[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWg7Gb4e3bZ4hj6GPAdyzpEbrngKaNATmNDFGNipMv5U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1023,"Aholan asukkaat","Kivinen, Niilo",1862,1895,"1023-kivinen-niilo-aholan-asukkaat","1023__Kivinen_Niilo__Aholan_asukkaat",null,"romaani",[],[],"fi",1893,25245,159652,false,49193,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Aholan asukkaat\" by Niilo Kivinen is a novel written in the late 19th century.\" The story focuses on the lives of Hermanni and Hanna as they navigate the challenges of rural life, farming their land and building a future together. Through their hard work and determination, the couple strives to cultivate their land and overcome the adversities of farming life.  \"At the beginning of the novel, the reader is introduced to Hermanni and Hanna on a warm summer day as they labor on their new plot of land.\" They engage in the physical struggles of clearing the land, emphasizing the hope and perseverance needed to create a successful farm. Their interactions reflect a relationship built on mutual support and trust as they share hopes for the future while tackling the immediate challenges of farming. Interestingly, the narrative also hints at broader societal changes and the impact of rural life, setting the stage for their personal and communal journey amidst the economic and environmental challenges of their time. (This is an automatically generated summary.)",[],221,"Hermanni ja Hanna raivaavat itselleen omaa tilaa kivikkoiselle aholle. Kertomus seuraa nuoren pariskunnan työtä, hengellistä heräämistä ja koettelemuksia, kun he pyrkivät rakentamaan itsenäistä elämää ja velatonta kotia.","Niilo Kivisen 'Aholan asukkaat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1023.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AHOLAN ASUKKAAT\n\nKirj.\n\nNiilo Kivinen\n\n\n\nPohjalaisen Kirjapaino, Vaasa, 1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Oma kontu vaan vieraan leipä.\n   II. Vaivat palkitaan.\n  III. Herätyksen ajat.\n   IV. Eräällä kirkkomatkalla.\n    V. Uusi elämä.\n   VI. Kaksi uutta parikuntaa. -- Velattomaksi.\n  VII. Uusia kovia koettelemuksia.\n VIII. Etsimään.\n   IX. Työ on tehty.\n\n\n\n\nI. Oma kontu vaan vieraan leipä.\n\n\nLämmin ja kaunis oli se päivä alkupuolella kesäkuuta, jona Hermanni\nja Hanna ensimäistä kertaa yhdessä tekivät työtä omalla konnulla.\n\nHe kuokkivat peltoa uuden tuvan uuniseinän takana, joka maatilkku\ntoissa vuonna oli kaskena poltettu ja mennä kesänä halmeena\nrukiin kasvanut. Aukea se oli tuo vähäinen maakaistale siinä\nmäkirinteessä, mutta vaikka se olikin aukea aho, tuntui kuitenkin\nlujaan ottavan ennenkuin leipä lähtisi siitä. Se oli viime vuonna\nantanut hyväsen joukon rukiita, vaan ei Hermannille eikä Hannalle,\nvaan Kuusikankaan talolle, jonka maata se oli. Nyt siinä vielä oli\nkanto kannon vieressä, kivi kiven kupeessa. Kovaa pengastamista\nja sitten vielä kelpo väettämistä se tarvitsi ennenkuin viljomaan\njoka vuosi rupeaisi, kuten tarkoitus oli. -- Näköala oli laaja ja\nmukava, Koillisesta kiilui metsän yli ja lomitse vähäinen Särkijärvi.\nIdän--etelän suunnalla juomuili taivaanrannetta vastaan mutkisteleva\nkallio, Jättiläisenselkä, jossa ylängöillä kasvoi kuusikkoa ja\nmännikköä. Lounaassa, elikkä paremmin lännessä, väläji laajempi vesi,\nSäynäisselkä, hopeisissa auringon säteissä. Sen läntisessä päässä\nkorotti yksinäinen kallioinen kumpu. Peikkovuori. Siitä luoteemmalla\npilkotti puiden latvain yli osa kylää, Kumpumäen talot ja lähempänä\nKuusikankaan yksinäinen kartano. Pienempiä laaksoja ja kumpuja\nkaikkialla. -- Kuumentavan helteisinä taittuivat iltapuolen auringon\nsäteet ahoon, ja lujassa oli siinä kannot ja kivet.\n\n-- Luuletko, Hermanni, tottakin tähän saatavan peuhkea pelto? kysäsi\nHanna hymy silmissä, selkäänsä oikaistessa, kuokan vartta heitellen\nkädestään ja aina jälleen tavoittaen sen.\n\n-- Kyllä se saadaan kun vain kuokitaan ja myllästetään -- usko pois!\npäätteli mies, lohdullisen katseen vaimoonsa luoden. Mutta tuleppas\ntaas hoivaamaan vähän! Tuo kuusenkanto on niin lemmon syvässä, sen\njuuret kiertyy tuonne kiven alle.\n\nVaimo meni heti. Ja sitten he yhdessä painoivat rautakankia, jonka\nkärki oli kannonjuuren mutkassa ja varren alapuoli nojasi kiveä\nvastaan. Ratisi ja rouskui vain, muttei tahtonut kanto ottaa\nnoustakseen. He levähtivät pikkusen, ja Hermanni leikillisesti\nkoski sormellaan vaimoansa poskelle, joka lämpöisestä ja voimain\nponnistelusta punersi hehkuvasti. Ja se oli niin lämmin, oikeinpa\nkuuma jotta miltei sormea polttanut. Sitten hän ihanteli Hannan\nkäsivarsia kuinka täyteliäät ja voimakkaanmoiset ne olivat. Hänen\nomat käsivartensa olivat miltei hoikemmat, mutta kyllä luisevat\nja suoniset. Voimaa niissä oli kumpaisissakin, arvelivat he\nyksimielisesti ja väänsivät jälleen. Jo pätkähti, juuri rouskahti\npoikki. Syvään kiven alle jäi vielä aimo känttyrä.\n\n-- Epäilit äsken, tokko tähän saadaan peuhkeaa peltoa, otti Hermanni\npuheeksi jälleen. Katsoppa vain kuinka muhevaa on tuo multa! sanoi\nhän ruokamultaa kourassaan näyttäen. Saat olla varma että tähän tulee\nkuohkea kasvumulta, jahka se oikein peuhotaan ja solmitetaan. Kyllä\nsiitä vielä viljat sakoo, -- ollaan siinä toivossa ja raadetaan ja\nväännetään. Koetetaanpas nyt vierittää tuo suuri kivi tuonne alankoon.\n\nHanna oli oitis touhussa. Hän oli vastannut miehensä rohkaiseviin\nsanoihin lempeällä ja ilomielisellä katseella; luottamus\nitseensä vaan vielä enemmän Hermanniin ja toivo viljapelloista\ntulevaisuudessa vahvisti, jopa ihastuttikin hänen mieltänsä. Ja\nkun kivi kerran saatiin kuopastaan ylös, vieri se pian heidän\nkättensä työnnähdyksistä ahon takasyrjään, jossa se helposti pyöri\nvähäistä jyrkännettä alas. Sillä tavoin poistui kivi toisensa perään\nkuokokselta, ja kirposi niitä kantojakin, vaikka muutamat olivat\nkovinkin itsepintaisia.\n\nEivätkä he tunteneet paljon ollenkaan väsymystä. Päinvastoin sitä\nmyöten kuin aurinko iltapuoleen aleni, olivat käyvinään virkeämmiksi\nvain. Eipä tahtonut malttaa ensinkään hellittää Hannakaan, mutta\nhänen kuitenkin täytyi tuossa kymmenen tienoissa mennä lehmää\nvastaanottamaan ja illallista keittämään. Hermanni jäi vielä työhön\nkuokokselle. Ripeästi, mieli raikkaana kuni tämän ihanan suvipäivän\neloauhkuva luonto, hän väänsi, kuokki ja repi; lintusten viserrykset\nviehättivät hänen tyyntä mieltänsä ja ikäänkuin loitsivat sointua ja\nhilpeyttä kaikkialle. Kun auringosta näkyi enää puolikas luoteisella\ntaivaanranteella kuuli hän tuvan päädyltä suloisen kutsumuksen:\n\n-- Tule jo, Hermanni!\n\nHanna oli keittänyt ohrapuuron. Kasteeksi oli Pulmun maitoa -- he\nolivat ostaneet tänä kevännä hiljan poikineen valkoisen lehmän.\nSyömään ruvetessa mies kehui: -- Mielelläänpä sitä käykin syömään,\nkun on nälkä tullut omassa työssä oman Hannan kanssa ja kun ruokakin\non oman nuppusen keittämää. Se vain on paha että puuro on vieraan\nviljaa vielä, mutta kunhan tässä muutama vuosi reuhkaistaan, niin\neiköhän leipä lähde Aholankin mäestä.\n\n-- Luja sulla on luottamus! säesti vaimo siihen hyvillään.\n\n-- Mutta kun ma sanon: sinun tähtesi, niin sinä saat yhtä lujan\nluottamuksen.\n\n-- Niin, koska Hermanni luottaa, luotan minäkin.\n\n-- Ja niin me yhdessä luotamme ja asumme ja odotamme, viljaa Luojan\nkädestä.\n\n-- Niin aivan, mutta sinä olet mies, minä olen heikompi... Sinuun\nminä turvaat.\n\n-- Mutta turvaanpa minäkin sinuun.\n\nIllallisen jälkeen rupesi heitä molempia kovasti raukasemaan.\nHetken aikaa he vielä istuivat ja katselivat melkein äänettöminä\ntoinen toistaan. Heidän tunteensa olivat hyvin rauhalliset. Sitten\nhe menivät levolle parialasänkyyn, johon Hanna oli tehnyt pehmeän\npuhtaan sijan niistä makuuvaatteista, jotka piikana ollessaan oli\nlaittanut. Nelivartiskankainen silppusäkki, pari höyhentyynyä, joissa\nristiraitaiset pellavaiset ulkokuoret, ja kudevillaiset vällyt --\nloimivillaiset olivat tallella talven varalle -- siinä se sija, ei se\nhuono ollutkaan, ja väsyneet raajat sopivat siihen oikein mukavasti.\n\nViiden ajoissa he aamulla heräsivät. Mies meni heti ahoa\nmyllästämään; vaimo ensin Pulmun lypsi ja taputteli ja puhutteli,\npyytäen jälleen iltasella kotiin tulemaan; sitten meni hänkin\nkuokokselle hetkeksi aikaa ennenkuin tulisi tupaan einettä\nkeittämään. Semmoista touhua se oli sitten päivä päivältä aamusta\nvarhain iltaan myöhään. Mutta heitä ei väsyttänyt liiaksi. Olivathan\nnuoria vielä, mies tosin kohta kolmenkymmenen, vaan vaimo vasta\nkahdeksantoista täyttänyt. Olivathan jonkun aikaa sitten tavanneet\ntoisensa ja ikuisen liiton papin edessä menneen pääsiäisen aikana\ntehneet. Ja olivathan päässeet omalle konnulleen, joka erittäinkin\nHermannille oli kokonainen elämän-asia.\n\nMonta kertaa he jo olivat toisilleen koko sydämmensä paljastaneet,\nja niin tekivät yhä vieläkin. Pyhisin, jolloin raskaammista töistä\nolivat kokonaan vapaina, tulivat menneet tapahtumat ja tulevaisuuden\naikeet etenkin elävinä ajatuksina mieleen. Väliin he lueskelivat\nhiljaisuudessa katekismustaan tai virsikirjaansa tai jotakin muuta\nhartauskirjaa, mutta yks kaks jäi kirja siihen ja nykyisen elämän\nriennot täyttivät mielen ja saattoivat sanojen vaihteluun.\n\nHermanni, hän oli ollut perintötalon, Kuusikankaan poika, mutta\nveljeksistä nuorempana siirtynyt vanhemman tieltä kun tämä otti\ntalon vastaan. Mennyt silloin kyläräätälin oppiin ja totuttuaan\nompelemistöihin käynyt omin päinsä tekemässä vaatteita siellä täällä\npitkin pitäjää, mihin milloinkin pyydettiin.\n\nMuut nuoret räätäli- ja suutarimiehet paikkakunnalla olivat hyvin\nirtanaisia, pilankurillisia miehiä, tyttöjen kanssa mielellään\njuttuilivat ja kisailivat, jonka tähden talojen hempukat, sekä\nomat tyttäret että piijat, odottivat noiden räätälien ja suutarien\ntuloa kuin kuuta nousemaan. Heistä oli niin kovasti hauskaa jutella\npiloja ja kisailla heidän kanssa, varsinkin kun näitä pidettiin\narvokkaampina kuin renkimiehiä jopa ehkä huomattavampina kuin\ntalollisten poikiakaan.\n\nMutta räätäli-Hermanni oli kummallinen poikkeus noista toisista.\nHän istui neulomassa päivät pääksytysten puhumatta juuri muussa\ntapauksessa kuin milloin häneltä jotain kysyttiin ja silloinkin vain\nlyhyesti vastasi, mitä ihan välttämättä vastata tuli. Ainoastaan\nharvoin vetäysi hänen suunsa hienoon hymyyn, vaan rehahtaen nauramaan\nei häntä saanut koskaan. Sitäkin vähemmän saivat tytöt tätä hiljakkoa\nkanssaan kisailemaan.\n\nUsein utelivat tytöt ja ijähtäneemmätkin ihmiset, minkähän tähden ei\nräätäli-Hermanni puhunut leikkiä, nauranut ja kisaillut niinkuin muut\nräätälit, ja siihen hän tavallisesti vastasi vain: Mitä niistä muista!\n\nMutta siellä Kantolassa Särkijärven rannalla mennä syksynä neulomassa\nollessaan hän tuli tuntemaan tämän kellervätukkaisen, suurisilmäisen\nja punaposkisen tytön, joka vartaloltaan vaikka lihavanpuoleinen\noli kumminkin sievä ja liikkeiltään hyvin miellyttävä. Ja se vasta\ntytössä miellyttävää oli että hän pitkinä iltapuhteina usein tuli\njantussa jaloin rukiltaan takan edestä pöytärahille istumaan ja\nheitti herttaisia katseita häneen, kun hän pöydän päässä istui\nja neuloi, vieläpä tiedusteli, mitä se räätäli mahtoi tuumia ja\najatella, kun ei muiden hälisemisistä välittänyt.\n\nHermanni ensimmältä ei vastannut kuin: \"eikäpä juuri mitään\", ja\nkatsoi hymysilmin tiedustelijaa. Mutta kun Hanna oli ruvennut\nyhä tihentämään istumassakäyntejään ja yhä syväkatseisempina ja\nherttaisempina luonut siniset silmänsä häneen, niin Hermanni muuanna\npäivänä sattuen olemaan tytön kanssa kahden tuvassa ikäänkuin\nhuomaamattansa halasi vasemmalla käsivarrellaan häntä. Se tapahtui\nrässirautaa ottaessa takalta, jonka vieressä tyttö tupa-askareissaan\nmiellyttävänä ja suloisena hääri. Mutta pahinta siinä oli että\nemäntä sattui samassa tulemaan kamarista tupaan. Hermanni säikähti\npahanpäiväiseksi, punehtui pahemmin kuin tyttö.\n\nNäin alkaen he tutustuivat pian siinä määrin että Hermanni sopivassa\ntilaisuudessa puhkesi pitempiin puheluihin ja selitti Hannalle\nkantansa tyttöihin nähden: Ne lörpöttelevät, sanoi hän, monetkin\ntytöt niin paljon turhuuksia etten viitsi heidän pakinoihinsa\nsekaantua. Kyllä minä ymmärrän pilaakin, vaan turhaa kuhertamista en\nviitsi pitää. -- Hanna oli iloluontoinen nuori tyttö ja huomattuaan\nHermannin ymmärtävän leikkiäkin sai vettä myllyynsä. Sai hänen\npäänsä niin pyörälle että hän jo kisailikin hänen kanssaan. Ja niin\nvähitellen kävi selville että heidän pitää saada olla yksissä aina...\n\nHanna, hän oli erään köyhän ja tilattoman parikunnan tyttö,\nneljäntoista vanhana palvelukseen ruvennut. Hyvän joukon vaatteita\nkokoon haalinut jopa muutamia kymmeniä ruplia rahaakin säästänyt.\nOli ison aikaa tuntenut räätäli-Hermannin ja salaisesti itsekseen\najatellut juuri semmoisen miehen itselleen hyvin sopivan. Hermannin\nsilmissä ja kasvoissa oli hän ollut huomaavinaan sellaista\nturvallista lujuutta ja vakavuutta, johon turvaton tyttö saattoi\nhuoleti luottaa. Vihdoin hän, vaikkei tahtonut uskaltaa, alkoi\npyrkiä tämän miehekkään räätälin huomattavaksi. Kuvaili alussa että\nHermanni pysyisi räätälinä ja hänestä tulisi räätälin vaimo, joka\nkulkisi miehensä apuna neulomistöissä. Oli kyllä tiedossa että\nräätäli-Hermannilla oli tuvanteelmäs, vaan arveltiin hänen vain\nrakentavan asunnon, jossa väliaikoina asuisi. Niin arveli Hannakin.\nMutta toiset aikeet, maanviljelyshommat, oli miehellä eikä Hannalla\nsuinkaan ollut mitään niitä vastaan kun kerran tuli niistä selville.\nOlihan sopivaa tulla torpan emännäksi, ja lehmät ja lampaat ja\nkasvavat pellot olivat hyvin mieluisat kun niitä ajatteli.\n\nHermannista oli ompelemassa kulkeminen pitkin aikaa tuntunut\nmiltei renttumaiselta riikinjuoksemiselta. Ja ompelupöydän ääressä\nharvapuheisena istuessaan hän usein oli uneksinut rauhallista kotia\nja vakavaa maantyötä. Aikeensa olikin helppo toteuttaa, koskapa\nhänellä oli perintöosansa synnyintalostaan ottamatta. Hän otti siis\ntorpanmaan, tahtoi sen kirjottavaksi erityiseksi piiriksi ikuisiin\naikoihin. Hyvänen kaistale mehevämultaista vaikka kivistä mäkeä,\njommoinenkin ala kovaa kuusikkokorpea erotettiin hänelle torpanmaaksi.\n\nTuvan hirret hakattuina ja kehääkin alotettuna oli hänellä jo\nrunsaasti kaksi vuotta takaperin. Mutta vasta mennä syksynä kun\ntuli varmaksi elämänkumppalistaan heitti hän tykkänään neulomisen,\nja ansaitsemillaan rahoilla palkkaamien päivämiesten kanssa ryhtyi\ntotisiin rakennustöihin. Täksi kesäksi tupa olikin valmistunut\njoihinkin määriin: olipahan vielä jälellä kaikenlaisia tukkimis-,\nmultipenkki- ja lämminkattotöitä ennenkuin uskalsi talven viimoja ja\npakkasia vastaan käydä. Syyspuoleen he molemmat maanraivaamistyön\nohessa viimeistelivät tuvan valmistustöitä.\n\nOli heti alussa ihmetelty ja ihmeteltiin yhä, Hannakin ihmetteli,\nmiksi Hermanni oli suunnitellut tuon tupansa niin suureksi kuin\ntavalliset talon tuvat. Pieniä tupiahan ne muut tölliläiset ja\nparemmatkin torpparit laittavat. Mitä minä muista! tyydytti Hermanni\nuteliaita, Ja Hannalle hän erityisesti selitti tarkoituksensa. Jos\ntulee lapsia paljonkin, niin tarvitaan kookasta tupaa ja olisihan\nvähäinkin hyvä juoksennella avaralla lattialla. Vaimo tuli hyvin\ntyydytetyksi. Mutta minkätähden sinä tahdot nämä sänkyjen taustat\navonaisiksi -- mitä herranen aika sinä noilla aukoilla meinaat?\ntiedusti vaimo multipenkkejä laiteltaessa. Muillahan kaikilla on\nlattia sänkyjen kohdaltakin seinässä kiinni. -- Mitä minä muista!\nvastasi mies kuivasti. Kun ne ovat avonaiset joiltakin kohdilta, niin\ntuvasta tulevan kuivan lämpöisen vaikutuksesta huoneen alahirret\nestyvät märkänemästä. -- Vaimo ei tiedustellut sillä kertaa sen\nenempää, kun huomasi sen käyvän ehkä vaivaksi miehelleen. Ja saihan\nhän uskoa että mies tietää enemmän kuin hän. Vaan vielä kerran, erään\näskeisin käyneen vieraan utelemisen johdosta, hän tiedusti muuatta\nomituisuutta. Miksi Hermanni oli laittanut niin leveän ja matalan\ntakkakiven -- muuallahan ne ovat paljoa soukemmat ja korkeammat.\nAina sinä niistä muista! vastasi mies tiuskasevasti. Ajatteleppas:\nkenekset paitaressuina pahaisina pakkaavat aina takkakivelle\nistumaan, ja kun takkakivi on kapea niin saavat heti poukkoja\npaidankauluksen ja ihon väliin niskaansa ja päästävät aika ätinän;\nja kun se on korkea, niin pudota mätkähtelevät siitä lattiaan. Hanna\noli pahoillaan kun kysyikään. Olisi jo saanut ymmärtää että mies\nja vielä niin paljoa vanhempi häntä paremmin tietää. Mutta kun ne\nihmiset kummastelivat... Ei, mutta hän koetti sovintoa jälleen, koki\nhymyilläkin ja pyysi: Älä pidä pahana, Hermanni! Ja tämä tuli hyväksi\njälleen.\n\nSyksyn tultua oli heillä sen verran elukaneloa että voivat ottaa\nPulmun ja neljä lammasta talvelle, Kuusikankaan pellossa oli heillä\nmaksun edestä ollut kasvulla kolme nelikkoa perunaa ja viisi kappaa\nohraa. Omasta maasta ei vielä mitään, mutta tulevana kevännä he jo\nkylvävät vähäsen kumminkin. Ja lujasti he luottivat, vaikka niin\nvähän vasta oli näkyvää.\n\n\n\n\nII. Vaivat palkitaan.\n\n\nKesä rupesi kääntymään syyspuolelleen viisi vuotta jälkeenpäin. Tämä\nkesä oli ollut hyvin kaunista, lämpöiset ilmat sopivilla poutain ja\nsateiden vaihetuksilla olivat vallinneet aikaisesta keväimestä asti.\nSenpä vuoksi kasvullisuus myös näillä niukoilla Suomenselän seuduilla\noli rehevää kaikissa hyvin väetetyissä pelloissa, niinikään kelpo\nkydöissä. Ja Alamaasta toivat kaupunkimiehet sanoja että odotettiin\nerinomaista jyvävuotta, Oli se matkamiesten omainkin havaintojen\nmukaan ruis tavallista roimempaa Kyrönmaan laajoissa vainioissa.\nOhraa ei siellä näkynyt kuin verrattain vähäsen, eikä se ollutkaan\nniinkään vehmasta kuin täällä Ylimaassa, jossa ohraa viljeltiin ja\nyhä viljellään yhtä runsaasti kuin ruista, Kyrön kaurapellot ne taas\nolivat laajemmat kuin kaurapellot täällä ja yhtä reheviä kasvultaan.\nMutta ruis se on oikean leipämaan viljaa, kaura vain hevosia varten,\narvelivat matkamiehet.\n\nOlipa Aholankin peltotilkuissa kelpo hyvät touvot. Aholassa ei ollut\noikeaa ruista, syksyllä kylvettävää, ollenkaan, sillä Hermanni\noli havainnut rukiinoraiden paikkakunnalla usein lähtevän talven\npaksujen lumien alla. Sen vuoksi ei hän ollut koskaan syysruista\nyrittänytkään. Sitäkin oli kyllä ihmetelty, oma Hannansakin\nmuistuttanut, että kylväähän ne muut oikeaa ruista, vaikka toisinaan\nlähteekin. Mutta mitä Hermanni huoli muista tässäkään. Hän kylvi\nsuviruista, ja sitä noin yhtä paljon kuin ohraa. Tästä keväällä oitis\nmaan sulaksi tultua kylvettävästä rukiista tuli aina jotakin, kun se\nei ollut talven alla riutumassa, arveli hän.\n\nEräänä pyhäiltana kävelivät Hermanni ja Hanna nelivuotiaan\nMaija-tyttönsä kanssa pellonpyörtäneillä ja katselivat tuleentumassa\nolevia touvonvähäisiään. Poikanen, Jussi, toisella vuodella oleva,\noli ahkeran tuudituksen perästä nukkunut kehtoonsa tuvassa ja jätetty\nhetkeksi yksin tupaan, koska siellä ei pitänyt olla mitään vaaraa\nlapselle.\n\n-- Onpa hyvä kun meidänkin vaivat palkitaan, ihanteli Hermanni. Me\nsaamme ruokaa riittämään asti. Eikös näytä siltä? Suviruis on noin\ntäyttä olkea ja tähät painosta repsallaan. Katsoppa näitä jyviä --\nhän liestytti tähästä jyviä vaimonsa kouraan.\n\n-- Ovatpa tottakin paukkeita jyviä, kehui vaimo ja pisti suuhunsa\nmuutamia. Tyttösen suuhun hän pisti yhden jyvän: Pureskele! Se on\nvielä pehmoinen. Se on uutta Jumalan viljaa.\n\n-- Uutta Jumalan viljaa, lepersi Maija pureskellessaan jyvää.\n\n-- Se on taivaan Isän kasvattamaa viljaa, selitti äiti vielä ja\ntaputti tyttöään pääkukulle.\n\n-- Itä, itä, hoki tyttö ja viittasi kätösellään isäänsä päin.\n\n-- Taivaan Isä on tuolla yläällä, huomautti äiti osottaen toisella\nkädellään ja silmillään korkeuteen.\n\n-- Minä olen maallinen isä ja teen työtä, selvitti isä. Taivaallinen\nIsä kasvattaa maasta viljaa, jolla eletään.\n\n-- Ja maallinen äiti kans tekee työtä isän kanssa, huomautti vaimo\npuoleksi piloillaan.\n\n-- Niin tekeekin, myönsi mies ja lisäsi: Yhdessähän me pengastimme\nsulille tätä ahoa kuudetta vuotta sitten, ja nyt siinä on tuommoinen\nsuvimis. Ja yhdessä enimmäkseen sitten muina vuosina riihentauspellon\nja kyyhkyspellon. Ohra on kelpoa, katsoppas vaan, kyyhkyspellossa,\nja riihentauspellosta on jo viikottaisin kaivettu perunoita\nkeitettäväksi. Nyt on meillä kaikkian parasta tänä vuonna; nyt meidän\nmolempain työvaivat palkitaan.\n\n-- Sen vuoksi sinä näytätkin niin iloiselta.\n\n-- Oletpa sinäkin iloinen,\n\n-- Kun näen sinunkin olevan. Mutta kun ei vain tulisi hallaa taikka\nmuuta turmiota.\n\n-- Eihän Jumala salline.\n\n-- Niin, -- kai Se nyt jo suo meille parempaa, vaikkemme oikeutta\nmyöten olisi sitä ansainneet.\n\n-- Mitäs me oikeutta myöden ansaitsemme! Mutta kun ihminen koittaa,\nniin Jumala auttaa.\n\nAlkoi jo hiukan hämärtää kun vainio muistutti tupaan palajamisesta.\nJos Jussi on jo herännyt ja kämpii kehdossa pystyyn ja kaatuu. --\nVaroa kyllä on tarpeellista, myönsi mies ja otti, vaikkei hänelle\nollut kuinkaan tavallista, tyttösen syliinsä. Ja niin lähdettiin\ntupaa kohti.\n\n-- Ihmeen lämmin ilta!\n\n-- Niin on.\n\nSamassa kuului hiljainen, pitkällinen jyminä, niin jumalallisen\nkumea, jotta juohdutti ajatuksiin tuomiopäivän pasuunan äänen.\nSe kuului kuin maan alta ja maa tuntui jalkain alla hiljaisesti\ntärisevän. Jyminä oli hyvin tunnettu, varsinkin tänä kesänä, jolloin\nukkonen oli ollut usein liikkeellä, silloin tällöin yönkin aikaan.\nMutta yhtäkaikki pani se mielen kammovaksi kuin mikäkin Jumalan\nuhkaus. Eritoten vaimosta tuntui äsken niin suloinen ilta käyneen\njymeän jylhäksi. Ja tyttö isän sylissä oli säpsähtänyt ja muuttunut\ntummempimieliseksi. Katsoen läntiselle taivaanranteelle havaitsivat\nhe laajan leimauksen kuusikon latvain yli, Kumpumäen harmaana\nhäämöittävien kartanoiden takana. Peikkovuori vähän lounaisempana\ntörötti pitkine honkineen vihantaa pilveä vastaan kuin mikäkin outo\njättiläishaamu ja Säynäisselän tumma tyyni pinta näytti salaperäisen\nkolkolta.\n\n-- Hän on pikainen silloin, sanotaan sanassa, mainitsi Hanna\nhiljaisen hartaana.\n\n-- Vaan pitää silloinkin luottaa Hänen varjelukseensa, muistutti\nHermanni vakavan totisena.\n\nUusia jyminöitä kuului, uusia leimauksia läikähteli lännellä\nnousevasta synkästä pilvestä.\n\nKun he tulivat tupaan ähri Jussi kehdossa heräämisen touhuissa.\nKullanpoikani! puhutteli kehdon yli kumartunut äiti. Sinä et\nvielä osaa pelätä, naurat vain. Onko sinun nälkä? -- Isän sylistä\nlaskeutunut Maija oli myös siinä häärimässä, mutta poikasen äiti otti\nsyliinsä, istui lasipieleen penkille ja antoi sille rintaa.\n\n-- Kunpa ei nyt vaan tulisi mitään turmiota viljalle, puhui äiti\nsiinä hiljaisesti itsekseen. Ja sitten puolittain laulaen syliin\npyrkivälle Maijalle:\n\n    Oleppas nyt hiukan hiljaa!\n    Kohta tulee uutta viljaa.\n    Pelloissa nyt leipä kasvaa,\n    ja Maija sitten hyvin jaksaa.\n\n-- Niin -- jonka jalka kapsaa, sen hammas naksaa, sanotaan ja kyllä\nse niin onkin, säesti mies siihen hyvänmielisesti. Tähän asti ei ole\nvielä yhtenäkään vuonna saatu oikein riittämään omasta maasta, mutta\nminä luulen nyt tulevan piisaamaan omaksi ruuaksi, vieläpä ulottuvan\nvelankin maksamiseen.\n\nJälleen leimahti jotta tupa oli silmänräpäyksen valkean valoisa,\nja melkein kohta perään jyrähti voimakkaasti ja pitkittämällä.\nLopulta järäytti maata niin tuntuvasti että lasit seinissä ja ainoa\nposliinilautanen astiahyllyssä heikosti helähtivät. Samalla kuului\ntuulen tuittupäisiä puhalluksia ulkoa, ja sivuakkunoista näki kuinka\nmännyt kalliomäellä kumartelivat kuin elävät jättiläisolennot\nitseänsä vahvemman vaikka näkymättömän jättiläiskuninkaan edessä.\nVesipiskoja alkoi heitellä akkunoihin, ja kun vilkasi Säynäisselälle\npäin näki ilman ja veden niin uhkaavan riehuvana ja mustana kuin\nlienee \"ulkonaisen pimeyden\" kammon kauheat ääret, Vaan yhtäkkiä\nsalaman taivaanhelakka valkeus välähti tuokioksi vesisuorteisen\nilman läpitse. Maija oli ruvennut itkemään, vaan Jussi oli hiljaa\nrinnoilla äidin, joka ääneensä Jeesuksen nimeen siunasi mikäli\nehti jokaisen välähdyksen ja jyräyksen tapahduttua. Ne kävivät\nyhä tiheämmiksi. Hermanni ei ääneensä siunaillut: istui vain\nkumarruksissaan kädet poskella pöytärahilla. Mutta hetkisen ankaran\nvesisateen perästä tuli kauheampaa: laseihin rätkähteli harvakseen\nsuurelta kuuluvia rakeita. Oih, varjele Herra Jumala! vaikeroitsi\nHermanni vapisevalla äänellä. Äiti molempine lapsineen itki. Yhtäkkiä\nkävi tuuli rakeineen kovalla äkkipäisellä rovahduksella akkunoihin\njuuri kuin kiukustuneet tai kostonhaluiset ihmiset olisivat heittää\nräväyttäneet kahmalollisittain pikkusia kiviä niihin, helähti ja\nlattialle kuului putoavan lasinsirpaleita. Molemmat ikäisemmäihmiset\ntuvassa olivat tässä tuokiossa tunnoissaan ahtaalla siitä etteivät\nolleet vielä tehneet totista parannusta. Sen tähden Jumala rankaisi\nheitä niinkuin koko katumatonta maailmaa tällä hetkellä. Vaan kohta\nkovimman kohahduksen tapahduttua helpotti sekä tuuli että rakeet.\nSalamoitsi kyllä vielä, mutta ukkosenjyrinä kuului hiljaisemmin ja\ntuntui siirtyneen itäisemmälle taivaalle. He tunsivat mielessään\nsitä helpotusta, joka aina seuraa oitis kovimman ohi päästyä. Mutta\nyksi oli pahinta: viljain kohtalo. Raesadetta ei ollut miesmuistiin\nollut seuduilla, mutta aavistus sen tuhosta jos se kerran viljan\nkasvunaikana tulisi, oli luonnollisesti selvä ja kammottava.\n\n-- Nyt on Jumala vienyt viljat takaisin. Suviruis ja ohra ovat\nvarmaan pirstautuneet maata myöten. Ja niin on käynyt muidenkin\nihmisten viljojen. Jumala rankaisi meitä, ja kaikkia ihmisiä. Se vain\nkoetteeksi tarjosi hyvää vuotta, mutta kun näki etteivät ihmiset\nsiitä parannukseen kääntyneet, otti pois hyvät lahjansa heiltä.\n-- Näin he molemmat valittelivat. Ja ukkosen yhä hiljenevä jyminä\nitä-maailmalla oli kuuluvanaan siltä kuin Herran voimatkin olisivat\nlepoa kaivanneet... Särkyneen akkunaruudun tukki Hanna ennen levolle\nmenoa vanhalla vaatteella.\n\nSeuraavana aamuna valkeni ihana päivä. Ensi työkseen aamulla mies\nlevolta noustuaan, hurstimekon ylleen ja lakin päähänsä otettuaan,\nmeni ulos viljoja katselemaan. Hanna jäi askarehtamaan tupaan\nja katseli ehtimiseen akkunasta hänkin. Hiljakseen, alakuloisen\nlevollisena käveli Hermanni, kädet selän takana, pellon pyörtäneellä.\nTouvot, jotka tiheimmiltä paikoiltaan olivat pahoin laossa ja melkein\nyleisesti sinne tänne vintturoituneet, kimaltelivat kirkkaissa\nvesihelmissä nousevan auringon räikeässä valossa. Oli niin tyyni ja\nlämmin, ja Säynäisselkä päilyi jälleen hopean hohteisena. Sieltä ja\nkaikista metsistä, mäkilöiltä ja taivaan ääriltä näytti luonnotar\ntaas hymyilevän suloisesti kuin hymyilee neito, joka juuri pahalla\ntuulella oltuaan on jälleen lempeäksi lauhtunut.\n\nPitkin päivää he niittäessään ketoja ja Maijan, kapalokääreen\npäällä istuvaa ja lekottelevaa Jussia viihdytellessä tuontuostakin\nkatsahtivat ohra- ja suviruispeltoa, ja mikäli niissä tähkä toisensa\nperään pystympään terittyi sen mukaan heidän toivonsa toipui.\nOli erinomainen asia ettei tuo Jumalan ilma tullut aikaisemmin,\nsuvirukiin heelmöidessä. Aina siitä nyt sentään jotain tulee kun jyvä\non jo kypsymässä.\n\nJa muutamien päiväin päästä tulivat he yhä suuremmaksi mielihyväkseen\nnäkemään viljain nousseeksi melkein entiselleen. Ainoastaan\ntuntumattoman vähäinen osa olkia oli kaatuneeksi katkennut.\nSe raesade oli, Jumalan kiitos, kestänyt niin pikkusen aikaa\nettei ehtinyt pahemmin ruhjoa. Koetella olikin taivaan Herra\ntahtonut heitä, ei rangaista... Heidän vaan olisi tullut ottaa\nkoettelemuksesta vaarin, mutta he tunsivat itsensä kummallisen\nhitaiksi tässä asiassa. Kiitosuhrin puhdas vieno Herralle otollinen\nsavu kuitenkin lienee kohonnut heidän sydämmistään, sillä\nkiitollisuuden tunteet kaikenvarjelijaa kohtaan usein liikkuivat\nheidän mielissään siitä että Hän oli kumminkin varjellut viljat.\n\nPäivän ja viikkojen kuluessa saatiin vähitellen tietoja, missä ja\nkuinka laajalta maakunnissa raesade oli vahinkoa tehnyt. Kuusikankaan\nrukiin, joka oli hyvin tiheää ja roimaa, se oli lyönyt lujaan\nnousemattomaan lakoon, mutta se oli ollut jo melkein tuleentunutta\nja lämpöisillä poudilla se lakotilassaankin yhä vielä kypsyi.\nKumpumäen kylällä, jossa oli hiukan harvemmat rukiit, olivat ne\nlaostaan melkein ylimalkaan nousseet. Säynäisperällä, samannimisestä\nselästä eteläänpäin olevassa kylässä, ei ollut satanut rakeita\nsanottavasti ollenkaan, ja peninkulman päässä kaakkoon olevalla\nPahanganloukolla ei ukkosenilma ollut läheskään niin kova ollut\nkuin täällä. Ja Alamaassa ei -- olivat matkamiehet saaneet kuulla\n-- ollut sinä iltana eikä koko päivänäkään tullut ensinkään kovaa\nilmaa, vaikka ukkonen oli eteläisillä ja itäisillä taivaan äärillä\njyryytellyt väliinsä. Kävi yhä ymmärrettävämmäksi ettei Kaikkivaltias\nollut tahtons rangaista ainakaan _koko_ maailmaa, sillä olihan\nmaailmaa jos jonnekkin päin, ei sen ääret olleet Vaasassa eikä\nHelsingissäkään, tiedettiin kyllä. Mutta, oliko Hän tahtonut joitakin\nerityisiä ihmisiä näillä seuduilla rangaistuksella pelottaa ja siten\nkutsua heitä puoleensa?... Niin, kenties... Käsittämättömäthän olivat\nHänen tiensä.\n\nAkkunalasia ei rakeiden tiedetty särkeneen muualla kuin Keski-Kummun\nylituvan seinästä neljä ruutua. Tämän talon isäntä oli kyllä\ntunnettu jumalattomaksi mieheksi, joka selvillä ollessaan ahneesti\nkokosi itselleen rahaa ja tavaraa ja kolme neljä kertaa vuodessa\nyltyi juomaan viikottaisin, jolloin akka aina oli hänen kanssaan\npääsemättömissä. Olisiko tuommoisen elämän tautta hänen ylitupansa\nakkuna annettu särkyä?... Mutta helpollahan hän, hyvänpuoleisissa\nvaroissa kun oli, sai akkunansa entiselleen. Muutamain päiväin\nperästä myrskyn jälkeen oli Aholan Hermanni käynyt, saatuaan kuulla\nlasimestarin Keski-Kummulla lasia laittamassa olevan, siellä\nleikkuuttamassa ruudun, eikä hänkään lasivahingostaan paljoa\nköyhtynyt. Asiaa ei kannattanut laisinkaan pitemmältä miettiä, sitä\nvähemmin murehtia.\n\nJa hyvät vuodentulon toiveet niin Aholassa kuin muuallakin olivat\nuudistuneet ja toteutuivat elokuun loppupuolella kun riihitsemään\nruvettin. Jyvät, sekä rukiit että ohrat, tulivat kauniin paukkeita\nja niitä karttuikin harvinaisen runsaasti. Aholan eloista tuli kolme\nriihen täyttä, viimeiseen ahdokseen noin puoleksi rukiita ja puoleksi\nohria, ja heidän riihensä oli lähes yhtä suuri kuin talollistenkin.\nRiihipäivät olivat kyllä kovat ja puristivat hikeä nokisesta ihosta,\nvarsinkin ne olivat raskaat Hannalle, kun pikku Jussi oli käynyt\nniin pahankuriseksi että olisi yhtmyötään ollut syliin otettava ja\n\"rinnalla\" viihdytettävä, jonka tähden äidin täytyi riihestä jaloin\nusein käydä tuvassa lasta katsomassa, ja näitä riihipäiviä varten\ntäytyi palkata päivämiehenkin ja maksaa tälle jyväkapan ruuan ohessa\npalkaksi. Mutta kuitenkin ne olivat työpäiviä semmoisia, jotka\nvirkistivät Aholan asukkaita enemmän kuin mitkään työpäivät ennen,\nne olivat työpäiviä, joina vaivat palkittiin. Monta monta päivää oli\nHermanni työskennellyt Hannan kanssa, monta monta päivää yksinkin.\nAikaisesta aamusta myöhään iltaan oli milloin peltoa peuhtaloinut,\nmilloin rankoja koonnut, milloin tervaksia tyvennyt, kolonut,\nhakannut, ajanut, milloin muita kotitarpeita ajanut, ja hauskoja\nne olivat kotityöt olleet. Kaikkian rasittavimpia olivat ne päivät\nja viikot olleet, joina hän oli ollut tukkiherrain käskettävänä\nhakkuulla tai ajossa. Eikä tuntuneet hyviltä nekään päivät, joina\nhän oli töissä kylässä vaikkapa omalla veljellään Kuusikankaalla. Ja\nne vieraalla tehdyt työt olivat kovin tuntumattomiin menneet. Toista\nolivat sentään tuottaneet ahkerat hakkuunkalkutukset ja veistämiset\nomalla konnulla. Olihan siinä tuvan ja tämän riihen lisäksi muutamia\nmuita tarpeellisia huonehökkeieitä: sauna, navetta, kaksi elolatoa,\ntalli ja jyväaitta. Aina siitä näkyi jälkiä mitä kotona oli tehty,\nja nyt nämä riihipäivät palkitsivat runsaalla mitalla, Luojan\nkahmalolla, ne monet kuokan iskut, kiven ja kannon väännöt, jotka\ntällä omalla maa-alalla olivat monasti heikoissa toiveissa vaan\nkuitenkin yhä pitkittävällä ahkeruudella suoritetut.\n\nNyt olisi tuo jyväaitta saanut olla jo parempi. Hätinä sinne mahtui\nkymmenen tynnyrinastiaa, jotka kaikki täyttyivät viljalla, yksi\nastioista oli ammeenmoinen, vetäen kolmatta tynnyriä, muut kaikki\ntynnyrinmittoja. Aitta oli rakennettu kylkiäiseksi tuvan uuniseinän\ntaaksi, ja lukkona oli siinä puusalpa, joka tuvasta seinän läpi\ntyönnettiin aitan oven taaksi. Tämänkaltaista aittaa ei ollut\nseudulla missään muualla. Mutta Hermanni oli rakentanut semmoisen\nsyystä, että siinä oli päässyt yhtä seinää vähemmällä ja että siitä\npiti oleman helppo huomata varkaita, kun se oli aivan seinän takana,\nvieläpä jotenkin sen sängyn kohdalla, jossa torpan haltijat makasivat.\n\nSe päivä oli lokakuun lopulla, jolloin viimeisen riihen jyvät,\nHermannin viskaamana, puohtamana ja kantamana tulivat aittaan. Hän\nistui nokisena pöytärahille Hannan lämmittämää saunaa odottamaan.\n\n-- Oh. onpa sitä vähän väsyksissäkin, sanoi hän. Mutta arvaappas\nakka, mitä minä olen nyt tuuminut ja aikonut, kun viljaa näin\nrunsaasti saatiin.\n\n-- Mistä minä sen arvaan. Taidat aikoa ettet mene enää ansiotöihin,\njotka sinulle ovat aina olleet niin vastenmielisiä.\n\n-- Oikeinpa arvasit. Mutta ei niistä pääse erilleen jos ei myy\nhevosta.\n\n-- Voi, nytkö meinaat hevosen myydä, kun hyvä vuosi tuli! Älä nyt\nhyvä Hermanni! Palkkahevostako sitten kotiajoja varten pitäisit?\nKostaishan sekin. Ja silloin ei koskaan päästäisi ajamaan kirkolle ja\nmuihin semmoisiin.\n\n-- Ei, mutta katsoppas hyvä Hanna! Meillä on kaikki ajot niin\nlikellä. Ei tarvita palkkahevostakaan paljon. Minä vedän tarpeet\nkelkalla ja kuokin pellot kesällä. Ne rahtimaalta tehdyt heinät\nkunhan vain palkkahevosella ajaa, niin muut saa kelkalla, luulen ma.\nJa päästäänhän me kirkolle kävelemälläkin.\n\n-- Ainako meillä sitte pitää olla erilailla kuin muilla, paheksui\nvaimo.\n\n-- Kah, vieläkö sinä yhäkin otat lukuun miten muilla, miten muilla!\nkummeksui mies kiivaasti jo. Jos me tässä rupeamme muita matkimaan,\nniin pian on asia kerjäläiskeppiin tarttua. Tässä täytyy menetellä\nviisaasti.\n\n-- Niin mutta kun kylässä aina nytkin jo ihmetellään ja sanotaan: Se\nAholan-Hermanni on vasta mukava, kun sillä on niin kummia tuumia...\nVaimo teetteli itkua, ja Maija-tyttönen seurasi äitinsä esimerkkiä.\n\n-- Jos et jo lakkaa puhumasta niistä muista, niin mun täytyy ruveta\nkovemmaksi. Ja kuule nyt ja ymmärrä! Tiedä, kuinka paha minun on\nolla toisen työssä. Kotityössä retusteleminen on kuin juhlan viettoa\nsen suhteen. Olethan sitä paitsi monasti sinäkin toivonut että kunpa\n_minä_ saisin olla aina kotona. Mutta sitä ei saa niin kauvan kuin\npidämme hevosta. Rahtiniityistä taikka ostamalla on sille heinät\nhankittava ja suurusta se kuluttaa paljon. Aina vaan olisi turvattava\ntukinajoon. Mutta minä en jaksa siellä raahnastaa. Heinänteko\nrahtiniityistä ei myöskään ole sopivaa. Minun meininkini on tulla\nomalla konnulla toimeen -- kuinka pienesti hyvänsä, sillä ei ole\nväliä. Rahalla aijon Kuusikankaallekin ruveta taksvärkin maksamaan.\nEn viitsi olla veli Heikinkään käskettävänä.\n\nPahalta tuntui vaimosta vaiti olla, mutta puhuminenkaan ei käynyt\npäinsä. Häntä samalla kiukutti alapaulalle joutuminen kuin hän\ntunsi pahaa mieltä siitä että laisinkaan oli alkanut vastustamaan\nmiestänsä, joka nyt kerran oli mies ja toistakymmentä vuotta häntä\nvanhempi. Ja totta olikin hän monasti ikävöinyt miestänsä kotiin\ntämän ollessa ansiotöissä.\n\nSen iltaa ja vielä seuraavanakin päivänä oli Hanna nyrpeissään,\ntuskin tärkeimpiä pikku asioita miehelleen mainitsi. Mutta raskaaksi\nse rupesi käymään. Ensimäinen kerta oli tämä kuin he näinkään\npahoissa väleissä olivat olleet. Siitä ei tullut mitään koko elämästä\njos se tämmöistä alkoi olla. Miehestä niinikään tuntui olo kuivalta\nja tuskastuttavalta. Ja sen seuraavan päivän iltana saivat hellemmät\ntunteet aviopuolisoissa vallan ja he sopivat ja halasivat toinen\ntoistansa... Vielä kuitenkin nöyrä- ja hellämielisenä toivomuksenaan\nvaimo pyysi että Hermanni ei yhtäkaikkikaan myisi Liinikkoa, jos\nsuinkin hänen mielestään sopisi olla myymättä. Mutta usko pois,\nhyvä Hanna! vastasi mies lempeästi hänkin -- me tullaan paljoa\nparemmin toimeen hevosetta. Huolet vähenevät koko joukon. Ja saadaan\nmaksetuksi ne neljäkymmentä ruplaa Kuusikankaan isännälle. (Hän\nkunnioitti veljeään useasti isännän arvonimellä).\n\nMuutamia päiviä jälkeen päin sai Hermanni kuulla hevosen-ostajan\neräästä ulkopitäjästä kuleskivan seudulla. Hän lähti Liinikon kanssa,\nratsastaen, ostajaa tapaamaan. Vaimo ei sanonut vasten eikä myöten,\nmutta Maija-tyttönsä kanssa jäi hän vuodattamaan kuumia kyyneleitä...\n\nMies kun palasi levitti pöydälle viisikymmentä ruplaa hopeassa ja\nkuparissa. Näytti se oikein komealta koolta, vaan ei Hermannikaan\nsillä isotellut. Se on pian menevää, hän sanoi, -- ja onpa vähän\nikävä Liinikkoa, mutta on täytynyt menetellä niinkuin paraiten sopii.\n-- Hannan oli kovasti ikävä Liinikkoa, Ja Maija kysyi eikö Liini tule\nenää koskaan takaisin. Rahoilla olikin reikänsä. Kuusikankaan Heikki\noli saanut kuulla veljensä myyneen hevosen, ja tuli saman päivän\niltana Aholaan.\n\n-- Koska kuulut nyt myyneen hevoseskin -- sanoi hän veljelleen --\nniin maksanet minulle ne neljäkymmentä ruplaa. Muuten en niitä olisi\nniinkään kiirehtinyt, mutta kun hyvänä vuonna hävitit hevosen, jota\nolet huononakin pitänyt, niin arvelin että tuskin voi sinuun luottaa.\n\n-- No, se vain hyvä että saan velkani maksetuksi. Tässä on rahat ja\ntuossa lisäksi tämänvuotinen korko, entinenhän on maksettu. -- Toinen\nasia. Tyydythän sinä siihen että minä tästälähin maksan taksvärkkini\nrahalla? Kun se on ollut kolme viikkoa työtä, kaksi talvella ja yksi\nkesällä heiniaikana, ja niistä talvisista viikoista pari päivää\nhevosen kanssa -- mitä se tekee rahassa?\n\nKuusikangas ajatteli ison aikaa. Vihdoin sanoi: Kyliä minä ainakin\nkuusi ruplaa tahtoisin.\n\nTorppari hetkisen tuumittuaan suostui sen määrän maksamaan. Mennään\nhuomenna Mutkan herran luoksi ja panetetaan se konrahtiin ja\nikuisiksi ajoiksi, niinkuin koko konrahti on tehty.\n\nHanna ei virkkanut mitään asiaan. Ei oikeastaan osannut sanoa mitään.\n\nIhmeissään, vaan ei ollenkaan pahoillaan lähti talollinen veljensä\ntorpparin tyköä. Kyllä se on mukava mies, tuo veli Hermanni, ajatteli\nhän.\n\nHermanni oli tämänvuotisen taksvärkin jo suorittanut työllä. Mutta\nvelan maksettua jääneet ruplat tiesi hän tarvittavan nahkaan ja\nsuutarin palkkaan. Oli siis rahoilla reikänsä. Mutta vaivat kumminkin\ntänä vuonna palkittiin -- siitä hän oli hyvillä mielin ja siihen\nmielihyvään yhtyi vaimokin jälleen, vaikka muistelikin ikävöiden sitä\naikaa \"kun meillä oli vielä hevonen\".\n\n\n\n\nIII. Herätyksen ajat.\n\n\nMuuan kesä, kuudestoista Aholan asukkaille torpassaan, muuten\nmuutamia vuosia vuosisatamme keskikohdan tällä puolen, oli outo\naavistamaton aika ainakin näillä Suomenselän seuduilla ja koko\nmaailmassakin oli, arveltiin täällä, aika kumman kuohuisa, kaikki\nolot pois tavallisilta sarannoiltaan.\n\nEnsiksikin Aholan Hermannille oli tämä kesä ankara kärsimysten\naika, ja niin monelle muullekin. Paikkakunnalla liikkui n.s.\npunatauti, ja suven suussa oli Hermanni joutunut sen vaivattavaksi.\nTauti piti vatsan mitä onnettomimmassa kunnossa ja heikonsi miehen\nmelkein mitättömäksi. Semmoisena haappurana kuin viikkoja nälillä\npidetty koira ja alituiseen tuskia tuntien täytyi Hermannin tehdä\nkesätöitään. Oli hänellä nyt tosin apunaan roteva kasvuinen\npuolentoista-kymmeninen Maija tyttö, auttoi myös pikkusen,\ntoistakymmentä ahmimalla käyvä poika Jussi, ja koki se äitikin\nviisivuotiaalta Liisa-tytöllään päästä työhön välimittäin. Mutta ei\nsiitä olisi mitään tullut jos ei hän, mies ja isä olisi aina muassa\nollut. Sen hän oli tullut havaitsemaan. Töitä oli siksi paljon,\nja sitäpaitsi näyttivät vaimo ja lapset käyvän neuvottomiksi ja\nepätoivoisiksi, milloin hän yritti työstä jäämään pois. Hän oli\nkyllä tullut monasti näkemään, kuinka Hannan kärsivällisyys ja\nkestävyys minkä lapsista milloinkin ollen kivuloisen taikka muuten\nvastahakoisen oli läpi synkkäin öidenkin ollut alttiiksiantavaista ja\nlujaa laatua, mutta ulkotöissä ei hänellä ollut miehen ryhtiä eikä\nsuunnittelukykyä, oli Hermanni huomaavinaan. Mukana siis niin kauvan\nkuin pystyssä pysyy...\n\nSitten käytti mainitun kulkutaudin lisäksi Herra muitakin herätyksen\nvälikappaleita, joiksi Hermanni ja moni muu semmoisia ajattelivat\nja nimittivät. Keväästä alkaen oli siellä täällä likempänä ja\nedempänä ilmaantunut ennen kuulumattomia ennustajanaisia. He\nraukesivat ensin kuin uneen, alkoivat sitten, kauheita tuskia kärsien\nynnä koko ruumiin vääntämisillä osottaen, puhua pitkiä puheita,\njoissa kiersivät jonkun tunnetun uhkauksellisen raamatun kohdan\nympärillä, niinkuin: \"katso minä tulen pian ja minun palkkani on\nminun kanssani!\" ja \"menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, siihen\nijankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen\nenkeleillensä\". Heidän puheensa olivat läpeensä sekavia, ettei\ntoisinaan saanut juuri muuta selvää kuulla kuin: loppu tulee, loppu\ntulee! Toisinaan he taas olivat näkevinään elossa olevia ihmisiä jo\nkuolleiksi taikka yleisen lopun tulleeksi, ja sitten kuinka kutkin\ntunnetut ihmiset saivat kärsiä pahassa paikassa. Ne, jotka eläissään\nolivat koreilleet sormuksilla, helmillä, heluvöillä, kiiltävillä\nnapeilla ja loistavilla neuloilla, punaisilla taikka muuten komeilla\nvaatteilla, saivat tuskia kokea kustakin ylellisyydestä erikseen\nja omituisella tavalla. Niinpä ne, joiden kaulassa helmet oli\nollut, saivat ilkeitä vaivaavia kärmeitä kaulansa ympärille, joilla\noli ollut kiiltonappeja tai loistoneuloja, saivat niiden kohtiin\nruumiiseensa ankarasti polttavia tuliliekkejä. Ja niin edespäin.\nToisten ihmisten ruumiissa oli enemmän, toisten vähemmän kirkasta\njälellä, ja sen mukaan oli heidän helpompi tai vaikeampi tulla\nautuaaksi.\n\nSeurauksena noista ennustuksista oli että ennen iloiset hyppelyissä\nja rattoisissa joukoissa heiskalehtaneet nuorukaiset ja neitoset\nlakkasivat semmoisista kokonaan. Ennen oli kajahdellut poikien\nmiehevän raikkaat ja tyttöjen heleän kimakkaat äänet uusina ja yhä\nuusina säveleinä uusine sanoineen kumpujen, laaksojen ja järvien\nyli. Vaan nyt missä sävel yritti ilmoihin iloisesti nousta,\nhervahti se uikahtaen takaisin kuin lentoon lähtevä lintu, jolta\nsiivet äkkiä sivallettaisiin. Ennen olivat nuoret harrassa korvin\nkuunnelleet, minkälaisia uusia lauluja taasen toivat milloin\nmiltäkin kaukaisemmilta kyliltä ja peräkunnilta, Valkaman loukolta,\nSuihkojärven perältä, Kuoreveden kyliltä ynnä muista paikoista\nulkoseurakunnista. Nyt kuului vain uusia ja uusia lopun ennustuksia.\nJoku ennustaja, vai kukahan lie ollut, oli tietänyt varman ajankin:\nloppu oli tapahtuva Laurinpäivä-viikon maanantaina kello kuusi\niltasella. Toinen puhe kävi että koko maailma silloin loppuisi,\ntoinen että ainoastaan Suomenniemi hukkuisi, vieläpä yksi että tältä\nseudulta vain Vaasaan asti oleva maa humahtaisi syvyyteen. Jotkut tai\njoku oli nähnyt kuussa sen virren numerot, jossa varoitetaan: \"Katsos\nsinuas, sä suruinen Suomenmaa ettei sun kävisi kuin Sodoman!\"\n\nVielä hyvin useat nuoret heittivät koristeensa ja helunsa tuleen.\nMoni neito heitti takkaan palamaan suuret ruskeat helmensä ja\nhopeaiset sormuksensa ja korulasisen mekkoneulansa, joita ennen oli\nhalulla hankkinut; kellä oli korvarenkaat ne saivat mennä samaa\ntietä. Moni nuorukainen kiskasi vehreältä välähtävät lasiset liivinsä\nnapit irti, otti loistoneulan lakistaan, heluvyön vyöltään, punaisen\nkaulahuivinsa ja muut semmoiset. Kaikki ne kapineet, jotka katsottiin\nolevan paljaaltaan koristuksia, poltettiin, mutta vaatteita ei\npoltettu, niitä vain lakattiin pitämästä ja pantiin talteen. Niin\neivät tytötkään polttaneet punavaltaisia huivejaan ja hameitaan.\nSillä vaikka oltiin lopusta jotensakin varmat arveltiin ja toivottiin\nkuitenkin ikäänkuin salaa että jos se ei yhtäkaikkikaan tulisi...\nMistä sen ihmiset tietää! Muutamia keski-ikäisissä ja vanhemmissa\nihmisissä oli semmoisiakin, jotka olivat takertuneet erääsen kohtaan\nlukemastaan Jumalan sanasta, jossa sanottiin: \"Yksi suku tulee,\ntoinen menee, vaan maa pysyy ijankaikkisesti.\" Ei maailman loppua\ntulekkaan, ihmiset vain kuolevat, kukin, kun aika tulee, päättelivät\nhe verrattain rohkeamielisinä.\n\nNaittajaisia ja häitä ei pidetty, ja kuinkapa pidettiin koskapa\nyleinen suru ja kammo oli tukahuttanut voimakkaammat lemmen- ja\nelämäntunteet. Vaikka olikin useampia yhtymyksiä mennä talvena\nalkuunpantu ja naittajaisia pidetty, ei niitä kuitenkaan nyt kesällä,\nmiten tavallista olisi ollut, häitä pitämällä eikä muutenkaan\npäätinkiin viety. Lempi eleli vain arkana piilotellen sydämmen\nsalaisissa sopukoissa, puhjetakseen sieltä jälleen vallitsevaksi\nvoimaksi, kasvaakseen vielä syyspuoleenkin rehoittavaksi\nsulotuoksuiseksi puuksi kuni kukkiva juhannuksenaikainen pihlaja --\nkunpa vain elämää suotaisiin ja maailma tasaantuisi entiselleen.\n\nTappeluista ei tänä kesänä liioin tarvinnut kuulla, vaikka juomisesta\neivät kaikki siihen tottuneet kumminkaan lakanneet. Olipa ainakin\nKeski-Kummun isäntä lehti- ja heiniajan lomassa ryypiskellyt\nviikkonsa kuten ennenkin, vaan lakattuaan joutunut herätyksen\ntuskiin. Ja mennyt papin puheille. Hän tulikin parannukseen, mutta\noli vielä yksi siellä toinen täällä, jotka ryypiskelivät milloin\nviinaa irti saivat.\n\nJo keväällä oli seurakunnassa tapahtunut useita herätyksiä. Pappi\noli ankara lainsaarnaaja, joka julisti Jumalaa sinä kuluttavaisena\ntulena, jonka eteen on julmaa joutua ilman välimiestä. Mutta tätä\nvälimiestä ei taas ollut sovittajana kenelläkään, ei kaikkein\nnuhteettomimmalla ja siivoimmallakaan, jollei hän ensin ollut\nmieleltään murtunut ja tuntenut tuskia synteinsä tähden. Kun\nennustajia kuultiin ilmestyneeksi ja kun maailman lopusta ruvettiin\npuhumaan, arveltiin jotensakin yleisesti papin myös tietävän kuinka\nasian laita oikein olla mahtoi. Olivatpa muutamat kysyneetkin\nhäneltä, luuliko pastori olevan perää ennustajain ennustuksissa ja\ntulisikohan se loppu. Pappi ei ollut sanonut ennustuksia perättömiksi\neikä myöskään niiden todenperäisyyttä vakuuttanut. \"Sillä hetkellä,\njona ette luulekaan, tulee Ihmisen Poika\", oli hän vain vastannut ja\nkehottanut vaikuttavin sanoin parannukseen.\n\nMiehiset parannuksen tekijät laitattivat tamppaamattomasta\nsarasta tai ohuemmasta harmaasta kankaasta lyhyen takin, jonka\ntakapuolelle häntään kurottiin lomat; hattu matala ja harmaa piti\nmyös olla kaikilla. Nämä merkit erottivat Jumalan lapset maailman\nlapsista. Vaimoisilla parannuksentekijöillä ei ollut niin selviä\nerotusmerkkejä, mutta käyttivät hyvin yksinkertaisia vaatteita ja\npitivät huivia enemmän silmille vedettynä kuin maailman lapset.\nKirkossa menivät kaikki Jumalan lapset perimmäisiin penkkeihin,\nlikinnä saarnastuolia ja alttaria istumaan, -- ei kuitenkaan\näärimmäisiin alttaria vastaan, sillä ne olivat papin rouvaa,\nmamselleja ja muita herrasihmisiä varten.\n\nEi ollut hetikään yleisenä tapana pitää virsikirjaa mukanaan\nkirkossa, mutta Jumalan lapsilla se piti välttämättä olla. Heillä oli\nmyös tapana mennä kirkonajan jälkeen pappilaan, jossa papinkamarissa\nuseimmat istuivat lattialle, kun ei istumia riittänyt. Papille\nkertoivat viikon mittaan kohdanneista kiusauksistaan ja hengellisistä\nmurheistaan. Saivat häneltä lohdutuksen ja neuvon sanoja kuulla.\n\nTämmöisiä parannuksentekijöitä elikkä uskovaisia oli monikin jo\nennen nähnyt kaupunkimatkallaan Alamaassa ja tiedettiin heille\nnimikin: körttiläiset.\n\nMutta siitä nyt useat, hyvin useat ennustusten tähden rauhattomiksi\ntulleet sielut, nuoremmat ja vanhemmat ihmiset, olivat epätiedossa,\npitikö parannuksen tehtyään ruveta körttiläisiksi, vai auttaisiko\nsemmoinen parannuksenteko, jossa ei olisi tuommoisia ulkonaisia\nmerkkejä.\n\nAholan Hanna, ja Hermannikin, milloin suinkin jaksoi, menivät pyhisin\nkirkkoon. Yhdessä he tavallisesti lähtivät, toinen tai toinen\nkumminkin vähän edeltä. Hannalla virsikirja kainalossa, Hermanni\nilman sitä. Kohta alussa kun nousivat Jättiläisenseläu kuvetta ylös\nväsytti Hermannia, ja hän istahti kivelle ja sanoi vaimolleen: Koe\nsinä kiirehtiä joka paremmin jaksat, että ehtisit yhteensoittoon.\nMinä tulen jahka ma jaksan. -- Hanna ei kuitenkaan malttanut häntä\nheti näin alussa jättää. Sanoihan tavallisesti: Kun tuosta paranisit\nja tulisit jälleen hyvin jaksavaksi, jättäisitköhän sitten minua?\n-- Enpä tiedä. No pitääköhän lähteä sun perääs. -- Sitten matkalla,\njota oli runsaasti puolen peninkulmaa, viimeiseltä toista neljännestä\nmaantietä, joutuivat he erilleen toisistaan. Sillä kun väkijoukot\nsuurenivat, erkanivat naisihmiset miehistä eri joukkoihinsa ja\njäivät jälkipuolelle. Mutta Hermanni tavallisesti vaimojoukkojakin\njälempänä kävellä hituutteli yksin -- terveenä ollessaan hän oli myös\nuseimmiten yksin kävellyt, mutta silloin kelpo vauhtia.\n\nSitten kirkkomäellä, jossa ihmisjoukot sekaisin liikkuivat, ja\nitse kirkossa, jossa vaimoväki meni penkkeihin omalle puolelleen,\nvasemmalle pääovesta katsoen, ja miehet omalleen oikealle, puolisot\nyleisesti ainoastaan sattumalta näkivät toisensa. Körttiläiset\nkuitenkin, milloin molemmat puolisot olivat semmoisia, tiesivät\ntoisensa istumapaikat varmemmin, sillä he kumpikin olivat\netumaisemmissa penkeissä kirkon perällä, Ja Hermannin voi Hanna\nja kuka hyvänsä havaita koska tahtoi. Muttei hän istunut perällä\njumalisten joukossa, ei keskikirkossa siivojen arvokkaampain\nkeski-ikäisten riveissä, eikä niissäkään penkeissä keskeltä\noveenpäin, joissa suruttomat elikkä -- nyt tänä kesänä, jolloin\naivan suruttomia tuskin oli -- vähimmän huolehtijat istuivat. Hän\nistui joka kerta kaikkein äärimmäisessä penkissä pääoven sivussa,\njohon eivät muut koskaan menneet. Kaikissakin tilaisuuksissa,\njoissa ihmisiä oli koolla, pyrki hän aina pysyttäymään takapuolella\nhuomaamattomana. Publikaanin vaatimaton esiintyminen rukoillessaan\ntemppelissä oli hänen mielensä mukaista ja tälle ajatukselleen hän\nsai lisää tukea Vapahtajan neuvosta: \"Koskas joltakulta häihin\nkutsuttu olet, niin älä istu ylimmäiseen sijaan\"...\n\nMutta vastoin omaa tarkoitustaan tuli Hermanni huomatuksi kirkossa\ntässäkin sijassa, jossa hän toivoi saavansa olla niinkuin ei häntä\nolisikaan. Äkkäsi monta kertaa kuinka ihmiset penkeistään kurkistivat\nselkänsä taa ihan varmaan nähdäkseen oliko Aholan Hermanni kirkossa.\nVieläpä pappikin saarnastuolissa näytti viittaavan sormellaan\nsuoraan häneen kysyessään: Sinäkin siellä! Kuinka on sinun laitasi?\nOnko Jumalan laki saanut sinua kurittaa? Vai vieläkö olet entisessä\npaatumuksessasi? --\n\n\n\n\nIV. Eräällä kirkkomatkalla.\n\n\nMuuanna sunnuntaina -- ja se oli Laurinpäivä-viikon maanantain,\nennustetun lopun edellinen päivä -- väkijonon kirkonmenojen\nlopetettua lappaessa kirkon ja pappilan välistä maantietä sattui\npappi körttiläisten joukossa kävellessänsä äkkäämään Aholan Hannan,\njoka näytti sivuuttavan likemmäksi ojaa antaakseen tietä muille.\n\n-- Ellen erehdy, olette te Aholan vaimo Kuusikankaan maalta, arvasi\npappi keppiään huiskuttaen. Muistan teitä päivätöissä pappilassa\nolostanne, ja kävittehän kerran ripillekirjoituttamassa pappilassa.\n\n-- Kyllä olen se, vastasi vaimo hiukan hämmästystä äänenväreessä\nosottaen.\n\n-- Eikö miehenne nimi ole Hermanni?\n\n-- On.\n\n-- Ja luulinpa minä nähneeni hänet kirkossa. Eikö hän istu aina\nsiellä kauvimmaisessa penkissä?\n\n-- Niin se istuu.\n\n-- Näkyykö häntä nyt tiellä?\n\n-- Ei taida näkyä. Olisiko pastorilla asiaa?\n\n-- Mielelläni puhuttelisin häntä.\n\n-- No kyllä minä viittaan jos satun näkemään.\n\n-- Hyvä. Onko teillä terveyttä siellä Aholassa ja mitä muuten\nrauhaanne sopii siellä sydänmaalla?\n\n-- Olen minä ollut jotakuinkin terve, mutta Hermanni on kitunut koko\nkesän. On kumminkin jo vähän parempi kuin tuonnoin.\n\n-- Mikä tauti häntä vaivaa?\n\n-- Se punatauti, jota ne nyt sairastavat ja johon kuolevatkin.\n\n-- Vai niin. Jaa-a, siihen on kuollut kumminkin kymmenkunta lasta,\njoku ijäkkäämpikin joukossa, tästä seurakunnasta tänä suvena.\nOletteko koettaneet hankkia lääkärin apua?\n\n-- Ei, kun se tohturi on niin kaukana, neljän peninkulman päässä,\neikä meillä ole hevostakaan. Kanverttiviinaa on vähän hankittu.\n\n-- Onko siitä ollut apua?\n\n-- Kehuu se vähän olevan. Polte eli väänteet ovat aina hiukan\nhelpottaneet kun sitä on maistanut.\n\n-- Ei suinkaan miehenne ole juomari,\n\n-- Ei toki. Liekkö milloinkaan ollut päissään? Ei ainakaan minun\naikanani.\n\n-- Hyvä, No minä olette ottaneet taudin vastaan? Oletteko katsoneet\nsitä Herran kuritukseksi hyvään, vai --?\n\n-- Tuollapa se ukko menee, huomautti vaimo papille, viitaten yksin\njoukkojen jälessä pappilan mäkirinteessä kävelevään mieheen, ja tuli\nsamalla melkein tajuamattansa keskeyttäneeksi papin kysymyksessään.\n\n-- Jaha, jassoo, sielläpä se menee, tunnustelen minäkin tänne asti.\n\n-- Ahola! ehätti yksi körttiläisjoukosta, Keski-Kummun isäntä,\nhuikahtamaan.\n\n-- Pysähtykää meidän joukkoon puhelemaan! kehotti pappi kuuluvalla\nystävällisyyttä soinnahtavalla äänellä.\n\nHermanni, asettuen tien syrjään aidan viereen, seisahtui.\n\n-- Täällä on vaimonne meidän joukossa, sitä mieluummin kai te seuraan\nyhdytte, arveli pappi kun oli joukkoineen lähelle miestä tullut. --\nPäivätöissä pappilassa olen nähnyt teidänkin, ja kirkossa ettekös\nistu aina yksinänne ovimmaisessa penkissä?\n\n-- Kyllä minä istun, vastasi Hermanni hyvinkin hämillään. Nyt oli\ntullut peräti huomatuksi, paheksui hän ajatuksissaan.\n\n-- Vaimoltanne sain kuulla että te olette sairastellut vaan jo\nparantunut jossakin määrin, jatkoi pappi. Meidän tulisi ottaa kaikki\nrasitukset ja vitsaukset Herran kädestä kurituksena taikka oikeammin\nrakkaudenvetona kääntymään Hänen puoleensa.\n\n-- \"Jota Herra rakastaa sitä Hän myös kurittaa\", luki Keski-Kummun\nisäntä muististaan.\n\n-- Niinhän se Herra antoi Joopinkin saatanalle runneltavaksi, mutta\nrakasti yhtäkaikki suuresti häntä, lisäsi joku toinen siihen.\n\n-- Ja Taavettia, kyllä sitäkin kuritettiin, säesti kolmas joukosta.\n\n-- Minäpäs sen muuna taudinkaan ottaa vastaan kuin Herran\nherättämiskeinona, myönteli Aholan Hermanni.\n\n-- Niin, tekin olette sinä sen ottanut? tutki pappi.\n\n-- Kyllähän sitä on aina lujemmin koettanut Häneen luottaa.\nKoettelemuksen ja herätyksen aikaa se muuten on ollut koko elämä.\nVarsinkin ne kohta kuusitoista vuotta, jotka Hannan kanssa on\nAholassa asuttu. -- Hän katsahti vaimoonsa, joka tiensyrjää\nmiettiväisenä käveli, mutta näytti siltä kuin olisi Hermanni\nkohta havainnut ettei hänen olisi tarvinnut näinkään paljoa tässä\nkymmeniselle ihmisjoukolle sanoa.\n\n-- Onhan sitä saatu yhtä ja toista kokea, yhtyi vaimo hiljaisella\näänellä.\n\n-- Minä kuulen -- otti pappi sanoiksi kun oli tultu pappilan hilan\neteen -- että te, Aholan asukkaat, ette ole hetikään maailman lapsia.\nKuitenkin -- en tahtoisi luulla että onnutte molemmille puolin, mutta\nomatuntoni sielunpaimenna pakottaa minua kysymään, minkä tähden ette\nkokonaan antaudu Jumalan lasten merkittyyn joukkoon?\n\n-- Erilleen maailman lapsista, otti joku jatkaakseen papin kysymystä.\n\nMolempain kasvoissa huomasi, kun siinä ohimenoteillään liki toistaan\nseisoivat, hämmästystä juuri kuin olisivat arvaamattansa tuomiolle\njoutuneet. Hyväsen hetken perästä Hermanni vastasi:\n\n-- Mutta sanoohan siellä Jumalan sanassa Kristus itse: \"Koskas\nrukoilet, niin mene kammioos ja sulje oves\"...\n\n-- Jaa jaa, myönnytteli pappi siihen. Mutta raamatussa puhutaan\nmyös \"valituista lapsista\", \"piskuisesta laumasta\". Ja Kristuksen\nopetuslapset Hänen aikanaan ja sittemmin seurakuntia perustaen\nlyöttäytyivät omiin joukkoihinsa, ja mahdollisesti heillä oli\nvaatetuksessakin jotain erotusta maailman lapsista. Tosin ei Jumalan\nlapsena oleminen ole vaatteiden vaan sydämmen asia, mutta maailman,\nsurottoman maailman tähden on hyvä vaatteidenkin puolesta olla\neroava, ja kirkossa tuleminen lähelle toimituspaikkaa osottaa Jumalan\nlapsilta hartautta ja tarkkaavaisuuden halua.\n\n-- Kyllä se niin on kuin pastori sanoo. Sitä minäkin, sitä minäkin,\naivan niin -- kuului joukosta.\n\nSeurasi äänettömyyttä, Lehtevät suuret koivut pappilan puutarhan\nedustalla suhisivat hienon hiljaa leppeän suvituulen henkäyksissä,\npuutarhan kasvit monivärisine muukalaisine kukkineen, vuohensilmäin\nja keltakukkien kirjoamat heinikkokedot, ohra-, kaura- ja\nruispellot ja niiden syrjissä siniset ruiskukat, ynnä Pietarinkukat\nvalkoisine heteineen -- kaikki näyttivät ja tuntuivat, kun niitä\nhetkisen äänettömänä katseli, vielä niin siivekkäiltä jotta veivät\nvaipuneemmankin ja uskonmietteisiin takertuneen mielen mukanaan\nluonnon maalliseen ihantolaan, jossa elontuoreutta tuoksuu, mutta\njoka samalla kohottaa tunnetta ja ajatusta autuaitten aavistettuihin\nasuntoihin. Taivas oli yltympäri ohuessa pilvessä, mutta ilma muuten\nmaidonmieto. Äänettömyys loppui kukkain ja ihmisten vertailemiseen\ntoisiinsa, kuinka molemmat aikansa kukoistavat ja sitten kuihtuvat.\nKeski-Kummun isäntä tuumasi vakaasti että jos nyt huomenna maailma\nloppuisi, niin menisivät kukat ja viljat ja parantumattomat ihmiset\nturakkoon yhtaikaa...\n\n-- \"Mutta nisut Hän kokoo aittaansa\", säesti pappi siihen.\n\n-- Vanha pelto se kasvaa aina täyden elon vaikka kesä pitkin matkoin\nei ole aivan hyväkään, mainitsi Hermanni havaintonansa. Hänen\najatuksensa olivat juohtuneet pappilan vankkaa ruista katsellessa\nvertaamaan omaa suviruistaan tähän.\n\n-- Niin, tosin kasvullisuus riippuu paljon pellon mehevyydestä,\nvaikka \"Herra se on joka kasvun antaa\" niin maallisessa kuin\nhengellisessäkin pellossa -- lisäsi pappi edellisen päätelmään.\nKasvavatko teidän pellot huonosti?\n\n-- Huonosti tahtovat yhäkin kasvaa. Mitä kun ei ole riittävästi\nväkiainetta. Ei ne väettämättä kasva maat täällä. Toista se on\nKyrönmaassa, jossa ei tarvita sontaa ollenkaan. -- Meidän pellot\nyrittivät tuossa kun viisi kuusi vuotta oli konnulla oltu tulla\nväkeensä, antoivat parina kolmena vuonna kelpo sakean sadon, vaan\nsitten rupesivat jälleen tekemään tenää. Niinkuin ensimäisinäkin\nvuosina pakkaa niissä yhä vielä virna ja muu roskaheinä olemaan\nyhtä suurta poikaa kuin oikea viljakin. -- Hermannin kieli tuntui\nvertyneen kun sai peltojensa laadusta puhua.\n\n-- Jaa jaa, tarpeelliset ovat maallisetkin pellot, myönsi pappi\nhänen lopetettuaan. Eikä nämä pappilankaan pellot ole hyvässä\nkunnossa. Väeltään kehnot ja rikkaruohojen vallassa ovat melkein\nkaikki syrjäpellot. Tuo vierrepelto, jossa nyt ruis rehottaa, on\nmeidän pelloista mehevin. Muuten on maanviljelys täällä ylimalkaan\nheikolla kannalla vertasi sitä maanviljelykseen Kyrössä taikka Hämeen\nsydämmessä. Eikä täällä papillakaan lihavat päivät ole.\n\n-- Niin, meillä on ainakin se vika ettei ole heinimaata jotta voisi\npitää useampaa lehmää, jatkoi Hermanni selitystään. Niitty on pellon\nemä. Enimmäkseen on meillä ollut vain yksi lehmä, vaikka nyt taas\naijotaan hankkia toinenkin talvelle. Ei se yksi lehmä semmoisiakaan\npeltoja...\n\n-- Onko teillä hevosta?\n\n-- Ei. Mitenkä sitä semmoisella heinäerällä hevosta pitää! vastasi\nHermanni itsekseen ihmetellen että toinen semmoista kysyikään kun\nkerran oli saanut kuulla heinäin vähyyden.\n\n-- Kuus lammasta meillä on, antoi tietonaan Hanna, joka tähänasti oli\nvain kuunnellut. Oli meillä ensimmältä hevonenkin, mutta eihän sitä\nsaatu elämään muuten kuin rahtimaiden heinillä, ja kun se tarvitsi\nsuurustakin ja muuta, niin täytyi Hermannin raahastaa ansioajoissa ja\nsemmoisissa. Niin että se kyllästyi koko reuhastukseen ja myi hevosen\npois. Vastaan minä kyllä olin, mutteihän se auttanut... Hän havaitsi\nliikoja kaikkien kuullen puhuvansa ja lisäsi: Taitaapa se sentään\nparasta olla niinkuin se on.\n\n-- Kymmenkunnan vuotta on sitä nyt hevosetta oltu -- tarttui Hermanni\nasiaan taas, -- ja kyllä se on ollut paljoa rauhallisempaa siitä\nlähtien kuin siihen asti. Se on ollut nyt oikein kuin kotielämää.\nJa jahka siitä pellot voimaan saadaan, niin meiltä ei puutu mitään.\nVelatkaan eivät ole aivan suuret. Kun vain terveyttä sitten suodaan.\n\n-- Ei minunkaan mielestäni enää tule hevonen suuresti kaipiolle.\n\n-- Mutta kuinka te hevosetta voitte kyntää peltonne ja ajaa tarpeenne\nmetsästä? Palkkahevosellako? Maksaahan sekin.\n\n-- Minä vedän kelkalla tarpeet ja peuhon kuokalla pellot, elikkä\nyhdessä me tavallisesti pellot kuokitaan. Palkkahevosta pidän vain\nmuutaman päivän vuodessa.\n\n-- Tahtoo ne pellot kyllä käydä matalamultaisiksi, kun harvoin\nkynnetään, mainitsi Hanna havaintonaan.\n\n-- Ei haitaksi, vakuutti Hermanni. Kyllä se meidän kaksihaarainen\nkuokka vie melkein yhtä syvältä kuin sahratkin.\n\nMuut kuin pappi eivät monella sanalla ottaneet näihin puheiluihin\nosaa. Ensiksikin Aholan Hermannin asumisomituisuudet olivat heille\nennestään tunnetut ja toiseksi olivat he hiljattain heränneinä\nniin syöpyneet autuuden asioihin, niin jumalisuuteen juurtuneet\nettä pitivät miltei sopimattomana haastella maallisista asioista\nkirkkotiellä. Ennen heillä oli ollut tavallista juuri kirkkotiellä\nkävellessään ja kirkkokentällä seisoessaan ja istuskellessaan jutella\nasumisasioista toisilleen, mutta hengellisesti herättyään olivat\nsaaneet noiden jutustelemistenkin tähden tunnonnuhteita kärsiä.\nOlipa pappikin saarnoissaan monasti pahaksi moittinut sitä tapaa\nettei edes sunnuntaisin, ei kirkkomatkallakaan eikä vielä kirkon\nsisälläkään irtaannuta maailmasta ja kokonaan antauduta pyhäin\nasiain tutkistelemuksiin. Heitä kummastutti nyt kun pappi noinkaan\npaljon sekaantui maallisiin seikkoihin Aholan asukkaiden kanssa.\nMuutamiin heistä oli maailman lopun ennustusten mukana puhaltava\nherätyshenki vaikuttanut niin syvästi että olivat suven suussa\njättäneet niittyjensä aidat korjaamatta jopa veräjätkin auki, niin\nettä karja sai haaskata heinikot kesän mittaan. Eihän sitä mitään\nenää tarvittu. Keski-Kummun isäntä oli kyllä keväällä, jolloin vielä\nsuruttomana -- kuten itse silloin sanoi -- olla rohjusteli, veräjänsä\nsulkenut, mutta heiniaikana olisi herätyksessään jättänyt heinänsä\nniittämättä, jos ei akka olisi ruvennut totisiin touhuihin. Ei tässä\nnyt vieläkään ristissäkäsin loppua odoteta, oli hän päättävästi\nsanonut, -- ei ikinä Jumala työstä kiellä ihmisiä. Kuitenkin nyt näin\nlikellä ennustettua loppua oli lopun pelko ylimalkaan koko joukon\nhaihtunut. Tuli niille heränneillekin, jotka olivat taloutensa laimin\nlyöneet, yhä useammin ajatuksiin semmoista että mitähän jos Herra\nvielä säästäisi maailmaa?... Mistä sitten elukaneloa?... No, \"Herra\nantaa omillensa heidän maatessansa\" -- siinä lohdutus, ja koetettiin\npysyä erillään maallisista huolista. Työtä tehtiin noin miten sattui\nja ilman kaikkea intoa. --\n\nNyt siinä pappilan kedolla seisottaessa ja kuunnellessa papin ja\naholaisten puhelua pyrki useammille maallisten asiain tähellisyys\nmieleen voimakkaammin kuin pitkään aikaan, vaikkei puheiksi\npuhjennut. He kun aikoivat pappilaan olivat jo melkein kaikki\nniinkuin pappikin siirtyneet vähitellen hilan läpi, mutta Aholan\nasukkaat ja muutama muu olivat vielä maantien puolella. Tulette\nsisälle kaikki? kysyi pappi puolittain kehottavasti. Me taittaan\nmennä yhtäpäätä kotiin, vastasi Hermanni. Vai niin, sanoivat siihen\npappi ja useat muut, -- te ette ole muiden muassa, ette pidä\nJumalan lasten seuraa. No, hyvästi sitten -- Herran halttuun, mutta\nmiettikääpä asiaa. Kun sitä tarkemmin aprikoitte, tulette oivaltamaan\nettä vaatteiden erilaisuudella ja muiden muassa olemisella on\nparannuksen asiassa merkityksensä. --\n\n-- Mitä me muista! päätteli Hermanni kiusaantuneena vaimolleen kun\nkahden kävelivät viertävää maantietä kotisuunnalle. Minä en saa\npäähäni että Jumala tahtoisi rupeamaan körttiläiseksi.\n\n-- Mutta mitähän yhtäkaikki jos sinä tekisit siitä jälelläolevasta\nkesäverkakankaasta körttiläistakin. Kyllähän sinä ne kuroukset\nosaisit... Vaimossa oli puoli pilaa toinen totta.\n\n-- Mull on takki päälläni, ja on mulla muutakin tehtävää kesän\nkiireimpänä aikana kuin ruveta tyhjiä kuromaan!\n\n-- No, Hermanni, älä nyt kiivastu. En minäkään sitä totta tahdo.\n\n-- Sinä kumminkin aina niin helposti tahtoisit muiden mukaan, oli se\nsitte maallista taikka hengellistä. Emmekö me saa olla omia olojamme!\njatkoi hän hyvästi heltyneenä, Jumalaan mekin luotamme. Niinkuin olen\nsinulle monasti sanonut on Pyhä Henki kolkuttanut minun sydämmeni\novelle nuoruudesta, aivanpa lapsuudesta asti. Herätyksen aikoja\non minulla aina ollut. Hidas olen kyllä ollut. Mutta Herra ei ole\nkyllästynyt minuun. Mainitsen sinulle nuoruudestani erään tapauksen,\njoka on tähän asti mainitsematta jäänyt. Meitä oli useampia\nnuoria miehiä koolla Kantolassa, Käsillä oli viinaa talvellisesta\nkeitoksesta sen verran että kun se tasan oli juotu tultiin jokahinen\nkelpo hyvälle tuulelle. Ja sitten rupesi tekemään mieli lisää viinaa,\nKeski-Kummussa, jossa keitosmäärät aina ovat olleet niin suuret,\ntiettiin sitä saatavan. Toiset lähtivät tuolle kolmen neljänneksen\nmatkalle viinan tähden, mutta minulle juuri lähdön päissä kuiskasi\nsisällinen ääni: Älä mene! Se on pirun houkutusta. Ja perillä oli\nsyntynyt kova tappelu, jonka maljoja Saukon Kyösti poti viikkokausia\nsängyn omana. Se oli Herran vetoa puoleensa sekin. Näissä kotoisissa\nkohtaloissamme Aholassa olen minä vuosi vuodelta havainnut yhä\nselvempiä viittauksia aina paremmin turvautumaan Kristukseen. Tänä\nkesänä on Herra käyttänyt erityisen tehokkaita herätyskeinoja\nminulle, meille ja koko maailmalle. Maailman lopun ennustusten kautta\nHän herättää suruttomain suurta joukkoa. Mutta ei meidän siltä\ntarvitse lakata työtä tekemästä ennenkuin tämä maallinen elämä meiltä\notetaan. \"Valvokaat ja aina rukoilkaat\", mutta työkin on pantu alusta\nalkaen ihmisen velvollisuudeksi. Turvaaminen Jumalaan yksinäisyydessä\nja työssä antaa paljoa paremman rauhan kuin vaikka olisi minkälainen\njoukko aina koolla ja minkälaiset kurohäntätakit.\n\n-- Niin minäkin ajattelen. Mutta hyvä Hermanni, auta sinä minuakin\nvalvomaan ja rukoilemaan ja uskomaan! Minä olen vielä hidas,\najatukseni eivät pysy jumalisissa asioissa kuin pikkusen aikaa\nkerrallaan. Kun yritän ajatella Kristusta ristin päällä, niin en\nhuomaakaan kun jo taas ajattelen että jospa meidän torppaan voisi\nlisätä heinimaata, jotta saataisiin hevonen ja kolmekin lehmää\nelämään.\n\n-- Mutta, Hanna armas, se on sinussa paha vika että toivot enempää\nkuin on saatavissa. Maallisten asiain aprikoiminen ja sovittelu\nkuuluu valvovalle ja uskovaiselle yhtähyvin kuin kaikille\ntoimeentuloansa harrastaville ihmisille, mutta tavoittamattomien\ntoivominen on pahaksi, se vie tyytymättömyyteen ja levottomuuteen ja\nviepä katalaan kateuteenkin. Mutta yhdessähän me olemme kuitenkin\ntehneet työtä, luottaneet ja toivoneet. Yhdessä autuuttakin\najatelleet. Niin teemme vastakin. Usko sinä ylhäiseen Isään, \"heikko\nusko on myös usko\".\n\n-- Niin, Hermanni -- minä uskon. \"Auta minun epäuskoani!\" Vaimon\nääni kuulosti huokaavalta.\n\n-- Ethän minua rukoile vaan Jumalaa?\n\n-- Kumpaakin. Aina kun aattelen Jumalaa aattelen sinuakin, ja\ntoisepäin. Sinä olet kaikinpuolin minua ymmärtäväisempi...\n\n-- Nyt kotimatkalla poiketaan Mutkalla kysymässä onko Mutkan herralla\nvielä niitä mattojauhoja. Kävisin huomenna pussilla hakemassa.\nPitäähän meidän pari leiviskää vielä ostaa, kun tämä vuosi on näin\nmyöhäinen ettei uutinen pariin viikkoon joutune.\n\n-- Mutta pyydä velaksi, kun ei meillä ole kuin muutama rupla rahaa.\nMutkan herra kuuluu antavan melkein kaikille, jotka vain pyytävät.\n\n-- Minäpä en pistä päätäni Mutkan herran verkon mutkaan. Kas, se\non levittänyt verkkonsa apajalle ja ihmiset rientää siihen kuin\nkalat ikään. Pian on koko seurakunta velassa Mutkan herralle ja\nsilloin siitä paisuu mahtava valtias tälle seudulle. Semmoiset on\noireet siinä miehessä. Ei! rahalla minä ostan, enkä ostaisi häneltä\nlaisinkaan kun muilla vielä olisi. Mutta Kuusikankaan isännältäkin on\nvähissä ettei riitä.\n\n-- Niin, teeppäs tahtos, mutta minä tuumasin että se velka pian\nsaataisiin maksetuksi sitten kun uutinen joutuu. Rahalla ehkä\nsattuisi olemaan muita reikiä ... aavistelin minä.\n\n-- Ei. Paras on olla varuillaan. Annetaan haittaamattomampien\nrahanreikäin olla raollaan parempiin aikoihin.\n\nKun he -- muita kirkkomiehiä ei enää tiellä näkynyt -- yhtä ja toista\npuhellen olivat saapuneet Kaarangan korpeen lähelle sitä suurta\nkytöniittyä, joka Mutkan talosta loittoni Lahnalahden kainaloon,\nkuulivat he miehen äkäistä myöhkimistä ja hevosten hirnauksia, Pianpa\nhavaitsivat kuusten ja koivujen lomitse hevosten päitä ja lautasia,\nkohtapa myös miehen, roima seipäänvenkula käsissä, paljainpäin juosta\nreuhkasemassa hevosjoukon perässä, Pitkästä vankasta vartalosta ja\nherrahtavista liivistä, paidasta ja housuista tunsivat he vähän\ntarkemmin nähtyään hevosten hätyyttäjän Mutkan herraksi. Likelle\ntultua näkivät kuinka vetevät hikiherneet valuivat hänen hehkuvista\nposkistaan ja otsastansa. Samassa hänkin äkkäsi heidät ja puhkesi\nläähättävällä äänellä sanoihin:\n\n-- Helvetin vietävät, nuo maailman lopun houraajat jättävät\naitaosansa korjaamatta. Ja nyt ovat kylän konit peuhastaneet ja\ntallanneet minun kytörukiini tuon näköiseksi!\n\n-- Kyllä on pahasti, pahasti on, yhtyivät Aholan asukkaat\npakeksumiseen, kun näkivät kuinka ruis kytösaroissa oli hevosten\njaloissa raiskaantunut. Aivan vahvimpiin kohtiin olivat laahustaneet\nrumia vakoja ja katkoneet tähkiä kahden puolen.\n\n-- Te olette semmoisia hornan hupakoita, semmoisia kähnystelijöitä ja\njärjettömäin houreitten huumaamia, te kaikki tämän seudun asukkaat,\nettä totta jumalauta saisikin koko paikkakunta humahtaa syvyyteen ja\nviedä jokikisen sorkan muassaan!\n\n-- Mutta ei suinkaan taas ihan jokikistä, huomautti Hermanni\naroillaan. On täällä kunnollisiakin miehiä.\n\n-- Ketä? Sanoppas!\n\n-- No en minä niitä nyt luettelemaan rupea. Sanon vain etteivät\nhetikään kaikki ole maailman lopun tähden jättäneet asumahommiaan\nhujan hajan. Teki hänen hiukan mielensä huomauttaa niinkin etteihän\nsuinkaan Mutkan herra olisi taloineen tahtonut samaan humahdukseen\njoutua, muttei yhtäkaikkikaan viitsinyt, koska asia oli näinkin arkaa\nlaatua. Eikä oikein olisi tohtinutkaan.\n\n-- Jokainoa ansaitsisi sen! pitkitti toinen, jonka luonto yhä\npahasti kuohui. Tuo Keski-Kumpulainen etunenässä olisi syöstävä\nsyvyyden kattilaan. Niinkuin tietänette on tämä Lahnalahden niitty\nja kytöaituus meidän ja kumpulaisten yhteinen. Minä kevätkesällä\nkulkiessani Hiekkaniemen nenästä aituuksen läpi kotiin, tulin\nhuomanneeksi Keski-Kumpulaisen aitaosan tuossa kelvottomassa\nkunnossa, missä sen nyt näette ja lähetin hänelle oitis käskyn\nkorjaamaan sen jos tahtoisi pahempia seurauksia välttää. Aivan\nkuin mies lupasi hän aitansa heti korjata. Vaan mitä vielä! Rupesi\nviikoksi juomaan ja sitten kohmelon kouristuksissa teki katumuksen ja\nrupesi jumaliseksi elikkä oikeastaan oli tekevinään ja rupeavinaan\n-- koko mies ei ole muuta kuin juoppohullu. Ja niin jätti aitansa\nlamaan ja istui maailman loppua odottamaan. Minä kun olen ollut\nmatkoilla Tampereella ja Helsingissä en ole tiennyt lemmon velpun\nvetelehtimisestä ennenkuin eilen iltana palattuani sain kuulla.\nNyt tänään katsoessani kiikarilla kotoa tänne Lahnalahden perälle\näkkäsin hevoset. Viisi minä vahingosta, kyllä sen laki korjaa. Mutta\nsuututtaa asua samoilla seuduilla mokomain vetelysten kanssa, sillä\n_kaikki_ ne ovat samanlaisia. Kun on nähnyt ihmisiä muualla ja asunut\nkaupungissa niin ei voi sietää moista leväperäisyyttä. -- Hän pyyhki\nnenäliinalla hikeä otsastaan.\n\nHevoset, jotka hän oli saanut aidan taa samalla kuin tapasi\naholaiset, hirnuskelivat siellä metsässä ikäänkuin levotonna\nsiitä että Mutkan herra oli noin kovin pahalla tuulella heidän\nhairahduksensa tähden.\n\nHermanni ja Hanna paheksuivat asiaa, mutteivät juuri osanneet\nmitään sanoa, kun tiesivät herran olevan osaksi oikeassa. Mutta\nettä kaikki olisivat samanlaisia, siihen ei Hermanni suinkaan eikä\nHannakaan voineet vakuutuksestaan yhtyä. Olihan Hermannin velimies,\nKuusikankaan isäntä, niinkuin hän itsekin ja useat muut pitkin kylää\nhoitaneet maatöitänsä ja polttaneet tervashautansa tänä kesänä kuten\nennenkin. Aidoistaan niinikään huolta pitäneet. Kun näki herran\nlauhtuvan vähäsen otti Hermanni toisen asian puheeksi.\n\n-- Vieläkö teillä on niitä mattojauhoja?\n\n-- Hoh, olipa se kysymys! Luuletko minun jauhokauppani olevan niin\nmenemäisillään? Eilen saapui Tampereelta viis kuormaa. Velaksi uiton\npäälle tietysti ottaisit niinkuin kaikki muutkin?\n\n-- En minä halua velkakauppoihin. Pelkään velkaa kuin kuolemaa.\n\n-- Ohoh, oletpa kun oletkin kelpo miehiä, vastasi Mutkan herra\npikkuhämmästyksissään.\n\n-- Enkä minä ole mikään halukas uittomieskään. En ole ollut uitossa\npariin vuoteen, enkä ennenkään paljon.\n\n-- Ei se tämä meidän ukko kule mielellään vieraan töissä, sanoi\nvaimokin sanakseen.\n\n-- Niin että älkää pitäkö pahana vaikka minä tuota kysyin, otti mies\nsanoiksi jälleen. Tuumasin että jos näin uutisen suussa olis teillä\nenää jauhoja, kun ei --\n\n-- Minä pidän jauhokauppaa läpi vuoden, keskeytti herra.\n\n-- Niin minä ostan muutaman leiviskän rahalla, jotta sais\nsuolaheinäjauhojen vahvimeksi uutiseen asti. Tulen huomenna hakemaan.\n\n-- Tule vain, kyllä meillä jauhoja on, sanoi herra ja lähti\nkävelemään aitarauskalle päin.\n\nTullessaan kotia kohti arvelivat Aholan asukkaat ettei sitä Mutkan\nherraa suotta sanota jumalattomaksi, kun se laskettelee niin kauheita\nsanoja eikä käy kirkossakaan. Vaikka on koulua käynyt niin monta\nvuotta että on pappi meinannut tulla. Ja mahtava se on kans ja\nmahtavammaksi vielä paisuu. Mutta on se muutamissa kohdin oikeassakin.\n\n\n\n\nV. Uusi elämä.\n\n\nSeuraavana aamuna kello puoli 6:n aikaan noustuaan Hermanni tunsi\nitsensä elinvoimaisemmaksi kuin koskaan ennen tänä kesänä. Hän\nvertasi ajatuksissaan istuessansa ja kenkiessään pöytärahilla\ntämänkesäistä elämäänsä pitkälliseen myrskyyn, joka pieksää ja lamaa\nkaikki hennommat kasvit ja kaataa heikommalla perustuksella olevat\nhuoneet. Kivun tuskissa olivat jokapäiväiset vastahakoisuudet ja\npeltojen kehnonpuoleinen kasvu tuntuneet kahta vertaa masentavammilta\nkuin terveenä samanlaisissa oloissa; toisinaan toivo ollut niin\nsammumaisillaan ettei osannut muuta keinoa kuin tehdä aivan\najattelematta työtä sen vähäsen minkä jaksoi ja sitten heittäytyä\npitkäkseen kedolle, metsään, kankaalle, missä milloinkin oli, painaa\nsilmänsä kiinni tai ripsien lomitse katsoa raukeasti korkeuteen ja\nkokea saada pienenkin lohdutuksen sulon siitä ajatuksesta että Jumala\ntietää ja näkee minut tässä, tietää vaivani ja voimattomuuteni ja\nauttaa kun aika tulee, tavalla minkä paraaksi näkee. Mutta niinkuin\nmyrskyn jälestä ihanan sään tultua ilman raittiit tuulahdukset ja\npäivän lempeät säteet teristävät kasveja, oli hänenkin ruumiinsa ja\nmielensä nyt teristynyt toivon ja toimen elvytysvoimasta. Muistui\nmieleen ukkosmyrskyiltä kymmenkunnan vuotta takaperin ja sitä\nseuraava aamu. Eiköhän se myrsky silloin, se kun vei toiveet, jotka\nkuitenkin jälleen palasivat, ollut luonnonvoimain enne siitä mitä nyt\noli toisella tapaa saanut kokea?... Ja sitten palasi hänelle mieleen\nmuuan ajatus, joka jo eilen iltana ja nyt aamulla oitis herättyä oli\nkäydä vilauttanut hänen aivoissaan.\n\n-- Mutkan herran pauhaamisesta eilen -- sanoi hän vaimolleen,\njoka houkutteli herännyttä Liisa-tyttöä vielä nukkumaan -- vaikka\nsiitä satoikin monta jumalatonta sanaa on minun mieleeni juontunut\nkristityn velvollisuudet.\n\n-- Ettäkö antaa kerjäläisille ruokaa ja vaatetta ja auttaa hukkuvaa\njos voi, ja muuta semmoista?\n\n-- Niin kyllä sitäkin ja muuta myös. Minun on tullut mieleeni\nSaukkosalmen silta, josta joka aamu ja ilta kulkee viiden kuuden\ntalon lehmät ja meidänkin lehmä. Ja se on niin huono, pönkät toiset\nkallistuneet kumoon toiset horjuvat kun lehmät siitä kulkee, ja\nsiltapuiden välit ovat raollaan, kuten toissa iltana Suoperällä\nastiapuita hakkaamassa oltuani ja sillan luo onkimaan poikettuani\nhavaitsin.\n\n-- Tosiaan se on huono, vahvisti Hanna. Minä olen jo toisinaan\nitsekseni pelännyt kun Punikki on iltasilla myöhästynyt että jos olis\nsillassa kompastunut.\n\n-- Niin että sen korjaaminen on oikein omantunnon asia. Meidän tulee\nmahdollisuuden mukaan estää vahinkoa tulemasta muille, ja oman\nlehmän säilyttäminen vaaralta on niinikään velvollisuutemme, muuten\nteemme huolettomuuden syntiä. Mutta saa nähdä tulevatko korjaamaan.\nEsimerkiksi Kumpumäen muiden talojen haltijat ovat miehiä, joiden\nmielestä ei ole koskaan kiirettä, ja Keskikumpu varmaankin tänään\ntärisee lopun pelosta. Jos ei se emäntä ottaisi asiaan kiinni.\nKuusikankaan isäntä varmaankin suostuu korjaustöihin, kyllä minä\nvelimiehen tiedän. Mutta sitten Hakalan ja Ketolan miehet, kuinka\nniiden laita lienee? Ketola se ainakin on tullut körttiläiseksi,\nmiten eilen nähtiin. Hakala taas on tunnettu \"antaa olla\" sanastaan.\nJospa Mutkan herran lehmät kulkisivat siellä päin. Se varmaan olisi\njo aikaa tahtonut sillan korjattavaksi. Taikka muuten se ei olisi\nmies sanojensa arvoinen.\n\n-- Mutta mitähän jos antaisi olla yhtäkaikki vielä huomiseen ettei\ntänä päivänä, joksi sitä on loppuakin ennustettu, semmoisiin\nryhdyttäisi, arveli vaimo.\n\n-- Ei, tahtokaa vain isä tänä päivänä että minäkin saan tulla, teki\njuurinousseen silmiään hierovan Maijan mieli.\n\n-- Niin, niin, tänä päivänä on työhön tartuttava. Minä lähden heti\nkylään ja tuon samalla tiellä ne jauhot Mutkalta. Vaara voisi\ntapahtua tänä iltana. Ja vaikka nyt aateltaisiin niinkin että tänä\niltana maailma loppuisi, niin hyvä se olisi Jumalan mielestä työ\ntehtynä siinäkin tapauksessa. Ei meidän saa kuolemaa maaten odottaa.\n\nHanna haki kokilta hänelle säkin ja hän lähti. Pian tuli hiki kun\noli ilma lämmin ja ylenevä aurinko kuumensi niskaa. Kumpumäelle\nensin kiiruhti. Siellä sai arveluita: onko se nyt niin huono ettei\nse vielä vähän aikaa... Muita töitä on niin paljon tässä. --\nKeski-Kummulle lausui muutamia vakavia sanoja ettei siellä Jumalan\nsanassa käsketä ummessasilmin olemaan, vaan pitämään maallisistakin\nasioistaan huolta. Vaan ei se auttanut. Ehtiihän sen. Samaa kankeutta\nKetolassa ja Hakalassa. Mutkalle jauhoja ostamaan tultuaan hän kertoi\nasianlaidan herralle. Tämä rehahti pitkään ivalliseen nauruun. Ne on\npoikia ne! jahkaisi perään. Palatessaan kaarsi Kuusikankaalle. Heikki\ntölpäytti hänkin ensinnä että mikä sillä sillalla nyt semmoinen\nlemmon hätä oli. Mutta kun Hermanni teristi asian tähellisyyttä\nsuostui velimies tuumaan, panetti emännällään eväskontin ja lähti\nvanhimman poikansa Kustin kanssa Hermannin mukaan.\n\nKaikki aholaiset tulivat isän tahdosta mukaan Saukkosalmelle.\nLiisan suhteen äiti oli ensin arvellut että mitä se pikkunen tyttö\nsiellä tekisi, mutta kukapa sitä kotonakaan paimentaisi, -- ja\nporstuan ovi pantiin salpaan ja lähdettiin. Saukkosalmelle tultua\nkävi kello kymmenettä -- Kuusikankaan isännällä oli lakkarikello,\nkookas kunnianarvoisa vaardilainen liivintaskussa, ja Kustilla kaksi\nvähän pienempää kelloa, silloin uudenaikaisia aivan, kiinnitettyinä\npaksuihin puna- ja keltakierteisiin villalankaperiin.\n\n-- Kummapa ettet ole polttanut noita punaisia nauhojas! ihmetteli\nAholan Hanna, -- niinkuin moni muu kuuluu tehneen.\n\n-- Ei kai sitä kumminkaan sillä autuaaksi tule vaikka polttaisikin,\nvastasi Kusti ja sytytti rauhallisesti piippuaan. Mutta onkohan\ntuolla sedällä ollut koskaan kelloa?\n\n-- Olihan se toisinaan -- vastasi Hermanni -- minullakin ennen\npoikamiehenä, ja oli pyssy kans vielä akallisenakin ollessani. Mutta\nkyllä ne ovat mitättömiä kappaleita kumpikin. Sen tulin havaitsemaan.\nNiitä sai ehtimiseen käyttää korjaajan luona ja siinä meni rahaa ja\naikaa. Kotona käy seinäkello seinällä, kyllä sitä metsässä ollessaan\ntietää ajankulun auringosta, ja pilvisellä ilmalla taas menee syömään\nkun nälkä tulee. Pyssy se vielä houkuttelee juoksentelemaan pitkin\nmetsiä, ja monastikaan ei saa edes harakkaa ammutuksi mitä sitte\nsyötävää otusta, vaikka hyödyttävämpi työ jää tekemättä.\n\n-- Ottaisin minä ainakin mielelläni lakkarikellon, se on niin mukava\n-- ilmoitti Jussi mielitekonsa.\n\n-- Älä huoli turhia mieliä, vastasi isä, lisäten: rupea vain\nhakkaamaan sinä noita hoikempia kuusia kumoon jotta saadaan\nsiltapuita, Maija saa kassaralla karsia oksia, kun ei taida tytölle\nuskaltaa kirvestä antaa, jota ei se ole paljon käytellyt. Hanna\nmenköön -- määräsi hän vaimoaan -- vitsaksia etsimään joilla sidotaan\npoikkipuita pitkinpäisiin puihin.\n\nMiehet, kolme, rupesivat hakkaamaan paksumpia puita pystypaaluiksi,\njotka tulisivat kannattamaan poikittais- eli niskapuita ja siis koko\nsiltaa.\n\nKun siltarauskaa koetettiin horjahteli sen niskapaalut pahasti, koko\nsilta natisi ja muutamat astinmalat olivat poikkilahoamaisillaan.\nPerinjuurista korjausta ei voinut ajatellakkaan ehdittäväksi tänä\npäivänä, siksikun lehmät nevalta palajaisivat. Löyhimpiä paikkoja oli\nkoetettava ensi hätään tukea, sillä muuten voisi vaara tapahtua jo\ntänä iltana, muistutti Hermanni.\n\nJoukeaa painoa he tekivät työtä. Söivät päivällisen eväskonteistaan\nlepoa pitämättä. Ja vaikka aholaisilla oli suolaheinänsekainen leipä\neivät he väsytelleet enempää kuin talonkaan miehet, joilla oli selvä\nleipä. Suolaheinät ovat parasta lajia sekaa -- tuumivat Hermanni\nja Hanna, -- kun vain on siteeksi suurusta joukossa ja sitten\nlehmällistä ja muuta särvintä, niin jaksaa, ja leivän maku on puolta\nparempi kuin pettuleivän. Kyllähän se seka on aina sentään sekaa,\narveli Kuusikankaan Heikki. Ei meidän toki ole tähän asti tarvinnut\nsekaa syödä, -- Eikä taida tarvitakkaan! lisäsi Kusti siihen isosesti.\n\n-- Ei sitä vielä tiedä mitä tarvitaan, huomauttivat kaikki kolme\nijäkkäämpää hänelle.\n\nHermanni oli tehnyt suuren kurikan, jolla sitten juntattiin Heikin\nsuippopäisiksi tekemiä kannatuspaaluja sillan kohdalle salmeen. Niin\nkului iltapuoli ahkerassa työnkalkutuksessa ettei juuri muistettukaan\nerityisesti sitä hetkeä, jona maailman lopun olisi pitänyt tulla.\nYhdeksän ajoissa saapuivat lehmät, ja silloin sillankorjaajat,\nHermanni erittäinkin, olivat tereillään katsomassa pääsivätkö elukat\nkunnialla yli. Pääsivät kelpo hyvin, vaikka arastelivat nyt pahemmin\nkuin ehkä ennen kun näkivät siinä työn uusia jälkiä. Kun Aholankin\nPunikki oli joukossa, lähti Hanna menemään tyttönsä kanssa karjan\nmukana ennen muita kotiin. Ja Liisan mielestä oli mukavaa, kun ne\nlehmänkellot niin sopivasti soittuivat, mikä pumputti, mikä pampatti,\nmikä kuivasti kalkatti, mikä pani mitenkin.\n\nSeuraavana aamuna mentiin työtä jatkamaan eikä ahkeruudellakaan\nehditty vielä sinä päivänä saada siltaa kuntoon.\n\nKun he sen jälkeisenä aamuna olivat viimeistelemässä työtänsä näkivät\npitkän vähän etukumaran miehen kontti selässä tulevan männiköstä,\nKohta tunsivatkin hänet.\n\n-- Mitäs Keski-Kumpu kuleskelee nyt? tiedusti Hermanni\npikkuviekkaasti.\n\n-- Siitä oli tästä Saukkosalmen sillasta silloin puhetta että sitä\npitäis niinkun korjata, muisteli tulija totisena, harvakseen puhellen.\n\nNiin suurta nauruntarvetta kuin nyt ei Hermanni muistanut mihin\naikaan tunteneensa, tekipä vielä mielensä jahkaisemaan kuin Mutkan\nherra silloin, että: ne on poikia ne, -- mutta hän pidätti itsensä\nniinkuin vakavan miehen sopii. Sanoi vain: Silta on tuossa paikassa\nvalmiiksi korjattu. Ei tässä enää miehiä kaivata.\n\n-- Vai jo siinä on niin pitkälle keritty. Minä aattelin että ei\nsuinkaan siihen korjaamiseen vielä ole ruvettu.\n\n-- Ukolla oli semmoinen hätä, sanoi Hanna.\n\n-- Velimies piti sitä oikein omantunnon asiana, mainitsi Kuusikangas.\n\n-- Setä juurikuin olisi tiennyt ettei sitä maailman loppua tulekaan,\nniinkuin ei tullutkaan, aprikoitsi hänen poikansa.\n\n-- Hohhoi, huokasi Keski-Kumpu siinä yhä kontti selässä seisoessaan\nja sanoi perään: Asiasta ei pidä kuitenkaan kevytmielisesti\ntuumailla eikä puhua. Sillä vaikka Herra nyt säästi maailmaa harvain\nkääntymyksen tähden, ei sitä siltä tiedä kuinka pian hän sen\nlopettaa. Ehkäpä ainakin yksi tuhannesta on kääntynyt ja parannuksen\ntehnyt, ja Herra antaa heidän tähtensä ihmiskunnan elää odottaen\nlisää kääntyviä. Mutta jos entisetkin lankeavat takaisin, niin\ntuskinpa Hänen ylenpalttinenkaan kärsivällisyytensä sitten enää\nkestää.\n\n-- Parannus ei saa olla, -- lausui Hermanni ajatuksenaan -- mikään\ntuulen äkkinäinen puuska, joka ohi mentyään on kadonnut, vaan sen\npitää saada juurtaa syvälle sydämmeen ja ilmetä elämässä. Kun puun\njuuret ovat syvällä maassa, kasvaa se ja hedelmöi. Lyhytjuurinen puu\nkuivuu ja kaatuu myrskyssä.\n\n-- Minä en oikeastaan -- selitti Kuusikangas kantaansa -- osaa niistä\nasioista sanoa sitä enkä tätä. Mutta mitä minä joskus olen hiukan\nasiaa aprikoinut, niin on minulle ollut selviävänään että parannus\nkävisi päinsä maallisten toimien ohessa. Ja ettei siinä katsota\nmuuhun kuin sydämmeen.\n\nVaihdeltiin siinä vielä ajatuksia parannuksen laadusta, kunnes puhe\npohjistui maallisiin. Hermanni, niinpä muutkin työhön osaa ottaneet,\nolivat mielissään kun silta oli saatu lujaksi tukevien niskapuiden\nkannattamana.\n\n-- Sekin on merkillistä, tuumasi Hermanni, että kun jonkin työn\nsaa tehdyksi, on silloin niin tyytyväinen, juurikuin olisi tehnyt\nerityistä hyvää ja vielä rikastunut päälliseksi.\n\nTähän ei kukaan lisännyt omaa ajatustansa, ja matka kului miltei\näänettömyydessä.\n\nViikon päivät, jopa puolentoistakin saatiin vielä viljan kypsymistä\nodottaa, Aholan asukkaat sinä aikana löivät tunkiomättäitä metsässä\nvähässä matkaa veräjän takana Saukkosalmen tien vieressä sekä\nrakensivat sitten nauriskuopan kyyhkyspellon syrjään -- perunat\ntahtoi Hermanni aina pidettäväksi kellarissa tuvan lattian alla,\nkoska oli aikoja sitten, jo poikamiehenä ollessaan, havainnut\nperunain kylmästä imeltyvän kuopassa.\n\nKun sitten elo pelloissa oli kypsynyt leikattavaksi kävi Hermanni\nvähäisen väkensä kanssa ilolla työhön, sillä jyvät sekä suvirukiin\nettä ohran tähissä lupasivat jotensakin täyttä, vaikkei tosin\nkaikkien parasta. Se vain oli kiusallista kun ohran leikkuuta juuri\nalotettaessa riihentauspellolla laukkuryssä, se tunnettu Heikki\nKimpainen, joka aina jo syyskesällä tänne tavaroineen ilmaantui,\nnäkyi Kuusikankaan tien veräjältä. Hermannille se nimittäin kiusaksi\nkävi, sillä oitis kuten kokemuksesta hyvin arvasi tyttö ja vaimo\nniinikään tahtomaan:\n\n-- Voi, ostakaa isä minulle kaatikangas ja mekkokangas kans!\n\n-- Ostappa ukko minullekin huivi, se ristiliina on jo vähän rikki\nsyrjästä.\n\n-- Pakana tästä nyt oikein paikalleen osais pahkiloida, kun kiusaatte\nsemmoisilla ostoksilla vaikka tiedätte rahat käytetyn ruokaan! Ja se\nyksi rupla joka on jälellä, tarvitaan paremmin syksyn mittaan. Saa\nolla tulevaan keväisiin kaadit, mekot ja ristiliinat, joksi ehditte\nne tehdä omain pellavien ja hamppujen aivinaisista:\n\n-- Pummuliset ovat koreammat, kiusasi vaimo, piloillaan osaksi.\n\n-- Koreammat! Kyllä aivinaisistakin kaunista saa, ja olet jo monasti\nniistä kaunista tehnytkin. Jos sattuis kevättalvella rahaa liikaa\nolemaan ostaisin pummulikuteita, Turkin punaisiakin joukkoon.\n\n-- Mutta sinulla ei koskaan ole liikaa rahaa. Sanot aina olevan\nparempiakin tarpeita. -- Vaimo koki pysyttää leikin leimaa silmissään.\n\n-- No jos ei ole liikaa rahaa, niin ei osteta koskaan tyhjänpäiväisiä\nkoruja, päätti mies kiivaasti. Minä en pidä körttiläisten erikoisista\nsurun ja parannuksen vaatteista, mutten liioin katso tarpeelliseksi\nkoreilemista.\n\n-- Se ukko on aina niin jyrkkä.\n\n-- Ostakaa yhtäkaikki, hyvä isä, minulle punaraitainen kaatikangas!\n\n-- Ole marisematta, tyttö! Minä en osta vaikka kaatikangas ostaisi\nminut.\n\n-- Ostaisit nyt edes tytölle.\n\nSamassa kerkisi ryssä siihen.\n\n-- Mitäs kauppaa tehhään?\n\n-- Ei ole rahaa kauppoihin, vastasi Hermanni vakavasti.\n\n-- Kyll isännäll rahhaa on. Ostakaa pois! -- Hän avasi laukkunsa, ja\nlevitti huiviaan ja kankaitaan pyörtäneeile. Tääll on silkkihuivii,\npunaraitaisii pummullihuivii, karttuunakaati- ja hamekankait -- kaikk\nPietarist, hyviä ja halpoi.\n\nHermanni tuskin jonkun syrjäkatseen loi tavaroihin ja pysyi yhä\nlujana kieltäytymisessään. Ryssä jatkoi kiihkolla kaupitteluaan jotta\nparta viuhkui. Hanna kun tunsi miehensä taipumattomuuden ei enää\ntahtonutkaan, mutta Maija lapsellisen mieliteon valtaamana vielä\nihanteli ja pyysi:\n\n-- Voi kun tuosta karttuunasta tulis kaunis kaati. Noin suuria\npunaisia herttoja. Ostakaa, isä kulta!\n\n-- Sinun kanssas ei tule toimeen!\n\n-- Saat viiell kolmatt kopeekall.\n\n-- Viistoista piisaisi, tinki Hanna.\n\n-- Ei, vaikka sais kymmenellä kopeekalla, rajoitti isä päätöstään.\n\n-- Saat kolmelltoist kopeekall.\n\n-- Ei jouda rahaa karttuunoihin.\n\n-- Anna kymmenen.\n\n-- Rahalla on reikänsä.\n\n-- Voi vanha saitur! moitti ryssä ja kokosi tavaroitaan laukkuun.\nPian se oli nauhoista kuraistu kiinni ja selkään nakattu. Laukkumies\nlähti Jättiläisenselän tietä; varmaan kääntyi tuon kalliojuomun\ntakana Säynäisselän tielle, sillä Mutkan herran näkyviin, sen\nennestään tiesi, ei olut hyvä laukkuinensa mennä.\n\nMaija ätyröi ja hivutteli sormellaan sirpinhamaraa. Suihkon\nLiisalle ja Kuusikankaan Iitalle on ostettu kauniit punapilkkuiset\nkaatikankaat.\n\n-- Ja sinulla pitäisi olla niinkuin muillakin... Hoh! Etköhän\nitke, aika tyttö! nuhteli isä. Rupea vain leikkaamaan äläkä tyhjiä\njurrottele! Ikäänkuin itsekseen hän lisäsi: On se merkillinen tuo\ntyttö ja muut Liisat ja Iitat: toiset ovat poistaneet punaiset\nyltään ja näiden tekee semmoisia kiihkeästi mieli. Niin, punaisten\nheittäminen ja korujen polttaminen on turhaa ja hassumaista, mutta\nturhaa ja lapsimaista on punaisten ja korujen haluaminenkin aina.\nTulee tyytyä siihen vaatteeseen mikä on. -- Hän ajatteli vielä:\nTytöillä, niinkuin akoilla ylimalkaan, on mitättömät mielihalut.\nEipähän Jussi tahtonut ryssältä ostettavaksi, vaikka sillä ikäänsä\nnähden pitäisi lapsen tahtomisia olla.\n\nSamassa kuin hän tätä ajatteli poika sirppinsä kärkeä kiveen\nnapsutellen sanoi --\n\n-- Milloinkahan minä saisin lakkarikellon, semmoisen kuin\nKuusikankaan Kustilla on montakin.\n\n-- Ohooh, siellä yksi mieliteko!\n\n-- Se napsuttaa niin mukavasti, ja siinä on kaunis valkoinen taulu,\nkultaviisarit ja siloinen pullea lasi.\n\n-- Älä huoli joutavista!\n\n-- Suihkon Liisa se on tosiaankin kummallinen -- sai Hanna sanoiksi\n-- oli polttanut, toimitti Sarvi Ulla kaikki koristeensa ja vienyt\nkokin nurkkaan punaisensa, mutta kun sitten maailman lopun pelko\nväheni, rupesi heti hankkimaan uusia koruja ja punaisia.\n\n-- Ne on tuulen tuiskuteltavia ihmisiä ne! arvosteli Hermanni.\n\nNyt he leikkasivat äänettöminä vain. Vaimo oli helposti saanut\nostohalunsa taltumaan, jopa katui ajatuksissaan että taaskin oli\ntullut pahoittaneeksi miehensä mieltä sopimattomilla tahtomisilla.\nTyttö kyllä oli enemmän aikaa pahoilla mielin, ikäänpä kuin toiveissa\npettymisen karvautta tuntien, mutta asettui hänenkin mielensä siinä\nvähitellen aloilleen. Tyytyneen mielen ilmauksena saattoi pitää\ntämmöistä kysymyksen pätkäystä häneltä:\n\n-- Minkähän tähden niillä ryssillä on aina niin suuri parta?\n\n-- Sen tähden, hyvä lapsi, että ne sen kasvattaa eivätkä aja pois,\ntyydytti äiti tytön uteliaisuutta.\n\n-- Mutta minkä tähden ei isä eikä Kuusikankaan setä eikä muutkaan\noikeat miehet, jotka eivät ole ryssiä, kasvata partaa?\n\n-- Kovinpa sitä Maijaa nyt lapsettaa! moitti isä hienosesti\nhalveksien. Parasta hakea Liisan tuvasta sinun edestäs lapsettelemaan.\n\n-- Mutta ei ihan kaikilla ryssilläkään ole partaa, lisäsi tyttö\nhavaintonaan, eikä isän pilkkailu pahoittanut häntä kun se ei ollut\näreää. -- Meillä kävi mennä talvena suuripartaisen ryssän kanssa\naivan parraton nuori ryssä ja se oli niin kaunis! Melkein yhtä kaunis\nkuin Suihkon nuori renki.\n\n-- Voi voi sitä meidän Maijaa kun ihailee ryssiä ja Kiiteli-Mattia!\npilkkaili äiti.\n\n-- Ei ne nuo laukkuryssät olekkaan oikeita ryssiä vaikka niitä\nsiksi sanotaan, oikasi isä noin muuten vain. Harjaryssät, ne jotka\nharjaksia kulkevat ostamasa, ne ovat oikeita ryssiä. Laukkuryssät\novat vain Arkangelin miehiä, ja kehutaan että kun harjaryssä ja\nlaukkumies tulevat yhteen niin heidän täytyy puhua välinsä suomea.\nMutta kyllä ne ovat aika lipakoita tavarainsa tyrkyttämisessä nuo\nrepunkantajat... Ohhoh! -- ihmetteli Hermanni ja kuunteli, -- onpa\nsiitä ison aikaa kuin loilotuksia on kuulunut.\n\n-- On niitä jo parina kolmena viikkona tuontuostakin kuulunut, vaikka\net sinä ole tainnut sattua kuulemaan, huomautti Hanna.\n\n-- Se on Suihkon nuoren rengin, sen Kiiteli-Matin ääni, ilmoitti\ntyttö tuntevansa.\n\nLaulu kuului isosta matkaa Säynäisselältä päin. Sävel oli vienoa,\nsulavaa, mutta samalla se raikui voimakkaasti kautta kuusikkojen ja\nvasten kallioita. Kuului sanatkin:\n\n    Mitäs minä muuta kuin laulan vaan,\n    kun luonto siihen vaatii;\n    kyll on virttä vesillä\n    ja laineet toista laatii.\n\nJa siltä kuulostikin kuin Säynäisselän ja likeisten salmien ja\nlahdelmien laineet olisivat heti kohta laatineet laulua lisään, sillä\noitis perään soi sama ääni:\n\n    Nyt on minun mieleni iloinen\n    kuin kevähällä kerttu:\n    Mull on kulta kaunoinen\n    kuin kesällä tuomen terttu.\n\n-- Hei kuink' on raikasta ja kaunista! ihanteli tyttö.\n\n-- Laulaminen osottaa suruttomuutta, päätteli isä. Ei niitä\ntuommoisia kauniimpia lauluja sovi suorastaan synnillisiksi sanoa,\nmutta sen vain saa päättää että se joka laulaa maallisia lauluja ei\nhuolehdi autuuttansa.\n\n-- Ne jotka autuuttansa huolehtivat veisaavat virsiä, lisäsi äiti\nsiihen.\n\n-- Niinpä kyllä, myönsi isä, --: mutta jos eivät osaa, jos heillä ei\nole ääntä, niin ei Herra vaadi äänekästä veisaamistakaan. Pääasia on\nveisata kiitosta sydämmessään, hiljaisuudessa.\n\n-- Minun tulee mieleni aina pahaksi kun äiti veisaa, sanoi Maija\nkokeneensa.\n\n-- Niin minunkin tulee, yhtyi Jussi siihen.\n\n-- Sepä erinomaista on! ihmetteli isä. Minkälaisia suruttomia ihmisiä\nteistä tuleekaan!?\n\n-- Ei se siihenkään ole, huomautti äiti. Minä muistan kans kuinka\npiennä tyttönä ja vielä isompanakin kävi mieleni kummallisen pahaksi,\nsemmoiseksi surunvoittoiseksi kun kuulin vanhempain ihmisten\nveisaavan. Tuli kuolemanasiat mieleeni, ja pyrin pois veisuuta\nkuulemasta. Mutta ei sitä nyt enää niin maailmanmielinen ole.\n\n-- No niin. Eihän sitä tiedä ennen kuin näkee, mitä heistä tulee,\nlopetti Hermanni kääntyäkseen toiseen asiaan. Onpa hyvä että tänäkin\nsyksynä taittaan sentään saada vuotta kelpolailla. Nämä ohrantähät\novat jotenkuten täysinäisiä, eikä ne ole palhoja suvirukiinkaan tähät.\n\n-- Vieripellossa ei ole varsin yhtä hyvä ohra kuin tässä\nriihentauspellossa, sanoi Hanna.\n\n-- Mutta kyyhkyspelto on melkein yleisesti kasvanut täyden\nsuvirukiin; vesakon puoleisessa syrjässä on kehnompaa. Toivon kun\ntoivonkin tulevan ruokaa riittämään, joka on jo erittäin hyvä asia.\nKun vielä se viidenkolmatta ruplan velka, johon on huonoina vuosina\nväkisinkin vähitellen jouduttu, kerrankin saataisiin Kuusikankaan\nisännälle maksetuksi eikä tarvitsisi uutta tehdä, niin enempää en\nminä tässä ajallisessa elämässä toivoisi. Ja kyllä se kerran saadaan\nsuorille, en minä muuta uskokaan.\n\n-- Toivoisin minä vielä vähän enempää, virkkoi vaimo puolipiloillaan.\nToivoisin saatavan kaksi lehmää, hevonen, hyvät kärryt ja kaunis\nkirkkoreki.\n\n-- Niitä mekin... Voi kunpa ne saataisiin, halusivat Maija ja Jussi\nkiihkeästi.\n\n-- No, se nyt on merkillistä kun sinä kiihoitat lapsiakin tyhjiin\nmielitekoihin, paheksui isä. Minä olen jo monasti sanonut ettei sitä\npidä huvitellakaan enempää kuin mitä on mahdollista saada. Olen\nitsekseni tullut viimeiseltä siihen tuumaan ettei meidän sovi sitä\ntoista lehmääkään ostaa -- siinähän tulisi velkaa -- sen täytyy\nkasvattaa vasikasta.\n\n-- Ja sitten ei sitäkään saada moneen vuoteen... Vaimon äänestä jo\nkuuli kuinka haikeaksi hänen mielensä kävi.\n\n-- Meidän pitää oppia kaikessa odottamaan.\n\nTyttöä ja poikaa, jotka myöskin äitinsä kanssa sureksivat isän\nkovuutta, ilahutti kumminkin se toivo, että tulevana talvena\notettaisiin vasikka elämään -- ennen heidän muistoaikanaan vasikka\noli aina tapettu. Heidän mielestään oli mukava, semmoinen pieni\nlehmä, Liisakin joka tuli tuvasta pellolle kuultuaan asiasta\nhoki: pieni lemmä, pieni lemmä. Mutta jos vasikka ei sattuisikaan\nolemaan lehmäinen, arvelivat äiti ja vanhempi tytär. -- Vaihdetaan\nsitte lehmäiseen kylästä taikka kasvatetaan vetohärkä, lohdutti\nnaurahdellen isä. --\n\nSiltä luovutti seuraavinakin päivinä ettei isän tuumaa voinut tuossa\nlehmäasiassakaan millään muuttaa. Äiti niinkuin lapsetkin saivat\noppia tyytymään. Oppivatkin sentään, ja päivät kuluivat hupaisesti\nleikkuulla. He tunsivat isän kanssa iloa runsahkon vuodensadon\njohdosta.\n\nHermanni tunsi itsessään yhä uusia voimia ja erinomaista työryhtiä\nja ruokahalua. Aina sitä jaksaa kun syönti käy, mainitsi hän\nkokemuksenaan. Hanna niinikään oli terve ja jaksoi hyvin.\nVerratessaan tätä aikaa niihin tuoreissa muistissa oleviin aikoihin,\njoina ukko kivuloisena kituroi, kävi ehdottomasti mieli hyväksi.\nYhdessä he usein ihantelivat että niin meillä on nyt kuin uusi\nelämä...\n\nJa uusi se oli elämä kylissäkin. Tuontuostakin tuli sanomia että ne\nja ne, jotka keväällä olivat kihloihin menneet ja naittajaisensa\npitäneet, nyt heittivät häiksi. Sarvi-Ulla, erään kuppariämmän tytär,\nsanomia tavallisesti Aholaan toi. Toisten morsianten kehui olleen\nhopeissa kauniita kuin enkeliä, toisista ei taas tiennyt olivatko\nkanoja vai koppeloita. Pienistä tappelun kahahduksistakin tiesi Ulla\nkertoa, mutta hän oli aina hypännyt kahajavien väliin, ja pianpa\nolivatkin pojat taltuneet. On tämä vain semmoinen tyttö että se pojat\nrähisemästä lakkaamaan saa kun se tahtoo -- kehui hän itseään.\n\nLoilotuksia ja tyttöjen rallatuksia kuului jälleen joka taholta ja\nmelkein yhtämyötään aikaisesta aamusta iltaan myöhään -- poikain\nloilotuksia monasti öiden pimeydessäkin. -- On se merkillistä mikä\nelämöiminen hänestä jälleen syntyi! -- tapasi Hermanni kummastella\nkuullessaan lauluja ja loilotuksia. Maailma on yhtä suruton kuin\nennenkin...\n\nMitäpä tuostakaan kuinka kyläläiset pajattivat, kukertelivat ja\nmellakehtivat! Se pahinta että Maijallekin, rippikoulun käymättömälle\ntytölle, oli tullut semmoinen halu nuorten joukkoon ja hyppelyihin\nettä pois laidalta! -- Malttaisit edes kunnes ripille pääset! torui\näiti. -- Vähän kyllä on joukossa-olo ja hyppelyissä retkalehtaminen\nsittenkään tarpeellista, kuului isän kovat sanat. Vai sitten kun\nripille on päässyt pitäisi sielunsa-asian sillensä jättää! Onpa\nmokomakin ajatus! -- Sarvi-Ulla kun sattui kerran olemaan paikalla\nvanhempain nuhdellessa tytärtä päästi aika pälpätyksen: Antaa tytön\nvain heiskalehtaa joukossa. Muistakaa omaa nuoruuttanne! Muutaman\nvuoden päästä pitää olla sulhanen, ja joukossa sitä on vara valita,\nei Aholan homeisissa nurkissa... Älä ole milläskään, Maija. Heiluen\nsen hentun saa. -- Mikä pirun apostoli sinä olet, kun keneksiä\nviettelet! jahkaisi ukko Ullalle. Tulet tänne tenavaa pahan polvuille\nhoukuttelemaan... Nuorenakaan en minä ole hyppelyn hyörinnässä\naikaani kuluttanut.\n\nHäihin, jotka olivat arkipäivinä, ei Maija uskaltanut pyytääkään\npäästäkseen. Arvasi kyllä ettei työnkään tähden laskettaisi arkena\nkotoa. Mutta pyhisin lippasi puolisalaa kylään. Kuusikankaan\nMyllykedolla oli pahin karkelotanner. Sinne kokoontuivat Kumpumäen\nnuoret ja kaukaisemmatkin. Siellä pojat loilottivat ja tytöt\nkukersivat yhteen ääneen:\n\n    Mitäs minä muuta kuin laulan vaan,\n    kun luonto siihen vaatii, j.n.e.\n\nMonia muita uusia lauluja osattiin. Yksi oli hyvin vilkassävelinen,\nsukkelarytminen, jonka mukaan hypeltiinkin:\n\n    Kesällä ne kukat kasvaa,\n    ei ne kasva talvella:\n    Taas on meitillä hyvä halu\n    hypellä ja laulella.\n\nJa sitten hypeltiin kiitellä. Suihkon renki-Matti oli siinä oikein\nmestari. Turhaan ei hän ollutkaan Kiiteli-Matin nimeä saanut. Hän\nlauloi ja hyppelytti useita kertoja \"Aholan Maijan kiiteliä\" ja tämä\nvastasi \"Suihkon Matin kiitelillä\". Toiset huusivat \"Kiiteli-Matin\nkiiteliä\". Kiiteli kesti ison aikaa, ehkäpä tuntikauden. Sitten\ntavallisesti alkoi reuhaava remmastuspolska, Valkaman loukkolaiseksi\nsanottava. Tytöt retkuttivat jotta hameen helmat polvia pieksivät.\nHyppely kesti tavallisesti, kolmelta neljältä alettuna, iltapimeään\nasti.\n\nSarvi-Ulla tytöistä veti tavallisesti suurinta huomiota puoleensa.\nPitkänlainen ja muuten reipas ja jäntevä tyttö, posket pulleat,\njotka varsinkin hyppelynlämpöisinä hehkuivat ruskon punertavina,\nsilmät pienet, mutta terävät, ruskeat otsan puolella pienille\nkiharoille kiemurtelevat hiukset, kahdella vähäisellä palmikolla\nniskassa. Laulun ääni kirpeän kimakka. Huulten hipeä puhtoinen. Suu\nsievässä naurussa, sanansutkauksiin aina sukkela. Aholan Maijasta --\nsen myönsi niin tytöt kuin pojatkin -- oli sukeutunut uljas tyttö\nsiitäkin. Vartalo nuoruuteen nähden varsin vankka, ei kuitenkaan\nkömpelömäinen, hartiat täyteliäät ja vyötärys parahiksi hoikempi\nala- ja yläpuolta. Tukka pellavan hallava ja harvinaisen pitkä ja\ntuuheva, mätköttäen kahtena paksuna patukkana hyvinkin vyötärykseen\nasti. Silmät suuret ja harmaat. Havaittiin hänen tulleen äitiinsä,\nmutta arveltiin hyväsesti muhkeammaksi muodostuvan, koskapahan\nnyt jo oli miltei ehompi emoansa. Ääni hänellä oli matala, mutta\nlemmekkään sulava. Pojista oli Suihkon renki-Matti huomattavin,\nollen parahin tyttöjen poika reippaan, pitkän solakan vartalonsa,\nvilkkaan ja hilpeän usein kurilliseksi käyvän luontonsa ja raikkaan,\nkaikkiin mutkiin sujuvan äänensä tähden. Hänestä ensimmäisenä teki\nKuusikankaan Kusti itsensä huomattavaksi mustalla lastinkiliivillään\nja monilla kelloillaan ja erittäinkin niiden punavaltaisilla\nnauhoilla. Eräs mies joukossa, Kala-Jussi, oli toisten mielestä,\nvarsinkin Maijan, joka häntä vasta ensi kertoja näki, mukavan\nnäköinen ja muutenkin sopiva. Lyhytläntä, paksu, kymäräniskainen,\nlihavaposkinen, puhua laikotteli kovaa harvakseen, kehuskeli\nkernaasti itseään. Seudun suutari, oli hiljan siksi opiskellut,\nmutta kesäisiin aikoihin kalasteli mielellään. Enemmän katseli kädet\nhousunlakkareissa toisten hyppelyä, vähemmän itse hyppeli. Sarvi-Ulla\nsentään sai hänet toisinaan rinkiin...\n\nNämä hyppelyt ja tämä seura riemastuttivat Maijaa erinomaisesti:\nEi hän tosin kesällä ollut maailman loppua kovin pelännyt, sillä\nvanhempansa eivät koskaan häntä lopun tulolla pelottaneet, mutta\nsurullista ja synkkää oli se aika hänellekin ollut, kun puhuttiin\ntoisinaan niin kummia ja isä siinä sairasteli. Itsekseen hyvin salaa\nvain hän ajatteli Suihkon renkiä kuinka reipas ja pulska se on.\nYmmärsi ettei hänen vielä sopinut ajatella niinkuin aikaihmisten...\nIloisuus, hyppelyssä saatu, monasti muuttui pahaksi mieleksi, kun\nisä ja äiti toruivat sitten kotona. -- Mutta onhan siellä muitakin\nyhtä nuoria tyttöjä, puollustelihe hän. -- Vai sinä otat esimerkkiä\nmuista! Ja kerran isä otti tytön kovalle. Lupasi ajaa kyliä\nainaisesti kiertämään jos ei lakkaa hyppelyissä riehnaamasta. Äitikin\nyhtyi isän tuomioon, vaikka helli tyttöä samalla ja oli pahoillaan\nsiitä että mikä sille raukalle semmoisen kiihkon tuottikaan. Tyttö\nitkeä pihisti melkein koko päivän. Mutta seuraavana aamuna, pahoilla\nmielin vieläkin, tyytyi hiljaisena kohtaloonsa. Eikä sitten pyhänä\npyrkinyt kylään. Koki lukea katekismustaan, mutta haukotteli melkein\njoka sanalle.\n\nJa Kuusikankaalta rupesi taas iltapuoleen kuulumaan nuorten\nriemastelua. Hermanni meni veljensä puheille.\n\n-- Sinun täytyy kieltää kedoltas tuommoisen elämän. Eihän se sovi\nettä sinun talossas moista jumalattomuutta pidetään.\n\n-- No jo sinä nyt kerrankin olet körttiläisten kanssa samaa mieltä!\nvastasi veli. Ne tuomitsevat minut tuotai alemma, kun sallin\njumalatonta elämää maallani. Mutta eiväthän ne ole tapelleet meidän\nkedolla. Mitä minä nuorten luonnolle saan! Hypelkoöt ja laulakoot\nniin paljon kuin jaksavat!\n\nHermanni ei tiennyt mitä sanoa, mietiskeli vain.\n\n\n\n\nVI. Kaksi uutta parikuntaa. -- Velattomaksi.\n\n\n-- Jottako meidän tuvassa pidettäisiin häitä, hyppely- ja\ntappeluhäitä! Ei käy laatuun, tytär! Minä en ole rakentanut tätä\ntupaa häitä varten, vaikkahan teinkin suurehkon, vaan suojaksi\nja kodiksi. Ryskävien väkijoukkojen alla kenties katkeaisivat\nlattianniskasetkin. Juopuneet räyhääjät särkisivät jos ei muutakaan\nniin kumminkin lasit seinistä. Ja kaiken muun lisäksi, huoneessa,\njossa hypellään ja tapellaan, eivät hyvät henget viihdy, vaan pahat\nsiinä asustavat...\n\n-- Niin, -- ei suinkaan sitä isän mieltä mikään käännä, se on aikoja\ntunnettu asia -- virkkoi Maija ummehtuneesti, siinä kangaspuilla\nistuessaan, ja heitti sukkulaista ja heilautti luhia aika vauhdilla.\n\n-- Ja vielä se on niin ylpeäluontoinen, tämä meidän morsian! pilkkasi\nisä, joka veisti tervatynnyrin lautoja.\n\n-- Mutta kyllä sinä ukko olet liika kova, moitiskeli äiti. Menisit\ntyystemmin tarkastelemaan tyttäriä kylässä, mitä ne tahtovat, kuinka\npöyhkeilevät ja nakkelevat päätään, niin et Maijaa pahimmaksi sanoisi.\n\n-- Vai niitä minun pitäisi mennä tarkastelemaan! Sinä et pääse\nilmoisna ikänäs siitä tuumastas että toisen pitää olla samanlaisen\nkuin toisen.\n\n-- On kyllä meidän Maija tullut kovin komeaksi, kun tänäkin aamuna\nhaukkui minua rusakaksi, kun olen näin pieni -- päivitteli puolaa\ntekevä Liisa.\n\n-- Kaikki tässä! jahkaisi kutoja kangaspuiltaan.\n\n-- Parasta olisi -- jatkoi isä -- alkaa avioliitto ilman häitä,\nniinkuin minä olen sitä tahtonut. Eihän meilläkään ollut häitä kun\nyhteen menimme. Pappilassa käytiin ja sitten Kuusikankaalla syötiin\npäivällinen. Häilläkö, hyppelyllä ja tappelulla, olisi yhdessäolon\nalkanut! En toki minä silloinkaan niin jumalaton ollut. Etkä\nsinäkään, sanoi vaimolleen, tahtonut häitä meille. Mutta nyt soisit\ntytön häillä alottavan! Kuinka oletkaan noin maallinen vielä?!\n\n-- No en minä niitä nyt tahtomalla tahdo. Olen vain aatellut että kun\nse Matti niitä niin kovasti tahtoo...\n\n-- Olkoot koko häät sillänsä, kun ei niitä kerran kotona saa pitää.\nEi Mattikaan niitä tahdo, kun saa kuulla... -- Morsian lausui nuo\nsanat puolittain tuiskeissaan, puolittain surunvoittoisesti joka\nosotti kohtaloon taipumista.\n\nTämä päivä oli maanantai Palmusunnuntain jälkeen, viidettä vuotta\n\"maailmanlopunkesästä\" oli aikaa kulunut. Asia oli kääntynyt,\noikeastaan menneestä kesästä alkaneena, sille tolalle että entisestä\nSuihkon renki-Matista ja Aholan Maijasta oli nyt parikunta tulemassa.\nPaaston aikana oli heidät kuulutettu, eilen kolmannen kerran, ja\nkohta Pääsiäisen jälkeen olivat aikoneet häänsä vietettäväksi.\n\nMutta kuultuaan isänsä kovuuden lopullisesti häiden suhteen Maija\nheti kun nyt ensi kertaa sulhonsa pateihin tuli sanoi että isä ei\nanna pitää kotona, ollaan häittä. Mutta Matti, joka jo oli hääviinoja\ntiedustellut, ei olisi tahtonut kemuja sillensä jättää. Toisen\nkerran kun armahansa luo tuli kertoi tälle saaneensa luvan pitää\nhäät Suihkossa. Vaan morsian puolestaan ei siihen suostunut, sillä\nisän vastaanpano oli siksi syvästi vaikuttanut tähän yhdeksäntoista\nvuottansa täyttäneesen, pohjiltaan hellämieliseen tyttöön.\n\nEräänä päivänä Pääsiäisen jälkeisellä viikolla he kävivät pappilassa\nvihillä. Sieltä palattua syötiin päivällistä Aholassa, jonne oli\nkutsuttu joukkonen kummankin läheisimpiä tuttavia, Ja Matti oli\nkulettanut sinne viinaansa. Ensi kertaa myös keitettiin nyt kahvia\nAholassa. Kylästä oli tuotu sekä kahvipannu ja -kupit että useita\nryyppylaseja -- yksi viimeksimainittuja torpassa vanhastaan oli.\nOtettiin siinä ennen ruokaa ryypyt, juotiin kupit kahvia maittilan\nkanssa, juotiin toiset karvaamman kanssa. Vaikka oli toistakymmentä\nhenkeä, runsaiksi puoliksi naisväkeä, ei ollut yhtään aivan\nehdotonta raitista joukossa, lapsillekin annettiin neljännes- tai\npuoliryyppyset sen mukaan kuinka suuria olivat. Hermanninkin kulmiin\nkämpi väkevän voima tänä päivänä. Sarvi-Ulla, joka kutsumatta oli\ntilaisuuteen saapunut, oli entistään suulaampi.\n\n-- Voi tämän taivaankannen alla kuinka kaunis tuo morsian on! rupesi\nhän ylistämään lisäten: Jos se olis hopeissa, jos olis hyppelyhäät,\nsilloin se vasta kaunis olis. On sitä hupsuutta monenlaista\nmaailmassa, mitä tällä Aholan ukollakin. Jos olis antanut pitää\noikeat häät, olis koko kylään ja kauvemmaksikin levinnyt puheet\nkuinka korea ja muhkea Aholan Maija oli morsianna hopeissa. Nyt ei\nsitä tietoa levitä muut kuin minä, ja minunkin täytyy sanoa: kyllä\nolis ollut muhkea morsiameksi, mutta isä-ukko pakotti pitämään\nkörttiläisten häät, joissa morsian aina näyttää vanhalta akalta.\n\n-- Olehan vaiti! kielteli Hermanni. Körttiläisten häät! Nämä eivät\nole körttiläisten häät, koska näiden pitäjätkään eivät körttiläisiä\nole.\n\n-- Mitkäs lemmot ne on kuin körttiläisten häät, joissa ei hypellä!\nlisäsi Ulla väitöstään.\n\n-- Jos sinun niin kovasti tekee mieles hyppelemään, niin mene tuonne\npellolle ja teuha siellä että lumi ilmaan ryöppyää. Minä en vain\nsaata suvaita huoneessani pirua palveltavan.\n\n-- Luuletteko sitte ettei täällä piruja ole nytkin vaikkei hypellä?\nKyllä ne Aholankin tupaan tohtivat tulla.\n\nHermanni ei vastannut mitään, tuumasi vain itsekseen että antaa sen\npälpättää joka kerran on paholaisen palvelijaksi ruvennut. Morsian\noli hämillään häveten Ullan kehumisesta ja paheksien hänen isälle\nosottamasta julkeudestaan. Muutkaan eivät ottaneet puheiksi Ullan\nkouhentamaa asiaa.\n\nTotta kyllä, Maija oli pulska morsian. Hän oli paisunut täyteliääksi\nkoko vartaloltaan ja venynyt pituudeltaan lyhyempäin miesten\nmittaan. Hän oli kookkaampia naisia, ei kuitenkaan liian suuri.\nPoskensa hehkuivat nyt erittäin, ne punehtivat kuin ihanaa päivää\nennustava aamurusko. Kaunis tulevaisuus Matin kanssa kangastikin\nhänen toiveiden heijastimessaan. Jo oli hänelle yksi suuri toivomus\ntoteutunut, oli tullut kauvan lempimänsä miehen vaimoksi. Mutta\nilontunteiden ohessa ajattelutti vakaasti, tuntuipa surulliseltakin,\nkun asia oli kääntynyt näin totiselle kannalle. Tulevaisuudelta ei\nsuinkaan sopinut mitään rikasten tai herrain päiviä odottaa, heistä\noli vain tuleva mökkiläiset Mutkan pellonveräjän taa. Vaan olipa\nMatti tunnettu hyväksi työmieheksi, joka ei ansiotöitä suinkaan\nkammonut ja uskalsi uittoihin aikaisin keväällä. Ja kyllä hänkin,\nMaija, oli työn tukasta tottunut vetämään.\n\nKaikki kävivät siinä iltapäivän kuluessa väkevää maistellessa hyvälle\npuhetuulelle. Hermannikin harvinaisesti. Näkemät ja kokemat tulivat\nmukavina muistoina mieleen.\n\n-- Kyllä se niin on, hyvät lapset -- otti hän puheeksi, etupäässä\nnuorelle parikunnalle tarkoittaen -- että vuosin sitä elämää opitaan.\nNuori kokematon voi monasti luulla ymmärtävänsä maailman mutkineen,\nmutta pahasti hän erehtyy. En minäkään vielä poikamiehenä, vaikka\nluulin silloin paljon tajuavani, käsittänyt puoliakaan siitä\nmitä nyt kokemusten kouluttamana käsitän. Akallisena saa mies\nmonta kokea. Alussa, kun Aholan maata pengastamaan rupesimme, oli\nminulla isonkin joukon melkeämmät tuumat kuin mitä sen jälkeen on\ntoteutunut. Ja Hannalla -- sanoi hän hymyillen vaimoonsa katsahtaen\n-- on yhä vielä tuulentupaiset toiveet. Sen vuoksi se toisinaan\nnurisee. Onnen antavaa viisautta on, hyvät nuoret, olla halajamatta\nsaavuttamattomia. Tehdä tyytyen työtä ja ottaa päivän semmoisena kuin\nse annetaan. Se on hupaista elämää! Sinulle, Matti, ja niinikään\nsinulle, Maija, minä toivon onnea ja Jumalan siunausta läpi elämän!\nlisäsi hän heltyneenä. Mutta samalla annan teille sen neuvon että\nälkää huoliko mitä ja miten muilla on, vaan koettakaa aina asettaa\nelämänne miten teille itsellenne on parasta ja hyödyllisintä.\nErityisesti varokaa velkaan joutumasta, milloin suinkin muilla\nkeinoin kulkemaan pääsette. Varsinkin on varottava velkaantumasta\nMutkan herralle, sillä sille velkaannuttuanne joutuisitte pian\ntölliltänne pois. Minä olen aina paraani mukaan velkaa karttanut,\nmutta ei se aina ole auttanut, Usein on ollut, melkeinpä yhtämyötään\njoku määrä velkaa, Kymmeneen ruplaan tuo kuitenkin on jo kutistunut.\nMuuta ei ole kuin se sinulle, sanoi hän Kuusikankaan Heikkiin\nkatsahtaen. Tuota tuokkeroista -- vaikka minun ei ole onnistunut\ntykkänään velkaantumatta elää, toivon parempaa onnea teille.\n\nMatille oli appivaarin saarnaileminen käynyt ikävystyttäväksi, eikä\nhän vastannut siihen juuri mitään. Sanoihan noin välittämättömästi:\nNiinpä taitaa olla. -- Kummeksi itsekseen, kuinka appivaari saattoi\nkuvitellakaan että _he_ muka tulivat velantekemättä toimeen, kun ei\nollut itsekään tullut... Velaksihan melkein heidän täytyi ottaa 50\nruplaa maksavan töllin paikan pikku niittyineen Mutkan herralta;\nainoastaan 15 ruplaa oli voinut siitä heti maksaa. Tietysti täytyy\nhänen velkaa tehdä, milloin ei kylliksi ansiotöillä saa, kun ei\nkerran pankkorahoja ole. Mikä kumma se sitte on! Itse tölliin ei ole\npaljoakaan luottamista -- onpahan jonkunlaisena suojana... Maija\noli isän puheesta tullut siinä määrin liikutetuksi että kyyneleet\nheruivat silmiin. Melkein samoin oli laita äidin, joka nyt puhkesi\nsanoihin:\n\n-- Toki Jumala pitänee huolen kaikista luoduistansa. Vähät sitä omin\nvoimin mennään. Lujaan köyhäin elämä kyllä saattaa ottaa olletikin\njos tulee paljon lapsia, mutta niinkuin sanoin, toki Jumala huolen\nheistäkin pitänee. Minäkin aattelin kun ma Juliuksen sain, että\nolishan sitä Jussikin pojaksi riittänyt, kun se vaivalla oli saatu\nyli puolentoista kymmenen. Mutta ei -- kai se oli Luojan tahto että\ntämäkin hiirinen piti tulla maailmaan, lisäsi hän kapalolapsen\nkehdosta rinnoilleen ottaen.\n\n-- Niin, ja tehtiin siitä sitten sinun tahdostas papin kaima, sanoi\nHermanni hymyillen.\n\n-- Hyvilläänpä se oli pappi -- mainitsi joukosta muuan, joka oli\nollut äitikummina -- kun hänen kaimansa tehtiin. Nyt on kaksi\nJuliusta tässä seurakunnassa, minä ja tämä Aholan nuori mies, sanoi\nkun ristimisen jälkeen tuli renkitupaan.\n\n-- Niinpä niikseen, mainitsi Sarvi-Ulla itsekseen ja lisäsi: Liiaksi\nvakaviin asioihin tässä nyt on takerruttu. En minä siunaamasta lakkaa\nnäitä Aholan uuden parikunnan häitä! Kun näissäkin ollaan näin\nsurullisia, ihan kuin maahanpaniaisissa, niin mitä siitä perältä\ntulleekaan!\n\n-- Eihän näitä ole häiksi muut sanoneet kuin Ulla, muistutti\nHermanni. Onpahan vain tuttavallinen yhdessäolo vihkimisen johdosta,\nyhdessäolo, jossa Ullaa ei olisi laisinkaan kaivattu.\n\n-- Mutta, hyvä Aholan vaari, missäs kauha on kuin padassa! Jos ei\nminua olis täällä, rupeaisitte varmaankin katumusvirsiä kujertamaan.\nMinä nämä kemut teen sentään hieman häämäisiksi, ja semmoiset ne\npitää olla, kun kerran kaksi nuorta ihmistä on rakkaudessa yhteen\nmennyt. -- Maija ja Matti, eikö hypellä! Saadaan nähdä, kuinka Aholan\nlattianniskaset notkahtelevat. Hypellään Valkaman loukkolaista ja\nlauletaan:\n\n    Tillul lillul lihava\n    ja tallul lallul laiha;\n    ei se tyttö lihavakaan\n    pojan syliss paina.\n\nHän oli jo jalkaa molempaa rytmikkäästi polkien vetämässä toisella\nkädellään Mattia, toisella Maijaa peripenkiltä hyppelemään, mutta\nHermanni lausui kovan sanansa että jos ei nyt ole vähemmällä, niin\nheitetään vaikka pihalle. Ja senmoisia ruokottomia renkutuksia,\nlisäsi hän, ei pidä meidän tuvassa äännellä. Tenavatkin oppivat noita\npahuuksia...\n\n-- Älkääpäs nyt, Aholan ukko, harmiinne haljetko! tokaisi Ulla\ntosissaan. Mutta heittäytyen jälleen veitikkamaiseksi lisäsi: Kyllä\nte olette olevinanne viisas kuin Salomooni, muttette yhtäkaikkikaan\nymmärrä että hyppely ja kaikki hauskuus on kuivalle elämälle kuni\nrasva nariseville rattahille... Ja kyllä minä täältä poiskin\npääsen, lausui lopuksi, sitaisi ristiliinan päähänsä, iski silmää\nKala-Jussille ja lähti.\n\n-- Se on hupsu tuo tyttö! arvosteli Kuusikankaan Kusti ja päästi\nleveän halveksivan naurun perään.\n\n-- Ei se pakana hupsukaan ole, väitti Kala-Jussi laikutellen vastaan.\nOnpahan vain semmoinen veitikka tytökseen ettei niitä monta olekaan...\n\nArvosteluja kuului sen jälkeen monenlaisia. Hermanni sanoi: Kyllä\nse lempo ymmärtää, mutta on antautunut pahan hengen palvelukseen,\nniin ettei muuta mahda kuin ajaa sen asiaa. -- Hanna lausui: Sillä\non niin kiemura luonto ettei sitä toinen ihminen tajua. Jos siinä\nrupeaa oudoksumaan yhtä puolta, vetää se sen piiloon ja kääntää\ntoisen puolen näkyviin, ja niin aina vaihetellen näkyy useampia\npuolia, juuri kuin monivärinen lintu lehahtelisi ilmassa. On sillä\nhelliä ja vakaviakin puolia. Minä olen toisinaan kahdenkesken\npuhellut sen kanssa ja se on itkusilmin päivitellyt, kuinka hän on\nyksinäinen ja turvaton ja kuinka kaikki häntä halveksivat... Joku\nmoitti: Mutta kun se vielä muun hyvän lisäksi on ruvennut pitämään\nyhtä sen laukkuryssän, sen Heikki Kimpaisen kanssa. -- Onkohan tuossa\nperää? -- Niin ne ainakin Kumpumäen taloissa puhuvat täytenä totena.\nKuuluvat yhdessä yöntietämiä olostelleen Syrjä-Kummun ylikamarissa.\n-- Hyi pakanoita! halveksi Hermanni. -- Kyllähän on jos totta on!\nyhtyi Hanna halveksimiseen, samoin useammat muut.\n\n-- Kyllä ne pian panevat lisiäkin, epäili Kala-Jussi. En minä\nkumminkaan vielä tällä syönnillä usko Ullasta semmoista.\n\nKala-Jussin ja Sarvi-Ullan väleistä oli myöskin puhuttu jo\nvuosikausia. Ihmiset tiesivät Jussin kulkeneen Ullalla, missä talossa\nmilloinkin tämä sattui päiväläisenä olemaan. Olipa Aholassakin nähty,\nkun Ulla muutaman kerran makasi Maijan aitassa, Jussin pyrkivän ja\npääsevän aittaan. Eikä tätä pidetty erinomaisen kummana kylässä,\nsillä likastelivathan muutkin, ja ainahan vakka kantensa valitsee.\nVain sillä vähän naurahdeltiin että niinkin laiskan töhkä mies kuin\nKala-Jussi aikonee akkomaan ruveta ja että tämä, joka liikkeissään\nja puheissaan oli jotensakin nahjusteleva, rakasteli semmoista\nliukasliikkeistä ja sukkelasuuta kuin Ulla oli. Kyllä siinä,\nsanottiin, akka ainakin kolmasti miehen ympäri kääntyy. No olihan\nse Jussi kelpo suutari, kun vain neuloa viitsi. Parikuntana kai ne\nmenevät nekin. Mutta kun puheet levisi että Ulla oli laukkuryssän\nkanssa kuherruksia pitänyt tuli Ulla -- ja Jussi hänen kanssaan --\nkoko seudun nauruksi.\n\nHermanni ja Hanna saivat vasta tänään kuulla tämän mukavan jutun.\nIson aikaa sitä nyt ihmeteltiin, ja loinneltiin Ullaa.\n\nMutta sitten tuli Kala-Jussille ja Kuusikankaan Kustille riita ja\nkaikkien huomio kääntyi siihen. Kusti, hyvästi jo tänttärällään oli\nisotellut kelloillaan ja komealla letkuvartisella, hopeahelaisella\nsyöskuumipiipullaan. Jotta se kävi Jussille vaivaksi. Ottipa vielä\nrahakukkaronsa lakkaristaan, avasi sen ja nostellen setelitukkoa\nmahtaili:\n\n-- Ei sitä kaikilla miehillä ole niinkun tuommoistakaan tukkoa! Ja\nnauraa höräytti perään.\n\n-- Mutta minä epäilen tokko miehen merkitys on rahoissakaan juuri,\nvastasi Jussi tapansa mukaan harvakseen. Kieltä kahersi hieman\nväkevän vaikutus, vaan äänenpaino osotti sanojen syvältä nousseen.\n\n-- On sillä sentään rahallakin jotain merkitystä, kuului Kustin sanat\nedelleen. Aina sitä uskaltaa mennä vaikkapa herrainkin pakinoille kun\non rahaa, Sanotaanhan sitä niinkin että rahalla on taivaallinen voima.\n\n-- Mutta kun ne eivät ole juuri omia tienaamia, ei ne miestä\nmiehekseen osota vaikka niitä olis kuinka paljon.\n\n-- No ei ne ainakaan sinulta varastettuja ole, siitä panen vaikka\npääni pantiksi.\n\n-- Köyhiltä uittomiehiltä kiskottuja kalliita hintoja leivistä ja\njauhoista ja silakoista. Kuusi kopeekkaa, kyllä se esimerkiksi on\nliika paljon pienestä, ohukaisesta ja suurireikäisestä leivästä.\n\n-- Pidäppäs nyt kala suus kiini taikka pian paukkaa!\n\n-- So so! kiertelivät Hermanni ja vanha Kuusikangas. -- Herra\nsiunatkoon teitä! Älkää nyt hupsuiksi tulko, kuului Hannan ja muiden\nvaimojen ja tyttöjen ääni.\n\n-- Tuota ettäkö pian paukkaa! vastasi Kala-Jussi kiusallisella\näänellä, Nyrkit ne on täälläkin jos ne kysymykseen pannaan. Heitä\npois tuo piippulenko hampaistas, taikka minä sen lennätän!\n\n-- Vai sinä lennätät! Kyllä tää poika ainakin uskaltaa yrittää jos\nsiksi tulee, rehenteli Kusti ja vanui Jussin rintapieliin. Tämä\nviskasi piipun toisen suusta muuripieleen jotta pesä pirstoiksi meni,\nja puristi jykevät kouransa vastustajan kahdenpuolen länkiluiden\nyläpuolelle ja ahdisteli peukaloillaan kurkkua...\n\nRytinän kestäessä siunaili ja valitti Hanna perätikin että kun pienen\nlapsen sairaaksi pelottavat. Sulhanen oli hypännyt väliin ja oli\nsiihen kokoontunut tyttöjäkin kahakoivia sovintoon rukoilemaan. --\nLempo tässä pyydelköön, jahkaisi sulhanen. Kyllä miehet voiminkin\nerotetaan. Mutta erilleen ei hän heitä niin helposti saanut, vaan\ntyönsi, tarkoittaen seinää vastaan, mutta sattuikin akkunaan, ja\nKustin kyynäsmutka särki lasinruudun, joka helisten sirpaleina\nputoili seinän viereen pihaan. Sitten erosivat, mutta Kusti vielä\npyrki nyrkein pakkuloimaan vastustajaansa kasvoille ja suuta vasten.\nVaan ei saanut kuin kerran vähän läpsäytetyksi, sillä sulhanen työnsi\ntoisella kädellään toista, toisella toista erilleen toisistaan.\nVielä Kusti manasi, puri hammasta ja lausuen: on mulla kelloja\nvaikka yhden särenkin -- otti liivinlakkaristaan yhden ja heitti sen\nnauhoineen päivineen lujasti takkakiveen. Vaan kohta muuttui mies\nnurruttelevaksi.\n\n-- Turkanen! Minun tupani, joka aina on ollut rauhan maja, on nyt\ntehty tappelijain temmellyspaikaksi. Ja lasinruutu on hajalla!\nTätä en olisi voinut aavistaa. Mutta se on niin että kussa\njulkijumalattomia on, siellä on meteliä. Hyi hävyttömät pakanat!\n-- Hermanni puolittain itki (joka hänelle oli peräti harvinaista\nvarsinkin terveenä ollessaan); niin syvästi hän paheksui tapahtunutta\nmylläkköä.\n\nMutta naisihmiset ja lapset oikein hyrskien itkivät järkijärestään;\npieni Julius kehdossa uikutti ja peppuroi. Vaan kaikista kaikkein\npahimmin haikeutti rymäkkö morsiamen mieltä.\n\n-- Näin meidän vihkiäisissä! huudahti hän sydämmellisesti.\n\nNuo morsiamen sanat kuultuaan heltyivät itse hekin, jotka äsken\ntappelivat, niin että silmät miltei kyyneltyneinä pyysivät:\n\n-- Älä nyt pidä kovin pahana, Maija! Emme tuota tulleet paremmin\naatelleiksi, ja rupesimme tyhmässä ylpeydessä mylläköimään.\n\n-- Pahanahan sitä semmoista täytyy pitää, vastasi Maija hellän\nhaikeana.\n\n-- Ei teistä toki olisi voinut moista uskoa, yhtyi Hanna-äiti\npaheksumiseen. -- Ei toki, ei toki, kuului useita naistenääniä.\n\n-- Kun Jumalaa ei pelätä eikä ihmisiä hävetä, niin tapellaan\nja tehdään vaikka mitä, lausui Hermanni jälleen ilmi syvää\npaheksumistaan. Sinä -- sanoi veljelleen -- olet antanut tuon poikas\nkasvaa peräti komealuontoiseksi. Et ole vääntänyt vitsaa aikanansa.\n\n-- Eipä se ole niin helppo tehtävä, arveli ukko Kuusikangas\nsuruissaan hyvästi hänkin.\n\n-- Tehdään sovinto eikä muistella enää koko tyhmää\ntemmellystä, ehdotteli Kusti riitaveljelleen, rinnan\nhytkähdellessä mielenliikutuksesta.\n\n-- En suinkaan minä välitä vaikka tehdäänkin, vastasi Kala-Jussi\nsovinnollisella äänellä hänkin. Mutta se se harmiksi käy kun aina\nsillä rikkaudella mahtaillaan. Niinkuin köyhä ei olisi mies eikä\nmikään.\n\n-- Saatpa nähdä että minä en koskaan enää mahtaile rikkaudellani.\n\n-- No jos olet miestä lakkaamaan isottelemasta, niin olkoon\nmenneeksi. Ole sinä varakas vain, mutta älä koskaan komeile jotta se\nköyhälle vaivaksi käy.\n\n-- En komeile, lupasi Kusti tunteellisesti. Minua kaduttaa, hyvä\nJussi, äskeinen komeilemiseni. Enhän minä tuota nyt niin kovin rikas\nolekkaan, ja mitä tuo raha ja tavara sitte... Ei sille virsikirjassa\nsuurtakaan merkitystä panna. -- (Itse ei hän ollut paljon virsiä\nlukenut tai veisannut, mutta kuunnellut useinkin äitinsä hartaalta\nkuulostavaa veisuuhyräilyä.)\n\n-- No jos sinä oikein sydämmellisesti tahdot, niin käteni ojennan\nsulle. Ei riidellä, äläkä halveksi minua koskaan, vaikka minä\nmakaisin teidän takkakivellä ja anoisin leipäpalaa, ja vaikka sulla\nolis paperoidut kamarit kuin pappilassa...\n\n-- Ei, vaikka minulla olis kuin kuninkaan linna, vastasi Kusti\ntarjottua kättä puristaen.\n\nJa molemmat asettuivat tuntehikkaina ja miettiväisinä, kumarruksiin\nkäsi poskella, penkille istumaan.\n\nKaikki olivat hiljaa, sillä kaikkiin sovinto vaikutti. Riehuneen\ntuuliaispään jälkeen ilmaan palannut tyyneys tuntuu vasta oikein\nvienolta, samoin tämäkin hiljaisuus oli vasta rauhallista, koska\nsiihen yhdistyi sovinnon suloisuus... Ensimäisenä äänsi Hermanni,\njoka sanoi:\n\n-- Kyllä se oli kauniisti tehty, pojat. Jospa ette vain sitä\nunhottaisi...\n\n-- Pysyväistä se on, vakuutti Kusti ja lisäsi: Kyllä minä huomenna\nlaitan lasimestarin panemaan ruudun sijaan. Älkää nyt, setä, huoliko\npitää kovin pahana!\n\n-- Ja minä maksan sinulle piipun heti, tarjosi Kala-Jussi Kustille.\n\n-- Sitä ei tarvitse maksaa. Suuremman vahingon minä itse tein\nitselleni, kun tuhmuuksissani särin paraan, 15 ruplaa maksavan\nkelloni. -- Nyt vasta näytti tuo tomahdus oikein haikeuttavan Kustin\nmieltä. Surkein katsein hän meni ottamaan kellorauskaa loukosta,\njonne se kivestä oli singahtanut. Lasista ei tietysti näkynyt kuin\npikkusia pirskeitä, ja kuoret olivat pahoin lummistuneet. Hän käänti\nrauskaa korvansa vieressä, mutta napsaustakaan ei se elonmerkiksi\nantanut.\n\nVäkevänmaistelu kohtauksen jälkeen supistui hyvin vähiin, ja ihmiset\nrupesivat lähtemään kotiinsa.\n\nHermannia iletti että oli tullut niinkään paljon maistaneeksi...\nHän oli puolittain hutikassa, ajatteli hän itsekseen, juuri siinä\ntappelukohtauksen edellä. Kyllä se piru on viekas viettelemään\nihmistä.\n\nEi sitä suotta sanassa sanotakaan: Olkaat valppaat...\n\nMutta sitten hän havaitsi että poikansa Jussi voi pahoin. Silmät\npienellä katseli niin väsyneesti ja surkeasti, että näkyi selki\nselvästi viinan vaikutusta pojassa. Tuota ei ollut laisinkaan tullut\npidetyksi silmällä siinä hälinässä.\n\n-- Tuleekohan tuosta juuttaasta juomari? sanoi isä äidille. Ja\npojalta kysyi: Ryypitkö sinä paljonkin viinaa?\n\n-- En mi-inä si-itä-tä niin kovin pa-paljon, änkytti poika ja\nhoipertelihe ovesta pihalle.\n\n-- On aavistamattomia tässä maailmassa! Jotta tuosta keneksestä\nnäyttää tulevan juoppo! kummeksi isä ja lisäsi: En minä eikä\nKuusikankaan suvussa kukaan vanhoista ajoista asti ole juovuksiin\nitseään juonut -- nuorimmista, niinkuin Kuusikankaan nykyisistä\npojista en tiedä sanoa sitä enkä tätä muuta kuin että Kustille näytti\ntänään hyvin kelpaavan jotta tuli tänttärälleen ja tappelupäälle.\nMutta se taipumus on varmaankin äitien puolelta saatu. Sanoithan sinä\nisä-vainaas juoneen silloin tällöin?\n\n-- Niin, kyllä se toisinaan, mutta eihän toki luulis sen tähden\nmeidän Jussista juoppoa tulevan. Sinä noin syytät minun sukuani. --\nVaimo heltyi miltei itkuun, mutta lisäsi sitten teristyen: Toivotaan\ntoki vielä että Jussi saadaan tottumaan yhtä pontevaksi mieheksi\nkuin sinä itsekin olet. Kyllä sen kuuden-, seitsemäntoistaisen vielä\ntaivutetuksi saa.\n\n-- No toivotaan, toivotaan, vastasi isä. Minä kurittaisin häntä\nnyt oitis, mutta siihenkin on poika tällä haavaa kelpaamaton. Ja\nsitäpaitsi isässä poloisessa itsessäänkin on nyt osaksi syytä, paha\nkyllä. Tietysti nuhtelen ja varoitan kovasti kun selviää, ja sinun\ntäytyy yhtyä minun nuhteisiini ja varoituksiini.\n\nMaija pyysi että antaisi pojalle nyt anteeksi, kun tilaisuus oli\ntämmöinen. Samaa mieltä oli Matti. Mutta isä pysyi yhä siinä\nmielipiteessään että nuhteet ja varoitukset ovat tarpeelliset. Ja hän\ntunsi itsensä sangen rauhattomaksi. Sielu oli levoton ja ruumiissakin\ntunsi outoa kiihoituksen ja väsymyksen sekaista pahoinvointia. Mutta\nhän keksi keinon, joka ei tosin uusi ollutkaan. Työ, se parantaa. Ja\nhän lähti kirveineen halkorantteelle ja hakkasi siellä iltaan myöhään\njotta hiki otsasta tippui. Levollisena, sielun ja ruumiin rauhallista\nsopusointua tuntien hän sieltä palasi ja sanoi vaimolleen ja nuorelle\nparille:\n\n-- Työstä saa palkan heti ja siitä saa palkan vielä tuonnemminkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana kesänä eräänä sunnuntaina Juhannuksen jälkeen kävivät\nKala-Jussi ja Sarvi-Ulla vihillä.\n\nHeillä oli myös ollut vahva aikomus pitää häitä, mutta keltään eivät\nsaaneet tupaa siihen tarkoitukseen. Ne joilta tupaa oli pyydetty\neivät olleet muut kuin Aholan Hermanni jumalisia että sen vuoksi\nolisivat kieltäneet, mutta syy oli toinen: kukaan ei katsonut\narvolleen sopivaksi antaa huonettaan tuommoisen parikunnan häihin\n-- suutarille nyt aina sentään, mutta ei semmoiselle votakalle kuin\nSarvi-Ulla oli taikka jommoisena häntä ainakin pidettiin. Niinkuin\nmuutkin oli Kuusikankaan Heikki kieltänyt tupansa, mutta mitäs\nhän sille mahtoi että nuoriväki kokoontui hänen Myllykedolleen\nhyppelemään. Sinne oli nytkin kokoontunut väkeä kuin sakeaa pilveä ja\njoukossa oli tuo tänään vihitty pari.\n\nVuosikausia oli seudulla tietona ollut että Ulla toivoi\nsuutari-Jussia omakseen, ja Jussikin puolestaan oli näyttänyt\nrakastelevan Ullaa. Mutta Jussi ei pitänyt kiirettä. Ja kun hän\nsitten sai kuulla Ullan vehkeilemisestä laukkuryssän kanssa rupesi\nhän puolestaan tekemään kiusaa. Näiden selkkausten aikana oli\nseudun kansa sepittänyt pitkän laulun, jossa sekä pilkattiin että\nsurkuteltiin noita yleisenä puheena olevia henkilöitä. Paikottain oli\ntuossa laulussa, jonka nuotti oli iloinen ja vilkas, semmoisiakin\nsanoja ja asioita ettei niitä käy kertominen, mutta muutamat värsyt\ntämmöisiä:\n\n    Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla,\n    Sarvi-Ullan juonet;\n    ei se Jussi silloin huoli\n    kun se sais vain puolet.\n\n    Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla,\n    Sarvi-Ulla rukka;\n    jopa taisi Sarvi-Ullan\n    periäkin hukka!\n\nNäitä nyt laulettiin, viimeiset kaksi säettä kussakin värsyssä\ntoistaen, ja näillä hypeltiin häissä, täällä kedolla tuulimyllyn\nvieressä. Sulhanen naurahteli vain ja lallatti mukaan. Ja morsian\nlyöden käsillään lanteilleen pyörähteli ja paasasi: Ei tämä tyttö\n-- elikkä akkapa tässä jo ollaankin -- ei tämä akka haikaile pieniä\npilkkalauluja. Minua haukutaan Sarvi-Ullaksi kun äitini oli kuppari\nja kanteli sarvipussia, vaan vähät minä siitä. Opettelen itsekin\nkuppariksi kun ma tästä kerkiän ja silloin on Sarvi-Ullan nimi\nansaittu. Mutta hypellään nyt. Nämä on toista kuin Matin ja Maijan\nhäät Aholassa. Nyt on rattahissa voidetta. Ja hän retkutti itse ja\nvei sulhastaan ja kaikkia niin paljon kuin ehti.\n\nTuossa tuokiossa sepittivät karkeloitsijat uusia värsyjä entisten\nmalliin:\n\n    Sarvi-Ulla, Sarvi-Ulla,\n    Sarvi-Ullan lailla:\n    ei nyt enää Sarvi-Ulla\n    oo kenkujakaan vailla.\n\n    Jussi neuloo, Jussi neuloo\n    ja kesällä kalastelee;\n    aika luistaa hauskasti\n    kun Ullaa rakastelee.\n\nKuusikankaan Kusti uusine verkavaatteineen, pitkävartisine\nsaappaineen ja monine villanauhakelloineen oli komeaa taas poikaa\nkuten ennenkin, vaikkei juuri Kala-Jussille erityisesti. -- Sen minä\nsanon, rehenteli hän, lakki päässä kallellaan, että jos niinkun rahat\nkysymykseen pannaan, niin ... ja sen enempää ei siitä heti tahtonut\ntulla. Vihdoin kun toiset kysyivät: Mitä niin, hän jatkoi: Niin kyllä\ntämä poika uskaltaa. Toiset, Kala-Jussikin mukana, pysyivät siitä\nhuolimatta leikillisellä tuulella ja arvelivat että mitäpäs tässä nyt\nmuuta kuin hypellään ja lauletaan vain. Ja ryypätään kans väliin,\nsanoi Jussi erityisesti ja kuletti viinapulloaan miehestä mieheen.\nKastelivat myös morsian ja useat tytöt huuliaan pullon suussa.\nMorsian sanoi: Vaikka minä olen tämmöinen veuhkana, osaan minä siltä\nsievästi kuin muutkin tytöt -- ka akkapa tässä jo ollaankin -- viinaa\nmaistella.\n\nMerkillisin mies tässä oli -- Keski-Kumpu. Ensiksikään ei\ntilaisuudessa ollut ketään toista niin ijäkästä äijämiestä --\nviidettäkymmentä menevää. Ja toiseksi, tiedämmehän jo että hän\nmaailmanlopunkesänä oli syvästi herännyt. Mutta jo seuraavana\ntalvena loppiaisen jälkeen \"hiivanuuttina\" oli hän langennut\ntakaisin juoppouteen ja sen yhteydessä häntä aina selvillä ollessa\nkahlehtivaan ahneuden syntiin, eikä ollut voinut sittemminkään\nnousta. Hänestä oli -- kuten toiset körttiläiset raamatun mukaan\ntuomitsivat -- rietas henki lähtenyt, vaan palannut jälleen ja tuonut\nkanssansa seitsemän itseänsä pahempaa henkeä. Noihin molempiin\nseikkoihin, ijäkkyyteensä ja lankeemukseensa katsoen herätti\nhän osaksi naurua osaksi sääliä nuoressa väessä, kun oli heidän\njoukossaan. Niinpä nytkin täällä. Taisipa ukko parka sen itsekin\ntajuta, vaan itsensä ja muiden hauskuudeksi hyppeli hän yksistään\n\"mustalaista\" laulaen kummallisesti, ivallisen surullisesti:\n\n    Hai juki hai juki hai juki jeijen:\n    Missä on se rakkaus\n    kuin meillä oli ennen?!\n\nJa hänen pitkät jalkansa notkahtelivat väsymyksen tuottamaa\nhonteluutta osottaen...\n\nAholan Jussi oli väkisin äidiltään ja isänsä tietämättä tullut\nKala-Jussin ja Sarvi-Ullan vihkiäiskarkeloihin. Ja maistaa oli poika\ntäällä saanut siksi runsaasti että kun kotiin myöhään iltasella\npalasi, matkalla loilotteli ja kodin pellonpyörtänetietä tullessaan\nnähtiin hänen pahoin hoipertelevan. Isä, joka oli äitiä kovasti\ntorunut kun ei tämä ollut saanut poikaa kotona pysymään hänen itsensä\nollessa kirkkomatkalla, liikkui rauhattomana koko iltapäivän milloin\ntuvassa, milloin pihalla, aikoipa lähteä karkelopaikalta hakemaankin\npoikaa, vaan arvelu että minkälaisia hurjia juoppoja siellä olisi\njotka ehkä rupeaisivat kimppuun käymään sai hänet estetyksi. Mutta\nvitsan hän varusti, tukevanpuoleisen, jolla Jussin juonikkuutta oli\nkarsittava. Sillä muu kuin selkäsauna ei nyt näyttänyt enää auttavan.\n\nPojan tullessa tupaan istui isä pöytälavitsalla pyhän totisena. Hän\noli tosin kiukuissaankin, vaan yhtäkaikki voi hän vielä miettiäkin.\nHuokasi sydämmessään Jumalan puoleen että voisi taitavasti toimittaa\naikomansa selkäsaunan, johon omassatunnossaan tunsi itsensä\nvelvoitetuksi. Otti sitten penkiltä noin parin kyynärän pituisen,\nlatvapäästäkin melkein sormenpaksuisen karsitun koivuvitsan ja\nlausuen:\n\n-- Tätä olet sinä junttura ansainnut! alkoi, niskasta kiinni pitäen,\nlätkäytellä vitsalla poikaa takapuolelle.\n\n-- Vieläkö lähdet toiste semmoisiin paikkoihin väkisin äidiltäs ja\nsalaa multa? Häh!\n\nPoika ei vastannut mitään selvästi; ätisihän jotakin kiukuissaan ja\nyritti ponnistella vastaan, vaan se oli tutkainta vastaan potkimista,\nsillä isä, joka oli väkevänpuoleisia miehiä, oli hyvissä voimissaan\nja poika vielä puolikasvava. Poika kiemuroidessaan yritti heittäytyä\nlattialle pitkäkseen, vaan isä nosti niskasta pystyyn jälleen ja\nasetti hänet sitten penkille istumaan käskien: Selviä nyt siinä!\nJa siinä poika aloillaan istuikin, mutta itkeä ryysti kiukkuisen\nkiihkeästi.\n\n-- Etkö sinä tiedä että sinulla on isä ja äiti, jotka koettavat\nkasvattaa sinusta miestä, puhui isä. Mitä meille olis hyvää pojasta,\njoka juo ja hyppelee ja riikkiä juoksee! Sun täytyy tottua viihtymään\ntyössä niinkuin näet minun viihtyvän. Ja sinullekin on annettu sielu,\njonka autuudesta tulee huolta pitää, eikä tahrata sitä noin nuoresta\npitäen maailman huikenteluissa. Ajattele sitä ja ymmärrä että meidän\nvanhempain velvollisuutena on pitää sinusta huolta ainakin siksi\nkunnes täydeksi mieheksi tulet! -- Isä, varsinkin viimeisiä sanoja\nlausuessaan, oli hyvästi heltynyt.\n\nSisko Liisa oli pujahtanut pihalle näkemästä oitis isän ruvettua\nkovistamaan poikaa. Äiti Juliusta sylissään pidellen istui peripenkin\npäässä kaappia vastaan ja itki katkerasti. Olihan hänen sydämmelleen\nkoskenut pojan uppiniskaisuus, hyppelyissä-olo ja päihtyneenä\nkotiintulo ainakin yhtä syvästi kuin isän sydämmelle. Mutta hän\noli siksi hellä että moinen kova kurittaminen vasta oikein hänen\ntunteistoaan viilsi... Hän oli kerrassaan neuvoton, millä keinoin\npoika rukka paranisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten syksyllä tuli Aholaan vuosi paras mitä vielä koskaan ennen:\nsuvirukiita kahdeksan ja ohria seitsemän tynnyriä sekä perunoita\nkolmattakymmentä tynnyriä. Kiitollisia tunteita Kaikenantajaa kohtaan\nkohosi Hermannin ja Hannan sydämmistä, mutteivät kuitenkaan tunteneet\nhalua ja voimia _kyllin_ kiittää hyvää antajaa.\n\nVuosien vieriessä oli peltoja aina vähin erin laajenneltu ja\nvanhimmat pellot olivat alkaneet voimiinsa tulla. Uutten peltojen\nväettämisen avuksi ja leivänsärpimen lisäämiseksi oli -- niinkuin\naikomuksena on tässä kertomuksessa jo puhetta ollut -- todellakin\nkasvatettu vasikasta toinen lehmä ja entinen oli tappolehmänä\nvaihdettu nuorempaan. Kuvikki, verrattain korkeasäärinen,\npuninkirvava mukipää oli tuo oma kasvatti. Äiti ja Liisa hellivät\nja hyvivät sitä huomattavasti suuremmassa määrin kuin vieraalta\ntullutta Kirpulaa. Olivathan vieneet Kuvikille sen vasikkana ollessa\nniin monta juomiskiulua ja nykkineet niin monta heinätukkoa, joita\nse sitten hypellen joi ja söi. Poika Jussi enempää kuin isäkään ei\nvälittänyt kummastakaan lehmästä erityisesti.\n\nSuurimmasti ilahutti Hermannia tänä syksynä se seikka että nyt näki\nmahdolliseksi toteuttaa erään suuren elämänsä toivomuksen: tulla\nvelattomaksi.\n\n-- Nyt maksoin Kuusikankaan isännälle sen 10 ruplaa, sanoi hän\nKöyri-iltana kylästä tultuaan vaimollensa, ja miettivissä harmaissa\nsilmissään heijasti sydämmen iloa. -- Sitä minä olen aina toivonutkin\nettä kerrankin pääsisi tuosta kiusallisesta velasta, jonka tähden\nikäänkuin täytyy hävetä sitä jolle velkaa on. Vaikka minun velkani\non ollut omalle veljelleni, yhtäkaikki olen miltei säpsähtänyt joka\nkerta kun olen nähnyt hänet, Miten paha oliskaan olla jos olis velkaa\nsemmoiselle kuin Mutkan herralle, joka komentaa velkaisiaan tukkien\nniskaan vaikka mimmoiseen kosken kuohuun ihan kuin sotaherra sodassa\nkuuluu komentavan miehiään tulisimpaan tappelun tuiskuun. Jospa toki\nMatti ja Maija osaisivat olla kietoutumatta hänen verkkoihinsa! Ja\nmeidän pitää nyt kaiken mokomin karttaa tekemästä kopeekkaakaan\nvelkaa jos suinkin ilman tulemme toimeen... Luultavasti tullaankin,\njos Herra jommoisiakin vuosia antaa, kun pelloissakin rupeaa jo\nolemaan voimaa.\n\n-- On minunkin mieleni oikein hyvä että se velka saatiin suoralle,\nyhtyi Hanna mieheensä. Kuitenkaan ei hänen ilonsa asiasta ollut niin\ntäydestä mielestä kuin miehensä. Hyvä se on -- hän itsekseen ajatteli\n-- mutta kuinka hyvä olisikaan, jos olisi hevonen, sievä kirkkoreki\nja hänellä itsellään korea valkovaltainen mekko ja hame ettei aina\ntarvitsisi noita tummia alati samannäköisiä vaatteita pitää. Ja\nolisihan sitä yhtä ja toista toivottavaa noidenkin lisäksi. Soisi\nhän kyllä Hermannillekin paremmat ja useammat vaatteet. Sopivaa\nmyös olisi nähdä pöydän ja astiahyllyn maalattuina ja useampia\nposliinilautasia ja kivikuppia, ettei niinkuin nyt, olisi ainoastaan\nyksi kumpaakin laatua. Ja aamuin noustessa usein niin kummallisesti\nhiukasee; höyryävä kahvikuppi tekisi silloin varmaankin hyvää,\nkoskapahan useat talollisten emännät ja tyttäret kupin jopa kaksikin\njuovat aamuisin vieläpä päivällä ja iltapuoleenkin. -- Tuommoisia\najatuksia, pikkuhimoja, liikkui hänen mielessään, muttei hän niistä\nsanallakaan virkkonut, sillä tunsi hän nyt jo sentään sen verran\nmiehensä luontoa.\n\nEikä Hermanni saattanut aavistaa, että mitään enempää olisi\nmaallisessa suhteessa ainakaan tällä tiedolla ansannut toivoa, niin\nihastuksissaan oli hän velasta pääsemisestään.\n\n\n\n\nVII. Uusia kovia koettelemuksia.\n\n\n-- Seitsemässä vuodessa kuusi lasta. Kyllä se on melkein pois\nlaidalta. Ankarat ajat ja semmoinen keneksien paljous. Mutta ovathan\nlapset ja kova aika Jumalalta -- miksi nurisen!... On toki hyvä\nettei yksikään niistä ole nälkään taikka tautiinkaan kuollut tänä\nsuurena nälkä- ja kuolovuonna. Niin, olis tainnut nälkään kuoleminen\nolla edessä, jos en minä, äidin ijähtänyt isä, olis turvana ollut.\nOnkohan sitte Jumalan säätämys se että minun kauttani moinen joukko\nköyhiä ihmisiä tulee maailmaan kurjuutta näkemään? Taitaa olla.\nKäsittämättömät ovat Hänen tekonsa. Mutta niihin on tyytyminen. Ja\nkaikki kääntyy viimein parhaaksi. Kumma kyllä että sitä ihminen\npakkaa niin mielellään napisemaan...\n\nIkäänkuin itsekseen puhui Hermanni tuota takan edessä nuotion ääressä\nistuessaan ja haravaan piikkejä tehdessään. Oli siellä tuvassa\nmuitakin, Hanna ja Liisa karstasivat villoja uuniloukon puolella,\nJulius juoksenteli lattialla ja viidettä käyvä Hilma-tyttö koki olla\nketterä hänkin pysyäkseen veikkonsa perässä. Mutta isä ei puhunut\nkellekään erityisesti. Hän oikeastaan vain ajatteli ääneensä sen\njohdosta, kun Liisa Aholassa yötä oltuaan oli juuri tuonut sieltä\nsanan että Maija oli tänä aamuna saanut pojan, joka nyt oli hänen\nkuudes lapsensa. -- Hetken äänetönnä oltuaan hän lisäsi:\n\n-- Ja velassa ovat Mutkan herralle korvia myöten. Sehän se onkin\npahinta. Ovat kuin orjia, sillä kuka velkaantuneena vapaa olis!\nMutkan herra voi heidät panna vaikka öiksi päiviksi ojaa kaivamaan,\nmiten vain haluaa, ja kylläpä se niillä jo mennä kesänä teetätti\nkokonaisen kydön; pilkkapalkoilla. Niin sitä käy kun taitamattomasti\neletään. Yritti siinä pitää hevosta ja teki vielä päälliseksi hulluja\nhevoskauppoja, joissa vähin erin tappasi satoja markkoja. Eikä\nhuolinut kokeneen appivaarin varoituksista siinä suhteessa yhtä vähän\nkuin siinäkään, että olis parempina vuosina suolaheiniä ja olkia\nleipään sekottanut. Ja nyttemmin näinä kovina vuosina on saanut syödä\njo melkein pelkkää pettuakin. Kyllä se koskee kohtalo semmoinen isän\nsydämmelle. Kuitenkin on heidän kohtalonsa ainakin osaksi Jumalan\nmääräämä. Miksikä minä pakkaan napisemaan?\n\n-- Minun on kovasti paha olla, kun sinä olet noin tyytymätön nyt,\nvalitti vaimo. Ethän sinä ennen ole tavannut nureksia kovissakaan\nkohtaloissa.\n\n-- Niin, kyllä minä huomaan sen itsekin että teen nyt väärin Jumalaa\nvastaan, kun nurisen, mutta oman lapsen kohtalo koskee miltei vielä\nkovemmasti kuin oma.\n\n-- Kyllä, kyllä se koskee minuakin, syvästi koskee, tunnusti vaimo;\nmutta minä aattelen ettei suinkaan sitä Jumalan sallimatta kellekään\nmaailmassa mitään tapahdu. Koska hiuskarvaakaan ei putoa Hänen\nsallimattansa.\n\n-- Olet aivan oikeassa, eukkoseni, vastasi Hermanni hymyillen. Sinä\nolet nyt minua vakaampi uskossa; sepä minua lohduttaa. Rupeappa tästä\nlähin lohduttelemaan minua murheissa niinkuin minä näihin asti olen\ntavannut lohdutella sinua. Minä, vaikka vasta kuudettakymmentä alan,\ntunnen jo hieman vanhuuden heikkoutta ja mielikin on masentunut.\nVaikka toivon kuitenkin vielä parempaa jahka Herra jälleen parempia\nvuosia antaa. Enkä minä nurisisi Maijan ja Matin tähden laisinkaan,\nkun olisivat kuulleet minun neuvojani ja eläneet viisaammin.\n\n-- Niinpä niinkin. Mutta siitä ei asia parane; se on sillä\nkannallaan, jolle se on kääntynyt. Hyvä vain ettei lapsista olo\nyhtään nälkään kuollut.\n\n-- Parasta tottakin olla napisematta Jumalaa vastaan ja ennemmin\nkiittää Häntä hyvyydestään meidän sukua kohtaan, josta näinä kamalina\nvuosina ei ole sallittu yhtään kuolla nälkään eikä tautiinkaan.\n\n-- Ei se Maija, eikä Matti liioin, nyt valittanut kovaa aikaa eikä\nmuuta, mainitsi Liisa, jonka valkean lämmittävä voima oli pakkasen\nvaikuttamasta tuskaisuudesta jo saanut hyvälle mielelle. -- Toivoivat\nvain että äiti tulisi sinne ja toisi vähän maitoa, Maija jäi\nnukkumaan rauhallisesti ja lapsikin oli hiljaa.\n\n-- No kyllä sinne on mentävä heti eineen jälkeen. Minä vien kaikki\naamumaidon, jäähän meille itselle eileistä ja piimää.\n\nEineeksi valmistui pian perunat, joihin maukkuudeksi oli keittäessä\npantu vähän lampaantalista hakattuja suolatuita höystöjä. Leivässä\noli ainoastaan pieneksi pitimeksi selvää mutta sekin kehnoa\nviljaa, pääasiallisesti se oli olkirusasta ja suolaheinäjauhoista.\nSyönnin jälkeen Hanna pukeutui paksuimpiin tamineihinsa, ukkonsa\npieksusaappaat jalkaan, ja vähäläntä maitohulikka kädessä lähti\ntahrustelemaan pakkasessa ja lumessa tuota lähes neljänneksen\nmatkaa Mutkan pellonveräjän taa. Vihuri pohjoisesta kävi viiltävän\nkylmä; varsinkin Jättiläisenselän aukeassa rinteessä se paksujenkin\nvaatteiden läpi ja välitse ruumiisen koski. -- Miten se tyttö\nriepu tarkeni tämän välin vastatuuleen! ajatteli äiti Liisaa. Ja\nmitenkä minä tarkenen palata. Jolleihän jo huomiseksi lauhdu;\nyötä siellä kumminkin menee. -- Nuoremmat kuuset ja männyt olivat\nnotkistuksissaan oksa-lumien alla; joltakin oksalta siellä täällä\ntipahti lumikääry alas. Jonkun kuusipensaston syrjässä, johon\ntalvinen aamuaurinko heikonlämpimästi säteili, tiititti pakkastianen\nvienosti, kai ilon ja surun välillä taistellen. Niin, kenties se\ntaisteli elämästä ja kuolemasta, niinkuin hyvin moni ihminen tänä\ntalvena taisteli, ja kenties pian kohta menehtyy elatuksen ja lämmön\npuutteessa niinkuin hyvin moni ihminen on jo tänä talvena menehtynyt.\n-- Niin Hanna ajatteli kävellessään tahkealumista tietä, ja hän\narvasi tämän kylmyyden ja lumen keskessä itsensä yhtä heikoksi\nolennoksi kuin lintunen lumisen, vihurin valeleman puunoksalla. Ja\nkai sillä on pakkastiasellakin toisia hellittävänä, joita suojella\nja auttaa sillä on yhtä palava halu kuin hänellä Maijaa ja hänen\nlapsiaan...\n\nPian Hannan lähtemisen jälkeen oli Kala-Jussi tullut Kuusikankaalta\nAholaan. Nälästä ja vilusta hän värisi astuttuaan tupaan. Hermanni\nsattui juuri olemaan seulomassa viljajauhoja istuen pöytärahin\nedessä, jossa olevalle puohtimelle jauhot varisivat.\n\n-- Antakaa, hyvä aholainen, minun syödä noita kauhnoja seulasta,\nminun on niin kovasti nälkä.\n\nJa tuskin myönnytystä jouti odottamaan, kun jo kourin kauhnoja\nsuuhunsa työntämään.\n\n-- Älä nyt hyvä mies! kielsi Hermanni ja nostaen kauhasella puhtaita\njauhoja lisäsi: Koe nyt syödä noita!\n\nJussi söi sekaisin kauhnoja ja jauhoja hapineesti.\n\n-- Surkeaa kyllä, mutta kummaa myös että sinäkin, suutarimies, olet\nmoiseen nälänhätään joutunut.\n\n-- Kumpaakin se on, mökersi Jussi, suu jauhoja täynnä. Mutta niin se\non käynyt. Niitä on nyt suutaria useampia jo, ja ihmiset ainoastaan\nvälttämättömiksi tarpeikseen neulottavat tänä ankarana aikana;\neivät teetä juuri ollenkaan saappaita ja kenkuja, pieksuja vain.\nMinä en ole saanut työtä kuin toisinaan, eikä siitä ole paljoa\nmuuta kostunut kuinhan elänyt sen aikaa mitä työssä on ollut. Akka\nse elättelee kerjäämällä ja kuppaamalla itseään ja kahta lastamme,\neikä se välitä minusta mitään; mitäs välittäisi kun en minäkään\nhänestä voi välittää. Hyvä erittäin että _hän_ elättää tenavat. --\nKuusikankaalla ollaan jotensakin kovia nyt kun se uusi isäntä on\nohjeissa. Illalla annettiin vähän perunanloppuja, mutta tänä aamuna\nei enää mitään. Sanoi vain nuori isäntä: Menee häntä nyt muualle.\nMinä muistin kyllä, mitä Kusti lupasi silloin kahakan jälkeen\nsovintoa tehdessä, ettei ajais takkakiveltään vaikka hänellä olis\nkuninkaan linna -- mutta enhän siitä jaksanut muistuttaa, lähdin\nmatkoihini vain. Yhtäkaikki -- Kuusikankaan Kusti, kyllä se jaksais\nenemmän auttaa kerjäläisiä kuin se auttaa. Semmoinen joukko tukkia\nmyyty jo useana vuonna, ja maastakin siinä talossa on saatu paraimman\nmukaan mitä täälläpäin tämmöisinä vuosina on saatu. -- Mutta köyhä se\naina unhotetaan. Sanat tulivat osasta heikolla värisevällä äänellä,\nmuutamat taas kuin kovalla voimalla sydämmen syvyydestä työnnettyinä;\nlopuksi häiritsi itku.\n\n-- Niin, kovahan se on aika ja tylyjä ovat rikkaat köyhille, lausui\nHermanni. Siitä minun on hyvä mieleni ettei meidän ole näinäkään\nvuosina tarvinnut turvautua rikasten armoihin, ainoastaan Jumalan --\nja saatanpa sanoa että meillä on solkenaan tultu toimeen verrattuna\nmuiden köyhäin toimeentuloon. Kyllähän se leipä on ollut ja on yhäkin\nköykäistä, mutta sitä saattaa yhtäkaikki syödä, ja särvintä on ollut\ntavallisesti, kaksi kun on lehmää, ja muutama lammas syksyisin ollut\nhukattavana lihakipunoiksi perunoihin talven mittaan. Mutta se on\nniin, että kaikki eivät osaa laittaa ja sovitella niin että tulisivat\ntoimeen, vaikka niillä jonkun verran onkin.\n\n-- Niinpä taitaa olla, vastasi Kala-Jussi väsyneesti ja kämpi uunille\nmaata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYleisesti levinnyt tauti saattaa nekin ihmiset, joita se ei\ntapaile, alakuloiselle ja petolliselle mielelle, ja kun kuolema\nehtimäntakaa tempailee yhteiskunnasta jäseniä vaikuttaa tämä syvästi\njälkeenjääneihin, eikä yksistään silloin kun siten erotetut ovat\nsukulaisia toisilleen. Tämmöinen surullinen kammon ja haikea ikävän\naika oli Suomen kansalla viimeksi suurena nälkä- ja kuolotalvena\n1868. Niinpä siinäkin harva-asukkaisessa ja sen vuoksi pienessä\nyhteiskunnassa, josta tämän kertomuksen henkilöt ovat otetut, kuoli\nihmisiä niin tiheään, ettei moista laitaa vanhimmatkaan muistaneet\nennen olleeksi. Tavallisissa oloissa soi kirkonkello yli mäkien\nja laaksojen kuolonsanomaa noin kerran viikossa, muutamasti ei\nsitäkään. Mutta nyt se muutamina kuukausina soi, harvaa poikkeusta\nlukuunottamatta, joka päivä, vieläpä useana päivänä parille\nkolmellekin.\n\nLaulut olivat lakanneet ja kaikenlaiset nuorten huvitukset\nja yltiömäisyydet olivat tauonneet ainakin yhtä tyynni kuin\n\"maailmanlopun\" kesänä. Ne jotka muistivat tuon kesän -- ja\nuseimmathan sen muistivat -- käsittivät kyllä verratessaan sitä\ntähän talveen, että pelko ja kammo silloin oli enimmäkseen vain\nmielikuvitusta, siihen tuskin oli muuta todellista aihetta kuin yhtä\nja toista vaivaileva ja useita lapsia kuolettava punatauti. Vaan nyt\noli toista. Pelko ja kammo ei ollut mielikuvitusta, sillä nälkä,\nkylmä talvi, tauti ja kuolema pyörivät todellisina ja tuntuvina\njoka päivä silmäin edessä, vaikkapa itse tulikin suojelluksi niiden\nsurmaavilta voimilta.\n\nKun maa oli ehdyttänyt antimensa vähiin, käänsi kansa leipää\nanoen silmänsä Esivallan puoleen, jonka se tiesi voimalliseksi\nauttajaksi, koska se on Jumalalta. Jopa olikin edellisenä kesänä\nja tänä talvena ruunu alkanut kaivatuttaa parin sylen levyistä\nsyvää ojaa Kaarangan nevaan. Kunnallishallitus -- uutuutensa vuoksi\nkansalle käsittämätön laitos -- oli muodostettava, ja lautakunnan\nesimieheksi sekä kirjuriksi oli tuleva Mutkan herra. Tämä myöskin\noli saanut toimekseen olla ruunun käskynhaltijana Kaarangan ojan\nkaivattamistyössä. Palkaksi annettiin jauhoja vissi määrä päivältä.\nSe ei kuitenkaan tahtonut riittää elatukseksi varsinkaan niille\ntyömiehille, joilla oli useampia lapsia, ja joiden vaimot eivät\nkaivamistyöhön kyvenneet. Sen tähden kuului nurinaa, kuinka niukasti\nruunu maksaa palkkaa työstä. Toiset ajattelevammat taas ottivat\nhuomioon sen seikan että muut (yksityiset) tänä aikana tuskin\nsitäkään vertaa maksaisivat. Kumminkin vähän paremmin tulivat toimeen\nne työläisperheet, joissa vaimokin kykeni ojankaivuun.\n\nNiiden onnettomain turvaksi, jotka nälissään olivat joutuneet taudin\nkouristeltaviksi, oli niinikään Esivallan tahdosta kuntalaisten\navulla laitettu erään talon vierastupaan kirkonkylässä sairaala.\nMutta yleiseksi luuloksi levisi kansaan, että ne vasta pian\nkuolivatkin jotka sinne vietiin. Ja totta kyllä, ainoastaan muutamat\nsieltä parantuneena palasivat, mutta se kai tuli siitä että sinne\nvietiin ja tulivat ainoastaan kaikkein huonoimmat, jotka omissa\nhoteissaan varmaankin olisivat pian kuolleet. -- Lääkärinhoitoa\nja -peräänkatsantoa ei sairaalassa ollut, sillä piirilääkäri asui\nkaukana ja sillä lienee asuinseuduillaan ollut kyllin työtä.\nSairaanhoitoa enimmän ymmärtävä mies täällä oli pappi ja tämä tekikin\nkaiken mitä voi sairaalan järjestämiseksi ja kävi joka päivä sitä ja\nsairaita katsastamassa. Ja oli ottanut ymmärtävimmiksi huomaaviansa\nnaisia sairaanhoitajattariksi. Suurta haittaa teki huoneen pienuus\nja mataluus sekä niukkavaloisuus. Ilman vaihto saattoi tapahtua\nainoastaan tornin kautta savureikää myöten sekä ovesta. Sairaalan\nruokajärjestelmää moitti kansa, kun siellä annettiin esim. suolatonta\n(ehkäpä vähäsuolaista) vetelää velliä, ja yleinen luulo oli se\nettä kun siellä olisi annettu suolaista vankkaa ruokaa, olisivat\nuseammat sairaat parantuneet. Vaikka kyllä oli toiselta puolen nähty\nesimerkkejä ja ruvettu uskomaankin, että kun kauvan nälissään kitunut\nihminen yhtäkkiä sai halunsa mukaan syödä vankkaa ruokaa seurasi\nkuolema tavallisesti kohta.\n\nAlkulan Matti oli pari viikkoa huhtikuun alkupuolella sairaalassa,\nsairastaessaan lämmintätautia; parani siellä ja palattuaan kotiin\nalkoi voimistua.\n\nSilloin tällöin oli Hermannin ja Hannan kärsivällisyys vähissä ja\nsaattoivat joksikin hetkeksi häätyä nurisemaan kohtalon kovuutta tänä\ntalvena. Mutta sitten he jälleen malttoivat mielensä ja havaitsivat\nettä heillä sentään oli paljoa parempaa kuin monella muulla, Ja\npäivä päivältä heissä kummassakin vakaantui se ajatus että Herra\ntahtoo näiden kovain koettelemusten kautta heitä (niinkuin kaikkiakin\nihmisiä) valmistaa ja puhdistaa itselleen otollisiksi olennoiksi\ntulevaan elämään, jossa ei enää ole nälkää, vilua eikä muita\nvaivoja. Ihminen on niin läpi turmeltunut, tapasi Hermanni selittää\nvaimolleen -- että se täytyy tulla perinpohjin muokatuksi ennenkuin\nse kelpaa asukkaaksi taivaasen, jossa ei hiventäkään turmelusta\nlöydy. Tämmöisten suurten vitsausten kautta Jumala etsii kaikkia,\nmutta kaikki ihmiset eivät tuota havaitse, eivät huomaa taivaallista\nrakkaudenvetoa, vaan luulevat jonkun hirmuvoiman ahdistavan heitä ja\nsyöksevän onnettomuuteen. -- Ja näinä ahdinkoaikoina Hannakin rupesi\nmielestään tulemaan selville tässä asiassa, jossa häntä oli koko\nelämänsä vaivannut kummallinen hämäryys. Useinkin kun näytti kovin\ntoivottomalta ja mieli kävi kuivan äreäksi, vetäytyi hän ikäänkuin\nväkipakoin hiljaiseen mietiskelyyn ja ajatteli voimallista auttajaa,\njoka kaikki tietää ja näkee, ja niin syntyi äskeisessä äreässä\nmielessä vieno tyytymys ja ilo...\n\nIloa oli vanhemmilla myös tyttärestään Liisasta, joka nyt jo\nvarttuessaan osotti hyvin terävää ja työnhaluista ja älykästä\ntytönluonnetta. Kasvultaan hän oli ison joukon hoikempijäntereinen ja\nlyhempikin kuin Maija jo kasvana oli. Mutta kaikissa yrityksissään\nerittäin selvä ja toimissaan sukkela. Samalla tosin hieman omipäinen\nja kiivas, muttei siltä usein vanhempiansa pahoittanut. Tänä talvena\nja keväänä hän valmisti itselleen ristiraitaista tanttukangasta\npellavista ja sitä varten täytyi isän, rahan vähyydestä huolimatta,\nantaa muutamia kymmeniä penniä paineisiin. Isä kyllä esteli ja sanoi\nettä antaisi olla parempiin aikoihin, vaan tyttö vastasi päättävästi\nettä nyt se pitää kangas syntyä vaikka taittuis. Ja tytön ahkeruus\nja arvelemattomuus sai isän myöntymään. Sanoivatpa vanhemmat monta\nkertaa hyvillämielin toinen toiselleen että kyllä tuo Liisa itsensä\nmaailmassa elättää.\n\nJussi, heidän poikansa, oli myöskin ahkera ja kelpo, kun hänen\njuoppoustaipumuksensakaan ei näinä köyhinä aikoma, jolloin\nkotiviinankeittokin oli jo lakannut, saanut uutta yllykettä.\n\nAholan Hermannin omituisia tapoja ei tänä hätäaikana monella ollut\nhalua ihmetellä. Nälkääkärsiväiset ajattelivat ja sanoivat nyt\nettä kunpa olisi semmoiset rusatynnyrit tuvassa kuin Aholassa on.\nJo useita vuosia takaperin Hermanni näet oli ruvennut katkaisemaan\nriihessä ohrat, tähkineen ja olkeakin jonkun tuuman mitalta.\nViljantapaista tuli siten niin runsaasti että tynnyrinastiat eivät\nenää mahtuneet aittaan, vaan täytyi useammat asettaa tupaan, jossa\nkyllä oli tilaa. Piloillaan Hermanni toisinaan muistutti Hannalle\nettä eikös ole hyvä kun tupa on avara, vaikka sinä silloin sitä\nihmettelit. Vaimo myönsi ja ajatteli kunnioittavasti miehensä\nkaukaa-aavistamiskykyä.\n\nKuusikangas oli niitä harvoja taloja seudulla, joissa tänä vuonna\nsyötiin selvä leipä ja vielä oman pellon viljaa. Heikki vaimoineen\noli syytingillä, vaikkei juuri hyvillä päivällä, sillä miniän olivat\nsaaneet tylyn ihmisen, joka haukkua mankutti vanhuksille eikä olisi\nsuvainnut näille erityistä huonetta. Suurta kunnioitusta ei Kustikaan\nosottanut vanhemmilleen. Muutenkin nämä nuoret haltijat olivat\nkumpikin luonteeltaan ylpeitä kaikkia köyhiä kohtaan. Raskitsivatpa\njoskus laskea pilkkaa Aholan Hermannin -- Kustin oman sedän --\nrusatynnyreistä...\n\nKörttiläiset -- nekään jotka eivät olleet julkisesti langenneet\n-- eivät olleet enää niin palavia asiassaan kuin ensimmältä, eikä\nnykyinen pappi ollut erityisesti körttiläismielinen. Kuitenkin\nlukivat he ahkerammin kuin muut ja pitivät nuhteetonta elämää ja\nolivat vuosien kuluessa kotiympäristössään Säynäisperällä ja\nKumpumäen kylillä vaikuttaneet siivoutta ja vakavuutta muiden,\nnuorisonkin elämään. Mutta Keski-Kumpu oli jättänyt surullisen\nmuiston itsestään. Langenneena oli hän juonut entistä pahemmin. Oli\nsitten ollut vähän miehekkäämpikin ja yrittänyt menetellä tyttäriensä\nsuhteen komeasti. Hänellä oli kokonaista neljä tytärtä, ja maine\nlevitettiin että ne saavat kukin viisituhatta markkaa myötäjäisiä.\nTyttäret, kun sitäpaitsi olivat kauniinpuoleisia, menivätkin joutua\nkaupaksi, mutta jo tavaramyötäjäisiä varustellessa häätyivät\nvanhemmat velkoihin. Talo kävi kurjaksi sekä sisällisesti että\nulkonaisesti. Tupakin pahoin rappeutui, Isäntä kuoli tänä talvena\nomalle takkakivelleen. Ja yleisesti puhuttiin että hän kuoli suruun,\nviluun ja nälkään.\n\nTämän miehen kohtalosta oli Aholan Hermanni ottanut tarkan vaarin, ja\nmilloin vain tuli oma tai ihmisten elämä yleensä puheeksi, hän lausui:\n\n-- Pitää elää suhdalla ja taiten kaikessa ettei käy kuin\nKeski-Kumpulaisen. Alkuaan myöten se kerä vieriää, lisäsi hän vielä\ntavallisesti, -- mitä tuo Kumpulainenkin, poukahdellen sinne tänne\nalusta alkaen ja viimein vierähti kukkulalta syvänteeseen.\n\nKevään tullen jäät lähtivät aikanaan ja kaikinpuolin näytti\ntoivohikkaalta synkkämuistoisen talven perästä. Hengissä ja\nterveenä olevat ihmiset alkoivat rohkein mielin katsella elämää ja\ntulevaisuutta. Mutta useimpain -- hyvin monen talollisenkin -- oli\nlähteminen uittoon. Melkein ylituleensa olivat ihmiset velassa Mutkan\nherralle, jonka viljakauppa oli paisumistaan paisunut. Velka oli\nsuoritettava uitolla, mutta harvalta se kuitiksi tuli yhden kevään\nuitolla kun palkkaa laskettiin paraille miehille ainoastaan 1 markka\npäivältä ja työ oli tehtävä omin ruokinsa -- vaan lyhenihän toki\nvähäsen. Niinpä Alkulan Mattikin saattoi ainoastaan toivoa velkansa\njonkun verran lyhenevän. Rohkein mielin hän sairautensa jälkeen uusia\nvoimia saatuaan lähti työhön ajatellen että niin monen lapsen isänä\nhänen ainakin yrittää täytyy, kävi sitten puuhun tai kiveen.\n\nHyvillämielin ryhtyivät Aholan asukkaat peltotöihinsä, kun olivat\nvelattomina päässeet kovien koettelemusten ajan läpi, mikäli\nkesän alusta saattoi päättää, parempaa lupaavan ajan kynnykselle.\nTottapahan, ajattelivat vanhukset, myös Maijalle ja Matille parempina\nvuosina apu koittaa. Hyvä että poloista joukkoa on voitu talven yli\nhoivata. Kaunis kevät antaa uusia voimia heillekin...\n\nEräänä ihanana aamuna, jolloin kedot ja oraat ensi kertaa kauniisti\nvihannoivat, sanoi Hermanni vaimolleen:\n\n-- Meidän pitäisi kovimmissakin kohtaloissa jo osata iloita siitä\nettä apu tulee aikanansa.\n\n-- Jospa osaisimmekin iloita kovan aikana, niin olis elämä autuutta\naina! vastasi vaimo, ja silmistä kajasti toivon valo kuin ihana\naamurusko.\n\nJa lintuset visersivät pellon syrjässä vesakossa, soinnuttuen\nihmisten elpynyttä mieltä.\n\n\n\n\nVIII. Etsimään.\n\n\nToistakymmentä vuotta aikaa viimeisestä on kulunut. Ja ovathan ne\nasiat, sekä Aholan että yleiset, ehtineet kokolailla muuttua.\n\nAholassa on tultu toimeen entiseen tapaan, aina sentään hiukan\nparemminkin. Peltoja on vähinsä laajennettu, kun Jussista, joka jo\nlähentelee kolmeakymmentä, mutta on vielä tavatonta kyllä muihin\nseutulaisiinsa katsoen naimaton, on ollut pitkin aikaa oivaa apua\nisälle. Lehmiä on ollut väliin kolmekin, muttei hevosta. Isä ei ole\nhuolinut hevosesta, vaikka Jussi ja kaikki muut ovat tahtoneet.\nVuodet ovat melkein poikkeuksetta olleet hyviä.\n\nJussin ja isän välille on kehittynyt jonkunlainen epäsopu. Tähän ei\nole niinkään suurena syynä se että poika silloin tällöin on tullut\nliikutettuna kotiin; on kyllä saanut isän moitteita siitä, mutta sen\npahempaa siitä ei ole tullut, kun poika aina on kuitenkin ollut mies\npaikallaan. Mutta varsinaisena syynä epäsopuun on ollut se, ettei isä\nole myöntänyt pojalle isännyyttä jotta tämä olisi oman suunnitelmansa\nmukaan, enemmän muiden ihmisten tavalla saanut asua torppaa ja\nainakin pitää hevosta, vaikka heiniä olisikin täytynyt rahtimaalta\nlisäksi hankkia.\n\nLiisa on ollut jo pitkät ajat palveluksessa ihmisillä edempänä ja\nlikempänä vaan kuitenkin lähitienoilla ja valmistellut vuosien\nkuluessa itselleen koko joukon vaatetavaroita.\n\nJulius on ikänsä puolesta mieheksi tulemassa, vaan ruumiiltaan\nnerkonen, ja Hilma niinikään naisen aikaisempaan kehitykseen nähden\naikaihmiseksi tulemassa. Mutta näiden nuorimpain halut ja pyyteet\novat outoja vanhemmille, sillä ne ovat ennen kuulemattomia koko\npaikkakunnalla.\n\nTuossa neljättätoista alkaessa tuli Juliukselle, joka siihen asti\noli ollut vastahakoinen lukemaan, tavaton halu kirjaa viljelemään\nja oppi pian sujuvasti lukemaan. Luki Uutta Testamenttia loppuun\npäästyään yhä jälleen uudelleen, myöskin ahkerasti vanhaa ynnä muita\nhengellisiä kirjoja niin paljon kuin niitä saatavilla oli. Näiden\nkirjain lukeminen antoi runsaasti aihetta ajattelemiseen herättäen\nsamalla vähitellen herkän mielen sureskellen miettimään niitä\nasioita, joita kirjoissa teroitettiin kaikille ihmisille kaikkein\nkalliimmiksi.\n\nSen ohessa, kun kuntaan oli saatu lainakirjasto, sai sieltä\nlukeakseen kokonaan ja puolittain maallissisältöisiäkin kirjoja,\njotka taas veivät ajatusta uusille aloille. Lainakirjaston hoitajana\noli seurakunnan pappi, joka rouvineen ilmaiseksi opetti pojalle\nkirjoitustaitoa, johon hänessä oli palava halu herännyt.\n\nVanhemmat sallivat tätä kaikkea. Äiti tuumi että sanovathan\ntalonpojista silloin tällöin maailmassa tulleen pappeja; kuka\ntietää miksi Julius oli aijottu. Isä taas löi tuommoiset ajatukset\ntavallisesti myttyyn, varsinkin sen tähden ettei ollut suinkaan\nvaroja kouluuttaa pojasta herraa, Tietoja maallisiakin sai isän\nmielestä hankkia ja kirjoittamaankin opetella, koska nykyiseen\nmaailman aikaan tarvittiin kunnanmiehiä ja muita semmoisia, vaan\nnäitä oli pidettävä pieninä asioina yksinkertaisen autuudenasiain\ntutkistelemuksen rinnalla, eikä millään muotoa olisi saanut työaikaa\nsemmoisten asiain tähden hukata. Samaan mielipiteesen tuli äitikin\nvähitellen.\n\nJa kun Hilmallekin heräsi samanlaatuisia mielitekoja kuin veljellä\noli, rupesivat vanhemmat koviksi asiassa ja kielsivät tuontuostakin\nlapsuksia turhia höyrimästä.\n\nTämä vaikutti höyrijöissä surua sekä kiihoitti vain tiedonhalua.\nJuliuksen ja Hilman mielipyyteet ja halut eivät kuitenkaan olleet\naivan samanlaiset. Juliukseen olivat hengellisistä kirjoista\nlukemansa tiedot vaikuttaneet kovin syvästi, ne olivat herättäneet\nhänen sielunsa syvimmässä polttavan kysymyksen: kuinka oikein tulisi\nsiihen sovintoon Jumalan kanssa, josta sanassa puhuttiin ja joka\ntuottaisi iloisen rauhanmielen? -- Tätä hän ei osannut saavuttaa,\nei osannut rukoilla eikä uskoa _niin_, että se olisi tuottanut\nkestävää tyydytystä. Toisista kirjoista saamansa historialliset,\nluonnontieteelliset ynnä muut alkeistiedot tuottivat alussa uutta\nviihdytystä mielelle, mutta sitte oli havaitsevinaan yhtä ja toista\nristiriitaisuutta hengellisen sanan ja maallisen tiedon välillä.\nKun siihen lisäksi vanhemmat ja muut likeiset ihmiset jopa pappikin\nsaarnoissaan monasti teroittivat mieleen että tieto ja viisaus\nvieroittaa ihmistä sanan yksinkertaisesta opista, jossa yksistään\nautuus löydetään, kävi ristiriitaisuuden tajunta mieltä masentavaksi,\npeloittavaksi. Hän vaipui eräänä kevännä kahdettakymmentä käydessään\nkamalaan synkkämielisyyteen, jota ei hän itse eivätkä muut\nymmärtäneet mitä se oikein oli. Hän epäili kaikkea, mitä oli lukenut\nja suri sitä etteivät tiedot olleetkaan tosia. Seurustelu toisten,\niloisten nuorten kanssa syksyllä hänet vähitellen auttoi selville\njälleen.\n\nPaitsi noita sisällisiä taisteluita oli Juliuksella voimakasta\ntuntemattoman ja tietämättömän kaipausta, jolle uskoi löytävänsä\nvastinetta jossain kaukana, sekä sen ohessa suurta huolta tulevista,\nmahdollisesti sattuvista kovista kohtaloista. Isä häntä monta\nmonituista kertaa ystävällisesti neuvoi että se tuntemattoman kaipaus\ntulee tyydytetyksi vähitellen kun tekee työtä ja luottaa Jumalaan\nja ettei huomisenkaan päivän tähden, saatikka sitte kaukaisempien\naikojen vuoksi tarvitse liiaksi huolehtia, sillä elämässä on onnea ja\nhyvää jokaista varten. Mutta tästä poika ei osannut viisastua...\n\nHilman mieli oli paljonkin toisenlainen kuin Juliuksen. Hän oli\nvilkas ja iloinen, ei hengelliset asiat eikä muut huolet olleet\nhäneen syvästi leimaansa painaneet. Mutta mielellään hänkin\nluki ja opetteli kirjoittamistakin, ja tiedot olivat hänestä\nhauskoja, eikä hän milloinkaan vaipunut niiden ristiriitaisuuksia\ntai tosiperäisyyksiä miettien selvittelemään. Hän näytti\nmieleltään veljeään voimakkaammalta ja ruumiinkin puolesta oli\nhän, sukupuoleensa katsoen, nuoremmuudestaan huolimatta Juliusta\nvoimakkaampi. Isä ja äiti tapasivatkin piloillaan sanoa: Paremmin tuo\nHilma sopis pojaksi kuin tytöksi, ja Julius taas paremmin tytöksi.\n\nMutta se oli kuitenkin joihinkin määrin yhteistä molemmissa että\nHilmakin halusi herroihin, tuntemattomiin ja kauvaksi, ja tämä\nhänen halunsa oli hyvin kiihkeä, joka vastaansanomisista ei\nlaisinkaan masentunut. Papin rouva ja pappilan röökynät olivat\nhienolla sukevalla olemisellaan saaneet hänessä hereille yhtäläistä\nsamanmoiseksitulemisenhalua kuin pappi ja muut joskus nähdyt\nherrasmiehet Juliuksessa.\n\nMuutamia vuosia takaperin siitä kevätkesästä, jolloin tämän luvun\npääasia tapahtui, oli Kala-Jussi ja Sarvi-Ulla otettu kotureiksi\nAholaan. He olivat olleet monessa paikassa, tuskin vuotta missään,\neikä kukaan enää heille luvannut paikkaa Ullan suupalttisuuden ja\nsen tähden, että Jussi laiskuuksissaan makasi niin monet päivät\nkotona, josta Ulla lakkaamatta miestänsä haukkui. Sen lisäksi\npiti Ulla usein aika meuhakkaa toistakymmentä käyvän juonikkaan\npoikansa kanssa, milloin luudantyveä korvalle antaen, milloin\nmitenkin reukaloiden häntä isän ollessa välinpitämätön koko asiasta.\nKuka moista mustalaisjoukkoa viitsi huoneessaan pitää ja kuulla\nlakkaamatonta riitelemistä ja meuhakkaa! -- jahkaisivat ihmiset\njokapaikassa. Hermanninko sitte täytyi rauhalliseen kotiinsa ottaa\nmoiset?! Hän hyvin tunsi Ullan suurisuisuuden. Mutta he pyysivät niin\nkauniisti, oikein rukoilevasti, molemmat miltei kyynelsilmin, että\nantakaa nyt suojaa, kuu ei missään sitä saada! Hanna heltyi melkein\nkyyneleihin hänkin, ja Hermanninkin valtasi armeliaat tunteet ja\najatteli asiaa sallimuksena ja koettelemuksena -- täytyyhän kristityn\nauttaa hätääntynyttä -- ja lupasi: saa tulla koetteiksi kun maksaa 12\nmarkkaa hyyryä vuodessa.\n\nToisinaan otti Ulla oikein pilkatakseen Juliuksen ja Hilman herroiksi\npyrkimisen aikeita. Kun Aholan Julius -- tapasi hän asetella -- tulee\nkiiltävissä saappaissa ja korkeassa silkkihatussa keppi kädessä\nmaantiellä minun vastaani, niin minä tietysti menen kauvas ojan taa\nja niijaan syvään ja kysyn että muistaako hyvä herra enää tämmöistä\nveuhkanaa, kuin Sarvi-Ulla, olleenkaan. Ja kun Hilma röökynänä\ntaikka rouvana leveissä kurttuhameissa ja samettipäällyskenguissa\nhienosti hipsuttelee herrain kamarin lattiaa ja katsoo pihalle ja\npuistatellen panee: phyi, phyi kun siell' on ruma ilma -- niin\ntulen minä niijaillen ja sanon että kaivettiin tuota ennen yhdessä\nsyksyrämpsyissäkin perunoita Aholan pellolla ja oli hameet ja kourat\nvahvassa mullanpevussa. -- Kiusatut yrittivät toisinaan suuttua,\nmutta Ullalla oli tavallisesti niin mukavaa sanottavaa lisäksi että\nkatkeruus muuttui nauruksi. Julius kuitenkin yksinäisyyteen tultuaan\nvakavamielisenä paheksui tuota kiusaamistakin, sillä -- ajatteli hän\n-- samaa se on isän ja äidinkin mieli, semmoista kummaksumista tuossa\nasiassa, vaikkeivät he tee pilkkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli maanantaipäivä muutamia viikkoja ennen juhannusta. Aholan vanhin\npoika Jussi teki lähtöä matkalle Amerikkaan. Ja Julius ja Hilma\nolivat tositouhuissa mukaan Vaasaan saakka.\n\nIsä istui käsi poskella pöydänpääakkunan kohdalla penkillä ja\näiti, huivi hyvin silmille vedettynä, kudoskeli sukkaa periakkunan\npielessä. Ulla istui takkakiven nurkalla, suuresta visapiipusta\nhaikuja töllyytellen.\n\n-- Olispa mukavaa -- alkoi Ulla naurahtaen ja savua pölläyttäen --\nkun sais koko Aholan asukkaineen päivineen siirtää hurautetuksi\nAmerikkaan. Niin että veis minunkin sinne. Äijä (tarkoittaen\nmiestänsä, joka tällä kertaa oli kylässä työssä) sais jäädä\nkotimaahan. Minä pääsisin sinne Amerikan herroja kuppaamaan. Kai\nsiellä kuppuustakin maksetaan parempi palkka kuin täällä, jossa vain\npenni sarvelta annetaan. Poika juntus sais tulla samassa kyydissä.\nPanisin siellä suutarinoppiin. Siellä kumminkin on parempia suutaria\nkuin täällä. Isänsä opissa ei siitä hääviä suutaria tule, vaikka\nkyllä se Jussi aikoinaan neulomaan kykeni. \"Vaan kaikki Jussilta\nnäyttää kun vanhaksi tulee...\"\n\n-- Niin se Ulla puhua veuhtoo aprikoimatta asiaa tarkemmin, lausui\nHermanni. Minulle on Jussin lähtöhomma tuottanut syvää surua; samoin\nJuliuksenkin ja Hilman maailmallemenopuuhat.\n\n-- Ja minulle, yhtyi Hanna. Tämä suru vie minut hautaan. Lapset eivät\ntietäne kuinka koskee äitiin heidän menonsa niin kauvaksi ettei saa\nnähdä tuskinpa kuullakkaan heistä mitään. Olishan tässä Aholassa\ntoimeentultu kaikki... Kyyneleitä tipahti hänen rypistyneille\nposkilleen.\n\n-- Aika on toinen kuin ennen; siinä lienee syy noihin kummallisiin\nhaluihin ja puuhiin -- arveli isä. Tyydyttiin sitä ennen -- --\n\n-- Niinhän tämä nykyinen aika on kuin sotkeentunut vyyhti entiseen\nverraten, keskeytti Ulla. Ennen luisti maailma kuin siimaa eikä\ntullut vastaan solmuja eikä vintturoita, mutta nykyaikaan yksi vetää\nyhtäälle toinen toisaalle eikä tiettä alkua ei päätä. Toiset lähtevät\nkultamaahan kultaa kourin kokoamaan, toiset pyrkivät herroiksi.\nHerroiksi kouluuttamista varten tahdotaan kansakoulua. Siinä asiassa\novat Mutkan herra ja pappi yhtäpoikaa, vaikka muissa vetävät\nniskaköyttä toisilleen. Hupsuksi minä ainakin tulen, jos en pääse\nAmerikkaan minäkin. Sanokaa te, Hanna ja Hermanni vain että antaa\nmenevän mennä, kyllähän jääpä neuvonsa pitää.\n\nHermanni ja Hanna eivät olleet juuri ottaneet korviinsakaan Ullan\nlorua, jonka he ennestään tiesivät olevan vailla päätä ja pontta.\nMutta Jussi, joka kokosi kapineitaan seinältä kaapista, arveli: Ullan\npuheista en minä suuria perusta. Ei se Amerikkaan lähtökään ole niin\nilman aikojaan. Kun toiset ovat saaneet rikkautta helpotellen omassa\nmaassa, niin onhan sitä saamattomilla lupa lähteä koettamaan onneansa\nkaukaiseen maahan. Jos ei sittenkään onnesta, niin tietäähän silloin\nettei ole sallittu rikkaaksi tulemaan. Minä lähden parempaa etsimään\nkuin kotona on.\n\n-- Me mennään kaupunkiin etsimään parempaa, selitti Julius itsensä ja\nHilman puolesta.\n\n-- Kaupungissa -- ilmaisi Hilma ajatuksensa -- saa kauniit vaatteet\nja saa olla ja asua niin komeissa huoneissa kuin pappilan kamareissa,\nsanoi pappilan piika, joka on ollut kaupungissa.\n\n-- Tyydyttiin sitä ennen ja on näihin maailman aikoihin asti\ntyydytty, kunhan on ruokaa ollut ja kattoa suojana, puheli isä. Mutta\nentisten ihmisten kestäväisyyttä ja tyytymystä ei ole nuorissa.\nMinä kuulin isän ja äidin monasti kertovan kuinka Kuusikankaankin\nmuinaiset asukkaat satoja vuosia taapäin raastivat itselleen\nelatusta laajoista sydänmaan metsistä ja järvistä, metsästämällä\nja kalastamalla, ja kuinka he monta monituista nälkävuotta saivat\nkestää vielä sittenkin kun jo enemmän maata viljelivät, syystä ettei\nmaa tahtonut kasvaa kun oli kylmiä kesiä ja hallavuosia. Mutta he\nkestivät ja pysyivät kotonaan. Voimakkaita ja reippaita olivat\nmiehet, vankkoja vaimotkin. Esimerkiksi noin puolitoista sataa vuotta\nsitten asui ja eleli Kuusikankaalla luja ukko ja roteva akka, minun\nisäni isän vanhemmat. Kun menivät peninkulmain päähän sydänmaalle\nheinään tai tervashaudalle oli ukolla vähäläntä pata lakkina päässä\nja melkein nykyisten miesten mittainen leveä piimäleili selässä, joka\nleili on vieläkin Kuusikankaan puodissa ja on siinä vuosiluku 1723.\nAkka taas kantoi konttia, jossa oli neljäkymmentä leipää, leiviskän\naski voita ja kaloja pari leiviskää, Noita ihmisiä minä olen\ntöissä ollessani usein ajatellut ja saanut ikäänkuin uusia voimia\nväsymyksessä. Tämmöisten vanhain muistoa teidän pitäisi, lapset,\nkunnioittaa ja pysyä perintömaalla kaikki.\n\n-- Kaikki minäkin tahtoisin pysymään kotona, vaikka vielä Maijan ja\nMatin joukkokin tulis Aholaan, lausui äiti suotavanaan. Kyllähän\ntässä maata on ja paljon väen voimalla sitä sulille saataisiin.\nJumalahan sitten kasvun antaisi.\n\n-- Antaa menevien mennä, kyllähän jäävät neuvonsa pitävät, sanoa\nhölpäytti Ulla taas.\n\n-- Pojat, taikka kumminkin toisen niistä, soisin minä\nvanhentajaksemme, ilmaisi Hermanni ajatuksensa. Jäis edes Julius\nkotiin ja rupeais tyytyväiseksi työmieheksi, kun ei sinne\nsotaväkeenkään tullut hoikkuutensa tähden kelpaamaan. Muuten se\non kummallista nykyiseen maailmanaikaan sekin että rotevat nuoret\npojat tästälähin viedään, jos vain määräävä arpa tulee, kolmeksi\nvuodeksi pois kotoa. Mutta se nyt sentään on meidän oman maan ja\nkeisarin tähden, jos vihollinen tänne ryntäis... Mutta Amerikkaan\nmeno on vain rikkauden himosta ja kaupunkiin paikkaa etsimään lähtö\nherraksitulemisen halusta. Vaan kun nyt kerran menette, niin menkää,\nja Jumalan siunausta minä soisin teille sielläkin, missä tulette\nolemaan. Älkää unhottako koskaan Jumalaa, että Hän on jokapaikassa\nläsnä ja näkee kaikkialle. Ja niin kartatte pahuutta.\n\nSamassa tulivat Liisa -- nykyään Hakalassa palveleva -- ja Maija,\nviimemainitulla kaksi poikaansa ja kolme tyttöänsä mukana, Aholaan.\nMaija istui seuralaistensa kanssa Ullan viereen takkakivelle.\nLiisa äitinsä ja Hilman väliin peripenkille. -- Kaikki ovat niin\nsurullisia, alkoi, Liisa, -- äiti ja isä ja Hilma ja Julius ja\nJussikin. Mitä siitä suree; jos kerran menee, niin menee, lisäsi\nhän päättävästi. Pianhan Vaasasta masiinalla huristaa takaisin jos\npaha on olla, ja tuon kolme peninkulmaa rautatielle kulkee vaikka\nunissaan. Ja höyrylaivoissa sinne Amerikkaan mennään ja samoin sieltä\ntullaan, milloin mieli tekee. Vaasan rannasta saa astua laivaan, joka\nvie kuin tuli ja valkea.\n\n-- Kas niin, se on oikea tyttö joka katsoo asiaa hauskalta kannalta\nvain, säesti Ulla takkakiveltä.\n\n-- No pääsishän sieltä takaisin Amerikastakin, kun vain sais rahoja\nkokoon, arveli Maija.\n\n-- No rahoja siellä pitää tulla, jos kerran muutkin ovat saaneet,\npäätteli Jussi. Alamaasta kuuluu jo hyvin monta nuorta miestä olevan\nAmerikassa ja lähettelevän rahoja kotiinsa akalleen ja lapsilleen.\nJa kuuluu jo useita sieltä palanneenkin, ja rahaa olevan kuin\ntuhkaa. Minulla ei noita ole akkaa eikä lapsia, että niiden tähden\nhaalis kokoon, mutta lähetän, jos hyvin käy, isälle ja äidille\nvähäsen. Ja sitten kun olen oikein paljon saanut kokoon, tulen tänne\nkotiseudulle ja ostan talon ja otan akan. Kuusikankaan Kustilta olen\nkyllä lainannut melkein kaikki matkarahat, kun itselläni ei ollut\nkuin 50 markkaa, mutta jos hyvin käy ei tarvitse siltä mahtavalta\nenää lainata. Jospa vielä voisin ostaa yhtä oivallisen talon kuin\nKuusikangas on!...\n\n-- Jussilla, sanoi äiti, on miehekkäitä tuumia ja suunnitelmia, mutta\nHilma ja Julius eivät oikein tiedä, mitä varten menevät, Juliuksella\nei ole hituistakaan rahankokoamisen halua, mutta se halajaa herraksi,\nettä sais paljon lukea ja kirjoittaa. Ja Hilman tekee mieli tulla\nniin hienomaiseksi ja sieväksi kuin röökynät ovat eikä tahtois --\nniinkuin Juliuskaan ei tahtois -- tehdä kovaa talonpoikaistyötä.\n\nKaikki kolme huomasivat äidin puhuvan aivan asianlaidan mukaan.\nJussilla oli luja suunnitelma aivoissa, mutta Juliuksella yhtä\nvähän kuin Hilmallakaan ei ollut selvyyttä eikä varmuutta. Julius\nolisi vain halunnut olla semmoinen tietävä mies kuin pappi taikka\nmuut oppineet herrat ja mielellään herrain pukeissa myös sekä tehdä\nhyvää opettamalla ja muuten, niinkuin oli kirjoista lukenut jalojen\nmiesten maailmassa tehneen. Toivoi myös kaukana kohtaavansa semmoisia\njaloja ihmisiä kuin joista oli lukenut, kuinka varakkaat monasti\nauttavat köyhää j.n.e. Auttaisivat häntäkin... Hilman aikeet ja\nsuunnitelmat olivat vielä, miltei epämääräisemmät, mutta syvällä\nhänen sydämmessään oli ikäänkuin itsetiedottomana halaumuksena häntä\nhellivä ja rakastava ihminen, joka mielikuvituksessa tavallisimmasti\notti nuoren, reippaan herrasmaisen miehen haamun. -- Pappi ja\nrouva olivat olleet heitä kohtaan niin hyviä, että edellinen oli\ntiedustellut tuttavaltaan kauppamieheltä kauppapalvelusta, eli\nsiihen harjoittelemisen tilaisuutta Juliukselle, ja jälkimmäinen\nystävältään naisten vaatteiden ompeluliikettä pitävältä neidiltä\nneulomaoppipaikkaa Hilmalle. Tällä näytti olevan halua ja taipumusta\nhienoon neulatyöhön. Ja paikat olivat luvassa. Isä antoi 15 markkaa\nmatkarahoiksi kummallekin. Rautatiematkaan tiedettiin tarvittavan 5-6\nmarkan vaiheille hengeltä. Äiti pani evästä, säästyneitä joululeipiä\npari, yhden juuston ja vähäisen rasian voita kullekin erityiseen\nnyyttihuiviin.\n\nJussi ja Julius kehoittivat isää ja äitiä ottamaan Maijan ja Matin\nvanhentajakseen, koska Matti oli roteva työmies; kyllähän ne lapset\nsiinä eläisivät. Vanhimmasta päästä olivatkin jo palveluksessa\nihmisillä. Liisasta, kun ei lupaa ottaa ollenkaan miestä, ei tietysti\nole vanhentajaksi. -- Liisi kuultuaan tämän vakuutti yksin olevansa;\nei hän ota, jos vielä sattuisi saamaan huonon taikka häjyn; voi hän\nitsekin itsensä elättää. -- Maijasta tuntui hyvältä se että hän\nmiehineen tulisi vanhentajaksi, ja hymyili, vaan ei puhunut mitään.\nIsä ja äiti lausuivat toivomuksenaan, että kaikki matkaanlähtevät\ntulisivat kotiin takaisin, jos ei erittäin hyvältä tunnu olo\nmaailmalla. Isä vielä erityisesti lisäsi:\n\n-- Jussia tai Juliusta minä olen aina vanhentajaksemme aatellut.\nLuulen että se on niinkuin sanotaan:\n\n    Vähä vävystä apua,\n    tyhjä turva tyttärestä.\n\n-- Minä taas -- sanoi äiti -- toivoisin kaikki tyttäreni olevan\nnäkyvissä ja ainakin tiettävissä, erittäinkin Hilman, joka on ollut\nminulle kuin herttainen hupulaislintu vanhoilla päivilläni... Äitiä\nitketti ja Hilma pillahti itkemään. Hän muisti kuinka äiti hänelle\npiennä tyttönä lauloi:\n\n    Västäräkki, sievykäinen\n    lensi meidän lasin taa,\n    tänne katsoo, hyppiväinen,\n    ja hilpeäksi Hilman saa --\n\nja monta muuta kaunista, herttaista hetkeä muistui lapsuudesta\ntuon 18-vuotiaan tytön mieleen. Mutta menevä hän nyt oli, sillä\noli niin monasti ja kauvan jo varmaan aikonut. Hyvästijättö tuntui\nkaikille lähteville vaikealta, eikä se suinkaan ollut hauskempaa\nkotiin jääville. Siinä ei monta sanaa enää vaihdettu kummaltakaan\npuolen. Sydämmet vain puhuivat tuntehikasta äänetöntä kieltä...\nVanhemmat eivät ymmärtäneet lapsiansa kyllin, mutta kuitenkin he\nheitä rakastivat. Lapsetkaan eivät oikein oivaltaneet, mikä tarkoitus\nvanhemmilla oli heidän suhteensa, mutta yhtäkaikki tunsivat ikäänkuin\nhelliä sointuvia kieliä omista sydämmistään vanhempain sydämiin ja\npäinvastoin.\n\nHe kävelivät, Jussi edellä, sitten Julius ja Hilma, nyytit kädessä\ntietä pellonpyörtäneitse; veräjältä ja männikön syrjästä vilkaisivat\nvielä taakseen. Ajatus, milloinkahan jälleen näkee kotikartanon,\npellot ja kellot ja isän ja äidin, oli jonkun aikaa valtavimpana\nheidän jokaisen mielessä. Mutta pian se jossakin määrin haihtui,\nvaikkei kokonaan, tokkopa koskaan, niinkauvan kuin poissa on...\n\nKuu olivat saapuneet Mutkan pihalle, sattui herra olemaan siellä ja\nkysyi kuivasti:\n\n-- Mihinkäs nyt tuota kyytiä nyytit kädessä? Vaikka Jussin Amerikkaan\naikomus hänellä kyllä oli ennestään tiedossa, mutta kuinkapa arvasi\nettä hän nyt juuri oli tuon pitkän matkan alkanut. -- Kun sai kuulla\nkunkin matkan päämäärät, arveli, kylläpä on oivallista, että ihmiset\ntäältäkin lähtevät näkemään ja kokemaan maailmaa. Puhui sitten\npitkät puheet kokemuksistaan kaupungissa koulussa ja sen jälkeen\nkauppapalveluksessa olostaan. Ei ne ole mitään kissan päiviä, mutta\nhyvää ne tekee, sanoi muun muassa. Toivotti lopuksi onnea matkalle.\n\nMutta vanhemmille kotona tuntui niin tyhjältä...\n\nKoko seudun väestössä herätti Aholan Jussin Amerikkaan lähtö suurta\nhuomiota ja kummastusta. Eihän tuommoista olisi uskonut. Kukaan ei\nollut tätä ennen täältä moiselle matkalle lähtenyt.\n\n\n\n\nIX. Työ on tehty.\n\n\nSyyskesällä neljättä vuotta edellisestä saivat Aholan vanhukset\njälleen nähdä ympärillään kaikki muut lapsensa paitsi Hilmaa.\n\nPertteliaamuna elokuun loppupuolella oli Jussi saapunut Amerikasta\nkotiin ja Julius hänen muassaan lähtenyt Vaasasta kotona käymään.\nSuurin muutos oloissa täällä entisestä oli ehkä se että Kala-Jussi\nja Sarvi-Ulla olivat muuttaneet paikkakunnalta Tampereen puolelle.\nUseampia miehiä oli kunnasta myös Amerikkaan matkustanut, muutamia\nJussi siellä tavannutkin. Kaikki muuten melkein entisellään.\nVanhusten kasvoissa tosin huomasi syvempiä ryppyjä.\n\nAmerikassa olostaan oli Jussi taloudellisesti hyötynyt neljättä\nsataa markkaa Suomen rahassa -- matkarahavelkansa sitäpaitsi saanut\nmaksetuksi. Enempää ei ollut säästöä tullut, kun palkat sillä\nkaivoksella Kaliforniassa, jossa hän työskenteli eivät olleet\nerittäin korkeat; muualta kyllä oli kuullut parempia palkkoja,\nmuttei hän ollut huolinut lähteä varmasta työpaikasta epävarmaa\ntakaa-ajamaan. Oli sen ohessa sairastanut kuumetautia neljän\nkuukauden paikkeille toisena olo-vuotenaan. Ryyppäämisellä, vaikkei\nsiitäkään ollut kokonaan vapaa, ei ollut mainittavia kuluttanut.\nOli näet pian Amerikkaan tultuaan havainnut, että kyllä menee päin\nmäntyä, jollei pidä itseään lujissa ohjaksissa. Ja niin pitikin\nlukuunottamatta paria kolmea kertaa, jolloin yönaikoihin joutui\nviettelysten valtaan.\n\nPaljon, paljon hän oli tuolla matkallaan saanut maailmaa kokea.\nPian oli tullut havaitsemaan ettei sitä lentämällä tässä maailmassa\nonnen satamaan pääse, vaikkapa pääseekin Amerikkaan höyryn voimalla.\nKaivoksessa syvällä maankamaran alla oleminen ja työskenteleminen\noli hänestä tuntunut kovin tukalalta ja pelottavalta, ja siitä kai\nhän sairastuikin. Parannuttuaan oli saanut työpaikan maanpinnalla,\nmutta siitä ei myöskään maksettu varsin yhtä suurta palkkaa kuin mitä\nsyvyyden kuilussa sai. -- No niin, -- eihän se nyt rahallisessakaan\nkatsannossa ollut tuo matka aivan turakkoon mennyt. Ja sitte maailman\nnäkeminen, se maksoi. Hän oli jo sivistynyt mies, joka ei enää\nosannut panna suurtakaan merkitystä herran ja talonpojan väliselle\nraja-aidalle. Ymmärsi Englanninkieltäkin muutamia sanoja ja osasi\nihan kuin täysi \"yanki\" sanoa: jes. Oli opetellut kirjoittamaankin\nja vaikka tuo kävikin hiukan töhrimällä, niin asian kumminkin osasi\nmusteen ja paperin avulla tulkita. Ja mitä siitä vaikka osaisi\nkirjoittaa kuin siimaa!... Voimatyöllä sitä rahaa kiskotaan ja\nrahalla on valtiollinen voima -- ja tuo on todempaa kuin se mitä\ntäällä sanotaan että rahalla olisi muka taivaallinen voima. Työ ja\nsen tuottama varallisuus oikeuttaa siellä istumaan vaikka presidentin\nviereen.\n\nPaljoa synkemmän käsityksen maailmasta oli Julius Vaasassa\nsaanut. Hänestä piti tuleman kauppapalvelija -- riivari eli\npuukhollari, jolle täällä maalla pantiin koko suuri arvo, koska\nluultiin semmoisella olevan sangen rikastuttava palkka -- mutta\nmielihaikeudekseen oli Julius havainnut ettei hänestä ainakaan\ntällä alalla tullut mitään. Varallisessa suhteessa hänellä ei ollut\nvielä mitään koossa ja henkisessä katsannossa jäyti tyytymättömyys\nja kalvava kaipaus mieltä. Taipumaton vastenmielisyys kaikkeen\ntavarain kaupitsemiseen ja kehumiseen, joka kuitenkaan ei ollut\nniin julkisesti tullut ilmi että olisi paikkansa menettänyt, sillä\nselittämättömästä arkuudesta koki hän olla isäntänsä mieliksi.\nVaan huomatuksi hänen kauppa-alalle sopimaton luonteensa kyllä oli\ntullut, jonka tähden kauppias itse, joka oli kaupungin etevimpiä\nliikemiehiä, sekä edistyneemmät toverit tiskin takana vähän kuin\nylenkatseellisesti häntä kohtelivat. Mutta sai yrittää, ajatteli\nkauppamies -- kun kerran yritti ja osottautui rehelliseksi.\n-- Kuitenkin toisaalle paloi Juliuksen mieli. Vaan mihin, oli\nkäynyt yhä sumeammaksi. Tiedot, joita joutoaikoina kirjoista ja\nsanomalehdistäkin ahmi, yhä vielä miellyttivät. Mutta jo havaitsi\nnäissäkin kovin paljon tyytymättömyyttä ilmilausutuksi. Entisiltä ja\nnykyisiltä ajoilta, kotimaasta ja varsinkin ulkomailta kuului kuinka\nherrat ja voimalliset aina tietämättömiä ja heikkoja sortavat, mutta\nkuinka joskus on sortovaltaakin noustu kukistamaan. Ranskan suuri\nvallankumous riehunnoineen ja Marseljeesineen heijasti innostuttavana\nutukuvana hänen mielikuvituksessaan, josta todellisuus, ajatteli\nhän, oli karsinut pois ne kauniit hedelmäoksat, joita ennen oli\nuskonut ihmissuvun rungosta haarautuvan. Hän oli aina, milloin\nsuinkin sopi, pyrkinyt yksinäisyyteen. Ja sieltä karsain silmin\nkatseli miltei kaikkia ihmisiä ikäänkuin ne olisivat olleet hänen\nvihollisiaan. Kun vihdoin tutustui lähemmin muutamiin miehiin,\nsattuivat nämä olemaan samanlaatuisia maailmanjärjestykseen\nkyllästyneitä kuin hänkin, He lukivat kirjoja, joissa synkin värein\nkuvattiin ihmiskunnan toinentoisensa sortamisen taistelua, jossa ei\nmuka näkynyt mitään korkeampaa johtoa kuin väkivalta. Tämä seura,\nuskoivat siihen kuuluvat itse, oli ajattelijain vähäinen joukko.\nKoko kaupunki oli heidän mielestään ahdettu täyteen ihmisillä,\njotka eivät mitään ajatelleet eivätkä välittäneet mistään muusta\nkuin kaupasta ja palkkain suuruudesta. Tavalliset kaupunkilaiset\ntaas puolestaan halveksivat näitä muka ajattelijoita, mikäli heitä\ntunsivat, tyhjänperäläisinä, joissa ehkä hieman oli ulkomailla\nelämöivän vaan meillä kuulumattoman ja mahdottoman sosialismin itua.\n-- Välimittäin oli Julius syvästi kaivannut hellää ja rakastavaista\nnaista, jota hän puolestaan olisi tahtonut kaikesta sydämmestään\nrakastaa. Mutta semmoista ei ollut. Ja jos hän olisi avioliitosta\nitseensä nähden maininnut olisivat kaikki sillä nauraneet, sen hän\nkyllä palkattomana miehenä oivalsi. Juuri itse tuli elämään, vaan ei\nolisi voinut \"vaimoansa elättää\", kuten sanotaan. Ja mistä hän olisi\nvaimon saanutkaan, kun naiset eivät ollenkaan näyttäneet ymmärtävän\nhänen umpinaista luonnettaan ja miettiväistä sieluaan? Sitten se taas\nkatosi tuokin kaipaus ja hän koki viihtyä jääkylmyydessään.\n\nMielellään näkivät vanhemmat molemmat poikansa kotona jälleen, ja se\nheitä suretti ettei Hilma ollut palannut ja että sen lisäksi tiedot\nhänen olemisestaan ja elelemisestään olivat sumeat. Julius tiesi,\noli itse ompeluliikkeen pitäjättäreltä kuullut, että Hilman luonne\nvakavaan työssäistumiseen oli miltei mahdoton, ja vuoden tuskin\noltuaan ompelunopissa oli tyttö lähtenyt omille teilleen. Hänen\ntähtensä oli Julius myöskin paljon surrut ja monasti ajatellut että\nhän jos olisi rikas elättäisi koko tytön. Noin vuosi sitten oli veli\nsaanut siskoltaan kirjeenpahaisen ja silloin tämä ilmoitti olevansa\ntyössä Tampereen puuvillatehtaalla. Sen koommin ei mitään tietoa.\nJulius, joka oli tullut tietämään huonolla polulla olevia naisia,\npelkäsi itsekseen sisarensa suhteen, vaan ei tahtonut sanallakaan\nantaa sureksiville vanhemmille aihetta lisään murheesen. Ehkäpä toki\nei niin pahoin olekaan, toivoi veli.\n\nSitäpaitsi oli Aholan vanhuksilla muuan kotoinen huolen aihe.\nKuusikankaan Kusti uhkasi ensi syyskäräjissä riidellä sedältään\ntorpan pois. Mutkan herra, joka nyt oli kunnallislautakunnan\nesimiehenä ja kunnankirjurina, lainamakasiininhoitajana, tukkiherrana\nja lautamiehenä, ja tämän kaiken ohessa ainoana viljan ynnä muun\ntavaran kauppiaana paikkakunnalla, oli tutkinut lakikirjojakin.\nHäneltä ainakin oli Kuusikankaan Kusti saanut tietää, ettei se Heikki\nKuusikankaan Hermanni Aholalle tekemä, G.W. Flanellin (Mutkan herran\nitsen) kirjoittama torpankontrahti \"ikuisiin aikoihin\" ollutkaan\npätevä ajallistakaan maailmaa varten, se ei ollut laillinen. Ja\nsitäpaitsi ei Aholan Hermanni ollut hoksannut käyttää kontrahtiaan\nlaissa vahvistamassa, vaikka semmoinen pitäisi tapahtua joka kymmenen\nvuoden kuluessa. Mutkan herra oli vain tosiasiana tuosta maininnut\nasuessaan uiton johtajana Kuusikankaan edustuvassa. Mainitseminen oli\naiheutunut siitä että Aholan Hermanni oli käynyt herran puheilla,\nkysymässä eikö hänellekin annettaisi joku sata markkaa rantarahaa,\nkoska kerran Aholalle kirjottua maata oli keväisin tukin uitosta\njohtuvien paisuntavesien alla ja koska Kuusikankaalle maksettiin\ntuhannen markkaa vuodessa. Kusti ei siihen myöntynyt, ja herra\nkehoitti käräjöimään. Sitten sen näkee onko oikeutta saada. Hermanni,\njoka ei koskaan ollut edes todistamassa sattunut olemaan, vastasi\nrehellisesti:\n\n-- En minä rupea käräjöimään; minä en tunne muuta kuin omantunnon ja\nJumalan lain ja niiden mukaan olen oikeassa.\n\nTämä oli kiinnittänyt Mutkan herran ajatuksen kirjoittamaansa\nAholan kontrahtiin, ja saattoi hänet kysymään, oliko kirjaansa\nlaissa käyttänyt niin ja niin monasti. Eihän Hermanni semmoisista\nsäännöksistä tietänyt. -- Jaa, torppa on menevää, jos talonomistaja\ntahtoo. Pitääksenne torpan, täytyy teidän saada uusi kontrahti 50\nvuodeksi, ja siihen olisi teidän edullista saada määräys että torppa\nsen ajan kuluttua arviomiesten laskun mukaan lunastetaan. Ja se on\nlaissa vahvistettava. -- Sepä nyt merkillistä, vastasi Hermanni\nällistyneenä -- ja minä olen perittävästä talosta perintöosanani\ntorpan ottanut. -- Lähtiessään Hermanni lupasi miettiä asiaa\nennenkuin uusia kauppoja rupeaa hieromaan.\n\nTätä sitten, kuten sanottu. Mutkan herra erityistä tarkoittamatta\nmainitsi Kuusikankaan Kustille, ja tässä oitis heräsi ajatus saada\ntorppa pois. Siitä hän saisi lisää peltoa ja heinimaatakin vähinsä.\n\nTämä seikka kummastutti ja huolestutti vanhuksia. Omalta\nsedältään julkee himoita pientä omaisuutta kun itsellä kyllä on!\nVaan lohdutuksenkin he löysivät. Jumala koettelee heitä vielä\nhaudan partaalla oman sukulaisen kautta. Hänen sallimattansa ja\ntietämättänsä ei haonneula puusta putoa -- riistettäisiinkö sitten\nse turve ja kontu, joka on kasvavaksi pengastettu ja jossa koko\nelämäntyö on tehty, noin vain helposti heiltä?... Sitä ei Jumala\nsalli. Se täytyy jäädä niille, jotka heidät saattavat kunnialla\nhautaan. Kuitenkin saavat vanhentajat, nuoremmat ihmiset, koettaa\nmenetellä maallisen lain säädösten mukaisesti. Minä -- ajatteli ja\nsanoikin Hermanni -- en mene veljeni kanssa tekemää sovintokirjaa\nmuuttelemaan. Mutta muistakoot nekin, jotka uuteen kontrahtiin\nsuostuvat, panettaa vaatimuksen kaiken täydellisestä lunastamisesta\n50 vuoden päästä, sillä aina on työntekijä palkkansa ansainnut.\n\nSiitä olivat vielä epäselvillä, Matti ja Maijako, jotka poikain\npoissa ollessa olivat Aholassa asuneet ja yhä vielä asuivat, vaiko\nJussi vastahankittavan vaimonsa kanssa, tulevat heitä vanhentamaan.\nMatti ja Maija olivat isän tahdon mukaan Aholassa, vuodet kun olivat\nhyväsatoiset, suorittaneet velkansa Mutkan herralle. He eivät olleet\nenää orjia, ajatteli Hermanni. Pitikin hän Matista kuitenkin ja oli\ntullut huomaamaan että on siitä vävystäkin sentään apua, kun se\non roima työmies ja juomaton. Uudenaikaisempaa asumistapaa kyllä\ntahtoi ja oli Hermanni jonkun verran antanut peräänkin. Sai kydön\nviljelemisen kautta valmistaa enemmän viljaa ja heinimaata, vaan\nhevosta ei ollut vieläkään sallinut ottaa. Myönsi kuitenkin että\nsenkin saa hankkia jahka näyttää solkenaan elättää voitavan.\n\nJussi sittekin, oma poika, olisi kohtuudenmukaisempi heitä\nvanhentamaan, olivathan Matti ja Maija saaneet palkan työstään,\nkun olivat elatuksen oloaikanaan saaneet ja velkansa, 300 markkaa,\nMutkan herralle maksetuksi. Mutta Jussi oli vielä arveluspäällä,\nmennäkö takaisin Amerikkaan ja yrittää saada vihdoinkin talon\nhinnan jottei tarvitsisi tuon ylpeäluontoisen ja toisen omaisuutta\nhimoitsevan sedänpojan kanssa tekemisiin tulla. Kovassa se tosin on\nraha sielläkin, ja kotiseudulla olisi paljoa herttaisempi asua -- jos\nolisi ... jos voisi olla mahtava mahtavaa vastaan.\n\nAprikoimiset ja huolet, joista huoli tietämättömissä olevan Hilman\ntähden oli kaikkein sydämmellisin, heikonsivat ijäkkäitä Aholan\nasukkaita tämän syyskesän kuluessa huomattavasti. Ja alkoihan\nHermanni jo olla vapisevan vanha. Kuitenkaan ei olisi luullut vaimoa\ntoistakymmentä vuotta miestään nuoremmaksi.\n\nMikkelimaanantai-aamuna noustuaan ja kengittyään Hermanni penkillä\nkumarruksissa istuen huokasi syvään ja sanoi:\n\n-- Työ on tehty minun puolestani, tunnen sen hyvin.\n\nHanna kalpeni säikähdyksestä, ja kaikkien muidenkin tuvassaolijain\nsydän säpsähti.\n\nKun kysyttiin, miksi niin päätteli, vastasi hän sen tuntevansa\nruumiissaan.\n\nHän meni takaisin levolle perisänkyyn. Viimeisen toivomuksensa ja\ntahtonsa sanoi olevan että Jussi kuitenkin jäisi vanhentamaan äitiä\n-- isä, sen hän tunsi, ei tarvitse vanhentajaa. Jussi lupasi jäädä.\n\n-- Sinuun minä luotan, vanhin poikani! Sinä täytät sanas; ole\näitis turva vanhoilla päivillään. Sovi Kuusikankaan nuoren isännän\nkanssa, niinkuin laki vaatii, mutta älä missään tapauksessa anna\ntorppaa lunastuksetta, äläkä lähde tästä. Sano hänelle minun\nkuolinvuoteellani sanoneen että meidän asiamme on oikea omantunnon ja\nJumalan lain mukaan. Sano se vaikka lakituvassa tuomarille.\n\nJussin poskille vierähti kyyneleitä.\n\n-- Matti ja Maija -- jatkoi isä -- tullevat nyt toimeen maailmalla,\nkun ovat velattomat ja useimmat lapset palveluksessa ihmisillä.\nMutta mitähän ... hän ajatteli hetken ... mitähän, jos Matti tekisi\ntöllin tuonne vanhalle halmeaholle. Maa on siinä muhevaa multaa. Ehkä\ntulisitte toimeen molemmat Aholan maalla. Aatelkaapa asiaa ja sopikaa\nkeskenänne! Minä en jaksa selvittää... Mutta sittekään, jatkoi hetken\nhengitettyään, en voi tarjota kotia kaikille lapsilleni. Maksakoon\ntorpan vastaanottaja toisille jonkun satasen. Ehkä viiskymmentä\nmarkkaa kullekin maattomalle riittää, sillä pitää muistaa että\ntässä eletään ja rahoja saadaan ainoastaan kovalla työllä. Siinä\ntapauksessa ovat Matti ja Maija saaneet jo liiaksikin, mutta se on\npidettävä pelastuksena velkaanjoutumisesta, jossa ollessaan ihmiset\novat onnettomia.\n\nIsä ikävöitsi Hilmaa ja rukoili Jumalaa johtamaan häntä, jos missä\nliekin. Liisaa, joka yhä vielä oli Hakalassa palveluksessa, käski\nJuliuksen mennä hakemaan. Kului noin pari tuntia aikaa ennenkuin\nLiisa tuli. Isä oli heikontunut yhä, mieli oli selvä.\n\n-- Kaikki lapseni, paitsi yhtä, näen luonani, alkoi hän katkonaisella\näänellä. Minä olen saattanut teidät elämään, ja muuta en juuri\nvoikkaan teille antaa. Olen tehnyt sen työn minkä olen voinut, vaan\npieni se on. Kuitenkin tunnen omantuntoni rauhalliseksi. Tehkää myös\nte kukin mitä voitte onnea saavuttaaksenne, ja koettakaa pitää puhdas\nomatunto. Ja koettakaa olla tyytyväisiä. Älkää koskaan kadehtiko\njos näette muilla olevan parempaa kuin mitä itsellänne on, älkääkä\ntavoitelko sitä komeutta ja mahtavuutta mitä muilla on. Tavoittakaa\nsitä mikä kullekin itselle on ihan tarpeellista ja sopivaa. Ja\nolkaa kaikissa kotitoimissa varovaisia. Katsokaa aina tarkoin\ntulen perään ja varokaa ettei lapset polta itseänsä. Perätkää sitä\nnavetan välikattoa ettei putoa lehmäin päälle. Ja tarkastakaa usein\nSaukkosalmen siltaa!\n\nHän väsyi, mutta jatkoi hetken päästä.\n\nJa jos ahkerakin työ näyttää joskus tyhjiin raukeavan, niin älkää\nsittekään hämmästykö älkääkä masentuko, vaan ponnistakaa yhä, ja\nHerra antaa kasvun aikanansa.\n\nKaikkien silmistä vuosivat kyyneleet. He kuulivat kuinka hänen\nhengittämisensä kävi vaikeammaksi. Vaan vielä hän ponnistellen puhui:\n\n-- Sinulle, Julius, erityisesti: koe tiedustella Hilmaa ja laita\näidilles hänestä tietoa, jos saat. Koe elää kaupungissakin niinkuin\nJumalan silmäin edessä ja käsitä että sinun rauhaton ja ikävöivä\nmieles pyrkii loppumattomaan rauhaan, jonka suloista esimakua minä\nrinnassani tunnen, vaikka se on niin raskas.\n\nRaskaasti hengittäen hän tahtoi peripenkin päässä itkevää äitiä\nkätensä ojentamaan, ja saatuaan sen sanoi vielä jotensakin terävästi\nja katsoen häntä silmiin:\n\n-- Uskollinen kumppali, yhdessä on kärsitty, yhdessä uskottu ja\ntoivottu. Kaikki valmistusta täydelliseen elämään, jonka Kristus...\nUseampaa sanaa ei kuulunut ja käsi kirposi vähitellen. Kahertava\nhengitys tyyntyi pian.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]