[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJzwg9LAIhYlOb4mVWGVQaHE1GHVADDLWIz2AFWE3Y7Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1029,"Attila","Dahn, Felix",1834,1912,"1029-dahn-felix-attila","1029__Dahn_Felix__Attila","Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta","romaani",[],[],"fi",1888,1922,47669,315740,false,49040,[23],"Attila, -453 -- Fiction",[25],"Historical Novels","\"Attila: Historiallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta\" by Felix Dahn is a historical novel written in the early 20th century. The book delves into the tumultuous times of the Huns and their infamous leader, Attila, during the era of mass migrations across Europe. The story begins with the ominous atmosphere of a summer night along the banks of the Danube River, setting a tone of foreboding for the complex interplay of characters and nations that will unfold throughout the narrative.  The opening of this novel introduces readers to the dramatic setting, where a group of men, led by a young character named Daghar, is conspiring under the cover of darkness. They express urgent concerns about Attila's vast power and the impending danger it poses to their clans and tribes. Tension escalates as they discuss plans for resistance, revealing the varied histories and alliances among different tribes, including Gepids, Ostrogoths, and others. As they debate their fate, the narrative hints at the personal stakes involved, especially concerning the daughter of King Wisigast, named Ildiko, who becomes a focal point of both desire and peril in these politically charged times. This intricate mix of personal and communal struggle sets the stage for a compelling exploration of loyalty, bravery, and the harsh realities of war and survival. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Petrelius, K. A.",273,"Historiallinen romaani kertoo hunnipäällikkö Attilan viimeisestä vuodesta ja valloitusretkistä kansainvaellusaikana. Teoksessa seurataan hunnien ja Rooman valtakunnan välistä valtataistelua sekä germaanikansojen kohtaloita \"Jumalan ruoskan\" hallinnon alla.","Felix Dahnin 'Attila' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1029. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ATTILA\n\nHistoriallinen romaani kansainvaelluksen ajoilta\n\n\nKirj.\n\nFELIX DAHN\n\n\nSuomentanut K. A. P.\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1922.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN KIRJA.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nSynkeänä lepäsi painostavan lämmin kesäyö valtavan Tonava-joen\nyllä. --\n\nMelkein merenpoukaman kaltainen oli aaltojen silmänkantamaton\navaruus. Saeten kummallakin puolen rantaa monin paikoin liejuksi ne\nkeskellä uomaakin vyöryttivät suunnattomia vesimääriään itää kohti\nvain hiljakseen, sillä monta pienoista saarta, pensasten ja puiden\nvihreäksi rehevöittämää, oli kulkua estämässä. --\n\nYksi näistä kapeista saarista kohosi vain nimeksi joen kalvosta;\nmiehenkorkuinen kaislikko ympäröi sitä joka taholta ja ainoastaan\npari puuta siitä yleni, pari ikivanhaa salavaa, ei kovin korkeaa,\nmutta valtaisen laajaa ja pahkaista, latvoissa, oksissa ja kuoressa\neriskummaisia kasvannaisia.\n\nKuuta ei näkynyt taivaalla; ja tähtiä peittivät tiheät pisartelevat\npilvet, joita hautova lounaistuuli ajoi hiljaa edelleen.\n\nMutta kaukana idässä leimahteli aika ajoittain kelmeä valo mustalta\ntaivaalta, aavemaisena, peloittavana; yhä uhkaavampana painoi\nsitten äkillistä välähdystä seuraava syvä, ikäänkuin tuhoaennustava\nvaikeneva yö. -- --\n\nHiljaa koristen ja sohisten pyrki joen juoksu verkalleen,\nvitkastellen pienoisen kedon sivuitse, joka leveten länttä kohti ja\nidässä päin suipeten muodosti melkein kolmion.\n\nKaislikko muuttui vähitellen saaren liejuisilla alavilla rannoilla\ntiheäksi pajukoksi ja piikkisiksi näsiäisiksi.\n\nYlt'yleensä pimeyttä, yksinäisyyttä, hiljaisuutta; väliin vain kohosi\nsyvästä virrasta petokala, joka saalista tavoitellessaan hypätä\nläiskäytti pintaan: veden kalvossa hetken aikaa väreitä -- sitten\ntaas oli kaikki hiljaa.\n\nSilloin kohosi vasemman, pohjoisen rannan pensaikosta raskaasti\nlentoon suuri lintu: kaartelihen ja päästi kirkuvan varoitushuudon.\n\nSe liihotteli verkalleen luodon luo, mutta ollessaan juuri\nlaskeutumaisillaan vanhaan piilipuuhun -- se liiteli jo sen latvan\nkohdalla -- kohottautui äkisti, tehden jyrkän polven, ylemmä, päästi\nmonta, mutta vielä äänekkäämpää pelästys- ja varoitushuutoa ja riensi\nnyt pois nopein, iskevin siivenlyönnein aivan toiseen suuntaan, itään\nkäsin, joen juoksua seuraten, ja hävisi ennen pitkää yöpilviin. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta saarella syntyi nyt hiljaista liikettä pajupensaikossa. Hahmo,\njoka oli tähän asti ollut kyykistyneenä pensaiden peitossa kostealla\nrantahiekalla, ojentautui suoremmaksi.\n\n\"Vihdoinkin!\" lausui nuorekas ääni hiljaa. Nuorukainen tahtoi nousta\npystyyn.\n\nMutta toinen mies, joka oli maannut hänen vieressään risukkoon\nkätkeytyneenä, veti hänet käsivarresta alas ja kuiskasi:\n\n\"Hiljaa, Daghar. Haikaran säikäyttäjät saattavat olla vakoojiakin.\"\n\nPohjoiselta rannalta liukui nyt tätä pientä saarta kohti joen\ntummasta kalvosta vielä tummempana kohoava pitkähkö viiru, ikäänkuin\nmusta varjo.\n\nSe oli -- nyt saattoi sen jo erottaa -- vene; nuolennopeasti se kiiti\nlähemmä, mutta yhtä kaikki äänettömästi.\n\nSen neljä airoa varoi visusti synnyttämästä kolinaa ja loisketta\npainuessaan ja kohotessaan. -- Jo soljui kulussaan taitavasti\nkäännetty vene, ei suippo kokka, vaan leveä perä edellä, sakeaan\nkaislikkoon; ohiliukuvat kupeet raapivat jäykkiä ruokoja, hipaisivat\nhöyhenmäisiä kukkia -- siinä ainoa ääni, jonka saattoi havaita.\n\nMolemmat soutajat hyppäsivät rannalle ja vetivät veneen kuiville.\n\nTällävälin olivat odottajat nousseet rannalla seisoalleen:\näänettöminä ojensivat nuo neljä miestä toisilleen kättä; sanaakaan ei\npuhuttu.\n\nÄänettöminä he kulkivat rannalta ylemmä kedolle, joka länttä,\npohjoista ja etelää kohti loivasti kohosi, mutta idässä muodosti\njyrkänteen; he lähenivät siten noita mahtavia piilipuita, jotka\nkasvoivat saaren kukkulalla.\n\nSiinä pysähtyi vanhempi aikaisemmin saapuneista, nosti kypäräistä\npäätään, heilautti pitkäsuortuvaisen valkean tukkansa niskaan ja\nlausui huoaten: \"Yörosvojen tavoin täytyy meidän salaa hiipiä kokoon\n-- ikäänkuin kiellettyyn murhatyöhön.\"\n\n\"Ja kuitenkin on kysymyksessä jaloin kaikista teoista\", huudahti\nnuorukainen hänen rinnallaan, kouristaen keihästä lujempaan, --\n\"vapautus.\"\n\n\"Kuolema leijailee päittemme päällä!\" kuiskasi varoittaen nuorempi\ntulokkaista, pyyhkäisten alas ruskean partansa, jonka kostea tuuli\nhuiskautti hänen kasvojaan vasten.\n\n\"Kuolema leijailee kaikkialla ja alati inehmon pään päällä, kreivi\nGerwalt\", vastasi hänen venetoverinsa; päättäväisyys ja luottamus\nkajahti hänen äänestään.\n\n\"Uljaasti puhuttu, kuningas Ardarik!\" huudahti nuorukainen.\n\n\"Vain kuoleman laadussa on ero\", virkkoi päätään nyökäyttäen\nvalkohapsinen.\n\n\"Tosin, tosin, kuningas Wisigast\", huomautti Gerwalt. \"Ja minua\nkauhistuttavat tuskat, jotka saamme kärsiä, jos hän vain aavistaa,\nettä olemme toisemme tavanneet salaa.\" Häntä puistatti.\n\n\"Kaikkitietävä hän ei toki ole!\" intoili nuorukainen vihaisena.\n\n\"Eikä edes Wotankaan\", arveli kuningasvanhus.\n\n\"Mutta tulkaahan\", kehoitti Gerwalt, käärien tumman vaippansa\nleveiden hartiainsa ympärille tiukempaan. \"Tuuli lennättää ihan\nkahmalokaupalla sadetta vasten silmiä. Tuolta, piilipuun alta, saamme\nsuojaa.\"\n\nKaikki neljä menivät nyt koillispuolelle piilipuunrungoista leveimmän\nsuojaan; runsaasti siinä oli heille tilaa vieretysten.\n\n\"Aloita heti, ruugien kuningas\", kehoitti Gerwalt, \"ja lopeta pian.\nVoi meitä, ellemme ole jälleen päässeet turvalliseen paikkaan\nennenkuin päivän ensi sarastus taivaalla näkyy. Hänen ratsumiehensä,\nhänen vakoojansa piileskelevät, liikkuvat, väijyvät kaikkialla.\nMielettömyyttä oli, että taivuin tulemaan tänne. Vain sen takia,\nettä pidän sinua, kuningas Wisigast, isäni ystävää, niin suuressa\nkunniassa, vain sen takia, että sinä, kuningas Ardarik, annoit\nkaksikymmentä talvea sitten minulle kalpasuojelusta -- sen takia,\nettä tahdon teitä kumpaakin varoittaa niin kauan kuin minussa henki\non. Vain sen takia tulin mukaan tälle päänmenoretkelle. -- Minusta\ntuntui, kun kuljimme synkeävarjoisella, vitkaan vierivällä joella,\nkuin pitäisi matkamme Manalaan.\"\n\n\"Manalaan joutuvat vain pelkurit\", lausui kuohahtaen nuorukainen,\nvihoissaan pudistaen tummanruskeita, lyhytkiharaisia kutrejaan,\n\"jotka kaihtavat verikuolemaa.\"\n\nRuskeapartainen mies laski nyrkkinsä kannikkeesta riippuvalle\nlyhyelle miekalleen.\n\n\"Aloita, ystävä Wisigast\", kehoitti kuningas Ardarik, nojaten\npiilipuun runkoa vasten ja painaen keihästä poikki rinnan pitääkseen\nsiten koossa lepattavaa viittaansa. \"Ja sinä, nuori Daghar, hillitse\nmielesi. Minä näin kerran tämän alemannikreivin seisovan sotisovassa\nrinnallani, silloin -- Marnen varrella -- kun vain kaikista\nrohkeimmat, kuolemaa vääjäämättömät sankarit pysyivät väistymättä.\"\n\n\"Mitä minulla on sanottavaa\", aloitti ruugien kuningas, -- \"sen\ntiedätte itsekin. Sietämätön se on, tämä hunnien ies! Milloin se\nlaukeaa?\"\n\n\"Kun jumalat murtavat\", lausui Gerwalt.\n\n\"Tahi me\", huudahti Daghar.\n\nMutta kuningas Ardarik katseli mietteissään eteensä ja pysyi vaiti.\n\n\"Eikö se tosiaan ole sietämätön, kreivi Gerwalt?\" kysyi kuningas.\n\"Sinä olet urhoollinen mies, svaabi, ja ylpeä mies, ylpeä niinkuin\nkoko ylevämielinen kansasi. Pitääkö minun muistuttaa sinulle,\nmitä tunnet, mitä kärsit, yhtä täysin kuin me? Hunni hallitsee\nniin laajalti kuin haluaa. Ei Rooma, ei Byzantion tohdi antautua\ntaisteluun tuota kaikkien maiden kauhua vastaan! Ja kaikkien merien\nkauhua, hirmuista vandaalia Gerserikiä hän nimittää veljekseen.\nKansat hän on laskenut valtansa alle Byzantionin porteilta\nkeskipäivän mailta hamaan keskiyönmeren merenpihkasaariin asti.\nJa miten hän hallitsee! Mielivalloin! Oikku tekee hänet monesti\njalomieliseksi, mutta vain oikku panee myös väkivallalle rajan,\nkaikkialla rehottaa julmuus, konnuus. Yksikään kuningas ei hänen\nmielivallaltaan, hänen himoltaan ole varma arvostaan, yksikään\nmaamies lyhteestään, ei edes yksikään nainen vyöstään. Kuitenkin\nvielä syvemmin kuin muita heimoja, jotka hän hunneillaan kukisti,\nsäälimättömämmin hän tallaa _meitä_ maahan, meitä, vaaleatukkaisia ja\nsinisilmäisiä kansoja, joiden esi-isät polveutuvat Asgardhista. Meitä\n'germaaneja' -- joiksi roomalaiset nimittävät meitä -- ei hän halua\nvain lannistaa, hän tahtoo raiskata meidät.\"\n\n\"Paitsi minua\", lausui kuningas Ardarik levollisena, suoristautuen\nhiukan, \"ja gepidejäni.\"\n\n\"Niinpä kyllä\", virkkoi Daghar nyreästi, \"sinua -- ja sitten vielä\namalilaista Valameria, itägoottia. Hän saa kiittää teitä keihäästään\nja miekastaan. Teitä hän kunnioittaa -- mutta mistä hinnasta! Minkä\npalkaksi!\"\n\n\"Uskollisuutemme palkaksi, nuori kuninkaanpoika.\"\n\n\"Uskollisuutenne! Sekö on kaikkein korkein kunnia? Minua opetettiin\ntoisin skiirien kuninkaanlinnassa! -- Sokea isäni, kuningas Dagomuth,\nlauloi siitä harpun säestämänä jo pojalle, kunnes opin sitä\nsoittamaan:\n\n    \"Mahtavin maine,\n    kunnia korkein,\n    -- kuule se tarkoin: --\n    on sankaruus.\"\n\n\"Ja hyvin olet, nuori Daghar, kumpaisenkin isältäsi oppinut:\nsankaruuden ja harpunsoiton. Parhaimmaksi laulajaksi, valioimmaksi\nsoittajaksi ylistävät sinua ylt'ympäriinsä miehet ja neidot. Ja\nuljaasti näin sinun, sydänilokseni, kalpaa heiluttavan byzantilaisia\nja sklabeneja vastaan. Nyt opi vielä tämä: -- ei oppiminen\nvanhemmalta mieheltä ole häpeällistä! -- kaikki sankaruus alkaa\nuskollisuudella.\"\n\n\"Ja siinäkö kaikki?\" kysyi Daghar kärsimättömästi.\n\n\"_Minulta_ -- hänelle -- niin!\"\n\n\"Sinussa ei siis ole, ystävä Ardarik\", kehoitti kuningas Wisigast,\n\"vähääkään sydäntä heimolaisiasi, naapurejasi, ystäviäsi kohtaan?\nTosin hän on gepidien ja itägoottien oikeuksia -- tähän asti!\n-- suojannut: hän pitää teidän kanssanne tekemänsä sopimukset.\nMutta kaikki me muut? Minun ruugini, Dagomuthin skiirit, herulit,\nturkilingit, longobardit, kvaadit, markomannit, tyyrinkiläiset,\nsinun svaabisi, Gerwalt -- eikö hänestä ole sula nautinto rikkoa\nuskollisina pysyneiltäkin mielivaltaisesti mikä sopimusoikeus\ntahansa? _Teitä_ hän pitää kunniassa -- teitä hän palkitsee runsain\narvolahjoin, saaliin osingoilla, silloinkin kun ette ole lainkaan\nolleet sotimassa -- ja meitä? -- Meitä hän murjoo ja ottaa meiltä\nmitä meille olisi tuleva. Etkö luule, että se herättää vihaa ja\nkateutta?\" --\n\n\"Ihan varmaan\", huokasi Ardarik, sivellen harmaata partaansa. \"Senhän\n_pitääkin_ herättää!\"\n\n\"Hän koettaa ajaa\", jatkoi ruugien kuningas, \"meidät muut epätoivoon\nja vastarintaan.\"\n\n\"Tuhotakseen teidät varmasti\", myönsi Ardarik surullisena.\n\n\"Sitä varten hän höystää sortoa pilkalla, häpeällä. Niinpä hän\non tyyrinkiläisten vanhaan kolmesataa ratsua, kolmesataa lehmää,\nkolmesataa sikaa käsittävään vuosiveroon äkkiä lisännyt -- kolmesataa\nneitsyttä.\"\n\n\"Minä lyön hänet vielä kuoliaaksi, tuon neitsyenraiskaajan!\" huudahti\nnuori Daghar äänekkäästi.\n\n\"Et iki päivinäsi pääse, senkin huimapää\", vastasi Gerwalt kädellään\nviitaten, \"keihään mitan päähän hänestä. Sankkoina parvina sulkevat\nhänet alinomaa joka askeleella piiriinsä hunnit niinkuin mehiläiset\nparveilupesänsä.\"\n\n\"Ja urheat tyyrinkiläiset\", tiedusti kuningas Ardarik sangen\ntarkkaavaisena, \"ovatko he jo myöntyneet?\"\n\n\"En tiedä\", jatkoi Wisigast. -- \"Niin, pari vuotta takaperin, silloin\nkävi toivon tuulahdus läpi vapisevain kansain: hengähtäen ne nostivat\nkumaraisia päitään! Kun Galliassa -- vieläkö muistat, Ardarik-ystävä?\n-- tuo joki ei enää voinut juosta -- niin täynnä se oli ruumiita! --\nja tulvien verta kohosi yli äyräittensä?\"\n\n\"Tokko muistan\", vaikeroi gepidi. \"Kaksitoistatuhatta miestä kansaani\nmakaa siellä.\"\n\n\"Silloin oli hänen, kaikkivaltiaan, pakko ensi kerran väistyä.\"\n\n\"Kiitos mainioiden länsigoottien ja Aëtiuksen\", huudahti Daghar.\n\n\"Ja kun hän kohta jälkeenpäin\", puuttui Gerwalt puheeseen,\n\"Italiassakin kääntyi takaisin vanhan, kepin varassa kävelevän\nmiehen, Roomasta tulleen papin edessä, silloin heräsi toivo kaikissa\nLänsimaiden orjuutetuissa --\"\n\n\"Että loppu lähenee, jumalan vitsa on katkennut\", jatkoi Wisigast.\n\n\"Jo loimahti siellä täällä vapauden liekki!\" innostui Daghar\nlausumaan.\n\n\"Liian aikaisin!\" virkkoi gepidien kuningas vakaasti.\n\n\"Niin kyllä, liian aikaisin\", huokasi Gerwalt. \"Verivirtoihin hän sen\nsammutti.\"\n\n\"Ja nyt!\" valitti Wisigast. \"Suurempaa tuhoa kuin koskaan ennen hän\nhautoo ensi kevääksi. Tosin hän pitää lopulliset tarkoitusperänsä\nvielä visusti salassa -- ne saattaa vain aavistaa --, mutta\nsuunnattomat täytyy niiden olla, niistä suunnattomista keinoista\npäättäen, joihin hän ryhtyy. Kaikki hänen kansansa -- kai monta sataa\nnimeä! -- kummastakin maanosasta! Ja kolmannesta, keskipäivän maasta,\nAfrikasta, ojentaa hänelle vandaali kätensä hirmuiseen liittoon!\"\n\n\"Kenenkähän varalta? Länttäkö vastaan?\" tutkisteli Gerwalt.\n\n\"Vaiko itävaltakuntaa?\" kysyi Daghar.\n\n\"Vai molempia!\" lopetti Ardarik.\n\n\"Miten tahansa\", jatkoi ruugilaiskuningas, \"kuusi kertaa\nvoimakkaampi hän on oleva kuin kolme vuotta sitten! Ja vastustajat?\nByzantionissa heikko raukka valtaistuimella! Lännessä? Aëtius\nkeisari Valentiniuksen epäsuosiossa, murhaajantikarin uhkaamana.\nLänsigooteilla kolme, neljä veljeskuningasta kruunusta riitelemässä.\nMennyttä kalua on maailma, mennyttä iki päiviksi, jos myös Gallia\nja Espanja joutuvat orjuutetuiksi. Silloin suistuvat sekä Byzantion\nettä Rooma. Ennenkuin hän lähtee tähän viimeiseen taisteluun, täytyy\nhänen sortua epäiltävään voittoon. Muuten joutuu maanpiiri hänen\norjuutukseensa. Olenko oikeassa vai väärässä, ystävä Ardarik?\"\n\n\"Oikeassa olet\", huokasi tämä ja painoi vasemmalla nyrkillä otsaansa.\n\n\"Ei, väärässä olet, kuningas Wisigast!\" huudahti alemanni väliin.\n\"Olisit oikeassa, jos hän olisi kuolevainen niinkuin me ja meidän\nkuolevaisten tavoin voitettavissa. Mutta hän on epatto! Kristittyjen\nhelvetistä noussut! Niin kuiskaavat Ziun papit, epaton ja susinoidan\npoika. Keihäs ei kajoa, kalpa ei kuoleta, ase ei auta! Minä olen sen\nkokenut, olen nähnyt. Seisoin hänen rinnallaan tuon joen varrella\nGalliassa: minä suistuin, ja satoja, tuhansia suistui minun viereeni\nnuolia ja keihäitä sata vain pilvien alla: hän seisoi! Pystyssä\nseisoi! Hän nauroi! Hän puhalsi -- itse minä näin! Hän puhalsi\nsuippoon, harvaan leukapartaansa -- ja roomalaiset nuolet kimposivat\nkuin oljenkorret takaisin hänen hirventaljastaan. Ihminen hän ei ole,\nsen osoittaa parhaiten hänen -- julmuutensa!\"\n\nHän vaikeni kauhun puistattamana.\n\nHän painoi molemmat kätensä silmilleen.\n\n\"Kolmekymmentä vuotta siitä kohta on kulunut\", jatkoi hän hetken\npäästä. \"Olin poikanen. Mutta yhä vielä näen heidät edessäni --\nsuippopäisissä vaajoissa väännellen, yhä kuulen heidän ähkivän\ntuskissaan -- he olivat nousseet kapinaan tuota hirviötä vastaan ja\njoutuneet vangeiksi -- isävanhuksen, veljen, ihan syyttömän äidin. Ja\n-- silmäimme edessä! -- hän ja sitten hänen ratsumiehensä kiduttivat\nneljä kaunista sisartani kuolemaan! Minun kasvoni hän lykkäsi\nisän hytkähtelevään ruumiiseen kiinni ja virkkoi: 'Näin päättyy\nuskottomuus Attilaa kohtaan. Opi, poika, tästä uskollisuutta.' --\nMinä _olen_ sen oppinut!\" päätti hän vapisevin huulin kertomuksensa.\n\n\"Niin minäkin\", lausui gepidien kuningas. \"Toisella tavoin, mutta\nvielä perinpohjaisemmin. Kauhun? Minä pudistaisin sen niskoiltani.\nMinä _olin_ sen pudistanut! Mutta minua sitoo kaikista väkevin\npakko: _kunnia_! -- Minäkin havaitsin, jo aikoja sitten, niinkuin\nnyt sinä, ystävä Wisigast, ikeen sietämättömäksi ja tahdoin pelastaa\nkansani maanpiiristä. Kaikki oli kunnossa: liitto Byzantionin kanssa,\nsalainen sopimus monien germaanilaiskuninkaiden ja sklabenien\npäämiesten kanssa. Makasin teltassani nukkumassa -- kolme yötä\noli vielä sovittuun päivään. Herätessäni istui hän -- hän itse --\nvuoteeni vieressä! Kauhistuneena yritin nousta. Silloin hän painoi\nminut lempeästi kädellään takaisin vuoteeseen ja saneli minulle\n-- koko suunnitelmamme ja sopimuksemme -- se täytti neljä sivua\nroomalaista kirjettä -- ulkoa! Sitten hän virkkoi lopuksi: 'Muut ovat\nristiinnaulitut, kaikki seitsemäntoista. Sinulle annan anteeksi.\nJätän sinulle valtakuntasi. Minä uskon sinua. Ole minulle edelleenkin\nuskollinen.' -- Vielä samana päivänä oli hän minun ja gepidieni\nkanssa metsästämässä yksin Tonavan metsässä. Väsyneenä hän nukahti\npää minun polvilleni. Niin kauan kuin hän elää, täytyy minun pysyä\nhänelle uskollisena.\"\n\n\"Ja maailman täytyy olla ja pysyä hunnilaisena!\" valitti ruugien\nkuningas.\n\n\"Niin, niin kauan kuin hän elää.\"\n\n\"Hunnien ensi voiton jälkeen jää se hunnilaiseksi ainiaaksi.\"\n\n\"Attilan _pojat_\", lausui Ardarik painavasti, \"eivät ole hän itse.\"\n\n\"Hyvä! Mutta Ellak ei ole mikään heikko raukka, vaan kyllin vahva\npitämään tuon uuden voiton jälkeen hallussaan sen, mitä isä on\nvoittanut. Silloin ei hunnilaisvaltakunnalla ole enää ketään\nvihollista maan päällä.\"\n\n\"_Silloin_ -- on kuin onkin!\" lausui Ardarik.\n\n\"Oikeaa kuningaspuhetta\", huudahti Daghar kärsimättömänä. \"Liian\narvoituksellista! On siis taisteltava ilman gepidejä -- lopulti heitä\nvastaan! Kuningas Wisigast, lähetä minut Valamerin, amalungilaisen,\nluo. Minä tahdon hänet --\"\n\n\"Säästä se ratsastus, nuori Daghar\", virkkoi Ardarik.\n\n\"Onko hän hänetkin armahtanut ja -- kahlehtinut?\" intoili nuorukainen.\n\n\"Ei. Mutta he ovat juoneet veriveljeyden.\"\n\n\"Hyi inhaa hirmunverta!\" huudahti kuninkaanpoika.\n\n\"Ei itägoottikaan taistele hunnilaisvaltakuntaa vastaan niin kauan\nkuin Attila elää.\"\n\n\"Hän voi elää vielä kauankin; hän on vasta kuusikuudetta talvea\nvanha\", puhisi Daghar.\n\n\"Ja sillävälin menehtyy maailma\", huokasi Wisigast.\n\n\"Ennemmin koko maailma\", lausui gepidi levollisena, ojentautuen\ntäysin suoraksi, \"kuin minun kunniani. -- Tule, Gerwalt,\nlähtekäämme. Minä tulin tänne, koska jo aikaa sitten aavistin, mitä\nWisigast-ystävä mielii. Häntä kuulla, häntä varoittaa halusin mistä\nhinnasta tahansa, jopa henkeni, en vain kunniani uhalla. Vanha\nvalkohapsinen ruugilaissankari: -- et itsekään usko voivasi murskata\nhunnilaisvaltaa, kun minä ja Valamer sitä kannatamme. Ja meidän\n_täytyy_ sitä kannattaa, jos sinä -- _nyt_ -- hyökkäät sen kimppuun.\nHarmaapartainen kuningas, etkö vielä ole oppinut ensimmäistä\nkuningastaitoa -- odottamista? Etkö kuule, vanha taistelutoveri:\nodota!\"\n\n\"Ei, emme odota!\" huudahti intohimoisesti Daghar. \"Kuningas Wisigast,\nanna gepidien ja itägoottien nukkua ja jäädä osattomaksi voiton ja\nmaineen ihanimmasta seppeleestä. Me emme odota! Sinähän sanot, että\nensi kevään jälkeen on liian myöhä. Käymme päälle! Mitä? Emmekö\nmuka olisi kyllin vahvoja? Sinun ruugisi! Minun skiirini! Heruli\nWisand voimallisine palkkasoturijoukkoineen! Jalo longobardi Rothari\nmiehineen! Jalo markomanni Vangio heimoineen! Sklabenien kolme\npäällikköä Drosuh, Milituh ja Sventoslav! Vihdoin lupasihan itse\nByzantionin keisari meille, kun hänen lähettiläänsä ensi kerran\ntulevat hunnien luo, heidän mukanaan kultaa ja aseita...\"\n\n\"Jos hän vain pitää sanansa!\" keskeytti Ardarik. \"Nuori\nkuninkaanpoika, sinä miellytät minua. Harppua sinä osaat soittaa\nheljästi ja taistella ja puhua sinä osaat reippaasti. Opi nyt vielä\nneljänneksi -- vaikeampi ja vastaiselle kuninkaalle noita muita\ntarpeellisempi taito -- olemaan vaiti! Jos minä nyt ilmoittaisin\nkaikki, mitä sinä tässä luettelit, suurelle hunnille?\"\n\n\"Sitä sinä et tee!\" huudahti nuorukainen; mutta hän pelästyi.\n\n\"En teekään, koska olen itselleni luvannut pitää salassa, mitä täällä\nminulle luottamuksessa uskotaan. Minun tulee pitää se salassa, sillä\nvain teille tämä salaliitto uhkaa tuhoa, ei Attilalle. Epäiletkö\nsitä, rohkea Daghar? Kaikki, jotka mainitsit -- painakoot he sitten\nvaikka kymmenen kertaa enemmän! -- eivät voi saada irti lastuakaan\nAttilan yli koko maailman ulottuvasta ikeestä. Vahinko sinun\nreipasta nuoruuttasi, sinä tulinen sankari! Vahinko sinun valkeaa,\nkallista päätäsi, vanha ystävä! Mennyttä miestä te olette, ellette\nota varoituksia varteen. _Odottakaa!_ -- Etkö tahdo lyödä kättä,\nWisigast? Olet katuva sitä, sittenkuin huomaat, että minulla on\nollut syytä varoittaa sinua. Mutta _minun_ käteni -- vaikka sen\ntänään hylkäät, pysyy parhaimman ystäväsi kätenä. Ja se on aina oleva\navoinna, ojennettuna sinua kohti: huomaa se! -- Minä tulen, Gerwalt.\"\n\nJa hän hävisi vasemmalle päin pimeyteen.\n\nMelkein kuulumattomasti katosi tuo kapea vene luodon pohjoispuolitse\nmustiin aaltoihin. --\n\nMiettiväisenä katseli vanhus ystävänsä jälkeen; hän laski molemmat\nkätensä vaipan alla kannikkeesta riippuvan valtavan kalvan ponteen,\nvitkaan, ikäänkuin raskaiden ajatusten painamana, vaipui hänen päänsä\nalas rinnalle.\n\n\"Kuningas Wisigast\", ahdisti nuorukainen häntä, \"et suinkaan sinä\ntoki horju?\"\n\n\"En\", vastasi tämä alla päin. \"En horju enää. Heitän sikseen. Olemme\nhukassa, jos yksin yritämme.\"\n\n\"Ja vaikka olisimmekin\", huudahti Daghar leimahtaen hehkuun, \"täytyy\nmeidän kuitenkin uskaltaa yrittää! Kuule, mistä vieraiden edessä olin\nvaiti. Meidän _täytyy_ toimia heti! Heti!\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Sentähden... että! _Hänen_ tähtensä, sinun tyttäresi tähden.\"\n\n\"Ildikon! Mitä hänestä?\"\n\n\"Hunnin poika on hänet nähnyt ja --\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Ellak. Hän tuli teidän kartanoonne sillä aikaa kuin sinä olit\nratsastanut meille metsästämään.\"\n\n\"Kuka sen sinulle sanoi? Ei suinkaan Ellak.\"\n\n\"Ildiko --!\"\n\n\"Mutta ei minulle?\"\n\n\"Hän ei tahtonut tehdä sinua levottomaksi ennen, aikojaan --\ntunnethan hänen voimakkaan henkensä! -- kenties aiheetta, hän arveli.\nMutta on syytä toimia. Hän _näki_ kaikkien germaanilaiskansain\nkauneimman neidon ja halusi häntä -- kuka saattaa hänet nähdä\nhaluamatta? Ellak pyytää häntä isältään...\"\n\n\"Ildikoa? Minun lastani! Tule! Rientäkäämme! Kotiin! Pian!\"\n\nHe kulkivat saaren huippenevaan itäpäähän, jossa oli liejuiselle\nrannalle maihin vedetty lautta, kuudesta paksusta hirrestä kömpelösti\nkyhätty ja etumaisen poikkihirren editse pystyyn maahan lyödyn\nsulkupuun kiinnittämä. Molemmat hyppäsivät sen päälle. Daghar iski\nlauttavivulla hirren alas, lykkäsi lautan irti rannasta ja nopeasti\nkuin nuoli se lähti soljumaan myötävirtaa; nuorukainen työnsi kokasta\nsestalla oikealta, väliin vasemmalta puolen, edestakaisin juosten,\nvanhus piti perää leveällä melalla: -- hän suuntasi kulun oikealle,\neteläiselle rannalle. -- Kumpikin oli kovin kiihdyksissä ja halusi\nkärsimättömänä päästä kotiin. --\n\nJa nyt, kun tuo melan outo, heikko loiske oli häipynyt tuonne kauas,\nnyt painui syvä hiljaisuus sekä joen että taaksejääneen luodon ylle.\n\nHetkisen pysyi kaikki vaiti.\n\nJuokseva vesi korisi hiljakseen; länsituuli kumarrutti korkean\nruohikon syvästi tummanruskeat heiluvat kukkatöyhdöt joen kalvoon\nasti; leveäsiipinen yökkö lentää tohahti äänettömästi ohi,\nerehtymättömän varmasti siepaten yöhyttysiä suuhunsa.\n\nMuuten kaikki hiljaa, hengetönnä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin näytti salavan leveä runko, jonka alla nuo neljä miestä\nolivat neuvotelleet, kummallisesti kasvavan: sen latvaoksien välistä\nkohoutui puusta tumma hahmo.\n\nEnsin pisti esiin kypärinen pää, sitten leveä, vaipan peittämä\nvartalo, joka voimakkain käsin kävi kiinni puun latvaan. Nyt kuunteli\nja tähysti mies tarkkaan ympäristöönsä. Kun kaikki oli hiljaa ja\npysyi hengetönnä, veti hän sääretkin pois onkalosta ja hyppäsi\nmaahan. Toinen ja kolmas hahmo vetäytyi esiin ontosta salavasta ja\nlaskeutui alas.\n\n\"Olinko nyt oikeassa, herra?\" huudahti kolmas kiihkeästi. Ääni oli\nnuorekas. \"Eikö kaikki käynyt niinkuin minä jo etukäteen sanoin?\"\n\nPuhuteltu ei vastannut mitään. Oli hämärä -- hänen piirteitään ei\nvoinut erottaa. Vartalo oli vanttera, lyhyt, ei jalomuotoinen.\n\n\"Pane nimet tarkoin muistiisi, Khelkhal\", käski puhuteltu toista\nseuralaistaan, sen asemesta että olisi vastannut kysyjälle.\n\"Minä en niitä unohda. Wisand -- Rothari -- Vangio -- kolme\nsklabenilaiskoiraa. Kutsu heidät suurimpaan juhlaamme, Dzrivilin,\nratsunjumalattaremme kolmipäiväiseen. Se ei herätä huomiota, se on\ntapa. He ja koko heidän seuransa ja sukunsa, heidät _kaikki_ minun\ntäytyy saada!\"\n\n\"Herra, olet siis tyytyväinen? Anna siis minulle sovittu palkkani\",\ntiukkasi pyytäjä. \"Arveletko, että minun oli helppo pettää\nuskollisuuteni ja nuori jalomielinen herrani, minun, hänen oman\nkilvenkantajansa? Vain himo, raivoisa, toivoton -- jollet _sinä_\nauta -- jonka tuon tytön sanomattomat, sydäntäpolttavat sulot ovat\nherättäneet, saattoi minut... Et usko, herra, _miten_ kaunis hän on?\nMiten solakka, miten täyteläinen kuitenkin, miten valkea --\"\n\n\"Solakka! -- Ja kuitenkin täyteläinen? -- Ja valkea? Minä saan sen\nkaiken nähdä.\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Hänen hääpäivänään, tietenkin. En minä silloin ole poissa.\"\n\n\"Kiiruhda! Olethan kuullut, Ellak on jo -- _minulla_ on kiire!\nMilloin -- milloin sinä annat hänet minulle?\"\n\n\"Niin pian kuin olen täysin varma sinun uskollisuudestasi, sinun\nvaitiolostasi. Sanopa itse: lähimmän herrasi olet pettänyt minulle,\njota et juuri rakasta, vain pelkäät. Minkä keinon valitsen sinua\nvastaan, ettet minuakin pettäisi?\"\n\n\"Minkäkö keinon? Minkä vain haluat. Kaikista pätevimmän, kaikista\nvarmimman, mikä päähäsi pistää.\"\n\n\"Varmimman?\" toisti puhuteltu aprikoiden, samalla kuin hän\nhitaasti pisti kätensä vaippansa alle. \"Hyvä! Kuten itse neuvoit.\"\nHän veti äkkiä esiin pitkän käyrän veitsen ja työnsi sen mitään\naavistamattoman miehen vatsaan niin rajusti, että kärki tunki\nkylkiluiden välistä näkyviin.\n\nSanatonna kaatui mies selälleen.\n\n\"Anna hänen maata siinä, Khelkhal. Korpit kyllä löytävät hänet. Tule.\"\n\n\"Herra, anna minun yksin uida lähimmälle luodolle, jossa veneemme\non piilossa. Minä soudan tänne sinut hakemaan. Johan sinä uit tänne\ntullessamme melkein puolen virtaa. Tulee liikaa.\"\n\n\"Vait. Mies, joka joka yö turmelee yhden germaanilaisnaisen, jaksaa\nkaiketi kahdesti samana yönä uida pikkuisen Tonavaa. -- Uinti ja\nkuuntelu ovat kannattaneet. En kaada vain koko tuota vesakkoa, vanhaa\nja nuorta, yhdellä tempauksella: myös nuo kaksi ylpeää tammea gepidin\nja amalin. Heidän täytyy vannoa samaa uskollisuutta minun pojilleni\nkuin minulle itselleni. Lähtekäämme, Khelkhal! Kylmä kylpy tuntuu jo\nedeltäkäsin hyvältä. Tule, ylpeä Tonava, näihin käsivarsiin!\" --\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nRuugienmaa, kuningas Wisigastin alue, ulottui Tonavan oikealta\nrannalta länteen päin niihin harjuihin asti, joilta Krems- ja\nKamp-joet saavat alkunsa.\n\nRunsaan päivän ratsastusmatkan päässä Tonavasta sijaitsi loivalla\nkummulla lukuisain sivurakennusten keskessä kuninkaan upea kartano.\n\nRinteellä kasvoi tammia ja pyökkejä, joita oli tarpeeksi harvennettu,\njotta kuninkaan talosta jäi vapaa näköala pohjoiseen päin laaksoon;\nsiellä alhaalla kiemurteli rehevän niittymaan halki leveä,\nkaunisaaltoinen puro -- sitä saattoi nimittää vaikka pieneksi joeksi\n-- kunnaan ympäri etelästä luoteeseen.\n\nPuron varrella vilisi kesäpäivän kirkkaassa aamuvalaistuksessa\neloisaa, rattoisaa elämää: vihreällä rannalla hääräsi parvi nuoria\ntyttöjä huuhtomassa monenlaisia villaisia ja liinaisia vaatteita\nnopeajuoksuisessa, kirkkaassa vaaleanvihreässä vedessä.\n\nSe oli eloisa kuva, täynnä vaihtuvaa, vapaata, silmää miellyttävää\nliikuntoa.\n\nSillä työn jouduttamista tai vaivaa eivät tyttöhäiläkät näyttäneet\nkovin vakavasti ottavan: äänekäs pila, vallaton nauru kajahti\nvähän väliä ilmoille tuosta häärivästä laumasta, jonka punaiset,\nkeltaiset, siniset, valkeat hameet loistavina erkanivat aamukasteessa\nkimaltelevan niityn mehevästä vehreydestä. Tytöt olivat, voidakseen\nesteettömämmin työskennellä, avanneet pitkän mekkohameensa ja\nkääntäneet helmuksen leveän vyön alle: valkeat jalat olivat\nkengättömät, ja täyteläiset, pyöreät käsivarret loistivat aamuvaloa\nheijastaen; yksi ja toinen oli tosin sitonut päähänsä leveän,\nruskeista kaisloista palmikoidun, aivan matalan aurinkohatun leuan\nalitse, mutta useimmat antoivat melkein poikkeuksetta vaalean\ntukkansa liehua vapaana.\n\nVälisti kohottautui joku puron päälle kumartuneista\ntyöskentelijöistä, ojennellen solakkaa nuorekasta vartaloaan, pannen\npaljaat käsivarret lanteille ja vilvoitellen kumarruksissaolosta\npunoittamaan ruvenneita kasvojaan raikkaassa aamutuulessa.\n\nSillä noin kaksitoista tyttöä oli polvillaan vieretysten keltaisella\naivan pienirakeisella rantahietikolla, vähän väliä huuhtoen liina- ja\nvillavaatteita vilkaslaineisessa, somassa, viekoittelevassa vuossa,\nnostivat ne ylös vedestä, panivat suurille puhtaille paasille,\njoita sitä varten oli sinne kerätty, löivät paukuttivat valkeasta\nkoivupuusta tehdyillä kartuilla aika tavalla, läimäyttivätpä\npiloillaan väliin puron kalvoonkin, niin että vesi roiskahti\nkorkealle ja kasteli siinä tuokiossa kirkaisevalta naapurilta pään,\nkaulan ja poven likomäräksi.\n\nSitten he väänsivät puhtaaksitulleet vaatekappaleet -- seitsemän\nkertaa kunkin, niin vaati Friggan käskyn mukaan vanha perintätapa --\nnuorien käsivarsien täydellä voimalla ja valuttaen veden tarkkaan\nhiekalle -- ei takaisin puroon --, ja nakkasivat puhtaat vaatteet\ntaakseen rehevälle nurmikolle, kaappasivat käsiinsä uutta työtä,\nsievistä, pajusta palmikoiduista korkeista koreista, joita oli kunkin\npesijättären oikealla puolella.\n\nMutta polvistuneiden huuhtojain ja karttuajain takana kulkivat\nnopsajalkaiset levittäjät edestakaisin, laskivat noiden toisten\npoispanemat vaatekappaleet ja veivät ne leveillä, matalanpuoleisilla\nlehmuspuusta tehdyillä kaukaloilla parin askelen päähän joesta\nkirkkaassa auringonpaisteessa kylpevän niityn keskelle; sillä\nsiellä oli kaste jo kuivunut, vaikka se vielä puron partaalla ja\nvastakkaisellakin puolen niityn länsikulmalla, metsän pensaiden ja\nlatvojen alla, runsaana helmeili.\n\nHe levittivät vaatteet yksitellen ja huolellisesti poimut\ntasoittaen levälleen riviin. Niitty upeili parhaassa kukkeudessaan,\ntätyruohot ja tikankontit, kaunokit ja ruutat painoivat nuokkuvat\npäänsä mielellään ja nöyrästi vilvoittavaan suojaan polttavalta\nauringolta. Ja välisti lensi luo tuttavallinen päiväperhonen,\nkäväisi katsahtamassa kirjava riikinkukonsilmä tai hento korento,\njoka rakastaa lämpimiä aurinkoisia metsäniittyjä, tahi kaunis,\nvitkaan, ikäänkuin juhlallisena liihotteleva välkeperho laskihen\nvalkean villakankaan kutsuvalle pinnalle ja hajoitti suuret siipensä\nlevälleen, paistattaakseen päivää ja suloisesti siitä nauttien. --\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähellä kukkaisaa niittyä haaraantui leveä ajotie, joka kuninkaan\nkartanosta vei kunnasta myötämäkeen etelää kohti: länteen käsin\nse kääntyi metsään, oikealle taas, itäänpäin se kulki juuri tuon\nnurmikon läpi.\n\nHaarautumispaikassa oli tuuheaoksaisten, leveälehtisten\npähkinäpensaiden varjossa pitkät häkkivankkurit, joiden eteen oli\nvaljastettu kolme vitivalkoista hevosta: yksi edelle ja kaksi perään\nrinnan; kuuteen puoliympyrän muotoiseen renkaaseen oli vankkurien\npäälle kiinnitetty vahvasta purjekankaasta katto; lukuisat, siististi\nvierekkäin vankkurien pohjalle asetetut korit, jotka olivat täynnä jo\nkuivuneita pesuvaatteita, todistivat, että työ oli kestänyt jo hyvän\naikaa.\n\nVankkurien edessä, niiden poikkilaudan kohdalla, nojautui niitä\nvasten suorana ja ylväänä neito; hän oli kaunis ylen määrin.\n\nSolakkalanteinen, mutta niskan, hartioiden ja poven kohdalta\ntäyteläisenä upeileva ihana hahmo kohosi pään korkeuden ylemmäksi\nhänen kumpaakin toveriaan, jotka hekin ylittivät keskimitan.\n\nHänen neitseellisten jäseniensä ympärillä aaltoili yksi ainoa\nvalkoinen vaate: vaaleansinisen vaippansa hän oli riisunut pois ja\nripustanut sen vankkurien kaiteelle. Niin jäivät kaula ja ihmeen\nihanat, hienosti pyöristyneet käsivarret näkyviin. Hänen hipiänsä\nvalkoisuus kuulsi, välkkymättä, himmeänvalkean marmorin lailla.\nKämmenen levyinen vyö, joka oli hienoa, morsingolla siniseksi\nvärjättyä nahkaa, piti aaltoilevaa villapaitaa lanteilta koossa;\nsininen päärme ei enää ulottunut peittämään hienoja nilkkoja;\nsievästi oljista palmikoidut pohjalliset suojelivat jalkaa, jonka\nkorkean rinnan ylitse ne olivat punaisilla hihnoilla kiinnitetyt.\n\nKuninkaallisen neidon yllä ei ollut kultaa muuta kuin tukassa, joka\nolikin tässä luonnon ihmeellisen runsaasti hellimässä olennossa\nihme sinänsä: värin kylläisyys, lämpö, syvä kulta, jokaisen\nsuortuvan silkinhento hienous ja kummastuttava täyteläisyys siinä\nyhtyivät. Kolmen hänen kapean, pitkän sormensa levyisenä kohosi\nhänen valkealta otsaltaan palmikot, verrattomana diadeemina sitä\nkoristaen, ja näiden otsapalmikkojen takana jakautui vasta täysin\njalosti muodostuneessa päässä tulvehtivan tukan runsaus kahdeksi\nuhkeaksi, kolmipunontaiseksi palmikoksi, jotka ulottuivat hänen\npolventaipeeseensa saakka ja joiden päät oli sidottu sinisillä\nnauhoilla.\n\nNiin hän nojautui, täyteen mittaansa suoristuneena, vankkureita\nvastaan, oikea käsivarsi kaksivaljakon valkoisen oriin selän päällä\nleväten, samalla, kuin hän vasemmalla kädellään varjosti silmiään\nauringonsäteiltä.\n\nSillä valppaana hän tarkasteli tyttöjen työtä puron varrella ja\nniityllä. Hänen suuret, pyöreät silmänsä, kullanruskeat, väriltään\nkotkan silmäin näköiset, loistivat: terävä, kiinteä, rohkea oli\nkatse; väliin hän kohotti ylpeästi voimakasta, suoraa nenäänsä ja\nkauniisti kaartuvia, syvästi tummanvaaleita kulmakarvojaan. --\n\nÄkkiä rupesivat raskaat vankkurit kovaan kulkemaan takaperin:\netumainen ratsu ei päästänyt hirnuntaa, vaan kauhun parahduksen,\ntyöntyi taaksepäin toisten päälle, kohosi takajaloilleen --;\nvankkurit ja hevoset näyttivät välttämättömästi suistuvan korkealta\ntieltä laaksonpohjaan.\n\nKirkaisten syöksyivät hänen molemmat seuralaisensa poispäin, ylös\nmäkeä.\n\nMutta tuo korkea neito hypähti esiin, painoi suitsiin tarttuen\ntakajaloilleen nousseen hevosen voimakkain käsin alas, katsoi\nhetkisen, kaunista päätään kumartaen, tarkoin tutkien maahan ja\npolkaisi sitten oikealla jalallaan kovaan ja varmasti.\n\n\"Tulkaa takaisin vain\", lausui hän rauhallisena, lykäten jalkansa\nkärjellä tieltä vähän syrjään jotakin, mikä värähdellen kiemurteli\ntomussa. \"Se on kuollut.\"\n\n\"Mikä se oli?\" tiedusti peloissaan toinen seuralaistytöistä,\nilmaantuessaan taas vankkurien kupeelle. Uteliaana ja samalla peläten\npisti hän ruskeakutrisen päänsä esiin, pitäen tummanvihreää vaippaa\nikäänkuin suojana edessään.\n\n\"Vaskikäärme, Ganna; hevoset pelkäävät sitä kovin.\"\n\n\"Syytä onkin\", arveli toinen paenneista tytöistä, joka hänkin nyt jo\nuskalsi näyttäytyä vankkurien toisella puolen. \"Entä ihmiset! Jos\nminä vain olisin tietänyt -- kyllä olisin kiireen vilkkaa juossut\ntieheni. Serkkuni kuoli sen puremaan.\"\n\n\"Ne täytyy polkaista kuoliaaksi ennenkuin ehtivät purra. Katsokaahan\n-- ihan pään taakse -- kaulaan -- minä sitä polkaisin.\"\n\n\"Mutta Ildiko!\" huudahti Ganna kauhistuneena, molemmat kätensä\nkohottaen korkealle.\n\n\"Voi valtiatar! Jos olisit astunut harhaan!\" valitti toinen.\n\n\"En minä harhaan astu, Albrun. Ja minua suojelee Frigga, se mielevä\nvaimo.\"\n\n\"Niin kylläkin! Hänen avuttaan...!\" huudahti Albrun. \"Muistatko\nvielä, Ganna, miten minä viime keväänä, kun olimme tuolla alhaalla\npesua huuhtomassa, putosin päistikkaa veteen? Sinä huusit, ja kaikki\nkaksikymmentä juoksitte pitkin rantaa perästäni, kun vellova vesi\nminua kiidätti -- --\"\n\n\"Varsin! Mutta _hän_ ei huutanut. Veteen hän ryntäsi ja sieppasi\nsinut kiinni punaisesta vaipasta -- tämähän se oli, tämä sama --\njota niin mielelläsi käytät, se, niinkuin tiedät, sopii sinulle niin\nhyvin! -- tarttui sinuun vasemmalla kädellään ja tiukkaan haroen\nvoimallisella oikealla kädellään veti sinut maihin.\"\n\n\"Ja kun minä\", lausui kuninkaantytär hymyillen, \"suorin vettävaluvaa\ntukkaani...\"\n\n\"Oli siihen takertunut simpukoita, joita nimitämme Friggan\nsoljiksi...\"\n\n\"Helmiä kantavia\", jatkoi Albrun. \"Ja kun me mursimme kuoret auki...\"\n\n\"Löysimme kaikkein kauneimman, suurimman jalohelmen, mikä koskaan on\ntytön silmää ihastuttanut.\"\n\n\"Niin kyllä\", virkkoi Ildiko totisena, pyyhkäisten vasemmalla\nkädellään kulmakarvojaan, \"minä olen Friggan turvassa ja rauhassa.\nMiten muuten olisinkaan voinut, kun äiti kuoli heti kun oli minut\nsynnyttänyt, ruumiiltani, sielultani ja tavoiltani vaurastua koko\nlailla? Frigga-emäntä on, äidin asemesta, uskonut minut isän huomaan,\nhänhän on sukumme valoisa alkuäiti! Illat pitkät haasteli hyvä isoni\npirtissä helottavan liesiloimun paisteessa hänestä, kaikista naisista\nnaisellisimmasta ja pyhimmästä. Ja useaa useammin, kun sitten\nvaivuin uneen, näin sen vaalean, kauniin emännän seisomassa vuoteeni\nääressä, ja tunsin, miten hän valkealla kädellään siveli -- tästä\nnäin -- otsaani ja kulmakarvojani. Ja välisti heräsinkin: silloin\ntuntui kuin näkisin hänen valkoisen liehuvan pukunsa häipyvän, ja\nkipinöitä kirposi silloin ritisevästä tukastani, kun mieli suloisesti\nsäikähdyksissä sitä hipaisin. Näkymätönnä hän seuraa minua kaikkialla\nsuojelee, rauhoittaa se valkea vaimo. -- Mutta nyt riittää joutavat\ntyttölepertelyt! Työhön käsiksi taas!\"\n\n\"Ei, valtiatar\", vastasi Albrun, mustanruskeita palmikkojaan\nravistaen ja tarttuen Ildikoa käsivarteen, -- \"sinä olet työmääräsi\njo tehnyt monin kerroin.\"\n\n\"Kuka on\", jatkoi Ganna, \"kaikki nämä raskaat korit, jotka me kaksi\nvain töin tuskin jaksoimme kantaa tuolta niityltä vähän matkan\npäästä, nostanut korkeihin vankkureihin -- yksin --?\"\n\n\"Emme saaneet edes auttaa. Miksi?\"\n\n\"Kun olette niin hennot, olisitte voineet särkyä\", vastasi nauraen\nkuninkaantytär, ojentautuen täyteen mittaansa, \"molemmat. Oletteko\nväsyksissä? No, riittäköön sitten kerrakseen. Toisethan levittävätkin\njo viimeistä pesua tuolla niityllä. Me jäämme kolmisin, kunnes se on\nkuivanut, siihen viereen pyökkihakaan. Muut palatkoot vankkureilla\ntakaisin kartanoon; heillä on varmaan nälkä, ja lehmät on jo lypsetty\n-- aamumaito on valmiina. Tulkaa, huudamme heidät pois työstä.\"\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nHiljaiseksi kävi nyt ranta, niitty, kunnastie. Nauravat, lavertelevat\ntytöt olivat vankkureineen kadonneet kukkulan harjalle upeilevan\nkartanon viereen rakennetun varastoaitan leveästä portista.\n\nIldiko seuralaisineen käveli pyökkien alla metsänreunassa, joka\nlännessä rajoitti niittyä; aurinko nousi; mielellään he jo painuivat\nvarjoon.\n\nSuloiselta tuntui korkeiden, nuorien, solakkain pyökkien katveessa;\nne eivät olleet kovin taajassa: vaalean vihreiden lehtien\nmuodostama kattosuojus ei ollut niin tiheä, ettei olisi päästänyt\nauringonsäteiden kullanvihreää värinää metsätien tummalle,\nsametinpehmeälle sammalpeitteelle; siitä syntyi silloin usein\nkummallisia, leikkiviä, katkonaisia varjoja, vuoroin kullankeltaiseen\nvaloon vaihtuen.\n\nKuninkaantytär taitteli pyökkien alemmista haaroista ohuita oksia,\nnoukki lehdet irti ja liitti ne sitkeillä ruodeilla yhteen, niin että\nsiitä punoutui sievä seppelkiehkura.\n\nLoivasti kunnasta kohti ylenevän metsikön povesta pulppusi kirkas,\njokseenkin leveä lähde; hiljaa, soinnukkaasti liristen se kulki\nsuorinta tietä niittymaan poikki puroon.\n\nLähestyväin tyttöjen keveiden askelten ja heidän vartalonsa varjon\nsäikäyttäminä ampaisivat kivennuoliaiset pakoon, ikäänkuin tummat\nnuolet lähteen kirkassomerista pohjaa myöten.\n\nKorea sudenkorento -- sillä oli pitkät, kapeat ristikkosiivet -- tuli\nlentäen ja laskeutui tuttavallisesti Ildikon kiiltävälle tukalle, sen\nvienoa tuoksua hengittäen; se jäi pitkäksi aikaa istumaan paikalleen,\nvaikka neito käveli edelleen.\n\n\"Friggan airut!\" huudahti Albrun.\n\n\"Se toi sinulle jumalattaren tervehdyksen, sinä, Asgardhin lemmikki\",\nyhtyi Ganna puheeseen.\n\nMutta ruhtinatar pysähtyi nyt äkkiä ja osoitti äänettömänä sormellaan\nylös.\n\nSieltä, korkearunkoisten pyökkien tiheästä latvalehviköstä, kuului\nhyväilevää kukertelua.\n\n\"Metsäkyyhkynen!\" kuiskasi Albrun ilosta loistavin silmin.\n\n\"Sinä, valtiatar, kuulit sen ensiksi\", lausui Ganna.\n\n\"Se merkitsee...\"\n\n\"Häitä, naimisiinmenoa\", hymyili Ganna, painautuen valtiattarensa\nvalkoiseen käsivarteen kiinni. \"Kuule, kuinka se kaikuu hellältä!\nSelvästi ottaa Freijakin sinut ystäväkseen -- onhan näet metsäkyyhky\nlemmenjumalattaren lintu.\"\n\nIldiko punastui hiusrajaan asti; hän painoi pitkät, tummanvaaleat\nsilmäripsensä alas ja astui ripeämmin.\n\n\"Kuulkaa!\" huudahti hän sitten, ikäänkuin johtaakseen seuralaistensa\najatukset toisaanne. \"Tuolta kuuluu toinen huuto. Kaukaa, kaukaa,\nmetsän syvimmästä pohjasta! Kuulkaahan toki! Nyt taas! Lyhyesti,\nmutta huimaavan suloisesti, salaisen raskaasti.\"\n\n\"Se on rastas, keltarinta\", selitti Albrun. \"Kultalintu! Burolf! Joka\nvoi tehdä itsensä ja pesänsä näkymättömäksi.\"\n\n\"Niin kyllä! Hänhän on noiduttu kuninkaanpoika! Noiduttu, koska hän\nmetsän pimennossa kurkki Ostara-jumalatarta tämän ollessa kylpemässä.\"\n\n\"Hänen ei annettu näkemiään lörpötellä muille!\"\n\n\"Yhä kuitenkin kuulostaa vielä salainen ihastus hänen huudostaan.\"\n\n\"Mutta impi, joka on syntynyt Wodanin päivänä, voi hänet vapauttaa\nkaipuustaan --\"\n\n\"Jos suutelee häntä sydämellisesti kultaiseen päälakeen...\"\n\n\"Kolme kertaa!\"\n\n\"Lintua! Senhän toki saanee tehdä ankarinkin neitsyt, eikö saakin,\nIldiko?\" kysyi mustanruskeatukka Albrun.\n\n\"Saa, saa, mutta et sinä sitä linnun takia\", arveli Ganna nauraen.\n\"Sittenkuin se karistaa pois höyhenet ja nokan...\"\n\n\"No, silloin tulisi hänen vuoronsa suudella.\"\n\n\"Te kerkeäkieliset lapset\", moitti Ildiko. \"Mitä te siinä puhutte\nniin kuuluvasti suutelemisesta ja suudeltavaksi joutumisesta? Minua\nihmetyttää, ettette häpeä!\"\n\n\"Ka, niin kauan kuin puhuu suutelemisesta pilan päiten...\"\n\n\"Ei toki vielä tosissaan ajattele sen tulevan suudelmaa...\"\n\n\"Josta _ei_ puhu.\"\n\n\"Niinpä niin! Ja _sellaista_ kuninkaanpoikaa, joka kätkeiksen\nlinnunhöyheniin, saanee sentään ajatella ja...\"\n\nIldiko rypisti valkeaa otsaansa ja painoi kohtalaisen suuren suunsa\ntäyteläiset, kukkeat huulet yhteen -- teki kummankin aivan heikosti;\nmutta Ganna huomasi kuitenkin ja varoittaen hän nykäisi kiusantekijää\nmustasta, pörröisen kiharaisesta kutrista.\n\n\"Odottakaa tässä\", lausui kuninkaantytär, \"tässä sammalmättäällä.\nPyökkilehtiköynnökseni on valmis. Minä menen seppelöimään\nmetsälähteen alkuhetteen uudestaan. Lupasin tehdä sen.\"\n\n\"Se on pyhitetty Friggalle\", -- lausui Ganna totisena, -- \"ja\nsyväenteinen se on. -- Anna hänen mennä yksin -- ja kuuntelematta!\"\nlopetti hän, vetäen Albrunin, joka aikoi kurkistella valtiattaren\njälkeen, kirkkaanpunaisesta vaipasta viereensä mättäälle istumaan.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nIldiko astui rivakasti.\n\nKorkeakasvuisen immen täytyi tuon tuostakin kumartaa kiiltävän\nhiuskruunun somistamaa päätään pujotellaidessaan oksain alitse,\njotka monin paikoin molemmin puolin ulottuivat kosteassa sammalessa\nkulkevan, tuskin näkyvän polun ylitse.\n\nYhä syvemmälle se vei metsän pimentoon, taajemmassa seisoivat täällä\npuut, niukemmasti pääsi auringonvalo sinne pilkistämään.\n\nPian hän oli saavuttanut päämääränsä, lähteen alkukohdan.\n\nKantaisäin kiitolliset kädet olivat siihen kohtaan, missä tämä pyhä\nluontolähde, täynnä pulppuavaa voimaa ikäänkuin elävä olio, äkkiä\nsolahtaa esiin maaemon uumenista, rakentaneet kehyksen kauniista\ntummanpunaisesta hiekkakivestä. Tätä kivilajia tarjosi metsäpohja\nviljalti; varsinkin pyökki kasvaa mielellään maaperässä, jossa tämä,\nsen ystävä, esiintyy. Se on kaunis, lempeä ja voimakas samalla --\nniinkuin tämä metsän herttainen asujain, iloinen pyökkiemäntä itse.\n\nKoruttomasti ja savilaastitta yhteenliitetyn kivisalvoksen ylimpään\nkeskipaateen oli uurrettu muutamia piirtoja; ne sanoivat:\n\n    Lähtehen läikkyvän turvasi tään\n    viihdyksi Friggan\n    ratsuri-ruugien\n    ruhtinas, Friedgast. --\n    Frigga, oi varaja\n    kodit ja konnut,\n    meidät ja vaimomme\n    vaaroja vastaan!\n\nTämän ylimmän keskikiven ympärille oli kiedottu tummalehtisestä\nmuratista tehty seppele; isojen kellokukkain vaalea sini pisti\nedullisesti silmään tummanvihreältä pohjalta. Vaikka seppele oli\nollut viikkokauden paikoillaan, oli se yhtä kaikki vielä säilynyt\ntuoreena; lähteestä nousevan vesihöyryn kosteat utupisarat eivät\npäästäneet lehtiä ja kukkia lakastumaan.\n\nIldiko polvistui ja laski pitkän pyökinlehtikiehkuransa huolellisesti\nviereensä sammalelle.\n\nHellin käsin, tempomatta tai repelemättä hän päästeli\nmurattiseppeleen keskikivestä irti, nypisti sen kahtia, niin\nettä puoliskot olivat vain löyhässä kiinni. Nyt hän kohottautui\nseisoalleen ja lausui miettien, vakavana, juhlallisena:\n\n    \"Frigga, ma kysyn!\n    Niinkuin seppele --, niin tulevaisuus:\n    niinkuin sen kohtalo, niin elomme, lempemme.\n    Oikealle _hänen_, vasempaan _minun!_\n    Frigga, -- ma kysyn!\"\n\nNiin lausuen hän laski vanhan seppeleen soljumaan lähteeseen.\n\nTarkkaavaisena, jännittyneenä hän katseli sen kulkua.\n\nVain vähän matkaa pysyivät molemmat osat yhdessä -- äkisti ne\nerosivat; oikealle kulkevan palan tempasi virta nopeasti -- se\npainui umpeuksiin ja katosi. Vasemmanpuolinen kiehkura ui yksikseen\nmyötävirtaa; yht'äkkiä se tarttui kiinni: tumma kivi, jonka suippo\nkärki pisti pinnalle, osui ohuen murattiköynnöksen tielle ja pysäytti\nsen siihen; turhaan se koetti virta van jälki veden ahdistamana\nkiemurtautua irti: musta kivi piti sitä paikoillaan, ja kaikista\nkaunein sininen kukka painui tykkänään veteen ja näytti surkeasti\nhukkuvan. --\n\nNiin kiihkeänä, niin hartaana oli neito seurannut kiehkurain\nkohtaloa, vasen käsi nojaten lähteen kivireunaan ja pää kauas\nkurkotettuna, ettei hän vähääkään huomannut, miten vastakkaiselta\npuolelta, syvästä metsästä käsin nopeat askelet lähenivät; ne kyllä\nolivatkin taipuisat ja joustavat, varovasti, mitään ääntä nostamatta,\npehmeää sammalkatetta polkevat: käynti oli tottuneen metsästäjän,\njoka yllättää valpassilmäisen ilveksen, jopa kaikkikuulevan metsonkin.\n\nHahmo ilmaisihen vasta kun neidon selkäpuolelta lankesi varjo\nkirkkaaseen puroon.\n\nHän tunsi -- tai arvasi --, kuka yllättäjä oli.\n\n\"Sinä!\" impi virkkoi nopeaan kääntyen. Ja hänen poskensa hehkuivat.\n\n\"Niin surullisena?\" tutkisteli kaunis, solakka nuorukainen -- hän\noli kasvultaan vain sormenleveyttä mittavampi kuin kuninkaantytär.\nHän kumartautui, kietoen oikean käsivartensa metsästyskeihäänsä\nvarren ympärille. \"Mitä tähyät niin tarkoin?... No, näenhän minäkin\nsen. Tuolla riippuu kukka kiveen juuttuneena -- ja kaukana alempana\najelehtii muratti kamppaillen. Niin, tiedätkö, neito, miksi?\nKummallakaan köynnöksellä ei ole tahtoa! Täytyy ottaa vastaan, mitä\nväkivalta pakottaa! Mutta sydämet, ihmiset, ovat vapaat. Minä autan\nsitä, tuota juuttunutta kukkaa. -- Katsos vain -- ei tarvitsekaan!\nSe auttoi itse itseänsä! Siellä se vapautuneena nyt uiskentelee\niloisesti tiehensä. Ja tuolla raidanjuuren luona -- näetkö? --\ntapaavat kukka ja muratti toisensa jälleen. Yhtyneinä ne menevät\nmenojaan!\"\n\n\"Frigga on ne vienyt jälleen yhteen\", lausui ruhtinatar hurskaan\nkiitollisena, ja hänen jalot kasvonsa selkenivät.\n\n\"Mutta sinä --\", hän kääntyi hänestä poispäin tehdessään tämän\nkysymyksen, -- \"mitä sinä täältä taas etsit?\"\n\n\"Jospa minä nyt sanoisin: ennustusta -- niinkuin sinä?\" -- Mutta\nnauroi samalla, niin että hohtavan valkoiset hampaat kiilsivät\nhänen punaisten, terveiden huuliensa välistä. \"Älähän nyt toki\nalati katsele vain tuota kuivaa sammalta, jonka päällä seisot niin\nitsepintaisesti! Ihmettele sitä, milloin erosin taas.\"\n\nJa samalla hän pyyhkäisi tuuheat tummanvaaleat kiharansa, jotka\nvaluivat otsalta samanvärisiin kulmakarvoihin ja silmille asti,\nkädenliikkeellä ylemmä. Matalan kapealierisen, ruskeasta huovasta\ntehdyn metsästäjähatun, jota hopeahaikaran valkoinen untuva\nkoristi, oli oksa pyyhkäissyt päästäjä nyt se riippui leveästä\nnahkahihnasta hänen niskassaan. Aivan puolikaarimaiset kulmakarvat\nlikenivät nenänjuuressa melkein kiinni toisiinsa, mikä antoi hänelle\nveitikkamaisen, kauniisti aistillisen ja rattoisan ulkonäön.\nOnnellinen hymy leikitteli hienopiirteisen, hieman ylimielisen suun\nympärillä, jota vaaleanruskeat parranhaituvat reunustivat. Hän oli\nsangen kaunis, tuo nuori metsästäjä, eikä Ildiko, noudatettuaan hänen\npyyntöään ja luotuaan silmänsä häneen, voinut kääntää katsettaan pois\nhänen kasvoistaan.\n\n\"Ennustusta?\" hän kysyi epäillen.\n\n\"Ei. Valhettelisin, jos niin sanoisin! En minä mitään ennustusta enää\ntarvitse! Kuninkaantytär, minä etsin -- _sinua_!\"\n\n\"Mutta sen minä olen sinulta kieltänyt!\" hän kohotti uhaten oikean\nkätensä etusormea. \"Sinun ei enää ollut lupa tulla minua yllättämään\ntänne kaivolle -- kuin mitäkin metsäkaurista.\"\n\n\"Eipä olisi paha\", nuorukainen vastasi nauraen ja parranhaiveniaan\nsivellen, \"jos kauris voisi kieltää metsästäjää yllättämästä itseään\nveden partaalla. Oi Ildiko, älä vastustele enää! Ei se sinua auta\nyhtään! Frigga, suosijattaresi, tahtoo sitä ja mielevä Freija! Ja\nminä! Ja sinä itse -- haluat myös!\" Hän tarttui neidon käteen.\n\nSalamannopeasti hän vetäisi kätensä irti. -- \"Kuninkaanpoika, sinä et\nsaa koskea minuun, ennenkuin --\"\n\n\"Ennenkuin isäsi Wisigast on sinut antanut minulle. No hyvä: hän _on_\nantanut sinut minulle.\"\n\n\"Daghar!\" -- Hän punastui korviaan myöten. \"Sellaisesta ei lasketa\nleikkiä.\"\n\n\"Ei. Sillä se on pyhää\", virkkoi nuorukainen jalon totisena, mikä\nsopi hänelle vielä paremmin kuin leikinlasku. \"Erosin isästäsi\nvast'ikään -- metsän edustalla; hän meni suoraa päätä kartanoon.\nMinua veti aavistus.\"\n\n\"Hän on siis jo palannut suurelta metsästysretkeltä?\"\n\n\"Metsästysretkeltä? -- suurelta metsästysretkeltä?\" toisti Daghar\nvakavana. Hän kouraisi lujempaan keihään vartta ja vasemmalla\nkädellään vetäisi yltään tummanruskeasta hirventaljasta tehdyn,\npolviin asti ulottuvan ihokkaan, joka oli hänen koko pukunsa. \"Suuri\nmetsästysretki on vasta sovittu tehtäväksi, ei tehty. -- Niin,\nei edes alulla! -- Sisukas, pystyharjaksinen, veristäväsilmäinen\nmetsäkarju ei vielä ole saarroksissa. Moni metsämies, luulen ma,\ntupertuu kiukkuisten torahampaiden kuolettavasta puremasta ennenkuin\nse hirviö on heittänyt henkensä.\"\n\n\"Daghar!\" Neito vapisi. Syvä kuin kuilu oli tämän huudahduksen\ntulkitsema tunne.\n\n\"Minä -- minä arvasin, mitä isäsi hautoi mielessään. Sanoin sen\nhänelle vasten kasvoja. Pyysin päästä mukaan, kun hän lähti\nratsastaen -- Tonavalle päin. Siellä tapasimme -- toisia metsästäjiä.\nMutta he eivät lähteneet mukaan -- eivät tahdo, eivät voi. --\nPaluumatkalla kosin häneltä sinua, niinkuin kauan sitten olin\npäättänyt ja mihin sokea isäni oli antanut suostumuksensa. Harmaa\nsankari vastasi: 'Niin, mutta vasta sitten, kun...' Hän vaikeni.\n'Kansamme jäsen ja kuninkaanpoika, joka ei sitä arvaa', hän jatkoi,\n-- 'ei ansaitsisi --'. 'Koko Germaanian maan ihaninta neitoa',\nhuudahdin minä. Ja hiljaa, -- sillä se on salaisuus, josta ei saa\nhiiskahtaakaan! -- minä kuiskasin hänen korvaansa sen ehdon, jota hän\ntarkoitti. Vain kolme sanaa! Ilostuneena hän katsoi minua silmiin\nja paiskasi kättä. 'Ei ennen, isä!' huudahdin. 'Eihän ennen yksikään\nmorsian ole turvassa eikä aviovaimokaan'.\"\n\n\"Voi Daghar, mikä uhkayritys! Se on suunnaton\". -- Ja kauhuissaan hän\nsulki silmänsä.\n\n\"Niin on, suunnattoman suuri! Ja joka sen toteuttaa, saavuttaa\nkorkeimman kunnian -- maailman kiitoksen! Ja sama päivä, Ildiko,\njoka vapauttaa kaikki germaanilaiskansat, on oleva... Kuule! Ratsu\nhirnahti! Syvällä metsässä! Toinenkinko metsästäjä, joka aikoo\nlähteellä valkoisen metsäkauriin yllättää?\"\n\nHän kääntyi sukkelaan ja kohotti hiljaa keihästään.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nPohjoisesta päin, missä \"maantie\" metsän loputtua kierteli, oli\ntuo ääni kuulunut. Siinä paikassa, missä pensaita alkoi olla niin\ntiheässä, että hevonen vain vaivoin pääsi työntymään eteenpäin,\npysähtyi ratsastaja ja hyppäsi maahan ratsunsa, erinomaisen mustan\noriin selästä. Hän nakkasi ohjakset eläimen kaulaan ja kohotti oikean\nkämmenensä ihan sen sierainten eteen; ori hirnahti taas, nyökäytti\npäätään ja nuoli herransa kättä.\n\nTämä rupesi astelemaan lähteellä olevaa paria kohti.\n\nHän lienee ollut kymmenkunta vuotta vanhempi Dagharia; oli\ntuntuvasti pienempi, tukevampi. Kallisarvoinen byzantilainen kypärä\npeitti hänen mustaa tukkaansa, joka riippui olkapäillä ja kaulalla\npitkissä suortuvissa, kiharattomana ja jäykkänä. Tumman porfyyrin\nvärinen vaippa, kreikkalaista tekoa ja kaikkein hienointa kangasta,\naistikkaasti, ei ylellisen runsaasti kullalla kirjaeltu, verhosi koko\nhahmon, joka ei ollut epäjalo, mutta näytti ikäänkuin liian lyhyeksi\nosuneelta.\n\nHänen astuntansa oli hidasta, samalla juhlallista, hänen nyt\npäästyään jaloin maahan.\n\n\"Taas hän!\" kuiskasi tyttö, levottomana, mutta ei harmistuneena.\n\nJa kuninkaanpojankin katse mittaili tulokasta tosin vakavasti, mutta\nvihamielisyydettä.\n\nTulija taivutti neidolle päätään kunnioittavasti; niin ylhäinen, niin\nylpeä ja pidättyväinen ja kuitenkin samalla niin syvästi kunnioittava\noli tämä tervehdys -- immen täytyi, puoliksi vastahakoisesti, vastata\nsiihen kevyesti kumartaen -- vain niin kevyesti kuin vienosta\ntuulenhenkäyksestä taipuu solakka lilja.\n\n\"Anteeksi, jalo ruhtinatar\", hän sanoi ruugin-gootinkielellä, hänen\näänensä oli pehmeä ja soinnukas, mutta ikäänkuin murheen tummentama,\n-- \"että näyttää siltä kuin tulisin tänne teitä etsimään. Toinen on\njo, näemmä, ennen minua teidät löytänyt. Tervehdin teitä, skiirien\nurhoollinen, soitontaitava kuninkaanpoika.\"\n\nHän lausui viimeiset sanat puhtaalla skiirin murteella, joka kyllä\noli gootin kieltä, mutta erosi kuitenkin ruugin kielestä osapuilleen\nyhtä paljon kuin Lechin alemannien murre Sveitsin murteesta.\n\nDaghar ojensi hänelle oikean kätensä, johon muukalainen tarttui\nvasemmalla, ja pudisti sitä.\n\n\"Todella -- _näyttää_ siltä kuin etsisin teitä täältä, Ildiko-neito.\nTekemäni lupaus tuo minut tämän metsäkaivon luo. Kun minä viimeksi\nkäydessäni sain saattaa teitä ja tyttöjänne tänne lähdeuhria\nuhraamaan ja kun te niin hartaasti, hiljaa kuiskaten, täällä\nrukoilitte, silloin päätin minäkin uskoa tämän metsälähteen\njumalattarelle rakkaimman toiveeni.\"\n\n\"Te -- Friggalle?\" huudahti Ildiko tylyllä äänellä. Kopeasti hän\nnyrpisti huuliaan. \"Mitä on hunnilla tekemistä Friggan, tuon valkean\nonnen emännän kanssa?\"\n\nTuskallisesti, katkeran tuskallisesti värähtivät morkatun kasvot.\n\nHarvinaiset nähdä olivat nämä kasvot, ikäänkuin yhteenliitetyt\nkahdesta eri osasta, jotka eivät kuuluneet eivätkä tahtoneet sopia\nyhteen.\n\nOtsa oli matala, taaksepäin kallistuva, aito mongolilainen,\nkarheiden hiuksien ympäröimä, mutta kulmakarvat olivat jalosti\nkulkevat, pitkäkaarteiset; niiden alla, liian syvissä kuopissa ja\nulkonevain poskipäiden yläpuolella, pitkäin syvänmustain silmäripsien\nvarjostamina kaksi ihmeen ihanaa silmää, tummanruskeaa, verhottua,\nsyvästi raskasmielistä, kaihomielistä; liian lyhyt, hiukan litteä,\nmutta ei kuitenkaan hunnilaiseksi muodostunut nenä; hieno, ei\nlainkaan hunnilainen suu, sangen ilmeikäs, mutta ainoastaan tuskaista\nilmettä täynnä, joka naurun taitamatonna vain harvoin hymyili ja\nsilloinkin surullisesti; pehmeä leuka, melkeinpä, ollakseen miehen,\nliian pehmeä, jonka parrankasvu oli huono. Eivätkä kuitenkaan, vaikka\nolivat vastakohtia täynnänsä, nämä kasvot lainkaan olleet rumat --\nmiellyttävät ne olivat katsella. Sillä hieno sielu elävöitti näitä\nhenkevöityjä juonteita ja mieleensattuva piirre syvää, elämänsynkkää\nmurhetta. -- -- Tämän vienon raskasmielisyyden vaiteliasta lumoa\nei ylväs neitokaan voinut nyt kokonaan välttää, kun tulijan katse\ntäynnä äänetöntä moitetta kohtasi hänen silmänsä: hän katui tylyä\näänensävyään jo ennen kuin vieras alkoi pehmeällä, hiljaisella ja\nsointuvalla äänellä puhua.\n\n\"Minä pidän kunniassa valtakuntamme kaikkien kansain jumalia,\nsamoinkuin pyrin oppimaan niiden kieliä. Ja te unohdatte, korkeasti\njalo kuninkaantytär --! Tosin _Te_ polveudutte -- sen _näkee_,\nvaikk'ei tuntisikaan sukujuurenne vanhaa tarinaa -- tuosta vaaleasta,\nvalkeasta auvon vaimosta.\" -- Hän pysähtyi -- sulki tummat silmänsä,\njotka olivat rohjenneet katsahtaa liian kaihoisan ihailevasti. --\n\"Mutta minunkin suonissani virtaa toiseksi puoleksi germaanista --\ngoottilaista! -- verta: äitiparkani kuului amalungien heimoon. Niinpä\nminullakin on jotakin oikeutta vaaleaan jumalattareen. Olen luvannut,\ntaivuttaakseni hänet suopeaksi toiveelleni, ainoalle toiveelleni!\n-- uhrata hänelle sormuksen; se oli koristava lähteen kiveyksen\nkeskipaatta -- tätä --...\"\n\nHän otti miekankannikkeen vyötaskusta leveän sormuksen; pyökkien\nlatvain välitse tunkihen auringonsäde ja osui kehään taiteikkaasti\nkiinnitettyyn jalokiveen; silloin tulvahti siitä kaikin sateenkaaren\nvärein sellainen sädevälke, että Ildiko häikäistyen sulki pitkät\nripsensä ja Dagharinkin metsästäjänsilmä rävähti.\n\n\"Miten ihana kivi!\" hän huudahti. \"Se on timantti! Mutta niin suuri,\nniin sädehtivä...\"\n\n\"Byzantionin keisarin viime verotuksesta.\" \"Mutta\", hän jatkoi,\npitkään katsoen kihlautuneita, -- \"huomaan tulleeni toiveineni\nja lupauksineni liian myöhään.\" -- \"Samantekevä!\" hän virkkoi\nvilkkaammin. \"En peruuta, mitä kerran aioin vaalealle jumalattarelle\nantaa. Ei hänen pyhäkköänsä ole sormus koristava -- minulla ei\nelämässäni ole mitään toivottavaa enää! -- mutta, valkea vaimo, ota\nkuitenkin omasi ja huuhdo se menemään kaiken tietä! Älköön kenkään\nsitä löytäkö! Älköönkä kukaan aavistako, mitä lupaussormus tahtoi.\"\n\nHän viskasi sormuksen kauas lähteeseen.\n\n\"Mitä teettekään?\" huusi Daghar.\n\n\"Vahinko! Se oli _aarre_\", virkkoi Ildiko.\n\n\"Niin, neito, aarre: _toivekin_! -- Jääkää hyvästi! -- Käännyn heti\ntakaisin. En enää etsi kuningas Wisigastin kartanoa.\"\n\nHän tervehti molempia surullisesti, nyökäyttäen kevyesti päätään,\nkääntyi, nousi oriinsa selkään -- ratsu polvistui hänen eteensä ja\nsitten nousi hirnahtaen.\n\nTuota pikaa olivat ratsu ja mies hävinneet metsään.\n\nDaghar, keihääseensä nojaten, katseli mietteissään hänen jälkeensä.\n\n\"Hm\", lausui hän, \"kun sen vanhan hirviön mukana kerran kuristamme\nkoko pesueen --, tätä yhtä minun käy sääliksi.\"\n\n\n\n\n\n\nTOINEN KIRJA.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nSamaan aikaan vaelsi noin päivänmatkan päässä ensimmäisestä\nbyzantilaisesta rajakaupungista Vimanaciumista (nykyisestä\nWiddinistä) komea kulkue ratsumiehiä, vaunuja ja jalankävelijöitä\npohjoista kohti hunnien valtakuntaan Theissin suuntaan. Oppaina\nlaukkasi edellä ryhmä ratsastavia hunneja pienien takkuisten\nlaihojen, mutta väsymättömän kestäväin hevostensa selässä.\n\nHunnilaisia ratsastajia parveili myös kummallakin puolen sitä vanhaa,\npitkät matkat yhä vielä käyttökelpoista roomalaistietä, jolla kulkue\npyrki pysytteleimään. Mutta kovin hitaasti se taivalsi eteenpäin.\n\nSillä komeasti puetuilla muukalaisilla, joita hunnit opastivat ja\nsaattoivat, oli tosin oivalliset hevoset, mutta raskaiden vaunujen\npitkä jono pääsi vain vaivalloisesti etenemään, vaikka jokaisia\najopelejä veti kuusi, kahdeksan, kymmenen muulia tai hevosta.\n\nKorkeiksi kuormatut olivat nuo leveät kärryjen kaltaiset vaunut,\nmonet olivat valtavain arkkujen näköiset; lujasta tammipuusta tehdyt\nneljä seinää oli varustettu kaartuvilla rautakansilla ja ne oli\nsuljettu suurilla rautasalvoilla ja lukoilla. Toiset oli suojattu\nainakin vedenpitävillä parkitsemattomilla vuodilla ja vahvoilla\nnahkakansilla huolellisesti sateelta ja auringonpaahteelta.\n\nLeveät sinetit oli pantu lukkojen avaimenreikien eteen ja\nnahkakansien nauhain päälle. Ja isopyöräisten vaunujen vieressä\nastui täysissä aseissa sotureja, korkeakasvuisia, vaaleatukkaisia,\nsinisilmäisiä ja uskolliskatseisia, saarnikeihäs olalla; totisina,\nvarovina, valppaina he tähyilivät ympärilleen, luotettavina he\nkatselivat, kävellen vakavina ja syvästi äänettöminä, sill'aikaa kun\nbyzantilaiset orjat ja vapautetut, joita istui aina jokaisen valjakon\nensimmäisen ja viimeisen juhdan selässä, lakkaamatta lörpöttelivät\nhuonolla kreikan ja latinan kielellä, eivät vain keskenään, vaan\nsättivät ja morkkasivat julmasti kohdeltuja eläimiä, niin, jopa\npyöriä, huonoa tietä, sen kuoppia ja kiviä.\n\nMyös ratsain ja jalkaisin taivalsi mukana pari tusinaa näitä\nvapautettuja ja orjia; mutta niin pian kuin joku heistä tunkeutui\ntuollaisten sinetöityjen vaunujen likittyville, putosi vaiteliaan\nvartijan keihäsvarsi raskaasti roomalaisen selkään; joitakuita\nrunsaasti kullattuja kantotuoleja kantoivat roomalaiset ja\nbyzantilaiset.\n\nEräästä tällaisesta kantotuolista näkyi -- ainoastaan tuulen puolelta\noli näet tuon puulaatikon seinä työnnetty kiinni -- teräväpiirteinen\npää, joka vaania kurkisteli ulos; ja kun kalliisti puettu asestettu\nratsumies pyyhälsi ohi, koetti kantotuolissa istuva huutaa ja\nviittoilla häntä luoksensa.\n\nTämä ratsumies, komea soturi, vartaloltaan ja kasvonjuonteiltaan\ngermaanilainen, näytti pitävän koko matkueen ylintä johtoa; usein\nhän pysäytti juoksijan, otti vastaan tietoja etujoukolta -- myös\nairuilta, joita välisti riensi pohjoisesta -- ja antoi lyhyitä\nkäskyjä ja vastauksia.\n\n\"No seisahdu toki, Ediko! Yksi sana! Vain yhden ainoan sanan ajaksi!\"\nhuusi kantotuolissaistuja latinaksi.\n\nMutta ratsumies nelisti mykkänä ohitse.\n\nHitaasti ja raskaasti vyöryivät vaunut jokseenkin jyrkkää mäkeä ylös.\n\nEtumaisia valjakkoja melkoista ennemmin oli sen laelle pysähtynyt\npari ratsastajaa, jotka olivat loistavissa byzantilaisissa puvuissa;\nhe erkanivat toistensa seurasta tuskin koskaan koko pitkän matkan\nkestäessä.\n\nHe olivat tuolla ylhäällä, josta aukeni laaja näköala, odotellessaan\nkuormaston tuloa laskeutuneet hevosenselästä ja juttelivat nyt\nkävellen edestakaisin.\n\n\"Miten surullinen autius\", huokasi vanhempi ja ilmeisesti ylhäisempi,\nnoin kuusikymmenvuotias mies; kapea seppele hopeanvalkoista tukkaa\nnäkyi pyöreän huopaisen matkahatun alapuolelta, tehden jalojen\nkasvojen vaikutuksen vielä arvokkaammaksi. \"Niin pitkälti kuin silmä\nkantaa\", -- hän ojensi käsivartensa runsaasti kullalla kirjaillun\nvaippansa alta, -- \"ei ainoatakaan ihmisasuntoa! Ei missään, ei\näärimmäisessä etäisyydessäkään kaupungin torneja tai muureja.\nMutta ei edes yhdenkään asumuksen kattoa tai savua. Ei ainoatakaan\nkylää! Ei talonpoikaistaloa! Ei paimenmajaa! Niin, ei puuta, tuskin\npensasta! Ei muuta kuin aroa, nummea, autiutta, rämeitä! Mikä erämaa,\ntämä hunnien valtakunta!\"\n\n\"Niinpä kyllä, Patricius\", vastasi toinen, hillityn vihan valloissa\nälykästä päätään tuskallisesti nyökäyttäen, \"koska he ovat sen\nerämaaksi tehneet. Tämä maa oli rikas ja kylläkin kukoistava vielä\nmuutama vuosikymmen sitten. Kauniita kaupunkeja, ystävällisiä\nhuviloita, niiden ympärillä hyvinhoidettuja puutarhoja, täynnänsä\nkaikenlajisia hedelmiä, viiniköynnösviljelmiä, joissa ihanat\nsinisenmustat rypäleet upeilivat -- sillä tämä maaperä kasvattaa\ntulisen kasvun ja Probuksen ajoista pitäen ovat roomalaiset\nviininviljelijät täällä pusertaneet rypäleitä --, leveitä vainioita,\njoissa aaltoili kultainen vehnä. Kaikki tämä oli roomalaista\nmaata, suuren goottilaisen yhteiskansan heimojen, itägoottien,\ngepidien, ruugien, skiirien asumaa, oivallisesti turvattuna muilta\nbarbaareilta, oivallisesti heidän ahkerain käsiensä viljelemää.\nSillä parempia maanviljelijöitä kuin germaanit -- jos tahtovat\ntai jos heidän täytyy! -- en matkoillani ole missään tavannut.\nKaupunkeihin he eivät asetu; sisältä muuratuiksi pyydyshaudoiksi\nsanoi niitä kerran muudan alemanni -- joissa menettää ilman,\nvapauden ja liikunnan. Mutta peltoviljelys vaurastuu, missä vain\nvapaa talonpoika, joka tietää kääntävänsä kamaraa omaksi, uskollisen\nvaimonsa ja epälukuisain vaaleapäisten lapsiensa hyväksi, saa\ntunkea tieltään laiskat orjat ja siirtolaiset, jotka tekevät työtä\nainoastaan huiskiva ruoska niskassaan -- vihatulle herralle; se on:\nniin vähän kuin suinkin, niin huonosti kuin suinkin. Kaksikymmentä\nvuotta sitten matkustin samaa tietä keisarinna Pulcherian\nlähettiläänä itägoottien kuninkaan luo. Silloin näytti tämä maa\ntoiselta! -- Mutta senjälkeen tulivat hunnit!\"\n\n\"Mutta -- nuo hunnit -- mitä varten he hävittävät sen, mikä nyt\nkuitenkin on joutunut heidän omakseen? Kuka tietää\", -- huokasi\nPatricius, -- \"vaikka ainiaaksi! Miksi he tuhoavat kaiken?\"\n\n\"Siksi, Maximinus, että heidän täytyy! Oletko sattunut näkemään\nkulkuheinäsirkkain laskeutuvan kukoistavan hymyilevään maahan ja\nkatsellut, miltä se näyttää _jälkeenpäin_?\"\n\n\"Kammottava kansa!\"\n\n\"Ja näitä hirviöitä ovat Byzantionin ja Ravennan keisarit kiskoneet\ntännepäin, hyvitelleet, mairitelleet, tehneet heidät naapureiksi!\nYhä enemmän on heille luovutettu valtionmaata -- varhemmin aivan\nvapaaehtoisestikin! Mitä varten? Yksinomaan, jotta heidän avullaan\ngermaanit tungettaisiin taammaksi. -- Sehän on samaa kuin kutsua\nlampaiden luo susilauma, jotta kotka pysytettäisiin loitompana.\"\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\n\"Minusta on yhä edelleen käsittämätöntä\", lausui Maximinus, \"että\nminun täytyy matkustaa hunnien maassa. Minun! Rehellisen, säädyllisen\nRooman kansalaisen, joka en ole mitään rikosta tehnyt!\"\n\n\"Minunpa\", vastasi hymyillen hänen seuralaisensa, \"tulisi vielä\nenemmän kummastella isäni poikaa, kun hänen täytyy seisoskella\ntällä tuulien tuivertamalla mäellä, sen asemesta että kotonaan\nByzantionissa kaikessa rauhassa siloittelisi viihtyisässä\nkirjoitushuoneessaan entisistä lähettiläsmatkoistaan laatimaansa\nkuvausta. Sen sijaan teen -- vastoin tahtoani peräti -- uutta\nmatkaa! Ja minkälaista! Attilan luo! Jonka nimellä roomalaiset äidit\nTiberistä hamaan Bosporokseen asti vaientavat lapsiensa itkun!\nKen tietää, palaanko tältä retkeltä koskaan takaisin liuskojeni,\nkääryjeni ja päiväkirjaini ääreen, jotka niin huolellisesti, niin\nsiististi järjestettyinä odottavat minua kirjasalin lokeroissa! Tuo\nhunnikuningas on jo pidättänyt luokseen aika monta lähettilästä,\njotka häntä miellyttivät, koko heidän loppuiäkseen. Tai sattumoisin\nmyös sellaisen, joka ei ollut hänelle mieleen. Ja silloin ei se mies\ntavallisesti elänyt kauan.\"\n\nPuoliksi nauraen, puoliksi suutuksissaan, kasvoissaan pahimpaankin\nalistumisen ilme, hän lopetti puheensa puristaen hienot huulensa\nyhteen.\n\n\"Anna anteeksi, Priscus-ystäväni\", vastasi Patricius. \"Minä kyllä\ntiedän olevani syyllinen, ellei tuo lähettiläs-toimia esittävä\nkirjasi, jota kaikki Byzantionin sivistyneet pitävät niin suuressa\narvossa, joutuisi päätökseen --\"\n\n\"Pitävätkö? Siinä tapauksessa on koko Byzantionissa vain\nseitsemäntoista. Seitsemäntoista niin sivistynyttä, jotka eivät\nainoastaan kiittäneet kirjaa, vaan -- ostivatkin sen!\"\n\n\"Mutta jos teoksen toinen osa ei tulisi kirjoitetuksi loppuun -- jos\nByzantionin taitavasanaisin puhuja, sen valistunein reetori ei enää\npääsisi käyttämään sananvuoroa kaunopuheisuuden saleissa -- pysyn\nminä kuitenkin hänen kohtalotoverinaan, elävänä tai kuolleena.\"\n\n\"Eipä siitä viimeksimainittu kohtalo käy hilpeämmäksi, senaattori!\"\n\n\"Katsohan, kun keisari yks kaks käski minun lähteä lähetystömatkalle,\nminun, joka totisesti en ole suosiossa siinä kultakattoisessa\npalatsissa --\"\n\n\"Miten olisitkaan, Patricius? Olethan loukkaavan rehellinen! Et\nole lahjottavissa etkä -- mitä vielä enemmän halutaan! -- lahjova.\nMuuten: pidätkö tätä tehtävää, tätä lähetystä arosuden leiriin,\nkenties armonosoituksena?\"\n\n\"Tein kaikkein ensimmäiseksi testamenttini! Mutta sitten sanoin\nitselleni: Priscus-ystävän täytyy tulla mukaan. Muutoin kuolen\nikävään tuolla pitkällä matkalla -- ja inhosta lähettilästoverini\nseuraa kohtaan! Ja yleisen surkeuden tunnosta -- avuttomuudesta\nnäiden barbaarien minulle täysin tuntemattomassa erämaassa. Mutta\nPriscus, kielitaitoinen, kaikkien lähettilästen haluttu seuralainen,\ntuntee kaikki maat -- hän tuntee hunnienkin maan. Ja Priscuksella on\nsydän, joka sykkii hänen kielentaitamattomille ystävilleen ja...\"\n\n\"Kiitollisuutta henkensä, kunniansa pelastajalle!\" huudahti tuo\nmuuten niin selvä, viileäjärkinen reetori lämpimästi ja otti\nsenaattoria kädestä. \"Kun pari vuotta sitten kaiken kelvottomuuden\nkokoomus --\"\n\n\"Siis Khrysaphios!\"\n\n\"Sentähden, ettei hän, eunukki, saanut minua lahjotuksi kuvittelemaan\nkeisarille, että minä persialaisten luo tekemälläni lähetystöretkellä\nolin tullut vakuutetuksi rajalla valtaapitävän käskynhaltijan\noivallisuudesta --\"\n\n\"Hän on Khrysaphioksen serkku.\"\n\n\"Minulla oli päinvastaisia todistuksia! No, silloin hän syytti minua\nsiitä, että olin persialaisten lahjoma poistaakseni paikaltaan\nrajamaakunnan heitä vastaan niin menestyksellisesti toimivan\npäällysmiehen. Minut oli jo -- heti syytteen alussa -- heitetty\nkuolemattomain vankilaan --\"\n\n\"Miksi nimität sitä valtion vankilaa niin?\"\n\n\"Siksi, ettei siitä tavallisesti kukaan palaa kuolevaisena.\n-- Silloin sinä, kaikkivaltiasta eunukkia uhmaten, panit koko\nomaisuutesi takuuseen minun puolestani ja sait siten minut\nvapautetuksi, jotta voisin sinun avullasi näyttää viattomuuteni\ntoteen. En koskaan unohda sitä! Ja vaikka Attilalla tosiaan olisi\nse sudenkita, josta Byzantionissa imettäjät juttelevat -- sinun\npuolestasi, oi Maximinus, lasken pääni hänen hampaidensa väliin.\nMutta minkätähden he _sinut_ -- juuri sinut!-- ovat tähän lähetystöön\nvalinneet, siitä meidän täytyy vielä ottaa selko. Miten se mahtoikaan\ntapahtua?\"\n\n\"Oudosti kylläkin. -- Pari tuntia keskiyön jälkeen tultiin kotiini.\nOrjat herättivät minut; Vigilius tahtoo puhutella minua heti. Kysyin,\novatko he tulleet hulluiksi, hän vaiko minä? Sillä minä halveksin\nsitä kurjaa olentoa enemmän kuin ketään ihmistä --\"\n\n\"Lukuunottamatta kuitenkin Khrysaphiosta\", muistutti puhuja.\n\n\"'Keisarin käsky', he vastasivat, ja siinä samassa seisoi se\nhirtehinen vuoteeni ääressä, piti kattolampun valossa edessäni\neunukin käden kirjoittamaa, keisarin allekirjoittamaa kirjettä, jossa\nmeitä käskettiin seuraavana päivänä -- siis jo tänään! -- lähtemään\nPannoniaan, hunnien valtakuntaan, viemään Vigiliuksen ja Attilan\nlähettilään kanssa keisarin vastausta.\"\n\n\"Se on raskas kantaa -- monta sentneriä häpeää!\" virkkoi harmissaan\npuhuja.\n\n\"Avoimena tuodun kirjeen keisarillinen purppuramuste oli vielä\nkostea. Keskiyön jälkeen, niin äsken vasta, he siis olivat keskenään\nneuvotelleet, keisari, Khrysaphios, Vigilius ja, arvatenkin, vielä\nyksi.\"\n\n\"Kuka sitten?\" tiedusti Priscus kummissaan.\n\n\"Ediko.\"\n\n\"Attilan lähettiläs! Mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"Vigiliuksen suusta! Kunpa vain tietäisin, millä se mies --\nvähimmättäkään ansiotta -- on päässyt niin korkealle keisarin, jopa\nitse eunukin suosioon!\"\n\n\"Paitsi ansiottomuudellaan myymällä ainoan taitonsa.\"\n\n\"Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Hän rupesi tulkiksi, koska hän ymmärtää paitsi latinaa ja kreikkaa\nmyös goottien ja hunnien kieltä; hänellä on taipumusta kieliin:\nkaksikielisenä syntymästään asti hän on oppinut useita muitakin\nkieliä, niin että hän voi nyt valehdella kuudella kielellä yhtä\nnopeasti ja kangertamatta, omasta päästään tai Khrysaphioksen\nsaastahengen innoituksesta.\"\n\n\"Niinmuodoin Vigilius ilmaisi, puoliksi vasten tahtoaan, Edikon\npuuttuneen asiaan. Kun minä panin vastaan, kun vihoissani kysyin,\nmiten hän uskaltaa pakottaa minut seuraamaan häntä, kun hän kuitenkin\ntietää, mitä minä hänestä ajattelen, hän huusi kohauttaen olkapäitään:\n\n\"'Luuletko, että minä olen sinut valinnut? Huvikseni? Ediko sitä\nvaatimalla vaati.'\n\n\"'Hän ei edes tunne minua', vastasin.\n\n\"'Vaikka! Mutta hän vaati, että Byzantionin kaikista\nkunnioitettavimman senaattorin ('tai ainakin', lisäsi vanhus\nvaatimattomasti, 'jota kunnioitettavimpana pidetään!') tulee\nseurata häntä hänen herransa hovileiriin. Hän oli tiedustellut ja\nyksimielisesti...'\n\n\"Kaikki mainitsivat\", jatkoi Priscus, \"kunnioitettavimmaksi\nMaximinuksen.\"\n\n\"Muutoin hän ei muka voi -- pane se merkille, ystäväni! -- kestää\nvaaraa, vastuuta. -- Ymmärrätkö sitä?\"\n\nReetori pudisti miettiväisenä älykästä päätään.\n\n\"Sen on Vigilius valehdellut\", arveli hän sitten.\n\n\"Niin tietysti minäkin ajattelin ja sanoin sen lähettiläälle, heti\nkun sain puhutella häntä kahden kesken: -- hän ei ole hunni, vaan\ngermaani, eikä mikään tavallinen mies!\"\n\nPriscus nyökäytti myöntelevästi päätään: \"Mutta läpitunkematon!\"\n\n\"Vigilius ei ole, merkillistä kyllä, tällä kertaa valehdellut\",\nvastasi hän minulle. \"Attila _vaatii_ lähettilästä, joka on arvoltaan\nsenaattori.\"\n\n\"Mutta mitä varten sinä valitsit juuri minut, jota tosin pidetään\nluotettavana miehenä?\"\n\n\"Sen saat tietää aikanaan\", vastasi germaani.\n\n\"Aivan niin, aikanaan!\" toisti syvä ääni ystävysten takaa.\n\nYllätettyinä kääntyivät molemmat: Ediko seisoi heidän takanaan.\n\n\"Kohdakkoin saatte sen tietää. Ja silloin myöskin käsitätte syyn.\nSiihen saakka -- olkaa varovaisia\", hän varoitti, \"jos haluatte\npuhella syrjäisen kuulematta. Älkää minua pelätkö, vaan... muita.\"\n\nJa hän oli jo menossa mäenrinnettä alas taas, vaunuja vastaan;\nalhaalla seisoi hänen ratsunsa odottamassa isäntäänsä.\n\nEnnen pitkää hän ratsasti tuon puoliavoimen kantotuolin ohi.\n\n\"Ediko, Ediko!\" kuului taas kuiskaava ääni tuolista. \"Kirottu\nlonkkasärky, joka ei anna minun istua satulassa, vaan pakottaa tähän\nlaatikkoon. Minun täytyy saada toki puhella sinun kanssasi -- vieläpä\npaljonkin -- vain yksi sana.\"\n\n\"Ole vait, höpäkkö\", vastasi toinen pysähtymättä. \"Molemmat ovat jo\nmuutenkin epäluuloa täynnä. Tahdotko saattaa meidät turmioon? Ja\npäälle päätteeksi -- _ennen_ tekoa?\"\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nVähitellen alkoi pitkä kesäpäivä hämärtää eikä vielä ollut saavuttu\nyöleiriksi valittuun paikkaan, Theissin pienen sivujoen Driccan\npoikki vievälle kaalamolle, kun vähän väliä muutamat niistä\nratsastajista, jotka usein laajassa kaaressa parveilivat kulkueen\nläntisen siiven ympärillä, nopeina kuin nuoli karauttivat esiin\ntuomaan Edikolle lyhyitä tiedonantoja. Samalla he vilkkaasti\nosoittivat pitkillä keihäillään tai kaikkein kovimmasta\npuhvelinnahasta tehdyllä lyhytvartisella, monihaaraisella murhaavalla\nruoskallaan -- joka jousen tai nuolen ohella oli hunnien varsinainen\npääase -- laskevaa aurinkoa kohti, joka kiekko, aron usvan epäkauniin\nleveäksi litistämä, vääristetty kuin kuperassa peilissä, katosi\nkeltaisenharmaiden pilvien taa, verenpunaisena, säteettömänä,\nloistottomana.\n\nLevollisena katsoi Ediko hänen käskyjään vieväin ratsumiesten jälkeen.\n\nHyvin nuorekas roomalainen ajoi hevosensa lähemmäksi. \"Ediko, herra\",\n-- aloitti hän arasti, -- \"isäni Vigilius lähettää minut: hän on\nhuolissaan -- noiden ilmoitusten johdosta. Eräs vaunuja vartioivista\ngooteista sanoi, että tuolta lännestä päin voi iltataivaan\nkorkeammalla kulkevista pilvistä selvästi alempaa erottaa paksuja\npölypilviä. Sanoo niiden olevan ratsastajajoukkueen ilmaan nostamia.\nIsä pelkää... -- ei suinkaan rosvoja ole liikkeellä?\"\n\n\"Attilan valtakunnassa? Ei ole, poika. Rauhoita sitä urhoa! Etkö\nole, heti teidän rajanne tälle puolen päästyämme, siellä täällä tien\nvarrella -- eikä niinkään harvoin! -- huomannut puihin naulittuja\nluurankoja tahi vielä mätäneviä ruumiita?\"\n\nNuorukainen nyökäytti päätään kauhistuneena: \"Olen! Herranne rakastaa\nsotajoukkojensa teiden koristamista hirvittävään muotoon. Kokonaisia\nkorppiparvia säikäyttää ohiratsastava niistä lentoon. Tuolla, tuon\ntienmutkan takana, riippui kolme yhdessä. Roomalaisia, kasvoista ja\npuvusta päättäen.\"\n\n\"Aivan niin! Kaksi rosvoa ja yksi roomalainen vakooja. Minun herrani\ntietää rikastuttaa ne ansion ja opettaa toiveiden mukaan! Jo teon\nhetkellä otettiin heidät kiinni, pantiin syytteeseen, todistettiin\nsyyllisiksi, tuomittiin ja teloitettiin.\"\n\n\"Oikeudenkäyttönne on veristä\", virkkoi nuorukainen.\n\n\"Mutta nopeaa ja oikeamielistä\", päätti Ediko. \"Sen saat vielä nähdä,\npoika.\"\n\n\"Mutta -- elleivät ole rosvoja, mitä väkeä nuo ovat?\"\n\n\"Ilta näyttää.\"\n\nJa se näytti.\n\nSillä tuskin Ediko joukkoineen oli kerjennyt kaalamon viereiselle\nniitylle, josta hevoset paitsi vettä saivat runsaasti tuoretta rehua,\nkun sillävälin selvään näkyviin tulleesta joukosta, joka lännestä\nkäsin nähtävästi pyrki pohjoiselle tielle, nopeimmat ratsumiehet jo\nsaapuivat paikalle.\n\nEnsin taaskin kerkeitä hunneja ratsain, sitten ylhäisiä roomalaisia,\nja samoin heitä seurasi, vaikka vähemmän, raskaasti kuormattuja\nvaunuja.\n\nMaximinus ja Priscus ratsastivat hiljakseen tulokkaita vastaan.\n\n\"Comes Romulus!\" huudahti Maximinus hypäten satulasta maahan.\n\n\"Ystävä Primutus!\" ihmetteli Priscus hänen esimerkkiään seuraten.\n\nNyt laskeutuivat molemmat puhutellutkin -- upeassa roomalaisessa\npuvussa -- hevosenselästä ja nuo neljä miestä pudistivat toistensa\nkäsiä.\n\n\"Minä luulin sinun olevan Ravennassa, Romulus\", virkkoi Maximinus.\n\n\"Ja minä sinun, Primutus, Virunumissasi\", lausui Priscus. \"Mitä on\nNoricumin prefektillä täällä tekemistä?\"\n\n\"Ja minä arvelin teidän molempain olevan Byzantionissa\", vastasi\nComes Romulus, joka näytti Maximinusta vähän nuoremmalta.\n\n\"Ja nyt tapaamme toisemme täällä\", huokasi Noricumin prefekti,\nmiehekäs soturihahmo, \"hunnien arolla.\"\n\n\"Iloista muuten on nähdä vanhoja ystäviä taas...\" valitti Maximinus.\n\n\"Ja roomalaisia senaattoreja!\" arveli Romulus.\n\n\"Mutta meidän tapaamisemme...\" keskeytti Priscus.\n\n\"Ei ole mikään ilo!\" lopetti prefekti.\n\n\"Se on tuskaa!\"\n\n\"Sillä me tapaamme toisemme, arvaan minä, samoilla asioilla...\"\n\n\"Ja samassa häpeässä.\"\n\n\"Keisari Theodosius on teidät lähettänyt Attilan luo...\" aprikoi\nPrimutus.\n\n\"Pyytämään rauhaa!\" vastasi Maximinus. \"Ja teidät keisari\nValentinianus -- --?\"\n\n\"Kaikki vaatimukset...\"\n\n\"Myöntämään!\" täydensi Priscus.\n\n\"Maksamaan mitkä veromäärät tahansa...\" valitti prefekti.\n\n\"Mitä barbaari vain haluaa...! Noissa vaunuissa tuolla...\"\n\n\"Laahaatte kuluneen vuoden erää!\"\n\n\"_Rauhako_ teidän on solmittava mistä hinnasta hyvänsä?\"\n\n\"Eikö?\" kysyi puhuja.\n\n\"Rauha, kunniankin hinnalla\", jymisi Primutus tarttuen miekkaansa.\n\n\"Se ei ole enää pitkään aikaan ollut luovutettavissa\", virkkoi\nsuutuksissaan Priscus.\n\n\"Oi Maximinus, Antoniuksen pojanpoika!\" valitti Comes.\n\n\"Voi Romulus, vandaalien voittaja!\" huudahti Patricius.\n\n\"Ja me tapaamme toisemme täällä menossa rukoilemaan hunnipäällikköä!\"\nlausui prefekti.\n\n\"Barbaarimaisinta kaikista barbaareista!\" lisäsi Priscus.\n\n\"Minulla on vielä erikoinen tehtävä\", aloitti vihoissaan Maximinus\nuudestaan.\n\n\"Niin minullakin\", huudahti Romulus.\n\n\"Salainen!\" nauroi Priscus.\n\n\"Ihan salainen!\" täydensi Primutus.\n\n\"Ellen kaiken kullan ja kaikkien nöyryytyksien hinnalla saa hunnia\npidätetyksi, vaan hän taas vetää pelätyn miekkansa tupesta, tulee\nminun hänelle esittää...\"\n\n\"Ei kuitenkaan\", tiedusti Comes, \"että Länsi-Roomaa vastaan on\nhelpompi sotia ja se helpompi ryöstää kuin Byzantion?\"\n\n\"Se on meidän tärkein tehtävämme\", vahvisti puhuja.\n\n\"Säästäkää itseltänne se vaiva\", huusi prefekti vihan vimmassa.\n\"Sillä _meidän_ on Attilalle todistettava, että te siellä\nByzantionissa olette vielä paljon turvattomammat ja voimattomammat ja\nsitäpaitsi rikkaammat kuin me ravennalaiset!\"\n\n\"Voi häpeää\", voivotteli Patricius.\n\n\"Voi surkeutta\", valitti ääneensä Comes.\n\nMaximinus pusersi nyrkillään otsaansa, Romulus painoi kättään\nsydäntään vasten, prefekti ravisti vihaisena päätään, reetori\nhillityn tuskan valloissa hiljaa voihki. Tämän surullisen keskustelun\nkestäessä he olivat saapuneet byzantilaisten vaunujen luo; heidän\nmurheensa näkyi selvään heidän ilmeistään ja eleistään.\n\nEräiden valtavain vaunujen takaa katseli heitä kookas, korkea\nhahmo. Mies nyökäytti hiljaa kypärin peittämää päätään. \"Painaako,\nroomalaiset, häpeä teidät maahan?\" hän kuiskasi gootin kielellä.\n\"Olette sen täysin ansainneet -- jo aikoja sitten. -- Odottakaa vain!\nVielä parempaa tulee!\"\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nNoin pari tuntia myöhemmin istuivat nuo neljä roomalaista ystävystä\nmyötään tuomassaan, väleen pystytettävässä matkateltassa, jokseenkin\nhauskassa ympäristössä. Nurmilattia oli kallisarvoisilla matoilla\npaksulti peitetty; kolmikolkkaisen matkateltan huipusta riippui\nlamppu, levittäen himmeää valoa; palvelevain orjain, jotka olivat\nkattaneet illallisaterian, oli käsketty poistua; viiniruukkuun,\nvedellä täytettyyn sekoitusruukkuun ja neljään pikariinsa ulottuivat\ntoverukset itse pehmeillä patjoilla loikoessaan. Ediko itse\noli kysynyt, oliko heillä kaikki, mitä tarvitsivat, ja sitten\nkohteliaasti hyvästeltyään poistunut. Vigilius makasi toisessa\nteltassa lonkkasärkyä potien; se ja kai myöskin tieto, että hän oli\ntoisista vastenmielinen, pysytti hänet erillään heistä; poika hoiti\nhäntä.\n\nLänsi-Rooman lähettiläät antoivat lyhyen kertomuksen matkastaan.\n\n\"Meillä\", arveli prefekti, \"ei ole paljon mainittavaa. Tiemmehän\nkulki melkein koko matkan roomalaista aluetta, legioonaimme vanhaa\nvaltamaantietä vaelsimme. Ei vielä ole pitkääkään aikaa siitä, kun\nsaavuimme Attilan alueelle. Mutta heti kun olimme päässeet rajan\npoikki, jouduimme pieneen seikkailuun.\"\n\n\"Iso parvi hunneja\", jatkoi Comes, \"ajaa karautti meitä vastaan,\nkäski uhkaavin elkein, heiluttaen hurjasti aseitaan, meitä\npysähtymään.\"\n\n\"Heti paikalla ratsasti joukon johtaja meidän molempain luo huitoen\npaljaalla miekalla silmäimme edessä. 'Attila on suutuksissaan', hän\nhuusi meille latinaksi. 'Hän puhuu palvelijansa suun kautta: hän ei\ntahdo enää nähdä ketään Valentinianuksen lähettilästä. Sitävastoin\non teidän luovutettava mukananne tuodut lahjat ja aarteet. Tänne ne!\nTahi -- minä hakkaan teidät maahan siihen paikkaan.' Ja hän veti\nmiekkansa.\n\n\"Silmääkään räpäyttämättä\", kehaisi Romulus, \"katsoi prefekti häntä\nsilmiin ja lausui: 'Nämä lahjat saa Attila ainoastaan minun kädestäni\nlahjana -- sinun käsistäsi pelkkänä ryöstösaaliina; tee nyt, niinkuin\nhaluat, barbaari'.\"\n\n\"Hyvä, roomalainen!\" huudahti tämä antaen aseensa painua. \"Kestit\nkokeen reippaasti. Minä ilmoitan siitä herralleni.\"\n\n\"Ja heti senjälkeen näimme hänen virkulla hevosellaan taas ajaa\nkarauttavan tiehensä -- itäänpäin. Samaan menoon tuli sitten\nvastaamme toisia hunneja, joilla oli tehtävänään saattaa meidät\nAttilan luo. Siinä kaikki, mitä meillä on kerrottavaa.\"\n\n\"Mutta te --, teidän laitanne on toisin. Olette jo kauan aikaa\nmatkanneet hunnien valtakunnassa. Kerro, reetori. Mutta ennen sitä\nsekoita, ole hyvä, vielä -- tässä pikarini. -- Miten teidän on\nkäynyt?\"\n\n\"Sangen vaihtelevasti\", vastasi Priscus, antoi ystävälleen maljan\ntäytettynä takaisin ja alkoi puhua: \"Kahdessakymmenessä päivässä\npääsimme vasta Sardicaan, joka kuitenkin on vain kolmentoista\npäivämatkan päässä Byzantionista -- niin raskaasti painaa kulta ja\nhäpeä, jota kymmenen kuormavaunullista kuljetamme hunneille.\"\n\n\"Siellä Sardicassa\", jatkoi Maximinus, -- \"hunnit ovat sen puoleksi\npolttaneet -- kutsuimme Edikon ja muut saattajamme vieraisille\nillalliskemuihin.\"\n\n\"Mutta voi\", valitti reetori, \"naudat ja oinaat, joita vieraillemme\ntarjosimme, meidän täytyi ensin ottaa heiltä lahjaksi. Vain\nvalmistuksen toimittivat meidän kokkimme.\"\n\n\"Pöydässä syntyi riitaa. Vigilius -- hän oli kai juonut minun vanhaa\nlucanialaista viiniäni liikaa --\"\n\n\"Tai se oli teeskentelyä!\" arveli Priscus.\n\n\"Ylisti Theodosiusta kuin jumalaa Attilaan verrattuna, tämä kun oli\nkuitenkin vain ihminen.\"\n\n\"Lopuksi täytyi Maximinuksen lepyttää kiihtyneitä hunneja -- ei\nEdikoa, joka pysyi vaiti! -- lahjoittamalla heille seriläisiä\nvaatteita ja intialaisia jalokiviä. Jumala Theodosius maksaa sinulle,\nPatricius, paljon enemmän kuin minkä arvoinen hän on.\"\n\n\"Sitten saavuimme Naissukseen.\"\n\n\"Se on: siihen paikkaan\", korjasi reetori, \"missä Naissus aikoinaan\noli. Hunnit ovat tasoittaneet sen maan tasalle.\"\n\n\"Paikkakunta oli tyhjä. Basilikain raunioissa istua kyykötteli\npari haavoittunutta tai sairasta, rukoillen pyhimyksiltä leipää ja\npelastusta tai kuolemaa, mikä, tuloksista päättäen, näytti olevan\npienempi ihme kuin noiden toisten saanti; sillä sangen monta ruumista\nvirui maassa hujan hajan.\"\n\n\"Me vaivaiset jaoimme viimeiset leipävaramme näille epätoivoisille.\"\n\n\"Ja matkustimme edelleen.\"\n\n\"Aution maan halki!\"\n\n\"Poikkesimme valtamaantieltä pois.\"\n\n\"Sillä siellä ei voinut hengittää!\"\n\n\"Minkä vuoksi?\" kysyi Comes.\n\n\"Ruumiiden tähden.\"\n\n\"Monien tuhansien hautaamatta mätäneväin ruumiiden tähden!\"\n\n\"Taistelussa tai pakomatkalla hunnien surmaamain!\"\n\n\"Naissuksen vuorilta tulimme sitten kiertotietä Tonavan varrelle.\"\n\n\"Hunnit keräsivät kokoon asukkaita, jotka kuljettivat meidät ruuhilla\njoen poikki.\"\n\n\"Minun pisti silmääni näiden barbaaristen aluksien suuri, epälukuinen\nmäärä --\"\n\n\"Leveiden aarrevaunujemme kuljettamista varten sidottiin kaksi tai\nkolme rinnakkain.\"\n\n\"Kysyttyämme, mitä varten sellainen paljous veneitä oli kerätty\nkokoon, vastasivat hunnit, että Attila aikoo hetimiten tulla tänne\nsuurelle metsästysretkelle.\"\n\n\"Minä aavistan!\" arveli prefekti. \"Ja otus...\"\n\n\"Olemme me roomalaiset.\"\n\n\"Me matkasimme nyt Tonavan vasenta rantaa noin seitsemänkymmentä\nstadionia. Aioimme sitten muutamana iltana majoittua telttoinemme\neräälle kunnaalle.\"\n\n\"Olimme jo asettuneet yötiloillemme kunnaan laelle, kun muualta ei\nollut kuivia lepopaikkoja löydettävissä -- alhaalla joen puolella oli\nmaaperä soista --\"\n\n\"Mukana tuodut teltat oli jo pantu pystyyn, hevoset riisuttu vaunujen\nedestä ja tuli tehty ilta-aterian valmistamista varten --\"\n\n\"Silloin ajaa karautti esiin hunneja -- Ediko oli päiviä aikaisemmin\nmatkustanut edeltäpäin meille ilmoittamattoman asian toimittamista\nvarten -- ja pakottivat meidät vihaisesti sättien lähtemään uudestaan\nliikkeelle ja kunnaan juurelle leiriytymään...\"\n\n\"Minkätähden?\" tiedusti Romulus.\n\n\"He huusivat, että itse Attilakin rakensi leirinsä laaksoon...\n-- tosin jo monta yötä sitten alempana joen varrella -- mutta on\nsopimatonta...\"\n\n\"Mikä sitten?\" vihoitteli prefekti.\n\n\"Että meidän jalkamme ovat nyt korkeammalla sitä paikkaa, jossa\nkaikkivaltiaan pää on levännyt. Ja tosiaan: kaikki vastaväitteemme\nolivat turhat.\"\n\n\"Meidän täytyi uudestaan lähteä liikkeelle ja vaihtaa hyvä majapaikka\nvarsin huonoon!\"\n\n\"Kuitenkin oli Attila lähettänyt meille ruoaksi jokikaloja, äsken\npyydystettyjä, ja monta nautaa.\"\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\n\"Näiden lehmänvarkaiden ylimielisyys\", jyrisi reetori, \"on\nsanomaton ja sietämätön! Muutama vuosi sitten saatoin samanlaista\nsurkeuslähetystöä Byzantionista hunnien tykö. Heti Marguksen takana\ntapasimme Attilan meitä vastaanottamaan panemat lähettiläät.\nNämä liasta kankeat miehet kieltäytyivät tervehtimästä meitä ja\nkeskustelemasta kanssamme teltoissa. 'Hunni neuvottelee vain\nkuusijalkaisena', he sanottivat meille. Me emme ymmärtäneet tätä\nkentaurimaisesti ajateltua arvoitusta ennenkuin näimme. He eivät\nlaskeutuneet maahan. Eivät millään muotoa! Yksikantaan sanoivat\nneuvottelevansa vain hevosenselästä, satulassa! Mutta meidän oli\nmahdotonta keskustella seisten, jalkaisin, heihin nöyrästi ylös\nkatsellen. Ei siis ollut muuta neuvoa -- hunnien ilmeissä kun ei\nnäkynyt värähdystäkään, esitimmepä mitä tahansa -- kuin nousta\njälleen satulaan; ja niin keskustelivat sitten keisarilliset\nlähettiläät, roomalaiset miehet, konsularit hunnien kanssa\nhevosenselästä, ikäänkuin olisivat kuuluneet toiseen joukkueeseen\ntätä roistoväkeä!\"\n\n\"Tulos oli yhtä nöyryyttävä kuin muotokin: me lupasimme luovuttaa\nkaikki turviimme paenneet -- niiden joukossa oli kaksi Attilalle\nvihamielisen suvun kuninkaanpoikaa, Attaka ja Mamo -- heti paikalla\nhänen lähettinsä ristiinnaulituttivat heidät meidän silmäimme\nedessä! -- lupasimme olla solmeamatta Attilaa kohtaan vihamielisten\nkansanheimojen kanssa mitään sopimuksia, lupasimme vuosiveroa --\nRooman keisari maksamassa hunnilaispäällikölle! -- seitsemänsataa\nnaulaa kultaa siihenastisten kolmensadan viidenkymmenen asemesta.\nHe vaativat meitä vannomaan keisarin hengen kautta ristin ja\nevankeliumien nimessä nämä sopimukset pyhänä pidettäväksi, samalla\nkuin he teurastivat hevosen, viilsivät siltä vatsan auki, työnsivät\npaljaat käsivartensa kyynärpäätä myöten sen sisuksiin ja sitten\nojensivat punaiset, höyryävät kätensä ilmaan valaksi, kunnes niistä\nveri oli kuivunut.\"\n\n\"Sellaisten susimaisten elukkain kanssa meidän täytyy tapella ja\ntehdä sopimuksia!\" virkkoi prefekti suutuksissaan.\n\n\"Kerrohan edelleen, Patricius, tästä nykyisestä matkastasi\", kehoitti\nRomulus.\n\n\"Samoinkuin Tonavan\", jatkoi Maximinus, \"pääsimme Tigaksen ja\nTiphisaksen poikki: ruuhilla, jotka hunnit sitten kuormasivat\nvaunuihin -- tai myöskin useampain yhteenkytkettyjen ratsujen selkään\n-- ja katkaisivat sillä tavoin maataipaleen, kunnes he toisen veden\näärellä niitä tarvitsevat taas.\"\n\n\"Hunnilaisten saattajaimme käskystä\", täydensi Priscus kertomusta,\n\"jotka lähettivät kaikkialle noita tuulennopeita ratsastajiaan,\ntäytyi kaukaisten kylien ja erämaatalojen asukkaiden tuoda meille\nelintarpeita. Sikäläisillä talonpoikaparoilla on vehnän tai\nviljan asemesta ainoastaan hirssiä, viinin sijasta vain mettä,\nvillimehiläisten hunajasta valmistettua, ja erikoisen vaahtoavaa\njuomaa, jonka he antavat käydä puolimädänneestä ohrasta ja jota\nnimittävät 'kamukseksi'.\"\n\n\"Seuraavana yönä kävi meidän huonosti. Leiriydyimme pitkän\npäivänmatkan taivallettuamme lähelle erästä kalalammikkoa, josta\naioimme saada vettä hevosille ja itsellemme. Mutta tuskin olimme\npanneet telttamme pystyyn, kun puhkesi ankara ukonilma salamoiden,\njyristen, rankkasateen langetessa maahan ja rajun pyörremyrskyn\nriehuessa. Se kohotti telttamme paikoiltaan ja sen ympärille puretut\nkapineemme, kiidätti sitä ilmassa ja nakkasi sen lammikkoon.\nKauhistuneina jouduimme erilleen toisistamme ja pilkko pimeässä,\nlikomärkinä sateesta, tuulen pieksäminä, lammikon lietteiselle\nrannalle. Huutomme kuultuaan riensivät likimajan kalastajat ja\ntalonpojat hätään, ja kun juuri silloin sade taukosi, saivat\nhe vihdoin pitkät, ytimelliset ruokoputket, joita he käyttävät\nsoihtuinaan, syttymään ja palamaan ja niiden valossa rämeestä\nkorjatuksi osan myrskyn sieppaamista matkatavaroistamme viheliäisiin\nsavimajoihinsa, joissa kaikkialla lähistössä puuttuvain puiden\nasemesta kuivia ruokoja täytyy käyttää lämmittämiseenkin.\"\n\n\"Seuraavana päivänä sitävastoin\", jatkoi Priscus, \"jouduimme sitä\nparempaan korjuuseen. Rupesi näkymään kylä, jonka Bledan leski\nomistaa.\"\n\n\"Kuka hän on?\"\n\n\"Bleda oli Attilan varhain kuollut veli ja hallitsijakumppani.\"\n\n\"Sitä emme kuitenkaan saaneet lähestyä: Attila on kieltänyt häntä\npuhuttelemasta ketään miestä.\"\n\n\"Tietää kai minkätähden!\" arveli Priscus kuivasti.\n\n\"Mutta leski kutsui meidät kuitenkin erääseen taloonsa,\nlähetti meille kosolti ja hyvää ravintoa ja -- hunnilaisen\nvieraanvaraisuustavan mukaisesti -- kauniita orjattaria.\"\n\n\"Ruoat nautimme mielihyvällä, kiittäen kieltäydyimme elävistä\nlahjoista ja lähetimme ruhtinattarelle vastalahjaksi kolme hopeista\nkulhoa, punaisia villapeitteitä, intialaista pippuria, taateleja,\nbyzantilaisia leivoksia ja muita herkkupaloja, joita naiset\nmielellään napertelevat, toivotimme hänelle taivaan siunausta hänen\nkestiystävyydestään ja kuljimme eteenpäin. Kerran meidän täytyi\njättää hyvä ja suorin valtatie ja poiketa kurjalle, rapakkoiselle\nnummitielle, ainoastaan sen takia, että edellistä käyttivät\nkukistetun kansan lähettiläät. -- Luulen, että heitä nimitetään\ngepideiksi ja ovat germaaneja.\"\n\n\"Aivan niin, goottien suurta ryhmää\", selitti Priscus. \"Kun me teimme\nvastaväitteitä, arvelivat hunnit olkapäitään kohauttaen: 'Jos teidän\nkeisarinne alistuu, silloin saakoot hänen lähettiläänsäkin kunniaa!'\nSe tapahtui seitsemän päivää sitten. Sen jälkeen ei meille ole enää\nsattunut mitään mainitsemisen arvoista.\"\n\n\"Ja mikä teidät tuo Ravennasta ja länsivaltakunnasta Attilan luo?\"\nkysyi Patricius.\n\n\"Vanha surkeus\", vastasi Romulus. \"Alinomaa vaihtelevassa muodossa!\nHän tuntee meidän heikkoutemme ja tuntee oman voimansa. Hän ei väsy\nkäyttämään voimaansa väärin meitä vastaan, imeäkseen meidät kuiviin,\nnöyryyttääkseen, kiduttaakseen.\"\n\n\"Mitään tilaisuutta hän ei päästä käsistään\", jatkoi Noricumin\nprefekti. \"Mikään tilaisuus ei ole hänestä liian vähäpätöinen.\"\n\n\"Tällä kertaa on kysymyksessä pari vaivaista kultakulhoa, joiden\ntakia kahden ylhäisen roomalaisen, toinen on Comes ja toinen\nNoricumin prefekti, on täytynyt lähteä näille aroille ja tähän\nhäpeään.\"\n\n\"Muudan roomalainen, Constantius, Attilan alamainen, oli hunnien\npiirittäessä Sirmiumia saanut kaupungin piispalta kultaisen\nkirkkoastiaston ostaakseen sillä piispan ja muita porvareita, jos\nkaupunki kukistuisi, vapaaksi vankeudesta.\"\n\n\"Kaupunki kukistui. Mutta roomalainen rikkoi lupauksensa, vei\nkulhot Roomaan ja panttasi ne siellä Sylvanus-nimiselle rikkaalle\nrahanvaihtajalle.\"\n\n\"Liian rohkeasti palasi Constantius takaisin Attilan luo. Hunni sai\nkuulla hänen metkuistaan, ristiinnaulitsi hänet ja vaatii nyt --\"\n\n\"Sylvanuksen luovuttamista, joka muka on varastanut nuo Sirmiumin\nvoitonsaaliiseen kuuluvat astiat tai ainakin jättänyt antamatta niitä\nhänelle.\"\n\n\"Miten saatamme luovuttaa syyttömän miehen?\"\n\n\"Mutta Attila uhkaa sodalla, jos kieltäydymme.\"\n\n\"Hän voisi yhtä hyvin uhata sodalla senvuoksi, että keisarin nenä ei\nmiellytä häntä\", arveli Priscus.\n\n\"Ja meidän täytyy nyt rukoilla barbaaria ja nöyryydellä lepyttää ja\nantimilla lahjoa, kunnes hän meidät päästää tuosta häpeästä.\"\n\n\"Kulkekaamme siis\", huokasi Maximinus, -- \"ei paljon muunkaanlainen\ntunnu tehtävämme olevan -- yhdessä tätä häpeän tietä.\"\n\n\"Niin! Mutta huolimatta runoilijan sanasta ei ole mikään _lohdutus_,\nettä _tässä_ onnettomuudessa on tovereita.\"\n\n\"Ravenna ja Byzantion samaan häpeään upotettuina!\"\n\n\"Lamppu on sammumaisillaan. Käykäämme nukkumaan\", kehoitti Priscus,\n\"etsiäksemme unohdusta ja Rooman suuruutta -- unesta.\"\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nKolme päivänmatkaa taivallettuaan saapuivat yhtyneet lähetystöt\nAttilan olinpaikoille tai pääleiriin, joita hunnit ylistivät maailman\nihanimmiksi asuinsijoiksi.\n\nLaaja asutus, käsittäen lukuisan määrän erikokoisia puutaloja, ylitti\nkyläkunnan mitan: se oli verrattavissa kaupunkiin, vain vallitus\npuuttui.\n\nNämä tasakattoiset puutalot, joiden molempain huonekertain ympäri\nkulki ulkoneva käytävä, oli rakennettu niin kauas toisistaan, että\njos mies olisi yrittänyt hypätä toisesta toiseen, ei hän tuskin\nkoskaan olisi päässyt hengissä perille.\n\nJo kaukaa saattoi noiden monien teittäin ja puumajain joukosta\nerottaa Attilan talon; sillä ikäänkuin mehiläispesän ympärillä\nkihisi ja kuhisi siinä lukemattomia hunneja ratsain ja jalan: heille\nmerkitsi autuutta kaikkivaltiaan talon pelkkä näkeminenkin!\n\nEdikon raivattua muukalaisille tien alinomaan aaltoilevan\nväenpaljouden läpi he tulivat ensimmäiselle \"vartioketjulle\";\nsillä yksitoista yhä ahtaampaa kehää, satain hunni-, germaani-,\nsarmaattisoturien muodostamaa, ympäröi tuota niin ikään\nkehänmuotoista rakennusta. Soturit seisoivat niin lähekkäin, että kun\nhe ojensivat keihäänsä, tapasivat ne toisiinsa; ei lumikkokaan olisi\npäässyt huomaamatta heidän välistään livahtamaan.\n\nTalo oli rakennettu hirsistä ja laudoista, jotka ihmeellisen\nhienoiksi siloitettuina välkkyivät kirkkaasti; sitä ympäröi\nmiehenkorkuinen pyöreä aita, sekin aivan siloitetuista lankuista\npystytetty, ei suojaksi, vaan koristukseksi. Sen ovien päällä lepatti\nkirjavia, keltaisia lippuja; myös tämä viimeinen kehä oli tarkkaan\nvartijain miehittämä.\n\nTalon länsi- ja itäpäässä kohosi sievätekoiset useampikerroksiset\npuutornit. Hohtavan valkea koivupuu erosi aron räikeässä\nauringonpaisteessa häikäisevänä helakanpunaisen ja -sinisen\nkirjavasta maalauksesta, joka muodostaen erittäin säännöllisiä\nbarbaarisia ja fantastisia kuvioita vuorotteli ihmisen, ratsujen,\nsusien, lohikäärmeiden ja käärmeiden kuvina.\n\nKoko laajaa rakennusta ympäröi puoliavoimet pylvästöt, sellaiset,\nettä pyöreiden kivipylväiden asemesta kattoa kannattivat\nneliskulmaiset puupilarit, jotka olivat huolellisesti veistetyt,\nhienosti siloitetut, kaavinraudalla kaavitut ja kirjavin värein\nrunsaasti eikä ilman eräänlaista naiivia aistia maalatut.\n\nLähin talo oli Khelkhalin, Attilan isältään saaman iäkkään\nluottamusmiehen ja uskotun. Hallitsijan kartanon jälkeen se näytti\nupeimmalta, oli kuitenkin vailla kaikkea koristelua ja noiden\nkulmatornien luomaa kunnianarvoisuutta; sekin oli yksinomaan puusta\nrakennettu: seutu -- niittyä, kangasta ja aroa ylt'ympäriinsä -- ei\ntarjonnut hirsiä eikä kiviä, vaan kaikki puuaine oli kuljetettava\nkaukaa. Ainoa kivitalo koko asutuksessa oli suuri kylpylaitos,\njonka tuo kaikkivaltias hallitsija oli lukemattomista vaimoistaan\nerään -- kauniin arlesilaisen roomattaren -- toiveen täyttääkseen\nantanut Sirmiumista vangiksi joutuneen kreikkalaisen rakennusmestarin\nrakentaa kreikkalaisen esikuvan mukaan punaisesta marmorista;\ntuhannet orjat olivat saaneet vuosikausia laahata siihen tarvittavia\nkivimöhkäleitä.\n\nLähellä vieraskartanoa ja sitä sen yhteyteen rakennettua taloa,\njossa Attila vietti yönsä, oli lukuisa joukko muita, nimittäin hänen\nvaimojensa makuuhuoneet; ne oli salvettu leikkauksilla koristetuista\nja sirosti saumatuista laudoista tai myös neliskulmaisista,\nhuolellisesti veistetyistä pystypylväistä, jotka oli toisiinsa\nyhdistetty sarjalla sievästi kohoavia kirjavaksi maalattuja\nrimaristikkojen muodostamia puoliympyränkaaria. Kutakin pylvästä\nsomistivat eriväriset, suunnilleen kämmenen levyiset puurenkaat,\njotka alhaalta ylöspäin kaveten nousivat aina huippuun asti, jättäen\nväliinsä aina kämmenen levyisen alan valkoista hirttä näkyviin.\n\nNiin mestarillisesti oli kaikissa näissä puusalvoksissa siloinen\nlauta lautaan liitetty, että mitä tarkimminkin katsoen vain vaivoin\nsaattoi erottaa liitoskohdan.\n\nLähettiläät olivat, toivoneet pääsevänsä hallitsijan puheille vielä\ntulopäivänään -- he olivat saapuneet varhaisena aamuhetkenä.\n\nMutta he saivat kuulla, että Attila oli juuri lähtenyt ratsain\nleiristä Tonavan varrella sijaitseville rämeille metsästämään\nvisenttejä ja metsähärkiä. Tosin hänelle oli ilmoitettu lähettiläiden\ntulosta, mutta viskautuen satuloimattoman hevosen selkään hän oli\nvastannut vain: \"Keisarit voivat odottaa, minun metsästyshaluni ei.\"\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS KIRJA\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nTämän tapahtuessa hunnilaisleirissä liikkui sitä kohti vähäinen\nkulkue. Se tuli lännestä, ruugien maasta käsin niiden laajain metsäin\nläpi, jotka kirveen koskemattomina olivat peittäneet nämä Tonavan\ntienoot osaksi ikimuistoisista ajoista asti, osaksi roomalaisvallan\nluhistumisesta pitäen viimeisen kolmen neljän sukupolven kuluessa\ntaas pukeneet viljelykselle raivatun maaperän salojen kaikella\nrehevyydellä.\n\nMatkaajat, kymmenen miestä ja kaksi naista, kulkivat kaikki ratsain.\nVaunut, joita naisväki tosin tavallisesti käytti ollessaan matkalla\nsuuriin uhrijuhliin, eivät olisi päässeet tunkeutumaan näissä\nsakeissa metsissä eteenpäin, siksi kapeat olivat tiet, jotka monin\npaikoin kulkivat pitkät taipaleet ryteikköjen läpi.\n\nVarovaisesti täytyi ratsastaa; kovin helposti kompastuivat hevoset\npuunjuuriin, jotka ikäänkuin ruskeat käärmeet usein kulkivat tien\npoikki, etenkin kun tammien, pyökkien ja petäjäin korkeat, välisti\nylhäällä toisiinsa ylettyvät latvaoksat päiväsaikaankin levittivät\ntummanvihreää kajastusta ja varjostivat polut. Yöt viettivät naiset\nkuormahevosen kuljettamassa, vahvasta purjekankaasta tehdyssä\nteltassa pehmeiden peitteiden päällä; miehet makasivat taivasalla\nvaipat peittonaan, mutta toiset heistä pitivät vuorotellen vahtia.\nHevoset olivat etujalkain kahleista sidotut pitkillä nahkahihnoilla\npuihin kiinni; siten ne eivät päässeet karkuun, mutta kuitenkin\nsaattoivat esteettä haukata tuoksuvaa, korkeaa metsäheinää.\n\nSuurus oli eräänä matkapäivänä juuri syöty; pystytetyn teltan\nedessä kiiluivat vielä viimeiset kekäleet; siinä oli valmistettu\nmukanatuoduista eväistä ja edellisestä metsästyssaaliista aamiainen;\npuoliavoimessa teltassa sälytti palvelustyttö peitteitä kokoon\nsill'aikaa kun kulkueen molemmat johtajat ja ihmeenihana neitonen\nloikoivat tulen ääressä; miehistä vanhempi katseli vakaasti\nhiljalleen riutuvaan tuleen. --\n\nKaunis tyttö pani merkille hänen piirteidensä synkän ilmeen, ja hän\nsiveli valkealla, täyteläisellä mutta kapealla kädellään vanhuksen\notsaa.\n\n\"Isä\", hän sanoi, \"mitä raskasta, murheellista mielessäsi haudot?\nJospa voisin pyyhkiä surut sydämestäsi pois, niinkuin vaot otsaltasi.\"\n\n\"Niin, kuningas Wisigast\", huudahti nuorukainen, joka istui hänen\nvieressään, \"mitä sinä suret? Minkä takia? Tahi kenen vuoksi?\"\n\n\"Sitä, mikä tulee! -- Enkä totisesti vähimmän teidän molempain\ntakia!\"\n\nDaghar kohotti kiharaista päätään: \"Minä en pelkää mitään enkä\nketään, en -- häntäkään!\"\n\nYlväs ilo mielessään loi Ildiko säteilevän katseensa nuorukaisen\nkauniille kasvoille. \"Isä, hän on oikeassa\", lausui hän sitten\nlevollisena, \"kenenkään käsi, ei hunninkaan, ei repäise rinnasta\nrakkauttamme ja olentomme omaperäisyyttä: se on rakkautta ja\nuskollisuutta vastaan voimaton.\"\n\nMutta kuningas pudisti harmaata päätään. \"On niin outoa ja kaameaa!\nMistä hän tietää... mistä hän on niin pian saanut tietää teidän\nkihlauksestanne? Tuskin se oli omassa kartanossani tullut tunnetuksi,\nniin heti ajaa karautti hänen airuensa pihaan muistuttamaan\nmieleen vanhaa käskyä -- jo Mundzuk oli sen antanut, mutta sitä\nei ollut likikään aina seurattu! -- jonka mukaan kukaan hunnien\nvallan alaisista kuninkaista ei saanut poikaansa tai tytärtänsä\nkihlata ennenkuin pari oli hallitsijalle esitelty ja saanut hänen\nsuostumuksensa. Ei ollut muuta kuin totteleminen tai -- teille! --\npikainen pako.\"\n\n\"Tahi avoin uhma!\" huudahti Daghar. \"Minä en pakene, en Attilaakaan!\nVoi, olisitpa noudattanut neuvoani, minun vihaani! Hyökätään! Heti\npaikalla!\"\n\n\"Liian aikaista, poikani, liian aikaista! Toiset eivät vielä ole\nvalmiit. -- Niin minä sitten laittauduin teidän kanssanne matkalle\nhänen hovileiriinsä -- sydän raskaana! Mitä tuo hirmu hautoo\nmielessään, minkä ratkaisun hän on antava -- kenpä sen tietää? Mistä\nihmeeltä hän lienee siitä saanut tiedon niin aikaisin?\"\n\nIldiko käänsi kauniin päänsä toisaanne, punastuen; isä huomasi sen.\n\n\"Ellak!\" huudahti hän. \"Hän on luonut silmänsä sinuun! Hän varmaankin\ntahtoo isältään sinun kättäsi...\"\n\n\"Koettakoonpas\", virkkoi Daghar rajusti, tuskin huuliaan avaten; hän\npuristi kätensä kalvankahvaan. Mutta neito vastasi: \"Eihän. Sitä\nen usko tuosta -- merkillisestä -- hunnivesasta. Hän tuntee myös\nolentoni lujan voiman. Hän tietää, että rakastan Dagharia, ja sen,\nettei Ildiko koskaan häntä...\"\n\nKuningas kohautti olkapäitään: \"Minä ja Daghar ja meitä kumpaakin\npaljon mahtavammat emme voi suojella sinua Attilan väkivallalta. Jos\nhän vain käskee -- sinä olet ja me myös hänen leirissään turvattomia,\nhänen käsissään! -- jos hän vain käskee sinun ruveta Ellakin vaimoksi\n-- niin mitä muuta voit tehdä kuin...\"\n\n\"Voin kuolla!\" huudahti neito ja tarttui eteensä synkeänä tuijottavan\nsulhonsa käteen. \"Ei, Daghar, älä sure! Sinun omaksesi minä tulen\ntahi kuoleman! Ja voi sitä, joka minuun kajoaa.\"\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nSilloin kieri kaukaa, metsän itäpuolelta, metsästystorven kuuluva,\nräikeä ääni. Eräs vartiosotilaista oli antanut varoitusmerkin\nja heti paikalla kavahtivat kaikki leiriytyneet pystyyn, miehet\ntarttuivat aina käden ulottuvilla oleviin aseisiinsa ja tähyilivät\njännityksissään itää kohti.\n\nMutta nyt kajahti toinen torventöräys, hillitysti, viihdyttävästi. Ja\njo oli kaksi ruugia tuonut telttaan yksinäisen ratsumiehen, joka heti\nhyppäsi hevosen selästä ja nyt hitaasti lähestyi. Hän kumarsi syvään\nkuninkaantyttären edessä ja ojensi kummallekin ruhtinaalle vasemman\nkätensä tervehdykseksi.\n\n\"Ellak!\" lausui Wisigast, mittaillen häntä epäluuloisin katsein ja\nvain epäröiden tulokkaan käteen tarttuen. \"Tekö? Mikä teidät tuo\ntänne?\"\n\n\"Huoli teidän parhaastanne. Isäni on vihoissaan. Tuo omavaltainen\nkihlaus --\"\n\n\"Hän sai tiedon kovin väleen!\"\n\n\"Niin, _ennen_ minua\", vastasi Ellak. \"Minä -- minä pääsin vain\narvaamalla sen perille -- siellä Friggan kiven luona... Että\nkuitenkin ruugien kuningas niin nopeaan, niin arvaamattomasti --\nvastoin käskyä! -- antaisi tyttärensä mennä myös _kihloihin_, sitä en\nollut ajatellut. Mutta jo heti kun metsälähteeltä palasin hallitsijan\nhovileiriin, huusi hän minulle -- olenhan minä monesti ennenkin\nkoettanut hälventää hänen epäluulonsa germaanisia ruhtinaita kohtaan\n--\"\n\n\"Sano vain\", keskeytti Daghar, \"kuningas Wisigastia ja minua kohtaan.\"\n\n\"Myös teitä kohtaan! -- niin, olen koettanut sitä hälventää. Mutta\nnyt hän huusi minulle: 'Siinä näet, sinä sekarotuinen, heimolaistesi\nuskollisuuden ja kuuliaisuuden! Kuningas Wisigast on kihlannut\nlapsensa skiiriläisruhtinaalle minua kuulematta. Vastoin lakia!'\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\" tiedustelin säikähtyneenä.\n\n\"Samantekevä\", hän vastasi. \"Se ei kuulu sinuun. Yönaikaan se\nminulle selveni. Kahleissa minä heidät tänne laahautan, kaikki kolme!\"\n\nDaghar aikoi uhmamielisenä puuttua puheeseen, mutta Wisigast viittasi\nhäntä vaikenemaan.\n\n\"Rupesin häntä asettamaan. Pyytämällä pyysin, ettei hän\nvielä ryhtyisi käyttämään väkivaltaa. Menin takuuseen teidän\nkuuliaisuudestanne, että kutsuttuina te mielisuosiolla tulette\nleiriin. -- Hän siinä mittaili minua tutkivin katsein. Sitten hän\nlausui kasvojenilmeidensä omituisesti vavahtaessa -- se tuo mieleen\njyrinättömän salaman -- mitä en osannut selittää itselleni enkä\nvieläkään sitä ymmärrä:\n\n\"'No hyvä, olkoon menneeksi! Minä kutsun heidät suopeasti. Olet\noikeassa: se on viisaampaa. Tosin sinä et tiedä', päätti hän\npuheensa, '_miksi_ se on viisaampaa'; sitä sanoessaan hän hymyili,\nmutta sitä pahaa hymyään, joka uhkaa enemmän kuin hänen julki\nvihastuksensa -- ja sitä varten minä ratsastin teitä vastaan\nkehoittamaan teitä kiirehtimään, sillä on vaarallista antaa\nhänen odottaa. Ja minä tahtoisin pyytää teitä olemaan viisaita\nhovileirissä. Älä ole uhmamielinen, rohkea Daghar! Älä liian ylpeä,\njalo kuninkaantytär.\"\n\n\"Minun morsiameni\", huudahti Daghar, \"ei voi koskaan olla kyllin\nylpeä, niin ihana hän on!\"\n\nEllak hengitti syvään ja vastasi: \"Sitä minun ei -- tarvitse vasta\nhänen sulhaseltaan kuulla. Ylväs kuin jumalatar saa hän, tulee\nhänen olla!\" -- Hän voitti leimahtavat tunteensa ja aloitti jälleen\nmalttaen: \"Mutta te olette väärässä, te kumpikin ruhtinas, herra\non oikeassa. Älkää ärsyttäkö häntä! Minä tarkoitan hyvää! -- Eivät\nkaikki valtiaan pojat ole teille suopeita! Samaten kuin minä puhun\ngermaanien _puolesta_, niin yllyttävät toiset hänen vihaansa teitä\nkohtaan. Ja hän kuulee mieluummin heidän puhettaan kuin minun.\"\n\n\"Miten niin!\" kysyi Wisigast.\n\nEllak kohautti olkapäitään: \"Ankaruus on hänelle tutumpaa kuin\nlempeys. Hän ei rakasta germaaneja. Eikä -- minua. Sitävastoin hän\nrakastaa -- --\"\n\n\"Ernakia, sitä epattopoikaa, ja Dzengisitziä, ilkimystä!\" huudahti\nDaghar.\n\n\"Voi meitä\", lisäsi ruugien kuningas, \"jos noista kumpikaan joutuu\nmeitä milloin hallitsemaan!\"\n\n\"Eivät joudu, eivät koskaan!\" naurahti Daghar.\n\nEllak katsoi häneen ankarasti: \"Ja miksi ei, sinä varomaton?\"\n\n\"Siksi, että ennemmin... jo ennen --\"\n\n\"Ole vaiti, Daghar!\" keskeytti kuningas. \"Siksi, että me pyydämme\nAttilaa, kun hän jakaa valtakunnan monien perillistensä kesken --\nhänellähän on kappaleen matkaa toistasataa poikaa! --, ettei hän\nmeitä germaaneja anna noille, vaan sinulle.\"\n\n\"Se ei ole tapahtuva!\" vastasi Ellak pudistaen päätään.\n\n\"Ei tosiaankaan!\" sanoa jymäytti Daghar.\n\nSilloin laski Ildiko sormensa punaiselle suulleen.\n\n\"Liian suuri, liian mahtava olisi valtakuntani veljilleni! Ja\nDzengisitz on jo saanut herran lupaamaan itselleen erinäisiä teidän\nkansakuntianne.\"\n\n\"Mitä varten?\" kysyi Wisigast.\n\n\"Hänhän vihaa meitä kuitenkin!\" arveli Daghar.\n\n\"Juuri siksi! -- Attila suostui hänen pyyntöönsä silmissään tuo\nhänelle ominainen vilkutus: 'jos jäät eloon minun jälkeeni, sinä\nkärsimätön perilliseni', lisäsi hän sitten vitkaan.\"\n\n\"Voi niitä, jotka joutuvat hänen alaisikseen!\" toisti kuningas ja\nkäveli poispäin katsoakseen ratsuja. \"Hän on ihmistunnoton!\"\n\n\"Niin kylläkin\", nauroi Daghar tuimasti, \"hän onkin hunni!\"\n\n\"Skiiriläismies!\" virkkoi Ellak uhaten, mutta maltillisena.\n\n\"Anna hänelle anteeksi\", pyysi Ildiko. \"Eihän se juuri sinuun satu.\nOlethan puoliksi meidän vertamme.\"\n\n\"Mutta Dzengisitz\", jatkoi Daghar vihoissaan, \"on oikea hunni.\nTäysverinen hunni! Kansansa ylpeys ja loistokappale.\"\n\n\"Siksipä isä rakastaa häntä\", lausui Ellak surullisena.\n\n\"Ja miten hunneissa voisikaan olla ihmisyyttä!\" intoili Daghar.\n\"Niin, tuntea edes inhimillistä sääliä! Eiväthän he olekaan ihmisiä\nensinkään!\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\" kysyi Ellak.\n\n\"Siitä elää taru kaikkien germaanilaiskansan keskuudessa! Ja se puhuu\ntotta.\"\n\n\"Olen kuullut siitä. Mutta itse laulua en ole kuullut. -- Tuolla\ntakanasi, Daghar, riippuu harppusi, se usein mainittu. Ota se esille!\nAnna minun ihailla taitoasi; monesti olen kuullut sitä ylistettävän.\nLaula se laulu 'Hunnien synnystä', se kai on sen nimi, eikö niin?\"\n\n\"Niin on! Mutta?...\" Vain vastahakoisesti otti Daghar vastaan tuon\npienen kolmikulmaisen harpun, jonka Ellak päästi irti läheisestä\npensaasta, johon se oli ripustettu leveästä punaisesta nahkahihnasta,\nja ojensi sen hänelle.\n\n\"Ei toki!\" puuttui Ildiko puheeseen. \"Älä pyydä sitä kuulla. Se\nhaavoittaa sinua!\"\n\n\"Olen tuskiin tottunut. -- Aloita!\"\n\n\"Siis tahdot kuulla?\"\n\n\"Minä pyydän.\"\n\n\"No, niin, kuule sitten!\"\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nHän pyyhkäisi kädellään pari kertaa kieliä ja rupesi sitten\nkauniilla, soinnukkaalla äänellä puoliksi laulaen sanelemaan, välisti\nsäestäen sanoja koskettelemalla pari kertaa kieliä:\n\n        Kauan ma kuljin maailman rantaa\n        tiedustellen tietäviltä\n        kansojen kehtoa, alkua aikain.\n        Taivas soi mulle saalihin suuren.\n\n    Alkua ylhää germaanein suku suuri!\n    Wotan isä on keihäskelpojen goottein;\n    Saxnotistapa, poiasta voittaja-Wotanin\n    juontavat juurensa salskeat saksit;\n    Donar taatto on tanskalaisten ja pohjan poikain.\n    Ziu ja Zisa, ne on elonantajat uljaan\n    heimon tuon alemannien, kunnon kansan.\n    Eru luoja on markomannien, miehevämielten;\n    Irmin tyyringien, rodun rohkean, alkaja ammoin.\n    Forsete, ma kuulin, friisien on esivanhin. --\n    Wotanin viehkeä vaimo, Frigga, hän synnytti tälle\n    ylvähät nuo esitaatot\n    frankkien hilpeän heimon ja ratsuri-ruugein.\n\n        Mut toki toista ja kammottavaista\n        kuulin ma synnystä hurjien hunnein!\n        Goottien heimoa hallitsi silloin\n        Ambl, amalungien suur' esivanhin.\n        Sai hän suomalaisnaisia vangiksi vainon teillä.\n        Suomalaiset on sukkelapäitä:\n        tunsi he vaattehen valmistuksen;\n        taisi he tehdä myös tuhotöitä:\n        kateen silmin he kaatoi karjan,\n        polttivat peltojen aimot aumat,\n        rakein he raiskasi versovan viljan,\n        leiskuvin liekein puhtahat pirtit.\n        Tauteja nosti he myös menoks' miesten:\n        kansoa kaatui!\n\n        Murhaa muutakin saivat he aikaan:\n        sankarten sammui lemmen liekki;\n        äideiltä ehtyi maito:\n        rinnoista virtasi verta!\n        Syntyi sukua surkeata ja synkkää,\n        lapsia kädettömiä, ah, kammoksi kaikkein.\n\n        Kunnon gootit valtoihin vihan vimmatun joutui:\n        päättivät pois perin heimostansa\n        karkoittaa nuo lemmon loitsija-naiset.\n        Käynyt ei laatuun kolkata heitä:\n        tahrata ei saanut kurjain tuhka\n        Goottien kontuja. Mädätä voineet\n        raadot ei kylissä goottein,\n        jott'ei jumalten kirous julma\n        saastutettuhun sattuisi seutuun.\n\n        Kauas karkoitettihin pois polon pohjan puoleen\n        vainotut velho-vaimot kylmähän, kolkkohon korpeen,\n        miss' oli synkeät suot, ruton, tautien paikat, parhaat.\n        Sinne gootit kuljetti kolkot, villit vaimot\n        uskoen: nälkä ja kurjuus heidät kuololle korjaa.\n\n        Mutta ah! Kirous kansojen! Näin ei käynyt!\n        Henget herjan ja himon ja häpeän hurjat,\n        Wotan jotk' oli tuominnut tänne\n        ihmisten ilmoilta seutuhun summaan,\n        nousivat nyt, heti vainuten vaimot,\n        soitten pohjista, paikoista tappavan taudin\n        hyökäten päin himon kiihkossa hullun,\n        ottivat villit velhot vaimoiksensa.\n        Hirviöt yhtyi hirviöihin.\n        Ei kodin rauhassa vietetty heidän häitään.\n        Ei! Sotaratsun seljässä synnytettiin\n        maailmaan järin julkea, julma ja juonikas joukko:\n        väärät sääret ja koukkuseljät,\n        tihrusilmät ja nokinaamat;\n        -- ratsumiehiä vailla vertaa;\n        seljassa ratsun he syntyivätkin! --\n\n        Kirous kansojen! Sukua sutten syntyi määrätön määrä.\n        Tää on synkeä synty herjojen, hurjien hunnein.\n\nHän lakkasi väsähtäneenä, sillä hän oli esittänyt laulun alinomaa\nkasvavalla intohimolla, lopuksi ei enää lausuen, vaan äänekkäästi,\nvihaisena laulaen, yhä rajummin näppäillen kieliä; hän hehkui.\n\nTyynnyttäen laski Ildiko valkean kätensä hänen olkapäälleen, katsoen\nsamalla osaaottavasti Ellakiin, joka liikahtamatta oli kuunnellut\nesitystä tummat silmät maahan luotuina.\n\nNyt hän loi ne ylös ja katsoi, syvän surullisena, ensin tyttöä,\nsitten laulajaa.\n\n\"Kiitoksia paljon\", hän virkkoi levollisena. \"Se oli opettavaa.\nSinä esitit ruman kauniisti. Ilmeisesti uskot sen todeksi. _Se_ on\npahinta.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Niin valtava on siis hunnilaisviha, että sellainenkin mies kuin sinä\nsaatat uskoa tuollaisia imettäjäsatuja! --\"\n\n\"Minä uskon\", vastasi Daghar uhmaten, \"siksi, että haluan sitä\nuskoa. Tarina ei valehtele! -- En minä sitä sinulle mielelläni olisi\nlaulanut -- tahdoin olla sinua loukkaamatta! -- mutta jonkun toisen\nsallisin sen mielelläni kuulevan hänen kartanossaan ja kaikkien hänen\nseuralaistensa ja vieraittensa. Halusta laulaisin sen kerran hänelle!\nVihakin innostaa ja panee harpun kielet heleämmin soimaan.\"\n\n\"Minä mieluummin kuulen niistä -- rakkauden helkkyvän! Laula nyt\nminulle, pyydän, rakkauslaulu. Sinähän tunnet -- ja tunnet myös,\nmiltä tuntuu olla rakastettu! -- sen hyvin.\"\n\n\"Olet oikeassa\", huudahti kuninkaanpoika, silmät loistaen. \"Enkä minä\nsiihen tarvitse valmistusta: kun vain näen hänet!\"\n\nJa hän aloitti heti, voimakkaasti kosketellen kieliä:\n\n    Herttaisin, hienoin ja hempein\n    kaikista naisista maan sekä taivaan\n    Ildiko ihana impi!\n    Viehkeä vertaa on vailla.\n    En edes talosta taivaan,\n    joukosta jalojen\n    löydä Ildikon laista\n    muita kuin yhden ainoon. --\n    Ei se ole Freija -- tuo liian, vapaa,\n    rauhaton rakkaudessa\n    ja mieleltä muuttelevainen.\n    Ei se ole Nanna -- ei, ei hänkään,\n    tuo ylen arka ja hento ja herkkä:\n    Nannasta ei ole vaaraa vastaan;\n    vaaran uhkakin vienon jo voittaa.\n    -- Mutta Ildiko, hän tavalla tammen,\n    tiedän sen, myrskyjä uhmaa,\n    rohkearinta ei vaaroja väistä,\n    ei kuoloa kammo. --\n    _Frigga_, tuo naisten nainen,\n    ylpeä, ylhä ja uljas,\n    Wotanin, taivahan taaton, voimava vaimo,\n    ken osan saa tämän aivoituksista aina,\n    niinkuin myös kademielten kaunan,\n    _Frigga_, hän on Ildikon ainoa verta.\n\n    Ah, ken kyllin kunnolla voisi\n    laulaa laadun ja luonnon\n    Ildikon, ihanan immen?\n    Vainen Daghar, joll' on se taivahan onni,\n    häntä ett' armas lempii.\n\nHän vaikeni, luoden ihastuksesta kuuman katseen noihin kauniisiin\nkasvoihin, jotka kääntyivät poispäin punastuen suloisesta\nmorsiankainoudesta; mistään välittämättä hän antoi harppunsa pudota\nnurmikolle, hän aikoi tarttua Ildikon käsivarteen -- mutta tylysti\nhän torjui nuorukaisen vasemman käden ankaralla liikkeellä. Vain se\nhänen onnistui saada tavoitetuksi käteensä; ja sitä puristaessaan\nhän luuli tuntevansa hyvin heikon vastapuristuksen; jo se teki hänet\nonnelliseksi.\n\nSillävälin oli Ellak huomaamatta nostanut poisnakatun harpun maasta;\npitkään hän miettien katseli noita kahta onnellista, jotka eivät\nhäntä nähneet. Sitten hän kosketteli varovaisesti kieliä ja lauloi\nhunnilaiskielellä hiljaa itsekseen:\n\n    Päivätär, tao kauniskasvo,\n    kullallensa kuulukohon!\n    Vaunuissansa kantta taivaan\n    kulkevi hän kultaisissa\n    valkokutrein hulmutessa.\n    -- Kutrit nuo on päivänpaiste! --\n    Niin on kaunis kasvoiltansa,\n    että meidän empimättä\n    pakko sulkea on silmät.\n    Kuitenkin me kuolevaiset\n    ihannoiden ihmeellistä\n    palvomahan polvistumme:\n    \"Kiitos, että meille loistat,\n    että sulta suonihimme\n    virtaa tulta taivaallista!\n    Kiitos, että sulta saamme\n    elon uljast' uskallusta,\n    pahaa jok' ei pelkää päivää,\n    mut ei kuoloakaan kammo.\n    Mitä meillä onnellista,\n    siitä vainen sulle kiitos!\"\n\n    Päivätär, tuo kauniskasvo,\n    kullallensa kuulukohon! --\n    Antakohon armiaasti\n    kurjienkin kiittää häntä!\n\nHän vaikeni ja ripusti harpun jälleen pensaaseen.\n\nDaghar otti häntä kädestä: -- Ellak ojensi silvotun oikean käden\nasemesta vasemman. \"Surullinen laulu\", lausui skiiri, \"mutta kaunis,\njoskin hunnien tapaan.\"\n\nIldiko käänsi ihanat kasvonsa tyynesti hänen puoleensa. \"Ellak\",\nhän virkkoi hitaasti, \"mitä hyvää sinussa on, niin, jaloa\" --,\ntässä kohtasi hän syvästi kiitollisen katseen noista surullisen\nhaaveksivista tummista silmistä, -- \"mikä sinut on tänään tuonut\ntänne meitä varoittamaan ja auttamaan, se ei ole sinussa hunnia, vaan\ngoottia. En koskaan sano sinua enää hunniksi. Sinä et ole meille\nvieras. Minulle olet Amalahildin, et Attilan poika.\"\n\n\"Ja kuitenkin erehdyt, kuninkaantytär. Ja teet väärin tuolle\nmahtajalle. Tosin hän on hirmuinen, mutta myös suuri, jopa hän voi\nolla hyvä ja jalo, hän, joka minua niin katkerasti vihaa, isäni\nAttila, herra. -- Tulkaa, älkää vitkastelko enää. Hevosenselkään!\nTuossahan isänne lähettääkin ne jo tänne. Minä seuraan teitä itse\nnäyttääkseni suorimman tien.\"\n\n\n\n\n\n\nNELJÄS KIRJA.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nMonta päivää saivat lähettiläät kärsivällisesti -- tai\nkärsimättömästi -- odottaa Attilan leirissä.\n\nMajoitettuina useihin arvokkaimpiin puutaloihin kestittiin heitä\nrunsaasti ja kohdeltiin hyvin. Vigilius vältti noita neljää ystävää,\nsamoinkuin hekin häntä.\n\nEdiko oli kateissa; kun kysyttiin, oliko hän kenties rientänyt\nvaltiaan perässä, vastasivat hunnit olkapäitään kohauttaen: \"Kukaan\nei tunne valtiaan, kukaan ei hänen uskottujensa salaisuuksia.\"\n\nByzantilaisiin ja roomalaisiin teki tuon puisen kuninkaankaupungin\nelämä oudon vaikutuksen; barbaarisen raakuuden rinnalla tolkutonta\nloistoa, ja sitten taas yksinkertaisuutta, joka tuollaisten\naarteiden ohella, sellaisen vallan huipuilla ei voinut johtua\nkykenemättömyydestä, vaan jonka täytyi olla tarkoituksellista.\n\nEräänä iltana kuljeskelivat nuo neljä matkamiestä taas telttamajain\nleiriraitteja ja juttelivat -- kummissaan ja kauhuissaan samalla --\ntästä valtakunnasta ja sen hallitsijasta.\n\n\"Ei ole ihme eikä mikään\", arveli Priscus, \"että barbaari -- hunni!\n-- on joutunut päästään pyörälle tällaisesta menestyksestä, ja oman\nonnensa huumaamana, 'hybrikseen', sanomme määrättömään pöyhistelyyn\nme kreikkalaiset.\"\n\n\"Niinpä niin, kukaan kuolevainen\", virkkoi Maximinus, \"josta jotakin\ntiedämme, josta historia mainitsee, ei Aleksanteri makedonialainen,\nei suuri Julius, ole yhtä lyhyessä ajassa saavuttanut niin\nsuunnatonta menestystä.\"\n\n\"Onko hän sitten tosiaan\", huokasi Primutus, \"vallannut koko Skytian\nherruuden käsiinsä?\"\n\n\"Se sana tietää jo sinänsä mittaamatonta, silmänkantamatonta\nvaltiutta\", lausui Priscus.\n\n\"Byzantionista Thuleen, Persiasta Reinille\", lausui Romulus.\n\n\"Niin\", jatkoi Priscus, \"aina hamaan medialaisten, persialaisten ja\nparttilaisten maille asti ovat hänen pysähtymättömät, väsymättömät\nratsumiehensä saapuneet ja osaksi petoksella, osaksi uhkauksin ja\nväkivallalla taivuttaneet nämä kansat liittoon Byzantionia vastaan.\"\n\n\"Ja valitettavasti ei saa lohduttautua sillä, että tämä suunnaton\nvalta olisi pystytetty paljaastaan vain sokean sotaonnen varaan\nilman sisällistä ryhtiä. Saattaa olla hirviö, tuo hunni -- pieni hän\ntotisesti ei ole.\"\n\n\"Onpahan sitten suuri hirviö!\" murahti Noricumin prefekti.\n\n\"Mutta ei häneltä rauhantoimissakaan puutu suuruudenpiirteitä\",\nvastasi Priscus.\n\n\"Äh, ainoastaan hunnit, sarmaatit ja lisäksi juuri ja juuri germaanit\nkärsivät hänen valtiuttaan.\"\n\n\"Eivät germaanit mielellään\", huomautti Romulus. \"Ne rimpuilevat\nvaljaissa.\"\n\n\"Mutta kreikkalaisten ja roomalaisten\", aloitti Primutus taas,\n\"niiden täytyy kantaa hänen iestään epätoivoisina!\"\n\n\"Eipä niinkään, hyvä ystävä\", vastasi reetori, \"tässä on\nvastatodistus, jonka eilen koin: kreikkalaiset, jotka saisivat palata\nvaltakuntaamme, jäävät vapaaehtoisesti Attilan alaisiksi.\"\n\n\"Uskomatonta!\" lausui Patricius epäillen.\n\n\"Mutta totta! Kuulkaa vain.\"\n\n\"Kävelin eilen yksikseni leirissä. Huutaapa silloin joku minulle\nkreikkalaisen tervehdyksemme: 'chaire!' Pyörähdän hämmästyneenä\nympäri, niin siinä minua tervehtii kreikkalaispukuinen ateenalainen\nja kertoo, miten hän ollessaan kauppamatkoilla oli saapunut\nViminaciumiin, siellä hänet yllätti äkkiä syttynyt hunnilaissota,\njoutui kaupungissa muiden mukana piirityksiin, ryntäyksen jälkeen\nvangiksi ja tavaroineen rahoineen jaossa Attilan mieskohtaiseksi\nsotasaaliiksi. Mutta orjat saavat hunnilaisen oikeuden mukaan\nlunastaa itsensä vapaiksi, jos he viholliselta ottamastaan saaliista\nvoivat maksaa herralleen tämän itsensä vahvistaman hinnan.\nHeleios -- se oli uuden kesti-isäntäni nimi, hän näet pakotti\nminut lähtemään hänen upeaan, täydellisesti kreikkalaiseen tapaan\nsisustettuun taloonsa ja tarjosi minulle oikeaa samosviiniä --\noli Ellakin, Attilan urhoollisen pojan, sotajoukoissa anteja ja\nakaziireja vastaan käydyssä sodassa kunnostautunut ja palattuaan\ntältä voitokkaalta sotaretkeltä ostanut itsensä Attilalta vapaaksi\nsaalistamallaan kullalla. Hän olisi nyt voinut vapaasti palata\ntakaisin Byzantioniin tai Ateenaan. Mutta hän jäi tänne ja pysyy\ntäällä kuolinpäiväänsä asti. Hän saa istua hallitsijan pöydässä\nja selitti minulle, kun asiaa pahastuen kummaksuin: 'Elän täällä\nhunnien parissa paljon onnellisemmin kuin aikoinani keisarin maassa.\nSotapalveluksen vaara ja rasitus on kummassakin valtakunnassa sama,\nse vain eroa, että sotapäällikköjensä pelkuruuden, lahjottavuutensa\nja pystymättömyytensä takia joutuvat byzantilaiset säännöllisesti\ntappiolle, mutta hunnit Attilan johdolla ovat -- yhtä ainoaa\npoikkeusta lukuunottamatta -- aina voittaneet. Rauhanaikana on\nkuitenkin elämä Byzantionin tai Ravennan keisarin valtakunnassa\nkirous, Attilan mailla siunaus. Mikään ei siellä ole varma\nveronkantovirkamiesten ahneudelta ja kiskomiselta eikä pieneläjä\nsaa tuomioistuimissa koskaan oikeutta, sillä hän ei pysty tuomareja\nlahjomaan eikä peloittamaan. Ja miten saisi kantaja Byzantionissa\nvoittotuomion, ellei hän jo ennakolta lahjo koko oikeustalon väkeä,\novenvartijoista alkaen ylimpään tuomariin asti, ja panttaa heille\nmonta sadasosaa kannevaatimuksensa summasta?' Ja se oli minun\nkuultava Attilan vapaaksi päästämältä kreikkalaiselta! 'Täällä',\npäätti tuo hunnilainen ateenalainen puheensa, 'hankkii hallitsija\nminulle ja kaikkein köyhimmällekin alamaiselleen, jolla ei ole\nmitään muuta kuin ratsu, kannukset ja keihäs, äkkipikaa oikeutta\nomain valtaherrainsa mahtavimpiakin vastaan. Äskettäin ryösti muudan\nsarmaatilainen ruhtinas köyhältä hunnilta varsan: puolen tunnin\nperästä hän oli jo ristiinnaulittu. Vain yksi ainoa voi ottaa\nminulta oikkunsa mielivalloin kaikki, vaimonikin; mutta niiltä,\njotka pysyvät hänelle uskollisina, ei hän hiustakaan katkaise eikä\nsalli katkaistavan. Ja kernaammin tunnustan yhden herran kuin kärsin\nkymmentätuhatta kiusanhenkeä'.\"\n\n\"Siinä syy, oi kestiystävä\", lopetti hän, \"minkätähden minä\nmieluummin olen Attilan alamaisena kuin kauppiaana Ateenassa tai\nreetorina Byzantionissa.\"\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nVihdoin, seuraavana päivänä, joutui koko leiri vilkkaaseen nyörinään,\njota voi verrata yht'äkkiä häirittyyn muurahaispesään.\n\nPari hunnilaista ratsumiestä oli ajaa karauttanut leiriin ilmoittaen\n\"herran\" tuota pikaa saapuvan.\n\nSiinä kihisi ja kuhisi kaikki sekaisin kaduilla ja leirin avaroilla,\nymmyrkäisillä toreilla: miehiä ratsain ja jalkaisin, naisia, lapsia,\nvapaita, sotureita, piikoja, hunneja ja kukistettujen heimojen\nomaisia pakkautui eteläpuolta kohti hallitsijaa vastaan.\n\nKohta sen jälkeen ilmaantui Ediko leiriin, etsi nuo neljä\nlähettilästä käsiinsä ja kutsui heidät katsomaan hänen johdollaan\nhallitsijan tuloa, tätä vastaan mennen, samoin kuin tekivät tuhannet\nmuut.\n\nUteliaina, jännityksissään seurasivat lähettiläät häntä; ajempain\nkokemustensa nojalla he jättivät nyt tuolta vaiteliaalta mieheltä\ntiedustelematta, mistä hän tulee. Vigiliusta hän ei ollut kehoittanut\ntulemaan mukaan, vaikka Ediko oli, niinkuin ystävykset hänen\nseurueeltaan kuulivat, ollut hänen kanssaan pitkässä salaisessa\nkeskustelussa hänen majapaikassaan.\n\nEdiko saattoi muukalaisia; kunnioittavasti antoivat hunnit tietä joka\nsuuntaan, mihin \"herran\" uskottu kulki; kaksi soturia hänen edellään\nastellen huusi välisti hänen nimeään, ja se riitti.\n\nAttilaa vastaan oli lähtenyt pitkä, pitkä kulkue nuoria tyttöjä\nnoin puoli tuntia varhemmin lounasta kohti Tonavalle vievän leveän\nroomalaistien eteläportille. Varreltaan korkeimmat kannattivat,\nkaksittain oikealla ja vasemmalla kadun kummallekin puolen\nasettuneina, korkeakaarteisilla ohuilla puoliympyränmuotoisilla\npuuvanteilla leveitä, kirjavia pingotettuja palttinakankaita suojaksi\naurinkoa vastaan.\n\nKunkin kahden sellaisen vanteenkannattajan välissä käveli kaksi\nmuuta tyttöä tahdissa edestakaisin: aina neljä askelta eteen ja\nkaksi taaksepäin; kukin tyttökahdeksikko oli puettu samanvärisiin\nvaatteisiin, ja kaikkien leirissä edustettuina olevain heimojen\nja kansakuntain kauneimmat tytöt oli tähän valikoitu; eteen- ja\ntaaksepäin astellessaan he huojuttelivat suloisesti yläruumistaan\nja paljaita käsivarsiaan, rytmillisin notkistuksin itseään tuutien,\nkohottautuen ja notkistautuen, yksitoikkoisten laulujen tahdissa,\njoita he samalla lauloivat hunnien kielellä.\n\nKummastellen katselivat muukalaiset tätä omituista, ei millään muotoa\nsulotonta näytelmää.\n\nNyt kohosi kaukaa tieltä pölyä ilmaan: Attila lähestyi.\n\nKulkueen etupäässä saapui sakea joukko hunnilaisratsumiehiä pienien\nhevosten selässä, joiden harjat olivat takkuiset ja pörröiset.\nHunneilla oli yllään kauas liehuvat roomalaisten sarmaticumeiksi\nnimittämät vaipat, jotka kävi niihin kiinnitetyillä hihnoilla\nsitominen kokoon ja joita myös saattoi käyttää hevosloimina. Niiden\nalla oli heidän rintansa ja selkänsä peitteenä liivien tapainen\nihokas, parkitsemattomasta hevosen vuodasta tehty, ja siihen lujasti\nhakasella liittyvä leveä vyö alaruumiin kohdalla, joka kuitenkin\nulottui vain puoliväliin lonkkaa; samoinkuin käsivarret olivat\nsääretkin paljaina hyvän matkaa polven yläpuolelle; kengät olivat\ntuntemattomat; vasemman nilkan ympärille oli kiristetty hihna, joka\npiti kantapäässä kiinni kannusta, jonka virkaa teki monesti vain\nvahva, terävä oka.\n\nNäiden mongoolien luonnostaan keltainen iho kävi kasvoissa,\nniskassa, kaulassa, käsivarsissa ja säärissä auringonpaahteen\nvaikutuksesta, ja arojen tomua kun ei koskaan huuhdeltu pois,\nsyvästi tummankeltaiseksi, melkein kirkkaanruskeaksi, kiillotetun\nvuoripetäjän tai tervaspäreen väriseksi.\n\nPäänsä he pitivät enimmäkseen minkäänlaisetta peitteettä; vain\nrikkaammilla koristi päätä korkea, teräväksi huippeneva musta\nlammasnahkainen lakki. Pitkinä sileinä suortuvina, ei milloinkaan\nkiharaisena tai kutrisena, riippui heidän likaisenruskea tukkansa\nmatalalta, taaksepäin viettävältä otsalta kasvojen päälle aina\nrumasti ulkoneviin teräviin poskiluihin ja kapeihin rakomaisiin\nmustiin silmiin asti, jotka olivat melkein tykkänään vailla\nkulmakarvoja; juhlapäivinä voitelivat naiset tämän päänkoristeen\nrunsaasti hevosentalilla, niin että se kiilsi pitkän matkan päähän\nja -- haisi. Silmäripset olivat mustat ja lyhyet, parrankasvu\nperäti huono: vain leuasta törrötti yksinäisiä tupsuja kankeita,\npahanvärisiä, harjaksenkaltaisia karvoja.\n\nVaippain ja alusvaatteiden koristeena oli rikkailla paksuja,\nmauttomasti, kömpelösti ja jykeästi ommeltuja kulta- ja hopeahelyjä:\nkappaleita, siruja kaikenlaisista roomalaisista astioista, kulhoista\nja ruukuista tai ovien tai vaunujen heloista murretuista palasista\nsaatuja, tai myös lävistettyjä kulta- ja hopearahoja, jotka oli\nommeltu poikittain noihin suippoihin lakkeihin tai pujotettu kapeaan\nnahkanauhaan keltaisen kaulan ympärille; ja heleästi kilahtivat ne\ntoisiinsa, kun ratsu vähänkin liikahti: se miellytti hunneja.\n\nSitävastoin osasivat hunnilaisnaiset koko aistikkaasti kutoa\nkirjavia, kämmenen levyisiä tai sormen levyisiä palttinakaistaleita,\njotka sitten mitä moninaisimmin kirkkain, usein räikein\nvärivaihteluin ommeltiin naisten vaippoihin tai paitoihin ja\nnäyttivät somilta; vyön asemesta piti solmuinen nuora heidän likaista\npaitaansa koossa; naisillakin oli tukkaa varsin niukalti, mutta\nsitä ahkerammin he hoitivat sitä talilla ja -- ennen kaikkea --\ntammanmaidolla.\n\nRatsumiesten aseina oli pitkä jousi ja pienet, lyhyet, mustat,\nruo'osta tai puusta tehdyt nuolet, kärki harvoin rautaa, mutta sangen\nusein myrkytetty, belladonnan tai villikaalin mehuun kastamalla;\nheillä oli useita tusinoita näitä vasamia pitkissä, käyrissä,\ntavallisesti somilla leikkauksilla kaunistetuissa ja runsaasti\njalokivillä ja helmillä kirjaelluissa lehmuksisissa viinissä,\njotka riippuivat pitkistä nahkahihnoista heidän selässään. Ennen\nhyökkäystä, joka tehtiin täyttä laukkaa ratsastaen, ja sen kestäessä\nhe varistivat vihollisen päälle suoranaisen pilven näitä pieniä\nsiriseviä nuolia; hyökätessäänkin, sillä he pysyttelivät satulattoman\nratsunsa selässä yksistään reisiensä puristuksella ratsun kiitäessä\ntäyttä karkuakin; ohjasnuora oli elukan kaulalla ja ratsastajalla oli\nmolemmat kätensä vapaina aseiden käyttöön.\n\nPaitsi jousta ja nuolta he käyttivät myös pitkiä, ohuita,\nteräväkärkisiä peitsiä; kärjen alapuolella lepatti punaisella\nsiteellä koottu tukku ihmishiuksia, jotka oli otettu tavallista\nenemmän vihatun, surmatun vihollisen päästä. Mutta aivan erikoisesti\nheitä miellytti hirmuinen ruoska; lyhyeen puu- tai nahkavarteen\noli kiinnitetty viisi, seitsemän, yhdeksän kaikkein vahvimmasta\npuhvelinnahasta leikattua kaistaletta ja niihin solmittu nyrkin\npaksuisia solmuja, joihin taas oli ommeltu lyijykuulia tai raskaita\nkiviä; mestarillisesti osasivat he käyttää tätä peloittavaa asetta\nsinkauttamalla sen pitkälle, niin että nuo raskaat painot musersivat\nviholliselta, johon osuivat, pään ja joka nikaman: \"hunnicaksi\" tai,\nsen jälkeen kun suuri hallitsija ilmestyi, \"attilaksi\" nimittivät\nmuut kansat tätä pelättyä ruoskaa.\n\nTuota ratsumiesetujoukkoa seurasi suuri määrä niin ikään ratsain\nhunnilaisia, germaanilaisia ja slaavilaisia päälliköitä, ruhtinaita\nja jalosukuisia, kaikki komeissa aseissa, hunnit kullasta kankeina ja\nkullassa kulisten ja puolipäiväauringon räikeässä valossa jalokivistä\nkimallellen ja säteillen.\n\nHeidän perästään, tuntuvan matkan päässä, ratsasti aivan yksikseen\nAttila vahaisen komealla mustalla oriilla. Ei ratsulla eikä\nratsastajalla ollut yllään koristuksen palastakaan; ei miekan kahva\neikä tuppi, ei hänen pukunsa eikä hevosen suitset olleet, niinkuin\nmuutoin oli barbaareilla, koristetut kullalla, jalokivillä tai muilla\nkalleuksilla.\n\nKorkea, ylöspäin suippeneva karitsannahkalakki teki tuon\nlyhytvartisen miehen korkeamman näköiseksi kuin hän oli; hänen\nhahmostaan ei ollut paljon näkyvissä: hienosta ruskeanpunaisesta\nvillakankaasta valmistettu pitkä ja leveä poimuvaippa aaltoili\nleveältä, lyhyeltä häränniskalta ja valtavilta, korkealle\nkohotetuilta olkapäiltä ratsastajan ympärillä joka puolella\nnilkkoihin asti; kun se oli sivuilta viilletty auki, jäivät paljaat\nkäsivarret vapaiksi; vasen käsi piteli huolimattomasti sileitä\nhihnasuitsia; oikealla hän välisti vastasi hitaalla, melkein\njuhlallisella liikkeellä hunniensa haltioituneisiin riemuhuutoihin\n-- ne olivat kuin susien ulvontaa; tuo liike teki ikäänkuin\nsiunauksenannon vaikutuksen: hän viittasi korkean ratsun selästä alas\nojennetulla, hieman kuperalla kädellään, ikäänkuin onni ja menestys\nvirtaisi noista lyhyistä, lihaisista, rumista sormista.\n\nHallitsijan perästä tuli, hekin melkoisen matkan päässä, toinen parvi\nylhäisiä miehiä, hänen valtakuntansa kaikista alaisista kansoista;\npitkän saattueen loppupään muodosti, samoinkuin etujoukkona oli,\ntaaja ratsasjoukko hunnilaisia keihäsmiehiä, jotka ympäröivät\nhämmästyttävän runsasta metsästyssaalista, jota kuljetettiin monissa\nmataloissa, leveissä nelivaljakon vetämissä kärryissä.\n\nJättiläismäinen visentti -- Attila oli itse ja yksin sen keihästänyt\n-- täytti yksin kokonaiset vaunut. Pienemmät puhvelit, pari karhua,\nmonta sutta, kolme hirveä, useita saksanhirviä, metsäkarjuja ja\nyksi ilves, sitten kaikenlaisia kahlaajia, haikaroita ja kurkia,\njotka kallishintainen islantilainen haukka oli iskenyt, oli tasattu\nmuihin ajoneuvoihin. Vieressä oli maalauksellisessa taiteellisessa\nepäjärjestyksessä metsästysaseita ja metsästyskaluja joka lajia:\nheittokeihäitä, jousia, viiniä, nuolia, jahtitorvia ja -puukkoja\nkiilsi ja kimalteli lehtikasojen välistä, joilla kaadetut eläimet\noli auringonsäteiltä suojattu; mutta myös kuopista, ansoilla ja\nverkoilla elävältä pyydystettyä riistaa kuljetettiin perästä, ja tuon\ntuostakin kuului kumeaa mylvintää, sitten röhkimistä, ja äänekästä\nulvontaa monipäisen koiraparven vihaisen murinan säestämänä -- ne\nolivat valtaisia molossilaisia koiria, karhun- ja sudenajajia, jotka\nhimoitessaan eläviä vihollisia niin rajusti tempoivat ketjujaan, että\nväliin kiskoivat esteleviä palvelijoita mukaansa.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\n\"Katsokaahan vain, noita ihmisiä! Tuota ratsastustaitoa\", huudahti\nRomulus.\n\n\"Eivät ne ole ihmisiä eivätkä ratsastajia\", arveli reetori,\n\"kentaureja ne ovat: mies ja ratsu ovat yhtä ainetta.\"\n\n\"Katsopa tuota tuolla!\" ihmetteli Primutus. \"Hyppää selästä -- lyödä\nläimäyttää ratsuaan kämmenellä -- se karkaa tiehensä.\"\n\n\"Mutta ratsastaja tavoittaa sen\", virkkoi Ediko tyynesti.\n\n\"Totisesti! Tarttuu hulmuavaan harjaan!\"\n\n\"Kas niin! Tosiaan! Istuu taas selässä! Täydessä juoksussa keikautti\nitsensä selkään.\"\n\n\"Entä tuo tuon päistärikön selässä! Se syöksyy maahan! Vielä\nsittenkin yhä riippuu! Hän on mennyttä miestä.\"\n\n\"Johan nyt\", rauhoitti Ediko. \"Nähkääs: vaakasuorana hän roikkuu\nhevosen kupeella, pitäen oikealla kädellään kiinni harjasta,\nvasemmalla hännästä. Nyt -- no, hän istuu jälleen paikoillaan!\"\n\n\"Entä tuo tuolla -- seuraava! Ratsastusasennosta hän hyppäsi\ntasajalkaa satulattomaan selkään!\"\n\n\"Hän seisoo selässä. Seisten ratsastaa.\"\n\n\"Entä tuo tuolla vasemmalla! Putoaa! Jää laahauksiin! Pää alaspäin!\nHänen hiuksensa tapaavat maata.\"\n\n\"Eipähän\", selitti Ediko. \"Hänhän puristaa jaloillaan hevosen vatsaa\nja selkää.\"\n\n\"Kas noin! Nyt hän istuu taas. Ja nauraa!\"\n\n\"Se on: irvistää\", paransi Priscus. \"Mutta katsokaapa tuota! Tuota,\njolla on kultakirjainen lakki!\"\n\n\"Ja kultainen viini.\"\n\n\"Hän ottaa viinestä nuolen.\"\n\n\"Jännittää jousen.\"\n\n\"Tähtää. Ratsun pyyhältäessä täyttä karkua! Ylöspäin!\"\n\n\"Mihin hän tähtää? Minä en näe mitään.\"\n\n\"Pääskynen --!\"\n\n\"Nuoli kiitää.\"\n\n\"Pääskynen putoaa!\"\n\n\"Kuulkaa, minkälaisen riemukirkunan ne päästävät!\"\n\n\"Se oli\", virkkoi Ediko, \"Dzengisitz, iältään järjestyksessä herran\ntoinen poika. Kansansa paras ampuja ja ratsastaja.\"\n\n\"Nyt taas! Hän laukaisi taas!\"\n\n\"Tuolta lapselta myssyn päästä.\"\n\n\"Mikä ilkityö!\"\n\n\"Eipä, hänhän osui\", vastasi Ediko.\n\n\"Mutta kuulkaa! Mitä kauheaa rätinää tuo on?\"\n\n\"Ja kilinää! Mitä se on?\"\n\n\"Hunnien sotasoittoa. Roomalaisten tuuban ja germaanien torvien\nasemesta\", lausui Ediko.\n\n\"Katso, ohutpuisia tasaisia vanteita!\"\n\n\"Joiden reunaan on kiinnitetty pieniä kulkusia ja tiukuja.\"\n\n\"Ne kilisevät niin räikeästi.\"\n\n\"Vanteiden päälle on pingotettu nahka.\"\n\n\"Rummuttavat puisilla nuijilla.\"\n\n\"Niin tekevät\", vahvisti Ediko. \"Mutta nahka -- tiedättekö, minkä\neläimen? Ihmisen. Hänen oma keksintönsä. 'Kuninkaiden', hän tuumi,\n'jotka rikkovat uskollisuusvalansa, pitää vielä senkin jälkeen, kun\nheidät on teloitettu, palvella minua: kuoltuaan saavat laulaen ja\nhelisten seurata minun voittokulkuani'.\"\n\n\"Tosiaan sievää musiikkia\", Priscus nyökkäsi päätään. \"Ja\nopettavaista niille kuninkaille, joiden tulee sitä kuunnella.\"\n\nAttilan ratsastettua eteläportista ja tultua lähelle leirin\nensimmäistä taloa avautuivat sen ovet ja ulos astui erinomaisen\njalopiirteinen, kullalla reunustettuun valkoiseen viittaan puettu\nnuori nainen monien neitojen ja palvelijain saattamana, sylissään\nkapalolapsi.\n\nNuori äiti jäi seisomaan hallitsijan oriin eteen, joka, kun isäntä\nsitä pidätti, kärsimättömänä kuopi; nainen polvistui ja laski lapsen\nratsun kavioiden eteen; vasta kun Attila mitään virkkamatta oli\nnyökäyttänyt myöntymykseksi, nosti hän sen pois, suuteli sitä, nousi\nylös, kumarsi syvään ja käveli lapsi sylissään takaisin taloon.\n\n\"Mitä tuo merkitsi!\" tiedusteli Patricius.\n\n\"Kuka se kaunis nainen oli?\" kysyi Primutus katsoen menijän jälkeen.\n\n\"Vähäaasialainen kreikatar\", selitti Ediko. \"Se merkitsi, että herra\ntunnusti lapsen omakseen; muutoin olisivat kaikkien ratsujen kaviot\ntallanneet äidin ja lapsen.\"\n\n\"Miten kaunis...!\" toisti komea Primutus ja yritti kääntyä vielä\nkatsomaan häntä.\n\nLeppeästi tarttui Ediko häneen: \"Anna olla, kestiystävä. Näin on\nvarmempi.\"\n\nNyt ilmaantui lähimmän talon puuaitauksesta vanha nainen, yllään\nhunnilaispuku, jota koristivat siihen runsaasti ommellut roomalaiset\nkultasolidit, ja niin ikään useiden nais- ja miesorjain saattamana.\nHän tuli hallitsijan oikealle sivulle ja tarjosi hänelle kauniilla\nhopeakulholla -- korinttilainen taideteos, jonka ulkopuoli kuvasi\njumalain ateriaa Olympossa -- ohuiksi viipaleiksi leikattua, vahvasti\nsipulilta haisevaa raakaa lihaa. Suopeana nyökäytti herra päätään,\npisti sormensa astiaan ja söi veristä lihaa ja väkevää sipulia.\nSyvään taivuttaen päätään vetäytyi vanhus pois ja Attila lähti\nratsastamaan edelleen. Hän ei ollut vielä lausunut sanaakaan.\n\n\"Se oli Tzasta, hänen uskotuimman neuvonantajansa Khelkhalin\npuoliso\", virkkoi Ediko. \"Katsokaa tuonne, tuon vanhan miehen\nkorkeaa vartaloa -- hän istuu päistärikön selässä, joka astuu\nheti herran ratsun perässä. Ainoastaan Tzastalla on kaikkien\nhunnilaisruhtinattarien joukosta oikeus tervehtiä palaavaa\nhallitsijaa hunnien vanhimmalla ruoalla, raa'alla hevosenlihalla ja\nraa'alla sipulilla.\"\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nNyt hyppäsi Attila hevosenselästä -- hän ratsasti satulatta, niinkuin\nkaikki hunnit -- ketterän tottuneesti ja liikkeissään hämmästyttävän\nnuorekkaana; mutta ei hän hypännyt maahan, vaan hänen eteensä\npolvistuneen slaavilaisen ruhtinaan niskaan -- hänen vuorokseen oli\ntämä kunnianosoitus tällä kertaa sattunut.\n\nLeirikaupungin kaikilta kujilta tulvasi nyt iso joukko väkeä, naisia\nja miehiä. Germaaneja, slaaveja, suomalaisia ja hunneja, samoinkuin\nroomalaisia ja kreikkalaisia -- kaikkia näitä kieliä kuului sekaisin;\näänekkäin huudoin, käsivarret rukoillen ojennettuina monet pyysivät\nhallitsijaa kuulemaan heitä, anoivat apua ja oikeussuojaa.\n\nTämä jäi seisomaan, kasvojensa ilme vakavana; kaikkien silmät olivat\nnyt häneen käännettyinä; hänen viittauksestaan päästi hunnilainen\njalkavartioväki, joka taajaan ympäröi häntä joka puolelta,\nkeihäidensä ahtaasta aukeamasta yksityisiä anojia esiin, sittenkuin\nensin oli ottanut pois heidän avoimesti kantamansa aseet ja tutkinut\nheidän vaatteensa.\n\nPäässeet heittäytyivät maahan Attilan eteen, suutelivat hänen\npaljaita jalkojaan -- hänkin näet käveli ja ratsasti avojaloin -- ja\nesittivät hänelle pyyntönsä tai valituksensa; enimmille hän antoi\nheti paikalla päätöksen -- vain hunnien kielellä -- ja varsin moni\nnoustuaan ja poismennessään kiitti häntä riemuhuudoin.\n\nSilloin astui upeasti puettu hunnilaispäällikkö, jota vahdit\nkunnioittavasti tervehtivät, hallitsijan eteen, kumarsi syvään ja\nlausui: \"Herra, anna anteeksi, että palvelijasi esittää sinulle\npyynnön.\"\n\n\"No, uskollinen Tsendrul? Olet murskannut koko amiltsuurien kansan\nratsujesi kavioiden alle. Ellei ole kysymyksessä taivaan tähti, --\npitää sinun saaman, mitä ikinä pyytänetkään.\"\n\n\"Metsästysretkellä kertoi jahtimestarisi, kun olimme siltä\nvaltaiselta metsähärältä, jonka tapasimme kuopasta, kahdeksalla\nvahvalla köydellä sitoneet jalat ja sen silmät peittäneet, että sinä\nvoisit --\"\n\n\"Kyllä minä sinun mieliksesi sen tempun vieläkin teen omaisteni\nnähden. Tuokaa tänne se, ikirämeikköjen jättiläinen. Ja aseenkantaja,\nsotakirveeni asehuoneesta! Raskain!\"\n\nYmpärillä tungeskeleva väki väistyi arkana syrjempään, sillä parvi\nmetsästäjiä, kolmisenkymmentä kappaletta, kuljettaa raahasi nyt\njahtivaunuista peloittavaa metsäotusta, suunnattoman suurta puhvelia,\njonka jalat oli sekä poikittain että ristiin köytetty niin kireälle,\nettä se voi ottaa vain lyhyitä askelia, kun ajajat pakottivat sitä\nhunnilaisruoskillaan astumaan eteenpäin. Valtava pää oli pistetty\nnahkasäkkiin, johon oli aukot tehty vain mahtavia sarvia varten,\njotka molemmin puolin ulottuivat kauas näkyviin; kumpaisessakin\nsarvessa riippui ikäänkuin miksikin kimpaleeksi rykelmöityneenä\npari hunnia vetäen ja työntäen tuota metsien vangittua kuningasta\neteenpäin. Mutta yht'äkkiä painoi kidutettu eläin alas mahtavan\nniskansa tuuheine, takkuisine, villamaisine harjoineen, päästi\njyrisevän mylvinnän ja nakkasi äkkiä päätään keikauttaen kiusaajansa\nniin voimakkaasti sarvista irti, että he suhisten lensivät ilmaan ja\nputosivat kauas eläimestä oikealle ja vasemmalle tantereeseen.\n\nMutta se ei auttanut sitä vähääkään: siinä silmänräpäyksessä riippui\ntaas niin monta muuta hunnia sen sarvissa kuin käsiä mahtui, ja vielä\nkerran se mylvi, mutta nyt kumeasti, ikäänkuin valittaen.\n\n\"Seis!\" käski Attila. \"Päästäkää se irti! Tekin köysimiehet, kaikki!\nAstukaa syrjään!\"\n\nHän meni nyt vasemmalle puolelle, härkä ikäänkuin ällistyneenä\nodottamattomasta vapahduksestaan jäi hetkiseksi paikoilleen\nseisomaan, ojentaen päätään eteensä.\n\nIlmassa välähti, välähti teräväksi kuin partaveitsi hiottu kirves\nAttilan kädessä ja maahan putosi valtava pää, juuri nahkasäkin takaa\nniskanikamain kohdalta poikki isketty; leveä verivirta syöksähti\njuoksemaan laajalti pirskottaen ympärilläseisojat; samalla retkahti\nhervoton päätön ruho, tuo hirvittävä möhkäle, oikealle kyljelle\nkokoon loitoskuuluvalla, kumealla ryskeellä.\n\nSillä kertaa päästivät kaikki hunnit riemu-ulvonnan, joka monen\nminuutin ajaksi huumasi korvat. Kauhistuneina hätkähtivät muukalaiset\nvieraat. Aluksi ei kuulunut yhtään sanoja, ei jäsenneltyjä ääniä,\nvain mölyävää huutoa. Vasta myöhemmin saattoi erottaa sanat: \"Attila!\nTaatto, suurtaatto, yliherra! Maailman herra. Attila on ihana!\"\n\n\"Ihana sinä olet, Attila\", huusi ruhtinas ja viskautui hänen eteensä\npolvilleen, \"eikä ole maan päällä sinun vertaistasi.\"\n\n\"Minä uskon, ettei ole\", vastasi tämä sangen levollisena,\nojentaessaan kirveen aseenkantajalleen takaisin. \"Minä lahjoitan\nsinulle tämän häränpään muistoksi, Tsendrul-veikko. Ja sarvet\nkultautan sormen paksuudelta.\"\n\nVihdoin viimein, sittenkuin hurja melu oli asettunut, arvelivat\nkeisarilliset lähettiläät sen hetken tulleen, jolloin heidän sopi\nilmoittautua ja pyytää puheillepääsyä.\n\nEdiko noudatti heidän toivomustaan, astui nöyrästi väistyväin\npeitsimiesten välitse herran luo ja viitaten oikealla käsivarrellaan\netäällä odottaviin roomalaisiin puhui kuiskaamalla hänen korvaansa.\n\nSilmäystäkään ei Attila heittänyt lähettiläisiin.\n\nValju puna -- vihastuksenko vai ilon? -- kohosi, tuota pikaa taas\nhälveten, hänen keltaisenharmaille kasvoilleen. Sitten hän huusi\nkauaskuuluvalla äänellä latinaksi: \"Vain keisareilta? -- Ei kiirettä!\nOn ilmoitettu Maksameren äärillä asuvain suomalaisten lähettiläät. Ja\neestiläisten. Ja uturguurien. Ja itimaarien. Ja akatsiirien. Ja vielä\nkolmen muun kansan -- unhotin niiden nimet. Ne kaikki ensin.\"\n\nNyt hän toisti tämän vastauksen ruhtinaisiinsa kääntyneenä hunnien\nkielellä ja kääntäen roomalaisille selkänsä nousi hitaasti monet\nporrasaskelmat, jotka veivät hänen puupalatsiinsa, ryhdissään ylväs\nlevollisuus, josta ei majesteetillisuutta puuttunut.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nSaman päivän iltana istui erään leirin upeimpain talojen päähuoneessa\nkaksi miestä yhdessä tuttavalliseen keskusteluun syventyneinä; talo\noli Khelkhalin.\n\nRuutukatosta riippui oivallista itämaista tekoa oleva lamppu\nlevittäen leppoista, tasaista valoa pienehköön huoneeseen, joka\nei minkään muun puolesta osoittanut roomalaista tai kreikkalaista\nsisustusta ja kalustusta, vaan -- tahallaan, niinkuin näytti --\npiti kiinni kaikissa asioissa vanhasta, raa'asta hunnilaisesta\ntavasta, matalia puujakkaroita, joilla täytyi pikemmin kykkiä kuin\nistua, kaikenlaisia eläinten nahkoja, mutta varsinkin hevosenvuotia,\nparkittuja ja parkitsemattomia, korkea, kömpelösti höyläämättömästä\nkuusipuusta salvettu neliskulmainen arkku, jonka kansi sai\nkorvata puuttuvan pöydän, sangen paljon ratsastuskamppeita joka\nlajia, metsästyskaluja, erittäinkin hunnilaisia aseita, paitsi\nennenkuvattuja myös puisia heittokurikkoja, riippui seinillä tai\nnäkyi sikin sokin heitettyinä lattialla, jonka päällimmäinen kerros,\npoljettua savea, mattojen asemesta oli peitetty kaisloilla ja\nruo'oilla, eikä likaisten, väkevästi haisevain korsien vaihto olisi\nollut pahitteeksi.\n\nTuollaisella puurahilla istua kykki, selkä seinää vasten nojattuna,\nAttilan vanttera, voimaa uhkuva hahmo.\n\nMahtava, paksu pää oli leveän häränniskan kannatuksesta vaipunut\nrinnalle pitkään mietiskelyyn; hänen yllään oli sama hänet\ntäydellisesti verhoava ruskeanpunainen viitta kuin hänen saapuessaan\nleiriin.\n\nHän istui vaiti, liikahtamatta; pienet mutta epäkauniisti ulkonevat\nrumaväriset silmänsä hän piti suljettuina; hän ei kuitenkaan\nnukkunut, sillä välisti hän tirkisteli.\n\nHuoneen lattia oli tältä kohdalta peitetty paksulti hevosennahoilla\n-- oli jätetty häntä ja harja jäljelle ja niihin kiedottu kirjavia\nnauhoja ja kultalankoja. Näillä nahoilla, poikittain herransa jalkain\nedessä, loikoi vanha melkein kalju, harmaapartainen Khelkhal nojaten\noikean käsivartensa varaan päätään; hän ei hetkeksikään kääntänyt\nkatsettaan pois Attilasta, eikä noiden teräväin silmäin äkillisinkään\nvilahdus jäänyt häneltä huomaamatta.\n\nVihdoin pitkän vaitiolon kuluttua vanhus rupesi puhumaan.\n\n\"Puhu, herra\", hän lausui sangen levollisena, vaikka ilmeettömästi.\n\"Sinun on tarvis puhua. Kaikkien näiden päivien kuluessa, kun\ntuntikaudet vierelläsi ratsastin tahi metsästysnuotion ääressä\nloioin äänettömänä, näin sinun, vaiteliaan, hautovan. Nyt kai olet\npäässyt kauan pohtimaisi, syvästi salaisten suunnitelmaisi päähän.\nMinä tiedän, että sinulla on tarvis puhua siitä. Lausu ajatuksesi!\nKhelkhal on uskollinen.\"\n\nHallitsija veti henkeä syvään; se tuli leveästä rinnasta\ntuskallisesti, ikäänkuin ähkynä tai läähätys.\n\n\"Olet oikeassa, vanhus. Niinkuin usein. Niinkuin likipitäen aina, kun\ntahdot arvata ajatukseni. Etkä sinä ole utelias, sen minä tiedän;\netkä sinä sitä varten, että _sinä_ kuulisit -- vain sitä sinä\ntahdot, että puhuminen helpottaisi _minua_. Niin, minä tahdon, minun\ntäytyy puhua sinulle. Mutta en ainoastaan päätöksistäni mitä tulee\nnoihin lähettiläisiin, tahi huomispäiväisistä tai ylihuomisista tai\ntämänvuotisista suunnitelmistani, en vain tulevaisuudesta. -- Ensin\nmenneistä: sillä menneisyys vain selittää sinulle nykyisyyteni ja\nvain nykyisyyteni tulevaisuuteni.\n\n\"Tule, Khelkhal, siirry lähemmäksi; ei ääneen kajahtaen voi sitä\nsanoa, mitä minulla on sinulle sanottavaa. Sillä pois tahdon sinulle\nvuodattaa ne viimeiset laineet, jotka aaltoilevat sieluni pohjalla,\nsinulle näyttää tavoitteluni ja vihani salaisimmat värähdykset. En\npäiviä, en vuosia vain -- vuosikymmeniä minä olen sitä itsessäni\nsäilyttänyt, ääneti ja raskaasti. On nautinto lausua se vihdoin\njulki. Kenelle sen voisin uskoa? Nainen ei kestä sellaisia ajatuksia.\nPoikani? Ovat liian nuoria. Veli...\"\n\nHän hätkähti vähän ja mykistyi, vaikeni.\n\nVanhus loi häneen pikaisen, aran katseen: \"Sinulla ei enää ole\nveljeä, herra. Kauan on jo siitä, kun ruhtinas Bleda...\"\n\n\"Kuoli. -- -- On jälkeenpäin monta kertaa ollut -- melkein -- mieleni\npaha, kun hän... kuoli. -- Mutta ei! Hänen täytyi kuolla. Muuten hän\nei olisi kuollut. -- Ja hän kuoli.\"\n\n\"Ja hän kuoli\", toisti Khelkhal, luoden silmänsä alas ja jäykästi\ntuijottaen maahan.\n\n\"Eipäs, vanhus\", huudahti Attila äkkiä kimeästi. \"Hän ei kuollut.\" --\nJa nyt hän taas aivan hiljaa jatkoi: \"Minä -- hänet -- tällä kädellä\n--\", hän ojensi oikean käsivarren suoraksi, -- \"murhasin.\"\n\n\"Sinä sanot sen\", virkkoi Khelkhal levollisesti, ilmeenkään\nrävähtämättä hänen kasvoissaan; hän ei kohottanut katsettaan.\n\n\"Hyvä on\", sanoi Attila kotvan kuluttua, \"ettet ole hämmästyvinäsi.\nOlet siis sen tietänyt?\"\n\n\"Koko ajan.\"\n\n\"Entä hunnit?\"\n\n\"Nekin.\"\n\n\"Ovatko he... antaneet sen anteeksi?\"\n\n\"Ovatko he siitä koskaan sinua huomauttaneet! Sinä _teit_ sen, siis\nse oli välttämätön.\"\n\n\"Niin, välttämätön, kostonjumalan tahdon tuli täyttyä. Saat sen pian\nhuomata. Kuule!\"\n\n\"Kuulen\", sanoi Khelkhal. Hän muutti nyt asentoaan lattialla,\nistuutui, koukisti molemmat polvet pystyyn, nojasi molemmat\nkäsivartensa niihin ja peitti ryppyiset kasvonsa käsiinsä; tosin hän\nmonesti kohotti päätään ja katsoi herraansa silmiin.\n\nHimmeästi ja yhä himmeämmin paloi pitkän keskustelun kestäessä\npaksultikullattu lamppu, joka ruudun keskestä riippui punaisessa\nnahkanauhassa; aikoinaan se oli palanut Jahven temppelissä\nJerusalemissa: Tituksen legioonain Roomaan tuomana sen oli\nkeisari Konstantius ottanut Panteonista ja lahjoittanut Pyhälle\nPietarille, mutta muutama vuosi sitten sen oli paavi Leo lähettänyt\nmuiden aarteiden mukana hunnien hallitsijalle hyvittäjäisiksi,\njotta tämä luopuisi aikomastaan Rooman-retkestä; Attila oli sen\nlahjoittanut Khelkhalille, ja nyt se tämän asumuksessa kuuli yöhetken\nhiljaisuudessa tunnustuksen, sisällykseltään painavamman kuin se\nkoskaan oli Tiberin rannoilla kuullut.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\n\"Sinähän tiedät\", aloitti hallitsija, \"että isän kuoltua... kamalaa\noli nähdä hänen makaavan verissään.\"\n\n\"Oli! Ja nainen...\", puuttui Khelkhal kauhun vallassa puheeseen.\n\n\"Ole toki vait!\" käski Attila. \"Jos hunnit saisivat sen koskaan\ntietää --\"\n\nMutta vanhus jatkoi sisäisen kammon lumoissa, joka hallitsi häntä\nvielä valtavammin kuin pelko herransa tahtoa kohtaan: \"Nainen!\nPaljas puukko kädessä. Vanha sarmaatilainen noita! Puukko, josta\n_hänen_ sydänvertaan tippui! Kuinka hän sitä heilutti pörrötukkansa\npäällä! Punaisia pisaroita tippui siitä valkoisille suortuville!\nJa kuinka hän sitä tehdessään huusi: pojanpoikani viattoman hän\nristiinnaulitsi. Mutta vanha isoäiti on kostanut nuorukaisen\npuolesta. -- Ja vanha vaimo surmasi Mundzukin, kaikkien hunnien\nhallitsijan, minun herrani!\" Vanhus ähkyi tuskasta.\n\n\"Vaikene! sanon minä.\"\n\n\"He tietävät sen kuitenkin! Tosin te, molemmat pojat, surmautitte\nkaikki, jotka olivat olleet sitä näkemässä: neljäkymmentä miestä,\nkaksitoista naista ja puoli tusinaa lapsia; ja myöskin se vanha vaimo\ntyönsi heti puukon kurkkuunsa. -- Mutta sangen monet viattomista\ntodistajista, jotka tapettiin, sanoivat kiroten pyöveleilleen,\nminkätähden heidän täytyi kuolla. Ja pyövelit kertoivat edelleen! --\nNiinpä minäkin sen sain kuulla jatsyygiläissodasta palattuani.\"\n\n\"Paha, ikävä, että he tietävät. Sillä he uskovat sokeasti ja\nsitkeästi siihen turhaan luuloon, joka sellaiseen tapaukseen liittyy.\"\n\nSilloin kohotti vanhus päätään noista laihoista, luisista käsistä\nja suunnaten katseensa kiinteästi hallitsijaan virkkoi: \"Se ei ole\nmikään turha luulo. Jos mikä on totta, niin juuri se.\"\n\n\"Älä epäile sitä!\" jatkoi vanhus varoittaen ja kohottaen etusormeaan.\n\"Äläkä hälvennä sitä kansassasi! Sinä itse -- jo pitkän aikaa olen\nsen tuskaisin mielin pannut merkille! -- et enää juuri paljonkaan\npane arvoa isäisi vanhaan uskoon.\"\n\n\"Se on liian paljon sanottu. Minä uskon sodan jumalaan, koston\njumalaan, joka on pannut oman miekkansa minun käteeni. Uskon niihin\nennustuksiin, joita pappimme näkevät sotavankien höyryävästä verestä.\nSemminkin\", lisäsi hän hymyillen itsekseen, \"jos ne tietävät minulle\nonnea ja voittoa.\"\n\n\"Se on\", vastasi vanhus tyytymättömänä, \"uskot kaikesta siitä, mitä\nolemme saaneet isiltä perinnöksi, juuri sen verran kuin sinulle\nkulloinkin kelpaa. Varo itseäsi! Jumalat eivät anna itseään pilkata.\nVaro itseäsi, herra!\"\n\nMenettämättä ryhtinsä levollisuutta, vain vitkaan mahtavaa päätään\nnostaen hallitsija lausui: \"Sinä uhkaat. Tosin vain jumalilla. Mutta\nuhkaat. Et tiedä, kenelle puhut, vanhus.\"\n\n\"Tiedänpä: Attilalle, jonka edessä koko maanpiiri vapisee, mutta\neivät jumalat. Eikä -- Khelkhal. Khelkhal sinut ensiksi nosti sen\npikku hevosen selkään, hän se pisti hennot sormesi harjan jouhiin,\nhän opetti sinut sitten puristamaan pikku käden nyrkiksi, juoksi\nkilpaa heposi rinnalla -- valkoinen hevonen se oli! --, otti\npoikaressun näihin käsivarsiin, kun poikanen ensi kerran selästä\nputosi. Khelkhal on sanova sinulle totuuden, niin kauan kuin hän on\nhengissä.\"\n\n\"Sinä tiedät minun suvaitsevan sitä.\"\n\n\"Usein. Enimmäkseen. Et aina. Mielesi on sittenkin vain aron huonosti\nkesyttyneen suden. Höllästi asetettu kuonokoppa on jalomielisyytesi.\nYks kaks viskaa petoeläin sen pois ja...\"\n\n\"Niin, niin\", myönnytteli Attila, hiljaa itsekseen puhellen. \"Veren\nviileys on kuitenkin liian vanhaa perintöä asettuakseen viisaan\nkasvatuksen ja kurin vaivasta. Mutta ole oikeamielinen, vanhus;\nkatso: tuhat kansaa on kumarruksissa ruoskani alla, ja lukemattomat\novat jumalat, joihin he uskovat: meidän isiemme jumalat, Kristus,\nJahve, Wotan, Jupiter, Tsrnbog. Ja hunni, kristitty juutalainen,\ngermaani, roomalainen, vendi -- jokainen vannoo, että hänen jumalansa\non se oikea; kristitty antaa hakata itsensä kappaleiksi ennenkuin\nuhraa millekään muulle jumalalle. Mitä minun on nyt tehtävä, kaikkien\nnäiden kansain pään? Onko minun uskottava kaikkiin heidän jumaliinsa,\njoista toinen sulkee toisensa pois. Vai eikö mihinkään jumalaan?\"\n\nKhelkhal teki liikkeen, joka osoitti kauhua.\n\n\"Vai onko minun valikoitava, mikä enimmän miellyttää, mitä voin\nuskoa, tekeytymättä ulkokultaiseksi ja itsepetoksetta? Juuri sen\nteen. Ennen kaikkea uskon itseeni ja tähteeni. Mutta varmasti\nmyös siihen, joka on minut lähettänyt kansain sekaan: sodan\nkostonjumalaan.\"\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nVanhus oli jälleen tullut tyydytetyksi; luoden herraansa innostusta\ntodistavan katseen hän huudahti: \"Ja sinuun uskovat -- enemmän kuin\nsinä itse -- hunnisi ja Khelkhal. Enemmän, voi! enemmän kuin isien\nhurskaisiin oppeihin! -- Juuri se, mistä keskustelimme, osoittaa sen.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"No, sinähän tiedät --\", vanhus alensi tässä ääntään, vaikkei ketään\nkuuntelijaa voinut olla lähettyvillä. \"Onnettomuutta ja tuhoa uhoaa\nnaisen tappaman miehen ruumiista kaikkiin lähelläolijoihin; kuin\nruttoa pakenee hunni siten surmattua. Ja sinä tiedät myös, mikä\nkirous kansamme ikivanhan, kallionlujan uskon mukaan kohtaa ei vain\nsitä miestä itseään, joka kuolee vaimon käden kautta -- vaan hänen\npoikiaankin! Ja kuitenkin he uskovat sinuun ja sinun muuttumattomaan\nonneesi.\"\n\nHieman kauhistuksesta hytkähtäen, ikäänkuin hänen olisi tullut\nvilu, ja väljää viittaa tiukempaan hartiainsa ympärille vetäisten\nhallitsija virkkoi: \"_Toista_ poikaa se jo kohtasi. -- Eihän toki!\n-- Sillä on kirous jo mennyt täytäntöön, on tyydytetty. Puolet\ntäytäntöönmenosta on, luulen ma, yllin kyllin mokomalle tyhmälle\ntaikauskolle.\" Hän koetti hymyillä, mutta ei onnistunut.\n\n\"Varo itseäsi, Attila! Älä ärsytä jumalia! Etteivät he panisi\ntoistakin puolta täytäntöön -- sinun suhteesi.\"\n\n\"Joutavia! Jos sellainen usko tosiaankin olisi pätevä, niin uskon\nkernaammin ennustukseen, joka minulle vasta äskettäin ilmoitettiin,\nkun vangiksijoutuneet boranilaiset ruhtinaat uhrasimme. Heidän\nvavahtelevista maksoistaan luki loihtijapappi: sinua, Attila, ei\nhaavoita metalli, ei kivi eikä puu, ei veitsi, ei keihäs, ei nuoli,\nei kirves, ei nuija -- makuuhuoneessasi, vuoteellasi olet kuoleva\nkauniin naisen valkoisiin, pehmeihin, morsiamellisiin käsivarsiin.\"\n\nMieluisasti hän painoi pienet silmänsä kiinni, tuota mielikuvaa\nhengessään nauttien, lausuessaan nuo sanat ikäänkuin itsekseen.\n\n\"Voi sinun viisasta päätäsi! Etkö huomaa, että se loihtija -- eihän\nhän ollut edes hunni, vaan maita mantereita kiertävä tessalialainen!\n-- jakelee vain sellaisia ennustuksia, jotka, niinkuin hän oikein\narvasi, maistuvat suussasi pelkältä hunajalta? Sillä yhä sinä olet\nnaisiin kyllääntymätön.\"\n\n\"En yksistään nautinnon takia, Khelkhal. Syvempi siinä on mieli. Ja\n-- turmiollisempi alkusyy. -- Mutta kuule nyt Bledan loppu. -- Kun\nolimme veljellisesti jakaneet isän valtakunnan ja aarteet, se on:\naivan tasan...\"\n\n\"Siinä Bleda teki jalomielisesti: hän oli vanhempi. Hänellä oli\noikeus koko perintöön. Hän soi sinulle puolet. Se oli jalosti.\"\n\n\"Mutta tyhmää\", sanoa jymäytti hallitsija rypistäen synkkiä\nkulmakarvojaan. \"Se maksoi hänen henkensä. Siis: me hallitsimme pari\nvuotta sovussa...\"\n\n\"Sillä Bleda oli sangen oikeamielinen.\"\n\n\"Lakkaa kehumasta häntä\", keskeytti Attila karkeasti. \"Hän on aikoja\nsitten mädännyt -- ei hän voi sinua palkita. Pidimme naapurien kanssa\nrauhaa, yksityiset hyökkäykset torjuimme. Mutta hunnien valta suli\ntiehensä.\"\n\n\"Eipä. Se vain ei kasvanut.\"\n\n\"Se on minusta jo sulamista tyhjiin. -- Turhaan minä häntä koetin\ntaivuttaa Byzantionia, Ravennaa, gootteja vastaan nousemaan. Kaikista\nsopivimmat tilaisuudet: vallanperimyssodat, veljessodat, kapinat\nnaapurivaltakunnissa -- niitä hän oli käyttämättä hyväkseen. 'Näytä,\nveljeni, jokin vääryys', sanoi hän, 'joka meille on tehty, niin minä\nen rupea sitä kärsimään. Mutta vääryyttä en minä rupea harjoittamaan'.\"\n\n\"Viisas ruhtinas!\"\n\n\"Heikko raukka! -- Enkä minä yksin, jolla oli vain puolet\nhunneista käytettävänäni, ollut tarpeeksi voimakas toteuttaakseni\nsuunnitelmiani.\"\n\n\"Maailman kukistamista valtasi alle.\"\n\n\"Vain mitättömyyksiin voin ryhtyä. Ja usein niitäkin yrittäessäni\ntarttui veli, jota uhatut pyysivät avukseen, ehkäisten jo koholla\nolevaan käsivarteeni, kun hän tapasi minut vääryydestä. Kauan minä\nsitä, hammasta purren, siedin, kunnes Jumala minut päästi hänestä.\n-- Taaskin kerran olin hakenut hänet käsiini temmatakseni hänet\nhyökkäämään Byzantionia vastaan, missä kolme puoluetta raateli\ntoisiaan; voitto olisi ollut epäilemätön. Hän epäsi, ensin kylmästi,\nsitten, kiihkeämmin kehoittaessani, närkästyneenä. No, hyvä, huusin\nminä suutuksissani, niinpä käyn yksin päälle.\"\n\n\"Olet siihen liian heikko\", hän vastasi.\n\n\"'Senpähän näemme', virkoin ja käänsin selkäni lähteäkseni tieheni.\nSilloin hän uhkasi -- ja se oli hänen tuhonsa!\n\n\"'Varo itseäsi, pysy rauhassa!' hän käski. 'Jo aikaa sitten on minua\nkaduttanut, siitä pitäen kun näin sinun hurjan himosi, että annoin\nsinulle puolet perinnöstäni.'\n\n\"'Säilytä rauha! Muutoin kysyn hunneiltasi, eikö vieläkin\nesikois-oikeus ole pantava voimaansa. Saat nähdä, eivätkö sinunkin\nkansasi halua mieluummin elää rauhassa minun lempeän käteni\nsuojaamina kuin sinun ruoskasi pakottamina usutettuina kaikkia\nnaapureja vastaan.'\n\n\"Ja hän jätti minut siihen seisomaan ja lähti ylpein askelin tiehensä.\n\n\"Aluksi jähmetytti minut äänetön vihan vimma.\n\n\"Sitten pääsi kurkustani raivon parahdus ja syöksyin hänen leiristään\nTonavan metsään. Saavuttuani telttaani kaatoi kova kuume minut\nmaahan. Seuraavana yönä näin uninäyn...\", hän pysähtyi puheessaan,\nhengitti syvään ja lausui sitten juhlallisesti: \"Se ratkaisi _hänen_\nkohtalonsa. Ja minun! Ja tuhannen kansan. --\"\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\n\"Sillä minusta tuntui: yht'äkkiä minut tempaistiin vuoteestani,\nteltastani, kohosin ilmaan kuin pyörretuulen nostamana, korkealle,\nyhä korkeammalle, liki tähtiä, ja sitten minut jätettiin maanpiirin\nkorkeimman vuoren huipulle.\n\n\"Ja kun tähän asti oli yö ollut ympärilläni -- oli nyt kirkas päivä.\n\n\"Ja minä näin allani aamuauringon verenpunaisessa valaistuksessa\nleviävän kaikki maat, ja joet kiemurtelivat niiden halki kuin\nhopeiset nauhat; mutta niidenkin päällä lepäsi verenpunainen\nkajastus; ja näin kaikki meret lahtineen ja saarineen; mutta\nsyvänsinisen meren ja vihreiden saarien yllä lepäsi verenpunainen\nkajastus.\n\n\"Ja minä näin noususta hamaan laskuun asti! Kansamme ikivanhasta\nkotimaasta, sieltä suola-aroilta, jotka sijaitsevat tuolla puolen sen\npienen meren Aasian maassa, hamaan tuon Herkuleen patsaisiin asti,\njoka myös kuuluu maailman valloittaneen.\n\n\"Ja minä näin keskiyönmaasta, missä hyytynyt meri jäisillä rantamilla\nhohtavaa merikultaa huuhtelee, keskipäivänmaahan asti, missä\nkeltahiuksinen vandaalikuningas vedättää itseään kullankarvaisilla\nharjankantajilla vapisevan Kartagon läpi.\n\n\"Ja minä näin edessäni kansojen ja niiden ruhtinaiden puuhat kaikissa\nnäissä maissa: kihisevän muurahaispesän kaltaiselta se minusta näytti.\n\n\"Mutta yht'äkkiä minä säikähdyin.\n\n\"Sillä auringon valo pimeni; sen ja minun välilläni seisoi valtava,\npeloittava hahmo: jättiläinen!\n\n\"Sen vaskiset jalat ulottuivat vyötäisiltä -- korkean vuoren laelta\n-- aina maan laaksoon asti ja hänen päänsä pisti taivaan peittäviin\npilviin. Niin minä näin vain hänen panssaroidun rintansa ja\nkaulan. Mutta monesti iski salama alas kiitävistä pilvistä: se oli\nhänen leimuavan silmänsä katse, ja silloin oli minun pakko sulkea\nsokaistuneina silmäni. Taikka hänen kasvonsa pysyivät tosin kyllä\npeitossa, mutta korkealla tuolla puolen pilvien yleni hänen kypäränsä\nkärki näkyviin ja se leiskui ilmitulessa.\n\n\"Ja minä tunsin sen jättiläisen, taikka minä arvasin: Puru, hunnien\nylijumala, hirmuinen sodanjumala.\"\n\nKhelkhal kauhistui; hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen: \"Ole\nmeille armollinen, Puru, hirmuinen jumala!\" hän kuiskasi.\n\n\"_Minulle_ hän oli, minulle hän on armollinen! Sillä halki pilvien\ntunki hänen äänensä, joka kaikui kuin kaukainen, kumeasti jylisevä\nukkonen. Ja ääni puhui:\n\n\"'Sinä näet edessäsi maan kansat. Mutta vain päältäpäin näit ne tähän\nasti; huomaa: nyt näytän ne sinulle sisältäpäin.'\n\n\"Ja katso: äkkiä tunki katseeni läpi kaikkien marmorikattojen ja\ntemppelien ja kirkkojen ja palatsien ja kivitalojen marmorikattojen\nja vaskilaattain etelässä ja idässä ja paimentolaisten\nnahkapeittoisten teittäin ja kalastajain ja poronmetsästäjäin\nsammalkattojen tai lumisten lautakattojen lännessä ja pohjoisessa: ja\nminä näin riitaa ja väkivaltaa ja ryöstöä ja varkautta ja murhaa ja\naviorikoksia.\n\n\"Ja -- oi kaameaa selvyyttä! -- joka ainoan silmäni keksimän ihmisen\naivoihin ja sydämeen näin; minä näin hänen salaisimmat ajatuksensa\nja hänen kätketyimmän kaipuunsa; ja näin petosta ja valhetta\nja katkerinta vihaa ystävyyden varjoon piilotettuna ja palavaa\nkostonhimoa tai palavaa nautinnonkaipuuta, ja näin pappien niinkuin\nuhraajainkin tekopyhyyttä; mutta kaikissa näin kurjaa, raukkamaista\nkuolemanpelkoa.\n\n\"Ja minut valtasi suunnaton inho koko ihmiskuntaa kohtaan.\n\n\"Ummistin silmäni; en halunnut enää nähdä lisää.\n\n\"Mutta jumala lausui: 'Pelkäätkö, hunni?'\n\n\"'En tiedä, pelkoako lie vai mitä', vastasin, 'mutta minusta on kuin\nhaisisi löyhkäävä liha. Kamalaa. Pikemmin ei pitäisi mitään olla kuin\non se, mitä on.'\n\n\"'Tosia puhut. Ja sinä -- sinun pitää tosi _tehdä_! Attila, Mundzukin\npoika, katso tuonne keskipäivänmaahan Byzantionin ja Ravennan\nroomalaisia: ne potevat, potevat parantumatonta sisäistä mädännystä;\nmaailman valtikka, se luisuu heidän käsistään.'\n\n\"'Ja katso nyt tuonne, keskiyönmaahan päin!\n\n\"'Näetkö noita vaaleita jättiläisiä, joiden silmät on siniset ja\nsäteilevät?'\n\n\"'Luulet -- olet sitä varonut! -- heidän nostavan sen, tuon kultaisen\nvaltikan? Älä pelkää! He ovat heidän metsiensä karhujen kaltaisia:\nväkeviä, urhoollisia kuolemaan asti, mutta typeriä kuin tuo\nraateleva eläin. He raatelevat toisensa, missä ikinä tapaavat,\ntyhmästä taistelunhalusta. He juopuvat taistelussa verestä, voiton\njälkeen oluesta ja simasta, nautamaisemmin kuin elukat, jotka voi\nvain yhden kerran samalla juomalla juovuttaa. Eivätkä he koskaan\nopi tottelemaan. Sen vuoksi he eivät myöskään opi hallitsemaan\nkoskaan. Joka heidät sekaisin ja toisiaan vastaan ärsyttää, se tuhoaa\nheidät helposti heidän hulluudellaan, jota he nimittävät kunniaksi\ntai uskollisuudeksi tai sankariuhmaksi, ja heidän eläimellisellä\njuonnillaan: veressä ja oluessa ja ylpeyden hulluudessa, niillä he\novat varmasti tuhottavissa.'\n\n\"'Ja noiden vaaleiden juoppojen takana on toisia, joita idän usvapilvet\nvielä verhoavat; he pystyvät paremmin tottelemaan, mutta vielä\nvähemmin hallitsemaan ja sen ohessa vielä vähemmin huolehtimaan\ntulevaisuudesta kuin sinisilmäiset jättiläiset, joiden rinnassa\nsykkii lapsensydän; eivätkä he juo vähemmin eivätkä ole niin\npelottoman rohkeat: joka karhuja suistaa, nauraa susille.'\n\n\"'Sinun hunnisi ovat tosin varreltaan vähäisemmät ja heikommat kuin\nroomalaiset, Asgardhin pojat ja sarmaatit; mutta heidän lukunsa on\nkuin arojen hieta. Ja he osaavat totella, aprikoimatta, empimättä,\nkuin koirat metsästäjää. _Sinua_ he tottelevat kuin nuoli, jonka\nkaaresta lennätät.'\n\n\"'Sato on tuleentunut; tahdotko ruveta korjuumiehekseni?'\n\n\"'Nouse, Attila! Rooman summattomat ilkityöt, halki vuosituhannen\nkasaantuneet, huutavat minun tyköni, huutavat kostoa.'\n\n\"'Minä olen kostonjumala: tahdotko ruveta kostonjumalan miekaksi?\nTahdotko?'\n\n\"'Niinpä heitä siis tällä hetkellä itsestäsi pois, mitä inhimillistä\nsinussa on. Se on: heikkoa.'\n\n\"'Ja rupea tunteettomaksi niinkuin miekka minun kädessäni, vain _minun_\ntahtoani palvellen, säälimättä kortta niittäen, sadattuhannet\nsurmaten, myös lapset, naiset, ukot.'\n\n\"'Ja minä olen tekevä sinun nimesi suureksi kaikille kuninkaille. Ja\nlasken jalkaisi alle kaikki maat auringon noususta hamaan sen laskuun\nasti.'\n\n\"'Eikä vilja ole enää kasvava eikä ruoho eikä yrtti siinä kamarassa,\njota sinun ratsusi kavio on polkenut.'\n\n\"'Ja sinun nimesi on, niin kauan kuin ihmiset puhuvat, tuleva\npeloittavimmaksi sanaksi heidän suussaan, maine ja kirous, ylpeys ja\nkauhu, jolla ei ole vertaa.'\n\n\"'Sillä kostonjumalan ruoska on nimesi oleva, suurin ja peloittavin.'\n\n\"Tahdotko sokeasti täyttää kaiken sen, minkä mieleesi johdatan?\nAttila, tahdotko?'\n\n\"Minua puistatti. Kauhistutti. Olin vaiti. Sydänvereni hyytyi.\nAjattelin: pitääkö minun surmata viattomiakin? Muistui mieleeni,\nmiten minä -- Bledan kanssa -- olin istunut äiti armaan polvella.\nMinua säälitti äidit, lapset... --\n\n\"Hän näki pääni läpi ajatukseni. Ja nauraen -- mutta se nauru\noli hirmuista ikäänkuin olisi ukkonen kaikunut kalliosta -- hän\nhuusi: 'Epäröitkö? Etkö tahdo? Hyvä! Tonavan metsässä, lähellä\nBledan telttoja, on sammalen alle haudattuna vanha voitonmiekkani.\nRuhtinaasta, joka sen saa käteensä, _tulee_ siitä hetkestä lähtien --\ntahtokoonpa tahi älköön -- niinkuin siitä miekasta, tulee _itsestä_\nminun tunteeton voittamaton miekkani. Niin tulkoon sitten Bledasta\nmaailman herra!'\n\n\"Ja salamoiden ja jylisten jumala katosi.\n\n\"Ympärilläni oli yö.\n\n\"Vuori, jonka laella olin seisonut, aukeni jalkojeni alla.\n\n\"Syöksyin, syöksyin, raskaana kuin putoava kivi, loppumattomasti\nalaspäin.\n\n\"Veri purskahti suustani ja nenästä.\n\n\"Töytäsin vihdoinkin maata vasten -- kaikki maistui vereltä...\n\n\"Silloin heräsin: tosiaankin tuntui suussani veren maku; suusta ja\nnenästä oli vuotanut verta: makasin vuoteeni ääressä, maassa; kuume\noli viskannut minut maahan; tuntui kuin olisin kuolemaisillani.\n\n\"Oli yö; himmeänä kyti riippulamppu; mutta ylitseni kumartui Bledan\nairut sanoen:\n\n\"'Veljesi -- vanhempana -- käskee sinun saapua huomenna ennen\nauringonlaskua hänen eteensä. Ellet tule etkä luovu siitä\nhyökkäyksestä, josta olet hänelle puhunut, ottaa veljesi Bleda\nsinulta pois kaikki kansasi, niinkuin hän on ne sinulle antanutkin.'\n\n\"Ja hän katosi. --\"\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\n\"Seuraavana päivänä ratsastin Bledan luo halki Tonavan metsän.\nAurinko osui jo sivukkain kuusien tummiin oksiin.\n\n\"Verenpunaista oli kaikki -- aivan niinkuin olin unessa nähnyt; oksat\nja rungot ja mitä puiden ja pensaiden välistä saattoi taivasta nähdä.\nJa syvästi verenpunainen oli metsäpohjan pehmyt, tuuhea sammal, joka\nimi auringonsäteitä ahneesti.\n\n\"Ratsastin pitkälti edellä seuraajistani, yksikseni.\n\n\"Minua vähän vilutti. Öinen uni -- avoimin, valvovin silmin täytyi\nminun se yhä uudestaan nähdä.\n\n\"Silloin kuulin karjan ammuvan syvällä metsässä, tiestä oikealla.\nSe herätti minut valveellisesta unestani. Paimen tuli tiheiköstä,\nhänellä oli yllään pitkä lehmännahkainen viitta; tunsin hänet: hän\noli Bledan karjanpaimenia; olimme nyt lähellä veljeni telttoja.\n\n\"'Jätit karjan, Rual?' kysyin. 'Minkä takia? Ja mitä kannat viittasi\nalla?'\n\n\"'Herra', vastasi paimen, 'ikivanhaa harvinaista rautaa. Lähdin\nkarjan luota viemään tätä herralleni. Nuori hieho ontui tullessaan\nkerran juomasta sammallähteeltä. Sen vasemmasta etujalasta vuoti\nverta. Seurasin jälkiä, ja katso, likellä lähdettä pisti kosteasta\nsammalikosta näkyviin terävä rautakärki; kaivoin paimensauvallani\nesiin, mitä sieltä tuli: vanha, ruostunut säilä. Outoja piirtoja\non siihen uurrettu. Ja katsohan\", -- hän läväytti viittansa auki\nja piteli metallia silmäini edessä, -- \"tässä ylhäällä kahvassa,\nrautakielekkeessä, joka meni tupen sisään -- puuaines on aikoja\nsitten lahonnut! -- siinä hehkuu pyöreitä, punaisia kiviä ikäänkuin\nveripisaroita --'\n\n\"Kuumaksi kihahti ruumiini kuin olisi tulinen vasama siihen iskenyt.\nEi viluttanut enää.\n\n\"'Minulle! Anna miekka minulle!' huusin ja tavoitin ratsunselästä\nkäsin sitä.\n\n\"Mutta vikkelästi hyppäsi paimen syrjään.\n\n\"'Mitä ajattelette?' huusi hän. 'Bledan maalta Bledan rengin löytämä!\nHänen miekka on.'\n\n\"Ja hän riensi kiireesti minun edelläni läheisten leirivahtien luo.\nEnnen pitkää seisoin veljeni teltassa.\n\n\"Mies -- hänellä oli ase vielä kädessään! -- oli polvistuneena hänen\nedessään ja kertoi.\n\n\"Bleda ojensi jo kättään sitä ottamaan; silloin minä astuin sisään.\n\n\"Hän viittasi miestä poistumaan; tämä nousi ylös, laski miekan\ntarjoilupöydälle, kumarsi syvään ja meni.\n\n\"Veljeni, ankarampana ja ylpeämpänä kuin olin hänet koskaan ennen\nnähnyt, oikaisihen suoraksi -- hän oli paljon kookkampi minua -- ja\nvirkkoi, minuun alas katsellen:\n\n\"'Valitse, Attila. Näin unta viime yönä, että olit se jättiläissusi,\njonka germaanit sanovat lopulti nielevän kaikki jumalat ja kaikki\nihmiset. Sitä et toki saa tehdä! Hunnin nimestä ei saa tulla\nkirosanaa kansain keskuudessa. Vanno, ettet enää minun luvattani\nrupea käymään sotia. Taikka minä kutsun saamasi kansat valtikkasi\nalta pois. Ne tottelevat kyllä minua. Sinua ne eivät pelkää, ne\nvihaavat sinua, minua ne rakastavat. Ja väkevämpi kuin viha on\nrakkaus.'\n\n\"'Aiotko? Et saata olla tosissasi...' Enempää en saanut vihalta\nsuustani.\n\n\"'Epäiletkö?' hän vastasi. 'Niinpä minä vannon! Raskaimman valan,\nmiekkavalan! Missä on...?'\n\n\"Hän tavoitti kanniketta, mutta hän oli unohtanut miekkansa teltan\nmakuuhuoneeseen.\n\n\"Hän katsahti ympärilleen: juomateltan pielissä ei ollut missään\nmiekkaa. Silloin osuivat hänen silmänsä -- minä huomasin sen ja\nsäikähdin ytimiäni myöten! -- _siihen_, miekkaan!\n\n\"'Hyvinpä osuikin', hän lausui, 'Rual, paimen, arveli, että kansamme\nikivanhan tarinan mukaan on sodanjumalan miekka haudattu Tonavan\nkorpeen. Ehkäpä', -- hän hymyili, -- 'tämä juuri on se. Minä vannon\ntämän miekan kautta --'\n\n\"Hän astui hitain askelin sitä kohti: vain kaksi askelta. Kolmannella\nhän makasi jaloissani; minä näin punaisen suihkun pulpahtavan hänen\nkaulastaan; ylt'yleensä olin hänen verensä punaama, kasvoni, käteni\nja miekkani, jota pitelin kourassani -- en tietänyt, miten se oli\nkäteeni joutunut.\n\n\"Hän ei päästänyt enää sanaakaan, vain hänen katseensa tapasi minut.\n\n\"Mutta se _ei_ tavannut minua! Olin tullut tunteettomaksi, en tuntenut\nkatumusta ja kovaksi kuin kädessäni oleva rauta.\n\n\"Ilakoiden minä huusin: \"Niinpä niin! Tämä _on_ taikamiekka, sillä\nminä en tunne enää mitään.\"\n\n\"Silloin raukeni hänen silmänsä.\"\n\nHän keskeytti kertomuksensa ja hengitti syvään.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nPitkän vaitiolon jälkeen aloitti Khelkhal katsahtaen levollisena\nmurhaajaan: \"Hunneille sanoit teltasta tullessasi, että veljesi,\nviinistä päihtyneenä, oli varomattomasti tupertunut miekkaan. Eivät\nsitä kaikki uskoneet. Moni tahtoi napista...\"\n\n\"Mutta minä en antanut heille siihen aikaa. Sodan Byzantionia\nvastaan, sodan itägootteja vastaan, sodan markomanneja vastaan, sodan\nsarmaatteja vastaan aloitin vielä samana päivänä.\"\n\nKhelkhal nyökäytti päätään: \"Bleda oli vielä lapseton. Hänen raskas\nvaimonsa teljettiin tyrmään ankaran vartioinnin alaiseksi. Mitä hän\nsynnytti -- sitä ei ole kukaan saanut tietää.\"\n\nNyreissään keskeytyksestä Attila lausui lyhyesti päätään pudistaen:\n\"Poika... kuoli. Mutta minä! Kaikki neljä sotaa voitin. Ja\nsenjälkeen he seuraavat minua sokeasti, kun ajaa karautan, tuota\nmiekkaa heiluttaen, heidän etunenässään. He tietävät, että minä\nolen sen... perinyt Bledalta. Ja se on voitonmiekka! On! Niin se\non säilynyt minun kädessäni --! Koskaan ei minua ole vielä lyöty.\nEi!\" hän huusi äkkiä kauaskajahtavalla äänellä jalkaa polkaisten,\n\"ei! Ei siellä Galliassakaan tuo mieletön roomalaisten ja\nlänsigoottien liitto. Kohautat olkapäitäsi, vanhus? Ei, sanon minä\nsinulle. Ajettiinko meitä takaa, kun ratsastimme sieltä poispäin?\nJa neljäntenä päivänä olisin hyökännyt neljännen kerran, sillä\nvielä minulla oli hunneja riittämiin asti, ellei yöllä -- verta oli\nnieluni ruvennut vuotamaan, olin tukehtumaisillani! -- sodanjumala\nolisi toistamiseen ilmaantunut virkkaen: 'Käänny nyt takaisin,\nvoittamattomana. Kolmen vuoden kuluttua palaa taas, kolmin verroin\nvahvempana, ja voita!'\n\n\"Ensi keväänä käännän sinne tieni jälleen ja voitan.\n\n\"Sitten arvelivat kadehtijani, ettei miekkani ole voinut kumminkaan\nyhtä vihollista tavoittaa, Rooman paavia.\n\n\"Houkkiot! He luulevat minun sillä kertaa kääntyneen takaisin\nsenvuoksi, että muka pelkäsin kristittyjen jumalan vihastusta,\njolla minua erään valkopartaisen papin sanotaan uhanneen tiellä\nlähellä Mantovaa. Mutta miksi minä enemmän pelkäisin Kristusta tai\nPyhää Pietaria kuin muita jumalia, joihin en liioin usko? Tosin\nmeidän kansamme samoinkuin germaanien keskuudessa käy sananparsi:\njoka Roomaan astuu, tulee roomalaiseksi tahi kuolee. Jo kauan olen\ntuntenut tämän puheen, mutta olen siitä vähät välittänyt. Mutta\nmieleni ei ollut hyvä, kun annoin käskyn Mantovassa: Roomaan! Sen\npäivän iltana kohtasin Rooman piispan ja hänen pappinsa, jotka\nrukoilivat minulta sääliä ja polvillaan lahjoja ojensivat. Ei tuo\nilta eikä Leo säikäyttänyt minua kääntymään takaisin, vaan seuraava\nyö ja näkemäni uni. Ja eräs totuus... Alinomaa kaikuivat yöllä\nkorvissani, kun teltassa makasin, tuon vanhan turvattoman miehen\npyynnöt, varoitukset, enkä saanut unta. Vihdoin aamupuoleen uinahdin\nja heti näin unessa -- tiedäthän, että aamu-uni on puoli totuutta! --\nsilmäini edessä ikäänkuin ruoistoisen joen korkeasta virtakasvistosta\nkohoavan kuninkaan pään, jonka hartioille vielä valuivat nuoruuden\nkutrit, germaanilaisväriset; se pudisteli märistä hiuksistaan ruokoja\nja simpukoita, ja panssaroitu hahmo varoittavasti nostaen oikeaa\nkättään virkkoi: 'Olen Alarik, Rooman valloitin väkirynnäköllä, heti\nsenjälkeen kuolin, aalto kieltää enempää sanomasta. Varo itseäsi,\nAttila!' Ja painui jälleen vuolaaseen virtaan.\n\n\"Mutta minä kavahdin pystyyn säikäyksissäni, sillä minut herätti\npääni päältä kuuluva suriseva ääni; oli kirkas päivä: huomasin\njousestani, joka riippui patjani kohdalla, vahvan jänteen katkenneen\n-- se heilahteli vielä edestakaisin.\"\n\n\"Se on paha merkki\", jupisi Khelkhal pelästyneenä.\n\n\"Niin minäkin päättelin ja annoin käskyn peräytyä takaisin. Mutta\nRooman paavi ei ole minua voittanut yhtä vähän kuin Aëtius tahi\nlänsigootti.\"\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nVähän aikaa vaiti oltuaan hallitsija rupesi jatkamaan: \"Voimakkaammin\nkuitenkin vielä kuin voittamattomuudellani on se miekka osoittautunut\noikeaksi -- minähän sen jo sanoinkin -- koskemattomuuteni kautta.\nSydämeni muuttui malmiksi heti kun sain miekan käteeni lyödäkseni\nveljeni kuoliaaksi. Pelko, sääli, itse vihastuskaan eivät enää\nliikuta minua.\"\n\n\"Se on totta: kuolleena, ikäänkuin itse kuolemanjumalana, sinä\nvaellat ihmisten seassa. Mutta mikä sinussa on itsehillintää, mikä\ntunteettomuutta? Ei sinun koskaan kukaan näe hymyilevän. Luulenpa,\netteivät edes naisetkaan, joita suutelet -- lakkaamatta. Näyttää\nsiltä kuin ei rakkauden nautintokaan valtaisi sinua.\"\n\nHallitsija kohotti paksun alahuulensa ylös:\n\n\"Ei. -- Mutta sittenkin! -- Jotakin huumausta näyttää mies kuitenkin\ntarvitsevan. Viiniä tai olutta tai simaa -- kaikkea paitsi vettä\n('tahi miksei', sanoi hän irvistäen, 'verta, tuolloin siellä\nGalliassa, kun Marnessa juoksi enemmän verta kuin vettä') -- kaikkea,\nmikä juovuttaa, vannoin jo poikana olevani juomatta, kun kerran\nkuulin veljeni juovuspäissään lepertelevän sellaista, minkä hän\nhalusta olisi pitänyt omana tietonaan. Voitto, maine, valta, kulta,\nne eivät enää juovuta minua; tosin minun on tarvis _saada_ niitä,\nniinkuin tarvitsen ilmaa elääkseni, mutta ne eivät enää juovuta\nminua. -- _Minun_ juopumukseni on nainen; _tuska_, jota nainen näissä\nkäsivarsissa kärsii.\"\n\n\"Kaiketi sentään myös naisen kauneus, siltä ainakin näyttää. Sillä\nvain kaikista kauneimmat valikoit itsellesi! Ja halki vuosien --\nvuosikymmenien! -- melkein aina germaanittaria. Miksi?\"\n\n\"Sen sanon sinulle, Khelkhal\", virkkoi hallitsija ja vilkutti\nrumia silmiään kuin vihainen eläin. \"Ei siinä ole vain nautinto\nmääräämässä, ovat muidenkin kansain naiset usein kauniita, vaan\" --\nhän hymyili ilkeästi -- \"on siinä valtioviisauttakin tahi kavaluutta,\nmikä on sama asia. -- Sillä germaanit...\" -- Hän takeltui; sitten hän\njatkoi: \"Sodanjumalan lohdutuksesta huolimatta -- ovat ne tuottaneet,\nja tuottavat, paljon huolta! Niin, ne ovatkin minun ainoat huoleni!\nVoi, siellä Galliassa minä olisin Katalaunisten kentillä poljettanut\nsen viisaan Aëtiuksen taistelunjohtajataidon hänen viisaista\naivoistaan murskaksi ratsujeni sataintuhanten kavioiden alle,\nelleivät nuo kirotut gootit olisi taistelleet hänen rinnallaan\nkuin...\"\n\n\"Kuin yli-ihmiset\", virkkoi Khelkhal, hiljaa vapisten, \"kuin heidän\nomat Asgardhissa asuvat jumalansa!\"\n\n\"Ja yhtä kaikki! Germaanilaisia miehiä minä en juuri pelkää. Puru\npuhui totta: he eivät koskaan opi tottelemaan, eivät koskaan opi\npysymään yhdessä; juopottelu ja kunnian harha tuhoaa heidät. Enkä\nkerrassaan mitään arvoa pane siihen yksinkertaiseen hyveeseen, jota\nnämä kuuden jalan mittaiset urhot, nuo pojat, joilla on jättiläisen\nruumis, nimittävät sankaruudeksi. Tyhmyyttä se on, tuo silmitön,\nniin, riemuitseva ilo syöstä keihääseen ja kuolemaan.\n\n\"Korpien villi metsähärkä olisi sen mukaan suurin sankari ja\nansaitsisi päästä kaikkien germaanien kuninkaaksi, sillä mikään, joka\nhengittää, ei ole sitä pelottomampi eikä väkevämpi. Mutta punainen\nvaatetilkku ärsyttää sen itsemurhaavaan raivoon, vähäinen myrkkynuoli\nsurmaa sen pitkän matkan päästä, jok'ikiseen viisaasti kaivettuun\nkuoppaan putoaa tuo avuton jättiläinen. Mutta siinä juuri _minun_\nkuninkuuteni: punaiset tilkut, myrkkynuolet, ovelat riistahaudat.\nTosin on monta kertaa tarpeen näyttää näille nelikymmenvuotisille\npoikasille, etten minäkään heidän käsivarsilihastensa kehutussa\ntaidossa jää heidän pellavapartaisista kuninkaistaan jälkeen. Vallan\nmielelläni minä sentähden suostuin Tsendrulin toivoon; kuinka\ngepidien ja muidenkin germaanien lähettiläät ällistyivät, kai sinä\nsen näit? -- Siis tuosta sankaruuden kömpelöstä tomppelimaisuudesta\nkyllä selviytyy. Mutta yksi asia on maan päällä -- vain yksi!-- jota\ntosin kylläkään en pelkää, mutta kavahdan. Kavahdan kuin jumalille\npyhitettyä, jumalain kätkemää salaisuutta: germaanilaista naista.\nSiinä se! Siinä on uhkaamassa jokin, jota ei valtiokavaluuteni,\nei juopottelu eikä oma hurja voima itsemurhaajan tavoin tuhoa.\nKatso vain noita korkeakasvuisia neitoja, noita ylpeäpovisia\nvaimoja! Ikäänkuin vaaleat jumalattaret he astelevat uhkean\ntukkansa somistamina maan yli liitelevin askelin. Ja miten heidän\nharmaansinisistä silmistään säteilee siveä ylpeys, joka on minua\nusein pidättänyt; tosin ei kyllä pitkäksi aikaa\", hän lisäsi\npilkallisesti.\n\n\"Ja kuinka ne kasvattavat, nämä verrattomat äidit, lapsiaan samaan\njaloon uhmaan alati! Heidän naisissaan on heidät, germaanit,\ntuhottava. Heissä uhkuvat sen voiman syvimmät, salaisimmat,\nnuorentavat lähteet. Kun heitä ei nyt kuitenkaan kaikkia voi ajaa\nTonavaan -- liian paljon heitä on\" -- tässä hän siveli turpeita\nhuuliaan -- \"ja vahinkokin olisi noita valkeita ruumiita --\novat kreikattarien ohella maailman kauneimmat naiset! -- täytyy\nmurhaamisen asemesta tuhota heidät elävältä. Sekasikiöitä, ei\ngermaaneja, tulee heidän synnyttää; sekasikiökansa, hunnilaisia\ngermaaneja, kohotkoon germaanisten\" -- hän hymyili ilkeästi --\n\"Asgardhista lähteneiden germaanien tilalle. Niin paljon kuin vain\nolen vuosikymmenien varrella saanut käsiini heidän valkopovisia\ntyttöjään, olen heidät viskannut keltaisten hunnieni syliin: monta,\nmonta tuhatta jo. Ei voi, kuulehan vanhus, ei voi olla meille\npahitteeksi\", hän virkkoi silmää iskien, \"jos nuorempi suku tulee\nhiukan kauniimpi meitä. Sillä rakosilmineen ja terävine poskiluineen\novat he aika vintiöitä, nämä hunni-poikaseni.\"\n\n\"Nopsa, sävyisä, sokeasti kuuliainen -- sen pitäisi sinulle riittää,\nherra\", murahti Khelkhal.\n\n\"Niin riittääkin -- ainakin maailman lannistamiseen, ellei sen\nkaunistamiseen. -- Mutta tehdä hunnittariksi kaikkein kauneimmat,\nkaikkein ylpeimmät, kaikista uhmamielisimmät näistä vaaleista\npuolijumalattarista, sen teon pidätän näiden käsivarsien syleilyn\netuoikeudeksi.\"\n\nJa hän venytteli mielihyvällä, uhkuvan voimansa tunnossa, lyhyitä\nmutta mahtavia käsivarsiaan koukistaen kyynärvarren ylöspäin ja\njännittäen olkavarren valtavat lihakset.\n\n\"Vastarinnantekijän tuska enentää minun nautintoani, salaisen\ntarkoitusperäni, kaikkea germaanilaisuutta kohtaan tuntemani vihan\nvoiton vielä maukkaammaksi höystämää. Miten monta sataa kaikkein\nihaninta impeä jo olenkaan ainiaaksi murtanut. Ja joskin he, aluksi,\naika äksysti rimpuilevat, niin kahleissa he sentään väsähtävät\npian! Ja kun he vain ovat synnyttäneet minulle ensimmäisen ja\njollekin suosikilleni toisen hunnilaislapsen, niin silloin he ovat\nkesyttyneet.\"\n\n\"Aina\", hän jatkoi vähän ajan perästä päätään pudistaen, \"tosin\neivät. Eikä minun ristisiitokseni ota oikein menestyäkseen.\nNäyttää siltä kuin rumuus periytyisi helpommin kuin kauneus! Moni\ngermaanitar nähdessään hunnin hänelle siittämän lapsen edessään\nmakaavan keltaisena, vääräsäärisenä kuvatuksena ei ole sitä nostanut\nrinnoilleen, vaan viskannut seinään. Huonosti sekaantuu! Hunnilainen\netikka saattaa germaanilaisen maidon juoksemaan. Minun omatkin\ngermaanittarista syntyneet poikani -- niin, ei minulla heistä iloa\nole.\"\n\nHän vaikeni ja katsoi synkeänä eteensä maahan.\n\n\"Ellak on jalo henki.\"\n\n\"Haaveilija hän on\", puhkesi isä kiivastuen. \"Uneksija! Velttiö!\nÄidiltään, amelungilaistyttäreltä, hän on hupsun haaveiluhalunsa\nperinyt, tuon päättömän olemattomain kaipuun ja havittelun. Ja\nse naismainen armonanto! Tekisi muka jalomielisyydellään kaikki\nviholliset aseettomiksi! Jalomielisyyttä Byzantionia kohtaan! Tuota\nviheliäistä keisaria kohtaan! Gootittaren poika rakastaa gootteja\nenemmän kuin hunneja! Uskon tosiaankin\", lopetti hän puheensa\näkäisenä, \"hänen vihaavan minua sentakia, että minä, hunni, otin\nitselleni vapauden ruveta hänen isäkseen! Goottilaisia sankarilauluja\nhyräillen Amalahild hänet nukutti, goottilaisia sankaritaruja\nGoottien kielellä supatti hän hänelle lakkaamatta, kunnes... kunnes\nse minusta oli liikaa ja hän yks kaks -- kuoli.\"\n\nHänen suunsa värähti hiukan.\n\n\"Seisoinhan minä siinä vieressä\", virkkoi Khelkhal. \"Minä ja poika.\nSinä kielsit häntä enää laulamasta gootin kielellä. Vain viimeiset\nsäkeet, hän pyysi, kuningas Hermanarikin, kantaisäni, uljas loppu.\nEnnenkuin hän poikani, kumarsi hunneja, hän pisti...\"\n\n\"Hän ei saanut sanotuksi loppua!\" huusi Attila. \"Sillä minä potkaisin\nhäntä vihapäissäni jalallani.\"\n\n\"Hän oli raskaana; kuoli siihen paikkaan. Ja Ellak seisoi vieressä.\nPitäisikö hänen rakastaa sinua?\"\n\n\"Pelätä minua hänen tulee! Ja olla toivomatta saada periä minut, se\nraajarikko. Eihän hän enää pysty miekkailemaankaan.\"\n\n\"Ei oikealla kädellään. Mutta vasemmalla hän miekkailee mainiosti,\nniinkuin vallan hyvin tiedät; monta kertaa hän on vasemmalla\nkädellään voittanut sinun puolestasi, sen jälkeen kun hän, sinut\npelastaakseen, murskautti oikean kätensä. Olimme Orleansin edustalla.\nHän pani oikean kätensä sinun pääsi ja sen vakaisen kivilohkareen\nväliin, jonka roomalainen heittokone oli singonnut vallilta; se oli\ntarkkaan tähdätty.\"\n\n\"Joutavia, ei se olisi minua ottanut hengiltä, yhtä vähän kuin\nnuolien ja keihäiden pilvi Katalaunisten kentillä. Nyt tiedät kyllä\n-- sanoinhan minä sen jo --, miten minä kuolen. -- Mutta\", hän\njatkoi äreästi, \"ei minun muidenkaan poikaini kuhiseva parvi -- sata\nkaksiyhdeksättä niitä oli eilen, tänään ilmoitettiin kaksi syntyneen\nlisää, tyttäriä en ole enää pitkään aikaan ottanut lukuun ollenkaan\n-- ei siitä ole paljon mihinkään. Ei Ernakistakaan, tuosta kauniista\npojasta, niin hellästi kuin häntä rakastankin.\"\n\n\"Ernakin olet tärvellyt sokealla rakkaudellasi. Paremmaksi\nkasvatukseksi oli Ellakille isän -- viha. -- Ja Dzengisitz?\"\n\n\"Tosiaan, Dzengisitz. Hän nyt on ainakin juuri sinun mielesi\nmukainen, vanhus. Aito hunni!\"\n\n\"Niin! Koko kansamme paras ratsastaja. Ja parhain jousimies.\"\n\n\"No miksei! Ei hän hullumpi ole. Minä siedän häntä aika hyvin, sitä\npoikaviikaletta\", virkkoi Attila hyvillään. \"Mutta hänen äitinsä --\nhyi, kaunis hän ei ollut.\"\n\nJa hän irvisti kuin olisi puraissut karvasta juurta. \"Sen äiti\npolveutui\", vastasi Khelkhal, \"vanhimmasta hallitsijasuvustamme --\nvanhemmasta kuin sinun on.\"\n\n\"S en vuoksi määräsi isäni Mundzuk minut ottamaan hänet vaimokseni.\nSiitä ei hän tullut suloisemmaksi. Kauhistuttava morsiusvuode! Ja\nmeidän poikamme Dzengisitz -- no, hän luonnistui sen mukaan! Hän on\nvielä rumempi kuin isänsä ja äitinsä yhteensä. Ja vaikka hän olisi\njuuri oikea vastamyrkky Ellakin pehmeyttä vastaan -- niin ei hänestä\nole maailman hallitsijaksi hänestäkään. Ratsastuksella ja pääskyjen\nammunnalla ei minun valtakuntaani viedä eteenpäin. Ernakia, sitä\nkaunokaista, minä vain kiittelen.\"\n\n\"Herra\", huudahti Khelkhal, \"tuleeko viisitoistavuotiaasta pojasta,\ntuosta rajattomasti hemmotellusta, maailman hallitsija?\"\n\nMutta hellä isä ei kiinnittänyt kysymykseen mitään huomiota.\nItsekseen supisten hän jatkoi: \"Hänen äitinsä! Hän oli minun suloisin\nseikkailuni. Muut naiset tuntevat suurta kammoa minua kohtaan, ja\nväkivallatta ovat vain hunnilaisnaiset minua syleilleet. Mutta hän!\nMutta Libussa!\"\n\nJa nyt hän kertoi, ei kuulijan varalta, vain itselleen, muistoihin\nvaipuneena, hiljaa edelleen:\n\n\"Leirissä ilmoitetaan erään sklabenilaisruhtinaan tyttären tulleen\nvieraaksi. Hän tahtoo puhutella minua teltassani, yksin. Varustaudun\ntikariniskun varalta; mutta hän heittäytyykin jalkoihini maahan.\nKuinka kaunis hän oli! Paksut palmikot sinisenmustat, täyteläät\nhuulet punaiset kuin kirsikka, poskissa persikan untuvat! Ja\nhän kuiskaa hellästi minun puoleeni: 'Kansani keskuuteen asti,\näärimmäisen idän maahan asti kantoi nimesi maine, että olet mahtavin\nkaikista miehistä ja ettei ketään sinun veroistasi elä maan päällä.\nSilloin leimahti minun vereni kuumana sinuun ja minä sanoin itsekseni\nunettomana patjoillani maatessani: Maan voimallisimmasta miehestä\ntahdon saada pojan. Taikka kuolla. Niinpä lähdin tielle ja kuljin\nluoksesi, yötä päivää, kuukausia! Nyt näen sinut. Kaunis et ole, vaan\nsangen voimallinen. Suutele minua nyt! Tahi tapa minut!'\n\n\"Tokko minä häntä suutelin! Vain se ainoa nainen on minua rakastanut.\nLibussa, sinä kuolit heti kun olit hänet synnyttänyt, tuon kauniin\npojan...\"\n\n\"Herra, et suinkaan anna tälle lapselle...\"\n\n\"En\", -- hän heräsi nyt muisteloistaan. \"Sillä minulle on ennustettu,\nettä Ernak elää vain yhden päivän kauemmin kuin minä.\"\n\n\"Kuinka, herra?\" huudahti Khelkhal säikähtyneenä.\n\n\"Ole levollinen. Tuo ennustus on tosin kova, sangen kova. Mutta\nminulle on ilmoitettu toinenkin, korkeampi. Kuuntele!\"\n\n\"Minä kuulen.\"\n\n\"Tessalialainen loihtija --\"\n\n\"Joka ennusti, että kuolet naisen syliin?\"\n\n\"Se sama. Luotan häneen täydellisesti. Sillä hän näki minun omat\nsalaisimmatkin ajatukseni. Kysyin häneltä: 'Mitä olen unta saamatta\nviime yönä ajatellut?' 'Perillisesi valintaa', hän vastasi heti.\n'Suuri kuningas, älä vaivaa sillä itseäsi. Perillisesi on jo\nvalittu.' Hämmästyin. Mutta hän jatkoi: 'On eräs vaaleapalmikkoinen\nneito. Hänen näkönsä on sytyttävä sinut sellaiseen paloon, ettei\nyhdenkään naisen sulo. Ytimiisi asti olet värjyvä, kun hänet näet.\nHän yksin voi sinulle synnyttää pojan, joka perii koko suuruutesi.\nHän on laskeva valtansa alle maapallon kaikki kansat.' -- Siitä\nlähtien odotan kärsimättömänä sitä neitoa.\"\n\n\"Ja sinä uskot tuota imartelevaa loihtijaa?\"\n\n\"Uskoin sanalleen.\"\n\n\"Et enää usko?\"\n\n\"Vain eläviä uskotaan.\"\n\n\"Hän on siis kuollut?\"\n\n\"Ennustuksen jälkeen surmautin hänet.\"\n\n\"Miksi? Luulit hänen pettävän?\"\n\n\"En suinkaan! Mutta tiedät, että hunnilaispappiemme ikivanhan, aina\nvahvistuneen kokemuksen mukaan puhuu totta vain se tietäjä...\"\n\n\"Jonka maksassa on pieni valkoviiruinen tähti. Senvuoksi, heti kun\nennustaja on kuollut, leikataan häneltä maksa ja siitä katsotaan.\"\n\n\"Minulla oli _kiire_ tutkia _tämän_ ennustuksen paikkansapitävyys.\nSurmautin hänet. Valkea tähti _löytyi_. Ei ole enää epäilyn sijaa.\n-- Nyt, vanhus, minä menen. Myöhäksipä jo veti. Tahdon nukkua. Ja\nuneksia. Uni näyttäköön sen neidon, joka on minulle synnyttävä\nmaailman herran.\"\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nSeuraavana aamuna ilmoitettiin molemmille lähetystöille, että herra\non valmis ottamaan heidät päivän kuudennella tunnilla vastaan.\n\nKhelkhal, Ediko ja muita ylhäisiä seuralaisia lähti heidän luokseen\nja veivät heidät puupalatsin suureen vierassuojaan.\n\nKoko avara puoliympyrän muotoinen huone oli katosta lattiaan\nasti päällystetty ja kaikki seinät verhottu hohtavan valkeilla\npalttinaverhoilla, vuorotellen näkyi aina kirjavavärinen villaverho,\nsamaan tapaan kuin kreikkalaisilla ja roomalaisilla oli tapana\nkoristaa vastanaineiden thalamos.\n\nPunavärisestä savesta tallattu permanto oli melkein koko suojan\nalalta mattojen peittämä.\n\nNeljän askeleen päässä seinistä oli tasapituisen välimatkan päässä\nsirosti leikkauksilla koristettuja ja runsaasti, eikä ilman naiivia\naistia, maalattuja neliskulmaisia puupilareja, jotka tukivat lattiaa\njonkinlaisen gallerian tavoin. Pylväitä ja seiniä peitti ja koristi\nylt'yleensä aseet: saalistavaraa tai naapurikansain lahjoja.\n\nSuoja oli jo täynnä hunnilaisia arvohenkilöitä ja sotureita,\nvieraiden heimojen ruhtinaita ja lähettiläitä, heidän seuralaisiaan\nja hallitsijan kotipalvelusväkeä; se oli kirjava, liikkuva,\nmaalauksellinen kuva: kaikesta koristeidensa loistosta huolimatta\nyksinkertaiseen plastilliseen pukuunsa vaatetettujen kreikkalaisten\nja roomalaisten rinnalla seisoi siinä suomalainen poronnahoissa,\nsuiooni karhuntaljassa, Britannian keltti puolialastomana,\nmorsingolla siniseksi maalattuna, vendi lampaannahoissa, germaani\nvillaviitassa ja vaskisovassa; mutta he jäivät kuitenkin kaikki vain\nsaariksi noiden epälukuisten hunnien myllertävään aallokkoon.\n\nAttila istui suojan keskitaustalla korokkeella; kallisarvoisilla,\nkullalla kirjailluilla matoilla peitettyjä porrasaskelmia oli\nnoustava tälle puiselle korokkeelle, jonka keskellä yksinkertainen,\nkoristelematon puinen nojatuoli toimitti vuosisadan mahtavimman\nhallitsijan valtaistuimen virkaa; ei koristeen tapaistakaan hän ollut\nkiinnittänyt pukuunsa, jossa hän eilen ratsasti leiriin.\n\nLähettiläät noudattaen Edikon osoituksia pysähtyivät suojan\nkynnykselle ja kumarsivat syvään. Sitten aikoi Maximinus nousta\nportaita korokkeelle ojentaakseen Attilalle keisarin omakätisen\nkirjeen.\n\nMutta silloin hyppäsi muudan hunnilaisruhtinas -- se oli\nTsendrul -- väliin, sieppasi purppurapapyroksen hänen kädestään, sysäsi\npatriisin alimmalta portaalta alas, juoksi itse ylös, polvistui\nhallitsijan eteen ja laski kirjeen hänen syliinsä, samalla kuin\nvaltias istui liikkumattomana paikallaan eikä ottanut sitä vastaan.\n\n\"Se on imperaattori Theodosiuksen kirjelmä\", huudahti Maximinus\ntuolta alhaalta, ääneen, sillä hän oli suuttunut.\n\nAttila ei liikahtanutkaan.\n\n\"Imperaattori toivottaa sinulle terveyttä ja pitkää ikää.\"\n\nSiihen valtias vastasi hitaasti, punniten joka sanaa, huuliaan\nmahdollisimman vähän aukaisten: \"Minä toivotan imperaattorille samaa\n-- ihan samaa -- mitä, mikäli tiedän, hän minulle toivottaa. --\nErääntynyt vuosivero, jonka molemmat keisarikunnat ovat velkaa, onko\nse vihdoinkin saapunut, Ediko?\"\n\n\"On herra, nämä lähetystöt ovat sen tuoneet.\"\n\n\"Oletko sen laskenut?\"\n\n\"Ei solidiakaan puutu.\"\n\n\"Hyvä, mutta missä ovat keisarien lahjat?\" hän jatkoi, merkitsevästi\nvaiettuaan, nyt kovemmin ja karkeammin. \"Kuuntelen vain lähettiläitä,\njotka tuovat lahjoja. Khelkhal, oletko ne arvioinut? Ovatko ne\narvoani vastaavat?\"\n\n\"Oi, herra, _sinun_ loistoasi vastaavaa lahjaa ei saata olla. Mutta\nkatsoen antajain vähäiseen loistoon riittäkööt.\"\n\n\"Jaa ne ruhtinailleni, muista varsinkin Ardarikia ja Valameria. Mutta\nmyös Wisigastia! Äläkä unohda skiirien kuumaveristä kuninkaanpoikaa,\nsitä nuorta sankaria ja kuulua harpunlyöjää. -- Kaikille\nuskollisuutensa ansion mukaan! -- Mutta mitä?\" -- tässä synkkeni,\nniinkuin katkeran yllätyksen tavoittamana, hänen kasvonsa. -- \"Luulen\nByzantionin lähettiläiden joukossa näkeväni tutun hahmon -- tuon\npienen, joka seisoo tuolla syrjässä muista.\" Hän katsoi uhkaavasti\nVigiliukseen -- heti ensimmäiseksi oli hänen silmänsä hänet etsinyt\n-- lähettiläiden nimethän oli hänelle aikoja sitten ilmoitettu -- ja\nlöytänyt.\n\n\"Minulla oli kerran varhemmin onni\", aloitti säikähtynyt Vigilius,\n\"tulkkina...\"\n\n\"Mikä hänen nimensä onkaan, tuon konnan, Ediko?\"\n\n\"Vigilius, herra.\"\n\n\"Aivan niin, Vigilius!\" ja pahastuneen liikkeellä, rutosti sysäisten\noikeaa polveaan hän lennätti keisarin kirjeen, siihen ollenkaan\nkajoamatta, maahan: \"Miten sinä uskallat, julkea raato, tulla\nkasvojeni eteen, ennenkuin, kuten sinun silloin käskin tulkita,\nkaikki karkurit on luovutettu? Luuletteko minun kärsivän sitä, että\nteidän kenttämerkkienne suojassa omat, joukoistani karanneet orjani\nkantavat asetta minua vastaan? Kaikkien valtakuntani alamaisten on\nnäkeminen, ettei Attilalta päästä pakoon, ettei ole yhtään mitään\npelastusta hänen vihaltaan. 'Ei ole linnaa, ei muurien ympäröimää\npääkaupunkia, joka antaa minulta suojaa; itse Byzantionin kultaisesta\ntalosta minä tempaan viholliseni pois: _tällä_ kädellä!\"\n\nHän ojensi oikean käsivartensa suoraksi.\n\n\"Me olemme tulleet sanomaan sinulle\", aloitti Vigilius arasti,\n\"että ainoastaan seitsemäntoista pakolaista -- karkuria, niinkuin\nsinä heitä nimität -- sinun valtakunnastasi tullutta, oleskelee\nmeidän luonamme. Heidät on jo määrätty annettavaksi Aegintheukselle,\nIllyricumin rajajoukkojen päällikölle, jotta hän lähettäisi heidät\nkahleissa sinulle. Ennen pitkää ovat he täällä.\"\n\n\"Seitsemäntoista! Saat myöhemmin kuulla oikean luvun. -- Mutta te\ntoiset, te Ravennan keisarin lähettiläät, kuulkaa: minä luovun\nvaatimasta Viminaciumissa minulle joutuneen sotasaaliin salaajan\nluovuttamista -- saatte kuulla, millä ehdolla. -- Kuka on Maximinus,\nByzantionin keisarin suurinta luottamusta nauttiva senaattori?\"\n\n\"Minun nimeni on Magnus Aurelius Maximinus.\"\n\nVakaana, mielihyvällä lepäsi valtiaan katse noilla kunnianarvoisilla\nkasvoilla.\n\n\"Salli, oi hunnien valtias...\" aloitti Priscus.\n\n\"_Herraksi_ minua puhutellaan.\"\n\n\"Salli niinmuodoin, oi hunnien herra...\"\n\nAttila vavahti, mutta mielessään hän nauroi syrjäänpoikkeamusta\nja antoi tottuneen reetorin jatkaa: \"minun keisariltani toimeksi\nsaaneena ja lähettilästoverieni nimessä selittää asiat,\njärjestyksessänsä, sellaisina kuin ne ovat todellisuudessa,\nei niinkuin sinun vaihtuvat -- ah kovin taajaan! -- vaihtuvat\nlähettilääsi ne näkevät ja sinulle kuvailevat. Vaadit keisari\nTheodosiusta luovuttamaan sinulle kaikki, jotka -- sinä nimität heitä\nkarkureiksi! -- jostakin syystä maastamuuton kautta pitävät parempana\nvetäytyä pois valtikkasi lempeyden varjosta. Kenties senvuoksi,\nettä hunnilaiset oikeusoppineesi ja ruoskasi heiluttajat eivät\nvarmaankaan kaikissa tapauksissa arvostele asioita niinkuin sinä\n-- epäilemättä! -- tahdot ja -- valitettavasti! -- myös tapahtuvan\nedellytät. Onhan nyt kovaa, että keisarin pitää luovuttaa sinulle\nkaikki ne, jotka pitävät hänen suojeluaan parempana kuin... mutta\nhuomaan otsasi rypyistä, että minun täytyy olla väärässä -- siis\nhyvä, heidät luovutetaan! -- Edelleen sinä vaadit paitsi maksamatonta\nja erääntynyttä veroa -- tarkoitin vuotuista kunnialahjaa! --\nensi vuodelta etukäteen suoritettavaksi uhkaamalla muuten heti\nhyökkääväsi! -- Me laahasimme tänne kuusituhatta naulaa kultaa.\nVaadit heti paikalla lisää tuhatkaksisataa. Niin, olet jo -- kun\nvastauksemme ei huonoilla teilläsi kerjennyt perille kyllin nopeasti\n-- keskellä rauhaa piirittänyt kaupunkejamme, Viminaciumin, Ratiarian\nja monta muuta jo anastanut, ryöstänyt ja polttanut. Jokaisesta --\n_sinun_ oman ilmoituksesi mukaan -- pidätetystä karkurista vaadit\nkaksitoista kultasolidia. Hyvä, meillä on -- valitettavasti! --\nvaltuutus suostua äärimmäisessä pakossa kaikkeen. Mutta rukoilemme\nsinua: älä pysy vaatimuksessasi! Et aavista, miten murheellisilta\nkaikki maakuntamme näyttävät. Mitä kurjuutta tuottavatkaan varsinkin\nTonavan kaupunkien onnettomille asukkaille sinun ratsujoukkosi,\njotka ylt'yleensä hävittävät tasaista maata ja, niinkuin sudet\ntaajoin laumoin yksinäistä talonpojan majaa, parveilevat kaupungin\nympärillä, laskematta ketään pois, ja palaakaan leipää asujaimille\npäästämättä kaupunkiin! Ja kilpaa ulkopuolella elämöiväin hunniesi\nkanssa kiusaavat onnettomia kaupunkeja -- miltei vielä sitkeämmin\n-- itse kaupungissa keisarilliset veronkantajat, jotka saadakseen\nsuoritettavat verot kokoon kerätyksi riistävät porvarin yltä\nviimeisenkin vaatekerran ja vuoteen selän alta, niin että sangen\nmonet lopettavat elämänsä ja kärsimyksensä nuoranpätkällä. Mutta\nlähettilääsikin ovat tottuneet -- sanotaan heitä kehoitetun! --\nodottamaan sellaisia kunnialahjoja, Byzantionissa, että yksistään\nnämä ilolahjat riittävät saattamaan meidät puille paljaille. Sanotaan\nsinun sitävarten kunnioittavan meitä niin usein lähetystöillä.\"\n\nReetorin rohkeus huvitti valtiasta; kaukana epäystävällisyydestä\npisti hän väliin: \"Ottakoot vain lahjoja vastaan, kunhan vain eivät\nanna itseään lahjoa.\"\n\n\"Keisarin\", aloitti nyt Maximinus tuskallisesti, \"oli pakko\ntyydyttääkseen sinut pakottaa vanhat senaattorisuvut myymään\nhuutokaupalla puolisoidensa korut, esivanhemmilta perityt, jopa\npöydän välttämättömimmätkin kulta- ja hopeakalut ja heidän\nvalikoiduimmat jalot viininsä...\"\n\n\"Minä juon vain vettä tästä puumaljasta, patriisi\", virkkoi Attila,\nnosti maljan ja joi. \"Te valitatte\", hän jatkoi sitten, pyyhkien\npaksuja huuliaan koko kyynärvarrellaan ja kämmenensä selkämällä,\n\"että rahastonne on tyhjä. -- Miksi se on tyhjä? Siksi, että\nteidän keisarinne ovat ammoisista ajoista lähtien tuhlanneet\nrahansa mielettömiin näytelmiin, kilpa-ajoihin, turhaan prameuteen,\nylettömiin huvituksiin tai -- surkeasti peläten helvettiä, jonka he\ntosiaan ovat siekailematta ansainneet! -- järjettömään kirkkojen\nrakentamiseen. Eikö teillä vieläkään ole riittämiin asti pyhitettyjä\nhuoneita, missä voitte pyhimyksillenne valittaa ruikuttaa ja --\nvalehdella? Minusta se on samantekevää. Mutta kansan, jolla ei enää\nole tarpeeksi rautaa naapurin torjumiseen, täytyy isäntämiehen tavoin\npitää rahansa tallessa naapuria varten, sillä sillehän se oikeuden\nmukaan kuuluu. Kuinka te voittekin niin tuhlaavaisesti käsitellä\nminun kultaani, joka sattuu olemaan teidän kirstussanne? -- Mutta,\nviisas reetori Priscus, enkö minä olekin oikea barbaarinen sekapää.\nAnna anteeksi, jalo patriisi, me hunnit opimme vain ratsastamaan,\nemme koskaan ankaran johdonmukaisesti päätelmäperäisesti\najattelemaan. -- En edes kauppa-asioita minä osaa asianmukaisessa\njärjestyksessä selvittää. -- Minähän en ole edes -- vaikka kuitenkin\njo keskustelen teidän kanssanne -- antanut lähettilääni, tuon Edikon,\nkertoa, miten _hänen_ retkensä sujui ja mitä kaikkea hän on kokenut\nsiellä ihanassa Byzantionissa.\"\n\nKeisarilliset lähettiläät katsoivat toisiaan hämmästyneinä.\n\n\"Eikö hän tosiaankaan ole ottanut selkoa?\" virkkoi Primutus kuiskaten.\n\n\"Totta kai, epäilemättä!\" vastasi Priscus niin ikään hiljaa.\n\"Kuuntele tarkoin, Maximinus! Nyt tulee Edikon salaisuus.\"\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\n\"Puhu vain avoimesti\", käski valtias, \"aivan avoimesti näiden\nbyzantilaisten kuullen. Sano kaikki. Kaikista peitetyimmätkin. Hehän\novat meidän ystäviämme. Ystävältään ei hunni salaa mitään.\"\n\nEdiko astui esiin, kumarsi syvään ja aloitti sangen levollisena ja\ntyynenä: \"Byzantionissa, tuossa verrattomassa, näin, kuulin, koin\nuskomattomia. Totta puhui se goottilaiskuningas, joka oleskeltuaan\nsiellä pari päivää huudahti: 'Siinä kaupungissa on paljon\nkaikenlaisia mahdollisia ja mahdottomia asioita'.\"\n\nTyytyväisinä katsahtivat lähettiläät toisiinsa.\n\n\"Vaikutuksen se on, tuo roomalainen ihanuus, tehnyt tähän\nbarbaariin\", sanoi Priscus hiljaa; ja Maximinus nyykäytti päätään.\n\nMutta Attila kysyi pitkäveteisesti: \"Mahdottomiakin?\"\n\n\"Päätä itse, oi herra, onko se, mitä koin, mahdollista vai mahdotonta\nkaiken sen mukaan arvosteltuna, mitä lähettiläät koskaan ovat\nkokeneet. Mahdottomaksi sinä sitä olet sanova. -- Sitten panen\ntodistukset jalkaisi juureen.\"\n\nJännitetyin mielin kuuntelivat nyt kaikki läsnäolijat germaania, joka\nlatinaksi haastoi edelleen:\n\n\"Vigilius nouti minut siitä talosta, sataman luota, joka oli\nosoitettu asunnokseni. Hän vei minut Khrysaphioksen, byzantilaisen\nvaltakunnan mahtavimman miehen luo. Tie kulki palatsien upean\nrivin ohitse, jotka muodostavat sinään pienen kaupungin ja joissa\novat keisarin hovikunnan ja hänen ensimmäisten arvohenkilöidensä\nvirkahuoneet ja asunnot. Ääneen ihmettelin näiden keisarillisten\nrakennusten loistoa, eikä totisesti mitään pahaa mieleeni tullut.\nSeuralaiseni oudosti pälyvät silmät -- katsokaahan, miten hän nytkin\npälyilee, tällä kertaa vain hänessä samalla näkyy pelästystäkin --\npisti silmääni enkä osannut sitä selittää. Mutta tuskin olin päässyt\nseisomaan tuon kaikkivaltiaan kuohilaan eteen, kun Vigilius minut\nkeskeytti ja -- niinkuin minusta tuntui, sangen taitamattomasti --\nrupesi hänelle ilkimielisesti liioitellen kuvailemaan, miten minä\nihmettelin keisaruuden loistoa.\"\n\nVigilius seurasi henkeään pidätellen jokaista Edikon sanaa.\n\n\"Mieletön\", sähisi hän. \"Mikä hänet nyt muuttaa tuollaiseksi? Mutta\nehkä on viekkainta esiintyä tässä minun vihollisenani, vastustajani.\"\n\n\"Hän lisäsi\", -- jatkoi germaani,\"-- ja siinä hän valehteli\npuhtaasti! -- että minä muka olin kiittänyt Byzantionin asukkaita\nonnellisiksi, kun he voivat elää niin rikkaasti, ylellisesti.\"\n\n\"Mihin hän tuolla pyrkii?\" päivitteli Vigilius yhä huolestuneempana.\n\n\"Silloin virkkoi Khrysaphios: 'Sinäkin voit, oi Ediko, saada sellaisen\ntalon kuin tämä, kultatiilikattoisen, ja kullassa uida, jos vain\ntahdot'.\"\n\n\"Milloin hän lakkaakaan kertomasta, mitä todella tapahtui? Milloin\nhän alkaa peittää? Miten hullunrohkea yritys!\" valitti Vigilius\nhiljaa itsekseen.\n\n\"Ällistyin. 'Sinun tarvitsee vain', jatkoi Khrysaphios, 'hylätä\nhunnien maa ja tulla meidän luoksemme'.\"\n\n\"Nyt saatan hengähtää -- ensimmäinen salaus!\" ajatteli Vigilius.\n\n\"Ihmettelyltä en saanut sanaakaan suustani. Silloin\" -- ja nyt\nkääntyi Ediko äkkiä Vigiliukseen päin ja oikealla etusormellaan häntä\nosoittaen huusi vihastuneena: -- \"silloin sekaantui tuo Vigilius\nkeskusteluun.\"\n\n\"Hän on järjiltään!\" pääsi Vigiliukselta, jonka kauhistus oli\nylimmillään; jo edellisiä lauseita hän oli kuunnellut silmät suurina\nja suu auki, nyt hänelle kihosi tuskanhiki otsaan: hän pyörähti kaksi\nkertaa ympäri, käänsi sitten Edikolle selkänsä, peitti viitalla\nkasvonsa ja yritti kiireen vilkkaa pujahtaa ovesta ulos.\n\nMutta rautaisina laskeutuivat neljän hunnin kädet hänen hartioilleen,\nhänen käsivarsilleen; miehet olivat huomiota herättämättä siirtyneet\naivan hänen viereensä, muista lähettiläistä eroten, ja käännyttivät\nnyt hänet vastustamattomalla voimalla takaisin. Ja he pitelivät\nhäntä estäen kaatumasta, sillä hänen polvensa lyyhistyivät, ja\nkuolemantuskasta tutisten hänen täytyi pysyä paikoillaan! Täytyi\nsana sanalta ja peloittavan Attilan kasvojen edessä kuunnella, miten\nEdiko kertoi kertomuksensa loppuun asti, nyt taas aivan maltillisena,\nviileänä, vasta loppupuolella taas vihastukseen puhjeten. \"Pääsetkö\nhelposti\", kysyi Vigilius minulta, \"itsensä Attilan luo, hänen\ntelttaansa, metsällä ja matkoilla, hänen makuuhuoneeseensa leirissä?\"\n\n\"Minä vastasin, että milloin käskynhaltijavirkani, ei minua\npidätä Paioniassa Saven varrella tahi herrani erikoinen minulle\nantama tehtävä lähetä minua sodassa tai rauhassa päällikkönä tai\nlähettiläänä matkoille, olen aina hallitsijan luona ja vuorotellen\ntoisten hänen ylhäisten miestensä kanssa saan kunnian pitää hänen\nteltassaan tai hänen makuuhuoneessaan hänen vuoteensa ääressä\naseellista vartiota varjellakseni hänen uinailuansa ja ojentaakseni\nhänelle ilta- ja aamujuomana kirkasta vettä kulhollisen.\n\n\"Silloin kuiskasi eunukki korkealla, vastenmielisen kimeällä\näänellään: 'Voi sinua miekkoista miestä! Miten suuren onnen voitkaan\nsaavuttaa, jos vain osaat vaieta ja olet pikkuisenkin rohkea. Minä\n-- minä itse tahdon auttaa sinut kaikkein suurimpaan rikkauteen ja\nloistoon! Mutta siihen tarvitaan hieman pidempää neuvottelua. Minä\nriennän nyt keisarin palatsiin. Tule tänä iltana tänne illalliselle\nluokseni -- sinä yksinäsi -- ilman seuruettasi ja saattajaasi.'\n\n\"Yhä vieläkään en aavistanut, en arvannut sen hulttion aivoituksia.\nLuulin hänen tahtovan minut taivuttaa käyttämään sellaista\nluottamuksellista, kahdenkeskistä seurustelua herrani kanssa\ntehdäkseni hänet suopeaksi rauhaa kohtaan, joka olisi solmittava\nByzantionin kanssa. Lupasin tulia. Hän viittasi kädellään: Vigilius\ntarttui käsivarteeni ja lykkäsi minut ulos. Vigilius jäi hänen\nluokseen. Illalla saavuin illallisaikaan hänen luokseen: tapasin\nkuohilaan luota toisenkin vieraan, Vigiliuksen.\"\n\nNämä sanat kuullessaan lyyhistyi mies siihen paikkaan, vaikka hunnit\npitivätkin häntä käsin kiinni. Mutta nämä kiskaisivat hänet maasta\npystyyn ja lykkäsivät jakkaran hänen alleen, sillä hän ei enää\njaksanut seisoa, nojasi vain selkäänsä pilariin. Mutta nuo kahdeksan\nkättä eivät häntä hellittäneet enää.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nÄärimmäisen säikähdyksen valtaamina kuuntelivat muut lähettiläät\nEdikon kertomusta; tämä jatkoi:\n\n\"Sen jälkeen kun orjat olivat korjanneet ruoat pois ja järjestäneet\nruokasalin -- Vigilius sulki heidän jälkeensä ovet, vakuuttauduttuaan\nensin siitä, että he olivat poistuneet etusuojastakin -- he ottivat\nmolemmat minulta valan, etten missään tapauksessa ja vaikka\ntarjouksen hylkäisinkin hiiskuisi mitään ehdotuksesta, jonka he nyt\nminulle tekisivät ja joka ei minua koskaan vahingoittaisi, vaan\nkyllä saattaisi suunnattomasti hyödyttää. Minä vannoin, sillä kaikin\nmokomin _halusin_ kuulla heidän salaisuutensa.\"\n\n\"Ja _sillä_ tavoinko, kurja germaani\", huusi Vigilius epätoivon\nraivossa, \"sillä tavoinko pidät valasi?\"\n\n\"Minä en sitä riko --\", virkkoi Ediko alentumatta katsahtamaankaan\nhaukkujaan ja tyynesti jatkaen, \"sillä minä vannoin olevani vaiti\nniin totta kuin toivoin tulevani autuaaksi taivaan valtakunnan pyhäin\npariin. Mutta juuri sitä minä en vähääkään toivo: toivon pääseväni\nWalhallaan Wotanin luo. Silloin sanoi minulle keisarin ensimmäinen\nneuvos kirkkaasti vasten kasvoja: 'Murhaa Attila'\" --\n\nRaivon ja kauhistuksen parkaisu, säikähdyksen ähky kieri halki avaran\nsuojan.\n\n\"Murhaa Attila, pakene Byzantioniin ja ole vallassa, rikkaudessa ja\nloistossa ensimmäinen minun jälkeeni.\"\n\n\"Olipa hyvä, että minun oli Byzantionin palatsissa noudatetun tavan\nmukaan jätettävä kynnyksellä aseeni: muutoin, pelkään minä, olisin\nvihapäissäni siihen paikkaan surmannut nuo molemmat salatappajat.\nNiin minä siitä pehmeiltä patjoilta kohottauduin jalkeille ikäänkuin\nkyyn pistämänä: halusin päästä pois -- ulos! Silloin -- en tiedä,\nmiten se tuli! -- seisoi yht'äkkiä sieluni silmäin edessä verinen\nvarjo...\", hän pysähtyi syvän mielenliikutuksen valtaamana.\n\n\"Isäni varjo\", hän itseään pakottaen jatkoi voimallisena. \"Ja minä\nmuistin raskaan valan, jonka kerran olin vannonut... Sinä tiedät, oi\nherra?\"\n\nAttila nyykäytti päätään ymmärtävästi.\n\n\"Ja kehoittaen lausui isäni minulle: 'Et milloinkaan voi valaasi\nhirvittävämmin täyttää kuin jos nyt kaikelle maailmalle paljastat\nkeisarin häpeän, tämän murhayrityksen!'\"\n\nSanattomina pelästyksestä tuijottivat nuo neljä roomalaista ystävystä\ntoisiinsa.\n\n\"Se -- on -- mahdotonta\", sammalsi vanha Maximinus.\n\n\"Sinä saat koetella sitä omin käsin\", jatkoi Ediko rauhallisesti.\n\n\"Mikä on mahdotonta -- Khrysaphioksen luona?\" kuiskasi Priscus\nvihoissaan senaattorille.\n\n\"Keisarikaupungin suurista kaikkein luotettavimman -- _sinut_! --\",\nalkoi germaani taas puhua, \"tahdoin saattajakseni, koska tämän\nsaattajan tuli joutua paljastuksen todistajaksi. -- Lannistin\nloukatun kunniani vihastuksen ja suostuin siihen iljettävään\ntarjoukseen.\n\n\"Tehdäkseni heidät varmoiksi ja saadakseni kouraantuntuvamman\ntodistuksen virkoin: 'Siihen tarvitaan rahaa; ei vallan paljon, noin\nviisikymmentä naulaa kultaa palkitakseni sotureita, joiden kanssa\nminä pidän vartiota hunnin teltan ääressä.'\n\n\"'Tässä ne ovat', huudahti eunukki kiihkeästi, hyppäsi pystyyn,\nsieppasi pienen marmoriseinään pistetyn laatikon, luki omakätisesti\nkultakappaleet mustanahkaiseen kukkaroon --\n\n\"Silloin voihkasi Vigilius ja kääntihen vartijainsa käsissä.\n\n\"Ja ojensi sen minulle; huomasin siinä purppuralangalla ommeltuna\npäällekirjoituksen: 'Khrysaphioksen omaisuutta'. 'Ei', vastasin\nja työnsin sen kädelläni takaisin, 'en minä nyt ota vielä\nansaitsematonta kultaa: ensin teko, sitten palkka. Eikö minun\nmukanani tule myös jokin keisarin lähetystö hunnien luo?'\n\n\"'Kyllä tulee! huudahti Vigilius. Minut on siihen jo määrätty. Anna\nkukkaro minulle, Khrysaphios, korkea suojelija; minä säilytän\nsitä sen aikaa.' Ja eunukki ripusti hänen kaulaansa pujotetusta\nnauhasta tuon kiinnikuristetun kukkaron; hän kantoi sitä senjälkeen\nrinnallaan, vaatetuksensa alla.\"\n\n\"Ja kantaa vieläkin!\" huusi Attila. \"No, miehet, vetäkää hänen\nvaippansa syrjään, tarkastakaa tunika! Pian Khelkhal!\"\n\nHunnien kourat pitelivät Vigiliusta kuin ruuvipuristimessa. Khelkhal\npisti kätensä hänen pukunsa alle ja nykäisi yhdellä tempauksella\nnauhan poikki, veti raskaan mustan kukkaron esiin, kantoi sen\nkorokkeelle ja laski herransa jalkain eteen.\n\nRaivon murina kulki hunnirivin läpi.\n\n\"Khry-saphi-oksen omai-suutta\", tavasi Attila, pää kumarassa. Hän\nlykkäsi jalkansa kärjellä kukkaron luotaan: \"Ottakaa rahat pois ja\npunnitkaa kulta, onko sitä viisikymmentä naulaa, niinkuin Ediko\nilmoittaa.\"\n\n\"Sen ne nyt toki painanevat\", huusi Vigilius kimpautuen jo\npuolustautumaan. \"Mutta kaikki hänen juttunsa ovat kuitenkin vain\nvalhetta.\"\n\n\"Vai niin?\" kysyi Attila. \"Mitä varten sinä sitten kuljetat mukanasi\nniin suuria summia -- salaa?\"\n\n\"Herra... tehdäkseni ostoksia hunnien maassa... itselleni ja\nmatkatovereilleni -- ruokaa... samoin hevosille ja muuleille\nrehua... ostaakseni lisää vetojuhtia pitkällä matkalla kelvottomaksi\nkäypien sijaan...\"\n\n\"Vaikene, valhettelija! Ediko on jo Byzantionissa sanonut sinulle,\nettä te olette valtakuntani rajoilta asti minun vieraitani ja saatte\nkaikki, mitä tarvitsette, lahjaksi minulta. Niin, teitähän oli\nkielletty tekemästä ostoksia. Sillä ammattimaisesti harjoittavat\nkeisarin lähettiläät myötäänsä sillä varjolla lahjomista ja urkintaa.\"\n\n\"Joka tapauksessa on koko juttu vain tuon germaanin keksimä\nviheliäinen metku, petosta alusta loppuun.\"\n\n\"Tämäkin keisarin asiapaperi!\" kysyi Ediko viitsimättä luoda häneen\nsilmäystäkään. Miekankannikkeensa vyötaskusta hän otti papyroskäärön.\n\"Kun on tekemisissä Byzantionin miesten kanssa, saa katsoa eteensä!\nVaadin kirjallista todistusta keisarilta, jottei hän, sittenkuin\nolisin suorittanut tuon hirveän teon, pääsisi kieltäytymään\nminulle palkintoa maksamasta, vaan tekeytyisi tietämättömäksi koko\nasiasta. Kumpaisenkin mielestä oli pyyntöni kohtuullinen. Into\nsaada sinut murhatuksi, herra, teki viekkaat otukset hupsuiksi.\nHeti paikalla, vielä samana yönä he veivät minut imperaattorin\nhuoneisiin, herättivät Martialiksen, magister officiorumin, joka jo\noli nukkumassa, ja lähtivät hän ja minä mukanaan keisarin luo, jonka\ntiesivät vielä olevan valveilla, sillä hän odotti kiihkeästi tietoa,\nmiten neuvottelut minun kanssani päättyvät. Tosin ei minulle suotu\nonnea nähdä hallitsijaa niin myöhäisellä hetkellä; he antoivat minun\nodottaa etuhuoneessa -- siinä yksin ollessani luulin uneksivani.\n-- Mutta pian he palasivat ja toivat minulle magister officiorumin\n-- 'sillä se kuuluu minun virkaani', selitti mies ylpeästi --\nkirjoittaman, keisarin keisarillisella purppuramusteella, jota\nvain hän saa käyttää, allekirjoittaman asiapaperin. Ja todella!\nMagister officiorum on, samoin kuin hän laatii ja varmentaa kaikki\nvaltakunnan valtiosopimukset, tämänkin murhasopimuksen sommitellut\naika näppärästi ja oikeamuotoisesti pykäliin. 'Sillä se on', toisti\nhän huomatessaan minun kummastukseni, 'virkani etuoikeus'.\"\n\n\"Lue!\" käski Attila.\n\n\"Herran Jeesuksen Kristuksen, meidän Jumalamme nimessä! Imperaattori\nCaesar Flavius Theodosius, hunnien ja goottien, antien ja sklabenien,\nvandaalien ja alaanien, persialaisten ja parttilaisten voittaja,\nhurskas, onnellinen, maineikas, voitollinen, ei koskaan voitettu,\ntriumfaattori, kaikkina aikoina ihailtava, Augustus, hyväksyy ja\nkäskee, että Ediko suorittakoon pahimmasta vihollisestamme meidät\npelastavan surman, jonka Khrysaphios ja Vigilius ovat hänelle\ntehtäväksi antaneet. Viisikymmentä naulaa kultaa on hänelle siitä jo\nmaksettu; viisikymmentä hän on saapa lisää, teon tultua tehdyksi,\nvartijoita varten. Mutta hän itse on, takaisin Byzantioniin\npaettuaan, heti saapa patriisin arvon, kultatiilikattoisen talon ja\n20,000 solidia vuotuiseksi eläkkeekseen.\"\n\n\"Tässä keisarin allekirjoitus ja magister officiorumin.\"\n\n\"Vieläkö sinua, senkin koira, nytkin haluttaa kieltää?\"\n\n\"Sääliä! Armoa!\" parkui Vigilius. \"Säästä henkeni!\"\n\n\"Mitä sinun hengestäsi! -- Tosin: keisarillinen lähettiläs,\nyritettyään murhata hallitsijan, jonka luo hänet lähetettiin,\nkeisarillisella legioonatiellä siitä syystä kuivaan puuhun\nhirtettynä, rinnassaan laatta, joka ilmaisee hänen rikoksensa --\nse ei olisi hullumpi koristus hunnien maalle! Mutta enemmän minua\nkuitenkin miellyttää se, että joku toinen keisarin lähettiläs, täysin\nuskottava, kunniallinen mies -- minä kiitän Edikoa, että hän on tätä\najatellut ja sinut, oi Maximinus, siihen valinnut! -- todistaa, mitä\nhän itse on täällä minun kartanossani nähnyt ja kuullut, kokoontuneen\nsenaatin edessä keisaria vastaan. Sitä vaadin sinulta, Maximinus,\ntotuuden tähden!\" --\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\n\nTuo vanha mies oli ikäänkuin murtunut; hän oli vaipunut penkille ja\npiti kasvojaan vaippansa laskoksiin peitettynä; turhaan koettivat\nPriscus ja länsiroomalaiset nostaa häntä pystyyn. Nyt hän kavahti\näkkiä seisoalleen.\n\n\"Minä _olen_ sen todistava, luota siihen, barbaarien hallitsija.\nMoinen mielenlaatu, mokoma yksityisten lurjusten ilkityö on\npuhdistettava pois roomalaisnimestä. Minä teen sen! Teen! Ja jos\nkeisari surmaa minut totuuden tähden... hänen _pitää_ kuulla totuus.\nHänen ja kokoontuneen senaatin.\"\n\n\"Hyvä! Sinä miellytät minua, vanhus. Ja kun sitten murhaajan asetatte\nkeisarin ja senaatin eteen, niin sitokaa häneltä kädet selän\ntaakse -- riippukoon tämä kukkaro hänen rinnallaan, ja te kysytte\nKhrysaphiokselta, tokko hän tuntee kukkaroa. Mutta Thedosiukselle\nvirkkakaa: Näin sanoo Attila, Mundzukin poika, Länsimaan herra:\n\n\"Sinulla, Theodosius, ja minulla, meillä on yksi yhteistä: molemmat\npolveudumme jaloista isistä. Mutta Attila on isänsä loiston\nsäilyttänyt ja sitä enentänytkin, sinä, Theodosius, sitävastoin\nolet perimäsi loiston häpäissyt. Sinusta ei ole tullut vain Attilan\nverovelvollinen renki' -- kaikista halpamaisimman orjan lailla olet\nantautunut salaliittoon toisten renkien kanssa murhataksesi herrasi\nAttilan.\n\n\"Miten onkaan roomalaisylpeys niin alas vajonnut! Minä muistan vielä\npoika-ajoiltani: miten viilsikään kaukaakuuluvan ukkosenjylinän\nlailla pelästyneiden kansain korvaa nimi: Rooma! Ja Caesar,\nimperaattori! Kun isältäni kysyin: 'Sano, kuka se on, tuo Caesar?\nimperaattori?' hän nopeaan vastasi: 'Hiljaa, hiljaa, älä mainitse\nsitä. Ensimmäinen Caesar oli jumala maan päällä ja kaikki hänen\nseuraajansa ovat perineet hänen pelättävyytensä ja suuruutensa. Ja\nimperaattori? Se tietää maailman kaiken vallan ja loiston herruutta'.\"\n\n\"Entä nyt? Tänä päivänä?\n\n\"Kaksi Caesaria pyytää hunnin puuteltassa rauhaa, kumpikin tahtoo\nsalaa usuttaa minua toisensa niskaan. He ostavat rauhan paljolla\nkullalla, häpeällisellä veronmaksulla. Ja yhtä kaikki nämä\nroomalaiset julkeavat maalauttaa kuvia, joissa muka he ovat herroja,\nme hunnit renkejä! Savuavassa Milanossa ratsastin surmattujen\nröykkiöiden yli -- yhdeksän kohorttia oli niitä ollut -- Caesarin\npalatsiin; ruokasalissa oli kuva, pienistä kirjavista kivistä\nkokonaan tehty: taidokas, se täytyy sanoa. Mitä se esitti? Keisari\nValentinianusta istumassa Ravennassa valtaistuimellaan ylväässä\nvoiton komeudessa, ja yhdeksän barbaarilaiskuningasta polvistuu\nhänen eteensä tomuun ja kaataa kilventäydet kultaa veroksi hänen\njalkainsa juureen. Mutta kaksi etumaista, joiden niskaa hän polkee,\nkantaa hunnilaispukua, ja katseltuani piirteitä tarkemmin -- veljeäni\nBledaa ja minua esitti tuo valhekuva. Kädessäni oli taistelukirves jo\nkoholla iskeäkseni siruiksi tuon julkean petkutuksen, mutta silloin\npälkähti päähäni viisaampi ajatus! Katsokaapa tänne, roomalaiset:\ntotuuden näette _tässä_!\"\n\nHänen viittauksestaan vetivät palvelijat leveältä pääseinältä\nhänen tuolinsa takaa verhot syrjään. Kookas mosaikkikuva tuli\nnäkyviin; se esitti kerrottua kunnianosoitusta ja kaikki muu oli\njäänyt entiselleen, paitsi että keisarin asemesta Attila istui\nvaltaistuimella ja molemmat etumaiset, maassa makaavat miehet,\naivan uskollisesti jäljennetyissä imperaattorien vaatteissa olivat\nkasvonpiirteiltään Theodosiuksen ja Valentinianuksen näköiset.\n\nSuuttumuksen ja häpeän puna levisi lähettiläiden otsalle.\n\nAttila huomasi sen rauhallisella tyydytyksellä. \"Vetäkää verhot eteen\ntaas\", hän käski, \"heidän on raskaampi kestää totuutta kuin minun\nMilanossa valheteltua korskeutta.\n\n\"Mutta vielä ei ole pahin, kaikista kovin totuus sanottu.\n\n\"Yhden Caesareista olen kaiken maailman edessä leimannut kurjaksi\nmurhaajaksi -- ei, hän on liian pelkuri itse survaisemaan tikarin.\nSalamurhan alkuunpanija. Ja kenet hän tahtoo pestata? Oman lähimmän\npalvelijani. Mutta germaani on liian uskollinen, liian ylpeä -- ja\nviisaampi kuin viisaimmatkin Byzantionissa. Ei minua, pettäjät hän\npetti. Ja kuka oli altis murhaa avustamaan? Keisarin lähettiläs!\nKansojen ikivanhaa, pyhää oikeutta, jota itse villit skyyttiläiset\nkammoavat loukkaamasta, väärinkäyttää keisari murhaan.\n\n\"Kuulkaa hunnini, kuulkaa germaanit ja sklabenit, ja kaikki\nmaanpiirin kansat: kunniaton on Rooma, halpamielinen roomalaisten\nkeisari, häväistyssanaksi tuli Caesarien nimi, ja niinkuin minä\nnyt suustani syljen, niin syljen ajatuksistani kaiken kunnioituksen\nRoomaa kohtaan, syljen keisarikuntaa vasten naamaa.\n\n\"Mutta nyt saakaa, te lähettiläät, tietää ehdot, joilla tahdon\nsäästää molemmat keisarikunnat sodalta, se on: hävitykseltä, jota on\nmahdoton torjua!\n\n\"Vaadin kahdensadan vaimoni joukkoon vielä yhden: Honorian, keisarin\nsisaren.\n\n\"Sinä huudat, Maximinus: hän on jo naimisissa. Onko se mikään syy?\nEnintään se voisi olla _minulle_ syynä olla huolimatta häntä. Ja jos\nmieleni tekisi keisarin omaa vaimoa -- hän antaisi hänet minulle\nyksistään pelosta saavansa kuulla takkuisten hunnilaisratsujen\nhirnuvan palatsinsa kultalukkoisten porttien edustalla. Mutta\", hän\nirvisti, -- \"minun ei tee mieleni: hän kuuluu olevan aika ruma, se\nBasilissa. Sitävastoin Honoria -- on kaunis, uhkeamuotoinen...!\nJo vuosia sitten hän lähetti minulle salaa muotokuvansa ja\nkihlasormuksen, pettäen valtakunnan ja veljensä, syyttäen keisaria,\nettä tämä antaa hänen naimatonna kuihtua, ja kehoittaen minua\ntekemään hänestä vaimon. Minä tiedän, etten näytä erikoisen sievältä\nja suudeltavalta -- ja hän sen tietää myös. Mutta roomatarta, jonka\nveri on kerran päässyt kiehumaan -- ottakoon kristihelvetin saatana\nhänet vaimokseen. No niin, olkoon naitu tai naimaton -- minä tahdon\nhänet. Kuitenkin vaadin arvoiseni myötäjäiset. Teidän on minulle\nluovuttaminen kaikki maa Tonavan vartta myöten minun Paionian\nvastaiselta rajaltani aina Novaen kaupunkiin asti Trakiassa ja viisi\nhunnilaisen ratsumiehen päivänmatkaa leveälti sisämaahan päin: joen\nvarrella ette enää saa pitää aluetta -- sen tekosyyn varjolla te\nvakoilette rajaani --; vasta Naissuksessa.\"\n\nSilloin vastasi hänelle Romulus harmistuneena: \"Vaikka voisitkin\nsaada Honorian käden -- valtakunnan suhteen et sillä mitään\nvaatimuksia voita. Roomalaisen oikeuden mukaan on valtakunta miesten,\nei naisten.\"\n\n\"Mutta hunnilaisen oikeuden mukaan, jonka mukaan _minä_ elän,\nperivät naiset myös. Mitä minuun _teidän_ oikeutenne koskee? Mutta\nenpä minä vielä lopussa olekaan. Te luovutatte kaikki karkurit:\nniitä on neljätuhatta yhdeksänsataa kolmetoista, minun luetteloni\nmukaan. Maksatte jo ennen vaaditut viisituhatta naulaa kultaa,\npanette vakuudeksi sata senaattorinsäätyistä panttivankia, hajoitatte\nByzantionin, Rooman ja Ravennan muurit ja pysytte alallanne,\nsill'aikaa kun minä, jahka tämän talven lumi on sulanut germaanien\nmetsissä, otan kaiken maan Pontuksesta Brittien mereen asti ja\nHerkuleen patsailta hamaan Adrianopelin porttien eteen! Ellette te\ntätä kaikkea tee, täsmälleen, niinkuin sanani kuuluvat, silloin\nvoi teitä, Byzantion ja Rooma! Te olette yksin! Älkää toivoko,\nniinkuin kolme vuotta sitten, apua länsigooteilta. Kolme veljeä\nuhkaa siellä toisiaan miekalla ja tikarilla ja riitelee verellä\ntahratusta valtaistuimesta. Ja jos se, joka jää voittajaksi,\nuskaltaa uhmata minua, nousee urhoollinen ystäväni Geiserik,\nvandaali, tuhat trieriläistä mukanaan maihin Rhodanuksen suistossa;\nsvaabit ja alanit-- silloisia vastustajiani -- ovat nyt minun\npuolellani; niin ikään minun puolellani, kullalla voitettuina,\novat silloin hajallaanolleet frankit, ratsujeni kaviot tallaavat\nmäsäksi burgundien viimeiset rippeet -- heidän parhaat laumansa\nja rohkea kuningas Gundikar ovat maanneet viisitoista vuotta\nruumiina Wormsin verikentällä! -- alemannit eivät tohdi uhmata\nmahtikäskyäni, tyyrinkiläiset avaavat minulle, samoinkuin silloin,\nvapisten estemurroksensa, jotka sulkevat heidän vihreät laitumensa\n--, markomannit ja kvaadit viskaan etujoukkonani tietä raivaamaan,\nitägootit, gepidit, longobardit, herulit, ruugit, skiirit, hunnieni\nläntisen puoliskon -- kaikki nämä vyörytän päivänlaskuun, Reiniä\nvastaan: Gallia ja Italia ovat silloin minun, Espanja ja Britannia\njoutuvat Geiserikille. Ja samaan aikaan tulvivat päivänlaskua\nkohti hunnien itäiset laumat mukanaan antit ja sklabenit, avarit,\nsarmaatit, skyytit -- kansat, joiden nimiä ette ole koskaan kuulleet,\njoiden hirmuisuutta ette koskaan kokeneet; moni heikäläinen mies\npitää ihmislonkkaa herkullisempana kuin nautaa tai lammasta! Heidät\nkaikki minä sinkoan samana päivänä -- poikani johtavat heitä; sillä\nminä tahdon puristaa Geiserikin kättä Toulousen raunioilla! --\nTonavaa alaspäin Theodosiuksen päälle. Olen lisäksi kaukaisimmassa\nidässä ja etelässä yllyttänyt parttilaiset, persialaiset ja isaurit,\nsaraseenit ja etiopialaiset kostoon teitä vastaan. Voi teitä sinä\npäivänä, jolloin parttilainen ja hunni hauskasti ratsastavat toisiaan\nvastaan Byzantionin hippodromissa!\"\n\nHän keskeytti nauttiakseen lähettiläiden kauhistuksesta. Hän näytti\nodottavan vastausta, kiinnittäen katseensa heihin.\n\nSyntyi pitkä, painostava vaitiolo.\n\nVihdoin ei kiihkeä reetori voinut enää jännitystä kestää.\nVastaansanomishalu sai hänessä vallan, kirvoitti hänen kielensä.\nAivan väreettömästi, melkein kieltäytyvällä äänellä pääsi häneltä\nvastaus; mutta siitä sukeutui kysymys:\n\n\"Ja mitä... kun otat meiltä kaiken tuon -- mitä aiot meille\narmollisesti -- jättää?\"\n\n\"Sielut!\" vastasi Attila heti paikalla. \"Niin, vielä enemmänkin.\nSille suurpapille, joka asuu muurittomaksi tehdyssä Roomassa, sen\njuutalaisen kalastajan haudan, joka hänestä on niin kallis. Ja\nteille kaikille -- äitinne ainiaaksi. Mutta vaimonne, tyttärenne\nja sisarenne vain niin pitkäksi aikaa -- kunnes minun tekee\nmieleni jotakuta heistä. -- Hiljaa siellä, urhoollinen Primutus!\nEi sanaakaan! Eikä huokausta! -- _Kaikki_ teidän täytyy myöntää,\nkaikki, mitä haluan, vaikka sitten vaatisin sisälmyksenne omista\nelävistä ruumiistanne! Niin avuttomina, niin vailla pelastusta\nte makaatte jaloissani! Te ette _voi_ vähääkään vastustaa, ette,\nvaikka saisittekin siihen rohkeutta. -- Menkää! Päästän teidät! --\nTämä oli se päivä ja se hetki, jolloin Attila, sodanjumalan säilä,\nkosti Roomalle kaikkien kansain puolesta, joita se on polkenut halki\nvuosisatojen.\"\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\n\nEdiko vei kahlehditun Vigiliuksen erääseen niistä lukuisista\nvankiloina käytetyistä puutorneista, jotka vahvoilla ovilla ja\nlujaansuljettavilla luukuilla varustettuina kohosivat leirikujain\nnurkkauksissa; niiden tasaiset katot olivat lähimmistä asuintaloista\nniin kaukana, että hyppäys katolta toiselle näytti mahdottomalta.\n\nSitten hän meni toisten lähettiläiden perässä, jotka pää painuksissa\nhitain laahustavin askelin kulkivat asuntoihinsa. Pian saavutti hän\nheidät, jo kadulla.\n\nÄkätessään hänet Maximinus pysähtyi ja virkkoi hänelle, luoden\nmoittivan katseensa häneen:\n\n\"Sinä, germaani, olet tänään tallannut Rooman valtakunnan häpeän\ntomuun!\"\n\n\"En minä sitä tehnyt eikä Attila, sen teki oma keisarinne itse\",\nvastasi soimattu ojentautuen suoraksi. \"Minä vain keksin sen.\"\n\n\"Niin\", huusi Priscus harmistuneena puuttuen puheeseen, \"mutta --\nminä näin sen tarkoin! -- hartaalla mielihyvällä.\"\n\n\"Miksi?\" kysyi Primutus.\n\n\"Ethän sinä ole hunni!\" virkkoi Romulus.\n\n\"Miksi tuo hunnin mielettömän pöyhistelyn yllyttämisinto?\" kysyi\nMaximinus. \"Sehän nousee hamaan tähtiin.\"\n\n\"Ja mistä\", tutkiskeli Priscus, \"tämä kylmänraivoisa viha meitä\nvastaan? Minun nähdäkseni sellaisesta miehestä kuin sinusta\n-- germaanista -- pitäisi Rooman toki olla rakkaampi --...\"\n\n\"Kuin hunnit, tarkoitat, viisas reetori? Niin ajattelin kerran\nminäkin, niin ajatteli myös isäni. Mutta te roomalaiset olette itse\nparantaneet minut siitä harhaluulosta, ja ainiaaksi! Olette töykeitä,\nvillejä, raakoja; olette oppineita, sivistyneitä, hienoja, mutta\nolette viekkaita sielunne syvintä soppea myöten! -- Niin kyllä! Minä\nolen sen kokenut.\"\n\n\"Puhu, jotta kumoamme väitteesi!\" huusi Priscus.\n\n\"Kaksikymmentä vuotta sitten se tapahtui. Skiirien kapea maa,\nitäänpäin ruugien maasta, ei enää riittänyt elättämään alati\nkasvavaa, ehtymättömästi pulppuavaa väkilukua. Sillä sen jälkeen kun\nme päästyämme lujasti asuttumaan kävimme käsiksi hyvän Tonavan-maan\nruskeaan peltokamaraan -- niin Wotan ja Frigg ja Fro ja Donar\nenensivät lukumääräämme myötäänsä. Kuningas Dagomuth kutsui käräjät\nkoolle, ja kansa päätti; pyhä kevätkansa, kolmannes miehistä,\nnuorukaisista ja pojista, arvan määräämänä, oli siirtyvä pois\netsimään uudesta maasta uutta kohtaloa.\n\n\"Meidänkin sukukuntaamme, kuninkaallisen jälkeen jalointa, osui arpa.\nWotan määräsi meidät vaellukselle. Isälläni oli viisi asekuntoista\npoikaa; minä, nuorin, olin juuri saanut kuningas Dagomuthilta\nkalvankantoluvan. Koko sukumme, seuralaisemme ja vapaaksipäästetyt\norjamme kuljimme tuonne Tonavan vartta alas. Mundzuk, Attilan\nisä, kehoitti meitä ylen runsaasta palkasta rupeamaan hänen\npalvelukseensa, sillä skiirien tulinen voima ja isäni Edigerin\nsankaruus oli laajalti hyvin tunnettu. Mutta isäni vastasi:\n'Byzantionin keisari on anellut miekkojemme apua, tosin vähemmästä\npalkasta; mutta mieluummin palvelen roomalaisia vain kunnian tähden\nkuin paljostakaan kullasta hunneja.' Keisari asetutti meidät\nTrakiaan. Neljä vuotta taistelimme siellä Byzantionin puolesta --\nhunneja, Mundzukia vastaan.\"\n\n\"Minä tiedän\", myönsi Maximinus päätään nyökäyttäen, \"aina\nuskollisina ja pelkkää mainetta saavuttaen.\"\n\n\"Tiedätkö myös, patriisi, mikä oli siitä kiitos? -- -- Vuosien oloon\ntulla rynnisti paitsi hunneja toisiakin vihamielisiä barbaareja\nidästä, roksalaneja ne olivat nimeltään. Vääjäämättä taistelimme\nja palveluksessamme uskollisina molempia vihollisia vastaan. Mutta\nkeisari? Se ovela mies arvioi roksalanit meitä paljon lukuisammiksi,\nkavalsi meidät ja möi meidät heille. Yht'äkkiä, yönaikaan, karkasivat\nkeisarilliset sotaherrat, roomalaisia ja roksalaneja komennuksessaan,\nmeidän päällemme, murhasivat turvattomat heidän nukkuessaan, möivät\nottamansa vangit Byzantionin torilla orjiksi, lahjoittivat meidän\nkyntämämme maan ja irtaimistomme roksalaneille. Sinä murhayönä sai\nkaksi veljeäni surmansa, kaksi muuta laahattiin vangittuina teille\ntietymättömille. Haavoitettuna pääsi isä minun ja muutamain harvain\nseuralaisten kanssa rajametsiin, Rhodopen vuoristoon. Siellä meidät\nsieppasivat kiinni -- hunnit, samain joukkojen hunnit, joita vastaan\nolimme monet vuodet verisesti taistelleet Byzantionin palveluksessa.\nMeidät vietiin Mundzukin eteen. Näimme viimeisen hetkemme tulleen.\nMutta hunni virkkoi: 'Urhoollisten miesten onnettomuus on meillä\npyhä. Roomalaisen uskollisuutta olette nyt kokeneet, -- kokekaa nyt\nhunnin viileyttä.' Ja hän irroitti siteemme, virvoitti meitä viinillä\nja ruoalla, ja omin käsin hän hoiteli isäni haavaa, isäni, joka oli\nmonta hänen parasta miestään ratsun selästä pistänyt maahan. Siitä\npitäen palvelimme ja minä palvelen hunneja. Koskaan emme ole sitä\nkatuneet. Mutta isäni, ennenkuin suistui surman suuhun -- roomalaisen\nnuolesta! -- käski minua vannoa sodanjumalan Erun miekan kautta --\nääneen vannoa, minkä olin jo aikoja sitten itsekseni mielessäni\nluvannut -- vihaavani, niin kauan kuin hengitän, Byzantionia ja\nRoomaa ja kaikin voimin tuottavani niille tuhoa ja sen valan\njättäväni perinnöksi polvesta polveen, poikani vannottavani samalla\nvalalla ja pojat velvoittavani ottamaan pojiltaan saman kostovalan.\nMinä olen sen luvannut ja valani olen pitänyt.\"\n\nPitkän vaitiolon jälkeen virkkoi Maximinus kunnianarvoisaa päätään\npudistaen: \"Todella? Perimyksenkinkö! Onko sinulla poikaa?\"\n\n\"On!\"\n\n\"Ja hänet kasvatat vihaan ja kostoon Roomaa vastaan! Ja olet hänellä\nvannottanut?\"\n\n\"Kyllä, roomalaiset\", huusi heleä ääni, \"ja minä olen sen\nuskollisesti pitävä.\"\n\nSolakka kaunis poika, iältään noin viisitoistavuotias, joka siihen\nasti oli huomaamattomasti kulkenut hiljakseen Edikon perässä ja\nkuullut joka sanan, juoksi nyt esiin, syleili Edikoa ja livahti\ntiehensä.\n\n\"Tuo oli...?\n\n\"Poikani. Heti kuin hän on päässyt valantekoikään, vannotan hänet. Ja\nhän on sen pitävä -- poikani, Odovakar!\"\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\n\nMyöhään illalla sinä päivänä -- valmistukset lähettiläiden\nhuomisaamuksi määrättyä lähtöä varten oli suoritettu -- istuivat nuo\nneljä ystävystä asuintalonsa ovien edustalla nauttien raikasta ilmaa\nvielä illallisaterian jälkeen. Orjat olivat laittaneet heille tänne\npenkkejä ja jakkaroita ja panneet katot.\n\nHeidän mielialansa oli niin synkeä kuin heitä ympäröivä viileä,\nkuuton ja tähdetön yö.\n\nLikellä heitä, leveän leirikujan kulmauksessa, paloi vartiotuli,\njonka ääressä pari hunnilaissoturia lepäili, valmiina seuraavalla\ntunnilla päästämään vuorosta leirikaupungin läntisen portin vahdit.\n\nSenaattorivanhukselta oli pää painunut rintaa vasten ja hän huokasi\ntuon tuostakin syvään. Osaaottavasti tarttui Priscus hänen käteensä.\n\n\"Jalo ystäväni, kärsitkö niin kovin?\" kysyi reetori.\n\n\"Olen muserrettu! Sitä häpeää! Häpeä se on kaikista pahinta. En\ntiedä, miten saatan elää sen jälkeen kun minun oli kuultava hunnilta\nkaikki tuo voimatta sitä kumota.\"\n\n\"Rooma ja maanpiiri, ne ovat mennyttä!\" jatkoi Primutus synkkänä.\n\n\"Kuka ne pelastaa hunneilta?\" huokasi Romulus.\n\n\"Germaaneja! Gootteja! Frankkeja!\" kajahti silloin äkkiä yön\npimeydestä, kuuluvasti, jymisten.\n\n\"Ken tulee?\" huusivat hunnilaiset soturit, kavahtaen tulensa äärestä\npystyyn ja laskien keihäänsä tanaan lähintä kujaa kohti, joka kääntyi\nsuorassa kulmassa länsipuoliselle portille.\n\n\"Me! Täällä gootit! Täällä frankit! Täällä tyyrinkiläiset! Täällä\nalemannit! Täällä friisit! Täällä saksilaiset! Antakaa tilaa! Muuten\nsatelee iskuja!\"\n\n\"Keitä olette?\" kysyi vartion johtaja.\n\n\"Mainitsemaimme kansakuntien lähettiläitä. Portilla neuvoivat\nvahtinne meitä teidät kohdattuamme kuuluvasti huutamaan kansaimme\nnimet julki, niin pääsisimme kulkemaan tästä läpi. Meidän täytyy\npuhutella hunnien hallitsijaa.\"\n\n\"Ja mitä te hänelle tuotte, ellei se ole salaisuus?\" kysyi Priscus.\n\"Mekin olemme lähettiläitä -- Roomasta ja Byzantionista.\"\n\n\"Ei se enää pitkää aikaa salaisuutena pysy\", vastasi nauraen\npunakutrinen frankki. \"Hän luulee, että koko miehisen maailman täytyy\ntanssia hänen pillinsä mukaan. Hän ällistyy, jahka kuulee meidän\nviestimme.\"\n\n\"Sinä olet itägootti\", virkkoi hunnien päällikkö häntä lähinnä\nseisovalle, -- \"minä tunnen sinut, Vitigis. Kuninkaasi Valamer,\namelungi -- kiihkeästi odottaa herra häntä -- tuleeko hän?\"\n\n\"Aika sen herrallesi näyttää. Tulkaa, toverit!\" vastasi kysytty\nuhmailevasti.\n\nJa aseidensa kalskahdellessa he astuivat nyt tulen ohi: kaksitoista\nmiestä, korkeita hahmoja, joiden selkää epätasaisesti palava liekki\naavemaisesti valaisi; heidän kypäristään ja rynnäkköpäähineistään\nkohosi kotkansiipiä, villihäränsarvia, ammottavia karhunkitoja\nja hirven leveitä monihaaraisia sarvia; pitkät vaipat, korpien\njättiläsmäisten eläjäin taljat lainehtivat heidän leveiltä\nhartioiltaan ja hamaan öisiin pilviin saakka näyttivät heidän\nkeihäidensä kärjet ulottuvan, kun leiskahtelevan liekin\ntummanpunainen loimu niihin sattui. -- Ääneti, kummeksien katselevat\nroomalaiset heidän jälkeensä.\n\n\"Noita _ei_ ole muserrettu!\" virkkoi Maximinus. \"Tulkaa. Lähtekäämme\netsimään patjat allemme -- unenpäästä emme kuitenkaan kiinni saa.\"\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\n\nSeuraavana aamuna sonnustautuessaan lähtemään taipaleelle lähettiläät\nhämmästyivät tavatessaan asuntonsa edustalla, paitsi omat odottavat\nvaununsa, kantotuoleja ja vetojuhtia, useita muita vaunuja ja jaloja\nratsuja.\n\n\"Attilan lahjat teille\", lausui Ediko ihmetteleville roomalaisille,\nja eräiden vaunujen oven avaten hän osoitti korkeaa turkiskasaa:\n\"Katsokaa, kaikkein kallisarvoisimpia nahkoja, joita ruhtinaistamme\nvain ylhäisimmät käyttävät. Mutta odottakaahan! Toinenkin lahja on\nteille aiottu. Minä sain toimekseni pitää siitä huolta. Ja minun\ntulee saattaa teidät turvallisesti rajalle.\"\n\n\"Missä on Vigilius?\"\n\n\"Lähetetty jo edeltäpäin!\" vastasi luo tullen Khelkhal, jonka oli\nmyös määrä seurata, vaikka vain kappaleen matkaa, kunniasaattueena\npoislähteviä. \"Herra arveli, ettei teistä olisi mieluista matkustaa\nyhdessä kahleisiin kytketyn petturin kanssa.\"\n\n\"Hänhän on ihan arvaamaton\", virkkoi Maximinus hiljaa Priscukselle,\n\"elävä ristiriitaisuus, tämä barbaari. Kullanhimoinen -- pahempi kuin\nmikään byzantilainen veronkiskuri! -- toisinaan luulee koko hänen\nvaltiotaitonsa ja maailmanmahtiinsa tähtäävän yksistään siihen, että\nsaa kahmaistuksi kultaa niin paljon kuin suinkin ja mistä vain --\"\n\n\"Kulta on valtaa, Patricius\", vastasi reetori, \"ei vain\nByzantionissa. Myös nämä epälukuisat skyyttien laumat hän palkkaa,\nlahjoo, ostaa vain kullalla ja sillä, mitä hän kullalla hankkii --\"\n\n\"Milloin ei ota!\" mutisi Primutus.\n\n\"Mutta sitten taas hän hämmästyttää\", jatkoi senaattori, \"äkillisellä\nanteliaisuudella, jolla ei _voi_ olla itsekkäitä tarkoituksia.\nNiin minun suhteeni. Että hän voisi minut lahjoa, vieroittaa minut\nvelvollisuudestani, sitä hän nyt ei toki kuvitelle -- enkähän minä\nvoi häntä rahtuakaan hyödyttää, hän tietää, ettei minulla ole\nkeisariin mitään vaikutusvaltaa --\"\n\n\"Niin, sillä hän tietää sinut rehelliseksi.\"\n\n\"Ja kuitenkin! Kun minä tarjouduin ostamaan vapaaksi erään ystäväni,\nprefekti Syllan, lesken, joka lapsineen joutui Ratiarian kaupungin\nvalloituksessa vangiksi -- 500 kultarahaa tarjosin --, niin hän\nkatsoi minuun totisesti ja virkkoi: 'Minä annan sinulle ne vangit --\nlunnaitta.' Mitä varten hän teki sen, tuo kullanahne?\"\n\n\"Sinä olet, vanhus, miellyttänyt häntä\", vastasi Ediko, joka oli\nkuullut viimeiset sanat. \"Eikä hän tahtonut olla suurmielisyydessä\nsinua huonompi. Hänellä on vikansa, mutta pieni ja pikkumainen hän ei\nole. Ja vioissaankin hän on suuri!\" --\n\nKun lähettiläät, Khelkhalin ja Edikon saattamina, näitä jutellen\nolivat ratsastaneet leirin etelänpuoleisesta portista, tulivat\nhe odottamatta suuren mies-, nais- ja lapsijoukon keskeen, joka\näänekkäillä ilohuudahduksilla tervehti muukalaisia latinan- ja\nkreikankielisin sanoin.\n\n\"Mitä väkeä tämä on?\" tiedusteli Maximinus yllätettynä. \"Puvusta ja\nkielestä päättäen roomalaisia.\"\n\n\"Niin, roomalaisia ovat\", vastasi Khelkhal. \"Kolmesataa viisikymmentä\npäätä --\"\n\n\"Sotavankeja\", jatkoi Ediko, \"jotka ovat joutuneet hallitsijan\nosalle. Hän päästää heidät vapaiksi -- sinun kunniaksesi, Maximinus.\nSaat itse viedä heidät takaisin isänmaahansa ja vapauteen. Hän tuumi,\nettä se olisi sinusta kaikista rakkain vieraslahja.\"\n\n\"Terve jalomieli-Attilalle! Terve Attilalle! Terve hänelle ja\nkiitos!\" huusivat vapautetut.\n\nJa vastahakoisesti yhtyivät lähettiläät innostuneeseen huutoon.\n\n\"Kummallista\", virkkoi pitkään vaiettuaan Priscus Maximinukselle.\n\"Kiroten tuota hirviötä kuljimme hänen rajansa poikki, ja halveksien\n--\"\n\n\"Ja hän pakottaa meidät kiittävä sana huulillamme eroamaan.\"\n\n\"Eikä ilman ihailua.\"\n\n\"Haltiohenkinen mies! Tänä aikana ei maan päällä elä valtavampaa.\"\n\n\"Valitettavasti! Missä on pelastaja, joka vapauttaa meidät hänestä ja\nhänen peloittavasta suuruudestaan! Minä en tiedä ketään enkä aavista!\"\n\n\n\n\n\n\nVIIDES KIRJA.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nKun Khelkhal palasi leiriin ja asuntoonsa, hän tapasi siellä Attilan\nlähetin, jonka tuli viedä hänet heti hallitsijan taloon.\n\n\"On kova kiire\", hoputti mies, \"herra on keskustellut monien\nlähettiläiden kanssa. On vihoissaan. Muukalaiset ratsastivat\noikopäätä tiehensä.\"\n\nLiikahtamatta, ikäänkuin keltaisesta puusta veistetty häijy\nepäjumala, seisoi Attila puupalatsinsa kirjoitushuoneessa kirjelmillä\nja roomalaisilla Länsimaiden, samoin Gallian, Germanian, Rhaetian,\nVindelician, Noricumin, ja Pannonian tiekartoilla taajaan peitetyn\nvaskipöydän ääressä.\n\nMieli jännityksissä, huolestuneena katsoi vanhus herraansa; valtava\noli sen ajatusten ja intohimojen myrskyn täytynyt olla, joka oli\nhänessä raivonnut; hänen ulkomuodossaan näkyivät vieläkin järkytyksen\njäljet: otsan vihansuoni kohosi vahvasti paisuneena selvään esiin.\n\nHänen tuntui olevan vaikea niellä, hän sai vaivoin vedetyksi\nilmaa keuhkoihinsa, hän tapaili sanaa, mutta ennenkuin hän sai\nsuunsa puhumaan avatuksi, värähtivät hänen huulensa ja hän oksensi\nhäikäisevän valkoiselle matolle, joka peitti tallatusta savesta\ntehdyn lattian: mikä oli valkeaa, kävi punaiseksi ylt'yleensä.\n\n\"Verta!\" huudahti Khelkhal säikähtyneenä ja luo juosten.\n\n\"Niin\", sai nyt Attila käheällä äänellä sanotuksi. \"_Minun_ vertani\n-- se nousi ikäänkuin pyrkien tukahduttamaan sydämestä kurkkuun.\nMutta ennen pitkää juoksee -- virroittain -- _toisten_ veri!\"\nHänen oli pakko keskeyttää siihen; vähän ajan perästä hän aloitti\nuudelleen: \"Khelkhal -- ajattelehan -- tohtivat -- nuo tyyrinkiläiset\n-- uhmata -- minua -- vasten naamaa. Ja tiedätkö -- minkätähden?\"\n\n\"Minä aavistan.\"\n\n\"No?\"\n\n\"Neitoveron takia. -- Minä varoitin.\"\n\n\"Hyvä, että minä sitä sittenkin vaadin! Nyt ne ovat ilmaisseet oikean\nkarvansa, joka on tuhoava heidät. 'Kaikki' -- virkkoi Irminfried, se\nhäikäilemätön tyyrinkiläinen minulle, -- 'mitä muuta haluat, ota --\nme tiedämme, ettemme voi tehdä vastarintaa sinun ylivoimallesi --\nkoota kaikki palvelijamme, ratsumme, nautakarjalaumamme, ota naisten\nkaikki koristeet -- mutta älä tätä yhtä vain.'\n\n\"'Juuri sen yhden tahdon', vastasin. 'Mitä minä teen teidän\nkerjäläistavaroillanne!'\n\n\"'Ennemmin hävitköön olemattomiin kansamme, älköönkä tyyrinkiläisen\nnimeä enää kuultako maanpiirin päällä koskaan.'\n\n\"Lähettiläs vaikeni painaen synkkänä otsansa alas.\n\n\"Mutta eräs astui hänen oikealta puoleltaan esiin, tarttui hänen\nkäteensä ja huudahti: 'Ole huoletta, tyyrinkiläinen! Me alemannit\nseisomme teidän rinnallanne. Meidän niittyjämme ja rinteitämme\ntuskin hipaisikaan hunnin virta silloin, jäimme sivulle hänen\nhirvittävästä tiestään; mutta jos teidän täytyy taistella\nvaaleapalmikkoistentyttöjenne vyön puolesta, niin -- Zuin ja\nBerahta-emännän kautta! -- silloin me taistelemme teidän vierellänne.\nKuusi kuningastamme on siitä yhtä mieltä, ja heidän yhteisenä\nairuenaan minä sanon sen sinulle hänen vihaisten silmäinsä edessä.'\n\n\"Ja tuskin hän oli lopettanut -- minä seisoin sanatonna ällistyksen\nja vihastuksen lyömänä --, niin astui ripeästi toinen esiin ja\nlausui: 'Me loganalaiset khatit emme, eivät keskisen Reinin\nrantamiehet eivätkä saalilaiset joen suistomailla asuvat, ole jäävät\npois teidän luvustanne. Vielä kolme vuotta takaperin sotivat frankit\nfrankkeja vastaan; itäfrankit oli tuo mahtaja temmannut tappelemaan\nheidän omia läntisiä heimotovereitaan vastaan, ja jo oli hänen\nkiiltävä kultansa vähällä voittaa nyt läntisetkin kuninkaat, mutta\nkun heidän korviinsa vieri tuo kammon viesti -- _siitä_ verosta! --,\nniin he päättivät palauttaa hänelle hänen lahjansa -- ne ovat jo\nmatkalla! -- Moni vanha tyyrinkiläinen tarina tietää kertoa teidän\nja meidän esi-isien verisistä otteluista rajapensaikossa. Mutta kun\ntuo iljettävyys tuli tiedoksi metsäkylissämme, silloin vannoivat\nruhtinaamme -- ja valan ovat tehneet frankkien kaikki kymmenen\nkuningasta -- unhottavansa vanhan kaunan. Khatin peitsi ja frankin\ntappara eivät teiltä apuaan epää, kun tulee torjua, etteivät valkeat\njumalat mokomaa tihutyötä joutuisi näkemään. Wotanin ja Holde-emännän\nkautta: luottakaa meihin! Ja sanomaan tätä herralle Attilalle vasten\nkasvoja, sitä varten lähettivät minut kaikki khattien tuomarit ja\ntämän Khildibertin tässä frankkien kuninkaat.'\n\n\"Mutta lopuksi astui esiin jäänharmaa urho -- ilmetty jättiläinen! --\nenemmän heidän tammipuista veistettyjen jumalainsa kuin kuolevaisen\ninehmon näköinen! --, veti asevyöstään pitkän kivipuukon -- minun\nruhtinaistani kolme syöksähti siihen ääreen -- hän oli osannut\nsen piilottaa aseita pois otettaessa --, mutta hän laski vain\nkalpakätensä sormet sen päälle ja virkkoi: Vannon Saksin nimessä\nja saksien turvan kautta! Minut, Horsavraltin, lähettävät saksit,\nWisurgin suistossa asuvat. Ja näin he sanovat: Lähettäkää, te\ntyyrinkiläiset ja tyyrinkiläistoverit tässä pyhässä sodassa, vaimonne\nja lapsenne meidän luoksemme; monta tuhatta alusta keinuu Saksinmaan\nja Friisinmaan rannoilla, sillä myös friisit ovat vannoneet -- tämä\nRatbod tässä, asegi, hän on sen vahvistava --, väistykää taistellen\nmeidän rannikoillemme asti -- siellä ottelemme viimeisen taistelon:\nse on oleva aasain viimeisen taistelun kaltainen! -- Jos tuho meidät\ntavoittaa, niin ottavat uskolliset emäpuut vaimojen ja lapsien luo\nhuostaansa, mitä vielä miehiä hengittää, ja kantavat heidät vapaiden\nmerien poikki turvallisiin saariin. Saapa nähdä, uivatko hunnien\nkonit meidän perästämme tyrskyjen halki. Mutta sitä ennen rikomme\nikivanhat sulut, ne jumalille pyhitetyt maansuojat, ja hukutamme\nratsut ja ratsastajat. Niin tulee maasta meri, mutta jää toki\nvapaaksi.\n\n\"Ja nyt he ottivat toisiaan käsistä kiinni, alemanni, tyyrinkiläinen,\nhessiläinen, frankki, saksi, friisi, ja astuivat uhmaavina ulos --\nyksimielisinä -- he, jotka alati ovat toisiaan raastaneet!\"\n\nVäsähtäneenä hän lopetti, vetäen henkeä syvään...\n\n\"Minä varoitin\", toisti Khelkhal. \"Nyt se on liian myöhään. En\nvaroita enää. Myöten et saa antaa. Kutsu nyt nopeaan gepidit kokoon\nja itägootit.\"\n\nMutta sydämistyneenä nyökäyttäen päätään nauroi Attila: \"Kieltäytyvät\nsaapumasta! Amali sanottaa minulle: toivolupaus, uhritoimitus\npidättää häntä omassa maassa molempain jumal'nuorukaisten pyhässä\nmetsässä. Pyh, _minä_ olen hänen jumalansa, ja _minulle_ hänen tulee\nuhrata! Minä aavistan tuon lupauksen toivomuksen. Se tarkoittaa\nminun elämääni, että se tulisi vielä aika pitkäksi! Pojilleni hän\nei ole tehnyt valaa, ajattelee kai samoin kuin gepidi. Kun minä\nValamerin sanansaattajalle vastasin, että heidän kuninkaansa veljien,\naliruhtinaiden Theodimerin ja Widimerin, tulee kuulla minua enemmän\nkuin ylikuningastaan, virkkoi se röyhkeä mies: 'Gootit ovat oppineet\ntottelemaan kuningastaan ja ainoastaan kuningastaan'. Silloin\nkerroin, vastauksen asemesta, uhmailijalle Karidadin, akatsiirien\nkuninkaan kohtalon. Tuo viekas sarmaatti kieltäytyi niin ikään\nnoudattamasta kutsua saapua minun kasvojeni eteen: 'Ei kukaan\nkuolevainen', sanotti hän minulle, 'voi katsoa aurinkoa kasvoihin,\nmiten minä voisin katsoa kaikista jumalista suurinta kasvoihin?'\n\n\"Hän arveli, etteivät meidän ratsumme pääsisi hänen vuoriensa\nkalliojyrkänteille; mutta kimojemme päätä ei huimaa, kiipesivät\nylös kuin vuohet. 'Ja sinä viet', käskin lähettilästä, 'kuningas\nValamerille lahjaksi minulta tuon nahkasäkin, joka riippuu\novenpielessä makuusuojani ulkopuolella. Sen kavalan ruhtinaan pään\nlöydät sieltä. Poikani Ellak on sen tuonut minulle. Nyt ovat hänen\navoimet silmänsä kuitenkin suunnatut Attilaan, mutta tylsinä,\nkuolleina.'\"\n\n\"Entä gepidi?\" tiedusteli Khelkhal. \"Ardarik on uskollinen.\"\n\n\"Mutta viisas. Hän ei _tahdo_ tulla, ei tahdo tehdä valaa myös minun\npojilleni. Hän käskee sanoa minulle, että hän on kutsunut aseisiin\nkoko sotajoukkonsa torjuakseen hyökkäyksen, jonka uturgit uhkaavat\ntehdä. Hänellä _ei ole_ mitään torjuttavaa! Minä itse suojelen\nkäskynalaiseni.\"\n\nHän pysähdytti puheensa taas; tällä kertaa hän kiihottuneena mitteli\npitkin askelin huonetta.\n\n\"Jos se olisi totta!\" aloitti hän uudestaan. \"Todeksi _tulisi_!\nJos he todella oppisivat tottelemaan kuninkaitaan ja liittymään\nyhteen! Se olisi loppu! He eivät _saa_ sitä oppia! Minä en anna\nheille oppiaikaa siihen. Nopeaan, Khelkhal! Me emme odota, niinkuin\naioin, ensi kevättä. Heti paikalla lähdemme liikkeelle. Minä tallaan\nensiksi _heidät_ palasiksi, nuo hupsunrohkeat länsigermaanit, nämä\nkapinalliset orjat, Moldavasta Reiniin asti. Heidän kylvöksensä,\nheidän talojensa aidat, talonsa ja heidän kovat kallonsa -- kaikki\nminun ratsujeni kavioiden alle tai kärventäviin liekkeihin! Nuo\ntyyrinkiläiset! Kuinka? Eivät tahdo antaa alttiiksi kolmeasataa\nneidoistaan? Hyvä! Niinpä älköön, ennenkuin lehdet puista putoavat,\nheidän maassaan yksikään neidon tai vaimon nimellinen hengittäkö.\nEnsin häväistys, sitten jokiin! Miehet? Naulitaan puihin! Rivittäin.\nEriskummaisia terhoja ne saavat kantaa, heidän vehmaiden hakainsa\ntammet ja pyökit! Missä niiden korkeat latvat nyt humisevat, se\non muuttuva erämaaksi, arojemme kaltaiseksi. Aprikoikoot silloin\nheidän uskolliset naapurinsa, miellyttääkö heitä tuhkaläjät ja\nsukupuuttoinen surma vai suutelevatko minun ruoskaani. Mutta amalin\non minulle hankkiminen ystävänsä, gepidi, taikka vaeltaa kummankin\npää samaan nahkasäkkiin.\"\n\n\"Ja milloin sinä, herra, lähdet... tyyrinkiläisiksihän niitä\nnykyisin sanotaan; kun olin poika, oli heidän nimenään hermundurit.\nMilloin?\"\n\n\"Huomenna!\"\n\n\"Unohdat, että ylihuomenna alkaa Dzriwillin, suuren\nratsunjumalattaren juhla, jolloin kaikki asiat lepäävät ja\nverenvuodatus, kuoleman ansainneessa rikoksessakin rangaistus olisi\nmitä törkein, kuulumaton julkeus! Ja sinä olet tähän juhlaan jo\naikaisemmin kutsunut ruugilaiskuninkaan, joka on omavaltaisesti\nkihlannut tyttärensä, ja juhlaan olet kutsunut jo varhemmin kaikki\nhänen --...\"\n\n\"Uskollisuustoverinsa ja kohtalokumppaninsa!\" huusi hallitsija\nkohottaen lyhyen, leveän häränniskan tukeman päänsä korkeiden\nrumasti käyräin hartiain välistä, ja hurja ilo säkenöi noista\npullistuneista tuijottavista silmistä. \"Hih, ne juoksevat ihan\noikopäätä käsiini! Olenkin oikealla päällä ottamaan heidät vastaan!\nSe huimapää sulhanen! Ja morsian -- miten sanoikaan se orja, jonka\nkorpit löysivät siitä Tonavan-saaresta? -- solakka, mutta kukkea ja\nvalkoinen. -- Minä odotan heitä -- kaikkia!\"\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nSeuraavana päivänä ilmoittivat hunnilaiset tiedustusratsumiehet\nruugilaiskuninkaan ja hänen seuralaistensa pian saapuvan; Ellak\nsaattaa heitä.\n\n\"Ovat sangen tervetulleet\", virkkoi Attila tyytyväisenä valtavaa\npäätään nyökäyttäen ja turpeita huuliaan pyyhkäisten. \"Ellak? No\nniin, hän on tuonut kuninkaantyttären tämän omiin häihin! Se sopii\nhänelle! Khelkhal, sinä varustat kaikki valmiiksi. Otat vastaan nämä\nuskolliset germaanit, jotka siellä Tonavan saarella neuvottelua\npitivät. Viet heidät kauneimpiin vierasasuntoihin. Kutsut heidät\nhaukkaamaan suuruspalaa huomenna -- juuri kolmannella tunnilla --\n_omaan_ taloosi. Ja illaksi kutsut heidät kaikki, sen uskollisen\nkuningasvanhuksen, harpunsoitossa taitavan kuninkaanpojan, solakan\nmorsiamen -- _minun_ vierassuojaani yöpitoihin. -- Missä ovat heruli\nWisand, longobardi Rothari, markomanni Vangio ja sklabeniruhtinaat\nDrosuh, Milituh ja Sventoslav?\"\n\n\"Kaikki kutsutut, herra, ja kaikki tulossa! He eivät ole voineet\nkerjetä tänne. Lähipäivinä heidän täytyy saapua, niinkuin ratsastavat\ntiedustajat ilmoittivat.\"\n\n\"Hyvä on. Valppaasti he valvovat, nuo minun vakoilukoirani! Täytyy\nlahjoittaa heille taas jokin roomalainen kaupunki ryöstettäväksi ja\nhuvitukseksi. -- Mutta lähetä tulijoita vastaan vahva ratsue: he\nsaattavat huomata, mitä täällä huomenna tapahtuu, eivätkä he saa\nkääntyä takaisin eivätkä poiketa syrjään -- _tänne_ heidän täytyy\nkaikkien.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllansuussa saapui Wisigast ja ne, jotka olivat hänen mukanaan.\nTulokkaat majoitti Khelkhal eri taloihin, seuralaiset erotettiin\nisännistään, ruugilaiskuningas, Ildiko ja hänen palvelustyttönsä\neri taloon, Daghar, yksikseen, toisaalle. Heti heidän ensi kertaa\nkulkiessaan leirin läpi ratsasti länsiportista ja heitä vastaan\nryhdikäs soturi, joka huusi heille tervehdyksiä svaabien kielellä.\n\n\"Gerwalt -- sinäkö?\" lausui kummastuneena Wisigast.\n\n\"Mikä _sinut_, viisaan varovaisuuden miehen, tuo tänne?\" kysyi\nDaghar, yhä vielä harmissaan.\n\n\"Epäviisas varomattomuus! Me nimitämme sitä -- uskollisuudeksi!\"\nhuusi kreivi ja hyppäsi maahan vaahtoisen oriinsa selästä, jonka hän\njätti muutamain seuralaistensa huostaan. \"En kärsinyt olla kotona\nsill'aikaa kun te pistätte päänne suden luolaan. Huomatkaa tarkoin:\nen minä vielä nytkään yhdy tuumiinne. Vielä kerran varoitan teitä.\nLuopukaa!\"\n\n\"Minä olen vannonut\", huudahti Daghar, \"Ildikon kullanruskean tukan\nkautta. Ennen ei hän ole minun.\"\n\n\"Niinpä olette sitten mennyttä kalua. Mutta minä tahdon, viime\nhetkeen asti, koettaa pelastaa teitä: ellen onnistu, kaadun teidän\nkanssanne. Usein ollessani leirissä on hän uskonut minulle vankeja\nvartioitavakseni, kenties hän jättää teidätkin minun huostaani.\nYstävä, joka ei ole takertunut teidän yritykseenne, ei karsas, mutta\njoka on päättänyt pelastaa teidät, voi tehdä paljon.\"\n\n\"Sinä panet alttiiksi henkesi\", virkkoi Wisigast.\n\n\"Ruugien kuningas, tunnetko tätä miekkaa?\"\n\n\"Se oli minun. Sinä olet käyttänyt sitä sankarillisesti. Minä annoin\nsen sinulle silloin kun sinut tehtiin asekuntoiseksi -- ja Ardarik\nantoi keihään. Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta.\"\n\n\"En voi sitä koskaan unohtaa. Minä pelastan sinut tahi kuolen. --\nVoi hyvin nyt. Hunnilaiset ratsumiehet tuolla jo panevat merkille\nmeidän kuiskailumme.\" -- \"Kas niin, hunnit\", hän huusi, \"viekää minut\nhallitsijanne tykö! Tiedättekö ehkä, mihin asti gepidit näille maille\novat ehtineet? Heidän sotajoukkonsa lähti kotitienoiltaan liikkeelle.\"\n\nHän hävisi harvoine saattajineen hunnilaisten ratsumiesten parveen.\n\n\"Minä tein hänelle väärin! Uskollinen mies!\" huudahti Daghar.\n\n\"Uskollinen kuin alemanni\", virkkoi kuningas katsoen pitkään hänen\njälkeensä.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna ilmoitti Khelkhal tehneensä ja\nvarustaneensa kaikki, mitä hänelle -- julkisesti tai salaa -- oli\nkäsketty.\n\nAttila nyökäytti päätään; sitten hän kysyi ilme synkkänä: \"Missä\nEllak pysytteleiksen? Miksei hän ilmoittaudu herralleen? Vai\noleileeko hän yhä toisen morsiamen kintereillä?\"\n\n\"Ei, herra! Poikasi ei ole lainkaan vielä ratsastanut leiriin.\nPortin edustalla hän tapasi Dzengisitzin. Tämä ilmoitti hänelle\nsinun käskysi, että molempain veljien on yhdessä otettava Theissin\nkahlaamolla vastaan Bolibutin, sen kukistetun sklabeniruhtinaan,\npanttivangit ja tuotava tänne. Heti hän totteli -- 'ilmeisesti sangen\nvastenmielisesti', arveli ruugilaiskuningas, joka minulle asian\nkertoi.\"\n\n\"Niin, niin\", lausui isä. \"Häntä halutti kai vielä kerran puhua\nminulle noiden kolmen puolesta. Eivätkä he rakasta toisiaan,\nne veljekset. Juuri senvuoksi minä pakotan heidät olemaan noin\nusein yhdessä. Heidän täytyy oppia sietämään toisiaan ja sopimaan\nkeskenään. -- Mene nyt! -- Kolmas tunti on koht'sillään. -- Mene;\nminä seuraan, yksin.\"\n\n\"Herra, et ilmaissut, tahdotko tulla minun talooni aamiaiselle\nmukaan?\"\n\n\"En. Pidä suusi ja mene. Sinä noudat itse vieraasi heidän asunnostaan\nja viet heidät taloosi leirin suurta pääkatua. Pian! -- Käyn\nmaltittomaksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKhelkhalin saattaessa talostaan noita kolmea vierasta seisoi kapean,\njuuri sillä kohdin yhtyvän poikkikujan kulmassa olevan talon\nkorkealla kynnyksellä mies, oven kätkevään ulkoumaan painautuneena,\nyllään punaisenruskea viitta, jonka hupun hän oli vetänyt päänsä ja\notsansa päälle silmille asti. Kasvojen alaosan hän peitti viittansa\nreunalla. Hän seisoi hievahtamatta. Nyt tuli Ildiko kokonaan\nnäkyviin; mies hytkähti, hänen voimakas ruumiinsa vavahti ikäänkuin\nsalaman iskemänä.\n\nKhelkhalin talon portti sulkeutui vieraiden takana.\n\nSilloin työnnälti mies hupun ylös; hänen keltaiset kasvonsa hehkuivat\npunaisina, hänen silmänsä kiiluivat kuin suden. \"Ah\", hän huokasi.\n\"En ole koskaan nähnyt semmoista suloa. Ei koskaan eläessäni ole\nsellainen poltto minua kalvanut! Hän se on! Hän on minulle synnyttävä\noikean perillisen: -- maailman herran.\"\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nPäivällisaterian hetki oli käsissä.\n\nHunnilaiset ja muut täksi päiväksi kutsutut vieraat -- niitä oli\nnoin kolmesataa, liki pitäen yksinomaan miehiä -- olivat isossa\nvastaanottosuojassa, joka samalla toimitti ruokasalin virkaa,\nasettuneet osoitetuille paikoilleen.\n\nNyt toi Khelkhal Wisigastin, Ildikon, Dagharin ja heidän kahdeksan\nseuralaistaan sisään.\n\nAlemanni Gerwalt puuttui; turhaan katselivat molemmat germaanit\nympärilleen häntä etsien; heidän kysymykseensä vastattiin Attilan\nkäskeneen, ettei svaabia tule kutsua aterialle täksi, vaan vasta\nhuomispäiväksi.\n\nHeti kun he olivat astuneet kynnyksen yli, tervehtivät heitä\njuomanlaskijat, joina toimi kauniit kullassa ja kirjavassa silkissä\nkuhisevat pojat; he ojensivat kullekin vieraalle hopeisen maljan\nja näiden tuli, niin selitti Khelkhal, maistaa siitä ja lausua\nterveydentoivotus Attilalle.\n\nHallitsijan he näkivät kaukana -- avaran suojan koko väli erotti\nheidät -- istuvan juuri vastapäätä sisäänkäytävää puolipyöriön\nkeskellä pylväsparvekkeen tapaisella kohokkeella, joka oli aidattu\nrunsasleikkauksisella rintasuojalla.\n\nKorkean koristamattoman puujakkaran eteen, jolla hallitsija kykki,\noli asetettu pitkähkö pöytä. Se oli selvää kultaa. Sen neljä jalkaa\nkuvasivat lohikäärmeitä, ja punaisena kimaltelivat niiden silmät: ne\nolivat rubiineja. Jakkaran takana kohosi useita porrasaskelia ovelle,\nmakuusalin ovelle.\n\nSivuseinäin puupilarien väliin oli tänään asetettu pöytiä, penkkejä\nja jakkaroita suuri määrä; tuhlaavainen, raaka, mauttomasti\nliikanainen loisto levittelihen täällä; pöydät ja istuimet olivat\nhopeaa tai kaikkein kallisarvoisimpia marmori- tai puulajeja;\npeitteet, makuu- ja päänaluspatjat kiinalaista silkkiä, vadit,\nlautaset, pikarit, kulhot, maljat, roomalaiset viininsekoitusastiat,\ngermaaniset juomasarvet häikäisivät loistollaan, jonka niille antoi\njalo metalli, säteilevät helmet ja kivet. Kolmesta maanosasta\nolivat nämä aarteet saaliina, lunnaina tai kiristettyinä lahjoina\nkerääntyneet tänne vuosikymmenien kuluessa. Pöydät ja istuimet\nulottuivat puolipyöriön pituusseinillä sisäänkäytävästä talonherran\nkoroketta kohti.\n\nKunniapaikoista kävivät ne istuimet, jotka oli asetettu riviin\nAttilan oikealle puolelle lähimmäksi korokkeen porrasaskelia. Näille\nistuimille johdatti Khelkhal nyt kolme vierastaan: Wisigastilla ja\nDagharilla oli kummallakin oikealla ja vasemmalla puolellansa kaksi\nhunnilaista ruhtinasta; edempänä oveen päin istui Ildiko roomalaisen\nupseerin, magister militumin, vangitun puolison ja erään antilaisen\npäällikön panttivangiksi otetun tyttären välissä. Nämä kumpikin\nolivat sangen upeasti vaatetetut ja koristetut, mutta ei heillä\nnäyttänyt olevan mitään iloa hienoudestaan; nuori, sievä tyttömäinen\npanttivanki katsoa tuijotti syliinsä ikäänkuin elämälle kuolleena,\nvain kuoloa toivoen; roomatar, uhkea, jo keski-iän ylittänyt nainen,\ntäyteläs kuin Juno, loi syvää sääliä ilmaisevan katseen Ildikon\nihanaan neitseelliseen hahmoon, huokasi ja mitään virkkamatta ojensi\nhänelle kätensä. Ne olivat ainoat naiset, jotka Ildikon etsivä katse\nlöysi.\n\nRuugin ja skiirin seuralaiset oli sijoitettu suojan toiselle,\nvasemmalle puolen, kauas toisistaan erotettuina.\n\nNäiden kolmen vieraan seistessä kunniapaikkainsa edessä käski\nKhelkhal heitä kumartamaan Attilalle, jonka silmät terävästi\nsäkenöivät alas heihin. Daghar ei taivuttanut ylpeää päätään niin\nsyvään kuin hallitsija lienee ollut tottunut näkemään, ja uhkaava\nsilmäys tuli hänen osakseen, mutta kuninkaalle hän nyökkäsi\narmollisesti. Kun hänen silmänsä näennäisesti ensi kerran tapasivat\ntytön (hän oli heti tämän astuessa sisään palavin katsein ahminut\nhänen hahmoaan), hän sulki ne puoleksi -- niin kai krokotiilikin\ntapaa tehdä -- ja tirkisteli vain silmäluomiensa alta, niin että hän\nei näyttänyt neitoa ensinkään huomaavankaan.\n\nIldiko näki tuon hirviön ensi kertaa, mutta hän ei säikähtynyt, ei\nliioin kauhistunut hänen rumuuttaan. Ojentautuen täyteen pituuteensa\nhän katsoi häntä kasvoihin lujasti, uhmaavasti, uhaten: siinä\nkatseessa tunsi Attila niin kylmää, kuilunsyvyistä, kuolettavaa\nvihaa, että hän ehdottomasti nyt todellakin sulki silmänsä, ja lieviä\nvilunväreitä kulki hänen selkäpiitänsä pitkin. Kun hän avasi silmänsä\ntaas, hän karttoi Ildikon katsetta, joka -- hän tunsi sen -- yhä oli\nkäännettynä häneen; hän katsoi hänen viehättävää suutansa, ihania\nvalkoisia käsivarsia, mutta ei enää silmiin! --\n\nNyt vasta, pitkän aikaa tarkastettuaan vieraitaan, hän virkkoi\nheille: \"Hyvä, että viimeinkin tulitte. Ensin tervetulotoivotus.\nAsioista myöhemmin. Arvelen, että vielä tänään vietämme kihlajaisia.\n-- Ja häät\", hän päätti puheensa vitkaan.\n\nAivan ällistyneinä niin paljosta armosta hunnit ja muut vieraat\nkatselivat noita niin suopeasti tervehdittyjä, jotka yhtä suuresti\nyllätettyinä nyt vasta istuutuivat.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nKun nyt myös nämä viimeksi saapuneet vieraat olivat asettuneet\npaikoilleen, tarjosi rikkaasti vaatetettu juomanlaskija Attilalle,\npolvistuen hänen eteensä, raskaassa, taiteellisen tekotapansa ja\npainonsa puolesta kallisarvoisessa kulhossa viiniä. Tämä nosti sen\nhuulilleen, mutta ei juonut pisaraakaan, vaan ojensi sen tarjoajalle\ntakaisin, osoittaen katseellaan Khelkhalia. Juomanlaskija vei maljan\nnyt tälle. Khelkhal nousi seisoalleen, kumarsi syvään hallitsijalle,\njoi ja antoi kulhon takaisin. Juomanlaskija kulki nyt samalla tavoin\ntarjoellen ensin pitkin istuimien oikeaa, sitten vasenta puolta.\nMutta jokaisen vieraan takana seisoi erityinen juomanlaskija, joka\nyhtä mittaa täytti pikarin. Aina kolmelle, neljälle vieraalle\noli varattu pitkä kapea pöytä, niin että jokainen voi paikaltaan\nmukavasti ulottua lukuisiin vateihin, joissa monenlaisia ruokalajeja,\nhunnilaisen, roomalaisen, germaanisen ja slaavilaisen keittiön\naikaansaannoksia, tarjoeltiin.\n\nToiset valioruoat taas kannettiin esiin erikoisesti.\n\nEnsin ilmestyi palvelija tuoden marmorivatia, joka oli täynnänsä\nkaikenlaista paistettua linturiistaa, jolta töyhtöjä, siipiä ja\npyrstöä ei ollut otettu pois.\n\nHän ojensi sen ensin Attilalle. Tämä söi puiselta vadilta vain lihaa,\nvaltaisia paloja, verisiä, puoleksi raakoja, hän ei huolinut leipää\neikä muutakaan särvintä. Ja kun vieraiden pöytäkalusto välkkyi\npelkkää kultaa ja hopeaa ja mitä jaloimmat viinit heitä virvoittivat,\njoi Attila lähdevettä puisesta pikarista.\n\nKun tämä ensimmäinen vatilähetys oli kannettu pois, nousivat\nKhelkhalin viittauksesta kaikki vieraat seisoalleen, tyhjensivät\nuudestaan täytetyt pikarit toivottaen taas terveyttä Attilalle\nja istuutuivat jälleen, vastaanottamaan uutta, sisällykseltään\ntoisenlaista vatierää ja ne tyhjennettyään toistaakseen\ntervehdysmaljan ja terveydentoivotuksen.\n\nVaikk'ei vielä hämärtänyt, vedettiin kuitenkin verhot poikittain\nkaton eteen, ettei päivänvalo, joka pääsi lankeamaan vain ylhäältä\nkäsin, avonaisista kattoluukuista, tunkisi sisään, ja pylväisiin\ntulenvaarattoman matkan päähän rautaisilla koukuilla kiinnitetyt\npikisoihdut sytytettiin.\n\nSilloinpa vieraat ihmettelemään, sillä soihdut paloivat toiset\ntummanpunaisella, toiset sinisellä, vihreällä, keltaisella,\nhelakanpunaisella ja valkealla valolla, joka soturien kypärissä ja\nrautapaidoissa oudosti kimalteli.\n\nMutta äkkiä vilkastuivat Attilan kuolonjäykät piirteet:\nruhtinaallisesti puettu kaunis poika, noin viidentoista vuoden\nikäinen, hyppäsi sisäänkäytävän kynnyksen yli ja lipuen vikkelästi\nja osavasti kaikkien pylväiden, penkkien, pöytien ja palvelijarivien\nsivu pyyhälsi korokeistuimen portaita ylös, polvistui Attilan\nviereen ja painoi päänsä, josta liehuivat pitkäkiharaiset, tuuheat,\nsinisenmustat kutrit, hänen polvelleen, luoden kauniit, suuret,\ntummanruskeat metsäkauriin-silmänsä häneen. Silloin levisi ikäänkuin\nhymy noiden peloittavien kasvojen piirteisiin; liikutettuna,\nmieltymyksellä hän antoi katseensa levätä pojassa. Hän hyväili pojan\npersikanuntuvaista poskea ja nosti hänet polvelleen.\n\nSitten hän valikoi herkullisen lihapalasen kultavadista edestään\nja pisti sen noiden kirsikanpunaisten täyteläisten huulien väliin,\nhäikäisevän valkoisten, tasarivisten hampaiden pureskeltavaksi.\n\n\"Kuka tuo poika on, jolla on tuollainen taikavoima?\" kysyi Daghar\nKhelkhalilta.\n\n\"Ernak, hänen lemmikkipoikansa! Kuninkaantyttärestä, joka tuli\netsimään herramme rakkautta.\"\n\n\"Se raukka oli niinmuodoin sokea?\" tiedusti Daghar heti.\n\n\"Ei niin sokea kuin sinä\"; kolkko, uhkaava oli vastauksen sävy.\n\n\"Isäkulta\", virkkoi hemmoteltu poika imarrellen ja siveli kädellään\nhänen harjasmaista partaansa. \"Tämä hirvenliha on hyvää. Mutta\nihmisen liha maistuu paremmalta.\"\n\nÄllistyneenä katsoi isä häneen. \"Mitä sinä puhut?\"\n\n\"Totta, isäkulta. Vanha imettäjä, Zdanza -- tiedäthän? -- hän saa\nyhä käydä minua katsomassa ja hän tuo aina, jotakin tullessaan!\n-- toi eilen vaatekäärössä ison palan rouskahtelevaksi paistettua\nlihaa. Minä söin sen suuhuni, kaikki tyynni, ja tahdoin sitten lisää.\n'Niin, silmäteräni', vastasi vanhus, 'lisää? Toisen kerran! Miehellä\non vain yksi sydän -- ja siitä suoriutuivat sinun pienet terävät\nhampaasi äkkiä.' Mitä?' minä kysyin, 'oliko se ihmissydän?' Kyllä\npyrki vähän hirvittämään, mutta minä ajattelin, miten herkulliselta\nse maistui, ja nuoleskelin huuliani vielä perästäpäin. 'Niin, armas\nsydänkäpyseni! Pyysin itselleni sen nuoren gootin ruumiin, jonka\nhe tänään pyörällä teilasivat, kun hän oli sinun suurta isääsi\nhaukkunut ihmissudeksi, leikkasin hänen vielä tykkivän sydämensä\nirti ja paistoin sen kauniille kultanukelleni. Nyt ei sinuun myrkky\npysty etkä koskaan ole tunteva jonninjoutavaa sääliä ihmissydämiä\nkohtaan.' Miten tyhmää, isäkulta! Ikäänkuin minua tähänkään asti\nolisi koskaan säälittänyt! Onhan suurin iloni olla teloituksia\nkatsomassa. Milloin olen ratsuharjoitukseni opettajani lausunnon\nmukaan hyvin suorittanut, pyydän aina palkinnoksi byzantilaisen kakun\ntahi -- saada ampua mukana, kun vankeja ammutaan. Anna minulle juoda,\nisä! Viiniä, ei sinun ohutta vettäsi -- viiniä! Heti annat viiniä! Ei\nkeltaista; punaista, pannonialaista, minä haluan tahi minä itken. Ja\nsiitä turmeltuvat kauniit silmäni, sanoo imettäjä. Kas niin! _Sepä_\nsiemaus -- ja punaista kuin veri on tämä viini. -- Mutta, isä, kun\nminä kerran sinun valtaistuimellasi istun --\"\n\n\"Onko kiire?\" kysyi Attila; hän heitti silmäyksen Ildikoon.\n\n\"Silloin minä juon ainoastaan viiniä, en vettä! Ja nyt kun tiedän,\nkuinka herkulliselta sydämet maistuvat, niin tapatan itselleni joka\npäivä nuoren gootin.\"\n\n\"Mutta ellei satu olemaan ketään kuolemaantuomittua, poikaseni?\"\n\n\"Silloin minä aina tuomitsen.\"\n\n\"Mitä varten? Mitä hän on rikkonut?\"\n\n\"Ettei ole tehnyt _mitään_ antaakseen herralleen hyvänpaistin\",\nvastasi vekara nauraen täyttä kurkkua, niin että valkoiset hampaat\nkiiluivat, ja tyytyväisenä omaan, sukkeluuteensa mustia kiharoitaan\nravistaen.\n\nJa Attila suuteli häntä hellästi otsaan ja molempiin silmiin.\n\nDaghar katsoi mykkänä Wisigastiin.\n\nEräs hunni, ruhtinas Tsendrul, oli huomannut sen. \"Tuo ei miellytä\nsinua, skiiri?\" hän pilkkasi. \"Niin, niin, se poika on mainio. On\nvielä kiinteämmin luja kuin ruhtinas Dzengisitz. Olkaa hyvillänne,\njos joudutte hänen perintöosalleen.\" Ja hän nousi taas pojan luo.\n\nMonet hunniruhtinaat käväisivät näet kemujen varrella isän\nhemmotellun lemmikin luona, hyväilivät häntä, suutelivat, toivat\nhänelle herkkupaloja likaisissa sormissaan, antoivat hänen juoda\npikareistaan, minkä hän ahneesti tekikin. Mutta kukaan ei siinä\nkäyttäytynyt niin silmäänsattuvasti kuin Tsendrul, joka ei enää juuri\npäästänyt poikaa käsivarsistaan ensinkään.\n\nKarsaasti sitä Attilakin katseli. Kun Khelkhal kerran tuli hänen\nluokseen tuomaan salaista tiedonantoa, kuiskasi hän tälle ruhtinaan\nimartelupalveluun viitaten: \"Jos _tuo_ tietäisi, _kenestä_\nminun valtakuntani perillinen tulee, -- niin miten hän nyt jo\nimartelisikaan Ildiko kaunokaista.\"\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nVihapäissään aikoi nuori kuninkaanpoika vastata kiihkeästi. Mutta\nhänen sanansa upotti kuulumattomiin äänekäs melu, joka syntyi\nsisäänkäyntioven edustalla; sekavia, haukkuvia, kinastelevia ääniä\nsieltä kuului.\n\nAttila kumarsi vähän päätään ja laski pojan polveltaan maahan.\nSe veitikka kyykistyi nyt hänen jalkoihinsa ja osasi salavihkaa,\nkun isä katsoi muuanne, siepata vieressään seisovalta matalalta\ntarjoilupöydältä viinipikarin toisensa jälkeen ja tyhjentää ne\nsuuhunsa, niin että hän alkoi vähitellen hetkahdella edestakaisin pää\nraskaana ja hehkuvana.\n\nOvenvartijat olivat jo rientäneet asettamaan ja rankaisemaan\nmeluavia, mutta kovakouraisesti tyrkkäsi heidät kynnyksellä syrjään\njoku rajusti sisään tunkeutuva. Se oli Dzengisitz; raivon vallassa\nhän tuli nauraen julmistuneesti.\n\nHänen perästään asteli Ellak; vielä kalpeammat kuin tavallisesti\nolivat hänen murheelliset, jalot kasvonsa.\n\nDzengisitzillä, joka oli paria vuotta nuorempi kuin Ellak, oli yllään\nkallisarvoinen, kaikkein harvinaisimmilla turkiksilla kirjavasti\nkoristettu ja reunustettu helakanpunainen silkkiviitta, joka ei\nulottunut polviin asti, sen alla ihokas, sekin runsaasti kullalla\nkirjaelluista turkiksista, karva ruumiin vasemmalla puolen sisään-,\noikealla puolen ulospäin käännettynä, niin että hän näytti puoliksi\nlikaisen keltaisen valkoiselta, puoliksi syvän tumman ruskealta.\nSelässä hänellä riippui viitan päällä leveästä tummanpunaisesta\npurppuranauhasta helmillä ja jalokivillä taajaan somistettu viini,\nalapäästä käyristetty ja ahdettu täyteen pieniä teräväkärkisiä\nruokonuolia. Oikeassa kädessään hän pudisteli hurjasti pitkän\nhunnilaisen luujousen katkenneita puoliskoja.\n\nHän oli kasvonpiirteiltään hyvin Attilan näköinen, ja ne osoittivat\nkaikkia aito hunnilaisen erikoisuuden tunnusmerkkejä; hänestä puuttui\nvain tykkänään suuruutta ja tuota majesteetillista levollisuutta,\njoka väliin pakotti vastahakoisenkin ihailemaan isää.\n\nEpävakaisesti katselivat hänen rumasti ulkonevat silmänsä sinne\ntänne, lakkaamatta värähtelivät hänen turpeat huulensa hurjassa\nintohimossa.\n\n\"Käpälät pois, senkin koira!\" hän huusi viimeiselle ovenvartijalle\nja sivalsi häntä terävillä kaarenkappaleilla käteen, niin että veri\ntirskahti. \"Kuka estää herran poikaa menemästä isän luo, syyttäjää\n-- tahi\", hän nauroi julmistuneena, \"sitten syytettyä! -- pyrkimästä\ntuomarinsa tykö?\"\n\nHän seisoi jo -- yhdellä ainoalla loikkauksella hän oli harpannut\nportaat -- Attilan edessä.\n\n\"Niin, isä, kun tuo puoligootti tahtoo kieliä, on ovelampaa, että\nminä sanon sinulle kaikki itse ja sen asemesta, että antaisin mustata\nitseäni, syytän _häntä_.\"\n\n\"Riitaa poikaini kesken? Väärässä molemmat!\" virkkoi isä; mutta\nhänen rankaiseva silmäyksensä osui vain yksin Ellakiin, joka hitain,\nmääräperäisin askelin nousi portaita ylös.\n\n\"Se ei ole puheen, ei sanankaan arvoinen koko riita\", aloitti\nDzengisitz jälleen. \"Pölyisellä tiellä ratsastamme panttivankien\njäljessä. On kovin ikävää, tyhjää. Lyön vetoa -- pelkästä\nikävystymisestä! -- jousenkantajani kanssa siitä, että osun joka\nkerta ihmiskäden levällään olevain kolmannen ja neljännen sormen\nväliin.\"\n\n\"Sinun on helppo lyödä vetoa, herra\", hymyili aseenkantajani\nepäuskoisena. \"Et löydä ketään, joka antautuisi kokeeseen ja pitäisi\nkättään hiljaa.\"\n\n\"Tottahan! huudahdin minä siihen ja käskin lähimmän panttivangin,\njoka hevoseni edessä kulkea läähätti kuumassa päivänpaahteessa -- se\noli kaksitoistavuotias mukula, voitetun sarmaattilaisruhtinaan poika\n-- levittää vasemman kätensä likimmän puun kylkeä vasten ja olla\nkatsomatta taakseen. Hän totteli. Minä otin kaaren palvelijaltani,\nvedin vireeseen, panin nuolen ja tähtäsin. Silloin se malttamaton\nvekara kääntää päätään. Se huomaa, mitä on tekeillä! Pelkuri huutaa\nkauhusta, kääntyy kokonaan ympäri ja sen sijaan, että olisi pitänyt\nkättään puuta vasten, painoi peloissaan molemmat kätensä sormet\nharallaan, kasvojansa vasten. Minä tähtään tarkkaan, ja niinkuin\nolin luvannut, ammuin poikasen kolmannen ja neljännen kapean sormen\nvälitse keskeltä.\"\n\n\"Hänen vasempaan silmäänsä!\" lopetti Ellak vapisten suuttumuksesta.\n\"Ja kun poika parkaisi ja sadatteli ampujaa, uhkasi poikasi\nDzengisitz ampuvansa häneltä toisenkin silmän puhki, ellei hän ole\nvaiti. Hän jännitti jo kaarensa. Silloin hyppäsin minä väliin,\nriistin jousen...\"\n\n\"Ja katkaisit sen polveasi vasten!\" huusi Dzengisitz raivoten.\n\"Sinä! Siinä on todistukseksi pirstaleet edessäsi!\" Hän viskasi\nmolemmat palaset Attilan jalkoihin. \"Paras jouseni! Lapsen\ntähden! Panttivangin! Rankaise gootittaren poikaa, isä, tai\nratsunjumalattaren kautta! -- ennenkuin hänen juhlansa alkaa --\nverisesti minä rankaisen häntä itse.\"\n\nKasvojen ilmeen värähtämättä lausui Attila: \"Missä on poika?\"\n\n\"Jäi tielle makaamaan\", vastasi Dzengisitz lyhyesti, olkapäätään\nkohauttaen.\n\n\"Kuollut hän on\", huudahti Ellak. \"Hän kuoli minun syliini.\"\n\n\"Kuulkaa tuomioni, te taitamattomat pojat\", virkkoi Attila. \"Sinä\nDzengisitz, punnitset kuolleen isälle sen painon kultaa omasta\naarrekammiostasi, et minun. Sinä, Ellak, teit kovin väärin, kun\ntaitoit veljesi jousen. Veljensä asetta älköön kukaan rikkoko --\nhän rikkoo sen itse. Kuusi yhtä hyvää sinä toimitat hänelle, siinä\nsinun kevyt rangaistuksesi. Mutta raskas rangaistuksesi -- minun\ntyytymättömyyteni. Pois silmistäni! Tiehesi tästä suojasta! Ulos! --\nSinä, Dzengisitz, istuudut tuonne skiirien kuninkaanpojan viereen\nhänen oikealle puolelleen -- vasemmalla istuu ruhtinas Tsendrul! Ja\npidä huoli, rakas poikaseni, että nuori sankari saa kunnollisesti\nkaikki, mitä hänen tulee saada.\"\n\nEllak loi silmäyksen isäänsä: turhaan hän etsi hänen katsettaan.\nSitten hän painoi päänsä syvään alas ja astui juhlallisesti portaita\nalas.\n\nHänen tiensä vei Ildikon ohitse; hän hidastutti askeliaan, mutta ei\ntahtonut jäädä seisomaan. Silloin nousi neito istuimeltaan ja ojensi\nhänelle kaiken kansan nähden lennokkaalla liikkeellä kauniin kätensä.\nNuorukainen tarttui siihen, kumarsi vaieten ja käveli ripeästi\nsuojasta pois.\n\nAttila oli tarkoin seurannut tapahtumaa; kevyesti nyykäytti hän sille\nmahtavaa häränpäätänsä ja tiukensi silmäinsä katseen taas vihaiseksi.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nJo Dzengisitzin kertomuksen aikana oli ovenvartijain kunnioittavasti\ntervehtimänä huoneeseen saapunut ylhäinen upeasti puettu hunni.\nHänen välkkyvät vaatteensa olivat kuitenkin tomussa. Hänen\nlammasnahkalakkinsa ympärille oli kierretty vihreä lehtiseppele.\n\nKärsivällisenä hän oli odottanut ovella, kunnes isä oli ratkaissut\npoikain riidan.\n\nNyt hän kulki nopein askelin avaran suojan poikki, juoksi korokkeelle\nvieviä portaita ylös ja sinne päästyään lankesi polvilleen\nhallitsijan eteen.\n\n\"Nouse ylös, ruhtinas Dzenzil! Sinä tuot voiton; vihreä seppeleesi\nkertoo sen mykällä kielellään.\"\n\n\"Niin kyllä\", huudahti hunni, vielä nuorekas mies, ylpeänä ja\nkuuluvalla äänellä, ponnahtaen pystyyn maasta, \"sinun voittosi ja\nsinun vihollistesi häviön. Lugioneja ei ole enää.\"\n\nHunnit päästivät hurjan riemuhuudon ikäänkuin sudet, jotka ovat\nlöytäneet raadon; läsnäolevat germaanit katsoivat toisiinsa\nkauhistuksissaan ja surullisina. Attilan viittauksesta aloitti\nruhtinas kertomuksensa:\n\n\"Danasterinsa soiden takana he luulivat olevansa varmoina ja\nturvallisina, tohtivat kieltää sinulta veron, joka jo oli langennut.\nMinulle sallit kunnian kurittaa heitä. Kurituksen kovuuden jätit\nminun määrättäväkseni. Minä tunnen sinun makusi, oi suuri herra,\nenkä minä itsekään rakasta puolinaista työtä. Päätin tehdä täyden\nhävityksen. Ei näyttänyt helpolta tunkeutua soiden läpi, sillä\nhe olivat nostaneet veden kaikkiin kahlaamoihin ja vaimoineen ja\nlapsineen ja karjoineen ja kaluineen sulloutuneet murtoon veden\nympäröimälle maallensa. Mutta --\", hän nauroi, siveli harvahaivenista\npartaansa ja kirskutteli hampaitansa, -- \"minä rakensin oivalliset\nportaat. Ajoimme pari tuhatta antia ja sklabenia yhteen. Tosin ne\neivät olleet mitään rikkoneet. Päinvastoin olivat antaneet meille\napua germaanilaisia naapureitaan lugioneja vastaan, neuvoneet teitä\nja luovuttaneet vetojuhtia ja elintarpeita. Ne löimme kuoliaaksi\nja asetimme ruumiit parittain, aina kaksi toisensa taa, poikittain\nrämeiden kapeimmille kannaksille. Aluksi tosin hevosemme säikkyivät,\neivät mielellään astuneet vielä lämpimäin ihmisruumiiden päälle.\nMutta hunnin ratsu on viisaampi kuin kreikkalainen filosofi: ratsu\noppii vielä, filosofi tietää jo kaikki eikä opi mitään ohi kirjansa,\njonka joskus on kirjoittanut. Panimme kuolleet kasvot maahan päin,\nsirotimme selkäpuolelle parhaita kauroja, ja katso: hevoskullat\ntottuivat maistellessaan astumaan päälle. Sitten auttoi lisää kannus\nja ruoska, ja ennen pitkää pääsimme yli. Oli yö, kun karkasimme\nvihollisen suureen murtoon. Suuri oli heidän kauhistuksensa. Naiset\nja lapset parkuivat hengenhätäänsä! Se kuului vallan lystikkäältä.\nLuulivat meidän nousseen maan uumenista. Liekkejä ja peitsiä ja\nruoskia ja murskaksi tallaavia kavioita, mihin he kääntyivätkään!\nKun aurinko nousi, ei sen enää tarvinnut antaa valoa lugioneille.\nKuusituhatta miestä niitä oli ollut ja yhtä paljon tai enemmän\npuolustuskyvyttömiä, naisia, lapsia ja ukkoja. -- Suuri sinä olet,\nAttila, voiton poika.\"\n\n\"Suuri sinä olet, Attila, voiton poika!\" toistivat hunnit, huutaen,\nluikaten, mylvien, niin että puusuoja tärisi.\n\nLiikahtamatta, ainoankaan piirteen värähtämättä hänen kasvoissaan,\noli hallitsija kuunnellut kertomusta ja riemuhuutoja.\n\n\"Hyvä on\", sanoi hän nyt levollisesti, \"oikein hyvä. Odota, Dzenzil,\npoikaseni. Attila jakaa sinun kanssasi palasen. He, ota!\"\n\nHän kurotti lyhyillä paksuilla sormillaan edessään olevaan\nkultavatiin, joka oli täynnä vielä jokseenkin veristä hevosenlihaa,\notti valtavan palan, repäisi sen kahtia, niin että veristä mehua\npirskahti ympäriinsä, pisti ruhtinaan suuhun ison viipaleen ja söi\nitse loput.\n\nMutta ruhtinaan silmät loistivat ylpeydestä ja hän laski hyvillä\nmielin kädet rinnalleen siinä pureskella maiskuttaessaan ja\nniellessään.\n\n\"Myös pitää sinun tänään istua minun vieressäni, kunniatuolilla\",\naloitti Attila ja viittasi palvelijoille. Nämä kantoivat esiin\npurppuravaatteella katetun tuolin, jonka kuusi jalkaa ja selkänoja\noli hopeasta, ja asettivat sen hallitsijan vasemmalle puolelle.\n\nSilloin kaatua kolahti jotakin juuri Attilan viereen.\n\n\"Tuo Ernak-poikanenhan se on\", virkkoi virnistäen isä, \"hän puristaa\nkädessään vielä pikaria. Se pieni rosvo! Hän on varastanut paljon\nenemmän kuin jaksaa kantaa. Viekää hänet pois makuuhuoneeseensa.\nHuomispäivästä alkaen hän juo ainoastaan vettä -- joka antaa hänelle\nviiniä, simaa tai olutta, ristiinnaulitaan.\"\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nLuodessaan katseen lemmikkiinsä olivat hänen kasvonsa kirkastuneet,\nmutta nyt niihin tuli taas synkkä, jopa uhkaava ilme kuten ennen. Hän\nnojautui selkäkenoon, rypisti tuuheita, harjasmaisia kulmakarvojaan\nja lausui tavallista kovemmin: \"Kuulitteko, te skiirit ja ruugit ja\ngootit siellä alhaalla? Germaaneja ne ovat nämä lugionitkin. Tai,\npikemmin, _olivat_! Jo koko monta uskottoman kansanne sirua olen\nsillä tavoin pirstonut. Jos niin jatkuu, ei kohta enää kysytä: 'missä\novat lugionit?' vaan: 'mihin ovat germaanit jääneet?' 'Sulaneet ne\novat', lauletaan silloin hunnien teltoissa ja sklabenien majoissa,\n'sulaneet niinkuin lumi kesällä. Ei serkkua, ei perillistä ole heistä\njäänyt. Hävinnyt on jäljettömiin maan korskein sukukunta, kaikkien\nkansain vihaama, ylpeäsydämiset germaanit!'\"\n\nJa hän otti taas palan vielä puoliraakaa lihaa.\n\nSilloin kohotti alhaalta pöydän äärestä vanha kuningas Wisigast\nkunnianarvoisaa päätään, katsoi häntä silmiin ja lausui kiinteällä\näänellä:\n\n\"Kansamme saattavat kärsiä -- ne ovat jo kauan raskaasti kärsineet!\n-- koskaan eivät ne häviä.\"\n\n\"Ja miksi eivät, sinä sen uskoja?\"\n\n\"Jumalat, Asgardhissa asuvat alkuisämme, suojelevat meitä!\" huudahti\nnuori Daghar.\n\n\"Ja kuka suojelee teidän jumalianne?\" pilkkasi hunni. \"On niidenkin\nkerran hävittävä!\"\n\n\"Kaiken lopussa\", vastasi Wisigast. \"Silloin\", puuttui Daghar\njatkamaan, \"niinä maailman taistopäivinä, seisovat tylsäin\njättiläisten rinnalla yökansat: suomalaiset, sklabenit ja sarmaatit\nja ennen kaikkea -- sinä: Fenris-suden rinnalla, herra Attila,\nminä näen jo sinun varjosi heiluttavan ruoskaa! Kuitenkin meidän\nesi-isäimme aasain kilpipuolella, aivan rinnalla Einherjar-urhojen,\njotka liitelevät alas Walhallasta, me germaanit viskaamme viimeiset\nkeihäämme ja kaadumme yhdessä jumalaimme kanssa ja heidän rinnallaan.\"\n\n\"Minä mahdan olla\", vastasi Attila, \"se musta sauhujättiläinen, joka\nuskonne mukaan teidät kaikki syö tulentupruun.\"\n\n\"Ja itse yhdessä tuhoutuu\", liitti Daghar, \"jotta uusi taivas\nloistoisana kaartuisi uuden maailman yllä -- ilman hunneja ja muita\nyökansoja! Siinä maailmassa on jälleen Wotan vallitseva, syyn\nsovitettuaan, ja Frigga, se vaalea valtiatar, ja Baldur ja Donar,\nuskollinen. Ja kuinka voisi yli-isä olla ilman meitä! Minusta on\nkuin Wotan tarvitsisi meitä yhtä tähdellisesti kuin me häntä. Uusia\ngermaaneja hän itselleen jälleen luo sydämensä ja iloisen rakkautensa\nylpeydeksi. Saarnesta miehen, lepästä naisen.\"\n\nHän vaikeni. Innostus hehkui hänen säteilevistä silmistään,\nkirkasti ylväät piirteet. Kaunis hän oli sillä hetkellä, tuo nuori\nkuninkaanpoika. Runoilun into loisti hänen korkealla otsallaan. Hän\netsi Ildikon silmiä; heidän katseensa yhtyivät: täynnä lämmintä\nrakkautta, ihaillen, katsoi neito hänen jaloihin kasvoihinsa.\n\nAttila pani sen tarkoin merkille, tuon katseiden vaihdon ja lemmen\nsäteilyn.\n\n\"Nainen!\" toisti hän käheäsävyisesti. \"Niin kyllä, se ei saa puuttua.\nJa varmaan on tällä tulevaisen maailman germaanittarella taas niin\nkaunis, vahva, kultainen tukka kuin tuolla sinun morsiamellasi, vai\nmitä?\"\n\n\"Kyllä varmaan. Naisemme ovat meidän kansamme korkein pyhyys. Pyhiä\nja ennustavia ja lähempänä jumalia kuin me karkeatekoiset ovat ne\nhennot olennot. Ja heidän kauneutensa, heidän puhtautensa on voimamme\nperimmäinen salaisuus, on sen suloinen tenhovoima.\"\n\nLeimuavin katsein loi hän silmänsä Ildikoon. Tämä hehkui, mutta ei\npainanut pitkiä silmäripsiään alas väärästä häpeästä, vaan lujasti ja\nautuaasti hän katsoi häntä syvälle silmiin.\n\nAttila nyökäytti Khelkhalille päätään merkitsevästi. Sitten hän\npilkkasi edelleen: \"Ei juuri paljon miehenylpeyttä puheeseen\nsisältynyt. Me hunnit voimme olla ilman vaimojamme -- otamme silloin\ntoisia.\n\n\"Kuinka runsas onkaan, vanha kuningas, tyttäresi kultainen tukka!\nKuuluuko sekin tuohon salaiseen tenhovoimaan?\"\n\n\"Rikas, kultainen, kuolemaa pelkäämätön _sydän_\", vastasi Wisigast.\n\n\"Niin, ja --\", Daghar rupesi taas puhumaan, hän kuumeni yhä, sillä\nhunnin kylmä pilkka kannusti häntä aina raivoon asti, -- \"kun sinä\nnyt sitä niin uteliaana kyselet, niin kuule vastaus: niin, myös tämä\n_tukka_.\" Ja hän silitti hellästi armaansa komeita palmikkoja. Sillä\nperin kiihottuneena hän oli jo kavahtanut pystyyn ja parilla pitkällä\naskeleella harpannut Ildikon tuolin viereen.\n\n\"No, kuinka niin?\" arveli Attila päätään pudistaen.\n\n\"Sen tahdon kertoa sinulle\", aloitti Daghar hengittäen syvään,\nkoettaen hillitä itseään. \"Naisemme eivät ole ainoastaan sillä\nauttaneet meitä monesti saamaan voiton, että ovat keihästaistelussa\nseisoneet juuri sotarintaman takana tulistuttamassa meitä pyhillä\nlauluilla, -- äskettäin ovat markomannien vaimot pelastaneet\nmiehensä ja itsensä ja riistäneet viholliselta jo varman voiton --\nhiuksillaan.\"\n\n\"Niin kyllä\", vahvisti Wisigast. \"Se on kaunis tapaus.\"\n\nTarkkaavaisena kuunteli Ildiko. \"Sitä en ole koskaan kuullut\",\nkuiskasi hän ylös katsahtaen sulholleen. \"Miten se kävi?\"\n\n\"Pari talvea sitten olivat vendiläiset rosvot -- tsekeiksi nimitetään\nsitä tylppänenäistä laumaa -- kuhisevan ylivoimaisina päivännoususta\nkäsin karanneet Bojohemumiin, markomannien vuorten sulkemaan\nmaahan. Vihollisia täyteen syöksähtäneen itäalueen miehet olivat\nvaimoineen ja lapsineen ja renkeineen ja piikoineen ja karjoineen ja\nkaluineen paenneet lujan murtohakkauksen salpaamalle metsävuorelle\nAlbis-joen varrella. Pian saarsivat nuo epälukuisat vendit heidät\nsinne. Ryntäys alkoi. Kauan he pitivät puoliaan, nuo markomannit,\nsillä he olivat urhoollisia kuin karhut. Öisin, nuotiotulien\nhelottavassa päivänpaisteessa savumerkkien oli määrä vuoren\nkorkeimmalta kukkulalta viittoa likimpäin piirikuntain asemiehiä\ntulemaan avuksi. Mutta voi! Yhä harvemmin, yhä niukemmin suhahtelivat\nnuolet murtohakkiosta ja turvesuojuksista alas laaksoon. Eivätkä he\nkuitenkaan olleet millään torjuneet rosvoja sen tehokkaammin kuin\njuuri aina osuvilla, vihollista peloittavilla nuolillaan.\"\n\n\"Niin aina\", vahvisti Wisigast. \"Meistä muista kaikista ovat\nmarkomannit parhaita jousimiehiä. Sen taidon opetti heille Ullr,\ntalven Wotan, mainio metsästäjä, joka ampuu kaarella ja nuolella.\"\n\n\"Nuolia ja jousia ei noilta jousentutuilta puuttunut, vaan vähitellen\nsyntyi puutos jänteistä. Mukanatuodut katkesivat yhtä mittaa\nlaukaistaessa, yksi toisensa perästä. Tsekit, jotka taukoamatta\nkiersivät murtohakkuuta -- niinkuin sudet väijyvät lammastarhan\nympärillä -- mutta neljä kertaa verissä päin karkoitettuina, vain\ntarkalleen laskemansa matkan päässä, huomasivat nyt pian, että\nahdistetut ampuivat tuskin ollenkaan enää, kiviä vain sinkoilivat\nja oksia. Hurjasti ulvoen he juoksivat nyt uskaliaammin yhä ylemmä\nmetsikön rinnettä. Silloin katkesi Garizoltakin, piirikreiviltä,\njänne jousesta; huokaisten hän nakkasi hyödyttömän kaaren maahan.\nMutta Milta, hänen nuori ja kaunis puolisonsa, joka seisoi ihan\nhänen takanaan ojentaen nuolia, antoi hänelle ennen pitkää jousen\njälleen käteen; hän oli terävillä saksilla leikannut uhkeat vahvat\nhiuksensa poikki päälaelta asti, kiertänyt ne katkeamattomaksi\nnuoraksi ja solminnut sen jänteeksi tuohon marjakuusiseen kaareen.\nKreivi kirkaisi ilosta, suuteli vaimoaan, sieppasi mieliaseen\nkäteensä, tähtäsi, laukaisi ja lävisti vihollisten päälliköltä, joka\njo oli kiipeämässä ylös, turkiskypärin ja pään. Äkkipäätä seurasivat\nkaikki naiset ja tytöt Milta-rouvan esimerkkiä, ja taas suhahtelivat\nkuolettavat, ohilentämättömät nuolet puolialastomain ryntääjäin\nsankkoihin parviin, jotka voitonvarmoina olivat hupsunrohkeasti\nuskaltautuneet jo aivan lähelle. Ne kaatuivat, mies miehen viereen,\nniinkuin rakeiden lyömät tähkät. Ruumiiden peittämänä olivat\npian aikaa kaikilta neljältä kulmalta murtohakkiota ympäröivät\nmetsänaukeamat, ja sadatellen riensivät kiireen vilkkaa pakenevat\nvuorenrinnettä alas. Tämäkin rynnäkkö oli torjuttu, ja ennenkuin\nhajaantuneet olivat kokoontuneet uuteen hyökkäykseen, kajahti\npäivänlaskun puolelta suurelta pyhältä Irmintieltä, joka kulkee\nGabretan metsän poikki, markomannien häränsarvinen torvi! Kuningas\nHariogais itse johti länsi- ja pohjoispiirin nostoväkeä apuun. Rosvot\npakenivat itää kohti, kintereillään kuninkaan kostavat ratsumiehet.\nMutta Miltan tukka ei ole ponnahduttanut yhtään nuolta sen koommin:\npuoliso irroitti sen kaaresta, suuteli sitä hellästi ja ripusti sen\nihanana uhrina Friggan pyhäkköön. Se nainen, ne hiukset pelasti\nheidät kaikki.\"\n\n\"Sen teki nainen\", virkkoi Ildiko hiljaa itsekseen, \"tekivät naisen\nhiukset.\"\n\nHän otti armastaan kädestä ja puristi sitä.\n\nKuninkaanpojan kiihkomieli oli pitkän kertomuksen kestäessä\nlauhtunut, hän astui morsiamensa luota pois ja asettui paikalleen\nharppuunsa nojaten.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nNyt työntäytyi palvelijain ja kotiväen sankan tungoksen läpi esiin\nnoin viisikymmenvuotias mies, aito hunni. Hän oli komeasti puettu,\nkultaa kuhisi hänen lyhyt, väriltään räikeän vihreä olkaviittansa;\npyöreistä, kämmenen levyisistä, litteistä kultaisista kehristä\nja neliskulmaisista laatoista muodostetut ketjut kiersivät hänen\nkaulaansa ja niskaansa kolmeen kertaan; lähes jokaisen kehrän keskeen\noli upotettu kirkas kivi, joka kimalti ja säkenöi pikisoihtujen\nmonivärisessä valaistuksessa. Hän tuli pöytärivien väliseen tyhjään\npaikkaan. Hänen liikkuessaan kalisivat ja kilisivät kehrät ja\nlaatat -- jokainen niistä riippui erikseen lyhyissä vitjoissa\nkohtisuoraan alaspäin -- kuuluvasti ja keskenään epäsointuisasti,\nmikä näytti häntä itseään ja hänen hunnilaisia ystäviään miellyttävän\ntavattomasti, sillä hän tarkoitti aikaansaada kalinaa, ja hunnit\ntervehtivät häntä äänekkäin huudoin. Dzengisitz lähetti palvelijan\nviemään hänelle suuren kimpaleen tippuvaa sianihraa, jonka hän sormin\notti edessään seisovasta ihanasta korinttilaisesta maljakosta,\nja ruhtinas Dzenzil nousi paikaltaan Dagharin vierestä, meni\nvastatulleen luo, suudella maiskautti häntä kummallekin poskelle ja\nantoi hänen juoda omasta kilpikonnankuorisesta pikaristaan.\n\nTämä näin kunnioitettu pureskeli posket pullollaan, joi ahnein\nsiemauksin ja kumarsi samalla Attilalle melkein maahan asti.\n\n\"Kas, Drulksal\", nyökäytti tämä päätään sangen armollisesti, \"kelpo\nlaulajani! Tervetuloa! Mutta mitä näenkään: eipä vielä jokaista\nkultalaattaa armonosoitusteni ketjuissa ole kivi koristamassa.\"\n\n\"Jokaisesta voitostasi, oi suurherra, josta lauloin laulun, olet\nlahjoittanut minulle jalokiven.\"\n\n\"Hyvä! Ennen pitkää, toivon minä, panemme me molemmat täyteen vielä\ntyhjäksi jääneet -- me molemmat: minä voitoillani, sinä lauluillasi.\nMistä minä annoinkaan tuon kauniin smaragdin?\"\n\n\"Laulustani Viminaciumin päivän kunniaksi.\"\n\n\"Entä tuon liekehtivän rubiinin?\"\n\n\"Niin, liekkejä se merkitsee. Minä pyysin sen itselleni laulustani\nAquileian kukistumisen johdosta.\"\n\n\"Kas, hyvin valittu. Aquileia! Saavatpa aikoinaan koko kauan etsiä,\nne roomalaiset muinaisuuden penkojat, ennenkuin löytävät sen paikan,\nmissä tämä ylpeä keisarilinna päin ilmoja kohosi.\"\n\n\"Mutta nyt salli, oi herra, minun esittää sinulle uusi laulu,\nlähimmästä ensikeväisestä voittokulustasi, joka ulottuu\npäivännoususta hamaan laskuun, Pontuksesta Britannian saarille asti.\nSallitko sen, herra?\"\n\nAttila nyökäytti päätään.\n\nKahdella polvenkorkuisella jakkaralla kantoi silloin kaksi orjaa\nhunnirunoilijalle ja -laulajalle hänen soittokojeensa. He laskivat\nne hänen eteensä maahan, sill'aikaa kun hän asettui istumaan\nkorkeammalle tuolille keskelle suojaa. Toinen pelivehje oli\neräänlainen patarumpu, johon oli kiinnitetty joukko tiukuja ja\nkehänmuotoiseen ulkonevaan puureunaan sitäpaitsi pieniä lasi- ja\nvaskikuulia, jotka, kun hän lyhyellä puunuijalla, jota hän piti\nvasemmassa kädessään, löi rumpuaan, kalisten ja kilisten ja kolisten\nsäestivät kumeaa rumpuääntä. Toinen kapine, hänen oikean kätensä\ntavoitettaviin sijoitettu, oli eräänlainen harppulauta, jonka\nlampaansuolikielistä hän sai iskemällä, mutta myös näpäyttämällä\nsopivalla kaksipiikkisellä vaskihaarukalla lähtemään kimeitä, hyvin\nkorkeavireisiä ääniä.\n\nDaghar ei ollut eläessään niin ällistynyt kuin nyt, kun hänen\nhunnilainen laulajaveljensä aloitti hirvittävän alkusoittonsa.\n\nKummastus pyrki vähitellen antamaan sijaa hilpeydelle, jota hän\nei jaksanut hillitä, mutta ennen pitkää, sikäli kuin hän rupesi\nkäsittämään laulun sisällystä, haihtui nuoresta kuninkaanpojasta\nhilpeys ja kummastus sen tiensä ja vihoissaan hän tapaili\nasevyötään, jossa hän kantoi lyhyttä miekkaansa. Hunni lauloi\nomalla kielellään, ei tavu- eikä loppusoinnuin, vaan toistamalla\nvain viimeisten tavuiden ääntiöt välittämättä kerakkeista säkeen\nlopussa. Loppusoinnuin käännettynä olisi laulu kuulunut osapuilleen\ntällaiselta:\n\n    Ylitse Isterin, Tonavan takaa\n    Kuolema ruttoa hengittää:\n    \"Veikkoni musta, äl' enää makaa!\n    Lännen juhla on määrämme pää.\n\n    Oitis kanssani matkahan suon,\n    veljeni nälkä, sa laiha mies!\n    Myös sodan korppikotka, iäti nuori,\n    taas verikentille suuntaa ties!\"\n\n    Katso, mik' ylhäällä äärellä taivon\n    kauhea kulkue kiirii päin:\n    jättejä, karmeita vallassa raivon,\n    ratsuja, siivillä kiidättäin!\n\n    Korppikotka on edellä muista,\n    silmät sen hehkuvat ahneuttaan.\n    Tummuu päivä sen kaarteluista,\n    siivet peittävät meren ja maan.\n\n    Kielet tuliset liekkejä valain\n    joskus sen kidasta leimahtaa:\n    -- Takana yö --, mut paukkuen, palain\n    salamat suusta sen sinkoaa.\n\n    Pilvistä sitten maahan siirtyy\n    kulkue louhikäärmeinen;\n    tulta ja myrkkyä jälkihin piirtyy,\n    kauhua keskehen kansojen!\n\n    Ranuall' Alutan käyrää soittaa\n    torvea muuan villi mies:\n    Kauhistus maailman kukkuroittaa:\n    \"Hunnit on tulossa!\" soitto ties.\n\n    \"Hunnit, soi maan sotajumala mulle!\n    Multa sen saatte te! Murhatkaa!\"\n    -- \"Attila\" -- vastahan kaikuu --\n    \"sulle kiitos! Sun tarvis ei odottaa.\"\n\n    Kaukason huipuilta Böömihin asti\n    kavionkapsetta, töminää.\n    Vuorilla, virroissa kauhistavasti\n    raivoten taistelu temmeltää.\n\n    \"Lausuos, Attila, antaja saaliin,\n    teemmekö jälkeä kelpaavaa!\n    Miehet me hirtämm', morsiot maaliin\n    ratsujen jäljessä laahata saa.\n\n    Attila, Roomalle armoa ano\n    ethän sa! Sääli et Germaniaa!\n    Attila, kauhistus kansojen, sano,\n    teemmekö jälkeä kelpaavaa!\"\n\n    Verisen ruoskan, mi ilmaa viiltää,\n    nostaa Attila huutaen:\n    \"Pyrstötähti, kas, tuolla kiiltää!\n    Eespäin! Kutsuu se läntehen.\"\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nHunnilainen Pindaros voi tuskin esittää lauluaan loppuun asti.\nYhä ylpeämmin, yhä hurjemmin, yhä raivokkaammin rupesivat hänen\nhunnilaisten kuulijainsa rumat mulkosilmät kiilumaan. Monella kohtaa\noli kuulunut mielisuosiota ilmaisevia epäselviä, eläimellisiä ääniä,\nja loppupuolella jaksoi tuskin hallitsijan herättämä arkailukaan\npidättää innostusta puhkeamasta ilmi. Mutta nyt, sittenkuin rumpu\noli saanut viimeisen lyöntinsä ja harppulaudan viimeinen kirahdus\noli häipynyt, nyt ratkesivat hunnit sellaiseen hihkuntaan ja\nulvontaan kuin olisi kolmesataa paholaista helvetissä riemuinnut\npääsaatanan voitosta. He ryntäsivät laulajan päälle, peittivät hänet\nmaiskahtavilla muiskuilla, kohottivat hänet ilmaan -- äsken hän oli\nvähältä likistyä hengettömäksi --, kantoivat hänet olkapäillään\nkorokkeen porrasaskelmia ylös ja laskivat hänet maahan Attilan\nviereen.\n\nTämä oli jo aikoja ennen viitannut luokseen palvelijan, joka toi\nsuuren pitkähkön arkun. Attila aukaisi nyt sen kannen. Ahneelta\nrunoilijalta pääsi hämmästyksen huudahdus.\n\n\"Herra! Mikä loisto! Näin paljon jalokiviä. Voi tätä välkettä! En\nmaan päällä luullut olevan näin paljon!\"\n\n\"Käy kiinni! Laulusi oli kaunis, koska se oli tosi. Se lupaa täyden\nkourallisen voittoja. Ota siis sinäkin kourallinen näitä kiviä.\"\n\nLaulajaa ei tarvinnut käskeä kahta kertaa, hän upotti kätensä arkkuun\nja sadatteli, ettei kädessä ollut kymmentä sormea.\n\nMelu ei alhaalla salissa ollut vielä vaimennut; raa'asti ja\näänekkäästi ne, nuo mongolit, yhä menosivat.\n\nMutta yht'äkkiä kohosi kaiken tuon ulvonnan ja hoilotuksen läpi\nkaikuville toinen sointi. Edelliseen verraten se näytti olevan\nperäisin jostakin ihanain valonjumalain taivaanvaltakunnasta.\nPuhtaana, kirkkaana, kauniina ja kuitenkin terävänä, ikäänkuin\nvoitokas miekansivallus. Sen lähetti suuttuneen käden täysi ote\ngermaaniseen harppuun!\n\nTarkkaan ne taukosivat kuuntelemaan, hunnit. Heidän laulajansa\nsäikähti, kompasteli, oli langeta Attilan olkapäälle. Melu mykistyi\nheti. Attila kumartui hieman eteenpäin, hän tunsi harpunsoittajan,\nhän sinkosi peloitta van silmäyksen häneen.\n\n\"Nyt, Khelkhal\", kuiskasi hän tälle, joka aikaisemmin oli ollut\nmukana kantamassa Drulksalia tänne ylös ja nyt seuralaisineen nosti\nhänet pystyyn. \"Nyt tulee loppu.\"\n\nRyhdikkäänä seisoi Daghar täydessä pituudessaan, solakkana, ylväänä,\nnuoruutta uhkuvana. Liekit leimusivat hänen harmaista silmistään\nAttilaa kohti, punainen hehku valahti hänen poskilleen. Nopealla\nkädenliikkeellä hän viskasi tummahkot kiharat otsaltaan. Vielä kerran\nhän vihoissaan pyyhälsi kilautti kolmikulmaisen, joutsenpäisen\nharppunsa kieliä. Hän astui askelen likemmä Attilaa kohti ja\naloitti. Henkeään pidättäen kuuntelivat kaikki hunnit. Wisigast pani\nvaroittaen sormen suulle, mutta nuorukainen ei nähnyt sitä. Mutta\nIldikon sydän tykytti hurjasti odotuksesta, jopa pelosta, mutta\nmyös sanomattomasta ylpeydestä tämän ihmeen uljaan kuninkaallisen\nharpunsoittajan takia, joka oli hänen omansa. \"Hunnin esilaulun\",\naloitti hän kylmästi, \"olemme me vieraat kuulleet. Meiltä ei kysytty,\nhalusimmeko kuulla sitä, vaikka se kuulosti ihmissuden ulvonnalta.\nNyt kuulkaa myös, te hunnit, kysymättä, germaanin jälkilaulu ja --\nvastaus. Mitä tuo vanha laudankalistaja tuossa lauloi, ei minusta\nollut hunniretki, jota Attila on johtava _vast'edes_. Ei suinkaan:\nhän on sen jo tehnyt. Kuulkaa nyt, sittenkuin olette saaneet tietää\nAttilan lähdön, myös jatko, myös loppu, johon se suuri voittokulku\npäättyi. Miten viimeiset sanat kuului vatkaan:\n\n    \"Pyrstötähti, kas, tuolla kiiltää!\n    Eespäin! Kutsuu se läntehen.\"\n\nJa nyt hän lauloi gootinkielellä -- jota hunnit hyvin osasivat --\ntavusoinnuin, mikä loppusointuihin puettuna kuuluisi osapuilleen näin:\n\n    Marnen rannalla Gallian puolla\n    kaks aseveikkoa seisoi niin.\n    Toinen lausui: \"Kai pakko on kuolla\n    maailman hunnien ikeisiin?\"\n\n    \"Ei, ei, Aëtius\", -- nauroi toinen;\n    -- tukka sen kultana kiharoi --\n    \"yhdessä meillä on mahti moinen,\n    meit' että kenkään ei voittaa voi!\n\n    Joutuen panssarijoukkosi tuota\n    yhtenen rannalta Tiberin!\n    Urhoihin Thorismundin sa luota,\n    Rooman ja goottien aseihin!\n\n    Tulkohot hunnit; me kyllä vastaan\n    joukkion ottaa voimme sen.\n    Viel' ei kaatunut kunniastaan\n    voima Rooman ja goottien.\"\n\n    Urhoja kaatui Tuonen työssä\n    kunnian kentällä parvittain.\n    Kuoleman neidot kuutamoyössä\n    liiteli yllä nukkujain.\n\n    Vainajille he hengen antaa,\n    kilvet ja miekat ja kypärät.\n    -- Taistelunmelskettä kaiku kantaa,\n    haamut kun villisti iskevät.\n\n    Kiekuu kukko. -- Ja taasen nurmeen\n    vaipuvat kylminä vainajat.\n    Roomalaiset ja gootit, hurmeen\n    peittämät, taasen taistelevat.\n\n    Mut mikä ihme! Vaiti kuin hauta\n    leiri on hunnien voittamaton.\n    -- Vallille kiipee mies: \"Jumal'auta,\n    kaikki on menneet pakohon!\"\n\n    Yöllä on Attila leiristänsä\n    karkuhun lähtenyt kammoten.\n    Wotan voittaja-säilällänsä\n    pirstasi miekan hirmuisen.\n\n    Luulet jos vieläkin jaksavasi,\n    Attila, ryhdy taistohon!\n    Huomaat: maassasi, rinnassasi\n    germaanein sotikeihäs on!\n\nHän päätti laulunsa näpäyttämällä harppusoinnun niin kilajavan,\nniin taisteluriemuisen kuin kutsuisi Heimdall jumalat rynnäkköön\njättiläisiä vastaan.\n\nSilloin nousi hunnien seassa sellainen raivon ulvonta, että sen\nrinnalla heidän omalle laulajalleen osoittamansa suosio oli vähäistä;\nkoko avarassa suojassa puhkesi meteli. Yksikään hunni ei malttanut\npysyä paikoillaan. Hurjasti he tunkeutuivat, hyppivät, ryntäsivät\nkaikilta puolin rohkean laulajan päälle, joka jäi suorana seisomaan,\nturvatonna mutta pelotonna, ylpeän levollisena, vasemmalla kädellään\npainaen harppua rintaansa vasten, oikea puuskassa lanteilla.\nKolmeasataa päällekarkaajaa vastaan ei kuitenkaan vastarinta olisi\nauttanut. Tuo kookas hahmo kohosi yli koko hunnien aallokon,\njoka myllersi häneen päin. Hän ei räpäyttänyt silmäänsäkään, kun\npuukko, jonka Dzengisitz sokeassa raivossa viskasi häntä kohden,\nsuhahti juuri hänen kasvojensa ohi hipaisten hänen hiuksiaan. Mutta\nhän näytti kuitenkin olevan mennyttä miestä, tämä hullunrohkea\nharpunsoittaja, ja kalveten näki Ildiko monta käyrää sapelia\nvedettävän hänen armaansa pään menoksi. Äkkiä kuitenkin -- koko\nliikehtiminen oli kestänyt vain muutamia silmänräpäyksiä -- jyrähti\nkorokkeelta ääni, ikäänkuin jonkin sadun hirviön suusta lähtenyt:\n\n\"Seis! Vihani uhalla!\"\n\nKuin maahan juuttuneina pysähtyivät nuo kolmesataa hunnia siihen\npaikkaan. Hurjiksi vääntyneet kasvot, pistoon valmiit tikarein\nasestetut kädet, iskuun nousseet käsivarret, hyppyyn notkistuneet\npolvet -- kaikki jäykistyi sillä kertaa, kuin taian lumouksesta.\n\nDaghar antoi harppunsa vaipua ja meni takaisin paikalleen. \"Ne\ntottelevat hyvin\", hän sanoi rauhallisesti.\n\n\"Senpätähden he ovat pystyneet valloittamaan maailman, laulaja.\nJa pitävät sen, harpustasi, keihäästäsi ja vihastasi huolimatta\",\nvastasi Attila, ei ilman ylhäisyyttä. Hän oli seissut, nyt hän\nlaskihen istumaan jakkaralleen taas. \"Mutta te hunnit\", jatkoi\nhän hitaasti, \"pitäkää kestioikeus kunniassa! Tahdotteko murhata\nharpunsoittajan sanan takia? Päälle päätteeksi _toden_ sanan takia!\nSillä eikö muka niin tapahtunut, että me tuona yönä väistyimme\nteltoistamme? _Miksi_ väistyimme -- sitä ei tuo vaaleaverinen poika\ntosiaankaan aavista. Sen tietää Puru ja hänen valiopoikansa Attila.\nJänteen, joka ensimmäisen nuolen kaarelta lennättää, _täytyy_ höltyä\nennenkuin se, uudestaan jännitettynä, voi ponnahduttaa toisen,\n_kuolettavan!_ Rangaista häntä menneestä tapahtumasta lausumansa\nsanan tähden --? Hyi! -- Rangaista häntä siitä, että hän ennustaa\njotakin tulevaisuudessa tapahtuvasta? Se näyttäisi siltä kuin\npelkäisimme ennustuksen käyvän toteen. Hänen rangaistuksensa olkoon\nelää nähdäkseen, että hän on ennustanut väärin. Edellyttäen\",\njatkoi hän hetken päästä vielä pidättyvämmin, \"että hän _elää_ niin\nkauan, että näkee sen. Ja se -- niin minä arvelen -- on miltei\nepäiltävää. Hänen rohkeasti lausumastaan toivomuksesta minun ja\nminun valtakuntani tuhoutumisesta en häntä myöskään rankaise.\nTiedänhän minä, että epälukuisat sadattuhannet toivovat sitä samaa.\nOlisiko minun surmattava heidät kaikki? Antaa heidän olla! Kuinka\nsanoikaan eräs roomalaisten keisari? -- se lausuma on miellyttänyt\nminua enimmän kaikesta roomalaisviisaudesta, mitä olen kuullut --:\n'vihatkoot vain, kunhan pelkäävät meitä'. Mutta kuitenkin...\"\n\nTähän asti hän oli puhunut hillitysti, aivan rauhallisesti, mutta\nnyt alkoi hänen äänensä paisua yhä kovemmaksi ja kovemmaksi, kuin\nkaukainen, alati lähenevä ukkosen jylinä, kunnes hän lopulti\nkarjuen huusi. -- \"Kun kiihkeä toivo ja himokas kosto ovat yöllisen\nsalakähmäisyyden inhoittavassa vuoteessa siittäneet valapattouden ja\nmurhahankkeen kaksoset, silloin! --\" Tässä hän karkasi seisoalleen\nja astui korokkeen rintanojan ääreen, ruhtinas Dzenzil tuli hänen\nrinnalleen.\n\n\"Kaksikymmentä päivää sitten -- ruokorantaisella Tonavan saarella\n-- kaukana leimahtelivat yössä kalevantulet --, silloin kuiskutteli\nkaksi palvelijoistani keskenään. Vain vanhan salavan he luulivat\nkuulevan heidän supatuksensa. Mutta salava oli ontto ja salavan\nsisässä _minä_, Attila, teidän herranne, te kurjat koirat. Mutta\nsinä, uhkea morsian, älä ole pahoilla mielin: vielä tänä yönä saat\nsinä _sittenkin_ viettää hääsi -- sill'aikaa kun nuorukaisesi\nkiemurtelee ristillä, tulee sinusta Attilan vaimo. Hunnit, ottakaa\nkiinni heidät kaikki!\"\n\nNiin salamannopeasti oli käsky pantu täytäntöön, että yllätetyt\nhuomasivat, että pienimmätkin seikat oli sitä varten tarkoin\nvalmistettu. Vastarinta oli mahdotonta. Jokainen noista kahdeksasta\nseuralaisesta, jotka oli sijoitettu kauas isännistään ja myös\nmelkoisen matkan päähän toisistaan, joutui kokonaan hunniparven\nkeskeen.\n\nNeljä hunnia heittäytyi vanhan kuninkaan kimppuun, Dzengisitz,\nTsendrul ja neljä muuta miestä Dagharin. Mutta kuitenkin onnistui\ntämän epätoivoissaan kiskaista tuokioksi oikea kätensä vapaaksi\nmoninkertaisen otteen puristuksesta. Samassa hän salamannopeasti\ntempaisi lyhyen miekkansa kannikkeesta ja sinkosi sen kaikella\nvoimallaan Attilaa kohti, joka rintanojan yli kumartui häntä\nkatsomaan. Heitto oli hyvin tähdätty: terävä kärki olisi ehdottomasti\nosunut keskelle kasvoja. Mutta kiljaisten nähdessään kalvan\nvälähtävän Dagharin kädessä hypähti ruhtinas Dzenzil herransa eteen\nsuojelemaan häntä ruumiillaan. Miekka lävisti hänen kurkkunsa,\nsanaakaan päästämättä hän kaatui ja heitti henkensä.\n\nJo oli Dagharin oikea käsi taas kuuden kouran puristuksessa. Hän näki\nWisigastin maahan viskattuna -- Khelkhal painoi polvellaan hänen\nrintaansa --, näki urhoollisten seuralaistensa, monen haavoitettuna,\nvoitettuna kaatuvan, näki Ildikon, käsivarret leveiden kultaisten\nkahleiden kytkeminä -- silloin hän voihkasi ääneen.\n\n\"Odota, nulkki\", huusi Attila, pyyhkien kädellään ruhtinaan verta,\njota oli pirskahtanut hänen kasvoilleen, \"tämän veren saat sinä\nerikoisesti maksaa. Vanhus vain ristiinnaulitaan, mutta poika --\nhänet seivästetään -- minun makuuhuoneeni takana! -- Saat, kaunis\nmorsian, kuulla hänen huutavan, samalla kun sinusta tulee minun\nvaimoni.\"\n\nNeito oli ääneti. Mutta hänen laajaksi avautuneista, jäykästi\nAttilaan luoduista silmistään tapasi tätä katse: tuo kuvatus\nhätkähti, lysähti kokoon, hänen täytyi sulkea silmänsä, jääkylmät\nväreet kulkivat hänen selkäpiitänsä pitkin. -- Hän viittasi rajusti\nkädellään, osaamatta virkkaa yhtään sanaa. Vangit vietiin pois.\n\n\n\n\n\n\nKUUDES KIRJA:\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\n\nTuskin oli avara vierassuoja tyhjentynyt _--_ ainoastaan Khelkhalia\noli hallitsija pidättänyt jäämään --, kun ovi temmattiin auki ja mies\nsyöksi suoraa päätä sisään.\n\n\"Ellak!\" huudahti hänelle isä vihaisena. \"Miten uskallat? Enkö ole\nkarkoittanut sinua silmäini edestä? Olenko muka kutsunut sinua?\"\n\n\"Et, herra. Mutta...\"\n\n\"Mitä sinä täältä haet? Tahi -- _ketä_ haet?\"\n\n\"Isää.\"\n\n\"Tarkoitat: herraa.\"\n\n\"Olkoon niin! Suurta hallitsijaa, oikeamielistä tuomaria!\"\n\n\"Kas niin! Tiesinhän minä, mikä sinut ajoi tänne!-Oikeamielistä\ntuomaria? Hyvä! Sen nimen -- minä ansaitsen sen -- tahdon pitää\nkunniassa, peloittavassa kunniassa. Älä siis vaivaannu puhumaan\nkavaltajain puolesta.\"\n\n\"Onko heidät jo todistettu syyllisiksi? Kuulin vain hunneilta\nepäselvää, suutuspäissä lausuttuja huhuja. Onko heidän rikoksensa\ntodistettu?\"\n\nAttila oli vaiti. Hän pysyi äänettömänä vihastuksesta. Kamalasti\nkohosi puna hänen keltaisenhallaville kasvoillensa.\n\nMutta Khelkhal huusi äkäisenä: \"Luulenpa kylläkin! Poikavekara heitti\nmiekan isäsi päälle! Vain hunnilaisuskollisuutta saa maailma kiittää\nsiitä, että hän vielä elää. -- Entä vanhus? Molemmat ovat toisten\nkanssa koplassa tehneet kapinasalaliiton surmatakseen isäsi. Mutta me\n-- isäsi itse ja minä -- me kuulimme kaikki ollessamme ontossa puussa\npiilossa autiolla Tonavan saarella.\"\n\nEllak loi silmänsä maahan. \"Jos niin on laita -- no niin! Tuomitse\nmolemmat!\"\n\n\"_Ovat_ tuomitut\", lausui Attila.\n\n\"Surmaa heidät -- minä en rohkene pyytää heille armoa. Mutta -- onko\ntotta, mitä kujilla hoetaan -- Ildiko myös? Hän on viaton!\"\n\n\"Ei ole. Hän tiesi salaliitosta -- epäilemättä! -- minä näin sen\nhänen silmistään, heti kun hän astui sisään ja huomasi minut. Hänellä\noli tieto juonesta eikä siitä puhunut herralleen.\"\n\n\"Olisiko hänen pitänyt saattaa isänsä ja sulhasensa tuhon omiksi?\"\n\n\"Olisi, hänen olisi pitänyt! Mutta minä annan hänelle anteeksi --\n_koska_ minä en ole ainoastaan oikeamielinen tuomari, vaan koska olen\nlempeä hallitsija, joka halusta armahdan. Häntä _ei_ rangaista.\"\n\n\"Mutta -- isä -- ei ole totta, mitä vakuutetaan?\"\n\n\"Mikä sitten?\" Kysymys tuli sangen uhkaavasti, sangen kärsimättömästi.\n\n\"Sinä tahdot surmata hänen isänsä ja hänen rakastettunsa, ja\nkuitenkin...! Ei! Sehän on mahdotonta!\"\n\n\"_Mikä_ on Attilalle mahdotonta?\" Pidätetty viha nousi.\n\n\"Iljettävyys\", huusi nuorukainen voimatta enää hillitä itseään.\n\"Perkeleellisyys! Heidän molempain veren tahraamana sinä et voi\npakottaa syleilyysi tuota ihanaa olentoa, tuota vaaleaa jumalatarta,\ntuota valkeaa --\"\n\n\"Kautta mustain jumalieni, voin!\" ratkesi tuo julmettu vastaamaan.\n\"Sen minä teen. Korkein kunnia, mikä naiselle -- sinun vaalealle\njumalattarellesikin -- on olemassa, on tuleva hänen osakseen: hänestä\ntulee Attilan oma.\"\n\n\"Ei ikinä! Minä sanon sinulle: hän _rakastaa_ skiiriä.\"\n\n\"En ole mustasukkainen -- kuolleille.\"\n\n\"Mutta minä sanon sinulle vielä enemmän: hän vihaa sinua, inhoaa\nsinua!\"\n\n\"On oppiva minua ihailemaan.\"\n\n\"Ei! Hän kuolee, jos hänet pakotat. Oi, herrani ja isäni\" -- hän\nheittäytyi hurjan tuskan raatelemana maahan hänen eteensä -- \"näe\nminut tässä jalkaisi juuressa. Anna minun takertua kiinni polviisi.\nMinä rukoilen sinua! Sääli! Koskaan, en koskaan, niin kauan kuin\nminä onneton olen hengittänyt, minä ole tohtinut kuullaksesi mitään\npyytää. Voitettuani jazyygit lupasit armollisesti täyttäväsi jonkin\ntoivomukseni, jonkin pyynnön, monta vuotta sitten! En lausunut mitään\ntoivomusta. Nyt, nyt minä teen pyynnön. En rukoile armoa miehille,\nvain neidolle.\"\n\n\"Se _on_ myönnetty!\"\n\n\"Isä, minä kiitän sinua!\" Ihastuneena hän hypähti ylös, mutta\nsäikähtyi katsahtaessaan kolkon pilkallisiin kasvoihin.\n\n\"_Korkein_ armo: hän on synnyttävä minulle pojan.\"\n\nSilloin parahti Ellak kuin kidutettu eläin: \"Ei, isä! Sitä... ei\nsitä. Et saa sitä naista häpäistä. Minä olen epätoivoissani! Minä en\njaksa elää enää sen jälkeen. No, tiedä sitten: minähän rakastan häntä\nmielipuolisuuteen asti.\"\n\n\"Sen olen tietänyt aikoja sitten.\"\n\n\"Isä, täytyykö Dagharin tosiaan kuolla?\"\n\n\"Täytyy.\"\n\n\"Anna sitten neito _minulle_.\"\n\nIsä remahti räikeään nauruun: \"Ha, ha, niin löyhkäpäinen sinä todella\nolet. Niinmuodoin, kun hän rakastaa harpunsoittajavainajaa ja _sinä_\nhäntä syleilet, se _ei_ ole häpäisyä.\"\n\n\"Minä en ole häneen kajoava milloinkaan. Vannon sen sinulle ja\n-- hänelle. Vain kunnioittaa häntä puolisonani minä tahdon ja --\nsuojella.\"\n\n\"Minulta, senkin koira!\" huusi Attila raivosta vaahdoten ja\ntavoitellen leveää vyöhönsä pistettyä käyrää veistä.\n\nMolemmin käsin tarttui Khelkha! hänen käsivarteensa pidättäen häntä.\n\n\"Pistä päälle, isä! Ja minä tahdon kiittää sinua, jos otat minulta\nhengen! Voi, jospa et sitä olisi minulle antanutkaan!\"\n\nJa hän levitti käsivartensa levälleen.\n\n\"Ei\", virkkoi Attila synkkänä. \"Kiitän sinua, vanhus. Poika-lurjus ei\nole sen arvoinen, että minun käteni hänet kaataisi. Saakoon elää, ja\ntietäköön vaalean, valkean jumalattarensa joutuvan näiden käsivarsien\nsyleilyyn\", -- hän kohotti ne ylös jännittäen joka lihaksen. -- \"_Se_\nolkoon hänen rangaistuksensa.\"\n\nLiikkeissään epätoivo Ellak kääntyi ja syöksyi ovea kohti.\n\n\"Ildiko!\" hän huusi, kooten siihen yhteen sanaan tuskansa ja\npäätöstensä tulvan: vapauttaa hänet. -- Se oli varmaan mahdotonta! --\nSurmata hänet -- sitten itsensä!\n\nKaikki tämä kiiti yht'aikaa hänen aivojensa läpi, samalla kuin hän\nvetäisi pitkän miekkansa tupesta ja juoksi ovelle päin.\n\nMutta hän ei kerjennyt pitkälle.\n\nAttilan vihankiljahduksen kuultuaan olivat Dzengisitz ja joukko\nsotilaita tulleet ovelle, mihin äänettömän kammon lamauttamina jäivät\nseuraamaan isän ja pojan riitaa.\n\n\"Pidättäkää hänet!\" huutaa jymisi Attila poisrientävän jälkeen.\n\"Riisukaa häneltä aseet! Hyvä on, Dzerigisitz, ripeä poikaseni. Sinä,\nKhelkhal, telkeät hänet heti paikalla saarnitorniin, neljä vartijaa\novelle. Minä annan hänestä tuomion -- mutta vasta hääyön jälkeen.\"\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nIlta hämärtyi.\n\nAurinko oli, kuten usein tässä aromaassa, vajonnut loisteettomana\npunahehkuvana pallona sumeiden usvajoukkojen taa, jotka kerrostuneina\ntiheään päällekkäin majailivat viimeisten aallonmuotoisten matalain\nseutujen yllä, joiksi paljas, autio nummi näköpiirin reunassa\nlännessä haihtui.\n\nAttila käveli edestakaisin vierassuojassa, josta pöydät, penkit ja\nruoka-astiat oli sillävälin korjattu pois. Hän oli toistamiseen\npäästänyt kaiken väen menemään. Khelkhal tuli sisään ilmoittamaan\nsuorittaneensa saamansa tehtävät.\n\nHallitsija nyökäytti päätään virkkamatta mitään. Hautoen jotakin\nmielessään hän otti hitaasti leveän seitsensakaraisen kultavanteen\nmahtavasta päästään ja pani sen jalokiviarkkuun. Sitten hän aukaisi\nhakasen, joka kiinnitti viitan hänen vasemmalle olkapäälleen, ja\nviskasi pukimen pois. Hän seisoi nyt alusvaatteissaan, jotka olivat\nhimmeää valkoista silkkiä. Myöskin hän päästi soljesta auki leveän\nasevyönsä, jossa riippui pitkä käyrä tikariveitsi, ja antoi sen\nKhelkhalille.\n\n\"Ota makuuhuoneen avain huostaasi\", hän käski.\n\n\"Kyllä, herra, niinkuin aina ennenkin.\" Hän otti avaimen\nmiekankannikkeen vyötaskusta.\n\n\"Sinä lukitset ulkopuolelta.\"\n\n\"Mutta -- tornin avain? Hän yrittää paeta, heti kun olet nukkunut.\"\n\n\"Ole huoletta! Se on täällä -- rinnalla -- ihokkaan alla. Kuusi\nhunnia vartioi makuuhuoneen kynnyksen edessä, tuon korokkeen takana,\nyövahti.\"\n\n\"Niinkuin aina ennenkin, herra.\" -- Hän odotti käskyä mennäkseen\nlähettämään morsiamen.\n\nMutta vielä kerran käveli Attila hitain askelin tilavan vierassuojan\npoikki. Nyt hän pysähtyi seisomaan ajatuksiin vaipuneena. Hän sulki\nsilmänsä.\n\nVihdoin hän kivahti: \"Missä on Gerwalt, alemanni? Minä käskin noutaa\nhänet heti kun kepponen oli onnistunut. Miksei hän näyttäydy?\"\n\n\"Ei ole löydettävissä. Sinun viittauksestasi minä panin --\nkunniavahdin, niinkuin hänelle selitin, vartioimaan häntä hänen\nmajatalossaan. Mutta hän maisteli niiden kolmen hunnin kanssa,\nryyppäsi kaikki kolme pöydän alle ja katosi talosta.\"\n\n\"Hänet etsittäköön ja sidottakoon. Pelkonsa ja uskollisuutensa\nvahvistukseksi saakoon vielä tänään nähdä molempain\ngermaanilaisruhtinaiden kuolevan.\"\n\n\"Hyvä, herra, minä otan hänet vangiksi. Mutta oikeassa vihassasi\nunohdat, että _tänään_ emme saa enää verta vuodattaa yhtään.\nDzriwillin juhlan aattoilta on jo alkanut --, vasta kolmen päivän\npäästä...\"\n\n\"Pyh, minä uskon vain Puruun, nauran tuolle puisen tamman hahmoon\nkuvatulle ratsunjumalattarelle!\"\n\n\"Sinä -- valitettavasti! Mutta en minä eivätkä hunnisi. Sinä et\n_saa_! Sinunhan täytyy huomenna toimittaa kaiken kansan edessä suuri\nuhri, heidän käsitystään sinun pappeudestasi ei saa järkyttää.\"\n\n\"Se on totta. Kärsikööt sitten kolme päivää vielä kuolemantuskaa.\"\n\n\"Entä Gerwalt, kun saamme hänet kiinni? Hän on kuitenkin...\"\n\n\"Hänen rangaistuksensa -- vaitiolostaan -- määrätköön uskollinen\nArdarik -- joka hänkin on ollut puhumatta. -- Nuo kolme juoppoa --\njuhlan jälkeen! -- ristille!\"\n\n\"Herra, ne ovat urhoollisia miehiä. Ja tämä oli ensimmäinen kerta...\"\n\n\"Senvuoksi tahdon varjella heitä uusimasta tekoaan. Germaanit\njuokoot, älkööt minun hunnini: alati raittiille kuuluu maailma.\"\n\nKhelkhal vaikeni.\n\nTaaskin käveli Attila mietteisiin vaipuneena kerran tuon avaran\nsuojan poikki. Aivan ystävänsä eteen hän pysähtyi: \"Kummallista,\nvanhus, kerrassaan kummallista. -- Milloinkaan ennen ei nainen ole\nminuun tällä tavoin vaikuttanut. Näistä neitsyellisistä kasvoista,\ntuosta lähestymättömyydestä, tuosta surmaavaa vihaa ilmaisevasta\nkatseesta hiipii minuun jotakin, jota ennen en ole koskaan tuntenut.\nKuinka minua poltti, kun hänet ensi kerran näin! Miten himoitsikaan\nsillä hetkellä käsivarteni halata tuota uhkeaa kaunotarta --! Ja\nminun sieluani...\"\n\n\"Mitä, herra?\"\n\n\"Minun sieluani -- kammottaa! Se ei ole pelkoa! Joutavaa! Minähän\nhänet muserran syleilyyni. Pelkoa! Ei edes siellä Marnen varrella\nminua pelko tavoittanut -- sinä ilkeänä yönä. Länsigootit olivat\ntodellakin päässeet kolmannenkin, viimeisen leiriäni ympäröivän\nhaudan yli, sillä monta tuhatta omain hunnieni ruumista täytti sen\nreunaa myöten. Minä laitatin telttani edustalle kunnaankorkuisen\npolttorovion hevossatuloista ja puukilvistä ja voitelutin sen\npiellä yltä yleensä. Sen päällä minä makasin palava soihtu kädessä\npolttaakseni itseni elävältä, ennenkuin ne tunkeutuvat tänne asti ja\nAttila joutuisi vangiksi. Päätösten jäinen levollisuus oli tehnyt\nminut tunteettomaksi, ikäänkuin kuolleeksi, jolla oli elävä ruumis.\nMutta pelkoa ja kammoa? Ei merkkiäkään! Mutta tämä germaanilaistyttö!\nTiedätkö mitä, pelkoa se ei ole: _arkuutta_, samaa, jota tunsin\npoikana, jolloin vielä uskoin pyhäkköihin --! Se rakastunut penikka\non oikeassa: tytössä on jotakin jumalatarmaista. Kun hän, kasvot\nlumivalkeina, kädet sidottuina kultaisilla kahleilla selän taakse --\nhurmaavana näkyi silloin hänen jalo povensa! --, loi siveät silmänsä\nminuun: vilunväreet puistattivat minua ytimiä myöten.\" Hän katsahti\narasti ympärilleen, oliko suoja tyhjä, astui ihan hänen viereensä ja\njupisi hiljaa:\n\n\"Kuule, vanhus -- mutta älä puhu kenellekään kuolevaiselle! -- minun\ntäytyy saada rohkeutta -- ei: mieletöntä hurjuutta! -- tätä neitoa\nvastaan. Sinä tiedät, kuusiviidettä vuotta olen juonut vain vettä...\nKhelkhal! Pane nyt makuusaliin esille se korkea kultaruukku -- tiedät\nkai? Se Aquileiasta saatu -- _ilman_ sekoitusastiaa! -- täyteen\nkaikkein väkevintä gazzotiniläistä viiniä...\"\n\n\"Ei, herra! Se on pelkkää juoksevaa tulta!\"\n\n\"Minähän sanon: minua _paleltaa_ hänen katseensa. Tahtoisin voivani\nvalaa Vesuviuksen tulen nyt suoniini! Odotahan, valkea jumalatar!\nTämänkin kammon saat hirvittävästi hyvittää. Minä tahdon sinut...!\nMene, vanhus! Pidä huoli viinistä! Tuo sitten luokseni se uhmaileva\nmorsiameni. -- Ja kuule, ota häneltä ketjut pois.\"\n\n\"Herra...\"\n\n\"No?\"\n\n\"Germaanitar on väkevä. Pidä hänet sidottuna, kunnes olet hyvällä\nhänet voittanut taipumaan. Muutoin...\"\n\n\"Loruja\", nauroi hän kohauttaen, niinkuin hänen oli tapansa,\nkäsivarsiaan ja jännittäen lihakset. \"Ja vielä eräs asia: vihani\nuhalla, Khelkhal, älköön kukaan rohjetko häiritä viinin ja lemmen\nilojani! Kukaan älköön koputtako! Kukaan älköön uskaltako tunkeutua\nsisään, kunnes itse aamulla avaan oven ja tulen ulos. Mitä sillävälin\nsaapuu minulle ilmoituksia -- suullisia tai kirjallisia -- sinä otat\nne vastaan, sinä avaat ne. -- Sillä minä halajan pitkällistä autuutta\nja sitten pitkää, pitkää lepoa.\"\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nKohta senjälkeen seisoi Ildiko makuusalissa. Khelkhal itse oli\nkuljettanut hänet -- kädet selän taakse kiinnitettynä -- vierassuojan\nläpi sinne. Saatettuaan hänet kynnyksen yli hän irroitti hänen keveät\nkultakahleensa ja lähti pois. Ildiko kuuli kauhulla, miten saattaja\nkiersi oven lukkoon ulkopuolelta.\n\nHäly pani koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Hänestä tuntui kuin hän\nkuulisi jäävänsä peruuttamattomasti teljetyksi hirveän kohtalonsa\nvaltaan.\n\nHän katsahti hätäisesti ympärilleen puolihämärässä huoneessa\nkeksiäkseen pelastus- tai pakotien tai jonkin turvakeinon, mutta\nturhaan!\n\nTästä puolipyöreästä puurakennuksesta, joka oli muodoltaan\nedessäolevan vierassuojan kaltainen, kooltaan vain paljon pienempi,\noli yksi ainoa uloskäytävä. Vahvat tammesta tehdyt ovet olivat,\nsamoinkuin kaikki seinätkin, sisäpuolelta verhotut paksuilla matoilla\npienimmänkin ulkopuolisen äänen kuulumisen estämiseksi. Painaessaan\nkorvaansa avaimenreiälle hän kuuli kuitenkin aseiden kalinaa toiselta\npuolen aivan likeltä: hunnilaiset vartijat olivat ikäänkuin suuret\nkoirat paneutuneet kynnykselle: yövahti oli asettunut paikoilleen. --\n\nHän ryskytti ovea, mutta se pysyi liikahtamatta, vaikka pitkä\nraskas rautasalpa, jolla sen saattoi sulkea lukon lisäksi, ei ollut\nsisäpuolelta lykätty eteen. Yhtään ikkunaa ei ollut; ilma ja valo\npääsivät, samoinkuin vierassuojaan, yksinomaan ylhäältä laudoitetun\nkaton aukoista, jotka kävi sulkeminen lykättävillä verhoilla. Nyt ne\n_olivat_ suljetut.\n\nMakuuhuoneen keskiosan täytti valtava vuodesija. Siinä ei ollut\nminkäänlaista puualustaa, vaan se oli laitettu pehmeistä peitoista,\npolstereista ja patjoista välittömästi lattialle, joka oli kämmenen\npaksulti peitetty taljoilla joka lajia: ei puuttunut Hircanian\ntiikeri eikä Itämeren hirvi, ei suomalaisten jääkarhu, ei Nubian\nleijona.\n\nVuoteen vieressä oli taiteikkaasti tehty pöytä, jolla seisoi valtava,\nkolme jalkaa korkea kultainen ruukku ja pieni hopeapikari. Laatta,\njalointa kreikkalaista pronssityötä, esitti Plutonin ja Persephonen\nhäitä ja lepäsi mustasta marmorista tehdyn jalan varassa.\n\nJoukko korkeita puisia kaarevakantisia arkkuja oli huoneen\nkummallakin pitkällä seinällä, ja moniaat matalat polsterit\ntäydensivät sisustuksen.\n\nTurhaan tähyili vanki seiniltä voitonmerkkejä, aseita tai jotakin\nastaloa, jota olisi sopinut käyttää aseena, mutta mitään sellaista ei\nollut huomattavissa. Turhaan hän koetti avata arkkuja, joissa ehkä\nsaattaisi olla aseita tai työkaluja. Sormia rupesi kivistämään, mutta\nkannet pysyivät kiinni.\n\nSilloin osui hänen katseensa solakkaan, puoleksi miehen korkuiseen\nseeteriseen patsaaseen, joka kannatti siroa, revitetystä hopeasta\ntehtyä suitsutusastiaa. Hän juoksi sen ääreen, yritti nostaa sitä\n-- painoa, jolla kyllä voisi murskata ihmisen, mutta ah! se ei\nliikahtanut; syvälle maaperään oli patsas kytketty rautaisilla\nkaaritangoilla!\n\nEpätoivoisena hän antoi kohotettujen käsivarsiensa hervottomasti\nvaipua alas. Kyynelet pyrkivät nousemaan hänelle silmiin, mutta hän\nei päästänyt. Hän ei _saanut_ joutua toivottomaksi. Hän ajatteli\ntulta!\n\nTuhota liekkeihin huone, vihollinen, itsensä? Mutta voi!\nSuitsutusastiassa ei ollut hiiliä, se oli tyhjä. Ja tavoittamattoman\nkorkealla riippui katosta tuo läpinäkyvä merenvahakuppi, jossa\nvaskisessa kuvussa kiilui ainoa liekki, joka levitti puolihämärää\nvalaistusta tähän hautakammioon verrattavaan morsiushuoneeseen. Se\npaloi epävakaisesti, epätasaisesti; välisti se loimahti kirkkaammin,\nsitten siitä nousi epämiellyttävän imelähköä sauhua, joka kerääntyi\nvähäisiksi pilviksi: polttoaine oli kaikkein kallisarvoisinta\narabialaista suitsutetta, josta sydäntä myöten alemmaksi painuva\nliekki tapasi aina uusia kerroksia. Mutta hunnilainen määrättömyys\noli moniaiden rakeiden asemesta ravistanut kupuun kourallisen tuota\nihanaa ainetta, ja milteipä huumaavana pilvieli kellanruskea höyry\nhiljakseen ympäri huonetta. Neito pyyhkäisi nyt pukuaan, aprikoiden,\neikö hänen mukanaan olisi jotakin torjumisvälinettä. Mutta Khelkhal\noli vetänyt pitkän vahvan neulankin pois hänen takaraivonsa\nhiuspalmikoista, riisunut häneltä metallisen vyönkin.\n\n\"Jospa sillä itsellään olisi ase!\" ajatteli Ildiko nyt. \"Minä tempaan\nsen ja tapan itseni.\" Se oli hänen viimeinen toivonsa.\n\nSilloin kahahti huoneessa, juuri vastapäätä sen ainoaa ovea.\nTaidokkaasti oli sille kohdalle sovitettu esirippu niin, että se\nnäytti välittömästi verhoavan puuseinän, mutta sen takana oli vielä\ntilava komero, puolipyöriön pääteosa.\n\nHän hätkähti. Hänen silmänsä kiintyivät jäykästi esirippuun. Kovaan\nsykki hänen sydämensä: hän se _oli_.\n\nAttila tuli komerosta esiin, hitaasti, katse imehtien nuoren naisen\nhahmoa.\n\nHän se _oli_! Ja aseetta -- Ildiko näki sen heti paikalla! -- ei edes\nminkäänlaista vyötä, millä hänet kuristaa!\n\nKun hunni oli päässyt keskelle huonetta, syöksähti hädänalainen neito\nnuolennopeasti hänen ohitseen, esiripun taakse komeroon; hän toivoi\n-- mutta ah! Ei ulospääsyä, vain paksu tammiseinä vastassa.\n\nSilloin loppui häneltä toivo, rohkeus ja voimat. Hän vaipui\npolvilleen, painoi yhteenpuserretut kätensä seinää vasten ja kallisti\nniiden päälle ihmeenkauniisti muodostuneen päänsä.\n\nAttila kääntyi. Tyytyväinen pilkkahymy kohosi hänen turpeille\nhuulilleen. Tämä epätoivo, tämä avuton alistuminen ilahduttivat häntä\nsanomattomasti. Tuo kammotus kaikkosi, hän piti peliä -- niinkuin\nniin usein ennen oli tapahtunut -- helposti voitettuna.\n\n\"Ei, lintuseni\", hän nauroi, \"_tässä_ häkissä ei ole aukkoa. Älä ole\nhöperö. Et aavista, sinä nuori olento, miten suurenmoisen kohtalon\novat tähdet sinulle suoneet. Kuule siis -- se on sinut voittava --\nsanoma, ihanampi kuin sille juutalaistytölle ilmestynyt. Hänelle\nilmoitti enkeli, että hän on synnyttävä jumalan. Hän synnytti. Mutta\npoika päätyi -- ristille. Mutta sinä synnytät _minulle_ pojan, josta\ntulee Attilan perillinen ja maailman herra.\"\n\nKuumemmaksi kävi hänen arvioiva katseensa, mutta hän hätkähti.\n\nSillä kuin näkymättömäin voimain ponnahduttamana vimposi neito\npystyyn maasta ja masennuksistaan.\n\n\"Minä? Sinulle? Pojan? Minä muserran sen kuvatuksen otsan, ennenkuin\nse saisi silmiään auki.\"\n\nAttila hämmästyi, mutta koetti malttaa mielensä: \"Niinpä saat sitten\nsynnyttää kultakahleissa. -- Mutta antaudu nyt hyvällä. Älä pakota\nminua käyttämään väkivaltaa! Sinä olet minun. Mikään jumala ei voi\nsinua pelastaa minun käsistäni.\"\n\n\"Mutta jumalatar!\" huudahti neito hurskasuskoisen hartaudella.\n\"_Minun_ jumalattareni! Auta, heimoäiti Frigga!\"\n\nPystyssä päin hän siinä seisoi, ei enää pelokkaana, vaan ylväänä,\nuhkaavana.\n\nTämän äkillisen muutoksen yllättämänä Attila astui, vitkastellen,\naskelen taapäin. Kylmä kammo tuli hiljaa häneen taas, mutta hän\nei ollut sitä tuntevinaan, kohautti vain korkeita olkapäitään ja\npilkkasi: \"Miten hän mahtanee yrittää tunkeutua tänne?\"\n\n\"Hän on jo _täällä_!\" huudahti tyttö haltioissaan. \"Minä tunnen hänen\nläsnäolonsa. Minä havaitsen, miten hän terästää käsivarteni.\" Ja hän\nkohotti molemmat ihanat käsivartensa häntä vastaan puristaen kädet\nnyrkkiin.\n\nAttila perääntyi vielä askelen vuodetta kohti. Hän räpytti silmiään.\n\"Sinä vain lisäät tuskaasi\", hän vastasi sangen tylysti. \"_Kaikki_\novat taipuneet -- lopuksi.\"\n\n\"Mutta minä ennemmin kuolen!\" huusi Ildiko ja seurasi häntä askelen\nperästä. Hänen hienopiirteiset sieraimensa värähtelivät, hänen\nkullalta loistavat silmänsä iskivät pohjattoman vihan salamoita:\nhunnista tuntui kuin nousisivat hiukset Ildikon päässä ratisten\npystyyn. \"Kosketapas vain minua, niin minä kuristan sinut!\"\n\nSilloin hunni säpsähti, kylmä kauhu solui hänen lävitsensä, hän\nkäänsi silmänsä pois hänestä -- nyt osui hänen katseensa pöytään ja\nsen kultaruukkuun.\n\n\"Ah, oikeaan aikaan! Parahiksi!\" hän kuiskasi itsekseen, liukui,\nkuin väsyksissä, vuoteelle, sysäsi pienen juomapikarin syrjään, kävi\nmolemmin käsin kiinni raskaaseen, leveään ja korkeaan, reunoja myöten\ntäytettyyn ruukkuun, nosti sen huulilleen ja -- joi.\n\nJoi ja joi ja joi, käsistään laskematta, pitkin, syvin, janoisin,\nahnein siemauksin tuon vahaisen astian melkein tyhjäksi -- raskaan,\nenemmän mustan kuin punaisen viinin tuoksu levisi Ildikoa vastaan\n-- jäi vain tilkka, jota hän ei jaksanut enää. Hän yritti, syvään\nhengähtäen, laskea ruukun pöydälle takaisin; mutta tuijottaessaan\nsiinä eteensä verestäväreunaisin silmin hän panikin sen viereen,\nilmaan, se putosi jääkarhuntaljalle ja viinitilkka värjäsi hohtavan\nvalkean nahan siltä kohdalta tummanpunaiseksi.\n\nMutta juoja maiskutti kieltään ja nuoleskeli huuliaan. \"Ah! Voi! Ah!\nErinomaista! Melkein yhtä suloista kuin suuteleminen. Miten tyhmää\n-- että olen niin kauan -- neljäkymmentä vuotta -- ylikin -- ollut\nilman! -- Nyt korvaan sen! -- Voi! Tosiaan niinkuin juoksevaa tulta.\nMutta -- raskasta! Nyt -- Ildiko! Tule! Tule pian! Muuten minä --\nväsyn! Istuudu minun luokseni! Et? Etkö vieläkään?\"\n\nSuurin silmin katsoi neito lepertelijää.\n\n\"Oi, älähän! Älä katso niin surmaavasti! Minä en sitä jaksa --\nnähdä! En _voi_ nähdä! Tahdon -- sulkea silmät. -- Ne menevät kiinni\nitsestään. Nukkua? Niin, hetken aikaa! Nähdä ihania unia! Ja --\nherättyä -- ensin vielä lisää viiniä -- ja sitten...\"\n\nSilloin hän raskaasti hengittäen retkahti selälleen, paksu, raskas\npää solui vuoteen pääpuolen reunan yli, niin että hän joutui\nmakaamaan niska reunan kohdalla. Hän alkoi kuorsata heti. Mutta\nse kuorsaaminen oli pikemmin korisemista. Hänen kasvonsa olivat\ntummanpurppuranpunaiset, suu ammollaan -- punaisia pisaroita valui\nsiitä -- olivatko ne verta, olivatko viiniä? --\n\nIldiko meni aivan pylvään ääreen: \"Oi, Frigga! Kiitos! Voi, vain\nase!\" hän kuiskasi intohimoisesti liikutettuna, tarttuen molemmin\nkäsin tukkaansa.\n\nKatso, silloin irtautuivat äkkiä komeat palmikot ja putosivat\nitsestään hänen avoimiin käsiinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkopuolella, morsiushuoneen kynnyksellä loikoi virkkuina viisi\nhunnia ja heidän päällikkönsä.\n\nKaikki hiljaa, ulkopuolellakin, sillä vierassuojan portin edustalla\nseisoi niin ikään vartijat, jotka estivät ketään lähestymästä.\n\nJa sisäpuolella -- makuusalissa -- kaikki hiljaa.\n\nVain kerran hyppäsi eräs -- päällikkö -- pystyyn ja pani korvansa\nlukolle, tirkisteli myös avaimenreiästä.\n\n\"Ettekö kuulleet mitään?\" hän kysyi. \"Puoliksitukahtunutta huutoa --\narvelen? Hätähuutoa: 'Apua!'\"\n\n\"Emme mitään\", sanoi toinen.\n\n\"Ei sieltä mitään kuulunut\", nauroi kolmas ja veti kysyjän viitasta\ntakaisin alas kynnykselle. \"Etkö lakkaa tirkistelemästä?\"\n\n\"Ei siitä mitään näy\", virkkoi ensimmäinen kyykistyen jälleen maahan.\n\n\"Pilkkosen pimeä siellä on. Lamppu on palanut tyhjiin.\"\n\n\"Ja muuten\", irvisti toinen, \"jos tuolla sisällä kenellä on hätä ja\nken apua huutaa...\"\n\n\"Niin ei ainakaan meidän herramme\", päätti kolmas. Eikä nyt enää\nkuulunut mitään, ei kerrassaan mitään.\n\nLyhyt kesäyö loppui. Tähdet kalpenivat. Sitten nousi leimuavasta\naamusarastuksesta aurinko komeana, voitollisena: tuli kirkas aamu,\ntuli keskipäivä.\n\nMorsiushuoneessa ei hievahdustakaan. Ovi pysyi liikahtamatta, pysyi\nsuljettuna.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\nJo monta tuntia ennen auringon ehdittyä puolipäiväkorkeuteen saapui\nKhelkhalkin istumaan kärsivällisenä kynnykselle.\n\nMutta myös kärsimättömänä. Sillä tärkeitä, uhkaavalta kuulostavia\nsanomia oli yön ja aamun kuluessa saapunut monelta taholta sekaisin\nkaikenlaisista lähetystöistä ja käynneistä ja germaanilaiskuninkaiden\nja tuomarien kokouksista: lähettejä, tiedustelijoita oli hän\nkuulustellut, hallitsijalle osoitettuja kirjeitä avannut...\n\nYhä levottomammaksi hän kävi.\n\nTosin ei odotus ikävystyttänyt häntä, vanhusta. Päiväkaudet hän\nolisi jaksanut nurisematta pysytelläidä kovalla kynnyksellä, jossa\nhän kyykötti. Mutta erinäiset ilmoitukset, rajavartijain kyselyt,\nuhkaavat merkit näyttivät vaativan ratkaisua, ohjeita, torjuntaa.\n\nJa näiden väikkyessä hänen mielessään nousi tuohon uskolliseen\nmieheen vähitellen jokin ahdistava aavistus, kun hän uudestaan\nkuunnellessan ovella ei vieläkään kuullut Attilan lausuvan\nainoatakaan sanaa, ei liioin minkäänlaista ääntä nuoresta\naviovaimosta.\n\n\"Nukkuisivatkohan -- molemmat -- näin pitkään? Tuskinpa!\"\n\nJa surulla hän ajatteli sitä suunnatonta ruukkua, joka oli täynnä\nkaikkein väkevintä viiniä, mihin herra ei ollut laisinkaan tottunut.\n\nVielä kerran, sittenkuin hän oli turhaan kuunnellut, hän tukahdutti\npelkonsa ja asettui kärsivällisenä, mutta huoaten, jälleen\nkynnykselle.\n\nSilloin ajaa karautti taas pölyn peittämä ratsumies -- kuolleena\nkaatui hänen hevosensa vierassuojan edustalle -- ja antoi hänelle\nkirjelmän. \"Olemme ajaneet väsyksiin erään Ardarikin gepidin ja\nsaaneet sen häneltä\", ilmoitti hunni hengästyneenä. \"Hänen oli\nmäärä viedä se Tyyrinkiin, ja meidän täytyi hakata hänet palasiksi\nennenkuin se häneltä lähti.\"\n\nKhelkhal leikkasi langan poikki, loi silmäyksen kirjeeseen -- rupesi\nheti kolkuttamaan ovea miekkansa ponnella ja huusi: \"Ja vaikka\npääni menisi -- ylös, Attila! Ylös, ylös! Nyt ei ole aika maata! Ei\nliioin juoda ja suudella. Aukaise, herra! Lue! Kapina! Ardarik uhmaa\njulkisesti! Hän on koonnut tänne aivan lähelle koko sotaväkensä!\nSvaabi Gerwalt on paennut hänen luokseen! Germaanit nousevat\nkapinaan!\"\n\nHiljaa kaikki.\n\nSilloin se uskollinen mies huusi: \"Niinpä minä sitten avaan itse,\nvihastasi huolimatta!\"\n\nJa hän otti vyönsä taskusta hänelle uskotun avaimen ja aukaisi lukon.\n\nMutta ovi pysyi liikkumatta, vaikka hän painoi ja sysäsi käsivarsin\nja polvin.\n\n\"Se sisäsalpa! Rautasalpa! Sisäpuolelta lykätty eteen!\"\n\n\"Miksi? Mitä varten herra on niin tehnyt?\"\n\nArkoina, jännityksissä, uteliaina kurkkivat vartijat hänen takanaan.\n\n\"Pois siitä, nenäkkäät!\" tiuskaisi hän heille. Miehet väistyivät kuin\nkoirat, joille ärjäistään.\n\n\"Attila! Rouva Ildiko! Avatkaahan toki! Vetäkää salpa pois edestä!\nTärkeitä tietoja! Germaanit kapinoivat!\"\n\nSilloin hän kuuli, miten raskas salpa vedettiin sisäpuolelta\nhitaasti, vaivoin, syrjään.\n\nNyt lensi lukitsematon ovi itsestään auki -- nopeasti hän astui\nsisään, vetäen jälkeensä oven lukkoon.\n\nIldiko seisoi hänen edessään, ääneti, kalpeana, suorana. Salvan luona\nhän seisoi, sillä hän sen oli lykännyt syrjään.\n\nYhä vielä olivat verhot vedettynä tuolla ylhäällä poikittain\nkattovalon eteen -- lamppu oli aikoja sitten sammunut. Niinpä\nvallitsi siellä hämärä, vaikka ulkona oli räikeä puolipäiväauringon\npaiste.\n\nHän tunnusteli eteensä, koetti totuttaa silmiään.\n\nEnsiksi huomasi hänen etsivä katseensa mahtavan kultaruukun. Se virui\nkumollaan nahkojen päällä, edessä lätäkkö ikäänkuin verta, mutta\nmustanpunaista viiniä se oli, tuoksuen sangen vahvasti, niin että\nvoimakas haju tuntui koko huoneessa. Hän astui sen ylitse, leveän\nvuoteen ääreen.\n\nSiinä makasi -- nyt hän sen näki -- hallitsija selällään,\nhievahtamatta.\n\nHän näytti nukkuvan sikeästi, mutta tuntui oudolta, että\npurppurapeite kätki hänen kasvonsa melkein kokonaan; vain suu oli\nnäkyvissä, ja se oli ammollaan.\n\n\"Nukkuuko hän?\" kysyi vanhus hiljaa morsiamelta. Tämä ei vastannut\nmitään. Liikkumatta hän pysyi paikallaan seisomassa.\n\nSilloin astui Khelkhal aivan viereen ja veti peitteen pois kasvoilta.\n\nSäikähtyneenä hän kiljaisi.\n\nSilmät, selkosen selällään, mutta elottomina, vielä tavallista\nenemmän kuopistaan ulos pullistuneina, katsoivat tylsästi\nKhelkhaliin. Hänen piirteensä olivat hurjasti vääntyneet ikäänkuin\nkouristuksesta tai kovista tuskista, kasvot olivat ylt'yleensä\npöhöttyneet, verenpunaiset, verenpunaiset olivat silmänvalkuaisetkin.\nPunaisia täpliä -- eivät nekään viiniä! -- eivät, jotakin muuta\nne olivat -- näkyi räiskyneen hänen poskilleen ja kaulalleen ja\nvalkeille silkkisille alusvaatteille.\n\nMutta Khelkhal ei tahtonut uskoa, mitä näki.\n\n\"Herra!\" hän huusi ja ravisti häntä käsivarresta -- se retkahti\nhervotonna alas.\n\n\"Herra!\" Suurella vaivalla hän kohotti nyt leveän, raskaan yläruumiin\nylös -- se oli vielä aivan lämmin. \"Attila! Herää! Sinä nukut vain!\"\n\n\"Ei!\" virkkoi neito tyynesti ja lujasti. \"Hän on kuollut.\"\n\n\"Kuollut!\" parkaisi vanhus rajusti. \"Ei, ei!\" Hän hypähti\npelästyneenä taapäin.\n\nSilloin kaatui puoliksi kohotettu ruumis jäykkänä ja raskaana kuin\nlyijy takaisin vuoteelle.\n\n\"Kuollut! Todella kuollut? Voi! Näenhän minä: verta. Verensyöksy --\nniinkuin usein ennenkin -- voi, se viini! Se hänet on tappanut.\"\n\n\"Ei ole. Minä hänet kuristin. Hän oli päihtyneenä nukkunut. Mutta\nheräsi jälleen. Hän tahtoi minut... pakottaa. Silloin minä lykkäsin\noven salpaan, ettette te voisi tulla häntä auttamaan. Hiuksillani\nminä hänet tukehdutin.\"\n\n\"Naisen murhaama!\" huusi vanhus tuskallisesti ja repi tukkaansa ja\npartaansa. \"Ole vaiti! Hirtehinen! Kirottu! Jospa sen hunnit saisivat\nkuulla. Epätoivoon he lankeaisivat! Voi, suuri Attila naisen käden\nkaatamana! Hänen henkensä tuomittu elämään iankaikkisesti alhaisessa\nmadossa!\"\n\nJa hurjassa tuskassaan vanhus heittäytyi polvilleen ruumiin ääreen,\npeittäen suudelmilla sen kädet ja otsan.\n\nTarkkaavaisena, jännittyneenä kuuli neito nämä sanat. Hän tiesi\ntarpeeksi paljon hunnien sielunvaellususkosta ymmärtääkseen täysin\nsen merkityksen -- merkityksen hunnilaiskansallekin.\n\n\"Onko se sitten totta?\" valitti Khelkhal, kavahtaen pystyyn ja taas\nheittäytyen ruumiin päälle. Hän olisi niin mielellään epäillyt sitä\nkuolintapaa!\n\n\"Luuletko Ildikon voivan valehdella? Luuletko, että minun oli helppoa\nkoskettaa tuota iljetystä näillä käsillä? Taistelu oli lyhyt:\npäihtymys teki hänet melkein puolustuskyvyttömäksi.\"\n\n\"Niin, totta se on!\" päivitteli vanhus. \"Tuossa! Hänen hampaidensa\nvälissä on vielä haiven germaanittaren keltaisista hiuksista! Voi,\ntämä on hirveää!\" Hän otti suuren vuodematon ja viskasi sen vainajan\nkasvojen päälle. \"Minä en voi niitä katsoa. Odotahan, sinä murhaaja!\nKolme päivää suojelee sinua vielä pyhä juhla, mutta neljäntenä pitää\nsinun, yhdessä omaistesi kanssa, kuolla kauhea kuolema.\"\n\nJa hän antoi hänet hunnisotilaiden huostaan, jotka hän nyt huusi\nsaapuville, käskien telkeämään vangin erääseen tyrmänä käytettyyn,\ntornimaiseen, korkeaan laakeakattoiseen pölkkyvarustukseen:\n\"Yksikseen! Ei heikäläisten mukaan! Eikä Ellakin luo! -- Panette\nkolme miestä vahtiin suljetun oven eteen. Jos hän pääsee karkuun,\nvahdit kuolevat.\"\n\nJa hänen viittauksestaan otettiin neito kiinni ja vietiin pois.\nSyvään hengittäen hän lähti morsiushuoneesta -- kuolinkammiosta.\n\n\"Tottelemme, ruhtinas\", virkkoi vartijain päällysmies katsellen\nkummastellen ympäri huonetta. \"Mutta -- missä on --? Hän ei ole\ntullut kynnyksen yli! -- Missä herra on?\"\n\n\"Tässä hän on\", vastasi voihkien vanhus, tuskan raastamana, \"kuollut\nhän on!\" Hän tempaisi peitteen pois.\n\n\"Kuollut? Attila?\"\n\n\"Voi, voi!\"\n\n\"Kuollut! Siis murhattu!\"\n\n\"Kuka on murhaaja?\"\n\n\"Ketään ei ole tullut sisään!\"\n\n\"Mehän makasimme kynnyksellä!\"\n\n\"Siis naisen murhaama.\"\n\nNiin ulvoivat hunnit sekaisin.\n\n\"Ei! Ei _murhattu_!\" huusi Khelkhal jyrisevällä äänellä, ojentautuen\nsuoraksi. \"Miten voitte ajatellakaan. Tyttö murhannut -- hänet!\nMiehen, joka oli väkevä kuin härkä. -- Katsokaa! Tuon valtavan suuren\nruukun -- hän ei muulloin koskaan juonut viiniä -- tehän tiedätte\nsen! Viime yönä on hän tyhjentänyt sen liian pian -- hän kuoli\nverensyöksyyn -- viinin ja rakkauden autuaaseen kaksoishurmioon!\nKadehdittava loppu! Kutsukaa Dzengisitz, Ernak ja kaikki ruhtinaat\ntänne. Heidän on saatava siitä tieto ja julistettava se kaikelle\nhunnien kansalle: mahtaja kuoli iki-ihanan kuoleman.\"\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nJärkyttävä, suurenmoinen kaikessa barbaarisessa viileydessään oli\nhunnikansan tuska mahtavan hallitsijansa kuolemasta, ainoan suuren\nmiehen, joka koskaan oli sen keskuudesta noussut -- tai nouseva.\n\nHämärä tunne näytti valtaavan nuo tuhannet: \"Tässä lepää särkyneenä\nse vahva rengas, joka oli kerännyt yhteen kaikki hunnilaumojen\nyksityiset ja itseksensä helposti katkeavat nuolet, pitänyt ne\nkoossa murtumattomana voimana.\" He aavistivat, että siinä makaa nyt\nkuolleena maassa hunnien mahti ja suuruus ikuisesti; heidän tähtensä\noli sammunut.\n\nEpätoivoiset olivat niiden tuhansien miesten, naisten ja lapsien\nvalituksenpurkaukset, joita makuuhuoneessa kuljetettiin ruumiin\nohi, sillä hunnit eivät ainoastaan pelänneet ja ihailleet, jopa\njumalaisena olentona palvoneet, vaan kiihkeästi rakastivat häntä\n-- huolimatta hänen ankaruudestaan -- nämä hänen hunninsa, joiden\nomaperäisyyden, joiden edut ja inhoittavuudet olivat hänessä\nyhtyneet ja päässeet esiin korkeimmassa, koskaan saavuttamattomassa\ntäydellisyydessä.\n\nKaikki lankesivat maahan kuolinsijaksi tulleen morsiusvuoteen ääreen\nkasvoilleen tai polvilleen, ulvoivat ja parkuivat, raastoivat\nrintaansa, nyhtivät harvakasvuisia haiveniaan, repivät vaatteensa.\n\nYksi niistä tuhansista, jotka sillä tavoin heittäytyivät maahan,\nei noussut enää. Se oli Zerko, epämuodostunut kääpiö, vainajan\nhovinarri, niin ruma, että herätti pilkkaa ja naurua. Attila\noli suojellut häntä kymmenet vuodet toisten mielivallalta ja\nraakuuksilta. \"Sinä olet kuollut\", huusi hän kyynelet silmissä,\n\"miten voisi Zerko elää?\"\n\nJa vuoteen jalkopäässä hän työnsi puukon sydämeensä.\n\nKauan, kauan kesti, päivän ja yön läpeensä, keskeytymättä tämä\nvalitus makuuhuoneessa.\n\nKhelkhal, Dzengisitz, Tsendrul ja Ernak olivat vuorotellen\njohdattaneet joukkoja sisään. Ernak-poikanen oli kuitenkin\naikaisimmin kuivannut kyynelensä ja tuon tuostakin kuiskaillen\nruhtinas Tsendrulin kanssa ruvennut osoittamaan ylpeää, oudon\nuhmaavaa käytöstä yksinpä Dzengisitziäkin kohtaan.\n\nEllakille toi puutorniin Khelkhal tiedon isän kuolemasta.\n\nHän ei näyttänyt uskovan verensyöksykuolemaan.\n\n\"Entä Ildiko?\" -- se oli hänen ensimmäinen kysymyksensä -- \"tuliko\nhänestä hänen vaimonsa? Mitä sinä hänelle aiot?\"\n\n\"Pysyy vangittuna\", vastasi vanhus synkkänä, \"kunnes kuolee\nomaisineen.\"\n\n\"Ja minun muka pitäisi uskoa, että hänestä tuli hänen vaimonsa?\nUskoa, että hän kuoli verensyöksyyn? Khelkhal murhaisi herransa\nlesken? Verenhimoisessa vihassasi paljastat itsesi. Ildiko _ei_ ole\nhänen leskensä! Hän on Attilan --\"\n\n\"Vaiti, jos henkesi on sinulle rakas!\" varoitti vanhus vihaisesti.\n\n\"Päästä minut, vain silmänräpäykseksi, ulos! Anna minun puhutella\nhäntä!\"\n\n\"Eikö mitä, sinä rakastunut hupsu, sinä kehno poika! Sinä pysyt\ntäällä vankina, kunnes -- kunnes tyttö ei enää tarvitse suojelusta.\nKatso, minä suutuin Dzengisitzille, joka hylkäsi esitykseni sinun\nvapaaksipäästämisestäsi -- tällä hetkellä, jolloin koko Mundzukin\nvaltakunta horjuu. Minä olenkin aina tahtonut enemmän sinun parastasi\nkuin -- isäsi ja veljesi! Hän epäsi. Vain veljien ja ruhtinaiden\nyhteinen päätös voi tuomita ja päättää isän vangituttamasta. Minä\ntahdoin, hänestä huolimatta, päästää sinut vapaaksi, mutta nyt, kun\npaljastat mielettömyytesi, jäät vangiksi siihen asti, kunnes et enää\nvoi vähääkään muuttaa sitä kostoa, jonka olen suuren vainajan ruumiin\nääressä vannonut.\"\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nNiin oli jumaljuhlan ensimmäinen päivä kulunut loppuun.\n\nNyt valmistivat hunnit suurelle hallitsijalleen hautajaisjuhlaa.\n\nKaikkein ensiksi ajelivat miehet partansa ja naiset hiuksensa\noikealta puolen aivan kaljuksi.\n\nSitten viilsivät miehet tikareillaan haavoja molempiin poskiinsa,\nniin syviä, että niihin olisi saattanut pistää sormensa; sillä ei\nnaisellisin valituksin ja kyynelin tullut ruhtinaista vakavinta\nsurra, vaan miehenverin.\n\nSen jälkeen pystytettiin suurelle avoimelle torille keskelle leiriä,\nniinsanottuun \"renkaaseen\", jota käytettiin sotilaiden kokoamiseen ja\nkatsastukseen, mutta myös ratsumiesten ja ratsujen temmellyspaikkana\nja kilpa-ajoratana -- senvuoksi se oli sangen avara -- eräs koko\nhunnilaisen kuningasaarteiston kaikista suurimpia kalleuksia.\n\nSe oli valtavan korkea ja tilava täyssilkkinen teltta, hienointa\ntummanpurppuranpunaista silkkiä, Kiinasta keisarin lahjana\nTibetiin, sieltä Persiaan saapunut; sieltä taas oli, Byzantionin\nparempina päivinä, eräs roomalainen sotapäällikkö ottanut tuon\nkalleuden sotasaaliiksi ja tuonut pääkaupunkiin. Mutta Attila kuuli\nlähettiläiden kautta tästä purppuraisesta ihanuudesta ja pani kerran\njohonkin kiristyssopimukseensa tuon loistoesineen luovuttamisen\nehdoksi, jota viheliäinen imperaattori ei voinut hylätä.\n\nTämä teltta, jossa Attila oli vain harvoin, esiintyessään suurimmassa\nprameudessaan, ottanut vieraita kuninkaita vastaan, pystytettiin\nnyt puhtaasta kullasta tehtyjen tukitankojensa varaan. Kultainen\nliikkuvasiipinen lohikäärme, joka näytti tuulessa lyövän siipiään\nylös ja alas, kieli lekkuen ja häntä kiemurassa, komeili ylhäällä\npäätangon nupissa.\n\nTähän telttaan, joka alhaalta ylös asti oli täynnä sotasaaliiksi\notettuja kallisarvoisia aseita ja hevosvaljaita, kaikki helmissä ja\njalokivissä kimaltelevia, he kantoivat vainajan kultaisessa arkussa,\njoka oli pantu hopeiseen ja hopeinen rautaiseen. Sittenkuin teltta\noli tällä tavoin täytetty ja koristettu, Dzengisitz, Khelkhal ja\nmuut ylhäiset kokosivat kaikki ne leirin hunnit, joilla oli ratsu\nkäytettävänään -- niitä oli monen monta tuhatta --, järjestivät ne\nratsueiksi, ja sitten he ratsastivat kolmesti käymäjalkaa, kolmesti\nravia, kolmesti laukkaa, kolmesti täyttä karkua teltan ympäri,\njonka edustalla jalkaväki taajana tungeskeli. Ratsastaessaan he\nyksitoikkoisesti lauloivat tai mölisivät Attilan mielilaulajan, sen\nrunsailla lahjoilla palkitun, sepittämää kuolinlaulua, monin paikoin\nnyyhkytysten keskeyttämää:\n\n    \"Attila, Mundzukin poika,\n    hallitsija hurjain hunnein,\n    kauas kuulu kansain herra,\n    germaanein ja vendein voima,\n    maita sull' ol' ennestäänkin;\n    satamäärin kaupungeita\n    lisäks' vielä keisareilta\n    Itä-Rooman, Länsi-Rooman\n    anastit sa pakkovalloin.\n    Nuopa tuosta säikähtyivät:\n    siitä saakka vuosittaisin\n    aarteitaan he toivat sulle,\n    kaikkea sa jott'et veisi.\n    -- Sinust' ennen kuulumaton\n    maine kulki kautta kansain.\n\n    Itse Puru, henki taiston\n    sotisäilän antoi sulle.\n    Viuhuvaisin nahkaruoskin\n    aivan niinkuin orhikarjan\n    pakotit sa kansat kaikki\n    tietä tahtos kulkemahan.\n\n    Täytit tään kun onnekkaasti,\n    onnekkaasti myöskin kuolit:\n    Kaatanut ei miestä miekka\n    eikä vilppi veljein viekas,\n    tappanut ei tauti, eikä\n    ikä vienyt vainajaksi.\n    Ei, vaan vailla vaikerrusta\n    kunniana kunnon kansan\n    kuolit niinkuin kukka kuolee.\n    Täysin, runsain ruumiinvoimin\n    nukuit helmaan kauniin vaimon\n    riemuiten ja tuskatonna.\n    Kuolemaksko kutsuisimme\n    moisen oivan matkaanlähdön,\n    jota kostaa ei oo tarvis?\n    Sinut kätkimme me kultaan;\n    sitä Länsi-Rooma antoi.\n    Hopeaan sun hoivasimme;\n    Itä-Rooma maksoi sillä.\n    Rakensimme rauta-arkun;\n    viholliset raudoin voitit.\n\n    Siirtynyt on sielus' suuri\n    toiselle jo sankarille,\n    joka taasen vuorostansa\n    hunnit voitosta vie voittoon.\n    Ylivalta maailmassa\n    ain' on meidän -- -- --\"\n\nLaulua he eivät saaneet lopetetuksi.\n\nTällä kohtaa se keskeytyi rutosti. Sillä yht'äkkiä ajaa karautti\neteläportista hautauspaikalle hunnilaisia ratsumiehiä, niiden\njoukossa Ernak-pojan ylimmät palvelijat ja seuralaiset, liikkeissään\nja eleissään kaikki paon ja pelästyksen tunnusmerkit. \"Apuun!\"\nhuusivat he. \"Apuun! Kostamaan! Gepidit! Kuningas Ardarik murtautui\nleiriin!\"\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\nJa niin oli laita.\n\nGerwalt oli hakenut hänet.\n\nVapauduttuaan \"kunniavahtinsa\" silmälläpidon alaisuudesta oli\nalemanni pysytellyt piilossa leirissä. Yritys hävitä sieltä\ntiehensä ei ollut onnistunut, mutta kun tieto hallitsijan\nkuolemasta oli ikäänkuin ukkosenisku lävähtänyt leirin kaikilla\nkaduilla ja toreilla, oli hänen onnistunut siinä hämmingissä, joka\noli hunnit vallannut, ja vastustamattomasti tempaissut kaikki,\nportinvartijatkin, kuolinvuoteen ääreen, nopean hunnilaisratsunsa\nselässä -- sen omistaja lojui ulvoen Attilan makuusalissa -- päästä\nlivahtamaan eteläportista.\n\nHän oli kuullut kuningas Ardarikin saapuneen suurella sotavoimalla\nrajametsään, joka Theiss-joen ja Attilan leirin eteläpuolella\nulottuen laajalle tämän ja Körös-joen välille erotti välittömästi\nsiihen rajoittuvan ja gepidien maan toisistaan.\n\nTuo uskollinen mies ei hellittänyt ohjia ennenkuin saapui gepidien\netuvartijain luo.\n\nOllen ratsastuksesta hengästymäisillään hän ilmoitti kuningas\nArdarikille tuon suuren uutisen ja hunnien leirissä sitä ennen\nsattuneet tapaukset, vannotti ruhtinaan lähtemään kaikkein\nkiireimmiten auttamaan vangittuja, pelastamaan arvoasemansa nojalla\nhyvällä tai tarpeen tullen väkivallalla heidät mitä julmimmasta\nkuolemasta, ryhtymään ehkä vielä suurempaan, yleisempään ratkaisuun.\nHän kehoittikin nimenomaan tuohon jälkimmäiseen, sillä pelätyn\npäällikön kaaduttua oli myös tässä urhoollisessa miehessä pelko\nhunnien valtakuntaa kohtaan kuollut.\n\nKuningas Ardarik ei vitkastellut silmänräpäystäkään. Syvään\nhuokaisten hän virkkoi: \"Suuri hetki on käsissä, se kauan kaivattu.\nSe tuli pikemmin kuin toivoa saattoi. Hyvä, se ei ole tapaava meitä\npieninä, eikä hitaina. Minä tulen.\"\n\nHyvin hän tiesi, kuinka vähän hänen tänne kerätty sotavoimansa\npainoi hunnileirin kymmeniätuhansia vastaan. Lisäksi tuli, että\nvain hänen ratsumiehensä -- pari vaivaista tuhatta! -- voivat\noikeaan aikaan ehtiä perille vangittuja pelastamaan. Paljon suurempi\nosa hänen sotajoukkoaan oli, niinkuin kaikki nämä germaanilaiset\nnostoväkijoukot, jalkaväkeä. Kuitenkin hän käski heti paikalla --\nei hän juonut pohjaan sarveakaan, jonka hän oli nostamaisillaan\nhuulilleen, kun alemanni astui hänen eteensä -- ratsumiestensä\nnousta hevosenselkään ja lukunsa lisäämiseksi toisella puolella\nottaa kunkin mukaan yhden jalkamiehen, joka väliin istui ratsastajan\ntakana hevosenselässä, väliin juoksi ratsun vieressä, käsi\npitkässä hulmuavassa harjassa. Ratsumiesten kantajoukkona oli\nkuninkaan uskollinen seuruemiehistö valikoituine ratsuineen ja\noivallisine, anteliaiden seurueherrain lahjoittamine puolustus- ja\nhyökkäysaseineen. Mutta niitä ei kuitenkaan ollut kuin kaksisataa\nhevosta.\n\n\"Ratsuille, miehet!\" huusi kuningas valtavan, ruskean\ntaisteluratsunsa selästä, kohottaen peitsensä. \"Nornat kutsuvat,\nitse kohtalonjumalatar Wurd viittoo teitä tulemaan. Kuolleena makaa\nAttila! Nyt ratsastakaa niinkuin ette koskaan ennen ole ratsastaneet:\nratsastatte vapauteen.\"\n\nJa joutuin kävi riento suhisevaa, kapsavaa karkua vanhalla, vielä\nhyvinsäilyneellä roomalaistiellä, joka vei etelästä, Tonavalta käsin\npohjoiseen, Theissiä kohti ja Attilan leirille joen vasemmalle\nrannalle. Useampituntisen tiukan ratsastuksen jälkeen he saapuivat\nhunnien pääkaupungin uloimmille puumajoille.\n\nPortinvartijat päästivät Ardarikin tulemaan muitta mutkitta. Hänhän\noli heille aivan tuttu uskollisimpana ja amali Valamerin ohella\nsuurinta kunnioitusta nauttivana kaikista alamaiskuninkaista.\n\nEnsimmäiset, jotka leirissä ratsastavat gepidit kohtasivat, olivat\nErnakin seuralaiset. He kuljettivat tätä kuninkaallisiin vaatteisiin\npuettua poikasta, jonka sinisenmustille hiuksille olivat laskeneet\npienen sakaradiadeemin -- liian väljä, kirjaeltu ja riippuvilla\nkultapalasilla runsaasti koristettu purppuravaippa, liehuva ja\nluiskahteleva, kätki tuon pojan-vartalon tykkänään -- pitkin katuja,\nhankkiakseen hänelle suosiota ja kannattajia.\n\nSillä vielä ei suuri hallitsija ollut haudattu, ja jo riitelivät\nhänen pienet perillisensä perinnöstä: nuo epälukuisat pojat,\njoista aikalaiset sanoivat, että ne yksin muodostivat pienen\nkansan. Monet heistä olivat vielä nuoremmat kuin Ernak eivätkä\nuseimmat täysikasvuisista olleet läsnä leirissä, vaan virkamiehinä,\nkäskynhaltijoina, sotapäällikköinä, johtajina, isän lähettiläinä\nhajaantuneina laajaan valtakuntaan. Eikä kuolinpaikalta kuitenkaan\npuuttunut myöskään poikia, jotka eivät tosin halunneet pitemmittä\npuheitta nykäistä omakseen palasia valtakunnasta -- sen he pidättivät\nitselleen myöhempään ajankohtaan palkkioksi palveluksistaan --, mutta\njo nyt asettuivat Ellakin, Ernakin, Dzengisitzin tai huomattavampain\npoissaolevain veljien puolelle ja värväsivät heille kannatusta. Niin\noli jo isän kuolinvuoteen ääressä alkanut tuo vihaa uhkuva, pian\nverisiin murhiin ja taisteluihin puhkeava veljesriita, josta oli\ngermaaneille koituva niin tuntuvaa etua heidän ravistaessaan päältään\n_kaikkien_ noiden vallantavoittelijain ies.\n\nPrinssin kasvattaja, aseenkantaja, hovimestari ja varsinkin myös\nruhtinas Tsendrul, kasvattajan veli, olivat jo Attilan eläessä\nsalaa, hiljakseen kaikkialla hunnikansassa samoinkuin leirissäkin,\nniin myös niiden laumain keskuudessa, jotka majailivat teltoissa ja\nvaelsivat maakunnissa paikasta toiseen, levittäneet tietoa, että\nisä oli viimeisenä tahtonaan hunnilaisten päämiesten edessä -- tie\nvannoivat itse lukeutuvansa todistajiin -- asettanut tuon kauniin\npojan valtansa yksinperijäksi; kaikkien muiden poikain tuli hallita\nvain Ernakin alikuninkaina tai käskynhaltijoina hänen yliherruutensa\nalaisina ja hänen toimenantonsa nojalla.\n\nNyt, isän kuoltua, he olivat kiireesti leiristä käsin lähettäneet\nairuita joka paikkaan viemään tätä ilmoitusta, ja joskaan he\neivät itse pääkaupungissa vielä uskaltaneet pelätyn Dzengisiztin\ntähden -- Ellakinhan oli kaikeksi onneksi Attila itse tehnyt\nvaarattomaksi eikä hän myöskään ollut erikoisessa suosiossa\ntäysveristen hunnien silmissä -- esiintyä noine kauasmenevine\nvaatimuksineen, niin tekivät he kuitenkin kaikkensa valmistaakseen\ntätä viimeksimainittua esiintymistä. Sitä varten he kuljettivat\nkaunista valtaistuimellepyrkijää pitkin katuja ja koettivat herättää\nmieltymystä häneen, niinkuin kaikki tiesivät, suuren hallitsijan\nrakkaimpaan, nyt orpoon poikaan. Mutta niiden, jotka täten tulivat\nauttamaan häntä herruuteen, täytyi sitten päästä ennen muita myös\nosille hunnilaisvaltakunnan vallasta ja aarteista.\n\nSillä tavoin oli jokaisessa kujannurkkauksessa yhä kasvanut se\njoukkue, joka pojan valkoisen hevosen perässä ratsasti tai juoksi,\nsuosiota hoilaten, suurta isää ja poikasen miellyttävyyttä ja\nkauneutta ylistäen.\n\nEräs portinvartijoista oli ratsastanut leiriin edeltäpäin\nilmoittamaan herran perillisille Ardarikin tulosta. Hän tapasi\nensiksi Ernakin.\n\n\"Onko hän vihdoinkin täällä, se laiska germaanikoira?\" huusi poika\nkohottautuen leveiden kultalapaisten jalustimiensa varaan ja ratsunsa\npään yli kurottaen. \"Minä kyllä opetan häntä antamaan herransa\nodottaa! Attila oli käynyt heikoksi vanhuuttaan! Eteenpäin!\"\n\nJa hän piiskasi yhdeksänkaistaleisella hunnilaisruoskallaan eläimen\nkylkiä, painoi kannuksen kupeeseen, niin että veri tirskahti, ja\nampaisihen kappaleen matkaa edelle toisista gepidiä vastaan.\n\n\"Missä sinä näin kauan olet viivytellyt, Ardarik?\" kirkaisi hän\nepäkauniilla, kimeällä, liian korkealla äänellä kuninkaalle.\n\nTämä oli hänet huomatessaan vetänyt ohjaksista. Liikkumattomana hän\nistui, ikäänkuin vaskinen ratsaskuva, korkean, valtavan sotaratsunsa\nselässä, tumma viitta laskihen hänen leveiltä harteiltaan, hänen\nkypäristään kohosivat kuningaskotkan valtavat siivet, sen alta\nvaluivat pitkät, kullanruskeat, mutta jo vähän harmaantuneet kiharat\nrautapaidalle asti, keihästä hän piti, kärki pystysuorassa alaspäin,\nrauhallisen keskustelun merkkinä. Vaiti, vakaana ja ylväänä hän siinä\nistui, ja aito kuninkaallinen oli kuva: tämä väkevä mutta levollisena\npysyvä voima olisi herättänyt jokaisessa ajattelevassa kunnioitusta,\narkuutta, niin, varovaisuutta.\n\nMutta tuo puolislaavilainen hunnilaispoika kirkui: \"Missä sinä olet\nnäin kauan vitkastellut, gepidi? Minun suuri isäni erkani tästä\nelämästä vihoissaan sinulle. Odotutit Attilalla itseäsi! Sitä ei\nanneta koskaan anteeksi. Minä perin samalla kuin valtakunnan sinun\nrangaistuksesi toimeenpanon. Älä istu siinä edessäni hevosenselässä\nkuin öykkäri! Alas ratsultasi, senkin mahtaileva germaani! Lankea\npolvillesi minun viereeni, suutele jalustintani ja odota, mitä\ntuomitsen kohtaloksesi!\" Ja hän sivalsi ilmaan hunniruoskallaan.\n\nArdarik pysyi ääneti. Hän ei liikahtanutkaan. Mutta varoittaen,\npahaaennustavasti hän kiinnitti teräksenharmaat silmänsä vihoissaan\nmenoavaan poikaan. Tämä kannusti kärsimättömänä hevostaan, ratsasti\nihan kuninkaan viereen ja huusi: \"Joko kohta, huovi.\"\n\n\"Minä en neuvottele poikasten kanssa\", virkkoi kuningas katsoen hänen\npäänsä ylitse, \"mutta te, te hunnien ruhtinaat, sinä, Tsendrul,\nkuulkaa sanani. Vain Attilalle olen valan tehnyt, en hänen pojilleen,\nen ole velkapää tunnustamaan heille uskollisuutta tai kuuliaisuutta.\nMutta suuren isän takia neuvon teille hyvän neuvon: sopikaamme\nkaikesta rauhassa. Asettakaa vangitut germaanit germaaneista ja\nhunneista kokoonpannun oikeuden eteen ja...\"\n\n\"Pidä suusi neuvoinesi, röyhkeä huovi!\" huusi Ernak. \"Minä olen sinun\nherrasi. Sen saat nyt tuta.\"\n\n\"Koskaan, ruhtinas Tsendrul, en minä rupea poikasta palvelemaan.\nPalvelun aika on ohi. Minä ja Valamer, amalungi, me olemme tästä\nlähin vapaat. Ja minä neuvon teitä, te hunnien ruhtinaat, päästäkää\nmuutkin germaanilaiskansat vapaiksi. Teidän täytyy kuitenkin --\ntehkää se ennemmin vapaaehtoisesti!\"\n\n\"Emme!\" huusi Ernak. \"Kuin katraan oinaat, kuin maatilan orjat\njaamme me, herranne perilliset, teidät keskenämme. Irti toisistaan\nriuhtaisemme me teikäläiset kansat. Yhden riekaleen otan minä\ngepidien kansasta ja toisen saa Dzengisitz; kuusi muuta, arvan\nmääräämänä, lankeaa kuudelle muulle veljelle. Opitte tuntemaan minut,\nte germaanilaiskoirat.\"\n\nJa hän kohotti ruoskan iskuun ja löi kuninkaan ratsua päähän, niin\nettä se hypähti pystyyn takajaloilleen.\n\nMutta heti paikalla taltutti selässäistuja vimmastuneen eläimen\nreisiensä rautaisella puristuksella, nosti nyt ja uhkaavasti käänsi\nvaivuksissa olleen keihäänsä: \"Varjele itsesi! Minä varoitan. Älä lyö\ntoiste! Muuten --\"\n\n\"Pyh\", kirkui Ernak, \"muudan vangittu juutalainen kertoi äskettäin\neräästä kansansa kuninkaanpojasta jutun, joka miellytti minua. Kansa\nnapisi häntä vastaan, mutta vallanperillinen lausui: 'Minun isäni\nruoskitti teitä raipoilla, mutta minä kuritan teitä skorpiooneilla'.\nOta opiksesi, germaani!\"\n\nJa hän heilautti ruoskaansa taas, tällä kertaa lyödäkseen kuningasta\nkasvoihin.\n\n\"Kuole sitten, nuori myrkkymato!\" huusi tämä ja varjellen iskun,\nkannustaen ratsuaan, syöksi keihään hänen kullalla kirjaellun\nrengaspanssarinsa läpi sellaisella voimalla hänen rintaansa, että\nkärki tunkihe hartiain välistä ulos.\n\nMutta pahoin oli hänenkin henkensä uhattuna.\n\nSillä ennenkuin hän kerkesi tempaista keihään pois selälleen\nsuistuvan ruumiista, oli ruhtinas Tsendrul hänen vieressään ja\nhuutaen: \"Alas, lapsenmurhaaja!\" heilautti käyrää sapeliaan hänen\npäänsä päällä.\n\nKuitenkin ennenkuin isku ehti pudota, lensi heittokeihäs ruhtinaan\notsan läpi -- Gerwalt oli tähdännyt osuvasti.\n\n\"Karatkaa päälle, gepidit! Vapaus!\" huusi alemanni tempaisten\nsotakirveen vyöstään käteensä.\n\nKaikuvin riemuhuudoin heittäytyivät Ardarikin ratsumiehet molempain\npäällikköjen kaatumisen johdosta kauhun tyrehdyttämän vihollisen\npäälle. Jykeväin germaanilaisratsujen painokas törmäys viskasi heti\nhunnien hevoset kumoon: ulisten pakenivat hunnit syvemmä leiriin,\nvoitonriemuisasti huutavain germaanien takaa-ajamina.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nPako ja takaa-ajo pysähtyi tosin pian, heti kun hunnit ja gepidit\nolivat saapuneet puukaupungin keskustaan, hautajaispaikalle,\nmissä monta tuhatta hunnia, toiset ratsain, toiset jalkaisin, oli\npakkautunut tungokseksi kuolinteltan edustalle.\n\nMutta jo ennemmin, matkalla pääpaikalle, soi kohtalo päälletunkeville\nmenestystä, jota kukaan heistä ei osannut toivoakaan.\n\nKun Ardarik miehineen ratsasti erään leirikujan korkean kulmatalon\nohi -- pari hunnilaista soturia, jotka näyttivät olevan ovella\nvahdinpidossa, tempasi pakoonsyöksijäin vyöry mukaansa --, kuulivat\nhe talosta huudettavan kuninkaan nimeä ja gootin kielellä apua ja\nvapautusta.\n\nGerwalt hyppäsi alas ratsultansa ja rikkoi sotakirveellä puisen\nikkunaluukun, joka ollen ulkopuolelta salvassa sulki maakerroksen\nikkunan. Joutuin ryömivät aukosta Wisigast, Daghar ja heidän\nseuralaisensa. He olivat melun hälyttäminä katsellessaan luukun\nraoista huomanneet hunnien pakenevan ja gepidien ratsastavan perästä.\n\nIloisesti tervehdittyinä ja aseilla varustettuina liittyivät\nvapautetut Ardarikiin ja hänen väkeensä. Nyt vasta he saivat kuulla\n-- vartijat eivät olleet puhuneet heille sanaakaan -- suuren uutisen\nAttilan kuolemasta ja Ildikon ihmeellisestä pelastuksesta, mutta\nmyöskin hänen vankinaolostaan jossakin Gerwaltille tuntemattomassa\ntalossa.\n\nKun nyt germaanit olivat saapuneet keskustaan kuolinteltan\nlähettyville, keskeytyi lähestyvä ratkaisu hetkiseksi.\n\nGepidit hämmästyivät äkätessään noin suunnattoman määrän\nkokoontuneita hunnilaisia sotilaita, ratsuja jalkamiehiä. Mutta\nnäiden johtajat, varsinkin Dzengisitz ja Khelkhal, tiedustelivat\nhengästyneiltä pakolaisilta ensin niitä tapahtumia, jotka juuri ikään\nolivat sattuneet leirin eteläpuolella.\n\nVihastuneina he kuulivat tiedon Ernakin ja ruhtinas Tsendrulin\nkuolemasta. He ja heidän joukkonsa näkivät vähitellen, miten vähän\noli gepidejä, jotka kuninkaansa ylevämielinen pelastushalu oli\ntemmannut tänne -- niinkuin nyt näytti, välttämättömään turmioon.\n\n\"Ernak murhattu! Tsendrul tapettu!\" huusi Dzengisitz. \"Kuule, isä\nAttila, me kostamme heidän puolestaan.\"\n\nJa nyt kävi tilanne germaaneille epätoivoiseksi.\n\nPelastumattomasti tuhon omaksi täytyi noiden parisen tuhannen\nratsumiehen joutua ollessaan noin valtavan ylivoiman puserruksissa,\njo aikaa ennen kuin jalkaväki ehtisi paikalle ja voisi ainakin\njonkin verran suojella paluuta. Vielä kerran ratsasti Dzengisitz\nruoskaa heiluttaen pitkin hunnien etumaista riviä, ojentaen ja\njärjestäen. \"Eteenpäin, Purun pojat\", hän huusi, \"seuratkaa minua!\nEttekö ole sitä papeiltanne kuulleet, ettekö itse olleet mukana\nlaulamassa? Isäni henki -- hänen kuoltuaan mitä onnellisimman\nkuoleman kaksinkertaisessa autuudessa -- on mennyt toiseen yhtä\nsuureen sankariin. Minä tunnen: _minä_ olen se sankari! Seuratkaa\nminua, Dzengisitz vie teidät voittoon. Sillä Dzengisitzistä on tullut\nAttila!\"\n\nSyvä hiljaisuus seurasi hetkiseksi näitä sanoja. Hartaina, hurskaan\nharhaluulon valtaamina painoivat hunnit päänsä alas ja ristitsivät\nkäsivartensa rinnalle mykkään rukoiluun vaipuen, valmiina karkaamaan\nseuraavassa silmänräpäyksessä hurjaksi ratkeavassa raivossa liian\nrohkeiden tungettelijain päälle: nämä näyttivät olevan toivottomasti\nhukassa.\n\nSilloin tapahtui jotakin peräti odottamatonta.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nKajahti yht'äkkiä tuossa syvässä hiljaisuudessa ennen myrskyn\npuhkeamista kuuluvasti hunnien kielellä:\n\n\"Valhetta! Kaikki valhetta!\"\n\nKorkealta, ylhäältä, kuin taivaasta, kuuluivat nuo sanat tulevan.\n\nYllätettyinä katsoivat germaanit, säikähtyneinä hunnit ylös äänen\nsuuntaan.\n\nKorkealla puutornin tasakatolla näkyi pystyssä vaaleavaatteinen\nhahmo, pää ikäänkuin selkeän sädekehän ympäröimänä. Se oli Ildiko.\nHänen kultainen tukkansa loisti mailleenpainuvan auringon täydessä\npaisteessa.\n\nJa hän huusi rintansa kaikin voimin hiiskahtamatta kuunteleville\ntuhansille sointuvalla, kauaskuuluvalla äänellä: \"Valheteltu teille\non, hunnit, ja petettyjä olette. Ei hän verensyöksyyn kuollut. Nainen\non hänet surmannut: minä, Ildiko, kuristin hänet juopumukseensa\nnäillä hiuksillani! Siitä keltaiset suortuvat hänen hampaidensa\nvälissä.\"\n\nNäiden koko keskuspaikalla kuultujen sanain vaikutus noihin tuhansiin\nhunneihin oli suunnaton. He katselivat loisteessa sädehtivän neidon\nylpeää, valoisaa hahmoa, kun hän kaikkialle näkyvällä tasakatolla\nseisoi suorana, jumalattaren kaltaisena. Hänen jalo muotonsa, hänen\nylpeytensä, hänen kuolemaa halveksiva rohkeutensa, hänen äänensä\nsoinnusta kajahtava todenperäisyys eivät antaneet vähintäkään tilaa\nepäillä hänen puhettaan.\n\n\"Voi! Voi!\"\n\n\"Naisen käden surmaama!\"\n\n\"Niinkuin hänen isänsäkin!\"\n\n\"Se on pannahinen!\"\n\n\"Kirous on mennyt hänessä toteen!\"\n\n\"Menee edelleenkin!\"\n\n\"Sukupolvesta sukupolveen!\"\n\n\"Voi hänen poikiaan!\"\n\n\"Ah, hän on iankaikkisesti kirottu!\"\n\n\"Iankaikkisesti viheliäinen mato!\"\n\n\"Voi meitä! Voi!\"\n\n\"Mikä kauhistus!\"\n\n\"Paetkaa pois hänen kirotun ruumiinsa luota!\"\n\n\"Kirousta tuo sellaisen ruumiin läheisyys! Viho viimeistä kirousta!\"\n\n\"Paetkaa! Paetkaa!\"\n\nNiin huudettiin, niin valitettiin, niin paruttiin, niin riehuttiin,\nniin raivottiin avaran torin kaikilla puolilla. Ja he hajaantuivat\njoka taholle, ulisten, viskaten aseet pois, jalkaisin, mutta\nenimmäkseen ratsain ja hurjasti ruoskimalla kiihoittaen ratsut\ntäyteen karkuun, niin että ne syöksyivät naisten, lapsien,\njalankävelijäin, ystävän ja vihollisen ylitse.\n\nHunnit olivat ikäänkuin merenrannan hiekka: vastustamattomat\nvoitokkaassa törmäyksessä, kun onnen myötätuuli lykki heitä\neteenpäin, ryhdittömästi irralliset ja hillittömästi sirottautuen\nhajalle, kun vastuksien tuulenpuuska tapasi heidät edestä.\n\nSokea kauhu ja epätoivo hajoitti nuo monet tuhannet päättömään pakoon.\n\nSuotta heittäytyivät heidän johtajansa, heidän ruhtinaansa heitä\nvastaan. Turhaan Khelkhal-vanhus, harvaa tukkaansa repien, rukoili\nheitä olemaan toki jättämättä herran ruumista alttiiksi, turhaan löi\nDzengisitz useamman kuin yhden pakenijan ruoskallaan maahan. Hänet\nitsensä sysäsivät hevosenselästä, kiskaisivat maahan ne monet sadat,\njotka taajoiksi keriksi sulloutuneina tulvivat joka puolelta hänen\npäälleen, ja hän katosi ratsujen ja ihmisten jalkoihin.\n\nKhelkhalin oli onnistunut kiivetä ylimmille, telttaa joka puolelta\nympäröiville portaille. Tältä näkyvältä paikalta hän huusi nyt yli\ntuon sikin sokin myllertävän joukon:\n\n\"Älkää uskoko häntä, germaanitarta! Hän valehtelee! Kuinka, pakenetko\nsinäkin, urhoollinen Dzorrtilz? Seisahduhan toki! Hän valehtelee!\"\n\nJa molemmin käsin hän tarttui ohi ryntäävää soturia olkapäihin.\nSe oli vartijain johtaja -- hän oli Khelkhalin kanssa puhdistanut\nruumiin ja laittanut sen kuntoon.\n\nMutta epätoivon tuskassa mies riuhtaisihen irti ja huusi kaikin\nvoimin: \"Ei! Hän _ei_ valehtele! Päästä minut irti vanhus! Paetkaa,\nystävät, paetkaa kirotun ruumiin luota. Minä näin omin silmin.\nMinä vannon: minä näin kauhun, kaamean aavistuksen läpitunkemana\n-- keltaisia hiuksia -- hänen suussaan. Tyttö ei valehtele! Hän on\nkuristanut hänet hiuksillaan! Paetkaa!\"\n\nJa hän juoksi tiehensä, ja kaikkialla, niin pitkälle kuin hänen\nhuutonsa kantoi, se lisäsi kauhua.\n\nVain vähäisen parven hänelle uskollisina pysyneitä orjia ja pari\nseuralaista sai vanhus pyynnöin ja väkivalloin pidätetyksi luonaan\nkuolinteltan ympärillä, ja häntä vapisutti luulo, että germaanit\nuhkaisivat sitä tuossa paikassa.\n\nMutta se oli heistä kaukana. Hämmästyneinä siitä, että he näin äkkiä,\nmelkein ihmeentapaisesti pelastuivat toivottomasta asemastaan,\nei heillä vielä ollut aikaa tehdä minkäänlaista päätöstä. Heidän\ntäytyi myös alinomaa torjua yksityiset hunnit, jotka tarkoittamatta\nhyökkäystä tai kostoa, pelkästään sokeassa ahdistuksessaan päästä\nruumiiseen liittyvää kirousta pakoon pyrkivät, kiireesti pois, kuten\nkaikille muillekin tahoille, niin myös eteläpuolelle, missä gepidit\nseisoivat ja huitoivat vihollista ja ystävää, kaikkea, mikä oli heitä\nestämässä.\n\nMonesti onnistui noiden silmittömästi ryntääväin murtautua gepidien\nrivien läpi ja paeta edelleen etelää kohti.\n\nSillä tavoin sukeutui siellä täällä pikku kahakkoja yksityisten\nhunnien tai kokonaisten hunniryhmäin ja germaanien välillä. Mutta\nvaaratta jälkimmäisille. Sillä epätoivoisilta hunneilta puuttui sekä\ntaistelutarkoitusta että taistelun johtoa. Takaa tunkeutuvat ajoivat\nheidät gepidien keihäisiin ja tulivat lävistetyiksi, niin että miltei\nyksinomaan hunneja, ei germaaneja, kaatui tässä sekasortoisessa\nottelussa.\n\nMutta turhaan pyrkivät Wisigast, Daghar ja heidän pari seuralaistaan\nkeskustan eteläpuolelta torin poikki koilliseen kulmaan, jossa\nIldikon puutorni kohosi. Liian paljon oli heidän ja tuon\nkadunkulmauksen välillä sekaisin ratsain ja jalan pakenevia, tiheään\nsulloutuneita hunnijoukkoja, irrallisia hevosia, jotka olivat\nmenettäneet ratsastajansa, naisia ja lapsia.\n\nHuonolla menestyksellä pyrkiessään tunkeutumaan eteenpäin -- aika\nmonta hunnia, jotka eivät kyllin nopeaan väistäneet, hän pisti\nlyhyellä keihäällään maahan -- piti Daghar alati silmällä kattoa,\njosta hänen armaansa korkea hahmo näkyi selvään. Neito oli koettanut\nmoneen otteeseen turhaan avata talon ovea, ennenkuin torilla kasvavan\nmelun herättämä tuska ja levottomuus oli ajanut hänet kiipeämään\nportaiden virkaa toimittavia tikapuita myöten katolle katsomaan alas\nympärilleen. Sillä samoinkuin ainoa, ulkopuolelta suljettu ovi,\nsamoin oli talon ikkunaluukut lujasti teljetty ulkoapäin salvoilla.\n\nVähitellen pääsi Daghar kuitenkin tunkeutumaan likemmäksi taloa,\nkiitos hänen vihaisten iskujensa, sill'aikaa kun kuningas Ardarik\npiti gepidinsä suljettuna ryhmänä Khelkhalin varalta, joka nyt\noli hiljakseen saanut kerätyksi ympärilleen sellaisen joukon\nhunneja, ettei enää näyttänyt mahdottomalta, että he voivat ryhtyä\nhyökkäämään. Gepidi oli siten varuillaan ja valmiina taisteluun.\n\nYht'äkkiä parahti kuningas Wisigast: \"Voi, Daghar! Katso ylös! Hän on\nhukassa! Katolla! Katso sinne! Hunni!\"\n\nDagharilta keskeytyi eteenpäintunkeutuminen ja hän katsoi ylös.\n\n\"Dzengisitz!\" hän ähkyi. \"Painivat!\"\n\nPeloittavin sivalluksin hän raivasi itselleen tietä vihollisten\ntaajain joukkojen läpi. Mutta niin vähän kuin näistä olikin vastusta\nhänen aseilleen, hänen epätoivolleen, hänen oli kuitenkin pakko\nmyöntää itselleen, että vaikka tie taloon olisi ollut aivan avoin,\nei hän olisi voinut enää saapua ajoissa ylös katolle pelastamaan\ntyttöä tämän ja hunnihirviön epätasaisesta ottelusta. Mutta kostaa\nhän tahtoi rakastettunsa puolesta! Ja vihan vimmoissa hän käytteli\nkeihästään ja miekkaansa.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nVaatteet riekaleina, keihäs poikkitaitettuna, ruoska katkenneena oli\nDzengisitz ponnistamalla viimeisetkin voimansa saanut kohottaudutuksi\nmaasta makaamasta ja päässyt seisoalleen hevosten ja ihmisten jalkain\nsekaan. Joukko häntä tallanneiden kavioiden ja jalkain tekemiä\npuristushaavoja tuotti hänelle kipua. Verta valui noronaan hänen\nkasvoilleen; terävä okakannus oli viiltänyt hänen oikean poskensa\nhalki ylhäältä alas asti. Hän oli aina ollut hunnilaisrumuuden valio;\nnyt, loassa kieriskeltyään, runneltuna ja vaatteet revittyinä, veren\ntahraamana, vimmattu mutta voimaton raivo julmettuneissa piirteissään\nhän näytti helvetistä karanneelta paholaiselta.\n\nTosin hän nyt seisoi jaloillaan; mutta hetken verran hän vielä\nhorjahteli, hänen voimansa oli epätoivoinen ponnistelu, kuolemantuska\nja hänen haavainsa kivut kuluttanut loppuun, ja hän pysyttelihen\njalkeilla pitämällä kiinni vieressä ontuvan mielettömän hevosen\nharjasta, hän nojautui sen kuvetta vasten, hän sulki silmänsä, hän\nhaukkoi ilmaa.\n\nJo uhkasi häntä taas vaara joutua uuden ryöpsähtävän hunniaallon\nmaahan paiskattavaksi tai sen mukana laahattavaksi.\n\nMutta etumaiset tunsivat hänet ja kaikin voimin pidättivät\njäljestätunkeutuvia hetkisen: \"Se on kuninkaanpoika. Dsengisitz!\nHaavoittuneena! Pysähtykää! Älkää puristako häntä!\"\n\nSelkäpuolelta sillä hetkellä näin suojattuna hän kokosi kaikki\nvoimansa, loi silmäyksen katolle, jonne Ildiko oli taanoin\nilmaantunut, kääntyi pohjoista kohti ja pyrki taloon.\n\nLeveä parvi pakenevia hunneja -- niitä tunki takaa, etelästä käsin\nDaghar tieltään -- erotti hänet, lännestä pohjoiseen pyrkivän,\npäämäärästään.\n\n\"Päästäkää minut tästä läpi\", hän sanoi läähättäen käheällä äänellä.\n\"Päästäkää minut läpi, miehet! Minä _pyydän_ teitä. Kuuletteko?\nDzengisitz _pyytää_!\"\n\nNiin hirvittävä intohimo loimusi näistä sanoista, että likinnä\nolijat, jotka ne kuulivat, niiden satuttamina väistivät ja sysäsivät\nvierusmiehiäänkin syrjään.\n\n\"Dzengisitz pyytää! Sitä ei ole tapahtunut!\"\n\n\"Tilaa, tilaa herran pojalle!\"\n\n\"Mitä tahdot, herra?\"\n\n\"Paetako, sinäkin?\"\n\n\"En: kostaa!\" sähähti hän, sysäsi hajalle viimeisen ohuen\npakolaisrivin, joka erotti hänet kulmatalosta, tempaisi käyrän\ntikarin vyöstä ja paiskautui ovea vasten. Mutta se oli suljettu ja\nsangen luja. Se seikka oli tähän asti Ildikon pelastanut.\n\nSillä monien hunnien päähän, heidän rientäessään pakomatkallaan hänen\nvankilansa ohi, oli kuitenkin, vaikka he kaikin voimin pyrkivätkin\ntiehensä, juolahtanut aikomus rangaista herran murhaajaa, joka\nhupsunrohkeasti vielä julkisesti kerskui teollaan, kostaa herran\nkuolema. Vartijat, jotka oli asetettu ovelle, olivat jo heti\nhunnien hajaannuksen alussa lähteneet itsekin käpälämäkeen tai\ntempautuneet pakenijain mukaan. Mutta vahditon ovi oli ulkoapäin sekä\nrautasalvoilla että avaimella suljettu, ja vartija, jonka huostassa\navain oli, oli samoin kuin toisetkin hävinnyt.\n\nNiin olivat hunnit koettaneet turhaan rynnätä äkkiä sisään ja\nviipymiseen siinä kellään ei ollut aikaa.\n\nDzengisitz tapasi rautasalvan jo sellaisten sisäänpyrkijäin syrjään\nvetämänä. Mutta hurjan kirouksen päästäen hän huomasi, että oven\ntammiliitokset olivat liian vahvat ja paksut, jotta ne olisi voinut\njalalla potkaista säpäleiksi. Turhaan hän koetti lukkoakin avata\nkäsin, tikarilla ja polvin.\n\n\"Piilu! Kirves! Talollinen kultaa kirveestä!\"\n\n\"Tästä saat kirveen, Dzengisitz\", huusi ohikiitävä hunni, tempaisten\nsotakirveensä asevyöstä, ja heitti sen prinssille, joka sieppasi sen\nnokkelasti käteensä.\n\n\"Vai niin, minä opetan sinut pakenemaan, koira!\" riehahti hän, juoksi\nmiehen perästä ja halkaisi yhdellä huitaisulla häneltä takaraivon.\n\nJo hän seisoi ovella ja hakkasi lukkoa.\n\nNiin lujaan hän löi, että jyske kuului parkuvain naisten hälinän ja\nmiesten huutojen yli ja tunkeutui läheisiin taloihinkin selvään.\n\nVastapäisessä kulmatalossa -- se oli niin ikään ulkopuolelta lujasti\nteljetty ja vahdit sen edustalta kadonneet -- kuunteli ja tähyili\nmaakerroksessa mies, kasvot painettuina kahden hirren väliseen\nhataraan saumaan, noita kajahtelevia iskuja ja tuota vihaapuhkuvaa\nhakkaajaa. Mutta äkkiä ne tutkivat silmät hävisivät.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\n\nSillävälin oli neito korkealta paikaltaan huomannut rohkeiden\nsanainsa suunnattomat vaikutukset, ylpeys ja ilo, mutta myös\nsäikähdys mielessään.\n\nHän kuuli hunnien epätoivoisen ulvonnan, näki heidän hajaantumisensa,\nottelunsa keskenään ja germaaneja vastaan. Hän tunsi myös -- ah,\nniin kaukana olevan! -- rakastettunsa, isän, hän näki, miten\nnämä voimallisesti mutta vitkaan menestyen pyrkivät tunkeutumaan\nlähemmäksi häntä, näki heidän aseidensa välkähtelevän, monen hunnin\nsuistuvan. Mutta kovin vähän he pääsivät eteenpäin.\n\nKoko se valtava, peloittava näytelmä, jonka loppupäätöksen\ntäytyi ratkaista hänenkin kohtalonsa, piti häntä äärimmäisessä\njännityksessä. Kumartuneena tasakaton kaiteiden yli hän ei pannut\nmerkille, että nuoli, määränään murhaajan rankaiseminen ja paon\nvilskeessä vauhkoilevan ratsun selästä epävarmasti tähdätty, väliin\niski hänen viereensä aitauksen puuaineeseen.\n\nHän ei tullut mitään ajatelleeksi niistä kirveeniskuista, jotka\nkylläkin selvään kuuluivat alhaalta hänen korviinsa. Hänen katseensa\nkohdistui tuonne avoimeen paikkaan, ei kulmatornin sivukadun oveen.\n\nMutta nyt tapasi hänen korvaansa hänen oma nimensä. Kovaan se\nhuudettiin lähimmän talon tasakatolta -- sivukadun tuolta puolen --,\nniin kovaan, että kuului torin melun ja noiden kirveeniskujen läpi.\n\n\"Ildiko! Ildiko! Hän ottaa sinut hengiltä! Pakene katolta kellariin,\npiilottaudu! Hän saattaa olla siellä heti paikalla!\"\n\nHän kääntyi sinnepäin, mistä huuto kuului, ja näki vastapäätä\nsivukadun kulmassa olevan puutornin katolla miehen, jonka erotti\nhänestä koko kujan leveys, huutavan ja viittaavan hänelle.\n\n\"Ellak! Sinä täällä!\" vastasi neito. \"Mitä tahdot?\" \"Älä kysy!\nPiilottaudu. Liian pitkä matka!\" Hän mittasi etäisyyttä harkitsevin\nkatsein. \"Minä en voi hypätä yli! Hän surmaa sinut!\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Veljeni! Dzengisitz! Hän murtaa tuolla alhaalla ovea. Kiiruhtaa\nportaita ylös. Voi! Siinä hän on jo.\"\n\nJa todellakin työntäytyi siitä kapeasta aukosta, joka vei ylimmästä\nkerroksesta puutornin tasakatolle, näkyviin hunnin kauhea, verinen,\nraivosta vääntynyt naama.\n\nKirveen hän oli jättänyt rikkomaansa oveen, pitkää puukkoaan hän piti\nhampaidensa välissä, sillä molempia käsiään hän tarvitsi kiivetessään\nsitä nopeammin ylös portaina käytettyjen tikapuiden astuimia myöten.\n\nKuninkaantytär oli paljon uljaampi kuin tytöt yleensä, mutta nyt,\ntuon nähdessään, hän säikähdyksissään päästi hätähuudon. Tuokion\nhän ajatteli hypätä katolta kadulle -- kunhan ei vain joutuisi tuon\nkäsiin! Hän katsoi alas; hänen päätänsä huimasi. Hurjan korkea oli\ntorni -- hyppäys olisi kuolemanhyppäys.\n\nHän aikoi -- sillä vastarinnan ajatuksesta ja pelastuksen toivosta ei\nhän nytkään luopunut! - heittäytyä hirviötä vastaan, estää häneltä\npääsyn tuosta vain miehen levyisestä kattoluukusta. Hän kääntyi\nsinnepäin: voi, liian myöhään!\n\nDzengisitz seisoi jo katolla. Hetken aikaa hän mittaili häntä\nkiiluvilla silmillään niinkuin susi ennenkuin se tekee surmaavan\nloikkauksen metsäkauriin kurkkuun.\n\n\"Daghar!\" huusi neito. \"Daghar! Apuun!\"\n\n\"Niin, paru päälle\", pilkkasi hän käheällä äänellä, kohottaen\npuukon. \"Turhaan sinä huudat! Voi sinua, suurimman miehen murhaaja!\nValitettavasti ei ole aikaa kiusata sinua niinkuin ansaitsisit,\nkiduttaa sielusi värähtelevästä ruumiistasi irti. Mutta elää et sinä\nsaa. Sinun pitää...\"\n\nSilloin tyttö epätoivon rohkeudella karkasi häntä vastaan.\n\nNeito oli vahva ja uskalias.\n\nUsein hän oli tarttunut vastustelevaa nautaa sarviin ja taivuttanut\nsen kuuliaiseksi. Hän ei aikonut kaatua hunnin kädestä vastarintaa\ntekemättä. Hän puolusti henkeään.\n\nMolemmin käsin hän takertui vihollisen kohotettuun oikeaan käteen,\njossa puukko oli -- varjellen, ettei hän päässyt sillä pistämään,\nvarjellen myös, ettei hän saanut siirretyksi asetta vasempaan käteen.\nJa kaikin voiminsa hän työnsi häntä takaperin kattoluukkua kohti.\n\nHetken seisoi hunni pökerryksissä, odottamattoman vastarinnan\nyllättämänä. Mutta vain hetken! Pian pääsi miehen ylivoima näkyviin.\nVapaaksijääneellä vasemmalla kädellään hän puristi tyttöä kaulasta ja\ntyönsi häntä, kaikesta vastustelusta huolimatta, edellään tasakaton\nalempaa aitaa kohti etelään päin. Sillä kohtaa hän voi, hänen täytyi\nehdottomasti saada hänet voitetuksi, heti kun tyttö ei enää voisi\nväistyä. Puukkoa ollenkaan käyttämättä tarvitsi hunnin vain syöstä\nhänet takaperin katon yli alas.\n\nNeito tunsi jo, vaikka olikin pannut epätoivon vimmalla vastaan,\naskel askeleelta lykkäytyvänsä taaksepäin ja kaiteiden puisen\nrintanojan kinnerkoukuissaan, jo alkoi höltyä hänen otteensa hunnin\noikeasta kädestä, jo painoi tämä hänen yläruumistaan taaksepäin\nkaiteiden yli. Hänen tajuntansa rupesi sekaantumaan. \"Auta, Frigga!\"\nhän huusi vielä...\n\nSilloin tapasi kamppailevain korvaan alhaalta torilta ja etenkin\nsivukujan puolelta sellainen sadoista kurkuista lähtevä parkaisu\n-- niin ytimiin asti tunkeva säikähdyksen ja hämmästyksen kiljaisu\n--, että molemmat sävähtivät. Dzengisitz hellitti uhrinsa kaulan,\nriuhtaisi mahtavalla tempaisulla oikean kätensä tytön otteesta ja\nhypähti taaksepäin, kuunnellen ja väijyen.\n\nSamassa hetkessä hyppäsi heidän takanaan ulkopuolelta päin kaiteen\nyli katolle mies. Se oli Ellak.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\n\nHän oli Ildikon kuolema silmäinsä edessä uskaltanut, tehdä\nepätoivoisen hypyn katolta toiselle. Kujalla ja torilla olevan väen\nkiljaisu oli seurannut sitä. Se näytti toivottomalta, hirveältä,\nmutta onnistui. Lujalle otti: vain parista tuumasta siinä oli\nkysymys; kurotetun vasemman kätensä sormilla -- murskatun oikean\nkäden tynkää ei hän voinut käyttää -- hän tavoitti rintasuojan\nristikkoon, kouraisi kiinni ja piteli itseään riipuksissa, kunnes\nsai alaruumiinsa vedetyksi perästä, ja pannen oikean kyynärpäänsä\nrintanojan toiselle puolelle keikautti itsensä yli. Tosin hän siinä\njoutui kierimään tuolla tasaisella katolla, mutta hän kavahti heti\npystyyn ja juoksi Dzengisitzin ja tytön väliin.\n\n\"Pakene, Ildiko!\" hän huusi. \"Tikapuita myöten alas. Teikäläiset ovat\nlähellä! Daghar...\"\n\nMutta salamannopeasti Dzengisitz loikkasi takaperin kattoluukulle\nasettuen sen eteen. Hän kohotti uhkaavasti tikariaan.\n\n\"Kurja, kirottu gootti! Suojelet isäsi murhaajaa? Hyvä on! Nyt saatte\nmolemmat...\"\n\n\"Tuomittava hän on, ei murhattava.\"\n\nJa hän heittäytyi Dzengisitziä vastaan, kävi kiinni hänen\nkäsivarteensa ja koetti vetää häntä kattoluukulta poispäin, jotta\npääsy tulisi Ildikolle vapaaksi.\n\nTodellakin: jännittämällä kaikki voimansa hänen onnistui kiskoa tuo\nraivoisa mies kolmen askelen verran pois aukosta.\n\n\"Pakene, Ildiko!\" huusi hän vielä kerran.\n\nTämä juoksi joutuin taistelevain ohi luukulle.\n\nMolemmin käsin hän kokosi avaran hameensa, kyyristyi, työnsi jalkansa\nluukun neliskulmaiseen aukkoon, tavoitti tikapuut ja laskihen\nliukumaan niitä myöten, käyttämättä yksityisiä puolia, vaan pidellen\nmolemmin käsin pystysuorista kaiteista ja siten laskien mäkeä.\n\nHän seisoi jo ylimmän kerroksen lattialla.\n\nSilloin kuului ylhäältä katolta raskas kumahdus.\n\nHeti senjälkeen tulla huristi Dzengisitz, verinen puukko kädessään,\nyltään verissä, tikapuita alas.\n\n\"Kuolleena koira makaa! Sinä seuraat häntä!\" karjaisi hunni ja\nsieppasi hänen pitkistä huimailtavista hiuksistaan kiinni, juuri\nkun hän oli saanut jalkansa seuraavaan kerrokseen vieväin leveiden\nportaiden ensimmäiselle askelmalle.\n\nTyttö parkaisi kovaan, päässä tuntuvasta kivusta ja kuolemanpelosta.\nHän luuli jo tuntevansa veitsen niskassaan, hän sulki silmänsä,\nvalmistautuen kuolemaan. \"Daghar!\" huusi hän vielä.\n\n\"Tässä minä olen!\" kajahti häntä vastaan alempaa portailta. Samassa\nhän tunsi tukkansa pääsevän irti, kuuli juuri takaansa kamalan\nkiljahduksen. Hän aukaisi silmänsä: hänen vieressään seisoi\nDaghar. Hän katsahti ympärilleen, hänen takanaan maassa lojui\nhenkihieverissään hunni sätkien käsin ja jaloin, heittokeihäs\nrinnassa.\n\nSilloin menetti kovin koeteltu tyttö aistiensa kyvyn: tajuttomana hän\nvaipui armaansa syliin.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\n\nKun Daghar suudelmista taas tajuntaan heränneen neidon kera astui\ntalon ovesta ulos, hän kohtasi kuningas Wisigastin seuralaisineen,\njotka ajoivat hunnien tähteitä edellään.\n\nYhdessä riensivät pelastuneet eteläpuolelle suurta toria kuningas\nArdarikin luo. He tapasivat hänet keskustelemasta Khelkhalin kanssa.\n\nMolemmat johtomiehet olivat astuneet esiin soturiensa etumaisesta\nrivistä.\n\nArdarik nojasi vasemmalla käsivarrellaan rinnankorkuiseen kilpeensä,\nhänen kypärinsä levällään olevat kotkansiivet varjostivat hänen\nkasvojaan. Oikean käsivartensa hän oli kietonut keihään ympärille.\nNiin hän seisoi siinä, ylväänä, pystypäisenä, korkeana sankarihahmona\nja kuninkaallisena. Hän viittasi Wisigastia ja Dagharia asettumaan\nhänen rinnalleen Gerwaltin viereen.\n\nHeidän edessään seisoi Khelkhal koristelemattomissa, jopa kehnoissa\nvanhahunnilaisissa hevosennahkapukimissaan, avopäin, ja hänen\npitkät, ohuet harmaat hapsensa roikkuivat takkuisina veltosti hänen\nolkapäillään. Hän nojasi itseään miehenkorkuiseen hunnilaisjouseensa,\njonka katkennut jänne heilui tuulessa. Verta tihkui hänen kaulastaan,\nnuoli oli häntä hipaissut. Hänen vartalonsa oli kumarassa, hän\nnäytti elinytimiltään murtuneen, vanha pää oli painuksissa rinnalla,\nikäänkuin kuolemaan asti väsyneenä. Kyynelet, ne katkerat, kuumina\npolttavat kyynelet, jotka vain kypsyneen miehen silmä tuntee,\nvaluivat kahtena suurena pisarana hitaasti parrattomain laihain\nposkien yli ja sekaantuivat harvassa leukaparrassa hänen haavansa\nvereen.\n\nHänen silmänsä tuijottivat maahan, hän karttoi kohtaamasta\ngermaanilaiskuninkaan vakaata, voitonvarmaa katsetta. Voimakkaalla,\nmutta levollisella hillityllä äänellä kuningas puhui hunnien kieltä,\nniin kovaan, että Khelkhalin soturienkin täytyi se kuulla ja ymmärtää:\n\n\"Sinä uskollinen mies siis huomaat: moite, että olisin ollut uskoton,\nei tapaa minua; ainoastaan vainajalle olen vannonut enkä senjälkeen\nole häntä vastaan miekkaani nostanut, mutta mikään ei sido minua\nhänen poikiinsa. Niin, teidänkin on pakko, hunnilaiset miehet,\nhavaita: senjälkeen kun pelästys, jonka meidän jumalamme lähettivät\nteidän sekaanne -- he haastoivat tuon ihanan neidon suun kautta --\"\n\n\"Murhaajan!\" viskasi Khelkhal siihen väliin, luoden vihaisen katseen\nIldikoon.\n\n\"Ei, hätävarjelijan, joka oli totisessa hädässä, perin pohjin\noikeassa! Sen jälkeen kun meidän jumalamme Ildikon totuuttarakastavan\nsuun kautta ovat puhaltaneet hajalle hurjaan pakoon monet tuhannet\nteikäläiset -- sinä, urhoollinen Khelkhal, ja ne harvat, jotka\nvielä seisovat takanasi, te ette pystyisi meitä torjumaan, jos\nme tahtoisimme karata teidän päällenne -- kohta on jalkaväkenä\ntäällä, kahdeksan täyttä tuhatta! -- ja syöstä hallitsijanne ylvään\nhautapatsaan kumoon.\"\n\n\"Uskallapa, koetapa!\" uhkasi Khelkhal synkästi, epätoivoisesti. \"Me\npeitämme joka tuuman siitä ruumiillamme.\"\n\n\"Olkoon se kaukana meistä! Minä kunnioitan teidän uskollisuuttanne,\nkunnioitan myös vainajaa. Emme etsi kostoa, vaan vapautta.\"\n\nHän toisti nämä sanat gootin kielellä.\n\n\"Vapautta! Vapautta!\" huusivat riemuiten hänen takanaan soturit.\n\n\"Sentähden kuule ehdotukseni. Mieletön oli vaatimuksesi, jonka näiden\nneuvottelujen alussa teit -- että minun tulisi luovuttaa sinulle\nkuningas Wisigast, Ildiko ja Daghar ja palkkioksi saisin vapaasti\nlähteä tieheni. Luovuttaa ne, joiden pelastamiseksi olen pannut\nalttiiksi oman ja ratsumiesten! hengen! Sillä kannalla eivät enää ole\nasiat meidän kesken. Nouda vapautetut asein, jos mielesi tekee saada\nheidät jälleen haltuusi.\"\n\nKhelkhal voihki. Hän heitti aran silmäyksen epäröiviin hunneihinsa.\n\n\"Päinvastoin hyväksy, mitä minä -- puhtaasta kiitoksesta vainajaa\nkohtaan! -- sinulle tarjoan. Me emme hyökkää teidän kimppuunne,\nme lähdemme rauhassa. Mutta kaikkien leirissä olevain germaanien,\nnaisten samoinkuin miesten, jotka _tahtovat_, tulee saada seurata\nmeitä kotiinsa. Te hunnit jääkää -- meidän ahdistamattamme -- ja\nsurkaa herraanne, surkaa valtakuntanne kukistumista. Mutta Attilan\nmonille sadoille pojille viekää tämä tervehdys:\n\n\"Valamer, amalungi, ja Ardarik, Wotanin jälkeläinen, ja Wisigast,\nruugi, ja Dagomuth, skiiri, ja Fara, herulien kuningas, ja Hildiwalt,\nturkilingi, ja Helmikis, longobardi, ja Hariogais, markomannien\nkuningas, ja Sido, kvaadien kuningas, ja Gerwalt ja Hortari,\nalemannit, ja Irnfried, tyyrinkiläinen, ja Arpo, khatti, ja Markomer\nja Sunno, rannikkofrankit -- kaikkien näiden kansain kuninkaat tahi\nkreivit, me olemme päättäneet, yhtyneet ja vannoneet, ettemme enää\nhunnien iestä kanna.\"\n\n\"Me\", vastasi Khelkhal uhkaavasti, \"pakotamme teidät kuin karanneet\norjat kuuliaisuuteen jälleen tahi kaadumme!\"\n\n\"Niinpä kaadut sitten, vanhus, sinä ja kaikki Attilan pojat. Jumalat\nantakoot teistä ja meistä verisen tuomionsa surmaansuistavassa\nkansaintaistelussa. He ratkaiskoot, kenelle maailma on kuuluva:\nAttilan pojilleko vai Asgardhin pojille! Ja määrätkäämme nyt\nkansamme vanhaa sankaritapaa seuraten sen suuren ottelun aika\nja paikka. Neljään kuukauteen te voitte, me voimme koota kaikki\nkansamme. Pannoniassa juoksee kaunis joki -- Netadiksi sitä sanotaan\n-- leveiden kenttäin halki; komea taistelutanner. Sinne kutsun\nminä sinut ja kaikki Attilan pojat ja kaikkien hunnien sotavoimat\ntaisteluun. Päteekö?\"\n\n\"Pätee!\" vastasi Khelkhal lujasti, oikaisten vartalonsa suoraksi.\n\nHän viittasi hunneilleen. Nämä lähettivät airuita kaikille leirin\nkujille ilmoittaen germaaneille, että he saavat valita, jäävätkö vai\nlähtevätkö Ardarikin kanssa pois. Kuninkaaseen kääntyen hän aloitti\njälleen: \"Lähtekää pois tästä pyhästä paikasta, tämän suuren vainajan\ntyköä, jota teidän läsnäolonne häpäisee.\"\n\n\"Me menemme!\" huudahti Daghar. \"Mutta näkemiin neljäksi kuukaudeksi!\nSilloin Netadin laineet vierivät verisinä. Silloin palatkaa takaisin\npäivännousumaiden aroille, mistä tulittekin. Silloin luhistuu hunnien\nvaltius, silloin tulee maailma vapaaksi!\"\n\n\"Vapaus, vapaus!\" kajahti kaukaa leirikujilta, joissa Khelkhalin\nsanomaa kuulutettiin.\n\nSilloin astui Ildiko isänsä ja rakastettunsa viereen, kohotti,\nkasvoissaan vieno puna, kauniin päänsä heidän puoleensa ja kuiskasi\nheille jotakin.\n\nMolemmat nyökäyttivät päätään myöntävästi ja kuningas Wisigast\naloitti: \"Khelkhal, paitsi germaaneja, jotka tahtovat seurata meitä\nelämään, vaadimme sinulta vielä yhden kuolleen: Ellakin. Hän kaatui\nlapseni puolesta, kaatui hunnin puukosta. Hänen ruumistaan älköön\nteidän kostonne häväiskö. Me viemme hänet muassamme...\"\n\n\"Ja me kasaamme\", puuttui Daghar puheeseen, \"hänelle,\namalunginvesalle, hautakummun vanhan goottilaistavan mukaan.\"\n\nKhelkhal nyökäytti päätään myönnytykseksi. \"Ei hän eläessään kuulunut\nmeihin\", hän virkkoi jurosti, \"älköön kuoltuaankaan kuuluko meille.\nOttakaa hänet, se epäröijä.\"\n\nDaghar kävi itse nyt muutamain muiden kanssa noutamassa Ellakin\nruumiin katolta, ja se pantiin kantopaareille.\n\nHunnit vetäytyivät äänettöminä, heittäen gepideihin synkkiä mutta\nalakuloisia katseita, takaisin teltalle ja ympäröivät sen taajaan.\nViimeinen, mitä Ardarik, joka antoi lähtökäskyn, hunneista näki,\noli Khelkhalin laiha hahmo. Se lyyhistyi kokoon teltan edustalle\nrakennusten salvoksen ylimmälle portaalle.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\n\nGepidit lähtivät nyt ottaen Ellakin ruumiin mukaansa liikkeelle\nleirin eteläistä porttia kohden. Siellä he asettuivat odottamaan joka\npuolelta tulvehtivia germaaneja. Iloinen vapautusviesti keräsi heitä\nsinne taajoin parvin, miehiä, naisia ja lapsia, ratsain, jalan ja\nvankkureissa, tavarat vankkureihin ja kärryihin sälytettyinä ja ajaen\nedellään nautaeläimiään.\n\nNiitä oli monta tuhatta. He olivat olleet täällä toiset pitemmän,\ntoiset lyhyemmän ajan panttivankeina, vangiksi joutuneina, anojina,\nsyyttäjinä tai syytettyinä, mutta myös pääkaupungin vakinaisena\nvarusväkenä ja asukkaina.\n\nMeni hyvän aikaa ennenkuin gepidien airuet, jotka torveen puhaltaen\nratsastivat ristiin rastiin kaikki avaran leirin kujat ja\nkehoittivat kaikkia germaaneja lähtemään matkaan, olivat palanneet\nja ilmoittivat, ettei missään ollut enää yhtään ainoaa germaania, ei\nmiestä eikä naista -- ketään ei ollut jäänyt.\n\nVihdoin saivat ruhtinaat tuon pitkän, monipäisen jonon järjestetyksi,\nja se lähti eteläportista käsin liikkeelle.\n\nAurinko, joka oli koko pitkän kesäpäivän vain silloin tällöin päässyt\npilkistämään näkyviin paksujen usvapilvien takaa, tunkihen nyt, vähän\nennen mailleenpainumistaan, voitokkaana sameiden verhojen, synkeän\nharmauden läpi. Sen säteet lankesivat melkein vaakasuoraan tuon\nleveän tien päälle valaisten kuin tultahehkuvalla kullalla marssivain\ngermaanien kypärit, keihäiden kärjet, rautapaidat ja kilvet.\n\nKuningas Ardarik pysäytti eteläportin ulkopuolella mahtavan\nsotaratsunsa toisten johtajain rinnalle. Hän heitti vielä silmäyksen\nleiriin. \"Katsokaa\", huudahti hän, \"mitä punaista tuolla nyt\nloimahtaa?\"\n\n\"Ja sen päällä\", virkkoi Daghar, \"leijuu musta savu! Kuin suunnaton\nsurulippu!\"\n\n\"Kuulkaa\", kysyi Gerwalt, \"mitä ne ulvovat? Sitä parkua!\"\n\nMuudan vapautetuista germaaneista oli Ardarikin ensi huudahduksella\nkiivennyt portin vieressä kasvavaan korkeaan poppeliin.\n\n\"Oi herra\", huusi hän nyt sieltä, \"kamalaa näytelmää!\"\n\n\"Mitä ne tekevät?\"\n\n\"Teltta! Kuolinteltta! Koko peijaispaikka aarteineen! Ovat\nsytyttäneet sen tuleen! Se loimuaa ilmi liekeissä! Ja voi kauheaa!\"\n\n\"Mitä näkyy?\"\n\n\"Heittelevät ihmisiä, elävältä, liekkeihin! Minä näen sen selvään.\nTunnenkin viskatut! Ne ovat ne orjat, jotka rakensivat teltan, jotka\nsalvoivat puuosat.\"\n\nKauhun valloissa laskeutui mies alas puusta.\n\n\"Minä ymmärrän heidät\", virkkoi kuningas Wisigast. \"He aavistavat,\nettä heidän on ennen pitkää pakko lähteä maasta, ja ylväs\nkuninkaankaupunki jää suojattomaksi ja autioksi. Silloin ei saa\nkukaan enää tietää, missä Attila makaa haudattuna, kukaan ei hänen\ntomuaan häiritse penkoessaan hänen aarteitaan. Tule, rakas tytär!\"\nHän kehoitti häntä nousemaan ratsulle, joka oli valmiiksi satuloitu.\n\nMutta ujosti Ildiko meni rakastettunsa luo, joka juuri otti eräältä\nseuralaiseltaan tämän vankilasta tuoman harpun.\n\nNeito ojensi kätensä, tuijotti siihen ja kuiskasi: \"Voi, Daghar, eikö\ntämä käsi kammota sinua? Se on tehnyt murhan.\"\n\nIntomielisesti tarttui nuorukainen kapeaan käteen ja suuteli hellästi\nsen pitkiä valkeita sormia.\n\n\"Tämä käsikö?\" hän huudahti. \"Jumalattaren kätenä minä sitä\nkunnioitan! Frigga itse on sitä väkevöittänyt ja johdattanut.\"\n\nJa hän näpäytti harpun kieliä ja lauloi:\n\n    Terve teille, te urhot kultakutrit,\n    kunnon gootit ja keihäskelvot gepidit!\n    Terve, te germaanein suvun suuren jälkeenjääneet!\n    Raikuos riemu ja kaikuos harpun kieli:\n    Vaipui vihdoin kansojen kauhu,\n    Attila, julma jumalanvitsa!\n    Ei häntä surmannut säilä, ei keihäs;\n    ei, vaan yljältä yöllä,\n    kurjalta käärmeeltä polki pään\n    vihitty vaimo, tuo uljas impi,\n    kostaen kansojen kärsimykset,\n    itselleen ikikunnian voittain.\n    -- Harpun sävelet soikaa, soikaa!\n    Terve sä morsio maire,\n    terve, sa säihkyväsilmä, sa sankaritar satusorja!\n    Ildiko, kaikkein kaunein,\n    terve, sa urhea, terve!\n\nJa sadat, tuhannet toistivat ojentaen kätensä tuota korkeaa hahmoa\nkohden, joka kainona painoi kauniin päänsä armaansa kaulalle:\n\n    Ildiko, kaikkein kaunein,\n    terve, sa urhea, terve!\n\n\n\n"]