on myös sanottu härkkimen tapaista\nkeppiä, joka \"metsän lepyttämiseksi\" on viety \"metsän-linnaan\" s.o.\nmuurahaispesään.\n\nToista nimitystä _Tapion kämmen_ on yhtäläisesti määritelty:\n\"tasapäinen näre\", \"matalaoksainen kuusi, jonka oksat ovat alaspäin\".\nNiitä sammalia, joita mainitaan Tapionkämmenen nenässä kasvavan tai\nTapion pöydältä taikomisiin otetun, sanottiin Tapion _sammaliksi_.\n\nTapion pöydän päältä oli metsämiehen syötävä ensi päivän saaliita,\njoita siivoomatta oli keitettävä; mitä ei jaksanut syödä, piti panna\nTapion pöydän alle, näreen juurelle. Niinikään Tapion kämmenelle\nasetettiin ensimäisen jäniksen lihaa ja pikarillinen viinaa \"metsän\"\nlepytykseksi.\n\nTapion pöydällä vielä ansoja punottiin sekä koiraa syötettiin,\njotta oravia löytäisi. Myös _Tapion tuulenkouran_ päällä syötettiin\nkoiralle oravanpäätä, jotta paremmin haukkuisi.\n\nVielä mainitaan _Tapion kantona_ semmoinen kanto, joka päästään\nkasvattaa vesoja yltympärinsä tarhilan eli kiehkuran tapaan.\n\nKun Tapion pöydälle vietiin ensimäisen koppelon liha, niin rukoiltiin:\n\n    Lepy metsä, kostu korpi,\n    kasva Tapion karja!\n\nSaaliiksi saatu _Tapion karja_ oli _Tapion takka_.\n\n    Ei ole omani takka,\n    takka on Tapion takka.\n\nErikoisesti karhua nimitettiin _Susimo Tapion härkä_, kettua taas\ntarkoitti _Tapion koira_ ja jänistä _Tapion karitsa_.\n\nUsein tavataan mieluisan metsän emännän kertosanana \"tarkka\" _Tapion\nvaimo_, joskus myös erikseen:\n\n    A. Kuusentukka Tapion vaimo.\n    B. Simasuu Tapion vaimo!\n    C. Sinisukka, rautapalo,\n    Tapion hyvä emäntä!\n\nSamoin esiintyy _metsän piian_ kertona _Tapion tytär_ ja _metsän\nukon_ seurassa \"simasuu\" _Tapion neiti_; niinikään metsän hiiden\nrinnalla _Tapion poika_.\n\nYleinen paikallinen johdannainen _Tapiola_, mainesanaltaan _tarkka_\ntai _simainen_, vastaa mieluisaa tai _metistä Metsolaa_. Tästä taas\njohdettu on karhun nimitys _Tapiolainen_.\n\n_Tapiolan tarkan vaimon_ eli _neidon_ kera vaihtelee _Tapiotar vaimo\ntarkka_ ja _simasuu Tapiotar_.\n\nPuhutellun metsän rinnalla tuli Tapiokin personoiduksi. Kun sanan\nalkumerkitys oli runolaulajalle hämärtynyt, sai tämä personallinen\nvivahdus helposti tukea säkeistä, jotka mainittua yleistä säettä\nseurasivat tai sen eteenkin tunkeutuivat.\n\n    A. Tainno ainoinen Tapio,\n    ihastu isäntähinen!\n    B. Mielly metsä, kostu korpi,\n    mielly Metsolan emäntä,\n    taivu ainoa Tapio!\n\nSäkeen entistä yhteyttä muistuttava tekosana (taivu) saattoi väistyä\nmuun määreen tieltä, ja esim. mainesana _tarkka_ kohdistua itse\nTapioon.\n\n    Tarkka ainoinen Tapio!\n\nTuntuvasti personallisemman leiman sai Tapio sitenkin, että se omisti\n_metsän_ paikalliseksi määreeksi laatusanan ohelle.\n\n    A. Metsän kultainen kuningas,\n    metsän taunoinen Tapio!\n    B. Hyvä emäntä, metsän emäntä,\n    metsän taitava Tapio!\n\nSaattoipa omantomääre _metsän_ siirtyä aivan kiinni Tapio sanaan:\n\n    Metsän eukko kaunis karva,\n    tuo itse metsän Tapio,\n    Pinneys Tapion poika,\n    älä piä, älä pinne[h]i!\n\nPäältäkatsoen näyttää siltä, kuin tässä olisi edustettuna kolme\nhaltiaa: itse isäntä Tapio nimisenä ynnä hänen emäntänsä ja poikansa.\nSeuraava säe: \"sinun on Ristus ristinynnä\", kuitenkin osoittaa, että\non kysymys karhusta, joka saa kaikki mainitut nimitykset. Tapio on\ntässä verrattava karhun tavalliseen puhuttelunimeen \"metsä\".\n\nMetsänemännän yhteyteen on Tapio myös seuraavalla tavalla sovitettu:\n\n    Mieluinen metsän emäntä,\n    ota minut mieheksesi,\n    toveriksesi Tapio!\n\nJälkimäisen säepari kuitenkin oikeastaan kuuluu:\n\n    Ota metsä miehiksesi,\n    Tapio urohiksesi,\n\njohon toisinaan lisätään: \"korpi kolkkipojiksesi\".\n\nVielä tavataan:\n\n    \"Tapio metsän emo,\n    havulakki vanha vaimo\".\n\nRunon jatkossa kuitenkin palaudutaan alkuperäiseen käytäntöön:\n\n    \"kuule metsä,\n    herää Tapio!\"\n\nYhdessä Metsäluvun kappaleessa luvataan suuret lahjat:\n\n    Metsolan kuninkahalle,\n    Tapiolle rikkahalle.\n\nVain näennäisesti tässäkin Tapio saa personallisen värityksen. Muissa\ntoisinnoissa kuuluu edellinen säe: _Metsälle kuninkahalle_, josta\nTapion asema metsän kertosanana ja personoimisen laatu käy täysin\nselville. Ilman edellistä säettä tavataan jälkimäinen myös muodoissa:\n\n    A. Tapiolle rikkaudeksi.\n    B. Tapiolle kultaiselle.\n\nJälkimäistä vastaa kerran puhuteltu \"_metsän kultainen_ Tapio\", jonka\nedellä käy välittömästi:\n\n    \"lepy lehto,\n    kostu korpi!\"\n\nJoissakuissa Karhunpeijaisrunoissa pyydetään kuulemaan:\n\n    Soittoa pyhän Tapion,\n    metsän piian pillin ääntä.\n\nVanhemmista kirjaanpanoista päättäen on kuitenkin alkuansa kehoitettu\nkuulemaan soittoa _Tapion torven_. Kotona odottajatkin toivovat:\n\n    soivaksi Tapion torven,\n    metsän pillin piukavaksi.\n\nMetsän piian asemella tapaamme kerran _pyhän piian_, josta _pyhä_\nsana lienee Tapiolle siirtynyt ja joka myöhemmin tulee selitettäväksi.\n\n_Tapio_ sanan merkitys on siis epäilemättä paikallinen ja sukua\nkäsitteelle \"metsä\". Sitä tarkemmin määritelläksemme on vielä\ntarkastettava moniaita yhdistelmiä. Erään Tulensynnyn mukaan:\n\n    Tapiossa taulat tehdään,\n    sinipiiparin pihassa.\n\nGanander on huomauttanut karhun nimityksestä \"kultainen kuningas\n_Tapion kainalossa_\". Karhua asetettaissa loitsitaan:\n\n    Metsoinen metinen palli\n    suuhusi tukehtukohon,\n    saranoilla kultaisilla,\n    tangoilla hopeaisilla!\n    Harteilles _hako-Tapio_,\n    kultaristin rinnoillesi!\n\nParissa Karjanluvussa on puhuteltuna:\n\n    Ohtonen metsäneläjä,\n    tarhantäytinen Tapio!\n\n_Tarhan- tai risuntäytinen Tapio_ tavataan muutaman kerran myös\n\"metsän tytin, mielu neidin\" kertosanoina. Jäniksenpyytäjä joskus\nrukoilee Ukkoa satamaan mettä, jota varvuille valaisi, \"keskelle\n_Tapion tarhan_\", ja karhunkiertäjä kuvittelee rakentavansa rautaisen\naidan \"ympäri _Tapion tarasta_\" s.o. karhunkierroksesta.\n\nYhdessä Puun luvun toisinnossa sanotaan Tapiota _tammiseksi_.\n\n    Sinä tamminen Tapio,\n    jok' oot maasta ylös noussut\n    Luojan käskyllä kovalla\n    saatu sanalla Jumalan!\n\nTähän on vielä verrattava Metsänmiellyttelyn toisinto:\n\n    Mielly metsä miehiisi,\n    tamminen urohiisi,\n    taivu ainoinen Tapio!\n\nTapio sanasta on hyvin vähän äänteellisiä vaihteluja. Kerran\nesiintyvä säkeen muoto: _taivu entinen Tapani_, ei tue sitä arvelua,\nettä Tapio johtuisi karjankaitsija-pyhimyksestä Tapanista. Siinä on\ntapahtunut sekaannus Hevosenluvun säkeeseen: _santti taitava Tapani_,\njosta myös mainesanan _taitava_ olemme nähneet kerran Tapiolle\nsiirtyneen. Laatusana _entinen_ on lainattu metsän emännältä.\n\nMyös _Tapio(n) vaarasta eli mäestä_ tavataan muunnokset _Tapo(n)\nvuori eli mäki_, jotka ainakin osittain, kuten Neitsyt Maarian\nsaunanhakuvirressä, ovat Tapani nimen sekaantumisesta selitettävissä.\n\nAinoassa luotettavassa länsisuomalaisessa todistuskappaleessa\nesiintyy johdannaismuoto _Tapiainen_:\n\n    Tapiaisen vanha vaimo,\n    kaitse kirjokarjaani!\n\nSitä vastaava itäsuomalainen _Tapioinen_ käytetään sekä nimi- että\nlaatusanana:\n\n    A. Tapioisen tietä myöten;\n    Tapion talo näkyvi.\n    B. (Ampiaisesta):\n    Tapioinen tarkka mies!\n    C. Tapioinen tannerpöytä,\n    lyö kuuset kultavöihin!\n\nMuutamassa Metsänluvussa ilmaantuu _Tavoin emäntä_. _Tavaj_ on\nVenäjän lappalaisilla ollut sekä metsästyksen että kalastuksen\nhaltiana.\n\nTapio sanan on E.A. Tunkelo yhdistänyt virolaiseen _laba_, 'lukko',\nselittäen sen muodostuneen samalla tavoin kuin _ansa_ sanasta ansion\ntämän alkuperäisessä merkityksessä. Tapio olisi siis ollut metsässä\nansatielle viritettyjen pyydysten kollektiivinen eli yhteisnimi.\nHuomattava on, että Agricola mainitsee hämäläisten jumalan Tapion\nnimenomaan _pyydys_ sanan yhteydessä: \"Tapio metsästä pyydykset soi\".\n\nMainitun selityksen mahdollisuutta tukee _lukko_ sanasta myöhemmin\nrunollisesti muodostunut _Lukutar lukun emäntä_, jota mustalle\nketulle pyydystä pannessa on rukoiltu. Niinikään on edellä Tapion\npoikana tapaamamme _Pinneys_ ilmeisessä yhteydessä seuraavan säkeen\n_pinnehtiä_ sanan ja yleensä pinteesen panon kanssa.\n\nMahdollisesti voitaneen myös Agricolan _Virankannos_, joka \"kauran\nkaitsi\" ja johon runojen _Virokannas_ on yhdistetty, selittää\njonkinlaiseksi ansajumalaksi, joka esti jäniksiä kaurahalmeeseen\ntulemasta. Nimen alkuosa lienee johdettavissa sanasta _virka_, joka\nmerkitsee sadinta, ja jälkiosa _kanto_ sanasta. Vastaava _Viran akka_\noli Suomen lappalaisilla metsästyksen suojelijana.\n\n\n\n\nElottoman luonnon palvonta.\n\n\nOlemme nähneet, että runoissamme esiintyvä luonnonpalvonta\nainakin osittain johtuu vainajain henkien paikallistumisesta\nja paikallishaltian sulautumisesta paikkaansa. Vielä on siihen\nvaikuttanut 400-luvulla e.Kr. eläneen kreikkalaisen lääkärin ja\nfilosofin Empedokleen oppi neljästä alkuaineesta eli elementistä,\njoista muka maailma on kokoonpantu: maasta, vedestä, ilmasta ja\ntulesta. Tämä maailmankäsitys oli keskiajalla vallitseva ja vielä\nAgricolan Rukouskirjassa se esitetään.\n\nElementtiusko, kuten Lönnrot on huomauttanut, kuvastuu selvästi\nseuraavassa puoskijan ja parannettavan vuoropuhelussa. Puoskari\nseisten ulkopuolella saunan kynnystä ja pitäen kädessään astiaa,\njossa on sekoitettuna multaa, vettä ja tuhkaa (= tulta), --\nneljännen elementin, ilman ajateltiin itsestään läsnäolevan --\nlausuu: \"pohtaan, pohtaan\". Sisäpuolella makaava sairas kysyy: \"mitä\npohtaat?\" Puoskari vastaa: \"pohtaan maata\". Saman alkulauseen ja\nkysymyksen uudistuessa puoskari vastaa toisella kertaa pohtaavansa\nvettä, kolmannella tulta, neljännellä tuulta.\n\nElementtien nelijaosta saa selityksensä myös Tarttumuksen luvuissa\ntavallinen paikkojen luettelo, kuten F.A. Hästesko on tutkimuksessaan\nLänsisuomalaisten tautien loitsuista osoittanut.\n\n    Jos sinä olet tullut maasta, niin mene maahan!\n    Jos sinä olet tullut vedestä, niin mene veteen!\n    Jos sinä olet tullut valkeasta, niin mene valkeaan (l. tuleen)!\n    Jos sinä olet tullut tuulesta, niin mene tuuleen (l. ilmaan)!\n\nTässä on ajateltu kuhunkin elementtiin erikoisten taudinhenkien\nkuuluvan. Nämä elementtihengetkin kuuluvat keskiaikaiseen\ntaikauskoon. Kuuluisa luonnonfilosofi Paracelsus (k. 1541) eroittaa\nveden, vuoren (= maan), tulen ja tuulen henkiä eli yhtä monta lajia\nkuin elementtejäkin.\n\nKysymys luonnonpalveluksesta suomalaisilla ei kuitenkaan ole\nratkaistavissa näiden n.s. elementtienkään alalla muuten kuin\ntutkimalla itsekutakin yksityiskohtaisesti.\n\nMaata merkitsevä _maaemä_ tulee vielä puheiksi edempänä. Miten\nsuomen _veden emä_ ja viron _vete ema_ on käsitettävä, onko sitä\nkäytetty itse veden merkityksessä, samoin kuin vastaavaa nimitystä\nitäisemmillä heimolaisilla, on niukkojen tarjona olevien ainesten\navulla vaikea selvittää.\n\nHelpoimmin luulisi luonnonjumalan olevan _tulesta_ löydettävissä.\nMutta tulen väen ja haltian olemme tavanneet läheisimmässä yhteydessä\nkodinhaltian kanssa. Sitä on indoeurooppalaisella taholla selitetty\nmuinaisesta tavasta haudata isäntä kotinsa lieden alle.\n\nTulenpalvonnasta suomalaisilla ei tapaa mitään varmaa jälkeä. Tiedot\nuhrin heittämisestä tuleen ovat niukkoja, vierasperäisiksi epäiltäviä\neivätkä tässä suhteessa todistusvoimaisia.\n\nRunojenkin todistukset ovat harvinaisia ja varovasti\nvarteenotettavia. Suomen itä-Karjalasta on seuraava loitsu, jossa\n_tulen isää ja emää_ lapsineen puhutellaan.\n\n    Tulen isä, tulen emä,\n    tulen isä kultahattu,\n    tulen emä kultasäpsä,\n    tulen lapset kultarinnat!\n\nToinen loitsu samoilta seuduin on ilmeinen venäläinen laina, kuten\nsanat _anheli_, 'enkeli', _papadja_, 'papin rouva', ynnä lukkarien ja\nkirkonpalvelijan nimitykset todistavat.\n\n    Tuli anheliseni syöttäi,\n    tuli kultainen kuningas,\n    valkea kultainen kuningas,\n    tulen papit, papadjat,\n    tulen diekkunat, diekkunitsat,\n    ponomarit, ponomarihat!\n\nTulen puhutteluun: \"valkea kulta, Pyhän hengen veljenpoika\", on\nilmeisesti vaikuttanut sama raamatullinen käsitys Luciferista, joka\ntaivaallisen Tulen putoamista kuvaavassa loitsussa on perustuksena.\n\nNaispuolisen _tulen tytön_ tulemme tapaamaan sekä tulisen helvetin\nasukkaana että taivaisen neitsyen mainesanana.\n\nMyös _tuuli_ eli _ilma_ uskottiin olevan vainajanhenkien\nolinpaikkana. Tuuliaispäässä kuviteltiin rauhattomain vainajain\n\"sijattomien sielujen\" kulkevan.\n\n_Tuulenväki_ mainitaan välistä taioissa muun väen rinnalla. Ei\ntuulen, tulen eikä kirkon väki tule sortamaan toukoa, kun puhtaissa\nvaatteissa kiertäen pellon luki Kylväjänsanoja.\n\n_Tuulenhaltia_ esiintyy runoissa maan ja veden haltiain seurassa.\n\n    Tulkaa tuulesta tuulenhaltiat,\n    maasta maanhaltiat,\n    veestä veenhaltiat,\n    yli puitten, alati tähtien!\n\nSukupuoleltaan ja iältään tuulenhaltioitakin eroitellaan\nTuulennosto-loitsuissa:\n\n    Tuulen ukko, tuulen akka,\n    tuulen entinen emäntä!\n\nMyös yksistään tuuliämmän puoleen käännyttiin tuulta saadakseen.\nPäinvastaisessa tarkoituksessa rukoilivat hätäilevät kotonaolijat,\nkun joku oli merellä:\n\n    Tuuletar valea vaimo,\n    herkeä hepajamasta!\n\nMuuten ei johdannaista _Tuuletarta_ enempää kuin _tuulen tytärtä_\ntavata puhuteltuna. Pelkästään runollisia muodostuksia ovat: perin\ntuuleen makaava \"tuulen tyttö, Pohjan akka\" Hammasmadon synnyssä;\nveitsen vieriminen taivaasta \"tuulen tyttären tupesta\" ja tulen synty\ntaivosesta \"_Tuuliattaren_ tupesta\"; _Tuuliaisen_ tai _Tuulettaren_\ntuudittama puu sekä pakkasen kera syntyneitten pahojen nimittäminen\n_Tuulettareksi ja Viimattareksi_.\n\nToinen johdannainen _Tuulikki_, jota Tapion neitona puhutellaan,\ntulee myöhemmin esitettäväksi.\n\nItse tuulta voidaan puhutella samoin kuin maata ja metsää haltiainsa\nohella: \"tuuli puhdas, tuulen isännät, tuulen emännät\" j.n.e.\nNiinikään yhdistetään tuulikin siitä lähteneesen tautiolentoon:\n\n    Kun lienet tuulen tuoma --\n    ota tuuli purtehesi!\n\nVeden ja maan tervehdysten välissä tavataan:\n\n    Terve tuulet, terve tyynet,\n    terve ihalat ilmat!\n\nMikkelin aamuna kun huoneesta lähdettiin ulos ensi kerran, niin oven\nsaranasta vedettiin ilmaa kolmesti henkeensä. Ulkona huokaistiin se\nilma taivaalle sanoen:\n\n    Taivas, tuuli, ilma, meri\n    ja maan mantuinen eläjä,\n    älä vihoa minua,\n    äläkä minun omiani!\n\nSitten pirautettiin hienoksi vuoltuja hopeansiluja kartanolle, niin\nmaan haltia ynnä muut haltiat olivat mielissään sekä karjalle että\nihmisille.\n\nErityisesti on tuulta puhuteltu vesillä ollessa tai kaskea\nsytytettäessä:\n\n    Nouse tuuli tuulemahan\n    ahavainen ammumahan,\n    ilman rinta riehumahan!\n\nVielä on huomattava yksinäinen uhri tuulelle. Vienan läänissä\nmuisteltiin koskia laskiessa heitetyn veneen perästä vaseman olkansa\nyli kolme lepänurpaa jälkeensä tuulelle uhriksi. Tempun tarkoitus,\nettä vene tietäisi tiensä eikä menisi kivelle, panee kuitenkin\nepäilemään, eikö tässä ole pikemmin uhri vedelle kuin tuulelle, jonka\nvaikutus koskessa on vähäisempi kuin virran.\n\nVanha matkintataika on tuulen nostaminen viheltämällä. Toinen\ntaikakeino oli solmujen aukaiseminen. Pohjois-Hämeessä Keiteleen\nrannalla asuneen taikurin kerrotaan kirkkomatkalla, kun oli enää\nvähän aikaa jumalanpalveluksen alkuun, aukaisseen yhden solmun. Kun\nvene oli lähtenyt menemään, oli hän aukaissut vielä toisen solmun.\nMutta silloin oli vene mennyt jo niin kovaa kyytiä, ettei enää\nannettu hänen purkaa kolmatta.\n\nJälkimäinen taika mainitaan lappalaisilla tunnettuna 1200-luvulta\nalkaen ja ovat he sen samoin kuin suomalaiset skandinaaveilta\noppineet. Lappalaiset sen yhdistävät uskomuksiinsa tuulen-jumalasta,\njoka vastaa skandinaavilaisten merenkulun jumalaa Njordia. Tämän\n\"tuulimiehen\" (_bieka-galles_) sijalla ilmaantuu ennen mainitun\nsuomalais-lappalaisen noidan rummulla _Ilmaris_, jonka uskottiin\naikaansaavan myrskyä ja pahaa ilmaa. Aivan samoin Agricolan\nhämäläisten jumalain luettelossa mainittu _Ilmarinen_ \"rauhan ja\nilman tei ja matkamiehet edesvei\".\n\nÄänteellisesti _Ilmarinen_ liittyy votjakkien _Inmar_ jumalaan,\nmutta Agricolan sille antaman merkityksen se näyttää omistaneen\nskandinaavilaiselta _Njordilta_. Suomalaisten ainesten avulla emme\nvoi ratkaista kysymystä ilmanjumalasta suomalais-ugrilaisilla,\nenempää kuin taivaan jumalastakaan, johon myöhemmin esitettävä jumala\nsana on yhdistetty.\n\nLencqvistin kokoelmista on saatu ainokainen Ilmariselle osoitettu\nmerimiesten rukous, jonka kansanomaisuutta kuitenkin sekä runomitta\nettä muu kokoonpano panevat epäilemään.\n\n    Ilmarinen ilolintu,\n    lennä tuonne kunkan käsken,\n    idän ikuisen perähän,\n    päivän koitonnon kotohon!\n    Pane poskes pussuksihin,\n    puhalla iloinen ilma,\n    minulle myötäinen myry\n    minnekin nyt mennäkseni etc.\n\nTulensynnyssä esiintyy _Ilmarinen_, toisintomuotoineen _Ilmalainen,\nIsmaroinen, Ilmanrinta ja Ilman ukko_, tuleniskijänä Väinämöisen\nkera, jonka yhteydessä se on puheiksi otettava. Samalla tulee myös\n_seppo Ilmarisen_ käsite selvitettäväksi.\n\nNaispuolinen _ilman tyttö eli Ilmatar_ on, kuten saamme nähdä,\nkatolisaikuinen muodostus.\n\nIlman ja tuulen yhteydessä on vielä mainittava _pakkanen_, jota\nrunoissa tavallisesti puhutellaan _puhurin poikana_. Myös taioissa\ntavataan kerran pakkasellakin oma väkensä, jonka voi omistaa\npitämällä tiasen päätä tuluksissaan. Talveksi maahan jäävän tiasen\nedustama pakkasenhaltia ja tuluksiin liittyvä tulenhaltia käsitettiin\nveljeksiksi. Yhdessä ne varjelivat omistajaa kaikista vaaroista ja\nvahingoista. Mutta saunan löylyyn niitä ei saanut viedä eikä tulen\npäälle asettaa. Silloin pakkasen väki joutui kärsimään ja alkoi\nomistajaansa vaivata.\n\nMielikuva pakkasenväestä on ilmeisesti aiheutunut tulenväestä\nvastakohtaisuuden lain vaikutuksesta. Yhtäläisyyden ajatuslaki on\ntaas synnyttänyt tilapäisen _auringonväen_. Pelto näet pilattiin\nsiten, että kylvökseltä varkain otettuja siemeniä poltettiin\nriehtilällä; silloin pouta kuivasi touon, ettei se kasvanut. \"Tuli on\nauringonväkeä, siis tuli ja pouta sopivat yhteen\".\n\nAuringonpalvonnasta, joka tavataan lappalaisilla skandinaavien\nvälittämänä, kautta Euroopan itämailta kulkeutuneena uskonnonmuotona,\non Suomessa tuiki vähän tietoa. Suomen itä-Karjalassa mennään\njoko vähää ennen päivän nousemista tai juuri sen noustua pellon\npäivärinteelle, \"puhtaalle maalle\" ja kumarrellaan päivän nousuun\npäin, lukien kolmasti: \"armas päiväseni syöttäjä, anna rauhutta,\ntervehyttä päivän aluksi, kaikessa katso, vartioitse\". Mutta tämä\ntapa ja rukous voi olla hyvinkin myöhäistä lainaa.\n\nYhtä virheellinen runomitaltaan ja epäiltävä kansanomaisuudeltaan\nkuin Ilmariselle osotettu tuulen pyyntö on samoista Lencqvistin\nkäsikirjoituksista saatu rukous päivän koittaessa.\n\n    Terve kasvos näyttämästä\n    päivä kulta koittamasta,\n    aurinko ylenemästä!\n    Pääse ylös aaltoin alta,\n    yli männistön matkusta,\n    juokse kaares kaunihisti,\n    pääse illalla ilohos!\n    Tuo tuliaiset tullessasi,\n    tuo meill' täyttä terveyttä,\n    siirrä saama saatavihin,\n    onki onkeemme ohaitse,\n    pyytö päähän peukalomme!\n\nAgricola tosin puhuu vielä _kuun ja tähtien_ palvonnasta _kivien ja\nkantojen_ kumartamisen ohella:\n\n    \"palveltiin myös paljo muuta,\n    kivet, kannot, tähdet ja kuuta.\"\n\nMutta tällainen \"muun\" luetteleminen johtunee kuitenkin niistä\nylimalkaisista olettamisista, joita pakanuuteen kohdistuvat\nkirkolliset kiellot sisälsivät.\n\nSama huomautus koskee myös arkkipiispa Makarijn kiertokirjettä\nvuodelta 1534, jossa luetellaan karjalaisten palvontapaikkojen ja\nesineiden joukossa myös aurinko, kuu ja tähdet.\n\nKuuta ja päivää puhutellaan muutamassa venäjänkarjalaisessa\nmaantervehdyksessä:\n\n    Terve kuu, terve päivä, --\n    pyhä maa, pyhä manner!\n\nErikoisesti kuuta rukoillaan syylää tai muuta kasvannaista loitsiessa\nkuuhun katsomalla uuden kuun aikana:\n\n    \"syö, kuu, syylää,\n    älä syylän kantajaa\"\n\ntai \"syö, uusikuu, liikaa!\" Mutta tämä loitsu on myöhään kulkeutunut\nSkandinaavian kautta länsi-Suomeen. Nimenomaan syylien parantamisen\nkuun avulla tunsivat jo roomalaiset.\n\nRunolliset johdannaiset _Päivätär, Kuutar ja Otavatar_ tulevat\ntoisessa yhteydessä tarkastettaviksi.\n\nAinoa ilmiö elottomassa luonnossa, jonka palvonnalla suomalaisiin\nnähden tiedämme olleen todellisen ja suuren merkityksen, on\nukkonen salamoineen. Ensimäistä ajatusta jumaluusolennosta,\nkuten Castrén arvelee, ei kuitenkaan tämäkään luonnonilmiö ole\nherättänyt. Sen palvonta on todistettavasti myöhäperäinen. Se ei\nole syntynyt suomalais-ugrilaisilla, eikä ole alkuperäinen edes\nindoeurooppalaisilla, joilta useat suomensukuiset kansat sen ovat\nlainanneet. Ukkosenpalvonta liittyy läheisesti maanviljelykseen, joka\non ilmoista ja sateista riippuvainen, ja lähtöisin se on maailman\nvanhimmasta, Eufrat ja Tigris virtain välisestä viljelyskeskustasta.\nMuinaiskuvien avulla voimme seurata kuinka ukkosen jumala kirves\nkädessä ja salamakimppu toisessa vaeltaa Assyyriasta Syyrian ja\nVähäaasian kautta kreikkalaiselle alueelle, missä jumalankuvana\npalveltu kirves saa kaksiteräisen, vasarankaltaisen muodon.\n\nVälimeren maista ukkosenpalvonta levisi keski- ja pohjois-Eurooppaan\nkeltiläisille, germanilaisille ja liettualais-slaavilaisille\nkansoille, joiden keskenäiseen vaikutukseen yhteiset\njumalannimityksetkin viittaavat. Keltiläisten _Taranista eli\nTanarusta_ vastaa muinaissaksalaisten _Thonar_, anglosaksien\n_Thunor_, ja skandinaavien _Thor_. Viimeksi mainitun toisintonimi\n_Fjorgynn_ taas on yhdistettävä liettualaiseen _Perkunas_, johon myös\nvenäläisten _Perun_ liittyy.\n\nMolemmat ukkosenjumalan nimitykset ovat kulkeutuneet\nyhteissuomalaisille. Skandinavilainen Thor piilee Henrik Lättiläisen\nmainitsemassa Saarenmaan virolaisten sotahuudossa _Tarapitha_,\ns.o.\"_Tar_ (\u003C _Tor_) avita\".[38] Siitä johtunee myös Agricolan\nmainitsema hämäläisten jumala _Turisas_ (Tur-isänen?), joka \"antoi\nvoiton sodasta\". Vielä tavataan eräässä Vienanläänin runossa Ukon\nasemella _Tuuri_ (vrt. UK 15: 427).\n\nTorstai päivä (ruots. _torsdag_, 'Thorin päivä') ei itsessään todista\nenempää Thorin palvonnasta suomalaisilla kuin tiistain ja perjantain\njohtuminen Tyr ja Freyr jumalille pyhitetyistä germanilaisista\npäiväin nimityksistä, jotka Skandinaviaankin ovat kulkeutuneet\nlainasanoina Saksasta. Mutta siihen viittaa torstaipäivän pyhänä\npito, josta suomalaisissa kansanpitämyksissä on vielä runsaasti\nmuistoja. Esim. Kajaanin puolella torstai oli \"kaikkein paras\nmuokkuupäivä\" ja lounais-Suomessa oli torstaina tapana viettää häitä,\nkuten yleensä germaneilla. V. 1564 oli pohjois-Virossa talonpoika,\nyrittäessään yllyttää toisia, etteivät pyhittäisi sunnuntaita vaan\ntorstaita, saanut aikaan häiriötä. Hän oli kertonut Jumalan kerran\nolleen suuressa hädässä ja kutsuneen avukseen viikonpäiviä, mutta\nyksin torstain saapuneen, jonka vuoksi sitä olisi pidettävä muita\npyhempänä.\n\nToinen mainituista ukkosjumalan nimistä on säilynyt Suomessa\n\"paholaisen\" merkityksessä: _perkule_ eli tavallisemmin _perkele_\nja _piru_. Virossa _pörg_ merkitsee \"helvettiä\"; H. Gösekenin\nsanakirjassa vuodelta 1660 tavataan _ukkosenvaajasta_ käytettynä\n_Perckun nool_ ('nuoli'), mikä kuitenkin lienee uudempi laina\nlätinkielestä.\n\nUseat ukkosen nimet ovat vainajia merkitsevistä sanoista muodostetut.\nEsimerkkinä indoeurooppalaisista kielistä mainittakoon liettuan\n_kaukas_ \"manalainen\" ja ukkosenvaajan nimitys _kaukspennis_.\nJälkimäiseen liittyy viron _kõu, kõuk eli kõukne_ merkityksessä\n_ukkonen_, sekä länsisuomalaisessa Hiirenlorussa _pilven Köykyn\ntytär_.\n\nVainajan käsitteeseen johtava on myös ukkosen nimittäminen isäksi tai\nisoisäksi, jota ruotsalaiset _fader Thoren_, 'isä T.', ja _gofar_,\n_gogubben_, 'hyvä isä, h. ukko', edustavat. Tätä nimitystapaa\nmukaellen on muodostettu viron _äi_ (_äiä hoog_, 'ukkossade') ja\n_äikene_ 'ukkonen', länsisuomen _isänen_ ja Agricolan karjalaisten\njumalana esittämä _Ukko_. Muutamassa vienanpuolisessa runossa\nasetetaan rinnatusten: \"Ukkoseni, äijöseni\".\n\nKuvannollinen ukkosen nimitys on _pitkäinen_, joka\neteläpohjanmaalaisessa Tulensynnyssä esiintyy muodossa _pitkämöinen_.\nSitä vastaa viron _pitkne, pikene, pikne eli piken ynnä muunnos\npiker_, joka suomeksi kuuluisi _pitkäri_.\n\nPari kertaa Kalevalassa (UK. 18: 420, 45: 14) esiintyy Ukon\nkertosanana Pernanne, jota on selitetty merkitsevän paukkujaa eli\n_pauhaajaa_. Sen perustuksena on ainoastaan Lönnrotin muistiinpano\nLatvajärven Arhipan laulamaa Sampojaksoa, jossa Väinämöinen\n\"Ukkoa rukoelevi, _Pavannaisia_ (päälle kirjoitettu _Pauahnetta_)\npalvoavi\". Nähtävästi on laulaja Lönnrotille oudon sanan toistanut\nmuutetulla johtopäätteellä; edellinen on epäilemättä yhteen luettava\n_Pavannaista_ ja sen mukaan jälkimäinen _Pavannetta eli Pavannehta_.\nTätä sanaa on E.N. Setälä verrannut mordvalaiseen jumalannimitykseen\n_pavas_, joka on indoiranilainen lainasana. Mutta Fr. Cajan, joka\npari vuotta myöhemmin laulatti samaa Arhippaa, on kirjaanpannut:\n_Palvannetta_. Että viimeksimainittu muoto on oikea, todistaa\nUkon tai Tuurin kertosanana useammissa Vienan läänin runoissa ja\nnimenomaan Arhipankin laulamissa esiintyvä _Palvanen eli Palvoinen_.\n\n    A. Satoi ukko uutta lunta,\n    Palvanen vitiä viskoi.\n    B. Ukon uuella lumella,\n    Palvoisen panemavi'illä.\n    C. Tuotu Ukko iskemähän\n    Palvanen pitelemähän.\n    D. Tuurin uutehen tupahan,\n    Palvasen laettomahan.\n\nTämä nimi voidaan johtaa sanasta palvoa ja merkitsisi siis\n\"palvottua\" eli \"palvottavaa\". Yhtäläisesti on selitetty ruotsin\n_gud_, 'jumala', merkitsevän uhrein ja rukouksin avuksi huudettua\nolentoa.\n\nUkko jumalaa Lencquist vertaa skandinaavilaiseen Thoriin. Ganander\nyhdistää Thorin maljan juomiseen Agricolan säkeet:\n\n    Ja kuin kevätkylvö kylvettiin,\n    silloin Ukon malja juotiin,\n    siihen haettiin Ukon vakka,\n    niin juopui piika että akka --\n    Se siis antoi ilman ja vuodentulon.\n\nSamanaikuisessa Savonlinnan läänin talonpoikien kirjelmässä (1545-50)\nvalitetaan, että heitä oli sakoitettu Ukonmaljan juomisesta (_drucko\nThordns qilde_). V. 1670 Kuopiossa pidettyjen rovastinkäräjäin\npöytäkirjassa mainitaan _Ukon vakat_. Näistä on uudemmaltakin ajalta\nkertomuksia.\n\nPohjois-Hämeessä Rautalammilla oli kahden kylän väki muinoin\nheittänyt arpaa, kumpaisen oli toisenkin puolesta Ukon vakkoja\npitäminen; myöhemmin, kun olivat keskenään riitaantuneet, alkoivat\nkumpikin erikseen juhlaa viettää. Määrättynä päivänä kevätkesällä\ntapettiin Ukolle uhriksi karjasta paras lammas. Sen keitettyä lihaa\nynnä kaikkia talon muitakin varoja pantiin vähän kutakin lajia\ntuohisiin vakkasiin, jotka kannettiin _Ukonvuorelle_. Sinne jätettiin\nruuat, niinkuin myös oluet ja viinat, koskematta yöksi. Mitä aamulla\noli ruuista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin he tyhjensivät\njuoma-astiat valettuansa ensin vähäsen vuorelle, ettei tulisi ylen\npoutaista kesää.\n\nJoroisissa Savossa oli entisinä aikoina kylvämään ruvetessa viety\nsiemenkoppa _mäelle_ ja _Ukolle_ näytetty mitä lajia siinä on, että\ntämä tietäisi kasvattaa.\n\nSuomen Karjalassa on säilynyt useampia muistoja Ukonvakoista.\nRääkkylässä oli poutavuosina, kun ei satanut viljan terittäessä,\nasetettu jyviä Ukonvakkaan katolle; sitten satoi niiden päälle,\nkun rukoiltiin. Sateessa itäneistä jyvistä tehtiin maltaita juomaa\nvarten. Kiteellä oli samoin pitkällisen poudan torjumiseksi tehty\nUkonvakat ja ohrilla täytettyinä asetettu räystäälle sadetta\nodottamaan. Jumalan veden kastelemista ohrista oli pantu olutta\nja sitä juotaessa laulettu kiittäen Ukkoa sateesta. Kurkijoella\nkerrottiin tarkemmin itse juhlan vietosta. Ukonvakat pidettiin\nkesäkuussa kuivuuden aikana ulkosalla. Kaikki kylän miehet ja naiset,\nsemminkin vanhemmat, kokoontuivat ennakolta määrättyyn taloon, jossa\njo keväällä, kun oli pitkät poudat, oli valmistettu olutta mainitulla\ntavalla. Pöydät, tuolit ja penkit kannettiin ulos. Syötiin piirakkaa,\nmakeaa kiisseliä, velliä, maitoa ynnä voita ja juotiin olutta. Maan\nhedelmän edestä rukoiltiin, että jumala antaisi tarpeellisen ilman.\nUkonvakkoihin ei kukaan tuonut kerallaan mitään nautittavaa; oli\nkunnia sille, joka ne sai pitää. Lopuksi arvottiin, minkä talon ensi\nkerralla ne tuli viettää.\n\nRunsaimmin on _vakkue_-juhlasta tietoja Inkerinmaalta, jossa se on\nsiirtynyt Petron tai Iilian päivään (29/6, 20/7 v.l.). Edellinen,\nmyös _Ukkopäiväksi_ sanottu, on alkuperäisempi: jälkimäiseen siirtoon\non vaikuttanut Eliaksen astuminen ukkosjumalan sijalle. Hevaan\nLenttisissa oli aikoinaan Ukkopäivänä aidatussa paikassa juotu\n_Ukko-olutta_ ja laulettu _Ukkovirsi_, jonka esittäjä oli saanut\nensimäiseksi olutta maistaa. Tämä runo alkoi:\n\n    Pyhä Ukko armollinen,\n    tule meille vierahisin,\n    anna maillesi makua,\n    pelloillesi pehmitystä.\n\nSoikkolan niemellä neljä kylää tätä juhlaa vietti petrona, toiset\nneljä iiliana ynnä seuraavina päivinä. Yhteisjuhlan maksut koottiin\ntaloja myöten; keräyksen toimitti kylän vanhin. Kootut varat\nkäytettiin etupäässä oluttarpeiden hankkimiseen. Niitä valmistivat\nvalitut juhlaoluen keittäjät, jotka sittemmin toimivat juhlamenojen\nohjaajina. Juhlapäivänä kokoonnuttiin sen riihen eteiseen, jossa\njuhlaoluet säilytettiin; riihi oli juhlaa varten lehvillä y.m.\nkoristettu. Jokaisella tulijalla oli olutkappa kerallaan. Aluksi\nkylien neitoset lauloivat Petron tai Iilian virren, mitkä erosivat\ntoisistaan vain alkusäkeitten järjestyksessä:\n\n    Pyhä Petro armollinen,\n    Iilia pyhä isäntä,\n\ntai päinvastoin. Sitten avattiin eteisestä riiheen vievä ovi sekä,\njos väkeä oli runsaasti, myös joku ikkunoista, joista molemmista\nriihen sisällä olevat juhlanisännät ottivat vastaan tyhjät\nolutkapat, palauttaen ne täytettyinä. Kun sopivaksi katsottu määrä\nolutta oli jaettu, keskeytettiin anniskelu seuraavina juhlapäivinä\njatkettavaksi. Vanhempaa kantaa edustaa tieto, että yhteisolut oli\njuotava riihessä yhteen menoon. Myös riihen eteisen seinille ja\nlattialle oli kaadettu olutta.\n\nNarvusin puolella vakkuejuhla vietettiin välistä vuorotaloin, jolloin\ntalon isäntä oli juhlan kustantajana. Enimmäkseen toimitettiin\nkestitys ulkona talon pihamaalla tai etäämpänä olevan rakennuksen\nluona, missä olut säilytettiin. Viimeisenä juhlapäivänä mentiin\nrantaan pesemään olutpuolikoita ja uittamaan toisiaan köydestä pitäen.\n\nVatjalais-alueella Järvikoiskylässä on uhripyhättö, jossa\nIilian-päivänä on olutta juotu. Sen ympäröi noin 9 m pitkä ja 3 m\nleveä suorakaiteinen pyöreistä pölkyistä tehty hirsisalvos, jonka\nkorkeus alkuaan oli 1 1/2 m ja jonka lännenpuolisessa pitkässä\nseinämässä oli 1 m leveä oviaukko. Sisällä kasvoi useita puita ja\npensaita, joista isoin oli vanha pihlaja. Myös oli siinä vanhoja\npihlajankantoja sekä kivikasoja, yhden päällä pienoinen kiviristi.\nTänne kokoonnuttiin Iilianpäivänä ja tuotiin joka talon puolesta\nkynttilä sekä lautanen, jolla oli leipää ja voita. Näitä eväitä\nsyötiin paikalle laadittujen pöytien ääressä ja juotiin olutta,\njota oli yhdessä talossa koko kylää varten valmistettu ja jota sen\nisäntä tynnyristä laski. Pari tuntia joivat yksikseen omakyläläiset,\nsitten vasta saivat vieraat tulla pitoihin osallisiksi. Eikä siinä\njuotu muuta kuin olutta; viinaa nautittiin vasta kotona yhteisjuhlan\njälkeen. Aitauksen luona oli Iilian aattona myös härkä teurastettu ja\nlihat keitetty, joita juhlapäivänä oluen kera nautittiin. Viimeisen\nkerran tässä juhlassa veriuhri toimitettiin v. 1900.\n\nUkkosjumalalle omistetusta härkäuhrista ja olutjuomingista on\nsäilynyt myös Virosta kuvaus vuodelta 1644. Eräässä paikassa\nVõhanda-joen läheisyydessä oli tapana joka vuosi helatorstaina\nkokoontua ja uhrata härkä. Siinä tilaisuudessa oli suunnattomasti\nsyöty, juotu ja kaikin tavoin iloittu. Olutta siunatessa oli vanha\nukko, \"pitkäisen pappi\", lukenut seuraavan rukouksen: \"Vooda(?)\n_Piker_, härän annamme rukoillen, kaksisarvisen ja nelisorkkaisen,\nkynnön ja kylvön tähden: olki vaskinen, terä kultainen! Muuanne\ntyönnä mustat pilvet, yli suuren suon, korkean korven, laajan lakean;\nsimaiset ilmat, metiset sateet meille kyntäjille, kylväjille! Pyhä\n_Piken_, hoida meidän peltojamme; hyviä olkia alle ja hyviä tähkiä\npäälle ja hyviä teriä sisään!\"\n\nNiinkuin näistä kertomuksista näemme oli ukkosenpalveluksella\ntarkoituksena poutien aikana saada hedelmöittävää sadetta. Jo\nsen kosteuden, jonka tuvan katolla pidetyt mallasaineet olivat\nimeneet, luultiin tarvittaessa vaikuttavan takaisin ilmaan. Sateen\nsaamista edistävänä pidettiin myös oluen valamista juhlapaikalle,\ntyhjennettyjen olutpuolikkojen pesemistä ja toisiaan uittamista.\nEnnen kaikkea luotettiin ihmisen sisälliseen kostuttamiseen oluella,\njota oli nautittava runsaasti, kaikki kerrallaankin ja niin että,\npuhumattakaan miehistä, juopui sekä \"piika että akka\".\n\nRunoissa on Ukko yleisimmin rukoiltuja. Kalevalasta päättäen on hänen\npuoleensa käännytty viimeiseksi, kun ei kenestäkään muusta enää apua\nollut. Hänen asemaansa kaikkein muiden jumaluusolentojen päällikkönä\nnäyttää myös tukevan hänen tavallinen mainesanansa _ylijumala_.\n\nMainittu järjestys on kuitenkin vasta uudelle Kalevalan laitokselle\nominainen. Kahdeksasta kohdasta on ainoasti kahdella vastineensa\nVanhassa Kalevalassa. Niistäkin toisessa, Väinämöisen laivaretkessä,\non Lönnrot kansanomaiseen koskenneidin puhutteluun ensin\nyksinkertaisesti lisännyt Ukkoon kohdistetun rukouksen (VK 22: 35) ja\nsittemmin (UK 40: 71-7) niiden väliin sovittanut kolmannen haltian\nynnä liitesanat \"kun ei tuosta kyllin liene\". Ukon asettaminen\nuseammasta puhutellusta viimeiseksi mainitun liitesäkeen jälkeen\nrajoittuu siis vanhassa laitoksessa Tulensyntyyn (VK 26: 513, vrt.\nUK 48: 356), jossa lopulla pyydetään avuksi neittä Pohjolasta ja\nsitten, \"jos ei tuosta kyllin liene\", Ukko kultainen kuningas. Mutta\nvastaavassa kansanrunossa on näiden järjestys juuri päinvastainen ja\nliitesäe puuttuu.\n\nR. Polén kertoo 1847 vuoden matkalla tavanneensa Impilahdella mainion\ntietäjän, joka sanoi: \"mitä hyvänsä, Ukon voimalla vain kaikki\ntoimittavansa\" sekä Ukon \"havainneensa kaikista avullisimmaksi\".\nMutta hänen loitsunsa alkoivat aina: \"Oi Ukko ylijumala!\"\nHuomautetaanpa joskus nimenomaan, että Ukon avun uupuessa vielä muita\nauttajia oli varalla:\n\n    Kun Ukost' ei apua tulle,\n    niin nouse meri miehinesi,\n    umpilampi lapsinesi,\n    Jokelainen joukkoinesi'\n\nUkon ylijumalan merkitystä valaisee siihen joskus liittyvä määre\n_ylisessä taivahassa_ sekä toisintomuodot _ylinen eli korkea\njumala. Ylin ja ylimäinen_ ilmaantuvat aniharvoin. _Yli_ sanan\npaikallista merkitystä vahvistavat vielä Ukon yleiset mainesanat\n_pilvenpäällinen, taivahallinen eli taivahan jumala_ sekä\nharvinaisemmat _jymytaivahan ynnä ilmojen jumala_. Lisäksi on\nhuomattava, että nimitys _jumala_, josta edempänä tulee puhe, tässä\nyhteydessä tarkoittaa kristillistä jumaluuskäsitettä, kuten sen\nmääreistä _pyhä ja hyvä, itse tai yksi olet ilmainen_ voi päättää.\n\nKristilliseen käsitepiiriin johtavat niinikään tavalliset mainesanat\n_ylinen Herra tai Luoja_ ynnä kerran esiintyvä _ylinen Jeesus_.\nNiihin liittyvät vielä itse _Herra taivahilla, taivahan Luoja ja\nHerra enkelein Luoja_.[39]\n\nNimenomaan Isä-Jumalan käsitteestä johtuvat Ukon nimitykset _iso\nJumala, isä ylinen, isä ilman eli isä ilman kaiken, pilvinpäällinen\nisoni, taatto taivon valtiainen, taatto taivahainen, myös ylitaatto,\nisätaatto, vanha taatto_ ja erittäin vielä _taatto meiän taivahinen_.\nOsittain nämä kuitenkin, kuten myös _vaari vanha eli miesi vanha\ntaivahinen_, sisältyvät jo pakanallisen Ukon kuvitteluun.\n\nMaan, metsän ja veden haltiain nimityksiä vastaavat _ilman Ukko,\nkultainen kuningas eli himmer[k]in (ruots. himmelrik 'taivaan\nvaltakunta') kuningas, ilman päällinen eli tarkka taivahan isäntä\nynnä itse tarkka taivahinen ja poika taivollinen tai pilven\nreunahinen_.\n\nPelkästään paikallisia Ukon määreitä ovat ilmallinen, taivahinen,\ntaivahan ylinen tai alainen, alla taivahan asuja, taivahan napainen,\ntaivojen takainen, päällä pilvien asuja, remupilven reunimmainen\nja sinirannan siivollinen sekä utuinen. Samalla Ukon alkuperäistä\ntoimintaa kuvailevat: pilvien pitäjä, joskus taivaspilvien taluja,\nja hattarojen eli hatakkoiden hallitsija, kerran myös kaarioiden\nkannattaja, sekä puhki pilvien puhuja, halki taivosen sanoja eli\nhalki taivan haastelija ynnä kovakolunen.\n\nUkon henkisiä ominaisuuksia esittävät vielä mainesanat: mies väkevä,\nmies totinen toimellinen, mies vakainen ja pyhä Ukko armollinen.\n\nUkon ulkomuotoa ja pukua on verrattain harvoin kuvattu. Hän on _vanha\nUkko harmaapäinen, mies vanha valkoparta, vesi-hattu, siniviitta\nja väljähousu_. Nimitys _kivikynsi_ on verrattava _Ukonkiven_\nnimitykseen _Ukonkynsi_.\n\n    A. Tule Ukko ottamahan,\n    kivikynsi kiskomahan\n    kivisillä kynsilläsi!\n    B. Kivikynsin kiskomahan!\n\nUkon aseista kuvastavat _vasara_ ja _kirves_ alkuperäistä käsitystä\nukkosjumalasta. Pellon ruostetta loitsija uhkaa:\n\n    Ukko pääsi halkaisevi\n    kurikalla kultaisella,\n    vasaralla vaskisella,\n    nuijalla hopeaisella.\n\nToisinaan hän kääntyy itse Ukon puoleen:\n\n    A. Tuopa kultakirvehesi,\n    hopeainen tapparasi!\n    B. Tuo on kultainen kurikka,\n    vaskivarsinen vasara\n    hopeaisen orren päästä!\n\nTaikka hän toivottaa: \"jos saisin Ukon kirvoin kätehen\".\n\nMyöhäisempi ja mahdollisesti Raamatun Jumalalta tai enkeliltä\nlainattu on Ukon _tulinen miekka, säkähinen säilä_, joka on\ntemmattava _tulisen tupen sisästä_. Tämä on myös _mustan käärmehen\nverinen, hiilen- tai raudankarvallinen, usein kullankarvallinen_,\nvälistä tarkemmin _pää kulta, terä hopea_. Lisäksi sitä kuvataan\nsäeparilla:\n\n    Jonka kuu kärestä paistoi,\n    päivä västistä välähyi.\n\nSama kuvaus tavataan loitsijalle tulista miekkaa tuovain enkelien ja\npyhimysten esittelyssä:\n\n    Tuhat tuttua tulevi,\n    sata Herran sankaria\n    ylähältä taivosesta,\n    alahalta maanemosta,\n    ne tuopi tulisen miekan\n    parahalta paimenelta,\n    väkäiseltä vartialta\n    jonka kuu kärestä paistoi,\n    päivä västistä valotti,\n    tuhat vuorta poikki lyöpi.\n\nVielä pyydetään Ukolta _kaunis kilpi_, mutta sekin _tulisen tupen_\nsisässä, joten se täytyy olettaa vääntyneeksi miekan kertosanasta\n_kalpa_. Siten käy ymmärrettäväksi seuraavakin säkeistö:\n\n    Kultakilpi kilvoittele\n    päältä taivosen yheksän --\n    hiihnoista hopeisista,\n    jolla leikon noian nuolet!\n\nVälimuodon _kilpa_ on laulaja selittänyt \"taltaksi\".\n\n    Sinun on kilpa kivinen,\n    sillä kilvalla kivisellä\n    puut muruin murennat,\n    paatiat paloille pakotat.\n\nKansankäsityksen mukaan oli talttoja eli \"Ukonkiviä\" etsittävä\nukontulen särkemistä puista ja kallioistakin, joihin \"Ukonnuolet\"\nolivat seisahtuneet.\n\nNimitys _Ukonnuoli_, joka vastaa mainittua virolaista _Perckun\nnool_, viittaa miekankäyttämistä vanhempaan mielikuvaan: jousella\nampumiseen. Virolainen sateenkaaren nimitys _vikerkaar_ johtuu\nalkuperäisemmästä _pikerkaar_ pitkärin l. pitkäisen kaari.\nKarjalan-kielessä tunnetaan _Ukonkaari_, joka runoissakin tavataan\n(vrt. UK 19: 311). Ukonkaarta eli jousta kuvataan niinikään\n_tuliseksi_.\n\n    Tuo Ukko tulinen jousi, --\n    jolla ammun Tuonen koiran.\n\nBoecler mainitsee virolaisten nimittäneen sateenkaarta myös \"ukkosen\nviikatteeksi\", jolla tämä pahoja henkiä ahdisti. Suomalaisissa\nrunoissa joskus Ukolta pyydetään tuomaan sitä _viikatetta Virosta_,\njolla lapsensynnyttäjää on avustettava.\n\nVanhoja sanontatapoja, joilla on skandinaavisissa kielissä\nvastineensa, ovat: _Ukko ajaa ja Ukkonen käy_. Näihin liittyy\nrunoissa esiintyvä vaunuilla ajaminen ja astuminen tulista tietä.\n\n    A. Ukko pääsi särkeköhön\n    kivisellä vaunullahan,\n    rautaisilla tauluillahan,\n    maijoloilla (!) muhjatkohon!\n    B. Ves' on suussa, ves' on päässä,\n    vesihattu hartioilla,\n    astu sie tulista tietä,\n    säkähistä säikyttele!\n\nSupisuomalaiselta piirteeltä tuntuu Ukon esittäminen _tulisen riihen_\npuijana:\n\n    Pui Ukko tulinen riihi,\n    säkehinen säiskähytä!\n    Tuli tuikki ikkunoista,\n    säkehet ovesta läksi.\n\nTavallisesti kuitenkin on ilman vertauskuvaa Ukkoa rukoiltu nostamaan\npilviä eri ilmansuunnilta:\n\n    A. Nosta pilvi luotehelta,\n    toinen lännestä lähetä,\n    kolmas kohota koilta,\n    syrjin yhtehen syseä,\n    lomatusten loukahuta!\n    B. Nosta pilvi pohjosesta,\n    toinen suorasta suvesta,\n    kolmas lännestä lähetä!\n    C. Iätä iästä pilvi,\n    nosta lonka luotehesta!\n\nUkon pilvien kuvailtu suuruus vaihtelee tarpeen mukaan.\n\n    A. (Kylvön aikana):\n    Puota pilvi tanterehen\n    korpikuusen korkeuinen!\n    B. (Tulenvioissa voiteeksi):\n    Pistä pilvi kynsihisi,\n    pikkunen pisarta pirskoa!\n\nVielä enemmän vaihteleva on eri tiloissa toivotettu pilven sisällys:\n\n    A. Tule vettä vihmomahan,\n    kastetta kohottamahan\n    orahille nouseville!\n    B. Sa'a mettä varvuilleni\n    metisestä taivahasta,\n    sima pilvestä piroita!\n    C. Sa'a lunta luntin päälle\n    vettä vängille lähetä,\n    ettei lyijy lytskähtäisi!\n    D. Sa'a hyytä, sa'a jäätä,\n    sa'a viljalta vilua --.\n    tulen tuiki polttaneelle!\n    E. Tapa sie Kalervon poika\n    rakehilla rautaisilla,\n    neuloilla teräsnenillä!\n    F. Satoi kyitä käärmehiä,\n    telkytti teräsneniä\n    tietomiesten tienohille.\n\nUkko on avuksi kutsuttu mitä moninaisimmissa taudeissa ja vammoissa,\nkuten tulen ja raudan, sekä erityisesti synnytyskivuissa.\nUkon varjelusta on anottu vaarallisilla retkillä, joina ei\npidetty ainoastaan sodankäyntiä, vaan myös naimakansan matkoja.\nViimeksimainitussa tapauksessa pyydetään paitsi miekkaa vielä\njonkinlaista suojusta sekä tukikohtaa.\n\n    Tuopas Ukko ummertasi,\n    siniviitta vimmertäsi,\n    joka päälleni pätisi! --,\n    Tuos Ukko tulinen miekka --\n    Taos Ukko rautatanner,\n    kukalikki kuutta syltä,\n    seitsentä molemmin puolin\n    josta poika ponnistaime!\n\nUkkoa on rukoiltu myös kaikkien elinkeinojen suojelijana, erikoisesti\ntietysti maanviljelyksen. Sen alkeellisimpaankin muotoon,\nkaskeamiseen, liittyy lukuja, joissa hänen nimensä mainitaan. \"Anna,\nUkko, uutta tulta\", lausuttiin kitkantulta tehtäessä hankaamalla\nkuivalla hangolla kesuenkantoa. Kun tällä tulella oli sytytetty\nkaski, niin loitsittiin:\n\n    Polta Ukko maat porolle, --\n    heitä mulle mustat mullat!\n\nEttä Ukon huolenpidon on ajateltu ulottuvan mitä\nyksityiskohtaisimpiin askareihin, osoittaa pieni loitsu, joka\nluettiin mentäessä metsään etsimään linnunpesiä.\n\n    Oi Ukko ylijumala,\n    kuule minun kutsuani,\n    tuo tuoreita munia\n    minun kurjan kulkkuhuni!\n\nGanander on siis ollut aivan oikeassa selittäessään Ukon\nvaikutusalasta: \"hänelle omistettiin useita kykyjä ja tehtäviä\nja häntä huudettiin avuksi kaikkiin yrityksiin\". Tämä Ukon\ntoiminnan monipuolisuus myös osallaan todistaa, että pakanalliseen\nukkosjumalaan on runoissa yhtynyt kristillinen Kaikenkaitsijan käsite.\n\n\n\n\nPuitten ja viljakasvien palvonta.\n\n\nElolliseen luontoon siirtyessämme tulevat ensinnä huomioomme\npuut, joista oikeastaan jo on ollut puhetta metsää kasvavan maan\nyhteydessä. Itse puittenkin pyhänä pitäminen on usein aivan\nilmeisesti liittynyt vainajainpalvontaan. Kreikanuskoisten\nkalmistot ovat pieniä puistikkoja, niinkuin myös niiden yleinen\nnimitys kuusikko osoittaa. Niilläkin seuduin Suomen Karjalassa,\njotka vanha väestö on jättänyt Ruotsinvallan aikoina Venäjän\npuolelle siirtyessään, ovat heidän kalmistokuusikkonsa säilyttäneet\npyhyytensä. Esim. Soaanlahdella on paraita uhripaikkoja _Venäjän\nkuusikko_, jonka keskellä on suuri kuusi.\n\nEtenkin savolaisalueella tunnettu on _karsikko_, kuolemantapauksen\njohdosta karsittu puu. Alkuperäistä kantaa edustanee tieto, että\njokaiselle perheenjäsenelle -- nimittäin vanhemmalle, ei lapselle --\non karsittu puu talon läheisyydessä. Tavallisempi on talon vainajille\nyhteinen karsikko, Siksi valittiin tanakka petäjä, jonka kuivat oksat\nheti karsittiin, tuoreet vain jätettiin. Niin pian kuin talossa kuoli\narvohenkilö, jolle pidettiin uhraamista tarpeellisena, hakattiin\ntästä puusta alimmainen tuore oksa ja aljettiin puunjuurella uhrata;\nsamoin jokaisen seuraavan kuoltua hakattiin yksi oksa karsikkopuusta.\nSittemmin otettiin puun kyljestä viriä kuori -- välistä veistettiin\nkylki aivan tasaiseksi -- ja leikattiin siihen vainajan nimimerkki,\nsyntymä- ja kuolinvuosi, joskus päiväkin. Viimein leikattiin\nmainitut merkit lautapalaseen, joka naulattiin jonkun kylmän huoneen\nseinään ja yhä nimitettiin karsikoksi, vaikkei mitään puuta enää\nkarsittukaan. Karsikko nimen saattoi vielä säilyttää kiviliuska.\njoka yhtäläisin hakatuin merkein asetettiin talon seinämälle, taikka\nsamansisältöinen paperipalanen keskellä mustaa silkkihuivia, joka oli\nkiinnitetty vierashuoneen peräseinälle levitettyyn lakanaan.\n\nVainajalle saatettiin tehdä karsikko myös matkalla hautausmaalle\ntien vieressä kasvavaan puuhun. Karsiessa mainitaan jätetyn kaksi\noksaa käsivarsiksi metsään päin, jos vainaja oli nainut, mutta\nnaimattomalle yksi oksa tielle päin. Toisten tietojen mukaan\njätettiin vain yksi \"käsivarsi\" toijottamaan joko hautausmaalle päin\ntai sinnepäin mistä vainaja oli tuotu.\n\nVainajia hautaan vietäessä merkittyä puuta on Suomen Karjalassa\nnimitetty _ristikoksi_ ja puulajin mukaan _ristipetäjäksi tai\nristikoivuksi_. Jokaiselle ohitse kuljetetulle kuolleelle on\nsiihen leikattu risti; tarkoituksena oli estää vainajaa kotona\nkäymästä. Myöskin on tämmöiseen _esivanhempain puuhun_ ripustettu\nvaatteenkaistaleita ja nauhoja, sekä naulattu laudanpalasia, joihin\non piirretty kuolleen nimimerkki ja vuosiluku, tai ainakin risti,\nmilloin sitä ei ole puun kylkeen leikattu. Itse puuta mainitaan\nkarsitunkin.\n\n_Pitämyspuu_ on jo mainittu maanhaltian yhteydessä. Sen ruotsalainen\nvastine on _vårdträd_ 'hoitopuu', jonka nimenä myös on _bos- eli\ntomteträd_ 'asunnon eli tontin puu', norjaksi vielä _vælletræ_\n'haltian-puu'.\n\nPitämyspuun yhteyttä haltia- ja vainajauskon kanssa valaisevat\nennen esitettyjen lisäksi vielä seuraavat tiedonannot. Kun taloa\nruvettiin tekemään, jätettiin hyöteä puunvesa kasvatiksi. Sen piti\nolla nuorempi kuin talontekijä, vanhempi ei ruvennut palvelemaan\nnuorempaansa. Puun luvattiin kasvaa rauhassa, ettei kukaan leikannut\nyhtään oksaa, ja sille sitouduttiin antamaan mikkelinä, kekrinä ja\njouluna samoja ruokia kuin itsekin syötiin. Niitä ruokia vietiin puun\njuureen ja viinaa kaadettiin pitkin maloa. Tällä puulla oli omituinen\nhaltia, joka asui sen varjossa ja varjeli taloa, karjaa ja toukoja.\nMutta uhrikuusensa myös isäntä saattoi hakata maahan, jos _köyryn\nhönttämät_ eivät olleet hänelle mieliksi.\n\nGanander mainitsee Jyrinpäivänä, joka oli karjataioille omistettu,\nviedyn maitopyttyjä uhriksi metsiköihin pyhien puitten alle. Sekin\nuhripuu, jonka luona kalamies tai metsämies piti asuntoa, oli pyhä,\nkoska sillä oli haltia. Sen juuren alle haudattiin ensimäisen kalan\ntai linnun luut kokonaisina. Eikä sitä saanut hakata, muuten seurasi\nonnettomuus.\n\nKun metsässä tapasi kolme puuta linjassa ja jotenkin yhtä harvassa\ntoisistaan, niin kolmannen puun alla oli aina haltia. _Metsänvanhin_\nnimeltä on näköpiirissä vanhin puu. \"Hiidenkätköstä\" eli eksyksistä\npäästettäessä lähdettiin metsään, temmaistiin irti juurineen kolmen\npuun vesat: koivun, lepän ja pihlajan -- kelpasi haapakin -- mentiin\n\"metsänvanhimman\" luo ja siihen huidottiin yksi kerrallaan vaseman\nolan yli, rukoillen:\n\n    Koivu kokoa omasi,\n    pihlaja piiritä pirusi,\n    leppä levitä perkeleesi,\n    haapa hae hirttämiäsi,\n    hakemahan, etsimähän,\n    kadonnutta kannustamahan.\n\nHirttäytyneitten mainitsemisessa ilmenee puitten väkien alkuperä\nmetsään kuolleitten hengistä.\n\nEri puulajeilla uskottiin Virossa olevan eri haltiansa. Koivumetsän\nhaltia ei milloinkaan mennyt leppä- tai tammimetsään.\n\nSuomessa on yhdellä puulajilla, _katajalla_ kuvailtu olleen\nnimenomainen väkensä ja haltiansa. Katajan juuressa asuvien pikku\nolentojen uhripalvonta tunnetaan myös germanilaisesta kansanuskosta.\n\n_Katajanväki_ saatiin ottamalla yhdeksänhaaraisen katajan juuresta\nmultaa silkkiseen riepuun. Lehmiä metsään laskettaessa ripustettiin\nmultanyytti kellon kantimeen ja kolmena ensi päivänä vietiin\nkellokkaan maitoa katajan juureen, josta haltiat otetiin paimeneksi;\nsitten ei syönyt karhu karjaa.\n\n_Katajahaltian_ nähdäkseen piti mennä hyvin vanhan yhdeksänhaaraisen\nkatajan juureen ja vasemalla kantapäällä kaivaa kolo, johon\nvasemman käden nimettömästä sormesta tipautettiin verta. Sitten\noli kierrettävä kukonpään kera kataja, astuttava siitä yhdeksän\naskella eteläänpäin ja katsottava yli olkansa, niin näkyi sen luona\nkauniita ihmisiä puhtaissa vaatteissa. Katajanhaltiat olivat kaikkein\nkauneinta väkeä.\n\nRunoissa rinnastetaan metsänväki yksityisten puunlajien väkien kera\ntaikka myös eri puunlajit keskenään.\n\n    A. Tule metsä miehinesi,\n    petäjä perehinesi,\n    katajainen kantoinesi\n    miehen ainoan avuksi!\n    B. Heitä honka huoviasi,\n    metsä lehtolapsiasi!\n    C. Nouse honka huovinesi,\n    koivu kolmen poikinesi!\n\nNaisellisella -tar päätteellä muodostettuja puunhaltiain nimiä ovat\n_Hongatar, Katajatar, Pihlajalar ja Tuometar_. Kaikki neljä tavataan\nyhtaikaa muutamassa Karhunsynty-runossa:\n\n    Hongatar hyvä emäntä,\n    Katajatar neiti kaunis,\n    Pihlajatar piika pieni\n    Tuometar tytär Tapion.\n\nKolme näistä on yhdistetty kuvaukseen karhun makaamisesta:\n\n    Kauan kaioissa tiloissa,\n    Hongattaren huonehessa,\n    Pihlajattaren pesässä.\n    Tuomettaren karsinassa.\n\nMainituista puunhaltiain nimityksistä on yleisin _Hongatar_. Hongan\nalla näet ajateltiin karhun makaavan:\n\n    Kun lähen ohon --\n    niin mä honkia kumarran,\n    havulatvoja haloan;\n    hotaiskohon hongan oksa,\n    männyn pirsto paiskatkohon,\n    lyököön kulta kuoliaaksi!\n\nHongikossa on karhu syntynyt[40] ja kasvanut, joten Hongatar\nluonnollisesti tulee hänen kasvattajakseen:\n\n    Hongikosta sinun sukusi,\n    Hongotar sinun sukusi.\n\nKarhun mainitaan olleen milloin \"emältä\" milloin \"isän puolta\"\n_Hongatarta_ taikka:\n\n    Hongattaren huolittama,\n    Tuomettaren tuuittama.\n\nHongatar esiintyy Karhun- ja Karjanluvuissa haltiana, jonka on\nvalvottava poikiansa eli korjattava koiriansa. Sen tavallisin\nlisämaine on \"hyvä emäntä\", joskus \"metsän emäntä\" ja \"tytär Tapion\".\nKertosanoina käytetään \"metsän piika pikkarainen\" ja \"Tapiotar\ntarkka vaimo\". Lyhyempi _Hongas_ saa mainesanat \"ehtoisa emäntä\" tai\n\"Pohjolan emäntä, lavekämmen Pohjan eukko\".\n\nPuun synnyssä joskus itse honka on \"Hongattaren huojuttama l.\nhuiskuttama\" ja sen siemenet Hongattaren kylvämiä.\n\n_Hongan tyttö_, \"Tapion vaimo\" tavataan yhdeksän taudin synnyttäjänä.\nSitä paitsi esiintyy n.s. Ilman immen kosinnassa \"Tapion neidin\"\nkertosanana \"hoikka Honkelan miniä\", jossa _Honkela_, kuten jo Becker\non huomauttanut, vastaa _Tapiolaa_.\n\nHongattaren toisintonimenä on yhdessä Karhunsynnyssä _Petäjätär_,\njonka pesästä karhun kuvataan lähteneen.\n\nHongattaresta yleistynyt lienee määräämätöntä havupuuta edustava\n_Havutar_ \"hyvä emäntä\". Siihen liittyvä _Havulinna_ käytetään\n\"metsänlinnan\" merkityksessä.[41] \"Havu meitä hallitkohon!\"\nrukoiltiin, kun kolmikanta havu pantiin kuolleen jäniksen korvaan.\n\n_Katajatarta_ puhutellaan, paitsi neljän puunhaltian luettelossa,\n_Hongattaren tai Tuomettaren_ ohella parissa Karhunpyynti-runossa,\njoissa se saa mainesanan \"vaimo kaunis\". Karhulle sanotaan eräässä\nKarjanluvussa: \"Tuometar sinun emosi, Katajatar kantajasi!\" Karhun\nsynnyttäjänä esiintyy vielä yksin Tuometar:\n\n    A. Tuometar puhas emäntä!\n    B. Tuometar Tapion synty.\n    C. Tuometar paha emäntä\n    mätti kuontalot vetehen.\n\nKarhun kaitsijanakin toimii \"Tuometar Tapion tyttö\", jota pyydetään\nkytkemään koiriaan.\n\n_Tuomen neito_ tavataan itäsuomalaisessa Jäniksenluvussa \"metsän\ntytön\" kertosanana, samoin _tuomen piika_ länsisuomalaisessa\nKarjanluvussa:\n\n    Tuomen piika, metsän neitsyt\n    olkohon mun karjani paimen!\n\n_Pihlajatarta_ edustaa runoissa, paitsi mainitussa kahdessa\nluettelossa, karhun peijaisten nimittäminen \"Tuomettaren\njuomingeiksi, Pihlajattaren pidoiksi\". Tuomettaren ohella esiintyy\nmyös _pieni tyttö pihlajainen_.\n\nItse pihlaja mainitaan kosinta- ja häärunoissa arpomisvälineenä.\n\n    A. Pankoa pihlaja tulehen!\n    Kun on verta vuotanevi,\n    niin silloin sota tulevi,\n    vaan kun vettä vuotanevi,\n    silloin sulhaset tulevi.\n    B. Pistin pihlajat vetehen,\n    katsoin pitkin pihlajoa,\n    kenen tuo väki tulevi.\n\nMerkillisin on kuitenkin pihlajan esiintyminen häärunoissa nimenomaan\npyhänä puuna (vrt. UK. 23: 223-5):\n\n    Pyhät on pihlajat pihalla,\n    pyhät oksat pihlajalla,\n    marjaset sitä[i] pyhemmät.\n\nLönnrot ei ole tätä kohtaa oikein käsittänyt, koska on Uudessa\nKalevalassa (23: 221-230) liittänyt siihen säkeitä, joissa morsianta\nkehoitetaan varomaan pihlajan oksia miehen kuritusneuvoina (!)\nIlmeisesti tässä on kuitenkin kysymys pyhän puun hoitamisesta, jonka\nmarjat olivat oksiakin pyhemmät.\n\nTaioissa on pihlajalla huomattava merkitys. Nimenomaisesti mainitaan\npihlajanmarjatkin. Kun riihi ensi kerran lämmitettiin, ripustettiin\ntalon pihlajasta otettuja marjaterttuja oveen ja pihtipieliin.\nPelto voitiin parantaa pilauksesta kiertämällä se kolmen suurimman\npihlajamarjatertun kera. Miehen naimaonnen sai turmelluksi,\njos päänaluksen alle pani pussin, jossa oli tuhkaa, karvoja,\nmallasjauhoja ja kirkkomaalta otettuja pihlajanmarjoja.\n\nErityisen mielenkiinnon on pihlajan pyhyys saanut sen kautta,\nettä pihlajaan on yhdistetty Agricolan mainitsema Ukon nainen\n_Rauni_: \"kun Rauni Ukon naini(!) härskyi, jalosti Ukoi pohjasti(!)\npärskyi\". H. Reinholmin jälkeenjääneissä käsikirjoituksissa on Rauni\nrinnastettu _pihlajaa_ merkitseviin ruotsin _rönn_ ja ruotsinlapin\n_raudna_ sanojen kanssa. Siitä riippumatta on E.N. Setälä Rauni sanan\nskandinaavilaisen alkuperän osoittanut (vrt. muinaisl. _reynir_)\nja sen todentanut J. Fellmanin muistiinpanolla. Suomen Lapissa\ntunnettiin _Raudna_ Ukon puolisona, joka ei milloinkaan synnyttänyt.\nSille pyhitetyt olivat pihlajanmarjat, joita kasvoi runsaasti sen\nluolain läheisyydessä.\n\nRauni nimen muunnos lienee Ison sian runossa Ukon rinnalla toimiva\n_Röönikkä eli Ryönikkä_.\n\n    Ukko tuota tappamahan,\n    Röönnikkä repäisemähän --\n    Ukko säikähti,\n    että hyppäsi kuuseen,\n    [hyppäsi Ryönikkä raitahan],\n    muut jumalat muihin puihin.\n\nHuomattava on, että myös skandinaavilaisessa kansanuskossa pihlaja on\nollut ukkosjumalalle Thorille pyhitetty puu, joten nimen mukana itse\nkäsityskin on suomalaisille lainan kautta tullut.\n\nMitenkä pihlaja on voitu käsittää Ukon puolisoksi, selviää osittain\nsiitä läheisestä suhteesta, jossa ukkosjumala on _tammeen_.\nMainittu Thorin toisintonimi Fjorgynn ja liettualainen _Perkunas_\novat samaa vartaloa kuin latinan _quercus_ 'tammi'. Tammea on\nyleisesti Euroopassa pidetty ukkosjumalan puuna. Yhdistykseen lienee\nvaikuttanut se havainto, että salama iskee tammiin verrattomasti\nuseammin kuin muihin puihin. Alkuperäisestä on kuitenkin tammea\npidetty pyhänä sen terhojen vuoksi, joita muinoin koottiin ja\nsäilytettiin ihmistenkin syötäväksi.\n\nSamasta syystä lienee aikoinaan palvottu pihlajaa, koska siinä\njuuri marjat olivat kaikista pyhimmät. \"Pihlaja elättää\" on vielä\nsananpartena Norjassa.\n\nEttä Suomessa myös tuomen ja katajan pyhyys on ollut jossakin\nsuhteessa niiden marjoihin, osoittanevat Sääksmäen Ritvalan\nHelkavirsien loppusäkeet:\n\n    Siihen kasvoi tuomu kaunis,\n    tuomuhun hyvä hedelmä:\n    karkasi kataja kaunis,\n    katajahan kaunis marja.\n    Joka siitä oksan otti,\n    se otti ikäisen onnen,\n    joka siitä lehvän leikkas,\n    se leikkas ikäisen lemmen.\n\nTuomenmarjat mainitaan muutamassa taiassakin. Jos rupeaa oikein\npaha mieli vainoamaan, niin poistuu se, kun syö sokerivedessä\npaistettuja tuomenmarjoja. \"Tuomi on hyvä puu\", selitetään toisessa\nkirjaanpanossa, \"se tekee hellän, mieluisan mielialan\".\n\nMuista kasveista kuin puista ovat nimenomaan viljelyskelpoiset\ntulleet uskonnollisen huomion esineiksi. Ravinnon pyhyyden tunne on\nvieläkin säilynyt siinä kunnioittavassa tavassa, jolla maalaiskansa\npitelee leipää, \"Jumalan viljaa\".\n\nAgricolan mainitsema karjalaisten jumala _Rongoteus_, joka \"ruista\nantoi\", on kauan kummitellut ilman vastinettansa kansanrunoissa.\nVanhoissa käsikirjoituksissa kyllä tavattiin Siikasen luvussa säe:\n_Rungkat ei vaan rukiit_, mutta sitä ei ymmärretty enempää kuin v.\n1885 muistiinpanemaani toisintoa: _Runka tei vai rukiit_, ennenkuin\nEino Tikkanen E.J. Hyvärisen kokoelmista vuosilta 1906-7 löysi\nmuodot: _rukihinen Runkateira ja Runkoteivas_, joiden avulla kävi\nhelpoksi lukea yhteen: _Runkateivahan rukihit_. Tätä lukutapaa\nvahvistavat vielä väännökset: _Ruki-Tehvanan eli -Tahvanan rukihit_.\nAikaisemmin olin Rongoteus nimeen yhdistänyt Hevosensynnyssä kerran\nesiintyvän _Rukotivon_.\n\nSanan jälkiosa _teivas eli tivo_ on yhdistettävä\nmuinaisislantilaiseen _tivar_ \"jumalat\". Edellinen osa _runka,\nrunko eli ruko_ liittynee sanaan _ruis, rukihin_, joka niinikään on\ngermanilainen laina.\n\n\"Ohran kasvun soi\" Agricolan mukaan _Pellon Pekko_. Ganander\nmainitsee hänen suoneen hyvää vierrettä, jota sanottiin \"pellon\nmaidoksi\" ja jonka nauttimista nimitettiin \"Pellon Pekon\nmaistamiseksi l. juomiseksi\". Tätä karjalaisten jumalaa on\nnorjalainen Magnus Olsen verrannut islantilaiseen _Beyggvir eli\nByggvir_, joka oli viljavuudenjumalan Freyn palvelija ja jota\nmerkitykseltään vastaa nykyisruotsin _bjugg_ 'ohra'. Suomalainen\nPekko edellyttää muinais-skandinaavilaista muotoa _Beggwu_.\n\nSuurempi kuin muilla viljalajeilla on ohralla se ominaisuus, etteivät\nkaikki siemenet tule oraalle; varokeinoksi pannaan pohjois-Hämeessä\npuukko pellon syrjään, \"ettei _pellon Pekko_ söisi oraita\".\n\nMahdollisesti kuuluu tänne myös Ohrankylvö-runossa kaskenkaatajana\ntoimiva _Pekka, Pikka eli Pikki_ sekä Siikasen puhuttelussa pari\nkertaa mainittu _pellon Pekka_. Sekä rukiin että ohran haltian\nesiintyminen juuri Siikasen eli Vihneen luvussa riippuu siitä, että\nsilmään mennyt vihne piti saada nousemaan tahtaasen, joka oli tehty\nrukiisista ja ohraisista jauhoista.\n\nPellon Pekkoon yhdistettävä lienee vielä setukaisvirolaisten\n_Peko_.[42] Se oli vahasta tehty; toisen tiedon mukaan kolmivuotisen\nlapsen kokoinen kuva, toisen mukaan korkea kynttiläjalka, jonka\nalkuperäistä ainetta ei ympäri valetulta vahalta voinut eroittaa.\nSitä säilytettiin vuorokylin ja -taloin vuosi kerrallaan kunkin\nPekon osallisen viljalaarissa. Jyrin päivän yönä se 2-4 miehen\nkantamana vietiin kylästä toiseen uuden hoitajansa luo. Tämän oli\nvelvollisuus valmistaa helluntaiksi Pekolle pidot. Niitä varten\nveivät Pekon kumartajat hyvissä ajoissa ohria, joista Pekon isäntä\nkeitti juhlaoluen. Helluntaipäivän aattona auringon laskettua tulivat\nkaikki koolle. Jokainen toi mukanaan munan ja leivän annettavaksi\nisännälle sekä itseään varten toisen leivän ynnä astiassa maitoa.\nKokoushuoneita piti varata kaksi. Kun toisessa oli nautittu isännän\ntarjooma ateria, mentiin toiseen, jonka nurkassa olutammeen päällä\nseisoi Pekko siihen kiinnitettyine palavine tuohuksineen. Nurkan\nkahden puolen pitkin seiniä oli asetettu riviin astiat ja samoin\nleivokset; niihinkin oli kiinnitetty palavia tuohuksia. Polvistuvien\netupäähän asettuivat juhlamenojen johtaja ja hänen apulaisensa.\nKun kukin oli omasta puolestaan rukoillut, nosti johtaja jokaisen\nastiasta kupposella olutta ja laski takaisin rukoillen omistajalle ja\nhänen perheelleen siunausta pyhältä Iljalta. Sitten ruvettiin juomaan\nolutta sekä syömään omia eväitään. Syötyä jälleen kukin rukoili omia\ntarpeitaan. Viimein aamun valjetessa laulettiin yhteinen rukous\nrakeita vastaan. Ruuantähteet jaettiin köyhille. Mitä tuohuksista jäi\njäljelle, lisättiin Pekon päälle. Kuta enemmän vahaa kokoontui, sitä\nsuotuisampi tuli kesä.\n\nToisen tiedon mukaan Pekon kumartajat kokoontuivat auringon laskettua\neväslaukut selässä Pekon hoitajan luokse, joka oli huolellisesti\nsulkenut akkunat ja sytyttänyt kattolampun palamaan. Tämä läksi\nlakana kädessä kahden miehen seuraamana, joista toinen piteli lyhtyä,\ntoinen availi ovia, Pekkoa noutamaan; nosti sen viljalaarista, kääri\nlakanaan, kantoi sylissään tupaan ja asetti lampun alle. Kaikki\nistahtivat piiriin seljin Pekon kuvaan ja alkoivat syödä kukin\nlaukustaan. Syötyä nousivat seisaalleen kääntymättä vieläkään Pekon\npuoleen ja sulkivat eväslaukkunsa. Sitten marssivat Pekon ympäri\nyhdeksän kertaa laulaen:\n\n    Peko meidän Jumalamme,\n    kaitse meidän karjaistamme,\n    hoitele hevosiamme,\n    varjele myös viljaistamme\n    lumirännältä, rakeilta\n\nJätettyään Pekon yksin tupaan astuivat miehet ulkosalle alkaen\nurheilla ja vallotella. Joka siinä ensimäisen verihaavan sai,\nilmoitti jylisevällä äänellä verta tulleen, minkä jälkeen kaikki\nriensivät häntä tervehtimään seuraavan vuoden Pekonhoitajana. Uuden\nisännän laariin vietiin Pekonkuva vielä samana yönä pimeässä.\n\nEsitetty keväinen miesten juhla vietettiin viimeistä kertaa v. 1908.\nSitä paitsi muisteltiin syksyllä viljanleikkuun jälkeen naisten\nkulkeneen miehenvaatteisiin pukeutuneina \"Pekon kerjäläisinä\"\nPekon osakkaiden luona, keräten rahaa, voita, vaatetta y.m. Kaikki\nruokavarat koottiin yhteen, rahoilla ostettiin viinaa ja pidettiin\nkoko yön kestävä juhla, josta kuitenkin puuttui itse Pekon näkyväinen\nläsnäolo.\n\nPekkoa vastaavan skandinaavilaisen _Byggvir_ jumalan puoliso _Beyla_\non selitetty merkitsevän papua. Suomalaisetkin ovat papua samoin kuin\nhernettä pyhittäneet käsittäen, että ne olivat vainajain mieliruokaa.\n\nPapu- tai hernerokka on jo mainittu hautajaisaterian olennaisena\nosana. Myös kekriruokiin kuuluivat pavut tai herneet, joista\nensimäiset isäntä pöydän päässä istuessaan heitti uunille. Vainajain\nsijaisina kuljeksivat kekrinkiertäjät vaativat papuapposia. Jouluna\ntaas voi nähdä henget karkeloimassa, jos viisiherneisestä palosta\npoisti herneet niin varovasti, ettei kuori särkynyt, ja palon läpi\nkatsoi piilopaikasta kenenkään näkemättä. Ensimäisenä kylvöpäivänä,\njolloin joulusäästöjä, suolattua lehmänjalkaa ynnä leipää, syötiin\nja viinaa juotiin, ei saanut kylvää muuta kuin hernettä. Vasta\npoikinutta lehmää lypsäessä pantiin yhdeksän pavunjyvää raintaan.\nKun ensi kerran vetäisi, piti sanoa: \"tuo maitosi Manalta\"; toisella\nkertaa: \"voisi tuo Tuonelasta\", kolmannella: \"piimäsi pitäjähältä\" ja\nneljännellä: \"jopa tuo tuopi\".\n\nPavun ja herneen suhdetta vainajauskoon valaisevat vielä ne taiat,\njoissa papu tai herne on kuolleen pääkallossa idätetty. Siitä\nkasvaneita papuja tai herneitä pitämällä suussaan näki \"pikku äijiä\"\nmilloin halusi, ja sai niiltä tietoja mitä tahtoi; sillä keinoin myös\nitse tekeytyi näkymättömäksi.\n\nAgricolan luettelemista jumaluusolennoista Egres \"herneet, pavut,\nnauriit loi, kaalit, liinat ja hamput edestoi\".\n\nAivan viimeaikoina on sekä Suomen itä-Karjalassa että Venäjän\nKarjalassa tavattu nimi _Ägröi, Ägräs eli Äkrässie_. Tavallisesti\nsen edellä käy mainesana _pyhä_;[43] myös _Ägröi kuningas_\nmainitaan. Tällä nimellä sanotaan erikoisennäköistä naurista, joka\non muodostunut kahdesta toisiinsa niin kiinni kasvaneesta, että\nniiden välillä on vain ohukainen seinämä: sittemmin on sama nimitys\nyhtäläiselle perunallekin siirtynyt. Mainitunlainen nauris oli\nolkapäillä tai kontissa yksinään kannettava nauriskuoppaan. Matkalla\nlangettiin kolme, jopa kymmenen kertaa polvilleen tai pitkälleen\nikäänkuin raskaan taakan alle uupuvinaan, joka kerralla hokien: \"en\nvoi kantaa, Pyh'-Ägröi, syöttäjä, oh miten on jykeä\". Kuopan luona\nluettiin rukouksia:\n\n    A. Pyh'-Ägröi syöttäjäiseni,\n    sata moista saoita,\n    tuhat moista turvoita,\n    tuo meille naurista tullessasi kuoppaan!\n    B. Tuo Pyh'-Ägröi rukka,\n    muien kuopista naurista meille tuo!\n    C. Vartioitse kuoppaistani,\n    ettei söisi hiiri, eikä myyrä!\n\nNiinikään nauriinkylväjä rukoili:\n\n    Pyh'-Äkrässie kasvattele\n    osalle olemattomien\n    (s.o. vainajien),\n    varalle viljaisien,\n    vaivaisien ja varkahien!\n    Kasvattele kallellehen,\n    väännyttele väärällehen,\n    syvi syrjällehen,\n    lomatusten loukuttele\n    ylitse katehen mielen\n    hyvänsuovan mieltä myöten,\n    pahansuovan paitse mielen!\n\nSavolaisalueella pohjois-Hämeessä tunnetaan _Äkräs_ kaksijatkoisen\nperunan nimityksenä. Keski-Pohjanmaalla ilmaantuu Kiven\npuhuttelussa _Äyräs-ämmän kämmenpää_. Äkräs nimityksen asemesta on\nkaksijatkoisesta nauriista tai perunasta pohjois-Karjalassa käytetty\nmyös _huuhdan isäntä_.\n\nKarjalaisten jumalana, joka \"huhdat ja pellot teki\" esiintyy\nAgricolan luettelossa _Köndös_. Tälle nimelle on E.N. Setälä\nasettanut vastineeksi tsheremissiläisen _kind?_ 'vilja, leipä'.\nKysymyksen alaiseksi hän on jättänyt, onko näihin yhdistettävä myös\nsuomen _köynnös_ (könnös, kyönnös, köylös). Että _humalikossakin_\non haltia, on pohjois-Hämeessä uskottu. Virossa mainitaan _humala\nkuningas eli varjaja_, 'varjelija' ja _humala aia peremees_\n'humalatarhan isäntä', jota olutta pannessa muisteltiin.\n\nEdellämainittujen viljakasvien haltioina tavataan tanskalaisilla\n_rug-, byg- ja ærte-kjærling_ 'rukiin, ohran ja herneen akka' sekä\nUudenmaan ruotsalaisilla _rofgumman_ 'nauriin akka', jolla lapsia\npeloiteltiin, etteivät naurismaalle menisi.\n\nKasvullisuuden edustajana on vielä huomattava _Sämpsä_, jonka joko\nkertosanana on _Pellervo_ tai lisämaineena _poika Pellervoinen_.\nSämpsää esittävä runo on säilynyt Inkerissä Hevaalla \"Ukko virtenä\"\nsekä ilman Ukkoon kohdistuvia alkusäkeitä Soikkolan puolella.\nJälkimäinen muodostus alkaa kysymyksellä, miksi \"meidän\" kaurat ja\nrukiit:\n\n    Ei kasva kas'essakana,\n    ei nouse not'ossakana,\n    Sämpsän mättähällekänä,\n    Pellervon mäellekänä?\n    Sill'ei kasva meidän kaurat --\n    Sämpsä sängyssä makasi,\n    selällänsä seitsenristi,\n    kylellänsä kymmennyplä,\n    sääret sängystä näkyvät,\n    rikoista rivat punaiset.\n    Ei ole Sämpsän kutsujaista,\n    Pellervon ylentäjäistä.\n\nSämpsän nostajaksi lähtee ensin _talvipoika_, joka kuitenkin saa\nkieltävän vastauksen, koska tuulihevosella ajellessaan oli vain\ntuhoa tuottanut. Sämpsän nousemaan taivuttaa vasta _kesäpoika_, joka\ntullessaan:\n\n    Puhui puut lehellisiksi,\n    heinät helpehellisiksi,\n    kaalit kotsinallisiksi,\n    [t. kapustat kuvullisiksi],\n    naurihit navallisiksi,\n    neitoset verellisiksi.\n\nItä-Suomessa on Sämpsän runosta kappaleita kiintynyt Puunsynnyn\nalkuun. Täydellisimmässä _Suvi ilma Hevon poika_ ilmoittaa _Ahdin_\ntoivomuksesta tulleensa ja saa Sämpsältä kiitokset:\n\n    Sulasit jokien suita,\n    jäitä järvistä ohensit,\n    rannoille kaloja laskit,\n    suolle suikelehtavia.\n    Jopa kerran keitettihin --\n    Kalehvalle kaunis hauki.\n\nLopuksi kuvataan Sämpsän kylväminen:\n\n    Ennen Ahti maita puuttui,\n    ennenkuin Sämpsä siemeniä.\n    Etelähän ensin kylvi,\n    sitten singotti itähän,\n    pohjan puolille porotti,\n    lopettavi luotehesen.\n\nSämpsän johdannainen _Sämpsykkä_ esiintyy Karjalan kannaksen runoissa\nkasvinnimenä. Varsinais-Inkerissä käytetään nimitystä Sämpsykkä eli\n_Sämpsä-heinä_ metsäkaislasta (Scirpus silvaticus). Keväällä, kun ei\nvielä muuta ruohoa ole, sitä nyhdetään karjanrehuksi. Sen valkoista\nja makeata juurta lapsetkin mielellään syövät. Ravintoarvonsa\ntähden nähtävästi tämäkin kasvi on tullut palvonnan esineeksi.\nVieraaseen vaikutukseen viittaa Sämpsä-sanan germanilainen alkuperä;\nsen vastineena on saksan _semse eli simse_, joka merkitsee juuri\n_kaislaa_.\n\n_Pellervo_ sana tavataan inkeriläisessä kansanlaulussa _pellavaa_\ntarkoittavana.[44] Mutta myös _pellon_ merkityksessä esiintyy\n_pellervoinen_.\n\n    A. (Kilpalaulannossa):\n    Mäet on mykkylöittämäni,\n    pellervoiset pieksämäni.\n    B. (Yskän manauksessa):\n    Ala maan, ala manuen\n    ala neien pellervoisen.\n\nPuun synnyssä tavataan rinnastettuina \"Pekka poika _pellervoinen_\"\nja \"_maanalainen mannervoinen_\". Siikasen luvussa vaihtelevat säkeet\n\"_Pellervoisen_ pensyttämä\" ja \"_Pengerväisen_ pensoittama\", joihin\nvielä liittyy: \"_Pellervöisen_ pientarehen\".\n\nSämpsä Pellervoinen joskus noudetaan:\n\n    Saaresta selällisestä,\n    luotosesta puuttomasta.\n\nSieltä on hänet tietysti pitänyt tuoda aluksella. Tämä esitetään\njyvälotjana, jonka parmailla hän oli maannut emintimänsä kera\nkeskellä jyväkekoa.\n\n    A. Sämpsä poika Pellervoinen --\n    kesät kenneliä makasi\n    keskellä jyväkekoa,\n    jyväparkan parmahalla.\n    B. Sämpsä poika Pellervoinen\n    makasi emintimensä\n    keskellä jyväkekoa.\n    C. Akka manteren alainen,\n    poika pellon pohjallinen\n    makasi emintimänsä\n    keskellä jyväkekoa,\n    jyväpaatten parmahilla.\n\nTäydellisin suomenpuolinen Sämpsänrunon kirjaanpano alkaa kuvauksella\nSämpsän aviollisesta suhteesta sisareensa, jonka vuoksi hänen oli\npaettava Pohjolaan. Mainittu kohta on nähtävästi Kullervon sisaren\nrunon vaikutuksesta vääntynyt. Alkuperäisempää Sämpsän suhdetta\nemintimäänsä on selitetty miespuolisen vilja-vuudenjumalan ja\nnaispuolisen maaemon väliseksi.\n\nSkandinaavilaisen viljavuuden jumalan _Freyn_ kerrotaan tavanneen\nrakastettunsa _Gerdin_, joka merkitsee aidattua viljelysaluetta,\n_Barri_ 'jyvä' nimisessä paikassa. Freyn tiedetään myös olleen\naviollisessa suhteessa sisareensa _Freyaan_. Hänen isänsä _Hjordin_,\njoka alkuansa on ollut naispuolinen ja siis Freyn äiti, tapaamme\njo ajanlaskumme ensimäisellä vuosisadalla muodossa _Nerthus_ Elben\npohjoispuolella asuvain heimojen palvomana. Tämä jumalatar noudettiin\nmerensaarelta ja sitä kuljetettiin ympäri lehmien vetämissä\nvaunuissa. Tacitus sitä vertaa roomalaisten palvomaan maaemoon,\n_Terra mater_, jota härkien vetämissä vaunuissa ympäri kuljetettiin\nja samoin kuin Nerthusta lopuksi kylvetettiin. Tämän jumalattaren\npalvonta tiedetään tuodun v. 204 Roomaan Vähästä Aasiasta, josta myös\nmielikuva maaemon lemmensuhteista ainoaan poikaansa, miespuoliseen\nkasvullisuuden jumalaan (Kybele ja Attis) on johdettavissa.\n\nMutta vaikka mielikuva Sämpsästä ja hänen puolisoemostansa on\nvierasperäinen, ei kysymys maan palvomisesta kaiken kasvattajana ja\nelättäjänä ole sillä ratkaistu. Castrén on viitannut nimitykseen\n_maaemä_, jota runoissa itse maasta käytetään. Maaemä esiintyy esim.\nMaantervehdyksessä pelkän maan asemella:\n\n    Terve maille, manterille --\n    maaemä kultainen kuningas!\n\nMaan merkitys on sillä myös taivaan kertosanana (vrt. s. 124):\n\n    Alaisihin maaemihin.\n    yläisihin taivosihin.\n\nPersonallisemman värityksen saavat sekä maaemä että taivas äidiksi ja\nisäksi puhuteltuina:\n\n    Maaemä maammoseni,\n    taivas taattoseni;\n\nEttä tämä säepari edellyttää raamatullista käsitystä ihmisen samalla\nkertaa taivaallisesta ja maallisesta alkuperästä, osoittanevat\nseuraavat Maanvihan sanat:\n\n    Kyllä maa varansa pitää,\n    maa on Jeesuksen luomaäiti.\n\nTavallisempaa taivaasta erillistä taattoa vastaa _maaemässä_ asuvaksi\najateltu _maammo_.\n\n    A. Ylemmäksi huokoamme,\n    taatolleni taivahasen --\n    Alemmaksi huokoamme,\n    maammolleni maaemähän.\n    B. Tule taatto taivosesta,\n    maammoseni maaemästä!\n\nSamoin ilmaantuu _Ukon_ vastineena _maan emoinen_:\n\n    Ukon voima taivahasta,\n    maasta maan emoisen voima!\n\nTämä maan emoinen on tuskin eroitettavissa edellä esitetyistä\nmaan emännästä ja manteren alaisesta akasta. Näille vainajista\npaikallistuneille vainajain hengille vastakohdaksi sitä siis ei voine\nasettaa ja olettaa maata edustavaksi luonnon jumalaksi. Tavallista\nhuomattavampi asema näyttää kuitenkin naispuolisella maanhaltialla\nolleen. Sitä osoittaa myös _maa ja mantu_ sanoista johtopäätteellä\n-_tar_ usein muodostettu nimentapainen _Maatar eli Mannutar_. Sen\nsijaan _Metsätär eli Kummutar_ ovat hyvin harvinaisia ja, kuten\nsaamme nähdä, tilapäisiä väännöksiä muista nimistä; _vesi ja meri_\nsanoista ei vastaavaa johdannaista tunnetakaan.\n\nKivensynnyn itäsuomalaisissa toisinnoissa lausutaan se ajatus, että\nkivi on palanen maksaa _Maattaren, Mannottaren_ tai yleisimmin\n_Mammottaren eli Mammattaren_. Selityksensä tämä mielikuva saa\nlänsisuomalaisista säkeistä:\n\n    A. Maa äitis, kivi nimes!\n    B. Maan muna, pellon kakkara!\n\nVermlannin savolaisilla kiveä nimitetään: \"pellon perna\", \"_mannan\n(\u003C mannun) maksa_\" ja itä-Suomessa yleisesti: \"_mamman eli mammon (\u003C\nmannun) poika eli lapsi_\".\n\nMuutamassa Käärmeen synnyssä kuvataan päätänsä sukiva _Maanhuter_\n\"maan emäntä\". Myös _Mammotar_ mainitaan \"matoin emuuna\".\n\nYhdeksän tautia synnyttää välistä _Maanotar_ \"Pohjan eukko\". Suden\nsynnyttäjänä ilmaantuu \"maan tytön, mannun neidon\" ohella _Manuhutar_\n\"maan emäntä\". Tämän läheistä yhteyttä vainajanhenkien kanssa\nosoittaa toisinnossa tavattava _Marattaren_, mikä ei ole korjattava\nmuotoon Maaratar, kuten Lönnrot Loitsurunojen julkaisussa on tehnyt,\nvaan \"marras\" sanasta johtuvaan _Marratar_.\n\nVielä tavataan muutamassa Karjan luvussa:\n\n    Manutar valittu vaimo,\n    akka angervon alainen!\n\nJälkimäinen säe on verrattava Ampiaisen puhutteluun:\n\n    Ampiainen angervainen,\n    maan isäntä, maan emäntä!\n\nManuttaren rinnalla mainitaan myös _Penkeretär_ ynnä _Kunnotar_\nMaanhaltian lepytyksessä:\n\n    Manutar maan emäntä,\n    Penkeretär perehen äiti,\n    Kunnotar valittu vaimo.\n    joka olet varsin valvehella,\n    aina aikaisin havahat,\n    tule nyt kullan muuttelohon!\n\n_Kunnotar_ voisi kenties saada selityksensä, jos muistiinpano on\nluotettava, ottamalla huomioon Gananderin säilyttämät Synnytysloitsun\nsäkeet:\n\n    Kupehesta Kunottaran,\n    lapsenvaimon lappiosta.\n\n_Kunottareen_, jonka runomitta vaatisi luettavaksi _Kunnotar_,\n\"lapsenvaimon\" merkityksessä tekisi mieli yhdistää ruotsin _qvinna_\nja norjan _kona_ 'nainen'.\n\nJälkimäistä selitystä tukisi se seikka, että manteren akkaa vastaava\nlappalainen _Madderakka_ toimii avustajana synnytyksessä samoin\nkuin samojedilainen \"maata tekevä akka\" eli \"kodan akka\".[45] Myös\nskandinaavilaisen \"kätilön\" nimityksen _jordgumma_ 'maan akka' on\nE.N. Setälä selittänyt alkuaan tarkoittaneen asuntomaan alaista\nnaishaltiaa. Kuollan lappalaisten _mändir-ähken_ merkitys 'isän\ntai äidin mummo' osoittanee, mistä tässä on kysymys. _Manteren\nakka_ on omaan mantereen haudattu esiäiti, jota etupäässä perheen\nnaisjäsenet ovat palvoneet, tietysti myös niin tärkeässä toimessa\nkuin lapsensynnytyksessä.\n\nItse maan kunnioittaminen kaiken elävän äitinä on suomalaisilla\nmyöhä- ja vierasperäistä. Vieras vaikutus on todennettu myös\npuitten ja kasvien palvonnassa, mikäli se perustuen oman ravinnon\npyhittämiseen on vainajauskosta riippumaton.\n\n\n\n\nEläinten palvonta.\n\n\nLaskiaisen vietosta oli Suomessa yleinen se käsitys, että saunassa\nkylvettäessä tuli äänettömyyden vallita; muuten kesän aikana purivat\nsääsket, itikat, hyttyset, paarmat ja mäkärät sekä ihmisiä että\neläimiä. Niinikään illallista syödessä oli oltava vaiti. Samasta\nsyystä piti kylpeä ja syödä ilman tulta; eikä aamullakaan saanut\nkovin aikaisin sytyttää valkeata.\n\nSekä hiljaisuus että pimeän pito kuuluvat vainajain vaatimuksiin\nheidän kotona käydessään. Että ne pikku eläimet, joiden kostoa\npelättiin, olivat vainajain ilmestymismuotoja, osoittaa se, että\nkirkonväkeä, joka erityisesti laskiaisena oli liikkeellä, on kuvailtu\n_hyttysparven_ tapaiseksi. Myös _hämähäkkinä_ olemme kirkonväen\ntavanneet, samoin vedenväen _perhosina_ ja pajanväen _mehiläisinä_.\n\nLäheisimmässä suhteessa metsänväkeen ja metsänhaltiaan on usein\nmainittu _muurahaiset_. Mutta pihamailla oleskelevina ne edustavat\nmaanväkeä ja maanhaltiaa. Uudelle paikalle asumaan mentäessä\nnostettiin kiviä ylös; minkäväriset muurahaiset olivat niiden\nalla, senväriset piti eläimet olla, sitten menestyivät: \"se oli\nmaanhaltia\". Maahisiksi eli maahiaisiksi nimitettiin pieniä\nmuurahaisenkaltaisia olentoja, jotka puremalla aiheuttivat ihottuman.\nRuotsissakin uskottiin vainajahaltiain esiintyvän muurahaisina\n(_alvmyror_). Maahisen kohdalla Ganander mainitsee kuuluisan\najattelijan ja näkijän Svedenborgin v. 1759 Tukholman tulipalossa\nnähneen näitä haltiamuurahaisia nesteellään sammuttamassa liekkejä\ntalon seinältä, joka sen kautta säilyi tuholta.\n\nVedenväen ja -haltian edustajina olemme nähneet _kalan_ ja\n_sammakon_. Lisäksi mainittakoon, että jos peltoon keväällä,\nennenkuin mitään kylvettiin, haudattiin ennen käen kukkumista\nsaatu _hauki_, niin siinä oli vedenväki vartiana. Sammakkoa on\nkotipihallakin kunnioitettu. Vainajille pyhitettynä kekrinpäivänä\nvietiin verileipää, makkaraa ja rieskoja sammakoille.\n\nKäärmeitten palvonnasta pohjoismailla kertoo jo 1500-luvulla Olaus\nMagnus. Ne olivat talojen suojeluspyhiä, joita ruokittiin lehmän tai\nlampaan maidolla ja joiden vahingoittamista pidettiin rikoksena.\n\nVielä myöhäisempinä aikoina on Suomessa monin paikoin käärmeitä\nkotosalla elätetty ja lyylitty. Niitä nimitettiinkin _elätti-,\nsyötti-, ruokko-, lyyli- eli palveluskäärmeiksi_. Suomen ruotsalaiset\nniitä sanovat \"tonttukäärmeiksi\" (_tomtormen_).\n\nPaitsi skandinaavilaisilla ovat suomalaiset käärmeenpalvonnan\nvoineet tavata sekä liettualaisilla että slaavilaisilla naapureilla.\nMuista indoeurooppalaisista kansoista mainittakoon, että roomalaiset\npyhittivät elättikäärmeen kodinhaltialle ja että kreikkalaisten oli\ntapana kuvata vainajansielu käärmeeksi.\n\nMyös _linnut_ on mainittu vainajain edustajina haudalla vietetyissä\nmuistajaisissa. Jos kuolevan ääreen kirkonväki ilmestyi lintuina,\nniin se pidettiin autuaan kuoleman merkkinä, mutta onnettoman,\njos käärmeinä. Niinikään metsänhaltian on mainittu näyttäytyvän\nlinnun muodossa. Kun pyhänä metsästäessä sattui semmoinen lintu,\njoka ei kuollut vaikka kuinka ampui, niin se oli metsänhaltia.\nMurhatapauksien aikana metsänhaltia ilmestyi korppina.\n\n_Vesilintu_ taas samoin kuin puista _vesipaju_ liittyy vedenhaltiaan:\nniinikään imettäväisistä vedessä elävät: _vesimyyrä, majava ja\nhylje_. _Merinorpasta_ mainitaan, että se on merenhaltian likimmäisiä\nkäskyläisiä.\n\nKotieläiminä _kissa ja koira_ soveltuivat paraiten kodinhaltiain\nedustajiksi, vaikka joskus metsänhaltiakin niiden haahmossa\nnäyttäytyi.\n\nMetsänelävistä _villipeura_ Venäjän Karjalassa yhdistetään\nmetsänväkeen. Sitä, jolle oli syötetty peuran aivoja, tuli metsänväki\nvaivaamaan, niin että aina heräsi, kun vain yritti nukkumaan, ja näki\ntuntematonta väkeä unissaan.\n\nEnnen muita kuitenkin edustaa metsänhaltiaa _karhu_.\n_Metsänpitäjäksi_ karhua toisinaan sanotaankin. Karhun nimitykset\n_mönnikäinen ja kouko_ osoittavat, että karhua on pidetty vainajan\nilmestymismuotona.\n\nPelosta mainita karhua oikealla sanallaan johtuvat hänen monet\nkuvaimolliset nimensä: _metsänmies, metsällinen tai pelkästään\n_metsä, isommainen eli suuremmainen, mesikämmen ja kontio l. kontia\n'kävelijä'.[46] Viimeksimainittu on itä-Suomessa tullut varsinaiseksi\nnimeksi karhulle, samoinkuin sudelle \"hukka\".\n\nKuvakielen käyttö ei ole ollut ainoastaan metsästäjille ominaista.\nLiiviläiset kalastajat merellä liikkuessaan karttoivat oikeita\nnimityksiä ja suosivat kuvannollisia. Inkerissä on uskottu, että\nvainajat keskenään käyttävät kuvakieltä eri käsitteitä mainitessaan.\n\nKauttaaltaan eläinten asema muinaissuomalaisten uskonnossa näkyy\nolleen riippuvainen niiden suhteesta inhimillisiin henkiolentoihin.\nNiinkin pieni eläin kuin _täi_ ihmisen päässä on saanut\nvainajannimitykset _kouko, kurko_ ja Virossa _koll_.\n\nErityisesti huomattava on vielä muutamain eläinten esiintyminen\nrunoissa.\n\nVainajaan viittaa ilmeisesti ennuksena käytetty _lenninkäinen eli\nleppäterttu_.\n\n    A. Lennä, lennä leppäpirkko!\n    Mihinkäs minua naidaan?\n    Suomeen vai saareen\n    vai maan mustan poveen?\n    B. Kultakännä, kultakännä,\n    mihinpäin sinä lennät?\n    Kivikirkon juureen,\n    mustan mullan poveen.\n\nJos se lensi kirkolle päin, niin kysyjä ensi vuonna kuoli.\n\n_Hämähäkille_ uhrattiin pudonnut maitohammas heittämällä se uunin ja\npalomuurin väliin ja hokien:\n\n    Hei lukki luuhammas,\n    anna mulle rautahammas![47]\n\nVastaava luku maitohammasta uunille heitettäessä tavataan Suomen\nruotsalaisilla: \"_lokk, lokk_, anna mulle luuhammas, niin\nsaat kultahampaan!\" Sana _lukki_ on suomeen lainattu hämähäkin\nmerkityksessä, mutta ruotsalaisella _lokke_ on myös haltian merkitys.\nRuotsissa käytetään hämähäkistä toistakin henkiolennon nimitystä:\n_dvärg_ 'kääpiö'.\n\nMetsänhaltian suhdetta metsälintuihin ilmaisevat hänen mainesanansa\n_sulkaukko, höyheneukko eli höyhtenen emäntä ja sasuneiti\nparviainen_.[48] Itse haltia on nähtävästi kuviteltu hongaksi, jossa\nmetsänlinnut oleskelevat, kuten seuraavista säkeistöistä ilmenee.\n\n    A. Ukko sulka, röhmäparta,\n    holohonka, höyheneukko,\n    eukko höyhtenen emäntä --\n    tuhatparven tuuittaja!\n    B. Holohonka, höyheneukko,\n    sasuneiti parviainen!\n    C. Koppa höyhtenen emäntä,\n    romo kultahöyhteninen!\n    D. Romohonka, höyheneukko,\n    romo höyhtönen emäntä!\n    E. Honkapuu Romentolasta\n    F. Käen kelo, metsän kuningas!\n\nLintujen kaitsijaksi ajateltu honka mainitaan nimenomaan ontoksi\n(_holo, koppa_), kuivuneeksi (_kelo_) ja murtopuuksi (? _rome_).\n\nPuun, jossa on _koro_, olemme tavanneet metsänhaltian puuna. Juuri\ntämänlaiseen puuhun liittyy se lintukin, joka runoissa edustaa\nmetsänhaltiaa.\n\nGananderin tarustollisessa nimiluettelossa tavataan _Käreitär, ketun\nemuu_, jota pyydettiin kettua viritettyihin rautoihin kuljettamaan:\n\n    Käreitär kultavaimo,\n    otas kullat kulppihisi,\n    hopiat pikarihisi! --\n    Nämä on kuulut Ruotsin kullat.\n\nNähtävästi lyhyempi muoto samaa nimeä on _Käres, käärmehen emuu_,\njosta Ganander ei sen enempää mainitse.\n\n_Kärehetär ja Käres_ ovat johdettavat sanasta _kärki_, joka merkitsee\n_tikkaa_ ja on yleisesti tunnettu yhdistyksessä _palokärki_.\n\nTikka ja erityisesti palokärki esiintyvät usein metsästystaioissa,\netenkin pyssyyn kohdistuvissa. Jos ampui tikan niin pyssy pilautui.\nNiinikään jos ampui palokärjen, pyssy sivuutti yhdeksän metsoa.\nMutta toiselta puolen oli neuvottu lintumetsään mentyä ensimäiseksi\nampumaan palokärki ja sen kulkkuperästä ottamaan -- sillä sanottiin\nkaksi kieltä olevan -- pieni kieli, josta oli laadittava pyssyyn\ntähtäin. Samoin piti metsämiehen ensin hankkia itselleen tikan kieli;\nkun sen ampui metsälle lähtiessä pyssyn piipun läpi, sitten oli hyvä\nmetsäonni. Toiset eivät voineet pyssyä pilata, jos palokärjen kieli\noli kätkettynä pyssyn tukkiin tai yleensä jossakin oli pyssyn luona.\nPilattu pyssy taas parannettiin hankaamalla sen sisustaa palotikan\nnokalla tai ampumalla viisikantaan, joka oli piirretty tuoheen\npalokärjen kielellä.\n\nMuutenkin kärkilintu esiintyy metsästäjän taioissa. Kun tikanpää\noli metsämiehellä tuluksissa, niin hän kuuli koiran haukunnan\ntarkkaan, eikä eksynyt metsässä; sillä kun aina aamuisin suki koiran\npäätä, niin tämä oli luonnokkaampi ja otuksia hakemaan ahneempi.\nMissä vain tikka nokki, niin niiltä seuduin sai etsiä pyitä. Karhua\nkun kierrettiin, piti panna kolme palokärjen päätä kolmiväriseen\nkolmenkertaiseen villalankaan, jota oli vedettävä perässä ympäri\nkierroksen; silloin ei mennyt karhu kierroksesta pois, koska tiesi\nolevansa turvassa, kun palokärki, joka oli saman haltian joukkoon\nkuuluva,[49] oli kiertänyt. Ketunkannot (käpylaudat) oli paras tehdä\nsellaisesta _puusta, johon tikat olivat takoneet koloja_; niihin\nnousivat ketut hyvin.\n\nViimeksimainitussa esimerkissä tapaamme tikan eli kärjen nimenomaan\n_ketun_ yhteydessä, samoinkuin Kärehettären olemme nähneet.\n\nKarhurunoissa kuvattu Tapion torven soitto ja metsän piian pillin\nääni ehdottomasti johtaa mieleen palokärjen kauas kuuluvan ja\nläpitunkevan äänen. Että metsänlinnun ääntä on ajateltu, varmentaa\ntoisinto, jossa kotia lähenevät karhuntappajat kehottavat kuulemaan:\n\n    Salon soittajan sanoja,\n    käpylinnun kälkytystä.\n\nHaltiaeläimistä huomatuimman aseman runoissa on tunnetusti _karhu_\nsaanut. Hän voi saada aivan samat nimityksetkin kuin metsänhaltia,\nkuten \"metsän kultainen kuningas\", jos on urosa, tai jos on\nemisä: \"metsän ehkeä emäntä\". Välistä nämä mainesanat samoissakin\ntoisinnoissa tarkoittavat vuoroin metsänhaltiaa, vuoroin itse karhua.\n\nMutta huomattavinta on, että karhunpalvonta varsinaisesti\nkohdistuu tapettuun karhuun, siis vainajaan. Karhulle pidettiin\n\"maahanpanijaiset niinkuin muulle ruumiille\". Karhuntapossa ja\n-peijaisissa noudatetut menot ja esitetyt runot valaisevat siksi\ntärkeätä osaa kansamme muinaisista uskomuksista ja tavoista, että\nniille on erikoinen luku omistettava.\n\n\n\n\nKarhunpeijaiset.\n\n\nVanhin kuvaus karhuntaposta ja -peijaisista on pohjois-Hämeestä\n1660-luvulta, Väinö Salmisen äskettäin julkaisema. Toinen täydellinen\nesitys on etelä-Savosta, Gottlundin kirjaanpanema v. 1815.\nVuodesta 1889 ovat Th. Schvindtin johtamat Muurahaiset laatineet\npuolitoistakymmentä selostusta karhunpeijaisista eri osissa maata.\nSitä paitsi on yksityisiä seikkoja, etenkin runojen ohella, pitkin\naikaa muistiin pantu. Ainoa silminnäkijän kertomus on Heikki\nMeriläisen Vienan läänistä vuodelta 1890. Vihdoin on v. 1913 V.\nKarvonen ottanut valokuvia muutamista kohtauksista, joita vanhat\nkarhuntappajat muistin mukaan näyttelivät, tapetun karhun puutteessa\nkäyttäen hirventaljaa. Näistä kaikista aineksista kokoamalla ja\nyhteensovittamalla voi luoda yleiskuvan, joka huolimatta yksityisten\npiirteitten mahdollisista paikallisista ja ajallisista rajoituksista\nantaa meille selvän ja seikkaperäisen käsityksen muinoin\nnoudatetuista menoista.\n\nKarhun makuupaikan sai tietoonsa unennäön kautta, joko kirkkomaan\nvainajain tai metsänhaltian välityksellä. \"Karhu-unta\" nähdäkseen oli\nnukuttava takanaan kirkkomaasta otettu ruumiin päänluu. Taikka oli\nmuurahaispesän päälle vietävä lihapata ja siinä ikäänkuin keitettävä;\nennestään kypsytetty liha oli sitten syötävä.\n\nKarhua kierrettäessä oli monta taikaa tehtävä. Tärkeintä oli, ettei\naivan umpeen kierretty, ainoastaan siksi, että näkyivät toisiinsa ne\npaikat, mistä lähdettiin kiertämään ja mihin lopetettiin. Silloin ei\nmetsänhaltiakaan arvannut ajoissa varoittaa karhua. Vasta viimeisenä\nyönä kantoi karhulle haltiansa, joka sitä elätti, veripurtilon\nruuaksi sen sijaan, kuin oli ennen tuonut mesipurtilon. Siitä karhu\ntiesi viimeisen päivänsä valjenneen eikä enää lähtenyt pesästään\najamatta liikkeelle.\n\nKarhuntappoon aikovan oli pari päivää oltava pyhässä, ettei tehnyt\nmitään työtä, muuta kuin söi vahvasti pukeutuneena juhlavaatteisiin.\nLähtöpäivänä oli noustava varhain, heitettävä juhlavaatteet pois\nja päälle pantava nurinpäin arkivaatteet, jotka oli savustettu\npohjapäreen valkealla. Ennen lähtöä syötiin vielä runsaasti\nraavaanlihaa, mutta ei muita ruokia. Viinapullosta, joka pantiin\ntaskuun mukaan, otettiin ensimäiset ryypyt.\n\nKaikki karhuntappoon osalliset kokoontuivat sen luo, joka makuupaikan\noli löytänyt. Pirtistä ulos lähdettäessä oli ovi otettava\nalasaranoista irti ja ovea lonkaamalla saranain puolelta mentävä\nulos. Suksensa oli joka miehen kannettava pellon veräjälle asti.\nVeräjän kohdalla oli aidanvitsas keihäällä lyötävä alas, siinä myös\nturkin vasen hiha käännettävä nurin.\n\nKun oli tultu likelle kierrosta, tehtiin metsään tuli yhdeksästä\npuulajista. Tuli sytytettiin pohjoispuolelta petäjää otetun kolmen\nlastun avulla. Tulen ääressä syötiin, juotiin ja heitettiin\nsylipainia. Koirat, joita jo kotona oli kierretty teräaseella, ettei\nkarhunhammas niihin pystyisi, savustettiin pihlajaisella varvulla\npelon poistamiseksi. Keihäällä viskottiin rovio hajalle, ja miehet\nhyppäsivät läpi tulen.\n\nSitten muodostettiin ketju, niin että mies näki toisensa. Kun karhun\nmakuupaikka oli löytynyt, mikä ilmoitettiin viheltämällä, tulivat\nkaikki koolle. Varmin kävi edellä kädessä kanki, jonka päässä oli\nristi, ja joka pesän suulle pistettynä esti uloshyökkäävän karhun\nliikkeitä. Sisään ei ollut lupa ampua, vaan oli manattava karhu\nnousemaan. Jos ei muuten herännyt, niin ammuttiin laukaus pesän\nsuulle. Kun karhu tuli esille, ei saanut sanoa: \"ampukaa!\", vaan:\n\"anna mennä!\" Vanhempaan aikaan ei oltu ammuttukaan, vaan hiihdetty\nhangella karhu kiinni ja keihäällä vastatusten taistellen tapettu.\nKaatunutta karhua oli kaikkien käteltävä sovinnon merkiksi.\n\nTällä kohden kertomukset eriävät sen mukaan, nyljettiinkö karhu\nmetsässä vai kotona. Edellisessä tapauksessa oli tappopaikalle\nkiireesti tehtävä rovio. Ensiksi leikattiin karhulta \"turparengas\"\nja pantiin johtajan kaulaan tai hatun ympärille, taikka sen joka\nensimäisen murhaiskun oli antanut tai jonka pyssystä karhu oli\nsaanut pahimman haavan. Tällä tempulla oli kiire, sillä sivullinen,\njoka sitä ennen tappopaikalle saapui, saattoi päästä saaliista\nosalliseksi. Siinä jo aljettiin taskumatista ryypätä \"peijaisia\nkarhulle\" Sitten ruvettiin käpäliä nylkemään, jonka tehtyä koko karhu\nnyljettiin; nahka miteltiin vaaksoilla. Kun karhun rinta oli avattu,\nvoideltiin karhun verellä mäntyyn risti ja ammuttiin siihen muutamia\nlaukauksia. Niinikään otettiin sisälmyksistä perna ja kiinnitettiin\nkuudella pihlajaisella naulalla pienen laudan nenään, joka pantiin\nääreen oksalle; siihen miehistä paras kerran ruutipanoksella ampui.\nLihat paloiteltiin, että olisi helpompi kuljettaa kotiin. Karhua\nei tuotu pihaan \"raatelematta\". Karhua raadellessa piti varsinkin\nnuorten karhuntappajain kahmalostaan ryyppiä karhun \"leppää\" (verta),\nsillä se karkaisi luontoa.\n\nKarhunlihoja tuotiin metsästä joko korennolla kantaen taikka\nhevosella, jonka joku miehistä kävi hakemassa. Hevosella\nkuljetettaessa oli rekeen pantava lepänoksia, ei havuja, jottei liha\nolisi myrkyllistä, vaan kuin lampaanliha.\n\nPihaa lähetessä ilmoitettiin ampumalla, että oli tultava\nvastaanottamaan. Ensin terveytettiin parasta miestä, joka piti\nnahkaa olallaan; kahden kantaessa oli nahka korennolla. Ennenkuin\nkarhunnahka tuotiin tupaan piti jokaisen purra leppäpalikkaa; silloin\nei metsännenä noussut, eikä riena tarttunut, kun on leppä lempeä puu.\n\nSisään astuivat miehet rinnatusten, käsikkäin, juhlallisin askelin.\nKarhun nahka asetettiin tuolille tai ensin penkille, sitten pöydälle.\nSittenkun oli ryypätty ja syöty, pingoitettiin nahka seinälle\nkuivamaan, lihaosat jaettiin miehille, lukuunottamatta niitä, joita\n\"karhunvakkoja\" varten jätettiin. Ennen erkanemista oli päätettävä,\nmilloin vakkoja juodaan (esim. noin viikkokauden kuluttua).\n\nSiinä tapauksessa, että karhu kokonaisena miesvoimalla kannettiin,\npistettiin tanko yhteensidottujen etujalkojen sekä samoin\nyhteensidottujen takajalkojen väliin, ja miehiä asettui tangon\nkumpaankin päähän. Rekeen taas nuoritettiin karhu istuvaan asentoon.\nMyös tupaan tultua karhu asetettiin keskelle lattiaa istumaan. Karhun\nnylkeminen toimitettiin lämmitetyssä saunassa, jossa ensin miehet\nolivat kylpeneet. Nylkiessä piti olla vanha, ruosteterä, visapää\npuukko, jonka tekijä oli tietymätön.\n\nMääräpäivänä kokoontuivat pitopaikkaan kaikki karhuntappoon osalliset\nsekä kutsutut naapurit ja muut vieraat. Toisen tiedon mukaan ei\nketään kutsuttu, vaan hyvin suotavana pidettiin, että vieraita saapui\nlukuisasti. Jokainen toi kotoansa leipää, voita ja kalaa. Aikaisemmin\noli koottu vähän viljaa, josta olut ja viina oli valmistettu. Ainakin\nolut piti olla vartavasten keitettyä, kotitekoista. Ei maitoa, eikä\npiimää, eikä mitään lehmän annetta, ei voinkaan muodossa pidetty\ntarjona.\n\nNäissä \"karhunvakat\" eli \"vakkajaiset\" (vrt. Ukonvakat) nimisissä\npidoissa oli juominen yhtä tärkeä kuin karhunlihan syöminen. Niitä\nvietettiin \"kuin peijaisia\". \"Peijaisissa eli peijaisia juotiin\".\nKotitekoista olutta ja viinaa juotiinkin niin vahvasti \"kuin\npää kesti\". Oluen syrjäytti vähitellen kokonaan uudenaikuisempi\nviina. Sitä sitten juotiin vielä \"paremmin kuin häissä\". Erään\nvenäjänkarjalaisen laulajaeukon mainitaan v. 1907 karhun kunniaksi\njuoneen kolme ryyppyä, vaikkei ennen eikä jälkeenpäin ollut\nmilloinkaan maistanut.[50]\n\nKarhun \"maahanpanijaisia\" varten oli pirtti puhdistettu. Kaikki\npitoihin osalliset olivat pyhävaatteissa. Puettiinpa siellä joku\npoika sulhaseksi ja joku tyttö morsiameksi taikka valittiin niistä\nainoastaan toinen: karhun morsian, jos tapettu oli koiras, tai\nsulhanen, jos oli naaraskarhu. Morsiamen tuli olla 15-16 vuotias\naivan puhdas neito. Tästä johtuu myös karhunpeijaisten nimitys\n\"kouvon l. ohdon häät\".\n\nKarhun lihoja keitettiin kodassa. Keittoa hämmennettiin isoilla\nleppoisilla laikoilla. Keittäjinä toimivat miehet, ei naiset.\nKarhunrokka keitettiin, samoinkuin ruumiinrokka, herneistä tai\nmieluummin pavuista, jos niitä vain oli saatavissa; jollei saatu\npapuja, silloin vasta keitettiin hernerokka. Ensinnä pantiin\npataan karhun pää kokonaisena ja keitettiin ilman suolaa. Sitten\nkiehutettiin rokassa karhun kämmenet, selkäliha ja sydämykset.\n\nKun pata nostettiin tulelta, niin ammuttiin. Ensin tuotiin pää\nkodasta, sitten muuta rokkaa hiljakseen kannettiin. Pää asetettiin\nylimmäksi pöydälle ja muut lihat järjestyksessä. Sitten istuutui\n\"hääväki\" pöytään, sulhanen ja morsian pöydän päähän; missä näitä ei\nollut, saatettiin kunniapaikka antaa parhaalle laulajalle.\n\nMiehet jakoivat sitten rokan kuppeihin. Ennen rokalle käymistä\nryypättiin. Naiset kantoivat miehille olutta. Hekin saivat olla\njuhlassa läsnä. Mutta muutamissa tiedonannoissa nimenomaan mainitaan,\nettä he eivät ottaneet osaa juhla-ateriaan, kun eivät \"tykänneet\"\nsyödä karhukeittoa, taikka että miehet etupäässä sitä söivät, antaen\nvähän akoillekin.\n\nKarhunlihaa syödessä oli monta taikaa tehtävä. Aluksi pantiin arpaa\nsiitä, kuka ensin sai maistaa karhurokkaa: sitä ennen ei keittäjäkään\nsaanut makua tunnustella. Vatia, jossa pää oli, pyöritettiin mies\nmieheltä, kerran kukin viskaten. Karhunpyytäjäin päämies leikkasi\nveitsellä päästä korvan pois lausuen: \"otan korvan ohdolta.\" Toinen\nkysyi: \"minkä sinne sijaan panet?\" -- \"Panen havun kolmikannan.\"\nSamoin puhein leikattiin toinen korva ja kärsä. Ei mitään luita\nsaanut heittää alas pöydältä, vaan oli kaikki koottava vatiin.\nKarhun leukaluista otettiin irti torahampaat ja jaettiin miehiä\nmyöten; pisin hammas pantiin isännän pöydän-kaappiin. Irroittaminen\noli suoritettava paljain sormin, ja vielä parempi oli, jos sai\nloitsimalla hampaan irti.\n\nPiispa Rothovius kertoo Turun yliopiston vihkijäisissä v. 1640\npitämässään saarnassa suomalaisten karhunpeijaisissa juoneen karhun\nmaljan pimeässä sen pääkallosta sekä mörisseen karhun tapaan\nsaadakseen menestystä vastaisuudessakin.\n\nAterian jälkeen oli karhun päänluu kaiken yötä pöydällä. Toisena\naamuna se vietiin puuhun. Tätä kutsuttiin \"kouvon päällisiksi\" eli\npelkästään \"päällisiksi\".\n\nKarhun päänluun kuljettaminen toimitettiin ikäänkuin hääsaatossa.\nEdellä kulkivat sulhanen ja morsian rinnan, niiden jäljessä mies,\njolla oli astiassa olutta, hänen perässään laulaja, sitten päävadin\nkantaja ja viimeksi muu väki. Toisessa kertomuksessa, missä ei\nsulhasesta eikä morsiamesta mainita, puhutaan karhun \"kaasoista\".\nNämä määrättiin metsämiesten joukosta arpomalla siten, että\nleikattiin kolmesta eri leivästä kolme pientä kannikkaa, joita kukin\nsai heittää kädellään kolme kertaa pöydältä ylös; jos ne putosivat\nniin, että kasat tulivat alaspäin, ja sydän ylöspäin, pääsi heittäjä\nkarhulle kaasoksi. Kunniakkain ja arvokkain toimi karhunpeijaisissa\noli tämä \"kaasoreissu\".\n\nPuu, johon karhun päänluu vietiin, piti olla honka ja iso. Sen\nmainitaan olleen isoin puu lähellä taloa, lähimpänä karhunkierroksen\nomistajan asuntoa, jopa pihallakin. Toisten tietojen mukaan mentiin\nmetsään, vieläpä paikkaan, missä ei tiedetty ihmisten käyneen; siellä\npuu valittiin, sylillään mitaten kelpaisiko. Samoin kuin vainajalle,\ntehtiin puusta karsikko. Kunkin karhun päänluulle oli tehtävä eri\nkarsikko, toisen tiedon mukaan käytettiin tähän tarkoitukseen aina\nsamaa pitämyspuuta. Puuta karsiessa jätettiin pitkäksi yksi oksa,\njohon karhun päänluu silmänreiästä pujotettiin. Tämä voitiin myös\nripustaa puuhun lyötyyn sälöön taikka naulaamalla kiinnittää.\nToisinaan mainitaan puuta karsitun jättämällä ylimmäiset oksat,\nniin että huippuun syntyi tupsu; tämän alapuolelle sidottiin kallo\npuunrunkoon nauhalla. Karhunkallo täytettiin oluella, jota sen\nriippuessa reiistä alas tippui. Se miehistä, joka nousi puuhun,\nviskasi sieltä maahan vadin, jossa päänluut oli nostettu; jos pohja\nkävi ylöspäin, ei ollut hyvä enne; vaan jos sisus, silloin oli toivo\nsaada kohta toinen karhu.\n\nSitten ammuttiin muutamia laukauksia, kuten jo viemään lähtiessä oli\ntehty. Hyvästiksi juotiin olutta ja palattiin samassa järjestyksessä,\nmutta hiljaa.\n\nJuhlan lopettajaisiksi otettiin seinältä karhunnahka ja levitettiin\nse pöydälle siten, että taljan pääpuolella peitettiin pöydän tyvi\ns.o. tuvan oikean nurkan puolinen pää. Taljalle pantiin juomiset ja\nastiat. Jonkun aikaa vielä ryypättyään hajaantui joukko, palaten\nkukin kotiinsa.\n\nMielenkiintoisinta karhunpeijaisissa ovat niissä esitetyt karhurunot.\nJo karhuntappoon lähtiessä oli luettu Karhun synty- ja lumontasanoja.\nMetsässä liikkuessa oli kajautettu Metsänlukuja. Paikalle tultua\noli mieliä loitsulla rohkaistu ja laulaen karhu pesästään nostettu.\nVarsinaiset karhurunot alkavat kuitenkin vasta karhun kaaduttua.\nToinen osa laulettiin tappopaikalla, sieltä pihaan karhua\nkuljetettaessa \"niinkuin juohtokansa häämatkalla\", sekä pihalta\ntupaan tuotaessa. Toinen osa esitettiin peijaisissa: keitettäessä,\nkeittoa kannettaessa, sitten syötäessä ja juotaessa ynnä viimein\nkarhun päätä puuhun vietäessä ja sieltä palattaessa.\n\nKarhurunojen esittäjinä ovat aikaisemmin olleet yksinomaan\nmiehet.[51] Tappopaikalta lähetettiin edeltäpäin muutamia miehiä,\njotka veistivät pilkkoja puihin karhun vaellettavalle tielle ja\nsitten kotipihalla laulaen ottivat vastaan laulavan saattojoukon.\nTätä vuorolaulua jatkettiin vielä pirtissä. Yhtäläisiä vuorolaulua\nesitettiin karhunrokkaa kodasta kannettaessa. Lopuksi karhunpäätä\npuuhun viemästä palanneet ja kotiin jääneet miehet lauloivat\nvastatusten.\n\nMyöhempinä aikoina ovat naisetkin ottaneet osaa lauluihin kotiväen\npuolesta vastaajina. Viimeksi mainitaan v. 1907 kuuluisan\nlaulajanaisen Vuokkiniemellä yksin esittäneen molemminpuoliset laulut.\n\nEnsimäisessä runossa, joka karhun kaaduttua laulettiin, tarjotaan\nkarhulle kättä sovinnoksi lykäten luotaan syyn hänen kuolemaansa.\nItä-Suomessa tämä kuului:\n\n    Lyökämme kättä kämmenillä,\n    läpätkämme lapikkailla!\n    En minä sinua pannut,\n    eikä toinen kumppalini,\n    itse hairahit haolta,\n    itse vierit vempeleltä,\n    itse koivun konkelolta,\n    lepän lengolta lipesit,\n    puhki kultaisen kupusi,\n    halki marjaisen mahasi.\n\nJoskus laulaja ilmoittaa aivan erehdyksestä tapaturmapaikallekin\njoutuneensa:\n\n    Enp' ois tänne tullutkana,\n    ohtosen pesän oville;\n    saattoi sauva pihlajainen,\n    keppi tuominen talutti,\n    koirani keränä vieri,\n    sukseni meni metsälle.\n\nPohjanmaan ja Vienan läänin rajalla karhuntappaja ei tahdo kokonaan\nkieltää syyllisyyttään, vaan väittää vahingossa keihässauvallaan\nsatuttaneensa vastaantulijaa.\n\n    En ole pyssyin pyytänynnä,\n    enkä ampuen ajellut.\n    Syöstin kerran keihä'ällä\n    savahutin sauvan päällä,\n    tulit vastahan urosta,\n    satuit miestä korkeata.\n\nVienan läänissä yksinomainen on tästä sekä yleisestä itäsuomalaisesta\nyhdistetty sekamuoto:\n\n    En pyytänyt pyssyin kanssa,\n    enkä ampuen ajanut.\n    Itse hairahit haolta,\n    vierit vempelen selältä.\n\nAmpuma-aseitten mainitseminen viittaa siihen, ettei ennen niiden\nkäyttöä runo ole Suomen puolelta Venäjän Karjalaan kulkeutunut.\n\nMainitulla syyn luotaan lykkäämisellä ei suomenpuolisissa\ntoisinnoissa ole vakinaista paikkaa: monesti se esitetään jo ennen\nvaroitusta karhulle kätkeä kyntensä, mikä on Karjanluvuista lainattu,\nmuutamasti vasta sen jälkeen kuin kaatunutta karhua on kehotettu\nliikkeelle lähtemään, useamman kerran vielä karhun päätä syötäessä\ntai puuhun vietäessä.\n\nNähtävästi se on ollut muista karhurunoista erillinen loitsu,\njommoisena sitä Vermlannissa on luettu ennen ampumista. Runomuodossa\nkuvastaa se ikivanhaa käsitystä ja tapaa.\n\nKarhunpeijaislaulut Suomen puolella alkavat yleensä vasta pitojen\nyhteydessä, johon myös seuraavat runosäkeet viittaavat:\n\n    O Jumala! jonka annoit,\n    jot' ei syöä laulamatta,\n    päätä puuhun kantamatta,\n\nEnsimäisinä olivat \"kokin laulut\". Tulelle vietäessä karhun päätä ja\nkämmeniä laulettiin:\n\n    Läkkämästen, käykämästen,\n    käykämme kären tulille,\n    nokkalinnun nuotiolle!\n    Kolme on koukkua koassa,\n    yksi koukku rautakoukku,\n    toinen koukku vaskikoukku,\n    kolmansi hopeakoukku;\n    käy kohti kolmantehen,\n    hopeaisehen hyvähän,\n    olemahan orren alla,\n    lengolle lepeämähän!\n    Meill' on metso kiehumassa,\n    havulintu hautumassa,\n    koppelo kopajamassa.\n\nKeittäessä lausuttuja lienevät sanat:\n\n    En minä sinua pihlajahierimellä,\n    vaan honkaisella, hyvällä puulla.\n\nJos vieras tuli kotaan keitettäessä, niin oli karhua tervehdittävä:\n\n    Terve metsän isäntä,\n    terve metsän emäntä!\n    Ohtoseni, lintuseni,\n    kun sie tulit meiän maille,\n    meiän miessä ollessamme,\n    meiän miessä ja hyvänä.\n\nKeittoa pois tulelta nostettaessa kehuttiin:\n\n    Jo nyt on kulta kiehununna,\n    [kiehununna], paistununna.\n\nKun sitten kodasta lähdettiin, laulajat edellä ja keitonkantajat\njäljestä, niin laulettiin, kajautettiin:\n\n    Jo on kokki kotahan kuollut,\n    kokin poika porstuahan,\n    liha suuhun, luu kätehen,\n    veitsi pikkuinen pivohon!\n    Ohtoseni, lintuseni,\n    mesikämmen kaunoiseni!\n    Käy tänne kapein kengin\n    sukin mustin muhjuttele,\n    jo oot viikon vilussa ollut,\n    kauan kaihessa sijassa.\n    Läkkämästä lämpösehen,\n    käykämme ala katoksen!\n\nTuvan oven taakse saavuttua kysyttiin:\n\n    Joko on sillat siivottuna,\n    joko lattiat la'aistut,\n    joko penkit pyyhittynä --\n    pöyät kullin käänneltynä --\n    hyvän tullessa tupahan,\n    astuessa aikamiehen?\n\nKun tähän oli myöntävästi vastattu, kysyttiin vielä: \"onko lupa\ntupahan tulla?\" tai:\n\n    Sopiiko tupahan turpa,\n    nenä nelisnurkkasehen?\n\nErikoisesti tässä kohden ilmenee karhurunojen suhtautuminen naisiin\nja lapsiin.\n\n    A. Pois vaimot oven eestä,\n    ulos uksen renkahista,\n    lapset keskilattialta!\n    B. Pois poiat porstuasta,\n    piiat pihtipuolisista\n    hyvän tullessa tupahan,\n    autuahan astuessa!\n    C. Ellös akkoja pelätkö,\n    liinasukkia sureko;\n    jok' on akkoja tuvassa,\n    ne on kaikki karsinahan,\n    D. Ellös vaimoja varoko --\n    jo on vaimot valkeina --\n    tyttäret tinasiloissa.\n\nHuomattava on karhun mainesana: _autuas_, joka luo mielikuvan\ninhimillisestä vainajasta.\n\nJuhlallinen tupaan astuminen on kuvattu seuraavin säkein:\n\n    Astun jalan, astun toisen,\n    astun kohta kolmannenkin\n    alle kuulun kurkihirren,\n    päälle pinnatun petäjän\n\nKeittovatia pöydälle laskiessaan kantajat lopettivat sanoilla:\n\n    Panen puulle puhtahalle,\n    lasken laualle hyvälle;\n    lauat kaikki laulamahan,\n    ikkunat iloitsemahan,\n    hyvän tultua tupahan,\n    astuttua aikamiehen.\n\nKeiton kantajalle mainitaan välistä vastaankin lauletun:\n\n    On nyt kystä, kystä,\n    kyllin syöä, kyllin juoa,\n    kyllin antoa kylähän,\n    kyllin itsensä piteä.\n\nNiistä runoista, joita pöytään istuuduttua esitettiin, on yksi\nomistettu juhlaa varten valmistetulle oluelle, jota naiset miehille\nkantoivat.\n\n    Tuolta tuoppini tulevi,\n    kannuni karettelevi,\n    täys' on tuoppi, täys' on tuoja\n    täyen on antanut Jumala.\n\nVadissa olevaa karhunpäätä mies mieheltä pyöräyteltäessä laulettiin:\n\n    Nyt se oht[o] kääntelekse.\n    nyt on oht[o] oveen päin,\n    nyt on oht[o] perään päin.\n    Nyt se metsä kääntelekse,\n    nyt se metsä vääntelekse,\n    kuin kuningas miekkoinehen,\n    mets[o] purstosulkinehen.\n\nPäästä eri osia leikattaessa esitettiin ennen mainitut kysymykset\ntaikka luettiin:\n\n    A. Kun otan oholta otsan,\n    otsan entisen lisäksi,\n    vaan en aivan ainoaksi.\n    (Samoin sanoin korvan\n    -- turvan -- silmän -- kielen),\n    B. Otan nenän oholtani,\n    vainun tuntemattomaksi;\n    otan korvan oholtani,\n    korvan kuulemattomaksi;\n    otan silmän oholtani,\n    silmän näkemättömäksi.\n\nJälkimäisen kappaleen edellä on kirjaanpantuna karhunhaltian kutsunta\n\"härkänsä\" häihin.\n\n    Metsolan metinen muori,\n    metsän kultainen kuningas,\n    tule nyt häihin häkkösesi,\n    pitkävillasi pitohon!\n\nLopuksi päätä rikottaessa ja leukoja irroittaessa saneltiin:\n\n    A. Joko otan ohtoani,\n    alan ampulintuani,\n    repäisen leukaluita?\n    B. Nyt tulevi [luien luske],\n    luien luske, päien pauke,\n    hammasten hajoitusvuoro.\n\nSeuraavan päivän laulut viittaavat joskus jälleen karhun ja vaimojen\nväliseen vieromiseen.\n\n    Lähen nyt tästä kun lähenkin,\n    tukal' on tuvassa olla,\n    läyli lasten lämpimässä,\n    vaikea vaimoin seassa.\n\nMutta tavallisesti ne alkavat lähtökehoituksella:\n\n    Lähe nyt kulta kulkemahan,\n    rahan armas astumahan,\n    kultaista kujoa myöten,\n    hopeaista tietä myöten!\n    Täst' on sillat silkin pantu,\n    sillat silkin, suot sametin,\n    palttinoin pahimmat paikat,\n    pantu Saksan palttinoilla,\n    veran äärillä veetty.\n    Ei tästä etähä vieä,\n    vieään mäntyhyn mäelle,\n    petäjähän pellon päähän,\n    siihen tuuli turvan tuopi,\n    aalto ahvenen ajavi,\n    sivullas on siikasalmi,\n    luonasi lohiapaja,\n    juot vettä viereltäsi,\n    syöt tuoresta kaloa,\n    sinun on hyvä ollaksesi,\n    armas aikaellaksesi.\n\nPäänluuta kiinnitettäessä niinikään lohdutettiin:\n\n    A. En minä pane pajuhun,\n    enkä raitahan rakenna,\n    panen puuhun puhtahasen,\n    honkahan hyvähän puuhun,\n    petäjähän kaunoisehen,\n    istutan itähän rinnoin,\n    kaiten kaarnapohjosehen.\n    B. Jossa tuuli tuuvittavi,\n    ilman henki heiluttavi.\n    C. En pane kovin alahalle --\n    syöpi mustat muurahaiset;\n    enkä kovin ylähälle,\n    syöpi harmajat havukat.\n\nToisinaan oli tähän tilaisuuteen loitsujakin sovitettu sekä\nkarhunpään rauhoittamiseksi pahansuovilta että karhuvainajan\nkummittelemisen estämiseksi.\n\n    A. Joka tuon ohon ottanevi,\n    kullan pois kulettanevi,\n    väännä päätä väärällehen,\n    kättä koukkuhun kokoa,\n    nokka syrjähän syseä!\n    B. Älä puhas metsä\n    minulle näyttele!\n    Itse hullu hukkasitet,\n    mielipuoli mestasitet.\n\nVielä kuulunee tähän kohtaan huudahdus:\n\n    Kukku mulle, kukku sulle,\n    kukku kaikelle kylälle,\n    kukku heija, kukku heija!\n    (Kukkoluuta puuhun pannessa).\n\nKotiin palanneilta päänluun viejiltä oli viimeisessä vuorolaulussa\nkysytty:\n\n    Minne saatit saalihisi --\n    ootko jäälle jättänynnä,\n    vaanko tiehen tellännynnä,\n    uhkuhun upottanunna?\n\nSiihen oli vastattu kieltämällä sekä selittämällä:\n\n    A. Tuonne saatin saalihini --\n    kultakunnahan kukuille,\n    vaskiharjun hartioille,\n    panin puuhun puhtahasen.\n    B. Tuonne heitin heijoseni,\n    heitin mielipiettäväni,\n    heitin kuuta katsomahan,\n    päiveä ihoamahan.\n\nVienan läänissä ei keitettäessä, syötäessä eikä puuhun vietäessä\nesitettyjä karhurunoja ole muistiinpantu enempää kuin pari toisintoa\nläheltä Kuusamon rajaa. Mutta näissä on monta huomattavaa piirrettä\nsäilynyt. Keittokotaan mentäessä laulettiin:\n\n    Tänne viemme vierahamme --\n    kuparihin kullittuhun,\n    vaskipohjahan patahan.\n    Tukhulmista suolat tuotu,\n    souttu Suolasalmen kautta,\n    laskettuna laivan päällä.\n\nKarhun päätä syötäessä hyräiltiin \"metsän piioille mieliksi\".\n\n    Pyörit kuin pyy pesänsä päällä,\n    hanhi hautomaisillansa,\n    koppelo kotinsa kokalla.\n    Kulettelen kuuluani,\n    hajottelen haukkuani.\n    Silmänkö otan oholta,\n    korvanko otan oholta?\n    En ota silmeä oholta,\n    en ensin korvoa koperra,\n    kielenpä otan oholta\n    kielekseni, mielekseni,\n    lajivirttä lauloakseni,\n    iloksi istumasijoille.\n    Laulellen syön silmän oholta,\n    koikaten korvan koverran,\n    ilon lyöen irtauttelen.\n\nPäänluuta honkaan vieneeltä kysyi kotiin jäänyt laulaja katsellen\ntyhjiä astioita:\n\n    Tyhjäpä täss' on tynnyrissä,\n    vale vanteien sisässä.\n    Minnepä veit vierahani,\n    kunne kuuluni kuletit,\n    joko liet suohon sortanunna,\n    kanarvihin kaatanunna?\n\nSiihen toinen vastasi kieltämällä lisäten:\n\n    Nostinpa puille puolitiehen,\n    hongan oksille ojennin,\n    siinä ei pahoin päivä paista,\n    aurinko ei ahavoita.\n\nTaikka oli hän laulanut jo päänluuta puuhun nostaessaan:\n\n    Panen lehville leveille,\n    oksille olovimmille.\n    Jos ma latvahan panisin,\n    siinä tuuli kuivoaisi,\n    ahava pahoin panisi;\n    öisin kaivanut karihin,\n    söisit mustat muurajaiset.\n    Sano täältä saatuasi,\n    Metsolahan mentyäsi:\n    \"Ei täällä pahoin pietty,\n    simoa täällä syötettihin,\n    mesijuomat juotettihin.\"\n\nEttä keittoruno on tullut Suomen puolelta, todistavat nimet Tukholma\nja Suolasalmi (= Juutinrauma). Suomen puolella muussa yhteydessä\ntavattava Suolansynty on kuitenkin liittynyt karhurunoihin vasta sen\njälkeen kuin alkuperäinen tapa keittää karhunlihaa ilman suolaa oli\nunohtunut.\n\nPäänleikkaamis-runo on alkuperäisestä suomenpuolisesta muodosta\nsomasti kehitetty kuvailemalla ennen silmää ja korvaa sisältä\notetuksi kieli laulua varten.\n\nPuuhunpano-laulussa on liian ylhäälle asetetun pään vaarana mainittu\ntuulessa kuivaminen sekamuodostus päätä syövästä havukasta ja pään\njättämisestä tuulen tuuditettavaksi suomalaisissa toisinnoissa.\nLoppusäkeet sitä vastoin sisältävät karhunvakkojen perusajatuksen,\nettä Metsolaan palannut karhunhenki houkuttelisi toisia karhuja\nsamanlaisiin pitoihin. Epäilemättä ne kuuluvat alkuperäiseen\nkarhulauluun, vaikka Suomessa ovat unhottuneet.\n\nSamoilla tienoin Vienan läänissä on karhunnyljentä suoritettu kotona\nennen keittämistä ja sen yhteydessä laulettu:\n\n    A. Anna kättä käyrän poika,\n    hongan oksalle ojenna!\n    Vaihtakamme paitojamme,\n    nurikamme nuttujamme,\n    anna mulle villapaita,\n    ota multa rautapaita:\n    rautainen risuissa lujempi,\n    kuusikossa kestävämpi.\n    Ei ole veitsi minun tekemä,\n    eikä toisen kumppalini,\n    Virossa on veitsi tehty,\n    saatu Saksan kaupungissa,\n    [t. Tukulmista rauat tuotu],\n    verkapankossa veetty,\n    läpi kuulujen kylien,\n    läpi Suolasalmeksien\n    B. En kosketa kovalla,\n    enkä aivan pehmeällä,\n    kosketan vaan korttehella.\n    saran syrjällä syseän.\n\nKätteleminen hongan oksan välityksellä tavattiin kirkonhaltian,\nvaatteitten vaihto vedenhaltian yhteydessä. Viron, Saksan, Tukholman\nja Suolasalmen mainitseminen viittaa jälleen runon suomenpuoliseen\nalkuperään, kuten A. Lähteenkorva (Borenius) on osoittanut, ja saa\nselityksensä siitä tiedosta, että nylkemiseen käytetyllä veitsellä\ntuli tekijä olla tietymätön. Tämä oli mahdollista, jos veitsi kuten\nmainittu oli niin vanha, että sen tekijä oli vainaja, taikka myös jos\nse oli ostettu ulkomailta, minne ei karhun kosto ulottunut.\n\nNäistä runoista voi siis päättää, että karhun nylkemistä on myös\nSuomen puolella laulaen toimitettu keittämisen ja siinä esitettyjen\nlaulujen yhteydessä. Siitä johtuu edelleen, että karhun tuominen\nkotiin kokonaisena on metsässä nylkemistä ja paloittelemista\nalkuperäisempi.\n\nYleisesti Venäjän Karjalassa lauletaan karhua metsästä kuljetettaessa\nja kotona vastaanotettaessa. Mutta jos näitä runoja, samoinkuin\nharvoja suomenpuolisia vastineita, lähemmin tarkastamme, niin\nhavaitsemme, että ne sisältävät suureksi osaksi samoja säkeitä kuin\näsken esitetyt peijaislaulut.\n\nKarhunpään pyöriminen vadissa on vertauskuvineen sovitettu herätetyn\nkarhun kääntymiseen pesässään.\n\n    Niin se ohto kääntelekse\n    kuin pyy pesänsä päällä --\n    vasten miestä valkeata,\n    kohin koivunkarvallista.\n\nNyljentärunot sekä metsän haltian kutsuminen piikansa pitoihin,\nhärkänsä \"häihin\" on ilman muuta voitu siirtää metsässä laulettaviksi.\n\nKehoitus lähtemään liikkeelle tappopaikalta on tässä kohden erittäin\nvalaiseva.\n\n    Lähes kuulu kulkemahan,\n    rahakarva kaalamahan,\n    hopea vaeltamahan,\n    miehen miekkojen nenissä,\n    urohoisen väen e'essä --\n    kulkusta kujoa myöten,\n    hopeaista tietä myöten,\n    vaskista vanoa myöten!\n\n_Vana_ merkitsee reen jälkeä ja sopii näennäisesti hyvin talvisen\ntien kertosanaksi. Mutta toisessa vienanpuolisessa kirjaanpanossa\nkehoitetaan karhua kulkemaan \"kultaista kujoa, vaskista vakoa\", jota\nvoisi ainoastaan siten ymmärtää, että on kuviteltu reen uurtavan\nkujaa eli vakoa lumeen. Luonnollinen selitys on kuitenkin saatavissa\nsuomenpuolisesta kappaleesta, joka myös on karhuntapossa laulettaviin\nrunoihin yhdistetty.\n\n    Lähes kulta kulkemahan,\n    hopea vaeltamahan,\n    kultaista kujoa myöten,\n    vaskista vajoa myöten,\n    vasten varvikkomäkeä,\n    vuorta suurta, korkeata'\n\n_Kuja ja vaja_ eivät sovellu metsässä, vaan pihalla liikkumiseen,\njoko sitten kodasta tupaan tai tuvasta pääkallopuuhun. Tämän puun\nolemme nähneet kasvavan \"mäellä\" tai runollisemmin \"kultakunnahan\nkukuilla, vaskiharjun hartioilla\". Sitä mainittu \"varvikkomäki\" eli\n\"suuri, korkea vuori\" alkuansa lienee tarkoittanutkin. Sittemmin\ntappopaikalla laulettuna sen merkitys on siirtynyt korkealla\nvaaralla olevaa taloa osoittavaksi, kuten todistaa lisäys: \"talon\nkeskitanhualle\", toisessa suomenpuolisessa kappaleessa, joka on\nilmoituksen mukaan laulettu, kun karhua metsästä kotiin vietiin.\n\nLähtöön kehoituksen oikea paikka ilmenee vielä selvemmin toisista\nvienanpuolisista kappaleista.\n\n    A. Lähe nyt kulta kulkemahan --\n    sivuitse sikojen teistä,\n    poikki porsahan poluista,\n    petäjäisehen pesähän!\n    B. Hopeaista tietä myöten\n    poikki porsasten poluista,\n    sikojen silittämiä,\n    kuuksojen kuluttamia!\n\nJälkimäisessä sikojen ja porsasten lisäksi tullut _kuuksa_ on sama\nkuin kuusanka, myös hepoharakaksi nimitetty, joka seuraa metsässä\nkulkijaa. Tämä on sitten saanut kertosanoiksi toisia lintujen nimiä,\njoiden tieltä siat porsaineen ovat kokonaan syrjäytyneet.\n\n    Lähe kuulu kulkemahan\n    tätä uutta tietä myöten,\n    vasta-aikuista ratoa,\n    tiasen ojentamoa,\n    [t. kuuksojen kulkemoa],\n    varpusen vaeltamoa.\n\nMuutamissa toisinnoissa on porsasten ja sikojen polut vielä\nkuvattu \"vaimojen vanuttamiksi\". Sikojen silittämät tiet eivät\nniinmuodoin ole metsästä, vaan pihasta etsittävät. Mutta kuten jo A.\nLähteenkorva samojen häärunoissakin esiintyvien säkeitten johdosta\non huomauttanut, ei Venäjän Karjalassa ole sikojen silittämiä pihoja\npaitsi eteläisimmissä osissa, missä venäläisten esimerkin mukaan on\nuusimpina aikoina ruvettu sikoja pitämään. Tämä säepari on siis jo\nSuomen puolelta kulkeutunut joko pihalla laulettujen karhurunojen tai\nhäärunojen mukana.\n\nKarhunpään kuljettamista karsikkomäelle lienevät alkuansa kuvailleet\nmyös seuraavat vienanpuoliset metsästä kotiin kuljettaessa lauletut\nsäkeet.\n\n    Jospa mennemme mäelle,\n    itse nosta nokkoasi\n    noron päälle noustessasi,\n    itse käännä kärseäsi,\n    [t. itse turpasi ylennä],\n    mäen päälle mennessäsi!\n\nKeitetylle karhulle kodasta tuotaessa laulettu kehoitus kävelemään\nkapein kengin ja mustin sukin on metsästä tuloon siirrettynä\nyhdistetty alkuansa metsänhaltialle osoitettuun rukoukseen, ettei\nhiihtäjää hiestyttäisi.\n\n    Kävele kevein kengin,\n    sukin mustin muikuttele,\n    urohoisessa väessä!\n    Älä hiihata hikehen,\n    äläkä vaahtehen valuta,\n    keveänä keikaele!\n\nKarhukeittoa tupaan kannettaessa laulettuja säkeitä on helposti voitu\nsiirtää tapetun karhun tuomiseen sisälle. Sitä laatua on kysymys\npirtin siivoamisesta, joka joskus Vienan läänissä on saanut soman\nkäänteen.\n\n    Joko on simoin sillat pesty,\n    mesin lattiat valeltu?\n\nSiirrettäväksi ovat myös hyvin soveltuneet karhun tyynnyttämiset,\nettei piikoja ja vaimoja pelkäisi; niin myös varoitukset vaimoille,\njoita on useampia eri muodostuksia.\n\n    A. Vaatetkatten vaimo raukat\n    valkeihin vaatteihin!\n    B. Varokatten vaimoraukat,\n    varokatte vatsojanne,\n    kokekatte kohtujanne!\n    C. Varokatten vaimoparat,\n    jottei karjat kammastuisi,\n    vikoisi emännän viljat,\n    pienet viljat pillastuisi,\n    ohon tullessa tupihin!\n\nEnsimäinen vastaa suomenpuolista karhun rauhoittamista sillä, että\nvaimot ovat jo valkeissa, toinen esittää ikivanhan perusteen, miksi\nnaisten oli varottava karhua, kuten kaikkia henkiolentoja: vainajat\nnäet pyrkivät syntymällä uudesti ilmoille. Nähtävästi samasta pelosta\nei raskaan naisen sallittu mennä ruumista katsomaan eikä saattaessa\narkkua liki tulla. Viimeinen kappale on ilmeisesti uudemman ajan\nmuodostama muunnos.\n\nNiin on vielä luvan kysyminen tupaan tulla, juhlallinen sisään\nastunta sekä puhtaalle puulle, hyvälle laudalle asettaminen, joka\nluonnollisimmin keittoastiaan soveltuu, muutamissa suomenpuolisissa\ntoisinnoissa tapetun karhun sisälle kantamiseen siirretty.\nVermlantilaisessa katkelmassa, joka mainitaan lauletun \"karhua tupaan\ntuotaessa\" kysytään poikien ja piikojen ovesta pois käskettyä:\n\n    Sopiiko turpa tupahan,\n    nenä nelisoppisehen?\n\nTämä säepari kuuluu kieltämättä karhun päävadin kantamiseen, jonka\nkohdalla sen olemme tavanneetkin.\n\nVienan läänissä välistä lohdutellaan metsästä tuotua karhua samaan\ntapaan kuin puuhun kannettua karhunpäätä:\n\n    Ei sua pahoihin panna,\n    pannaan paikkahan hyvähän,\n    piispan pitkiksi hioiksi,\n    esivallan vaattehiksi.\n\nJälkimäinen säepari on lisätty Suomen puolelta kulkeutuneesta Ketun\nvalituksesta, joka kuvailee ketunpoikien kohtaloa.\n\nVienanpuoliset toisinnot tavallisesti päättyvät neuvotteluun, minne\nnyljetty karhunnahka on pantava, esim.\n\n    A. Minne vienen vierahani?\n    1. Vienenkö päähän pintalauan,\n    alle kuulun kurkihirren?\n    2. Rahinko rautaisen nenähän,\n    petäjäisenkö penkin päähän?\n    3. Tuohenpa kuuluni kuletan,\n    isäntien istuimille.\n\n    B. Tuonneko vienen vierahani?\n    1. Alle kaunihin katoksen,\n    päälle pitkän pintalauan?\n    2. Honkaisehen huonehesen,\n    petäjäisehen pesähän?\n    3. Pöyän kultaisen nokalle?\n    Tähän lasken laukkuseni.\n\n    C. Mihin heitän hempuseni?\n    1. Rautaisen rahin nenähän,\n    tuolin kultaisen kukulle?\n    2. Kahen lautsan laskimille?\n    3. Panen aitan parven päälle,\n    ituja iättämähän,\n    [maltasia] maistamahan,\n\n    D. Minne saatan saalihini?\n    1. Panenko penkille perähän?\n    Enpä vielä siinäkänä.\n    2. Panenko aitan parven päähän,\n    ohria iättämähän?\n\n    E. Vienen viinahuonehesen,\n    kantanen oluttupahan,\n    jopa siellä lautsat lauloi,\n    jopa ikkunat iloitsi.\n\n    Sama kysymys joskus vastalaulajain esittämänä: \"minne nyt\n    viette vierahanne?\" viittaa siihen mahdollisuuteen, että\n    tämän kohdan muodostumiseen on vaikuttanut kotiinjääneen\n    kysymys karhunpäätä puuhun vieneeltä. \"Honkainen huone\" ja\n    \"petäjäinen pesä\", jonne edellä olemme nähneet myös sikojen\n    teitten ja porsasten polkujen kuljettavan, ovat voineet\n    alkuansa tarkoittaa karhunpuuta. Lisäaineksia ovat antaneet\n    juhlallinen astuminen karhukeiton kera \"alle kuulun\n    kurkihirren, päälle pinnatun petäjän\" sekä kuvaus laulavista\n    laudoista ja iloitsevista ikkunoista, kun päävati pöydälle\n    laskettiin. Aitan kuvaus on tavattu Suomen puolelta rajaa\n    lähtöön kehoituksen yhteydessä; kenties sekin on\n    alkuperäisemmin tarkoittanut karhunpään kuin karhunnahan\n    säilytyspaikkaa.\n\n    Meill' on aitta ammoin tehty\n    hopeaisille jaloille,\n    kultaisille patsahille,\n    jonne viemme vierahamme.\n\nViimeksi kehittynyt on ajatus aitassa säilytetyn karhunnahan\nrahaksimuuttamisesta:\n\n    A. Sieltä kuptsille kuletan,\n    sieltä kannan kaupunkihin.\n    B. Vienenkö aitan penkin päähän --\n    hopeata syntymähän,\n    kiiltoa kuvuttamahan.\n\nVielä sopii mainita Venäjän Karjalassa yleinen Karhun pesältä nostatus\n\n    Nouse pois nokinen poika l. neiti\n    nokiselta nuotiolta,\n    havuisilta vuotehilta\n    pihkaisilta päänaloilta,\n    tummilta tulisijoilta!\n\nTähän liittyvät toisinaan säeparit:\n\n    Nyt on ottajat ovilla,\n    veräjillä poies viejät.\n    Late altasi lahovi,\n    laki päälles lankeavi.\n\nSuomen puolella tavataan vastine alkusäkeille loitsussa, jolla susi\ntai karhu nostettiin karjan kimppuun. Viimeinen säepari on mukailin\nNimettömien tautien luvusta:\n\n    Alta lattiat lahovi,\n    päältä peite märkänevi.\n\nVienanpuoliset karhurunot ovat lisäksi lainanneet häälauluista,\nmetsänluvuista ynnä muista runoista runsaasti säkeitä, jotka niiden\nkauneutta tuntuvasti kohottavat. Sekä tappopaikalla että kotipihalla\non vielä kajautettu erilaisista karhunpyynnin aiheista muodostettuja\nylistyslauluja Jumalalle, jotka tietystikin ovat myöhäisempiä\nkuin itse karhulle osoitettu pyyntö toisille karhuille kertomaan\nhyvänäpidostaan, esim.\n\n    Anna vastakin Jumala,\n    toistekin totinen Luoja,\n    näit' on näissä laulettavan,\n    näitä häitä pyylyn poian,\n    [t. näitä pyylin peijahia],\n    Pihlajattaren pitoja!\n\nJoku tämäntapainen on Suomen puolellakin kirjaanpantu\n\n    Anna vastakin Jumala,\n    toistekin totinen Luoja,\n    meiän miessä ollessamme,\n    meiän miessä ja jaloinna!\n    Jos et anna aikanansa,\n    emme kostu kuoltuamme.\n\nSopii siis asettaa kysymyksen alaiseksi, onko karhurunoja alkuansa\nlaulettu metsässä, muita kuin ensiksi mainittu loitsuntapainen, tai\nkotipihallakaan ennen nylkemiseen ja keittämiseen ryhtymistä, joista\npeijaispitojen voi laskea alkavan. Yksityisiä säkeitäkin, jotka\nvarmasti olisivat niistä jäännöksiä, on vaikea osoittaa. Muutamat\nvienanpuolisten karhunrunojen säkeistöt ovat tosin ilmeisesti jo\nSuomen puolella syntyneet. Sitä todistaa nimi Viro tapetun karhun\ntervehdyksessä:\n\n    Viikon viivyit, kauan kuuluit,\n    Vironmaata juostessasi;\n\nniin myös sanat _säteri_ (= satiini) ja _sänky_ metsästä lähtöön\nkehoituksessa:\n\nSäteriset sängyt käännän, sian kultaisen kumoan. Heitä kylmille\nkotisi, asumasi autioksi!\n\nMutta karhunpesän kääntäminen esitetään useammin jo tapahtuneena:\n\"käänsin -- kumosin\", joten se, samoin kuin huomautus karhulle hänen\nviipymisestään, on voitu myöhemminkin kotona peijaisissa laulaa.\n\nIlmeistä siis on, että karhurunot ovat Suomen puolelta verrattain\nmyöhään kulkeutuneet Vienan lääniin ja siellä kehittyneet muiden\nrunojen vaikutuksesta. Huomattavin muutos on tapahtunut itse\nlaulutilaisuudessa, sen siirtyessä karhunpään keittämisestä,\nsyömisestä ja puuhun viemisestä kokonaan karhun metsästä viemiseen\nja kotiin tuomiseen. Mutta mikä on ollut syynä tähän perinpohjaiseen\nmuutokseen? Se yksinkertainen seikka, että kreikan-uskoiset\nkarjalaiset eivät ole syöneet karhunlihaa. Samasta syystä Suomen\nitä-Karjalassa ei ole karhurunoja ollenkaan laulettu,[52]\nlukuunottamatta loitsuntapaista anteeksipyyntöä kaadetulta karhulta,\nmikä keskellä Metsänlukuja on väännetyssä muodossa tavattu:\n\n    En minä sinua tullut,\n    eikä toinen kumppalini --\n    mie(!) vaan hairahin haolta --\n    lepän lengolta putosin(!).\n\nSamat paikannimet ja lainasanat, jotka todistavat karhurunojen\nvaellusta yli rajan, viittaavat myös siihen, että ne ovat itä- ja\npohjois-Suomeen levinneet etelämpää ja lännempää, niinkuin muukin\nmuinaisrunoutemme. Jälkiä entisiltä laulualueilta sisältävät pari\nmuistiinpanoa Karjalan kannakselta ja lounais-Suomesta. Muolaassa\noli kaadetun \"hallin\" päänpohjiin astunut joukosta varmin ja lukenut\nmelkoisen \"seremonian\" toisten seistessä ympärillä hiljaa ja\nhatutta päin. Yhteisesti oli sitten rukoiltu Isämeidän ja laulettu\nmoniaita värssyjä virsikirjasta, jotta talvinen korpi kumisi;\nkoko juhlallisuus oli päätetty Herran siunauksella. Aluksi luettu\nseremonia mainitaan olleen esi-isiltä perittyä \"loihtupuhetta\".\nLuvialla muisteltiin karhua kotiin kuljetettaessa lauletun niin että\nmetsä raikui ja esitetyn erityisiä peijaislaulujakin, vaikka niiden\nsanat olivat unohtuneet. Halikossa oli tapana jo karhunlavaa metsään\ntehtäessä pitää hyvitys- ja suosituspuheita.\n\nMutta vielä on otettava huomioon suomalaisten ja lappalaisten\nkarhurunojen ja -menojen keskenäinen suhde. Yhdessä suomenpuolisessa\ntoisinnossa lausutaan, kun on väki ovesta pois käsketty karhun tieltä:\n\n    Tässä poikanen tulevi\n    poloisesta Pohjanmaasta.\n\nSitä vastaa lappalaisten karhulaulussa metsästä saapuvan\nkarhuntappajan ilmoitus: \"Tässä nyt tulemme miehet Ruotsista,\nSaksasta, Englannista ja kaikista maista.\" Toinen, nimetön\nlappalaiskirjailija esittää mainitun lauseen vasta sillä kohdalla,\nkun miehet tulevat karhukeittoa kantaen. Niinkuin tiedämme, on myös\nsuomalaisessa runossa väen ovesta pois käskeminen tarkoittanut\nalkuperäisemmin poistumista karhunpään tieltä. Verrattain\nuudenaikuiset nimet ovat kuitenkin esteenä lappalaissuomalaisen\nalkuyhteyden olettamiselle.\n\nSuomalaiset ja lappalaiset karhulaulut eriävät koko rakenteeltaan ja\nsisällykseltään siinä määrin toisistaan, että jotkut harvat yleistä\nlaatua olevat yhtäläisyydet, kuten karhun tervetulleeksi lausuminen\nja Jumalaa kiittäminen, ovat voineet molemmilla tahoilla itsenäisesti\nmuodostua.\n\nSitävastoin on karhuntappoon ja -peijaisiin kuuluvissa menoissa\ntodellista yhteyttä osoitettavissa. Lappalainenkin karhua nylkiessään\nleikkaa ensin karhun ohuen ja karvattoman turvan ympärystän\npujoittaen sen omille kasvoilleen.[53] Siellä ei ole muita menojakaan\nnoudatettu, kuin että tapettu karhu aina tuotiin tupaan. Karhunliha\non miesten keitettävä ilman suolaa, naisten on sitä erikseen\nsyötävä eikä heille kaikkia osia annetakaan. Mutta pukeuduttava on\nheidän juhlavaatteisiin ja valkealla liinalla kasvonsa peitettävä\nmiesten kotaan tullessa. Sitten saavat katsella yhdellä silmällä\nvaskirenkaan läpi ja samalla miesten kasvoille syljeksiä pureksimansa\nlepänkuoren verennäköistä nestettä. Viimeksi mainitun omituisen tavan\njäännös on itä-Pohjanmaalla tavattu leppäpalikkaan puraiseminen\nennen karhunnahan tupaan tuomista. Vaskirenkaan läpi katsomista\nvastaava taika on säilynyt Venäjän Karjalassa vedenhaltian näkemisen\nyhteydessä. Kun panee vihkisormuksen vaseman silmänsä eteen ja sen\nläpi katsoo vasten aurinkoa veteen, niin vedenhaltia tulee näkyviin.\n\nK.B. Wiklund on sitä mieltä, että suomalaiset karhutaiat ovat\nsuuremmalta tai vähemmällä osalta lappalaista alkuperää. Tämän\nväitteensä hän perustaa siihen, että M. Varosen Metsästystaikojen\njoukossa julkaisemat tiedot karhuntaposta ja -peijaisista ovat\netupäässä niiltä aloilta, joilla lappalaisia vielä verrattain myöhään\non asunut. Siihen on kuitenkin heti huomautettava, että täydellisiä\nkertomuksia karhunpeijaismenoista on saatu niinkin etelästä kuin\nSulkavalta Savosta ja Parikkalasta Karjalasta.\n\nYhtäläisyydet lappalaisten menojen kanssa ovat suureksi osaksi\nsenlaatuisia, että ne, kuten turvan ensiksi leikkaaminen eläimestä\nja naisten suhtautuminen koko toimitukseen, ovat yhteistä\nsuomalais-ugrilaista perintöä. Osittain ne voivat olla yhteistä\nlainaakin; lappalaisille alkuansa tuntemattomalla metallilla\ntaikominen on luultavasti skandinaaveilta opittu. Jos tässä olisi\nlappalaisten ja suomalaisten välinen laina tapahtunut, olisi sen\nsiirtyminen suomalaisilta lappalaisille ja haltiasta karhulle\nluonnollisempi. Suomalaiset karhutaiat ja -laulut ovat siis vanhalla\npohjalla omintakeisesti muodostuneet ja lappalaisten ja ugrilaisten\nkera rinnakkaisilmiöinä arvosteltavat.\n\n\n\n\nIhmisenhaltia,\n\n\nOlemme nähneet vainajain henkien paikallistuneina elottomaan ja\nkasvulliseen luontoon sekä ruumiillistuneina eläimiksi. Vielä on\ntarkastettava, missä suhteessa ne ovat elävään ihmiseen.\n\nSuomalaisen tietäjän yhteydessä on mainittu Haltiannosto-sanat, jotka\nalkavat:\n\n    Nouse luontoni lovesta,\n    haon alta haltijani!\n\nKolmantena säkeenä on usein: _syntyni syvästä maasta_.\n\nNähtävästi tässä, kuten L. Merikallio on huomauttanut, on puhe\nvainajan oleskelupaikasta maan syvyydessä. _Haon alla_ asemesta on\nhaltian välistä noustava _hauan alta_.\n\nTätä käsitystä vahvistavat useanlaiset mainittua säeparia seuraavat\nsäkeistöt.\n\n    A. Sammalista saattajani!\n    Tule kalma kauhistava,\n    tule tuskassa kovassa\n    arvanlyöjälle avuksi!\n    B. Jo oot viikon maassa maannut\n    kauan kaihessa sijassa,\n    jottet oo kuollutta parempi,\n    kalmalaista kaunihimpi.\n    C. Viikon oot lovessa maannut\n    kauan hakona levännyt.\n    D. Viikon lie[k]ona lepäsit,\n    kauan martona makasit.\n\nEttä tietäjän lovesta nostattama haltia on vainajain henkiä,\ntodistavat lisäksi hänen näkönsä ja pukunsa kuvaukset:\n\n    A. Kiven alta kiilusilmä,\n    paaen alta paikkaposki!\n    B. Haon alta hattu päässä,\n    kiven alta kinnas käessä!\n\nEdellinen jatkuu kehoituksella pukeutumaan palavaan paitaan,\nminkä ennen olemme tavanneet loitsijan vanhemmilla kiirastulessa.\nJälkimäistä verrattakoon Väinämöisen Tuonelassakäynnin säkeihin,\njoissa kuvataan mitenkä, jos Tuoni Manalle toisi, kuolleella pitäisi\nolla:\n\n    Tuonen hattu hartioilla,\n    Tuonen lakki päälaella.\n\nJoka ihmisellä uskottiin olevan oma haltiansa, joka käveli hänen\nedellään. Muutamalla ihmisellä oli niin kova haltia, että se jo hyvän\naikaa ennen hänen kotiintuloaan rytysi ja kolusi talossa. Ihmiselle\nitselleenkin _varjohaltia_ ennakolta ilmoitti esim. huonosta vuoden\ntulosta. Sama usko oli ruotsalaisilla; _rå_ joko seurasi ihmistä tai\nkävi hänen edellään näkymättömänä, eräille joka päivä ilmestyen,\ntoisille vain tärkeitten tapahtumain lähetessä. Sen edellä käydessä\nkotolaiset saattoivat kuulla veräjän avautuvan, porstuaan astuttavan\nja ovenripaan tartuttavan, vaikka tulija oli vielä näkymättömissä.\n\nHaltia tuli ihmiselle samoin kuin asuinhuoneelle, kun hän oli kolmen\nyön vanha. Siihen asti ei saanut lasta jättää yksinään, ettei\nsitä vietäisi ja vaihdettaisi. Joka päivä oli elävän puun pakkula\nsytytettävä ja sillä kierrettävä lapsi kolmesta kohti puhaltaen savua\nsieramiin, niin että se aivasti.\n\nIhmisen kuollessa oli varottava, etteivät taloon jääneet\nruumiinhaltiat. Näitä on toisessa muistiinpanossa selitetty samaksi\nkuin kirkonväki.\n\nHaltian nostosanojen tavallisia alkusäkeitä seuraa välistä säepari,\njossa niinikään \"luonto\" ja \"haltia\" ovat rinnastettuina:\n\n    Luontoani nostattele,\n    haltiaani haastattele!\n\nLuonto sanaa vastaavaa skandinaavilaista _natur_ on käytetty\nIslannissa monikollisestikin (natturur) merkitsemään niitä henkiä,\njoita haltianmanauksilla (vardlokkur) kutsuttiin esille.\n\nHarvinainen kertosana _saattaja_ muistuttaa skandinaavilaista\n_fylgja_ (vrt. ruots. _följa_ 'saattaa'). Norjassa oli tapana vieraan\nlähdettyä vielä kerran avata ovi, että hänen varjohaltiansa pääsisi\nmukaan.\n\nVielä liittyy haltiaan kertosana _onni_:\n\n    A. Ihminen haltiaton --\n    piä luontosi luonasi,\n    haltiasi harteillasi,\n    onnesi [olallasi]!\n    B. Otan onneni ovesta,\n    haltiani haon alta\n    C. Muill' on onni työn tekevi,\n    haltia rahan hakevi.\n\nJokaisella ihmisellä uskottiin olevan joko hyvä tai kova onnensa,\njoka vasta kuolinhetkenä hänestä erosi. Jos hän oli matkalla, tuli\nonni vähää ennen hänen palaamistaan kotiin ja ilmoitti tulosta\nodottaville; jos joku onnettomuus oli tiellä tapahtunut, tuli onni\nsiitäkin tietoa antamaan siten, että näkymättömänä soi kotijoukon\nkorvissa, kutkutti silmää tai suuta y.m. Samoin meni onni edeltäkättä\nviestiä viemään naapuritaloon, jos oli meno vieraisille. Siitä\nkäsityksestä ovat johtuneet sananlaskut: \"matkalla onni muassa\" ja\n\"onni eellimäisenä kotona\". Onnen personoimista todistavat vielä\nsananparret: \"onni osoittaa, näkymätön neuvoo\" (aarteita) ja \"mies\nmakaa, onni valvoo\".\n\nOnnenrunossa esitetään hyvä onni valvovana, huono onni eli osa\nnukkuvana:\n\n    Osallisten onni valvoi,\n    lykyllisten lyyrätteli,\n    minun osa, onnettoman,\n    minun osa[ni] makasi\n    kuusessa kujojen suussa,\n    petäjässä pellon päässä,\n    mäen alla männikössä,\n    kaivolla katajikossa.\n\nOnni sanan ohella tavataan myös ruotsin ja venäjän kielistä lainatut\n_lykky_ ja _tsäästi eli säästi_.\n\n    Miun on onneni ojassa,\n    säästini pahassa säässä,\n    lykkyni lumisaossa,\n    haon alla haltiani.\n\nLuontoon ja haltiaan liittyvä synty on verrattava\nmuinais-skandinaavilaiseen _aettarfylgja_, 'sukusaattajaan', joka\nsiirtyy kuolleesta sukulaisesta syntyvään.\n\nTähän käsitykseen haltian siirrosta suvussa perustuu tapa antaa\nvainajain nimiä lapsille. Virossa, Inkerissä ja Suomen Karjalassa sai\ntavallisesti ensimäinen poika isoisän nimen.\n\nLappalaisten toimittama uusi nimenanto sairastumisen johdosta,\njoka osoitti entisessä tapahtuneen erehdyksen, ei ole Suomessakaan\ntuntematon. V. 1803 mainitaan Eerik nimisen talonpojan Tervolassa\nPohjanmaalla pitemmän aikaa sairasteltuaan parantautuneen uuden\nkasteen kautta, jossa otti nimen Iisak.\n\nMuutamissa Haltianpuhutteluissa nostatetaan paitsi omaa luontoa\nlisäksi molempain vanhempain:\n\n    A. Isäni luonto, emäni luonto,\n    päälle luontoni omani\n    B. Ison luonto, eukon luonto,\n    oma luontoni ylitse.\n\nEräässä inkeriläisessä toisinnossa yllytetään \"yhdeksän luontoa\".\n\nSynnyn vastakohtana on _ottoluonto_, jonka voi saada sekä vainajilta\nettä paikallistuneilta haltioilta. _Kuolleilta_ sen voi ottaa\nkolmesti sylellään mittaamalla riihtä, jossa on kuollut, tai\nhalaamalla hautausmaalta kaivamaansa ruumista taikka pääkallon läpi\nviinaa ryyppäämällä. Kirkon kiertämällä jouluna jumalanpalveluksen\naikana kolmesti ja vuolemalla hopeaa kirkon perinurkan alle sai\nsellaisen luonnon, että jos kenelle pahaa ajatteli ja kirosi, niin\nse tepsi pahemmin kuin oli ajatellut; pelkkä ajatteleminenkin ilman\nkirousta vaikutti. Mutta kalman rikkeistä päästettäessä se luonto oli\nhyvä, sillä kalmanväki pelkäsi kirkonhaltiaa.\n\nViljelysmaalta sai luonnon juhannusaamuna ryyppäämällä viinaa\npullosta, jonka kolmea viikkoa ennen oli _pellon ojaan_ pannut,\npuoleksi kätkien mullan sisään, puoleksi auringonpaisteeseen jättäen.\n\n_Tulisijasta_ voi ottaa luontoa panemalla sinne torstaipäivänä\nriepuun käärittyjä suoloja, joiden antoi siellä olla kolme torstaita.\nNiitä suoloja suuhun pistäessään ei pelännyt toista tietäjää.\n\n_Metsänväen_ luonnon omisti panemalla viinaa korkittomaan pulloon\nja hautaamalla sen muurahaispesään, jossa antoi olla yhdeksän\nvuorokautta. Miehiselle henkilölle se oli asetettaa koirakseen,\ns.o. suippopäiseen, naishenkilölle naarakseen, s.o. leveä-päiseen\nmuurahaispesään ja juhannusaamuna juotava. _Puustakin_ sai voiman\nottamalla kolme yhdeksää pihlajaa ja etsimällä suurimman kankaalle\nkaatuneen hongan, jota piti lähteä lyömään tyvestä latvaan asti, joka\nlyönnillä hokien: \"juuren alta voimani!\"\n\n_Vedenväkeä_ sai luontonsa avuksi ottamalla kosken alta, kun\nkevättulva oli korkeimmillaan, pyörteestä vettä ja vaahtoa; sillä oli\npestävä päänsä ja juotava vesi kaikki. Jos tahtoi luontonsa pahaksi,\nniin oli vesi otettava vastapäivään pyörivästä pyörteestä panematta\nminkäänlaista lunastusta sijaan: mutta hyvää luontoa halutessaan\nmyötäpäiväisestä pyörteestä, vuollen hopeata, tinaa ja vaskea\npaikalle.\n\nSekä vedestä että _kalliosta_ tuli luonnokkaaksi panemalla itkevän\nkallion hikeä ja koskessa yhdessä kohden pyörivätä vaahtoa kiehuvasta\nlähteestä ammennettuun veteen ja sillä päänsä pesemällä. Liian laimea\nluonto oli myös parannettavissa siten, että maanalaisesta purosta tai\nkiehuvasta hetteestä noudettuun veteen lohkoi vanhan puukon kärjellä\nkolme murua päivänpaistamattomasta kalliosta, sitten meni sen veden\nkera _jättiläisen haudan_ päälle ja siinä pesi silmänsä ja kasteli\npäänsä. Pyyhkiä ei saanut, ja loppuvesi oli kaadettava jättiläisen\nhautaan.\n\nMutta tavallisesti kallionvoima otettiin yhdessä _ukkosen voiman_\nkanssa. Kun ukkosilma kuului ensikerran, piti juosta kalliolle ja\nristiin kolmesta kohti mitata se kallio; silloin tuli ihmiseen\nukkosen voima ja kallion voima. _Nostohaltia_ otettiin vielä siten,\nettä ukonilmalla kalliolla alasti innosteltiin ja sadevedellä, joka\noli jäänyt kalliolle lammikoksi, pestiin pää.\n\nYksistään ukkosen antama luonto voitiin saada ottamalla multaa\njalkojensa alta ja panemalla päänsä päälle. Tai hyppäämällä kosken\nkivelle ja viskaamalla vettä yli päänsä rukoiltiin Ukolta haltiata.\nTämän sai ilmankin käsitemppua, kun keväällä ensi kerran ukkonen\njyrisi, pyytämällä kovasti: \"tuo Ukko luontoa!\"\n\nUkkosen ja _pihlajan_ yhteyteen viittaa seuraava taika luontoa\nnostattaessa. Oli otettava kolmesta yksikantaisesta _pihlajasta_\nkappale ja myrskyn kaataman puun luoksi tehtävä tuli, johon\npihlajainkappaleitten toiset päät pantiin. Niiden toisista päistä\ntirsuva vesi otettiin astiaan; sen kera mentiin, kun keväällä ensi\nkerran ukkonen kuului, myrskyn kaataman juurikan alle ja juotiin vesi.\n\nEnnen esitetystä eripaikkaisen \"väen\" otosta \"luonnon\" ottaminen\neroaa siinä, ettei tätä pantu noitakukkaroon tai muuhun erilliseen\nsäiliöön, vaan lääkkeen tapaan otettiin joko \"ulkonaisesti\" päälleen\nvalamalla tai \"sisällisesti\" nielemällä taikka \"sähköisesti\"\nhermovaikutuksena. Erityisesti on huomattava, että ukkoselta täten\nluonnon ottaminen on yleisempää kuin ukkosenväen esineellisesti\nsäilyttäminen riepuun käärittyinä kivenmuruina tai tulikuppiin\npantuna multana. Samalla tietäjällä mainitaan olleen toiselta puolen\n\"vedenväki ja metsänväki\", toiselta puolen \"ukkosen voimalla nostettu\nluonto\".\n\nNiinikään runoissa harvoin mainitaan _Ukon mullat_.\n\n    Ukko mulle mullat antoi,\n    Ukko mullat, Ukko rauat,\n    Isä ilman iskuneuvot,\n    joilla ma kotisi poltan.\n\nUkon väki on kyllä hyvin tavallinen, mutta _ei väkijoukon_, vaan\n_voiman_ merkityksessä ja sen kera vaihdellen.\n\n    A. Anna Ukko uuluasi,\n    väkeäsi mies väkevä!\n    B. Ukon voimalla Jumalan.\n    G. Väki Jeesuksen väkevä,\n    Ukon voima voimallinen --\n    kanssani karehtimahan!\n    D. Ei minun väki väkevä\n    Jumalan väki väkevä\n    Herran valta voimallinen,\n    väk' Ukon, väki Jumalan. --\n    Jyskä kuin Ukon jyrynen,\n    välkä kuin Ukon väki!\n\nKolmantena mainittu loitsukappale liittyy yhteen niistä harvinaisista\ntaioista, joissa Ukonmultaa käytetään. Tämä kaikki osoittaa\nukkosenväen myöhemmyyttä muuhun paikalliseen haltiaväkeen verraten.\n\nSamoin kuin vainaja ilmestyi ihmisen oma haltia unissa. Piti yhdeksän\nkiiltomatoa pusertaa rikki käsissään ja silmiinsä hieroa, sitten\nasettua muutetun huoneen kynnysalle lukemaan Luonnonnostatus-sanoja,\nniin näki unia.\n\nUnenhaltiaa nimitettiin _unikakkias eli unikekko_. Unenhaltiain\nnimityksiä ovat myös _kirkonkakkiainen ja metsänkakkinen_.\n\nUnen valtakunta _Untola_ on runoissa rinnastettu kuolleitten\nasumasijojen kanssa. Sitä, jolta uni on kadonnut, oli hautausmaan\nlähellä olevassa järvessä taikavastalla kylvetettävä loitsien:\n\n    Tuoos unta Untolasta --\n    kansan makoavan majoilta!\n    On unta Untolassa,\n    makoamista Manalla.\n\nJos siis vainajain henki voi siirtyä vastasyntyneeseen ja\nmyöhemminkin haltioida ihmisen, niin toiselta puolen elävän henki,\nsamoin kuin kuolleen, saattoi ulkopuolella ihmistä paikallistua ja\nruumiillistua.\n\nAsuntopaikan haltiaksi ihminen voi tulla jo eläessään. Taloa\nasetettaessa piti armeliaan ja hyvänluontoisen vaimoihmisen tehdä\nensimäinen tuli ja sen tulen palaa sammumatonna kolme yötä, niin\n_maanhaltia_ tuli hyvä ja rakasluontoinen. Taikka pantiin, kun\nhuone oli valmiiksi saatu, sinne ensi yöksi olemaan hyvänsävyinen\nihminen, niin sen luontoinen tuli haltia. Talonhaltiaksi voi joutua\nsekin, joka nurkkakiviä tai nurkkahirsiä asetettaessa ensiksi saapui\npaikalle.\n\nNimikkopuu on Karjalassa karsittu jokaiselle nuorikolle tämän taloon\ntullessa. Kenen nimikkopuu \"loisti\", oli onnellinen; keltä se kuivi,\nsen elämä ei menestynyt. Siksi sitä huolellisesti hoidettiin ja sille\nuhrattiinkin.\n\nKarsikko on tehty yleensä taloon ensi kerran tulleelle vieraalle.\nHyvin tavalliset ovat olleet matkakarsikot, joita tehtiin\ntienviereen, kun saavuttiin likelle kaupunkia jonkun ensikertalaisen\nkera. Häntä nimitettiin _härkämieheksi_ ja hänen oli karsikon alla\ntarjottava _härkäkannut eli sarvet_. Härkämiehen kera tepastelemista\nja ryypiskelemistä sanottiin _härän tappamiseksi_. Mainitun menon\nyhdistää vainajansaattueessa noudatettuun tapaan muistiinpano\netelä-Hämeestä, jonka mukaan puu oli karsittava myös vanhukselle,\njonka luultiin olevan sillä matkalla viimeistä kertaa.\n\nElävän ihmisen henki voi, samoin kuin vainajan, myös esiintyä\neläimenä. Kun karhu oli pahalla päällä repien pensaita ja karjaa,\nuskottiin siihen jonkun menneen. \"Ei karhukaan pahaa tee, jollei\nsiihen joku mene.\" Asuntonsa on siihen voinut ottaa joko vihoitettu\nvainaja tai pahastuneen ihmisen sielu.\n\nLaajalle levinnyt on mielikuva ihmissudesta, sudeksi muuttuneesta\nihmisestä. Suomessakin tunnettu on tarina susiksi noidutusta\nhääväestä. Tapauksen paikkana mainitaan usein Viro, mistä\nnimityksen Viron susi käsitetään johtuneen. Tämä on kuitenkin\nkansanjohdannainen, jonka alkuperän selvittää ruotsin _var-ulf_ ja\nsaksan _werwolf_ 'miessusi' (vrt. latinan _vir_ 'mies').\n\nVironsusi eli \"laskettu\" susi eroaa inkeriläisten käsityksen mukaan\ntavallisesta sudesta. Sillä on valkea sepel kaulassa ja valkea\npilkku rinnassa: jalat ovat polvien kohdalta aivan suorat. Sen\npääasiallisimpana ravintona on tuuli, jonka vuoksi se avosuin juoksee\nvastatuuleen. Jos saa leipää syödäkseen, niin se pääsee jälleen\nihmiseksi.\n\nMyös toisen ihmisen uniin saattoi elävän sielu ilmestyä. Jos näki\nahdistavia unia, niin sanottiin, että tuli _painajainen_.[54]\nPainajaisena voi olla vainaja, mutta tavallisemmin \"pahan ihmisen\nhenki\" eli \"toisen ihmisen veri, joka kainoo sitä jota se painaa\".\n_Veri_ luonnon ja haltian kertosanana tavataan inkeriläisissä\nhaltian-puhutteluissa.\n\n    (Itkevälle lapselle):\n    Etsi luontosi luoksi,\n    etsi veresi vieryehen,\n    etsi syntymäsijasi!\n\nVoimme siis ymmärtää, että mahtava noita, joka paitsi syntymähaltiaa\nomisti useampia ottohaltioita ja jonka oma henki saattoi liikkua\nulkopuolella häntä itseään, jo eläessään sai osakseen samanlaista\npelonsekaista kunnioitusta kuin tavallisesti vasta vainaja. Tietysti\nse, joka eläessään oli vaikutusvaltainen mahtimies, kuoltuansa kohosi\nvielä muita vainajia korkeammalle jälkeenjääneiden mielikuvituksessa.\nTämä n.s. sankarien palvonta on meille paraiten tunnettu muinaisesta\nKreikasta. Siellä miltei jokaisella yhteiskunnalla oli omat\nsankarinsa (heros), joita sen suojelijoina kunnioitettiin. Mutta\nennenkuin etsimme vastaavaa uskonnonmuotoa suomalaisilla, on meidän\ntarkastettava myöhempää kristillisten uskonsankarien palvontaa, joka\nkatolisella ajalla on suomalaiseen kansanuskoon syvät jäljet jättänyt.\n\n\n\n\nPyhimykset.\n\n\nPakanallisen kekrijuhlan yhdistyminen katoliseen Pyhäinmiesten\npäivään on ennen esitetty. Kekrinkuvauksiin liittyvissä pienissä\nrunokappaleissa ilmaantuvat _Pyhätmiehet ja manalaiset_ toistensa\nkertosanoina.\n\nMutta aikaisemmat Pyhäinmiesten yhteistä muistojuhlaa ovat\nyksityisten pyhimysten merkkipäivät. Niistä johtuvat vanhan\nalmanakkamme nimipäivät seuraten toisiaan pitkin vuotta vain\nmuutamien suurimpien pyhäpäivien keskeyttäminä. Pyhimysten\nmerkkipäivät vastasivat heidän kuolinpäiviään, mutta niitä\nnimitettiin heidän syntymäpäivikseen, koska ajateltiin heidän\nkuolemassa uudesti syntyneen taivaalliseen elämään.\n\nEnsimäisiä kristillisen kirkon pyhimyksiä olivat veritodistajat\neli marttyyrit. Sittemmin asetettiin niiden rinnalle askeetit,\njotka ankaranhurskaalla elämällään olivat saavuttaneet pyhyyden\nmaineen. Viimeksi saivat tämän kunnian opiltaan tai vaikutukseltaan\nmuistettavat kirkon esimiehet, jopa muutamat roomalaiskatolisen\nkirkon hyväksi toimineet maallisetkin ruhtinaat kuten Kaarle Suuri.\n\nEnnen kristinuskon virallista voittoa oli pyhimysten luku vielä hyvin\nrajoitettu. V. 354 Rooman kristillinen seurakunta, joka kuitenkin\njo monet veriset vainot oli kestänyt, ei tuntenut useampia kuin\nkolmisenkymmentä marttyyrinhautaa. Mutta kristittyjen lukumäärän\näkkiä kasvaessa kaksin- ja kolminkertaiseksi väestön keskuudessa,\njossa pakanallisten sankarien palvonta oli yleisesti vallinnut, tuli\nnäiden sijalle asetettavien suojeluspyhien tarve yhä tuntuvammaksi.\nUnohtuneitten marttyyrien leposijoja ruvettiin etsimään\nhautakivikirjoitusten johdolla tai kansanmuistelmain ja aavistusten\navulla. Silloin saattoi joskus riittää M-kirjain osoittamaan, että\nkiven alla lepäsi marttyyri, taikka ruumislöytö paikassa, jota\nilmestyksen johdosta oli kaivettu. Vielä paremmin saatiin tämä tarve\ntyydytetyksi kuljettamalla vierailta paikoilta osia jonkun pyhimyksen\njäännöksistä, jotka tekivät hänen vaikutuksensa uudella paikalla yhtä\nläheiseksi ja tehoisaksi kuin hänen alkuperäisellä kuolinsijallaan.\nItämailta, etenkin Pyhältämaalta toivat pyhiinvaeltajat näitä n.s.\nreliikkejä länsimaille; niiden mukana seurasi vastaavien pyhimysten\npalvonta. Suurimmassa määrin edistivät pyhimysten leviämistä\nristiretket, joiden aikana länsi-Eurooppa joutui voimakkaan itämaisen\nvaikutuksen alaiseksi ja samaan aikaan omaa vaikutustaan ulotti\npohjoismaihin, viimeksi Suomeen ja Viroon.\n\nPaikallisien pyhimysten yläpuolelle kohosi joukko katolisessa\nkirkossa yleisesti palvottuja pyhiä. Tämä ei ollut mikään suljettu\npiiri, vaan saattoi siihen päästä uusi tulokas ja sen kautta joku\nentinen syrjäytyä. Saksassa muodostui 1400-luvulla neljäntoista\n\"hädässäauttajan\" ryhmä, jolla on Suomessakin ollut merkityksensä.\n\nTällainen pyhimys saatettiin ottaa myös jonkun paikkakunnan\nerikoiseksi suojelijaksi. Mutta yleensä sitä pyydettiin avuksi\njossakin määrätyssä tehtävässä, jonkun elinkeinon edistäjänä, jonkun\ntaudin parantajana tai muun turman torjujana.\n\nKansan keskuudessa suosituimmat pyhimykset voidaan siten jakaa\nvaikutusalaansa myöten. Alkaen kalastuksen ja vesilläkulun\nsuojelijoista tulevat tässä esitettäviksi ne, joiden muisto on\nsuomalaisissa runoissa säilynyt.\n\nApostolimarttyyrit _Andreas_ ja _Pietari_ tulivat jo aikaisin\nsekä itä- että länsimaisen kirkon pyhimyksiksi. Edellinen, jonka\nmainitaan vaeltaneen käännyttäjänä myös Mustanmeren rannoilla,\nsai sen johdosta Venäjällä kansallisen merkityksen. Kreikasta,\njossa hänen kerrotaan kärsineen ristikuoleman, vietiin 4:nnellä\nvuosisadalla Andreaksen maalliset jäännökset Skotlantiin, jonka\nmaan suojelijana hän siitä lähtien oli. Pietarista, jonka tiedetään\nviimeksi vaikuttaneen Roomassa ja siellä ristiinnaulitun, tuli\nroomalaiskatolisen kirkon kallio ja paavinvallan ylläpitäjä. Hänelle\nluvattujen taivaanvaltakunnan avainten johdosta tehtiin se päätelmä,\nettä Pietari toimi taivaassa portinvartiana. Tämä käsitys kuvastuu\nmyös muutamissa suomalaisissa Viron orjan virren toisinnoissa.\n\nAlkuperäiseltä ammatiltaan kalastajia ollen Andreas ja Pietari\njoutuivat kaikkialla, myöskin pohjoismailla, kuten Tanskassa,\nkalastajain suojeluspyhiksi. Runossa Luojan laivaretkestä esiintyy\ntämä veljespari vesillä:\n\n    Antti santti soutamassa,\n    pieni Pietari perässä.\n\nErikseen Pietaria Virossa vielä 1700 luvulla pidettiin\n\"kalajumalana\", ja Venäjän Karjalassa yhä kumarretaan \"kalojen\nhallitsijana\". Molempien veljeksien palvonnasta on säilyttänyt\nmuiston Suomessa tavallinen onkimaluku:\n\n    Anna Antti ahvenia,\n    Pekka pieniä kaloja!\n\nSiitä on Antti tullut joskus ahvenen nimitykseksi:\n\n    A. Ahven, ahven, Antti faari!\n    B. Pthyi ahven, Anteroinen!\n\nAntin päivää ovat myös metsämiehet ja poronhoitajat Ruotsin Lapissa\npyhittäneet. Pääsiäisenä rahaa kirkkoon antaessaan he ovat luvanneet\nuuden antimen Antinpäivänä, jos kesän aikana kaikki hyvin menestyi,\nsillä \"Antero apostoli on onnen ja terveyden jumala\". Suorittaessaan\nsinä päivänä kaikki lupaamansa lahjat, he ovat sitoutuneet jälleen\npääsiäisenä uhraamaan, jos heillä talven aikana oli menestystä.\n\nAvaimen omistaja Pietari oli Saksassa lukko- ynnä kelloseppien,\nTanskassakin tiettävästi kelloseppien pyhimys. Lukkoseppänä häntä\npuhutellaan myös suomalaisessa loitsussa:\n\n    Pietari parahin pappi,\n    kultalukkojen kutoja,\n    vaskilukkojen valaja!\n\nSuomalaisten runojen yleinen nimenmuoto Pietari, joka on johtunut\nruotsinkielisestä _Petar_, on säilynyt kreikanuskoisillakin\nkarjalaisilla, vieläpä yhdessä latinaisen _santti_ (sanctus 'pyhä')\nsanan kanssa. Tässä on ilmeisin todiste runojemme länsisuomalaisesta\nja roomalaiskatolisesta alkuperästä, kuten A. Lähteenkorva\n(Borenius), ensimäisenä on huomauttanut.\n\nYleisesti levinneeseen Käärmeensynty-runoon on Suomen itä-Karjalassa\njoskus harvoin pujahtanut venäläisperäinen Petri, eikä edes aina\noikealle paikalleen Pietarin asemelle, vaan tämän rinnallekin\nJeesuksen sijalle:\n\n    Astui Pietari Petrin kanssa,\n    virkki Pietari Petrillensä:\n    \"Suo sie Herra henki tuolle!\"\n\nVienan läänissä on kuitenkin Suomen puolelta saapuneista loitsuista\nriippumatta muodostettu kalastajan rukouksia, joissa muoto Petri saa\nvielä venäläisen määresanankin _kormelitsa_, 'elättäjä'.\n\n    A. (Nuottaa laskiessa):\n    Pyhä Petri kormelitsa,\n    uittele ulaneniä,\n    käytä käyräharteisia!\n    B. (Perkausveistä pestessä):\n    Kuule pyhä Petri,\n    nämä oisi hyvät töiksi,\n    kaunihit käsillisiksi!\n    C. (Syömään käydessä)\n    Pyhä Petri, vereksilläsi\n    näitä syömme,\n    toista antamaan!\n\nVenäläinen kansa kunnioittaa Petriä myös peltojen varjelijana. Siitä\njohtuu Ukko-päivän yhdistyminen Petronpäivään Inkerissä.\n\nMyös Pietari esiintyy joskus runoissa pellon vartijana:\n\n    Pietari pellolle pertuska käteen!\n    Anna maata maan luvalla!\n\nPietarin apulaisena Rooman seurakunnan perustamisessa kerrotaan\nolleen Paavalin oppilaan _Klementin_. Paavina hänet lähetettiin\nmaanpakoon Krimin niemelle, jossa hänet lopuksi surmattiin mereen\nupottamalla ankkuri kaulaan kiinnitettynä. Pyhä Clemens esiintyy\nRanskan kirkon aikaisemmissa rukouksissa avuksi pyydettynä myrskyä\nvastaan. Pohjoismailla hän kuuluu varhaisemman keskiajan pyhimyksiin.\nTanskassa hänen tiedetään olleen sekä ankkuriseppien että\nmerenkulkijain suojelijan. Ruotsin kristillisissä riimukirjoituksissa\nesiintyy nimenmuoto _Klimit_. Siitä päättäen on nykyisen suomalaisen\n_Klemetti_ muodon rinnalla _Klimetti_ oletettavissa. Tästä taas\non metateesin ja assimilation kautta johdettavissa veden haltiana\nrukoiltu _Litvetti_ (Klimetti > Likmetti > Likvetti > Litvetti, vrt.\nlikviitti > litviikki).\n\n    A. Litvetti veen kuningas,\n    nosta ruotainen rovio,\n    kaikuta kalainen karja\n    miehen etsivän etehen!\n    B. Litvetti veen kuningas,\n    veen isäntä, vuon valio,\n    kivet saata sammaliksi,\n    hauin vuoluksi venonen!\n\nKlemetin syrjäytti keskiajan loppupuolella, jolloin hänen nimelleen\nei Tanskassa enää kirkkoja eikä alttareja pyhitetty, itämailta\n11:llä vuosisadalla saapunut merimiesten pyhimys, pohjoismailla\nerittäin Hansa-liiton patruunana mainittava Nikolaus. Tämän\nkerrotaan eläneen 4:nnellä vuosisadalla Vähässä Aasiassa. Hän\noli pyhimys jo lapsuudestaan, jonka vuoksi joutui myös lasten\nsuojelijaksi. Vanhempainsa kuoltua hän jakeli kaiken omaisuutensa\npuutteenalaisille. Myran kaupungin piispaksi tultuaan hän esiintyi\nyhtä anteliaana. Hänestä on muisto säilynyt protestanttisillakin\ngermaneilla, jotka lapsille lahjoja jakavaa joulu-ukkoa hänen\nnimellään kutsuvat. Merelläkulkijain suojelijaksi hän joutui\nsen johdosta, että laivamatkalla Pyhäänmaahan oli rukouksellaan\ntyynnyttänyt myrskyn. V. 1087 vietiin pyhän Nikolauksen maalliset\njäännökset Myrasta Bariin Etelä-Italiaan. Tämän muuton juhlaa\nruvettiin heti viettämään, eikä ainoastaan katolisessa, vaan myös\nvenäläisessä kirkossa, joka siihen aikaan oli suhteissa Roomaan ja\njossa mainittu pyhimys oli saavuttanut erityisen kansansuosion.\n\nVenäläisiltä ovat kreikanuskoiset suomalaiset omistaneet pyhän\n_Miikulan eli Miikkulan_, joka muutamissa länsi-Inkerin ja Suomen\nitä-Karjalan Kartanluvuissa ilmaantuu edempänä esitettävän \"metsän\nherran\", _Jyrki_-pyhimyksen rinnalla, silti säilyttäen alkuperäistä\nvaikutusalaa osoittavan mainesanansa: _meren isäntä_. Mutta Venäjän\nKarjalassa ilmoitetaan Miikkulaa palvottavan myös metsän jumalana ja\nerittäin _lintujen ansoihin juoksuttajana_. Yhtäläinen merkityksen\nsiirto on Ruotsin Lapissa Andreaksen suhteen todennettu. Samoin on\nNikolaus Suomessakin joutunut metsästäjäin ja erittäin linnustajani\npalvottavaksi. Häneen on kohdistettu seuraava Gananderin painattama\nrukous:\n\n    Loaus Pohjolan isäntä,\n    anna mulle aika lintu\n    näistä puista puhtahista,\n    varvuista valantehista;\n    siitä mä hyveä kiitän,\n    siitä kuulua kumarran,\n    kuin sa annat aika linnun\n    kotoisiksi tuomisiksi.\n\nLoaus eli _Laus_ (\u003C Laaus), niinkuin sen Ganander myös kirjoittaa, ei\nole muuta kuin jälkiosa _Niko-laaus_ nimeä. Tämä ei kuitenkaan ole\nlyhennetty niin yksinkertaisesti kuin esim. Teemu nimestä Nikodemus,\nvaan välimuotona on epäilemättä ollut tunnettu _Klaaus eli Klaus_.\n\nMainesana _Pohjolan isäntä_ on johtanut Gananderin tekemään\nLaauksesta puolison Pohjan eukolle, joka juoksuttaa poroja ja\nhirviä, sekä sen johdosta selittämään, että hänkin oli porojen ja\nhirvien haltia, jota villiporon metsästyksessä rukoiltiin. Kuitenkin\nhänen painattamassaan näytteessä selvästi puhutaan puissa olevista\nlinnuista. Pohjola, kuten saamme nähdä, on tällaisessa tapauksessa\nainoasti Metsolan sijainen. Ei siis voi, niinkuin Ganander näyttää\ntahtovan, naispuolisena vastineena Laaukseen liittää Loveatarta, joka\ntoisinaan esiintyy Pohjolan emäntänä.\n\nSamoissa Ranskan kirkon vanhoissa rukouksissa, joissa Klemetti\nmainitaan, esiintyy myös pyhä _Kristofer_ vedenhädästä päästäjänä.\nMyöhemmällä keskiajalla hän Saksassa ja Skandinaaviassa pääsi\nyleiseen suosioon huomattavimpana mainituista \"hädästäauttajista\".\nMelkein kaikissa 1300- ja 1400-luvun saksalaisissa kirkoissa seisoi\noven luona tai muuten kauas näkyvässä paikassa jättiläiskokoinen\npuuveistos, joka kuvasi Kristoferia Kristus-lasta kantavana. Joka sen\nsai nähdäkseen, häntä, niin uskottiin, ei samana päivänä äkkikuolema\nkohdannut.\n\nKreikkalaisen legendan mukaan Kristoforos, 'Kristuksen kantaja',\noli kotoisin jättiläisten maasta ja sai kasteensa Lykiassa Vähässä\nAasiassa. Syyrian pakanoihin vaikutti käännyttävästi hänen rautaisen\nsauvansa puhkeaminen vihreihin vesoihin. Enimmän huomiota herättäneen\nmainitaan se, että hänellä oli koiran pää. Myös vanhoissa itämaisissa\npyhäinkuvissa on hänellä ollut koiran tai suden pää.\n\nMyöhemmän latinaisen legendan mukaan Christophorus oli jättiläinen,\njoka etsi maailman väkevintä. Aluksi hän palveli mahtavaa kuningasta,\nsitten paholaista, vaan kun näki tämän ristiä väistävän, läksi hän\nKristusta etsimään. Viimein hän tapasi vuolaan virran luona erakon,\njoka hänelle ilmoitti, että Vapahtaja on löydettävä hurskauden\nharjoituksissa. Kun hän ei halunnut palvella Kristusta paastoamalla\nja rukoilemalla, neuvoi erakko häntä kantamaan virran yli pyrkiviä\nihmisiä. Muutamana yönä tuli hänen kannettavakseen pieni lapsi,\njonka paino joka askelella lisääntyi, niin että jättiläisenkokoinen\nmies oli sortua taakkansa alle. Lapsi oli Kristus, joka hänet sitten\nvirrassa kastoi. Christophoruksen nimenä ennen ristimistä mainitaan\nolleen Adokimos (uskoton), Reprobus (väärä) tai Offerus (uhraaja),\njotka kaikki ovat kuvannollisia mainesanoja.\n\nNähtävästi on tämä pyhimys tarunomainen. Hänen esikuvakseen on\nselitetty egyptiläinen Anubis-jumala, jonka tunnusmerkkinä oli suden\ntai koiran pää ja jota esitettiin auringonpoikaa, Horos-lasta,\nNiilivirran yli kantavana.\n\nTanskassa tiedetään Kristoferin olleen merimiesten suojeluspyhän.\nSuomessa on _Vesi-Ristoa_ vietetty, kuten mainitaan Liperin\nkirkollisessa tarkastuksessa v. 1737. Loitsien on _Ristoppia_,\n\"kosken-haltiaa\" avuksi pyydetty koskenlaskussa. Sitäpaitsi on\ntämän \"virran vanhimman\" puoleen käännytty saukonpyynnissä, sillä\nkansanomaisessa käsityksessä saukko luettiin veden eläimiin.\n\n    A. Ristoppi kosken haltia,\n    sylin aaltoja syseä,\n    käsin käännä käppyröitä,\n    koprin kuohua kokoa!\n    B. Joki kultainen kuningas,\n    Ristoppi virran vanhin,\n    juoksuta joen näköisnä,\n    aja aallon karvallisna!\n\nVielä lukuisampia kuin kalastajain pyhimykset ovat Suomessa olleet\nmetsästäjäin palvomat. Väittääpä runo olevan:\n\n    Sata santtia metsässä,\n    tuhat miestä Metsolassa.\n\nNimiä, etenkin naispuolisia, onkin metsänhaltioilla suuri määrä.\nMutta lähemmin tarkastaessa ne ryhmittyvät muutamien pyhimysnimien\nympärille, joista huomattavin on neitsyt Maarian äidin _Annan_.\n\nPyhästä Annasta ja hänen puolisostaan Joakimista kerrotaan n.s.\nJaakopin alkuevankeliossa, joka on toiselta vuosisadalta. Joakimin,\njoka oli varakas, oli tapana tuoda kaksinkertainen uhrilahja\ntemppeliin. Mutta kerran häntä ei otettu vastaan ensimäisenä,\nkoska oli lapseton. Nöyryytettynä hän vetäytyi erämaahan, jossa\npaastottuaan 40 päivää sai ilmoituksen enkeliltä, että hänen\nrukouksensa oli kuultu. Sillä aikaa oli Anna palvelijansa puolelta\nyhtäläisen nöyryytyksen kokeneena mennyt rukoilemaan puutarhaan,\njossa sai samoin ilmoituksen. Joakimin kotiin saapuessa hän ovelta\njuoksi vastaan ja heittäytyi miehensä kaulaan kertoen ihmeellisestä\nilonaiheesta.\n\nAikaisemmin keskiajalla oli pyhällä Annalla vielä vähän\nhuomattu asema. Tosin hänelle 500-luvulla rakennettiin kirkko\nKonstantinopoliin, jonne v. 710 myös hänen ruumiinsa tuotiin\nPalestiinasta. Siitä ajasta alkaen tavataan hänen jäännöksiänsä\nlänsimaisissakin kirkoissa, kuten Wienissä ja Roomassa. Mutta vasta\nkeskiajan lopulla tuli hänestä roomalaiskatolilaisissa maissa\nyleisesti suosittu pyhimys.\n\nTanskassa perustettiin ensimäinen Annan kappeli 1300-luvulla.\nSuomessa pyhitettiin Annan nimelle Hartolan kirkko v. 1398 ja\nRuotsissa asetettiin hänelle kuori Upsalan tuomiokirkkoon v. 1413.\nPyhän Annan palvonnasta on keskusteltu Ruotsin kirkolliskokouksessa\nvv. 1436 ja 1441. Naisten nimenä oli Anna 1300-luvulla hyvin\nharvinainen, 1400-luvun alussa jo vähän enemmän käytännössä, mutta\nvuosisadan keskivaiheilla aivan tavallinen Ruotsissa.\n\nJuuri tähän aikaan oli Anna muotipyhimyksenä pohjoismaiden henkisessä\nemämaassa Saksassa. Pyhä Anna \"itse kolmantena\", kuten häntä\naljettiin kuvata sylissään Neitsyt Maaria, joka vuorostaan piteli\nKristuslasta, tuli ajan tunnussanaksi. Hurskas intoilu oli siinä\nmäärin vallannut kaikki säädyt, että näytti siltä, kuin Anna olisi\nsyrjäyttänyt tyttärensäkin. Luther, joka itse oli ollut harras Annan\nrukoilija, todistaa hänen pyhäpäivänsä loisteen himmentäneen kaikkien\nmuiden pyhimysten juhlat. Kun puhdistetun opin uutuutta moitittiin,\nLuther puolustautui kysymyksellä: \"Vanhako sitten on pyhän Annan\npalvonta? Eikö sekin ollut uutta 10, 20, 40 vuotta takaperin?\"\n\nAnna, joka eläessään oli ollut rikas ja antelias emäntä, tuli\nrikkauden antajaksi pyhimykseksi. Luther mainitsee kansan häntä\nsuosineen, paitsi uutuuden vuoksi, vielä enemmän siitä syystä,\nettei hän tullut tyhjin, vaan täysin käsin: \"Missä tapaa nykyään\npyhimyksen, jolta rukoiltaisiin kärsivällisyyttä, uskoa, rakkautta,\npuhtautta tai muuta hengellistä hyvyyttä niinkuin pyhältä Annalta\nrikkauksia?\"\n\nHyvin runsaasti tavataan Annan nimellä kappeleja, kirkkoja ja\nkaupunkejakin Saksan vuoristoissa, missä on metallia, etenkin\nhopeata löydetty. Vuorikaivosten suojeluspyhänä hän sai nimityksen\n\"malmintekijätär\". Paitsi vuorimiehet pitivät häntä pyhimyksenään\nmyös naisellisen käsityön tekijät ynnä nuoranpunojat. Legendan mukaan\nhän oli ollut taitava emäntä, joka omin käsin valmisti sekä villaa\nettä liinaa vaatteiksi. Hänen kuvilleen tunnuksellinen oli _vihreä_\nkaapu, jommoiseen myös Anna-veljistöjen jäsenet juhlatiloissa\npukeutuivat.\n\nTanskassakin tiedetään Annaa palvotun sekä rikkauden antajana että\nkotoisen työn suojelijana. Suomen kirkoissa säilyneitä keskiaikaisia\npyhäinkuvia on useampia Annan kuin kenenkään muun pyhimyksen, Neitsyt\nMaariaa lukuunottamatta.\n\nItäsuomalaisissa ja rajantakaisissa metsänluvuissa pyhä Anna esiintyy\ntavallisesti kolmitavuisena _Annikki eli Annikka, kerran Annatar_\nmuodossa. Harvinainen on kaksitavuinen _Anni_ ja vielä harvinaisempi\nperusmuoto _Anna_. Jälkimäiseen liittyy yhdessä kirjaanpanossa\ntaivaalliseen arvoon viittaava _Päivölän miniä_. Edellinen on\nsäilyttänyt latinaisen etusanan _santta_ (sancta 'pyhä') parissa\nNiukahdusluvussa.\n\nAnnikin olennaisin määre, jota käytetään etelämpänä Karjalan\nkannaksella ja usein itä-Suomenkin alueella, on _avainpiika_.\nItä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa yleisin mainesana on _tytär\nTapion_. Tälläkin kuvaillaan olevan:\n\n    Käessä kultaiset avaimet,\n    renkahat on reiellähän.\n\nMuutamasti Suomen puolella on Annikki _salojen aljo eli salon alio_.\nTavallisena kertosäkeenä on _metsän piika pikkarainen_.\n\nPaitsi Tapion tyttärenä esiintyy Annikki välistä _Tapion eukkona,\nakkana eli emäntänä_. Useammin on hänellä mainesana _metsän emäntä_.\nAnnikki avainpiika saa toisinaan kertosäkeekseen _sinisukka suon\nemäntä_.\n\nAnnikkia avainpiikaa rukoillaan:\n\n    A. Anna tie, avaa portti,\n    miun metsällä käyessäni! --\n    _Annappas_ sitt' _antimesi_,\n    annasta korven kolkkasesta!\n    B. Anna minulle, me Annelle,\n    sinun antoaikoinasi,\n    minun pyytöpäivinäni,\n    heitä auki _annin_ aitta!\n\nOnpa joskus samassakin säkeessä _Anni_ yhdistetty _antamisen_\nkäsitteesen:\n\n    Anna, Anni, aioin toisin, --\n    mie kumarran kullillani.\n\nEttä nämä rukoukset jo alkuansa on kristilliselle pyhimykselle\nomistettu, ilmenee seuraavista Annikkiin, Tapion tyttäreen\nkohdistetuista pyynnöistä:\n\n    A. Avoa rahainen aitta,\n    metsän linna liikahuta --\n    En minä pyhänä pyyä,\n    aina arkena ajelen.\n    B. Jätä auki aitan ukset\n    miesten mennessä metsälle\n    Jumalalta pyytämähän,\n    Luojalta anelemahan.\n\nMetsäalueen vertaaminen aittaan ulottuu niiden sisällykseenkin\nturkiseläimiä kuviteltaessa jo valmistetuiksi esineiksi.\n\n    Visko viisi kinnastasi,\n    kymmentä kypereäsi!\n\nTavallisimmin kuitenkin niiden myyntiarvo on vertauksen pohjana.\nMetsästäjä ne rinnastaa oman tarjoamansa kullan ja hopean kera:\n\n    Tule kullan muuttehelle\n    metsän linnan liepehelle!\n    Annan kullat kullistasi,\n    hopeat hopeistasi.\n\nKultaa ja hopeaa eivät ole ainoastaan Annikin antimet, joita häntä\npyydetään laskemaan liikkeelle:\n\n    Laske kulta kulkemahan,\n    hopeainen liikkumahan!\n\nKultaiset ja hopeaiset ovat myös kujat ja tiet, joita myöten hän\njuoksee kulta- ja helmikoristeissaan:\n\n    Juoksi kultaista kujoa,\n    hopeaista tietä myöten,\n    kaulassa heleät helmet,\n    korvat kultakoltuskoissa,\n    silmänripset simpsukoissa, --\n    pää kullan vipalehissa.\n\nKultaa ja hopeaa kuvitellaan hänellä riittävän koko metsänkin\nkoristamiseen:\n\n    Pane kuuset kultavöihin,\n    petäjät hopeavöihin.\n    varvat vaskirenkahisin!\n\nMielikuva metsän ja sen teitten kultaisuudesta ja hopeaisuudesta\njohtunee päivänpaisteen ja kuunvalon synnyttämistä vaikutelmista.\nMutta metsän emännän puvun koristeet metsästäjä asettaa uhriksi\nvuolemainsa todellisten kulta- ja hopeasirusten yhteyteen:\n\n    Usein on hyvän emännän\n    käet kultakäärehissä,\n    sormet täynnä sormuksia,\n    kalvot käärösen munia,\n    helmat vaskirenkaita,\n    hiukset kultakukkasia,\n    jotk' on saanut annillansa.\n    Usein on pahan emännän\n    sormet vitsasormuksissa --\n    auttamattomuues[san]sa.\n\nEttä tämä emäntä, jonka _annista_ on kysymys, on Annikki, ilmaistaan\nnimenomaan toisinnossa, joka alkaa:\n\n    Annikka metsän emäntä!\n    Katsopas hyvän emännän --\n\nPaitsi Metsänloitsuissa käännytään Annikin puoleen myös muutamissa\nKarjanluvuissa. Hän on: \"juottaja metisen juonen, katsoja metisen\nkarjan\", jota häntä pyydetään \"koiriltansa\", metsänpedoilta\nvarjelemaan. Erityisesti lammasonnea häneltä joskus anotaan:\n\n    Siitä lauma lampahia,\n    kimppu kierävillaisia!\n\nMetsänhaltiana Annikki on myös ampiaisen hillitsijä, jota rukoillaan\npanemaan: \"maata miehet, maata miekat\". Itse ampiainen saa\npuhuteltaessa mainesanan _Annin lintu_.\n\nSantta Annin toiminta naisten käsityön ynnä nuoranpunonnan\nsuojelijana kuvastuu mainituissa Niukahdusluvuissa:\n\n    A. Sant[t]a Anni, armas muori,\n    kehrää mulle punainen lanka,\n    sinilanka siuvuttele\n    rautaisella rukkilalla,\n    vaskisella värttinällä\n    kahen kallion välissä,\n    kolmen vuoren konkelossa!\n    B. Santta Anni, armas neito,\n    tuolin kultaisen kukulla,\n    rahin rautaisen nenässä\n    kehräsi punaisen langan,\n    langan mustan muiahutti\n    kehrällä hopeisella,\n    vaskisella värttänällä.\n\nHuomattava on, että Annia tässä nimitetään vuoroin _neidoksi_ vuoroin\n_muoriksi_. Myös metsänhaltiana Annikki esiintyy näillä molemmilla\nmääreillä.\n\nToiselta puolen rukoillaan Annikkia \"Tapion emäntää\":\n\n    Naita meiän miehiämme,\n    uuista uroitamme\n    metsän mielityttärille,\n    karvarinnoille kavoille!\n\nToiselta puolen Annikkia avainpiikaa kehoitetaan:\n\n    Soitellos metinen pilli,\n    simapilli piiparoita\n    korvalla ehon emännän!\n    Et emäntä lienekänä,\n    jos et piikoa pitäne,\n    sata piikoa pitäne.\n\nVälistä siirrytään taas emännästä piikaan seuraavasti:\n\n    Et emäntä lienekänä,\n    kun et piikoa pitäne,\n    kolmea avainta vyöllä.\n    Etpä piika lienekänä,\n    kun et aittoa avanne --.\n    antane avattuasi.\n\nTaikka kuvaillaan mitenkä Annikki \"tytär Tapion\":\n\n    Piti piikoa yheksän,\n    viisi kuusi käskyläistä.\n\nSaattaapa Annikin \"metsän emännän\" kertonakin olla \"metsän piika\npikkarainen\".[55]\n\nTämä kahtalainen nimitys saa selityksensä roomalaiskatolisen\nkirkon käsityksestä, että Annakin on neitsyenä synnyttänyt neitsyt\nMaarian. Annikin oli sitä helpompi vallata Tapion sekä tyttären\nettä eukon asema, kun ei kumpaisellakaan paikalla ollut nimellistä\nedeltäjää. Sillä muut metsän emännän tai piian nimitykset voi\nosoittaa tilapäisemmin käytetyiksi tai myöhäisemmiksi runollisiksi\nmuodostumiksi.\n\nJonkun kerran esiintyy Savossa Maaria \"metsän emäntä\" eli\nMetsä-Maaria \"emäntä\". Mutta milloin kertosäkeessä on \"metsän miniä\",\nei tämä ole Annikki, vaan _Piata_, s.o. _Beata_. Milloin taas Annikki\nkäy Maarian edellä pääsäkeessä, silloin hän ei ole miniä eikä tytär,\nvaan myöskin \"metsän emäntä\".\n\nMuutamissa savolaisissa Jäniksenluvuissa tavataan _Purppura_ eli\n_Purppula puhas emäntä_, joka ilmeisesti tarkoittaa pyhää _Barbaraa_.\nSennimisen puhtaan neitsyen kerrotaan eläneen 3:nnella vuosisadalla\nNikomediassa epäluuloisen isänsä sulkemana torniin. Siellä hän sai\nilmestyksen Vapahtajalta, jolle vihkiytyneenä kieltäytyi maallisesta\navioliitosta. Julmistuneen isänsä käsistä hän pääsi pakenemaan ihmeen\nkautta avautuneeseen vuoreen. Sieltä löydettynä hän joutui monen\nkidutuksen alaiseksi ja viimein mestattiin; mutta pyövelinä toimineen\nisän ukkonen iski kuoliaaksi. Ruudin ja tykkien tultua käytäntöön\nhänet Espanjassa otettiin niiden suojeluspyhäksi. Saksassa hän\nsitäpaitsi oli vuorityöntekijäin ynnä yleensä vuoriston pyhimyksenä.\n\nVermlantilaisessa Karjanluvussa rukoillaan karhua hillitsemään:\n_Mareta_ \"hyvä emäinen\". Inkeriläisessä Voiteenluvussa mainitaan\n_Marketan emo mokoma_ meren lukkojen lumoojana, saatanan salpojen\nja avaimien saajana sekä kyiden lypsäjänä. Karjalaisessa\nPistoksenluvussa \"Marketta on tietäjäeukko\". V. 290 marttyyrikuoleman\nkärsinyt pyhä _Margaretha_ oli pakanallisen papin tytär Antiokiasta,\njoka imettäjänsä käännyttämänä ja sen johdosta kotoaan karkoitettuna\ntämän luona asui lampaita paimentaen. Sittemmin vangittuna hän\nristinmerkillä lannisti lohikäärmeeksi tekeytyneen paholaisen.\nHänet kuvataan paimensauva kädessä ja lohikäärme jalkain\njuureen kytkettynä. Saksassa ja Virossa Margarethaa on palvottu\nlapsensynnyttäjäin suojelijana.[56]\n\nAnnikki avainpiika saa itä-Suomessa joskus kerrokseen _Eeva piika\npikkarainen_. Alkusoinnun vaikutuksesta \"emäntään\" helposti\nyhdistyvää _Elinaa_ puhutellaan myös pari kertaa \"metsän emäntänä\".\n\nVenäjän Karjalassa ilmaantuu Annikista muunnoksena _Ainikki_ \"Tapion\nneiti\", johon lienee vaikuttanut sentapainen säe kuin: \"metsän Anni\nainokainen\".\n\nYleinen Venäjän Karjalassa on _Mielikki metsän emäntä_. Kertosäkeessä\non toisinaan säilynyt Annikki tytär Tapion, mutta silloin melkein\naina on Mielikki _metsän miniä_, eikä emäntä.\n\nMielikki nimen kehitys on lähtenyt tavallisista Metsänlukujen\nalkusanoista: \"mielly metsä\" j.n.e., johon olemme nähneet joskus\nkertosäkeenä liittyvän \"mielly Metsolan emäntä\". Tämä säe saattaa\nitsekin runon alkaa:\n\n    Mielly Metsolan emäntä,\n    Tapiolan tarkka vaimo!\n\nSiitä muodostunut on laulajan vakuutus:\n\n    Miellytän metsän emännän,\n    korven eukon kostuttelen.\n\nEdelleen on mieluisuus käsitetty metsälle tai emännälle oleellisena\nominaisuutena.\n\n    A. Mieluisan metsän emäntä,\n    Tapiolan tarkka vaimo!\n    B. Mielus Metsolan emäntä --\n    mielly meiän miehiimme!\n\nTämä mielus Metsolan emäntä voi saada kertosäkeekseen myös \"Tapiolan\ntarkka _neito_\". Sama määre: _mielu_ (mielo, miely eli mieli) on\nmetsän tytöllekin annettu:\n\n    Metsän tyttö, mielu neiti,\n    mieluttele metsiäsi!\n\nMielu sanasta on viimein johdettu naisellinen nimi sekä -_tar_ että\n-_kki_ päätteen avulla. Metsän emäntänä esiintyy jo Suomen puolella\nMielutar eli Mielotar, kerran kumpikin, sekä kahdesti _Mielikki_,\njoka ilmeisesti on Annikki nimen mukaan muodostunut.\n\nMielotar muodosta vääntynyt on eräässä Puunsynnyssä _Mierotar_\n\"metsän miniä\", jonka edellä käy _Malitar_ \"vanha vaimo\". Malitar\non alkuaan _Maritar_ s.o. Neitsyt Maaria, jonka tulemme puitten\nkylväjänä tapaamaan. Näissä nimissä on vain tapahtunut dissimilatio,\nr:n ja l:n vaihtuessa.\n\nMierottaresta on edelleen muuntunut _Miiriitär_ \"metsän miniä\", minkä\nmukaan on muodostunut seuraavakin säe: \"_Kuuriitar_ metsän kuningas\",\njosta edempänä. Tästä taas on Lönnrotin toimittamissa Loitsurunoissa\nlaitettu Mielikin ehon emännän vastine hänen epäsuosiollisena\nollessaan: _Kuurikki_ \"kova emäntä\".\n\nMyös Muurutar \"metsän emäntä\", jota kalastaja rukoilee:\n\n    Ota virpu viittä syltä,\n    salko seitsensä satoa,\n    jolla merta meurutat!\n\non ilmeisesti _meurutaa_ sanan vaikuttama erehdysmuoto Mielutarta.\nItse _Mieluutar_ esiintyy kerran veden emäntänäkin.\n\nMerkityksellisesti Mieluttaren mukaan muodostuneena on lisäksi\nmainittava: _Lemmitär_ \"metsän emäntä\", johon verrattakoon säepari:\n\n    Mielly metsä, kostu korpi,\n    lepy lempeä emäntä!\n\nMetsolan neidin mainesana _metinen_ on yhdistetty metsän meden eli\noluen pyyntöön:\n\n    Tuo mulle metsän olutta,\n    metsän mettä juoakseni:\n    metsäss' on olutta paljon,\n    metsässä mesi makea.\n\nSamaa mielikuvaa edustavat haltian karhulle kantama mesipurtilo\nsekä vanhassa E.N. Setälän löytämässä karhurunossa vuodelta 1675\ntavattavat säkeet:\n\n    Juo metsän mesipikari\n    metsän neieen kainalosta,\n    ällös juoko miehen verta --\n    Siitä mä sinun ottelen\n    metsäisestä mättähästä\n    simaiselta neitiseltä.\n\nTässä mainitun _simaisen neidon_ ohella tavataan vielä _siman eukko_.\n\nMääreestä metinen eli simainen on muodostettu _Simanter_ (\u003C. Simatar)\n\"metsän emäntä\" sekä \"metinen neito\" _Melikki_ eli _Mesitär_.\nViimeksimainitusta on muodostunut _Metsätär_, kuten sen edellä käyvä\n_Kuitar_ selvästi osoittaa:\n\n    Paista Kuitar kuinen kakku,\n    Metsätär mesinen leipä,\n    jolla metsän miestuttelen,\n    korven synkän kostuttelen!\n\n_Kuitar_ vuorostaan, joka johtuu _rasvaa_ merkitsevästä _kuu_\nsanasta, on muunnettu _Kuuttareksi_, joka sitten kertosanakseen saa\n_Päivättären_:\n\n    Paista Kuutar kuinen leipä,\n    Päivätär metinen leipä!\n\nTapion vaimon mainesanasta _tarkka_ on Kantelensynnyssä joskus\nlaitettu _Tarkotin_ \"metsän emäntä\" tai _Tarkoin_ \"its' metsän\nisäntä\" ynnä samannimiset veden emännät.\n\nVielä on huomattava metsän ja sen haltiain _sininen väri_, jota\nviheriän asemesta runoissa käytetään:\n\n    A. Lämpiä salo sininen!\n    B. Sininen on salon isäntä.\n    C. Sinisirkku metsän emuu --\n    Sisällä salon sinisen.\n\n_Sinisukka_ suon emäntä ja _siniviitta_ viidan eukko ovat ennen\nmainitut, samoin _sinipiika_ metsän tytön kertosanana. Ehdottomasti\njohtaa pyhän Annan viheriän kaavun mieleen seuraava säepari:\n\n    Annapa metsän emäntä,\n    siniviit[t]a velvollinen!\n\nMyös Ampiaisen puhuttelussa tavataan \"_sininen_ metsän miniä\", josta\nnimikin _Sinitär_ (\"sinun sukusi\") on kehittynyt.\n\nToisissa Ampiaisenluvuissa on puhuteltu: \"_siivekäs_ metsän emuus\",\n_Siivikko_ \"metsän emonen\", _Siivikki_ \"metsän miniä\" sekä _Siilikki_\n\"metsän miniä tai emäntä\".\n\nMielikin ohella Kalevalassa (UK 14: 217) tavattava metsän emännän\nnimitys _Mimerkki_ esiintyy ainoasti yhdessä kirjaanpanossa, mutta\nsamalla sekä isännän että emännän nimenä:\n\n    Mimerkki metsän isäntä,\n    havuhattu, naavaparta!\n    Mimerkki metsän emäntä,\n    tinatuppi, vyö hopea!\n\nSelityksensä se saa toisista Metsänlukujen säkeistä:\n\n    A. Himmerkki metsän emäntä!\n    B. Metsä Himmerten kuningas!\n\n_Himmerkki_ ei ole muuta kuin ruotsin _himmelrik_, 'taivaan\nvaltakunta'. Siitä väännetty Himmerten osoittaa, mikä sija ja yhteys\nsanalla alkuaan on ollut. Täysin selvä on Karhunsynnyssä kummina\ntoimiva itse _Himmerkin kuningas_. Tulenluvuissa kutsutaan avuksi\n_Immerkin, Himmerkin, Himmertin eli Himmelin kuningas_. Määreestä on\nse tässäkin tapauksessa toisinaan muunnettu nimeksi: _itse Himmeri\neli Immerkki kuningas_. Immerkistä on yksinkertaisesti takaheiton\nkautta muodostunut _Mimerkki_.\n\nMuutamassa Peuran luvussa ilmaantuu Tapion tyttären nimenä _Lumikki_,\njota rukoillaan: \"luikuta lumikkiasi!\" Eräs Pakkasen luku alkaa:\n\n    Lumikki hevosen varsa,\n    Lumikki tytär Tapion\n    imetteli poikoansa\n    riippuvilla rinnoillansa.\n\nToisessa Pakkasen luvussa saa itse pakkanen nimen Lumikki:\n\n    Nimi tuolle pantanehan --\n    Lumikki hevosen varsa.\n\nSana johtuu talvikon eli tallitoukan luvun alkusäkeestä: \"Lumikki\nlumelle syntyi\".\n\nPakkasen ynnä Puun luvussa tavattavasta _Tuulettaresta_ on samalla\npäätteellä kuin Annikki muodostunut _Tuulikki Tapion neiti_, joka\nSuomen puolella aloittaa runon ilman vempelellä istuvan immen\nkosinnasta. Tähän paikkaan se on siirtynyt Karjanluvuista, mistä\nse kerran on löydetty Vienan puolella. Siellä on myös pari kertaa\nkirjaanpantu Tuulikista sisarenturmelijan _Tuurikkaisen_ mukaan\nväännetty _Tuurikki_.\n\nTuurikin, Tapion tyttären, edellä käyvät:\n\n    Mielikki metsän miniä,\n    Tellervo Tapion neiti.\n    utupaita, hienohelma.\n\nTellervo tavataan vielä toisessa vienanpuolisessa säkeistössä:\n\n    Mielikki metsän emäntä,\n    Annikki tytär Tapion,\n    Tellervo Tapion paimen,\n    metsän piika pikkarainen!\n\nLuettelontapaisesta: _emäntä, tytär, paimen_ voisi jo päättää\nviimeksimainitun tarkoittavan poikaa, jollei neljännen säkeen _piika_\nyhdistäisi kaikkia samaksi haltiaolennoksi. Mutta Suomen puolelta on\nlöytynyt kolmannen säkeen alkumuoto: _poika Pellervo Tapion_.\n\nMetsään eksynyt maanviljelyksen haltia _Pellervo_ on nähtävästi\nalkusoinnun (_Tapio_) vaikutuksesta vääntynyt Tellervoksi, samalla\nmerkitykseltäänkin siirtyen miespuolisesta sukupuolettoman\nvälityksellä naispuoliseksi: poika > paimen > tytär.\n\nMiespuolisesta _Ristopista_ eli Kristoferista lienee johdettava\n_Ristikko_ \"Tapion neito\", jota kehoitetaan metsänviljaa\njuoksuttamaan.\n\nAnnikin ohella sekä Suomen että Venäjän Karjalassa joskus esiintyvä\n_Mikitär_ \"metsän miniä\" eli \"metsän mieliä _Mitikkä_\" vastannee\nkreikanuskoisten miespyhimystä _Nikita_ (Niketas), jonka syksyisestä\nnimipäivästä (9/9 v.l.) keväiseen (3/4 v.l.) kaikki metsänhaltiat\nvenäläisen kansanuskon mukaan nukkuvat. Alkukerakkeiden n:n ja m:n\nvaihtelun olemme jo todentaneet nimessä _Miikula_.\n\nAinoasti näennäisesti naispuolinen on Kummutar, joka tilapäisesti\nesiintyessään ei tahdokaan olla metsän emäntä, vaan \"metsän\nkuningas\", samoinkuin ennen mainittu _Kuuriitar_. Molemmat kuuluvat\nsuureen ryhmään _Ku_- alkuisia metsän kuninkaan nimityksiä, joista\nKalevalaan otettu (UK 32: 493) _Kuippana_ on jo Gananderille ollut\ntunnettu. Tämä muoto, jonka Renvall sanakirjassaan on yhdistänyt\nsanaan _kuikkana_, 'pitkäkaulainen', tavataan vielä muutamissa\nLönnrotinkin muistiinpanoissa: kerran käy sen edellä \"neitsyt Maaria\nemonen\". Mutta muissa se vaihtelee: _Kuihkamo eli Kuihkanen_, joiden\nedellä käy \"Maria metinen neitsy\" tai \"Purppura puhas emäntä\",\n_Kuikuli, Kuihtana, Kuittola, Kuittia_ (karhun isänä), _Kuituva ja\nKuitua_. Erikseen huomattavia muunnoksia ovat _Hu_- alkuiset _Huitua\nja Huuhkana_, jota seuraa \"Annukka metsän emäntä\".\n\nNimen vaihtelevat muodot ja siihen liittyvät naispuolisten pyhimysten\nnimet viittaavat siihen, että tässä piilee miespuolisen pyhimyksen\nnimi, joka ei ole enää henkilönnimenäkään käytännössä ja siitä syystä\nmonella tavoin vääntynyt. Siitä selville päästäksemme on meidän\nottaminen huomioon vielä muutamia metsän emännän nimiä: _Kuitio_\n\"ohdon emäntä\", _Hyperä_ \"hyvä emäntä\", jota seuraa \"metsän Anni\",\nsamoin _Hyyperö eli Hyypiö_ \"hyvä emäntä\". A.V. Koskimies (Forsman)\nTutkimuksessaan Suomen kansan persoonallisen nimistön alalta ei tunne\nmuuta -_io_ (-iö) päätteistä nais-nimeä kuin juuri _Hyypiön_, eikä\n-_rä_ (-rö) päätteistä enempää kuin kaksi, joista toinen on _Hyperä_\nja toinen yhtä epäiltävä. Mainitut metsän emännän nimitykset ovat\nsiis käsitettävät miespuolisiksi metsän isännän nimiksi. Näihin\nkuuluu vielä _Huijutar_ \"metsän miniä\" yhdessä Ampiaisenluvussa.\n\nNiinkuin näimme, vaihtelevat alkukerakkeina k ja h, joista\njälkimäinen on alkuperäisemmäksi katsottava, koska edellinen on\nhelposti voinut tulla sijalle alkusoinnun vaikutuksesta (_kuningas_).\nSeuraava ääntiö on ollut epäilemättä u, joka ainoasti harvoin on\nsiirtynyt y;ksi hyvä sanan seuratessa. _Hu_- alkuinen metsästyksen\nsuojelija on helppo löytää pohjoismailla palvottujen pyhimysten\njoukosta. Ranskalaisen herttuan poika _Hubertus_, joka kuoli piispana\nv. 727, oli ollut kiihkeä metsästäjä. Kerran pääsiäisviikolla\nmetsästäessään hän kohtasi valkean hirven, jolla oli sarvien välissä\nloistava risti; samalla hän kuuli äänen, joka häntä vaati luopumaan\nentisestä elämästään ja kääntymään hengelliselle alalle.\n\nHubertus nimen lopputavuu on paraiten säilynyt suomalaisen runon\nmuodoissa _Huitua ja Kuitua_, keskitavuu on tallella muodoissa\n_Hyperä ja Hyyperä_, joissa b:n vastineena on p. Tavallisesti\nkuitenkin on b ääntiöiden välistä kadonnut, e on siten liittyneenä\nu äänteesen muuntunut t:ksi, joka kaikissa muodoissa u:ta seuraa.\nSama kahtalainen muunnos on todennettu nimessä _Tiberias_, josta\nrunoissamme on muodostunut toiselta puolen _Typeria ja Tyypevi_ ja\ntoiselta puolen _Tyyriä ja Tyrjä_. Muodoissa Kuihkamo, Kuihkanen\nja Kuihtana i:n ja kerakkeen välinen h lienee selitettävissä k:n\ntieltä väistyneestä alkukerakkeen h:sta. Mutta yleensä näyttävät\nenimmän vääntyneet muodot Hubertus nimeä olevan kansanjohdannaisia.\n_Kuippana_ muotoon on Renvallin yhdistämä sana _kuikkana_ voinut\nvaikuttaa. _Kuihkamo ja Kuihkanen_ voidaan verrata sanaan _kuihkata_,\n'huhuilla metsässä paimenten tavoin'. _Huuhkana_ lähentelee\n_huuhkajaa_, jota _Hyypiö_ merkitseekin. Selvästi kertosäkeen\naiheuttama väännös on _Kulkia_.\n\n    Kulkia metsän kuningas,\n    metsän käyjä käyretyinen.\n\nHuuhkanan metsän kuninkaan ja Annukan metsän emännän väliin ilmaantuu\nkolmanneksi _Iivana metsän isäntä_. Toisen kerran tavataan Iivana\nja Annukka kahden. Oudolta tuntuu _Johannes_ nimen venäläisperäinen\n_Iivana_ muoto Keski-Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa, joten tekisi\nmieli olettaa tässä alkusoinnun vaikutusta (_isäntä_). Mutta\nkorvessa elänyttä Johannes Kastajaa kunnioitettiin ainakin Ranskassa\nmetsäneläinten vartiana ja karjan suojelijana.\n\nSuomessa Johannes esiintyy useimmiten ristijänä. Karhun:\n\n    Juhannes Jumalten pappi\n    ristiäksensä lupasi.\n\nSitä vastoin kun Yhdeksän taudin synnyttäjä häntä rukoilee:\n\n    \"Johannes pyhä ritari,\n    tule risti lapsiani,\n    nimitteles poikiani!\"\n    Johannes on taiten vasten:\n    \"En minä pahoja risti,\n    enkä kasta kauhehia.\"\n\nTaikka milloin:\n\n    Juhannes Jumalan pappi\n    tuli noita ristimähän,\n\nsilloin pahojen emo ne kuitenkin itse ristii.\n\nKerran kastaja Johannes saa määresanan _simainen_, joka johtunee\nraamatun kuvauksesta, että hänellä oli ruokana hunaja.\n\nVielä tavataan _Johannes eli Juones_ lääkekasvien kerääjänä ja\nvoiteitten valmistajana:\n\n    A. Johannes Jumalten mies,\n    paras Herran palvelija,\n    ylimmäinen ystäviä,\n    lähimmäinen lääkäreitä\n    sata hieroi heinän päätä,\n    sata klikkaa kukasi,\n    sata kastetta kokosi.\n    B. Juones Jumalan poika\n    sepä heiniä keräsi,\n    ruhtoi ruohoa tuhannen,\n    kesät keitti voitehia.\n    C. Juhannes Jumalan pappi\n    vuoen voietta keitti\n    kattilalla pienoisella.\n    D. Johannes se paras pappi\n    seisoi meren selällä\n    pienellä patasella\n    voitehia keittämässä.\n\nMutta kuten voimme arvata mainesanasta \"_paras Herran_ (s.o.\nVapahtajan) _palvelija_\" ja \"_ylimmäinen ystäviä_\", oikeastaan\nmyöskin Herran eikä avuksianojan, tarkoitetaan tässä Johannes\nevankelistaa, joka kerrottiin viedyn Roomaan ja piinatun öljyssä\nkeittämällä, vaikka ilman tehoa, ja joka sen johdosta pääsi\nöljynkeittäjäin pyhimykseksi esim. Tanskassa.\n\nRakkauden apostolina tuli tämä Johannes myös maallisen lemmen\nsuojelijaksi. Eräässä kreikanuskoisten karjalaisten Naintaluvussa\npyydetään avuksi _pyhä Iivari syöttäjä_. \"Pyhä Iivan suuri on mies,\nsvaadban (häät) asettelee\".\n\nEvankelista Johanneksen maallisena muistona säilytetään eräässä\nItalian kaupungissa hänen tunikaansa eli ihokastansa. Sitä\ntarkoittanevat seuraavat Verensulkusanat:\n\n    Johannes parahin pappi,\n    leikkaa puoli paitoasi!\n\nJohannes Kastajan esiintymistä metsän isäntänä voinevat vielä\nvalaista _Juones_ muodosta mahdollisesti johdettavat naispuoliset\n_Juonetar eli Juonitar sekä Juoletar_.\n\n    A. Juonetar metsän jumala!\n    B. Juonitar metsän emäntä!\n    G. Juoletar ukko kaunis,\n    veen kultainen kuningas!\n\nJuonettaren tosin voisi selittää runolliseksi metsän juonen\npersonoimiseksi, kuten samassa Metsänluvussa esiintyvä _Uramatar_\nlienee yhdistettävä seuraavassa säkeessä tavattavaan ura sanaan:\n\n    Uramatar uusi piika,\n    älä uuista uria,\n    varateitä vahvistele!\n    Yks' on juoni juostaksesi.\n\nNiinikään Juoletar, jota rukoillaan saukonpyynnissä ja siitä\nsyystä veden kuninkaaksi puhutellaan, voisi olla _juola_-kasvista\njohdannainen. Juolukan ruotsinkielisenä nimityksenä on _utterbär_,\n'saukon marja'. Ganander asettaa Juolettaren puolisoksi _Hillervon_,\njoka oli \"saukon oma emuu\" ja \"veen ehtoisa emäntä\". Myös Hillervo\nvoitaisiin suomarjan _hillan_ tai kärpänsukuisen _hillerin_ avulla\nselittää.\n\nMutta Juonettaren ja Juolettaren määresanat _Jumala ja ukko_\nynnä _kuningas_ eivät ole naispuolisia. Lönnrot Loitsurunoissaan\non Juolettareen nähden, josta runomitan vuoksi on venytetty\n_Juolehetar_, yrittänyt saada aikaan yhdenmukaisuutta muuttamalla\nukon akaksi ja kertosäkeen lainaamalla Hillervolta. Kuitenkin ovat\njuuri määresanat oikeita ja nimet väännettyjä. Hillervo ei ole edes\npäätteeltään naispuolinen, enempää kuin ennen esitetty Tellervokaan.\nJos pyhimyksen nimestä _Juhannes > Juones_ on johdettavissa\n_Juonetar_ siitä _Juoletar_, niin kenties myös _Hillervo_ ynnä\nsisiliskon syntyä mukailevassa Vasken synnyssä esiintyvä _Hilajatar_\n\"Hiitten neito, vaskivattalan sikiä\" voitaisiin yhdistää _Hilarius_\nnimiseen, opiltaan kuuluisaan pyhimykseen, jota rukoiltiin avuksi\nkäärmettä vastaan.\n\nVielä mainittava \"metsän isäntä\" on _Rauhio_, jota puhutellaan\neksynyttä lehmää metsän peitosta päästettäessä. Rauhio on\nmahdollisesti suomalaisen lausunnan synnyttämä väännös matkustajain\nja vuorimiesten suojelusenkelin _Rafaelin_ nimeä.\n\nYhdessä Metsänluvussa esiintyvä _Rammikko_ \"rahojen vanhin\",[57] jota\nrukoillaan:\n\n    Raskuta rahaista kättä,\n    kirjokättä kiimoittele,\n\ntavoittanee _Erasmus_ nimeä, josta on käytetty lyhennysmuotoa\n_Rasmus_. Pyhä Erasmus eli 4:nnellä vuosisadalla piispana\nPalestiinassa ja vetäytyi erakkona korpeen, jossa eläinten kerrotaan\nkokoontuneen hänen jalkainsa juureen. Saksassa hänen apuaan anottiin\nkarjantauteja vastaan ja kuvailtiin hänen voivan tehdä rikkaaksi.\nTanskassa luettiin sunnuntaisin rukous, jossa häneltä pyydettiin\njokapäiväistä elantoa seuraavan viikon varalle.\n\nNuoremman miespuolisen metsänhaltian eli _Tapion pojan_ olemme jo\ntavanneet Pellervo nimisenä. Kalevalasta tunnettu nimi _Nyyrikki_\nperustuu pariin ilomantsilaiseen kirjaanpanoon. Tämä on epäilemättä\nsama kuin Agricolan mainitsema karjalaisten jumala _Nyrckes_, joka\n\"oravat antoi metsästä\". Naisellinen -_kki_ pääte on ilmeisesti\nmuodostunut runomitan vaatiessa kolmea tavuuta. Alkuperäisen\n-rk- yhtymän on säilyttänyt muoto _Nyrkys_ parissa Karhuntappo-runon\ntoisinnossa:\n\n    Tuleppa nyt Nyrkys nylkemähän,\n    Tapio rahan tekohon!\n\nTurmeltunut Metsänluvun säe: _Nyrkki sonnakka Tapia_ on luettava:\n_Nyrkis on akka Tapian_. Tapion akkana esiintyy myös _Nyrkiö_ ja sen\nyhteydessä _Vilpus Tapion poika_. Samoin seuraavat toisiaan Tapion\nakkana ja poikana _Nyrkytär ja Virpus, Nylkys ja Vilpus sekä Nylky\nja Virpus_. Molemmat sanat ovat ilmeisesti vaikuttaneet toisiinsa\nsiten, että jälkimäisen _lp_ on muuttunut _rp_:ksi ja päinvastoin\nedellisen _rk lk_:ksi, niin että lopulta pelkästään väärät muodot\njäivät jäljelle. _Vilpus_ sanan on Lönnrot johtanut Tapion pojan\n\"vilpasluontoisuudesta\". Mutta tämä ei ole muu kuin apostoli\n_Filippus_, joka Suomen keskiaikaisissa asiakirjoissa tavataan\ntypistyneessä muodossa _Philpus_. Tätä pyhimystä esitettiin kuvissa\npyhiinvaeltajan puvussa ja ristisauva kädessä.\n\n_Virpus_ muodosta edelleen vääntynyt kansanjohdannainen voisi olla\n_Varvutar_ \"valio vaimo\" eli \"neito\". Edellisen pääsäkeenä on\n_Hyypiö_ (\u003C Hubertus) \"hyvä emäntä\". Mutta tämän nimen saattaisi myös\nyhdistää naiselliseen _Valpuri_ pyhimykseen, josta toisintomuoto\n_Varpuli_ tavataan sananlaskuissa, taikka yksinkertaisesti johtaa\nrunollisena muodostuksena varpu sanasta ja asettaa ennen mainitun\n_Havutaren_ rinnalle.\n\nMyös _Nyrkes, Nyrkys eli Nyrkis_ on löydettävissä pyhimysten\njoukosta, jos ottaa huomioon semmoisen äännevaihtelun mahdollisuuden\nalkukerakkeeseen nähden kuin sanoissa _nyrkkä-jyrkkä_. Mutta\nennenkuin pyhä _Jyrki eli Yrjänä_ tulee esitettäväksi, on syytä\nmainita muutamia _Nyyrikistä_ edelleen väännettyjä muotoja:\n_Myyrikki_ \"Tapion neiti\", _Nyypetti_ \"Tapion poika\", _Tyytikki_\n\"Tapion neiti\" ja \"oravan emuus\". Jälkimäisen kertosäe \"metsän\npiika pikkarainen\" sekä pyyntö: \"aukaise rahainen aitta\" viittaavat\nselvästi Annikkiin, joka itse Nyyrikille lienee -_kki_ päätteen\nlainannut. Mahdollisesti _Nyyri_ muotoon palautettava on _Tyyri_\nsäkeessä: \"Oravainen Tyyrin poika\".\n\nLegenda Georgios, 'maanviljelijä', nimisestä soturista,\njoka rohkeasti tunnusti uskonsa ja urheasti kesti kaikki\nmahdolliset piinat ja viimein kuoleman, on moniseikkaisimpia ja\nmielenkiintoisimpia pyhimyskertomuksia. Aina 11:nnen vuosisadan\nloppuun asti kuvattiin Yrjänä seisovana lohikäärmeen päällä, joka\nvoitetun pakanuuden vertauskuvana moniaan muunkin pyhimyksen\njalkoihin asetettiin, kuten edellä mainitun Margarethan. Mutta\nmyöhemmin alkaa lohikäärme hänen allaan elää ja hän itse ratsun\nselkään kohotettuna ojentaa keihästään tämän kitaa kohti.\nRistiretkien aikana ritarit omistivat hänet suojeluspyhäkseen ja\nhänen legendaansa liittyi vanha taru lohikäärmeeltä vapauttajasta.\nSemmoisena hän tuli tunnetuksi ja palvotuksi koko kristikunnassa,\nvieläpä muhamettilaistenkin keskuudessa. Länsi-Euroopassa erittäin\nenglantilaiset ottivat hänet kansallispyhimyksekseen. Brunkebergin\ntaistelussa v. 1471, jossa Sten Sture saavutti tanskalaisista suuren\nvoiton, olivat ruotsalaiset laulaneet \"Sancti Örjans vijsa\". Tämä on\nRuotsissa kansanlauluna meidän päiviimme asti säilynyt ja Suomessa\nsynnyttänyt omituisesti muodostuneen runon Neidosta ja lohikäärmeestä\n(Kant. III 47). Koska Yrjänän voittama lohikäärme ei ollut ainoastaan\nihmisiä, vaan erittäin vielä karjaa ahdistanut, pyydettiin häntä\nsuojelemaan karjaa petoeläimiltä ja hänestä tuli paimenten pyhimys.\nPetoeläinten hillitsijästä kehittyi helposti niiden hallitsija, jolta\nmetsämiesten tuli riistaa anoa. Venäläisen kansankäsityksen mukaan\nhän itsekin harjoitti metsästystä pitäen susia koirinaan.\n\nLänsisuomalaisissa loitsuissa esiintyy ruotsalaista _Sankt Örjan eli\nYrjan_ vastaava _Sant Yrjänä_ mainesanoilla \"pyhä ritari\" eli \"herra\nritari\", jota rukoillaan:\n\n    A. Pidä koiras kahlehissa!\n    B. Pane lukku suden suulle,\n    karhun kielelle kapula\n    suviyöstä talviyöhön!\n\nVälistä lisätään: \"pyhän t. herra ritarin nimehen.\"\n\nVermlannin ja Rautalammin savolaisten Karjanluvuissa tavataan _Yrjö_\nmuoto.\n\n    A. (Karhulle):\n    Santta Yrjöi paimenesi.\n    B. Pane Yrjö koiras kiinni,\n    älä laske laitumelle!\n\nMuista itäsuomalaisista loitsuista mainittakoon:\n\n    A. (Ähkyn luku).\n    Santti Yrjänä kuningas\n    laski langan taivahasta.\n    B. (Sisiliskon sanat).\n    Yrjäme yliä neito\n    päällä taivosten asuvi.\n\nKreikanuskoisten karjalaisten ja inkerikkojen Karjanluvuissa on\nvenäläisen _Jurij'n_ mukainen _Jyrki_ muoto yleinen. _Pyhä Jyrki_\nsaa tavallisen mainesanan _syöttäjä eli syöttäjäni_, myös venäläisen\n_kormelitsa_. Inkerissä hän on sitäpaitsi _armollinen ja metsän\nherra_. Jyrkiä samoin kuin Yrjänää rukoiltiin pitämään metsänpetoja\nkurissa:\n\n    A. Piä koirille kovoitus.\n    penikoille suuri pelko!\n    B. Tee metsät mieleviksi.\n    sinikorpi siivoisaksi!\n\nMuutenkin häntä pyydettiin karjasta huolehtimaan:\n\n    Pyhä Jyrki kormelitsa,\n    karjan kaunis jumala,\n    piä kahta kämmentäsi\n    kahen puolen karjastani!\n\n\"Pyhä Jyrki on karjan katsoja\", selitettiin lyhyesti Suomen\nitä-Karjalassa. Vienan läänissä on häntä pidetty erityisesti\n_hevosten jumalana_. Samoin Virossa on _püha Jüri_ ollut kotieläinten\nsuojelija ja nimenomaan _hevosien jumala_, jona häntä on palvottu\nSaksassakin. Virolaisessa loitsussa rukoillaan:\n\n    Püha Jüri poisikene,\n    võta kätte kuldakeppi,\n\nmikä muistuttaa suomalaisen runon säettä: \"salon poika rautasauva\".\n\nSilloinkin kuin itse karja Yrjänälle omistettiin, toimi hän\nmetsänhaltiana, huolehtien siitä ainoastaan ulkona metsässä, jossa\nitse asui. Ganander mainitsee, että karjaa keväällä ulos laskettaessa\nmiehen piti mennä niin kauas metsään, kuin lehmät kävivät laitumella,\nja kovalla äänellä kolmasti huutaa: \"Sankt Yrjänä, tuo karjas kotiin!\"\n\nYrjänän ohella pyydetään metsän koirien kiinni pitäjiksi joskus myös\n_Martti ja Mikael_:\n\n    A. Marta Yrjänä, hyvä Yrjänä!\n    B. Pyhä Yrjölä, Mikaeli ja Mart!\n\nToursin piispa Martin, ranskalaisten kuuluisa käännyttäjä ja\nRanskanmaan \"patruuna\" tuli frankkilaisvallan aikana Saksassakin\nyleisesti palvotuksi. Hän esiintyy muun muassa karjan suojelijana,\nerityisesti hevosten, koska oli nuoruudessaan sotilaana ratsuväkeen\nkuulunut. Tapa kuljeksia marttina laulamassa on Saksasta levinnyt\nViroon ja sieltä Inkeriin, jossa esilaulajaa vielä nimitetään _Saksan\nMartiksi_.\n\n\"Mikkeli on pyhä miesi\", määrittelee suomalainen runo. Samoin\nkuin pyhimyksiä on tätä enkeliä aljettu palvoa Frygiassa\n3:nnella vuosisadalla. Suuren lohikäärmeen voittajana soveltui\nhän varjelijaksi petoeläinten puremalta, jona häntä Ranskan\nvuoriseuduissa avuksi pyydettiin. Virolaiset uskoivat, että Jyrki\n(23/4) panee sudelle päitset päähän, ja Mikael (29/9) ne taas päästää\nirti. Mikaelin päätehtävä kohdistuu kuitenkin hengenlähtöön.\n\nVarsinaisiin karjansuojelijoihin siirtyessämme tulee hevosten\nvarjelijana vastaamme kristinuskon ensimäinen veritodistaja\npyhä _Stephanus_. Hänen nimensä oli legendan mukaan yhdellä\nBetlehemin paimenista. Tanskassa on Stephanusta palvottu nimenomaan\ntallihevosten hoitajana. Skandinaavilaisessa Tapaninvirressä on\n_Staffan_ tallirenkinä, samoin siitä johtuneessa länsisuomalaisessa\nrunossa, jossa _Tapani_ saa mainesanat _jalo ja taitava_. Runon\ninkeriläisissä toisinnoissa:\n\n    A. Tahvana oli heposen herra.\n    B. Tahmana hengoisten herra.\n\nSuomalaisessa Hevosenluvussa häntä puhutellaan:\n\n    A. Santti taitava Tapani!\n    B. Santta Tahvo talliherra,\n    jumala hevosten herra!\n    C. Tehvanus hevosten herra,\n    Tahvo taitava Tapani!\n    D. Tehvannus hevosen haltia!\n    E. Tahvanus hevosten herra,\n    soimen suomija jumala!\n    F. (Naispuolisena).\n    Tahvotar hevosten herra!\n\nTätä pyhimystä pyydetään hevosia tallissa ruokkimaan tai sukimaan\ntaikka \"luota katsomahan, läheltä tähyämään\", \"ettei karvakaan\nkatoisi, puoltakana pois tulisi\", erityisesti silloin kun hevonen\non päästetty pihalle, kartanolle tai kedolle. Välistä tahdotaan\nnostetuksi maasta marhaminta, jota varten on herättävä _hevosen\nrengin, tallin haltian_ havahduttava. Myös hevosenkavioita\nleikattaessa on häntä rukoiltu.\n\nEräässä vienanpuolisessa loitsussa ilmaantuu venäläisestä\n_Stepan_ muodosta johtuva _Istoppi_, \"hevosten herra\", johon\nkertosäkeessä \"pyhä Jyrki kormelitsa\" liittyy. Siitä väännös lienee\nkajaaninpuolisessa kirjaanpanossa tavattu: _Imantti hevosten herra_.\nVenäläisten mainitaan Tapaninpäivänään (2/8) juottaneen hevosia\nlakista, johon oli pantu hopearaha, mikä sitten piiloitettiin tallin\nseimen alle.\n\nLänsimailla vietettyä Tapanin päivää (26/12) nimitettiin Suomessa\n_tallitapanukseksi_. Hevosia juottaessa aamulla piti astiassa olla\nhopearaha. Ruuaksi pyydystettiin jänis tai orava, josta tehdyn rokan\noluen ja viinan kanssa miehet nauttivat tallissa. Syödessä piti\nvaroa, ettei luita särkenyt tai viskannut pellolle, muuten eivät\nhevoset menestyneet. Kuopiossa v. 1670 pidettyjen rovastinkäräjäin\npöytäkirjassa mainitaan vanhojen taikatapojen joukossa myös _Dapanin\nmaljat_, jotka vastaavat ruotsalaisten Tapaninkannun juomista. Eivät\nhevosetkaan uhrijuomasta osattomiksi jääneet. Samoin kuin Ruotsissa\nhevosille juotettiin jouluoluen tähteet, tiedetään Satakunnassa\ntapanina kaadetun olutta ja viinaa kauroihin ja silppuihin. Myös\nRuotsista lainattu tapanin ajo monine menoineen tarkoitti hevosonnen\nsäilyttämistä. Ruotsiin on Tapaninpäiväinen sekä muistomalja että\nratsastus tullut Saksasta, josta edellinen tapa tunnetaan jo Kaarle\nSuuren ajoilta.\n\n_Teppana_ muodosta on johtunut lyhennys _Teppo_, joka Vienan läänissä\non tavattu yhdistyksessä _Matka-Teppo_ ja mainesanalla \"tiejumala\",\nmikä hyvin soveltuukin hevosten suojelijalle. Häntä rukoillaan:\n\n    Tules tietä neuvomahan,\n    matkoa osoamahan!\n\nVielä on mainittava _Huotari_ \"hevosten herra\". Nimi vastaa\nvenäläistä _Feodor_ ja tarkoittaa sotilaallista _Theodor_ pyhimystä,\njonka myös kerrotaan hevosen selässä ratsastaen lannistaneen\nlohikäärmeen.\n\nKajaaninpuolisessa Härän synnyssä rukoillaan:\n\n    Santta Seitäri sinun syntys,\n    katso luota luomoasi!\n\nHärän haltia _Seitäri_ ei voine olla muu kuin 1100-luvulla elänyt\nespanjalainen talonpoikaispyhimys _Isidor_, jonka puolesta, hänen\nrukoillessaan, kerrotaan enkelin kyntäneen valkealla härkäparilla.\nYhteyden vahvistaa nimen venäjänkarjalainen muoto _Siitari_.\n\n\"Lehmien jumalana\" mainitaan Vienan läänissä _pyhä Ulassie_. Häntä\nrukoiltiin lehmän poikimisen jälkeen:\n\n    Pyh' Ulassie kormelitsa,\n    herustele Hermikkiäni --\n    heraisista hettehistä,\n    läikkyvistä lähtehistä,\n    pyhäisistä pyörtehistä,\n    jott'ei puollu polvenansa!\n\nSuomen itä-Karjalassa kutsutaan kirnutessa: \"_Pyhä Valassi_\nvoita antamaan!\" Vastaava nautakarjan suojeluspyhä venäläisillä\non _Vlasij_ s.o. _Blasios_. Tämä pyhimys, joka eli lääkärinä\nArmeniassa, valittiin hyväntekeväisyytensä ja pyhyytensä vuoksi\npiispaksi. Vainojen aikana hän vetäytyi vuoristoon, jossa pedot häntä\nkuuliaisina ympäröivät. Sieltä noudettuna vankilaan hän matkalla\nparansi paljon ihmisiä ja elukoita. Erään vaimon tuodessa hänelle\npoikaansa, jolle oli ruoto tarttunut kurkkuun, Blasios rukoili, ettei\nainoastaan tällä kertaa, vaan vastaisuudessakin kaikki kaulakipua\nkärsivät häntä avuksi kutsuessaan paranisivat. Vankilassa pyhimystä\npiinattiin hänen ihoaan rautahäkilöillä verille repimällä ja lopuksi\nhänet mestattiin v. 316.\n\nJo 6:nnella vuosisadalla tiedetään kreikkalaisen lääkärin neuvoneen\ntukehduskohtauksessa koskettamaan kaulaa ja rukoilemaan pyhää\nBlasiosta. Hänen maallisia jäännöksiään siirrettiin länsimaille\nristiretkien aikana; niitä seurasi hänen palvontansa. Blasiusta,\njota kuvattiin paimensauva kädessä, Ranskassa rukoiltiin nautakarjan\nsuojelijana. Saksassa rakennettiin metsäisiin seutuihin kappeleita,\njoissa hänen varjelustaan pyydettiin laitumella lihotettavalle\nkarjalle. Roomassa toimitetaan Blasiuksen päivänä kirkoissa\nkaulanvoitelu siunatulla öljyllä. Ranskassa on Blasiuksen lähde,\njohon määräpäivänä vuodessa pappi kastoi _punaisen langan_, sitoen\nsen sitten suojelukseksi pyhiinvaeltajan kaulaan. Myös Saksassa\nkunnioitettiin Blasiusta erikoisesti kaulataudin poistajana.\n\nSekä nautakarjan kaitsijana että kaulataudin parantajana on\nBlasiuksen nimi myös runoissamme säilynyt, vaikka miltei\ntuntemattomaksi vääntyneenä. Eräs Häränsynty alkaa: \"_Pullukka eli\nPuolakka puhos emäntä_, tule luota katsomahan\", ja Kuvunsanoissa\nrukoillaan:\n\n    Pulletar punainen neiti,\n    puno nuoroa punaista\n    punaisella polvellasi\n    päällä taivahan yheksän,\n    päällä pitkän pilvenrannan,\n    jolla mie kupuja kuristan!\n\nAlkusoinnun vaikutuksesta on _Pulletar_ nimestä samassa\nkirjaanpanossa tullut _Kullalar_:\n\n    Kullatar kupujen neito,\n    neito kärkäs kääriäinen,\n    kääri multa liiat kääröt --\n    kaulan kaioilta lihoilta!\n\nJälkimäinen pyyntö esiintyy erikseenkin, osoitettuna _Kullitar_\nneidolle.\n\nPulletar muodosta seuraavan sanan mukaiseksi vääntynyt on muutamassa\nPaiseenluvussa _Punitar_:\n\n    Punitar punainen neito,\n    Punilan talon miniä,\n    ainut tyttö ankeloisen,\n    puno nuoroa punaista!\n\nPunainen nuora vastaa Ranskassa käytettyä punaista lankaa. Siitä ynnä\nBlasiuksen verille revitystä ihosta saanee selityksensä itse punojan\nja erittäin hänen polvensa punaisuus.\n\nJos nuoraa punova Pulletar on Blasiuksen vastine, niin mahdollisesti\nsopinee tällä paikalla vielä mainita Sudenpureman luvussa esiintyvät\n_Nuoratar, Nuorama eli Nuorimo ynnä Puolatar_.\n\n    A. Sumusta susi neiti,\n    Nuoratar hyvä emäntä.\n    B. Nuorimo hyvä emäntä,\n    Tapiolan tarkka vaimo,\n    kiveltä kivelle astui,\n    haolta haon selälle.\n    mättähältä mättähälle;\n    helmi helmasta putosi,\n    kultakakkare kalahti.\n    Siitä sitten synty syntyi.\n    C. Puolatar merelle syntyi,\n    nousi maalle puolimahan\n    saarelle nimettömälle,\n    maalle mättähättömälle.\n    Siitä sitten synty syntyi --\n    Ulvotar sinun isäsi,\n    Ulvotar sinun emäsi,\n    Ulvotar sinä itsekin.\n\nNämä näytteet edustavat kahta erilaista Sudensyntyä. Molemmat\ntavataan myös samaan loitsuun yhdistettyinä; niiden välissä on\nKäärmeensyntyyn kuuluva Syöjättären sylkeminen. Puolatarta vastaa\njälkiosassa _Kuolatar_,[58] joka on siitä alkuosaankin tunkeutunut\nNuoraman sijalle.\n\n    D. Nuorama hyvä emäntä\n    kiveltä kivelle astui,\n    mättähältä mättähälle,\n    helmi helmoista putosi --\n    Tieän synkkä synnyntäsi --\n    Sylki Syöjätär vesiltä --\n    Kuolatar merestä nousi\n    saarehen puuttomahan,\n    luotohon kivettömähän,\n    suen suustansa sukaisi.\n    E. Kuolatar paha emäntä\n    kiveltä kivelle astui,\n    mättähältä mättähälle,\n    helmi helmoista putosi --\n    Sylki Syöjätär vesille --\n    kiville nimettömille\n    saarille sanattomille,\n    nimen tietämättömille,\n    Kuolatar merestä nousi,\n    suen suustansa sukaisi.\n\nBlasiuksesta on kansan muistiin helposti jäänyt kertomus siitä,\nmitenkä hän pakoitti suden palauttamaan sen köyhältä akalta ryöstämän\nporsaan takaisin omistajalleen. Siitä on voitu johdonmukaisesti\nmuodostaa mielikuva sudenhaltiasta. Mainituille _nuora_ sanan\njohdannaisille ei toistaiseksi muutakaan selitystä ole tarjona.\n\nSekä lehmien että lampaitten suojelijana runoissamme kuvataan\n_Katrina_. Hänenkin palvontansa levisi itämailta länsimaihin vasta\nristiretkien aikana. Tanskassa 12:nnen vuosisadan kalenterit eivät\nhäntä vielä mainitse, mutta jo 13:nnen vuosisadan kalentereissa on\nkaikissa hänen nimensä. Etenkin kerjäläismunkit, sekä dominikaanit\nettä fransiskaanit, uutta pyhimystä kannattivat.\n\nPyhän Katharinan kerrotaan olleen Armenian kuninkaan tyttären, joka\nnähtyään ilmestyksessä Kristuksen kieltäytyi maallisista sulhasista\nja pakeni maastaan Aleksandriaan, missä kärsi marttyyrikuoleman v.\n307. Katharinan legendasta on Saksassa sepitetty kansanlaulu, joka\nSkandinaavian kautta kulkeutuneena on myös suomalaiseen runomittaan\npuettu.\n\nSaksalainen kansantapa vaati, että Katrinanpäivänä (25/11) karja oli\nsuljettava läävään ja paimenen saatava loput palkastaan. Saksassa oli\nsananpartenakin: \"Katrina lukitsee lampaat\". Virossa on _Kadri_ ollut\nnimenomaan lampaitten suojelijajumalana.\n\nInkerissä on Kaisanpäivän kunniaksi pantu olutta ja keitetty puuroa;\nniitä oli annettu ensiksi karjalle, sitten vasta itse syöty ja\njuotu, mitä oli jäljelle jäänyt. Myös itäisellä Uudellamaalla ja\netelä-Savossa oli puuropata ennen syömistä viety läävään kellolehmän\nleuan alle. Nimitys _Kaisan kahjakset eli kahjaiset_ viittaa siihen,\nettä Suomessakin on mainittuna päivänä uhriolutta juotu. Niinikään\nKuopiossa v. 1670 Tapanin maljain ohella mainitut _Katrinan lahjat_\nlienee luettava _kahjat_.\n\nSatakunnasta on Isonvihan-aikuisen köyrinvieton muiston yhteydessä\nsäilynyt Katrinalle osoitettu kiitos uhrilammasta syödessä: \"Saltta\nKaarama! Oi sinä suloinen jääräpää, lihasi antamasta ja makkarasi\nkantamasta!\"\n\nInkerissä ovat säilyneet Katrinan, \"lehmien Haltiattaren\",\npalvelussanat, joilla hänelle tarjotaan ruokauhria. Uhriantimiin\nviittaa pohjoiskarjalainenkin luku.\n\n    A. Hyvä Katrina, kaunis Katrina,\n    syö voita, kiisseliä,\n    älä tapa lehmojani!\n    B. Hyvä Katri, kaunis Katri,\n    piä karja kaunihina,\n    toiste paremmin muistan.\n\nItä-Pohjanmaalla on muistiinpantu seuraava Oinaan synty:\n\n    Santta Katrina sinun syntys.\n    Käy tänne kapein kengin,\n    sukin mustin muikuttele,\n    punapauloin painattele!\n\nKarjanluvuissa Katrina tai siitä johdettu _Katrinatar_ saa\nmainesanat \"hyvä emäntä\" ja \"vaimo kaunis\", useimmiten kuitenkin\n_kipokaponen_.[59] Viimeksimainittu muistuttaa lausetapaa: \"kipi kapi\nlampaitani\", jolla lammasten menestystä toivotettiin, esim. kekrinä\nruokia viedessä navettaan. Kertosäkeenä on tavallisesti: _hyvä rouva\nronkkaselkä_, joka käy \"kujat kuuruksissa, läävät länkämöisillään\".\nKatrinaa rukoillaan välistä vaatimattomasti:\n\n    Anna mulle musta lehmä,\n    tahi valkea vasikka,\n    kelpoaisi kirjavakin.\n\nVaan toisinaan häneltä vaaditaan:\n\n    Sata sarven kantajata,\n    sata maidon antajata.\n\nSamalla suodaan toiseen taloon kaksi tai vain yksi lehmä; senkin:\n\n    Sarvet sontahan sorita,\n    sääret pitkin permannoita,\n    kynnet kylvä kynnyksille,\n    karvat seinille karista!\n\nEräässä Taalainmaan toisinnossa Katrina \"kypäkepäjä\" saa kertosäkeen:\n_tuo vihanta viljan eukko_. Tästä saanee selityksensä yhdessä\nKarhunsynnyssä esiintyvä säepari:\n\n    Vikuritar viljan eukko,\n    Kakuritar karjanpaimen.\n\n_Kakuritar_ lienee väännös Katrinatarta ja siitä _Vikuritar_\nalkusoinnun (_viljan_) vaatimuksesta edelleen muodostunut.\n\nParissa vermlantilaisessa Karhun ja Suden synnyssä _Kati kaunis,\nilman tyttö_ esitetään \"kouvon\" tai \"koiran\" kohdussaan kantajana.\n\nVielä mainitaan kerran puun kasvattajana ja useammasti tulen\ntuudittajana:\n\n    A. Kati kaunis, neito nuori.\n    B. Katrina vähäinen neito.\n    G. Katrina kipokäpeä --\n    tulitytti tahallinen.\n\nVenäjän Karjalassa tunnetaan \"lammasten jumalana\"; _pyhä Nastassii_,\njoka on sama kuin Venäjällä lammasten suojelijana palvottu\nnaispyhimys _Anastasia eli Nastasia_. Häntä rukoillaan Vapahtajan\nyhteydessä:\n\n    Spaassa ja pyhä Nastassii,\n    katsokaat miun lampahii!\n    Työnnän Viipuriin villomaan,\n    Suomeen sikiämään,\n    kotiin keritsemään,\n    Viipurista villa suuri,\n    Hoahesta (Raahesta?) hyvä hame,\n    viisi leiviskää villoa selkähäs!\n\nSikojen suojeluspyhänä palvottiin yleisesti pyhää Antoniusta. Hän\noli syntynyt Egyptissä ylhäissukuisista vanhemmista. Heidät nuorena\nkadotettuansa hän antoi pois kaiken perintönsä ja asettui erämaahan,\njossa erakkona kuolikin v. 356. Hänet kuvataan aina jalkojen juuressa\nsika niiden saastaisien himojen vertauskuvana, jotka hän oli\nvoittanut. Antoniittien veljeskunnalla, joka Ranskassa perustettiin\nv. 1095, oli oikeus syöttää kaikkialla sikojaan: niillä oli kello\nkaulassa, eikä niitä uskallettu pois ajaa, vaan annettiin niille\nruokaa.\n\nAntoniuksesta tavataan Saksassa lyhennysmuoto _Tönnes_, josta\nvirolainen _Tõnis ja Tõnn_ ovat johtuneet. Tõnnin päivänä (17/1)\nVirossa tapettiin sika, jonka pää piti sinä päivänä keittää ja syödä.\nTeurastaessa rukoiltiin, että pyhä _Tõnisekene_ hoitaisi ja suojelisi\nkarjaa.\n\nSuomesta tunnetaan keskiajalta nimenmuoto _Tyni_. Pari itäsuomalaista\nSiansyntyä alkaa:\n\n    A. Tynimys tuon emo,\n    tule luota katsomahan!\n    B. Santta Kynönen sinun syntys,\n    kynin kynnä kynsin maata!\n\nSamoin rukoillaan Siansalvannassa:\n\n    Kynimyt on sian emut,\n    ompele utuisin neuloin!\n\nVielä kuvaillaan parissa vienanpuolisessa Puunsynnyssä, kuinka _Kyni_\n(l. _Kyyni_) kulki kankahia:\n\n    Kyni kylvi kyniänsä,\n    siitä kasvoi huonot hongat,\n    siitä pehmeät petäjät\n    Kynimyksen kynistä.\n\nMahdollisesti on myös tilapäinen _Tynikki eli Tyynikki_ \"Tapion\ntyttö\" sekamuodostus tästä Tynistä ja Annikista.\n\nMaanviljelyksen suojeluspyhiä mainitaan harvoin loitsuissamme,\njoissa maanviljelykseen yleensä vähän huomiota pannaan ja silloinkin\nenimmäkseen itse Ukkoa Isäjumalaa avuksi pyydetään.\n\nKreikanuskoisten runoissa esiintyy kuitenkin Ukon rinnalla tai\nsijalla niiden ukkospyhimys _Ilja_, venäläinen muoto _Elias_\nprofeetan nimeä. Inkerissä loitsitaan:\n\n    Ukko pilvell' on väkevä,\n    Maaria tulelle selvä,\n    Ilia jyrylle kovempi.\n\nInkeriläiseen Ukko-juhlaan liittyvässä laulussa on, kuten mainittu,\npyhän Petron ohella puhuteltuna \"pyhä isäntä\" _Iilia_. Suomen\nitä-Karjalassa rukoili kylväjä:\n\n    Pyhä Ilja syöttäi,\n    tules turvottamaan\n    köyhien, kurjien varat\n    orpolapsien osat!\n\nVienan läänissä, jossa Iljaa palvottiin elojen ja jyväin\nkasvattajana, rukoiltiin häntä sekä toukoa kylvettäessä että taikinaa\npantaessa.\n\n    A. Pyhä Ilja kormelitsa,\n    ylös touot kasvattele,\n    ales lehmät lypsättele!\n    B. Pyhä Ilja kormelitsa,\n    anna taikinan hapata,\n    leivän juuren jumputella!\n\nPohjoisinkeriläisessä Kaalimadon luvussa esiintyy _Mauranen tyrän\nemonen_, joka istuu sinisen sillan päässä ja jota pyydetään\nraudoillaan ja koukuillaan rasahuttamaan kaaliin pyrkivää tyrää. Tämä\njohtuu _Maura_ nimisestä naispyhimyksestä, jonka päivän venäläiset\nasettavat viheriän kaalisopan yhteyteen.\n\nOulun läänissä sekä Ruotsin puolella rajaa on tavattu paholaisen\nnuolista aiheutuneen taudin luku, jossa mainitaan:\n\n    Antti Joopus pellon poika,\n    maan mahtava isäntä,\n    säästelijä, päästelijä\n    kylän kylmistä kiroista,\n    nuorten miesten nuoliskoista!\n\n_Antti_ on ilmeisesti luettava _santti_. Että _Joopus on Josephus_\ntodistaa Länsipohjanmaalla tavattu kadonneen tai metsään eksyneen\nlapsen etsintäluku:\n\n    Joopus Jumalan isä,\n    Maaria äiti suuren Herran,\n    etsi lapseni kaonnut,\n    saata tänne tervehenä\n    ilmoille inehimisten,\n    oman vanhemman varahan!\n\nEdellä mainittu Joopus pellon poika ei kuitenkaan liene Maarian\npuoliso, vaan rikas Arimathialainen, joka toimitti Jeesuksen ruumiin\nyrttitarhaan omistamaansa uuteen hautaan.\n\nNiistä pyhimyksistä, jotka varjelivat vammalta ja taudilta,\nesitettäköön ensinnä vermlantilaisessa Tulenluvussa puhuteltu:\n\n    Laurikkain paloisen paimen,\n    valkeaisen varjelija!\n\nPyhä Laurentius eli Roomassa 3:nnella vuosisadalla paavin diakonina\nja piinattiin kuoliaaksi tuliseksi kuumennetulla rientilällä. Vielä\nAgricolan Rukouskirjassa verrataan synnin liekkejä pyhän Lauritsan\npiinan palavuuteen. Kaikissa katolisissa maissa on häntä palvottu\ntulen suojeluspyhänä. Semmoisena on hänet voitu taivaisen tulen\nvaltiaaseen Ukkoon yhdistää. Eräässä Jäniksen luvussa rukoillaan:\n\n    Anna Ukko oinahasi,\n    santti Lauri lampahasi!\n\nSamasta syystä lienee myös Laurentiuksen kuvan tunnus, rautariehtilä,\nitse Ukolle omistettu:\n\n    Ukko taivahan jumala,\n    anna rautariehtiläsi,\n    vaskivakkasi valitse,\n    jolla paistan perkelettä!\n\nParissa Suomen Karjalan Tulensynnyssä ilmaantuu tulen tuudittajana:\n\n    A. Lispettä täti Jumalan.\n    B. Liispettä Ukon tytär,\n    joka pilvissä asuvi.\n    päällä taivahan yheksän.\n\nLiispettä myös maitoansa lypsää tulen polttamalle voiteeksi, mutta\nhäneltä ei nimenomaan apua pyydetä. Tämä on tietysti pyhä Elisabet,\nJohannes Kastajan äiti, Vapahtajan äidin sukulainen.\n\nTässä yhteydessä mainittakoon muutamassa Tulensynnyssä esiintyvät\nraamatulliset nimet _Hiob ja Tubalkain_:\n\n    Hiooppi hiiliä kokovi,\n    Tupelkaani tulla tuopi.\n\nJälkimäinen tavataan puhuteltuna Raudanlumous-sanoissa:\n\n    A. Tuupal-Kaini, karaise rauta!\n    B. T-K., missä sun teräs on?\n\nVanhan Testamentin henkilöistä kutsutaan vielä _Methusalah_\nraudanhaavaa sulkemaan:\n\n    Methusalah, miesi vanhin,\n    tuo turve tuvan takoa!\n\nTulen- ja Raudanluvuissa huudetaan avuksi _Helka vaimo Hempeätär_.\nKuten jo Ganander on selittänyt, on Helka sama kuin _Helena_. Pyhä\nHelena, Konstantinus Suuren äiti, kävi 80-vuotiaana Jerusalemissa\nkaivauttamassa esille Vapahtajan ristin. Häntä on Ranskassa rukoiltu\nsekä tulelta varjelemaan että verihaavaa parantamaan. Mutta sitä\npaitsi häntä Kristuksen ristin naulojenkin löytäjänä naulojen ja\nneulojen valmistajat kunnioittivat suojeluspyhänään. Että tämä\nkäsitys on ollut myös suomalaisilla, todistaa loitsu, jolla neula on\nsaatu ulos lehmän mahasta:\n\n    Neulat on Jelterin tekemät.\n    Rautaristi, kultaketti.\n    Neulat on tuotu tunturista,\n    naskalit veetty Virosta.\n\nEttä _Jelteri_ on sama kuin Helena, todistaa välimuoto _Heltteri_\n\"heleä neitsy\", joka tavataan puitten kylväjänä.\n\nVermlantilainen Kivenluku sisältää rukouksen:\n\n    Kyllikki kiven emuu,\n    Kyllikillen kyllätköhön,\n    anna mulle kiven avaimet,\n    jotta pääsen kiv[en] sisähän\n    kiven kivut tuntemahan,\n    paaen pakot painamahan!\n\nTavallinen _Kyllikki_ muoto vähän vaihtelee: _Killikki, Kyllitti\nja Kyllykäs_. Sen edellä käy toisinaan _kyy tai kyy, kyy_, kerran\n_kivi_. Toinen säe on vain kahdesti muistiinpantu, tavallisesti\nseuraa ensimäistä kolmas säe, joka sekä länsi- että itä-Suomessa\nesiintyy Jumalalle eli Kristukselle osoitetun rukouksen alkuna:\n\n    A. Anna Jumala kiven avaimet,\n    että mä pääsen kiven sisähän!\n    B. Tuo Kirstus kiven avain\n    kivi rikki lyöäkseni!\n\nJos kristillisen Jumalan sijalle tunkeutunut _Kyllikki_ on pyhimyksen\nnimi, niin saattaisi ajatella 600-luvulla Ranskassa elänyttä\nkreikkalaista erakkoa _Aegidiusta_, ranskaksi _Gilles_, saksaksi\n_Gilgen_, jonka haudalle pohjoismailtakin tehtiin pyhiinvaelluksia.\nSekä Ranskassa että Saksassa häntä palvoivat _tahkokivellä_\nelatuksensa ansaitsevat. Mutta mahdollista on, ettei tässä nimessä\npiile pyhimyksen, vaan paholaisen nimi, josta edempänä.\n\nKaulataudin parantajana olemme jo tavanneet Blasiuksen suomalaisissa\nmuodoissa _Pulletar ja Kullatar_. Vielä ilmaantuu muutamissa\nsuomenkarjalaisissa Kuvunluvuissa \"kukkineito\" _Kuteratar, Kuteritar,\nKuuteratar eli Kuuter neito_, jota rukoillaan:\n\n    Kuo mulle kulleroita,\n    pahka munapalleroita,\n    alla kuusen kukkalatvan,\n    alla kasvavan katajan!\n\nNämä lienevät väännöksiä 3:nnella vuosisadalla eläneen\nlääkäripyhimyksen _Quadratuksen_ venäläistä nimenmuotoa _Kodral_.\n\nSamanaikuiset ovat kuuluisat lääkäriveljekset _Kosmas ja Damianus_\n(ven. _Kuzma, Demjan_), joiden puoleen muutamissa Suomen itä-Karjalan\nloitsuissa käännytään. Suutelusanoissa niitä kutsutaan nimellä pyhä\n_Kuismoi Dimnoi_. Suutelusta varatessaan myös pellavan kylväjä\nrukoilee pyhää _Kuzmoi Dimjanaa_:\n\nTule kasvattamaan ja katsomaan, kaikista pahoista päästämään! Samoin\nkatsomaan ja vartioimaan heitä pyydetään karhun kierrosta.\n\n_Kuismanheinä ja -kukka_ nimiset kasvit ovat Suomen kielessäkin\nsäilyttäneet edellisen veljespyhimyksen muiston.\n\nKuoleman pyhimyksestä muistona on runoissa ja sananparsissa tavattava\n_Tuonen Tuomas eli Nurmi-Tuomas_. Virolaiset ovat Tuomasta pitäneet\n\"ruttotaudin jumalana\".\n\nNurmi-Tuomaan kertosanana on _Manalan Matti_, joka muuten on tunnettu\nnimellä _Nukku-Matti_.\n\nEdellisten ohella tavataan välistä vielä _Hiekka-Heikki_, jonka voisi\nselittää tarkoittavan Suomen kansallispyhimystä Henrikiä, jollei\nnimen valinta ole pelkästään alkusoinnun aiheuttama.\n\nKuuluisista skandinaavilaisista pyhimyksistä esiintyvät _Birgitta_\nKarhunsynnyssä ja _Eerik_ kerran Lainlumonnassa.\n\n    A. Pirjata pikainen vaimo,\n    jok' ei kehrätä kehannut,\n    eikä ommella osannut,\n    viskoi villansa vesille.\n    B. Eerikkä pyhä ritari,\n    ottaos omenamarja,\n    tavatko[si] taskusta[s]i,\n    tunge tuomarin kitahan!\n\nViimeksimainittu, jonka _omenamarja_ tarkoittaa hänen kuvilleen\ntunnuksellista valtaomenaa, toimii ilmeisesti ihmisen persoonallisena\n\"patruunana\". Katolisella ajalla piti jokaisella yksityiselläkin olla\noma suojeluspyhänsä, samoin kuin aikaisemmin oma suojelushaltiansa.\n\n\n\n\nPyhimysten palvonnan pakanoituminen.\n\n\nVainajanhenkien ja haltiain sijalle astuessaan pyhimykset voivat\nsaada osakseen myös niille omistetun uhripalvonnan. Porthan aikoinaan\nepäili veriuhrien käytäntöä suomalaisilla, ja tämä käsitys, ettei\n\"veri uhreja tahrannut\", on periytynyt niinkin myöhäiseen teokseen\nkuin Suomi 19:nnellä vuosisadalla. Mutta muutamain pyhimysten päiviin\nliittyneenä on aivan meidän aikoihimme säilynyt tapa teurastaa eläin,\neikä ainoastaan yksityiseksi, kotoiseksi juhla-ateriaksi, vaan myös\nyleiseksi uhriksi kokonaisten kyläkuntien puolesta.\n\nPyhäinmiestenpäivänä teurastettu _kekrilammas_ on jo ollut puheena.\nYhtäläinen lammasuhri toimitettiin henkien johtajan Mikaelin\npäivänä. _Mikkeli-lammas eli -pässi_, kevätvuona, joka oli pidetty\nkeritsemättömin villoin koko kesä, eli n.s. \"villavuona\", tapettiin\nmikkelinaamuna ja keitettiin siitä _mikkelirokka_. Veri ja suolet\nhaudattiin kasvattipuun juurelle. Ensiksi kävi emäntä navetassa\nsyömässä, tipauttaen kolmasti lusikalla keittoa maanhaltialle. Sama\ntemppu oli uudistettava tuvassa isännän ja emännän ruvetessa ruualle.\nLuut taas pantiin puun juurelle.\n\nErään tiedon mukaan vietiin Mikonpäivän, samoinkuin kekrin aattona\npuun juurelle uhriksi vähän kaikista talossa löytyvistä juhlaruuista,\njoita sitten _Mikotarten_, samoin kuin Kekritärten, luultiin käyvän\nsyömässä.\n\nPohjanmaan ruotsalaisetkin tuntevat _Mickelmäss-bässen_. Tämä pässi,\njoka on nuorison kerätyin varoin yhteisesti ostama, teurastetaan,\nkeitetään ja syödään Mikkelin jälkeisenä maanantaina.\n\nVielä varhaisemman vuodenajan uhri oli _Olavin, Olevin eli\nOllin lammas_, jonka Ad. Neovius on tavannut mainittuna useissa\nkirkollisissa tarkastuksissa: Kuopiossa 1670, Liperissä 1737\nja Laukaalla 1738. Vanhin hänen löytämänsä tieto norjalaisen\nkuningas-pyhimyksen palvonnasta on vuodelta 1453 Turun mustassa\nkirjassa, jossa Olavin päivää (29/7) mainitaan yhtenä \"lukupäivistä\"\n(_lukudaga_).\n\nAureniuksen väitöskirjassa vuodelta 1751 kerrotaan Karjalassa ja\nosassa Savonmaata olleen tapana Olavin päivänä teurastaa keväällä\nvalittu \"villavuona\". Sen kaikki sisälmykset oli maahan kaivettava.\nEläin oli kokonaisena, rikkomatta yhtään luuta, keitettävä tai\npaistettava. Ateriaan ei päästetty osalliseksi ketään vierasta tai\npalvelijaa, ei edes vävyä tai miniää, jolleivät jo kauan olleet\ntalossa asuneet. Syödessä ei saanut käyttää veistä, vaan ainoastaan\nkynsiä ja hampaita. Molemmat viimeksimainitut tiedot osoittavat\nuhritavan viettopäivää paljon vanhemmaksi.\n\nTaalainmaan savolaisten Olavinpäivän vietosta on säilynyt kuvaus\nvuodelta 1774. Pässi, jonka piti olla virheetön, oli aikaisemmin\neroitettu ja lihoitettu. Se teurastettiin Olavin aattona; lihat\npantiin suolaan ja kaikki valmistettiin yhtaikaa osittain keittämällä\nosittain paistamalla. Juhlapäivänä lihat liemineen kannettiin pöytään\nja syötiin päivällisateriaksi. Jollei talonväki yksin jaksanut\nkaikkea kerrallaan syödä, kutsuttiin vieraita avuksi. Oluttakin oli\najoissa tehty ja pantu tynnyriin, joka vasta juhlapäivänä avattiin.\nJuhlanaattona myös leivottiin jauhoista, jotka samaten kuin maltaat\nolutta varten oli aikaisemmin eroitettu. Näitä aineksiakaan ei saatu\nennakolta maistella, ei edes jauhattaessa. Isäntä itse paloitteli\nlihat kaikkia varten, itse ensimäisen palan suuhun pistettyään.\nEnsimäisenä hän oluestakin joi kaikkia yhteisesti tervehtien, mutta\nsitä ennen oli hänen vuodatettava juoma-astiasta muutamia pisaroita\npöydän alle.\n\nGanander vielä mainitsee, että Olavin lammasta tupaan tuotaessa oli\nlepän ja kuusen oksilla heitettävä vettä yli kynnyksen. Tätäkin on\nverrattu lappalaisvaimojen tapaan purskuttaa pureksimansa lepänkuoren\nnestettä karhukeittoa kantavain miesten kasvoille. Punavärisen\nlepännesteen varjelevan voiman merkitys johtuu alkuperäisemmästä\nuskosta itse uhriveren taikavoimaan.\n\nGananderin tiedon, että Ollinpäivänä vietettiin leikkuun\nlopettajaisia, vahvistaa myöhemmin etelä-Hämeestä muistiinpantu\ntieto, että Ollinpäivänä, kun oli tullut hyvä vuosi, oli syötävä\n_sänkiäislammas_.\n\n_Olevi lammas_ on säilyttänyt Virossakin muistoja sekä kotoisesta\npakanallisesta uhrista että skandinaaveilta lainatusta\nroomalaiskatolisesta pyhimyksestä.\n\nSamaan vuodenaikaan viettivät kreikanuskoiset virolaiset muutamassa\nsetukaiskylässä vielä v. 1910 venäläisten Annanpäivää (25/7 v.l.).\nAamulla tai jo edellisenä iltana, kertoo Uno Holmberg, teurastettiin\nmusta lammas kussakin talossa karjansuojelijan _Annen_ kunniaksi.\nAnnenmäelle rakennettuun kappeliin tuotiin lampaitten päät ja jalat\nvihkivedellä pirskotettaviksi ja jaeltiin sitten vähävaraisille\nilmaiseksi. Pyhäköltä siirryttiin ympärillä oleviin kyliin juhlimaan.\nSukulaiset ja ystävät kävivät toistensa luona kesteissä. Juhlaruokana\npiti tietysti olla lampaan lihaa. Aterialle ryhdyttäessä perheen\nisäntä luki rukouksen. Aikaisemman muistiinpanon mukaan rukous, joka\njo teurastettaessa luettiin, kuului: \"Puhdas, pyhä Anne! Hoida ja\nvarjele, siitä ja synnytä, nuorenna nuoria, vahvista vanhoja! Hoida\nitse puun- ja pensaantakaista, kiven- ja kannontakaista karjaa! Ole\nitse, pyhä Anne, paimenten ylikaitsija, hoida itse yli suven karjaa\nmetsässä, varjele siellä karja vihoista, kotona kaikesta vahingosta!\"\n\nYleiset veriuhrit jonkun pyhimyksen päivän yhteydessä ovat säilyneet\nInkerinmaalla, Suomen itä-Karjalassa, Aunuksessa ja Vienan läänissä,\nsiis karjalaisella alueella.\n\nLänsi-Inkerissä Ali-Laukaalla lähellä Narvaa uhrattiin vielä\nkymmenen vuotta sitten Iilianpäivänä pässi. Juhlan aattona tai\naamuna valittiin paras pässi kylän karjasta -- toisen tiedon mukaan\nse, joka etumaisena illalla kotiin saapui -- ja lunastettiin\nteuraaksi yhteisillä varoilla; nahkan sai omistaja pitää. Teurastus\nsuoritettiin rukoushuoneen luona, sisukset -- toisen tiedon mukaan\nmyös pää -- heitettiin joenpoukamaan, \"apajaan\", ja samalla\nhuudettiin: \"Kirlouks, Kirlouks!\" Lihat keitettiin ja syötiin\njuhlapäivänä hatutta päin; naiset eivät saaneet ottaa osaa ateriaan.\nMyös olutta oli joen rannassa siksi päiväksi pantu. Mainitun\nuhritavan kerrottiin syntyneen sen johdosta, että oli kerran karjaa\npaljon kuollut. Myös uskottiin, että jollei tätä uhria toimeenpantu,\nhukkui lapsi sinä vuonna samaan \"apajaan\".\n\n_Kirlouks_ huudolla muka tarkoitettiin joessa asustavaa haltiaa, joka\nsöi veteen heitetyt osat. Vihtori Alavan selityksen mukaan tämä sana\non luettava: \"Kiril avuks!\" Kiril on 800-luvulla elänyt slaavilaisten\napostoli _Kyrillos_ (ven. _Kiril_), joka länsimaillakin tunnetaan\nmyrskyssä avuksi huudettuna ja siis vedenvaaran yhteyteen asetettuna.\n\nMyös Aunuksessa Äänisjärven Sudensaarella on Iljanpäivää vietetty\nlammasuhreilla. Elukkain hankkiminen tapahtui vuorojärjestyksessä;\njoka sen laiminlöi, hänen karjansa oli muka vaarassa joutua susien ja\nkarhujen saaliiksi. Lampaat tapettiin järven rannalla kirkkotarhan\ntakana. Keitetyt lihat kannettiin kirkkoaituuksen sisäpuolelle\nsuurissa astioissa, joita myöten uhriin osalliset viisin, kuusin\njakautuivat syömäkuntiin.\n\nTäydellisin kertomus pässiuhreista on K.F. Karjalaisen\nVienaa-läänistä, johon liittyvät I.K. Inhan paikalla ottamat\nvalokuvat. Venehjärven rukoushuoneelle kuljetettiin joka vuosi\nelokuun 15/28 päiväksi, usein pitkien matkojen päästä, joukko\npässejä uhriksi. Tavallista oli, että sairastunut pässi luvattiin\nrukoushuoneen pyhälle Miikkulalle, jolloin se parani; niin myös\nsellainen, joka oli eksynyt metsään, jolloin se usein ilmestyi\nsamana päivänä, kuin piti viemään lähteä, ja kulki aivan mielellään\nuhripaikalle. Aamulla aikaisin kellon viidettä käydessä alkoi\nuhritoimitus. Rukoushuoneen edessä olevaan männikköön, viettävälle\nrinteelle[60] tehtiin tuli, pari miestä kantoi korvolla vettä, eräs\npuhdisti muuripataa, joka Oulusta varta vasten siihen tarkoitukseen\noli rukoushuoneen varoilla ostettu. Uhrientappaja otti pässin\ntoisensa jälkeen, talutti sen rukoushuoneen kuistille, jonka\npermannossa oli kannellinen reikä, painoi kaulan reiän suulle,\ntempasi veitsen tupestansa ja, kutsuttuaan toisen miehen avukseen\njalkoja pitelemään, syöksi sen vastaan hangoittelevan uhrieläimen\nkaulan läpi. Teurastettujen eläinten verien annettiin valua reiän\nkautta permannon alle. Nahat nyljettiin ulkopuolella aituusta ja\njoutuivat nekin rukoushuoneen hyväksi, josta kuitenkin eläinten\nomistajat saivat ne lunastaa parillakymmenellä kopekalla. Lihat\nvirutettiin vedessä, pilkottiin palasiksi ja työnnettiin pataan;\nsekaan pantiin suolaa. Päät poltettiin roviossa, samoin sorkat. Niin\npian kuin lihat olivat kypset, nostettiin ne suuriin tuohisiin ja\nkannettiin aituuksen sisään, jossa tuohiset asetettiin maahan vähän\nmatkan päähän toisistaan. Liemeen keitettiin puuro ohrasuurimoista,\njotka kylästä olivat kerätyt; uhrieläinten talit lisättiin\nhöysteeksi. Rukoushuoneessa pidettiin yhteinen rukous, sitten vasta\nalkoi uhriateria. Ensiksi syötiin lihat, joita oli vielä suitsutettu\npyhällä savulla; jokaisella, joka oli tuonut pässin, oli myös leipä\nmuassaan, ja kyläläiset antoivat lisää, jos ei riittänyt. Sillä\naikaa valmistui puurokin ja kannettiin samoin tuohisissa paikalle.\nSyömisiin ottivat osaa ainoastaan miehenpuolet, kaikki lakittomin\npäin; naisten ja tyttöjen oli kyllä lupa vierestä katsoa, mutta ei\nmihinkään puuttua.\n\nSyötyä koottiin kaikki luut ja maahan varisseet muruset suureen,\nkannelliseen pärevakkaan, joka sidottiin nuoralla ja kiven avulla\nupotettiin läheisen, syvän lammin rantaan. Mitään ei saanut jäädä\nkoirien tai muiden elukkain korjattavaksi. Jos luvattuja pässejä\noli niin paljon, ettei kaikkia yhdessä päivässä jaksettu lopettaa,\nteurastettiin ja syötiin tähteet seuraavana päivänä.\n\nSuomenkin rajain sisällä on vuotuinen pässiuhri toimitettu Salmin\npitäjään kuuluvalla Lunkulansaarella. Pässit, joita oli sinne jonkin\nkarjalle sattuneen taudin tai onnettomuuden johdosta ennakolta\nluvattu ja 1-2 vuoden vanhoiksi elätetty, uhrattiin Petronpäivänä,\njos se oli sunnuntai, muuten sitä seuraavana sunnuntaina. Eläimet\nteurastettiin rukoushuoneen pihalla. Rukoushuoneen vartia jakoi\njokaiselle osansa ja kukin keitti omassa kattilassaan. Viime aikoina\ntoimitettiin keittäminen läheisen talon suuressa kotapadassa. Vielä\n1905 oli \"bokinpäiville\" lahjoitettu kolme pässiä, jotka vanhan tavan\nmukaan uhrattiin. Senkin jälkeen on toisinaan rukoushuoneelle pässejä\nlahjoitettu, mutta ne on sen hyväksi myöty.\n\nVielä kuuluisammat olivat ulompana Laatokassa sijaitsevan\nMantsinsaaren Työmpäisien kylän _härkäuhrit_, jotka toimitettiin\nIljanpäivänä, tai, jos se oli arkipäivä, seuraavana pyhänä.\nUhrattavat härät tuotiin tavallisesti jostakin mannermaan kylästä.\nMilloin karhu tai susi ahdisti karjaa taikka ruttotauti sitä hävitti,\nteki omistaja lupauksen pyhälle Iljalle toivoen, että tämä sitten\nhäntä suojelisi enemmältä vahingolta, ja määräsi, että ensimäinen\nkarjassa syntynyt härkävasikka oli sitä varten syötettävä. Luvattu\n_Iljan härkä_ elätettiin kotona noin kolmen vuoden vanhaksi ja\nlähetettiin keväällä saarelle, jossa mainitun kylän asukkaat sitä\nilmaiseksi syöttivät \"häränpäivään\" asti. Jos härkiä oli useampia\ntullut luvatuksi, kuin mitä yhdellä kertaa tahdottiin uhrata,\nniin säästettiin ne seuraavaksi vuodeksi ja elätettiin yli talven\nkäyttäen talosta taloon. Ensimäisenä pyhäaamuna Iljan päivän\njälkeen kokoontui kansaa suurin joukoin määrätylle paikalle järven\nrannalle. Oman saaren asukkaista naiset tulivat jalan, miehet\nratsain, manterelaiset tietysti veneissä. Työmpäisien kyläläiset\nolivat jo ennen muun väen saapumista teurastaneet härän rukoushuoneen\nedustalla ja valmistaneet uhriaterian kalmistoon. Kun kaikki olivat\nkäyneet rukoushuoneessa, jakauduttiin pieniin ryhmiin taloja ja\nperheitä myöten ja istuuduttiin maahan lihalla täytettyjen patojen\nympärille. Jokaisella oli leipää ja suolaa muassaan, taikka sai hän\nne kyläläisiltä ilmaiseksi. Oli myös kerätyistä jauhoista tehty\nkaljaa, jota syödessä juotiin. Syömistä, joka alkoi kello 9 ajoissa\naamupuolella, jatkettiin niin kauan kuin ruokaa riitti. Jos ei\nkaikkea saatu lopetetuksi, viskattiin tähteet Laatokkaan tai vietiin\nrukoushuoneeseen yöksi ja syötettiin heinäntekoväelle seuraavana\npäivänä, sillä kotiin ei saanut viedä mitään. Nahka myötiin\nhuutokaupalla ja sen hinta pantiin rukoushuoneen uhriarkkuun. Aterian\njälkeen läksivät miehet ratsastamaan kilpaa läheiselle kankaalle.\nAjellessa oli kaikilla lusikka lakissa näkyvillä. Viimeisen kerran\ntäällä uhrattiin härkä v. 1892 t. 1893. Myöhäisimmässä kertomuksessa\nvuodelta 1908 kuvataan, kuinka härkä vietiin rukoushuoneelle ja\nsidottiin sen edessä olevaan kuuseen kiinni. Mutta rukoustoimituksen\njälkeen se päästettiin yhteen lähellä olevista aituuksista, jotka\nkaikkialta ympäröivät kuusikkoa; tällä ei tiedetä alkuansa olleen eri\naitaa. Samana tai seuraavana päivänä se myötiin rukoushuoneen hyväksi.\n\nSalmin naapuripitäjässä Videlessä Aunuksen puolella mainitaan\nValassinpäivänä (11/2 v.l.) uhratun härkä Uuksumäen kylän\nrukoushuoneen luona, jonka vuotuisilla kassarahoilla se oli ostettu.\nEräs paikkakuntalainen oli selittänyt Valassin olleen paimenena,\nennenkuin pääsi \"rukoiltavaksi mieheksi\", ja sentähden tulleen\ntavaksi hänen rukoushuoneensa edessä syödä härkä.\n\nPyhimystenpäiviin liittyvää ennakolta luvattujen eläinten\nteurastamista tavataan venäläiselläkin rahvaalla esim. petrona.\nTietysti itse veriuhria ei suomalaisten eikä virolaisten ole\ntarvinnut lainata. Henrik Lättiläinen mainitsee pakanallisten\nvirolaisten uhranneen nautaeläimiä ja muuta karjaa. Elukoita\niskiessään he tiedustelivat jumalain tahtoa ja pitivät huonona\nenteenä, jos ne kaatuivat vasemalle kyljelle. Eivät ihmisuhritkaan\nolleet heille tuntemattomat. Ennen mainitun arkkipiispan Makarijn\nkirjeessä valitetaan, että Novgorodin vallan alaiset suomalaiset\nkansat Liivinmaan rajoilta alkaen, Narvajoelta Nevajoelle, Nevajoelta\nRajajoelle, kautta Karjalan tuolle puolen Laatokkaa, Pielisjärvelle\nja Kajaanin tienoille aina Lapinmaahan saakka, kaikkialla toimittavat\nveriuhreja, teurastavat härkiä, lampaita ynnä muita nelijalkaisia\nsekä lintuja; muutamain sanotaan salaa tappavan lapsiansakin.\n\nYhtä vähän pitää paikkansa se Porthanin väite, etteivät suomalaiset\ntehneet itselleen jumalankuvia. Jollei tahtoisikaan varmasti\nsuomalaisille omistaa tunnettua bjarmilaisten _Jómalin_ kuvaa\nynnä maamme muinaistutkijain löytöjä, niin eivät ainakaan Henrik\nLättiläisen tiedot virolaisista anna epäilykseen aihetta.\nVarsinais-Viron kuuluisassa uhrilehdossa kerrotaan lähetyssaarnaajan\nkaataneen \"tehdyt kuvat ja kaltaisuudet\", jolloin kansa ihmetteli,\nettei niistä verta vuotanut. Saarenmaalla mainitaan saksalaisten\nerään linnan valloituksessa viskanneen ulos _Tarapithan_, siis Thoria\nesittävän kuvan. Eräs liiviläinen kuvaili unissa nähneensä kansansa\njumalan, joka \"rinnasta alkaen kasvoi ulos puusta\". Arvattavasti\nolivat kuvat puunkantoon tehtyjä ja ainoastaan yläpäästään ihmisen\nmuotoon veistettyjä.\n\nMyöskin ne kivet, jotka arkkipiispa Makarijn v. 1534 lähettämä\ninkerikkojen ja karjalaisten käännyttäjä Ilja munkki heitti veteen,\nviittaavat luontaisten, kivisten jumalainkuvain palvontaan, jolleivät\ntarkoita pelkästään uhrikiviä.\n\nV. 1559 venäjänpuoliset valittivat suomalaisten uudisasukasten\nraivaavan kaskea heidän alueelleen Oulujärven rannoille ja\npystyttävän \"veistettyjä kuvia\" (theres utskårne beleter) niihin\npaikkoihin, joihin aikoivat talonsa rakentaa. Nämä jumalankuvat ovat\nkuitenkin voineet olla pyhimysten kuvia, joita roomalaiskatoliset\nveistivät puusta. Myöhemmät kuvia koskevat tiedot ja löydöt saattaa\nsamoin asettaa kysymyksenalaisiksi.\n\nMutta pakanallinen kuvain käyttö ilmenee vielä siinä tavassa, jolla\npyhäinkuvia on palvottu. Pyhimysten syöttämistä voitelemalla kuvain\nsuuta rasvalla tai kermalla on mainittu Liperin Taipaleelta sekä\nInkeristä. 1700-luvulla tiedetään inkerikkojen vieneen pyhäinkuvia\npyhiin lehtoihinsa palvottaviksi.\n\nTässä yhteydessä on otettava puheiksi _Tõnnin_ eli Antoniuksen\npalvonta virolaisilla, etupäässä pärnunpuolisilla. Antoniuksen\npäiväksi (17/1) piti panna olutta ja teurastaa jokin eläin;\ntämä oli tavallisesti lammas, mutta härkäkin mainitaan. Pimeän\ntullessa kannettiin piilopaikastaan _Tõnni vakk_, vakan keskellä\nolevan vahatapin ympärille sytytettiin kynttilöitä, valaistiin\nse ulkopuoleltakin ja sitä kannettiin ympäri kaikkianne\nasuinrakennukseen, eläintensuojiin ja kartanolle. Kiertäessä\nrukoiltiin: \"Tönn isänen, Tönn emonen, älä vaivaa elukoitamme,\nolkoot sarvet ylöspäin, hännät alaspäin ja synnytys oikeinpäin!\"\nJo keittäessä oli Tõnnille eroitettu palanen kustakin teuraan\nruumiinosasta ja lientä tipautettu kaikille pihapoluille. Kiertäessä\nmainitaan nimenomaan lantatunkiolle vähäsen kaadetun. Lopuksi\nistuutui koko perhe aterialle, jolta noustessa ei suinkaan saanut\nkiittää. Toisten tietojen mukaan oli pöytä koko päivän katettuna\nruualla ja juomalla niinkuin pidoissa. Jokainen, joka ovesta sisään\nastui, käskettiin syömään. Ruokaa ei vain saanut siunata.. Vieraan\noli tervehdittäväkin kiroamalla, muuten sai selkäänsä.\n\nTõnninvakka, joka oli tietäjän valmistettava, -- erään tiedon\nmukaan Tõnnin päivänä -- oli tehty puusta, päreistä, tuohesta tai\noljista. Mainitaanpa yhdestä tammenpölkystä koverrettu ja sekä\nulkoa että sisältä veistoksilla kirjaeltu vakka. Sitä pidettiin\npaikassa, jonka yksin isäntä tiesi, tavallisesti aitassa ylisillä.\nTähän vakkaan vietiin pitkin vuotta esikoisuhreja: viljaa puitaessa,\nolutta pantaessa, vasta poikinutta lehmää lypsettäessä, lammasta\nkerittäessä, lankaa tai kangasta valmistettaessa. Teurastettaessa\nuhrattiin lihaa, verta tai rasvaa ja keitettäessä lientä ensimäinen\nlusikallinen. Kun talossa elukka syntyi, annettiin vaskiraha, kun\nlapsi tuli ilmoille, hopearaha. Erityisesti sairaudenkohtauksissa\noli vakkaa muistettava. Jos elukka tuli kipeäksi, tuotiin lihaa,\nrahaa tai vaatetilkkuja. Mutta jos ihminen sairastui, piti paitsi\nrahaa uhrata vaatekappaleita pienoiskoossa, pojan puolesta esim.\nhousut ja lakki, tytön puolesta alusnuttu ja solki. Sairastumisen\nnäet arveltiin johtuvan siitä, että vakalle oli pahaa tehty tai sen\nohi kulkiessa melua ja ääntä pidetty taikka unohdettu sille uhrata.\nSilloin _kaalonaene_ 'punnitsijanainen', arpomalla otti selkoa, mitä\nhyvitystä se vaati. Itse uhrit toimitti perheen isäntä tai emäntä.\n\nJoka vuosi määrättynä päivänä vakan sisällys tyhjennettiin\nja kaivettiin maahan tai poltettiin. Tämä tapahtui muutaman\nmuistiinpanon mukaan samana Tõnnin suurena pyhänä, jolloin sille\nelukka teurastettiin.\n\nTõnninvakan toisintonimenä tavataan _tondi vakk_, 'tontun vakka',[61]\nmikä, jos tieto on luotettava, viittaisi siihen, että mahdollisesti\nkielellinen yhtäläisyys on aiheuttanut juuri Antoniuksen asettumisen\nkodinhaltian paikalle. Mutta itse palvonta on skandinaavista \"tonttu\"\nnimeäkin vanhempi. Eräällä paikkakunnalla, jossa Tõnnin uskojat\neroittautuivat toisista, niin etteivät kotonaan antaneet kättä\nkyläläisille eivätkä vieraille mennessään kädestä tervehtineet,\nmuistellaan, ettei ainoastaan joka perheellä ollut omaa vakkaansa,\nvaan myös joka kylällä oma kuuluisin Tõnnin säiliönsä. Ilmeisesti on\nTõnninvakka säilyttänyt muiston sukupalvonnasta ja on tätä verrattu\nvotjakkien _kuala_-palvontaan ja _vorshud_-vakkaan.\n\nTõnnista mainitaan kuvakin joko vahasta tai puusta ja\nnukenvaatteisiin puettu taikka pelkästään tilkuista tehty. Se oli\njoko vakkaan pantu tai tämän taakse säilytyspaikan nurkkaan asetettu.\nEräässä muistiinpanossa on kuitenkin huomautettu, että vakasta\nlöydetty nukke ei ollut itse Tõnn, vaan apua etsivä sairas.[62]\n\nOlemme nähneet pakanallisten palvontamenojen sekaantuneen sekä\nroomalais- että kreikkalais-katolisten pyhimysten kunnioittamiseen.\nEdellisten muistopäiviä on sittemmin luterilaistunut väestö yhä\npyhittänyt. Mutta vielä merkillisemmät ovat ne katolisuuden ja siihen\nsulautuneen pakanuuden jätteet, joita pieni virolainen siirtokunta\nPinkovan läänissä Kraasnan piirissä on säilyttänyt. Kraasnan\n\"maarahvas\" on 1500-luvulla muuttanut Petserin piiristä Liivinmaan\nrajalta, n.s. Setumaalta, jonka kreikanuskoinen väestö on tallentanut\nViron roomalaiskatoliset legendarunot. Neljättäsataa vuotta ovat\nnämä siirtolaiset eläneet vieraskielisten keskuudessa. Sikäläisistä\nsielunhoitajista muistellaan ainoasti yhden, 1800-luvun loppupuolella\neläneen setukaissyntyisen, ymmärtäneen heidän kieltään. Kirkoissa he\neivät käyneet muulloin kuin pakolla vietyinä. Kesken kreikanuskoisten\npaaston juhlivat he roomalaiskatolisia merkkipäiviä syöden ylen\nrunsaasti liha- ja maitoruokia. Niin oli laita juhannuksena, jonka\nnimikin _Jaanipävä_ on katolisilta virolaisilta aikoinaan lainattu;\nJohannesta vastaavana miehennimenä käytetään venäläisperäistä _Iva_.\n\nKraasnan maarahvas on kaiken aikaa palvonut omia \"maajumaliaan\".\nNiitä se nimitti osittain paikan ja toimen mukaan. _Aiajezä_,\n'kasvitarhan isä', ja _kodojezä_, 'kodin isä', asusti alempana\nmainitussa aitauksessa. Samassa paikassa tai pellolla pähkinäpensaan\njuurella palvottu oli _nurmeizä_ 'pellon isä' ja _karaezä_ (ulkona\nolevan) 'karjan isä'. Läävässä ja tallissa saivat uhriantimensa\n\"läävän\" ja \"hevosen jumalat\".\n\nMutta maajumalista enimmin muistettu oli _pühä Toomas_, joka\n\"kasvitarhan nurkassa istui\". Siellä näet oli talon uhripaikka,\nmatalalla aitauksella eroitettu puhaspaik. Sisällä kasvoi\nkatajapensas ja tämän eteen oli pystytetty katajainen risti ja\nviereen niinikään katajainen seiväs, jota humala kierteli. Seipään\nedessä oli kolme kiveä, joiden alle uhriantimet kätkettiin. \"Puhtaan\npaikan\" hoito oli isännän huolena, hänellä yksin oli oikeus siellä\ntoimittaa uhreja. Milloin hän tarvitsi apulaista, valitsi hän\nmiespuolisen henkilön, \"puhtaan ihmisen\". Naiset pääsivät tänne vain\nkerran eläessään, nimittäin vihiltä tullessaan.\n\nPaitsi tilapäisiä uhreja toimitettiin pyhälle Tuomaalle kerran\nvuodessa, torstaina muutama viikko Mikonpäivän (Mihkli)[63]\njälkeen _perekahi_, 'perheen uhri'. _Kahi_, 'kahja', oli\ntäällä alkuperäisestä uhrioluen merkityksestä yleistynyt uhria\nmerkitseväksi; uhrien yhteydessä oluenkeittäminen oli säilynyt\nja uhrien kera tämäkin taito joutui pois käytännöstä. Torstain\naamuna perhe kokoontui tupaan. Permannolle oli vaatetta laajalle\nlevitetty ja keskelle asetettu nurinkäännetty sammio, jonka pohjalle\noli pantu astioissa ruokaa ja juomaa: munapuuroa, juustoa, voita,\nmaitoa ja tietystikin olutta. Perheen polvistuttua isäntä kulki\nheidän ympärinsä kantaen porsasta, kanaa ja kukkoa sekä ripoitellen\nvettä puhtaalla saunavihdalla. Toisten noustua hän teurasti tuvassa\nuhrieläimet, joita eri kattiloissa keitettiin. Perheen uudestaan\npolvistuessa hän vielä kantoi uhrieläinten päitä puulaatikossa heidän\nympärinsä. Sitten itsekin heittäytyi polvilleen seljin pyhäinkuviin\n(_Vinne jumala_) rukoillakseen maajumalia. Viimein vei hän Tuomaalle\naituukseen uhriantimet; vasta hänen palatessaan saatiin käydä\nateriaan käsiksi. Kanan söivät naiset, kukon miehet.\n\nTuomaalle omistettuja rukouksiakin on muistissa säilynyt. Täydellisin\nniistä kuuluu: \"Pyhä Tuomas, pyhä risti! Korkea kumarrus! Kuukauden\nkumarran, polvillani palvon, joka kerta lasteni, talonväkeni kera\n-- myöhään illalla, aamulla varhain -- kotini, majani, ilmallisen\nelämäni, täyden terveyteni tähden, kaiken karjani tähden, kyntöni\nja kylvöni tähden. Kasvata, Herra (_Issänd_)[64] Jumala, peltoni\nkolkalle, nurmeni nurkalle! Saattakaa suvi-ilmoja, päästäkää päiviä!\nOlkaa hoitamassa ja vaalimassa, elukoita metsään laskemassa,\nniin myös kotiin ajamassa; varjelkaa luunenältä, luppakorvalta,\nkipeäkynneltä, terävähampaalta; kätkekää kannon taakse, painakaa\nlehden alle! Tämän toin teille puhtaan oluen, kauniin kahjan,\nkirjavan kukon kera. Teille on karju tapettu, teille veri tehty,\nteille kakku leivottu, teille juusto valmistettu. Tulkaa syömään ja\njuomaan, leipäni ääreen, suolani ääreen!\"\n\nMyös nimi _Toomas_ on aikoinaan lainattu roomalaiskatolisilta\nvirolaisilta; miehen nimityksenä käytetään venäläistä muotoa _Homa_.\n\nNiinikään roomalaiskatolista vaikutusta edellyttää \"tulenjumalana\"\npalvottu pyhä _Laberits_ s.o. Lauritsa. Hänelle toimitettiin\n_rehekahi_, ('riihi) tuvan kahja', joka oli yksistään isännän\nvalmistettava vedenkeitosta alkaen; naisia ei päästetty\nlikimaillekaan. Uhriolutta isäntä tipsutteli tuvan uunille ja valoi\nkolme lusikallista lieden tuhkaan rukoillen: \"Pyhä Laberits! Sinulle\npuhtaan oluen, kauniin kahjan kera, tupaa hoitamastasi. Varjele\ntupaani ja kamarihuonettani tulipalolta, vesitulvalta!\"\n\nKraasnan virolaisten uhripalvonta säilyi 1860-luvulle, jolloin\nesivallan käskystä se piti lopettaa. Mutta vielä 1901 O. Kallas'en\nkäydessä heidän luonaan eli usko, että \"kun maajumalia pidettiin,\nniin viljakin kasvoi paremmin\" ja että \"nykyisellä ajalla, kun\nmaajumalia ei enää kunnioiteta, tuli tekee paljon enemmän pahaa kuin\nennen\". Muinaisten menojen paras muistelija Annõ Kiriljevna, jonka\nveli oli ollut maajumalain pappi, kertoi itkusilmin, kuinka raskasta\noli ollut jättää hänelle paljon hyvää tehneet maajumalat ilman mitään\nsyömistä ja juomista. Mutta häntä lohdutti näkemänsä uni. Pyhässä\naitauksessa oli ollut kaikennäköisiä ruokia ja juomia; niiden ääreen\nolivat jumalat tulleet ja lausuneet: \"te luulette meidän kuolevan,\nkun ette meille mitään enää anna, mutta meillä on yllin kyllin\".\n\nMainittu vaimo oli 84 vuotta elänyt, joista 20 sokeana ja\ntoistakymmentä raihnaisena uunin päällä. Siellä oli kirjaanpanijankin\nepämukavassa asennossa, huonon lampun valossa, korva heikkoäänisen\neukon suuta lähellä suoritettava työnsä. Mutta vanhuksen pitkällistä\nkärsimystä on kansallinen tieteemme aina kiitollisuudella muisteleva.\nHäpeään ei joutunut kuolemaa ikävöivän luottamus kohtalonsa\ntarkoituksellisuuteen: \"minä elän niin kauan, kuin Jumalalla on\nkirjoitettu\".\n\n\n\n\nNeitsyt Maaria.\n\n\nRunoissa esiintyvistä pyhimyksistä on yksi vielä mainitsematta jota\nennen muita muistellaan ja joka edelle kaikkia asetetaan, mittain\nNeitsyt Maaria.\n\n    Maaria käypi tietä myöten,\n    Jumalan jukoa myöten,\n    kullaista kuloa myöten,\n    hopeista heinikkoa. --\n    Maaria matkoa pitävi,\n    tuhat on eessä enkeliä,\n    sata santtia jälestä\n    hän käy keskellä väkeä,\n    paistaa kuin pyhäinen päivä,\n    kumoittaa kuin kultaristi.\n\nTätä asemaa ei Maarialla ole ollut alunpitäen, vaan on hän sen\nvähitellen saavuttanut roomalaiskatolisen kirkon käsityksessä.\n\nItsenäistä huomiota on Maariaan kiinnittänyt edellä mainittu Jaakobin\nalkuevankelio. Siinä kerrotaan, paitsi hänen vanhemmistaan, myös\nhänen lapsuudestaan, jonka hän vietti pyhässä temppelissä \"kuin\nkyyhkynen\" saaden ravintonsa enkelin kädestä, sekä alkuajoista\nleskimiehen Joosefin kodissa, jolloin hän työskenteli kehräten\npurppuraa temppelin esivaatetta varten. Vuoden 400 vaiheilla\nmuodostui legenda Neitsyt Maarian kuolemasta ja hänen ruumiinsa\nottamisesta taivaaseen.\n\nViidennellä vuosisadalla liitettiin Maarian nimi niiden pyhäin nimien\njoukkoon, joita kirkollisissa rukouksissa mainittiin. Silloin oli\nmyös aljettu rakentaa Maarialle nimikkokirkkoja, joita jo kaikkialla\noli marttyyreille omistettu. Kymmenennelle vuosisadalle asti saivat\nkuitenkin pyhimysten hautakappelit enemmän huomiota osakseen kuin\nMaarian pyhäköt. Mutta ristiretkien aikana Neitsyt Maarian palvonta\npääsi ehdottomasti etusijalle. Lopulla keskiaikaa määriteltiinkin\nkolme eriasteista palvontaa: pyhimysten, Maarian ja Jumalan.\n\nKun roomalaiskatolinen kirkko ulotti vaikutuksensa Suomeen ja Viroon,\noli Neitsyt Maaria jo kohonnut kaikkien pyhimysten yläpuolelle.\nValloitetut Itämeren maakunnat saivat nimekseen Maarianmaa, jota\nvirolaiset yhä vielä runollisesti kotimaastansa käyttävät.\n\nPyhän Neitsyen ihailu oli kukkeimmillaan suomalaisten loitsurunojen\nmuodostuessa. Niissä on Neitsyt Maarialla siinä määrin vallitseva\nasema, että tuskin voimme käsittää monia niissä esiintyviä\nnimityksiä ja seikkoja ottamatta ensin selkoa Maarialle omistetuista\nmainesanoista, esineistä ja toiminnoista.\n\nRunoissamme häntä puhutellaan yleisesti säkeellä: Neitsyt Maaria\nemonen, joskus vähän toisinnellen:\n\n    A. Maaria neitonen emäntä!\n    B. Maaria emonen neiti!\n\nKertona on tavallisesti: \"rakas äiti armollinen, puhas muori\nmuodollinen l. muoto kaunis\" tai \"pyhä piika taivahinen\".\nViimeksimainittu kertosäe kuuluu myös usein: \"pyhä piika\npikkarainen\", jonka pääsäkeenä on toisinaan: \"Maaria matala neiti\".\n\nHuomattava on, että Maaria nimitetään samalla kertaa _neitsyeksi ja\näidiksi_. Muutamassa 11:nneltä vuosisadalta alkaen kirjaanpannussa\nSanctus-messussa esiintyy suomalaista täysin vastaava lausetapa\n_virgo mater Maria_ 'Neitsyt, äiti Maaria'.\n\nNimityksen _Neitsyt Maaria_ on A. Lähteenkorva (Borenius) osoittanut\ntulleen runoihimme, myöskin vienanpuolisiin, roomalaiskatolisen\nkirkon vaikutuksesta. Tällä nimellä ei venäjänkarjalainen\ntavallisessa puheessa koskaan sano \"Jumalan emää\" eli _Pohrotsaa_ (\u003C\nven. Bogoroditsa).\n\nJälkimäinen nimi esiintyy jonkun kerran kreikanuskoisten erikoisissa\nloitsuissa: \"Spaassa (Vapahtaja) ja pyhä Pohrotsa pesemään,\npuhastamaan!\" Sama käsite on Vienan läänissä välistä runollisestikin\nilmaistu: \"äiti ilmoisen Jumalan\" tai \"sukeaja sulan Jumalan, äiti\nkanssa kaikkivallan\". Mutta tämäntapaiset lausetavat ovat harvinaisia\npoikkeuksia.\n\nKertosäkeen _rakas äiti_, joskus _hyvä äiti_, käsitettiin\ntarkoittavan Maariaa uskovaisten hengellisenä äitinä. Suomalainen\nloitsija sanookin usein Maariaa omaksi äidiksensä:\n\n    Kusta ma anon apua?\n    Isältäni Jeesukselta,\n    emoltani l. äidiltäni\n    Maarialta.\n\nMainesana _armollinen_ on suomennos latinaisesta: _gratia plena_,\n'armoa täynnä'. Keskiajan runoudessa annettiin Maarialle myös nimitys\n_mater gratiae_, 'armon äiti,' jota vastaa v. 1658 muistiinpannussa\nNiukahdusluvussa tavattava: _armon muori_.\n\nSeuraavat mainesanat _puhdas ja kaunis_ ovat yleisiä keskiaikaisessa\nhartauskirjallisuudessa. Maariaa esittäessään _pikkaraisena ja\nmatalana piikana_ on suomalainen runo hänen nöyrän mielialansa\nhavainnolliseen muotoon pukenut.\n\nMaarian pyhyyttä on eräs 1100-luvun kirjailija määritellyt: \"pyhin\nkaikista pyhistä, valituin kaikista valituista\". Sitä vastaa\nsuomalaisessa loitsussa joskus tavattava säepari:\n\n    Piioista pyhäisistä valittu,\n    emännistä eroitettu.\n\nMutta Maariaa ei ole ainoasti arvossa, vaan ajassakin ensimäisenä\nnaisolentona pidetty. Häntä siten käsitettiin tarkoittavan sen\nvaimon, johon kertomus syntiinlankeemuksesta ennustaen viittaa.\nHänelle myös omistettiin jo 4:nnellä vuosisadalla Eeva nimen\ntulkinta: \"kaiken eläviin äiti\". Tähän käsitykseen perustuvat\nseuraavat Maariaa kuvailevat runosäkeet:\n\n    A. Jok' olet emä emien l. imehien\n    sekä vanhin vaimoloista.\n    B. Vanhin vaimosten emistä,\n    C. Eläjistä l. emoloista ensimäinen.\n    D. Ikuinen hyväntekijä,\n    äiti mannun polvuhinen![65]\n\nMaarian pyhiä jäännöksiä mainitaan 400-luvulta alkaen. Niistä\nmerkillisin on \"Jumalan äidin maito\"; tämän on selitetty olleen\nBetlehemin luolasta saatua liitua, joka veteen sekoitettuna sai\nmaidon muodon. Erään paavin 8:nnella vuosisadalla tiedetään\nlahjoittaneen reliikkejä Kristuksen verestä ja Maarian maidosta.\nMolemmat yhdessä mainitaan usein Voiteenluvuissa:\n\n    Kristuksen veri punainen,\n    Maarian makea maito\n    sekalutta siivittihin\n    seulalla teräksisellä\n    vaskireunahan vatihin,\n    kultaisihin kuppiloihin.\n\nLegendoissa kerrotaan pyhän Neitsyen ilmestyneen parantamaan\nhurskaita sairaita maidollaan. Loitsuissamme kuvataan Maarian\nvuodattavan maalle maitoansa, josta sitten voide keitetään;\nkäännytäänpä sitä tarkoittavalla rukouksellakin hänen puoleensa.\n\nNeitsyt Maarian vaatekappaleista huomattava on hänen _vaippansa_,\njota hän myöhemmän keskiajan kuvissa levittelee palvojainsa suojaksi.\nSama tehtävä on tällä suomalaisissa Varousluvuissa:\n\n    A. Maarian vahainen vaippa,\n    Luojan teltti terhollinen\n    ylitsemme luotakohon --\n    jaloillemme täytyköhön\n    yli kaiken vellon kansan!\n    B. Kuo mulle kultavaippa,\n    vala mulle vaskivaippa,\n    jonka alla yöt asuisin;\n\nVanhemmista Maarian kuvista puuttuu harvoin _huntu_, milloin ei\nvaippa päätäkin peitä. Myöhemmin keskiajalla, jolloin päähinettä ei\nkatsottu neitsyelle kuuluvaksi, annettiin yhä yleisemmin hänen pitkän\ntukkansa kuvissa tulla näkyviin. Suomalaisissa Verensulkn-sanoissa\nmainitaan toiselta puolen huntu eli tanu, toiselta puolen hiuksiin\npalmikoidut moniväriset, metallinkiiltoiset, alasriippuvat nauhat,\njotka olivat länsimailla muodissa erittäin ristiretkien aikana ja\njoita Suomenkin vanhoista kalmistoista on löydetty.\n\n    A. Sivalla silkki silmistäsi,\n    huntu otsaltasi!\n    B. Tanun päästänsä tapasi.\n    G. Päässä kultaviilekkehet.\n    D. Hius päästäsi sivalla,\n    sinilanka silmiltäsi,\n    kultalanka kulmiltasi!\n    E. Pantasi tulipunainen!\n\nJerusalemissa säilytettiin pyhän Neitsyen _päänauhaa_ sekä hänen\n_vyötänsä_, joka hänen kerrottiin pilvistä pudottaneen epäilevälle\nTuomaalle. Jälkimäinen reliikki vietiin ristiretkien aikana varkain\nItaliaan. Tämäkin neitsyen tunnusmerkki on Maarialla joskus\nsuomalaisissa loitsuissa.\n\n    A. Pane paitasi panuhun,\n    vyösi vaski valkeahan!\n    B. Meni sukkarihmasta sulahan,\n    vyönlapasta lainehesen.\n\nUsein mainitaan runoissa Maarian hienot _helmat_ eli helmukset, joita\nhän kiiruhtaessaan nostelee.\n\n    A. Tuo hienot helmuksesi\n    tuskillemme tukkeheksi!\n    B. Koprin helmasi kokoa,\n    käsivarsin vaattehesi!\n\nJalassa hänellä välistä tavataan siniset tai muunväriset sukat ja\nkultaiset kengät. Mutta toisinaan, kun on tarvitsijalla kova hätä,\nhäntä joudutetaan:\n\n    A. Kerkiä jalan kengättömän,\n    ehi sovan vyöttömän,\n    tukalla päin tuiskahtele,\n    levällä päin lennättele!\n    B. Avopäin, haralla hapsin,\n    ilman vyöttä, helmuksitta.\n\nNeitsyt Maaria kuvaillaan myös lentävän _kyyhkysen_ muodossa, joka\nkertosanakseen on saanut suomalaisten lempilinnun käen.\n\n    A. Lennä tänne kyyhkysenä\n    voimatonta päästämähän!\n    B. Lennä kultaisna käkenä,\n    hopeaisna kyyhkyläisnä!\n\nKyyhkyseen on Maariaa verrattu jo Jaakobin alkuevankeliossa.\nMuutamassa 11:nnen vuosisadan legendassa kerrotaan Maarian kyyhkysen\nmuodossa ilmestyneen paikalle, jonne tahtoi kirkon itselleen\nrakennettavaksi.\n\nNeitsyt Maarian alas lentäminen tietysti edellyttää, että hän on\n\"päällä pilvien asuja\". Hänen oloaan yläilmoissa on monin runollisin\nkuvauksin esitetty:\n\n    A. Pistä pääsi pilven raosta,\n    kaunis kaulasi ojenna!\n    B. Astu taivosen napoja,\n    ilman viertä viilettele\n    yli kuun, alatse päivän!\n    C. Juokse kuun keheä myöten,\n    päivän päärmettä samoa!\n    D. Tule syntisten sekahan\n    ahavassa, auteressa,\n    pilvessä, sumun seassa!\n\nToiselta puolen on Maarian olopaikka osoitettu vesien takaiseksi:\n\n    A. Jos lienet joen takana,\n    joutuos joen takoa!\n    B. Kirkasi Maaria mereltä,\n    C. Istuvi keskellä merta.\n\nSamassakin runossa Maaria voidaan ensin mainita tulevan \"yläisestä\ntaivosesta\" ja sitten taas \"soutaen suloa vettä\".\n\nLoitsuissamme käännytään Neitsyt Maarian puoleen mitä erilaisimmissa\ntarpeissa; sillä hänen kauttaan on uskottu saatavan, mitä ikinä\nanottiin.\n\nKalastaja häntä pyytää auttamaan tarpomalla. Koskenlaskija lausuu:\n\n    A. Anna Maaria meloa,\n    Pietari peränpi'intä,\n    jolla viiletän venettä!\n    B. Itse airoille ajate,\n    sovitate soutimille,\n    pane kaksi kämmentäsi\n    kahen puolen karpahani,\n    varaksi vähän venehen!\n\nMaarian esiintymisestä Metsänluvuissa on edellä ollut puhe.\nErityisesti karhuntappaja, joka kuvittelee hänen olleen osallisena\nkarhun kasvatuksessa, kutsuu hanhi:\n\n    Minua keventämähän,\n    ohtoa jyventämähän,\n    kiviriippa rinnan alla,\n    rautaharkko hartioilla!\n\nKarjan suojelijana[66] Neitsyt Maaria saa määreet: \"karjanpiika\npikkarainen\" ja \"akka laarien alainen.\" Häntä silloin rukoillaan:\n\n    Käypä karja katsomahan,\n    viitsimään emännän vilja,\n    ennen käymistä emännän,\n    karjapiian katsomista,\n    syötteles metisin syömin,\n    juotteles metisin juomin!\n\nMyös karjaa laitumelle laskettaessa ja metsästä takaisin haettaessa\nhänen apuansa tarvitaan.\n\n    A. Pane kaksi kämmentäsi\n    kahen puolen karjastani!\n    B. Ota vitsa viiakolta,\n    koivu korpinotkelmalta;\n    kotihin kotoinen karja,\n    metsän karja Metsolahan!\n\nMutta varsinaisesti hän pitää huolta karjan maidonannista:\n\n    A. Laita torvet taivosesta,\n    pillit pilvistä rakenna,\n    jota myöten juorun juosta,\n    virrata Jumalan viljan\n    minun ruokaruoakseni,\n    minun henkiheinikseni!\n    B. Auo maa alaisin puolin,\n    puhko pellon pientaretkin,\n    mistä juoksevi Jumalan vilja,\n    Herran vilja virtoavi\n    vihannista mätiähistä,\n    tuorehista turpehista.\n\nIhmistäkin hänen nukkuessaan Neitsyt Maaria varjeli. Maata pannessa\nluettiin:\n\n    A. Ristus kilpeni, Maaria miekkani!\n    Kysyn maata Maarialta,\n    pihatietä Pietarilta.\n    B. Maaria makuuttajaks\n    Santta salvan laskijaksi,\n    Pyhä risti nostajaksi!\n\nErityisesti lasta nukuttamaan häntä kutsutaan:\n\n    Tuopas unta Tuovinmäeltä,\n    haukko hepohuonehesta,\n    joss' on Ristus nukkununna, --\n    uinonnut itse Jumala.\n\nUseimmin kuitenkin Neitsyt Maariaa kutsutaan avuksi kaikenlaisessa\nhädässä. Ennen kaikkia tarvitaan hänen apuaan lapsen ilmoille\ntullessa.\n\nTästä syystä lyhyt Ihmisensynty alkaa Neitsyt Maarian puhuttelulla,\nsamoin kuin muutamain eläinten synnyt niitä varjelevain pyhimysten\nmainitsemisella.\n\n    Neitsyt Maaria emonen,\n    rakas äiti armollinen!\n    Tehty mullan kakkarasta,\n    mullan kaakusta rakettu.\n\nLapsivaimon avuksi pyydetään Maariaa tietysti saunaan:\n\n    Käy saunahan saloa,\n    piilten piikahuonehesen,\n    ilman uksen ulvomatta,\n    kyläkunnan kuulematta,\n    saranojen laulamatta,\n    veräjien vieremättä!\n\nSaunassa, jossa yleensä parantamiset suoritettiin, kuvaillaan pyhä\nNeitsyt kaiken työn tekijänä:\n\n    Kokoa kivet koskesta,\n    katajaiset kankahalta,\n    puita muurehettomia,\n    kiviä kivuttomia!\n    Saustuta [simainen] sauna,\n    lämmitä kyly metinen\n    [metisillä halkosilla]!\n    Taittaos metinen vasta\n    metisestä metsäsestä!\n    Kanna vettä läiköttele\n    lähisestä lähtehestä\n    puhtahalla puisuella!\n    [Lyö löyly, lähetä lämmin,\n    kiviselle kiukahalle!]\n\nSilloin kun on saunassa tai lähteen luona neitoselle lempeä\nnostettava, pyydetään Maarialta erityisesti vielä pesuvettä:\n\n    A. Nouse kuun keheä myöten,\n    tuoppa kuun kultasia,\n    päiväsen hopeisia,\n    ota kuppi kuun kylestä,\n    kauha päivän kainalosta!\n    B. Jolla tuot puhasta vettä,\n    kannat kullan karvallista.\n    C. Tuo vettä tullessasi\n    pyhän Juortanin joesta,\n    pyhän virran pyörtehistä!\n\nParannusluvuissa, etenkin ulkonaisiin vammoihin kohdistuvissa,\nesiintyy pyhä Neitsyt monella tavoin auttajana. Samoin kuin hänen\näitinsä Anna toimii Maaria Niukahdusluvussa värttinällä kehrääjänä.\n\n    Kehräsi sinisen langan\n    sinisellä kehruspuulla\n    sinisestä kuontalosta\n    sinisellä värttinällä\n    maasta asti taivosehen,\n    taivosesta maahan asti.\n    Kehräsi punaisen langan --\n    Kehräsi valkean langan --\n\nPaitsi kehrääjänä muistellaan Maariaa myös taitavana ompelijana.\nMolemmilla taidoilla hän keskiaikaisten kertomusten mukaan ansaitsi\nEgyptissä perheensä elatuksen. Verensulku-sanoissa häntä usein\nrukoillaan:\n\n    A. Tuo neulasi omasi,\n    ompele utuisin neuloin, --\n    pujottele punaisin langoin!\n    B. Neula kultainen kätehen,\n    rihma sulkkuinen perähän,\n    vetämähän [umpeen] haavan!\n\nMuutamassa Pakkasenluvussa Neitsyt Maariaa pyydetään lähettämään\nlämmintä taivaasta.\n\n    Taivas reikihin repäise,\n    ilma kaikki ikkunoihin,\n    josta lämmintä lähetät\n    iholle alastomalle!\n\nTulenluvuissa sitävastoin Maaria käsitetään jäähdytyksen\naikaansaajana. Länsi-Suomessa häntä puhutellaan:\n\n    Ota jäätä vähänen,\n    jolla tulen tukahutat!\n\nItäisemmissä toisinnoissa hänen mainitaan taivaasta tulevan \"lävitse\nlumisen linnan\" ja kuvataan, kuinka hän:\n\n    Hyyssä sukka, jäässä kenkä,\n    hallassa hamehen helma,\n    hyistä kelkkoa vetävi,\n    jäärekeä reu'ustavi.\n\nNeitsyt Maarian asettaminen jään, hyyn ja lumen yhteyteen perustuu\n3:nnella vuosisadalla Roomassa tapahtuneeksi kerrottuun ihmeeseen,\njonka johdosta roomalaiskatolinen kirkko viettää 5:ntenä päivänä\nelokuuta \"Maarian lumen\" juhlaa. Rikas ylimys, joka oli luvannut koko\nomaisuutensa Neitsyt Maarialle, sai tältä unessa osoituksen, mihin\npaikkaan hänen oli rakennuttaminen kirkko. Paikalle tultuaan hän näki\nhienon lumisateen kuumimpana kesän aikana laskeutuvan viheriälle\nkummulle ja lumihiutaleitten muodostavan kirkon pohjakaavan. Kuvissa\nesitetään pyhä Neitsyt lapsineen lunta satavan pilven yläpuolella.\n\nRaudan, Tulen ja Käärmeen lukuihin, harvemmin muihin loitsuihin\nliittyvissä Voiteensanoissa on Maarialla vakinainen paikkansa.\nNiinkuin Jeesus on \"paras parantaja\" on Maaria \"paras voitelija\",\nsillä hän on aikoinaan ollut myös:\n\n    Jeesuksen veren pesijä,\n    Herran haavan hautelija.\n\nAvuksi hän rientää:\n\n    Sata sarvea otsassa,\n    tuhat rinnassa niseä,\n    kaikki täynnä voitehia,\n    yheksiä voitelua\n\nMaarian kaikkianne tarvittavan maidon mielikuvasta johtuva\ntuhatnisäisyys muistuttaa muinaista Efesolaisten Dianan kuvaa. Yhtä\nomituiset ovat otsasta esiin pistävät sadat sarvet.[67] Edellisten\nyhteydestä irtautuneina ovat jälkimäiset siirtyneet selkään\nkannettaviksi:\n\n    Sata on sarvea selässäs,\n    ne on täynnä voisimia,\n    ne on voisimet väkevät,\n    niill' on Luoja voieltuna.\n\nSittemmin on niiden luku supistettu kuuteen ja kuhunkin voide-sarveen\nsijoiteltu sulka toisesta Voiteenluvusta:\n\n    Kultakehänen selässä,\n    kuusi sarvea kehässä,\n    sulka kunkin sarven päässä.\n\nVoidesarvien asemesta voi Maarialla olla myös voidekuppeja:\n\n    Kuus' on kuppia sylissä,\n    seitsemän selän lakana.\n\nVälistä on hänellä yksi ainoa:\n\n    Kultakuppinen käessä,\n    kultasulka kuppisessa.\n\nErikseen voidesulkaa vielä häneltä pyydetään:\n\n    Tuo sulka sulasta maasta,\n    höyhen maasta lämpimästä!\n\nTämä sulka on toisinaan otettava taivaalliselta _kukolta_:\n\n    Kultainen sinulla kukko,\n    kana kullan karvallinen,\n    katkaise kanalta siipi,\n    sulka kultainen kukolta!\n\nItse kukkoa joskus rukoillaan suoranaisesti avuksi:\n\n    Luojan kukko kultaheltta,\n    lennäs kultaisna käkenä --\n    alas maahan taivahasta\n    sotimahan puolestani!\n\nToinen Neitsyt Maarian yhteyteen asetettu eläin on orava.\n\n    Tuo sa kultainen orava\n    tuolta kuun keheä myöten,\n    päivän päärmettä samoten\n    syömähän tulen kipuja!\n\nOluenkeittorunossa käytettä hakemaan lähetetty orava on Maariaa\nedustavan keittäjänaisen \"ottopoika\" ja \"värtäjäinen\" s.o.\nleikintekijä. Tämän oravan puoleen välistä loitsijakin hädässä\nkääntyy:\n\n    Kierrä hattu silmillesi,\n    juokse lankoa punaista,\n    ylähäksi taivahasen,\n    vie Herroille sanoa!\n\nYleisesti on Neitsyt Maarialle omistettu _mehiläinen_. Suvuton\nmehiläinen pidettiin siveellisyyden esikuvana munkeille ja nunnille.\nPohjois-Saksassa vieläkin uskotaan, ettei se pistä puhdasta\nneitsyttä. Mehiläisen valmistama vaha oli myös puhdasta ja kelpaavaa\nkirkonkynttilöiksi. Keskiajalla kuviteltiin mehiläisten, joille ei\noltu ilmoitettu Herransa kuolemasta, Häntä etsiessään lentelevän\ntaivaaseen asti.\n\nKristinuskon mukana tuli mehiläisten hoito Saksaan, jossa sitä aluksi\nharrastettiin etupäässä luostareissa, ja levisi sieltä pohjoismaihin.\n\nSuomalaiset Mehiläisenluvut ovat lähtöisin länsi-Suomesta, vaikka ne\nvarsinaisesti itä-Suomessa ja rajan takana ovat säilyneet.\n\nLänsi-Inkerissä on tavattu Mehiläisensynty, jossa kuvataan mitenkä:\n\n    Mehiläinen pieni lintu,\n    Jumalan käpeä käsky\n    lensi mettä ottamahan\n    lensi puulta puhtahalta.\n\nLennettyhän suot, kanervikot, meret ja metsät:\n\n    Niin löysi rohon mokoman,\n    kukka on kuusihaarallinen,\n    kasvoi Luojan kalman päällä,\n    Osan lautsasen ovella.\n\nOtettuaan siitä kielelleen mehiläinen tiedustelee työnsä\nkelvollisuutta, johon Jumala vastaa:\n\n    Kelpoavat sinun työsi\n    rinnoin Ristuksen etehen,\n    pyhän Maarian etehen\n    kelpoavat tuohuksiksi.\n\nTavallisissa Voiteenluvuissa mehiläinen saa mainesanan _ilman lintu,\njoskus Luojan tai Tuonen lintu_. Välistä on:\n\n    A. Mehiläinen meen emäntä,\n    karjapiika Herran karjan!\n    B. Mehiläinen kaunis lintu,\n    metsän kukkien kuningas!\n\nMehiläistä kehoitetaan lentämään enimmiten yli yhdeksän meren,\nharvemmin ylös taivaaseen:\n\n    A. Lennä tuonne, kunne käsken,\n    yheksän meren ylitse,\n    meripuolen kymmenettä!\n    B. Yli kuun, alatse päivän,\n    taivon tähtien ta'atse,\n    otavaisen olkapäitse!\n\nSen on pyrittävä \"Luojan kellarihin, kamarihin Kaikkivallan\", tai\npaikkaan, jossa on:\n\n    Yheksän mesimätästä t. tynnöriä;\n    kaikki vaipoilla katetut,\n    yksi jäänyt kattamatta.\n\nJoskus se lentää \"aina Maarian majalle\" eli sinne, missä \"Maaria\nmakasi pikkuisella luotosella\". Maariaa myös ilmeisesti tarkoittaa\ntaivaassa tai saarella nukkuva nimetön neiti, jonka pieluksiin on\nkasvanut kolmikanta heinä.\n\n    A. Siell' on neiti nukkununna,\n    vyövaski valahtanunna.\n    Onpa neien päärivoilla\n    onpa heinä kolmisyrjä.\n    B. Siell' on neitonen makasi,\n    tinarinta riuvotteli;\n    siell' on heinä kolmekanta\n    sen on neion pieluksissa.\n\nMehiläisen tuomia voiteita sitten pyydetään Neitsyt Maariaa tai\nJeesusta taikka molempia koettelemaan:\n\n    Koettelepa kielelläsi,\n    maistelepa huulillasi,\n\novatko samoja:\n\n    Joilla on ennen Luoja voittu\n    ja voittu Jumalan poika,\n    katsottuna kaikkivalta\n    pirulaisen pistettyä.\n\nMehiläisen valmistaman puhtaan vahan väristä johtuu myös Maarian\nnimitys \"vahainen vaimo\", jonka tavallisena kertona on \"vaimo\nvalkeaverinen\".\n\nPaitsi niitä mainesanoja, jotka Neitsyt Maariaan liittyvät, tavataan\nvielä useampia, joita hänen nimensä asemesta käytetään. Semmoinen on\nSiikasenluvussa _Herran_ ohella esiintyvä _Herran tytär_.\n\n    Helmi Herralta putosi,\n    helmi Herran tyttäreltä.\n\nTätä vastaavat keskiaikaisessa kirjallisuudessa nimitykset \"Jumalan\ntytär\" ja \"Herratar\" (_domina_).\n\nNimitys _Luojan tytär_ on niinikään selvä:\n\n    Apu tulkohon Isästä,\n    apu Pyhästä hengestä,\n    apu Luojan tyttärestä!\n\nTästä tavataan myös muoto _Luojatar_. Mutta paljoa yleisemmin\nesiintyy runoissa _Luonnotar_. Molempien kertosanoina käytetään\n_Synnytär_.\n\nViimeksimainittuja ymmärtääksemme on otettava huomioon _haltian_\nkertosanojen _luonnon ja synnyn_ suhde sanoihin _Luoja ja Jumala_.\n\n    A. Päästä Luoja luontoasi,\n    pyhä synty säätyäsi\n    Luojan luoduille lauille,\n    pyhän synnyn säätämille!\n    B. Luonnolla totisen Luojan,\n    syvän synnyn säätämällä.\n    C. Luonnolla lujan Jumalan,\n    tunnolla totisen Luojan.\n    D. Päästä Herra Jeesukseni,\n    päästä Luoja, päästä luonto,\n    päästä päästäjä Jumala!\n    E. Päästä synty, päästä Luoja,\n    päästä päällinen Jumala!\n    F. Päästä synty, päästä luonto,\n    päästä päällinen Jumala,\n    päästä kolme Luonnotarta!\n\nNiinkuin näistä esimerkeistä näemme, käytetään _luonto_ sanaa\nsekä ulkopuolisessa Luojan luoman että sisäisessä Luojan hengen\nmerkityksessä ynnä Luoja sanan kertona. _Synty_ sanan vastineena voi\nolla sekä _luonto että Luoja_, mutta milloin nämä molemmat samassa\nsäkeessä ilmaantuvat, liittyy se jälkimäiseen saaden määreekseen\n_pyhä tai syvä_. Suomen itä-Karjalan itkuvirsissä tavataan _syntyset_\npyhimysten merkityksessä ja runoissa _Suurisynty_ nimenomaan\nKristuksesta käytettynä.\n\nEttä Luonnotar eli _luonnon tytär_ tarkoittaa Neitsyt Maariaa, on\nK.A. Franssila huomauttanut ja K. Levon epäämättömillä esimerkeillä\ntodistanut.\n\n    A. Otan kilven Kiesukselta,\n    tu[r]van luonnon tyttäreltä.\n    B. Apu [e]inesten [e]mästä,\n    lupa luonnon tyttärestä,\n    Pyhän Hengen voiman kautta!\n    Neitsyt Maaria emonen!\n\nKesälahden kuuluisan Juhana Kainulaisen runoissa esiintyy pari\nkertaa: _kave-eukko Luonnotar, kave kultainen korea_. Sairasta\nkylvetettäissä häntä kutsutaan samoin kuin Maariaa: \"tule päästöt\npäästämähän!\" Naintaluvussa häneltä rukoillaan Maarialle ominaista\nsuojelevaa vaippaa:\n\n    Kuos mulle kultakangas,\n    valas mulle vaskivaippa,\n    jonka alla yöt lepäjän,\n    päivät päälläni pitelen!\n\nKesälahdelta on myöhemmin saatu pari kirjaanpanoa, joissa samaten\nkuin Maaria: \"tuli Luonnotar tulen kipuihin\".\n\nKalevalan runojen historiassa on osoitettu, että Lemminkäistä\nvaroittavat kahdet kapeet ja kolmet Luonnottaret ovat Pätöisen pojan,\ns.o. Vapahtajan, äidin Maarian sijaisia. Samoin on laita loitsijan\nkerskailussa:\n\n    Minä mies Jumalan luoma,\n    luoma kolmen Luonnottaren,\n    kantama kahen kapenen,.\n\nRaudan synnyssä maitoansa maahan lypsävät \"kolme neitiä Luonnotarta\"\neli \"neljä neitiä, koko kolme morsianta\" on Levón verrannut Neitsyt\nMaariaan rautamaiden tallentajana ja sen maahan vuodattajana.\nNämä kolme neittä esitetään toisinaan syntyneen Isiin Jumalan tai\nJeesuksen kätten hieronnasta.[68]\n\nLuonnotarta vastaa muinaissaksalainen _scephenta_, 'Luojatar', joka\ntavataan roomalaisten synnytyksenhaltiain (_Parcae_) vastineena.\nNäiden ihmisenkohtaloa kehrääväin haltiain kolmilukn kuvastunee\nskandinaavilaisten _Nornainkin_ kolmiluvussa.\n\nLuonnottarien kolmilukn saa kuitenkin lähimmän selityksensä\ngermanilaisissa loitsuissa esiintyvistä kolmesta Maariasta.\nMyöhemmissä keskiajan legendoissa kerrotaan pyhän Annan Joakimin\nkuoleman jälkeen menneen vielä kahdesti naimisiin ja hänellä olleen\nvielä kaksi Maaria nimistä tytärtä, joista tuli toisesta Alfeuksen,\ntoisesta Zebedeuksen puoliso.\n\nLatinaisten loitsujen kolme haltianeitoa kuvastuvat kyllä\nsuomalaisien runojen kolmessa Luonnottaressa, mutta kolmen Maarian\nmielikuvan välittäminä. Tämä on yleinen historiallinen suhde\nklassillisen pakanuuden, keskiaikaisen katolisuuden ja suomalaisten\nrunojen uskonnon välillä.\n\nSynnyttäret esiintyvät sekä Luojattarien että Luonnottarien rinnalla,\nyhdistäen nämä toisiinsa samoin kuin _synty_ sana Luojan ja luonnon.\n\n    A. Synnyttäret, Luojattaret,\n    einet[ten] emuuttaret,\n    jotk' oli luona luotaessa,\n    salasaunoin saataessa,\n    pyhäpirtin pyyttäessä.\n    B. Synnyttäret, Luonnottaret,\n    päästä pientä pihalle!\n    C. Synnyttäret. Luonnottaret\n    ilman vyöttä, vaattehitta,\n    iholla alastomalla!\n\nLuonnottaren kertosana _einetten emä_ esiintyy myös muodossa\n_eine-eukko_.\n\n    A. Eine-eukko, luonnon vaimo!\n    B. Elättäjä e[i]ne-eukko,\n    varakkahat luonnon vaimot!\n\nEine sana tavataan sekä _haltia että voima_ sanojen yhteydessä:\n\n    A. Etsi einehesi,\n    hae haltiasi!\n    B. Ei maa voimoa uuvu,\n    eikä nurmi einehiä.\n\nEine-eukko eli einetten emä rinnastetaan niinikään _hengenhaltian tai\nJumalan_ kanssa:\n\n    A. Nousi ennen eine-eukko,\n    hengen haltia havaitsi\n    ennen noian nousematta.\n    B. Tuliko jo tunti Jumalasta,\n    apu einet[ten e]mästä'?\n    C. Tule turva Jumalista\n    apu [ei]netten emistä,\n    vara vaimoista hyvistä!\n\nHuomattakoon vielä seuraava säkeistö, jossa Jumala \"hengenhaltiana\"\nsekä \"hyvinä vaimoina\" luonnon tyttäret mainitaan:\n\n    Tule turva Jumalasta,\n    helppo hengen haltiasta,\n    vara vaimoista hyvistä,\n    turva luonnon tyttäristä!\n\nItse _haltia_ sanan suhdetta kristilliseen Jumalaan kuvaa\nSuomen itä-Karjalassa muistiinpantu selitys kysymykseen, miksi\nvastasyntynyttä lasta pidetään _haltiattomana_: \"haltia on, kun\nJumala katsoo ihmistä, haltia on ristittyhengen tervehdys.\"\n\nEttä Neitsyt Maariaa ja hänen nimikkosisariaan on runollisesti\nsanottu _Luonnottariksi_, on ilmeistä. Mutta Luonnotar esiintyy\nvälistä mainesanoilla: \"metsän miniä\" ja \"Tapion tytär\", jotka\nolemme nähneet erikoisesti tarkoittavan Maarian äitiä, Annaa. Näihin\nliittyy myös ainokainen länsisuomalainen esimerkki _luonnonpiian_\nesiintymisestä:\n\n    Metsän neitsyt, luonnon piika,\n    ole mun karjani paimen!\n\n_Luonnotar_ yleisessä merkityksessään vastaa \"naishaltiaa\" ja\ntarkoittaa siis naispuolista _yli_luonnollista olentoa. Luontoa\nvastaavaa skandinaavilaista _natur_ sanaa on huomautettu aikaisemmin\nkäytetyn haltiasta, s.o. yliluonnollisesta voimasta tai olennosta;\n_náttúrligr_ vanhassa norjankielessä on merkinnyt sekä \"luonnollista\"\nettä myös \"yliluonnollista\".\n\nHaltian kertosanoista vielä _onni eli lykky_ tunnetaan erikoisessa\nmerkityksessä _Jumalan tai Pyhän Hengen_ vastineena:\n\n    A. Anna onni, suo Jumala!\n    B. Onnen teille oikeoille,\n    Jumalan hyville teille.\n    C. Lähe lykky lyytämähän,\n    Pyhä Henki pyytämähän!\n\nTästä sanan käytännöstä johtuvat Neitsyt Maarian nimitykset _Onnen\ntytär ja Osatytti_:\n\n    A. Apu Onnen tyttäreltä.\n    Päästäköhön Herra Jeesus!\n    B. Osatytti, orkoneiti,\n    silkki päästäsi sivalla,\n    taina päästäsi tavoita,\n    kultalanka kulmistasi!\n\nLuonnottaren rinnalla olemme tavanneet \"kave-eukon\" tahi \"kapeen\"\nmääreillä \"kultainen\" ja \"korea\"; kerran sen kertona esiintyy muoto\n_Kavotar_. Naista merkitsevä _kave eli kapo_ käytetään yksinkin\nerikoisesti Neitsyt Maariaa osoittavana. Esim. se \"kave\" eli \"kapo\",\njoka \"kuun kehästä päästi\", ei ole muu kuin Maaria, jolle samoissa\npäästöluvuissa lausutaan: \"sinä kuun kehästä päästit\".\n\nSekä luonnon tyttären että einetten emän kertona esiintyvä \"hyvä\nvaimo\" voi itsekseenkin liittyä Jumala-käsitteeseen. Paitsi \"hyvä\"\ntavataan Maariaa tarkoittavan _vaimon_ määreinä \"pyhä\" ja \"vanha\".\n\n    A. Tule turva Jumalasta,\n    helppo hengen antajasta,\n    vara vaimosta pyhästä!\n    B. Minä poika Luojan luoma,\n    vaimon vanhan tuuittama.\n\nMyös _akka_ \"vanha\" on välistä ilmeisesti Maarian vastineena.\nGananderin näytteessä kehoitetaan mehiläistä:\n\n    Pistä siipesi simahan,\n    toinen siipesi metehen,\n    akan vanhan vakkasehen.\n    tuo sitten simoa tuolta!\n\nHeti sen jälkeen tulee _Mariatar_ puhutelluksi.\n\nPelkästään _Akka_ esiintyy toisinaan erikoisnimenä _Luojan, Jumalan\neli Ukon_ rinnalla:\n\n    A. Pantu Akka paimeneksi,\n    Luoja karjan katsojaksi.\n    B. Akan väellä, Jumalan väellä.\n    C. Ukon väki, Akan väki.\n\n_Akka_ nimeä mainitaan jo Raunista, Ukon puolisosta, käytetyn. Tieto\non Suomen Lapista, josta myös Akkavaaroja ja Akkojärviä tunnetaan.\nTämä _Akka_ on sitten runoissamme siirtynyt Neitsyt Maarialle,\nsamoinkuin erikoisnimi _Ukko_ kristilliselle Isä Jumalalle.\n\nPyhää Neitsyttä saattaa vielä tarkoittaa nimetön _tyttö, neito, impi\neli piika_. Maarian lyhytkasvuisuutta elävästi kuvaa:\n\n    A. Lyhyt tyttö tylleröinen,\n    maan tasainen talleroinen.\n    B. Lyhyt neito lylleröinen,\n    matalainen maan veroinen.\n\nOluenkeitossa Maariaa edustaa, paitsi \"kapo\", tämän kertosana \"hyvä\nimpi\", josta on äänteellisesti yhdistämällä saatu uusi nimikin\nHymmytär (\u003C hyvä Immetär).\n\n    Kantoi tuon kavon kätehen,\n    hyvän immen hyppysihin.\n    Kapo tuota katselevi,\n    Hymmytär hyväelevi.\n\nErityisesti huomattava on Kipuluvuissa kuvattu naisolento. Ganander\nsen mainitsee kahdessa paikassa; toisessa nimellä _Kipulan neito eli\nKiputyttö_, \"Tuonen neiti\"; toisessa _Kivutar_ nimellä, joka voi\nsaada vielä mainesanan \"kauhea emäntä\" tai \"Kipumäen iso emäntä\".\nEdellistä, joka kipuja kokoilee, vammoja valitsee tai kivuissa itkee,\nvaivoissa valittaa, hän vertaa roomalaisten Kohtalottariin (Parcae),\njälkimäistä, joka kipuja kattilalla keittää, niiden Raivottariin\n(Furiae).\n\nCastrén Kalevalan perustuksella (UK 45: 269-312) lukee Kiputytön,\nTuonen neiden manalaisiin haltioihin, selittäen kuitenkin, ettei\nhänellä ole mitään tekemistä kuolleitten, vaan yksinomaan tautien\nkanssa, joiden valtiaana häntä pidettiin. \"Joessa (luultavasti\nTuonelan) oli kallio, joka kolmen joenhaaran yhtymässä kohosi\nvedestä; sillä oli nimenä Kipukivi eli Kipuvuori, koska kipuja siellä\npiti suljettuina _Kiputyttö_. Tämän oli tapana istua kalliolla\nvääntäen sitä ympärinsä, joten taudin henget tulivat jauhetuiksi\nikäänkuin kahden myllynkiven välissä. Hänen tarkoituksenaan lienee\nollut suistaa ja kukistaa näiden kiukkuista sisua. Taudinhenkien\nvankeudestaan irti päästessä ja ihmisiä kiusatessa rukoiltiin\nKiputyttöä keräämään karkulaisensa ja joko sulkemaan ne siniseen\nkiveen tai upottamaan ne meren pohjaan.\" Tästä Kiputytöstä Castrén\nosoittaa Kalevalassakin eroitettavan _Kivutar eli Vammatar_ nimisen\nnaisen, joka ei näy olevan missään suhteessa Tuonen tyttäriin, vaan\nesitetään hyväätekevänä haltiana saaden mainesanat:_hyvä emäntä ja\nvalio vaimo_. \"Hänelle kuitenkin\", Castrén huomauttaa, \"uskotaan\nmelkein samat toimet kuin Kiputytölle. Häntä rukoillaan sairaasta\npoistamaan vaivanhenget, kätkemään ne vaskiseen vakkaan ja viemään ne\nKipuvuoren kukkulalle, siellä niitä keittämään pikkuisessa kattilassa\nja viimein tunkemaan vuoreen sen keskellä olevasta reiästä.\nOttaen sitä paitsi huomioon, että Kiputyttö ja Kivutar oikeastaan\nmerkitsevät yhtä ja samaa, voinee pitää hyvin todennäköisenä, että\nkumpikin on pohjaltaan sama jumaluus-olento ja että ne pelkästä\nerehdyksestä ovat tulleet toisistaan eroitetuiksi.\"\n\nO.J. Brummer on tehnyt seikkaperäisesti selkoa Kiputytön eli\nKivuttaren esiintymisestä itse kansanrunoissa. Kun niitä\ntarkastelemme, havaitsemme ensiksikin, että jokien yhtymässä\njauhaminen perustuu yhteen kirjaanpanoon:\n\n    Kiputytti mäellä istui,\n    joen kolmen juoksevassa,\n    veen viien vierevässä,\n    jauhavi Kipukiveä,\n    Kipuvuorta väännättävi.\n    Paa kivut kiven kitahan!\n\nKolmet joet on tilapäisesti lainattu muista loitsuista. Jauhaminen\non johtunut mieleen reiällisestä kivestä, kuten toisesta kappaleesta\nnäkyy:\n\n    Kivi keskellä mäkeä,\n    silmä keskellä kiveä,\n    jolla kipuja jauhetahan.\n\nTilapäisiä muodostuksia ovat myös kipujen kirnuaminen sekä\npuohtaminen ja seulominen. Useammin tavataan kipujen keittäminen,\nvaan se on nähtävästi Voiteenluvusta sekaantunut, minkä erittäin\nkattilan pienuus ilmaisee (UK 45: 300-2).\n\nJonkun kerran Kiputyttö mainitaan kipuja kehräävänä ja kerivänä:\n\n    Kehräävi kipukeriä\n    vaskisella värttinällä;\n    tuo kivut kerälle kiersi,\n    sykkyrälle synnytteli.\n\nToisen kerran _Kipupiika_ \"pikkarainen\" kipuja sekä kerää että kerii:\n\n    Kävi kipua keräten\n    ympäri Kipumäkeä\n    kipukerä kainalossa,\n    kipulankoa kerivi.\n\nKipujen _kerääminen_ on kaikista tavallisin Kiputytön tehtävä.\nSiitä on äänteellinen väärinkäsitys voinut johtaa _kerimiseen_ ja\n_kehräämiseen_ toisien runojen vaikutuksesta.\n\nKipuja keräillessään on Kiputytöllä toisinaan kipukintaat kädessä:\n\n    Kerää kivut kintahisin,\n    vaivat suuret vanttusihin.\n\nYleisesti on Kiputytöllä _kipuvakkanen_ kädessä, kainalossa tai\nsylissä. Mutta verrattain harvoin hänen nimenomaan sanotaan siihen\nkeräilevän. Yhdessä kappaleessa, jossa molemmat esiintyvät, hän kivut\nkerää sekä kintaaseen, että vakkaan. Toisessa taas Kiputyttö, vaikka\nhän:\n\n    Vaivavakkanen käessä\n    kipuja keräelevi,\n    kivut kääri yskähänsä,\n    vaivat vasten rintojansa.\n\nKolmannessa kirjaanpanossa, jossa Kivutar todella sulkee kivut\nvakkaan, häntä kuitenkin kehoitetaan niitä käärimään vaatteensa\nkertoihin eli poimuihin omaa sydäntänsä vasten:\n\n    Kivutar kipujen vaimo.\n    Kiputyttö, Tuonen neito\n    istuvat tyhyttelevät\n    keskellä Kipumäkeä,\n    kiven kirjavan tyvellä,\n    paaen paksun pallehella.\n    Käsiähän kuoriksevi,\n    rintojahan raaputtavi,\n    heiluttavi helmojansa,\n    polviansa pyörittävi,\n    itkevi ikäviänsä,\n    kirstu on kirjava sylissä,\n    vaskivakka kainalossa.\n    Tuonne tuo kipuja huusi\n    lukotaksensa lujahan\n    kirstuhunsa kirjavahan. --\n    Ota kivut syämmehesi,\n    kivut kääri kertoihisi!\n\nJoskus pyydetään Kiputyttöä kertoihinsa eli poimuihinsa käärittyjä\nkipuja viemään juoksulla jokeen. Tavallisesti kuitenkin hän tahtoo\nitseensä, omaan syliinsä ja sydämeensä koota kaikki kivut. Hän itkee\nja tuskittelee kipuja kaivatessaan:\n\n    A. Kourin helmansa kokoovi\n    kipuja toivoessa.\n    B. \"Äsken aikahan tulisin,\n    kun kipuja tuotaisihin\n    luota luontokappaletten.\"\n    C. Itkeä hyhyttelevi:\n    \"ei mulle kipuja tuoa\".\n    D. Kun ei näy kivut tulevan,\n    tukan päästähän repivi.\n    helmojahan heiluttavi.\n\nVaan toiselta puolen hän itse kärsii kivuista:\n\n    E. Kipeä on Kivuttarella,\n    vaiva vamman tyttärellä,\n    kipeä on kivuissa olla.\n    F. Sylin syöntähän piteli,\n    käsivarsin vatsoansa,\n    tuopa se voipi voivotella.\n\nKuka tämä kaikkien luontokappaleitten kivut itseensä kohdistava\nKivutar on, käy selville, jos vielä hänen määreitänsä tarkastamme.\nHänen yleisin mainesanansa _Tuonen neiti_, kuten Brummer huomauttaa,\nvoi olla myöhempi yhdistys, koska vermlantilaisella neidolla,\njoka on \"kivuista tehty\", sitä ei vielä ole. Sitä myös aniharvoin\nkäytetään silloin, kun rukouksessa käännytään Kiputytön puoleen.\nMuista tilapäisemmistä mainesanoista _vuoren neito_ saa luonnollisen\nselityksensä _Kipuvuoresta. Kiiän neito ja neito kiiro eli kiire_\njohtuvat siitä, että Kiputyttöä pyydetään kintaisiin pannut kivut\nkiidättämään Kipumäelle, taikka päinvastoin: \"elä kiiretä kipuja!\"\n\nYhdessä kirjaanpanossa Kiputyttö keräilee kipuja _Heilottaren_\nhelmoihin, -- nähtävästi helmojen heiluttamisesta aiheutunut\nnimenmuodostus, -- ja toisessa hänen sijallaan kipuja kokoilee\nnoituudella pantua vammaa merkitsevästä _rike_ sanasta johdettu\n_Rikotar_ \"maan emäntä\".\n\nKivuttaren tavalliset kertosanat _Vaivatar eli Vaivotar ja Vammatar\neli Vammotar_ esiintyvät etupäässä loitsijan manauksissa:\n\n    A. Kivuttaren kintahasen,\n    Vaivattaren vanttuhusen.\n    B Kivuttaren kippasehen,\n    Vammottaren vakkasehen.\n    C. Kivuttaren kukkarohon,\n    Vammattaren vaattehesen.\n    D. Kivuttaren kinterihin,\n    Vaivottaren varpahisin.[69]\n\nRukouksissa puhuteltu Kivutar on tavallisesti pelkästänsä _kipujen\neukko eli vaimo tai kipeä, kipuinen eli Kipulan neito_. Parissa\ntoisinnossa on hän nimenomaan _Jeesuksen kipuinen neitsyt_.\n\nEttä Kivutar ei ole muu kuin Neitsyt Maaria, kuten myös Franssila\nja Mansikka ovat lausuneet, osoittaa selvimmin muoto _kivun\nemonen_, joka on tavallaan suomennos latinaisesta _mater dolorosa_.\nRistinkärsimykseen henkisenä osanottajana kuvattiin Neitsyt Maaria\nmiekan eli miekkojen lävistämin sydämin. Eräässä keskiaikaisessa\nkuvateoksessa selitetään Maarian keränneen Poikansa kaikki kivut\nmirhamipensaaseen, ja sen avulla kukistaneen paholaisen.\n\nSamoin kuin Maariaa nimitetään Kivutarta vuoroin vaimoksi ja\nneidoksi, vieläpä yhtaikaa samassa runokappaleessa, kuten olemme\nnähneet. \"Kipupiika pikkarainen\" ja \"pyhä piika pikkarainen\"\nvastaavat toisiaan. Maariaan viittaavat niinikään Kivuttaren määre\n\"hyvä emäntä\" sekä _hyvä_ sanasta muodostettu _Hyvötär_.\n\n    Hyvötär, Kivutar neiti\n    ikänsä kipuja itki.\n\nJoskus käy Kiputytön edellä nimenomaan _Neitsyt Maaria emonen_.\nYksinäänkin hänet kipujen kimpussa tavataan:\n\n    Neitsyt Maaria emonen,\n    Poimi kivut kintahisin,\n    vaivat vanttuhien terihin,\n    tunge tuskat turvakoihin!\n    Viepä juoksulla jokehen --\n    sisälle kiven sinisen!\n\nMaariaa myös pyydetään ottamaan kipuvakkanen käteensä ja siihen\nkipuja keräilemään. Taikka rukoillaan häntä samoin kuin Kivutarta:\n\n    Kääri kivut kainaloosi,\n    vaivat vasten rintojasi!\n\nVerrattakoon vielä seuraavat säkeistöt toisiinsa:\n\n    A. Kiputyttö, nuori neito,\n    kivut kiinni ottamahan,\n    vammat vaikauttamahan!\n    B. Tule Jeesus, tule Maaria,\n    kivut kiinni ottamahan,\n    vaivat vaikeroitsemahan!\n\nEttä Kivutar on Neitsyt Maaria, vakuuttaa ratkaisevasti _Kipumäen_ --\nmyös _Kipu- eli Vaivavuoreksi_ nimitetyn -- kuvaus. Siellä on kivi\nkeskellä mäkeä, kolo eli reikä keskellä kiveä, käärme keskellä koloa\ntai reiän ympärillä. Reikä, joka on[70] väätty vääntimellä, puhkaistu\npurasimella, on toisinaan yhdeksän sylen syvyinen. Siihen reikään\ntuskat usein tungetaan \"korennolla koivuisella\" ja kertosäkeissä\n\"tangolla hopeisella\", \"teräksisellä telkkimellä\", \"valkaimella\nvaskisella\" tai \"vaajan vaskisen nenällä\". Välistä mainitaan Kipumäki\nolevan keskellä kylää, joka vuorostaan on keskellä ketoa.\n\nMansikka ja tämän kirjoittaja ovat toisistaan riippumatta tulleet\nsiihen käsitykseen, että Kipumäki on selitettävä Golgataksi, jolloin\nsitä ympäröivä kylä ja keto kuvailisivat Jerusalemin kaupunkia\nja ketoa. Tällä mäellä ajateltiin olevan reiän, josta Kristuksen\nsovittava veri vuosi alas Adamin pääkallolle. Korento kenties\ntarkoittaa ristiä; reiän kohdalla oleva käärme vastaa kuvissa\ntavallista ristin juurella kiemurtelevaa käärmettä.\n\nKivuttaren eli Vammattaren vastakohtana Castrén esittää sorean\n_Suonettaren_ jonka tehtävänä muutamassa Niukahdusluvussa on suonten\nkehrääminen vahingoittuneitten sijaan asetettaviksi.\n\n    Sorea on suonten vaimo,\n    Suonetar sorea vaimo,\n    soma suonten kehreäjä,\n    sorealla kehrinpuulla,\n    vaskisella varttamalla,\n    rautaisella rattahalla.\n\nMutta tätä vastaava niukahduslangan kehrääminen on Neitsyt Maarialle\nominaisia tehtäviä. Välistä häntä rukoillaan kehräämään yhtäläisellä:\n\n    Kultaisella kehrepuulla,\n    vaskisella värttinällä.\n\nSamoin kuin Suonetar on _suoni_ sanasta runollisesti johdettu, on sen\nrinnalle _kalvo ja liha_ sanoista muodostettu _Kalvotar ja Lihatar_:\n\n    Suonetar sorea neito\n    kävelee soluttelevi\n    suonikimppu kainalossa.\n    Kalvotar sorea neito --\n    kalvokimppu kainalossa,\n    Lihatar -- -- lihakimppu --.\n\nTähän verrattakoon Neitsyt Maarian ilmestyminen:\n\n    Suonisykkyrä sylissä,\n    kalvokääry kainalossa,\n    luita luikare käessä,\n    lihalimpare piossa.\n\nKivutar eli Vammatar sekä Suonetar, Lihatar ja Kalvotar edustavat\nsiis ainoastaan eri puolia saman pyhän Neitsyen toiminnassa.\n\nNäihin liittyy vielä _Sanervatar eli Salvatar_.\n\n    A. Sanervatar saunapiika,\n    oletkos löylyssä asuja.\n    piilten piika huonehessa?\n    Luo löyly, lähetä lämmin!\n    B. Salvatar saunavaimo,\n    tule saunahan saloa,\n    tuo vastat varjossasi,\n    tule saunahan saloa!\n\nEdellisen, venäjänkarjalaisen näytteen jatkossa pyydetään\nNeitsyt Maariaa tuomaan vasta tullessaan, kuten jälkimäisessä\nsuomenkarjalaisessa toisinnossa Salvatarta. Tämän mainesana\n\"saunavaimo\" annetaan nimenomaan Maariallekin:\n\n    Sinä paras saunavaimo,\n    tule tänne, tarvitahan!\n\n_Salvatar_ muodon osoittaa runomitta typistyneeksi. Vähimmällä\nkorjauksella se olisi luettava _Salevatar_. Siitä on _Sanervatar_\nvoinut muodostua samalla tavoin kuin Kalevan eli Kalervan pojasta\non vääntynyt Kanervan poika äänteellisesti läheisen _kanerva_ sanan\nmukaan. Sanan _saleva_ Lönnrot kääntää ruotsalaisilla \"smärt, nätt\"\nja asettaa sen merkitys vastineeksi suomalaisen _sukea_.[71] Se siis\nvastaa pyhän Neitsyen ja häntä tarkoittavan Suonettaren määreitä:\n\"kaunis, soma, sorea\" ja on Salevatar samalla tavoin laatusanasta\nnimeksi muodostettu kuin _Hyvötär_ Maarian mainesanasta \"hyvä\".\n\nNeitsyt Maarian sijaisia voimme vielä löytää niiden olopaikoista\npäättäen. Vaikea ei ole arvata, että häntä tarkoittaa _pyhä piika\ntaivahinen ja Taivolan Ukon_ rinnalla mainittu _Taivolan emäntä_.\n\nOttamalla _taivaalle_ kertosanaksi _pilvi_ on saatu seuraavat Maariaa\ntai Maarioita tarkoittavat säkeistöt:\n\n    A. Tyttö taivahan miniä,\n    piika pilven äärellinen.\n    B. Etsi maitosi Manalta --\n    Kateilta -- -- velhoilta --\n    taivahan Navattarelta,\n    pilvein Äärettäreltä!\n    C. Itke taivahan isälle,\n    valittele valtiaalle,\n    taivahan Navattarille,\n    pilven piimätyttärille!\n    Saisit suonet soutamahan,\n    maitopurot juoksemahan.\n\nPilven _äärehisestä_ on, niinkuin näemme, muodostettu personallinen\n_Ääretär_. Samoin _Taivaannavatar_ saa selityksensä säkeistä:\n\n    Piika istui pilven päällä,\n    neito taivahan navalla.\n\nMyös taivaasta ja pilvistä alas tulevana esiintyy neito, joka on\nMaarian esinein ja tunnuksin kuvattu:\n\n    A. Piika pilvistä putosi,\n    vaimon taimi taivahasta,\n    suonisäkkinen selässä,\n    kalvokontti kainalossa.\n    B. Tule neitsyt taivahasta,\n    piika pilvistä piroa! --\n    Sata on sarvea otsassa,\n    tuhat rinnoilla niseä.\n\nMutta tavallisimmin on yksin pilvi avuksi saapuvan neidon\nolopaikkana, joka hänen kerallaan liikkuu ja lähenee:\n\n    Mikäs kaukoa tulevi?\n    Pilvi kaukoa tulevi.\n    Mikäs pilven patsahalla?\n    Piika -- -- Mikäs -- --\n    Kätkyt piian sylissä. --\n    Lapsi piian kätkyessä. --\n    Sarvi lapsen kukkasena. --\n    Sulka sarven sisällä.\n    Mitäs sillä sulkasella?\n    Pyyhin nää pyhät kipunat.\n\nKuten Franssila on huomauttanut, ei tämäkään lapsineen pilvessä\nilmaantuva piika voi olla muu kuin Neitsyt Maaria. Aivan selvä on\nasianlaita silloin, kun pojan sarvessa on \"Vapahtajan veri punainen\".\nMilloin taas neitsyt tulee ilman lasta itse pitäen kädessään sarvea,\non tässä \"Maarian makea maito\"; mainitaanpa samalla nimenomaan\nNeitsyt Maaria pilvenpäällisenä:\n\n    Mikä tuolla tulevi?\n    Pilvi -- -- Mikä -- --\n    Neitsyt Maaria pilven päällä.\n    Sarvi Maarian kädessä.\n    Mitä Maarian sarvessa?\n    Maarian makea maito.\n\nPilven eli _kaaren_ päällä istuva neiti voidaan kuvata ilman\nvoidesarveakin suorastaan maitoa vuodattavana samoin kuin Maaria\nVoiteenluvuissa:\n\n    Ukko ruski, taivas paukkui,\n    maa pyhä vapisi kaikki.\n    vennä vennyi Luojan pilvet,\n    tulla taivonen särähti.\n    Isketti iästä pilven. --\n    Neiti istui päällä pilven,\n    kapo kaaren kannikalla. --\n    Maito -- -- voitehiksi.\n\nSekä kaukaa kulkevaan pilveen että pilvellä ajavaan piikaan on\ntoisinaan liittynyt _kaukaa tuleva nainen_:\n\n    A. Pilvi kaukaa kulkee,\n    Ämmä kaukaa tulee.\n    B. Piika pilvellä ajavi --\n    vaimo kaukana jälestä.\n\nTavallisesti kuitenkin kaukaa tuleva neitsyt tai kaukainen akka ilman\nmitään pilveä ilmaantuu jään ja hyyn taikka voiteitten tuojana.\nVoidesarvissaan on hänellä välistä loitsusanojakin:\n\n    Akka kaukainen ajavi,\n    etähä[inen] ennättävi --\n    sata sarvea selässä --\n    sarvet on sanoja täynnä,\n    sanat täynnä lausehia,\n    lausehet lukuja täynnä.\n\nEtäältä matkustavan neidon kuvitellaan joskus maata tai vettä pitkin\nkulkevan:\n\n    Neiti kaukoa tulevi,\n    etähiltä ennättävi.\n    Jos sinä tulet maata myöten\n    hiihtäen lipein suksin;\n    tahi jos tulet merta myöten,\n    soutelet simaisin airoin.\n    simapursin puuhaelet,\n    soua nyt luut kivuttomiksi!\n\nMutta nämä kulkuneuvot tavataan myös Neitsyt Maarialle ehdoitettuina:\n\n    A. Kuin sa tullet maata myöten,\n    hiihtänet lipein suksin,\n    kuin sa tullet merta myöten,\n    soutanet punaisin pursin.\n    B. Souapas simaisin airoin,\n    simapursin puuhaele --\n    soua luun lomia myöten --\n    suonien neniä myöten!\n\nEttä kaukaa tulija on Neitsyt Maaria, on joskus nimenomaan mainittu:\n\n    Mikäs kaukoa tulevi?\n    Neitsyt Maaria matavi.\n\nEpäilemätöntä siis on, että kaukaa näkyvällä pilvellä ajava nainen ja\npelkästään kaukaa tuleva vaimo tai neiti edustavat samaa henkilöä,\nNeitsyt Maariaa. Kysymys on vain siitä, onko jälkimäinen mielikuva\nsyntynyt typistymällä edellisestä vai rinnakkaisesti muodostunut.\nItsenäisen muodostuksen puolesta puhuvat semmoiset länsisuomalaiset\nmuodot kuin:\n\n    A. Yksi vaimo tuli tuolta kaukaa.\n    B. Ämmä tulee tuolta noin niin kaukaa.\n\nSitä vahvistaa myös seuraava näyte Suomen etelä-Karjalasta:\n\n    Akka tuoalta tulevi,\n    etähältä ennättävi,\n    kolmen laivahan takoa.\n\nEtäisyyden ilmoitukseen liittynyt osoitus _tuoalta_ tavataan\ntoisinaan ainoana paikallisena määreenä. Silloinkin voi naisen\nmainesanoista, esineistä tai toiminnoista päättää sen olevan Maarian\nsijaisen:\n\n    A. Olipa piika pikkarainen,\n    [oli] tuoalta tuleva,\n    vaimo vaaksan korkeus.\n    B. Akka tuo[a]lta tulevi,\n    liinalakki liuhottavi,\n    vakka suonia sylissä.\n\nJälkimäistä näytettä miltei sananmukaisesti vastaa toinen saman\nNiukahdusluvun kappale:\n\n    Neitsyt Maaria emonen\n    tulla tuhuttelevi --\n    liinalakki päälaella,\n    suonivakkanen sylissä.\n\nVanhassa vermlantilaisessa kirjaanpanossa nimenomaan Neitsyt Maaria:\n\n    Oli tuoalta tuleva,\n    yläisestä taivosesta.\n\nTuoalta merkitsee \"toisesta maailmasta\", samoin kuin tuolta maalta\nsäkeistössä:\n\n    Tule impi tuolta maalta,\n    neiti pilvestä piraha!\n\nKaukaa tuleva impi esitetään toisinaan samalla ilmasta saapuvana:\n\n    Impi ilmasta tulevi,\n    neiti kaukoa näkyvi.\n\nNiinkuin Neitsyt Maarialla voi nimettömällä ilman viertä astuvalla\nimmellä olla \"suonisommelo kädessä\". Vielä selvemmin Maariaa\nmuistuttava on seuraava _ilman tytön_ kuvaus:\n\n    Lyhykäinen ilman tytti,\n    maatajalkainen matala,\n    astu taivosen napoja,\n    ilman viertä viilettele\n    yli kuun, alatse päivän\n    sata sarvea otsassa!\n\nEttä harvinainen nimenmuodostus Ilmatar niinikään tarkoittaa\ntaivaallista Neitsyttä, osoittaa siihen liittyvä Maarian ikämääräys:\n\n    Ilmatar ihana impi,\n    joka vanhin vaimoksista.\n\nIlman tytön olemme sitä paitsi tavanneet pyhän Katrinan mainesanana.\n\nIlman neitona eli Tuonen neitinä esitetty ututyttö[72] kuvataan\nMaarialle tunnuksellisin esinein ja toiminnoin:\n\n    A. Ututyttö, ilman neito,\n    takoja utuisen neulan!\n    B. Ututytti, neiti Tuonen, --\n    laai mulle utuhamonen,\n    vanu mulle vaski vaippa,\n    jonka alla yötä oisin!\n\nMetsänluvuissa toimii \"ututyttö, _terhen neito eli neito terho_\",\njonka kertona voi olla \"Luonnotar tytär Tapion\", utujen seulojana.\nUdun antajana rukoillaan myös Neitsyt Maariaa muutamassa\nPakkasenluvussa:\n\n    Tuo tänne utuinen pilvi --\n    lämmin sarka läikäytä,\n    ut[u]a soille, ut[u]a maille;\n    u'uss' on hyvä eleä!\n\nErikseen ututytöstä tavataan _terhenneiti_ Maariaa tarkoittavan\n\"kiputytön\" kertosanana. Utujen seuloja _Terhetär_[73] eli _Terhotar_\nesiintyy vielä Pistoksen-luvussa:\n\n    Terhetär terävä neiti,\n    seulo seulalla utuja\n    nenässä utuisen niemen,\n    päässä saaren terhenisen\n    poltteita pannessasi,\n    piiliä pistäessä! --\n    Terhetär terävä neiti,\n    tules nuolias noppomahan.\n    piiliäsi poimomahan\n    ihosta imehniraukan!\n\nTähän on verrattava Neitsyt Maarian rukoileminen:\n\n    Tule tulen utuna,\n    alennate autereina,\n    tuo kultapihtimesi,\n    hopeaiset hohtimesi,\n    joilla nouat noian nuolet\n    ihosta alastomasta!\n\nTuoalta tuleva neito mainitaan joskus lähenevän eteläiseltä\nilmansuunnalta; niinikään Neitsyt Maaria, jonka edellä olemme nähneet\nsaapuvan \"lämpimästä maasta\".\n\n    A. Tule neito tuoalta,\n    etelästä päivän alta!\n    B. Neitsyt Maaria emonen\n    etelästä tuli liehutteli.\n\nEtelän käsitteestä on muodostunut nimitys _Etelätär_, jota Ganander\nmainitsee rukoillun seuraavin sanoin:\n\n    Etelätär neiti nuori,\n    iätä iästä pilvi,\n    nosta lonkka luotehesta,\n    syrjin yhtehen syseä,\n    lomatusten lonkauta,\n    sa'a mettä taivosesta,\n    sima pilvistä pirota\n    teoksille tehtäville!\n\nYleisesti esiintyy Etelätär eli _Suvetar_ vienanpuolisissa\nKarjanluvuissa ja Maidonsanoissa:\n\n    A. Suvetar hyvä emäntä,\n    työnnä lehmäni leholle!\n    B. Nouse karja katsomahan!\n    C. Kyllin syötä, kyllin juota,\n    kyllin kylläisnä elätä,\n    yöt sui suka käessä,\n    päivät vihko kainalossa!\n    D. Suvetar valio vaimo! --\n    Käy sie läävä läänimässä!\n    E. Suvetar valio vaimo,\n    Etelätär luonnon eukko,\n    suka kultainen kuvoa!\n    F. Kaivo kultainen kuvoa\n    kahen puolen kartanosta,\n    kusta karja vettä joisi! --\n    Anna uhkuvat utaret\n    hettehistä heiluvista,\n    mairehista maaemistä!\n    G. Heilutteles helmojasi\n    veneheksi vuotajaksi --\n    turpehista tuorehista!\n    H. Suvetar hyvä emäntä,\n    neiti pilven lähimmäinen, --\n    maitoammehet avoa!\n\nKuka Suvetar oli Etelätär on, voimme arvata, paitsi siitä, että tätä\nnimitetään vuoroin neidoksi, vuoroin vaimoksi, myös mainesanoista\n_hyvä ja valio_, sekä lisänimistä _luonnon eukko ja pilven neiti_.\nTäysin vastaavissa toimissa tapaamme Neitsyt Maarian:\n\n    A. Sa'a mettä taivosesta,\n    Saa mettä latvalleni!\n    B. Tule tänne, tarvitahan,\n    katsomahan karjoani!\n    C. Yöt seiso suka käessä,\n    päivät vihko kainalossa,\n    sekä syötä jotta juota!\n    D. Heruttele, tuorustele\n    moihuvasta maaemästä,\n    turpehesta tuorehesta,\n    herasesta mettehestä!\n    E. Maitoarkkunen avoa!\n\nNiinikään Neitsyt Maarian asemella ilmaantuu Suomen Karjalassa\nEtelätär ilman impi puitten kylväjänä, samoin suvityttö kylyn\nlämmittäjänä ja meden tuojana. Samaa tarkoittanee Tulensynnyssä\ntaivaista tulta hoitava kesän eli kesyen tyttö.\n\n    Iän tyttö, lännen neito,\n    etelän emäntävaimo.\n\nUudemmassa kirjaanpanossa on näiden säkeitten välissä vielä:\n\"Pohjolan pojan kosima.\"\n\nEriksensä esiintyvät vienanpuolisissa Karjanluvuissa _pohja ja länsi\nsuven_ kertosanoina:\n\n    A. Pohjan veitikka verevä,\n    suven suoria kananen,\n    sie olet kaunis karjapiika,\n    karjapiika pikkuruinen,\n    olet maan onnessa olija,\n    pientaressa pieluksilla!\n    Ponnistates polvillesi,\n    kykeneppäs kyynäspäilles,\n    käsin kääri vaattehesi,\n    hienot helmat hemmuttele!\n    B. Suvetar hyvä emäntä,\n    länsi läävä[n] pohjimmainen,\n    lääväpiika pikkarainen,[74]\n    tules luota katsomahan!\n    C. Suvetar hyvä emäntä,\n    lännen läävän pohjamainen,\n    Etelätär neiti nuori,\n    jok' oli karjan katsojana,\n    viitsijä emännän viljan,\n    yöt seisoi suka käessä.\n\nNäihin kappaleihin verrattava on Maarian kiiruhduttaminen käärimään\nkokoon hameensa helmat ynnä tälle \"pikkaraiselle karjapiialle\"\nosoitettu pyyntö \"karja katsomahan, viitsimähän emännän vilja\".[75]\n\n_Itä_ sanasta johtunut _Itäjitär_ mainitaan joskus Suomen\npohjois-Karjalassa puitten kylväjänä, samoin kuin Etelätär, jopa\nyhtäläisin mainesanoin _ilman impi eli äiti_.\n\nToinen muoto _Idätär_ esiintyy Vienan läänissä Suvettaren eli\nEtelättären sijalla sekä karjan hoitajana että maidon antajana ynnä\nyhtäläisin mainesanoin _hyvä emäntä, luonnun tyttö ja pilven neito_.\n\n    A. Iätär hyvä emäntä,\n    Luotehetar luonnon tyttö,\n    neiti pilven päällimäinen,\n    käy yöt suka käessä!\n    B. Iätär hyvä emäntä,\n    neiti pilven luotehikas [t. luotehinen],\n    maitoammehet avaos!\n\nPilven yhteyteen asettaa Idättären vielä seuraava lehmän poikimisen\njälkeen luettu rukous:\n\n    Iätär hyvä emäntä,\n    iätä iästä pilvi,\n    laske päälle lainehien, --\n    suonet solmuista keritä!\n\nIdättären kertosanana käytetty _Luotehetar_ ilmaantuu myös erikseen\nvienanpuolisessa Aarteenluvussa:\n\n    Luotehetar luonnon tyttö,\n    mannun eukon palkkalainen,\n    jok' oot vuoren vartijana,\n    raha purnun paimenena,\n    anna mulle avaimia,\n    lainoa läpäksimiä,\n    jolla aartehet avoan!\n    En kuluta kultiasi.\n\nNeitsyt Maarian nimittäminen ilmansuuntien mukaan on ilmeisesti\njohtunut neidon kera kaukaa tulevan pilven ilmestymisestä eri\ntahoilta:\n\n    A. Mikä tuolla kuumoittavi?\n    Itä tuolla kuumoittavi.\n    Mikä tuolla iässä?\n    Pilvi tuolla iässä.\n    B. Mikä Lännessä näkyvi?\n    C. Iäss' on punainen pilvi,\n    toinen pilvi luotehessa.\n    D. Pilvi nousi pohjasesta,\n    kaari kasvoi pilven päälle,\n    piika istui kaaren päällä.\n\nPyhälle Neitsyelle yksinomaan kuuluvia nimityksiä ovat Etelätär eli\nSuvetar ynnä Idätär. Pohjoisen ja lännen edustajilla, kuten saamme\nnähdä, on myös pahan olennon merkitys.\n\nYläilmoissa kuun kehää ja päivän päärmettä myöten astelevan Neitsyt\nMaarian nimityksiä on vielä _Päivätär ja Kuutar_. Gananderin\njulkaisemassa katkelmassa, jonka alussa esitetään Kave ja lopussa\nJeesus kuun ja päivän päästäjänä, kerrotaan myös _päivän pojan_\npäästöstä _Päivättären_ avulla:\n\n    Pääsi ennen päivän poika\n    Päivättären päästäessä.\n\nTässä on ilmeinen viittaus Kristusta tarkoittavan Pätöisen pojan\nrunoon, jonka Kave-äiti eli Maaria kuolemasta pelastaa. Eräässä\ntoisinnossa tavataan Päivölän pitojen isännäksi siirretty _päivän\npoika_ määreellä _pätevä_. Sama pätevä päivän poika esiintyy\nmuutamasti Tulensynnyssä nuotan tarpojana ja tulikalan viiltäjänä.\nYhtäläinen mainesanojen yhdistys esiintyy rukouksessa:\n\n    Päivätär pätevä neiti,\n    tule päästöt päästämähän!\n\nEttä _Päivätär ja päivän poika_ tarkoittavat Maariaa ja hänen\npoikaansa, vahvistaa nimenomaan Neitsyt Maarialle osoitettu pyyntö:\n\"Kuin oman poikasi päästit ja pelastit, niin tämä ristikansa päästä\nja pelasta!\"\n\nSuomen Karjalassa tunnetaan loitsu Tuohen jäljelle, kun virsu on\njalkaa lyöttänyt. Tavallisesti siinä kuvataan tuohen syntyneen pyhän\nNeitsyen liinasta:\n\n    Neitsyt Maaria emonen,\n    rakas äiti armollinen\n    läksi teitä kulkemahan,\n    maata mittaelemahan;\n    löysi puun alastomaksi,\n    kääri käpyliinallahan,\n    silkkinauhalla sitaisi:\n    siitä syntyi tuohen synty,\n    tuohelle sileä silpa\n    Neitsyt Maarian hiestä.\n\nMutta yhdessä toisinnossa, jossa Tuohensynnyn edellä itse koivun\nsynty kuvataan, mainitaan Maarian asemella Päivätär.\n\n    Mist' on tehty tuohen julmu?\n    Oli liina Päivättären,\n    tempas liinan kuijun varren\n    tuon kääri ympäri.\n\nNiinikään Maariaa tarkoittavan Kivuttaren rinnalle on toisinaan\nasetettu _päivän tytär_:\n\n    Kattila Kivuttarella,\n    pata päivän tyttärellä.\n\nKivuttaren kintaatkin ovat välistä joutuneet Päivättärelle:\n\n    Vuota, vuota Hiien poika,\n    kun ma saisin kuun kapeita,\n    Päivättären kintaita,\n    jolla syöjiä syseän!\n\nVielä on huomattava kipujen manaus:\n\n    Kivuttaren kintaisihin,\n    Vaivittaren vuotehesen,\n    Pääjättären pään alle.\n\nEttä _Pääjätär_[76] on tässä väännös Päivättärestä, osoittaa\nKivenluvun säe: \"Päivättären päänalainen\".\n\nPäivättären tavallisena kertosanana on _Kuutar_. Niitä yhtaikaa\nrukoillaan parissa Ampiaisenluvussa:\n\n    A. Kätke Kuutar poikiasi,\n    Päivätär pereitäsi!\n    B. Kiellä Kuutar lapsiasi,\n    Päivätär perehiäsi!\n\nTämä rukous saa selityksensä siitä läheisestä suhteesta, jossa\nmehiläinen keskiaikaisessa käsityksessä oli pyhään Neitsyeeseen.\n\nNeitsyt Maarian legenda voisi myös selittää Päivättären ja Kuuttaren\nkehräämis- ja kutomistaidon. Yleinen on vienanpuolisissa häärunoissa\nvertaus:\n\n    Se on Kuuttaren kutoma,\n    Päivättären kehreämä.[77]\n\nSuomenkarjalaisessa Lapsenitkun-asetuksessa esitetään _Kuutar eli\nPäivätär_ kutovana ja kehräävänä ja rukoillaan niiltä yhtäläistä\nsuojavaatetta kuten yleensä Maarialta:\n\n    Kuulin Kuuttaren kutovan,\n    Päivittären kehreävän.\n    Kuo mulle kultahursti,\n    huolita hopeapäitä,\n    jonka alla yöt makaisin,\n    päivät päältä tappelisin!\n\nSama kuvaus tavataan Suomen pohjois-Karjalassa kertomarunon alkuna;\nsitä seuraa pyhimyksille ominainen kullan ja hopean antaminen:\n\n    Kuulin Kuuttaren kutovan,\n    Päivättären kehreävän\n    kultaisesta kuontalosta,\n    hopeaisesta lavasta. --\n    Antoi Kuutar kultiansa,\n    Päivätär hopeitansa.\n\nVielä kuvataan Kuutar eli Päivätär kultiaan ja hopeitaan kaipaavana\nja niiden vuoksi kyyneliä vuodattavana suomenkarjalaisessa\nTuomensynnyssä:\n\n    Kuutar itki kultiahan,\n    Päivätär hopehiahan.\n    Vierähti vesipisara\n    kaunihille kasvoillensa,\n    kaunihilta kasvoiltansa\n    riveälle rinnallensa,\n    tuosta vierähti norohon;\n    tuosta kasvoi kaunis tuomi.\n\nInkerissä taas tapaamme Kuuttaren ja Päivättären kudonnan itkun ja\nkyyneltenvierinnän edellä:\n\n    Kulki Kuuttaren mäelle,\n    Päivättären tanhualle;\n    kuutarmon tytär kutovi,\n    päivän tyttö helkyttävi.\n    kultakangasta kutovi,\n    hopeaista helkyttävi.\n    Taittui yksi kultalanka,\n    helkähti hopealanka,\n    neito täytyi itkemähän.\n    (Seuraa Kyyneltenvierintä.)\n\nKudonnan ja itkun toistensa yhteydessä kohtaamme myös\nlänsisuomalaisessa Neljän neidon runossa, jossa kolme neitsyttä\nkutoo kangasta, mutta neljäs istuu ja itkee. Sen edellä käy\nkristillis-symbolinen ketjulaulu, joka selvästi osoittaa, että\nnämä neidot, samoinkuin kolmet, neljät Luonnottaret, tarkoittavat\nMaarioita. Neitsyt Maarian kyynelvirtoja kuvataan katolisessa\nhartauskirjallisuudessa.\n\nJos siis Päivätär on Maarian nimitys, niin voi Gananderin tiedon,\nettä Päivätär on suden kasvattaja, selittää Maarian toiminnasta\nmetsän emäntänä ja verrata \"ilmantytön\" kauniin Katrin esiintymiseen\nkarhun synnyttäjänä.\n\nPaikannimi _Päivölä_ Pätöisen pojan runossa tarkoittaa _taivasta_,\nkuten Päivölän pitojen kertosanat \"Jumalisten juomingit\" sekä\npelastamaan rientävän äidin uhkaus rikkoa \"taivosen saranat\"\nosoittavat. Samassa merkityksessä esiintyy Päivölän ohella _Kuutola_\nmuutamassa Tulensynnyssä:\n\n    Tuli tuhmalta putosi --\n    Onpa poiat Päivölässä,\n    Päivölässä, Kuutolassa.\n    Tukala tuletta olla.\n\nPaitsi Kuutarta voi Päivättären eli _päivän tytön_ rinnalla esiintyä\nmyös _Otavatar_. jota Ganander mainitsee pyydetyn avuksi varkaita\nvastaan:\n\n    Otavatar, päivän tyttö,\n    tule tänne, tarvitahan,\n    omoani ottamahan,\n    kaonnutta kaitsemahan!\n\nNeitsyt Maarian nimityksiä _Otavatar, Kuutar ja Päivätär_ voi verrata\nlänsimaista alkuperää olevan vähävenäläisen laulun kuvaukseen:\n\"kirkas tähti, kultainen kuu, ihana aurinko, sinä pyhä Neitsyt\".\nNäiden vertauskuvien käyttö perustuu siihen käsitykseen, että\nIlmestyskirjan synnyttävä vaimo, jolla on aurinko verhona ja\njalkainsa alla kuu ja jonka päässä oli seppeleenä 12 tähteä, kuvasi\nNeitsyt Maariaa. Tämä käsitys on Maarian palvontaan läheisesti\nliittyvä; kristillisyyden alkuaikoina selitettiin mainittu kuvaus\nkristillistä kirkkoa tarkoittavaksi.\n\nPäivätärtä ja Kuutarta ei kuitenkaan joka paikassa tarvitse käsittää\nNeitsyt Maarian nimitykseksi. Ne voivat, samoinkuin paikannimet\n_Päivälä eli Päivölä, Kuutola ja Otavala_ Taivaanvalojen kosinnassa,\nmuutamissa tapauksissa, kenties jossakin esitetyssäkin, olla\npelkästään runollisia muodostumia. Sitä paitsi saattaa lausetapa\n_päivän poika eli päivän lapsi_ olla peräisin vanhemmalta kuin\nkristilliseltä ajalta, kuten edempänä saamme havaita.\n\nTaivas valoineen ja pilvineen ei kuitenkaan ole ainoa Neitsyt Maarian\nolinpaikka. Hänen sijaisensa Suvettaren olemme nähneet \"maan onnessa\"\nolijana. Maa erityisesti omistetaan Neitsyt Maarialle vastakohtana\nJumalan ilmalle:\n\n    Kun liet tuulesta Jumalan\n    Kun liet maasta Maariaisen.\n\nSiitä syystä saattavat välistä _maanalainen ämmä tai maan tytti_\nedustaa Maariaa:\n\n    A. Lyhyt ämmä lylleröinen,\n    maan alainen malleroinen --\n    lukevi tulen vihoja.\n    B. Maan tytti, Manulan neiti,\n    Pihan tytti, pellon neiti.\n    istui ilman ikkunalla.\n    ilman kaarella kajotti,\n    satapalto paita päällä\n    ja kaulus kyniä täynnä,\n    kynät täynnä voitehia.\n\nMetsä-Maaria on jo ennen esitetty.\n\nMyöskin _meri_ voi olla Maarian olinpaikkana, kuten olemme nähneet.\nMaariaa voi siis tarkoittaa nimetön merestä nouseva akka ja merieukko\nseuraavissa Tulen ja Lapsisaunan luvuissa.\n\n    A. Nouse akkanen merestä\n    kolmen tyttären keralla\n    hammasniekka kirves vyöllä!\n    B. Merieukko ensimäinen\n    vaimo valkea valittu,\n    tuo vitsat tullessasi!\n\nMaria nimen ja latinaisen _mare_, 'meri', sanan äänteellinen\nyhtäläisyys lienee osaltansa vaikuttanut keskiaikaiseen\nkansankäsitykseen.\n\nToisinaan esitetään Neitsyt Maaria lähteen tai kaivon läheisyydessä\nistuvana:\n\n    A. Istua tuhottelevi\n    hyisen hettehen sivulla,\n    hyisen kaivon kainalossa,\n    B. Jäisten hetteitten tykönä.\n\nJaakobin alkuevankelioissa kerrotaan Maarian mennessään vettä\nnoutamaan kaivolta siellä saaneen ensimäisen ilmoituksen häntä\ntervehtivän äänen kautta. Enkelin ilmestyksen esitetään sitten\ntapahtuneen hänen kotiin tultuaan ja istuuduttuaan kehräämään.\nMaarian kuvannollisista nimityksistä tavallisimpia katolisessa\nsymboliikassa on \"elävän veden lähde\".\n\nMaariaa nähtävästi tarkoittaa muutamissa länsisuomalaisissa\nHaudan- ja Tulensanojen toisinnoissa _lähteestä_ nouseva nimetön\n_neitsyt_, jolla on vakkanen sylissä tai mainesanana \"ylhä\".\n\n    A. Neitsyt nousi lähtehestä\n    vaskivakkanen sylissä,\n    kolme tuokkosta vakkasessa,\n    yhdellä hän haavan paransi,\n    toisella haavan puhdisti,\n    kolmannella päältä silitti,\n    B. Neitsyt nousi ylhä lähtehestä\n    kullatun hopioissa\n    neulallensa, nuolellensa.\n\nItäsuomalaisissa loitsuissa toimii Neitsyt Maarian askareissa usein\n_neitonen norosta_. Raudansanoissa tätä pyydetään, samoin kuin\nyleisesti pyhää Neitsyttä, tuomaan turvetta tai sammalta verentulvan\ntukkeeksi. Tulensanoissa tämänkin viittaa vaaditaan katteeksi taikka\nkuvaillaan, kuinka hyytä tuova:\n\n    Neitonen norosta nousi,\n    Immetär märästä maasta.\n\nMuutamassa Pistoksenluvussa on samalla neidolla kädessä Maarian vakka:\n\n    Neitonen norosta nousi.\n    immikkö märältä maalta,\n    jolla on kassa kantapäillä, --\n    vakka vaskinen käessä,\n    suka vaskinen vakassa,\n    jolla päätänsä sukivi.\n\nVoiteensanoissa tapaamme norosta nousseen neitosen nurmella nukkuvana\ntai herätettynä, pieluksillaan lääkeheinä tai otsassa voidesarvet,\naivan kuin Neitsyt Maarialla:\n\n    A. Nousipa neitonen orosta --\n    painoi maata mättähälle:\n    kasvo heinä pieluksilla,\n    se on heinä kolmikanta.\n    B. Nouses neitonen norosta,\n    impi on nurmesta yletys,\n    sata on sarvea otsassa,\n    jotk' on täynnä voitehia!\n\nItkevää Neitsyt Maariaa edustaa norolla kulkeva neitonen, jonka\nkyynelestä siunautuu koivu.[78] Seuraavaan kappaleeseen liittyy ennen\nmainittu Tuohensynty Päivättären liinasta.\n\n    Neitonen norolla kulki,\n    punaposki puolatteli,\n    itkeä tihuttelevi,\n    herne silmästä putosi,\n    poloisille poskipäille,\n    siit' aina alemma vieri --\n    vaivaiselle mättähälle,\n    tuosta koivu siunattihin.\n\nGananderin tieto, että koivut ovat syntyneet norosta nousseen\nneitosen rintamaidosta, on yhdistettävä mielikuvaan Maarian maidosta,\nniinkuin myös myöhempi muistiinpano, jonka mukaan rauta on kolmen\nnorosta nousseen neitsykäisen lypsämä.\n\nUseimmin norosta eli lähteestä nouseva neitonen ilmaantuu Neitsyt\nMaarian sijaisena Lemmenluvuissa. Samoin kuin Maariaa häntä\nrukoillaan:\n\n    A. Nouse vettä antamahan,\n    vettä Juortanin joesta,\n    vettä lemmen lähtehestä!\n    B. Tuo pullo puhasta vettä!\n    G. Tuo kuppi kuun alusta,\n    kauha päivän kukkarosta!\n\nMuutamissa toisinnoissa pyydetään ensin Neitsyt Maariaa nousemaan\nlemmen nostantaan ja sitten jatketaan:\n\n    Nouse neitonen norosta,\n    hienohelma hettehestä,\n    läpikorva lähtehestä,\n    nouse neittä naittamahan!\n\nNeitsyt Maariaa on vielä kuvailtu _kosken_ haltiana, kuten\nKoskenhaltianluvuista olemme nähneet. Veden ja erittäin kosken väki\nesiintyy eräässä Ryhtymätaudinloitsussa Neitsyt Maarian käskettävänä:\n\n    Nosta nyt kosken korvallinen,\n    tuopas nyt veestä väkeä!\n\nMaariaa itseänsä ilmeisesti tarkoittaa kosken korvallinen neiti tai\nakka seuraavissa rukouksissa:[79]\n\n    A. Neitsyt kosken korvallinen\n    [impi virran] vierellinen\n    istuvi kihokivellä,\n    kiho[paaella] puhuvi,\n    [istuvi itähän rinnan,\n    luotehesen longottavi],\n    hiipovi hivuksiansa,\n    hapsiansa harjoavi.\n    [Kehreä utuinen lanka\n    utuisesta kuontalosta!]\n    Veäppä lankoa veelle,\n    sinervätä lainehille\n    tullessa punasen purren,\n    tervarinnan teuvotessa'.\n    Kivi on keskellä jokea,\n    väännä reikä vääntiällä,\n    puhkaise puraisimella,\n    rauaksi venehen rinta,\n    kiven kylki sammaliksi!\n    B. Kosken korvalla eläjä,\n    vaakani en varteija,\n    akka kuohujen asuja,\n    kourin kuohusi kokoa,\n    käsivarsin vaakanasi,\n    jottei parska parraspuille!\n    C. Kosken tyttö, virran neito,\n    otas kultainen kurikka,\n    eli vaskinen vasara,\n    millä pieksät penkeriä,\n    millä aaltoja alennat\n    koskenlasku-aiakseni,\n    virran viiletyksekseni.\n\nNämä vienanpuoliset loitsut tuntuvat myöhäisiltä kokoonpanoilta.\n_Kihokivi_ muistuttaa Kipukiveä, josta myös joen keskellä\noleva vääntiällä reiälliseksi puhkaistava kivi on johtunut.\nKuohujen kokoamisessa kourin ja käsivarsin on jäljitelty Maarian\nvaatteenhelmojen kokoamista. Penkereitten pieksäminen kultaisella\nkurikalla on muunnos perkeleitten pieksämisestä Ukon kultaisella\nkurikalla.\n\nVälistä Verensulkusanoissa pyhän Neitsyen asemesta kutsutaan \"impi\nvirran viertehestä\" mätästä tukkeeksi kantamaan.\n\nMyös karjanpaimeneksi, samoin kuin Neitsyt Maaria, pannaan joskus:\n\n    Kosken tyttö, kuohu-neiti,[80]\n    kosken korvalla olija.\n\n_Kuohuneiti_ ilmaantuu kerran muodossa _Kuohutar_, \"korea neito\",\njoka Neitsyt Maarian tavoin:\n\n    Käyä käpäelevi\n    luuvihko kainalossa.\n\nOnpa siitä melastakin, jota Maarialta koskenlaskija rukoilee,\nmuodostettu _Melutar_ \"mielivaimo\". Tämä ei kuitenkaan esiinny\nkoskenhaltijana, kuten Kalevalassa (UK 40: 71), jossa nimellä on\nmuoto _Melatar_, vaan lemmenkaitsijana, samoin kuin Gananderin\nmainitsema _Sukkamieli_.\n\n    A. Melutar mielivaimo\n    ota mieluisa melasi,\n    mesi keitä, mieli käännä![81]\n    B. Sukka mieli mielen kääntäjä,\n    mesilläs tuon mieli haudo,\n    haudo mieli mielettömän!\n\nSukkamielen selittää Ganander synnyttäneen eripuraisuutta\naviopuolisojen välillä, niin että mies piti mustia sukkia; häntä\npyydettiin nurjat mielet sovittamaan. _Sukkamieli_, alkuperäisesti\n_siukka_ (ruots. _sjuk_) _mieli_, 'mielisairaus', tuskin kuitenkaan\ntarvinnee käsittää taudinhaltiaksi, joka omat pahansa parantaisi.\n\"Sukka mieli mielen kääntäjä\" voidaan lukea \"sukkamieli-mielen\nkääntäjä\" tai \"sukkamielen kääntäjä\", joka samoin kuin Melutar\nsaattaa tarkoittaa lemmenasioissa alati avuksi kutsuttua Neitsyt\nMaariaa.\n\nNiiden lukuisten runokohtien lisäksi, joissa Neitsyt Maarian\nominaisnimi esiintyy, todistavat hänen mainesanoistaan,\ntoiminnoistaan, esineistään ja olinpaikoistaan muodostetut\nnimitykset, mikä valta-asema hänellä on ollut suomalaisienkin\najatus- ja tunne-elämässä katolisella ajalla. Eivätkä tähän asti\nesitettyihin vielä läheskään rajoitu Maarian kuvannolliset nimitykset\nrunoissa. Hänen sijaisillaan _kiputytöllä ja ututytöllä_ olemme\ntavanneet kertosanan _Tuonen neito_, joka itsekseenkin voi Neitsyt\nMaariaa edustaa. Mutta tätä ja tämänkaltaisia Maarian nimityksiä\ntajutaksemme on meidän ryhdyttävä tarkastamaan pahamerkityksisiä\nnimiä runoissamme.\n\n\n\n\nPaholaiset ja pahat paikat.\n\n\nPyhimysten vastakohtana runoissa esiintyvät paholaiset, joiden\nnimityksiä ei myöskään ole vähäinen joukko.\n\nAlkuperäisimmät pahat henget ovat syntyneet sellaisista vainajista,\njotka jo eläessään ovat olleet suvustaan eristäytyneitä\npahantekijöitä taikka jonkun onnettomuustapauksen johdosta jääneet\ntavanmukaisia hautajaisia ja haudalle vietäviä uhreja vaille,\njoita siis joko ei ole tahdottu tai ei ole voitu palvonnalla\nsuvunsuosijoina säilyttää.\n\nJokainen vainaja saattoi laiminlyödystä uhrista muistuttaakseen\nvaivata tautina. Siitä johtui helposti mielikuva erikoisista heidän\nlähettämistään taudinhengistä. Lähettäjistään lopulta kokonaan\neristyneet taudinhaltiat tietysti käsitettiin yksinomaan pahaa\ntekeviksi. Tämä merkityksen kehitys kuvastuu, kuten olemme nähneet,\nkalma sanan käytännössä.\n\nErityisesti peljättynä tautina on _suuri rupi_, s.o. isorokko, Suomen\nitä-Karjalassa saanut, osakseen uhripalvontaa. Kun rokkotautiselle\npyydettiin maitoa tai muuta ruokaa, katsottiin välttämättömäksi\nantaa sitä, jottei suuri rupi suuttuisi ja rupeisi niihin, jotka\neivät sairasta auttaneet. Suuren ruven aikana ei saanut poukkuja\npestä, ei kenkiä tervata eikä mitään likaista liikuttaa, ei edes\ntuvan lavitsaa pestä eikä tuhkia hiiloksessa kohentaa. Jos suuri\nrupi tuli suuttuneeksi, piti sille laittaa piirakoita ja lämmittää\nsauna. Piirakat ynnä viina pantiin pöydälle ja kaikki saatavissa\nolevat rupilapset kutsuttiin syömään. Se, johon rupi oli suuttunut,\npantiin toisten keskelle. Lapsen äidin piti sitten kumarrella:\n\"syökäät, hyvät vieraat Ospitsh Iivanitshat (ruven isä on Iivana)!\"\nSitten hän läksi lapsi sylissä ja viinalasi kädessä saattamaan\ntoisten talojen lapsia, vaikkapa vain parikymmentä syltä. Viinaa\npiti tarjota joka lapselle ja sanoa: \"juokaa, hyvät vieraat Ospitsh\nIivanitshat, ottakaa hyväksi nämä meidän pitomme, älkää pahastuko!\"\nVielä oli piirakka heitettävä pihalle aidan selkään sanoen: \"tässä\non teille, hyvät vieraat, tuomisia, menkää kotiinne!\" Jollei lapsi\nvielä sillä aterialla alkanut parantua, vietiin hänet lämmitettyyn\nsaunaan ja viskattiin viinalla löylyä. Kylvettäessään äiti luki:\n\"tässä on teille, hyvät vieraat, juomiset ja tuomiset, antakaa rauha\nja terveys!\"\n\nVielä v. 1909 suuren ruven liikkuessa Suojärvellä kertoi lääkäri\npitäjäläisten saapuneen sairaan luo herkuttelemaan, muka taudin\nhenkeä kestitsemään. Sairas itse istui ruokapöydän ääressä, ja\nkukin pyysi _Ospitshaa_ luokseen. Taudin uskottiin siten käyvän\nlievemmäksi. Taudin nimi johtuu venäläisestä _ospa_, 'isorokko'.\n\nMyös runoissa personoiduista taudeista on huomattava _ruven eli\npaiseen_ haltia, jota on kuvailtu sekä nais- että miespuoliseksi.\nUseimmiten se esitetään taudin synnyttäjänä.\n\n    A. Ruskea rupinen piika,\n    paha paisetten emonen\n    synnytti rupisen poian,\n    äkähisen ällitteli.\n    B. Ruskea rupinen äiti,\n    miksis teit rupisen poian?\n    C. Ruskea rupinen herra,\n    paha paisetten isäntä,\n    joka loi rupisen poian.\n    D. Ruskea ruven kuningas,\n    paha paisehen emonen,\n    miksi sait rupisen poian?\n\nPuhuteltuna tämä haltia tarkoittaa milloin itse tautia, milloin sen\nlähettäjää:\n\n    E. Ruskea rupinen seppä,\n    paha paisetten kuningas! --\n    Alene, älä ylene!\n    F. Mene pois mätäinen ämmä,\n    rupea rupinen neiti\n    ihosta alastomasta!\n    G. Rupi tyttö, ruutu neiti,\n    maahan ruovuta rupesi!\n    H. Ruskea rupinen neiti,\n    paha paisetten emusa,\n    ota pois lainattusi\n    ihosta imentoraukan!\n\nMutta varsinainen rukous, jossa ruven eli paiseen haltian parantavaa\ntoimintaa kuvaillaan, on saanut vaikutusta pyhään Blasiukseen\nkohdistetusta Kaulakuvun luvusta.\n\n    Ruskea rupinen neitsy,\n    paha paisetten emue,\n    rupi suussasi suloa,\n    keitä märkä kielelläsi:\n    punoo nuoroa punaista\n    vasemalla polvellahan.\n\nNiinikään Riidenluvussa joskus _riiden eukko_ ilmaantuu taudin\nsynnyttäjänä ja samassakin toisinnossa _riiden poika_ puhuteltuna\ntautina. Taas parantamaan pyydetty _riiden tytti_ saa kertosanakseen,\nsamoin kuin Kiputyttö, _Tuonen neidon_; Neitsyt Maarian apuun\njouduttamista muistuttaa rukouksen muoto:\n\n    Tule tunnilla samalla\n    tekemähän terveyttä!\n\nKapeen eli Maarian päästämän kuun peittäjänä Ganander mainitsee\nkuumeen.\n\n    Kuume ennen kuun kehitti,\n    kave kuun kehästä päästi,\n    riihen rautaisen sisästä --\n    (oli peittänyt kuun r. riiheen).\n\nTähän on verrattava Agricolan _Rahkoi_, joka \"kuun mustaksi jakoi\".\nSuomen lappalaisillakin on _Mano-Rakko_ ('kuun Rahko') tavattu.\nHe kertovat Rakko nimisen varkaan menneen tervaamaan kuuta, ettei\nsen valo häntä ilmaisisi, mutta sinne jääneen kiinni. Kuussa hänet\nvieläkin voidaan nähdä tervapytty kädessä ja tervasuti toisessa.\nPohjois-Pohjanmaalla muistellaan kuuntervaajan olleen yöllisellä\nkosintaretkellä ja nimeltään Rahkonen. Etelä-Pohjanmaalla sanotaan,\nkun kuun toinen reuna pimenee, _Rahko-Matin_ sitä tervaavan.\n\nTarina kuun tervaamisesta on kuitenkin myöhemmin sekaantunut\nalkuperäisempään taruun. _Rahko_ merkitsee rohtumaa, jonka,\nsamoinkuin kuumeen, kuvailtiin aikaansaaneen kuun mustumisen tai\npeittymisen.[82]\n\nTautiolentoihin on lisäksi luettava naimakiihkon haltia _kirki_.\n\n    A. Nouse kirki, nouse kärki!\n    B. Kirin nitti, kirin nätti.\n    G. Kiren ukko, kiren eukko,\n    nosta kirki Kiimasuolta,\n    häkärä Häjynlahelta!\n    D. Kären ukko, kären eukko!\n    E. Kun ei naitu mennä vuonna,\n    kihlattu kerin kesänä,\n    kerin tyttö, kerin eukko,\n    kerin entinen emäntä,\n    pane kuuna paistamahan\n    tähtenä kumottamahan!\n\nNäihin haltioihin kuulunee myös Sotamiehenluvussa personoitu _riita_.\n\n    Riian ukko, riian akka,\n    riian entiset eläjät,\n    riita sie itsekin olet,\n    veäs vettä vängin päälle!\n\nPahansuoviksi vainajainpalvoja saattoi käsittää vielä vierasten\nheimojen henkiolentoja, jotka omaistensa kannalta olivat tietysti\nhyväntahtoisia, kun vain saivat tarpeellisen lyylittelynsä.\n\nHyvien ja pahojen henkien vastakohta kehittyy kuitenkin\nvarsinaisesti vasta silloin, kun uudempi uskonnonmuoto voittaa\nvanhemman. Suomalaisilla on tämä tapahtunut kahdesti, ensi kerran\nukkosenpalvonnan kohotessa vainajainpalvonnan yläpuolelle ja\ntoisen kerran tämän vuorostaan syrjäytyessä kristinuskon tieltä.\nEdellisellä kerralla on osa vainajain ja niistä johtuneitten haltiain\nnimityksistä voinut saada pahan merkityksen, jälkimäisellä ovat uuden\nuskonnon mukanaan tuomat muukalaisten paholaisten nimitykset saaneet\nlisäyksiä sekä vainajain että ukkosjumalan nimistöstä.\n\nVainajainpalvonnan ja ukkosenpalvonnan voimme eroittaa esim.\nhammastaudin-parannustaioissa, joissa hammastikku on tehtävä milloin\npuusta, milloin metallista. Puinen hammastikku on yleisimmin\npihlajasta veistettävä, metallinen taas on tavallisesti saatettava\nyhteyteen ruumiin kanssa.\n\nMolempien palvontain vastakohtaisuus ilmenee siinä pelossa, joka\neripaikkaisilla haltioilla on ukkoseen nähden. Huoneessa, jossa\nUkon särkemiä puita poltetaan, ei asu _kyöpeli. Manalaiset_ saadaan\najetuksi talosta, jos vanhalla pajamoukarilla kartano kierretään\nkolmesti ja joka kerralla lyödään tällä ukkosjumalan aseella\nperinurkkaan hokien: \"pois entiset eläjät, uudet tulevat sijaan!\"\nSen, jolla on _kirkonväkeä_ hallussaan, pitää ukkosilmalla olla\nmyllynkiven silmässä. Aarteen saa Ukontaltan avulla, koska sen haltia\n(_kalma_) pelkää Ukon voimaa. Vedenhaltioita eli _näkkejä_ ukkonen\nvihaa ja tappaa.\n\nMyös loitsuissa Ukkoa rukoillaan \"karkoittamaan kalmalaisia\".\nNämä kuitenkin voivat tarkoittaa pahoja henkiä kristillisessä\nmerkityksessä, joita runoissa Isä Jumalan käsitteesen yhtynyt Ukko\ntavallisesti ahdistaa.\n\nErityisesti huomattava on pahoja karkoittavan loitsijan nimittäminen\n_Ukon pojaksi_.\n\n    A. Lieneekö minussa miestä,\n    Ukon poiassa urosta,\n    Vankamoisessa varoa?\n    B. Onko miehissä mehua,\n    Ukon poijissa urosta,\n    ken kärsis käsin ruveta?\n\nTosin voi Ukkoa tällöinkin ajatella kristillisen Luojan nimitykseksi,\nkuten säeparissa:\n\n    Minä Ukon, Akan poika.\n    vanhan Maarian nuorin poika.\n\nMutta toiselta puolen eroittautuu loitsija Ukon poikana kristillisen\nJumalan pojasta.\n\n    Jos ei minussa miestä,\n    Ukon poiassa urosta,\n    onhan poiassa Jumalan.\n\nSamoin tunnettiin Skandinaaviassa Thor-jumala peikkojen ahdistajana\nsekä niiden suojelijana, joille oli annettu hänen nimensä tavallisen\nmiehen- tai naisennimen eteen liitettynä (esim. Thor-Björn,\nThor-Gerd).\n\nEnnen esitetyistä vainajainnimityksistä enimmät tavataan myös\npaholaisen merkityksessä. Runoissa esiintyvät pahoina olentoina\n_koljo_ sanan johdannaisista _Koljumi, Kuljus ja Koljolainen_.\n\n    A. Tuo Jeesus tulinen miekka --\n    jolla paiskoan pahoa,\n    rumat henget ruhtaisisin,\n    jolla ma hurttia hosuisin,\n    Koljumin kovasti löisin!\n    B, Läksi Kuljus kulkemahan,\n    Emon Valjus vaappumahan,\n    tuon jalat jäällä näkyvi,\n    jalan isku jaukahuvi.\n    Kuljus poika pakkasella,\n    Kuljus pakkanen itsekin.\n    C. Leppä Lemmäksen tekemä,\n    Pelkolaisen pehmittämä,\n    Koljolaisen kasvattama.\n\nViimeksimainitun _Koljolaisen_ kertosana _Pelkolainen_ on\nyhdistettävä virolaiseen pitämyspuun nimitykseen _pelgepuu eli\nvarjopuu_ ja venäjänkarjalaiseen \"pelastajaa, puoltajaa\" merkitsevään\nsanaan _pelash, pelgahan_, joille Setälä on löytänyt vastineen\nskandinaavialaisesta _fylgja_, \"seuralainen, varjohaltia\".\n\n_Pelkahan eli pelkähän_ tapaamme myös runoissa, Maatapano-rukouksessa:\n\n    Anna maata maan luvalla,\n    maan luvalla, puun luvalla,\n    pyhän pelkähän luvalla\n    t. pyhän pellon pelkahalla!\n\n_Maahisista_, jotka lähinnä maan alla asuvat, Laestadius eroittaa\n_manalaiset_, \"jotka ovat vielä syvempään helvettiin vajonneet\".\n\n_Keijusista_ huomauttaa Ganander, että niitä uskotaan olevan sekä\nvalkeita ja mustia, hyviä ja pahoja, vaikka muutamilla onkin se\nkäsitys, että ne ovat välihenkiä, eivät enkeliä eivätkä perkeleitä.\n\n_Keijusen_ toisintomuoto _keito eli keitolainen_ käytetään runoissa\nuseimmiten jonkun paholaisnimen kertosanana.\n\n    Ota Piru pistoksesi,\n    Keitolainen keihäimesi!\n\n_Kurho eli kurki_, jonka jo Lencqvist tuntee yhdistyksessä _paha\nkurki_, voi ilmankin tätä mainesanaa saada pahan merkityksen.\n\n    (Käärmeelle:)\n    A. Pure Kurko poikiasi!\n    B. Herran henki, Kurjen kuono,\n    pahan hengen partakarva.\n\nPeijaisille sukua oleva _peijakas_ tunnetaan, paitsi kiroussanana,\nmyös runokielessä paholaisen nimityksenä.\n\n    Nouse Peijakas pesästä,\n    Hiisi hiilihuonehesta!\n\nVainajaa kansankielessä merkitsevä sana, joka runoissa paholaisena\nilmaantuu, on vielä _kallas_.\n\n    Ne Kallas pajahan kantoi,\n    Hiisi hiilihuonehesen.\n\nSkandinaavilaisesta dverg, \"kääpiö\", johtuneet kiroussanat _verkanen\nja turkanen_ ovat ennen mainitut. Jälkimäisestä tavataan johdannainen\n_turkamoinen_ Puunsynnyssä.\n\n    A. Turkanen tulen kipuna.\n    B. Tuomi luona Turkamoisen.\n\nEdda-laulujen jättiläisen nimitykset _thurs ja troll_, joissa pahojen\nolentojen syntyminen ukkosjumalan kuvitelluista vastustajista\nselvästi ilmenee, ovat olleet suomalaisillekin runolaulajille hyvin\ntunnettuja.\n\nEdellinen tavataan sekä yhdistyksissä _Ikiturso ja Meritursas_\nettä itsenäisenä sanana muodoissa _tursa, tursas ja turso_. Esim.\nkäärmeelle loitsitaan:\n\n    Itse Tursa turpukohon,\n    panijainen paisukohon!\n\nJälkimäinen, jolla muinaisruotsissa on muoto _troll eli trull_ ja\njättiläisen, kääpiön ynnä pahan naisen merkitys, on suomenkieleen\nkahdesti lainattu. Myöhempi _trulli eli rulli_, joksi nimitetään\nnoidanhenkeä, tavataan harvoin loitsuissa:\n\nJumala varjelkoon trullia ja trullien ampumisia!\n\nVanhempi muodostus _turilas_ on, paitsi puhekielessä hyönteisen\nnimityksenä, runokielessä säilynyt sekä yhdistyksissä _Väkiturilas\nja Ikuturilas_ että eriksensä, jolloin sillä voi olla kertosanana\n_Tursas_.\n\n    A. Musta mies Väkiturilas,\n    sepä kiikutti kiveä.\n    B. Ikäinen Ikuturilas,\n    isä vanhan Väinämöisen.\n    C. Ikuinen Ikuturilas --\n    päästi kuun -- päivän --\n    D. Tuli yksi mies Turilas,\n    tuli Tursas paitulainen.\n\nTurilaan johdannainen on Puunsynnyssä pahana olentona esiintyvä\n_Turilainen_.\n\n    Turilaisen tuuvittama,\n    Karilaisen kasvattama.\n\nTurilaisen kertosanana käytetty _Karilainen_ johtuu yli-ikäistä\nihmistä, siis miltei vainajaa, merkitsevästä _karilas_ sanasta,\njoka on germanilainen laina.[83] Tämä mainitaan usein, etenkin\nVoiteenluvussa pahan herhiläisen maasta kaivajana.\n\n    Karilainen kaita poika\n    kaivoi maata kannallahan.\n    varpahallahan vatusti.\n    Herhiläinen maasta nousi\n    Karilaisen kannan tiestä,\n    (Samoin sitten mehiläinen.)\n\nHyvän mehiläisen esiin kaivaminen herhiläisen lisäksi tai sijalle on\nharvinaista ja poikkeavaa alkuperäisestä ajatuksesta, joka esitetään\nsuorasanaisenakin tarinana. Pyytäessään Jumalalta maata paholainen\nsai vihdoin seipäänreiän alan, josta alkoi purkaa itikoita, kärpäsiä,\npaarmoja ynnä muita pahoja hyönteisiä; muutamissa toisinnoissa\nmainitaan myös ampiaiset, jopa mehiläiset. Estääkseen niitä maailmaa\ntäyttämästä Jumala tai pyhä Pietari pisti tulisen kekäleen reikään\ntulpaksi, josta syystä ne pelkäävät savua ja alkavat hävitä Pietarin\npäivältä.\n\nEräässä Ampiaisenluvussa mainitaan Karilaisen esiin kaivamina\nmonikolliset _kärpäset_ ynnä muut \"ilman linnut\".\n\n    Karilainen mies kavala\n    kaivoi maata kantapäällä. --\n    Tuosta kärpäset sikisi,\n    ilman linnut lentämähän.\n\nTilapäisiä muunnoksia Karilaisesta ovat _Arilainen, Karulainen_\n(vrt. _karu_, \"paholainen\"), _Karjalainen ja Karhalainen_.\nViimeksimainittu, johon ilmeisesti on vaikuttanut sana herhiläinen,\ntavataan lappalaisen yhteydessä.[84]\n\n    Laskihen on Lapinmaalta\n    Lappalainen laiha poika,\n    hän on etsi Karhalaisen.\n    Karhalainen kaita poika --\n\nKarilaisen käyttöä paholaisen nimityksenä valaisee myös Ähkyn\nmanaaminen \"Karilaisen kalliohon\".\n\nMaata kaivavan Karilaisen asemella esiintyy kerran naispuolinen\n_Karehetar_. Karilaiseen yhdistettävä lienee myös (Hiiden) hirven\nkertosanana ilmaantuva _Karin poika_.\n\n    Missä hirvi synnytelty,\n    Karin poika kasvateltu?\n\nVielä mainittakoon _para_ haltiasta johdettava pahamerkityksisen\n_Paratar_ säkeessä: \"pajupuu on Parattaren\", jollei tämä ole\nalkusoinnun aiheuttama muunnos Pirutarta.\n\nRaha_paran_ myöhemmällä nimityksellä _Piritys_, joka johtuu\nlatinalaisesta _spiritus_, 'henki', on alunpitäen ollut paha\nmerkitysvivahdus.\n\nViimeksi on tarkastettava nimitys _Ajattara_, jonka yhteyteen on\nasetettu myös sana _hattara_. _Ajattaro_ tavataan Jusleniuksen\nsanakirjassa pahaa noita-akkaa ja metsän peikkoa sekä Gananderin\nsanakirjan käsikirjoituksessa _painajaista_ merkitsevänä.\n\nVuoden 1758 raamatunkäännöksessä se kerran esiintyy vastaamassa\nheprealaista sanaa, mikä toisissa paikoissa on suomennettu\n_liekkiöksi_: \"Ei pidä Ajattaroille uhrattaman\".\n\nAjattaran selittää Lencqvist olleen samanlaisen pahan metsänhaltian\nkuin _liekkiön_, mutta naispuolisen: se oli peloittava, nopea ja\nihmisiä eksyttävä.\n\nCastrén, joka on sille tekaissut normaalimuodon _Ajatar_, minkä\njohtaa sanasta ajaa, sanoo, ettei sitä hänen tietääkseen runoissa\nmilloinkaan mainita.\n\nMyöhemmin on Setälä sen osoittanut länsisuomalaisessa Käärmeen-synnyn\nsäkeessä:\n\n    Aattaran aidan vitsas.\n\nRunomitta edellyttää, että Aattaran alkuosa _aat_- on ollut\nkaksitavuinen ja luettava _Ajattaran_. Tämän sanan edelleen\nnormalisoimista Castrénin tavoin: _Ajatar, Ajattaren_, ei kuitenkaan\nsovi ajatella, koska länsi-Suomessa ei -_tar_ päätteisiä nimiä\ntunneta. J. Mikkola on Ajattaran johtanut liettualaisesta _aitwarash_\n'painajainen, kratti, virvatuli'.\n\n_Ajattaran eli aattaran_ muodoista ovat mainitun säkeen\neteläsavolaiset toisintelut ilmeisiä kansanjohdannaisia: _Attalaisen,\nhattara[n], Ajolaisen, Aholaisen ja Aholahen. Attalaisen_,\njonka kertosäkeen Syöjätär osoittaa, naispuoliseksi käsitetyn,\nselittävät Lönnrotin sanakirjan _aatta_, \"huono nainen\", sekä sen\njohdannaiset: _aattamainen ja Aattala_. Pahan naisen merkitys on\nmyös _hattaran_ tuntemattoman Ajattaran sijalle saattanut: tässä\ntapauksessa on lopputavuun r:n säilyminen huomattava. Alkuosa\nAjattaraa on _Ajolaisen_ tallentama, jota muodostaessa on nähtävästi\najateltu ajavaa painajaista. _Aholaisen_ tekee ymmärrettäväksi\nrinnakkaissäkeen _paholainen_, joka joskus on sen sijallekin\ntunkeutunut aidan vitsaksen omistajaksi. Aholaisesta vääntynyt on\n_Aholahen_, jonka kertosana _Lemettilän_ on niinikään edempänä\nmainittavasta Lemmettärestä, naispuolisesta Lemmosta, paikallistunut\nmuunnos.\n\n_Aholainen_ on edelleen Suomen Karjalassa edelläkäyvän Syöjättären\njohdosta vaihdeltu naispuoliseen _Ahottaren_ muotoon. Toisista\nsuomenkarjalaisista muunnoksista _Ahkiainen_ muistuttaa mieleen\n_ahkiota_: pääsäkeen _Kyröläinen_ on voinut johtaa lappalaisen ja\nhänen ahkionsa mieleen. Parissa toisinnossa tapaamme _Ahtolaisen_,\njonka kehittymistä _Aholaisen_ muodosta kertosanat _Ruotolainen ja\nKeitolainen_ ovat voineet edistää. Myöskin on ajateltavissa, että\nrunoissa usein mainitun _Ahin aidan_ sekaannuksesta Aholaisen aitaan\njälkimäinen nimi on muunnettu ikäänkuin _Ahti_ sanan johdannaiseksi.\nAhtolaiseksi.\n\nSamaa voisi olettaa Gananderilla _Ahtolaisen_ ohella tavattavasta\n_Ahikaisen_ muodosta. Mutta tämä saa riittävän selityksensä\nedelläkäyvästä vastineestaan _Ritikaisen_.[85]\n\nPaitsi Käärmeensynnyssä on Ajattara muodossa _Ajasteri_ tavattu Lapin\nsuomalaisten Verensulkusanoissa Syöjättärestä vääntyneen _Syän_\nkertona.\n\n    Näitä Syän syöksemiä,\n    Ajasterin ampumia.\n\nAjattaraan sekaantunut _hattara_, jota siihen on yritetty\nkielellisestikin yhdistää, sopinee tässä yhteydessä esitettäväksi.\nHattara merkitsee 'jalkariepua, vaateriekaletta' ja käytetään\nsitä halveksivasti naisesta, usein jonkin adjektiivin tai\nsubstantiivimääreen yhteydessä. _Pahan hattaran_, joka myös\nrunoissa tavataan, Ganander mainitsee noita-akkaa merkitsevänä\nja melkein samana kuin _Ajattaran_. Laestadius postillassaan\nkäyttää epäsiveellisestä naisesta nimitystä _kujahattara_.\nPelkän _hattaran_ hän kuvailee pimeässä liikkuvana ja nauravana\nhaltiana kiroavan _metsänperkeleen_ ohella. Ganander taas viittaa\nsananlaskuun: \"Ei tiedä Jumalakaan, kuinka kurjaa pitää, hattaraa\nhallitsee\". Siitä hän vielä päättää, että ylijumalan Ukon toimintaa\nkuvaileva tavallinen säe: \"hattaroita hallitsevi\", tarkoittaisi\ntaivasta tavoittelevien jättiläisten kurissa pitämistä, joten se\nolisi verrattava skandinaavilaisen taruston kuvauksiin Thorin\ntaistelusta _thurseja ja trolleja_ vastaan. Mainitun säkeen edellä\nkäy kuitenkin säännöllisesti: \"joka pilviä pitävi\", josta selviää,\nettä _hattaroita_ on tässä käsitettävä _pilvien_ kertosanaksi.\n_Hattara_ sanaa käytetäänkin keveän hajapilven merkityksessä ja on\nse selitettävissä samasta alkuperäisestä \"riekaleen\" merkityksestä\n(_pilvenhattara_). Toisen selityksen mukaan pilveä merkitsevä\nhattara voisi johtua ruotsalaisesta monikollisesta _hattar_ 'hatut,\npilvenhatut' (vrt. _Thorenhattar_, 'Ukonpilvet').\n\nPaholaiselle siirtyneistä ukkosennimityksestä _Perkele_ esiintyy\nrunoissa verrattain vähän; aivan harvinaiset ovat sen muunnokset\n_Perkuli ja Perkulainen_.\n\nYleisemmin käytetty runoissa on _Piru_, josta joskus on muodostettu\npaikallinen _Pirula_. Tästä taas on johdettu personallinen\n_Pirulainen_.\n\nAunuksenmurteeseen on venäläisten ukkosjumala _perun_ uudemmalla\najalla lainattu _peruni_ muodossa ja pahassa merkityksessä.\n\nKaakkois-Virossa on myös ukkosennimitys _Äi_ saanut paholaisen\nmerkityksen. Tämä merkitys on _Äijä eli Äijö_ sanalla runoissamme\ntavallinen. _Äijö_ nimi sekä yhtäläisestä mielikuvasta muodostunut\n_Ukko_ ovat siis kehittyneet aivan päinvastaisiin suuntiin. Ukosta\non tullut korkein hyvä olento, isällinen ylijumala taivaassa Äijön\nsiirtyessä toiselle puolelle pääpaholaiseksi. Pistoksen-luvussa:\n\n    Piru piikkiä takovi,\n    Äijä sulkakeihäitä.\n\nKäärmeen kieli kuvaillaan tehdyn \"Äijän äimän tutkaimesta\" l. \"Äijön\näimän taittumista\", niin myös korpin \"sääret Äijän värttinästä.\"\n\nItse Äijää yleisempi on _Äijän eli Äijön poika_. Sitä kehoitetaan:\n\n    Ota Keito keihääsi,\n    äkähäsi Äijän poika!\n\nKäärmeen kieli on kyhätty:\n\n    Pirulaisen pistoksista,\n    äkähistä Äijän poian.\n\nKäärmettä itseään puhutellaan: \"Kihokuola Äijön poika\".\n\nÄijän poikaa vastaa naispuolinen _Äijän eli Äijön tyttö, neiti eli\npiika_, joka esiintyy myös muodossa _Äijätär eli Äijötär_. Ganander\ntämän mainitsee käärmeen imettäjänä. Itse käärmeeltä kysytään:\n\n    Miksikäs teit pahoa,\n    Äijätär tuh[o]a työtä?\n\nKivi on \"Äijättären kasvattama\", ja tautien synnyttäjänä esiintyy\n\"Äijötär äkeä akka\", jonka mainesana _äkeä_ muistuttaa Äijön pojan\näkähiä.\n\nÄkeästä Äijän tytöstä on en nimeksi tekeytynyt _Äkäätär_, joka\nmääreellä \"neiti Äijän\" tautien synnyttäjäin joukossa esitetään.\nTämän ohella tavataan äkähistä Äijän pojan johtunut _Äkäjän poika_.\nKäärmeellä kuvaillaan olevan:\n\n    Kieli Lemmon keihä'ästä,\n    miekasta Äkäjän poian.\n\nAivan samalla tavoin kuin Äkäätär on Äijättärestä tilapäisesti\nmuodostunut Gananderin mainitsema susien synnyttäjä _Äimätär_ \"äkeä\n(?) neito\" (en stolt mö) tunnetun _Äijän äimä_ yhdistelmän mukaan.\n\nMuutaman kerran Äijön neiti esitetään hyvää tekevänäkin ja on silloin\nilmeisesti Neitsyt Maarian sijainen.\n\n    A. Kiputytti Äijön neiti,\n    kivut pane kintahases!\n    B. Piika Äijä[n] pikkarainen\n    keitti voita vuoren alla.\n    C. Lyhyt akka Tuonen tyttö\n    tuolla keittävi kipuja\n    Äkäätär neito Äijä[n]\n    keskellä Kipumäkeä.\n\nUuden uskonnon mukana tuli myös valmiita paholaisen nimityksiä ja\nmielikuvia. Näistä nimityksistä tunnetuin _Saatana_ on runoissa\nharvinainen. Ainoastaan pari kertaa tavataan _Lusifärri_ (Lucifer)\neli _Lutviärtti_.\n\nYleisesti sitä vastoin esiintyvät paholaisen merkityksessä muutamat\nhistoriallisten henkilöiden nimet, ennen muita _Juutas_ (Juudas) ja\n_Ruotus_ (Heroodes). Epäperäisen Bartolomeuksen evankeliumin mukaan\noli Vapahtaja Tuonelassa käydessään päästänyt kaikki muut paitsi\nKainia, Heroodesta ja Juudasta. Keskiaikaiset näkyjenkertomukset\nesittävät Heroodeksen helvetissä tulisella valtaistuimellaan.\n\nRunoissa mainitaan usein Ruotuksen kuninkuus: _Ruotsi Juuttahan\nkuningas_ tai vain _Ruotuksen (Ruotusten, Ruotoloin) kuningas_. Hänet\nkuvataan istuvana pöydän päässä paitasillaan ja hän saa nimityksen\n\"paitulainen\".\n\n    Ruma Ruotus paitulainen\n    syöpi juopi pöyän päässä,\n    päässä pöyän paioillahan,\n    aivan aivinaisillahan.\n\nSiitä johtunee pelkästään _paitulaisen_ käyttäminen paholaisen\nasemesta.\n\n    Painu pois Paitulainen --\n    ei tässä sinun sijasi!\n\nRuotuksen tilapäinen muunnos on _Ruopus_.\n\n    Ruoste Ruopuksen tekemä,\n    pahanilkisen panema.\n\nMyös _Ruotuksen emäntä_ mainitaan Neitsyt Maarian saunanhakuvirressä.\nHänen nimensä Heroodias piilee Tapanin virren säkeissä Ruotuksen\nkertosanana.\n\n    A. Vastas Ruotus ruualtansa,\n    Tiivas tiskinsä (s.o. pöytänsä) nojalta.\n    B. Ruoki [en] Ruotuksen hevosta\n    kaitse Kiivan kankarita.\n\n_Tiivas eli Tiiva_, josta merkityksetön _Kiiva_ on alkusoinnun\nvaikutuksesta vääntynyt, ei ole muuta kuin alkuheiton kautta\ntypistynyt Hero-tiias, samoinkuin Kiia. Miia, Laaus, Teemu ja Muoni\novat lyhennyksiä nimistä Malakias. Jeremias, Nikolaus, Nikodemus ja\nSalamon.\n\nNimenomaan paholaisen kertosanana on myös Tiiva eli Tiia käytetty.\n\n    A. Uupui Juutas juostessahan --\n    vuoti kuona konnan suusta,\n    kino ilkeän kiasta,\n    tilkka Tiian sieramesta.\n    B. Iku-Tiera Lieran poika,\n    Tiivan tihku, Äijön lapsi,\n    hivus keltainen korea,\n    kengän kanta kaunokainen.\n\nJälkimäiseen säkeistöön, jolla alkaa eräs Neidonryöstön toisinto, on\nverrattava seuraava Hevosensynnyn alku:\n\n    C. Hiki-Niera Tieran poika,\n    Ruman Ruutuksen sikiö.\n\nEttä _Ruutus_, s.o. Ruotus, ei ole tilapäinen, osoittaa _Tapanin_\nyleinen esiintyminen Hevosenluvussa. Kysymyksessä on siis Heroodiaan\nja Heroodeksen luvattomasta avioliitosta syntynyt lapsi. Kuka hän on,\nselvenee vertailemalla pääsäkeen toisintoja, joista useimmat tavataan\nHevosensynnyssä (D -- K), muutamat Tautiensynnyssä (L -- O) sekä\nlatvajärveläisessä Samporunossa (P -- R) ja yksi Sisiliskonsynnyssä\n(S).\n\n    D. Ipi-Tiera Lieran poika.\n    E. Iku-Tihku    \"     \"\n    F. Hiki-Tiera Nieran poika.\n    G. Hepo-Tiera   \"     \"\n    H. Hiki-Tierna Viernan poika.\n    I. Hiki-Tieran Mieran poika.\n    K. Hiki-Kierän  \"     \"\n    L. Hiki-Tiera mieron huora.\n    M. Tiku-Tiero   \"     \"\n    N. Timo-Tiera   \"     \"\n    O. Niko-Tiera   \"     \"\n    P. Iku-Tiera Nieran poika.\n    R. Iku-Tiera Lieran poika.\n    S. Iki-Tiitty Äijyn poika.[86]\n\nViimeksimainitussa säkeessä ei ole genetiivimääreellä -_iera_\nmuotoa, joka on voinut vaikuttaa edelläkäyvään pääsanaan, ja siinä\non pääsanalla viimeisenä kerakkeena _l_. Kun ottaa huomioon, että\nsanan alkuun ilmeisesti kuuluvat _i_ ja _k_ äänteet, niin ei liene\nliian uskallettua arvata lueteltujen sananväännösten tavoittelevan\nJuudaksen toista nimeä _Iskariot_. Silloin kävisi ymmärrettäväksi\nIku-tieran Lieran pojan puhuttelu Samporetkellä: \"ylimäinen\nystäväni\", jonka ennen olemme tavanneet Johanneksen mainesanana.\n\nSäkeen jälkiosassa on tietysti _poika_ alkuperäinen, ja silloin on\nmyös genetiivi _mieron_, joka on itäsuomalainen, venäläisperäinen\nlainasana, myöhäiseksi muunnokseksi katsottava. Muodoista _Nieran,\nTieran ja Viernan_ ei lähde ajatusta. Jää jäljelle _Lieran_, jonka\nrinnalla pääsanakin on aina _i_- aikuisena säilynyt, ja tällä on\nselvästi _lieron_, s.o. _käärmeen_, merkitys.\n\nMielikuva käärmeenmuotoisesta paholaisesta on vanhempi kuin sen\nkuvaileminen ihmisenkaltaiseksi. Sekä paratiisin käärmeelle että\nilmestyksien lohikäärmeelle on runoissa vastineensa.\n\nEdellinen käsitetään \"mustaksi madoksi\" eli _kyykäärmeeksi_.\n\n    A. Maa mikä ensimäinen?\n    Mahomaa ensimäinen.\n    Mikä mahossa maassa?\n    Mätäs mahossa maassa.\n    Mikä mättähän nenässä?\n    B. Mätäs ennen maita syntyi,\n    mätäs maita, paju puita,\n    Aatami imeisiä,\n    Kyytöläinen käärmehiä.\n    Mato musta maanalainen.\n\nKäärme ei pääse maan alle kätkeytymään, kun loitsii:\n\n    Piä maa varasi,\n    Piru sisääsi tulee!\n\nAmpiaisia pidätetään sanoilla: \"kytke _kyy_ kanasiasi\" tai \"_Kyynönen\n(Kyinynen)_ kanasi\" taikka.\n\n    A. Kytö(!) _Kyttäs_ poikiasi,\n    lappalainen lapsiasi!\n    B. Kytke _Kyyttö_ poikiasi,\n    emä-Lempo lapsiasi!\n\n_Kyyitöläisen_ (!) Ganander mainitsee olevan _matojen emuu_ ja\nkäärmettä kuvattavan säkeellä: \"_Kyytöläisen eli Kyynäläisen_\nkyntö-ruoska\".\n\nVanhassa käärmeenluvussa (Raudusta vuodelta 1687) on:\n\n    _Kytyläinen_ kämpyläinen,\n    _Viholaisen_ veljenpoika.\n\nSamat paholaisen nimitykset esiintyvät toistensa kertosanoina\nGananderin julkaisemassa Puunsynnyssä, jonka rinnalle vielä eräs\ntoisinto asetettakoon.\n\n    A. Kovin itki _Kyläläinen_,\n    _Viholainen_ vingutteli;\n    kyynel juoksi _Kyön_ silmästä.\n    B. Kovin itki _Kyytöläinen_,\n    mato musta juorotteli;\n    kyynel juoksi kyyn silmästä.\n\nJälkimäinen lohikäärme esiintyy joskus vanhemmassa muodossa\nlouhikäärme. Myös muinaisklassillinen lohikäärmeen nimitys _draco_ on\nruotsinkielen välityksellä joutunut länsisuomalaiseen manaukseen:\n\n    Vanhan _traakin_ kainalohon.\n    helvetin kaaren alle.\n\nRunoissa tavallisempi lohikäärmeen nimitys on _lapakäärme_ eli\n_lapokäärme_, s.o. käärme, jolla on lapaluut siipineen.\n\n    A. Tuulimato merestä nousi,\n    Lapakäärme lainehesta.\n    B. Tuulimato tulipunainen\n    lapakäärme 9:stä lain.\n    C. Tuos tänne tulinen käärme,\n    latokäärme lakkimahan!\n    D. Vesikyyt ve'estä nosti,\n    lapokäärmeen[87] lainehesta.\n\nTuulimadon ja lapakäärmeen väliin voi vielä ilmaantua _Syöjätär_:\n\n    A. Tuulimato maasta nousi,\n    Syöjätär merestä nousi,\n    Lapakäärme lainehesta.\n    B.-- -- -- lainehesta.\n    Tuli suihki tutkaimesta,\n    pää paistoi auringolta\n\nSyöjätär ja lapakäärme esiintyvät myös kahden toistensa kertosanoina:\n\n    Syöjätär syvälle syntyi,\n    lapakäärme lainehille.\n\nTällöin on kuitenkin tavallisesti lapakäärmeen sijalla _lapalieto_,\ns.o. lapaliero. Erityisesti Vesikyynsyntyyn kuuluu säepari:\n\n    Syöjätär merehen (myös: vesille, tai: syvähän) sylki,\n    lapalieto lainehesen (l. lainehille).\n\nJoskus käy sylkemisen edellä kuvaus Syöjättären eli lapaliedon\nsoutamisesta.\n\n    Souti Syöjätär vesiä,\n    tulikurkku turjutteli,\n    lapalieto lainehia\n    punaisella purjehella.\n\nMainitussa säeparissa, joka on Käärmeenluvuissa hyvin yleinen, ovat\nmolemmat sanat monin tavoin vääntyneet. _Lapalieto_ on ymmärretty\nLapin asukkaaksi: _Lapin lieto_ ja tästä edelleen _Lapitar_, siitä\non muodostettu tekosana _lapahutti_ tai laatusana _lapoville_\n(laineille) ynnä välimuotoa \"lakeille laineille\" edellyttävä\ntarullinen nimi _Lakeitar_.\n\nSyvälle merelle sylkevästä _Syöjättärestä_ on saatu _Syvätär, Syletär\neli Sylkäys_, lisäksi on siitä väännetty _Syökäri_, 'tullitarkastaja'\n(vrt. ruotsin sökare), sekä pyhimyksen nimi _Sylvester_. Syöjätär\nnimen johto on kuitenkin päivän selvä. Jo Ganander selittää sen\nkuuluneen ihmissyöjiin ja olleen julman ja suuren lihansyöjän.\nSyömisen käsitteen siihen yhdistää runokin:\n\n    Kukkuipa ennen mun käkeni --\n    Söipä Syöjätär käkeni.\n\nMutta mitenkä on Syöjätär voinut saada kertosanakseen lapakäärmeen\nsekä sylkiessään vesille kuolan, josta manattava käärme syntyy, että\nitse merestä noustessaan? Nähtävästi on Syöjätärtä kuviteltu käärmeen\nemoksi, joka itsekin on käärmeen kaltainen.\n\nItäsuomalaisten ja rajantakaisten satujen _Syöjätär_, joka on pahassa\ntarkoituksessa toimivan naisolennon yleisenä nimityksenä vastaten\nvenäläisten satujen _Jaga babaa_, esitetään toisinaan ihmissyöjänä\n_käärmeen akkana_ ja maamona niiden merestä nousseitten monipäisten\nihmissyöjäin käärmeitten, mitkä sadun sankari tappaa.\n\nEräässä Pakkasenluvussa Syöjätär toimii pakkasen imettäjänä\ntavallisemman käärmeen sijalla.\n\n    A. Syöjätär siun imetti\n    nännillä nimettömillä,\n    utarilla päättömillä.\n    B. Käärme pakkasen imetti\n    nännillä nisittömillä.\n    utarilla uuttomilla.\n\nParissa Pistoksenluvussa on Syöjätärtä selvästi kuvailtu käärmeeksi.\n\n    A. Nousi Syöjätär merestä,\n    sill' on suu keskellä päätä,\n    kieli keskellä kitoa,\n    se on syönyt sata --\n    B. Nousi Syöjätär merestä\n    läpi purren rautapohjan,\n    läpi rautaisen venosen,\n    sylin nuolet noutamahan.\n\nLisäksi on huomattava Gananderin muistiinpanema loitsu, jossa\nSyöjättären sijalle on erehdyksestä tullut _Synnytär_.\n\n    Sen minä mieheksi sanoisin --\n    joka kyytä kynsin lypsäis,\n    käärmettä käsin pitelis,\n    syleilisi Synnytärtä.\n\nToiselta puolen on emon käsitteestä helposti kehittynyt inhimillisen\nnaisen kaltaisuus. Käärmeen synnyssä Syöjätär voi esiintyä, paitsi\nsoutavana, myös jauhavana ja hiuksiansa harjaavana.\n\n    A. Syöjätär syvä emäntä\n    jauhoi vaskista kiveä\n    kuparista kuullatteli\n    tuolla synkässä salossa.\n    B. Syöjätär valio vaimo\n    hänpä päätänsä sukesi\n    hapsiansa harjaeli;\n    hivus vierähti vetehen.\n\nNäissä harvoissa tapauksissa lienee Syöjätär kuitenkin tullut\ntoisten tilalle. Veneellä soutajana on oikeastaan edempänä\nesitettävä _vesihiisi_ ja toisissa tapauksissa viittaavat mainesanat\n_syvä_ (\u003C hyvä?) _emäntä_ ja _valio vaimo_ henkilöön, joka ei ole\npaholainen. Ainoassa loitsussa, missä Syöjätärtä avuksi rukoillaan,\nvienanpuolisessa Karjanluvussa, on hän Suvettaren sijainen.\n\n    Syöjätär hyvä emäntä,\n    kyllä ruuin ruokkikohon!\n\nMuilta lainattuja ovat Syöjättärelle omistetut vaatekappaleet ja\nkoristeet muutamissa Käärmeenpuhutteluissa:\n\nA. Syöjähättärän[88] kengänpaulat. B. Syöjättären rintasolki.\n\nEdellistä vastaavat tavallisemmat \"Keitolaisen kengänpaulat\".\nJälkimäinen on voinut muodostua käärmeen mainesanoista \"kuninkahan\nkultasolki\" ja \"nuoren miehen rintaruski\", jotka tavataan\nSatakunnassa ja Etelä-Hämeessä, missä ei Syöjätärtä enempää kuin\nmuutakaan -_tar_ päätteistä nimeä tunneta.[89]\n\nSitä vastoin oikealla paikallansa on Syöjätär yleisessä säkeessä\n_Syöjättären syänkäpynen (keränen, munanen, myös syämen syrjä)_, joka\nalkuansa Kivenlukuun kuuluvana, mistä se on muihinkin loitsuihin\nlevinnyt, perustuu käsitykseen pahan olennon kivenkovasta sydämestä.\n\nErilaisia paholaisen nimityksiä on runoissa niin runsaasti, että\nniiden luetteleminenkin kävisi pitkälliseksi. Useammin esiintyvistä\non kuitenkin muutamia tarkastettava.\n\nRunoissa hyvin tavallinen on _Lempo_. Sana tunnetaan myös Suomen\nitärajan takaa, jopa vepsän kielestä. Sen alkuperää ei ole varmasti\nselville saatu. Castrén johtaa Lemmon vähennysmuotona sanasta\n_lempi_, jota Lemmennostossa personallisena olentona puhutellaan:\n\n    Nouse Lempi liehumahan! --\n    Hei Lempi, heräjä Lempi!\n\nKoska runoissamme lempeä toisinaan kuvaillaan hurjana, raivotilaa\nlähentelevänä, pahan noidan ihmisessä herättämänä intohimona, niin\non Castrénin mielestä alkuperäisestä lemmenjumalasta voinut helposti\nkehittyä paha jumaluusolento. Lönnrot sanakirjassaan yhdistää\nLempo-sanan ruotsalaiseen _slem_, 'kehno'.\n\nGanander on Lemmon määritellyt lentäväksi paholaiseksi. Ilmassa\nlentäväksi selittää myös Fellman Lempoa Suomen Lapissa kuvailtavan.\nRunoistamme päättäen sille näyttää olevan erikoisesti ominaista juuri\nlentäminen:\n\n    A. Lähe Lempo lentämähän,\n    kirjosiipi kiitämähän!\n    B. kilpasiipi kiitämähän!\n    C. sinisiipi kiitämähän!\n\nSamaan ominaisuuteen viittaa myös Lemmon lentimien, siipien ja\nsulankynän mainitseminen.\n\nMainittu siivekkyys kuitenkin johtuu kristillisestä pahan enkelin\nmielikuvasta, joka joskus muutenkin loitsuissa tulee esille:\n\n    Pois paha pakenemahan,\n    Saatana samoamahan,\n    kipusiipi kiitämähän!\n\n_Lentämisen_ liittymisessä useimmiten _Lempo_-sanaan voidaan myös\nalkusoinnun vaikutusta havaita, samoin kuin hiihtämisen ja edempänä\nmainittavan Hiiden rinnastamisessa.\n\nLemmon lierilakki eli liekkilakki on niinikään saatu kristillisen\nkansanuskon paholaiselta, jonka punainen päähine on vuorostaan\nmanalaisilta lainattu.\n\nToisinaan mainitaan _Lemmon poika_ vastakohtana emo- eli iso-Lemmolle:\n\n    A. Poika Lemmon leikatahan\n    polvilla oman emänsä.\n    B. Ison Lemmon polven päällä.\n    C. Emälemmot leikatahan,\n    poikalemmot poltetahan.\n\n_Lemmon vaimo ja neito_ ovat harvinaisia. Useammin esiintyy\nnaispuolisena Lempona sen johdannainen _Lemmes eli Lemmäs tai\nLemmetär_. Puunsynnyn säe: \"Leppä Lemmon kasvattama eli luoma\" on\nyleisimmin saanut muodon: \"Leppä Lemmeksen tekemä.\" Kertosäkeet,\njoissa haapa sanotaan Hiiden ja pihlaja Pirun tekemäksi, todistavat,\nettä Lemmeskin on pahaksi olennoksi käsitettävä.\n\nLemmeksen sijalla tavataan tilapäisinä väännöksinä _Lenges, Lennys\nja Lentus_, joihin huikentelevaa naista merkitsevä _lenka_ sekä\n_lentämisen_ käsite ovat saattaneet vaikuttaa.\n\nSekä puu että rauta ja kivi kuvaillaan olevan \"Lemmettären l.\nLemmättären liekuttama.\" Pahasta alkunsa saanut kivi saa sitäpaitsi\nnimityksen \"Lemmettären leivänkuori\". Tämä Lemmosta johtuva\n_Lemmetär_ on tarkoin eroitettava ennen esitetystä _Lemmitär_\nnimisestä metsän emännästä. Säe: \"Leppä Lemmeksen tekemä\" saa välistä\nkerrokseen:\n\n    A. Kanelian kasvattama.\n    B. Kataja Kanelvan luoma.\n\n_Kanelia_ on ilmeisesti sama kuin _kanalia eli kanalja_ (ruots.\n_kanalje_). _Kanelvan_ välityksellä ovat muodostuneet Puunsynnyn\nsäkeet:\n\n    C. Kanarvoisen kasvattama.\n    D. Kangarvaisen kasvattama.\n\nEdellistä valaisee _Kalervan pojan_ vääntyminen muutamassa\ntoisinnossa _Kanervan pojaksi_ tutun kanerva sanan vaikutuksesta.\nJälkimäisellä on vastineensa Käärmeen- ja Ampiaisensynnyissä:\n\n    A. Singerväisen synnyttämä,\n    Kangervaisen kasvattama.\n    B. Sinervämin siittämä,\n    Kanervamin kasvattama.\n\nVerrattakoon käärmeen nimittämistä \"Sinervä kanervan neiti\", joka on\nmuodostettu käärmeen väriä kuvailevasta säkeestä: \"sinervä kanervan\nkarva\". Nähtävästi ovat _sinervä ja kanerva_ sanojen vaikutuksesta\nsyntyneet muodot _Sinervämin eli Singerväisen ja Kanervamin eli\nKangervaisen_ alkuperäisen Syöjättären ja sen oletettavan kertosanan\n_Kanelian_ sijalle.\n\nMuutamassa Ampiaisenluvun toisinnossa on Syöjättärellä ja sen\nkertosanalla niitä seuraavista tekosanoista johtuvat sijaiset:\n\n    _Synnyttäri_ synnyttävi,\n    _Kasvattari_ kasvattavi.\n\nMainittu Kanelia esiintyy Käärmeenluvuissa vielä lyhennetyssä\n_Kaneeli l. Kaneli_ muodossa.\n\n    A. Onkos kyy Kamelin poika?\n    B. Jouhikyy Kanelin poika.\n\nTämä Kanelin poika on _kyy_ sanan äänteellisestä vaikutuksesta\ntilapäisesti muuntunut _Kunelin_ pojaksi, mutta tavallisemmin on se\nvääntynyt _kamelin_ pojaksi.\n\n    A. O hykki kamelin poika!\n    B. Kimeli kamelin poika.\n\nEnimmäkseen vääntyneissä muodoissa esiintyvä paholaisen nimitys on\nmyös _Kilka_. Painajaisen sanoissa luetaan:\n\n    Jauhan Kilkoa kivellä,\n    Paaella pahoa miestä.\n\nKiven synnyssä kuvaillaan kiven isäksi Kilkaa ja emoksi maata eli\nmantua.\n\n    A. Kivi Kilja[n], Lemmen (\u003C Lemmon) poika.\n    B. Kivi on Kilka, maan munanen.\n    C. Maa äitis, kivi nimes!\n\nAlkuperäiseksi oletettavasta säkeenmuodosta: \"Kivi Kiljan, mannun\npoika\", on yhtäläistymisen kautta kehittynyt: \"Kivi _Kimman, Mamman\neli Kimmo[n], Mammon_ poika\",[90] ja siitä joko \"_Mimmon, Mammon\ntai Kimman, Kamman eli Kimmon, Kammon_ poika\". Edellisestä sanasta\nloppu-n:n poisjäädessä on säe viimein saanut muodon: \"Kivi _Kimmo\nKammon_ poika\", ikäänkuin edellinen olisi kivenhaltian ja jälkimäinen\nsen isän nimi.[91]\n\nJoskus on kertosäkeeksi lisätty: \"Kimmas hattaran (s.o.\n_Kimmahattaren_) tekemä\". Myös tavataan \"_Kimmottaren_ kiiskenruoto\"\nkertona säkeelle \"_Mammottaren_ maanmunanen.\"\n\nKimmo sanasta on välistä johdettu paikannimikin. Hammas-madon\njauhamista varten pyydetään \"kivet _Kimmolan_ mäeltä\". Nähtävästi on\ntässä tarkoitettu Kipumäen kiveä, johon Kimmon pojaksi sanottu kivi\non sekaantunut.\n\nKivensynnyssä ilmaantuu vielä muita väännöksiä Kilka sanasta:\n\n    A. Kivi _Kikka_ mannun eukko.\n    B. Kivi _Kiikka_ Lemmon poika.\n\nNäihin on verrattava Ampiaisenluku:\n\n    Otappa _Kikko_ kokkosesi,\n    Hiien Lempo lintusesi!\n\nMahdollista on, että Kilka sanasta johtuu myös vermlantilaisten\nKivenlukujen alussa esiintyvä _Killikki eli Kyllikki_, jollei tämä\nole pyhimyksen nimi. Samoinkuin Kyllikkiä, pyydetään joskus kiven\navaimia antamaan: \"kivi _Kiikki_ kaiman poika\". Kilka ja Kyllikki\nsaattaisivat olla toisiinsa yhtäläisessä suhteessa kuin Nyrkäs ja\nNyyrikki.\n\nAlkusoinnun vaikuttama väännös Kilka sanasta esiintynee Puunsynnyn\nsäkeissä:\n\n    Koivu _Kolkon_ kasvattama,\n    _Kolkon_ latvasta vetämä.\n\nMutta tässä voi olla myös sekamuoto sanoista Kilka ja Koljo.\nFranssilassa, mainitsee Ganander, tavataan lähellä toisiaan\nKoljonkivi ja Kiljonkivi sekä samoilla seuduin Koljonsuvanto ja\nKiljonkangas. Kansa hänelle kertoi, että näitä kiviä olivat kilvassa\nheitelleet kaksi jättiläistä, nimeltä _Koljo ja Kiljo_. Jälkimäisen\nhän on ilmeisesti muodostanut omannosta _Kiljon_, jonka oikea nimentö\nkuuluisi _Kilko_, s.o. Kilka.\n\nKilka sanasta tavataan myös vähennysmuoto _Kilkainen_.\n\n    Kiru sinä Kilkainen,\n    Paru sinä Palkainen!\n\nKertosana _Palkainen_ on Kilka sanaan mukautunut väännös\n_Pannaisesta_ (pannanalaisesta), joka vuorostaan on mainitun säeparin\ntoisinnoissa synnyttänyt Kilkainen sanasta väännöksen _Kinnahainen_.\n\n    Kidu siellä Kinnahainen,\n    paru siellä Pannahainen!\n\nPannaisesta runot tuntevat myös naispuolisen Pannas muodon.\n\n    Leppä on Lemmeksen tekemä,\n    paju on Pannaksen tekemä.\n\nPannan yhteydessä tilapäisesti muodostettu on _Silmutar_.\n\n    Päästä pannasta pahasta,\n    sitehestä Silmuttaren!\n\nPannanpanijastakin paavista johdettu _Paavilainen_ on uudemmalla\najalla saanut pahan merkityksen.\n\n    Lemmon keihään nenästä,\n    Paavilaisen painetista.\n\nNiinikään _Ruomalainen_ tavataan _Rumalaisen eli ruman hengen_\nmerkityksessä. Käärme on:\n\n    A. Ruomalaisen ruoskan siima.\n    B. Ruman hengen ruoska.\n\nPaholaisen nimityksiin on lisäksi luettava _Rutimo_, joka on\nKalevalasta tunnettu yhdistyksessä _Rutimoraita_ (UK 2: 182, 185).\nAlkuosa Rutimo on yhdistetty lappalaisten helvetinnimitykseen\n_Rut-aimo eli Rota-aimo_. Lappalaisen sanan alkuosaa _rutu eli\nrota_ on taas verrattu suomalaiseen _rutto_, johtaen molemmat\nskandinaavilaisesta \"paisetta\" merkitsevästä sanasta muinaisisl.\n_throte_, vrt. _thrutinn_, 'turvonnut': jälkimäinen osa aimo vastaa\nskandinaavilaista _heim_, 'koti'.\n\nSana rutto voidaan kuitenkin myös selittää lyhennyksenä\n_rutto-taudista_, s.o. rutosti eli pikaisesti tappavasta taudista,\njossa tapauksessa lappalaisten _rutu_ voitaisiin siihen yhdistää\nvain verrattain myöhäisenä lainana suomesta. Toiselta puolen _rutu_\nhaltialle omistettu uhri, kokonaisena maahan kaivettu hevonen,\nviittaa skandinaavilaiseen vaikutukseen. Missään tapauksessa ei\n_Rutimo_ sanan jälkiosa -_imo_ ole johdettavissa _aimo_ sanan\nolemattomasta suomalaisesta vastineesta.\n\nNäiden epäilysten johdosta olin kokonaan hyljännyt _Rutimon ja\nRut-aimon_ vertailun ja tullut samaan päätökseen kuin K.A. Franssila\nIson tammen tutkimuksessaan, joka nojautuen kertosanaan _puu murska_\non _Rutimon_ yhdistänyt sanoihin rutjoa ja ruti \"rikkinäinen\nolotila\". Muutamassa Lönnrotin kirjaanpanossa on Rutimoraita\nselitettynä: \"vanha raita, rutio, laho\".\n\nMutta viimeksi kiintyi huomioni toiseen _puun murskan_ rinnalla tai\nilmankin sitä esiintyvään Rutimoraidan kertosanaan _paha tammi_.\n\n    A. Mistäs noita nuolet saapi? --\n    Oksista Rutimon raian,\n    puun murskan murenemista,\n    pahan tammen taittumista.\n    B. Oksista Rotimoraian,\n    pahan tammen taittumoista.\n\nMyös tavallinen _raita_ käsitetään runoissa pahaksi puuksi eikä\nainoastaan tammen yhteydessä, vaan siitä erikseenkin.\n\n    A. Ei ole tammen kaatajoa\n    eikä raian raatajoa,\n    puun pahan hävittäjeä.\n    B. Rutta (sel. kukka) raiasta putosi,\n    papelo pahasta puusta.\n\nRaita niinmuodoin liittyy niihin puihin, joita pidettiin paholaisen\nluomina:\n\n    Kaikki puut Jumalan luomat,\n    vaan paju on pahan tekemä,\n    pihlaja pirun tekemä,\n    haapa Hiien h--poika.\n\n_Rutimo- eli Rotimoraita_ tasataan usein muodoissa _Rutimon eli\nRotimon raita_. Omantomuotojen alkuperäisemmyyttä tukee seuraava\nsäepari, jossa sanat esiintyvät järjestyksessä ja toisistaan erillään:\n\n    Paha paise pihlajahan,\n    raitahan veri Rutimon.\n\nSaatamme epäröidä, kumpaan sanaan, _raita vai veri_, Rutimon\nkuuluvaksi luemme. Tämä nimi piilee näet parissa muussakin\nsanayhdistyksessä, toisessa _Lutimonlinna_, joka tavataan eräässä\nKarhunsynnyssä, on alkukerakkeen vaihdos tapahtunut alkusoinnun\nvaikutuksesta. Niinikään soinnullisista syistä on voinut muodostua\nmuutamassa Vipusen manauksessa tavattava _maan Ratimo_.[92]\n\n    Ulos koira kulkuistani,\n    maan Ratimo maksoistani!\n\nViimeksi mainitussa yhdistyksessä, joka on verrattava sanontaan _maan\npaha_, on Rotimo sanalla kieltämättä pahan merkitys. Sitä ei silloin\nsaisikaan verrata Rutaimoon, vaan itse Rutu haltiaan. Lappalainen\nja suomalainen sana voisivat toisistaan riippumatta johtua saman\nskandinaavilaisen sanan eri muodoista.\n\nHuomattava vielä on, että omantomuoto _Rutimon_ tavataan kerran\nmuodossa _Rutimen_. Ettei tämä ole aivan satunnainen, voi päättää\nsitä edellyttävästä laatusanantapaisesta muunnoksesta _rutinen_.\n\n    A. Siihen tuli rutinen raita.\n    B. Rutaisi rutisen raian.\n\nJos _Rutu_ on selitettävissä muinaisskandinaavilaisesta _throte_\n'paise', niin Rutimen voisi verrata tämän johdannaiseen\n_thrutinn_ 'paisunut'. Mutta Friis on Rota sanan johtanut\ntoisesta skandinaavilaisesta sanasta _drott_, ruhtinas'; tämän\nmuinaisskandinaavilainen muoto _drottinn eli drottin_ kenties\nselittäisi suomalaisen Rutimen, joka siinä tapauksessa olisi uudempi\nmuoto germaanilaista lainasanaa ruhtinas. Friis arvelee niiden\nruhtinaiden eli maaherrain, jotka vanhempina aikoina kantoivat verot\nlappalaisilta, käyttäytyneen niin rosvomaisesti, että sana drott tuli\nlopulta merkitsemään itse paholaisia. Luultavampaa kuitenkin on, jos\nmainittu selitys pitää paikkansa, että, kuten yhdistys _maun Ratimo_\nosoittaa, Rutimolla eli Rutimella tarkoitettiin tämän maailman\nruhtinasta kristillisessä merkityksessä eli pääpaholaista.\n\nRunoissamme tavattavista pahoista olennoista on suuri ryhmä vielä\nesittämättä, nimittäin pahojen paikkojen asukkaat ja haltiat.\nVainajain henkien, kuten olemme nähneet, on alkuansa ajateltu\nkunkin asuvan omassa haudassaan. Nämä \"Tuonelan tuvat\" käsitettiin\nmuodostavan ikäänkuin kyläkunnan. Myöhemmin kuvailtiin Tuonela eli\nManala vainajain yhteisasunnoksi. Tämä viimein jakautui kahtia\nhyvien ja pahojen asumukseksi, eikä vain eri taloiksi, joilla oli\nkummallakin oma porttinsa ja joiden välillä oli katu, kuten Viron\norjan virressä, vaan myös toisistaan kokonaan eristetyiksi paikoiksi\njoko vaakasuorassa (etelä -- pohjoinen) tai kohtisuorassa suunnassa\n(yläinen taivas -- alainen helvetti). Jälkimäisessä tapauksessa\nsaatettiin kumpaakin paikkaa edelleen jakaa eri kerroksiin. Neitsyt\nMaarian etsintävirressä päivä ilmoittaa lapsen olevan Isän Jumalan\nsijoilla:\n\n    Päällä taivosen kaheksan,\n    ilmalla yheksännellä.\n\nElinansurma-runossa asetetaan ylimäinen taivas ja alimainen helvetti\nvastakkain. Näiden keskivälillä oli toisella puolen maanpäällinen\nelävien ilma, runojen ja satujen _Ilmola_[93] eli _keski-ilma_,\njota vastaa Edda-tarujen _Midgardr_ ja myöhemmän skandinaavilaisen\nkansanuskon _Middelhjem_ ynnä _Mandhjem_, 'ihmiskoti', sekä toisella\npuolen maanalainen vainajain odotuspaikka, n.s. \"kiirastuli\",\njota vainajain yhteisasumukseksi luultavasti jo pakanuuden aikana\nkäsitetty Tuonela eli Manala katolisella ajalla lähinnä tuli\nmerkitsemään.\n\nPahan paikan käsitteen on suomalaisille vasta korkeampi uskonto\nmukanaan tuonut. Sen nykyisin tavallisin nimitys _helvetti_ johtuu\nskamdinaavilaisesta _helviti_, s.o. Helin eli Manalan rangaistus.\nMutta runoissa käytetään sen rinnalla yleisesti vanhempaa nimitystä\n_hiisi_.\n\n_Hiiden_ on E.A. Tunkelo yrittänyt yhdistää muinaisislantilaiseen\n_hidi_ (nykyisruotsin _hide l. ide_), joka merkitsee karhun\ntalvipesää. Virossa merkitsee _hiis l. hiid, hiie_ metsikköä ja\netenkin pyhänä pidettyä metsikköä. Myös Agricolan suomennoksissa\ntavataan _hiidet_ myöhemmän raamatunkäännöksen (pyhiä) \"metsistöjä\"\nja \"korkeuksia\" vastaavana. Eräässä haltiansa puhuttelussa loitsija\nsanoo nostavansa nukkumasta:\n\n    Pellon alle peitetyitä,\n    hiien alle heitetyitä.\n\nHiisi tässä nähtävästi tarkoittaa asunnon läheisyydessä olevaa\nkalmistoa.\n\nTavallisesti kuitenkin runoissa hiisi sana liittyy myöhempään,\nskandinaavilaisperäiseen käsitykseen vuoresta vainajain olinpaikkana.\n\n    A. Huuan hiiestä apua,\n    vuoresta väkeä puutun,\n    alta kallion alaisten.\n    B. Ota hiiestä hevonen,\n    varsa vuoresta valitse,\n    mustatukka tunturista!\n\nJonkun kerran tavataan hiisi yhdistettynä metsää merkitsevään Tapioon:\n\n    Hiien riihi lämpiävi,\n    Tapion talo näkyvi.\n\nMetsästä hiiden kuitenkin eroittaa siihen liittyvä kammottavaisuuden\nmaine:\n\n    Korpi on käynehen urohon,\n    hiisi metsä käymättömän.\n\nSiten on käsitettävä myös sanonta: _mene hiiteen_! joka lienee\nalkuansa vastannut ruotsalaista: _gå till skogs_, 'mene metsään!'\nPyhän ja kammottavan paikan merkityksestä kehittyi helposti pahan\npaikan käsite. Runoissa paikallisen _hiiden_ tavallisin vastine,\nkuten mainittu, on _helvetti_.\n\nPaikallinen merkitys on _hiisi_ sanalla myös _hiidenväen_\nkäsitteessä, jota on käytetty sekä kirkonväen että metsänväen\nmerkityksessä.\n\nVarsinais-Suomessa Pyhämaassa kerrotaan suntion jouluaamuna kirkkoon\nmennessään nähneen _hiidenväkeä_ niin pitkän jonon, ettei kumpaakaan\npäätä näkynyt.\n\nPohjois-Satakunnassa on uskottu, että _hiidenväki_ on pientä päätöntä\nkansaa, joka kulkee metsissä omia polkujaan; niiden johtajalla\non pää. Jos joku ihminen joutuu hiidenväen poluille, ei hän enää\nosaa kotiin, vaan \"hurmaantuu\" ja tulee aivan samaan paikkaan\nkävellessään. Hiidenväellä on pieniä kulkusia, joista kuulee, koska\nne tulevat; silloin on paras heittäytyä maahan ja olla nukkuvinaan,\nsillä nukkuvalle ne eivät tee mitään pahaa. Toisen tiedon mukaan\nhiidenväet, jotka pitivät pieniä tiukuja kaulassa, olivat hyvin\npikkuisia, ainoastaan peukalon kokoisia; mutta nenällä oli miltei\nheidän oma pituutensa.\n\nVedenväkeäkin näkyy hiidenväki joskus edustavan. Uudellamaalla\nkuviteltiin _hiidenkansan eli lintukololaisten_, joita mahtui\nyhdeksän yhteen ammeen pohjaan, tulevan ulos lähteestä.\n\n_Hiidenväkeä_ sanotaan myös painajaisten olevan; niitä ei\nkärsi vedenväki. Runoissa tavataan painajaisen kertosanana\n_hiidenkuolia_.[94]\n\nHiidenväkeä voitiin sanoa myös yksinkertaisesti _Hiisiksi_, joiden\nuskottiin näkymättömässä muodossa hiipivän ihmisten seuroissa, samoin\nkuin vainajain henkien.\n\nMutta Hiidet eivät esiinny ainoastaan kääpiöntapaisina kuten\nyleensä vainajat. Enimmäkseen _hiidenkansa eli Hiidet_ rinnastetaan\nkuviteltujen entisajan eläjäin jättiläisten kanssa. Becker mainitsee\n_Hiisien_ asuvan paitsi vuorissa ja järvissä myös puitten alla.\nKun näihin ukkonen löi, sanottiin ukkosjumalan Hiisiä ahdistavan;\ntarinoidaanpa joskus löydetyn hirmuisen jättiläisen kokoinen Hiisi\nukkosen kuoliaaksi lyömänä.\n\nOnko personalliseksi käsitetyllä yksilöllisellä _Hiidellä_ ollut\nhiiden- eli metsänhaltian merkitys, on harvojen ja epävarmojen\ntodistuskappaleitten nojalla vaikea päättää. Agricolan tuntemista\nkarjalaisten jumalista _Hiisi_ \"metsäläisistä soi voiton\". Runoissa\ntavataan personallinen _Hiisi_ joskus Tapion kertosanana ja\nkuvaillaan sitä nimenomaan metsässä elävänä.[95]\n\n    A. Hiiell' on hyvä emäntä,\n    Tapiolla tarkka vaimo.\n    B. Hiisi hirveä metsässä,\n    minä Hiittä hirveämpi.\n\nJälkimäisessä esimerkissä on Hiidellä ilmeisesti pahan metsänhaltian,\n_metsähiiden_ merkitys. Hyväntahtoisesta metsänhaltiasta _metsähiisi_\neroaa sekä ulkomuodoltaan että pukunsa puolesta. Edellinen ilmestyi\nkomeana sukeapartaisena miehenä suurin kauniin silmin ja puhtaissa\nvaatteissa, jälkimäinen rumana, parratonna, vinoin silmin, ilman\nsilmäluomia ja repaleisena.\n\nMetsähiittä tavatakseen piti mennä muurahaiskeolle, mutta vaaran\npohjoispuolella olevalle, eikä päivänpuoleiselle, kuten metsänhaltiaa\ntavoitellessa. Taikka oli etsittävä muurahaiskeko, joka oli\npohjoispuolelta nurmettunut. Jos kutsuttu metsähiisi ei itse\nilmestynyt, niin tuli _käärme_, joka sanoi, oliko se kaukana ja\nmilloin saapuisi.\n\nMyös metsäpirtinhaltian vastakohtana esiintyy metsähiisi. Jos\nmetsäsaunassa puut poltettiin loppuun eikä jätetty evästä, niin\nryösti sen metsähiisi oikealta haltialta tullen sijalle haltiaksi,\njoka sitten oli niin häijy, ettei antanut rauhaa yövieraille.\nMetsähiisi kuitenkin meni pois, jos joku metsäpirtissä jälleen\nasui kolme yötä, pani maahan kaivettuun koloon pienen rahauhrin ja\nlähtiessään jätti leipäpalan ynnä puita; oikea haltia siitä näki,\nettä oli tullut asukkaita, ja voi palata. Mutta jos metsähiisi oli\ntuomalla tuotu, niin se ei lähtenyt ajamatta metsän tai kallion\nväellä.\n\nMetsähiiden ynnä _vuorihiiden_ ohella Ganander mainitsee vielä\n_vesihiiden_. Pahan vesihiiden kuvaillaan ulkomuodoltaan eroavan\nhyvästä vedenhaltiasta aivan samoin kuin metsähiiden metsänhaltiasta.\nJos metsälammissa oli vesihiisi haltiana, eivät lammin jäälle\nasettuneet ajettavat peurat. Mutta jos lampeen kuljetti valtajoen\nkoskesta haltian, niin Hiiden täytyi paeta ja tuli haltiaksi oikea\nvedenhaltia. Silloin peuratkin asettuivat lammen jäälle, josta niitä\nsai ampua. Vesihiiden pakoitti järvestä lähtemään sitenkin, että\nvedenhaltiaa edustavan majavan poskiluilla kiersi järven ympärinsä.\n\nMyös _maahiisi_ joskus mainitaan. Taloon kun mentiin asumaan ensi\nkertaa, niin piti kaiken väen olla peseytynyt ja päällä aivan uudet,\npuhtaat alusvaatteet, kaikki samaa kangasta. Kankaankappaleeseen\nkäärittiin häränsarvesta kolme lastua, eläväähopeaa ja rahaa, ja se\nkäärö pantiin multahirren alle, sitten ei vallannut maahiisi taloa.\n\nManauksissa mainitaan _maan, metsän ja veden hiisi_:\n\n    A. Maan hiien hinkalohon!\n    B. Metsän hiien hinkalohon!\n    C. Veen on hiien hinkalohon!\n    D. Vesihiien hinkalohon!\n\nRunoissa _vesihiisi_ ilmaantuu toisinaan toimivana, vieläpä\nrukoiltuna.\n\n    A. Vesihiisi vettä souti\n    venehellä vaskisella,\n    kuutilla kuparisella,\n    [airoilla hopeaisilla].\n    B. Vesihiisi vettä kanna\n    tuohon tuimahan tulehen!\n    C. Vesihiisi vettä kantoi\n    yheksästä lähtehestä\n    yheksän meren ylitse\n    [meren puolen kymmenettä]\n    pavun pienellä palolla,\n    heinän hienon helpehellä.\n\nManattavaan _vesiseen hiiteen_ yhdistetään joskus kalman haltiaa\nvastaava _kalmahiisi_:\n\n    Vetehen vesinen hiisi,\n    kalmahiisi kankahasen!\n\nTaioissa tavataan vielä _tulihiisi eli kotahiisi_. Aina kun keitto\noli valmista, kaadettiin sitä ensiksi kotalieteen kapustalla\nkotahiidelle, ettei kotahiisi \"kohdannut\" keittäjää. Jos keittäjä\nrupesi pahoin voimaan, niin pidettiin sitä kotahiiden kohtaamana\nja miteltiin silloin kuolleen mittapuulla. Runoissa _kotahiisi_\nuseammastakin ilmaantuu.\n\n    A. Kotahiien hinkalosta.\n    B. Kotahiisi kohtasi.\n    C. Koiahiisi, lietten vanhin,\n    jos olet suuren suuttununna.\n\nKerran esiintyvät perätysten avuksi pyydettyinä _tupa-, sauna- ja\nriihihiisi_. Rukoukset luettiin otettaessa tuhkaa pesästä kolmesta\neri katon alla olevasta huoneesta.\n\n_Pahaa haltiaa_ merkitsevä paikallismääreinen Hiisi on verrattava\nharvinaisempiin yhdistelmiin _metsänperkele, velosenlempo ja\nvesikorjus_ (\u003C kuljus?). Myös ilman määresanaa personallinen\n_Hiisi_ runoissa tavallisesti tarkoittaa paholaista ja erityisesti\npaholaisten päämiestä.\n\n    A. Nouse Hiisi heimoinesi, --\n    Perkele perehinesi!\n    B. Tule tulinen Hiis\n    tulisesta kalliosta!\n\nIlmeinen pääpaholaisen nimitys on _Tuonenhiisi_.\n\n    Tules tänne Tuonenhiisi,\n    vaaranvaltias samoa!\n\nSekä paikallisena että personallisena voi Hiisi yht'aikaakin esiintyä.\n\n    Mene Hiisi hiitehen,\n    vuorehen pahoin tekijä!\n\nNäiden rinnalla voi vielä kolmantena ilmaantua paikallisella\npäätteellä johdellu _Hiitola_: \"Hiitolass' on hiien Hiisi\".\nSuomen Hiitolaa vastaa viron (H)iiela, joka on vielä säilynyt\nalkuperäisemmässä Tuonelan ja haudan merkityksessä:\n\n    Käisin eile lielassa,\n    tunaeile Tuonelassa,\n    eile eide haua pealla,\n    auduja südame pealla.\n\nHiitolasta on taas muodostettu personallinen _Hiitolainen_. Käärmettä\npuhutellaan: \"Hiitolaisen hiuskarva\".\n\nMyös Hiitolan edellyttämä kantasanan muoto _Hiito_ tavataan\nloitsuissa: \"sinne minä sinun saatan Hiion mäkeen\". Tämän vahvempi\naste Hiitto ja käärmeen nimitys Kyyttö ovat Gananderin esittämässä\nPakkasenluvussa sulautuneet muotoon _Hyyttö_.\n\n    Itki Hyyttö poikiahan,\n    vesi silmistä tipahti.\n\nKiroussanana tunnettu on lyhytääntiöinen muunnos _Hitto_, joka\ntoisinaan ilmaantuu runoissakin, vieläpä yht'aikaa Hiiden kanssa.\n\n    A. Hiien vieä Hitolle!\n    B. (Sudensyntyä):\n    Hitto olet Hiisi, Pohjan koira!\n    C. (Kirkkokalmalle):\n    Turpehinen tuon takainen,\n    Hiton Hiien luppakorva!\n\n_Hitto_ sanan paikallinen johdannainen on _Hittola_ ynnä siitä\nvääntynyt _Hippola_.\n\n    A. Mene Hittolan korpehen!\n    B. Itse Hippolan emäntä.\n\nTästä taas on johdettu personallinen _Hittolainen_, jonka kerrotaan\ntuovan jäniksiä lankaan, vaikka se olisi viritetty tallin parvelle.\nSamoin runoissa rukoillaan Hiittä tuomaan jäniksiä pyytäjälle:\n\n    A. Tuopas Hiisi vuohiasi,\n    Juutas jukkokaulojasi!\n    B. Tuo Hiisi hirviäsi,\n    Perkele jäniksiäsi!\n\nTästä voimme päättää, että myös Agricolan _Hittavanin_, joka \"toi\njänikset pensaasta\", on Hiton sukua. Lähinnä \"Hittavaista\" muotonsa\npuolesta ovat _Hittara ja Hittamo_:\n\n    A. [Onko] Hittaroita helvetissä?\n    B. Hittamon pajan etehen.\n\nHelvettiä merkitsevän hiiden kertosanana esiintyy myös _vuori eli\nkallio_.\n\n    Ota hiiestä hevonen,\n    hepo toinen helvetistä,\n    vuoresta valittu varsa,\n    luukapio kalliosta!\n\nSamoin kuin hiisi on vuori[96] vainajain olinpaikkana useimmiten\nsaanut pahan paikan merkityksen, johon myös keskiaikainen mielikuva\nmaan sisuksissa sijaitsevasta helvetistä on vaikuttanut.\n\nHiiden kera rinnastettu vuori mainitaan joskus vaskikalliona:\n\n    Hiiest' on hevosen synty,\n    varsan vaskikalliosta.\n\nEläimeen mennyttä neulaa loitsitaan:\n\n    Voi sinua rauta raukka,\n    kuin tuonne kurja kuljit!\n    Siellä ruostut rauta raukka,\n    siellä kuljet\n    kivikoita, kannokoita,\n    vaskivuorehen vajoat.\n    Pyri pois pyhille maille,\n    ilman alle asumahan!\n\nPahaa manataan \"vuoren vaskisen sisähän\" tai \"vuorehen valantehesen\".\n_Vaskinen vaara_ tavataan myös Samporunossa yhdistettynä _Pohjolan\nkivimäkehen_.\n\nPahojen paikkojen runollisista nimityksistä _Hiitolan_ rinnalla\nhuomattavin on _Pohjola_. Molempia käytetään sekä vaihdellen saman\nrunon eri toisinnoissa, kuten Päivänpäästössä ja Kilpakosinnassa,\nettä yhdessä toistensa kertosanoina, esim. suuren pitotuvan\nkuvauksessa:\n\n    Tupa oli tehty Hiitolassa,\n    Hiitolassa, Pohjolassa.\n\nNimenomaan helvetin kertosanana tai sijaisena tavataan Pohjola\nseuraavissa säepareissa:\n\n    A. Onko Hiittä helvetissä,\n    Perkelettä Pohj[ol]assa?\n    B. Onko Hiittä Pohjolassa,\n    Jumalata taivahassa?\n\nJo Lencqvist viittaa siihen keskiaikaiseen käsitykseen, että\npohjoisnavan seudut olivat pahoille hengille asunnoksi määrätyt.\nNorjassa on säilynyt kansanusko, että helvetti on pohjoisnavalla.\nRuotsalaisessa Koinluvussa esiintyy Pohjolaa muodollisestikin\nvastaava _Norrhem_.\n\nSuomalaisissa taioissa on pohjoisella ilmansuunnalla aivan yleisesti\npaha merkitys. Esim. taloa asettaessa on varottava etteivät ovet\ntule pohjoista vasten. \"Pohjoisesta aina kirous tulee; idästä,\netelästä ja lännestä siunaus ja Jumalan apu aina idästä\". Sentähden\nmyös, milloin Jumalan apua anotaan, piti olla itään rinnoin.\nTässä tiedossa siunauksellisena mainittu länsi eli auringonlaskun\nsuunta on kuitenkin oikeammin asetettava vastakohdaksi idälle eli\nauringonnousun suunnalle ja siis lähemmin yhdistettävä pohjoiseen.\n\nPohjolan vakinainen mainesana on pimeä. Siitä johdettu paikannimi\n_Pimentola, Pimentölä eli Pimeälä_ käytetään useimmiten kertosanana\nPohjolalle, joskus myös itse helvetille tai yleensä Manalalle.\n\n    A. Nouse Hiisi helvetistä,\n    Perkele Pimentolasta!\n    B. Etsi maitosi Manalta\n    piimäsi Pimentolasta!\n\nPimentola vastaa lappalaista _tsheps-aimo_, 'musta koti',\nmuinais-skandinaavilaista _Niflheim_, 'Sumula', ja keskiaikaista\nsaksalaista _Finsterland_, 'pimeä maa', sekä raamatullista \"pimeyden\nja kuolonvarjon maata\".\n\nKun helvetti oli tullut sijoitetuksi pohjoisnavalle, kuvailtiin\nsiihen kuuluvan paitsi pimeyden rangaistusta myös kylmyyden kärsimys.\nNiinikään Pohjolan käsitteeseen liittyy pimeyden painostuksen lisäksi\npalelemisen tunnelma, josta on johtunut kertosana _Palehtola_ parissa\nvienanpuolisessa manauksessa:\n\n    Pimiähän Pohjolahan,\n    Paksuhun Palehtolahan.\n\nSuomen puolella tavataan nimitys _Pohjolan kylmä kylä_, jossa on:\n\n    Jäinen kaivo kartanolla,\n    jäinen kappa kaivosessa,\n\ntai pelkästään kylmä kylä:[97]\n\n    Kuss' ei nähty, eikä kuultu\n    ruohon kaiken kasvantoa.\n\nTämä kylmä kylä esiintyy sekä Pohjolan että Pimentolan kertosanana.\nVälistä sitä nimitetään _Hyymöläksi eli Hyhmäläksi_.\n\n    A. Tuli neiti Pohjolasta,\n    impi kylmästä kylästä --\n    Tule neiti Hyymölästä,\n    tuo hyytä Hyymölän kylästä!\n    B. Hyhmän neito Hyhmälästä\n    kanna hyytä helmoillasi!\n\nHyinen helvetti kuvastunee myös Hiitolan väännöksessä _Hyytölä_.\n\n    A. Tuolta Hyytölän pajasta.\n    B. Hyytölän konin kaviot.\n\nKylmyyden mielikuvaa edustaa vielä Pohjolan kertosana _Lumivaara_.\n\n    Mene tuonne, kunne käsken,\n    pimeähän Pohjolahan,\n    Lumivaaran kukkulalle\n    pohjoispuolelle mäkeä.\n\nMutta Pohjolan kertosanana ilmaantuu myös pimeälle ja kylmälle\npaikalle aivan vastakkainen _Panuala eli Panula_.\n\n    Et ennen ihmettä nähnyt,\n    kun et pitkäistä kavetta\n    tulevaksi Pohjolasta,\n    saavaksi Panualasta.\n\nEttä _tulta_ merkitsevästä _panu_ sanasta johtunut _Panula_\ntarkoittaa helvettiä, todistavat myös sen pääsanana käytetyt _Hiitola\nja Pirula_.\n\n    A. Hiitolan verinen vaippa, --\n    Panulan verinen paita.\n    B. Piltikkä Pirulan miniä,\n    vyönneula Panulan neiti.\n\nJälkimäisessä näytteessä nimeltä näyttävä _piltikkä_ saa selityksensä\ntoisintomuodosta _pintikkä_, joka merkitsee \"päännauhaa\" (ruots.\n_bindel_). Pirulan _miniä_ on luettava _minjän_ ja Panulan _neiti_\nkorjattava _neien_.\n\nKuitenkin tavataan Panulalla päinvastainenkin merkitys:\n\n    Paistoipa Panulan päivä,\n    Herran kehrä hellitteli.\n\nSovittaakseen yhteen eri käsityksiä helvetistä keskiajan oppineet\njakoivat sen eri kerroksiin tai osastoihin, joissa yhdessä ahdisti\ntuli, toisessa pakkanen, kolmannessa ikuinen pimeys.\n\nMainittua jakotapaa käyttäen saatiin vielä erityinen osasto,\njossa käärmeet vaivasivat. Tätä ei kuitenkaan ollut välttämätöntä\neroittaa tulisesta helvetistä, koska selitettiin käärmeitten olevan\nerityistä tulessa elävää lajia. Väinämöisen Tuonelanretkellä kuvataan\njuottaminen ja syöttäminen käärmeen kähyillä ja sisiliskoin päillä\nsekä makuuttaminen käärmeen kähyistä tehdyllä sängyllä tai palavan\nkuumalla kivivuoteella, jolle peitto on pantu pistävistä käärmeistä.\nMuutamassa Hammasmadon ja Käärmeen manauksessa tavataan helvetin\nnimenä _Matola ja Petola_:\n\n    A. Syömästä Matolan koira!\n    B. Mene peto Petolahan!\n\nPohjoisena, pimeänä ja kylmänä paikkana Pohjola on helposti\nsekaantunut maantieteellisiin nimityksiin _Pohjanmaahan eli\nPohjan pitkähän perähän_ ja omistanut toisinaan näiden kertosanan\n_Lapinmaan_. Sekaantumista on luonnollisesti edistänyt käsitys\nLapista pahojen noitien olinpaikkana.[98] Pohjan perästä on välistä\nmuodostettu _Perälä_ ja Lapinmaasta _Lappala_.\n\n    A. Perälähän, Pohjolahan.\n    B. Pohjan pitkän Piinalahan,\n    läpi maan Lappalahan.\n\nSamoin on Pohjolan kertosana Pimentola toisinaan yhtynyt Lapin\nkertosanaan _Turja_:\n\n    Ukko Turjasta tulevi,\n    mies pitkä Pimentolasta.\n\nTämän säeparin johdosta on Ganander selittänyt Pimentolan, joka\nvastaisi klassillisten kirjailijain _ultima Thulea_ tarkoittavan\nulommaista pimeyttä, osittain helvetin syvyydessä osittain\npohjoisessa Novaja Zemljan ja pohjois-Norjan tienoilla. Turjasta taas\non voitu muodostaa _Turjala eli Turjola_.\n\n    Tuli ukko Turjalasta,\n    mies pitkä Pimentolasta.\n\nSe maantieteellinen tosiasia, että Suomessa pohjoiseen päin\nmetsänrikkaudet Lappiin asti lisääntyvät, on aiheuttanut Pohjolan eli\nPimentolan ja _Tapiolan_ yhdistämiseen toistensa kertosanoiksi.\n\n    A. Onko hyytä Pohjolassa,\n    simoa Tapiolassa?\n    B. Tuli mies Pimentolasta,\n    mies tarkka Tapiolasta.\n\nPohjolalla voi vielä olla kertosanana _Sarajas_. jonka Setälä on\nosoittanut _merta_ merkitseväksi indoiranilaiseksi lainasanaksi,\ntaikka jokin siitä vääntynyt paikannimen tapainen.\n\n    A. Pimeästä Pohjolasta,\n    summasta _Sarajahasta_.\n    B. Suuresta _Sarahjalasta_.\n    C. Syvästä _Saraojasta_.\n    D. Pimeähän Pohjolahan\n    sankkahan _Sarantolahan_\n    E. Pimeässä Pohjolassa,\n    sankassa _Saran talossa_.\n\nNäihin esimerkkeihin lisättäköön:\n\n    Lyöte lietohon merehen,\n    synkkähän _Sarajaksehen_.\n\nMitä merta _Sarajas_ tässä tarkoittaa, ilmenee sen määresanoista\n_summa_, s.o. sumuinen, _suuri, syvä, sankka ja synkkä sekä lieto_.\nSamoin kuin _Pohjan lieto meri_ ei Pohjolaan yhdistetty _Sarajas_\nvoine tarkoittaa muuta kuin pohjoista Jäämerta, jota jo vanhalla\najalla kuvailtiin hidasliikkeiseksi ja sakeaksi (pigrum et concretum\nmare). Saksan keskiaikaisessa runoudessa Jäämerta nimitettiin\n_Lebermeer_, \"maksameri\". Sama _Maksameri_ on vielä Saarenmaan\nvirolaisille tunnettu noitien kokouspaikkana.\n\nSkandinaavilaisessa tarussa Balderin kuolemasta kuvataan Helintie\nkulkevan sekä alaspäin että pohjoista kohti (nidr og nordr).\nMyöhemminkin oli Norjassa tapana, jos joku jäi merelle, ettei\nruumistakaan löydetty, sanoa kuolleen menneen pohjoiseen ja alaspäin\n(_nord- og nedenom_).\n\nKaarle Suuren hovissa elänyt Paulus Diaconus kertoo, mitenkä\nNorjan lappalaisten maasta länteen päin, missä valtameri ulottuu\nrajattomiin, on kauhean syvä nielu, jota nimitetään merennavaksi.\nKaksi kertaa päivässä se imee laineita sisäänsä ja oksentaa ne\njälleen ulos. Pohjoismaiden kuuluisa kuvaaja 11:nnellä vuosisadalla\nAdam Bremeniläinen esittää friisiläisten merimiesten retken Islantiin\nja sieltä pohjoisnapaa kohti keskelle hyytyneen meren sumua ja\npimeää. Äkisti epävakaisen meren virta veti vimmatulla vauhdilla\nonnettomat merimiehet siihen syvään kuiluun, johon sanotaan kaikkien\nmeren pakojen eli luoteiden imeytyvän, uudestaan ulos sylkeytyäkseen,\nmitä nimitetään vuokseksi. Muutamat heidän laivoistaan pakovesi vei\nmukanaan, mutta toiset vuoksivirta työnsi kauas pois. 1500-luvulla\nkuvaukset meren kurimuksesta paikallistuvat Lofotenin tienoille\nNorjan rannikolle missä on tunnettu Malströmmen. Tässä virtapaikassa\neli heti sen ulkopuolella kuviteltiin olevan merennielun, jonne\nvalaskalakin virtaan joutuessaan jääpi.\n\nMielikuva merenkurimuksesta on säilynyt kansankertomuksissa eri\npaikoin Suomea. Varsinais-Suomessa muistettiin erään noidan, jota\npaholainen oli kuljettanut joka paikassa, viimein vaatineen päästä\n_Kurilan kurkkuun_. Mutta paholainen oli selittänyt: \"jos sinne\nmennään, on minun ja sinun loppu; se on semmoinen paikka meressä,\njoka ympäri kiertää pohjaan päin, eikä tiedä mihin se vie.\" Savon\nmurteella on Kaarlo Hemmo julkaissut kansanomaisen tarinan \"Kurjuksen\nkulukusta pelastunna\"; siinä _Kurjuksen kulkku_[99] kuvataan maailman\ntakana olevaksi paikaksi, josta kaikki maailman liiat vedet juoksevat\nmaailman alle, ja kerrotaan laivan siitä pelastuneen läheisyydessä\nuiskentelevan valaskalan avulla. Suomen Lapissa uskottiin olevan\nmeressä Kurkkion, johon kaikki vedet syöksyivät seitsemänä vuonna ja\njosta toisena seitsemänä virtasivat takaisin. Sen kohdalla asuivat\n_Ääreläiset_, jotka olivat niin pieniä, että niitä mahtui kolme\nmakaamaan saman pesusoikon pohjalle, ja jotka elivät yksinomaan\nlinnunmunilla. Myös _Lintukotolaisiksi_ nimitettiin maailman\nitä-äären kääpiöitä.\n\nRunoissamme on hyvin tunnettu _Kurimuksen kulkku, kinahmi eli veden\nnapa_, joka sijoitetaan äärettömään _Rutjan mereen_ tai rinnastetaan\n_Turjan kosken_ kera taikka yhdistetään valtameren valaskalaan\n(_kita_ \u003C ven. _kil_).\n\n    A. Meren Rutjan partahilla,\n    äärettömän äyrähillä,\n    kinahmella llkeällä,\n    jost' et pääse päivinäsi.\n    B. Turjan koskehen kovahan,\n    kinahmehen kauheahan,\n    jonne puut tyvin menevi.\n    C. Turjan koskesta ylitse --\n    vie veen navoille.\n    kuleta Kurjuksen kulkulle.\n    D. Kurimuksen kulkun alle,\n    kian kielen kääntimille.\n\nSkandinaavilaisessa Balder-tarussa kuvattu pohjoiseen ja alaspäin\nvievä Helintie on maata myöten kuljettava, kunnes saavutaan\nGjoll-virralle, jonka yli rakennettua siltaa Modgudr niminen neito\nvartioi. Balder-tarua vastaavassa Lemminkäisen eli Pätöisen pojan\nsurmarunossa tapaamme samalla paikalla _Tuonelan joen eli Tuonen\nmustan joen_, joka muutenkin runoissa usein mainitaan. Kertosäkeessä\nsitä sanotaan myös _Manalan ikipuroksi eli alapuroksi, alusvedeksi,\nalanteheksi tai syvänteheksi_. Tuonelan joen asemella esiintyy\neräässä Kilpakosinnan toisinnossa _Hiitolan joki_.[100]\n\nAivan yleinen Metsästysluvuissa on _Pohjolan joki_, jonka takaa\npyydystettävät eläimet ovat juoksutettavat. Sillä on välistä\nkertosanoina _Imandronjärvi ja Kanasaari_, s.o. Kuollan niemimaalla\noleva _Kalasaari_, joten se saa näennäisesti maantieteellisen\nvärityksen:\n\n    A. Sivulta Imantronjärven,\n    pitkin Pohjolan jokea.\n    B. Poikki Pohjolan joesta,\n    Kanasaaren kainaloitse.\n\nToiselta puolen tavataan joskus Pohjolan joen kertona Manalan alanne\nsekä Tuonen mustan joen kertona Pohjolan ikipuro. Nähtävästi on\nmetsänotustenkin alkuaan ajateltu tulevan toisesta maailmasta, kuten\nKarhunpeijaislauluista ilmenee.\n\nTuonelan jokea on toisinaan sanottu _salmeksi_, mutta tavallisesti\nsitä kuvataan _koskentapaiseksi_ virraksi. Surmattu ja jokeen\nheitetty Lemminkäinen:\n\n    Meni koskessa kolisten,\n    myötävirrassa vilisten.\n\nTuonelan joki voi saada kertosanakseen _kova kynsikoski_.\n\nSekä Kurimuksen että Tuonelan joen mielikuvia on sekaantunut\nkäsitykseen _Juortanin joesta eli pyhästä virrasta_, jonka\nkeskiajalla ajateltiin sijaitsevan maailman äärellä.\n\n    A. Onko joesta Jortanista,\n    johon hongat hoipertuvat,\n    heinät latvoin lankeavat?\n    B. Tuolla Juortanin joella\n    pyhän virran pyörtehellä,\n    johon kaikki virrat tulevat,\n    joet latvoin lankeavat.\n    C. Korvahan tulisen kosken,\n    pyhän virran pyörtehesen,\n    johon kaikki joet juoksevat.\n    D. Vesi on juossut Juortanista,\n    kaikki joet on Juortanista\n    tullut tunturin alati,\n    puhtahana pulppuellut.\n\nKilpakosinnassa Juortanin ja Tuonelan joet eri alueilla vaihtelevat.\nVälistä saa Juortani \"pyhän virran\" asemesta _pahan virran_\nkertosanakseen. Tavallisessa Tiberian merta ja Jordania kuvailevassa\nsäeparissa on välistä havaittavana _Juortanin joen ja Tyrjän kosken_\nvaihtuminen _Tuonelan jokeen ja Tarjan koskeen_.\n\n    A. Tyystyi ennen Tyrjän koski,\n    joki Juortanin pysähtyi.\n    B. Tyytyi ennen Turjan koski,\n    joki Tuonelan tyrehti.\n\nKolmantena säkeenä tässä Verensulkusanoihin kuuluvassa vertauksessa\non toisinaan:\n\n    Asettui Alava l. Alevan l. Aluen järvi.\n\nTämä Kuollutta merta tarkoittava _alava järvi_ monine väännöksineen\non tunnettu Tulensynnystä tulen putoamispaikkana. Vanhimmassa\nmuistiinpanossa Kiimingistä vuodelta 1658 kerrotaan sen keskelle\nkasvaneen tulisen koivun.\n\n    Putosi tulikipuna --\n    keskelle Alafvy järven.\n    Kolmasti Alavoi järvi\n    kuivi kuiville kiville. --\n    Kas[v]eli tulinen koivu\n    keskelle Alavos järven.\n\nTässä yhteydessä on vielä mainittava loitsuissa ja\nLemminkäis-runoissa kuvattu _tulinen joki_.\n\n    Tulevi joki tulinen,\n    joess' on tulinen koski.\n    koskess' on tulinen luoto,\n    luo'oss' on tulinen koivu.\n    koivuss' on tuliset oksat,\n    oksall' on tulinen kokko;\n    sulat on tulen tulevi,\n    höyhenet tulen satavi,\n    [t. sillä suu tulen palavi,\n    kita kiiran lämpiävi,]\n    yöt on hammasta hiovi,\n    [päivät] kynttä kriitskuttavi.\n\nEttä tulinen joki luotoineen on manalainen, osoittavat seuraavat\nsäkeistöt:\n\n    A. Tuolahan joell' on tulinen kivi\n    minä paan siun sille kivelle.\n    Tuolahan joess' on tulinen kallio.\n    B. Hiiess' on tulinen koski,\n    koskessa tulinen koivu,\n    koivussa tulinen k[o]kko,\n    joka syö kylän katehet.\n\nKeskiaikaisiin Haadeksessa käynnin kuvauksiin kuuluu myös kapea ja\nvaikeakulkuinen silta, joka on nähtävästi itämaisista uskonnoista,\nlähinnä persialaisilta kulkeutunut. Kristillisaiheisessa\nBalder-tarussa, kuten sanottu, päästään Gjoll-virran yli siltaa\npitkin. Myös suomalaisissa runoissa tavataan joskus _Tuonen eli\nManalan silta_, vaikkei joen yhteydessä.\n\n    A. Ajoi Tuonen sillan päähän.\n    B. Tule Tuonen tietä myöten,\n    ma'a siltoa Manalan.\n    C. Tuonen akka rautahammas\n    istui Tuonen sillan päässä,\n    kolme koiroa keralla.\n\nTavallisesti on kuviteltu Tuonelan joen yli päästävän veneellä eli\nlautalla. Väinämöisen pyytäessä:\n\n    Toi venettä Tuonen tyttö,\n    lauttoa Manalan lapsi,\n    yli salmen saattelevi,\n    joen poikki päästelevi.\n\nKansanuskomuksissa on säilynyt käsitys, että pyhänä leikatuista\nkynnenkappaleista paholainen tekee itselleen lautan, jolla\nsoutelee yli salmen, tai veneen, johon vie leikkaajan tämän\nkuollessa ja jolla kuljettaa hänet helvettiin. Sama uskomus\ntavataan myös skandinaaveilla; islantilaiset tätä alusta nimittivät\n\"ruumislaivaksi\".\n\nMielikuva Tuonelan joen yli soutajasta on lähtöisin Egyptistä,\nmissä kuollut oli kuljetettava Niili-virran yli veneessä, joka\njätettiin hautauspaikalle. Siellä kreikkalaiset sanovat saaneensa\ntarun kuolleitten kuljettajasta Kharonista, josta heidän vanhempi\nkirjallisuutensa ei vielä mitään tiedä. Roomalaisen runouden, etenkin\nVirgiliuksen Aeneidin välittämänä tämä Tuonelan lautturi pysyi kautta\nkeskiajan hyvin tunnettuna.[101]\n\nInkeriläisessä Viron orjan virressä, kuten on mainittu, Tuonela\ntoisinaan kuvataan kaupungiksi, jossa on kaksi kartanoa, Luojan\nja Hiiden, ja niiden välillä katu. Niinikään inkeriläisessä\nAnsiotyö-kosinnassa puhutaan _Tuonen linnasta ja Tuonelan kadusta_.\n\n    A. Alkoi Tuonela näkyä.\n    B. Ajoi Tuonelan kaulle.\n    Tuonen linna liklattoa.\n\nIlomantsinpuolinen Kilpakosinta tapahtuu:\n\n    _Hiien linnassa_ jalossa,\n    kauheassa kaupungissa.\n\nMyös _Pohjan linna_ mainitaan kerran. Paitsi _kylmäksi kyläksi_\nkutsutaan Pohjolaa usein _miehen syöjäksi kyläksi, urohon\nupottajaksi_, ja itse helvettiä joskus _pahaksi kyläksi_.\n\nHuomattavin tässä linnoitetun kaupungin tapaisessa on sisäänkäytävä.\nInkeriläisessä Ansiotyökosinnassa ajetaan _Tuonen portin suulle,\nManalan oven etehen_. Mainitussa Viron orjan virren muodostuksessa\nisännän sielu:\n\n    Vietiin Hiien portin suulle.\n    \"Avatkaa Hiien portti!\"\n\nSavolainen loitsija kehuu olevansa _Hiiden portin_ \"potkaisija\".\nYleisesti itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa esiintyvät _rautaiset\nPohjolan portit_.\n\n    Portit Pohjolan näkyivät,\n    Pahan linnat liimottivat,\n    ukset Hiien ammottivat,\n    rautaääret ärjyttivät\n\nSuomen Lapissa on Pohjan portteja sijoiteltu milloin Kuollan\nitäosan ja Kaninin niemimaan välimaille, milloin Ruijan tai Turjan\ntuntureille. Vanhan kansan muistellaan kertoneen, että ne olivat\n_vaskisia_.\n\nEttä Pohjola tässäkin tapauksessa merkitsee helvettiä, todistavat\nseuraavat rinnakkaismuodot:\n\n    A. Portin Pohjolan eteen.\n    B. Portin Pohjolan ovilla.\n    C. Helvetin portin etehen.\n    D. Helvetin portin ovelle.\n\nTuonelan veräjä (helgrindr) esiintyy myös islantilaisissa\ntaruissa ja rautaportit saksalaisessa kansanuskossa. Samoinkuin\nsuomalaisten perustuu germaanilaistenkin käsitys katolilaisella\nkeskiajalla vakiintuneeseen mielikuvaan helvetin rautaisista ja\nvaskisista porteista, joka taas vuorostaan johtuu Raamatusta ja\nmuinaisklassillisesta kirjallisuudesta. Edellisessä puhutaan kuoleman\neli Tuonelan porteista, jotka esitetään vaskisina rautaisine\nsalpoineen. Homeeroksen Iliaadissa mainitaan Haadeksen portit ja\nkuvataan Tartaroksen rautaiset portit vaskisine kynnyksineen.\n\nHaadeksen porttiin liittyy kreikkalaisilla mielikuva vimmatusti\nhaukkuvasta koirasta Kerberoksesta. Tämän koiran on arveltu johtuvan\negyptiläisestä Anubis nimisestä haudanhaltijasta, joka on mainittu\nkoirapäiseksi kuvatun Kristoforoksen yhteydessä. Islantilaisissa\nEdda-lauluissa tulee Manalaan matkustanutta Odinia vastaan Helin\ntalosta koira ammottavin kidoin ja kovasti haukkuen; maailman lopussa\nesiintyy Gnipahellin edustalla kauheasti ulvova Garmr, koirista\netevin, jonka nimeäkin on yritetty johtaa Kerberoksesta.\n\nSuomenpuolisessa Kilpakosinnassa kuvataan suuri ja julma Hiiden koira\nHiiden linnan edustalla haukkumassa:\n\n    A. Tuvan ukset tummoittavi,\n    Hiitten huonehet näkyvi,\n    Hiitten koira haukkumassa.\n    B. Kovin haukkui koira suuri,\n    peni julma julkutteli\n    Hiien linnassa jalossa.\n\nVienanpuolisissa Kilpakosinnan toisinnoissa on tämä koira _Pohjan\nkoira eli halli_. Loitsuissa, etenkin manausluvuissa, nostettua pahaa\nnimitetään _Hiiden koiraksi eli hurtaksi, Hiiden, Lemmon tai Manalan\nrakiksi_.\n\n    A. Hiien hurtta tunne huuti,\n    raukea Manalan rakki,\n    Lemmon rakki raastamasta!\n    B. Himmene nyt Hiien koira,\n    raukea Manalan rakki!\n    C. Hiien rakki, tulinen koira.\n\nTätä koiraa tarkoittaa myös se _musta_ ja tulta hengittävä _koira_,\njota loitsija kehuu käyttäneensä apunaan.\n\n    Oli mull' ennen musta koira,\n    rakki rauankarvallinen --\n    jonka turpa tulta lyöpi,\n    nenänvarsi valkeata.\n\nLemmon rakin rinnalla esiintyy joskus _Hiiden kissa_, joka\nVarkaanluvussa ilmaantuu itsekseenkin, vieläpä nimellisenäkin:\n\n    Kipinätär Hiien kissa,\n    revi reisiä jalosti,\n    kipinänä kiirehtiös!\n\n_Kipinätär_ on tilapäisesti personoitu seuraavasta kipinä sanasta,\nmikä samoin kuin Hiiden rakin mainesanana tavattava _tulinen koira_\nviittaa tulenpalavaan paikkaan.\n\nKultaheltan Luojan kukon vastakohtana on _Hiiden kukko\nrautaharja_.[102] Molemmilla kukoilla on vastineensa Eddalauluissa;\njumalain luona laulaa _Gullinkambi_, 'kultaheltta', ja maan alla\nHelin asunnossa toinen mustanruskea. Suomalaisille runoille ja\nislantilaisille lauluille yhteisenä lähteenä on ollut katolinen\nkansanusko.\n\nNeitsyt Maarian mehiläisen vastakohta _herhiläinen Hiiden lintu_ on\njo mainittu Karilaisen yhteydessä.\n\nHiiden hallin ohella mainitaan toisinaan myös _Hiiden harmaa\nhevonen_. Tämän esikuvana on raamatullinen harmaa hevonen, jolla\nkuolema ratsastaa Tuonelan seuratessa. Yleistä on kyydittävälle\npahalle hevosen ottaminen hiidestä eli vuoresta. Myös itselleen\nvalitsee kosiomies _Hiiden ruunan rohkeimman_:\n\n    Joll' on rautaiset kapiot,\n    tulitukka, rautaharja.\n\nHevosen synty hiidestä perustuu käsitykseen hevosen pahasta\nalkuperästä.\n\n    A. Ori on Hiien immen poika,\n    hepo Hiien immen tytär.\n    B. Auta Lempo luomoasi,\n    Perkele äpärettäsi,\n    Piru h--poikoasi.\n    C. Hepo Hiien h--poika,\n    Juuttahan vakahan vesa\n    viikon vuoressa makasi,\n    hyvän hetken helvetissä,\n    kauvan aikoa kalliossa.\n\nTästä käy ymmärrettäväksi myös Lemminkäisen (= Pätöisen pojan)\nsurmarunossa pahaiselle karjanpaimenelle lausuttu herjaus (UK 12:\n491-4). Edda-taruissa paholaista edustava Loke tammaksi muuttuneena\nviekoittelee oriin, joka sitten synnyttää hevosista etevimmän, Odinin\nkahdeksanjalkaisen ratsun.\n\nAjatus että hevonen on paholaisen luoma, jolle kuitenkin hengen,\nsamoinkuin käärmeelle, on Herra antanut, tavataan suomalaisissa,\nlappalaisissa ja skandinaavilaisissa kansantarinoissa. Mahdollisesti\non tämä tarina jossakin suhteessa katolisella keskiajalla voimassa\nolleeseen hevosenlihan syöntikieltoon.\n\nHiiden ruunan rinnalla ilmaantuu vanhassa käsikirjoituksessa useamman\nkerran _Manalan tarvas_, s.o. hirvi.\n\n    Hikoaako Hiitten ruuna.\n    kastuuko Manalan tarvas (kk. karvas)\n    tietä Tuonen juostessahan?\n\nYmmärrettävää on, mitenkä kuviteltuun Hiiden hevoseen on yhdistetty\nSuomen metsien merkkieläin hirvi. Runossa Hiiden hirven hiihdännästä\ntämä lopulta pääsee pimeähän Pohjolahan, josta ei enää ole hevillä\notettavissa.\n\nHelposti selitettävissä on myös Jäniksen luvussa ilmaantuva säe:\n_tuopas Hiisi vuohiasi_. Useissa Euroopan maissa, kuten Norjassa\nja Ranskassa. Venäjällä ja Kreikassa, tarinoidaan, että vuohi on\nperkeleen luoma. Toisinaan mainitaan Jumalan ensin luoneen lampaan.\nAjatuksen on antanut raamatullinen vertauskuva vuohista ja lampaista.\n\nOmituisempi on pistosnuolien vetäjänä tai kyntäjänä käytetty\n\"satasarvi\" _Hiitten härkä, Tuonen härkä, myös Vennon härkä_\n\"musta-kylki\", \"mustaposki\" tai \"uljamoinen\". Tätä härkää vastaa\nskandinaavilaisessa tarussa Thorin laivaretkestä musta jättiläishärkä\nHimin-brjölr, 'taivaanmurtaja', jonka katkaistu pää on syöttinä\nMidgardin käärmettä ongittaessa. Molemmat saavat selityksensä Jobin\nkirjan virtahepoa tarkoittavasta Behemothista, \"joka syö heiniä\nniinkuin härkä.\"\n\nSatasarven härän kertosanana esiintyy tuhatpäinen _Tursas_:\nmainittuun Tuonen härkään on samassa säkeessä yhdistettynä\n_Iki-Turso_. Luojan laivaretkessä _Ikiturso_ \"Äijön poika\", nostaa\npäätään merestä kaataakseen purren. Ikiturson on selitetty vastaavan\nThorin laivaretkellään Hymir jättiläisen kera pyydystämää Midgardin\nkäärmettä, joka oli yksi thurseista eli jättiläisistä ja pahan\nLokin sikiö ja joka eli valtameressä kaikkea maata ympäröiden ja\nhäntäänsä suussaan pitäen. Tämä taas johtuu keskiajalla samanlaiseksi\nkuvitellusta Leviathanista, mikä Jobin kirjassa Behemothin kera\nmainitaan ja on alkuansa tarkoittanut krokodiilia.\n\nMahdollisesti kuitenkin suomalaisen Ikiturson oikea vastine on itse\nHymir eli Ymir, joka mainitussa Edda-tarussa nimitetään _forn-jofunn_,\n'muinaisjät tilainen'. Skandinaavilaisissa luomistaruissa Ymir\nei ole ainoastaan jättiläisten esi-isä, vaan hänen ruumiistaan\non koko maapallo muodostettu. Ymirin esikuvana on ollut\nraamatullisen luomiskertomuksen \"syvyys\", jonka \"kasvojen\" päällä,\nlatinalaisen käännöksen mukaan (super faciem abyssi), oli pimeys\nja joka keskiajalla käsitettiin personalliseksi olennoksi, kuten\nsenaikuisista kuvistakin voi nähdä.\n\nPahojen paikkojen ihmisenkaltaisista asukkaista on jo mainittu\nTuonelan joen yli venettä ja lauttaa kuljettava Tuonen tyttö.\nAikaisemmin on huomautettu, että tämä yksilöllinen haltiaolento\non eristynyt niistä monikollisista Tuonen tyttäristä ja pojista,\njotka alkuperäisempään Tuonelan käsitykseen kuuluvat, ja liittynyt\nmyöhempään vainajain yhteisasunnoksi käsitettyyn Tuonelaan.\n\nUuden Kalevalan mukaan (16 r.) asuu tässä Tuonelassa nelihenkinen\nperhe: rautaverkkojen kutoja _ukko_ ja rautarihmojen kehrääjä\nakka, joka käärme-olutta tuodessaan saa myös nimet Tuonetar \"hyvä\nemäntä\", _Manalatar_ \"vaimo vanha\", sekä rautanäppi poika, joka vetää\nverkkoja poikki Tuonelan joesta, ynnä yli joen veneellä eli lautalla\nkuljettaja _tyttö_, myöskin _Tuonetar_ nimeltään.\n\nVanhassa Kalevalassa (9 r.), samoin kuin vienanpuolisessa\nkansanlaulussa esiintyy yksistään Tuonen tyttö lautturina ja\nrautarihman kehrääjänä sekä poika rautaverkkojen kutojana. Suomen\npuolella tavataan Tulensynnyssä sama alkuansa Tuonelassa käyntiin\nkuuluva nuotan kehrääminen ja kutominen toisinaan myös akalle ja\nukolle annettuna, silloin ei tosin Tuonelan, vaan samanmerkityksisen\n_Pohjolan tai Lapin. Tuonetar_, mainesanalla \"hyvä emäntä\", jota\nCastrén pitää tarkoituksellisesti ivallisena, ilmaantuu yhdessä\nLönnrotin muistiinpanemassa Päivölänvirren kappaleessa oluentuojana.\nNähtävästi on se tässä, samoin kuin muutamassa Karhunluvussa\n_Tuonetar Tapion neiti, Tuomettaren_ vaihdosmuoto. _Manalatar_ on\nLönnrotin muodostama.\n\nPaitsi Väinämöisen Tuonelanretkessä tavataan Tuonen tyttö soutavana\neräässä inkerinpuolisessa runossa:\n\n    Tuonen tyttö mustatukka,\n    Manalan matala neito\n    sousi rannan, sousi toisen, --\n    sousi kolmannen keralla,\n    sousi miun raukan rannoilleni,\n    onnettoman otsinnalle,\n    kohtahan kovaosaisen. --\n    Otti tuiskahti tupahan.\n    lie'en luokse seisottihen,\n    veti verhot ikkunalle.\n    pani palttinat oville.\n    Kuuli ohkavan olista,\n    voivottavan vuotehesta.\n    Petteli miun emoni,\n    valehteli vaalijani,\n    sanoi hän vievän vierahisin,\n    ottavansa oljamihin. --\n    Vei kuuksi päiväksehen,\n    katoi hän kaikeksi iäksi.\n\nMyös ilman venettä esiintyy Tuonen tyttö Tuonen tupaan taluttajana:\n\n    'Tuonen tyttö mustatukka,\n    maan tyttö matala neito,\n    tuon tukka tulin palavi,\n    lemmenin lekoittelevi,\n    näki ohkavan olilla --\n    otti ohkavan olilta --\n    tuonne vei mustahan tupahan,\n    matalaisehen majahan.\n\nTuonen mustalla tuvalla ja matalalla majalla on tässä nähtävästi\nalkuperäinen haudan merkitys, mutta Tuonen tytön tulin palava tukka\nviittaa kiirastulen tuntemiseen.\n\nEmon pettäjänä ja hautaan viejänä ilmaantuu samassa runossa toisinaan\n_Tuonen akka kokkaleuka, harvasuu eli avosuu Manalan akka_, kerran\nmyös _Tuonen ukko_.\n\n    Tuonen ukko oli pettelikko\n    petteli miun emäni,\n    maanitteli miulta marjan --\n    sanoi: on hauta kullitettu,\n    partahat vasken valettu.\n    Kun mie harkin hauan päällä,\n    kaikk' on hauta mustin mullin.\n    partahat kivin, somerin.\n\nSe Tuonen poika, joka Kalevalassa (UK 14: 445) ammutun Lemminkäisen\nmiekallaan kappaleiksi leikkaa saaden mainesanakseen \"verinen\", on\ntähän paikkaan Lönnrotin sovittama kahden runon nojalla. Toinen\nniistä alkaa: _Verinäkki Tuonen tyttö_, toisessa rukoillaan:\n\n    Punahattu Tuonen poika,\n    jännitä tulinen jousi\n    tulisella jäntehellä,\n    pane vaskinen vasama\n    tuon tulisen jousen päälle,\n    ammu halki hampahista!\n\nTuonen pojan _hattu_ on manalaisille ominainen vaatekappale. Hatun\n_punainen_ väri samoin kuin jousen ja jänteen _tulisuus_ viittaa\nmyöhempään Tuonelan kuvailemiseen tuliseksi paikaksi. Samoin saa\nselityksensä Gananderin esittämä _punaparta_ Tuonen poika tulisen\nkirnun kirnuajana. Sitävastoin _punaposki_ Tuonen poika, jota\nrukoillaan: \"puno nuoroa punaista punaisella polvellasi\", on nuoraa\npunovan punaisen Pullettaren, s.o. Blasius-pyhimyksen, tilapäinen\nsijainen. Siitä on punaposkisuus siirtynyt toiseen saman laulajan\nyhteen menoon esittämään runoon, jossa Tuonen poika _tuliniemen ja\ntulisen hauin_ yhteydessä tuntuu olevan paikallaan.\n\n    Punaposki Tuonen poika\n    potki potkunsa vetehen --\n    nenähän tulisen niemen,\n    tuliniemen tutkaimehen.\n    Sai sieltä tulisen hauin,\n    nousi maalle keittämähän.\n\nTuonelan haltioissa siis runot eroittavat, samoin kuin muissakin\npaikallishaltioissa, molempien ikäkausien ja sukupuolien edustajia.\nNäissäkin naiset ovat ilmeisesti etualalla, mikä näkyy olevan yleinen\nominaisuus suomalaisten runojen haltioittamisessa.\n\nTuonelan naisissa voimme uudelleen seurata Tuonelan merkityksen\njakautumista vainajille yhteisestä maanpinnan alaisesta olinpaikasta\npahaksi paikaksi syvälle maan sisään ja hyväksi paikaksi yläilmoihin.\n\nMaidonluvuissa saa Tuonen tytti tai akka kertosanakseen _maan\nisäntä tai manteren akka_, mikä osoittaa maan eli mannun ja Manalan\nkäsitteiden sulautumista.\n\n    A. Lyhykäinen Tuonen tytti,\n    matalainen maan isäntä!\n    B. Tuonen akka kuivakynsi,\n    akka manteren alainen!\n\nSelvästi pahana olentona toimii Tautiensynnyssä _Tuonen tyttö\numpisilmä ja Loveatar Tuonen eukko_, samoin _tulisukka tuomen (s.o.\nTuonen) neito_, jota rukoillaan:\n\n    Tule työsi tuntemahan.\n    vihasi parantamahan!\n\nMutta toiselta puolen palvotaan Tuonen tyttöä ilmeisesti hyvänä\nolentona:\n\n    Tuonen tyttö pieni neiti,\n    tule tänne, tarvitahan, --\n    kääri kivut kimppusehen,\n    kipuisehen vakkasehen!\n    Tuolla tuuita kipua\n    povessa pyhän Jumalan!\n\nTässä tapauksessa on Tuonen tyttö samalla tavoin pienikasvuiseksi\nkuvatun ja kipuja keräävän Neitsyt Maarian sijainen. Maariaa\ntarkoittavan kiputytön tiedämme usein saavan mainesanan Tuonen neito.\n\nSaman kiputytön paikalla:\n\n    A. Lyhyt akka Tuonen tyttö\n    tuolla keittävi kipuja.\n    B. Punahattu Tuonen tyttö\n    voiti kielellä kipuja.\n\nNiinikään Maarian asemesta muutamassa Niukahdusluvussa:\n\n    Tuli yksi Tuonen akka,\n    tuo suoloihin sopasti.\n\nNelihenkisen perheen muodostavat myös hiiden eli Hiitolan asukkaat.\nPaha merkitys on tietysti niillä tavallisin.\n\n    A. Hiien ukko, Hiien akka,\n    helvetin tulinen parta!\n    B. Hiien eukko rautahammas!\n    C. Raparyyty Hiien poika!\n    D. Tulitukka Tuonen tyttö,\n    hikitukka Hiien tyttö!\n\nMutta Metsänluvuissa voi niillä olla alkuperäisempi metsänhaltian\nmerkitys.\n\n    A. Hiien ukko. Hiien akka,\n    Hiien ainoa emäntä!\n    B. Sinihippa Hiitten vaimo!\n    C. Hiit[t]en poika pikkarainen\n    hyppeäjä hyvän selän,\n    ota kultakannuksesi\n    hopeaisen orren päästä,\n    kultaisesta lippahasta,\n    vaskisesta vakkasesta,\n    sillä kutkuta kuvetta!\n\n_Hiiden tytär eli piika_ esiintyy joskus samoin kuin Tuonen tyttö\nKivuttaren kertosanana tai suorastaan Neitsyt Maarian mainesanoin ja\ntoimin.\n\n    A. Kattila Kivuttarella,\n    pata Hiien tyttärellä.\n    B. Hiien piika pikkuruinen,\n    vaimo valkeaverinen,\n    kanna vettä kannusella\n    tykin suuren suun etehen!\n\nHiiden tyttärestä on välistä tehty nimentapainen _Hii[d]etär_.\n\nGananderin mytologiassa mainitaan Hiiden tyttären etunimenä _Hitu_.\n\n    Hitu Hiit[t]en neitosia,\n    palmikko paulalle noian,\n    hiusrihma Hiit[t]en noian.\n\nTämä saa kuitenkin selityksensä Gananderin käyttämästä\nkäsikirjoituksesta. Toisessa ja kolmannessa säkeessä pitää _noian_\nasemesta olla _neion_, ja _paulalle_, josta ainoastaan kaksi ensi\nkirjainta on säilynyt, on luettava _Panulan_. On siis kysymys Panulan\nneidon palmikosta eli Hiitten neidon hiusrihmasta. Sen mukaan olisi\nmyös ensi säkeessä _neitosia_ korjattava: _neitosien_ ja _hitu_ (kk.\n_hittu_) käsitettävä _palmikon_ ja _hiusrihman_ rinnakkaissanaksi.\n_Hitu_ sanalla onkin ohuen vaatteen ja hienon rihman merkitys.\n\nMyös _vuoren_ asukkaita on runoissa usein selvästi esitetty\npaholaisina.\n\n    A. Tuo voita vuoren eukko,\n    piimeä pirun emäntä!\n    B. Jos ei Luojassa lupoajoa,\n    Jumalassa antajoa,\n    anna sie mies mäentakainen,\n    ukko kallionalainen!\n\nMutta tämän maailman tuonpuolisesta eroittavan _vaskivaaran_\ntakaisena voidaan tavata myös pyhä Neitsyt:\n\n    A. On miulla piika pikkarainen,\n    vaimo valkeaverinen,\n    vaskivaarojen takainen.\n    B. -- Vaskivaarojen takana,\n    senkö panen paimeneksi --\n    se on vanhin vaimoloista.\n\nHiiden ja samamerkityksisen Pohjan asukkaat muodostavat välistä\nyhdessä nelihenkisen perheen:\n\n    Hiien poika, Pohjan ukko,\n    Hiien tyttö, Pohjan eukko!\n\nRunsaimmin ovat runoissa edustettuina Pohjan eli Pohjolan perheen\njäsenet, vaikka hyvin eri määrin ja eri lailla.\n\n_Pohjan ukko_ esiintyy verrattain harvoin, enimmäkseen Metsän- ja\nKarjanluvuissa pohjoisissa, riistarikkaissa metsissä asuvaksi\najatellun metsänhaltian sijaisena.\n\n    A. Pohjon ukko, Pohjon akka.\n    Pohjon pientaren pitäjä,\n    Pohjon harjun hallitsija,\n    laita kuuset kultavöille! --\n    Metsän kultainen kuningas!\n    B. Metsolan metinen neiti! --\n    Pohjon ukko rautaparta;\n    senpä panen paimeneksi.\n\nPohjan ukko \"rautaparta\" esiintyy vielä pistosnuolien tekijänä, ja\ntulen tuhoja parantamaan pyydetään joskus:\n\n    Tules ukko Pohjolasta,\n    mies pitkä pimeen talosta!\n\nKertomarunoissa on _Pohjolan isäntä_ aivan syrjäisessä asemassa\nverraten kaikkivaltiaaseen _Pohjolan emäntään_. Tämä myös _Pohjan\neukoksi eli akaksi_ nimitetty on kaikista tavallisimpia henkilöitä\nsekä kertoma- että loitsurunoissamme.\n\nSamoin kuin Pohjan ukko esiintyy Pohjan eukko ensinnäkin\nmetsänhaltiana sen mainesanoin ja sen linnallakin.\n\n    A. Havuhattu Pohjan eukko,\n    havuhattu, sinihippa!\n    B. Siniviitta Pohjan eukko,\n    sinun aittasi avara;\n    avaele aittoasi!\n    C. Hongas Pohjolan emäntä,\n    lavokämmen Pohjan eukko!\n    D. Metsän ukko, metsän eukko,\n    pitkän Pohjolan emäntä,\n    metsän kultainen kuningas!\n\nTavallisimmin kuitenkin Pohjolan emäntä toimii pahojen tautien\nsynnyttäjänä ynnä yleensä kaiken pahuuden naispuolisena edustajana,\njoka on edempänä erityisesti tutkittava.\n\nMutta välistä tapaamme Pohjolasta tulevan akan myös hyvää tekevänä ja\nsilloin Neitsyt Maarian pukimin, esinein ja askarein.\n\n    A. Tule akka Pohjolasta,\n    silkkivyöhyt vyölle vyötty,\n    päässä silkkisiulakkehet,\n    sitomahan siukunutta!\n    B. Pohjan [e]ukko, luonnon vaimo,\n    viskoa vilua vettä!\n    C. Vaan tuolta akka tulevi\n    pimeästä Pohjolasta,\n    liinalakki liuhottavi,\n    suonia on vakka sylissä,\n    D. Palkattiinpa pajulintu\n    Pohjan akkaa noutamahan,\n    eipä akka tullutkahan.\n    Palkattiinpa pajumettinen --\n    toipa akan Pohjolasta,\n    se pani tulen pakkuloihin.\n    E. Pohjolan jalo emäntä,\n    tuopa hyytä Pohjolasta!\n\nPäinvastoin _Pohjolan tyttö eli Pohjan neiti_, joka myös usein\ntavataan, verrattain harvoin esiintyy tautien synnyttäjänä tai\nmuun pahan aikaansaajana. Muutaman kerran Pohjan tyttöä Metsän- ja\nKarjanluvuissa avuksi pyydetään:\n\n    A. Tuo tarkka Tapion neiti,\n    Pohjan tyttö, käyrä neiti.\n    pyhän pientaren alainen!\n    B. Pohjan tyttö, Pohjan neiti,\n    Pohjan penkeren alainen,\n    Pohjan tyttö käyrämöinen!\n\nEnimmäkseen toimii Pohjolasta tuleva neiti Neitsyt Maarian sijaisena.\n\n    A. Tuli neito Pohjolasta,\n    impi kylmästä kylästä,\n    hyyss' on sukka, jäässä kenkä --\n    sata sarvea otsassa.\n    B. Tuli piika Pohjolasta\n    suonikääry kainalossa,\n    C. Tuli 3 neitoa Pohjolasta,\n    yksi lypsi mustan maion.\n\nToisinaan Pohjan neittä mainitaan mustaksi, silloinkin kun häneltä\npyydetty tehtävä on hyväätekeväistä laatua.\n\n    Musta tytti Pohjan neito,\n    sylin aaltoja aseta!\n\nVesillä kulkijan avuksi pyytämänä olemme tavanneet Neitsyt Maarian\nsekä hänen sijaisensa kosken neidon. \"Lumi-Maarian\" ohella esiintyy\nkeskiajan runoudessa ja maalauksissa sen vastakohta \"musta Maaria\",\njoka aiheutuu pyhään Neitsyeeseen sovitetusta itämaista tummuutta\nihannoivasta raamatullisesta morsiamenkuvauksesta.\n\nNeitsyt Maariaa edustavaan Pohjan neitoon liittyy likeisesti\nTulenluvuissa _Pohjolasta tuleva_ poika. Tämänkin puoleen\nkäännytään välistä rukouksin. Parissa Tulenluvussa on poika tullut\nPohjolan neidon lisäksi tai sijalle, kuten kertosanana _impi_ tai\nvaatekappaleensa hame ilmaisevat.\n\n    A. Tule nyt poika Pohjolasta,\n    impi kylmästä kylästä!\n    B. Tule poika Pohjolasta,\n    mies pitkä Pimentolasta,\n    hyytä huohti housun suusta,\n    jäätä paian palkimista;\n    hyyss' on sukka, kenkä jäässä,\n    hallassa hamosen helma.\n\nTavallisemmin esitetään kertovassa muodossa pojan tulo Pohjolasta.\nOikeastaan tulenlumoaja poika ei olekaan Pohjolasta kotoisin, vaan on\nsiellä ainoasti lyhyellä vierailulla käynyt:\n\n    Läksi poika Pohjolahan,\n    oli tuolla yötä kolme.\n    Tuli poika Pohjolasta\n    yön kolmen oltuansa\n    läpitse lumisen linnan --\n    Se tunsi tulen lumoa.\n\nPohjolassa käynyt poika kuvataan vielä pieneksi lapseksi, joka ei\nitse ole Pohjolan poika, koska tuo erikoisen Pohjolan pojan mukanaan.\n\n    A. Meni poika Pohjolahan,\n    mies pieni Pimentolahan,\n    pystyn peukalon pituinen,\n    härän kynnen korkunainen.\n    Oli tuolla yötä kolme\n    pimeässä Pohjolassa.\n    Tuli poika Pohjolasta.\n    B. On poika kolmiöinen,\n    meni poika Pohjolahan,\n    oli siellä yötä kolme\n    yötä kolme käyessänsä.\n    Tuli poika Pohjolasta\n    pojan Pohjolan keralla.\n    Hyytä huuhti housun suusta.\n\nTosin myös Pakkasenluvussa kuvataan pahan pakkasen pojan _Kuljuksen_\nkolmiöinen olo Pohjolassa:\n\n    Kulki Kuljus Pohjolahan.\n    oli tuolla yötä kolme\n    tuli peuran peittehessä\n    tuli karhun kattehessa.\n\nMutta tämä Pakkasensynty esiintyy yksistään Ilomantsin puolella,\njota vastoin mainittu Tulenluku tavataan laajemmalla alalla Suomen\nKarjalassa ja lisäksi Inkerin puolella, missä nimetön tulenlumoaja\nastuu alas taivaasta.\n\n    Mies kuni tulen sisässä\n    lukevi tulen vihoja. --\n    Meni tuolta vieraisihin\n    läpi reppänän yheksän.\n    Oli tuolla yötä kolme,\n    tuli tuolta kotihin,\n    jäätä huusi housun suusta,\n    hyytä paian palkomista.\n\nTulenlumoajan kolmiöinen Pohjolassa käynti ei voine olla muuta kuin\nkansanomainen muodostus Vapahtajan saman ajan kestäneestä Tuonelassa\nkäynnistä. Joskus mainitaankin jääntuojana tavallisemman Maarian\nasemesta Jeesus:\n\n    Tuli Jeesus kulta\n    tuolta maalta tälle maalle,\n    hyyssä helmat, jäässä polvet,\n    jääkintahat käessä.\n\nTilapäisesti muissakin loitsuissa kohtaamme pojan Pohjolasta avuksi\nkutsuttuna tai apuun rientävänä:\n\n    A. Tule poika Pohjolasta,\n    tule poika pirtin eestä!\n    Tääll' ois poika päästettävä.\n    B. Tuli poika Pohjolasta --\n    jolla suu sulan kynänen,\n    pääkin päivän kakkarainen.\n    C. Tuli poika Pohjolasta\n    sata sarvea otsassa. --\n    Se oli sarvi sarviansa,\n    joka oli syänalassa.\n    D. Tuli poika Pohjolasta --\n    suonivihko kainalossa.\n\nEnsimäiseen näytteeseen on verrattava Pätöisen pojan pirttiin\nkylmäminen Pakkasenluvussa, toisessa osoittaa pojan kuvaus laulajan\nihannoimista, kolmannessa ja neljännessä on voiteen tuoja ja\nsuonivihkon kantaja ilmeisesti Neitsyt Maarian sijainen.\n\nMuutama rukous on kuitenkin kohdistettu varsinaiseen Pohjolan eli\nHiiden asukkaaseen:\n\n    Jou'us poika Pohjolasta,\n    mies pitkä Pimeälästä,\n    Lapin laajasta kylästä --\n    Tuo hiiestä patoa!\n\nPahan paikan edustajina toimivat Pohjolan pojat Päivänpäästö-runossa\nInkerin puolella sekä Pohjanmaalla, missä Väinämöisen pyytäessä:\n\n    \"Tuo venettä Pohjon poika\n    poikki Pohjolan joesta,\n    Manalan alusveestä!\"\n    Vei venehen Pohjon poika.\n\n_Pohjosen poikien_ rinnalla ilmaantuvat joskus _lännen tyttäret_:\n\n    Pohjosen pojat potevat,\n    lännen tyttäret läsivät\n    päättömiä paisehia,\n    tauteja nimettömiä.\n\nLännen liittymistä pahan pohjosen käsitteeseen todistaa myös Pohjolan\nemännän kertosana lännen vaimo.\n\n    Portto Pohjolan emäntä,\n    läpilautta lännen vaimo.\n\nHyvässä merkityksessä olemme nähneet _lännen neidon_ Neitsyt\nMaariasta käytettynä.\n\nPimentolasta johtunut on personallinen _Pimentolainen_. Kerran\ntavataan Pohjolan emännän kertosanana _pimon emäntä_.\n\nPimeälän asukkaaksi voitaneen lukea myös _pimeän piika, hämärän\nemäntä eli yön tyttö, hämärän neiti_. Nämä nimitykset annetaan\npahalle painajaiselle:\n\n    A. Sinä pimeän piika,\n    sinä hämärän emäntä!\n    B. Yön tyttö, hämärän neiti,\n    eli paha painajainen!\n\n_Hiiden tyttönä_ puhutellaan hämärän neittä karhua kierrettäessä:\n\n    Hiien tyttö, hämärän neiti!\n    Kosk' on päivä puolipuissa,\n    painan pangan pihlajaisen,\n    aian rauasta rakennan\n    ympäri Tapion tarasta;\n    tähän ei koske katehen silmät.\n    Jos toinen tulee kierroksehen.\n    syököhön hämärän neiti!\n\nMutta sama yön tytti, hämärän neiti esitetään myös hyvää toimivana,\nkuten seuraavissa Metsän- ja Karjanluvuissa:\n\n    A. Yön tyttö, hämärän neiti,\n    pitkän puhtehen pitäjä,\n    valvoja anivarainen,\n    kehräsi punaisen langan,\n    sinilangan siuahutti\n    kultaisesta kuontalosta\n    vaskisella värttinällä,\n    hopeaisella rukilla.\n    Viritti punaisen langan,\n    sinilangan siuahutti\n    poikki Pohjolan joesta,\n    jota myöten nuolen nousta\n    otsahan oravan poian.\n    B. Katrinatar vaimo kaunis,\n    aita rautainen rapoa! --\n    Yön tytti, hämärän neiti,\n    viisi piikoa pitäös --\n    karjoani katsomassa!\n    Neitsyt Maaria emonen,\n    maasta asti aita pannos!\n\nEdellisessä näytteessä on yön tytöllä Annan ja Maarian kehruuneuvot,\njälkimäisessä häntä rukoillaan Katrinattaren ja Maarian ohella. Vielä\non huomattava rinnastus:\n\n    Eine-eukko, luonnon vaimo,\n    yön tyttö, hämärän neito!\n\nPohjolaa vastaavien maantieteellisten paikkojen _Lapin ja Turjan_\nasukkaat tietysti kuvitellaan pahoiksi.\n\n    Tulen tyttö, Turjan neito,\n    Hiien häijy emäntä,\n    tule Turja tarvittaissa\n    häijy henki haettaissa.\n\nNaispuolinen _Turjotar_ esiintyy Kivenpuhuttelussa: \"Turjottaren\ntuuittama\". _Takaturjaksi_ luettava (vrt. _Takalappi_) on _Takaturma_\n\"Aijön poika\".\n\nMutta myös Turjan ja Lapin asukkaissa voimme tavata hyvää tekeviä;\netenkin naiset toimivat usein Neitsyt Maarian sijaisina.\n\n    A. Impi Turjasta tulevi\n    kuutilla kuparisella,\n    neito laskekse Lapista\n    purrella punakokalla,\n    piirahassa purren kokka.\n    B. Tuli akka Turjalasta,\n    mutso kylmästä kylästä,\n    toipa puita tullessansa. --\n    Niillä saunan lämmitteli,\n    kylyn kylmästä sulasi.\n\nPohjolan kertona käytettyä _kylmää kylää_ vastaa _kylmä tyttö_ Pohjan\nneidin ja _hynnin_, s.o. hyinen, _akka_ Pohjan eukon mainesanana.\n\n    A. Pohjan neiti, kylmä tyttö\n    hyyhmäkelkkoa vetävi.\n    B. Hynnin akka, Pohjan eukko\n    tuolta kylmästä kylästä\n    pimeästä Pohjolasta\n    tule pian, välehen jouvu!\n\nTulenluvuissa usein esiintyvät _hyinen akka eli jäinen eukko_ ja\n_hyinen tyttö eli jäinen neito_ tavataan toisinaan yhdistettyinäkin,\njosta näkee niiden tarkoittavan neitsyeksi ja emoseksi samalla kertaa\nnimitettyä Maariaa.\n\n    A. Hyinen tyttö, jäinen eukko,\n    hyyvyttele, jäähyttele!\n    B. Hyinen akka, jäinen neiti,\n    tules tuosta, kusta kutsun,\n    Pohjan pitkästä perästä,\n    tuosta kylmästä kylästä\n    koasta Kammon karsinasta,\n    hyistä kelkkoa vetele!\n\nVerrattakoon vielä _Pohjolatar_ niminen hyinen tyttö, joka imee verta\nvaskipillillä. Verensulkusanoissa yhtäläisesti toimivaan Neitsyt\nMaariaan.\n\n    A. Hyinen tytti Pohjolatar,\n    juomari joen takainen,\n    pilli vaskesta valata!\n    Sillä veren sivallat\n    kuivaan kulkkulakeesi.\n    B. Neitsyt Maaria emonen --\n    vaskipillinen varusta,\n    veri keuhkoihin vetele!\n\nPohjolattaren kertosanana _juomari joentakainen_ on saatu vastaavasta\n_pohjolaisen eli lappalaisen_ kertosanasta.\n\n    A. Kuivakulkku pohjolainen,\n    juomari joentakainen,\n    tule suuta sulkemahan!\n    B. Tulikulkku lappalainen,\n    juomari joentakainen,\n    joka joi tuliset kosket,\n    säkehiset särpi virrat,\n    tule verta särpimähän\n\nMutta siirtymiseen on vaikuttanut Neitsyt Maarian kutsuminen _joen\ntakoa_, joka joskus itse Jumalaankin kohdistetaan: \"Jumala joen\ntakanta\".\n\nVenäjän Karjalassa saa hyistä kelkkaa vetävä neiti välistä nimen\n_Kahetar eli Kähetär_, joka johtuu _jäähilettä_ merkitsevästä _kahe_\nsanasta. Tämänkin mainesanat _hyvä eläjä tai kaunis neiti_ viittaavat\nhyvään ja kauniiseen Neitsyt Maariaan.\n\nSamassa Tulensynnyn toisinnossa, missä Kahetar hyistä kelkkaa vetää,\nmainitaan päinvastainen _porotytti Pohjan neiti_ poroissa eli\nkypenissä häärivänä.\n\n    Porotytti Pohjan neito,\n    olet polvin porossa ollut,\n    kypenessä kyynäsvarsin.\n    Kahetar hyvä eläjä!\n\nKetä tämä porotytti Pohjan neiti, toisinaan _Pohjan eukko_, kuvaa,\nosoittaa sen esiintyminen myös hyyn tuojana tai kipujen kerääjänä.\n\n    A. Poropiukka Pohjan neiti,\n    jonk' on hyytä hyppysissä.\n    B. Porotyttö, Pohjan neiti\n    Kipumäen kukkulalla.\n\nEräässä Tulensynnyssä mainitaan poroissa pyörivänä nimenomaan Maaria:\n\n    Poltti rinnat Maarialta,\n    joka polvin poroissa pyöri.\n\nPorotytin asemessa tavataan joskus _palon tytti_ eli _Hiilitär_ hyvää\ntekevänä olentona:\n\n    Palon tytti. Pohjan neiti,\n    Hiilitär Tapion vaimo,\n    tuo polvin porossa pyöri,\n    kypenessä kyynärvarsin.\n    Ori juoksi Pohjolasta --\n    Ottipa sitten hyytä --\n    suusta Pohjolan orihin,\n    tuolla hyyllä hyyvytteli.\n\nSitä vastoin pahana naisoliona esitetään yhdessä Käärmeen-synnyssä\nLemmon ja Hiiden neidon ohella Palotar:\n\n    Letti Lemmolta putosi,\n    palmikko Palottarelta.\n    hivus Hiien neitiseltä,\n\nUseammin ilmaantuu porotytön paikalla _tulen eli tulityttö\nPohjanneito_ sekä poroissa rypevänä ja tulenpolttamassa apua antavana.\n\n    A. Hyi tulityttö, Pohjan neito\n    polvin porossa rypi.\n    B. Tulen tyttö, Pohjan neito,\n    tunkeite tähän tulehen!\n\nToisinaan on tämä tulityttö samalla kertaa hyinen eli _hyyeneiti_:\n\n    Tulityttö, hyyeneito\n    hyistä kelkkoa vetävä.\n\nMyös pelkkä tulinen eli _tulen neito tai tulosen äiti_ voi esiintyä\nNeitsyt Maarian toimissa.\n\n    A. Tulevi tulinen neito\n    tulisissa vaunuloissa,\n    tulinen kattila käessä,\n    jäinen kauha kattilassa.\n    B. Tulen neito tyttäresi,\n    kivut helmahan kereä!\n    C. Kaunis on tulosen äiti\n    vanha voietten tekijä!\n\nIlmaantuupa _tulinen vaimo_ synnyttäjänä _tulisen pojan_, joka sitten\nlähtee Pohjolaan ja sieltä palaa tuoden hyytä ja jäätä.\n\n    Synnytti tulinen vaimo,\n    synnytti tulisen poian\n    tulisella vuotehella,\n    tulisen vaipan alla,\n    tulisen hurstin päällä,\n    tulisessa uutimessa.\n    Tuuitti tulisen poian\n    tulisessa tuutimessa.\n    Oli poika kolmeöinen,\n    kolmeöinen, neljäöinen.\n    Työnsi poian pohjosehen.\n    Oli tuolla yötä kolme,\n    kovin äijä kolme, neljä,\n    viimeistäänkin viikkokauen.\n    Tuli poika Pohjolasta --\n    Hyytä huokui housun nauhat.\n\nMaarian käsittämisen tuliseksi vaimoksi eli neidoksi selittää\nhänen vertauskuvanaan katolisessa hartauskirjallisuudessa\nkäytetty: \"tulessa palava, kulumaton pensas\", jonka keskellä hänet\nkeskiaikaisissa maalauksissakin esitetään. Slaavilaisten \"tuliseen\nMaariaan\", jolla on Iljan päivälle (20/7 v.l.) läheinen viettopäivä\n(22/7), kohdistuu inkeriläinen säe: \"Maaria tulelle selvä\".\n\nPorotytön paikalla tapaamme myös _Panulan neidon_:\n\n    Paljaspää Panulan neiti\n    polvin pyörivi porossa --\n    Ei pala porossa polvet,\n    kypenissä kyynäsvarret.\n\nTulenluvuissa avuksi pyydettynä ilmaantuu _Panun emäntä_ eli\n_Panutar_ useamman kerran mainesanalla _paras_, mikä soveltuu Maarian\nsijaiselle.\n\n    A. Tuttav' on tulonen äiti,\n    paras on Paron (!) emäntä,\n    nukkas tulta tuuvittamaan!\n    B. Pannutar (!) parain neitsyt,\n    tuli niele turkkihisi!\n    C. Parannuta (!) parain neiti!\n\nMaarian pojaksi käsitettävä on tulen polttama _Panolan poika_.\n\nPahana olentona ja Hiiden neidon kertosanana olemme jo nähneet\nPanulan neidon Käärmeensynnyssä. Myös sisiliskoa puhutellaan:\n\n    A. Pääpuikko Panulan neien.\n    B. Panuttaren pääpuikko.\n\nPanuttaresta vääntyneen _Pannuttaren_ rinnalla esitetään kerran\n_Tunnutar_ \"tulisen neidon\" nimenä.\n\n    Tunnutar tulinen neito,\n    Pannutar palava vaimo,\n    tulkoonpa tulinen neito\n    tulen lientä särpämähän\n\nTunnutar lienee korjattava _Tuhnutar_ ja yhdistettävä nimeen\n_Tuhnus_. Sisiliskonluvussa loitsitaan:\n\n    Tuhnus tule taivahasta,\n    tule työsi tuntemahan.\n    pahasi parantamahan!\n\n_Tuhnupää_ merkitsee samaa kuin _tuhniopää eli nokipää_. Tässä\nyhteydessä sopinee esittää Jäniksenluvussa puhuteltu nokityttö.\n\n    Nokityttö, Saaren neiti\n    tiellä seulovi utua,\n    terhennystä tellittävi.\n    Utu silmille sivalla!\n\nEnnen mainitussa loitsussa, jossa \"joki kultainen kuningas\" ja\nRistoppi pyydetään saukkoa juoksuttamaan \"joen näköisnä\", tämä pyyntö\nuudistetaan kohdistettuna _Nokiattareen_.\n\n    Nokiatar nuori neito\n    juoksuta joen näköisnä,\n    aja aallon karvallisna!\n    Muille valkeat valitse,\n    minulle mustaset pätevi,\n    ketukseni kelpoavi.\n\nToisessa saman loitsun kirjaanpanossa käy jälkimäinen pyyntö edellä\nRistoppiin joen kuninkaaseen kohdistettuna ja Nokiattaren asemella\non _Jokiatar_. \"Mustien\" pyytäminen kuitenkin paremmin soveltuu\nNokiattarelle, joka kahdesti esiintyvän _joki_ sanan johdosta on\nhelposti voinut vääntyä Jokiattareksi.\n\nNokiattaren alkuperäisemmyyttä vahvistaa vielä muutamassa\nKetunpyytäjän luvussa tavattava _Nokeainen_.\n\n    Nokeainen kullan muori,\n    tule kullan muuttehelle!\n\nMahdollisesti tähän kuuluva on vielä Sudensynnyssä esiintyvä\n_Nukuhutar_.\n\n    Nukuhutar neiti nuori\n    rannalla rakentelihe.\n    Niemin neito kasvatettu,\n    läksin neito tuuvitettu\n    Puri tuota tullessahan.\n    Niinpä menköhön manalle!\n\nEsitetyt näytteet ovat kaikki Suomen pohjois-Karjalasta. Vielä on\nhuomattava etelä-Karjalassa muistiinpannun loitsun alku:\n\n    Nouse maasta nove[n] emäntä,\n    vetäy veen emäntä!\n\nPahojen paikkojen asukasten olemme nähneet lukuisissa tapauksissa\ntoimivan hyyäätekevinä ja semmoisina niitä avuksi rukoiltavan,\njolloin naispuoliset olemme todenneet Neitsyt Maarian sijaisiksi.\nMutta kun nämä tapaukset eroitamme, havaitsemme paholaisten perheessä\nemännällä, kaikkien tautien ja pahojen synnyttäjällä, olevan\nvalta-aseman, joka vastaa Jumalan emon asemaa hyvien olentojen\njoukossa.\n\nYhdeksän taudin äidin yleisin nimitys on _portto Pohjolan emäntä_;\nisänä on tavallisesti _tuuli_. Ristijäksi pyydetty on _Johannes_\n\"Jumalan pappi\", joka kuitenkin tästä toimesta kieltäytyy, niin että\nsynnyttäjän on sikiönsä itse nimitettävä.\n\nU. Holmberg on suomalaista Tautiensyntyä verrannut venäläiseen\nlegendaan Heroodeksen 12 tyttärestä, mitkä syntyivät hänen veljensä\nvaimosta Heroodiaasta, jota naimasta Johannes Kastaja oli häntä\nkieltänyt. Rangaistukseksi tyttäret muutettiin taudeiksi ja\nsuistettiin mereen,[103] josta ne ilmaantuvat ihmisiä kiusaamaan.\n\nSetälä on osoittanut, mitenkä mielikuva Heroodiaasta myös\ngermanilaisessa ja romanilaisessa kansanuskossa edelleen elää.\nItaliassa kerrotaan _Redodesan_ loppiaisaaton yönä ilmestyvän\nerääseen Johanneksen kirkkoon pyytämään kastetta, johon Johannes\nvastaa lykkäämällä päätöksensä toiseen vuoteen, aina maailman\nloppuun asti. Saksalaisissa keskiajan lähteissä esitetään Heroodias\nkuningattarena, jopa jumalattarena, jolle kolmas osa maailmaa\noli alamainen, tai yöllä ratsastavien naisolentojen johtajana\nynnä yleensä yönvaltiattarena; toisinaan Johannes Kastajan päätä\ntavoittelevana, joka puhaltamalla pyörryttää hänet takaisin samaa\ntietä. Näihin käsityksiin ynnä kreikkalaisen legendan Heroodiaalle\nantamaan mainesanaan \"raivoisa\" on Setälä verrannut Pohjan akan\nmäärettä _pyöräraivo eli raivopyörä_.\n\nVielä sopisi verrata ranskalaisen kansanuskon _Arie_ (myös _Arode \u003C\nHerodias_) nimiselle haltialle omistetut _rautaiset hampaat_ Pohjan\nakan mainesanaan rautahammas.[104] Muutamassa loitsussa \"eukko\nPohjolan emäntä\" pyydetään pistosnuolen kärkeä kääntämään käppyrään:\n\n    Hampahilla rautaisilla,\n    leuoilla teräksisillä.\n\nNäyttää siltä kuin myös Heroodiaan tyttären nimi Salome olisi\nsuomalaisessa loitsussa säilynyt.\n\n    Salmonin portto vaimo\n    teki poikoa yheksän.\n\nNiin ei ole kuitenkaan laita, vaan on Yhdeksän taudin syntyyn\nsekaantunut alku toisesta Tautiensynty-runosta:\n\n    Salamonin porttovaimo\n    teki kolme poikalasta,\n    tappoi ne tauin tappamatta,\n    muun surman sullomatta,\n    laittoi hauan lapsillensa\n    kynnysalle Samarian kirkon.\n    Siinä ne surmaksi sikesi,\n    tappotauiksi tapautui,\n    loukkaus yksi, toinen rutto,\n    amputauti kolmannesta.\n\n_Salomoni_ ei voi olla muu kuin monivaimoinen kuningas Salomo.\nLastensa tappaminen ja hautaaminen Samarian kirkon alle johtaa\nluonnollisesti mieleen samarialaisen vaimon, jonka rikos myös\nMataleenan virressä kuvastuu.\n\nEttä \"portto Pohjolan emäntä\" tarkoittaa Heroodiasta, jonka nimenkin\nlyhennetyssä _Tiivas_ muodossa olemme toisessa yhteydessä tavanneet,\non epäilemätöntä. Mutta onko tämä selitys riittävä suomalaisen\nYhdeksän taudin synnyn ymmärtämiselle?\n\nPohjan akan ohella ja vielä useammin sen sijalla mainitaan Tautien\nemona _Loviatar_.\n\n    Akka vanha Pohjolassa\n    syrjin tuulehen makasi --\n    Sai viimein vihaiset poiat\n    Loviatar vaimo vanha,\n    Pohjan akka, Hiitten eukko,\n    sai poikoa yheksän.\n\nLoviatar naisellisen lovehtijan eli sen asemesta joskus käytetyn\n_Noidattaren_ merkityksessä soveltuu varsin hyvin Pohjolan emännälle.\nMainesana _vanha_ on mainitussa näytteessä yhteinen Pohjolan akalle\nja Loviattarelle.\n\nMutta Loviattarella ja sen ennen esitetyillä muunnoksilla voi myös\nolla määreenä \"vaimo kaunis\", \"vanhin vaimoksia\", \"luonnon vaimo\"\njopa \"Luojan vaimo\", taikka kertona \"Luonnotar lihava vaimo\", jotka\nkaikki olemme tavanneet Neitsyt Marian mainesanoina.\n\nYhdessä itä-Pohjanmaan toisinnossa on tautien synnyttäjänä lähteen\nneito, jonka usein Maarian asemella olemme tavanneet.\n\n    Neitonen veestä nousi,\n    hienohelma hettehestä,\n    jok' ei suostu sulhasihin,\n    mielly miehiin hyvihin.\n    Tuli yksi mies Turilas,\n    tuli Tursas paiturainen.\n\nSekä Savossa että Vienan välistä _ilman tyttö_, joka tarkoittaa\ntaivaallista Neitsyttä.\n\n    A. Ilman tyttö, ilman neito,\n    eipä suostu sulhasihin,\n    mielly miehiin hyvihin,\n    syrjin syöksihen vetehen. --\n    Veen ukko halliparta.\n    B. Astui impi ilman viertä,\n    neiti taivahan napoa, --\n    sill' oli muo'ot mustanlaiset,\n    iho innon karvallinen.\n    Selin tuulehen makas.\n\nJälkimäinen näyte sisältää viittauksen mainittuun Maarian ihon\ntummuuteen.\n\nSynnyttääpä parissa Suomen itä-Karjalan toisinnossa tuulen kera\ntaudit nimenomaan Neitsyt Maaria. Saunanhaku-virressä Maariaa\nsoimataan samalla pahalla mainesanalla, mikä on Pohjolan emännällä.\n\nAunuksen puolella esiintyy, sitten kuin \"Loviatar vaimo vankka\" on\nsaanut yhdeksän poikaa, manattavana:\n\n    Markke rukka, räähän eukko,\n    tekijä työn täyellisen.\n\nToinen aunukselainen \"pirun suvun\" alkua selittävä loitsu alkaa:\n\n    Oli Marinko mainio,\n    tuulella tuli --\n\nNiinikään Vermlannissa esiintyy pahojen poikien synnyttäjänä\n\"vesisille vaahdoille\" _Marka parka, akka rähmä_.\n\nTämä räähkän eli synnin akka ei liene muu kuin Maria Magdaleena, mikä\nmyös selittänee taudin henkien määrätyn luvun.\n\nTautien synnyttäjä suomalaisissa runoissa on lisäksi voinut saada\npiirteitä vetten päällä istuvalta suurelta Babylonilta, joka oli\nkaikkien iljettävyyksien äiti.\n\nVihdoin on Pohjolan emäntään yhdistetty mielikuva suuresta\nlohikäärmeestä eli \"vanhasta madosta\".\n\n    Tuttava tulosen neiti,\n    portto Pohjolan emäntä,\n    vanha maan on matonen,\n    petit meitä ennen muinoin,\n    petitpä esi-isäni\n    paikoissa paratiisin.\n\nPohjolan emäntä, joka vastaa keskiaikaista käsitystä pääpaholaisen\nnaisesta, äidistä tai mummosta, on siis monesta eri piirteestä\nkokoonpantu. Mutta vielä useampia ja nimenomaan pakanuuden aikuisia\npiirteitä on siinä yritetty osoittaa.\n\nLönnrotin sanakirjassa esitetään Ukon naisen nimi _Rauni_ myös\nyhdistyksessä: _Rauni Pohjolan emäntä_. Tämä runosäe on otettu\nLönnrotin Kanteleesta, jossa sillä on muoto _Rauna_. Siinä voisi siis\nnähdä runoissa säilyneen muiston Agricolan mainitsemasta Raunista,\nkuten Setälä tämän nimen ansiokkaassa selityksessä on huomauttanut.\n\nMainittu säe kuuluu Pakkasensyntyyn, jonka Lönnrot sai Suomen\nKarjalasta. Jos hänen kirjaanpanoansa tarkastaa, niin havaitsee että\nsäe on Kanteleessa väärällä paikalla ja _Rauna_ rivin yläpuolelle\nkirjoitettu korjaus, jommoisia Lönnrotin oli tapana tehdä itse\nkäsikirjoituksiin. Alkuansa on kirjaanpantu:\n\n    Rana Pohjolan emäntä,\n    älä kylmä kynsiäni!\n\nEttä _Raana_ on oikea muoto, todistavat Suomen Karjalassa myöhemmin\nmuistiinpannut Pakkasensanat, joissa _Raani_ \"pakkasen emäntä\" joutuu\ntuulen valtaan, samoinkuin Pohjolan emäntä.\n\nNiinikään suomenkarjalaisessa Metsänluvussa on puhuteltuna _Raino_\n\"Pohjolan emäntä\" ja parissa venäjänkarjalaisessa Karjanluvussa\n_Raano_ eli _Ranu_ \"Pohjolan emäntä\".\n\nSavossa on muistiinpantu Riidenluku, jossa _Runo_ \"pohjolainen\"\nsynnyttää seitsemän poikaa. Viimeksi on huomattava savolaisen\nKoiransynnyn alku:\n\n    Pirko llmallen Rania\n    tu[u]lellen käänteleksen.\n\n_Ilmallen_ on luettava _Ilmalan_. _Rania_ on ilmeisesti monikollinen\nosantomuoto sanasta _rani_, joka siitä päättäen ei olisi yksilöllinen\nerikoisnimi.\n\nJos mainittujen sanojen merkitystä etsimme Lönnrotin sanakirjasta,\nniin näemme, että _raana, raanio, raano, raino, ranu ja rani_ kaikki\nmerkitsevät _kulua_, kelpaamattomaksi kulutettua ja käytettyä\nesinettä. _Raana ja raanio_ sanat Lönnrot kääntää myös sanalla\n_slarfva_, 'riekale'. Kysymys on siitä, ovatko nämät sanat voineet\nsaada personallisen merkityksen, niinkuin ennen esitetty sana\n_hattara_. Ainakin raini muodolle on Lönnrotin lisävihkossa annettu\nmyös kelvottoman ihmisen merkitys. _Raana_ ja sen vaihtelumuodot siis\nvastaavat yleistä Pohjolan emännän pahamaineista etusanaa.\n\nToisellekin Pohjolan emännän sijaiselle voisimme saada samanlaisen\nselityksen. Topeliuksen painattama Riidensynnyn toisinto Kajaanin\npuolelta Suomussalmelta, joka on ainoa laatuaan,[105] alkaa: _Naata_\n\"nuorin neitosia\".\n\nPuunsynnyssä on löydetty samoilta seuduin sitä valaiseva säe:\n\"Natulaisen nauloama\". _Natulainen_ johtuu sanasta _natu_, joka\nmerkitsee 'naaraskoiraa' sekä huonoa naista. Pitkä-ääntiöisen\n_naattu_ sanan mainitsee Jusleniuksen sanakirja _naarttu_ sanan\ntoisintona. Myös _naatto_ muoto tunnetaan huonon naisen merkityksessä.\n\nMutta mainesana \"nuorin neitosia\" vaatii lisäselitystä. Muutamassa\nsaman pitäjän Lemminkäisrunossa ilmaantuu oluentuojana:\n\n    Nato on naisista parahin,\n    naon tyttö neitosista.\n\nNähtävästi on tämä sananlaskuntapainen säepari kumpaiseenkin paikkaan\ntunkeutunut työntäen syrjään alkuperäisemmän toimihenkilön.\n\nPelkkä _nato_ on joutunut vielä yhteen Lemminkäisen surmavirren\ntoisintoon laulamatta jääneeksi hylkiöksi. Mutta se, joka suuttuu ja\nkostaa, saa samassa runossa nimen \"Louhi Pohjolan emäntä\". Niissä\nneljässä loitsussa, joissa _Louhi_ (kerran _Louki_) tavataan, tämä\nesitetään kauttaaltaan hyvää tekevänä. Louhea rukoillaan yhdessä\nKylvetysluvussa yleensä päästöt päästämään, yksissä Tulensanoissa\ntuomaan rautarukkasensa ja vetämään vetinen lumme haavalle sekä\nkahdessa Metsänluvussa, joissa Pohjola saa Metsolan merkityksen,\nraskuttamaan rahaista kättä tai pistämään villaisen pivonsa.\n\n_Louhi_ nimeen, jota jo edellä on koetettu selittää, on monesti\nverrattu islantilaisten tarujen pahaa _Lokea_. Tämä on kuitenkin\nvasta kristinuskon vaikutuksesta saanut pahan merkityksen; pahuuden\nedustajalla on skandinaavien omaperäisessä uskonnossa ollut yhtä\nvähän sijaa kuin suomalaisten. Ruotsissa ja Tanskassa tunnetaan\nainoastaan alkuperäisessä tulenhaltian merkityksessä _lokke_, josta\nkuten mainittu, suomalainen hämähäkin nimitys _lukki_ on johtunut.\nMitään mahdollisuutta lainata myöhäisiä länsiskandinaavilaista _Loke\npaholaista_, ei suomalaisilla ole ollut.[106]\n\nYhtäläiset piirteet islantilaisten Loki-tarujen ja suomalaisten\nrunojen välillä saavat luonnollisimman selityksensä yhteisestä\nalkulähteestään, keskiajan katolisesta kansanuskosta.\n\nSetälä on erityisesti kiinnittänyt huomiota Snorri Sturlusonin\njumalaistarustollisessa selostuksessa esitettyyn Lokin\nsukuluetteloon. Tämän mukaan Lokin isä oli _Farbauti_ 'vaarallinen\nlyöjä', jota on selitetty myrskytuuleksi tai salamaksi; äidin nimet\nolivat _Laufey_ 'lehväinen saari', ja _Nal_ 'neula', joita on\nkäsitetty lehtipuuta ja havupuuta tarkoittaviksi. Veljeä oli Lokilla\nkaksi: _Helblindi_, 'Helinsokko, ja _Byleiptr eli Byleistr_, jota\non tulkittu m.m. myrskysalamaksi tai myrskyjalaksi; jälkimäinen\nnimenmuoto voisi myös Setälän mukaan merkitä 'jalatonta', s.o. rampaa.\n\nLokin isän Setälä yhdistää tautien isään _tuuleen_ sekä äidin nimistä\nLaufeyn Loviattareen,[107] _Nalin_ Äimättäreen ja Äkäättäreen, joita\nmyös joskus tautiensynnyttäjinä mainitaan, ynnä Pohjolan emännän\nnimeen _Naata_. Loviattarella on usein yhdeksän taudin ohella tai\nasemesta kolme poikaa: _ruho, rampa ja perisokea_, jotka pistosnuolia\nampuvat; niitä vastaisivat 'jalaton' _Byleistr_ ja sokea'\n_Helblindi_.[108]\n\n    Kolme poikoa pahalla,\n    ruho yksi, rampa toinen,\n    kolmas on perisokea.\n    Ruho nuolia tekevi,\n    rampa jousta jännittävi,\n    ampuvi perisokea.\n\nEpävarmaa kuitenkin on, missä määrin Snorrin sukuluettelo on\nkansanomainen ja missä määrin keinotekoinen. Samassa taruopissaan\nhän asettaa _Lokin_ rinnalle kilpailemaan _login_ eli liekin saaden\naikaan sanaleikin, joka viittaa hänen käsitykseensä _Loki_ sanankin\nmerkityksestä. \"Tulen\" isäksi ei ole vaikea runokielessä kuvitella\n'vaarallista iskijää': tuulenpuuskaa tai salamaa, ja tulen äidiksi\njoko lehti- tai havupuuta. Tästä kuvitelmasta riippumaton voi olla\nByleistrin ja Helblindin käsittäminen Lokin veljiksi.\n\nMainittua kolmea veljestä voidaan kyllä verrata suomalaisen runon\nruhoon, rampaan ja perisokeaan, mutta näiden alkuperäinen paikka\nei ole Tautiensynnyssä, jossa niiden yhtymisestä huolimatta\non synnytettävien yhdeksänluku usein säilynyt. _Paha_, jolla\nnämä kolme poikaa on, ei tämän runokappaleen erillisissä tai\nmuihin yhteyksiin liittyvissä toisinnoissa ole millään tavalla\nosoitettu naispuoliseksi. Sitä vastoin nämä omistetaan nimenomaan\nmiespuoliselle _Juudakselle_ uusmaalaisessa Löylynloitsussa:[109]\n\n    Kolme oli poikaa Juudaksella,\n    yksi rujo, toinen rampa.\n    kolmas verensokea.\n    Yhden pani tulen tekohon,\n    toisen kattilan panohon,\n    kolmannen luita särkemähän.\n\nPaha eli Juudas kolmen poikansa kera muodostavat oikeastaan\nneliluvun. Mutta eräässä manauksessa mainitaan nimenomaan _kolme\nperkelettä_.\n\n    Alle maan, alle mannon,\n    alle kolmen perkelehen.\n\nPaholaisten kolmiluku tai pääpaholaisen kolmipäisyys keskiaikaisessa\nkansankäsityksessä johtuu vastakohdan tavoittelemisesta pyhälle\nkolminaisuudelle.\n\nRammaksi on keskiajalla kuvailtu paholaisen tulleen taivaasta\nalas pudotessaan. Siitä johtunevat suomalaisen runon _rampa_ ja\nmahdollisesti myös _ruho_ sekä paholaisen nimitys _tynkämäinen_.\nSamoin saisi siitä selityksensä Snorrin _Byleistr eli Byleiptr_,\njos se merkitsisi \"jalatonta\". Tämä nimi kuitenkin tuskin lienee\nomaperäinen. Sophus Bugge on sen selittänyt väännökseksi _Belzebuth_\nnimeä. Muodollisesti paljoa lähempänä on muutamassa paholaisten\nluettelossa[110] tavattava keisari Belzebubin alakuninkaan nimi\n_Byleth_. Tämä luettelo on 1500-luvulta, jolloin Snorrin Edda oli\nEuroopassa tuntematon. Mainitun nimen on Harri Holma yhdistänyt\nassyrialaiseen Beelin (\u003C Ba'alin) puolison nimeen _Betit_, jonka myös\nHerodotos tuntee muodossa _Mylitta_, ja jonka hyvin voi ajatella\nkeskiajan juutalaisessa kirjallisuudessa paholaisen nimenä säilyneen.\n\n_Helblindin ja perisokean_ yhteyteen on asetettu Balderin sokea\nampuja _Hodr_, 'sota', sekä Pätöisen pojan sokea surmaaja. Molempien\nviimeksimainittujen esikuvana on ollut keskiaikainen mielikuva\nsokeasta sotamiehestä Longinuksesta, joka Kristuksen kylkeen pistää\nperkeleen neuvosta hänelle käteen annetun keihään.\n\nHelblindiä vastaavan perisokean nimenä mainitaan eräässä\nvienanpuolisessa toisinnossa _Jumi_.\n\n    Kolme on poikoa pahalla,\n    yksi rujo, toinen rampa,\n    kolmas on perisokea;\n    se on se ampuja, se on Jumi.\n\nToisen Vienan läänissä muistiinpannun selityksen mukaan on Jumi pirun\nsokea veli, joka asuu metsässä ja ampuu aina umpimähkään satuttaen\nmilloin ihmisiä, milloin elukoita. Jos Jumi olisi näkevä, niin\nampuisi kaikki.\n\nLönnrotin sanakirjassa Jumi mainitaan metsänhaltian nimenä; _Jumin\nampuma_ selitetään tarkoittavan äkkiä syntynyttä paisetta tai puun\nkasvannaista. Vielä ilmoitetaan Jumin merkitsevän puukoita seinässä\n(Cerambyx; ruotsiksi _dödsur_, 'kuolemankello'). Jumin naputus oven\nsuussa tietää kuolemaa.\n\nInarissa tunnetaan Jummin ampuman ohella _Jummin kurikka_, 'suuri\nrosoinen honkajuurakko'. Eräässä osittain runomittaisessa sadussa\nkuvataan härkää:\n\n    Pää kuin Jumin kurikka,\n    häntä kuin Hämehen miekka.\n\nArvoituksissa on ihmisenpäällä vertauskuvana _Jumin keko eli kelo_.\nParissa Karhunloitsussa tavataan puhuteltuna Jummin eli:\n\n    Juumin ukko, Juumin akka,\n    Juumin entiset eläjät.\n\n_Juminkolu_, samoin kuin _Pirunkolu_, osoittaa kummituspaikkaa\nmetsässä, josta kuuluu lapsen itku; sille paikalle on muka lapsi\nhaudattuna.\n\nLaitasaaren kylässä Muhoksella mainitaan v. 1759 ikivanhana tapana,\nettä nuoret rengit ja piiat kokoontuivat lauvantaisin ja sunnuntaisin\nyötä vasten määrättyyn paikkaan, jossa koko yön söivät ja joivat,\ntanssivat ja leikkivät. Näillä menoilla oli nimenä _Jumin häät_;\nniitä noudatettiin naimisenjumalan Jumin kunniaksi, joka antoi hyvää\navio-onnea. Mutta niistä oli onnettomiakin seurauksia; eräs piika sai\nlapsen, tappoi sen ja mestattiin.\n\nJos vielä lisätään, että lappalaistutkija Tornaeus 1670-luvulla\nmainitsee _Jumin_ lappalaisten esi-isänä ja että Ganander,\nluultavasti tämän johdosta, selittää _Jumon eli Jymin_, samoinkuin\nskandinaavien _Ymin_, taivasta tavoitteleviin jättiläisiin\nkuuluvaksi, jonka mukaan Uumajan kaupunki (Umeå) olisi nimitetty,\nniin on suunnilleen sanottu, mitä Jumista on tietoja.\n\nMiten Jumi nimen alkuperä selvitettäneenkään,[111] ei saata olla\nepäilystä siitä, että käsitys paholaisen sokeasta veljestä on\nkristillisperäinen.\n\nPahan tai kuoleman nuolet ja keihäät ovat myös kristillisiä\nmielikuvia. Että nämä ovat vaikuttaneet runoihimme, todistaa seuraava\nNoidannuolensynty:\n\n    Itse meiän Herra Jeesus\n    meni saunahan saloa,\n    piilten pirttihuonehesen.\n    Keksi Lemmon kiukahalta\n    nuoliansa nostelevan,\n    keihäitähän lukevan.\n    Nuo nuolet pahannäköiset\n    meitä vasten vaivaisia,\n    Itse meiän Herra Jeesus\n    sylin nuolihin ajoihe,\n    käsivarsin keihäisihin.\n\nRaamatullisen \"kuoleman odan\" on säilyttänyt Ruotsin savolaisilta\nmuistiinpannun Käärmeensynnyn säe: \"hampahat Tuonen ora[a]sta\",[112]\njonka runomitta vaatii korjattavaksi \"hampahat orasta Tuonen\".\nTavallinen kertosäe: \"kieli Keion keihäästä\" todistaa, että _orasta_\non edelleen oikaistava _odasta_. Säe on nähtävästi hämäläiseltä\nr-alueelta peräisin. Sen siirtyessä savolaisalueelle on _orasta_\nymmärretty _oraasta_, niihin on myöhemmin lisätty _ohran_. joten säe\nlopulta on tullut kuulumaan: \"orahasta Tuonen ohran\".\n\nMahdollisesti sekin _ora_. jonka vienanpuolisen laulutavan mukaan\nVäinämöinen hakee Tuonelasta, voisi samalla tavoin saada selityksensä\nkuoleman odasta, joka alkuperäiselle hakijalle Vapahtajalle hyvin\nsoveltuisi Tuonelasta noudettavaksi.\n\nYleisesti kuvataan paholainen mainittuja aseita valmistavana.\n\n    Piru piikkiä takovi,\n    Perkele keihäitä tekevi\n    pajassa ovettomassa,\n    ilman ikkunattomassa\n    Pahan vallan valkeassa\n    piikkiänsä teroittavi.\n\nTakovan paholaisen vierasperäisyyden varmentaa suomalaiseen\nrunomuotoon puettu legenda Luojalle kaularautaa takovasta _Hiiden\nsepästä_, joka sitä omalle kaulalleen koetellessaan itse joutuu\nkahlituksi.\n\nHyvän ja pahan vastakohta on ihmishengelle selvinnyt Iranissa\n(Ormudz ja Ahriman), josta se juutalaisuuden ja kristillisyyden,\nmyöhemmin myös muhamettilaisuuden mukana levisi Eurooppaan. Ne\nenemmän käytännölliset, kuin periaatteelliset eroavaisuudet, joita\npohjoismaissa sitä ennen saattoi olla olemassa suhteellisesti\nhyvänsuopien ja suhteellisesti pahansuopien henkiolentojen välillä,\nsaivat silloin jyrkemmän muodon. Vainajat jaettiin autuaisiin ja\nonnettomiin, keijuiset valkeihin ja mustiin, paikallistuneet henget\nhaltioihin ja hiisiin. Vainajainhenkien yläpuolelle ja jossakin\nmäärin niiden vastakohdaksi kohonneen ukkosjumalankin nimitykset ovat\njakautuneet kahtia siirtyen korkeamman uskonnon joko ylijumalalle\ntai pääpaholaiselle, useimmat jälkimäiselle. Samoin ovat vainajain\nnimitykset ja haltiain erikoisnimet yleensä saaneet pahan vivahduksen\nmerkitykseensä.\n\nSiten syntyneihin paholaisen nimityksiin on liittynyt lukuisia\nkristinopin mukanaan tuomia ja keskiaikaisen mielikuvituksen\nmuodostamia sekä, vainajain olinpaikan jakautuessa katolisella\najalla, erilaisista pahoista paikoista johtuvia nimityksiä.\n\nAlkuperäisimmät pahat henget, vainajain hengistä irtautuneet\ntautiolennot, joita on pidetty paitsi vainajain, myös eläväin\npahansuovain ihmisten lähettäminä, esiintyvät korkeamman uskonnon\nkannalta katsoen itse paholaisesta lähteneinä, kuten runoistammekin\nusein ilmenee.\n\nKaikkia tautiolentoja loitsija uskoi voivansa sanan avulla kukistaa.\nAinoasti silloin, kun tauti oli kristillisessä mielessä käsitetyn\nJumalan sallima, ei se ollut millään keinoin parannettavissa. Tämä\nn.s. _Jumalantauti_ kuten F.A. Hästesko huomauttaa, ei ole erityisen\ntaudinlajin nimitys. Toiselta puolen on kaikkia tauteja koetettu\nparantaa, toiselta puolen on n.s. \"panentatautikin\". silloin kuin se\non aiheuttanut kuoleman, sanottu \"Jumalan taudiksi\". Tällä nimellä\non siis tarkoitettu yleensä kuolemaan päättyvää tautia. Parantumaton\n\"Jumalan tauti\" ei ole suomalaisilla alkuperäinen, vaan perustuu\nIsraelin kansan käsitykseen Jumalasta, joka kuolettaa ja parantaa ja\njonka käsistä ei kenkään voi vapahtaa.\n\n\n\n\nSankarit.\n\n\nPyhimysten ja osittain myös paholaisten nimityksissä olemme\nkohdanneet joukon historiallisia henkilöitä, joita on hyvässä tai\npahassa mielessä rukoiltu tai muuten muisteltu. Nämä kaikki ovat\nkaukaa kulkeutuneita ja vasta keskiajalla katolisen uskonnon mukana\nsuomalaisille tunnetuiksi tulleita.\n\nMutta mainittujen ohella tavataan loitsujemme esittämillä henkilöillä\nnimiä, jotka ovat samoja kuin kertovaisten runojemme toimivilla\nsankareilla. Niiden pakanuudenaikuista alkuperää on tuskin epäilty.\nSiitä vaan on kautta aikojen ollut kiistelyä, ovatko ne alkuansa\njumaluusolentojen vai historiallisten henkilöjen. Eri nimien suhteen\non tähän asti tultu eri tuloksiin. Toiset, kuten _Ahti_, _Ilmarinen_\nja _Väinämöinen_, jotka jo Agricola jumalainluettelossaan mainitsee,\novat viime aikoina yleensä käsitellyt jumalallisina olentoina. Toiset\nsitä vastoin, esim. _Kaleva_, vaikka Agricola senkin mainitsee, ovat\nkauan tunnustetut entisajan eläjiksi.\n\n_Kaleva_ nimestä on kaksi lukuunotettavaa selitystä. Akateemikko\nA. Schiefner, jonka mielipiteeseen sittemmin Julius Krohn ja J.R.\nAspelin yhtyivät, on sitä verrannut Ruotsin kuninkaitten ja heidän\nsoturiensa mainesanaan _Skilfingar_, 'peräpenkillä istujat', joka\nmyös tavataan muodossa _Kylfingar_,[113] Novgorodin nimitykseen\n_Kyfingialand_ ja venäläisten käyttämään varjagien toisintonimeen\n_Kolbjagi_. Ahlqvist taas sen on johtanut liettualaisesta sanasta\n_kálvis_, joka merkitsee 'seppää.' Tämän merkityksen hän luuli\ntavanneensa virolaisella _Kalevilla_ erään ketjulaulun säeparissa:\n\n    Mina kaku Kalevile,\n    Kalev mulle rauda.\n\nAhlqvistin sananjohtoa on Setälä edelleen perustellut, olettaen\nmerkityksenvaihdoksen sepästä sankariksi tapahtuneen Väkevän pojan\nsadun vaikutuksesta, missä pojan isänä usein esiintyy seppä.\n\nKalevi raudanantajana ei kuitenkaan välttämättä merkitse seppää.\nToisessa, suomenpuolisessa ketjulaulussa ilmaantuu raudanantajana\n_ruotsi_.\n\n    \"Hyvä ruotsi, kaunis ruotsi.\n    Anna mulle rautaa!\"\n    Ruotsi antoi rautaa.\n    Hän (kana) raudan sepälle.\n\nMainitun virolaisen lastenlorun otti Aukusti Salo yksityiskohtaisesti\ntutkiakseen J. Hurtin runsaitten käsikirjoituskokoelmain avulla.\nSilloin kävi selville seuraava Kalevia esittävän säeparin oikea\njatko, joka puuttui harvoista julkaistuista toisinnoista:\n\n    Mina raua Reole,\n    Regu mulle kulda.\n\n_Regun_ asemalla esiintyy kullan antajana välistä _kuningas_.\nEhdottomasti johtuu mieleen latinaisesta rex, 'kuningas', hyvin\ntunnettu indoeuroppalainen sana, joka keltiläisenä lainana (rigs) on\nkulkeutunut germaneille (muinaisskand. _rikr_, 'mahtava') ja näiltä\nsuomalaisille (_rikas_).\n\nMainittu virolainen sana esiintyy historiallisena nimenä norjalaisen\nkuninkaan Olavi Tryggvenpojan tarinassa. Nuoruudessaan hän oli\njoutunut virolaisten merirosvojen käsiin ja _Klerkon_ nimisen\nvirolaisen orjaksi. Tämä oli hänet myönyt pukin hinnasta toiselle\n_Klerk_ nimiselle virolaiselle, joka vuorostaan oli vaihtanut hänet\nkallisarvoiseen viittaan. Kolmas virolainen isäntä, jota hän palveli\nkuusi vuotta (967-972) oli nimeltään _Reas_; emännän nimi oli _Rekon_\nja pojan _Rekoni_.\n\nSama sana tavataan suomalaisessa runossa _Riiko_ muotoisena. Sen\nkertosanana on _pajari_ tai _Kaleva_.\n\n    A. Ajoi rikas Riion poika\n    rikkahasta Riikolasta.\n    B. Virkki rikas Riion poika\n    ja paksu pajarin herra.\n    C. Siellä riski Riion poika\n    ja kaunis Kalevan pappi\n    piti saarnan saappahassa\n    sekä messun miekka vyöllä.\n\nVielä on huomattava tähtisikermä _Riian- eli Rianseula_, joka\n_Kalevalan miekan_ rinnalla on tunnetuimpia kansanomaisista\ntaivaankappalten nimityksistä.\n\nKaikesta päättäen sanoilla _Reko eli Riiko, kuningas, pajari ja\nKaleva_ on samantapainen merkitys. Sankarillisen ylimyksen merkitystä\nedellyttääkin Kaleva-nimen käytäntö sekä runo- että puhekielessä.\n\nJulius Krohn on huomauttanut virolaisen _kalev_ sanan merkityksestä\n_verka_ ja yhdistänyt siihen _punaisen värin_ merkityksen, joka\nilmenee tulirokon nimityksessä _Kalevi tõbi_, 'Kalevin tauti'.\nVäristä riippumattakin on verka käsitetty herrasmaiseksi vaatteeksi\nja talonpoikaisen saran vastakohdaksi, esim. suomalaisessa\nsananlaskussa:\n\n    Sarka verka köyhän miehen,\n    vaski vaivaisen hopea.\n\nVirolaisessa runossa rinnastetaan verkaan pukeutuminen ja pitkän\nmiekan pitäminen ylimykselle kuuluvina etuoikeuksina.\n\n    Oleksin mina Olevi,\n    kannaksin mina kalevi,\n    peaksin ('pitäisin') mina\n    pitkä mõõka.\n\n_Miekasta eli kalvasta Kalevan poian_ tai _kärjestä Kalevan miekan_\nkuvaillaan suomalaisessa loitsussa käärmeen kieli luoduksi.\nKullervorunoihin kuuluu _Miekantaonta Kalevanpojalle_.\n\nVirolaisissa lauluissa _Kalev_ esitetään vielä _hevosmiehenä_ (_täko_\n= ori) ja saa mainesanan _kannusjalka_.\n\n    A. Olevil hea hobune,\n    Kalevil oli kallis täko.\n    B. Kalevine poisikene,\n    Kalevine kannusjalga.\n\nKannusjalkainen Kalevin poika esiintyy tulipalossa, jonka kulta\nloisteellaan on aiheuttanut ja jonka Kalevin mukanansa tuoma pilvi\nsammuttaa. Kullan yhteydessä Kalevan poika tavataan useamminkin.\nKultaneidon taonnassa, joka edellyttää melkoisia kultavaroja\ntakojalla ja hänen omaisillaan, toimii itä-Virossa _Kuller Kalevi\npoega_ ja länsi-Inkerissä _Kalervikko poissikkainen_. Inkerinmaalla\nmyös lauletaan, mitenkä:\n\n    Kullervo Kalervon poika.\n    Siterran[114] sininen viitta.\n    kumahutti kultiahan,\n    helähytti helmiähän.\n    Pirsahtivat kullan pirsat\n    selvälle meren selälle,\n    lakealle lainehelle,\n    Muru kultaa putosi,\n    siru saarelle sipaisi.\n    Tuohon kasvoi kaunis saari.\n\nUntamon veteen viskauttama Kalervon poika tavataan soutelevana\n_kulta-airot tai kultainen mela_ kädessä: samoin tuleen heitettynä\nhiiliä kohentelemassa _kultakoukkusella_ sekä hirsipuussa\nkirjoittelevana _kultapuukkonen_ kädessä.\n\nKalevinpojan nimen _Kullervo_ on Julius Krohn johtanut sanasta\n_kulta_.[115] Setälä on sen yhdistänyt islantilaiseen _kollr_, joka\nmerkitsee: \"pyöristettyä huippua, ihmisen pään nuppua, kerittyä\n(orjan) päätä ja mieshenkilöä\".[116] Mikkola pitää edellä mainittuja\nhistoriallisia nimiä _Klerkon ja Klerk_ Kullervo nimen väännöksinä.\n\nNiittyvillalla eli Jussintukalla (Eriophorum) mainitaan virossa\nnimenä _Kalevi rohi_, 'Kalevin ruoho', ja _Kalevipoja hiused_, jota\nvastaa Lönnrotin sanakirjan _Kalevanpojan hiukset_. Tämä viittaa\ngermaneilla tunnettuun vapaitten miesten ja etenkin kuninkaallisten\noikeuteen pitää pitkiä hiuksia, jotka kiharoina valuivat hartioille.\nSamaa mahdollisesti tarkoittanee Kaukamoisen runossa oluenpanijana\nesiintyvän Kalervon pojan mainesana \"kähärpää\".\n\nAgricolan värssy: \"Kalevanpojat niitut ja muut löit\", perustuu sekä\nVirossa että Varsinais-Suomessa tunnettuihin tarinoihin Kalevan-pojan\nheinänniitosta, jossa heinää kaatui niin laajalti kuin viikatteen\nviuhina tai pelkkä hiomisen kilke kuului. Muualla Suomessa esitetään\nyhtäläinen kertomus Kalevan pojan kaskeamisesta, joka on lisäksi\npaikallistutettu kuuluisiin viljelysalueihin, kuten Limingan niittyyn\nja Kyrön peltoon.\n\nMuistoja Kalevasta on runsaasti paikannimissä etenkin länsi-Suomessa.\nMainittakoon _Kalevankivi ja -kangas_ Messukylästä, _Kalevanjärvi\nja -kallio_ Lopelta, _Kalevanjoki ja -kulma_ Paimiosta,\n_Kalevanhaka ja -kivikko_ Liedosta, _Kalevanhauta eli -haudat_\nOrihpäästä ja Laitilasta. Näissä, samoinkuin näihin liittyvissä\ntarinoissa saa _Kaleva_ ilmeisesti _jättiläisen_ merkityksen, joka\non Kalevan-pojalla Schroderuksen, Florinuksen ja Jusleniuksen\nsanakirjoissa ynnä 1685 vuoden raamatun suomennoksessa.\n\nMitenkä helposti yliluonnolliselle entisajan eläjälle siirtyy\nmyöhempikin historiallinen nimitys, osoittaa _munkkilaisten, nunnain\nja juutilaisien_[117] käytäntö kansankielessä, jossa ne vastaavat\njättiläisiä, vieläpä manalaisia. \"Nunnat ovat rakentaneet Maarian\nkirkon; ne olivat maanalaisia.\"\n\nYliluonnolliseksi käsitetyn Kalevan vaikutus saattoi ulottua\ntaivaallekin. Kuun pimetessä sanottiin Laitilassa Kalevanpojan\npistävän kätensä eteen. Kalevan miekka tähtisikermän nimenä on jo\nmainittu.\n\nHäärunoissa käytetään _Kaleva, Kalervo eli Kalervon poika_ nimitystä\nkunnioittavana mainesanana.\n\n    A. Suomen sulhot, maan Kalevat.\n    B. Minun viljo veljyeni,\n    kavala Kalervueni!\n    C. Päämies pojut Kalervon!\n    D. Pojan nuoren nuotehesen,\n    kansahan pojan Kalervon\n    E. Meiän kuulussa koista\n    Kalervassa kartanossa.\n\nMitenkä Kaleva vastaa nykyistä nimitystä _herra_, osoittaa _rouva_\nsanan käytäntö samoissa Häärunoissa sisaren mainesanana: \"Rouva\nsiityisä sisoni\".\n\nHerraa merkitsee Kaleva ja Kalevanpoika ilmeisesti silloinkin, kun se\non _Jumalan_ tai Pätöistä (s.o. Jumalan) poikaa tarkoittavan _hyvän\nmiehen_ kertosanana.\n\n    A. Eessä Isä Jumalan,\n    kengän kau'oilla Kalevan.\n    B. Veristä Kalevan poian,\n    hyvän miehen hurmehista.\n\nSiten saa selityksensä myös varsinaissuomalaisen Raudanluvun säe:\n\"rauta raukka, mies Kaleva\".\n\nKaleva nimen väännöksenä voitaneen pitää n. 600:n vaiheilla\nsepitetyn anglosaksilaisen Vidsid-runoelman _Caelic_ \"weold\nFinnum\", 'suomalaisten hallitsija'. Varmasti tämän nimen kohtaamme\nv. 1223 venäläisessä Tallinnan nimityksessä Kolivan. Sama nimi\ntavataan usealla venäläiselläkin paikkakunnalla, niinkin kaukana\nkuin Volhyniassa. Myös sankarinnimenä ilmaantuu venäläisissä\naikakirjoissa ja kansanlauluissa _Kolivan, Kolivanovitsh eli\nKolivanov_, tavallisimmin ristimänimellä _Samson_ (= Simson).\nNähtävästi on venäläisellä Kolivanilla ja suomalaisella Kalevalla\nyhteinen alkuperä. Kumpaisellekin yhteinen on sankarin, sotilaallisen\nylimyksen merkitys.\n\nKalevan kertosanana runoissa esiintyy usein _Osmo_. Virolainen\nlaulaja miettii, mitä ottaisi esittääkseen:\n\n    Mis mina võtan laulda lasta? --\n    võtan see vana Kalevi,\n    vana Osmi poisikese.\n    Osmi oli noori meesi.\n\nKeski-inkeriläinen Kullervoruno alkaa:\n\n    Kalervikko kylvi kauran,\n    kylvi ohran Osmolainen.[118]\n\nSuomenkarjalaista Riion pojan runoa vastaavassa vienanpuolisessa\nAinorunossa ilmaantuu tytön puhuttelijana Osmonen eli Kalevainen.\nSuomen ja Venäjän Karjalalle yhteinen Lemminkäis-jakso alkaa\nOsmottaren eli Kalevattaren oluenkeitolla.\n\n    A. Osmotar olutta keitti,\n    Kalevatar kaljavettä.\n    B. Osmotar oluen seppä,\n    Kalervatar kahjan seppä.\n\nNaispuolinen oluenkeittäjä on kuitenkin myöhempi kuin inkeriläisessä\nKaukamoisen runossa: \"kähärpää pojut Kalervon\". Venäjän Karjalassakin\ntavataan sillä paikalla joskus miespuolinen _Osmonen eli Osmori_.\n\nKohteliaina paikanosoitteina käytetään Häärunoissa Osmola ja Kalevala\nsekä rinnatusten että vastatusten.\n\n    A. Piettiinkö vävy vävynä\n    Osmolassa ollessahan,\n    käyessä Kalevalassa?\n    B. Onkos teiän Osmolassa,\n    kuin meiän Kalevalassa?\n\nSamalla tavoin kuin Kaleva on _Osmo_ kunnioittavana nimityksenä\nsulhaselle virolaisissa, vatjalaisissa ja suomalaisissa Häärunoissa.\n\n    A. Oota, oota Osmi meessi!\n    B. Tee nüd ristiä eteese,\n    löö oveza Ozmueni!\n    C. Hyvä Osmo tien osasit.\n    D. Osmolainen tien osasi.\n\nNäissä on lisäksi huomattava _Osmolan_ yhdistäminen puutarhan\nkäsitteeseen.\n\n    Osaten otit omenan\n    Osmolan omenikosta.\n\nRenvallin sanakirjan mukaan kasvitarhaa merkitsevä _Osmon pelto_\nesiintyy usein loitsurunoissa, toisinaan _Kalevalan kankaitten_ tai\n_Karjalan (\u003C Kalevan) niityn_ yhteydessä.\n\n    A. Kalevalan kankahille,\n    Osmon pellon pientarille.\n    B. Osmon pellon penkerehen.\n    Karjalan niityn kantehen.[119]\n\nVielä kohtaamme _Osmon_ loitsuissa _Jumalan_ ja samaa merkitsevän\n_Onnen_ kertosanana.\n\n    A. Puu puhas Jumalan luoma,\n    oras Osmon kasvattama.\n    B. Metsän Osmo, metsän Onni,\n    metsän kultainen kuningas.\n\nMuutamassa virolaisessa runossa saa _Osmi_ rinnalleen _korulin_, s.o.\n_kuninkaan_.\n\n    Osmi ärga ('härkä'),\n    koruli pulli ('sonni').\n\nNähtävästi myös Kuolonsanomain länsi-inkeriläisessä muodostuksessa\nalkusäkeet:\n\n    Menin viinaa Virosta,\n    olukkaista Osmerolta,\n\novat siten ymmärrettävät, että _Osmero_ tarkoittaa saksalaista\nherraa, jonka etuoikeuksiin kuului väkijuomien valmistus ja anniskelu.\n\nPaitsi _Osmon peltoa_, joka viittaa kehittyneempään maanviljelykseen,\nnimitys _Osmon eli Osman solmu_ sisältää käsityksen erikoisesta\nkekseliäisyydestä. Kun tämän taikasolmun panee kadonneen esineen\nsijalle, niin se löytyy. Häissä sen patvaska panee sulhasen oikean ja\nmorsiamen vaseman kantapään alle sukan sisään.\n\nOsmonsolmun saksalainen nimi on _Liebesknoten_, 'lemmensolmu'.\nSen ruotsalaisen vastineen _válknut_ on J.J. Mikkola selittänyt,\nmerkitsevän vallonilaista, s.o. ranskalaista, solmua.\n\nLisäksi liittyy _Osmo_ sanaan taito valamalla valmistaa rautaa.\nVirolaisessa runossa, jossa poikanen tiedustelee metsään karanneita\nhevosiaan, on pojalla nimenmuoto _Osmus_. Vironkielessä _osmus eli\nosman_ merkitsee valurautaa, samoin kuin ruotsinkielessä _osmund_,\njonka vanha skandinaavilainen muoto on _ásmundr_. Edda-runoissa\nmainitaan Ásmundr kuninkaan nimenä, jonka alueella Odinia palveltiin.\nMahdollisesti virolaista paikannimeä Osmussaar vastaava ruotsalainen\nOdinsö viittaa samanlaiseen yhteyteen.\n\nSamoin kuin Kalevaan verrattu _Kylfing_ voi Osmoon verrattava\n_Ásmund_ olla etevän suvun tai muun taidokkaan ihmisryhmän nimi,\njonka ansioihin vanhin raudanvalmistustapa sekä kasvitarhanviljelys\nkuuluvat.\n\nAlkusoinnun vaikuttaessa on kunnioittavassa merkityksessä käytetystä\nOsmo sanasta saattanut muodostua _Ismo_, joka on ilmeisesti Neitsyt\nMaarian sijaisena seuraavassa savolaisessa Tulensynnyssä:\n\n    Ismo ilman tyttäriä,\n    tule tänne, tarvitahan,\n    heitä vettä helmoistasi --\n    kipeille voiteheksi!\n\nSamoin lienee pyhäksi Neitsyeksi, \"Herran tyttäreksi\", käsitettävä\nitäpohjanmaalaisessa Karhunsynnyssä tuudittajana toimiva _Ismärätär_\n\"Tuonen tyttö\", jonka ohella karhun kapaloista huolehtii kave \"ilman\nkaunis neiti\".\n\nYleinen muunnos _Osmero_ nimeä on varsinaisinkeriläisten runojen\n_Ismero eli Ismaro_. Kultaneidon taonnassa, jossa ennen neitoa\neläimiä ahjosta ilmaantuu, on sepällä säännöllisesti nimitys _Ismaro_.\n\n    A. Itse Ismaro pelästyi --\n    Itse Ismaro ihastui.\n    B. Se oli seppä Ismaroinen,\n    tarkka entinen takoja.\n\nMyös kullan tipauttajana Kullervon Kalervon pojan asemella mainitaan\njoskus:\n\n    Manteren matala seppä,\n    itse seppä Ismeroinen.\n\nSamoin kuin Osmoa käytetään Ismaroa kunnioittavana nimityksenä,\nerityisesti isälle:\n\n    Minun Ismaro isoni.\n\nMuunnos on kauttaaltansa alkusoinnun vaikuttama (_itse, iso_), kuten\nseuraavistakin esimerkeistä näemme:[120]\n\n    A. Isä tahtoi Ismarolle.\n    B. Istui itse Ismaro\n    jääkattila käessä, jääkääky kattilassa.\n    C. Olipa itse Ismaroinen\n    Ismaro kattila käessä,\n    Ismon kalat kattilassa,\n    tuli maalle keittämähän.\n\nEräässä pohjanmaalaisessa Tulenluvussa näkyy Maariaa edustavasta\nIsmosta edelleen muodostetun _Ilmo_.\n\n    Kaukoa kapu tulevi,\n    Ilmo toisen ilman alta,\n    sata sarvea käessä --\n    kaikki täynnä voitehia\n\nVarsinais-Inkerissä on sekä seppä että isä Ismarosta joskus tehty\n_Ilmaro_.\n\n    A. Seppo Ilmaro ihastui.\n    B. Minun Ilmaro isoni.\n\nKarjalan kannaksella ja itä-Suomessa sekä Venäjän Karjalassa\non Kultaneidon takojan ynnä yleensä tarullisen sepän nimenä\nsäännöllisesti _Ilmarinen_. Mielikuva seppä Ilmarisesta, joka\nlänsi-Suomessa on aivan tuntematon, on nähtävästi siten syntynyt,\nettä Agricolan mainitsema hämäläisten tuulenjumala _Ilmarinen_\non sekaantunut sankarillisen sepän nimitykseen Ismaroinen eli\nIsmeroinen, s.o. Osmeroinen.\n\nEtteivät suomalaiset ole palvoneet kreikkalaisten Heefaistoksen ja\nroomalaisten Vulcanuksen tapaista jumaluusolentoa, todistaa sekin,\nettä _seppä Ilmarista_ aniharvoissa loitsuissa avuksi rukoillaan.\nKerran häntä pyydetään tekemään pistosnuolien poisvetämistä varten\npikkuiset pihdit, jommoiset tavataan myös Neitsyt Maarialla. Toisessa\nkappaleessa mainitaan Ilmarisen ohella Väinämöinen, molemmat\nilmeisesti kertomarunoista lainattuina lisäkoristeina.\n\n    Itse ilmoinen Jumala,\n    itse vanha Väinämöinen,\n    itse seppä Ilmarinen,\n    Neitsyt Maaria emonen,\n    tässä myöskin tarvitahan,\n    tämä jakso jaksamahan!\n\nEttei Ilmarinen alkuansa ole ollut taivaan takoja, kuten\nvienan-puolisesta Sampojaksosta voisi päättää, selviää\nsuomenpuolisista runoista, joissa taivaan takoja useimmiten on\nnimetön.\n\n    A. Kuka kirvoja takovi,\n    kassaria kalkuttavi,\n    ei se ole seppo Jumalan luoma,\n    Se seppä on Jumalan luoma\n    kuka on taivoa takonut,\n    ilman kaarta kalkuttanut.\n    B. Se seppä, joka rauan takoo,\n    se seppä, joka vasken takoo,\n    se seppä, joka taivosen takoo.\n    C. Oli mulla seppä pikkarainen,\n    takoja ilman ikuinen,\n    joka taivahat takovi.\n\nEttä tämä seppä on itse Jumala, ilmaistaan joskus suorastaan:\n\n    Ukko taivahan Jumala! --\n    Jumala jotakin tiesi,\n    joka on taivoset takonut,\n    veen kannet kalkutellut.\n\nSamaan käsitykseen viittaa Ukon mainesana \"taivahallinen takoja\".\n\nIlman jumalaan Ilmariseen voisi tosin sovittaa Gananderin arvelun,\nettä suomalaisilla jo pakanuuden aikoina on ollut käsitys kaikkeuden\nLuojasta, jota nimitettiin:\n\n    Kaiken maailman takoja,\n    ilman kannen kalkuttaja.\n\nMutta taivahan takojan käsite on yhtävähän alkuperäinen\nsuomalaisille, kuin skandinaaveille _himnasmidr_. Selvästi\nkristillinen on lausetapa:\n\n    Herra taivojen tekijä,\n    pilven päällinen Jumala!\n\nMainittu virolainen ketjulaulu, jossa Kalev antaa rautaa ja Regu\nkultaa, jatkuu siten, että tammi antaa kullasta lehtiään ja lammas\nlehdistä villojaan. Villat viedään henkilölle, joka antaa uuden\ntakin. Tämän nimi on hyvin kummallinen, useimmiten joko _vitsik_,\n'vitsikko', tai _veerik eli veering_, 'neljännesraha' (vrt.\nruots. _fjärding_). Nämä ja monet muut vääntyneet muodot voidaan\nselittää muutaman kerran säilyneistä _vidrik ja üdrik_ ynnä niiden\nedellyttämästä alkumuodosta _vedrik. Vidrik_ tosin myös merkitsee\nvirossa pensaikkoa, josta väännös _vitsik_ saa selityksensä, mutta\nse tavataan epäilemättömänä miehen nimenä muutamassa hevosvarkaan\nrunon toisinnossa. _Üdrik_ muotoon yhdistettävä _Utregane_ ilmaantuu\nKalevin kertosanana johdannontapaisessa runossa, jossa laulaja\npunnitsee mahdollisia aiheitansa:\n\n    Kas odan vana Kalevi,\n    vai odan uue Utregase,\n    vai odan noore Lemingäse?\n    Vana on vana Kalevi,\n    uus on uusi Utregane,\n    nuor on nuori Lemingäne.\n\nMolempia muotoja vastaavat _Vidres ja Üdres_ esiintyvät runossa\nRistitystä metsästä viettelijän nimenä.\n\nLänsi-Inkerissä on kantelen ja viimopillin, s.o. säkkipillin,\nsoittajalla, joka vaivutettuaan uneen talonväen tunkeutuu neidon\nkammioon ja tämän kädestä saa surmansa, yhtäläinen nimi. Sen\ntoisintelut: _Vietrikkä, Viertykö, Vertykkö, Vierikkä ja Vedöökkä\nynnä Veitikke_, ovat kaikki selitettävissä perusmuodosta _Vetrikkä_.\nSen pysyväinen mainesana on _verevä poika_. Sama henkilö on\nKaukamoisen surmaama _veitikkä eli veitikka verevä_.\n\nEttä _veitikka_ on myöhempi kansanjohdannainen, käy selvästi ilmi\neteläpohjanmaalaisesta loitsusta, jossa on kuvattu Jumalan pojan\nverenvuotoa:\n\n    Veri veitikasta juoksi,\n    hurme poiasta hupatti.\n\nMuutamissa vienanpuolisissa Kaukamoisen runon toisinnoissa tavataan\nlyhyempi muoto _Veiti_, josta välistä on väännetty _neiti_.\n\nInkeriläisissä runoissa tavataan Kalervon ohella veljen kunnianimenä\n_Vedrä, Vedro eli Vietro_.\n\n_Vedrä_ nimen on J.J. Mikkola yhdistänyt anglosaksilaisessa\nBeowulf-runoelmassa esiintyvään _Veder-géatas_, 'V. gootit', eli\n_Vederas_ (gen. Vedra). Vetrikka siis merkitsisi goottilais-sankaria.\n_Vedr- ja Üdr- eli Udr_-muotojen vaihtelua valaisevat ennen\nesitetyt rinnakkaissanat _verkanen ja turkanen_. Mikkolan selitystä\ntukee välillisesti Gotlannin vanhan nimen Voionmaan esiintyminen\nrunoissamme, joissa sillä on muoto _Vuojola eli Vuojela_.[121]\n\nTästä johtunut gotlantilaisen nimitys _Vuojolainen, Vuojelainen eli\nVuojalainen_ on sillä kaupilla, joka kerskaten lähtee erinomaisilla\nsuksillaan tavoittelemaan Hiitten hirveä. Hänen varallisuuttaan\nkuvailee sauvojenkin kalleus, joista toinen maksaa markan, toinen on\nruskean reposen hintainen. Gotlantilaisen kauppiaan suhdetta maan\nneitosiin kuvaa hänen taputellessaan hirventaljaa \"lempityttösen\"\nmainitseminen. Tässäkin suhteessa on hän saksalaisen Hansa-kauppiaan,\nAnnikin virressä kuvatun \"kestin\", edeltäjä.\n\nHirvenhiihdännän suomenkarjalaisessa alkusäkeessä on viisas ja\nVuojolainen sanojen välillä _viini eli vilmi_; joskus kuuluu säe:\n_Viijolainen Vuojolainen tai viisas Viitolainen_. Vipusenrunoon\neksyttyään se on saanut muodon: _viisas vintti Lyyrätyinen_.\n\nSuomenkarjalaisen kertosäkeen kaunis kauppi on säännöllisesti\nlappalainen; mutta tämä on nähtävästi johtunut siitä, että\ntoiminta kuvaillaan tapahtuvaksi Lapissa. Historialliseen runoon\nsekaantuneessa toisinnossa on Vuojolaisella kertosanana _Tuuhetuinen_.\n\nVenäjän Karjalassa Latvajärven Arhippa alkaa Hirvenhiihdännän\nsäkeillä:\n\n    Kaunis kauppi Köyretyinen,\n    varsin veitikka verevä.\n\nMutta tavallisesti on siellä hiihtäjänä _Lyylikki_, joskus _Lystikki_\n\"lylyjen seppä\". Onko _Lyylikki lyly_ sanasta johdettu runollinen\nmuodostus vai _Lyyrätyisen_ yhteyteen asetettava erikoinen nimi, on\nvaikea päättää.[122]\n\nHirvenhiihdännästä on Vuojolainen joutunut pariin suomen-karjalaiseen\nloitsuun.\n\n    A. Siniviitta viian eukko --\n    kaunis kankahan eläjä,\n    Liisa villi Vuojolainen!\n    B. Emäntä viion Vuojolainen,\n    kuo mulle kultanuttu,\n    vala mulle vaskivaippa!\n\nLoitsussa esiintyy myös naispuolinen _Vuojolatar eli Vuojahatar_.\n\n    A. Vesi hiisi Vuojolatar,\n    Vuojon tyttären tekemä.\n    B. Rauta poika Vuojahainen,\n    Vuojahattaren tekemä.\n\n_Vuojotar_ muotoa edellyttää _Vuotar_, joka on siitä syntynyt\nsupistuksen kautta samoin kuin Vuojolattaresta _Vuolatar_.\n\n    C. Vuotar voitehen tekijä.\n    D. Rauta poika Vuolattaren.\n\nEdelleen on Vuolatar runomitan vaatimuksesta laajentunut\n_Vuolahattareksi_, niinkuin myös Vuojolaisesta supistunut _Vuolainen\nVuolahaiseksi_.\n\n    E. Rauta poika Vuolahainen,\n    Vuolaisen poian poika.\n    F. Rauta poika Vuolahaisen,\n    Vuolahattaren tekemä.\n\nVuolahainen vuorostaan on muuntunut _Vuolamoiseksi_ Vuolahattaren\njoko pysyessä paikoillaan tai yhtäläistyessä _Vuolamattareksi_.\n\n    G. Rauta poika Vuolamoisen,\n    Vuolahattaren tekemä.\n    H. Vesi on poika Vuolamoisen,\n    Vuolamattaren tekemä.\n\nVuolamoisesta yhä muuntunut on _Vuolangoinen_, mutta sen rinnalla\nesiintyvä _Ruojuatar_, jonka alkukerake on alkusoinnun vaikutuksesta\nvaihtunut, palautuu alkuperäisempään muotoon _Vuojuatar_.\n\n    Rauta poika Vuolangoisen,\n    emä rauan Ruojuatar.[123]\n\nViimeksi on mainittava vanha kirjaanpano Savosta vuodelta 1687.\nSiinä \"raudan poikana\" esiintyvä _Vuoliantar_ perustuu muotoon\n_Vuolajatar_, joka on _Vuojalattaresta_ metateesin kautta syntynyt\n(vrt. pihlaja ja pihjala).\n\nVuojolaisen kaupin edustamaa vanhaa Visbyn kauppaa vielä aikaisempiin\nkauppasuhteisiin voisi viedä nimi _Lemminkäinen_, jos se selitys,\njohon T.E. Karsten ja tämän kirjoittaja toisistaan riippumatta ovat\ntulleet, pitää paikkansa. Siitä tavataan Viron runoissa muodot\n_Lemmingäne, Lemingäne, Lemmingine, Lemming poega, Lemmergüne ja\nLemmik_ sekä suomalaisissa yleisen _Lemminkäisen_ ohella _Lemmin\npoika, Lemikäinen ja Lemmykkäinen_.\n\nSamoin kuin myöhemmin Suomen historiassa kuuluisaksi tullut sukunimi\n_Fleming_ saattaisi Le(m)minkäinen tarkoittaa _flämiläistä_,\nnykyisen Belgian ja yleensä Alankomaiden alasaksalaista asukasta.\nAlankomaalaisten kauppa oli viikinkiajalla Mälarin seuduilla\nRuotsissa erittäin vilkasta. Suomessakin on löydetty miekkoja,\njoihin on kaiverrettuna ulkomaalaisen asesepän nimi. Islantilaisessa\nrunoudessa esiintyy yhtenä miekan nimityksenä _flaemingr_.\nSamanaikuisissa venäläisissä sankarilauluissa tunnetaan _valjanskij_,\ns.o. vallonilainen, ranskalaisen merkityksessä. Saksalaiset\n1100-luvulla käyttivät molempien Belgian kansallisuuksien nimityksiä\n_flaemine ja wâleis_ osoittamaan hienosti sivistynyttä miestä.\n\nVirolaisessa Taivaankappaleitten kosinnassa on Lemmingisen\nmainesanana _herra_ ja kertosanana _Tallermaa_ (s.o. Tallinnan)\n_kuningas_.\n\n    Tantsi Tallermaa kuningas,\n    lehi[124] härra Lemmingine.\n\nEttä Lemminkäisellä on ollut ylimyksellinen merkitys, näkyy sen\nsuhteesta _Kalevaan_. Kalevin pojan ohella ilmaantuu itä-Virossa\nkultaneidon takojana joskus _Lemming poega_. Suomen ja Venäjän\nKarjalassa Lemminkäinen tavataan toisinaan Kalevanpojan kertosanana.\n\n    A. Minne lauloit Lemminkäisen,\n    kaotit Kalevan poian?\n    B. Kaskehen Kalevan poian,\n    leikkaukseen Lemminkäisen.\n\nItäsuomalaisissa loitsurunoissa käytetään Lemminkäistä kristillisen\nLuojan tai Maarian kertosanana.\n\n    A. Tee Luoja kaetsanasi,\n    Lemminkäinen luottehesi!\n    B. Maarian makea maito,\n    mesileipä Lemminkäisen.\n\nViimeksimainittua säeparia vastaa länsisuomalaisessa loitsussa:\n\n    Pyhän hengen lämmin leipä,\n    Maarian makea maito.\n\nSekä Maarian että Luojan yhteyteen on Lemminkäinen asetettu\nvienanpuolisessa Voiteenluvussa:\n\n    Neitsyt Maaria emonen,\n    käy sie voitehet vakaiset,\n    Lemminkäisen lippahasta,\n    joill' on Luoja voieltuna.\n\nLemminkäisen toisintoniminä Kalevalassa käytetään, paitsi\nveitikka verevä, myös Kauko ja Ahti. Yht'aikaa ne voivat esiintyä\nkansanrunonkin myöhemmissä muodostuksissa.\n\n    \"Kutsu Ahti, kutsu Kauko,\n    kutsu Veitikki verevä!\" --\n    \"En tieä Ahin kotia,\n    enkä Kaukon kartanoa.\n    Veitikan elinsijoa.\" --\n    \"Ahti Saarella asuvi,\n    Kauko niemen kainalossa,\n    Veitikki nenässä niemen.\n    Elä kutsu Lemminkäistä,\n    Lemminkäinen on Lieto poika.\"\n\nLemminkäisestä ne kuitenkin alkuansa eri runoihin kuuluvina ovat\nhelposti eroitettavat. Vetrikasta eroittautuu alkuperäisemmässä\ninkeriläisessä kansanrunossa _Kauko, Kaukamoinen eli Kaukomieli_\ntämän surmaajana. Tilapäisesti _Auto eli Auko Kauko_ \"mies kavala\"\nilmaantuu Vetrikan sijalla väennukuttajana kantelensoitolla.\nSortavalan puolisessa Kantelensynnyssä on kantelentekijällä nimi\n_Kauko_ ja mainesana _Viron (s.o. virren) seppä_.\n\nMiehennimenä _Kaukamely_ tunnetaan Köyliöstä vuoden 1422 tienoilta.\nVatjankielessä _Kaukamoinen_ merkitsee vierasta. Luultavampaa\nkuitenkin on, että Kauko sanassa piilee muinainen ylimyksellinen\nsankarin nimitys, joka muodoltaan muistuttaa frankkien vanhempaa\nnimeä _Chauci_ 'korkeat, ylimieliset' (vrt. ruotsin _hög_).\n\nLähimmässä suhteessa on Kauko _Ahti_ sanaan, jonka kertosanana se\njo inkeriläisessä Ahdin meriretkessä esiintyy. Epäselväksi runossa\nkuitenkin jää, onko kahta vai yhtä henkilöä tarkoitettu.\n\n    Kasvoi ennen kaksi lasta --\n    Siit tulivat tälle maalle --\n    vetäysit veljeksiksi.\n    Yks oli Ahti, toinen Kauko.\n    Mistä Ahti tuttanehen\n    ja Kauko havaittanehen?\n    Ahin suu vähältä väärä.\n    Kaukon leuka kallellahan.\n    Ahti tuntui astunnolta,\n    Kauko kannan pyörinnöltä.\n    [Ahti astui, maa yleni.\n    Kauko pyöri, kangas painui.]\n    Ahti arvattu väeksi,\n    Kauko kansaksi tutahan.\n    Ahill' oli airoa vajoa,\n    Kaukolla kahta soutajata. --\n    Ahti astui Akkalahan:\n    \"Anna akka poikoasi\n    Ahin ainoan avuksi,\n    Kaukon kaksin soutajaksi.\"\n\nKaukamoisen runoon kuuluvissa juomingeissa mainitaan Kaukon ja\nVeitikan (\u003C Vetrikän) ohella joskus vielä Ahti läsnäolleena.\n\n    Juopui Ahti, juopui Kauko\n    juopui Veitikka veräjä(!)\n    Saarialan juomingista,\n    Kirjaverkolan vakoista.\n\nVeitikka voi myös esiintyä Ahdin kertosanana.\n\n    A. Aika on Ahtia sanoa.\n    Veitikkiä vieretellä,\n    puhua pyhäistä miestä.\n    B. Ahin aian kääntymessä,\n    Veitikan veräjän suussa.\n    C. Veitikan veräjän suitse,\n    Ahin aitojen alatse.\n    (Tavallisemmin: perätse.)\n\nEttä _Ahti_ on sankarin nimi, todistavat, paitsi mainitut kertosanat,\nsen mainesanat _auvopoika ja liioin voipa_. Tähän nimeen liittyy myös\npaikanmääre: \"Armas Ahti Saarelainen\", (vrt. Ahti Saarella asuvi).\nEttä _Saarelaisella_ on tarkoitettu Saaren hallitsijaa, osoittaa\nItkuntiedustelussa säilynyt säepari:\n\n    Armas Haahti, Saaren vanhin,\n    Saaren kuuluisa kuningas.\n\nSamaa käsitystä vahvistaa Sämpsän runossa kuvaus _Huotolassa_, s.o.\nLuotolassa, asuvan Ahdin rikkaudesta:\n\n    Ahti aina arvelevi,\n    [toivoo maallehen makua,\n    pelloillehen pehmitystä --]\n    rahojansa raksuttavi,\n    helkyttää hopeitahan\n    kaksin päivin, kolmin päivin:\n    rahat raksui pöyän päällä,\n    helkkyi Huotolan hopeat.\n\nEpäilemätöntä on, että Ahti on historiallinen nimi. Kysymys on vaan\nsiitä, onko tästä eroitettava _Ahti_ jumala, joka Agricolan mukaan\n\"vedestä kaloja toi\" ja jonka myös Jusleniuksen sanakirja _Ahto_\nmuotoisena vedenjumaluutena ja näkin vastineena tuntee.\n\nLoitsurunoissa rukoiltu _Ahti_ saa tavallisesti määreekseen _veden\neli meren_.\n\n    A. Veen Ahti armollinen!\n    B. Meren Ahti vaahtivaippa!\n\nMutta veden Ahdin ohella tavataan myös _metsän, maan ja tuulen Ahti_.\n\n    A. Metsän ihti, metsän Ahti!\n    B. Maan isäntä, maan emäntä --\n    maan Ahti armollinen!\n    C. Tuulen intti, tuulen äiti,\n    tuulen kultainen kuningas,\n    tuulen Ahti armollinen!\n\nNämä voidaan kahdella tavalla selittää. Joko on _Ahti_, samoin kuin\n_näkki_ yhdistyksessä \"metsän näkki\", vedenjumalasta yleiseksi\nhaltiannimitykseksi kehittynyt, taikka on se, kuten _Osmo_\nyhdistyksessä \"metsän Osmo\", alkuansa merkinnyt hallitsevassa\nasemassa olevaa ihmistä ja siitä saanut haltian merkityksen.\n\nNiistä runokappaleista, joissa Ahti ilman määrettä jumaluusolentona\nesiintyy, on ensiksikin eroitettava joukko kirjallisuuden ja\nkirjatiedon vaikutuksen alaisia. Vanhin sentapainen on Topeliuksen\njulkaisema Lencqvistin käsikirjoituksista; tämän kansanomaisuutta\npanee epäilemään sekä runomitta että kieliasu.\n\n    Anna Ahto antimesi,\n    veä viljalta väleen\n    majan märjän asuvita,\n    kalat karulta kokoele,\n    hauit hajalta hajeskele,\n    ahvenet myös kyrmyniskat!\n\nToisissa kohdin runotutkimus osoittaa Ahdin myöhäsyntyiseksi.\nTavallinen Antille ja Pekalle osoitettu Onkiluku on pari kertaa\nmuunnettu siten, että joko Antin sijalle on pantu Ahti ja Pekka\nväännetty _piikki_ sanaksi taikka molempien sijalle asetettu _Ahti ja\nKauko_, joista jälkimäinen on epäilemätön sankarinnimi.\n\n    A. Ahin hauan hallitsija --\n    Anna Ahti ahvenia.\n    pistä piikkimikkeliä!\n    B. Anna Ahti, anna Kauko,\n    anna Ahti ahvenia,\n    Kauko kauniita kaloja!\n\nVäinämöisen rukous parissa vienanpuolisessa Laivaretken toisinnossa,\njoka alkaa: \"Anun Ahti hauki suuri\", on otettu Karjalan kannaksella\nerillisenä säilyneestä runosta, jossa vastaava säe kuuluu: \"kun ma\nsaisin suuren hauin\".\n\nMyöhäisiä muodostuksia ovat niinikään parissa vienanpuolisessa\nrunossa tavattavat Käärmeen puhuttelut:\n\n    A. Ahin aitojen alainen.\n    (muuten: Aina a. a.)\n    B. Mullan muikku, maan silakka.\n    Ahin ainoa kalanen.\n\nEdellinen on satunnainen _Ahin aitojen ja aitojen alaisen_\nsekamuodostus. Jälkimäisen _Ahin_, kuten kertosanoistakin _mullan ja\nmaan_ voi arvata, saattaa muiden toisintojen mukaan oikaista: _ahon_.\nSitä vielä vahvistaa käärmeen kuvannollinen nimitys: _ahohauki_.\n\n    Ahohauki aamiaiseksi,\n    musta mato murkinaksi.\n\nAlkuperäiseen säkeen muotoon: _ainoa ahokalanen_ ovat ilmeisesti\nvaikuttaneet vienanpuolisessa Vellamon neidon onginnassa esiintyvät\nsäkeet:\n\n    Vellamo -- --\n    Ainoinen Ahilla lapsi.\n    Ahin lasta ainoata,[125]\n    Vellamon vetistä neittä.\n\nEttä vedestä pyydystetty _Ahin lapsi_ ei välttämättä edellytä Ahdin\nkäsittämistä vedenjumalaksi, tulee _Väinön tyttären_ yhteydessä\nosoitettavaksi. Tällä kohden riittää Ahdin kertosanan _Vellamon_\nlähempi tarkastaminen.\n\nMainittu nimi, jos kirjallisesta vaikutuksesta epäiltävät\nmuistiinpanot eroitetaan, rajoittuu Vienan lääniin. Siellä tavataan\n_Vellamo_, paitsi Väinämöisen onginnassa, kerran myös Käärmeenluvussa\nvesiä soutavana ja samoin kerran Kalastajan rukouksissa muodossa\n_Vellimys_.\n\n    A. Syöjätär vesiä souti --\n    Vellamo vesiä souti.\n    B. Vellimys veen emäntä,\n    sataharjan hallitsija,\n    tules paian muutantahan! --\n    Ahin hauan hallitsija!\n\nJälkimäinen kohta on antanut Lönnrotille aiheen käsittää Vellamon\nmerenjumalan Ahdin puolisoksi. _Vellamon_ voisi johtaa samoin kuin\nsen asemella välistä esiintyvän paikannimen: _Vellola, veden_\ntavallisesta määreestä _vellova_. \"Vellimys veden emäntä\" olisi\nsiis runollisesti personoitu \"vellovan veden emäntä\" ja \"Vellamon\neli Vellolan vetistä neittä\" saattaisi palauttaa muotoon \"vellovan\nvetosen neittä\".\n\nMutta Ahdin kertosanana käytetty nimi tuskin lienee vasta\nVienan läänissä muodostunut, jota paitsi on epäiltävää, onko se\nmerkitykseltään naisellinen. Päätteellä -_mo_ ja -_mus_ ei A.V.\nKoskimiehen nimistötutkimuksessa mainita toista naiselliseksi\nkäsitettävää nimeä; satujen _Tuhkimo eli Tuhkimus_ on sekä pojasta\nettä tytöstä käytetty.\n\nMahdollista on, että _Vellamo eli Vellimys_ ovat laulajalle tunnetun\nvelloa sanan vaikutuksesta muodostuneet hallitsevassa asemassa olevaa\nmerkitsevästä _Vetramo eli Vetrimys. Vetrikan_ vedestä tarttuneen\ntautiolennon merkityksessä tapaamme säeparissa:\n\n    Lienetkö veitikka ve'estä,\n    vierähä veitikka vetehen!\n\nEdempänä saamme nähdä, ettei myöskään mielikuva Ahdin kylmämisestä\nmerellä tarkoita vedenjumalan jäätämistä.\n\nMutta vielä tavataan parissa Metsänluvussa ilman määresanaa\njumaluusolentona esiintyvä _Ahti_.\n\n    A. Toisin ennen Ahti antoi,\n    toisin tyttö tyyläeli.\n    B. Tule Ahti rahan jaolle,\n    kumpu kullan muuttelohon!\n\nJos näistä päättäen uskaltaisi olettaa sankarinnimestä erillisen Ahti\nhaltian, niin voisi sen Setälän mukaan yhdistää ansojen _ahtamisesta_\njohtuvaan, pyydyksen virittämistä merkitsevään _ahti_ sanaan, mikä\nmyös ilmaantuu runonsäkeissä:\n\nA. Uran astuvan ahille, pyytömiehen pyyvyksille. B. Minun\npyytöpäivinäni, minun ahtiaikoinani.\n\nHaltiannimi _Ahti_ saisi silloin yhtäläisen selityksen kuin _Tapio ja\nVirankannos_.\n\nAikaisemmin on _Ahti_ nimeä yhdistetty skandinaavilaiseen _ahva_\n'vesi'. Inkeriläisissä loitsuissa esiintyy joskus meren Ahdin\nasemella: _meren Ahvo_. Mutta tämä sananjohto, vaikka olisi oikea,\nei vielä kysymystämme ratkaise. Sillä yhtä hyvin kuin vedenhaltiaksi\nsaattaisi Ahdin käsittää veden rannalla asuvaksi sankariksi.\nMuistettava on myös _Ahvenanmaan_ vanha ruotsalainen nimi _Ahvalana_.\n\nMahdollisesti vielä löydetään Ahti sanalle vastine, joka todistaisi\nsenkin merkinneen sankaria.\n\nEnimmän on ollut väittelyä _Väinämöisestä_, kuten Kalevalan runojen\nhistoriassa Väinämöistä käsittelevän osan luvussa: \"Jumalako vai\nihminen\", on esitetty. Loppupäätöksen, johon silloin tulin, että\nVäinämöinen on alkuansa ollut jumala ja erikoisesti _vedenjumala_,\nperustin yhteen kertomarunoon: Kilpalaulantaan, ja yhteen loitsuun:\nTulensyntyyn, joista Väinämöisen oletin muihin runoihin siirtyneen.\n\nTulensynnyssä on Väinämöinen alkuansa toiminut ainoasti tuleniskijänä\nIlmarisen kera. Säkeen \"_Väinämöinen_ välkytteli\" pääsäkeenä\non: \"iski tulta _Ilmalainen_ (etelä-Pohjanmaalla), _Ilman\nrinta_ (joskus etelä-Pohjanmaalla ja itä-Suomessa), _Ilmarinen_\n(etenkin itä-Suomessa), _Ilman ukko_ (etenkin Venäjän-Karjalassa)\neli _Ismaroinen_\" (Inkerissä). Iskeminen länsisuomalaisissa ja\ninkeriläisissä toisinnoissa, toisinaan itäsuomalaisissakin tapahtuu\nmerellä. Inkerissä isketty tulenkipuna kirpoo taivaasta meren pohjaan\n\"_Väinön_ polvien välitse\". Siitä päättelin, että on kuviteltu ilman\nja vedenhaltiain yhdessä synnyttäneen salaman.\n\nEpäilystäni kuitenkin herätti se, että vanhimmissa\netelä-Pohjanmaalaisissa kirjaanpanoissa vuosilta 1657-8 on\ntuleniskijänä \"itse ilman Jeesus eli Herra\". Mahdollisesti on\nIlmarinen tähän tullut kristillisen Jumalan sijaiseksi joko\nilmanjumalana taikka myös sankarina, mihin inkeriläinen muoto\n_Ismaroinen_ viittaisi, jollei se, niinkuin on luultavaa, ole toisten\ninkeriläisten runojen Ismarosta saanut vaikutusta. Joka tapauksessa\non Väinämöinen voinut liittyä Ilmariseen yhtä hyvin yleisessä\nsankarin kuin erikoisessa vedenjumalan merkityksessä, jonka osanotto\ntaivaisen tulen iskentään ei ole itsestään ymmärrettävä. Sankarinimen\nyhdistämistä salamoimiseen valaisee syyssalaman nimitys Kalevan tuli,\njota myös Kalevan miekka voi merkitä.\n\nVäinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannan perusajatukseksi oletin\nvedenhaltian halun saada inhimillisen puolison. Lunnaiksi tarjottujen\nhevosen ja veneen hylkimisen, koska Väinämöisellä niitä on kyllin\nennestänsä, selitin vähän väkinäisesti vedenhaltian kyvystä\nmuuntautua hevoseksi tai veneeksi. Merellä vastakkain ajo, keskustelu\nmeren pohjan muodostamisesta ja veteen manaaminen soveltuivat\nmielestäni erityisesti vedenjumalalle.\n\nYhtyen tähän käsitykseen Väinämöisestä on Setälä _Joukahaisenkin_,\nminkä nimen yhdistää lappalaisiin pyryttämistä ja kohvettamista\nmerkitseviin sanoihin, selittänyt jumaluusolennoksi: lumen ja jään\nhaltiaksi, jonka vedenhaltia kukistaa. Hevosen ja veneen tarjoukset,\nvieläpä sisarenkin lunnaiksi lupaamisen hän pitää myöhempänä\nlisäyksenä. Sitävastoin hän panee painoa niihin Inkerin toisintoihin,\njoissa Väinämöinen ja Joukamoinen ajavat:\n\n    Yksiöisellä orolla\n    yksiöistä järven jäätä.\n\nVielä hän huomauttaa eräästä länsi-inkeriläisestä kirjaanpanosta,\njossa yksiöinen poika kysyy:\n\n    \"Ken tekee merehen sillan\n    yksiöisistä vesoista?\"\n\nja sitten itse:\n\n    Tuo teki merehen sillan\n    yksiöisistä vesoista. --\n    Ajoi yksiöinen poika\n    yksiöistä jäätä myöten\n\nTätä yksiöistä poikaa, joka yhdessä yössä mereen rakentaa sillan,\nkuvaisi Joukamoisen mainesana _nuori_, jota vastoin _vanha_ hyvin\nsoveltuisi vedelle ja sen haltialle.\n\nSe vähäinen tieto, mikä meillä on pakkasenhaltiasta, panee\nkuitenkin epäilemään, voiko olettaa juuri jäänlähdöstä syntyneen\nvertauskuvallista kertomusta. N.s. luonnontaruja ei suomalaisilla\noikeastaan ole. Sämpsän noudanta on uskonnollisiin menoihin liittyvä,\nn.s. rituaalinen taru. Jälkimäisiä on tiettävästi skandinaaveilla.\nMutta edellisiä, niin paljon kuin niitä on yritetty esittää, tuskin\nvielä täysin varmoja voidaan osoittaa. Enimmät islantilaisista\njumaluustaruista ovat kristillisperäisiä legendoja tai muita\nkeskiaikaisia kertomuksia, joita on pakanallisin nimin koristeltu.\n\nMitä Kilpalaulantaan tulee, ei siitä voi eroittaa yleistä\nsisarenlupausta, ei edes hevosen ja veneen tarjouksia, jotka vain\nInkerissä puuttuvat. Yksiöinen jää, oro ja poika taas kuuluvat eri\nrunoon,[126] joka Kilpalaulantaan on sekaantunut.\n\nJoukahaisen nimen merkitystä etsittäessä on otettava huomioon myös\nmuita runoja, joissa se esiintyy.\n\nVienanpuolisessa Samporunon katkelmassa esitetään, mitenkä hyvän\nSammon saatuansa:\n\n    Toisin ennen lauloi L[o]ppo,\n    hyrehti hyväsukuinen,\n    vennon joukio, jorisi,\n    vennon joukko jouatteli.\n\nEräässä Tulenluvussa rukoillaan Pohjolasta tulevaa poikaa, jonka on\nosoitettu tarkoittavan Kristusta:\n\n    Tule poika Pohjolasta.\n    mies iso Isän alo[i]sta.\n    veikko vennon joukiosta,\n    hyinen kattila käessä!\n\nAivan yleisesti _vennon joukio_ ilmaantuu vienanpuolisessa runossa\nVäinämöisen tuomiosta. Syntyneelle pojalle ei tiedetä nimeä panna:\n\n    Isä kutsui Ilmoriksi,\n    emo ehtopoiaksehen,\n    veljet vennon joukioksi,\n    sisaret sotijaloksi.\n\nSaman säkeistön toisinnoissa tapaamme _joukioksi_ muodon sijalla\nSuomen Karjalassa _Joukoseksi_ ja Vermlannissa _Joukariksi_, jotka\nilmeisesti ovat yhdistettävät Joukahaiseen ja sen toisintoihin:\n_Joukavainen, Joukamoinen, Joukonen ja Jouko_.[127]\n\nEttä _Joukio_ on sankarinnimitys, osoittavat sen kertosanat:\nhyväsukuinen ja etenkin _sotijalo_. Jälkimäisen näytteen toisetkin\nsäkeet luultavasti sisältävät sankarinimen. _Ilmoriksi_ (joskus\n_Immokiksi_) on korjattava _Ismoriksi (Ismokiksi)_, s.o. _Osmoriksi_,\njonka alkuääntiö on isä sanan vaikutuksesta muuntunut. Kenties\nvoitaneen säe: \"emo _ehto_ poiaksehen\", josta tavataan muunnos \"äiti\n_armoksi_ nimitti\", lukea: \"emo _Ahto_ poiaksehen\". Kun vielä ottaa\nhuomioon, että poika tuomitsijalleen vastatessaan usein mainitaan\nKalevaksi, niin lienee epäilemätöntä, että Väinämöisen tuomio\nkuuluu vanhoihin sankarirunoihin. Sen perusajatuksena on muinainen\npohjoismainen oikeuskäsitys, että syntyneen lapsen elämään jäämisestä\noli erikoisesti päätettävä.[128]\n\nSäkeen: \"veli vennon Joukioksi\". vaihteluista ovat vielä mainittavat:\n_vento Joutioksi, verran Joukieksi_, s.o. Joukeaksi, _verra Joutioksi\nja veitsiverraksehen. Verran_ saattaisi olla väännös ennen esitetystä\n_Vetran_ nimestä. _Vetran joukio_ eli sotijalo tarkoittaisi siis\ngoottilaista sotasankaria.\n\nItse nimitys _Joukio eli Joutio_, ottaen huomioon myös Joukamoisen\nmuunnos _Joutamoinen_, voitaisiin yhdistää virolaiseen _jõud_,\n'voima', taikka suomalaiseen _joukea_, 'solakka, suurikasvuinen'.\n\nJos nuori Joukamoinen on pidettävä inhimillisenä sankarina, niin\nseuraa kysymys, eikö vanhaa Väinämöistäkin saisi samoin käsittää.\nMuutamat näennäisesti jumaluusolennoille kuuluvat piirteet eivät\nole tältäkään kannalta mahdottomat selittää. Merien kyntäminen\nja kalahautain kaivaminen, jotka Väinämöinen omistaa teoikseen,\nvastaavat _Kullervon Kalervolaisen_ merien ja metsien kyntämistä\nsekä _Kalevoisen_ kalakaivon kaivamista ynnä paikannimiä _Kalevan\nhaudat eli hauta_, johon myös runon _Ahin hauta_ on verrattava.\nPaikallistarinoissa esitetään Kyrönjoki Väinämöisen kyntämänä sekä\nuseat kankaat Sortavalan kihlakunnassa Väinämöisten vakoamina\ntai kaivamina, mitkä työt kuivalla maalla tapahtuvina tuskin\nvedenhaltialle soveltuisivatkaan.\n\nHevoset ja veneet voidaan paremminkin selittää sankarilliselle\nVäinämöiselle kuuluviksi: verrattakoon kannusjalan Kalevin\nratsuhevosta ja Ahdin sodanhaluista venettä. Kansankielessä \"tyyntä\nvedenjuovaa\" tarkoittavat nimitykset _Väinämöisen tie eli kulku,\nVäinämöisen kannas, Väinämöisen veneen jäljet ynnä Väinämöisen\nvalkama_, joka joskus runoissakin esiintyy, soveltuvat ainakin yhtä\nhyvin muinaisajan sankarin muistoiksi.\n\nVäinämöisen inhimillisen alkuperän puolesta todistavat vielä\nJoukamoisen äidin hänelle antamat mainesanat _suurisukuinen ja\nrohkea_.\n\n    Tuota toivon tuon ikäni --\n    sukuhuni miestä suurta,\n    rotuhuni rohkeata,\n    heimohoni helkeätä,\n    lajihini laulajata,\n    vävykseni Väinämöistä.\n\nToinenkin kertomaruno, minkä olen luullut voivani todistaa\nvedenjumalasta sepitetyksi, se, jossa Väinämöinen ammuttuna mereen\nmuodostaa luodot ja salasaaret, soveltuu yhtä hyvin inhimillisen\nsankarin tarinaksi. Paitsi Tulensynnyssä ilmaantuvia _Kalevan\nkivikaria_, on huomattava _Kalevan pojan paasi_, karinnimitys\nvuodelta 1630 jossakin \"ruotsalaisessa saaristossa\"; niihin\non verrattava paikannimi _Ahdinkarit_ Eurajoella. Samoin kuin\nHirvenhiihdännässä historiallinen _Vuojolainen_ ja _Lapin asukkaat_\nyhdessä esitetään, mainitaan Väinämöisen ampujana _kyyttösilmä\nlappalainen_, jonka viikkoinen viha ilmeisesti perustuu kansalliseen\nvastakohtaan.[129]\n\nKäsittämällä Väinämöisen sankariksi pääsee myös kokonaan siitä\nvaikeasta todistelusta, että Väinämöisen nimi on muka kaikkiin muihin\nkertomarunoihin Kilpalaulannasta välittömästi tai välillisesti\nalkuperäisempien nimien sijaan siirtynyt.\n\nPaitsi Väinämöisen tuomiossa, jossa olemme löytäneet joukon\nsankarinnimiä, Väinämöinen Latvajärven Arhipan säilyttämässä\nrunossa toimii tautien parantajana. Tapauksen paikka Vuojola saa\nkertosanakseen ensin _Väinölän_ ja sitten _Untamalan_, ja esiintyy\nviimein ilmankin kertosanaa.\n\n    Vaka vanha Väinämöinen,\n    tietäjä iänikuinen,\n    virren ponsi polvuhinen.\n    Lapset Vuojolan lahovi,\n    pojat Väinölän potevi, --\n    Kuuli Vuojolan läsivän,\n    Urajavan Untamalan, --\n    Silloin Vuojolan paransi.\n\nVirolaisesta Kantelensynnystä ei tarvitse väkinäisesti kehittää sitä\nKantelensoittoa, jossa ovat kuulijoina sekä ihmiset että eläimet,\nvieläpä veden ja metsän haltiatkin, vaan voi jälkimäisen pitää\nedelliseen yhtyneenä suomenpuolisena runona. Siinä tapauksessa ei\nmyöskään kysymystä soittajasta, onko se alkuansa ollut \"sokea poika\"\nvai vanha Väinämöinen, ole pakko edellisen puoleen ratkaista, vaan on\nmahdollista, että kantelensoittaja on ollut Väinämöinen, joka vanhana\non kuviteltu sokeaksi.\n\nVäinölän sokea on suomalaiselle runolle tuttu käsite. Tilapäisesti se\nesiintyy Koskenluvussa:\n\n    Uppo Väinölän sokea,\n    Ulappalan umpisilmä\n    kulkevi oven alatse,\n    sanovi sanalla tuolla\n    virkkoi tuolla vintiöllä:\n    \"En ole Väinölän vasikka,\n    Ulappalan umpisilmä\n    eli kuntus Väinämöisen,\n    jos en saa sanoja kuulla,\n    luoa lempiluottehia.\"\n\nYleinen on Väinölän sokea Koiransynnyssä, jossa joskus on seuraava\njohdanto:\n\n    Ukko Väinölän sokea,\n    Ulappalan umpisilmä\n    oli teiensä kävijä,\n    matelija matkuksiensa.\n    Polki jalkansa polohon,\n    kantohon kynäsnenähän.\n    Tuota poti puolen vuotta,\n    kesäkauen kellitteli\n    päistäriset päänalaiset,\n    vuo'ot liinan tappuraiset.\n\nVälittömästi runo jatkuu Tautiensynnystä lainatulla seljin tuuleen\nmakaamisella.\n\nTavallisimmin Koiransynnyssä Väinölän sokea kuvataan pelkästään\nsynnyttäjänä, ja silloin ei ole kumma, että siinä toimessa luonnoton\nmiespuolinen _ukko_ on muunnettu sukupuoleltaan määräämättömäksi\nsokeaksi, jopa suorastaan sokeaksi akaksi. Vihdoin on Väinölän akan\nTautiensynnyssä toimiva _Pohjolan akka_ syrjäyttänyt, omistaen hänen\nsokeutensa.\n\n    A. Ulappalan umpisilmä,\n    Väinölän verisokea.\n    B. Upottaren umpisilmä,\n    Uppi[131] Väinämön sokea.\n    C. Akka Väinölän sokea,\n    Uloppalan umpisilmä.\n    D. Akka Pohjolan sokea,\n    Untamolan umpisilmä.\n\nSokea synnyttäjä on hyvin ymmärrettävä sokeana syntyvän koiran\nluvussa. Nimitys _Väinölän sokea_ tavataan toisinaan itse koiraankin\nsovitettuna.\n\n    Huikka Väinölän sokea,\n    Ulakkalan umpisilmä,\n    sinä synnyit silmitönnä.\n\nAikaisemmin olen selittänyt Laivaretken osanottajien vaihtuneen\nalkuperäisistä Luojasta, Pietarista ja Antista Väinämöiseksi,\nIlmariseksi ja Joukamoiseksi osittain Tulensynnyn osittain\nKilpalaulannan vaikutuksesta. Paljoa luontevampaa on kuitenkin\nolettaa, että jälkimäiset sankarinimet ovat tulleet yht'aikaa\nyhtäläisestä laivaretkeä kuvailevasta runosta. Tämän runon aiheita\nlöydämme, jos Samporetkestä eroitamme kaiken, mikä siihen on voinut\ntulla Luojan laivaretkestä tai Päivänpäästöstä. Että Samporetkessä\non piirteitä, joille ei missään muualla ole vastinetta, on Kalevalan\nrunojen historian oikaisuissa osoitettu. Semmoisena on mainittu liian\nvarhainen laulun kehoitus Sammon ryöstöstä palatessa sekä huomautettu\nVäinämöisen mainesanasta hyväsukuinen, joka \"Ilomantsin, Latvajärven\nja Vuonnisen laulutavoille yhteisenä on ilmeisesti alkuperäisen\npuhutellun vakinainen mainesana\". Jos nyt saamme pitää Väinämöisen\nsankarinnimenä, on ratkaisu yksinkertainen: sankarille soveltuva\n\"hyväsukuinen\" on alkuansakin itse Väinämöisen mainesana.\n\nVäinämöisen inhimillistä alkuperää todistaa hänen nimensä\nesiintyminen toisten sankarinnimien rinnalla. Yhdessä Sampojakson ja\nsamoin yhdessä Kantelejakson toisinnossa tavataan Väinämöinen ja Ahti\ntoistensa kertosanoina:\n\n    A. Aik' on Ahtia sanoa,\n    Väinämöistä vieretellä.\n    B. Väin[ämöise]n soitellessa,\n    tehessä Ahi[n] iloa.\n\nUseamman kerran _Väinämöinen ja Kaleva_ vastaavat toisiansa, Esim.\nHammastaudinluvussa:\n\n    Kovin huusi Väinämöinen,\n    aivan äyhki mies äkeä\n    leuvoista pojan Kalevan,\n    Väinämöisen hampahista.\n\nLänsi-inkeriläinen Ison tammen runo alkaa säkeistöllä, jossa\nVäinämöinen, samoin kuin sen edellä käyvä sankarinimi _Kalervo_ on\nkäytetty Jumalan vastineena.\n\n    Jouvuin juottohon Jumalan,\n    piiruhun pyhän Kalervon,\n    käräjihin Väinämöisen,\n\nKullervon sisaren runossa neidonryöstäjä:\n\n    Ajoa karettelevi\n    noita Väinön kankahia,\n    ammoin raattuja ahoja.\n    Noilla Väinön kankahilla,\n    ammoin raatuilla ahoilla\n    neitoset kisaelevi.\n\n\"Ammoin raatut\" _Väinön kankaat_, vastaavat _Kalevalan kankaita_ ja\n_Osmon peltoa_, edellyttäen vanhaa viljelystä, jonka muisto liittyy\nsankarin nimeen.\n\nKalevan ja Väinämöisen rinnastamista todistaa vielä tähtisikermän\n_Kalevan miekan_ toisintonimi _Väinämöisen miekka eli viikate_.\nUntamalan kirkon luoksi pystytettyä kiveä sanotaan _Kalevan pojan tai\nVäinämöisen_ heittämäksi _viikatteen tikuksi_.\n\nVäinämöisestä niittäjänä on etelä-Hämeessä kerrottu yhtäläinen tarina\nkuin muualla Kalevanpojasta.\n\nVäinämöisen ja Riion pojan yhdistää toisiinsa _Riianseulan_\nnimittäminen myös _Väinämöisen virsuiksi_.\n\nVäinämöisen ja Osmon yhteenkuuluvaisuutta osoittaa _Osmonkäämin_\n(Typha latifolia) toisintonimi _Väinäntaimi_. Muutamassa\nPakkasensynnyssä liittyy _Osmon poikaan Vänkämöinen_, joka lienee\nsekamuodostus _Väinämöistä ja Vankamoista_, s.o. väkimiestä.[132]\n\n    Jos olet sitä sukua.\n    kuin on ennen Osman poika\n    Pohjanmaan kylässä,\n    kotoisin Vänkämöinen.\n\nVielä mainitaan Väinämöinen _Vuojolaisesta_ muodostuneen Vuolangoisen\nyhteydessä.\n\n    Rauta poika Vuolangoisen,\n    Vuolan tyttären tekemä.\n    sukunna(!) vanhan Väinämöisen.\n\n_Vuojolan ja Väinölän_ olemme edellä tavanneet toistensa\nkertosanoilla.\n\nKaikesta tästä voimme päättää, että Väinämöinen on yhtäläinen\nsankarinnimitys kuin Kaleva, Riiko, Osmo, Vuojolainen ja Ahti. Samoin\nkuin usealle näistä, omistetaan Väinämöiselle metallinvalmistuksen\ntaito. K.R. Giers kivennäistieteellisessä väitöskirjassaan v. 1767\njulkaisee runon, jonka johdosta yhdistää Ilmarisen roomalaisten\ntuulen jumalaan Aeolukseen, mutta Väinämöisen taivaalliseen seppään\nVulcanukseen.\n\n    Tulta iski Ilmarinen --\n    Tässäpä vanha Vainemoinen(!)\n    vaskiakin valeli,\n    nuolet raudasta rakensi.\n\nMainittu vanhin karhuruno, kirjaanpantu pohjois-Hämeessä vuoden 1662\njälkeen, sisältää myös kohdan, jossa Jumalaa rukoillaan hiihdättämään\nohtoa hikeen ja Väinämöistä sitä väsyttelemään. Tähän liitetyssä\nmuistutuksessa selitetään Väinämöisen olleen paitsi virsien takojan\nmyös merkillisen raudansepän, joka on opettanut heittämään hietaa\nkiehuvan kuumaan rautaan ja joka siitä syystä on koroitettu jumalain\njoukkoon. Etelähämäläisessä Raudanlumouksessa on sama keksintö\nomistettu raamatulliselle vasken ja raudan takojain kantaisälle\nTuubal-Kainille: \"Tupelkaini sen hiedan sekaan heitti\".\n\nItäsuomalaisissa Raudansanoissa on toisinaan takojana Väinämöinen\ntavallisen Ilmarisen asemella; välistä mainitaan myös _Väinämöisen\nahjo ja valkea_.\n\nKalastajanluvussa sanotaan onkirauta Väinämöisen tekemäksi.\n\n    Onki Oinosen tekemä,\n    väkärauta Väinämöisen.\n\n_Oinonen_ ei liene muuta kuin alkusoinnun vaikutuksesta (_onki_)\nmuuntunut _Väinönen_.\n\nVerrattavasti useammin kuin raudanseppänä esitetään kuitenkin\nVäinämöinen virrenseppänä. Jo Agricolan hämäläisten jumalain\nluettelossa sanotaan, että _Äinemöinen_ \"virret takoi\".\nKilpalaulannassa Väinämöinen esiintyy mahtavana laulajana, joksi\nhäntä Joukahaisen äiti nimittääkin. Väinämöistä ampuva lappalainen\nsaa varoituksen:\n\n    Älä ammu Väinämöistä,\n    laulut maalta lankeavi.\n\nNimenomaan _virrentekijänäkin_ Väinämöinen runoissa esitetään.\n\n    A. Olipa ennen vanha Väinö,\n    laulaja iänikuinen,\n    sanan on pon[si] polvuhinen;\n    viisas virsien tekijä.\n    B. Virren ponsi polvuhinen.\n    G. Sanon Väinämöisen virsiä.\n\nYhtä vähän kuin Vulcanuksen tapaista takomataidon jumalaa on\nsuomalaisilla voinut olla Apollon kaltaista laulu- ja soittotaidon\njumalaa. Siitä syystä oli Väinämöisen virrentakomisen ja laulun\nselittämiseksi turvautuminen vedenhaltian soitannollisuuteen. Mutta\nniinkuin olemme nähneet, on soitannollisuus yleisempi haltian\nominaisuus, eikä se ole tarkalleen samaa kuin virsien eli runojen\nsepittäminen. Lähinnä olisi Väinämöinen verrattava islantilaisten\nrunoudenjumalaän Bragiin, joka ei ole muu kuin norjalaisten vanhin\ntunnettu runoilija Bragi (k. n. 850) jumalaksi koroitettuna.\n\nJos Väinämöinenkin on ollut inhimillisen sankarin nimitys, niin on\nhelposti ymmärrettävä, että:\n\nTekeytyi vanha Väinämöinen takaisin tietäjäksi ja taitajaksi.\n\nMuinaisajan ylimykselle saattoi kuulua myös tietäjän toimi, jolla\nVäinämöisessä on ikäänkuin ensimäinen edustajansa.\n\n    A. Oi sie vanha Väinämöinen,\n    olit tietäjä ikuinen.\n    miesten polvupäivällinen,\n    ilman kannen aiollinen!\n    Mitä sie etsit tietäjiä,\n    kuta noitia haetkin?\n    B. Ikivanha Väinämöinen,\n    tietäjä iänikuinen,\n    poika [ma]nnun päivällinen.\n    G. Ilman tietäjä ikuinen.\n\n_Iänikuisena tietäjänä_ Väinämöinen sulautuu myöhempään loitsijan\nihanteeseen, kristilliseen kaikki alusta tietävään Jumalaan.\n\n    Isä taatto taivahainen.\n    tietäjä iänikuinen!\n\nMainesana _vanha_ on Väinämöisellä yhteinen muutaman muun\nsankarinnimen kanssa. Tämän edellä käy tavallisesti vielä määre\n_vaka_, välistä myös _viisas_.\n\nVanhan viisaan vakavia varoitus- ja kehoitussanoja sisältävät\nrunomittaiset Väinämöisen kiellot ja neuvot.\n\n    A. Kielti vanha Väinämöinen\n    maantiellä makoamasta,\n    syänyöliä huutamasta,\n    paatissa parahtamasta.\n    venehessä vieremästä.\n    B. Sanoi vanha Väinämöinen\n    nuorimmalle neiollensa:\n    \"älä lapsi paljon laula,\n    tytär tyhjiä sanele,\n    ikä kultainen kuluvi\".\n    C. Vaka vanha Väinämöinen\n    sanan virkkoi noin nimesi:\n    \"ensin kun neuvot neitoasi,\n    neuvo ensin suusanalla!\"\n\nSamantapaisia Väinämöisen lausuntoja tavataan joskus loitsuissakin.\n\n    A. (Sisiliskolle):\n    Sanoi vanha Väinämöinen:\n    \"Anna olla olkoon\n    alla aitojen risuina,\n    pajupehkon parmahassa.\"\n    B. (Sudelle): Sanoi -- \"Anna --\n    ohessa oravakorven,\n    miehen metsän kumppanina!\"\n\nItäsuomalaisissa ja venäjänkarjalaisissa loitsurunoissa Väinämöinen\nilmaantuu verrattain usein. Kun Porthanin aikoina oli kuuluisalta\nsuomenkarjalaiselta loitsijalta kysytty, ketä hänen pakanalliset\nesivanhempansa olivat korkeimpana jumalana pitäneet, tämä oli\nvastannut: \"vanhaa Väinämöistä ja Neitsyt Maariaa emoista\".[133]\n\nMutta jos lähemmin tarkastamme Väinämöisen esiintymistä loitsuissa,\nniin havaitsemme, että häntä suhteellisesti harvoin jumaluusolentona\nrukoillaan. Puhuteltu Väinämöinen osoittautuu miltei kauttaaltansa\nNeitsyt Maarian tai kristillisen Jumalan sijaiseksi. Väinämöistä\npyydetään samoin kuin Maariaa:\n\n    A. Tule saunahan saloa!\n    B. Lämmitä välehen sauna! --\n    Ota vasta varjostasi,\n    Simasiipi sulistasi!\n\nMuutamassa Pakkasen luvussa kerrotaan, kuinka Jumala, kun pakkanen\naikoo hänet kylmää, keritsee kivestä villat kintaikseen, joilla\nsitten pakkasen pitelee. Tähän kertomukseen perustuu Väinämöiseen\nkohdistunut rukous:\n\n    Keritse kivestä villat,\n    katko karvat kalliosta,\n    tee tuosta sotihametta,\n    kuka[a]nne kuutta syltä,\n    kaheksatta kaikitenkin,\n    jonka alta ampuisimme!\n\nUkolle osoitettuja rukouksia vastaavat:\n\n    A. Tule vanha Väinämöinen\n    puhumahan puoleltani, --\n    tuos tänne tulinen miekka --\n    jolla Hiiet hirvittelen!\n    B. Ukko vanha Väinämöinen\n    tules tänne, väätes tänne\n    miehen ainoan avuksi!\n    C. Ukko vanha Väinämöinen,\n    annas vanhoa väkeä,\n    iän kaiken istunutta![134]\n\nNäihin liittyvät vielä seuraavat kylvetyssanat:\n\n    Nouse vanha Väinämöinen,\n    Ukko herkeä unesta\n    pojan ainoan avuksi! --\n    Neitsyt Maaria emonen!\n\nÄskenmainitussa Giersin väitöskirjassa, jossa Väinämöinen seppyyden\nedustajana esitetään, on julkaistuna aarnihaudan haussa käytetty\nrukous, jossa Väinämöistä puhutellaan vuorenhaltiana.\n\n    Tule Hiiden heimolainen,\n    vuorten haltia hupea,\n    Vainemoinen(!) valkean valos,\n    vuoriarval arpelemaan,\n    aarnihautoi havisemaan! --\n    Vuorten avaa ainehet,\n    aarnet mullista mulista,\n    vesistäkin vetele!\n    Kyll' on kultaa kallioissa,\n    kivissä hopeaa hohtavaa,\n    suossa ruostetta raudaksi,\n    onpa vesissäkin vaskea.\n\nVuoriarvalla selittää väitöskirjan tekijä tarkoitettavan jonkinlaisia\nnoitasauvaa, jota oli pidettävä tasapainossa käden selän päällä.\nNiinpian kuin oli tultu metallisuonen tai aarnihaudan kohdalle,\nkeikahti se alas ja iski maahan.\n\nMainitun ainoalaatuisen loitsun johdolla, jonka alkuperäisyyden\nhuono runomittakin tekee epäiltäväksi, on kuitenkin vaikea lähteä\nVäinämöisestä mitään päättelemään. Vielä enemmän uskallettua olisi\nottaa yksi säkeistä: \"vesistäkin vetele\", todistamaan sitä väitettä,\nettä Väinämöinen olisi vedenjumala.\n\nParemmin soveltuisi tämän väitteen tueksi pohjoishämäläinen\nHaltiannosto, jossa häntä rukoillaan nostamaan \"järven alla\nistunutta\" väkeä. Mutta samalla mainitaan myös maan alla maatunut\nväki. Toisesta pohjoishämäläisestä kappaleesta päättäen on\npaikanmääre _järven alla_ muodostunut siten, että kertosäe maan\nalla on vaikuttanut pääsäkeen aikaisempaan muotoon iän alla, joka\nvuorostaan palautuu alkuperäiseen iän kaiken.\n\n    A. Nosta Väinämö väkeä,\n    joka järven alla istunutta,\n    maan alla maannutta!\n    B. Nosta Väinäsen väkeä\n    jok' on iän alla istunutta,\n    maan alla maatunutta!\n\nVielä tavataan samoilla seuduin _Väinämöisen väki_ muutaman kerran\nvedestä nousevana tai veden väen eli voiman yhteydessä.\n\n    A. Nouse luontoni lovesta,\n    tupahiisi hiiloksesta,\n    veistä väki Väinämöisen,\n    itse Ilmatar pajasta!\n    B. Veen voima, Väinämöisen väki\n    tule nyt ainoan avuksi --\n    Tuopas nyt veestä väkeä,\n    alta taivahan avuksi!\n\nTavallisesti kuitenkin vanhan Väinämöisen väki tavataan _Jumalan_\nvoiman eli väen ja samaa merkitsevän _Ukon_ väen sekä neitsyt Maariaa\ntarkoittavan Akan väen kertona.\n\n    A. En voimalla omalla,\n    voimalla Jumalan voiman,\n    väellä vanhan Väinämöisen.\n    B. Väki Ukon, väki Jumalan,\n    väki vanhan Väinämöisen!\n    C. Akan väellä, Jumalan väellä,\n    väellä vanhan Väinämöisen,\n    D. Ukon väki, Akan väki,\n    väki vanhan Väinämöisen!\n\nEttä tässä on puhe kristillisen Jumalan väestä ja voimasta,\nosoittavat selvästi ne toisinnot, joista Väinämöisen väki puuttuu.\n\n    A. En puhu omalla suulla,\n    enkä omalla väellä,\n    puhun Jeesuksen suulla,\n    puhun Jeesuksen väellä.\n    B. Luoja[n] on väki väkevä,\n    Herran voimat voimalliset,\n    C. Ukon väki. Jumalan väki,\n    Kaikkivallan väki!\n\nVielä mainitaan vanhan _Väinämöisen väki, hiki tai vesi_, joihin\ntoisinaan myös _nuoren Joukahaisen hiki, henki tai kyynel_ ynnä ennen\nselitetty _mesileipä Lemminkäisen_ liittyy, koristeellisena jatkona\nLöylynsanojen alkusäkeelle: \"Puun löyly, kivosen lämmin\" tai \"löylyni\nJumalan luoma\". Mistä mielikuva Väinämöisen tai Joukahaisen _hiestä_,\njoka tavallisimmin mainitaan, on alkuisin, ei ole vaikea arvata\nsentapaisista säkeistä kuin:\n\n    A. Hiki tippui Luojan\n    l. Herran päästä,\n    kaste karvoista l. kasvoista Jumalan.\n    B. (Raudansyntyä):\n    Hikeänsä Luoja hieroi,\n    valta kaikki vahtoansa.\n    hieroi kahta kämmentänsä.\n\nTilapäisesti omistetaan Väinämöiselle neitsyt Maariaa edustavan\nKivuttaren _kintaat_:\n\n    Ukko vanha Väinämöinen\n    tuolla päätähän panevi\n    kipuisilla kintahilla --\n    kivut kiskoi itsehensä.\n\nMonet kerrat mainitaan loitsuissa _Väinämöisen vyö_, jolla useimmiten\ntarkoitetaan samannimistä tähtisikermää. Toisinaan se rinnastetaan\nNeitsyt Maarian vyön ja Jumalan pojan tupen kera.\n\n    A. [Neitsyt Maaria emonen]\n    sivalla simainen siipi\n    vyöltä vanhan Väinämöisen,\n    vyöltä ainoisen kapehen!\n    B. Tuoll' on tulta tuuvitettu, --\n    pääll' on taivosen yheksän.\n    tupessa Jumalan poian,\n    vyöllä vanhan Väinämöisen.\n\nVäinämöisen vyöltä neuvotaan joskus ottamaan _Luojan kaapua_.\nTästä ynnä siitä suojelevasta vaipasta, jota Sotaloitsussa neitsyt\nMaarialta rukoillaan, on johtunut sotaanlähtijän itselleen toivottama:\n\n    Vaippa vanhan Väinämöisen,\n    kaapu Kauko lappalaisen.\n\nVäinämöisen vyöstä saavat selityksensä vielä _Väinämöisen vyölappu ja\nsolki_ Käärmeenluvuissa.\n\n    A. (Käärmeen pursto on):\n    Väinämöisen vyölapusta.\n    B. Solki vanhan Väinämöisen,\n    vyölappa pojan Kalevan.\n\nOlettamalla Väinämöisellä olleen saman merkityksen kehityksen kuin\nKalevalla entisajan sankarista jättiläiseksi eli hiideksi, voimme\nymmärtää tämän nimen käytäntöä myös pahassa merkityksessä. Saattaapa\nVäinämöinen välistä tulla kertosanaksi itse _Pirulle_ tai _Äijän\npojalle_.\n\n    A. Pirun piilien nenässä,\n    vasamoissa Väinämöisen.\n    B. Äkähäsi Äijön poika,\n    väkähäsi Väinämöinen!\n\nSekä hyvä että paha merkitys voi Väinämöisellä olla samassakin\nloitsussa, kuten seuraavissa Kivenpuhutteluissa, joista edellinen on\nlänsisuomalainen ja jälkimäinen itäsuomalainen.\n\n    A. Jeesuksen syämen kerä.\n    Väinämöisen polvikyrsä.\n    B. Syöjättären syänkäpynen,\n    ison kyrsä Väinämöisen.\n\nVäinämöisen merkityksen selville saamiseksi on vielä huomioon\notettava hänen puolisonsa, tyttärensä ja poikansa. Ilmeisesti Neitsyt\nMaarian asemella tavataan Löylynsanoissa puhuteltuna:\n\n    Vanha muori Väinämöinen,\n    älä kipuihin kiirehi!\n\nSama Maarian sijainen on kuvailtu suonisykkyrää kantavaksi.\n\n    Vanha ämmä Väinämöinen\n    suonisykkyrä sylissä.\n\nMyös meren lakaisijana esiintyy _akka vanhan Väinämöisen_.[135]\nEräässä Hammasmadonsynnyssä mainitaan lakaisijana:\n\n    Vaan Katri kipokaponen,\n    veen emosen vanha piika.\n\nJälkimäinen säe on alkuaan kuulunut: _Väinämöisen vanha piika_.\nSamassa kokoelmassa tavataan Tuohensynty, jossa Maarian tavoin\ntoimivana Luojan piikana:\n\n    Oli piika veen emonen,\n    otti kopran kuontalosta.\n\nJos veen emonen tässäkin on luettava: _Väinämöinen_, niin osoittaa se\nnimen käytäntöä laatusanana. Yhtäläisenä määreenä ovat monikolliset\nVäinämöiset Ison tammen runon toisinnossa, jossa yhden niityn\nniittäjinä:\n\n    Oli ennen neljä neittä,\n    koko kolme Väinämöistä.\n\nKantasanasta _Väinä_ muodostettu naispuolinen _Väinätär eli Väinötär_\nesiintyy samoin kuin Väinämöinen _vyön_ omistajana.[136]\n\n    A. Tulen synty taivosesta --\n    vyöltä vanhan Väinöttären.\n    B. Syöjättären syänkäpynen,\n    Väinättären vyön alainen.\n\nEdellä olemme tavanneet Väinämöisen ja ainoisen kapeen, s.o. Maarian,\ntoistensa rinnalla. Ilmeisesti on mielikuva Neitsyt Maariasta hänelle\nomistetun Väinämöisen nimityksen muuntanut naispuoliseksi.\n\nMaariaa edustavan _Kivuttaren_ kertosanana esiintyy joskus _Väinän\ntytär_.\n\n    Kattila on Kivuttarella,\n    pata Väinän tyttärellä.\n\nMaariaa tarkoittaa myös se vaskivanttuinen _Väinäsen tyttö_, joka\ntulen valtaa käsin vähentää.\n\nNiinikään Maarian sijainen on Sotaloitsussa ruutia kastelemaan\npyydetty _Väinän tyttö_:\n\n    Väinän tyttö väljä --\n    vettä vänkille vetäise\n    yheksästä lähtehestä!\n\nVellamon neidon onginnassa pyydystetty _Väinän eli Väinön tytär eli\ntyttö, myös Ahdin lapseksi ja Vellamon (\u003C Vetramon?) neidiksi_\nnimitetty, sanotaan asuvan siellä, missä on _Vuojola eli Vuojela_.\n\n    \"Sano Untamo unesi,\n    Väinän tyttönen makuusi!\n    missä Vuojola elävi,\n    Väinän tyttäret asuvat?\" --\n    \"Tuolla j.n.e.\n    Selässä meren sinisen,\n    kirjavan kiven sisässä,\n    siellä Vuojela elävi.\"\n\nVäinän ja Vuojelan suhde tulee edempänä puheeksi. Tässä riittää\nsen mahdollisuuden lukuunottaminen, että kaukaisen merensaaren\nneitonen voitiin käsittää jonkinlaiseksi merenneitoseksi. Vastaavassa\nvirolaisessa runossa kalana pyydystetty sanoo olevansa _meren\nneitonen_ ja saa kertosanakseen _kalamiesten kaponen_. Setukaisten\nkosintarunoissa ilmaantuva _Väinä eli Väänä tütär_ on selvästi\nmaantieteellinen nimitys Väinäjoen naispuolisesta asukkaasta. Sen\nrinnalla mainitaan _Kuiva eli Koiva_ (Väinän sivujoki, saks. Aa),\n_Narva ja Riia tütär ynnä mere tütär_, joka tässä yhteydessä on\nmerenrannan tyttäreksi käsitettävä; tarullinen _Mana tütär_ on\nharvinainen ja tilapäinen lisäkerto.\n\nSamoin kuin Väinän tytär on myös _Väinän eli Väinön poika_ voitu\nkäsittää vedenhaltiaksi, jopa suuremmalla syyllä, koska se\nyleisesti esiintyy puhuteltuna Vedenluvussa. Oikean asianlaidan\nselville saamiseksi on täytymys tämän luvun alkusäkeitä aivan\nyksityiskohtaisesti tarkastaa. Paraiten säilyneinä ne ovat\nPohjanmaalla.\n\n    A. Väsi vita(!) Väinän poika!\n    Väinästä sinun väkensi,\n    Väinähän sinä vähenet.\n    B. Vesi viita Väinön poika,\n    siniviittasen sikiä!\n    Kyllä mä sukusi tieän.\n    C. Vesi viitto Väitön poika\n    Sinervättären sikiä!\n    Vesi Jortanin joesta.\n    D. Vesi viitta Väitän poika\n    Vesiviittasen sikiö!\n    E. Vesivitta vaaran poika,\n    vuoen vuoressa maannut\n    kauan kalliossa levännyt,\n    joen Jortanin sivulla\n    Eevan, Aatamin eessä!\n    F. Siniviitta vaavan poika,\n    Siniviitalan sikiö!\n\nMyös Vienan läänissä on niitä monta toisintoa.\n\n    G. Vesi viitta Väinön poika.\n    Hiitosen vihasikiö!\n    Söit suot, söit somerot.\n    H. Vesi viitta Vainon poika!\n    Söit vettä Kalervon poika.\n    I. Vesi viitto Vaiton poika!\n    Söit kivet, apoit somerot.\n    J. Vesi viitta Vaitan poika\n    suo viitta Kalevan poika!\n    Viikon vuoressa makasit --\n    söit kivet, tapoit someret\n    vettä synnytellessäsi.\n    Vesi kirposi kivestä.\n    K. Vesi viitta Väinön poika,\n    Suoviitta Kalevan poika!\n    Vuorest' on sinun sukusi.\n    Tämä on vesi Juortanista.\n    L. Vesi viitto Väijön poika,\n    Luo viitto pojan Kaleva!\n    Söit kivet, nielit somerot.\n    M. Vesi veitto vein on poika,\n    Suvitto Kalevan poika!\n    N. Vesi Hiitto Väinön poika,\n    Syö viitto Kalevan poika!\n\nSuomen Karjalassa tavataan puhuttelusäkeistä ainoasti edellinen.\n\n    O. Veen tytti viitta Väinämöinen,\n    pieni mies, mykyräparta,\n    vein vuoresta herutti.\n    P. Vesi Hitto Hiitten poika,\n    vettä vänkille vetäös!\n\nEnsinnä on selviteltävä, kuka tässä on puhuteltuna, vedenhaltiako,\n\"vesiviitta Väinän poika\", vai itse _vesi_, jonka määreitä kaikki\nseuraavat sanat ovat. Edellistä olettamusta puolustaisi saman\nalkusäkeen esiintyminen ulkopuolella Vedenlukua.\n\n    R. Vesiviitta Väinön poika,\n    kosken poika kolmipäinen!\n    S. Vesiviitta Väinön poika,\n    limaparta, ruokopaita!\n    T. Veenviitta Väinämöinen\n    läpi aaltojen ajaja!\n    U. Loveatar luonnon vaimo,\n    vesiviitta lappalainen!\n\nMutta Vedenluku, johon tämä säe alkuansa kuuluu, perustuu\nkristillisperäisiin mielikuviin veden alkuperästä: Vesi on Eevan\nja Aatamin, s.o. maailman alun, aikuinen, kauan maannut vuoressa,\nkunnes se sieltä on ilmoille valutettu, muutaman toisinnon mukaan\nNeitsyt Maarian kultaisella kepillä, vaskisella sauvalla; se on myös\nyhteydessä Jordanin joen kanssa, josta kaikki vedet on kuvailtu\nlähteneen.\n\nVienanpuolisen kertosäkeen _suo viitta_ yhteenluettuna ei tuota\nymmärrettävää mainesanaa _Kalevan pojalle_. Täytynee siis\npäättää, että puhuteltuna on ollut veden kertosana _suo_, joka on\nsaanut seuraavat sanat määreikseen. Tämä kertosäe: \"suo viitta\nKalevan poika\", ei kuitenkaan ole täysin todistusvoimainen. Se\nvoi olla pohjanmaalaista, kerran Vienan puolellakin tavattavaa\nkertosäettä myöhempi. Jälkimäisen alkuperäinen muoto on ilmeisesti:\n\"siniviittasen sikiä\". _Siniviiitasen_ ja siitti vääntyneen\n_Siniviitalan_ sijalle näemme tulleen jälkiosan kadottua\n_Sinervättären_ ja edellisen väistyttyä pääsäkeen alkusanan tieltä\n_vesiviittasen_.\n\nKertosäkeen _siniviittasen_ vaikutuksesta on toiselta puolen\npääsäkeen toinen sana voinut saada yleisimmän muotonsa _viitta_,\njonka ohella tavataan, paitsi mahdollisesti väärin kirjoitetut tai\nkuullut _vita ja vitta, myös viitto ja veitto_. Jälkimäisen olen\nkoettanut yhdistää veljen runolliseen nimitykseen _reilo_, jonka\nkenties voisi johtaa ennenmainitusta veljen kunnianimestä _vetro_.\nMutta ei ole varmaa, että kysymyksessä olevan sanan alussa on ollut\n_v_, sillä _vesi_ ja _Väinä_ sanojen välisenä on se hyvin voinut\njoutua alkusoinnun vaikutuksen alaiseksi. _Viitto_ sanan sijalla\ntavataan pari kertaa _Hiitto eli Hitto_, samoinkuin _Hiitosen\nviittasen_ asemella; missä ei kuitenkaan voitane nähdä muuta kuin\ntutumman sanan asettamista tuntemattoman paikalle.\n\nMutta Vuonnisenpuolisessa Samporunossa tavataan retkeen osallisena\nLonkan kylässä _Vesi viitto Väinön poika_ ja itse Vuonnisen kylässä:\n\n    Vesi liitto Laiton poika\n    l. Ves' oli liito laito poika.\n\nEttä Väinön edellä käyvä sana on ollut -_to_ loppuinen, osoittavat\nsen väännökset _Väitön ja Vaiton_. Jälkimäisestä edelleen vääntynyt\n_Laiton_ edellyttää, että etsittävä sana on ollut _l_ alkuinen.\nLähinnä sopisi ajatella samaa vielä selittämätöntä sanaa _lieto_,\njoka on _Lemminkäisen eli Lemmin pojan_ vakinaisena määreenä.\nKysymyksessä olevan säeparin alkuperäiseksi oletettava muoto olisi\nsiinä tapauksessa:\n\n    Vesi lieto Väinän poika,\n    siniviittasen sikiä!\n\nJos vesi sanan lähin määre onkin vielä arvoituksellinen, ei Väinön\npojan merkityksestä ole vaikea päästä perille, vertaamalla sitä ennen\nesitettyihin Vedenluvun säkeihin:[137]\n\n    A. Vesi on poika Vuolamoisen.\n    B. Vesi on Hiisi Vuojolatar.\n\nSamoin kuin Vuojolaisen pojaksi, on vettä voitu nimittää Väinän eli\nVäinön pojaksi sekä vienanpuolisessa kertosäkeessä Kalevan pojaksi.\nSuomenpuoliseen kertosäkeeseen _siniviittanen_ on yhdistettävä kultia\ntiputtavan Kalervon pojan mainesana _sininen viitta_ sekä kähäräpään\nKalervon pojan olutkesteihin alkuansa kuuluva säe:\n\n    A. Siniviitan juomingissa.\n    B. Siniverka juomingissa.\n    C. Kirjaverkojen veossa.\n    D. Kirjoverkolan veroilla.\n\nVielä on huomattava _salapoika Väinämöisen_, jonka Lencqvist esittää\nvedenjumalana, koska sitä Paiseenluvussa rukoillaan:\n\n    Nosta miekkasi merestä,\n    lapiosi lainehista!\n\nVastaavassa pohjanmaalaisessa käsikirjoituksessa on kuitenkin\n_salapoika Väinämöinen_, samoin vähäistä myöhemmässä savolaisessa.\nItäsuomalaista vaikutusta ilmaisevassa satakuntalaisessa kappaleessa\ntoimii miekan merestä nostajana _vakaa eli itse vanha Väinämöinen_,\nsamoin vienanpuolisessa toisinnossa, jossa kuitenkin edellä mainitaan\n_Väinämöinen äpärilapsi_.[138]\n\nVäinämöinen ja hänen poikansa ovat tulleet Paiseenlukuihin myöhemmin,\nkuten Hästesko huomauttaa. Länsisuomalaisissa toisinnoissa yleisesti\non nimetön \"sinä\" puhuteltuna ja itäsuomalaisissa usein nimetön\n\"minä\" toimivana.\n\nEttä _salapoika Väinämöisen_ voi esiintyä muussakin kuin veden\nyhteydessä, osoittaa sen tilapäinen liittyminen Pakkasenluvun\nalku-säkeesen: _Pakkanen Puhurin poika_. Sitä myös vastaa\nNiukahdusluvussa puhuteltu _salapoika Vuolervoinen_, s.o.\nVuojolainen, joka johtaa ilmeisesti inhimilliseen piiriin.[139]\n\nVäinämöisen merkitystä selville saadaksemme on viimeksi tarkastettava\npaikannimeä _Väinölä_. Sen olemme tavanneet _Vuojolan_, s.o.\nGotlannin, kertosanana sekä _Ulappalan_ pääsanana. Sitä olisi\nniinmuodoin etsittävä ulompaa Itämereltä. Samaan suuntaan viittaa\nmyös _Väinön (\u003C Väinän) veden_ mainesana _väljä_. Siitä on Venäjän\nKarjalassa siirrytty _Vienan (l. Vienon)_ vesille,[140] kuten\nrinnakkaissäkeen Saksan salmet, s.o. Juutinrauma, todistavat.\n\n    A. Lapin laajahan lahelle,[141]\n    Väinön väljähän vetehen.\n    B. Saksan salmilla syvillä,\n    Vienan väljillä vesillä.\n\nHuomattavin on _Väinölän eli Väinälän_ ja Väinön yleinen käyttäminen\n_Luotolan_ kertosanana Lemminkäisrunossa.\n\n    A. Luotolahan lankolahan,\n    Väinöläh sisärihinsä.\n    B. Luotolahan lankoihinsa,\n    Väinöhön anoppihinsa.\n\nLuotolana olen pitänyt Varsinais-Suomen saaristoa, jossa Agricolan\nmainitsemat _luotolaiset_ asuivat, omistaen kristinuskon kauan ennen\n_suomalaisia_, jotka \"manterissa asuivat\". Mutta _Huotolassa_,\ns.o. Luotolassa, hallitsevana olemme nähneet Ahdin, joka muuten\nmainitaan _Saaren_ kuninkaana, _Saarella asuvana ja Saarelaisena_.\nLuotolaa on siis vaikea eroittaa Ahdin ja Kaukamoisen pitopaikasta\n_Saarialasta_. Tämä paikannimi muodoissa _Saariola eli Sariola_\non Kaukamoisen ja Pätöisen pojan runojen yhdistyessä joutunut\nkertosanaksi _Päivölälle_. Päivölän alkuperäisemmän kertosanan\n_sotajoukon ja Saariolan_ sekaannuksesta on muodostunut _Saarijoukko_.\n_Sariola_ muodon on Lönnrot sovittanut kertosanaksi _Pohjolalle_,\neikä ainoastaan silloin kun tämä on Päivölän asemella, vaan muutenkin\nPohjolan kansanomaisen kertosanan _Sarajahan_ sijalle.\n\nJonkinlaisen maantieteellisen käsityksen runojen Saaresta saa\nKaukamoisen runosta. Kalervon pidoissa surmattuaan Vetrikan\nKaukamoinen pakenee isänsä vanhaan turvapaikkaan _Saareen_. Saarelta,\njoka on niin suuri, että siinä asuu sata, jopa tuhat neittä,\nKaukamoinen edelleen pakenee:\n\n    Syvimmälle Ruotsinmaata,\n    keskelle Viron taroa.\n\nNämä säkeet eivät voi olla venäjänkarjalaisen runolaulajan\nsepittämiä. Runon länsisuomalaiseen alkumuotoon kuuluvina ne\nosoittaisivat, että Itämeren molemminpuolisia rantoja on voitu\nrunollisesti rinnastaa yleensä etäisempiä seutuja kuviteltaessa.\nVuojelan kertosanana käytettyä Väinölää voisi siis yhtä hyvin kuin\nGotlannin puolelta etsiä Saarenmaan puolelta, ja silloin tulisi\ntietysti lähinnä ajatelleeksi Väinäjoen seutuja. Henrik Lättiläinen\nkronikassaan nimittää 1200-luvulla Väinäjoen ympäristöllä asuvia\nliiviläisiä _Lyvones Veinalenses_. Kantasanaa _väinä_ ei Suomessa\nkansanpuheesta tunneta, vaikka se Lönnrotin sanakirjassa tavataan\n\"leveän, syvän ja tyynesti virtaavan joen\" merkityksessä.\n\nMutta Virossa vastaava sana esiintyy sekä Väinäjokea tarkoittavana\nerisnimenä että yleisnimenä: _Veina-jõgi, Veina-meri, suur vein_,\n'ulappa', _Saaremaa-vein_, 'Saarenmaan salmi'. Myös liivinkielessä\n_vena_ merkitsee \"salmea, leveätä virran suuta\"; Väinäjokea\nnimitetään _Riga veena_, 'Riian väinä'.\n\nVäinämöinen saadaan siis tulkita 'tyvenen jokiveden varrella\nasujaksi'. Tätä tulkintaa tukee Väinämöisen kertosana _Uvantolainen\neli Uvannon sulho_, joka alkusoinnun vaikutuksesta on toisinaan\nvaihdettu Suvantolaiseen eli Suvannon sulhoon, kuten Tunkelo on\nosoittanut.\n\n    A. Tulevaksi Väinämöistä,\n    saavaksi Uvantolaista.\n    B. Saavaksi Suvantolaista.\n    C. Kunne lähet vanha Väinö,\n    suoriat Uvannon sulho?\n    D. Suorisi Suvannon sulho.\n\nKantasanaa _uva_ vastaa Tunkelon mukaan ruotsinlapin _uvve_, joka\nmerkitsee \"tyvenesti virtaavaa jokea\".[142]\n\nYhtä hyvin kuin _Saarelainen_ voi Väinämöinen olla inhimillisen\nsankarin nimitys, kuten jo Yrjö Koskinen, joka sen on johtanut\nyleisnimestä _väinä_, on olettanut. V. 1439 tavataankin lähellä\nTurkua Maskussa miehen sukunimenä _Vaeinolaynen_.\n\nTähän asti käsiteltyjen sankarinimien lisäksi tavataan muutamia,\njoiden suhteen täytyy tyytyä ainesten esittämiseen tulevaiselle\ntutkimukselle.\n\nKalervan eli Kalevan vastustajana on tunnettu _Untamo eli Unto_.\nMolempia muotoja on länsi-Inkerissä paikallisiksikin käsitetty.\n\n    V. Mikä Suomessa yleni,\n    se yleni Untomaahan.\n    B. Mikä Unnossa yleni,\n    se kasvoi Untamoksi.\n\nKalervon mukaan vääntyneen muodon _Untermo_ säkeessä: \"Untermon\nsota tulee\", eräs laulaja selitti merkitsevän _Ruotsia_. Mutta\nmuilla runoalueilla ei nimen käytäntöä paikallisessa merkityksessä\nole osoitettu, joten se voi olla myöhäistä väärinkäsitystä\nlänsi-Inkerissä, minne länsi-Suomesta Suomenlahden ympäri kiertänyt\nruno on sillä puolen viimeksi joutunut.\n\nJos Untamon yleneminen _Suomessa_ on runoon alkuperäisesti kuuluvaa,\nniin voisi kenties keskenään rinnastaa erään Lemminkäisrunoihin\njoutuneen säkeen toisinnot:\n\n    A. Suuhun Untamon susien.\n    B. Syöä Suomelan susien.\n\nLatvajärven Arhippa on, kuten mainittu, asettanut Vuojolan\nkertosanaksi ensin _Väinölän_ ja sitten _Untamolan_ sekä liittänyt\nyhteen _Untamon ja Väinön tyttösen_, joilta tiedustellaan, missä\nVuojela elää, Väinän tyttäret asuvat. Sitäpaitsi hän käyttää\n_Untamoista Väinämöisen_ vastineena.\n\n    Tämä on itku Väinämöisen,\n    urajanta Untamoisen. --\n    Mitä itket Väinämöinen,\n    kuta Untamo uriset?\n\nMutta näitä yhdistyksiä eivät muut laulajat ollenkaan\ntunne. Viimeksimainittu säe kuuluu säännöllisesti: \"uriset\nUvantolainen\".[143]\n\nVielä on huomattava _Unnon_ yleinen ilmaantuminen _Vennon_ kera\nsamassa säkeessä.\n\n    A. Soitti Unto, soitti Vento,\n    soitti viisi velloani.\n    B. Ajoi Unnon kylpemähän,\n    ajoi Vennon kylpemähän.\n    [Kylpi Unto, kylpi Vento,]\n    kylpi viisi velloani,\n    seitsemän sisaruttani.\n    Jäipä Unto kylpemättä,\n    Unnon vasta hautomatta.\n    Unto suuttui ja vihastui.\n    C. Kylpi Unto saunassa,\n    kylpi Unto, kylpi Vento,\n    kylpi Luoja lapsinehen,\n    Jumala perehinehen.\n    D. Tuli tie iänikäinen --\n    käyä Unnon, käyä Vennon,\n    käyä Luojan lapsinehen.\n    E. (Kalervon pidoissa):\n    Joivat Unto, joivat Vento,\n    moni mies, moni molotsa.\n\nUnnosta erikseen _Vento_ tavataan Siikasenluvun säkeessä: \"Onnen\nohrat, Vennon vehnät\", jossa Vento on Jumalaa merkitsevän Onnen\nkertosanana.\n\nJos Jumalan kertosanana käytetyn Vennon saisi lukea\nsankarinnimityksien joukkoon, niin kävisi ymmärrettäväksi Jordanin\njoen nimittäminen Vennon lähteeksi.\n\n    A. Mistä vettä, kusta vettä,\n    vettä Vennon lähtehestä,\n    vettä Jortanin joesta,\n    pyhän virran pyörtehestä.\n    B. Vesi Vennon lähtehestä,\n    jalan juuresta Jumalan.\n\nSamoin olisi käsitettävä Pistosnuolen vetäjänä _Tuonen härän_ kera\nvaihteleva _mustakylki Vennon härkä_ sekä puiden kylväjän Sämpsä\nPellervoisen ohella toimiva puitten kyntäjä _mustaposki Vennon härkä\ntai Vennon härkä Uljamoinen_.[144]\n\nSetälä selittää _Vennon_ voivan olla väännöksen _Väinän_ sanasta.\nParissa Tulenluvun säkeessä ilmestyykin _Vento ja Ventolainen_ Väinän\nja Väinämöisen sijalla.\n\n    A. Vennon väljille vesille.\n    B. Vyöstä vanhan Ventolaisen.\n\nMutta tässä ei liene tapahtunut alkuperäisen nimen vääntymistä, vaan\nsyrjäytyminen toisen samaa merkitsevän tieltä.\n\nSankarin merkityksen näemme olevan ennenmainitulla _sotijalon_\nvastineella _Vennon joukiolla_. Tämän toisintomuoto _Verran (\u003C\nVetran?) joukio_ houkuttelisi olettamaan, että myös _Vennon eli\nVennän_ olisi väännös alkuperäisestä _Vetran_ muodosta. Muutamassa\nLemminkäisrunossa mainitaan _Ventolan veräjä_ sekä _Kuntolan kuja_,\njoka voisi olla alkusoinnun vaikutuksesta muuntunut _Untolan kuja_.\nEdelliseen on verrattava _veitikan_, s.o. Vetrikan, _veräjä_ ynnä\n_Vietolan_ (\u003C Vetrolan?) _veräjä_ ja jälkimäiseen _Kurttolan kuja_,\njota samoin saattaisi ajatella muodostuneeksi _Urttolan ja Utrolan_\nkujasta. Varovaisinta kuitenkin on pitää molempia sanapareja: _Vetra\nja Utra_ sekä _Vento ja Unto_ toisistaan erillään, ainakin niin kauan\nkuin jälkimäisten keskinäinen yhteys on selvittämättä.\n\nHuomattava on vielä, että _Vietrikän_ \"verevän pojan\" sijalla\nlänsi-Inkerissä joskus tavataan _Untero_ \"utala poika\".\nPohjois-Inkerissä esiintyy kahdessa runossa: Kuolonsanomissa ja Itkun\ntiedustelussa, sotaanlähtevä Anterus:\n\n    Anterus korea sulho,\n    sulhon kauppa kaunokainen\n    uhaten sotahan läksi,\n    tinatuppi tappeluhun,\n    tinatuppi, vyö hopea,\n    [miekka vyöllä heltukainen,]\n    parta kullan palmikoissa,\n    pää kullan ripalehissa.\n\nTämä komea sotilaan kuvaus on voinut säilyä hyvinkin vanhoilta\najoilta, mutta siinä tapauksessa on Anterus, luultavasti Anteruksen\nylimön pojan runosta lainattuna, samansointuisen alkuperäisen nimen\nsyrjäyttänyt. Ainakin _Vipusen_ kertosanana ja määreenä käytetty\n_Antero_ on myöhempi muunnos. Sillä toisessa paikassa runoa on\nVipusella kertona sankarinnimi _Lemminkäinen_.\n\n    Poika virsikäs Vipunen,\n    luottehikas Lemminkäinen,\n    tuo viruvi virsissähän,\n    luottehissahan lahovi.\n    Jo viikon Vipunen kuollut\n    kauan Antero kaonnut,\n    [vipuja virittämästä,\n    ansatietä ahtomasta].\n\nMahdollisesti on _Anteron_ syrjäyttämä nimi ollut L-alkuinen, koska\nsen paikalla savolaisessa Vipusen runon toisinnossa on _untelo_.\nSiinä \"viisas vintti Lyyrätyinen\" venettä veistäessään uupuu kahta\nsanaa, jotka vanha Väinämöinen lähtee hakemaan. Suomen ja Venäjän\nKarjalassa Väinämöisen yleisesti itse tarvitsee ja hakee sanat.\nMutta Karjalan kannaksella, jossa ainoasti johdanto on säilynyt, on\nveistäjänä _virsikäs Vipusen poika_. Samoin välistä Vienan läänissä\ntämä poika hakee sanat vatsasta _Vipusen vanhan_.[145] Runon\najatuksena lienee, että lauluntaitoinen poika hakee puuttuvia sanoja\nisä-vainajaltaan. _Viisahan Vipusen_ pojan kohtaamme kerran Vienan\nläänissä veitikan (\u003C Vetrikan) asemella surmatun nimenä yhdessä\nalkuperäisen surmaajan \"kaunehen Kauko pojan\" kanssa. Lemminkäisen\nrinnalla tapaamme Vipusen pojan myös loitsijan kerskauksessa, että\nhänellä on muitakin sanoja:\n\n    Vakassa Vipusen poian,\n    lippahassa Lemminkäisen.\n\nVielä mainitaan _Vipusen poika_ muutamissa Pohjanmaan Tulenluvuissa\n_valkean_ puhuttelunimenä.\n\n    Valkea Vipusen poika,\n    tuli kulta aurinkoinen,\n    aurinkoisen poianpoika,\n    Auringottaren tekemä.\n\nNimi _Vipunen_ on yhä arvoituksellinen. Onko se yhdistettävä vipu\nsanaan vai ainoastaan tämän vaikutuksesta vääntynyt, olisi lähin\nratkaistava.\n\nVienan läänissä ilmaantuu tilapäisesti Vipusen sijalla _Vironen_,\njolla on kertosanana _Kalkkinen. Virolainen viisas poika_ Inkerissä\non usein runoreen vetäjänä, joskus venepuun etsijänä. Virossa\ntavataan runossa Ristitystä metsästä _Udres ja Vidres_ pojan\nasemesta kerran _Virelemas virsitarka_. Tästä nähtävästi vääntynyt\non länsi-inkeriläinen _Ville lammas_ \"aivan viisas\" eli \"viisin\ntarkoin\", s.o. _virsitarkka_.\n\n    Ville lammas poisikkainen,\n    Ville lammas viisin tarkoin\n    viisintarkoin, maan kavala,\n    tiesi kuun, tiesi päivän.\n    tiesi tähet taivahasta,\n    meren pohjasta somerit.\n\nSamassa inkeriläisessä Kultaneidontaonnan muodostuksessa, jossa\n_Ismaro_ ilmaantuu, on Saaren maalle asettuvan sepän kertosanana\nusein _Aartsalainen, Artsalainen, Atsarlainen, Aatsalainen eli\nAtsallainen_. Eräs laulaja, jolta nimen merkitystä tiedusteltiin, ei\nvoinut sitä selittää, vaan arveli sen olevan jonkun suvun tai kansan\nnimen.\n\n    Tuohon seppä seisattihen,\n    asettihen Artsallainen.\n\nTämä nimi on jollain tavoin vääntynyt. Jos olettaisi t:n ja s:n\nvaihtuneen, niin kenties saattaisi _Aartsalaiseen_ yhdistää\nTurunpuolisen nimen _Airisto_, jota vastaava ruotsalainen _Erstan_\ntavataan myös Tukholman puolella ja on selitetty _Erikstadiksi_.\nMutta puhumattakaan siitä, että Airisto nimellä on muitakin\nselityksiä, on toisenlainenkin takaheitto, alkusoinnun aiheuttama,\nmahdollinen olettaa, nimittäin Arisalainen \u003C Tarsalainen. Eräässä\nTulensynnyn toisinnossa kerrotaan _Tarsilaisen_ polttamisesta\nveneessä vanhaan pohjoismaiseen tapaan.\n\n    Tarsilainen poltettihin\n    venehessä vaskisessa,\n    purressa rautapohjassa;\n    sen kypenet kylvettihin.\n\nIlmeisesti tämän muunnos on _Tarnalainen_, joka mainitaan rinnakkain\n_Lemminkäisen_ kanssa.\n\n    Tapettihin Tarnalainen,\n    leikattihin Lemminkäinen.\n\nSamaan ryhmään lienevät vielä luettavat suomenkarjalaisissa\nHäärunoissa käytetyt nimitykset _Tervulainen, Teinulainen,\nTenhulainen, Terholainen, Terheläinen eli Teikamoinen_,[146] joiden\nkertona on _Osmolainen_ tai joku sen sijalle asetettu sana.\n\n    A. Mistä tiesit Terheläinen,\n    hyvä Osmo tien osasit?\n    B. Terholainen, Osmolainen.\n    C. Teikamoinen, Osmolainen.\n    D. Tenhulainen, Onnen mykrä.\n    E. Tervulainen, ojan rotta.[147]\n    F. Mistä tiesit Teinulainen,\n    äkkioutonen osasit?\n\nOletettavista sankarinnimistä on vielä mainittava suomenkarjalaisessa\nKilpakosinnassa yhtenä kosijana toimiva \"heleä\" _Hermantoinen eli\nHeimandroinen_ ynnä kosintaan lähtö \"punapaula\" _Helmandoihin_.\nTähän kenties liittyy kultaa tiputtavan Kullervon Kalervon pojan\nkertosanoista: _Hellervo heleäviitta_. Äänteellinen yhtäläisyys\njohtaa mieleen kuuluisan goottilaiskuninkaan _Hermanarikin_,\njonka vallanalaisia olivat monet suomensukuisetkin heimot. Siitä\nmahdollisesti voisi olla muistona sankarinnimitys _Hermandroinen_\nsamalla tavoin kuin Kaarle Suuresta kuninkaannimitys _korol'_\nvenäjänkielessä ja siitä saatu korul mainitussa virolaisessa\nrunossa.[148]\n\nLopuksi on tarkastettava muuatta mainesanaa, jota nähtävästi on\nkäytetty ylimyksellisestä sankarista. Ristityn metsän runossa saa\nneidon viettelijä _Udres_ määreet _kuu sulane, päevä poega_. Sama\n\"kuun renki, päivän poika\" esiintyy muutenkin Viron runoissa, esim.\nvakkaan pannusta kullasta kasvaneena tai kullan loisteen aiheuttaman\ntulipalon sammuttajana. Muutamassa jälkimäisen runon toisinnossa,\nmissä sammuttajana on tavallinen Kalevin poika, ovat kullan antajina\n\"Riiasta ritarin (_ridali_) poika, Pärnusta päivän poika\".\n\nInkeriläisissä kosintarunoissa esiintyy usein _päivän poika\nvalkeainen_, joka:\n\n    Satuloi sata oroa\n    satoihin satulavöihin,\n    tuhansihin valjahisin,\n    sata jousta jou'utteli.\n\nParannettavan kunnioittavana mainesanana _päivän poika eli lapsi_\nkäytetään seuraavissa Suomen Karjalan loitsuissa:\n\n    A. Neitsyt Maaria emonen,\n    tuo on vasta tullessasi! --\n    Päivän laps' on päästettävä.\n    B. Päästit kuutaman kehillehen,\n    päästit päivän takana,\n    päästele sinä päivän lapsi!\n    C. Mistä vettä tuotanehen?\n    Vettä virrasta Jumalan,\n    pyhän Jortanin joesta --\n    kultaisella kuppisella\n    vaskisehen kattilahan\n    päivän poian päätä pestä!\n\nPestävä päivän poika eli kuun poika ilmaantuu usein\nsuomenkarjalaisessa Ison tammen runon johdannossa, missä poltettujen\nheinien tuhkista tehdään poroa:\n\n    Päivän poian päätä pestä,\n    kuupojan kurikkoa pestä\n    l. silmiä hyvän sikiön.\n\nAmpiaisenlukuun kuuluvia ovat säkeet:\n\n    Poika päivän naitettihin,\n    Kuukehotar kihlottihin.\n\nPäivän poikaa vastannee venäläisissä sankarilauluissa nimitys\n_solnishko_, 'päivönen', josta Julius Krohn on huomauttanut.\n\nPaltamon rovastin Juhana Cajanuksen kertomus v. 1663 pidetystä\npiispantarkastuksesta on säilyttänyt kansantarinan, jossa kerrotaan\nKalavasta ja hänen 12 pojastaan. Kolme näistä mainitaan linnojen\nrakentajina Pohjanmaalle: _Soini_[149] Limingan tienoilla, nimetön\nPyhäkosken luona ja _Hiisi_ Kajaanin puolella. Lisätietoja sanotaan\nolevan Savosta ja Hämeestä, missä muutaman heistä hoetaan asuneen,\nkuten _Väinämöisen, Ilmarisen ja Kihavanskoisen_. \"Näiden _Kalavan\npoikien_ kera on Suomen kuningas valloittanut koko Venäjän, niinkuin\nvielä siitä vanhat suomalaiset laulavat.\"\n\nTätä tarinaa, joka ei ole aivan vapaa opillisesta muodostelusta, on\npidetty hämäränä muistelmana Venäjän valtakunnan perustamisesta,\njossa suomalaisiakin heimoja oli mukana. Viimeksi on\nmuinaistutkimuksemme perustaja J.R. Aspelin siihen nojautuen lausunut\nolettamuksen, että suomalaisilla Odysseian-tapaisen Kalevalan ohella\nolisi ollut Iliaadia vastaava sotaisia tapauksia esittävä runojakso.\n\nMuinaisajan sotaista henkeä kuvailevia kertomarunoja ei meidän\nkuitenkaan ole syytä olettaa kadonneiksi, koska ne löytyvät itse\nKalevalasta. Tässä, samoinkuin jo kansanlaulussa, ovat joutuneet\nsekaisin samalla runomitalla sepitetyt eri aikaiset ja eri aiheiset\nrunot. Jos ylläoleva esitys sankarinnimistä pääasiallisesti pitää\npaikkansa, ei sankarirunojemme luku ole vähäinen. Kalevalan runoista\nkuuluvat niihin Kilpalaulanta, osa Ainorunoa, Vellamon neidon onginta\nja Väinämöisen ammunta (r. 3-6), Kyllikinryöstö, Ahdin ja Kyllikin\nvalat sekä Hirvenhiihdäntä (r. 11-13), Vipusen runo (r. 17) ja osa\noluenkeittoa ynnä kutsuja (r. 20), Lemminkäisen eli Kaukomielen\ntoinen retki Pohjolaan, Saarella olo, ynnä Ahdin meriretken yritys\n(r. 26-30), Kullervojaksoa osa ja Kultaneidontaonta (r. 31-37),\nKantelejakso osittain ja samoin Samporetki (r. 39-44), Tautien\nparantaminen (r. 45) ynnä Väinämöisen tuomio (r. 50); minkä verran\nmyös Sammontaontaan ja Kilpakosintaan (r. 7, 10, 18, 19) niiden\naineksia sisältyy, on vielä vaikea määrätä.\n\nRunojen ikää ei tietystikään saa päättää yksistään niissä toimivien\nhenkilöjen nimistä, sillä kansan tietoisuudessa säilyneinä nämä ovat\nvoineet liittyä ja ovatkin todistettavasti liittyneet myöhempiin\nkertovaisiin runoaiheisiin. Mutta ei saata olla satunnaista, että\nsittenkuin kertomarunoistamme mitä tarkimmin ja ankarimmin -- monen\nmielestä ehkä liiankin ankarasti -- on eroitettu kaikki, mikä vain\nvoisi olla kristillisperäistä tai muuten uudemmanaikaista, juuri\nniiden runojen suhteen, joihin esitetyt sankarinnimet alunpitäen\nkuuluvat, on osittain jo ennen näiden nimien selitystä täytynyt\nmyöntää pakanallisen syntyperän mahdollisuus. Silloin ei vielä\nosattu olettaa ainoatakaan runoa alkuansa yhteiseksi virolaisille ja\nsuomalaisille, joilla kuitenkin on vanha runomitta yhteisomaisuutena.\nMutta nyt on meillä Kultaneidontaonnan molemmissa toisistaan\nriippumattomissa muodostuksissa, virolaisessa Kalevinpojan ja\ninkeriläisessä, alkuansa länsisuomalaisessa Ismaron yrityksessä,\nepäilemätön esimerkki. Huomattava ominaisuus mainituille\nsankarirunoille on myös niiden omintakeisuus; niiden vertaileminen\nmuiden kansojen runoaiheisiin on merkillisen vähässä määrässä\nonnistunut. Ne kuvaavat kaikki suomalaisten ynnä virolaisten omia\noloja, eroten siinä suhteessa islantilaisten historiallisista\nEdda-lauluista, joista suurin osa esittää saksalaisten ruhtinaiden\nynnä hunnilaiskuninkaan Attilan seikkoja vieraitten esikuvain\nmukaan.[150]\n\nEttä aikana, jolloin sankarirunomme syntyivät, suomalaisilla oli\nitsenäisiä heimopäälliköitä, jotka urheudellaan sankarinimen\nansaitsivat, näkyy etenkin Ahdin \"Saaren vanhimman eli kuninkaan\"\nmeriretkestä. Hänen on täytynyt tehdä erityinen vala pidättäytyäkseen\nsodankäynnistä:\n\n    Hopeankana halulla,\n    kullankana tarpehella.\n\nValastaan vapautunutta ei mikään houkuttelu voi enää pidättää sotaan\nlähtemästä:\n\n    En huoli kotioloista,\n    juon ennen merellä vettä\n    melan tervaisen terältä. --\n    En huoli kotieloista,\n    jos markan suasta saanen\n    parempana sen pitelen.\n\nSama sotainen halu ilmenee Ahdin veneen valituksessa ja hänen\ntoverinsa _Teurin eli Kuuron_[151] kiireessä päästä mukaan, vaikka\nvasta oli nainut nuoren naisen:\n\n    Jalan kenki kiukahalla,\n    toisen kenki lattialla,\n    veräjillä vyötelekse,\n    ulkona kävystelekse.\n\nTähän runoon kuulunee vielä toiseen yhteyteen eksynyt Ahdille\nlausuttu muistutus:\n\n    Ahtiseni velloseni,\n    muistatko kuin sotia käytiin,\n    tuhat päätä turmelimme,\n    sata päätä tappelimme?\n\nErinimisten sankarien välillä näkyy olleen osittain vihollis-,\nosittain sukulaissuhde. Veriviholliset Kalervo ja Untamo esitetään\nveljeksinä tai ainakin naapuruksina: Kaukamoisen taistelussa tappama\nVetrikka on hänen \"tätinsä lapsi\"; Lemminkäisen ottavat Luotolassa\nhänen oma sisarensa ja lankonsa vastaan vihamielisesti ja saavat\nhänen miekastaan surmansa.\n\nVäinämöinen ja Joukahainen, jotka Kilpalaulannossa esiintyvät\ntoisiansa vastaan, toimivat tovereina Sammon ryöstöretkellä. Tällä\nsotaisella yrityksellä on epäilemättä jokin historiallinen perustus.\nSankarirunoon kuuluvana on myös _Sampo_, josta jo puolisataa\nselitystä on annettu, joutuva uudistetun tutkimuksen alaiseksi,\nkun Päivänpäästörunoon kuuluvat tarulliset piirteet sen ympäriltä\non eroitettu ja ennen eroitettuja piirteitä takaisin palautettu.\nNäistä jälkimäisistä on huomattavin _kirjokansi_, joka tavataan\nSammon kertosanana paitsi yleisesti Vienan läänissä myös eräässä\nsuomenpuolisessa katkelmassa.\n\nPaikkana, mistä Sampo on ryöstetty, ei ole voinut olla tarullinen\nPohjola, joka on Päivänpäästöstä lainattu. Vuonnisen Ontrein\ntoisinnossa Väinämöinen nimittää omaa maataan paitsi Suomeksi\nmyös \"Pohjanmaaksi\" ja Pohjolaa \"saviharjuksi\", jonka kylvön ja\nkynnön päälle toivottaa rautaiset rakeet. Sammon ryöstön paikka on\nlänsi-Suomesta lähtien etelän puolelta ja meren takaa etsittävä.\nMuutamassa vanhassa vienanpuolisessa kirjaanpanossa on Pohjan akan\nkertosanana \"nenä vankka[152] Vuojolainen\". Jollei tämä säe ole\ntilapäisesti lisätty, niin sopisi kenties kuvitella Itämerellä\nliikkuvien suomalaisten merisankarien suunnitelleen ryöstöretkensä\nItämeren kaupan keskukseen _Vuojolaan_ eli Gotlantiin, jossa\nverrattomasti suurin osa ruotsinpuolisista sekä arabialaisten että\nbyzanttilaisten rahojen aarteista on löydetty.\n\nSuomalaisten heimopäälliköistä sankarirunomme antavat monipiirteisen\nja värikkään kuvauksen. Muutamia sankareista sanotaan \"vanhoiksi\",\ntoisia \"nuoriksi\"; sekä vanhana että lapsena esitetään Kaleva.\n\"Kaunis\" on mainesanana Kalevalla ja Kaukamoisella, \"verevä\"\nVetrikalla, \"riski\" Riion pojalla ja \"liioin voiva\" Ahdilla. Vapaan\nuroon _pitkät, kiharaisut hiukset_ on Kalervan pojalla.\n\nKalervan pojalla ja hänen pitovieraillaan on _verkaviitat_, joiden\nväri on joko \"punainen\" tai \"sininen\" tai \"kirjava\". Melkein\nkaikkien sankarien mainitaan käyttävän _miekkaa_. Aseensa he\n_raudanseppinä_ itse osaavat valmistaa. Heillä on myös _ratsuja ja\naluksia_ nimenomaan sodankäyntiäkin varten. Ahti omistaa paljon\n_maita_. Vanhat ja suuret viljelykset kuuluvat Kalevan ja Väinämöisen\nmuistoihin, nimenomaan kasvitarhaviljelys liittyy Osmon nimeen.\n\nKullasta ja hopeasta _rikkaita_ ovat Kaleva, Ismaro, Ahti\nja virolaisen runon Rego. _Orjia_ pitävät Untamo, Ismaro ja\nhistoriallinen Rego. Kevytmielinen suhtautuminen naisiin näkyy olleen\nominaista näille ylimyksille; runollisesti liioitellen kerrotaan\nKaukamoisen Saarella vietelleen \"sata neitosta, tuhat morsianta\".\n\nVankkoina _oluen juojina_ esitetään monet sankareista. Ahdilla on\nolutta runsaasti varastossa. Miehet itse toimivat _oluenseppinä_,\nsillä olut, jota he valmistivat, oli uhrijuomaa, _kahjaa_.\n\nUhrien toimittaminen oli päälliköille kuuluva velvollisuus. Uhratessa\noli heidän luettava _luote_, joka sana johtuu skandinaavilaisesta\n_blót_ 'veriuhri' ja lienee alkuansa tarkoittanut uhritoimituksen\naikana esitettyä laulua, mikä merkitys _luete_ sanalla on ollut\nlapinkielessä alkuperäisen merkityksen ohella. _Luotteen_ kertosanoja\non virsi ja _luottehikkaan virsikäs_. Siinä \"Ukkovirressä\", jonka\nSämpsän runo sisältää, on kenties säilynyt esimerkki muinaisesta\nuhrilaulusta.\n\nKoska Väinämöinen ja Lemminkäinen esitetään myös parantajina,\ntulee uudelleen esille kysymys, käyttivätkö vanhat sankarit\ntässäkin toimessa sanoja eli loitsuja. Väinämöisen ja Joukamoisen\nkilpalaulannasta päättäen he osasivat pyörtääkin \"pyhät sanansa\",\nperäyttää \"lausehensa\".\n\nVaikka nykyisissä loitsuissa on vaikea osoittaa sellaisia\npakanuudenaikuisia aineksia, jotka eivät olisi kertomarunoista\nlainattuja, niin saattanee suomalaisiin sovittaa tiedot skandinaavien\nmuinaisesta loitsulaulusta, josta on tallella kuvaus Grönlannista\n10:nneltä vuosisadalta. Ennustajanainen tahtoi avukseen toista\nnaista, joka osasi esittää loitsintaan (seidr) tarvittavia lauluja,\nn.s. haltiankutsuja (vardlokkur). Eräs läsnäolevista ilmoitti, ettei\ntosin osannut loitsia eikä ennustaa, mutta että oli oppinut semmoisia\nlauluja kasvatusäidiltään Islannissa: Tämä esitti kysymyksessä olevan\nlaulun niin hyvin, ettei kukaan arvellut milloinkaan kauniimpaa\nkuulleensa. Ennustajanainen, joka oli asettunut loitsintaistuimelle\nnaisten muodostaman piirin keskelle, niinikään kiitti hänen\nlauluansa, sanoen sen olleen mieluisan haltioillekin, joita oli\nsuuri joukko paikalle saapunut. Sen verran kuin skandinaavilaisesta\nloitsulaulun sisällyksestä on tietoja, näyttää se olleen väljissä\nmuodoissa liikkuvaa tilapäärunoilua. Loitsulaulujen (galdr) esittäjät\nolivat niiden \"seppiä\" (galdarsmidir). Loitsulaulun ohella käytettiin\nriimukirjainten piirtämistä taiottaviin esineihin. Niiden nimi _rún_,\njonka alkumerkitystä osoittaa gootinkielen _rûna_, 'mysterio', on\ntaikamerkin ohella merkinnyt myös loitsulaulua; sitä vastaavalla\n_runo_ sanalla on vanhoissa runoissamme ynnä aikaisimmassa\nkirjallisuudessamme personallinen 'laulajan' merkitys.\n\nSankarilauluja on skandinaavilaisten pikkukuninkaitten kartanoissa\nsuuresti suosittu. Niiden sepittämisen ja esittämisen taito oli\nkunniakas ja ylimyksillekin soveltuva. Samoin ovat runoistamme\npäättäen suomalaiset sankarit itse laulaneet ja soittimin säestäneet\nomia sepittämiänsä tai muilta kuulemiansa.\n\nEttä suomalaiset sankarirunot ovat sepitetyt länsi-Suomen rannikolla,\ntodistaa jo Vuojolan eli Voionmaan tunteminen. Länsi-Suomessa ne\neivät ole voineet syntyä ennen suomalaisten sinne siirtymistä\nrautakaudella Viron lounaisrannikolta ja Saarenmaalta.[153]\nRautakautta taemmaksi menemästä estää myös sankarien mainitseminen\nraudanseppinä, mikä ammatti pidettiin Skandinaviassakin suuressa\narvossa. Myöhempään rautakauteen johtaa heidän maineensa oluen\nseppinä, mikäli se oli valmistettava humalaa käyttäen.\n\nUseita sankarin nimiä on yritetty johtaa muinaisskandinaavilaisesta\nkielestä, jonka avulla myös monta länsisuomalaista paikannimeä on\nselitetty ja josta suuri joukko muita lainasanoja on suomenkieleen\ntullut. Jos nämä nimenjohdot osittainkin pitävät paikkansa, seuraa\nsiitä, että länsisuomalaisissa heimopäälliköissä on skandinaavilaista\nverta, samoin kuin länsi-Suomen kansassa kokonaisuudessaankin on\nrotusekoitusta.\n\nLänsi-Suomen asutusta esittää myöhemmän rautakautemme erikoistutkija\nAlfred Hackman seuraavin sanoin: \"Suomalaisten heimojen siirtyminen\nSuomen läntisiin kulttuurikeskuksiin on tapahtunut viimeistään\nneljännellä vuosisadalla, kenties jo ennenkin, ja tällä\nmaahanmuutolla on ollut etupäässä rauhallinen luonne. -- -- Nämä\nkulttuurikeskukset olivat silloin niin harvaan asuttuja, että uudet\ntulokkaat saattoivat asettua entisten asukkaitten väliin, tunkematta\nheitä pois asuinpaikoiltaan ja kohtaamatta ylen voimakasta aseellista\nvastarintaa. Tietystikään ei aivan ilman kamppailua suomalaisien\nleviäminen ole ajateltavissa. Aseitten suuri määrä kansainvaellusajan\nlöydöissä viittaa verisiin taisteluihin, joita luonnollisesti ei ole\nkäyty ainoastaan ruotsalais- ja suomalaissukuisen väestön, vaan myös\nsuomalaisten heimojen kesken. Missään tapauksessa ei suomalaista\nasutusta voi pitää äkillisen, väkivaltaisen maanvalloituksen\ntuloksena Siirtyminen Itämeren maakunnista on suoritettu hitaasti,\nuseamman vuosisadan kuluessa, kenties pitkin väliajoin. Löydöistä\npäättäen on vielä myöhemmällä rautakaudella, vuoden 700 jälkeen,\nsuomalaisia kansanaineksia saapunut Viron puolelta. Ei heimoittain,\nkuten tähän asti on oletettu, vaan parvittain, yksityisissä\nmilloin suuremmissa, milloin pienemmissä ryhmissä ovat suomalaiset\njättäneet vanhan kotimaansa etsiäkseen uusia asuinsijoja tältä\npuolen Suomenlahtea. Siten on rautakauden kuluessa heidän joukkonsa\nSuomen vanhoilla viljelyspaikoilla yhä kasvanut, kunnes he,\nolematta kulttuuriltaan entisiä asukkaita etevämmät, lukumäärällään\nsaavuttivat näistä voiton ja lopuksi nämä itseensä kokonaan\nsulattivat, paitsi mahdollisesti muutamia vähäpätöisiä jäännöksiä.\"\n\nViimeksimainituista entisten asukkaitten jäännöksistä hän toisessa\npaikassa lausuu: \"Mielestäni olisi kyllä ajateltavissa, että vielä\nviikinkiaikana suomalaisilla kulttuurialueilla, siis keskellä\nsuomalaisia, olisi elänyt germanilaisia kansanrippeitä. Mutta ne\novat voineet olla vain pienenä osana koko väestöstä, eikä niitä voi\nasettaa suoranaiseen yhteyteen niiden ruotsalaisten kansanainesten\nkanssa, jotka historiallisen ajan alussa suurin joukoin muuttivat\nmaahan asuttaen etupäässä harvaan kansoitetut tai kansoittamattomat\nsaaret ja rannikkoalueet.\"\n\nSuomalaiset paikannimet nykyisten ruotsalaisten asuinsijoilla\ntodistavat, että nämä 1000-1200:n tienoilla Uudenmaan, länsi-Suomen\nja etelä-Pohjanmaan rannikoille muuttaessaan tulivat hämäläisten,\nsatakuntalaisten ja kyröläisten vanhoille kalastuspaikoille,\njoista vielä keskiajalla käytiin käräjiä. Valaisevana esimerkkinä\nUudeltamaalta on _Porkkala_, joka tunnetaan jo 1200-luvulla\nsatamapaikkana muodossa _Purkala_, 'laivan purkauspaikka', ja\nsen luona oleva _Tavastfjärden_, 'Hämeenselkä'. Satakunnassa on\nhuomattava Ahlaisten pitäjän ruotsalainen nimi _Hvittisbofjärd_,\n'Huittisten asukasten vedenselkä'. Etelä-Pohjanmaalta mainittakoon\n_Mustasaari_, joka ajanlukumme ensimäisen puolen vuosituhatta oli\nvielä veden alla eikä siis ole voinut olla vanhemman germanilaisen\nväestön asuttama ja jossa nykyistä ruotsalaista vanhemmasta\nsuomalaisesta väestöstä oli jäännöksiä vielä 1800-luvulla.\n\nKysymys siitä, minkä verran alkuperäistä germanilaista väestöä on\nvoinut säilyä historialliseen aikaan asti niillä rannikkoseuduilla,\njonne uudempi ruotsalainen siirtolaisuus suuntautui, on kuitenkin\ntoisarvoinen sen kieltämättömän tosiasian rinnalla, että\nverrattomasti suurin osa maamme vanhempaa germanilaista kansanainesta\nsulautui maahan muuttaneihin suomalaisiin muodostaen näiden kanssa\nyhtenäisen kansallisuuden. Että maamme muinaisten germanilaisten\njälkeläisiä osittain on myös nykyisessä ruotsinkielisessä\nväestössämme, on mahdollista, vaikka vaikeasti todistettavaa. Mutta\nvarmasti ja pääasiallisesti he yhdessä muinaisten suomalaisten\nkanssa ovat nykyisen länsisuomalaisen väestön esivanhempia. Koska\nkaikki vanhat kulttuurikeskukset historiallisen ajan alussa ovat\nsuomalaisten asuttamina, lausuu Hackman, \"on aivan epäilemätöntä,\nettä suomalaiset jo myöhemmällä rautakaudella ovat olleet väestön\npääosana ja että vanhemmalta ajalta säilyneiden skandinaavilaisten\nkansanainesten suomalaistuminen on tällä aikakaudella tapahtunut\".\n\nVielä voi olla kysymys siitä, onko tällä n.s. viikinkiajalla\nSuomeenkin perustettu samanlaisia skandinaavilaisia\nsoturisiirtoloita, joita tiedämme Venäjällä olleen Venäjän vallan\nperustamisen aikoina. Tässä suhteessa valaisevaa on A.M. Tallgrenin\nKaarinassa lähellä Turkua äskettäin esillekaivama venehauta, jossa\ntavattiin skandinaavilaisen soturin aseita ja hänen kerallaan\npoltetun suomalaisen naisen koristeita.\n\nSamoin on Gotlannin välittämä kauppayhteys tuonut Vuojolaisia ja\nkenties kaukaisempiakin kauppiaita Suomeen, jotka usein jäivät tänne\ntalvehtimaan. Silloin tuli helposti solmituksi lemmensuhteita, jotka\ntoisinaan muukalaisen kokonaan maassa pidättivät; ainakin säilyi\nmuisto hänen käynnistään jälkeläisten sukunimessä.\n\nMissään tapauksessa nämä tilapäiset lisät eivät voineet vaikuttaa\nkansallisessa suhteessa, ne luonnollisesti sulautuivat vakinaiseen\nväestöön. Suomessa oli suomalainen kansallisuus pakanuuden ajan\nlopulla niin täydesti vallitseva, ettei sen asemaan maassa enää\nvoinut muutosta aikaansaada myöhempikään joukkosiirtyminen Ruotsista\nSuomen rannikoille.\n\nTänä Suomen kansallisimpana aikana, noin 700-1100:n vaiheilla, syntyi\nsuomenkielinen sankarirunous. Huomattava on, että runoissa mainitut\nsankarit eivät ainoastaan olleet runojen laulajia, vaan myös niiden\nsepittäjiä (_virsiseppä, virret takoi_). Tämä todistaa, että nekin,\njoiden sukunimi ja siis sukujuuri mahdollisesti on vierasperäinen,\novat olleet kieleltään suomalaistuneitten jälkeläisiä.\n\nKuvatun sankariajan vaikutus ulottuu keskiajalle, jolloin ylemmätkin\nsäädyt pääasiallisesti käyttivät suomea puhekielenään. Myös\nkeskiaikaisen kansanrunouden, sekä ritari- että legendarunouden,\nluomiseen ovat ottaneet osaa Suomen kansan aateliset ja hengelliset\njohtomiehet. Vielä uuden ajan alussa ruotsalaisesta rannikkopitäjästä\nlähtenyt Mikael Agricola pitää luonnollisimpana tehtävänään perustaa\nsuomalaisen kirjakielen.\n\nViimeksi ovat mainitun kansallisuudellemme perustavan ajan\njalot hengentuotteet, jotka kauimpana syntymärannoiltaan Suomen\nsyrjäisimmillä saloseuduilla olivat saaneet vuossataisen turvapaikan\nsupisuomalaisen karjalaisen väestön uskollisessa muistossa,\nkätköstään löydettyinä ja Kalevalaan koottuina uudelleen herättäneet\nsuomalaisten uinahtaneen kansallistunnon.\n\n\n\n\nRunollisia nimenmuodostuksia\n\n\nTähän saakka tarkasteltujen nimien joukossa olemme usein tavanneet\npuhtaasti runollisia muodostuksia ja väännöksiä. Milloin on joku\nmainesana personoitu milloin joku käsittämättömäksi käynyt nimi\ntunnetumman sanan kaltaiseksi mukaeltu. Etenkin naispuolisella\n-tar päätteellä on itäsuomalainen runo ollut valmis luomaan nimiä\nsemmoisillekin henkiolennoille, joiden naisellinen sukupuoli ei ole\nmitenkään itsestään selvä tai joiden esikuva on todistettavasti\nmiespuolinen.\n\nMiten suomalainen Runotar on leikitellen luonut tarumaisia nimiä,\nnäkyy paraiten muutamasta Raudanluvusta, jonka vanhin muistiinpano on\nSavosta vuodelta 1692.\n\n    A. Rauta on colmen jaettu:\n    Kassari kiutarille,\n    Miekka melveterille.\n    Sirpi kaurietarille,\n    Kirves iskieterille,\n    Kassari kiutarille,\n    Keihäs syöxeritille,\n    Muut raudat muruttarille,\n    Veitzi vijlieittille.\n    B. Viikate Virottaria,\n    Sirppi Siikaattaria,\n    Kassara Kavottaria,\n    Veitsi Veikaattaria,\n    Kirves Killahattaria.\n\nKirves on eri toisinnoissa joko _Iskijättäriä, Killahattaria_ (vrt.\nkillahuttaa, 'panna kumoon') tai _Köykkäyttäriä_ (vrt. keikahuttaa),\ntaikka myös _Kivuttaria_. Kassara on samoin _Kivuttaria_ (ikäänkuin\nkivun tuottajasta käytetyn tutun haltiannimen mukaan), joiden\nmuunnoksina lienee pidettävä _Kivettäriä ja Kavottaria, taikka\nKalattaria_ (vrt. kalata, kalauttaa). Sirppi on _Kauriettaria eli\nKauru[h]uttaria_ (kauriita, 'koota sirpillä') tai _Siirattaria_\n(vrt. siera, 'kovasin') eli _Siika[h]attaria_. Viikate on\n_Viilattaria, Virottaria ja Väinä[h]ättäriä_. Virottaret johtunevat\nLapsenpäästörunon säkeestä: \"tuo'os viikate Virosta!\" Veitsi taas\non _Viiliättäriä, Veika[h]attaria_ (vrt. veikata, 'ylvästellä') tai\n_Helppeyttäriä_. Vielä omistetaan miekka _Meluattarille_, keihäs\n_Syöksijättärille_ ja muut raudat _Muruttarille_. Viimeksimainittu\nnimi saa selityksensä muunnoksesta: _suomuro Murottaria_, joka,\nsamoin kuin tähän kuuluva \"rauta Ruostehettaria\", tavataan\nliittyneenä toiseen säeyhteyteen.\n\n    Aa. Hurus Väinän tyttäriä,\n    Lemmas laukan hattaria,\n    suomuro Murottaria.\n    Väinästä sinun väkesi.\n    Ab. Hurus naisen -- lemmes lengan --\n    B. Rauta Ruostehettaria,\n    höyhenes Panuttaria.\n    Maa isäsi, maa emäsi.\n\nMainittuja toisia säkeitä tavataan, paitsi Raudansanoissa, myös\nKäärmeen- (C) ja etenkin Tulenluvuissa.\n\n    C. Ruotus Väinän tyttäriä,\n    Höyhenes Panettaria.\n    Maa ota omat vihasi!\n    D. Höyhennys Panottaria,\n    Lemmäs Lautahattaria,\n    kohun kantoi kaksikuisen.\n    Ea. Munnu silmän tyttäriä,\n    Höyhenes Panuttaria,\n    tuo'os hyytä Pohjolasta!\n    Eb. Nunnus ilman tyttäristä.\n    Fa. Hynnys ilman tyttäriä,\n    Höyhenet Panuttaria,\n    Lemmet Laukahattaria,\n    alkoi tulta tuuittoa.\n    Fb. Heimusilmän tyttäriä,\n    Höyhenis Vanutavia,\n    Lemmen lauta hattaria\n    alkoi tulta tuuitella.\n\nNähtävästi on näissä näytteissä, paitsi raudanhaltiattarien\nluetteloon kuuluvia säkeitä, kaksi säeparia, jotka ovat sekä\ntoisiinsa sekaantuneet että toisistaan erillään pysyttäytyneet (A ja\nEa).\n\nSäkeestä: \"Munnu silmän tyttäriä\" (Ea) on Ganander johtanut Munnu\nnimisen naispuolisen jumaluusolennon, jonka erikoisalana oli\nsilmänlääkintä; hänen mielipidettänsä on kannattanut Castrén. Mutta\njo vanhempi Topelius on kaksi ensimäistä sanaa oikeen jakanut\n(Eb): \"Nunnus ilman\". _Ilman tyttäriä_ vastaavat kertosäkeessä\n_Panuttaret_. Molemmat olemme tavanneet Neitsyt Maarian\nsijaisnimityksinä, heitä rukoillaankin samoin kuin Maariaa tuomaan\nhyytä. _Nunnus_ olisi kenties yhdistettävä Panuttaren kertosanaan\n_Tunnutar_; siinä tapauksessa voisi _Hynnys_ (Fa) olla väännös, johon\nkertosana _Höyhenes_ olisi vaikuttanut.\n\n_Höyhen_ sanan olemme tavanneet metsälintujen haltian nimityksessä\n_höyheneukko_. Myös on siitä muodostettu -_tär_ päätteellä haltia.\n\n    Höyhetär penin emäntä,\n    Ahavatar[154] koiran alku,\n    lyö löyly penin nenähän,\n    vainu koiran sieramehen!\n\n_Höyhetär_ on kuitenkin tässä samoinkuin _Höytöri_ \"metsän emäntä\"\nselitettävissä yhdeksi monia Hubertus sanan väännöksiä. _Höyhenes_\nNeitsyt Maarian nimenä lienee lähinnä asetettava sen höyhenen eli\nsulan yhteyteen, jota häntä pyydetään tuomaan taivaasta.\n\nToisen säeparin ensi sanan _Hurus_ on Setälä lukenut _Hurvus_\nselittäen sen hurmeen eli veren haltiaksi. _Väinän tyttären_ hän\npitää veden haltiattarena, samoin myös lukemansa _Laukahattaren_,\njonka johtaa sanasta _lauvas_, 'virta'. _Lemmas_ sana tällä\npaikalla on antanut Gananderille aiheen olettaa lempeän verensulun\nhaltiattaren.\n\nEpäillä kuitenkin sopii, onko kysymyksenalaisessa säeparissa\nollenkaan puhe pakanallisista jumaluusolennoista. _Lemmäs_ eli\n_Lemmes_ sanan tunnemme naispaholaisen merkityksessä. Toisintomuodot\n_laukan hattaria_ (Aa) ja _Lautahattaria_ (D, Fb) saattaa tietysti\nyhdistää _Laukahattariksi_ (Fa), omaksumalla edellisestä k:llisen ja\njälkimäisestä n:ttömän muodon. Mutta päinvastoinkin ne ovat yhteen\nsovitettavissa olettaen, että edellisessä on -n- ja jälkimäisessä\n-t-alkuperäinen. Tällöin tulisi alkumuodoksi _lautan hattaria_,\njoka on samanlainen yhdistys (_lautta-hattara_) kuin Kivenluvun\nsäkeessä: \"huoran hattaran vanuma\". Lemmestä vastaavan _Lemmettären_\nrinnalla tapaamme Hattarattaren alkusoinnun muuntamassa asussa\n_Vattarattaren_.[155]\n\n    Lemmettären liekuttama,\n    Vattarattaren vanuma.\n\nTätä selitystä vielä tukee toisintomuoto _lengan hattaria_\n(Ab), missä hattaran määreenä on _lenka_, jota vastaa Lönnrotin\nsanakirjan _lenkka_ 'epävakainen olento' ja ruotsalainen murresana\n_(flikk)slänga_, 'tyttö letukka'.\n\nVaikeampi on päättää, onko pääsäkeessä _Väinän vai naisen tyttäriä_\npidettävä alkuperäisempänä. Edellinen on voinut tulla jälkimäisen\nsijalle naisten luetteloa seuraavan säkeen ensi sanasta _Väinästä.\nNaisen tytär_ hyvin soveltuu _lautan hattaran_ vastineeksi joko\nyhtäläisessä tai päinvastaisessa merkityksessä. Edellisessä\ntapauksessa olisi Hurus sanalla Lemmäksen rinnalla huonon naisolion\nmerkitys, kuten sen sijaisella miespuolisella _Ruotuksella_;\nHuruksen _Hurvuksesta_ johtaen saattaisi yhdistää sanaan _hurvio_.\nJälkimäisessä tapauksessa voisi ajatella vastakohdan joko kahden\ninhimillisen naisen: kunniallisen ja kunniattoman väliseksi, taikka\nitse paholaisemon ja häntä vastaavan Jumalan emon väliseksi. Hurus\nsanaan on kenties yhdistettävä _Hyrytär eli Hyryitär_, jonka Ganander\npitää _Panittaren_ sikiön naisellisena nimenä ja joka hänen mukaansa\nhoiti tulta vaskikattiloissa. Vienan läänissä on Hyrytär kerran\ntavattu Kavon kertosanana:\n\n    Kantoi tuon Kavon kätehen\n    Hyryttären hyppysihin;\n    Kapo tuota katselevi,\n    Hyrytär hypi[s]televi.\n\nNeitsyt Maariaa tarkoittava Hurus eli Hyrys voi hyvin olla sekä\nnaisen että Väinän tyttäriä.\n\nMiten esilläolleet säeparit selitettäneenkin, ei niistä uusia,\nmuualla tuntemattomia jumaluusolentoja ole etsittävissä.\n\nPuittensynnyssä, jossa puut eroitetaan toiselta puolen Jumalan tai\nneitsyt Maarian, toiselta puolen paholaisen luomiksi, luetellaan muun\nmuassa:\n\n    Honka poika hotjamoinen,\n    kuusi on Kumpulattaria,\n    kataja Räsättäriä,\n    koivu kolmen Luonnottaren.\n\n_Kumpulatar_ saa selityksensä puittenkylvön kuvauksesta: \"kummut\nkylvi, kasvoi kuuset\". _Räsätärtä_ valaisee säkeen toisinto: \"kataja\nRäsäsen poika\". Molemmat johtuvat katajan ominaisuudesta tulessa\nräsähdellä, samoin kuin humalan isän nimi _Remunen_ tämän kasvin ynnä\nohran remua synnyttävästä vaikutuksesta.\n\n    \"Hullut tappeloittelemme\".\n    Humala Remusen poika.\n\nRunollisen mielikuvituksen leikintä on edelleen luonut monessa\nsyntyrunossa -_nen_ päätteisiä isännimiä[156] ja erittäinkin -_tar_\npäätteisiä äidinnimiä.\n\nLöylyn määresanaan _auterinen_, joka on käsitetty ikäänkuin\nsukunimeksi, liittyy välittömästi äidin nimi _Auteretar_.\n\n    Löyly poika auterinen,\n    Auterettaren tekemä!\n\nAmpiaisen mainesanasta _angervainen_, joka kuvailee olopaikkaa\nangervakasvin (Spiraea) läheisyydessä, on ensin tehty sen isoisä ja\nsiitä on edelleen johdettu naispuolinen _Angervatar_.\n\n    Ampiainen angervainen,\n    Angervaisen poian poika,\n    Angervattaren tekemä.\n\nKäärmeellä, jonka suu toivotetaan villaiseksi, on muka isä villainen\nja emä _Villatar_.[157]\n\n    Villa suusi, villa pääsi,\n    villa viisi hammastasi,\n    villainen sinun isäsi,\n    Villatar sinun emäsi.\n\nKiiltopintaisen sisiliskon kuvataan syntyneen vaskesta, kasarista eli\nkuparista.\n\n    A. Se on vaskesta valettu.\n    B. Kasarista kannettu.\n    C. Rintas on vaskesta valettu,\n    kuparista kuuraeltu.\n\nNäistä sanoista on toisinaan muodostettu sisiliskon omaksi tai äidin\nnimeksi _Vasketar ja Kasaritar, Kasarikki eli Kasarinen_; myös\nisän nimi _Uparo_ lienee vokaalisen alkusoinnun aiheuttama muunnos\noletettavasta _Kuparo_.\n\n    D. Kasarinen kaunis neiti,\n    tule haavas tuntemahan,\n    vikasi parantamahan!\n    E. Sisiliskosen sikiä,\n    Kasarikki nuori neiti.\n    F. Kasaritar kaunis neiti,\n    Vasketar valio vaimo,\n    sepä kyitä kehreävi\n    G. Uparo sinun isäsi,\n    Kasaritar sinun emäsi!\n\nKarhu, jonka näimme olevan joko emältä tai isän puolelta Hongatarta,\non isältä _Immitärtä_. s.o. ihmissukua, tai emän puolta _Röyhkötärtä_\nmikä on muodostettu karhun mainesanasta _röyhelöinen_. Putkien\nsyöjänä karhu saa nimen _Putkitar_.\n\n    Putkitar sinun isosi,\n    Putkitar sinun emosi,\n    Putkitar valtavanhempasi,\n    Putkitar sinä itsekin.\n\nSamoin mainitaan Sammakonsynnyssä _Onnutar tai Salvatar eli Salvotar_\nsekä sammakon omana että isän ja äidin tai suvun nimenä. Niinikään\npainajaiselle, joka lehmiä \"ajaa\", annetaan nimi _Sonnatar_.\n\n    Sonnatar sinun isäsi.\n    Sonnatar sinun emosi,\n    Sonnatar sinä itsekin,\n    Sant Pietari kaitsijasi.\n\nKoiran synnyttää _peni_ sanasta muodostettu _Penitär eli Peniätär_.\n\n    A. Penitär valio vaimo,\n    Ulappalan umpisilmä.\n    B. Peniätär pieni vaimo\n    perin tuulehen makasi.\n\nRaudansynnyssä kerran ilmaantuva _Rakehetar raudan eukko_ johtuu\nrautaisia rakeita appovasta tautiensynnyttäjästä.\n\nMyös rukouksentapaisissa loitsuissa, joista yleensä on etsittävä\ntodella palvottuja nimiä, löydämme esimerkkejä pelkästään\nrunollisesta personoimisesta.\n\n    A. (Käärmeelle):\n    Paniatar hyvä emäntä!\n    Hyvin oot tehnyt,\n    pahoin oot pannut.\n    B. (Karhulle):\n    Muurratar on mustakynsi\n    muurra muurahaiskekoja!\n    C. (Ketunpyynnissä):\n    Päistäryys pätevä neito,\n    päristele päistäresi.\n    karistele kaapujasi!\n    D. Ruotakatar meren emäntä,\n    meren eukko ruotuparta!\n\nSelvästi mielikuvituksellisia muodostuksia on vielä erilaisissa\nsäkeistöissä, joista muutamien esittäminen riittänee.[158]\n\n    A. (Maidon luvussa):\n    Anna vilja puuttumaton,\n    väsymätön Väinön juuri,\n    kanervan Kukattarelta.\n    heinän Helpehettäreltä!\n    B. Luonta Kankahattaren,\n    painama Sinettären.\n    (vrt. Painanta sinervällä).\n    C. (C-E Tulensynnyssä):\n    Veljekset on veen kalaset,\n    sisarekset sotkokset,\n    kälykset kätevät naiset,\n    D. Veljeksetpä veen kala[se]t,\n    sisarekset Sotkottaret.\n    E. Sisarekset Sotkottaret,\n    kälykset käpeät naiset.\n\nPuhtaasti runollisia paikannimiä huomattakoon lopuksi muutamia.\nLuultavasti Häärunoihin alkuansa kuuluvia ovat sekä suomen- että\nvienanpuolisessa Kilpakosintarunossa tavattavat _Lemmenlahti_ ja\n_Simasaari eli Simosalo_.\n\n    A. Katsoo, ka pursi tulevi\n    tuon puolen Simatsaarta,\n    [l. Siimet saarta],\n    tämän puolen Lemmenlahta.\n    B. Ajetahan kirjokorjin\n    maapuolin Simosalosta,\n    lasetahan laivoin suurin\n    selänpuolin Lemmenlahta.[159]\n\nIivana Kojosen pojan runon aunukselaisessa toisinnossa muodostuneena\nja siitä vienanpuoliseen Laivaretkeen siirtyneenä tavataan\n_Nälkäraunio eli Nälkäniemi_.\n\n    A. Jopa tupa tuuloittavi,\n    Nälkäraunio näkyvi.\n    B. Laski päivän, laski toisen.\n    Jo näkyvi Nälkäniemi,\n    kylä kurja kuumoittavi.\n    \"Onko linnassa lihoa?\"\n\nSe verraton nimistön rikkaus ja vaihtelevaisuus, joka on\nsuomalaiselle kansanrunolle ominaista, on suurimmalta osaltaan\nitäsuomalaisten runolaulajain ansiota. Yhtä vähän kuin muussa\nsuhteessa ovat he nimistöön nähden, rajoittuneet heille uskotun\nrunoaarteen säilyttämiseen. He ovat sitä ehtymättömällä\nmielikuvituksella kartuttaneet ja sammumattomalla tunteen tulella\nkirkastaneet. Itä-Suomen väestössä, joka ammoin maahan saapuneena\nkaakon puolelta on niin kauan kuin tiedämme muodostanut kielellisesti\nyhtenäisen kansallisuuden, on säilynyt enemmän alkuperäistä\nkielivaistoa, joka muun muassa ilmenee onomatopoieettisten eli\nluonnon ääniä kuvailevien sanojen muodostamisessa. Samaa luovaa\nkielivaistoa ynnä karjalaisten haaveilulle herkkää mieltä on meidän\netupäässä kiittäminen siitä viehätyksestä, jonka runojemme tarullisen\nnimistön tarkastaminen tarjoo.\n\n\n\n\nJumala.\n\n\nLäpikäytyämme suomalaisten jumalainnimitysten pitkän sarjan, sekä\nniiden, joita suomalaiset ovat eri aikoina todellisessa palvonnassaan\nkäyttäneet, että niiden, joita ainoasti heidän mielikuvituksensa on\nrunokielen koristeeksi luonut tai muodostellut, on itse _jumala_\nnimen käytäntö ja merkitys vielä tarkastettavana. Kuten ennen on\nhuomautettu, ei _jumala_ sanan johto ja alkuperäinen merkitys ole\nsuomalaisten ainesten avulla ratkaistavissa. Mutta sen esiintyminen\nrunoissamme ei silti ole vailla mielenkiintoa.\n\nJo Lencqvist, joka oli sitä mieltä, ettei _jumala_ ollut minkään\nvanhan epäjumalan ominaisnimi, vaan jumaluusolentoa yleensä\nmerkitsevä ja alkuperäiseen Jumalan tuntemiseen viittaava sana,\nhuomauttaa sen monikollisesta käytännöstä runoissamme. Esimerkkinä\nhän mainitsee säeparin Pietari Bångin v. 1675 julkaisemasta\nKarhunpyytäjän runosta:\n\n    Julki tulin jumalista,\n    kanssa saaliin iloisesti.\n\nTämä ei kuitenkaan ole kansanrunoa, kuten runomitankin\npuutteellisuudesta helposti huomaa.\n\nCastrén, joka päinvastoin selittää Jumalan alkuansa olleen\npaikallisella -_la_ päätteellä muodostetun taivaannimityksen,\nmyöntää kyllä, että jumala sanaa runoissa toisinaan käytetään sekä\nmonikollisesti että jonkun erikoisjumaluuden määreenä. Mutta hän\nhuomauttaa runoista saatavan paljon runsaammin todistuksia siitä,\nettä Jumalaa on pidetty ainoana, määrättynä Jumalana. Tosin hänestä\nnäyttää siltä, kuin ainakin useimmissa tapauksissa kristinopin\nvaikutus olisi ilmeinen. Sitä hänen mielestään todistavat Jumalan\ntavalliset mainesanat _kaikkivalta, autuas, armollinen_ ynnä muut\nkristillisestä käsitepiiristä lainatut, erittäin _Luoja_.\n\nKuitenkin Castrén luulee runojenkin avulla voivansa osoittaa, että\nJumalaa jo pakanuuden aikana on palvottu taivaanjumalana. Runoista\nkäy ilmi, että _Jumala_ määreenä kuuluu taivaalliselle _Ukolle_.\nHarvoin se liittyy mihinkään muuhun jumaluuteen.\n\nEnsinnä on huomattava Pohjolan emännän saunarukous (UK 45: 211-28):\n\n    Tule nyt löylyhyn Jumala,\n    Iso ilman lämpimähän.\n\n\"Kuten kertosanat _Iso ilman_ osoittavat, ei _Jumala_ sana tässä\nsaata merkitä jumalaa yleensä -- vielä vähemmän kristillistä Jumalaa\n-- vaan yksistään ilman eli taivaan Jumalaa, Ukkoa\".\n\nTavallisesti on tuulta pyydetty Ukolta. Yhdessä Kalevalan kohdassa\n(UK 18: 29-34) Väinämöinen kääntyy _Jumalan_ puoleen tuulta rukoillen:\n\n    Tule nyt purtehen Jumala,\n    aluksehen armollinen!\n\n\"Tosin Jumalalla on tässä mainesana armollinen ja rukouksella\nmuutenkin alistuvainen kristillinen luonne ('väeksi vähän urohon'),\nmutta tämmöiseen tarkoitukseen ei runoissa kristittyä Jumalaa juuri\navuksi pyydetä\".\n\nVielä viittaa Castrénin mielestä Ukon ja Jumalan yhteyteen tämän\nmainesana _ilmoinen_. Kristittyjen Jumalalle sitä tuskin voinee\nomistaa, ainakaan seuraavantapaisessa rukouksessa (UK 15: 352-62):\n\n    Itse ilmoinen Jumala,\n    valjastele varsojasi, --\n    aja kirjakorjinesi\n    läpi luun, läpi jäsenen.\n\nCastrénin todistelu, joka perustuu Ukko ja Jumala sanojen yhteyteen,\nedellyttää, että Ukko runoissa olisi säilyttänyt alkuperäisen\nmerkityksensä. Niinkuin olemme nähneet on se kuitenkin useimmissa\ntapauksissa sulautunut kristilliseen Isäjumalan käsitteeseen.\nSilloin on aivan luonnollista että Jumala juuri Ukkoon määreenä\ntai kertosanana liittyy. Löylyn luvussa Jumalan kertosana _Iso_\n(käsikirj. _Isä_) _ilman_ on samoin kristillistä Isäjumalaa\ntarkoittava. Väinämöisen rukous: \"tule purtehen Jumala\", on\nvastaavassa kansanrunossa Pietarin ja Annan (\u003C Antin) lausuma Jumalan\npojalle heidän myrskyisellä laivaretkellään:\n\n    Sä kuulu Jumalan poika,\n    tule purtehen Jumala!\n\n\"Itse ilmoiselle Jumalalle\" osoitettua rukousta Kalevalaan\nsovitellessaan on Lönnrot, samoin kuin edellisessä kohdassa, jättänyt\npois rinnakkaissäkeen: \"Itse henki Herra Jeesus\".\n\nUseimmissa tapauksissa, kuten Castrénkin myöntää, on Jumalan\nkristillinen merkitys epäilemätön. _Jumala, Herra, Luoja ja Jeesus_\nkäytetään yleisesti toistensa kertosanoina. Niitä kuvaillaan samoin\nmainesanoin, samoine ruumiinosineen ja esineineen, samoine henkisine\nkykyineen ja vaikutusaloineen. Tosin eroitetaan välistä Jumalan poika\nja itse Jumala, esim. Päivänpäästössä:\n\n    Jumalaisen aino poika,\n    Kiesuksen käpeäkäsky,\n    Luojan luonnepalkkalainen,\n    ei voinut päivättä elellä --\n    kysyi Luojalta luvaista,\n    Jumalalta itseltähän.\n\nMutta tässäkin esimerkissä on Kiesus Jumalan ja Luojan, eikä pojan\nvastineena.\n\nSeuraavassa loitsussa nähdään erikseen puhuteltuna ensin Herra Jumala\nKristuksen merkityksessä ja sitten _itse Isäjumala_.\n\n    Anna Herra henkeäsi,\n    suutasi sula Jumala! --\n    Sinä itse Isä Jumala,\n    tehkös vielä terveheksi!\n\n_Jumalan pojan_ ja Jumalan olemme edellä tavanneet toistensa\nkertosanoina. Kristuksen yleinen nimittäminen _Luojaksi_, kuten\nmoniosaisessa \"Luojan virressä\", on selvimpänä osoituksena\nkolminaisuuden ensimäisen persoonan yhdistämisestä toiseen\npersoonaan: kolmatta persoonaa runoissamme hyvin harvoin mainitaan.\n\nKristilliseksi Luojaksi Jumala tietysti käsitetään, kun päivää, kuuta\ntai muita luontokappaleita puhutellaan mainesanalla _Jumalan luoma_.\nYleinen Puunsynnyn alku kuuluu:\n\n    Puu puhas Jumalan luoma,\n    vesa Jeesuksen vetämä,\n    kanto Herran kasvattama.\n    Kaikki puut Jumalan luomat.\n\nJumalan luomaa ajatellaan silloinkin, kun lyhyesti mainitaan _Jumalan\npäivä eli Herran kehrä_, _Jumalan taikka Herran Jeesuksen ilma,\nJumalan suuri suvi eli Jeesuksen kesä_. Aivan raamatullinen on kuva\nJumalan, kun on kysymys luodusta ihmisestä.\n\n    Anna marjan maalle tulla,\n    kulkea kuvan Jumalan.\n\nMainituista sanayhdistyksistä saavat selityksensä myös _koi-jumala_\nja _puu-jumala_.\n\n    A. Ennen päivän nousemista,\n    koi jumalan koittamista.\n    B. Eip' oo tammi kasvanunna,\n    juurtununna puu jumala.\n\nEdellisen säeparin _koi jumalan_ tapaamme myös muodossa _koin\njumalan_, joka on selvästi muodostunut runoissa tavallisen metateesin\nkautta alkuperäisestä _Jumalan koin_. Jälkimäiseen säepariin voi\nliittyä kolmantena: \"Vesa Jeesuksen vetämä\", joka osoittaa, että _puu\njumala_ johtuu tämän pääsäkeestä: \"puu puhas Jumalan luoma\".\n\nSiirtyessämme tarkastamaan _jumala_ sanan käytäntöä yleisessä\njumaluusolennon merkityksessä, on ensinnäkin eroitettava semmoisia\ntapauksia, joissa se määreellisenäkin on käsitettävä erikoisnimeksi.\nPaitsi niitä lukuisia tapauksia, joissa Jumalan määreenä on _taivahan\neli taivahallinen, ilmojen eli ilmainen tai pilven päällinen_,\nhuomattakoon seuraavat näytteet:\n\n    A. Tule puuta purkamahan,\n    tule säätä särkemähän\n    puuta purkaja Jumala,\n    säätä särkijä Jumala!\n    B. Matkanpäällinen Jumala,\n    tule säitä särkemähän,\n    katehia kaatamahan!\n    C. Sa[te]en Jumala, tuulen Jumala,\n    tee pahoa ilmoa,\n    revi kattoja, tapa akkoja!\n    D. Kuro Jeesus, kuro Jumala,\n    kuro kuusinen Jumala,\n    kuro kuusi perkelettä,\n    ettei maito maahan juokse!\n\nErikoisnimeksi on Jumala käsitettävä silloinkin, kun se\nvastakohtaisuuden lain vaikutuksesta on joutunut _Pahan, Pirun eli\nHiiden_ kertosanaksi.\n\n    A. Piru päätyi kuulemassa,\n    Jumala tähyämässä.\n    B. Jumalan sysimäkiä.\n    Hiien hiilikankahia.\n\nKysymyksenalaista on myös, eikö silloin, kun ihmisen oman _haltian\neli onnen_ kertosanana on _Jumala_, haltiatakin ole käsitetty\nkristilliseltä kannalta (vrt. s. 226).\n\n    A. Jumalani jukkeroinen,\n    haltiani kekkeroinen!\n    B. Kun näkisin onneni,\n    Jumalani huomajaisin.\n\nHaltiannostatus on nähtävästi vaikuttanut seuraavaan Karjanlukuun,\njossa \"halliparta\" on \"haltiani\" ja _Jumala_ \"luontoni\" asemella.\n\n    Metsän hiili halliparta!\n    Nouse notkosta Jumala,\n    haon takoa halliparta,\n    anna rauha raavahille!\n\nYleisessä merkityksessä käytetty on _jumala_ tietysti silloin, kun se\non toisen jumaluusolennon määreenä. Mutta useimmiten on sen pääsanana\nkristillisen pyhimyksen nimi. Runoissa on _Maaria_ \"puhas jumala\" tai\n\"maahinen jumala\", _Jyrki_ \"karjan kaunis jumala\", _Tahvanus_ \"soimen\nsuomija jumala\" tai \"jumala hevosten herra\" ja häntä tarkoittava\n_Teppo_ \"tiejumala\", Johanneksesta vääntynyt _Juonetar_ on \"metsän\njumala\". Pyhimyksistä olemme nähneet puhekielessäkin käytetyn\nnimityksiä, joiden jälkiosana on jumala: \"kalajumala\", \"lehmien\njumala\", \"lammasten jumala\", \"ruttotaudin jumala\". Pyhimyksiä lienee\nmyös silloin ajateltu, kun on rukoiltu:\n\n    Saakohon jumala joku\n    kaikki päästöt päästämähän![160]\n\nMyöhempitekoiselta tuntuu vetehisen nimitys: \"Karjalan kalajumala\".\nMaanhaltia tavataan pari kertaa nimitettynä _maanjumalaksi_.\n\n    A. Maan, manteren jumala!\n    B. Maan maahinen jumala!\n\nLapsenpäästössä on Ukon asemella joskus rukoiltu:\n\n    Puunjumala, maanjumala,\n    kuusenjuurinen jumala!\n\nSiikasenluvussa välistä lausutaan päätesanoina:\n\n    Pellonpäällinen jumala,\n    kuusenjuurinen jumala!\n\nCastrén erikoisesti huomauttaa, että _jumala_ nimitystä on voitu\nkäyttää Kalevalan sankareista, viitaten Lemminkäisen laivaretkeen\nvanhassa laitoksessa, mitenkä Pohjolan emäntä (VK 18: 456-7):\n\n    Aikoi kylmeä jumalan,\n    itse veitikan verevän.\n\nVastaavassa Pakkasen luvussa esitetään kuitenkin sankari Ahdin ja\nJumalan kylmäminen kahtena eri tapauksena.\n\n    Kun kylmit Ahen merellä,\n    vatsahan hevosen varsan --\n    Aikoi hän Jumalan kylmää,\n    Keritsi kiveltä villat.\n\nEttä _Jumala_ tässä tarkoittaa Kristusta, joka suomalaisen runon\nmukaan syntyi \"jouluyönä pakkasella\", näkyy seuraavista toisinnoista:\n\n    A. Kylmit silloin suuret kylmät,\n    kun kylmit Ahin merehen,\n    pirttihin pojan pätöisen.\n    B. Läksi merta kylmämähän --\n    ei kylmä meren napoa.\n    Läksi Luojan kylmäntähän.\n\nNäennäisesti myös _Väinämöistä_ nimitetään _jumalaksi_.\nIlomantsilaisen Simana Sissosen Kantelejaksossa tavataan kaksi\nsemmoista kohtaa.\n\n    Puuttui pursi Väinämöisen,\n    takeltui veno Jumalan. --\n    Itse vanhan Väinämöisen\n    vesi juoksi silmosista --\n    tinasuille kukkaroille,\n    jalan juurehen Jumalan.\n\nViimeksimainittu säe on kuitenkin loitsuista lainattu raamatullinen\nmielikuva Jumalasta. Ensimäisen säkeen kertosäe on jäännös Luojan\nlaivaretken alkuperäisestä muodosta, jossa Jumala tietysti tarkoittaa\nKristusta.\n\nLisäksi huomattakoon Raudansynnyssä ilmaantuva _Ilmori jumala_.\n\n    Itse Ilmori jumala\n    istui Ilmorin pajassa.\n\nSe ei kuitenkaan ole muuta kuin muunnos säeparista:\n\n    Itse ilmoinen jumala,\n    itse istuvi pajassa.\n\nTähän on sekaantunut Kultaneidontaonnasta Raudansyntyyn siirtynyt:\n\"itse seppä Ilmarinen\".\n\nEttä päinvastoin sankarinimiä, kuten Kalevaa, Vetrikkaa, Lemminkäistä\nja Väinämöistä, on käytetty kristillisen Jumalan kertosanoina tai\nsijaisina, on ennen osoitettu.\n\nJumala sanan monikollinen esiintyminen ei ole runoissa\naivan harvinaista. Mutta suurelta osalta sekin käytäntö on\nmyöhempiaikaista. Pyhimyksistä on ilmeisesti puhe silloin kuin\nJohannes nimitetään jumalien papiksi. Samoin on ymmärrettävä\nMetsänluvun säe: \"ihastu jumalten ilma!\" Sääksmäen kirkon pyhäinkuvia\ntarkoittanee Ritvalan Helkalaulujen alkuvirren loppu:\n\n    Jumaloihin mennäksemme,\n    jumaloihin puhtahisin.\n\nTähän verrattava on Päivölän pitoihin liittynyt kerto: \"_Jumalisten\neli Jumaliston_ juominkihin\", jota joskus seuraa \"Suuren synnyn (s.o.\nKristuksen) syöminkihin\". \"Taivaallisiin\" pyhimyksiin viittaa myös\napua tarvitsevan loitsijan kysymys:\n\n    A. Liekö maalla ihmisiä,\n    jumaloita taivahassa?\n    B. Onko ilmalla imeistä,\n    jumaloita taivosessa?\n\nSamalla tavoin käsitettäviä lienevät vienanpuolisissa Karhulauluissa\nne säkeet, joissa karhunkaato esitetään tapahtuneen:\n\n    C. Imehiksi ihmisille,\n    jumalille kunnioiksi.\n\nNiinikään monikollisten paholaisten vastakohdaksi asetetut jumalat\neivät voine olla muuta kuin pyhimyksiä.\n\n    D. Hiietkin yhen urohon,\n    jumalatkin taivosessa,\n    sovissansa suojelevi.\n    E. Hiietkin hikoelevi,\n    jumalatkin lämpiävi.\n    Ei sanat sanoihin puutu.\n\nVielä on huomattava monikollisen jumalan rinnastaminen paikallisen\n_Hiiden eli Hiitolan_ kanssa.\n\n    A. Joka on Hiiessä hiottu,\n    jumaloissa kuuraeltu.\n    B. Tuli Hiisi Hiitolasta,\n    jumaloista jukkaselkä.\n\nMonikollisuus paikallissijoissa voi kuitenkin olla vain muodollinen.\nTietäjän tai noidan luona olosta tai sen luokse menosta voidaan\nlausua: \"oli Lapinmaassa _jumaloissa_ parantelemassaan\", tai \"tuli\nsen (siis yhden noidan) luokse jumaloihin\".\n\nHauska esimerkki monikollisesta ja apellativisesta _jumala_ sanan\nkäytännöstä on Ison sian runossa, jossa tappoyritykseen osalliset\njumaluusolennot säikähdyksissään pakenevat: _Ukko_ kuuseen,\n_Ryönikkä_ raitaan, _Visakanta_ (= Virankannos) vaahtereen ja muut\njumalat muihin puihin. Tämän vanhoista jumaluusolennoista pilaa\ntekevän runon ikää ei kuitenkaan voi varmuudella siirtää pakanuuden\naikaan. Leikillinen on myös Kukon oluenkeiton toisinto, jossa lintuja\njumaliksi nimitetään:\n\n    Kutsumme kuret, kutsumme käret,\n    kutsumme kuusesta jumalat.\n    petäjästä pienet herrat.\n\nVaikka _jumalan_ sanan käytäntö apellativisessa merkityksessä\npakanuuden aikaan nähden on vaikea todistella runojen avulla, ei\ntätä kuitenkaan päättäen yleisestä kielenkäytöstä suomessa ja\nsukulaismurteissa voi epäillä. Luultavaa on, ettei bjarmilaisten\n_jómali_ ollut minkään erikoisjumalan nimitys, vaan että\n_jómalin_-kuvalla tarkoitettiin \"jumalankuvaa\" yleisessä\nmerkityksessä.\n\nPikemmin voi asettaa kysymyksen alaiseksi, ovatko pakanalliset\nsuomalaiset tunteneet _jumalan_ muuna kuin apellativisena sanana,\nennenkuin rupesivat sitä käyttämään kristittyjen Jumalasta.\n\nOletettua aikaisempaa taivaan merkitystä puoltaisivat seuraavat\nrunopaikat:\n\n    Miss' on tulta tuuiteltu? --\n    Ylisessä jumalassa,\n    alaisessa maanemässä. --\n    Tuolla saunat lämpiävät,\n    ylisellä jumalalla,\n    alaisella maanemällä.\n\nMutta jälkimäisen säkeistön toisinnossa mainitaan saunojen lämpiävän:\n\n    Ylisillä jumalilla,\n    alisilla maammoilla.\n\nAlkuansa on nähtävästi ollut personallinen _jumala_ monikollisessa ja\npaikallinen _maaemä_ yksiköllisessä paikallissijassa, vaikka sitten\novat toisiinsa yhtäläistyttävästi vaikuttaneet.\n\nViimeksi mainittakoon eräs kohta inkeriläisestä Karjanluvusta, jossa\npaimen kuvailee seisovansa: \"alla taivaisen jumalan\". Mutta tämäkin\nsaa selityksensä sanojen järjestyksessä tapahtuneesta takaheitosta,\njonka runomitta on vaatinut. Säe tulee ymmärrettäväksi lukemalla:\n\"alla _Jumalan taivaisen eli taivaan_.\"\n\n_Jumala_ sanan paikallista merkitystä ei myöskään todista sen\njohtopääte -_la_, jonka Castrén pitää paikkaa osoittavana. Siinä\ntapauksessa, että sen kantasana _juma_ on alkuaan merkinnyt taivasta,\njossa merkityksessä se vielä tavataan tsheremissin kielessä, on\n_juma-la_ selitettävä samoin kuin _vesi_ sanasta johtuva _vete-lä_ ja\nmerkitsisi _taivaallista_.\n\nMutta yhä jäisi kysyttäväksi, onko tämä yhteissuomalainen\njohdannainen ollut erikoisen taivaanhaltijan nimitys, joka sittemmin\non kehittynyt palvottavan olennon yleisnimeksi, vai onko päinvastoin\n\"taivaallinen\" ollut henkiolentojen yleinen mainesana, jota myöhemmin\non voitu käyttää ilmaisemaan korkeamman uskonnon Korkeimman olennon\nkäsitettä.\n\nKysymys luonnonpalvonnasta ja sen suhteesta vainajainpalvontaan on\nuskontotieteen vaikeimpia ratkaistavia. Suomalaisten runojen uskontoa\ntarkastaessamme olemme kaiken aikaa havainneet, kuinka varovasti on\nkäsiteltävä niitä näennäisesti ylen runsaita esimerkkejä luonnon\npersonoimisesta, joita vanhat runomme tarjoavat. Suuri osa niistä\non puhtaasti runollisia mielikuvia, joilla ei ole minkäänlaista\nuskonnollista merkitystä. Melkoinen määrä on Neitsyt Maarian tai\nmuiden pyhimysten mainesanoista tai toiminta-aloista aiheutuneita.\nPakanuudenaikainen luonnonpalvonta liittyy osittain ihmiselle\nravintoa antavaan kasvullisuuteen, kuten muutamiin viljelyskasveihin\nja marjojensa vuoksi pyhään pihlajaan, sekä maankasvua edistäviin\nluonnonvoimiin, erittäin ukkoseen, joka antaa hedelmöittävää\nsadetta. Osittain on luonnonpalvonta kehittynyt vainajanhenkien\npaikallistuessa, s.o. kiintyessä määräpaikkoihin niiden \"väeksi\"\nja yksiköllisesti käsittäen niiden haltiaksi, mikä saattoi siinä\nmäärin sulautua paikkaansa, että tätä paikkaa voitiin puhutella yhtä\npersonallisesti kuin sen alaista asujaa. Edellinen palvontamuoto\nei kuitenkaan ole suomalaisille alkuperäinen, kuten selvästi näkyy\npalvottujen jumalain nimistä, joista useimmat ovat vierasperäisiä.\nMyös jälkimäisessä kehityksessä on lukuunotettava vieras vaikutus,\nmikä ilmenee _haltia- ja rådare_-uskonnon yhtäläisyydessä.\n\nSitävastoin on vainajainpalvonnalla todellisessa kansanuskossa\nvanhat ja syvät juuret. Nämä ulottuvat suomalais-ugrilaisen\nyhteisajan taakse, jolloin suomalaisten ja samojedien esivanhemmat\npuhuivat samaa kieltä. Koska kaikilla naapurikansoillakin, joiden\nkanssa suomalais-ugrilaiset kansat ovat joutuneet kosketuksiin, on\nvainajainpalvonta ollut uskonnon perusmuotona, voimme yhtäjaksoisesti\njatkaa sen toteamista indoeurooppalaisissa, indoiranilaisissa,\nliettualaisissa sekä eriaikuisissa gernianilaisissa ja slaavilaisissa\nlainasanoissa. Viimeisenä lisänä tuo katolisuus pyhät vainajansa,\njoita on sekä yhteisesti Pyhäinmiesten päivänä että erikoisesti\nyksityisten pyhimysten nimikkopäivinä palvottu.\n\nVainajainpalvonnasta kehittynyt on se sankarillisten esi-isien\nkunnioitus, josta suomalaiset runot ja tarinat ovat muiston\nsäilyttäneet. Se siveellinen aate, isän ja äidin kunnioittaminen,\njoka vainajainpalvontaan perustuvaa uskontoa kannattaa, on kansan\nsankarien jumaloimisessa laajentunut ja kirkastunut. Tällä\nkalleimmalla perinnöllä, mikä meille on säilynyt pakanallisesta\nmuinaisuudestamme, on arvioimaton merkitys kansalliseen\ntulevaisuuteemmekin nähden.\n\nMutta tälle täysimmän arvon antaessamme emme saa unohtaa pakanallisen\nuskontomme todellista laatua. Pakanuudenaikainen palvonta ei ollut\nmuuta kuin huolenpitoa palvottavien olentojen luulotelluista\nelintarpeista ja sen tarkoituksena oli heitä taivuttaa pitämään samaa\nhuolta palvovain ihmisten yhtä aineellisista tarpeista.\n\nNiinkuin olemme nähneet, ovat ne käsitykset väärät, ettei\nsuomalaisten uhreja veri tahrannut, ettei heillä ollut\nkuvainpalvelusta ja että heidän tietäjänsä luottivat yksinomaan\nsananvoimaan. Mikäli nämä käsitykset perustuvat siihen, että runomme\neivät kuvaile veriuhreja, kuvainkumartamista ja loveenlankeamista,\non meidän muistaminen, että suomalaisten runojen uskonto kuvastaa\npakanuuden ja katolisuuden vaiheaikaa.\n\nYhtä suuresti erehdymme, jos pelkästään runojen nojalla teemme\npäätelmiä pakanallisten esi-isäimme uskonnollisista aatteista. Jos\nilman tarkempaa tutkimusta Kalevalasta muodostamamme ihannekuvan\nyritämme siirtää tosioloiseen pakanuuteen, niin tämä kuva tulee\naivan epähistorialliseksi. Täysin nurinpuolinen tulee kuva, jos\nkristinusko, vaikkapa katolisaikaisessa muodossaan, käsitetään\njonkinlaisena taantumuksena tästä pakanallisesta ihanneuskonnosta.\nSillä siinä, mitä Kalevalan runoissa ihailemme, olemme tutkimuksen\nvaloa käyttäen pitkin matkaa tavanneet runollisesti verhottua\nkristinuskoa.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Esim. Ebrardi Bethuniensis Graecismus, cap. VII, de\nnominibus Musarum et gentilium. Tätä 1212 kokoonpantua, kokonaan\nkuusimittarunoon puettua kielioppia käytettiin yleisesti keskiajalla;\nse ilmestyi painosta 1480 tienoilla. --\n\n[2] Islantilaisen Snorri Sturluson'in 1200-luvulla käytännöllisessä\ntarkoituksessa sepittämä jumalaistarullinen selostus, suorasanaisen\nEddan eli runo-opin ensi osa (äskettäin suomeksikin julkaistu), tuli\nvasta 1600-luvulla tunnetuksi.\n\n[3] Kolmas Maanviljelystaikoja käsittävä ilmestyi 1912 A.V.\nRantasalon toimittamana.\n\n[4] Tähän taas liittynee _satalauan_ (kirkon?): \"tulen\nturjalappalainen satalauan lappalaisis[t].\"\n\n[5] Tässä käy kuitenkin säe: \"tulit itse Luoja loihtijaksi\" ja seuraa\n\"kaikenlaisille vioille.\"\n\n[6] Mitenkä se on muodostettu, näkyy VK:n Lisistä (6:316-8): Katsoi\nPohjolan tupahan, p. p., siellä miehet mettä juovat; vastaavassa\nkansanrunossa: Meni P. t., täällä m. m. j. (VKA 236).\n\n[7] Suomenkarjalaisessa tarinan muunnoksessa auttaja tuo suuren\ntiinun sisään, panee vettä melkein täytten ja käskee sukeltaa veden\nalle. Ampujan luoti menee läpi ammeen pitkin veden pintaa koskematta\nmieheen.\n\n[8] Kursivoidut säkeet ovat runon kirjoitettua lisättyjä.\n\n[9] Myöskin nimitystä kuningas loitsija käyttää toisesta tietäjästä,\nmutta ikäänkuin siirtämällä oikeastaan itselleen kuuluvan mainesanan:\n\"toisenko oot tietäjän tekemä, toisen kuninkaan koittelema?\"\n\n[10] Käsikirjoituksessa on sen jälkeen vielä kirjoitettu N:I:P:P:H:\n(Nimeen Isän, Pojan, Pyhän Hengen) ja _Kaikkein syntyin summa_.\n\n[11] Toisin: arpojan l. taikurin.\n\n[12] Muistettakoon kuitenkin se mainitun mummon taintumiskohtaus,\njohon liitty selitys: \"kun ei noidan sanat auta, lankee hän loveen\".\n\n[13] Vrt. myös: \"tämän noian noituessa, _lapitessa_ lappalaisen.\"\n\n[14] Kerran esiintyviä muunnoksia ovat: _Laviatar_ (Gananderilla\nilman oheen liitettyä runotäytettä), _Luovatar, Lokahatar, ja\nLaunavatar_. Myös Ampiais-luvuissa tavataan _Loviatar_ kyyn\nkertosanana: \"kytke kyikeri poikiasi, Loviatar lapsiasi\"; eräässä\ntoisinnossa viimeksimainitun sanan vaikutuksesta _la_-alkuisena ja\nmuutenkin vääntyneenä: _Laverta_.\n\n[15] Sitäpaitsi Tulenluvussa esiintyy pari kertaa _noian neito_.\n\n[16] Kerran Lauhiatar.\n\n[17] Vrt. myös kansanpuheesa: \"jotka kulkivat lovessa, panivat\nlouheen (lovheen) ja siinä sitten saivat niitä tietoja\"\n(Sodankylästä).\n\n[18] Vrt. _patahurja_ t. _patavala_ eli _pattovala_ (patto = rikos,\nrikoksellinen).\n\n[19] Tämän sanan ovat lappalaisetkin suomalaisilta lainanneet\nmuodoissa _love_ ja _loge_ (J. Fellman, Anteckningar II s. 118 ja Det\nskand. Litteraturselsk. Skr. VI s. 450).\n\n[20] Kuten esim. Kant. I 42: \"minä marras maan rakohon, minä toukka\nTuonelahan\". Inkerissä merkitsee _kolo_ ruumisarkkua.\n\n[21] Vrt. myös rukka sanan merkityksiä karjalanmurteessa 'vainaja' ja\nsuomenkielessä 'raukka'.\n\n[22] Menningeiset muoto Agricolalla, e:n ensitavuussa e:ksi lukien,\non yhdistetty muinaisskandinaavilaiseen _minning_ '(vainajain)\nmuistojuhla'.\n\n[23] Kalevalassa Kullervo pitää huolta äitinsä hautajaisista muun\nmuassa määräämällä, \"itkuvirsin vietäköhän, laulaen lasettakohon\" (UK\n36: 229-30). Näitä säkeitä vastaa yhdessä kansanrunon kirjaanpanossa:\n\"itkien maahan pankaa, laulaen katelkaa\". Tämä kohta on kuitenkin\npohjoisaunukselaisen kreikanuskoisen laulajan tilapäisesti lisäämä\neikä runoon alkuansa kuuluva, joten se ei muinaissuomalaisten\nitkulauluista mitään todista.\n\n[24] _Martaaksi_ sanotaan pohjois-Suomessa tavatonta kalaa tai muuta\noutoa otusta, jonka luullaan ennustavan pyydystäjälleen kuolemaa.\n\n[25] Samoin on Viron runoissa tavattu Mana(n) _tytär_ edellä\nkäyvien paikallisten omantomuotojen mukaan muodostunut. Kalevipoeg\nrunoelmassa (2: 283) ilmaantuva _Mana tark_ ei liene kansanomainen.\n\n[26] Kalevalan säe: \"Ikenistä Kalman immen\" (UK 26: 750) on Lönnrotin\nmuuntama kansanomaisesta \"Tuonen neion\" (VKL 17: [157]).\n\n[27] Inkerissä kesän ensimäiset mansikat poimittiin kivelle ja\njätettiin syömättä; niiden uskottiin joutuvan kuolleitten sukulaisten\nnautittaviksi.\n\n[28] Samoin kuvailtiin metsänneitoakin Ruotsissa.\n\n[29] Samoin Suomen ruotsalaiset uskovat näkin ilmestyvän opettajaksi\nsoittajalle kolmantena yönä.\n\n[30] Tämäkin taika on sittemmin sovitettu myöhemmälle\nitäsuomalaiselle soittokoneelle, harmoonikalle.\n\n[31] Päinvastoin on Manalaisesta muunnettu Manulainen: \"Jos sinä\nManulainen maasta lienet, Tuonelainen turpehesta\".\n\n[32] Tästä lienevät johtuneet yhtäläiset maan ja vedenhaltiain\npituusmitat.\n\n[33] Inkerissä on myös paikoittain tapana sanoa \"hyvää huomenta\"\nvainajalle, kun ruumista mennään aitasta tuomaan.\n\n[34] Tätä käytetään välistä myös metsän ja veden haltioista: _salon\nl. saaren vanhin, veden vanhin_.\n\n[35] Nimittäin kotoinen; alkuperäinen \"kitkantuli\" on siunaamaton.\n\n[36] Tanskassa uskottiin vainajain polkevan tien läpi viljan.\n\n[37] Skandinaavilaiset tuntevat sekä \"metsänpeiton\" (_skogen håller_)\nettä yleensä vainajat eksyttäjinä.\n\n[38] Yhteisen koron sanoja yhdistäessä saattoi edellisen o ääntiö\nmukautua seuraavan a ääntiön kaltaiseksi.\n\n[39] Pelkästään yhtenä enkeleistä esittää Ukon säepari: \"Herran\nenkeli ylinen, paras Herran palvelija\".\n\n[40] Hiiden honka on karhun \"syntymänimi\".\n\n[41] Veden valtakunnassa sitä vastaa nimitys _Mutalinna_.\n\n[42] Kuitenkin on lukuun otettava mahdollinen slaavilainen\nkansantavan vaikutus, samoin kuin suomalaisen _Pekka_ nimen käytäntö\n_Pietarin_ toisintona.\n\n[43] Viittaisiko siihen, että kielellisesti vielä selittämätön Ägräs\nsana olisi pyhimysnimienkin joukosta etsittävä?\n\n[44] Skandinaavilaisen _Freyan_ toisintorunoissa _Horn_ nimitys oli\nluultavasti alkuaan pellavanjumalattaren. Virossa mainitaan _Iina\nemä_, joka pidetään vaatekirstussa että pellavat menestyisivät.\n\n[45] Viron _maa-emo_ Castrénin mukaan ei pitänyt huolta ainoastaan\nmaan kasvuvoimasta, vaan myös naisten hedelmällisyydestä ynnä\nheidän syntyneistä ja syntymättömistä sikiöistään. Peterson, jonka\ntiedonantoon hän viittaa, lausuu kuitenkin vain sen, että Ukko\nantamalla sadetta ja lämpöä auttoi maaemää tälle uskottujen lasten\nmenestymiseksi; eikä tämä lausunto ole muuta kuin arvelua.\n\n[46] Runoissa tavataan: \"mesikämmenin kävijä\" ja \"metsän käyjä\". Sana\n_kontia_ on kuitenkin myös toisin selitetty.\n\n[47] Yhtäläinen _hiiren_ puhuttelu tavataan sekä suomalaisilla että\ngermaneilla.\n\n[48] Vrt. myös _metsän herra höyhenhattu_ ja _suuri sulkain emuu_.\n\n[49] Lisätään, että palokärki on ihmisen sukua samoin kuin karhukin.\n\n[50] Oluenkeiton unohduttua voitiin ruveta vakkoja juomaan heti, kun\nkarhu oli kotiin tuotu, ja samalla lihoja keittämään ja syömään.\nToiselta puolen on lihoja suolaamalla kauemminkin säilytetty ja\nsyöty merkkipäivinä: mikkelinä, laskiaisena, pitkänä perjantaina tai\npääsiäispäivänä. Karhunlihan suolaaminen on kuitenkin myöhäisempää.\nViimein on säästeliäisyydestä karhunlihoista suurin osa lähetetty\nmyötäväksi, itse syöty vain palanen. Vanhempi tapa oli lahjoittaa\nkarhunlihoista köyhillekin, jotka eivät vain saaneet sanoa suurta\nkiitosta, koska siitä pyytäjän onni paheni.\n\n[51] Vrt. Vienan läänin runoissa karhuntuojain kysymystä pihalla:\n\"Onko miestä ottamahan, urosta utelemahan?\"\n\n[52] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu\nkarhu aina tuotiin tupaan.\n\n[53] Siellä ei ole muita menojakaan noudatettu, kuin että tapettu\nkarhu aina tuotiin tupaan. Suomessa on leikattu jänikseltäkin ensin\nkirsio (turpa) ja pantu sille sijalle, johon oli kuollut; myös on\njäniksen korvaan pistetty kolmikanta havu.\n\n[54] Ruotsinkielinenkin painajaisen nimitys _mara_ on suomalaisille\ntunnettu, mutta etupäässä eläimiä ahdistavan merkityksessä.\n\n[55] Vrt. vielä: \"Neitonen metsän emäntä!\" ilman Annikki nimeä.\n\n[56] Eräässä Jäniksenluvussa tavataan puhuteltuna \"puhas muori\npuhtukainen, _Santa Pietarin emonen_, metsän valkoinen emäntä.\"\nKajaaninpuolisessa Kontionsynnyssä luetaan: \"Niin sanovi _Saaren\nvanhin, puhas Taaria_ (= pyhä Daria) puhuvi yheksältä yösijalta,\nsa'an taipalen takoa\".\n\n[57] Kertosäkeeksi on eksynyt: \"Louhi Pohjolan emäntä\" Pohjolan ja\nMetsolan sekaannuttua. Lönnrotin Loitsurunojen muoto _Raunikko_ on\nhänen muuntamansa kertovaisessa runossa tavattavan _Raunikki_ nimen\nmukaan.\n\n[58] Ganander tuntee \"suden kasvatusäitinä\" myös _Vaahettaren_,\njoka pikemmin puolustaisi Kuolattaren alkuperäisyyttä jälkimäisessä\nsyntyrunossa. Mutta ainakin alkuosassa on \"paha\" Kuolatar tilapäinen\nja myöhempi kuin \"hyvä\" Nuoratar.\n\n[59] Verrattakoon myös seuraavaa Pässinsyntyä: \"Pässipä kipokaponen,\ntule luota katsomahan!\"\n\n[60] Tämä männikkö lienen ollut pyhän paikan jäännös; ainakaan ei\nsiitä saanut ottaa puuta puikkoakaan, ei edes havuneulasta, vaan\nkaikki sai mädätä paikoilleen.\n\n[61] Toinen nimitys _Uku vakk_ on epäiltävä, kuten yleensä Ukko nimen\nesiintyminen Virossa.\n\n[62] K.F. Karjalainen huomauttaa, että tässä voisi olla Phalloksen\neli siitinelimen palvontaa, johon myös ihmisen tai elukan syntyessä\nvakkaan pantu uhri viittaisi.\n\n[63] Virosta aikoinaan lainattu nimitys; miehennimenä käytetään\nvenäläisperäistä Mihhal.\n\n[64] Kuten Virossa lausuttuna eri tavoin kuin tavallista \"isäntää\"\nmerkitsevä sana (ezänd).\n\n[65] Vrt. vielä: \"jok' olet Aatamin avio\" ja \"Eeva ensimäinen lapses\".\n\n[66] Venäjän Karjalassa vieläkin palvotaan pyhää Pohrotsaa \"lehmien\nemäntänä\".\n\n[67] \"Voidesarvi\" tavataan Neitsyt Maariasta hartauskirjallisuudessa\nkäytettyjen vertauskuvien joukossa.\n\n[68] Joskus myös Neitsyt Maarian. Gananderilla esiintyy rautaa\nlypsävien Luonnottarien äitinä \"itse raudan emuu\", _Helka vaimo\nHempeätär_, jota vielä kuvaillaan mainesanoin: \"hyvä, priski,\nvarsin valittu vaimo\". Mahdollisesti _Helka_ ei tässä merkitsekään\n\"Helenaa\", niin kuin Gananderin mukaan on selitetty, vaan \"pyhää\"\n(vrt. _helka- eli helatorstai_), tarkoittaen Neitsyt Maariaa.\n\n[69] _Vaivottaren ja Vammottaren_ välinen erehdysmuoto on\n_Vaimottaren_ (vanttuihin). _Vaivattaren_ väännös, sitä seuraavan\nsanan vaikuttama, on _Varvattaren_ (varpaihin). Gananderilla on\nmuodot: _Vaavutar, Vaiviotar ja Vauvutar_. Näihin kuulunee vielä\nKipuvuorella istuva \"akka vanha vampallinen\".\n\n[70] Joskus päinvastoin: \"ei ole\", kuten Kalevalassa.\n\n[71] Täistä sanasta lienee johdettava sukeajaa Luojaa merkitsevä (?)\n_Sukeus_: \"oisi Luojalta (? laajalta) luvattu, Sukeukselta suvaittu,\nTapiolta toivoteltu, saalis suuri saa'akseni.\"\n\n[72] Lönnrotin siitä muodostama on U'utar (VK 42: 337).\n\n[73] Uudessa Kalevalassa (19: 137) on sillä muoto Terhenetär.\n\n[74] Vrt. myös: \"Läävän akka, lämmin (\u003C lännen?) akka, sie viisas\nvihanta akka\" ja \"Läävätär on hyvä emäntä, tallin pampar (sel.\nmiekankantaja) on parempi\".\n\n[75] Vrt. vielä \"Ihanainen viljan muori, ehyt Maaria emonen\", ja\n\"Viljan tytti, viljan neiti, viljan antaja vihanta, anna vilja\npuuttumaton!\"\n\n[76] Tämä on voinut edelleen muuntua Paajattareksi Ähkynluvussa:\n\"Vyölappu joentakaisen, Paajattaren paian helma. Syöjättären\nkulkuntorvi\"; jollei tätä ole pidettävä Maajattaren väännöksenä.\n\n[77] Kalevalassa (UK 24: 83-4) lisätään: \"Otavattaren osaama,\nTähettären täyttelemä\". Tämä säepari on kuitenkin Lönnrotin\nmuodostama.\n\n[78] Eräässä Lönnrotin muistiinpanossa näyttää siltä, kuin tämän\nneitosen nimenä olisi Pellervotar: \"Itki ennen Pellervotar, nuori\nneitonen norolla\". Mutta alkuaan hän on kirjoittanut: \"Itki neitonen\nnorolla\"; korjaus on hänen omatekemänsä.\n\n[79] Verrattakoon myös päätään sukiva akka salmen korvallinen\nGananderin esittämässä Läävämadonsynnyssä.\n\n[80] Nimeksi kerran muodostettu _Kosketar_ \"komea neiti\" ei\ntarkoita Maariaa, vaan koskesta tarttunutta vesikalmaa: \"Tule työsi\ntuntemahan, pahasi parantamahan!\"\n\n[81] Ensin on kirjoitettu: _kielelläsi_, ja sitten nähtävästi heti\nnäin korjattu.\n\n[82] Agricola tuntee vielä hämäläisten tarun kapeista (s.o.\neläimistä), jotka \"myös heiltä kuun söit\". Tämä tieto viittaa\nyleiseuroppalaiseen kansankäsitykseen kuun pimenemisestä, kun sen\nnielee takaa ajava susi; vrt. skandinaavien Mánagarmr, johon jo\nCastrén on viitannut.\n\n[83] Oletetusti muodosta _karilaz_, josta johtuu ruotsin _karl_,\n'mies'.\n\n[84] Lappalaiseen on Väinämöisen ammunnassakin kerran liittynyt\nKarilainen: \"Lappalainen poika laiha, Karilainen poika kaita\".\n\n[85] Säe: \"Ritikaisen rintasolki\" on vuorostaan sekamuodostus\nKäärmeensynnyssä tavallisemmasta \"Syöjättären rintasolki\" ja\nOnnimanni-luvun säkeestä: \"ritikasta rintasolki\". Ahikaisen\nmuoto on siis myöhäsyntyisenä pidettävä. Myöhäisiä muunnoksia\novat myös _Ahtokaisen, Ähkiläisen, Ahkalaisten ja Ahkolaisen_\netelä-Pohjanmaalle, Satakuntaan ja Inkeriin eksyneissä\nitäsuomalaisissa Käärmeensynnyissä, kuten kertosanojenkin väännökset\nosoittavat.\n\n[86] Mahdollisesti on näihin esimerkkeihin vielä liitettävä\n_Raparyyty Hiien poika_, joka kerran esiintyy nuotannostajana\nTulensynnyssä.\n\n[87] Tämän on Lönnrot Kalevalassa (UK 15: 580) runomitan vuoksi\nmuuntanut: _lapokyyn on_, jota on sitten väärin selitetty: _lapoi\nkyyn_.\n\n[88] Etelä-Pohjanmaan suomalaisalueelta Lappajärvellä.\n\n[89] Eikä muuallakaan länsimurteen alalla, lukuunottamatta paria\nkappaletta Laihialta etelä-Pohjanmaalta, joissa käsittämättömästä\nSyöjättärestä on tehty _Syöttiläinen_; \"Syöttiläisen\nsyötinpala\". Tässä yhteydessä on vielä huomattava vienanpuolinen\nKäärmeenpuhuttelu: \"Vyöttären vyön nahka, pahan hengen paian nauha\",\njossa _Vyötär_ voi olla alkusoinnun vaikuttama väännös Syöjättärestä\ntavattavaa supistusmuotoa _Syötär_.\n\n[90] Vrt. nn:n ja mm:n vaihtelua nimissä Mannotar ja Mammotar eli\nMammatar s. 140, sekä Manausluvuissa: \"_mannu l. mamma_ maasta\nnoussut -- maahan --\".\n\n[91] Toista alkuperää on _Kammon_, s.o. Kalman, _karsina_\nTulenluvussa. Onko Gananderin verensulkijana mainitsema _Homma\nKimmain kuningas_ ymmärrettävä _Kilkain kuningas_, on vaikea päättää,\nniin kauan kuin _Homma_ sana on selittämättä. Tästä sanasta johtunut\n_Hommalainen_ ilmaantuu Tulensynnyssä: \"Akka vanha Hommalainen otti\nropehella vieäksensä, kipunata vieäksensä Pohjan pitkälle perälle\".\n\n[92] Toisintoineen: _maan ratio, ravia, ranio, rasia_, ja osittain\nmuista runoista lainattuine sijaisilleen: _maan valio, käviä, venyjä,\nkatala_.\n\n[93] Tästä väännöksiä ovat _Impola ja Ilpola_, johon liittyy\n_Ilpotar_.\n\n[94] Siten on ymmärrettävä uhkaus: \"johon panen painajaisen, hiiret\nkuolihat kovat l. hiien koiran kuollen.\"\n\n[95] Onko metsänpetojakin nimitetty _hiisiksi_, kuten Lencqvist\nväittää, sopii epäillä. Tapion tyttärelle osoitetussa pyynnössä panna\n\"hiidet hirsipuuhun\", eli \"otukset orrelle\", on _hiidet_ nähtävästi\ntullut alkuperäisemmän _hirvet_ sanan sijaan.\n\n[96] Mahdollisesti personallinen merkitys on Väkiturilasta\nmuistuttavalla Väkivuorella suuren Hiiden kertosanana: \"Suuren Hiien\ntyttärehen, Väkivuoren vunukkahan (lapsenlapseen)\"\n\n[97] Kylmän paikan vastakohtana on ennen mainittu \"lämmin maa\". Että\ntämä tarkoittaa taivasta, todistaa Pakkasensynty, jossa Kuljukseksi\nristityn pakkasen Luoja vie ensin taivaaseen. Mutta Kuljuksen\nmielestä on: \"läylö olla lämpimässä, palavassa pakko suuri\".\n\n[98] Yhtäläinen käsitys _virolaisista Viron noidista_ lienee\naiheuttanut _Viron_ käyttämisen _helvetin_ kertosanana: \"Tuos viikate\nVirosta, heinärauta helvetistä.\" Samoin on selitettävä _Viron akka\neli tyttö_ yhdeksän taudin synnyttäjänä. Luultavasti kuitenkin on\n_Viro ja piru_ sanojen äänteellinen läheisyys myötävaikuttanut.\nNiinikään Käärmeen puhutteluissa: \"Virolaisen virsunpaula\" ja\n\"Kyröläisen kyntöruoska\", edellinen nimi voi olla _Viholaisen_ ja\njälkimäinen _Kytöläisen_ sijainen.\n\n[99] Kurimuksen eli _Kurmuksen_ toisintomuotoon _Kurjus_ on\nilmeisesti vaikuttanut paholaista merkitsevä _Kuljus_.\n\n[100] Tarkoittaako Tuonelan jokea kilpakosintarunossa Väinölän vesien\nrinnalla kerran mainittu _Surmolan joki_, minkä Lönnrot on muuttanut\n_Suomelan joeksi_ (UK 18: 59), on vaikea ainokaisesta esimerkistä\npäättää.\n\n[101] Kalevalassa (UK 16: 157) mainittu _Manalan saari_ on otettu\nLemminkäisen Saareen paon kuvauksesta, johon Tuonelassa käynnin\nsäkeistö on tilapäisesti sekaantunut: \"Jo näkyvi Manalan saari, saari\nkulta kuumoittavi. Laski tuohon saaren päähän.\" (Sijankysyntä) Tuonen\ntyttäret sanovat: \"Onpa --\". Samalla tavoin on tämä saari toisessa\nkappaleessa saanut nimen _Pohjan saari_.\n\n[102] Tuonelan kukon nimenä mainitaan _Närimys_ Rutonluvussa:\n\"_Närimys_ Tuonelan kukko, Tuonettaren tuuittama, Jeesuksen kirjan\nkantaja\". Tämä nimi ilman kukkoa tavataan yleisesti Rutonsanojen\nalkusäkeessä, jota tavallisesti seuraa: \"Jeesuksen kirjankantaja,\nkultanuolen kallitsija (s.o. takoen teroittaja)\". Alkusäkeen muoto\nvaihtelee: _Närimys kantruu, tai eutruu, Närimys Narimon_ poika,\n_Näls kolst rom, Järtti pruu_ tai pelkästään _kantruu tai kapraali_.\nVälistä seuraa tätä alkusäettä tai ilman sitä alkaa loitsu:\n\"Närimys isäsi, N. äitisi, N. poikasi, N. tyttäresi, N. muu sukusi,\nN. valtavanhempasi, N. tuhat tulinen perkele\". Viimeksimainitun\nkaltainen säkeistö on myös Sammakonlumouksena muistiinpantu.\nVerrattakoon vielä Puunluvussa: _Närönen Nirosen poika_.\n\n[103] Kreikkalaisen legendan mukaan Heroodiaan tytär sortuu jokeen\nläpi jään kaulaa myöten. Jään poikki leikkaama pää ja muu ruumis\njatkavat tanssia.\n\n[104] Muita määreitä mainittakoon _irvihammas, harvahammas,\nkierosilmä, kiero-korva, vääräleuka ja rautaparta_.\n\n[105] Pari myöhempää kirjaanpanoa ovat ilmeisesti tämän kirjasta\nopittuja mukaelmia.\n\n[106] Marketan runon suomenkarjalaisessa muodostuksessa tavattava\nseitsemän tyttären äidin nimitys: \"Lokka luopuisa emäntä. Kajovatar\nvaimo kaunis\", joista edellisen Setälä on yhdistänyt Loki nimeen,\non syntynyt siten, että säepari: \"lokki luopuisa lintu, kajajainen\nkaunehempi\" on sekaantunut alkuperäisempään nimitykseen: \"Helena\nhyvä emäntä, vaimo kaunis Katrinainen\"; välimuotona tavataan: \"lukki\nluopuisa emäntä, kajajainen vaimo kaunis\";. Kajovattaren sijalle on\nLokka viimein saanut kertosanakseen Osmottarelta otetun Kalevattaren\nmuodossa Kalovatar. Lokin toisintonimeen Löbur verrattu Luovus\nilmaantuu yhdistyksessä: \"Luovus Luonnotar pakana\" eli \"Luovus\nluonnoton pakana\" joka \"itse risti poikiansa\". Tämä on kuitenkin\ntilapäisesti tekosanasta nimisanaksi siirtynyt, kuten todistaa säkeen\ntavallinen esiintyminen manauksissa: \"luovus luonnoton pakana, häpeä\nhävytön koira\" tai \"luo'os pois paha pakana syömästä kaluamasta!\"\n\n[107] Voiko Loviattarella osoittaa säilyneen puun merkityksen,\nriippuu siitä, mitenkä säepari: \"perin tuulehen makasi, kalten\nkaarna pohjosehen\" on käsitettävä, onko kaarna erillinen Loviatarta\ntarkoittava sana vai seuraavan sanan kanssa yhteen luettava. Tässä\nkohden on huomattava mainittujen säkeiden välillä tavattava kolmas\nsäe: \"lonkamoksin luotehesen\" sekä edellisen säkeen sijaisena\nesiintyvä: \"perin istuvi itähän\". Jälkimäinen säeyhdistys on\nverrattava Karhunrunojen loppusäkeihin: \"istutan itähän rinnoin,\nkaiten kaarnapohjosehen\". jossa ei saata olla epäilystä _kaarna_ ja\n_pohjonen_ sanojen yhteenkuuluvaisuudesta: kaarnapohjonen merkitsee\nhongan kaarnasta nähtävää täyttä pohjoista ilmansuuntaa.\n\n[108] Jälkimäistä täysin vastaava _Tuonisokko_ yhdessä\nHammasmadonluvussa: \"Tuonisokko Tuonen toukka rautaisessa\nriehtilässä\". on väärin kuultu tai kirjoitettu, kuten ilmenee saman\nsäeparin toisinnoista: _turpuisikko, turiseeko tai tura'akkos_ (s.o.\nturajatkos) _Tuonen toukka_.\n\n[109] Vrt. myös: \"Piru piiliä takovi -- isä piiliä takovi, poika nuo\nsulittelevi\".\n\n[110] Johannes Wier Pseudomonarchia Daemonum.\n\n[111] J. Mikkola on huomauttanut _Juma_ nimisestä liettualaisesta\nviljavuuden jumalasta.\n\n[112] Kirjoitettu _orasta_, mutta epäilemättä lausuttu: _oraasta_.\n\n[113] Anglosaksilaisessa Beowulf-runoelmassa käytetään ruotsalaisista\nnimitystä _Scylfingas_.\n\n[114] Toisin: _Sillervon s.v. tai Hellervo heleäviitta eli\nhopeaviitta_, Sillervoon on verrattava _Sämpsä poika Sillervoinen_\nilomantsilaisessa Puunsynnyssä. Virossa on Kalevi poegin kertosanana\n_Sulevi poeg_. Suomen puolella tavataan keskipohjanmaalaisessa\nKäärmeensynnyssä Kalevan sijalla kerran Sulava: \"Sulavan miekan\nterästä\" (kieli). Aunukselaisessa runossa mereen pudonneesta suasta\nilmaantuu harjaajana _Isakkoinen Sullervoinen_.\n\n[115] Sama nimi liittyy joskus kuninkaan poikaan eli kuninkaaseen,\njolla yleensä kultainen on tavallisin mainesana: \"Kulleri kuninga\nnoorem poega\"; \"Kulleroinen mies kuningas\".\n\n[116] Myös suomalainen kukannimi kullero (Trollius europaeus)\non voinut saada nimensä joko keltaisesta väristään tai\nnupunmuotoisuudestaan. Virolainen _kuller- eli kulderkupp_ on\nverrattava keltalumpeen (Nupher luteum) nimitykseen _kuldsed\nveekupud_.\n\n[117] Hiidenväen ja jättiläisten kera rinnastettuihin nimityksiin,\njoille on etsitty historiallista perustusta, vaikka epäiltävällä\nmenestyksellä, kuuluvat myös pohjois- ja itä-Suomessa _Meteliläiset_.\nKajaanin puolella mainitsee E. Castrén v. 1754 kansan kaikkialla\nkertovan Metelinväestä, metsissä ja erämaissa muinoisin asuneesta\nrosvojoukosta. Inkerin puolella muistellaan _Metelinmiesten_\neläneen ennen nykyistä kansaa ja olleen paljoa suurempia sitä.\nRunoissa _Meteli_ on saanut pahan merkityksen. Länsi-inkeriläisessä\nLuojan virressä lauletaan: \"Kunis julki Juuta käynyt, vaelsi\n_Metelikansa (l. -valta)_, paha rahvas pois pakeni.\" -- \"Ei tänne\nole Jeesus tarve, tänne tarve Juuttaan polkka, _Metelin Motelin_\npolkka.\" Suomenkarjalaisessa Käärmeensynnyssä tavataan alkusoinnun\nvaikutuksesta vääntynyt muoto Netelin: \"neuloista Netelin neion\".\n\n[118] Joskus on Osmolaisen sijalla _Ollervikko_, joka muistuttaa\nVirossa Kalevin rinnalla esiintyvää _Olevia_, s.o. Olavia.\n\n[119] Luultavasti oikaistava: \"Niityn kantehen Kalevan.\"\n\n[120] Eteläpohjanmaalaisessa Raudanluvun säkeessä: \"vietiin viimein\nVismarin pajaan\", voi edelleen alkusoinnun vaikutuksesta _Ismari_\nolla vaihtunut paikannimeen _Vismar_. Tämä Hansakaupunki kuului\n30-vuotisesta sodasta alkaen vuoteen 1803 Ruotsin valtakuntaan ja oli\ntunnettu rautatehtaistaan, joihin Suomestakin vietiin harkkorautaa.\nEräässä kappaleessa, jossa tosin huono runomitta on epäilyttävä,\nesiintyy personallinen \"seppä\" _Vismari_. -- Suomen Kaijalassa on\nvielä huomattava raudanpuhuttelu Ismioksi \"itse\" sanan seuratessa.\n\"Ismio itses viikon vikastele, etkä kauvan karvastele, multahan vihas\nviskoan\".\n\n[121] Myös säkeissä: \"Rauan synty suon navoilta, isä Vojolan\nnavoilta\", _Vojola_ lienee luettava _Vuojola_.\n\n[122] O. Koistinen on Lyylikin yhdistänyt _Lyytikkä_ nimeen. A.V.\nKoskimies johtaa _Vilmin_ nimestä Vilhelm (alasaks. _Vilm_) ja\nhuomauttaa, että _Kauppi_ nimeä on käytetty _Jaakopin_ asemesta.\n\n[123] Loitsurunojen painoksessa muunnettu: _Ruopahatar_.\n\n[124] _Lehi (lehe, lei)_ sanaa voi tietysti pitää \"tanssi\"-käskyä\nvastaavana tekosanana, mutta mahdollisesti se on yhdistettävä\ninkeriläisessä Lemminkäisrunossa tavattavaan: _lehen Lemmykkäinen_\nja kenties vielä Lemminkäisen yleiseen mainesanaan Suomen puolella\n_lieto tai lieto poika_; vrt. myös virolaista _Lemmik leina ('surun')\npoisike_.\n\n[125] Säkeen toisinto: _Ainoota Ahin tytärtä_, on aunuksenpuoliseen\nAhdin meriretkeen eksynyt muodossa: _Ainikki Ahin tytär_, josta\nLönnrot sai Ahdin sisaren nimen kansanomaisen _Annin_ sijalle: _Anni\noli sisar Ahilla_. Vrt. myös suomenkarjalaisen Läävätoukanluvun\nalkua: _Annikki Ahimon_, (s.o. Ahin on), _neiti_.\n\n[126] Luultavasti siitä vielä eroitettava on sillan mereen\nrakentaminen yksiöisistä vesoista, jonka suorittajana useammassa\nkirjaanpanossa mainitaan: \"Jumalaisen aino poika, Kiesuksen\nkäpeäkäsky\".\n\n[127] Siitä on joskus johdettu paikannimi Joukola Kilpalaulannassa;\nvrt. samassa kappaleessa: \"ajetaan Joukolan joelle\" ja \"lauloipa\nJoukosen joelle l. jokehen\".\n\n[128] Vedellä kastamisen nimeä lapselle annettaessa ovat germanit\naikoja ennen kristinuskon virallista tunnustamisin tavakseen\nomistaneet.\n\n[129] Votjakkien taru vetehisestä, joka miehen ampumana kaatui\nveteen, mikä tuli punaiseksi hänen verestään, voidaan tuskin yhdistää\nsuomalaiseen runoon ainoan yhteisen ampumapiirteen nojalla.\n\n[130] Yhtäläisessä Tautiensynnyn johdannossa _ukko Poitolan_\n(\u003C Pohjolan?) _sokea_, _Väinölän vähänäköinen_ kulkee kahdesti\nPohjolaan, missä ensin loukkaa jalkansa ja sitten joutuu tuulen\nkäsiin.\n\n[131] _Uppi eli Uppo_ sanan merkitys ilmenee Sisiliskonpuhuttelusta:\n_Uhon Uppu Äijän_ (= paholaisen) _poika, Upottaren poian poika_, ja\näänteellisesti vastaavasta muinaissaksalaisesta _uppi_, 'pahantekijä'\n(vrt. nykyissaksan übel). Uppo sanan määre _Uhon_ esiintyy\nitsekseenkin vaihtelevissa nimentömuodoissa: _Uhmo, Kuhmu. Humonen,\nUmo ja Umotar_; ensinmainitulla, josta toiset ovat johdettavissa,\nlienee uhmomisen eli uhmaamisen merkitys. _Uh[m]on uppu_ siis\ntarkoittanee uhman eli uhmaavaa paholaista.\n\n[132] Loitsijan \"Ukon pojan\" mainesanana, kts. s. 248. Vrt. _akka\nvanha Vankamoinen > Vänkämöinen \u003C Väinämöinen_. Vankamoisesta\ntavataan myös lyhyempi muoto _vangas_ ja sen ohella _vingas_.\nSisiliskonluku alkaa tavallisesti: \"Vingas Vankahan makasi\".\nRäähkätaudille lausutaan: \"ota vinkamo vihasi\".\n\n[133] 1860-luvulla kysyttäessä Suomen rajakarjalaiselta, ketä hän\npalveli, mainitaan saadun vastaukseksi: \"kah! Neitsyt Maariaa ja\nIlmarista\".\n\n[134] Tähän verrattakoon myös _Väinämöisen väki_ kirkonväen\nmerkityksessä. Ruumista pysyttääkseen haudassa on lausuttava: \"Tule\nyhdeksän kirkon vanhan Väinämöisen väen paino.\"\n\n[135] Niinikään Riidensynnyssä päätänsä sukivana \"sinisillan\nliitoksessa päässä portahan punaisen\".\n\n[136] Vrt. myös Käärmeenpään syntyä välisestä Väinämöisen tai\nVäinättären l. Väinöttären.\n\n[137] Huomattakoon vielä tautiensynnyttäjä \"Vesi veitto Vellervoinen\".\n\n[138] Vrt. myös Ampiaisenlukua: \"Sinä vanha Väinämöinen, kun teit\nhuorin kolmiöissä\", sekä Väinämöisen tuomitseman lapsen syytöstä:\n\"kun nauroit oman emosi\".\n\n[139] Verrattakoon vielä kyytä kehräävä: \"Sana Ryttö (salarutsa?)\nVäitön poika\" ja \"oh sä Ryttö Räitön poika\".\n\n[140] Setälän huomauttama: hän ei kuitenkaan anna _Väinä_-sanalle\npaikallisnimen merkitystä.\n\n[141] Tavallinen sana tällä paikalla on salohon, jonka sijalle\nseuraavan säkeen vaikutuksesta on pujahtanut lähelle, edelläkäyvän\nmääreen jäädessä muuttumatta. Samoin koin Lapinmaalle laajat salot\novat Väinölälle väljät vedet kuvaavia.\n\n[142] Toinenkin selitys on tekeillä.\n\n[143] Edellä esitetyssä Koiransynnyssä olemme nähneet _Untamalan_\ntavallisen _Ulappalan_ sijalla, mutta silloin on myös pääsäkeessä\nalkuperäisen _Väinölän_ paikalla _Pohjola_.\n\n[144] Uljas sanaa, jonka myös _Untamoisen uuhi_ saa määreeksi,\nkäytetään vanhimmassa Raamatunkäännöksessä vaihdellen _sankari_ sanan\nkanssa, 1685 vuoden käännöksen asettaessa molempien sijalle _Kalevan\npojan_. Paholaisen merkityksessä esiintyy _U[l]jamoinen_ eräässä\nKäärmeensynnyssä: \"Ujamoisen miekan tuppi\".\n\n[145] Vrt. myös Kivenpuhuttelua: \"_Vanhan Vuolahan_ (= Vuolaisen,\nVuojolaisen?) vanuma, Vuolahattaren vanuma.\"\n\n[146] Viimeksimainittua muotoa lähinnä ovat venäjänkarjalaisissa\ntoisinnoissa tavattavat: _Teukamoinen, Teutamoinen ja Teltamoinen_.\nYleisenä kertosäkeenä on: \"kuulit kultainen omena\".\n\n[147] Tästä on edelleen muuntunut: \"m. t. tervahiiri, ojanrotta t.\no.\" ja \"mistä tiesit tuhma tulla, tervanhiiri tien osasit?\"\n\n[148] Raamatullinen sankarinimi lienee _Istervo_, (_Istero, Istor,\nIsversko_, y.m.), jotka käy sotia kolmen poikansa ja kahden\ntyttärensä seurassa ja sylkyttelee keihästänsä Kallervon eli\nLallervon mäen laella; keihään murtuessa kolmeksi muruksi syntyy\nkolme käärmelajia. Tämä nimi tavataan myös omantomuodossa: \"itse\n_Istervän_ kuningas\". Yhdessä toisinnossa esiintyy: \"itse _Israelin_\nkuningas\". Että Israelista on voinut muodostua Istervo, osoittanee\nIsrael nimen kansanomainen toisinto Isto. Istervo nimen loppuosaan\non voinut vaikuttaa sotaan lähtevä Kullervo Kalervon poika, jonka\nsekaannuksesta Istervo on toisinaan muuttunut sodankävijästä\nsotaanlähtijäksi, jopa saanut mainesanakseen _Kalevan poika_, ja\njonka tieltä hänen välistä on täytynyt kokonaan väistyä. Israelin\nkuninkaitten joukosta johtuu helposti mieleen _Saul_, jonka poikia\nluetellaan: Jonathan, Isvi ja Malchisva, sekä tyttäriä: Merab ja\nMichal, ja jonka mainitaan sodassa kuolleen kolmen poikansa kera.\nSaul esitetään keihäineen monet kerrat, sitä kädestään syöksevänä\nja lopulta siihen itse syöksyvänä. -- Nimen muoto _Istara_ tavataan\nRaudanluvussa: \"Rauta Istara tekevi, Kuupalkki (s.o. Tuubal-Kain)\nparahin seppä, Istara rautain emue\". Hammasmatoa puhutellaan:\n\"_Isteri_ sinun isäsi, _Ästeri_ sinun äitisi\". Huomattakoon vielä\n_istarat eli inttarat_ taikojen eli loihteitten merkityksessä.\n\n[149] Esiintyy myös Pukinlorussa: \"Soini meni metsään\". A.V.\nKoskimiehen ja E.N. Setälän mukaan _Soini_ johtuu ruotsalaisesta\n_sveinn_ (_sven_), 'nuori mies'.\n\n[150] Samoja aiheita esittää myöhemmin sepitetty saksalaisten\nkertomaruno Nibelungenlied.\n\n[151] Nämä vielä selittämättömät nimet on Lönnrot muuttanut Tieraksi\nja Kuuraksi.\n\n[152] Saattaa kuvailla skandinaavisista nenämuodostusta. Vrt.\nkuitenkin Veitikan (\u003C Vetrikan) mainesanaa: \"nenä nykerä\".\n\n[153] H. Ojansuun on äskettäin onnistunut osoittaa Varsinais-Suomelle\nja Pärnun maakunnalle yhteisiä paikannimiä.\n\n[154] Runollisesti personoitu, vrt. \"tuulest' on penuen synty,\nahavasta koiran alku\".\n\n[155] Yhtäläinen vanua sanan vaikuttama väännös tavataan\nAmpiaisenluvussa: \"Syöjättären synnyttämä, vuoran vattaran (\u003C huoran\nhattaran) vanuma\".\n\n[156] Mitenkä helposti isännimi muodostuu, osoittaa etelä-Hämeen\nLuteensanoissa nimentapaisen _Latikaisen_ kehittyminen.\n\n    A. Luteet lateet, kirput kateet!\n    B. Lutukainen, latukainen!\n    C. Lutikka Latikan poika!\n    D. Lude Latikaisen poika!\n\n[157] Samoin puhuteltu karhu on: \"_Villomus_ sinä itsekin\".\n\n[158] Kansanlaulajain runollista nimensepittelyä on Lönnrot sekä\nKalevalassa että Kantelettaressa jonkun verran jatkanut. Ennen\nhuomautettujen lisäksi mainittakoon Aallotar (UK 48: 130) sekä\nSuometar ja Sorsatar (Kant. III 1: 13) ynnä itse Kanteletar.\n\n[159] Vrt. myös: \"Jo tulevi naimakansa maapuolen _Silosalosta_,\nselänpuolen _Luuvenlahta_\".\n\n[160] Kirjaaapano on Lönnrotin, joka on säkeitten väliin myöhemmin\nkirjoittanut: \"tulkoon vanha Väinämöinen\".\n\n\n\n"]