[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCiRyP2Bv77Ovhx7N3fxom_VbFB5r-IjSBxGCNcgEvJI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},1027,"Kuolleista herännyt","Lassila, Maiju (oik. Untola, Algot) 1868-1918)",null,"1027-lassila-maiju-kuolleista-herannyt","1027__Lassila_Maiju__Kuolleista_herännyt","Seikkailukertomus eli etsijän tarina","romaani",[13],"huumori",[],"fi",1916,46218,282028,false,48979,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24,25],"Humour","Novels","\"Kuolleista herännyt: Seikkailukertomus eli etsijän tarina\" by Maiju Lassila is a novel written in the early 20th century. The book revolves around the life of Jönni Lumperi, a rough-around-the-edges dockworker in Helsinki, who grapples with themes of mortality, identity, and the meaning of wealth. Throughout the narrative, Jönni's character reflects a blend of humor and seriousness, navigating his relationships with his fellow dockworkers and ordinary life challenges.  At the start of the story, Jönni is depicted in the bustling harbor of Helsinki, where he enjoys feeding pigeons while contemplating life’s deeper questions, particularly about death and resurrection—a reflection on a past where he claims to have once died and returned to life. The opening sets a vivid scene of harbor life, where Jönni interacts with various characters, including the local police who frequently detain him for public intoxication, and an affluent merchant, Jöns Lundberg, who holds a special place in Jönni’s life. The chapter humorously portrays Jönni's unrefined lifestyle while hinting at a significant turning point when he unexpectedly wins a lottery ticket, sparking dreams of wealth and complicating his relationships with those around him, particularly with Makkara-Liisa, a local sausage seller who harbors her own ambitions. (This is an automatically generated summary.)",[],225,"Humoristinen seikkailukertomus kertoo Helsingin satamassa työskentelevästä rantajätkä Jönni Lumperista, joka uskoo kerran heränneensä kuolleista. Tarina seuraa omalaatuisen etsijän vaiheita ja pohdintoja elämän katoavaisuudesta sekä ikuisuuskysymyksistä.","Maiju Lassilan 'Kuolleista herännyt' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1027. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KUOLLEISTA HERÄNNYT\n\nSeikkailukertomus eli etsijän tarina\n\n\nKirj.\n\nMAIJU LASSILA\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1916.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKen tässä takavuosina käveli Helsingin satamassa kesäisin, poutaisina\npäivinä, jolloin siellä liikuskelevat, lähtevät ja tulevat laivat\nkäännellessänsä venkailivat verkkaisina ja tasaisesti kuin meren\nlaiskottelevat herrat tai hauet, hän tapasi siellä usein erään\nammatissaan jo iästyneen rantajätkän istuksivan jollain tavarakasalla\nja syöttelevän leivänmuruilla pulukyyhkysiä. Joskus taas, kun rikkaiden\nhautajaissoittoa soitettiin ja kirkonkellon jykevä kieli verkkaan\nmojahteli ja soiton kumina levittäytyi raskaana kaupungin yli ja\nsataman ylle, sataman, jossa vilisevien ja vengottelevien laivojen\nhöyrypillin hoihkeet sekoittuivat tuohon raskaaseen kirkonkellojen\nkuminaan, niin silloin voi nähdä saman rantajätkän jollain tavarakasan\nreunalla juttelevan toisille jätkille iäisyyskysymyksistä, kuolemasta,\nsen vakavuudesta. Tuo sataman ja kaupungin yli leviävä kuolinkellojen\nraskas, tasainen, painava kumina se oli silloin herättänyt hänen\nmielensä tämän elämän katoovaisuutta ja kuoleman vakavuutta muistamaan\nja niistä toisille jätkille vakain mielin puhumaan, ja selvästi voi\nnähdä, kuinka hänen vakaa mielialansa tarttui toisiin jätkiin. Nuo\nsataman ainaiset lapset kuuntelivat hänen puhettansa ääneti, piippua\nhiljaa imien, hautauskellojen kumun kertojan puhetta heidän korviinsa\npainostaessa ja satamaulapan sinen ikäänkuin hävitessä tajusta pois.\n\nJa niinä hetkinä tuo kertoja, pulukyyhkysten ainainen ystävä ja\nHelsingin satamaan ja satamaelämään sydänjuurillaan kiinni kasvanut\njätkä Jönni Lumperi muisti olleensa jo kerran kuollut ja sitten\nkuolleista heränneensä, ja sitä muistaessa suli hänen mielensä aina\nkuin vaha, ja jos hän yleensä halki ikänsä oli ollut pulujen hyvä isä\nja sydämeltään sataman viaton lapsi, niin oli hän tuota kuolemaansa ja\nkuolleista heräämistänsä muistellessaan myöskin totinen\nsatamakristitty.\n\nSillä Jönni Lumperi eli vielä paremmin Lumperin Jönni oli yksi\nvanhimpia ja oikeimpia siinä Helsingin väärentämättömien rantajätkien\njoukossa, jonka rivit nykyään jo niin huolestuttavassa määrässä\nharvenevat. Hän oli jätkä ei ainoastaan ruumiiltaan, vaan myös\nsielultaan, mieleltään ja kieleltään. Ruumiiltaan hän oli jätkä sikäli,\nettä oitis hänet vaikkapa takaapäin nähtyä voi päättää, että hän on\njätkä, kuten pitkulaisen hirren mötkäleen nähtyä voi heti vaikka\nvannoa, että se on pitkä pölkky. Sielultaan ja mieleltään hän oli\njätkä, oli sitä antaumuksella, rakasti jätkän elämää ja oloa yli\nkaiken. Ammattikunnan, jätkien kesken häntä kunnioitettiin\nedustavimpana, väärentämättömimpänä. Tukevan, ammattikunnan nimeä\nelävästi kuvaavan ruumiinmuodon ja varsinkin ruokahalun vuoksi\nsanottiin häntä toverien kesken jopa Simpsoniksi. Hän oli siten oppinut\nkorvakuulolta tuntemaan Simpsonin urotyöt ja väkevyyden, puhui niistä\nusein ja jätkämaailman liioitteluilla höystettyinä. Ruuan ääressäkin\nhän tunsi olevansa Simpson: syödessä häneltä näet loppui aina ruoka\npaljoa ennen kuin ruokahalu, mutta hän voi myös elää monet vuorokaudet\neinettä ollenkaan maistamattakaan. Kertomuksemme alkuaikoina, ennenkuin\nsuuret seikkailut vielä olivat tehneet Jönnistä kuuluisuuden, hänen\nikänsä arvioitiin ammattitoverien kesken nousevan tuohon viidenkymmenen\ntai kuudenkymmenenviiden vuoden korville, eikä Jönni itse tiennyt,\noliko siinä liikaa vai liekö vähän. Hän selitti unohtaneensa\nsyntymäpäivänään katsoa almanakkaan ja merkitä päivä ja vuosi muistiin\nja siksi ei ollut nyt selvillä, tyytyi toverikunnan arviointiin ja\npuheli vain siitä:\n\n\"Se on miten lautakunta päättää.\"\n\nNiin, satamassa olivat hänen juurensa, koko elämänsä. Muu kaupunki ja\nkoko muu maailma oli hänelle ainoastaan joku n.s. takamaa, jommoisena\ntalon viljelystilalle on sen etäinen, miltei hyödytön ulkopalsta.\nSieltä kangasti hänelle vain joku elämän humu, kuten aina maailman\nliepeiltä, ja oikeastaan hän joutui sen maailman kanssa kosketuksiin\nainoastaan poliisin välityksellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin, poliisin.\n\nSillä poliisi häntä kiroili. Tosin ei Jönniä voitu koskaan syyttää\nmistään rikoksesta. Hän oli rehellinen mies, mutta lankesi tasan kerran\nviikossa viinaan, ja silloin hänet oli aina kantaen kannettava kadulta\nputkaan. Viisikymmentäkaksi kertaa vuodessa teki jo yli tuhatviisisataa\nkertaa kolmenkymmenen vuoden ajalla.\n\nSiitä poliisin vihat. Erikoisemmin häntä manaili poliisikonstaapeli\nNuutinen. Sen passipaikka oli Jönnin asunnon seuduilla. Hän oli siinä\npassissa seisonut jo yli kymmenen vuotta ja saanut siis yli viisisataa\nkertaa kantaa ja raahata kadulle unohtunutta jättiläismäistä Jönniä\npoliisikamarin suojiin. Harmitti se. \"Halvatun jätkä! En paremmin\nsano!\" kiroili hän silloin aina synkeänä. Mutta Jönnin ammattitovereita\nse kaikki huvitti. Eivät he Jönnin lankeemuksista puhuessaan\nkäyttäneetkään \"juopottelu\" sanaa, vaan puhelivat vain että:\n\n\"Jönni on taas itseään kannatuttamassa.\"\n\nJa lopulta oli Nuutinen tuskastunut häneen niin tyyten, että oli,\ntuosta alati kannettavasta jätkästä eroon päästäkseen, hakenut\nkonstaapelin paikkaa Tampereelta. Eräs Tampereen poliisikomisarius,\nNepanen, oli luvannut Helsingissä käydessään kutsua hänet puheilleen,\ntutustuakseen ja nähdäkseen onko mies toimeen sovelias. Ja sitä hän nyt\nodotti.\n\nMutta poliisikamarissa oli Jönni jokaisen tuommoisen sinne yöpymisen\njälkeen poliisiasetuksen mukaan joka kerta pois lähtiessä, kuten asetus\nsääsi, valokuvattu ja punnittu ja mitattu pituus ja paksuus ja merkitty\nne kaikki kirjaan, johon merkitään rikollisten tuntomerkit, että\nrikoksen sattuessa voitaisiin niiden mukaan kuuluttaa ja etsiä, vaikka\nJönni kyllä oli joka lauvantai etsimättäkin löydetty. Joka kerta,\npunnitessa ja mitatessa, oli Jönni myös itse uteliaana mittaajilta\npainostaan ja mitoistaan vilpittömästi kysynyt:\n\n\"Paljonko on nyt?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe siitä.\n\nJönnin paras tuttu Helsingin suurporvarien keskuudessa oli kauppaneuvos\nJöns Lundberg. Niin supisuomalaisen miehen kuin Jönnin suulla\nlausuttuna kuului hänenkin nimensä tietysti Lumperi eli ristimänimineen\nJönni Lumperi. Ja ei siis ihme, että Jönni Lumperi piti häntä\nkaimanaan.\n\nSiitäkin se erityinen yhteys ja tuttavuus. He olivat tunteneet toisensa\nkoko Jönnin jätkäkauden ajan. Kauppaneuvos Lundberg oli kuiva ukko,\nkova kiroilemaan ja oikea kitupiikki. Vaatteensa hän piti kuluiksi. Oli\nsiitä itaruudestaan tunnettu laajalti yli maan.\n\nMutta Jönnistä hänkin piti. Se tuntui hänestä oikealta, vanhojen hyvien\naikojen vanhalta helsinkiläiseltä. Lisäksi oli Jönni vanhapoika kuten\nhänkin. Hän tosin sillekin kiroili ja äsysi ja haukkui, mutta häntä\nmiellytti se, kun Jönni kuunteli sitä kaikkea tyynenä, purki hänen\nlastejansa laivoista uskollisesti, saapui aina -- tietysti juomarahan\ntoivossa -- ilmoittamaan milloin oli ukon lasti saapunut, ja mulkoili\ntyynenä hänen kiroilujaan kuunnellessaan ja oli karahteerannut häntä\nkauppaneuvokseksi jo aikoja ennen tuon arvonimen saamista.\n\n\"Sinä, Jönni saatans, olet suuri halunkki\", haukkui hän usein kuin\nkiihtyneenä, harmistuneena, ihan tosissaan.\n\nMutta Jönni nieli sen aina ihan tavallisena puhutteluna, muljoili vain\nkuin arkaileva ja vastaili:\n\n\"Ka... Miten vaan herra komersrootti tykkää.\"\n\nJa niinpä heltisikin ukolta aina juomaraha, ja niillä juomarahoilla se\nJönni enimmäkseen kannatutti itseään poliisilla, varsinkin sillä häneen\nmyrtyneellä konstaapeli Nuutisella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt oli Jönniä kohdannut iso onni: Kauppaneuvos täytti tänään\nkuusikymmentä vuotta, ja siksipä Jönni jo anivarhain aamusella riensi\nkonttoriin ilmoittamaan ukolle, että Polaris laiva on yöllä saapunut.\n\n\"Jos siinä saattaa olla komersrootille tavaroita, niin tulin\nilmoittamaan\", kierteli hän tulonsa oikeata syytä.\n\nMutta ukko arvasi sen oikean syyn. Hän olikin nyt merkkipäivänsä\njohdosta tavallista anteliaampi ja niinpä lahjoittikin Jönnille vanhan\nmustan rokkinsa, liivit, korkean silinterihattunsa, oikean\nsilkkistormin, eikä kironnutkaan nyt yhtään kertaa, vaan puheli hänelle\naivan heltyneenä, liikutettuna:\n\n\"Mutta Jönni vain katsoo nyt eteensä, että ei näitä juo.\"\n\nJa Jönni lupasi ja oli liikutettu lahjasta, sillä ei hän ollut koskaan\nnäin suuria saanut. Aivan hän, siinä mieli liikutettuna ollen, koki\nsalaa kääntää mälliä poskesta toiseen ja yritteli puhua.\n\n\"Komersrootti on oikea mies\", tapaili hän. Ja ukko siitä yhä herkkyi.\nHän aikoi antaa Jönnille vielä markan, aivan rahassa, mutta kun pelkäsi\nrahan saattavan Jönnin kiusaukseen, ja kun hänellä oli agenttien\ntyrkyttämiä arpalippuja kaksi, niin hän lahjoitti niistä toisen\nJönnille. Sitä ainakaan ei voisi juoda ja niin joutua selkkauksiin.\n\n\"Se voi voittaa aina kahteenkymmeneentuhanteen\", ilahdutti hän tuon\nlipun johdosta Jönniä tiedolla, ja juuri tämä arpalippu, jolla Lundberg\nluuli pelastaneensa Jönnin rahaan aina oleellisesti yhdistetystä\nkiusauksesta, juuri se lippu tulikin sitten Jönnin elämässä\nkohtalokkaaksi ja saattoi hänet, jopa itsensä ukko Lundberginkin,\nsuorastaan iäisyysselkkauksiin ja haudantakaisen maailman\nseikkailuihin, joihin ei puhdas raha ollut häntä vielä koskaan\nsaattanut.\n\nMutta oli miten oli. Päivä oli Jönnille ilon ja riemun päivä, ei sen\narpalipun takia, vaan niiden vaatteiden: mustan rokin, liivien ja\nsilkkihatun takia. Ei hän olisi vielä eilen uskaltanut moista\nuneksiakaan. Hän oli nyt kuin lapsi.\n\nEi siis ihme, että hän riemastui ja piti itsekseen kestit. Hän pukeutui\ntuohon herrasrokkiin ja liiveihin ja otti ryypyt, ja lopulta ihastui\nniin, että joi itsensä humalaan, vaikka ei ollutkaan lauvantai. Rokkiin\npuettuna ja silinteri päässä lähti hän siinä kunnossa astelemaan\njuhlallisesti keskikatua pitkin, unohti koko maailman, ei huomannut\nihmisten häntä ihmeissään katsovan. Passissa seisoi nytkin se ainainen\nNuutinen. Se odotti nyt sitä Tampereen poliisikomisarius Nepasta. Oli\npukeutunut ihan uuteen juhlapukuun, sillä passista päästyä oli määrä\nmennä suoraan sitä tapaamaan.\n\nMutta katua pitkin humalaisena horjuva Jönni huomasi hänet jo kaukaa.\nEi tosin tajuisesti, vaan epäselvänä hahmona, vanhasta tottumuksesta.\n\n\"Nuutinen!... Nuutinen hoi!\" hoihki hän sille jo etäältä.\n\nNuutista alkoi harmittaa. Ryvettyy sitä isoa likaista jätkää raahatessa\ntaas juhlapuku, harmitteli hän itsekseen. Nyt se oli vielä\nihmeellisissä tamineissa: silinteri päässä ja yllä rokki. Kiusanteoksi\nhän jo näkyä arveli eikä ollut kuulevinaankaan hoihketta.\n\nMutta Jönni hoipertaa jätkytti edelleen jykevänä ja saapui luo, aikoi\nruveta puheisille, mutta harmistunut Nuutinen väitteli, ujoilikin\nmoisen seuraa siinä uudessa puvussa, ujoili virka-arvonsa takia, ei\nollut huomaavinaankaan.\n\n\"Nuutinen hoi!\" koki horjuva Jönni lähennellä.\n\n\"Mene hiiteen!\" ärähti Nuutinen, mutta salavihkaa, äkeästi, ja koki\narvokkaasti pysytellä selin. Jönnin silmissä sumeni maailma. Hän alkoi\numpimähkään, kuin toraileva, tenätä:\n\n\"Elä sinä ylpeile, Nuutinen... Häh... Nuuuu-tinen.\"\n\nMutta sitten alkoi maailma silmissä lopen sammua. Väsytti ja hän\nnukahti keskelle katua. Silkkisilinteri vierähti pohjalleen pystyyn\nsiihen ihan korvallisen viereen, ja hän heräsi vasta seuraavana aamuna,\nkun pukunsa ryvettymisestä ärtynyt Nuutinen kiroillen potki häntä\nputkassa hereille kuin hirttä. Hän raotti silloin silmiänsä ja arveli\nrauhallisesti:\n\n\"Ka... Nuutinenko sinä olet?\"\n\nNuutinen alkoi haukkua. Hän oli sittenkin saanut nyt paikan\nTampereelle. Huomenna oli määrä jo erota täältä virasta. Ja eilisestä\nharmistuneena hän manaili Jönnille äkäistä:\n\n\"Nyt sinä, kehno, et minulla enää itseäsi kannatuta!\" Se oli tosi\nharmia. Nyt hän uskoi toki lopultakin päässeensä rauhaan. Jönnikin oli\njo valmis taas mitattavaksi ja punnittavaksi ja muita virallisia\nloppumenoja varten. Poliisikomisarius puuhaili niissä menoissa poliisi\nNuutisen apuna. Molemmat olivat äreällä päällä. Nyt ne jo punnitsivat\nhäntä. Siinä vaakalaudalla vielä seisten hän silloin taas siitä\npainostaan peräsi:\n\n\"Paljonko on nyt?\"\n\nMutta eivät ne hänelle vastanneet. Halveksivat koko jätkää. Nuutinen\nvain ilmoitti komisariukselle, kirjaan merkittäväksi, lyhyen:\n\n\"Sama kuin ennen.\"\n\nHän ilmoitti sen ynseän ylenkatseellisella äänellä, kiukuissaan\nJönnille, varoen häneen katsahtaakaan. Huoneeseen astui nyt uusi\npoliisimestari. Oli ensi päivää virassansa ja oli ottanut käytäntöön\ntavan painattaa pidätettyjen sormenjälet paperille, vastaista\ntuntemista varten. Hän silmäili outopukuista jätkää ja antoi määräyksen\npainatuttaa nuo sormimerkit.\n\nMutta kun Nuutinen nyt vaati Jönniä ne merkit painamaan, niin Jönni\nalkoi arkailla. Asia oli hänelle outo. Ensi kertaa hän moisesta\nkuulikaan. Hän kävi epäluuloiseksi ja vitkasteli.\n\n\"Tuohon!\" komensi silloin harmistunut Nuutinen hyvin vihaisesti,\ntiukasti. Jönni mulkoili epäilevänä kuin härkä.\n\n\"Onkohan se mikä paperi?\" yritteli hän perätä. Mutta Nuutinen kävi\nkerrassaan kopeaksi ja äkäiseksi ja komensi:\n\n\"Ei se sormiasi syö.\"\n\nTuli jo pakko. Poliisi jo uhkaili. Jönni raapasi niskaansa\nepäluuloisena ja pelkäsi paperia kuin lapsi jotakin epäiltävää. Lopulta\nväänsi Nuutinen häneltä käden väkisin, painoi sen hyppyset paperiin ja\näyhkäsi vihaisesti, kuivasti ja lyhyen virallisesti:\n\n\"Nyt saat mennä!\"\n\nJönni lähti. Eteisessä hän hidasteli, aikoi palata vieläkin\ntiedustamaan, mikä paperi se oli, johon häneltä oli tuo outo puumerkki\notettu, mutta paikalle saapunut poliisimestari, nähtyään hänen\neteisessä viivyttelevän, kehoitti poistumaan, ilmoittaen:\n\n\"Ei sine saa teelle lurkki!\"\n\nJa niin täytyi epäluuloisen Jönnin poistua epätietoisena asiastansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei se poliisi Nuutinen ollut itse asiassa sydämensä pohjasta\nJönnille vihastunut, sillä hän oli oikeastaan hyväsydäminen mies. Itse\nasiassa Jönnistä pidettiinkin poliisikamarissa ja hänestä kerrottiin\nsiellä ajan ratoksi tuhansia juttuja. Nuutista vain harmitti nyt yhäkin\nse, että täytyi humalaista jätkää aina ja aina vain kantaa. Jönnin\npoistuttua hän nyt aivan katui, että oli sitä haukkunut.\n\nJa niinpä hän, kun vielä tapasi Jönnin porttikäytävässä, alkoikin sille\npuhua sovintoa, Erojaisilta tämä hetki tuntui. Siitäkin heltyminen. Hän\npuheli tosissaan, erosta heltyneenä:\n\n\"En minä sinua, Jönni, silti\", puheli hän heltyneenä, \"en minä sinua\nsilti sorra, mutta se vain harmittaa, kun on täytynyt sinua, kehnoa,\naina kantaa\".\n\nSe oli eroamisheltymyksen aiheuttamaa vilpitöntä anteeksipyyntöä,\näskeisen vihastumisen katumista. Ja oitis tajusi Jönni sen sovittavan\näänen, ja hänen mielensä liikahti siitä. Aivanpa oli sanattomaksi\npainua, varsinkin kun heltynyt Nuutinen vielä ihan sikarin tarjosi,\npuhellen samalla puolustuksekseen:\n\n\"Sinä et tiedä, miten se harmittaa, kun täytyy humalaista jätkää\nkanneksia.\"\n\nJönni heltyi lopen.\n\n\"Elä nyt, Nuutinen, tykkää pahaa\", puheli hän ja lisäili:\n\n\"Se tuo maailma tahtoo meitä itsekutakin horjauttaa.\"\n\nHe joutuivat jo juttusille, puhelivat sopua. Lopulta Jönni siitä\nrohkaistui niin, että epäluuloaan tyydyttääkseen peräsi:\n\n\"Mutta sitä minä vain arvelin, että mitä varten se poliisimestari\ntahtoi sormet paperin päälle?\"\n\nNuutinen koki nyt rauhoittaa, sovittaa:\n\n\"Noo... Se nyt on vain niitä uusia keksinnöitä... Se poliisilaitoskin\nyhä vain kehittyy ja pyrkii olemaan ajan tasalla\", innostui hän aivan\nselittämään.\n\nJa niin he erosivat, molempien mieli liikutettuna, ja Nuutinen oli\nvarma siitä, että hänen ei tarvitse enää Jönniä kantaa.\n\nMutta jätkäjoukon löydettyänsä kertoili nyt Jönni aivan lapsen\nalttiudella, innostuneena, niistä sormenpää-asioista, ja toiset\nkuuntelivat sitä kuin alttiit isot lapset, ja Jönni todisti heille\nlopuksi Nuutisesta:\n\n\"Se Nuutinen on oikea ja hyvä mies.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nKauppaneuvos Lundbergin, eli Lumperin ukon, ja poliisi Nuutisen lisäksi\noli Jönnillä kolmaskin vanha tuttu ulkopuolella ammattikunnan. Se oli\njätkien kesken tunnettu Makkara-Liisan nimellä. Hän oli torimatami,\nmakkarakauppias. Häneltä ostivat jätkät aina makkaransa. Hän oli\nlihava, pyylevä muija, oikea emäntä matamiksi.\n\nMutta hänen ja Jönnin välillä oli iäti ollut kinaa, josta ei tiennyt,\noliko se rakkautta vaiko vihaa. Jönni kun hänelle päästi aina väliin\njonkun jätkäsukkeluuden, niin hän siitä harmistui ja haukkui Jönniä, ja\nniin oli heidän välillään pysynyt vireillä tuo omituinen \"suhde\" ties\nherra jo kuinka monet vuodet. Toiset jätkät kun sitten vielä leikkiä\nlaskeakseen Liisalle vihjasivat, että Jönni on hänen sulhasensa, niin\nhän siitä joskus ihan myrtyi.\n\nMutta Jönni oli tunnettu siitä, että hän oli, kuten virressä lauletaan,\n\"hidas vihaan\" eikä halukas vaivaamaan itseään muistossa pitämisellä.\nNytkin hän poliisikamarista pääsynsä jälkeen niihin ukko Lundbergin\nlahjoittamiin herrastamineihin, silinteriin ja rokkiin puettuna\njätkytteli Liisan myöntipöydän luo makkaraa ostamaan. Ei Liisa ollut\nhäntä koskaan moisessa puvussa nähnyt ja niinpä oitis siinä toisille\njätkille Jönniä haukkuakseen tuosta näystä ihan vihoissaan ja tosissaan\näkäili:\n\n\"Kehnoakohan se nyt kujeilee!\"\n\nMutta Jönni kotiutui, lausui jo Liisalle jätkäkohteliaisuudenkin, sen\nlihavuudesta, imarrellen:\n\n\"Sinä, Liisa, sitä olet oikea emäakka... Ihan kuin ruustinna.\"\n\nVilpittömänä imarteluna hän sen leikin lojautti, mutta Liisa suuttui\nsiitä silmittömäksi. Hän siinä toisten jätkien kuullen haukkui Jönniä\nnyt suut ja sieraimet täyteen, riidellen:\n\n\"Mikäs sinä sitten luulet olevasi Herran edessä... Jos taivaallisista\nasioista kerran puhe tulee\", kiivastui hän alkamaan ihan\nraamatullisesta alusta, kuohtui ja haukkumalla kinasi äkäisesti:\n\n\"Jätkä sinä olet, etkä mikään ihminen\", haukkui hän, aherti myyntiä\nvihaisesti, myrtyi ja lisäili ynseästi:\n\n\"Ei jätkällä ole ylösnousemustakaan, sillä jätkällä ei ole sielua.\"\n\nJa miten olikaan, niin hän tuli tällä kertaa haukkuneeksi Jönniä niin\npahasti, että Jönni alkoi jo pahastua. Hän jo alkoi sanoa vastaan,\nhidasteli ja aivan kuin torasi:\n\n\"Kehnoako sinä Liisa tuolla tavalla leikittelet! Kiellät koko\nolemuksen!\"\n\nMutta Liisa vain kiihtyi ja haukkui:\n\n\"Sonni sinä olet!... Simpsonni ja härkä sinä olet\", pisteli hän jo\nvihan vallassa, ärtyisästi, sillä Jönnin Simpson-nimelläkin.\n\nJa niinpä he erosivatkin nyt suorastaan vihamielisinä,\naavistamattakaan, että heidän välillensä oli kohtalo pian punova\nlemmenpaulan.\n\nMutta jo seuraavana päivänä ehti hidasajatuksinen Jönni muistelemaan\nLiisan riitaa, ja häntä ihmetytti se. Ja kun hän silloin istuksi ja\nruokki taas pululintujaan leivänmurusilla ja siihen osui tulemaan\nHankku jätkä ja kysäisi että \"pulujako sinä, Jönni, syötät?\" niin Jönni\nsen myönnettyään arveli:\n\n\"Ja sitä minä tässä mietin, että mistähän se Makkara-Liisa minuun eilen\nniin pahasti torautui, että kielsi ylösnousemuksenkin ja sielun.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHankku jätkä oli Jönnin paras ystävä. Se oli kahdestikin pelastanut\nJönnin varmasta kuolemasta. Jönni oli juovuspäissään horjahtanut\nsataman laiturilta mereen, ja Hankku oli silloin oman henkensä uhalla\nvetänyt hänet kuiville. Siitä oli Jönni tullut hänelle kiitolliseksi\nkuten altis lapsi, ja heidän ystävyytensä oli vilpitön.\n\n\"Sinä, Hankku, olet kahdesti vetänyt minut kuivalle telakalle\", puheli\nhän siitä aina satamamiehen vertauksella, eikä hän ollut koskaan\njättänyt Hankkua kuivin suin, jos hänellä itsellään sattui ryyppy\nolemaan.\n\nJa siitä ukko Lundbergin lahjoittamasta arpalipusta hän oli jo jutellut\ntoisille jätkille, ja he olivat sen johdosta nyt johtuneet puhumaan jo\nrikkaudesta. Oli helteinen satamapäivä. He istuksivat rannassa\ntavaraläjän reunassa laatikoilla ja tavarapakoilla ja pohtivat\nrikkauden arvoa. Ei Jönni luottanut erin onneensa, mutta viehättyi\nkuitenkin rikkaudesta ja puheli:\n\n\"Miljuneerina se olisi jo lysti elää.\"\n\nSen myönsivät toiset ja he ihastuivat niin, että jo milteipä kadehtivat\nJönniä sen tulevan suuren voiton, kahdenkymmenentuhannen vuoksi. Joku\njo tiesi ilmoittaa rohkaisevan:\n\n\"Lotterissahan se kuuluu tää rikas Härkmannikin ensimäisen miljuunansa\nvoittaneen.\"\n\nJa se innostutti Jönniä.\n\n\"Minä eläisin miljuunalla jo ihan kehvelisti\", viehättyi hän\nkehaisemaan. Ja kun hän sitten itsensä hyvätuuliseksi ryypiskeltyänsä\njohtui taas Hankulle siitä sen pelastustyöstä puhelemaan, niin hän\nlupasi:\n\n\"Mutta jos lotterissa onnistaa, niin et tarvitse sinäkään, Hankku,\nkuivin suin kitua.\"\n\nJa Hankku uskoi sen. Hänestä tuntui, kuin olisivat jo nuo ryypyt\nvarmat, aivan suussa. Hän aivan esteli:\n\n\"Mitä sinä minusta rupeaisit juottamaan... Pane vain rahat pankkiin ja\nanna kasvaa korkoa.\"\n\nMutta hän oli hyvillään, kun Jönni sittenkin lupasi ja aivan kuin\nvannoi jakavansa tasan.\n\n\"Mikä kerran lotterissa tulee, niin antaa sen myös mennä\", hän aivan\ntenäten ja jykevästi vahvisti, ja he tulivat yhäkin läheisemmiksi\nystävyksiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitten tapahtui odottamattomia.\n\nSillä se Lundbergin ukon lahjoittama Jönnin arpalippu oli nyt voittanut\nkahdentuhannen markan pankkitalletustodistuksen. Pösön eukko, joka oli\nsanomalehdestä asian tarkastanut, oli ilmoittanut sen Jönnille.\n\nMutta silloin alkoi Jönni epäillä koko juttua. Hän ei jaksanut uskoa,\nettä hänestä olisi tullut mies, jolla on kaksituhatta markkaa. Hän\nalkoi epäillä ukko Lundbergia, luuli sen tehneen hänestä pilaa koko\ntuolla arpalippuasialla. Hän hautoi asiaa vaitiololla, kävi aivan\nepäluuloisen näköiseksi. Varsinkin kun se ukko Lundberg oli semmoinen\nkitupiikki.\n\nJa lopulta se epäluulo vaivasi häntä niin, että hän ei voinut olla\nmenemättä Lundbergin konttoriin asiaa peräämään. Varovasti pysähtyi hän\nsiellä miltei ovipieleen, vaikka aina ennen oli rohkeasti kuten omaan\nliikkeeseen tullut, yskähteli ja mulkoili epäluuloisena, kuten aina se,\njoka varoo ettei häntä enää petettäisi.\n\nSillä sitä hän todellakin aivan huomaamattansa varoi ja oli varuillaan\nja siksi yskähteli ja mulkoili. Konttoriväkikin sen huomasi.\n\n\"Mitäs se Jönni nyt noin mulkoilee?\" tervehti häntä sen johdosta jo\nkonttoristi, työssään tilikirjoineen ahkerasti puuhaten.\n\nJa silloin Jönni yhäkin epäluuloisempana varoen ilmoitteli:\n\n\"Sitä minä tässä vain että ... eiköhän se teidän patruuna minua\njutkauttanut?\"\n\nJa kun konttoristi peräsi asiaa, niin hän selitti:\n\n\"Kun se antoi arpalipun ja se nyt voitti kaksituhatta markkaa... Niin\nkyllä kai se häjyyksissään sen eikä oikeassa pelissä?\"\n\nJa ne saivat hänelle moneen kertaan vakuuttaa ja selittää, että asia on\noikea, että arpa on voittanut ja hänellä on kaksituhatta markkaa ja\nettä asia ei siis ole kuria ja narria. Vielä poistuessaankin hän\nepäluuloisena jäähyväisiksensä puheli:\n\n\"Jos tuo sitten lie...\"\n\nJa yhäkin puoli-epäluuloisena silmäyksiä muljautellen hän lisäsi:\n\n\"Minä vain sitä epäröin, että kurillaankohan tuo kauppaneuvos\njymäytti... Sillä ei se kai tosissaan jätkämiehelle kahdentuhannen\nlaakia lykännyt.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt hän jo uskoi. Oli saanut ne kaksituhattansa pankista ja\npuheli itsekseen:\n\n\"Uskoo tään jo nyt?\"\n\nJa oitis alkoi hän aivan tietämättään pullistua. Hän oli menossa\nsatamaan, etsimään ammattikuntaansa, sillä hän aikoi sitä kestitä. Oli\ntoriaika.\n\nJa silloin hän muisti taas sen tuonnoisen kinansa Makkara-Liisan kanssa\nja ihan kostaakseen, näyttääkseen, että on sitä hänelläkin, hän nyt\nkiersi siltä ostamaan makkaraa, valitsi ääneti, Liisan ynseydestä\nmitään välittämättä palan, viskasi sen punnittavaksi ja äänsi\nkäskevästi:\n\n\"Mittaa tuo!\"\n\nMarkka kymmenen penniä se maksoi. Ääneti työnsi Jönni, tavaran\nsaatuaan, tuhatmarkkasen Liisan myöntilaudalle ja odotti vaikutusta,\ntekeytyen kuin asia olisi aivan tavallinen.\n\nLiisa oli ällistyä. Ei tiennyt aluksi mitä ajatella, mutta sitten\nhoksasi hän kuulleensa jotain huhua Jönnin voitosta, huomasi nyt\njoutuneensa siinä silloisessa riidassa tappiolle, katsoi Jönnin isoon\nrahaan pitkään, neuvottomana ja voitettuna ja lopulta, tappiostaan\nlopen harmistuneena, vihaisesti äsähti:\n\n\"Mikäs sinä luulet olevasi! Kun siinä ylpeilet!\"\n\nSillä arvasi hän, että Jönni nyt tällä ylpeilyllään kostaa siitä\nriidasta. Mutta Jönni nautti asiasta jätkän tyyneydellä. Liisa äsyili,\nharmistui yhä enemmän ja siinä äkeänä touhutessaan jo odottavalle\nJönnille aivan kiukuissaan rähähti:\n\n\"Eikö sinulla enää sopivampaa ja jämptiä rahaa ole?\"\n\n\"Ka\", oleili Jönni tyynenä, rahan turviin päässeenä, kaivoi toisen\ntuhatmarkkasen myöntilaudalle ja lisäili:\n\n\"Jos sitten tämä on sopivampi... Ja jämptimpi.\"\n\nLiisan harmi syveni.\n\n\"Et sillä vielä lennä... Rikkauksillasi et taivaaseen lennä. Ei sitä\nniin ylettömästi ole\", riiteli hän tappiostaan ja Jönnin ylpeydestä\nharmistuneena. Ja touhuten rahan vaihtoon lähtöä hän tyynenä\nmuljoilevalle Jönnille ynseästi jatkoi, torasi uhittelevaa:\n\n\"On niitä nyt suurempiakin rikkaita nähty, mutta eivät ne rahan päältä\nylpisty. Mutta jätkästä tulee jo tuhannen takia öykkäri.\"\n\nHidaspuheinen Jönni ei nyt olisi viitsinytkään hänen kanssaan\ntavallisesta asiasta suoranaisesti riitasille ruveta. Raha paisutti.\nSen sijaan hän riiteli kautta rantain, kuin toisesta asiasta toraten.\nKun näet Liisa viipyi rahanvaihtomatkalla, niin hän palattua sille ihan\nkuin tosi harmissa torasi:\n\n\"Se on kehnoa\", riiteli hän, \"että ei saa kontanttiaan rikotuksi, vaan\npitää odottaa ja aikaa hukata!\"\n\nSe oli sitä heidän välillään jo vuosikausia jatkuneen omituisen kinan\njatkoa. Molemmilla oli nyt jo tosi torat käsillä:\n\n\"Kuolla sitä rikkaankin pitää!\" rähähti Liisa jo, taas siihen asiaan\njohtuen -- ties miten.\n\nMutta Jönnikin oli pisteliäällä päällä. Makkaraa rikkaan miehen eleillä\ntaskuunsa työntäen hän siitä Liisan kuolemapuheesta johtui häntä\npistelemään makkarakaupalla, sillä, että Liisa möi härän lihasta ja\nhärän suolista tehtyä n.s. härkämakkaraa, jota itse valmisti.\n\n\"Se on rikkaan kuolema toista\", alkoi hän verkkaan ja jatkaa jätkytti:\n\n\"Makkarakauppa, Liisa veikkonen, on vasta pikku kauppaa. Niin että\nsiinä kaupassa on porvari ainoastaan se joka syö, vaan ei se joka myö.\"\n\nLiisa oli harmista haleta. Kasvot vihasta punaisina hän rähähti\nkiivaasti:\n\n\"Luuletkos sinä sitten ylösnousemisessa tuhansien auttavan!\"\n\nJa niin erosivat he nyt aivan vihamiehinä. Vielä Jönnin poistuttuakin\nLiisa siinä makkaroitaan läjään kasaillessaan Jönnin ylpeydestä ja\ntuhatmarkkasmahtavuudesta harmistuneena itsekseen ääneen ynseili:\n\n\"Lossaa olla... Vaikka ei vielä rikas eikä mikään, niin jo lossaa!\"\n\nMutta sitten alkoi hän ajatella ja muistella. Hän oli kuullut Jönnillä\nolevan arpalipun, joka voi voittaa kaksikymmentätuhatta, ja oitis alkoi\nnyt mieli muuttua. Ensin hän tuli uteliaaksi, lähti peräämään asiaa\ntoiselta, läheiseltä torieukolta, jonka piti tietää Jönnin asiat. Hän\nurkki asian viekkaasti, kierrellen, tekeytyi ja ynseili eukolle:\n\n\"Ylpeilee Jönni jätkä rikkauksillaan, vaikka ei ole miehellä markkaa\ntaskussa.\"\n\nJa eukko tarttui koukkuun. Oli väärin kuullut Jönnin voittaneen ei\nkaksi, vaan kaksikymmentä tuhatta ja ilmoitti tuon liioitellun\ntietonsa. Mutta Liisa masentui tappiostaan, kävi sitten kateelliseksi\nja ynseili halveksien:\n\n\"No ei hän sillä vielä miljoonia keri.\"\n\nKateellisuuttansa peittääksensä hän niin ynseästi vihoitteli ja\nhalveksui. Mutta kohta alkoi mieli muuttua. Hän muisti jo kuinka jätkät\nolivat häntä aina piruuttaneet Jönnillä, sanoneet sen morsiameksi, ja\nkuinka Jönni oli siihen aina hymyillyt, niin että suu venyi aivan yli\nnaaman.\n\nJa eikös ollakaan, niin hän alkoi nyt lauhtua Jönnille ja arvella, että\njospa tuo nyt niin kävisikin. Ei tuo kaksikymmentätuhatta olisi\npahitteeksi, ja Jönni oli hyväluontoinen mies. Sitä asiaa hän siinä\nkauppapuuhissaan jo vakavana hautoi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Jönni oli löytänyt ammattikuntansa ja kestitsi sitä oluella ja\nmakkaralla. Hänen asuntonsa oli kaupungin äärimmäisillä liepeillä. Se\noli yksinäinen huone, tai oikeammin huone-vainaja, kaikissa suhteissa\nhänelle sopiva. Kun ei kukaan muu siitä huolinut, niin talonomistaja\noli vuokrannut sen Jönnille viidestä markasta kuussa, vaikka siinä oli\nihan erityinen eteinenkin, laudoista kyhätty vanha suojus. Laatikko\npöytänä, pari pölkkyä istuimina -- siinä huonekalusto.\n\nMutta iloa ja riemua siellä nyt oli. Erityisesti halusi Jönni nyt\nkestitä vanhaa ammattitoveriaan, sitä pelastajaansa, Hankku nimistä\njätkää.\n\nNiin iloittiin ja meluttiin Jönnin onnesta ja Jönniä ylistettiin jo\nhumaltumisen alussa.\n\n\"Jönni on oikea toveri eikä kuten porvari\", kehuivat miehet. He\nhumaltuivat. Alettiin jo puhua n.s. syvällisiä. Ensin he, siitä Jönnin\nSimpson-nimestä johtuen, puhuivat kaikille humalaisille miehille --\nniin herroille kuin jätkillekin -- omituista laskettelua raamatun\npyhistä miehistä, ensin Simpsonista, sitten Bileamista ja ukko\nNoaakista ja lopulta jo tietysti Batseebasta. Siitä johti yhä hämärtyvä\nja suloisesti raukeava ajatus muihin pyhimyksiin. Hankku näet jo\narveli:\n\n\"Mutta oli se profeetta Muhamettikin viisas mies.\"\n\nPuhuttiin nyt siitä suut hymyssä. Kaikki he olivat omalla tavallaan\nperillä senkin opista. Siitä opista hyvätuuliseksi tulleen Hankun kieli\njo hieman sammalsi, kun hän selitykseksi ihmetteli:\n\n\"Kun Turkin sulttaanillekin näet määräsi kolmetuhatta emäntää. Niin\nettä siinä joukossa on miehelle leipomista jos leipojaakin!\"\n\nJönni innostui moisesta. Oitis johtui hän asian johdosta muistamaan\nMakkara-Liisan, jopa kinansakin sen kanssa. Se asia heräsi hänen\nsielussaan hereille kuin loikoileva jätkä, ja hän jo väänsi\nsukkeluudeksi, arveli:\n\n\"Mutta Makkara-Liisan se sulttaani jos vielä naisi, niin silloin olisi\nukolla jo muija.\"\n\nEi hän tajunnut, laskiko tuon jätkäsukkeluuden kostoksi Liisalle sen\nriitelystä vaiko tehdäkseen sulttaanista pilaa näin selän takana.\nViinoja oli jo päässä. Hän lisäsi:\n\n\"Siinä eukossa on läjä akkaa.\"\n\nJa he innostuivat kuin pienoiset, ryypiksivät, tekivät Liisasta pilaa\nja sulttaanista vieläkin enemmän. Huone-vainaja oli savua sakeana.\nJönnin humaltuneessa päässä elähtelivät jo oudot ajatukset,\njätkämäisinä tosin, s.o. verkkaisina ja hitaina kuten makuulta\nherätessään sorkkiaan oikoileva laiska jätkä. Hänen mieltänsä alkoi\nkiinnittää se sulttaanin vaimojen paljous, profeetta Muhametin oppi,\njosta hän vasta nyt ensi kertaa kuuli. Sitä sulttaanin emäntäpaljoutta\nhän jo siinä ihasteli, lausua lätkäytti toisille:\n\n\"Mutta on siinä silloin todellakin jo miehellä muijaa. Kun on\nkolmetuhatta... Sappermentti!\"\n\nJa he innostuivat ja ihastuivat sitä mukaa kuin kemut jatkuivat. He\npuhuivat Turkin sulttaanin kustannuksella monta rasvaista viisautta ja\nnauttivat siitä, että saivat tuon ison herran kustannuksella hänestä\nnyt niin lasketella. He nauttivat siitä kuten aina viattomat lapset,\njopa niin, että heille itselleen oli jo itse asiassa tulla surku tuota\nsulttaani parkaa, jonka nyt täytyi niin kovasti heidän hampaissaan\nkärsiä. Välillä he toki aina, varsinkin ryypätessä, muistivat ylistää\nJönniä. Hankku puheli nytkin silmää lipaten:\n\n\"Jönnistä voi vielä vääntyä miljoonamies.\"\n\nSe todistettiin todeksi. Tosin juomapuheilla, ilolla, hälyllä. Hankku\njatkoi:\n\n\"Ja silloin sitä jo kelpaa elää! Voi ihan Turkin sulttaanin tavoin\nrehkimään ruveta.\"\n\nNäin jatkui yli puoliyön. Jönniä alkoi juominen jo väsyttää. Kaikki\nsekoittui päässä. Hän alkoi jo torkkua ja painui nukuksiin. Hankku koki\nrepiä häntä hereille, tolkuttaen:\n\n\"Jönni!... Elä hiivatissa, Jönni!... Nukutko sinä jo?\"\n\nJa Jönni virkosikin vielä puoleksi, nosti päätä, koki päästä tajuihinsa\nja tapaili:\n\n\"Sitä minä vain siitä Nuutisesta... Kun se paperille... puumerkin.\"\n\nMutta siinä hän jo lopen väsyi ja nukahti. Seuruekin oli tyyten\nväsynyt. Ken hiipi ulos ja huilaili kadulla, ken sisälle nukahti. Jönni\nkuorsasi jo sikeänä kuin hirsi. Alussa hän yritti nähdä unia\nMuhametista, mutta sekin loppui alkuunsa, ja pian hän nukkui saman\nSimpsonin voimalla, jonka voimalla hän hereillä ollessansa --\nedellyttäen että ruokaa riitti -- söi.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nNyt oli Jönni jo ensi ilon humalasta selvä. Olikin jo kulunut päivä\nvälillä.\n\nJa nyt hän hoksasi, että hänen on jotenkuten käytävä kiittämässä\nkauppaneuvos Jöns Lundbergia tuhansista. Tavallista juhlallisempana,\nrokki yllä ja silinteri päässä ja ainoastaan housut ja kengät\njätkä-oloista muistuttamassa, jutkutteli hän Lundbergin konttoriin,\npääsi ukon puheille ja alkoi kiitellä. Hänestä tuntui koko toimitus\nniin juhlalliselta, että ei ollut alkuun päästä, vaan pani vain\nmulkoilemaan, vaikka kauppaneuvos oli jo kysynyt että: \"Mitäs Jönni\nnyt?\"\n\nMutta kun hän oli käynyt uunin edessä astiaan sylkäisemässä, niin hän\nrohkaistui, muljautti kulmiensa alta jykevän katseen ja ilmoitti:\n\n\"Siitä kauppaneuvoksen antamasta arvasta tulin puhumaan\", pyyhkäisi\nsuunsa hihalla ja selitti:\n\n\"Se oli aika laaki! Lykkäsi kaksi tuhannen seteliä!\"\n\nMutta Jöns Lundberg tiesi jo asian. Hänenkin mielensä aivan kuin heltyi\nkaimansa Jönnin onnesta.\n\n\"Se oli hyvä lotti... yksi hyvä lotti\", vastaili hän tilikirjojensa\näärestä, niitä selaillen. Ja kun hän nyt toivoi Jönnille kaikkea hyvää,\nniin eikös alkanut ihan neuvoa miten rahoja käyttää. Peläten Jönnin ne\njuovan, jos jää kaupunkiin, hän neuvoi häntä muuttamaan maalle,\nostamaan siellä mökin ja alottamaan uuden elämän.\n\n\"Muutoin sinusta tule yksi hunsvotti. Yksi suuri rötko ja hunsvotti\",\ntiukkasi hän. Hän puhui jo omasta itsestään, selitti kuinka hänkin oli\nkymmenvuotiaana alkanut juoksupojasta, ainoastaan kymmenen penniä\ntaskussa. Hän kehaisi:\n\n\"Mutta nyt minulla jo on miljoona... Ja enemmänkin on!\"\n\n\"Sappernaakeli!\" pääsi mulkoilevalta Jönniltä sitä rahan paljoutta\najatellessa huudahdus, ja hän lisäili:\n\n\"Siinä sitä on jo rahaa! Miljoonassa!\"\n\nEi hän sen paljoutta käsittänyt, säesti vain.\n\nMutta Jöns Lundberg oli nyt aivan toverilliselle tuulelle heltynyt ja\nselitti:\n\n\"Yksi miljoona on yksi niin iso raha, että sillä voi ostaa yksi iso\nkivimuuri... Tuo Grönqvistin iso kivimuuri sillä voi ostaa.\"\n\nJönnin ajatukset ja mieli sekoittuvat yhdeksi ainoaksi olemukseksi. Ei\ntiennyt mitä sanoa, sillä heikkeni siinä jo ajatus, ja siinä pulassa\nhän tajusi vain sen, että häntä taaskin sylettää. Ukko jatkoi työtään\nja ennusti:\n\n\"Sinustakin, Jönni, voi tulla yksi miljonääri. Yksi iso rahamies. Jos\nsinä vaan spekuleeraat ja et juo.\"\n\nHän katsoa tuijotti erästä tilikirjan kohtaa kuin olisi tahtonut\npaperin puhki katsoa ja vahvisti:\n\n\"Sinä, Jönni, et kuole, ennenkuin on miljoona, jos sinä spekuleeraat ja\net juo. Yksi miljoona sinulla on.\"\n\nJönni kuunteli kuin härkä ja katsoa mulkoili vain ukkoon.\n\n\"Vai mitä, Jönni?\" jatkoi ukko Lundberg, kun Jönni vaikeni.\n\nJa silloin täytyi Jönnin hakea sanat. Hän käväisi sylkäisemässä, ja kun\nei kyennyt käsittämään, mitä se ukko Lundberg häneltä sillä kysyi, niin\nhän siinä, kuten pulassa, sen Grönqvistin talon suuruutta kehuskellen\nvastaili:\n\n\"Ka sitä minä tässä vain arvelin... Kun kauppaneuvos siitä Rönkvistin\ntalosta puhui... että siinä talossa se on tiili toisensa päällä.\"\n\nMutta miten ollakaan, niin hän lähti ukon luota kuin uutena ihmisenä.\nHän päätti noudattaa sen neuvoa, ostaa maalta maatilan. Hänessä sai\nvallan ahneus, rikastumisen himo, ja se himo kiihtyi sitä mukaa kuin\nhän koki ja yritti arvostella, miten paljon rahaa on miljoonassa. Ensin\nhän tosin aikoi ostaa torpan, kuten ukko Lundberg oli kehoittanut,\nmutta sikäli kuin miljoona-ajatus hänessä paisui, paisui myös halu. Hän\nei enää tyytynyt pelkkään torppaan, vaan haaveili taloa, ensin pientä,\nsitten suurta, lopulta jo uneksien hyvin isosta. Hän alkoi jo\nkitsastella toisten jätkien suhteen, kartella etteivät ne pääsisi\nhäneltä ryyppyjä tiukkaamaan.\n\nJa niinpä nytkin, kun hän istuksi satamassa tavarapakalla, saapui\nRiekki jätkä, rupesi viinojen toivossa hyväksi ystäväksi ja hellitteli:\n\n\"Pistoovaatko, Jönni? Häh?\"\n\nMutta Jönni tekeytyi kuin ei olisi kuullut, kaivoi makkaran taskustaan\nja varustautuen sitä haukkailemaan puheli muka viattomana, asiasta\npäästäksensä:\n\n\"Ostin hallin makkaraa vaihteeksi, niin... sattui hallissa Pollarin\nJori ja kysyi että tiedätkö sinä, Jönni, että Ramperin Kössi otti\nPolarikseen pestin Marseljeesiin ja niin se poika meni?\"\n\nJa niin onnistui hän sotkemaan ryyppyasiat, haukkaili makkaraa\ntukevasti, ja kun Nikolainkirkon kello jymähteli ja sen jymy levisi\nraskaana tyynessä, kuumassa poutailmassa, alkoi hän vielä varmuuden\nvuoksi puhua siitä, arvellen:\n\n\"Kylläpä moikaa nyt ja mötkähtelee kello. Kukahan lie sitten\nkutsuttukin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nopeasti se kehittyi nyt Makkara-Liisassakin se rakkauden asia. Nyt\noli hän -- tosin vieläkin väärin -- kuullut muiltakin, että Jönni muka\non todellakin voittanut päävoiton, kaksikymmentätuhatta. Omituinen\nsattuma oli myös se, että hänellä itsellään oli omaisuutta tasan\nkahdentuhannen arvosta, mutta jätkien kesken uskottiin yleensä, että\nhänellä on kaksikymmentätuhatta.\n\nJa niinpä oli hän alkanut yhä mieluisammin hautoa ajatusta mennä\nJönnille muijaksi. Voisi sitä kahdellakymmenelläkahdella tuhannella jo\navata oikean kaupan ja hylätä tämän torikaupustelun. Olihan hän jo\nsaanut talvipakkasissa torilla aivan kylliksi värjötellä ja koko ikänsä\noli hän uneksinut oikeasta kaupasta.\n\nJa niinpä hän alkoikin kohta jo asiaa valmistella. Kun Jönni osui nyt\ntaas astua jätkyttämään torin halki siitä hänen myöntilautansa editse,\nniin hän ei malttanut olla, vaan alkoi oitis kuherrella. Kun Jönni\nnäytti aivan siihen pysähtyvän, niin hän sille suu maireana mielisteli:\n\n\"Sanoo... Että ota tuosta tuhatmarkkasesta, sanoo.\"\n\nHän sanoi sen niin maireasti ja hymyilevänä, kuin vain kiehtova,\nviekoitteleva vaimo voi. Se oli oikeastaan jo suoraa kosimista. Mutta\nJönni ei sitä kuitenkaan vielä siksi eikä miksikään erikoiseksi\narvannut, vaan oudosteli:\n\n\"Mitä se Liisa nyt niin luisusti lempeilee?\"\n\nMutta Liisa jatkoi yhä kuhertelevammin. Myöntiä pyylevänä puuhaten hän\nyhäkin hymyilevämmin mairitteli:\n\n\"Mhyy... Vai mitä se Liisa...\"\n\nLuuli hän Jönnin jo hoksaavan ja jatkoi, mielisteli, toistaen\nkuhertelevan:\n\n\"Mutta Jönni se vain sanoo... Panee vielä toisen tuhatmarkkasen pöytään\nja sanoo että jos tuo on jämptimpi. Sanoo.\"\n\nMutta ei Jönni vieläkään mitä erikoista hoksannut, vaikka nyt Liisan\nlempeydestä sulikin. Poislähtöä hän varasi ja samalla Liisan\nkuherrukseen vastaukseksi puheli:\n\n\"Sinä, Liisa, vain räpiset.\"\n\nMutta poistuttuaan hän alkoi oudostella, miksikä se Liisa hänelle nyt\nniin mairea ja makea oli. Ei hän sitä syytä hoksannut. Hän istahti\nsatamassa eräälle laatikolle ja alkoi tapansa mukaan leivänmuruilla\nruokkia ainaisia ystäviään, puluja, Siinäkin hän vielä yritti miettiä\nsitä Liisan outoa maireutta, ja kun Hankku sitten tallusteli ja kysyi\nettä: \"Kyyhkysiäkö sinä ruokit?\" niin hän vain vastaili että:\n\n\"Eipä tässä mitä.\"\n\nJa ruokkimisen lopettaen hän Hankullekin vielä lisäsi:\n\n\"Arvelin vain sitä, että mitähän se Makkara-Liisa nyt meinaa, kun sillä\noli suu taannoin niin lempeässä naurussa ja hymyssä kuin veräjä.\"\n\nMutta ei Hankkukaan sitä arvata osannut, vaan puheli vain että:\n\n\"Se on akkaväen tapa semmoinen... Että suu on aina niinkuin\nviekoitteleva veräjä.\"\n\nJa he olivat siinä Pollux laivan tuloa odotellessaan painuakin puhumaan\nLiisasta, mutta laiskotti. Aurinko paistoi kuumasti. Merilinnut\nlennellä suikailivat kirkkaassa valossa sataman yllä. Sai toki Hankku\nraukean haukotuksen jälkeen vielä Liisasta arvelluksi:\n\n\"Onhan siinä muijaa... Rahaakin kaksikymmentätuhatta! Sappernaakeli!\"\n\nJa siitä rahan paljoudesta aikoi Jönnikin jotain sanoa, mutta kankea ja\nhidas ajatus ei saanut oikeaa, tarkoitettua otetta, ja niin joutui\nhän sitä rahan paljoutta tunnustamaan Liisan lihavuudella,\npulujensyottöpuuhissaan puhellen:\n\n\"Onhan siinä Liisassa akkaa... Kokonainen valtakunta!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitä menoaan ne asiat sitten alkoivat mennä. Liisa toivoi Jönnistä\npuolisoa, ja ammattitoverit kiintyivät nyt samaiseen juttuun yhäkin\nläheisemmin. Jollekulle heistä tietysti kangasti alkavan nyt joksikin\naikaa oikeat makean leivän päivät niiden Jönnin tuhansien turvissa.\n\nMutta Jönni alkoikin nyt ylvästyä ja pullistua. Ukko Lundbergin\npuheesta herättyään, uudestisynnyttyään, hän hautoi vain sitä miljoonaa\nmielessään. Olihan ukolle se miljoona itänyt kymmenpennisestä. Miksi ei\nse hänelle voisi orastaa kahdestatuhannesta markasta.\n\nJa niinpä alkoi hän nyt ensiksi kaihtaa ja vieroa tovereitaan,\nammattikuntaansa. Hän varoi ja pelkäsi, että ne tulevat tahtomaan ja\nvaatimaan häneltä olutta ja viinaa ja siten juovat häneltä rahat, ne\nmiljoonan siemenet. Varsinkin Hankkua, pelastajaansa, hän nyt varoi ja\nihan pelkäsi. Hän pelkäsi sen rupeavan nyt, hänen rikastuttuansa,\nhäneltä odottamaan pelastuspalkkiota, joskaan nyt ei järkiään rahassa,\nniin ainakin oluessa ja viinassa ja makkarassa.\n\nJa niinpä alkoikin hän aivan kartella ja kiertää Hankkua. Joka hetki\nhän pelkäsi sen tulevan ja alkavan odottaa, jopa puheilla vihjailla\nsiitä palkkio-asiasta. Hän aivan jo vihastui Hankulle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt se Hankku tulla kömpikin hänen luoksensa. Hän oli huoneessaan\nparaillaan syömässä perunoita ja silakkaa, kun ovi avautui ja\npelätty pelastaja työntyi sisälle. Hän ei ollut sen tuloa ensin\nhuomaavinansakaan. Koki vain ahtaa ruokaa suuhunsa. Perunat olivatkin\nuusia ja silakat oivallisia. Hankku istahti, alkoi oleilla. Jönni\naavisti jo pahaa ja häntä harmitti. Ei hän halunnut sitä harmiaan\nnäyttää, mutta jos Hankku olisi hoksannut, kuinka hänen silmämuniensa\nvalkuaiset siinä suuhunahtamispuuhassa vähäväliin häneen epäluuloisina\nvilahtivat, niin hän olisi arvannut asian sanomattakin.\n\nJa äkkiä sitten välähti Jönnin päässä juoni, millä pelastua koko\nmiehestä. Hän varustautui muilla puheilla johtamaan Hankun mielen ja\najatukset muihin asioihin, pois palkkio- ja ryyppyasioista. Ei hän\ntiennyt mistä alkaa sille puhua.\n\nMutta Hankku puolestaan jo silmäili nurkassa töröttävää tyhjää pulloa.\nJönni huomasi sen. Hänelle tuli jo kiire sopivaa puhetta löytää. Siinä\npuheenajattelutouhussa, ja kun sitä sopivaa ei ollut nyt löytää, hän jo\nalkoi kiihtyä, niin että ahtoi ison perunan ihan ahtamalla suuhunsa.\nPeruna oli tuketa kurkun. Aika oli täpärällä. Hän oli jo huomaavinaan\nHankun suun olevan valmiin sanomaan sanansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa silloin hän aivan kuin hätäytyneenä nielaisi tuon jumalattoman ison\nperunan kokonaan kurkkuunsa, saadakseen suunsa vapaaksi puhetta varten,\nja sitä menoaan, perunan vielä kurkkutorvea pullistaessa, niin\neikös ottanut ja siepannut puheenaihetta niistä silloisista\njuopottelupuheista, arvellen Hankulle äkkiä:\n\n\"On siinä todellakin Turkin sulttaanilla emäntää... Kun on\nkolmetuhatta.\"\n\nHän oli jo kuin pelastettu, puraisi silakan perunan seuraajaksi ja sitä\nkaikkea pureksien jatkaa jötkötti:\n\n\"Se ukko ei jouda enää kuhnimaan... Ja pitää olla leveä sänky... jos\nmieli kaikki muijat viereensä latoa.\"\n\nJa hän onnistuikin sillä kavaluudella kääntämään Hankun katseen pois\npullosta ja tietysti myös ajatukset ryypyistä. Yhä rauhallisemmin hän\nsen vuoksi jo jatkoikin, puhua jötkötti kuten tavallista asiaa, ruoka\nsuussa kavalasti arvella jysäyttäen:\n\n\"Niin että se näkyy olevan se muhametin usko jymy usko.\"\n\nJa hänen onnistui jo tartuttaa Hankku puheeseen. Se myönteli todeksi\nsen, mitä Jönni äsken arveli. Asia näytti onnistuneen oivallisesti.\nEstääkseen Hankun sittenkin vielä pääsemästä koukusta irti ja\nviina-asioihin pyörähtämästä hän ruokaa sekä kurkun että suun täydeltä\nhaukaten pureksimisen lomassa rauhallisena jatkoi:\n\n\"Ismaelista minun nuorena ollessani se kuulu Saara-Pakarinen saarnasi,\nmutta nyt on hänkin jo yli kaksikymmentä vuotta ollut vainaana.\"\n\nSen Ismaelin hän johtui ottamaan nyt aseeksensa kiireessä, kun ei muuta\nsopivampaa siinä pelastautumispuheen jatkoksi voinut löytää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sittenkin hän näytti laskeneen väärin. Hän näytti erehtyneen\njuuri siinä, että Hankkua puheella pettääksensä oli siinä hitaassa\nkiireessä erehtynyt puhumaan Turkin sulttaanin kuhnimisesta. Se näet\njohtikin Hankun ajatukset niihin Jönnin omiin merikuhnimisiin, silloin\nkun hän sen pelasti.\n\nJa silloin alkoivatkin Hankulle kangastaa ne pelastusryypyt. Sitä\nhoukuttelevaa tyhjää pulloa yhä silmällä pitäen hän valmistautui jo\nvetämään puhetta sinnepäin. Hän jo alkoikin puhella:\n\n\"Ei se todellakaan jouda se ukko kuhnimaan, kun on semmoinen muijarivi\nhuollettavana.\"\n\nJa hän longottautui syrjin, kopasi sen tyhjän pullon, tarkastaa\ntirkisteli sitä heilutellen, kuin ei muka olisi tiennyt, että se on\ntyhjä, ja ikäänkuin ei muka olisi mitään mielessä, lisäili:\n\n\"Mutta sinä sitä kun silloin meressä kuhnit, niin se oli aika ryöppy.\"\n\nSiinä sitä siis oltiin. Jönniä alkoi harmittaa, mutta hän koki sitä\nharmia niellä perunan muodossa. Aivan hänen hahmonsa pimeni.\n\n\"Minähän sinut silloin pelastin ja kuiville telakoille vedin\", jatkoi\nHankku sikarin pätkästä savut imaisten.\n\nJa silloin purkautui Jönnin harmi jo sanoiksi, tosin hillityiksi.\nTekeytyen kuin puhuisi noin-vain hän jo, muka viattomasti, tuon Hankun\nansion epäsi, kieltäen:\n\n\"Kukas sinun käski vetää!\"\n\nJa saatuaan nielun tyhjäksi hän kuin muina miehinä puhuen lisäsi\nynseän:\n\n\"Kun jätkä kerran putoaa mereen, niin ann' mennä.\"\n\nEi Hankku siitä vielä mitään erin outoa haistanut. Kokien rikkaalle\nJönnille kelvata hän sen ynseän puheen johdosta ihan hanakasti\npuolusti:\n\n\"Elä helkkarissa, Jönni!... Kuka nyt ei sinua pelastaisi! Parasta\nmiestä!\"\n\nMutta se vain ärsytti Jönniä, sillä nyt hän oli entistä varmempi siitä,\nettä Hankku tahtoo ryyppyjä. Hän lopetti syönnin, työnsi puukon\ntuppeen, nousi, kiinnitti remelin tiukemma ja entistä ylimielisemmin\nHankkua vastaan puheli, alkaen:\n\n\"Sinä vain loriset.\"\n\nJa saatuaan remelin tiukalle hän jatkoi ynseänä:\n\n\"Ei jätkää maksa merestä vetää.\"\n\nJa ennenkuin Hankku ehti vastaan sanoa, hän jo yhäkin ylimielisemmin\njatkoi:\n\n\"Niin että jos kerran jätkä laiturilta tipahtaa, niin sano vain että:\nlykkyä tykö... Ja anna maata rauhassa meren pohjassa!\"\n\nHankku oli ihan oudostuvinaan moista jumalattomuutta. Siinä mielessä\nhän niinkuin nuhdellen jo alkoi, yritti:\n\n\"Elä helkkarissa, Jönni! Tuolla tavalla!... Eihän sinulla ole enää\nsieluakaan!\".\n\nMutta Jönni harmistui lopen. Asiasta eroon päästäkseen hän ei ollut\nHankun puhetta kuulevinaan, tekeytyi lähtevänsä ulkona käväisylle,\nkoppoi lakkinsa ja ollen jo ulos menossa toisteli ylimielistä, aivan\nilkkuvaa:\n\n\"Ann', anna mennä vaan!... Kun jätkä tahtoo meressä kuhnia, niin sano\nvain että lykkatil!\"\n\nJa sitä tietään hän hävisi, jättäen pelastajansa turhaan odottamaan\npelastusryyppyjä. Hän pujahti portista aivan kuin varkain ja päästyään\nkadulle, jossa tunsi jo olevansa turvassa, hän itsekseen toistamiseen\nilkkui:\n\n\"Lykkatil!... Lykkatil vain sano, Hankku, jos jätkä meressä kuhnii!\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKiusalliseksi käynyttä pelastajaansa Hankkua paettuaan Jönni kahlaili\nasioitsija Naukkarisen luo tiedustamaan, olisiko sillä tiedossa sopiva\nmaatila.\n\nJa olikin sillä. Oli ilmoituksista saanut tietoon, että Tampereen\npuolella on myötävänä Punturin maatila. Sen hinnaksi oli\nilmoitettu viisikymmentätuhatta markkaa, mutta kun tilaa rasitti\nkolmenkymmenentuhannen markan suuruinen kiinnityslaina, niin vaadittiin\nostajalta käteistä ainoastaan kaksikymmentätuhatta.\n\nJa niinpä tuntuikin Naukkarisesta tuo tila olevan kuin Jönniä varten\nvarattu, kun kerran Jönnillä, kuten hän väärin uskoi, oli tasan nuo\nkaksikymmentätuhatta. Siitä hän nyt Jönnille puhui, kehui tilaa,\nvalehteli ilmoituksen lisäksi omiaan.\n\nVarsinkin tilan metsää hän kehui. Ilmoituksessa oli vain ylimalkain\nsanottu, että \"metsä on hyvä\", mutta Naukkarinen innokkaana ja\ntaitavana asiamiehenä lisäsi siihen nyt Jönnille omasta päästään\narviolta seuraavan, täsmällisen tiedon:\n\n\"Ja paljaalla metsällä, kun sen rahaksi muuttaa, maksaa koko tilan\nhinnan ja jää vielä toinen puoli. Niin että siinä kaupassa jää\nsatatuhatta puhdasta voittoa niinkuin ei mitään.\"\n\nHän hymyili silmät tihrullaan, odotteli tehoa. Jönni istuksi, kuunteli\nvakavana, mietiksien asiaa --. varsinkin juuri sitä metsäasiaa --\njykevänä kuin hirsi. Naukkarinen ei kuitenkaan suostunut ilmoittamaan\ntuon ihmetalon osoitetta, ennenkuin Jönni suorittaa hänelle sovitut\nkäsirahat, viisikymmentä markkaa. Kun Jönni hidasteli, niin hän\nviattomaksi tekeytyen alkoi kuin tavallista asiaa jutellen puhua:\n\n\"Metsäkaupallahan se tääkin rikas Lundberg, tää kauppaneuvos,\nrikastui.\"\n\nIhan hän heittäytyi sikarinpätkää polttelemaan, kuin muka se, eikä tuo\nkavala puhe, olisi hänen työnään. Suu supulla pätkästä köyhiä haikuja\nimien hän kuin noinkatuonaan jatkoi:\n\n\"Tehdä rylläsi niitä metsäkauppoja Muolan Pölläkkälää ja aina\nRovanientä myöten ja kasasi vain miljoonia miljoonain niskaan.\"\n\nSe meni ääneti kuuntelevaan Jönniin. Naukkarinen yskiksi tekoyskän,\npuhalteli savuja, vaikka ei niitä pätkästä suuhun herunut, ja alentaen\nääntään vieläkin tavallisemmaksi ja pätkää sormin laitellen hän jatkoi,\nvalehteli:\n\n\"Senkin Tiippanaisen talon osti... Maksoi vajaan kolmekymmentätuhatta,\nmutta paljaalla metsällä korjasi ensimäisen miljoonansa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa silloin Jönni alkoi höltyä. Hänelle kangastivat vain isot metsät ja\nmiljoonat.\n\n\"Ka\", puheli hän jo, jatkaen:\n\n\"Pianhan se miljoona karttuu, kun se kerran vyörymään rupeaa...\nNiinkuin nyt tällekin kauppaneuvos Lumperille.\"\n\nNiin oli siis asia valmis. Hän maksoi käsirahan, ja nyt Naukkarinen\nantoi talon osoitteen. Rahat saatuansa hän sitä yhäkin ylisti.\n\n\"Siitä sinäkin korjaat vain rahaa!\" oli hän aivan innostuvinaan ja nyt\njo ilmaisi senkin miten vähän tarvitaan käteistä.\n\n\"Ainoastaan kaksikymmentätuhatta kontanttia\", kehaisi hän.\n\nMutta Jönni raapaisi silloin niskaansa ihan vaistomaisesti. Hän jaksoi\nkäsittää, että hänellä oli ainoastaan kaksituhatta ja nyt oli jo\nniissäkin aimo lovi. Miljoonat tuntuivat jo himmenevän. Hän jo peräsi:\n\n\"Miten? Niin että sanoiko se komersrootti, että ainoastaan\nkaksikymmentätuhatta kontanttia?\"\n\nJa saatuaan myöntävän vastauksen hän tuntui aivanpa vain painuvan\nentistäkin jykevämmäksi, istui, vaikeni. Hänestä tuntui, kuin olisi hän\njo menettänyt ne miljoonat, jotka juur'ikään niin lähellä helisivät.\nKäsirahatkin, viisikymmentä markkaa, tuntuivat menneen turhaan, kuten\nveteen viskatut.\n\nNaukkarinen koki vielä yksin puhella puhetta vireille, mutta alkoi\nlopulta siihen väsyä ja toivoi jo Jönnin lähtevän, että pääsisi hänestä\neroon.\n\nNiin jatkui Jönnin pitkä ja jymeä äänettömyys hyvät ajat. Lopulta\nNaukkarinen ikäänkuin häntä puheeseen, poislähtöönkin herättääkseen\näkkiä muun puheensa lopuksi kysäisi:\n\n\"No?... Mitäs nyt arvelette kaupasta?\"\n\nJa Jönni heräsikin siihen, tajusi tilansa, mutta salasi raha-asiansa ja\nvastaili:\n\n\"Eipä tässä erikoista.\"\n\nSitä sanoessaan hän virkistyi poislähtöpuuhiinkin ja samalla lopetti,\narvellen:\n\n\"Arvelin vain sitä, että ei se olisi hätäkään elää ja rikastua, jos\nolisi kylliksi sitä kontanttia.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Jönnissä ne nyt ahertelivat Makkara-Liisankin ajatukset. Hän oli\nalkanut yhä vakavammin ajatella sitä Jönnille vaimoksi menoa. Oli\nryhtynyt jo asiaa valmistamaankin: palkannut Nukurin Kaisan siitä\nJönnille puhumaan.\n\nEi tosin vielä ihan suoraan, sillä ei se tuntunut aivan soveliaalta, se\nettä morsiamen puolelta kosia ja jo alunpitäen suoraan. Kiertoteitä\nkaarrellen hän neuvoi Kaisaa pitämään asiaa vireillä ja vihjepuheilla\nJönniä taivuttamaan.\n\nMutta Liisan sisar Mari oli vastaan. Hän oli naimisissa toisen luokan\nräätäliinestarin kanssa, ja siksi ei hänen mielestänsä soveltunut, että\nsukulaiseksi olisi tullut jätkä.\n\n\"Mitä sinä nyt jätkälle!\" torui hän ja halveksui siitä Jönnille\nmenosta.\n\nMutta Liisa siitä jo ihan kimpaantui. Hän rähähti siskolleen äkäisesti:\n\n\"Onko se sitten jätkä sen pahempi kuin muu mies!... Sielu se silläkin\non!\"\n\nJa myöhemmin, kun hän tapasi puhemiehensä Nukurin Kaisan ja sille\nasiastaan taas puhui, niin hän, ikäänkuin sisarelleen riitelyä jatkaen,\nynseili:\n\n\"Kahdenkymmenentuhannen jätkä vastaa tusinan semmoisia herroja, joilla\non kukkaro aina nurin.\"\n\nSillä yhäkin hän uskoi väärin ne Jönnin jo lovilaitaiset\nkaksituhatta kahdeksikymmeneksituhanneksi. Hän puuhaili makkaroiden\nkeittämistouhussa ja aivan kuin harmissaan nurkui, jopa toraten ja\nriidellen jatkoi:\n\n\"Hyvä kun edes jätkänkään saa tällä iällä!... Vanha toriakka, joka on\njo lihonutkin ja levennyt, niin että on kuin hyvä läjä!\"\n\nIhan hän halveksui itseään, tuli itselleen ja olemukselleen\nkatkeraksikin, sieppasi äkeästi makkarakattilan tulelta, kaataakseen\nsiitä keittoveden pois, ja sitä vihaansa ynseänä ja katkerana\nhalveksuen jatkoi:\n\n\"Kuku tässä enää tai kalise, niin et sillä viserryksellä enää jätkää\nparempaa paulaasi puno.\"\n\nNukurin Kaisa myönteli sen todeksi, imeksi nysästä savuja ja lopulta\naivan ynsäsi:\n\n\"Ja kunhan on mies.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niinpä puhuikin hän nyt jo Liisan puolesta kautta rantain Jönnille\nasiasta. Oli tullut sen asuntoon, juuri Jönnin murkinoidessa, tupakoi\nja kehui kavalasti Liisaa. Jönni ei alussa arvannut mitään. Aika\nmenikin pureksiessa.\n\n\"Onhan se Liisa leveä laitos\", myönteli hän toki, suu muonaa täynnä.\nKaisasta se tuntui hyvältä enteeltä. Hän alkoi puhella yhä rohkeammin.\nLopulta hän jo, sakeat savut imaistuaan, miltei järkiään meni asiaan,\narvellen:\n\n\"Ja menisi tuo sinullakin, Jönni, jo akka... Kun on rikkauttakin\nsiunannut, niin menisi.\"\n\nJönni murti ruokaa yhä ahnaammin, hitaasti tosin. Mutta kun Kaisa yhä\nvain jatkoi, niin hän jo aterian lopulla alkoi aavistaa asiassa olevan\nrakkauden vireillä ja peräsi:\n\n\"Niin että mitä sinä, Kaisa, sillä oikeastaan meinaat? Kun sitä Liisaa\nnyt noin tunnustat?\" Kaisasta tuntui asia silloin jo olevan niin\nhyvällä tolalla, Jönni siksi valmis, että hän voi ruveta jo suorastaan\nmuka estelemään.\n\n\"En mä hänestä mitään\", kierteli hän, lapautti huulin savut ja lisäili\nviekasta:\n\n\"Minä vain sitä arvelin, että jos tuo on ollakseen, niin olkoon!...\nNaimisiin meno... jos on ollakseen, niin olkoon!\"\n\nJa silloin selvisi asia Jönnille lopullisesti. Hän lopetti suurustelun,\ntyönsi puukon tuppeen, nousi hitaasti, puuhaili ja lopulta sanan alkuun\nhitaasti ehdittyään puheli Kaisalle:\n\n\"Sitähän minä jo siitä Liisasta arvelin, kun se niin suu veräjällään\nsilloin torilla siitä tuhatmarkkasesta hymyili, että sillä on, eukolla,\njo vähän toisenlaiset kotkotukset.\"\n\nJa kuinka ollakaan, niin välähti hänen päässään oitis se vanha jätkien\nkesken yleinen usko, että Liisalla on muka kaksikymmentätuhatta, ja\nsilloin alkoi hänelle taas uudestaan maailma kirkastua. Sen Naukkarisen\nneuvoman tilan osto käy siis kuitenkin mahdolliseksi, ja Jöns\nLundbergin miljoneerikohtalo on siis hänellekin nyt sittenkin avoinna.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin alkoi asia edistyä. Liisa puuhasi nyt jo kuin olisi kaikki ollut\npäätetty. Nyt hän oli vartavasten tullut Jönnin luo, oli tullut\nsuorastaan hellyttämään Jönniä ja kiirehtimään lopullista päätöstä.\n\nJa kuten silloin torilla, niin turvautui hän nytkin hempeyteensä,\nmaireuteensa, kuten aina nainen miestä hellyttäessään. Jönni puuhasi\ntaas Naukkarisen puheille lähtöä, pukeutui ja valmistautui, ja Liisa\nalkoi nytkin sillä silloisella torihempeydellä toistellen sitä\nleikkisänä, maireasti hymyillen:\n\n\"Niin... Sa-anoo vain Jönni... että ota tuosta tuhatmarkkasista --\nsa-anoo...!\"\n\nMutta Jönni menikin nyt rutosti aivan asian ytimiin. Aikaakaan siinä\nkun ei nyt liikoja ollut. Sitä Jöns Lundbergin rokkia ylleen kiskoen\nhän äkkiä puheli:\n\n\"Sano vain, Liisa, suoraan että...\"\n\nEttä mennään naimisiin -- aikoi hän sanoa, mutta hoksasikin siinä olla\nvarova, käänsi puheen äkkiä toiseksi, kysäisten:\n\n\"Niin että kuinkas paljon sinulla on sitä kontanttia?\"\n\nLiisa aivan kainosteli köyhyyttänsä. Mutta laskien Jönnin rahat\nkaksituhatta kymmenkertaiseksi sai hän, niihin omat kaksituhattansa\nlisäämällä, sievoisen summan, selittäen:\n\n\"Paljonkos niitä nyt minulla on!\"\n\nAivan hänen äänensä aleni. Hän lisäsi:\n\n\"Sinun rahojesi kanssa tulisi kuitenkin hyvästi kaksikymmentäkaksi\ntuhatta.\"\n\nJa se varmisti Jönnissä sen väärän luulon, että Liisalla on\nkaksikymmentätuhatta. Tyytyväisenä hän siis nyt kuin Liisaa\nlohduttaakseen puheli:\n\n\"No... Kontanttiahan se on jo sekin.\"\n\nJa ilman sen enempiä oli siinä kauppa päätetty. Jönni nyt jo aivan\nvaroitti:\n\n\"Mutta sinä, Liisa, et saa nyt enää huikennella ja olla toisen perään.\"\n\nJa Liisa aivan kimpaantui ja vannoi:\n\n\"Kun kerran tälle iälle olen jo kiusaukset kiertänyt, niin elä luule,\nettä nyt lankean.\"\n\nHän aivan ylpistyi siveellisyydestänsä ja kehui, tenäsi:\n\n\"En ole horjahtanut... Yli neljäkymmentä vuotta olen jo Herran avulla\ntanakasti seissyt kaikkia viettelyksiä vastaan.\"\n\nJönnikin siitä jo sai halun todistaa siveellisyydestään. Yhä lähtöä\npuuhaten hän puheli:\n\n\"Mutta enpä sitä minäkään horju.\"\n\nHän kuraisi vyöremelin tiukemma ja lisäsi:\n\n\"Leskeksikin jos milloin jään, niitä siitä saat olla huoleti, että\ntoista en enää sinun virkaasi hoitamaan ota!\"\n\nJa hän aivan heltyi, kuten aina rakkauden asiassa. Kun Liisa siinä\nhymyili ja hempeili ja puheli sitä ainaista \"sanoo\", niin hän\nruokakuppejaan korjaillessaan puheli:\n\n\"Me, Liisa, olemme niinkuin pulukyyhkyset.\"\n\nHän muisti, miten hän kerran oli niiden ainaisten ystäviensä huomannut\npesineen vinnille vanhaan kalossiin, jossa emä hautoi. Siitä hän johtui\njatkamaan, runoillen:\n\n\"Vaikka meillä ei olisi muuta kuin kenkäraja, niin siihenkin me teemme\npesän, kun rakkaus alkaa meissä naputtaa.\"\n\nJa Liisankin mieli siitä jo yleni, ja he olivat kuin kaksi rakastavaa\nlasta. Ihan oli Liisan silmäkulmaan liikutuksen kyynel kihota, kun hän\nvastaili heltyneenä, tapaillen:\n\n\"Niin... Sanoo... Vaikka ei olisi kuin kenkäraja nyt...\"\n\nJa niinpä ryhtyikin hän jo oitis puuhaamaan sen uneksimansa oikean\nkaupan avaamista. Aluksi hän ostaa Moilasen makkara- ja herkkukaupan --\nsiitä kun vaatikin omistaja käteistä ainoastaan yhdeksäntoistatuhatta.\nMutta silloin riiteli hänelle taas sisar:\n\n\"Senkö pahusta sinä siitä ostat!\"\n\nJa harmistuneena, äkeänä hän jatkoi:\n\n\"Jätkän saat mieheksesi, niin se syö muutamassa viikossa kaupastasi\nkaikki herkut.\"\n\nJa Liisa alkoi asiaa arvella. Hän huomasi sisaren puhuneen oikein ja\nsiksipä hän rupesi Pösön kanssa hieromaan kauppaa sen omistamasta\nnahkakaupasta. Ei tuota siinäkään tarvinnut käteistä yli\nkahdenkymmenentuhannen, niin että kaikki näytti onnistuvan nyt hyvin.\n\nSillä Jönni ei ollut hänelle puhunut mitään talonostopuuhistaan.\nAikoipa suorastaan yllättää Liisan: tehdä kaupat ja puhua asiasta vasta\nsitten kun voitot ovat jo varmat.\n\nEikä Liisakaan arvannut nyt vielä puhua Jönnille omista\nosto-asioistansa, ja niin valmistuivat nyt kahdet kaupat.\n\nMutta Jönni alkoi jo varustaa taloutta. Hän osti sängyn, oikein kahden\nhengen sängyn, jopa hyvän. Maksoi sata markkaa. Osti myös yhtä ja\ntoista muuta semmoista, jota tarvitaan kahden lempivän elämässä.\n\nMutta Liisan ja Pösön nahkakaupan kauppaa välitti taas Naukkarinen, ja\nLiisa oli maksanut hänelle jo käsirahat, viisikymmentä markkaa, ja\nhänestä tuntui, kuin hän jo olisi ison kauppiaan ja porvarin emäntä, ja\nhän suorastaan jo rakasti Jönniä.\n\n\n\n\nV.\n\n\nOli kulunut joku päivä.\n\nNyt valmistautui Jönni talonostomatkalle lähtemään. Yhäti oli häntä\nnäinä viime aikoina kiusannut ja suututtanut se, että ammattikunta\ntulee häneltä ryyppyjä vartomaan. Varsinkin se ainainen Hankku häntä\nsuututti yöt jos päivätkin, ja hän varoi ja kiersi sitä minkä voi.\n\nJa nyt se samainen Hankku tulla vääntäytyi aivan siihen läksiäisille,\njuuri kun Jönni oli pukeutumistoimissa. Tavallista pahemmin suututti\nJönniä nyt tuo pelastaja. Sen kun viskasikin siihen juuri sillä\nhetkellä, jolloin oli matkalle lähdön johdosta siitä eroon\npääsemäisillään. Tuntui kuin se olisi tullut nyt juomaan kaikki\ntalonostoon tarvittavat rahat. Siitä erikoisempi harmi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niinpä alkoikin hän oitis Hankulle suorastaan juonitella. Kavalasti\ntosin, tekeytyen muka tavallisin äänin puhuvaksi. Pukeutumistouhussa\nollen hän nytkin rajoitetun puheenaiheen miehenä johtui alottamaan\njuonittelun vanhasta aiheesta, alkaen:\n\n\"Sinä, Hankku, puhuit silloin Turkin sulttaanista, mutta ei se sinun\ntietosi ollut oikea.\"\n\nKintturemelejä hän kopisteli ja leveästi ilmoitti:\n\n\"Turkin sulttaanilla on valtakunta hallittava... Niin että elä luule,\nettä se joutaa semmoisen akkaliudan kanssa kuhnustamaan ja eukkojen\njälissä juoksemaan.\"\n\nHän oli sen tietonsa tekaisemalla tekaissut, mutta aivan tosissaan hän\nsen sittenkin oli ilmoittavinansa. Hankku uskoi olevansa tarkasti\nperillä muhametin uskosta ja alkoi väittää vastaan. Hän koki selittää\nasiaa ja lisäili:\n\n\"Mutta sinä, Jönni, et ole siitä perillä... Et tiedä, että sulttaanilta\nvaatii sitä usko.\"\n\nHän selitti sitä tosi hartaudella. Mutta Jönniä vain yhä pahemmin\nharmitti. Ainoastaan vaivoin jaksoi hän vihastumisensa aivan\nylettömäksi pääsemästä hillitä.\n\n\"Kehnoako sinä uskosta tähän sotket!\" pääsi häneltä lopulta kuitenkin\näkeä oikaisu, ja eväitä kokoellen hän jatkoksi ynseili jo vihaisena:\n\n\"Sinä vain kalastat uskolla.\"\n\nSe oli häneltä jo ilmi-riitaa. Hän puuhasi hitaasti, jykevästi ja\njatkoi halveksuvaa:\n\n\"Minä olen jo uskon hylännyt... Niin että kun ihminen kerran kuolee ja\nluut lahovat, niin ei se enää ylös nouse.\"\n\nHän riiteli sitä jo ihan hartaasti. Ja Hankkukin siitä kiihtyi omaansa\npuoltamaan. Hän yritteli väittämään, että ylösnousemus on, mutta Jönni\nharmistui siitä lopen ja riiteli, ilkkui:\n\n\"Koetahan!... Koetahan ylösnousta, tokko onnistuu!\"\n\nJa ettei vain Hankku ehtisi ryypyistä puhua, hän sitä kyytiään siinä\nkiirehtiessään jatkoi:\n\n\"Mutta sen sijaan kummittelee kuoltua... Voi esimerkiksi juopon miehen\neteen ilmestyä kuollut, ja silloin siinä on jo kiikissä mies.\"\n\nJa hän riiteli ja peloitteli kummituksella kuin mikäkin. Hankku koki\nsiinä väittää vastaan, mutta Jönni vain yltyi ja tenäsi:\n\n\"Koetahan eikö kummittele!\"\n\nSe oli jo aivan haukkumista, se vihainen, äkeä ääni ja muu. Hankku\nsiitä jo ihan oudostui ja masentui, ja kun vielä kina jatkui, niin hän\njo Jönniä tavallaan nuhdellakseen ja soimatakseen väitti:\n\n\"Sinä, Jönni, sorrat!\"\n\nIhan hän oli ihmeissään Jönnin jumalattomuudesta ja oudosta vihasta ja\njatkoi:\n\n\"Sinä olet jo oikea porvari... Kun rikastuit, niin porvariksi pahenit!\nJa kiellät ylösnousemuksenkin ja sielun.\"\n\nTuppasi jo harmittamaan. Unohtui ryyppyasiakin.\n\nMutta Jönni vain yltyi, aivanpa ilkkui sillä, että Hankku uskoi\nylösnousemiseen.\n\n\"Kun parikin metriä multaa päällesi lapioidaan, niin siellä sitä vain\nmaata lojotat etkä enää ylös hypi ja leku\", ilkamoi hän kuin uhalla ja\nsitä kyytiään jouduttautui pois lähtemään.\n\nJa niin erosivat he, pelastaja ja pelastettu, aivan ilmeisinä\nvihamiehinä toisillensa. Yksin jäätyään Hankku harmistuneena aivan\nraapaisi niskaansa ja itsekseen oudostellen harmitteli:\n\n\"Kehnoako se Jönni tuolla tavalla! Rikkaaksi tultuaan paisuu kuin\nporvari ja unohtaa autuudenkin ja sielun.\"\n\nMutta Hankusta kiusautunut Jönni muuttui nyt suorastaan ynseäksi koko\nuskon asialle. Aivan Hankun uhalla hän nyt oli epäjumalinen. Sillä kun\nHankku oli puhunut ylösnousemisen ja muun semmoisen puolesta, niin hän\nmieheen harmistuneena ärtyi aivan vaistomaisesti ynseäksi Sanalle ja\nkaikille Kristinopin kalleille perustotuuksille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli toriaikaa, Hankun käsistä paettuaan aikoi Jönni kömpiä\nsuorastaan asemalle junan lähtöä odottamaan, mutta sitten juolahtikin\nmieleen käydä torilla kaupustelevaa morsiantansa Liisaa vielä\nvakuuttamassa. Kun siinä koko se maatilan kauppa ja koko elämä ja onni\noikeastaan riippui niistä Liisan luulotelluista tuhansista, ja kun\nlisäksi Hankku oli mielen kiihdyttänyt, niin hän varovaisuuden vuoksi\nlähti vieläkin Liisalta vakuutta vaatimaan.\n\nJa niinpä hän Liisan luo tultuaan alkoi oitis puhua asiasta:\n\n\"Hankku siinä... Puhui uskosta!\" alkoi hän harmistuneena, mutta lauhtui\noitis ja jatkoi:\n\n\"Minä uskon uskonasioissa ainoastaan sen, että sittenpähän näkee kun\nkokee, mutta Hankku sotkee siihen ylösnousemuksen ja Turkin\nsulttaanin.\"\n\nJa niin johtui hän Turkin sulttaanin vaimoasioista omaan asiaansa,\nperäsi Liisan uskollisuutta ja vakaata aikomusta. Liisa siitä\nepäluulosta lopulta ihan jo kimpaantui ja milteipä äkeästi äsähti:\n\n\"En minä mikään mormooni ole.\"\n\nJa Jönni heltyi taas, uskoi ja alkoi sovitella puhettaan:\n\n\"Minä vain vakuuden vuoksi.\"\n\nJa alkaen rauhoittua hän selitti:\n\n\"Naisen rakkaushan näet on yleensä häviävää niinkuin saunan löyly...\nKun sitä -- löylyä tarkoitan -- lyöt, niin sitä on, mutta itsestään ja\nhuomaamatta se myös haihtuu.\"\n\nJa taaskin hän vakuutti omaa uskollisuuttansa, vakuutti vilpittömästi,\nja mielikin kävi ihan vakaaksi, kun hän puheli:\n\n\"Minä olen ankara etsimään.\"\n\nValitsemaan, hakemaan oikeaa ankara, hän tarkoitti, ja mieliala vakaana\njatkoi:\n\n\"Ikäni olen tässäkin asiassa etsinyt. Vaikka se on hitaasti käynyt. Kun\nei ole sattunut sopivaa löytämään.\"\n\nHän muisteli niitä asioitansa ja selitti:\n\n\"Ensin -- nuorena arvelin sitä Kipsisen tyttöä, mutta se oli\nheiluluontoinen. Sitten sitä Kurvan leskeä Maijaa ja sen jälkeen\nÄnkkä-Leenaa, mutta Maija kun oli kierosilmä ja Leena änkytti pahasti,\nniin eihän siitä mitä tullut.\"\n\nEikä Liisa nyt tullut mustasukkaiseksi, vaan puuhasi hellin mielin, ja\nsamoin ilmoitti Jönnikin:\n\n\"Mutta kehenkään minä en ole kajonnut.\"\n\nViaton hän tunsi olevansa rakkauden asioissa, ja se oli myös tosi. Hän\noli nyt varma Liisan uskollisuudesta ja niin lähti matkalle, maatilan\nostoon, saapui rautateitse Tampereelle, josta oli vielä pitkät\nmaamatkat Punturin taloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa täällä Tampereella hän tutustui nyt oitis Antti Pitkäseen. Tästä\nPitkäsestä ei taas oltu aivan varmoja mikä hän oli miehiään, yhdet\npitivät häntä jätkänä, toiset halunkkina. Hän oli jumalattoman pitkä ja\nlaiha, nimensä mukaan oikea pitkänen. Torilla hän liikuksi väkijoukossa\nkuin majakka. Kaiken yli näkyi laihan ja pitkän Pitkäsen pää. Hän oli\nlapsuudestansa lähtien ollut n.s. heikko, juonut sen minkä oli saanut,\nelätellyt itseään kuin taivaan lintu jollain eikä millään. Joskus hän\naherti jätkänä satamassa, toiste valitteli vaikka minkälaisia asioita,\nhankki viinoja, puuhasi huijarien asioilla, rehellisesti tosin,\nolematta itse osalla missään. Hän oli itse asiassa vilpitön lapsi kuten\nJönnikin, viinan lapsi, pitkä taivaan lintunen, joka on viaton kaikissa\nteoissansa. Tampereen poliisille hänestä oli aina ollut työtä ja vaivaa\naivan sama määrä kun Jönnistä Helsingin poliisille.\n\nJa niin joutui Jönni hänen tuttavaksensa kapakassa. Pitkäsen pituus ja\nlaihuus kun herätti hänen huomiotansa, niin hän uteliaana kuin lapsi\nlyöttäytyi hänen seuraansa tervehtien:\n\n\"Sinussa näkyy olevan pituutta paksuuden kustannuksella ihan Porvoon\nmetrillä mitaten.\"\n\n\"Ka, onhan tätä\", myönsi Antti itsekin, ja niin olivat he tutut ja\nJönni jo kysyi:\n\n\"Oletko sinä mitä väkeä? Niin että et suinkaan porvari?\"\n\nJa Antti kertoili nyt niistä monista kirjavista elinkeinoistansa ja\nilmoitti:\n\n\"Minä olisin jo rikas mies, jos en joisi.\"\n\nJa niin johtui hän juttelemaan, kuinka hän oli viime viikollakin\neräälle Hattulan talonisännälle, Tahvo Pännärille, neuvonut metsän\nostajan, täällä Tampereella toimivan, äsken perustetun Metsäyhtiö\nnimisen osakeyhtiön, ja kuinka Pännäri oli saanutkin metsänsä sille\nyhtiölle myödyksi ja maksanut hänelle neuvojaisiksi viisi markkaa ja\npullon viinaa. Jönni hoksasi heti, että hänelle on miehestä hyötyä.\nNaukkarinenhan oli puhunut, että Punturin talon metsällä voi ansaita\nsadat tuhannet, ja nyt löysi hän Antti Pitkäsen välityksellä tuon\nsamaisen metsänostajankin jo ajoissa. Heistä tuli oitis hyvät ystävät,\noikea taivaan lintuspari. Jönni otti Antilta tuon metsäyhtiön\nosoitteen, juotti häntä ja puheli jo asioistansa, ilmoitti:\n\n\"Minäkin olin alkuaan rutiköyhä, mutta sitten rikastuin. Ensin\nlotterilla kaksituhatta ja kohta sen jälkeen naimiskaupalla\nkaksikymmentätuhatta, ja nyt se jo menee. On jo iso metsäkin\nmyötävänä.\"\n\nSitä Liisan asiata hän sillä naimakaupalla tarkoitti ja niillä Liisan\nrahoilla ostettavan Punturin tilan metsää sillä metsällä. Hän altistui\nuudelle ystävällensä, avasi sille sydämensä, kertoili:\n\n\"Minä olen ikäni etsinyt. Ensin yhtä ja sitten toista. Mutta minä olen\ntällä haavaa yksinomaan rikkauden perään.\" Rikkautta etsimässä, hän\ntarkoitti. He istuksivat Tampereen satamassa, ja Jönnin mieleen\nkuvastuivat siellä Helsingin satamat ja torit. Köyhää tämä kaikki\ntäällä oli niiden rikkaaseen runsauteen nähden. Hän aivan kaihoili\nnoita ainaisia olosijojansa, kaihoili kuin lapsi, oli ensi kertaa\nsieltä poissa. Hän mietiksi hetken, mieli painui muistoista aivan\nrunolliseksi, ja niinpä hän alkoi äkkiä Antille puhella:\n\n\"Israeelin lapset söivät mannaa korvessa\", alkoi hän. Mutta ei siitä\nsen pitempää sitä sekoittamatonta raamattua tullut, vaan hän kuin\ntoisin puhuen lisäsi:\n\n\"Mutta minä olen aina enemmän sen opetuksen puoleen, että... mikä\nturulla tulee, sen pitää myös turulla mennä.\" Toreja, niitä Helsingin\ntoreja ja satamia hän sillä raamatullisella turulla tarkoitti, niistä\nja niiden elämästä runoili.\n\nJa Antti Pitkänenkin viehättyi ja veltostui kuulemaan. Mieleen oli\njäänyt Jönnin puhe rakkaudesta ja rikkaista naimisista, ja hän\nveltostui niihin viehättymään ja kuunteli Jönnin runoilua ääneti, kuin\nmiettien, ja kun Jönni lopetti ja hänellä oli nuo asiat nyt sielussa,\nniin hän äkkiä puheli:\n\n\"Olisihan se hyvä, kun saisi vaikka rikkaan akan... Sitä jo silloin\neläisi.\" Hän lupasi olla Jönnille kaikissa kaupoissa apuna, ja Jönni\npuolestaan lupasi palkita vaivat ja avun. Nytkin hän jo juotti Anttia\nniin ylellisesti ja varojaan säästämättä, että poliisi sai tuon pitkän\nmiehen kantaa suojiinsa tavallista hervottomammassa tilassa.\n\nNiin he erosivat, ja Jönni lähti taivaltamaan Punturin maita kohti,\neivätkä nämä kaksi ystävystä osanneet vielä aavistaakaan, että heidän\nkohtalonsa tulisivat kietoutumaan toisiinsa niin erottamattomasti, että\nhe tulevat vielä haudantakaisessakin elämässä seikkailemaan yhteistä\nseikkailuansa.\n\nMutta Jönnistä erottuaan ja juotuaan siltä saamansa rahat muisteli\nAntti Pitkänen tuota uutta ystäväänsä ja sen puheluja. Hän johtui\nmuistamaan sen puheet naimiskaupalla rikastumisesta, ja kerran erään\nhuijarijoukon kanssa ryypiskelyssään hän niitä puheita muistellessaan\nosui lausumaan:\n\n\"Kun sitä mies saisi vaikka rikkaan eukon, niin sitä jo kohentuisi.\"\n\nJa hän näytti väsyneen sitä ajattelemaan, istui ääneti, pää nuokuksissa\nlaihan, pitkän kaulan päässä. Hän oli tosin viinasta väsynyt, mutta\niloinen huijarisakki sanoi siitä ilveillen:\n\n\"Antti on rakastunut. Sille pitää hommata akka.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta suollamme kertomusta edelleen.\n\nSillä oikeastaanhan sillä Punturin maatilalla oli kaikille myytäville\ntiloille tavallinen esihistoriansa. Punturi oli lainannut kauppaneuvos\nJöns Lundbergin metsäasiamieheltä rahoja metsää vastaan, ja se velka\npainosti kiinnityslainan lisänä.\n\nJa niinpä olikin Jöns Lundbergin konttorista, kun oli saatu kuulla\ntilan olevan myötävänä, tiedusteltu Punturilta kirjeellisesti sen\nhintaa. Punturi oli vastannut. Hinta ei tosin tuntunut Lundbergista\nkohtuuttomalta, mutta sittenkin hän oli jättänyt asian silleen. Hän\ntoivoi, että Punturi raha-asioissa vaikeuksiin jouduttuaan laskee itse\nhintaa.\n\nMutta Punturi käsitti asian toisin. Kun siitä ei sen enempää kuulunut\neikä tullut kieltäytymiskirjettä, luuli hän, että asia on vain\nviivästynyt viikon, toisen, ja niinpä hän joka päivä odotti, että\nLundbergin liikkeen puolesta tullaan kauppa päättämään. Itse hän ei\nLundbergia tuntenut, mutta oli kuullut paljon puhuttavan sen\nitaruudesta. Varsinkin sitä, että tuo upporikas kauppaneuvos piti\nvaatteensa kuluiksi, olivat liikkeen työnjohtajatkin maakunnissa\nnauraneet ja kansallisen tavan mukaan koristaneet asian aivan huikeilla\nliioitteluilla, kuten aina tämmöisissä asioissa. Olipa menty niinkin\npitkälle, että oli ukon housuista tehty pilkkalaulu, joka kierteli\nmaakunnassa ja maalasi nuo housut suorastaan rutalehousuiksi, vaikka ne\ntodellisuudessa olivat ainoastaan nukkavierut, hieman kuluneet, mutta\nsilti ainakin velkaisen miehen housuiksi säädylliset.\n\nEi siis ihme, että Punturin väellä oli kauppaneuvoksesta, varsinkin sen\npukuasioista, kerrassaan omituinen ennakkokäsitys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt sitten saapui Jönni, istahti, pani tupakaksi ja oleili. Hänen\nomituinen olemuksensa ja varsinkin pukunsa, jätkänhousut, jätkänkengät,\nsilinterihattu ja vanha herrasrokki, herättivät oitis huomiota. Punturi\ntupakoi ääneti ja alkoi aavistella, että vieras on itse kauppaneuvos\nLundberg eli Lumperi, niinkuin hänen nimensä täälläkin, näin\nkansallisilla seuduilla kuului. Muukin väki vaikeni ja oleili kuin\narkaillen, siivoillen huonetta noin rikkaan vieraan ja velkojan vuoksi.\n\nNiin vaiettiin. Jönni oli jo saanut tupakan kuntoon ja alotti nyt\npuhelun arvellen aluksi:\n\n\"On tässä iso tupa.\"\n\n\"Ka\", vastaili kumarassa, vakavana tupakoiva Punturi lisäillen:\n\n\"Onhan tässä näihin asti sopinut elämään.\"\n\nJa niin alkoi puhe mennä väännätellä. Vähä vähältä väänsi Jönni tarinaa\nasiaansa kohti ja lopulta kysäisi suoraan:\n\n\"Jaa niin että myötävänäkö tää talo on?\"\n\nHinnasta huolehtiva Punturi alkoi silloin tietysti aluksi hidastella,\nmilteipä kiellellä.\n\n\"Ei tässä niin myöntihalujakaan ole... Paitsi minkä tää akkaväki on\nruvennut vähän siitä puhumaan\", väänsi hän kuin muina miehinään, Mutta\nkun Jönni jatkoi, oli hän taipuvinaan ja lopulta jo kysäisi:\n\n\"Kukas tää vieras on?\"\n\nJa Jönni alkoi selittää. Miten liekin ollut, niin johtui hän aivan\nvaistomaisesti nyt vetoamaan isoisiin tuttavuuksiinsa, kauppaneuvos\nJöns Lundbergiin. Hän kysäisi:\n\n\"Tunnetteko kauppaneuvos Lumperin Helsingistä?\"\n\nTietysti Punturi sen myönsi, ilmoittaen:\n\n\"Tokihan me kauppaneuvos tunnetaan... Korvakuulolta nimittäin.\"\n\n\"No\", ilmoitti siihen Jönni, varmasti kuin iskien. Hän aikoi ilmoittaa\nolevansa tuon kauppaneuvoksen kaima, mutta miten ollakaan niin\najatustyö kääntyikin omavaltaisesti uusille urille. Hän pysähtyä\ntöksähti sen johdosta tuohon \"no\" sanaan ja jatkoi toisin äänin, kuin\ntoisesta asiasta puhellen:\n\n\"Mutta mitäpä niistä... Kauppaneuvoksista ja muista... Samoja\nkuolevaisia me kaikki täällä ajassa olemme.\"\n\nMutta Punturi ymmärsi nyt lopullisesti asian niin, että Jönni on\nkauppaneuvos Lundberg. Häntä miellytti se, että tuo samainen\nkauppaneuvos vielä noin vaatimattomasti puhui arvonimestänsäkin. Ei\ntodellakaan ole ukko ylpeä! Hän aivan heltyi, imeksi nysää entistä\nväkevämmin ja puheli:\n\n\"Ka, eipähän ne arvonimet auta, kun tulee aika Herran eteen astua.\"\n\nEmäntäkin ja koko väki kuunteli jo hartaana, kuten kirkkoväki. Punturi\nimaisi savut ja lisäsi:\n\n\"Mutta ne pienet rikkaat tahtovat aina sillä arvollaan ja kullallaan\nloistaa.\"\n\nJönniä ylistääkseen hän niin puhui. Ja niin alettiin nyt Jönniä kestitä\nja pitää hyvänä, kuten aina upporikasta, talon velkojaa ja ostajaa,\njota on jo kauan odotettu. Jönni siinä puhellessa innostui jo\nkehaisemaan omia satamajätkän olojansa. Kun näet Punturi puhui\nmaalaisoloistansa, taloudestansa, niin hän siihen ilmoitti:\n\n\"Meillä siellä kaupungissa sen sijaan vain laivat seilaavat ja lastia\npuretaan lastin perään, niin että makasiinit vain pieniksi käyvät.\"\n\n\"Ka\", ymmärsi Punturi \"kauppaneuvoksen\" puhuvan omista laivoistaan ja\nlasteistaan ja lisäsi aivan nöyränä:\n\n\"Sitä kun Herra on kelle siunannut, niin sitä on.\"\n\nJa talossa elettiin ja oltiin nyt aivan varpaisillaan tämän upporikkaan\nliikemiehen edessä, miehen, jonka laivat seilaavat ja puretaan lastia,\nniin että isotkin makasiinit pieniksi käyvät.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOli päästy kauppa-asiassa jo niin pitkälle, että Punturi näytti\nJönnille tilan maita, varsinkin metsiä. Hän kierrätteli parhaimmissa\nhirsimetsissä ja koki kavalasti kehua.\n\n\"Herran avulla on tässä eletty\", tekeytyi hän aivan hurskaaksi ja\njatkoi:\n\n\"Ja sikäli on metsäkin säästynyt, niin että ei ole maa paljas.\"\n\nEi Jönni tietysti metsistä suuria ymmärtänyt, mutta tekeytyi sittenkin\nasiantuntijaksi, ettei Punturi voisi pettää. Herkästi kuten lapsi uskoi\nhän Punturin kaikki puheet, varsinkin kun mies tuntui hurskaalta.\nAsiantuntijana esiintyäkseen hän myönteli:\n\n\"Onhan tässä puun puolta.\"\n\nJa se rohkaisi Punturia. Nyt hän uskalsi jo kehua, valehdellen:\n\n\"Ka tuonne satatuhatta runkoa voi olla. Kun tarkkaan lukee.\"\n\nSillä kyllä hän itse tiesi, että asia ei ollut tosi, mutta hyvällä\nomallatunnolla hän voi selitykseksi lisätä:\n\n\"Ei ole tullut luetetuksi... Kun ei ole erin myöntihaluakaan ollut.\"\n\nMutta Jönni pani sen satatuhatta visusti mieleensä, vaikka kyllä näön\nvuoksi kiisti vastaan, kehaisten:\n\n\"Metsäkaupoissa minua ei petetä.\"\n\nEikä Punturi sanonut aikovansakaan pettää, vaan selitti:\n\n\"Ja mitenkäpäs tässä pettäminen lykästäisikään. Kun on joka runko\nnähtävänä.\"\n\nJa epäilykset poistaakseen hän taas hurskaaksi heittäytyen lisäili:\n\n\"Ja toisekseen niin... Ei sitä ihminen panisi sieluaan menemään\nmuutaman puunrungon takia... Valehtelemalla nimittäin muutaman rungon\nlisää. Se ei kuitenkaan iankaikkisuudessa auta.\"\n\nNiin saapuivat he tilan rajalle. Siihen kuului selvästi viereisen\nmaatilan ison Pauhukosken kohina. Matkailijatkin sitä koskea kävivät\nkatsomassa. Ja niinpä johtui Punturin mieleen kysäistä:\n\n\"Eikö mentäisi koskea katsomaan?... Se kun on tässä likellä.\"\n\nTietysti Jönni halusi. Hän käsitti, että koski on Punturin maatilalla.\nKoskelle tultua hän aivan hämmästyi sen kuohua ja pauhua. Helsingissä\nsyntyneenä ja ikänsä eläneenä hän ei ollut tätä ennen ainoaakaan koskea\nnähnyt.\n\n\"No jopa on vettä!\" pääsi häneltä huudahdus, ja Punturi selitteli:\n\n\"Kyllähän sillä koskella rahaa lähtee, jos ostaja sattuisi. Tuonne yli\nparikymmentä tuhatta hevosvoimaa on.\" Jönni ihastui lopen. Vaikka hän\nei ymmärtänytkään koskista ja hevosvoimista, niin hän kiihtyi uskomaan\ntässäkin olevan hänelle aarteen, ja ettei se menisi sivu suun ja ettei\nPunturi alkaisi hintoja lisätä, hän silloin oitis alkoi taas kiistää\nvastaan, ynseillen:\n\n\"Kosket, veikkonen, eivät maksa nykyään mitään.\"\n\nJa tehoa lisätäkseen hän aivan keksi valheen, puhellen:\n\n\"Komersrootti Pösölläkin on myötävänä puolta isompi koski kuin tämä,\nmutta ei pääse eroon koko tavarasta.\"\n\n\"Ka... Se on miten kellekin lykästää ja sattuu\", arveli siihen Punturi,\nja he lähtivät takaisin kotiin kauppoja edelleen hieromaan.\n\nJa olivatkin ne kauppapuheet jo vähin erin alkuun päässeet. Punturi oli\nepäillyt, uskaltaisiko hän Jönnille tarjota ryypyt, mutta kun Jönni ei\nsiitä pahastunut, niin hän rohkaistui niin, että tarjosi monetkin.\nSiinä oli hänellä kavaluuttakin seassa: hän toivoi kaupan luistavan\nparemmin, jos saa ostajan juotetuksi humalaan.\n\nJa samoihin aikoihin saapui taloon vieraaksi agronoomi Paapuri. Sillä\noli lähistöllä oma talo, isot viljelykset. Oli kuullut Jönnin tulosta\nPunturin taloa ostamaan, ja hänellekin oli kerrottu Jönnin olevan\nitsensä kauppaneuvos Lundbergin. Hänkin oli kuullut, moneenkin kertaan,\nne kansalliset liioittelut tuon upporikkaan kauppaneuvoksen\nomituisuuksista, ja niinpä tulikin hän osaksi uteliaisuudesta, osaksi\nhalusta saada tutustua tuohon suurrikkaaseen omituiseen herraan.\n\nMutta Jönni oli Punturin viinasta jo sievoisessa humalassa, ei tosin\npilalle asti, mutta kuitenkin rohkealla puhetuulella. Punturi oli siitä\nhyvillään ja koki tarjoilla lisää. Puheltiin jo osaksi humalaisia.\nPunturi, joka koki varoa itseänsä humalaiseksi juomasta, ettei kaupassa\npettyisi, johtui taaskin, ostajaa mielillä pitääksensä, ylistämään sen\nvaatimattomuutta. Hän tupakoi vakavana puhellen:\n\n\"Menen vieläkin siihen titteliasiaan... Kun sanotte, että... luusta ja\nlihasta se on kauppaneuvoskin tehty.\"\n\nSitä Jönnin vaatimattomuutta hän aikoi ylistää, mutta rohkealle päälle\nitsensä ryypiskellyt Jönni silloin innostui ja ynseili umpimähkäistä:\n\"Mitä ne tittelit!\"\n\nHän huudahti sen jo kuten hujutuulella, ja miten liekin siitä\ntittelistä päähän osunut jätkälle tuttu sananparsi, niin hän humalaisen\ntavoin jatkoksi huudahti:\n\n\"Tittelit pois!\"\n\nJa juuri silloin astui sisään agronoomi Paapuri. Punturi aikoi hänet\nesitellä Jönnille ja alottikin jo, yrittäen:\n\n\"Jos minä saisin esitellä.\"\n\nMutta Jönni, joka ei olisi esittelyistä mitään ymmärtänytkään, osuikin\nsilloin asian pakoittamana poistumaan tuvasta, ulkona käymään, ja niin\njäi esittely kesken. Sillä välin puheli Punturi agronoomille asioista:\n\n\"Kauppaneuvos Lumperi on Helsingistä. Tuli tähän talon ostoa\nhieromaan... Vaikka ei tässä erin haluakaan ole.\"\n\nMutta Jönnin humaltuvaan päähän oli jäänyt öhöttämään se jätkämäinen,\nmitään merkitsemätön huudahdus: \"tittelit pois!\" Ulkona se huudahdus\npaisui siellä päässä paisumistaan, kuten humala, paisui aivan\nriemukkaaksi ajatukseksi, ja semmoisena hihkaisuhaluisena hän nyt\npalasi takaisin, hymyili leveästi, kuten aina moista hihkaisemaan\naikova humaltunut. Punturi ryhtyi nyt uudestaan esittelemisyritykseensä\nja alkoikin jo, mutta ei päässyt loppuun. Sillä kun agronoomi\nvarustautui Jönniä tuon esittelyn mukaan tervehtimään, niin humaltunut\nJönni älysi hänen aikovan tervehtiä, löi ilman sen enempiä vankasti\nkättä tervehdykseksi, ja päässä kun oli se paisunut huudahdus, niin\ntoisti samalla tuon juuri agronoomin tulon edellä hihkaisemansa:\n\n\"Tittelit pois!\"\n\nHänen naamansa oli yhtenä hymynä. Agronoomi oli oudostua. Mutta Jönni\ntenäsi toistamiseen humaltuvan umpimähkäistä:\n\n\"Minä sanon aina ja heti suoraan että: tittelit pois!\"\n\nSe tuli ihan tiukasti.\n\nJa silloin agronoomi hoksasi siinä olevan toden tekeillä: hän uskoi\nkauppaneuvos Lundbergin sittenkin, ilman mitään kursailuja, esittelevän\nitsensä nyt hänen kanssansa sinuksi. Aivan hän siitä kunniasta\nkainostui ja tapaili:\n\n\"Olen iloinen kunniasta... Minun nimeni on Sulo.\"\n\nMutta kun hän oli nuorempi mies ja lisäksi arvoltaan vähempi kuin rikas\nkauppaneuvos, niin hän heti vaatimattomasti lisäsi:\n\n\"Ehkä minä, nuorempana miehenä, saan kuitenkin setää sanoa sedäksi.\nEikä suorastaan ristimänimeltä kutsua.\"\n\nMutta Jönni oli jo välinpitämätön kaikesta ja vastaili:\n\n\"Sano! Sano vain! Sano sedäksi tai enoksi, mutta pääasia vain että:\ntittelit pois!\" lasketteli hän taaskin samaisen reilun jätkämäisyyden.\nAgronoomi jopa ihastuikin \"kauppaneuvoksen\" reilusta vaatimattomuudesta\nja oitis lyöttäytyi sen ystäväksi. He ryypiskelivät jo siinä yhdessä,\nja Jönni oli jo unohtaa talonkaupatkin. Alussa agronoomi tietysti\nhieman kainosteli. Sillä vaikka olikin jo heitetty tittelit pois, juotu\nveljenmaljat, niin sittenkin hän vanhan kauppaneuvoksen suhteen\nujosteli. Hän alkoi puhua varovasti. Hän oli talonpojan poika ja koki\nsiis aina esiintyä hienosti sivistyneenä herrana, oppineena ja\nsemmoisena. Siinä mielessä hän nytkin alkoi puheen kysäisten Jönniltä:\n\n\"Setä siis on affeerimatkoilla? Talon ostossa?\"\n\nJönni piti jykevästi pulloa silmällä.\n\n\"Mitäpäs näistä ahveereista\", yritti hän vastata, mutta kun hän siinä\nkeskeytti, niin Punturi hänen puolestaan jatkoi:\n\n\"Sitä kun kellä on rahaa, niin sen pitää reistata.\"\n\nNiin jatkui kaupan teko, tinkiminenkin jo alkoi. Punturi koki jo\nkaikella kaupantekoon kuuluvalla ulkokullaisuudella olla vakaa ja\nhurskas, että sanat uskottaisiin. Hän kehui metsää ja lisäili:\n\n\"Ja metsän myötyään saa vielä maalla, jos sen palstoittaa ja myö\npalstatiloina, ainakin koko hinnan... Viisikymmentätuhatta.\" Ei hän\nuskonut niin viisaan liikemiehen kuin tämän \"kauppaneuvoksen\" sitä\nuskovan, mutta siksipä hän valehtelikin hyvällä omallatunnolla, uskoen\n\"kauppaneuvoksen\" ymmärtävän sen kuuluvan asiaan. Hän siis vielä\nlisäsikin, valehteli:\n\n\"Minä jo sitä yritinkin ja oli laskut, mutta jäi sitten. Varojen\npuutteessa. Ja kun tää kauppakin oli jo tulossa.\"\n\nJönni pani kaikki visusti mieleensä.\n\n\"Ei se palstoittaminen kannata\", väitti hän jo oitis vastaan, kun luuli\ntaas Punturin kokevan häneltä kiskoa ja hintaa nostaa. Mutta sitten hän\ntaas johtui muistamaan, että hän oikeastaan tinki näitä kauppoja niihin\nLiisan tuhansiin luottaen, ja sen muistettuaan hän kävi hetkeksi\nikäänkuin ajattelevaksi ja puheli:\n\n\"Nämä ovat yleensä huonoja raha-aikoja. Tavaraa on paljon, mutta raha\nlymyää.\"\n\nHäntä aivan harmitti se rahan lymyäminen ja hän lisäsi:\n\n\"Kontanttia sitä kun kellä on järkiään pöytään lyödä, niin siinä ei\nmyöjä pitkälle potki... Tahi ostaa toiselta.\"\n\nOmien varojensa vähyyttä hän oikeastaan sillä nurkui, mutta agronoomi\nja Punturi käsittivät hänen niillä kerskuvan, luulivatpa Jönnin jo\nuhittelevan, alkavan hintaa polkea.\n\n\"Ka, eipä tässä meillä mitä vastaan potkimista olekaan. Kun on kerran\ntavara nähty\", koki Punturi siis jouduttaa kauppaa, mutta agronoomi\nsotki sitten, alkoi näet puhua yleisistä asioista:\n\n\"Nämä ajathan, nämä nyt ovat epävarmoja\", alkoi hän oppineen eleillä ja\nlisäili:\n\n\"On sentään ilahduttavaa, että setä vielä näissäkin konjunktuureissa\nuskaltaa yrittää ja spekuleerata.\"\n\nJönni ei siitä erikoisia ymmärtänyt ja vielä vähemmin välitti koko\npuheesta. Hän eli omia elojaan. Agronoomi johteli puhetta, rohkaistui,\notti ryypyn, toisen, ilostuikin. Nyt hän jo alkoi puhua politiikasta,\nkysäisten äkkiä Jönniltä:\n\n\"Mutta à propos! Mitä mieltä setä muutoin on näistä meidän nykyisistä\npoliittisista oloistamme? Ja sanokaamme koko politiikasta yleensä?\"\n\nJa Jönni oli nyt valmis vastaamaan vaikka mihin.\n\n\"Politiikka on aina politiikkaa\", lasketteli hän vastauksen, ja kun\npäässä yhä oli sopiva määrä viinaa ja hän luuli taas yritettävän häntä\npuijata ja hintaa kiskoa, niin hän kerskasi:\n\n\"Mutta minua ei politiikassa petetä.\"\n\nHän istui selkä ojona kuin lankku ja todistaakseen, miten taitava hän\non politiikassa, alkoi hän kertoa siitä, kuinka Hankku jätkäkään ei\nollut onnistunut häneltä kieräilyllään ryyppyjä puijaamaan. Hän puheli:\n\n\"Hankku siinä lähtiessä...\"\n\nToiset tietysti luulivat Hankun olevan jonkun merkkimiehen. Jönni\njatkoi:\n\n\"Rupesi kärttämään ja aikoi vain omaan suuhunsa kuitata, mutta minä\nsanoin: elä politikoi!\"\n\nHän huudahti sen \"elä politikoi!\" taas kuten sen \"tittelit pois!\" Ja\nkuulijatkin älysivät siinä olevan puheen oikeasta politiikasta eikä\nHankun viinavaanimisista, kun Jönni jatkoi, puhua mäikäili:\n\n\"Rupesi puheilla sotkemaan asiaan Turkin valtakunnankin olot, mutta\nminä iskin vain siihenkin että: elä politikoi! Eivät ne Turkin\nvaltakunnan olot kuitenkaan tähän sovellu.\"\n\nSen myönsi agronoomikin, selittäen:\n\n\"Turkki on vasta viime aikoina päässyt perustuslailliseen\nvaltiomuotoon, niin että on suorastaan hullunkurista sotkea sen\npoliittiset olot meikäläisiin.\"\n\nSen myönsi Punturikin, ja viinasta voimistunut Jönni\ntuli yhä rohkeammaksi siinä hänen pettämistään koskevassa\nvarovaisuus-asiassansa. Siinä mielessä hän kerskasi:\n\n\"Jos minua kauppapolitiikassakin ruvetaan pettämään, niin minä sanon\nniinkuin Hankullekin, että ei se ole Turkin sulttaanin politiikassakaan\nniin.\"\n\nJa agronoomi joutui jo aivan tiedoissa alakynteen. Hän puheli:\n\n\"Minä, suoraan sanoen, en niitä eri maitten kauppa- ja\ntalouspoliittisia oloja tarkemmin tunne. Minun spesiaalialaani kun\nkuuluvat, kuten setä tietää, etupäässä agronoomiala, agrikultuuri ja\nsen sivuhaarat.\"\n\nJa niin oli nyt Jönni aseman herra. Agronoomi käsitti, että niin suuren\nliikemiehen kuin kauppaneuvos Lundbergin täytyi pakostakin olla\nselvillä eri maiden kauppapoliittisista oloista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta lopulta alkoi Jönniä ikäänkuin väsyttää, niin että puhelu oli\nhetkiseksi käydä harvasanaisemmaksi. Viinaväsymystä se oli. Punturi\nerosi silloin hetkiseksi, ja hänen poistuttuaan lyöttyi Jönni nyt\npuhumaan agronoomille asioistaan kuin salaisuuksista.\n\nSiitä Pauhukoskesta hän aikoi puhua. Hän muljautti epäluuloisen\nsilmäyksen jo poistuneen Punturin osalle ja sen muljautettuaan\nilmoitteli salaisuutta kuiskivan äänellä ja eleillä agronoomille:\n\n\"Minulla olisi iso koski myötävänä... Etkö sinä sattuisi tietämään\nostajaa?\"\n\nJa se sattui oikealta kysytyksi. Agronoomi luuli \"kauppaneuvoksen\"\ntarkoittavan jotain muuta koskea, omaansa, eikä Pauhukoskea, ja kun hän\noli äskettäin kuullut erään tamperelaisen yhtiön ostelevan koskia, niin\nhän ilmoitti sen ostajaksi.\n\n\"Sedän pitää niille tarjota\", puheli hän. Jönni tarttui oitis asiaan\nniin hanakasti, että äskeinen humalaväsymys haihtui. Pauhukoski tuntui\njo ihan omalta.\n\n\"Paljonkohan nuo maksaisivat semmoisesta koskesta, jossa ryöppyää jo\nparikinkymmentätuhatta hevosvoimaa?... Oikeaa konivoimaa?\" peräsi hän\njo agronoomilta. Agronoomi tietysti tiesikin koskien hinnat osapuilleen\nja vastaili:\n\n\"Kyllä ne semmoisesta koskesta voivat maksaa ainakin miljoonan...\nLasketaan näet jopa sata markkaa hevosvoimalta. Jos ei ylikin.\"\n\nJönni oli selvetä humalastaankin. Niin häntä asia ihastutti.\nKauppaneuvos Jöns Lundbergin ennustukset ja hänen omat unelmansa\nnäkyivät siis ihan yhtäkkiä toteutuvan. Hän kiiruhti päättämään\nkauppoja, ettei Punturi ehtisi saada vihiä tamperelaisesta\nkoskenostaja-yhtiöstä, alkaisi perääntyä tai korottaa hintaa. Heti\nPunturin palattua hän sille nyt rutosti ilmoitti:\n\n\"No olkoon menneeksi, Punturi!... Minä maksan viisikymmentätuhatta,\nniin että kaksikymmentätuhatta tulee kontanttia, ja läimäytä nyt kättä\npäälle.\"\n\nSe oli Punturille ja hänen väellensä juhlahetki. Aivan hartain mielin\nhän vastaili:\n\n\"Ka... Mitä tää eukko sanonee.\"\n\nJa emännänkin mieli ihan yleni. Jumalisella alistuvaisuudella hän\nilmoitteli nöyrästi:\n\n\"Mitäpä tästä minusta.\"\n\nMutta oitis hän nöyrin mielin lisäsi:\n\n\"Jos se kerran on taivaallisen Isän tahto, että myödä, niin mitäpä\nsiinä minua enää... Tottapahan Hän armossaan sitten valmistaa kerran\nkodin taivaassa.\"\n\nJa niin oli kauppa päätetty. Punturi hoksasi ilmoittaa, että hänen on\nensin käytävä tuomarilta tai kruununvoudilta hakemassa tilan\nrasitustodistus, sitä kiinnityslainaa koskeva. Oli jo eilen yrittänyt,\nmutta tuo virkamies oli ollut matkoilla. Palaa vasta torstaina. Silloin\nsiis voidaan kauppakirja allekirjoittaa. Pauhukoskesta erikoisemmin\nhuolehtien Jönni nyt vielä lopuksi agronoomin ja muiden vierasten\nmiesten kuullen Punturia vannottaakseen tenäsi:\n\n\"Niin että tila on nyt siitä hinnasta peruuttamattomasti mennyt\nmetsineen päivineen... niin maineen kuin vesineenkin?\"\n\n\"Ka\", myönsi Punturi, ja vieläkin vannotti Jönni:\n\n\"Niin että vedetkin joka tippaa myöten. Lirisköön sitä vaikka missä?\"\n\nSenkin vahvisti Punturi juhlallisesti, vieläpä lisäili:\n\n\"Paitsi se vesi mikä on pilvissä. Sitä nimittäin en mene takaamaan,\nsillä se riippuu Hänestä, jonka edessä me kaikki olemme ainoastaan\nvaivaisia syntisiä.\"\n\n\"En minä siitä vedestä välitäkään... Minä tyydyn siihen, mikä alempana\nlirisee\", oikaisi Jönni, ja emäntä lisäili nöyrästi, hurskaasti\noikaisten:\n\n\"Tottapa sitä pilvissäkin olevasta vedestä oma osansa vuotaa... Sillä\nantaa se Herra sataa niin väärille kuin vanhurskaillekin.\"\n\nJa niin yritteli puhe painua suorastaan jumaliseksi. Kaupasta\nherkkyivät talonväen mielet. Eikä ihmekään. Isien vanha peru oli\nmennyt. Hurskaana, nöyrtyneenä lisäili Punturi vaimonsa puheeseen:\n\n\"Ka, onhan tässä eletty Hänen turvissaan... Poutaa on ollut ajallansa\nja ajallansa on taas pihauttanut vettä.\"\n\nOli painaa kaikkien mielet jumalisiksi.\n\n\"Ka se on Luojakin vaihtelevainen. Väliin on poutapäällä, väliin taas\nheittäytyy sadetuulelle tai muuten ärtyy ja alkaa vettä ropsia\", puheli\njo epäjumalinen Jönnikin, heittäytyen hänkin ulkokullatuksi. Punturin\nmieli yleni lopen taivaallisiin. Aivan hän, mielen ollessa nyt\nherkkynyt, oli kiitollinen Herralle ja lisäili:\n\n\"Kunpa vaan me osaisimme sitten Hänelle aina vesipisaroistakin vaikkapa\nedes kiitosvirren veisata. Niin että olisi sikäli itsellä rauha.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nOikeastaan Jönni oli hyvilläänkin siitä, että kaupan lopullinen\npäättäminen lykkäytyi muutamiksi päiviksi, varsinkin kun hän taas\nmuisti, että hänellä ei ollut vielä niitä käteisiä, kahtakymmentä\ntuhatta.\n\nJa nyt hän muisti sen Antti Pitkäsen neuvoman tamperelaisen metsäyhtiön\nja oitis huomasi voivansa raha-asioistakin selvitä ilman niitä Liisan\ntuhansia. Hän päätti näet myödä metsän yhtiölle heti kun tila on\nostettu, ja nythän se oikeastaan oli jo ostettu. Kauppakirjan\nallekirjoittaminen oli enää ainoastaan muodollinen asia.\n\nJa niinpä päätti hän nyt tällä välin pistäytyä kaikessa hiljaisuudessa\nTampereella myömässä metsän. Vieläkin enemmän veti häntä sinne halu\nmyödä tuo niin tavattoman kallis Pauhukoski sille agronoomin neuvomalle\nyhtiölle. Agronoomillakin osui virkamatka nyt Tampereen kautta, ja hän\npyysi saada tulla matkaan.\n\n\"Sedän ei pidä pahastua, että minä näin seuraan pyrin\", pyyteli hän\ntoki anteeksi. Jönni vastaili omaan tapaansa, ja niin tuli heistä\nmatkatoverukset.\n\nMutta Punturi lähti kiirehtimään tarpeellisia papereja. Samalla\nmatkalla hän päätti käydä vaimonsa syntymäkaupungissa Hämeenlinnassa\npäättämässä talonkaupat. Tilan hinnasta karttuneella ylijäämällä,\nniillä käteisenä maksettavilla kahdellakymmenellätuhannella, hän näet\noli päättänyt ostaa kaupunkitalon vapautuakseen siten maanviljelijän\nmonista puuhista ja huolista.\n\n\"Ei se hääviä ole. Kitua ja yrittää näissä nykyisissä talontöissä\",\npuheli hän vaimollensa, kuin sovitellen. Yhäkin näet oli mieli\nliikutettu kaupan vuoksi, sillä sittenkin oli tuo esi-isien peru ollut\nrakas. Nyt, sen jo myötyänsä, tunsivat he sen arvon entistä syvemmin,\nja siitä omituinen, jopa alakuloinen mieliala ja tämä sovitteleva,\nnöyrtynyt puhe. Vaimo puuhasi askareitaan hiljaisena, mieli omituisena.\nHänenkin povensa ääni käski lausumaan vuorostaan miehelle sovittavan\nsanan, ja niinpä hän, kuin itsekseen nurkuen ja nöyrtyen, siinä\npuuhaansa syventyneenä puheli:\n\n\"Mitäpäs näistä, ajallisista... Paistaahan se Herran päivä, meni minne\nmeni.\"\n\nJa niin oli talossa kuin joku entisyyden hautajaisten jälkeinen\nhiljainen, juhlaisa hetki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Jönni ajaa könötti nyt agronoomin kanssa Tamperetta kohti. He\najoivat kestikievarikyydillä, ja jo ensimäisessä kievarissa Jönni\nyritti siinä agronoomin nähden maksaa kyydin tuhatmarkkasella, sillä\ntoinen niistä oli vielä eheä.\n\nMutta kyytimies oudostui, sylkäisi, pyyhkäisi sitten suunsa ja oudosti\nkatsahtaa muljauttaen kysäisi:\n\n\"Eikö ole pienempää?\"\n\n\"No etkös sinä siitä saa?\" oli Jönni suuttuvinaan, mutta kyytimieskin\noli oikea kyytimies ja vastaili nysä ikenessä, ilkeyksissään:\n\n\"Saataisiin, mutta ei iletä ainutta ottaa.\"\n\nHän aivan nautti siitä viisaasta pistoksestansa. Oli kerrankin saanut\nherroja pistää aivan häijysti. Mutta Jönni ei sitä erin älynnyt.\nOli hyvilläänkin, kun sai siten tilaisuuden näyttää vielä\nviisisatasensakin, ja kun ei kyytimies siitäkään saanut urakkaa, niin\nhän jo hoksasi käyttää asiaa hyväksensä, tiuskaisten:\n\n\"No ole sitten ilman! Kun ei raha kelpaa!\"\n\nMutta agronoomi riensi avuksi, maksoi omistansa. Ja jos hän olisikin\nennen epäillyt sitä, että Jönni on kauppaneuvos Jöns Lundberg,\nniin ainakaan ei nyt, nähtyään miten isoja rahoja Jönnillä on\npikkuasioissakin liikkeellä. He ajoivat taas kyytikärryissä edelleen,\nvetäjänä laiha koni. Kuorma tuntui olevan moiselle liika raskas, ja\nkyytimies pani sen tämän ylettömän jykevän jätkän eikä hevosen syyksi\nja oli sen vuoksi ynseäkin Jönnille, vaikka vaikeni, salasi ynseytensä.\nJo pitkin matkaa oli palvelushaluinen agronoomi kokenut puhua yhdestä\njos toisestakin hienosta asiasta, kuten aina tekee mies, joka kokee\npeittää isänsä hajua. Nyt hän jatkoi. Hän puhui sivistyksestä, puhellen\nmuun muassa:\n\n\"Olemme vielä hyvin paljon jälellä siinäkin asiassa... Kulttuurissa\nnimittäin.\"\n\nJönnin sotki lopullisesti se hänelle outo \"kulttuuri\" sana. Hän peräsi:\n\n\"Niin että mitä sinä sillä tarkoitat?\" Sitä \"kulttuuri\" sanaa hän\ntahtoi tiedustaa, mitä se merkitsee. Mutta agronoomi ei aavistanut\nsitä, luuli hänen tiedustavan asiaa kokonaisuudessaan ja selitteli,\ntapaillen:\n\n\"Tarkoitan vain sitä, että meiltä... kuinkahan sanoisin... Että meiltä\npuuttuu vielä sangen paljon yhtä ja toista.\"\n\n\"Kontanttia meiltä puuttuu\", tarttui siihen Jönni jätkän tukevuudella\nja jatkoi:\n\n\"Mutta jos meillä on kontanttia mitä läjäyttää pöytään, niin heltiää\nvaikka mitä!\"\n\nJa agronoomi tajusi, että ei hänen sovi ruveta kiistämään upporikasta\nsetää vastaan. Hän alkoi siis sovittaa ajatuskantaansa Jönnin äskeisten\niskusanojen mukaiseksi, myönnellen:\n\n\"Myönnän kyllä, että setä on oikeassa. Sillä rikkaushan se on sittenkin\nkaiken kulttuurin pohja ja tuki.\"\n\nJa hän altistui niin, että alkoi aivan nurkua suomalaisen kansan\nsaamattomuutta.\n\n\"Tällä meidän kansalla\", puheli ja selitteli hän, \"tällä meidän\nkansalla ei ole, kuten esimerkiksi englantilaisilla, affeerikykyä.\nKykyä ansaita ja rikastua\", selitteli hän aivan käsin ja elein. Ja\nJönnikin nyt yhtyi siihen, ynseillen jätkämäisesti:\n\n\"Senkö kykyä tässä on! Rikastumisesta kun on puhe!\"\n\nJa hän todisti sen ihan tuoreella esimerkillä, kehaisten:\n\n\"Suomalainen ei kykene tuhatmarkkasta rikkomaankaan. Mitä sitten jos\npitäisi se koota ja ansaita!\"\n\nAgronoomille niistä sanoista kajasti tarmo. Ne tuntuivat n.s.\nmerkkisanoilta. Hän pani ne mieleensä, ihastui yhäti setään ja nyt\njatkoi kulttuurista uudella otteella, asian Jönnin oikaisun mukaiseksi\nsovelluttaen. Hän puhui ja selitteli pitkälti. Jönni vaikeni, istuksi\nkuten aina jykevä jätkä ja hautoi erästä omaa asiaansa puheesta mitään\nvälittämättä. Hänen istuinlihaksiaan tuntui näet kutkuttavan, ja hän\noli aivan huomaamattansa painunut sen tajuamaan, ja se asia valtasi\nhiljaa koko hänen ajatuskykynsä, niin että hän oli kahden vaiheilla:\nlongottautuako ja raapaista vaiko ei. Agronoomi selitteli yhäkin\nhenkisen kulttuurin ja aineellisen varallisuuden keskinäistä suhdetta.\n\n\"Justeeratakseni siis ajatukseni täsmälliseksi myönnän\", puheli hän,\n\"myönnän, että koettaa pysyttää kulttuuria köyhissä oloissa on samaa\nkuin istuttaa pitoihin kutsutut vieraat ihan tyhjien ruokakuppien\nääreen... Aikansa istuttuaan ne nälkää pakoon häviävät.\"\n\nJönni istui hyvin laiskan ja synkeän näköisenä mötkylänä, selkä\npitkänä, koko mies isona kuin koko maailma, ja hautoi sitä omaa\nsalaista asiaansa. Agronoomi innostui ja jatkoi:\n\n\"Mutta olla vaan kylliksi rikkautta, niin kyllä olisi muutakin.\nKulttuuria kuten kaikkeakin.\"\n\nJönnin mieltä syventi se oma asia yhäkin. Hän oli vaipunut sitä\nmiettimään.\n\n\"Vai mitä?\" peräsi agronoomi, tahtoen nyt hänen mielipiteensä kuulla.\n\nJa silloin heräsi Jönni, tai oikeastaan se hänessä koko puheen ajan\nhautunut oma asia, ajatus, heräsi hänessä eloon kuten makuulta\nhavahtunut härkä kömpii jaloilleen, ja miten liekin ollut, niin hän\nvastaukseksi agronoomin kysymykseen johtui ilmoittamaan sen oman\nhautomansa asian, puhellen:\n\n\"Ka sitä minä tässä vain arvelen, että mikähän tuolla minun lonkallani\non, kun sitä niin ylettömästi kutkuttaa ja kupisuttaa! Onkohan siellä\nmikä?\"\n\nHän puhui sen tosissaan, vilpittömästi, kuten aina sydämensä asian. Nyt\nhän vielä lisäsi:\n\n\"Sitä jo kupisutti siellä Punturin talossa ja aina pitkin matkaa,\nvaikka minä en ole viitsinyt sen takia vaivautua.\"\n\nEikä agronoomi siitä pahastunut. Rikkaan helsinkiläisen lausumana se\ntuntui ihailtavalta kansanvaltaisuudelta. Siinä ei ollut ylpeyttä.\nLäheiset esi-isät heräsivät agronoomissa. Hänestä tuntui -- oikeastaan\nainakin -- hyvältä, kun oli saanut tuntea niistä nyt tuulahduksen, niin\nhuolellisesti kuin hän ulkonaisesti niiden hajuja peittelikin. Hän\nhymyili, innostui jo yhtymään \"kauppaneuvoksen\" kansanomaiseen leikkiin\nsillä semmoiseksi hän sen ymmärsi -- leikinlaskulla kehoittaen:\n\n\"No mitäpäs siinä sitten! Setä ottaa ja raapaisee!\"\n\nMutta Jönni vastaili laiskasti:\n\n\"Joutaa kupisuttaa! Ei sitä terve ihminen viitsi vaivata itseään vähien\nvaivojen takia. Ennen sen kärsii!\"\n\nSillä nyt, kun Punturin viinojen humalat alkoivat selvetä, oli häntä\nalkanut väsyttää, niin että hänet oli vallannut jätkille ajoittain\nominainen laiskuuden tauti.\n\nMutta kyytimies oli alkanut Jönnin äskeisestä kupisuttamispuheesta\naavistella, että tuo herra ei ole ihan ylhäisiä, varsinkin kun sen\nhousut ja kengät eivät ole sopusoinnussa muun puvun, vaan itsensä\nmiehen kanssa, ja hän tuli yhä penseämmäksi sen ylettömän raskauden\nvuoksi ja vaikeni mieli ilkeänä.\n\nMutta eräässä ylämäessä hän jo purkautui. Kun konille oli kuorma ylen\nraskas, laskeutui hän itse kärrin vierelle kävelemään. Koni nyhti\nkuormaa selkä ojona. Vastaan ajoi toinen, kyydistä palaava mies,\nhuomasi näyn ja puheli kyytimiehelle:\n\n\"Huonostipa se sinun ruuna nyt nyhtää.\"\n\nJa silloin vastasi mies, Jönnin raskautta, isoa kokoa ilkeästi\ntarkoittaen:\n\n\"Ka... Kun on kuormassa kokonainen valtakunta eläimineen.\"\n\nHän pisti niillä eläimillä myrkyllisesti niitä Jönnin kupisuttajia ja\noli olevinaan viaton. Mutta agronoomi huomasi molemmat yhdistetyt\npistokset ja ollen rikkaalle sedälle altis alkoi torua kyytimiestä,\npuhellen:\n\n\"Sinun, mies, pitäisi tietää, mitä kestikievariasetus matkustajien\nkohtelusta säätää.\" Mies ei ollut kuulevinaankaan. Käveli vain nysä\nikenessä, ilkeänä. Agronoomi puheli nyt Jönnille:\n\n\"On, näkyy, pahasuinen mies.\"\n\nJa nyt älysi ja huomasi Jönnikin, että mies oli sillä valtakunnalla\ntarkoittanut hänen jykevää, isoa olemustansa. Mutta ei hän siitä\ntietysti pahastunut. Ylpistyikin ja kehaisi äänekkäästi:\n\n\"Aja sinä vain, mies. Sillä kellä on rahaa, sen kannattaa olla\nolemukseltaankin iso.\"\n\nJa agronoomikin siitä nyt tajusi, millä ponnella voi puhua oikea iso\npohatta, ja nyt jos koskaan hän oli valmis myöntämään, että\nkulttuurikin on lujalla pohjalla ainoastaan silloin, kun perustuksena\non varallisuus, taloudellinen hyvinvointi.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTampereelle tultua oli agronoomi telefoonissa ilmoittanut sille\nkoskiyhtiölle Jönnin tulosta. Hän koki näet olla avulias rikkaalle\nsedälle. Hän ilmoitti tulijan olevan kauppaneuvos Lundbergin\nHelsingistä.\n\nJa yhtiön konttorissa tunsivatkin agronoomin ja siispä uskoivat oitis\nhänen puheensa. Olivat he kuulleet kauppaneuvos Lundbergistakin paljon\npuhuttavan, tiesivät sen olevan upporikkaan, mutta itaran ja omituisen\nukon, vaikka eivät häntä näöltään tunteneetkaan, ja niinpä odottivat\nnyt hänen tuloansa aivan miehissä. He tiesivät Lundbergin alkaneen\nkatupojasta, ilman sivistystä, joten hänen tapansa olivat yleensä\nkarut, koristelemattomat. Niistähän puhuttiin paljon kaskujakin,\nliioitteluja, kuten housuistakin.\n\nMutta sillä välin poikkesikin Jönni hieromaan sen metsäyhtiön kanssa\nmetsäkauppoja. Hän ilmoitti ostaneensa Punturin talon ja alettiin\nsovitella:\n\n\"Siinä on metsä!\" kehui hän jo rohkeasti ja ilmoitti:\n\n\"Runkopuita on hyvä joukko yli sadantuhannen.\"\n\nMutta metsäherrat ja paholainen ovat ainoat, joita ei voida pettää,\nkoska ne itse ovat pettäjiksi luodut. Ja niinpä alkoivat nytkin jo\nvetkuttaa Jönniä vastaan. He kyllä uskoivat asian todeksi, vieläpä\nhuomasivat, että Jönni on oikea saalis, yksinkertaisimmista\nyksinkertaisin, jota on helppo kyniä, se kun ei itse näy ymmärtävän\nmetsän arvoa. He aivan ihastuivat saaliista, alkoivat yhäkin tuhmaa\nsokaistaksensa vätystää vastaan, väittäen sen runkopuu-puheisiin\nkielteisesti:\n\n\"Runkopuuta... Se riippuu siitä, mitä runkopuulla tarkoitetaan.\"\n\nJönni vainusi heidän rupeavan vätkyttämään ja hintoja alentamaan ja oli\nsitä estääkseen jo kimpaantuvinaan, ynseillen:\n\n\"Ettekös te nyt sitä tiedä? Mikä on runkopuu?\"\n\nJa itse hän selitti, lisäten:\n\n\"Puu kuin puu!\"\n\n\"Puu kuin puu!\" myönsivät ne kyllä, mutta sitten selittivät:\n\n\"Me olemme tällä alalla spesialisteja ja tiedämme, että metsäasioissa\nei esiinny semmoista termiä kuin runkopuu. Sillä oikeastaan on\njokaisella puulla runko ja siis myös jokainen puu on runkopuu!\"\n\n\"Niinhän se pitääkin!\" kiihtyi jo Jönni, jota vaivasi ahneus. Mutta\ntaas alettiin sovitella. Herrat lupailivat maksavansa arvopuusta niin\nja niin paljon rungolta ja selittivät, että jos metsässä todellakin on\nsatatuhatta arvopuuta, niin he voivat maksaa noin neljännesmiljoonan,\njopa ehkä ylikin.\n\nMutta he sanoivat ensin lukevansa metsän. Jönni siitä kiihtyi.\nNeljännesmiljoona oli jo kuin hyppysissä ja nyt taas keksivät koukun.\n\n\"Ostakaa huntturiltaan!... Mitä se lukien paranee!\" ynseili hän ja\nlisäili:\n\n\"Mitä useamman luet, sitä enemmän niitä vain on.\"\n\nMutta ei se auttanut. Herrat kyllä sanoivat lukemattakin ostavansa,\nmutta sittenkin ensin käyvänsä metsän muutoin, silmämäärällä\narvioimassa. Jönni alkoi kiihtyä. Hän vainusi jo koukkua: tahtovat vain\nhintaa polkea. Lopulta hän jo epäluuloisena milteipä riidellen äkäili:\n\n\"Te vain vätkytätte. Niinkuin yleensä kaikki herrat tekevät.\"\n\nSukeutui jo aivan kuin pieni kina. Herrat kokivat puhdistautua ja\nselittää asiaa ja lopuksi aivan vihastuneen ilmeillä vakuuttivat:\n\n\"Ei tässä meillä mitään politiikkaa ole.\"\n\nSiinä oli kyllä jo tavallaan tosi kiivastumista. Jönni muljautti jo\nhyvin epäluuloisena kuin iso härkä ja ollen varuillaan kalliin metsänsä\npuolesta hän alkoi uhitellen antaa tietää, että on turhaa yrittää häntä\npettää.\n\n\"Tottapahan sitten näkyy!\" ilmoitti hän siinä mielessä, lisäten:\n\n\"Sillä politiikka puskee aina ainoastaan omaa itseään.\"\n\nLopulta kuitenkin sovittiin niin, että yhtiö lähettää ensi tilassa\nmiehensä lukemaan metsää ja jo lukemisen alussa voi Jönni saada nostaa\nkäsirahoina osan hinnasta.\n\nMutta hyvä niinkin. Neljännesmiljoona oli kuitenkin jo varma. Yhtiö\npuolestaan kirjoitti virkailijoilleen, käski keskeyttää työt muualla ja\njoutua lukemaan Punturin tilan metsää, ja Jönni lähti nyt koskikaupasta\nsopimaan. Kun hän sinne mennessänsä kulki Tampereen kauppatorin halki,\nnäki hän Antti Pitkäsen pään olevan korkealla väen yli koikkumassa,\nihastui, riensi luo ja aivan innostui ja jälleennäkemisen ilosta\nhuudahti tervehdykseksi jätkämäisen:\n\n\"Kussa minä olen, siellä olet myös sinä!\"\n\nHänen ilonsa ja antaumuksensa oli vilpitön. Eikä syyttä: tavata tuttu\nvieraassa kaupungissa. Antti katsoi häneen korkeudestansa ja myönsi:\n\n\"Niinpähän taas satuttiin.\"\n\nJa Jönni innostui yhäkin ja lisäsi tukevasti:\n\n\"Ja kussa minä vastakin olen, siellä pitää myös sinun oleman.\"\n\nHän koki sillä olla viisas, jätkä-viisas, ja nautti noista\nvertaukseilisista puheistansa, aavistamattakaan vielä, että heidän\ntodellakin pitää olla yhteisessä haudassakin.\n\nJa nyt hän vielä muisti Punturin puhuneen, että tilalla voi metsän\nmyytyään vielä saada viisikymmentätuhatta, kun sen myö palstatiloina.\nHän huomasi nyt voivansa taas koota rahaa ja kun tiesi Antin puuhaavan\nkauppa-alalla, niin ryhtyi taas häntä puheilla avuksensa kalastamaan.\nHän alkoi:\n\n\"Olisi talo myötävänä... Jos hänet palstoittaisi.\"\n\nJa taas tiesi Antti neuvoa avun. Hän kun ahertikin jos missä asioissa.\nHän neuvoi erään n.s. \"liikkeen\", joka välitti maatilojen kauppaa.\nJönni meni sinne, toimitti asiansa ja ilmoitti:\n\n\"Ikään ostin ja möin metsän, niin joutaisi maakin mennä.\"\n\nJa kun hän muisti ne Punturin valeet, niin hän niiden mukaan sanasta\nsanaan, ainoastaan summaa suurentaen, valehteli:\n\n\"Sadaksituhanneksi on arvioitu. Kun palstoittaa.\"\n\nJa liike otti välittääkseen asian. Hän antoi tilan osoitteen ja\nvaltakirjan, joka oikeutti liikkeen hänen puolestaan tekemään kaupan\nvalmiiksi, jos saa satatuhatta. Palkkiokseen määräsi liike\nkaksituhatta, mutta ne oli maksettava vasta sitten, kun kauppa on\nvalmis, ja iloisin mielin lähti Jönni nyt koskiyhtiöön koskeansa\nmyömään.\n\nJa oitis Jönnin lähdettyä saapui liikkeen konttoriin sen asiamies\nPekuri, joka etsi ostajia. Se sai huolekseen kalastaa nytkin ostajia.\nHän olikin kuullut kauppaneuvos Lundbergin aikoneen ostaa Punturin\ntalon -- hänhän tiesi kaikki tämmöiset asiat -- ja niinpä päätti käydä\nsille tarjoomassa. Valtakirjassa oli tietysti Jönnin oikea nimi, Jönni\nLumperi, ja alla puumerkki ja tämä seikka aiheutti sittemmin pienen\nselkkauksen.\n\nSillä Pekuri sai kuulla kauppaneuvos Lundbergin olevan nyt Tampereella\nhotellissa agronoomi Paapurin seurassa ja hän päätti onkia hänet\nsieltä. Hänen oli kyllä määrä huomenaamulla lähteä kauppaamaan\nAla-Pitkä nimistä Häkkisen maatilaa asessori Rumpuliinille, joka häntä\nsitä varten odotti; hän näet tarvitsi noin kahdensadantuhannen markan\narvoisen maatilan, ja Ala-Pitkä oli juuri sen hintainen. Mutta Pekuri\nheitti nyt asian huolet. Jönnin antama valtakirja siirrettiin hänen\nnimellensä, ja niin oli hän nyt oikeutettu myömään Jönnin tilan. Hän\ntiesi myös, että tuon tilan virallinen nimi ei ole \"Punturin talo\",\njota nimeä Jönni oli käyttänyt ja jolla nimellä se yleensä kulki, vaan\n\"Isolohkon emätila\", kuten sen nimi kuului asiakirjoissa.\n\nPekuri tunsi kaikki maatila-asiat visusti. Ja niin lähti hän nyt\nmyömään valtakirjan nojalla tilaa valtakirjan antajalle ja siis tilan\nomistajalle samalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoskiyhtiössä Jönnin asia alkoikin luistaa toisin. Siellähän luultiin\nJönniä kauppaneuvokseksi, eikä kuten metsäherrat joksikin, ties miksi.\nOudostelivat he tosin Jönnin olemusta ja asua. Tultua eivät häntä\noikeaksi arvelleetkaan, vaan yrittivät kohdella töykeästi kuten aina\njätkää.\n\nMutta jo ennen alkua kirkastui heille asia, kun Jönni kysäistä\nväännälti:\n\n\"Täälläkö ne ovat koskenostaja-herrat?\"\n\nJa oitis notkistuivat konttoristien selät, sillä he huomasivat\nseisovansa kauppaneuvos Lundbergin edessä.\n\n\"Jahah!\" riensi konttoripäällikkö Kahilainen vastailemaan, jatkaen:\n\n\"Meille on agronoomi Paapuri suvainnut jo tulostanne ilmoittaa.\"\n\nJa aivan tulisella kiireen touhulla hän koki valmistaa Jönnille parasta\nnojatuolia istuimeksi, viittoen:\n\n\"Suvaitkaa.\"\n\nJa kun Jönni istahdettuaan asetti silinterihattunsa lattialle\neteensä, luuli Kahilainen sen olevan heille ilkeän vihjauksen\nepäkohteliaisuudesta, siitä, että ei oltu riennetty kuulua vierasta\nriisuutumispuuhissa auttamaan, kuten olisi pitänyt. Hän aivan harmistui\nerehdystänsä, riensi itse ottamaan Jönnin silinterin, samalla anoen:\n\n\"Suokaa anteeksi!... Se oli epähuomio!\"\n\nJa sitä menoaan hän huikkasi juoksupojan viemään silinterin eteisen\nnaulaan. Äskeistä harmillista laiminlyöntiään koki Kahilainen nyt\nkorvata sitä suuremmalla kohteliaisuudella. Hän tarjosi paraat sikarit,\nkumarteli ja pyyteli. Jönni oli yhäkin harmissaan niille metsäherroille\nja niinpä hän sikaria kömpelösti käsitellen alkoi puhua juttuella,\nselittäen:\n\n\"Olin tässä metsäkauppoja yrittämässä, mutta sattui sellaiset\njuutalaiset, että aikoivat ensin rasvata liukkaaksi ja sitten nielaista\nkoko miehen.\"\n\n\"Jaa\", yritteli Kahilainen arvokkaan alistuvasti ja kokien järjestellä\npöydällä olevia papereja selitteli:\n\n\"Meidän liikemiestenkin kesken ilmenee joskus... jopa useinkin\nalhaistakin moraalia.\"\n\nHän puhui kasvojen eleetkin harvinaisen vakavina. Tämän suurrikkaan\nolemus vaikutti. Sen edessä oli huolehdittava oman liikkeenkin\narvokkuudesta. Kaikki oli aivan vaistomaista. Hän jatkoi:\n\n\"Moraalia\", tapaili hän, jatkaen: \"Sillä niinsanottu ylempi eli\nkorkeampi moraali voi liikemaailmassakin kehittyä ja pysyä ainoastaan\nsuuren varallisuuden turvissa. Pienellä pääomalla toimivan täytyy aina\npääoman puutetta korvata huonolla liikemoraalilla.\"\n\nJönni kyllä kuuli hänen puhuvan, mutta siinäpä se sitten koko saalis\nolikin. Se vieraskielinen \"moraali\" sana näet vei pois sen, minkä muut\nsanat antoivat. Mutta hän oli tyytyväinen siihenkin saaliiseensa.\n\nMutta samalla heräsi hänessä jo edeltäpäin epäluulo näitäkin herroja\nkohtaan. Luulevat kai häntä tuhmaksi ja yrittävät taas vätkyttää ja\nhintaa polkea. Varovaisuussyistä hän sen vuoksi oitis vihjasi, että on\nturhaa yrittää häntä pettää. Siinä mielessä hän rohkeasti valehteli:\n\n\"Mutta minä sanoin niille heti, että viisaan pettäminen ei kannata,\nsillä se on niin kallista ja turhaa työtä, että se vie nurin. Niin että\nsitä pitää katsoa miten ketäkin nykäisee. Tuhmaa toisin ja viisasta eri\nlailla.\"\n\n\"Jaa\", tapaili Kahilainen, Niin kuulun liikemiehen kuin kauppaneuvos\nLundbergin lausumana tuo Jönnin äskeinen mietelmä tuntui sisältävän\nliike-elämän jonkun salaisen viisauden. Aivan se pani punnitsemaan\nasiaa, minkä siinä ennätti, ja siinä mielessä hän vastaukseksi tapaili:\n\n\"Se on liike-elämässä niin että... kuhunkin asiaan ja henkilöön on\nsuhtaannuttava objektiivisesti... sen laadun ja sen semmoisen mukaan,\neikä jotain yleistä perussääntöä noudattaen. Ja esimerkiksi antamalla\nsubjektiivisille tunteilleen valtaa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin alkoi puhe sujua ja johduttiin jo koskiasiaan.\n\n\"Meille kyllä agronoomi Paapuri suvaitsi jo asiasta telefoonissa\nilmoittaa\", selitti Kahilainen, kun Jönni alkoi asiastansa puhua. Ja\nJönni ilmoitti nyt:\n\n\"Se olisi se julman iso Pauhukoski nyt menossa.\"\n\n\"Jassoo!\" selvisi asia Kahilaiselle. He tunsivat Pauhukosken. Olivat\ntiedustelleet sitä ostaaksensakin, mutta omistaja, ulkomaalainen\nGesellschaft sitä jo sitä asiaa varten, ei ollut suostunut kauppaan.\nKahilainen hoksasi Jönnin, \"kauppaneuvoksen\", nyt ostaneen kosken\ntuolta yhtiöltä ja puheli:\n\n\"Olette siis äsken ostanut sen?\"\n\nJönni myönsi, selitti:\n\n\"Ostin sen metsätkin siitä, niin koski tuli yhdessä rysyssä ja joutaisi\nnyt mennä. Koko hyvä.\"\n\nKahilainen ihastui. Hän aikoi jo tiedustaa hintaa, mutta Jönni ehti\nennen, peräten:\n\n\"Paljonko löisitte pöytään semmoisesta?\"\n\n\"Jaa\", tapaili Kahilainen miettivänä. Hän käsitti kauppaneuvos\nLundbergin olevan koskiasioissakin perillä eikä siis yrittänytkään\nomaksi edukseen turhaa puhua. Sen sijaan hän selitteli:\n\n\"Kuten tiedätte, niin hevosvoima arvioidaan nykyään noin sadaksi\nmarkaksi teollisuuden palveluksessa, niin että sen mukaan se tekisi\nPauhukoskelle tuonne kaksi miljoonaa... jopa ylikin.\"\n\nMutta sitä menoaan hän myös jatkoi, selitti:\n\n\"Mutta kuten tiedätte, niin ajat ovat nykyään huonot ja epävarmat. Voi\nkulua vuosikymmeniä, ennenkuin kosken voi realiseerata... uusia\ntehdasliikkeitä nykyään kun ei uskalleta perustaa, joten siis on\notettava huomioon suuret korkotappiot pääomalle.\"\n\nJönnin päässä alkoi pyöriä sekaisin miljoonien monet huikeat summat.\nMutta oitis kävi hän taas epäluuloiseksi, muljautti ja puheli\nynseillen:\n\n\"Huonot ajat!\"\n\nSillä se tuntui vain koukulta. Hän jatkoi:\n\n\"Se on vain joutavaa päpätystä. Koko se puhe huonoista ajoista\nyleensäkin. Mutta toiset vain elävät huonolla ajalla, kun ovat\nhuomanneet, että huono aika elättää paremmin kuin hyvä.\"\n\nJa kun Kahilaisen silmä vältti, löysi hän lattialle pudotetun\nkonttoristien sikarinpätkän, pisti sen kiireesti salavihkaa mälliksi\nposkeensa ja sitä menoaan jatkoi:\n\n\"Minä olen jo ikäni elänyt ja olen jo nähnyt pirua jos paholaistakin,\nmutta huonoa aikaa en ole nähnyt... En huonoa aikaa enkä hyvää akkaa.\nSillä aika kuin aika.\"\n\nKahilainen ihastui kuulun kauppaneuvoksen tarmosta. Hän tapaili\nvastaukseksi:\n\n\"Jaa. Se on totta.\"\n\nSillä todellakin hän nyt taas huomasi \"kauppaneuvoksen\" sanoissa\npiilevän liikeneron salaisuuden, tarmon, joka ei säiky aikaa, kääntää\nkaikki ajat omaksi hyväksensä, varsinkin huonon. Hän koki toki\nselittää:\n\n\"Mutta toisen, vähemmän tarmokkaan, lannistaa aika, kun taas toinen\nlannistaa ajan... sanokaamme sitten, että lannistaa sen puoleen tai\ntoiseen, hyväksi tai huonoksi, mutta kuitenkin itselleen aina\nedulliseksi.\"\n\nMutta sitten hän ilmoitti suoraan, että yhtiön osakasten kesken on jo\nennenkin ollut hiljaista puhetta Pauhukoskesta ja että silloin oli\narvioitu voitavan siitä maksaa miljoona, sekä tarvittavasta\nmaa-alueesta eri hinta. Jönni ihastui jo siitäkin ja riensi vastaamaan:\n\n\"No voihan tuota jo siitäkin alkaa tinkimisen.\"\n\nNiin alkoi kauppa valmistua. Näin isossa asiassa täytyi kuitenkin\nhankkia osakkeenomistajat päättämään. Kahilainen lupasi voivansa ne\nsaada koolle jo ensi perjantaiksi ja silloin voidaan kauppa päättää.\nKaikki soveltui nyt Jönnille. Talonkauppahan valmistuu edellisenä\npäivänä. Hän tajusi todellakin olevansa jo miljoneeri, kuten se oikea\nkauppaneuvos Lundberg oli ennustanutkin. Niissä toiveissa lähti hän nyt\nluovailemaan edelleen. Poistuessa hänelle kumarrettiin ja anottiin\nanteeksi, ja hän tunsi jo olevansa täysi pohatta.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKoskiyhtiön konttorissa oli nyt puuhaa ja touhua kuten kaikkialla\nJönnin jälillä. Osakkeenomistajia haalittiin perjantaiseen kokoukseen\nkutsuin jos kirjeinkin. Kauppa olikin yhtiölle toivottu.\n\nJa samoin puuhasi Jönnin morsian Liisa. Oli jo sopinut aivan valmiiksi\nsen nahkakaupan oston. Liikkeen oli määrä joutua hänen haltuunsa kohta\nJönnin matkoilta palattua. Entinen omistaja hoitelikin siis liikettänsä\nkuten ainakin vierasta ja haikaili jo itselleen uutta toimialaa. Aikoi\navata elävien kuvien teatterin. Oli sitä varten jo vuokrannut\nhuoneiston, ostanut tarpeet ja odotti vain Jönnin paluuta, että saa\nrahat ja voi ostoksensa maksaa.\n\nJa vähä vähältä alkoi Liisan sisarkin suostua asiaan. Liisa lähetteli\npuhemies-Kaisaansa sille puhumaan ja selittämään ja sovittamaan\nsisarta. Nytkin Kaisa nysäänsä imeksien sille puhui ja selitti ja\npuolusti Jönniä.\n\n\"Mitä se sillä, jos jätkä. Ei se sen pahempi ole\", puheli hän, imaisi\ntupreat sauhut ja lisäili:\n\n\"Ei sitä herran ja jätkän välillä kuitenkaan ole erot suuret... Se vain\nettä jätkä syö laihaa ja puhuu rasvaista... Herrat taas syövät\nrasvaista ja puhuvat laihaa... Muiden kuullen laihaa\", oikaisi hän.\n\n\"Niin. Rasvaista syö\", toisti hän savut imaisten ja nyökkäsi päätä\nmerkiksi ja vahvistukseksi. Lopulta hänen lihavapuheiset totuutensa\nalkoivatkin tehota sisareen. Sisar alistui jo Herran tahtoon, sovitteli\nmiestänsakin, räätälimestaria, puhellen sille jätkistä:\n\n\"Luojan luomiahan ne ovat nekin... Se on Hän armossaan säätänyt niin,\nettä niitäkin pitää olla.\"\n\nAivan hän heltyi jo jätkille, kävi hartaaksi ja jatkoi:\n\n\"Sillä... Jos ei olisi niitä, jotka laihaa syöden lihavia puhuvat, niin\nei sitä olisi mestareillakaan lihavat ruuat nenän edessä.\"\n\nHän ihan nöyrtyi Herran edessä ja lisäili:\n\n\"Saamme siis vain nöyrinä Häntä kaikesta kiittää.\"\n\nJa niinpä alkoikin hän jo valmistaa pikku myötäjäisiä sisarellensa, ja\nLiisan elämä kirkastui siinäkin suhteessa jo kirkkaaksi kuin päivässä\nkiiltävä vaski ja kupari. Sisaren mieskin jo taipui, unohti\nräätälimestariarvonsa ja hyväksyi Jönnin langoksensa, puhellen:\n\n\"No olkoon tuo nyt sitten vaikka jätkä... Kun hänellä kerran kontanttia\njo on.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jatkamme..\n\nKoskiyhtiöstä lähdettyänsä Jönni meni lupauksensa mukaan tapaamaan\nuutta veljeään agronoomia. Se näet odotteli häntä hotellissa, riensi\naivan vastaan eteiseen ja he alottivat hauskat kemut.\n\nSillä Jönni tajusi nyt olevansa miljoonamies. Hän käsitti, että nyt\nhänen jo kannattaa elää ja ryypiskellä kuten tulee. Aluksi hän alkoi\nkehua kaupoillansa, viisaudellansa, puhellen äkkiä:\n\n\"Minä en yleensä kärsi politiikkaa asiassa.\"\n\nNiitä hinnanpolku-yrityksiä hän tarkoitti, ryyppäsi ja jatkoi:\n\n\"Yrittivät politiikalla asiassa kieroilla, mutta minä puraisin\nvastapolitiikalla politiikan pään poikki ja näytin, että politiikalla\nei oikeastaan ole muuta tarkoitusta ja tehtävää kuin puraista\nitseltään... politiikalta pää poikki.\"\n\nHän istui raskaana, niin että oli kuin tuoli ruskaisi alla.\n\n\"Kauppaneuvoksen\" auktoriteetti vaikutti taaskin sen, että agronoomi\nhuomasi puheen suureksi viisaudeksi. Hän koki sitä punnita, vastaillen:\n\n\"Niinpä se taitaa olla.\"\n\nJa edelleen hän johtopäätöksiä tehden jatkoi:\n\n\"Joten siis myös politiikkaa ei olisi, jos ei olisi alkupolitiikkaa.\"\n\nJa sitä mukaa kuin he humaltuivat, kävivät he myös yhä ja yhä\nläheisemmiksi ja kielevämmiksi samalla. Nyt Jönni jo alkoi kehua\nmiljoonillaan. Hän alkoi kerskata:\n\n\"Minä olen kova poika kaiken päälle, kun kerran yritän.\"\n\nUskoi sen! Hän jatkoi:\n\n\"Minä kun aloin, niin ei ollut kuin kaksi tuhatta... Tai oikeastaan ei\nollut mitään, kun ihan ensimäinen alku otetaan, mutta nyt minä jo\npyöritän miljoonia.\"\n\nJa kun agronoomi silloin yritteli ylistää hänen tannoaan ja taitoaan,\nniin hän keskeytti ja ynseästi kehaisten oikaisi:\n\n\"Ei veikkonen!\"\n\nJa hän selitti humalaisen voimalla ja rohkeudella:\n\n\"Ei siinä syrjäasioita tarvita... viisautta eikä muutakaan. Sillä jos\non vain miehellä oikea politiikka, niin se...\"\n\nHän aivan yltyi, korotti ääntä ja kehui:\n\n\"Se kun onni silloin kerran potkaisee perään, niin senkuin ala vain\nsyödä rasvaista ja juoda konjakkia ja pyörittää miljoonia, ja sitten se\non kauppaneuvos valmis.\"\n\nJa lopulta hän, yhä humaltuen, alkoi puhua rasvaisia. Agronoomiinkin\ntarttui se henki. \"Kauppaneuvoksen\" auktoriteetti vaikutti taas\nsiinäkin niin, että hän riisuutui kaikesta vieraasta ja oli taas kunnon\nisänsä hyvä, rehellinen poika. Aivan hän tunsi vaistomaista iloa siitä\nvapaudesta, rehellisyydestä. Kun Jönni nyt osui päästämään aika leveän\njätkämäisyyden, niin agronoomi siitä kansanomaisuudesta aivan ihastui\nja päästi vastarasvaisuuden aika lihavan, helmen semmoisen, jommoisia\npuhutaan ulkonaisesti siveässä herrasseurassa ainoastaan siellä --\nmutta siellä aina ja kaikkialla -- missä vain tiedetään seinän olevan\nkylliksi paksun. Mieli siitä kaikesta aivan riemastuneena agronoomi nyt\nJönnille todisti:\n\n\"Minä luotan sedän auktoriteettiin... Minä uskon kaikki sedän sanat,\nsillä setä on viisas mies.\"\n\nJa vaikka tuo vieras \"auktoriteetti\" sana olikin pahana hierimenä\nhutussa, niin sittenkin ymmärsi Jönni ajatuksen ytimen, tajusi\nkohonneensa tähän arvoon miljooniensa turvin ja vastaili:\n\n\"Ka... Se on niin, että ruoka arvioidaan aina sen makuiseksi ja\narvoiseksi, minkähintaisessa hotellissa se syödään. Niinkuin myös akka\non aina ainoastaan pukunsa arvoinen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa samaa taas kauan, humalan yhä löylyä lyödessä. Tietäen kauppaneuvos\nLundbergin vanhaksipojaksi agronoomi nyt äkkiä kysäisi:\n\n\"Ja setäkö on vielä poikamies?\"\n\nJönni myönsi sen, mutta lisäsi jyrkästi:\n\n\"Mutta nyt pitäisi saada akka ja ihan rutosti.\"\n\nHänen sekavaan päähänsä näet valahti se muisto, tai oikeammin se\naavistus, että kaikki riippuu sittenkin niistä Liisan kuvitelluista\ntuhansista. Mutta eikös agronoomin päähän, saatuaan nyt tiedon Jönnin\nodottamattomasta naimahalusta, pälkähtänyt eräs asia.\n\nHän ehdotti Jönnille rikkaan morsiamen. Aivan riemastuneella äänellä\nhän ilmoitti:\n\n\"Mutta minäpä neuvon sitten sedälle sopivan ja rikkaan lesken. Ja\nrupean vielä itse puhemieheksi\", kiirehti hän innoissaan. Se leski oli\nhänen tuttunsa, talonemäntä. Syrjäiset, ja kaikki yleensä, arvioivat\nhänen omaisuutensa ainakin puoleksi miljoonaksi. Ja vaikka leski ei\nollutkaan mikään runojen enkeli, vaan ainoastaan tavallinen\nkunniallinen eukko, kuten yleensä kaikki naiset, niin sittenkin oli\nhänellä ollut kosijoita jos kuin monet.\n\nMutta leski oli antanut kaikille rukkaset. Hänen mielestään olivat\nkaikki tarjokkaat liian nuoria, huikentelevaisia. Hän pelkäsi niiden\ntuhlaavan hänen rikkautensa ja odotti vakavaa ja varakasta. Agronoomi\nhoksasi, että Jönni on kuin häntä varten luotu.\n\n\"Se on Kourun leski. Puolen miljoonan omistaja\", kehui hän jo Jönnille.\nAluksi Jönni silloin kyllä muisti kihlatun Liisansa ja kuunteli\nkehumisia ääneti, mutta vähä vähältä ne kehumiset, se puolen miljoonan\nomaisuus ja muu alkoi häntä pehmeäksi hautoa. Ja kun agronoomi yhä ja\nyhä vain jatkoi, niin hän jo lopulta äkkiä kysäisi:\n\n\"Onko se minkälainen akka?\"\n\nJa hyvälle tuulelle itsensä ryypiskellyt agronoomi alkoi kehuksia.\n\n\"Terve leski\", ilmoitti hän kerskuisasti ja selitti: \"Tuommoinen pullea\nja hyvässä lihassa oleva, mutta ei silti mikään esteettisesti liialla\nlihavuudella pilattu.\"\n\nJa asiaa lesken hyväksi todistaakseen hän vetosi sen moniin\nkosijoihinkin, päättäen:\n\n\"Niin että, kuten setä näkee, niin ei sillä ole ollut kosijoista\npuute.\"\n\nMutta silloin alkoi Jönni ikäänkuin tinkiä, väittäen:\n\n\"Se nyt ei vielä suuriakaan merkitse, jos on naisella kosijoita. Sitä\nvoi rikas nainen rakkauden asiassa rahan päältä ponnistaa.\" Ja paljon\nmuutakin hän jo humalan voimalla puhui, mutta siitä ei sovi tässä\nkertoa ja loruilla.\n\nMutta ennenkuin yö oli puolessa, oli hän jo taipunut. Hän unohti Liisan\nja lupasi naida tuon Kourun lesken Marian. Seuraavana aamuna agronoomi\nselvittyään soitti telefoonissa Kourun taloon, puhui leskelle asian\nsuoraan.\n\nJa emäntä lupaili jo järkiään. Ei hän olisi voinut uneksuakaan\nsaavansa sulhaseksensa semmoista kuin kokonaista Helsingin kuulua\nkauppaneuvosta, ja niin kangasti nyt Jönnille taas uusi miljoona\nentisten lisäksi, ja häntä vei näissä kaikissa asioissa ikäänkuin joku\nvoimakas virta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeastaanhan nyt oli huonot raha-ajat. Ahdasta kaikkialla.\n\nJa niinpä yhtyi hotellissa juopotellessa Jönnin ja agronoomin seuraan\neräs semmoinen ahtaiden aikojen uhri. Se oli agronoomin tuttu,\nvirastaan eronnut eversti Porhola. Hän oli aikoinaan rikastunut\nnaimisella, ostanut Hämeestä isot tilukset ja Lyttykosken tehtaat.\n\nMutta sitten hän oli alkanut elää varojensa mukaan ja liika komeasti.\nOli juopotellut, ajanut komeilla vaunuilla ja uljailla hevosilla, kuten\nrikkaan tuleekin, ja niin olivat rikkaudet kierineet kaiken maailman\ntietä. Nyt hän oli konkurssissa, mutta velkojat tarjosivat akordia,\ns.o. lupasivat peruuttaa konkurssin, jos hän voi maksaa 25 %\nveloistansa. Niitä rahoja, 250,000 markkaa, hän oli kokenut nyt haalia,\nmutta turhaan. Hieman henkisesti köyhänä häntä oli alkuaankin pidetty,\nmutta nyt juopotellessansa hän oli aivan henkisesti ränsistynyt. Toiset\nsiinä vainusivat juoppohulluuttakin, luulivat everstin joskus näkevän\npikku ukkoja. Mutta komeasti hän vieläkin eli, ja univormu loisti kuin\nparaadissa. Hän oli ikänsä Venäjällä palvellut, tunsi siis vähän\nHelsingin herroja, eikä niin ollen ihme, ettei hän Lundbergiakaan\ntuntenut.\n\nJa nyt hän, hieman jo humalassa, seurustui joukkoon. Jönni ja agronoomi\nolivat parhaassa humalassa, ja agronoomi yritti esitellä:\n\n\"Setä Lundberg Helsingistä\", esitteli hän. Hän oli ylpeä, kun sai heti\nantaa tietää olevansa jo niin likeinen tuttava \"kauppaneuvoksen\"\nkanssa, ja sitä menoaan hän lisäsi:\n\n\"Setä ei tykkää titteleistä. Sanoo vain että: tittelit pois!\"\n\n\"Tittelit pois!\" hihkaisi siihen Jönnikin, ja niin oli eversti\nPorholakin saanut hänestä oitis sedän. Hänkin kun oli jo tullessaan\nhumalassa, niin heille alkoi iloinen olo.\n\nJa siinä ryypiksiessä johtui eversti Porhola nyt puhumaan niistä\nkipeistä asioistaan, rahantarpeistaan. Hän alkoi huonoista\nraha-ajoista, puheli:\n\n\"Nyt on kovin... niin ko-ovin tiukalla raha pankeissakin. Rahaa ei ole\nmissään.\"\n\nMutta humalainen Jönni ylvästyi miljoonistansa ja kehaisi:\n\n\"Se kolahtaa vain köyhään.\"\n\nJa hän kehaisi:\n\n\"Minulla sen sijaan on kohta miljoona, jota en tiedä mihin säilyyn\npanna.\"\n\nSiitä se alkoi. Eversti huomasi \"kauppaneuvoksen\" ilmoittavan itsellään\nolevan sijoitettavana miljoonan liikoja rahoja ja alotti oitis\nlainailupuheet. Agronoomi siinä vielä rupesi avustamaan.\n\n\"Minä voisin lainata sedältä... Minä maksaisin isomman koron kuin\npankki\", puheli eversti Jönnille. Niin hän kuin agronoomikin luulivat\nJönnin tuntevan everstin asiat. Mitenkä nyt ei niin iso liikemies\ntuntisi kaikkia Suomen liikkeitä, saati niin suurta asiaa kuin everstin\nmiljoonaliikettä. Eivät he siis niitä sen enemmän selitelleetkään.\n\nJa humalaista, ahneeksi käynyttä Jönniä huikaisikin se iso korko. Hän\ntaipui oitis. Ylvästyikin, kun voi luvata lainan niin isoiselle kuin\nsotaherralle.\n\n\"Paljonko sinä tarvitseisit?\" kysyi hän, ja kun kuuli, että ainoastaan\nneljännesmiljoonan, niin hän kehaisi:\n\n\"Minulla olisi vaikka miljoona... Pari päivää kun vain odotetaan, niin\nettä saadaan puumerkit paperin päälle.\"\n\nJa niin oli eversti pelastettu. Hän oli onnellinen ja tilasi samppanjaa\nja kaviaaria, ja nyt alkoivat oikeat miljoonamiesten juomingit ja\nylensyömingit ja kaikki mikä rikkaiden asiaan ja menoon kuului.\nAlettiin jo sopia ja tinkiä koroista.\n\n\"Kuusi korkoa minä maksaisin sedälle\", alkoi eversti sen asian itse,\nmutta Jönni vaati tiukasti seitsemää.\n\n\"Seitsemän tai sitten: sapaas!\" tenäsi hän. Eversti koki pitää\npuoliaan, selitteli, että ei kannata niin paljoa maksaa, sillä\nliike-elämän pääehtona on huokea korko, selitteli hän. Hän tehdä\ntuhersi laskuja paperille, näytti niitä Jönnille ja selitteli:\n\n\"Jos setä suvaitsee.\"\n\nHän selitteli:\n\n\"Hoitokustannukset noin paljon... Korko noin monta prosenttia...\nKuoletus... prosenttia, sanokaamme neljä... Omat menot vielä...\nprosenttia... no puoli... Setä näkee, että se on liikaa. Kuusi. Jaa,\nsetä.\"\n\nMutta kun Jönni ei hellittänyt, niin hän sittenkin suostui, vaikka näön\nvuoksi väkisteli. Ja he vahvistivat kaupan kättä lyöden. Ja he elivät\nnyt yhä rennommin. Agronoomi jo esteli sitä tuhlausta, sanoi:\n\n\"Eiköhän tuo jo vältä.\"\n\nMutta Jönni oli nyt jo miljoonamiehen päällä, ei surkeillut rahaa ja\ntenäsi:\n\n\"Miljoonamiehellä ei saa olla kukkaroa, vaan ainoastaan rahaa...\nMuutoin sitä ei tunneta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt oli jo selvitty.\n\nOikeastaan olisi agronoomi halunnut lähteä Jönnin puhemieheksi Kourun\nleskeä Mariaa kosimaan, mutta ei nyt virkatoimiltaan joutanut. Sinne\nKourun taloon kun olikin vielä yli sata kilometriä matkaa, niin ei sitä\nennättänyt. He sopivat siis niin, että Jönni käy nyt ensin yksin,\nainakin tutustumassa.\n\n\"Hän on tuommoinen vaatimaton ja yksinkertainen ihminen. Niin että\nsedän ei tarvitse turhia ujostella\", neuvoi ja rohkaisi agronoomi\nJönniä.\n\nEikä Jönni yleensä nykyään liikoja ujostellutkaan. Huomattuaan kuinka\nhäntä hotellissakin palveltiin ja kumarreltiin, tajusi hän yhä jo\nvoimallisemmin miljoonamiesarvonsa. Nytkin, ulkona käydessä, olivat\nviinurit hänelle kumarrelleet ja availleet ovia, ja hänestä tuntui se\nkaikki niin omituiselta ja ihmeelliseltä, että hän ei voinut olla siitä\nagronoomille sanaa sanomatta, vaan puheli äkkiä:\n\n\"Se tuo rikas tunnetaan muiden menoista.\"\n\nSiitä, että muut sitä kumartavat ja palvelevat, tarkoitti hän sanoa ja\nsitä vieläkin selvemmäksi selittääkseen jatkoi:\n\n\"Tarkoitan että sen näkee tässä elämässä heti, että kun on miehen\ntaskussa kontanttia ja kilisevää, niin sen karva alkaa heti toisten\nsilmissä kiiltää.\"\n\nSen myönsi agronoomikin, puhellen:\n\n\"Se on niin että raha on kaiken perustus... Tai oikeastaan raha ja\nyleensä kaikki niinsanotut hyödykkeet... kuten talousopissa kaikkia\nrahanvastineita nimitetään\", syventyi hän taas tieteelliseksi.\n\nMutta sitten tuli taas eversti Porhola. Hän ei uskaltanut nyt päästää\nkynsistään \"kauppaneuvosta\", jossa hänelle oli pelastus. Hän tiesi jo,\nettä Jönni on lähdössä kosimaan Kourun rikasta leskeä, ja kun hänen\nitsensäkin piti mennä tehtaillansa käymään ja tie sinne kulki aivan\nKourun talon ohi, niin hän pyysi saada viedä sinne \"kauppaneuvos\"-sedän\nomilla vaunuillaan, komealla parivaljakollansa. Tietysti Jönni suostui,\nja sovittiin vain lähtöajasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kaupungille pistäytyessään Jönni joutui uusille urille, vaeltaen\nyhä ja yhä likemmäksi hautaa ja ylösnousemustansa kohti. Ollen aikeissa\nlähteä sitä rikasta Kourun leskeä kosimaan hän päätti ostaa puhtaan\npaidan, aikaa kun ei ollutkaan päällä olevaa pesettää. Vanha tottumus\nveti häntä tietysti torille. Sieltähän sai huokealla.\n\nJa Tampereen tori taas, kuten tietty, on maankuulu huijareistaan.\nAlussa ne kyllä eivät kiinnittäneet Jönniin erikoisempaa huomiota,\nsillä tarkalla vainulla he olivat huomaavinaan, että ei moisesti\npuettua kannata ruveta puijaamaan, sillä ei sillä mitään ole. Muutoin\nhe kyllä huomasivat Jönnin, kuten koko toriväkikin, sillä Jönni oli\nsilinterihattunsa ja muun vuoksi joka suhteessa kerrassaan uutta ja\nomintakeista.\n\nMutta sitten alkoi Jönni tinkiä paidan hinnasta erään maalaisemännän\nkanssa. Emäntä oli sattumalta torilla ja möi kotitekoisia. Jönni tuli\nsilloin, maksaessa, käsittelemään satamarkkasta, viimeistä ehjää siitä\nensimäisestä tuhannesta. Huijarit hoksasivat sen ja huomasivat siis\nJönnin kelvolliseksi saaliiksi. Eräs riensi jo puheille, tervehdykseksi\nkysyen:\n\n\"Mistäs isäntä on kotoisin?\"\n\nJönni ilmoitti olevansa Helsingistä, ja paidanmyöjä emäntä sen\nkuultuaan riensi oitis kysymään:\n\n\"No mitä se siellä Helsingissä nyt toimittaa se Antti Tujurin poika\nMilkko?... Kun se sinne lähti työnhakuun jo kolme vuotta sitten eikä\nole sen koommin kuulunut.\"\n\nEi Jönni sanonut sitä tuntevansa, selittäen:\n\n\"Minä kun olen enemmän meri- ja satama-asioissa sisällä.\"\n\nJa huijarit estivätkin emännän enempiä kyselemästä. Satamarkkasesta\nvainun saatuansa oli niitä alkanut kokoontua Jönniä piirittämään kuin\npaarmoja. He vihjailivat toisilleen, seisoksivat viattomina ja kokivat\njouduttaa Jönniä pois emännän luota. Viimeisenä saapui joukkoon huijari\nAntti Tanakka, pieni, paksu mies kuin pölkky, tihrusilmäinen ja tukeva.\nSe asettui tanakasti Jönnin eteen, katsoa tihrasi hetkisen tutkivasti\nja kysyi sitten Jönnilta suoraan:\n\n\"Oletko sinä jätkämiehiä vaiko hamppari?\"\n\nJönni myönsi olevansa jätkä.\n\n\"Enimmät ikäni olen jätkänä souvannut. Ja vasta nyt alan rahan voimalla\nrykiä\", puheli hän viattomasti.\n\nAntti Tanakka kopisteli piippunsa porot kämmeneen, huomasi arvanneensa\noikein ja puheli:\n\n\"Sitähän minä jo arvelin.\" Hän oli sen arvannut tori-ihmisen hienolla\nvainulla. Jönnissä saivat taas vallan vanhat jätkäelämän vaistot. Hän\nkotiutui näiden torihuijarien joukkoon, kuin olisivat ne olleet vanhoja\ntuttuja, ja puheli jo niille ison lapsen viattomuudella:\n\n\"Akan ottoon tässä on aikomus, niin ostin puhtaan paidan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat jo seurustuneet ystävyksiksi, huijarit ja Jönni. Huijarit\njuottivat aluksi Jönniä ilmaiseksi, mutta sitten alkoivat ostattaa\nJönnillä. Yksi olikin heittäytynyt viinakauppiaaksi. He olivat jo\nremunneet ja humaltuneet ja rähisseet, ja Jönnissä oli päässyt vanha\njätkä taas vapauteensa.\n\n\"Vai akan ottoon sinä\", puheli hänelle nyt äkkiä Tanakka ja lisäili:\n\n\"Olisi tässä minunkin jo saatava akka. Jos sattuisi mistä rikkaan\nlöytämään.\"\n\nSiitä kehkeytyi oikea naimakeskustelu, joka kietoi Jönnin kuin paulaan.\nKun he siinä ryypiksiessään ja Jönniä puheilla pidättäessään yhä\njatkoivat ja punoivat ja kietoivat ja sanoivat olevansa rikkaiden\nmorsiamien tarpeessa ja ilmoittivat olevansa valmiit semmoisien\nmorsiamien välittäjille maksamaan hyvät palkkiotkin, niin eikös Jönnin\npäähän pistänyt lopulta myödä oma morsiamensa, Liisa. Ahneus sai\nvallan, Liisa tuo kun olikin hänelle jo liikaa. Hän ilmoitti Tanakalle:\n\n\"Minä neuvon rikkaan.\"\n\nMutta ei hän ilmaiseksi. Hän vaati \"kaupanvälittäjäisiä\" ja kehaisi:\n\n\"Kaksikymmentätuhatta, ota huomioon, on eukolla, pennin päälle.\"\n\nJa niin alkoi tinkiminen. Ei Jönni kuitenkaan suostunut myömään\nLiisaansa kelle vain, vaan halusi tietää kuka tulee sulhaseksi.\n\nJa silloin muistivat huijarit, että Antti Pitkänen oli sanonut olevansa\nakan tarpeessa ja että he itse olivat silloin jo sanoneet että: \"Antti\non rakastunut. Sille pitää hommata akka.\" Oitis he ilmoittivatkin Antin\nolevan sulhasen ja pyytäneen heitä välittäjäksi. He alkoivat kehua\nAnttia, sanoivat sitä rikkaaksi, joka vain salaa rikkautensa.\n\n\"Se on salarikas\", puhuivat he, selittivät Antin ansainneen kaupan\nvälityksillä isoja rahoja, ja Jönni uskoi. Olihan Antti hänellekin\nvälittänyt metsäkaupan. Kernaasti hän soi Liisan Antille pelkästä\nkiitollisuudesta.\n\nNiin tingittiin. Huijareille oli tietysti pääasia kauppaa vetkuttamalla\npidellä Jönniä kynsissään niin kauan kuin sillä rahoja riitti. Tanakka\ntarjosi ainoastaan kahta tuhatta, mutta Jönni vaati viittä. Oli jo\nkulunut ajasta päivä ja Jönnin rahoista uusi satanen, eikä vain ollut\nkauppa valmis. Jönni tosin oli jo laskenut vaatimuksensa neljäksi\ntuhanneksi, mutta sitäkin haukkuivat huijarit liiaksi, ja oli siinä jo\nriideltykin ja oltu vähällä tapella.\n\nJa niin jäi kauppa tänään kesken. Sitä ne huijarit tarkoittivatkin.\nHuomenna taas piti Jönnin sonnustautua sitä Kourun rikasta leskeä\nkosimaan. Huijarit pitivät hänen matkojaan ja rahojaan visusti\nsilmällä, sillä he olivat huomanneet hänellä olevan vielä tuhantisen.\nHe urkkivat hänen matkoistaan tiedon ja päättivät lähteä jälestä, kyniä\nmiehen maakylissä. Lopuksi he sopivat Jönnin kanssa niin, että\nmäärättynä päivänä, Jönnin palatessa kosimismatkaltansa, tapaavat\ntoisensa siellä ja siellä ja silloin päättävät kaupasta. Tanakka lupasi\nsilloin maksaa Jönnin palkkion käteisellä.\n\nMutta Jönni oli tyytyväinen, kun tiesi saavansa seuraajakseen ja\nvirantoimittajakseen Liisan aviossa niin kunnon miehen kuin Antti\nPitkäsen. Hän kompuroi hotelliin nukkumaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMutta aamulla saapui asioitsija Pekuri sitä Jönnin Punturin tilaa\nkauppaneuvos Lundbergille myömään. Hän pääsi Jönnin puheille, kumarteli\nja puheli:\n\n\"Suokaa anteeksi, että rohkenin... Mutta minulla olisi tarjona\nmaatila.\"\n\nJa hän alkoi aivan vuolain sanoin kehua tuota tilaa.\n\n\"Asiantuntijain lausunnon mukaan ainakin 200,000 markan arvoinen, mutta\nomistaja, ollen rahan tarpeessa, suostuu myömään 150,000 markasta\",\nlasketteli hän totuttuun tapaansa vanhaa virttä. Jönni alkoi höristellä\nkorviaan. Eikä ihme. Kahdensadantuhannen tila tarjolla polkuhinnasta\nomistajan rahapulan vuoksi.\n\n\"Se on Isolohkon emätila\", selitteli Pekuri kuin vuotava virta,\nkumarteli ja anoi:\n\n\"Suokaa anteeksi että rohkenen!\" Hän eli ja toimi:\n\n\"Kuulin, että olitte maatilojen ostossa... Suokaa anteeksi.\"\n\nJa Jönni tarttui koukkuun, varsinkin kun Pekuri vakuutti tilan myyjän\nolevan rahapulassa, pakoitettuna siis myömään pilkkahinnasta. Jönni\nryhtyi ahneuksissaan käyttämään miehen pulaa hyväkseen, ja niin aikoi\nhän nyt hyötyä -- omasta rahapulastansa, ryhtyä ostamaan omaa\nmaatilaansa. Hän alkoi, hintaa polkeakseen, jo morkata tuota omaa\ntilaansa, valehteli aluksi:\n\n\"Kyllä minä sen tilan tunnen.\" Hän moitti ja morkkasi ja tenäsi:\n\n\"Viisas mies ei ilmaiseksikaan ottaisi... Ei minua kaupassa petetä.\"\n\n\"Suokaa anteeksi!... Suokaa anteeksi!\" eli ja paloi kumarteleva\nPekuri ja koki sitä vuolaammin kehua, rohkaistuen, kun huomasi\n\"kauppaneuvoksen\" itse asiassa suostuvan ja siis vain näön vuoksi\nmorkkaavan. Eniten häntä sotki vielä se, kun Jönni tiesi todellakin\nkauppaneuvos Lundbergin tuota tilaa ostelleen ja siis todellakin\ntuntevan sen, kuten Jönni itsekin, tosin totuttuun tapaansa umpimähkään\nvalehdellen ilmoitti. Alkoi tiukka tinkiminen.\n\n\"Suokaa anteeksi... Suokaa anteeksi.\" Mutta epäluuloinen Jönni hänelle\nniistä kumarteluista ja pyytelyistä oli jo vihastua, luullen Pekurin\naikovan niillä häntä pettää. Hän sille aivan jo riiteli:\n\n\"Minua ei nyrjäytetä!\" Ei kaupassa petetä, tarkoitti hän ja kehaisi:\n\n\"Minä käyn omallani kauppaa.\"\n\n\"Suokaa anteeksi.\" Ja epäluuloinen ja ahne Jönni kinasi ja riiteli\naivan vihaisena, ja Pekuri kumarteli ja pyyteli ja selitteli, että\nmyöjä on suuressa rahapulassa ja että siis sopii nyt sen köyhyydellä\nhyötyä. Jönni suuttui tuolle myöjällekin -- s.o. itselleen --, oli\ntodellakin valmis rikastumaan sen köyhyydellä, omalla köyhyydellänsä,\nja sadatteli siis myöjää -- itseänsä:\n\n\"Semmoisen miehen, jolla on rahapula, ei olisi pitänyt alunpitäinkään\nlähteä talonkauppoihin, vaan pysyä jätkänä!\"\n\n\"Suokaa anteeksi.\"\n\nMutta ei aikaakaan niin Jönni jo osti tuon oman tilansa, maksoi siitä\nsatakymmenen tuhatta, eli siis ainoastaan kymmenentuhatta enemmän kuin\noli itse samasta tilasta muilta vaatinut. Ne kymmenen liikaa tuhatta\njäivät tietysti välitysliikkeen hyväksi.\n\nNiin oli sovittu kauppa sikäli valmiiksi, että Pekurin oli määrä tulla\nensi perjantaina allekirjoittamaan kauppakirja omistajan -- Jönnin --\npuolesta. Hän laski siksi saavansa jo tuon tilansa metsästä rahat\nmetsäyhtiöltä. Niillä rahoilla hän varustausi ostamaan sitten tuon\nsamaisen tilansa.\n\n\"Minulla on kaikki kuin hyllyllä\", kehaisi hän rahoistaan Pekurille,\nsopiessaan että maksaa perjantaina. Ei hän osannut aavistaakaan, että\nhänellä ovat maatilatkin kuin hyllyllä, s.o. päälletysten, eikä\nhuiskinhaiskin ja vieretysten kuten muilla, epäsäännöllisillä\nliikemiehillä.\n\n\"Minä olen liikeasioissa järjestyksen mies\", kehui hän Pekurille\njäähyväisiksi. Ja kun agronoomi ennen virkamatkalle lähtöänsä vielä\npistäysi hotellissa \"kauppaneuvos\"-setää tapaamassa, niin Jönni alkoi\nsille näistä uusista kaupoistansa. Häntä harmitti Pekuri, se kun oli\nniillä kavalilla kumarteluillaan aikonut häntä pettää. Hän alkoi siitä\nmiehelle harmistuneena selittää agronoomille asiaa, alkaen:\n\n\"Pekuri tässä kävi ja yritti.\" Pettää yritti, aikoi hän selittää, mutta\nei siitä sen valmiimpaa tullut, vaan hän käänsi ja kehaisi:\n\n\"Minä sanoin hänelle heti, että: minä käyn omallani kauppaa.\"\n\nJa siinä olikin sikäli totta, että hän, kuten lukija on jo huomannut,\nosti omaansa ja ainoastaan vierasta möi. Agronoomi ei tiennyt kaupasta\nmitään, ei siis ymmärtänyt mitä Jönni tarkoitti, ja peräsi siis:\n\n\"Jaa mitä, setä?\"\n\nMutta Jönni lauhtuikin jo Pekurille. Häntä näet laiskotti nyt se\neilinen ylellinen elämä. Ei hän nyt siis viitsinyt olla Pekurille\nsuuttunut, ei selitellä, vaan käänsi kuin toiseksi ja selitteli\nveltosti:\n\n\"Eipä tässä mitä.\"\n\nHaukotutti. Haukoteltuaan hän jatkoi:\n\n\"Ostotuulella tässä vain olin ja kasasin jo tavaraa tavaran päälle\",\nkehui hän niistä maatilojensa ostoista ja niiden tilojen luvusta.\n\nJa Pekurikin oli tyytyväinen. Siitä kymmenentuhannen voitosta tuli\ntoinen puoli hänen, toinen liikkeen osaksi. Ei hän ollut koskaan moista\nsaalista vetänyt. Hän riemastui niin, että panttasi polkupyöränsä\nsadasta markasta ja piti ystävillensä isot pidot, joissa pidettiin\nmonta innostunutta puhetta liikeneron kunniaksi.\n\n\"Ainoastaan kansallisen liikemiesluokan luominen voi tämän rakkaan\nisänmaamme pelastaa\", puhui eräskin ja jatkoi innoissaan:\n\n\"Ja kuinkahan tavarankasaajiksi meitä liikemiehiä haukutaankin, niin\nmuistakoot ne ilkeät haukkujat myös sen totuuden, että niiden korkeiden\ntavarakasojemme vierellä on hyvä elää, ja että me myös joskus\nriepoitammekin, emmekä aina vain kasaa.\"\n\nJa he huusivat monikertaisen eläköönhuudon myöskin suurimmalle\ntavarankasaajalle, maatilojen päälletysten pinoojalle, poissa olevalle\nJönnille. Ja Pekuri ei voinut huomenna lähteä päättämään Rumpuliinin\nkanssa sitä Ala-Pitkän talon kauppaa, kuten oli määrä -- ei voinut,\nkoska hänen polkupyöränsä oli pantissa ensi perjantaihin asti, jolloin\nhän sen voi Jönnin rahoilla lunastaa ja suorittaa tuon Rumpuliinin\nasian.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa yhtä rennosti eli Jönnikin nyt, taas satatuhantisen liiketoimilla\nansaittuansa. Hän tilasi vieläkin pullon samppanjaa. Agronoomista\ntuntui, kuin hän käyttäisi \"kauppaneuvoksen\" vieraanvaraisuutta liiaksi\nhyväkseen, ja niinpä hän jo sitä samppanjan ostoa esteli.\n\n\"Sedältä menee paljon rahaa\", puheli hän. Mutta Jönni oli oikealla\nmiljoonamiehen päällä ja kehaisi:\n\n\"Sitä pitää miljoona ei ainoastaan koota, vaan myös riepoittaa... Ettei\ntaapeli nouse liika korkeaksi.\"\n\nJa niin he taas ryypiksivät ja puhuivat nyt miljoonista yleensä.\nAgronoomi arveli, että miljoonakin on helppo menettää, mutta Jönni,\njoka oli nyt reilulla tuulella miljooniensa vuoksi, kehaisi:\n\n\"Ei veikkonen.\"\n\nJa hän ylpeili:\n\n\"Miljoonan menettäminen on vaikea asia, sillä se on ensin ansaittava...\nEnnenkuin kykenee sen menettämään.\"\n\nJa taas se tuntui agronoomista erinomaiselta, ja Jönni nousi hänen\nsilmissänsä kuin torni. Mutta Jönni juopui ja jatkoi reilusti. Hän ei\nsurrut, puheli:\n\n\"Meidän vain pitää etsiä ja kadottaa... Ensin kadottaa, sillä muutoin\nei olisi etsimistä.\"\n\nHän tuli aivan jätkäpäälle ja huudahti raamatullisesti:\n\n\"Mutta joka itsensä kadottaa, hän löytää sen... Sillä hän jättää\nsilloin kaiken muun korpeen ja rientää etsimään sitä, joka kadonnut\non.\" Hän oli tästä kaikesta jo taas tulla runolliseksi, tästä makian\nviinan juomisesta ja muusta, ja alkoi taas äkkiä sen mukaan torin\nlapsena puhella:\n\n\"Kaanaan häissä\", alkoi hän raamatun parhaista ihanuuksista. Häntä jo\nväsytti. Hän tapaili, jatkoi:\n\n\"Siellä olivat ne viina-altaat... Kun se ylkä sitä tarvitsi.\"\n\nMutta hän virkistyi taas oitis, ikäänkuin käänsi puheen -- mihin,\nsamapa se. Hän vain äkkiä tiukasti väitti:\n\n\"Mutta minä en horju... Kun kerran päämaalin otan, niin suoraan kulen,\nmutta en horju.\"\n\nJa niin oli hän ikäänkuin taas vironnut, herännyt noista Kaanaan\nihanista runouksista miljoonamiehen elämäänsä, puheli tosin hieman\nväsähtäneesti ja tuli silloin maininneeksi, että hän haluaisi myydä\nmaatilan, Isolohkon emätila nimisen tilan.\n\n\"Kahdestasadastatuhannesta antaisin huilata\", kehui hän.\n\nJa eikös palvelushaluinen agronoomi jouduttanut heti apua. Hänkään ei\ntiennyt, että tuon Punturin talon virallinen nimi on samainen Isolohkon\nemätila. Hän tiesi myös Rumpuliinin etsivän samanhintaista maatilaa,\noli häneltäkin tiedustanut, ja niinpä lupasi välittää, soitti asiasta\noitis Rumpuliinille. Rumpuliini varustautui kohta Viipuriin, jossa\nhänen rahansa olivat lainana, niitä noutamaan ensi perjantaita varten,\njolloin lupasi tulla hotelliin kauppaa päättämään. Kun tila oli\nkauppaneuvos Lundbergin, niin ei hän erin välittänyt nyt jo edeltäpäin\nsitä tarkastaa, varsinkin kun agronoomi oli sanonut, että ei se siitä\nole liikoja vaatinut ja että voi sitä kauppoja tehdessä tinkiä. Hän\nvain palkkasi miehen tilaa katsastamaan, sillä välin kuin hän selvittää\nraha-asian. Aika kun olikin täpärällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä oikeastaanhan oli asia niin, että Rumpuliini, joka oli leskimies,\nkosi samaista Kourun leskeä kuin Jönnikin, vaikka ei agronoomi sitä\ntiennyt. Mutta leski epäili, kun Rumpuliinilla oli ainoastaan\nsatatuhatta. Hän olisi halunnut ainakin kahdensadantuhannen miehen.\n\nJa juuri siksi oli Rumpuliini päättänyt ostaa maatilan, hankkia\nsatatuhatta lainaksi ja sillä lailla keinotella itseänsä jotenkuten\npuolta rikkaammaksi Marin silmissä. Hän oli tiedustellut lainaa\nTiurusen välityskonttorin välityksellä. Ja Antti Pitkänenkin tiesi sen\nasian. Nyt hän taas tiedusteli telefoonissa asiaa Tiuruselta, mutta ei\nsiellä ollut vielä lainanantajaa tiedossa. Antti Pitkänen oli\nkonttorissa, ja hänelle sanoi silloin Tiurunen:\n\n\"Hankipas, Antti, nyt oikea ökä-rikas, joka lainaa toiselle rikkaalle\nsatatuhatta, niin alkavat sinulle oikein makian viinan päivät.\"\n\nHän sanoi sen oikeastaan leikillä, sillä ei hän luullut Antin\nsemmoiseen kykenevän. Mutta kun hän sille muutenkin aina leikkiä puhui,\nniin tuli sanoneeksi.\n\nJa tämä se sotki. Jönni oli näet lähtenyt taas kävelylle ja tapasi\nAntin, ja kun oli Isolohkon emätilalla niin paljon voittanut, niin\nlahjoitti hänelle kymmenen markkaa ja sanoi:\n\n\"Minulla on.\"\n\nHän innostui puhumaan rikkauksistansa, kertoili kuinka oli satoja\ntuhansia lainannut everstille ja lisäili kehaisten:\n\n\"Ja vielä olisi lainata... Vaikka miten paljon.\"\n\nJa silloin Antti muisti Rumpuliinin asian. Ei hän kyllä sen nimeä ollut\nkonttorissa kuullut, vaan ainoastaan sen, että mies on rikas. Hän\nryhtyi oitis välittämään. Jönni tinki aluksi, sanoi:\n\n\"En minä köyhälle lainaa. Ainoastaan pohatalle.\"\n\nMutta Antti, joka oli konttorissa kuullut tuon lainanottajan olevan\nrikkaan, meni takuuseen Rumpuliinin puolesta ilmoittaen:\n\n\"Minä takaan, että se on rikas.\" Se muutti asian. Jönni jo puheli:\n\n\"Kyllä rikkaalle sopii lainata.\" Hän päätti lainata Rumpuliinille\nniistä rahoista, jotka saa häneltä siitä Isolohkon emätilasta, innostui\nasiastansa ja puheli:\n\n\"Rikas tarvitsee aina toisen rikkaan apua. Sen auttajaksi ei köyhä\nkykene.\" Hän käski Antin toimittaa tuo rikas lainanottaja siksi\nmäärätyksi päiväksi hotelliin, ja kun konttorissa kuulivat Antti\nPitkäsen rikkaan lainanneen everstillekin satoja tuhansia, niin he\nluulivat asian oikeaksi ja ilmoittivat Rumpuliinille, ja niin oli\nRumpuliini pelastettu. Hän oli nyt varma Kourun lesken lemmestä, ja\nsiten tuli Jönni miljoonillansa hankkineeksi itselleen vaarallisen\nkilpakosijan.\n\nMutta ei hän sitä tiennyt. Hän ryypiksi Antin kanssa jäähyväisryyppyjä\nja puheli sille humalaisia.\n\n\"Minulla on aina oikea talouspolitiikka\", johtui hän agronoomin puheita\nmuistellessaan ilmoittelemaan.\n\n\"Minä en kokoa miljoonaa taivasta varten. -- Vaan otan siitä prosentin\naikanaan.\"\n\nJa Antti veltostui menemään mukana taivaallisiin. Viinakin tuo kun\nvielä häntä veltosti. Hän mukaili:\n\n\"Ka... Eihän se siellä enää auta.\"\n\nEipä kyllä. Jönni jatkoikin kuin autuudenasialle heltyneenä, puhellen:\n\n\"Minä sanon sielulle: Sielu, sanon minä: kun loistat miljoonan\nvieressä, niin elä ole hidas, eläkä ylpisty Jönnin vatsalle, vaan\nmuista sitäkin köyhää.\"\n\nHän suli tuolle köyhälle aivan armeliaaksi, suli vilpittömästi, puheli\ntotuudessa, viinan liikuttamana. Hän toisti vieläkin:\n\n\"Sillä minulla on miljoona-asiassa oikea talouspolitiikka: otan\nainoastaan prosentin ja annan pääoman olla vapaudessa... Ettei sielu\nsiihen kiintyisi\", selitti hän ja lisäsi:\n\n\"Sillä henki pitää olla vapaa... Miljoona maailmalla liikkeessä, että\nhenki on vapaa.\"\n\nJa heitä molempia väsytti, ja Antin pää nuokkui pitkän, laiskan kaulan\npäässä, ja he olivat kuin kaksi unelmiinsa nukahtavaa omituista lasta.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nEversti Porhola oli tällä välin sopinut velkojiensa kanssa, saanut\nakordin. Tietysti velkojat luottivat asiaan, kun kuulivat sen takana\nolevan itsensä kauppaneuvos Lundbergin.\n\nJa niinpä ajoi hän nyt Jönnin kanssa komeissa vaunuissansa\ntehtaillensa, kyyditsi Jönniä morsiamen luo. Eversti koki olla hänelle\nmieliksi, jutteli siinä vaunuissa ajaessaan jo elämästään,\nsotaretkistään. Hän oli nuorena luutnanttina ollut Turkin sodassa ja\npuheli siitä. Jönni johtui niistä turkkilaisista pubeista muistamaan ne\nTurkin sulttaanin avioasiat ja kinansa niistä Hankun kanssa. Hän tuli\nuteliaaksi, halusi selvyyttä. Hän alkoi jo, puheli:\n\n\"Siitä se Turkin sulttaanista Hankkukin kinasi.\"\n\nMutta kun hän epäili sen valehdelleen sen vaimopaljouden, niin hän\nvarovaisuussyistä keskeytti ja käänsi epääväksi:\n\n\"Mutta minä sanoin hänelle, ettet sinä tunne sulttaanin oloja.\"\n\n\"Jaa kuinka?\" tarttui eversti, ja Jönni selitti:\n\n\"Niistä sen sulttaanin eukkoasioista se vain siinä kinasi ja oli\ntuntevinaan ne.\"\n\nJa eversti innostui, selitteli:\n\n\"Jaa!... Ne ovat omituisia. Ne haaremiasiat.\"\n\nLuuli hän Jönnin ne tuntevan ja jatkoi:\n\n\"Kolmetuhatta vaimoa täytyy olla.\"\n\n\"Sappermentti!\"\n\nNyt hän uskoi.\n\n\"Mutta mitähän tuo niin monella tekee?\" ihmetteli hän herttaisesti.\nEversti koki selittää:\n\n\"Jaa... Se on... uskonnollinen traditsiooni ja... sanokaamme ehkä,\nkuinka sanoisin, hovietiketti ja... Niin, hovietiketti\", loppui\nhäneltäkin ränsistyneen everstin henkinen varasto. Jönni ymmälle:\n\n\"Jaa etiketti?\" puheli hän, mutta eversti alkoi selitellä haaremin\noloja, kuvaili sen loistoa, ylellisyyttä, kalleutta.\n\n\"Seinillä\", puheli hän, \"seinillä gobeliinit... kalliit venetsialaiset\npeilit... Sanalla sanoen Luxus... die Pracht: ylellisyys ja loisto.\"\nJönni syventyi sitä ihmeissään miettimään kuin jykevä kangas. Ei hän\nsiitä mitään erin selvää käsittänyt. Kuunteli vain ja oli kuin ymmällä.\nEversti jatkoi, selitteli, että se kaikki on turhaa varojen tuhlausta.\n\n\"Köyhä valtakunta\", moitti hän tuhlausta ja selitti:\n\n\"Meidän täytyisi oppia elämään varojemme mukaan. Vähätpä siitä, mitä\netiketti vaatii. Vai mitä, setä?\" käänsi hän siinä äkkiä kysymykseksi.\n\nJa silloin heräsi Jönni niistä jykevistä ajatuksistaan ja vastaili:\n\n\"Ka sitäpä minä tässä vain arvelin, että on se sulttaani jyry ukko. Kun\nsillä on semmoinen etiketti ja niin monta muijaa.\"\n\nEi hän jaksanut sitä muijapaljoutta käsittää ja jatkoi:\n\n\"Siinä pitää ukolla olla jo leipääkin monta kakkua päivässä, jos mieli\nmoinen muijaliuta leivässä pitää.\"\n\n\"Jaa... jaa\", myönteli ränsistynyt eversti. Mutta kuinka ollakaan, niin\nJönni kävi kateelliseksi sulttaanille sen onnesta ja hekumasta ja siinä\nmielessä hän nyt puheli:\n\n\"Se ukko on osannut etsiä! Niin että ei tarvitse tyhjin suin olla ja\nrannalla ruikuttaa. Kun on osannut oikein vuovata.\"\n\nJa hänen kävi kateeksi sekin, että sulttaanin kannattaa niin\nloistavasti elää. Hän kadehti sitä kuin lapsi ja puheli:\n\n\"Sillä miehellä on miljoonamiehen luonto.\" Ja kun eversti sen myönsi,\nniin Jönni yhäkin syventyen kateudessansa kehaisi nyt itseänsä:\n\n\"Mutta niin on minullakin ollut. Miljoonamiehen luonto jo lapsesta\npitäen.\" Hän puheli sitä innolla ja antaumuksella, selittäen:\n\n\"Lapsesta pitäen en ole surkeillut rahaa ripottaessani miljoonamiehen\nhurskaudella, vaan olen elänyt aina niin komeasti kuin kukkaro\nkannattaa ja sanonut, että joka ei kylvä, sillä ei ole mitä niittää.\"\n\n\"Jaa\", tapaili tihrasi eversti ja selitti:\n\n\"Se on totta... Että rahan pitää antaa aina olla liikkeessä.\"\n\nJa niin ajoivat he vaunuissa Kourun lesken maille. He olivat sopineet\nniin, että Jönni tuo everstille rahat kotiin määrättynä päivänä, ottaa\nvelkakirjan, ja niin on asia valmis.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKourun leski, Maria, olikin jo odottanut sulhasen tuloa. Kaikki oli\npesty ja puhdistettu, ja oli varattu juhlaruuat, kuten aina rikasta\nhelsinkiläistä sulhasta odottaessa. Siveänä naisena hän oli kutsunut\nluoksensa, n.s. esiliinaksensa, erään tutun talon tyttären, neiti\nRiipiön, ettei maailma voisi sanoa hänen ennen aikojaan mitään\nsopimatonta tehneen. Hänkin oli agronoomilta ja muiltakin kuullut tuon\nrikkaan sulhasensa omituisuuksista ja odotti uteliaana.\n\nJa nyt ajoivat komeat vaunut kartanolle. Mari tunsi everstin ja\naavisti, että silinterihattuinen herra sen vieressä on hänen\nsulhasensa. Koko talo joutui varpaisilleen, ja morsian aivan hermostui.\n\nMutta kartanolta pyörsivät vaunut pois. Eversti lähti jatkamaan\nmatkaansa, ja Jönni vääntäytyi yksin ovea kohti. Morsian joudutti\npalvelustytön ovia availemaan. Jönni johdettiin vierashuoneeseen,\nemäntä, morsian, tuli tervehtimään, niiasi syvään, kainosteli, ja Jönni\ntervehdykseksi peräsi:\n\n\"Tässäkö se asuu se Kourun leski?\"\n\n\"Minähän se olen\", kainosteli emäntä. Jönni kakisteli ja ilmoitteli:\n\n\"Agronoomi Paapurin kanssa siinä kun miljoonakauppojen harjakkaisia\nvähän kuittailtiin, niin se tuli maininneeksi, että minun sopisi käydä\ntalossa.\"\n\n\"Terve tuloa!\" toivotti emäntä ujona. Neiti Riipiökin oli käynyt jo\nuteliaana niiaamassa ja oudosteli sittemmin emännälle ihastellen:\n\n\"Herra isä miten vaatimaton! Miljoonamies ja käy paikkahousuissa ja\ntuommoisissa kengissä! Ihan kuin jätkä.\"\n\nMutta emäntä tiesi sen jo ennalta. Agronoomi oli hänelle telefoonissa\nkaikki selittänyt.\n\n\"Ilmankos sillä miljoonia olisikaan!\" puolusti hän Jönniä ja puuhaili\njo päivällistä, parasta mitä voi, ja puheli neiti Riipiölle:\n\n\"Ken on verassa, se on velassa. Kenen housut taas sarkaa, sillä ei\nrahasta arkaa.\"\n\nTunsi hän nykyajan. Miten moni isäntä olikaan näilläkin seuduin verassa\nkomeillessaan kontunsa ja kaikkensa kuitannut.\n\n\"Ei se elämä ole meille silkissä ja sametissa tanssimista\", jatkoi hän\nneiti Riipiölle vakavana. Ilmankos ajoikin mies nyt semmoisten isojen\nherrojen kuin everstien seurassa. Sitä se saituus tekee. Niin hän\npuheli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sillä välin oli Jönni tarkastellut ja silmäillyt taloa ja sen\naloja ja oli välillä puhettakin yritetty, vaikka morsian kyllä\nujosteli. Nyt oli päivällinen valmis. Jönni istutettiin yksin syömään.\nMorsian ja muut vain palvelivat.\n\nJa Jönni söi nyt tavallisella jättiläismäisellä ruokahalulla. Olikin\nnämä kaksi päivää elänyt pelkällä juopottelulla, niin että kyllä nyt\nruoka maistui.\n\nVarsinkin näin kovin herkullinen ateria. Hän alkoi ja aivan\npeloittavalla otteella, ja pian tyhjeni lautasellinen, toinenkin.\nEnsimäisenä hän hautasi maukkaat kinkkuleikkeleet, pitäen samalla jo\ntoista leikkelelautasta silmällä, syrjäsilmäyksin, kuten härkä\npuskettavaksi aikomaansa, ja varustautui jo kosimaan. Kun morsian siinä\nnöyränä ja kainona aherti ja palveli, niin hän mietti vain puheen\nalkua, johdantoa. Ahnas syöminen tahtoi kyllä sotkea, mutta suurella\nponnistuksella sai hän kuitenkin johdannon alkupäästä kiinni. Pitäen\nnyt makkaraleikkelelautasta silmällä hän näet yhtäkkiä ilmoitti:\n\n\"Oli se se profeetta Muhamettikin oikea jymyprofeetta! Kun teki\nsemmoisen uskon!\"\n\nHistorialliseksi keskusteluksi sen emäntä käsitti ja oppimattomuuttaan\nujoillen vastaili:\n\n\"Niin... Kerrotaanhan siitä historiassa... Vaikka eipä tuota\nmeikäläisen aika anna myöten historiaankaan sen syvemmin perehtyä.\"\n\nHän puuhaili ruokakaapista astioita. Jönni ahtoi suunsa jälleen\ntäyteen, nielaisi ja nyt uutta herkkua härkämäisesti silmällä pitäen\njatkoi:\n\n\"Minulle taas on se historia niin selvä, että kun Hankku aikoinaan\nvänäsi, että se on usko, joka panee Turkin sulttaanin pitämään monta\nemäntää, niin minä hänelle suoraan sanoin, että se ei ole usko, vaan\nse, että sulttaanin, jolla on miljoonia, kannattaa niin elää.\"\n\nJa taas ahdettuaan ja taas nielaistuaan hän lisäsi:\n\n\"Sillä jos sitä uskon nimissä semmoista yrittäisi, niin siitä joutuisi\nsulttaanikin pian käpälistään kiinni.\"\n\n\"Eihän se anna Herra itseään pilkata\", myönteli siihen emäntä\nvaatimattomasti. Ja yhä ruokaa vajottaen lisäili Jönni:\n\n\"Niin että minä sanoin Hankulle silloin että ei se sinun\nhistoriantaitosi lyö yhteen.\" Ja muistaen everstin puheesta kaksi sanaa\nhän nyt ruokaa ahmien toi ilmi oman, oikean tietonsa, ilmoittaen:\n\n\"Sulttaanilla on siinä vain etiketti. Luksus ja etiketti siinä on eikä\nusko.\" Morsian nöyrtyi jo sulhasen vieraskielisten sivistyssanojen\nvuoksi yhäkin. Ei niitä hänenmoinen tiennytkään, ei ymmärtänyt.\nVähäiseksi hän nyt itsensä tunsi.\n\nSilloin neiti Riipiö taas tuli uteliaana ja katkaisi Jönnin\nkosintapuheet hetkiseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vain hetkiseksi. Oitis hänen poistuttuansa ryhtyi Jönni\njatkamaan. Nyt hän lähti jo asiaa läheisemmältä otteella, ilmoittaen\nrutosti:\n\n\"Ja on sitä siellä Helsingin torillakin sitä väkeä... Kun on toisinaan\ntori mustanaan ja toista tulee ja toista menee, niin että se on\nkuhina.\"\n\nJa saatuaan taas ruokapaljoudet alas nielaistuksi hän asiaa yhä läheten\njatkoi:\n\n\"Niin että on siinä ollut ämmäväellä puuhaa. Saada semmoinen\nkansanpaljous aikaan!\"\n\nAivan hän tosissaan sitä ihmetteli. Emäntäkin nyt yhtyi, puhellen\nujona:\n\n\"Onhan siellä Helsingissä väkeä. Kun täältä maaltakin kaikki vain sinne\nrientävät, niin että et kohta palvelusväkeä saa!\"\n\nMutta ei Jönni siitä puheesta suuria huolinut. Hän ei hellittänyt enää\notteestansa, vaan suu täynnä jatkoi:\n\n\"Mutta niinhän se on alussa säädettykin, että sitä pitää lisääntyä ja\ntäyttää maata. Muutoin ei olisi esimerkiksi keisarilla kylliksi\nsotamiehiä eikä savotoissa työväkeä.\"\n\nEmännästä se Jönnin alistuminen tuntui hurskaudelta.\n\n\"Ka... Ne ovat Herran säätämiä. Ne asiat\", vastaili hän yhtä hurskaasti\nja nöyrästi. Jönnin mieli heltyi taas kuten aina rakkauden asiassa. Hän\njo puheli:\n\n\"Ja niin sen pitää ollakin!\" Suun hän vain nieli tyhjäksi ja jatkoi\naivan runollisesti:\n\n\"Sillä jos kerran pulukyyhkysetkin tekevät pesän vaikka vanhaan\nkenkärajaan, niin ei se ole silloin mies eikä mikään, jos ei -- ainakin\nrahan lellipojaksi päästyään -- kerran elämässään kuherra ja täytä\nsydämensä aivoituksia.\"\n\nHän oli unohtaa jo ruuan herkullisuudenkin ja lisäsi:\n\n\"Sillä me emme tiedä, milloin se kuolema kolkuttaa... Niin että jos me\nemme ajoissa toteuta sydämemme aikomuksia ja tyydy vaikka kenkärajaan,\nniin ne meidän sydämemme aivoitukset pannaan käyttämättöminä\nkenkärajaan. Ja silloin se on jo myöhä.\"\n\nEmäntä oli sisällisesti aivan itkeä. Niin se nyt puhe hellytti. Hän\ntapaili:\n\n\"Ka... Etsikkomme aikahan meidän kaikkien täytyy tuntea... Ennenkuin\nkirves pannaan puun juurelle.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt huomasi Jönni, että hänen on paras lopettaa aterioiminen,\nsillä kaikki astiat olivat jo kertaan tyhjennetyt. Hän nousi,\nvarustautui loppuotteeseen aivan syöneen voimilla, pyyhkäisi suunsa ja\näkkiä alkoi:\n\n\"Sitähän minä tässä oikeastaan asiaa lähdin... Kun se agronoomi siitä\npuhui.\"\n\nEmäntä arvasi, aivan nöyrtyi. Jönni jatkoi:\n\n\"Sillä tehtävähän se kuitenkin on. Sekin teko!\"\n\nMutta sitten hän äkkiä kysäisikin:\n\n\"Niin että puoli miljoonaako sinulla on?\"\n\nEmäntä myönteli, puhellen:\n\n\"Perunkirjoituksen mukaan, niinhän niitä pitäisi olla... Ja ainahan tuo\nHerra armossaan antanee, ja lie siunannut ja antanut korkojenkin siihen\nlisäksi karttua.\"\n\nSen myönsi Jönnikin nyt, vieläpä lisäsi:\n\n\"Vaikka oikeastaan se Herra ensin tahtoo nähdäkseen miehen pankkikirjan\nja siunaa sitten suuremmat korot sille, jolla on isompia summia\npankissa.\"\n\nSen hän tiesi. Tukevasti, aivan iskien hän lisäsi:\n\n\"Sillä se on viisas ukko. Se yläilmojen ukko.\" Ja nyt alkoi hän puhua\nomista rikkauksistaan, ilmoittaen:\n\n\"Minä jo ensimäisessä metsäkaupassa tienasin tuonne ylikin\nkaksisataatuhatta ja nyt tässä koskikaupassakin nyhtäsin puhtaaksi\nmiljoonan.\"\n\nHän uskoi sen kaiken todeksi ja kehaisi:\n\n\"Ja alkaessa ei ollut muuta kuin kaksi kättä ja niissä viisi näppiä\nkummassakin. Kunnes sitten lotterissa työnsi lykyn.\"\n\nOli häntä siis onnistanut, siunannut. Hän tunnustikin sen, puhellen:\n\n\"Sillä kun se todellakin rupeaa siunaamaan, niin se siunaa\nsurkeilematta. Sillä Herrakaan ei siunaa ihan omistaan, vaan toisen\ntaskusta toiselle. Niin että Herran siunaus on niinkuin kaksiteräinen\nmiekka.\"\n\nEi emäntä jaksanut nyt mitään syvällisiä tutkia ja käsittää, vaan\nmyönteli nöyrästi:\n\n\"Kunpa vain osaisimme itsekukin sen miekan alle oikein ja taidolla\nasettua. Niin ei olisi itkua eikä kipua meillä.\"\n\n\n\n\nXII.\n\n\nHe olivat jo sopineet asian valmiiksi. Emäntä kuitenkin lykkäsi\nkihlauksen ensi sunnuntaiksi. Perheessä näet noudatettiin visusti\nvanhoja hyviä tapoja. Vanhempien, jos olivat elossa, piti olla\ntyttärensä kihlajaisissa, ja ennen ensi sunnuntaita eivät vanhukset,\nisä ja äiti, ehtisi tulla.\n\nJa Jönnille se sopi nyt hyvin. Hän laski ehtivänsä tällä välin päättää\nensin morsiamensa Liisan myöntikaupan, sitten koskenmyöntikaupan ja\nvahvistaa talon ostokaupan. Ehkäpä vielä ehtivät arvioida metsänkin, ja\nniin on sekin kauppa lukossa. Hyvästellessään hän vielä vannotti uuden\nmorsiamensa, peräten:\n\n\"Niin että sitä minä vieläkin tässä arvelin... Että kyllä kai se\npuumerkki pitää?\"\n\nJa morsian myönti sen nöyrästi ja puhui taas sanan uskonasioistakin.\nMieli kun nyt oli niin herkkynyt, niin siksi hän niistä asioista\nsanasen sanoi.\n\n\"Herran edessähän me itsekukin tämmöiset valat vannomme\", puheli hän,\npuuhailullaan ujouttaan peitellen. Jönnikin siitä taas heltyi, syventyi\nhänkin Sanaan. Johtaen ajatuksensa siitä Simpson-nimestänsä hän aivan\njo runoili:\n\n\"Ka, räpisteleviä lintujahan me ihmiset olemme Herran edessä. Emmekä\nmitään Simpsoneja.\" Ja kun hän nyt heltyneenä muisti Simpsonin, niin ei\nhän puhunut sen voimasta, vaan siitä sen runoudesta, puhellen:\n\n\"Sekin Simpson löysi kerran hunajaisen kimalaispesän kuolleen hevosen\nruumiista, ja siihen hänen olisi pitänyt tyytyä eikä enää Delilan luo\nmennä.\"\n\nHän oli nyt kuin runoileva lapsi, vakuutti omaa uskollisuuttansa,\npuhellen:\n\n\"Minä en koskaan kahdelle hymyile.\"\n\nJa niin lähti hän nyt sitä ensimäistä omaansa, Liisaa, kuten ainakin\nomaansa muille myömään, sillä nyt hän oli hymyillyt toiselle. Ja hänen\nelämänsä tuntui suloiselta ja runolliselta, kuin olisi hän ollut\nSimpson, joka löysi kimalaispesän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa ne tamperelaiset huijarit olivatkin jo varustautuneet Jönniä\nvastaan. Heidän ainaisena kievarinaan oli Rouvarin talo. Siinä talossa\nhe pehmittelivät ne Tampereella kävijät, maalaiset, joita syystä tai\ntoisesta ei voinut kaupungissa pehmittää. Talo oli oikeastaan heille\nsitä varten salaisuudessa vuokrattu. Siellä he nytkin Jönniä odottivat.\nHeillä oli kaupan viinaa, oli jos mitä tarpeellista. Antti Tanakka oli\nmuinoin toiminut sähkötyömiehenä ja aherti vielä nytkin joskus\nhuijaritoimensa ohella sitä näön vuoksi. Niitä puuhia varten hänellä\noli limonaadipullollinen myrkyllistä rikkihappoa viinapullojen\njoukossa. Mutta kun sekin oli kirkasta kuin viina, niin oli hän sen nyt\npannut niistä erilleen, ettei erehdyksessä sotkeentuisi, sillä\nviinatkin heillä oli limonaadipulloissa, ettei joutuisi kiinni. He\nharjoittivat viinakauppaakin. Tuon vaarallisen myrkkypullon oli Tanakka\nkätkenyt kaapin alle. Heidän poissa ollessansa oli palvelustyttö\nhuonetta siivotessaan sen huomannut, luullut vesipulloksi ja viskannut\npellolle, jossa se särkyi, miesten asiasta mitään tietämättä.\n\nMutta Jönni saapui ja seurustui heihin alttiisti, joi, kehaisi jo\nkosimismatkoistansa, alkoi, puheli:\n\n\"Kävin lyömässä löylyt erääseen leskeen.\" Hän kerskasi sille käyneensä\nlyömässä rakkauden löylyt, rakastuttaneensa ja suostuttaneensa Kourun\nrikkaan lesken, vaikka ei hän sen nimeä maininnut. He alkoivat\nhiljaisella ryypiskelyllä, ja Jönni, joka oli sulhasmiehen ja\nnuorenmiehen päällä, oli ruveta alussa taas runolliseksi. Mieli kun tuo\nnyt tässä elämän humussa siksi kuitenkin painui. Siinä jo ryypiksimisen\nalussa hän alkoi taas puhella raamatullisia kuvia:\n\n\"Se tuhlaajapoika\", alkoi hän, sillä mieli oli johtunut siihen\nsuurtuhlaajaan tästä humuelämästä. Hän ryyppäsi kuin tuhlaajapojan\nelämää paheksuen ja lisäsi:\n\n\"Mutta se mies eli siivottomasti. Se tuhlaajapoika.\" Sen myönsivät\nhuijaritkin, ja Jönni oli jo yhä valmiimpi ja rupesi elämään\nsiivottomasti. Joi ja mässäsi huijarisakin kanssa ja löi korttia. Sitä\ntehdessään hän vieläkin jatkoi tuhlaajapojan elämän soimaamista\npuhellen siitä:\n\n\"Ilmankos sitten joutui maatöihin! Kun niin hurjasti miljoonaansa\nliikutti.\" Hän runoili sitä tosissaan, miljoonakohtalostaan jo ensi\nryypyistä heltyneenä, ja selitti:\n\n\"Miljoonasta ei ole hurttiluontoiselle miehelle kauaksi aikaa\ntupruuttamista... Jos sen liika aikaiseen alkaa.\"\n\n\"Ei ole... Ei ole\", vakuutti huijarijoukko juopottelevan joukon\nrähinällä, ja Jönni järkeili tuhlaajapojasta:\n\n\"Mutta jos hän olisi antanut miljoonan olla isänsä taskussa tai\npankissa kiertämässä, niin hän ei olisi sen menettämisen vuoksi\njoutunut maatöihin, vaan olisi kuollut miljoonamiehenä.\"\n\nJa samaa pitkälti. Jönni juopui, vakuutti, että hän ei mene\ntuhlaajapojan tavoin tuhlaamaan omaisuuttansa, miljoonaansa, naisväen\nseurassa, vaan myö entisetkin naisensa:\n\n\"Se Liisa joutaa nyt mennä\", kerskui hän jo humalaisena, morsiamellansa\nkauppaa hieroen. Ja he tinkivät jo Liisan hinnasta. Huijarit näyttivät\nisoja rahatukkujaankin, niin että Jönni näki, että on niillä pojilla\nmillä nuo välittäjäistuhannet maksaa. Jönni oli jo hyvällä tuulella, ja\nhänen rahoissansa oli taas uusi ja iso lovi.\n\nMutta ei hän hellittänyt, vaan eli vain siivottomasti kuten\ntuhlaajapojasta oli sanonut, ja lopulta jo kinasi siitä Liisan\nmyönnistä:\n\n\"Kun minä kerran tuhlaamaan rupean, niin tuhlaan muijan ennen muita...\nVähemmän on sitten eukko ristinä maailmassa.\"\n\nHän oli jo kohtuuttoman juopunut, ja hän jo reuhasi. Siitäkin\ntuhlaajapojasta hän yhä turisi. Nyt hän retusi taaskin sen miljoonasta,\nturisten:\n\n\"Sillä miljoonaa ja kaunista vaimoa ei pidä käsiinsä ottaa... Tahi ne\nlentävät... Käsistä pois... Käsistä pois!\" hihkaisi jo jätkämäisyyden,\nkuten silloin agronoomille sen: tittelit pois!\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa samassa talossa osui nyt vierailemaan isännän tuttu, Sipilä.\nHän palasi veljensä kanssa Tampereelta, kumpikin omaa hevostansa\najaen. Hänkin oli Tampereelta ostanut joitakin tehtäviä varten\nlimonaadipullollisen tuota samaista rikkihappoa, jota oli Tanakalla.\nKun se, kuten jo sanottu, oli kirkasta kuin viina tai limonaadi,\ntalletti hänkin pullon Rouvarin kamarin kaappiin, ettei joku sitä saisi\nkäsiinsä ja erehdyksessä ryyppäisi. Tuo happohan näet, kuten\nmainittiin, on mitä ankarinta ja tulisinta myrkkyä. Rouvarin vieraana\nhän sen kamarissa oleilikin, kun taas huijarit elelivät omissa\nerikoisissa huoneissansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt alkoi Jönnin viimeinen tuhat huveta. Hän pelasi korttia, joi ja\njuotti. Riitti hänellä. Pian oli miljoonat taskussa. Hän ei surkeillut.\n\nJa niin retkuteltiin sitä kauppaa ja pehmitettiin Jönniä. Lopulta Jönni\nhumaltui jo hyvin pahasti. Sipilä varasi poislähtöä, kopisteli jo\nrikkihapolla täytetyn limonaadipullon kaapista isännän kamarin pöydälle\nvalmiiksi ja poistui nyt vain hevosta juottamaan. Kamari jäi tyhjäksi.\n\nJa silloin lähti humalainen Jönni seurueestansa kävellä hoippumaan,\nkädessä limonaadipullo puolillaan vielä viinaa. Hän hoippui\numpimähkään, tietämättä minne. Eteenpäin vain.\n\nNiin osui hän isännän kamarin ovelle, sysäsi sen auki, työntyi sisälle,\nhorjui, ryyppäsi loput pullosta, pisti tyhjän pullon pöydälle ja jäi\nistua tuijottamaan aivan älyttömänä, tajuttomanakin. Pää vain riippui\nnuokuksissa kuin putoava leiviskä. Hetkisen kuluttua tuli kamariin\nSipilän toinen veli, huomasi veljensä nostaneen rikkihappopullon jo\npöydälle ja aivan kirosi sen varomattomuutta.\n\n\"Olisi voinut humalainen juoda!\" kauhistui hän itsekseen, kopasi pullon\ntaskuunsa, poistui ja hän lähti ennen veljeään ajamaan kotiaan kohti.\nJönni nuokkui vielä tovin, putosi sitten lattialle ja jäi siihen\ntunnottomana makaamaan. Örisi vain oudosti, kuten aina ylettömästi\nottanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt palasi se ensimäinen Sipilä myrkkypulloaan noutamaan. Hän sai\nkäsiinsä Jönnin tyhjän limonaadipullon, luuli sitä omaksensa, hoksasi\nlattialla örisevän miehen erehdyksissä, viinan himossa, ryypänneen\nmyrkyt ja nyt örisevän kuolintoreissa. Häneltä pääsi kauhun kirous.\n\nJa oitis huusi hän kaikki avuksi. Nousi hätä, hälinä, huuto. Kaikki\nkauhistuivat. Oltiin ihan neuvottomia hädästä. Joku jo soimasi Sipilää.\n\n\"Kuka nyt niin varomattomasti liikutteleekin! Semmoista myrkkyä!\"\n\nSipilä hätäytyi. Voivat syyttää häntä oikeudessa kuoleman tuottamisesta\nvaromattomuudella.\n\n\"Mistäs minä sen arvasin!\" puolustautui hän peloissaan. Jönniä alettiin\nherätellä ja repiä, mutta se vain örisi.\n\n\"Ei se enää virkoa\", päätteli jo eräs toivottomana. Alettiin valella\nkylmällä vedellä. Jönni vain örisi ja korisi.\n\nMutta kylmästä vesisuihkusta hän toki virkosi ja kohottautui jo\nistumaan. Älytön hän vielä oli.\n\n\"Sinäkö se joit myrkyn?\" koki jo Rouvari häneltä tiedustaa. Jönni ei\nälynnyt. Katsoi vain tyhmästi.\n\n\"Myrkyn joit!\" ilmoitti hänelle nyt pelästynyt Sipilä ihan korvaan\nhuutaen.\n\n\"Häh?\" örisi jo Jönni älyttömänä. Sipilä näytteli hänelle silloin sitä\ntyhjää limonaadipulloa ihan nenän edessä heilutellen ja huusi yhäkin\nlujemmin korvaan:\n\n\"Joit myrkyn!\"\n\n\"Häh?\"\n\n\"Myrkyn joit... Se ei ollut viinaa, vaan myrkkyä... Rikkihappoa!\" huusi\nSipilä nyt aivan karjumalla korvaan. Huijarit kuulivat melun ja huudon\nja tulivat peräämään mikä on hätänä.\n\n\"Jätkä on juonut rikkihappoa ja kuolee\", selitti vapiseva emäntä.\n\nJa silloin pelästyi huijarijoukko. He eivät tienneet hapon olevan\nSipilän, luulivat Jönnin saaneen käsiinsä heidän rikkihappopullonsa. He\nriensivät tarkastamaan kaapin alusta. Pullo oli poissa.\n\nJa nyt tuli heille hätä. He luulivat joutuvansa kiinni miehen\nmyrkyttämisestä. Ennestään kun jo olivatkin poliisille jos mistä\ntunnettuja, niin ei ihme, että pelko kävi koko joukon läpi. He\nkokosivat kiireesti kampsunsa ja niin lähtivät karkuteille. He olivat\nvarmat syyllisyydestänsä ja siitä, että joutuvat, jos kiinni saadaan,\nlinnaan miesmurhasta, eivätkä he ymmärtäneet miten Jönni oli tuon\npullon käsiinsä saanut. He piilottelivat metsissä ja kokivat päästä\njotenkuten salaa pois koko Tampereen tienoilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta lopulta selvisikin Jönni tajuamaan sen, että hän on juonut\nerehdyksessä myrkkyä. Hän kauhistui, ihan selvisi kauhusta.\n\n\"Oliko se piru myrkkyä?\" kysyi hän, silmät kauhusta pyöreinä.\n\n\"Oli. Sinä kuolet nyt\", vakuutti Rouvari.\n\nJa silloin pääsi Jönnilta karkeaakin karkeampi kauhun kirous:\n\n\"Voi p--kele!\"\n\nHumala selvisi kuin puhallettu sauhu. Hän luuli jo tuntevansa kamalaa\npolttoa sisälmyksissään ja kiroili kauhuissaan:\n\n\"Nyt otti paholainen!\"\n\nHän alkoi huutaa ja voivotella sitä sisälmyksiensä polttoa. Itse\nasiassa olivatkin Kourun emännän monet herkut pilanneet Jönnin niihin\ntottumattoman vatsan, joten siis kipua oli, todellistakin. Miehet\npäivittelivät, raapivat päitään ja tuskailivat. Eukot siunailivat ja\nhätäilivät. Koko talo oli nurin.\n\nMutta apua täytyi saada. Tulisella kiireellä lähdettiin Jönniä viemään\nlääkärin apua saamaan Tamperetta kohti. Kun sairaan kanssa ei tietysti\nvoinut ylen kovasti ajaa, lähetettiin toinen hevosella ajaja edeltä\najamaan, noutamaan lääkäriä jo vastaan. Jönnille valmistettiin vuode\nkärreihin, kannettiin mies siihen pitkäkseen, ja niin lähdettiin\nmenemään, Jönnin yhä vain kauhuissaan voivotellessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat päässeet vasta parinkymmenen kilometrin päähän Tampereelta,\nkun se edeltä-ajaja toi lääkäriä vastaan. Kun sairasta ei voitu etemmä\nenää viedäkään, se kun yhä kauheammin niitä polttojaan valitti, niin\npoikettiin tienvarrella olevaan Pinturin taloon. Pyydettiin isännältä\nlupaa saada jättää sairas hoidettavaksi, selitettiin asia ja odotettiin\nvastausta.\n\nMutta Pinturi epäröi:\n\n\"Kuka se sitten kulungeista vastaa?\" peräsi hän varovasti. Ei tietty\nonko Jönnilla rahoja. Sairas virui yhä ulkona kärreissä.\n\nMutta lääkäri alkoi pakoittaa virkamahtinsa avulla:\n\n\"Hengenhädässä olevalta ei saa kieltää suojaa. Siitä rankaisee laki\",\nselitti hän. Emäntä, joka oli kristiliismielinen, heltyikin ja puheli\nmiehelleen:\n\n\"Anna niiden nyt jättää! Sieluhan se on silläkin sairaalla.\"\n\nNiin kannettiin jykevä Jönni toiseen tupaan ja asetettiin vuoteeseen.\nLääkäri tiedusti asian, ja kuultuaan Jönnin juoneen kokonaisen\npullollisen niin ankaraa myrkkyä, ilmoitti isännälle ja muille lyhyesti\ntiedemiehen kuivuudella:\n\n\"Ei siitä sitten enää eläjää tule.\"\n\nHäntä vain ihmetytti se, että Jönni oli näinkin kauan kestänyt. Mutta\nnähtyään Jönnin voimallisen, raavaan olemuksen hän luuli senkin\nkäsittävänsä, puhellen:\n\n\"Siliä on niin voimakas ruumis, että se näkyy kestävän ihmeesti.\"\n\nHän neuvoi vain juottamaan Jönnillä maitoa -- ei piimää -- niin paljon\nkuin se juo.\n\n\"Se lievittää tuskia ja polttoa, mutta ei se sekään enää mitään auta\",\npuheli hän lääkärin kuivalla, määräävällä äänellä.\n\nJa nyt ryhtyivät he peräämään Jönniltä kuka hän on, mitään hänen\ntoivottomasta tilastaan vielä puhumatta. Jönnillä, jätkämiehenä, oli\ntietysti papinkirja taskussa. Lääkäri tarkasti sen, huomasi Jönnin\njätkäksi, kävi heti välinpitämättömäksi ja äänsi tylysti:\n\n\"Jassoo! Se olikin vain jätkä!\"\n\nViis hän siitä. Hän puheli väelle:\n\n\"Olihan se toki onni, että ei sattunut sen häävimpi mies.\"\n\nJa silloin he alkoivat uudelleen harkita sitä maksu-asiaa. Lääkäri jo\nperäsi Jönniltä: \"Onko sinulla rahoja?\"\n\nOli niitä vielä yli viidensadan. Se kirkasti asian. Pinturi suostui nyt\nottamaan Jönnin hoitoonsa, sillä kyllä niissä rahoissa oli liikaakin.\nPoistuessaan kehoitti lääkäri kylmästi:\n\n\"Toimittakaa se sitten kiireesti hautaan. Myrkkyyn kuolleet mätänevät\npian. Varsinkin näin kesäkuumalla.\"\n\nJa kohta Pinturi lähettikin Koposen tilaamaan haudan Tampereen\nmaaseurakunnan hautausmaalta. Hautajaispäiväkin määrättiin, Jönnille\nmitään puhumatta, Pinturi antoi Koposelle säädetyn haudankaivusumman,\nkymmenen markkaa, ja niin joutui asia.\n\nMutta matkalla Koponen tapasi Rinnin pojan Jaskan, joka kertoi huomenna\nmenevänsä Tampereelle. Hän jätti siis asian sen toimeksi. Säästyi siten\nitseltä aika, kun Jaska lupasi toimittaa asian markasta. Hän itse oli\nottanut viisi. Jäi siis hyvä voitto.\n\nMutta kun hautaa tilatessa joskus, silloin kun epäiltiin kuoleman\nsyytä, vaadittiin lääkärin todistus, oli lääkäri sen, asian\nmuistettuaan, lähettänyt Pinturille. Hän todisti siinä Jönnin kuolleen\nmyrkytykseen. Paperi tuli vasta haudantilaajan lähdettyä ja niin se jäi\nlähettämättä, mutta ei sitä haudankaivaja ollut vaatinutkaan, vaan oli\nluvannut kaivaa ilman mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLääkärin aikana oli Jönni rauhoittunut, sillä hän toivoi siltä apua.\nSen poistuttua hän alkoi taas huolestua ja kyseli mitä se lääkäri\nsanoi. Mutta Pinturi neuvotteli ensin vaimonsa kanssa, sillä ei\ntiennyt, olisiko oikein ilmaista totuus. Se voisi vain pahentaa asiaa.\n\nMutta kristillismielinen emäntä ajatteli toisin. Hänen mielestään piti\nasia ilmoittaa Jönnille, että se tietäisi valmistaa sielunsa. Pinturi\npalasi silloin Jönnin luo ja ilmoitti rauhallisesti:\n\n\"Kyllä se kuuluu sanoneen niin, että ei sinusta enää eläjää tule...\"\n\nJa silloin kauhistui Jönni lopen ja alkoi karjua kuin ahdistettu peto.\nHänen silmänsä kiiluivat kauhusta pyöreinä. Hän koki kömpiä ylös ja\nraivosi:.\n\n\"Senkö helvettiin minä sitten joudun!\"\n\nTurhia olivat kaikki lohdutukset. Turhaan puhui emäntä Sanasta. Jönni\nei kuunnellutkaan.\n\n\"Voi sun paholainen!\" karjui hän aivan kiroillen kuten mieletön. Emäntä\noli menehtyä.\n\n\"Onhan se toki ylösnousemus\", koki hän lohduttaa, mutta Jönni kauhistui\nsiitä yhäti ja karjui:\n\n\"Senkö hiiteen sitä sitten enää nouset!... Kun olet ruumiskirstussa\nkerran haudanpohjaan vajotettu!\"\n\nNe kokivat riennättää hänelle maitoa, mutta ei hän ollut huolia. Vasta\nitsensä väsyksiin asti raivottuaan hän alkoi raueten tyyntyä ja\nhoukuteltuna ryyppäsi maitoa.\n\n\"Lääkäri luuli, että se ehkä voi vielä pelastaa... Tai ainakin\nlievittää\", narrasi häntä emäntä juomaan kuten lasta.\n\nJa se alkoikin auttaa. Jönni alkoi toivoa maidosta pelastusta ja joi\nnyt kuin ahnas härkä. Hän tyhjensi pytyn toisensa jälkeen, varsinkin\nkun maito oli hänelle suorastaan herkkua. Ei hänen ollut kannattanut\nsitä monestikaan maistaa. Hän joi ja joi ja vaati lisää ja oli juoda\nkoko ison talon maidot.\n\nJa sitä mukaa kehittyi sitten muu meno. Tupa oli jo oikea sairashuone.\nAlkoivat suuret puhtaanapitohuolet, Menehtyneenä valitti jo hurskas\nemäntä:\n\n\"Pytyllähän tuon jo saa kantaa ulos... koko miehen.\"\n\nMutta nyt lohdutti isäntä vuorostaan häntä puhellen:\n\n\"Pitäähän meidän, kristittyjen, senverran lähimäistämme auttaa... Sillä\ntuleehan siitä palkka... Kun sillä on kerran rahoja.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt alkoivat asiat sotkeutua lopen. Oli kierrätetty nimismiehelle\ntieto, että Pinturin talossa on kuolemaisillaan mies, joka on\nmyrkytetty Rouvarin huonomaineisessa talossa.\n\nNimismies riensi asiaa verekseltään tutkimaan, kyseli asiaa Sipilältä,\njoka oli Jönniä kyydinnyt lääkärille eikä vielä ollut lähtenyt talosta.\nSe alkoi kierrellä. Pelkäsi joutuvansa syytteeseen ja selitteli Jönnin\nolleen huijarien kanssa juopottelemassa, salasi peloissaan sen oman\nrikkihappopullonsa ja arveli:\n\n\"Jos lie vaikka niiden sormi pelissä.\" Hän tunsi huijarit, luetteli\nniiden nimet.\n\nJa nimismies uskoi heti, että ne ovat syyllisiä, varsinkin kun kuuli\nniiden oitis, aivan juoksujalassa, lähteneen karkuun. Olihan se varma\ntodistus. Ei hän pitänyt tarpeellisena Jönniäkään erin kuulustella, ei\ntahtonut kuolevaa vaivatakaan. Hyvin hän tunsi huijarit niiden monista\nentisistä kolttosista. Lisäksi oli Jönnillä ollut rahoja. Oli aihekin\ntehdä rikos.\n\nJa niinpä hän ryhtyikin kiireesti miesten kiinniottopuuhiin. Hän\ntelefonoi Tampereen ja jos minkä kaupungin poliisilaitokselle, ja\nkaikki voimat pantiin liikkeelle tuon vaarallisen, tunnetun joukkueen\nvangitsemista varten.\n\nMutta yhä vapisi Sipiläkin ja koki miettiä miten sotkea oman\nsyyllisyytensä. Pelästyneessä mielessä kuvastui asia kerrassaan\nkauheana. Hän istuksi, tupakoi ääneti, koki ajatella keinoja, eikä\njaksanut keksiä.\n\nJa lopulta hän aivan kuin raivostui itsellensä. Kun hän yksikseen\nselvitteli hevostansa kotiinlähtöä varten, uhitteli hän itseksensä,\numpimähkäisesti:\n\n\"Tipahtakoon jos tipahtaakseen! En pelkää enää!\"\n\nHän suuttui hevosellensa, riuhtaisi sitä ohjaksista ja ärjäisi:\n\n\"Soh, koni!... Ann' tipahtaa vain! En putoa!\"\n\nJa niin lähti hän Pinturin talosta mieli masentuneena ajelemaan\nsynkeänä kotiansa kohti.\n\nMutta huijarijoukon synniksi joutui toinenkin rikos, joka yhäkin\nvarmisti sitä luuloa, että heillä oli rikollinen osuus Jönnin murhassa:\nSeuraavana yönä oli näet tehty siinä Rouvarin talon lähettyvillä\nmurtovarkaus. Hovineuvos Pöksyliinin asunnosta olivat varkaat\nanastaneet rahaa ja hopeaa lähes viidentoistatuhannen arvosta.\nHuijarijoukko kyllä oli siihenkin syytön, mutta kukas sen osasi näissä\noloissa arvata, varsinkin kun tuo joukko oli niin kuulu kolttosistaan.\nHovineuvos Pöksyliini lupasi kolmensadan markan palkinnon konnien\nkiinnisaajalle, ja jo huomenna komeili sanomalehdissä seuraava\nilmoitus:\n\n\"Kolmensadan markan palkinto luvataan sille, joka saa kiinni sen\ntunnetun huijarijoukon, joka myrkytti Rouvarin talossa erään\ntuntemattoman helsinkiläisen miehen ja kohta sen tehtyään teki\nmurtovarkauden hovineuvos Pöksyliinin asunnossa.\"\n\nJa nyt toimi poliisi. Muita innokkaampana puuhasi salapoliisi\nHytinen. Hänen raha-asiansa olivat rempallaan. Oli äsken menettänyt\nkorttipelissä rahansa, ja parin viikon päästä oli lunastettava eräs\nvekseli. Tästä palkinnosta hän nyt pelastusta toivoi. Kerroimme tämän\nvälillä. Nyt siirrymme taas Jönnin kuolinkamppailua tarkastamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli jo vakavuuden hetki Pinturin talossa. Mutta lopulta alkoi Jönni,\nlopen väsynyt kun jo olikin, tyyntyä, nöyrtyä, alistua kuoleman edessä,\njopa valmistuakin siihen. Emäntä oli taas puhunut hänelle Sanasta, ja\nkun Jönni jo alkoi tyyntyä, veisasi hän sen kuullen virren. Hän koki\nherättää häntä synnintuntoon.\n\nJa Jönni alkoikin siihen herätä. Hän puheli jo vakavana:\n\n\"Minä vaelsin liika pöyhkeästi ylpeyden tiellä.\"\n\nNäitä äskeisiä ylpeitä retkiään hän siten jo alkoi katua. Kuoleman\nvakavuus astui eteen yhä suurempana. Pinturi tupakoi kumaraisena,\nääneti, vakavana. Hänkin mietiksi sitä kuoleman suurta asiaa. Jönni\nhuohotti vaikeasti ja jatkoi:\n\n\"Se on suuri asia, se kuolema... Kun se alkaa meille ovissa kolista.\"\n\nEmännässä heräsi syvä sääli. Hän puuhaili, hoiti ja koki lohduttaa,\npuhellen kuin menehtyneenä:\n\n\"Kyllä sen senkin Herran avulla voittaa... On tuota Hänen avullaan\nvoitettu elämässäkin monet maalliset vaivat.\"\n\nMutta Jönni vain vaipui ja vajosi ja todisti:\n\n\"Ne ovat vähäisiä... ne elämän vaivat... tämän suuren vaivan rinnalla.\"\n\nJa Pinturikin tarttui Jönnin ajatusta kannattamaan, todistaen kuoleman\nsuuruudesta:\n\n\"Ne ovat vain pientä pihinää. Ne elämän vaivat. Kuoleman koleuden\nrinnalla.\"\n\nJa erikoisesti ja ensiksi alkoi nyt Jönni katua sitä, että oli ollut\nylpeä ja töykeä pelastajalleen Hankulle. Hän katui sitä, että ei ollut\nostanut sille ryyppyä. Hän selitti asian hoitajilleen ja valitti:\n\n\"Ja nyt se Hankku astuu tulevassa elämässä äkkiä eteeni ja alkaa\nsoimata ja sanoa, että: Jönni!... Jönni hoi\", aleni hänen äänensä aivan\nhaikeaksi, ja hän vaipui ja vajosi ja alkoi tahtoa pappia. Lähetettiin\nsitä hakemaan, ja kaikki valmistui nyt kuoleman tulolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa siinä pappia odotellessa alkoi nyt Jönni tehdä lopputiliä elämän\nkanssa. Hankku häntä eniten vaivasi ja piinasi. Hän katui ja valitti.\nEnsi töikseen hän käski varata itselleen jo ruumiskirstun. Kylässä\nolikin mestari, joka valmisti yksinomaan ruumiskirstuja. Möi niitä\nTampereelle. Sillä oli varastossa valmiita.\n\nJa nyt sillä osui olemaan eräs vanha arkku. Se oli tehty tilauksesta,\nmutta oli erehdytty mitoissa. Kirjeessä oli tilattu arkku, jonka pituus\nolisi 1 metri 90 senttiä, mutta liekö joku kurillaan -- vai muutenko\nlie osunut -- muuttanut ykkösen kakkoseksi, ja kun 9:n numero oli\nkirjoitettu niin epäselvästi, että näytti 4:ltä, niin mestari oli\ntehnyt 2 metriä 40 senttiä pitkän arkun. Niin jumalattoman pitkää ei\ntietysti kukaan huolinut, ja mestari työnsi sen nyt kavalasti Jönnille\n50 markasta. Hinta maksettiin. Kaikkiin muihinkin menoihin eroitettiin\nrahat, ja talo tyytyi sataan markkaan.\n\nJa sitten alkoi hän sovittaa itseään maailman kanssa. Hankku se vain\nyhä vaivasi ja nuhteli häntä.\n\nJa niin ei hän voinut olla, vaan vaati kirjoittamaan testamentin. Hän\ntestamenttasi Hankulle kaiken mitä häneltä jää, kun hautajaiskulut ja\nmuut on maksettu. Laskettiin jäävän sata, parikin rahassa ja siellä\nkotona olevat kapineet. Olihan siellä sadan markan sänkykin.\nTestamentti pantiin oitis postiin, jotta se joutuisi Hankulle jo\nhautajaispäiväksi, niin että Jönni saisi levon eikä Hankku oitis\nilmestyisi eteen. Lisäksi kirjoitettiin kirje, selitettiin Jönnin\nkuolema ja että silloin ja silloin haudataan. Kun lääkäri oli kerran\nsanonut, niin ei se enää muutu. Niin uskoi Jönni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin oli kaikki valmista. Lähetettiin jo kuolinilmoituskin Helsingin\nlehtiin. Jönni tahtoi niin. Toverien piti saada tieto heti. Siksi kirje\npantiin jo postiin ja niin odotettiin papin tuloa ja arkun tuojaa. Nyt\nhän jo peräsi:\n\n\"Mitenkä kauan se lääkäri sanoi tämän valmistusajan vielä kestävän?\"\n\nJa kun sairas oli jo kyllin tyyni, niin uskallettiin ilmoittaa:\n\n\"Ei yli yön kestä... Ja senkin ainoastaan maidon lievityksellä\",\nilmoitti Pinturi vakavana. Jönni kuunteli nyt jo senkin tyynenä. Olihan\nHankku, paras ystävä ja pelastaja, sovitettu, sovitettu siis kaikki.\nHän vaipui ja raukesi kuin lapsi. Nyt hän jo kaihoisasti puheli:\n\n\"Minä jo sanoin silloin hiljaisuudessa sielulleni: Sielu -- sanoin minä\n-- elä anna ylpeydelle valtaa, sielu! Mutta se vain veti.\"\n\nKaikkea hän nyt katui. Hoitajat kuuntelivat kuten aina kuoleman edessä\nseistessä. Jönni jatkoi, kaihoili:\n\n\"Minä sanoin sielulleni jo siitäkin asiasta, että: Sielu! Elä ole\nniinkuin muhametti, vaan elä vanhanapoikana, niin et joudu Turkin\nsulttaanin kanssa samoihin kirjoihin ja samaan pinne-lautaan. Mutta se\nvain siinäkin veti. Syntinen luonto veti.\"\n\nPinturikin ymmärsi mistä on puhe ja lisäili vakaana, hurskaana:\n\n\"Ka... Parempihan meille on siinäkin asiassa astiamme Paavalin tavoin\npyhänä ja kunniassa pitää.\"\n\nJa samaa pitkälti. Lopulta saapui pappi, lohdutti, puhui armosta,\nkehoitti katumaan. Jönni katui toistamiseen, myönsi langenneensa sekä\nylpeyden että ahneuden syntiin, mutta sanoi katuvansa nyt niitä. Hän\nselitti:\n\n\"Minä rupesin rikkauden himossa reistaamaan ja jupileeraamaan, mutta\nsitten tulikin tämä kuolema ja tarttui kärrin pyörään ja sanoi että:\nJönni! Jönni hoi!\"\n\nHän sai lohdutuksen. Pappi poistui hiljaa. Tuotiin jo arkku. Jönniä\nväsytti. Alkoi unettaa.\n\n\"Se on jo kuoleman rauhaa\", puheli hän. Hän joi vieläkin pytyllisen\nmaitoa ja niin nukahti viattomasti. Makea maito siellä vatsassa\nlisäsikin unen suloisuutta.\n\nAlkoivat valvojaiset. Tiedettiin, että Jönni ei enää unesta herää.\nEmännän avuksi oli tullut kaksi uskonsisarta, ja he valvoivat halki yön\nkaiken, Pinturi neljäntenä, yhä vain vartoen Jönnin lähtöä. He\nveisasivat tuontuostakin, yhteensä kaksitoista virttä. Heistä tuntui\nJönnin hengitys yhä vain heikkenevän. Milloin hyvänsä siis lakkaa.\n\nNiin päästiin aamuun, Jönni vain nukkui, nukkui sikeämpääkin\nsikeämpänä. Eräs vaimoista jo oudosteli:\n\n\"Onpa se todellakin sitkeähenkinen... Kuten tohtori sanoi. Kun näin\nkauan kestää.\"\n\nMutta Pinturi selitti vakaana:\n\n\"Jätkämies... Ne, jätkät, ovat yleensäkin kovia kestämään. Eivät ne\nensi iskusta tipahda.\"\n\nMutta silloin ajaa lennätti taloon tulista vauhtia Sipilän veli, se\njoka vei myrkkypullon kotiin. Se ajoi ilmoittamaan miten asia on: että\nJönni ei ole maistanut tippaakaan myrkkyä ja että kuoleman vaara on\nsiis jo ohi.\n\n\"Ei siinä nyt ole enää mitään hengenvaaraa... Se on jo ohi\",\nrauhoitteli Sipilä. Siunailtiin.\n\n\"Repikää vain mies hereille!\" kehoitti Sipilä. Alettiin herätellä.\nJönni olikin jo kyllikseen nukkunut. Hän heräsi virkeänä, katsoi\noudostuneena, kun huomasi vielä elävänsä, ja nyt ilmoitti Pinturi:\n\n\"Se kuuluukin olleen paljasta viinaa, se jota joit... Myrkkypullo on\nlöydetty täytenä.\"\n\nJönni ei ollut ymmärtää, ei uskoa korviaan. Hän vääntäytyi sängyn\nreunalle istumaan, kuunteli siinä kertomuksen asiasta ja nyt jo uskoi.\nHän nousi ja arveli, oudosteli tyynenä:\n\n\"Sitähän minä jo arvelin ja epäilin, että viinaltahan se maistui, eikä\nmiltään myrkyltä.\"\n\nKaikki ihmettelivät ja siunailivat yhäkin, ja Sipilä puheli Jönnille\nosanotolla:\n\n\"Se olisikin ollut sinulle kova kolaus. Jos olisit kuollut.\"\n\n\"Mutta Herra toki pelasti\", lisäsi siihen hurskas emäntä.\n\nMutta ei Jönni nyt enää välittänyt hurskauksista. Hän jo kuoputteli\nkupeitaan ja puuhaili, kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Se\njumalattoman pitkä ruumisarkku kun siinä lojotti ja hän muisti sen\nolevan häntä varten, niin hän oitis ryhtyi sitä visusti tarkastelemaan,\nsuinaili lautojen liitteet visusti ja arveli:\n\n\"Huonotekoinen se on koko roju... Nurkatkin on liitetty vain ruuveilla\neikä hokkisalvoimella.\" Hän muisti jo hinnankin, puheli: \"Neljäkymmentä\nmarkkaa jo olisi ollut liikaa moisesta laivasta. Niin nylkäsi\nviisikymmentä.\"\n\nMutta eniten häntä harmitti arkun yletön pituus. Hänenkin mittaiselleen\nsiinä oli lähes puoli metriä liikaa. Hän harmitteli:\n\n\"Siihenhän mahtuisi jo kaksi pitkää roikaletta perätysten.\"\n\nHäntä ei miellyttänyt enää koko arkku. Hän jatkoi:\n\n\"Tanssisaliksikohan tuo kehno tämmöisen pitkän pytingin minulle tulevaa\nelämää varten rakensi.\"\n\nIhan hän mittasi arkun ja ilmoitti:\n\n\"Kaksi metriä ja neljäkymmentä senttiä!\"\n\nHäntä alkoi harmittaa koko asia. Arkkua syrjemmä asetellen hän jatkoi:\n\n\"Juoksuharjoituksia siinä olisi sopinut ajan kuluksi pitämään... Siellä\ntoisessa elämässä.\"\n\nKunpa pääsisi eroon, saisi rahansa takaisin. Hän ryhtyi hieromaan\nkauppoja: tarjosi mestarille arkkua takaisin alennetulla hinnalla.\nMutta se ei huolinut sitä hinnalla millään.\n\n\"Kauppa kuin kauppa\", puheli se vain. Tiesi hän, ettei noin pitkää\narkkua ostaisi kukaan. Jönniä harmitti. Hän alkoi morkata mestarin\ntyötä, soimaten arkkua huonotekoiseksi. Hän kallisti sen kylelleen,\npaineli laitalautoja niin että ne notkuivat ja ynseili:\n\n\"Kehnoako tää tämmöinen kestää? On kuin pärevasu. Koko iäinen maja.\"\n\nMestari siitä loukkaantui ja ärähti:\n\n\"Kivimuurikos sinulle olisi pitänyt pykätä semmoista tarvetta varten!\nTai ihan pankkiholvi muurata!\"\n\nJa tietäen Jönnin jätkäksi hän halveksuvasti lopetti:\n\n\"Välttää sinulle. Kyllä siellä raatosi kestää. Jahkahan vain sinne asti\npääset.\"\n\nSe oli tosi toraa. Pinturi ryhtyi toki lepyttelemään ja puheli\nsovitellen:\n\n\"Ka, emmepä me yleensäkään voi, täällä ajassa, rakentaa ihan pysyväistä\nmajaa... Vasta taivaassahan meillä on se pysyvä osa.\"\n\nJa niinpä ei Jönnillä ollut muuta neuvona kuin ottaa arkku mukaansa.\nHän päätti myydä sen Tampereella. Hän maksoi rahan kaikesta, kiitti ja\nniin lähti arkkuineen ajamaan Tampereelle. Kohtahan olikin päätettävä\nse koskikauppa. Kaikki äskeinen unehtui, ja taas kangastivat hänelle\nmaailman miljoonat, rikkaus ja onni.\n\nEi hän näet aavistanutkaan, että hänellä on edessä oikea, vieläkin\nvakavampi kuolemanasia ja että hänellä ei siis ole syytä myödä\nruumisarkkuaan, ennenkuin on siitä kuolemasta selviytynyt. Siinä\narkkunsa kannella silinteri päässä istuksien ja ajaa körötellen hän nyt\njohtui mietiksimään sitä kuolemansa asiaa. Se tuntui aivan ihmeeltä.\nLopulta hän, muistaen ne Sipilän sanat: \"olisi se ollut kova kolaus\",\njo ajomiehellekin äkkiä puheli:\n\n\"Olisi se todellakin ollut minulle aika isku... se kuolema.\"\n\nMies imaisi savut, sylkäisi ja varustautui myöntämään, mutta kun hän\nhidasteli, niin Jönni ehti ennen, jatkaen:\n\n\"Se on saakelin vakava ja iso asia, se kuolema. Kun sitä läheltä\nkatsot.\"\n\nAjomieskin nyt jo joutui puhekuntoon ja arveli:\n\n\"Onhan se paljon mukavampi ja väljempi... Istua siinä oman iäisen\nmajasi kannella... Kuin jos olisit jo sisälle päässyt.\"\n\nJa syläistä ruikattuaan hän selittävästi lisäsi:\n\n\"Se ei sattunut vielä olemaan sinun hetkesi... Täältä erota!\"\n\nMutta Jönni oli nyt jo penseä koko kuolemalle ja ynseili:\n\n\"Senkö kehno minut ennen aikaani tappaisi.\"\n\nHänessä sai taas vallan elämänhalu ja -usko, ja hän selitti:\n\n\"Kauppaneuvos Lumperikin jo ennusti minulle, että minä en kuole ennen\nkuin on miljoona taskussa.\"\n\nJa kun hän nyt muisti sen turhan hätänsä kuolemaa pelätessänsä, niin\nhän puheli:\n\n\"Minä jo silloin sanoin sielulleni että: Sielu! Elä ole niinkuin\nvasikka, joka jo ensimäisen paarman pyrähtäessä nostaa häntänsä\npystyyn, vaan ota itsestään Jönnista esikuva ja seiso selkäranka\nlujana.\"\n\nHän uskoi nyt kohtaloonsa ja vakuutti:\n\n\"Sillä ihminen ei voi kuolla, ennenkuin ikä on lopussa ja tilikirjat\nniin selvät, että meno- ja tulopuoli lyö pennilleen yhteen... Muutoin\npitäisi palata takaisin tiliään täyttämään. Niin että sitä olisi\nniinkuin vasikka, joka paarmaa pakoon syöstessään jättää\nvasikan-juomansa juomatta, ja sitten huomattuaan palaa ja juo,.. Ja ei\nihmissielulle sovi semmoinen... Kahtaanne-kulku.\"\n\n\"Ka\", myönsi kyytimies nysä ikenessä ja lisäsi laiskasti:\n\n\"Yhtäännepäinhän se kuuluu sillä hollivälillä kestikievarikyyti olevan\nvielä järjestetty... Niin että siinä on puutteellisuus hollioloissa.\"\n\nJa niin ajoi Jönni ruumisarkkunsa kannella istuen Tamperetta kohti.\nMatkalla he tapasivat Rinnin jo täyskasvuisen pojan, Jaskan, joka oli\nmenossa Jönnille hautaa tilaamaan. He ottivat pojan kärriin, istuivat\nnyt kolmin ruumiskirstun kannella, niin haudattava kuin haudan\ntilaajakin. Jaska ei tiennyt kuka Jönni oli, silmäili ruumisarkkua ja\npuheli:\n\n\"On siinä kokonainen Noaakin arkki.\"\n\nJa sitten hän johtui puhumaan omista matkoistaan, siitä, että on\nmenossa eräälle vainajalle hautaa tilaamaan. Hän alkoi:\n\n\"Nyt se on kuuluu taas yksi tipahtanut... Minä olen menossa sille\nhaudan tiluuseen.\"\n\n\"Ka. Ainahan niitä näin isossa maailmassa tippuu\", myönsi Jönni,\ntietämättä, että pojan uskon mukaan juuri hän on tipahtanut. Poika\njatkoi:\n\n\"Kuuluu olevankin jo kiire. Ruumis kuuluu alkavan jo haista.\"\n\n\"Ka. Lämpimät ilmat\", myönsi kyytimies, ja taas poika jatkoi:\n\n\"Kuuluukin olleen vainaja oikein niitä emäpahuksia... Naukku suussa on\nviimeisenkin virtensä veisannut\", soimasi hän tuon vainajan Jönnin --\nsyntistä elämää, ja Jönni myönsi:\n\n\"Ka, niitä kasvaa aina nisupellossa ohdakkeitakin.\" Hän myönsi sen\nalttiisti, ja siitä innostunut poika lisäsi kuin kostoa uhitellen:\n\n\"Mutta nyt hän ei enää toki tässä maailmassa pilliään soita ja\nkolise... Kun istuu jo parast'aikaa iäisen tuomioistuimen edessä ja\nkuuntelee suuren tuomarin sanoja.\"\n\nNiin saapuivat he Tampereelle ja erosivat. Jönni hankkiutui\nmiljooniansa kokoomaan, ja Rinnin Jaska lähti tilaamaan hautaa hänelle.\nVasta miljoonat saatuaan päätti Jönni muuttaa iäisen majansa,\nruumiskirstunsa, rahaksi.\n\nMutta Pinturi oli antanut Jönnille sen poistuessa sen lääkärin antaman\ntodistuksen, jossa lääkäri todisti Jönnin kuolleeksi.\n\n\"Voit tarpeen tullessa tämän näyttää. Kun tulee tästä kuolemanasiastasi\npuhe.\" Pappilassa se kai olisi pitänyt näyttää... jos olisi tarvis\nollut, oli hän Jönnille sitä antaessaan puhunut, ja Jönni, joka ei tuon\ntodistuksen sisältöä tiennyt, oli pistänyt paperin povitaskuunsa ja\nvaelsi nyt kuolintodistuksensa lakkarissaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Jönnin kirje, testamentti ja muu saapui Helsinkiin\ntoveri-jätkille, niin he surivat Jönnin kuolemaa, kuten aina paraan\ntoverin. Kuultuaan, että Jönni haudataan Tampereelle, kokosivat he\nkymmenen markkaa, lähettivät ne Tampereelle puuseppä Piriselle ja\ntilasivat siltä senhintaisen ristin Jönnin haudalle. Pirisen itsensä\npiti käydä se oitis haudalle pystyttämässä, ja ristiin piti kirjoittaa\nsanat: \"_Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi. Kuoli Herrassa ja lepää\nRauhassa ylösnousemiseensa asti_.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nNiillä Jönnin entisillä jälillä oli nyt hölyä ja mölyä. Koskiyhtiön\nosakkaat olivat rientäneet koolle, toiset jo ennen aikojaan, sopimaan\npankkien kanssa raha-asioista. Kyseessähän oli suuret summat, miljoona.\nAsia olikin jo sikäli kunnossa, rahasopimus valmis.\n\nMutta sitten täytyi heidän vielä telefoonissa tiedustaa erästä tätä\nkauppaa koskevaa yksityisseikkaa itseltään myöjältä, kauppaneuvos Jöns\nLundbergilta. Soitettiin, alettiin puhua. Ukko Lundberg ei ollut\nymmärtää mitään ja kirosi:\n\n\"Kuka saatana se on joka puhuu?\"\n\nJa toiset kokivat vieläkin selittää, mutta ukko kirosi jo hyvin\ntukevasti ja riiteli:\n\n\"Minä olen kauppaneuvos Jöns Lundberg enkä minä ole myönyt mitään\nkoskea.\"\n\nEi hänellä mitään koskea ollutkaan. Ällistyttiin. Pyydettiin anteeksi.\nSoitettiin sille ulkomaalaiselle yhtiölle, joka omisti Pauhukosken, ja\nsieltä selittivät herrat, että eivät he ole koskeaan myöneet kellekään,\neivätkä myökään.\n\nJa nyt alettiin koskiyhtiössä kiroilla. Kahilainen olikin suorastaan\npoissa suunniltaan. Hän pelkäsi jo menettävänsä paikkansa.\nTelefoneerattiin agronoomille. Se vakuutti puhuneensa totta eikä\nymmärtänyt mitään. Hän soitti kauppaneuvos Lundbergille Helsinkiin ja\nsai vastaukseksi:\n\n\"Kauppaneuvos Lundberg.\"\n\nAgronoomi ihastui niin, että ei tuntenut ääntä vieraaksi, vaan\nvastaili:\n\n\"Jahah!... Tämä on agronoomi Paapuri... Hyvä päivää, setä!\"\n\n\"Mikä saatanan setä?\" ärähti jo ukko. Agronoomi koki selittää:\n\n\"No eikö setä muista?... Kun täällä Tampereella... yhdessä juotiin\nja... minä hankin sedälle morsiamen?\"\n\n\"Häh?\" kiivastui ukko. Agronoomi koki vieläkin, huutaen:\n\n\"Agronoomi Paapuri se on, joka puhuu.\"\n\n\"Mikä saatanan Paapuri?...\"\n\nJa hän kirosi ja lausui haukkumasanan ja uhkasi ilmoittaa asian\npoliisille, jos vielä uskalletaan hänen kanssaan ilveillä. Agronoomilta\noli mennä pää sekaisin. Hän lähti peräämään asiaa Punturilta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sama epäselvyys sielläkin. Punturi oli, pitäen taloaan\nlopullisesti myötynä, ostanut puolestaan kaupunkitalon Hämeenlinnasta.\nNyt saapuivat ne metsäyhtiön lähettämät metsänlukijat, ja asia\nsotkeutui yhäti. Lukijat arvioivat metsän jo yhdellä silmäyksellä\nkorkeintaan kahdenkymmenentuhannen arvoiseksi ja telefoneerasivat\nasioista yhtiön konttoriin.\n\nJa nyt alkoivat siellä kiroilut ja manailut. Jönni oli heille\naiheuttanut satojen markkojen turhat menot ja vetänyt nenästä. Punturi\nkävi peräämässä asiaa kauppaneuvos Lundbergin työnjohtajalta, joka nyt\noleili naapurikylässä, ja sai tietää, että Lundbergin konttorissa ei\ntiedetä koko ostoasiasta mitään. Luulevat jonkun veijarin liikkuvan\nliikkeen nimessä yksinkertaisia petkuttamassa ja on ilmoitettu asiasta\njo poliisillekin. Eikä kukaan osannut aavistaakaan kuka tuo veijari\noli. Kaikista vähimmin olisi voitu aavistaa sen olevan Helsingin\njätkiä, Jönnin.\n\nJa silloin alkoi Punturi siunailla.\n\n\"Otapas ja sokaise viisas ihminen! En paremmin sano!\" manaili hän\nharmistuneena. Hän oli joutunut nyt pahaan pulaan siinä kaupunkitalon\nostoasiassa.\n\n\"Niin pimittipähän kehno älyn\", toisteli vieläkin Punturi, harmista ja\nvihasta sekavana, ja emäntä puheli:\n\n\"Minä jo vähän arvelin, että se ei ole oikea kauppaneuvos... Kun söikin\nkuin paras jätkä!\"\n\nAgronoomi oli noloakin nolompi. Hän koki selittää:\n\n\"Minut sotki se auktoriteetti. Kauppaneuvoksen auktoriteetti.\"\n\nJa samaa edelleen, kaikkialla. Punturi synkistyi tyyten, tupakoi kuin\npimeys ja lopulta vannoi:\n\n\"Se on tää yleinen villitys. Sosialistinen turmelus, joka panee ihmiset\nkiertämään ruojan töillä. Jätkinä jos petkuttajinakin!\"\n\nMutta koskiyhtiön herrat olivat noloja. Heitä harmitti se, että asia\njoutuu julkisuuteen ja heidän tyhmyydellensä aletaan nauraa. Eivät he\ntienneet, että petkuttajana on pelkkä jätkä, mutta sittenkin he pitivät\nviisaimpana peittää asian, kokea säilyttää liikkeen arvoa, ettei\njouduttaisi tyhmäin kirjoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTampereelle saavuttua Jönni jätti ruumisarkkunsa kuormaan erään talon\npihalle, jossa kyytimies syötti hevostansa. Aikoi päivemmällä myödä\ntuon oudon arkun torilla, mutta sitä ennen lähti Koskiyhtiön konttoriin\npäättämään koskikaupan, saamaan miljoonan.\n\nMutta kun hän työntyi ovesta eteiseen, huusi juoksupoika oitis\nriemastuneena:\n\n\"Täällä on nyt se veijari!\"\n\nJa kuin ampiaiset olivat kaikki syöstä Jönnin niskaan. Kahilainen\nryntäsi pitkä konttoriviivotin ojona ja kiroili:\n\n\"Sinä saatanan lurjus!... Mutta minä sinut pehmitän!\"\n\nKäsiksi ne aivan kävivät, ja ennenkuin Jönni ehti tointuakaan ja mitään\ntajuta, olivat ne suorastaan potkineet hänet pellolle, ja Kahilainen\nhuusi vielä jälestä:\n\n\"Linnaan minä sinut, roikale, panetan.\"\n\nHän paiskasi oven kiinni niin että jysähti. Jönni seisoi kuin puulla\npäähän lyöty, hölmisteli, ei tiennyt mitä ajatella. Juoksupoika avasi\nsilloin vielä oven ja sen raosta päänsä pistäen huusi Jönnille hänkin\nnopean, kimakan kirkaisun:\n\n\"Hunsvotti!\"\n\nHän näytti uhallakin kieltään, pistäen sen nopeasti suusta ulos. Ja\nsitä kyytiä taas ovi kiinni. Ei ollut Jönnillä edessä muuta kuin lähteä\npoistumaan. Hän ei jaksanut ymmärtää, mikä oli tämän kaiken syynä.\nMieli masentui.\n\nNiin saapui hän kyytimiehensä luo kartanolle. Se istuksi hänen\nruumisarkkunsa kannella kärrissään ja luki sanomalehteä. Siinä oli jo\ntäydellinen, ivallinen kertomus Jönnin koskikaupasta. Mies luki ääneen,\nja Jönni kuunteli uteliaana. Kertomus loppui näin:\n\n\"Kuka tuo ihmeellinen veijari on, siitä ei vielä ole tietoa. Nähtävästi\non mies kuitenkin toiminut erehdyksissä. Sama mies kuuluu näet ostaneen\nkyseessä olevan Pauhukosken viereisen tilan, ja kun tilan myöjä oli\ntiluksia näytellessään hänelle näyttänyt tuon koskenkin, niin\nnähtävästi on ukkeli luullut tuon kosken olevan hänen ostamallaan\ntilalla ja siis yrittänyt myödä omanaan.\"\n\nJönni ymmärsi nyt kaiken. Hän vaikeni, kuunteli.\n\n\"Jopa oli siinä tuhma ja yksinkertainen ukko. Kun niin isossa koskessa\nerehtyi\", puheli kyytimies lukemisen lopetettuaan. Salatakseen oman\nosuutensa, sen, että juuri hän on tuo tuhma ukko, Jönni lopulta\nmyönteli:\n\n\"Mitenkähän tuo ukko niin pahasti erehtyi.\"\n\nJa vieläkin täydellisemmin epäluuloistakin puhdistuakseen hän aivan\nkuin tuota ukkoa pilkaten lisäsi:\n\n\"Sillä ukolla on ollut pää oikea pähkinä.\"\n\nMutta ei kyytimies liikoja huolinut koko jutusta. Häntä laiskotti.\nSavut imaistuaan hän toki veltosti arveli:\n\n\"Mutta oli se ukolle koko vahinko... Meni miljoona sivu suun!\"\n\nJönni aivan raapaisi niskaansa, ja vaistomaisesti häneltä pääsi\nharmittelu:\n\n\"Oli, kehno vie, se napsu!... Köyhälle ukolle!\" Häntä harmitti. Hän\nistuksi, mietiksi. Nyt hän puheli:\n\n\"Olisi pitänyt, kun vierasta möi ja kauppa oli jo valmis... niin hänen\nolisi pitänyt keksiä keino, jolla olisi saanut sen kaupan\nlailliseksi... Että se olisi pitänyt.\" Ei hän muuta neuvoa nyt\nkeksinyt, ja lisäsi:\n\n\"Se tuli siinä hänelle pukki.\"\n\n\"Ka\", myönsi kyytimies ja lisäsi:\n\n\"Äly petti!\"\n\n\"Petti tuo juutas\", harmistui Jönni, mutta sitten alkoi alistua ja\npuheli:\n\n\"Kun meillä on jalkoja kaksi, mutta ainoastaan yksi äly, niin siinä ei\nole kenen kanssa neuvotella, kun on apu tarpeen.\"\n\nMutta mitäpä se surren parani. Kyytimies kopisteli jo paluumatkalle\nlähtöä. Täytyi siis nostaa ruumiskirstu kuormasta pois. Siinä\npuuhatessaan virkistyi laiska kyytimies sen verran, että viitsi, nysä\nikenessä, ilmoittaa Jönnille:\n\n\"Samoin näkyy olevan aviisissa kertomus siitä, että sinä joit myrkkyä\nja kuolit.\"\n\nLääkäri näet oli antanut sen uutisen sanomalehdelle, varmana siitä,\nettä Jönni ei enää virkoa. Se asia ei kuitenkaan Jönnin mieltä\nkiinnittänyt. Arkkua toisesta päästä alas nostaessaan hän vain siihen\narveli:\n\n\"Vähänkös ne sanomalehdet muuta joutavaa soittavat!\"\n\nNiin erosi hän kyytimiehestänsä, sitoi nuoralla arkun selkäänsä ja\nkantoi sen kaupaksi kauppatorille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa eilen oli sitten Jönnin ystävää ja seuraajaa sulhasen virassa Liisan\nsuhteen kohdannut pieni onnettomuus. Hän oli taas juopuneena joutunut\npoliisiputkaan ja nukahtanut siellä hiljaa iäiseen uneen. Poliisi\nTimpuri siitä ilmoitti poliisikomisariukselle, ja komisarius siihen\nsanoi tyynesti:\n\n\"No olipa se toki onni! On sitä vähemmän vaivaa ja vastusta, kun on se\npoissa.\"\n\nJa kun Antilla ei ollut varoja, ei omaisia, oli hänelle\npoliisilaitoksen puolesta hankittu ruumisarkku, ja hän lepäsi siinä nyt\npuolipimeässä putkassa, odotellen viimeiselle retkelle lähtöänsä,\nsamoihin aikoihin kun Jönni koki kaupata omaa ruumisarkkuansa Tampereen\nkauppatorilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta samoihin aikoihin paljastui toinen aivan samantapainen rikos,\nkuin tämä Jönnin kauppahuijaus, aivan hämmästyttävän julkea huijaus.\nJoku veijari oli tunnetun miljoonaliikkeen nimessä aivan äskettäin\nmyönyt aivan tällä tavoin kaupunkitaloja, koskia, isoja metsiä, jopa\npari tehdastakin Ruotsissa ja viime päivinä jo Oulussakin ja sen\nlähiseuduilla ja siten petkuttanut pari miljoonaa. Asia paljastui juuri\ntänään.\n\nJa oitis huomasi poliisi, että tässä oli kysymyksessä suurhuijaus,\noikea n.s. kansainvälisen huijarijoukon julkea petkutus. Petkutetut jo\nraivostuivat, niin koski- kuin metsäyhtiö, niin eversti Porholan\nnenästä vedetyt velkojat kuin myös kauppaneuvos Lundberg. Jönniä ei\nkukaan osannut epäillä.\n\nJa niinpä herrat yhdessä lupasivat sanomalehti-ilmoituksella tuhannen\nmarkan palkinnon sille, joka saa tuon huijarin kiinni. Koskiyhtiön\nherrat kiroilivat, kun eivät silloin Jönnin toistamiseen käydessä\nolleet häntä vanginneet. Olivat, kuten jo sanottu, kiihtymyksessään\npitäneet asiaa vähäisenä ja kokeneet painaa hiljaisuudellakin, etteivät\njoutuisi naurun alaisiksi.\n\nJa niinpä etsi poliisi nyt tuota suurhuijaria, Jönniä, kaikin voimin.\nErityisemmin oli asiaan innostunut samainen salapoliisi Hytinen, joka\nniiden kolmensadan toivossa etsiskeli niitä samaisen Jönnin\nmurhaajiakin. Ei hän tuntenut Jönniä, ei tiennyt mitään senkään\nmyrkyllä murhatun jätkän virkoamisesta, siitä kun ei ollut pantu\nuutista sanomalehtiin, ja niin sai tuo etsitty ja samalla murhattu\nJönni rauhassa kaupitella nyt omaa ruumisarkkuansa Tampereen torilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta se ruumiskirstun myöminen oli vaikea.\n\n\"Tämä on meille ainoa tarpeellinen... tämä iäinen maja\", kehui hän\ntavaraansa saadakseen tuon ainoan tarpeellisen kaupaksi. Mutta ei siitä\nainoasta tarpeellisesta ottanut kukaan huoliakseen. Arkun ostajia kyllä\noli, mutta kaikki vieroivat niin pitkää.\n\n\"Eihän niin pitkä arkku mahdu helvettiinkään\", puheli eräskin ostaja.\nEräs aikoi ostaa sen vaatekaapiksi, laittaa kannen saranoilla\nkääntyväksi oveksi, mutta kun Jönni tahtoi viittäkymmentä markkaa, niin\nhän alkoi perääntyä, sillä hän oli arvellut viittä markkaa. Jönni koki\nsilloin kehua tavaraansa. Hän näytteli, ylisti:\n\n\"Tää on lujatekoinen arkku.\"\n\nJa näytellen laitojen liitteitä hän jatkoi:\n\n\"Näissäkään ei ole käytetty vanhanaikaisia salvaimia, vaan oikeaa\nruuvirautaa. Niin että se pitää.\" Hän kehui sitä hartaasti ja\nselitteli:\n\n\"Tämä maja meillä pitää olla luja, sillä tämä on pitempiaikaista\nasumistarvetta varten... Ja remontti on siellä vaikea.\"\n\nMutta ei mies sittenkään enää tarttunut, vaan alkoi poistua, selittäen:\n\"Olkoonhan nyt sentään ostamatta. Lapset pelkäävät moista lotjaa.\"\nJönni oli jo suuttua ja soimasi miestä sen poistuessa, riidellen:\n\n\"Sinä lähdet päämäärääsi pakoon.\"\n\nMies kääntyi, suuttui Jönnin riitelystä. Sukeutui pieni kina.\n\n\"Etkös sinä sitten lähde!\" ynseili mies hänelle, mutta Jönni tenäsi,\nriiteli:\n\n\"En... Minä en päämäärääni pakene, vaan ainoastaan muutan maalia...\nEttä saa uuden kurssin.\"\n\nPaikalle saapui nyt se Rinnin Jaska. Oli tilannut Jönnille haudan ja\npuheli:\n\n\"Rupesi ensin kysymään lääkärin todistusta, mutta suostui sitten ilman,\nkun minä sanoin, että se jo haisee.\" Jönnin mieltä tuo asia, oman\nruumiinsa mätäneminen, kiinnitti niin, että hän ryhtyi antamaan\nneuvoja, millä se mätänemiseltä suojella. Hän puheli Jaskalle:\n\n\"Sano että nostavat jääkellariin... Tai panevat vain jäätä rinnan ja\nvatsan päälle, niin se heittää haisemisen eikä mätäne.\" Hän neuvoi sitä\ntosissaan. Mutta Jaska ei ollut niin murheissaan syntisen jätkän\nruumiista ja epäsi:\n\n\"Happaneehan se kuitenkin... Niin että sama tuo jos jo alkaa.\" Ja\nJönnikin siihen lopulta taipui ja yhä arkkunsa myöntipuuhissa ahertaen\nmyönsi Jaskalle:\n\n\"Ka, eipähän sitä enää pelasta. Kun on jo niin pitkällä, että haisee.\"\nJa hän kävi ynseäksikin koko vainajalle ja penseili:\n\n\"Niin että anna ruojan rauhassa haista. Kun kerran kuoli, niin ann'\nmennä, niin on yhtä vähemmän.\"\n\nVähät hän nyt välitti kuolleista. Häntä kiinnittivät elämän hommat:\nruumisarkkunsa myönti ja muu. Hän muisti taas molemmat morsiamensakin,\nLiisan ja Kourun lesken, ja puheli Jaskalle:\n\n\"Minulla on tässä naimakaupatkin tekeillä. Niin että ei tässä liikene\naikaa surra yhden jätkän kuolemisia. Toisia ne ämmät ja maailma\ntekevät. Kun vain avioliitosta huolen pitää.\"\n\nHän oli nyt hyvillään siitä, että Liisan myönti oli taannoin jäänyt\nkesken, sillä tuskinpa hänen enää kannatti Kourun leskeä yrittää, kun\nmiljoona-asia oli niin huonosti luonnistanut.\n\nJa hän puuhasi elämän touhussansa, kauppasi ainoaa tarpeellistansa ja\npuheli Jaskalle:\n\n\"Meidän on pidettävä maailmassa huolta vatsasta, eikä leivästä... Sillä\njos vatsa on poissa, niin mihin sitten leipä pannaan.\"\n\nMutta myömättä se arkku sittenkin jäi. Sen sijaan kotiutui hänen\nseuraansa torilta nyt Tampereen jätkäväkeä. Ne kutsuivat hänet,\ntoriajan loputtua, matkaansa kaupungin lähimetsään. Jönni suostui\nilolla, sitaisi arkun selkäänsä, ja niin lähdettiin.\n\n\"Arvelin tämän rojun myödä torilla, mutta ei tuo luontunut\", puheli\nJönni uusille tovereillensa arkustansa. He joivat ja viettivät vapaata,\nkesäistä, herkullista jätkäelämäänsä. Aluksi he joivat siivolla, ja\nJönni kertoili kuolemastansa ja kuinka oli siitä pelastunut, oli siitä\npelastumisestansa hyvilläänkin ja puheli:\n\n\"Saa toki tuon kirstun kaupatuksi... Niin että ei mennyt mistiin.\" Eikä\nhän muusta suurta välittänytkään, nyt kun jätkäelämä taas hurmasi. Hän\npuheli arkustansa:\n\n\"Se kapine on tarpeeton tavara ihmiselle... Kun saisi narratuksi jonkun\nsen ostamaan.\" Mutta Riesa jätkä, joka oli kuullut hänen äsken torilla\nkehuvan tuota samaista arkkuaan ainoaksi tarpeelliseksi, muistutti\nhäntä siitä ja kehoitti:\n\n\"Muista lupauksesi.\"\n\nMutta ei Jönni. Hän kinasi vastaan ja selitti:\n\n\"Liikeasioissa pitää puhua aina tilanteen mukaan... Ja elämässä\nesiintyä semmoisena kuin tarve kulloinkin vaatii.\" Heidän välillänsä\nsukeutui ruumisarkun tarpeellisuudesta ensin järkeily. He pohtivat sitä\nasiaa aivan tosissaan, useimmat Jönniä vastaan. Jönni piti puoliaan,\nkinasi:\n\n\"Jos sinä pysähdyt itsellesi ruumisarkkua haalimaan... etkä\nraha-arkkuun pantavaa... niin miljoona laulaa sivu suun.\"\n\nHän kinasi sitä suurella hartaudella, väittelystä kiihtyneenä, ryypiksi\nja tenäsi:\n\n\"Mutta minä annan miljoonan suuhun laulaa... Enkä kiinnitä sitä pääomaa\nruumiskirstuun.\"\n\nJa niin kehittyi kinasta tora, torasta riita, johtuen asiasta toiseen,\nsikäli kuin humalluttiin. Väiteltiin siitä, mihin on edullisinta\nmiljoona sijoittaa. Jönni jo suuttui ja kiisti:\n\n\"Minä tiedän sen asian paremmin... Sillä minä olen jo miljoonia\nliikuttanut.\"\n\nSe oli jo vilpitöntä riitaa. Jönni toraili ynseänä:\n\n\"Ihmisellä pitää olla selvillä miljoonan sijoitusasia... Muutoin hän on\nniinkuin mies, joka rupeaa rahaa kokoamaan, ennenkuin on hankkinut\nkassakaapin, mihin ne rahat panna.\"\n\nLopulta kiehahti asiasta jo pienoista tappeluakin. Tappelu johtui\netupäässä siitä, että Jönni kehui miljoonia liikuttaneensa ja toiset\nkinasivat halveksuvasti vastaan. Jönni humaltui taas ylettömästi ja\nnukahti lopulta ruumisarkkunsa vierelle, silinteri siihen\nkorvalliselle, pään viereen vierähtäneenä. Hän nukkui rauhallisesti\nkuten lapsi, ja siinä olivat häneltä hävinneet viimeisetkin pennit.\nJälellä oli miljoonaomaisuuksista ainoastaan oma iäinen maja,\nruumiskirstu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa juuri niinä aikoina saapui poliisi metsää jätkistä puhdistamaan,\nkuten tapa oli. Ne toiset kyllä osasivat paeta aikanaan, mutta Jönni\njäi saaliiksi.\n\nJa niin täytyi poliisin hakea hevonen ja kärrit. Tajuton Jönni\nnostettiin arkkuunsa, silinteri pantiin päähän. Olikin siinä arkussa\npituutta. Ja niin ajettiin poliisikamariin. Oudostelivat ne poliisit\ntätä löytöänsä, ruumisarkkua ja muuta.\n\n\"Kukahan tuo ruoja on?... Kun on lähtenyt semmoisen kammionsa kanssa\nkuleksimaan\", ihmetteli eräs poliiseista, mutta toinen, tottuneempi,\nlisäsi:\n\n\"Vähänköpäs sitä muuta ihmettä maailmassa tapaa.\"\n\nMutta poliisikamarissa olivat nyt kaikki kopit täynnä. Ainoastaan yksi\ntyhjenemässä. Sielläkin oli kyllä ruumis. Sen samaisen Jönnin\nvirantoimittajan Antti Pitkäsen pitkä ruumis. Mutta kun se oli jo pantu\narkkuun ja odotettiin vain hevosta, joka tulisi ja lähtisi viemään\nhautaan, niin voi kyllä toisen sinne jo sijoittaa.\n\nEikä siis ollut muuta neuvoa kuin nostaa Jönni samaan koppiin. Koppi\noli miltei pimeä, sillä siinä, kuten tietty, oli akkunana ainoastaan\npieni reikä, ettei siitä pääsisi karkaamaan. He nostivat Pitkäsen arkun\nsyrjemmä seinäviereen ja asettivat arkussaan humalaisena, tajuttomana\nnukkuvan Jönnin keskilattialle.\n\n\"Tottapahan siinä kun selviää, niin alkaa herätä, ja ajaa sen sitten\narkustaan pois\", puheli poliisikomisarius, joka siinä asiaa järjesteli.\nPoliisin poistuttua saapui mies, joka oli kutsuttu naulaamaan Pitkäsen\narkun kansi kiinni. Hän huomasi vain keskilattialla olevan arkun, nosti\nsiinä pimeässä kannen sijoillensa ja niin ruuvasi Jönnin arkun kannen\nkiinni, sylkäisi, otti työaseensa, poistui, ja ulos päästyään ilmoitti\nodottaville ruumiin vetäjille:\n\n\"Valmis on. Senkuin soita!\"\n\nJa ruumiin ottajat saapuivat. He kyllä huomasivat senkin Pitkäsen arkun\nja arvelivat:\n\n\"Kumpikohan se näistä on?\"\n\nMutta yksi, joka tiesi Pitkäsen jumalattoman pitkäksi mieheksi, hoksasi\noitis ja sanoi Jönnin arkusta:\n\n\"Kyllä se tämä on. Tämä arkku on pitempi,.. Se Pitkänen kun oli niin\npitkä kuvatus.\"\n\nHe nostivat Jönnin rattaille, ja niin oli Jönni nyt valmis vaeltamaan\nhautaansa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun ruumis oli kannettu ulos, käski poliisikomisarius erään poliisin\npuheilleen:\n\n\"Jos siistitte vähän sitä koppia, josta ruumis vietiin. Ja sitten\nvalelkaa kylmällä vedellä sitä ruumiskirstussa siellä nukkuvaa\nhumalaista. Ehkä se siitä herää ja tointuu.\"\n\nJa poliisi haparoi pahimpia pehkuja lattialta pois, nouti sitten\nkauhallisen kylmää vettä, avasi Pitkäsen arkun kannen, valoi veden\nkuolleen kasvoille ja puheli:\n\n\"Etkö sinä rietas ikään jo selvitä ala!\"\n\nJa huomattuaan, että ei vesi vielä auta, hän poistui ja selitti\nkomisariukselle:\n\n\"Ei siihen vielä vesi vaikuta. Se ukko on ottanut semmoiset humalat.\"\n\nKomisarius oli hieman ärtyisällä tuulella. Häntä jo tuskastutti koko\nmoinen asia, ja niinpä hän nyt ärtyisänä noin-vain käski:\n\n\"Antaa sen sitten nukkua, kunnes nälkä herättää!\"\n\nSiksipä lukittiinkin vain kopin ovi ja jätettiin mies rauhassa\nselviämään, nukkumaan kunnes nälkä jalkeille ajaa. Mutta kun\nTampereenkin poliisilaitoksella oli nyt päätetty ruveta ottamaan\nrikollisista, niitä irti päästäessä, sormenpäänjälet, niin komisarius\npäätti alkaa nyt tästä Antti Pitkäsestä. Hän puheli poliiseille:\n\n\"Kun se sitten selviää, niin painattaa sillä paperille ne sormenjälet,\nennenkuin laskee irti. Niin tuntee sitten kun se taas aikansa\nkierreltyään tänne uudestaan joutuu.\"\n\nJa sitten soitettiin yhä ja yhä uudestaan niistä Jönnin huijauksista\nmetsäyhtiössä ja muualla ja tiedusteltiin, eikö miestä ole jo tavattu.\nKomisarius ryhtyi nyt järjestämään tuon huijarin, Jönnin, kiinniottoa.\nMene tiedä mitä rikoksia sen jäliltä paljastuu. Hän käski ja neuvoi\netsiviäänkin:\n\n\"Koettaa siltä nyt tuketa kaikki tiet, että ei pääse rajan yli...\nLähettää sähkösanoman Viipurin ja Tornion poliiseille ja\nrannikkokaupunkeihin. Tottapahan sitten pysyy.\"\n\nJa niin tukettiin nyt Jönniltä kaikki tiet, eikä hänellä siis ollut\nenää pienintäkään mahdollisuutta karata siitä haudasta, johon oli\nmenossa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nPoliisi Nuutinenhan -- se Jönnin ainainen kantaja -- oli, kuten lukija\njo tietää, saanut poliisinviran täällä Tampereella. Aluksi oli hänelle\nannettu vapaa väliaika yksityisten asioittensa järjestämistä varten.\nVasta tänään alkoi hänen virkatoimensa.\n\nJa omituista kyllä sattui hänen ensimäiseksi virkatehtäväkseen sen\npitkän Antti Pitkäs-vainajan hautaaminen. Se kun, kuten jo sanottu, oli\naivan varaton, niin täytyi haudatakin poliisilaitoksen kustannuksella,\nkun kerran oli sen suojassa kuollut. Nuutinen määrättiin olemaan\nhautajaisissa läsnä poliisilaitoksen puolesta.\n\nJa lisäksi sattui niin, että samainen Antti Pitkänen oli Nuutisen\nlapsuudentoveri, entinen hyvä ystävä, niin vastakkaisille aloille kuin\nhe olivatkin joutuneet: Nuutinen järjestyksen pitäjäksi ja Pitkänen sen\nrikkojaksi, kohoten siis Pitkänen tavallaan Nuutisen työnantajaksi.\nArkku oli jo rattailla poliisikamarin pihalla. Siellä odotti joukko\nvainajan entisiä tovereita, saattaakseen pitkän Antin hautaan. Heihin\nyhtyi nyt laitoksen edustaja Nuutinen. Hän oli juur-juuri kamariin\nsaapunut, ei siis ollut nähnyt Jönnin tuontia, ei aavistanut Jönnin\nolevan Tampereellakaan, saati sitten poliisilaitoksen suojassa, vielä\nvähemmin suorastaan ruumisarkussa, jota saattamaan hän nyt lähti. Hän\nuskoi jo Helsingissä sanoneensa ikuiset jäähyväiset tuolle ainaiselle\nkiusanhengelleen Jönnille, jota oli saanut ikänsä kantaa.\n\nJa kohta poliisikamarin seuduilta pois päästyä ajoi vainajaa vastaan\nsen morsian, Kourun leski, neiti Riipiön kanssa. Hän ei tiennyt tällä\nvälin tapahtuneista asioista mitään. Agronoomikaan ei ollut ilennyt\nhänelle niistä telefoonissa puhua. Hän valmisti vain häitänsä.\n\nMutta kun hän oli hurskasmielinen, oli hän lähtenyt Tampereelle,\nlaskeakseen siellä seppeleen miesvainajansa haudalle. Jumalinen mieli\nvaati niin tekemään näin kihlajaisaikana. Hän ajoi sitä seppelettä\ntilaamaan ja joutui siten ajamaan sulhasensa ruumista vastaan. Hän\ntunsi Nuutisen ja kysäisi siltä, ketä siinä haudataan.\n\n\"Erästä jätkää vain\", vastasi Nuutinen ystävästänsä Antti Pitkäsestä.\nMorsian ei sen enempiä kysellytkään. Hän vihasi jätkiä, ne kun olivat\nusein, kuleksiessaan, olleet hänen talonsa vaarana. Edelleen ajaessaan\nhän sen vuoksi puhelikin vainajasta, sulhasestansa, neiti Riipiölle:\n\n\"On Herra osunut oikeaan, kun semmoisen pois kutsui. Eikä kunnon\nmiestä.\"\n\nHurskaasti hän sen puhui ja hyvässä tarkoituksessa, sillä hänen\nmielensä oli puhdas sulhasensa vuoksi. Hän vielä jatkoi:\n\n\"Minä en ymmärrä semmoisia ihmisiä, jotka unohtavat itsensä ja Herran\nniin, että rupeavat jätkän kanssa yleensä mihinkään seurusteluunkaan.\"\nHän tunsi ylenneensä rikkaan sulhasensa, kauppaneuvoksen vuoksi, sen\nmorsiameksi jouduttuansa, ja senkin vuoksi hän johtui näin puhelemaan.\n\nMutta vakaana vaelsi hänen sulhasensa ruumiskuorma hautausmaata kohti,\nja hän ajoi toisaalle joutuaksensa tuon sulhon morsiameksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNo niin.\n\nSe oli tyyni, helteinen elokuun päivä. Ajaja istuksi sevillä arkun\npäässä, ja Nuutinen käveli kuorman vieressä vakaana, virkapuvussa,\nmiekka vyöllä. Laiskahko koni käveli hiljaa. Nuutinen johtui\nmuistelemaan tätä ystävä-vainajaansa. Mieli kävi vakavaksi. Oli niin\nkuuma, että hiotti.\n\nNiin saapuivat he jo kaduilta metsäiselle taipaleelle. Saattajat\nkävelivät jälessä. Torkkuvan ajomiehen päässä oli kehkeytynyt joku\nlaiska puhehalu. Sitä tyydyttääkseen hän lopulta kääntyi taapäin,\nsilmäili pitkää arkkua ja nysä ikenessä lerpallaan arveli:\n\n\"On siinä aika pitkä roju... Tää ruumiskirstu.\" Nuutinen heräsi\najatuksistaan ja puheli vastaan, ilmoitellen:\n\n\"Se oli Antti-vainaa pitkä mies.\"\n\nAjomiehen päähän jäi kuvastamaan se arkun tuhoton pituus. Hän kuunteli\nlaiskana. Nuutinen jatkoi, kuin toisteli:\n\n\"Pitkä, mutta muutoin kunnon mies oli vainaja.\"\n\nMutta oitis hän lisäsi:\n\n\"Hänelläkin kyllä... tällä arkussa olevalla vainajalla... oli omat\npienet vikansa, mutta kukapas meistä sitten ihan enkeli on.\"\n\nMutta ajajan päässä kuvastui vain se pitkä arkku. Taas hän silmäsi sitä\nja toisteli:\n\n\"Pitkä, pitkä on hylky... Siinä sopii jo sorkkiaan oikomaan.\"\n\nJa samaa edelleen. Nyt hän arveli:\n\n\"Mutta lähtöpä tuo on hänellekin tullut... Vaikka oli niin pitkäksi\nvirunut.\"\n\nNuutinen aivan huokasi ystävänsä puolesta ja toisteli:\n\n\"Lähtö!... Lähtö tuli... Ei palaa enää se, joka on näille matkoille\njoutunut.\"\n\nJa niin johtui puhe kuoleman vakavuuteen, sitten kuolinasioihin\nyleensä. Matkan jatkuessa muisti ajomies sanomista lukemansa\nkertomuksen Jönnin kuolemasta, myrkyn juomisesta. Hän mainitsi siitä\nNuutiselle, ihmetellen:\n\n\"Oli siinä luja jätkä. Ryyppäsi limonaadipullollisen ja sittenkin vielä\nkesti yöhön asti. Ennenkuin raajansa luovutti.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa silloin alkoi Nuutinen kertoilla, että tuo niin surullisella tavalla\nkuollut jätkä Jönni Lumperi on hänelle liiankin tuttu. Hän kertoi,\nkuinka hänkin oli saanut sitä kantaa kesät jos talvetkin, ja lisäsi:\n\n\"Mutta nyt on hänkin jo sitten saanut iäisen levon.\"\n\nHän puhui sitä vakain mielin, surikin Jönniä, joka oli tuon levon\nsaanut. He saapuivat jo hautausmaalle. Nuutinen jatkoi:\n\n\"Muuten kunnon mies oli hänkin... Jönni Lumperi vainaja... Aivan yhtä\nkunnon mies kuin tää vainaja tässä arkussa... Paitsi että hänelläkin,\nukko rukalla, oli se yksi paha vika.\"\n\nMutta kaikki hän antoi Jönnillekin anteeksi. Arkkua rattailta ulos\nnostaessa ja kantoliinoja valmiiksi varatessa hän vieläkin kertoili\nniistä Jönnin monista kannattamisista. Kantajat olivat jo valmiit,\nkullakin kantoliinansa pää olalla. Nuutinen varasi omaa liinaansa\nvalmiiksi ja ollen jo valmis nostamaan arkun olkansa varaan jatkoi,\nlisäillen:\n\n\"Mutta nyt sitten ei hänkään, Jönni, enää itseään kannatuta.\"\n\nOltiin valmiit.\n\n\"No!\" komensi Nuutinen, kohautti kantoliinansa ja niin lähti kantamaan\nJönniä vieläkin kerran.\n\n\"Ne ovat ihmeellisiä yleensä nämä ihmisten retket\", puheli Nuutinen\nsiinä kantaessaan ja muistaessaan sekä ystävänsä Pitkäsen että myös\nJönnin outoa kohtaloa ja kuolemaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat jo laskeneet Jönnin hautaan, ja pappi alotti toimituksensa.\nNuutinen paljasti hartaasti päänsä, kun pappi heittää ropsautti arkun\nkannelle ensimäisen lapiollisen multaa.\n\n\"Maasta olet sinä tullut.\"\n\nMutta se arkun kannelle viskatun mullan kolina herätti Jönnin. Hän\nhuomasi olevansa pimeässä. Päähän iski ajatus, että hän on tavallisessa\npaikassa: poliisiputkassa. Mutta kun hän ei voinut nousta, säikähti hän\nja luuli putkassa olevan häkää. Hän luuli olevansa jo pyörryksissä ja\nsiksi ei voivansa enää nousta, ei liikkua. Kauhuissaan alkoi hän\nsilloin huutaa:\n\n\"Täällä on häkää!... Poliisi!... Poliisi hoi!\" karjui hän apua. Kaikki\nkauhistuivat. Jönnistä tuntui, kuin hän haparoisi ja löisi putkan ovea,\nkun hän jyskytti arkun kantta ja karjui:\n\n\"Pellit auki!... Sukkelaan pellit auki!... Täällä on niin paksu häkä,\nettä sormi ei sierameen sovi!\"\n\n\"Mitä ihmettä tämä on?\" siunaili pappi. Nuutinen oli neuvoton. Jönni\naivan raivosi:\n\n\"Sukkelaan!... Sukkelaan pellit auki...' Tahi täällä piru ottaa!\"\nkarjui hän arkussa kuin peto.\n\n\"Se oli valekuollut\", hoksasi silloin pappi ja käski haudankaivajan\nhypätä hautaan ja pujottaa nopeasti kantoliinat takaisin arkun alle,\nettä voi nostaa ylös. Haudankaivaja puuhasikin jo haudassa kuin\ntulipalossa, pujotteli liinoja. Jönni yltyi jo kiroilemaan, potki\n\"putkan seiniä\" ja löi nyrkillä \"ovea\".\n\n\"Saatanan poliisi!\" kiroili hän kiukuissaan.\n\n\"Elä huuda! Kyllä täältä vielä pääset\", komensi jo haudankaivaja\nliinoja jouduttaen. Jönni siitä vain yltyi ja uhkaili:\n\n\"Tiedänhän minä sen, että kyllä täältä, mokomastakin putkasta, aina\npois pääsee, vaikka karkaamalla, jos ei ole häkää, mutta nyt on häkää!\nKuin helvetissä!\"\n\nMutta jo olivat liinat kunnossa. Nostettiin. Arkku kohosi keinuen,\nJönni siitä hätäytyi lopen ja raivosi:\n\n\"Se jo keinuu.... Koko selli heiluu jo silmissä!... Poliisi!...\nPaholaisen laitos koko tämä poliisitalo!\" kiroili hän. Saatiin arkku\nylös. Tulisella kiireellä väännettiin ruuvit auki ja avattiin kansi.\nJönni nousi, silinteri yhä päässä, arkkuunsa istualleen ja katsahteli\nkuin älytön. Ensimäisenä pääsi silloin Nuutiselta karkea:\n\n\"Jönni p--kele!... Sinäkö se taas!... Kannatit, ruoja!\"\n\nMutta Jönni ihastui oitis Nuutisen nähtyään.\n\n\"Ka!... Nuutinen!\" pääsi häneltä. Hän unohti sen ilon takia kaikki,\nkömpi pois arkusta ja peräsi Nuutiselle oudostellen:\n\n\"Mitenkäs sinä, Nuutinen, olet tänne joutunut?\"\n\nSillä ei hän tuon jälleennäkemisilon takia ollut ehtinyt huomata\nsitäkään, mitä oli ollut tekeillä. Hän jatkoi, puheli Nuutiselle kuin\ntavallista asiaa viattomasti selittäen:\n\n\"Minä tässä vähän... kun sattui sopiva sakki, puliveerasin ja\nkuittailin olutta, niin ovat tainneet taas minut korjata talteen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sitten alkoi asia selvitä. Nuutinen telefoneerasi\npoliisikamariin, ja siellä tarkastettiin asia ja selitettiin erehdys.\nJönnikin sai nyt jo kaikesta tiedon.\n\n\"Se olit sinä, Jönni, nyt jo vähällä mennä... Antti Pitkäsen asemesta\",\nilmoitti hänelle Nuutinen. Jönni oudostui:\n\n\"Elä perhana!\" kauhistui hän ja peräsi ihmeissään:\n\n\"Kehnoko se semmoisen erehdyksen pykäsi?\"\n\nHänelle selitettiin asia. Hän kuunteli kertomusta ihmeissään ja\npäivitteli:\n\n\"No jopa olivat hylyt tehdä erehdyksen... Oikean päävirheen.\"\n\nHänelle selvisi jo, mikä vaara häntä oli uhannut. Hän käveli haudan\nreunalle, katsoi jo ihmetellen sen syvyyttä ja koko asiaa, peräsi:\n\n\"Ja tuonneko ne aikoivat minut sitten syöstä?\"\n\n\"Ka... Niinpä sitä!\"\n\nJönni raapaisi niskaansa ja päivitteli:\n\n\"Mutta se olisi ollut minulle kolaus.\"\n\nJa nyt hän sai kuulla olleensakin jo siellä haudassa ja saaneensa jo\nensimäisen lapiollisen hautajaismultaakin arkullensa.\n\n\"Kylläpä oli silloin jo täpärällä\", päivitteli hän sen kuultuansa. Hän\naivan innostui jo siitä täpäryydestä ja kehaisi:\n\n\"Siinä ei olisi enää tarvinnut liikoja laiskotella, kun olisi jo ollut\ntie ylöspäin tukossa.\"\n\nHän syventyi asiaan lopen ja aivan kuin päivitteli:\n\n\"Olisi vain vaikka lyhkäisetkään uniluurit vielä ottanut, niin et\npotkisi enää, ihminen, näillä main.\"\n\nHän puuhasi asiassa kuten tavallisessa, otti seipään, mittasi haudan\nsyvyyden ja sylin seivästä sitten mittaillen arveli:\n\n\"Hyvästi kaksi metriä syvä kuoppa!\"\n\nKaiken kauhean hän nyt käsitti ja siunaili:\n\n\"Sieltä et, ihminen, olisi enää lentoon lähtenyt... Kun olisi semmoinen\nmultakerros päälle mätetty!\" Ja viskaten mittaseipään pois hän äkkiä\nkysäisi haudankaivajalta:\n\n\"Paljonko saat tuommoisen haudan kaivamisesta?\"\n\n\"Ka, siinä viiden markan korvilla\", arveli kaivaja vastaukseksi, ja\nJönni asiaa punniten arveli:\n\n\"No, onhan tuo hyvä palkkakin.\"\n\nMutta asiaa tarkemmin punnittuaan hän kuitenkin oikaisi:\n\n\"Mutta on siinä tuommoisessa kuopassa kaivamistakin... Niin että ei\nsiitä vielä miljoonapäiväpalkkoja heru.\"\n\nJa niin oli hän jo tyyten unohtanut asian ja aherti tavallisia.\nPoliisikamarista oli luvattu kiireesti lähettää oikea ruumis, Pitkänen.\nPappi, Nuutinen ja kaikki jäivät sen tuloa odottamaan.\n\nJönni oli tyytyväinen pelastumisensa johdosta. Hän tunsi arkun\nomaksensa, kopisteli jo sitä ja puheli:\n\n\"Ostin tuon kojun äsken... Jos häntä sattuisi kuka vielä semmoistakin\nmööpeliä tarvitsemaan, niin arvelin että myön:\"\n\nNuutinenkin, siinä odotellessaan, pääsi jo puheeseen käsiksi ja kysyi\nJönnilta oudostellen:\n\n\"No etkös sitä oikeastaan sinäkin, Jönni, jo kertaan kuollut?... Kun\nsiitä sanomissa kirjoittivat?\"\n\nMutta Jönni oikaisi, selitti:\n\n\"Se silloin erehtyi tohtori. Se kun ei näy herrojenkaan äly olevan\nerehtymätön.\"\n\nHän kertoi tapauksen ja lisäili kerskaten:\n\n\"Mutta kyllä sitä silloinkin jo silmät kiiluivat päässä ja tuppi vain\nvapisi sielun vyöllä.\"\n\nHän aivan yltyi kehumaan, kerskuen:\n\n\"Siinä kun ihminen seisot ja vapiset kuoleman edessä ja tulet\najatelleeksi, että mikähän piru tässä nyt sielun perii, niin luonto\ntahtoo vapista, ja kysytään miestä, jos mieli kestää.\"\n\nHän eli jo omaa elämäänsä, huolehti maallisesta. Hän kopisteli\narkkuansa syrjemmä ja kyseli jo, eikö joku haluaisi sitä ostaa. Hän\ntarjoili sitä Nuutisellekin.\n\n\"Minä itse en sitä mööpeliä enää tarvitse\", selitti hän ja lisäili:\n\n\"Minä sinulle, tutun kauppaan, möisin puolesta hinnasta... Sata markkaa\nitse maksoin\", valehteli hän. Ei Nuutinen sanonut niin pitkää\ntarvitsevansa. Tuotiin jo oikea ruumis. Sen arkkua rattailta alas\nnostaessaan puheli ajomies:\n\n\"No tämä ei enää herää. Poliisikamarissa sanoivat, että nyt saatte olla\nvarmat, sillä kylmällä vesisuihkullakin koetettiin virottaa, mutta ei\ntärähtänyt. Niin että nyt se pitää.\"\n\nJa Jönnikin puuhaili apuna arkkua nostettaessa ja puheli vainajasta:\n\n\"No, nyt hän pääsee minun vuoteelleni. Viransijaiseksi.\"\n\nHe hautasivat Pitkäsen hartaasti. Jönni lapioi apuna hautaa -- omaa\nhautaansa -- umpeen, teki työtä uskollisesti.\n\nMutta kun hauta oli jo umpeen luotu, pisti hänelle päähän kysäistä:\n\n\"Kuka siihen nyt joutui? Minun viransijaisekseni?\"\n\n\"Se oli eräs Antti Pitkänen\", selitti Nuutinen. Jönni aivan hölmistyi\nkuultuansa viransijaiseksensa joutuneen saman Antin, jolle hän oli\naikonut myödä morsiamensa ja joka siis jo eläessään oli ollut\ntulemaisillaan hänen virkansa perijäksi.\n\n\"Vai se pitkä Antti se nyt joutui minun leposijoilleni\", ihmetteli hän.\nAivan hän heltyi, heitti haudalle n.s. kepeät mullat ja puheli:\n\n\"Antti oli kunnon mies. Minkä otti, niin sen täytti.\"\n\nMutta mitäpä siinä enää suru auttoi. Hän nosti taas arkun selkäänsä, ja\nniin lähdettiin paluumatkalle poliisikamaria kohti. Jönniähän täytyi\nsiellä taas asetusten mukaan tutkia ja käsitellä, punnita jos\nmitatakin. Nuutisen kanssa, sen rinnalla arkku selässä kävellen, hän jo\nvalmistautui puheisillekin. Arkku kun tuntui hieman epämukavalta\ntaakalta, niin tuli ajatelleeksi, että jos olisi rikas, niin ajaisi\nhevosella, ja niinpä johtui siitä alkamaan, puhellen Nuutiselle äkkiä:\n\n\"Miljuneerinä se olisi hyvä elää.\"\n\n\"Ka\", tapaili Nuutinen jotain sanoakseen, ja Jönni kehitti ajatuksen\nloppuun, puhellen:\n\n\"Siitä vain tulin arvelleeksi, että silloin ei tarvitseisi taakka\nselässä marssia eikä rannassa jätkänä olla, vaan eläisi niin että\nheliseisi.\"\n\nMutta oitis hän unohti nyt miljoona-asiansakin, muisti taas vaaransa,\nja siinä arkku selässä Nuutisen rinnalla astuksiessaan vieläkin\npäivitteli, oudosteli:\n\n\"Mutta oli, totta vie, jo täpärällä, että ei kokonaan mennyt!\"\n\n\n\n\nXV.\n\n\nMutta jatkamme.\n\nPoliisikamarissa herrat tutkivat visusti Jönniä, kyselivät millä\nasioilla hän vaeltaa.\n\nMutta Jönni alkoi kieräillä. Ei hän halunnut niin salailla rikoksiansa,\nmutta kun asia tuntui nololta, kun sanomalehdissäkin sillä ilveilivät,\nniin ei hän halunnut suoraan puhua, vaan selitteli:\n\n\"Oli vain rahoja taskussa, niin yritin, että eikö tuo kieriessään\nkasvaisi.\"\n\nHän selitti, kuinka oli arpajaisissa voittanut kaksituhatta, ja poliisi\nhuomasi asian oikeaksi, ja Jönni nyt selitti:\n\n\"Mutta eihän se mitä kasva.\" Hän rohkaistui, ja kun ne yhä tutkivat,\nniin hän selitti:\n\n\"Arvelin niillä etuilla, että jos nuo miljoonaksi paisuisivat... Kun se\nkauppaneuvoskin sitä ennusti.\" Poliisia oikeastaan huvitti Jönnin\nhurskas usko liikemiesneroonsa. He puhelivat, ja Jönni valitti:\n\n\"Se on vaarallista rahojen kanssa liikuksia... Kun olet itse muassa.\"\n\nHän tarkoitti oikeastaan sitä, että kun on itse rahojen mukana\nmaailmalla, niin joutuu ne menettämään.\n\n\"Kiusauksia kun on näet monta\", puheli hän lisäten:\n\n\"Niin sitä joudut vähä liiemmälti pölisyttämään ja silloin se on kohta\nkuitti.\"\n\nJa niinpä ei poliisi osannut aavistaakaan, että tuo suurveijari, jota\nnyt etsittiin, on Jönni. He vain huomasivat Jönnin yrittäneen omilla\nrahoillansa jotenkuten miljoonaa etuilla, ja Jönni valitteli yhäkin\nasiaansa ja puheli:\n\n\"Se on tiukalla miljoona... Niin iso raha kuin miljoona\", selitti hän.\nPoliisiherroja huvitti yhäti tuo Jönnin vilpitön puuha ja koko Jönni.\n\n\"Oli jo tulossa... ihan nenän edessä, mutta sitten nykäisikin ja\npyöräytti pois.\"\n\nJa herrat kehoittivat Jönniä heittämään kaikki enemmät yritykset.\nNuutinen vielä lohdutteli, puheli tosissaan:\n\n\"Pitäähän sitä täällä maailmassa olla muitakin. Eikä vain paljaita\nmiljoneereja... Ja ei se siltä ole ihminen sen halvempi Herran edessä.\"\n\nJa Jönni alistuikin nyt siihen. Arvelihau vain:\n\n\"Ka minäpä vain luulin ja yritin. Kun tuo on muillekin kerran\nluonnistunut.\"\n\nJa niin selvisi asia. Poliisimestarikin hymyili. Hän mielistyi Jönniin,\nvarsinkin kun se ei vaatinut heille rangaistusta niin törkeästä\nerehdyksestä, virkavirheestä, vaan kuittasi kaiken ilmaiseksi.\nJuomarahan hän antoi Jönnille, kokonaisen markan.\n\nMutta samalla ryhtyivät poliisilaitoksen virkamiehet neuvottelemaan\nmitä tehdä. Tapaus oli heille ikävä virkavirhe, ja hämminki oli suuri.\nParas koettaa salata kaikki.\n\nMutta asiansa nyt selvitettyään nosti Jönni arkun taas selkäänsä ja\nlähti poliisiherrojen neuvoa noudattaen paluumatkalle Helsinkiä kohti.\n\n\"Elä, Nuutinen, pahaa tykkää!\" puheli hän Nuutista taas hyvästellessään\naivan liikutettuna ja lisäili:\n\n\"Minä annan aina sinulle sen tunnustuksen, että sinä olet oikea mies ja\nkärsit ja korjaat lähimäistäsi, silloin kun sille on tarpeen apu.\"\n\n\"Ka... Mitäpä niistä!\" heltyi taas tällä eron hetkellä Nuutinenkin ja\nlisäili:\n\n\"Korjasihan se syntinen samarialainenkin Jerikon tiellä ryövätyn ja\nkantoi majaan. Eikö silloin paljon enemmän me, jotka olemme\nkristityltä.\"\n\nJa jos olisi sopinut, niin heiltä olisi molemmilta aivan kyynel\nsilmäkulmaan kihahtanut, ja he erosivat nyt maailman parhaina\nystävyksinä.\n\nMutta niitä Jönnin murhaajia, huijarijoukkoa, etsi poliisi yhäkin. Nyt\nei vielä uskallettu Tampereen poliisikamarista oitis ilmoitella, että\nJönni onkin löydetty elävänä. Pelättiin näet jouduttavan syytteeseen\nvirkavirheestä, siitä, että on laitosta hoitaessa osoitettu niin\ntörkeää huolimattomuutta, että on yritetty haudata elävä mies kuolleen\nasemesta. Siitä olisi joutunut viralta pois. Siispä neuvoteltiin,\nkoettiin keksiä pelastusta, lykätä selityksen julkaiseminen, ja niin\nsai elävä Jönni nyt yhäkin vaeltaa kuolleitten kirjoissa, ja poliisi\netsi hänen murhaajiansa yhtäällä, samalla kun se etsi häntä itseänsä\nelävien mailla elävänä huijarina, ja hän itse ei tiennyt asiasta\nmitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTampereella oli äskettäin puhjennut iso lakko. Sen johdosta olivat\nsiellä viinakaupat kiinni. Viinan salamyöjät kiskoivat siis jopa\nkaksitoista markkaa pullolta, ja kiitti jos silläkään enää sai.\n\nLisäksi vaivasi Jönniä nyt jo elatuksen murhe. Ei ollut matkarahoja, ei\nruokaa. Ainoastaan se poliisimestarin antama markka taskussa, sekin\nvain hetken. Nyt ei mitään. Ruumisarkkua ei huolinut kukaan.\n\nHän joutui siis pieneen pulaan. Matkarahat ansaitaksensa hän\netsi jo työtä, oli valmis rikkuriksikin. Hän ilmoittautui\ntyönvälityskonttorissa, ja kun puuseppä Pirinen oli sieltäkin\ntiedustellut väkeä, niin lähetti konttori Jönnin oitis Piriselle\ntyöhön. Mutta kun hän oli sinne matkalla, tuli vastaan Tampereen\nmaaseurakunnan haudankaivaja. Se ei tuntenut Jönniä, kun Jönni oli\nhaudattu kaupungin hautausmaahan. Hänenkin väkensä oli lakossa, ja\ntyöllä oli kiire. Varsinkin se Rinnin pojan Jaskan tilaama Jönnin hauta\nolisi nyt pitänyt saada kaivetuksi, sillä huomiseksi oli tilattu ja\nhuomenna olivat hautajaiset.\n\nJa niinpä hän alkoikin värvätä Jönniä rikkuriksi haudan kaivuun. Jönni\nesteli, ilmoitti jo lupautuneensa Piriselle, mutta haudankaivaja alkoi\nvaatia ja tahtoa ja selitti:\n\n\"Tällä työllä on kiireempi kuin Pirisen. Kesäaikana rupeaa ruumis\nmätänemään.\"\n\nJa silloin Jönni suostui, lähetti vain Piriselle sanan, että hän tulee\nmyöhemmin, ja puheli haudankaivajalle:\n\n\"Pitää sitä kuollutta semmoisessa kiireessä auttaa. Kun on jo\nmätänemistilassa.\"\n\nHän oli oikeastaan iloinen, kun sai nyt puutteessa ollessaan työtä, ja\npuheli siinä kaivaessaan haudankaivajalle:\n\n\"On se hyvä, että rikkaita kuolee... Saa toki köyhä haudankaivussa\ntyötä.\"\n\nHän puhui sen kiitollisin mielin ja aherti nyt tuona rikkaana\ntyönantajanansa ja sen köyhänä työntekijänä samalla. Hän kaivoi kuin\nkarhu ja jatkoi puhelua, selitellen:\n\n\"Sillä rikkaan velvollisuus on antaa köyhälle työtä.\" Hän puhui\ntyöansioista. Ja kun oli lakko eikä oltu edeltäpäin sovittu\nkaivupalkasta, niin hän alkoi nyt johtaa keskustelua semmoiseksi, että\nhaudankaivaja heltyisi ja maksaisi hänelle hyvän palkan. Hän alkoi\nlaajalti, lapioi ja ensi otteeksi puheli:\n\n\"Mutta työnantajan on teetettävä hyödyllistä työtä... josta on vielä\ntoivo. Maatöitä ja semmoisia.\" Työnantajaa, s.o. omaa itseään, hän koki\npanna pussiin, hellyttää sen liikojakin maksamaan.\n\n\"Ka\", myönsi haudankaivaja, ja Jönni teki voimalla tuota hyödyllistä\nmaatyötä, \"josta on vielä toivo\" ja jota hän työnantajana itsellään,\ntyönpuutteeseen joutuneella, teetti. Hän koki johtua siihen kipeään\npalkka-asiaan ja jo alkoi:\n\n\"Ja palkkaa maksaessa ei pidä työnantajan pussin suuta kiinni kuroa.\"\n\nRunsaasti pitää maksaa, hän puheli. Hän puhui sitä jo aivan\ntosihartaudella, kuin raamatun mies. Tietämättä itse olevansa tuo\nsamainen työnantaja hän koki pehmittää sen sydäntä Herran Sanalla\npuhellen sille haudankaivajan välityksellä:\n\n\"Sillä mihinkäpä sitä työnantajakaan säästäisi? Että työntekijällensä\nvääryyttä palkan maksussa tekisi.\"\n\nSe oli jo tosijumalisuutta, vaikka sen siemenenä olikin ollut kavaluus:\nhalu pettää työnantaja, oma itsensä, pehmittämällä sen sydän. Hän\nlisäsi siitä työnantajasta:\n\n\"Ei sitä hänkään täällä iäistä asuntoa ja majaa rakenna. Niin että mitä\nsitä tavaraa säästää.\"\n\nJa hurskas haudankaivajakin kiintyi Jönnin raamatulliseen puheeseen.\nJönni selitteli talousoppiaan edelleen, puhui toistamiseen siitäkin,\nettä rikkaiden pitää antaa köyhille työtä, mutta viisaasti: teettää\nhyödyllistä maatyötä. Ja silloin haudankaivaja, kirkollisena miehenä,\ntuli siitä maatyöstä sanoneeksi:\n\n\"Ka maatöihinhän se Herra lähetti tuhlaajapojankin... Kun se menetti\nmiljoonan... Vaikka ei ollut sitä ansainnut.\"\n\nJa Jönni myönsi sen, jatkoi maatyötänsä ja puolusteli nyt\ntuhlaajapoikaa, puhellen siinä kovasta työstä:\n\n\"Mutta hänen ei olisi silloinkaan pitänyt lannistua elatuksenmurheesta\neikä malttaa mieltänsä... Sillä parempi on tyhjä vatsa kuin\nmurheellinen mieli.\"\n\nJa niin kaivoi hän iäistä asuntoa itsellensä. Kaivoi omaa hautaansa,\nkaivoi sitä kiireesti, pelastaakseen ruumiinsa mätänemiseltä. Hän loi\nmultaa hiki hatussa kuin karhu, syveni yhä syvemmä kuoppaan. Kymmenen\nmarkkaa hän oli itse sen kaivusta silloin maksanut, kun rahat lähetti,\nja ansaitsi niistä omistansa nyt toki työllään neljä markkaa takaisin.\n\n\"Selvitäänhän sitä asiassa ilman lakkoakin\", puheli hän vielä noita\npalkkarahoja saadessansakin, jatkoi äskeistä puhettansa työnantajain ja\ntyöntekijäin välisistä oloista, puhui rahastakin, selitti nyt\ntalouspolitiikkaansa puhellen:\n\n\"Kun meillä on työoloissakin viisas politiikka työnantajan ja -tekijän\npuolelta, niin se käy samaan pussiin... Eikä toinen petä ja sorra\ntoistaan.\" Haudankaivaja myönsi sen todeksi, sillä lakko suututti\nhäntäkin, ja Jönni vakuutti:\n\n\"Minä olen aina tasapuolinen asiassa... Niin että en tässäkään asiassa\nastu toisen enemmän kuin toisenkaan varpaille, en työnantajan\nenkä -tekijän.\"\n\nJa vasta nyt hän johtui ottamaan selvää tuosta työnantajasta.\nHaudankaivaja kun näet ihmetteli että: \"pianpa se valmistui\", niin hän\nhikisenä vastaili:\n\n\"Koin jouduttaa, ettei ennättäisi ruumis mädätä... Kun sillä sanoit\nniin kiiruun jo olevan.\"\n\nJa nyt hän uteliaana jo kysäisi:\n\n\"Kenenkäs tähteet ne tähän nyt pannaan?\"\n\n\"Ka\", vastaili haudankaivaja, selittäen: \"Kuuluu, kuolleen eräs\njätkä... Kuuluu eläneen syntistä elämää ja joutuneen sen uhriksi. On\nsuullaan juonut itsensä kuoliaaksi.\" Hän tarkoitti sitä Jönnin myrkyn,\njuomista. Ja kun Jönni ei sitä tiennyt ja halusi sanoa sanan\nhaudankaivajankin mieliksi, niin hän arveli:\n\n\"Kylläpä oli sitten oikea roikalejätkä.\" Hän kun ei osannut arvata,\nettä se roikale on hän.\n\n\"Ka\", myönsi hurskas haudankaivaja ja ilmoitti:\n\n\"Jönni Lumperi sen nimi kuuluu olleen.\"\n\n\"Häh\", ihmetteli Jönni hölmistyneenä, mutta haudankaivaja selitti:\n\n\"Rinnin poika sen kävi jätkän huoltajien puolesta tilaamassa. Kuuluu\nkuolleen myrkkyyn.\"\n\nAsia selvisi Jönnille, mutta hän itse sekoittui ja selitti:\n\n\"Minä olen itse se sama jätkä.\"\n\nMutta nyt sekoittui haudankaivaja, ei ollut uskoa ja peräsi:\n\n\"Mitenkäs sinä sitten vielä haudankaivutöissä pärjäät?\"\n\nJa Jönni koki selittää:\n\n\"Se oli vain pieni mulkkaus... Hautasivat minut Antti Pitkäsen sijasta\nkaupungin hautausmaahan, mutta sain toki vielä ajoissa pellit auki ja\nniin toki pelastuin iäisestä elämästä.\"\n\nHaudankaivaja luuli häntä hulluksi, tai sitten ilvehtijäksi, ja ihan\nvihasteli:\n\n\"Mitä sinä joutavia puhua tökötät! Kuolema on vakava asia.\"\n\nMutta silloin saapui paikalle kaupungin hautausmaalta mies, joka oli\nnähnyt Jönnin hautaustoimitukset ja puheli:\n\n\"Ka täälläkös tää on tuokin Jönni... Joka piti Antti Pitkäsen hautaa\nvuokra-asuntonaan. Ja sitten nousi ylös.\"\n\nJa niin selvisi asia haudankaivajallekin, ja hän siunaili Luojan\nviisasta järjestystä, joka pelastaa vielä haudastakin. Ja kun hän\nsitten silmäili Jönnin tuhottoman tervettä olemusta, niin hän uskoi,\nettä se ei ole vielä mätänemistilassa, ja silloin hän Jönnillekin\npuheli:\n\n\"No... Kyllä nyt ei olisi ollut ruumiisi mätänemisen vuoksi kiirettä.\nSillä ennen tää hauta mätänee, ennenkuin noin terve ruumis.\"\n\nMutta Jönni istuksi hautansa reunalla puupölkyllä mietteissänsä.\nHänestä oli tämä kaikki niin kovin ihmeellistä, että ei tiennyt mitä\najatella, mitä sanoa. Tuskin hän kuuli enää haudankaivajan puhettakaan\nja heräsi vasta kun se häneltä peräsi:\n\n\"Vai mitä?\"\n\nSiitä hän heräsi ajatuksistaan ja puheli vakaana:\n\n\"Sitä minä tässä vain arvelin, että jos kuka tuohon kuoppaan joutuu,\nniin sille eivät enää pulukyyhkyset kujerra.\"\n\nJa hurskas haudankaivaja heltyi hänelle ja puheli:\n\n\"Se on Herra sinulle armonsa osoittanut. Hän avasi haudan, ja niin sinä\nheräsit ylös kuolleista.\"\n\nJönni kuunteli sitä kaikkea, kuten oli aina Helsingissä kuunnellut\nhautauskellojen raskaasti kumahtelevaa soittoa. Hän laski retkiänsä,\nmuisti miljoonapuuhansa johtaneen hänet näin täpärälle, lähelle\nkuolemaa, ja puheli vakaana:\n\n\"Se on miljoona kaksiteräinen ase... Kun sitä lähdet liikuttamaan, niin\nse voi panna miehen omaa kuoppaansa kaivamaan ja sanoa että:\npankpruutti... Pankpruutti ja vararikko.\"\n\nJa hän lähti hyvin vakaana hautausmaalta ja niin ohjasi kulkunsa\npuuseppä Pirisen luo. Oitis hänen poistuttuansa saapui hänen hurskas\nmorsiamensa Kourun leski neiti Riipiön seurassa laskemaan seppeleensä\nmiesvainajansa haudalle. Sen hauta oli aivan tämän hänen sulhasensa\nJönnin avoimen haudan lähellä. Hän teki toimituksensa, pysähtyi\nkatsomaan sulhasensa hautaa ja puheli mieli vakaana neiti Riipiölle:\n\n\"Puolisonkohan lienee vaiko isän Herra joltain kutsunut? Kun on hauta\navoin.\"\n\nSillä ei hän sulhasensa asioista vieläkään mitään tiennyt, vaan\nvalmisti häitänsä. Hän oli hurskaan morsiamen mielialalla ja jatkoi\nvainajasta, jota hauta odotti:\n\n\"Herra on armossaan tehnyt hänestä iäisen sulhon.\"\n\nJa niin hän poistui, iäisen sulhon morsiamena, odottamaan ja\nvalmistamaan häitänsä tuon samaisen iäisen sulhon kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa Pirinen odottikin jo Jönniä. Jönni työntyi työhuoneeseen, selitti\nasiansa.\n\n\"Olin välillä maatöissä\", peitteli hän sitä oman hautansa kaivamista,\nsamalla selittäen viivästymistänsä. Pirinen, ollen työpuuhissa ja\ntyökomennossa, mittaili miestä silmälasiensa takaa epäilevin katsein ja\nkysäisi:\n\n\"Osaatkos sinä tehdä työtä? Näytät vähän siltä.\"\n\nSiltä, että et osaa. Eläissään pidellyt, mutta sittenkin otti Pirinen\nhänet ainakin koetteeksi, vieläpä juuri tuon Jönnin rehellisen\ntunnustuksen vuoksi. Nimeäkään edes kysymättä hän pani miehen tekemään\nsitä omaa hautaristiänsä. Samalla hän puheli:\n\n\"Se tulee jätkän haudalle. Niin että ei sen tarvitse häävi olla. Kunhan\non vähän sinnepäin.\"\n\nEikä Jönnikään kysellyt sen enempää tuon jätkän nimeä tai muuta, ja ei Jönni kerskunutkaan, ilmoitti rehellisesti,\nettä ei hän ole höylää \nniin joutui hän nyt jo vainajana tekemään omaa hautaristiänsä. He\nsopivat urakkapalkan. Viisi markkaa lupasi Pirinen maksaa.\n\nJa tulikinhan siitä jommoinenkin, varsinkin kun mestari itse autteli.\nKun risti oli valmis, tarkasteli Pirinen sen visusti ja alkoi tavallaan\nmoitiskellakin puhellen:\n\n\"No!... Ei siitä todellakaan erin häävi tullut.\" Mutta Jönni luuli\nhänen sillä moittimisella aikovan tinkiä palkan alennusta ja riensi\noitis vastaamaan:\n\n\"Kyllä se jätkämiehen haudalle välttää. Hyvä kun semmoisenkin saa.\"\n\nMutta Pirisestä se tuntui aivan jumalattomuudelta, moinen ynseys\nkuollutta kohtaan, ja hän ihan nuhteli Jönniä.\n\n\"Ihminenhän se on jätkäkin kuoltuansa\", puheli hän vakaana, ja Jönnikin\nsiitä nöyrtyi, mutta puolustautui toki, selittäen:\n\n\"Mutta ei sitä jätkänkään sovi tavaraa haudalleen koota. Tai hajoaa\nmiljoona täällä ajassa jo ennen kokoontumistansa.\"\n\nEikä Pirinen tinkinytkään alennusta. Hän veti vain hienoa maalia puuhun\nja kirjoitti paksuilla kirjaimilla ne tilauksessa määrätyt sanat:\n_Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi_ j.n.e. Kun kaikki oli\nvalmis, käski hän Jönnin viedä tuon ristin hautausmaalle ja kysyä\nhaudankaivajalta hautaa. Hän neuvoi:\n\n\"Näytä vain tämä ristin kirjoitus ja kysy, missä on semmoisen jätkän\nhauta, ja kun löydät, niin pystytä siihen. Sano vain, kun kysyy nimeä,\nettä: lue tästä\", toisti hän vieläkin varmuuden vuoksi, tökäten\nsormellaan kirjoitukseen, ja katsoi silmälasiensa ylitse siinä\ntyötamineissaan ja jo puuhissaan Jönniä silmiin pitkästi.\n\nHän arveli Jönnin kuitenkin unohtavan vainajan nimen, jos hän sen\nsanoin ilmoittaa, ja siksi hän sen neuvoi tuon kirjoituksen avulla.\nKirjoitusta taas ei Jönni osannut lukea.\n\nJa niin lähti hän nyt hautaristi olalla kävellä jutkuttamaan\nhautausmaalle, pystyttääkseen siellä ristin omalle haudallensa, kooten\nsiten tavaraa haudallensa, vaikka oli sanonut, että sitä ei sovi tehdä,\njos mieli miljoona ajassa koossa pitää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta haudankaivaja itse ei ollut hautausmaalla. Oli vain renki. Jönni\nnäytti hänelle ristin kirjoituksen ja kysyi:\n\n\"Missä semmoinen lepää?\" Renki silmäili kirjoituksen, ei tiennyt asiaa\nja kysyi siis telefoonissa hautausmaan konttorista. Ne selittivät\nhänelle Jönnin omituisen kuoleman. Hän tuli telefooniputkasta ulos ja\nilmoitti Jönnille lyhyesti:\n\n\"Se nousi jo ylös.\"\n\nJönni ei ollut ymmärtää, hölmistyi ja peräsi:\n\n\"Häh?\" Ja hän koki vieläkin selkeämmin kysyä, peräten:\n\n\"Kuka se oli semmoinen hätähousu, jolla oli niin kiire ylösnousta? Että\nei malttanut ristiäänkään odottaa?\"\n\nMutta renki oli tavallaan ylpeä arvostaan ja lukutaidostaankin ja\nilmoitti:\n\n\"Etkö sinä sitä näe? Onhan siinä ristissä selvästi kirjoitettu että:\n_Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi_...\" Ja että asia tulisi vieläkin\nselvemmäksi, hän selitti:\n\n\"Se on se sama jätkä, joka humalapäissään teki jo yhden huvimatkan\nsinne pimeyden valtakuntaan.\"\n\nJa nyt Jönni hoksasi ja tapaili ihan hämillään:\n\n\"Onko tämä asia jo niin pitkällä?\"\n\nJa kun selvisi, että on, niin aivan päivitteli:\n\n\"Kato tuota nikkari Pirisen pahusta, kun lähetti minut pystyttämään\nristiä omalle haudalleni!\"\n\n\"Ka\", kävi renki jo välinpitämättömäksi ja lisäsi:\n\n\"Sittenpähän olisit tiennyt, että se on... Kun olisit omin käsin sen\npystyttänyt.\"\n\nMutta Jönni nosti taas tavaran olallensa ja lähti kantamaan ristiänsä.\nHän kantoi sitä halki kaupungin Pirisen asuntoa kohti. Joukko\nkatupoikia yhtyi takana seurueeksi. Heitä huvitti tämä omituinen\nristiänsä kantava mies. He kulkivat liutana jälestä ja lukivat ääneen\nrististä sen taaksepäin, heihin päin käännettyä kirjoitusta: \"_Tässä\nlepää satamamies Jönni Lumperi. Kuoli Herrassa ja lepää Rauhassa\nylösnousemiseensa asti_.\"\n\nKun hän palasi Piriselle, asetti hän ristin seinää vasten ja ilmoitti:\n\n\"Tämä olikin minun risti.\"\n\nPirinen katsoi häneen ihmeissään. Mutta nyt hän hoksasi jo kuulleensa\nvihiä siitä, että poliisit olivat olleet erehdyksissä vähällä haudata\nmaailman terveimmän elävän miehen kuolleen asemesta. Oitis selvisi\nhänelle asia, ja hän peräsi ihmeissään:\n\n\"Häh?... Vai sinäkös se olitkin se sama Lumperi?... Joka nyt jo: lepää\nRauhassa ylösnousemiseensa asti?\" Jönni myönsi sen, tunnusti jo\nlevänneensä Rauhassa ja lisäsi:\n\n\"Mutta onneksi tuli vielä sille armovuodelle aikoinaan keyri... Niin\nettä pääsi vielä rokuliin.\"\n\nMutta ei Pirinen ottanut häneltä ristiä pois, vaan lupasi:\n\n\"Vie veikkonen koko ristisi hiiteen!... Eläkä nyt vasta enää syntiä\ntee, niin että joudut toistamiseen semmoiselle tielle.\" Hän suhtautui\njo Jönniin aivan osanotolla ja puheli hänelle vakavana:\n\n\"Se on Herra sinut kuolleista herättänyt. Elä nyt enää riko.\" Jönni oli\njo heltynyt koko asiasta ja Pirisen hurskaista neuvoista ja oli\nvakaalla mielellä. Pirinen nyt lohdutteli, puheli hurskaasti:\n\n\"Herra kyllä armossaan johtaa meille kuolemankin elämäksi ja hyödyksi.\"\n\n\"Ka\", myönsi Jönni ja huomattuaan Pirisen puhuneen oikein hän\nvilpittömästi puheli:\n\n\"Olihan siitä sekin hyöty, että sai nyt rahan puutteeseen satuttuaan\ntyötä... Niin haudankaivussa kuin ristityössäkin. Niin että ei siinä\nHerran armossa vikaa ole.\"\n\nSe tuli aivan kuin itsestään rehellisenä tunnustuksena,\nkiitollisuudesta, kun oli työtä saanut. He erosivat hurskain mielin\nkumpikin, ja Jönni lähti nyt kantamaan ristiänsä, ensin yömajaan ja\nsitten sieltä Helsinkiänsä kohti. Yömajaan risti olalla rientäessänsä\nhän kohtasi ajuri Purusen, joutui sen kanssa juttusille ja selitti:\n\n\"Ristiä tässä kannan...\"\n\nJa peitelläkseen, että se on hänen oma ristinsä, hän lisäsi:\n\n\"Yksi on joutunut taas ristin alle.\"\n\nMutta Purunen oli juur'ikään kuullut vihiä Jönnin äskeisestä\nkuolleista-nousemisesta, ja kun ei Jönniä tuntenut, niin tuota\nherännyttä tarkoittaen vastaili:\n\n\"Eräs toinen jätkä taas kuuluu äskettäin päinvastoin päässeen ristin\nalta pois.\"\n\nMutta ei Jönni sitä ymmärtänyt, ja niin he erosivat.\n\nSe yömaja, johon Jönni nyt yöpyi, oli niiden hänen \"murhaajiensa\"\nsalainen piilopaikka, sillä he olivat liitossa sen isäntäväen kanssa.\nKun heidän oli täytynyt asioittensa vuoksi hiipiä Tampereella\nkäväisemään, olivat he piiloutuneet samaisen isäntäväen kamariin.\nSieltä heitä ei voinut poliisi etsiä.\n\nJa sen kamarin viereiseen kojuun sijoittui nyt Jönni tavaroinensa,\narkkuinensa. Hän oli jo riisuutunut paitasilleen ja valmistautui\nlevolle.\n\nMutta salapoliisi Hytinen, joka etsiskeli sekä Jönniä että Jönnin\nmurhaajia, veti tavallisesti nuottaa yömajoista. Siellä hän lyöttäytyi\ntutuksi epäiltävien henkilöiden kanssa, urkki niiltä asioita kavalilla\npuheilla ja oli siten vetänyt jo monet oivat apajat.\n\nJa nyt työntyi hän Jönnin kojuun ja herkesi tuttavaksi, alkoi puhella.\nMutta kun hän huomasi Jönnillä olevan niin vakavat matkatavarat kuin\nruumisarkun, ei hän sitä epäillytkään veijariksi. Luuli vakavaksi\nisäntämieheksi, varsinkin kun pukukaan ei nyt näin paitasillaan ollessa\nherättänyt huomiota. He juttelivat yhtä ja toista.\n\n\"Ruumiskirstun tässä ostin... Sitä aina tarvitsee semmoistakin\nsoutovenettä\", puheli hän Hytiselle. Ja Hytinenkin kävi moisesta\nasiasta vakavaksi ja puheli:\n\n\"Ka niinpä sitä... Itsekunkin täytyy siinä veneessä kerran purjehtia.\"\n\nJa hän johtui kuin johtuikin puhelemaan siitä asiastansa, siitä, että\najaa takaa veijareita:\n\n\"Erästä suurhuijaria ja sitten erään jätkän tappajia\", puheli hän.\nHuijarijoukko kuuli joka sanan ohuen seinän läpi. Eivät he aavistaneet\nmurhaamansa Jönnin siellä olevan, mutta Hytisen he tunsivat äänestä ja\nkuuntelivat hiljaa kuin hiiret. Hytinen kertoili siitä suurrosvosta --\nJönnista -- että se on tehnyt kepposiaan Ruotsissa ja jos missä,\nOulussakin, ja yritellyt täälläkin, joten siis Jönni ei mitenkään\nosannut aavistaa, että se on hän, sillä ei hän ollut Ruotsissa eikä\nOulussa käynytkään.\n\nJa miten olikaan, niin Hytinen mieltyi Jönnin rehelliseen olemukseen\nniin, että lupasi hänelle osan palkkiosta, jos hän voi antaa edes\njotain luotettavaa vihiäkään noista etsittävistä. Suurrosvosta -- s.o.\nJönnistä -- hän lupasi antaa viisikymmentä markkaa ja huijarijoukosta\n-- Jönnin murhaajista -- kymmenen. Hän selitteli tuon huijarijoukon\ntuntomerkit, mutta ei Jönni siitä selityksestä huomannut, että joukko\non sama, joka hänet murhasi. Sen jälkeen selitteli Hytinen sen\nsuurveijarin -- Jönnin -- tuntomerkit, sikäli kuin koskiyhtiö y.m.\nolivat kertoneet. Hän selitti:\n\n\"Iso jättiläinen... Oikea härkä. Ja ulkomuodoltaan enemmän eläimen kuin\nihmisen näköinen.\"\n\nTiesi sen. Hän jatkoi, haukkui:\n\n\"Arka ja siisti mies jo säikähtäisi, jos niin julman näköinen rosvo\nvastaan tulisi. Ja syö, kuuluu, kuin kehno.\"\n\nJönni kuunteli vakavana kuin härkä. Hytinen kertoili tuon suurhuijarin\nurotöistä Oulussa, ja Jönnistä ne tuntuivat muistuttavan hänen omia\npuuhiaan täällä. Hän alkoi kiintyä asiaan. Kävipä jo kateelliseksikin,\nkun kuuli tuon toisen onnistuneen kaupoissaan hyvin, ansainneen\nmiljoonia, ja hän itse oli vain menettänyt. Hän kuunteli vaiti. Nyt\nHytinen kertoi:\n\n\"Ruotsissa on myönyt valtion maita miljoonalla, Oulussa ne isot\nRiettukosken tehtaat ja lisäksi taloja ja jos mitä vierasta ja niin on\nkieraissut kaksi miljoonaa.\"\n\n\"Vie saakuri!\"\n\nJönni huudahti sen ihastuneena ja kateellisena samalla. Hytinen\ninnostui, huudahteli:\n\n\"Suurrosvo! Oikea miljoonarosvo!\"\n\nJönni mietti vakaana.\n\n\"Vai mitä, isäntä?\" peräsi Hytinen.\n\nJa silloin Jönni ikäänkuin heräsi ja ilmoitti:\n\n\"On sitä miestä lykästänyt!... Kun kieritti kaksi miljoonaa ihan\nvieraalla!\"\n\nJa hän aivan masentui omasta huonosta onnestansa ja puheli\nkateellisena, alakuloisena:\n\n\"Minä taas vaikka miten vuovaan, niin ei luonnu. Takapakkia vain\nantaa.\"\n\nHän puheli sen lapsen herttaisella kateudella. Harmitti se, kateeksi\nkävi, kun toista oli onnistanut ja itseään ei. Kuin masentunein mielin\nhän jatkoi, selitti:\n\n\"Minä tässä äsken löysin koskia ja jos mitä.\" Hän puheli niistä\nmieliala maassa, jatkaen:\n\n\"Yritin äsken isoja kauppoja ja vuovasin sekä puutavaran että\nvesivoiman päälle, mutta ei vain lykkyä tykö lykännyt.\"\n\nEi. Huonosti oli kaikessa onni pidellyt.\n\n\"Ei jäänyt muuta kuin risti kantaakseni\", nurkui hän osaansa.\nHytinenkin hänelle heltyi. Mutta ei hän näissä hänen vilpittömissä\npuheissaan, koskien ja muiden löytämisissä, hoksannut sen etsimänsä\nasian piilevän eikä hän ollut Jönnille noista hänen asioistansa\npuhunutkaan, joten siis Jönnillä ei yhäkään ollut vihiä, että hän itse\non tuo kadehtimansa miljoonarosvo. Kaikki oli häneltä mennyt. Arkku ja\nristi oli enää jälellä.\n\nMutta sitten muisti hän toki ne Liisansa tuhannet, ne kaksikymmentä\nluuloteltua. Olivathan ne jälellä. Hän sai niiltä toivoa ja puheli:\n\n\"Mutta minulla... vaikka onkin paljon mennyt... on toki vielä\nkaksikymmentätuhatta kontanttia.\"\n\nSeinän takana urkkivat huijarit, ne Jönnin murhaajat, kuulivat sen.\nKaksikymmentätuhatta. He hoksasivat siinä olevan heille rikkaan isännän\nkynittäväksi.\n\n\"Siinä on rasvainen lintu\", supisi jo Antti Tanakka toisille, ja he\nalkoivat miettiä koukkua. Hytinen teki jo lähtöä. Hän puheli sanasen\nsiitä murhatusta jätkästä, Jönnistä, puhellen:\n\n\"Se jätkä kuuluu jo haudatun... jonka ne murhasivat.\"\n\nJa Jönni oivalsi nyt asian. Hän luuli Antti Pitkästä siksi murhatuksi\njätkäksi ja ilmoitti:\n\n\"Kyllä minä tunsin sen.\"\n\n\"Soo!\"\n\nHytinen kiintyi siitä asiaan, peräsi tuntomerkkejä kysyen:\n\n\"Minkä näköinen tuo oli ulkomuodoltaan?\"\n\nJa Jönni selitti:\n\n\"Ulkomuodoltaan oli oikein kunnon mies.\" Hän muisteli Anttia,\ntuttavuuttaan sen kanssa, ja puheli:\n\n\"Viinojakin kerran ryypittiin yhdessä, ja miehessä ei ollut vikaa.\"\n\nJa oitis johtui hän siitä muistamaan nykyisen viinakiellon, ja puhe\nkääntyi siihen. Jönni olisi halunnut niillä ristinsä teolla ja hautansa\nkaivamisella ansaitsemillansa markoilla ottaa ryypyn ja valitti\nHytiselle:\n\n\"Nyt ei saa mistään.\"\n\nMutta telefoonissa kutsuttiin Hytistä kotiinsa, ja niin oli jo pakko\nerota. Hytinen vakuutti vieläkin maksavansa luvatun palkinto-osuuden,\nja Jönni alkoikin jo miettiä salapoliisiksi antautumista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHytisen poistuttua alkoivat huijarit onkia Jönniä saaliikseen, luullen\nhäntä yhäkin rikkaaksi isännäksi, se kun olikin kehaissut itsellään\nolevan kaksikymmentätuhatta. Mutta puheille ei sopinut mennä, sillä\nkäytävässä oli aina ihmisiä. Voi joutua kiinni.\n\nMutta he keksivät keinon. Kuultuaan Jönnin olevan viinan puutteessa\nkoputtivat he seinään ja kysyivät:\n\n\"Isäntä hoi! Haluaisitko sinä ostaa viinaa?\"\n\nJönni myönsi. Huijarit ilmoittivat:\n\n\"Meillä on.\"\n\nJönni ihastui. Miehet silloin selittää kuiskivat:\n\n\"Mutta sitä ei uskalla täällä myödä.\"\n\nJa he neuvoivat:\n\n\"Tule Hämeenlinnaan vievää tietä myöten. Toisen virstapatsaan kohdalta\npoikkea polkua myöten oikealle metsän läpi, niin tulet suoraan palaneen\nmökin saunalle... Me menemme sinne ja sieltä saat. Tule huomenna\npuoliyön aikaan.\"\n\nJa he lupasivat:\n\n\"Saat kahdella ja puolella markalla pullon, ja Tampereella voit sen\nmyödä viisitoista markkaa pullo ja ryypyttäin myödessä ylikin.\"\n\nJönni ihastui, lupasi. Hänellä oli viisi markkaa. Voi ostaa kaksi\npulloa, ja voitto on niistä 25 markkaa, Ja lisäksi, jos onnistuu sen\nhuijarijoukon ja itsensä sen suurhuijarinkin vielä löytämään, niin on\nHytiseltä 60 markkaa taskussa.\n\nJa niinpä hän huomenna, odotellessaan seuraavan sydänyön tuloa\nlähteäkseen silloin sieltä metsäsaunalta viinoja ostamaan, käveli ja\nkierteli torilla ja kaduilla, pitäen silmällä etupäässä sitä\nsuurhuijaria, sitä julman rosvon näköistä miestä. Hän etsi nyt -- omaa\nitseänsä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nMutta nyt alkoi Helsingin prokuraattorinvirastosta kuulua kummia.\nPappi, joka hautasi Jönnin, tapasi junassa, matkalla ollessaan,\nprokuraattorinviraston virkamiehen Pötyrin. He olivat vanhoja\nkoulutovereja.\n\nJa niinpä alkoi pappi hänelle jutella tuosta Jönnin ihmeellisestä\nhautauksesta. Hän puheli:\n\n\"Tampereella sattui nyt omituinen ja oikeastaan kamala tapaus.\"\n\nJoku tervehtijä keskeytti. Siitä eroon päästyään hän jatkoi:\n\n\"Niin... Keskeytti siinä tuttava.\" Ja nyt hän jatkoi:\n\n\"Aioin sinulle kertoa siitä tapauksesta... Poliisilaitos kun näet\nmenetteli niin huolimattomasti, että hautasi elävänä erään\nhelsinkiläisen jätkän Jöns Lundbergin... Eli Jönni Lumperin, niinkuin\nsitä kuuluttiin sanottavan.\"\n\nMutta juna pysähtyi silloin asemalle. Papille tuli tulinen kiire\npoistua. Hän tempoi monia myttyjään käsiinsä, hyvästeli monet tavarat\nja mytyt kainalossa kuin tulipalossa:\n\n\"No... Terve nyt sitten vain!\" Sitä menoaan hän poistui viime tingassa,\njunan jo liikkeelle lähtiessä.\n\nMutta Pötyrille jäi kertomus mieleen. Hän ilmoitti sen\nprokuraattorinvirastossa, ja kun kertoja oli niin luotettava kuin\npappi, alettiin oitis tutkia asiaa. Kyseltiin telefoonissa Tampereen\npoliisilaitoksesta.\n\n\"Tämä on prokuraattorinvirastosta\", alkoivat he telefoonissa.\nKomisarius hätäytyi. Hän vastaili kierrellen:\n\n\"Se nyt vain niin että... Siinä lie ollut joku pieni erehdys\", kieroili\nhän, ja kun ne yhä vain jatkoivat kyselyä, niin hän lopulta jo aivan\nkuin tuskastuneena ilmoitti:\n\n\"Jaa... Minä nyt en voi sitä tässä pitemmältä selittää... Ennenkuin\ntulee poliisimestari itse ja sanoo, mitä on vastattava.\"\n\nHän sanoi niin, että saisi aikaa neuvotella, sopia mitä on vastattava,\nmiten selitettävä. Mutta se kieräily tuntui prokuraattorin herroista\nepäilyttävältä. Ilmeisesti piili asiassa rikos.\n\nJa niinpä antoikin samainen virasto asiassa seuraavan päätöksen:\n\n\"Koska on ilmennyt seikkoja, jotka antavat aihetta otaksua, että\nTampereen poliisilaitos on tehnyt rikoslain alaan kuuluvan teon sikäli,\nettä se on elävänä haudannut satamamies Jöns Lundbergin, eli myös Jönni\nLumperin, ja koska sanottu poliisilaitos on sillä menettelyllään voinut\naiheuttaa vainajalle kuoleman, niin katsoo prokuraattorinvirasto\noikeaksi, asiaa kaikin puolin harkittuaan, määrätä, että kyseessä oleva\nvainaja, satamamies Jöns Lundberg, on asian lähempää selvitystä varten\nHelsingin poliisilaitoksen toimesta ja Tampereen poliisilaitoksen\ntietämättä, ettei se voisi ryhtyä varokeinoihin rikoksensa\npeittämiseksi, heti ylös kaivettava ja toimitettava jo monesti\nmainitussa vainajassa, Jöns Lundbergissa, asetuksen mukainen lääkärin\ntoimittama leikkaus.\"\n\n\"Prokuraattorinvirastossa...\", aika ja paikka j.n.e.\n\nJa nyt sattui niin, että Helsingin poliisiksi oli Nuutisen sijalle\ntullut Pekka Malinen Kotkasta. Hänet lähetettiin kiireesti Tampereelle\ntoimittamaan tuo haudan avaaminen. Hän ei tuntenut Jönniä, mutta sääli\nsilti miestä, kun kuuli hänen kohtalonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa samoihin aikoihin levisi huhu, että ne ulkomailla, Ruotsissa y.m.\npetkutetut olivat luvanneet tämän tamperelaisen suurhuijarin -- Jönnin\nkiinniottajalle puolen miljoonan palkinnon. Olivat olleet varmat, että\nmies on sama, joka petkutti heidät. Jönni oli kuullut siitä Tampereen\njätkiltä, jotka ovat mestareita liioittelussa.\n\nJa niinpä hän nyt innolla ryhtyi etsimään tuota petkuttajaa eli\nitseänsä. Siinä puuhassa hän tapasi erään jätkämiehen, Pekka Kopurin.\nHe tutustuivat, ja Jönni kertoili asiansa.\n\n\"Etsin salapoliisin apuna isoa syntistä\", puheli hän aivan ylpeänä\narvostansa. Eikä aikaakaan, niin hän jo pyysi Kopurilta apua, kysyi:\n\n\"Jos sinä sattuisit tuntemaan?\" Hän luetteli ne Hytiseltä kuulemansa\ntuntomerkit.\n\n\"Jo hahmoltaankin oikea murhamies. Ja syö kuin härkä\", selvitti hän\nasian lopullisesti.\n\nJa nyt sattui niin omituisesti, että Kopuri oli niiden jätkien\ntovereita, joiden kanssa Jönni silloin vielä elossa ollessaan\nruumiskirstuineen joi ja tappeli metsässä. Ne olivat kuvailleet\nKopurille Jönnin ulkomuodoltaan juuri semmoiseksi, kuin Jönni nyt\nitsekin itsensä kuvasi, ja olivat hänet ristineet arviolta Jössiksi. Ja\nkun Jönni, kuten jo tietty, oli heille kerskunut liikuttaneensa\nmiljoonia ja tuntevansa siis kassakaappiasiat, ja Kopuri kun oli sen\nkaiken heiltä kuullut, niin eikös hänen päähänsä iskenyt se usko, että\ntuo samainen Jössi on se veijari.\n\n\"Se on Jössi... Minä olen kuullut siitä\", ilmoitti hän oitis. Ja\nkuultuaan niistä isoista palkinnoista suostui hän oitis Jönniä\npoliisitoimessa avustamaan, ja niin kulkivat he nyt kahden miehen\nvoimalla, pitivät kaikkia silmällä, kiersivät katuja. Jönni innostui\npoliisitoimeensa lopen.\n\n\"Se on humalapäissään kehunut miljoonan päältä pelanneensa\", kertoili\nKopuri siitä Jössistä, s.o. Jönnistä. Jönni innostui ja uhkasi:\n\n\"Mutta nyt on Jössi kiipelissä.\" Tuntui kerrassaan suurenmoiselta\ntoimia poliisina. Siinä kesäkuumia katuja hikipäin kierrellessään hän\npuheli Kopurille Jössistä:\n\n\"Ei se enää meistä pääse.\"\n\nHän uskoi salapoliisitaidostaan jo suuria, kuten aina alkava innoissaan\ntekee, ja jatkoi:\n\n\"Taitava poliisi pitää aina lurjuksen itseään likinnä... Ettei se\nlivahtaisi.\" Sen myönsi Kopurikin oikeaksi, ja aavistamatta, että tällä\nsalapoliisi Jönnillä oli se etsittävä lurjus liikakin likellä, hän\nlisäili:\n\n\"Ainoastaan tuhmahan se etäältä etsii. Lähtee vettä etemmä\nkalamatkalle... Kun kuitenkin on likempää helpompi löytää.\" Hän jutteli\nsitä tavallisella asiaan kuuluvalla hartaudella, ja he syventyivät\nsiinä kierrellessään juttelemaan salapoliisifilosofiaa puoleen jos\ntoiseenkin, ja se kaikki innostutti Jönniä yhäti. Hän jo kehaisi:\n\n\"Minä olen poliisiasiassa ja -fundeeringissa aina sitä mieltä, että\nainoastaan se poliisi on oikea, joka osaa pitää lurjuksen likellä, niin\nettä se on tarpeen tullen saatavissa. Niin että on kaikki tavarat\ntallella kuin kotona.\"\n\nJa niinpä etsi hän nyt itseänsä aivan hikipäin. Hän kuleksi torit ja\nkadut ja piti kaikkia silmällä. Mutta ei vain näkynyt ketään kylliksi\nroiston näköistä.\n\nSattui siinä sentään potkaisemaan toisenmoinen onni. Puikurin ukko oli\nkuollut, ja kun oli lakko eikä saanut haudankaivajaa, niin leski\npäivitteli sitä Tirkkosen kartanolla. Jönni osui sen kuulemaan, ja kun\nhänellä itsellään oli maaseurakunnan hautausmaalla tarpeeton hauta,\nniin hän möi sen leskelle kolmesta markasta ja joi rahat.\n\nMutta ei se leski kuitenkaan saanut hänen hautaansa, kun ei ollut\nhuomannut ottaa kirjallista todistusta siitä, että oli sen ostanut, ja\nniin jäi hauta edelleenkin Jönnille, vaikka hän sen olikin jo juonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiissä ahkerissa itsensä etsimispuuhissa ahertaessa tapasi Jönnin se\nhelsinkiläinen poliisi Malinen, joka oli prokuraattorinviraston\nmääräyksestä tullut häntä haudasta pois kaivattamaan ja lääkärillä\nleikkauttamaan. Kun ei ollut saanut lakon vuoksi muualta miehiä hautaa\nauki kaivamaan, etsi hän niitä nyt Tampereen kaduilta. Ei saanut.\nKaikki olivat lakossa. Hän oli jo tuskastua.\n\nMutta lopulta hän nyt tapasi tämän omaa itseänsä salapoliisina etsivän\nJönnin ja kyseli hänen toimiansa.\n\n\"Eipä tässä mitä\", ilmoitteli siitä Jönni ja kertoili:\n\n\"Hytinen pyysi apunaan etsimään sitä suurta rosvoa, niin kiertelen\ntässä nyt muun työn puutteessa salapoliisina sitä veijaria etsimässä\",\nselitteli hän alttiisti ja lisäsi:\n\n\"Sitä pitää ihmisen henkensä elatukseksi kaikkinaisissa puuhissa\nheilua.\" Mutta kun tuo Jönnin nykyinen työ ei Malisesta tuntunut erin\nkiireelliseltä, niin hän nyt ehdotti:\n\n\"Minulla olisi tärkeämpi ja kiireellisempi työ... Olisi ruumis\nkaivettava haudasta.\"\n\nHän lupasi kymmenen markkaa haudan avaamisesta, ja Jönni, joka oli\nneljästä kaivanut oman hautansa, ihastui, jätti tuon suurhuijarin\netsimisen ja lähti nyt avaamaan sen hautaa -- omaa hautaansa. Mennessä\nhän puheli poliisi Maliselle siitä salapoliisitoimestansa:\n\n\"Se on epävarmaa semmoisen veijarin löytäminen meikäläiselle... Mies\nkun kuuluu olevan niin ovela piilottautumaan.\"\n\nSen myönsi Malinenkin, ja Jönni jatkoi:\n\n\"Sitä semmoista suurinta hunsvottia ei arvaa kukaan etsiä sieltä, missä\nse on.\"\n\nTotta hän puhui. Ei hänkään ollut arvannut etsiä sitä etsimäänsä\nsuurinta hunsvottia sieltä, missä se oli: omasta itsestänsä. Vieläkin\nhän kateellisena lisäsi, aivan kehaisi:\n\n\"Mutta sen jos löytäisi ja tekisi vaarattomaksi, niin sitä olisi jo\nihmisillä rauha.\"\n\n\"Ka. Niinpä se\", myönsi poliisi Malinen. He saapuivat jo hautausmaalle.\nHaudankaivaja oli matkoilla. Hänen tointansa hoiti sijainen, joka ei\nollut nähnyt Jönniä, kun se kuolleista heräsi.\n\n\"Missähän täällä on se elävänä haudatun hauta?\" kävi Malinen sijaiselta\ntiedustamassa. Tämä näytti Antti Pitkäsen haudan ja puheli:\n\n\"Tähän ne ovat sitä yrittäneet.\"\n\nJa Malinen viittasi Jönniä tulemaan työhön, ja Jönni alkoi kaivaa\nitseään ylös haudasta. Vaikka hänellä oli huono muisti, niin hän muisti\nAntti Pitkäs-vainajan asian ja puheli:\n\n\"Näille seuduinhan se äskettäin Antti Pitkänenkin haudattiin.\"\n\nMutta ei hän osannut luulla, että Antin hauta on juuri se, jota hän\navaa. Hän oli siihen etsimistyöhönsä, salapoliisitoimensa johdosta, nyt\nlopen innostunut, tarttui lapioon ja niin alkoi nyt etsiä itseänsä\nAntti Pitkäsen haudasta. Hän lapioi ja lapioi ja siinä lapioidessaan\ninnostui taas siinä vieressä vartovalle Maliselle puhumaan\netsimisestänsä. Hän alkoi:\n\n\"Liisa siinä lähtiessä kun puhui.\"\n\nHän muisti eronhetken, jatkoi, kehui:\n\n\"Minä sanoin silloin Liisalle että: minä olen kova etsimään.\"\n\nMalinen kuunteli noin-vain, mitään ymmärtää haluamatta. Jönni kaivoi,\netsi itseänsä, puheli:\n\n\"Sitä kun ei hellitä, niin löytää\", tenäsi hän. Ja hauta syveni.\n\n\"Eikö sitä jo löydy?\" peräsi Malinen etsittävästä aarteesta, Jönnistä.\nKohta kolahtikin lapio arkkuun ja Jönni ilmoitti:\n\n\"Jo löytyi... Jo kolahti.\" Pian paljastui arkku. Hän väänsi sen\nhartiavoimalla pystyyn haudanreunaa vasten, tarttui arkun alapäähän ja\ntyönteli hikipäin arkkua ylös haudan reunalle. Nostaen siten\nitseään ylös haudasta haudan reunalle, hän yhäkin sitä rakasta\netsimispuhettansa jatkaen nyt, tuon etsityn itsensä löydettyään,\nlisäsi:\n\n\"Joskus voi kyllä etsiessään erehtyä ja löytää väärän, mutta onhan\nkuitenkin työ toimitettu.\"\n\nJa hän nousi nyt itse -- jo toistamiseen tuosta samaisesta haudastansa\nja lopetti äskeisen puheensa, järkeillen:\n\n\"Ja tavaraahan se on vääräkin tavara... Sama tuo siis mitä löytää.\"\n\nHän istahti hikisenä arkun kannelle ja puheli nyt poliisi Maliselle\ntuossa arkussa nukkuvasta:\n\n\"Eipä saanut sekään kauan rauhassa levätä.\"\n\nJa nyt hän hoksasi jo uteliaana perätä:\n\n\"Mitä varten tätä oikeastaan etsittiin? Niin että piti vielä ylös\nnostaa?\"\n\n\"Ka\", selitti poliisi, ilmoittaen: \"Se on vähän hämärä asia. Täytyy\nleikata, että näkee onko se oikein kuollut.\"\n\n\"Ka. Samapa tuo, mitä varten. Pääasia vain että löytyi. Arkku\nmaanpovesta\", tyytyi Jönni selitykseen.\n\nMutta rattaat jo saapuivat. Jönni raahasi arkun niihin, he ajoivat\nleikkaushuoneelle, ja siellä Jönni nosti itsensä nyt leikattavaksi.\nSaapui jo lääkärikin. Malinen oli kyllä tilannut piirilääkäri Tiinusen,\nmutta kun se aivan inhosi näitä kuolleiden leikkaamisia, ja kun hänen\nvieraaksensa oli osunut Riihimäen lääkäri Puttilainen, niin hän oli\npalkannut sen sijastansa, maksanut sille sata markkaa. Puttilainen oli\nsuostunut ilolla. Sadalla markalla voi saada kaksitoista litraa\nkonjakkia.\n\nSillä vaikka viinakaupat olivat kiinni, suostui Poijari myömään hänelle\nne kaksitoista litraa tutun kauppaan. Hän maksoi rahat, paketti\nlaitettiin valmiiksi, ja hän lupasi lähettää miehen sitä noutamaan. Nyt\nhän oli jo saapunut leikkaushuoneelle Jönniä leikkaamaan, ja odotettiin\nvain apumiehen, kaupungin rankkurin Hesa Ruokan tuloa. Siinä\nodotellessaan lääkäri näki Jönnin, huomasi hänet joutilaaksi, hoihkasi\nja käski mennä viemään sen hänen konjakkipakettinsa Poijarin kaupasta\nrautatielle ja panna pikatavarana menemään.\n\n\"Kysy vain tohtori Puttilaisen konjakkipakettia\", neuvoi hän, antoi\nmarkan vaivoista ja niin lähetti konjakkiasioillensa saman Jönni\nLumperin, jota nyt varustautui leikkaamaan, Jönni sai Maliselta maksun\nitsensä haudasta kaivamisesta ja varustautui nyt lähteäkseen niillä\nrahoilla ostamaan metsäsaunalta viinaa, sitten kun oli toimittanut\nleikkaajansa konjakkiasiat.\n\nMutta Antti Pitkänen leikattiin nyt Jönninä. Hänen huomattiin kuolleen\nsydänhalvaukseen, ja lääkäri todisti:\n\n\"Että satamamies Jöns Lundberg kuin myös Jönni Lumperi Helsingin\nkaupungista on kuollut sydänhalvaukseen, sen todistan lääkärivalalla ja\ntällä valallisella velvoituksella, niin totta kun Jumala minua\nauttakoon sielun ja ruumiin puolesta.\"\n\nAika, paikka ja nimi.\n\nTodistus lähetettiin prokuraattorinvirastoon.\n\nTampereen poliisiherrat eivät tienneet menoista mitään, neuvottelivat\nvain mitä vastata prokuraattorinvirastolle ja olivat tuskaisia.\n\nKunnes sitten saapui poliisi Malinen, ilmoitti tutkineensa asiaa\nprokuraattorin käskystä ja huomanneensa, että poliisilaitos on aivan\nviaton.\n\nSe oli suuri riemu. Poliisimestari ihastui Maliseen niin, että kehoitti\nhäntä tulemaan poliisiksi Tampereelle. Malinen suostui ilolla, ja hänet\nylennettiin Tampereella oitis konstaapelista komisariukseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta seuraamme Jönnin retkiä.\n\nOlikin jo yö. Hän otti arkun selkäänsä, köyttäen sen nuoravyöllä\nvyötäisille kiinni, nosti ristin olallensa ja niin lähti yösydännä\nviinasaunalle.\n\nJa helposti hän löysikin tien saunalle, joka oli jo pitkät ajat ollut\nhuijarien lymypaikkana. Ne olivat jo ehtineet sinne, löivät korttia ja\njohtuivat puhumaan asiastaan. Paha omatunto heillä oli, varsinkin kun\neivät olleet tahallaan murhanneet. Yön hiljaisuudessa tietysti hiipi\nsemmoiseen mieleen asiaa muistellessa äänetön pelkokin.\n\nJa juuri sitä aavemaista pelkoa haihduttaakseen he löivät\nkorttia kynttilän himmeässä valossa aivan remuisasti. Puhuivat\nJönni-vainajastakin sen vuoksi ynseällä uhmalla.\n\n\"Meni kun meni\", uhitteli eräs, ja Tanakka lisäsi uhmaavan:\n\n\"Ei ilmesty enää!\"\n\n\"Nakki!\"\n\n\"Tikki!\"\n\n\"Pietti!\"\n\n\"Hei vaan!\"\n\nMutta juuri silloin kiskaistiin ovi auki ja ovessa seisoi murhatun\nJönnin kolea hahmo, silinteri päässä, risti olalla ja ruumisarkku\nselässä. Miehet tyrmistyivät kauhusta.\n\nJa hetki vain, niin he ryntäsivät suinpäin ovesta ulos, aivan\näänettöminä, kauhun lyöminä, ja sitä suoraa metsään, eikä Jönni heistä\nenää jälkeäkään nähnyt. Metsässä he pysähtyivät, katsoivat.\n\nMutta kauhu vain yltyi, kun he näkivät haamun yön puolipimeässä yhäkin\nhäämöittävän saunan ovella, nuo peloittavat matkatavarat selässä,\nja katsovan heihin päin ja lopulta kumartuvan ja työntyvän\nkirstuselkäisenä matalasta ovesta saunaan. He syöksyivät pakoon koko\nmetsästä, lähtivät taivaltamaan Hämeenlinnaa kohti.\n\nMutta Jönni oli heidät tuntenut, tarkasti saunan, löysi pöydälle\njääneet korttirahat 49 mk. 95 penniä, korjasi ne taskuunsa, sillä hän\npiti ne ominansa, kun huijarit olivat häneltä puijanneet monia satoja,\nja etsi viinoja.\n\nMutta ei hän niitä löytänyt, sillä ne olivat metsässä piilossa. Hän\nlähti lähimmälle asemalle ja varustautui kotimatkallensa -- lopultakin.\n\nMutta Hämeenlinnassa joutui huijarijoukko oitis kiinni ja teljettiin\ntutkintoa odottamaan poliisilaitoksen isoon koppiin koko joukko, sillä\nei ollut erityiskoppeja, mihin ripotella mies kuhunkin, ja Jönni etsi\nnyt heitä ahkerasti kuten omaa itseänsäkin ja toivoi saalista heistä.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nNyt oli hän siis kotimatkalla. Hän oli pannut ristin ja arkun\npakaasiin. Arkku olikin hänelle arvokas omaisuus. Ei siitä raskinut\nluopua. Mene tiedä osuu vielä voitolla myömään. Ainakin saa omansa.\nJuna, paikallisjuna, meni ainoastaan Hämeenlinnaan asti. Siinä täytyi\npysähtyä, odottaa toista junaa. Hän otti tavarat pakaasista, ja niin\njäi arkkukin mukaan Hämeenlinnaan.\n\nMutta Hämeenlinnassa seurustui häneen taas huijareita. Huomasivat\nJönnilla olevan rahoja, houkuttelivat hänet juomaan.\n\nJa niinpä hän nyt ryypiksi loput rahansa, ne huijareilta omistansa\nsaadut. Hän kertoili tovereilleen ihmeellisistä seikkailuistaan. Kun\nhän kertoili siitä hautauksestaan, niin alkoivat juopottelutoverit\nkinata ja väittää, että hän on ollut todellakin kuollut ja herännyt\nja noussut ylös kuolleista. Aluksi Jönni epäili, mutta lisää\nhumalluttuansa hän alkoi jo taipua hiljaa uskomaan. Juopottelutoverit\nkun ihan vannoen vannoivat tietävänsä asian niin olevan. Nyt Jönni jo\npuheli:\n\n\"Jokohan tuo on niin, että minä olin jo siellä asti?... Pimeyden\nvaltakunnassa?\" Hän muisti, että sitä samaa oli hänelle vakuuttanut\nsekä hurskas haudankaivaja että jumalinen puuseppä Pirinen.\n\n\"Kyllä kai se sitten oli niin. Että se jo haisi iäisyydelle\", myönteli\nhän jo. Ne toverit aivan vannoivat asian niin olevan. Sanoivat ihan\npoliisilta saavansa todistuksen siitä, että hän oli ollut tosikuollut.\n\nJa nyt muisti Jönni puhuneensa Hankulle ynseästi ylösnousemuksesta. Hän\nmainitsi siitä.\n\n\"Se oli kosto. Herra näytti, sillä sitä ei saa kieltää\", selittivät\nsilloin veijarit. Jönni alkoi jo tosissaan uskoa. Ensin hän uskoi\nvoidakseen asialla ylpeillä, mutta siitä kehittyikin hiljaa oikea usko.\nHän pelkäsi Herran todellakin kostaneen hänen ynseät puheensa,\nnäyttäneen, että on se ylösnousemus, vaikka hän sen Hankulle ylpeästi\nkielsi. Taikauskoinen mieli alkoi hedelmöidä. Tosin hän tuon\nylösnousemisensa uskoi rehdisti ainoastaan n.s. heikkoudenhetkinään,\ns.o. juopottelujensa alkuhetkillä, jolloin mieli oli sekava ja altis ja\nhalu kertoilla ihmeistänsä sen mukainen -- kertoilla niistä omiksi\nnautinnoikseen. Veijarit pitivät häntä puhetuulella, kyselivät:\n\n\"Minkälaista siellä oli?\"\n\nEi Jönni ollut ihan selvillä.\n\n\"Ei se niin kauheaa ollut kuin luullaan, sillä minä en ollut vielä ihan\nperillä asti\", puheli hän mutta oikaisi:\n\n\"Mutta häkää jo oli siinäkin. Ihan päätä pyörrytti!\"\n\nVeijarit olivat kauhistuvinaan ja huudahtelivat:\n\n\"Mitä sitten, jos joutuu ihan sinne peräsopukkaan!\"\n\nJa samaa pitkälti. Mutta kun Jönni juopui, alkoi hän jo kerskua\nurhoollisuudellansa, jota oli osoittanut siellä manalassa. Hän kehui:\n\n\"Sielu kyllä jo rupesi vapisemaan, mutta minä sanoin sille: Sielu! Ota\nkuraasia! Ei tämä ole muuta kuin ruunun laitos. Ruunun puolesta vain\navataan ilmaventtiilit ja otetaan ulkosalpa ovesta, niin senkuin ota\nhynttyysi ja käy!\" Hän kertoi sitä juopuneen alttiilla hartaudella ja\nkehaisi:\n\n\"Minä aina tiukasta paikasta päästyäni ennustan sen asian oikein.\"\n\nNiin kehittyi Jönnin taikauskoisessa sielussa yhä ja yhä syvempi usko\nsiihen, että hän on ollut pimeyden valtakunnassa ja noussut ylös\nkuolleista.\n\nJa illalla hänet korjattiin juopuneena putkaan, missä hänet\nsijoitettiin niiden murhaajiensa viereiseen yksinäiseen pieneen\nkoppiin.\n\nMutta huijarit huomasivat jonkun sinne tuoduksi ja huomattuaan Jönnin\naamusella jo olevan hereillä ja tietämättä taas, että se oli Jönni,\nryhtyivät he pyytämään sitä avustamaan karkaamisessa. He naputtivat\nseinään ja kysyivät:\n\n\"Mistä syystä sinä olet siellä?... Varkaudestako?\"\n\n\"En minä mistään syystä... Viinoja vain ryypiksin, niin väsyin\",\npuhdistautui Jönni tietämättä kuka kyseli. Miehet puolestaan\nilmoittivat:\n\n\"Meillä taas ei ole mitään syytä täällä olla... Ei humalaakaan.\" Ja he\nalkoivat hieroa seinän läpi kauppaa. Lupasivat hänelle sata markkaa,\njos hän ensi yönä puoliyön aikaan pujottaa heille kopin pikku akkunan\nrautaristikkojen läpi tiirikan. Jönni ihastui, lupasi, jäi päiväksi\nHämeenlinnaan, hankki viimeisillä penneillänsä tiirikan ja odotti\nsydänyötä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt sattui omituinen juttu. Punturi oli joutunut Jönnin\nasioitsemisien takia asioissaan ahtaalle, varsinkin kun oli sitoutunut\nostamaan sen kaupunkitalon. Pulassaan hän päätti lähteä Helsinkiin\nkauppaamaan maatilaansa velkojalleen, sille oikealle kauppaneuvos\nLundbergille.\n\nNiin ajoi hän junassa. Hän oli murtunut ja masentunut. Mikko Pukari,\nhämeenlinnalainen jätkämies, istui hänen vierellänsä, vaikka eivät he\ntuttuja olleet. Punturia tervehti eräs sen tuttu ja rupesi puheisille.\nPunturi puhui surullisena.\n\n\"Helsinkiin tässä olen matkalla\", kuuli Mikko Pukari hänen tutullensa\nselittävän. Ja kun puhe jatkui hitaasti, niin tuttu kysäisi Punturilta:\n\n\"Mitäs sinä nyt niin allapäin olet?\"\n\nJa vaivoin selitti Punturi:\n\n\"Ka.\"\n\nHän puhui kuin taakan alla, lisäili:\n\n\"Sotkeennuin siihen isoon huijausjuttuun ja nyt olen helisemässä.\"\n\nHän aivan vaikeni, lisäili:\n\n\"Ei tiedä mihin hiileen tässä enää puhaiseekaan.\"\n\nSaavuttiin juuri Hämeenlinnaan, Mikko Pukarin oli poistuttava junasta\neikä hän siis ehtinyt kuulla jatkoa. Mutta myöhemmin, kuultuaan\nkerrottavan tuosta isosta huijausjutusta, hän arvasi, että huijari oli\njuuri tuo Punturi. Olihan se itse tunnustanut juttuun sekaantuneensa ja\nolevansa nyt helisemässä. Hän aivan harmitteli, kun ei ollut silloin\ntiennyt asiaa, että olisi voinut toimittaa miehen poliisin käsiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jatkamme.\n\nTiirikan hankittuansa, ja kun oli aikaa, lähti Jönni taas kiertämään ja\netsimään lukkojen taakse sitä huijarisakkia, jota hän aikoi tuolla jo\ntaskussaan olevalla tiirikalla sieltä lukkojen takaa pois avustaa.\nVieläkin ahkerammin hän kuitenkin etsi sitä suurhuijaria, omaa\nitseänsä.\n\nJa eräs jo näyttikin tuolta kuululta veijarilta. Se oli Hesa Ruokka.\nSama Hesa Ruokka toimi kaikissa töissä, joihin oli vaikea muita saada,\nHän oli lääkärin apulaisena kuolleita leikatessa, toimi rankkurina, jos\nminä.\n\nJa niinpä oli hänet haettu lääkärin avuksi Jönniäkin leikkaamaan, ja\nhän oli sitä sahaillut Jönnin viruessa pöydällä Antti Pitkäsen\nhaahmossa. Nyt hän oli tullut asioilleen Hämeenlinnaan. Jönni hoksasi\nhänet kadulla. Mies näytti hänestä sen suuren veijarin näköiseltä, ja\nkun hän ei tiennyt, että se on hänet äsken sahaillut ja leikellyt, niin\nalkoi hän sitä vaania saaliiksensa, kuleksi jälestä, piti silmällä.\nSuuret rahat tuntuivat jo olevan kuin taskussa. Hän innostui yhäti\nsalapoliisitoimeensa.\n\nMutta Hesa Ruokka ei osannut aavistaakaan, että hänen jälissään\nkummittelee sama Jönni Lumperi vainaja, jonka hän oli eilen sahaillut\nja paloitellut, ja että se vielä kaiken lisäksi kokee saada hänet\nlukkojen taakse. Hän oli Jönnin leikkauksella ansainnut kymmenen\nmarkkaa ja lähti nyt kapakassa ne juomaan.\n\nJa Jönni seurustui siellä hänen toverikseen ja alkoi urkkia. Hesa\nRuokka mieltyi mieheen, tarjoili ryyppyjä, ja niin ryypiksivät nyt\nleikattu ja leikkaaja veljenmaljoja, kuittailivat viinana\nleikkausrahoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt jo alkoi itseänsä etsivä Jönni taitavilla salapoliisipuheiila\nurkkia, johtaa miestä koukkuun. Hän kysäisi aluksi:\n\n\"Kuka sinä olet?\"\n\nHesa Ruokka mainitsi nimensä. Jönni heittäytyi nyt kavalasti\nhurskaaksi, puhui synnin kauheudesta ja lisäsi:\n\n\"Mutta sitä pelastuisi syntinenkin rangaistuksesta, jos itse\nrehellisesti tunnustaisi, jos on mitä takana. Sillä armo on suuri.\"\n\nEikä Hesa väittänytkään vastaan. Hän oli jo hieman juopunut, nauraa\nhihitti ja myönteli:\n\n\"Niin, niin... Sitä pelastuu... Ottipas... Jopas otti\", puheli hän\nomintakeista. Jönni koki olla yhäkin taitavampi salapoliisi ja jatkoi:\n\n\"Ja ajallisestakin rangaistuksesta pääsee puolella, jos itse\ntunnustaa... Niin että jos esimerkiksi tulisi vuosi linnaa, niin pääsee\npuolella, jos katuu ja tunnustaa järkiään.\"\n\n\"Niin, niin... Jopas otti... Oo-otti!\" nauraa hihitti Hesa viatonta\niloansa ja katsoa tihrasi suu ja silmät hymyssä Jönniä silmiin.\n\nJa sitten taas samaa. Jönni koki Herran Sanalla pehmittää sitä\nsuurveijaria -- itseään jota hän nyt Hesan hahmosta etsi ja siinä\nSanalla paransi. Ja kun hänestä tuntui, että Hesa on jo kypsi\ntunnustamaan, niin hän kysäisi:\n\n\"Et suinkaan sinä ole se miljoonarosvo, joka on Tampereellakin\nyrittänyt vieraalla tavaralla miljoonia kasata?\"\n\nMutta Hesa epäsi:\n\n\"Johaan nyt minä!\" Ja hän nikotteli ja selitti:\n\n\"Minä olen tavallisia hamppareja. Hihi-hihi, hihi\", nauraa hihitti hän\ntihruisena ja selitteli nyt toimiansakin, puheli:\n\n\"Eilen sahasin tohtorin apuna yhden täältä rauhaan päässeen, niin sain\nkymmenen, ja sitä tässä nyt solutetaan.\"\n\nMutta Jönni epäili. Hän väitti:\n\n\"Kun et vain puheillasi armoa kiertäisi?\" Ei Hesa sanonut kiertävänsä,\nja kun ei aavistanut Jönnin häneltä pahassa mielessä utelevan ja\nurkkivan, niin hän ryhtyi kertoilemaan tuosta leikkaustoimituksesta,\njutteli:\n\n\"Jönssi Lumperkki kuuluu olleen mies. Joka paloiteltiin.\" Jönni ei\narvannut, että tuo paloiteltu Lumperkki on juuri hän, ja kun ryypykset\nnousivat päähän, niin he kävivät läheisemmiksi ja puheliaammiksi ja\nHesa selitteli vainajasta:\n\n\"Pieniksi paloiteltiin... Siitä miehestä ei tule enää kokonaista\ntuomiopäivänäkään.\" Jönni alkoi jo taipua uskomaan, että on erehtynyt.\nMieli kiintyi Hesan kertomukseen. Hän jo kysäisi siitä leikatusta:\n\n\"Taisi olla hunsvottimiehiä?\"\n\nHesa selitti, että se seikka ei ollut käynyt lääkärin tutkimuksessa\nselville, mutta lisäsi:\n\n\"Mutta poliisi sanoi, että mies oli tuottanut poliisille harmia. Ja\nettä on siis hyvä, että ei enää kokonaisena kävele.\" Jönni taipui\nuskomaan.\n\n\"Jouti sitten mennä\", ynseili hän jo. Hesan viinat olivat hänelle\ntavallaan kuin lahjuksia, jotka houkuttelivat hänet asiassa Hesan\npuolelle, ja kun hän oli kavaluudessaan jumaliseksi tekeytynyt, niin\nhän sen vaikutuksesta vielä puheli siitä vainajastakin:\n\n\"Se on hänkin armon unohtanut... Ei ole muilta etsimisiltään joutanut\nsitä asiaa harrastamaan.\"\n\nSe oli oikeastaan häneltä jo vilpitöntä, vaikkapa ohimenevää\njumalisuutta. Sillä vaikka hän olikin kavaluudessaan hurskaaksi\ntekeytynyt, niin eikös sittenkin se hurskaus syventynyt hetkiseksi\nsyvemmäksi, varsinkin kun tuo vakava kuolema herätti sääliä Lumperkki\nparkaa kohtaan. Ja niinpä hän nyt vielä tuon paloitellun miehen --\nitsensä kohtaloa päivitteli, puhellen:\n\n\"Mutta niinpä saakin mies nyt viimeiselle tuomiollekin tullessaan\nitseänsä palasina säkissä kantaa.\"\n\nSe oli jo todellista osanottoa ja hurskautta. Hesakin heltyi ja todisti\nvainajasta:\n\n\"Ka, niinkuin jo sanoin niin... lurjusmiehiä kuuluu olleen mies.\"\n\nJa muistaen ne Jönnin äskeiset armopuheet hän lisäili:\n\n\"Niin että ei ole todellakaan itse aikanaan tunnustanut ja katunut,\nettä olisi rangaistus-taksvärkistä päässyt puolella.\"\n\nNiin tuli heistä ystävykset. Nyt Jönni jo selitti asiansa, sen, että\netsi salapoliisina tuota suurveijaria. Hän pyysi Hesaa avuksensa. Tämä\nsuostui, ja niin he lähtivät yhdessä. Jönni innostui puhelemaan\netsijätoimistaan, palkkioistansa. Hän selitti:\n\n\"Yhdestä huijarisakista minulle on luvassa kymppi.\"\n\nJa muistettuaan sen tiirikka-satasensa hän puheli:\n\n\"Ja toisesta sakista minä ansaitsen pienellä kalulla sata markkaa. Niin\nettä ne kaksi asiaa tekevät jo sata kymmenen.\"\n\nEi hän sitä tiirikka-asiaansa sen selvemmäksi selittänyt, mutta\nilmoitteli tuon sakin tuntomerkit, sakin, josta hän koki hyötyä\nkahdella niin vastakkaisella tavalla yhtä aikaa, ja pyysi pitämään\nsitäkin joukkoa silmällä. Ja kun se tiirikka-asia kuitenkin tuntui\nhänestä hieman omituiselta, semmoiselta, jota on paras salailla tai\nainakin paras siitä ainoastaan hämärästi puhua, niin hän kuin\nomaatuntoaan rauhoittaakseen ja siltä puolustautuakseen ja samalla\nasiata hämärällä verhotaksensa lisäili:\n\n\"Sitä pitää ihmisen moninaisia toimia... Kun on kerran etsimään ja\nharrastamaan luotu.\"\n\nJa niin etsi hän nyt lukkojen taakse samaista sakkia, jota varustautui\nsieltä lukkojen takaa vapauttamaan, ja vielä innokkaammin he etsivät\nhäntä itseänsä, sitä paloiteltua Jönni Lumperia. Jönni teki hartaasti\ntyötä, puheli siitä veijarista. Hän koki puheellaan innostuttaa Hesaa\ntyöhön ja todisti siitä etsittävästä veijarista, itsestänsä:\n\n\"Se tuntuu aina kuin olisi se lurjus jo ihan lähellä, mutta ei sitä\nvain sen lähemmäksi pääse.\"\n\nNiin tuli jo ilta. He tapasivat Mikko Pukarin, joka oli kuullut\nPunturin äskeiset puheet junassa. Ruokka oli Pukarin tuttu. He\npysähtyivät juttusille, tulivat selittäneeksi poliisitoimensa,\netsivänsä sitä tamperelaista huijaria.\n\nJa silloin Pukari muisti kuulleensa Punturin sanoneen sotkeutuneensa\nisoon huijausjuttuun ja oitis ilmoitti:\n\n\"Se huijari meni junassa Helsinkiin... Itse puhui toverilleen, että hän\non sekoittunut siihen isoon huijausjuttuun ja on helisemässä.\"\n\nJa silloin välähti taas Jönnille toivo. Hän varustautui rientämään\nHelsinkiin veijaria kiinniottamaan, ja niin joutui nyt petkuttaja\npetkuttamaansa poliisina takaa-ajamaan ja kiinniottamaan. Sen\nsatamarkkasensa hän kuitenkin halusi ennen lähtöään tiirikalla ansaita\nja varustautui nyt yön tultua retkille. Ruokalle hän erojaisiksi\nvakuutti:\n\n\"Kyllä se suurin lurjus ei ole nyt etäällä meistä... Se kieppuu jo\nsilmissä.\"\n\n\"Jopaan... Jopaan kieppuu\", hykerti ja nauraa hihitti Ruokka saaliista\nihastuneena. Jönni jatkoi. Hän lupasi taas Ruokalle osan palkintoa, jos\nvain auttaa, että saa tuon veijarin lukkojen taakse, ja puheli:\n\n\"Kun se on linnassa, niin meidän kelpaa jo elää. Ei ole puutetta eikä\nvaivaa.\" Raha kuvasteli taas miljoonina mielessä ja tuntui jo pussissa\nolevan. Hän kävi aivan runolliseksi. Siinä niitä Hesan hänen\nleikkaamisellaan ansaitsemien rahojen loppuja ryyppiessään hän jo alkoi\naivan runoilla, puheli:\n\n\"Raamatussa puhutaan niistä, jotka turulla soittavat.\" Se tuntui\nhänestä ihanalta, se turulla huolettomana soittaminen. Semmoisena sitä\noli hänkin ikänsä turulla murheettomana soittanut ja siksi hän rakasti\njätkän elämää, vaikka oli nyt vierähtänyt siitä hetkiseksi pois, ei\ntosin nytkään itse asiassa pois, mutta kuitenkin näennäisesti pois. Hän\njatkoi, runoillen:\n\n\"Mutta itseämme meidän ei pidä koskaan kadottaa. Ei etsiessäkään.\"\n\nSe oli semmoista, jonka voi täydellisesti ymmärtää ainoastaan hän itse.\nHän ryyppäsi ja jatkoi:\n\n\"Sillä kun meillä vain on henki altis, niin ei sitä silloin kysy mitä\nsitä etsii, vaan uskoo, että tottapahan Herra huolen pitää niin, että\nlöytää itsekukin lopulta sen oman ja oikean hautansa eikä joudu toisen\ntiloille.\"\n\n\"Ka... Herrahan se aina rinnustimen aukaisee, kun on aika ihmisen\nvaljaista päästä\", painui ryypiksivä Hesakin jo hartaalle mielialalle.\nJönni heltyi miljoonatoiveistaan ja ruumiinsa leikkuulla ansaituista\nviinoista ja turulla soittavien huolettomien vapaudesta ja\nrunollisuudesta lopen, ikävöi hyvää Helsinkiään ja puheli:\n\n\"Kaikki muu menköön aikanaan... Sekä ruumis että miljoonat, kunhan vain\naltis henki jää... Niin että emme itseämme kadota.\"\n\nJa niin hän erosi leikkaajastansa ja lähti edelleen tuota kadonnutta\nomaa itseänsä etsimään. Lähti henki alttiina ja niinkuin se, joka\nhuoletonna turulla soittaa.\n\nJa nyt oli yösydän. Oli pilvistä, puolipimeää. Pohjoisesta tuleva juna\nlähti kello yksi yöllä. Hän päätti matkustaa sillä, sitten kun on tuon\ntiirikan satamarkkasesta myönyt. Ollakseen valmis junalle hän nyt\npuoliyön aikana nosti taas majapaikassaan arkun selkäänsä ja ristin\nolalleen ja niin kömpi salaa poliisivankilan sovitun akkunan alle.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nJa huijarit odottivat. Kun Jönni naputti seinään, riensivät he aukosta\ntiirikkaa ottamaan.\n\nMutta taas he näkivät kauhunäyn: taas Jönni arkku selässä ja risti\nolalla yön pimeydessä häämöittämässä! He kyyristyivät ja vaikenivat\nkuin hiiret, ja turhia olivat Jönnin kaikki naputtelut.\n\nHänen täytyi poistua ilman satamarkkasta. Poistuessaan hän\nkurottautui ja pisti hänelle tarpeettomaksi käyneen tiirikan hiljaa\nakkunanreunalle, ristikon väliin. Pelästynyt, kyyristynyt joukko, joka\nei uskaltanut katsahtaa sinnepäinkään, ei sitä huomannut, ja niin meni\ntiirikka turhaan.\n\nMutta Jönni riensi kirstu selässä asemalle ja sai siellä kerjätyksi\nmatkarahat Riihimäelle asti, Tampereella ostettu piletti kun oli\njuopotellessa kadonnut.\n\nMutta huijarijoukko oli masentunut. Omatunto alkoi puhua. Jönnin\nkamala, kolea haamu häämöitti yhä silmissä.\n\nJa niinpä he keskellä yötä kutsuivat papin, tunnustivat sille monet\nsyntinsä ja lupasivat tulla hyviksi kristityiksi. Pappi heltyi,\nlohdutti. Viimeiseksi he tunnustivat sen kamalimman rikoksensa, että\nolivat murhanneet Jönnin.\n\n\"Mutta se tapahtui vahingossa\", ilmoittivat he.\n\nMutta pappi oli jo kuullut koko Jönnin jutun, tiesi miesten olevan\nsiihen syyttömiä ja selitti heille koko asian. Miehet kuuntelivat\nihmeissään. Heille selvisi jo sekin Jönnin aaveen arvoitus. He\nvaikenivat hyvin omituisesti.\n\n\"Niin johtaa Herra asiat hyviksi, kun vain Hänen puoleensa käännymme\",\npuheli pappi lohdutusta. Antti Tanakka oli kuunnellut jo hyvin\nsynkeänä. Pappi selitti murhatusta -- Jönnistä:\n\n\"Kuuluu täällä Hämeenlinnassa eilen kuleksineen ruumiskirstu selässä,\nsitä kaupittelemassa.\"\n\n\"Saatana!\" kirosi silloin Antti Tanakka synkeänä, itsekseen.\n\nMutta pappi jatkoi vain omaansa, rauhoitti, lupasi armoa.\n\n\"Kun meillä ovat kerran armon avaimet luvassa, niin meillä on kaikki.\nNiin vapaus kuin muukin\", puhui hän lohtua ja lopuksi kysäisi:\n\n\"Vai kuinka, rakkaat veljet?\"\n\n\"Ka\", tapaili siihen Antti Tanakka synkeänä, harmistui ja lisäsi:\n\n\"Sitä minä vain tässä arvelin, että olisi pitänyt ottaa mieheltä se\ntiirikka.\"\n\nMutta ei pappi siinä mitään erikoista huomannut, liikutettu kun oli\nmiesten täydellisestä kääntymisestä.\n\n\"Jaa kuinka, rakas veli?\" kysäisi hän kyllä sitä tiirikka-asiaa, mutta\nsilloin sotki varovainen Tanakka oitis, puhellen:\n\n\"Niistä minä vain armon avaimista vertauksilla puhuin. Kun pastori\nniistä puhui... Arvelin, että olisi pitänyt jo aikanaan ne tiirikat\nvarata.\"\n\nJa pappi uskoi ja iloitsi ja puhui armon ja lohdutuksen sanoja.\n\nMutta hänen lähdettyään kehittyivät sitten asiat Hämeenlinnan\npoliisilaitoksen vankilassa nopeasti. Kun huijarit olivat jo\ntunnustaneet ja tulleet kristityiksi, ei heitä erin tarkasti vartioitu.\nEivät ne synnintuntoon tulleet kuitenkaan karkaa -- niin arveltiin.\n\nMutta he, kuten lukija kai jo huomasi siitä, että Tanakka kirosi, että\nolisi sittenkin pitänyt siltä kummitukselta se tiirikka ottaa,\nolivatkin asiasta oikean tiedon saatuaan paaduttaneet taas sydämensä ja\nsuunnittelivat pakoa. Olikin tilaisuus, kun ei vartioitu.\n\nJa eivätkös he silloin akkunaa tarkastellessaan huomanneet sitä Jönnin\nsiihen pistämää tiirikkaa. Se oli ilon hetki. Oitis työhön.\n\nJa nyt he alkoivat äänekkäästi ja hartaasti veisata, jopa väliin ääneen\nrukoillakin ja anoa armoa. Sillä välin puuhasi Antti Tanakka sillä\nJönnin tiirikalla lukkoja ja laitoksia auki. Veisuun ja rukouksen melu\nesti minkään rapinan kuulumasta ja epäluulon heräämästä. Vanginvartija\nHuttunen puheli veisuun kuullessansa vartija Tuirulle:\n\n\"Kylläpä niistä tuli hurskaat.\" Ja he uskoivat sen rehellisesti, sillä\nolihan tunnustus ollut vilpitön ja syy, joka sen oli aiheuttanut,\nluonnollinen. Ja niin jatkui rauhassa vapautustyö, eikä aikaakaan, kun\nhe jo olivat vapaalla jalalla. Antti Tanakka silloin puheli:\n\n\"Ei se pappi todellakaan turhia höpissyt. Kun sanoi, että meillä on\nvapaus ja kaikki, kun vain ovat armon avaimet käsissä.\"\n\nJa he ajoivat Riihimäelle samassa junassa, jossa Jönnin morsian, Kourun\nleski, matkusti Helsinkiin ostamaan kihlajais- ja häätavaroitansa,\nsillä hän ei vieläkään tiennyt sulhasensa asioista mitään pahaa.\n\nMutta huijareita kun nyt ruvettiin takaa-ajamaan, niin heille luettiin\nsuurimmaksi rikokseksi heidän hurskautensa. Luultiin heidän sen\nkeksimällä keksineen päästäksensä sen turvin karkuun, ja vartija\nTiipinen puheli ihmeissänsä:\n\n\"Ja kenenkähän profeettansa tuo Herra sitten lähettikään heille\ntiirikan tuomaan?\"\n\nEi sitä tietty. Ei osattu aavistaakaan, että se profeetta oli hurskaan\nKourun lesken iäinen sulho, miljoonamies Jönni Lumperi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt sitten Tampereella haudattiin Antti Pitkäsen paloiteltuja\njäännöksiä uudestaan. Malinen oli jättänyt sen tehtävän valtuuttamansa\nJussi Impisen huoleksi. Ei siitä asiasta ollut silloin Tampereen\npoliisilaitoksessa sen parempaa selkoa, sillä Malinen ei ollut\nselostellut asiaa, kun oli luullut kaiken olevan muutoinkin selvää.\n\nMutta kun lakko yhäkin jatkui, täytyi Impisen pyytää poliisilaitokselta\nruumiin kantajia. Sieltä lähetettiin poliiseja, ja taas joutui Nuutinen\nkantajaksi. Arkkua kantaessa hän haudan luo jouduttua silloin kysäisi\nImpiseltä:\n\n\"Ketä tässä nyt oikein kannetaan?\"\n\nJa Impinen tiesi. Hän selitti:\n\n\"Eräs helsinkiläinen jätkäpä se vain on... Jönni Lumperi kuuluu\nnimeltään olevan.\"\n\nJa silloin kirosi taas Nuutinen karheasti ja päivitteli:\n\n\"Minä jo pitkin matkaa arvelin, että kunhan vain ei nytkin olisi se\npaholainen laatikossa!\"\n\nJa kun he laskivat arkun haudan reunalle, niin hän kertoili, kuinka oli\nihan samaa Jönniä kantanut, ja kiukuitsi:\n\n\"Koskapa tuosta pirusta eroon pääsee!\"\n\nMutta Impinen vakuutti, että kyllä nyt, selitti että Jönni on leikattu.\nMutta sittenkin intti harmistunut Nuutinen:\n\n\"Kyllä se vielä kappaleinakin liikkeelle lähtee, ja senkuin ala kantaa.\nNiin että sen miehen kyllä aina etsimättä löytää.\" Hän kyllä uskoi\nJönnin nyt tällä välin oikein kuolleen, mutta sittenkin häntä jo\nsuututti asia.\n\nKun hän sitten haudalta palasi, tapasi hän Hytisen. Se salaili\npuuhiansa sen palkinnon vuoksi, mutta vihjaili nyt siitä kuitenkin\nNuutiselle:\n\n\"Minä etsin erästä aika lintua. Mutta sitä hylkyä vain ei ole helppo\nlöytää ja lukkojen turviin panna.\"\n\nMutta Nuutinen oli ärtynyt ja vastaili:\n\n\"Minä taas en pääse eräästä linnusta eroon... Jos minne kierrät, niin\nse on ensimäisenä edessä.\"\n\nEikä kumpikaan aavistanut puhuvansa samasta Jönnistä, sillä kukapa\nolisi voinut luulla ihmisellä olevan kaksi niin vastakkaista\nlöytymisominaisuutta.\n\nMutta nyt oli Nuutisen lähdettävä virka-asialle Riihimäelle. Siellä\nolivat Jönnin vapauttamat huijarit tehneet pienen kolttosen.\n\nHe näet murtautuivat sillä Jönnin tiirikalla lääkäri Puttilaisen\nkellariin ja veivät sieltä ne kaksitoista litraa konjakkia, jotka Jönni\noli vienyt asemalle sillä aikaa kun Puttilainen itse häntä leikkasi.\nKolttosta tehdessään ne vielä puhuivat kerrassaan kauheaa Jumalan ja\nhänen pyhän Sanansa pilkkaa. Antti Tanakka näet sanoi:\n\n\"Saadaan tässä kääntymisen päälle heti ehtoollisviinat.\" Maksuksi he\njättivät ainoastaan sen Jönnin hankkiman tiirikan. Asiasta oli\ntelefoonissa ilmoitettu lääkäri Puttilaiselle itselleen -- se kun\nJönnin leikkaajaisia juodessaan oli viivästynyt Tampereella -- ja\nPuttilainen pyysi Tampereen poliisilaitosta tutkimaan asiaa. Siihen\nsuostuttiin ja Nuutinen määrättiin matkustamaan Riihimäelle tutkimaan\nasiaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun hän oli asemalla lähdössä, tapasi hänet lääkäri Puttilainen. He\ntunsivat toisensa, Puttilainen oli näet ylioppilasaikoinaan asunut\nNuutisen luona. Oli iloinen, kun sai konjakkinsa varkaan etsijäksi\nNuutisen. He puhelivat. Puttilainen selitti:\n\n\"Leikkasin äsken erään Jönni Lumperi nimisen helsinkiläisen jätkän.\"\nVasta nyt sai Nuutinen tarkemmin kuulla Jönnin leikkauksesta.\nPuttilainen lisäsi:\n\n\"Sydänvika oli ollut miehessä... Sydän oli heikontunut ja tehnyt\nstopin.\"\n\nJa taas heltyi Nuutinen onnettomalle ystävällensä ja puheli hänestä\nlääkärille vakaana:\n\n\"Ka... Hänkin kun rakasti sillä sydämellään tätä maailmaa liiaksi, niin\nei ihme, että sydän jo väsähti ja toppasi lopulta.\"\n\nMutta eivät he junan lähdön vuoksi ehtineet sen pitemmältä jatkaa.\nJunassa muisteli Nuutinen Jönniänsä, suli hänelle lopen, varsinkin sen\nleikkauksen takia, ja kertoili toisille asiaa ja puheli:\n\n\"Vainaja olisi ollut säällinen mies, jos hänellä ei olisi ollut niin\nliika hyvä sydän tätä maailmaa kohtaan.\"\n\nKuulijoihinkin tarttui vakava mieliala. Muistettiin kuolema, elämän\npettävät ilot. Nuutinen jatkoi Jönnistä:\n\n\"Oli kuin lapsi... Ikänsä kaiken vain turulla huoletonna soitti. Mutta\nsiellä hän on nyt, vainaja.\"\n\nJa hänen surunsa oli syvä, ja niin lähestyi hän Riihimäkeä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta samoihin aikoihin kerjäili Jönni Riihimäellä matkarahoja\nHelsinkiin. Eivät tahtoneet ihmiset hänelle antaa, ja hän oli jo\nallapäin. Seuraan lyöttäytyi Tovilainen, kyseli, puheli. Jönni kertoili\netsivänsä suurta veijaria, ja Tovilainen, joka oli kuullut siitä\nTampereen huijarista, ihastui ja puheli:\n\n\"Se mies oli oikea miljoonamies. Osasi miljoonia pölisyttää.\"\n\nHän ihaili miestä tosissaan, tupakoi ja jatkoi, kehui:\n\n\"Se oli liikemies! Osasi herrojakin huulesta vetää.\" Ja taas tuli Jönni\nkateelliseksi tuolle suurelle liikemiesnerolle ja puheli Tovilaiselle:\n\n\"Kunpa Herra olisi minullekin antanut niin terävän partaveitsen päähän,\nniin en tässä nyt matkalantteja muilta anoisi.\"\n\nHän kadehti sitä taas kuin lapsi ja puheli:\n\n\"Minulle taas on Herra antanut miljoonamiehen lahjoista ainoastaan sen\npuolen, että osaan miljoonan menettää. Liikuttaa miljoonaa niinpäin.\"\n\nMutta saapui juna. Rumpuliini palasi Viipurista, oli saanut sieltä\nrahansa irti ja riensi nyt lainaamaan Jönnilta ne toiset tarvittavat\nsata tuhatta ostaaksensa niillä sitten häneltä sen Isolohkon emätilan.\nOli viivähtänyt matkalla ja lähettänyt sähkösanoman, että nyt hän\ntulee.\n\nJönnin oleskelu ja olemus oli Riihimäellä herättänyt epäluuloja. Kai se\nhän on ne konjakit varastanut. Ruumiskirstunsa ja ristinsä oli Jönni\nvienyt metsään. Häntä pidettiin silmällä ja odotettiin Nuutisen tuloa.\n\nMutta ei Jönni sitä aavistanut. Hän pyysi matkustavalta\nRumpuliiniltakin lanttia. Tämä silmäili häntä tutkivin katsein, sillä\nhän oli varova, kun oli yli satatuhatta taskussa. Mies näytti\nepäilyttävältä. Hän jo kysäisi:\n\n\"Et suinkaan sinä keljumiehiä ole?\"\n\nJönni epäsi, selitti rehellisesti:\n\n\"Tilankauppoja keinottelin, niin lykästi niin taapäin, että solahti\nkaikki.\"\n\nRumpuliini suli miehen kohtalosta.\n\n\"Ai-jai-jai\", säälitteli hän ja neuvoi, varoitti:\n\n\"Tilakeinottelua ei pidä yrittää. Se on vaarallista peliä tuhmalle.\nAi-jai.\"\n\nHän selitti sitä asiaa pitkälti, osanotolla ja lisäsi:\n\n\"Minäkin olen tilanostossa varova... Hy-yvin varova\", vakuutti hän\nheltyneenä, ja kun Jönnilta kysyi, miten hän oli noissa kaupoissa\nhäviöön joutunut, niin Jönni selitti:\n\n\"Siinä tuli sekä ostaessa että myödessä pukki.\"\n\n\"Jaa, jaa, jaa\", surkutteli Rumpuliini, ja Jönni selitti:\n\n\"Jos olisi kaikki käynyt laskujen mukaan, niin minä parast'aikaa\nriepoittaisin miljoonia, mutta laskuissakin tuli pukki.\"\n\n\"Jaa... jaa, jaa.\" Pani se Rumpuliininkin arvelemaan näin ison\nkauppansa edellä, ja vahingoistansa masentunut Jönni jatkoi:\n\n\"Sitä olet ihminen miljoonaa hankkiessasi, jos on oikea miljoonaluonto,\nniinkuin kana: kun toisesta päästä minkä syöt, niin entinen jo toisesta\npäästä munana muiden suuhun tipahtaa. Ja niin käy kaikki vain läpi kuin\nkestikievarissa.\"\n\n\"Jaa\", mietiksi Rumpuliini hyvin vakavana, kun Jönni vielä selitti:\n\n\"Oli kaksikin tilaa taapelissa, mutta sitten tuli pysty.\"\n\nJa Rumpuliini heltyi lopen. Hän näki miehen silinteristä ja\nherrasrokista, että se on parempiakin päiviä nähnyt. Kun hän itse aikoi\nostaa tuon Isolohkon emätilan ja oli lakko ja työväestä puute, niin hän\nmiestä auttaaksensa lupasi antaa sille kymmenen markkaa matkarahoiksi,\nkehoitti tulemaan ylihuomenna Tampereelle hotellista häntä kysymään ja\npuheli:\n\n\"Minä ostan silloin eräältä pohatalta ison hovin ja saat siellä työtä,\"\nVarovaisuuden vuoksi hän kuitenkin kysäisi:\n\n\"Kai sinä olet maatyötä tehnyt? Niin että osaat.\"\n\nJa nyt Jönni epäröi, sanoako suoraan vaiko valehdella. Oitis hän\nkuitenkin muisti tehneensä hautansa kaivajana ja avaajana \"maatyötä\".\nJa se pelasti. Hän ilmoitti rohkeasti:\n\n\"Minä olen tehnyt maatyötä sekä työnantajana että -tekijänä.\" Hän\nrohkaistui nyt siitä niin, että vielä selitti:\n\n\"Totuutta puhuessa meidän täytyy ensin etsiä oikea perustus ja vasta\nsen päälle kasata muuta.\" Ja kun hänestä tuntui, että oli valheessaan\nonnistunut, ja että siis oli jo luja pohja, niin hän vieläkin\nrohkaistuen lisäsi:\n\n\"Sillä kun on kerran onnistunut huoneelle laskemaan hyvän perustuksen,\nniin harjahirsi saa jo olla heiluvampaa.\" Ei Rumpuliini niissä\nvertauksissa mitään erikoista huomannut. Hän päinvastoin niistä mieltyi\nmieheen, niin että päätti hänet sittemmin ottaa tuolle Isolohkon\nemätilalle tilanhoitajaksi. Entinen työnantaja kun mies kerran oli\nmaatöiden alalla, niin osaa hän johtaa, niin hän arveli. Kun hän ne\nkymmenen markkaa Jönnille matkarahoiksi antoi, niin hän niiden vähyyttä\npuolustaakseen selitti:\n\n\"Antaisin enemmän, mutta minulla on tilan oston takia isoja rahan\ntarpeita.\" Hän muisti, että hänen on tuolta pohatalta, Jönniltä,\nkäytävä vielä lainaamassa satatuhatta, ennenkuin kykenee siltä tuon\ntilan ostamaan, ja lisäsi:\n\n\"Täytyy itsenikin eräältä rikkaalta lainata.\" Jönni alistui ja toisti\ntaas ne Antti Pitkäselle lausumansa sanat, puhellen:\n\n\"Niinhän minä kerran jo Antti Pitkäselle sanoin että: rikkaiden pitää\nolla vuorovaikutuksessa, sillä ainoastaan rikas voi toista rikasta\nauttaa.\" Hän puhui sen tosissaan, tietämättä, että tässä oli tuo hänen\nennustuksensa täydellisesti toteutunut, sillä nyt lähti Rumpuliini\nhäneltä lainaamaan niitä sataatuhatta.\n\nJa niin sai tuo \"pohatta\" matkarahat ja hankkiutui metsään\nruumiskirstunsa ja ristinsä luo odottamaan lähtevää junaa.\nHyvästellessänsä hän taas muisti sen etsittävänsä ja puheli\nRumpuliinille toivorikkaana:\n\n\"Mutta on minulla vielä yhdessä toivo... Kun saisin sen miehen selän\nnähdä ja saisin sen kolttosistaan kiinni, niin minulla olisi\nloppuiäkseni sekä kortteeri että ruoka.\"\n\n\"Jaa, jaa\", puheli siihen Rumpuliini osanotolla, luuli miehen\ntarkoittavan petkuttajaansa, eikä itseään, ja kehoitti yrittämään.\n\nJa Jönni yritti, etsi itseään, piti silmällä, osti sitten makkaraa,\nsyötti sillä ne ruumiinsa palaset ja, kuten sanottu, lähti kirstunsa ja\nristinsä luo metsään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa juuri niihin aikoihin saapui Nuutinen. Jönnin silmälläpitäjät\nselittivät hänelle asian, ja niin lähti Nuutinen miesjoukon kanssa\netsimään varasta metsästä. Puttilainen itse oli Hämeenlinnassa. Hänelle\nilmoitettiin sinne telefoonissa, että varasta etsitään metsästä, jossa\nhänen on huomattu piileksivän.\n\nJa niin heidän eteensä sukelsikin tiheästä kuusikosta outo näky: Jönni\nistui ruumiskirstunsa harjalla, risti puuta vasten pystyssä, ja\npaikkaili kenkiään.\n\n\"Jönni p--kele!... Taasko sinä kuolleista heräsit!\" kirosi silloin\nNuutinen. Mutta taas Jönni ihastui jälleennäkemisestä ja puheli:\n\n\"Minä jo kaipailinkin, että missähän se Nuutinen nyt huitoo, kun sitä\nei enää missään näy.\"\n\nJa hän alkoi puhella kuten tavallisia jutellen, selitteli:\n\n\"Kenkiäni tässä arvelin paikata.\" Mutta Nuutinen suuttui häneen nyt\ntosissaan. Harmitti häntä ja jo hän aivan haukkui:\n\n\"Kenkiäsi\", haukkui hän ynseästi ja soimasi: \"Niitä omia palasiasi sinä\nolet siinä kokoon suutaroinut. Ennen kenkiäsi.\" Hän tarkoitti sitä,\nettä kun Jönni oli palasiksi leikattu, niin hän on nyt ruumiskirstunsa\nkannella istuen ja risti puuta vasten pystyssä suutaroinut ne lääkärin\nleikkelemät palasensa kokonaiseksi ja ryhtynyt sitten kenkiään\npaikkaamaan. Jönni koki häntä sovitella, puheli:\n\n\"Olethan sinä ennenkin minua kärsinyt.\"\n\nMutta nyt ei Nuutinen kärsinyt. Hän haukkui Jönniä tosi vihassa niistä\nsen miljoonaretkistä ja soimasi, että: \"senkö miljoneeri sinusta\ntulisi, jätkästä\", ja riiteli, aivan karjaisemalla ärjäisi:\n\n\"Hellitä jo!\"\n\nHeitä pois ne miljoneeripuuhat ja tyydy olemaan jätkä, soimasi hän.\nJönni suuttui nyt lopultakin, ja he riitelivät siitä asiasta tiukasti.\n\n\"Mitä sinä, Nuutinen, ymmärrät!\" riiteli Jönni vastaan ja uhitteli:\n\n\"Mutta enpäs hellitä!\"\n\nUhallakin hän nyt sanoi yrittävänsä. Ei hän olisi muutoin, mutta kun\nNuutinen niin haukkui, niin hän ärtyi ja riiteli, uhkaili:\n\n\"Se on taistelu... Niin että toinen tai toinen!\" Hän riiteli sitä taas\nlapsen kaikella alttiudella ja uhkasi:\n\n\"Joko jätkä tai miljoneeri... Mutta ennen en hellitä.\"\n\nMutta pian selvisi toki, että Jönni oli varkauteen viaton. Nuutinen\ntoimitti hänet aivan kädestä pitäen junaan ja lähetti Helsinkiin, ja\nvieläkin Jönni, ollen saaliistansa varma, erotessa vakuutti:\n\n\"Mutta minä en kuole, ennenkuin miljoona on selvä.\"\n\nMutta nyt tutki Nuutinen sitä varkausasiaa. Hän tarkasti kellarin,\njosta viinat oli viety. Sieltä hän löysi sen tiirikan, jonka Jönni oli\njättänyt vankilan akkunalle. Huijarit olivat avanneet sillä oven.\nTiirikassa oli sen hämeenlinnalaisen sepänliikkeen nimi, josta se oli\nostettu. Siinä oli hänellä hyvä johtolanka. Hän lähti Hämeenlinnaan\ntiedustamaan tuosta sepänliikkeestä, minkälainen mies sen oli ostanut,\nja niin hän joutui sittenkin Jönnin jälille ja alkoi taas kiroilla ja\nmanaili:\n\n\"Ilmankos ei kestä haudassakaan... Kun on aina tiirikat taskussa, että\nsaa auki iäisyydenkin ovet, ja niin ilmestyy aina minulle.\"\n\nJa silloin huomasi hänet hotellin akkunasta lääkäri Puttilainen,\nhoihkasi luokseen ja peräsi:\n\n\"Se kai löydettiin se varas metsästä? Kuka se oli?\"\n\nJa Nuutinen selitti:\n\n\"Se oli se sama Jönni Lumperi, jonka tohtori oli sitä ennen leikannut.\"\nPuttilainen ei ollut häntä ymmärtää, luuli Nuutisen tekevän pilaa ja\ntorui:\n\n\"Mitä se Nuutinen nyt ilveilee.\"\n\nJa heidän välillänsä sukeutui aivan kina. Puttilainen löi jo\nleikkausveitsen pöytään ja sanoi kiivaasti:\n\n\"Tässä on se veitsikin, jolla minä sen leikkasin! Uskooko nyt\nNuutinen?\"\n\nMutta Nuutinenkin kiihtyi virkataitonsa puolesta, löi Jönnin tiirikan\npöytään ja kinasi:\n\n\"Mutta tässä on se tiirikka, jolla sama Jönni Lumperi sen jälkeen avasi\nkellarinne ja vei konjakit... Uskokaa nyt jo, tohtori!\"\n\nJa he joutuivat asiasta ymmälle eivätkä voineet sitä mitenkään\nselittää. Lääkäri Puttilainen käveli mietteissänsä, kohautteli\nolkapäitänsä ja äänteli:\n\n\"Jaa... Jaa...\"\n\nJa niin täytyi Nuutisen taas lähteä Jönnin jälille Helsinkiä kohti,\njohon oli hänet käsistänsä päästäessään Riihimäeltä lähettänyt.\nMatkalla hän kertoili asian Jussi Tiupalle ja päivitteli harmistuneena\nJönnin kujeista ja menoista:\n\n\"Mutta se ei ihmisestä jätkä lakkaa, jos siitä ei tule miljoneeri.\"\n\nSillä hän ei ollut siinä kiivauksissaan muistanut Riihimäellä tutkia\ntätä Jönnin uutta ylösnousemusta. Ja sekin seikka lisäsi epäselvyyttä.\n\nNiinpä hän nyt junassa ajaessaan tuli asiaa miettineeksi poikin ja\npitkin, ja kun hän ei tuntenut sitä Antti Pitkäs-vainajan\nleikkaamisasiaa, vaan luuli Jönnin leikatuksi, niin alkoi hänestä asia\ntuntua kerrassaan jo oudolta.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nMutta Helsingissä oli nyt surua Jönnin ystävien kesken. Sanomissa oli\njo kuolinilmoitus ja lisäksi sitten kertomus Jönnin surullisesta\nlopusta, myrkyn juomisesta. Liisa näki nyt toiveensa raukeavan. Hän\nitki Jönniä.\n\n\"Hyvä mies hän olisi ollut\", puheli hän puhemieseukollensa. Se\nlohduttamaan.\n\n\"Onhan se vielä ylösnousemus\", puheli hän savut imaistuaan, lohduttaen:\n\n\"Niin että taivaan ilossa saatte... Niinkuin toisenne kohdata.\"\n\nTodellisella osanotolla hän sitä lohtua lupaili. Mutta silmiään\nkyynelistä kuivaten haikaili Liisa:\n\n\"Sinne on pitkä matka vielä... Taivaan iloon.\"\n\nRakkauttakin hän nyt kaipasi, avio-onnea ja lempeä, ja puheli:\n\n\"Sitä kun olet, nainen, niinkuin lämpömittarin elohopea: et sitä\nitsestäsi riipu, vaan nouset ja lasket sen mukaan miten se ulkoa\nlämmittää.\"\n\nPuhemieseukonkin mieli herkkyi. Hän puheli:\n\n\"Niin, kylki... Kylki se on meillä kullakin ja...\"\n\nSavut hän välillä puhalsi sieraimitse ja lopetti:\n\n\"Kuvetta se kylki viereensä vaatii... Se on Herran tahto, niin pienessä\nkuin suuressakin.\"\n\nJa Liisa itki, ja hän huomasi rakastaneensa Jönniä jo pitkät ajat ja\nsuri nyt sen surullista poismenoa, suri vilpittömästi, kuten aina\nmorsian sulhasensa poismenoa. Aivan hän valmisti pienet hautajaiset,\nkutsui niihin vieraiksi puhemieseukon ja sisarensa miehineen. Oltiin\nhautajaismielellä. Erikoisemmin suri Liisa sitä, että Jönni oli juuri\nnyt pois temmattu. Hän haikaili, puheli:\n\n\"Juuri kun oli pelastumisensa tielle lähtenyt ja alkanut uuden elämän,\nniin pitikin Herran hänet pois kutsua!\"\n\nSisaren mies, räätälimestarikin siitä heltyi ja mietteisiinsä\nsyventyneenä, vakaana puheli:\n\n\"Ne ovat monimutkaisia. Nekin Herran aivoitukset. Kuten meidän ihmisten\ntietkin.\"\n\nJa niinpä tuntui Jönni-vainaja nyt jo aivan perheen omaiselta,\nlangolta. Häntä surtiin vilpittömästi. He söivät hautajaisaterian,\npuhuivat kuoleman vakavuudesta ja veisasivat monta hurskasta\nhautajaisvirttä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRiihimäeltä päästyään Jönni ajeli nyt junassa Helsinkiä kohti.\n\nJa siinä ajaessa johtui hän muistamaan sen Pinturin antaman\nlääkärintodistuksen. Hän kaivoi sen povitaskusta, ja kun ei itse siitä\nmitään ymmärtänyt, ojensi sen vastapäätä istuvalle miehelle ja kysyi:\n\n\"Mitähän tässä on?\"\n\nMies silmäili sen ääneti. Siinä todistettiin Jönnin kuolleen\nmyrkytykseen. Asiaa sen enempää Jönnille selittämättä ojensi tuo\ntuntematon todistuksen hänelle takaisin ja luullen Jönnin tarvitsevan\nsitä vainajalle hautaa tilatessaan, ilmoitti:\n\n\"Tämä on vietävä papin kansliaan.\"\n\nJuna saapui Oulunkylään. Miehellä oli kiire poistua, ja asia jäi\nsilleen.\n\nMutta Jönni ymmärsi, että hänen on tuo todistus vietävä todellakin\npapin kansliaan, todistaakseen että hän on vironnut, elää vielä. Sitä\nkai se Pinturikin oli silloin jo sanonut että: \"Se olisi ollut vietävä\npappilaan.\"\n\nJa niinpä lähti hän oitis Fredriksbergiin saavuttuaan näyttämään\nitseään papeille. Hän tuli Söörnäisten seurakunnan kansliaan ja ojensi\npapille tuon paperin. Pappi silmäili sen ääneti, merkitsi vainajan\nkuolleeksi, ojensi paperin takaisin ja sanoi lyhyesti:\n\n\"Näyttää vain haudankaivajalle.\"\n\nSillä hän luuli Jönnin olevan tuolle vainajalle hautaa tilaamassa.\nJönni oli jo poistua, kun pappi silloin äkkiä hoihkasi:\n\n\"Vartoopas vähän!\" Jönni pysähtyi. Pappi arvasi hänen tarvitsevan\nvainajalle ruumisarkun, ja kun Kontiaisen ruumisarkkukauppa oli hänelle\nluvannut pienen prosentin jokaisesta ruumisarkusta, jonka voi papin\nsuosituksella myydä, ja kun se liike oli vielä kristillismielinen, niin\nhän ojensi Jönnille sen ilmoituskortin, jossa suositeltiin liikkeen\nruumisarkkuja y.m. hautaustarpeita.\n\n\"Tässä olisi... Eräs kortti\", sanoi hän lyhyesti, kortin Jönnille\nojentaen. Jönni pisti sen poveensa ja haikaili lähteä myömään\nruumisarkkuansa. Ei hän ymmärtänyt, mikä kortti se oli ja miksi pappi\nsen hänelle antoi.\n\nJa oitis Jönnin lähdettyä saapui prokuraattorinvirastosta toinen\nlääkärintodistus, jossa saman Jönnin todistettiin kuolleen\nsydänhalvaukseen. Pappi puheli silloin:\n\n\"Sepä mies on tehnyt kuolemasta lujaa. Kun kuoli myrkytykseen ja sitten\nsydänhalvaukseen.\"\n\nMutta ei auttanut muu kuin merkitä kirkonkirjaan molemmat kuoleman syyt\nja lääkärien todistukset. Papin poistuttua puheli silloin\nsalaepäjumalinen kirjuri:\n\n\"Se mies ei varmaankaan herää kuolleista tuomiopäivänäkään. Kun teki\nniin lujaa ja perinpohjaista työtä, että kuoli kahdesti.\"\n\nSamoihin aikoihin aherteli Jönni ruumiskirstuaan pois pakaasista.\nSiellä Fredriksbergissä lyöttäytyi hänen seuraansa joukko tuntemattomia\nsakilaisia. He loittonivat metsään, ja siellä vieri päivä erinäisissä\ntoimissa. Jönni näet innostui niille siellä kertomaan siitä\ntamperelaisesta suurveijarista, joka oli Ruotsissa ja Oulussa puijannut\nmiljoonia. Hän kertoi sitä alttiisti, kuten lapsi, joka kertoilee\nsatua, ja huudahti kateellisena:\n\n\"Sitä miestä lykästi. Suuri lurjus oli ja Tampereellakin yritti\nmiljoonia kootessaan ihan tehdä tuhottomia, mutta lykästi vain\nsittenkin veijaria.\" Mutta kun hän oli sille nyt tuosta lykästämisestä\nkateellinen, kun ei hänelle itselleen ollut lykästänyt, niin hän\nkostaaksensa lisäsi:\n\n\"Mutta paha omatunto hänellä nyt toki on. Ja pelko että joutuu ruunun\nleipiin.\"\n\nNiin kului päivä. Vasta pimeän tultua alkoi hän hommata maja-pahaseensa\nlähtöä, viipyi vielä asemalla ja vasta tuossa puoliyön seudussa kohotti\narkun selkäänsä, pitkin selkää, sitaisi sen nuoravyöllä vyötäisen\nkohdalta kiinni, nosti ristin olallensa ja niin lähti pimeähkössä\nyöhämärässä kävelemään majaansa kohti.\n\nMutta asian tälle kannalle kehityttyä oli prokuraattorinvirasto\nasetuksen mukaan julistanut Jönnin erityisellä päätöksellä kuolleeksi.\nHän oli nyt kaikissa suhteissa niiden lakien ulkopuolella, jotka on\nsäädetty elossa olevia varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa suri se Jönnin ammattikuntakin parhaansa poismenoa. Hankku oli\nsaanut jo kirjeen ja testamentin. Hän isännöi tuon testamentin nojalla\njo Jönnin huonevainajassa kuten aina isäntä.\n\nNiinpä hän oli jo myönyt kaikki Jönnin perut. Senkin Jönnin ostaman\nsadan markan aviosängyn. Huone oli jo tyhjä. Ainoastaan se pöydän\nvirkaa toimittava laatikko ja istuimet, puupölkyt, olivat jälellä.\n\nJa nyt he joivat siellä Jönnin hautajaisia, koko ammattikunnan\nydinjoukko. Oli jo yö. Huone, joka oli päivälläkin pimeähkö, sen pienen\nakkunapahasen ruudut kun olivat päreillä ja rievuilla paikatut, oli nyt\njo pimeä kuten aina yöllä. Pöydällä palaa kärysi viheliäinen lamppu\nvaivaisena kuten rakkauttaan ruikuttavan laulu. Sakea tupakan savu\nlisäsi pimeyttä. Akkunaton eteinen oli aina aivan pimeä.\n\nJa he joivat ja puhuivat vainajasta hyvää. He joivat jo Jönnin\ntavaroilla saatujen viimeisiä. Ylistivät Jönniä ylettömästi:\n\n\"Hän oli oikea... Ei mikään porvari rikkaanakaan\", puhelivat he. Puhe\njohtui sitten Jönnin surulliseen kuolemaan, siitä kuolemaan yleensä.\n\n\"Ei... Ei palaa enää Jönni\", puheli eräs kuin Jönniä kaivaten. Se oli\nselvä.\n\n\"Eihän sitä sieltä enää entisille koivilleen nouse\", toisti toinen.\n\nRyypittiin lisää. Humaltuneet mielet olivat alttiit kuoleman\nvaikutelmille puoleen jos toiseenkin.\n\n\"Ylösnousemusta että on, sanotaan\", alkoi nyt Hankku siitä Jönnin\npuheesta johtuen ja kysäisi äkkiä:\n\n\"Mutta onkohan tuota? Sitä kuolleen ylösnousua?\"\n\nArveltiin. Toiset myönsivät, toiset kielsivät. Alkoi pieni kinastus.\n\n\"Senkö lemmolle sitä sieltä enää nousisi... Kun on jo koko maailmasta\nkuitti\", kiivastui vihdoin eräs. Virisi siinä jo rähinä.\n\nMutta päätökseksi alkoi väsyä se, että ei sitä ylösnousemusta ole.\n\n\"Mikä kerran meni, niin vedä vaan risti päälle!\" ynseili eräs.\nKankkukin taipui nyt niin uskomaan ja arveli:\n\n\"Muutenhan se olisikin vain kahtaannepäin kulkua... Joutavaa\nreissuamista ensin sinne ja sieltä takaisin.\"\n\nJa Hankun sana tehosi loppuihinkin. Taas päätettiin, että Jönnin päälle\nsaa vetää ristin.\n\n\"Kuitti on Jönni jo nyt\", todisti eräs. Hankku muisti nyt Jönnin\nsilloin äkäillessään väittäneen, että kummittelee. Hän kertoi sen,\nselitti:\n\n\"Sanoi että kuollut voi... esimerkiksi juoppoa kun Herra rankaisee,\nnousta haudastaan ja astua syntisen eteen ja ottaa sitä nokasta kiinni\nja sanoa että tällä tavallako sinä muljaat ja tuhlaat.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa miten ollakaan, niin se kummitus-asia oli, varsinkin näin pimeän\naikaan, yösydännä ja vielä kuolleen kotona koko joukon toista kuin se\nylösnousemus-asia. Yksi ja toinen jo vilkaisi ovea kohti, jonka takana\noli pimeä eteinen.\n\nMutta he tekeytyivät ynseiksi sillekin uskolle. He yltyivät juomaan,\nkokien juuri sillä vaimentaa sitä kamalaa uskoa ja salata sitä\ntoisiltaan.\n\nNiin alkoi oikea mässäys ja rähinä. Nyt he jo, sitä outoa tunnetta\nvoittaakseen ja toisiltaan salatakseen, puhuivat aivan pilkkasanoja.\n\n\"Kyllä vaan olisi Jönnikin retkillä!... Jos nousisi haudasta ja lähtisi\nreissuun sitä varten, että vanhaa ryyppyveljeään muistuttamaan siitä\nasiasta!\" ivaili eräs, ja Hankku päätteli:\n\n\"Rauhassa saadaan ryypätä... Ei Jönni enää niskaan hyppää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta silloin kuului pimeästä eteisestä outoa kolinaa. Kaikki\nvaikenivat, katsahtivat oveen. Ovi avautui, ja siihen ilmestyi\nsilinteri päässä Jönnin jykevä hahmo, pitkä ruumisarkku pitkinpäin\nselässä ja olalla risti.\n\nKarkea kirous pääsi silloin jokaiselta, ja karjuen kuten aina\nkauhunlyömät syöksyivät kaikki suinpäin ulos kojusta, läpi pimeän\neteisen, ollen tallata toinen toisensa, jopa Jönninkin, joka pelastui\nnyt kuolemasta ainoastaan siten, että ulos karkaava jätkälauma syöksi\nhänet arkkuineen syrjään.\n\nSe oli rymy. Jotenkuten kauhustaan toinnuttuaan riensivät jotkut\nilmoittamaan asiasta matkan päässä passissa seisovalle poliisille ja\nvaatimaan sitä ottamaan asiasta selvän.\n\nJa passissa oleva poliisi oli juuri varkain käynyt läheisen\npassipoliisin luona, ja he olivat puhuneet Jönnin kuolemasta. Sillä\npoliisi Malinen oli tuonut leikkauspöytäkirjan ja muut paperit.\nMolemmat he tunsivat Jönnin ja olivat asiasta nyt puhuessaan sanoneet:\n\n\"No nyt ei sekään enää anna vaivaa.\"\n\nJa heti heidän erottuaan saapuivat kauhistuneet jätkät toisen, poliisi\nMatikaisen luo, kertoivat Jönnin kummittelevan asunnossaan ja vaativat\nottamaan selvää.\n\nJa poliisin täytyi. Ties jos on rikos tekeillä. Mutta hänkin alkoi\narastua, kutsui sen toisen poliisin mukaansa. Asia tuntui oudolta.\nHehän olivat juuri puhuneet Jönnin kuolemasta, ja nyt ilmoittivat\njätkät tuon samaisen Jönnin kummittelevan elävänä, vaikka on kahdesti\nhaudattu, välillä leikattu. Ei ihme, että he alkoivat arastella. He\nsaapuivat Jönnin asunnolle varovasti, sisällisesti arkoina, aivan kuin\nhiipien.\n\nNiin saapuivat he eteisen ovelle. Siinä he molemmat taas pysähtyivät.\nHe paljastivat miekkansa valmiiksi, hiipivät hiljaa kuin hiiret eteisen\nläpi ja yhtäkkiä kiskaisivat oven auki.\n\nMutta Jönni istui silinteri päässä rauhallisesti ruumisarkkunsa\nkannella keskellä puolipimeää huonetta, söi juustoa ja ryypiksi\nhautajaisoluensa loppuja, olutpullo kädessä, ja puheli poliiseille\ntyynenä:\n\n\"Kukahan rietas se on täällä isännöinyt, niin että on vienyt koko\nkapitaalin. Niin sängyt kuin kaikkikin!\" Poliisit oudostuivat. Toinen\njo kiroili:\n\n\"Etkös sinä jo kerran kuollut?\"\n\nJönni epäsi ja luullen sen lääkärintodistuksen vain todistavan,\nettä hän on parantunut, haroi hän sen taskustaan, todistaakseen\nelossa-olonsa sillä, ojensi paperin poliisille ja käski:\n\n\"Lue tuosta.\"\n\nJa poliisi luki:\n\n    \"Että satamajätkä Jönni Lumperi eli Jöns Lundberg Helsingin\n    kaupungista on kuollut myrkytykseen ja oikeutettu haudattavaksi,\n    sen todistan jo ennen vannotulla lääkärin valalla kuin myös\n    tällä valallisella velvoituksella niin totta kuin Jumala minua\n    auttakoon sielun ja ruumiin puolesta. Aika ja paikka.\n\n                                           Nils Anselm Hypén.\n                                              Lääkäri.\"\n\n\"Häh?\" oudostui Jönni, ja poliisi selitti:\n\n\"Tässä todistetaan, että sinä olet kuollut ja valmis haudattavaksi.\"\nMolemmat puolet olivat ymmällä. Alkoivat pitkät selittelyt. Mutta\nsittenkin se jäi heille epäselväksi.\n\nMutta Jönni nousi, tarjosi poliiseille ryypyt ja puheli\nruumisarkustaan:\n\n\"Olin vain siellä matkoilla vähäsen kauppa-asioissa, niin ostin tuon\nirtaimiston sitä varten, että möisin hänet... Jos joku sattuisi\nsemmoisen taloustavaran puutteeseen.\"\n\nPoliisitkin olivat toki jo rauhoittuneet. Peräilivät kyllä yhäkin niitä\nJönnin matkoja, mutta Jönni selitteli viattomasti:\n\n\"Kauppaneuvos Lumperihan se tässä vain äsken kehoitti onnea koettamaan,\nniin yritin ja lähdin reissuun, mutta eihän se mitä onnistunut. Aina\npimeyden valtakuntaa myöten sain vain turhaa koluta.\"\n\nPoliisit poistuivat ja miettivät asiaa. He aikoivat tietysti kertoa\nkaikki poliisikamarissa, mutta kun heillä ei ollut huomenna siellä\nvirka-asioita, jäi ilmoitus tuonnemmaksi, ja se seikka aiheutti sitten\nuuden selkkauksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta samoihin aikoihin oleskeli Jönnin toinen morsian, Kourun leski,\nHelsingissä niitä rakkaustavaroitansa häitä ja kihlajaisia varten\nostamassa. Samalla oli hänellä pankkiasioita toimitettavana.\n\nJa nyt hän joutui sisällisesti pulaan. Teki näet mieli käydä kuulua\nsulhastansa tervehtimässä, mutta siveänä ja hurskaana naisena ei\ntiennyt, olisiko se aivan sopivaa. Hän mietti ja mietti. Rakkaus veti.\n\nMutta eräs toinen pankki oli nyt korottanut talletuskorkonsa puolta\nprosenttia korkeammaksi sen pankin korkoa, jossa hän talletti isoja\nrahojansa, ja tuon toisen pankin tuttu virkamies oli häntä kehoittaen\nkehoittanut muuttamaan rahansa heidän pankkiin. Sitä asiaa punnitessaan\nsai leski nyt sopivan asian käydä sulhastansa kauppaneuvos Lundbergia\ntervehtimässä, neuvotellakseen hänen kanssaan asiasta. Tuntuipa kuin\nolisi hän velvollinenkin näin suuressa ja tärkeässä asiassa\nneuvottelemaan sulhasensa kanssa, varat kun olivat jo tavallaan\nyhteisiä ja sulhanen suuri liikemies. Hän siis pukeutui ihanaksi kuten\naina rikas morsian ja lähti juhlallisin mielin tuolle tervehdysmatkalle\nsulhasensa, oikean kauppaneuvoksen luo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt oli kauppaneuvoksenkin talossa kiusaa Jönnin liiketoimista.\nPunturi oli saapunut maatilaansa myömään, ja hänen puheistaan oli\nkauppaneuvos tuon petkuttajan tuntomerkkejä kyselemällä alkanut epäillä\nveijariksi kaimaansa Jönniä, ja lopulta hän oli asiasta varmakin.\n\nJa silloin hän, aina ärtyisä ukko, raivostui Jönnille ihan\ntavallistansa ylettömämmin, ties miksi. Äkeällä päällä ollessansa hän\nyleensä kiukutteli koko konttoriväellensä, mutta varsinkin\nemännöitsijällensä, Emännöitsijä taas oli ikänsä talossa palvellut ja\ntunsi ukon. Kun muu väki noiden ukon kiukuttelujen aikana aivan hiipi\nvarpaillansa, niin riiteli hän rohkeasti, jopa usein tiukastikin\nvastaan, ja ukko oli silloin aina kiroillut kaikkia naisia ja manannut\nemännöitsijän vastaan-riitelyistä:\n\n\"Tuommoisia ne naiset ovat.\"\n\nSiksi hän olikin sanonut pysyvänsä niistä erossa, elävänsä\nvanhanapoikana. Nyt hän oli alkajaisiksi konttorissa kiroillut Jönniä,\nja konttoriväki oli arvannut jatkon tulevan heidän osalleen ja he\ntekivät työtä kun kuumeiset. Hiljaa, niin että kuului vain kynän\nrapina.\n\nJa sitten oli ukko purkautunut emännöitsijälle ja oli kehkeytynyt\nriitaisuus, jota oli jo kestänyt oikeastaan lähes kaksi päivää. Ukko\noli ärtynyt ja riidellyt ruuastakin, ja emännöitsijä kiihtyi siitä\nsuorastaan tiukaksi ja uhitteli kuin omalle miehellensä.\n\n\"Se on sinun syy. Kaikki on sinun syy\", kiukustui siitä ukko\nriitelemään ruokapöydässä umpimähkään ja tenäsi:\n\n\"Että kaikki on talossa nurin, se on sinun epäjärjestyksesi syy.\"\nEmännöitsijä oli aivan punaisena uhmasta ja uhitteli vastaan:\n\n\"Nähdäänhän kenen on syy!\" Hän uhkasi jo erota talosta, ei tosissaan,\nvaan riidelläkseen ja uhatakseen, poistui keittiöön ja päivitteli\nsiellä ukosta palvelijoille vihaista:\n\n\"Niin tää nyt vasta isäntä on! Alkaa jätkän juoksuista kiukun!\"\n\nMutta silloin lennätti hänelle konttoristineiti sanomalehden, jossa\nkerrottiin Jönnin kuolema, ja supisi tulisella kiireellä asian.\nEmännöitsijä silmäili lehden, ylvästyi voitostansa ihan muhkeaksi ja\nsemmoisena viedä ryöhyytti voitokkaana lehden ukon eteen ruokapöytään\nja aivan ilkkuen ilmoitti:\n\n\"Lukee nyt! Kuollut tuo on koko jätkä.\"\n\nJa sitä menoa ylpeänä ja ynseänä takaisin keittiöön. Yksin jäänyt ukko\nsilmäili kertomuksen ensin nopeasti, luki sen sitten hyvin visusti ja\naivan jäi miettimään.\n\nJa miten ollakaan, niin hän heltyi kaimansa kuoleman johdosta.\nVarsinkin kun se oli kuollut niin surullisella tavalla, myrkytykseen,\nkauheita kipuja kärsien. Hän tutki ja tutki kertomusta siinä\nruokalautanen edessä, ruokaliina ryntäillä.\n\n\"Ai-jai!\" puheli lopulta itsekseen, tyyten sulaneena. Hän leppyi jo\nemännöitsijällekin, hoihki sille keittiöön:\n\n\"Jenny Susanna hoi!\" hoihki hän, mutta emännöitsijä oli nyt voitostansa\nynseä ja ylpeä, ei ollut kuulevinaankaan kutsua ja saapui vasta tovin\nkuluttua, silloinkin muka muulle asialle.\n\n\"Tämä on surullinen kuolema! Yksi kauhea ja surullinen kuolema\", puheli\nsilloin lopen sulanut ukko, mutta vaimon sitkeydellä jatkoi\nemännöitsijä nyt jo teennäistä ynseänä oloansa, asetteli astioita\nkaappiin, ei ollut ukon puhelua kuulevinaankaan ja ynseili:\n\n\"Rouva teidän pitäisi ottaa, kauppaneuvos, niin oppisitte olemaan\nturhista suuttumatta\", ynseili hän vain. Ukko oli sula kuin vaha. Hän\nhuokasi ja lupaili nöyränä:\n\n\"Ei, Jenny Susanna. Minä ei ota koskaan frouva!\"\n\nHän aivan huokasi, korjasi ruokaliinan paremmin ryntäillensä ja\nvarustautui leikkaamaan paistia.\n\nMutta samassa riensi konttorineiti ja ilmoitti sulhastaan tapaamaan\ntulleesta Kourun leskestä:\n\n\"Täällä on eräs rouva Kouru, joka tahtoo tavata kauppaneuvosta.\"\n\n\"Mikä rouva?\" katsahti häneen ukko, ja neiti ilmoitti:\n\n\"Sanoo olevansa kauppaneuvoksen morsian.\"\n\nUkko oli kirota. Hän luuli jonkun tulleen hänestä pilaa tekemään ja\nriensi ruokaliina ryntäillä opettamaan sitä.\n\nMutta ovella hän pysähtyi. Oli aikonut vieraalle pilantekijälle aivan\nkirota, mutta kun huomasi sen olevan arvokkaan emännän, niin ei voinut.\nHän aivan hölmistyi, jäi katsomaan leskeen kuin ihmeeseen eikä tiennyt\nmitä sanoa.\n\n\"Häh?\" sai hän siinä pulassa vain kysytyksi. Leski selitti:\n\n\"Jos minä saisin tavata sulhastani, kauppaneuvos Lundbergia.\" Taas ukko\nsanattomana katsomaan. Emännöitsijä odotti uteliaana, aivan ihmeissään.\n\n\"Va faan?\" kääntyi lopulta ukko häneltä ihmeissään kysymään, ja kun\nemännöitsijä ei tiennyt vastata, kääntyi hän taas lesken puoleen ja\nilmoitti:\n\n\"Minä olen kauppaneuvos Lundberg.\"\n\nJa nyt molemminpuolinen vaitiolo. Ovella seisova ukko katsoa tuijotti\nvain ymmällä leskeen.\n\n\"Puhutteko te ruotsia?\" peräsi hän jo, luullen lesken sen hänen\nruotsalaisen \"va faan\"-kirouksensa ymmärtäneen. Leski alkoi jo\naavistella, että asiassa on jotakin vinossa.\n\n\"Pyydän anteeksi\", puheli hän jo hämillään.\n\nKonttoriin ehätti samassa liikkeen juoksupoika ja ilmoitti tavallaan\nriemuissaan:\n\n\"Nyt se Jönni jätkä tulee.\"\n\nJa ennenkuin ehdittiin tointuakaan, työntyi Jönni asioitansa\nselvittelemään ovesta. Uusi ällistys.\n\n\"Häh?\" pääsi taas hämmästyneeltä ukolta, ja hän jäi nyt katsoa\ntuijottamaan kuolleeseen Jönniin oudostuneena, kuten äsken yhteiseen\nmorsiameensa. Jönni huomasi lesken, oivalsi asian ja mulkoili hyvin\nomituisesti.\n\n\"Saatans Jönni!\" pääsi lopulta ukolta rehti kirous, ja hän alkoi\nnimitellä Jönniä jätkäksi. Sillä aikaa hävisi Kourun leski kenenkään\nhuomaamatta kuin varjo tai sadun henki. Jälelle jäi vain kaksi\npiintynyttä vanhaapoikaa, ja nyt alkoi pitkä tilinteko. Tuo tilinteko\ntuli ukon puolelta alkuvaiheiltaan ankaraksi, varsinkin sen vuoksi,\nettä hän oli tämän morsiamensa odottamattoman ilmestymisen johdosta\njoutunut nyt uudestaan raivoisaksi, vaikka ei hän tosin Jönnistä\nehtinyt vielä aavistaa niin suuria, että se olisi siinäkin ollut\npelissä, esiintynyt hänen nimissään arvokkaiden naisten kevytmielisenä\nviettelijänä ja hurmaajana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta emme ryhdy sen tilinteon vaiheita kuvailemaan, varsinkin kun ukko\nkäytti siinä monta omituista sanaa. Ajan kanssahan kaikki tietysti\nselvisi. Mainitsemme vain nyt jo kertomuksen juoneen nähden etukäteen\nsen, että aikansa Jönnille kiroiltuaan ukko lopulta taas tuolle\nkaimallensa lauhtui ja kaiken lopuksi sitten jo ryhtyi siltä tyynesti\nasiaa kyselemään ja tutkimaan kaikella oikean liikemiehen tarkkuudella.\n\nJa kaikesta sitten perille päästyään hän lopulta suorastaan taas heltyi\nJönnille. Se Jönnin miljoneeriksi yrittäminen häntä aivan liikutti\nlopulta. Oli sitä hänkin aikoinaan yrittänyt, ja miten ollakaan, niin\nhän suli huomatessaan jätkässäkin tuulahduksen sitä miljoneerihenkeä,\njoka oli ollut koko hänen oman elämänsä sisällyksenä. Hän kestitsikin\nJönniä ja siitä sen miljoneeriksi yrittämisestä loppujen lopuksi jo\nhuvitettunakin puheli Jönnille:\n\n\"Se oli ajattelematon yritys.\"\n\nArvasi sen. Hän lisäsi:\n\n\"Ei sinusta tule enää miljoneeriä.\" Jönni uskoi sen nyt, kun\nkauppaneuvos vakuutti. Hän vastaili:\n\n\"Kyllähän se kauppaneuvos tietää... Kun on kokemusta.\"\n\nJa hän rohkaistui nyt ukon hyvyydestä, ja hänessä heräsi taas se jätkän\nainainen juomarahahenki. Siinä hengessä eläen hän jo ryhtyi selittämään\nja lieventämään tätä erehdystänsä sillä kuolleistaheräämis-asiallansa,\nilmoittaen hyvän lapsen vilpittömällä kavaluudella:\n\n\"Siinä toisessa elämässäkin jo elin... Pimeyden valtakunnassa.\" Ja kun\nukko kyseli, niin hän kertoili kuolleista heräämisestänsä yhä\nrohkeammin, kuten aina se, joka seikkailuistansa puhuessaan innostuu\nniitä lisäämään ja liioittelemaan. Ukko suli lopen. Juttu osaksi\nhuvittikin, herätti myös sääliä, osanottoa.\n\n\"Ai-jai, Jönni!\"\n\nJönni mulkoili ja selitti toimessaan:\n\n\"Ne sotkivat minut Antti Pitkäsen kanssa, niin että olin jo vähällä\nmennä muljahtaa.\"\n\n\"Jaa, jaa, jaa, jaa\", puheli kauppaneuvos siitä sotkemisesta lisäillen:\n\n\"Sitä sotkeutuu. Ihmisen ja ihmisen välillä ei ole iso ero.\"\n\nJa hän lupasi nyt maksaa Jönnille eläkkeen, kymmenen markkaa kuussa, ja\nvaroitti, ettei Jönni nyt enää sotkisi itseään ja häntä toisiinsa. Hän\nhuomasi sen \"sotkeutumisen\" johtuneen hänen nimensä väärinlausumisesta\nja selitti:\n\n\"Minun ja sinun välillä on ero.\"\n\nJa hän selitti:\n\n\"Se ero, että Lundberg ja Lumperi... B ja d on erona meidän välillä.\"\n\nJönni kuunteli visusti ja jykevänä kuin hirsi. Ukko kävi niin\ntoverilliseksi, että alkoi jo kertoa siitä oudosta morsiamensa\nilmestymisestä, vieläkään tietämättä sitä salaisuutta, että Jönni oli\nhänelle tuon lesken suloistuttanut. Hän alkoi:\n\n\"Minulle siinä eräs... hullu vaimoko lie ollut... Morsiameksi riiasi.\"\n\nMutta se oli Jönnille arin asia koko jutussa, se, että hän oli ollut\nniin lempeillä retkillä. Vanhanapoikanahan hän sitä ujoili toisen\nvanhanpojan edessä ja vielä enemmän muista hyvin ymmärrettävistä\nsyistä. Hän mulkoili epäluuloisena, kierteli, puheli:\n\n\"Ka, se on nainen rakkaudessaan sokea.\" Ja sanatkin ja vertaukset hän\nlöysi ja jatkoi:\n\n\"Sokea, niin että miehen lähellä kukoistaa kelle hyvänsä... Niinkuin\nesplanaadin sireeni, joka kukoistaa lämpimälle, kunhan se vain on\nlämmintä... Olipa se sitten touko- tai kesäkuun lämmintä.\"\n\n\"Jaa, jaa\", mietiksi ukko. Jönni tunsi pelastuneensa. Erottiin. Jönni\nkävi noutamassa ruumiskirstunsa ja lähti sitä myömään. Talon talonmies\noli ollut matkoilla, ei tiennyt Jönnin paluusta mitään. Oli vain\nkuullut sen kuolleen ja uskoi niin.\n\nJa silloin saapui poliisi Nuutinen, tuli suoraan Jönnin asunnolle ja\naikoi vangita. Mutta kun Jönni oli poissa, ruumiskirstuansa myömässä,\nja ovi kiinni, peräsi hän miestä talonmieheltä. Se taas, luullen Jönnin\nkuolleeksi, ilmoitti:\n\n\"Se on jo taivaassa.\"\n\nNiinpä lähti Nuutinen poliisikamariin ja puhui asiansa. Mutta sinnekin\noli jo saapunut prokuraattorinviraston virallinen ilmoitus Jönnin\nkuolemasta, ja komisarius ilmoitti:\n\n\"Se on nyt jo paremmilla markkinoilla.\" Nuutinen kävi ymmälle. Hän\nselitti vielä äsken nähneensä Jönnin Riihimäellä, mutta silloin hänelle\nnäytettiin tuo prokuraattorinviraston todistus. Hän luki, epäili ja\nihmetteli:\n\n\"Sehän nyt on ihmeiden ihme.\" Hän alkoi ihan kiistää vastaan. Ja\nlopulta sukeutui aivan kina.\n\n\"Minä sen paremmin tiedän\", suuttui näet Nuutinen. Mutta kun se tuntui\nkomisarius Pökeröstä turskilta puheelta, näin esimiehen edessä, niin\nhän suuttui ja komensi Nuutiselle:\n\n\"Ei täällä saa kinata.\"\n\nMutta komisarius Lepuri toki ryhtyi sovittelemaan ja tyynnyttelemään,\npuhellen Nuutiselle:\n\n\"Konstaapeli Nuutinen on nähnyt Riihimäellä kummituksia.\" Ja kun\nNuutinen vaikeni, niin hän aivan lohdutellen vakuutti:\n\n\"Kyllä Nuutinen saa uskoa, että se on kuollut.\" Nuutinen poistui.\nKäytävässä tuli vastaan Punturi ja, luullen Nuutisen olevan Helsingin\npoliiseja, selitti etsivänsä erästä Jönni Lumperia.\n\n\"Se on jo kuollut\", ilmoitti hänelle nyt Nuutinen. Punturi masentui.\nHän alistui kuitenkin kohtaloonsa ja puheli:\n\n\"Minkäpäs sille sitten enää voi.\"\n\nJa luullen Jönnin olevan nyt jo iäisessä vaivassa hän kostonhaluisena\nNuutiselle lisäili:\n\n\"Mies kun on semmoisessa paikassa, että ei sen puheille pääse kunnon\npoliisi, vaan ainoastaan kelju... Jolla on itsellään helvettiin\npiletti.\"\n\nHän poistui allapäin. Nuutinen ei tiennyt miten selittää tämä ihme. Hän\nlähti mietteissänsä kauppatorille, joka kihisi väkeä täynnä.\n\nJa silloin hän eräässä väkijoukossa äkkiä huomasi Jönnin kauppaavan\nruumiskirstua.\n\n\"Jönni!\" huudahti hän. \"Taasko sinä olet torilla soittamassa...\nTaivaassa jo sanottiin sinun olevan.\"\n\n\"Ka... Nuutinen\", ihastui Jönni ja puheli tyynesti:\n\n\"Täällähän sitä sinäkin taas huilaat.\"\n\nJa taas alkoi Nuutinen häntä soimata ja haukkua ja sanoi hänen\nkuolleen, mutta Jönni oikaisi:\n\n\"Näithän sinä itse, että minä heräsin kuolleista.\"\n\nJa jokapäiväisiin asioihin oitis mennen hän tavallisilla puheilla\njatkoi, selitti:\n\n\"Tuntui tämä ruumislotja liialta mööpeliltä, niin palasin tätä\nmyömään.\"\n\nMutta nyt ei Nuutinen sietänyt mitään, vaan haukkui vain ja riiteli, ja\nkun muisti ne Punturin sanat, että Jönniä hakemaan ei enää pääse kunnon\npoliisi, vaan kelju, niin hän ihan ärjäisi:\n\n\"Olenko minä sitten kelju... Että sinut piti vieläkin nähdä.\"\n\nHän oli aivan suunniltaan. Jönni kyllä koki häntä sovitella, puheli:\n\n\"Ystävyksiä meidän pitää olla... Ja aina yhdessä... Sillä eihän\npoliisiakaan olisi, jos ei olisi jätkää.\"\n\nMutta ei se auttanut. Nuutinen ei nyt välittänyt niistä, ennenkuin oli\nkaikki visusti tutkinut, ja niin selvisi Jönnin ihmeellinen asia\nsellaisena kuin se tässä on kerrottu. Kun Jönnin huomattiin eläneen ja\ntoimineen ja kuolleen niin monena, niin poliisimestari hänelle sanoi:\n\n\"Sinuahan on ollut kokonainen lauma... Kun on riittänyt niin moneen\nkuolemaankin.\" Mutta Jönni vastasi siihen vain että:\n\n\"Monenahan me ihmiset yleensäkin olemme. Aina varallisuutemme ja\ntilanteen mukaan.\" Ja hän lisäsi:\n\n\"Eihän maailmassa ole ollut ihan yksinään muut kuin Aatami. Jolla ei\nollut kenen silmissä ja kukkarolla olla ja elää monena.\"\n\nMutta sitten he leppyivät hänelle, kun poliisiherroille selvisi kaikki,\nse, että Jönni on kuolleista herännyt, ja hänen miljoonapuuhansa, ja\nniin ne siitä hänen heräämisestään sanoivat:\n\n\"No... Hän hoksasi tulla aikanaan litviikille.\"\n\nJa heille selvisi Jönnin liikemiesnero ja he puhelivat:\n\n\"Se on todellakin liikemies: ei jäänyt odottamaan epävarmaa litviikkiä\ntaivaassa, jolloin voi olla jo kassa tyhjä, vaan hoksasi, että paras on\nottaa palkka oitis ja nauttia se jo täällä. Sillä miehellä on\nmiljoonamiehen äly.\"\n\n\n\n\nXX.\n\n\nJa nyt alkoi Jönnin elämä valua entiseen uomaansa. Hän möi jonkun ajan\nkuluttua ruumisarkkunsa, joi rahat ja alkoi taas tasaisesti ennallaan\nelää.\n\nMutta sitten alkoivat ne metsäyhtiön herrat vaatia Jönnille\nrangaistusta ainakin petosyrityksestä. Heille kun se oli aiheuttanut\nmenoja. Mutta kun he yrittivät, niin huomattiin Jönnin olevan lain\nmukaan kuolleen, ja lakimiehet ilmoittivat:\n\n\"Ei kuollutta voi oikeudessa vioistaan syyttää. Laki ei sitä salli.\"\n\nJa kun prokuraattorinviraston päätöksestä, joka on korkein, ei voinut\nvedota, niin täytyi luopua asiasta ja Jönni jäi kuolleeksi.\n\nMutta siitä hänelle koitui harmia. Toveritkin näet sillä aina\nhärnäsivät ja sanoivat lastin purattajille että:\n\n\"Ei kuollutta saa työssä pitää. Siitä on sakko.\"\n\nSiitä pula. Elävän oikeudet voi kuolleeksi julistetulle myöntää\nainoastaan hallitsija, jos sitä anotaan, mutta se olisi maksanut sata\nmarkkaa.\n\nMutta taas auttoi kauppaneuvos kaimaansa, maksoi nuo sata markkaa, ja\nJönni anoi hallitsijalta saada vielä elää ja saikin sen oikeuden\narmosta. Sitä päätöstä hän nyt uskollisesti odotteli.\n\nJa sitten heltyi kauppaneuvos kaimansa kohtaloista vielä niin, että\npuheli:\n\n\"Sinä, Jönni, pelastit henkesi suuresta vaarasta. Sinun pitää saada\nhengenpelastusmitali.\"\n\nJa hän hankki sen mitalin Jönnille, Voi hän, vaikutusvaltainen pohatta\nkun oli. Mutta Jönni esteli. Hän puheli:\n\n\"Hankulle se sopisi paremmin. Hän pelasti minut kahdesti.\"\n\nJa kauppaneuvos hankki hengenpelastusmitalin Hankullekin, ja he kävivät\nmolemmat mitali rinnassa ja olivat ylpeät siitä.\n\nJa silloin hän joi oman itsensä. Kun näet tuntui, että on\nhengenpelastusmitalin saamisen johdosta välttämättömästi pidettävä\npidot, eikä ollut rahoja, niin hän keksi keinon: kun yliopistoon\nostettiin ruumiita leikkausta varten, niin hän möi ruumiinsa siellä\nleikattavaksi kuoleman jälkeen, koska jo oli kerran ennenkin leikattu.\n\n\"Kun kerran tuli juoduksi kirstu, niin menköön sisuskin kuoren mukana\",\npuheli hän kauppaa tehdessään. Hän sai sata markkaa ja piirsi\npuumerkkinsä kauppakirjaan. Ja piti komeat pidot, päätti joka pennin.\nJa niin ei hänellä, niin paljon kuin olikin etsinyt, ollut kuollessaan\nenää omaa ruumistakaan. Sitä hengenpelastusmitalinsa kemuissa\njuodessaan ja muistaessaan, että oli ruumiinsa myönyt yliopistolle, hän\npuheli:\n\n\"Sielläpähän on yliopistossa sitte opissa. Niin että osaa sen kurssin\nkäytyään tulevassa elämässä olla ja elää paremmin kuin täällä osasi.\"\n\nJa silloin, kekkerien jälkipäivänä, saapuivat paperit, joissa Jönnille\nmyönnettiin hallitsijan armosta oikeus vielä elää. Mutta kun ne olivat\nsaapuneet, sanoivat toverit:\n\n\"Se tuli nyt jo liika myöhään... Kun sinä jo möit ruumiisi, niin\nsinulla ei ole nyt ruumista millä elää.\"\n\nJa Jönni myönsi asian niin olevan ja siksipä hän ei vienytkään enää\npapereita papinkansliaan, että hänet olisi voitu merkitä elossa\nolevaksi, ja niin kulki hän papinkirjoissa edelleenkin kahdesti\nkuolleena ja oli siitä iloinenkin, sillä hänen ei nyt tarvinnut maksaa\nhenkirahaa, kun hänellä oli ainoastaan henki, vaan ei ruumista. Ja nyt\nkun kaikki oli mennyt, puheli hän miljoonamiehenä olostansa, muisteli:\n\n\"Miljoonia sitä minäkin jo liikutin.\" Ja kun sitä asiaa toverit\npohtivat, niin hän alistui tuloksiinsa tyytymään, puhellen:\n\n\"Samahan se kummin päin miljoonaa liikuttaa: kokoaako vaiko riepoittaa,\nyhtä hyvin sitä on miljoonamies.\"\n\nJa hän aivan selitti:\n\n\"On se laivamieskin laivamies, seilasi etelää tai pohjaa kohti.\" Ja kun\nhän ei itseänsä kiinniottaessaan ollut itsellänsä voinut ansaita sitä\npuolta miljoonaa, niin hän tyytyi ja selitti:\n\n\"Sainhan minä sillä -- veijarilla -- toki sitten kiinnisaatuani\nyliopiston palkinnon, sata markkaa.\" Ja toverit myönsivät, että hän on\nollut taitava etsijä, ovela salapoliisi ja reilu miljoonamies miljoonaa\nriepoittaessa, jota todisti sekin, että hän oli saanut sen niin\ntarkkaan riepoitetuksi, että ei ollut enää omaa ruumistakaan, miltä\nkuolla ja mistä ruunulle henkiraha maksaa.\n\nMutta sitä hautaristiänsä ei Jönni missään vaiheessansa juonut, kuten\noli nyt kuolemansa jälkeen ruumiskirstunsa ja kaiken muun ryypännyt.\nHän säilytti sen visusti Hankkua, pelastajaansa varten, johon hän oli\nnyt entistä alttiimmin kiintynyt, ja kun Hankku sitten kuoli, niin hän\npystytti ristinsä niine kirjoituksinensa, niin että siinä ilmoitettiin\nHankusta: \"Tässä lepää satamamies Jönni Lumperi, Kuoli Herrassa ja\nlepää Rauhassa ylösnousemiseensa asti.\"\n\nMutta sikäli hän oli muuttunut, että ei kieltänyt enää ylösnousemusta,\nkävi kirkossa ja ehtoollisella. Vakavana syötteli hän nyt ystäviänsä,\npulukyyhkysiä, joihin hän oli nyt kiintynyt entistä hellemmin, ja\ntodisteli siitä miljoneeriksi tulosta muille että:\n\n\"Se on vaikea asia... Kun sitä ei nuorena ole alottanut jo\nkymmenvuotiaasta, kuten kauppaneuvos Lumperi.\"\n\nTosissaan hän sitä puhui ja varoitti:\n\n\"Ei pidä yrittää miljoneeriksi! Siinä voi tulla köyhälle konkurssi.\"\n\nHän muisti, miten kovalle se oli ottanut, kun hän sitä yritti, ja hän\nselitti:\n\n\"Jos on miehellä oikein miljoonamiehen luonto, niin miljoona ei ennätä\nläpikään käydä... Menee jo ennen kuin on tullut.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten tapahtui yhä ja yhä uutta, joka ikuistutti Jönnin, tuon\ntaivaanlintusen, suorastaan kuolemattomaksi.\n\nSillä Janne Limperi oli kuullut Jönnin vaiheista ja ihastunut niihin ja\nhänen elämänaatteeseensa. Hän oli etsinyt Jönnin, hurmautunut hänen\nvaiheistansa ja tuosta hänen vapaasta elämänaatteestansa, kuten aina\nsalapoliisiromaania lukiessa ja kuten ihastutaan kaikesta iäisestä.\nKurillaan hän sen kaiken tosin alkuaan teki, mutta leikistä tulikin\nsittemmin tosi.\n\nJa niinpä osti hän Jönniltä sen nimen käytettäväksensä Jönnin kuoleman\njälkeen. Hän maksoi siitä kolme markkaa ja Jönni joi ne. Sittemmin\nJanne vajosi Jönnin jälille ja oli Jönnin kuollessa jo valmis nimeä\nperimään, ja toverit sanoivat Jönnille, että hän joutuu nyt\ntaivaanvaltakunnassa irtolaiseksi, kun hänellä ei ole nimeä.\n\nMutta ei Jönni hätäytynyt. Hän puheli:\n\n\"Minä rupean siellä etsiväksi poliisiksi ja etsin oman nimeni. Kun olen\njo ajassa siihen toimeen harjaantunut.\" Ja niin oli hän varannut\nitsellensä taivaanvaltakunnassa jo vakinaisen viran, ja siitä toimesta\nkirjoitetaan vielä monta ihmeellistä kirjaa. Janne Limperi harjoitteli\nitseään Jönnin toimeen Kotkassa, jossa poliisit häntä kantoivat, kuten\nNuutinen Jönniä, ja hän oli jo muuttanut nimensäkin Janne Limperistä\nJönni Lumperiksi, jonka nimen oli Jönnilta ostanut.\n\nJa kun toverit johtuivat puhumaan Jönnille siitä, että hän on\nsalapoliisina etsinyt omaa itseänsä, niin hän selitti:\n\n\"Johan minä sitä silloin aina sanoin, että se veijari pyörii varmasti\nihan minun silmissäni, vaikka minä en sitä vain huomaa.\"\n\nNe toiset kyllä aina pyrkivät tekemään pilaa ja sanoivat:\n\n\"No nyt sinä sitten löysit itsesi... Sen suurhuijarin.\"\n\nMutta ei Jönni siitä pahastunut, vaan puheli tosissaan, vakaana:\n\n\"Ka sitä ei ihminen löydä omaa itseäänkään, jos ei sitä ahkerasti ja\nkaikilla kujeilla ja keinoilla etsi.\" Ja varmasti hän lisäsi:\n\n\"Mutta minä kun etsin, niin nyt minä tiedän, että minä olen se. Näen\nkuin peilistä. Ja mitä sitä muuta tarvitseekaan.\"\n\nJa silloin toverit hänelle taas filosofeerasivat, tekivät\nhyväntahtoista pilaa. Kun hän etsiessään oli oman ruumiinsakin jo\njuonut, niin he nyt puhelivat:\n\n\"Ja nyt kun sinä löysit oman itsesi ja sait vielä sen lisäksi armossa\nluvan elää, niin sinulla ei ole enää omaa ruumista, millä elää ja\njuoda, ja minkä rinnassa henkesipelastusmitalia pitää... Kun jo möit\nruumiisi yliopistolle ja joit. Eikä nimeäkään ole.\"\n\nSen myönsi Jönni ja selitti vakaana:\n\n\"Ka ne ovat etsiessä... niin itseään kuin muutakin arvokasta katoavaa\netsiessä menneet kaikki... Niin ruumis kuin muukin.\"\n\nMutta ei hän surrut. Olihan hänellä toki oman henkensä pelastusmitali,\njos kohta sitä täytyi nyt kantaa vieraalle myödyn ruumiin rinnassa,\nmutta hän alistui ja puheli:\n\n\"Henkihän se on kuitenkin enemmän kuin ruumis. Ja ruoka tarpeellisempi\nkuin itse vatsa.\" Ja kun joskus kevytmieliset häntä härnätessään\nhäneltä vieläkin kysyivät: \"Onko Jönni jo löytänyt itsensä?\" niin hän\nei suuttunut, vaan vastasi:\n\n\"On.\" Ja koska hän oli sen Jönnin itsensä jo juonutkin, niin hän\nselitti:\n\n\"Löysin ja join suuhuni hautoineen päivineen. Niin että nyt on Jönni\nlurjus varmojen lukkojen takana.\"\n\nJa aivan toisti, vakuutti:\n\n\"Niin että se on minussa. Se lurjus... Minussa sisällä.\"\n\nJa hän oli ylpeä siitä, että oli ollut niin taitava salapoliisi,\nsaattanut etsimänsä lurjuksen niin lujaan linnaan ja niin varmojen\ntelkien taakse. Liisa häntä kyllä kerran nuhteli siitä, että hän kaikki\noli juonut ja tuhlannut, soimaten:\n\n\"Mikä miljoneeri siitä semmoisesta tuhlaajapojasta tulee!... Joka juo\nja tuhlaa ruumiskirstunsakin ja itsen ja nimensäkin.\" Mutta Jönni vain\nvastaili raamatun sanoilla:\n\n\"Joka itsensä kadottaa, hän löytää sen... Ja Isällä ei miljoona lopu...\nKun on semmoisen miljoona-Ukon poika.\" Ja siltä isältänsä hän sanoi\nperineensä sen miljoonamiehen luonnonkin ja tuhlaajaluonnon.\n\n\"Se kun Hänkin kaikkea pyhää tuhlaten jakaa\", puheli hän.\n\nMutta kauppaneuvos Lundbergista hän puhui aina suurella hartaudella ja\noli ylpeä siitä, että on sen kaima. Varsinkin kuukauden viime päivänä,\neläkkeen saatuaan ja sillä itsensä sopuhumalaan ryypittyänsä, hän siitä\njutteli. Samalla hän varoitti häntä ja tuota upporikasta toisiinsa\nsotkemasta, kuten ihmiset olivat silloin tehneet. Hän ilmoitti:\n\n\"Minun ja kauppaneuvos Lumperin välillä on ero.\"\n\nHän muisti senkin eroituksen, selittäen:\n\n\"P ja t on meidän välillä erona.\"\n\nJa vieläkin useammin hän puheli siitä kuolleista ylösnousemisestansa.\nSe usko syventyi hänessä yhäti varsinkin sen lääkärintodistuksen takia.\nJa jos joku asiaa epäili, kun hän sitä kertoili, niin hän näytti tuon\ntodistuksen ja luetutti epäilijälle sanat: \"on kuollut ja oikeutettu\nhaudattavaksi\" j.n.e. Ja jos vieläkin joku epäili, niin hän neuvoi\nkysymään prokuraattorinvirastosta, jossa oli virallistakin virallisempi\nlääkärintodistus siitä, että hän on kuollut sydänhalvaukseen ja\nleikattu ja haudattu ja noussut ylös kuolleista. Ja kun hän satamassa\njollain laatikolla, säkillä tai muulla hengenpelastusmitali rinnassa\nistuksien syötteli pulukyyhkysiänsä, ja Nikolain-kirkon kellojen kumea\nääni vapisi kaupungin yllä raskaana, silloin hän muisti aina, kuinka\nmukavasti sielu oli heilunut, silloin kun hän nousi ylös, ja hän oli\nsilloin aina uudestaan tuntevinaan saman suloisen tunteen, nousevansa\nheiluvassa sellissä, kirkonkellojen kumistessa ylös korkeuksia kohti.\n\nJa sitten kuoli hänkin, vielä kerran. Kun Riukku jätkä meni silloin\npapinkansliaan siitä ilmoittamaan ja kanslian kirjurina oleva mies\naikoi merkitä miehen kuolleeksi, huomasi hän ihmeekseen sen jo olevan\nkaksinkertaisen vainajan ja ilmoitti Riukulle:\n\n\"Sehän on jo monta vuotta sitten kuollut. Jopa kahteenkin kertaan!\nEnsin myrkytykseen ja sitten sydänhalvaukseen.\"\n\nAlkoivat pitkät selvittelyt. Riukku ilmoitti:\n\n\"Se silloin vielä heräsi kuolleista ja pelastui.\"\n\nKirjuri oli ymmällä, kyseli virastoista, jos mistä. Lopulta selvisi\nasia. Kun hän silloin merkitsi Jönnin kolmannen kerran kuolleeksi, niin\nhän puheli äkeästi:\n\n\"Se mies näkyy tekevän kuolemista ammattityönään! On kuoltuaan\nleikeltykin ja sahattu ja paloiteltu ja yhä vain kuolee!\"\n\nJa hän kysyä äyhkäsi Riukulta aivan äkeästi:\n\n\"Tokko se on eläissään muuta tehnytkään kuin kuollut ja yhä ja yhä vain\nuudestaan kuollut?\"\n\n\"Ka... Onpa sitä jo siinäkin työtä kerrakseen... Varsinkin jos ottaa\nhuomioon työn laadun ja raskauden... Ei sitä monikaan ota\nammattityökseen. Varsinkin kun on niin huono palkka ja epäterveelliset\nja kosteat asunto-olot, eikä rokulia työn jälkeen tuntiakaan, ja\nlitviikkipäivä vielä epävarma\", vastaili kirjurin vihasta häjyyntynyt\nRiukku ilkeyksissään, ja kirjuri äkämystyi Riukun pisteliäästä\npuheesta, niin että soimasi vihaisesti:\n\n\"Sano nyt jo sille, että heittää moisen ammatin hiiteen. Ja alkaa\nlopultakin jo muuta työtä hapuilla, ettei taas joudu sahattavaksi.\"\n\nJa hän kysyä äsähti lyhyesti, tiukasti:\n\n\"Milloin se haudataan?\"\n\n\"Ka... Kun on ensin sahattu\", selitti Riukku asian, Jönni kun oli näet\nruumiinsa jo myönyt ja juonut, ja silloin äsysi kirjuri kuin\nharmissaan:\n\n\"Mhy! Paholainen!\"\n\nJa kuin vihastunut hän jatkoi, tenäsi:\n\n\"Sahuuttaa vain ja sahuuttaa itseään. Ja kuolee ja taas sahuuttaa ja\ntaas kuolee, eikä vain saa henkeä pois itsestään... On siinä oikea\nhengenpelastaja!\"\n\nJa Riukku ilmoittikin Jönnin sillä ansainneen mitalin.\n\n\"Kuolleista heräämisellä\", selitti hän ja lähti Jönniä sahuuttamaan.\n\nMutta Liisa pesi Jönnin ruumiin ja itki häntä, ja kun hänet oli sitten\nkauppakirjan mukaan taas sahattu ja leikelty, niin toverit toimittivat\nnuo paloitellut jäännökset hautaan. Kun Jönnillä itsellänsä ei ollut\nvaroja, koska \"miljoona oli kuollessa selvä\", kuten hän oli Riihimäellä\nNuutiselle uhannutkin, täytyi hänet haudata poliisilaitoksen varoilla.\n\nJa nyt oli Nuutinen eilen palannut Helsinkiin virkaan. Hän joutui taas\nJönniä kantamaan. Entinen Janne Limperi, se Jönnin nimen ostaja, oli\nsekin nyt sattunut tulemaan Kotkasta Helsinkiin, mutta oli Jönniä\nsurressaan juonut itsensä niin humalaan, ettei kyennyt saattajaksi.\nVainaja haudattiin Malmille Hankun viereen. Ensi aluksi olivat toverit\naikoneet siirtää ristin hautojen keskivälille, jakaa sen kahtia, siinä\nkun olikin Jönnin nimi eikä Hankun. Mutta sitten he kuitenkin olivat\nhankkineet Jönnille erityisen ristin, johon oli kirjoitettu:\n\n\"_Tässä lepää Se Oikia jönni lumperi, joka nousi jo ylös Kuolleista ja\nLöysi itsensä. Haudattiin tovereilta ijankaikkisesti_.\"\n\nJa kun he sitten Jönnin haudattuansa sen pystyttivät haudalle, niin he\nuskoivat Jönnin joutuneen lujempien lukkojen taakse kuin silloin ensi\nkerralla, jolloin hän vielä kuolleista heräsi. He puhelivat:\n\n\"No nyt ei Jönni enää nouse ylös.\"\n\nSiitä he olivat varmat. Ja kun he nyt Jönnin majassa istuivat hänen\nhautajaisiansa, puhuivat he taas siitä ylösnousemus-asiasta. Se Jönni\nkun olikin heidät silloin ylösnoustuaan niin pahasti peloittanut. He\npuhelivat vakavina. Jönnin peruilla ei saanut enää ryyppyjäkään.\nPaljasta kuivaa piippua poltellen he hieman happamina muistelivat\nasioita, ja vaikka mielet olivatkin vakavat, niin olivat he nyt\nkuitenkin varmat siitä, että nyt ei Jönni enää ota arkkua selkäänsä ja\ntule heitä säikyttämään, kuten teki silloin kun kuolleista heräsi.\n\nJa Nuutinen oli nyt Jönnin haudan umpeen luotua vierittänyt haudalle\nkiven ja sanonut hänkin:\n\n\"Tottapahan nyt lopultakin jo kestät.\" Hän oli vihdoinkin siitä varma\nja poliisikamariin palattuansa puheli komisariukselle:\n\n\"No lopultakin toki pääsi yhdestä eroon. Nyt ei nouse.\"\n\nMutta ei komisarius joutanut siinä työkiireessä kuulemaan mitä hän\npuhui, vaan ilmoitti:\n\n\"Yömajasta soittivat äsken, että siellä eräs jätkä, joku Jönni Lumperi,\non taas juonut itsensä avun tarpeeseen... Jos konstaapeli Nuutinen\nmenee sen kantamaan tänne.\"\n\nJa silloin tyrmistyi Nuutinen niin, että ei huomannut kirotakaan, vaan\npäivitteli:\n\n\"Se mies on ikuinen jätkä... Se ei tee muuta kuin kuolleista herää...\nKun olet sen hautaan kantanut, niin et ennätä kotiin, kun jo tuodaan\nsana, että se on humalaisena avun taipeessa.\"\n\nJa muistaessaan, että Jönni oli jo kahdesti leikeltykin, hän ihan\nharmistuneena lisäsi:\n\n\"Vaikka olisi jo keitettykin ja syöty, niin huomenna sen edestäsi\nlöydät ja senkuin ala kantaa.\"\n\nJa mennessään hän vielä manasi:\n\n\"Se mies on ihan varmasti taas minun kannettavakseni kuolleista\nherännyt.\"\n\n\n\n"]