[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1MxpQqgZBUri6KAC1EtnEQppUYLhbLBFdPBiOzXaHSc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1028,"Etelämeren seikkailuja","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"1028-london-jack-etelameren-seikkailuja","1028__London_Jack__Etelämeren_seikkailuja",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1911,1913,20197,125354,false,49758,[24,25],"Oceania -- Fiction","Short stories",[27,28],"Adventure","Novels","\"Etelämeren seikkailuja\" by Jack London is a novel written in the early 20th century. The story follows a cast of characters involved in pearl diving in the South Seas, particularly focusing on Raoul and Mapuhi as they navigate challenges of commerce, local customs, and natural disasters, leading to high stakes and intense drama.  In the opening portion, the narrative introduces Raoul, who is engaged in the pearl trade and is particularly intrigued by a rare pearl found by the local inhabitant Mapuhi. The tale unfolds as Raoul attempts to negotiate with Mapuhi over the pearl, which is coupled with the desire to build a house, while a brewing storm looms on the horizon. As tension builds, the characters grapple with their desires against the backdrop of the impending natural disaster, setting the stage for a gripping adventure filled with peril and human emotion. (This is an automatically generated summary.)",[],217,"Kokoelma Londonin meriaiheisia novelleja sijoittuu Tyynenmeren saaristoon. Tarinat kuvaavat luonnonvoimia, selviytymistä ja eri kulttuurien kohtaamisia eksoottisissa ympäristöissä helmenkalastajien ja merenkulkijoiden parissa.","Jack Londonin 'Etelämeren seikkailuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1028. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ETELÄMEREN SEIKKAILUJA\n\nKirj.\n\nJack London\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1913.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Mapuhin talo.\n Pakana.\n Mc Coyn jälkeläinen.\n\n\n\n\nMapuhin talo.\n\n\nHuolimatta kömpelyydestään ja painostaan _Aorai_ suoriutui oivallisesti\nkeveässä tuulessa, ja kapteeni antoi sen mennä kauvas melkein tyrskyjen\nkeskeen, ennenkuin hän luovasi. Hikueru-särkkä kohosi matalasti\nvedenpinnan yläpuolelle, muodostaen tiheästä korallihiekasta ympyrän,\nnoin sata metriä leveän ja jotakuinkin penikulman ympärimitaten sekä\nkolmesta viiteen jalkaan korkeimman nousuveden yläpuolella. Suuren,\nläpikuultavan laguunin pohjalla oli paljon helmiäisiä ja kuunarin\nkannelta, toiselta puolen särkkää, voitiin nähdä sukeltajia työssä.\nMutta laguuniin ei ollut väylää edes pienelle kauppakuunarille.\nSuotuisalla tuulella olisi mahdollisesti kutteri voinut sinne pyrkiä\njonkun ahtaan ja matalan kanavan kautta. Kuunarin täytyi pysähtyä jo\nulkopuolelle ja lähettää sinne vain pienet veneensä.\n\nAorai laski hitaasti veneen vesille ja siihen hyppäsi heti puoli\ntusinaa ruskeata merimiestä, pukunaan ainoastaan tulipunainen riepu\nlanteiden ympärillä. He tarttuivat airoihin ja samalla nuori mies,\nvalkoisesta puvustaan päättäen europalainen, tarttui takatuhdolla\nperäsimeen. Mutta hän ei ollutkaan europalainen. Polynesian kultaiset\nluonnonpiirteet ilmenivät hyvin selvinä hänen auringon kultaamassa,\npehmeässä ihossaan ja hänen silmiensä välkkyvän sinen kultaisessa\nloisteessa. Hän oli Raoul, Alexandre Raoul, Marie Raoul'in nuorin\npoika, rikkaan kvarterooni-naisen, joka omisti ja varusti puoli tusinaa\nsamanlaista kuunaria kuin Aorai. Väylän suussa läpi vastavirran, joka\nsynnytti kiehuvan aallokon, taisteli vene eteenpäin laguunin\npeilikirkkaaseen rauhaan. Nuori Raoul hyppäsi valkealle hiekalle ja\nkätteli erästä kookasta alkuasukasta. Miehen rinta ja hartiat olivat\nmuhkeat, mutta katkenneen oikean käsivarren muutaman tuuman pituinen\nlihaton tynkä, ajan vaalentama luu, todisti hänen kerran\ntaistelleen hain hampaissa, ja se taistelu oli tehnyt lopun hänen\nsukeltajaelämästään. Nyt oli hänen pakko liehitellä muita ja jollakin\nvehkeellä hankkia elatuksensa.\n\n-- Oletteko kuullut, Alec? sanoi hän heti. -- Mapuhi on löytänyt helmen\n-- oikein helmien helmen! Ei ole Hikuerussa milloinkaan sellaista\nvedestä nostettu eikä koko Paumotuksen seuduilla, tuskinpa koko\nmaailmassa. Ostakaa se häneltä. Se on hänellä nyt. Ja muistakaa, että\nminä siitä teille ensimmäiseksi puhuin. Mies on tyhmyri ja te voitte\nsaada sen halvalla. Onko teillä hiukan tupakkaa?\n\nRaoul astui suoraan rantaa ylös erästä hökkeliä kohti pandanuspuun\njuurella. Hän oli äitinsä laivanisäntä ja hänen tehtävänään oli\ntyhjentää koko Paumotus-saaren koprat, raakut ja helmet, joita asukkaat\nhankkivat.\n\nHän oli vasta-alkaja virassaan. Tämä oli vasta hänen toinen matkansa ja\nsen vuoksi hän oli sangen levoton kokemattomuudestaan arvostella\nhelmien ominaisuuksia. Mutta kun Mapuhi näytti hänelle helmeä, osasi\nhän kuitenkin pidättää hämmästyksen huudahduksen, joka jo oli hänen\nhuulilleen vierähtämäisillään, ja ottaa kasvoilleen kauppiaan kylmän\nilmeen. Se oli tosiaan kuin olisi hän saanut iskun vasten kasvojaan.\nHelmi oli suuri kuin kyyhkysen muna, aivan pyöreä ja sen säteilevässä\nvalkeudessa heijastuivat lukemattomat värivivahdukset opaalin\nhohteisina. Siinä oli eloa! Sellaista hän ei milloinkaan ollut nähnyt.\nJa kun Mapuhi laski sen hänen käteensä, ihmetytti häntä sen paino, mikä\ntaas todisti helmen erittäin arvokkaaksi. Raoul tutki sitä tarkkaan\ntaskusuurennuslasillaan. Siinä ei ollut pienintäkään naarmua tai vikaa.\nPuhtaudessaan se tuntui sulautuvan ilmakehään hänen kädestään. Varjossa\nsillä oli lempeä valo, hohdellen kuin himmeä kuu. Se oli niin\nkuultohohteinen, että vesilasiin pudotettuna sitä oli vaikea erottaa.\nJa niin nopeasti se oli pudonnut pohjaan, että hän tiesi sen painon\nvallan erinomaiseksi.\n\n-- No, mitä sinä siitä tahdot? kysyi hän, yrittäen tehdä äänensä\nmahdollisimman huolettomaksi.\n\n-- Minä tahdon -- alkoi Mapuhi, ja hänen mustien kasvojensa taakse\nilmestyi kahden naisen mustat kasvot ja pieni tyttö. He taivuttivat\npäitään ja nyökkäsivät myönnytystään Mapuhin lausumalle toivomukselle\nja heidän silmänsä hehkuivat kiihkosta saada toivonsa toteutetuksi.\n\n-- Minä tahdon talon, jatkoi Mapuhi. -- Siinä pitää olla galvanisoittu\npeltikatto ja kahdeksankulmainen lyöpäkello. Sen pitää olla kuusi syltä\npitkä, parveke yltä ympäri. Keskessä pitää olla suuri huone ja siinä\npyöreä pöytä keskilattialla ja seinällä se kahdeksankulmainen\nlyöpäkello. Sitten pitää olla neljä makuuhuonetta, kaksi kummallakin\npuolen sitä suurta huonetta ja jokaisessa huoneessa rautasänky, kaksi\ntuolia ja pesuteline. Takapuolella pitää olla keittiö, oikein hyvä\nkeittiö, ruukut, pannut ja hella. Ja talo on rakennettava minun\nsaarelleni, joka on Fakarava.\n\n-- Joko luettelit kaikki? kysyi Raoul hämmästyneenä.\n\n-- Ompelukone on myös saatava, lisäsi Tefara, Mapuhin vaimo.\n\n-- Eikä sitä kahdeksankulmaista lyöpäkelloa saa unohtaa, lisäsi Nauri,\nMapuhin äiti.\n\n-- On, on siinä kaikki, sanoi Mapuhi.\n\nNuori Raoul nauroi, hän nauroi kauan ja sydämellisesti. Mutta\nnauraessaan hän salaisesti suoritti koko joukon päässälaskuja. Hän ei\nmilloinkaan elämässään ollut rakentanut taloa ja hänen käsityksensä\nrakennustaidosta oli hyvin utuinen. Nauraessaan hän arvioitsi, kuinka\nkalliiksi kävisi matka tarpeitten ostoon Tahitiin, itse rakennusaineet,\npaluumatka Fakaravaan, lastin purkaminen ja itse rakentaminen. Se\nnäytti nousevan noin neljään tuhanteen ranskalaiseen dollariin, mikä\noli noin kaksikymmentä tuhatta frangia. Se oli mahdotonta. Miten\nihmeissä hän saisi tietää tuollaisen helmen oikean arvon? Kaksikymmentä\ntuhatta oli suuri rahasumma ja -- vielä hänen äitinsä rahoja.\n\n-- Mapuhi, sanoi hän, -- sinä olet aika höperö. Sano hinta rahassa.\n\nMutta Mapuhi ravisti päätään ja kolmea päätä hänen takanaan\nravistettiin myös.\n\n-- Minä tahdon talon, sanoi mies. -- Sen pitää olla kuusi syltä pitkä,\nparveke yltä...\n\n-- Niin, niin, keskeytti Raoul. -- Minä muistan kyllä koko\ntalosuunnitelman, mutta se ei käy. Annan sinulle tuhannen\nChili-dollaria.\n\nNeljää päätä pudistettiin kieltävästi.\n\n-- Ja sata Chili-dollaria tavarassa.\n\n-- Tahdon talon ... alkoi Mapuhi.\n\n-- Mitä hyötyä sinulla on talosta? sanoi Raoul. -- Ensimmäinen\nrajumyrsky, joka kohtaa saartasi, huuhtoo sen pois. Sehän sinun pitäisi\ntietää. Kapteeni Raffy sanoo, että rajumyrsky voi nytkin tulla milloin\ntahansa.\n\n-- Ei Fakaravalla, sanoi Mapuhi. -- Maa on siellä paljon korkeampaa.\nTällä saarella kylläkin. Mikä hirmumyrsky tahansa lakaisee Hikuerun.\nMinä tahdon saada taloni Fakaravaan. Sen pitää olla kuusi syltä pitkä\nja parveke yltä ympäri...\n\nJa Raoulin piti taas kuulla talojuttu. Hän käytti useita tunteja\nhaihduttaakseen talojutun pois Mapuhin mielestä, mutta äiti, vaimo ja\ntytär Ngakura yllyttivät Mapuhia pysymään päätöksessään. Avonaisesta\novesta, kuunnellessaan kahdennenkymmenennen kerran talosuunnitelmia,\nmitä Mapuhi lateli, Raoul näki kuunarinsa toisen veneen lähenevän\nrantaa. Aorain ensimmäinen perämies hyppäsi maihin ja vaihtoi pari\nsanaa käsipuolen alkuasukkaan kanssa rientäen sitten Raoulia kohti.\nPäivä musteni äkkiä, sillä paksu pilvi peitti auringon. Yli laguunin\nnäki Raoul, kuinka myrskypilvet lähenivät tuhoa ennustaen.\n\n-- Kapteeni Raffy sanoo, että täällä viipyminen vie hemmettiin, oli\nmerimiehen tervehdys, -- jos onkin helmiäisiä, voimme niitä onkia\ntoisen kerran. Niin hän sanoo. Ilmapuntari on laskenut ja on nyt\nkaksikymmentä yhdeksän ja seitsemänkymmentä.\n\nTuulenpuuska puisteli pandanuspuita heidän kohdallaan ja ravisteli\npalmuja taaempana pudottaen puoli tusinaa kypsiä kokospähkinöitä\nraskain mätkäyksin maahan. Sade läheni ajaen edellään suhisevaa ja\npauhaavaa myrskytuulta, joka saattoi laguunin veden kiehumaan ja ajoi\nsateen sauhuna edellään. Ensimmäiset pisarat rapisivat raskaina\nlehdillä, kun Raoul hyppäsi jaloilleen.\n\n-- Tuhat Chilin dollaria puhtaassa rahassa, Mapuhi, sanoi hän. -- Ja\nkaksi sataa dollaria tavarassa.\n\n-- Minä tahdon talon -- alotti taas toinen.\n\n-- Mapuhi! huusi Raoul saadaksensa äänensä kuulumaan. --- Sinä olet\nperin pöhkö!\n\nHän syöksyi ulos hökkelistä ja painautui jalasta jalkaan merimiehen\nsivulla tuulta vasten venettä kohti. He eivät sitä nähneet.\nTroopillinen sade syöksyi heitä vasten, niin ettei voinut nähdä eteensä\nmuuta kuin maan jalkainsa alla sekä vihaiset pikku aallot, jotka\nlaguunin rannalla repivät ja haukkoivat hiekkaa. Hahmo tuli näkyviin\nvesitulvassa. Se oli Huru-Huru, käsipuoli mies.\n\n-- Saitteko helmen? huusi hän Raoulin korvaan.\n\n-- Mapuhi on höperö! oli vastahuuto ja samassa silmänräpäyksessä he\nhävisivät toisiltaan vedensyöksyyn.\n\nPuoli tuntia myöhemmin Huru-Huru näki, tähystellessään särkän\nulkolaidalla, kuinka Aorai hinasi ylös veneensä ja käänsi nenänsä ulos\nmerelle. Sen lähellä hänen silmänsä sattuivat toiseen kuunariin, jonka\ntuulen puuska oli siihen heittänyt, kuinka se laski veneen veteen.\nHuru-Huru tunsi sen. Se oli kuunari _Orohena_, jonka omisti eräs\npuolirotuinen kauppias Toriki. Tämä hoiti itse laivaansa ja istui\nnytkin varmasti sen peräpuolella. Huru-Huru naurahteli itsekseen. Hän\ntiesi, että Mapuhi oli ottanut tavaroita velaksi edellisenä vuonna\nTorikilta.\n\nRankkasade oli ohitse. Aurinko paahtoi kuumasti ja laguuni oli taaskin\ntyynenä kuin peili, mutta ilma oli tahmeata kuin kummi; sen paino\npaneutui keuhkoihin, jotta oli vaikea hengittää.\n\n-- Oletteko kuullut uutisen, Toriki? kysyi Huru-Huru. -- Mapuhi on\nlöytänyt helmen. Ei mokomampaa helmeä ole koskaan Hikuerussa saatu eikä\nliioin muuallakaan maailmassa. Mapuhi on höperö ja hän on teille\nvelkaa. Muistakaa, että minä tästä ensimmäiseksi teille puhuin. Onko\nteillä tupakkaa?\n\nToriki kiirehti Mapuhin ruohomajaan. Hän oli mies ymmärtämään omat\nasiansa, vaikka muuten tomppeli. Aivan välinpitämättömänä hän vilkaisi\nhelmeen vain silmänräpäyksen ja pisti sen taskuunsa.\n\n-- Onhan sinua onnestanut, sanoi hän. -- Se on kaunis helmi. Saat\nluottoa minulta.\n\n-- Minä tahdon talon, alkoi Mapuhi hämmentyneenä. -- Sen pitää olla\nkuusi syltä ...\n\n-- Kuusi syltä helvettiin! oli kauppiaan vastaus. -- Sinä maksat\nvelkasi ja siinä on sinun tahtosi. Sinä olit minulle velkaa kaksitoista\nsataa Chilin dollaria, nyt et ole enää. Sitäpaitsi saat minulta vielä\ntavaraa kahdensadan arvosta. Jos saan helmen kaupaksi hyvillä ehdoilla\nTahitissa, lisään sata, se on kolme sataa. Mutta muista, vain siinä\ntapauksessa, että saan sen hinnan kuin tahdon. Voinhan saada siitä\ntappiotakin.\n\nMapuhi pani käsivartensa ristiin ja näytti surulliselta painaen alas\npäänsä. Häneltä oli ryöstetty helmi. Talon asemasta hän oli vain\nmaksanut velkansa eikä mitään jäänyt.\n\n-- Sinä olet typerä, sanoi hänen vaimonsa Tefara.\n\n-- Olet sinä typerä, sanoi Nauri, hänen äitinsä. -- Miksi sinä annoit\nhelmen kädestäsi?\n\n-- Mitäpä minä tein, olinhan hänelle velkaa. Hän tiesi, että minulla\noli helmi. Ettekö kuulleet, että hän pyysi sitä nähdäksensä? En minä\nsiitä hänelle ole kertonut, joku muu on jutellut. Ja olinhan minä\nhänelle velkaa.\n\n-- Mapuhi on typerä, matki Ngakura. Tyttö oli vain kaksitoista vuotta\neikä ymmärtänyt parempaa. Mapuhi päästi tunteensa valloilleen ja antoi\nhänelle korvapuustin, jotta tyttö kiepsahti nurin samalla kun Tefara ja\nNauri yltyivät itkemään ja torumaan naisten tapaan.\n\nHuru-Huru oli vahdissa rannalla yhä edelleenkin ja keksi merellä\nkolmannenkin kuunarin, joka läheni ja laski veneen. Se oli _Hira_, Levy\nnimisen juutalaisen oma. Hän oli Saksan juutalainen ja suurin\nhelmikauppias täällä, ja hänen Hiransa oli kaikkien kalastajien ja\nvarkaiden jumala Tahitissa.\n\n-- Oletteko kuullut uutista? sanoi Huru-Huru, kun Levy, paksu ja\nkarkeanaamainen mies nousi maihin. -- Mapuhi on löytänyt helmen. Ei ole\nmilloinkaan nähty Hikuerussa sen tapaista helmeä eikä koko\nmaailmassakaan. Mapuhi on höperö. Hän on myynyt sen Torikille\nneljästätoista sadasta Chili-dollarista -- minä kuuntelin majan\nulkopuolella. Te voitte ostaa sen häneltä halvalla. Muistakaa minun\nkertoneeni siitä ensin. Onko teillä yhtään tupakkaa?\n\n-- Missä on Toriki?\n\n-- Kapteeni Lynchin talossa juomassa absinttia. Hän on ollut siellä\ntunnin aikaa.\n\nLevyn ja Torikin juodessa ja helmestä kauppaa tehdessä kuunteli\nHuru-Huru ja sai tietää hämmästyneenä helmen hirveän hinnan --\nkaksikymmentä viisi tuhatta frangia.\n\nSamaan aikaan Orohena ja Hira luovivat aivan särkän läheisyyteen ja\nampuivat hurjasti merkkikanuunalla. Kolme miestä tuli parahiksi ulos\nnäkemään kuunarien kääntyvän ja syöksyvän merelle laskien nopeasti alas\nsuuret ja pienet purjeet. Ankara tuuli ajoi niitä ulapalle vaahtoiseen\nmereen. Sinne ne häipyivät rankkasateeseen.\n\n-- Kyllä ne palaavat, kunhan vihuri on ohitse, sanoi Toriki. Parasta\nonkin, että joudumme täältä pois.\n\n-- Arvelen, että ilmapuntari on taaskin laskenut, sanoi kapteeni Lynch.\n\nHän oli valkopartainen ukko, liian vanha enää purjehtimaan, ja tullut\nsiihen kokemukseen, että oli hengenahdistuksen vuoksi parasta pysyä\nrauhassa ja levossa Hikuerulla. Hän meni sisään tarkastamaan\nilmapuntaria.\n\n-- Suuri Luoja! kuulivat he hänen huudahtavan ja ryntäsivät sisään ja\nnäkivät hänen tuijottavan ilmapuntariin, joka näytti kahtakymmentä\nyhdeksää ja kahtakymmentä.\n\nSitten he jälleen palasivat ulos tarkastamaan tuskallisina merta ja\ntaivasta. Myrsky oli tauonnut, mutta taivas pysyi synkkänä. Molemmat\nkuunarit, kolmannen seuraamana, pyrkivät jälleen särkkää kohti kaikki\npurjeet levällään. Tuulen suunnan muutos sai heidät hellittämään\npurjeita, mutta viisi minuuttia myöhemmin tuli vastakkaiselta taholta\ntoinen tuulenpuuska ja ajoi ne jälleen merelle. Tyrskeiden pauhu oli\nkova, kumea ja uhkaava ja hirveä aalto nuolaisi rantaa. Salama välähti\nheidän silmissään kirkastaen mustan päivän ja jyrinä läheni heitä\nrämisevänä.\n\nToriki ja Levy lähtivät juoksujalassa tavottamaan venettään,\njälkimmäinen läähättäen kuin kauhunlyömä virtahepo. Kun heidän veneensä\nliukuivat ulos laguunin väylästä, kohtasivat he Aorain veneen. Sen\nperässä seisoi Raoul huudellen miehilleen rohkaisevia sanoja. Hän ei\nsaanut helmeä pois mielestänsä ja nyt hän oli matkalla tarjotakseen\nMapuhille tuon vaaditun talon.\n\nHän astui maalle sellaisen ukkosen jyrinän ja sateen pauhussa, ettei\nnähnyt Huru-Hurua ennenkuin törmäsi kiinni häneen.\n\n-- Myöhäistä! huusi Huru-Huru. -- Mapuhi möi sen Torikille tuhannesta\nneljästä sadasta Chilistä ja Toriki möi sen Levylle kahdestakymmenestä\nviidestä tuhannesta frangista. Ja Levy myö sen Ranskassa sadasta\ntuhannesta frangista. Onko teillä tupakkaa?\n\nRaoul oli tyytyväinen. Hänen ei enää tarvinnut huolehtia helmestä eikä\nse asia häntä kiusannut, vaikkei hän saanutkaan helmeä. Ei hän siltä\nHuru-Huruunkaan luottanut. Mapuhi kyllä oli voinut myydä sen\nneljästätoista sadasta, mutta että Levy, helmien tuntija, olisi\nmaksanut kaksikymmentä viisi tuhatta, se oli liian suuri vale. Raoul\npäätti kysyä kapteeni Lynchiltä asian laitaa, mutta kun hän tuli vanhan\nmerikarhun asunnolle, seisoi mies tuijottamassa suurin silmin\nilmapuntaria.\n\n-- Katsokaa, mitä se näyttää! kehotti kapteeni kiihkeästi pyyhkien\nlasejaan ja jälleen tuijottaen lasiin.\n\n-- Kaksikymmentä yhdeksän ja kymmenen, sanoi Raoul. -- Minä en ole\nkoskaan nähnyt sitä noin alhaalla.\n\n-- Sen minä uskon, sanoi kapteeni lyhyesti. -- Viisikymmentä vuotta,\npoikana ja miehenä, kaikilla maailman merillä -- enkä ikinä ole nähnyt\nsen vaipuvan tuohon. Kuulkaa!\n\nHe seisoivat hetken kuunnellen, kun myrsky pauhasi ja pudisteli taloa.\nSitten he menivät ulos. Tuulispää oli sivuuttanut ja he voivat nähdä\nAorain penikulman päässä hyppimässä ja keinumassa mielettömän hurjasti\nhirveässä meressä, jonka aallot syöksyivät jättimäisinä vyöryinä\nkoillisesta ja syöksyivät koralliriutalle. Eräs veneen miehistä osotti\nväylän suuta ja ravisti päätään. Raoulin silmät noudattivat suuntaa,\nmutta hän näki vain meren kuohuvan myllerryksen.\n\n-- Näyttää siltä kuin minun pitäisi jäädä tänne yöksi, kapteeni, sanoi\nRaoul. Sitten hän kääntyi venemieheen päin ja antoi määräyksen hinata\nvene ylös ja etsiä itselleen suojaa, miten paraiten taisivat.\n\n-- Kaksikymmentä yhdeksän kohdalleen, sanoi kapteeni Lynch tullen juuri\nulos, tuoli kädessä, vieläkin katsottuaan ilmapuntaria.\n\nHän istuutui katselemaan näytelmää merellä.\n\nAurinko paahtoi lisäten päivän tukehuttavaa kuumuutta kuolontyyneyden\nohella tuulispäiden välillä. Meri korkeni yhä.\n\n-- Tuo meri tekee minut levottomaksi, sanoi Raoul. -- Nyt ei tuule ja\nkatsokaahan tuonne, kuinka on laita kuitenkin.\n\nMonien penikulmien päästä tuli meri vyöryen ja tärisytti hiekkasärkkää\nkuin maanjäristys. Kapteeni Lynch katseli sitä hämmästyneenä.\n\n-- Taivaan Jumala! huudahti hän ja nousi tuolilta, mutta painui heti\ntakaisin.\n\n-- Eihän tuule ollenkaan, toisti Raoul. -- Minä käsittäisin tämän, jos\ntuulisi.\n\n-- Kyllä te tuulta saatte ja pian, niin että riittää, oli kapteenin\njäreä vastaus, -- älkää siitä huolehdi!\n\nMiehet istuivat vaieten. Hiki tihkui heidän ihostaan tuhansin pisaroin\nvaluen vesipäille, jotka sitten yhtyivät virtaaviksi puroiksi juosten\nmaahan. He huohottivat, etenkin vanhuksen ponnistukset olivat perin\ntuskallisia. Suuri laine vyöryi rannalle rouhien kokospuiden runkoja ja\nulottui melkein heidän jalkoihinsa.\n\n-- Hyvän matkaa yli nousuveden määrää, huomautti kapteeni Lynch. --\nMinä olen ollut täällä yksitoista vuotta. Hän katsoi kelloaan. -- Kello\non kolme.\n\nMies ja vaimo, kintereillään joukko lapsia, läheni heitä lohduttomina.\nHe asettuivat rakennuksen läheisyyteen ja monen epäilyksen jälkeen\nistuivat maahan hiekkaan. Muutamaa minuuttia myöhemmin toinen perhe\ntuli vastakkaiselta suunnalta kantaen sylissään kaikenlaista kamaa,\neikä aikaakaan, niin oli jo monta sataa ihmistä, kaiken ikäisiä ja\nsukuisia kokoontunut kapteenin asunnolle. Hän huusi eräälle vasta\ntulleelle, jolla oli rintalapsi sylissään, ja sai vastaukseksi tietää,\nettä hänen majansa oli meri juuri huuhdaissut laguuniin.\n\nTämä oli korkein kohta monien penikulmien piirissä ja usealta taholta\nmeri jo hyrskyi koralliriutan yli molemmin puolin. Särkkä oli\nympärimitaten kaksikymmentä penikulmaa, mutta ei viittäkymmentä syltä\nleveämpi mistään. Nyt oli paras helmenpyyntiaika ja yltä ympäri\nkaikista saarista, aina Tahitista saakka, oli ihmisiä täällä.\n\n-- Täällä on nyt kaksitoista sataa miestä ja naista ja lasta, sanoi\nkapteeni Lynch. -- Sanokaa minun sanoneeni, kuinka monta täällä on\nhuomenaamulla.\n\n-- Miksi ei tuule? Sitä minä tahtoisin tietää, huomautti Raoul.\n\n-- Älkää huoli, nuori mies, älkää huoli, kyllä te vielä pääsette tuulen\nkaipuusta.\n\nKapteeni Lynchin puhuessa suuri aalto taaskin huuhtaisi särkkää. Vesi\nsuhisi ja porisi kolmen tuuman korkuisena heidän tuoliensa alla.\nPelokkaita huudahduksia kuului naisten puolelta. Lapset tuijottivat\nristissä käsin hirmuisina vyöryviä aaltoja ja itkivät surkeasti. Kissat\nja kanat hyppivät ensin vedessä ja pakenivat sitten kuin yhteisestä\npäätöksestä kapteeni Lynchin katon päälle. Eräs Paumotuksen asukas,\njolla oli vastasyntyneitä koiranpentuja kopassa, kiipesi puuhun ja\nsitoi ne sinne kahdenkymmenen jalan korkeuteen, ja sillä aikaa emä\nvinkui surkeasti ja juoksi puun juurella.\n\nAurinko paistoi yhä kirkkaasti ja kuollut tyyneys vallitsi. He istuivat\nja katselivat aaltoja ja Aorain hurjaa keinumista raivoisalla merellä.\nKapteeni Lynch oli tuijottanut jättimäisten vesivuorien vyöryä, kunnes\nhän ei enää voinut. Hän peitti kasvot käsiinsä päästäksensä näkemästä\nja meni sisään.\n\n-- Kaksikymmentäkahdeksan ja kuusikymmentä, sanoi hän hiljaisesti\npalatessaan.\n\nHänen kädessään oli nippu ohutta köyttä. Sen hän jakoi kahden sylen\npituisiin palasiin ja antoi yhden Raoulille, piti toisen itse ja loput\nhän jakoi naisille kehottaen heitä nousemaan puihin.\n\nHeikko tuuli alkoi tuntua koillisesta huuhdellen Raoulin poskea ja\nvirkistäen häntä hiukan. Hän voi nähdä Aorain lujittavan purjeitaan ja\nsuuntaavan merelle ja katui, ettei ollut jäänyt laivalle. Voisihan se\nkellua myrskyssä, mutta särkkä...! Aalto tuli kohti ja oli heittää\nhänet nurin. Hän valitsi puun suojakseen, mutta muisti ilmapuntarin ja\njuoksi huoneeseen katsomaan. Häneen yhtyi kapteeni Lynch ja he menivät\nsisään samalle asialle.\n\n-- Kaksikymmentä kahdeksan ja kaksikymmentä, sanoi vanha purjehtija. --\nTästä on tulossa selvä helvetti -- mitä se oli?\n\nIlma tuntui täyttyneen humulla. -- Talo tärisi ja huojui ja he kuulivat\nmahtavan tuulenhuminan. Akkunat helisivät, kaksi ruutua rikkui ja tuuli\npyyhkäisi sisään, työnsi heitä ja oli vähällä kaataa. Ovi paiskautui\nkiinni, niin että ripa vieri lattialle. Seinät pullistuivat kuin\nilmapallon, kun siihen kaasua lasketaan. Sitten kuului uusi ääni aivan\nkuin kiväärin pauke, kun aallon räiske löi ulkoseinää vastaan. Kapteeni\nLynch katsoi kelloaan. Se oli neljä.\n\nHän otti ylleen öljytakin, irrotti ilmapuntarin naulasta ja pisti sen\nlaajaan taskuun. Taasen iski aalto rakennusta kovalla pamauksella ja se\nnousi kulmalleen, kääntyi neljännesympyrän perustuksillaan ja vaipui\nkasaan, lattia kymmenen asteen kulmassa.\n\nRaoul pääsi ensiksi ulos. Tuuli tarttui häneen ja vei mukanansa. Hän\npani merkille, että se oli nyt kääntynyt itäiseksi. Kovalla voiman\nponnistuksella hän heitti itsensä hiekalla nurin yrittäen sillä tavalla\npysytellä paikallaan. Oljenkortena livahti kapteeni Lynch sätkytellen\nhänen päällitsensä. Kaksi Aorain miestä, jotka olivat kiivenneet ensin\nkokospalmuun, yritti tulla heitä auttamaan taistellen tuulta vastaan ja\nköyristellen eriskummallisissa kulmissa tuuma tuumalta eteenpäin.\n\nVanhan miehen jäsenet olivat kankeat eikä hän voinut kiivetä, joten\nmiehet sitoivat köyden pätkiä yhteen ja hinasivat hänet jalka jalalta\nylös puuhun ja sitoivat kiinni viidenkymmenen jalan korkeuteen puun\nlatvaan. Raoul heitti nuoran läheisen puun rungon ympärille ja katseli\ntätä menoa. Myrsky oli hirmuinen. Hän ei olisi voinut unissaankaan\nkuvitella, että tuuli voi olla niin kova. Aalto pyyhkäisi taaskin yli\nsärkän ja vesi ulottui yli polvien, ennenkuin se jälleen imeytyi\ntakaisin. Aurinko oli hävinnyt ja taivas lyijynharmaa. Muutamat\nsadepisarat sattuivat häneen ihan vaakasuorasti ja iskivät kipeästi\nkuin lyijyrakeet. Suolainen, kuohuva vesi löi häntä vasten kasvoja. Se\noli kuin isku miehen kädestä. Hänen poskiaan kirveli ja tuskan\nkyyneleet nousivat polttaviin silmiin. Useita satoja alkuasukkaita oli\nkiivennyt puihin. Olisihan voinut nauraa noita kelluvia ihmisterttuja\nkorkealla puissa. Ollen Tahitissa syntynyt, hän taivutti ruumiinsa\nmelkein kaksinkerroin, tarttui käsillään puun runkoon ja iski jalkansa\npohjat puuta vasten ja käveli hitaasti ylös runkoa myöten. Latvassa hän\ntapasi kaksi naista, kaksi lasta ja miehen. Toinen pikku tytöistä piti\nsylissään kissaa.\n\nHän viittoi pesästään kapteeni Lynchille ja urhoollinen merisankari\nviittoi hänelle. Raoul katsoi taivasta. Se oli tullut hyvin lähelle,\ntuntui todellakin kaartuvan hänen päänsä päällä ja muuttuneen harmaasta\nmustaksi. Monet olivat vielä maassa ja pysyttelivät puitten tyvien\nympärillä pidellen niistä kiinni. Useat rukoilivat ja mormoonilainen\nsaarnaaja yritti puheellaan lohduttaa niitä, jotka malttoivat\nkuunnella. Omituinen, kaukainen ja rytmillinen ääni sattui hänen\nkorvaansa, heikkona kuin sirkan viserrys, kestäen vain silmänräpäyksen,\nmutta vaikuttaen häneen kuin taivaallinen musiikki. Hän katsoi\nympärilleen ja huomasi erään puun juurella joukon ihmisiä, jotka\npysyttelivät kiinni osaksi puussa, osaksi toisissaan. Hän voi erottaa\nheidän huultensa liikkuvan samalla tavalla, samassa tahdissa. Mitään\nääntä ei kuulunut, mutta hän arvasi heidän laulavan virttä.\n\nTuuli yltyi yhä kovemmaksi. Eihän sen kiihkeyttä enää voinut millään\nmitata, sillä se oli aikoja sitten mennyt yli hänen tajuamansa tuulen\nmahtavuuden, mutta saattoi sentään ymmärtää, että se yhä vieläkin\nkasvoi. Kappaleen matkan päässä hänestä kiskaisi tuuli puun juurineen\nmaasta irti ja paiskasi sen ihmistaakkoineen maahan. Suuri aalto tuli,\npyyhkäisi hiekkaa ja he olivat kaikki poissa. Kaikki tapahtui nopeaan.\nHän näki ruskean olan ja mustan pään kelluvan laguunin vaahtoisella\naallolla. Seuraavassa hetkessä sekin oli hävinnyt. Puita kaatui nyt\nuseampia pudoten sikin sokin toistensa päälle kuin tulitikut laatikosta\nkaadettuina. Tuulen voima ihmetytti häntä yhä. Hänen oma puunsa huojui\nturmiota ennustavasti. Toinen vaimoista piti sylissään valittelevaa\ntyttöä ja tämä taas likisti rintaansa vasten kissaa.\n\nMies, joka piteli toista lasta, kosketti Raoulia käsivarteen ja osotti\nsormellaan. Hän katsoi ja näki mormoonikirkon heiluvan noin kahden\nsadan jalan päässä. Se oli irtaantunut perustuksiltaan ja tuuli ja\naallot kulettivat sitä laguunia kohti. Kauhea vesimuuri tarttui siihen,\nkaatoi sen kumoon ja heitti vasten puolta tusinaa kokospalmua.\nIhmistertut putoilivat alas kuin kypsät pähkinät. Peräytynyt aalto\njätti heidät maahan, toiset liikkumattomina, toiset tuskasta\nkiemurtelevina ja valittavina. Raoulista ihmiset muuttuivat\nmuurahaisiksi eikä mikään häntä enää hämmästyttänyt. Aivan kuin kaikki\nolisi ollut, niinkuin pitikin, hän katseli, kuinka seuraava aalto\nlakaisi tyhjäksi hietikon hylyiksi joutuneista ihmisistä. Kolmas aalto,\nsuurempi kuin mikään entisistä, heitti kirkon laguuniin, missä se\npuoleksi uponneena ui etäämmäksi ja etäämmäksi muistuttaen elävästi\nNoan arkkia vedenpaisumuksessa.\n\nHän katsahti kapteeni Lynchin taloa kohti ja huomasi ihmeekseen sen\nolevan poissa. Kaikki kävi tosiaankin nopeaan. Hän pani merkille, että\nuseat ihmiset olivat kiivenneet alas puista. Tuuli oli vieläkin\nkiihtymässä. Hänen oma puunsa oli todisteena siitä. Se ei enää\nhuojunut, se oli sanan mukaisesti hiljaa, tuulen alle kaartuneena ja\nalati värisevänä. Se värinä oli tuskallista. Se oli sama liike kuin\nääniraudassa taikka harpun kielessä, nopeaa, lakkaamatonta. Ja vaikka\npuun juuri olisikin kestänyt, ei runko voinut sietää tätä loppumatonta\ntaipumista. Jommankumman täytyi murtua.\n\nTuossa murtui taas yksi. Hän ei nähnyt sen katkeamista, mutta siinä se\nseisoi puolivälistä runkoa taittuneena. Ei voinut tietää, mitä\ntapahtui, ellei sitä silmin nähnyt, sillä eihän puitten ryske eikä\nihmisten parkuminen voinut saada tilaa tässä mahtavassa äänen\npaljoudessa. Hän sattui katsahtamaan kapteeni Lynchiin juuri kuin\nseuraavaa tapahtui: Puun runko taittui puolivälistä, murtui ja\nirtaantui äänettömästi. Puun latva ja siinä kolme Aorain miestä sekä\nkapteeni Lynch lensivät laguunille. Se ei pudonnut maahan, vaan ajautui\nmerelle kuin ilmalaiva. Hän seurasi lentoa silmin noin sadan metrin\npäähän ja ponnistaen näköään hän luuli kapteenin viitanneen\njäähyväisiä.\n\nRaoul ei odottanut enää kauempaa. Hän kosketti alkuasukasta ja antoi\nhänelle merkin laskeutua maahan. Mies kyllä oli myöntyväinen, mutta\nhänen naisensa olivat kauhusta kankeina ja hän piti parhaimpana jäädä\nheidän turvakseen. Raoul sitoi köytensä puun ympärille ja kapusi alas.\nSuolainen hyökyaalto huuhtaisi hänen päätään. Hän pidätti henkeään ja\ntarttui epätoivoisen voimalla köyteensä. Vesi peräytyi ja puun rungon\nsuojassa hän pääsi hengittämään kunnes uusi aalto yllätti hänet. Toinen\nnaisista liukui nyt myöskin alas, joten puuhun jäi alkuasukas toisen\nnaisen, kahden lapsen ja kissan kanssa.\n\nRaoul oli huomannut, kuinka ihmisryhmät puiden ympärillä yhä\npienenivät. Nyt hän näki ihan läheisyydessään, kuinka se tapahtui.\nHänen piti ponnistaa kaikki voimansa pysyäkseen köydessä kiinni, ja\nvaimo, joka oli häneen liittynyt, alkoi uupua. Joka kerta kun aalto oli\nvierähtänyt heidän ylitseen, hän ihmetteli, että oli vielä jälellä ja\nettä vaimokin oli paikallaan. Viimein hän nousi yksin aallosta. Hän\nkatsahti ylös. Latva oli poissa puusta. Nyt kyllä juuret kestivät, kun\ntuulta keräävät lehvät olivat poissa. Hän alkoi kiivetä ylös, mutta oli\nniin heikko, että nouseminen kävi hitaasti ja useat aallot huuhtelivat\nhäntä, ennenkuin hän pääsi pois niiden ulottuvista. Sitten hän sitoi\nitsensä kiinni runkoon ja valmistui niin rohkeasti kuin suinkin\nodottamaan yötä ja ties mitä muuta.\n\nYksinäisyys oli synkkää yön pimeydessä. Toisin kuuroin hän kuvitteli\nmaailman lopun olevan käsillä ja hän oli ainoa eloon jäänyt. Tuuli\nkääntyi tunti tunnilta. Kun kello hänen luullakseen oli yksitoista, oli\nse aivan uskomattoman raju. Se oli hirmuista, jättimäinen ilmiö,\nkirkuva hirviö, aalto, joka lakkaamatta kulki ja iski, iski ja kulki --\nkoskaan päättymättä. Hän tunsi keventyvänsä ja muuttuvansa ilmavaksi,\nhän se olikin liikkeessä, hän ajautui uskomattomalla nopeudella läpi\nloppumattoman kiinteän kappaleen. Tuuli ei enää ollut liikkuvaa ilmaa.\nSe oli tullut aineelliseksi kuten vesi taikka elohopea. Hänestä tuntui,\nettä siitä voi pitää kiinni ja repiä siitä kappaleita kuin\nteurastetusta härästä, tarttua siihen ja pysytellä kiinni kuin ihminen\nkallion kielekkeessä.\n\nMyrsky ruhjoi häntä. Kasvoja ei voinut kääntää sitä vastaan eikä\nhengittää, sillä se tunkeutui suuhun ja sieramiin täyttäen keuhkot kuin\npuhallettavan rakon. Sellaisina hetkinä hänestä tuntui kuin koko ruumis\nolisi ollut täyteen sullottu kovaa maata. Painaen suutaan voimakkaasti\npuun runkoon, voi hän jonkun verran hengittää. Tuulen lakkaamaton paino\nnäännytti hänet, ruumis ja aivot turtuivat. Hän ei enää jaksanut\ntarkata ympäristöään, ei ajatella, oli puoliksi tajuton. Yksi ainoa\najatus pysyi vireillä itsepintaisesti: _vai tämä siis on hirmumyrsky!_\nSe käsite hehkui hänen tajunnassaan kuin tulen liekki syttyen ja\nsammuen. Turtumuksen tilasta hän palasi siihen huomioon: _tämä on siis\nhirmumyrsky_, ja vaipui jälleen horroksiin.\n\nHirmumyrsky oli rajuimmillaan yhdentoista ajoista illalla kolmeen\naamulla, ja kello yksitoista meni se puu, jossa Mapuhi istui naistensa\nkanssa. Mapuhi nousi laguunin pinnalle pitäen yhä tytärtään Ngakuraa\nsylissään. Vain etelämeren saariasukas voi pitää henkensä sellaisessa\nkuohuvassa helvetissä. Pandanuspuu, johon hän oli tarttunut, pyöri\nympäri ja kellui edes takaisin ja vain tarttumalla siihen ja\nheittämällä irti oikeana hetkenä hän saattoi pitää itseään ja Ngakuraa\nkyllin kauan veden pinnalla ilmaa saadakseen. Mutta se ilma oli vain\nkuohua ja vesipisaroita.\n\nUlommalle hiekkasärkälle oli kymmenen penikulmaa suoraan poikki\nlaguunin. Täällä oli sikin sokin puunrunkoja, tukkeja, laivanhylkyjä ja\ntalojen jäännöksiä ja ne ruhjoivat kuoliaiksi yhdeksän kymmenestä\nniistä raukoista, jotka hengissä olivat osuneet pääsemään poikki\nlaguunin. Puoleksi hukkuneina ja nääntyneinä he viskautuivat tähän\nluonnonvoimien mielettömään huhmareen ja jauhautuivat muodottomiksi\nlihakasoiksi. Mapuhilla oli kuitenkin onni mukanaan. Hän oli yksi\nkymmenestä, se sattuma oli kohtalon oikku. Hän ryömi ylös rannalle\nverta vuotavana lukuisista haavoista. Ngakuran vasen käsivarsi oli\nkatkennut ja oikean käden sormet musertuneet ja kasvoista sekä leuasta\nnahka poissa aina luuhun saakka. Mapuhi tarttui erääseen vielä pystyssä\nolevaan puuhun, huohotti ja piteli tyttöä seisoen vedessä toisin\nkuuroin polveen saakka, toisinaan kainaloon.\n\nKolmen aikaan yöllä hirmumyrskyn takajalat taittuivat. Viideltä tuntui\nvain navakka tuuli. Ja kuuden aikaan oli jo rasvatyyni ja aurinko\npaistoi. Meri oli asettunut. Laguunin vielä rauhattomalla partaalla\nMapuhi näki niiden ruhjoontuneet ruumiit, jotka eivät olleet päässeet\nmaihin. Epäilemättä olivat Nauri ja Tefara niiden joukossa. Hän kulki\npitkin rantaa etsien ja löysikin vaimonsa virumassa puoli ruumista\nvedessä. Hän istuutui maahan ja itki, lieventäen tuskaansa\neläimellisillä äänillä alkuihmisen tapaan. Samassa vaimo liikahti ja\nvalitti. Mapuhi tarkasti häntä huolellisemmin. Tefara oli elossa ja\nlisäksi vielä aivan vahingoittumaton. Hän vain nukkui. Vaimon kohtalo\noli siis myös ollut yhden kymmenestä.\n\nEdellisen yön kahdestatoista sadasta oli nyt jälellä vain kolme sataa\nelävää olentoa. Mormoonisaarnaaja ja eräs santarmi toimittivat laskun.\nLaguuni oli täynnä ruumiita. Ei yhtäkään taloa, ei ainoatakaan hökkeliä\nollut pystyssä. Koko särkällä ei ollut kahta kiveä päällekkäin. Vain\njoka viideskymmenes kokospalmu oli pystyssä ja nekin pirstottuina eikä\nainoatakaan pähkinää jälellä. Juotavaa vettä ei ollut missään. Matalat\nkolot, joihin tavallisesti kerääntyi sadevettä, olivat nyt täynnä\nsuolaista. Laguunista saatiin pelastetuksi muutamia säkkejä happamia\njauhoja. Eloon jääneet kuorivat kaatuneita kokospuita ja ottivat niiden\nsydämet syödäkseen. Siellä täällä ryömittiin maamajoihin, joita\nkaivettiin hiekkaan ja peitettiin metallilevyillä, joita saatiin\nrakennusten jätteistä. Lähetyssaarnaaja kyhäsi jonkunlaisen vesisiilin,\nmutta hän ei voinut sillä puhdistaa vettä kolmelle sadalle hengelle.\nKun Raoul toisena päivänä otti kylvyn laguunissa, huomasi hän, että se\njollakin tavoin vaimensi hänen janoaan. Hän ilmoitti heti kaikille\nuutisensa ja pian oli laguunissa kolme sataa ihmistä, miestä, naista ja\nlasta, kaulaan saakka vedessä, yrittäen juoda kaikella ihollaan.\nYmpärillä ui kuolleiden ruumiit ja jalka sattui sellaisiin, jotka\nolivat painuneet pohjaan. Kolmantena päivänä hautasi väki kuolleensa ja\nasettui odottamaan pelastuslaivaa.\n\nSillä aikaa Nauri, myrskyn erottamana perheestään, oli ajautunut omille\nseikkailuilleen. Hän oli tarttunut karkeaan lankkuun, joka repi ja\nraapi hänen ruumistaan ja täytti sen tikuilla, ja myrsky heitti hänet\nyli hietikon ja ajoi merelle. Siellä hän hirmuisissa vesivuoriaalloissa\nkadotti lankkunsa. Hän oli vanha vaimo, lähemmäksi kuuttakymmentä,\nmutta syntynyt Paumotus-saarella eikä milloinkaan eronnut meren\nnäkyvistä. Hänen uidessaan pimeässä sätkien, tukahtumaisillaan ja\ntaistellen saadakseen hengittää, iski mahtava kokospähkinä häntä\nhartiaan. Silmänräpäyksessä hän tajusi tehtävänsä ja tarttui pähkinään.\nSeuraavina hetkinä hän keräsi seitsemän lisää. Yhteen sidottuina ne\nmuodostivat vyön, joka pelasti hänen henkensä, mutta uhkasi sulloa\nhänen ruumiinsa hyytelöksi. Hän oli lihava nainen ja helposti\nhaavoittuva, mutta hänellä oli kokemusta myrskyilmassa ja rukoillen\nhai-jumalaansa varjelemaan itseään petokalalta hän odotti tuulen\ntyyntymistä. Mutta kolmen aikaan hän oli melkein tajuttomana. Eikä hän\nsiitäkään mitään tiennyt, että kuudelta oli tullut ihan tyyni. Hän\nheräsi tajuihinsa, kun aallot heittivät hänet sannalle. Hän kaapi\nhiekkaa tarttuen kiinni, niin että veri sirisi, pysytellen kiinni käsin\nja jaloin, jottei aallot vetäisi häntä takaisin, ja hän onnistuikin\npääsemään kuivalle aaltojen ulottuvista.\n\nHän tiesi, missä oli. Tämä maa ei voinut olla mikään muu kuin pieni\nsaari Takokota. Siellä ei ollut laguunia eikä ketään asukasta. Hikueru\noli siitä viidentoista penikulman päässä.\n\nHän ei voinut nähdä Hikuerua, mutta tiesi, että se oli etelässä. Päivät\nkuluivat ja hän eli niillä kokospähkinöillä, jotka pelastusvyönä olivat\nkannattaneet häntä vedenpinnalla. Ne olivat sekä ravintona että\njuomana. Mutta hän ei saanut itseään kylliksi ravituksi eikä jano\noikein sammunut. Pelastusmahdollisuudet olivat hyvin pulmallisia. Hän\nnäki savun pelastuslaivasta taivaan rannalla, mutta mikä pelastuslaiva\nolisi aikonutkaan tulla yksinäiselle Takokotasaarelle?\n\nEnsimmäisestä hetkestä alkaen olivat ruumiit häntä vaivanneet. Meri\nheitti niitä yhä tälle pienelle hietikolle, ja hän heitteli niitä niin\nkauan kuin jaksoi veteen, missä haikalat ne söivät. Mutta kun voimat\nuupuivat, reunustivat kuolleet ruumiit hänen pienen saarensa rantoja ja\nhän vetääntyi niistä kauhistuen pois niin kauas kuin suinkin, mutta\npitkälle ei siinä päässyt.\n\nKymmenentenä päivänä hän söi viimeisen pähkinän ja hänen ruumiinsa\nkuivui kokoon janosta. Hän laahusti pitkin rantaa toivoen löytävänsä\njonkun pähkinän. Olihan ihmeellistä, että niin paljon ruumiita ajautui\nrantaan eikä ainoatakaan pähkinää. Ja kuitenkin oli varmasti enemmän\nkokospähkinöitä uimassa kuin kuolleita. Hän heitti hakemisen sikseen ja\nheittäytyi rannalle uupuneena. Loppu oli tullut. Ei ollut muuta neuvoa\nkuin kuolla.\n\nHerätessään kerran taas tietoisuuteen, huomasi hän tuijottavansa\nhiekankellertävään tukan tupsuun erään kuolleen päässä. Aallokko heitti\nruumiin häntä kohti ja veti sen taas takaisin. Se pyöri ympäri ja hän\nnäki, ettei sillä ollut ollenkaan kasvoja. Kuitenkin oli tuossa\npunakeltaisessa tukassa jotakin tuttua. Hän ei sitä sen kauempaa\najatellut -- hänkin odotti kuolemaa ja välitti vähät, mikä mies tuo\nkauhean ruma ruumis aikoinaan oli ollut.\n\nLopulta hän kuitenkin nousi puoleksi istumaan ja tuijotti taas\nruumiiseen. Mahdottoman suuri aalto oli heittänyt sen niin ylös,\netteivät muut siihen enää ulottuneet. Niin, oikein, tuollaista\npunakeltaista tukkaa ei ollut kellään muilla kuin yhdellä ainoalla\nmiehellä koko Paumotus-saarella. Se oli Levy, Saksan juutalainen, mies,\njoka oli ostanut helmen ja vienyt sen Hira-laivalleen. Yksi seikka oli\nsiis varma: Hira oli joutunut haaksirikkoon, ja helmenpyytäjien ja\nvarkaiden jumala oli nyt tuossa.\n\nHän ryömi kuolleen luo. Levyn paita oli repeytynyt ja Nauri näki\nnahkaisen rahavyön vyötärellä. Hän pidätti henkeään ja riipoi solkea.\nSe antoi myöten helpommin kuin hän oli odottanutkaan ja niin nopeasti\nkuin saattoi, laahasi hän vyötä perässään hietikolla. Tasku taskulta\nhän sen avasi ja huomasi kaikki tyhjiksi. Minnekähän Levy olisi voinut\nsen pistää? Viimeisestä taskusta hän sen sitten löysi, ensimmäisen ja\nainoan helmen, jonka Levy oli ostanut retkellään. Hän ryömi poispäin\npaetakseen vyön hajua ja tutki helmeä. Se oli se sama, jonka Mapuhi oli\nlöytänyt ja jonka Toriki oli häneltä ryöstänyt. Hän punnitsi sitä\nkädessään ja vieritti sitä hyväillen edes takaisin. Mutta mitään\nerikoista kauneutta hän ei siinä huomannut. Hän näki ainoastaan sen\ntalon, jonka Mapuhi, Tefara ja hän olivat huolellisesti rakentaneet\nmielikuvituksessaan. Joka kerta helmeen katsahtaessaan hän näki talon\nilmielävänä yksityiskohtineen, vieläpä kahdeksankulmaisen lyöpäkellon\nseinällä. Olihan siinä elämälle tarkoitus.\n\nHän repi siekaleen _ahu'staan_ ja sitoi sillä helmen varmasti\nkaulaansa. Sitten hän kulki pitkin rantaa huohottaen ja valittaen,\nmutta päättäväisesti etsien kokospähkinöitä. Pian hän löysikin yhden,\nja kun hän katsahti ympärilleen, toisenkin. Hän mursi toisen, joi sen\nmehun, joka oli hunajanmakeata, ja söi lihan viimeiseen palaseen.\nHiukan myöhemmin hän löysi vahingoittuneen kanootin. Siitä oli hanka\npoissa, mutta hän oli nyt toivorikas ja ennenkuin päivä oli lopussa,\noli hän keksinyt hangankin. Jokainen löytö oli hyvä enne. Helmi oli\ntaikaesine. Myöhempään illalla hän näki vedessä uimassa puisen\nlaatikon. Kun hän veti sen ylös vedestä, tuntui sen sisällä jotakin\nkolisevan, ja siinä oli kymmenen laatikkoa lohta. Hän avasi yhden\nhakkaamalla sitä kanoottiin. Siten hän käytti useita tunteja lohen\nesille saamiseen, hakaten ja puristellen ulos palasen kerrallaan.\n\nKahdeksan päivää hän odotti pelastajaa. Sillä välin hän laitteli\nkanoottia kuntoon käyttämällä löytämiänsä kokossyitä ja ahu'nsa\njätteitä. Kanootti oli pahasti halkeillut eikä hän voinut saada sitä\nvettä pitäväksi, mutta hän teki äyskärin kokospähkinästä. Vaikeinta oli\nsaada airo. Lohilaatikon tinakappaleilla hän leikkasi tukkansa poikki\njuurta myöten, punoi sen nyöriksi ja sitoi sillä kolme jalkaa pitkään\nrisukeppiin lohilaatikosta saamansa levyn.\n\nKahdeksantenatoista vuorokautena keskiyöllä hän sysäsi kanoottinsa\nvesille alkaen paluumatkan Hikueruun. Hän oli vanha nainen. Kärsimykset\nolivat sulattaneet hänestä rasvat, niin ettei ollut paljon muuta\njälellä kuin luuta ja nahkaa sekä lihasnippuja. Kanootti oli suuri,\nkolmen miehen soudettava. Mutta hän sai soutaa yksin kurjalla airolla.\nSitäpaitsi vuoti kanootti hurjasti ja kolmanneksen ajastaan hän sai\nkäyttää veden pois ajamiseen. Kirkkaalla päivälläkin hän turhaan\ntähysteli Hikuerua. Hänen takanaan oli Takokota hävinnyt taivaan\nrannalta. Aurinko paahtoi hänen verhotonta ruumistaan ja puristi siitä\nulos senkin mehun, mikä vielä oli jälellä. Kaksi lohilaatikkoa oli\nvielä jälellä ja päivän kuluessa hän mursi niihin reiät ja imi\nsisustaa. Hänellä ei ollut aikaa nyppiä lihaa esiin. Meren virtaus\nkuletti häntä länteen päin huolimatta hänen soutamisestaan.\n\nAikaiseen ehtoopäivällä, kun hän seisoi suorana kanootissaan, näkyi\nHikueru. Sen kokospalmujen rikkaus oli mennyt. Vain siellä täällä,\npitkien välimatkojen päässä, hän näki risaiset puiden jätteet. Mutta\nhänen näkemänsä elvytti kuitenkin voimia. Hän olikin lähempänä kuin oli\nluullutkaan. Virta vei kanoottia yhä länteen päin. Hän tarrasi vastaan\nsoutaen. Airon lehti irtaantui ja hän menetti paljon aikaa vähä väliin\nsitä korjatessaan. Lisäksi tuli vielä veden ammentaminen. Häneltä meni\ntunti kolmesta niihin hommiin. Ja yhä hän vaan ajautui länteen.\n\nAuringon laskussa Hikueru oli hänestä kaakkoon päin kolmen penikulman\npäässä. Tuli täysikuu, ja kahdeksan aikaan saari näkyi idässä kahden\npenikulman päässä. Hän yritteli vielä tunnin aikaa, mutta maa oli yhtä\nkaukana kuin ennenkin. Hän oli sattunut joutumaan keskelle virtaa,\nkanootti oli liian suuri, airo hyvin hontelo ja liiaksi paljon kului\naikaa ja voimia veden poistamiseen. Sitäpaitsi hän oli hyvin heikko ja\nyhä heikkenemässä. Huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan kanootti\najautui yhä länteen.\n\nHän rukoili hengessään hai-jumalaansa, laskeutui laidan ylitse ja alkoi\nuida. Vesi virkisti häntä ja pian oli kanootti jäänyt kauas. Tunnin\nkuluttua ranta oli tuntuvasti lähempänä. Silloin tapahtui se, mitä hän\noli pelännyt. Aivan hänen edessänsä, ei kahtakymmentä jalkaa etäämpänä,\nleikkasi vettä suuri evä. Hän ui suoraan sitä kohti ja se väisti\nhiljalleen, kääntyen oikealle kaaressa hänen ympäritseen. Hän tuijotti\nyhä evään ja ui edelleen. Kun evä hävisi, hän heittihe suulleen vedessä\nja vahti, kun evä läheni; silloin hän alkoi uida. Peto oli veltto --\nsen hän näki. Epäilemättä oli sillä ollut kylliksi ruokaa myrskyn\njälkeen. Olisipa se vain ollut nälissään, ei se olisi luopunut\nhyökkäyksestään, sen hän tiesi. Se oli viidentoista jalan pituinen ja\ntiettävästi se olisi puraissut hänet kahtia yhdellä haukkauksella.\n\nMutta hänellä ei ollut aikaa siihen tuhlata. Virta vei yhä länteen\npäin, joko ui tai oli uimatta. Kului puoli tuntia ja peto kävi yhä\nrohkeammaksi. Huomaten, ettei Nauri ollut pelottava olento, se yhä\nläheni pienentäen piiriä ja mulkoillen häneen ahnailla silmillään ohi\nkiitäessään. Ennen pitkää, sen hän tiesi, hirviön rohkeus kyllä\nkasvaisi, niin että se tekisi hyökkäyksen. Hän päätti uskaltaa ensiksi.\nOlihan se toivoton yritys. Hän oli vanha nainen, yksin meressä, heikko\npaastoamisesta ja kärsimyksistä, ja nyt tuon meritiikerin edessä piti\nhänen uskaltaa hyökkäys estääksensä sitä hyökkäämästä. Hän ui edelleen\nodottaen hetkeään. Hai sivuutti hänet kahdeksan jalan etäisyydessä. Hän\nrynnisti sitä kohti kuin olisi tahtonut hyökätä. Se huiskasi vihoissaan\npyrstöllään paetessaan, ja sen karhea pinta raapaisi vaimo paralta\nnahan olasta kyynärpäähän asti. Hirviö ui nopeasti laajenevassa\nkaaressa ja hävisi.\n\nKuopassansa hiekassa ja kattonaan metallikaton jätteitä, makasivat\nMapuhi ja Tefara kiistellen.\n\n-- Olisitkin tehnyt, niinkuin minä sanoin, väitti Tefara tuhannennen\nkerran, -- kätkenyt helmen etkä kellekään kertonut, niin se olisi nyt\ntallella.\n\n-- Mutta Huru-Huru oli läsnä, kun minä avasin simpukan. Enkö minä nyt\nole sinulle sitä toistanut kerta kerralta ja lakkaamatta?\n\n-- Kyllä nyt saamme olla talotta. Raoul sanoi minulle tänään päivällä,\nettä ellemme olisi myyneet helmeä Torikille --\n\n-- Minäpä en myynyt. Toriki ryösti.\n\n-- Ellet olisi myynyt, hän olisi antanut viisi tuhatta Ranskan dollaria\nja se on kymmenen tuhatta Chiliä.\n\n-- Raoul on puhunut äidilleen ja hän tuntee helmiä.\n\n-- Ja nyt on helmi mennyt, vahvisti Tefara.\n\n-- Sillä kuitattiin velkani Torikille ja se on kaksitoista sataa\nansaittua, yhdentekevä.\n\n-- Toriki on kuollut, huudahti Tefara. --- Hänen kuunaristaan ei ole\nkuultu mitään. Se meni samaa tietä kuin Aorai ja Hira. Tahtooko Toriki\nantaa sinulle nuo kolme sataa lisäksi tavarassa? Ei, koska Toriki on\nkuollut. Ja ellet sinä olisi löytänyt helmeä, olisitko sinä nyt velkaa\nTorikille kaksitoista sataa? Et, koska Toriki on kuollut etkä sinä voi\nmaksaa kuolleelle.\n\n-- Mutta Levy ei maksanut Torikille, sanoi Mapuhi. -- Hän antoi vain\npaperipalan, jonka piti merkitä rahaa Papeetessa, ja nyt on Levy\nkuollut eikä voi maksaa. Ja Toriki on kuollut ja hänen kanssaan paperi\nhävinnyt ja helmi on hukkunut Levyn mukana. Sinä olet oikeassa, Tefara,\nolen kadottanut helmen enkä saanut siitä mitään. No, nukutaan pois.\n\nHän nosti äkkiä kättään ja kuunteli. Ulkoa kuului ääntä, aivan kuin\njoku olisi raskaasti ja tuskallisesti hengittänyt. Ja käsi hapuili\nmattoa, joka oli ovena.\n\n-- Kuka siellä? huusi Mapuhi.\n\n-- Nauri, kuului vastaus. -- Voitteko sanoa, missä on poikani, Mapuhi?\n\nTefara huudahti ja tarttui miehensä käsivarteen.\n\n-- Kummitus, sopersi hän, -- kummitus!\n\nMapuhin kasvot olivat kuolonkeltaiset. Hän nojasi heikkona vaimoonsa.\n\n-- Hyvä vaimo, hän sanoi tärisevällä äänellä yrittäen muuttaa sitä. --\nTunnen hyvin poikanne. Hän asuu laguunin itäpuolella.\n\nUlkoa kuului huokaus. Mapuhin rohkeus kasvoi jälleen. Hän oli\nuskotellut kummitusta.\n\n-- Mutta mistä te tulette, vanha vaimo? huusi hän.\n\n-- Mereltä, kuului alakuloinen vastaus.\n\n-- Tiesinhän sen, tiesinhän sen! huusi Tefara heilutellen itseään.\n\n-- Mistä ajasta aikain on Tefara laittanut vuoteensa vieraan majaan?\nkuului Naurin ääni maton läpi.\n\nMapuhi katsoi peläten ja moittien vaimoonsa, sillä hänen äänensä oli\nnyt ilmaissut heidät.\n\n-- Ja milloinka lakkasi poikani Mapuhi tuntemasta vanhaa äitiään?\n\n-- Ei, ei, en minä ole -- Mapuhi ei ole lakannut! hän huusi. Minä en\nole Mapuhi. Hän on laguunin itäpuolella, sanoinhan minä.\n\nNgakura nousi istumaan vuoteelleen ja rupesi itkemään. Matto alkoi\nheilua.\n\n-- Mitä teette? kysyi Mapuhi.\n\n-- Tulen sisään, sanoi Naurin ääni.\n\nMaton toinen pää nousi. Tefara yritti piiloutua peitteisiin, mutta\nMapuhi piti kiinni hänestä. Hänen täytyi pitää kiinni jostakin.\nYhdessä, nykien toisiaan, vapisevin jäsenin ja kalisevin hampain he\ntuijottivat nousevaan mattoon. He näkivät Naurin vettä valuvana ilman\nahu'ta ryömivän sisään. He vierähtivät taaksepäin ja taistelivat\nNgakuran peitteestä tahtoen verhota sillä päänsä.\n\n-- Antaisitte vanhalle äidillenne vettä juoda, sanoi henki valittavalla\näänellä.\n\n-- Antakaa hänelle vettä juoda, komensi Tefara vapisevalla äänellä.\n\n-- Anna hänelle vettä juoda, yritti Mapuhi käskeä Ngakuraa vapisevalla\näänellä.\n\nJa yhdessä he potkaisivat Ngakuran ulos peitteistä. Minuuttia myöhemmin\nkurkistaessaan näki Mapuhi hengen juovan. Kun se vielä ojensi vapisevan\nkätensä ja laski sen hänen kädelleen, tunsi Mapuhi sen painon ja uskoi,\nettei se ollut henki. Silloin hän uskalsi lähetä ja veti Tefaran\nmukaansa ja seuraavassa tuokiossa he kaikki kuuntelivat Naurin\nkertomusta. Ja kun Nauri puhui Levystä ja pudotti helmen miniänsä\nkäteen, silloin Tefarakin oli vakuutettu anoppinsa maallisesta\nolemuksesta.\n\n-- Huomenna, sanoi Tefara, -- pitää sinun myydä helmi Raoulille\nviidestä tuhannesta frangista.\n\n-- Entä talo, huomautti Nauri.\n\n-- Hän rakentaa talon, vastasi Tefara. -- Hän sanoo sen maksavan neljä\ntuhatta frangia. Hän siis antaa tuhannen frangia lisää tavarassa ja se\non kaksi tuhatta Chiliä.\n\n-- Ja siitä tulee kuusi syltä pitkä? kysyi Nauri.\n\n-- Niin, vastasi Mapuhi, -- kuusi syltä.\n\n-- Ja keskimmäiseen huoneeseen tulee kahdeksankulmainen lyöpäkello?\n\n-- Niin, ja pyöreä pöytäkin.\n\n-- No, antakaa minulle sitten jotakin syötävää, minulla on nälkä, sanoi\nNauri tyytyväisenä. -- Ja sitten minä tahdon nukkua, sillä minä olen\nväsynyt. Ja huomenna puhumme enemmän talosta ennenkuin myymme helmen.\nParasta on ottaa nuo tuhat oikeassa rahassa. Rahat ovat aina paremmat\nolemassa kuin ostaa velaksi.\n\n\n\n\nPakana.\n\n\nEnsi kerran tapasin hänet hirmumyrskyssä. Omituista kyllä, olimme\ntaistelleet myrskyssä samalla kuunarilla enkä minä keksinyt häntä\nennenkuin kuunari oli mennyt altamme kappaleiksi. Epäilemättä olin\nnähnyt hänet muun kanaka-miehistön joukossa laivalla, mutta tietoisesti\nei minulla ollut aavistustakaan hänen olemassaolostaan, sillä _Petite\nJeanne_ oli liian täynnä väkeä. Paitsi kahdeksaa tai kymmentä\nkanaka-merimiestä, valkoista laivuria ja perämiestä, isäntää ja kuutta\nkajuuttamatkustajaa se kuljetti Rangiroasta purjehtiessaan noin\nkahdeksankymmentä viisi kansimatkustajaa -- Paumotuksen ja Tahitin\nasukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jokaisella sälylaatikkonsa,\npuhumattakaan makuumatoista, vaipoista ja vaatemytyistä.\n\nHelmenkalastuskausi Paumotus-saarella oli lopussa ja kaikki palasivat\nnyt Tahitiin. Me kajuuttamatkustajat olimme helmien ostajia. Kaksi oli\namerikalaista, yksi kiinalainen, Ah Choon (valkoisin kiinalainen, mitä\nolen milloinkaan nähnyt), yksi oli saksalainen, yksi Puolan\njuutalainen, ja minä täydensin puolen tusinan.\n\nOli ollut hyvin suotuisa kalastuskausi. Kellään meistä ei ollut syytä\nvalittaa, eipä edes kellään kahdeksastakymmenestä viidestä\nkansimatkustajasta. Kaikki olivat tehneet hyviä kauppoja ja odottivat\nnyt vain saavansa kaikessa rauhassa levätä kyllikseen Papeetessa.\n\n_Petite Jeanne_ oli luonnollisesti liiassa lastissa. Se oli oikeastaan\nvain seitsemänkymmenen tonnin vetoinen eikä sillä ollut oikeutta\nkuljettaa kymmenettä osaakaan siitä määrästä, mitä sillä nyt oli\nmukanaan. Kansiluukkuihin saakka se oli lastattu täyteen helmiäisiä ja\nkopraa. Oli ihan ihme, että miehistö saattoi hoitaa sitä. Kannella ei\nollut liikkumisen tilaa. Päästäkseen kulkemaan piti heidän astua pitkin\nlaivan partaita.\n\nÖisin he liikkuivat harppoen nukkuvien yli, joita kannella oli -- sen\nvannon -- kaksi kerrosta. Lisäksi siellä oli kananpoikia ja porsaitakin\nja jam-säkkejä, ja jokainen mahdollinen paikka vielä ripustettu täyteen\nkokospähkinänippuja ja banaaniterttuja. Molemmin puolin etu- ja\nperävanttien välille, tarpeeksi matalalle, jotta etupuomi voi kääntyä\nvapaasti, oli jännitetty köysiä ja jokaisessa köydessä riippui ainakin\nviisikymmentä banaaninippua.\n\nMatka tuntui käyvän ikäväksi, vaikkapa voisimmekin sen suorittaa\nkahdessa, kolmessa vuorokaudessa, mikä olisi vallan hyvin riittänyt,\njos kaakkoispasaadi olisi tuullut reippaasti. Mutta eihän se\npuhaltanut. Ensimmäisten viiden tunnin kuluttua se kuoli pois vain\ntempovaksi ja läähättäväksi leyhkymiseksi. Tyyntä kesti koko yön ja\nseuraavan päivän niin raskaana ja tukehuttavana, että jo pelkkä ajatus\navata silmiänsä aiheutti päänkipua.\n\nToisena päivänä kuoli muuan mies, alkuasukas eräältä itäiseltä\nsaarelta, kalastuskauden parhaimpia sukeltajia. Isorokko -- se oli\nhänen tautinsa, vaikken voi käsittää, miten se oli päässyt laivaan, kun\nei yhtään tunnettua tapausta ollut sattunut maissa silloin, kun jätimme\nRangiroan. Nyt sitä kuitenkin oli laivalla -- yksi oli kuollut ja kolme\nmuuta sairaana.\n\nSiinä ei ollut mitään tekemistä. Ei voitu eristää sairaita eikä antaa\nheille hoitoa. Olimmehan me lastatut kuin sardiinit. Ei ollut muuta\nneuvoa kuin mädätä ja kuolla -- se merkitsee, ei ollut muuta tehtävää\nsen yön jälkeen, joka seurasi ensimmäistä kuolemantapausta. Sinä yönä,\nnähkääs, karkasivat perämies, isäntä, Puolan juutalainen ja neljä\nalkuasukasta suuressa valasveneessä. Heistä ei ole kuultu mitään sen\njälkeen. Aamulla kapteeni puhkaisi kaikki muut veneet, ja siinä me\nsitten olimme.\n\nSinä päivänä sattui kaksi kuolemantapausta ja seuraavana kolme ja\nsitten se kohosi kahdeksaan. Oli omituista nähdä, miltä kannalta me\nasiaa katsoimme. Alkuasukkaat vaipuivat mykän kauhun tilaan. Kapteeni\n-- Oudouse nimeltään, ranskalainen -- hermostui ja tuli levottomaksi,\nsai suorastaan kouristuskohtauksia. Hän oli suuri, lihava mies,\npainoltaan vähintäin kaksi sataa naulaa, ja muuttui äkkiä veteläksi ja\ntutisevaksi hyytelö- ja rasvavuoreksi.\n\nSaksalainen, kaksi amerikalaista ja minä ostimme kaiken skotlantilaisen\nviskyn ja kuljimme aina hienossa humalassa. Teoria oli todellakin\nsukkela --- jos pidimme itsemme alkoholin läpihapattamina, niin\njokainen rokkobakteerio, mikä tulisi kosketukseen kanssamme, palaisi\nheti tuhaksi. Ja teoria piti paikkansa käytännössä, vaikka minun täytyy\ntunnustaa, etteivät kapteeni Oudouse eikä Ah Choon saaneet tautia.\nRanskalainen ei juonut ollenkaan ja kiinalainen vain lasin päivässä.\n\nNe olivat ikäviä päiviä. Kun aurinko kohosi pohjoiseen, paistoi se\nmelkein kohtisuorasti. Tuulta ei ollut, lukuunottamatta joitakuita\npuuskia, jotka puhalsivat tuimasti noin kymmenen minuuttia, ehkä puoli\ntuntiakin, ja päättyivät aina vedenpaisumusta muistuttavaan\nrankkasateeseen. Jokaisen puuskan jälkeen paahtoi aurinko jälleen\nnostaen kokonaisia höyrypilviä vettä valuvista kansista.\n\nTuo höyry ei ollut miellyttävää. Siinä oli kuolleiden löyhkää, täynnä\nmiljoonia ja yhä miljoonia bakteerioita. Me otimme aina ylimääräisen\nlasillisen, kun näimme höyryn nousevan kuolleista ja kuolevista, ja\ntavallisesti sitten vielä pari, kolme lisäryyppyä, koko vahvoiksi\nsekotettuina. Sitäpaitsi oli meillä tapana kallistaa muutamia laseja\naina kuin kuolleita heitettiin mereen hai-kaloille, joita parveili\nympärillämme.\n\nYksi viikko kului näin, mutta sitten loppui visky. Se oli onni, sillä\nen taitaisi muuten olla nyt elossa. Täytyi olla raitis mies kestääkseen\nseuraavat tapaukset. Sen luultavasti myönnätte, kun mainitsen pienen\ntosiseikan -- vain kaksi miestä jäi meistä kaikista eloon. Toinen mies\noli tuo pakana -- niin ainakin kapteeni Oudouse häntä nimitti sillä\nhetkellä, kun tulin tietoiseksi hänen olemassaolostaan. Mutta\npalatkaamme asiaan.\n\nOli viikon loppupuoli, visky oli lopussa ja helmenostajat raittiita.\nSilloin tulin sattumalta katsahtaneeksi ilmapuntariin, joka riippui\nkajuutan käytävässä. Sen normaalitila oli Paumotuksen seuduilla 29.90,\nja olihan tavallista nähdä sen vaihtelevan 29.85:stä 30:een, vieläpä\n30.05:een, mutta kun näki sen, niinkuin minä, laskevan 29.62:een, oli\nse tarpeeksi raitistuttamaan juopuneimmankin helmenostajan, vaikka hän\npolttaakin tuhaksi isorokkobakteerioita skotlantilaisella viskyllä.\n\nNäytin ilmapuntaria kapteeni Oudouselle ja sain tietää, että hän oli jo\nuseampia tunteja nähnyt sen laskemisen. Paljoa ei voinut tehdä, mutta\nmitä tehtiin, oli hyvin tehty lukuunottaen olosuhteet. Hän käski\nkorjata purjeita kokoon ja vähentää niitä myrskypurjeisiin saakka,\njakoi pelastusrenkaat ja odotti myrskyä. Erehdyksen hän teki vasta\ntuulen tultua. Hän käänsi tuuleen, joka oli alihangan puolella, mikä\nolisikin ollut oikein päiväntasaajan eteläpuolella, ellei -- ja siinä\nse erehdys olikin -- ellei olisi oltu aivan hirmumyrskyn tiellä.\n\nMe olimme keskellä sen uraa. Sen näin tuulen tasaisesta kiihtymisestä\nja ilmapuntarin säännöllisestä laskemisesta. Tahdoin saada kapteenin\nkääntämään myötätuuleen ja pitämään sitä suuntaa, kunnes ilmapuntari\nlakkaisi laskemasta, ja sitten luovimaan jälleen ylös tuuleen.\nKiistelimme tästä, kunnes hän tuli hysteeriseksi, mutta hän ei\nmuuttanut suuntaa. Pahinta oli, etten saanut muita helmenostajia\npuolelleni. Mikä minä olin miehiäni tietämään merestä ja sen tavoista\nenemmän kuin tavallinen kunnon kapteeni? Se oli heidän ajatuksensa, sen\ntiesin.\n\nLuonnollisesti nousi kauhea aallokko, enkä milloinkaan unohda niitä\nkolmea ensimäistä aaltoa, jotka kuunari sai sisäänsä. Se oli laskenut\ntuuleen, ja ensimmäinen aalto teki puhdasta jälkeä. Pelastusrenkaat\nolivat vain vahvoja ja terveitä varten ja heilläkin oli niistä vähän\nhyötyä, kun taas kaikki vaimot ja lapset, banaanit ja pähkinät, porsaat\nja laatikot, sairaat ja kuolleet lakaistiin pois huutavana ja kirkuvana\nröykkiönä.\n\nToinen aalto täytti _Petite Jeanne'n_ kannen laitoja myöten, ja kun\nperä vajosi ja keula nousi taivasta kohti, niin vierivät kaikki sekä\nelävät että kuolleet peräpuolelle. Se oli ihmiskoski. He menivät pää\nedellä, jalat edellä, sivuttain, vieritellen, sätkien, kiemurrellen,\ntaistellen, väännellen. Silloin tällöin joku sai kiinni tuesta taikka\nköydestä, mutta päälletulevien paino riipaisi irti kaikista sellaisista\notteista.\n\nYhden miehen näin tarttuvan oikean puolen ristipollariin -- hänen\npäänsä murtui kuin munankuori. Näin, mitä oli tulossa, juoksin ylös\nkajuutan katolle ja sieltä itse suurpurjeeseen. Ah Choon ja\namerikalainen yrittivät seurata minua, mutta minä olin hyppäyksen\nverran heidän edellään. Amerikalainen pyyhkäistiin perän ylitse kuin\nkaarnan kappale. Ah Choon sai kiinni ruorirattaan poikkipuusta ja\nkiepautti itsensä sen taakse, mutta eräs suurikasvuinen Raratonga\nvahine (nainen) -- painoi varmaan kaksisataa ja viisikymmentä --\npaiskautui suoraan häntä vastaan ja kietoi toisen kätensä\nhänen kaulansa ympäri. Ah Choon tarttui toisella kädellään\nkanaka-ruorimieheen ja samassa hetkessä kallistui laiva oikealle\nkyljelleen.\n\nRuumiiden ja aallokon ryntäys muutti äkkiä suuntaansa ja kääntyi\noikealle puolelle. Ja niin he menivät, Ah Choon, ruorimies ja vahine;\nvoinpa vannoa, että näin Ah Choon'in irvistävän minulle filosofin\nalistuvaisuudella kiepsahtaessaan laidan ylitse mereen.\n\nKolmas aallokko, suurin kaikista, ei tehnyt niin paljon tuhoa. Kun se\ntuli, oli joka ikinen vielä elossa oleva turvautunut köysiin. Kannella\noli kenties tusina läähättäviä, puolitukehtuneita raukkoja vierimässä\nsinne tänne yrittäessään ryömiä turviin. He menivät kaikki menojaan\nlaidan ylitse samoin kuin molempien jälellä olevien veneiden\npirstaleet. Jäljellä olevat helmien ostajat ja minä toimitimme aaltojen\nvälillä noin viisitoista naista ja lasta kajuuttaan, mutta vähän niillä\nraukoilla oli siitä lopullista apua.\n\nTuuliko? Kaikesta kokemuksestani huolimatta en olisi voinut ymmärtää,\nettä tuuli saattaa olla sellainen kuin se tuuli oli. Sitä ei voi\nkuvata. Kuinka joku voisi kuvata painajaista? Niin oli tämän tuulenkin\nlaita. Se repi vaatteet pois päältä. Minä sanon: repi ne pois, ja\ntarkotan, mitä sanon. En pyydä teitä sitä uskomaan. Tahdon vain kertoa,\nmitä näin ja tunsin. Toisinaan en usko sitä itsekkään. Minä läpäisin\nkaiken sen, ja siinä on kylliksi. Kukaan ei voinut kääntää kasvojaan\nsitä tuulta vasten ja jäädä eloon. Se oli luonnoton ja vielä suurempi\nluonnottomuus oli sen jatkuva kasvaminen.\n\nKuvitelkaa lukemattomia miljoonia ja biljoonia tonneja hiekkaa.\nKuvitelkaa tämä hiekka eteenpäin kiitävänä yhdeksänkymmentä, sata\ntaikka joku muu määrä penikulmia tunnissa. Kuvitelkaa vielä tämän\nhiekan olevan näkymätöntä, mahdotonta erottaa, mutta kuitenkin painavaa\nja tiheää. Tehkää näin, silloin saatte heikon aavistuksen, mitä tämä\ntuuli oli.\n\nKenties ei hiekka sittenkään ole oikea vertauskuva. Ajatelkaa mutaa,\nnäkymätöntä, kouraan tuntumatonta, mutta raskasta kuin lieju. Ei, vaan\nvieläkin pahempaa. Olettakaa, että jokainen ilman molekyyli olisi\nliejusärkkä. Sitten koettakaa kuvitella näiden liejusärkkien\nlukemattomat työnnöt. Ei, minä luovun. Kuvattakoon sanoilla elämän\nluonnollisia ilmiöitä, mutta mahdotonta on kielen avulla kuvata joka\nsuhteessa niin rajattoman kauheata kuin tämä tuuli oli.\n\nNiin paljon tahdon kuitenkin sanoa: meri kohosi ensin korkeaksi, mutta\ntämä tuuli nujersi sen. Taikka oikeastaan: näytti siltä, kuin tämä\nhirmumyrsky olisi imenyt kitaansa koko valtameren ja sieltä purkautunut\nilman tilalle.\n\nTietysti olivat purjeemme menneet aikoja sitten. Mutta kapteeni\nOudousella oli _Petite Jeanne'lla_ eräs varustus, jota en koskaan ollut\nnähnyt Etelämeren kuunareilla -- meriankkuri. Se oli kartion muotoinen,\npurjekankainen säkki, jonka suuta piti auki rautalaite. Tämä\nmeriankkuri muistutti jonkun verran lohikäärmettä, se haukkoi vettä\nniinkuin lohikäärme haukkoo ilmaa, eräällä erotuksella kuitenkin.\nMeriankkuri pysytteli ihan vedenpinnan alla pystysuorassa asennossa.\nPitkä köysi yhdisti sen kuunariin. Seurauksena oli, että kuunari aina\nkulki keulalaita tuulta ja aaltoja vastaan..\n\nAsema olisi ollut aika hyvä, ellemme olisi sattuneet ihan myrskyn\ntielle. Tosin tuuli repi irti purjeemme rautaköysistä, riipoi\nmennessään latvamastot ja vieritti pois kaiken irtaimen tavaran, mutta\nkuitenkin olisimme hyvin kestäneet, ellemme olisi olleet lähenevän\nmyrskykeskuksen kohdalla. Se ratkaisi kohtalomme. Minä olin melkein\ntunnottomassa voimattomuuden tilassa tuulen pieksemisestä ja luulen\nmelkein kadottaneeni kaiken toivoni eloonjäämisestä ja olleeni valmis\nkuolemaan, kun myrskyn keskus meidät saavutti. Se tuli täydellisenä\ntyynenä. Ei ollut pienintäkään henkäystä. Vaikutus oli tukehuttava.\n\nOn muistettava, että me olimme monta tuntia kestäneet hirveätä\nlihaksien jännitystä vastustaaksemme tuulen kovaa painoa. Ja nyt\nyhtäkkiä paino poistui kokonaan. Muistan, miten minä tunsin\nlaajenevani, luulin lentäväni hajalle kaikkiin suuntiin. Jokainen atomi\nruumiissani oli työntävinään toisia atomeja luotaan haluten lentää,\nlentää avaruuteen. Mutta tätä kesti vain hetken. Häviö uhkasi meitä.\n\nVapautuneena tuulen painosta meri alkoi heti aaltoilla. Se otti\nvauhtia, teki hyppyjä pilviä kohti. Jokaiselta kompassin suunnalta\npuhalsi tuo käsittämätön tuuli tyyntä keskustaa kohti. Seurauksena oli,\nettä aaltoja kohosi kaikilta suunnilta, kun ei enää mikään tuuli ollut\nniitä painamassa. Ne hyppivät kuin korkit pulpahtaen vadin pohjasta.\nKaikki järjestys ja säännöllisyys hävisi. Oli vain hillittömiä,\nmielettömiä aaltoja, ainakin kahdeksankymmenen jalan korkuisia. Ne\neivät enää olleetkaan aaltoja, ei ainakaan ennen nähtyjen kaltaisia.\n\nNe olivat roisketta, hirveätä roisketta -- siinä kaikki.\nKahdeksankymmentä jalkaa korkeata vedenpärskettä. Kahdeksankymmentäkö?\nNe olivat enemmän. Ne nousivat yli mastojemme huippujen. Ne olivat\nräjähdyksiä, juopuneita, kaatuivat miten tahansa ja minne hyvänsä\ntyrkkien ja syleillen toisiaan. Ne kamppailivat keskenään, kaatuivat\npäällettäin taikka paiskautuivat erilleen kuin tuhannet vesiputoukset.\nSe oli sellainen valtameri, tämä hirmumyrskyn keskus, josta ei kukaan\nkoskaan ole uneksinutkaan. Se oli sekasortoa, kolminkertaista\nsekasortoa. Se oli anarkiaa. Se oli mielettömäksi käyneen meriveden\nhelvetillinen kita.\n\nEntä _Petite Jeanne_? En tiedä. Pakana kertoi minulle jälkeenpäin,\nettei hänkään tiennyt. Kirjaimellisesti sanoen se revittiin rikki,\njauhettiin murusiksi, hävitettiin olemattomiin. Kun tulin tajuihini,\nolin vedessä uiden koneellisesti, vaikka olinkin enemmän kuin puoleksi\nhukkunut. Miten olin veteen joutunut, siitä ei minulla ollut\naavistustakaan. Muistelin nähneeni kuunarin lentäneen kappaleiksi, sen\noli täytynyt tapahtua samassa silmänräpäyksessä, kun oma tajuntani\nhävisi. Siinä minä nyt olin, ainoana mahdollisuutena tehdä parhaani,\neikä sekään ollut mitenkään lupaavaa. Nyt tuuli jälleen, merenkäynti\noli hiljaisempi ja säännöllisempi, ja minä tiesin sivuuttaneeni myrskyn\nkeskustan. Onneksi ei ollut haikaloja läheisyydessä. Myrsky oli\nhajottanut sen saaliinhimoisen joukon, joka oli ympäröinyt kuoleman\nlaivaa ja syönyt ruumiita.\n\n_Petite Jeanne_ meni kappaleiksi noin keskipäivällä. Siitä oli kulunut\nvarmaankin pari tuntia, kun sain kiinni erään sen luukuista. Oli rankka\nsade, ja pelkkä sattuma ajoi minut ja kansiluukun yhteen. Lyhyt\nköydenpätkä roikkui kiinni sinkilässään, ja minä tiesin kestäväni\nainakin yhden vuorokauden, elleivät hait palaisi takaisin. Kolme tuntia\nmyöhemmin, mahdollisesti enemmänkin, pysytellessäni kiinni luukussa,\nsuljetuin silmin ja keskittäen kaikki tahdonvoimani vetääkseni\nkeuhkoihini tarpeeksi ilmaa hengen pitimiksi ja samalla estääkseni\nliikaa vettä sisääni pääsemästä ja ruumistani sen painosta uppoamasta,\nluulin kuulevani ääniä. Sade oli lakannut ja myrsky sekä aallokko\nasettuivat ihmeellisen nopeasti. Tuskin kahdenkymmenen jalan päässä\nnäin kapteeni Oudousen ja pakanan toisella luukulla. He taistelivat\nluukun omistamisesta -- ainakin ranskalainen huitoi rajusti.\n\n\"Paien noir (musta pakana)!\" kuulin hänen huutavan ja samassa antavan\nkanakalle potkun.\n\nKapteeni Oudouse oli menettänyt kaikki vaatteensa paitsi kenkiä. Ne\nolivat raskaat rihmakengät. Potku oli julma, sillä se sattui pakanan\nsuuhun ja alaleukaan tehden hänet puoleksi tunnottomaksi. Odotin, että\nhän antaisi takaisin, mutta hän tyytyi uimaan yksin ja avuttomana\nvarman välimatkan päässä vihollisestaan. -- Joka kerta, kun aallokko\nheitti hänet lähemmäksi, potkaisi ranskalainen hänet edemmäksi, ja\npotkaistessaan hän aina huusi kanakalle: -- Senkin musta pakana!\n\n-- Kahdesta centimistä tulisin kernaasti sinut upottamaan, sinä\nvalkoinen peto! huusin hänelle.\n\nAinoana syynä, etten sitä tehnyt, oli se seikka, että tunsin itseni\nlopen uupuneeksi. Jo uimisen ajatuskin oli kammottava. Sen sijaan\nhuusin kanakalle, että hän uisi luokseni ja jakaisi luukun kanssani.\nOtoo, se oli hänen nimensä (lausutaan O-to-o), oli Bora-Bora saarelta,\njoka on Seurasaarista läntisin. Kuten myöhemmin sain tietää, oli hän\nlöytänyt luukun ensiksi ja tavattuaan vähän ajan kuluttua kapteeni\nOudousen tarjonnut hänelle turvaa -- kiitokseksi tämä oli potkaissut\nhänet pois.\n\nNäin satuimme Otoo ja minä ensiksi yhteen. Hän ei ollut mikään\ntappelija; päinvastoin hän oli kuin itse rakastettavuus ja lempeys ja\nuhrautuvaisuus, vaikka pituus olikin yli kuusi jalkaa ja lihakset kuin\nhärkätaistelijalla. Taistelija hän ei ollut, mutta ei myöskään pelkuri.\nHänellä oli leijonan sydän, ja niinä monina vuosina, jotka nyt\nseurasivat, näin hänen uskaltavan useita kertoja niin paljon, etten\nminä olisi luullut voivani uneksiakaan sellaista tehtävän. Tarkotan,\nettä samalla kun hän aina karttoi tappeluun joutumista, jos se vain oli\nmahdollista, hän ei koskaan juossut tiehensä, kun oli tosi edessä.\nSiinä saikin \"varoa itseänsä\", kun Otoo kerran pääsi vauhtiin. En\nunohda milloinkaan, mitä hän teki Bill Kingille. Se tapahtui\nsaksalaisella Samoalla. Bill King'iä pidettiin parhaimpana raskaan\nsarjan nyrkkeilijänä koko amerikalaisessa laivastossa. Hän olikin koko\npeto, oikea gorilla, sellainen, joka löi nopeaan ja kovasti. Hän alkoi\npotkaisten Otoota kaksi kertaa sekä lyöden kerran nyrkillään, ennenkuin\nOtoo piti tarpeellisena vastata. En luule kestäneen neljää\nminuuttiakaan, ennenkuin Bill Kingillä oli neljä katkennutta\nkylkiluuta, murtunut kyynärvarsi ja nyrjähtänyt olkapää. Otoo ei\nymmärtänyt mitään taiteellisesta nyrkkeilystä. Hän käytti vain\nvoimiaan. Ja Bill King sai potea hyvinkin kolme kuukautta parantuakseen\nniistä vammoista, mitä hänelle tuotti tämä ottelu, eräänä iltapäivänä\nApian rannalla.\n\nMutta minähän menen kertomukseni edelle. Jaoimme kansiluukun.\nVuorottelimme aina, toinen makasi pitkällään luukulla ja lepäsi, sillä\nvälin kun toinen, kaulaansa asti vedessä, piti siitä vain käsillään\nkiinni. Kaksi päivää peräkkäin vuorotellen vedessä ja luukulla\najelehdimme valtamerellä. Lopulta hourailin melkein koko ajan, vain\ntoisinaan kuulin Otoon mutisevan jotakin omalla kielellään. Vedessä\nolomme esti meidät kuolemasta janoon, vaikka merivesi ja auringonpaiste\nyhtyivätkin kaikkein herttaisimmasti ja kipeimmästi kirvelemään ja\npolttamaan ihoa.\n\nLoppujen lopuksi Otoo pelasti henkeni. Kun tulin tajuihini, makasin\nrannalla kaksikymmentä jalkaa vedestä, suojanani auringon paahteelta\njoukko suuria kokospalmun lehtiä. Ei kukaan muu kuin Otoo voinut minua\nsinne kuljettaa ja kasata lehtiä varjostamaan minua. Hän makasi\nvieressäni. Sitten kadotin taas tajuntani ja kun jälleen heräsin, oli\nkylmä tähtikirkas yö ja Otoo painoi maitorikasta pähkinää huulilleni.\n\nOlimme ainoat eloon jääneet _Petite Jeanne'sta_. Kapteeni Oudouse\nlienee kuollut väsymyksestä, sillä muutamaa päivää myöhemmin ajautui\nhänen luukkunsa maihin ilman häntä. Otoo ja minä elimme yhden viikon\nkoralliriutalla alkuasukkaiden kanssa, josta meidät pelasti\nranskalainen risteilijä ja kuljetti Tahitiin. Sillä välin olimme\njuhlallisesti vaihtaneet nimiä. Etelämeren saarilla tämä toimitus sitoo\nkaksi miestä vankemmin toisiinsa kuin veriveljeys Europassa. Alote oli\nminun, ja Otoo tuli siitä ylen onnelliseksi.\n\n-- Hyvä on, sanoi hän, -- mehän olemme olleet tovereita kaksi\nvuorokautta kuoleman leuoissa.\n\n-- Tällä kertaa ne leuat kangersivat, huomautin minä.\n\n-- Te teitte hyvän työn, herra, vastasi hän, -- eikä kuolema tahtonut\nolla halpamainen.\n\n-- Miksi sinä minua herrottelet? kysyin minä ja yritin näyttää\nloukkaantuneelta. -- Olemmehan vaihtaneet nimiä. Sinä sanot minua\nOtoo'ksi ja minä sanon sinua Charleyksi; meidän kesken olkoon aina\nniin. Sehän on yleinen tapa. Ja kun kerran kuolemme ja jos sattuisi,\nettä elämme uudelleen jossakin tähtien ja pilvien takana, olet yhä\nCharley minulle ja minä sinulle Otoo.\n\n-- Niin, herra, sanoi hän, ja hänen silmänsä loistivat lempeästä\nilosta.\n\n-- Siinä sinä taas olet herroinasi! huudahdin hänelle paheksuvasti.\n\n-- Ei tee mitään, mitä minun huuleni sanovat, ne ovat vain minun\nhuuleni, todisteli hän. -- Mutta ajatuksissani on aina Otoo, sillä kun\najattelen itseäni, ajattelen teitä. Milloin hyvänsä joku lausuu nimeni,\najattelen teitä. Ja pilven takana ja tähtien takana, aina ja ikuisesti\nolette te minulle Otoo. Onko niin hyvä, herra?\n\nSalasin hymyni ja vastasin, että sai niin olla.\n\nErkanimme Papeetessa. Minä jäin maihin toipuakseni täydellisesti, ja\nhän meni eräällä kutterilla omalle saarellensa Bora-Boraan. Kuusi\nviikkoa myöhemmin hän tuli takaisin. Hämmästyin aika lailla, sillä hän\noli puhunut minulle vaimostansa ja sanonut luopuvansa pitkistä\nmatkoista ja palaavansa hänen luokseen.\n\n-- Mitä aiotte tehdä, herra, kysyi hän ensi tervehdyksen jälkeen.\n\nKohotin hartioitani, se oli pulmallinen kysymys.\n\n-- Mitä hyvänsä, vastasin, -- koko maailma, koko meri ja kaikki sen\nsaaret ovat avoinna edessäni.\n\n-- Silloin seuraan teitä, oli hänen yksinkertainen vastauksensa, --\nvaimoni on kuollut.\n\nMinulla ei ole koskaan ollut veljeä, mutta olenhan nähnyt muiden veljiä\nja epäilen suuresti, tokko kellään miehellä on koskaan ollut sellaista\nveljeä kuin Otoo oli minulle. Hän oli veli, isä ja äiti yhtä aikaa.\nMinä tiedän tulleeni paremmaksi ja kunniallisemmaksi mieheksi Otoon\nvaikutuksesta. Välitin vähät muista miehistä, mutta minun täytyi aina\ntehdä oikein Otoon silmissä. Hänen vuokseen en uskaltanut turmella\nitseäni. Hän teki minut ihanteekseen ja hänen rakkautensa ja\nkunnioituksensa teki minut hänelle monin verroin paremmaksi kuin\ntodella olinkaan. Oli hetkiä, joina seisoin aivan perikadon partaalla\nja olisin ottanut ratkaisevan askeleen, ellei Otoota olisi ollut. Hänen\nylpeytensä minusta vaikutti vasten tahtoanikin tunkeutuen\ntietoisuuteeni, saaden minussa suuren voiman, enkä lopulta tahtonutkaan\ntehdä mitään, mikä olisi vähentänyt tätä ylpeyttä.\n\nAlussa en tosin ymmärtänyt hänen tunnettaan. Hän ei milloinkaan\nhuomauttanut mistään eikä valittanut. Hitaasti selveni minulle, kuinka\nkorkealle hän oli minut asettanut ajatuksissaan ja samalla aloin\nmyöskin ymmärtää, kuinka suurta surua hänelle tuottaisin, ellen tekisi\nparastani.\n\nSeitsemäntoista vuotta elimme yhdessä. Seitsemäntoista vuotta hän oli\nvartijana nukkuessani, hoiti minua sairaana ja haavotettuna -- niin,\notti itse haavoja taistellessaan puolestani. Hän otti pestin samaan\nlaivaan kuin minäkin, ja yhdessä me risteilimme Tyynellä valtamerellä\nHawaiista Sidney Headiin ja Torres-salmelta Galapagossaariin. Me\npurjehdimme Uusista Hebrideistä länteen Luisiadeihin, Uuteen\nBritanniaan, Uuteen Irlantiin ja Uuteen Hannoveriin. Me kestimme\nkolme haaksirikkoa -- Gilbert-saarilla, Santa Cruz-ryhmässä ja\nFidji-saarilla. Me myimme, ostimme ja vaihdoimme, missä oli vain\ndollarikin ansaittavissa helmillä, helmiäisillä, kopralla,\nkilpikonnanluulla tai hylkytavaroilla.\n\nTyömme alkoi Papeetessa, heti sen jälkeen, kun hän oli ilmoittanut\ntahtovansa seurata minua minne hyvänsä. Siihen aikaan oli Papeetessa\nmuuan klubi, jonne kokoontui helmien kalastajia, kauppiaita, laivureita\nja kaikkea mahdollista roskaväkeä, Etelämeren seikkailijajoukkoa.\nSiellä pelattiin uhkapeliä ja juotiin hurjasti. Pelkään ottaneeni pahan\ntavan viipyä usein kauemmin kuin oli tarpeellista ja hyödyllistä. Mutta\nmiten myöhään siellä viivyinkin, aina oli Otoo minua odottamassa ja\nsaattoi turvallisesti kotiin.\n\nAluksi hymyilin, sitten riitelin hänen kanssaan. Lopuksi sanoin\nsuoraan, etten tarvinnut lapsenhoitajaa. Sitten en enää nähnyt häntä\ntullessani klubista. Mutta viikon kuluttaa huomasin sattumalta, miten\nhän minua seurasi, hiipien perässäni toisella puolella katua\nmangopuiden varjossa. Mitä minun oli tekeminen? Tiesinhän tehtäväni.\n\nHuomaamattani aloin lyhentää viipymistäni klubissa. Sateisina ja\nmyrskyisinä öinä juomisen ja pelin huumauksessa hiipi mieleeni ajatus\nOtoosta, joka seisoi ulkona odottamassa mangopuiden alla. Tosiaankin,\nhän teki minut paremmaksi ihmiseksi. Eikä hän kuitenkaan ollut turhan\ntarkka. Kristillisestä moraalista ei hänellä ollut mitään tietoa.\nBora-Boran asukkaat olivat kaikki kristityitä, mutta hän oli pakana,\nainoa uskoton koko saarella, suuri materialisti, joka oli varma siitä,\nettä kun kuolee, niin on kuollut. Hän uskoi enemmän siihen, että pitää\nolla rehellinen ja tehdä aina oikein. Hänen lakikirjassaan oli\nhalpamaisuus ja pikkumaisuus melkein yhtä raskas rikos kuin murha,\nniin, luulenpa, että hän kunnioitti murhaajaa enemmän kuin miestä, joka\naina kieroilee ja käyttää konnankoukkuja.\n\nMinun suhteeni hän vastusti kaikkea, mikä vain saattoi vahingoittaa\nminua. Pelistä hän ei puhunut mitään. Hän oli itse innokas pelaaja,\nmutta hänen mielestään oli terveydelle vahingollista olla myöhään\nulkona. Hän oli nähnyt useiden saaneen kuumeen varomattomuudesta. Hän\nei ollut myöskään ryypyn vihaaja, otti sen itse mielellään, kun oli\nmärkää ja raskasta työtä veneessä, mutta hän puolusti kohtuullisuutta\nväkevien nauttimisessa. Hän oli nähnyt monen kuolleen tai turmeltuneen\nniiden myrkystä.\n\nOtoo piti aina huolta minun hyvinvoinnistani. Hän ajatteli kaikki\nvalmiiksi, punnitsi suunnitelmiani ja oli niistä enemmän innostunut\nkuin minä itse. Aluksi, ennenkuin ennätin huomata hänen harrastustaan,\ntäytyi hänen aina arvailla aikomuksiani, kuten esimerkiksi kerran\nPapeetessa, kun olin aikeessa tehdä sopimuksen erään lurjusmaisen\nmaamieheni kanssa guanokaupasta. En tiennyt häntä lurjukseksi eivätkä\nsitä tienneet muutkaan valkoiset Papeetessa, ei edes Otookaan. Mutta\nkun hän huomasi meidän ystävyytemme kasvavan, niin hän teki\ntiedusteluja tietämättäni. Syntyperäisiä merimiehiä kokoontui joka\nsuunnalta usein Papeeteen. Otoo meni heidän joukkoonsa vaistonsa\njohtamana ja kyseli, kunnes tiesi tarpeeksi pitääkseen epäluulojaan\noikeina. Olipa se tosiaan kaunis juttu, se, joka koski Randolph\nWatersia. En voinut aluksi uskoa sitä, kun Otoo ensiksi siitä kertoi,\nmutta kun puhuin siitä Watersille, tunnusti mies heti ja matkusti\ntiehensä ensimmäisellä laivalla, mikä meni Aucklandiin.\n\nTunnustan, ettei se minua aluksi miellyttänyt, kun Otoo pisti nenänsä\nasioihini. Mutta kun tiesin, ettei hän millään tavalla ollut\nomanvoitonpyyntöinen, täytyi minun lopulta ottaa lukuun hänen\njärkevyytensä ja arvostelunsa. Hänen huolenaan oli vain minun etuni, ja\nsiinä hän oli tarkka- ja kaukonäköinen. Vähitellen tuli hänestä minun\nneuvonantajani ja lopulta hän tunsi asiani paremmin kuin minä itse.\nMinulla oli täysi määrä nuoruuden huolettomuutta, sillä pidin iloista\nelämää parempana kuin dollareita, seikkailuja hauskempina kuin tyyntä\nlaskemista ja arvioimista. Onni oli, että minulla oli sellainen\nkaitsija. Tiedän, ilman Otoota en olisi tässä tänään. Monista\nesimerkeistä mainittakoon yksi. Minulla oli ollut hiukan kokemusta\nsiitä, kuinka alkuasukkaita metsästetään, ennenkuin rupesin\nhelmenpyytäjien kanssa hommiin Paumotus-saarella. Otoo ja minä olimme\nyhdessä Samoan rannalla -- eikä meillä tosiaankaan ollut kovin lihavat\npäivät -- kun sain tarjouksen ruveta värvääjäksi erääseen prikiin, joka\npurjehti hakemassa mustaa työväkeä viljelysmaille. Otoo otti pestin\nsamaan laivaan, ja seuraavat kuusi vuotta me risteilimme milloin\nmilläkin laivalla Etelämeren villeimpiä seutuja. Otoo piti aina huolta\nsiitä, että hän sai perimmäisen airon minun vieressäni. Meillä oli\ntapana laskea itse värvääjä maihin. Turvavene oli muutamia satoja\njalkoja taaempana, ja värvääjän vene, airot valmiina soutuun, ihan\nlähellä rantaa. Kun astuin maihin vaihtotavaroineni, jätti Otoo aina\naironsa ja asettui perätuhdolle winchester-kivääri käsillä,\npurjekangaspalasen alla. Venemiehistö oli myöskin asestettu, vaikka\nkiväärit pidettiin piilossa veneen laitojen juurella vaipan alla. Sillä\naikaa, kun minä suostuttelin villatukkaisia ihmissyöjiä tulemaan\nQueenslandin viljelyksille, piti Otoo vahtia. Ja hyvin usein hän minua\nvarotti, matalalla äänellä, epäilyttävistä tempuista ja kavalasta\npetoksesta. Usein sain ensimmäisen varotuksen hänen pyssynsä\nlaukauksesta, joka kellisti jonkun neekereistä. Ja kun minun täytyi\npaeta veneeseen, oli hän aina auttamassa ja suojelemassa. Muistan\nkerran Santa Annalla, kun selkkaus alkoi heti veneen laskettua maihin.\nTurvavene kiirehti kyllä pelastamaan meitä, mutta villejä tuli\nkymmenittäin, ja he olisivat tuhonneet meidät kaikki, ellei Otoo olisi\nrohkeasti hypännyt maihin, pistänyt kätensä tavaroihin ja heitellyt\nympärilleen tupakkaa, helmiä, kirveitä, veitsiä ja kalikoon kappaleita\njoka puolelle.\n\nTämä oli jo liikaa villapäille. Sillä välin kun he tappelivat\naarteista, irroitettiin vene rannasta ja me etenimme neljänkymmenen\njalan päähän. Ja seuraavina neljänä tuntina sain juuri siltä rannalta\nkolmekymmentä työmiestä.\n\nErään erikoisen kohtauksen muistan vielä. Se sattui Malaitalla,\nvilleimmällä saarella itäisistä Salomon-saarista. Alkuasukkaat olivat\nolleet erittäin ystävällisiä, emmekä luonnollisesti voineet aavistaa,\nettä koko kylä oli kaksi vuotta kerännyt rahaa ostaakseen valkoisen\nmiehen pään. Ne lurjukset olivat kaikki päänmetsästäjiä ja pitivät\nerityisessä arvossa valkoisen miehen päätä. Koko rahasto kuuluisi\nsille, joka hankkisi pään. Kuten sanoin, he olivat erittäin\nystävällisiä, ja sillä kertaa olin ainakin sadan jalan päässä veneestä.\nOtoo oli varottanut minua, ja kuten tavallista, kun en välittänyt\nhänestä, kävi kaikki hullusti.\n\nEnnenkuin tiesinkään, suhisi pilvi keihäitä vastaani\nmangrovepensaikosta. Ainakin tusina osui minuun. Minä juoksin, mutta\nkompastuin keihääseen, joka oli tarttunut pohkeeseeni, ja kaaduin\nmaahan. Villapäät ryntäsivät minua kohti, käsissään pitkävartisia,\nviuhkan muotoisia kirveitä hakatakseen näillä pääni poikki. Palkinnon\nvoiton innossa he juoksivat toistensa tielle. Sekasorrossa väistin\niskut heittelehtimällä sinne tänne hiekalla.\n\nSilloin tuli Otoo jättiläistaistelijana. Jollain tavalla hän oli saanut\nkäsiinsä raskaan sotanuijan, ja siinä rymäkässä se oli parempi ase kuin\npyssy. Hän seisoi aivan heidän keskellään, joten he eivät voineet\nheittää keihäitään ja heidän tomahawkinsa (kirveensä) olivat vain\ntiellä eikä miksikään hyödyksi. Hän taisteli minun puolestani vihan\nvimmassa. Hänen tapansa käsitellä nuijaa oli hämmästyttävä. Heidän\nkallonsa murtuivat kuin kypsät appelsiinit. Vasta sitten, kun hän oli\najanut heidät kaikki pakoon, ottanut minut käsivarsilleen ja lähtenyt\njuoksemaan venettä kohti, sai hän ensimmäisen haavansa. Veneeseen\nsaapuessa hänellä oli jo neljä keihäänpistoa. Siellä hän sai heti\nkäteensä winchesterin ja kaatoi miehen joka laukauksella. Sitten\nsousimme kuunariin ja sidoimme haavamme.\n\nSeitsemäntoista vuotta elimme yhdessä. Hän teki minut siksi, mitä nyt\nolen. Olisin tänä päivänä laivanisäntä, värvääjä tai vain muisto, ellei\nhäntä olisi ollut. -- Te tuhlaatte rahojanne liiaksi, sanoi hän eräänä\npäivänä. -- Nyt on helppo niitä saada, mutta kun tulette vanhaksi,\nolette kuluttanut tällä tavalla kaikki ettekä voi saada uusia. Minä\ntiedän sen, herra. Olen tutkinut valkoisten miesten tapoja. Näillä\nseuduilla on paljon vanhoja, jotka nuorena ovat ansainneet paljon\nrahaa. Nyt heillä ei ole mitään. He odottavat vain, että sellaiset\nnuoret miehet kuin tekin tulisivat tarjoomaan heille viskyä. Musta mies\non orjana viljelysmailla. Hän saa kaksikymmentä dollaria vuodessa ja\ntekee työtä ankarasti. Päällysmies ei tee raskasta työtä, hän ratsastaa\nhevosellaan katselemassa, miten mustat raatavat. Hän saa kaksitoista\nsataa dollaria vuodessa. Minä olen merimies kuunarilla. Minä saan\nviisitoista dollaria kuukaudessa. Minä teen työtä ankarasti.\nKapteenilla on kaksinkertainen aurinkoteltta ja hän juo olutta\npitkäkaulaisista pulloista. En ole vielä koskaan nähnyt hänen tarttuvan\nköyteen tai airoon. Hän saa siitä viisikymmentä dollaria kuussa. Minä\nolen vain merimies. Hän osaa purjehtia. Herra, luulen olevan teille\nedullista oppia purjehtimaan...\n\nOtoo kannusti minua siihen. Hän purjehti kanssani toisena perämiehenä\nensimmäisellä kuunarillani, ja hän oli paljon ylpeämpi minusta kuin\nminä itse.\n\n-- Kapteenilla on hyvä palkka, herra, mutta hänellä on laiva\nhoidettavanaan eikä hän ole koskaan vapaa huolista. Omistaja hyötyy\nvielä enemmän -- hän vain istuu maalla palvelijoineen ja laskee\nrahojaan.\n\n-- Niin, mutta kuunari maksaa viisituhatta dollaria -- vanhakin\nkuunari, väitin minä. -- Minusta tulisi vanha mies ennenkuin saisin\nsäästöön viisituhatta dollaria.\n\n-- Valkoisilla miehillä on lyhempiäkin teitä ansaita rahaa, jatkoi hän\nosottaen sormellaan kokospuita kasvavaa rantaa.\n\nMe olimme sillä kertaa keräämässä Salomonsaarilta lastiksi\nnorsunluupähkinöitä pitkin Guadalcanarin itärannikkoa.\n\n-- Tämän ja seuraavan joensuun väliä on kaksi penikulmaa, sanoi hän. --\nTasanko ulottuu kauas sisämaahan. Se ei ole nyt minkään arvoista, mutta\nensi vuonna -- kuka tietää? -- taikka nousevana vuonna voidaan siitä\nmaksaa paljon rahaa. Täällä on ankkuripaikka. Suuret höyrylaivat voivat\nkulkea pitkälle ylös jokea. Te voitte ostaa tätä maata neljän\npenikulman laajuudelta kymmenellä tuhannella tupakkapalmikolla,\nkymmenellä viskypullolla ja Snider-kiväärillä, jotka maksavat teille\nkenties sata dollaria. Te jätätte kauppakirjan komisariolle, ja ensi\nvuonna tai sitä seuraavana myytte maan ja ostatte kuunarin.\n\nSeurasin hänen neuvoaan ja hänen sanansa toteutuivat, paitsi että\nkesti kolme vuotta kahden sijasta. Sitten seurasi Guadalcanarin\nruohokenttien vuokraus -- kaksikymmentätuhatta aaria -- yhdeksänsadan\nyhdeksänkymmenen yhdeksän vuoden ajaksi. Minulla oli ollut\nvuokrasopimus hallussani tasan yhdeksänkymmentä päivää, kun myin sen\neräälle yhtiölle koko suuresta summasta. Aina Otoo keksi edeltäpäin\nhyvät kaupat. Hän takasi myös, että huutokaupassa sadalla punnalla\nostettu Doncaster saadaan nostetuksi meren pohjasta, mikä -- kulut pois\nlaskettuina -- tuotti kolme tuhatta puntaa. Hänen neuvonsa mukaan\nryhdyin viljelystyöhön Savaiissa ja kokoskauppaan Upolulla.\n\nMe emme olleet enää niin paljon merellä kuin vanhoina aikoina. Olinhan\njo kylliksi rikas. Menin naimisiin ja asemani parani joka vuosi, mutta\nOtoo pysyi aina samana entisten päivien Otoona, kulkien kaikkialla\ntalossa ja konttorissa piippu hampaissa, shillingin ihokas\nyläruumiillaan ja neljän shillingin housut lanteillaan. En voinut saada\nhäntä tuhlaamaan rahoja. Hänelle ei voinut maksaa muulla kuin\nrakkaudella. Ja Jumala tietää, että sitä hän sai täydellä mitalla\nmeiltä kaikilta. Lapset jumaloivat häntä, ja jos hänet olisi voitu\nhemmottelulla turmella, niin olisi vaimoni sen varmasti tehnyt.\n\nEntä lapset! Hän ohjasi heidän ensimmäiset askeleensa tässä maailmassa.\nHän alotti opettamalla heidät kävelemään. Hän valvoi heidän\nsairasvuoteellaan. Yksitellen, kun he tuskin vielä taisivat kävellä,\nhän vei heidät laguuniin ja harjotti oikeiksi vesieläimiksi. Hän opetti\nheille enemmän, kuin mitä minä koskaan olin tiennyt kalojen elämästä ja\ntavasta niitä pyydystää. Samoin hän teki metsässä. Seitsemän vanhana\ntiesi Tom enemmän metsäelämästä kuin ihmiset siitä yleensä tiesivät.\nKuuden vuoden ikäisenä Mary kiipesi Sliding-vuoren ylitse värähtämättä\nja minä olen nähnyt vahvojen miestenkin tuupertuvan sillä matkalla. Ja\nkun Frank oli täyttänyt kuusi vuotta, otti hän shillingin rahan kolmen\nsylen syvyydestä ylös.\n\n-- Kansani Bora-Boralla ei pidä pakanoista, he ovat kaikki kristityitä\nenkä minä pidä Bora-Boran kristityistä, sanoi hän eräänä päivänä, kun\nminä, aikeessa saada hänet hiukan tuhlaamaan rahoja, jotka oikeastaan\nolivat hänen, koetin taivuttaa häntä matkustamaan saarelleen eräällä\nmeidän kuunarillamme -- matkasta olisi tullut oikein kuninkaallinen,\njos se vain olisi tehty.\n\nSanoin: meidän kuunarillamme, vaikka ne olivat laillisesti minun.\nKerran yritin saada häntä rupeamaan yhtiötoverikseni.\n\n-- Olemmehan olleet tovereita aina siitä saakka, kun _Petite Jeanne_\nmeni haaksirikkoon, sanoi hän viimein. -- Mutta jos teidän sydämenne\nsitä haluaa, niin ruvetaan vaan yhtiökumppaneiksi laillisestikin.\nMinulla ei ole mitään tehtävää ja kuitenkin on minulla suuret menot.\nMinä syön ja juon ja poltan hirveästi. Se maksaa paljon, sen tiedän.\nMinä en maksa mitään biljaardipelistä, koska pelaan teidän pöydällänne.\nMutta maksaahan se siltä. Särkällä kalastaminen on rikkaiden huvia,\najatelkaa, miten paljon maksavat koukut, siimat ja muut. Te olette\noikeassa, meidän pitää ruveta yhtiökumppaneiksi. Minä tarvitsen rahani\nja saan ne kyllä rahastonhoitajalta.\n\nLaadimme siis oikein kirjallisen sopimuksen, joka vahvistettiin\noikeudessa. Mutta vuoden lopussa oli minulla taas valituksen syytä.\n\n-- Charley, sanoin minä -- sinä olet vanha veijari, oikea saituri ja\nkitupiikki, viheliäinen maakrapu. Sinun osuutesi vuoden voitosta on\nuseita tuhansia dollareita. Kasööri on antanut minulle tämän paperin.\nSiitä käy ilmi, että sinä koko vuonna olet nostanut tasan\nkahdeksankymmentä dollaria ja kaksikymmentä senttiä.\n\n-- Onko minulla jotakin saatavaa? kysyi hän huolestuneena.\n\n-- Sanoinhan minä, sinun osuutesi on tuhansia, tuhansia, vastasin minä.\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat sisällisestä ilosta.\n\n-- Hyvä on, sanoi hän, -- katsokaa, että kasööri pitää tarkkaa tiliä\nrahoistani, kun minä niitä tarvitsen, ja kyllä minä ne käytän, ei saa\npuuttua senttiäkään.\n\n-- Jos puuttuu, lisäsi hän hetken kuluttua innokkaasti, -- saa kasööri\nmaksaa ne omasta taskustaan.\n\nKuten myöhemmin sain tietää, oli hän jo silloin käskenyt Carruthersin\nkirjoittaa testamentin yksin omaan minun hyväkseni, ja se säilytettiin\nAmerikan konsulinvirastossa.\n\nMutta loppu tuli, niinkuin täytyy tulla kaikille inhimillisille\nliitoille. Se tapahtui Salomonsaarilla, joilla me olimme eläneet\nnuoruutemme hurjimpina päivinä. Siellä me nyt taasen olimme --\npääasiallisesti huvimatkalla, mutta myöskin tarkastamassa omaisuuttamme\nFlorida-saarella ja mahdollisuuksia helmenkalastamiseen Mboli-salmessa.\nVeneemme olivat Savon rannalla, jonne olimme poikenneet ostamaan\nharvinaisia esineitä.\n\nSavon ympärillä oli runsaasti haikaloja. Alkuasukkaiden tapa täällä oli\nhaudata kuolleensa mereen, joten seutu oli tullut mieluiseksi\nolinpaikaksi pedoille. Sattumalta jouduin lähtemään rannasta pienessä\nkanootissa, joka oli liiaksi lastattu ja keikahti kumoon. Siinä oli\nneljä neekeriä paitsi minua -- tai oikeastaan siinä riippui. Kuunari\noli noin parinsadan kyynärän päässä. Huusin juuri venettä, kun yksi\nneekereistä alkoi kiljua. Hän piti kiinni kanootin päästä, ja sekä hän\nettä kanootti upposivat useita kertoja. Lopulta hän päästi otteensa ja\nhävisi. Hai oli hänet vienyt.\n\nKolme jäljellä olevaa neekeriä yritti kiivetä kanootin pohjalle. Minä\nhuusin ja kirosin ja löinkin lähimpää melalla, mutta eihän se auttanut.\nHe olivat sokeita hädässään. Kanootti olisi kannattanut korkeintaan\nyhden heistä. Nyt se kääntelehti puolelta toiselle ja paiskasi heidät\ntakaisin veteen.\n\nJätin kanootin ja lähdin uimaan kuunaria kohti toivoen, että joku vene\nottaisi minut ennenkuin olisin perillä. Yksi neekereistä seurasi minua,\nja me uimme rinnakkain aivan hiljaa, silloin tällöin pistäen päämme\nveteen tähystääksemme petoja. Sen miehen huuto, joka oli jäänyt\nkanootin ääreen, ilmoitti meille, että hänetkin oli otettu. Katsahdin\nveteen ja näin suuren hain ihan allani. Se oli hyvinkin kuusitoista\njalkaa pitkä. Näin, miten sitten kävi. Se tarttui keskeltä neekeriin ja\nui pois saaliinsa kanssa. Neekeri raukan pää, käsivarret ja hartiat\nolivat koko ajan vedenpinnalla, ja hän huusi sydäntäsärkevästi. Tällä\ntavalla hai kulki useita satoja jalkoja, kunnes se vihdoin hävisi\nveteen.\n\nMinä uin kiivaasti toivoen, että se olisi viimeinen hai rannalla. Mutta\noli vielä yksi. Oliko se ahdistellut ensin neekereitä vai oliko se\nollut tappelussa muualla, sitä en tiedä, mutta se ei ainakaan pitänyt\nniin kiirettä kuin nuo toiset. En voinut enää uida niin nopeasti, sillä\nsuurin osa voimia kului hain tähystelemiseen. Olin varuillani kun se\nteki ensimäisen hyökkäyksensä. Kaikeksi onneksi sain molemmat käteni\nsen kuonolle, ja vaikka se vetikin minut melkein upoksiin, sain sen\nkuitenkin poistumaan luotani. Mutta pian se alkoi uudestaan kierrellä\nympärilläni. Toisella kerralla pelastuin samalla tavalla. Kolmas\nhyökkäys epäonnistui molemmin puolin. Se liukui samassa sivulle, kun\nyritin painaa käteni sen kuonolle, mutta pedon hiekkapaperinahka --\nminulla oli hijaton pusero -- raapaisi nahan toisesta käsivarresta,\nolasta kyynärpäähän. Olin jo aivan uupunut ja menettänyt kaiken\ntoivoni. Kuunariin oli vielä kahdensadan jalan matka. Kasvoni olivat\nvedessä vahtiakseni hain liikkeitä, kun näin ruskean ruumiin liukuvan\nvälillämme. Se oli Otoo.\n\n-- Uikaa kuunarille, herra, sanoi hän. Ja hänen äänensä oli iloinen,\nikäänkuin olisi kaikki ollut leikkiä. -- Tunnen hait, ne ovat kuin\nveljiäni.\n\nTottelin uiden hitaasti eteenpäin, kun taas Otoo ui ympärilläni\npysytellen aina minun ja hain välillä ivaten sen hyökkäyksiä ja\nrohkaisten minua.\n\n-- Siellä on tullut jokin vika taavetteihin ja nyt he selvittävät\nköysiä, selitti hän noin minuuttia myöhemmin ja sukelsi torjuakseen\nuuden hyökkäyksen.\n\nKuunariin oli vielä kolmekymmentä jalkaa, ja minä olin ihan uupunut,\njaksoin tuskin liikuttaa jäseniäni. Meille heitettiin köysiä laivasta,\nmutta ne olivat liian lyhyitä. Kun hai huomasi, ettei meistä ollut\nsille mitään vaaraa, kävi se yhä rohkeammaksi. Se oli usein vähällä\ntarttua minuun, mutta joka kerralla tuli Otoo väliin ehkäisemään.\nLuonnollisesti hän olisi voinut helposti pelastaa itsensä, ellei minua\nolisi ollut.\n\n-- Hyvästi, Charley, huohotin minä -- en jaksa enää. Tiesin, että\nloppuni oli tullut ja että seuraavassa tuokiossa nostaisin käteni ylös\nja vaipuisin.\n\nMutta Otoo nauroi minulle ja sanoi:\n\n-- Näytänpä teille uuden tempun, tahdon antaa haille pienen muiston.\n\nHän ui taakseni, juuri kun hai aikoi karata kimppuuni.\n\n-- Hiukan enemmän vasemmalle! huusi hän. -- Siinä on köydenpää vedessä.\nVasemmalle, herra, vasemmalle!\n\nMuutin suuntaa ja ojensin käteni. Olin melkein tajuton. Kun käteni\npuristi köyttä, kuulin huutoa kauempaa. Käännyin -- Otoo oli hävinnyt.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä kohosi hän jälleen pinnalle. Molemmat\nkädet olivat ranteista poikki ja veri pursui tyngistä.\n\n-- Otoo! huusi hän hiljaa. Ja minä voin hänen kasvoissaan nähdä sen\nrakkauden, joka tärisytti hänen ääntään.\n\nSilloin ja ainoastaan silloin koko yhdyselämämme aikana hän mainitsi\nminua sillä nimellä.\n\n-- Hyvästi, Otoo! huusi hän.\n\nSitten hän upposi ja minut kiskottiin kannelle, missä pyörryin\nkapteenin käsiin.\n\nNiin kuoli Otoo, pelastajani, joka teki minusta miehen ja pelasti minut\nviimeiseksi työkseenkin. Me kohtasimme hirmumyrskyn leuoissa ja\nerosimme hain hampaissa, ja sillä välillä oli seitsentoistavuotinen\ntoveruuselämä, jonka vertaista ei ole koskaan ollut kahden miehen,\nruskean ja valkoisen välillä. Jos Jehova taivaassaan pitää huolta\njokaisesta varpusestakin, silloin ei ole pienin hänen valtakunnassaan\nOtoo, ainoa Bora-Boran pakana.\n\n\n\n\nMc Coyn jälkeläinen.\n\n\nPyrenees keinui hiljalleen meressä rautakyljet syvälle vaipuneina\nvehnälastin painosta, joten pienestä, ulkohankaisesta kanootista oli\nmiehen helppo kiivetä laivaan. Kun miehen silmät kohosivat partaan\ntasalle, niin että hän voi katsoa laivaan, oli hän näkevinänsä siellä\nhienoa, melkein tuntumatonta sumua. Se saattoi olla näköhäiriökin, kuin\nkalvo, joka äkkiä oli laskeutunut hänen silmilleen. Miestä halutti\npyyhkäistä se pois, mutta äkkiä hänen johtui mieleensä, että ehkä hän\noli tulossa vanhaksi ja että oli aika hankkia San Fransiskosta\nsilmälasit.\n\nAstuttuaan laidan ylitse, hän katsahti ylös korkeisiin mastoihin ja\nsitten pumppuihin. Ne eivät olleet työssä. Mitään ei näyttänyt\npuuttuvan suuresta laivasta ja häntä ihmetytti, miksi oli nostettu\nhätämerkki. Hän ajatteli onnellisia saarelaistaan ja toivoi, ettei vain\nolisi kysymys jostakin tarttuvasta taudista. Kenties laiva oli\nruokavarojen tai veden puutteessa. Hän kätteli kapteenia, jonka\nriutuneet kasvot ja huolestuneet katseet ilmaisivat, että jossakin oli\nvika, mitä se sitten mahtoi olla. Samassa tulokas tunsi heikkoa,\nkummallista hajua. Se muistutti palaneen leivän käryä, mutta se oli\nkuitenkin jotakin muuta.\n\nHän katseli uteliaana ympärilleen. Kahdenkymmenen jalan päässä tilkitsi\nväsynyt merimies kantta. Samalla kun katse viivähti miehessä, näki hän\nmiehen käsien alta kohoavan hienon savukiehkuran, joka pyöri ilmassa ja\nhävisi. Nyt hän oli tullut kannelle ja hänen paljaiden jalkojensa\npaksun pohjanahan läpi tunkeutui leutoa lämpöä. Nyt hän tiesi, missä\nhädässä laiva oli. Hänen katseensa lensi sinne, missä koko miehistö\nkatseli häntä huolestunein kasvoin. Hänen vaaleanruskeiden silmiensä\nloiste kohtasi heidät kuin siunaus, hyväillen ja ikäänkuin peittäen\nheidät syvän rauhan vaippaan.\n\n-- Kuinka kauan se on palanut, kapteeni? kysyi hän äänellä niin\ntyynellä ja lempeällä, että se muistutti kyyhkysen kuherrusta. Aluksi\nkapteeni tunsi äänen rauhallisuuden vaikuttavan itseensä, mutta sitten\npalasi äkkiä mieleen, mitä kaikkea oli saatu kestää ja mitä vielä oli\nedessä, ja hän harmistui. Millä oikeudella tämä rääsyinen,\npaikkahousuinen ja puuvillapaitainen maamyyrä tuli tuomaan lohdutusta\nhänen uupuneelle sielulleen ja ruumiilleen? Kapteeni ei tiennyt\najatelleensa näin, mutta se oli kuitenkin syynä hänen suuttumukseensa.\n\n-- Viisitoista päivää, vastasi hän lyhyesti. -- Kuka te olette?\n\n-- Nimeni on Mc Coy, vastasi tulija hellyyttä ja sääliä ilmaisevalla\näänellä.\n\n-- Tarkotan, oletteko luotsi?\n\nMc Coyn siunaava katse liukui kapteenin vieressä seisovaan\nrotevaharteiseen mieheen, jonka kasvot olivat riutuneet ja parta\najamaton.\n\n-- Olen kyllä yhtä hyvä luotsi kuin kuka tahansa, vastasi Mc Coy. -- Me\nolemme kaikki täällä luotseja ja minä tunnen täällä jokaisen tuuman\nnäillä vesillä.\n\nMutta kapteeni ei voinut hillitä kärsimättömyyttään.\n\n-- Tahdon puhutella jotakuta viranomaista ja vielä hiton pian!\n\n-- Silloin kelpaan minä yhtä hyvin.\n\nJälleen tuo salaa lohduttava rauhallisuus, ja laiva oli palava uuni\nhänen jalkojensa alla. Kapteenin kulmakarvat liikkuivat kärsimättömästi\nja hermostuneesti ja käsi puristui nyrkkiin kuin olisi se mielinyt\nlyödä.\n\n-- Kuka hemmetissä te olette? kysyi hän.\n\n-- Minä olen ylin virkamies täällä, kuului taas vastaus, joka oli\nentistäkin pehmeämmällä ja alistuvaisemmalla äänellä lausuttu.\n\nRoteva, leveäharteinen mies purskahti karkeaan, puoleksi hullunkuriseen\nnauruun, joka kuitenkin oli hysteerinen. Kapteeni ja hän tuijottivat Mc\nCoyta hämmästyneinä ja epäluuloisina. Olisiko tuolla paljasjalkaisella\nniin korkea asema täällä, se oli käsittämätöntä. Hänen napittamaton\npumpulipaitansa paljasti harmaantuneen rinnan todistaen, ettei hänellä\nollut muuta vaatekappaletta paitsi housuja. Kulunut olkihattu peitti\nhuonosti hänen harmaat hapsensa. Puoliväliin rintaa valui siistimätön,\npatriarkaalinen parta. Moisen vaatekerran olisi voinut ostaa vaikka\nmistä lumppukaupasta parilla shillingillä.\n\n-- Oletteko sukua Bountyn Mc Coylle? kysyi kapteeni.\n\n-- Hän oli isoisäni isä.\n\n-- Oho, sanoi kapteeni, mutta hillitsi itsensä. -- Minä olen Davenport\nja tämä on ensimmäinen perämieheni, herra Konig.\n\nHe kättelivät.\n\n-- Ja nyt asiaan, puhui kapteeni nopeasti ikäänkuin hänellä olisi ollut\nhirveä kiire. -- Laivan sisässä on ollut tulipalo enemmän kuin kaksi\nviikkoa. Se voi hajota millä hetkellä hyvänsä. Sen vuoksi aioin vetää\nsen maihin Pitcairniin, hakata auki ja pelastaa rungon.\n\n-- Silloin olette tehneet virheen, kapteeni, sanoi Mc Coy. -- Teidän\nolisi pitänyt ohjata Mangarevaan. Siellä on laguunissa erinomainen\nranta, tyyni kuin myllynpadossa.\n\n-- Mutta nyt olemme täällä, vai mitä? kysyi perämies.\n\n-- Siinäpä se pulma onkin. Olemme täällä ja jotakin olisi tehtävä.\n\nMc Coy pudisti päätään ystävällisesti.\n\n-- Täällä ette voi tehdä mitään, täällä ei ole kelvollista rantaa, ei\nedes kunnollista ankkuripaikkaa.\n\n-- Hitto! sanoi perämies, ja kertasi vielä kovemmin: -- Hitto! niin\nettä kapteeni antoi hänelle merkin olla hiljaa.\n\n-- Älkää puhuko minulle sellaista pötyä! Missä ovat teidän omat\nkuunarinne, veneenne, kutterinne tai mitä teillä lieneekään? Mitä?\nVastatkaa siihen!\n\nMc Coy hymyili yhtä hempeästi kuin hän puhuikin. Hänen hymynsä oli\nhyväily, syleily, jonka ympäröi nääntyneen perämiehen yrittäen vetää\nhänet samaan rauhaan ja lepoon, joka vallitsi Mc Coyn sielussa.\n\n-- Meillä ei ole mitään kutteria eikä kuunaria ja kanoottimme me\nkannamme selässämme kalliolle.\n\n-- Saattepa sen tosiaan näyttää minulle, tiuskasi perämies. -- Miten\npääsette täällä ympärillänne oleviin saariin. Häh, sanokaapa!\n\n-- Me emme mene niihin koskaan. Minä käyn niissä joskus Pitcairnin\nkuvernöörinä. Nuorempana kuljin täällä paljonkin --- toisinaan jollakin\nkauppakuunarilla, mutta eniten lähetysprikillä. Sekin on nyt mennyt\ntiehensä ja me olemme riippuvaisia sattumalta ohikulkevista laivoista.\nOnpa täällä joskus kulkenut niitä kuusikin vuodessa, mutta toisinaan\nsaattaa kulua vuosiakin ja enemmänkin, niin ettemme näe ainoatakaan.\nTeidän on ensimmäinen seitsemään kuukauteen.\n\n-- Ja te tahdotte uskotella minulle...! alkoi perämies, mutta kapteeni\nDavenport keskeytti:\n\n-- Kylliksi jo siitä, menetämme vain aikaa. Mitä on tehtävä, herra Mc\nCoy?\n\nVanhus käänsi ruskeat silmänsä, lempeät kuin naisen, rantaa kohti, ja\nsekä perämies että kapteeni seurasivat hänen katsettaan, joka\nPitcairnin autioilta kalliorannoilta liiteli miehistöön ja heihin,\nodotellen tuskallisina päätöstä. Mutta Mc Coy ei hätäillyt. Hän\najatteli hitaasti, askel askeleelta, rauhallisesti ja varmuudella, jota\nei olisi voinut järkyttää mikään maan päällä.\n\n-- Tuuli on nyt heikko, sanoi hän viimein. -- Länteen päin kulkee kova\nvirta.\n\n-- Niin, sehän se sai meidätkin muuttamaan suuntaa, sanoi kapteeni,\njoka ei tahtonut joutua häpeään purjehdustaidossaan.\n\n--- Niinpä niin, sehän se teidänkin suuntanne muutti, jatkoi Mc Coy. --\nMutta tänään ette voi purjehtia tuota virtaa vastaan. Ja jos\nvoisittekin, ei ole missään rantaa. Laiva voisi joutua kokonaan\nperikatoon.\n\nHän vaikeni. Kapteeni ja perämies katselivat epätoivoisina toisiaan.\n\n-- Minäpä sanon teille, mitä voitte tehdä. Tuuli kovenee keskiyöksi.\nNäettekö pilvenhattaroita tuolla ja sumua tuulen puolella? Sieltä se\ntulee lounaisesta ja lujana. Täältä on kolme sataa penikulmaa\nMangarevaan. Laskekaa sinne, siellä on erinomainen ranta laivallenne.\n\nPerämies pudisti päätään.\n\n-- Tulkaa kajuuttaan, niin katsomme merikortista, sanoi kapteeni.\n\nMc Coy huomasi, miten ilma kajuutassa oli myrkyllinen ja tukehuttava.\nHänen silmiään kirveli näkymättömistä kaasuista. Kansi oli kuuma,\nmelkein sietämätön hänen paljaille jaloilleen. Hiki tippui koko\nruumiista ja pelokkaana hän katseli ympärilleen. Oli ihme, ettei\nkajuutta leimahtanut liekkeihin. Hänestä tuntui kuin olisi ollut\nkuumassa leivinuunissa, missä kuumuus milloin hyvänsä voi kasvaa\nkauheaksi ja kuivattaa hänet kuin leivän. Kun hän nosti toista\njalkaansa ja hieroi jalkapohjaa housun lahkeeseen, nauroi perämies\npilkallisesti.\n\n-- Helvetin esikartano, sanoi hän. -- Itse helvetti on suoraan\njalkaimme alla.\n\n-- Täällä on kuuma, huudahti Mc Coy tahtomattaan ja pyyhki\nbandana-nenäliinalla hikeä otsaltaan.\n\n-- Tässä on Mangareva, sanoi kapteeni kumartuen pöydän ylitse\nnäyttääkseen mustaa pistettä keskellä kortin valkeata tyhjyyttä. Ja\ntässä välillä on toinen saari, mikä sen nimi on?\n\nMc Coy ei katsonutkaan korttiin.\n\n-- Se on Crescent-saari, vastasi hän. -- Se on asumaton, noin kaksi tai\nkolme jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Laguuni, mutta ilman väylää. Ei,\nkyllä Mangareva on lähin paikka, mihin voitte mennä.\n\n-- No, mennään sitten Mangarevaan, sanoi kapteeni Davenport,\nkeskeyttäen perämiehen murisevat huomautukset. -- Kutsukaa miehistö\nperäkannelle, mr Konig.\n\nMerimiehet tottelivat velttoina toisiaan työnnellen ja yrittäen\ntuskallisesti kiiruhtaa. Jokainen liike ilmaisi väsymystä. Kokki tuli\nmyöskin kuulemaan ja kajuuttapoika seurasi hänen kintereillään.\n\nKun Davenport oli heille selittänyt tilan ja puhunut aikeestaan muuttaa\nsuunnan Mangarevaan, puhkesi meteli. Käheän murinan säestäminä kuului\nepäselviä raivonhuutoja ja toisinaan selviä kirouksia, sanoja tahi\nlauseita. Yli kaiken kuului kimeä ääni: -- Piru vie! Kun jo on oltu\nviisitoista päivää uivassa helvetissä, niin nyt hän tahtoo taas lähteä\nmatkaan tässä vedenpäällisessä sulatusuunissa.\n\nKapteeni ei voinut heille mitään, mutta Mc Coyn rauhallisuus näytti\nvaikuttavan heihin hillitsevästi, niin että murina ja kiroukset\nhäipyivät, kunnes koko miehistö, paitsi joitakuita, jotka käänsivät\ntuskalliset kasvonsa kapteeniin, katseli mykkänä ja ikävöiden\nPitcairnin vihreitä rinteitä ja jyrkkiä rantoja.\n\nPehmeänä kuin keväinen länsituuli kuului Mc Coyn lempeä ääni:\n\n-- Kapteeni, luulin kuulleeni jonkun heistä sanovan, että ovat\nnääntymäisillään nälkään.\n\n-- Niin, kuului vastaus, -- niinhän me olemme. Minä en ole saanut muuta\nkuin laivakorpun ja lusikallisen lohta kahteen päivään. Nähkääs, kun\ntulipalo huomattiin, piti heti paiskata luukut kiinni, jotta tuli\nsammuisi. Vasta sitten huomasimme, miten vähän keittiössä oli ruokaa,\nmutta silloin oli jo liian myöhäistä, emme enää uskaltaneet laskeutua\nruumaan. Nälkäisiäkö? Olen yhtä nälkäinen kuin kaikki muutkin.\n\nHän puhui uudestaan miehille ja taas nousi meteli, uhkauksia ja\nkirouksia, ja kasvot vääntyivät petomaisessa raivossa. Ensimmäinen ja\ntoinen perämies olivat yhtyneet kapteeniin ja pysyttelivät hänen\ntakanaan, peräpuolen ovella. Heidän kasvonsa olivat jäykät ja\nilmeettömät ja miesten kapinallisuus näytti huolestuttavan heitä\nenemmän kuin mikään muu. Kapteeni katsahti perämieheen kysyvästi, mutta\ntämä vain kohotti hartioitaan merkiksi avuttomuudestaan.\n\n-- Ymmärrättehän, sanoi kapteeni Mc Coylle, -- ettei voida pakottaa\nmerimiehiä jättämään turvallista rantaa ja lähtemään merelle palavassa\nlaivassa. Olemmehan olleet tässä uivassa ruumisarkussa kaksi viikkoa.\nHe ovat nääntyneet työstä ja nälästä ja saaneet tarpeekseen tästä\nlaivasta. Me ohjaamme Pitcairniin.\n\nTuuli oli heikko ja Pyreneesin pohja täynnä törkyä, niin ettei se\nvoinutkaan leikata vahvaa länsivirtaa. Kahdessa tunnissa se oli\nmenettänyt kolme penikulmaa. Miehet tekivät raivoisasti työtä,\nikäänkuin käsivoimalla pakottaakseen laivansa luonnonvoimia vastaan.\nMutta yhtäkaikki livettiin länttä kohti. Kapteeni kulki rauhattomana\nkannella silmillään seuraten jokaista savujuovaa keksiäkseen, mistä\nkohdasta kantta ne nousivat. Kirvesmies etsi alituisesti sellaisia\nkohtia ja aina kun oli löytänyt, tilkitsi hän yhä tiiviimmäksi.\n\n-- Mitä arvelette? kysyi kapteeni taas Mc Coylta, joka seurasi\nkirvesmiehen työtä katsellen sitä lapsellisella uteliaisuudella ja\ninnolla.\n\nMc Coy vilkaisi rantaan, joka hävisi yhä kauemmaksi tihenevään sumuun.\n\n-- Luulen, että olisi parasta muuttaa suunta Mangarevaan. Tuuli nousee\npian ja vie teidät sinne huomisillaksi.\n\n-- Mutta jos tuli puhkeaa liekkeihin. Sehän voi tapahtua milloin\nhyvänsä?\n\n-- Pitäkää veneet valmiina siltä varalta. Sama tuuli vie veneet\nMangarevaan, jos laiva syttyisi ilmituleen.\n\nKapteeni Davenport mietti hetkisen ja sitten sai Mc Coy kysymyksen,\njota hän ei halunnut kuulla, mutta jonka hän tiesi varmasti tulevan.\n\n-- Minulla ei ole mitään merikorttia Mangarevasta. Yleiskortissani se\non kuin kärpäsen pilkku. En tiedä miten on purjehdittava itse\nlaguuniin. Tahdotteko seurata ja luotsata laivani sinne?\n\nMc Coyn mielenmaltti oli murtumaton.\n\n-- Kyllä, kapteeni, vastasi hän huolettomalla äänellä, niinkuin olisi\nvastannut päivälliskutsuihin. -- Seuraan teitä Mangarevaan.\n\nTaasen kutsuttiin miehistö perään ja kapteeni puhui heille välikannen\nluukusta.\n\n-- Me olemme koettaneet päästä eteenpäin, mutta te näette itse, miten\nkuljetaan taaksepäin tässä kahden solmun virrassa. Tämä herra on Mc\nCoy, korkein virkamies ja kuvernööri Pitcairnilla; hän tahtoo seurata\nmeitä Mangarevaan. Asema ei siitä päättäen ole vaarallinen. Hän ei\ntekisi tarjousta, jos hän luulisi menettävänsä henkensä. Olkoon tässä\nmikä tahansa vaara, hän jää vapaasta tahdostaan jakamaan sen kanssamme,\nemmekä mekään voi olla huonompia. Mitä sanotte Mangarevasta?\n\nTällä kertaa ei kuulunut mitään vastaansanomisia. Mc Coyn läsnäolo,\nvarmuus ja rauha, joka tuntui säteilevän hänestä, oli tepsinyt. Nyt\nneuvoteltiin matalalla äänellä, ja se kävi nopeasti, sillä he olivat\nnähtävästi samaa mieltä heti alusta. He sysivät yhden joukostaan\npuhumaan kapteenille. Tämä urho oli hyvin itsetietoinen omasta ja\ntoveriensa sankariudesta ja huusi säihkyvin silmin:\n\n-- Hitto vieköön, jos hän tahtoo, niin totta mekin. Miehistö mutisi\nhyväksymistä ja palasi etukannelle.\n\n-- Vain silmänräpäys, kapteeni, sanoi Mc Coy. -- Minun pitää ensin\nkäydä maissa.\n\nHerra Konig seisoi kuin salaman lyömänä ja tuijotti Mc Coyhin,\nikäänkuin tämä olisi ollut hullu.\n\n-- Käydä maissa! huusi kapteeni. -- Mitä varten? Teiltä menee siihen\nkolme tuntia tuossa kanootissanne.\n\nMc Coy mitteli katseillaan välimatkaa saareen ja nyökkäsi myöntävästi.\n\n-- Niin, kello on nyt kuusi. En voi olla maissa ennen yhdeksää enkä saa\nkansaani kokoonkutsutuksi ennen kello kymmentä. Kun tuuli kovenee\nkeskiyöksi, voitte alkaa purjehtia sitä vastaan ja ottaa minut jälleen\nlaivaan päivän koittaessa huomenaamulla.\n\n-- Mutta kaiken järjen ja älyn nimessä, huudahti kapteeni taaskin. --\nMiksi pitää teidän kutsua väkenne koolle? Ettekö ymmärrä, että laiva on\ntulessa allamme?\n\nMc Coy oli tyyni kuin meri kesäauringossa eikä toisen viha saanut sitä\nhiukkaakaan väreilemään.\n\n-- Kyllä, kapteeni, kuhersi hän kyyhkyisäänellään, tiedän vallan hyvin,\nettä laivanne palaa. Ja juuri sen vuoksi tulen kanssanne Mangarevaan.\nMutta minun täytyy saada lupa siihen. Se on meidän tapamme. Meille se\non hyvin tärkeä tapaus, kun kuvernööri jättää saaren. Kansan edut\njoutuvat vaaraan ja siksi heillä täytyy olla oikeus äänestämällä\nmyöntää tai kieltää se. Mutta minä tiedän, että he tulevat suostumaan.\n\n-- Oletteko varma siitä?\n\n-- Aivan varma.\n\n-- Koska tiedätte heidän tahtonsa, että he kuitenkin suostuvat, niin\nmitä te sitten oikeastaan menette maihin? Ajatelkaa viivytystä.\nKokonainen yö!\n\n-- Se on meidän tapamme, oli horjumaton vastaus. -- Olenhan minä\nkuvernööri ja saaren hallitus on järjestettävä poissaoloni ajaksi.\n\n-- Mangarevaanhan on vain kahdenkymmenen neljän tunnin matka.\nOlettakaa, että paluumatka veisi vaikka kuusi kertaa niin pitkän ajan,\nsilloin olisitte täällä jo viikon lopussa.\n\nMc Coy hymyili leveästi ja hyväntahtoisesti. -- Hyvin harvat laivat\ntulevat Pitcairniin, ja jos tulevat, kulkevat ne tavallisesti San\nFransiskon kautta taikka Kap Hornin ympäri. Jos minua onni seuraa,\nvoinen olla täällä kuuden kuukauden päästä. Voihan mennä kokonainen\nvuosikin. Voi sattua niinkin, että minun pitää matkustaa San\nFransiskoon saadakseni käsiini laivan, joka tuo minut tänne. Isäni\nlähti kerran Pitcairnista kolmeksi kuukaudeksi matkalle -- kesti kaksi\nvuotta ennenkuin hän voi palata. Sitäpaitsi on teillä vähän\nruokavaroja. Jos teidän pitäisi turvautua veneisiin ja sää muuttuisi\nhuonoksi, niin saatte kenties kokonaisia päiviä tavotella maata. Minä\nvoin tuoda mukanani kaksi kanootillista ruokavaroja huomenna. Kuivatut\nbanaanit ovat erinomaisia. Kun tuuli kovenee, pyrkikää sitä vastaan.\nMitä lähemmäksi pääsette, sitä enemmän voin tuoda mukanani. Hyvästi!\n\nHän ojensi kätensä, kapteeni tarttui siihen eikä tahtonut sitä hevillä\npäästää. Hän näytti pitävän siitä kiinni kuin hukkuva merimies\npelastusrenkaasta.\n\n-- Miten minä voin tietää, tuletteko takaisin huomenaamulla? kysyi hän.\n\n-- Sepä se! huudahti perämies. -- Kuka takaa, ettei hän lähdekin\ntiehensä pelastaakseen oman nahkansa?\n\nMc Coy ei vastannut mitään, hän vain katseli heitä ystävällisesti ja\nlempeästi ja kaikki tunsivat tuon horjumattoman sielunrauhan\nvaikuttavan itseensä.\n\nKapteeni päästi hänen kätensä, ja vielä kerran sulkien koko miehistön\nsilmäyksensä siunaavaan syleilyyn, Mc Coy laskeutui reunan yli\nkanoottiinsa.\n\nTuuli koveni ja Pyrenees voitti noin tusinan penikulmaa länsivirrasta,\nhuolimatta pohjansa likaisuudesta.\n\nPäivän koittaessa oli Pyrenees kolme penikulmaa tuulen puolella, ja\nkapteeni Davenport näki kahden kanootin lähenevän laivaa. Mc Coy\nkiipesi taaskin reunan ylitse ja astui kuunarin kannelle. Hän toi\nmukanaan joukon kuivattuja banaanikimppuja kuiviin lehtiin käärittyinä.\n\n-- Nyt, kapteeni, sanoi hän, -- kääntäkää myötätuuleen ja laskekaa\nhenkenne edestä. Nähkääs, minä en ole mikään merimies, selitti hän\nmuutamia minuutteja myöhemmin seisoessaan kapteenin vieressä, kun hänen\nkatseensa kiersi ylhäällä köysissä ja siirtyi sieltä reunan ylitse\narvioimaan Pyrenees-laivan vauhtia. -- Saatte toimittaa laivanne\nMangarevaan. Kun maa on näkyvissä, luotsaan sen kyllä rantaan. Mikä\nmahtaa olla sen vauhti?\n\n-- Yksitoista, vastasi kapteeni vilkaisten vielä kerran kuohuvaan\nvanaveteen.\n\n-- Yksitoista, jaha. Jos tämä vauhti pysyy, niin tulemme Mangarevan\nnäkyviin kahdeksan ja yhdeksän välillä huomenaamulla. Kymmeneksi voin\nluotsata sen maihin tai ainakin yhdeksitoista. Ja silloin ovat huolenne\nlopussa.\n\nKapteenista melkein tuntui, että se autuuden hetki oli jo tullut,\nsellainen vaikutus oli Mc Coyn pelkällä vakuutuksella. Kapteeni oli jo\nkaksi viikkoa purjehtinut alituisessa tuskassa tässä palavassa\nuunissaan, ja hän alkoi saada siitä jo kyllikseen.\n\nTavallista voimakkaampi tuulenpuuska löi häntä niskaan ja vihelsi\nkorvissa. Hän arvosteli sen voimaa ja katsoi nopeasti laidan ylitse\nveteen.\n\n-- Tuuli kovenee yhä, ilmoitti hän. Tämä vanha vehje on vauhdissaan\nlähempänä kahtatoista kuin yhtätoista. Jos tätä jatkuu, saavumme\nperille jo tänä iltana.\n\nPyrenees piirsi koko päivän kuohuvaa merta lastinaan kalvava tuli.\nHämärtäessä käännettiin yläprammi ja prammi kokoon ja laiva kiiti\nedelleen pimeässä, mahtava, kuohuva meri perässään. Ennustettu tuuli\nteki hyvää ja miehistö oli silminnähtävästi reipastunut. Toisen\nkoiranvahdin aikana eräs huoleton sielu viritti laulun ja kahdeksan\nlyödessä lauloi koko miehistö.\n\nKapteeni Davenport noudatti kannelle vaippansa ja levitti ne kajuutan\nkatolle.\n\n-- Olen unohtanut, miltä uni maistuu, selitti hän Mc Coylle. -- Nyt\nolen ihan lopussa, mutta herättäkää minut heti, kun pidätte sen tarpeen\nvaatimana.\n\nKello kolme aamulla hän tunsi kevyen kosketuksen käsivarressaan. Hän\nnousi heti istualleen, nojasi kattoikkunaan, vielä hiukan pyörällään\nraskaasta unestaan. Tuulen laulut humisivat köysistössä ja meri tyrkki\nrajuna Pyrenees-laivaa.\n\nLaivan laidat kastuivat veteen milloin toiselta, milloin toiselta\npuolelta ja usein kuohahti vesi yli koko keskustan. Mc Coy huusi\njotakin, mutta kapteeni ei voinut kuulla. Hän ojensi kätensä ja sai\ntoista kiinni hartiasta ja veti hänet luokseen, niin että hänen\nkorvansa oli toisen huulilla.\n\n-- Kello on kolme, huusi Mc Coyn ääni yhä säilyttäen kyyhkyismäisen\nluonteensa, mutta merkillisesti hillittynä, ikäänkuin se olisi tullut\nkaukaa. Olemme kulkeneet kaksisataa viisikymmentä. Crescent-saari on\nnoin kolmenkymmenen penikulman päässä, jossain edessäpäin. Siellä ei\nole mitään valoja. Jos jatkamme, ajamme suoraan sinne ja samalla\nperikatoon itsemme ja laivan.\n\n-- Mitä luulette -- luovatakko?\n\n-- Niin, pysyä paikallaan päivänkoittoon asti. Se myöhästyttää meitä\nvain neljä tuntia.\n\nPyrenees pysytteli tulilasteineen suoraan tuulta vastaan taistellen\nurhoollisesti kuohuvissa aalloissa. Laiva oli kuin tulella ja hehkulla\ntäytetty kuori, jonka ulkopinnalla kourallinen miehiä, varovasti\nliikkuen, edisti sen taistelua, minkä voivat.\n\n-- Tässä myrskyssä on jotakin tavatonta, kertoi Mc Coy kapteenille\nkajuutan suojassa. -- Oikeastaan ei pitäisi myrskytä tähän\nvuodenaikaan. Mutta tänä vuonna eivät mitkään vanhat merkit pidä\npaikkaansa. Pasaadituulissa on kaiketi tullut jokin pysähdys, ja nyt ne\npuhaltavat suoraan poikittain.\n\nHän heilutti kättään pimeydessä, ikäänkuin hänen katseensa olisi voinut\ntunkeutua siihen satoja penikulmia. -- Se on tuolla lännessä. Sieltä on\ntulossa jotakin erikoista -- hirmumyrsky tai jotakin muuta. Onneksi\nolemme näin paljon idän puolella. Mutta tämä on vain pieni puuskaus,\nlisäsi hän. -- Se ei voi kestää kauaa, minun ymmärtääkseni.\n\nPäivän koittaessa oli myrsky laimentunut tavalliseksi tuuleksi. Mutta\nvalo paljasti uuden vaaran. Oli tullut usvaa. Meri peittyi sumuun tai\noikeammin helmisateeseen estäen sumun tavoin näkemästä merta, sillä\naurinko paistoi sateen läpi hehkuvasti loistaen.\n\nPyreneesin kansi savusi pahemmin kuin eilen ja upseeriston ja miehistön\niloisuus sammui. Keittiön suojassa saattoivat he kuulla kajuuttapojan\nitkevän. Tämä oli hänen ensimmäinen matkansa, ja hän pelkäsi kuolemaa\noikealla sydänkauhulla. Kapteeni harhaili laivalla kuin kadotukseen\njoutunut sielu väännellen hermostuneena viiksiään, kykenemättömänä\npäättämään, mitä oli tehtävä.\n\n-- Mitä arvelette? sanoi hän ja asettui Mc Coyn viereen hänen\nsyödessään banaaneja ja juodessaan kupin vettä aamiaisekseen.\n\nMc Coy lopetti viimeisen banaanin, tyhjensi kupin ja katsahti pitkään\nympärilleen. Hänen silmissään kuvastui lempeyden hymy, kun hän vastasi:\n\n-- Niin, kapteeni, voimmehan yhtähyvin ajelehtia kuin palaakkin. Teidän\nkantenne eivät voi kestää ijankaikkisesti. Tänään ne ovat vielä\nkuumemmat. Ei suinkaan teillä olisi paria kenkiä minulle antaa? Tahtoo\nkäydä sietämättömäksi paljaille jaloille.\n\nPyrenees otti sisäänsä kaksi suurta aaltoa juuri kun se kääntyi ja\nalkoi purjehtia peräntakaista, ja ensimmäinen perämies lausui julki\ntoivomuksensa, että tuon veden pitäisi olla rungossa, kunhan sen vain\nsaisi sinne avaamatta luukkuja. Mc Coyn pää sukelsi kiikariin\ntarkastamaan suuntaa.\n\n-- Minä ohjaisin sitä hiukan ylemmäksi, kapteeni, sanoi hän. -- Se on\nluovatessa ajautunut sivulle päin.\n\n-- Olen jo asettanut suunnan viivaa ylemmäksi, kuului vastaus. -- Eikö\nse ole kylliksi?\n\n-- Minä panisin kaksi viivaa, kapteeni. Tuo myrskynpahanen antoi\nlänsivirralle enemmän vauhtia kuin kuvittelettekaan.\n\nKapteeni Davenport tinki yhteen ja puoleen viivaan ja nousi sitten\nensimmäisen perämiehen seuraamana taklinkiin tähystämään maata.\nPurjeiden ollessa siinä asennossa, missä ne nyt olivat, kulki Pyrenees\nkymmenen solmua. Meri asettui nopeasti. Sumua kesti yhä ja kun kello\nläheni kymmentä, alkoi kapteeni Davenport hermostua. Kaikki miehet\nolivat paikoillaan valmiina, heti kun huudettaisiin: -- Maata edessä!\nhyökkäämään kuin paholaiset kääntämään laivaa tuuleen. Aaltojen\nhuuhtelema särkkä ihan tuossa edessä saattoi olla vaarallinen, kun se\näkkiä ilmestyisi sumusta.\n\nTaas kului tunti. Kolme tähystäjää tuijotti ylhäällä lakkaamatta sumun\nhelmeilevään säteilyyn.\n\n-- Mutta jos nyt menemme Mangarevan ohitse? kysyi kapteeni Davenport\näkkiä.\n\nLiikkumatta paikaltaan tai edes päätään kääntämättä vastasi Mc Coy\nlempeästi:\n\n-- Antakaa laivanne sitten ajelehtia, kapteeni, siinä kaikki, mitä\nvoimme tehdä. Meillä on koko Paumotus-saaristo edessämme. Voimme\najelehtia tuhansia penikulmia vain särkkien ja riuttojen keskellä.\nJonnekinhan meidän täytyy lopulta tulla.\n\n-- Ajautukoon sitten.\n\nKapteeni laskeutui alas kannelle. -- Me olemme menneet ohi Mangarevan.\nJumala ties, missä on lähin maa. Minun olisi pitänyt ohjata puoli\nviivaa ylemmäksi, tunnusti hän hetkistä myöhemmin. -- Tuo kirottu virta\npettää kauheasti laivuria.\n\n-- Vanhat merimiehet sanovat Paumotusta tavallisesti \"vaaralliseksi\nsaaristoksi\", ja juuri tämä virta on osittain syynä nimitykseen.\n\n-- Puhuin kerran erään merimiehen kanssa Sydneyssä, sanoi Konig. -- Hän\noli purjehtinut Paumotus-saaristossa ja kertoi minulle, että vakuutus\noli kahdeksantoista prosenttia. Onko se totta?\n\nMc Coy hymyili ja nyökkäsi.\n\n-- Niin, jos he yleensä vakuuttavat. Laivanomistajien täytyy poistaa\nkaksikymmentä prosenttia joka vuosi kuunareistaan.\n\n-- Herra Jumala, valitti kapteeni Davenport. -- Eihän kuunari silloin\nelä enempää kuin viisi vuotta! Hän pudisti päätään ja mutisi: --\nHuonoja vesiä, huonoja vesiä!\n\nVielä kerran menivät he kajuuttaan katsomaan suurta yleiskarttaa, mutta\nmyrkylliset höyryt ajoivat heidät huohottavina ja yskivinä ylös\nkannelle.\n\n-- Tässä on Moerenhout-saari.\n\nKapteeni Davenport osotti sitä kartallaan, jonka hän oli avannut\nkajuutan katolle. Sinne on noin sata penikulmaa tuulen alapuolella.\n\n-- Sata ja kymmenen. Mc Coy pudisti epäillen päätään, -- Voihan se\nonnistua, mutta se on hyvin vaikeata.\n\n-- Me uskallamme, oli kapteenin päätös, ja hän alkoi laatia ohjetta\nuudeksi suunnaksi.\n\nPurjeita vähennettiin aikaisin iltapäivällä, ettei sattumalta\npurjehdittaisi yöllä ohitse. Toisen koiranvahdin aikana näytti miehistö\ntaas tyytyväisyyttään. Maata oli nyt lähellä, ja kaikki vastukset\nolisivat ohitse seuraavana aamuna.\n\nAamu valkeni polttavassa auringonpaisteessa. Kaakkoispasaadi oli\nkääntynyt itäiseksi ja kuljetti laivaa kahdeksan solmun vauhdilla.\nKapteeni merkitsi lokin mukaan ja laskettuaan jotensakin paljon\najautumisen varalle, ilmotti, että Moerenhout-saari oli enintään\nkymmenen penikulman päässä. Pyrenees purjehti ne kymmenen penikulmaa ja\nvielä kymmenen lisäksi, mutta tähystäjät mastokoreissa eivät nähneet\nmuuta kuin alastoman, auringon valaiseman meren.\n\n-- Mutta täällä pitää olla maata, sen vannon! huusi kapteeni heille\npuolikannelta.\n\nMc Coy hymyili lempeästi, mutta kapteeni vilkui ympärilleen kuin\nmieletön, sai käsiinsä sekstanttinsa ja teki kronometrihavainnon.\n\n-- Tiesinhän, että olin oikeassa! Hän melkein karjui, saatuaan\nmerkitsemisen valmiiksi. -- Kaksikymmentä yksi, viisikymmentä viisi\neteläistä, yksi, kolmekymmentä kuusi, kaksi läntistä. Siinä näette. Me\nolemme kahdeksan penikulmaa tuulen puolella vielä. Mitä lukuja te\nsaitte, herra Konig?\n\nEnsimmäinen perämies katsoi hetkisen omiin numeroihinsa ja sanoi\nmatalalla äänellä:\n\n-- Kaksikymmentä yksi, viisikymmentä viisi, mutta minun pituusasteeni\non yksi, kolmekymmentä kuusi, neljäkymmentä kahdeksan. Se asettaa\nmeidät huomattavasti alapuolelle...\n\nKapteeni ei välittänyt hänen numeroistaan, katsoi niitä niin\nhalveksuvasti vaieten, että herra Konig puri hammasta ja nieli\nkirouksensa.\n\n-- Alenna, määräsi kapteeni ruorimiehelle. -- Kolme viivaa, mutta pysy\nsiinä.\n\nSitten hän laski numeronsa vielä kerran. Hiki tippui hänen kasvoiltaan.\nHän käänteli viiksiään, huuliaan ja kynäänsä tuijottaen numeroihinsa\nkuin aaveisiin. Äkkiä hän tarttui paperiin, rutisti sen kourassaan ja\npolki jalkoihinsa. Herra Konig hymyili vahingoniloisesti ja kääntyi\npoispäin, kun kapteeni nojasi kajuuttaa vasten eikä puoleen tuntiin\npuhunut sanaakaan, katseli vain tuulen alapuolelle, kasvoillaan\nmiettivän toivottomuuden ilme.\n\n-- Herra Mc Coy, keskeytti hän hiljaisuuden. -- Kartta näyttää\nsaariryhmän, mutta ei miten monta pohjoisessa tai pohjoisluoteisessa,\nnoin neljän penikulman päässä -- Acteon-saaret. Tiedättekö niistä\nmitään?\n\n-- Niitä on neljä, kaikki matalia, vastasi Mc Coy. -- Ensimmäisenä\nkaakossa on Matueri -- asumaton, eikä väylää laguuniin. Sitten on\nTenarunga. Siellä oleskeli tusina asukkaita, mutta ne ovat kai jo\nmenneet. Ei siellä ainakaan ole väylää laivalle -- väylä on vain\nveneitä varten, vesi sylen syvää. Sitten on Vehauga ja Teua-raro. Ei\nväylää, ei väkeä, hyvin matala. Siinä ryhmässä ei ole Pyreneesille\nsijaa, siellä siitä tulisi hylky.\n\n-- Kuulkaapa sitä! -- Kapteeni Davenport oli aivan suunniltansa. --- Ei\nasukkaita, ei väylää! Mitä ihmettä varten ne saaret sitten ovat\nolemassa? No, sitten, murisi hän kuin vihainen koira, -- kartta näyttää\nkoko joukon saaria luoteessa. Miten on niiden laita? Onko millään\nniistä väylää, johon voin laskea laivan?\n\nMc Coy ajatteli itsekseen. Hän ei katsonut karttaan. Kaikki nämä\nsaaret, särkät, laguunit ja väylät olivat merkityt hänen muistinsa\nmerikorttiin. Hän tunsi ne niinkuin kaupunkilainen tuntee oman\nkaupunkinsa rakennukset, kadut ja kujat.\n\n-- Papakena ja Vanavana ovat tuolla lännessä taikka länsiluoteisessa,\nhiukan enemmän kuin sadan penikulman päässä, sanoi hän. -- Toinen on\nasumaton ja minä olen kuullut, että toisenkin asukkaat ovat muuttaneet\nCadmus-saareen. Siellä ei ole laguunia eikä väylää. Ahunui on siitä\nsata penikulmaa luoteeseen. Ei väylää eikä ihmisiä.\n\n-- No, mutta neljäkymmentä penikulmaa toisella puolella on kaksi\nsaarta, sanoi kapteeni nostaen päänsä kartasta.\n\nMc Coy pudisti päätään.\n\n-- Paros ja Manuhungi, ei väylää, ei asukkaita. Neljäkymmentä\npenikulmaa niiden takana on Nengo-Nengo -- sama juttu. Mutta sitten on\nHao-saari. Siinä on teille oikea paikka. Laguuni on kolmekymmentä\npenikulmaa pitkä ja viisi penikulmaa leveä. Siellä on paljon väkeä.\nTavallisesti siellä on myöskin vettä. Ja mikä laiva tahansa voi kulkea\nsen väylää pitkin.\n\nHän vaikeni ja katsahti hiukan levottomana kapteeniin, joka\nkumartuneena kartan ylitse harppi kädessä oli juuri ähkinyt raskaasti.\n\n-- Eikö ole mitään laguunia, johon olisi väylä, lähempänä kuin\nHao-saari? kysyi hän.\n\n-- Ei, se on lähin.\n\n-- Sinne on kolmesataa neljäkymmentä penikulmaa.\n\nKapteeni puhui hyvin hitaasti ja äänessä oli päättäväisyyttä. Minulla\nei ole oikeutta panna alttiiksi kaikkien laivalla olevien henkeä. Minä\nannan sen ajautua hylyksi Acteon-saariin. Ja se on hyvä laiva, lisäsi\nhän huoaten, annettuaan määräyksen muuttaa suuntaa, tällä kerralla\npoiketen länsivirran vuoksi entistä enemmän sivulle.\n\nTuntia myöhemmin oli taivas peittynyt pilveen. Kaakkoispasaadi puhalsi\nvielä, mutta meri oli kuin kaikkien tuulenpuuskien shakkilauta.\n\n-- Voimme olla siellä yhden ajoissa, sanoi kapteeni luottavaisesti. --\nKello kaksi ihan kohdalla. Mc Coy, te ohjaatte sen maihin sille\nsaarelle, missä on asukkaita.\n\nAurinko ei näyttäytynyt enää, eikä maata ollut näkyvissä kello yksi.\nKapteeni katseli perälaidan ylitse Pyreneesin kuohuvaan vanaveteen.\n\n-- Hyvä Jumala! huusi hän, -- virta käy itään, katsokaapa!\n\nHerra Konig näytti epäilevän. Mc Coyn kasvot eivät ilmaisseet\nmitään, vaikka hän lausui, ettei ollut syytä epäillä, sillä\nPaumotus-saaristossa voi kyllä olla itäinen merivirta. Muutamia\nminuuttia myöhemmin tuli sadekuuro, joka vei kaiken tuulen ja Pyrenees\nhuojui kauheasti mainingeissa.\n\n-- Missä on luotiliina? Heittäkää se veteen siellä!\n\nKapteeni piti itse luotiliinaa ja näki, miten laiva peräytyi\nkoilliseen. -- Katsokaa tuota, koettakaapa itse.\n\nMc Coy ja perämies koettivat ja tunsivat, kuinka nuora tärisi\nvuoroveden vaikutuksesta.\n\n-- Neljän solmun virta, sanoi herra Konig.\n\n-- Itäinen virta läntisen asemesta, sanoi kapteeni katsoen moittivasti\nMc Coyhin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sysätä syyn hänen niskoilleen.\n\n-- Siinä on yksi syy, miksi vakuutus maksaa kahdeksantoista prosenttia\nniillä vesillä, sanoi Mc Coy. -- Ei voida milloinkaan tietää juuri niin\nmitään. Virrat vaihtuvat lakkaamatta. Kerran oli täällä Casco-jahdilla\nmies, olen unohtanut hänen nimensä, mutta hän kirjotti kirjoja. Hän\nerehtyi Takaroasta kolmekymmentä penikulmaa ja saapui Tikeihin, juuri\nvirran vaihtumisen vuoksi. Nyt olette ylhäällä tuulessa. Parasta olisi\nlaskea muutamia viivoja!\n\n-- Miten paljon on virta vienyt minua suunnasta ja miten minä tiedän,\nkuinka paljon on alennettava? kysyi kapteeni vihaisena.\n\n-- En tiedä, kapteeni, sanoi Mc Coy hiljaa.\n\nTaas rupesi tuulemaan, ja Pyrenees, jonka kansi savusi ja kyti\nharmaassa valaistuksessa, laski raskaasti tuulen alapuolelle, sitten\nponnisti takaisin, milloin vasen, milloin oikea kylki tuulta vasten,\nyhä pyrkien Acteon-saarille, joita mastokorissa istuva tähystäjä ei\nsaanut näkyviinsä.\n\nKapteeni Davenport oli raivoissaan, hänen raivonsa oli itsepäistä\nvaikenemista ja hän kulki koko ehtoopäivän puolikannella tai nojasi\ntuulenpuolen vantteihin. Illalla hän asetti suunnan luoteeseen. Herra\nKonig, joka keskeytymättä tutki korttia ja kompassia, ja Mc Coy, joka\nmyöskin aivan viattomana seisoi katsellen kompassia, tiesivät, että\nsuunta oli nyt Hao-saareen. Keskiyöllä lakkasivat sadekuurot ja tähdet\ntuikkivat. Kapteeni vilkastui hiukan toivoen kirkasta päivää.\n\n-- Minä teen havainnon aikaisin huomenaamulla, sanoi hän Mc Coylle, --\nvaikka leveysasteeni on minulle arvoitus. Mutta minä voin käyttää\nSumner-metoodia. Tunnetteko sitä?\n\nJa sitten hän selitti sen yksityiskohtia myöten Mc Coylle.\n\nPäivästä tuli kirkas, pasaadi puhalsi idästä ja Pyrenees kulki\ntasaisesti yhdeksän solmua tunnissa. Sekä kapteeni että perämies\nlaskivat paikan Sumner-metoodilla ja saivat saman tuloksen. Samaten\nkeskipäivämerkinnässä, minkä jälkeen he alkoivat tuntea olevansa\nvarmat.\n\n-- Vielä kaksikymmentä neljä tuntia ja me olemme siellä, vakuutti\nkapteeni Mc Coylle. -- On ihan ihme, että kansi pysyy vielä koossa.\nMutta eihän se voi kestää ikuisesti. Katsokaa savua, se käy sakeammaksi\npäivä päivältä. Ja kuitenkin on kansi niin tiivis kuin mahdollista,\njuuri tilkitty Friscossa. Minä hämmästyin, kun tuli ensiksi syttyi ja\nminun täytyi tiivistää luukut. Katsokaa!\n\nHän keskeytti tuijottaen suu auki savukiehkuraa, joka kiemuroi ylhäällä\nmesaanimaston suojassa kaksikymmentä jalkaa kannen yläpuolella.\n\n-- Miten se on voinut sinne päästä? kysyi hän vihoissaan.\n\nSen alapuolella ei ollut savua. Se oli maston suojaamana kiivennyt ylös\njollain ihmeellisellä tavalla ja muuttunut näkyväksi niin korkealla. Se\nirtaantui mastosta ja painui hetkeksi riippumaan kapteenin yllä kuin\nuhkaava enne. Seuraavassa tuokiossa tuuli vei sen ja kapteenin alaleuka\nsai luonnollisen asentonsa.\n\n-- Niin, kuten sanoin, hämmästyin kovin, kun meidän täytyi ruveta\ntiivistämään. Kansi oli tiheä ja kuitenkin se läpäisi kuin seula. Ja\nsitten emme ole tehneet muuta kuin tilkinneet. Täytyy olla vallan\nkauhea paine sisässä, kun noin paljon savua puristuu ulos.\n\nIltapäivällä synkkeni taivas jälleen ja ilma kävi raa'aksi ja\nkosteaksi. Tuuli vaihteli lakkaamatta koillisen ja kaakon välillä, ja\nkeskiyöllä tuli ankara puuska lounaasta ja tuuli pysyi siinä suunnassa\nsitten jokseenkin keskeytymättä.\n\n-- Tällä tavalla ei tule Hao näkyviin ennenkuin kymmenen tai\nyhdentoista aikaan, sanoi kapteeni huoaten. Kello oli seitsemän aamulla\nja raskaat pilvet, nousten idästä, veivät kaiken toivon kauniista\npäivästä. Ja samassa tuokiossa hän kysyi huolestuneena:\n\n-- Ja entä virrat?\n\nTähystäjät eivät voineet ilmottaa mitään maan näkymisestä\nmastokorissaan, ja päivä kului vuoroin tihkusateisessa tyynessä,\nvuoroin ankarissa rankkasadekuuroissa. Ilmapuntari oli laskeutunut\n29,30:een, ei ollut tuulenpuuskaustakaan, mutta siitä huolimatta kävi\nmeri yhä levottomanmaksi. Pyrenees huojui kauheasti korkeissa\naalloissa, jotka tulivat hitaasti loppumattomassa jonossa lännen\npimeydestä. Purjeita vähennettiin niin nopeasti kuin molemmat vahdit\nvoivat. Ja kun uupunut miehistö oli lopettanut työnsä, voitiin kuulla\nheidän napisevat äänensä pimeässä. Se muistutti hätääntyneiden eläinten\nmurinaa. Kerran kutsuttiin oikeanpuoleinen vahti perään köyttämään;\nsilloin ilmaisi väki suoraan harminsa ja haluttomuutensa. Jokainen\nhidas liike oli vastalause tai uhkaus. Ilma oli kostea ja tahmea kuin\nliima ja täydellisesti tyyni. Joka mies huohotti ja haukkoi ilmaa. Hiki\njuoksi kasvoilta ja paljailta käsivarsilta. Kapteeni Davenport käveli\nlaivalla huolestuneena, eteensä tuijottaen synkempänä entistään.\nKaikkialla hiiviskeli tunne lähenevästä onnettomuudesta.\n\n-- Se menee ohitsemme länteen, sanoi Mc Coy rohkaisten. -- Pahimmassa\ntapauksessa voimme joutua hiukan sen hännille.\n\nMutta kapteenia ei voitu lohduttaa. Lyhdyn valossa hän tutki\npurjehduskäsikirjaansa nähdäkseen, miten päällikön pitää käyttäytyä\ntuuliaispään aikana. Jostain laivan keskustasta keskeytti hiljaisuuden\nlaivapojan nyyhkytys.\n\n-- Pidä suusi siellä! huusi kapteeni karjaisten niin rajusti, että joka\nmies laivalla säpsähti, ja poika alkoi huutaa kauhusta.\n\n-- Herra Konig, sanoi kapteeni raivosta ja hermostuksesta vapisevalla\näänellä, -- olkaa hyvä ja menkää sulkemaan tuon kita köysiluudalla.\n\nMutta sinne meni Mc Coy, ja muutamassa minuutissa hän oli saanut pojan\nrauhottumaan ja nukkumaan.\n\nVähää ennen päivän nousua tuli ensimmäinen tuulenpuuska kaakosta\nkasvaen nopeasti aika kovaksi. Kaikki miehet olivat kannella\nodottamassa, mitä tuleman piti.\n\n-- Nyt olemme selvillä, kapteeni, sanoi Mc Coy seisoen aivan hänen\nvieressään. -- Hirmumyrsky kulkee länteen ja me olemme sen\neteläpuolella. Tämä tuuli ei muutu kovemmaksi. Voitte nostaa purjeet\nylös.\n\n-- Mitä se hyödyttäisi, mihin minä purjehdin? Tämä on jo toinen päivä,\nkun emme ole tehneet havainnoita, ja meidän olisi pitänyt nähdä\nHao-saari jo eilenaamulla. Minne nyt menemme, pohjoiseen, itään,\netelään tai minne? Sanokaa vain, ja purjeet ovat levällään\nkädenkäänteessä.\n\n-- Minä en ole mikään merimies, sanoi Mc Coy lempeällä tavallaan.\n\n-- Minä luulin olevani ennenkuin jouduin tähän Paumotus-kiroukseen.\n\nKeskipäivällä huusi tähystäjä: -- Tyrskyjä edessä!\n\nPyrenees sai kääntyä, purje purjeen jälkeen nostettiin ylös ja\nkiristettiin. Laiva liukui vedessä ja taisteli virtaa vastaan, joka\nuhkasi viedä sen keskelle tyrskyjä. Päällikkö ja miehet tekivät työtä\nkuin hullut, kokki ja kajuuttapoika, kapteeni Davenport itse ja Mc Coy,\nkaikki olivat työssä, ja sittenkin selviytyi laiva töintuskin. Siinä\noli pitkä rivi kareja, kauhean vaarallinen paikka, jonka yli meri\nkeskeymättä tyrskyi, jossa ei kukaan ihminen voinut elää ja jota\nmerilinnutkin kammosivat. Pyrenees kulki sen ohitse vain sadan kyynärän\npäässä, ennenkuin tuuli vei sen väljille vesille, ja samassa\nsilmänräpäyksessä, kun miehistö pääsi lepäämään, puhkesi kokonainen\nkirousvirta Mc Coyn turmioksi -- Mc Coy oli tullut laivalle ja\nehdottanut suunnan Mangarevaan ja houkutellut heidät pois turvallisesta\nPitcairnista varmaan turmioon tänne meren kauheimpaan seutuun. Mc Coyn\nmielentyyneys oli murtumaton. Hän hymyili heille yksinkertaisella ja\narmahtavaisella hyväntahtoisuudellaan, ja miten olikaan, hänen suuri\nhyvyytensä tuntui rauhottavan heidän mustia ja kiusaantuneita mieliään,\nniin että he häpesivät ja kiroukset takertuivat jo heidän kurkkuunsa.\n\n-- Hirveitä vesiä nämä vain ovat, lausui kapteeni, kun laiva oli\nselviytynyt. Mutta samassa hän vaikeni katsellakseen tyrskyjä, joiden\nolisi pitänyt jäädä taakse, mutta olivatkin nyt yhtäkkiä tuulen\npuolella Pyreneeslaivasta ja kohosivat nopeasti ylös tuuleen.\n\nHän istuutui ja kätki kasvot käsiinsä. Ja ensimmäinen perämies näki ja\nMc Coy näki ja miehistö näki, mitä hän oli nähnyt. Kallioriutan\neteläpuolella kulki itäinen virta, joka kuljetti heitä alas sitä kohti\nja pohjoispuolella kulki yhtä voimakas läntinen virta, joka tarttui\nlaivaan ja aikoi viedä sitä mukanansa.\n\n-- Olen kuullut tästä Paumotus-saaristosta ennenkin, ähkyi kapteeni\nnostaen kalpeat kasvonsa. -- Kapteeni Moyendale kertoi näistä, sen\njälkeen kun oli menettänyt täällä laivansa. Ja minä nauroin hänelle\nselän takana. Jumala armahtakoon minua, minä nauroin hänelle. Mikä\nriutta tuo on? keskeytti hän äkkiä kysyäkseen Mc Coylta.\n\n-- En tiedä, kapteeni.\n\n-- Miksi ette tiedä?\n\n-- En ole koskaan ennen nähnyt sitä enkä kuullut siitä puhuttavankaan.\nLuulen, ettei se ole missään kartoissakaan. Näitä vesiä ei ole koskaan\nennen kunnolleen mitattu eikä kartoitettu.\n\n-- Sittenhän ette tiedä, missä nyt olemme.\n\n-- En enempää kuin tekään, vastasi Mc Coy lempeästi.\n\nKello neljän aikaan iltapuolella tuli näkyviin kokospalmuja, jotka\nnäyttivät kasvavan suorastaan merestä. Hetkistä myöhemmin kaareutui\nmatala maa vedessä.\n\n-- Nyt tiedän, missä olemme, kapteeni, sanoi Mc Coy ottaen kaukoputken\nsilmiltään. -- Tuo on Resolutionsaari. Me olemme neljäkymmentä\npenikulmaa Hao-saaren toisella puolen ja tuuli on suoraan vastainen.\n\n-- Siis valmiina ohjaamaan maihin. Missä on väylä?\n\n-- Siellä on vain yksi väylä, tuskin riittävä kanootillekaan. Nyt\ntiedämme kuitenkin, missä olemme, ja voimme ohjata Barclay de\nTolley'hin. Se on vain satakaksikymmentä penikulmaa täältä. Tällä\ntuulella voimme olla siellä kello yhdeksän huomen-aamulla.\n\nKapteeni Davenport katseli karttaa ja punnitsi tarkkaan.\n\n-- Jos me nyt ajamme maihin, täytyy meidän kuitenkin veneillä pyrkiä\nBarclay de Tolley'hin, lisäsi Mc Coy.\n\nKapteeni antoi määräyksensä ja taasen viilsi laiva uutta suuntaa tylyn\nmeren lakeuksilla.\n\nSeuraavana iltapäivänä riehui epätoivo ja kapinallisuus savuavalla\nkannella. Virta oli kiihtynyt, tuuli heikontunut ja Pyrenees väistänyt\nlänteen. Tähystäjä huomasi lopulta Barclay de Tolley'n idässä, hiukan\nhäämöittävänä maston huipusta katsoen. Turhaan yritti Pyrenees neljän\ntunnin aikana pyrkiä sitä kohti. Koko ajan nähtiin kokospalmut maston\nhuipusta kuin kangastuksena taivaan rannalla. Kannelta niitä esti\nnäkemästä maan kuperuus.\n\nVielä kerran kapteeni kysyi neuvoa Mc Coylta ja kortista. Makemo oli\nseitsemänkymmentä viisi penikulmaa lännessä. Sen laguuni oli\nkolmekymmentä penikulmaa pitkä ja väylä sinne oli erinomainen.\n\nKun kapteeni antoi määräyksensä, kieltäytyi miehistö tottelemasta. He\nselittivät saaneensa kyllikseen helvetin tulesta jalkojensa alla.\nTuolla oli maata. Ellei laiva sinne päässyt, voisivathan he yrittää\nsinne veneillä. Antaa laivan palaa. Heidän hengillään lienee myös\njotakin arvoa. He olivat uskollisesti palvellet laivaa, nyt tahtoivat\nne pitää huolta itsestään.\n\nHe juoksivat veneille tuuppien toisiaan ja molempia perämiehiä ja\nolivat valmiit irroittamaan veneitä ja laskemaan ne veteen. Kapteeni\nDavenport ja ensimmäinen perämies, revolverit kädessä, astuivat alas\npuolikannelta, kun Mc Coy, joka oli kiivennyt kajuutan katolle, alkoi\npuhua.\n\nHän puhui miehistölle ja hänen kyyhkyisäänensä sointu sai heidät heti\npysähtymään ja kuuntelemaan. Hän kiehtoi heidät omaan korkeuteensa ja\nrauhaansa. Lempeä ääni ja yksinkertaiset ajatukset vaikuttivat heihin\nkuin magneettivirta, rauhottaen vasten tahtoakin. Aikoja sitten\nhaihtuneet muistot palautuivat. Muutamat muistelivat lapsuutensa\nkehtolauluja ja rauhaisaa lepoa äidin sylissä päivän leikkien\npäätyttyä. Ei ollut enää mitään huolia, mitään vaaraa eikä ikävyyksiä\nkoko maailmassa. Kaikki oli niinkuin pitikin ja aivan luonnollista,\nettä he käänsivät selkänsä maalle ja vielä kerran lähtivät merelle\nhelvetin tuli jalkainsa alla.\n\nMc Coy puhui yksinkertaisesti, mutta hänen voimansa ei ollut sanoissa.\nHänen persoonallisuutensa oli paljon kaunopuheisempi kuin mitkään hänen\npuheistaan. Se oli jonkunlaista sielullista taikakemiaa, salaista ja\nvoittamatonta hyvyyttä -- hengen salaperäistä säteilemistä,\nhoukuttelevana, lempeän nöyränä, mutta samalla pelottavan voimakkaana.\nOli kuin puhtauden ja lempeyden vaikuttava mahti olisi valaissut heidän\nsielujensa pimeät kammiot -- paljoa suurempi sitä voimaa, mikä oli\npäällystön kiiltävissä, tuhoa tuottavissa revolvereissa.\n\nMiehet alkoivat siinä seisoessaan epäröidä, ja ne, jotka olivat\nirroittaneet sidenuorat, sitoivat ne kiinni jälleen. Sitten he hiipivät\ntoinen toisensa jälkeen etukannelle, kunnes kaikki olivat hävinneet.\n\nMc Coyn kasvot loistivat lapsellisesta ilosta, kun hän astui alas\nkajuutan katolta. Kapina oli täydellisesti lakannut. Näytti siltä, kuin\nei siitä olisi koskaan tiedettykään. Kapinalla ei ollut tilaa siinä\nsiunatussa paikassa missä hän oli.\n\n-- Te hypnotisoitte heidät, pilaili herra Konig puhuen matalalla\näänellä.\n\n-- He ovat kunnon poikia, oli hänen vastauksensa, -- heillä on hyvä\nsydän. Heillä on ollut kovat ajat, ovat tehneet työtä surkeasti ja\ntulevat tekemään loppuun asti.\n\nHerra Konigilla ei ollut aikaa vastata. Hän huusi määräyksiään ja\nmiehet riensivät niitä täyttämään, ja Pyrenees kääntyi hiljalleen,\nkunnes sen kokka osotti suoraan Makemoa kohti.\n\nTuuli oli kovin heikko ja auringon laskun jälkeen se loppui tykkänään.\nOli sietämättömän kuuma sekä etu- että peräpuolella, ja miehet\nkoettivat turhaan saada unta. Kansi oli liian kuuma maattavaksi, ja\nmyrkylliset kaasut, nousten raoista, hiipivät kuin pahat henget pitkin\nlaivaa tunkeutuen salaa sieramiin ja henkitorviin ja saaden\nvaromattomat niistämään ja yskimään. Tähdet tuikkivat uneliaalta,\nhämärältä taivaalta, ja täysi kuu, joka nousi idästä, hopeoitsi\nlukemattomat hämähäkkiverkon tapaiset savukiehkurat, jotka hiipivät ja\nkiemurtelivat pitkin kantta, laidan yli, ylös mastoihin ja purjeisiin.\n\n-- Kertokaa minulle, sanoi Davenport hieroen kirveleviä silmiään, --\nmiten kävi Bountyn miehistön sen jälkeen, kun he olivat päässeet\nPitcairniin? Olen lukenut, että he polttivat Bounty'n eikä heistä\ntiedetty mitään ennenkuin useita vuosia myöhemmin. Mutta mitä sillä\nvälillä? Olen aina ollut utelias sitä tietämään. Ne olivat miehiä,\njoilla oli hirttonuora kaulassaan. Olihan siellä joitakuita\nalkuasukkaitakin ja naisia, muistaakseni. Se ennusti selkkauksia jo\nalusta alkaen.\n\n-- Niin, tulihan siellä ikävyyksiä, vastasi Mc Coy. -- Ne olivat huonoa\nväkeä. Ensin he alkoivat riidellä naisista. Yksi kapinoitsijoista,\nWilliams, menetti vaimonsa. Kaikki naiset olivat Tahitista. Hänen\nvaimonsa putosi kalliolta ollessaan merilintuja pyytämässä. Silloin hän\notti omakseen erään alkuasukkaan vaimon. Mutta tällä hän herätti\nkaikkien alkuasukkaiden vihan, ja nämä tappoivat melkein kaikki\nvalkoiset. Ne, joiden onnistui pelastua, tappoivat taas kaikki\nmiespuoliset alkuasukkaat. Naiset auttoivat. Ja alkuasukkaat tappoivat\ntoisiaan. Kaikki tappoivat toisiaan. Ne olivat hirveitä miehiä.\n\n-- Timitin tappoi kaksi muuta alkuasukasta, sukiessaan kaikessa\nystävyydessä hänen tukkaansa. Valkeat miehet olivat lähettäneet heidät.\nSitten valkeat miehet tappoivat taas ne kaksi alkuasukasta. Tullaloon\nvaimo tappoi miehensä eräässä luolassa, sillä hän tahtoi saada\nvalkoisen miehen. Jumala oli kääntänyt kasvonsa pois heistä. Kahden\nvuoden kuluttua olivat kaikki miespuoliset alkuasukkaat murhatut ja\nkaikki valkoiset paitsi neljää. Ne olivat Young, John Adams, Mc Coy,\nisoisäni isä, ja Quintal. Tämä oli myöskin huono mies. Erään kerran hän\nsilpoi vaimoltaan korvan, kun ei ollut saanut kylliksi kalaa.\n\n-- Olipa se väkeä! huudahti herra Konig.\n\n-- Olivat kylläkin, myönsi Mc Coy ja jatkoi kyyhkyiskuherrustaan\nesi-isiensä verisestä historiasta.\n\n-- Isoisäni isä pelastui joutumasta murhatuksi, mutta lopetti itse\nitsensä. Hän perusti polttimon ja valmisti alkoholia ti-kasvin\njuurista. Quintal oli hänen yhtiökumppaninsa, ja ne joivat myötäänsä\nitsensä humalaan. Viimein Mc Coy sai juoppohulluuden, sitoi kiven\nkaulaansa ja hyppäsi mereen.\n\n-- Quintalin vaimo, sama jolta korva purtiin, putosi myös kuoliaaksi\nkalliolta. Silloin meni Quintal Youngin luo ja vaati omakseen hänen\nvaimoansa. Samoin hän vaati Adams'in vaimoa. Adams ja Young pelkäsivät\nQuintalia. He tiesivät, ettei hän epäröisi heitä tappaa. Siksi he\nehättivät ennen ja tappoivat hänet kirveellä. Sitten kuoli Young, ja\nsiihen päättyivät kaikki rettelöt heidän keskensä.\n\n-- Olihan niitä ollutkin koko paljon, arveli kapteeni. -- Eihän enää\nollut ketä tappaa.\n\n-- Jumala oli kääntänyt kasvonsa pois heistä, sanoi Mc Coy.\n\nSeuraavana aamuna puhalsi vain heikko itätuuli, ja kun kapteenin oli\nmahdoton arvioida, minkä verran etelään piti laskea, antoi hän tuulen\npuhaltaa tiukasti alihangan puolelta. Hän pelkäsi läntistä virtaa, joka\noli jo ajanut hänet sivulle niin monesta turvapaikasta. Sitten riitti\ntyyntä koko päivän, samoin seuraavan yön. Miehistö murisi saadessaan\nvain puoli annosta kuivattuja banaaneja. Heidän voimansa olivat\nheikenneet ja moni valitti banaanien syönnistä tulleita vatsakipuja.\nKoko päivän vei virta laivaa länteen. Tuuli oli liian heikko viedäkseen\nsitä etelään. Ensimmäisellä koiran vahdilla huomattiin palmuja etelässä\n-- niiden viuhkamaiset latvat kohosivat vedenpinnasta, joten tiedettiin\nniiden kasvavan matalalla korallisärkällä.\n\n-- Se on Taenga-saari, sanoi Mc Coy. -- Tänä iltana olisi saatava\ntuulta, muuten sivuutamme Makemon.\n\n-- Minne se kaakkoispasaadi on mennyt? kysyi kapteeni. -- Miksi ei se\ntuule? Mikä sitä vaivaa?\n\n-- Syynä on suurien laguunien haihtuminen, ja niitä on hyvin paljon.\nHaihtumiset muuttavat tykkänään pasaadituulien järjestyksen. Ne\naiheuttavat myöskin myrskyjä lounaasta. Tämä on \"vaarallinen saaristo\",\nkapteeni.\n\nKapteeni Davenport katsoi vanhusta suoraan silmiin, avasi suunsa ja\naikoi juuri kirota, mutta hillitsi itsensä äkkiä. Mc Coyn pelkkä olemus\noli kuin moite niille kirouksille, jotka mylleröivät hänen aivoissaan\nja kierielivät kurkussa. Mc Coyn vaikutusvoima oli yhä kasvanut näinä\nyhdessäolon päivinä. Kapteeni Davenport kuului niihin meren\nitsevaltiaihin, jotka eivät pelkää ketään eivätkä koskaan hillitse\nkieltään, ja nyt hän huomasi tämän vanhuksen läsnäollessa, vanhuksen,\njolla oli naiselliset, ruskeat silmät ja ääni kuin kyyhkysellä,\nolevansa kykenemätön kiroamaan. Tämä huomio oli hänestä vastenmielinen.\nJa tämä vanhus oli Mc Coyn jälkeläinen, Bountyn Mc Coyn, kapinoitsijan,\njoka oli hirtehisenä paennut Englannista, sen Mc Coyn, joka oli ollut\npahuuden voimana Pitcairnin verisimmissä vaiheissa.\n\nKapteeni Davenport ei ollut uskonnollisuuteen taipuvainen, mutta sillä\nhetkellä hänellä oli hurja halu heittäytyä tuon toisen jalkoihin -- ja\nsanoa vaikka mitä. Jonkinlainen liikutus pakotti häntä voimakkaasti, ei\nniinkään yhtenäinen ajatus, mutta jollakin selittämättömällä tavalla\nhän tunsi oman mitättömyytensä ja arvottomuutensa tämän miehen\nrinnalla, joka oli yksinkertainen kuin lapsi ja lempeä kuin nainen.\n\nLuonnollisesti hän ei tahtonut nöyrtyä upseeriensa ja miestensä\nläsnäollessa. Ja kuitenkin riehui hänen raivonsa vieläkin vieden hänet\nkiusaukseen. Äkkiä hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi:\n\n-- Kuulkaapa, vanhus, minä en aio antaa voittaa itseäni. Nämä\nPaumotus-saaret ovat pettäneet ja ilkkuneet minua ja tehneet minut\nmelkein hulluksi. Mutta minä en aio antaa perään. Minä purjehdin tällä\nlaivalla, purjehdin lakkaamatta, kunnes selviän Paumotus-saarista,\nvaikka aina Kiinaan saakka, ellen lähempää löydä sille paikkaa.\nVaikka joka mies karkaisi, pysyn minä paikallani. Minä kyllä näytän\nPaumotus-saarille, ettei minua nolata. Laivani on kelpo kalu enkä minä\nsitä jätä niin kauan kuin on lautakin jäljellä, jonka päällä pysyy.\nKuuletteko?\n\n-- Minä seuraan teitä, kapteeni, sanoi Mc Coy.\n\nYön kuluessa rupesi etelästä tuulemaan, ja vimmoissaan huomasi ja\nmerkitsi kapteeni tulilasteineen ajautumisen länteen. Hän poistui\nerilleen saadakseen rauhassa kirota, ettei Mc Coy kuulisi.\n\nPäivännousu paljasti vielä uusia palmuja, jotka kohosivat etelässä.\n\n-- Tuo tuolla suojan puolella on Makemon äärimmäinen kärki, sanoi Mc\nCoy. -- Katiu on vain muutamia penikulmia siitä länteen. Saamme ohjata\nsinne.\n\nMutta virta, joka imi molempien saarien välitse, ajoi heidät\nluoteiseen, ja iltapäivällä he näkivät Katiun palmujen kohoavan vedestä\nja painuvan jälleen takaisin.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin, juuri kun kapteeni oli huomannut, että\nuusi koillinen virta oli tarttunut viemään Pyrenees'iä, huomasi\ntähystäjä kokospalmuja luoteessa.\n\n-- Se on Raraka, sanoi Mc Coy. -- Sinne emme voi päästä ilman tuulta.\nVirta kuljettaa meidät alas lounaaseen. Mutta nyt täytyy olla\nvaruillaan. Muutaman penikulman päästä tästä kääntyy virta pohjoiseen\nja sitten kaaressa luoteeseen. Se vie meidät pois Fakaravasta, ja\nFakarava on oikea paikka meille nousta maihin.\n\n-- Raahatkoot meidät, minne ikinä tahtovat, huomautti kapteeni\ntulisesti. -- Kyllä minä joka tapauksessa löydän paikan laivalleni.\n\nMutta Pyreneesin tila läheni nyt huippukohtaansa. Kansi oli niin kuuma,\nettä muutaman asteen lisäys olisi sytyttänyt sen ilmituleen. Monissa\nkohdin eivät enää paksupohjaiset kengätkään suojanneet, ja miehistön\ntäytyi puoliksi juosta, etteivät polttaisi jalkojaan. Savu oli\nlisääntynyt ja käynyt pistävämmäksi. Joka miehen silmät olivat\ntulehtuneet ja he yskivät kuin keuhkotautipotilaat. Iltapäivällä\nkäännettiin veneet ulos ja varustettiin kaikilla tarpeilla. Viimeiset\nbanaanipakat vietiin niihin ja samoin upseerien koneet. Kapteeni\nsijotti kronometrin isoon veneeseen, peläten kannen syttyvän joka\nhetki.\n\nKoko yön he kestivät tätä epävarmuutta, joka teki heidät kaikki melkein\nmielettömiksi, ja aamun valjetessa he tuijottivat toisiinsa ontoin\nsilmin ja aavemaisin kasvoin aivan kuin Pyreneesin koossaolo ja heidän\nhengissä pysymisensä olisi ollut suuri yllätys.\n\nKapteeni käveli rauhattomana edestakaisin kannella, väliin hypähtäen ja\npuoleksi juosten ja samalla tutkien perusteellisesti laivansa kantta.\n\n-- Nyt riippuu kaikki tunneista, ellei minuuteista, ilmotti hän\npalatessaan puolikannelle.\n\nHuuto: -- maata! kuului mastokorista. Kannelta oli mahdoton vielä\nerottaa maata, ja Mc Coy kiipesi vantteihin, joten kapteeni sai\nodottamattoman tilaisuuden purkaa sisuaan kirouksiin, mutta hän vaikeni\näkkiä huomatessaan vedessä koillisessa mustan juovan. Se ei ollut\nmikään puuska vaan todellinen tuuli, oikealta suunnaltaan joutunut\npasaadi, tosin kahdeksan viivaa tavallisesta suunnastaan sivulla, mutta\njoka tapauksessa säännöllisesti toimiva.\n\n-- Ohjatkaa nyt laivanne ylös tuuleen, kapteeni, sanoi Mc Coy heti kun\noli päässyt kajuutan katolle. -- Tuo on Fakaravan itäisin osa ja\npääsemme väylän läpi laguuniin laitatuulella ja täysin purjein.\n\nTunnin kuluttua olivat kokospalmut ja matala maakaistale näkyvissä\nkanneltakin. Tunne lopun lähestymisestä vaikutti välittömästi\njokaiseen. Kapteeni määräsi miehen kuhunkin veneeseen pitämään niitä\nerillään. Pian oli tyrskyjen ympäröimä koralliriutta vain parin\nkaapelinpituuden päässä Pyreneesin keulan edessä.\n\n-- Kaikki valmiina kääntämään, kapteeni, sanoi Mc Coy.\n\nMinuuttia myöhemmin näkyi riutassa aukeama, ahdas väylä sen takana\nolevaan laguuniin, joka oli kuin suuri peili, kolmekymmentä penikulmaa\npitkä ja kolmanneksen leveä.\n\n-- Nyt, kapteeni!\n\nViimeisen kerran muutettiin Pyreneesin jalukset, ja se totteli ohjausta\ntäsmällisesti, heilahti ympäri ja pujahti riutan väylään. Tuskin oli\nkäännös tehty ilman onnettomuutta, kun miehistö ja perämiehet\nsyöksyivät puolikannelle hillittömästi säikähtäneinä. Mitään ei ollut\noikeastaan tapahtunut, mutta he tunsivat, että nyt, nyt ... piti\njotakin tapahtua. Eiväthän he voineet sanoa mitä, mutta jotakin piti\ntulla. Mc Coy syöksyi ottamaan paikkansa keulassa, luotsatakseen laivan\nrantaan. Mutta kapteeni tarttui hänen käteensä ja kiepautti hänet\nympäri.\n\n-- Ohjatkaa tästä, sanoi hän. -- Kansi tuolla ei ole varma. Mitä nyt?\nsanoi hän seuraavassa tuokiossa, -- mehän pysymme ihan paikallamme!\n\nMc Coy hymyili.\n\n-- Me kuljemme seitsemän solmun virtaa vastaan, sanoi hän. --\nKatsokaas, sillä tavalla luode virtaa ulos tästä laguunista.\n\nTunnin kuluttaa oli Pyrenees edennyt tuskin laivan pituuden, mutta\nsitten yltyi tuuli, ja se alkoi kulkea nopeammin.\n\n-- Nyt on parasta, että jotkut teistä menevät veneisiin, komensi\nDavenport.\n\nHänen äänensä kaiku oli vielä kuuluvissa, ja miehet aikoivat juuri\ntotella käskyä, kun kannen keskikohta leimahti liekkeihin ja nousi\nsavun peittämänä ylös purjeisiin ja köysiin, jolloin osa jäi sinne ja\nosa putosi mereen. Se seikka, että tuuli kävi sivulta kohtisuorasti,\npelasti peräpuolella olevat miehet. He ryntäsivät sokeina veneille,\nmutta Mc Coyn ääni, joka yhä säilytti ehtymättömän rauhansa, sai heidät\npysähtymään.\n\n-- Rauhottukaa! sanoi hän. -- Kaikki käy niinkuin pitääkin. Hoitakoon\nsiellä joku ruoriratasta!\n\nRuorimies oli syössyt tiehensä muiden mukana ja kapteeni Davenport\nhyökkäsi tilalle ja sai juuri ajoissa kiinni rattaasta ja esti laivan\najautumasta virran mukaan ja törmäämästä maalle.\n\n-- Veneisiin, käski hän herra Konigia. Pitäkää kahta niistä ihan\nlooringin alla. Kun minä käännän, olkaa varuillanne.\n\nHerra Konig epäröi, mutta sitten heilautti hän itsensä laidan yli ja\nlaskeutui veneeseen.\n\n-- Laskekaa puoli viivaa, kapteeni!\n\nKapteeni katsoi Mc Coyhin, hän oli luullut itse komentavansa...\n\n-- Niin, puoli viivaa on laskettu, vastasi hän.\n\nPyreneesin keskus oli avonainen, palava uuni, josta tuprusi kauheat\nmäärät savua nousten yli mastojen ja kokonaan peittäen laivan etuosan.\nMesaanipurjeen suojassa Mc Coy jatkoi vaikeata tehtäväänsä ohjaten\nlaivaa läpi ahtaan kanavan. Tuli kulki perää kohti pitkin kantta\nsamalla kun ison maston purjepaljous hävisi liekehtivään tulimereen.\nMutta vaikkeivät he nähneet etupurjeita, tiesivät he kuitenkin, että ne\nvielä vetivät.\n\n-- Elleivät vain kaikki purjeet pala ennenkuin pääsemme kanavasta! ähki\nkapteeni ruorirattaan ääressä.\n\n-- Olkaa huoletta, kapteeni, vakuutti Mc Coy levollisena. -- Meillä on\nkylliksi aika. Kunhan vain pääsemme sisäpuolelle, muutamme suuntaa.\nSilloin häviää savu meistä ja voimme estää tulen leviämästä perään.\n\nPieni liekki nuoleskeli mesaanimastoa, tavotti alimmaista raakapuuta,\nvaan ei ylettynyt siihen ja hävisi. Ylhäältä putoili hehkuvia ja\npalavia köydenpätkiä ihan kapteenin taakse. Osa niistä osui hänen\nniskaansa ja niinkuin mehiläisen pistämänä hypähti hän ja pudisti tulen\nnahastaan.\n\n-- Miten on kurssi, kapteeni?\n\n-- Lännenpuoleinen luode.\n\n-- Pitäkää länsiluoteeseen.\n\nKapteeni Davenport muutti ratasta ja vastusti peräsimellä.\n\n-- Pohjoispuoleinen länsi, kapteeni.\n\n-- Pohjoispuoleinen länsi.\n\nHiljaa, viiva viivalta purjehti Pyrenees laguuniin tultuaan ympyrässä,\nniin että se aina oli tuulessa. Ja viiva viivalta lauloi Mc Coy\nkomentosanojaan rauhallisesti ja varmasti, kuin olisivat olleet\nvähintäin tuhatvuotisia.\n\n-- Vielä yksi viiva, kapteeni.\n\n-- Yksi viiva, niin.\n\nKapteeni Davenport pyöritti ratasta useita kankia eteenpäin ja jälleen\ntakaisin.\n\n-- Vastustakaa.\n\n-- Kyllä, kaikki oikein.\n\nHuolimatta siitä, että tuuli oli myötäinen, oli kuumuus niin hirveä,\nettä kapteeni Davenportin täytyi hoitaa ratasta yhdellä kädellä\nkerrallaan voidakseen toisella hieroa tai peittää rakkoisia poskiaan.\nMc Coyn parta kärventyi kuumuudessa ja haju siitä tunkeutui niin\nvahvana toisen sieramiin, että hän alkoi katsella tuskallisena Mc\nCoyta. Nyt täytyi kapteenin hieroa vuorotellen rakkoisia käsiään\nhousujaan vastaan. Kaikki purjeet hävisivät mesaanimastosta tulimereen\npakottaen molemmat miehet peittämään käsin kasvonsa.\n\n-- Nyt, sanoi Mc Coy katsahtaen matalaan rantaan. -- Neljä viivaa ylös,\nkapteeni, ja antakaa laivan ajautua.\n\nPalaneiden köysien ja purjeiden palasia satoi heidän päälleen ja\nympärilleen. Tervankatku karkeasta köydenpätkästä, joka oli aivan\nkapteenin jalkojen juuressa, aiheutti ankaran yskäkohtauksen, mutta hän\npysyi yhä vakavasti kiinni rattaassa.\n\nPyrenees tarttui pohjaan, sen kokka nousi ylös. Se liukui eteenpäin ja\nseisahtui sitten hitaasti ja pehmeästi. Sysäyksen vaikutuksesta\nirtaantui kokonainen kaatosade palavaa köyttä ja purjekangasta peittäen\nheidät melkein kokonaan. Vielä kerran törmäsi laiva. Hauras\nkoralliriutta murtui sen alla, ja se törmäsi kolmannen kerran.\n\n-- Lujasti ylitse! sanoi Mc Coy. -- Lujastiko ylitse? kysyi hän\nminuuttia myöhemmin.\n\n-- Se ei tottele enää.\n\n-- Hyvä on, se kieppuu ympäri. Mc Coy katsoi veteen laidan ylitse. --\nPehmeätä valkoista hiekkaa. Parempaa ei voisi saada, oikein hieno lava.\n\nKun Pyrenees kääntyi ympäri perä pois tuulesta, kohosi kokasta kauhea\npaljous savua ja liekkejä. Kapteeni Davenport jätti ruorin melkein\ntukehtuneena. Hän hoiperteli sen veneen kokkaköydelle, joka oli aivan\nlooringin alla, ja katsoi Mc Coyhin, joka seisoi hänen vieressään,\nantaakseen hänen mennä ensin.\n\n-- Ei, te ensiksi, huudahti kapteeni, tarttui hänen hartioihinsa ja\nmelkein heitti hänet laidan ylitse. Mutta savu ja liekit olivat niin\nkauheita, että hän seurasi heti Mc Coyn kintereillä, ja molemmat miehet\nluisuivat käsillään köyttä myöten alas veneeseen. Eräs merimies kokassa\nkatkaisi köyden puukollaan ilman käskyä. Airot, jotka olivat valmiina,\nlaskettiin veteen ja vene syöksyi eteenpäin.\n\n-- Ihana lava, mutisi Mc Coy katsahtaen taakseen.\n\n-- Niin, ihana lava, kiitos siitä teille! kuului vastaus.\n\nKolme venettä ohjasi valkeata koralliriuttaa kohti, jonka takana\nkokospalmumetsän suojassa näkyi puoli tusinaa ruohomajoja ja\nparikymmentä hämmästynyttä alkuasukasta tuijottamassa silmät selällään\npalavaa laivaa.\n\nVeneet raapaisivat pohjaa ja he astuivat valkoiselle rannalle.\n\n-- Ja nyt, sanoi Mc Coy, saan ruveta tuumimaan, miten pääsen takaisin\nPitcairniin!\n\n\n\n"]