[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f40WLHP6dcC-LjN6CXFl2EUxpiaBENZlRRPdV2mG83fE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},1024,"Jussi Puranen","Lassila, Maiju (oik. Untola, Algot) 1868-1918)",null,"1024-lassila-maiju-jussi-puranen","1024__Lassila_Maiju__Jussi_Puranen","Jutelma osuustoimintakauden esiajoilta","romaani",[],[],"fi",1912,11721,72067,false,48971,[21],"Finnish fiction -- 20th century",[23],"Novels","\"Jutelma osuustoimintakauden esiajoilta\" by Maiju Lassila is a historical account written during the early 20th century. The book centers around the character Jussi Puranen, exploring his struggles and reflections against the backdrop of rural Finnish society. It delves into themes of individuality, jealousy, and the influence of upbringing on personality, particularly focusing on Puranen's relationships with his neighbors and the overarching impact of his environment.  At the start of the narrative, the author introduces Jussi Puranen as a complex character shaped by his ancestry and the harsh, wintry landscape of Rämekorpi. The text provides insight into Puranen’s internal conflicts and his sense of grappling with feelings of inadequacy and envy, particularly in comparison to his neighbor, Antti Hyväkäs. As Puranen navigates his feelings about love, rivalry, and societal expectations, he grapples with an underlying bitterness fueled by the perceived success of others. The opening sets the stage for a deeper exploration of his life, relationships, and the socio-cultural dynamics within his community. (This is an automatically generated summary.)",[],98,"Huumorilla sävytetty kertomus kuvaa omapäistä ja jääräpäistä Jussi Purasta, jonka luonnetta hallitsee poikkeuksellinen sisu ja eripuraisuus. Rämekorven synkille perukoille sijoittuva teos valottaa suomalaisen maaseudun ihmistyyppejä ja elämänmenoa osuustoimintaliikkeen kynnyksellä.","Maiju Lassilan 'Jussi Puranen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1024.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","JUSSI PURANEN\n\nJutelma osuustoimintakauden esiajoilta\n\n\nKirj.\n\nMAIJU LASSILA\n\n\n\nArvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nOikeastaanhan tämä mauton kirja kuvailee _ainoastaan_ minua itseäni,\nsitä sisintä minussa, sitä, jonka minä haluaisin, ja jota koetan\nkieltää ihmisten edessä, kuten Pietari kielsi Mestarinsa. Vahinko vaan,\nettä meikäläinen, tämän Jussi Purasen jälkeläinen ei siinä isänsä\nperussa, siinä jussi-puraisuudessakaan ole enää muuta kuin mitätön,\nväljähtynyt jäte.\n\nSillä siinä oikeassa, alkuperäisessä Jussi Purasessa oli jotain, mitä\nei ole kaikissa. Hänen ulkonaisesta puolestansa saanee lukija\nkäsityksen, kun mainitsen, että siinä suhteessa olisi hänen nimeksensä\nsopinut hänen ulko-olemustansa kuvaavana Jussi Pullinen -- toisten\nmielestä myös Pakarainen. Hän oli tanakkatekoinen, niska oli luja,\njäykkä, ja pää, jonka takaraivo oli maailman lujarakenteisinta tekoa,\noli aikamoinen murikka, pyöreähkö, niin, hänen pääksensä kohtalaisen\nsäännöllinenkin, ei suhteettoman iso. Nenääkin oli kotitarpeeksi, ei\nliiaksi, ja kaksi riviä lujia, tanakoita hampaita julisti metsän luomaa\ntervettä, lujaa, jos kohta omituista sisua.\n\nJa juuri tämän henkisen puolensa, tämän lujan sisunsa johdosta oli\nhänen nimenänsäkin kaikista ulkonaisista ominaisuuksista huolimatta\nkuvaava nimi Jussi Puranen. Se nimi oli koko hänen henki-ihmisensä\nulkonainen symbooli, vertauskuva. Se ilmitoi ja kertoi, että hänen\nhenkensä oli voimallisinta, väärentämätöntä eripuraisuuden ja yleensä\nkaiken puraisuuden henkeä, ja juuri näitä hänen henkisiä\nominaisuuksiansa yritetään tässä nyt heikoin voimin kuvata.\n\nMutta ennenkuin siihen tehtävään ryhdymme, teemme selkoa hänen suku- ja\nsyntyperästänsä, niistä olosuhteista, joissa hän kehittyi ja jotka\nhänen sisäisen ihmisensä loivat. Ainoastaan niiden valossa voidaan\nhäntä täysin ymmärtää.\n\nJotkut entisen ajan eläjät olivat saapuneet Rämekorven synkille\nperukoille. Sinne he kotiutuivat. Ne olivat saapuneet sinne kuten\nihmiskunnan orpolapset, semmoiset, joilla ei ole tunnettua isää, ei\näitiä, vaan ovat saaneet kuritta kasvaa. Jo pienestä lähtien olivat he\nkeskenänsä tapelleet, riitautuneet, eronneet toisistansa, karkoutuneet\nsiten maailman kylmimmille tuvannurkille, kovaosaisimpien synkille\nperukoille, imeneet jo lapsuusajan riidoistansa epäluulon siemenet ja\nidut vereensä, hävinneet jo osaksi ihmiskunnan kirkonkirjoistakin,\njoutuneet eripuraisuutensa johdosta toisten jalkoihin, ylenannetuiden\nasemaan ja niin oli osa, toinen toisensa tulosta tietämättä,\nkarkoutunut myöskin Rämekorven synkille perukoille. Siellä alkoivat he\nkasvattaa sukua, jonka nykyaikaisena edustajana isännöi kertomuksemme\nJussi Puranen.\n\nSe Rämekorpi oli pohjaltansa synkkää, ja se oli syvää saloa, pettävää\nsuota ja lujaa korpea. Lujasti se piti kaikesta kiinni ennenkuin antoi.\nSalakavalana väjyi sen suon kylmässä sydämessä halla. Mihinhän vain\nveitsensä pisti, leipää siitä leikataksensa, aina oli siinä kivi\nleipään leivottuna ja siihen sitä aina veitsensä iski. Ja sinne osuivat\nnyt Puraset, olivat ilmaantuneet sinne yksitellen, toisiansa\ntuntematta, näkemättä, keskinäisinä vihollisina.\n\nNe olivat asuneet siellä korven synkeydessä, kuin yksin, ollen siis\nvailla lähimäisen apua, pakotettuina turvautumaan aina omaan itseensä.\nRämekorven luonto, sen salakavala kylmyys alkoi kehittää heidän\nveressänsä piilevää epäluuloa.\n\nJa niin olivat heihin kehittyneet metsäihmisen voimalliset vaistot,\njotka kulkivat perintönä polvesta polveen. Kaikkialla vainusivat he\nvaaraa, väijyvää karhua, kavalaa ilvestä tai äkkiä saapuvaa hallaa.\nItsepuolustusvaiston pakosta kulkivat he aina kuten karhun kiertäjät,\nepäluuloisina, synkkinä, osaksi salaperäisinäkin, vainolaisten tavoin.\nMetsäihmisen vaistot siten varmistuivat. Naapuria ei ollut, ei ollut\nyhteiskuntaa, ja lähimäisrakkaus, luottavaisuus, kyky iloita lähimäisen\nonnesta, löytää jalo, korkea tyydytyksentunne sen menestyksestä ja muu\nsemmoinen voi kehittyä ainoastaan yhteiskunnassa, joukoissa eläessä.\nHeissä nämä korkeat lähimäisavut eivät voineet saada alkua ja kehittyä,\nkoska kerran lähimäistä ei ollut.\n\nJa sitä mukaa kehittyi heidän henkinen maailmansa. Samalla kun heidän\nsieluunsa painui Rämekorven synkän, neitsyeellisenihanan luonnon\nkauneudesta ihana kuva kuvan perästä, luoden _siinä suhteessa_ heidän\nsieluihinsa kauneusmaailman, joka oli kadehdittavan ihana, täytti\nheidän olemuksensa henkimaailmalla, jossa ihmeteltävä kauneus joskus\nväreili hienona kuin sureksivan immen hapsi, joskus ilakoi huoletonna\nkuin kutri tyttösen ohimoilla, tai välähteli ihanan, salaperäisen\nsynkkänä, kuin vetten sadut iltaunisen, viattoman lapsen mielessä, niin\nsamalla puuttui heiltä toisaalla jotakin: Heillä ei ei ollut\nihailtavaa, suurta ja voimakasta perkelettä, vaan ainoastaan\nhuonoperäinen metsähiisi, jonkunlainen miespuolinen kuppariakka, joka\nkulutti aikansa ihmisten sairauksia puoskaroidessansa ja jonka ansat\nolivat kuin viheliäisiä verkkorisoja. Heillä ei ollut juhlallista\nhelvettiä, vaan jonkunlainen manala, mitätön kuin navettarähjä,\nsemmoinen, jossa oikeastaan ei ollut mitään tuomioistuinta sen\nkauhuksi, joka oli veljeänsä vastaan käynyt veristä sotaa. Vielä\nvähemmän voi siellä joutua edesvastuunsa kautta puhdistumaan se, jonka\nsydän ei ollut puhdas ja jalo lähimäistänsä vastaan.\n\nNiin: kaikki semmoinen henkevä voi kehittyä ainoastaan siellä,\nmissä on jo lähimäinen kehittämässä lähimäisrakkautta ja\nvastuunalaisuustunnetta. Yksinäiseltä, epäluulon myrkyttämältä\nihmiseltä puuttui se itu, joka olisi hänessä tuon suuren, voimallisen,\nmieltä hurmaavan henkimaailman luonut ja kehittänyt.\n\nJa niin kehittyi heissä henki-ihminen Rämekorven luonnosta, henkinen\nmaailma oloista ja elämästä, ja se henkinen maailma loi vuorostansa\nihmistä, muodosti Purasta.\n\nNäistä esi-isistä se polveutuu sankarimme Jussi Puranen. Pitkät\najanjaksot olivat jo kuluneet. Kuulu Rämekorpi oli alkanut täyttyä\nihmisillä, niiden esi-Purasten jälkeläisillä. Oli jo syntynyt\nyhteiskunta, oli alkanut muodostua yhteiskuntaihminen vaistoinensa.\nElettiin jo tämän kertomuksen ajoissa.\n\nMutta metsäihmisen luonto oli sitkeässä. Se oli veressä. Veren piti\njalostua, ja siihen menee vuosisadat, vuosituhannetkin. Entinen\nmetsäihmisen epäluuloinen vihollisuus jokaista vastaantulijaa vastaan\noli tosin jo heikentynyt, mutta ei lakannut. Se piili veressä\nepäluulona, kateutena.\n\nJa siksipä katsoikin tämä pohjaltansa muutoin kunnon mies aina\nepäluuloisena, kateellisena kaikkeen, mikä oli toisen. Hän ei voinut,\n_ei voinut_ iloita lähimäisensä aaltoilevasta viljapellosta, ei sen\npientarella kukkivasta kukasta. Se näky vei ilot häneltä. Mieluummin\nhän olisi nähnyt koko maan yhtenä ainoana autiona vainiona, jossa olisi\nvain piipoittanut _hänen_ tähkäpäänsä, vaikkapa viheliäinenkin. Jos oli\ntoisin, koski se häneen ja hän vihastui sille, jonka kukkiva tähkäpää\noli häntä silmään pistänyt. Hän oli kaikessa kuin härkämullikka, joka\ntahtoo yksin olla koko karjan kuninkaana.\n\nJa se ei kumminkaan ollut hänessä pohjaltansa varsinaista,\nvapaatahtoista pahansuopuutta, häijyyttä, ilkeyttä. Ei ollenkaan. Se\noli vain niitä metsän peruja. Se oli vaistomaista, sairaloista,\nsemmoista, josta ei ihminen ole vastuunalainen. Se oli hänessä\nluonnetta, omintakeisuutta, sitä joka eroitti hänet kaikesta muusta,\nomaksi yksilöksensä, antoi hänelle elämisen oikeuden. Sen pääpiirteenä\noli se ihailtavan yksilöllinen eripuraisuus -- tai yleensä puraisuus --\njoka juuri teki hänestä Jussi Purasen.\n\nJa kumminkin -- sitä ei hän itse tuntenut -- oli kaikki hänessä\npohjaltansa ihailtavaa, sillä kaikki oli hänessä tervettä, oikeaa\nluonnontavaraa, tuoretta ja lujaa kuten kuusen pihkainen kuve. Siinä\noli voimaa ja tervettä luontoa. Hänen henkensä oli synkkä ja syvä kuin\nRämekorven pimeät suopurnut, ja se oli samalla lujaa, raakaa kangasta,\nja hänen sielunsa oli Rämekorven kovatekoista maankamaraa. Ainoastaan\npinnalta peitti hänen henkeänsä joku mehevä suo- tai kuiva\nkangassammal, jossa kasvoi siellä täällä joku karu kanerva ja punoitti\njoskus -- marja-aikana -- karpalo tai puola.\n\nSillä kuka voi sanoa, että semmoisessa ei olisi _jotakin_! ...\nihailtavaa, lujaa. Rämekorven luontoa, alkuperäisyyttä. Hän ei ollut\nniin kuin meikäläinen, hänen jälkeläisensä, kehityksen väliasteella\noleva olento jommoiset eivät jussi-puraisuudessakaan ole enää muuta\nkuin surkeita henkisiä mahatautisia, semmoisia joiden pelkkä\nnäkeminenkin jo tappaa sielun, tekee silmän surulliseksi ja\nmurheelliseksi mielen. Ja jos hän puskikin, niin ei hän puskenut\nvahinkoa tehdäksensä kuten jo me. Hän puski luonnonpakosta, siksi että\nhänessä oli mullinhenkeä. Hän paisui toisen menestyksestä, myrtyi ja\npuski kuten sonni, kun se omaa henkeänsä täynnä puskee kantoa, ei\ntuhotaksensa sitä, vaan ainoastaan puskeaksensa siksi että henki, se\nmullinhenki niin vaatii.\n\nJa sitte hänen henkiset kykynsä: Ne olivat ulkonaisen miehen mukaisia.\nHänen päässänsä kulkivat ajatukset lyhyinä, tylppinä, usein\nverkkaisinakin kuin laiska aasi, joka malttaa eteensä katsoa. Mutta ne\nkulkivat siellä lujina kuin piirrot kallion kylessä, varmoina kuin\nhärkä vaolla. Ajatusta itseään niissä oli tavallisesti vähä, mutta mikä\noli, se oli kallionuurna. Ja oli miten oli, se täytyy myöntää, että\nälyä ja ajatuskykyä hänellä oli sittenkin aivan se määrä mitä\nhänenlainen mies sitä tarvitsi. Sitä oli niinkin paljon, että hän sen\navulla jaksoi uskoa olevansa viisain mies maailmassa. Juuri sitä uskoa\njauhoi hänen päässänsä hyvin tunnettu n.s. Purassuvun älyjuhta,\najatuskyky, suvun hidas, mutta voimallinen henkinen kyntöhärkä. Se oli\nvain niin laiska heittiö, että tarvitsi seivästä luillensa, ennenkuin\npääsi jaloillensakaan kohoamaan, saati sitte liikkeelle lähtemään.\n\nJa se vaikutti, että sen isäntä Jussi Puranen myöhästyi kaikesta, mikä\ntarjosi jotain himoittavaa. Mihin hän tulikin, sieltä olivat toiset jo\nkorjanneet sadon. Hän tuli aina sänkiäisille, harmistui ja myrtyi ja\nantoi sisunsa paisua.\n\nMutta hän ei koskaan silloin kurittanut _omaa_, sitä hidasta\naivojuhtaansa. Ei. Hän myrtyi niille, jotka olivat sadon aikanansa\nvieneet ja niin varmistui hänessä eripuraisuuden henki. Sillä siinä\nvihaansa hautoessa ei hän joutunut tutkimaan sen syitä. Hidas älyhärkä\npysähtyi. Hän ei joutanut sitä ajamaan ylös, ja niin lepäili tuo\nvoimakas eläin, silmät muljollansa, kuin vihaisena, tuskin viitsien\nmärehtiäkään. Se lepäili siksi kunnes taas -- härkä herransa\nmyöhästytti.\n\nNo niin, semmoinen oli tämä Rämekorven metsäihmisen peru, tämä\nihailtavan omintakeinen pohjolan gentlemanni, josta nyt on puhe. Ja\njospa nyt, kun olemme jo saaneet kuvatuksi sen taustan, jota vastaan\nkatsottuna tämä luja- ja tanakkatekoinen yksilö näyttäytyy oikeassa\nvalossansa, tutustuisimme pikimältään hänen ajalliseen vaellukseensa.\nMe tarkastamme, hänen _yhtä_ ainoaa, vallitsevaa piirrettänsä. Me\ntarkastelemme, minkälainen hän oli häissänsä, emmekä sitä, miltä hän\nnäyttäisi esim. hautajaisissa.\n\nMutta sinä, lukija: elä myrkytä hetkiäsi näkemällä hänen tässä\nkuvattuja ominaisuuksiansa huonossa, tympäisevässä valossa. Jussi\nPuranen on tuottava sinulle luonnoniloa, jos sinulla vain on mielen\nylevyyttä, niin että voit nähdä kansan karkean kuoren alta kultaa, jos\nsinussa on ylevyyttä, joka tunnustaa kaikki luonnollisen, luojan\nluoman, jaloksi ja joka miehekkäällä nöyryydellä jättää kaiken syvimmän\nsydämeen katsomisen sen asiaksi, joka yksin sydämeen asti näkee. Myönnä\nvain se ja lisäksi totea se tosiasia, että sinä _itse_ et ole tätä\nmautonta Purassukua, tätä varsinaista minun heimoani.\n\nVasta nyt me pääsemme varsinaiseen asian juoneen käsiksi.\n\nJo kuluneen hitaan, mutta lujan elämänsä aikana oli näet tämä\nRämekorven luonnossa syntynyt ja kehittynyt isäntämies ennättänyt\npoimia lähimäisensä vainiolta monta tähkäpäätä, tehnyt ne itsellensä\nkatkeriksi, ja myrkyttänyt niillä monet ilopäivänsäkin.\n\nEräs semmoinen lähimäinen, joka ikäänkuin oli hänen ainaisena\nkiusanansa, poikkitelana hänen tiellänsä, vieden muka kaikki hänen\nnenänsä ohi, oli muiden muassa Antti Hyväkäs, Jo pikkupoikana oli siitä\nheittänyt kiusan: Mäenlaskussa, sormikoukunvedossa, kaikessa, yksinpä\nilkitöissäkin oli se _hänen_ mielestänsä aina osannut menestyä paremmin\nkuin hän. Hän tosin siinä luulossansa erehtyi. Hyväkäs ei itse asiassa\nyleensä toisissa asioissa ollut hänenkään veroisensa, mutta hänen\nepäluuloinen henkensä kuvitteli asian semmoiseksi, sillä se tarvitsi\nsen kannon, jota puskiessa voi päästää mullinluontonsa ulos.\n\nMutta nyt ei siinä kyllin. Asiat pilaantuivat sitä mukaa kuin he\nvanhenivat. Nuorena miehenä ollessa oli Antti Hyväkäs ollut aina hänen\ntiellänsä naima-asioissa. Aina se oli ennättänyt ennen häntä. Koputtipa\nhän mille aitan ovelle hyvänsä, niin ei koskaan tullut sieltä neitsyt\nylkää vastaan. Epäilyttävä hiljaisuus vain vahvisti sitä hänen\nuskoansa, että Antti Hyväkäs se siellä punoo lemmenpaulaa.\n\nMutta sittekään! Koskaan ei hän älynnyt kiirehtiä ennen Hyväkästä.\nJokaiselle ovelle kolkutti hän vasta sitte kun kylä jo kertoi, että\nHyväkäs on jo sieltä valloittanut neitseen sydämen. Hän oli tässä\nrakkaudenasiassakin se kointähti, joka aina nousi lemmentaivaalle\npaistamaan liika myöhään, vasta sitte kun neito jo nukkui toisen\nsylissä, eikä siis voinut enää ihailla hänen hohdettansa.\n\nJa silloin hän aina myrtyi muille, mullitteli kotiinsa sielu täynnä ja\nsydämistyi Hyväkkäälle, joka oli tärvellyt häneltä tyttöonnen.\nLemmenkään asiassa -- sanoaksemme asian vielä uusin sanoin -- ei hän\nollut saanut alottelun henkeä, vaan jälkipahottelun ja kateuden lujan\nhengen.\n\nMutta sitä henkeä olikin hän saanut kuusi leiviskää ja vielä monta\nnaulaa sen lisäksi eikä hän sitä herransa tavaraa maahan kaivanut.\n\nJa niin kului aika. Hän lisääntyi iässä, vaan ei viisaudessa.\n\nJa jotakin aivan samantapaista oli ollut sitte pitkin ikää, aikamiehenä\nollessa. Kerrankin oli Antti Hyväkkään halme kasvanut tattaria niin\ntuhottomasti, että siitä oli puhuttu naapurikylässäkin, ja Antin maine\noli siten levinnyt ja hän jäänyt unohduksiin. Saakelin Hyväkäs! -- niin\nhän ähki silloinkin. -- Miksi se siihen hakkasikin sen kaskensa!\nOlisihan hän voinut siitä valita hyvän tattarimaan.\n\nJa yhä edelleen sattui satoja saman tapaisia tapauksia. Kerran oli\nAntti Hyväkäs onnistunut pettämään mustalaisen hevoskaupassa niin\ntyyten, että kohosi sen johdosta ihmisten silmissä aivan sankariksi.\nSiis sekin! Siinäkin asiassa piti Hyväkkään olla ovela ja viedä aivan\nnenän alta se, mikä oikeastaan tuntui kuuluvan hänelle. Vähätpä siitä\nmaallisesta edusta itsestänsä. Se muu, se selittämätön, se häntä\nsapetti ja myrkytti häneltä elämän. Härkä, se äly, joka väänsi ratasta\nhänen päässänsä, oli liika verkkainen työhärkä. Se kyllä väänsi\nvankasti, selkä ojona, mutta pyörä pyöri liika hitaasti. Aina tuli\nvalmista liika myöhään. Siitä harmi, siitä kateus, ja niin kehkeytyi\nhänessä puraisuuden henki lujaksi kuin luonnonvoima.\n\nJa juuri nämä viime ajat olivatkin olleet hänelle yhtenäistä\nonnettomuutta. Aina oli mielen pakko mustua, aina onnisti jotakin\ntoista. Oli hänellä ennen toki ollut väliaikoja, mutta nyt oli koko\nelämä kuin yhtä ainoaa tautia. Varsinkin oli Antti Hyväkäs nytkin ollut\ntikkuna hänen silmissänsä, ja sen johdosta oli tuo hänen povessansa\nkytevä voimakas metsäläisvaisto, kateus ja epäluulo kehkeytynyt\näärimäisillensä, sairaloiseksi, aivan tukehduttaen hänen kaikki muut\navunsa, haudaten sumuihinsa kaikki muut hänen luonteensa piirteet. Nyt\nhuokui hänen hengestänsä alkukorven voimakas henki kaikessa\nluonnollisessa voimassansa.\n\nJa sitte nyt aivan näinä päivinä, joku kuukausi sitte, Antti Hyväkäs\noli nainut erään Pekka Kamalan tytön. Hän ei tosin tuntenut koko\ntyttöä, ei Kamalan sukuakaan, joka asui toisessa kunnassa, kaukana,\njossain Parikkalan saloilla. Mutta tyttöä kehuttiin kauniiksi ja\nrikkaaksi, ja Pekka Hyväkkään arvo nousi ja hänen arvonsa pysyi\nennallansa.\n\nJa kumminkin! Olihan hänkin leskimies, noin nelikymmenviisi-vuotias ja\nlähes kymmenen vuotta leskenä ollut. Mutta kaikissapahan vain piti\nAntti Hyväkkään viedä juuri _hänen_ osansa, löytää Ameriikka, joka oli\nluotu juuri hänen löydettäväksensä! Se oli jo liikaa. Hänen luonnollaan\nei mies voinut moista sietää.\n\nJa miten monta aikaa hän nyt hautoi sitä vahinkoansa! Hän kulkea\nmuhitteli synkkänä kuin Pohjolan Kain, oli harvapuheisuutensa lisäksi\npisteliäs, kuin uhoitteleva, ja hänen povensa täyttyi vanhalla sapella.\n\nJa naapurit ja lähimäiset? Ne tietysti huomasivat hänen silmistänsä\ntämän raiskan, joka nyt pimitti koko hänen näkövoimansa. Sen huomasivat\nvarsinkin kaikki malkasilmäiset rämekorpelaiset. Semmoiset huomasivat\nsen juuri siitä syystä, että se oli heille tuttua -- omaa -- sillä\njuoksihan heidänkin suonissansa sama eri- y.m. puraisuuden veri.\n\nJa nämä lähimäiset ne nyt taas alkoivat Rämekorven tavan mukaan nauttia\ntuosta heikkoudesta: he alkoivat narrata Jussi Purasta. Olihan heillä\nsopiva narraajakin, Änkkä-Antti. Miksi ei siis narrata? Tarvitsihan\nAnttia vain hieman neuvoa, tai oikeastaan narrata se Jussille puhumaan,\nmitä hänen suuhunsa oli valmiiksi pantu.\n\nSe oli kesäistä aikaa. Änkkä-Antti oli Jussi Purasen töissä. Äänetön ja\nsynkkä oli tosin isäntä, soti usein tammaansa vastaan, kun ei ollut\nmuita, joille olisi voinut sisunsa purkaa, mutta pääsi toki joskus\nsyötyä, ruokalevolla lojuessa, puheenkin alkuun.\n\nJa se oli omituista keskustelua. Ei siinä voitukaan liikoja sanoja\ntuhlata, sillä Änkkä-Antilla oli vastus kielestä, sen kankeudesta, ja\nJussi Purasella sydämestä: sydämessä asuva metsäpiru ei sallinut suun\npuhua sydämen kyllyydestä.\n\nMutta mennä jurnusteltiin toki joku sana eteenpäin. Opetettu\nÄnkkä-Antti koki jauhaa sitä Hyväkkään naima-asiaa, joka nyt viimeksi\npaisutti Jussia, ja itse asiassa oli Jussi Puranen itsekin halukas\nsiitä jotain kuulemaan, ja niin sukeutui keskusteluja. Änkkä-Antti\nkerrankin koki selittää: \"Ja ne sa, sa, sa, sa... sanovat.\" Sai hän toki\nselitetyksi, että kyläläiset, naapurit, ne \"sanovat\" ja nauravat ja\nilkkuvat. Mutta mitä \"sanovat\"? Senkin hän onnistui kakistelemaan\nkurkustansa, ilmoittaen niiden sanovan, että:\n\n\"Sinä et saa ak, kak, kak, ak, akkaa!\"\n\nVai niin! myrtyi Jussi. Vai jo ne sillä asialla ilkkuvat ja nauravat!\nJa miksi hän ei saisi akkaa? Eikö hän ole yhtä rikas kun Hyväkäskin,\njopa rikkaampikin! Huomenna hän tiedusti Änkkä-Antilta sitä asiaa,\nmiksi kylä luulee, jotta hän ei saa akkaa.\n\nJa viattomana vastata änkytti tuhmahko mies, että:\n\n\"Sinä et saa akkaa sen vuoksi kun sinä olet ä, ä, ä, ä, äk... äksy.\"\n\nPahanilkinen siis! Ja että ne sillä asialla jo ilkkuvat ja pitävät\nhäntä pilkkanansa! Vai niin! Nähdäänhän, eikö hän saa, jos ottaa! Ja\nsyvällä povensa salaisuudessa vannoi hän vielä kerran näyttävänsä, että\nkyllä ne muutkin kuin Hyväkäs... hänkin... Mutta miten ja millä\nnäyttää?\n\nTietysti hän ottaa eukon. Onhan hän sitä jo joskus ajatellutkin, ja\nonhan esimerkiksi Pekka Tapetun leski jo hänen kanssaan vanhoja\ntuttuja.\n\nTai toiselta puolen. Voisihan näyttää jollain muullakin tavalla. Välipä\nsillä millä. Voisihan vaikka joskus Hyväkkään talon ohi ajaessaan lyödä\nhevosensa aimo juoksuun ja siinä hurjassa menossa kärrinkorissa seisten\nvaikka ärjäistä, että: Hei!\n\nHän oli näet itse asiassa vähällä tyydytetty. Metsän ihmisessä ovat sen\nalkuperäiset piirteet oikeastaan lapsen piirteitä, viattomia,\npohjaltansa hauskojakin, jahka vain jaksamme nähdä niiden syvyyteen ja\nymmärtää niiden arvon.\n\nNiin: ne ovat sittekin luonnon väärentämätöntä tavaraa, kultaa, joka on\naina painonsa arvoista.\n\nMutta se naimisasioissa \"näyttäminen\" johti hänet oikeastaan\navioliittoon -- elköön nyt vain kukaan kaunistelko itseänsä\nväittämällä, että ainakin tämä on liiottelua, sillä tämä on tosiasia.\nViikon, toisenkin, oli hän kävellyt kuin kivi painona povessa ja\nsynkistynyt sitä mukaa, kun ihmiset kehuivat Hyväkkään nuorikkoa ja\nmyötäjäisiä. Se pilkkaava puhuminen painosti, yllytti, nosti luontoa,\nja niinpä oli hänessä kerran kypsynyt äkkiä synkkä päätös näyttää\nHyväkkäälle ja koko maailmalle, että saa se hänkin eukon.\n\nJa niin oli hän ottanut senkin askeleen. Hän oli sen rakkaudenkin\naskeleen ottanut siekailematta, tarttunut siihenkin asiaan umpimähkään,\nmutta kovin kourin kuten Rämekorven pakkanen tarttuu työhönsä\nsurkeilematta, niin että nurkat aivan sen käsissä paukkuvat. Yht'äkkiä\noli hän nainut Pekka Tapetun lesken Karoliinan. Tänä aamuna oli heidät\nvihitty. Menoja säästääksensä oli hän käynyt pappilassa vihityttämässä,\nja aamusella varhain sinne lähtiessänsä oli hän hevosta valjastaessansa\nuhitellut Hyväkästä, uhkaillut siinä itseksensä:\n\n\"Nähdäänhän, Hyväkäs, eikö tässä muutkin akkaa saa.\"\n\nJa hän oli sen nyt saanut. Nelikymmenvuotias nuorikko Karoliina jo\npuuhaili emäntänä, järjesteli vihiltä tultua tupaa, ja kaikki meni jo\nkuin vanha asia. Niin rutosti oli kaikki käynyt. Tuntui kuin ei olisi\ntultukaan vihiltä, vaan palattu jostain työstä ja vaimo ryhtynyt\nkeskeytyneitä tupatöitä jatkamaan, miehen itsensä tupakoidessa työn\npäälle.\n\nJa se kaikki oli aivan luonnollista, kun oli kysymys hänestä, Jussi\nPurasesta. Tiedettiinhän näet aivan yleisesti että näiden äsken\nvihittyjen tuttavuus oli jo vanha asia. Se ulottui aina Karoliinan\ntyttöaikaan, vaikka Karoliina sillä välillä olikin syystä tai toisesta\njoutunut Pekka Tapetun vaimoksi. Siksi oli rakkaus jo vanhaa tuttua.\n\nSillä Jussi Purasen metsäihmisvereenhän kuului sekin, se voimakas ja\nluonnollinen metsänperu, että hän ei ollut rakkauden asioissa\nvihkimisen suhteen aivan matemaattisen tarkka. Ei. Hänessä oli siinä\nasiassa koko paljon kansallista, Lemminkäistä. Sitä oli miltei yli\nkohtuudenkin, vaikkapa toiselta puolen hänen ulkomuotonsa kaikeksi\nonneksi teki hänelle mahdottomaksi siveellisyysasiassa kohota tuon\nyleisesti ihaillun Don Juanin tasalle, varsinaiseksi akkimukseksi.\nKaikesta tästä voi tutkija tulla vakuutetuksi, jos hän vain rehellisin,\nuskaliain mielin nostaa sitä verhoa, jolla sisimmät asiat aina\npeitetään, eikä hänen edes tarvitse tehdä pitkää tutkimusmatkaa\nulospäin, kauvas arkistoihin tai muinaismuistojen maille raukkana\nkieltämään omaa vertamme, Lemminkäistä. Ei. Hän saa haluamansa oikeat\ntiedot päinvastaiselta taholta, hyvin läheltä. Sillä mitenhän viisasta\nliekin tämmöisiä vanhimpia perujansa piiloitella, ainakin siksi kun\naika on ne jalostanut, on sittekin myönnettävä, että ilman niitä ei\ntämän pohjolan gentlemannin veri olisi ollut hänen omaansa, Jussi\nPurasen voimakasta, tervettä metsäläisverta, vaan vierasta, jotain\nväljähtänyttä heraa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nHän oli siis naimisissa.\n\nTavallisen käsityksen mukaan olisi hänen pitänyt olla onnellinen,\nainakin nyt, hääpäivänänsä, ilojen ja onnen päivänä. Mutta niin ei\nkäynyt. Lähimäisen luuloteltu menestys myrkytti nytkin hänen\nelämänilonsa, herättäen hänessä sen ainaisen pimeän, synkän,\npainostavan voiman: kateuden.\n\nLiukas, kätevä Antti Hyväkäs oli näet näinä aikoina osunut sattumalta\njoutohetkinänsä nahertelemaan erään pikkukorun, jota hän itse sanoi\nonnenhyrräksi. Hän oli myös kuullut Karoliinan naimisiin menosta,\npoikennut sen mökkiin, ja, leikkisä mies kun oli, oli hän tuon\npikkuisen \"onnenhyrrän\" antanut Karoliinalle kuin häälahjaksi. Hän\nantoi sen mitään pahaa tai yleensä mitään tarkottamatta, kun se nyt\nkerran oli sattunut taskuun jäämään, eikä ollut edes minkään arvoinen.\nSalaperäiseksi tekeytyen oli hän sen käteen pistänyt ja leikkiä laskien\noli hän sitä tehdessänsä selittää hökeltänyt:\n\n\"Siin' on... siin' on, Karoliina, onnen hyrrä, joka pyörii jotta\nhurisee, kun vain vähänkään tyhjä puhaltaa... Niin jotta -- taas oli\nhän laskenut -- niin jotta, jos pysyt samalla tavalla sovussa miehen\nkanssa kuin se hyrrä pysyy yhteishengessä sen tyhjän kanssa.\"\n\nJa Karoliina oli arvannut, että se on Antti Hyväkkään tavallista\nleikkiä. Hän oli pistänyt tuon vehkeen myttyynsä, ja Hyväkäs oli\nsilloin sytyttäessään piippuansa vilkkaasti jatkanut:\n\n\"Kun vaan...\"\n\nSiinä oli hän aivan silmää hinkannut ja jatkanut leikkiänsä:\n\n\"Kun vain, Karoliina, olet miehellesi... tälle Purasen Jussille yhtä\nkuuliainen ja nöyrä...\"\n\nJa taas oli hän jotenkin iskenyt silmää, taas tehnyt jotain muuta\nvilkasta, joka merkitsi että: Jos olet niin nöyrä miehellesi kuin tämä\nonnenpyörä on sille tyhjälle, joka puhaltaa, niin että heti senkin\npuhalluksesta alkaa hyrrätä jotta hyrisee, niin silloin on onnea\ntalossa eikä toraa koskaan, ei jouluherkuiksikaan.\n\nJa luonnollistahan se olikin ollut.\n\nMitään pahaa aavistamatta oli nyt Karoliina sattunut vihiltä tullessaan\nkertomaan hänelle tämän onnenhyrräjutun ja se myrkytti koko hääpäivän.\nSiis sattuikin taas Hyväkäs! Ei hän tullut sille mustasukkaiseksi.\nMustasukkaisuus olikin hänelle aivan vieras. Hän oli rakkauden asioissa\ntäysin vapaamielinen, alkuihminen. Hän oli siinä asiassa yhtä\nsuvaitseva kuin naurismaa-asiassa on vieraan naurismaan kävijä, joka\nmahansa siitä täyteen saatuansa suo mielellänsä loput muille. Hän oli\nsiinäkin gentlemanni, metsäherra omalla tavallansa, hidas tosin, mutta\nsitä varmempi unohtamaan Kyllikkinsä.\n\nMutta häntä alkoi vaivata se vanha tauti. Hän ei tiennyt, mikä\nihmekapine se onnenhyrrä oli. Mene tiedä minne saakka se nyt nostaa\nHyväkkään ja sen maineen! Se se alkoi häntä nyt vaivata ja herätellä\nhänen povessansa piilevää metsän voimaa.\n\nJa oitis, jo paluumatkalla oli hän muuttunut. Aamusella ennen vihille\nlähtöänsä oli hän käynyt lopettamassa paloaidan panon ja lähtenyt sitte\npapin eteen työtamineissansa, silmiänsä pesemättä. Kasvoihin oli\nnokisista aitapuista tarttunut jälkiä, joka ilmoitti, että hän\nharjoittaa vielä kaskenpolttoa.\n\nSemmoisena ajoi hän nyt kotiansa kohti työkärryissä. Karoliina istui\npolvet pystyssä takapuolella, selin häneen, nyyttejänsä suojaillen, ja\nhän itse sepäpuolella polvillansa. Ajatukset tekivät työtä hitaasti\nkuin itsepäinen kyntöhärkä. Vakoa siinä kyllä jonkunverran tuli, mutta\nei mitään järin selvää. Hän hautoi sitä Karoliinan kertomaa asiaa.\n\nJa niin loppuikin puhelu jo paluumatkan alussa. Karoliina kyllä joskus\nyritti, mutta miehen sisu ei antanut enää vastailla. Joskus hän jo\ntapansa mukaan viskasi vihansa hevoseensa: nyhtäsi sitä ohjaksista\nlujasti ja ärähti sille äksysti:\n\n\"Etkö siinä juokse... hyväkäs!\" Niin toi hän nuorikkonsa kotiin. Hän\najoi kuin puukuorman vetäjä, joka on jostain vastoinkäymisestä myrtynyt\nja ajaa kuormaansa kotiin äänettömänä, synkkänä kuten ruumiin vetäjä\najaa kuormaansa kirkkomaalle.\n\nMutta päästiin sitä kuitenkin kotiin, ja nyt istuksi hän tupansa\nsivuseinäpenkillä synkkänä, äänettömänä, kumarassa, sammunut piippunsa\nikenissä, vanhat lapikkaat ja työhousut jalassa, paitahihaisillansa,\ntyöliivi vain päällä ja päässä se pimeä epäselvä painajainen. Eikä\nsiinä nytkään ollut edes pahansuopuuttakaan, ei rahtuakaan. Hänet oli\nvain tuon lähimäisen menestyksen johdosta täyttänyt yhäti paisuva\nmullinhenki. Metsäpiru asestautui: sarviutui hänessä. Miksi keksikin\nAntti Hyväkäs taas senkin, sen hyrränkin! Miksi ei yhtä hyvin hän! Se\najatus paisui ja pimeni nyt hänessä.\n\nMutta Karoliina ei sitä aavistanut. Hän hommaili ja aherteli kuin\nkonsanaan emäntä ja puheli välillä, saamatta tosin vastausta.\n\nVihdoin hän sai enimmät työt tehdyksi, tuvan kuntoon, ja kun nyt oli\nhääpäiväkin, niin päätti hän hieman ikäänkuin levähtää ja puhua sanasen\nsiitäkin asiasta, vihkimisestä.\n\nJa nyt hän muistikin miten omituiselta oli tuntunut koko se meno: miten\njuhlalliselta. Aivan oli korvissa humissut, kun pappi puhui, ja hän\nseisoi sen edessä miehensä rinnalla. Hän istahti penkille, miltei\nJussin viereen, ja muisteli hänelle, puhelua alkaen:\n\n\"Oli se aika höyräys... tää vihkiminen!\"\n\nMutta ei ääntänyt mies vastaan. Synkkänä katsoi lattiaan, kyynäspäät\npolviin nojattuina, kylmille jäänyt piippu ikenissä. Karoliina jatkoi:\n\n\"Tokko sinä edes kuulitkaan, mitä se siinä luki?\"\n\nSe suututti miestä, tuntui jo miltei tungettelulta, mokoma tiedustelu.\nMutta hän ei ääntänyt. Syläistä suikkasi vain ja oli omaa synkkää\noloansa. Karoliina jatkoi muisteluansa siihen tapaan, vaikeni sitte\nhetkiseksi, kun ei mies kuitenkaan äännähtänytkään, mietti jotain\nvälillä ja lisäsi sitte kuin itsekseen ja kuin oudostellen koko\nvihkimistä:\n\n\"Kaikessa myllyssähän tuo saa ihminen olla jauhettavana... kun nyt\ntässäkin vihkimisessä... Ja vielä vanhoilla päivillään!\"\n\nJa sitte hän vaikeni asiasta. Ei hän edes oudostellut miehensä\nvaikenemista. Mitäpä siitä! Olivathan he vanhat tutut. Hän ryhtyi\ntöihinsä ja hyräillä kiekutteli äskeistä vihkivirttä.\n\nMutta silloin alkoi muuttua miehen synkän mielen sävy. Äsken oli\nKaroliinan puhelu suututtanut, tuntunut tungettelulta, nyt oli\npäinvastoin. Hän toivoi Karoliinan jatkavan, että hän pääsisi alkuun ja\nvoisi purkaa sisunsa synkkyyden. Hän odotti sitä jatkoa ja synkkeni,\nvihastui, kun sitä ei kuulunut. Hän oli taaskin oikkuinen lapsi.\n\nMutta turhaan hän odotti ja suotta hän hautoi. Karoliina vain aherteli\nomissansa. Moinen huomaamattomuus alkoi jo kaivaa mieltä. Hän oli\nvalmis purkamaan sisunsa, mutta ei vain voinut vielä puheta, sillä hän\ntoivoi vieläkin Karoliinan alkavan puhelun.\n\nMutta turhaan. Aika kului. Vihdoin oli hän valmis, ei jaksanut enää\nvaieta. Pistävästi, katse maassa, kuin itsekseen, murahti hän kuin\nKaroliinan taannoiseen vihkimis-puheeseen vastaten:\n\n\"Ka mitäs häneen, myllyyn, sitte telläytyi... vihittäväksi... Kun sitä\nnyt kuitenkin jo nau'ut!\"\n\nHän aivan nautti pistostansa. Mutta Karoliinasta se oli vain tavallista\npuhetta. Niinhän puhuttiin yleensä maailmassa. Hommaillessansa selitti\nhän:\n\n\"Ka enhän minä sitä nau'u... Mutta muuten vain sanoin, kun se rovasti\nsillä tavalla siinä saarnasi!\"\n\nNiin kuin se oli saarnannutkin. Erehdyksessä oli hän aivan niiannut.\nNiin juhlalliselta oli kaikki tuntunut.\n\nJa sitte taas vaiettiin ja Jussi paisui, kun taaskaan ei päässyt sen\nlikemmä sitä sydämensä asiaa. Vaiettiin hetki jos toinenkin. Jo\nyritteli Jussi jotain pistosta murahdella, kuten lapsi äitinsä\nhemmotteluihin, ärsyttäessänsä. Mutta ei huomannut Karoliina niissä\nvieläkään mitään outoa, mitään toran siementä. Talouspuuhatkin vielä\nvetivät mieltä muuhun. Se kaikki taas paisutti miehen karvasta mieltä.\n\nJa silloin, kun ei muu näyttänyt tehoavan, päätti hän pistää aivan\nmyrkyllisesti, sillä \"onnenhyrrällä\" ja koko Hyväkkäällä. Hän\nvarustautui lähtemään ja murisi pisteliäästi, kuin äskeistä\nmyllypuhetta jatkaen:\n\n\"Ka mitäpäs tästä minusta... Toista se olisi ollut vihilläkin, jos\nolisi ollut tää rikas Hyväkäs... onnenhyrrinensä.\"\n\nSiinä se oli se isku! Aivan tuli nyt hieman helpompi olla. Hän nosti\noikean polvensa koukkuun, raapasi siitä pinnistyneestä pakarastansa\ntulitikulla tulen aivan erityisellä kädenliikkeellä, sytytti piippunsa\nja työntyi ulos tuvasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt loisti hän ulkona kuuman kesäpäivän kirkkaassa valossa. Hänen\nrauhansa oli rikottu, hääonnensa tomuksi lyöty. Hänen povessansa\nasustava metsäpiru oli hävittänyt ne hääilojen jäännökset, jotka olivat\nvielä säästyneet. Hän aivasteli. Aurinko paistoi silmiin ja pani hänet\naivastamaan voimallisen aivastuksen. Ja loppujen lopuksi ei hän tiennyt\nmitä tehdä, mihin työhön ryhtyä, eikä hän sitä ajatellutkaan. Täynnä\nomaa henkeänsä heittäytyi hän kaivonkannen viereen nurmikolle\npäivänpaisteeseen mahallensa lepäämään ja ajatus, se päässä auraansa\nvetävä kyntöhärkä, pysähtyi tyyten, vakokin meni tukkoon, ja hän vain\noli, ja aivoissa hautui se synkkä asia.\n\nMutta siinäkään hän ei saanut rauhaa. Tuli vieras, joka pilasi asiaa\nedelleen, ärsytti suopurnun hengen hänessä yhä synkemmäksi.\n\nHänen häistänsä oli näet saanut kuulla n.s. Henttu-Leena, jolla oli\ntäysi syy olla kunniastansa hyvin arka, koska hänellä oli jo neljäs\navioton lapsi. Siksipä hän loukkautuikin aina, jos vain joku koski\nsiihen asiaan. Hän tuli nyt oikeastaan hääkahvien toivossa,\nkäsivarsilla viimesyntynyt jälkeläisensä, puolentoista-vuotias poika.\nKaroliinakin osui vielä tulemaan ulos yhteen joukkoon, ja oitis alkoi\nHenttu-Leena ajaa kahviasiaansa. Hän oudosteli: \"Joko sinä, Karoliina,\nmenit naimisiin tämän Jussin kanssa?\"\n\n\"Ka niinhän tuota tässä... tuli mennyksi!\"\n\nLeena siunaili sitä kyytiä, mutta lohdutteli toki asiansa eduksi,\nJussia miellyttääksensä:\n\n\"Mutta sittepähän olet sinäkin turvan takana, kun sait näin varakkaan\nmiehen!\"\n\nNiin koetti hän lypsää kahvit irti, mutta Karoliina ei kiirehtinyt. Hän\nolisi näet suonut Leenan puhuvan enemmänkin hänen avio-onnestansa.\nKukapa nuorikko ei sitä toivoisi.\n\nJa Leena kiertelikin ja ajoi asiaansa. Lapsi käsivarrella hän siinä\noleili, lastansa joskus hyssytti ja taas puhui. Jussi Puranen vaikeni\nkuin hauta.\n\nNyt höläytti Henttu-Leena muuttumalla yht'äkkiä:\n\n\"Niinhän se tääkin Hyväkkään Antti nai rutosti!\"\n\nJa sitte sitä alkoi tulla. Karoliinakin sotkeutui puheluun ja hetken\nkuluttua erehtyi Henttu-Leena omaa etuansa tarkottaen kehua\nkujertelemaan:\n\n\"Ja hyvät hääthän se Hyväkäs piti... Ei siinä kahvia surtu, eikä\nkuokkavierastakaan ylenkatsottu!\"\n\nHänen sanoissansa oli asiaan kuuluva sävy. Välillä hyssytti hän\nlastansa. Jussi oli saanut piston, ja pahaa aavistamatta osui Karoliina\nmyöntämään:\n\n\"Ka mikäs hällä on Hyväkkäällä kestitessä, kun on rikas mies!\"\n\nJussi Puranen veti nenäänsä, yhä mahallansa lojuen ja ikäänkuin ei\nolisi kuunnellut koko puhelua. Ei hän tiennyt, mikä häntä juuri nyt\nniin ärsytti ja paisutti. Ei koskaan ennen ollut hän toki niin täydeksi\npaisunut. Henttu-Leena jatkoi asiansa ajoa, kehuen asianomaisella\näänellä:\n\n\"Ollappa niitä vain semmoisia miehiä kuin Hyväkäs joka talossa, niin ei\nolisi hätää tällä köyhälläkään eläjällä!\"\n\nNiin jatkui. Nyt vääntäytyi Jussi jo isäntämiehen tietoisuudella\nkaivonkannen reunalle istumaan, painui siinä asemaansa ja hautoi jotain\npistävää sanottavaa. Henttu-Leena jatkoi nyt aivan hurskaalla mielellä:\n\n\"Kunpa Herra siunaisi... kunpa siunaisi Herra semmoista miestä kuin on\nHyväkkään Antti... Hys... hys... hys... hys!\" lopetti hän lapsellensa\nhyssytellen ja odotti.\n\nMutta nyt oli Jussi saanut tarpeensa Karoliinastansa ja Leenasta. Hän\noli löytänyt sen pistävän sanankin ja äännähti Leenalle myrkyllisesti:\n\n\"Kuka se on tään sinun nuorimman kakarasi isä?\"\n\nSe tehosi. Ei hän vastausta odottanutkaan, vaan nautti teostansa.\nHetkisen oli Henttu-Leena vaiti, ei löytänyt vastausta. Sitte lähti hän\nastua repsuttamaan veräjää kohti, pysähtyi siinä veräjällä, kääntyi ja\nkysyi hyvin ilkeällä äänellä:\n\n\"Eikös se tää Karoliina ollut tämän Jussi Purasen oma leski jo silloin\nkun meni ensimäiselle miehellensä... sille Mikko Tapettu-vainaalle?\"\n\nSen sanottuansa hän alkoi suuttuneena poistua reuhkaista lapsinensa.\nKaroliinakin piti paraana lähteä askareillensa, ja Jussi jäi yksin.\nHänessä oli nyt jotain äärimäisen umpimähkäistä, metsää, isäntää,\njussi-puraisuutta, henkeä, joka ei tutki, vaan on vain omaa itseänsä.\n\nYhtä ja toista pientä tässä välillä kyllä tapahtui, mutta jääkööt ne\nkertomatta. Kaikki ne vain täydensivät hänen tilaansa.\n\nViimein alkoi hän kopistella yhtä ja toista tehtävää, mutta ei mikään\nsujunut. Aurinko paahtoi punottavaa niskaa ja ikään kuin ärsytti häntä.\nHän unohti jo itse asiankin, sen joka oli hänet myrryttänyt, ja oli\nvihainen aivan umpimähkään, kuten tuhannesti ennenkin oli laita ollut.\n\nMutta lopulta hoksasi haa toki tehtävän: Olihan palonkyntö kesken.\nMitäs muuta siis! Hän otti suitset ja lähti hakemaan hevosta metsästä,\nlähteäksensä lopettamaan kynnön. Kaikki tapahtui kuin umpimähkään,\npuoli-uhmaten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tänä päivänä vainosi häntä joku säälimätön kohtalo. Se vainosi\nhäntä kuten härkätaistelussa punaista vaatetta huiskuttelevat\närsyttäjät vainoavat härkää. Minne se yrittääkään, niin oitis\nhuiskahtaa siellä tuo ärsyttävä väri.\n\nKun hän nyt tietä pitkin astua pullitteli, lyöttyi hänen matkaansa,\naivan sattumalta, loismies Mikko Pitkänen, mies, joka oli ulkonaisesti\nhänen vastakohtansa: pitkä ja laiha kun nälkävuosi. Se asettui\nrinnalle, harppaili laihoilla, pitkillä koivillansa ja jo alkoi puhua\nsieltä korkeudestansa. Nenäänsä puhua honisuttaen kysyi hän:\n\n\"Oletko sinä mennyt naimisiin?\"\n\nJussi Puranen myönsi sen vaitiololla. Pitkänen ymmärsi sen, katsoi alas\nJussiin ja arvella honotti:\n\n\"Olisi minunkin mentävä naimisiin... Kun saisi sopivan akan.\"\n\nMyrtynyttä Jussia tympäsi nyt koko tämä loismies. Että se vielä siihen\nisäntämiehen rinnalle!... Ja sitte vielä sekaantuu sen asioihin!...\nEttä rohkeneekin!\n\nNiin saapuivat he Höijerisen veräjälle. Ynseänä jäi Jussi siihen\nseisomaan kyynäspäin veräjään nojaten ja antoi piippunykerön riippua\nikenissä.\n\nMutta Mikko Pitkänenkin pysähtyi. Se suututti Jussia ja hän olisi\nsanonut jotain puraisevaa, mutta pää ei jaksanut sitä synnyttää.\n\nJa silloin osui Mikko pilaamaan asiaa: Oikeastaan hän yritti olla\nJussille mieliksi, kehaista hänen Karoliinansa tyttöaikaista\nmenneisyyttä, sen puhtautta, miten se oli säilynyt, ainakin mitä Antti\nHyväkkääseen tulee. Siinä tarkotuksessa hän siinä puhellessansa hönäsi\nmuun muassa:\n\n\"Hyväkäs sanoi jotta olisi hän päässyt silloin tyttärenä ollessa\nKaroliinan aittaan, mutta ei hän huolinut.\"\n\nSiinä se nyt siis taas oli. Vähemmästäkin olisi synkistynyt\nPurasen-lainen mies. Hän vaikeni, sillä hän valmisteli. Aivohärän\njäntereessä oli jo voimaa ja sen silmätkin olivat jo mullollansa, mutta\nse ei vaan ehtinyt päästä liikkeelle siellä päässä. Pahaa aavistamatta\njatkoi laiha loismies: Jussia miellyttääksensä morkkasi hän Hyväkästä:\n\n\"Se Hyväkäs olikin kova tyttömies poikamiehenä!\"\n\nMutta Hyväkkään kehumiseksi käsitti Jussi sen. Aivohärkä otti siis\nväärän askeleen. Se repäsi toki jo sanottavaa irti. Ja kun toinen vielä\njatkoi, oli hän valmis.\n\nKatsetta maasta nostamatta, kuin syrjään puhuen, isäntämiehen\nynseydellä sanoi hän purevasti, loismies Pitkäsen köyhyyttä ja\nlaihuutta halveksuen:\n\n\"Sinä sitä kohta taidat synnyttää nälkävuoden... kun on tuo mahasi\nsiihen nälkäsuuntaan päin raskaana...\"\n\nSe auttoi. Ei kukaan ollut vielä Pitkästä niin myrkyllisillä hampailla\npuraissut. Jussi aivan nautti tuosta puraisustansa. Hetken kuluttua\nalkoi laiha Pitkänen harppailla pois koko tämän vastanaineen\nlähettyviltä.\n\nHyvän tovin oleili hän vielä siinä veräjään nojautuneena, eikä\najatellut mitään selvää. Lähti toki viimein liikkeelle ja asia paisui\nhänessä. Karoliinakin tuntui syylliseltä, tai oikeastaan juuri se.\nMiksi sekin Hyväkkään pauloissa ja puolella!\n\nEi ihme, että hänen aivoissansa alkoi muodostua ja kasaantua jotain\nsemmoista ajatuksentapaista kuin että \"minä se olen isäntä talossa.\"\n\n\"Nähdäänhän!\" pääsi häneltä jo kerran ääni. Hän astua purasi edelleen\npolkua pitkin. Luonto nousi Karoliinaa vastaan. Nyt hän jo uhmaili,\ntosin umpimähkään, kuin näyttääksensä:\n\n\"Vaikka ero tulisi koko akasta ja vielä tänä päivänä, niin nähdään se!\"\n\nSe oli käsittämätöntä hänenkin mielentilaksensa. Ei hän vielä koskaan\nennen ollut näin pahaksi, näin yliluonnollisesti myrtynyt.\n\nNiin astua pullitteli hän nyt suitset olalla polkua myöten. Tie kulki\nKoupolan salokylän läpi, ohi Suolasen siistin talon. Aurinko paahtoi,\nettä aivan niskaa poltti. Se ikäänkuin lisäsi ärtyisyyttä, pisteli\nhäntä, eikä se ärtymys lauhtunut, vaikka hän välillä poikkesi jo\nSuolasen talossa ryyppäämässä raikasta lähdevettä.\n\nNiin saapui hän keskikylän raitille, ja siinä sattui tapaus, joka olisi\nmuualla maailmassa mahdoton, mutta joka mauttomuudestansa huolimatta on\nJussi Purasen maassa niin tosi, että kaikki sen sankaritkin -- paitsi\ntietysti mustalaiset -- ovat Rämekorven kirkonkirjoihin merkityt.\n\nSiinä näet liittyi häneen tiellä kolme miltei täysikasvusta\njoutilasmiestä, Joutavainen ja Tyhjänen ja Pyllynen, kaikki noin\n20-vuotisia. Joutavainen oli ammatiltansa, arvoltansa kuten\nnimeltänsäkin ja kaikilta muiltakin meiningeiltänsä ainoastaan nenänsä\nkaivelija, toiset eivät edes sitäkään. He olivat siis semmoista\nRämekorven ja koko maailman liiallista rikkautta, näennäisesti\ntarpeetonta ylellisyystavaraa, joiden häviäminen sittekin olisi\nkorvaamaton vahinko, sillä juuri ne ne antavat kyläteillemme ja\nraiteillemme oman, kotoisen leiman, tekevät ne miellyttäviksi,\ntutuiksi, kuten pankolla venynä kissa ja kaikki se, mikä on meille jo\npienestä lähtien kuin ihana uni vereen painunut, tekee tuvan\nkodikkaaksi, semmoiseksi, joka luo mieleen rauhaa ja sieluun ikäänkuin\nautuudentunteen.\n\nHe yhtyivät yhdeksi joukoksi oikeastaan vasta tämän Koupolan metsäkylän\nkauppiaan Otto Salmisen oivallisen kaupan edustalla. Siinä he\npysähtyivätkin kuin tupakoimaan, seisoskellen lahonneen virstapatsaan\nympärillä tienristeyksessä, jonka keskellä tuo hylkypatsas törötti.\nSiinä he hieman juttelivatkin. Jussi Puranen oikeastaan enimmäkseen\nähki, toisten häntä narratessa. He kehuivat muun muassa hänen\nhevostansa. Se tuntui hyvältä. Sitte alkoivat he kehuksia miestä\nitseänsä, ensin hyväksi ruoskamieheksi, hevosen kurittajaksi. He\nilmoittivat:\n\n\"Jos sinä vetäseisit piiskalla vaikka miten laiskaa hevosta, niin\nhytkähtää sen pitäisi!\"\n\nJa miksikäs ei! Se jo aivan paisutti muutoinkin täyttä henkeä.\n\nJa juuri silloin sattui ohi kulkemaan eräs mies. He huomasivat sen\nvasta takaapäin, mutta se näytti Antti Hyväkkäältä. Ainakin takin\npaikatusta selkämästä päättäen oli se hän. Jussi Puranen ikäänkuin\nkuohahti. Ei häntä ollut koskaan ennen niin kaivellut kuin nyt. Ja kun\näskeinen kehuminenkin oli vielä luontoa nostanut, ei hän voinut enää\nitseänsä hillitä, vaan äännähteli ynseästi kuin yksikseen, mutta toki\nniin että ohi menijäkin kuulisi:\n\n\"Onnenhyrrä!... On niitä nyt osattu tehdä kummenpiakin!\"\n\nSiinä oli ajatuksena juuri se, että jos _hän_ sen tekisi, niin...\nnäkisihän että se olisi toista.\n\nToiset vähän arkailivat. Näyttääksensä, että eivät he ole osalla,\nkaiveli Joutavainen sormellansa nenäänsä ja Pyllynen tikulla patsaan\nrakoa.\n\nMutta ei kulkija näyttänyt kuulevan ja moinen kuulemattomuus sekä\nsuututti että myös samalla rohkaisi, nosti luontoa. Miten kansallinen\npiirre tämä onkaan Rämekorven maassa! Entistä kovempiäänisenä ynseili\njo Puranen menijän jälkeen:\n\n\"Mistä lie toisen katolta varastettu väkkärä koko hyrrä!\"\n\nSe tuntuikin hänestä varmalta, sillä sairas etsii lohdutusta kaikesta.\nÄhäh siis! Mutta ei näyttänyt menijä vieläkään hoksaavan, että hänelle\nse on tarkoitettu.\n\n\"Saakeli!\" pääsi silloin jo murahdus Puraselta ja hän lähti\nastua pullittelemaan perästä, ja toiset, nämä kolme maailman\nylellisyystavaraa, seurasivat häntä.\n\nJa niin astuskeltiin autiota, pölyistä tietä myöten ja luonto kypsyi.\nNyt jo Puranen päästi puoli ärjäisemällä rämekorpelaisen hihkaisunsa:\n\"Hyväkäs!\"\n\nSe aivan nosti miehenluontoa! Siinä tuntui olevan voimaa, uljuutta, ja\nmiten tuttua se kaikki oli siellä, missä on ihmisillä joskus liikaa\naikaa. Mutta ei! ei värähdä menijä. Mokomakin! Jussi menetti jo\nvarovaisuutensakin ja ärjäsi kuin juopunut:\n\n\"Hih!\"\n\nJa toiset aikoivat häneen yhtyä. Mutta juuri silloin ajaa pauhasi\npaikalle kokonainen remuava kuormallinen Rämekorven mustalaisia, tulla\nremuten yhtäkkiä vastaan tienpolvessa, siinä missä tie kääntyy räätäli\nRinteelle päin. Laiha koira syöksyi tiepuolesta niiden kimppuun. Eräs\nmustalainen ruoski hevostansa, toiset ruoskillansa hosuivat heihin\ntarrautunutta, rähisevää koiraa. Ei auttanut muu kuin raivautua\ntiepuoleen, pois moisten menijäin jaloista. Kuorma ajoi ohi. Tie jäi\ntyhjäksi. Tietämättänsä oli mustalaisjoukko siten ruoskimalla raivannut\ntietä korkeammalle sivistykselle ja gentlemanniudelle.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVihdoinkin pääsi Jussi niin pitkälle, että tamma oli aisoissa.\nYksinäisyydessä kynti hän nyt paloansa mäkirinteellä. Polttavan kuuma\nilma, joka oli aivan sulattaa, lisäsi mielen ärtyisyyttä. Se ikäänkuin\npaistoi hänen sisuansa, kuten uuniin pantua leipää, ja sisu, jonka\näskeinen maantiekohtaus oli juuri paisuttanut yli reunojen, alkoi\nkypsyä liiaksi.\n\nMutta onneksi oli toki hänen tammansa vihainen: se viuhautteli\nhäntäänsä, iukui jos asia niin vaati, tapaili puraista, jopa tiukan\ntullessa potkaistakin. Sen oli kehittänyt semmoiseksi juuri se ainainen\ntaistelu, jota sen oli täytynyt käydä äksyä isäntäänsä vastaan. Ei niin\nettä Jussi olisi ollut tammallensa pohjaltansa kiusaava isäntä.\nPäinvastoin. Hän syötti sitä hyvästi, ei säästänyt kauroja, sillä\ntamman piti olla paremmassa lihassa kuin Hyväkkään ja muiden hevosten.\n\nMutta hän oli nyt kauvan ollut naimaton mies ja maailma häntä murjoi,\neikä ollut vaimoa, eikä muuta kenelle purkaa sisuansa, ja siksipä oli\nhän sen aina purkanut tammallensa. Siitä se oli johtunut se alinomainen\nsota, ja tästä tamman vihaisuudesta oli Jussi Puraselle nyt se hyöty,\nettä hän sai sen kautta tilaisuuden purkaa liikaa sisuansa tätä\ntaisteluun aina altista työtoveriansa kohtaan.\n\nTyön alku oli kyllä ulkonaisesti jotakuinkin rauhallinen. Jussi Puranen\nvain ähähteli joskus vihaisesti. Mutta sikäli kuin kyntö jatkui ja\nkuumuus yltyi, paisui myös Jussin vihainen povi. Kun aura tarttui\njuuriin, ärähti hän jo kirosanan ja kiskoi auraa irti täysin voimin\nuhkaillen auralle synkkänä:\n\n\"Vaikka kädet revetkööt olkapäistä irti, niin lähteä sinun pitää\njuuresta irti... tökerö!... Hä-häh!\" lopetti hän ärjästen, hihkaisten\nhevosensa taas käyntiin. Aurinko nousi yhä ylemmä. Hiki valui virtana.\nNokisista palopuista olivat nokeutuneet kyntäjän hikiset kasvot ja\nvaatteet, niin että hän näytti miltei neekeriltä ja päivänsavu oli jo\ntuketa silmät.\n\nJa sitä mukaa yltyi hänen mielensä ärtyisyyskin. Nyt hän soimasi ja\nhaukkui hevostansa. Kerta, kun tämä tuskastuneena pysähtyi kuopimaan\nturvallansa vuohistaan, ei hän enää sitä sietänyt, vaan antoi tammalle\npatukkaa ja kiroili:\n\n\"Häh!... Joko siinä happanamaan seisahdut... Kaakki!\"\n\nMutta silloin viuhautti tamma häntäänsä, luimisti vihaisesti ja kiskasi\nauraa niin rajusti, että juuret katkeilivat ratisten, aura kimposi\nkoholle palosta ja tamma alkoi harppailla vakoa pitkin aika roimin\naskelin. Jussi Puranen koki hanttuuttaa perästä, aurasta kiinni pitäen,\nsitä takaisin kiskoen ja sadatellen:\n\n\"Prtuu!... Prtuu, paholainen... Hähäh!\" ärjäsi hän taaskin,\nkarjaisemalla aivan, kun tamma ei totellut.\n\nJa tamma pysähtyikin, puistalti äkäisenä päätänsä ja alkoi päristellä\nja kuopia kuin paarmojen käsissä tepastellen. Jussi Puranen menetti\nmalttinsa. Äkäisesti tökkäsi hän auran paloon kiinni, mennä kaapasi\nnopeasti tamman eteen, ja ollen jo kuin sokeana vihasta, löi sitä\nnyrkillä otsaan, ärjäisten:\n\n\"Saakelin koni!\"\n\nMutta silloin suuttui tamma ja yritti puraista, lekauttaen samalla\ntakapuoltansa ikäänkuin potkaisua varten. Alkoi tavallinen ilmisota,\ntammalle ennestäänkin jo niin tuttu taistelu. Jussi väisti puraisun.\nHän sieppasi kyntövitsansa, asettui loitomma tamman eteen, hieman\nsyrjään ja uhkaili:\n\n\"Saakeli vie, jos tällä patukalla vetäsen, niin sinun pitää tietää,\nkuka minä olen.\"\n\nTamma aivan kurotti kaulaansa jo, yrittääkseen siepata hänet\nhampaisiinsa, väläytti hampaitansa ja yritti taaskin potkaista,\nlekauttaen takapuoltansa. Jussi väisti nytkin, mutta jatkoi entistä\nankarampana, tosissaan tenäten, selitellen oikeuksiansa:\n\n\"Sinä muista, että minä olen isäntä talossa... Minä omistan koko tämän\nverotalon, ja vaikka annan sinut tappaa, niin kellään ei ole mitään\nsanomista, sillä minun ovat talon kiinnekirjat... Kuuletko!\" ärjäsi hän\nlopuksi ja uhkasi patukalla. Nyt tamma jo yritti hyökätä päälle, mutta\naura oli niin lujassa kannossa kiinni, että se esti. Jussi yltyi. Hän\nmyskysi jalkaa polkien, tosissaan vannoen:\n\n\"Se pitää nähdä, kun minä kerran tallissa voitelen sinut tällä\npatukalla!... Niin tokkohan silloin iukaiset... Prtu-so!\" karjasi hän\ntaas lopuksi ja yritti lyödä syrjästä käsin.\n\nMutta nyt tuskastui tammakin lopullisesti. Se koki saada komentelevan\nmiehen hampaisiinsa. Mutta aura piti kiinni. Jussi väistyi syrjään ja\nkorvat luimussa pyöri tamma perästä, niin että kiinni tarttunut aura\nkääntyi kuin olisi pyörinyt navan päässä, ja niin pyörittiin ja\nmetelöittiin keskellä nokista palorinnettä. Se näky oli aivan komea.\n\n\"Minä olen isäntä!... Prtu-so!\" karjui Jussi ja sipasi jo syrjästä\ntamman kupeeseen patukalla.\n\nMutta silloin iukasi tamma, luimisti suuttuneena, ja viuhautti\nhäntäänsä sekä yritti aivan karkaamalla hyökätä päälle.\n\n\"Sa... saakeli!\" raivostui siitä Jussi ja syrjään väistyen sipasi\nuudestaan tamman kuvetta vitsalla. Mutta nyt oli tamman mitta täysi. Se\npotkasi niin että jalat sattuivat auran-ojasten poikkipuuhun. Siitä se\naivan raivostui, iukasi, potkasi uudestansa ja riuhtasi auraa\nsemmoisella voimalla, että kainalovitsat rusahtivat poikki, sahrat\nirtaantuivat aisoista, koko aura hajosi pirstaleiksi, ja täyttä ravia\npainoi nyt sydämistynyt hevonen tyhjien aisojen kanssa paloa pitkin,\nloikkasi matalan veräjän yli ja läksi täyttä laukkaa painamaan kotia\nkohti. Pulleahko Jussi Puranen juosta väänsi perästä, äsyten kiireessä:\n\n\"Prtuu!... Prtuu, paholainen!... Ptruu, sen vietävä!\"\n\nTurhaa. Veräjän luona hän pysähtyikin äkkiä, hengästyneenä, kirosi ja\nvannoi:\n\n\"Mäne vaivatta!... Juokse nyt vaikka maailman loppuun... mokomakin\nkonkari!\"\n\nHengästyneenä, suuttuneena paiskasi hän hattunsa maahan. Ja vasta nyt\nhän huomasi tajuisesti, että oli kuumuudesta aivan tukahtumaisillansa.\nHiki valui pitkin ihoa. Niska oli punaiseksi palanut. Hän äkämystyi\nauringolle: itsepintaisena istahti hän paksun puuntyven päälle,\nparaaseen paahteeseen, niska aurinkoa kohti, ja vannoi myrtyneenä\nauringolle:\n\n\"Paahda nyt!... Porota niin jotta saat kyliäsi!... Vaikka koko niska\npolta!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän istuu kauvan. Aurinko paahtoi aivan kuin uhalla. Vihan ja mielen\nmyrteymän umpimähkäiseen paljouteen hukkuivat jo sivuasioiden\nyksityiskohdat: tamma, aurinko, Karoliina, koko maailma. Hän tajusi\nvain himmeästi, että hänelle on tapahtunut joku paha, jonka johdosta\nhän on nyt täysi. Tai oikeastaan ei se ollut enää mitään tajuntaakaan,\nvaan jotain vaistoa, kuin savuihin tukahtunutta, ja se umpimähkäisyys\ntavallaan hieman helpotti hänen oloansa.\n\nMutta vihdoinkin nousi hän ja lähti astua väännättelemään tietä pitkin\nkotiinsa päin. Se tie oli oikeastaan hänen yksityinen metsätiensä,\nvaikka hän oli sallinut naapuriensakin sitä käyttää oikotienänsä.\n\nSillä oikeastaanhan hän ei ollut kitsas, ei paha naapurille. Monesti\noli hän muun muassa kuvitellut, miten mukava olisi, jos hän olisi\noikein rikas isäntä ja Hyväkäs ja muutkin, mutta ainakin Hyväkäs,\nköyhiä. Ison jyväkuorman päällä loikoen ajaisi hän kylläisellä\nhevosella pitkin kylätietä myllyynkin. Hevosensa pysäyttäisi köyhän\nHyväkkäänkin tuvan edessä, viskaisi ynseästi, välinpitämättömästi, kuin\nohimennen, täyden jyväpussin kuormasta Hyväkkäälle, äännähtäisi:\n\"tuoss'on sullekin!\" Ja miten Hyväkäs silloin hämmästyisi, varsinkin\nkun näkisi, että pussissa on parasta ruista.\n\nMutta hän ei olisi siitä tietääkseenkään. Mötköttäisi vain jyväkuorman\npäällä, nykäisisi lihavan hevosen käyntiin, ja hevonen nyhtäisisi\nraskaan kuorman liikkeelle niin että syvä, silmää hivelevä kuoppa vain\npainuisi lihavaan lautaseen, mutta kuorma ei tuntuisi sen perässä.\nSemmoista ja paljon muuta hyvää oli hän usein uneksinut.\n\nMikä autuus olisikaan olla kylän ainoa kunnon isäntä, se joka voi ja\ntahtoo jokaista auttaa ja johon kaikki alati hengessä katsovat!\n\nMutta nyt ajoi se metsäpiru hänestä hetkiseksi sen hyvän hengen. Antti\nHyväkäs oli näet aikoinansa laittanut laulunkin, kuten Rämekorven\nlaulumailla oli tapa. Sitä laulua oli laulettu kylällä ja monesti oli\nse seikka nostanut Jussissa mustan havenen.\n\nJa eikös juuri nyt taas aseta kohtalo niin, että tuo vanha, ja muilta\nunohtunut laulu nousee haudastansa ja täyttää hänet pimeällä hengellä.\nHartikaisen aikamies poika, Pekka, ajoi näet tätä samaista tietä\nmyöten. Kuului jo kärrien rätinää. Kohta ilmestyi ajaja näkyviin.\nTyökärrien korissa seisten hoputti hän hevostansa juoksuun. Huono\nkärrinkori reuhkasi. Kärrit hypähtelivät kuopikkaalla tiellä. Pekka\nveteli hevostansa ohjaksien perällä selkään ja lauloi sitä Hyväkkään\nlaulua:\n\n    \"Rimparill' on rimmut\n    ja ramparill' on rammut\n    ja herrasmampsellilla.\"\n\nSe puhkasi Jussin paiseen. Topakasti pysähtyi hän keskelle tietä ja\nvarotti uhkaavasti:\n\n\"Elä aja, kuule, päälle Hartikaisen poika!\"\n\n\"Hei!\" hihkasi vain Pekka, joka ei kärrien rätinältä kuullut varotusta,\nlöi hevostansa ja luullen Jussi Purasen aikanansa raivautuvan pois\ntieltä, lasketteli tätä kohti.\n\nMutta ei, Puranen seisoi uhallakin paikallansa ja uhitteli:\n\n\"Ajappas päälle, tokko uskallat!\"\n\n\"Pois tieltä!\" hihkasi Pekka ja oli jo lähellä päälle ajaa.\n\n\"Koitappas!\" uhkui vain Puranen tanakkana, rauhallisena seisten.\n\nJa nyt tapahtui onnellinen kohtaus, joka pelasti Purasen joutumasta\nhevosen jalkoihin: Viisas hevonen näet pysähtyi niin äkkiä\ntöksähtämällä, että Pekka menetti tasapainonsa ja suistui hevosen\nlautasen yli suin-päin tielle...\n\n\"Vieläkö ajat päälle!\" nautti silloin Puranen voitostansa. Pekka\nkirosi, hypähti pystyyn, syöksyi kuin pyörryksissä Jussi Purasen\nkimppuun ruoska ojona:\n\n\"Sen perhana... Annanko tuosta!\"\n\n\"Lyö... Lyö vain, jos luulet kukkarosi kestävän!\" ähki Jussi Puranen\ntietoisena siitä, että hän on tien isäntä. Tyynenä, sydän täynnä saneli\nhän:\n\n\"Et taida tietää, kuka se on tämän tien isäntä... Niin että ajat kuin\nvierasta tietä myöten\", lopetti hän kuin ilkkuen, kutitellen.\n\nPekka älysi asian, ja se häntä aluksi hieman masensi. Tien isännän\nrauhallisilla eleillä kopeloi nokinen Jussi Puranen tupakkavehkeitä\ntaskustansa, puhalsi piippua selväksi ja lisäsi pistävästi, sillä\nHyväkkään laululla pistäen:\n\n\"Taitaisi sinun kannattaa teettää omakin tie... Kun niin reilusti\nkerran laulella kannattaa!\"\n\nMutta vähitellen selviytyi Pekka ennallensa ja rupesi kerskumaan\nvastaan. Sukeutui pieni, omituinen kinastelu. Jussi Puranen ähisi,\nsydän täynnä, rauhallisena pysytellen, tietoisena isännyydestä. Pekka\njoutui lopulta alakynteen ja rupesi koraamaan asemaansa ylimalkaisella\npöyhkeilyllä. Ruoska kädessä kehui hän:\n\n\"Saakeli soikoon, kun minä tuolla tammalla laskettaisin sileää tietä\nmyöten, niin ei siinä sinun tammasi saisi hajustakaan kiinni.\"\n\n\"Mhyy!\" äännähti täysinäinen Jussi Puranen, kokien olla\nvälinpitämättömänä ja pysytellä tupakanpanoasiassa. Pekka vahvisti\nkehuen uljaasti:\n\n\"No et kyllä pysyisi... Ja jos lasketteleisin tuolla tammalla vaikka\nseinää kohti, niin puhki seinänkin se lentäisi kuin lintu!... So\ntamma!\" kiivastui hän lopuksi ja löi tammaa nyrkillänsä lautaselle.\n\nNiin oli tämä tapaus heidät uudestasynnyttänyt. He kinastelivat\ntosissaan kuten konsanaan luonnonlapset.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nJotenkuten selvisi toki äskeinen selkkaus. Pitkän kinastelun loputtua\nhyppäsi Hartikaisen Pekka kärreihinsä, löi hevosta ja hihkasi. Karrien\nkorit reuhkasivat hevosen ravatessa täyttä ravia ja Pekka hoilasi taas\nsamaista Antti Hyväkkään rallia \"Rimpariir on rimmut\".\n\nJa entistä mustempi ajettuma vaivasi nyt Jussi Purasen mieltä.\nÄänettömänä, synkkänä ja nokisena astua purasi tämä Pohjolan\ngentlemanni nyt tietä pitkin ukko Hartikaisen taloa kohti, kostamaan\nukolle, ja sitä tietä Hyväkkäälle. Hän päätti kieltää ajamasta hänen\ntietänsä myöten. Housujen takapuolet vain veppasivat tasaisesti,\nsäännöllisesti, kun tämä Rämekorven metsien syvyydestä ilmestynyt\nolento astua pyöritteli metsätietä myöten Hartikaisen taloa kohti.\n\nNiin työntyi hän Hartikaisen tupaan äänettömänä, sydän täysinäisenä,\nkasvot tahraisina ja istahti, hieman ikäänkuin ähkyen, täynnä\n_isännän-henkeä_. Ukko Hartikainen hakkasi tupakkaa. Kun vieras oli jo\ntovin istunut, alotti Hartikainen puhelun tiedustelemalla, hokien:\n\n\"Kuuluuko sitä vielä mitä?... Kuuluukos... kuuluukos sitä mitä,\nJussi-kuoma?\"\n\nEi antanut Purasen sisu vastata. Päästäksensä siitä tehtävästä, otti\nhän lattialta tikun ja kaiveli sillä hammastansa, sylkäsi sitte ja\nviskasi samalla tikun pois. Ukko Hartikainen ei oikeastaan\nodottanutkaan vastausta, sillä tupakanhakkuu kiinnitti hänen\najatuksensa. Hetken kuluttua rupesikin hän siinä työnsä lomassa\npuhelemaan, virkkaen kuin ohimennen arvelemalla:\n\n\"Vai ei sinulle mitään niin kuin ota ja kuulu?\"\n\nHän hämmenteli hakkauksiansa ja ryhtyi sitte vilkkaasti puhelemaan:\n\n\"Minulle tässä sen sijaan otti ja sattui sitäkin kuulumista hyväkästä,\nkun... kun se näet tää Hyväkkään... tuon Antti Hyväkkään härkä-mullikka\notti ja niin kuin suuttui.\"\n\nSiis taaskin Hyväkäs! Taaskin Hartikainen kopisteli välillä\ntupakka-pölkkyä, jatkoi työtään ja vilkastuen jatkoi:\n\n\"Niin tää syötävä... tää Hyväkkään mullikka kun otti ja heittäytyi\nvihaiseksi ja kun yht'äkkiä otti ja hyökkäsi minun päälleni... Siinä\nTimoskan veräjän kohdalla hyökkää ja meinaa... puskea, meinaa tää\nHyväkkään mullikka... Mutta minä ojaan.\"\n\nHän oli siinä työssään yhtenä puheen vilkkautena, toisteli hokien ja\njatkoi:\n\n\"Ojaan... ojaan minä...\"\n\nVieras tuskin viitsii kuunnella; niin on ynseä.\n\nToinen jatkaa:\n\n\"Hyppään vesiojaan pitkäkseni ja arvelen... tälle niin kuin mullikalle\narvelen, jotta puske nyt, jos sinun niin kuin mielesi tekee... Onko\nsinua, Jussi, milloinkaan mullikka puskenut... tahi niin kuin\nhätyyttänytkään?\" käänsi hän äkkiä puheen.\n\nMutta Jussi ei äännä. Kumarassa istuu ja sammuksissa oleva piippunysä\nlerppuu taas kylmillään ikenissä. Hartikainen jatkaa:\n\n\"Ei siitä sen ruojan puskemisesta mitään iloa niin kuin olisikaan...\nniin kuin tään härän puskemisesta tarkotan, ja siksi minäkin ojaan.\"\n\nEi hän ajatellut puheen sisältöä, mutta antoi vaan tulla. Hän jatkoi\nkuin härän menoa ja asiaa oudostellen:\n\n\"Entäs tää mullikka... tää Hyväkkään mullikka ryökäle, mitä tekee\nsilloin!... Kun minä virun ojassa, niin tää ottaa ja suuttuu yhä\njulmemmin ja möyryää ja rupeaa puskemaan kantoa... niin kuin tään minun\nsijasta rupeaa kantoa puskemaan.\"\n\nHän olisi kertonut tämän asian aivan yksityiskohtia myöten loppuun\nasti, jos työtä olisi jatkunut. Mutta tupakat olivat jo kylliksi\nhienot. Hän alkoi koota niitä seulaan, ryhtyi seulomaan ja lopetti\nkertomuksen typistämällä sen lyhyeksi ilmoitukseksi:\n\n\"Ja siinä hän sitte mullikka vain möyryää ja puskee sitä kantoa...\"\n\nJussi Puranen veti hieman sieramiinsa ja tunsi henkisesti paisuvansa,\neikä siis voinut ääntää. Hartikainen lopetti jo seulomisenkin, pani\ntupakkaa ja kysyi äkkiä:\n\n\"No entäs kuin se on se sinun tamma?... Vieläkö hän yhä niin kuin\niukuu?\"\n\nPäästäksensä vastaamasta ryhtyi Jussi Puranen selvittelemään\npiippuansa, puhaltaen posket pullollaan sen hikireikää auki.\nHartikainen sytytti silloin piippunsa ja jatkoi:\n\n\"Iukuihan se tämäkin meidän tamma nuorempana ollessaan, mutta se tää\nmeidän poika... tää Pekka, antoi sille sitte niin kuin ruoskaa.\"\n\nNäin olisi jatkunut asiasta toiseen menoa, eikä Jussi Puranen olisi\nehkä jaksanut voittaa itseään ja päästä puheen alkuun. Nyt sattui toki\ntulemaan talon emäntä, joka käski Hartikaisen mennä veräjiä tukkeamaan,\netteivät lehmät pääsisi peltoihin. Hartikainen johtui silloin\nkyselemään vaimoltansa yhtä ja toista lehmistä, joten Jussi Puranen sai\naikaa hautoo puheen alkua.\n\nMutta vaikea vain oli se alku. Tuskin siitä olisi tullut mitään, jos ei\nHartikainen olisi jo valmistautunut lähtemään. Silloin täytyi Purasen\nvoittaa itsensä. Hän imasi savut, sylkäsi, kumartuen syvään, ja\nmurahti:\n\n\"Ja joutaisipa se poikasi tekemään oman tiensäkin...\"\n\nHän lapautti välillä lapikkaittensa pohjilla lattiaa, puhalsi savua\nsieramistansa ja jatkoi äskeistä lausetta:\n\n\"Kun kerran joutaa hevosta piiskaamaan ja laulamaan rekilauluja.\"\n\nUkko Hartikainen ei älynnyt asiaa, mutta tokasi jotain sanoaksensa:\n\n\"Ka joutaisipa hän tehdä... Mutta kun tässä on tämä sinun tie... tämä\noikotie, tarkotan, niin hitto hänestä koko tiestä... Uudesta tiestä,\ntarkotan, hitto... Vai kuin sinä Jussi arvelet... siitä asiasta niin\nkuin?\"\n\nJussi Puranen ähki sanottavaa synnyttää vääntäen. Ei tahtonut tulla.\nHartikainen puuhaili ja aikoi jo lähteä sanoen jäähyväiseksi:\n\n\"Ka... no!\"\n\nSilloin oli pakko jatkaa. Jussi tuijotti lattiaan ja murisi:\n\n\"Ei tässä kukaan ole luotu pitämään toisille hollitietä... Niin jotta\nlaita oma tiesi!\"\n\nHartikainen pysähtyi. Vähä vähältä pääsi hän Jussi Purasen\njurnutuksesta asian perille ja alkoi sovitella, selittäen: \"Elä,\nveikkonen, turhia ala!... Ei tää tie ajaessa kulu, ei hän myös niin\nkuin lyhene... Niin kuin esimerkiksi tää leipä, jos häntä otat ja syöt,\nniin hän, leipä, ottaa ja kuluu... ja loppuukin, kun häntä oikein\nsyöt... Mutta tää tie, aja häntä jos kuin, niin ei ota ja lyhene, eikä\nkapene... tää sinunkaan tiesi tarkotan, ei lyhene ei niin kapene.\"\n\nSilloin Jussi Puranen katsahtaa muljautti häneen ja murahti:\n\n\"Ka aja sitte Hyväkkään tietä myöten... Kun et omaasi viitsi tehdä!\"\n\nHartikainen joutui ymmälle. Hän koki tiedustaa:\n\n\"Senkö Antti Hyväkkään?\"\n\nJussi Puranen mietti mitä vastata. Hartikainen jouti siis jatkamaan\nhalveksivasti:\n\n\"Ei, veikkonen, hänellä... tällä Antti Hyväkkäällä, ole mitään tietä...\nEi hänestä ole koko miehestä muuta kuin housujaan kannattamaan... siitä\nAntti Hyväkkäästä.\"\n\nHän aivan vilkastui toista morkatessaan ja sovintoa hieroen tarjosi:\n\n\"Paa, veikkonen, tästä tupakkaa... Pane palamaan hakkajaisia ja anna\ntien olla ennallaan... Ei tää siinä vanhene ei rumene... Pane palamaan,\npane!\"\n\nMutta ei. Jussi Puranen ei huolinut tupakasta. Hänen henkensä ei\nsietänyt nyt sovintoa. Se synnytti jotain vaikeaa, umpimähkäistä. Nyt\nsai hän toki jo toistetuksi pisteliään murahduksen:\n\n\"Aja, aja häntä sitte Hyväkkään tietä... niin sittepähän näet.\"\n\nHartikainen joutui aivan pulaan. Tie oli hänelle välttämättömän\ntarpeellinen, ja ennen oli Jussi itsekin aivan käskenyt sitä\nkäyttämään. Olipa joskus sitä korjaillutkin aivan häntä varten. Mutta\nnyt! Mikä menikin miehen päähän! Hätäillen, kuin oudostuneena, hoki\nHartikainen ihmettelyä:\n\n\"Elä veikkonen!... Elä nyt, veikkonen, joutavia!\"\n\nMutta ei mikään auttanut. Taipumaton kuin paha taipumus oli Jussi. Eikä\nedes selittänyt asian syytä, kun Hartikainen koki taivutella ja\nsovitella:\n\n\"Elä... elä nyt, Jussi veikkonen\"; raapi hän jo korvallistansakin.\n\nJa niin jäi Hartikainen tiettä. Eikä Jussi Puranen itsekään nyt edes\nerityisemmin nauttinut voitostansa ja voimastansa. Hän oli vain\nennallansa täysi, ja niin työntyi hän ulos ovesta ja läksi\npaluutaipaleelle.\n\n\n\n\nV.\n\n\nJa nyt oli hän omaa itseänsä, lujaa luonnon luomaa Jussi Purasta aivan\ntäydellisesti. Hän oli sitä niin ihailtavan täydellisesti kuin luotu\nluonto on omaa itseänsä kokonansa, arastelematta, tosin tajuttomasti,\nmutta samalla ikäänkuin riemuitsevin mielin.\n\nSiinä välillä, Hartikaiselta lähdettyään, poikkesi hän kotiinsa. Sinne\nveti häntä oikeastaan päivällisaika, jonka tulon hänen vatsansa aina\nilmoitti säännöllisesti kuin tarkin kello. Karoliina oli jo laittanut\nruuan: pöydällä oli kaksi aimo leipää, oli voitakin, ja piimää oli\nvallan yletön pytty. Onhan nyt hääpäivä! niin oli Karoliina arvellut.\n\nMutta ei mies työntynytkään pöydän taakse. Penkillä istui täynnä omaa\nhenkeänsä. Eikä ihme, että hän oli tässä sieluntilassa. Olihan koko\nmaailma nyt noussut häntä vastaan. Tapaukset kotona, Henttu-Leena,\nMikko Pitkänen, auringon paahde palolla, samoin vastaan taisteleva oma\ntamma, Hartikaisen poika ja muu kaikki oli häntä ikäänkuin härnännyt,\nkasannut kiven kiven päälle.\n\nEikä Karoliinakaan arvannut ruveta häntä lauhduttamaan, sillä ei hän\nhuomannut mitään erikoista, vaikka kyllä Jussin äskeinen, vihiltä\ntultua tapahtunut poislähtö oli tuntunut hieman omituiselta. Hänen\npäässänsä pyöri yhä tuo vihkimistoimitus, ja kun mies oli kotvasen\nsynkkänä istunut, koetti hän alkaa sen kanssa puhelun, kysyen pyttyjä\npestessään:\n\n\"Paljonko se pappi vielä otti tästä vihkimisestä?\"\n\nEi vastausta. Jussin sielusta nousi taas se musta piru, se Hyväkkään\n\"onnenhyrrä\" ja muu. Juuri se \"onnenhyrrä\" se nyt siinä kummitteli.\nKaroliina jatkoi työtänsä, muisti ensimäisen vihkimisensä Pekka Tapetun\nkanssa ja puheli:\n\n\"Se Tapettu-vainaa se kävikin sen vihkimisen maksamassa päivätöillä...\nKaksi päivää teki sille entiselle rovastille.\"\n\nEi ääntä avio-miehen suusta. Karoliina huuhtoi pyttyjä ja nurkui kuin\nyksin puhuja:\n\n\"On noita rahan reikiä jos mille pipille ja papille!... Ikään kuin\nnäille köyhän penneille ei olisi parempia tarpeita!\"\n\n\"Ka!\" yritti jo Jussi jollain pistää, mutta ei ollutkaan valmista\nsanaa, ja asia töksähti siihen yhteen sanaan. Karoliinakin lähti ulos.\nSekin häntä suututti. Miksi ei Karoliina voinut häntä johtaa puheeseen\nkiinni, vaikkapa ärsyttämällä johtaa!\n\nMutta oitis palasi Karoliina.\n\nHän oli ulkona tullut ajatelleeksi tätä Jussin \"kah\"-sanaa, tuli\nuteliaaksi, kuten konsanaan vaimo ja tiedusti palattuansa:\n\n\"Mitä sinä arvelit sanoa?... Kun jo sanoit: 'Kah'.\"\n\nJa nyt olikin Jussi jo valmiimpi ja alkoi vääntää: Härnäävästi,\npistävästi jauhoi hän:\n\n\"Ka, kukas se käski tähän köyhyyteen työntäytyä... kun tässä niin\nkurjaa on.\"\n\nSiitä se alkoi sukeutua: Karoliina alkoi haistaa, että siinä on toran\nalkua. Olihan hän vanha aviovaimo, asiaansa tottunut, eikä siis\nhämmästynyt.\n\nJa niin kehittyi ensimäinen aviotora, hitaasti, mutta sitä varmemmasti.\nJussi ähki sisällisesti, kuin sanoja synnyttäen, jurnutti sanan,\ntoisen, kerrallaan, pistelevästi, katkerana. Karoliina oli vain ymmällä\naiheesta, koki alussa malttaa, mutta härnäytyi vähitellen. Jos hän\nolisi arvannut mennä, taputtaa Jussia poskelle, mairitella -- mutta ei\nvain muiskata, herra paratkoon! -- niin olisi mies kai sulanut kuin\näksy lapsi. Mutta ei. Olihan hänessäkin toki Rämekorven henkeä, ainakin\npohjalla. Se taas kaiveli Jussin mieltä. Siis ei vaimokaan! Oma\nvaimokin vetämässä maailman kanssa yhtä köyttä häntä vastaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin oltiin lopulla ilmijuonittelussa. Päivällinen oli syömättä.\nJussi pisteli jo Hyväkkäällä, sen onnenhyrrällä. Karoliina alkoi luulla\nmiehen epäilevän häntä aviorikoksesta ja oudosteli äkkiä toraillen:\n\n\"Mitä paholaista se nyt tuosta Hyväkkäästä jauhaa!... Joko se nyt\nluulee minun sen hännässä lentävän!\"\n\nKaikesta muusta toki voitiin syyttää Jussia, mutta ei vain\nmustasukkaisuudesta. Mutta nyt, kun Karoliina osui sitä arvelemaan,\n_tekeytyi_ hän mustasukkaiseksi, sillä silloin oli oiva aihe jurnuta ja\npistellä.\n\nJa hän pisti, pisti niin myrkyllisesti, ja Karoliina oli jo menettää\nmalttinsa ja kehui entistä miesvainajaansa, kerskuen:\n\n\"Oltiin tuossa Tapetunkin kanssa jo lähes kaksikymmentä vuotta yksissä\nleivissä, eikä tuo vielä moista... kun tää jo ensi päivänä!\"\n\nMutta eihän se parantanut asiaa. Päinvastoin. Se oli Jussille kuin\nvoitto. Ilkeästi pisti hän:\n\n\"Ka, kunpa sitä kerran luulet olevasi semmoinen Saaronin ruusu, niin\nolisit ollut tähän tulematta.\"\n\nJa voitokkaana, isännän tavoin kallistui hän istuallansa, raapasi\nhousuista tulen, istualtaan nousematta, alkoi sytyttää piippuansa,\nnousi, lähti ja toisteli mennessänsä, samalla piippuaan sytyttäen:\n\n\"Kun... kun niin luulet olevasi Saaronin ruusu, niin juokse vain vaikka\nHyväkkään jälestä!\"\n\nEntistänsä täydempänä astua mullitteli hän nyt taas metsätietä myöten,\naikoen mennä aitaa korjaamaan.\n\nJa aurinko, iltapäivän hiostava, kuuma aurinko paahtoi nytkin\ntulikuumana, tukehduttavasti. Hiki kihosi ihosta. Ärtymys lisääntyi\nkuin auringon säteiden pistoksien ärsyttämänä. Hän osui muistamaan\nHartikaisen pojan asian ja ynseili, tievoitostansa epäselvästi\nnauttien:\n\n\"Näkeehän nyt Hartikainen, tokko poikaa laulattaa, kun ajaa\nkivikko-ahoja myöten.\"\n\nHiki valui jo nokista ihoa pitkin. Kasvot olivat märän noen tahraamat.\nSuolainen hiki kirveli ihoa. Mutta ei hän sitä huomannut. Hän jatkoi\nilkkuen, aivan kuin ärtynyt lapsi, tai kuin sairas omintakeisuus:\n\n\"Laulakoon... laulakoon vain Hartikaisen poika... Kylläpähän, kun\nkärrin pyörä sattuu oikein emä-kiveen ja kärri kellahtaa kallelleen,\nälyää mitä se muksu maksaa.\"\n\nHän pureksi nyt mällinsä vasemmasta suupielestä oikeaan, sylkäsi ja\njatkoi ilkkumistaan vannoen:\n\n\"Tässä kylässä pitää vielä nähdä, kuka se on se oikea Jussi Puranen ja\nkuka ei.\"\n\nTiellä osui nyt tulemaan vastaan Hartikaisen lehmikarja. Etumaisena\nkulki hatasarvi Sarvikki. Hänet huomattuansa pysähtyi koko karja ja\nalkoi katsella töllistellä häntä kuin jotain outoa olentoa. Sarvikki\nseisoikin vielä aivan keskellä tietä.\n\nJa silloin päätti Jussi Puranen, että hän ei anna nyt perää, ei koko\nmaailmallekaan. Tai oikeastaan hän ei päättänyt mitään, vaan meni vain\nja antoi aivohärän olla jouten. Hammasta purren astui hän Sarvikkia\nkohti ikäänkuin ei tiellä olisi ollut mitään. Itsekseen, ajatuksissaan\nlienee hän siinä astuessaan uhitellut:\n\n\"Puske nyt, jos uskallat.\"\n\nRauhallisena painoi hän hatasarvea kohti ja uhitteli jo tajuttavammin:\n\n\"Vaikka työnnä sarvesi mahan läpi, niin jotta suolet vuotavat, niin en\nväistä!\"\n\nJa hän olisikin astunut Hartikaista, lehmiä ja koko maailmaa uhalla\nSarvikin sarviin. Mutta viime tingassa hämmästyi Sarvikki, puhahti ja\nsyöksyi kuin kummitusta pakoon tiepuoleen. Koko karja seurasi sen\nesimerkkiä. Hännät vain heilahtelivat, kun lehmät luikahtelivat tieojan\nyli metsään. Siellä pysähtyivät ne ja kääntyivät töllistelemään tätä\nomituista vaeltajaa, joka jatkoi matkaansa ikäänkuin ei\nolisi mitään tapahtunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin saapui hän Timoskan veräjälle, jossa Hyväkkään mullikka oli\nahdistanut Hartikaista. Siinä se nytkin söi tämä yleensä pelätty\näkäinen mullikka veräjänkorva-aholla, mieli paisuksissa, ylpeillen\nkarjan isännyydestänsä.\n\nSiinä pysähtyi Jussi Puranen. Lehmien kanssa sattunut kohtaus hautui\nhänen mielessänsä kypsimmällänsä ja johti hänen ajatuksensa kiintymään\nHartikaisen kertomukseen äkäisestä mullista. Oitis alkoi hän itsekseen\njuonitella:\n\n\"Luulikohan Hartikainen sitte jotta meidän mullikka ei hänen laista\nmiestä ojaan kupertaisi... Kun se sillä mullikallaan kehui!\"\n\nJa niin johtui hänen vihastumisensa asiasta asiaan mennen Hyväkkääseen,\nja nyt jo sen mullikkaan. Hän jo äkäili sille:\n\n\"Ja tuota tuommoista elävääkö luulisi Hartikainen minun pelkäävän.\"\n\nHän vihastui ja innostuikin. Jo sieppasi hän seipään ja ärjäsi härkää\nsäikyttääkseen vihaisen:\n\n\"Häh!\"\n\nMutta härkä kuuli sen, katsahti ja jo tuhahti. Jussi Purasen luonto\nsiitä vain synkkeni ja hän toisti ärjäisynsä entistä kovemmin, seiväs\njo kohona.\n\nJa muuta ei tarvittu. Härkä kuopasi etujalallansa maata, niin että\nsammalet pölähtivät ja lähti puhahdellen samoamaan Jussia kohti. Tämä\npuolestaan siitä ärtyi. Seiväs kohona lähti hän härkää vastaan ja mitä\nlähemmäksi toisiansa he pääsivät, sitä nopeammaksi kiihtyi kummankin\nkulku, kuten ainakin päällehyökätessä. Härkä taivutteli jo niskaansa ja\nsokeaksi asti myrtynyt Jussi Puranen vannoi:\n\n\"Nyt... Vaikka repeäisi itsensä pirun nahka, niin nyt ei hellitetä!\"\n\n\"Hä-häh!\" karjasi hän lopuksi ja sätkäsi seipäällä ahoa, niin että\ntanner jymähti. Ja sitä ei härkä sietänyt. Se säikähti, lehahti aivan\nkohona, puhahti, käännähti nopeasti ja läksi häntä ojona juosta\njolkuttelemaan lehtoa kohti, Jussi Puraselle se antoi luontoa. Seiväs\nkohona läksi hän takaa ajamaan. Vauhti kiihtyi juoksun mukaan vähä\nvähältä. Vihdoin syöksyi härkä tiheään metsään, niin että oksikko\nrusahti, ja hävisi sinne. Voitokkaana seisoi Jussi sankan metsän\nreunassa, löi seipäällä kuusen kylkeä pitkin, niin että oksat\npaukkuivat poikki ja metsä ryski.\n\n\"Häh!\" karjasi hän lyödessänsä, löi toistamiseen täysin voimin ja\närjäsi minkä jaksoi uuden:\n\n\"Hä-äh!\"\n\nSilloin osui tulemaan metsäpolkua myöten Änkkä-Antti, se sama, jonka\nkurkkuun takertui sana joskus niin tiukasti, että tuli ulos vasta\nmonien turhien yritysten jälkeen. Hän tuli ongelta. Ryskeen kuultuansa\nriensi hän paikalle juoksujalassa, ja nähtyänsä Jussi Purasen hutkivan\nseipäällä metsää, ihmetteli, kokien parhaansa mukaan saada sanoja ulos\nsuustansa:\n\n\"Me... me... me... metsääkö sinä hu... hu... hu... hutkit?\"\n\nJussi Puranen ikäänkuin hämmästyi, tai oikeammin ikäänkuin häpeili tätä\npeliänsä, ja hellitti seipäänsä. Kohta kumminkin muuttui ujostelu\nvihaksi. Miksi pitikin Änkkä-Antin siihen viskautua, juuri tällä\nhetkellä! Sekin uusi ärsytys siis nyt vielä! Synkkänä istahti hän\nkivelle, tavalliseen kumaraansa painautuen ja vaikeni. Änkkä-Antti\nkertoi jotain. Puranen myrtyi. Nyt selitti jo Antti:\n\n\"Olin o... oo... oo... o... ongella ko... koko pä... pä... pä...\npä-päi... päivän... Pä... pä... pä... päivän!\" korjasi hän vielä viime\nsanan, aivan vaistomaisesti. Silloin murahti jo Jussi Puranen\nhalveksivana:\n\n\"Tulee tuota nyt tuommoista päpätystä pässin parrastakin.\"\n\nTietysti Änkkä-Antti siitä suuttui, sillä hän oli arka viastansa.\n\n\"Mi... mi... mi... mi... mitä!\" änkkäsi hän jo uhkaavana, aivan\noudostuneena. Mutta Jussi ei voinut hänelle antaa sopimattomaan aikaan\ntuloa anteeksi, ja matki ylenkatseellisesti:\n\n\"Ka si, si, si, si, si, sitä!\"\n\nNousi kinastelu. Mielet kuumenivat. Jussi Puranen pisteli sanoilla\nsynkkänä. Vihdoin suuttui Änkkä-Antti, niin että kirosi:\n\n\"Pa... pa... pa... pa... pa... paholainen!\"\n\n\"Ja emälampaankin saparon alta sitä tulla papattaa tuommoista papua\",\npisti Jussi siihen entistä ilkeämmin ja myrkyllisemmin. Änkkä-Antti\nsiitä kiivastui lopullisesti, sieppasi miltei tyhjän kalasäkkinsä\nolallensa ja lähti pois nopeasti, säkki suorana selässä, uhitellen\nlähtiessänsä:\n\n\"Minä lähden po... po... po... po... po... pois!\"\n\n\"Popota, popota vain matkaasi!\" ärsytti siihen Jussi Puranen ynseänä,\nhalveksivasti, täyttyi ylenkatseesta ja kuului vieläkin äännähdys,\nRämekorven kansallisin, äärimäisen ynseyden ilmaisu ja sitte istui hän\ntaas sisukkaana, niin täysinäisenä kuin synnin tähden ahdistuksiin\njoutunut ihmismieli.\n\nTovin istui hän niin, nousi sitte hänkin, viskasi seipään kauvas\nryteikköön ja lähti astua mullittelemaan kotiansa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä alkoi jo kallistua iltaa kohti. Rämekorven suopurnut huoahtelivat\njo viileyttä. Hongikossa soi kaiku heleämpänä, iltapäivän äänellä.\nVarikset näyttivät mietiskelevämmiltä ja suot autiommilta, kun hän\npainoi kotiansa kohti.\n\nJa mitä likemmä mökkiänsä hän saapui, sitä täydellisemmin hän\näkämystyi. Hän äkämystyi jo kaikille sekaisin, puolueettomasti. Kerta\ntoki jaksoi hän vielä erottaa vaimonsa Karoliinan muista: Kotiveräjällä\nhän näet muisti sen aamupäiväisen kertomuksen siitä \"onnenhyrrästä\",\nsydäntyi siitä häneen ja vannoi Karoliinaa uhkaillen:\n\n\"Mutta yritähän nyt, kun olet jo vihitty, niin näet, kuka se on vaimon\npää ja kuka se on Jussi Puranen tässä talossa!\"\n\nEikä sisu tahtonut antaa mennä oitis tupaan. Hän puuhaili hetkisen\npihalla, ikään kuin toivoen Karoliinan tulevan häntä kutsumaan,\nvaikkapa kahvia juomaan. Hän odotti sitä kuten lapsi äitinsä\nsovitteluja, odotti, mutta turhaan.\n\nVihdoin hän läksi tupaan. Karoliina veisteli siellä pärehalosta\nsytykelastuja. Jussi Puranen katsahtaa muljautti tuohon\nvankanpuoleiseen pärehalkoon, ja sekö vai muu lie vaikuttanut häneen\nniin tyynnyttävästi, että hän istahti äänettömänä penkille, samalle\npaikalle josta oli lähtenyt, ja painui entiseen asentoonsa.\n\n\n\n\nVI\n\n\nOikeastaan hänellä, hääpäivän sankarilla, oli nyt jo nälkä. Olihan\npäivällinenkin jäänyt syömättä ja odotti yhä pöydällä, ja nyt oli jo\nillallisen aika. Mutta ei hän vain voinut työntyä pöydän taakse.\nSemmoinen tuntui samalta kuin tunnustaa itsensä, oma sisunsa\nvoitetuksi. Samapa sitte, oliko voittajana oma vaimo tai muu maailma.\nEi liioin Karoliinan sisu antanut kehoittaa häntä syömään.\n\nMutta torailu oli hiljaksensa edistynyt, Jussiltahan se tosin kävi ylen\nhitaasti, mutta toki siksi, että vireillä pysyi. Ja minkä se\nhitaudessansa menetti, sen voitti se katkeruudessansa. Kyntöhärkä teki\naivoissa lujaa työtä.\n\nJa aivan itsestänsä oli se tora alkanut. Jussi jauhoi mukamas äskeistä\naviorikosasiaa. Karoliina puolustautui ja Jussi antoi vastoin parempaa\ntietoansa hänen olla juuri siinä luulossa, että hän oli mustasukkainen.\nOlihan silloin niin otollinen tilaisuus jauhaa Hyväkkäästäkin.\n\nJa lopulta tuskastui jo Karoliina tyyten, Kuka nyt voikaan moista\nkestää koko päivän. Vanha, totuttu aviotapa oli hänellä apuna. Hän pani\njo kovan lujaa vastaan. Kerran hän jo riiteli ja paasasi hyvän tovin\naivan kovana ja lopetti pauhaten:\n\n\"Sattuuhan tuota nyt riitaa ja toraa elämässä jokaiselle, mutta kun\nnyt satuttaa sen juuri täksi vihkimispäiväksi, jota ei ole toki\nmustalaisenkaan almanakassa torapäiväksi merkitty!\"\n\nNiin todellakin, ynseänä lisäsi hän halveksuen:\n\n\"Niin, tämä nyt vasta mies on!\"\n\nJa hän ryhtyi karttaamaan ja karttasi suutuksissaan, niin että piinahka\noli revetä kartoista irti. Hetkisen hautoikin Jussi nyt ääneti. Ei\nlöytänyt sanoja. Mutta sitte alkoi hän taas jauhaa, kuin itseksensä\npuhuen, jurnaten yhä samaa.\n\nSilloin leimahti Karoliina. Hän viskasi kartat nurkkaan niin että\nsinkosi, nousi uhkaavana ja saneli:\n\n\"Pahan hengen turjake!\"\n\nHän astui miestänsä kohti ja vannoi:\n\n\"Sanoppas nyt vielä, jotta minä olisin Hyväkkään kelkassa...\nmokomankin... pty-hui... mokomankin\" -- taas hän sylkäsi -- \"mokomankin\n_rallattaja_-ketaleen, jota ei kunnon akka korjaisi ei naurismaan\naidaltakaan... Pty-hui, en paremmin sano!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeastaanhan todellakin on niin, että nämä aviolliset riitapäivät\nilmestyvät aivan itsestänsä, odottamatta, kuten purkupäivät. Ne\nkestävät aikansa, tavallisesti yhden päivän, ja painuvat pois yhtä\nhuomaamatta kuin ilmestyvätkin, kuten paha ilma menee ohi. Ei niitä\ntodellakaan ole merkitty almanakkaan, ei mustalaisenkaan almanakkaan.\nKukapa avio-onnea maistanut jo ei tätä kaikkea tietäisi. Kukapa ei\nolisi kokenut näiden päivien puhdistavaa voimaa.\n\nNiin alkoi painua tämäkin torapäivä. Nyt, kun kaikki oli Jussi\nPurasessa huipussansa, alkoi se lakastua, väsyä, kuin lapsen\njuonittelu. Sitä lakastumista edisti, tai oikeastaan sen pani alkuun,\nKaroliinan äskeinen syleksiminen, kun se halveksi Hyväkästä. Se oli\nJussille joku lohdutus. Olihan hän nyt toki löytänyt lähimäisen\nvainiosta rikkaruohon eikä täysinäistä tähkäpäätä. Lisäksi oli\nillallinenkin syömättä ja vatsa muistutti, että leppymisen ajalla oli\njo kiire.\n\nMutta hän ei vain päässyt sovinnon alkuun.\n\nJa Karoliina oli sillä välin paistanut makkarat. Hänkin oli äskeisen\nkohtauksen jälkeen alkanut paljon lauhtua, pani makkarat pöydälle aivan\nsysäämällä ja äyskäsi:\n\n\"Siinä on... Ala siinä märehtiä!\"\n\nMutta ei. Nälkäisellä Jussi Purasella ei näyttänyt olevan ruokahalua.\nKaroliina kävi ulkona, pauhaili ja uudisti, nyt jo kovaäänisesti\närjäisten:\n\n\"Etkö sinä kuule!... Jotta ala syödä tellätä siinä!\"\n\nTurhaan. Karoliina puuhaili taas hyvän tovin ja nyt hän suuttui ja\nriiteli:\n\n\"Vai mahako sinulta jo putosi... kun et ala sitä rumpuasi täyttää?\"\n\nJa kun Jussi ei vieläkään hievahtanut, teki Karoliina ruton lopun,\nilmoittaen lyhyesti:\n\n\"No, kun et syö niin ole syömättä!... Kaikkia turjakkeita tässä vielä\nruusaamaan ja rukoilemaan!\"\n\nJa hän ryhtyi karttaamaan rauhallisena, aivan kuin tavallisissa\noloissa. Se käänne oli Jussi Puraselle odottamaton. Hän ei tiennyt\nmiten päästä alkuun ja saada riita oikealle, sopuun johtavalle tolalle.\nSitä hän hautoi nyt ja syventyi yhä synkemmäksi. Hän odotti, että\nKaroliina ehkä sittenkin vielä alkaisi riitelyn itse, mutta turhaan.\n\nVaimo pysyi nyt päätöksessänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin istui hän: äänetönnä, täysinäisenä, noin tunnin verran ja koetti\nvoittaa itsensä, päästäksensä juonittelun alkuun. Ei koskaan ollut se\nalku vielä tuntunut niin vaikealta kuin nyt. Hän ähki ja puhki, mutta\nturhaa tuntui kaikki olevan.\n\nMutta muukaan ei auttanut. Muuta pelastusta ei ollut. Kokoontunut\nhenkinen aines vaati poispääsyä. Pakahtuman täytyi puheta.\n\nJa nyt se puhkesi: Jussi Puranen katsahtaa muljautti pöydällä olevaan\nruokaan ja pisti vaimoansa ilkeydellä:\n\n\"Ka syöttäisit sitä Hyväkästä... Kun sen onnenhyrräkin kerran on niin\nrakas!\"\n\nVasta silloin hoksasi Karoliina, mistä koko tämä hääriita oli alkunsa\nsaanut. Nopeasti etsi hän Antti Hyväkkään \"onnenhyrrän\" ja äsysi\noudostuneena:\n\n\"Tuostako se nyt sitte onkin koko päivän jauhanut sitä pirunmyllyään...\nen paremmin sano!\"\n\nHän viskasi kapineen Jussin eteen ja ynseili:\n\n\"Siinä tuo nyt on... Tavallinen väkkärä!... No, jo on mies!\"\n\nJa todellakin! Se oli tavallinen pikku väkkärä. Mutta se oli osunut\nHyväkkäältä tulemaan niin herkkä, että pyöri pienemmästäkin tuulen, sen\n\"tyhjän\" henkäyksestä, jäänyt sattumalta taskuun ja siten tullut\nannetuksi Karoliinalle.\n\nJa siinä se nyt oli koko \"onnenhyrrä\" Ynseänä halveksi Karoliina\ntoistamiseen:\n\n\"Siinä tätä on mies! Kun otappa jo nyt jo väkkärästäkin!\"\n\nJa nyt istui tämä Pohjolan omaitsensä hieman miltei nolona,\nkyynäspäihinsä nojaten, selkä pitkänä aivan ja väkkärä nyt melkein\nsiinä nenän alla. Salavihkaa väänsi hän siihen aina jonkun silmäyksen,\nsylkäsi pitkän tupakkasylyn.\n\nJa nyt odotti hän myös jotain lisää, niin että pääsisi jatkamaan ja\nsiten tyhjentymään, sulamaan. Hän odotti sitä vaistomaisesti, luonnon\npakosta.\n\nMutta ei Karoliina jaksanut. Silloin toivoi hän, että tultaisiin vaikka\nkutsumaan Hyväkkään talkoihin, jotka olivat huomenna. Saisihan siitä\npuheenaiheen, joka avaisi tien.\n\nMutta ei tultu. Häntä alkoi painostaa. Lopulta ei ollut muuta neuvoa\nkuin yrittää taas päästä puheen alkuun jurnuttelulla, kuin ärsyttäen;\nsiinä ärsytyksessä oli nyt tosin jo sovinnon henki.\n\nMutta me jätämme sen kuvailun. Sillä kukapa meistä ei omasta\nkokemuksestaan tietäisi, miten vaikea on meidän karkoittaa\nmetsäpirumme, silloin kun mieli tekee se pois ajaa, kun nälkäinen vatsa\nhuutaa sen häätämistä. Me jätämme sen kuvailun siitäkin syystä, että\ntuommoinen sisimpien taistelujemme paljastaminen ei meitä miellytä,\nvaan saa meidät kieltämään oman itsemme, huudahtamaan: herra, en tunne\nminä tätä mautonta miestä, enkä tiedä mitäs sanot.\n\nJa aivan oikein: kernaammin toki n.s. omaitsensä, vaikkapa Sisilian\ncamorristi, tai Neapelin lazzaroni kuin tämmöinen sitäkin omaaitseämme\nlikeisempi lähimäinen, meikäläinen metsäpiruansa vastaan taisteleva\nmauton Jussi Puranen.\n\nMutta pieni jälkiriita tuosta sovintoon pyrkimisestä toki sukeutui.\nVihdoin kyllästyi Karoliina tyyten koko asiaan. Oli jo maatamenon aika.\nHän oli läpeensä väsynyt. Ruoka oli pöydällä koskemattomana.\n\nJa silloin päätti hän ja lausui kuin itsekseen rutosti:\n\n\"Ja se tässä sinun kanssasi riidelköön koko yön!... Makaamaan rupean ja\njurnuta nyt siinä yksinäsi vaikka tuomiopäivään asti!... Mokomakin\nluojan mieliharmi!\"\n\nJa oitis valmisti hän vuoteen ja laskeutui levolle, kuten aivan\ntavallisissa oloissa. Jussi Puranen näki nyt asian sotkeutuvan ja\nkiirehti saamaan siihen semmoisen käänteen, että Karoliina ennen maata\nmenoa houkuttelisi hänet ainakin syömään. Siinä tarkotuksessa vetäytyi\nhän penkille mahallensa, muka nukkumaan, toivoen Karoliinan rupeavan\nhäntä säälimään ja nähdessään hänen rupeavan nälkäisin mahoin\nmakaamaan, rukoileisi hänet syömään.\n\nHän odotti. Ei. Karoliina oli jo alushameisillansa. Silloin koki hän\njohtaa asiaa. Penkillä mahallaan lojuen hän siinä jurnusi\ntarkoituksella:\n\n\"Osaisi ne nyt muutkin väkkärän tehdä ... eikä vain Hyväkäs!\"\n\nEi vastausta. Karoliina tekeytyi jo nukkuvaksi. Jussi yritti vieläkin,\njurnuten:\n\n\"Ei tuossa mikään konsti olisi... Yhden väkkärän teossa.\"\n\nKaikki turhaa. Karoliina kaivautui peitteen alle. Jussia suututti. Hän\nyritti vieläkin, jurnuten, sovintoa hieroen:\n\n\"Mutta tottapa sitä ei silloin miestään rakasta, kun ei ole siitä\ntietävinäänkään.\"\n\nNiin. Totisesti hän sanoi niin. Karoliina käänsi kuvetta, niin että\ntuli selin häneen. Hän oli kuin lyöty. Hän aavisti, jo että hän joutuu\ntappiolle. Vielä hän toki yritti, pistellen:\n\n\"Mutta mitä häntä sitte minusta huolitkaan... kun kerran toinen on niin\nimelä!\"\n\nSiinä oli jo semmoista nurkuvaa, että miksi olet kylmä? Miksi et\nrakasta? Kultani! Ja hän muljautti, nähdäksensä vaikutuksen. Hän\nnäkikin sen: Karoliina peittäytyi umpikorviin ja kuului jo nukkuvan\nsäännöllinen kuorsaus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt oli hän yksin, hylättynä. Se metsäpirukin oli jo riisunut\nsarvensa hänessä. Hän väänsi silmää Karoliinaan. Se näytti nukkuvan.\nVarovasti, ettei vain vaimo heräisi, otti hän väkkärän, tarkasti sen,\npuhalsikin siihen. Todellakin! Miten herkkä se oli hänenkin\nhengellensä, puhalluksellensa! Oitis mukautui, alkoi pyöriä. Hiljaa\npisti hän sen paikoillensa ja vaikeni. Eihän olisi ollut kenelle\njuonitellakaan.\n\nSiinä se siis oli nyt koko asia! Miten kaikki oli tapahtunut, miten hän\noli johtunut hääpäivänsä myrkyttämään, sitä ei hän tutkinutkaan. Aina\nhän tämmöisissä tapauksissa armahti sitä hidasta älyjuhtaansa: ei\nruvennut sitä turhilla kysymyksillä vaivaamaan, ei sälyttämään sen\nharteille sitä kuormaa, jota se ei kuitenkaan olisi kunnolla kantaa\nvoinut.\n\nJa mitäpä tutkimista siinä olisi ollutkaan, sillä luonnonihminen on\nkaikessansa viaton, ihailtava nurjissa puolissaankin.\n\nKauvan istui hän, syleksi, tupakoi, suli. Hiiret nakertelivat jo\nöisissä askareissansa. Lutikat ja russakat puuhailivat yötöissänsä.\nUlkona äännähteli ruisrääkkä. Oli jo puoliyö, tämän liedon Lemminkäisen\nlemmenmaailman salatuin, runollisin hetki. Häntä alkoi vaivata nälkä.\n\nKaroliina kääntyi toiselle kupeelle ja kuorsasi sikeässä unessa. Jussi\nPuranen kuunteli ja tarkkasi, onko uni jo niin todellista, raskasta,\nettä Karoliina ei heräisi, jos hän nyt niinkuin varkain söisi.\n\nJa siinä istuessa, kun tarkkaaminen käänsi ajatukset pois siitä\nsynkästä asiasta, ja kodin, sen russakoiden ja lutikoiden ja hiirien\ntuttu, veriin painunut rauhallinen yönrunous vaikutti, suli mieli\nlopullisesti. Sappi vuoti jo rauhallisesti ja alkoi helpoittaa. Hän\ntuli vakuutetuksi, että Karoliina makaa tosissaan, tarttui tuppeensa,\ntyöntyi pöydän taa, söi tukevasti, riisuutui, pani mällin, sylkäsi ja\nlaskeutui hiljaa levolle, kupsahti nukkumaan oman Karoliinansa viereen,\nsen selän taa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRämekorven yllä kaareili kesäyön taivas rauhallisena. Tähdet nukkuivat\nsen sineen uponneina. Kelmeä kuu sieltä vain heijasti hiljaa.\n\nJa nyt nukkuessansa näki nokinen Jussi Puranen omituisen unen: Hänen\ntupansa katolla pyöri riuvussansa se \"onnenhyrrä\", Hyväkkään keksimä\nväkkärä. Se pyöri niin tuhannen vinhasti ja niin herkästi, että tuulipa\njos mistä, niin aina se osasi asettua sen kanssa yhteistyöhön, vaikka\nitse olikin niin vääräsukainen.\n\nJa pyöriessänsä käytti se jotain omituisia rattaita ja pyöritti kiviä,\nja niiden kivien välistä valui jyviä, parasta ruista hänen aittaansa,\nniin että kaikki täyttyi, Ja alkoi jo hukuttaa ruistulvaan koko talon.\nHän aivan hätääntyi ja huusi monille työmiehillensä korkealla rikkaan\nisännän äänellä:\n\n\"Tehkää helvetissä uusia aittoja ja sukkelaan, tahi tähän rukiin\npaljouteen pakahtuu!\"\n\nJa miehet tottelivat. Uusia aittoja nousee ahot täyteen. Väkkärä, se\n\"onnenhyrrä\", pyörii yhä vinhemmin, aivan vimmatusti. Se pyörii\niloisena, riemastuneena kuin rallattava tyttö, ja rukiin tulo on ihan\njumalaton.\n\nJa sitte muuttui uni. Hän on olevinansa jo tulevassa elämässä,\ntaivaassa, on rikas, ruista ovat sadat aitat täynnä. Hän on juuri\nsyönyt vahvan aterian, ruishuttua jumalattoman ison vadillisen ja ison\npytyllisen piimää, ja ajaa nyt siellä taivaassa myllyyn. Se jyväkuorma\non iso, oikea vuori. Siinä on satoja säkkejä, ja hevonen on sitä mukaa.\nHän loikoi sen jyväkuorman päällä mahallansa, tyytyväisenä, kuten rikas\nisäntä ainakin. Kylläiset pakarat ovat siellä takapuolella rinnatusten,\ntyytyväisinä kuten kaksi syötettyä porsasta, jotka makaavat\nruokalepoansa vierekkäin, sovinnossa. Ja samoin elelee hänkin\nsovinnossa Antti Hyväkkäänkin kanssa ja juuri siksi on hänellä nyt\nhenkisestikin niin hyvä olo.\n\nNiin ajaa hän Hyväkkäänkin talon ohi. Sen väki on ulkona.\nVälinpitämättömästi potkaisee hän silloin kuormasta niille jyväsäkin...\nkolmannen... hyvin monta... kuin ohimennen, mahallaan lojuen, hevosen\njatkaessa kulkuaan... Kengän kärellä vain nykäisee säkit putoamaan.\nHyväkkään väki rientää niitä korjaamaan, on kiitollinen ja hän on\nautuas, kun on saanut tehdä hyvää.\n\nJa silloin alkavat enkelit veisata, katsovat hänen hyvää työtänsä ja\nhänen jyväkuormaansa, ja se huriseva väkkärä paistaa nyt suuressa\nkorkeudessa kirkkaana autuudentähtenä.\n\nSiihen veisuuseen hän heräsi ja mietti unenpöpperössä ollen tätä\nomituista untansa. Hän mietti sitä epäselvästi, kunnes taas nukkui.\n\nMutta aamulla, kun hän heräsi ja muisti unensa ja tuo väkkäräjuttu\ntuntui nololta, voitti hän luontoansa sen verran, että pääsi jo puheen\nalkuun ja silloin käski hän Karoliinan mennä Hyväkkään talkoihin\nauttamaan naapuria.\n\nSe oli ensimäinen oire. Ja niin alkoi tästä osuustoiminnan, yhteis- ja\nheimoushengen terveestä, voimakkaasta sinapinsiemenestä kasvaa se\nyhteistoiminnan puu, jonka ennustetaan tulevan suurimmaksi kaalien\nseassa.\n\n\n\n"]