[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJ-e7IiDgIKiqdBGLqoXucOgnHwKcr1_BL8WbLfOR0XI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},103,"Kertoelmia ja kuvauksia","Reijonen, Juho",1855,1924,"103-reijonen-juho-kertoelmia-ja-kuvauksia","103__Reijonen_Juho__Kertoelmia_ja_kuvauksia",null,"novelli",[],[],"fi",1885,113989,725077,false,16120,[22,23],"Finnish fiction","Short stories, Finnish",[25],"Short Stories","\"Kertoelmia ja kuvauksia\" by Juho Heikki Reijonen is a collection of stories likely written in the late 19th century. The book delves into various aspects of life, weaving together snippets of personal experiences, social commentary, and character sketches that give insight into the author's world. The opening chapters introduce several key characters, including a young boy and his father, as well as the enigmatic figure known as Uuron Kössi.  The opening of the collection presents nostalgic vignettes from the narrator's childhood, exploring themes of innocence and friendship. The narrator reflects on the past, recounting interactions with notable figures like his godfather, Heikki Korhonen, and the local church leaders. As he navigates childhood misunderstandings and social dynamics, he also hints at deeper societal issues and the complexities of adulthood that lie ahead. The narrative is rich in detail, allowing readers to feel the warmth of familiarity while hinting at the larger stories waiting to unfold in the subsequent chapters. (This is an automatically generated summary.)",[],360,"Novellikokoelma sisältää kymmeniä lyhyitä kertomuksia ja arjen kuvauksia 1800-luvun lopun Suomesta. Tekstit käsittelevät kansanelämää, maaseudun ihmiskohtaloita ja kirjailijan omia muistoja muun muassa Savon ja Karjalan seuduilta.","Juho Reijosen 'Kertoelmia ja kuvauksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 103. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen yhteistyössä Projekti\nLönnrotin kanssa.","KERTOELMIA JA KUVAUKSIA\n\nKirj.\n\nJuho Reijonen\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1900.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimmäiset ystäväni\nUuron Kössi\nLohdutus\nMikä siihen oli syynä\nMaisteriko vai kirkkoherra\nSokea Pietari\nKaaperin kosinta\nYhtymys\nYstävykset\nTyttö\nTuulivaaralaiset\nHuonona aikana\nMuistelma Savosta\nKoskelan ukko\nAinoa rakkauteni\nVihkimäkengät\nMerkilliset miehet\nKymmenniekka\nAsiamies\nJuhanuksena\nSynkeän Matin juttu\nSurma-Olli\nVeljekset\nKosto\nKilpa-ajot Wanulassa\nRäätäli Kalle\nIisakin romaani\nKumisevanmäen mökki\nPappilassa\nYleinen suru\nVierasmies\nHerrasmies\nVaimon kuoltua\nMiksi Jaakko muutti\nHävytön teko\nPielinen. I Syksyllä\n    \"    II Keväällä\nNälkävuonna\nEräs talvipäivä merellä\nSuomenlahti\nPetri\nPaksulan parikunta\nJunassa\n\n\n\n\n\nENSIMMÄISET YSTÄVÄNI.\n\n\nOn jo noin parikymmentä vuotta kulunut siitä, kuin aloin eroittaa\nkummini Heikki Korhosen muista ihmisistä. Silloin lienen vielä ollut\naivan pieni, koska minulla ei vielä siihen aikaan ollut omaa\npäänpeitettäkään, vaan käytin piika Tiinan kanssa yhteisiä. Kuitenkin\noli minulla jo aivan oma, mielestäni hyvin kaunis, sinikukkainen ja\nVenäjän karttuunista tehty koltti, joka juhlatilaisuuksissa pantiin\npäälleni. Arkipäivinä, kun sinikukkainen kolttini riippui vaatekaapin\nnaulassa, kävin puettuna miten milloinkin sattui.\n\nIsäni oli leskimies ja minä hänen ainoa poikansa. Enimmiten oli minulla\ntapana leikkiä ypö-yksinäni pappilan pellon pientarella, jolle isäni\nmökki oli rakennettu, tahi myöskin niiden neljän tuuhean pihlajan alla,\njotka kasvoivat lammin rannalla, sillä minulla, niinkuin jo sanoin, ei\nollut omaa päänpeitettä, jonka vuoksi olin lakkaamatta muiden kylän\npoikien pilkan esineenä, jos milloin heidän seurassaan uskalsin\nnäyttäytyä. Noilla yksinäisillä leikkitantereillani taas olin yleiseen\nsuosittu; mehiläiset, perhoset, valko- ja puna-apilaat tunsivat minut\nja kohtelivat minua ystävällisesti, niinkuin minäkin heitä -- siellä ei\nkukaan tehnyt minusta pilkkaa.\n\nIsäni oli harvoin kotona, sillä hänen elinkeinonansa oli pienen kaupan\npito. Hän osti pitäjäläisiltä voita, talia, lintuja ja muuta sellaista,\njoita sitte vei kaukaisiin kaupunkeihin. Niistä toi hän tullessaan\npitäjään lukuisalle herrasväelle kahvia, sokeria, Hollannin palttinaa,\nsiirappia ynnä muuta; ja karttuunia, verkaa, \"ruunihuiveja\", Kurkijoen\npiiskoja ja minkä mitäkin tarviskalua piti hän aina varalla\ntalonpoikaiselle väestölle. Rettigin vaakunaa, \"bruna prima\"- ja\n\"medelfina\"-sikareja löytyi myös talossa käräjä-herrojen varalla, joita\nminä en lukenut herrasväkeen kuuluviksi, kun he niin usein muuttelivat\nasuinpaikkaa; eikähän muut olleet herrasväkeä kuin meidän\n\"Herrassöötinki\", Kruununvouti -- sukuisin Kamreeri -- Levälahden\nherrasväki, jonka talon herraa yleiseen sanottiin \"Insinööriksi\", sekä\nTohtori, ison- ja pienen pappilan ja Vallesmannin joukot; se oli\nmielestäni ihan selvää. Herrasväkenä tosin pidin Henkikirjurin ja\nKanttorinkin joukkoja, mutta niille en rohjennut antaa lisäyssanaa\n\"meidän\". sillä ne asuivat kaukana, missä lienevät asuneetkaan parin\npeninkulman päässä; enkä heitä nähnyt muulloin kuin kirkossa, johon ani\nharvoin pääsin. Tiinalla, jonka huostaan kasvatukseni kokonaan oli\nuskottu, oli näet yhtä vähän halua kirkonkäymiseen kuin minullakin --\npääverhoni tähden.\n\nIsäni siihen sijaan kävi sangen usein kirkossa, kun vain milloin sattui\nsunnuntaina kotoisalla olemaan, vaan hänen kanssaan en koskaan päässyt\nsinne, enkä tahtonutkaan, sillä isäni kirkossa olo-ajat olivat ainoat\ntilaisuudet, jolloin sain nauttia ruuninkarvaisen Pollen seuraa.\nMuulloin aina piti tuo suuri herra isäni seuran parempana kuin meidän\nvarsinaisten kotona-olijoiden: Torstikin, Naskin, Mirrin, Mustin,\nTiinan ja minun, vaan kirkkoon hän ei koskaan lähtenyt.\n\nKerran lauvantai-aamuna tulivat Polle ja isäni kotiin pitkältä matkalta\nja sinä päivänä lisääntyi ensimmäisten ystävieni luku kahdella. Seikka\noli seuraava. Isäni neuvoi minulle tarkkaan Kamreerin talon ja käski\nminun mennä ilmoittamaan Kamreerin papalle tulleensa jo kotiin. Tuon\nvanhan herran tunsin jo vanhastaan, sillä hän oli pitkä, suora ja uljas\nvanhus, jollaisia en usein jälestäpäinkään ole nähnyt. Minulla oli myös\nheikko aavistus hänen olevan hyvän miehen ja kerran löytäväni hänessä\nhyvän ystävän, vaikka sitä en voinut selviin ajatuksiin pukea.\n\nPian seisoimme, Musti ja minä, vanhan herran huoneessa. Minä seisoin\noven suussa, huivi näpissä, mutta Musti ei enää ollut niin ujo, sillä\nhän oli vanhempi minua, vaan rohkeasti kävi peremmä ja aivan käskemättä\nistahti vanhan herran kirjoituspöydän eteen. Siinä hän hyvän aikaa\nkatseli kirjoittavaa vanhaa herraa, sitte taas minua ja niin aina\nvuorotellen meitä molempia. Se viisas Musti teki niinkuin suurten\nherrojen palvelijat, nimittäin ilmoitti talon isännälle läsnä-oloni,\nmutta kun minä en vielä siihen aikaan käyttänyt käyntikortteja, täytyi\nMustin nykäistä isäntää housun lahkeesta. Näin sai Musti vanhan herran\nviimein huomaamaan hänelle nyt saapuneen vieraita.\n\nTervehdykseksi Mustille lausui vanha herra: \"syyti!\" jota seurasi\npotkahdus. Musti pakeni minun turviini ja vanhan herran silmät\nseurasivat tarkkaan uskollisen toverini liikkeitä, kunnes huomasivat\nminut.\n\n\"Hyvää päivää.\"\n\n\"Jumal' antakoon, lapseni! Kenenkä tyttö sinä olet?\"\n\n\"Tyttö!\" tuo sana loukkasi minua kovasti ja ajoi veren päähäni, jonka\nvuoksi minä aloin sopertaa: \"en -- en --\"\n\n\"Jaha, vai Engström'in, vai jo te käytte kerjuulla, vai jo te käytte\nkerjuulla, hm! No kummako se, kummako se, isä juo, äiti on kivuloinen\n-- vaimo parka -- lapsiraukat\", tuumaili vanha herra puoli-ääneen.\n\nPääni kävi pyörälle ja minä taaskin sopertamaan:\n\n\"I-sä käski minun --\"\n\n\"Hyvä, hyvä, minä annan hänelle työtä\", ja hän veti sänkynsä alta\nrikkonaiset saappaansa, jotka pisti käteeni ja sanoi: \"vie nuo isällesi\nja käske panna niihin överkapat.\"\n\nMinä otin kengät vastaan ja melkein vapisten jatkoin keskustelua: \"isä\nkäski sanoa olevansa jo kotona.\"\n\n\"Kotona, käskikö hän sanoa olevansa jo kotona?\"\n\n\"Käski\", vastasin minä ja silmäilin rukoilevasti Mustia, että hän\nvahvistaisi sanojeni totuuden.\n\n\"Vai käski sanoa olevansa kotona -- hm -- mitä hän sillä lienee\ntarkoittanut -- hm -- minä tulen itse paikalla sinne -- hm! Onko hän\nselvä?\" kysyi vanha herra.\n\nMinä en ymmärtänyt tuota kysymystä laisinkaan ja vastasin: \"en tiedä.\"\n\n\"No, huutaako hän, kirooko hän, tuliko hän yksin kotiin?\" kyseli\nvanhus.\n\nMinä, iloisena, kun taaskin käsitin hänen kysymyksensä, toimitin: \"ei,\nPollen kanssa ne tulivat yhdessä;\" ensimmäiset kysymykset jäivät\nvastaamatta.\n\n\"Mitä, Pollen kanssa, kukas se Polle sitte on?\"\n\n\"Se on -- se on se meidän Polle.\"\n\n\"Sinä olet hupsu, tyttö parka; kummako se, kummako se, hän pieksää\nlapsiraukkansa vielä kuolijaaksi\", ja hän otti pöytälaatikostansa ison\nhopearahan ja lisäsi: \"pidä sinä itse tämä tahi anna pikemmin\näidillesi, vaan älä suinkaan näytä isällesi.\"\n\nTuosta puheesta en taaskaan ymmärtänyt mitään, sillä eihän minulla enää\nollutkaan äitiä, vaan kuitenkin tyytyväisenä hopearahaani lähdin,\nkengät kainalossa, tallustamaan kotiani kohti.\n\nSiellä aivan oikein ilmoitin vanhan herran itsensä luvanneen tulla\npaikalla ja jo ennakolta lähettäneen saappaansa koppaan pantavaksi.\nRahasta en isälleni virkkanut mitään. Yhtäkkiä juolahti mieleeni\najatus: mitä, jos vanha herra luulikin Tiinan äidikseni ja siis on\nminun tuo kaunis, kiiltävä kolikko annettava \"pikemmin\" Tiinalle. Isäni\nei ymmärtänyt kenkäseikasta niin poloisen pölähtävää, vaan tuumaili\nvanhan herran kyllä itsensä selittävän sen meille tultuaan. Tiina\nsiihen sijaan käsitti vallan hyvin vanhan herran tarkoituksen, kun\nminä, niin pian kuin mahdollista tahi \"pikemmin\" kuin tavallisesti,\ntoimitin kolikkoni hänen laihaan kouraansa ja hän heitti sen arkkunsa\npohjalle niin että kilahti. \"Jumala siunatkoon sitä hyvää herraa!\"\nkuulin hänen lausuvan ja sille tielleen rahani jäi, enkä sitä sen\nkoommin ole enää koskaan nähnyt.\n\nVanha herrapa ei tullutkaan, ja iltapuoleen samana päivänä otettiin\nminut asiasta tutkinnon alaiseksi. Minä kerroin isälleni laveasti,\noikein juurta jaksaen asian, vaan tullessani raha-pykälään keskeytti\nTiina kertomukseni sanoen: \"valhetta, valhetta kaikki tyyni, ei se ole\nkäynytkään vanhan herran luona, vaan lienee taas ollut juoksentelemassa\nlammin rannalla tahi jossakin muualla.\"\n\nMinulla ei ollut rohkeutta syyttää Tiinaa samallaisesta rikoksesta,\neikä se ollut tarpeenkaan, sillä isäni sanoi: \"Eikö mitä, vaan hän ei\nliene osannut oikein selittää asiaansa -- kirjoittaa minun olisi\npitänytkin.\"\n\nKääntyen minuun jatkoi hän: \"mene muuttamaan puhdas koltti päällesi,\nminä sillä välin kirjoitan kirjeen, jonka saat viedä vanhalle\nherralle.\"\n\nTiina vei minut viereiseen huoneesen, vaan muuttaessaan päälleni toista\npukua näki hän olevan soveliaan tilaisuuden kukistaa minussa asuvan\nvalheellisuuden, -- mietti hetkisen ja kasvoissaan näkyi mikä hirmuinen\ntaistelu hänen sisällänsä riehui. Hän ei voinut masentaa\nrangaistushimoaan ja niin sain kelpo löylytyksen koivun varvulla; en\noikein selvään tiennyt mistä syystä, sillä kurittajani ei koko\nrangaistus-ajalla sanonut muuta kuin: \"vai sinä, vai sinä\". Lopuksi\ntäytyi minun vielä kiittää häntä hyvän-teostaan ja luvata, etten enää\nmilloinkaan tästä lähin valhettelisi. Musti, joka Tiinan mielestä oli\nosallinen rikokseeni, sai samalla mitalla, ja oikein rakkaasta kädestä\nsaikin. Niin olimme taas, Musti ja minä, tarpeellisesti sekä varustetut\nettä evästetyt matkallemme.\n\nMurheellisina alotimme kulkuamme, vaan kun näimme kuinka iloisina\npääskyset kiitelivät ilmassa, kuinka perhoset lentelivät pientarella\nkasvavien kukkien välillä, jotka ystävällisesti nyykyttivät meille\npieniä päitään; kun näimme kuinka västäräkki, riemuissaan viiskuttaen\nlammin rannalla, tyytyväisenä heilutteli pitkää pyrstöänsä, unohtui\nhuolemme, ja mitä parhaimmalla tuulella saavuimme vanhan herran\nasunnolle.\n\n\"Ha, ha, ha!\" -- nauroi vanha herra, luettuansa hänelle tuomamme\nkirjeen. Sitte otti hän minut polvilleen, suuteli otsaani ja kysyi,\nmiksi kävelin huivi päässä. Tuohon en osannut suoraa vastausta antaa,\nvaan ei hän sitä odottanutkaan, kutsui piian, tuotti sisään kahvia ja\nmakeisia, joista sai osansa Mustikin, jonka nyt esittelin vanhalle\nherralle. Vielä näytteli hän minulle kauniita kuviakin, antoipa\nlahjaksikin pienen semmoisen kuvakirjan, jonka kannessa oli naisen\nkuva, iso rysä-hame päällä. Viimein otti hän kiiltonappisen sinisen\ntakkinsa päälleen, pisti isolippaisen lakin päähänsä, ja niin lähdimme\nkäsi kädessä kotiini päin.\n\nMusti hyppeli edellä, ikäänkuin olisi tahtonut mennä jo ennakolta\nilmoittamaan vastaantuleville hämmästyneille kirkkomiehille: \"katsokaas\nmihin kunniaan leikkitoverini on kohonnut; hän se on, joka tuolta\njälestäpäin tulee käsi kädessä vanhan herran kanssa -- kyllä se on hän,\nuskokaa pois, vaikka hänellä onkin huivi päässä, hau, hau\".\n\nSitte riensi se toisten kirkkomiesten luo ja \"hau, hau\", kuului\nlakkaamatta, sillä Mustin mielestä piti tien olla auki, kun perästä\npäin tuli hänen pieni isäntänsä ja vanha herra käsikkäin, \"hau, hau\".\n\nKotiin tultuamme oli siellä vieras, kummini, ja pöydällä oli pieni\nviheriäinen olento. Se oli mielestäni sangen soma. Minä katselin sitä,\nsillaikaa kuin aikaihmiset tervehtivät toisiaan. Mikähän tuo mahtoi\nolla? Minä käännyin Mustiin päin. Se silmäili vuorotellen viheriäistä\nolentoa, vuorotellen minua ja katsoi minuun veitikkamaisesti, juuri\nkuin olisi tiennyt koko tuon olennon elämäkerran ja tarkoituksen, vaan\nei kiusallakaan ilmoittaisi sitä, jollen itse saisi selville. Minä\najattelin pitkin ja poikin, ja yhtäkkiä alan tuumia mielessäni: \"älähän\nmitään, jos se olisikin lakki. Aivan oikein: viheriäinen päällys, mutta\ntupsu päälaella, mustan ja valkean kirjava ranta ja oikein kiiltolippu.\nNiin lakki se on, kuin onkin. Oi jos kellä olisi tuollainen lakki!\"\n\nSilloin herätti kummini minut unelmistani sanomalla: \"Juijo tules nyt\nanna minulle kättä; etpä arvaa mitä sinulle olen tuonut?\"\n\nMielelläni annoin hänelle kättä, sillä kyllä nyt jo tiesin kenelle\nlakki oli aijottu.\n\nSe päivä oli minulle oikea onnen päivä. Yhtenä ainoana päivänä olin\nsaanut kuvakirjan, uuden lakin, kolikon, kahvia, sekä astunut pitkän\nmatkan käsi kädessä vanhan herran kanssa, ja kaupan päälle olin saanut\nvielä opetuksen toden puhumiseen. Tiinalle näytin sekä kuvakirjani että\nuuden lakkini. -- Tuo nainen kirjani kannessa oli aivan Tiinan\nnäköinen, vaan Tiinan hame oli kuin säkki, kuvan hame kuin ruiskeko.\nTiina tavaili: \"K -- sano K-ari-Karrikatur -- tätä en minä osaa lukea,\nse on latinaa, pane kirja talteen, äläkä revi sitä.\" Minä panin kirjan\ntalteen ja riensin muille talon asukkaille näyttelemään lakkiani.\n\nMirri sai vielä samana päivänä monta kertaa nähdä, ettei hänen enää\nsopinut pitää minua vertaisenaan, sillä nyt olin oman lakkini herra.\nNaskille ja Pollelle näytin myös loistoni, mutta kun sitä Torstikille\nmenin näyttämään, ajoi Tiina minut navetasta pois, sillä hän nähtävästi\nkadehti minua siitä, että pääverhoni suhteen olin päässyt yhtä\nitsenäiselle kannalle kuin hänkin. Näin sai Torstikki-parka yhä\nedelleen elää siinä uskossa, että minä vieläkin käytin Tiinan kanssa\nyhteisiä pääverhoja.\n\nSiitä päivin oli minulla kolme elävää ystävää: Vanha herra,\nkummi-Heikki ja Musti, jonka viimemainitun kanssa kristillisesti jaoin\nuuden lakkini tuottaman kunnian ja ilon. He olivat minulle, kukin\nlainsa jälkeen, uskolliset aina kuolemaansa asti. Nyt lepäävät he jo\nkaikki \"maan mustan mullassa\"; mutta tässä on muutamia, heidän ajan\nkuluksi minulle puhelemiansa kertomuksia, joilla he toisinaan\nlyhentivät talven pitkiä iltapuhteita.\n\n\n\n\n\nUURON KÖSSI.\n\n\nLapsena kuulin useampia kertoja mainittavan nimeä: Uuron Kössi. Ihmiset\nyleensä eivät pitäneet häntä oikein viisaana. Minä en muistaakseni\nollut koskaan nähnyt sitä miestä, enkä hänen kanssaan siis ollut\npersoonallisesti tuttukaan. Uuron Kössin viisaus tahi hulluus eivät\nmyöskään liikuttaneet minua hituistakaan, niin että meillä oli\ntoistemme kanssa tekemistä niin vähän kuin suinkin. Minulla ei edes\nollut pienintäkään käsitystä hänen ulkomuodostaankaan, vaikka lapset\ntavallisesti ajatuksissaan luovat jonkunlaisen kuvan siitä henkilöstä\ntahi asiasta, josta usein kuulevat puhuttavan.\n\nUuron Kössi oli siis minulle ihan vieras olento. Kohtalomme satutti\nmeidät kuitenkin kerran yhteen ja siitä päivin säilytti Uuron Kössi\nminut tuoreessa muistissa. Sattui näet niin, että muutamana\nJuhannus-aamuna -- silloin olin juuri päässyt lukioon -- päätin olla\nsangen jalomielinen. Tässä jalomielisyyteni puuskassa ajattelin:\nnyt lähden jalkaisin kirkkoon, että piika Maijakin kerran sopii\nhevoskyytiin. Muistelen myöskin, että ajatuksissani kuvailin siten\nsuovani kirkkomiehille hyvän tilaisuuden ihailla uutta, kiiltonappista\nunivormuani, jonka loistetta minun kärryissä istuessani ainoastaan\nvilahdukselta olisivat nähneet. Niin suoriuduin tielle. Aamu-aurinko\npaistaa hellitteli täydeltä terältä. Mäkisellä maantiellä lainehti\nkirjava kirkkomiesjoukko. Tuolla nousi mäkirinnettä maalatut\nvieteri-kärryt, joissa istui mahtava talonisäntä puettuna uuteen\nverkatakkiin. Täällä kiirehti köyhä mökkiläinen laihaa hevostansa\nhölkkäraviin, etteivät häntäkään kirkosta jättäisi. Joutomiehet\nverkalleen astua lörkyttelivät puhallellen piippu-nysistään paksuja\npalturisavuja ilmaan. Vakava patalakkinen kerettiläinen näytti\nikäänkuin kadehtien katselevan noita solakoita nuoria miehiä, jotka\nkokkapuheillaan tuon tuostakin saattoivat naurun kajahtamaan tyttöjen\nsuusta. Silloin rypistyi kerettiläisen nenä, vaan ripein askelin riensi\nnuorten joukko eteenpäin, tytöt kantaen käsivarrellaan kirkkoröijyjään\nja mustia kenkiään, pojat myöskin paitahihasillaan. Joskus katkesi\nkirkkomiesten jono, vaan kuta lähemmäksi kirkkoa tultiin, sitä\ntiheämmäksi kävi joukkokin. Pitkän-mäen seuduilta aina kirkolle asti\nalkoi tien vieressä vähän väliä näkyä pieniä tyttöparvia. Muuan veti\njalkaansa puhtaat pumpuli-sukat, toinen oli jo ehtinyt pitemmälle ja\npani jo kengänrihmojaan kiinni. Ritolammin rannat olivat täynnä\npyöreävartaloisia tytön-tylleröitä, jotka joko huuhtelivat hikeä\npäivettyneiltä poskusiltaan tahi tiheillä luukammoilla sukivat kesäisen\nauringon vaalentamia kähäriään. Moni tyttö-hupakko salavihkaa kysyi\nmyöskin pyöreältä taskupeililtä neuvoa, miten pää on pidettävä kirkkoon\nastuttaessa ja miten on hymyiltävä sille ja miten sille. Siellä täällä\ntien vieressä laitteli joku vanha muori aamiaista silmäterälleen,\nlapsensa lapselle, leikaten aika viipaleita eväsrieskasta, jolle sitte\nnäin Juhannuksen kunniaksi levitti omasta mielestään oikein paksulta\nkaunista, punakeltaista kesävoita.\n\nSanalla sanoen siinä oli kaunis kesäinen taulu edessäni, mutta vahinko\nvaan, etten sitä joutanut oikein tarkastelemaan, sillä minua tuntui\nikäänkuin hiukkasen hävettävän, kun huomasin kaikkein ihmisten huomion\nolevan kiintyneenä kauniisen univormuuni. Mielelläni suostuinkin\nsentähden loppu-matkaksi nousemaan Kankaalan Pekan kärryihin, joka\nkohteliaasti tarjosi minulle sijan sievän sisarensa Leenan vieressä.\n\nKirkolle ei ollut enempää enää kuin yhden virstan matka, vaan kuitenkin\najaa suhautti Pekka monen hevosmiehen ohitse, sillä niinkuin yleiseen\ntiettiin, oli hänen \"Lintunsa\" pitäjän parhaita juoksijoita.\nJalka-miehiä sivusimme tusinoittain, joista kumminkin ainoastaan yksi\nveti huomioni puoleensa. Hän oli pienenläntä, kumarahartiainen vanhus,\njonka hopeanharmaat tai valkoiset hiukset pitkinä suortuvina valuivat\nalas hartioille. Hänellä oli päällään pitkä, saristunut, sininen takki,\nvyötetty keskeltä lianharmaalla villavyöllä. Kädessään piti vanhus\npaksuröhmyistä käsnäkeppiä. Hänen kasvonsa olivat, niin paljon kuin\nniitä ennätin nähdä, ryppyiset ja syvä-juonteiset.\n\n\"Mikä kesän märäntö tuo on?\" kysäsin minä.\n\n\"Onpahan muuan vanha työmies Uuron kylästä\", vastasi Pekka.\n\n\"Kummallisessa puvussa hän käypi; hänessä taitaa olla vilutauti.\"\n\n\"Eikö mitä, terve hän on kuin lampaan vuona, mutta hän muutoin vaan käy\nturkissa kesät, talvet.\"\n\n\"Sepä kummallinen mies on\", tuumailin minä.\n\n\"Kyllä hän toimastaankin on kummallinen\", myönsi Leena ujosti, \"mutta\nhän ei taida olla oikein viisas.\"\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\" kysäsin taaskin; en niin paljo\nuteliaisuudesta, tahdoinhan vaan sanoa jotakin, saadakseni tuon kauniin\nvieruskumppanini yhtymään pitempiin puheisin kanssani.\n\n\"No, en minä hänen oikeata nimeänsä muista, mutta Uuron Kössiksi häntä\nkylän kesken kutsutaan.\"\n\n\"Vai niin, vai hän se nyt olikin Uuron Kössi, olen minäkin hänestä\nkuullut\", vastasin minä, mutta silloin jo olimme kirkkomäen alla. Pekan\nkortteeritalo oli vähän syrjässä, jonka vuoksi minä tässä, kiitettyäni\nkyydistä, erosin heistä ja läksin hautausmaalle hautakirjoituksia\nlukemaan. Yhden ja toisen vanhan tuttavani oli Tuoni talven kuluessa\nkorjannut ja pienet puuristit osoittivat eläville paikkaa, jossa heidän\nruumiinsa mätänivät. Täällä lepäsivät kaikki, rikkaat ja köyhät,\nhyvässä sovussa rinnakkain, eikä toisella ollut parempi kuin\ntoisellakaan; tomuksi täytyi kaikkein tulla.\n\nVähitellen keräytyi kirkon ympärille väkeä. Jo näin Uuron Kössinkin\nkiirehtivän Herran huoneesen. Mutta hänpä ei mennytkään sinne sisälle,\nvaan istahti portaille ja otti lakki-kulunsa käteensä. Silloin tällöin\nheitti siihen joku kirkkoon menijä kopekan tai puolen, vaan suurta\nsummaa noista almuista ei näyttänyt karttuvan. Tuleepa tuossa verkaan\npuettu pikku poikanulikka, joka mielestään näytti olevan jotakin. Hän\nkeikuttelee päätään, ottaa liivinsä taskusta kellon, katsoo siihen ja\nnäyttää olevan hyvin olevinaan. Jopa huomaa tuo pikku narri Kössinkin.\nSilloin ottaa hän nyrkinkokoisen mukula-kiven ja lähenee kerjäläistä.\nIhmiset väistyvät tämän pienen keikarin tieltä ja kivi lentää Kössin\nlakkiin. Ympärillä seisova joukko rähähtää kohti kulkkuaan nauramaan,\nikäänkuin pojan käytös olisi ollut sekä sopiva että sukkela.\n\nEn tiedä suututtiko pojan kelvoton teko, vaiko joukon hyväksyminen\nminua enemmän; mutta jos olisin ilennyt, olisin minä ruvennut poikaa\nkurittamaan, sillä Kössi itse ei näkynyt koko asiasta olevan\nmilläänkään. Heittihän vaan tyynesti kiven pois ja kysäsi hiljaisesti:\n\"kuka tuo kiven heittäjä oli?\"\n\nJoukko häpesi vähän käytöstään, kun ei Kössi noussutkaan raivoon,\nniinkuin se oli luullut, ja eräs joukosta vastasi: \"se on Aholan Heikki\nYl'kylästä\". Kössi silmäsi poikaa ja siinä ilmestyi enemmän sääliä kuin\nsuuttumusta. Silloin kajahti kirkon kellot. Se oli merkki, että papit\nsaapuivat jo paikalle, ja ihmiset hälvenivät kirkkoon. Minä ajattelin:\n\"kummallinen miespä todellakin tuo Uuron Kössi on!\" ja aloin nousta\nportaita myöten kirkkoon.\n\nKerjäläinen ojensi minullekin lakkiansa, johon minä melkein\nehdottomasti heitin ainoan rahani, hopearuplan.\n\n\"Kiitoksia, nuori herra\", lausui vanhus liikutuksesta värähtelevällä\näänellä. Hän tarttui käteeni, puristi sitä kovasti; katsoi hetkisen\nhyvin kummallisesti silmiini. Hänen silmänsä näyttivät hehkuvan ilosta.\nVielä kerran avasi hän suunsa ja kuiskasi: \"kiitoksia! Nyt se on\ntäytetty!\" Näitä sanoja ei hän näyttänyt lausuvan minulle, vaan\njollekin muulle.\n\nKirkossa asettauduin tavalliselle paikalleni. Kössi riensi myöskin heti\nsisään. Suorempana entistään astui hän halki kirkon ja laskihe alttarin\neteen, käytävän suuhun polvilleen. Hänellä kuului tavallisesti ennen\nolleen tapana istua penkissä, vaan nyt hän oli koko Jumalan palveluksen\najan polvillaan käytävällä. Kaikki kirkossa olijat näyttivät pelkäävän\nhänen tänään tekevän jonkun häiriön. Satoja silmäpareja oli lakkaamatta\nkääntyneinä Kössin puoleen, vaan hän oli niin vajonnut hartauteensa,\nettei huomannut mitään mitä ympärillä tapahtui. Kyyneleitä vuoti Kössin\nsilmistä ja pari kertaa ojensi hän silloin kätensä taivaasen päin, kun\nsaarnamies kehotti seurakuntaa kiittämään Jumalaa kaikesta siitä\nhyvästä, jolla Hän taas maatamme oli siunannut. Sinä Juhannuksena oli\nepäilemättä Uuron Kössi hartain kristitty kotipitäjääni kirkossa.\n\nJälkeenpäin sain kuulla jo Kössin parikymmentä vuotta, jollei\nenemmänkin, joka sunnuntai- ja juhla-päivä istuneen kotipitäjääni\nkirkon portailla kirkkomiehiltä rahaa kerjäämässä. Kankaalan Pekka\narveli, ettei Kössi ollut niin köyhä kuin hän näytti, sillä hän\nkaikista töistään otti aina maksun rahana, vaan ei kukaan ollut nähnyt\nhänen mitään rahalla maksavan. Minä olin alkanut pitää tuosta\nkummallisesta kerjäläisestä, mutta nyt kaduin, että olin antanut niin\npaljon sen mammonan orjan ahneuden tyydyttämiseksi. Uteliaana menin\nsinä kesänä aina samasta ovesta kirkkoon, sillä ainoastaan sillä ovella\nkuului Kössi kerjäävän, eikä koskaan muualla. Kössiä ei enää koskaan\nnähty almua anomassa, paikkansa kirkossa ei milloinkaan ollut tyhjänä.\nSitä ihmettelivät kaikki, vaan ei kukaan tiennyt, mikä Kössin ahneuden\noli tyydyttänyt.\n\nJoku tuntematon hyväntekijä oli muistanut kotipitäjätäni\nsuuriarvoisella lahjalla. Provasti oli näet saanut suuren rahasumman\nsitä varten, että niillä rahoilla perustettaisiin pitäjään lapsille\nkoulu, jossa nuorisolle opetettaisiin \"kristillisyyttä ja hyviä\ntapoja\". Mitään lähempiä määräyksiä ei lahjoittaja ollut tehnyt, paitsi\nsitä, että eräs Heikki Ahonen Ylikylästä saisi siinä koulussa\nmaksuttoman opetuksen. Tästä päättivät kaikki ihmiset, että\nlahjoituksen oli tehnyt tuo paikkakunnassa rikkaudestaan tunnettu\nYlikylän Ahonen, jolle puoli pitäjästä oli velassa. Kummako siis, jos\nseuraavana kesänä kiitolliset seurakuntalaiset oikein miehissä\nkeräytyivät viimeiseen lepo-kammioon saattamaan rusthollari Heikki\nAhosta. Minäkin olin haudalla. -- Samana päivänä haudattiin myös Uuron\nKössi. Hänet pantiin yhteiseen eli niin sanottuun rahvaan hautaan.\nKaikki ihmiset ihmettelivät, miksi provasti hautautti Uuron Kössin\noikein koululla. Minäkin olin kantajana, sillä provasti sanoi niin\nolleen Kössin tahdon. Eukot tuumailivat: \"Kunniallapahan Kössikin\nhautaan pääsi, vaikka hän ei ollut oikein viisas.\"\n\nPitäjään miehet miettivät yhteisillä varoilla hankkia hautakiven Heikki\nAhosen haudalle, vaan provasti epäsi ja sanoi: \"Ei se ollut Ahonen,\njoka teille koulun hankki, vaan sen teitte itse, vaikk'ette sitä\ntienneet, sillä asiamiestänne ette pitäneet oikein viisaana.\"\n\nMinä en myöskään tahdo väittää hänen olleen \"oikein viisaan\", mutta sen\nkumminkin sanon, että löytyy maailmassa monta paljo hullumpaa viisasta.\n\n\n\n\n\nLOHDUTUS.\n\n\nPekka Kilpeläisen mökki oli rakennettu aivan lähelle isoa Rimpisuota,\njoka hetteisestä povestaan puhalteli jäädyttävää hallaa lavealle\nympäristöön -- niin ainakin sanottiin niillä seuduin. Ihmekö siis, jos\nsuurena nälkävuonna 1867 pakkanen oli puhtaaksi pannut Pekankin kaikki\nsekä syys- että suvi-touot, sillä tekihän se silloin tuhojaan\nkaikkiaalla, vieden monessa kohden koko vuodentuloksen, ja vapautti\nsiten viljelijän kaikista puimapuuhista. Petäjän kuorta pureskellen oli\nPekka kumminkin saanut perheensä eheänä yli ankaran talven, ja\nkauniisti vihoitti hänen isohko ruishuuhtansa Keinuvaaran\npäivärinteellä. Asian tuntijat arvelivat tuosta huuhdasta lähtevän\nvähintäänkin viisitoista tynnöriä viljaa, \"jos vaan hallalta säästyy\";\n-- niin hyvin oli Herra sinä vuonna siunannut Pekan työn.\n\nVihantana vielä kuitenkin oli Pekan viljavainio silloin, kuin hänen\nemäntänsä, koko tienoossa hyväsävyiseksi tunnettu eukko Anna-Mari,\nilmoitti miehellensä jotakin, lopettaen ilmoituksensa lausumalla: \"niin\nminä ajattelin, jotta jos sinä menisit kirkolle ja pappilasta pyytäisit\nhiukan joko jyviä tahi jauhoja lainaksi; niin saisin minä sairaana\nollessani syödä selvää leipää.\"\n\nMielellään ei Pekka tosin olisi velkoihin ruvennut, varsinkaan näin\nuutisen rinnassa, vaan kuitenkin mietti hän: \"teukko on oikeassa. Hän\nei sitte viime kesän enempää kuin me muutkaan ole saanut selvää leipää\nedes nähdäkään, on vaan täytynyt pettua peiputtaa; eikähän rukiinen\nleipä liene kovin ylellistä herkkua saunaruoaksi.\" Ja niin hän lähti,\nkun lähtikin, pastorin puheille.\n\nVarsin mielellään pastori antoikin Pekalle viisi leiviskää jauhoja,\nvaikkei hän niin paljoa pyytänytkään; sillä Pekka oli tunnettu\nahkeraksi ja rehelliseksi mieheksi. Tyytyväisenä hän nyt kantoikin\njauhosäkkiä kotiansa kohden, tuumaillen matkalla itsekseen, että hän\nkyllä, \"jos Jumala suo\", ennättää Pertun päiväksi puida rukiinsa ja\nsaada velkansa suoritetuksi, niinkuin puhe oli ollut; \"ja sitte sitä\ntaas saa olla huolettomana, kun on velaton mies\", lisäsi hän\npuoliääneen. Kovin väsyksissä hän oli kotiin saapuessaan, sillä taakka\nyhdessä heinäkuun paahtavan auringon kanssa oli tehnyt parastansa,\nsaadakseen hien virtana valumaan kantajansa otsalta, ja oivallisesti\nonnistunutkin tuossa aikeessaan. Pian unehtui kuitenkin Pekalta\nväsymys, kun hän avatessaan pirttinsä ovea huomasi kätkyeesen\nilmestyneen pari pienoista päätä.\n\n\"No, Anna-Mari! Sukkelaanpa sinä asiasi suoritit ja oikeinhan tällä\nkertaa lahjoitit kaksi työmiestä taloon, sillä luultavasti ne nyt ovat\npoikia?\"\n\n\"Kuinkas muutoin\", ehätti Keinuvaaran vanha Leena sanomaan, \"ja kuinka\nne sitten vielä ovat ihan sinun näköisiäsi!\"\n\nTotta on etteivät kaksoset olleet juuri kenenkään paitsi toistensa\nnäköisiä, vaan kuitenkin näkyi heidän isänsä oikein sydämensä pohjasta\niloitsevan niistä, niinkuin hyvin sopi arvatakin, koska hänellä ei\nennestään ollut yhtään miespuolista perillistä. Pekka näki vanhan\n\"tuudun\" liian ahtaaksi kahdelle noin rotevalle pojalle ja sillä aikaa\nkuin Leena, Anna-Marin äitikummi, lähemmin kertoi kuinka hän,\n\"juurikuin käsketty\", oli sattunut tulemaan ristityttärensä avuksi,\nvalitsi hän orsilta kuivia, kätkyeksi soveliaita lautoja.\n\nSilloin tällöin työtänsä keskeyttäen, katseli isä hymysuin\nrauhallisesti lepääviä lapsukaisiaan ja onnellisen äidin kasvot\nheijastivat samaa, kentiesi vieläkin syvällisempää iloa. Se ja vielä\ntoinenkin päivä kului tyynesti ja hiljaisesti loppuun. Vanha Leena pani\ntaikinan juuren, leipoi selvää leipää ja katsoi muutoinkin taloutta.\nVieläpä jäi hänelle aikaa hoidella sekä lapsia että sairastakin, jossa\ntoimessa hän, niinkuin yleiseen tunnustettiin, olikin erittäin taitava.\nSanalla sanoen, Rimpisuon mökissä olivat kaikki muut iloisia ja\ntyytyväisiä, paitsi pieni Anni, kaksoisten nuorempi sisar. Tämä oli\nalussa veljiensä syntymisestä vähän nyreissään, koska hänen nyt täytyi\nmuuttaa asuinsijansa tuosta rakkaasta kätkyestä vanhemman siskonsa\nsänkyyn. Vähitellen viihtyi toki hankin, kun sai leikkiä hopeaisella\nrintakoristeella, joka aikoinaan oli kuulunut hänen äitinsä\nkihlakalujen joukkoon ja johon oli taidokkaasti piirretty kirjaimet\nI.H.S. Rupesipa Anni jo katselemaan pikku veljiään melkein yhtä\nystävällisillä silmillä kuin uunin korvalla kehräävää harmaata\nkissanpoikastakin. Kuitenkaan ei hän näitä, niinkuin vikisevää\nmirriparkaa, lakkaamatta tahtonut kuljetella ympäri huonetta, vaikka ne\nkyllä, hänen mielestään, olivat tähän maailmaan tulleet ainoastaan\nhänen leikkikaluikseen.\n\nMutta maan päällä ei ole koskaan pysyväistä onnea; sen sai Pekkakin\nennen pitkää havaita. Äiti tuli päivä päivältä heikommaksi, vaikka\nhänen nyt, kun sai syödä selvää leipää, Leena-muorin arvelun mukaan,\nolisi päinvastoin pitänyt \"kostua\". Sitä mukaa kuin äiti heikkoni,\nkävivät kaksoisetkin yhä enemmän ja enemmän kärtyisiksi,\npahajuonisemmiksi; ja tuskinpa olivat he viikkokauden ajan ehtineet\nmaistella elämää, kun Pekka jo sai kuivista laudoistaan ruveta\nvalmistamaan toisenlaista kehtoa, jossa heidät laskettaisiin maan\npoveen.\n\nÄiti oli liiaksi heikko kantamaan niin suurta surua ja eräänä iltana,\nyökasteen nurmeen kohotessa, hän värähtelevällä äänellä lausui\nmiehelleen: \"minä tunnen tämän yön olevan viimeiseni. Käske Mari ja\npieni Anni tänne, että siunaan heitä ennen lähtöäni.\"\n\nKun aurinko aamulla nousi vuorten takaa, valaisivat sen ensi säteet\nAnna-Marin rauhallisia, vaan kalman kalpeita kasvoja; eikä paljoa\nenempää verta näyttänyt olevan vaimovainajansa kylmää kättä puristavan\nPekankaan poskipäillä. Mari, vanhin tyttö, joka jo ymmärsi mitä hän nyt\noli kadottanut, itkeä nyyhkytti hiljakseen pankolla ja Leena-muori,\nhilliten omia kyyneliään, koetti virsikirja kädessään parhaan taitonsa\nmukaan lohduttaa tyttöparkaa. Kuolinvirteen herännyt pieni Annikin,\nenemmän seuran vuoksi kuin todellisesta surusta, yhtyi vuodattamaan\nkyyneliään yhdessä sisarensa kanssa; vaan hänen huolensa haihtui pian,\nkun hän sai pikku mirrin siliteltäväkseen, niin että hän jo hetkisen\nkuluttua mirrineen jatkoi viatonta untansa.\n\nVarhain seuraavan sunnuntain aamuna vanha Rusko, surullisena pitäen\npäätänsä alhaalla, ikäänkuin olisi tietänyt mitä kuormansa sisälsi,\nveti nuo kolme ruumista kirkon kiviaidan viereen, ja vakavana,\nsynkeämielisenä käveli Pekka perässä. Keinuvaaran vanha Leena lasten\nkanssa oli saattoväkenä ja hän milloin kantoi pientä Annia\nkäsivarrellaan, milloin talutti häntä kädestä, lörpötellen lapselle\nkaikenlaista tämän äitivainajasta. Hän kertoi jo vuosikymmeniä sitten\naavistaneensa, ett'ei Anna-Mari, vaikka hän olikin hyvä \"kuin Herran\nenkeli\", tulisi pitkä-ikäiseksi, \"kun hän ristittäessä porasi niin\nhirmuisesti\". -- Vielä puheli muori yhtä ja toista kuolemasta,\nylösnousemisesta ja minkä mistäkin, josta puheesta lapsi ymmärsi yhtä\nvähän kuin kärryissä kuljetettavat kuolleetkaan. Sitä tarkemmin seurasi\nMari, vanhempi orpo, eukon kertomusta, ja tuon tuostakin vettyi tytön\nsilmä, kun hän näki miten kirkas vesihelmi toisensa perästä pihahti\nmuorin silmästä hänen ryppyisille poskilleen.\n\nKirkonmenojen päätyttyä ja ruumisten tultua hautaan olivat kaikki\nkirkkomiehet jättäneet kirkon lähitienoot ja äskeinen väen kihinä niin\nhiljentynyt, että tuulen vienoinen henkäys oli ainoa liikkuja\nkirkkotarhassa, sillä vaimovainajansa haudalla seisova Pekka oli\nliikkumattomana kuin kivi ja tuijotti silmiään rävähdyttämättä vasta\ntäytettyyn hautaan.\n\nMitä kaikkea Pekka tuona katkerana hetkenä ajatteli, ei hän oikein\nitsekään tiennyt; raskas paino vaan tuntui ahdistavan hänen rintaansa.\nSiinä seisoi hän kauan ja hänen silmiensä ohitse kävivät kaikki entiset\nelämänsä päivät. Jotkut niistä hymyilevinä punaposkisina keijukaisina\ntepsuttelivat; toiset taas kärsivän näköisinä, puutteesta vaaleina,\nvaan kuitenkin tyytyväisyydestä loistavilla kasvoilla hiipivät siinä;\nmutta viimein eräs hirviö, puolison kuolinpäivä, kammottavana haamuna\nrautakourillaan likisti häntä. Silloin huokasi hän syvään ja kolkosti\npuhkesi lausumaan: \"oi hauta, mikset minuakin kohtuusi sulkenut?\"\n\nTähän heräsi isänsä sylissä levännyt pieni Annikin ja pudotti kädestään\näitivainajaltaan perimänsä rintakoristeen, jossa oli ne kolme kirjainta\nI.H.S. ja jota Anni ei millään muotoa ollut suostunut kotiin jättämään.\nPekka otti koristeen maasta ylös, ja silloin yht'äkkiä kirkastuivat\nhänen kasvonsa. Huoli haihtui ja melkeinpä iloisena hän jätti haudan\ntietäen nyt, ettei tuo pimeä hauta kätkenytkään hänen rakkaitaan, vaan\nne nyt olivat oikeassa kodossaan, paremmassa maassa. Hyräillen värssyä:\n\n    \"Mun sielun ruumiin' omas on,\n    Its' Herra armas tiedät tuon;\n    Siis omas ota huomahas,\n    En joukkoo julman pelkää taas\",\n\nlähti hän kylään Leena-muorin ja Marin luo; sillä nuo äänettömät\nkirjaimet I.H.S., joilla tarkoitetaan: _Jesus hominum salvator_, olivat\nhäntä lohduttaneet. Usein oli hän ennenkin koettanut niiden merkitystä\nselittää, vaan aina turhaan. Nyt päätti hän niiden merkitsevän:\n_Jeesushan heidät sai_, ja jotakin sinne päin ne todella\nmerkinnevätkin.\n\n\n\n\n\nMIKÄ SIIHEN OLI SYYNÄ.\n\n\nVanhalla herralla oli paljo vieraita, joiden pyynnöstä hän istuessaan\nlämpiävän uunin edessä kertoi: Muutamana kesäisenä aamuna, vähän ennen\nkuin aurinko nousi -- se miekkoinen nouseekin erinomaisen kauniina\nÄmmänkosken rannalla -- vähän ennen sitä oli kaupungissa äärettömän\nhiljaista; koski yksinään valvoi ja olisipa melkein luullut senkin\nhiukan hiljentäneen pauhuansa, ettei tarpeettomasti häiritsisi\nkaupunkilaisten aamu-unta; lyhyesti: kaupungissa vallitsi vieläkin\nsuurempi hiljaisuus kuin tavallisesti.\n\nAurinko nousi ja sen ensimmäiset säteet herättivät uinuksista kauniit\nmetsätähdet, jotka pirteinä karistivat unen jäännöksiä seitsemästä\nsilmästään. Velttona kohotti sininen kissankello päätään ja kyynel\nkiilsi tuon raukan kuvussa, niin vastenmielistä oli hänestä päivän\ntyöhön ryhtyminen. Lähteen reunalla kasvavan koivun oksalla oli leivo\nviettänyt yönsä ja nyt herättyään laskihe se läheiseen ruispeltoon\noikein läheltä nähdäkseen vieläkö maapallomme sinäkin päivänä oli yhtä\nkaunis, kuin eilen hänen levolle ruvetessaan.\n\n\"Mutta voi minua hullua\", ajatteli se, \"laveammaltahan näen maailmaa,\nkun kohoan ylös tuonne pilvien tasalle\", ja sinne kohosikin se. --\nMaailma näytti niin kauniilta, selkineen, virtoineen, kukkineen ja\npienine lehdillä hiipivine hyönteisineen, ettei pieni leivonen enää\njaksanut tunteitaan hillitä, vaan puhkesi raikkaasen riemulauluun.\nSiitäkö, vaiko jostakin muusta lienee möhömahainen kahvipannukin\nherännyt, sitä en tiedä, vaan se on varmaa, että aivan heti sen perästä\nyhtyi sekin äänellänsä auttamaan leivoparkaa ja siten herätti\nleskirouva Kivelinin sievän sisäpiian Annan, joka oli torkahtanut\nistuessaan keittiön uunin vieressä. Annan liikkumisesta heräsi itse\nrouvakin, joka taas nukkui viereisessä huoneessa höyhenpatjoilla, ja\nyöröijy päällään rupesi hän akkunan poskessa sukimaan omia pitkiä\nhiuksiaan.\n\n\"Herrainen aika! Mitä ihmettä! Anna, Anna!\" olivat huudahduksia, jotka\ntunkeutuivat rouvan laihahuulisesta suusta, kun hän oli sattunut\nsilmäilemään kaupungin ainoalle valtakadulle.\n\n\"Anna, eikös tuo ole itse herra pormestari?\"\n\n\"Kyllä se on pormestari, armollinen rouva.\"\n\n\"Mutta mikä siihen on syynä\" -- rouva Kiveliniä tahtoi ruotsi voittaa\n-- \"mikä siihen on syynä, että hän jo nyt on ulkona, eikähän\nSchwarzwaldilainen vielä ole lyönyt viittäkään?\"\n\n\"Sitä minä en tiedä, armollinen rouva.\"\n\n\"Mutta mikä siihen on syynä -- kuulepas Anna! Juokses nyt paikalla\nraatimies ja kauppias Hongelinin luo ja kerro hänelle minulta\nterveisiä, että minä käskin kysymään: mikä siihen on syynä, että herra\npormestari kello viisi minuuttia vaille viisi astui tästä ohitse?\"\n\n\"Kyllä armollinen rouva\", vastasi Anna. Kello viisi oli hän jo\nvalkoinen huivi päässä ja musliinihame päällä kauppias Hongelinin\npuodin portailla. Hongelin oli juuri avannut puotinsa ja helmiletkuinen\npiippu hampaissa hän nyt, nojautuen portaiden käsipuita vasten, nautti\nraitista aamuilmaa.\n\n\"Hyvää huomenta herra raatimies! Armollinen rouva lähetti terveisiä ja\nkäski kysymään: mikä siihen on syynä, että herra pormestari juuri kello\nviittä minuuttia vaille viisi kävi ohitse, armollisen rouvan akkunan\nalatse?\"\n\n\"Itse herra pormestari! Sitä en kuolemakseni tiedä. -- Mutta sanokaa\nrouva Kivelinille terveisiä, että minä puolen tunnin kuluttua lähetän\nhänelle tiedon asiasta.\"\n\nKiiruusti pisti Hongelin puotinsa kiinni ja parin minuutin kuluttua oli\nhän jo juhlapuvussaan ja matkalla herra viskaalin luo.\n\n\"Hyvää huomenta, herra veli! Suo anteeksi veli, että häiritsen näin\nvarhain sinun aamu-untasi, mutta minä tulin vaan tiedustelemaan, mikä\nsiihen on syynä, että herra pormestari ummelleen kello viisi minuuttia\nvaille viisi kulki itsekseen täydessä virkapuvussa leskirouva Kivelinin\nakkunan alatse?\"\n\n\"Herra pormestari? Ja jo kello viisi minuuttia vaille viisi? Sitä en\nJumal'avita tiedä, vaan jotakin se merkinnee; siitä on välttämättömästi\notettava selko. Jos veljellä on aikaa odottaa niin kauan, kuin ennätän\nsaada jotakin päälleni, niin menemme yhdessä raatimies ja kauppias\nSvendelinin luo; hän varmaankin tietää jotakin tähän asiaan.\"\n\nKello viisitoista minuuttia yli viisi astuivat herrat viskaali ja\nkauppias Hongelin, molemmat juhlapuvussa, raatimies ja kauppias\nSvendelinin asuntoon.\n\n\"Hyvää huomenta veli Vialén, hyvää huomenta veli Hongelin! Kylläpä te\ntänä aamuna olette varhain liikkeellä\", lausui raatimies ja kauppias\nSvendelin sisään astuvia tervehtien ja vetäsi samalla housujensa\nvasemman lahkeen jalkaansa.\n\n\"Tulimme vaan kysymään\", selitti viskaali, \"eikö veli tietäisi mikä\nsiihen on syynä, että herra pormestari ummelleen kello viisitoista\nminuuttia vaille viisi, täydessä virkapuvussa, kolmikulmainen hattu\npäässä ja miekka vyöllä käveli juhlallisen näköisenä ja aivan yksinään\nleskirouva Kivelinin akkunan alatse?\"\n\n\"Herra pormestari? Siitä en, lempo vie! tiedä poloisen pölähtävää. Ypö\nyksinään ja kello viisitoista minuuttia vaille viisi. Se, hiisi\nvieköön, merkitsee jotakin! -- Kyllä silloin täytyy olla jotakin\nmerkillistä tekeillä; täytyypä niinkin. -- Ettehän vielä ole ottaneet\naamunaukkua? Hyvä, tuossa on konjakkia ja tuossa vettä; minä sill'aikaa\npistän hännystakin päälleni ja mennään sitte miehissä henkikirjuri ja\nvararaatimies Villgrénin luokse; hänhän tietää kaikki maailman asiat ja\nvarmaan on hän tästäkin selvillä.\"\n\nKello viisikolmatta minuuttia yli viisi astuivat nuo kolme ystävää\nhenkikirjuri ja vararaatimies Villgrénin saliin, jossa mainittu herra,\nmukavassa asennossa nojatuolissaan ja yönuttu päällänsä, parhaillaan\nrouvinensa joi aamukahviaan.\n\n\"No mikäs teidät hyvät ystävät näin aikaiseen tänne ajaa ja kaikki\nkolme juhlapuvussa? Tervetulleet, tervetulleet, vaikka mihin aikaan!\nTehkää hyvin ja istukaa; paina puuta Hongelin. Kuppi kahvia ei\nhaitanne? Selma toimitapas enemmän kuppeja tänne.\"\n\n\"Kiitoksia, kiitoksia!\" lausuivat kaikki vieraat yhteen ääneen. -- \"Me\ntulimme vaan tiedustelemaan, eikö herra veli tietäisi, mikä siihen on\nsyynä, että herra pormestari tänä aamuna ummelleen kello viisikolmatta\nminuuttia vaille viisi, täydessä virkapuvussa, kolmikolkka päässä,\nmiekka vyöllä, Stanislaikka ja pyhä Anna rinnassa, on itkussa suin ja\naivan itseksensä juossut kuin mieletön leskirouva Kivelinin akkunan\nalatse niin, etteivät kantapäät ole jalkoja tavanneet\", virkkoi\nkauppias Svendelin hätäisesti.\n\n\"Mitä kummia! Herra pormestari, sanoitte te? Sepä merkillistä!\nKunniamerkit rinnassa -- ja jo niin varhain. Kyllä tässä piilee jotakin\nja siitä on meidän tavalla tai toisella ottaminen selko. Minulle hän ei\nole virkkanut sanaakaan koko asiasta, enkä minä muiltakaan ole mitään\nmerkillistä kuullut. Mitä ihmettä se merkinnee? -- Eiköhän raatimies ja\nkelloseppä Utriainen tietäisi mitään, vai joko häneltä on kysytty? --\nVai ei; no odottakaapa hyvät ystävät, kunnes ennätän saada virkapuvun\npäälleni -- parasta on olla valmiina, jos jotain tapahtuu--niin mennään\nUtriaiselta tiedustelemaan. -- Selma kultaseni, pidä hetkinen vieraille\nseuraa.\"\n\n\"Me emme olisi tienneet laisinkaan, vaikka vihollinen olisi kaupunkiin\nhyökännyt\", tuumaili rouva, \"olipa hyvä, että te hyvät herrat tulitte\nmeille ilmoittamaan. Minä ja varmaan mieheni myöskin olemme koko\nsydämmestämme siitä teille kiitolliset.\"\n\nRegulaattori-kello Utriaisen työhuoneessa löi juuri kuutta, kun edellä\nmainitut herrat avasivat oven, ja muut tiktakit ympäri seiniä yhtyivät\nyksissä tuumin seuraamaan regulaattorin esimerkkiä. Tuon helinän\nkestäessä huusi henkikirjuri ja vararaatimies Villgrén pienelle\noppipojalle, joka parhaillaan pienellä kellon puhdistusharjalla\nkiilloitti rikkonaisia saappaitaan: \"poika hoi! Missä hornassa\nmestarisi on, vai joko hänkin on mennyt kaupungille kummittelemaan?\"\n\n\"Ei herra henkiherra, ei hän vielä tänä päivänä ole kummitellut.\"\n\n\"Missä hän on, sano paikalla, lurjus -- ei tässä lemmon helinässä tahdo\nomaa ääntänsäkään kuulla!\"\n\n\"Hän nukkuu nyt\", vastasi poika hiljaa, ikäänkuin olisi luullut\näänellään herättävänsä mestarin.\n\n\"Sinä valehtelet, hän on ahkera mies, joka ei enää kello kuuden aikaan\nkiiskiä ongi\", puuttui kauppias Svendelin puheesen.\n\n\"Mutta kuitenkin nukkuu hän nyt\", väitti poika ja veitikkamaisesti\nvilkaisi silmillään tiskin alle.\n\n\"Mene häntä herättämään sitte\", sanoi kauppias Hongelin käskevällä\näänellä.\n\n\"Ei tarvitse mihinkään mennä häntä herättämään\", tuumi poika yhä tiskin\nalle tähystellen. \"Kun hän yöllä tuli kotiin, tappeli hän rouvan kanssa\nja rouva --\"\n\n\"Mitä sinä puhut sen vekkuli\", ärjähti herra viskaali, \"kyllä minä\nsinut opetan; vai puhut sinä niin herrasväestäsi!\" ja käsi ojolla\nriensi hän tiskiä kohti tarttuakseen pojan pörröiseen tukkaan. Silloin,\nikäänkuin jonkun taikavoiman kautta, kohosi tiski asemiltaan ja kaatui\nvasten kauhistunutta viskaalia sellaisella voimalla, että hän puoli\npyörryksissä kellahti mitään pahaa aavistamattoman henkiherran pönäkkää\nvatsaa vastaan. Onneksi ei tiskillä sattunut olemaan muuta kuin yksi\nnyrkinkokoinen herättäjäkello, joka lattialle kirvonneena päästi\nhirmuisen tärinän. Korviaan pidellen herrat ällistyneinä katselivat\ntiskin alta ylös kömpivää miestä, joka ei ollut kukaan muu kuin\nkelloseppä ja raatimies Siimeon Utriainen itse.\n\nRouva, kuultuaan sellaisen melun työhuoneesta, riensi hirmustuneena\novelle. Hän oli vielä aivan paljain jaloin ja ainoastaan tupihameessa\nja huusi vihaisella äänellä: \"joko sinä taaskin!\" -- mutta silloin\nhuomasi hän \"huoneen olevan herroja täynnä\", niinkuin hän itse\njälkeenpäin lausui tuosta merkillisestä tapauksesta räätäli Holapan\nrouvalle kertoessaan.\n\n\"Mi-mi-mikä nyt on hätänä?\" tuumaili kelloseppä silmiään hieroen.\n\nHämillään tuijottelivat herrat toisiinsa, kunnes henkikirjuri viimein\ntointui niin paljo että kykeni kysymään: \"täälläkö teillä onkin tapana\nnukkua; me emme tienneet sitä, suokaa anteeksi?\"\n\n\"Ei, kyllä minä tavallisesti nukun tuolla sisällä, -- vaan käykää hyvät\nherrat sisään; minun täytyy ensin pukeutua.\"\n\n\"Älkää, älkää Herran tähden -- minullakaan ei ole vielä päällä\", kuului\nhuoneesta rouvan nyyhkytyksien keskeyttämä ääni.\n\n\"Jaha, tehkää sitte niin hyvin ja istukaa täällä -- antakaa anteeksi,\nvaan vaimoni ei vielä ole vaatteissaan. Minä eilen illalla istuin\nkestikievarissa tuon uuden, Helsingistä tulleen räätälin luona ja me\nkulautettiin totilasi toisensa perästä niin, että pääni tuntuu vähän\nraskaalta vieläkin. Se on sivistynyt mies tuo räätäli, oikein hieno\nmies; kyllä se Holapalta leivän lopettaa. Pormestarikin kuuluu\nluvanneen tänä päivänä tulla antamaan takin mittaa tuolle uudelle\nräätälille, vaikka raatihuone on nyt Holapan talossa; -- se ei liene\nHolapasta mieleen, jos hän sen sattuu saamaan tietää. -- Tehkää hyvin\nja painakaa puuta, minä olen viidessä minuutissa valmis palvelemaan\nherroja.\"\n\nNiin sanoen riensi kelloseppä sisähuoneesen, josta rouvan nyyhkytystä\nyhä kuului. -- Piika toi heti viina-karahviinin ynnä lasia ja\nkohteliaasti nyykistäen sanoi rouvan pyytäneen \"herrojen olemaan niin\nhyviä\", ja herrat todellakin olivat niin hyviä.\n\nPian oli mestari pukeutunut ja kun hän tuli vieraitansa hoitelemaan,\nalkoi henkikirjuri: \"herra Utriainen! Me olemme oikeastaan tulleet\ntänne tiedustelemaan, ettekö te tietäisi mikä siihen on syynä, että\nherra pormestari tänä aamuna, noin kello viisi minuuttia yli neljä,\ntäydessä virkapuvussa, miekka vyöllä, kolmikulmainen hattu päässä ja\npyhän Stanislain sekä pyhän Annan neljännen luokan ritariston merkit\nvasemmalla puolen rintaa ja kannukset jalassa, on voivotellen ja\nparkuen tavannut kadulla leskirouva Kivelinin sisäpiian Annan ja hänen\nkanssaan kadonnut tietämättömiin -- vai onko heitä sittemmin nähty?\"\nkysyi henkiherra kääntyen muihin tovereihinsa.\n\nHongelin toimitti kyllä nähneensä Annaa, vaan ei herra pormestaria.\n\nHenkikirjuri jatkoi: \"me nyt oikeastaan tulimme kysymään teiltä,\ntietäisittekö kenties te mikä siihen on syynä, sillä me kaikki olemme\nsiitä mitä suurimmassa sielun tuskassa, eikä kukaan kristitty tiedä\nkoko asiasta mitään. Se on kumminkin selvää, että jotakin sen täytyy\nmerkitä, sillä herra pormestari oli juossutkin niin kovaa, että\nleskirouva Kivelin oli siihen kopinaan kesken uniensa herännyt.\"\n\n\"Itse herra pormestari -- nainut mies ja jo niin varhain liikkeellä,\nhyi hittoja! Tietysti piilee siinä joku salaisuus, vaan minä puolestani\nen tiedä siihen asiaan hölyn pölyä. -- Te sanotte, ettei kukaan tiedä\nmitään, mutta selko siitä kumminkin olisi saatava, sillä kuka tietää\nkuinka tärkeä asia se mahtaa olla; ja lyhyesti sanoen: minun\nyksinkertainen mielipiteeni asiasta on se, että meidän raadin jäseninä\nja kaupungin porvareina on asiasta saatava aivan selvä tieto. Eiköhän\nherra tohtori --\"\n\n\"Ettäkö pormestari olisi tullut hulluksi? Sitä en minä usko, hän on\nliian viisas sellaisiin ryhtyäkseen\", keskeytti henkikirjuri talon\nisännän puhetta.\n\n\"Ja paitsi sitä on herra tohtoria eilen illalla haettu Paltamoon, jossa\nherra nimismies on sairastunut\", tiesi viskaali.\n\n\"Mutta\", jatkoi kelloseppä, \"täytyyhän pormestarinnan tahi jonkun muun\nsiellä raatihuoneella tietää jotakin tähän asiaan, menkäämme siis\nmiehissä sinne; se on minun ajatukseni sekä raadin jäsenenä että\nkaupungin porvarina. Minä pistäydyn vaan muuttamassa toisen takin ja\nolen valmis seuraamaan herroja.\"\n\nNyt vihdoinkin oli rouva Utriaiskakin ennättänyt saada vaatteet\npäällensä ja tuli tervehtimään vieraita. \"Voi hyvä isä!\" huudahti hän\nkatsoessaan ulos akkunasta, sillä koko katu niin pitkälle kuin silmä\nkantoi -- rouva Utriaiska oli lyhytnäköinen -- koko katu oli ihmisiä\ntäynnä.\n\nLeskirouva Kivelinistä oli nimittäin tuo puoli tuntia tuntunut pitkältä\nja hän oli lähtenyt hankkimaan tietoja räätäli Holapan rouvalta. Tämä\nei tiennyt koko asiasta mitään ja yks'kaks' olivat molemmat valmiit\nmenemään Kolströmin Regiinan luo. Hän oli tosin kahvia juodessaan\nnähnyt viskaali Vialénin ja kauppias Hongelinin juhlapuvussa astuvan\nohitse, vaan ei tiennyt sen enempää ja oli juuri menemässä\nSavanderskalta kysymään asiaa. Yhdessä lähtivät he nyt kaikki\nSavanderskan luo.\n\nSavanderska, istuessaan avonaisen akkunan vieressä, oli taas nähnyt\nviskaalin, Hongelinin, Svendelinin, henkikirjuri Villgrénin ja paljo\nmuita herroja, kaikki juhlapuvussa, menevän kelloseppä Utriaisen\ntyöhuoneesen ja tuli jo portailla vieraitansa vastaan, sillä hänellä\noli aikomus mennä Kandelinskalta kyselemään \"mitä tuo herrojen paljous\nmerkitsi?\"\n\n\"Ja itse herra pormestari astui jo tänä aamuna varhain meidän akkunamme\nalatse\", säesti leskirouva Kivelin.\n\nVieraat tekivät kokonaisen käännöksen ja niin mentiin Kandelinskan luo.\nRegiina Kolström kyllä teki alussa esteitä, sillä Kandelinska oli\npuhunut hänen juovan sikurikahvia, joka ei ollut totta, vaan hänkin\nlopulta seurasi toisia.\n\nKandelinskan nisupuotiin oli äsken \"vähissä hengin\" juossut kelloseppä\nUtriaisen Karoliina ja kertonut Utriaisen viime yönä lyöneen rouvaansa\nhalolla päähän ja \"nyt tänä aamuna oli herra pormestari nähty kadulla\npuhelevan tuon kauniin Kivelinskan Annan kanssa.\"\n\n\"Herrainen aika, sitä en olisi kuolemakseni tiennyt\", huudahti\nleskirouva Kivelin käyden kalman kalpeaksi.\n\n\"Sitte\", jatkoi Kandelinska, \"sanoi Karoliina heille tulleen paljon\nvieraita, kaupungin herroja ja muita tuntemattomiakin. Ne olivat siellä\njuoneet ja elämöineet, kunnes viimein rupesivat tappelemaan, ja\nUtriaiska parka oli koko ajan sydän sylissä istunut kamarinsa nurkassa\nja itkenyt niin katkerasti, ettei ollut tahtonut vaatteitakaan\npäällensä saada. Vahingossa kuuluu viskaali tuossa tappelun metakassa\nlyöneen kellosepän vasaralla henkiherraa keskelle vatsaa niin pahasti,\nettä henki on vaarassa. Minä lähden paikalla, kun kengän rihmani saan\nkiinni, lohduttamaan Selma-parkaa, joka tuskin vielä tiennee koko\nasiasta mitään.\"\n\n\"Mitäs tohtori on sanonut\", uteli Regiina Kolström, joka oli vanha\npiika, ja niinkuin koko kaupunki tiesi, tohtoriin vähän rakastunut.\n\n\"Tohtori on jo illalla viety Paltamoon nimismies Kelanin luo; ettekö te\nvielä sitäkään tiedä\", sanoi Savanderska hiukan halveksivasti\nRegiinalle.\n\n\"Voi kuitenkin, voi kuitenkin\", valitteli Regiina, \"jos Edvard edes\nolisi kotona, niin ei Villgrén varmaankaan kuolisi -- -- ja hänenkin\nnyt piti sattua pois!\"\n\nYhdessä mentiin nyt \"Selma-parkaa\" lohduttamaan. Paljo ihmisiä\ntavattiin kadulla, joille kerrottiin mitä tiettiin ja jotka taas\nkertoivat mitä he tiesivät.\n\nNiinpä tiesi Olinska pormestarin parhaillaan olevan Kivelinskan Annan\nkanssa pakomatkalla Ruotsiin, \"vaan älkää Jumalan luomat sanoko minun\nsitä kertoneen\", lisäsi hän.\n\nSelma Villgrén saatiin seuraan ja itkien, valitellen astui tuo\nrouvaparvi lisäämään sitä joukkoa, joka jo ennestään seisoi kelloseppä\nUtriaisen talon ympärillä. Sen joukon puheissa oli jo noin kymmenkunta\nhenkeä murhattu silloin kuin nikkari Kempas saapui paikalle. Hän kysyi\nkovalla äänellä: \"mikä siihen on syynä, että kaikki ihmiset juoksevat\ntänne kuin hullut?\"\n\nSilloin avautui Utriaisen työhuoneen ovi ja kadulle ilmestyivät herrat\nraatimiehet viisaan, miettivän näköisenä jokainen ja kaikki\njuhlapuvussa. Ei milloinkaan ennen oltu kaupungin kadulla nähty\nsellaista saattojoukkoa kuin se oli, joka raatimiesten perässä kulki.\nSiinä oli naisia silkkihameissa, toisia yöröijyissä, muutamilla oli\ntoisessa jalassa tohveli, toisessa kenkä ja moni oli avojaloinkin.\nPuolialastomia kaiken ikäisiä lapsia, sekä poikia että tyttöjä,\npuikkelehti aikuisten seassa. Joukkoa oli sangen paljo, sillä kotiin ei\nollut jäänyt paljo ketään muita kuin viisi kapalolasta ja nikkari\nKemppaan äiti.\n\nKun seurue oli saapunut Savanderin talon kohdalle, nähtiin kaksi\nkapalolastakin yhtyvän joukon jatkoksi -- kaupungissa oli kaikkiaan\nseitsemän siihen luokkaan kuuluvaa henkilöä -- ja kolmas osa koko\nkaupungin asukasluvusta oli jo naisten puheissa silloin tapettu. Jos\nsilloin, kun saavuttiin raatihuoneen eteen, isolle torille, joku olisi\nkirjaan pannut kaikki ne henkilöt, jotka joukon puheissa olivat\nkärsineet suurempia tahi pienempiä ruumiillisia vammoja, niin ei koko\nKajaaniin olisi jäänyt terveeksi yhtään sielua, paitsi jo ennen\nmainitun Kemppaan äiti, sillä hän oli kuollut pari päivää ennen,\nvaikkei vielä haudattu.\n\nHenkikirjuri Villgrén valittiin yksimielisesti lähetyskunnaksi, jonka\npiti kansalle tuoda tarkka tieto siitä, \"mikä on syynä kaikkeen tähän\nihmeelliseen menoon\", sanoi Kempas niin kovalla äänellä, että Selma\nVillgrénin oikea korva meni lumpeen. Henkikirjuri meni. Hän tapasi\nportailla rouva pormestarinnan, joka kyyneleet silmissä kertoi tänä\nkirottuna päivänä saaneensa kuulla asioita, joita hän ei koskaan\nunhottaisi. -- Henkikirjuri tapasi itse pormestarinkin, vaan mitä hän\nsiltä oli saanut tietää, sitä hän ei koskaan ilmaissut Selmallensakaan.\n\nPormestari itse astui heti kansajoukon eteen ja lausui juhlallisesti:\n\"jollette te jok'ikinen kynsi nyt paikalla korjaa täältä luitanne, niin\nminä näytän teille millä oikeudella te teette kapinan ja kokoonnutte\nhäiritsemään kaupungin rauhaa. Sanalla sanoen minä tuotan Oulusta\nkasakkia.\"\n\nHongelin ja Svendelin seisoivat häntä lähinnä ja edellinen lausui hyvän\nkaupan toivossa: \"herra pormestari, ei teidän tarvitse Oulusta asti\nniitä tuottaa, sillä minä myyn Rettigin kasakkia markka neljäkymmentä\npenniä naula, eikä sitä helpommalla oululaistenkaan kannata antaa,\nsillä minä tuotan kaikki tupakat, paitsi punaruusun, suoraan Turusta.\"\n\nSvendelin sanoi: \"minä annan teille herra pormestari Helsingin kasakkia\ntehtaan hintaan tahi, jos summissa ostatte, voin vielä antaa kymmenen\nprosenttia hinnan alennustakin.\"\n\nVanha herra vaikeni, otti korilon ja kohensi kekäleitä.\n\nMuuan vieraista kysyi: \"mutta mikäs siihen sitte oikeastaan oli syynä,\nsiihen pormestarin niin varhaiseen liikkeelläoloon?\"\n\n\"Mistä minä sen tietäisin, eihän pormestari sitä sanonut.\"\n\n\"Te ette siis tiedä mitään muuta koko asiasta?\"\n\n\"Tiedänpä niinkin. Minä tiedän, että sinä päivänä syötiin kaupungissa\naamiainen kahta tuntia myöhemmin kuin tavallisesti, ja että pormestari\nheti sen jälkeen sai uuden virkapuvun, ja vielä senkin, että Selma\nVillgrén ei miehensä sanonut enää häntä rakastavan, vaan pitävän\nsalaisuuksia, joita ei ennen 'meidän välillä ollut nimeksikään', sanoi\nhän.\"\n\n\n\n\n\nMAISTERIKO VAI KIRKKOHERRA?\n\n\nOli talvinen päivä, muistaakseni viattomain lasten nimipäivä.\nIlmaa ulkona ei voinut sanoa pakkaseksi, vaan ei se ollut ihan\nvesi-suvikaan, olihan vaan sellainen niiden keskivälillä, että\nkelkkani jalakset takaisivat hiukkasen. Me -- Musti ja minä --\npalasimme mäenlasku-retkeltämme. Musti ei millään muotoa suostunut\nvetämään minua kelkassa, vaikka se tavallisesti oli hänen mielityötään.\nSen vuoksi istahdin tien viereen vähäksi aikaa levähtämään. Musti\nlaskihe rinnalleni hankeen. Hetkisen kuluttua käänsi hän päänsä sivulle\nja katsoen nenävarttansa myöten pitkin tietä sanoi harvakseen minulle:\n\"hau, hau, hau\". Se on niin paljo sanottu kuin: \"tuoltapa pappilasta\npäin tulee nyt joku\".\n\nHeti ajoikin ohitsemme mies, vaalea, kärsivän- ja lempeäluontoisen\nnäköinen mies. Musti tervehti häntä ja hänen valkea häntänsä pää\nliikkui edestakaisin. Minä sitä vastaan katsoa noljotin avossa suin\najajaa, enkä ymmärtänyt edes tervehtiäkään. -- \"Eikö hän tuntenut kuka\nse oli, koska ei nostanut lakkiansakaan\", kysäsi Musti minulta vähän\npilkallisesti.\n\n\"Eikös se ollut kirkkoherra.\" -- \"Kirkkoherra, vai kirkkoherra. Kuka\nsinulle on sanonut sen olevan kirkkoherran\", tuumi Musti umpimielisenä,\nsillä hän usein käytti tätä temppua, uskotellessaan minulle tietävänsä\njostakin asiasta enemmän kuin tiesikään.\n\n\"Vai et sinä tunne kirkkoherraa, ha ha ha! Kyllä sinä, Musti, toisinaan\nolet tuhmansekainen; kaikkihan kirkkoherran tuntevat, ha ha ha\",\nnauroin minä ja pieni sydämeni hyppi ilosta, kun kerrankin olin Mustia\nviisaampi.\n\n\"Vai olen minä tuhmansekainen? Muistapas, herraseni, kumpaanko meistä\nTiina kotona enemmän luottaa\", lausui Musti.\n\nSilloin oli suuni tukossa ja minä, huomaten tässä ei olevan leikin\ntilaa, aloin hieroa sovintoa Mustin kanssa ja kysyin: \"Kukas tuo vieras\nsitten oli?\"\n\n\"Kysy ihmisiltä, kaikkihan kirkkoherran tuntevat\", vastasi toverini\nivallisesti.\n\n\"No, no, Musti, mitä sinä joutavia; ilmanhan minä vaan piloillani\nsanoin häntä kirkkoherraksi.\"\n\n\"Kyllähän minä tiedän nykyisien ihmisten sanovan häntä kirkkoherraksi,\nmutta vanhat olivat viisaampia; ne kutsuivat häntä maisteriksi.\"\n\n\"Maisteriksi, no kaikkiakin, vai maisteriksi, no kukas olisi uskonut\",\npäivittelin minä.\n\n\"Niin, sanos muuta\", vastasi Musti taaskin peloittavan viisaana,\nkatsellen pitkin nenävarttansa.\n\n\"Mutta mikäs se maisteri sitten oikeastaan onkaan?\" kysyin minä\npelästyneenä, sillä minä arvelin siinä olevan jotakin hirmuista.\n\n\"Jaa, sitä en minäkään oikein varmaan voi sanoa, mutta älähän pelkää,\nei siinä kuitenkaan mitään pahaa ole\", lausui Musti, lohduttaen minua.\n\n\"Mutta jos se ei ole mitään häpeällistä, miksi hän ei siis ilmoita\noikeastaan olevansakin maisteri?\"\n\nNyt rykäsi Musti mahtavasti, katsahti varovasti ympärilleen ja melkein\nkuiskuttamalla lausui: \"asian laita on näetsen niin, että\nkirkkoherrassa on jotakin pahaa, jota kaikki pelkäävät. Jos kirkkoherra\nesimerkiksi tulee taloon, pannaan lehmätkin piiloon, ja kirkkoherra se\nnitistääkin vuoden pitkään monta lehmää pitäjäästä. Kirkkoherrassa on\njotakin karhumaista ja siksi hänellä onkin karhun talja rekensä\nperässä. Minä pelkään kaikkia kirkon herroja, suntiosta alkaen\nkirkkoherraan asti. Maisteri sitä vastaan on kaikkien lemmikki, sillä\nmaisterissa on jotakin hyvää, jota kaikki rakastavat.\"\n\n\"Silloinhan minä vasta tunnustaisinkin olevani maisteri\", tuumailin\nminä.\n\n\"Niin ne tekisi muutkin typeräjärkiset, vaan maisteripa onkin viisas\",\nvastasi Musti.\n\n\"Mikäs viisaus siinä sitten olisi?\"\n\n\"Oih kuinka yksinkertainen sinä oletkin, sinulle on kaikki selitettävä\nperinpohjin, ennenkuin sinä ymmärrät. Kuule siis nyt: jos maisteri\ntodellakin sanoisi olevansa maisteri, niin juoksisivat kaikki --\nvarsinkin naisväki -- hänen luonaan, ettei hän saisi rauhaa yöllä eikä\npäivällä. Käsitätkö nyt?\"\n\nMinä myönsin käsittäväni, vaan kysäsin vielä: \"mutta mistä ihmeestä\nsinä Musti tuon kaikki tiedät?\"\n\n\"Kuulehan nyt\", alkoi toveri vakavasti, \"niinkuin tiedät on minun\nkotitaloni oikeastaan isopappila. Siellä olen ensiksi nähnyt päivän\nvalon. Meitä oli kaikkiaan 8 veljestä. Asuinpaikkanamme oli ison tuvan\nnurkka.\n\n\"Tupaan tuli ja siitä lähti lakkaamatta miehiä, joilla oli tyhjiä\nsäkkejä käsivarrellaan. Toiset niistä sanoivat mitan uupuneen pari\nkourallista, toiset sanoivat olleen itsellään vähän päällekkin, 'vaan',\nhuokasivat he, 'kaikki otti, kaikki otti'.\n\n\"Pelolla katselin säkkimies-joukkoa muutoinkin, vaan tuo salaperäinen\npuhe saattoi karvani kauhistuksesta pöyhistymään ja minä nyhjäsin\näitiäni kylkeen, kysyen: 'mitä ne tarkoittivat noilla pitkillä\nsäkeillään?'\n\n\"'Ole vait, hupakko', murisi äitini, sillä hän ei luultavasti tahtonut\nlisätä pelkoani, 'kyllä niitä saat nähdä enemmänkin, ei ne tee mitään\npahaa.'\n\n\"Minä tyynnyin, enkä enää muistanut koko asiaa, kun eräänä päivänä piika\nSike hätäisesti peittää röijynsä hihoilla pyöreät ja palleroiset\nkäsivartensa sanoen: 'Maisteri ja Iida-mamseli tulevat tänne. Kyllä se\ntuo mamseli laverruksillaan vielä saa maisterin pauloihinsa, vaan ei\nhän ansaitseisi niin kunnon miestä, sen minä sanon, vai mitä, Iisakki?'\n\n\"'Eikä miestä minkäänlaista', kuului Iisakin vastaus.\n\n\"Heti aukeni ovi. Maisterin pidellessä ovea auki ja nöyrästi kumartaessa\nastui sisään Iida-mamseli. Maisteri tuli myös ja yhdessä lähenivät he\nvuodettamme. Minua oikein värisytti, katsellessani Iida-mamselin\nkauniisiin silmiin; ne näyttivät niin uhkaavilta.\n\n\"Hellästi otti maisteri meitä yksitellen käsiinsä ja näytteli\nIida-mamselille, joka seisoi loitompana, vasen käsi puuskassa\nsarvenalla, ja joukeasti tähysteli meitä. Juolahtipa viimein\nIida-mamselin mieleen itsensäkin ottaa meitä käsiinsä, ja äkkiä tempasi\nhän varomattomasti pienimmän veljeni niskasta kiinni ja sanoi: 'voi\npikku raukka!' En tiedä lieneekö hän suuttunut 'raukka'-sanasta vai\nlieneekö kohteliaasti aikonut suudella Iida-mamselin kättä, sen vaan\nnäin että sitä se tavoitti suullansa. Tästä säikähtyneenä pudotti hän\nveljeni armottomasti lattialle, sanoen: 'tuota, kun oli sormukseni\nviedä.' Meillä ei vielä silloin tainnut olla hampaiden alkuakaan -- no,\nno, kyllä minulla jo kuitenkin oli vankat hampaat, vaan veljelläni ei\nvielä ollut alkuakaan semmoisiin.\n\n\"Iida-mamseli rinkasi kimakalla äänellä, niinkuin veljenikin, ja riensi\nniinkuin pyssystä ammuttu pellolle ja maisteri kynttä kantta perässä\nlohduttamaan häntä. Hetkisen kuluttua houkuttelivat he äidin pois ja\nsitten tuli sisään kirkkoherra, Iida-mamseli ja maisteri. Kirkkoherra\nhuusi täyttä kurkkua: 'Kaikki järveen, kaikki järveen!'\n\n\"'Säkki päähän ja järveen', säesti Iida-mamseli, ainoastaan maisteri\npuolusti meitä ja sai, kun saikin, heidät taipumaan siihen, että kaksi\nmeistä sai armon. Toinen olin minä, joka olin osannut hankkia itselleni\nvalkean hännän pään, toinen oli ison pappilan nykyinen Rappe, jolla on\nvalkea seppele kaulassa. Sitten tuli säkkimies sisään ja mätti\nsäkkiinsä joka ainoan, jotka tuvassa olivat, paitsi Rappea ja minua,\nenkä heitä sen päivän perästä ole nähnyt, sillä ne vietiin järveen.\"\n\n\"Kirkkoherra, maisteri ja Iida-mamseli myöskin?\" kysäsin minä\nhämmästyneenä.\n\n\"Oi, et sinä ole järkevä, eihän järveen muita viety kuin veljeni. Sinä\net ole järkevä, vaan minä olen ja niin olen ollut nuoruudestani asti,\nniinkuin valkea hännän päänikin osoittaa\", ja sitä tarkasteli\nleikkikumppanini hymyillen.\n\n\"Mutta mihinkäs kirkkoherra, maisteri ja Iida-mamseli joutuivat?\"\nkysäsin taaskin, tietämättä että heikompi astia olisi ensiksi pitänyt\nsanoa.\n\n\"Kirkkoherra kuoli ja kuopattiin, maisteri elää ennellään, ja jos\ntahdot, niin kerron mitä Iida-mamselista tiedän.\"\n\n\"Kerro, kerro, Musti kulta\", vastasin uteliaana.\n\n\"No kuulehan. Muutamia viikkokausia sen jälkeen makasin minä käärössä\npappilan portailla, sillaikaa kuin äiti etsi velivainajiani, sillä hän\nei voinut saada päähänsä heidän jo olevan järvessä mamselin toimesta.\nMinä parhaillaan tutkin, olisinko kauniimpi, jos minullakin olisi\nvalkea kaula, niinkuin Rapella ja Iida-mamselilla, kun yhtäkkiä reki,\nkaksi hevosta edessä, tulla haihattaa minua kohden. Maisteri ja\nIida-mamseli tulivat porstuaan ja minusta näytti kuin Iida-mamseli\nolisi puraissut maisteria nenään, varmaankin näin hänen valkeat\nhampaansa vilahtavan hämärässä. Silloin oli reki jo joutunut portaiden\neteen. Portaille kiirehtivät maisteri ja Iida-mamseli, kirkkoherra ja\nrouva Stiina -- kaikkien kirkkoherrojen rouvien nimi on Stiina. Reestä\nnousi ylös mies, oikein pitkä mies, jolla oli nenän alla pitkät\nvirkakarvat, niinkuin minullakin, ja pienet pyöreät silmänsä hehkuivat\nkuin Mirrin silmät iltasella. Miehellä oli vielä keltainen kaulapanta,\nja olkapäille oli kirjoitettu hänen omistajansa nimi. Sitten menimme\nkaikki yhdessä mylläkässä etuhuoneesen, vaan sieltä ajettiin minut\nkeittiöön, niin etten sillä kertaa enempää saanut nähdä.\n\n\"Lieneeköhän sitten kulunut pari viikkoa, kun eräänä päivänä taas nautin\nruokalepoani salin lattialla. Siinä mietin puraisikohan Iida-mamseli\ntuona iltana maisteria nenään, kun samassa astui sisään piika Sikke ja\nIida-mamseli, 'sillä siinä susi, jossa soihitetaan'. Iida-mamseli käski\nSiken kutsua maisteria omaan huoneesensa, johon hän itse meni.\nSilmänräpäyksen kuluttua astui maisterikin salin läpi Iida-mamselin\nhuoneesen, jättäen oven raolleen.\n\n\"'Mitä nyt, armaani?' kuulin maisterin lausuvan ja sitten en kuullut\nmitään kotvilleen. Tuokion kuluttua astui maisteri huoneesta saliin,\nhorjuen ja vaaleana, jollaisena hän siitä asti aina on ollut, ja\nhuokasi syvään.\n\n\"Minä olin vakuutettu Iida-mamselin tällä kertaa varmaankin puraisseen\nmaisteria, ei nenään, vaan ehkä rintaan, sillä rintaansa maisteri\npiteli; ja odotin vaan milloin säkkimies tulisi Iida-mamselia viemään.\nEi mitään säkkimiestä tullutkaan, vaan kirkkoherra tuli vieraan kanssa,\njolla oli se keltainen kaulapanta, ja rouva Stiina Iida-mamselin\nkanssa, Iida-mamseli juoksi vieraan luo ja olisi tahtonut puraista\nhäntäkin, vaan vieras puristi häntä niin kovasti rintaansa vasten, että\npurematta vieras silloin jäi.\n\n\"Sitten seuraavana iltana tuli paljo muita vieraita ja sinun isäsi tuli\nmyös. Sitten tuotiin minut teille, enkä Iida-mamselista muuta ole\nkuullut sen perästä, vaan veli Rappe sanoi hänestä tulleen\njonkunmoisen, joka ei ole ristinä. Minun vakuutukseni on se, että\nIida-mamseli tuona iltana purasi maisteria, eikä mitään säkkimiestä\ntullut; 'hau, hau, hau'; se on sama kuin: se on totinen tosi.\n\n\"Minä mietin: kummallista kuitenkin on tämän maailman meno, kun toinen\nsaa puraistakin, eikä siitä sen kummempaa seuraa, vaan jos toinen\nyrittääkään sellaista tekemään, ei ole ainoastaan itsensä, vaan koko\nsuvunkin perikato käsissä.\n\n\"'Mitä sinä tuijottelet, etkö jo huomaa että hän on maisteri eikä\nkirkkoherra?' kysyi Musti.\n\n\"Minä nyykäytin päätäni myöntymykseni merkiksi ja Musti lausui itseensä\ntyytyväisenä: 'Siitä näet että olen yhtä viisas kuin vanhakin', vaan\nsilloin tuli piika Tiina meitä hakemaan kotiin. Minä kysyin häneltä:\n'Mikä pappilan Iida-mamselista on tullut?'\n\n\"'Everstinna', vastasi Tiina, josta en tullut hullua viisaammaksi.\"\n\n\n\n\n\nSOKEA PIETARI.\n\n\n\"Minä kerron nyt vaikka siitä pienestä, yksinäisestä mökistä, jonka\nmultiaiset vielä nytkin ovat näkyvissä tuolla Vinkerivaaran läntisellä,\nHuuhtien kylään päin viettävällä rinteellä\", alkoi meidän elättivanhus,\nkun muutamana kesäiltana istuimme Kuhakiven kupeella odottamassa\nsärkien syöntiaikaa.\n\n\"Lapsuuteni aikana oli mökki, niinkuin sen eläjäkin, jo vanha ja\nrapistunut, mutta kuitenkin koristi se koko lailla tuota muutoin vähän\nyksitoikkoista seutua. Siihen sijaan oli näköala mökin lähistöltä sekä\nlavea että vaihteleva, eikä varsin kauneuttakaan vailla.\n\n\"Luoteessa kaareili jylhän kaunis Korpiharju ja koillisesta häämöittivät\nRonkelin-, Hammas- ja Heinävaaran rohkeat piirteet. Näiden liepeillä\nnäkyi monta ruskeareunaista paloa tahi pilkisti sieltä jonkun\nuudistalon pellon tilkareet. Nimellisten ja nimettömien vaarojen ja\nkunnasten välillä päilyi yksi ja toinen metsälampi. Levisipä siellä\nkatsojan eteen aukea Lautiainenkin, joka yhdessä ruohorantaisen\nNurmesjärven kanssa näyttää ikäänkuin solmuna sitovan salomaiden\nvähäiset vedet Pielisen avaroihin selkiin.\n\n\"Ei kirkonkyläkään muuanne näyttänyt niin sievältä kuin juuri Vinkerin\nmökkiin. Olipa oikein hupaista päivän lasketessa mökin portailta\nkatsella, miten auringon viimeiset säteet iloisesti hyppelivät kirkon\njyrkällä katolla ja saattoivat sen ristit niin kauniisti kimeltämään.\nSilloin tuntui katsojasta siltä kuin nuokin äänettömät ristit\ntahtoisivat tavallansa ihmisille viitata tietä taivaasen.\n\n\"Sanalla sanoen, mainitulta paikalta ympäristöä katsellessa oli kuin\nolisi ihaellut kaunista kuvaa taikka tarkastellut isoa, avattua kirjaa,\njonka sisällystä kyllä voi vähäsen aavistaa, vaan eri sanojen\nmerkityksestä ei kuitenkaan täydellistä selkoa saa -- ja omituinen\nkaipauksen tunne täytti rinnan.\n\n\"Mutta, vaikkapa tuo näköala olisi ollut vielä monta vertaa\nviehättävämpi kuin se todella olikaan, ei mökin asukas sen ihanuudesta\nolisi voinut vähintäkään nauttia, sillä hän oli sokea, upposokea\nmiesparka!\n\n\"Nuorempana oli hänkin ollut näkevä ja vieläpä varakkaan Rantalan talon\nisäntänä läheisessä Huuhtien kylässä. Silloin oli hän ollut iloinen,\nhilpeä mies, mutta ajat olivat suuresti muuttuneet ja muuttaneet\nRantalan entisen isännänkin. Kova onni oli hänet karkoittanut tilalta\npois ja 'korottanut Vinkerivaaran ainoaksi asukkaaksi', vanhuksen omin\nsanoin puhuen. Kuitenkaan en ukon koskaan kuullut kohtalonsa\nkurjuudesta sallimusta syyttävän. Päinvastoin piti hän onnettomuutensa\nhyvin ansaittuna rangaistuksena eräästä rikoksesta, johon hän onnensa\npäivinä oli horjahtanut. Kerran oli näet hänenkin elämässään ollut\naika, jolloin hän ei nöyrästi taipunut kohtaloansa kantamaan; vaan\nsilloinpa hän vielä olikin Rantalan upeana isäntänä.\n\n\"Hänen onnensa taivas alkoi pimetä muutamana vuonna, jolloin oli\nerittäin ihana kesä. Elokuun alussa, noin mätäkuun keskipaikoilla\nmuuttuivat ilmat kumminkin sateisiksi. Joka päivä ajeli vinhea tuuli\nmustahtavia pilven riekaleita pitkin taivaan lakea ja virtoina valui\nvettä vasta puolikypsille viljoille. Ikävällä odotettiin poutaa, vaan\nturhaan. Sadetta kesti vaan yhä kestämistään ja sen vuoksi alkoi jo\nruostetta ilmestyä rukiisen. Siihen lisäksi rupesi rokkokin kylässä\nriehumaan.\n\n\"Se löysi tien Rantalaankin eikä eronnut talosta ennenkuin sai Manan\nmajoille siirretyksi talon ainoan pojan, josta hänen vanhempansa olivat\ntoivoneet tukea elämänsä illaksi.\n\n\"Tuo tapaus vaikutti pojan isään syvemmin kuin olisi luullutkaan. Hänen\nmielensä synkistyi syttä mustemmaksi, sillä hän oli poikaansa kiintynyt\nliiallisella rakkaudella. Poikaansa varten oli hän työskennellyt ja\ntoiminut; hänessä oli hän nähnyt itsensä uudestaan elävän ja toivonut\nRantalan talon polvesta polveen tulevan pysymään hänen suvussaan.\nKalman kalpa oli nyt yhdellä ainoalla sivalluksella hävittänyt kaikki\nhänen kauniit toiveensa.\n\n\"Säyseäluontoisempi äiti tyytyi helpommin osaansa. Vieläpä hän\nkunnon vaimon tavoin koetteli silittää kurttuja miehensäkin\notsalta. Siinä puuhassa ei hän kuitenkaan onnistunut, sillä\nuseinkin keskeytti salattua surua osoittava, syvä huokaus kaikki\nhänen lohdutusyrityksensä.\n\n\"Poika saatettiin hautaan ja hänen muistokseen pidettiin muhkeat\nmaahanpaniaiset. -- Sitte rupesi talon elämä jälleen entistä latuansa\nkäymään, vaan syrjäinenkin huomasi pojan kuolon isäntäväkeen jättäneen\npysyväiset merkit. Emännän hivutauti, joka häntä jo vuosikausia oli\nkiusannut, muuttui nyt nähtävästi pahemmaksi, vaikka hän sitä tahtoi\nsalata. Synkkänä pysyivät isännän kasvot ja hän, koko mies, näkyi\nkäyneen äreäksi jöröksi. Vuodentulon toiveetkaan eivät hänelle iloa\ntuottaneet. Elovarat alkoivat vähentyä, eikä uutisesta näkynyt paljo\ntietoa olevan, kun sade ei koko syksynä näyttänyt aikovan lakata.\n\n\"Vihdoinkin viimein kirkastui taivas ja tuli kaivattu pouta; mutta se\ntuli eräänä kolkkona yönä ja pohjosesta päin. Sen kantapäillä kulki\nharmaja halla, tuo öisen poudan ainainen seuralainen, joka hyiseen\npeitteesensä osaa kietoa jokaisen kasvavan kukan ja korren paljoa\ntarkemmin kuin äiti hennon lapsensa voi kapaloida. Sen vuoksi\nseisoivatkin kaikki tähkäpäät seuraavana aamuna auringon noustessa\njäykkinä, vakavina, kuni valkoiseen pansariin puetut soturit, joiden\nhaarniskat heijastavat valon säteitä.\n\n\"Kalpein kasvoin katselivat ihmiset hallan yöllistä hävitystyötä ja\nosoittivat suruansa mikä mitenkin. Muuan huokaili, toinen vuodatti\nkyyneliä, useimmat kuitenkin tyytyivät paljaasen päivittelemiseen ja\niltasella olivat jo unhottaneet koko asian.\n\n\"Rantalan isäntä ei tehnyt sitä eikä tätä noista kolmesta. Hän vain\npuoliääneen mutisi joitakin epäselviä sanoja: 'Vai rupeat sinä nyt\nminua kiusaamaan, hm! -- Enhän minä ole huonompi muita ihmisiä.' -- Ei\nkukaan tiennyt kelle hän noita sanoja puhui, eikä hän itsekään sitä\nilmaissut; -- käskihän vaan väkensä pellolle leikkaamaan, sillä\nkaikissa tapauksissa oli vilja korjattava ja noista hallan panemista\nkahuista koetettava leipää saada, jos mieli talven yli päästä.\nKiirevilkkaan seurasivat muutkin kyläläiset Rantalan isännän\nesimerkkiä, ett'ei toinen yö kaikkia ensimäisen tähteitä ennättäisi\nkorjata.\n\n\"Eräänä aamuna leipoi emäntä Rantalan isossa tuvassa uudisleipää ja\nhänen ainoa, surman säästämä lapsensa tuontuostakin maltittomana\ntiedusteli, eikö hän jo kohta saisi uutista maistaa. Äiti ei luvannut\nantaa, ennenkuin tyttö olisi oppinut 'Herran rukouksen' hyvästi\ntavaamaan. Lapsesta ei tuo näyttänyt varsin mieleen olevan, vaan\nkuitenkin etsi hän käsiinsä punakantisen aapisen ja vei sen isälleen,\njoka ääneti, piippunysä hampaissa, mietteisinsä vaipuneena istui\npenkillä.\n\n\"'Mitä nyt, Enkeli,' kysyi hän, kun tyttö tuli hänen eteensä.\n\n\"Enkeli -- siksi sanottiin tyttöä, vaikka hän kasteessa äiti-kumminsa,\nsiltavoudin matamin, kunniaksi oli saanut nimen Angeelika -- Enkeli\ntoimitti äidin käskeneen hänen ruveta Herran rukousta tavaamaan.\n\n\"'Hyvä; aiota sitte', käski isä.\n\n\"Enkeli totteli ja ryhtyi työhön käsiksi, vaan selvästi näkyi, että\nsamoin isän kuin lapsenkin ajatukset harhailivat kirjasta kaukana.\nTytön ajatukset pyörivät kunnailla ja metsissä, leikeissä ja lampaiden\nvuonissa, joita hänellä tätä nykyä oli kaksi kappaletta nimikkoina.\n\n\"'H-e-r-her, r-a-n-ran, herran; r-u-ru, k-o-ruko, u-s-us, vuonani',\ntavaili tyttö toimessaan ja hyvin viattoman näköisenä.\n\n\"'Vuonani, herrainen aika! Vuonani, Enkeli, miten sinä luet? Pietari,\netkö sinä kuule miten tuo lapsi raukka lukee', huudahteli äiti, joka\npelkäsi tyttönsä nyt jo tehneen synnin Pyhää Henkeä vastaan; sillä hän\noli hieman ahdasmielinen, vaikka muutoin herttainen olento.\n\n\"'Lue uudestaan', käski isä, vaan silloin olivat leivät jo ihan kypset\nja Enkeli sai ajattelemattomuutensa anteeksi tällä kertaa.\nUudisleipääkin annettiin hänelle aika viipale ja sen päälle silitettiin\npaksulta rusokeltaista voita, mutta eipä leipä sittekään tahtonut\ntytölle oikein maistua. Kummako se, kun tuo uudisleipä oli mustaa ja\nkatkeraa kuin piki.\n\n\"Enkeli lykkäsi leipänsä syrjään ja alkoi itkeä tihrata, kun huomasi\npettyneensä toiveissaan uutisen suhteen.\n\n\"'Niin, niin lapsirukka, ei luuloihin ole aina luottamista, eikä kaikki\ntoiveet toteen käy; pane se mieleesi lapseni', lohdutti häntä äitinsä.\n\n\"Sillä välin oli isäntä taas vaipunut mietteisiinsä, jotka hänen\nnyrpeistä kasvonjuonteistaan päättäen eivät mahtaneet kovin hupaisia\nolla. Hän heräsi niistä Enkelin itkuun ja huomasi leipiä pöydällä. Hän\nalkoi niitä lähemmin tarkastella.\n\n\"'Arvasihan sen millaista leipä mokomista jyvistä tulee, kun tähkät\nolivat kokonaan jäähileissä', lausui hän ja tuskan väreet värähtelivät\nhänen kasvoillansa.\n\n\"Enkeli, kun vaistomaisesti huomasi saavansa isältänsä kannatusta, alkoi\nitkeä kahta katkerammin, niinkuin lapset tavallisesti tuollaisissa\ntiloissa tekevät. -- Pietari lohkasi leivästä kappaleen ja haukkasi\nsitä kerran. Pureskeli sitte hetkisen ja kauheasti kiroten sylkäsi\nviimein Jumalan viljan suustaan lattialle.\n\n\"Pietarin sydämen ympärille viime aikoina jähmettynyt kuori oli nyt\nmurtunut, mutta sitä ei ollut sulattanut nöyryyden auringon lempeä\nlämpö, vaan ylpeyden kylmä, kaikki kutistava voima oli siihen saattanut\nrailon halkeamaan. Siksipä olikin sen sirpaleilla terävät reunat, jotka\nviilsivät Pietari-paran sydämeen syvät haavat ja saattoivat hänet\nvimmaan.\n\n\"Raivoissaan tempasi hän pöydältä vielä lämpöisen leivän ja lähätti sen\nsuoraan akkunasta ulos.\n\n\"'Syö itse, kun tuollaista annat. Pitäiskö minun tuollaisella töryllä\nviimeinenkin lapseni vainajaksi saattaa. Syö itse, minä joukkoineni en\nsiihen kuitenkaan koske', sadatteli tuo paatunut mies.\n\n\"'Pietari, Pietari!' huudahteli emäntä sydäntä särkevällä äänellä,\n'johan taivaan vihan kirouksillasi päällemme vedät.' Huolimatta\nvaroituksista antoi Pietari vain suustansa yhä runsaammin herjauksia\nvalua.\n\n\"Silloin tarttui pankolla istuva sokea ruotivaivainenkin puheesen.\nKainaloita sanoja puhui hän herjaajaa vastaan ja lopetti lauseensa\nsanoilla: 'Ennenkuin kuluu kymmenen vuotta, kelpaa sinulle huonompikin\nmuona, vaan tiukassa taitaa silloin eineesi olla. Armoleipä on vieläkin\nkatkerampaa kuin tämä, varsinkin kuin sitä vieraan katon alla ihan\nitsekseen saa nauttia. Mutta vielä sekin menettelee, jos vaan sitä\nnöyrällä mielellä nauttii, mutta sinun sydämesi on paljoa paksummassa\njäässä kuin --'\n\n\"'Vaiti sokko', tiuskasi Pietari, jota raivonsa vihdoinkin näytti\nalkavan hävettää sentähden, että oli joutunut noin halvan olennon\nnuhdeltavaksi.\n\n\"'Suokoon Luoja, jotta et sinäkin sokeaksi saisi', jupisi muori, siunasi\nruokansa ja rupesi sitä hyvällä halulla syömään.\n\n\"Tästä päivin oli Rantalan Pietarin koko luonne pysyväisesti tullut\ntoisenlaiseksi. Hän oli nyt äreä ja aina tyytymätön. Hänen kasvonsakin\nsaivat semmoisen inhoittavan kiillon, joka ilkeän ihmisen muodosta\nuseimmiten välkkyy. Mutta eipä Pietarilla juuri ollut iloitsemiseen\nsyytäkään.\n\n\"Katovuosia tuli nyt näet useampiakin perättäin, ja ennenkuin paremmat\najat koittivat, oli hän joutunut maaltaan mierontielle, muiden ihmisten\narmoilla elämään. Alussa odotti hän parempia aikoja, mutta jokainen\nseuraava vuosi oli edellistänsä huonompi. -- Työlääksi tuli Pietarille\nnäinä kalliina aikoina ansaita, mitä kolme suuta tarvitsi, ja usein\nolikin hän epätoivoon joutumaisillaan. Hän piti itsensä kaikkein\nkurjimpana perheen isänä ja, mikä pahinta, luuli syyttömästi sellaiseen\ntilaan joutuneensa, vaikka hän oli vielä liian ylpeä vaivojansa\nvalittamaan. Hän ylpeili kurjuudellaan ja arveli itsekseen, ett'ei\nhänellä nyt enää ollut maailmassa mitään kadotettavana.\n\n\"Kohtalo osoitti Pietarille kuitenkin ennen pitkää, että hänellä\nvieläkin oli jotakin kadotettavaa, kentiesi enemmän kuin monella\nmuutoin onnellisemmalla. -- Hänen lempeä, jumalinen puolisonsa oli\nviime vuosina riutumistaan riutunut ja Tuoni vapautti hänet viimeinkin\nkärsimyksistä. Pietari seisoi kuolevan vaimonsa vuoteen vieressä\ntoivottomuuden ilmielävänä kuvana. Toivon laaja maailma näytti häneltä\nnyt sulkeutuneen kokonaan ja hän jo mietti ominpäinsä seurata rakasta\nvaimoansa toiseen elämään, mutta kuoleva otti häneltä lupauksen, että\nhän kasvattaisi Enkelistä kunnon ihmisen.\n\n\"Jos mahdollista olisi ollut, olisi Pietari vaatinut nyt kohtalonsa\nkanssaan taisteluun, sillä hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikkien\nonnettomuuksien piti juuri häntä kohdata, vaikka eihän hän ollut\nhuonompi muita ihmisiä. Kuitenkin paransi aika vähitellen hänenkin\nhaavansa, sillä sanotaanhan ihmisen tottuvan kaikkiin. Itse ajatkin\nalkoivat parata ja Pietari tyttärineen sai vapaasti asua Vinkerin\nmökissä. -- Mitään varsinaista jokapäiväisen leivän puutetta ei hänellä\nnyt enää ollut, kun hän näet oli näppärä astioiden ja muiden\ntarviskalujen teossa, joita talolliset tarvitsivat. Kyläläiset toivat\nmyös usein ruokatavaroita Enkelille, jota isä ei antanut muiden\nkasvatettavaksi, vaan hoiti itse aivan kuin silmäteräänsä, niinkuin\nkuolevalle vaimollensa oli luvannutkin.\n\n\"Enkelistä oli Pietarille paljo huvia, sillä lapsi viattomalla\niloisuudellaan osasi parhaite lieventää isänsä huolia. Muutkin ihmiset\nmielihyvällä katselivat tuota vilkasta lasta ja hellivät häntä. Kylässä\nei Enkelin tahtoa kukaan vastustanut, joten hän oppi vähän\nitsevaltiaaksi. Se vaikutti häneen vanhempana pahaa, kun hän tuli\nhuomaamaan olevansa köyhä eikä siis voinut kaikkia mielitekojansa\ntyydyttää. -- Isäkin havaitsi tyttäressään taipumusta turhamaisuuteen,\nmutta hän piti sen naisluonnon yleisenä heikkoutena, jota ei heistä\nvoisi poistaa. Näin juurtui Enkeliin turhamaisuus, vaan hän ymmärsi\nsitä hyvästi salata. Ei kukaan hänen vikojansa huomannut ja siksipä\nhänestä yleiseen paljo pidettiinkin. Varsinkin miellytti hän niin hyvin\nisäänsä kuin muitakin taitavasti soittamalla kanteletta. Siinä oli\nEnkeli edistynyt niin pitkälle, että oli vaikea päättää, oliko hän\ntaitavampi isäänsä, vaiko isänsä taitavampi häntä, vaikka ukko Pietari\noli soittotaidostaan oikein kuuluisa. Kerrottiin, ett'ei ukko ollut\nvielä milloinkaan vertaistansa soittajaa tavannut, mutta kuitenkin\nolivat Enkelin sävelet viehkeämpiä, enemmän sydämeen tunkevia. Niillä\noli kummallinen lumoava voima; ne saattoivat kuulijan silmät\nvesikiehteisiin ja unhottamaan kaiken muun; ne tuntuivat niin tutuilta\nkuin honkien vieno humina kesäiltana ja sulattivat sydämen niin\npehmeäksi, -- vai lieneekö soittajan oma sulo tuon kaiken vaikuttanut.\n-- Varmaa vaan oli, että Enkelin soitto, jos mikään, sai ihmisen\nsisälliset myrskyt rauhoittumaan ja virvoitti nuutunuttakin mieltä.\n\n\"Pietarikin unhoitti sitä kuullessaan surunsa ja tyytyväisyyden hymy\nlaskihe hänen huulilleen. Vuodet vierivät hiljaisesti ja kuta enemmän\ni'än paino saattoi Pietarin hartioita kumartumaan, sitä matalammiksi\nmuuttuivat hänen otsansa rypyt.\n\n\"Eräänä juhla-aamuna voi hänen kasvoiltaan sanoa ilonkin säteilevän, kun\nhän suuri virsikirja kainalossa astui Herran huoneesen. Sinä päivänä\npiti Enkelin ensikerran käydä Herran pöydällä. Tyttö olikin oikein\nviehättävä, kun hän nuoruutensa kukoistuksessa isänsä kanssa kirkkoon\nsaapui, ja isän sydän sykki ilosta. Hän muisti nyt sitä hetkeä, jolloin\nhän itse, opetettuna autuuden opissa, kutsuttiin alttarin eteen\nuudistamaan kasteensa liittoa ja koko seurakunnan edessä vapaasti\ntunnustamaan uskonsa.\n\n\"Tosin oli hän silloin ollut iloisempi maallisten kuin hengellisten\noikeuksien saavuttamisesta, mutta kuitenkin olivat tuona hetkenä hänen\ntunteensa ylimalkaan olleet palavat, huokauksensa hartaat, ajatuksensa\nkohotetut korkealle maasta ja aikomuksensa niin vakaat. -- 'Mikä onni',\najatteli hän, 'mikä onni, jos poika-vainajanikin seisoisi nyt tuossa\nnuorukaisparvessa! Mutta hyvä on näinkin. Kentiesi ei hänkään voisi\nparemmin kuin minäkään pitää sitä valaa, jonka nyt tekisi.'\n\n\"Jotakin katumuksen tapaista vilahti Pietarin sydämessä. Hän mietti:\n'enhän minä ole pahempi muita ihmisiä, ja kukapa kaikki lupauksensa\nvoisi pitää', ja oli taas lohdutettu. 'Kukapa meistä täydellinen on ja\ntottahan monet kärsimyksenikin jotakin painavat oikeuden vaakalaudalla,\njos oikeutta laisinkaan olemassa on. -- Enkeli ainakin pitää valansa,\nsillä kehumatta itseäni, hän on paras kuoleman alainen, jonka koskaan\nolen nähnyt. Kuinkas muutoin? Onhan hän hyvä ja laittamaton lapsi,\nviattomampi viatonta kyyhkystäkin.'\n\n\"Niin ajatteli Pietari ja ilosta säihkyvin silmin silmäsi tytärtänsä.\nIsän ja lapsen katseet kohtasivat toisensa. Enkeli punehtui ja painoi\npäänsä penkkiin. 'Naisen luonto, kumma luonto', tuumaili Pietari\nmielessään. Hän ei ollut huomannut sitä lumoavaa hehkua, joka loisti\nhänen takanansa istuvan Mestarin silmistä. Enkeli oli sen huomannut ja\nse se oli ajanutkin veren hänen sasupäillensä. Mestari saikin kenen\nkaunottaren hyvänsä punehtumaan, jos vaan hänehen kerrankaan katseensa\nloi.\n\n\"Tuo Mestari oli kaikin puolin kummallinen mies. Hänellä oli jalot\nkasvot, uljas ryhti ja miellyttävä käytös. Kuitenkin henki hänen\nolennostaan jotakin, joka ei ymmärtäviä ihmisiä miellyttänyt. Ukko\nPietarikin kuului niihin, jotka hänestä eivät pitäneet, ja sen tiesi\nMestarikin vallan hyvin.\n\n\"Pienenä poikana oli Mestari lähtenyt kotiseudultaan, eikä oikein tietty\nmihin hän oli joutunut. Nyt oli hän noin vuosi takaperin ilmestynyt\nkotikyläänsä takaisin ja hänestä näytti tulleen oikein kelpo mies.\nVarsinkin pystyi hän mihin työhön ikinä tahtoi, vahinko vain, ett'ei\nhän oikeastaan tahtonut ryhtyä mihinkään. Sen verran hän kuitenkin\nkaikenlaista teki, että hänen taitonsa tuli koko tienoossa tunnetuksi.\nOlipa talvella tehnyt Halolaan lyövän seinäkellonkin, jollaista ei\ntietääkseni siihen aikaan vielä missään talonpoikaistalossa ollut.\nMaksua ei hän mistään työstä koskaan ottanut, vaan kuitenkin eleli\nloistavasti, kestitsi kaikkia ja runsaasti jakeli rahoja ympärilleen.\nHän kävi komeimmassa puvussa koko pitäjäässä, eikä kukaan tiennyt mistä\nhänen rikkautensa oikeastaan oli peräisin. Pahoja huhuja hänestä kyllä\nliikkui, mutta mitään varmaa ei hänestä tietty. Muutamat arvelivat\nhäntä suureksi varkaaksi, toiset väärän rahan tekijäksi; vaan hän itse\nnauroi kaikille tuollaisille jutuille ja oli iloinen kuin laakson\nlintu; lasketteli sukkeluuksia juoruämmistä ja viehätti kaikki tytöt\nitseensä.\n\n\"Sellainen oli se mies, jonka silmäys oli Enkelin posket punaruusun\nkarvaisiksi saattanut. -- Enkeli ei itkenyt alttarin edessä, vaan\nvarmaankin oli hän enemmän liikutettu kuin nuo hänen tyrskyisät\nkumppaninsa. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hehkuvat kasvot osoittivat\nmitä suurinta sielunliikutusta.\n\n\"Jumalanpalvelus kesti kauan, mutta vihdoinkin oli se ohitse.\nTyytyväisenä astuskeli Pietari tyttärinensä kotiin. Koko luonto oli\niloissaan, korven kamara peitetty kukilla, ja puiden lehviltä kajahteli\nlintujen laulu. Hiljakseen läikehti Huuhtilahden pinta ja vaaralta\nkäypä vieno tuuli toi kukkaisten tuoksua tulijoille tervehdykseksi\nkodista. Isä iloitsi, mutta äänetönnä astui tyttö.\n\n\"Enkeli säpsähti joka kerta, kun isänsä hänelle jotakin lausui. Isä ei\nusein häirinnyt tyttärensä vakaita ajatuksia; hänestä oli Enkelin\nkäytös mieleen. Hän ei voinut aavistaa jonkun raskaan ajatuksen\npainavan lapsensa mieltä.\n\n\"Iltasella kaiken hälyn viihdyttyä istui Enkeli isänsä kanssa kahden\nkesken Vinkerin mökissä. Enkelin syvät silmät olivat kosteat ja\nnähtävästi aikoi hän nyt isällensä avata sydämensä.\n\n\"'Isä --', lausui Enkeli, mutta kyyneltulva esti hänen jatkamasta.\n\n\"'Mitä sinä aiot sanoa, lapseni? -- Älä nyt itke -- jätä sanottavasi\nhuomiseksi, tänään olet liian tunteidesi vallassa. -- Älä itke; eihän\nsinulla ole mitään syytä itkeä. Olethan aina ollut hyvä lapsi',\nlohdutti häntä isänsä.\n\n\"'En isä, en minä ole ollut hyvä, tottelevainen lapsi,' vaikeroi Enkeli.\n\n\"'Ole joutavia ja hillitse itsesi. Minä olen antanut anteeksi kaikki\npienet vallattomuutesi jo ammon aikoja. Ja totta puhuen et sinä koskaan\nole mieltäni pahoittanutkaan, vaikka minä toisinaan olen ollut\nsuuttuvinani', kertoi vanhus.\n\n\"'Te ette tiedä yhtä isä --', jatkoi tyttö ja peitti kasvonsa käsillään.\n\n\"'Minä tiedän kaikki', vakuutti Pietari, 'kaikki muut, paitsi sitä kenen\non tuo sormus sinun kädessäsi.'\n\n\"'Se on -- se on --', sammalsi tyttö ja vaikeni. Heti hän kuitenkin\nnäkyi tehneen päätöksen ja heittäytyi isänsä rintaa vasten. Luottavasti\nkatsoi hän isänsä silmiin ja alkoi: 'se on --'\n\n\"'No se on --' keskeytti Pietari, vaan silloin ulvahti ovi ja sisään\nastui Mestari.\n\n\"'Hyvää iltaa', toivotti tulija.\n\n\"'Jumal' antakoon! Mitäs vieraalle kuuluu?' kysäsi Pietari ja ihmetteli\nmitä varten Mestari näin myöhällä hänen mökkiinsä tuli.\n\n\"'Eipä muuta kuin vanhat rauhat', oli vastaus.\n\n\"'Mene sinä nyt maata Enkeli', lausui Pietari kääntyen tyttärensä\npuoleen. 'Minä olen sinut luvannut Halolaan piiaksi ja emäntä odottaa\nmeitä sinne jo päivän noustessa.'\n\n\"Enkeli totteli käskyä ja loi mennessään pitkän, kiitollisen silmäyksen\nMestariin.\n\n\"Kauan istui Mestari Pietarin luona haastellen kaikenlaisista maailman\nasioista, ja kun hän viimeinkin jätti jäähyväiset, olivat Pietarin\najatukset hänestä kokonaan muuttuneet paremmiksi.\n\n\"'Tuon miehen suhteen olen ainakin suuresti erehtynyt', ajatteli\nPietari. Kun Mestari oli hänen unensa haihduttanut, otti hän Enkelin\nkanteleen polvilleen ja muistaen sen sävelten voivan uneen uinuttaa,\nsoitteli hän sillä kauan. Oli kuin olisivat päivän iloisat tunteet nyt\nkanteleen helinässä saaneet muodon. -- Viimein hän soitti erään vanhan\nerolaulun ja laskeusi sitte levolle.\n\n\"Sillä välin oli Mestari mennyt Enkelin aitan ovelle, jonka kynnyksellä\nEnkeli näytti häntä odottavan.\n\n\"'Hän on jäykkä', puhui Mestari. 'Hän vihaa minua, vaikka minä\nkuolemakseni en tiedä mistä syystä. Minä puhuin hänelle kaikki, mitä\nsinullekin olen ilmoittanut; mutta hän vaan sanoi minun valhettelevan.\nMinä kerroin, kuinka ainoastaan sinun tähtesi olen täällä viipynyt näin\nkauan, minä kerroin kuinka kaikki omaisuuteni panisin alttiiksi, jos\nhän suostuisi sinut minulle antamaan, mutta hän sanoi, jos minulla muka\nomaisuutta on, niin on se varastettua. -- Jos hän ei olisi sinun isäsi,\nniin sitä hän ei rankaisematta olisi sanonut. Hän soimaa minua\nvarkaaksi -- minua, veljensä ainoaa poikaa; minua, jolta hän on\nlaittomasti ryöstänyt minun laillisen osani Rantalan talosta; minua,\njonka isän hän on pakoittanut kuolemaan kurjuudessa ja puutteessa.'\n\n\"Enkeli oli vavisten kuunnellut Mestarin puhetta ja nyt hän huudahti\nheikosti.\n\n\"'Suo anteeksi, en minä tahdo häntä loukata', puhui taas Mestari, 'mutta\nminä olen melkein mieletön tuskasta. Minä tiedän meidän nyt täytyvän\nikipäiviksi erota ja mitä on minulle elämä ilman sinutta?'\n\n\"'Sääli minua', pyysi Enkeli.\n\n\"'Minä säälin; minä en tahdo pitkittää erohetken katkeruutta. Sinä jäät\ntänne, minä menen pois. Halolan kierosilmäisen emännän käskyläisenä,\nriihiryysyissä kuihdut sinä, joka olet luotu silkkiä, samettia ja\nkalliita kiviä kantamaan ja kauneudellasi häikäisemään kaupungin\nkaunotarten loiston. Ja minä kuihdun -- en minä edes kuihdukkaan\nniinkuin kukka, vaan matanen kuin sieni syyssateissa, minä matanen\nkeskellä komeutta ja rikkautta. -- Jää hyvästi, minun täytyy nyt mennä,\nmuutoin en voi koskaan sinusta erota.'\n\n\"Mestari lähti ja tunnotonna hervahti Enkeli aitan portaille. Yötä oli\nkulunut jo hyvä pala, kun laakson vaaleiden utuisten huurujen sylistä\nilmestyi mies, joka läheni Vinkerin mökkiä. Se oli Mestari. Hiljaa\nhiipi hän Enkelin aitan luo. Ovi oli auki ja vuoteensa reunalla istui\nEnkeli vaaleana kuin vitilumi.\n\n\"'Mestari!' huudahti Enkeli säpsähtäen.\n\n\"'Luotatko sinä minuun?' kuiskasi mestari tytölle.\n\n\"'Miksi niin kysyt; tiedäthän minun luottavan sinuun kuin Jumalaan',\nlausui Enkeli, ojentaen hänelle kätensä.\n\n\"'Kiitos siitä Angeelika. Siis ei meitä enää mikään voi eroittaa\ntoisistamme. Minä en voi erota sinusta, en voi jättää sinua, sen tunnen\nnyt. Seuraa siis minua, jättäkäämme tämä meille inhoittavaksi käynyt\nseutu. Minä hankin keisarilta luvan avioliittoomme. Sitte vihitytämme\nitsemme, isäsi antaa meille anteeksi ja muuttaa luoksemme. Silloin\nolemme kaikki onnelliset; meidän on vielä tänä yönä ehtiminen kauvas',\npuhui Mestari hätäisesti.\n\n\"'Minä en voi, oi minä en voi!' sanoi Enkeli, 'minä en voi jättää isääni\nyksin.'\n\n\"'Sinä siis et luotakaan minuun. -- Voi minua onnetonta! minä olen\npetetty!' puhui Mestari kiivaasti.\n\n\"'Minä luotan sinuun ja seuraan sinua vaikka maailman ääreen', lausui\nEnkeli. Ilkkuva oli se katse, jonka Mestari loi Enkeliin, kun tämä\nkiireesti kokosi muutamia vaatekappaleita nyyttyyn.\n\n\"Hetkisen kuluttua laskeusivat Enkeli ja Mestari rinteeltä alangolle\nkäsitysten ja katosivat heti tien mutkan taa. Mökistä kuului vielä\nkanteleen ääni. Se oli erolaulun säveltä. --\n\n\"Seuraavana aamuna rusoitti ja liekehti itäinen taivaan ranta niin\nkauniisti. Yht'äkkiä pilkahti ruskon läpitse ensimmäinen, toinen ja\nkolmas kirkas säde. Yön hämärät huurut haihtuivat ja koko\nkirkkaudessaan kohosi aurinko näköpiirin reunalle. Silloin astui\nmökistä Pietari ulos. Hän kolkutti aitan ovea. Ei vastausta kuulunut.\nHän kolkutti kovemmin. Ovi lensi auki ja -- aitta oli tyhjä.\n\n\"'Mihinkäs hän näin varhain on mennyt', lausui Pietari ja meni takaisin\npirttiin. Kun Enkeliä ei alkanut kuulua, tuli Pietari taas ulos ja\nhuuteli tyttöänsä.\n\n\"'Enkeli hoi!' Kaiku vaaralta vastasi: 'oi!' 'Enkeli tule pois!' Kaiku\nvastasi: 'pois!' Päivemmällä lähti Pietari kylään tiedustelemaan, eikö\nEnkeliä siellä ollut näkynyt. -- Ei kukaan tiennyt Enkelistä mitään,\nvaan koko kylä oli kuitenkin liikkeellä etsimässä jotakin. Viime yönä\noli Halolasta viety kaikki talon rahat, eikä osattu aavistaakaan kuka\nvaras oli. Se vaan huomattiin, että hän on ollut sekä rohkea että\nammatissaan taitava.\n\n\"'Onko kukaan nähnyt Mestaria tänä päivänä?' kysäsi Pietari.\n\n\"Mestari oli eilen kirkkoon lähtiessään sanonut kirkkomiesten kanssa\nmenevänsä muutamiksi päiviksi aivan toiselle puolen pitäjätä,\nselitettiin Pietarille.\n\n\"'Mestari on viime yönä karannut minun Enkelini kanssa', huudahti\nPietari. 'Hän on teiltä vienyt rahat, minulta tyttäreni, ainoan\nlapseni, kaikki, kaikki! Kirottu olkoon hän ja tuhannesti kirottu\ntyttäreni, se käärme! Kyytä olen minä rinnallani kasvattanut ja nyt se\npisti surmahaavan sydämeeni -- kirotkoon häntä taivas, niinkuin minäkin\nhäntä kiroan.'\n\n\"Karkureja ajettiin takaa, mutta turhaan. Tästä päivin alkoi Pietarin\nvartalo nähtävästi käydä käyremmäksi. Hänen ruumiinsa voimatkin\nrupesivat jo hiukenemaan; ja jopa hän sanoi silmänsäkin alkavan\nhimmetä. Silloin hän innokkaasti ryhtyi lukemaan ja verrattain lyhyessä\najassa hän lukikin Uuden Testamentin ja virsikirjan niin tarkkaan, että\npääasiat ja tärkeimmät paikat ihan ulkoa muisti. Yöt ja päivät\ntyöskenteli hän nyt kirjojen kanssa, mutta se vaan joudutti hänen\nsokeaksi tulemistaan. Pietari huomasi sen tosin itsekin, vaan ei\nherennyt työstä, sillä hän sanoi henkensä silmäin sitä mukaa\nkirkastuvan, kuin ruumiilliset silmät heikkonivat. Tuossa näytti olevan\nperääkin. Ainakin muuttui hän nyt paljoa nöyremmäksi kaikin puolin ja\ntyytyväisyys oli hänen varsinainen tuntomerkkinsä siitä asti, kun hän\nsokeaksi tuli. Yksin hänen kanteleensoittonsakin oli nyt muuttunutta.\nSe oli surullista, vaan samalla juhlallista, niinkuin hongan kohina\nsyksyisessä metsässä, siihen sijaan kuin se ennen muistutti\nvallattomien järven laineitten loiskunnasta; mutta koskas murheellinen\nvoisikaan sydämestään iloita, ja murheellinen hän oli, vaikka ei enää\ntyytymätön. Elatuksestaan ei Pietari nyt enää olisi itse kyennyt\npitämään huolta, vaan armeliaat ihmiset toimittivat hänelle mitä hän\ntarvitsi, ett'ei häntä tarvinnut ruotiin panna. Siitä oli seudun\nkasvavalle nuorisolle suuri hyöty, sillä hän mielellänsä antoi nuorille\nhyviä neuvoja, joista monelle on elämässä etua ollut.\n\n\"Ihmisen hän vertasi kosken aaltoon, joka ajan vuolteessa kuohuu ja\nriehuu. Toisinaan töytää se vimmaisella vauhdilla kohtalonsa kallioita\nvasten, vaan taltuneena täytyy hänen viimein antautua virran valtaan.\n'Onnellinen on se, joka itsekseen, häiritsemättä toisten rauhaa saapuu\nsuvannon suojaan, vaan vieläkin onnellisempi se, joka on muitakin\nauttanut tarkoitustansa täyttämään. Mutta kirottu aina on se, joka\nakkavirran aikaan saa', lausui sokea Pietari kerran, ja sen olen\nminäkin eläessäni todeksi havainnut.\n\n\"Enkelistä ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään eikä hänestä isänsäkään\nkoskaan puhunut. Kerran kuitenkin sai sokea Pietari häneltä\nsuurenlaisen summan rahoja, mutta hän toimitti ne takaisin, 'sillä ne\nvarmaankaan eivät ole kunnialla ansaittuja', arveli hän. -- Näin vietti\nsokea Pietari hiljaisesti monta vuotta erakkona Vinkerivaaralla.\n\n\"Eräänä talvena, noin Tapion riihen puinnin aikaan, kääntyi hän äkkiä\nsairaaksi ja ajatteli jo lähtöänsä. Vielä halusi hän viimeisen kerran\nnauttia pyhää ehtoollista ja hänelle toimitettiin pappi. Pietari myönsi\nolevansa syntinen, vaan väitti eräässä asiassa kauan pastoria vastaan.\nHän näet luuli tehneensä oikein kirotessaan Enkeliä eikä millään muotoa\ntahtonut suostua kiroustaan peräyttämään. Täysi työ oli pastorilla,\nennenkuin tuhlaajapojan ja muutamilla muilla esimerkeillä sai Pietarin\nvakuutetuksi, ettei hänenkään sopinut anteeksiantoa toivoa, jollei\nensin tyttärellensä sitä soisi.\n\n\"Viimein uskoi Pietari asianlaidan niin olevan ja mielellään soi\nEnkelille kaikki anteeksi. Antoipa hän vielä pastorille toimeksi\nilmoittaa tyttärellensä sen, jos tämä milloin kotipuoleen palajaisi. --\nPastorin pyynnöstä otti Pietari tyttärensä kanteleen seinältä, jota ei\nollut sitte liikuttanut kuin Enkelin katoamisyönä, ja soitti\nvapisevalla kädellä erolaulun. Kun se oli loppunut, otti pastori\nhäneltä jäähyväiset ja lähti kotiinsa, sillä ilta oli jo tullut ja\nankara myrsky raivosi ulkona. Tiellä tuli pastoria vastaan noin\nkeski-ikäinen nainen, joka hienoissa vaatekengissä kahlasi lumessa.\nTämän vaeltajan kasvoissa näkyi vielä selvään kauneuden jälkiä, jos\nkohta rikos ja kurjuus niihin olivat merkkinsä painaneetkin. Hänen\nsilmistään loisti outo liekki. Oliko se hulluuden vai omantunnon tuskan\nseuraus, sitä ei kukaan olisi osannut sanoa. Pastori luuli naisen\nhulluksi, kun tämä ei vastannut mitään hänen tervehdykseensä eikä\ntahtonut hänelle tietäkään antaa. Naisen puku oli ohut, vaan korea.\nSuojaa siitä ei ollut pakkasta eikä myrskyä vastaan, vaan sen omistaja\nei näkynyt kylmää pelkäävänkään. Vapaasti sai tuuli riuhtoa ja kiskoa\nhänen huolettomasti päälle mätettyjä hetaleitaan. Luultavasti häntä\nlämmitti sama liekki, joka silmistä loisti, ja se se varmaankin häntä\nsellaisella innolla eteenpäin ajoi Vinkerin mökkiä kohti.\n\n\"Viimein saapui matkustaja matkansa perille. Hän astui mökissä suoraan\nvuoteen luo, jolla sokea Pietari nyt lieheellä suin lepäsi, ja heittihe\nsen viereen polvilleen. Kuumat kyyneleet pulppusivat onnettoman\nsilmistä esiin ja koko hänen olentonsa vavahteli ja värisi. Mökkikin\nvavahteli ja ryski myrskyn kourissa ja vihaisesti löivät rakeet akkunan\nruutuja vasten. Sekä ulkona että sisässä raivosi myrsky. --\n\n\"Kauan itki nainen vuoteen vieressä. Kun hän vihdoinkin sai kyynelensä\nhiukan hillityksi, lausui hän sanan: 'Isä'. Tuon ainoan sanan hän\nlausui äänellä sellaisella, joka osoitti toivottoman lapsen katuvaa\nmuserrettua sydäntä.\n\n\"Kun ei mitään vastausta kuulunut vuoteelta, kohotti polvillansa oleva\nnainen päätänsä. Hänen otsansa kosketti Pietarin vielä kanteleella\nlepäävää, jää-kylmää kättä. Se tuntui kylmältä. Julma, sydäntä särkevä\nhuuto kuului ja Enkeli vaipui hengettömänä lattialle.\n\n\"Samassa katkesi kanteleesta lyhin kieli. Sen ääni oli niin surkean\nkimeä. Vähitellen se muuttui valittavaksi ja vienommaksi. Viimein\ntaukosi kanteleen kumina kokonaan. Ulkonakin oli rajuilma viihtynyt ja\nsisällä mökissä oli niin tavattoman hiljaista -- siellä vallitsi rauha.\nKuu kohosi taivaalle ja tyynellä valollaan valaisi rauhallista\ntienotta.\"\n\nSärki nykäsi onkea, ja kun elätti-Mikko oli innokas onkija, oli häneltä\nnyt enää mahdoton saada tarkempia, Vinkerin mökkiä koskevia tietoja.\n\n\n\n\n\nKAAPERIN KOSINTA.\n\n\nOlipa kesäinen ilta, vai jokohan lienee ollut yökin, kun istuin\nitsekseni pihan perällä olevassa kammarissani ja innokkaasti luin\nerästä kertomusta. Siinä sanottiin: \"Kreivi, kauniin Kallistan\nihanuuden valtaamana, tunsi sanomattoman suloisen hurmauksen virran\nvirtailevan suonissaan ja sydämessään ja vaipui autuaallisesta\ntunteesta vavisten polvillensa neiden eteen. Hän kuiskasi tuskin\nkuuluvasti: 'taivaallinen Kallista! Ei Euterpen jumalallinen ääni\nOlympissa soi niin armahalta --'\"\n\nJuuri silloin aukeni ovi ilkeästi ulvahtaen ja huoneeseni hiipi toisen\ntalon Kaaperi.\n\n\"Hyvää iltaa\", lausui tulija lakki kourassa.\n\nKeskeyttämisestä suuttuneena heitälsin minä tuntehikkaan kirjani\npöydälle. Käännyin sitte Kaaperiin päin, jonka hyvin tunsin äänestä,\nvaikka se ei soinutkaan \"armahalta kuin Euterpen ääni Olympissa\".\n\n\"Hyvää iltaa! Mitäs Kaaperi näin myöhään on liikkeellä?\" tiedustin\nminä.\n\n\"Hm! näin maisterin huoneessa vielä tulta, niin --\"\n\n\"Tulta! Kuka hullu keskellä kesäsydäntä tulta polttaisi\", sanoin minä\nkummastuneena tuosta valheesta ja vieläkin äreänä lukemiseni\nkeskeyttämisestä.\n\nKaaperi joutui hämille eikä osannut vastata mitään, seisoi vain oven\nsuussa lakkiansa pyöritellen. Minä arvelin hänen tulleen luokseni, että\nsaisi hampaihinsa jonkun sikarin, joista hän piti hyvin paljo.\n\nSen vuoksi avasinkin koteloni, tarjosin hänelle tupakan ja pyysin\nistumaan. Hän istahti, purasi poikki sikarin hienomman pään ja syläistä\ntöpsäytti sen vuoteelleni. Minä pudistin sikarimurusen peitteeltä\nlattialle. Tyynesti katseli Kaaperi sitä ja äänettömyyden yhä kestäessä\nvetäsi pari paksua haikua. Hän näytti ihmeen syvämietteiseltä eikä\npuhunut mitään.\n\nMinulla ei myöskään ollut halua keskustelun jatkamiseen, jonka tähden\naloin pitkittää lukemistani: \"-- ei Juno norjine vartaloineen eikä\nTerpsikore runollisen rytmillisine liikkeineen --\"\n\n\"Maisterilla on aina niin hyvämakuisia sikaria; taitavat olla oikeita\nmahorkkasikaria?\" keskeytti Kaaperi taas lukemistani. Sitte hän käänsi\nsikarin pitkin päin ja nuolasi sitä, ikäänkuin paremmin makua\ntunteakseen.\n\n\"Kyllähän niissä voimaa on, vaan on niillä hintaakin; kahdeksan markkaa\nmaksavat laatikoittainkin ostaessa\", sanoin minä.\n\n\"Hm, onpa hintaakin\", myrähti Kaaperi, mutta näytti ajattelevan aivan\ntoisia seikkoja.\n\nNyt näin minä hänellä tällä kertaa olevan jotakin erinomaisempaa,\noikein tähdellistä asiaa, vaan kun en keksinyt mitä se mahtoi olla, en\nvoinut puhettakaan siihen suunnata. Molemmat jäimme tuppisuina\nmietiskelemään ja tuntuipa hieman hankalalta tuo tuollainen jörötys.\nSaadakseni minäkin jotakin tekemistä, sytytin sikarin. Pöllähytellen\naimo sauhuja istuimme sitte hetkisen vastatusten. Paha tuuleni katosi\nyhdessä savun kanssa ja minua pyrki tuo toistemme katseleminen hiukan\nnaurattamaan.\n\nKaaperi taisi myöskin huomata, ettei asiat nyt olleet oikealla tolalla,\njonka vuoksi hän viimein nousi tuolilta, paiskasi minulle kättä ja\nmutisi: \"jäämme terveiksi!\"\n\n\"Hyvää yötä\", sanoin minäkin. Kaaperi otti askeleen ovea kohti. Sitte\nhän kynsäsi korvallistaan, kääntyi takaisin minuun päin ja sanoi:\n\"huomen aamuna minä taas joutaisin soutamaan, jos kalaan lähdetään.\"\n\n\"Tuskinpa minä aamulla jaksanen niin varhain herätä\", vastasin minä\nsilmäillen Kallistaa, jota vielä oli satakunta sivua lukematta. Kaaperi\ntarttui sen kuultuansa oven ripaan, vaan vieläkin kerran kääntyi hän\nminua kohti ja kysyi: \"lähteekö se teidän Junnu huomenna todellakin\nKajaaniin tervoja viemään?\"\n\n\"Lähtee kaiketi; vaan miksi sinä sitä epäilet?\"\n\n\"Enpähän miksikään, arvelin vain muutoin, jotta jos se ei lähtisikään.\"\n\nNyt näin selvästi Kaaperin tahtovan minulta jotakin, vaikka hän ei\nrohjennut asiaansa ilmoittaa. Sen tähden ryhdyinkin ystävällisesti\nkehoittamaan häntä, että kävisi suoraan asiaan käsiksi ilman pitemmittä\nesipuheitta ja sanoisi mitä hänellä oli mielessä.\n\n\"Olisihan minulla todellakin pikkuisen asiaa\", sanoi hän ja istui\nentiselle paikalleen.\n\n\"No, mitäs sinulla on niin tärkeää sanottavaa?\" tiedustin minä. Se\nkysymys saattoi uudestaan Kaaperin pään pyörälle. Hän istui taaskin\ntuokioisen ääneti ja hikiherneet kohosivat miehen otsalle, kun hän\nnäkyi miettivän tuota vaikeaa alkua. Hän katseli minua empien ja huulet\nmutuilivat, mutta sanaakaan ei suusta lähtenyt.\n\nVihdoinkin näytti hän tekevän päätöksen ja lausui: \"ottaisikohan tuo\nJunnu minulta kirjeen Maanselälle viedäkseen?\"\n\n\"Kirjeen? Miksi hän ei sitä ottaisi? Anna vain tänne, niin minä\ntoimitan sen Junnulle\", sanoin minä.\n\n\"Ei se ole vielä oikein valmiskaan\", kertoi hän ja kaivoi nuttunsa\npovitaskusta jokseenkin paksun tukun paperia, jonka sitte levitti minun\neteeni pöydälle.\n\n\"Olisipa minusta jo tuossa kirjettä kerraksi\", tuumailin minä\nihmetellen sitä paperin paljoutta, minkä Kaaperi oli jaksanut täyteen\ntuhrata.\n\n\"Niin, kyllähän sillä jo näyttää pituutta olevan, mutta ei se minulta\nkuitenkaan tahdo kirjoittamalla oikein syntyä, vaan kun minä saisin\npuhua, niin --\"\n\n\"Sehän on pian autettu, puhu sinä, kyllä minä kirjotan.\"\n\n\"Sitähän minä oikeastaan aioin pyytääkin, vaan rupesi niin\nviitsittämään, ett'en saanut sanaa suustani\", lausui Kaaperi.\n\n\"Mitäs häpeilemistä siinä olisi\", vastasin minä lohduttavasti.\n\n\"No kun se kirje olisi tytölle menevä\", jupisi Kaaperi ja huokasi\nsyvään, ikäänkuin raskaasta työstä päästyään.\n\n\"Ahaa\", sanoin minä, \"se on siis rakkaudenkirje. Kas vaan sinua vanhaa\nveitikkaa!\"\n\nKaaperi punastui hiukkasen eikä kyennyt puhumaan mitään. Sillä välin\nsilmäilin minä noita nuhrautuneita papereita saadakseni jotakin johtoa\nkirjeelle. Sitä en niistä kuitenkaan saanut, sillä paperit olivat\ntäpösen täynnä lauseita: \"korkeasti kunnijoidettava Anna-Leena;\nhellästi rakas Anna-Leena; sangen siiveä tyttö\" ja muuta semmoista,\nmutta sitä pitemmälle ei Kaaperi ollut kyhäyksissään päässytkään.\n\nViimeinkin otin eteeni arkin postipaperia ja kynän käteeni aikoen\nkirjoittaa sanasta sanaan, mitä Kaaperi käskisi. \"Aletaanpas nyt\",\nsanoin minä.\n\nIhmeen rohkeasti ja selvästi sanoikin Kaaperi: \"pannaan nyt aluksi\nvain: hyvä Anna-Leena!\"\n\n\"Hyvä, se on kirjoitettu\", sanoin minä.\n\n\"Kirjoittakaa sitte: isä -- joko se on paperilla -- isä oli Kajaanin\nmarkkinoilta tullessaan ollut teillä yötä ja nähnyt sinun leipovan.\nSanoi hän haastelleensakin kanssasi. Kotiin tultuaan hän sitte kertoi\näidille niin jotta minäkin sen kuulin: 'on tuolla Maanselän Mäkelässä\nleveälanteinen tyttö, hyvin roima työihminen, eikä ole tuhma\npuheissaankaan. Siinä olisi meidän Kaaperille emäntää parahiksi.'\n\n\"Näinköhän tämä nyt kuuluu asiaan?\" rohkenin minä muistuttaa.\n\n\"Kyllä se kuuluu\", vakuutti Kaaperi, \"sillä tavallahan se alkoi koko\njuttu. Niin -- 'emäntää parahiksi', sanoi isä. Minä ajattelin, mitähän\njos olisi koettaa kosia ja päätin lähteä käymään sinun luonasi, kuin\nvaan ohranärtteet saataisiin puiduiksi.\"\n\n\"Mutta eihän tähän tällä keinoin tule rakkaudesta mitään\", keskeytin\nminä taas.\n\n\"Älköön, vaan niin siihen pitäisi minun mielestäni kirjoittaa. --\nPuinti-aikana juolahti kuitenkin mieleeni, ett'ei siitä tule sen\nvalmiimpaa, jos minä luoksesi tulisinkin. Sinä näet jo olet viides\ntyttö, johon minä olen silmäni iskenyt, vaan kun olen milloin naisten\nkanssa suutasuuksin joutunut, ei minulla ole ollut sanaa suuhun\ntulevaa, kun on niin kaino luonto minulle luotu. Siksipä päätinkin\nkirjoittaa sinulle, käyköön sitte syteen tahi saveen.\"\n\n\"Ei hyvä Kaaperi; ei tästä nyt kunnon kalua tule; ei edes mainita\nmitään noista muista morsiamista\", keskeytin minä, sillä en olisi\nKaaperin suonut tulevan naurun alaiseksi.\n\n\"Kyllä niistä pitää mainita, ett'ei hän saa sanoa minun itseänsä\npettäneen\", toimitti Kaaperi.\n\n\"Mutta ethän sinä ole muille tytöille puhunut aikeistasi ollenkaan,\nmikä petos siinä sitte olisi?\" lausuin minä.\n\n\"Vaikka kohta, mutta olenhan minä kumminkin jo ajatellut muitakin\",\nsanoi Kaaperi ja pyysi innokkaasti minun vain pitkittämään. Minä\nkirjoitin siis, niinkuin hän edeltäpäin saneli.\n\n\"Koko kevätkorvan juoksin sitte kauppamiehestä paperia arkin toisensa\nperästä. Sunnuntaipäivät kaikki tuhertelin niitä täyteen, kirjoittaen\nmitä mieleeni juohtui, mutta kun olen koulunkäymätön, niin en päässyt\nhurskaasen alkuunkaan. Nyt kuitenkin rupesi toisen talon maisteri\nminulle tätä kirjettä kirjoittamaan ja sen tähden sinä sen nyt\nviimeinkin saat käsiisi.\"\n\nTaaskin tein minä tingan, sillä ei laisinkaan tehnyt mieleni tulla\nnäkyviin moisessa tekeleessä. Kaaperipa ei kumminkaan suostunut\njättämään minua kirjeestänsä pois ja minun täytyi panna sanat\npaperille. Olkani takaa seurasi hän sitte tarkasti kynän liikettä ja\nvakavana jatkoi sanelemistaan.\n\n\"Jos nyt tuumaan suostut, niin laita itsesi Juhanuksena meidän pitäjään\nkirkolle, äläkä tullessasi epäile yhtään. Silloinhan sieltä teidän\npuolelta tulee muitakin meidän kirkkoon, niin mistäs ne ihmiset\narvaisivat, mikä sinulla oikeastaan on mielessä. -- Samalla tielläsi\nsaat nähdä meidän talonkin ja voithan tulla meille yöksikin, niin isä\nnäyttää sinut minulle, ett'en tarvitse ventovierailta ruveta sinua\nkyselemään.\"\n\n\"No Herran nimessä, etkö sinä ole vielä häntä nähnytkään?\" kysäsin minä\nhämmästyneenä.\n\n\"En; missäpäs minä olisin hänet nähnyt\", vastasi Kaaperi tyynesti.\nYhteen jatkoon alkoi hän sitte taas sanella kirjettä.\n\n\"Muutoin lähetän paljo terveisiä ja tahdon jo edeltäpäin näillä\nriveillä ilmoittaa, että meillä on kaksi hevosta, ruuna ja tamma.\nLehmiä on kytkyessä kaikkiansa seitsemän päätä, kuusi lypsävää, yksi\nmaho, härkä ja hieho. Lampaita oli talvella neljä emää ja keväällä\ntappoi susi uuhen. Sikoja taas on kaksi --\"\n\n\"Eiköhän heitetä niitä pois\", kiehitin minä väliin.\n\n\"Minkätähden?\" kysyi Kaaperi, \"kaksihan meillä on aikuista naskia ja\nporsaita montako lieneekään; niistä hän saa tiedon äidiltä.\"\n\n\"Pannaan sitte kissa kanssa\", esittelin minä koettaen pysyä vakavana.\n\n\"Mitäs joutavia\", tuumaili Kaaperi myhäillen, \"vaan kanoista sanotaan,\njotta niitä hän itse saa hankkia, jos tahtoo.\"\n\nSe kirjoitettiin. Vielä lueteltiin kunkin pellon suuruus ynnä kylvyjen\nmäärä ja vielä sekin, että karjanlaidun niinkuin niittykin on hyvä,\nkalavesi jommoinenkin, \"eikä talolla ole rossan vertaa velkaa\nkellekään.\"\n\nSitte luuli Kaaperi kirjeessä jo olevan kaikki, \"mitä siinä tarvitsee\nollakin.\" Kun minä huomautin, ettei hän itsestään vielä ollut maininnut\npaljo mitään, käski hän vielä lisäämään olevansa viinaan menemätön ja\nJaakon päivänä täyttävänsä seitsemänkolmatta.\n\nKirje luettiin ja hyvillä mielin arveli Kaaperi: \"no nyt siitä ei\npitäisi enää puuttua mitään ja ihme olisi, jos asia ei tulisi junkaan.\"\n\n\"Mutta eikös siihen pidä toki panna joku sana rakkaudestakin?\" sanoin\nminä.\n\n\"Olisikohan panna siitäkin; -- vaan kuinkas siitä sanottaisiin?\" arveli\nKaaperi miettiväisesti.\n\nMinä esittelin mitä koreimpia sanoja suinkin muistin. Kun ne eivät\nkelvanneet, käänsin koetteeksi pari hellää paikkaa Kallistastakin.\nKaaperi vain yhä pudisteli päätänsä arvellen: \"eihän Anna-Leena sitä\nymmärtäisi enempää kuin minäkään.\"\n\nKehotin siis hänen itsensä miettimään jotakin kaunista. Kaaperi muuttui\nhyvin totisen näköiseksi, kynsi korvansa taustaa ja mutisteli suutansa\ntuokioisen aikaa. Viimein kirkastuivat kuitenkin hänen kasvonsa ja hän\nlausui hartaasti:\n\n\"Kirjoittakaa sitte näinikään: jos Jumala on niin sallinut, että meistä\npariskunta tulee, niin lupaan minä rakastaa sinua koko ikäni sekä\nmyötä- että vastoinkäymisessä, niinkuin Jumalan sana huoneentaulussa\nkäskee.\"\n\nMinä kirjoitin ja sitte oli kirje valmis. Kaaperi luki sen lävitse\nmoneen toviin ja jupisi tyytyväisenä aina vähän väliä: \"juuri niin, --\nniinhän koulun käynyt osaa kirjoittaa -- voi jospa isä olisi minutkin\npannut kouluun, mutta minä varmaankin koulutan poikani, jos semmoisen\nsaan.\" Lopuksi otti hän kynän käteensä, käänteli sitä muutaman\nsilmänräpäyksen ajan näpissään, pisti sitte päättävästi mustepulloon ja\nkirjoitti alle säännöttömillä, vaan tanakoilla kirjaimilla: \"Kaaprieli\nMeriläinen, omakätisesti.\"\n\nKirje pistettiin kuoreen. Kaaperi otti sen hyvin varovasti käteensä,\neikä milloinkaan sanonut unhottavansa minulta saamaansa apua. Hän\nkyynelsilmin lausui minulle \"tuhansia kiitoksia\" ja viimeinkin lähti\nluotani.\n\nMinua sekä säälitti että nauratti tuo Kaaperin omituinen kosimiskirje\nja peloittipa hieman, että itsekin ehkä joudun naapuripitäjäläisten\npilan esineeksi. Syväydyin kumminkin taas tuon ihanan Kallistan\nlukemiseen ja unhotin vähitellen koko Kaaperin kosinnan. Vasta pari\nviikkoa Juhanuksen jälkeen muistin sen, kun Kaaperi eräänä iltana taas\ntuli minua tervehtimään. Puoleksi todella, puoleksi pilalla kysäsin\nhäneltä miten pitkälle asia oli edistynyt.\n\n\"Kyllä siitä nyt kauppa rupeaa syntymään,\" vastasi Kaaperi\nkummastuksekseni. -- \"Anna-Leena oli isinensä Juhanuksena meillä\nyötä. Yön seutuna tuumailin hänen kanssansa kaikki valmiiksi.\nHänen isällänsäkään ei ollut mitään liittoa vastaan, vaan hän\nvälttämättömästi tahtoi minua Mäkelään kotivävyksi, kun hänen poikansa\nkuului vielä olevan pieni.\"\n\n\"Et suinkaan sinä siihen suostunut; miten sitte omat vanhuksesi täällä\ntulisivat toimeen?\"\n\n\"Täytyi minun siihen tuumaan taipua, sillä se Anna-Leena on ihan kuin\nminua varten luotu. -- Kyllä me nuoret kuitenkin päätimme ukon kuoltua\ntahi pojan varmistuttua muuttaa meille, mutta tällä kertaa minä aluksi\nmuutan sinne Mäkelään, sillä miehen pitää luopua isästään ja äidistään\nja vaimoonsa sidottu oleman,\" puheli Kaaperi.\n\n\"Aivanko todella teistä sitte tulee pari?\" sanoin minä, \"sitä en olisi\nkoskaan uskonut.\"\n\n\"Minä taas olin asiasta ihan varma, kun kerran teidät sain\nAnna-Leenalle kirjoittamaan,\" tuumaili Kaaperi. \"Ei sitä joka poika\nvoikaan hentullensa niin säntillistä kirjettä lähettää; siinä ei ollut\nliikaa niin mitään.\"\n\n\"Mutta itsehän sinä hyvä Kaaperi sanat annoit ja minä vain --\"\n\n\"Enhän minä kuuna kulloisna päivänä olisi itsekseni osannut sillä\ntavoin kirjoittaa,\" intti Kaaperi vastaan. \"Anna-Leena sanoi oikein\nitkeneensä, kun nimismiehen mamseli oli sen hänelle lukenut ja kun\nsiinä oli sanottu, että minä rakastan häntä koko ikäni, niinkuin\nJumalan sana käskee. Siitä sanoi hän huomanneensa, että minulla on\ntäysi tosi mielessä, eikä asiassa ole mitään petosta tahi narrin\npeliä.\"\n\nMinua tuntuvasti harmitti, kun en jo ennakolta tarkemmin tiedustellut\nosasiko Anna-Leena itse kirjoitusta lukea, mutta sitä oli nyt enää\nmyöhäinen katua. Kaikki naapuripitäjäläiset pitivät siis minua suurena\nvelikultana, joka huvikseni tein pilaa viattomista ihmisistä. Sen\nhuomasin siitä kuin Kaaperi kertoi nimismiehen mamselin sanoneen\nAnna-Leenalle ettei hän \"tässä maailmassa ole lukenut niin viisaasti\nkokoonpantua kirjoitusta\".\n\nSen vuoksi en millään muotoa tahtonut suostua ensi viikolla lähtemään\nKaaperin kanssa naapuripitäjääsen kuulutuskirjan teettoon. Viimein\ntäytyi minun luvata, kun Kaaperi sanoi, ettei hän vieraan papin luona\nosaa \"isämeitääkään,\" jos ei joku oman puolen poika ole kanssa.\n\"Mutta\", sanoi hän, \"nuo muut tämän kylän pojat ovat semmoisia\nvirniskoita, ettei heistä vakavan miehen kumppaniksi ole.\"\n\nKaaperi sai vanhempani lupaamaan minut hänelle nuodemieheksi ja siten\npääsin tuon nuoren parin kuuliaisiin. Niissä tapasin myös nimismiehen\nmamselin, jota näytti minua nähdessään hyvin imelästi naurattavan. Hän\nmuuttui kuitenkin hyvin vakavaksi, kun minä en ollut millänikään, ja\nselvä sääli kuvautui neiden kasvoilla minun tuumiessani: \"ei olisi\npahemmaksi, jos herrasväkikin käyttäisi kihlautuessaan järkeänsäkin,\nniinkuin Kaaperi ja Anna-Leena tekivät.\"\n\n\"Sitäpä minäkin arvelin,\" sanoi Kaaperi sanani kuultuansa.\n\nKuuliaisissa määrättiin häät pidettäväksi vasta Mikkelin aikaan. Pitkin\nkesää jahkaili Kaaperi sitä, ett'en minä saanut olla läsnä hänen\nriemupäivänänsä, vaikka minua hän muka sai kiittää siitä, että hän\n\"vanha poika\" eukon saa. \"Ja niin sievän eukon,\" sanoi hän.\n\nKerran tuumaili hän minulle: \"eikö se millään keinoin kävisi laatuun,\nettä maisteri heittäisi sen ylioppilastutkintonsa tuota tuonnemmaksi!\"\n-- Se ei kuitenkaan käynyt laatuun, vaan ylioppilaaksi päästyäni,\nmuutamia vuosia myöhemmin, kävin Kaaperin luona. Minut otettiin ilolla\nja ystävällisesti vastaan tuossa onnellisessa kodissa. Lapsillensakin\nselitti Kaaperi: \"tämä se nyt on se mies, joka teidän isäänne auttoi\nhänen elämänsä ahtaimmalla hetkellä.\" Minuun kääntyen jatkoi hän:\n\"kyllä te sinä yönä teitte minulle oikein veljen työn, sillä ette usko\nmiten vaikeaa kosiminen on. Jumala suokoon rinnallenne samanlaisen\nauttajan, kun itse siihen tarpeesen tulette!\"\n\nMinä koetin Kaaperille selittää, ett'ei minusta suurta apua ollut, vaan\nhän sanoi: \"olkaa vaiti. Enhän minä koulun käymätön moukka miten olisi\nosannut sitä kirjettä kokoon panna. Sentähden hankinkin minä pojilleni\noppia, ett'ei heidän tarvitse mokomassa pihdissä olla -- hankin minä,\nmaksoi mitä maksoi.\"\n\n\"Ja pieni Maija pannaan myös kouluun,\" lisäsi Anna-Leena, \"ettei hänen\ntarvitse ympäri pitäjästä juoksennella kirjeitänsä luettamassa,\nniinkuin minun täytyi tehdä.\"\n\nNiin kosi ja niin eli Kaaperi Meriläinen onnellisempana kuin moni\nkoreammasti kosinut, sillä hän rakasti Anna-Leenaansa ja perhettänsä,\nniinkuin Jumalan sana käskee.\n\n\n\n\n\nYHTYMYS.\n\n\nEn vielä nytkään oikein käsitä mitä ihmettä eräänä kesänä lienee\nrakennettu kotitaloni pihamaalle eteisen ja eloaitan välille, sillä\nsiitä rakennuksesta ei taloon huoneen lisää lähtenyt; vaan kehikko\nsiinä kuitenkin oli. Vaikea olisi uskoa tuon kehikon olleen tehdyn\nPekka Kortelaisen työhuoneeksikaan, koska hän ei siinä askaroinut kuin\nvähän toista viikkoa.\n\nTuo ukko Pekka oli hyvin \"nokkela nikkari\", niinkuin pienen pappilan\nrouva sanoi, jolle hän oli tehnyt uuden viipsinpuun lahjaksi; vaan\nkuitenkaan ei mainittu rouva voinut häntä suvaita silmiensä eteen,\n\"sillä hänellä on aina niin jumalattomia lauluja suussa\", sanoi hän.\n\nPekan laulu se oli, joka minunkin huomioni ensiksi häneen kiinnitti,\nvaikka minä en olekaan mikään nuottimies. -- Tutustumisemme tapahtui\nmuutamana maanantai-aamuna heti jälkeen päivän nousun. -- Vanhempani\nolivat sunnuntaina tavanneet Pekan kirkolla ja pyytäneet häntä\nnikartelemaan meille. Pekka suostuikin tuumaan, ja seuraavana aamuna,\nkun minä vielä makasin parhaassa aamu-unessani eteisen ullakossa, alkoi\nlaulun sävel tunkeutua korviini. Unimielissäni tuntui se minusta alussa\nsatakielen soinnukkaalta laulannalta, sitten leivon liverrykseltä,\nsitten vienolta kehtolaululta, vaan muuttui viimein yksitoikkoiseksi,\nvapisevaksi vanhanmiehen ääneksi, ja minä heräsin. Laulu ei ollut\npitkän pitkä, tuskinpa se lienee ollut kauniskaan, vaan äänessä, jolla\nse laulettiin, ilmestyi kumminkin jonkunmoinen kaipausta osoittava\nvivahdus, joka herätti minussa halun tulla tutuksi itse laulajan\nkanssa. Siinä tarkoituksessa lähdinkin ulos ja kehikossa näin vanhan,\nlaihanpuoleisen miehen, joka höylätä nytkytteli niin, että hikiherneet\nkiilsivät hänen ryppyisellä otsallaan, ja samalla lauloi hän lauluansa.\nSe kuului: \"aisa toinen, aisa toinen, koivuiset molemmat aisat\", ja sen\nloputtua alkoi hän aina alusta taas. Ei kukaan ollut koskaan nähnyt\nukko Pekkaa työssä, ett'ei hän olisi laulanut \"aisa toista\", vaan\ntyössä oli hän aina, uinahtaen vaan hetkisen sydänyön aikaan, niinkuin\nmuutkin laululinnut; kummako siis, jos koko pitäjäs osasikin ulkoa\nPekan laulun.\n\nViikon kuluessa tuli meistä Pekan kanssa hyvät ystävät. Hän antoi minun\nrauhassa istua kehikon nurkassa ja vuoleksia lastuista hevosia ja\nlehmiä; eikä edes torunut silloinkaan, kun minä näin hyväksi leikellä\nomaa lihaanikin, josta muut ihmiset minulle pitivät pitkiä\nnuhdesaarnoja ja lisäsivät siten kipujani.\n\nViikko kului kulumistaan ja lauantaina iltapuoleen päivää oli minulla\nkehikon nurkassa hyvä joukko puueläimiä, hevosia, lehmiä ja pikku\nkarjaa sekä muuta maan päällistä, vaan silloin laitettiin minut asialle\npappilaan. Kirkkoväkeä oli jo keräytynyt kirkolle, sillä kotiseudussani\non kauempana asuvilla tapana kesäiseen aikaan tulla kirkolle jo\nlauantaina. Pieniä poikia oli pappilan alla kentällä pallin lyönnissä,\nja kun eräässä ryhmässä ei ollut kuin viisi miestä, rupesin minä heille\nlisäksi kuus'suolaan. Meidän leikkimme keskeytyi kuitenkin pian, sillä\npitkin tietä astua tallusteli Pekan Tiina ja joku toinen, josta me emme\nsaaneet oikeaa selvää mikä hän oli miehiään.\n\nHänellä oli tuuhea kokoparta ja päällään sininen suora nuttu, edestä\navonainen, ja punainen villapaita, jonka leveää kaulusta piti kiinni\nkaulaan kääritty keltanen huivi. Päätä verhosi leveäreunainen,\nkiiltonahkasta tehty hattu, jonka otsassa koreili kuparinen, tummunut\nlaivanankkuri. Miehen kasvotkin olivat melkein kuparin väriset ja hänen\nsilmistään voi selvään lukea sanat: \"minä en pelkää mitään\". -- Jos\nvielä mainitsen pukinnahkaiset housut, joiden leveät lahkeet olivat\npistetyt pitkävartisiin merisaappaisiin, niin on hänen pukunsa\ntäydellisesti kerrottu.\n\nMuutamia viikkoja ennen olin nähnyt karhun ja marakatin yhdessä\ntanssivan ja se näky juohtui nyt mieleeni, kun näin tuon rotevan ja\nhartevan miehen epävarmoilla askelilla käyvän pitkin tietä ja Pekan\nTiinan keikkuvan hänen ympärillään. Me pojat arveltiin sinne tänne,\nmikä tuo kirjava kummitus oikeastaan mahtaisi olla. Joku väitti sen\nolevan keisarin, toinen -- pienin meistä kaikista -- luuli häntä\nkameliksi, vaan minä arvelin häntä koirankuonolaiseksi, joista olin\nkuullut kummallisia juttuja. Sen kuultuansa lähti koko poikajoukko\npakosalle kuin säikähtynyt lammaskatras, mutta kun huomasimme ett'ei\nhän ajanutkaan meitä takaa, kasvoi rohkeutemme niin suureksi, että\nuskalsimme lähteä häntä seuraamaan. Seuraan yhtyi täysikasvuisiakin\nihmisiä ja niin mentiin kaikki yhtenä hälisevänä joukkona minun kotiani\nkohden. Pekan Tiina ja tuo uteliaisuutemme esine kävivät edellä, ja kun\nhe astuivat meidän veräjästä pihamaalle, huomasin miten leikkitoverini\nkateellisin silmin minua katselivat ja minäkin tunsin jollakin tavoin\nvaluvan kunnian loistetta päälleni tuosta muukalaisesta.\n\nMe saavuimme kehikolle. Pekka lauloi \"aisa toista\" eikä näyttänyt\nläsnäoloamme huomaavankaan, vaan hänen oppipojaltansa Jänövaaran\nAntilta keskeytyi työ ja hän, ihmettelemisen ilmeisenä kuvana, katsoa\ntöllisteli milloin mestariansa milloin meitä. -- Omituista oli\ntodellakin katsella tuota vanhaa parikuntaa. Pekka lauloi tyynesti\nlauluansa ja silitti lautaa, Tiina itkeä tihrasi ja työnsi hartioista\nmuukalaista Pekan eteen. Me muut odotimme ihmetellen mikä tästä lopuksi\ntulisi.\n\nViimeinkin jaksoi Tiina hillitä kyyneltulvansa ja puhkesi lausumaan:\n\"herrainen aika! Etkö sinä Pekka -- -- voi! voi! sellaisia ne ovat\nmiehet -- -- etkö sinä virka mitään -- -- no kumma, luontokappalekin\nrakastaa lastansa, mut sinä vaan laulat tuota ijankaikkista aisa\ntöistäsi, etkä edes sano hyvää sanaa lapsellesi, omalle ainoalle\npojallesi, jonka nyt saat takaisin niinkuin tuhlaajapojan, niinkuin\nJoonaan valaskalan vatsasta.\"\n\n\"Ole hulluttelematta, ämmä\", tokasi Pekka, nauraahan sinulle jo kylän\nharakatkin, kun tuommoista melua pidät.\"\n\n\"Naurakoot, naurakoot vain ja minä nauran mukana, kun Kusti poikana\nsain takaisin, niinkuin kuolleista.\" Eukko-parka todellakin rupesi\nnauramaan, hykersi kämmeniään ja hääräsi Pekan ja muukalaisen\nympärillä, niinkuin mettä etsivä mehiläinen. Tiinan hyväntahtoinen\nnauru tarttui meihin muihinkin ja heti nauroimme kaikki tietämättä\nmille oikeastaan nauroimme. Isä ja poika olivat ainoat jotka vakavana\nkatselivat toisiaan hetkisen, vaan sitten tarttui Pekka taaskin\nhöyläänsä ja samalla kajahti kehikossa: \"aisa toi --\".\n\n\"Etkö sinä anna edes pojallesi kättäkään, ukko? Varmaankin olet tullut\nhupsuksi, ja läheltä pitää ett'en minäkin tule hupsuksi -- tekisi\nmieleni oikein tanssimaan; tule, Kusti, tanssitaan kaikki yhdessä\",\nlörpötti Tiina jo koetti saada poikaansa pyörimään.\n\n\"Ole nyt vähemmällä, ämmä\", sanoi Pekka ja loi pitkän silmäyksen\nvieraasen.\n\nTiina huomasi sen ja iloisesti lausui: \"niin, katso vaan häntä; hän on\nsinun poikasi ja minun poikani, meidän molempien poika ja kelpo mies,\nniinkuin sinäkin, Pekka. Ei hän ole juoppo eikä muu retale, vaan oikea\nmatrassi, ihan totinen laivan matrassi, ja hänellä on rahaa, oikeata\nkultarahaa, oikeata kultarahaa, ja nyt ostetaan oma talo ja höyläpenkki\nja sinun, Pekka, ei tarvitse kiertää talosta taloon kuin Jeerusalemin\nsuutarin, vaan saat kotona työskennellä --.\"\n\n\"Ole vaiti\", käski Pekka taaskin, mutta se oli kuin tervaa tuleen\nkaataisi ja Tiina alotti taas sanatulvansa: \"enpähän ole vaiti, minä\ntahdon sanoa kaikille ihmisille, että Kustista on tullut kunnon mies,\nvaikka hän kaksikymmentä vuotta sitten karkasi meiltä merille, kunnon\nmies hän kumminkin on ja on tuonut minulle kaksi silkkihuivia -- kaksi\nsilkkihuivia minulle vanhalle ihmiselle ha ha ha! Vaan toinen niistä\nannetaan kihlahuiviksi Kuittilan Annille -- otathan sinä hänet, Kusti,\nse on paras tyttö näissä kuuluvin ja niin kaunis, kaunis kuin puolukka\nsyksyisellä kankaalla?\"\n\n\"Yes, otan, äiti, miks' nähdään ja jos hän minusta huolii\", vastasi\nKusti muukalaisella äänen korolla.\n\n\"Huoliiko? Sinut ottaisi vaikka pappilan Agda-mamseli, jos vaan sinä\nhuolit\", vakuutti Tiina. -- Pekka oli ääneti katsellut poikaansa tähän\nasti, vaan nyt hän niinkuin kainosteleva lapsi irroitti kätensä\nhöylästä, kuitenkaan ojentamatta sitä Kustille. Kusti huomasi sen ja\nlausuen: \"Good day [Hyvää päivää], isä! Terve, terve! minä se olen\",\npuristi hän vanhuksen kättä.\n\nTiina luuli poikansa kysyvän kuka Pekan toveri oli ja alkoi toimittaa:\n\"herrainen aika! etkö sinä enää tunne häntä, serkkuasi, minun\nsisarvainajani poikaa, Jönövaaran Anttia? Hänhän se on. Anna hänellekin\nkättä, kyllä se on kelpo poika; tekee jo reslarekiäkin aivan omin\npäinsä, vaikka vasta on kahdeksantoista; kummallista ett'et sinä,\nKusti, Anttia muista!\"\n\n\"Eihän serkku ole minua koskaan nähnytkään\", sanoi Antti ja löi\nKustille kättä että paukahti.\n\nPekka ei suostunut kesken rupeaman lähtemään kotiinsa, vaan ämmä Tiina\nsai poikansa kanssa sinne mennä edeltäkäsin. Heidän lähdettyänsä jatkoi\nukko työtänsä yhtä vakavasti kuin ennenkin, eikä edes hänen äänensäkään\nosottanut mitään mielen liikutusta, kun hän taas veteli \"aisa toista\".\n\nEnsi arkena oli Pekka taas varhain aamusella työssä, niinkuin ei mitään\nolisi tapahtunut, vaan kerran oli ukko laulanut vahingossa: \"aisa\ntoinen, aisa toinen, ja Kustikin on kotona\".\n\nTuon tehtyään hän kuitenkin punastui ja katsahti minuun nähdäkseen\nolisinko minä jotain huomannut, vaan minä en ollut tietävinänikään;\n\"äläkä sinäkään muistuta sitä hänelle\", sanoi Jänövaaran Antti.\n\n\n\n\n\nYSTÄVYKSET.\n\n\nMatti Kaikkonen -- se vanhempi Matti, joka asui Luukkolan mäen\nrinteellä -- oli koko ikänsä pienuudesta pitäen erittäin tyyni,\njuromainen ja harvapuheinen mies. Kuitenkin nähtiin hänet joka ikinen\nsunnuntai-ilta muiden kyläläisten kanssa Jokelassa, johon Ylikylän väki\ntavallisesti keräytyy iltaa viettämään ja uutisia kuulemaan; sillä\nJokelan Pekalle tulee \"aviisit\" Helsingistä. Siellä Matti tavallisesti\nypö yksinään istui tuvan nurkassa poltellen piippuansa ja virkkamatta\nkoko pitkänä iltana mitään muuta kuin sanat: \"eukko hoi, nyt mennään\nkotiin!\" Tavaksi oli tullut, että Matin \"eukko-hoita\" pidettiin\nyleisenä poislähdön merkkinä, eikä kukaan lähtöä ajatellutkaan\nennenkuin sen oli kuullut. Eräänä sunnuntaina, sinä kesänä, jona\nJokelan muhkea kivinavetta valmiiksi saatiin, istuivat kylän miehet\nkartanolla ja heidän joukossaan Mattikin. Vaahtoava oluthaarikka kierti\nmiehestä mieheen ja ottipa yksi ja toinen kunnon kulauksen\nhelmeilevästä viinapikaristakin, sillä tänään tarjosi isäntä\nnaapureilleen navetan lopettajaisia. Varsinkin piti navetan rakentaja\nKujala hyvänä talon vanhaa hopeapikaria ja tarjosipa sitä kerran\nMatillekin.\n\nMatti kielsi jyrkästi, sillä hän vihasi viinaa ja sai sen vuoksi\nKujalalta pari kolme pistosanaa, josta hän ei kuitenkaan sen enempää\nvälittänyt. Kujalakin istui takaisin paikalleen kertomaan hartaasti\nkuunteleville kyläläisille kaikenlaisista voimien näytteistä ja\nurotöistä.\n\n\"Siellä kotipuolellani minä näinikään muurasin muutaman kerran\nnavettaa, kun siinä miesten kesken\", tässä katsahti Kujala Mattiin,\n\"tuli tuumaksi, kuka sukkelammin saisi seinään pyöreän akkunan\nlaadituksi; pyöreätä reikää ei näet joka poika pystykään tekemään; vai\nmitä Matti?\"\n\n\"Enpä ole koskaan koettanut\", vastasi Matti lyhyesti.\n\n\"Äläkä koskaan koetakaan, sen neuvon annan sinulle, jollet pane\npahaksi\", tuumaili Kujala pilkallisesti. Sitte hän jatkoi: \"No, siinä\npihalla sattui olemaan uusi myllyn alakivi. Minulle juolahti mieleen\npistää se seinään ja yks'kaks' koppaan minä sen käsiini, nostan\nseinälle, pikkuisen 'ruukkia' kivien väliin ja siinähän oli aivan\npyöreä ikkuna silmänräpäyksessä muurattu.\"\n\nKaikki ihmettelivät Kujalan voimia, mutta Matti yksin katseli häneen\nvähän niinkuin epäilisi hän Kujalan kertomuksen totuutta.\n\n\"Mitä töllistelet sinä mies, vai etkö sinä usko minun sitä tehneen?\"\n\nKaunistelematta vastasi Matti: \"en\".\n\n\"Mies, oletko hullu p----le? Vai arvelet sinä minun valehtelevan\nihmisille ihan vasten näkimiä, mutt' minäpä näytän sinulle kenen koura\nsinutkin voi kurittaa, vaikka sinä luulet olevasi koko pöpö\", pauhasi\nKujala ja niinkuin vihastunut sonni ryntäsi hän nyrkki ojolla Mattia\nkohti.\n\nMatti väistyi taaksepäin tuon raivoisan muurarin tieltä, vaan\nperuutuessaan hän kovaksi onneksi sattui kompastumaan pihamaalla\nolevaan nelisyliseen tuoreesen hirteen. Siinä saavutti Kujala hänet ja\ntuima taistelu nousi noiden molempien karhujen välillä. Kujala,\nnotkeana kuni ilves ikään, hyppäsi maassa kellettävän Matin kimppuun,\nvaan tällä oli kylmempi veri eikä hän tehnyt muuta kuin torjui\npäältänsä vihasta puskuvaa vastustajaansa, niinkuin hallava kontio\närhentelevää koiraa. Sulaa mielettömyyttä olisi ollut muiden\nläsnäolijoiden sekaantua sellaisten jättiläisten leikkiin.\n\nSiinä painiskeli miehet, kierien yhtenä myttynä pihamaalla, paksuna\npilvenä kohosi pöly heidän jäntevien jalkojensa alta. Kauan piti Matti\naikamiehen tavoin puoltaan, sysäten vähän väliä vastustajansa\nsyrjemmäksi, eikä hänen käytöksestään voitu varmaan päättää, oliko\nmiehellä tosi vaiko leikki mielessä. Kuitenkin näytti siltä kuin tuo\ntulisempi Kujala, joka tosin kovasti huohottaen, mutta aina yhtä\ninnokkaasti uudisteli hyökkäyksiään, lopuksi saisi voiton. Mutta Kujala\nei kylläksi malttanut mieltään, vaan yht'äkkiä hän tempasi maasta\nkäteensä tukevan koivusen halon ja sillä tähtäsi vimmastunut mies\nvasten vastustajansa päätä.\n\nMatti tosin itse sai iskun väistetyksi, vaan halko kävi hänen\nhampaissaan yhä riippuvaan, isävainajaltaan perimään hopeasilaiseen\npiippuunsa, jonka muruset sinkoilivat sinne tänne ympäristöön. Silloin\noli leikki lopussa ja Mattikin hapuili asetta.\n\nLähistössä ei sattunut olemaan mitään miehen asuksi käypää eikä muuta\nirtonaista esinettä kuin tuo mainittu hirsi, ja siihen Matti tarttuikin\nkeskeltä kiinni. Tähän asti oli väkijoukko hymysuin katsellut\ntemmellystä, vaan nyt katosi hymy kaikkien huulilta, kun hirsi\ntavallisen puukapulan tavoin kohosi maasta ja huimalla vauhdilla\nvinkuen halkasi ilmaa.\n\nKujala seisoi tuon hirmuisen, melkein yliluonnollisen vastustajansa\nedessä hämmästyksestä niin jähmettyneenä, ettei hän laisinkaan älynnyt\npaeta hirren iskua. Siitä olisikin hänelle heti tullut kuolon kolahdus,\njollei Matin pienoinen, noin kolmivuotinen tyttö, Kaisa, yht'äkkiä\nolisi hypännyt raivostuneen isänsä ja pelosta tyhmistyneen Kujalan\nväliin ottamaan ylös erästä maassa kiiltävää piipun silan kappaletta.\n\n\"Isä, isä, katsos miten kauniin pikku kirnun minä löysin\", lausui tyttö\niloisesti, näyttäen Matille löytämäänsä esinettä.\n\nTämä jäähdytti Matin vimman ja voimakkaasti heitälti hän luonnottoman\naseensa maahan, niin että tanner järähti. Häpeissään vetäytyi Kujala\nkartanoon, ja väkijoukon ääneensä riemuitessa otti Matti tyttärensä\nkäsivarrelleen ja hellästi silitteli sen vaaleita suortuvia hiljaa\nlausuen: \"Kiitos Jumalan!\" Sanaakaan sanomatta keräsi hän sitte\npiippunsa muruset taskuunsa ja kuin ukkosen valtava jyrinä kajahti\nhänen äänensä: \"eukko hoi, nyt mennään kotiin!\"\n\nVanhan tavan mukaan hajaantui nyt muukin joukko, eivätkä kyläläiset\nolleet usein niin iloisina kotiinsa palanneet kuin sinä iltana, sillä\nMatti, josta kaikki paljon pitivät, oli silloin saanut suurimman\nihmiselle mahdollisen voiton, voittaessaan -- itsensä.\n\nKotiin tultuaan rupesi Matti ruoatta levolle, vaan hänen kerran\nliikkeelle joutunut mielensä ei niin pian voinut tyyntyä. Ennen puolta\nyötä hän taas nousi ylös ja verkkasilleen käveli takasin Jokelaan.\nSiellä hänen sisään astuessaan olivat ihmiset vielä hereillä. Muurari\nKujala ei koko iltana ollut virkkanut sanaakaan kellekään, vaan Matin\ntullessa tupaan päästi hän kipeän, sydäntä vihlaisevan huudon. Matti\nastui suoraan hänen luoksensa ja silloin säpsähti sisällä oleva väki,\nsillä he luulivat Kujalan viimeisen hetken nyt lyöneen. Kujala vapisi\nkuin virran päällä ja kylmät hikipisarat pyörähtelivät hänen otsaltaan.\n\nVastoin luuloa tarttui Matti ystävällisesti Kujalan käteen ja vesissä\nsilmin pyysi häneltä käytöstänsä anteeksi. Vakuuttipa vielä uskovansa\nmyllynkivi-seikankin todeksi, sillä olihan hän tänä iltana itsestään\nnähnyt, \"kuinka tavattoman väkevä syntinen ihminenkin toisinaan on\".\nTurhia olivat kuitenkin kaikki Matin vakuutukset ja anteeksipyynnöt,\nsillä Kujala jo houraili ankaran kuumetaudin kourissa, eikä ymmärtänyt\nsanaakaan Matin sovinnollisesta puheesta.\n\nUsein muurarin sairastusaikana istui Matti hänen vuoteensa vieressä\npuheellaan lyhentämässä sairaalle ikäviä yön hetkiä. Muutamien\nviikkokausien kuluttua tointui sairas vähän taudista, joka ei jaksanut\nsortaa hänen voimakasta ruumistaan, ja silloin täytyi hänen muuttaa\nasumaan Matin luo, \"ainakin niin kauaksi kuin kunnolla työhön\nkykenisi\", oli Matti sanonut.\n\nTuon sunnuntai-illan perästä oli Matti aina kuin toinen mies. Hän\nmuuttui puheliaaksi ja vilkkaaksi, jota vastoin Kujala oli tullut\nharvapuheiseksi jöröksi. Näytti siltä kuin he olisivat vaihtaneet\nluontoja, sillä siitä lähtien se oli Matti, joka aina jutteli\nkaikenlaisia kertomuksia voimain näytteistä ja urotöistä, joita hänen\nystävänsä Tahvo Kujala oli tehnyt. Toisinaan, kun Matti kyläläisille\nliiaksi ylisti Kujalan voimia, tukkesi tämä hänen suunsa yksi-kantaan\nsanomalla: \"vaan en minä koskaan ole kyennyt pirtti-hirsiä keppinäni\nkäyttämään\", ja silloin nyrpistyi aina Matin nenä, sillä ei hänkään\nkärsinyt voimiansa ylistettävän. Sepä olikin ainoa erimielisyys, joka\nnäiden miesten kesken havaittiin, vaikka he nyt aina nähtiin yhdessä,\nniinkuin toisiinsa perehtyneet lapset, sillä Kujala oli jäänyt Matin\nluo asumaan, eikä tuntematon voinut saada selvää kumpi heistä oli\nisäntä talossa, ja tututkin ihmiset pitivät kumpaisestakin yhtä paljon.\n\nViime kesänä olivat ystävykset yhdessä kaatamassa kaskea Kortevaaran\nrinteellä. Siinä kasvoi kaksi vankkaa kelohonkaa, toinen ylempänä,\ntoinen alempana ja he koettivat kumpi ennen saisi honkansa maahan.\nMatti ryhtyi ylempänä kasvavan hongan kimppuun ja alempi heilahteli\nKujalan kirveen iskuista. Matin honka oli toiselta puolelta palanut\nkololle, vaan sitä eivät olleet huomanneet. Matti hakkasi sitä täysin\nvoimin ja hänen kauhistuksekseen se yht'äkkiä hirmuisella ryminällä\nkaatui mitään aavistamattoman Kujalan päälle. Matti kiiruhti ystävänsä\navuksi. Tämä aukasi vielä kerran himmeitä silmiään ja katkonaisilla\nlauseilla, epäselvällä äänellä sanoi: \"ystäväni, anna anteeksi -- en\nminä jäänyt luoksesi ainoastaan sinun--vaan--vaimosikin tähden, -- en\nvoinut jättää häntä, hän oli minulle tullut liian rakkaaksi -- kerro\nhänelle terveiseni -- anna anteeksi -- en ole hänelle mitään puhunut.\"\nVielä kohosi kerran kaksi miehen rinta, ja sitte oli kaikki lopussa.\n\nTämän onnettoman tapauksen jälkeen tuli Matista taas synkeämielinen\njuro, joka harvoin avasi suutansa, ja päivä päivältä kävi hän\nheikommaksi. Lopulta hän ei enää voinut jättää vuodettaan ja riutui\nriutumistaan. Usein kuultiin hänen mutisevan hiljaa: \"kohtaloaan ei voi\nkukaan paeta\", ja kuolinvuoteellaan hän vasta ilmoitti puolisolleen\nKujala-vainajan terveiset, kehoittaen vaimoansa hautaamaan hänet\nKujalan viereen, sillä he olivat olleet todelliset ystävät. \"Vai\nluuletko, että joku muu kuin Tahvo-vainaja olisi voinut niin\nkunniallisesti käyttäytyä sekä itseään että sinua ja minua kohtaan?\"\n\"Keväällä, vesien auetessa tuli hänen erohetkensä ja hän kuoli lääkärin\nlauseen mukaan keuhkotautiin, mutta minä arvelen hänen kuolleen\nkaipaukseen\", sanoi kummini, joka tämän minulle kertoi.\n\n\n\n\n\nTYTTÖ.\n\n\nVarmaankaan eivät Haapajärven kyläläiset olleet erittäin tuhlaria nimen\nsuhteen, koska yksi heistä oli jäänyt aivan nimettömäksikin. Häntä\nkutsuttiin suorastaan tytöksi, luultavasti sen vuoksi, kuin hän oli\nnaisihminen. Kentiesi lienee hänellä kirkonkirjoissa ollut toinenkin\nnimi, vaan siitä ei kukaan tiennyt mitään. Tyttönä tämä olento vaan sai\nkulkea läpi elämänsä ja sillä nimellä hänet tunnettiin koko\npitäjäässäkin. Jos tytöltä itseltään kysyttiin kuka hän oli, sanoi hän\nolevansa \"hullu tyttö\", ja siihen vastaukseen oli uteliaimmankin\ntyytyminen. Kaikki, jotka tytön lähemmin tunsivat, olivat vakuutetut\nsiitä, ettei hän itse ollut tuota liikanimeä keksinyt, ja ehkä olikin\njoku muu sen hänen suuhunsa pannut. Pääasia oli, että hän itse piti\nsanomattoman paljon tuosta nimestään ja aina käytti sitä sanan _minä_\nasemasta.\n\nTyttöparalla ei ollut isää eikä äitiä, vaikka viimeksi mainitun olivat\nvanhat ihmiset kertoneet hänellä olleen, vaan sekin oli kuollut\nsotakesänä, jolloin suolat olivat niin kalliit, \"ettei tahtonut\nrahallakaan saada\", niinkuin Mäkelän muori sanoi. Muutamat pahat kielet\nkertoivat tytön isän olleen mustalaisen, joka olisi jostakin paikasta\ntässä avarassa maailmassa viekotellut tytön äitivainajan mukaansa ja\nsitte jättänyt vaimonsa ja perillisensä turvattomiksi, oman onnensa\nnojaan. Tätä luuloa vastustivat kuitenkin Mäkelän vanha muori ja\nPelkolan ruotiukko, jotka molemmat kertoivat nähneensä tytön\näitivainajan, ja hän oli ollut \"niin siivo nainen, ettei suinkaan olisi\nmustalaisjoukkoon lähtenyt\". Nuoret miehet eivät myöskään ottaneet\nuskoakseen koko juttua, vaan tytön ikäiset naispuolet eivät taas muusta\nosanneet puhuakaan kuin hänen mustalaissuvustaan, sillä tyttö oli\nkauniimpi kuin he kaikki yhteensä.\n\nTytöllä ei tietysti ollut kotiakaan ja mitäpäs hän sillä olisi\ntehnytkään, hän kun ei kauan viihtynyt yhdessä kohden. Hän oli\nkuitenkin tervetullut kaikkiin rikkaihinkin taloihin, vaikka hän oli\nniin köyhä, ettei hänellä ollut mitään. Olipa hän vielä köyhempikin,\nsillä häneltä puuttui järjen valo, tuo elämän perästä kalliin Jumalan\nlahjoista. Syystä siis ihmiset ihmettelivät mitä varten Luoja\ntuollaisiakin olennoita on luonut, sillä sellainen oli tyttö ollut\nlapsuudestansa asti. He ihmettelivät ja keskustelivat usein pitkät\niltapuhteet tätä kysymystä, mutta selville sitä he eivät koskaan\nsaaneet. Tuo kummasteleminen ja syyn tutkiminen tytön olemiseen ei\nlähtenyt mistään nureksimisesta Luojan laitoksia vastaan, vaan\npuhtaasta lähimmäisen rakkaudesta.\n\nSamaa kiitettävää tunnetta osoitti sekin seikka, että tyttöä kohtelivat\nhellästi kaikki muut, paitsi kevytmieliset tyttöheilakat, joiden ei\nsanota toisessakaan elämässä voivan täydellisesti leppyä sille, joka\ntäällä on sattunut olemaan heitä kauniimpi, olkoon se sitte hullu tai\nviisas. Ei kuitenkaan voi sanoa näidenkään tytölle juuri pahoja olleen,\nvaikk'eivät he kohdelleet häntä niin hellästi kuin toiset. Kukapa\ntytölle olisi voinut paha ollakaan, sillä hän oli aina niin sievä,\nnöyrä ja hiljainen, ettei hän itseänsä purevaa itikkaakaan olisi\nhennonut ajaa pois. Jos hänet kuka ankarana talviyönä olisi ajanut\nkattonsa alta yön selkään tahi korjannut hänen edestään ruokavadin\npois, ennenkuin hän oli ennättänyt nälkänsä tyydyttää, niin olisi hän\ntytöltä saanut palkinnoksi nöyrän \"suuren kiitoksen\", niinkuin hyvästä\ntyöstä, sillä tyttö oli aina vahvasti vakuutettu kaikkien tarkoittavan\nhänen parastaan.\n\nNiinkuin sanottu oli Luoja varustanut tytön tavattomassa määrässä\nkauneuden lahjalla, vaan tyttö ei millään muotoa voinut kärsiä itseään\nkauniiksi kehuttavan, sillä hän oli saanut päähänsä sen olevan jotakin\nhirmuisen ilkeätä. Vaikka joku vahingossakin tytön kuullen sitä sattui\nmainitsemaan, teki hän aina viisaasti, jos ajoissa ymmärsi paeta\nkuulumattomiin, sillä tytöllä oli kova käsi. Tavallisesti luonto\nruumiillisilla lahjoilla palkitseekin sen mitä sielun omaisuuksissa\npuuttuu ja niin oli tytönkin laita. Hän oli väkevin ihminen niissä\nseuduin, sen tiesivät kaikki. Olipa hän kerran eräänä syksynä kantanut\nmetsästä Viljakkalan tuvan lattialle aika ison, vielä lämpimän\nkarhurötkäleen ja ihmetellyt vaan, kenen se niin äreä koira mahtoi\nolla, joka oli purrut häntä, vaikka hän ei muuta kuin silitteli sitä.\n\nTodellakin osoitti tyttöparan pahoin revitty käsivarsi, ettei metsän\nkuningas sietänyt kaunottarenkaan hyväilemisiä enemmän, kuin tyttökään\nmairitusta.\n\nMuuan suutari ei ollut uskonut tyttöä niin tavattoman väkeväksi ja\nkoetti kaikin tavoin saada häntä voimiansa näyttämään; vaan turhaan.\nSilloin oli hänelle pälkähtänyt päähän sanoa tyttöä kauniiksi ja se\nkeino auttoi. Tytön kummallisesti hehkuvat mustat silmät iskivät äkkiä\ntulta, hienot sinertävät suonet hänen otsallaan muuttuivat tuhoa\nuhkaaviksi, paksuiksi juoviksi ja kiljahtaen ryntäsi hän suutarin\nkimppuun. Varmaankin olisi suutarin viimeinen hetki ollut käsissä,\njollei neljä pirtissä olevaa muuta miestä työllä ja tuskalla olisi\nsaaneet tyttöä hänestä irti kiskotuksi. Tytön raivo ei kuitenkaan\nkestänyt kauan. Hetkisen kuluttua istui hän penkille ja peitettyään\nkasvonsa käsillään päätyi itkemään ja itki itsensä taas hyvälle\ntuulelle.\n\nMainioimman urostyönsä teki tyttö muutamana juhanus-päivänä. Oli näet\npitäjälle levinnyt huhu, että juhanuksena saarnaisi Maunolan nuori\nJanne-maisteri. Jos muutoinkin miehissä olisi kirkkoon menty, ajoi\nsinne nyt uteliaisuus nekin, jotka eivät vuosikausiin olleet Herran\nhuoneen ovea avanneet. Kirkko oli täpö täynnä väkeä; käytävilläkin\nistui joukottain ämmiä, kun eivät enää penkeissä sijaa saaneet.\nTyttökin oli jäänyt seisomaan käytävälle, läntisen lehterin alle.\n\nAlkupuoli Jumalanpalvelusta oli jo pidetty ja saarnavirsi veisattu.\nHitailla, vakavilla askelilla astui kalpea nuorukainen sakaristosta\nsaarnastuoliin. Silloin syntyi kirkossa liikettä. Kaikki tahtoivat\nnähdä \"nuorta pappia\" ja nousivat seisaalleen kurkistelemaan. Läntistä\nlehteriä kannattava keskiparrupa oli lahonnut toisesta päästä ja napsis\n-- se oli poikki. Lehteri rupesi tulla jyrisemään alas; huutoja,\nvoivotuksia ja parkua kuului nyt kirkossa ja väkevämmät paetessaan\nsulloivat heikompia jalkoihinsa. Ainoa, joka ei ymmärtänyt vaaransa\nsuuruutta eikä paikaltaan liikahtanut, oli tyttö. Hän tarttui kiinni\nputoavaan parruun ja raikkaalla äänellä laulaen:\n\n    \"Herra mua johtaapi,\n    Jos minne kulkenen,\n    Ja tieni viimein ohjaapi\n    Tykönsä taivaaseen,\"\n\njoka oli ainoa värssy, jonka hän koskaan oli saanut opituksi, piti hän\nvastaan kaikin voimin. Kovin kauan ei hän kuitenkaan tuota luonnotonta\npainoa jaksanut estää putoamasta, vaan hillitsi kuitenkin siksi, että\nlehterin alla olijat kerkesivät mennä pakoon ja moni lehtereillä\nistujoistakin ennätti päästä turvallisemmille paikoille. Kun tytön\nvoimat väsyivät, kolhasi parru häntä kovasti päähän ja putosi jymähtäen\nlattialle pyörtyneen tytön viereen. Puolikymmentä miestä tuli myöskin\nalas tuota suorinta tietä ja parilta katkesi jalka, muutamalta käsi,\nvaan Pelkolan nuori isäntä pääsi paljaalla säikäyksellä. Tunnottomana\nkannettiin verissään makaava tyttö lähimmäiseen taloon, eikä kukaan\nolisi uskonut hänen enää virkoavan henkiin.\n\nPastorin ja Pelkolan isännän toimesta hankittiin hänelle sitten\nlääkärin hoitoa, joka poimi tytön pääkallosta pois pieniä luun\nsirpaleita ja ihmetteli erittäinkin yhtä niistä, joka oli rustottunut\nsellaiseksi, että näytti jo vuosikausia olleen irrallaan. Silloin\nmuisti Mäkelän muori tytön pikkuisena pahaisena pudonneen heidän\nkaivoonsa ja arveli silloin sen sirusen irti päässeen, ja lääkäri\narveli sitä samaa.\n\nKolmen kuukauden kuluttua jätti tyttö sairasvuoteen, ja nytkös ihmiset\nvasta ihmettelemistä saivat, kun hän rupesi Pelkolaan piiaksi ja\nkäyttäytyi kaikin puolin niinkuin muutkin täysijärkiset ihmiset. Alussa\nei tuota muutosta oikein tahdottu uskoa, sillä sitä pidettiin aivan\nmahdottomana, vaan vähitellen totuttiin siihenkin, ja kun kahden vuoden\nperästä nähtiin tyttö yhdessä muiden kanssa laskettavan Herran\nehtoolliselle, haihtui kaikki epäilys. Pastori oli julistanut hänet\nparhaaksi lukijaksi koko isossa Haapajärven kylässä ja sen vuoksi\nlahjoittanut hänelle suuren nahkakantisen Raamatunkin. Siis ei kellään\nollut mitään muistuttamista, kun syksyllä kuulutettiin pyhään\navioliittoon \"kunniallinen talonisäntä, nuorimies Matti Pelkonen ja\npiika, siveä neitsyt Gertrud Schwarz, molemmat Haapajärven kylästä\".\nKuulutusta seurasi sitte häät ja häitä onnellinen avioelämä. Tytöksi\nPelkolan emäntää aina kylän kesken sittekin kutsuttiin, mutta nyt oli\nsen eteen sana \"viisas\" lisätty, eikä aivan syyttäkään. Kauan puhelivat\nihmiset keskenään siitä muutoksesta, joka tytössä järjen suhteen oli\ntapahtunut, ja muutamat luulivat lääkärin sen saaneen aikaan, toiset\nväittivät luusirun poisottamisen sen vaikuttaneen, vaan tyttö itse\nsanoi sitä armollisen Jumalan työksi.\n\n\n\n\n\nTUULIVAARALAISET.\n\nSivukohtaus Ison-Vihan ajalta.\n\n\nKaukana tuolla Pohjois-Karjalan autioilla takamailla syleilevät muhkeat\nmetsät pitkän Pielisjärven ja sen lisävesien kuohuisia laineita. Noiden\nhamaroiden, siimesrikkaiden salomaiden hiljaiselta näyttävässä,\nsynkässä povessa tapaa matkamies vielä nytkin nuoruuden voimista\nuhkuvan elämän, jonka luontoperäistä kauneutta viljelyksen silittävä\nkäsi ei ole ehtinyt tyyten poistaa.\n\nRaivoisasti jyrkissä uomissansa pelmuten ja pauhaten, syöksyilevät\nsiellä sulavasta lumesta vallattomiksi paisuneet vuoripurot hurjalla\nvauhdilla alaspäin pitkin jylhien vaarojen kupeita. Matkallansa ne\nkukistavat kaikki kulkuansa ehkäisevät tokeet ja esteistä vimmastuneina\nparskuttavat sihisten kuohuvaa vaahtoansa korkealle äyräillänsä\nkasvavien korpi-kuusten naavoittuneille oksille, kunnes viimein\ntaltuneina laskevat kiukkuiset vetensä levolle jonkun kirkasvetisen\nmetsälammen viihdyttävään syliin.\n\nKorven kohdussa viheltelee kontio päiväkaudet kämmeniinsä, eläen ihan\nrauhallista elämää, jos se vaan malttaa pysyä loitompana karjankellon\nkuulumista. Palavin silmin tuijottelee tiheässä pensaikossa täplikäs\nkissa-ilves uraa myöten karjoinensa lähenevää paimenta, ikäänkuin\nmiettisi, tehdäkkö hyppäyksensä eteen, vaiko taaksepäin.\n\nJyrkkinä, veitsiviiltoisina nousevat kalliorintaiset vaarat rohkeasti\nsyvyyksistä töydäten korkeutta kohti, ja vasta huomattuaan turhaksi\nsuoran pilvien tavoittelemisen ne pakahtuvat sisällisestä harmista\nmonirotkoisiksi kallioryhmiksi. Välistä ne tarttuvat kiinni toisiinsa,\nmuodostavat pitkulaisia selänteitä, sitte taas yht'äkkiä ja yhtynein\nvoimin ponnahtaaksensa korkeuteen. Silloin hälvenevät niiden rohkeat\nmuotopiirteet näkymättömiksi; ne sekoittuvat, sulautuvat toisiinsa ja\nsiten kiusoittavalla tavalla muistuttavat tuota kauhukuvausta\nAleghierin helvetissä, kun Agnellon ja Cianfan\n\n    \"päät liittäytyy ja haihtuneet\n    on kasvoparit yhteen hahmohon\".\n\nMahtavana kohottaa siellä korkea Tuulivaara huippunsa pilviä kohden\nmuiden vertaistensa keskellä. Sen eteläistä kylkeä on mahdoton siivittä\nkulkea. Mieltä kauhistaa vaaran huipulta läntistäkin sivua katsellessa,\nsillä vaaran juuri on kadonnut näkyvistä. Luulet seisovasi vihaisten\nvesien pyörittelemillä kivijärkäleillä. Rajuissa pyörteissä kohisten\nvierittelee tuolla syvällä jalkojesi alla vuolas virta ärjyviä, mustia\nkuohujaan, ja vuosi vuodelta se laineillaan yhä enemmän ja enemmän\nkovertaa kalliota. -- Pohjoinen ja itäinen sivu ovat loivemmat. Monen\nmonituisessa polvessa mutkittelevaa polkua myöten voi sieltä päin\nkiivetä vaaran laelle, jonka suunnattoman suuret kalliomöhkäleet\nmuodostavat.\n\nVuostavimmalla paikalla on nykyään huononpuoleinen talonrähjä, joka\ntalvi talvelta käy yhä kurjemmaksi. Näyttääpä talon ränstymisestä\npäättäen siltä, kuin saisi senkin ennen pitkää lukea olleiden ja\nmenneiden joukkoon samoin kuin sen edeltäjänkin, jonka raunioita\nvieläkin huiskin haiskin on vaaralla nähtävinä. Olipa vaaralla vielä\nnoin vuotta kolmisenkymmentä takaperin jäännöksiä oikeasta\nmaavarustuksestakin, jonka rajakapteeni Juhana von Wittenberg, eräässä\nkivilohkareessa säilyneen latinankielisen kirjoituksen mukaan, oli\naikoinaan luotattanut kylän suojaksi, sillä paikkaa pidettiin muinoin,\nrauhattomina aikoina, sotaisessa suhteessa tärkeänä.\n\nVarustuksen kunnossa pitämisestä olivat Tuulivaaran asukkaat, ainakin\nKreivin aikana, nauttineet veronvapautta ja siten olleet jonkunmoisena\nylimyskuntana naapuriensa seassa. Nyt ovat semmoiset etuoikeudet,\nyhdessä vanhojen rakennusten kanssa jo ammon aikoja sitte lahonneet,\nhävinneet, ja nuo entis-ajan jätteet kutakuinkin selvästi muistuttavat\nkatselijallensa kaiken ihmistyön ja onnen katoovaisuutta. Honkien\nlatvoissa humiseva tuuli ja alhaalta kuuluva kosken kohina tuntuvat\nkuni ivaten ikään huomauttavan ihmistä siitä, samalla kuin ne veisaavat\nyksitoikkoista unhon virttä menneille ajoille ja muinaisuuden\nmureneville muistoille.\n\nVielä viime vuosisadan alussa loistivat Tuulivaaran tornilla\nvahvistettu varustus ja talo täydessä komeudessaan etäälle ympäri\nharvaan asutun, yksinäisen seudun. Kohtaloiden kirjaan oli kuitenkin\nniiden häviö jo piirretty; yksi isku tarvittiin vain ja silloin jo\nkukistuivat kumpikin, niin suoja kuin suojeltavakin, vaikka pöyhkeinä\nnäyttivät nuo vanhat seinät melkein tarjoutuvan taisteluun itse tuon\nkaikki kaatavan Ajattarenkin ahneita hampaita vastaan, eikäpä ne sitä\naivan syyttä olisi tehneetkään. Ikivanhoista ajoista asti oli näet\nTuulivaara ollut koko tienoon tukevin talo. Kähköisten karski suku,\nnäet, oli jo vuosisatoja sitä kotinansa pitänyt, ja yhäti olivat sen\nisännät polvesta polveen talonsa kunniaa kohottaneet.\n\nLaveita kaskia olivat Kähköisten kirveet kaadelleet Tuulivaaran\nlehteville liepeille ja sen jyrkillä rinteillä oli sekä moni villava\nkarhu että hallava hirvi heittänyt henkensä heidän keihäänsä kärkeen ja\ntaljansa talon varojen kartuttamiseksi. Usein oli myös joku talon\nmiehistä ollut johtajien joukossa niillä rohkeilla kosto- ja\nryöstöretkillä, joita tuon tuostakin tehtiin Venäjän puoleiseen\nKarjalaan. -- Retkillä ryöstetystä saaliista saivat tietysti\nTuulivaaralaisetkin aimollisen osansa. Siten olikin talo aikojen\nkuluessa kasvanut aivan äveriääksi, niin ett'ei sen kylän kesken\nvarustuksen vuoksi hopmanneiksi kutsuttujen isäntien tuumailtu\n\"ääriäänkään tietävän\", vaikka he kitsaasti elivät.\n\nMaine Kähköisten rikkauksista, matkalla paisuen kuni vierevä lumipallo,\nkulki kauas itäiseen naapurimaahankin, jossa heidän hopeansa olivat\nainakin yhtä halutut kuin joutsensa ja pyssynsä peljätyt, joll'ei vain\nenemmänkin halutut. Senpä tähden tunkeutuivatkin rajasissit sangen\nusein Tuulivaaran tienohille; mutta yhtä monesti saivat he palata\ntyhjin toimin ja verisin päin, sillä Saramon kyläläiset olivat rohkeaa\nväkeä, jotka eivät omalle hengellensä paljoa arvoa panneet, vaan\nvihollistensa verelle vieläkin vähemmän.\n\nNiinkuin tunnettu, olivat rajamaalaiset noilla seuduin aina\nPähkinäsaaren rauhasta saakka melkein hallituksiensa suostumuksella\npitäneet \"isoa-vihaa\", mutta varsinaisen sen nimellisen sodan\nalkuaikoina he elivät jokseenkin hyvässä sovussa. Ainoastaan yhden\nverisen retken kertoo Nostintapainen kansantaru kummaltakin puolelta\ntehdyksi \"ikäänkuin vaino-ajan alkajaisiksi\", eikä niininkään liene\nollut niin paljon syytä itse rahvaassa kuin sen johtajissa ja varsinkin\nkapteeni Aleksei Kapranovan äärettömässä hopean himossa.\n\nKapranovan oli tsaari lähettänyt ruotsalaisten hätyyttämän Solovetskoin\nluostarin avuksi, mutta saavuttuansa Repolan seuduille tämä oli saanut\nkuulla puhuttavan Tuulivaaran linnoituksesta ja äärettömistä\nrikkauksista. Venäjän puolen talonpojat tiesivät myös \"Ruotshien\" niinä\naikoina juuri parhaillaan olevan kirkonkylissään aseharjoituksissa, ja\nett'ei kotiin tavallisesti jäänyt yhtään asekuntoista miestä. Kiusaus\noli ahneelle kapteenille liiaksi suuri.\n\n\"Siellähän on vähällä vaivalla saatavana hyvä paisti; siellä on\nrikkautta, jota ihanan Ukrainin viljavilla tasangoilla on hauska\ntuhlaella. -- Kuinka Feodor Andrejevits ja Kuismin Wasiljevits ja\nAudotja Paraskovjevna ja -- ja -- ja kaikki hyvät ystävät, naapurit ja\nhovinherrat haristavat silmiänsä, unhottavat suunsa auki ja jähdyttävät\ntsajukuppinsa, kun minä kerron, miten noin vaan muutamassa hetkessä\nihan sivutöikseni valloitin kuuluisan Tuulivaaran linnan, jota ei itse\ntsaarikaan ollut uskaltanut ahdistaa\", ajatteli Kapranov.\n\n\"Audotja haukottelee, tyhjentää kastuskansa (pikarinsa), näpäyttää\nsormiaan ja sanoo: olet oikea onnen kantamoinen sinä Aleksej\nMihailovits, olet tottakin. -- Feodor taas syleilee ja suutelee minua\nja valehtelee sitte silmiänsä räpyttäen turkkilaisista ja tatareista ja\nomista taisteluistaan heitä vastaan ja jos jotakin, vaan kuitenkin\ntäytyy hänen kadehtia minua, sillä minä näytän hänelle Tuulivaaarasta\nsaamani hopeat, kaikki näytän heille -- seis, pastoi! Enpä näytäkään;\nKuismin, se konna, voisi saada asiasta vihiä, jos Feodorille\nnäyttäisin, ja sitten kiusaisi se ensin lainaksi niitä, pyytäisi sitte\npelaamaan likaisilla korteillaan ja viimein ostattaisi minulla väkisin\norjiaan, joilla ei tee tämän taivaallista; eivät osaa mitään, eivät\njaksa mitään, syövät vain; -- roskaväkeä koko tuo Kuisminin joukko,\nakanoilla elätettyä väkeä; vaan mitäs teet, osta pois ja kalliista\nostakin. Kuismin se konna -- niin enpä näytäkään hopeitani, voisihan\nKuismin ne varastaa -- syntyy siltä sekin; en näytä, tyydyn kunniaan ja\nmaineesen, pidän itse hopeani. Ja kunniaa antaa tsaari minulle, ehkä\ntaputtaa olkapäätänikin vielä, ja se on hauskaa; ehkä sanoo: oikein\nteit, Aleksei Mihailovits -- tahi ehk'ei sanokaan mitään -- lähden, kun\nlähden sittenkin.\"\n\nSemmoisia tuulen tupia rakenteli Kapranov ja kun isot joukot\ntalonpoikia tarjoutui häntä seuraamaan, niin hän lähetti isoimman osan\nharjoitetusta väestään edeltäpäin osailemaan Vienan-merelle.\nTalonpoikien opastamana Kapranov itse kiersi parinkymmenen sotamiehen\nja satakunnan sissin kanssa syrjäpolkuja myöten Kujangin ja Pyymäen\nkautta Saramoa ja Tuulivaaraa kohti. Tavallista tietä, Pielisjärven\nkirkon kautta, ei uskallettu kulkea, kun siellä olivat miehet koossa\naseharjoituksissa.\n\nTuulivaara oli niinä aikoina väkirikkain talo niillä kuuluvin. Se näkyi\nsiitäkin kuin syyspuhteina kolmattakymmentä värttinätä hyrisi talossa\nja loppupuolilleen toistakymmentä kirvestä riippui kirveskahvissa\npirtin ovensuu-seinällä.\n\nKesäkuun kahdennenkolmatta päivän iltana armon vuonna 1701 ei talon\nillallispöydässä kuitenkaan istunut päten yhtään kirveen käyttämiseen\nkykenevää miestä. Muutamia, toinen toistaan pienempiä poikanulikoita\nsiinä vain näkyi naisväen seassa, paitse pöydän päässä istuja, joka ei\nsuinkaan ansainnut poikanulikan nimeä.\n\nHän oli aivan valkea-hapsinen vanhus; pää kuin lipsuttu pellava;\nvartalo hoikempi kuin seitsentoista-vuotisella tytöllä. Koko mies\nnäytti kuivuneelta, näivettyneeltä nauriilta. Hänen laihat,\ntaulanväriset, harmaankeltaiset kasvonsa olivat jos jonkinmoisissa\nkureissa ja rypyissä, semmoisissa, joita ei ikä, vaan suunnattomat\nkärsimykset ja ankarat intohimot ihmisen kasvoihin kyntävät. Ruma,\notsasta vasemman kulman kautta poskipäähän ulottuva arpi teki vielä nuo\njo muutoinkin tymäkät kasvot aivan hirvittäviksi; loistottomia,\nvedenkarvaisia silmiä varjosivat pörhöiset, harjasmaiset kulmakarvat,\njotka luisevan nenän ylitse yhtyivät yhteen. Ohuthuulinen suu muistutti\njärviraakun kuoresta; niin tiiviisti liittyivät huulet toisiinsa. Häntä\nolisi luullut raudasta valetuksi satyyriksi, joll'ei silloin tällöin\npöydän alla kolahtava puujalka ja rauskavat hampaat olisi ilmoittaneet\nmiehessä henkeä olevan.\n\nSemmoinen oli Tuulivaaran silloinen vanha isäntä, tuo julmuudestaan ja\nhirveistä lauluistaan tunnettu Perttu Ollinpoika Kähkönen, jonka\nsanottiin jo nähneen sadannen kesänsä.\n\nJos ukko oli kuiva, kasattunut ja mehuton, niin oli sen sijaan hänen\nvieressään istuva tyttö tuores ja mehevä. Hellyydellä hän tarjoeli\nvanhukselle ruokaa ja näytti koettavan vanhuksen toiveita hänen\nkasvoistaan lukea, sillä ukon silmät olivat jo iästä kokonaan\nhuienneet. Tytön silmät taas olivat huikeamattomat, mutta huikaisevat;\nne olivat mustat kuni myrskyinen yö loistavasti säihkyvine salamoineen;\nhänen solakka vartalonsa osoitti tuota jaloutta ja hekumallista\nmuhkeutta, josta Karjalan kauniit immet helposti tuntee.\n\nIkää ei tytöllä liene ollut enempää kahtakymmentä vuotta, jos sitäkään.\nHänen kasvonsa olivat soikeat ja säännölliset; nenä suora ja -- mikä on\nperin harvinaista -- erinomaisen kaunis. Suu oli hempeä, katse\nsuloinen, huulet punaiset kuin kaunein ahomansikka, ja niiden takaa\nvälkkyivät, hänen joskus hymyillessään, maidon valkoiset hampaat.\nKomeina tummanruskeina suortuvina valuivat hänen lienteät hiuksensa\nmolemmin puolin kaarevaa otsaa ja turhaan oli koetettu kaikkia noita\nvallattomia kutreja sitoa kahteen valtavaan palmikkoon, jotka vapaina\nriippuivat alapuolella vyötärystä.\n\nLuulisi ettei taivas ikänä olisi tähtitarhojen alapuolelle muodostanut\nniin iki-armasta olentoa kuin Tuulivaaran Katri oli. Mutta kaikesta\nhempeydestä huolimatta ilmestyi kuitenkin tytön koko olennossa jotain\nvienoa surullisuutta, niin että hänen poskiensa viehättäviä hymykuoppia\nolisi voinut kaihokuopiksi kutsua.\n\nOliko tuo surumielisyys ensi lemmen syttyvä rusko, vai oliko se jonkun\nvielä selittämättömän tunteen ilmiö, vaiko tulevien murheiden hämärä\nheiastus -- niin, kuka sen tiesi. Apeaan mielialaan ei hänellä ainakaan\nnyt näyttänyt mitään syytä olevan, sillä itse tuo rautainen ukkokin\nnäytti hiljaisen aterian päätyttyä ja siunattua ihan ilmeiseltä\ntyytyväisyydeltä. Varmaan hän olikin hyvällä tuulella, koska aivan\npyytämättä rupesi lapsille kertomaan tapauksia vanhoilta ajoilta.\n\n\"Kun torni tässä vaaralla oli valmis ja täydellisesti varustettu\",\njutteli hän selvällä, vähän kumajavalla äänellä, \"silloin täytyi\nisä-vainajan puoliväkisin suostua muuttamaan talonsa tänne ylös muurien\nsuojaan. Isäni oli ollut monissa retkissä osallinen, joskus johtanutkin\nmeikäläisiä sissejä vastaan ja aina nuoruudestaan asti aina tapellut\nmaalla ja vedellä voitollisesti rajarosvojen kanssa. Olipa hän\ntaistellut sotilaana itse kuninkaankin johdolla ja käynyt Puolan\npääkaupungissakin. Sen lienee kapteeni Wittenbergikin saanut tietää,\nkoska hän kutsutti isäni tänne ylös; -- talo oli nimittäin tuolla\nalempana ennen sitä. Eräs toinen ja minä juoksimme isän perästä ja\nkuulimme koko heidän keskustelunsa. Minä muistan sen nytkin vielä, --\nmuistan tarkemmin kuin eileiset asiat.\"\n\n\"Kuka se oli se toinen?\" kysyi Katrin veli, Matti, noin\nnelitoista-vuotinen, pienikasvuinen pojan loppi.\n\nKiristäen hampaitaan tiuskasi ukko hänelle: \"sitä ei sinun tarvitsee\ntietää -- se oli isänmaansa häpeäpilkku, elämäni pahahenki.\"\n\n\"Oikeinko tuommoinen ruumiillinen pahahenki?\" tiedusti joku pienemmistä\nlapsista.\n\nVastaamatta siihen vanhus jatkoi: \"Kapteeni kätteli meitä ja kysyi\nsitte isältäni: 'no Olli, mitäs pidät tästä tekeleestä; luuletko\nvenäläisten hampaiden pystyvän tuohon palaan?'\n\n\"'Pienempi on kuin Riian linna, vaan onhan tuo tanakka teirimaja\ntuokin', vastasi isäni, 'mutta sananlasku sanoo: pian kuori on kukosta\nrikottu, jos on sisus silavainen'.\n\n\"'Oikein puhuttu', lausui kapteeni, 'vaan minäpä aionkin leipoa kukkooni\noikein kiiskinruotoisen sydämen, vaikka tässä ei kannata säännöllistä\nsotaväkeä seisottaa. -- Lyhyesti sanoen, etkö ota vastataksesi\nvarustuksesta ja tornista, sillä se on paikkakunnan avain?'\n\n\"'Lyhyesti vastatenkin: en, herra kapteeni.'\n\n\"'Ja miksi et?'\n\n\"'Ensiksi olen tottunut paikkoja valloittamaan enkä puolustamaan;\ntoiseksi tahdon vihollisellani olemaan samat edut kuin itsellänikin, ja\nkolmanneksi -- älkää pahaksi panko, herra kapteeni -- kolmanneksi\npahoin pelkään koko tämän laitoksen tulevan meidän, talonpoikien\nsortajaksi; kansa nurkuu jo kovasti sitä vastaan.'\n\n\"'Kun ensiksi otat tornista vastataksesi Jumalalle ja kuninkaalle, niin\nopit paikkoja puolustamaankin; toiseksi on silloin pelkosi sorrosta\nperätön ja kyläläisetkin silloin suostuvat varustusta mieluummin\nkunnossa pitämään, ja kolmanneksi voin vakuuttaa kunniani kautta,\nett'ei sinun eikä koko sukusi tarvitse sen enempää verojen rasitusta\nrahana eikä verenä kantaa; ei rahana eikä verenä.'\n\n\"'Herra kapteeni, tarjouksenne on näinä köyhinä aikoina erittäin\nviehättävä, mutta kuitenkaan en voi siihen suostua; olen jo ikämies,\nvoimani on taisteluissa rauennut ja jo halaan lepoa! Etsikää siis joku\nnuorempi tähän pihtiin.'\n\n\"'Mitä tuhattulimmaista, sinä ylpeä mies!' kiljasi kapteeni, että muurit\nraikui, 'mitä sinä levosta puhut; kirkkotarhassa on kylläksi aikaa\nlevätäksesi, täällä täytyy toimia. Jos et itse jaksa joustasi enää\njännittää, jätä se poikiesi työksi, mutta pidä itse toimi; minä käsken\nsinua päällikkönäsi, kuuletko sen?'\n\n\"'Olen eronnut sotapalveluksesta jo aikoja sitte, herra kapteeni',\nvastasi isäni kuivasti.\n\n\"Hiukan mietittyään pauhasi kapteeni, ikäänkuin itsekseen: 'enpä, lempo\nsoi! olisi uskonut Olli Kähkösellä olevan sydäntä peräytyä siitä, mihin\nkunnia ja kansalaisen velvollisuudet häntä kutsuvat; en olisi uskonut\nhänen voivan syrjäläisenä, niinkuin asia ei liikuttaisi hänen kylmiä\nvaatteitansakaan, en olisi uskonut hänen saattavan katsella sitä, miten\nvihollinen polttaen, murhaten ja naisia raiskaten huuhtoo ympäri maata\nja nyt täst'edes on ponnistava kaikki voimansa saadakseen valtoihinsa\ntämän tornin, että siitä käsin voisi seutua kurissa pitää. Ha ha haa!\nSilloin ei säästetä Kähköstäkään, silloin ei hän voi ojentaa kättä\nmaanmiehellensä eikä tarjota suojaa pakeneville naisparoille; ei hänen\nrikkautensa riitä ravitsemaan kaikkia kotoansa karkoitettuja eikä\nverensä upottamaan orjan häpeää, vaan hänen vanha niskansa on vaipuva\ntuon häpeällisen ikeen alla. Kunniani kautta! Kähkösen vanhojen\nsotatoverien pitää saada tietää, mitä muutaman vuoden rauha miehessä\nvaikuttaa, heidän pitää saada se tietää, jotta voivat ostaa hameen\nja --'\n\n\"'Jo riittää, herra kapteeni', keskeytti häntä isäni tyynesti, mutta\nhänen äänensä värähteli. 'Te puhutte kuin virsikirja ja tuolla tavalla\nsaisitte kivenkin heltymään. Ei sanaakaan enää, jos saan pyytää. Minä\nmuutan taloni kiluineen kaluineen tänne ylös.'\n\n\"'Se on siis päätetty', lausui kapteeni ilosta loistavin silmin,\n'kätesi, toveri!'\n\n\"'Sanasta miestä, sarvesta härkää', vastasi isä lyöden voimakkaasti\nWittenbergin ojennettuun käteen jotta paukahti.\n\n\"Kapteenin huulet vavahtelivat silloin niin eriskummaisesti; lieneekö\nhän tahtonut nauraa vaiko itkeä.\n\n\"Iltapuolella kutsuttiin koko kylä kokoon varustukseen. Isäni vannoi\npuolustavansa varustusta viimeiseen veripisaraansa ja hengenvetoonsa\nasti. Kaksi muutakin oli, jotka vannoivat saman valan; kaksi muutakin,\nkaksi muutakin\", huokasi vanhus, \"ja minä olin niistä toinen.\n\n\"Isäni pani kaksi sormeansa kapteenin miekan päälle, tuo toinen ja minä\nnostimme kaksi sormea taivasta kohden, ja hiljaisella äänellä isäni\nperästä vannoin minäkin, kenenkään huomaamatta: 'minä Perttu Kähkönen\nlupaan ja vannon kolmiyhteisen Jumalan nimeen, että aina sekä työllä\nettä toimella viimeiseen hengenvetooni ja viimeiseen veripisaraani asti\npuolustan isänmaata ja sen laillista kuningasta; minä vannon niiden\ntähden panevani ilolla alttiiksi kaiken omaisuuteni, oman ja alaisteni\nhengen, minä vannon ett'en koskaan tarpeettomasti rasita kansalaisiani\nsen varustuksen tähden, josta vastatakseni nyt Jumalan ja ihmisten\nedessä otan; minä vannon ja lupaan mahdollisuuden mukaan säästää\nkansalaisteni verta ja aina olla valmis vihollistani vahingoittamaan,\nhätääntynyttä auttamaan ja turvatonta suojaamaan. Vielä lupaan minä\npyhästi, ett'en koskaan elävänä tätä varustusta jätä: en milloinkaan\narmoille heittäydy, vaan ennen hautaudun sen raunioiden alle, niin\ntotta, kuin Jumala minua auttakoon ajassa ja ijankaikkisuudessa; ja jos\nminä tämän kalliin valani rikon, niin haljetkoon silloin tanner\njalkaini alta ja nielköön minut kirkasliekkinen kadotus. Amen!'\n\n\"Koko väkijoukko huusi päätökseksi jyrisevän amenensa. 'Niin tulee\nmiehen vannoa ja niin valansa pitää kuin sinun, veikko, tiedän sen\npitävän', sanoi tuo arvokas kapteeni, ja turhaan esteli hän välkkyvää\nhelmeä silmäripsistään karhealle poskellensa pääsemästä. Kyyneleet\nkiilsivät monen muunkin silmistä ja liikutuksesta vavahdellen tutisi\nmoni polvi, niinkuin tutisee puuhun myöhään yksikseen jäänyt lehti\nsyystuulessa.\n\n\"Uuden arvon merkiksi antoi kapteeni isälleni kuninkaan nimessä\nhopeakahvaisen miekan. Poislähtiessään lupasivat kaikki totella isääni\nlaillisena päällikkönänsä ja niin he tekivätkin. Ei isälläni eikä\nminulla koskaan ole ollut syytä uppiniskaisuutta valittaa. Muut ovat\npitäneet lupauksensa meille ja me muille; yksi ainoa kirottu olento\nrikkoi valansa, möi kunniansa ja isänmaansa sinisilmien tuikkeesta --\nmutta hän tehköön tilinsä sille, jonka kädessä kosto on; minä en tahdo\nhäntä tuomita.\"\n\nVanhus vaikeni, ja joku sisällinen tuska värähteli hänen kasvoillansa.\n\nHetkisen kuluttua hän jatkoi: \"paljon on maksanut minulle tuo kauhea\nvala, jonka taivas kuuli, vaikk'eivät ihmiset siitä mitään tienneet.\nSilmäni ovat nähneet kansalaisteni verta virtoina vuotavan; kasvoni\novat olleet haljeta valituksista; isäni olen nähnyt läpiammutuin\nrinnoin viereltäni kaatuvan; kolme poikaani on sota minulta saaliikseen\nvienyt ja vuosikausia olen saanut kiehuvaa, polttavaa tulta rinnassani\nkantaa. Sydämeni on musertunut kärsimysten alla -- kaikki tuon valan\ntähden. Soisinpa rauhan päivän koittavan teidän elinajaksenne,\nlapsukaiset, mutta Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet;\nmitäs tietää kuolevainen tulevaisista, eikä tarvitse tietääkään.\nKuitenkin näyttää minusta siltä, kuin ei Ruotsin jalopeura jaksaisikaan\najan pitkään suojella teitä idässä kasvavan kotkan kynsiltä. Oli miten\noli. Muistakaa aina lapset se että teidän isänne eivät, Jumalan kiitos!\nhe eivät koskaan ole kunniaansa häpeällä tahranneet, vaan ilolla\nhenkensä maansa tähden uhranneet. Minuun on heidän kuolemansa kovimmin\nkoskenut, varsinkin Matin surkea loppu kirveli sydäntäni kovasti, mutta\nkuitenkin iloitsen siitä, että he ovat kunnialla kaatuneet.\n\n\"Jos Matti poikani olisi surmalta säästynyt, niin hän olisi isännyyden\njälkeeni perinyt, vaan nyt ottakoon sen Olli ja jättäköön perästänsä\nsinulle, pikku Matti, vaikka minä melkein soisin Katrin sitten tulevan\nkäskijäksi, mutta eihän helmaväestä ole peränpitoon, varsinkaan\nmyrsky-ilman raivotessa.\"\n\n\"Pysykää te vain vaari kulta vielä kauvan peränpitäjänä, se on meille\nkaikille parasta\", huomautti Katri ja lisäsi: \"ette usko, kuinka paljon\npidämme teistä; teitä rakastamme kaikki kuin silmäteräämme\".\n\n\"Kyllä sen tiedän, lapsi-kulta, kyllä sen tiedän, mutta kaukaa en voi\nisäntänä olla. Kuolema tulee, sen siipien humun jo korvissani kuulen,\nja tulkoonpa vain, johan on aikakin. Mielelläni jo lähdenkin täältä,\nsillä sieluni halaa viimeinkin rauhaa; rauhaa tahdon, mutta kumminkin\ntoivoisin kuolevani isieni ja poikieni tavalla, tuntematta kalvavan\ntaudin tuskia.\"\n\n\"Mikäs ihme nyt koirille tuli, kun noin rupesivat haukkua räventämään?\"\nlausui muudan naisista kolpitsan puolelta.\n\n\"Eihän vain karhu karjaa vaanine\", vastasi Katri.\n\n\"Minusta tuntuu, kuin ne tervehtisivät tuttua vierasta\", rauhoitti\nhäntä ukko Perttu, haukuntaa kuulostettuaan. Naiset sysäsivät\nikkunalaudat auki ja tähyilivät tulijaa.\n\nHetkisen kuluttua kuului melkein kuin hevoskavioiden kapsetta, ja heti\nastui hämyiseen pirttiin naisvieras.\n\n\"Siunaa Jumala ruokaa\", lausui tulija luoden silmänsä pöydälle, jolla\nillallisen tähteet vielä lasten tähden olivat korjaamatta, sillä lapset\nsöivät jälestäpäin.\n\n\"Siunaa Jumala ruokaa\", kertoi tulija hengästyneenä toivotuksensa.\n\n\"Sitä Jumala suokoon!\" vastattiin hänelle karsinan puolelta, ja Katri\nkehoitti häntä käymään ruokaan käsiksi, sillä: \"matka vatsan vajentaa,\ntalvi laarit keventää\", hän sanoi.\n\n\"Suur'kiitos, kost' Jumala!\" vastasi vieras, \"mutta ei nyt taida enää\nitsellännekään olla aikaa ruokailemaan.\"\n\n\"Jopa me olemme ruokailleet.\"\n\nUkko Perttu oli sillä välin saanut tietää kuka vieras oli ja kysäsi:\n\"onko rauha maassa, vai mitä lähdit, Pyymäen Leena?\"\n\nVieläkin kiireisestä kulusta läähättäen Leena alkoi hätäisesti kertoa:\n\"ei, Herra nähköön, olekkaan rauha, vaan venäläiset ovat ihan tuossa\npaikassa jo täällä.\"\n\n\"Sissitkö?\" huudahtivat naiset. \"Herra varjelkoon!\"\n\n\"Niin juuri, sissit, ja on niiden joukossa punahattujakin.\"\n\n\"Ei suinkaan; kestäähän nälkävuosina tehty rajarauha vielä kaksi\nvuotta, eivätkä he sitä tohdi rikkoa\", sanoi vanhus epäilevästi\npäätänsä ravistellen.\n\n\"Ihan varmaan kulkevat sissit tänne, ja punahattuja on puoleksi\nseassa,\" vakuutti Leena.\n\n\"Silloin on koko valtakunnan rauha rikottu\", mutisi ukko Perttu, \"mutta\noletko niitä oikein omin silmin nähnyt?\"\n\n\"Näinhän minä jälilleenkin. -- Koko tämän pitkän, helteisen päivän\njauhaa jylkyttelin hein'ajaksi leiväksiä, niin että hiki päästäni\ntippui. Puolelta päivin aloin ihmetellä mielessäni, mikä kumma meidän\nMustille oli tullut, kun se alinomaa ulisi ja haukkua luskutti niin\näkäsesti. En kuitenkaan viitsinyt lähteä katsomaan, sillä mikäs heidän\nnyt näin äkkiä olisi luullut tänne töytäävän, kuin eivät moniin vuosiin\nole retkillä käyneet. Saunan lämmitä pantuani, pistäydyin metsään\nvastaksia taittamaan ja kuulin Kujangista päin outoa jyhmettä, niinkuin\nukkonen olisi siellä kaukana äännellyt. Kun todellakin taivaalla näkyi\nmuutamia vaskenkarvaisia pilvenmöykkyjä, luulin niitä kuuropilviksi,\nenkä siitä sen enempää välittänyt. Oudoksuin vain siinä itsekseni,\nmihin ihmeesen olin hopeasolkeni pannut, kun ei sitä kotona näkynyt,\nmutta, arvelin toisekseen, Mikko tuon lienee, eilis-aamuna kirkolle\nlähtiessään, paitaansa pistänyt.\"\n\n\"Mutta mitenkäs sinä viholliset näit?\" kysäsi ukko Perttu\nkärsimättömänä.\n\n\"Silloinhan minä ne näinkin. Jyhme läheni lähenemistään, ja jo aloin\nerottaa ääniäkin. Säikähtyen minä kapsahdin pystyyn kuin kuorskuva\nvarsa, vaan sitte kaaduin pensastoon kuin lamainen lehmä. Tuskin olin\nsaanut silmäni auki, niin näin koko metsän olevan miehiä täynnä.\nMaailma musteni silmissäni ja sydämeni hyppi kuin rupikonna. Minä\npainauduin niin pieneksi maata vasten kuin suinkin voin ja sydän\nkurkussa odotin vain viimeistä hetkeäni. Ei se toki tullut, vaikka\nparasta se olisi ollut; varmaanhan ne ovat meilläkin käyneet; -- ja\nlapset --\" kiljahti hän, \"voi minua onnetonta! voi! voi!\"\n\n\"Rauhoituhan nyt toki vähän\", lohdutti häntä Katri, \"eivätkös ne\nkulkeneet tietä myöten; mitäs he olisivat teille poikenneet?\"\n\n\"Tietähän ne kulki, tietä, ja oli niitä kuin hyväkin kirkkoväki,\npunahattuisia ja muita\", nyyhkytti Leena itkussa, johon muutkin naiset\npaitse Katri yhtyivät. \"Pari heistä tunsinkin, Harmannan Oleksin ja sen\npitkän Uhtuen Timon, jotka käyvät laukun kannossa. Oleksi uhkasi\ntäyttää saapasvartensakin Tuulivaaran hopeilla; muudan mies uhkasi\nottaa ruutia kymmeneksi vuodeksi tornikuopasta, ja Timo lupasi viedä\nKatrin kotiinsa emännöimään, eikä kuolemassakaan sanonut hänestä\neroavansa.\"\n\n\"Sepähän nähdään\", lausui Katri kalveten, vaan tyynesti.\n\n\"Hyvä isä! mitä nyt tehdään\", valitti naisväki.\n\n\"Ruvetaan tietysti vastarintaan ja sitte kuollaan kunnialla kaikki\nyhdessä mylläkässä\", tuumi taaskin rohkea Katri.\n\n\"Vastarintaan! miehittä! ei, siitä ei synny mitään! Ei lähdetään kaikki\nhyvän sään aikana jäniksen linnaan: kosken alla on kaksi venhettä,\nniillä päästään karkuun\", ehdotti joku joukosta, \"ja lähtäänkin jo\nheti.\"\n\n\"Minä vaan en paikalta hievahda; en jätä kotia, enkä vaaria yksin\nsurman suuhun\", penäsi innokkaasti, ikäänkuin iloiten aatteestaan,\nurhokas tyttö, jonka ympärillä pienemmät lapsista itkivät.\n\nVaari ei ollut ottanut koko sotaneuvotteluun tähän asti osaa, mutta\nsilloin hän huusi raikkaalla, vaikka liikutuksesta vapisevalla äänellä:\n\n\"Hiljaa! tässä ei ole aikaa voivotuksiin eikä kyyneliin, kun varma tuho\njoka hetki lähestyy. Kuulkaa minua ja täyttäkää käskyni, -- kiroukseni\nseuraa sitä, joka sen rikkoo, siunaukseni sen täyttäjää, ja muistakaa,\nisän kirous on raskas taakka, sen olen saanut jo silmilläni nähdä; se\nkukistaa kantajansa. Minä puhuttelen teitä urhoollisten miesten\npuolisoina ja lapsina, vapaan kansan naisina. Kuulkaa siis! Se on\nmielestäni ihan selvää, ett'emme voi suojella varustusta emmekä\nkotiamme, varsinkin kun vastaamme ryntää kentiesi kymmeniä kertoja\nlukuisampi vihollinen kuin meitä on. Näillä\" -- hän osotti laihoja\nnyrkkejään -- \"näillä ei enää ole paljo virkaa; mutta sen verta on\nniissä, Jumalan kiitos, vielä voimaa, kuin tällä kertaa tarvitaankin;\nne voivat vielä iskeä heikon iskun, joka ihmeitä aikaan saattaa.\n\n\"Ennen kaikkea te otatte eloaitan peränurkasta, jyvien alta hopea-arkun\nja syöksette sen jyrkänteeltä koskeen, merkiten paikan mihin se putoaa.\nSitte lataatte kaikki pyssyt; ruutia ja luoteja on tornikuopassa kyllin\nkyllä, ja sen tehtyänne pakenette levähtämättä, joka ainoa, siksi kuin\ntapaatte poikani Ollin. Hänelle sanotte: valansa mukaan puolusti isäsi\nvarustusta viimeiseen hengenvetoonsa asti ja lähettää sinulle nyt\nsiunauksensa toisesta elämästä, jonne hän meni Eliaan tavoin, mutta\nkuitenkin Simsonin lailla jyryssä ja pauhinassa. Minulle annatte\nlähteissänne tulukset ja pari ladattua pyssyä. Ne kyllä ovat ruosteiset\nja saattavat haljeta, mutta sama se; usein on toisen vasama minuun\nsattunut, jos kerran omakin laukaus haavoittaa.\"\n\n\"Mitä aiotte vaari? Räjäyttääkö koko talon ilmaan itsenne ja\nvenäläisten kanssa? Ei, sitä ette saa tehdä, emme jätä teitä tänne\ntaikka, jos välttämättömästi tahdotte jäädä, niin jään minäkin\", sanoi\nKatri, \"ja minä voin jäädä kaikissakin tapauksissa\".\n\n\"Ja minä\", liitti pieni Matti nasevasti.\n\n\"Ei käy laatuun, hyvät lapset, vaikka hyvin ymmärrän arvossa pitää\njaloa tarjoustanne\", lausui vanhus. \"Valani sitoo minut jäämään tänne,\nettekä suinkaan tahdo, että ukkovaarinne ilmestyisi Herramme istuimen\neteen valapattoisena lurjuksena nyt, kun luullakseni lähes kokonaisen\nvuosisadan olen koettanut elää rehellisenä miehenä. Mitä vastaisin minä\nHerralleni silloin, kun Hän kysyisi: Perttu Kähkönen, miksi söit\nsanasi, vaikka hinkalosi ja aittasi olivat pakahtua viljan kyllyydestä?\nMitä vastaisin silloin Hänelle? En mitään, vaan häveten saisin lähteä\nmarssimaan kadotuksen kuiluun yhtä matkaa noiden jumalattomien,\nliittonsa rikkovien sissien kanssa, sillä aivan varmaan he joutuvat\nsinne, samoin kuin muutkin kunnottomat, jotka karkaavat ilman syyttä\nturvattomien päälle. Ajatelkaas kuinka nuo pedot saisivat minulle\nnauraa; -- ettehän te heille sitä iloa tahdo suoda? -- Ja mitä taas\ntuohon ilmaanloiskaukseen tulee, ei se minulle ole yhtään vaikea, kun\njo olen niin paljo etuantia kuolemalle maksanut, jalkani on jo hänellä\npaitsi muuta; vuosia on minulla niin paljo ett'en kuitenkaan voi\ntoivoa, jos tahtoisinkin, monta semmoista enää jäljellä olevan, ja\njospa olisikin, vaikka vielä toinen mokomakin, en tahtoisi petturina\nniitä elää. Sieluni halaa jo pimeydestä valkeuteen, jossa tiedän\nlasteni ja nuoruudentoverieni avosylin minua vastaan-ottavan.\nAjatelkaas miten ihmeissään kaikki tuttavat mahtavat siellä olla, kun\nminä teen tuloni loistavasti tulessa ja jyrinässä samoin kuin kaivattu\nsade näivettävän poudan perästä ja lähdölläni tuo'an vielä hyötyä\nmaallekin; -- jos en muuta hyötyä tuottaisikaan, niin kunniaa ainakin,\nja nimeäni muistellaan siunaten vielä tulevinakin aikoina. Tämän\nkuihtuneen ruumis-raukan pelastus ei enää maksa vaivaa, kun ei\nvarustuksen pelastuksesta voi olla puhettakaan, sentähden heitän\nelämäni kohtalolle vasten näkimiä, toimitettuani ensin, mikä\nmahdollista on. Siitä on vielä sekin hyvä, että jälkeen jääneille jää\njalo esimerkki uhrautuvasta isänmaan-rakkaudesta, ja se on innostuttava\nkansalaisia taisteluun samalla kuin se pelottaa vihollisia.\"\n\n\"Samoinhan on minunkin esimerkkini tekevä\", pisti Katri väliin, \"ja\nsuonettehan minullekin kunnian saada osoittaa, että nuoressakin\nrinnassa voipi palaa pyhän innostuksen tuli.\"\n\n\"Puheesi kalskahti raudalle, Katriseni\", lausui ukko, \"jos olisit mies,\nhyväksyisin aikeesi, mutta nyt se ei saa päätöstäni horjumaan, sillä\nniin sinulla kuin Matillakin on kokonainen elämä iloineen ja suruineen\nedessänne\".\n\nUkko mietti hiukan ennenkuin jatkoi: \"Ei maallamme ole varoja\nihmishenkiä tuhlata, sillä niitä arvatenkin kohta runsaasti tarvitaan.\nVarmaankin koittaa maallemme kovat ajat, koska punahattuisiakin on\nrajan yli rynnännyt, eikä tuo sama valani, joka minut itseni velvoittaa\nhengestäni luopumaan, kuitenkaan salli minun suotta kansalaisteni verta\ntuhlata.\"\n\nKatri ei sanonut myöntyvänsä jättämään ukkovaariansa varman kuoleman\nkitaan, vaikka kaikki koettivat häntä pakoon houkutella. Sanoipa hän\nvielä, jos ei muu auta, pistäytyvänsä piiloon katsomaan, miten ukon ja\nkodin käypi, eikä siinä luullut rikkovansa neljännen käskyn vaatimuksia\nlaisinkaan, vaan paremmin niitä täyttävänsä. -- Viimein suostui ukko\nPerttukin siihen, kun muu ei auttanut, ja määräsi pikku Matinkin\njäämään, sillä aika joutui.\n\n\"Katri ja Matti\", sanoi ukkovaari, \"vannokaa vastustamatta täyttävänne\nmitä teille tänne jäätyänne käsken, sillä ehdolla suostun pyyntöönne\".\n\n\"Täytämme\", sanoi Matti, \"kyllä minulla on rohkeutta kuolla\".\n\n\"On minullakin\", kertoi Katri.\n\n\"Mutta entäpäs elää?\" kysäsi vanhus.\n\n\"On sitäkin\", lausui poika.\n\nKatri oli vaiti.\n\nKaikki ukon määräykset pantiin viipymättä toimeen ja venäläisten\nviimein vaaran alle saapuessa oli Tuulivaaran varustus sokean\nvanhuksen, hennon kaunottaren ja parrattoman pojan puolustamana.\nKahdella venheellä olivat muut lähteneet: Leenakin meni heidän\nkanssaan, kun ei uskaltanut yksin kotiinsa palata. Jälelle jääneiden\nsiunaukset seurasivat heitä. Katkera oli ollut erohetki, mutta ukko\nPerttu osasi sen lyhentää; katkerahan se on aina, mitä sitte\ntuollaisissa tilaisuuksissa!\n\nKatri oli huutanut lähteville: \"sanokaa isälleni hänen tyttärensä\nkuolleen isällisen kovuuden, lapsellisen kuuliaisuuden ja kahdenlaisen\nrakkauden uhrina\".\n\n\"Älkää sanoko mitään\", lausui Perttu, \"hänen molemmat lapsensa tulevat\npian Jumalan avulla ja toivottavasti terveinä hänen luoksensa\".\n\nIltarusko kultasi säteillään puiden välistä vilahtelevaa vettä, ja\npainuvan auringon viimeiset säteet ikäänkuin jäähyväisiksi suutelivat\nkainosti punehtuvaa metsää vaarojen huipuilla. Tummina kuvastivat\nkunnasten välitse laaksot korkeampien paikkojen varjoja; tuolla etäällä\nRepovaaran rinteillä väikkyi hienoa, vaaleaa huurua; yö levitti utuisen\nvaippansa uinuvan luonnon yli. Yksinäinen käki kukahti silloin tällöin,\nikäänkuin valveilla pysyäkseen, ja jossakin muurin raossa kirskahti\nyksinäinen sirkka. Sitte oli kaikki hiljaa niin hyvin ulkopuolella kuin\nvarustuksen sisässäkin. Vieläkin hiljainen hetki seurasi. Äänettömyyden\nkatkasi matalalla kuherruksellaan kalliokyyhky. Kyynel vieri silloin\ntuon äsken niin luonnottomasti rohkean Katrin hehkuvista silmistä hänen\nvaaleoille poskillensa ja turhaan hän koki pidättää rinnastaan lähtevää\nhuokausta.\n\nNojautuen tornin suljettuun porttiin hän lähetti viimeisen\njäähyväishuokauksen kotiseudulleen ja katkeraksi käyneelle elämälleen.\n\nPerttu ukko heräsi haaveilevista unelmistaan ja äkkiä lausui: \"Matti,\nkiipeä torniin, katso tarkasti ympärillesi ja huuda tänne alas, jos\nmitä näet, mutta varro siellä kunnes sinua kutsun.\"\n\nMatti totteli ja meni täyttämään käskyä. \"Katri\", lausui vanhus pojan\nmentyä, \"minä tiedän jonkun suuren ja raskaan surun painavan mieltäsi,\nse on saattanut sinulle jo noin nuorena elämän arvottomaksi, avaa\nminulle sydämesi, lapsi, kentiesi minä voisin suruasi lieventää\".\n\n\"Eihän minua mikään murhe paina\", vastasi tyttö.\n\n\"Älä teeskentele, vaikka silmäni ovat talmassa, näen kuitenkin sinun\ntahallasi hakevan kuolemaa, hirmukuolemaa sodan tuhoavissa liekeissä,\neikä naisluonne sitä epätoivoisetta sydämensurutta voisi tehdä; se on\nepätoivoa, eikä rohkeutta. Toisin kuohuu veri miehen suonissa kuin\nnaisen; miestä ajaa sodan jyryyn omainsa suojelemisen velvollisuus,\nrakkaus vapauteen tahi valitettavasti myös toisinaan julma kosto;\nnainen on hienompaa ainetta, jota sodan jymy kauhistaa, ja jos hän\nhurmekentille kiiruhtaa, on hänellä tyyten sortunut sydän.\"\n\n\"Ettekö rakkautta luule kuoleman pelkoa voimallisemmaksi? Eikö nainen\nvoi uhrata henkeänsä omainsa edestä?\"\n\n\"Voipi kyllä lastensa, ehkäpä puolisonsakin puolesta, mutta nainen on\nelämän päiväpaiste; se ei suotta syöksy möyryävien ukonpilvien\ntemmellykseen, niinkuin sinä, Katriseni; se ei hyödyttä hae kuolemaa.\nSinä luulet elämäsi onnen kadonneen ja onnesi auringon iäksi pilveen\npeittyneen, vai miten?\"\n\n\"Niin onkin, aurinko, kuu ja tuikkavat tähdetkin kaikki ovat sammuneet\nja kaikkialla vallitsee kylmä ja kolkko yö\", vastasi tyttö nyyhkien,\n\"minulla ei ole enää mitään iloa elämästä\".\n\n\"Minä tunnen kaiken tuon ja olen itsekin joskus, surujen kohdatessa,\nluullut niin, mutta aina on myrskyistä yötä seurannut tyyni päivä, ja\nniin käy sinullekin, kun vaan sinulla on rohkeutta sitä odottaa.\"\n\n\"Tapahtuuko siis vielä ihmeitä tässä matoisessa maassa?\"\n\n\"Ihmeitä tapahtuu, jos itse uskallamme ihmeitä tehdä; kohtalo kääntää\nmeille kauniimman puolensa, kun meillä on uskallusta silmiämme\nräväyttämättä sitä silmiin katsoa. Jos Onnetar meitä karsaasti\nkatselee, uskallusta vaan, ei muuta, ja sitä kyllä ylhäältä saamme, jos\npyydämme. Minä näen, ett'et luota vanhaan ukkovaariisi, etkä avaa\nsydäntäsi sille, joka kentiesi on suurinna syynä suruusi, jonka kyllä\ntiedän ja tunnen. -- Isäsi kielsi kirouksensa uhalla sinut Timolta; se\ntapahtui minun neuvostani, sillä en todellakaan luullut voivasi\nrakastaa maasi vihollista. -- Anna minulle kätesi Katri ja kuule\nkieltoni syitä.\"\n\nVäliäpitämätönnä ojensi Katri ukolle kätensä; hänen kyyneleensä olivat\nlakanneet vuotamasta, hän seisoi ukkovaarinsa edessä liikkumattomana\nkivikuvana, katsoen jäisillä silmillä ukon kurttuisia kasvoja.\nSisällistä inhoa ilmoitti tuo katse, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa:\n\"sinussa vallitsee viha ja vaino, et koskaan ole tuntenut rakkauden\ntulta\".\n\n\"Onko sinulla voimaa kuulemaan kauheata kertomusta\", kysäsi ukko, \"se\non sukusalaisuus, mutta nyt elämäni viimeisellä hetkellä ilmoitan sen,\njos kuulla jaksat\".\n\n\"Minua ei enää liikuta mikään, minä jaksan kuulla kauheintakin\",\nvastasi tyttö kamalan tyynesti.\n\nTuskan väristys värähteli ukon kasvoilla, kun hän ponnistaen voimiansa\nkertoi: \"Timo on kavaltajan, uskon hylkääjän, maansa pettäjän\npojanpoika. Hänen isänsä isä on lapsena levännyt minun kanssani\nsamoilla rinnoilla, sama sydän on huokaillut hänen ja minun tähteni,\nsama äiti sulkenut meidät rukouksiinsa, -- hän oli kaksoisveljeni.\nYhdessä leikimme, yhdessä iloitsimme lapsuutemme viattomat päivät,\nyhdessä vannoimme poikina tuon kauhean valan, jonka tunnet, ja\nonnellisesti kuluivat elämämme ensimmäiset vuodet. Nousi siitä,\nmiehiksi päästyämme, vainon aika. Eräänä kauheana yönä samosivat sissit\nrauhalliseen kyläämme. Tuolta Laukanlahden poukamasta kohosivat\nkorkeat, hehkuvat liekit, kun pakolaiset sieltä varustuksen suojaan\nehtivät. Muut tulivat, vaan kaksoisveljeni morsian, Katri, oli poissa.\nHaltioissaan tempasi veljeni tapparansa ja riensi rosvojen jälkeen.\nPäätin kuolla yhdessä hänen kanssaan ja vimmaisina me syöksimme kahden\nnoiden pakenevien petojen jälkeen, sillä eivät he paremmat petoja\nolleet. Kyläläiset seurasivat meitä ja me tunkeuduimme aina Uhtueen\nasti. Siellä nousi kiivas ottelu, jossa meidän miehet lyötiin, ja me\nmolemmat veljekset jouduimme vangiksi. Katri oli tappelun aikana\njollakin tavoin päässyt sisseiltä karkuun, vaan meitä vartioittiin\nalussa niin, että pakoa oli mahdoton ajatellakaan. Monta pitkää viikkoa\nsain minäkin siellä viettää.\n\n\"Kylän vanhimmalla oli Tatjana-niminen tyttö. Hänen isänsä oli vanha\nkettu, joka koetti kahlehtia meitä toisenlaisilla kahleilla kuin\nsissien tapa oli. Luultavasti tuo vanha sissi pelkäsi meikäläisten\nkostoa ja päätti turvata talonsa rauhan Tatjanan kauneudella, ja tyttö\nmielistyi tuumaan.\n\n\"Helvetillisellä sulollansa tuo velho lumosi meidät molemmat. Me\nolisimme myöhemmin voineet monesti paeta, mutta olimme kuin jonkun\ntaikavoiman hurmaamina ja jäimme Tatjanan läheisyyteen. Minä häpesin\nitseänikin, kun en voinut tytöstä luopua, ja luulin veljeni vaan\nrakkaudesta minuun pysyvän häpeällisessä vankeudessa. -- Viimein tuli\nisäni lunastamaan meitä. Sydämeni oli pakahtua häpeästä seisoessani\nisäni edessä. Lunnaat oli suoritettu ja huomen-aamuna piti meidän\nlähteä. Tahdoin vielä kerran nähdä Tatjanan ja etsin häntä kauvan\nturhaan. Viimeinkin tapasin hänet rannalta, jossa hän hellästi\nkaulaillen veljeäni istui hänen polvillansa, niinkuin ennen oli minun\nkanssani istunut.\"\n\nVanhus vaikeni hetkeksi ikäänkuin kootakseen voimiansa jatkaakseen.\nVapisten seisoi Katri hänen edessään uskaltamatta hengähdykselläkään\nhiljaisuutta häiritä.\n\nVihdoinkin viimein jatkoi ukko Perttu huoaten: \"sinä et tunne, etkä voi\nedes kuvailla sitä tuskaa, jota tuona hetkenä tunsin. Sydämeni kutistui\nvihasta, inhosta ja säälistä ja jähmettyneenä seisoin alallani, vaikka\nsisuksiani poltti raivokas tuli\".\n\n\"Yrjö, sinä et siis jätä Tatjanaasi kuihtumaan tänne kalvavaan ikävään,\njoka jäytäisi sydämeni juuret\", lausui tuo kaunis käärme luikertuen\nveljeni rintaa vasten, ja hänen mehevät huulensa koskettivat Yrjön\nhehkuvia poskia.\n\nMelkein samat sanat olivat kuiskauksena sitä ennen samoilta huulilta\nkutkutelleet minunkin korviani. Minä silloin lupasin koettaa kaikin\nvoimin taivuttaa isääni tuumiimme suostumaan, eikä koskaan olisi\njuontunut mieleeni suorastaan heittäytyä viritettyyn paulaan, vaikka\nsydämeni oli entisistä siteistä vapaa. Veljeni ei muistanut mitään, ei\nkunniaa, ei velvollisuutta, ei Katrille antamaansa sanaa, saati sitten\nlempeänsä häntä kohtaan, vaan innokkaasti Tatjanaa syleillen hän lupasi\nikuisesti pysyä hänen luonansa, vaikka autuutensa menettäisi.\n\nKaikki vimmaiset tunteeni katkasivat silloin kahleensa ja riehuvana\npetona karhasin erottamaan heitä. Sysäys vain ja Tatjana oli kaukana\ntantereella huutaen kostoa.\n\nYrjö ja minä painiskelimme maassa verivihollisina, vaan toinen ei\nvoittanut toista. Minä tunsin veljeni veitsen iskun otsaani vasten,\nsillä hän ei osannut ohimoon, johon tavotti. Kovasti rutistin häntä ja\nvereni punasi tannerta. Silloin kajahti aivan lähellämme isäni ääni.\nHän sai tietää kaikki ja seuraus siitä oli kauhea. -- Työllä ja\ntuskalla sain vanhuksen hillityksi kurittamasta Yrjöä, joka ikäänkuin\nilkkuen hurmeinen ase kädessä seisoi Tatjanan rinnalla.\n\nKirous kajahti isäni suusta. Sen raskain osa lankesi veli parkani\npäälle, mutta kiihkoissaan antoi isä oman osani minullekin ja siitä\npäivin on rauha ollut rinnassani harvinainen vieras. -- Samana iltana\nlähdimme me, isäni ja minä, vaan veljeni jäi ja uhkamielisenä jäikin.\n-- Hän sai Tatjanansa, tuon elämänsä pahanhengen. Isäni kirous alkoi\nheti kantaa hedelmiä. Tatjana petti veli parkani, katkeroitti jokaisen\nhänen elämänsä hetken niin, että hän syöksi viimein vaimonsa turmioon,\nsitte kun oli häneen vaihtanut isänmaansa, kunniansa, uskonsa ja kaikki\nmitä ihmisellä on pyhää. Väkivallasta väkivaltaan, tulenliekistä\ntoiseen syöksi veli parkani ja kantoipa vihan kalpaa meitäkin vastaan;\n-- se, mikä muille on kauhistus, oli huvitus hänelle.\n\nKauvan surin Yrjön kamalata kohtaloa, kun hän koetti tukahduttaa\nomantuntonsa ääntä hirmutöillä ja paatui yhä pahemmaksi, mutta ei oma\ntilanikaan kadehdittava ollut. Tatjanan kuva oli painunut niin syvälle\nsydämeeni, ett'ei mikään sitä sieltä vielä nytkään ole kokonaan\ntaitanut temmata pois. Ainoastaan korjatakseni sukumme Katrille\nsaattamaa häpeää kosin häntä. Hyvä, nöyrä ja kärsivällinen puoliso hän\nolikin, vaan kuitenkin puuttui onnestani jotakin, sillä vasten tahtoani\nsäilytin rinnassani toisen kuvaa ja tunsin sen. Se tieto onkin ollut\nelämäni kirous, se se on, joka on pakottanut minun hakemaan viihdytystä\nsieluni ja sydämeni haavoille siellä missä ihmiselliset tunteet eivät\nsaa ääntänsä kuulumaan. Tatjanan muisto on pakottanut minua etsimään\nkuolemaa tappelutanterilla, se on saattanut minua julmasti seuraamaan\npoikana vannomaani valaa, eikä se vieläkään ole kokonansa haihtunut\ntästä vanhasta, kuihtuneesta ja madon syömästä sydämestä, joka niin\ntyynenä näyttää rinnassa tykkivän. -- Elämäni on kulkenut melskeistä\nrataa ja lyhyeksi kävisi syksyinenkin yö taisteluitteni kertomiseen;\nyhden niistä mainitsen vain ja se onkin kirkkainna muistissani\nsäilynyt.\n\nOli näet kerran, noin puolisataa vuotta sitte, tämmöinen helteinen\npäivä kuin nytkin. Tyyneys vallitsi luonnossa, kun erääsen kauniisen\nKivijärven lahteen laskeusi punertava aurinko ja veden selkä kimmelsi\nkuni kulta säteistä maillehen menevän päivän. Silloin laskihe tumman\nmetsän varjokasta rinnettä myöten kostoa puhkuva joukko kauvas järveen\npistävälle, kaitaiselle niemekkeelle. Minä onneton astuin eturivissä.\nTuskin olimme niemelle päässeet, kun vastaamme syöksi loinen vieläkin\nraivompi parvi miehiä, jotka puolustivat kotejansa, lapsiansa,\nomaisuuttaan, sanalla sanoen kaikkea, mikä ihmiselle kallista on.\nTaistelu oli tuima ja tulinen. Miehemme alkoivat horjua ja tappiomme\noli varma, sillä vastustajiamme johti mies, joka mihin iski, siinä\nkaatui mies. Selkäpiitäni karsi kuullessani miten hänen äänensä jyrisi\nkuin torvi yli asetten kalskeen. Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta oli\nkulunut siitä, kun hänet olin nähnyt, mutta hyvin hänet tunsin.\n\nMinä kartoin häntä kauvan sisällisestä pakosta, mutta viimein,\nmiestemme peräytyessä, minut valtasi epätoivon vimma, sillä tuosta\njohtajasta riippui tappio tahi voitto.\n\nMinä tunkeuduin hänen lähellensä. Ikäänkuin yhteisestä suostumuksesta\ntaukosivat toiset verityöstä, vai lieneekö väsymys heidät käsittänyt.\nKumpikin joukko kiinnitti silmänsä meihin ja jo viritetyt jouset\nlaskettiin alas. Tuokion katselimme toisiamme äänettöminä.\n\n\"Akka! anna aseesi puhua, äläkä sydämesi\", huudahti vastustajani\nhirveällä naurulla, \"emmehän tee yksinäisinä muuta kuin sitä, mitä koko\nkansamme ja koko ihmiskuntakin kokonaisuudessaan tekevät\".\n\nEn liikahduttanut asettani, sillä hänen sanansa olivat liian katkerat.\nSilloin hän lausui pilkallisesti: \"vai ei Perttu veljeni enää jaksa\nkalpaansa kohottaa, vai joko se on kylliksensä hurmetta juonut? Voi\nukko rukka sinua! et ansaitse kauvempaa olla noin kauniin miekan\nkantajana\", ja hänen tapparansa halkaisi vinkuen ilmaa. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä hän keikahti jo halaistuin kalloin niemelle asetetun\npyhän kuvan viereen. \"Kirous! helvetti on saanut osansa\", olivat tuon\njumalattoman viimeiset sanat, jotka sekoittuivat meikäläisten taivaalle\nkiirivään voittohuutoon. Käsilleni hyrski hänen hurmeensa, kun\npolvillani huusin hänen nimeänsä. Minusta tuntui kuin olisi miekkani\nomaan sydämeeni sattunut, ja koston enkelinä häilähti eteeni Tatjanan\nhaamu. Luullen sitä aaveeksi, syöksin uudestaan alkaneesen tappelun\ntuoksinaan, ja kun seuraavana aamuna täyteen tuntooni taas tulin, niin\ntuo aave seisoi edessäni harmaat hapset levällään tuulen\nliehuteltavina. Hän puristi rintaansa pienoista poikaa ja puiden\nminulle nyrkkiänsä hän käheällä äänellä toivotti jälellä olevaksi\nelämäni ajaksi Kainin rauhattomuutta, tuskaa, kärsimyksiä ja\nonnettomuutta. Pojasta ennusti hän sukeutuvan sukuni surman ja kirosi\nminut perheineni manalan vaivoihin. -- Hän oli Tatjanan äiti ja poika\noli Timon isä. Isosta, kauniista kylästä oli vain kasa savuavia\nraunioita jäljellä ja sen lukuisista asukkaista ainoastaan nuo kaksi\neleillä, jonka vuoksi kylä siitä päivin on kantanutkin Akonlahden\nnimeä.\n\nKauhistuen syöksin suitsuvien raunioiden ja kangistuvien ruumiiden\nvälitse pois tuosta turmion paikasta, vaan sen yön verinen muisto ei\nole milloinkaan mielestäni haihtunut. -- Mielettömän naisen ennustuskin\non toteen käynyt, sillä tuo silloin näkemäni poika on minusta karsinut\ntukevimmat ja tuoreimmat oksat ja onnettomuus on aina suvullemme\nseurannut, kun joku Yrjön jälkeläinen on meitä lähestynyt. Minä melkein\njo kerran luulin kirouksen kadottaneen voimansa, silloin kun viime\nnälkävuosina Timo meidän leipäämme söi ja meidän töitämme teki, mutta\nsiinä erehdyin. Isäsi ei olisi tahtonut korjata tuota puutteesta\nvaipunutta miestä, mutta minä käskin ja toivoin hyvällä työllä\nlieventäväni kirouksen sapen. Niin ei käynyt; hän, tuo nuorukainen,\njosta pidin kuin jostakin omasta pojastani, nosti riitaa perheen kesken\nja, mikä pahempi, vuodatti sinun viattomaan sydämeesi rakkauden\nsulomakuista myrkkyä, joka siitä päivin on elinvoimiasi kalvanut.\"\n\n\"Oi! älkää syyttäkö Timoa; se riita on ollut sedän oma syy\", keskeytti\nKatri.\n\n\"Voipi olla, mutta Timon jäykkä ja tulinen luonne ei kuitenkaan olisi\nsinun luonteesesi sopinut, sillä sinussakin on liian paljo uhkarohkeata\nluonteen lujuutta, eikä kaksi kovaa kiveä hyviä jauhoja tee\", lausui\nvanhus. \"Isäsi teki oikein kieltäessään Timon sinun kanssasi niin\nlikeisesti seurustelemasta, vaikka hän teki sen liian myöhään, sillä\nsinä olit jo antanut hänelle sijan sydämessäsi ja olet saanut siitä jo\nnuorella iälläsi paljon kärsiä, mutta kärsimykset puhdistavat sielua,\nsanotaan ainakin.\"\n\n\"Ettekö luule sitte Timon saaneen kärsiä, vaari?\" kysyi Katri.\n\n\"Kenties, mutta kylliksi puhdistunut hän ei vielä ole\", vastasi Perttu\nukko, \"sillä silloin hän ei sissiseurassa tulisi sinua ryöstämään. Hän\non vihollisparvessa, muistan vasta nyt, ja olkoon, sama se, jos vaan\nsinä olet viisas ja tottelet minua. Minä toivon, ett'et liian kovasti\ntuomitse minua, jos pyydänkin sinua kärsimään ja elämään kaukana\nTimosta, sillä kärsimykselläkin on sulonsa, jos vain syyttä kärsii.\nKärsi siis, sillä elämässäsi voi vielä onnen aurinko koittaa\nTimottakin, jonka kanssa et voisikaan onnellinen olla isäsi kirouksen\nuhalla, etkähän tahtoisikaan yhdistää kohtaloasi mieheen, joka karulla\nlähti täältä ja koetti viekotella sinuakin häpeällisesti jättämään\nmeitä -- ethän?\"\n\n\"En, vaari kulta, vaan tahtoisin niin mielelläni kuolla\", sanoi Katri.\n\n\"Jätä ne tuumat\", puhui vanhus, \"ja jätä tämä paikkakin. Tallissa on\norhi, ratsasta sillä Matin kanssa kiiruusti pois, ja ottakaa matkaanne\nnuo ladatut pyssyt, joilla aluksi aioin sissejä säikytellä, minulle\nriittävät aseiksi taula ja tulukset.\"\n\nItkien syleili Katri ukkovaariansa eikä kyennyt liikutukseltaan\nvirkkamaan mitään.\n\n\"Uskallusta vain tyttöseni\", kuiskasi Perttu, \"uskallusta taistella\nkohtalosi kanssa, se on kuolevan isoisäsi viimeinen tahto, isoisäsi,\njoka on rakastanut sinua enemmän kuin Tatjanaakaan.\"\n\n\"Nyt ne tulevat jo\", kuului Matin ääni tornista.\n\n\"Riennä alas\", käski Perttu ukko aivan tyynellä äänellä.\n\nUkon ja Katrin keskustellessa oli taivas vetäytynyt synkkään pilveen.\nHohisten lähenivät taivaan mustat hirviöt toisiaan. Ensin kuului\njuhlallisen hiljaista hyminää. Se muuttui äänekkäämmäksi koveten\nkovenemistaan. Vähitellen taajenivat nuo kaukaiset äänet jyrinäksi:\nvuoroin järähteli eteläinen taivaan kansi pohjoisen kanssa ja\nkaarrellen kierteli ilmoissa pitkäisen valtava pauhu. Joskus hiljeni\nse, taas raivokkaammin alkaakseen ja muuttui viimein pelottavaksi\nratinaksi ja räiskeeksi, joka saattoi sydämen rinnassa kutistumaan.\nTuntui siltä kuin pitäisi räiskettä hirmuisen, taivasta ja maata\nhalkasevan räjähdyksen seurata. Pilkkoisen pimeä olisi ollut, joll'ei\ntaajasti välähtelevät salamat ja pauanneliekit olisi hiukkasen valoa\nlevittäneet. Silloin tällöin lävisti kirkas, sinipunertava ukonnuoli\npimeyttä ja valaisi ympäristöänsä haaveellisella valolla. Koko torni\nvapisi perustuksillaan. Viimein syöksi rankkasade pilvistä huuhtelemaan\nrakennusten kattoja, ja räystäiden alla maassa lätisivät taivaan\nkyyneleet samalla kuin toiset syöksyivät jyrähdyksistä kamalasti\nkajahteleviin kallionkuiluihin.\n\nTultuansa alas tornin astimilta Matti sai tallista noutaa ratsun. Ukko\npainoi musketin Katrin käteen, joka vaistomaisesti sen vastaan otti.\nMatti tempasi toisen ja hyppäsi, ukon kättä puristettuaan, vapisevan\nratsun selkään. Tahdottoman lapsen tavoin antoi Katri auttaa itsensä\ntarakkaan.\n\nVanhoilla käsillään veti Perttu ukko sitte pois portin telkeet ja niin,\nhänen siunauksensa seuraamina, riensivät Tuulivaaran kaunotar ja hänen\nveljensä tummassa yössä kiiruusti lähenevää vihollista vastaan.\n\nSalama valaisi hetkiseksi ilmaa, kun korskuva orhi kiiti sissien\nsivutse.\n\n\"Katri\", kuului ääni yössä ja eräs pitkä mies hyökkäsi sissijoukosta\npakenijoita takaa ajamaan. Olipa toinenkin, paitsi Timoa, Katrin\nkeksinyt. Se oli kapteeni Kapranov itse. Silmänräpäyksen hän seisoi\npaikallaan ja erilaisten himojen taistelu kuvautui hänen kasvoillaan.\n\n\"Podoshdite njemnoshko (odottakaa hiukan)\", karjasi kapteeni ja\nkiiruhti hänkin pitkän-Timon jälkeen. Se olikin hänen pelastuksensa.\n\nSillä välin ryntäsivät muut venäläiset avonaisesta portista sisään.\nTalo ja torni täyttyi heistä pian. -- Äkkiä vaikeni sissien riemuisa\nhuuto ja hämmästyksestä kivettyneinä katselivat he toisiaan. Tornin\nalta syvyydestä alkoi näet kaikua myrskyn äänen yli eriskummainen,\nkamala laulu, joka saattoi ahneiden miesten hiukset taikamaisesta\npelosta pöyhistymään. Selvästi kuului raivokkaasti vyöryvät, ontolla\näänellä lauletut sanat:\n\n    \"Joutukaatte jo Tuonelan joukot\n    Voittoa Karjalan katselemaan!\n    Sissit täyttävät nurkat ja loukot,\n    Hopeita lähtivät hapuilemaan;\n        He tänne päin\n        Nyt syöksyvät näin\n    Tuhohon ja tulikuolemaan.\n\n    Rientäkäätte jo haukat ja korpit\n    Sissien sydäntä maistelemaan;\n    Kohta aukasen Manalan portit --\n    Turha on yhtyä taistelemaan;\n        Verisin päin,\n        Koko ryhmittäin\n    Te kiidätte hornan kattilaan.\n\n    Parkukaatte nyt lesket ja lapset!\n    Kähkönen turvanne tempasi pois,\n    Kruunaten voitolla harmajat hapset.\n    Kukapas häntä nyt peljännyt ois?\n        Rauhan vilja,\n        Vaikkakin hiljan,\n    Verikylvöstä versova on.\"\n\nVimmatusti olivat pitkä Timo ja Kapranov samonneet Katrin ja Matin\nperästä toisten taloon tunkeutuessa. Vaaran alla he olivat jo\nsaavuttamaisillaan pakenijat, sillä jyrkkä rinne hidastutti\nratsastusta, mutta siellä he seisahtivat, kun hirvittävä täräys äkkiä\njärisytti ilmaa. Ehdottomasti käännähti Matti silloin katsomaan\njälelleen.\n\nHirmuinen tuli- ja savupatsas kohosi Tuulivaaralta korkeuteen ja\ntuhannen tuhansia säkeniä puikkelehti ylhäällä taivaalla. Jotakin\ntuntui vinkuvan väkevästi aaltoilevassa ilmassa ja yht'äkkiä hervahti\nKatri hengetönnä hevosen seljästä maahan. Tornista kimmonnut kivi oli\nrusentanut kaunoisen pään, ja kärsivä ihmislapsi oli saavuttanut\nrauhan.\n\nSamalla äkkäsi Matti takaa-ajajat, joista toinen kiljahtaen syöksähti\nhänen kuolevan sisarensa luo ja sulki hänet syliinsä. Poika tempasi\nsisareltaan pudonneen aseen maasta ja nopeana kuin orava hypähti taas\nhevosensa selkään. Hän ojensi muskotin sisarensa syleilijää vastaan ja\nmiehen rinnasta puhkeavat punaiset kuolonkukat osoittivat Matin\nampumataitoa. Kuului yksi uikahdus, kuului toinenkin ja kauhistuen näki\nKapranov kaksi toisiaan kiinteästi syleilevää ruumista. -- Timo oli\npitänyt sanansa eikä eronnut armaastaan kuolemassakaan.\n\nEteenpäin riensi Matti mutisten: \"sukuisän kirous ei siis vieläkään\nollut lopussa\", sillä hän oli torniin kuullut suurimman osan\nukkovaarinsa kertomusta ja tunsi tuon kirouksen. \"Mitähän ukkovaari nyt\nsanoo, kun Katri kuitenkin tuli matkaan\", lausui hän kyyneliään niellen\nja katosi tumman metsän siimeesen.\n\n\n\n\n\nHUONONA AIKANA.\n\n(Kertomus elämästä Itä-Suomessa.)\n\n\nKoitajoen varsilla Ilomantsin pitäjään salomailla vietetään vielä\nnytkin, niinkuin ainakin on vietetty, aineellisessa suhteessa hyvin\nkituvaa elämää. Laveat metsät ovat viekotelleet harvalukuisia asukkaita\nhankkimaan suurusta vehka- tahi petäjäleipänsä sekaan tuolla verrattain\nhelpolla kaskiviljelyksellä, joten varsinaisesta maanviljelyksestä ei\nole mitään sanottavaa tolkkua tullut. Poltettujen puiden tuhka näet\nväettää maan vähäksi aikaa niin, että se toisinaan jaksaa tuottaa\nkeskinkertaisen ja keskinkertaista paremmankin sadon. Sitä paitsi\nkasvavat halmeista muodostuneet ahot runsaasti heinää (siksi kuin\npääsevät metsittymään), joten ei kenenkään tarvitse niityn\nraivaamisella selkäänsä katkaista. -- Huonosatoisina vuosina taas\ntultiin ennen muinoin toimeen panemalla leipään enemmän vehkaa ja\nvähemmän viljaa; nykyaikoina pannaan siihen enemmän viljaa ja vähemmän\nvehkaa; se on nykyajan sivistyksen vaikutusta se. Isällinen hallitus ja\nyksityiset ihmisystävät kilpailevat näet keskenänsä siitä, kuka voisi\ntehokkaammin lieventää hallavuoden seurauksia. Ainakin oli niin asiain\nlaita seitsemännellä vuosikymmenellä, jolloin, varsinkin Suomen eloon\nheräämisvuodesta 1863 alkaen, tuhlaeltiin apua ja lainoja sekä\ntarvitseville että tarvitsemattomille ja kansaa opetettiin luottamaan\nkaikkeen muuhun kuin ahkeruuteen ja omaan voimaansa. Siitä seurauksena\ntaas oli se, että apuvarat olivat lopussa silloin kuin niitä todella\nolisi tarvittu, eikä pohjoissuomalainen enää kammoksunut velkaa,\nniinkuin entisinä aikoina.\n\nEnimmäkseen velan turvin oli noillakin mainituilla salomailla elää\nkitkutettu neljänteen päivään Syyskuuta tuona sekä kamalana että\nsiunattuna vuonna 1867, jonka sanomaton kurjuus ei sitä nähneiden\nmuistosta koskaan murene ja jonka opetuksista on jo paljo ollut, mutta\nvieläkin enemmän voisi olla isänmaallemme hyötyä, jos niitä opetuksia\nvarteen ottaisimme.\n\nMainitun päivän enteenä sarasti jo jylhien vaarojen päällitse valju\nrusko, mutta päivän \"kultakehrä\" viipyi vielä piilossansa taivaan\nrannan alla. Auhtokorven rämeisellä pinnalla lepäsi liikkumattomina\ntiheitä, lyijynharmaita sumupilviä. Tyynenä, tahmeannäköisenä oli\nsameavesinen Raiskalampikin, vaikka sen laineiden ei vielä olisi\nluullut ennättäneen vapauteensa kyllästyä, kun ne vasta muutama päivä\nennen Juhannusta olivat jääkahleistaan irralle päässeet. Hiljoikseen\nvieritteli Koitajoki mustia, äänettömiä vesiään; muutoin koko luonto\noli vaipunut syvään ja kolkkoon horrostilaan. Ei pienintäkään värettä\nnäkynyt veden pinnalla, eikä heikointakaan tuulen henkäystä tuntunut\ntyynessä ilmassa. Yksin laululinnutkin olivat jo tiessään, ettei edes\nheidänkään heräämisensä vilkastuttanut elotonta seutua, jota syksyn\nhallaiset huurut peittivät, niinkuin kateliina kuollutta ruumista.\n\nSumukerrosten taajan harson läpi häämöitti kuitenkin Huuhkavaaran\nrinteeltä pienoinen mökkitalo. Ainoalla lasiakkunallaan näytti se,\nikäänkuin ihmeissään, katsoa töllöttävän noita ympäristöllä kasvavia,\nvielä tuiki vihantia viljoja. Muutoin näytti tuokin ihmisasumus\nasujamettomalta ja autiolta.\n\nVihdoinkin viimein liikahti pirtin seinustalla jotakin. Yösijaltaan,\nläheisen petäjän oksalta, tirkisti sitä pihamaalla liikkujaa hyvin\nuninen ja harmaa varis. Tottapa se ei ollut mitään vaarallista, koska\nvaris ainoasti hiljaa äännähtäen peittihe takaisin entiseen piiloonsa\noksien suojaan näkemään suloisia unia tulevasta teurastusajasta.\n\nNyt seurasi aivan rauhallinen hetki, mutta sitte liikahti entinen\nliikkuja uudestaan. Pihamaalla näkyi sumupilvien keskellä kömpivän\nseisalleen mustankirjava ja hyvin pitkäsäärinen lehmä. Sitte kajahti\nkeskellä yleistä hiljaisuutta raikas ja kaikuva nammuuh!\"\n\n\"Praa, praa,\" virkkoi äskeinen varis ja hänen hiukan\nhiljaisella äänellä toisille muristua kuului tuuheasta petäjästä\nmonikymmenkertainen \"praa, praa, praa,\" ikäänkuin siinä lepäävät\nvarikset olisivat ihastuksissaan hurranneet kirjon onnistuneelle\naamuvirrelle.\n\nSuosion osotuksesta ihastuneena huudahti lehmä uudestaan \"ammuuh!\"\n\nSamalla nirahti pirtin ovi surkeasti, kuni pahoillaan liian varhaisesta\nleponsa häiritsemisestä. Vaikka veltosti, aukeni se kumminkin\nvähitellen ja vieläkin hiukan kitisten laski ulos naisihmisen, jolla\noli päällä herraskuosiin tehty karttuunihassa.\n\n\"Huh, miten hirveän kylmä aamu\", lausui ulostulija.\n\n\"Praa, praa, praa\", rääkyi varisjoukko petäjässä ja ikäänkuin\nyksimielisestä päätöksestä lehahtivat ne kaikki samalla kertaa lentoon.\n-- Nyt ne jo rääkyivät tuolla Raiskalammin päällä. Yhä loitompaa kuului\nvaristen ääni lakkaamatta, kunnes sitä ei enää kuulunut ollenkaan, ja\nviimein katosivat ne näkyvistäkin tuonne hämärään etäisyyteen.\n\nKauvan lintujen kadottuakin seisoi nainen yhdessä kohden silmät\navaruuteen luotuina. Tuskin olisi hän mietteistänsä ihan heti\nhavahtunutkaan, jollei päivän terä olisi pilkahtanut esiin vaarojen\ntakaa. Sen ensimmäiset säteet kultasivat kauniisti kaukaisia kumpuja ja\nkunnaita, toiset purppuroivat veden kalvoa ja seuraavat sattuivat jo\nkatselijan silmiin, siten huomauttaen hänelle nyt jo olevan ajan päivän\naskareisiin ryhtyä.\n\nSamalla pistäytyi pirtistä ulos mieskin. Se oli tavallista kookkaampi\nkeski-ikäinen mies. Hänellä oli korkeanpuoleinen, jo hieman ryppyinen\notsa, korkeat kulmat, ja niiden alta katselivat syvistä kuopistaan\ntummat, värittömät, mutta ystävällisen näköiset silmät. Miehen nenä oli\nsuora, suu pieni ja sen ympärillä pieni pilkallinen poimu. Leuka taas\noli tukeva ja vähän esiin pistävä. Sanalla sanoen mies oli jyrkän\nnäköinen, mutta näytti sisältävän paljon viisautta kuni koulukirja.\nTuon kirjan kansina sopi pitää keskeltä jaettuja, tumman ruskeita\nhiuksia, jotka suorina säikeinä ulottuivat nutun kaulukselle saakka.\n\n\"Hirveän kylmä aamu\", sanoi nainen.\n\n\"Siltä tuntuu\", oli vastaus.\n\n\"Kunhan ei olisi ollut hallaa taaskin\", arveli nainen.\n\n\"Näkeehän tuon jo epäilemättäkin\", sanoi mies.\n\n\"Mitäs meistä sitte tulee, mihin viimeinkin joudumme?\" tuumaili nainen.\n\n\"Mihinkäs kuin mieron tielle, johan sen kauan olen nähnyt, ainakin\nsiitä asti kuin sinut taloon toin\", vastasi mies äreästi ja lähti\nastumaan pois pihamaalta.\n\n\"Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla elon avaimet\", mutisi vaimo,\nikäänkuin itsekseen.\n\n\"Ammuuh\", arveli siihen kirjolehmä, kuin ameneksi ikään.\n\n\"Koht'sillään piikaseni, koht'sillään, kunhan vain ennätän silmäni\noikein auki saada; mutta eipä noista uni tahdo nyt karistakaan, kun\nIska ei anna enää kahviakaan keittää\", lohdutti sitä emäntänsä ja meni\npirtin vastapäätä olevaan aittaan. Heti hän sieltä palasi lypsinkiulu\nkädessä ja kyykistyi lypsämään kirjoa.\n\nNyt ei taaskaan vähään aikaan kuulunut muuta kuin maitosäteen sähinä\nlypsinkiuluun. Ei sekään kovin kaukaa kestänyt. Nainen lakkasi työstään\nhuoahtaen: \"ken kerjäläiselle menee, se kerjäläisenä elää, eikä nyt\nenää saa edes kahvikuppia surullisen sydämensä lievitykseksi.\"\n\nSilloin tuli mies takaisin pihamaalle ja kyyneleet kiilsivät hänen\nsilmissään, mutta hän ei virkkanut mitään, eikä vaimokaan kotvilleen\nsuutansa avannut. Viimein hän kuitenkin kysäsi:\n\n\"No mikäs näytti?\"\n\n\"Kaikki ihan jäässä, kaikki hukassa!\" huusi mies hurjasti käsiänsä\nväännellen, ikäänkuin olisi yhdellä kertaa tahtonut pudistaa pois\nkaiken sisällisen tuskansa. Sitte hän äänetönnä istahti pirttinsä\nportaille, veti taskusta esiin piippunsa ja sytytti sen, mutta se\nsammui heti taaskin. Polvet koukussa, kyynäspää polvella ja kämmen\nleukaa vasten hän jäsentänsäkään värähdyttämättä istui tuokioisen\nsiinä, ja väsyneeltä näytti se silmäys, jonka hän loi portaiden\nvieressä kasvaneesen, nyt jo kokonansa kuihtuneesen kukkaan.\n\nKaikki nuo tuskaloisen raskaat, öiset huurut olivat jo aikaa sitte\nhaihtuneet päivän kirkkaiden säteiden edestä ja mitä ihanin päivä oli\nseurannut synkkää, turmiollista yötä. Niinkuin haihduttaakseen\nsynkkämielisen miehen apeata mielialaa surisivat lukemattomat paarmat,\nhyönteiset ja itikat pihamaalla, ja tuhlaamalla valoi aurinko ilmaan\nvaloa ja lämpöä, kuni kirkkaimpana kesäpäivänä. Sitä huomaamatta\ntuijotti mies yhä eteensä maahan ja elämänsä kohtalot kiertelivät hänen\nmielessään.\n\nHän muisti vielä ne toiveet, jotka rintansa täyttivät, kun hän\nkymmenkunta vuotta takaperin olleena hallavuotena oli säästämillänsä\nrenkipalkoilla saanut Huuhkavaaran haltuunsa. Alussa oli kaikki käynyt\nmieltä myöten. Metsä pakeni pakenemistaan taloa; joka vuosi kävi\nnavetta yhä ahtaammaksi, ja ihmiset puhelivat kunnioituksella\nHuuhkavaaran Iskasta, joka söi selvää leipää ympäri vuoden, maksoi\nmääräpäivänä maaveronsa, eikä edes ulkonäöltäkään tuntenut pitäjään\nhirmua, nimismiestä.\n\nNiin oli hän elänyt rauhallista elämää salollansa monta vuotta, kunnes\neräällä kirkkoretkellä oli sattunut näkemään pappilan piika-Leenan. Se\noli komea kuin herrasmamseli ja ihmiset tiesivät hänellä olevan\nkosijoita \"vaikka viisi joka sormelle\", vaan Leena ei huolinut heistä\nkenestäkään. Kilvoin kantelivat kyläteikarit lahjojansa Leenalle, vaan\nkaikki oli turhaa, hän vain teki ihailijoistaan vallatonta pilkkaa. --\nHänet päätti Iska voittaa omakseen, mutta ei vielä aikeistaan virkkanut\ntytölle mitään. Viimein puhutteli hän Leenaa ja sai vastaukseksi, ettei\nLeena voinut ruveta huuhkajien kumppaniksi, ennenkuin joutuisi Kyöpelin\nvuorelle. Tuo vastaus suututti Iisakkia, joka hänen oikea nimensä oli,\nvaikka se tavallisesti Iskaksi lyhennettiin; mutta hän päätti siitä\nhuolimatta saada Leenan omaksensa, maksoi mitä maksoi.\n\nSillä kannalla oli Iskan ja Leenan väli, kun muutamana talvena kirkolle\ntuli uusi kauppias, eräs entinen tukkiherra. Tuo tulokas sai Leenan\npian pauloihinsa ja niinkuin siivellä pyyhkäisten katosivat tytön\nentiset ihailijat. Surun ja häpeän valtaamana tuli nyt Leena Iskan\nluokse, joka piti velvollisuutenansa pelastaa tytön haaksirikosta,\nsillä olihan hän kerran kosinut Leenaa, vaikka asiat olivatkin silloin\ntoisella kannalla.\n\nKuitenkin teki Iska sen ehdon, ett'ei valmista lasta tuotaisi hänen\ntaloonsa ja kauppamies sitoutui sen mieheksi kasvattamaan.\n\nIska luuli tehneensä hyvän työn pelastaessaan Leenan harhateiltä, ja\nhyvin ymmärtäväinen ja osava emäntä Leenasta tulikin, mutta kuitenkin\ntuli hänen kanssansa Huuhkavaaralle jotakin, joka ei oikein Iskaa\ntyydyttänyt. Mitä se jotakin oli, sitä ei Iska kyennyt itsellensäkään\noikein selittämään, eikä hän sitä olisi joutanut tekemäänkään, sillä\naikaa oli hänellä nyt hyvin niukalta entiseen nähden. Milloin piti\nhänen pitkät päivät istua vierasten kanssa, joita ensi vuotena tuli ja\nlähti lakkaamatta; milloin taas täytyi isännän kyyditä emäntäänsä sinne\nja sinne, johon emännällä oli sangen tähdellistä asiaa. Vilkasta oli\nelämä niinä aikoina Huuhkavaaralla ja kaikilla oli vaan alituinen\nkiire, mutta ei siellä asioita saatu toimeen niinkään paljoa kuin\nennen.\n\nMielessään ihmetteli Iska ensimmäisen avioliittovuotensa lopulla sitä,\nmiten paljo kuitenkin yksi ainoa ihminen voi vuodessa syödä, sillä\nsiemenaitta oli aivan tyhjä, kun olisi ruista pitänyt ruveta panemaan.\nTuo siunattu kauppias antoi kuitenkin siementä, antoi vielä emännälle\nkarttuunia ja kahvia, eikä kaikesta siitä hyvästä vaatinut mitään muuta\nkuin kartotetun paperin, johon muun muassa oli kirjotettu sanat: \"saa\nherra Turhanen minua enempää kuulematta velkansa vakuudeksi kiinnittää\nomistamani Huuhkavaaran perintötilan n:o 5\" j.n.e.\n\nSama hyvä ystävä oli sitte vuosittain säännöllisesti maksanut Iskan\nverot ja pitäjään nimismieskin oli tullut Huuhkavaaralla hyvin tutuksi,\nsillä hän piti kirjaa Iskan taloudesta, tuloista ja menoista, eikä\nsiinä viime aikoina enää paljoa työtä ollutkaan, sillä navetta oli\nkäynyt kymmenen kertaa väljemmäksi kuin ennen ja sitä mukaan olivat\nmuutkin suojat suurenneet. Kaikkia noita mietti Iska tuossa portailla\nistuessaan ja eteensä tuijottaessaan, mutta ei pienintäkään mielen\nliikutusta ilmestynyt enää hänen kasvoillaan.\n\nYht'äkkiä kuului pirtistä heikko, vaikeroiva lapsen ääni. Iska heräsi\nmietteistään ja tuskan väre vavahti hänen kasvoillansa.\n\nIsäntä kohotti päätänsä ja keksittyä vaimonsa, joka kaivon vieressä\nastioita pesi, sanoi hän tyynesti: \"Leena, pikku-Matti on äänessä.\"\nLeena heitti työnsä ja pistäysi pirttiin.\n\nIskan silmät olivat kääntyneet Riihiniemeen päin, jolta suunnalta näkyi\ntavattoman iso ruishalme. Tuo halme oli ollut Huuhkavaaralaisten\nviimeinen toivo. Isäntä oli sen tulosta toivonut voivansa maksaa kaikki\nvelkansa, \"ja sitte\", päätti hän ajatuksissaan, \"sitte ruvetaan meillä\ntaas elämään yhtä tarkasti kuin ennen naimistanikin, eikä minulla\nsilloin enää ole asiaa kauppamiehen puotiin, sillä sinne se\nHuuhkavaaran irtain on sulanut.\" -- Emäntä taas toivoi avaran\nruishuuhdan tuloilla saatavan varsinkin puolet kauppamiehen tavaroista\nHuuhkavaaraan siirretyiksi, sillä olihan sanomaton häpeä, kun hänellä,\nperintötalon emännällä, ei ollut yhtään silkkihuiviakaan, vaikka\njokaisen loisakankin päässä nyt jo semmoinen kahisi; ja vieläkin\nsuurempi häpeä oli se, ettei Iska enää sanonut heidän kannattavan\naamusellakaan kahvia juoda, vaikka sitä joka torpassa keittää\nturuutettiin pari kolme kertaa päivässä.\n\n\"Elon aika on edesmennyt, suvi on loppunut, eikä meille ole apua\ntullut,\" lausui Iska raamatun sanoilla, joita hän osasi hyvän joukon\nulkoa, kun ennen yksinänsä ollessaan oli tuota kirjain kirjaa joutanut\nlueksimaan. Sitten hän nousi ylös ja meni pirttiin hänkin. Vähän ajan\nperästä toi äiti sieltä ulos pikku-Matin ihailemaan päivän kauneutta.\nPoika oli jokseenkin kaunis, vaikka kivuloisen näköinen,\npellavatukkainen lapsi, arviolta noin kolmen vuoden ikäinen.\n\nIska seurasi poikaansa, jota hän surkuttelevasti silmäili hetkisen, ja\nistui hänen viereensä leikkimään.\n\n\"Parasta olisi, jos tuoni korjaisi pois pikku-Matin tämän elämän\nkärsimyksistä ja vaivoista\", tuumaili Leena, \"sillä mitä on ihmiselämä\nmuuta kuin kurjuutta?\"\n\nIska ei vastannut vaimonsa toiveesen mitään, vaan selvästi näkyi, ettei\nhän siihen olisi tahtonut myöntyä. Hänkin tunnusti kyllä todeksi että\nihmiselämä on nopeasti katoava kevät, joka sydämessä herättää iloisia\ntoiveita, mutta ennen niiden toteutumista hävittävät usein elämän\nhallat kaikki kauniimmatkin toiveet ja elämän kolkko talvi on käsissä.\nViimein lausui hän: \"kyllähän elämä katoo kuin varjo, eikä pysy, mutta\njoutaisi tuo pikku-Matti kuitenkin elää ja minä koettaisin saada\nhänestä miehen, joka palkitseisi kaikki kärsimiseni\".\n\nSen sanottuaan nousi Iska ylös lapsensa vierestä, käski Leenan\npistämään konttiin pikkuisen evästä, sillä hän aikoi mennä kirkolle\nkauppamiehen puheille ja toivoi sen suostuvan ottamaan tuomionsa pois\nryöstöstä, ettei heidän \"kirjoansa\" kuitenkaan lauantaina myytäisi,\nsillä millä se sitte pikku-Matti toimeen tulee, jos ei enää maitoakaan\nsaa?\n\nPian oli eväs varustettu ja mies matkalla. Lähtiessään varoitti Iska\nvielä vaimoansa: \"älä huomen-aamuna laske 'kirjoa' laitumelle,\nennenkuin minä tulen takaisin, sillä jos ei muu auta, niin pitää se\nylihuomeneksi toimittaa vasaran alle, vaan voinhan sen itse sinne\nviedä, niin säästyy edes hakupalkka\". Niin sanoen lähti mies matkaan\njättäen vaimonsa taloutta katsomaan.\n\nKaikenlaisissa kotiaskareissa kului Leenalta päivä, eikä hän paljo\njoutanut miettimään tilansa kurjuutta. Seuraavana aamuna hän taas\nsäikähdytti pihamaalle ilmestymisellään varikset lentoon ja ne nähtyään\nmutisi: \"huono enne tälle päivälle, vaan eihän noita toki ole niin\nmonta kuin eilen.\" Kirjo lypsettiin vähän myöhemmin kuin edellisenä\naamuna, sillä nyt ei ollut Iska kotona, ja kahvipannu porisi iloisesti\nliedellä. -- Sitä kokittaessaan muisteli Leenakin entisiä nuoruuden\naikojansa. Tulisista hiilistä näytti hänelle irvistelevän milloin\nminkin entisen ihailijansa kasvot. Tuossa hymyili pilkallisesti\npappilan Heikku-maisterin naama, jota hän, tavattomaan kauneuteensa\nluottaen, oli uskaltanut omakseen toivoa. Siltavoutirähjäkin viitsi\nsiinä kummitteleutua paljaine päineen ja känsäkasvoineen. Harmissansa\nkohensi Leena valkeaa, että nuo kiusalliset ihmiskasvot katoaisivat.\nSiltavouti kyllä poistui, mutta sijaan ilmaantui tuo rikas ja\nkunnioitettu lautamies Pöyhönen. Leena ei voinut olla vertailematta\nasemaansa Pöyhösen emännän asemaan ja huomasi erotuksen olevan sangen\nsuuren. Pöyhösen emännälle oli kaikkien nautintojen ovi avoinna, hän\noli tervetullut vieras joka paikkaan ja ihmiset kirkkomäelläkin\nkunnioituksella kohottivat hänelle lakkiaan ja väistyivät pois hänen\ntieltään. Leenasta taas ei kukaan enää välittänyt mitään. Hänen\nkauneuttansa ei enää ihaillut kukaan, ei kukaan keikaillut\nsaavuttaakseen hänen suosiotansa; päinvastoin hänen oma miehensäkin\nkohteli häntä tylysti, soimasi laiskaksi ja tuhlariksi, \"ikäänkuin\ntässä nälkähovissa olisi jotain tuhlattavaa\", lausui nainen ääneensä.\n\nSe oli selvää, että Leena oli tehnyt hullun työn tarjoutuessaan Iskalle\nemännäksi, mutta tuo maailman pilkka oli silloin tuntunut niin\nkatkeralta. Mitä kuitenkaan oli se verraten siihen kurjuuteen, johon\nIska oli hänet saattanut? Kaikki eläminen oli nyt hukassa ja vanhat\npäivänsä saa Leena kentiesi viettää ruotilaisena jonkun tuvan nurkassa.\nHän ruotimummona -- hän, joka oli ollut koko Karjalan kaunein kukka,\njota oli peninkulmien päästä riennetty katsomaan kuni mitä muuta\nihmettä ikään ja jommoista kaunotarta ei kaupungissakaan kuulunut\nolevan yhtään; hän ruotimummona -- oi se oli perin surkeaa! Kummako\nsiis, jos pari pikkuista kyynelpisaraa tunkeutuikin esiin Leenan\nvieläkin kauniista silmistä. Ne kiilsivät silmänräpäyksen noilla\nkuumuudesta hehkuvilla poskilla ja vierähtivät sitte somasti valoa\ntaittaen tulisille hiilille, joissa yhä kuvautui muutamien entisten\nkosijoiden ilkkuvia kasvoja, ja kahvipannukin porisi ilkkuvasti,\nikäänkuin ivaten emäntänsä kyyneliä.\n\nViimeinkin oli lohdutusjuoma valmis ja sen nautittuaan jouti emäntä\nkirjoansa vaalimaan.\n\n\"Tuonko verran\", sanoi Leena lypsyltä noustessaan raintaansa\nsilmäillen, \"mutta eihän se ihme olekaan, kun sillä on turpa valkea ja\nsääret pitkät kuin haasiariu'ut.\" Hän pisti maidon semmoisenaan\nsiivilöimättä aittaan ja vaipui taas haaveiluunsa. -- Pelko ja halu\nkuvautuivat hänen kasvoillansa. Ne näyttivät keskenänsä taistelevan\nsiitä, kumpi Leenan saisi käskyläisekseen. Taistelun aikana vaalenivat\nnaisen kasvot vaalenemistaan, hänen rintansa kohoeli nopeasti ja hän\nnäytti vieläkin sangen viehättävältä, kun tuo tavallinen tylsyys oli\nhetkeksi hänen kasvoiltaan poistunut; viehättävältä hän näytti, vaikka\nnuoruuden ihanuus jo olikin aikoja sitte haihtunut.\n\nHartaasti näkyi Leenan mieli palavan tekemään jotakin, mutta toinen\nvoima sydämessä vastusti sitä kovasti. Kotveroisen kuluttua syntyi\nviimeinkin päätös ja nainen kääntyi aittaan päin ryhtyen maidon\npuhdistamiseen. Tuskin oli hän kuitenkaan saanut siivilän käteensä,\nkuin jo heitti sen pois ja astui ulos aitasta.\n\n\"En kuitenkaan uskalla sitä enää metsään laskea\", mutisi hän\npuoliääneen astuessaan pihan poikki sinne päin, minne koira jo oli\nkadonnut. \"Iska taas suuttuisi siitä vain silmittömäksi kotiin\ntultuansa, kun se on aina semmoinen sen rehellisyytensä kanssa, jotta\nkyllä se siitä sielunsa autuuden möisi, jos niiksi tulisi, eikähän se\nkauppamies mahda tuomiotansa poisottamaan ruveta, kun hänellä on oikeus\nmeitä ryöstättää. -- On sekin oikeutta; lupaa ensin odottaa uutiseen\nasti ja sitte jo Johanneksen kaulanleikkauksena kannetaan musta laukku\ntaloon.\"\n\nJonkun ajan kuluttua ilmestyi Leena uudestaan pihalle taluttaen\nsarvesta kirjoa, joka ei enää tahtonut oikein mielellään takaisin\npalata.\n\n\"Mitä siinä kantustelet vastaan\", tiuskasi Leena äkäsesti lehmälle ja\nsai sen vihdoinkin puoliväkisin navettaan teljetyksi.\n\nPuolenpäivän rinnassa alkoi Leena yhä tuontuostakin silmäillä mäen\nrinteellä polvittelevalle kivikkotielle. Viimeinkin kuului sieltä\naskeleiden kapsetta. Katkera hymy väikähti Leenan huulille ne\nkuultuansa ja hän kiiruusti piiloitti kahvipannun eteisen nurkkaan.\nSitte kiiruhti hän kaivolle ja oli askartelevinaan siinä likaisten\nvaatteiden kanssa.\n\nAskeleet lähenivät lähenemistään ja viimein ilmestyi aitan ja\npirtinvälisestä solasta kartanolle Iska. Häntä seurasi noin\nseitsen- tai kahdeksan-vuotinen poika kintereillä.\n\nLeena ei ollut miestänsä huomaavinansakaan, painautui vaan työhönsä,\nmutta kun Iskakaan ei alottanut puhetta, silmäsi hän salavihkaa ylös.\nSilloin vasta hän huomasi miehensä kanssa saapuneen pojan ja\nhämmästyneenä kysäsi: \"onko kauppamies kuollut vai mitä varten sinä\nSanterin tänne toit?\"\n\n\"Eikä ole kuollut, vaan hän ei enää tänä huonona aikana sanonut\njaksavansa poikaa elättää\", tuumaili Iska hiljaisesti.\n\n\"Ja sinä vaan niinikään otit pojan tänne kanssamme kurjuutta\nkärsimään?\" tiedusti Leena nyreissään.\n\n\"Enpä niinkään niinikään\", vastasi Iska, \"vaan sillä keinoin sain\npikku-Matille säästetyksi maitotilkan; Turhanen näet lupasi ottaa\ntuomion pois nimismieheltä ja hävittää sen.\"\n\n\"Olisit edes ottanut sen kiinnitystuomion pois\", sanoi Leena hiukan\nlohdutettuna ja lisäsi: \"en minä kuitenkaan ymmärrä, miksi hän luopui\nSanterista, vaikka hän minulle lupasi siitä kouluuttaa herran.\"\n\n\"Hän menee naimiseen, eikähän Santeri voi asua saman katon alla nuoren\nrouvan kanssa\", lausui Iska, ja tuo pilkallinen poimu hänen suunsa\nympärillä syveni nähtävästi.\n\n\"Vai naimiseen\", hymähti Leena ja kyynelsilmin arveli: \"siis on\nviimeinenkin toivoni hukassa, minä kun luulin Santerin saavan periä\nhänet.\"\n\nHiukan aikaa kesti Leenan vetistelemistä, sitte hän kiivaasti puhkesi\nlausumaan: \"sinä olit aika pöllö, kun otit Santerin pois.\"\n\n\"Ka enpä arvellut muitakaan meitä läheisemmiksi pitämään huolta\npojastasi, joka muutoin olisi mieroon joutunut.\"\n\nLeena punastui hiukan tuosta oikeutetusta muistutuksesta ja rupesi\nääneti silittelemään Santerin sotkeutuneita suortuvia.\n\n\"Mitenkäs pikku-Matti on ollut?\" kysäsi Iska.\n\n\"Eihän tuo ole kovin paljon vaikeroinut\", vastasi Leena ja siihen\nloppui keskustelu sillä kertaa.\n\nTuskin olivat Huuhkavaaralaiset seuraavana aamuna saaneet silmänsä\nauki, kuin Santeri iloisesti huusi: \"komsarjus tulee, komsarjus tulee,\nminä kuulen hänen rintansa röhinän.\" Iska ja Leena tuijottivat\nhämmästyneinä tuokion toisiinsa, mutta hekin kuulivat jo siltavoudin\nrinnan röhinän ja heti aukasi vieras ovenkin.\n\n\"Terve taloon\", lausui tulija ja käskemättä istahti rahille.\n\n\"Terve tervehdyttäjälle\", vastasi Iska ja kyseli kuulumisia.\n\n\"Eipä kuulu erityisiä, takaa vaan tuulee ja edestä helmoja heiluttaa\",\nvastasi siltavouti nauraa hohottaen sukkeluudelleen. Sitte käski vieras\nemännän kiireemmän kautta lypsämään lehmänsä, sillä hän oli tullut sitä\nmyytäväksi hakemaan.\n\n\"Mutta Turhanen lupasi peräyttää ryöstön\", selitti Iska.\n\n\"Se ei meitä liikuta, laki tekee vain lain töitä\", sanoi siltavouti\nmahtavasti, \"me, nimismies ja minä, myymme kaikki, mitä vain\nkirjoihimme saamme, enkä minä luule kauppamiehen rupeavan ryöstöä\nperäyttämään, koska jo kuuluu etsivän maatasikin myytäväksi, niin hän\nitse nimismiehelle eilen illalla kertoi.\"\n\nSynkkänä kuunteli Iska siltavoudin puhetta ja hänen silmänsä säihkyivät\nvimmatusti. Nyrkitkin puristuivat kuin suonen vedossa ja Iska ähkäili\ntuskissaan kuin täysinäinen pale.\n\n\"On se vähän synti, kun nuo hyvät tukkimetsäsi nyt menevät neljästä\nsadasta vieraasen käteen, vaan minkäs sille voi, pitäisi pitää suu\nsäkkiä myöten, mutta sitä ei sinun eukkosi osaa\", lorueli vanhus\nmielissään, tupruttaen savupilviä pahalle haisevasta sikarinpätkästä.\n\nKun isäntä ei näyttänyt hänen puhettansa täysin tajunneen, jatkoi\nsiltavouti: \"neljästä sadasta ne Huuhkavaaran salot nyt menevät, vaikka\nkyllä Möhköläinen niistä olisi parikymmentä tuhatta antanut ja se olisi\nollut käteistä kovaa rahaa --\"\n\n\"Kuulkaas komsarjus\", keskeytti Iska siltavoutia, jota näytti suuresti\nviehättävän talonväen kiusaaminen, -- \"kuulkaas komsarjus, millä\nkeinoin sitä kruunulta saapi lainoja?\"\n\n\"Ei niitä tätä nykyä saa millään keinoin\", alotti siltavouti taas\nselityksensä hyvin viisaan näköisenä -- \"ei niitä nyt saa millään\nkeinoin, sillä kruunu on itsekin ahtaalla. Se näet on näinä viime\naikoina antanut niin paljon talonpojille velkaa, että makasiinit ovat\ntyhjät, ja mikä pahempi, kruunua itseään kuulutaan uhattavan\nkonkurssiin tahi kiristupaan laittaa, vaikka siitä ei pitäisi juuri\npuhua näin huonommalle kansalle. Kruunu on näet tehnyt hirveästi\nvelkoja ostaessaan Luostan linnoja, Jouhkolan hovia ja sen seitsemiä,\nja nyt kuuluvat viipurilaiset sahapatruunat rupeavan vielä muun hyvän\nlisäksi perimään omiansa takaisin, eikä talonpojat näin huonona aikana\njaksa mitään maksaa. Sentähden oli kruunu kirjoittanutkin tässä\ntoisella viikolla nimismiehelle, jotta eikö ne ilomantsilaiset jo\nalkaisi jaksaa maksujaan maksaa, mutta nimismies oli vielä rukoillut\narmoa muutamaksi vuodeksi, kun nyt on niin huono aika, eikä uutisesta\nole vielä paljo haanaakaan. -- Hyvä mies se tuo nimismies on, vaikka\nkiivas mies kuin tuli tappuroissa, ja hyvä mies se kruunukin on, vaikka\nasiat ovat ahtaalla, vaan hyvä sydänhän sen on pulaan saattanutkin\nukkoparan.\"\n\nIska ei ymmärtänyt puoltakaan siltavoudin sekavasta puheesta, mutta sen\nhän toki tajusi, ettei nyt kruunun apuun ollut enää luottamista, sillä\ntodellakin oli luonnollista, että makasiinit olivat käyneet tyhjiksi,\nkun kaikki ihmiset olivat niihin velassa. -- Hän koetti keksiä keinoja\nmillä elinainetta saisi ja pelastaisi maansa tuon petollisen Turhasen\nkäsistä, mutta turhaan. Vielä siltavoudin lähdettyäkin hän mietti niitä\nja Leena itkeä nyyhkytti kolpitsalla uunin kupeella.\n\n\"Menepäs vielä kerran kauppamiehen puheille\", katkaisi vaimo viimein\näänettömyyden, \"ja rukoile häneltä lasten tähden armoa.\"\n\n\"Ennen kuolen nälkään kuin sen lurjuksen luokse enää lähden\", vastasi\nIska ja sekä inho että viha vääristi hänen kasvojansa. Kotveroisen\nkuluttua hän nousi ylös lausuen: \"Turhasella on laki puolellaan, mutta\nvääryyttä hän sen nojassa tekee sittekin, mutta tehköön vaan; minun\nsukuuni ei sittekään saa konnaa ilmestyä; minä luovun kostostani.\"\n\nIltapäivällä nähtiin Iskan astuvan pois kotoansa kontti hartioilla. Hän\nlähti etsimään mistä saisi työtä ja lupasi vakinaisen työpaikan\nsaatuansa tulla noutamaan perhettänsäkin sinne. Leenan oli siksi\nkoeteltava tulla toimeen miten parhaiten taisi.\n\nSurullisesti silmäili kotoansa lähtevä isäntä seutuja, jotka hän\nkerran oli toivonut voivansa hyvin viljeltyinä jättää silmäteränsä,\npikku-Matin, haltuun. Tuolla vaaran alla seisahti hän vielä kerran,\nikäänkuin epäillen, jatkaisiko matkaansa vai kääntyisikö takaisin.\nSisällisen tuskan valtaamana heittihe onneton Iska maahan, ja karkea\nhiekka imi ahneesti hänen kyyneliänsä. Tuokion kuluttua hän nousi ylös\nja ripein askelin riensi poispäin, ikäänkuin paeten jotakin hirveää\nkummitusta, joka häntä tuntui ajavan takaa. Hän luulikin tuolla täällä\npuiden välissä näkevänsä vilahduksen jostain kalpeasta haamusta, joka\nlaihalla kädellänsä viittaili hänelle.\n\n\"Pois!\" kiljasi väkevä mies kauhua herättävällä äänellä, \"pois! en\ntahdo tulla varkaaksi, en koskaan!\" ja samosi yhä kiireemmin eteenpäin.\n\nPäivistä tuli viikkoja, viikoista kuukausia, eikä Iska vieläkään ollut\nonnistunut saamaan pysyväistä työtä, vaikka hän oli kuljeksinut kaikki\nlähi pitäjäät ympäri. Viimein saapui mies Siikakosken sahalle, jossa\nhänelle luvattiin sahamiehen paikka. Hyvillänsä siitä kääntyi hän\npalausmatkalle tuomaan vaimoansa ja lapsia sinne. Tuon tuostakin tuli\ntiellä vastaan kurjannäköisiä ihmishaamuja, jotka kaikki tiedustelivat\nIskalta työpaikkoja ja pyysivätpä muutamat häneltä palasta leipääkin.\nKipeästi koski miesparan sydämeen, kun hän näki noiden pienten\nviatonten lasten kalpeita kasvoja ja kuuli heidän leipää itkeviä\nääniään. Hän ajatteli omaa poikaansa ja koetti kaikin voimin kiiruhtaa\nkulkuansa, että omiensa hätä sitä pikemmin loppuisi ja hän itsekin\nsaisi varman tiedon heidän epäilyttävästä tilastansa.\n\nJoulun aatto-iltana saapui Iska palausmatkallansa Ylämyllyn\nvierastaloon, vaan ei pysähtynyt siihen yöksi, vaikka ulkona näytti\nraju tuisku olevan tulossa ja väsymys jo häntä alkoi haitata. Läpi\ntuiskun kiirehti hän yhä eteenpäin tuntematta pakkasen kovuutta, sillä\nhäntä lämmitti omiensa tapaamisen toivo. Niin joutui mies viimein\npuolen yön aikana Höytiäisen kanavan lähelle.\n\nSiinä loppuivat jo Iskan voimat ja hän vaipui pitkällensä lumeen\nmaantien viereen, sillä säästääkseen leipää kotiin viemisiksi, ei hän\nollut sitä moneen päivään ravinnoksi asti syönyt, eikä tänään vielä\nhiukkaakaan maistanut.\n\nYhä tiheämpinä höytäleinä leijuili taivaasta alas vitivalkoista lunta,\nvaan pakkasen ankaruus ei siltä lieventynyt. Oikein hyvältä tuntui\nIskasta, kun nuo lumihöytäleet putosivat hänen kuumalle otsallensa.\nHiljoikseen hiipi suloinen rauhan tunne hänen sydämeensä ja levisi\nsieltä kaikkiin jäseniin. Kaikki näytti niin rauhaisalta ja\nmielihyvällä näki mies kaikkialla vaan noita ikäänkuin leikkiviä ja\npuhtaita lumihöytyviä. Hän ei enää voinut ajatella mitään, vaan oli\nkokonansa antautunut tuon suloisesti uuvuttavan tunteen valtaan, joka\nehkä ennusti ijäistä rauhaa.\n\nSilloin kuului tuolta alempaa selvää ihmisääntä. Iska heristi korviaan.\nTodella -- siellä ruikutti pieni lapsi. Nyt kuului se selvään sanovan:\n\"äiti anna nyt sitä leipää\". Sitte ei kuulunut taaskaan mitään.\n\nTulinen tuska tuntui nyt Iskan sydämessä ja silmänräpäyksessä levisi\ntuo kivun tunne ympäri koko ruumiin. Hän muisti lapsensa, hypähti ylös,\neikä enää tuntenut mitään väsymystä. Oliko hän nukkunut; sitä hän ei\ntiennyt, vaan kentiesi oli hän kuitenkin torkahtanut ja nähnyt unen,\njoka hänen pelasti kuoliaaksi paleltumasta.\n\nKiiruusti koppasi Iska vierestään konttinsa ja alkoi laskeutua alas\ntuota jyrkkää ahdetta, joka on Höytiäisen kanavan toisena sivuna. Iska\nei muiden matkustajain tavoin joutanut ihmettelemään sitä suurenmoista\nrotkoa, jonka valloilleen päässeet vedet ovat raivoissaan repineet\nHöytiäisen ja Pyhäselän väliin ja jonka pohjassa vieläkin tuon\nmuinoisen Karjalan kaunistuksen, Höytiäisen, vettä parin kyynärän\nsyvyydeltä virtailee -- Iska ei muistanutkaan koko kanavaa, hän muisti\nvaan kivuloista pikku Mattiansa ja kiiruhti eteenpäin.\n\nPäästyänsä sillalle, huomasi kulkija erään patsaan juuressa jotakin\ntummaa. Hän lähestyi sitä ja näki kauhukseen siihen kyyristyneen kolme\nihmisolentoa, jotka nähtävästi oli vallannut samanlainen uupumus kuin\nhäntäkin tuolla ylempänä oli kohdannut. Ensiksi aikoi mies astua tuon\nihmisryhmän ohitse, mutta parempi tunne pääsi voitolle, sillä eihän\nhänen poikansa paljo kauempaa tarvitseisi kurjuutta kärsiä, jos hän\nnoille onnettomille huomauttaisikin heitä uhkaavan vaaran.\n\nIska siis tarttui lähimmäiseen olentoon ja pudisteli häntä lausuen:\n\"herätkää onnettomat, muutoin palellutte tähän.\" Tuo olento liikahtikin\nja kysyi oudolla äänellä: \"mitä nyt?\"\n\n\"Herätkää ja koetetaan pyrkiä johonkin taloon, muutoin on tämä yö\nviimeinen meille jokaiselle\", lausui Iska.\n\nSillä välin heräsivät toisetkin ja isompi pojista tiedusteli: \"mikä se\nniin kohisee?\"\n\n\"Se on kanavakoski\", selitti Iska, \"mutta ketäs te raukat olette ja\nmistä?\"\n\n\"Iska Halosen joukkoa ollaan ja Ilomantsista tullaan\", vastasi vaimo,\n\"vaan kukas sinä olet, kun äänesi tuntuu niin tutulta?\"\n\n\"Hyvä Jumala! etkö sinä tunne minua, Leena?\" sanoi mies, \"Iskahan minä\nolen.\"\n\n\"No onko sinulla leipää?\" kysyi Leena taas, vähäsen ensi\nhämmästyksestään toinnuttua.\n\n\"On\", ja Iska aukasi konttinsa leikaten jokaiselle aimo viipaleen\nSiikakoskelta saamistansa leivistä ja nyt hän söi itsekin.\n\nSiinä aterioitaessa kertoi Iska matkoistansa ja työpaikan saamisestaan,\nmutta toiset eivät joutaneet paljo hänen sanojansa kuulemaan, kun niin\nahkerasti puuhasivat leivän kimpussa.\n\nViimein sanoi Leena: \"ei sitä uskoisi miten hyvältä se maistaa, kun ei\npuoleen kolmatta vuorokauteen ole pienintäkään einettä saanut\nsuuhunsa.\"\n\n\"Ettekö te puoleen kolmatta vuorokauteen ole mitään syöneet, ettekö ole\nsitte sunnuntain saaneet yhtään einettä?\"\n\n\"Kyllähän ne pojat tänäpäivänä jo söivät pikku-Matin varastaman\nvehnäkakun, vaan minä en hennonut heiltä sitä ottaa\", vastasi Leena.\n\n\"Pikku-Matin varastamanko sinä sanot!\" ärjäsi Iska, \"ethän toki liene\nopettanut poikia varastamaan?\"\n\n\"En juuri ole opettanut, vaan itsellään niillä toki on siksi älyä\nollut\", vastasi Leena. \"Alussa kieltelin minä heitä siitä vähäisen, kun\nmuistin sinun kauhusi sitä vastaan, vaan sitte keyrin en ole enää\nkiellellytkään.\"\n\n\"Ja miksikä et?\" tiuskasi Iska vapisten joko vihasta tai vilusta.\n\n\"Silloin näet koetti pikku-Matti syödä heiniä, vaan ei se näkynyt\nkäyvän\", tuumaili Leena totisesti, \"ja hän vain niistä tuli yhä\nkipeämmäksi, niin arvelin, joutaa syödä mitä sattuu saamaan.\"\n\n\"Ja sitte olette eläneet varastelemalla\", sanoi Iska kamalalla äänellä.\n\n\"Enimmäkseenpä varastelemalla\", vastasi Leena tyynesti, \"milläs sitä\nmuutoin näin huonona aikana tulisi toimeen?\"\n\n\"Huonona aikana, huonona aikana -- huonona aikana todellakin\", huusi\nIska hirmuisesti, ojensi kätensä taivasta kohti ja lisäsi: \"huonona\naikana! Herra armahtakoon!\"\n\nSamassa tempasi hän pikku-Matin syliinsä, puristi sitä kerran rintaansa\nvasten, kohotti korkealle yli lumisen käsipuun ja sanomattomalla\nvimmalla paiskasi hänet alas kohisevaan syvyyteen. -- Pikku-Matti ei\nollut päästänyt pienintäkään ääntä eikä osoittanut mitään elon merkkiä\nsittekuin oli leipää saanut käteensä, eikä edes syvyydestäkään kuulunut\nminkäänlaista valitusta. Kerran kohahtivat vaan virran pyörteiset\nlaineet hiukkasen kovemmin tavallista, mutta se kohahdus ei selittänyt\nolivatko ne syliinsä sulkeneet elävän lapsen, vaiko hengettömän\nruumiin.\n\n\"Mitä teit sinä onneton?\" kiljahti Leena sydäntä särkevällä äänellä ja\nvaipui lumelle, kuni kuollut ikään.\n\n\"Oikeutta\", vastasi Iska kolkosti, tempasi konttinsa ja alkoi astua\nJoensuun kaupunkiin päin.\n\nEnsimmäisenä seuraavana arkipäivänä kahlehdittiin eräässä kaupungin\npajassa lapsensa murhannut isä, jolta ei mitään sen enempiä tietoja\nsaatu, miksi hän tuon hirmuisen rikoksen oli tehnyt. Joukko joutilaita\npoikanulikoita ja muutamia aikaihmisiäkin riensi katsomaan tuota\nhirviötä, joka antoi menetellä kanssansa miten vain muut tahtoivat,\neikä ensinkään pahantekijältä näyttänyt. -- Ryysyinen vaimo istui pajan\nkynnyksellä ja helppoläntä poika seisoi alasimen vieressä, kun\nmurhamiestä raudoitettiin. Ne molemmat itkivät katkerasti, muut kaikki\nolivat hiljaa.\n\nKun raudat olivat saadut lujasti kiinni, kuiskasi vanki tuolle\nitkevälle ryysyiselle vaimolle ulos mennessänsä korvaan: \"Jumala\nantakoon sinulle anteeksi, äläkä Santerista kasvata rosvoa.\" -- Vanki\nasetettiin sitten rekeen ja kolmen aseellisen miehen vartioimana\nlähdettiin Iskaa viemään pois.\n\nKeväällä sitte, kun lumipeite taas poistui kummuilta ja kukkuloilta,\nkun järvien laineet taas vapaina loiskivat rantoja vasten, joille\npäivän lämpö joka hetki loihti esiin uusia ihania kukkia, silloin\nnähtiin usein Kuopion vankilan eräässä akkunassa rautaristikkojen\ntakana Iskan kalman kelmeät kasvot. Joka aamu auringon noustessa\nnäkyivät ne aina siinä monta pitkää kuukautta peräksyttäin.\n\nEräänä sateisena aamuna ei niitä kuitenkaan ollut nähtävinä. Kersantti\nL----n ihmetteli hetkisen, mikä n:o seitsemällekolmatta oli tullut,\nsitte otti hän avaimen ja meni koppiin. Siinä akkunan edessä lattialla,\nkasvot taivasta kohti käännettyinä oli Iska polvillaan. Hän rukoili\nnähtävästi, eikä kersantti tahtonut hänen hartauttansa häiritä. Samassa\nasemassa tavattiin vanki vielä päivemmälläkin ja silloin selvisi, että\nIska oli huonosta ajasta päässyt pois ijäisyyteen, parempaanko, vai\npahempaan? Niin, kunpa sen tietäisi.\n\n\n\n\n\nMUISTELMA SAVOSTA.\n\n\nParin hetken matkan päässä Savon pääkaupungista Kuopiosta on pitkähkö,\nkivikko niemi, jonka rantoja Kallaveden rauhattomat laineet lakkaamatta\nhuuhtelevat. Noin puoli vuosisataa sitten kasvoi niemellä sekametsää,\nkumminkin enimmäkseen lehtipuita ja tuuheita katajapensaita. Siellä\ntäällä metsän keskellä oli joku kumpurainen aho ja toisia aikoinaan\nahoksi tulevia kaskia yhä vuosi vuodelta lisääntyi. Niemelän ukko,\nPaavo Heikkinen, ei näette varsinaisesta pellonviljelyksestä paljoa\nhuolinut, vaan siihen sijaan oli ankara solkikoivujen vihaaja, joita\nhän väsymättömällä innolla kaateli kaskiksi, poltti sitte ne halmeiksi\nja talvikaudet muorineen ja pienine tyttärineen syödä mutusteli\nhuuhtarukiita. Ahoilla oli hyvää laidunta Niemelän kolmelle mukkopäälle\nlehmälle ja häränjurikalle, eikä kesäsydämen aikaan talon kirjavalla,\nmelkein lehmän näköisellä ruunallakaan ollut ruoan puutetta. Talvella\nsitä vastaan laihtui se aina, ei niin paljon ajon pakosta kuin nälästä.\nSe ei näet ottanut tottuakseen Naattisalon jussinparta-heiniin ja muita\nheiniä ei emäntä sille sallinut annettavan. Lampaat olivat ainoat,\njotka lihoivat ja olivat iloiset tuosta ruunan ruoan suhteen\nranttuilemisesta, sillä ne saivat osakseen kaikki sen jättämät suuteet.\n\nEi kuitenkaan voi sanoa Niemelän perheen eikä elukoidenkaan koskaan\nvarsinaista nälkää nähneen, sillä talon isäntä oli \"toimen ukko\" ja\nahkera kasken raataja; emäntä taas ymmärsi niin parhaiksi sekoittaa\npetäjänkuorta taikinaan, ettei siinä pihkan eikä imelän makua paljo\ntuntunutkaan, ja jos pikku Miina toisinaan vähän leivän katkeruutta\nvalittikin, osasi äiti aina höystää Jumalan viljaa lehmän annilla ja\nkauniilla sanoilla, niin jotta Miina mielelläänkin kannikkaansa\npureksi. Hyvääpä se hänelle näkyi tekevänkin, koska hän oli puna- ja\npulleaposkinen tytön tynkä, joka päivä päivältä kasvoi ja vahvistui\nsekä ruumiin että sielun voimissa; ja vallattomuudessa hän varsinkin\noikein jättiläis-askeleilla edistyi.\n\nHiljakseen kuluivat päivät Niemelässä. Monta monta vuotta meni eikä\nmitään erinomaisempaa tapahtunut -- useinkos sitä ihmis-iässä\nerinomaista tapahtuukaan. Miina kävi rippikoulua ja pääsi, kuin\npääsikin, toisella kertaa ehtoolliselle, vaikka kirkkoherra ensi\nkerralla sisäluvun huonouden tähden oli hänet lähettänyt lukkarin\nluetettavaksi. Se pisteli Miinan vähäsen vihaksi, vaan mikäs auttoi,\nesivaltaa piti totella. Toiset tytöt pilkkailivat myöskin Miina parkaa\nhänen taitamattomuutensa tähden, vaikka eihän se ollut Miinan syy.\nHänen äitinsä ei osannut muuta kuin ulkolukua, kuinkas hän sisäluvussa\nolisi voinut tyttärensä opettajana olla. Toisena vuonna hämmästytti\nMiina sekä pippiä että pappia sisälukunsa selvyydellä, mutta hän olikin\nvälillä käynyt lukkarin koulua ja saanut alkeet siellä. Teräväpäisenä\ntyttönä oli hän muutoinkin vuotensa oikein käyttänyt ja oppinut niin\npaljon uutta, että jollei Ville Pitkästä olisi ollut, olisi juuri Miina\nHeikkinen ollut etevin kaikista rippikoululapsista, niin hyvin tytöistä\nkuin pojistakin. Ne kaksi olivat nyt etevimmät, sen myönsi itse\nkirkkoherrakin, koskapa hän muistoksi rippikoulusta antoi heille\nkumpaisellekin kirjan, jonkamoista kunnianosoitusta ei niillä tienoin\ntiedetty ennen kellekään tulleen osaksi. Kirkkoherran viisaan päätöksen\nmukaan annettiin Miinalle \"Viinamyrkystä, surullinen tarina\" ja\nVillelle \"Kultala\".\n\nMiinan maine levisi leviämistään ympäri lähiseudun, ja kun hän ei\ntahtonut että häntä ylistettäisiin paremmaksi kuin hän olikaan, oli\nhänellä täysi työ toimittaessaan niin ettei maineensa hänestä liikoja\nlaskisi. Suolamiesten kanssa levisi Niemelän Miinasta sanoma yhä\nkauemmaksi ja kauemmaksi. Muutamien vuosien perästä oli se jo ehtinyt\nhyvinkin etäälle. \"Viinamyrkkyä\" siis Miina sai kiittää että hänelle\nalkoi tuiskuta kosijoita kuni rakeita rankkasateella. Huhu oli sanonut\nMiinan\n\n    \"silmiltänsä sirkeäksi,\n    korviltansa korkeaksi,\n    rikkahaksi, rakkahaksi,\n    kasvoiltansa kaunihiksi,\n    poskilta punoittavaksi;\"\n\nja kummako siis oli että\n\n    \"jo juontajat tulivat,\n    neion airuet ajoivat,\n    yli kuuen kirkkokunnan,\n    yli kappelin kaheksan.\n    Hämehestä sulhot saapui,\n    toiset kaahloi Karjalasta,\n    samosi Savon kylistä,\n    vieri Viipurin rajoilta.\"\n\nMiinan vanhemmat, jos kukaan, olivat tuosta sulhastulvasta mielissään\nja kehottivat tyttöänsä ottamaan milloin tään, milloin tuon kihlat\nvastaan, mutta Miina ei suostunut sulhasihin, mieltynyt miehiin\nhyvihin. Vähitellen alkoi sulhastenkin käynnit harveta harvenemistaan\nja Niemelän elämä käydä entistä hiljaista latuansa. Miinankin maine\nvanheni ja nuoremmat ruusut alkoivat vetää ihailijoita puoleensa.\nNähtävästi oli Miina päättänyt jäädä vanhaksi piiaksi.\n\nMuutamana talvisena aamuna paukkui pakkanen kovasti Niemelän pirtin\nnurkissa ja ukko Paavo huomasi tarpeelliseksi mennä puiroosensa\npolttopuun hakuun. Varhain lähti hän liikkeelle, valjasti vanhan\nruunansa kiverä-sepisen puu-reen eteen ja istahti tyynesti siihen,\nvaraten jaloillaan ketaraa vastaan. Näin hän varhaisena aamuhetkenä\najoi kaitaa, härmäisten puiden välitse kulkevaa metsätietä ja hartaasti\nruumistaan nyökäyttäen hyräili tuota siihen vuoden aikaan ainoastaan\npituutensa vuoksi sopivaa virttä \"Sen suven suloisuutta\". Syvään\nhengitti vanhus raitista ilmaa ja metsän hiljainen juhlallisuus\nvaikutti niin kummallisesti hänen mieleensä. Hän ajatteli yhtä ja\ntoista ja varsinkin juohtui hänen mieleensä haudan pitkä, tyyni rauha;\nsinne alkoi hänkin ikävöidä. Vyö oli liian tiukalla ja hän helpotti\nsitä. Hevosen ohjat jäivät höllälle ja vyön päitä piteli vanhus\nkädessään. Ruuna seisattui ja tuontuostakin käänti päätänsä luodakseen\njonkun kummastelevan silmäyksen isäntäänsä, mutta tämän ajatukset\nlentelivät kaukana tuntemattomissa, haudan takaisissa maissa. Salolle\neksynyt yksinäinen tuulen puuska karisteli läheisen kuusen oksilta\nhuudetta vanhuksen harmaantuneille hapenille, mutta hän ei sitä\nhuomannut. Toinen pohjosen henkäys repäsi ukon kelsiturkin aivan auki,\nvaan sitten oli taas kaikki niin tyyntä ja rauhallista. Hetken kuluttua\nei ukon hengityskään enää häirinnyt luonnon yleistä hiljaisuutta.\n\nVihdoinkin viimein kyllästyi ruuna tuollaiseen tyhjän toimitukseen ja\nhitaasti, niin hyvin kuin taisi, kääntyi se kotia kohden. Pakkasen\nkangistama mies putosi kääntyessä liisteiltä tielle ja hevonen vilusta\nväristen jatkoi matkaansa Niemelään.\n\nVanhuksen hautaan saatettua arvelutti sekä äitiä että tytärtä miten\nnyt elämään ruveta, sillä paha on naiseton talo, mutta miehettömän\ntalon elämästä ei tule niin mitään. Äiti hiukan nuhtelikin tytärtänsä,\nkun se oli niin monelle kunnon kosijalle repposia jaellut.\n\n\"Katsos nyt\", lausui muori, \"eikö mies olisi talossa tarpeen? Kuka nyt\nkasket polttaa, heinät niittää ja tekee kaikki talon työt? Voi, voi\nkuitenkin, kun sinä et Aholan Pekkaa ottanut, sittehän tässä ei\nhätääkään olisi! Nyt sinun täytyy ottaa kuka vaan ensiksi tulee, jos\nniitä enää tulleekaan! Minäkin jo olen liian vanha miehelään menemään\neikä meidän kannata renkiäkään ottaa, sillä ne jo nykyjään tahtovat\nkolme tynnyriä kahtia ja talon vaatteen, ja onko se sittenkään\nomituisen miehen väärti. Voi! voi kuitenkin! mitäs nyt tehdään?\"\n\nMiina ei vastannut sanaakaan ja vähän aikaa mietittyään jatkoi muori:\n\"Voi, voi kuitenkin, kun minäkin nyt jo olen näin vanhaksi käynyt;\nnythän minusta ei enää Sorrin Mattikaan huolisi -- vaan kuulepas\",\nkeskeytti hän itseään, \"eiköhän tuo Kemilän Pieti vielä ottaisi sinua,\njos sinä niinkuin antaisit vähäsen merkkiä sinne päin. -- Kuuluuhan se\nvähän ryyppivän, vaan hyvä työmies on, hyvä työmies, niinkuin\nisävainaasikin sanoi?\"\n\nMiina oli hiukan naurahtanut äitinsä puhetta kuullessaan, vaan nyt hän\nlohdutti häntä. \"Ei Pietistä minulle ole eikä hän enää minusta\nhuolisikaan, kun jo kuuluu kulkevan Aholan Marin luona, enkä tiedä\ntokko minäkään häntä voisin ottaa. Ylipäätään en minä huoli kenestäkään\n-- jos ei oikea tule -- ja mitä töihin tulee, niin voimmehan me ottaa\nrenginkin, mutt' jos ette siihen suostu, osaan sitä hätätilassa kyntää\nminäkin.\"\n\n\"Tuosta oikeasta sinä vaan yhä puhut, mutta eihän sitä mitään oikeaa\ntule, kun ei poikamiehiä ole näkevinäänkään\", sanoi äiti.\n\n\"Ei se todellakaan siltä näytä\", vastasi Miina ja syvä huokaus puhkesi\nhänen rinnastaan.\n\nPihalta kuului jalan kapsetta ja heti avattiin ovi. Siitä töytäsi\nsisään pystykorvainen koira, joka muorin kauhistukseksi alkoi juosta\nympäri huonetta ja nuuskia joka paikkaa. Koiran jäljestä seurasi\nkeskikokoinen, nuorenpuoleinen mies, luotipyssy hartioilla ja pari\nteertä kainalossa. \"Pilkki, hiljaa siinä\", lausui tulija ja sitten\nvasta kättelemällä tervehti talonväkeä. Nähtävästi punastui Miina, kun\nvieras ikäänkuin peläten ojensi hänelle karkean kätensä, mutta muori ei\nsitä huomannut, eikä vieraskaan, sillä hän ei rohjennut tytön\nsilmiinkään katsoa.\n\nPoltettuaan piipullisen tupakkaa olisi vieras lähtenyt talosta pois,\nvaan emäntä pyysi hänen yhdessä heidän kanssaan haukkaamaan suurusta,\nja kun Miinakin yhtyi äitinsä pyyntöön, ei metsästäjä hennonnut\npahottaa talonväen mieltä poislähtemällä, vaan jäi suurukselle. Siinä\nsitten tuumittiin yhtä ja toista, kunnes Miina, lyhyen sisällisen\ntaistelun perästä, noin aivan kuin sattumalta vaan, mainitsi että he,\näitinsä ja hän, tarvitseisivat renkiä.\n\nSeurauksena oli että metsästäjä Ville Pitkänen Niemelästä lähtiessään\noli pestautunut rengiksi sinne. Palkkaedut eivät tosin olleet suuren\nsuuret -- talon vaate ja kaksi tynnyriä eloa, rukiita ja ohria kahtia\n-- vaan kuitenkin lauloi metsästäjä mennessään tavaroitaan hakemaan\niloisesti:\n\n    \"Ruskea merinen ruoko,\n    ruskeampi neitoseni.\n    Kaunis on kesäinen päivä,\n    kaunihimpi neitoseni.\n    Kirkas tähti taivahainen,\n    kirkkahampi hän sitäkin\",\n\nja ilo säteili hänen tummansinisistä silmistään.\n\nTalvi kului ja emäntä oli vähitellen tottunut pitämään Villeä melkein\n\"omituisen miehen väärtinä\"; niin toimellinen oli tuo uusi renki. Hän\nennätti saada enemmän aikaan kuin itse isäntä vainaakaan oli ehtinyt.\nVillen tuumasta oli suostuttu ensi syksynä järjestämään nuo vanhat\nkengitystä tarvitsevat aittapöksät, etteivät ne näyttäisi \"jonkun\njättiläisaallon maalle viskaamilta\", niinkuin hän sanoi.\nKaskiviljelystä päätettiin myös vähentää ja koettaa eikö muta-ahosta\nvähällä vaivalla tulisi peltoa. Juoksu-ikkunat olivat pirtin seinistä\ntalvella kadonneet ja oikeat lasi-ikkunat sijaan ilmestyneet, tosin\npari ruutua vielä oli päreistä, vaan paremminhan nekin valoa lävitsensä\nlaski kuin paksu lauta. Asuinpirtistä oli reppana kokonaan kadonnut ja\noikea kivinen uuninpiippu törrötti nyt Niemelän tuvan katolla aivan\nniinkuin kaupungissakin ja herrastaloissa. Sitä muutosta siunasi vanha\nemäntä, sillä hänen silmänsä eivät \"kahteen kymmeneen vuoteen olleet\nniin terveet olleet kuin viime talvena\". Ihmeen paljo oli muutoksia ja\nparannuksia ennätetty tehdä, jos paljo vielä oli parannettavaakin.\nNiemelässä elettiin kaikin puolin tyyntä elämää ja kaikki näyttivät\ntyytyväisiltä. Emäntä kysyi kerran Villeltä, \"mistä ihmeestä hän niin\nymmärtäväiseksi oli oppinut?\"\n\n\"Kirk'herran antamasta Kultalasta\", vastasi toinen, ja sillä kertaa\nluuli emäntä hänen viisastelevan, kun ei vastausta ymmärtänyt, mutta\nmuutoin heidän välinsä oli parhain mitä olla taitaa. Miinan ja Villen\nvälillä kuitenkin näytti olevan jotakin. He puhelivat keskenänsä niin\nvähän kuin mahdollista ja kahden tuskin milloinkaan; vaan kumminkin,\njos toisen silmä välttyi, katselivat he mielihyvällä toisiaan.\n\nEmäntä kertoi Villelle että Miina oli uhannut jäädä vanhaksi piiaksi,\njollei \"oikea\" tulisi häntä kosimaan, \"mutta totta todemmastaankin minä\nen käsitä, mitä hän tuolla oikealla tarkoittanee, eikö vain liene tyhjä\nveruke.\"\n\nVille luuli ymmärtävänsä, mitä Miinan \"oikea\" merkitsi, nimittäin\njotakin rikasta ja suurta herraa, nimismiestä tahi muuta semmoista, ja\nsekös häntä suututti, niin että hän päätti heti paikalla lähteä\npalveluspaikastaan pois. Pois lähtemisestä ei toki tullut mitään ja\nVille jäi taloon niin kauaksi kuin tuo Miinan oikea tulisi, sillä hän\nei ymmärtänyt, kuinka hän Miinaa joka päivä näkemättä voisi enää elää.\n\nViimein tuli heinä-aika. Ville kävi Naattisalossa niittämässä ja sai\nsieltä avukseen palkatuksi toisenkin miehen. Kahden suun syödessä\nkuluivat eväät pian loppuun ja muutamana iltana myöhään vähän ennen\npuolta yötä laski Ville venheensä Niemelän rantaan. Miina oli äitinsä\nkanssa tehnyt niinä päivinä ahoheiniä ja tuli juuri sapilaat olalla\nkotiin silloin, kun Villekin kontti selässä ja leili kädessä nousi\nrannalta taloon. He tapasivat toisensa pisteaidan yli vievällä\npolkulaudalla.\n\n\"Myöhäänhän sinä valvotkin\", sanoi Ville, joka piti velvollisuutenaan\nlausua jotakin.\n\n\"Ha ha haa! Ville parka, mitäs sinä nyt puhelet\", nauroi Miina ja\nkatseli veitikkamaisesti hämillään olevan Villen silmiin, \"tiedäthän\ntäällä meidän seuduilla kesällä aina valvottavan puoleen yöhön ja\nnoustavan ennen päivän nousua.\"\n\n\"Kyllähän minä sen mahtanen tietää\", vastasi Ville ja kävi yhä enemmän\nhämilleen, kun näki miten Miina istumalla aidan selälle sulki häneltä\ntien. Hän ei oikein tiennyt mitä ajatella koko tytöstä ja kummastui\nsitä enemmän, kun tämä yht'äkkiä kysäsi: \"Ville, miksi sinä aina\nkohtelet minua niin kummallisesti?\"\n\n\"Kummallisesti? Kuka? Minäkö? Enhän minä --\"\n\n\"Ethän sinä edes kehtaa minulle sanoa kahta sanaa kuukaudessa ja aina\npakenet minua kuin saastaista eläintä\", keskeytti Miina Villen puhetta\nja oli melkein itkuun pullahtamaisillaan.\n\n\"Mitäpäs minulla olisi sinulle puhumista\", lausui Ville, ja vähäisen\naikaa oltuaan ääneti jatkoi hän: \"ja minäköhän sinua pakenen -- vaan\nolkoon kuinka hyvänsä, minä tulin evästä hakemaan lisää, kun sain\nNaatin Mikon toiseksi niittämään.\"\n\n\"Saaman pitää\", vastasi tyttö liikahtamatta paikaltaan, \"vaan tottahan\nsinä kotona olet yötä, minä tulen aamulla kanssasi luokoja ottamaan.\"\n\n\"Samahan sekin on\", oli lyhyt vastaus.\n\n\"Kuules Ville! minäpä tiedän mitä sinä ajattelet nyt\", sanoi Miina,\n\"sinä luulet minua --\"\n\n\"Tiedänpä minäkin mitä ja ketä sinä aina ajattelet\", tarttui Ville\npuheesen.\n\n\"Ja ketä?\"\n\n\"Sitä oikeaa\", sanoi Ville ja hyppäsi keveästi aidan yli.\n\nMiina vaaleni ja lähti Villen perästä kartanoon astumaan. Hän ajatteli,\ntiesikö Ville kuka tuo oikea on, vai halveksiko hän tyttöä, joka juuri\nhänen tähtensä oli hyljännyt monta niin loistavaa tarjousta. Siitä\nasiasta ei Miina kuitenkaan päässyt oikein selville, mutta samoin kuin\nuseimmat todella rakastuneet, luuli hänkin sydämensä valitun\nhalveksivan häntä.\n\nMakuu-aika tuli, vaan ei Miina aitassansa saanut unta. Ville oli mennyt\ntallin parvelle maata, mutta uni väisti hänenkin silmiään. Viimein\nnousi hän vuoteeltaan ja meni ulos ilmailemaan. Miinan aitan ovi oli\nauki ja Miina näytti rauhallisesti lepäävän vuoteellaan.\n\nKummallinen tunne valtasi Villen ja melkein tietämättänsä seisoi hän\navoimen aitan oven suussa. Siinä hän seisoi kauan hartaasti tähystellen\nMiinan nyt vaaleata, melkein läpinäkyvää muotoa. Viimein puhkesi hän\nlausumaan runon tavoin:\n\n\"Niin nuku, armas rauhassa, kuin syvässä olisit jo haudassa; mun\nrakkaudestain et sä kuitenkaan saa tietoa, et -- tuskin milloinkaan.\"\n\nNäytti kuin Miina olisi liikahtanut, ja hämmästyen hypähti Ville kauas\naitasta pois.\n\n\"Ville' Ville!\" huudahti Miina ja hänen äänensä ilmoitti enemmän kuin\ntuhannet sanat olisivat voineet tehdä, mutta Ville hämmästyksissään ei\nhoksannut tuota äänen viehkeätä kaikua. Hän vaan sanoi: \"Niin, minä se\nolen -- ajattelin herättää sinua, vaan näytit niin sikeästi nukkuvan,\nett'en raskinut, eikä nyt vielä päiväkään koita.\"\n\n\"En minä ole koko yönä nukkunut lainkaan\", toimitti Miina.\n\n\"Nukahda nyt sitten, vaan minä jo lähden Naattisaloon.\"\n\n\"Tietysti tulen minäkin mukaan.\"\n\n\"Tee tahtosi\", vastasi Ville yksikantaan.\n\n\"Voih, kuinka sinä olet kummallinen\", sanoi Miina ja heitti\nristirantuisen huivin kaulaansa, kaappasi seinämältä airon, jossa uusi\nhankavitsa oli kiinni, ja juoksi ruoka-aittaan. Heti tuli hän sieltä\ntäysi piimäleili kädessä, huusi pirtin ovelta sisään: \"Äiti, minä menen\nVillen kanssa Naattisaloon luokoja ottamaan, tulettehan te yksinkin\ntäällä toimeen.\" \"Tulen, tulen\", vakuutti vanhus, ja iloisena kuin\nlintu juosta sipsutti Miina lipokkaissansa rantaan. Vakavana ja\nmiettivinä seurasi häntä Ville haravien, sapilaiden, kontin ja liipan\nkanssa. Rannalla hän voimakkaalla kädellä sysäsi nelilaitaisen, suikean\nvenheen veteen ja Miina silmäili häntä tyytyväisenä, niinkuin ainakin\nnainen, joka näkee miten voimakas on se käsi, jolla hänen rakastajansa\nvoi elämän vastukset voittaa.\n\nYleisen savolaisen tavan mukaan istahti Miina souto-teljolle ja Ville\nrupesi perään huopaamalla häntä auttamaan. Aurinko nousi punaamaan\nveden kalvoa ja koko tuo raitis järvi-ilma tuntui täyttyvän pienen\npienillä valohiukoilla. Satojen saarien ja niemen kärkien lehdistöistä\nkajahteli lintujen iloinen viserrys, ja luonnon sulous tuntui\nkuiskuttavan tuota ainoaa sanaa: \"lempi, lempi\", joka niin monen\nihmislapsen rintaan tuottaa joko sanomattoman autuuden tahi katkeruuden\ntunteen.\n\n\"Kaunis aamu\", lausui Miina lakaten hetkiseksi soutamasta; \"koko\nmaailma näyttää niin uudelta ja tuoreelta. Kaikki on niin elävää,\nlinnut, vesikaislat ja itse ilmakin ovat kuin olisivat iloissaan, vaan\nsinä yksin istut synkkämielisenä ja ääneti niinkuin kuollut. Mikä sinua\nvaivaa? Sinä olet aina, niinkuin joku suru mieltäsi painaisi.\"\n\n\"Minua ei vaivaa mikään, minä tahdon olla vaan ääneti 'niinkuin\nkuollut', sillä todella olenkin kuollut\", puhui Ville kuivasti ja\najatteli itsekseen: lemmetön elämä on sama kuin kuolema.\n\n\"Kuollut? ja tahdot olla kuin kuollut; minä en taas millään tavalla nyt\ntahtoisi kuolla, vaan nyt vasta tahdon oikein elääkin; on kuin olisin\nuudesta syntynyt.\"\n\n\"Sepä hyvä, vaan etköhän jo jaksaisi vähäsen soutaa.\"\n\n\"Jaksan, jaksan, vaan eihän meillä niin kiirettä ole.\"\n\n\"Minun mielestäni on kiire, sillä lauvantain kastevellille pitäisi\nNaatin niitty jo olla tehty ja heinät pieleksessä.\"\n\n\"Heinistä sinä vaan puhut minulle -- puhu niistä äidille ja minulle\nhaastele jotain muuta\", sanoi Miina hiukan kärsimättömänä.\n\n\"Enpä minä juuri osaa koreita puheita pitää, enkä ole mikään pappi.\"\n\n\"No laula sitten.\"\n\n\"En ole lukkarikaan.\"\n\n\"Etkö osaa laulaa mitään, etkö edes: niin nuku, nuku armas rauhassa?\"\n\n\"En minä lempilauluja laulele\", oli kuiva vastaus.\n\nMiinan ilo oli kadonnut. Hän arveli: mitähän, jos Ville todellakin tuli\nvaan minua herättämään, jos hänen sanansa eivät vuoteeni vieressä\nolleet muuta kuin paljasta sattumusta. Ääneti jatkettiin matkaa ja\nmonenmoisia ajatuksia pyöri Miinan päässä. Hänen sydämmessään vilahti\nsuuttumuksen tunne halveksitusta rakkaudesta, vaan se kuoli yhtä pian\nkuin oli syntynytkin. Kuitenkin teki hän nyt päätöksen, ettei hän enää\nkoskaan johdata puhetta äskeiselle alalle.\n\nHeinä-aika oli ikävä Miinalle. Ville kohteli häntä aina karttamalla ja\nsamoin hän Villeä. Rukoja kantaessa, ruoka-aikoina ja muulloinkin, kun\nheidän välttämättömästi täytyi olla yhdessä, eivät he keskenään\npuhelleet, vaikka heinäniitty tavallisesti on se paikka, jolla nuoret\nhauskimmat hetkensä viettävät. Siellä nauretaan, lasketaan leikkiä ja\nkaikin tavoin koetetaan saada työn raskaus unohtumaan.\n\nMiinan ja Villen välillä kesti tuollaista jurotusta sangen kauan,\nkenties kestäisi vieläkin, jollei muuan aivan asiaan kuulumaton tapaus\nolisi avannut heidän silmiään. Tapahtui näet kolmekymmentä vuotta äsken\nkerrotun heinäajan jälkeen, että Villen nuorin veli kuoli, jättäen\njälkeensä aivan mieron tielle kahdeksanvuotisen pojan ja pari vuotta\nnuoremman tytön. Silloin eräänä sunnuntai-aamuna, jolloin koko talon\nväelle annetaan kahvia, sanoi Ville Miinalle: \"Kuulkaas, emäntä\" --\nvanha emäntä oli jo aikoja maannut haudassa -- \"minä pyytäisin, jotta\nsaisin ottaa tänne velivainajani lapset, sillä minun pitänee nyt heille\nruveta isäksi. Kyllä minä heidän elatuksestaan maksan, eivätkähän he\nmitään herkkuja, ohrasekaleipiä eikä tuohisrieskoja tarvitse, ja kun\ntuo 'oikea' tulee taloon, hankin minä heille muualle hoidon, etteivät\ntule ristiksi kellekään.\"\n\n\"Eivätköpä nuo lapsikullat tulle toimeen oikeankin kanssa\", sanoi\nemäntä hymyillen, \"sillä jos en väärin muista, on tuo oikea jo ollut\ntässä talossa yli yhdenneljättä vuoden ja tehnyt talosta sen, mikä se\nnyt on; koko tienoon koristus.\"\n\nVillen rypistyneille poskille kohosi äkkiä nuoruuden hehkuva puna. Hän\nhyppäsi rahilta ylös ja puhutellen emäntää sinuksi hän paremmin huusi\nkuin puhui: \"miksi et sitä ole ennen sanonut?\"\n\n\"Minunkohan sitä piti alottaa\", vastasi Miina, \"ja kyllä minä toisinaan\nolin antavinani jotensakin selviä viittauksia.\"\n\n\"Hm! -- Me olemme viettäneet elämämme parhaat päivät ymmärtämättä\ntoisiamme, -- kummallista! -- mutta nyt, mikäs nyt estäisi?\" puhui\nVille innokkaasti.\n\nSanaakaan vastaamatta tarttui emäntä renkinsä käteen ja vei hänen isoon\nsaliin suuren peilin eteen.\n\n\"Niin todellakin, ikämme estää; jos nyt yhteen menisimme, niin\nansaitseisimme todella ihmisten naurun\", puhui Ville. \"Kas kuinka\nharmaa minun pääni jo onkin, sitä en olisi koskaan uskonut -- vaan hyvä\non näinkin; ollaan ennellämme, se on parasta.\"\n\n\"Se on parasta\", sanoi emäntä, \"ja veljesi lapsille annetaan talo\nsitten kuin itse käymme kykenemättömiksi isännyyteen, sillä\noikeastaanhan tämä talo onkin sinun ja minulla on oikeus antaa se kelle\ntahdon, kun ei ole omaisia.\"\n\n\"Voip' olla niinkin; -- ja tehdään talolle mikä parhaaksi nähdään\",\nvastasi Ville ja lähti veljensä lapsia noutamaan taloon, joka\ntodellakin oli enemmän hänen kuin kenenkään muun oma.\n\n\n\n\n\nKOSKELAN UKKO.\n\n\nTässä nyt istun ikävissäni, veljeni kirje kädessä. Turhaan etsin siitä\nlohdutuksen sanaa. En edes rivienkään välistä löydä mitään lievitystä\nmurheelleni. Siinä on aivan selvään sanottu: \"viime postiin en\nsinulle, veliseni, joutanut kirjoittamaan mitään; silloin olin näet\nleikkelemässä Koskelan ukkoa, joka on kuollut viinaan.\" Huu! -- minua\noikein kauhistuttaa. -- \"Kuollut viinaan.\" Se ei ole totta, ukko olisi\njo ammoin sitte kuollut, jos hän viinaan olisi kuollut. Ei, vaan\nviinattomuuteen hän ehkä on kuollut. \"Kuollut viinaan\", siinä on.\nKentiesi viinan paljouteen, mutta ei sekään ole totta. Ukko ei koskaan\nsaanut kyllikseenkään viinaa, kuinka hän sitte olisi kuollut sen\npaljouteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLakkaamattomalla lukemisellaan on veljeni nyt saanut sen aikaan, että\nminun, hänen ainoan veljensä, täytyy häntä hävetä. Ennen poikana minä\njo pelkäsinkin, ett'ei siitä lopuksi hyvä seuraa, kun näin millä\ninnolla Aatu parka yökaudet puuhaili noiden jumalattomien kirjojensa\nkanssa. Voi jospa silloin olisin tiennyt mitä nyt tiedän, niin\ntotisesti ei isäni pojan veitsi olisi milloinkaan koskenut Koskelan\nukon vanhoja jäseniä. Minä olisin ajoissa polttanut kaikki nuo\ninhoittavat kirjat, jotka ihmisille antavat sellaisia tyhmiä oikeuksia,\nvaan enhän silloin sitä ymmärtänyt ja nyt on katumus myöhäistä.\n\nJa mitä hyötyä sitte luulette olleen kaikesta tuosta veljeni\nilettävästä puuhasta? Senkö, että hän olisi saanut selville Koskelan\nukon kuolleen viinaan?\n\nHahahaa! Minun täytyy nauraa, vaikka murhe murtaa mieltäni. Aivan samaa\nasiaa kuulin jo vuosia sitte Uttilan muorin puhuvan, vaikka en silloin\nuskonut muorin loruja enemmän kuin nyt veljenikään sanoja. Jos nyt\nlääkintä-ylihallitus tahi veljeni välttämättömästi tahtovat saada\nKoskelan vaarin viinaan kuolleeksi, niin olisivat he sen oiki vaivatta\nsaaneet tietää. Ei olis tarvittu kuin pistäytyä Uttilan muorin mökkiin\nja kysäistä: \"mihin muori luulee Koskelan ukon kuolleen?\"\n\nEpäilemättä muori olisi vastannut: \"viinaanhan se kuoli miesparka. Minä\njo aina sitä hänelle itselleenkin sanoin, enkä koskaan antanut\nmärkääkään, vaikka kuin olisi ruikuttanut, j.n.e.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin taitavasti ei moni mies osaakaan lasin kanssa menetellä kuin\nkirkon kuudennus teki. Ensin hän katsoi sitä päivää vasten ja ikäänkuin\nsilmillään mittasi sen sisällön. Sitte hän vähän kostutti suutaan ja\npiti lasia noin parin vaaksan päässä huulistaan. Sillä aikaa vasen käsi\nhieroi rintaa ylhäältä alaskäsin, kunnes siitä puhkesi tyytyväisyyttä\nosoittava ääni: \"äh!\" Samat temput uudistettiin ja viidennen \"äh'in\"\nkuultuasi voit olla vakuutettu, ett'ei lasissa enää ollut tilkkaakaan.\n\nPienen lasin tyhjentämiseen meni täsmälleen yhtä kauvan kuin isonkin;\nja lyönpä vetoa kymmenellä yhtä vastaan, että ukko olisi samassa ajassa\npannut kaivosangonkin typi-tyhjäksi, jos ylipäänsä hänen suomättään\nmuotoinen, hyllyvä vatsansa olisi voinut vettä sietää.\n\nSiten kunnon ystäväni tyhjensi maljansa, mutta nyt ei hänestä kaikkine\nhyveineen kohta ole enää muuta jäljellä kuin kourallinen tomua, jonka\npieninkin tuulen löyhäys saattaisi lennättää kuinka kauas tahansa. Niin\nei sen sijaan ukon eläessä ollut laita, jonka kyllä todistaa hänen\npaininlyöntinsä nimismiehen kanssa. Siitä vanhus joskus itsekin\nkerskasi, mutta ehkä jätän sen kertomisen tuota tuonnemmaksi.\n\n\"Ihmeellinen se sentään on tämä ihmiselämä\", lausui usein tuo kaivattu\nvainaja, jonka kuolemasta nyt olen kovin pahoillani -- \"ihmeellinen se\nsentään on tämä ihmiselämä. Kun minunkin silmäni himmenee ja elämäni\nneste lakastuu, niin en ole kummempi kirvesmiestä, en kummempi\nkirvesmiestä. Tuskinpa sadan vuoden päästä enää kukaan minua muistanee,\nvaikka olen kirkon kuudennus ja vaikka olen puhutellut keisariakin,\nsekä vanhaa pappaa että sitä nuorta keisaria, joka pappansa perästä\nisännäksi pääsee. Niin, niin tuskin meitä vanhoja silloin enää\nmuistellaan.\"\n\nTuskinpa häntä todellakaan enää vuosisadan perästä muisteltanee.\nSilloin ei kentiesi enää kukaan usko Koskelan ukkoa laisinkaan\neläneenkään, joll'ei minun, hänen elämänsä kertojan, liene sallittu\npäästä niin korkeaan ikään, sillä minä hänet muistan niin kauvan kuin\nelän. -- Yhtä selvään kuin eilisen päivän muistan senkin, kun viimeksi\ntapasimme toisemme, vaikka siitä jo on kolme vuotta -- Juhanuksesta\nalkoi neljäs. Ukko ja minä kävelimme yhdessä kirkosta Koskelaan päin.\nOli kovin lämmin päivä ja kirkkoväkeä ajoi maantiellä kosolta. Meidän\ntäytyi niellä tomua ja sen vuoksi pyysi Koskelan Matti minun tulemaan\nkanssansa Uttilan mökkiin, \"siksi aikaa kuin väki vähän hälvenisi\",\nhänen sanoillaan puhuen. Minä suostuin pyyntöön ja me astuimme mökkiin.\n\nMuori ei luultavasti tuntenut minua, koska ei edes tervehtinyt, eikä\nhän muutoinkaan tulostamme ollut millänsäkään ennen kuin ukko kuiskasi\nhänelle jotakin korvaan. Silloin meni muija ulos ja hetkisen kuluttua\npalasi hän pullon ja kahden ryyppylasin kanssa, joista toisen kanta oli\npoikki. Sen otti ukko kohteliaasti itselleen ja ehkä siitäkin syystä,\njotta saisi aina juoda pohjaan.\n\n\"Muori pyytää tarjota meille kirkkoryypyn, suvaitsetteko\", lausui\nkirkon kuudennus.\n\n\"Eihän tuo pahaakaan tee.\"\n\n\"Ei tämä aine tee pahaa, vaikkei niitä kaikkia viinojakaan voi juoda,\nmutta tämä onkin oikeata rännin tekoa. Näettehän siinä on oikea\nkaupungin korkkikin; -- ennen tuommoinen korkki maksoi Pietarissa\nkopeekan. Paljokohan ne nyt maksanee?\"\n\nMinä en sanonut tuota tietäväni.\n\nUkko maistoi tuota haisevaa sikunavettä ja sitä tehdessään seurasi\ntarkasti edellä kertomiani temppuja. -- Ryypyn tyhjettyä kääntyi\nkeskustelu äkkiä toiselle tolalle.\n\n\"Vai rupeatte te nyt metsäherraksi, insinööriksi; siishän teistäkin\ntuli mies, mutta sitä ei, lempo soi, kukaan olisi uskonut.\"\n\nTapa, jolla tuo lausuttiin, osoitti puhujan ei laisinkaan tahtovan\nsatuttaa arkaan paikkaan. Hän puhui ajatuksensa suoraan ja kukapas\nsiitä voisi närkästyä.\n\n\"Mut teidän pitää siis luopua tuosta katteinin virasta, eikö niin?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Parasta se onkin. Minusta oli koko merille lähtönne mustalaispojan\nkepponen ja sitä isännekin ajatteli, vaikk'ei sanonut. Mitä se on\nlähteä jäniksen passilla koulusta. Jos minun poikani sen tempun tekisi,\nniin panisinpa hänen pöksyillensä että paukkaisi. Kyllä tekin olisitte\nsietänyt aika saunan, mutta nyt kun taas olette päässyt älyynne, ei\nsiitä enää ole puhettakaan ja kaikki on taas hyvin. Niin, nyt voipi\nkuka kunniallinen mies hyvänsä kävellä rinnallanne, eikä kukaan uskalla\nteitä konnaksi sanoa. -- Suoraan sanoen: yleiseen pidetään teistä\nenemmän kuin oppineesta veljestänne, vaikka hän tahtoo olla suuna päänä\njoka paikassa. Teissä on, näette sen, enemmän ryhtiä kuin tohtorissa ja\nryhdistä minä pidän. Hohoi! olipa sitä ennen itsessänikin, mutta nyt jo\nalkaa vanhuttaa.\"\n\nMinä kuuntelin yhtä hiljaa sekä hänen kiitostaan että moitettaan. Kun\nen virkkanut mitään, piti hän taas lasin kanssa pikku ilveilyksen ja\nviidennen \"ah'in\" perästä jatkoi:\n\n\"Ryhtiä siinä tarvittiin, siinäkin painimisessa nimismiehen kanssa --\nlienettehän sen jutun kuullut; vai ette, sepä paha. Se minusta\nluullakseni kirkon kuudennuksen teki. Olisin siihen arvoon toki\nmuutoinkin tainnut päästä -- minunkaan pääni ei näet tuohesta ole --\nmutta kyllä se painiminenkin auttoi. Saattaa kyllä olla maailmassa\nterävämpipäisiäkin, vaan rehellisempää miestä ei ole koko tässä\nläänissä, sen tiedän ihan varmaan, vaikka itsekin sanon. Vaan olkoon\nminusta nähden parempipäisiä, se kun ei minua liikuta, mutta ennen\nheidän nimensä maailmasta haihtuu kuin minun. Minulla on seitsemän\npoikaa ja kolme tytärtä, aivan kuin vanhalla Jobilla, hihihii!\n\n\"Minä olen hiukan, niinkuin kuulette, katsellut raamattuakin, vaikka\nkohta en sitä aloillaan ole lukenut, niinkuin Ämmälän Taavetti. Soma\nmies se Taavetti, päiväkaudet hän höröttää: 'O kuinka ihanat sun\nasuinsijas ovat' ja pirtin nurkat vaan läntistyvät läntistymistään,\nuunin piippu kallistuu kallistumistaan ja Taavetin pää tekee sille\nseuraa, hihihii!\n\n\"Kerrotaanpa myös, että Taavetin kaapin nurkissa kummittelee, siellä\nsanotaan nähtävän mustia olennoita, jotka ovat hyvin viinapullon\nnäköisiä ja ne tietysti tulevat sinne itsekseen, sillä Taavetti sanoo:\n'pois se minusta, että sillä synnin myrkyllä suuni pilaisin.' No, no en\nminä tiedä onko noissa puheissa pikkuistakaan perää; paljonhan maailma\ntyhjääkin puhuu, 'vaan ei siinä savua, kuss' ei tulta', sanoivat\nvanhat.\n\n\"Omastakin silmänäöstäni saatan sen sanoa, että toisinaan tirtattaa\nTaavetin kieli paljoa sukkelammin kuin minun, ja kapea on joskus\nkruunun sarka hänenkin koivilleen. Uskovaiset haukkuvat minua\njuomariksi ja kukatiesi heillä siihen on hieman niinkuin syytäkin, mut\nsen minä sanon julkisesti, että perheeni olen tähän asti leivässä\npitänyt, vaikka kirves oli kädessäni, kun Koskelaan tulin. Hongan\noksaan siinä konttini pistin, enkä isäni peruja ole syönyt enkä juonut,\nvaikka eivät nyt lapsenikaan tuota tarkoilleen tunne.\n\n\"'Mies syö, mies saa, miestä auttaa Jumala', sanoivat vanhat, ja onpa\nHän minuakin auttanut, sitä en kiellä konsaan, sillä 'mitä miehen\ntoimesta, jos ei Herra anna siunaustaan'. Joll'ei tuota vapisuttajaa\nolisi tullut, tuskin olisin vielä viinan maussakaan, vaan siihen yhtyy\naina sellainen pirullinen kulkunpolte, ett'ei sitä usko muut kuin itse\nkokenut. Siihen asti ja aina ennenkin olin minä varova viinan kanssa,\nvaan nyt se toisinaan tahtoo voiton viedä, mutta oikein nahkajuoppo en\nkuitenkaan ole.\"\n\nSiinä kynsäsi Koskelan ukko nenäänsä, niinkuin hänellä oli tapana, jos\nhän hämmästyi tai sanoi jotakin, joka ei täydellisesti pitänyt yhtä\nhänen omantuntonsa kanssa.\n\nMinä kysäsin: \"kuinka se oli se painiminen nimismiehen kanssa?\"\n\n\"Ettekö sitä ole kuullut -- vai ette, sepä paha. No olihan se sukkelata\nsylipainia sekin, en nyt enää semmoiseen leikkiin kykenisi, miestä ja\nmiehen voimia siihen tarvitaan. Se se luullakseni minusta kirkon\nkuudennuksenkin teki. No. ei siinä sentään mitään erinomaista ollut.\"\n\n\"Kertokaahan kuitenkin\", keskeytin minä.\n\n\"Nimismies tuli eräänä aamuna meille, ja kun minä olin vannotettu\nvaralautamies, pyysi hän minua matkaansa ryöstölle. Minä kuuliaisena\nesivallan käskylle, niinkuin sanakin käskee, tottelin ja lähdin. Toimet\ntoimitettiin, lehmät kirjotettiin ja me patikoimaan kotiin. --\nTunsittekos te Mikko-venäläisen?\"\n\n\"En muistaakseni.\"\n\n\"Vai ette häntäkään tuntenut, sepä kummallista ja hän oli rehellisin\nlaukkuryssä, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hän oli ihan niinkuin me\nmuutkin kristityt ihmiset. Kerran löysi hän myllärin Annan esiliinan ja\nihan niinkuin rehellinen ihminen toi sen takaisin ilman löytäjäisittä.\nNiin semmoinen mies se oli Mikko-venäläinen; ja kova onnensa satuttaa\nhänet reppuineen tiellä meitä vastaan.\n\n\"Nimismies kävi heti Mikon kimppuun. Mikko vakuutteli: 'mie olen ihon\nkeyhä miesi, ei miull' ole mitään omaani, repunki lainasin Akonlahen\nOleksilta, Nykäseltä, siltä ukon pojalta, tunnethan sie herra nimismies\nsen. Tavarat ovat Miihkalin, Simanaine Miihkalin Lytänniemeltä; ei ole\nminun omiani, Miihkalin ovat Jumaliste! -- mie olen itshe perin keyhä,\nihon olen kerjäläinen.'\n\n\"'Sitä helpommin voit tavarat kruunun kouriin jättää'. tokasi nimismies\nvastineeksi.\n\n\"'En malta, pyhä veli vallasmanni, en malta tavaroita jätteäh. A kotih\ntultua pannalla peätä puristetah, tutkitah a mihin panit suntsan i\nreämän? A millä maksan Miihkalin reämän?'\n\n\"Heillä kuuluu näet olevan tapana vitsapannalla puristaa velallisen\npäätä, jos se ei jaksa maksaa\", selitti Koskelan ukko ja maistoi tuota\n\"oikeata rännin tekoa\".\n\n\"Nimismies tempasi säälimättä laukun venäläisen hartioilta ja aikoi\nlähteä tiehensä. Mikko pikitti perässä kaikin tavoin rukoillen\nreppuansa takaisin. -- 'Annan mie siima pyhä veli vallasmanni kymmenen\nrupiloa, kunj suntsani poisi antanet -- annan Jumaliste, vaikka peräte\nkeyhä olen, ylen keyhä', vaikeroi Mikko tuskissaan. Piloillaan se sitä\nteki, se veitikka, ihan koiruuksillaan, kuuluu näet olevan rikas mies,\noikea pohatta, mutta se oli vain olevinansa köyhä.\n\n\"Koko ajan seisoin minä äimistyneenä ja tietämättä mitä tehdä. Paha oli\nruveta esivaltaan käsiksi, paha antaa noin julki vääryydenkin tapahtua.\nMinä muistelin, muistelin muistelemistani, mitä sana tässä kohden\nkäskisi tekemään. Viimein joksahti mieleeni: enempi on kuultava Jumalaa\nkuin ihmisiä, niinkuin sanotaan Moseksen laissa eli jossain\nprofeetassa. Omatunto on Jumalan ääni, ajattelin minä ja astuin\nnimismiehen eteen.\n\n\"'Nyt herra nimismies', sanoin minä, 'nyt alkaa jo ilta pimetä,\nlopettakaa siis jo leikki ja annetaan Mikon mennä matkaansa.'\n\n\"'Menköön hän vaikka sen kattilaan', vastasi herra.\n\n\"'Mutta entäs laukku?' sanoin minä painolla.\n\n\"'Sen pidämme me', sanoi hän.\n\n\"'Ei suinkaan, sehän olisi ryöväys, aivan laiton teko.'\n\n\"'Vaiti, sinä et ymmärrä lakia', sanoi hän.\n\n\"'Saattaa olla, jotta en ymmärräkään kaikkia noita teidän\nprotokollalakianne, mutta Jumalan lain luulen ymmärtäväni yhtä hyvin\nkuin muutkin ja käyn armopöydällä kahdesti vuodessa, niinkuin kristityn\npitääkin', sanoin minä.\n\n\"'Ja olet tuhma kuin pässi, koska luulet minun tässä rupeavan\nseuraamaan Jumalan lakia', sanoi hän.\n\n\"'Sitä on meidän kaikkien niin ylhäisten kuin alhaistenkin\nseuraaminen', sanoin minä ja tartuin laukun kantimiin.\n\n\"'Aiotko nostaa kätesi kruunun käskyläistä vastaan ja väkisin ryöstää\nlaukun?'\n\n\"'Aion, koska muu ei näy auttavan.'\n\n\"Kovasti kiskoi nimismies reppua puoleensa, mutta vielä kovemmin vedin\nsitä minä. Viimein sainkin sen irti ja viskasin venäläiselle. 'Pötki\nnyt tiehesi', sanoin minä Mikolle, 'kyllä minä tätä nyt vähän aikaa\nhoitelen, ett'ei hän perässäsi pääse.'\n\n\"Mikko kiitti kauppojansa ja juoksi metsään piiloon, jossa arvatenkin\nnauroi partaansa koko jutulle. -- Sillä aikaa painiskelin minä\nnimismiehen kanssa, eikä se ollutkaan mitään lasten leikkiä. Nimismies\nei ollut mikään tuulen löyhäys, vaan mies sen piti olla, joka allansa\nhänet sai pysymään.\n\n\"Kun vihdoin arvelin Mikon olevan jo tarpeeksi kaukana, päästin\nnimismiehen irti. Hän uhkaili minua oikeudenkäymisillä ja minkä\nmilläkin, mutta minä olen mies, joka en yhtä rukkasen räpsähdystä\nsäikähdä, enkä ollut millänikään. Nimismies koetti lakipykälillä\nnäyttää toteen minun nyt rikkoneen lakia. Minä taas koetin näyttää\ntoteen tehneeni oikein, ja omantuntoni mukaan minä varsinkin tein,\nolipahan sitten oikein tahi väärin. Pitkin matkaa me koettelimme\nsanoilla solmita toisiamme. Kun minä kysyin: miksi sitä kutsutaan, jos\njoku rauhalliselta matkamieheltä, joka ei mitään pahaa ole tehnyt,\nryöstää hänen tavaransa ja elatuksensa, niin myönsi hän sen olevan\nryöväystä, vaan kuitenkin piti lain tässä olevan hänen puolellansa ja\nsakottavan minua. Silloin sanoa pöläytin minä: näyttäkääpäs toteen,\nettä minä teiltä laukun ryöstin; vai luuletteko venäläisen vannovan\nminua vastaan? Se auttoi, ja herran suu oli lukossa. Hän luuli, ett'en\nminä oikeudessa olisi totta puhunut, jos sinne olisi menty -- sellaisia\nnarreja ne herrat ovat -- kuka oikeutta tohtisi valehdella?\n\n\"Mattilan vaari-vainajan kerrotaan ennen muinoin oikeudessa\nvalehdelleen, eikä muuta tarvittu -- poksis oli vain kerran pannut\nuunin piipussa ja sieltä syöksähti oikeustupaan itse vanha mies,\npaholainen, näette sen. Mustan kissan hahmossa se oli tullut. Ei kukaan\nnähnyt mihin kissa joutui, mutta Mattilan vaari ei siitä hetkestä\nlähtien puhunut yhtään järjellistä sanaa; musta oli vienyt hänen\nsieluparkansa. Semmoista se on laskea lipparia oikeustuvassa.\n\n\"Nimismies ei kyllä vetänyt minua oikeuteen eikä muuanne, vaan\nlakipykälillään sai hän kuitenkin rintani hieman rauhattomaksi. Minä\nlähdin sen vuoksi pastorin puheille. Hänelle kerroin juurta jaksaen\nkoko asian. Pastori piti koko juttua hyvin vähäpätöisenä, eikä\nvirkkanut mitään puoleen eikä toiseen. Salaisesti hän kuitenkin oli\nhyvillään siitä, että nimismieheltä noin, läpi suun, luiskahti lihava\npaisti, sillä he kuuluivat olleen keskenänsä vihoin, niinkuin\njälkeenpäin sain kuulla. Muutoin olisi hän varmaankin ollut nimismiehen\npuolella, sillä eihän koira koiran hännälle polje ja herrat aina\nvetävät yhtä köyttä.\n\n\"Kuolipa sitte samaan aikaan entinen kirkon kuudennus, Väinölän vanha\näijä. Heti pidettiin kirkonkokous, jossa pastori pitäjän miehille\nesitteli minut kuudennusmieheksi.\n\n\"'Hän, tämä Matti Koskela', puhui pastori, 'on siivo ja viinaan\nmenemätön mies. Synkästä korvesta on hän vähitellen, niinkuin\ntalonpojan pitääkin, omin käsin itsellensä raivannut aimolliset pellot\nja niityt. Hänen talonsa on parhaassa kunnossa koko näillä kuuluvin.\nOpillisessakin suhteessa on hän ollut hyvänä esimerkkinä. Hänellä on\nhyvä käsitys ja täydet sekä sisä- että ulkoluvun merkit. Siis on hän\npitäjän paras mies ja ansaitsee yleistä kunnioitusta. Senpätähden ei\nliene kellään vastaan sanomista, jos hänet asetamme Väinölä-vainajan\nsijaan kirkon kuudennuksen arvoon ja virkaan. Amen.'\n\n\"Juuri niin puhui pastori silloin kuin minä häveten ja lakkini lippua\nnyppien seisoin väkijoukon takana. -- 'Astu esiin Matti', sanoi hän\nsitten, 'parhaiden miesten pitää seisoa rintimaisina, ei ne saa\ntakapuolella pysytellä.'\n\n\"Minä astuin esiin ja olin nyt kirkon kuudennus, ja sinä kentiesi\npysynkin siihen asti kuin kutsutaan tilinteolle elämäni toimista. --\nKyllä se mahtoi nimismiestä harmittaa, kun sai kuulla minun semmoiseen\nkunniaan kohonneen, ja sitä vartenhan se pastori minut siihen virkaan\npanikin. Vanhaa Aatamia on näet meissä kaikissa, niin herroissa kuin\ntalonpojissakin, ja vihamiehellensä kiusantekeminen tuntuu makealta\nmannalta jokaisen suusta, enkä minäkään mielelläni soisi paholaiselle\npienintäkään mielihyvää. -- Sillä tavoin minä pääsin kirkon\nkuudennukseksi, itse yhtään auttamatta, hihihii!\n\n\"Sitte olisi minun luullut ruvenneen elämään kuin isä Aaprahamin\nhelmassa, vaan eipä niin käynytkään. Tuosta oli seurauksena, että minun\narvoni kohosi äärettömästi. Kaikki, jotka apua tahi neuvoa tarvitsivat,\njuoksivat luonani. Ymmärrykseni ja varojeni mukaan koetin minä auttaa\nheitä pulasta, mutta sitä tehdessäni jouduin itse vähitellen\npälkähäsen, josta ei kukaan voinut minua auttaa. En näet keltään\nottanut mitään hyväntekijäisiä tahi maksua ja he palkitsivat minua\nmillä voivat. Aina täytyi minun ottaa ryyppy ryypyn päälle, jos vaan\nmihin liikahdin kotoa, ja tulipa moni viinapullo kourassa minunkin\nluokseni.\n\n\"Katri, se oli eukkoni nimi, varoitteli minua usein viinasta ja taisipa\nkäydä pastorillekin pelkoansa kertomassa. Viina ei kuitenkaan ollut\nsyynä pastorin ja minun keskinäiseen riitautumiseen. Siihen oli toinen\nja paljoa pätevämpi syy. -- Pastorin poika, se Kalle niminen, oli\nmenetellyt huonosti nimismiehen tyttären kanssa ja pahoja sanomia\nalkoi siitä kuulua. Minä arvelin: minun on vielä tuomiopäivänä\nvastattava piirini siveellisyydestä, ja lähdin pastorin pateille. Siinä\nsuusta-suuksiin puhellessa minä uhkasin toimittaa koko hänen joukkonsa\npitäjäästä pois, jos ei nimismiehen tyttärestä hetimiten tulisi hänen\nminiänsä. Pastori pani alussa kovasti vastaan, mutta lorun loppu oli\nkuitenkin se, että häät pidettiin. Hyvät häätpä olivatkin, vaikka\nmorsian ei tanssinut; enkä minä muista koskaan nähneeni onnellisempaa\npariskuntaa.\n\n\"Pastori oli tosin kunnon mies hänkin, vaan hänellä oli liian iso perhe\nkoulutettavana herroiksi ja mamselleiksi, eikähän herrojen lapsista saa\ntulla kuin joko herroja tahi roistoja, vaikka olisivat kuinka\npaksupäisiä tahansa. En ainakaan minä muista nähneeni herrasmiehen\nlasta kunniallisessa maamiehen työssä, enkä käsityöläisenäkään -- se\nnäet olisi häpeä vanhemmille.\n\n\"Niin laittoi pastorikin lapsistaan herroja, vaikk'ei hän Kallesta\nsaanut muuta kuin ryöstöherran, vaan herra kuin herra, jos\nryöstöherrakin. No, koulutus tuli kalliiksi, eikä lailliset tulot\nriittäneet. Sentähden otettiinkin siitä nelikko, josta kappa olisi\ntuleva, vieläpä hän eräässä kirkonkokouksessa pyysi palkan lisää\npitäjäältäkin, jotta saisi poikansa koulutetuiksi. Silloin esittelin\nminä, että joku niistä pantaisiin ruotiin; minä näettesen olen hieman\nsukkelakin, hihihii!\n\n\"Pastori suuttui siitä silmittömäksi ja koetti kaikilla tavoin kostaa\nminulle. Muun muassa sanoi hän armopöydällä: 'et sinä ole kelvollinen\nkäymään täällä.' Siitä sanasta olisi mieheltä mennyt virka niin että\n'huiskis vaan', sanoi Siltamäen korpraali, kun kunniastansa pääsi.\n\n\"Se oli jo toinen herra, jonka olin suututtanut ja täytynyt suututtaa,\nkun näet herrat eivät aina hekään pysy oikeudessa, josta minä pidän\nkynsin hampain kiinni. 'Rehellisyys maan perii', sanoi isävainajani ja\nkun se oli ainoa häneltä saamani opetus, olen sitä kokenut säilyttää\ntuoreessa muistossa. Ei kannata laiminlyödä opetuksia, kun niitä on\nniin niukalta saanut kuin minä.\n\n\"Tuomari se taas suuttui minuun ihan istuvassa oikeudessa. Minusta näet\nlopuksi tehtiin oikea lautamies. Tavallisesti istua tökötin lakituvassa\nkiiskiä onkien, niinkuin yleinen siivo tapa vaatii. Eikä sitä uskoisi\nkuinka raukaisevaa tuo lautamiehenä oleminen onkin; siinä ei vaan tahdo\nsilmät auki pysyä, jos ei pane tikkuja pönkäksi, niinkuin Jaakko Tervo\nteki.\n\n\"Moniaiden syyskäräjien aikanapa katosi minulta uni aivan kokonaan.\nPäässäni soitti paholainen kiliseviä kulkusiaan lakkaamatta ja aina\naika väliin huusi 'voimaa, vohnaa!' Minä arvelin: 'soittele vaan, jos\nmielesi tekee'. Sitte se lempo kuvasi eteeni pieniä kirkkaita pilkkuja,\njotka pyörivät ja horisivat kuin kimalaiset meden aikana. 'No jopas nyt\njotakin', mietin minä ja kyselin toisilta näkivätkö hekin semmoisia\nkipinöitä. Ei kukaan nähnyt mitään. Minä en pelkää pirua pikkuistakaan,\nenkä tuosta ollut toppananikaan. Lempo työlästyi minuun siitä ja\näkäpäissään lähetti koko pataljoonan pienempiä juoksupoikiaan minusta\nmurhetta pitämään. Ne olivat tuommoisia peukalonpään kokoisia\nnalliaisia ja uskokaa pois, vaikka olivat niin pieniä vielä, oli jo\nmuutamalla kuitenkin pitkä, polviin asti ulottuva parta. Muutoin ne\nolisivat olleet sukkeloita lystiveitikoita, vaan olivat saaneet\nliian huonon kasvatuksen. Aivan käskemättä ne rasavillit, joskus\nlakituvassakin, tunkeutuivat istumaan minun nenälleni -- tähän näin.\nMinua alkoi tuskauttaa, kun mokomat eivät laille ja oikeudellekaan\nantaneet kunniaa, ja minä nappailin heitä pois.\n\n\"Heikkoa väkeä se oli, mut ei kummakaan; paljokos sitä voimaa\nsemmoiseen runnakkoon sopii. Kun kerran sormirinkullaan napsautti, niin\njo puolitusinaa maassa kelletti. Kyllä minä pahan pataljoonan lukua\nkelpolailla harventelin, mut siitäpä Lusifer oikein suuttui ja toimitti\nkultapoikansa vapisuttajan minun ristikseni. -- Se tuli eräänä\nkuunvalo-yönä. Oven aukasi kuin mies, vaikka oli lankakerän näköinen;\nvieri sitte sänkyni luo. Minä hölmö otin sen siitä käsiini ja yks'kaks'\nluiskahti se ruoja suuhuni. Silloin sain sanoa kuin Värtsilän\nruukinvahti: 'jää hyvästi yön lepo, emme me toisiamme tunne!' Nyt se\nkerä on täällä takaraivossani, eikä sitä sieltä voi pois saada. Viina\non ainoa, joka sen elkiä edes hieman asettaa.\n\n\"Oikeustuvassakaan ei siitä päivin uni painustanut minua, vaikka toiset\nvetivät hirsiä, jotta seinät jyrisi. Siihen sijaan seurasin minä\ntarkasti asiain menoa. Tulipa eräänä päivänä Hiisikosken myllärinkin\nasia esiin. Ämmälän Taavetti oli ja on kaikessa pyhyydessään hyvin ahne\nmies ja oli postilloistaan ollut saavinaan selville, että mylly oli\nhänen maallaan, vaikka se on kokonaan veden päällä. Mylläri puolusti\nasiaansa ja Taavetti intti vastaan. 'Astukaa ulos', sanoi tuomari ja\nalkoi tehdä päätöstä.\n\n\"Tuomio oli, että myllärin oli kiluineen kaluineen, myllyineen ja muine\nhynttyineen muuttaminen pois paikalta ja maksettava niin ja niin paljo\nvahingon palkintoa.\n\n\"'Eikös niin?' kysyi tuomari lautakuntaan kääntyen. Pahastipa ukko\nällistyi kun minä vastasin: 'ei niin, ei sinne päinkään.'\n\n\"'Ja miksikä ei?'\n\n\"'Siksi', sanoin minä, 'siksi kun Hiisikoskessa on ollut mylly\nylimuistoisista ajoista, mylly, joka aina on antanut jauhoja. Sen\nomistajana oli ennen tätä nykyistä Aaroa hänen isänsä vanha Aaro. Hän\noli saanut myllyn isältään ja eikö sekin liene saanut isältään, ja sen\ntähden isossajaossakin lohkaistiin myllylle eri palsta.'\n\n\"'Mutta paperien mukaan...'\n\n\"'Papereista viisi', sanoin minä, 'myllärit ovat aina olleet kelpo\nmiehiä, eivät ota liikaa tullia, maksavat veronsa puhtaasti kruunulle\nja kaikille kappamiehille, eivät myöskään koskaan ole sulkeneet\nkuninkaan väylää, ja sanalla sanoen Ämmälän Taavetilla on koiruus\nmielessä.'\n\n\"'Mutta oletteko täydessä järjessänne, hyvä Koskela? Ämmälällä on tässä\nlaki puolellaan', sanoi tuomari.\n\n\"'Täydessä järjessä muutoin, vaan nuo paholaisen juoksupojat' --\nsilloin muistin, ett'eihän tuomari niitä näekään -- 'täydessä siinä\njärjessä kuin Luoja minulle syntymässä on antanut, vaan olisi kuitenkin\nsynti laittaa Aaroparka näin mierontielle joukkonsa kanssa. Sentähden\nminä panen vastalauseen ja se on pantava pöytäkirjaan ja siin' on perä.\nAmen.'\n\n\"'Mutta te saatte sakkoa, Koskela.'\n\n\"'Vaikka vaan', sanoin minä, 'se kun ei herra herrassöötinkiä liikuta.'\n-- Niin puhuin minä ja kelmeä kuin talvinen kuu oli tuomari kasvoiltaan\nkysyessään: 'onko se koko lautakunnan miete?' Totuttuun tapaan\nvastasivat toiset: 'jaa, korkea oikeus.'\n\n\"Tuomari pisti pöytäkirjaansa, että lautakunta oli eronnut päätöksestä,\n-- vaikka eiväthän ne toiset aikoneetkaan siitä erota. Asianosaisille\nannettiin julistus asiassa ja paperit toimitettiin laamanniin, sieltä\nhoviin, sieltä senaattiin ja viimeksi itselleen keisarille. On se\nkeisari mahtanut arvella: 'aika poika tuo Koskelan Matti on', ja ehkäpä\nhän on näyttänyt paperit pruustinnalleenkin.\n\n\"Kun minä muistin sanoa kuninkaan väylän olleen aina auki, huomasi\narmollinen esivalta, että mylläri Aaro on toimen mies, ja päätti asian\nhänen hyväkseen. -- Minulla on näettesen täällä pääkopassani tallella\nmuutamia lain koukkujakin, sellaisia polvekkeita, jotka aina auttavat,\nhihihii! Ei sitä niin tuhmia olla kuin näytetään, hihihii!\"\n\n\"Kuinkas te jouduitte puhuttelemaan keisaria, sekä vanhaa pappaa että\nnuorta, joka isänsä perästä isännäksi pääsee, teidän omilla sanoillanne\npuhuen?\" kysäsin minä, kun ukko oli saanut viidennen ryyppynsä\ntyhjäksi.\n\n\"Se oli näette sen semmoista seikkaa\", jatkoi hän kertomistaan, \"että\nKatrilla, eukollani, oli Pietarissa tädin poika hopeaseppänä, rikas\nmies kuin pajari -- kävi toisna kesänä täälläkin. Minun, kun en ollut\nmaailmaa nähnyt -- kerran nuorempana vain kävin Oulussa suolan perissä\n-- rupesi mieli tekemään Pietarin komeutta katsomaan. Noh, läksin kuin\nläksinkin. Katrin tädin pojan kanssa oltiin sitten eräänä päivänä\n'isvosikalla' ajelemassa, hevosmiehellä, joka vie mihin ikään tahtoo,\nkun vaan vähän murahtaa hänelle venäjäksi.\n\n\"'Nyt tulee itse armollinen majesteetti vastaan', sanoo Katrin tädin\npoika hätäisesti.\n\n\"'Terve tulemasta', sanon minä ja jopa kiitääkin vastaamme kultaiset\nvaunut. Niissä istuu oikealla puolen itse armollinen esivalta ja nuori\nherra ja perintöprinssi vasemmalla. -- Hatut pois päästä, se on tietty\nse.\n\n\"Nykäseepä esivallan persoona nuorta herraa kylkeen ja sanoo: 'katsos,\nkun Koskelan Matti isolla mustallaan ajelee.' Hän -- keisaria tarkoitan\n-- luuli näet minun omalla hevosellani lähteneen niin pitkälle\nmatkalle.\n\n\"Nuori herra, se perintöprinssi, katsoo ajurimme hevosta ja hyvin se\nolikin meidän ison mustan näköinen, jonka sittemmin möin Sortavalan\nmarkkinoilla. Armollinen esivalta, majesteetti itse näettesen, viittaa\nsitte minua vaunujensa luo. Meidän ajajamme seisautti konkarinsa ja\nminä rupesin laskeutumaan rattailta pois. No enhän minä vanha mies niin\nnopeasti ennättänyt, ja kun pääsin kadulle, oli keisarin hevoset taas\ntäydessä ravissa; ajajan tolvana ei ollut ymmärtänyt pysähdyttää\nollenkaan. Minä en ennättänyt muuta kuin nähdä heidät, sekä papan --\nitse majesteetin -- että perintöprinssin. Molemmat näkyivät olevan\nkauniita ja uljaita miehiä. Sen kuulin vaan siinä kiireessä, kuin\narmollinen esivalta huusi mennessään minulle: 'käy meillä Koskelan\nMatti, ennen kuin pois lähdet; minulla olisi sinulle vähäsen asiaa!'\"\n\nSiinä kynsäsi vanhus taas nenäänsä, ja kun minä epäileväisesti katselin\nhänen silmiinsä, sanoi hän: \"uskokaa pois, niin oli sen asian laita.\nMinussa ei olisi miestä valehtelemisella ansaitsemaan ateriaakaan\npäivässä, jos minä valehtelijaksikin rupeaisin\"; mutta kuitenkin\nkynsiskeli hän nenäänsä, vaikka tosin se nyt tapahtui viimeisen kerran\nkoko kertomuksen ajalla.\n\n\"Sitten tuli minulle jo hätä eteeni, ja täytyi jättää koko Pietari,\nvaikka harmitti hieman, kun en joutanut käymään esivallan puheilla. --\nOli minulla sitte kotiin päästyä koko syksyksi kertomista, vaan eivät\ntahtoneet kaikkia puheitani oikein uskoa. Tulipa niin kevät käsiin.\nMuutamana sunnuntaina istuin kirkossa tavallisella paikallani\netupenkissä. Jumalan palveluksen loputtua ilmoitti pastori nyt tulevan\ntapahtumaan jotakin merkillistä. Hartaasti odottivat ihmiset ja pastori\nkäski Kalliolan kestikievarin ja minun tulemaan alttarin eteen. Me\nmenimme ja hän kertoi keisarin lähettäneen Kalliolan kestikievarille ja\nminulle kunniarahan. Sitte hän pisti ne meidän rintaamme ja piti\nseurakunnalle liikuttavan puheen.\n\n\"En tiedä mistä hyvästä minä tämän rahan sain -- tässä se on; vaan\nirvihampaat sanoivat Kalliolan saaneen rintarahan siitä, kun\nilmaiseksi aina syötti kruununvoudin hevosia. Niitä on näet\nkaikenlaisia viisaita tässä maailmassa. -- Jo sitte ihmiset uskoivat\nminun Pietari-kertomuksistani nekin, joiden totuutta itsekin epäilin,\nja minäkin ymmärsin, että kunniarahaa saamaan se keisarillinen\nmajesteetti oli minut kotiinsa kutsunut. Tottapahan sitte lienee saanut\nkuulla minun jo lähteneen kotiin, koska lähetti sen pastorille.\nLuultavasti minä sain kunniamerkin mylläri-Aaron puolustamisesta, vaan\neihän sitä aivan varmaan tiedä kukaan sanoa -- niin kumminkin itse\narvelen.\n\n\"Aina ennenkin olin hartaasti rukoillut armollisen esivallan puolesta,\nvaan ei se kuitenkaan lähtenyt niin sydämmestä kuin tuon sunnuntain\njälkeen. Lapsilleni olen myös koettanut teroittaa, kuinka tärkeätä\nihmiselle on kunnioittaa Jumalaa ja rakastaa häntä ylitse kaikkia, vaan\nrakkaus ruhtinaasenkin, jonka haltuun korkeuden Isä on kansojen\nkohtalot uskonut, ei ole koskaan, ei hetkeksikään unhotettava, ja\ntoivottavasti he eivät opetuksiani unhotakaan.\n\n\"Sellaista on elämäni ollut; paljon olen kokenut, paljo on jäänyt\nkokemattakin, vaan en vasta enää lähde pitkille matkoille. Nyt olen\ntyytyväinen, kun saan vaan kotoani kulkea tänne Uttilan muorin luo ja\ntäältä taas kotiini edestakaisin samaa jälkeä, niinkuin kellonheiluri,\nniinkuin kellonheiluri, hihihii!\"\n\nKoskelan ukko vaikeni. Minä otin häneltä jäähyväiset ja lähdin. Kauas\ntielle kuului karkeaääninen laulu:\n\n    \"Ollaan poikia, ollaan poikia,\n    poikia julmia juomaan,\n    mamma se käski Maaningalta\n    rengaskorvia tuomaan\",\n\nja vieläpä nytkin tuntuvat sen sävelet kaikuvan korvissani.\n\n\n\n\n\nAINOA RAKKAUTENI.\n\n\nVanha herra kertoi ainoasta rakkaudestaan:\n\nSyksy oli tullut, kesä kultainen kulunut ja harmaita pilviä ajeleva\ntuuli pudotti yhden kellastuneen lehden toisensa perästä syyssateista\nmustuneelle mullalle. Syntymäpäivänänikin oli ilma kolkko ja ulvoen\nsoitteli tuuli surullisia virsiään honkien latvoissa. Vanhempani\nistuivat räiskyvän takkavalkean ääressä ja muun muassa ottivat puheiksi\nminun tulevaisuuteni. Isä arveli minua liian heikoksi, että minusta\nvoisi tulla kunnollista työmiestä taloon. Äiti luuli myös samaa, vaan\nsiihen sijaan kehui hän päätäni hyväksi, niinkuin äidit tavallisesti\ntekevät.\n\n\"Pannaan hänet sitte kouluun\", sanoi isäni, \"ehkä oppii hän siellä\njotakin, että voi maailmassa henkensä elättää.\"\n\n\"Voisi panna, vaan se tulee niin äärettömän kalliiksi\", tuumaili äiti.\n\n\"Eletään me täällä kotona sitä tarkemmin\", vastasi isäni ja kääntyen\nminuun lausui hän: \"perjantaina, se on ylihuomenna, lähden minä tästä\nasioilleni kaupunkiin ja vien sinut mennessäni sinne kouluun.\"\n\nSillä se asia oli päätetty ja perjantaina lähdettiinkin matkalle.\nKuormaan pani äiti leipää, lihaa, leiviskän muikkuja ja neljä naulaa\nvoita, varoittaen ett'en sitä viimeksi mainittua söisi muulloin kuin\nsunnuntaina ja juhlapäivinä. Lähtiessä pisti hän vielä kouraani pienen\nnahkakukkaronkin \"pikkutarpeitani varten ja särvinrahaksi\", niinkuin\nhän sanoi.\n\nKaupungissa asui eräs isäni vanhoja tuttuja, jonka oikeasta ammatista\nminä en koskaan ole onnistunut saamaan täyttä selkoa. Jonkunlainen\ntukkiherra hän lienee ollut, koskapa hänellä oli jos jonkinmoisia\ntilikirjoja, mittakokka ja \"sottalauta\"-niminen kapine, jota hän käytti\nlukua laskeissaan. Koko talvena hän ei muuta tehnyt kuin herrasteli ja\nsenpä vuoksi häntä kutsuttiinkin herraksi. Hänen vaimoansa sanottiin\nrouvaksi; siis lukeutuivat ne ihmiset herrasväkeen, joiden luo minut\npantiin asumaan, \"sillä siellä saat asunnon helpommalla kuin muualla\",\nsanoi isäni.\n\nKotona olin tottunut viettämään aikani enimmäkseen ulkoilmassa, eikä\nsiellä päivän valoa ja raitista ilmaa ollut koskaan puuttunut. Tässä\nuudessa asunnossani siihen sijaan oli niitä molempia jotensakin\nniukalta. Ihmekö siis että minulla oli ikävä, enkä oikein tahtonut\nviihtyä kuivan latinan kieliopin ääressä, vaan mieluummin maleksin joko\njoen rannalla kaarnalaivoja uittelemassa tahi Tikkamäellä puolukoita\npoimimassa. Isäntäväestäni näytti myös olevan samantekevä, olinpa minä\nkotona tai kylässä. Joskus näyttivät he olevan mielissäänkin, kun\npysyin niin paljon poikessa, ja sentähden sanoi rouva minua aina\n\"siivoksi pojaksi, joka ei ole kenenkään ristinä.\" Eräänä pilvisenä\npäivänä olin niinikään kaupungilla katselemassa, kun torille\npystytettiin kaiken kokoisia ja näköisiä myymäkojuja. Muhkeat hevoset,\nankarasti tömistäen maata, vetivät kaupunkiin iloisen ja tyytyväisen\nnäköisiä maalaisia ja rusoposkisia kaunottaria, jotka nyt keräytyivät\nsinne huvitteleimaan, sillä tänään oli markkinain aatto. Ihmisiä kuhisi\nkaikkialla, niinkuin hyttysiä lämpimänä kesäiltana. -- Tuota vireää\nliikettä katsellessani jouduin muutaman rapistuneen, pienoisen kartanon\nkohdalle. Sen katolla raukeana liikahteli iso kolmivärinen lippu.\nSeinään oli kiinnitetty kookas paperi, jossa sormen paksuisilla\nkirjaimilla ilmoitettiin tunnetun saksalaisen taideniekan, herra Max\nGrünbergin, korkeain asianomaisten luvalla huvittavan yleisöä\nnäyttelemällä marakatteja, apinoita ja muita ihmeitä. \"Erittäin on\nkaikissa paikoissa nuoralla tanssijatar, neiti Margaretha, saavuttanut\nsivistyneen maailman suosion ja hän onkin ensimmäisen luokan\ntaiteilija\", sanottiin ilmoituksessa. Sisäänpääsy maksoi 20 kopekkaa,\nlapsilta ja palvelijoilta puolet. Paperissa oli vielä kuviakin, joista\nrumin ja hirvein oli eräs nuoralla tanssiva, naispukuun puettu olento\n-- apinako lienee ollut vai ihminen. Tästä sain selkoa sen verran, että\nsiinä oli jonkunlainen \"kometiia\" kysymyksessä, ja kun en ennen mitään\nsemmoista ollut nähnyt, päätin aivan ensi tilaisuudessa mennä sinne.\nÄitini luulin myös tarkoittaneen huvituksia, kun hän rahaa antaessaan\noli maininnut pikku tarpeita, ja \"miksipä hän muutoin olisi pistänyt\nkukkaron käteeni, ikäänkuin isästä salaa\", mietin minä. Jo samana\niltana seisoin minäkin muun joukon seassa \"kometiian\" etuhuoneessa.\nRahastani annettiin minulle korea paperipalanen, jonka mielelläni\nolisin pitänyt itse ja käyttänyt kirjanmerkkinä, vaan toisella ovella\nottivat sen taas pois huolimatta mitään minun vastaväitöksistäni.\nSisään sysättiin minut, ja sielläkös vasta elämä oli! Positiivit soivat\nja pienet marakatti-pahaiset lystikkäästi pyllyilivät ihmisten seassa,\njotka milloin ihmettelivät niiden loistavia pukuja ja pitkää häntää,\nmilloin taas hartaasti tirkistellen pyöreihin laseihin ihailivat niistä\nnäkyviä ihmeitä. Minä koettelin myös ulottua laseihin katsomaan, vaan\nne olivat liian korkealla, siis sain olla tyytyväinen, kun sain lasien\npäällä lukea Berliinit, Pariisit, Neapelit j.n.e. Olipa eräs lasi\nhieman alempana kuin muut. Sen päälle oli kirjoitettu: Pernambuco,\nMadagaskarin kuningatar. Siihen ulotuin minäkin katsomaan, ja voi\nhirmua miten iso kuningatar Madagaskarissa oli! Sen puku oli repaleinen\nja kasvot likaiset. Hän niisti kynttilää ja meni sitte pois, jättäen\nminut tyhjää tähyämään.\n\nLieneekö Pernambucon näkeminen vaiko nuo pienet marakatti-pojat\nsaattaneet pääni pyörälle -- sitä en tiedä, vaan hauskalta tuntui elämä\nja unhottuneet olivat jo kirjat ja kirjanmerkit silloin kuin peräseinä\nyht'äkkiä katosi näkymättömiin, mihin lienee joutunutkaan.\n\nSilloin jouduin minä hurmoksiin aivan, sillä \"viepäs kehveli sitä\nenkeliä, joka siellä heiskuu\", sanoi eräs tupakkasuinen naapurini, ja\nenkelin näköinen se heiskuja todella olikin. Minäkin olisin ehkä tuota\nilmestystä pitänyt enkelinä, jos hänellä vaan olisi ollut siivet ja\njoll'ei hän olisi osoittanut olevansa ihminen lausuessaan: \"ich bin\nMargaretha.\"\n\n\"Hih pien' Margaretha, se nuoralla tanssija, kyllähän minä sinut jo\nnäin, Kuopiossa\", tuumaili naapurini taaskin, luullen tuon keijukaisen\nitselleen puhuneen. Margaretha kuultuaan äänen kääntyi meihin päin, ja\narvatkaas mitä hän teki nähdessään minut? -- Hän kumarsihe vähän,\nheitti minulle mitä makeimman sormisuukkosen, pyörähti sanaakaan\nsanomatta ympäri ja yks'kaks' hän jo tepasteli taivaan ja maan, se on\nkaton ja lattian välillä.\n\nJostakin kainouden ja ilon sekaisesta tunteesta punehduin minä kuin\nmansikka ja koetin pienillä käsilläni estää yksitoista vuotisen\nsydämeni tykytystä kovin kauvas kuulumasta, silloin kuin armaani --\nsiksi oli sormisuukkonen hänet tehnyt  --  kuin tuo viehättävä\nkeltakiharainen sylfiidi hypähteli korkealle nuorasta ja aina hetkisen\ntyhjän päällä vipikoitti siroja tohveleitaan. Tietämättä mitä tein olin\nlähestymistäni lähestynyt nuoraa, kunnes jo seisoin aivan sen alla.\n\nSiitä näin taas yhden Margarethan rohkeista ilmaan kimmahduksista ja\nkuinka nopeasti hänen jalkateränsä liikkuivat. Silloinpa suurimman\nhiljaisuuden salissa vallitessa aivastin minä ehdottomasti. Margaretha\nkatsahti alas ja tuskin keksittyään minut liihoitteli jo, hennon\nlumikitehen tavoin, alas avonaiseen syliini. Hämmästyneenä tuosta\nuudesta lemmen osoituksesta lysähdin ensin polvilleni ja kentiesi olin\njo aivan tekemäisilläni rakkauden tunnustukseni, kun hän äkkiä tempasi\nminut aivan kuin minkäkin kotieläimen syliinsä, silitti hellästi\npäätäni ja painalti huulilleni hehkuvan muiskun. Koko yleisö taputti\nkäsiään ja me molemmat kiitollisina nyökytimme päitämme, sillä\nkäsitimmehän me ihmisten toivottavan onnea meille vastakihlatuille.\n\nMargaretha voitti kuitenkin tunteensa pian ja velvollisuutensa mukaan\nkeikahti hän keveänä kuin orava ikään takaisin nuorallensa, jättäen\nminut avossa suin nauttimaan onneani ja katselemaan kauniita\nliikkeitään. Muuan vääräjalkainen, mustapartainen kääpiö keskeytti\nkuitenkin heti nautintoni, kun hän tarttui käsikynkkääni ja jotensakin\nepäkohteliaasti kuletti minut paikoilleni, matkalla muristen jotakin\nhengen vaarasta ja tuhmasta poikanulikasta. Muutoin kului iltani kuin\nkauniissa unessa ja kynttilät olivat jo kaikki sammutetut, ennenkuin\nminä ymmärsin tällä kertaa täytyväni lähteä lausumatta jäähyväisiä\nsydämeni haltijattarelle.\n\nUlkona oli kovin pimeä ja solisten virtaili vesi katuojissa, samalla\nkuin taivaasta tuli toista min'enimmänsä ennätti kaupungin jo\nennestäänkin liejuiselle kadulle. Tuo ilma olikin ihan omiaan\nlauhduttamaan rakkauteni ensimmäistä puuskaa, niin että kotiin\nsaapuessani olin jo jotensakin tyynenä ja täydellä järjellä, eikä\nsiellä minusta mitään huomattu.\n\nKoko seuraavan yön kuohui kuitenkin vereni rauhattomasti ja kauvan\nvältti uni vuodettani, kun minä mietin, mitä asiain näin ollessa olisi\nparas tehdä. Kun aina olin tottunut luottamaan vanhempiini, päätin\nnytkin heille ilmoittaa sydämeni nykyisen tilan.\n\nSillä varalla ett'eivät he suostuisi Margarethaa miniäkseen ottamaan,\naioin kirjeessä muutamalla sanalla viitata Amerikkaan tai johonkin\nmuualle lähtemisestä. -- Toisen kirjeen päätin lähettää Margarethalle\nja vakuutettuani ensin hänelle sydämellistä rakkauttani ja sen\npysyväisyyttä, olin siinä pyytänyt hänen olemaan huoletta, sillä minä\nkyllä toimittaisin hänelle loppu-iäkseen päiväpaistetta. Jotakin\ntuollaista aioin lemmitylleni kirjoittaa, vaan tietysti niin\nluonnollisella tavalla kuin ainoastaan rakastuneet osaavat ja varsinkin\nsen ikäiset rakastuneet. Ne päätökset tehtyäni nukuin rauhallisesti ja\nmakeasti nähden oikein autuaallisia unia.\n\nEnsi työkseni valmistin seuraavana päivänä molemmat kirjeet,\nMargarethalle ja vanhemmilleni, ja kun ei ollut ketä lähettää rakkauden\nsanansaattajiksi, sain itse toimittaa tuota vanhojen tätien tavallista\nvirkaa. Margarethaani en itse tavannut, vaan eräs pikkuinen\njuutalaispoika lupasi toimittaa kirjeeni sisarelleen, kun hänelle\nlupasin palkaksi kourallisen karamellia, ja luultavasti saapuikin\nkirjeeni niitä teitä kunniallisesti perille. -- Vanhemmilleni menevä\nkirje oli kiireessä unehtunut avonaisena asuntoni pöydälle ja siitä oli\nisäntä sen löytänyt, niinkuin muinoinen mustalaispoika talonpöydältä\nveitsen. Hän kyllä sittemmin toimitti kirjeen omistajilleen, vaan\nvarusti sen muutamilla mielestäni tarpeettomilla selityksillä.\n\nKotiin tultuani antoi isäntä minulle määräyksen, jonka mukaan en\nkolmeen vuorokauteen saisi huoneesta liikahtaa, \"sillä sinä vaan\nkaupungilla rakentelet naimiskauppoja mustalaistyttöjen kanssa\", sanoi\nhän. Seuraavina päivinä pidettiinkin minusta oikein isällistä huolta,\nja ett'en saisi vilustuttaa itseäni ulkona-olemisella, vartioittiin\nminua kuin pahantekijää ikään. Viimein onnistuin kuitenkin eräänä\nviileänä aamuna pääsemään karkuteille.\n\nTietysti ohjasin kulkuni Margarethan asunnolle. Hän ei näyttänyt\nlaisinkaan huomaavan läsnäoloani tahi ei ollut sitä huomaavinaan, vaan\nahkerasti järjesteli kaikenlaisia kopsia ja vakkoja pihamaalla oleville\nrattaille. Kaukaan aikaan en minä uskaltanut äänelläni häiritä häntä\ntyössään, varsinkin kun hän nyt näytti paljoa suuremmalta kuin tuona\niltana tanssiessaan nuoralla ja oli muutoin niin ihmeellisesti\nPernambucon, Madagaskarin kuningattaren näköinen, mutta vieläkin\nrepaleisemmissa riikineissä. Vihdoinkin viimein rohkasin luontoni ja\nhyvin sulavalla äänellä toimitin: \"hyvää huomenta, Margaretha!\"\n\nHän, suuttuneen näköisenä, tiuskasi minulle jotakin, jota en ymmärtänyt\nenkä erottanutkaan muuta kuin sanat: \"Zum Henker\". Kuitenkin ryhdyin\nminä luettelemaan armaalleni niitä kärsimyksiä, joita lempeni tähden\nolin saanut kärsiä ja samalla vakuutin niiden vaan kiihdyttäneen jo\nentuudestaankin innokkaan rakkauteni voimaa.\n\nHetkisen kuluttua tulivat ulos Margarethan isä ja veli. Edellisessä\ntunsin saman vääräjalkaisen ukkoressun, joka minut ennen, näytelmässä,\noli paikoilleni taluttanut, ja jälkimäinen oli sama veitikka, jota\nkirjeen viemisen tähden olin karamelleilla ravinnut.\n\n\"Poika, mitä sinä tahdot?\" ärähti minulle vanhus.\n\n\"Puhutella Margarethaa kahden kesken\", lausuin minä vapisten\nkunnioituksesta.\n\n\"Ei hän osaa suomea, mene matkaasi\", oli ukon epäkohtelias vastaus.\n\nTuo pieni poika nalliainen alkoi nyt laveasti kertoa minun\nrakastumisestani \"sisar Margarethaan\", vaan ukko kielsi häntä ja käski\nedeltäpäin kiiruhtamaan laivalle. Siitä huomasin minä heidän jo\ntodenteolla tekevän poislähtöä, ja lapsellisella avosydämellisyydellä\nkerroin hänelle suhteeni hänen tyttäreensä. Lopuksi innokkaasti\nrukoilin, että hän ottaisi minut taiteilijajoukkoonsa, että saisin\nseurata morsiantani hänen myötä- ja vastoinkäymisessään. -- Sillä välin\noli Margaretha saanut kaikki valmiiksi ja yhdellä hyppäyksellä hän jo\nistui rattailla. Ukko seurasi tytärtään ja he katosivat portista\nkadulle. Melkein mielettömänä juoksin minäkin rannalle ja jouduin juuri\nparahiksi näkemään, kuinka kaarevakylkinen laiva, jonka piipusta musta\nsavu tuprusi, hiljaa alkoi kyntää järven tyyntä pintaa vieden mukanaan\nminun lemmittyni ihan minun silmieni edestä, minun, joka tätä\nnähdessäni luulin kaiken ilon ja onnen maailmasta häviävän, samalla\ntavalla kuin laivan piipusta nouseva savu haihtui ilmaan. Näistä\nkolkoista epätoivon mietteistä herätti minut kortteerini piika, joka\noli lähetetty etsimään minua ja saattamaan takaisin huonevankeuteeni.\nVälinpitämättömänä seurasin häntä, sillä koko maailma oli mielestäni\ntyhjä, iloton vankihuone, ja yhdentekevähän oli kuinka iso osa siitä\noli minun käytettävänäni.\n\nPojasta tuli nuorukainen, nuorukaisesta on tullut mies, miehestä\nharmajahapsinen vanhus ja hämäränä muistona kummittelee mielessäni tuo\nainoa rakkauteni. Toistamiseen en ole sitä pyhää liekkiä povessani\ntuntenut ja pahoin pelkään, ett'en sitä enää tunnekkaan.\n\n\n\n\n\nVIHKIMÄKENGÄT.\n\n\nKummini kertoi:\n\nKaikista merkeistä päättäen oli Haapapuron mökissä juuri vastikään\npäästy päivälliseltä. Martti istui vielä tavallisella paikallansa\npöydän päässä ja niinkuin ainakin syömästä päästyä, kaiveli hampaitansa\nvaskisella hinstatilla eli piippuneulalla. -- Reeta, Martin vaimo,\nseisoi taas karsinapuolella nurkkakaapin edessä löytääksensä sieltä\njotakin, jota miehensä ettoneaikana voisi hiljaisuudessa korjata.\n\"Eipähän se kuitenkaan ilman ettoneetta lähtene minulle lehdeskoivuja\nkaatamaan, kun se on semmoinen pattio koko mies\", supisi Reeta\nitsekseen.\n\n\"Mitäh?\" kysäsi Martti.\n\n\"Ei mitään\", sanoi Reeta ja ajatteli, \"no on sillä korvat, kun toisen\najatuksetkin kuulee!\" Hän ei kumminkaan, vaikka miten olisi etsinyt,\nlöytänyt muuta kuin punonnaisen ja kolmisulkasen äimän. Niistäpä\njuolahtikin hänelle mieleen, että \"ehkä niistä vanhoista lipokkaista\nvielä paikkaamalla tulisi kalu\", ja hän rupesikin niitä korjailemaan.\n\nPöydän latvalla leivänmurujen ja kalan ruotien seassa oli vielä\nkaksikorvainen piimätuoppikin. Reeta oli sen, samoin kuin muutkin\ntähteet, jättänyt Marin korjattaviksi, mutta se taas oli kesken\nvanhusten syönnin jo lähtenyt ulos, \"minne lie mennytkään\". Mielellään\nolisi Reeta itse kuitenkin pannut piimätuopin talteen, kun \"tuo Martti\noli semmoinen piimäpukari\", mutta hän ei ilennyt, \"sillä sittehän se\nluulisi, jotta minä sen hänen tauttansa pois kyyssyytin, ja tuskinpa\ntuo nyt enää sitä tahtoneekaan, kun jo syödessään ryysti niin\narmottomasti, jotta oikein se hirvitti\", ajatteli Reeta puoliääneen.\n\nMarttipa tahtoi vieläkin piimää, sillä hampaiden puhdistettua tarttui\nhän vaimonsa kauhuksi taaskin tuoppiin käsiksi. -- Kauan katseli Reeta\nkarsain silmin tuota juomista, mutta kun siitä ei alkanut loppua\ntullakaan, niin täytyihän hänen viimein muistuttaa, \"ett'ei sitä piimää\nole hein'ajaksi enää puoltakaan korvoa ja mitähän ihmiset sitte\nsanovat, kun kuulevat ett'ei meillä piimää piisaa Jaakkoonkaan, sitä\nvähemmän Pertun päivään?\"\n\nMartti ei ollut kuulevinansakaan; kallisti vain tuoppia yhä ahneemmin\nja ajatteli itsekseen: \"kun mies maistaa, niin pohja paistaa\", mutta ei\nhän toki virkkanut ääneensä mitään. Vihdoinkin viimein köllähti hän\npenkille ja sytytti piippunsa. -- Savupilvet pöllyilivät niin somasti\npenkin ja pöydän laidan välillä. Ne kohosivat sitte pöydälle ja sitte\nne muuttuivat semmoisiksi monimutkaisiksi suilakkeiksi, kohosivat\nvähitellen yhä ylemmäksi kattoa kohti ja haihtuivat. -- Jonkun aikaa\nkatseli Martti noita toistensa ympärillä kiemurtelevia savusuikaleita,\nkyllästyi viimein siihen ja sanoi: \"Reeta, annapas tuolta naulasta\nnuttu mulle päänalaiseksi.\"\n\nAntamalla ei Reeta sitä antanut, vaan viskasi pitkin penkkiä.\n\n\"Aha, äissään on, mut olkoon -- minä nukun vaan -- kunpahan nyt vain\nuni tulisi\", arveli Martti ja pani piipun pöydän nurkalle.\n\nUnipa ei tahtonut tullakkaan, vaan kaikenlaisia ajatuksia tuli\nmieleen. Ensin niitä tuli yksityisinä suikaleina, aivan kuin nuo\nsavusuikaleetkin. Sitte ne ajatukset kiertyivät toisiinsa, sulivat\nyhteen, levisivät ja hajosivat. Toisia pätkiä ilmestyi entisten sijaan,\nsemmoisia kuin: \"vai heinäajaksi piimää, -- toisna päivänä oli vielä\ntoista korvoa; -- hyvästi ne lypsävät meidän lehmät; -- punikki\nvarsinkin ja kirjo kanssa; mutta kirjo se kumminkin pitää syksyllä\ntappaa -- mikä niitä kahta jaksaa talven yli elättää. Lähtee siitä\nkirjosta lihaa koko joukko ja entäs nahka? Hyviä kengäksiäkin siitä\npitäisi lähteä kirjon nahasta.\" -- Viimein ilmestyi kirjon nahka\nvalmiiksi muokattuna tuonne karsinalasin alle ja suutari Heikki\nleikkeli siitä kengäksiä. Nyt se Heikki jo istui jakkaralla ja teki\nkirjovainajan vuodasta pieksuja, ruojuja ja lipokkaita sekä Martille\nettä Reetalle -- niin ja pikku Marillekin. Ja sitte kengät taas\nvähitellen kuluivat ihan mitättömiksi, nimittäin Martin ja Marin, mut\nei Reetan; se kun niitä piti niin tarkasti, jotta kirkossakin olisi\nkäynyt paljain jaloin, jos Martti olisi antanut. \"Hyvähän se on pitää\ntavaransa tarkasti, mutta taitaa se tuo meidän eukko olla vähän\nliiankin tarkka\", ajatteli Martti.\n\n\"Nytkin paikkaa vaan noita vanhoja rajojaan, vaikka ihmisellä on ihan\nehyetkin ja sitä paitsi aitan orrella on riippumassa uudet mustatkin\nkengät. -- Niin, mut se ehkä aikoo niitä säästää Marille\nvihkimäkengiksi.\"\n\nMartin täytyi väkisinkin hymyillä tuommoiselle huolenpidolle.\n\"Vihkimäkenkiä kolmetoista-vuotiselle tytölle; voi niitä akkoja ja sitä\nakkojen älyä!\" -- Marttia oikein nauratti tuo Reetan homma.\n\nSen huomasi Reetakin, mutta ei kehdannut kysyä mille mies nauroi,\n\"sillä tyhjällehän se varmaan nauraa; mitäpäs nauramista minussa enää\nolisi?\"\n\n\"Heitä jo hiiteen nuo rajat, onhan sinulla parempiakin, niin mitä\nnoista viitsit enää kuroa\", sanoi Martti hetkisen kuluttua.\n\n\"Vieläpä nää minulle näkyvät välttävän\", arveli Reeta.\n\n\"Marille se niitä säästää\", mietti Martti. \"Kaikkia pälkähtää niiden\npäähänkin. Hui hai! Jos tahdon, niin jaksanhan minä Marille hankkia\nvaikka minkälaiset jalkineet, vaikka semmoiset kuin on kauppamiehenkin\ntytöllä, jotka niin impakasti välähtelevät päiväpaisteessa. -- Äläpäs,\nminkäs nahkaa ne taas kuuluivat olevankaan -- oliko se -- ei se ollut\nkamelinkaan. -- Reeta, minkä nahkaa ne kauppamiehen tytön kengät taas\nolivatkaan?\"\n\n\"Kumplastiahan nuo kuuluvat olevan\", muisti Reeta.\n\n\"Niin kumplastin nahkaa ne olivatkin; no on sitä tässä maailmassa jos\njonkin nimellistä eläintä\", mietti Martti. \"Minkähänlainen otus tuo\nkumpalasti on? -- Somaa se tosiaankin olisi katsella miten pikku Mari\nkumplastikengissä vihille kävellä hipsutteleisi; mutta mitäs tyhjästä,\nkalliithan ne mahtavat olla, eihän niitä talonpoikaisten miten kannata\nsemmoisia hankkia. -- Lintulan Pekalta tulee vuotuista korkoa kahdeksan\nviidettä, sillä ne nyt jo varmaankin saisi -- ehkäpä ne saisi jo\nTikais-Matinkin velan koroilla, mutta mitäs Reeta sitte sanoisi, kun ne\novatkin alkuaan Reetan rahoja? Toki se paipattaisi siitä monta viikkoa\nja pyöreinä ne olisivat muidenkin kylän akkojen silmät, kun kuulisivat\nmeidän Maria kumplastikengissä vihille vietävän.\"\n\nTaas vetäytyi Martin suu hienoon hymyyn. Silloin ei Reeta enää\nmitenkään voinut olla kysäsemättä: \"miksikä sinulla nyt on niin hyvä\nmieli, vai minulleks sinä naurat?\"\n\n\"Enhän minä mitä naura\", sanoi Martti, ja kun Reeta ei enää vastannut\nmitään, lisäsi hän: \"ole nyt jo rupattelematta, jotta saisin hiukan\nnukahtaa, tuntuu niin ihmeesti painustavan.\"\n\n\"Mitähän se nyt oikeastaan miettinee\", arveli Reeta, \"mut tottapahan\nsanoo, jos sillä mitä on mielessä.\"\n\nMartti koetteli sillä välin nukkua ja olla mitään miettimättä, mutta se\nei onnistunut, vaikka \"tuntui niin ihmeesti painustavan.\" Päinvastoin\njuontuivat yhä mieleen nuo kumplastikengät, vieläpä tuli sitte esiin\nkirkko, pappi, sulhanen, Mari ja hänen välkkyviä kenkiänsä ihmettelevät\nkylän eukot. Kun ei niiltä saanut nukkua, rupesi Martti viimein\najatuksiaan Reetallekin ilmaisemaan.\n\n\"Kuulehan, minä tässä tuumailen, jotta mitähän kuin olisi Marille ostaa\nkauppamiehestä oikein kumplastikengät vihkimäkengiksi?\"\n\n\"Kumplasti -- vihkimäkengiksi!\" huudahti Reeta, \"hupsuksiko sinä\njo --?\" Silloin arvasi Reeta, että se Martti vain ilman pilkoillaan\ntahtoi häntä kiusata ja lisäsi: \"ka ostapa vain; johan tuo onkin aika\ntytön myötäjäisistä huolta pitää, kun se jo ehkä ensi tahi toisena\nkesänä saa lusikkansa pappilasta.\"\n\n\"Leikiksi löi\", arveli Martti, \"mutta siinäpähän leikit nähtäisiin, jos\ntyttö jo olisi ripilläkäynyt.\" Yhä enemmän rupesi tuo tuuma Marttia\nmiellyttämään, jos ne kengät ei vain olisi hyvin kalliit. -- Silloin\ntöytäsi sisään keskenkasvuinen tyttö, jonka päivettyneitä ja\nsierottuneita jalkoja Martti mielihyvällä silmäili, ja kumplastikengät\nvilahtivat taas hänen ajatuksiinsa, ne mahtaisivat hyvästi Marille\nsopia.\n\n\"Isä! Vieras koira ajaa kesannolla meidän lampaita\", huusi tulija\nkynnyksen yli päästyään.\n\nReeta hyppäsi kuin ampiaisen pistämä ylös ja huutaen lähti juoksemaan\nkesannolle päin hätään. Hitaammin nousi Martti, mutta Marin kanssa\nlähti hänkin ulos, mutisten mennessään: \"vierashan se tietysti on, kun\nei talossa omaa koiraa olekkaan.\"\n\nUlkona oli koko metakka. Pitkin kesantoa juoksi puolikymmentä eri\nkokoista lammasta surkeasti määkien. Kovasti haukkuen seurasi niitä\nruskea metsäkoira ja viimeisenä, korento olalla, samosi Reeta pitäen\nyhtä suurta melua kuin lampaat ja koira yhteensä.\n\nJuuri silloin kuin Martti pääsi aidan selälle, saavutti koira\njälkimmäisen lampaista ja alkoi sitä vimmatusti repiä. Aika tavalla\nkiljuen ja koiraa sadatellen riensi vihasta ja juoksusta punoittava\nReeta teurastuspaikkaa kohti, mutta kovaksi onneksi lankesi hän\nkorentoonsa, joten Martti ehti ensiksi perille. Koiran sai hän niskasta\nkiinni ja näki miten lammasparka viimeisen kerran oikasi takajalkojaan.\n\nAlussa kääntyi Martinkin viha onnetonta koiraa kohti, mutta\ntunnettuansa sen kauppamiehen hektoriksi lauhtui hän pian niin, ett'ei\nantanut Reetan sitä kuin muutaman kerran hotaista. Reeta pauhasi kuni\npalava koski ja itkikin pikkusen, mutta Martti ei ollut enää\nmillänsäkään koko jutusta; sitasihan vain vyönsä koiran kaulapantaan ja\nkäski paikalle saapuneen Marin pitää siitä kiinni, ett'ei hektori\nkarkuun pääsisi.\n\n\"Voi, voi ja vielä vei kaikkein hienovillaisimman!\" valitti Reeta ja\nuhkasi nyrkillänsä vinkuvaa hektoria.\n\n\"Ole vaiti, kyllähän kauppamies jaksaa yhden lampaan maksaa\", tuumaili\nMartti.\n\n\"Maksaa se tyhjää\", epäili Reeta.\n\n\"Mikäs se on se pakko\", sanoi Martti. -- Sitte täytyi Marin hakea\npihasta vasu ja siihen pantiin lammas aivan semmoisenaan kuin se oli.\n\nIllemmalla nähtiin sitte Haapapuron rannasta lähtevän pienoisen venheen\nvesille. Martti itse istui perässä huoparilla autellen venheen kulkua,\njoka ei pikku Marin soudannalla olisi kovin nopeata ollutkaan.\nPeräpuolella oli vasu lampaan jäännökset sisässä ja kokkakaareen oli\nhyvin tiukasti nuoralla sidottu hyvän saunan saanut ja vapiseva hektori\nkiinni niin, ett'ei se päässyt tikahtamaankaan.\n\n\"Muistakin, ett'et heitä yhtään alle yhdeksän markan, antaa muuten\nmennä oikeuteen\", kuului rannalta Reetan jäähyväisvaroitus.\n\n\"En, en -- ole huoletta siitä\", tuumaili Martti ja venhe liukui\neteenpäin melkein rasvatyynen järven pinnalla.\n\nRantamilla kukkivat tuomet, loistossa kilpaillen moniväristen\nmetsäkukkien kanssa, joiden tuoksua tuntui häilyvän noilla laskeuvan\npäivän valossa kimaltelevilla laineillakin. Venhe kulki aivan pitkän\nTervaniemen nenitse ja sivusi monta monituista heleän vihreätä saarta\nsolutteleutuen niiden välitse, kuni ruohostossa luoviva sorsa.\nSaarista, jotka näyttivät veteen pistetyiltä eri muotoisilta\nkukkaisvihkoilta, kuului jos jonkinmoisia lirityksiä ja säveliä.\nNiitäkö lienee hektorikin kuunnellut, vai muutoinko lienee huomannut\nuikutuksensa turhaksi, koska se rauhallisesti paneutui levolle.\n\nNiin tultiin Akonsalmelle. Vienon tuulen tuomasta löyhkästä huomasi\nMartti siinä \"että Akkolan lautamies tuntuu jo levittelevän tunkioitaan\nrukiin alle, mutta johan tuo alkaa olla aikakin.\"\n\nSitte siirryttiin väljemmille vesille, mutta vieläkin silloin tällöin\nvilahti ohitse joku lehtevä saari. Tuolla jäi jo vasemmalle kalju\nKyröluotokin ja edempänä alkoi aueta eteen Pielisen avarat ulapat.\nKauvempaa näkyi muita kookkaampi Kuusisaari, jonka mökissä varmaan jo\noltiin lypsyllä, koska tummien kuusten väristä tuntuvasti eroava,\nsinertävä savupatsas kohosi sieltä kuulakkata korkeutta kohden. Silloin\nalkoi Marin hentoja käsiä hieman uuvuttaa ja hän vetäisten airot\nvenheesen rupesi hetkiseksi ihailemaan synnyinseutunsa suloutta.\n\nKatselemistapa seutu taisi ansaitakin. Veden kalvossa päilyi lämpimän\nnäköinen kesäinen taivas ja nuo rannoilla kaareilevat, vakavat vaarat\nyhdessä kunnasten kanssa näyttivät niin hempeiltä viheriässä\nkesäpuvussaan. Tuntui kuin olisivat ne hiukan häpeissään punehtuneet\nnähdessään miten tuo vankka, vanha manner viitsi niin lapsellisesti\nleikitellä epävakaisen veden kanssa lähettämällä sen syliin pitkiä\nniemen kaistaleita, joiden rantoja laineet sitte lempeästi suutelivat;\nvai lieneekö ilta-aurinko muutoin vain punannut vaarojen rinteitä. --\nRitoniemellä taas rehoitti uhkea laiho ja sieltäpäin kuului jonkun\nkarjasta eksyneen sonnin juhlallinen mylvintä. Puiden lomatse näkyi\nylempää pienoinen mökki ja Lehtovaaran rinteellä heloitti punanen\nherraskartano täydessä loistossaan. Sen akkunat välähtelivät niin\nsomasti, ikäänkuin nekin olisivat iloinneet kesäillan kauneudesta.\n\nSalmelan kohdalle asti ei sitte enää kuulunut muuta kuin veden\nhiljainen solina venheen kokan edestä, vaan siellä, talon valkamassa,\ntervasi ruotiukko venhettä ja vapisevalla äänellä verkallensa veisasi:\n\n    \"Ne niitun kukat koriat\n    ja laiho laaksoissa,\n    niin ylpeät yrttitarhat,\n    puut vehreät verassa;\n    ne meille muistuttavat\n    suurt' hyvyyttä Jumalan.\"\n\n\"No soudapas nyt, ett'ei aivan aamu tule, ennenkuin kotona ollaan\",\nsanoi Martti tytöllensä, joka ikäänkuin unesta havahtuen tarttui\nairoihin.\n\nPian kuluikin loppumatka ja venhe jysähti kauppamiehen laituriin.\nMartti itse otti lammasvasun ja Mari sai taluttaa koiraa.\n\n\"Mies, onko sinulla kaloja kaupan?\" huusi kauppamiehen rouva\navonaisesta akkunasta.\n\n\"Ei, teidän hektorin jälehmiä minä tässä vain kantelen rouvalle\npaistiksi\", lausui Martti uhkaavaisesti hymyillen.\n\nHektorin nimen kuultuansa vavahti rouva ja silloin hän huomasikin miten\ntuo hänen lemmikkinsä surkeasti riuhtoi päästäkseen irti Marin\nnauhasta.\n\n\"Tyttö, etkö ymmärrä? Laske paikalla hektori irti, heti paikalla\",\nkirkui rouva akkunasta ja alkoi tulla rymytä ulos.\n\n\"Älä laske\", sanoi Martti, ja pani lammasvasunsa puodin portaille.\nSitte otti hän itse hektorin halttuunsa. Silloin joutui rouvakin\nportaille ja äystäsi Martille eläimen rääkkäämisestä ynnä muuta niin\nett'ei Martti laisinkaan saanut sanan vuoroa. Kauppamies itsekin tuli\nportaille säikähtyneenä melusta, mutta nähtyänsä Martin rauhoittui hän\npian, sillä hän tunsi Martin hiljaiseksi mieheksi. -- Kauppamiehelle\nsai Martti viimeinkin asian selitetyksi, mutta rouva riuhtoen nuorasta\najoi Martin kaikki sanat valheeksi. Martti ei heittänyt koiraa irti,\nvaikka rouva olisi miten reuhunut, ja siksi rouva viimein kääntyi\nmieheensä ja kiljasi: \"Petter betala\".\n\n\"Jaah, jaah, Petter petaala!\" mukisi kauppamies ymmärtämättä muuta kuin\nnimensä, sillä hän ei osannut ruotsia, vaikka rouva ei sitä kiireissään\nmuistanut.\n\n\"Maksa!\" sanoi rouva luoden mieheensä inhoa ja ylenkatsetta osoittavan\nsilmäyksen.\n\nKauppamiehelle selvisi siitä asia ja kääntyen Marttiin sanoi hän: \"no\nlaskehan nyt koira irti ja koetetaan sopia, asiasta tuumailemalla\".\n\n\"Se on toista\", vastasi Martti, ja rouva sai hektorinsa, jonka veristä\nkuonoa hän suuteli niin että Mari inholla kääntyi toisaanne päin ja\nMartin täytyi syläistä.\n\nMartti pyyti lampaastansa kymmentä markkaa ja kauppias tarjosi alussa\nvaan neljää. Tingittiin siinä molemmin puolin ja viimein riitarahan\nkahtia pantua suostui kauppamies maksamaan kahdeksan markkaa, jos\nMartti ottaisi sen arvon tavarassa. Silloin vilahti Martin mieleen nuo\nkumplastikengät ja hän vaipui ajatuksissaan katselemaan Marin jalkoja.\n\nKauppamies aavisti pelin voittaneensa ja ajatteli: \"minä siltä pöllöltä\nkiskon varsinkin kolme markkaa liikaa, niin että lammas menee\nviidestä\".\n\n\"Mitä tavaraa te sitte antaisitte?\" kysäsi Martti viimein.\n\n\"Vaikka mitä, kahvia, sokeria, karttuunia --\"\n\n\"No mennäänhän sitte puotiin, jos tuolta sattuisi jotain mieleistänsä\nlöytämään\", tuumaili Martti. Puotiin mentiinkin ja siellä silmäili\nMartti ympäri hyllyä ja kattoa, ikäänkuin ei tietäisi mitä ottaa.\nViimein osoitti hän erästä hyllyä ja kysäsi puotipojalta: \"mitäs ne nuo\novat?\"\n\n\"Ne ovat kalosseja, kumplastikenkiä\", selitti puotimies.\n\n\"Vai niitä ne ovat? Näytäpäs minkälaisia ne ovat\", pyysi Martti.\n\nPoika nosti niitä esiin muutamia paria ja Martti käänteli niitä\ntiskillä.\n\n\"Otapas todellakin, Martti, joku pari; ne ovat, niinkuin näet,\nvedenpitäviä ja lämpimiä, oikein villavuorisia\", kehoitti kauppias.\n\n\"Mitäpä niillä näin talonpoikaiset tekisi\", tuumaili Martti, \"herrain\nkoristeitahan ne vaan ovat\".\n\n\"Voi veikkonen; ulkomailla pitävät niitä kaikki ja kaupungissa on jo\njokaisella piiallakin\", selitti kauppias.\n\n\"Pitävätkös niitä naisetkin?\" sanoi Martti ikäänkuin ihmeissään.\n\n\"Naisethan niitä vasta pitävätkin\", sanoi puotipoika.\n\n\"Eihän tuo sitte taitaisi olla niin maailman kumma\", arveli Martti,\n\"mutta ovatko ne mitenkin hinnassa?\"\n\n\"Ei, kuin viisi --\"\n\n\"Viis'toista markkaa pari\", keskeytti kauppamies puotilaistaan, joka\ntuskalla jaksoi hillitä nauruansa.\n\n\"Ohoh -- viisitoista markkaa; johan sillä saa oikeat varsikengätkin\",\ntiesi Martti.\n\n\"Niin nahkaset\", myönsi kauppias, \"mutta nämäpä ovatkin toista\nainetta.\"\n\n\"Nahka kuin nahka\", arveli Martti, \"mutta jos siitä lampaasta pannette,\nniin otanmahan yhden parin koetteeksi.\"\n\n\"Äläpäs mies\", sanoi kauppias, \"vai lampaasta? -- Mutta kuusi markkaa\nväliä, kun olet saanut tänne asti soutaa, kuusi markkaa, niin oli\nmeni.\"\n\n\"Pane puolet pois\", tinki Martti.\n\n\"Ei niin penniä\", intti kauppias.\n\n\"No, paljokos helpotatte?\" tiedusteli Martti yhä.\n\nKauppamies otti lyijykynän ja teki numeroita tiskillä olevalle\nkäärepaperille. Viimein hän lopetti laskunsa ja sanoi: \"ei kannata näet\nenää helpottaa; enemmän makaavat itselle.\"\n\n\"No jospahan antaisin neljä markkaa\", ehdotti Martti.\n\n\"Ei\", sanoi kauppias ja kääntyen puotilaiseensa käski: \"pane pois\npaikoillensa\". Poika asetteli kalosseja parin kerrassaan hyllylle ja\nsilloin luuli Martti jo toden olevan käsissä. -- \"Pannaan taaskin\nriitaraha kahtia\", esitti hän.\n\n\"No olkoon näin tutun kaupassa\", sanoi kauppias, ja Martti kaivoi\nkukkarostansa viisi markan kappaletta tiskille.\n\n\"Sillä tavalla sitä kauppaa tehdään\", puhui kauppias apulaiselleen.\n\n\"Voisitte nyt antaa kaupantekijäisiksi makeisia tytölle\", huomautti\nMartti vielä.\n\n\"Anna pari orehkaa\", käski kauppamies ja sitte pantiin pari\npuolikorkeita miehen kalosseja N:o 7 kääröön.\n\n\"Miksikähän niissä on kaikissa tuommoisia pykäliä pohjat täynnä?\" kysyi\nMartti puotilaiselta.\n\n\"Että terva pääsee paremmin sisään imeytymään\", vastasi poika ja\nkauppias nyykäytti päätään myöntymyksen merkiksi.\n\nKättä lyöden erottiin sitte ja kauppaansa tyytyväisinä lähtivät Martti\nja Mari kotiinsa.\n\nSiellä päätti Reeta miehensä ihan patahurjaksi ja uhkasi \"aivan\nhuomeisena päivänä\" viedä kauppamiehelle kamsunsa takaisin ja ottaa\npois kolmetoista markkaa, \"joille kyllä on parempia reikiä\", sanoi hän.\n\n\"Et vie\", lausui Martti lyhyesti, mutta semmoisella äänellä, että Reeta\nnäki parhaaksi vaieta ja tyytyväisenä seurata miestänsä makuuaittaan.\nHuomenna taas pääsi Reetan kieli valloillensa, kun hän sai tilaisuutta\npistäytyä myllyllä ja siellä sai Maijastiinalle kertoa miten \"hupsu se\nMartti on, että sen todet ja leikit ovat aivan sekaisin\".\n\nVielä samana päivänä kävi Maijastiinakin Haapapuron mökillä noita\n\"kumplasti-kummituksia\" katsomassa. Martti oli jo ennättänyt ne tervata\nja ripustaa aidan seipääsen kuivamaan. Mielihyvissään Martti sitte\nkyntäessään näki miten \"myllyn Maijastiina avossa suin Marin tulevia\nvihkimäkenkiä katseli, ikäänkuin olisi niitä nielaista tahtonut\", kuten\nhän Reetalle iltasella kertoi.\n\nMuutamia viikkoja kului sitte kaikessa rauhassa, jolla ajalla kaikki\nkylän eukot olivat jo ennättänet käydä Marin tulevia vihkimäkenkiä\ntutkimassa sekä ulkoa että sisästä, mutta sitte seurasi Haapapuron\nmökissä rauhattomammat ajat. Ihmiset näet pääsivät kiireimmistä\ntöistään ja myllyllä alkoi entistä enemmän kulkea jauhattajia. Ne\npistäytyivät tuon tuostakin Haapapuron mökissäkin, eikä heillä\nnäyttänyt olevan muuta asiaa kuin saada nähdä pikku Marin tulevia\nvihkimäkenkiä.\n\nParille kolmelle kävijälle oli Martti hyväntahtoisuudessaan niitä\nnäyttänytkin, mutta kun suutari Heikkikin, \"se maailman roisto\", tuli\nja hyvin pilkallisesti pyysi niitä nähdäksensä, että hän muka niistä\noppisi \"sen oikean vihkimäkenkien vasoonin\" ja voisi pappilan\nmamselille tehdä kengät \"oikein uutta muotia rannun kanssa\", niin\nsilloin suuttui Martti ja Heikki sai kauan näkyviä rantuja ruumiisensa.\nYhä enemmän rupesi sitte Haapapurolla käymään kerjupoikia ja muita\nveitikoita karttamassa saadakseen nähdä kumplastikenkiä ja varsinkin\noli niitä pyhän seutuina niin paljo, ett'ei Martti saanut paljo muuta\ntehdäkään kuin piiska kädessä heilua.\n\nRauha oli kadonnut \"kumplastikenkien\" mökkiin tultua, ensin\nperheellinen ja sitte naapuri-rauhakin niin, ett'ei Martti enää\nviitsinyt kylässäkään näyttäytyä. Kerran hän kuitenkin rohkasi\nluontonsa ja lähti Lintulaan talkoihin. Päivä meni siellä jokseenkin\nmukiin, ei kuulunut kuin silloin tällöin joku \"kumplasti\" tahi\n\"vihkimäkengät\". Pahimmat hulivilit olivat näet saaneet päähänsä jonkun\nuuden nuotin ja sitä ne viheltelivät pitkin päivää, joten Martti jo\ntoivoi tuon kenkäjutun alkavan unehtua uudempien tieltä.\n\nTuli niin ilta ja pirtissä alettiin tanssia. Marttikin pistäytyi sinne\nkatsoman nuorten huvitusta. Tuskin oli hän, miesparka, päässyt penkille\nistumaan, kuin suutari Heikki, Pura-Tuomas ja pari muuta pojan riiviötä\nrupesivat keskellä lattiaa tanssimaan jotakin kummallista tanssia ja\nkoko joukko rallatteli:\n\n    \"Oottekos nähnynnä Martin Maria\n    Haapapuron mökillä?\n    Martin Mari se tanssin alkaa\n    uusilla kumplastikengillä --\"\n\nSen enempää ei Martti jaksanut kuunnella, vaan sysäsi syrjään ovella\nseisovat sekä pojat että tytöt ja ikäänkuin hengen hädässä kiiruhti\nkotiinsa. -- Siellä olivat jo Reeta ja Mari levolla. Martti töyttäsi\nReetaa kylkeen ja kiljasi: \"akka pane paikalla pirtti lämmitä!\"\n\nHirmustuneena hyppäsi Reeta vuoteeltaan ja alkoi siunailla.\n\n\"Mikä virma sinuun on tullut; -- ethän vain -- oletko sinä humalassa\nvai -- Herra nähköön; -- kuulehan -- älä nyt noin riehu; mikä sinulle\non tullut?\" puheli Reeta pelolla katsellen miehensä raivoa ja\nkummallisesti hehkuvia silmiä.\n\n\"Pane paikalla pirtti lämmitä -- tahi minä -- ei, sitä ei enää kestä\nmikään -- pirtti lämmitä tahi tänä yönä tapahtuu kummia!\" ärjähteli\nMartti ja vapisi kauheasti. -- Reetan täytyi totella ja hän luuli nyt\njo viimeisen hetkensä lyöneen. Kun vihdoin tuli oli saatu syttymään,\nmeni Martti ulos aittaan, josta kohta ilmestyi takaisin, nuo kuuluisat\n\"kumplastikengät\" kädessä. Hän otti hiilikoukun uunin korvalta ja\ntyönsi Marin tulevat vihkimäkengät sillä ihan uunin perille. Sydän\nsylissä ja tuskasta vavisten odotti Reeta vuoteellansa mitä sitte\nseuraisi ja Mari itkeä nyyhkytti nurkassa.\n\n\"Ei ne sen vietävät edes pala tulessakaan ja käryävät kuin kadotuksen\nkattila\", tuumaili Martti kokoellen palavia puita kalossien päälle.\nSitte hän istui uunin edessä tuijottaen liekkiin ja hänestä tuntui kuin\npitäisi hänen saada koko entinen elämänsä poltetuksi yhdessä\n\"kumplastikenkien\" kanssa. Kaikki oli muuttunut nyt aivan arvottomaksi\nhänen silmissään. Rahat ja tavarat, kaikki mikä ennen oli mieltä\nviehättänyt, tuntuivat nyt mitättömiltä, sillä hän oli joutunut\nihmisten pilkaksi. Häpeä ympäröi häntä kaikkialla, eikä yksin häntä\nvaan koko perhettänsäkin, ja siihen oli hänen tyhmyytensä tai\nylpeytensä syynä. Tuolla rinnassakin tuntui niin oudolta ja autiolta;\n-- \"ei, loppu tästä täytyy tulla\", lausui hän ääneen. -- Synkästi\ntuijotti mies eteensä kauvan, hyvin kauvan. -- Puut olivat jo palaneet\nhiiliksi ja hiiletkin himmenneet. Syksyinen synkkyys vallitsi huoneessa\nja pimeys vallitsi sydämessäkin; vieläkin synkempi pimeys kuin\nhuoneessa.\n\nSilloin leimahti vielä kerran liekki uunissa ja valaisi huonetta. Sen\nliekinkärki kohosi ylöspäin. Ylöspäin kohosi Martinkin silmäys ja tuo\nliekki ei valaissut ainoastaan huonetta; se valaisi paljoa syvemmälle.\n-- Martti mietti, mietti kotveroisen, nousi sitte ylös, teki valkean\ntalikynttilään ja koko yön luki hän vanhaa, repaleista virsikirjaa;\nmuuta kirjaa ei heillä ollutkaan. -- Reeta heräsi yöllä pari kertaa ja\najatteli: \"mikähän sen nyt koko yöksi lukemaan pani!\"\n\nAamulla tapasi Reeta miehensä niin tyynenä ja iloisena, ett'ei hän\n\"niin iloinen ollut koskaan ennen ollut\", hymyillen kertoi sitte Martti\nhänelle häväistyksestään, niinkuin se ei laisinkaan olisi häntä\nitseänsä liikuttanut, vaan jotakin ventovierasta. Sitte palasi rauha\nHaapapuron mökkiin, ulkonainen ja sisällinen rauha; mutta Mari jäi\nvihkimäkengittä, vaan sai siihen sijaan raamatun, jota kuitenkin Martti\nitse enimmäkseen luki, varsinkin pyhän seutuina.\n\n\n\n\n\nMERKILLISET MIEHET.\n\n\nEläessäni en ole paljoa matkustellut, vaan sinä kesänä, jona\nylioppilaaksi tulin, tein päätöksen matkustella ympäri isänmaatani ja,\nkumma kyllä, sen päätöksen panin toimeenkin. Mieleni tosin olisi tehnyt\nihailemaan alppien kauniiksi kehutuita tienoita, mutta kukkarollani oli\nenemmän älyä ja se sanoi jyrkästi \"ei\" tuolle tuumalleni. Sentähden\npäätin kumminkin tutustua edes omaan maahan ja kansaan, joista\nrunoilijamme ovat laulaneet monta niin ylevää ja kaunista laulua.\n\nKuljeskelin siis ympäri, käyden katselemassa joko kauneudestaan tahi\nmuutoin merkillisiä paikkoja. Toisinaan myös ajoin pitkät matkat\noppiakseni tuntemaan kunkin paikkakunnan merkillisimpiä miehiä.\nHetkisen heidän kanssaan puheltuani, tavallisesti siitä mitä viimeiset\nsanomalehdet sisälsivät, jatkoin taas iloisena ja tyytyväisenä\nmatkaani, aikoen tulevaisuudessa tehdä sellaisia urotöitä ihmiskunnan\nhyväksi, että jos puoletkaan niistä tehtäisiin, niin muuttuisi tämä\nmatoinen maa vähintäänkin paratiisiksi.\n\nNiin oli kesää kulunut jo hyvä pala, kun eräänä helteisenä aamuna\nsaavuin T:n pitäjääsen lähellä K:n kaupunkia. Siinä oli apupappina eräs\nvanhoja koulutoverejani. Päätin pistäytyä häntäkin katsomassa, vaikka\nei hänessä tietääkseni ollut muuta niin merkillistä kuin se, että hän\nvarustettuna 800 markan vuotuisella palkalla ja 5,000 markan velalla\noli uskaltanut mennä avioliittoon muutaman köyhän lukkarin vieläkin\nköyhemmän tyttären kanssa, eikä laisinkaan valittanut palkkansa\npienuutta, vaan piti suun säkkiä myöten. --\n\nPappila, jossa tuo ystäväni asui, oli koko matkan syrjässä\nvarsinaiselta tieltäni. Sen vuoksi minua tuntuvasti harmittikin, kun\npalvelustyttö, päiväpaisteessa kimaltelevaa lyyryäni töllistellen ja\nväliäpitämättömällä äänellä kertoi maisterin rouvineen tän'aamuna\nlähteneen kaupunkiin eikä palaavan sieltä ennen huomeista iltaa.\n\n\"Miksi hän juuri tänä aamuna oli matkustanut -- eikö hän yhtä hyvin\nhuomenna olisi ennättänyt lähteä? Ja minkätähden naineet miehet\nylipäätänsä ollenkaan matkustavat? Jos minulla olisi kotona nuori,\nviehättävä rouva, niin minä en vaan kiertelisikään ympäri maailmaa.\nTurkanen kaikkiakin!\"\n\nTuolla tavoin mietin suutuksissani ja pitemmittä puheitta hyppäsin\nrattaille lähteäkseni pois. Silloin -- tietysti paljaasta sattumuksesta\nvain -- ilmestyi päärakennuksen portaille nuori, viehättävä neiti,\npappilan vanhempi tytär Aina.\n\n\"Kas vaan herra N---- ja aikomuksessa karata pois läpi käsien; kukas\nsitä olisi uskonut niin kohteliaasta herrasta? -- Sepä hauskaa, että\nsain tavata vielä kerran teitäkin: no alas rattailta, ei tässä niin\nvähällä päästä tervehtimättä vanhoja tuttaviansa\", komensi tuo veitikka\nja minä tottelin ja tervehdin häntä.\n\n\"Mutta, mitä minä hupakko, enhän muista toivottaa lyyryllenne\nonneakaan; vaan se tulee pelkästä ihastuksesta, kun näin arvaamatta\nsaan taas nähdä teitä; se, näette sen, herättää minussa niin hauskoja\nmuistoja\".\n\nMinä punastuin, ja sen huomattuaan jatkoi hän vaan: \"muistanettehan\ntekin kuinka yhdessä tanssittiin lehtori Patelinin luona -- siellä oli\nniin sanomattoman hupaista?\"\n\nMinä vakuutin koko ikäni muistavani sen ja nolona katsoa ällistelin\nAinan punehtuvaa sisarta, joka jo muutamia silmänräpäyksiä oli seisonut\nsisarensa vieressä tietämättä oikein mitä tehdä, kun Ainalla ei\nnäyttänyt olevan kiirettä meitä toisillemme esittelemään.\n\n\"Katsokaas Elliä herra N----, kuinka hän seisoo tuossa niin toimessaan\nnyppien esiliinaansa ja tirkistelee teitä salavihkaa kuin lapsi\nsokerileipää, hihihi! Ei ihmekään, sillä me emme täällä maalla saa\nnähdä muita vieraita kuin vanhan hupakon nimismiehen, joka 'on jo\noikein kasoittunut vanha poika', niinkuin piiat sanovat ja sitä paitsi\nEllin sulhanen, mutta sitä ette saa sanoa kellekään, sillä asia on muka\nvielä salainen, hihihi!\"\n\n\"Hyi Aina, kuinka sinä olet paha!\" lausui Elli avatessaan toisenkin\npuolen etuhuoneen ovea, ikäänkuin ei yhdestä puolesta olisi sovittu\nsisälle menemään.\n\n\"Mitä joutavia! tosiasioitahan minä puhun. -- Niin oikein, tehkää hyvin\nja käykää sisään. Pappa meni juuri pellolle, vaan hän tulee paikalla,\nminä panen Tiinan häntä käskemään; sillä aikaa saatte tyytyä meidän\nseuraamme\", puhui Aina. Jonkun kohteliaisuuden lausuttuani astuin yli\nkynnyksen ja Ainan ääni kajahteli niin lämpimästi sydämessäni.\n\n\"Pappa näkyy jo tulevankin. -- Pappa, pappa! Te tulette kuin kutsuttu;\nme olemme saaneet vieraita ja oikein Helsingistä asti. Ylioppilas N----\nja meidän isämme. Me olemme jo Viipurin ajoista tuttuja ja vahvoja\nriitaveljiä\", selitti Aina ja lisäsi kääntyen minuun: \"vai kuinka herra\nN----?\"\n\n\"Niin\", myönsin minä katsoen hänen suuriin vilkkaihin silmiinsä, \"ja\nhyviä ystäviä kuitenkin, toivon minä?\"\n\n\"Tietysti, kuinkas muutoin!\"\n\nYstävällisesti otti vanha kirkkoherra minut vastaan, niinkuin Suomessa\nyleiseen on tapana, varsinkin jos vieras on ylioppilas, sillä nehän\novat spes patriae (maan toivo).\n\nTytöt jättivät minut nyt isänsä kanssa kahden kesken ja riensivät\ntaloustoimiin vieraalle suunavausta saamaan, sillä heidän äitinsä oli\njo aikoja sitte kuollut.\n\nNuo tytöt, vaikka samoissa suhteissa kasvaneet, olivat kuitenkin aivan\nerilaisia luonteeltaan. Toinen oli vilkas, puhelias, vallaton ja\nveitikkamainen, jonka yksi ainoa katse voi ajaa toisen ihmisen huolet\nkuulumattomiin, haihduttaa ne, niinkuin keväisen auringon säde sulattaa\nlumiverhon kukkaiskummuilta, kuten runoilijat sanoisivat. Hän olikin\noikea kevätkukka, tuommoinen pieni hento kappale, joka herättää\nnuorukaisen sydämessä oudon kaipauksen tunteen ja saattaa hänet\nuneksimaan pienistä, sievistä puutarhoista, joissa päivä paistaa\nlakkaamatta, linnut laulavat ja kukkaiset, tuoksuen vienon tuulen\nliikehtiessä, toisilleen kumartelevat. Hänen kanssaan olin jo vanha\ntuttu, s.o. noin vuosi takaperin olin tavannut hänet muutamissa\nperhehuveissa ja siellä oli yhdessä tanssittu pari franseessia, juteltu\nyhtä ja toista kaunista ja hiukan kielikiistaakin harjoitettu. Toinen\nneiti, Elli, oli aivan sisarensa kuva, kentiesi hiukan solakampi\nvartaloltaan, mutta hän oli tyyni, olentonsa arvokkaampi, ja hänen\nrehellisistä, syvistä silmistään loisti sydämellinen ystävyys ja\nrakkaus kaikkea jaloa kohtaan, vaan hän ei kuitenkaan ollut, ainakaan\nensi silmäyksellä, niin miellyttävä kuin tuo vilkkaampi Aina. Sanalla\nsanoen hänkin oli sellainen ihana ruusu, jota tekisi mieli poimimaan ja\nkätkemään povellensa, mutta jota kuitenkaan ei jonkunmoisesta\nkunnioituksen tunteesta uskalla lähestyäkään.\n\nKirkkoherra itsekin oli perin herttainen ukko ja niinkuin tyttärensäkin\npuhelias ja ystävällinen, joten hänen kattonsa alla olin pian yhtä\nperehtynyt kuin kotonani. Minä tein hänelle tyydyttävän selon\nperheoloistamme, sillä hän ja isäukkoni olivat ennen muinoin yhdessä\ntakoneet päähänsä \"Skagerrakkia ja Kattegattia, joista kaikista ei\nminulle elämässäni ole ollut pienintäkään hyötyä\", tuumaili\nvanhus. Siitä ja muistakin ukon puheista näin hänen olevan\nvanhoillaan-olijoita. Muun muassa ei koko taloon tullut yhtään\nsanomalehteä, eikä kirjastossakaan ollut juuri muuta kuin pietistisiä\nhartauskirjoja.\n\nSenpätähden olikin tytöistä mieluista, kun heille kerroin kaikenlaisia\nuutisia, varsinkin Helsingin ihmeitä, joita keväällä olin lähes kaksi\nviikkoa saanut ihailla. Vielä mainitsin tullessani käyneeni\nPorvoossakin ja tytöt heti kyselemään olinko nähnyt Runeberginkin\nsiellä. Ikävä kyllä, minun täytyi tunnustaa, ett'en ukkoa itseään ollut\nnähnyt, vaan hänen asuntoansa olin katsellut oikein tyystin ja olihan\nsekin jo jotakin. Kerroinkin heille tuosta asumuksesta havaintojani ja\nlopulla heidän pyynnöstään luin muutamia paikkoja Hannasta. Tytöt\nkehuivat lausumistani ja minä taas heidän taloudellisia avujaan. Sainpa\nvielä ajan kuluksi Ellin vähän soittamaankin ja sitte hän kauniilla\nalttoäänellään lauloi: \"on Herran päivä nyt\", joka teki meihin\nkuulijoihin syvän vaikutuksen.\n\n\"Kiitoksia, neiti laulaa erinomaisen hyvin. En koskaan ole kuullut niin\nkaunista alttoa\", vakuutin minä ja mielessäni ihmettelin minkä kumman\ntavalla ukko oli saanut tyttärensä tuolla tavoin kasvatetuiksi, sillä\nsen tiesin, ett'eivät he päivääkään olleet koulua käyneet ja äitikin\noli kuollut jo aikaiseen.\n\n\"Sen näkee, että jo olette ennättänyt pääkaupunkilaistua\", vastasi\nElli, vähän pistävästi, minun kiitoksiini.\n\n\"Vielä mitä\", tarttui Aina puheesen, \"kaikki ihmisethän ovat ihastuneet\nsinun ääneesi. Etkös muissa miten nimismies aina kehuu sinun\nnäppäryyttäsi ja lopettaa valittamalla, ett'ei sinusta ole luotu\npoikaa, sinusta kun tulisi niin oivallinen lukkari, hi hi hi!\", ja\nsitte hän taas nauroi niin heleästi.\n\n\"Mitäs nimismies neiti Ainasta sanoo?\" kysäsin minä lopettaakseni hänen\nkiusantekonsa.\n\n\"Hän sanoo minua pieneksi hupakoksi, joka en osaa mitään, en edes\noikeita herraslaulujakaan, jonka pitäisi hävetä tekemästä pilkkaa\nvanhasta miehestä ja ottaa nuorempi sisarensa esimerkiksi. -- Sitähän\nminä aina koetankin tehdä, vaan mistäpäs minä saisin tuon Ellin\njuhlallisuuden?\" Niin sanoen hän istahti pianon eteen ja lauloi aika\nvallattomasti:\n\n    \"Mitäs minä huolin,\n    jos maailma huutaa;\n    huoliinhan se kuolis',\n    pieksämättä suutaan.\"\n\nSemmoinen veitikka hän oli ja tietysti kului minulta aika tuossa\nhauskassa seurassa kuin siivillä vain ja minä jo ajattelinkin jäädä\nsinne odottamaan ystäväni palaamista.\n\nPäivällinen oli mitä yksinkertaisinta laatua, vaan kaikki oli niin\nsirosti järjestettyä, että se näytti oikein juhla-aterialta. Syötyä\ntupakoitiin ukon huoneessa ja hän puheli minulle vanhoja koulukaskuja,\nkertoi heinänkasvusta ja vuodentulo-toiveista sekä seurakuntalaistensa\nköyhyydestä. Köyhyyttä todisti koko pappilakin, eikä siinä näkynyt\nmitään muita ylellisyyskapineita, paitsi piano. Kirkkoherra ei\nkuitenkaan vaikeroinut tilaansa, vaan päinvastoin näytti hyvin\ntyytyväiseltä. Viimein hän kyseli minun aikeitani tulevaisuudessa, ja\nminä luettelin hänelle koko joukon niitä tuulentupia, joita --\nkummallista kyllä -- jok'ikinen kulunut vuosi on sittemmin sadoittain\nrepinyt rikki. Vielä tiedustelin häneltä seurakunnan merkillisimpiä\nmiehiä.\n\n\"Eipä täällä juuri yksikään ole toistaan merkillisempi\", tuumaili\nvanhus.\n\n\"Ei suinkaan täälläkään kaikki ihmiset liene samasta pölkystä\nvestetyt\", vastasin minä, \"tottahan heissä lienee edes joku, jonka\nkanssa tutustuminen maksaisi vaivan.\"\n\nKirkkoherra alkoi tuumailla, mutta merkillisiä miehiä joko oli\näärettömän paljo tahi ei yhtään, sillä vanhus ei näkynyt hevin keksivän\nkenen luo hän minut neuvoisi. Viimein kuitenkin kirkastuivat hänen\nkasvonsa ja hän lausui: \"epäilemättä on Antti Pelkonen tämän pitäjään\nmerkillisin mies.\"\n\n\"Asuuko hän kaukanakin täältä?\"\n\n\"Hän asuu Salakkalahdella. Kyllä sinne ympäri järven tulee lähes pari\npeninkulmaa, mut suoraan ei vesimatkaa ole yli kahden neljänneksen.\"\n\n\"Mikä hän muutoin on miehiään?\" kysyin taaskin.\n\n\"Tavallinen köyhä talonpoika hän vaan on.\"\n\nMinä ihmettelin, miksi köyhät ihmiset useinkin ovat rikkaita\nviisaammat, vaikka rikkailla luulisi olevan enemmän tilaisuutta opin ja\nviisauden hankkimiseen. Kirkkoherra arveli tyhmemmille annetun enemmän\nvaroja, kun he eivät muutoin pääsisi maailman läpi, \"vaan viisaammat\ntulevat rahoittakin aikaan, ja sitä paitsi on köyhyys hyvä niin hyvin\nviisauden kuin nöyryydenkin koulu.\"\n\n\"Mitäs tuo Pelkonen oikeastaan on tehnyt?\" utelin minä.\n\n\"Maantyötä hän enimmäkseen on tehnyt, vaan harjoittaa hän vähän\nsepänkin ammattia\".\n\nMinä huomasin joutuneeni pilkan esineeksi, ja kahvin juotua juohtui\nmieleeni niin sanomattoman paljo oikealla ja vasemmalla toimitettavia\nasioita, ett'en millään muotoa voinut suostua talon väen esitykseen\njäädä odottamaan ystäväni kotiin tuloa. -- Kestikievarista toi muuan\nvanha mies hevosen. Hän tuli suoraan saliin, istahti siellä käskemättä\nja näkyi kohtelevan talon väkeä melkein kuin vertaisiaan. Minä\noudoksuin tuon ukon tyhmyyttä, vaan talon väki ei sitä näyttänyt\npitävän minään. Vihdoin, kun kyytimieskin oli saanut kahvinsa juoduksi,\nsanoin jäähyväiset ja lähdin pappilasta yhtä suuttuneena kuin olin\nsinne tullutkin, enkä enää aikonut koskaan siellä näyttäytyä.\n\nKyytimieheni sattui olemaan puhelias ukko. Häneltä muun muassa kysyin\noliko seurakunta suurikin, kun pappilassa kaikki näytti niin\nyksinkertaiselta.\n\n\"Onhan tämä suurimpia pitäjiä näillä seuduin\", tuumaili ukko.\n\n\"Sitte teidän kirkkoherranne mahtaa olla hyvin ahne mies\", lausuin minä\nukolle. Hän katsoi terävästi silmiini, ikäänkuin nähdäkseen täydellä\ntodellako pidin kirkkoherraa ahneena. Viimein murahti hän kuitenkin:\n\"ehei, kaukana siitä!\"\n\n\"Miksikäs hän sitte niin köyhännäköisesti elää?\"\n\n\"Hän on pienissä varoissa ukkoparka.\"\n\n\"Velkoja siis\", tuumailin minä.\n\n\"Eikö mitä, ei niin penniä\", tiesi vanhus.\n\n\"No sepäs sitte ihmettä\", sanoin minä, \"hyvät tulot, eikä sittekään\nsäästy mitään. Johan noin ikämiehen luulisi rikkaaksikin, vai eikö se\nmaallinen tavara hengelliseen mieheen tartukaan?\"\n\n\"Kyllähän ne muut kirk'herrat tässä ovat hyvästikin rikastuneet, vaan\nei tälle säästy mitään.\"\n\n\"Miksi ei? eihän tuon elämän luulisi kovin kalliiksi tulevan.\"\n\n\"Eihän se elämä semmoinen maksa paljo mitään, vaan mitäs, kun ei\nensinnäkään milloinkaan ryöstätä saataviaan, tyytyy vaan siihen, jos\nken hyvässä tahdossaan mitä maksaa, ja sitte vielä hoitaa kaiken\nmaailman rujot ja rammat ja auttaa ketä kerkiää.\"\n\n\"Ei tuo toki niin hupsu liene, ihanhan hän sillä tavoin lopulla jäisi\npillillä soittamaan\", sanoin minä.\n\n\"Niin hupsu se kumminkin on\", vastasi vanhus; \"ei kolmeenkolmatta\nvuoteen ole tässä pitäjäässä nimismiestä kirkkoherran saatavista\nliikkeellä nähty, ja paljo niitä on semmoisia taloja, joista ei pariin\nvuosikymmeneen ole kirkkoherralle jyvääkään viety, irtolaisväestä\npuhumattakaan.\"\n\n\"Etteköhän nyt liioittele!\" sanoin minä epäileväisesti.\n\n\"En yhtään\", vastasi ukko ja osoittaen lahden toiselle puolen jatkoi:\n\"tuollakin on talo, josta ei kymmeneen vuoteen ole mitään hänelle\nmaksettu.\"\n\n\"Kenen talo se on?\"\n\n\"Onpahan erään Antti Pelkosen tahi oikeammin sanoen se on kirkkoherran\ntalo.\"\n\n\"No eihän kirkkoherra omasta talostaan miten saatavia ota?\"\n\n\"Se ei olekkaan kirkkoherran, vaan hänen se pitäisi kuitenkin olla.\nKun, näette sen, tässä tuonnoisina vuosina ukonilma poltti Pelkolan\nkartanon, niin kirkkoherra lainasi Antille rahoja, jotta hän sai\ntalonsa kuntoon. Sitte tuli ne suuret hallavuodet ja kun ei Antti\njaksanut velkaansa maksaa, antoi kirkkoherra velkakirjan pois ja vielä\nsiemenet peltoon\", kertoi vanhus.\n\n\"Minkälainen mies se Antti Pelkonen on; tunnetteko hänet?\"\n\n\"Pienenläntä mieshän se on; kyllä minä hänet tunnen, olihan se meillä\nrenkinäkin nuorempana ollessaan\", kertoi ukko, \"ja meiltä käsinhän se\nnaikin.\"\n\n\"Vai niin, no kuinka hänen nuori vaimonsa voi?\"\n\n\"Nuori vaimonsa? Kas kuin maisteri on leikkisä. Ei Liisa parka, Luoja\nnähköön, enää nuori ole ja hyvä se onkin\", arveli puhuja.\n\n\"Kuinka niin?\" kysäsin minä.\n\n\"Eipähän muutoin, vaan pikemmin pääsee pois hautaan, ja se hänelle\nparasta onkin.\"\n\n\"Olisikos hänen kuolemansa sitte niin suotava?\"\n\n\"Olisipa niinkin varsinkin nyt, kun kuuluvat joutuvan maaltaan\nmieron tielle, ja kuka sitä hullua taloonsa ottaa ristikseen.\nKirkkoherrallakin on jo kaksi semmoista hoidettavana, niin ett'ei\nhänestäkään taida apua olla.\"\n\n\"Onko Liisa sitte tullut hulluksi?\" kysyin minä.\n\n\"Johon hän on ollut hulluna kymmenkunnan vuotta. Niin, juhannuksena\ntuli kymmenen vuotta täyteen siitä kuin heidän lapsensa hukkuivat ja\nsiitä asti hän on ollut raivohulluna.\"\n\n\"Kuinkas ne lapset hukkuivat?\"\n\n\"Lähtivät vaan kirkkoon ja Jumalan ilma kaatoi venheen ja sinne ne\nhukkuivat kaikki. Äiti tosin seisoi nuorimman, mykkäpoikansa kanssa\nrannalla, vaan mitäs hän voi kun kirkkomiehet olivat vieneet kaikki\nvenheet. Ja hukkunutpa hän olisi itsekin siinä nujakassa, jos olisi\nhätään päässyt.\"\n\n\"Oliko niitä lapsia montakin?\"\n\n\"Kuusihan niitä kaikkiaan oli, vaan viiden ruumiit toki saatiin ylös,\nniin jott' ei sinne järveen kokonaan jäänyt kuin yksi\".\n\n\"Eikö Pelkoselle sitte jäänyt muita lapsia kuin se mykkä poika?\"\n\n\"Ei jäänyt ja mikä surkeinta, eukolta meni järki\", tuumaili ukko.\nSilloin keskeytyi meidän keskustelumme, sillä eräs vastaantulija ajoi\nkääsyjensä pyörän meidän rattaiden oikeaan pyörään kiinni.\n\nTuo ajaja nuhteli kyytimiestäni jotenkin tuimasti, vaikka minun\nymmärtääkseni syy oli kokonaan hänen. Samalla hän tervehti minua\nmelkein matelevaisella nöyryydellä ja päästyänsä meistä erilleen, antoi\nuljaan kimonsa mennä täyttä laukkaa eteenpäin. -- Meillekään ei sen\nkummempaa tapahtunut kuin että toinen silanappula meni poikki, vaan\nmetsästä saatiin pian sijaan uusi ja entistä parempi.\n\n\"Kukas tuo möhömahainen herrasmies oli?\" kysyin vanhukselta.\n\n\"Sehän se nyt oli meidän valtiopäivämies Pöyhönen, joka nousevalla\nviikolla kuuluu myyttävän Pelkosen tilan ja talon.\"\n\n\"Minkätähden hän sen myyttää?\"\n\n\"Minkäs muun kuin velan tähden. Kun hallavuosina Pelkonen syötävään ja\nuudisviljelyksiinsä tarvitsi rahoja, täytyi hänen panna maansa\nvaltiopäivämiehelle intenkiin, ja nyt, kun Antti alkaisi ruveta\nelämään, kiristää Pöyhönen rahojaan takaisin. Mutta mitenkäs sitä\nPelkoisparkakaan voi rahaksi muuttua, kun hän tähän tekään on kymmenen\nviikkoa lavantautia sairastanut, ja niin menee nyt häneltä maat ja\nmannut.\"\n\n\"Mutta eikös Pelkonen kiinnitystä vastaan saisi lainata joltakin\ntoiselta samaa summaa?\"\n\n\"Sitähän kirkkoherra kuuluu puuhaavankin ja lähetti jo maisterin\nkaupunkiin rahan perään, vaan ei tiedä tokko onnistuu saamaan\", selitti\nukko.\n\n\"Onpas se Pelkonen todellakin merkillinen mies, joka on saanut\ntoisenkin vastatuulen soutaa\", sanoin minä.\n\n\"On\", myönsi vanhuskin, \"ja moni olisi hänen sijassaan heittänyt jo\nkaikki hiiden pisaan ja mennyt Venäjälle tahi jonnekin muualle, vaan\nPelkosen ei ole kuultu kohtaloansa koskaan nurkuvankaan edes. -- Soo\nruuna, ei ole enää kuin yksi virsta kievariin.\"\n\n\"Mutta merkillinen mies se on tuo teidän kirkkoherrannekin\", arvelin\nminä hetkisen perästä, \"mitä hänestä pidetään?\"\n\n\"Yksi kiittää, toinen laittaa\", sanoi ukko, \"ja moittijoita niitä\ntaitaa olla runsaammasti.\"\n\n\"Mistä he sitte häntä moittivat?\"\n\n\"Hän on puheissaan liian suora ja saarnoissaan hyvin kova, niin jotta\nPöyhönen jo oli piispallekin käynyt valittamassa.\"\n\n\"Mitäs piispa oli sanonut?\"\n\n\"Oli sanonut, jotta kun hänellä olisi kymmenen semmoista pappia, niin\nei olisi yhtään Pöyhöstä missään seurakunnassa.\"\n\nSilloin oltiin jo kievarissa ja minä aloin käsittää tietämättä\ntavanneeni pitäjään merkillisimmät miehet ja kuulleeni kertomuksen\nkolmannestakin, joka osasi nurkumatta tyytyä onneensa ja hiljaisuudessa\nkantaa taakkaansa. Mutta minä en ollut lähtenyt etsimään sellaisia\nihmisiä, sillä niitä, Jumalan kiitos! tapaa maassamme vielä\netsimättäkin kaikkialla. Minä olin päinvastoin lähtenyt etsimään\nsellaisia merkillisiä miehiä, jotka aina ovat etupäässä ja kaikissa\nasioissa suuna päänä, vaikka tuskin kymmenes osakaan heistä ymmärtää\nasioita johtaa, vaan useimmat yhteistä hyvää hakiessaan etsivät omaa\netuaan tahi kunniataan. Nyt olin oppinut näkemään todellista sielun\nkykyä tarvittavan kärsimyksissäkin ja olin kiitollinen kirkkoherralle\nsiitä opetuksesta. Mut kun merkillisiä kärsijöitä oli kylliksi\nkotipuolellanikin, en niitä enää lähtenyt muualta etsimään, vaan\npalasin koreasti kotiini.\n\n\n\n\n\nKYMMENNIEKKA.\n\n\n\"Hohoi pojat! Soutakaakin varppi Haukiniemen kärkeen!\"\n\nSoutaminen taukosi ja perämies näkyi kääntävän päätänsä tukkilautalle\npäin, jonka ponttuulta huuto oli kuulunut, vaikka siitä ei veden\nlorinan ja varpin kahinan vuoksi saanut selvää.\n\n\"Mitääh!\"\n\n\"Soutakaakin varppi Haukiniemen kärkeen, -- -- tuon niemen nenään\ntuolla\", kuului äskeinen ääni.\n\n\"Hyyväh!\" huusi perämies vastaukseksi ja kääntyi takaisin entiseen\nsuuntaansa. -- Hetkisen perästä hän ikäänkuin vähän nyreissään, sanoi\nsoutajille: \"mitä turkaista se nyt taas mieluillee -- -- silloinhan se\nväkisinkin lautan häntä pyörähtää tuonne lahden pohjaan; ja on siinä\nsitten taas solimista.\"\n\n\"Kun olisi antanut vaan suoraan mennä sojottaa, niin hyvästikin olisi\njo yön tienoissa oltu läpi salmelta\", virkkoi nuorempi soutumies. \"Mut\nsamapahan se meille on, vaikka viivyttäisiin koko kesä, ennenkuin\nAhvenisessa ollaan, -- sitä enemmänhän niitä markkoja heltii.\"\n\nToinen soutaja, vanha ukko, hymähti hiukan ja arveli: \"kyllä sille\nvielä kiirekin tulee jahka tästä isolle Pieliselle päästään.\"\n\n\"Mutta milloinka sinne päästään? -- Nyt on kuhnittu koko viikko kelpo\nvedellä, jossa ei olisi oikealla kululla viivytty jos pari\nvuorokautta\", tuumaili peränpitäjä.\n\n\"Hyväpä tuo on, jotta on saanut yöt rauhassa maata, eikähän tuo uni\npäivälläkään pihkalta maista, enemmän miehistä kuin päälliköistäkään\",\nilvehti nuorempi soutumies.\n\n\"Niin, kun se yökaudet kuhertelee kultasensa kanssa, niin tottahan sen\ntäytyy toisinaan maatakin\", sanoi vanhus.\n\n\"Onkos sillä leipäsusi näillä seuduin?\" kysäsi perämies.\n\n\"Ei, vaan oikea morsianhan se taitaa olla.\"\n\n\"Ai -- niin, Haukiniemen Riikka. Tuleekohan tuosta talkkunasta puuroa?\"\n\n\"Miks'ei siitä tulisi?\" tutkasi vanhus.\n\n\"Ka eihän tuon helmaväen joukossa luulisi saavan suutansakaan auki, kun\non muutenkin semmoinen nahjus.\"\n\n\"Tyynessä lahdessahan ne aina kalat kutevat.\"\n\n\"Onko se pulskakin se Riikka?\" puuttui perämies taas puheesen.\n\n\"Kyllä se on jotensakin impakka ja vielä perinnötär, -- Haukiniemen\nainoa lapsi\", selitti vanhus.\n\n\"Kun sattuisi joku oikea koiran leuka, niin kyllä ei vaan mahtaisi\nRiikka Issosen kuvetta koskaan lämmittää\", sanoi nuorempi soutaja.\n\n\"Koettelepas sinä onneasi, niin saat nähdä, Risto parka, onko niinkään\nhelppoa kuin vieraan tammaa talutella\", murahti vanhus.\n\n\"Mitäs minusta merkitystä miehestä\", virkoi Risto punehtuen, \"mutta kun\nolisi joku tuntematon tahi puhdaspaperinen poika, niinkuin esimerkiksi\ntuo kymmenniekka. -- -- Kuules! otappas sinä kymmenniekka, se Riikka\nkäsitöiksesi, niin saadaan nähdä miten Issoselle käy.\"\n\n\"Ei taitaisi olla hulluinta\", myhähti perämies.\n\n\"Ei jumaliste olisikaan. Kyllä siinä, Haukiniemessä näet, saa nälkää\nvasten naamaa potkia, kun se on kuudentoista tengan velaton talo. Ei\nsiihen nälällä ole asiaa siihen taloon, vaikk'ei muuta tekisi kuin\nosaviljalla antaisi kaskea kaataa. Eikä sitä niin kenstiä\nkepsaustakaan, kuin Riikka on, joka loukun luota tavata. Tuskinpa\nlienet vielä eläessäsi sinäkään nähnyt niin veikeätä naikkosta.\"\n\n\"No, no, -- olen sitä maailmassa jo minäkin nähnyt toista ja\nmolempaakin\", sanoi peränpitäjä.\n\n\"Ei, vaan tosiaankin -- ei se Risto nyt liikoja lopise\", puheli vanhus.\n\"Vielä se vanhankin sydäntä pikkuisen kutahduttaa, kun Riikan oikein\npyhä-hynttyissään näkee. On se semmoinen elävä, mut kuuluu olevan\npojille hyvin turski.\"\n\n\"Kas kokkia, kun ei itse kypsy, vaikka jo muille palaneelta haisee\",\npisti Risto vastineeksi.\n\n\"Pitäisi sitä sitten käydä katsomassa\", tuumaili perässä olija.\n\n\"Paras sitä on katsoa, jos ken eukon vajaassa on; -- -- ptruu -- --\nmutta mihinkäs tässä nyt naru pannaan kiinni?\"\n\n\"Kierrälletään tuon paksun petäjän ympäri, niin kyllä pitää.\"\n\n\"Ja jos ei pidä niin heittäköön.\"\n\n\"No moneenko kertaan sinä nyt taas sitä siihen punot?\" ärähti vanhus\nRistolle, irroittaen varppia kääröltä.\n\n\"Moneen.\"\n\n\"Ole viisastelematta ja lyö solmuun.\"\n\n\"Millä minä siihen lyön, kun ei vasara lähtenytkää mukaan?\" kysäsi\nRisto tuhman näköisenä katsoa noljottae vanhukseen.\n\n\"Paljokos sitä viisautta kannu kaupungissa maksaa; vai korttelittainko\nsitä myydäänkin, kuin Korholan kaljaa?\"\n\n\"Kyynäröittäin, hyvä ystävä, mut se on yhtä vetelää kuin sinun\npäivällinen puurosi, niin jotta ei se hatarassa kallossa pysykään.\"\n\n\"Olisit syönyt vähemmän, niin ei olisi muilla hukkumisesta pelkoa\",\nvastasi vanhus.\n\n\"Pane solmut kiinni ja laittaudu veneesen\", komensi perämies, joksi\ntoisten mahtaileminen jäi sikseen.\n\nLautalle palattua kuiskasi Risto kymmenniekan korvaan: \"vie sinä pilan\nviteeksi ruuna Haukiniemeen kengitettäväksi; kyllä minä tän'yönä otan\nlauttaa vahtiakseni.\"\n\nKymmenniekka pudisti päätänsä kieltävästi, mutta ei virkkanut mitään.\nKuitenkin hän, työn lopetettua, pani rintapaidan päällensä, pesi\nsilmänsä ponttuun reunalta ja kävi majan nurkasta jalkaansa\nsahviaanisuiset saappaansa.\n\n\"Mitäs varten se kymmenniekka nyt niin nyöläytyy?\" tiedusteli\npäällikkö, joka itse siistiytyi majassa.\n\n\"Aion tästä lähteä pikkuisen kylillä käymään, kun tuo ruunakin taas\nnäkyy olevan kengitettävä.\"\n\n\"Ja kun minä aioin ensi yönä kuitata kymmenniekalle ne nakkivelkani\",\nsanoi muudan miehistä, mustasta padasta mättäen suuhunsa höyryävää\nlientä, min enimmänsä ennätti.\n\n\"Ja minä viimeinkin voittaa pois ne toista sataa, jotka kymmenniekka on\njo kesän pitkään minulta nylkenyt\", arveli eräs toinen.\n\n\"Keltäpäs se kymmenniekka ei liene voittanut\", huokasi Huuhkaja,\nkirjanpitäjä, jota äitinsä oli kuusi vuotta vanhain päiväinsä varaksi\nkouluuttanut.\n\n\"Ei sitä pitäisi pelata, jos jälestäpäin katumoiksi heitäksen\", arveli\nRisto.\n\n\"Kokonaisenapahan onkin tämän pojan palkka\", kerskasi kokkivanhus.\n\n\"Niin kolme säkkiä päivältä ja talon muu töskä, paitsi runnakon\npeitteet\", nauroivat miehet.\n\nKymmenniekka ei ollut kuulevinansa koko keskustelua; puuhaili vain\nsiinä yhtä ja toista, niinkuin ei koko puhe häneen koskisi ja lykkäili\nkeksillä pölkkyjä poikemmaksi ponttuun luota.\n\n\"Kymmenniekka! Pistäydypäs pikkuisen täällä majassa\", kuului äkkiä\npäällikön ääni. Puhuteltu totteli kutsumusta ja matalalla äänellä\nkysäsi päällikkö häneltä: \"vieläkö sinulla on tallella ne kultarahat,\njotka viime pyhänä minulta voitit?\"\n\n\"Eihän nuo liene pussin pohjalta karkuunkaan lähteneet.\"\n\n\"Vaihtaisitkohan ne minulle takaisin, -- minä nyt niitä vähän\ntarvitsisin\", virkkoi päällikkö häpeissään ja silmiänsä rävähdyttämättä\nkatseli pöydän alle.\n\n\"Joutavat kai ne minulta, vaikka lainaksikin -- mitäpäs niillä minä\ntekisin.\"\n\n\"Sitä parempi. Minulla ei nyt olekaan takanani muita kuin isäntien\nrahoja, vaan nousevalla viikolla käyn minä kotona ja kyllä sitten saat\nkaikki samalla kertaa.\"\n\n\"Ei niillä niin kiirettä ole, -- eikähän niistä muuhun olekaan kuin\nkihloiksi koko rahoista\", sanoi kymmenniekka suu hymyssä. Sitten hän\notti kukkarostaan viisi kahdenkymmenen markan kappaletta, jotka\nylönkatseellisesti viskasi pöydälle ja jäi seisomaan kukkaro kädessä\npöydän luo. -- Piiraman kuluttua jatkoi hän: \"olisi minulla täällä\noikein mahtisormuskin, ihan täysinäinen -- kolmekolmatta karaattinen.\nSe olisi mainio vihkimärengas. Muutamilla markkinoilla satuin sen\nsaamaan 'levoipravoissa', vaikka se oikeasta kuuluu olevan erään\nkamreerin kihlasormus. Mutta se on kallis peina. Minullekin nousi se\nnoin kuuteenkymmeneen markkaan, mut onhan siinä kultaakin hyvä joukko.\"\n\n\"Näytäpä. -- Kyllä on paksu, mutta onkohan tuo täysinäinen?\"\n\n\"Ihan varmaan; tunteehan sen jo painostakin.\"\n\n\"Mutta on tuo nimimerkki sisässä.\"\n\n\"Pianhan se on pois viilattu, jos kaupoilla sovitaan.\"\n\n\"Mutta se viilan jälki näkyy.\"\n\n\"Vieläkös mitä\", sanoi kymmenniekka ja etsittyään hienon viilan eräästä\nkontista, alkoi sillä varovasti sormusta kihnuttaa.\n\n\"Älä hiidessä -- en minä taidakaan sitä --\"\n\n\"Ja nyt minä jo siihen tein aika loven\", keskeytti kymmenniekka\nkiivaasti, \"mitä saamarin petkutusta tämä on? Äläpäs luulekaan minua\nniin --\"\n\n\"No älähän kiivastu veikkonen; ehkä se kuitenkin on minulle tarpeen --\njoskus, niin jotta olkoon menneeksi.\"\n\n\"Sitähän minä, sanasta miestä, sarvesta härkää\", sanoi toinen\nleppyneenä. Hetkisen kuluttua jatkoi hän: \"nyt ei enää näy mitään, vaan\non se korea ja kiiltävä, kuin kultasepän jäleltä.\"\n\n\"Mutta paljokos sitä nyt jo onkaan minulla syntiä sinulle?\" uteli\npäällikkö.\n\n\"Paljokos sitä -- -- eihän se vielä tunnu nousevan viiteenkään sataan\",\nvastasi kymmenniekka hieman aprikoituaan.\n\n\"Voipas pahuus -- -- johan siihen menee melkein koko kesäiset ansioni.\"\n\n\"Mitäs sinä niistä, onhan sinulla varoja.\"\n\n\"On, on, mutta hukkahan minut tällaisilla lopuksi perii. -- Kyllä\nsinulla on ihmeellinen onni pelissä.\"\n\n\"Sitä huonompi rakkaudessa, sanovat herrat\", puhui kymmenniekka nauraen\nja melkein säälivin silmin katseli päällikköä.\n\nKymmenniekan mentyä mutisi päällikkö itsekseen: \"tuo mies joutaisi\nvaikka hiiteen, minua hän melkein pelottaa.\" -- Heti sen perästä\nsoudatti päällikkö itsensä maihin ja muutaman puolen tunnin kuluttua\nlähti kymmenniekkakin hevosineen pois lautalta.\n\n\"Haukiniemeen hahahaa!\" nauroi Risto partaansa ja mutisi: \"kyllä tässä\nkohta komento höltyy, kun ne molemmat --\"\n\nHaukiniemessä istui päällikkö huoneessa isännän kanssa sikaria\npolttamassa, kun kymmenniekka saapui kartanolle. -- Tuttavuus isännän\nkanssa oli pian tehty ja vastoin tapaansa otti kymmenniekkakin\nvilkkaasti osaa puheesen.\n\nTalon tytär toi vieraille kahvia. Päällikkö otti sitä istuallaan ja\nnäytti olevan hämillään, mutta kohteliaasti nousi siihen sijaan\nkymmenniekka seisalleen. Riikka punehtui jo vähän siitäkin, mutta vielä\nenemmän siitä, kun kymmenniekka koko ajan suurilla, syvillä silmillään\nhävyttömästi katsoa tuijotti hänen silmiinsä ja tavattoman kauvan\nviipyi kahvin ottamisessa.\n\nRiikka ensin luotuaan silmänsä alas nosti ne sitten päättävästi\nylöspäin, mutta ei kestänyt kymmenniekan katsetta, joka näytti\nikäänkuin uppoontuvan häneen, vaikka kasvot olivat välinpitämättömän\nnäköiset.\n\nPäällikkö oli kuin tulisilla hiilillä ja ajatteli: \"perhana sen\nkonstia! -- -- nousee seisalleen ja muuta.\" Keskustelukin rupesi\nkäymään hankalasti siitä lähtien. Oli kuin olisi jotain ikävää odotettu\ntapahtuvaksi. Ainoa, joka kumminkin pysyi ennallaan, oli kymmenniekka.\n\nVihdoinkin viimein pistihe isäntä ulos asioilleen. Silloin päällikkö\nrohkasi mieltään ja kysäsi ärtyisesti: \"no miltäs Riikka näytti?\"\n\n\"Riikka? -- Sekö kahvintuoja?\"\n\n\"Se -- se juuri, jota sinä tuijottelit, niinkuin olisit tahtonut\npuraisematta nielaista.\"\n\n\"Taisihan tuo olla pulska liha\", sanoi kymmenniekka huolettomasti.\n\n\"Liha? Mitenkä niin liha?\"\n\n\"Ka -- mitä lihasta syntynyt on, se on liha\", selitti kymmenniekka ja\njatkoi haukotellen: \"tyttö olkoon tyttönään, mutta hänellä oli\nrintaneula, joka -- jos se todellakin on kultaa -- ei ole sadalla\nmarkalla maksettu.\"\n\nKuin siivellä pyyhkäisten katosi kaikki vihan kauna päällikön\nsydämmestä ja nauraen sanoi hän: \"kyllä olet hyvä. Ei sinua tässä\nmaailmassa miellytä muut kuin ne neljä kaks'päistä naista.\"\n\n\"Mutta ne ovatkin luotettavimmat siitä suvusta, varsinkin jos on mies\nja kymmensilmä toverina.\"\n\nPuhe keskeytyi siihen, sillä isäntä tuli takaisin huoneesen ja häntä\nseurasi palvelustyttö tuoden teetä, jota nyykistäen tarjosi vieraille\nja sanoi vielä kehoitukseksi \"ottakaa!\"\n\nSikaria pöydältä vaihtaessaan sai kymmenniekka tilaisuuden suhkaista\npäällikön korvaan: \"etehisen nurkassa on minulla laukussa pötkä parasta\nkolmemarkkaista -- teen väriksi.\"\n\nSilmää iskien nyykähdytti päällikkö päätään ja alkoi heti esitellä\nisännälle että: \"eikö tässä illan kuluksi saisi isännälle tarjota\npikkuisen ulkolaista veden mauksi?\"\n\n\"Väärinhän tuo on elävässä talossa avata vierasten eväitä\", vastasi\nisäntä, \"mutta sattui nyt niin hullusti, jotta ei talossa olekaan kuin\npelkkää paloviinaa -- eikähän sitä ilkeä ihmisille tarjota. -- --\nKävikin tässä viime viikolla nimismies ja minkä mitäkin herroja, niin\nett'ei ole konjakin pisaraa koko talossa.\"\n\n\"Ainahan niitä talon varoja kulutetaan\", tuumaili päällikkö, \"mutta\nmaistetaanhan nyt kerran vierastenkin tuomisia.\" Kääntyen sitten\nkymmenniekkaan lisäsi hän: \"käyppäs sieltä laukusta se musta poika\ntänne, niin katsotaan onko sitä miehen kumppaniksi.\"\n\nIsäntä hommasi lisää vettä ja sokeria, ja heti oli totin juonti\n\"täydessä käynnissä\", kuin nälkä-Jaakon rikastuminen. Isäntä ja\npäällikkökin, toisten esimerkkiä seuraten, tekivät oikein aimo lasit,\nmutta kymmenniekka sanoi, ettei hänen vatsansa siedä kuumaa totia, ja\nkävi etehisestä hakemassa kauhallisen kylmää vettä. Siitä hän sitten,\nvarsinkin toisten silmän välttyessä, täytteli lasiansa, mutta kuitenkin\nehti silloin pohjaan kuin toisetkin. Nyt tehtiin \"toiselle jalalle\" ja\nsen loppupuolella alkoivat niin hyvin isännän kuin päällikönkin posket\ntuntuvasti punoittaa. Kymmenniekka sai nyt jo rauhassa istua eri\npäällään tarvitsematta ottaa osaa keskusteluun.\n\nSilloin kun pantiin sulamaan \"palan päälle\" nousi kymmenniekka\nlähteäkseen ulos.\n\n\"No mihinkä nyt?\" kysyi isäntä.\n\n\"Aion käydä pistämässä hevosen kenkään ennen kuin väki levolle ehtii,\nettä näet saan jalan pitäjän ja aamulla päästään ajoissa työhön\nlähtemään.\"\n\n\"Onhan niitä, nyt siksi talossakin miehiä. Minä lähden paikalla\nsanomaan --\"\n\n\"Ei, ei -- kyllä minä sen itse pian kengitän; enkä sitä mielelläni\nmuiden tehtäväksi annakaan\", keskeytti kymmenniekka isäntää.\n\n\"Antakaa sen vaan mennä\", sanoi päällikkö. \"Se on siitä ruunastaan yhtä\narka kuin piiskuri kunniastaan.\"\n\nSiten pääsi kymmenniekka lähtemään ja sai avukseen erään renkipojan,\njoka jo oli illalliselta päässyt. Näppärästi näkyi hän osaavankin\nhevosen kenkään saada ja yks'kaks' oli kolme jalkaa kengässä, mutta kun\nviimeisestä jalasta kenkäkulua päästettiin, katkesi yksi nauloista.\nKymmenniekka koetti monta monituista kertaa sitä siitä irti kiskoa,\nmutta turhaan. Saipa renkipoikakin koetella oppiaan, mutta eivät\nottaneet hohtimet.\n\n\"No osasipas häjy täperältä katketa\", sanoi kymmenniekka.\n\n\"Johan osasikin\", vakuutti poika.\n\n\"Eikä sitä tuosta kohti saata vuollakaan, kun siinä on liha lähellä.\"\n\n\"Eihän sitä siitä miten\", sanoi poika hyvin ymmärtävän näköisenä. \"Jos\nedes olisi tuosta paremmin etupuolelta katkennut, mut eipäs. Siitä vaan\nihan pahimmalta paikalta sen piti piuskahtaa.\"\n\n\"On siihen vielä yksi keino\", tuumaili kymmenniekka. -- \"Missähän se on\nse talon tytär?\"\n\n\"Tuollahan tuo istuu portailla.\"\n\n\"Jaha -- aivan oikein\", sanoi kymmenniekka ja lähti pihan poikki\nportaille.\n\nRiikka ei näyttänyt tulijaa huomaavankaan, mutta jalkoterät kumminkin\nponnistivat porrasta vasten, ikäänkuin hän olisi aikonut liikkeelle\nlähteä.\n\n\"Saisikohan lainata yhtä sukkapuikkoa?\" sanoi kymmenniekka tyynesti\nRiikalle.\n\nTyttö näytti hiukan hämmästyneeltä ja kysyvin silmin katseli miestä.\nSen huomattuaan selitti kymmenniekka pikkuisen hymyssä suin: \"katkesi\nyksi kenkänaula, eikä saada sitä pois paksuleukaisilla hohtimilla.\nTäytyy hieman polttaa kaviota, mutta en tarpeettomasti tahtoisi eläintä\nkiusata paksumpaa rautaa kuumentamalla.\"\n\nRiikka ojensi kymmenniekalle ääneti yhden sukkavartaistansa ja\njoutilaaksi jääneenä katseli sitten kengitystä. Vähitellen katosi hänen\nsilmistänsä niissä äsken ilmestynyt tuikeus ja koko muoto ikäänkuin\nkirkastui. Melkeinpä ystävälliseltä kuului jo hänen äänensä, kun hän\nkymmenniekan kiitoksille vastasi: \"ei mitään kiittämistä.\"\n\nKymmenniekka käski renkipojan panna ruuna liekaan ja antoi hänelle\n\"suutarin markan\" juomarahaksi, niinkuin poika iloissaan toisille\nkehui. Sitten hän istahti portaiden toiselle puolelle, vastapäätä\nRiikkaa ja alkoi puhella ilmasta ynnä muista vähäpätöisistä seikoista.\n\nYht'äkkiä rupesi huoneesta kuulumaan päällikön käheä-äänistä, mutta\nkovaa laulua. Jokaisen värssyn lopussa yhtyi siihen arvattavasti\nisäntäkin, koska aina selvemmin kuului silloin: \"huhhahhei ja\nhuhhahhei, -- ja hukkuvan minun luuli.\"\n\n\"Noita, mitä iloa pitävät! Onpa toki hyvä, että väki nukkuu\naitoissansa\", sanoi Riikka selvällä inholla. \"Ja isäkin viitsii --\nvanha mies\", lisäsi hän vielä punehtuen.\n\nKymmenniekka koetti puolustella toisia, mutta Riikka kinasi vastaan,\nväittäen tuollaista elämää eläimelliseksi.\n\n\"Miksi ette sitten tekin ole yhdessä joukossa, kun heitä kuitenkin\npuolustatte?\"\n\n\"Totta puhuen\", sanoi kymmenniekka, \"minua ei juominen ole koskaan\nmiellyttänyt. Jokaisella on omat syntinsä, jotka itsekutakin parhaiten\nhuvittavat, ja niin ne on minullakin.\"\n\nPuhe oli nyt saanut toisen, vakavamman suunnan, ja aika kului\nkulumistaan. -- -- -- Riikka ja kymmenniekka eivät tietäneetkään,\nmilloin laulu ja melu huoneessa lienee lakannut, mutta kuin unesta\nhavahtuen huomasi Riikka äkkiä puhekumppaninsa hengityksen kuumentavan\nhänen poskeansa. Kymmenniekka istui nyt hänen vieressään ja hänen\nkäsivartensa ympäröi Riikan vyötärystä sikäli, että tyttö puoleksi\nnojasi häneen.\n\nRiikka säpsähti ja yht'äkkiä siirtihe edemmäksi. Kymmenniekka myös\nikäänkuin heräsi, nousi äkisti ylös ja veret kasvoilla nähtävästi\nkoetti pakoittaa itseänsä tyyneksi. Hän katsoi kelloansa ja sanoi\nkylmästi: \"ohoh! kello on jo kohta kaksi. Lienee parasta mennä\nviimeinkin levolle.\"\n\nRiikka kuuli kymmenniekan menevän, mutta luuli etehisessä hänen vielä\nkerran seisahtuneen. Taas kuului jalkain kapsetta ja sitten kävi\nkammarin ovi. Riikka kuunteli vielä, ikäänkuin odottaen mennyttä\ntakaisin, ja ajatteli. Muistui mieleen niin selvästi kaikki, mitä\nkymmenniekka oli hänelle itsestään kertonut. Hän oli sanonut jo pienenä\njääneensä orvoksi ja joutuneensa, niinkuin muutkin köyhät orvot,\nmaailman rantoja kiertelemään. Yhdessä paikassa oli ollut parempi,\ntoisessa huonompi olla, \"mutta eihän köyhällä ole kotia missään\", oli\nhän sanonut, ja vielä lisännyt tästä puoleen koettavansa ruveta\nparemmaksi ihmiseksi.\n\nNiin -- kaikenlaista semmoista se oli tuo ihan ventovieras mies\npuhunut; ja sitä oli hän, Riikka, viitsinyt kuunnella koko yön, vaikka\nhuomenna olisi ollut niin paljo tehtävää. Ja sitten vielä oli tuon\nmiehen käsivarsi hyväillen syleillyt hänen vyötäistään. -- Riikka\npunehtui jo sitä ajatellessaankin, mutta lohduttelihe sillä, että\n\"ehk'ei hän itsekään ollut sitä huomannut.\" Kuitenkin olisi Riikka\ntoiselta puolen melkein suonut, että kymmenniekka olisi sen huomannut,\n\"vaikka kyllähän se isä -- --\"\n\n\"Bää, bää\", kuului viimein hyvin surkeasti tuolta pellon takaa.\n\nSe oli aivan pieni kirmaileva karitsa, joka sillä tavoin ilmaisi\niloansa uuden päivän koitosta, sillä koko koillinen taivaan ranta jo\nhulmusi kuin tulessa.\n\nIsän kammaristakin kuului jo liikettä, joksi Riikka nousi ja hiivi\naittaansa, ettei isä luulisi hänen koko yötä valvoneen.\n\nSillä aikaa koetteli kymmenniekka päästä kammarissa kiinni unen päähän,\nmutta turhaan. Hän oli vaatteissaan heittäytynyt vuoteelle, kuorsaavan\npäällikkönsä viereen, ja odotti siinä unen tuloa silmät selällään\nkatsella tuijottaen kattoon.\n\nAuringon nousua ennustavan ruskon punertava läike leikitteli\nlaipiolaudoilla ja kärpäset surisivat iloisesti ympärillä, mutta\nkymmenniekka ei tainnut huomata niitä enempää kuin vieruskumppaninsa\nkuorsaamistakaan. Hän ummisti silmänsä ja päätti nukkua. Juuri kuin uni\nrupesi tulemaan täytyi hänen taas kumminkin avata silmänsä ja katsoa\npitkin vasenta käsivarttaan, sillä tuntui siltä, kuin olisi hän sillä\npuristanut itseänsä vasten jotakin pehmoista ja lämmintä.\n\nKymmenniekka hymähti ensin hieman, mutta muuttui sitten pian vakavaksi.\nHän alkoi taas silmiään rävähdyttämättä katsella kattoon, ja\nmonenlaisia mietteitä pyöri päässä.\n\n\"Anna Jumalan luoma pikkuisen vettä\", virkahti kymmenniekan vieressä\nlepäävä päällikkö ja pyyhki hikeä otsaltaan. Kymmenniekka nousi ja toi\nsitä kauhalla etehisestä. Juotuansa päällikkö raukesi uudestaan uneen,\nmutta kymmenniekka ei enää yrittänytkään levolle ruveta. Hän vetäsi\nsaappaat jalkaansa ja lähti huoneesta hiipimällä.\n\nUlkona päivä jo punaili vaarojen huipuilla kasvavien puiden latvoja,\nkastehelmet kimaltelivat monivärisin heinikossa ja hiljalleen\näännähteli sorsa rantaruohostossa, kutsuen kumppaniaan pois pesästä\nihailemaan aamun ihanuutta.\n\nRiikka kuuli aittaansa, miten hevonen iloisesti hörhötti kymmenniekan\nsitä nuorasta päästäessä, ja ajatteli: \"hyvä se mahtaa olla eläimille.\"\nSitten kuului nurkan takaa miehen ja hevosen askeleita. Portti narahti\npikkuisen ja yhä edemmäksi etenivät askeleet. Huoaten kallistui Riikka\nvuoteelleen, joka vielä oli koskemattomana, ja hänestä tuntui vielä\nunessakin siltä kuin olisi kymmenniekka häntä katsellut.\n\nKaikki miehet olivat jo lautalla ihan täydessä työssä, kun päällikkö\nsille palasi, ja viimeisiä puomipuita työnneltiin parhaillaan läpi\nsalmesta. Päällikkö joi tultuaan ponttuun reunalta vettä tuohiliuhalla\nja käskettyään kokin \"pyöräyttämään\" miehille Pieliselle pääsiäskahvit,\nkatosi majaan. Muut miehet joivat kahvia majan ulkopuolella, mutta\nkymmenniekkaa kutsui päällikkö sisälle majaan.\n\nKahvin juotua oli kymmenniekka juuri lähtemäisillään työhönsä, mutta\npäällikkö pidätteli häntä vielä, tarjoten hänelle sikaria. Sitten\npäällikkö, ikäänkuin häpeissään, tuumaili: \"kyllä me tukkilaiset\ntodellakin taidamme olla, niinkuin sanotaankin, viimeisen vierimmäistä\njoukkoa.\"\n\n\"Mitenkä niin, viimeisen vierimmäistä?\"\n\n\"No tuokin illallinen elämä -- ja minulla kun oli aikeet rahoa tyttö;\nmutta ei sinun siitä tarvitse virkkaa kellekään mitään. Minä en enää\nloppupuolta muista ensinkään. Puhuinko minä tuhmuuksia Riikalle?\"\n\n\"Ei mitään tuhmuuksia\", vastasi kymmenniekka. \"Kun minä huomasin asiat,\nniin koettelin pidätellä Riikkaa, jotta ei hän tiennyt tämän\ntaivaallista koko jymystä.\"\n\n\"Olitpa oikein kelpo mies, kun et laskenut Riikkaa -- -- En minä\nymmärräkään, miten minä niin pökerryin, vaikka en ennen eläessäni ole\nmuistamattomaksi mennyt.\"\n\n\"Mitäpäs siitä, sattuuhan se vahinko viisaallekin\", lohdutteli\nkymmenniekka.\n\n\"Ja se olikin niin hitsatin väkevää -- oikeata tihulaista päähän\näjähtämään.\"\n\n\"Onhan se miehen ruokaa\", naurahti kymmenniekka ja kysäsi: \"kuinkas\nmuuten asia luonnisti?\"\n\n\"Luonnisti se tyhjää\", selitti päällikkö. \"Johan siitä on vuoden\npäivät, kun asia juonessa on ollut. Kellokin jo on ollut siellä\ntalvesta asti, mutta nyt minä arvelin hänet vasta rahoa. Mitäs vielä --\nei näyttäynytkään koko aamuna, enkä ilennyt häntä erittäin etsimäänkään\nryhtyä.\"\n\n\"Kyllä ne semmoiset pian unohtuu, kun antaa hiukan aikaa kulua, eikä\nole naaka taallaankaan\", nauroi kymmenniekka. Niinpä taisi päällikkökin\najatella. Ainakin hän tuli entistä iloisemmaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana kesänä saapui Haukiniemen kohdalle kaksi tukkilauttaa yhtä\naikaa. Toista niistä johti entinen päällikkö, toisen ylin johto oli\nmenneen kesäisen kymmenniekan käsissä, joka tuli kohteliaasti\ntervehtimään entistä esimiestään.\n\nPäällikkö oli vuoden kuluessa tuntuvasti muuttunut, mutta kymmenniekka\ntaas näytti paljoa reippaammalta. Hän katseli äänettömänä tuota\npöhistynyttä ja tylsän näköistä päällikköä, joka nähtävästikään ei\nollut oikein selvänä.\n\n\"En ollut enää oikein tunteakaan\", sanoi viimein kymmenniekka\ntervehtien.\n\n\"Ainahan sitä muuttuu\", vastasi päällikkö ja etsi matka-arkustaan\ntoisen kannattoman lasin. Toinen oli jo ennestään majan pöydällä\nputelin vieressä.\n\n\"Ne sanovat minun ruvenneen lihomaan\", selitti päällikkö, \"ja taitaahan\nsiinä olla hiukan perääkin -- mutta tervetuloa ja saappas tästä!\"\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Kyllä se on puhdasta ainetta. -- Ensimmäinen lasi pohjaan\", kehoitti\nisäntämies ja tyhjensi itse lasinsa. Vieras oli varovampi ja olikin\nsiksi vielä ihan selvä, kun isännän kieli jo alkoi sammaltaa.\n\n\"No mennäänkö taas yöksi Haukiniemeen?\" ehdoitti kymmenniekka.\n\n\"Ei veikkonen! En minä ole siellä käynyt jos pari kertaa sen erän\nperästä, kun viimeksi yhdessä siellä oltiin.\"\n\nToinen pysyi vaiti, ikäänkuin olisi selitystä odottanut. \"Niin niin --\nen todellakaan, jos pari kolme kertaa. Mikä lienee muuttanut tytön\nmielen, ei ottautunut enää ollenkaan minun puheisini. Luikuili karussa,\nkun talossa kävin, ja jos sainkin puheilleni, niin ei näyttänyt\nkuulevankaan esityksiäni. Toisinaan vielä katsoa tillotti minuun niin\nkummallisesti, kuin olisin minä ollut hirttopaikalle menossa, pappi ja\npyöveli kintereilläni. -- Alussa minä kärsin kaikki, mut sitten sanoi\nmuutamasti Haukiniemen isäntä, jotta sille tulee kirjeitä melkein joka\npostissa, eikä sanonut rupeavansa lastaan pakoittamaan, jos ei Riikka\nminulle mielisuosiolla tule -- -- mutta ethän sinä maista mitään.\"\n\n\"Kylläpähän tässä ennättää -- mutta kuinkas sitte kävi?\"\n\n\"Kuinkako kävi? -- Minä arvelin unohtaa koko jutun, mutta -- mutta --\"\n\n\"Mutta mitä?\"\n\n\"Mutta -- en sitä ole muille sanonut, vaan sinulle, joka et\nyks'lahkeisista välitä, saatan sen sanoakin -- mutta minä en\nvoinutkaan. Käyhän se näet jo sapelle, kun toinen, jota ei tunnekaan\nedes, tulee toisen apajalle, mutta ei se ole se, joka minua harmittaa.\nMuutoin minä vaan en voinut Riikkaa unhottaa ja sitten minä -- -- no\ntietäähän sen kuitenkin jo koko maailma -- -- sitten minä aloin\nryyppiä.\"\n\nKymmenniekka istui tyynenä ja miettivänä, mutta kysyi viimein: \"oletkos\njo Riikalta saanut kellosi ja kihlasi?\"\n\n\"En -- enkä minä niistä lukua pitäisikään, jos hän ei vaan toiselle\nmenisi. Kun hän sen lupaisi, niin mielelläni antaisin koko omaisuuteni\nja menisin vaikka Amerikkaan. -- Sitä olen jo todellakin tuuminut, mut\nkyllähän se ottaa sen toisen ja sitten käy minulle hullusti -- -- hyvin\nhullusti.\"\n\nPäällikkö viittasi järveen päin ja rupesi itkemään juopuneen itkua.\nTuokioisen perästä hän kuitenkin nosti silmänsä ja huomasi kymmenniekan\nkatselevan itseään.\n\n\"Juuri noin se Riikkakin minuun katsoo, ikäänkuin tahtoisi minua\nraukoitella, mutta en saamariksi minä semmoinen raukka ole! -- -- Ei,\nminä näytän vielä hänelle -- -- tule mukaan Haukiniemelle! Tule mukaan,\nminä -- minä -- --.\"\n\nPäällikkö tapaili sanoja, mutta kymmenniekka keskeytti puhetta.\n\n\"Ei nyt mennä, mutta laske sinä minun lauttani ensin salmesta, niin\nehkä huomenna mennään sinne yhdessä.\"\n\n\"Ei -- äläpäs mies -- vai sinun lauttasi, vaikka minun on edellä. Nyt\nlähtään ja paikalla -- -- tule mukaan mies, muutoin minä -- -- miksi\njuuri sinun lauttasi --\"\n\n\"No älähän nyt\", rauhoitteli kymmenniekka häntä. \"Samahan tuo on jos\nsinun lauttasikin menee edellä; ei minulla niin kiirettä ole.\"\n\n\"Kiirettä? Luuletko sinä minulla olevan kiirettä? Ei, jos en tahdo, en\nliikahda paikalta. Vai kiirettä! Olenko minä mikä nahjus, ett'en saa\nseista jos tahdon. Ei mies -- älä ärsytä minua. Minä en liikahda\npaikalta, vaan sinun pitää mennä edeltä. Olenko minä mikään kivalteri,\njotta minun pitää aina edellimäisnä olla ja muut vaan tallaavat\nvalmista jälkeä -- --\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi kymmenniekka, \"koska niin tahdot, niin minä menen\nedellä.\"\n\n\"Mene sinä vaikka hiiden kattilaan\", soperteli päällikkö.\n\n\"Ja kippis kaupan päälle\", sanoi kymmenniekka tarttuen lasiinsa, \"ja\npannaan pohjaan.\"\n\n\"Pohjaan tietysti, kyllä minä vielä sinut pöydän alle juon. Kaksi\norrella pysyy -- -- no pane pohjaan -- ähä, etpä uskalla -- -- kas noin\n-- käännä kumolleen. Minun lasistani ei tule tippaakaan kynnen päälle.\"\n\nKymmenniekka istui majassa siksi kuin päällikkö nukkui pöytää vasten.\nSitten hän nosti juopuneen varovasti vuoteelle ja lähti lautallensa.\n\nKoko yö tehtiin työtä kymmenniekan lautalla ja aamusella oli se jo\nkappaleen matkaa salmesta, mutta toinen lautta oli vielä eilisellä\npaikallaan. Päällikkökin nukkui sillä vielä, kun kymmenniekan venhe\njäsähti ponttuun reunaan.\n\nHerättämättä päällikköä, kymmenniekka pani silläkin lautalla työn\nalkuun ja vasta saatuansa miehet pois majasta meni päällikön luo.\n\n\"Joudu nyt Haukiniemeen aamukahville\", sanoi kymmenniekka herätellen\npäällikköä.\n\n\"Haukiniemeen? Ei -- en minä uskalla.\"\n\n\"Miks'et? Eihän siellä isäsi tappajaa asu.\"\n\n\"Vaikka, mutta en minä kuitenkaan --\"\n\n\"Rohkaise mielesi ja tule pois, niinkuin illalla oli puhe.\"\n\n\"Lupasinkos minä? Sitä pitäisi olla pikku liehkassa, sittenhän tuo\nmenisi jonakin.\"\n\n\"Mitäs joutavia\", sanoi kymmenniekka, \"selvästä ei miestä parata,\nvarsinkaan kun on jotakin selvitettävää.\"\n\nHyvin vastenmielistä oli päälliköstä lähtö, mutta kumppani ei heittänyt\nhäntä. Erittäin tervetulleet olivatkin miehet ja ystävällisesti otti\nRiikkakin vieraat vastaan Haukiniemessä. Isäntä puhui vuoden tulon\ntoiveista ja voin hinnasta. Oli talven aikaan hankkinut jäitä ja\nvalmisti nyt voita uudella tavalla, niin että toivoi saavansa paremman\nhinnan kuin edellisinä vuosina.\n\nKymmenniekka ei ollut koskaan vielä nähnyt maidon jäähdytyslaitosta,\njoksi, kahvin juotua, lähdettiin sitä katsomaan. Riikkakin tuli matkaan\nastioita näyttelemään ja innokkaasti selitti voin tekoa vieraille.\n\nKymmenniekka, kesken puheen, vetäsi yht'äkkiä kellon taskustaan ja\nalkoi päivitellä, että se jo oli niin paljo.\n\n\"Mikäs hoppu sinulla on?\" tuumaili päällikkö.\n\n\"Minun pitää vielä käydä lautallani\", selitti toinen, \"ja sitten vielä\nehtiä laivan tulolle kirkolle.\"\n\n\"Tuleeko siinä isäntiä?\" kysyi Riikka.\n\n\"Ei, vaan vaimoni tulee siinä.\"\n\n\"Kuka?\" tiedusteli Riikka kalveten ja kiihkeästi.\n\n\"Vaimoni\", vastasi kymmenniekka tyynenä.\n\nRiikan kädestä putosi maitoastia ja vavisten kääntyi hän selin\nkymmenniekkaan, joka oli kuuristunut sitä lattialta ottamaan.\n\n\"Jokos sinä sitten olet nainut mies\", ihmetteli päällikkö. \"Siksipä\nsinä et ole tämän puolen tytöistä ollut moinasikaan.\"\n\n\"Jo veikkonen kolmatta vuotta\", sanoi kymmenniekka naurahtaen\nväkinäisesti.\n\n\"Naimattomanahan teitä täällä kaikki ovat pitäneet\", sanoi isäntäkin\nleikillisesti, \"ja minäkin jo hiukan toivoin teistä saavani kotivävyn\nitselleni.\"\n\n\"Ei minusta enää ole siihen virkaan\", lausui kymmenniekka naurussa suin\nja osoittaen päällikköä lisäsi, \"mutta tuosta te isäntä saatte kelpo\npojan perilliseksenne.\"\n\n\"Vahinko vaan\", tuumaili päällikkö hämillään, \"ett'ei Riikka taida olla\nsamaa mieltä -- eikä huoli tämmöisestä rentusta.\"\n\nKymmenniekka nauroi: \"mistäs sen vieras tietää, kun ei kaikki talonkaan\nväki, vai mitä Riikka?\"\n\nRiikka säpsähti, mutta ei vastannut mitään.\n\n\"Näethän nyt, ettei Riikalla ole mitään vastaan. -- -- Mutta hyvästi\nnyt hyvä isäntä, täytyy tästä viimeinkin lähteä.\"\n\nKymmenniekka kätteli jäähyväisiksi kaikkia, mutta puristi niin kovasti\nRiikan kättä, että veri kuohahti tytön kasvoihin ja kyyneleet\ntunkeutuivat silmiin. Hyräillen lähti vieras sitten astumaan rantaan ja\nkatosi heti pensaikon suojaan. Kohta sen jälkeen kuului Haukiniemeenkin\nkymmenniekan lautalta päin raikas laulu, joka vieri kauas pitkin vesiä.\n\nPihamaalla kävelevä Riikkakin kuuli sen ja katsahdettuaan järvelle,\nnäki lautalla, ikäänkuin jäähyväisiksi, liehahtelevan valkopunaisen\ntuuliviirin. Rantapensaikko esti muuta näkymästä mutta sieltä kuului\nvielä selvästi laulun loppusanat: \"pois minä lähden näiltä mailta, ja\nhaava on sydämmessä. Hei sun hoppatti rallinlallin, ja haava on\nsydämmessä.\"\n\nLaulajan äänessä oli niin surullisen omituinen sointu, että jälemmällä\nlautalla työskentelevä Risto nojautui keksinsä varteen ja sanoi\nkokille: \"ei se laulaja tunnukaan lystikseen laulavan.\"\n\n\n\n\n\nASIAMIES.\n\n(Kuvaus Keski-Suomesta).\n\n\nPakkanen oli niin että nurkat naksahtelivat. Rovasti tuli kansliaansa\nja katsoi lämpömittaria. \"Ohoh! Seitsemän kolmatta -- mutta ehkä se\nmietonee päivän valjettua.\"\n\nUlkoa kuului reen jalasten ratinaa.\n\n\"Nyt niitä taas tulee\", mutisi rovasti. \"Eivät malta näinkään kylmällä\npysyä kotonaan.\"\n\nJo kuului kopinaa portailta ja sitten joku rutuutti ulko-ovea. Rovasti\nkuunteli ja odotti. Yhä se vaan jytyytti ovea jytyyttämistään. -- \"No\nmikähän hölmö se on, kun ei osaa ovea avata -- rutuuta vaan; en\nminäkään tästä avuksi tule. -- -- Särkee se hiljankin lukon; muudan\ntollisko, kun ei älyä kädensijasta painaa.\"\n\nRovasti nousi ylös ja kurkisti akkunasta. Eihän siitä miten voinut\nnähdä portaille, -- mutta mitä ihmettä! -- se on sitonut hevosensa\nkiinni omenapuuhun, pöllö! -- Siinä se oli hevonen ja nyhti puuta\noikein voimainsa perästä. Muuta ei näkynyt erinomaisempaa, paitsi että\nkaivo oli unhotettu auki, koska se niin höyrysi.\n\nVihdoinkin auttoi joku oven jytyyttäjän etehiseen. Siellä se nyt\nkopisteli jalkojansa, mutta ei tullut kansliaan. -- \"Mikä lienee\nollutkaan\", arveli rovasti.\n\nVähän ajan päästä rupesi salista kuulumaan sekä askelia että ääntä ja\nkohta sitten tuli \"ruustinnan\" seurassa kansliaan mies, huurteinen\nturkin kaulus pystyssä.\n\n\"Sanoo olevansa Palikkamäen Asarias\", selitti ruustinna ruotsiksi.\n\n\"Kyllä tunnen\", vastasi rovasti samalla kielellä ja lisäsi: \"anna\nmuuttaa hänen hevosensa pois omenapuusta.\"\n\n\"No hyvää päivää ja terveisiä meidän mäeltä\", lausui vieras ja sipasi\nohimoansa, käteltyään rovastia.\n\n\"Jumala antakoon! Mitäs muutoin kuuluu?\"\n\n\"Mitäpäs sitä. Eihän tuota mitään erityistä; -- kiitos vaan kysymästä.\n\n\"Istukaa, -- onhan tuolla puuta.\" Rovasti osoitti kädellään oven suun\npuolelle, mutta Palikkamäen Asarias kiitellen istahti hänen viereensä\nkirjoituspöydän ääreen. Rovasti naurahti hiukan, mutta, hilliten\nitseään, alkoi puhella pakkasesta ja paljosta lumesta. Kuitenkin hän\nvähän ajan perästä siirtyi pois vieraansa vierestä, sillä se löyhkysi\nniin hirveästi \"hokmanille\", että rovastilla oli vaikea olla. Eikä\nsillä edes näkynyt olevan kiirettä asiansa toimitukseenkaan.\n\nLopulta täytyi rovastin avata pelti poistaakseen \"hokmanin\" katkua,\nsillä vaikka hän oli polttanut tupakkaa niin että kieli oli hellänä, ei\nlöyhkä ollut siitä millänsäkään.\n\n\"Älkää hiidessä aukaisko peltiä; siellä on jotensakin kuiva ilma\",\nkielteli Asarias.\n\n\"Minä vaan raittiin ilman vuoksi --\"\n\n\"Kyllä siellä nyt raitista onkin, -- mitenkä muuten pitävät lämmintä\nnämä pappilan huoneet?\"\n\n\"Pitäväthän ne jotensakin, mutta permannosta tahtovat olla\nkylmänlaiset, vaikka minä olen niitä jo korjauttanutkin.\"\n\n\"Vai kylmät niistä tulikin. Olisivathan ne sinne permannoiden alle\najaneet kaiken maailman mullat ja sammaleet, mutta minä sanoin, jotta\nmitä siitä on seurakunnalle hyötyä; ja jotta kuta kalliimmaksi se\ntehdään, sitä suuremmat ylöskannot ovat pidettävät -- -- ja jotta onhan\nsitä herroilla rahaa, niin joutavat itse laittaa mieleisikseen. Rovasti\nvainaja kyllä puhisi vastaan, mut mitäs se yksinään voi koko joukolle.\n-- Sillä keinoinpa se meidän pappila ei noussut puoleenkaan siitä, mitä\nnaapuriseurakunta sai maksaa.\"\n\n\"Eikös rovasti vainaja valittanut konsistoriumiin.\"\n\n\"Kaikkia vielä! Eihän se, kun se oli niin hyvä mies -- ja hyvä se oli\npappikin. Ojitti tuonkin Kalmosuon ja teki toisen verran lisäpeltoa\npappilaan, niin että ei siinä miehessä ollut moitetta, vaikka kyllähän\nne muutamat sanoivat ahneeksi sitäkin.\"\n\n\"Mutta kuuluukos se pappilan viljely papin toimiin?\" kysäsi rovasti.\n\n\"No kenenkäs se sitten, jos ei papin?\"\n\n\"Onhan se niinkin tavallaan, -- mutta sielunpaimenhan papin on\netupäässä oltava.\"\n\n\"Kyllä se rovasti vainaja oli hyvä saarnamies! Yhtä Jumalan sanaahan ne\ntosin kaikki papit saarnaavat, mutta ei se kaikkien saarna ole\nyhdenmakuinen. Mutta kyllä se rovasti vainaja oli jalo saarnamies.\nHaudankaivajan mökkiin kuului aivan selvästi joka ikinen sana, ja\nsanovat muutamat kuuluneen Norolaankin, mut sitä minä en omin korvin\nkuullut.\"\n\nRuustinna ilmestyi kynnykselle ja kysyi, ruotsiksi tietysti: \"onko\nsillä vielä asiaa, vai pääsetkö sinä jo aamiaiselle?\"\n\n\"Syökää te vaan rauhassa, minä tulen sitten jälestäpäin\", sanoi\nrovasti.\n\nPalikkamäen Asarias kertoi sitten rovastille Norolan talon olevan\nvanhimman kirkonkylässä ja koko kirkonkylän asutushistorian. -- Tuossa\npuolen päivän rinnassa keskeytti rovasti häntä vihdoinkin kysymällä,\noliko hänellä mitään asiaa, ja sanoi itsellään olevan \"vähän kiirettä.\"\n\n\"Olisihan sitä vähän asian nimellistäkin.\"\n\n\"Mitä se olisi?\" Rovasti ajatteli Asariaksen varmaan pyytävän rahaa\nlainaksi ja nauroi sydämessään, sillä hänellä oli kukkarossa vaan\nkahdeksan viidettä penniä, kun eilen oli apulaiselle antanut tupakan\nostoon puolitoista markkaa.\n\n\"Eihän sitä ole muuta kuin -- -- mekin sitä nyt viimeinkin päästiin\ntoisesta syytinkiläisestä\", selitti Asarias.\n\n\"Ruumis siis kirjoitettava?\" kysyi rovasti.\n\n\"Ruumishan se on, kun se kuoli\", sanoi Asarias.\n\nRovasti meni kutsumaan apulaistansa ruumista kirjoittamaan ja tapasi\ntullessaan Asariaksen paikoillaan lakki päässä istumassa. Vieras otti\nkainosti pois lakkinsa ja tervehti apulaista.\n\nApulainen, Asariasta käteltyään, avasi kirkonkirjan ja kysyi: \"kuka se\nkuollut oli?\"\n\n\"Meidän eläkemuorihan se oli -- jo minä sen toin tullessani\nruumishuoneesen.\"\n\n\"Eikös se ollut teidän äitinne?\"\n\n\"Äitihän se oli\", selitti Asarias.\n\nRovasti ja apulainen katsahtivat toisiinsa ja rovasti lähti sitten pois\nkansliasta. Hän kuului saliin kutsuvan palvelustyttöä pyyhkimään pois\nlattialla näkyviä Asariaksen märkiä jälkiä, ja meni sitte itse\naamiaiselle.\n\nSillä välin kirjoitti apulainen vainajan historiakirjaan ja varmuuden\nvuoksi katseli Asarias itse apulaisen olan takaa, että vainaja tuli\npois kirjoista. \"Se on parasta aikanaan pyyhkiä pois, ettei tarvitse\nkylänluvuilla sen edestä maksaa enää viinirahoja, niinkuin Mäkelän\nJosualta oli mennyt isänsä edestä neljä penniä, vaikka toinen jo\nhaudassa makasi.\"\n\n\"Sen olisi pitänyt periä ne kirkkoväärtiltä takaisin\", sanoi apulainen.\n\n\"Olihan se käynytkin kirkkoväärtin luona, mutta kun se ei ollut\nsattunut kotiin, niin sanoi, jotta ei hän viitsi toista reissua jalan\nsyten sen vertaisesta tehdä; ja jotta, jos ei kirkkoväärti tuo hänelle\nrahoja kotiin, niin saapi ensi käräjiin pyytön liiasta ylöskannosta.\"\n\n\"Viitsiiköhän tuo kuitenkaan tuommoisesta asiasta\", arveli apulainen.\n\n\"Kyllä se viitsii; se on lain tunteva mies\", väitti Asarias, \"ja\nvarmaan se voittaakin. Voittihan se Pahkajokelaisiltakin tässä\nedesmenneinä aikoina kaksi tuhatta, vaikka vallesmanni oli\nPahkajokisten asiamiehenä.\"\n\n\"Mistä se kaksi tuhatta voitti?\"\n\n\"Se nai Pahkajoelta, mutta oli viisas, eikä lähtenyt pappilaan,\nennenkuin appi-ukkonsa antoi kahden tuhannen velkakirjan, ja\nvihkimystiellään sitten jo pani Josua paperin kuvernööriin. -- Niinpäs\npaukkoi vasara Pahkajoella ja siitä lähtien on se veloissa pyörinytkin.\n-- -- Mutta paljokohan siitä teidän vaivoistanne menee?\"\n\n\"Mistä? Kirjoitusvaivoistako?\"\n\n\"Niin -- niin.\"\n\n\"Ei siitä mitään mene, mutta rovastille menee hautaamisesta\ntestamentti-lehmä\", selitti apulainen.\n\n\"Rovastillekos se meneekin, hm! Mutta mihinkään se ukko nyt taas jäi\nniin kauaksi? Minun pitäisi joutua kotiin ja nyt menee tässä suotta\nkoko päivä.\"\n\n\"Rovasti meni ruoalle, mutta kyllä se kohta tulee; odottakaahan\nhiukan.\"\n\n\"Eipä minulla olisi aikaa.\" Asarias nousi ylös ja nähtävästi aikoi\nlähteä rovastia etsimään, mutta apulainen pyysi häntä istumaan ja lähti\nitse kutsumaan rovastia kansliaan.\n\n\"Jassoo! Asaria taitaisi tahtoa puhua siitä testamentista\", sanoi\nrovasti kansliaan päästyään.\n\n\"Niin, tämä sanoo menevän lehmän, mutta näinköhän siitä menee, kun se\nei enää ollut emäntänä pariinkymmeneen vuoteen? Ja meillä on\nvähänlaisesti lehmiäkin?\"\n\n\"Kyllä siitä menee, jos vaan niin monta lehmää talossa on. Montako\nniitä teillä on?\"\n\n\"Eukkoväkihän sen parhaiten tietäisi; -- en minä ole kysellyt, paljoko\nniitä on.\"\n\nRovasti otti ylöskantokirjansa ja vähän sitä selailtuaan sanoi: \"viime\nkesänä on maksettu voi kolmestatoista.\"\n\n\"Kyllähän niitä ainakin sen verran on\", myönsi Asarias.\n\n\"Menee siitä sitten ja minä tarvitsenkin tätä nykyä lehmiä, kun viime\nkesänä kuoli kaksi punatautiin\", selitti rovasti.\n\n\"Eipä meillä nyt tätä nykyä semmoista lehmää olisi\", sanoi Asarias,\n\"eikä ole naapurissakaan, jos ostaisikin. Eiköhän herra rovasti sen\ntähden tällä kertaa armahtaisi?\"\n\n\"Eihän minun käy miten laatuun. Jos minä varakkaimmilta en ottaisi\nmitään, niin täytyisi tietysti köyhät silloin jättää myös anteeksi ja\nminä viimein jäisin ihan tulottomaksi.\"\n\n\"Onhan tuo niinkin, mutta eiköhän herra rovasti kuitenkin --\"\n\n\"Ei -- ja eikö teitä jo hävetä itseännekin tuollainen tinkiminen?\"\nkysäsi rovasti vähän vihaisesti.\n\n\"No paljokos siitä rahassa menisi, jos se maksettavaksi tulisi?\"\ntiedusteli Asarias hiukan pöyhkeänä.\n\n\"En minä ole ottanut kuin viisineljättä markkaa\", vastasi rovasti.\n\n\"Viisineljättä!\" huudahti Asarias ihmeissään, \"viisiköneljättä? Enhän\nminä luullut, jos enimmäkseen parikymmentä -- enkä tiennyt varata\nrahaakaan matkaani niin paljoa. Pannaan pois kaksikymmentä, niin minä\nmaksan paikalla, vaikka eihän se Mäkelän Josua sanonut sitä tarvitsevan\nmaksaa ennen kuin syksyllä.\"\n\nRovasti helpotti viiteenkolmatta markkaan, mutta kun Asarialla ei ollut\nsatamarkkaista pienempää, täytyi sekin jäädä velaksi.\n\n\"Tottahan se koululla haudataan\", kysäsi apulainen Asariakselta, \"ja\nerityiseen hautaan myös tietystikin?\"\n\n\"Tulisikos siitä lisäkulunkia?\"\n\n\"Ei koulusta, vaan eri haudasta menee markka kirkonkassaan.\"\n\n\"Sanoihan se isä jotakin siitä eri haudasta, mutta kunpahan hänet\nkoululla viedään, vaikka yhteiseenkin\", tuumi Asarias.\n\nPalvelustyttö toi kahvia ja tarjosi Asariaksellekin sitä.\n\n\"Eihän sitä nyt olisi tarvinnut\", sanoi Asarias, mutta otti kuitenkin.\nKupin tyhjennettyä hän piti sitä polvillaan ja alotti taas puheen\nrovastin kanssa, sillä apulainen oli mennyt valmistamaan joulupäivän\nsaarnaansa.\n\n\"Rovasti sanoi tässä tarvitsevansa lehmiä ostaa. Meiltä nyt taitaisi\njoutaa pari kappaletta myytäväksi, sillä ei suinkaan ne isältä tule ne\nsyytinkilehmät lypsetyiksi.\"\n\n\"Paljoko tahtoisitte kappaleelta?\"\n\n\"Kyllähän ne ovat hyviä meidän lehmät kaikkikin; mutta erittäinkin ne\nsyytinkiläisten. -- Olisikohan paljo -- kahdeksankymmentä markkaa?\"\n\n\"No, mutta äsken juuri tarjositte itse samoista minulle kahtakymmentä\",\nsanoi rovasti.\n\n\"Niin vaan, -- no olkoon menneeksi, viisikahdeksatta markkaa\", tuumaili\nAsarias.\n\n\"Suutari Haliini kertoi tässä yhtenä päivänä teidän myyneen hänelle\nkohta poikivan lehmän viidestäkymmenestä markasta.\"\n\n\"Myinhän minä, mutta onhan se toki suuri erotus Haliinilla ja\nrovastilla.\"\n\n\"Onkos minun rahani sitten halvempaa kuin muiden?\" uteli rovasti.\n\n\"Eihän se juuri halvempaakaan -- -- mutta rovastilla on enempi kuin\nHaliinilla\", nauroi Asarias.\n\n\"Kukapa senkään niin varmaan tiennee\", sanoi rovasti, \"ja vaikkapa\nolisikin, niin samahan se myyjälle on.\"\n\n\"Sama kaiketi\", myönsi Asariaskin, \"mutta en minä siitä enää voi\nhuoistaa.\"\n\nVielä istuttiin hyvän aikaa ja viimein Asarias sanoi, \"että Härkävuoren\nSiljus eli mikä se on Pasiljus, vaati kopioita kirkon tilikirjoista\nviimeisiltä viideltä vuodelta. -- Milloinkahan ne mahtaisi saada?\nKuului rupeavan riitaan.\"\n\nApulainen kutsuttiin sisään, mutta ei sanonut rupeavansa niitä\nkirjoittamaan. Hän syytti asevelvollisuus-luetteloita ja muita kiireitä\ntöitä.\n\n\"Sitten ei auta muu kuin Basilius kirjoittakoon itse kopiat\", päätti\nrovasti.\n\n\"No antakaa tänne, niin minä vien mennessäni Siljukselle\", esitteli\nAsarias.\n\n\"En minä saa niitä antaa pois\", selitti rovasti, \"mutta tulkoon tänne,\nniin täällä saa kirjoittaa.\"\n\n\"Eihän se osaa kirjoittaa\", toimesi Asarias, \"ja eiköhän olisi parasta\nantaa, sillä jos se valittaa, että ei täältä kirjoja anneta, niin kuka\ntietää, mitä siitä vielä tulee teille molemmille?\"\n\n\"Valittakoon, jos tahtoo, mutta niitä ei saa. Nyt sen kuulitte\", lausui\nrovasti pontevasti.\n\n\"Mutta jos maksaisi --?\"\n\n\"Ei sittenkään.\"\n\n\"Mitäs sille sitten voi\", päätti Asarias ja huomattuaan rovastin jo\nsytyttävän lamppua, sanoi: \"pitäisihän tässä lähteä kotiinkin. Tottahan\nte sitten viimeisenä pyhänä tulette sinne meille hautajaisiin ja rouva\nkanssa?\"\n\n\"Viimeisenä -- eli toisena joulupäivänäkö?\"\n\n\"Ei vaan arkipyhänä -- neljäntenä\", oikasi Asarias. \"Silloinhan sitä on\naiottu haudata ja jo sukulaisiakin kutsuttu.\"\n\n\"En minä oikein joutaisi\", mutisi rovasti, mutta kun hänen mieleensä\njuolahti, että kauppiaalle on vuoden lopussa maksettava otot, lupasi\nhän kuitenkin tulla, siinä toivossa, että Asariakselta silloin saisi ne\nviisikolmatta markkaakin.\n\nAsarias nousi ylös ja siirtyi ovensuun puoleen. Siinä hän kuitenkin jo\nseisahti ja kulmainsa alta katseli rovastia, samalla kuin tuumaili: \"ei\nrovasti taitaisi?\"\n\n\"Mitä sitten taitaisi?\"\n\nAsarias käänti turkkinsa reunaa niin, että rovastin näkyviin tuli\npovitaskussa olevan putelin kaula.\n\nRovasti pudisti päätänsä kieltävästi ja apulainen tirskui, ollen ulos\nkatselevinansa; mutta Asarias tuumaili: \"mutta ottihan se entinen.\"\n\n\"Vaikka, mutta en minä kuitenkaan\", sanoi rovasti.\n\n\"No niinhän tuo on\", myönsi Asariaskin, \"eihän tuosta taida olla juuri\njuotavaksi, -- -- vaan kun se nyt kerran on otettu tavaksi --\"\n\nAsarias hyvästeli kättelemällä molemmat papit ja avasi sitten saliin\nvievän oven. Rovasti huomautti hänelle, että kansliasta kuljetaan\netehiseen suoraan, mutta Asarias sanoi tyynesti: \"pääsen minä täältäkin\nkautta.\"\n\nSitten Asarias astui tuvan puolelle ja huusi ovelta: \"Eliina! Jouduppas\nnyt rekeen!\"\n\n\"Mutta ethän sinä vielä vienyt saatava-leipiä\", selitti Eliina.\n\n\"En -- mikäs niitä puhtaita rukiisia -- mutta kun muutenkin leivotaan\nhautajaisiksi, niin ajattelin, jotta voihan niitä silloin tehdä kauran\nsekaisiakin samalla\", selitteli Asarias.\n\n\"Olisit vaan antanut yksin tein, niin ei olisi tarvinnut niitä toista\nkertaa kuljetella\", penäsi vaimo vastaan.\n\n\"Niitä on liiaksi, varsinkin kaksi naulaa, ja kukapahan sitä liikaa\nmaksaisi, vaikka kyllähän siihen papin säkkiin sopisi. Eikä tuota\nkehtaa talollinen poiskaan leikata, niinkuin torpan miehet.\"\n\n\"Ja nyt pitää niitä uudestaan lähteä tänne tuomaan. Kyllä minä ne vien\nruustinnalle, niin saadaan kuitti pois kotiin.\"\n\n\"Tulevathan ne sinne hautajaisiin, niin joutavat itse tuoda\ntullessaan\", sanoi Asarias.\n\n\"Onhan tuo sitäkin -- -- mutta pyysitkös sinä niitä kartemummuja ja\npippuria ja mantelia?\"\n\n\"Ja minäkö?\" kysyi Asarias.\n\n\"Niin mantelia, kartemummuja ja pippuria\", toisti Eliina. \"Niitähän se\nkäski se Hesekielin Hetastiina tuomaan ja sanoi tarvitsevansa\nrusinarokkaan ja pannukakkuun ja paistiin ja jos mihin.\"\n\n\"Jaa, niitä minä en muistanutkaan\", tuumaili Asarias, ja lähti\nuudestaan sisään.\n\n\"Vie veikkonen leivätkin, niin ehkä antavat paremmin\", huusi Eliina\nmiehelleen.\n\nAsarias kääntyi pikkuisen ja sanoi: \"antavathan ne herrat ilmankin --\ntuhmiahan ne ovat! Kyllä minä ne tunnen.\"\n\nRovasti oli joukkoinensa juuri ruvennut päivälliselle, kun Asarias\nuudestaan kopisteli huoneissa.\n\n\"Usko pois; se on siellä taas\", sanoi rovasti rouvallensa.\n\n\"Eihän toki. Sinä liioittelet aina!\"\n\nAsarias aukasi juuri silloin ruokahuoneen ovea ja pyysi pyydettäväänsä.\n\nHän sai \"kartemummuja\", vähäksyi pippuria, mutta lohdutti itseänsä\nsillä, että \"ehkäpä noita saa enempi kauppamieheltä, kun sinne\nkuitenkin pitää mennä rusinoita ja mantelia ostamaan, koska niitä\nei teiltä saa.\" Sitten Asarias otti kukkaronsa, kaivoi sieltä\nviisikymmen-pennisen ja kysyi: \"no paljokos ne nyt maksaa?\"\n\nKun ei maksua huolittu, otti hän entisen rahan sijaan viisipennisen ja\nsanoi: \"no, tässä on kuitenkin lapselle mielen hyviksi juomarahaa.\"\nMies laski rahansa lautaselle sen rovastin tyttären eteen, joka oli\nkihloissa apulaisen kanssa. Sitten hän jätti jäähyväiset ja katosi.\nRovasti nousi pöydästä, meni varpaisillaan vieraan jälkeen ja kuului\nlukkoavan uiko-oven.\n\n\"Jos tuommoista lukisi Sigurdilla, niin varmaan mamma sanoisi sitäkin\nliioitelluksi\", sanoi Lotta-neiti äidillensä, rovastin pöytään\npalatessa.\n\n\"Eihän semmoista saa kirjoittaa, lapseni\", vakuutti ruustinna.\n\nRovasti kysäsi tulevalta vävyltänsä: \"missä se olikaan se kappalaisen\npaikka julistettu yhdeksännentoista kerran haettavaksi, -- josta sinä\nkerroit?\"\n\n\"Rautavaaralla\", vastasi toinen.\n\n\"Elä lähetä sinne paperiasi\", sanoi rovasti, -- \"sinne tulee vanhempia\nhakijoita -- -- ainakin yksi.\"\n\nReen ratinaa kuului ulkoa ja luultavasti Palikkamäen Asarias silloin\nlähti pois pappilasta.\n\n\n\n\n\nJUHANUKSENA.\n\n\nParin kymmenen vuoden paikkeille oli jo Kalle Ahonen ollut mökin\nmiehenä Kannaksen mökissä, mut ei vielä kertaakaan hän ollut yökunnissa\nkirkolla käynyt. Olivathan ne muutamat yökunnissa lähempääkin kuin\nkahdentoista virstan päästä, mutta ei tullut Kallelta lähdetyksi,\nvaikka toisinaan eukko kyllä kiusasi. Ja mitäpä tuolla yökunnissa\ntekikään, sillä saihan sitä kauppamies Mankkiselta pyhänäkin tupakkaa\nja kahvia tahi muita pikkutarpeita puotikamarin kautta. -- Eivät\nihmiset sanoneet sitä oikein lailliseksi, vaan mitäpä laittomuuttakaan\ntuossa lienee ollut, kun omalla rahallaan osti.\n\nNiin tuumaili Kalle, mutta eräänä Juhanusaattona hän kuitenkin\nlyöttäytyi Ylikyläläisten yökuntalaisten joukkoon, kun ne venettään\nvetivät kannaksen poikki. Viime pyhäiset kirkkomiehet näet väittivät\nsen uuden rovastin kuuluttaneen, jotta jumalanpalvelus Juhanuksena\nalkaa aikasempaan kuin muulloin. Katri, Kallen eukko, muisteli rovastin\nsanoneen alottavansa nuorten ripille laskemisen kello 9 aikaan, mutta\nHaapapuron ukko oli, viikolla Kannaksella käydessään, vakuuttanut sen\nvarmaan sanoneen alkavansa toimituksensa jo kello 5 ja \"mitäpäs\naikaista se 9 aikaan olisi ollutkaan\". Yhden tekevähän tuo Kallelle\nmuutoin olisi ollutkin milloin toimitus alkoi, mutta hän tahtoi ihan\nvälttämättömästi nähdä ja kuulla, miten Haapapuron Antti kyselmyksessä\nrovastille osasi vastata, sillä Antti oli Kallen ristipoika.\n\nOli toinenkin seikka, jonka vuoksi Kannaksen Kallen piti hyvissä ajoin\nolla kirkolla. Hän oli näet kevättalvella saanut loukulla ilveksen\nKortevaaran rinteeltä ja sitä nyt piti sakoittaa Juhanuspäiväksi\nkuulutetussa kunnan kokouksessa. Suutari Kössi, joka asui ihan kirkon\nvieressä, oli taas aina pyhäpäivinä niin humalassa, ett'ei häneltä\nsaanut mitään tolkkua asioista ja häneltä oli Kalle päättänyt kysyä\nneuvoja siihen, miten kuntakokouksessa oli meneteltävä saadakseen pois\ntapporahat. \"Olisihan siellä kirkolla tosin ollut muitakin\nlaintuntijoita, mutta mikä sen tiesi, kuinka paljo ne neuvoistaan\nottaisivatkaan, vaan Kössiä eivät ihmiset kehuneet kalliiksi. Ja kyllä\nse mies asiat ajaa, koskapahan haki velkatuomioita kuvernööristäkin,\npiti perunkirjoituksia ja kuului joskus istuvassa oikeudessa panneen\nitse tuomarinkin kimmille. Niin -- kyllä oli sillä Kössillä lakipykälät\nselvillä päässä, vaikka oli koulunkäymätön. Mutta mitäpäs kouluista,\neikö nuo lienekin vaan laitetut tuhmapäisiä varten.\"\n\nNiin ajatteli Kannaksen Kalle, sulloi ilveksen nahan konttiinsa ja\nlähti kuin lähtikin kirkolle yökuntiin. Ei tarvinnut mennessä edes\nsoutaakaan, vaan sai istua kokassa Nokkalan Esan kanssa, kun matkassa\noli niin paljo nuoria soutumiehiksi. Esalla oli nutun povitaskussa\npullo \"kuusenjuurikaista\" ja sitä maistellessa kului siinä matka niin\nrutosti, jott'ei Kalle oikein huomannutkaan, ennenkuin jo oltiin\nkirkkorannassa.\n\nVenhe vedettiin miehissä korkealle maalle, ett'eivät poikavekarat yön\nseutuna saisi sen kanssa kujeilla. Sitte jäivät nuoret rantaan\nhuuhtelemaan hikeä pois poskiltaan, mutta Esa ja Kalle lähtivät päätä\nsuoraa kylään asioilleen.\n\n\"Olisihan tuota voinut vähän huuhtaista naamaansa\", ajatteli Kalle,\n\"mutta eipä tuo Esakaan, vaikka on talon mies -- -- ja ehkä ne nuoret\nolisivat irvistelleet, jos olisi putsautumaan ruvennut. Mikä niiden\nirvihampaiden tietää --.\" Kumminkin otti Kalle pyyhkeen takkinsa\nlakkarista, töpehti hiukan yhteen nurkkaan ja pyyhki sillä kasvojaan.\n\"Lämpimät on nyt Luoja ilmat antanut, kun milt'ei hikeen käynyt, vaikka\nei tarvinnut soutaakaan\", sanoi Kalle rinnallaan astuvalle Esalle,\nikäänkuin puolustuksekseen.\n\n\"Ovathan nuo tällä kertaa olleet säysy-ilmat, mut kyll' oli keväästä\nkolkkoa\", myönsi Esakin Kotilan kohdalle päästäessä ja lisäsi: \"eiköhän\nheitetä konttia tähän taloon?\"\n\n\"Sama kaiketi tuo lienee, vaikka kyllä minä oikeastaan aioin mennä\nKössin mökkiin yöksi.\"\n\n\"Ei siellä saa yön rauhaa, niin kirkon vieressä, ja näin juhlan aikana\netenkään\", selitti Esa; ja niin mentiin Kotilaan, johon jo näkyi\nkerääntyvän muitakin yökuntalaisia.\n\n\"Tarjoa sinä, Esa, Kotilaiselle minunkin puolestani tuliaisryyppy, niin\nminä huomen-aamuna maksan kahvit\", huomautti Kalle.\n\nEsa nyykähdytti päätään suostumuksen merkiksi ja tuumaili: \"ainapahan\nyhden puolen miehet tuommoisilla sopivat.\"\n\nKotilan isäntä oli vierashuoneessa parhaillaan kinailemassa emäntänsä\nkanssa, kun vieraat saapuivat taloon. Sanailu keskeentyi pikkusen\ntervehtimisen ja kuulumisten kyselemisen takia, mutta sitten sanoi\nemäntä: \"ei Jyskymäelle niin kauan kuin minun peukaloni heiluu.\"\n\n\"Juuri sinne\", vastasi isäntä, \"sillä Puirookankaalla sytyttävät vielä\nhumalapäissään metsän palamaan.\"\n\n\"Vaan jos Jyskymäelle luvataan, niin siellä vielä pilaavat koko paikan,\njotta lehmät rupeavat taas työntäytymään Paran lähteesen, ja mistä sen\nsitten löytää sen Pohjolais-ukon lähdettä taas lumoamaan?\"\n\n\"Ole hulluttelematta\", tiuskasi isäntä, \"ja mene matkaasi. Minä jo\nlupasin pappilan nuorille herroille ja Rimppakintulle Jyskymäen, ja\nsinne ne jo veivät tervatynnöriäkin.\"\n\n\"Mikä lupaaja sinä tässä luulet olevasi\", ärähti emäntä. \"Muistapas,\nettä minähän talon perin ja sinulla oli tyhjät nyrkit, kun sinut tähän\notin elättääkseni.\"\n\n\"Ja talon velkoja maksamaan\", lausui isäntä ivallisesti.\n\n\"Niillä veloilla sinä aina haukut, vaikka -- vaikka --\"\n\nEmäntä tillahti itkuun ja lähti huoneesta ulos. Esa pyysi sitten\nyösijaa isännältä, joka sen mielellään lupasikin, ja sitten maisteltiin\nhiukan \"sydänmaan tuliaisia\". Isäntä ja Esa rupesivat keskustelemaan\nkeskenään vuodentulon toiveista, mutta äänetönnä istui Kalle. Häntä\nnäet iletti vähän isännän ja emännän äskeinen riita ja jopa hän vähän\nkatui, että oli lähtenyt koko yökuntiin.\n\nKyllähän Kallekin oli jo useinkin torunut Katrinsa kanssa, mutta hän ei\nollut pitkiin aikoihin toisten puolisoiden nauskamista kuullut ja siksi\ntuntui koko tuommoinen elämä hänestä ilkeältä. -- \"Pahalta se\nsyrjäisestä näyttää\", ajatteli Kalle, \"ja jos se Katri ei olisi\nsemmoinen visa, niin en minä tästä puoleen enää viitsisi ruveta\nnahisemaan hänen kanssaan. -- -- Mutta kuka sen tietää, jos niillä oli\nmitenkin tärkeät asiat puheina.\"\n\nYhtäkkiä kysäsi Kalle isännältä: \"mistä te taannoin emäntinenne\nkeskustelitte?\"\n\nHymähtäen vastasi isäntä: \"mistäkö? Se oli vaan herrojen kokon\npaikasta. Rimppakinttu, se nuori tuomari, jota parooniksikin haukutaan,\nkävi täällä pyytämässä, että saisivat tehdä juhannuskokkonsa joko\nJyskymäelle tahi Puirookankaalle. Samahan se oikeastaan on kumpaanko\nsen rakentavat, mut minä vaan eukon kiusaksi määräsin Jyskymäen, kun se\nMari aina on niin jonkinjoutava.\"\n\nSiitä lähtivät miehet hetkisen kuluttua katselemaan muiden\nkirkonkyläläisten juhlavalmistuksia. Paljo uutta Kalle näkikin. Tuossa\nkulki poikajoukko pitkin kylänraittia ja etummaisimmalla oli käsipeli,\njota hän niskaansa nakellen soitteli. Heitä vastaan tuli tiellä joukko\ntukkilaisia ja tyttöjä.\n\n\"Mikäs musikantti sinä luulet olevasi, kun et paremmille ihmisille anna\ntietä\", kiljasi eräs tukkilaisista soittajalle, sysäten häntä hiukan\npois tieltään.\n\n\"Jätkä, älä liikuta sitä poikaa\", sanoi muudan pojista, \"se on Kokkolan\nPekka.\"\n\n\"Vai Kokkolan Pekka! Vai tämä se on Kokkolan Pekka! No, sittehän se\nosaa lentääkin.\" Niin sanoen tarttui tukkilainen Pekkaan ja heitti\nhänet tien viereen niin, että Pekka kaatui ojaan ja peli meni vialle.\n\n\"Sulkasatona se on jo näin aikaseen, koska noin siipikynkkiään\nkohottelee\", nauroi eräs tyttö, jolla oli rinkelirihma käsivarrella\nriippumassa, ja nauruun yhtyi koko tukkilaisten puolue. Siihen jäivät\nsitte suutansa valjastamaan, mutta Esa ja Kalle jatkoivat matkaansa.\n\nVähän edempänä käveli Hakkilan nuori Matti Kekkolan Iidan kanssa, käsi\nkaulassa ja näytti olevan vähän päissään.\n\n\"Tuommoisia ne ovat nykyiset rippilapset, kuin tuo Iitakin\", huomautti\nEsa Kallelle ohitse astuttaessa.\n\n\"Mitäs se teihin kuuluu\", kirahti Iita, mutta kuitenkin koetti\nirroittaa Matin kättä kaulastaan.\n\n\"Elä joutavia riskaa\", sanoi Matti Iidalle, \"mennään vaan Mankkiselle\nkaramellia syömään, niin kauaksi kuin alkavat kokkojaan sytytellä. Mitä\nsinä noista vanhoista piittaat!\"\n\n\"Niin, niin, mitäs katsot kaitanaama, luuletkos nälän olevan\", sanoi\nIida rohkaistuneena Esalle, mutta Esa ei vastannut enää mitään.\n\nMankkisen puoti kihisi väestä, kuni muurahaispesä, ettei sieltä Kalle\nsaanutkaan sinä iltana tarpeitaan ostetuksi, vaan siihen sijaan\nhuomasi, että eräs Wuokonkylän poika varasti puodin seinältä setolkan.\nSiitä nousi koko melu, kun Kalle asian ilmoitti, mutta setolkka saatiin\nkuitenkin pois ja paha läiske, yhdessä ulinan kanssa, kuului kohta\npuotikamarista, johon kauppias oli varkaan vienyt.\n\nKallesta tuntui siltä, kuin hän sittenkin olisi tehnyt paremmin, jos\nolisi jäänyt kotiin yöksi, mutta minkäs sille nyt enää teki. Huonolla\ntuulella ja tyytymättömänä itseensä oli hän sentähden mennessään kirkon\nsivuitse Kössin mökkiin. Kirkon ovi oli auki ja Kallekin pistäysi\nsisään katsomaan, mitä ne siellä näin iltasella tekivät. Rippilapset ne\nsiellä vaan olivat nimismiehen mamselin ja lukkarin johdolla kuoria\nkoristelemassa ja somalta se todella näyttikin, tuo alttarin ympäristö.\nOlivat asetelleet sinne koivuja ja kukkia ja vielä vääntäneet semmoisia\nkäsivarren paksuisia köynnöksiä pilareidenkin ympärille. -- Ja niin\niloisilta kuin ne sitten näyttivät kaikki: \"mutta Kekkolan Iita se vaan\nhäilää poikain kanssa\", huokasi Kannaksen Kalle kirkosta pois\nlähtiessään.\n\nKössiä ei Kalle enää tavannut kotoa; se kun oli jo lähtenyt puolilta\npäivin kylälle \"juhlaa viettämään.\" \"Kyllä kaiketi sen yöllä tapaisi\njollakin kokolla, mutta tokko tuosta taaskaan moneen päivään lienee\nmiestä asian toimitukseen\", sanoi Kössin vaimo silmät vesikiehteissä.\n\n\"On sitä sinullakin kärsimistä, Maija\", kuului Kallelle tuttu ääni\nmuurin puolelta, \"mutta niinhän meillä on kaikilla, vaimoparoilla, oma\nristimme, vaikka sitä tulevaisuuttaan jokainen tyttönä niin koreaksi\nkuvaili.\"\n\nKalle ei tahtonut uskoa omia silmiään, kun näki Katrinsa siellä\nsivurahilla nyyttiään aukovan, ja ellei Maijaa olisi ollut, olisi Katri\njoutunut tilille siitä, miksi oli kodon autioksi heittänyt.\n\nMaija huokasi syvään ja sanoi: \"onhan sitä, vaan niin oli Hänen hyvä\ntahtonsa ja tottapa Hän on sen minulle parhaaksi nähnyt, kun salli\nminun Kössille joutua, vaikka oli parempiakin sulhasia.\"\n\n\"Kukas siellä nyt kotia katsoo\", kysäsi Kalle Katrilta äreällä äänellä,\n\"kun sinäkin yökuntiin lähdit?\"\n\n\"Kiideksen Annihan tuo lupasi käydä lehmät lypsämässä huomen aamuna ja\nkertoi Kuokkalan emännältä terveisiä, jotta minun pitäisi tulla\nyökuntiin, sillä uusi rovasti oli luvannut tulla heille tänä iltana\nselitystä pitämään, niin en raskinut olla lähtemättä Haapapurolaisten\nkanssa, varsinkaan kun niillä ei ole omaa venettä.\"\n\n\"Hm! Vai jo ne Kuokkalaisetkin nyt ovat siinä villiuskossa\", hymähti\nKalle.\n\n\"Vai villiuskossa!\" tiuskahti Katri. \"Niinhän maailma aina pilkkaa\nJumalan lapsia, mutta missäs uskossa sinä itse olet? Menepäs kerran\nitseesi ja ajattele mitä rauhaasi sopii, niin et suinkaan hauku muita\nvilliuskoisiksi enää. Missä uskossa olet, sanopas?\"\n\n\"Kristin uskossahan tuota olen, ainakin tähän asti, ollut\", vastasi\nKalle, \"ja käynyt kerran vuoteen ripillä, niinkuin muutkin ihmiset.\"\n\n\"Tuossa näkyy jo rovasti menevän Kuokkalaan\", keskeytti suutarin vaimo\ntoisten kinaa ja lisäsi: \"pitää tästä meidänkin lähteä, Katri, jotta\nalkuun ennätämme; vai tuleeko se Kalle kanssa mukaan?\"\n\n\"Eipä tuolla tämmöisiä kaivattane\", sanoi Kalle ja lähti kylälle päin\nkävelemään.\n\n\"Semmoinen pakana se on, eikä antaisi minunkaan käydä sanaa\nkuulemassa\", ajatteli Katri, \"mutta enempi tulee kuulla Jumalaa kuin\nihmisiä.\"\n\nKalle kyseli Kössiä, mutta ei kukaan tiennyt missä hän oli. -- Ehkäpä\nse on todellakin kievarissa ryyppimässä, arveli Kalle ja lähti sinne\npäin astumaan. Kievarista kuului hirmuinen mökä, niin ett'ei Kalle\ntahtonut tohtia lähestyä koko taloa, mutta kun näki nimismiehen ja\nsiltavoudin ajavan sinne, rohkasi hänkin mielensä ja meni pihaan.\n\nSiellä oli vieraan pitäjäläisiä ja ne olivat tahtoneet Hakkilan Matilta\nvallata Iidaa. Siitä oli syntynyt kina ja vähitellen, kun oli joukkoa\nehtinyt kerääntyä, tappelu, joksi isäntä oli lähettänyt nimismiestä\nhakemaan.\n\nMelu ei paljoa nimismiehenkään tulosta tauonnut, ennenkuin siltavouti\nsai tuttujensa avulla pahimmat telmäjät kuletetuksi läheiseen\nvankihuoneesen selviämään. Surkealta tuntui Kallesta, kun näki Kekkolan\nIidankin sinne joutuvan huomeistä ja ensimmäistä ripilläkäymistään\nvalmistamaan; sillä Iida oli Kallen tädin tyttö. Suurin osa väestä jäi\nsiihen sijaan kievariin ja isännällä näkyi olevan täysi työ kantaessaan\nkellarista olutkorin toisensa perästä kaikkien janoisten tarpeiksi.\n\"Kyllä täällä kirkonkylässä paljo suolaista syödään, kun noin\näärettömästi janottaa\", ajatteli Kalle. Ja kyllästyneenä Kössin\netsimiseen ja koko menoon, lähti hän Kotilaan yöksi ajatellen, että\nkylläpähän Katri itse yösijastaan huolen pitää, koska omin lupinsa\nkirkollekin tuli.\n\nTuskin oli uni ehtinyt silmään tulla, kun Kallen jo täytyi herätä,\nsillä Nokkalan Esa, jonka oli saanut vieruskumppanikseen, kuorsasi niin\nhirveästi, ettei nukkumisesta voinut olla puhettakaan. Kalle tosin\nherätteli Esaa vähän väliin, mutta ei siitä pitkälti apua ollut. Tahtoi\nruveta vähän tuskastuttamaan koko mokoma yön vietto ja jos ei Esa olisi\nollut isäntämiehiä, niin -- mutta hän oli isäntämies ja vieläpä\nrikaskin.\n\nKalle puki päällensä ja lähti ulkoilmaan, toivoen löytävänsä jonkun\nnurkan, jossa saisi levähtää. Tallin parvella oli kuivia olkia ja Kalle\nköllähti niille kylelleen. Tuntui niin hyvältä ja rauhalliselta täällä\nviileässä ullakossa. Tännehän tuo Katrikin olisi voinut yöksi tulla.\nNiin Katri, kyllä se on koko ämmä -- -- lähtee vaan noin omin pasinsa\nkotoa -- -- -- mutta onhan tuo Kiideksen Anni niin monasti ennenkin\nkotia katsonut. -- Ja ehkä senkin mieli teki näkemään, miten Haapapuron\nAntti huomenna lukea osaisi, ja kummakos tuo olikaan, sillä Katrihan\nsille oli katkismuksen opettanut ja lukemaankin neuvonut -- -- Hyi! --\nmikäs pamaus se oli -- -- ja nyt tuli jo toinen!\n\nPamauksia kuului sitten montakin ja Pekka näki, ettei täälläkään saanut\nunta. Hän arvasi herrojen ampuvan kokollansa läheisellä Jyskymäellä,\nsillä niinhän niillä kuului olevan tapana. Mitähän jos olisi kerran\nkäydä katsomassa sitäkin iloa, kun nyt yö on kerran pilalle mennyt\nkumminkin.\n\nKalle käveli Jyskymäelle päin ja siellähän oli elämä. Olivat tehneet\nkokon korkean, kuin tornin ja sen ympärillä hyppivät, kuin surviaiset\npäivänpasteessa. Talonpoikaista kansaa oli ympärillä edempänä\nkatselemassa, vaan herrat vaan pitivät iloansa ja reuhasivat ja\nlauloivat. Juomia tarjottiin ympäri, naurettiin ja pappilan nuoret\nherrat ampuivat aina vähän väliin. Tohtori, vanha tuomari ja mittari\nistuivat eripäällään hartaassa keskustelussa ja aina tuontuostakin\nkilistivät lasiansa hekin, vaikka jo punoittivat kuin täysi kuu\nmetsän rinteessä ollessaan. Nuori tuomari, se parooni, koetti\ntalonpoikaistyttöjäkin saada maistelemaan herrasjuomia ja näkyipä nuo\nmuutamille kelpaavankin. Sihteeri Nobody oli jo nähtävästi saanut mitä\ntarvitsi, koska postiherra talutti häntä pois toisten jaloista\nsyrjemmäksi, mutta kukas se olikaan tuo niin tutulta näyttävä\nnappi-otsainen nuori mies, joka parhaillaan puhui maanteistä ja kilisti\nlasiaan nimismiehen kanssa. On se kiesavita Rytilahden Jussi. Kas, kas!\nihan sillä jo on kaikki herrojen vehkeet ja hyvä putous kurkussa --\nnoin pohjaan se meni -- -- ja nyt kätellään, niinkuin vasta\ntavattaisiin. Kas -- nyt laittaa jo toista lasia. -- Vieläköhän tuo\ntuntisi omia torppanaan. Mitähän, jos tyhmyyspäissäni menen\ntervehtimään. Kalle hiivi lähemmäksi herralistoa ja sai tilaisuuden\nnykäistä tuttavaansa takin liepeestä.\n\n\"Suokaa anteeksi Jussi, -- eli tuota maisteri Jussi\", sanoi Kalle, kun\nRytilahden Jussi vihaisesti tempasi takkinsa nurkan pois Kallen\nhyppysistä. \"Näin teidän jo saapuneen kotipuoleen taas, niin arvelin,\njotta pitäähän sitä toki isäntäänsä tervehtiä ja koulukuulumiset\nkysellä.\"\n\n\"Ei se mitään, ei se mitään\", vakuutteli puhuteltu ja jatkoi: \"kuinkas\nkotona jaksetaan?\"\n\n\"Kiitoksia kysymästä -- -- kyllähän siellä, ja vanhalla tammalla kun on\ntaas jo kuusviikkoinen orivarsa, oikein riuska orivarsa.\"\n\n\"Vai niin, vai niin\", naurahti Jussi ja näytti olevan hieman hämillään,\nsillä nuori tuomari oli kolmantena keskustelua kuulemassa.\n\n\"No te olette tainnut päästä jo ruunun miehiksi, kun on pantu\ntuommoinen nappi lakkiin\", jatkoi Kalle puhetta.\n\n\"Ei se ole ruunun kokardi, vaan se on semmoinen lyyra, joka annetaan\nniille, jotka ovat käyneet kymnaasin läpi\", selitti Jussi.\n\n\"Hm! Kävinhän minäkin läpi sen Kuopion kymnaasin silloin kuin olin\nteitä sinne kyydissä toisna syksynä; eikä se minulle maksanut kuin\nviisikolmatta penniä koko ilo\", tuumaili Kalle.\n\n\"Hva fan säijer han?\" tokasi nuori tuomari ja Jussikin oli hyvin\nuteliaan näköisenä. Sen huomattuaan vakuutteli Kalle: \"ei se\nvahtimestari määrännyt enempää, vaikka näytteli joka huoneen ja\nselitteli kaikki.\"\n\nMolemmat herrat purskahtivat nauramaan ja lähtivät toisten herrain luo,\njoille varmaan kertoivat asian, koska ne rupesivat kohti kurkkuaan\nnauraa hohottamaan ja kääntyivät Kalleen päin. Kallea suututti herrain\nkäytös ja hän lähti verkalleen kävellä lönksimään poispäin. Mennessään\narveli Kalle, jotta ihan ovat samallaisia nuo herrat kuin muutkin.\nToisista ihmisistä puhuvat kuin pahat akat ja ihan mitättömille\nkaskuille nauraa hohottavat, että vatsa hytisee -- -- Ja entäs tuo\ntuomari ja ne muut nuoret herrat! -- Niin kiertelevät tyttöjä kuin\nteeri keväällä koppeloa ja kyllä kieli laulaa; mutta ehkäpä ne paremmat\nasiansa puhuvatkin ruotsiksi, jottei muutkin viisastuisi.\n\nSemmoisissa mietteissä kulki Kalle Kuokkalan kohdalle, mutta kun sieltä\nkuului korvaan tutun virren nuotti, arveli hän: \"pitää sitä vielä käydä\nnoidenkin juhlia katsomassa, kun on nyt muidenkin ilon nähnyt.\"\n\nHiljaa, kuni varas ikään, hiivi Kalle sitten pihan poikki Kuokkalan\neteiseen. Veisaamasta tauottiin juuri silloin kuin hän pääsi pirtin\novelle. Siitä, avonaisesta ovesta, oli hyvä silmäillä huoneessa olevaa\nseuraa. Puhtaaksi pestyillä penkeillä istui siellä sekaisin yhdellä\npuolella huonetta noin kolminen kymmentä vanhaa ja keski-ikäistä\nnaista. Pari nuorempaa herras-ihmistäkin oli joukossa, naisten puolella\neri päällään, mutta miesten puolella olivat kaikki talonpoikaista\nväkeä. Pari oli vanhusta, vaan muut, joita saattoi olla kymmenkunta,\nolivat vielä nuoria ja tanakoita miehiä. -- Huoneen seinät ja katto\nolivat puhtaiksi pestyt ja kukkivia tuomen oksia oli pistelty seinän\nrakoihin. Lattialle siihen sijaan oli levitelty pihlajan ja haavan\nlehtiä niin, että huoneessa vallitsi miellyttävä tuoksu, kuin\nkeväisessä metsässä.\n\nPöydän päässä istui paitahihaisillaan Kuokkalan vakava isäntä ja\nperäpenkillä, hänen lähellänsä, oli rovasti, selaillen raamattua, vai\nmikä lienee ollut muu iso kirja. Perimmäisestä sivuakkunasta levisi\npöydän seuduille rusottavaa valoa, lieneekö tullut Jyskymäen kokosta,\nvaiko punertavalta pohjoistaivaalta. Selvällä, vaikka hiljaisella\näänellä tuntuivat nuo ihmiset siinä valoisassa pirtissä puhelevan\nkeskenään, niinkuin kaikki olisivat olleet yhden talon väkeä, eivätkä\nnäkyneet edes kainostelevan rovastiakaan. Tohtipa vielä muudan mies\nhäneltä kysäistä, \"eikös se tuo kokon poltto ole marttyyrien luiden\npolttamista ja pakanallista palvelusta ja huvia?\"\n\nKalle jäi aprikoimaan ennen kuulematontansa marttyyri-sanaa niin, ettei\nhoksannut, mitä rovasti vastasi, mutta kun hän taas rupesi puhetta\nseuraamaan, kuuli hän rovastin selittävän, että ihmisessä käy ikäänkuin\nkaksi virtaa. Toinen käy alaspäin, veltostaa mielen ja rauhattomissa\npyörteissään pyörittelee sydäntä yhden huvin ja himon pyörteestä\ntoiseen, kunnes viimein syöksee sen epätoivon kurimukseen. Toinen\nsydämen virtauksista kulkee ylöspäin, ei niin rajusti kuin tuo\nensimmäinen, mutta tyynenä, voimakkaana, vaikka vaivalla, se ponnistaa\nylöspäin alkuansa kohden. Siinä virtauksessa, jos sitä ihminen seuraa,\nsydän karaistaan ja puhdistetaan niin voimakkaaksi, että se viimein\nvoittaa esteet ja saavuttaa rauhan, joka ylitse kaiken ymmärryksen käy,\nja jokainen, joka vaan itse tahtoo, saavuttaa tuommoisen rauhan uskon\nkalliolla.\n\nJotain semmoista rovasti puhui. Kalle sai niin rauhallisen mielen\ntuosta puheesta, vaikka hän ei sanoja täysin ymmärtänytkään, mutta\ntuossa tyynessä äänessä se taisi olla se rauhoittava vaikutus. Siksi\nKalle astui kynnyksen yli ja hänestä tuntui kuin hän jo olisi ollut\nvanha tuttu täällä ja kuulunut yhteen joukkoon, sillä hän tunsi\ntarvitsevansa rauhaa, jota täällä näytti olevan.\n\nViimein lähtivät vieraat pois ja Kalle kuiskasi Katrillensa: \"jäädään\nme tänne yöksi, täällä on niin -- -- niin --.\"\n\n\"Niin mitä?\" kysäsi Katri ja epäillen silmäsi Kallea, \"etkös sinä\naikonut Kotilaan yöksi?\"\n\n\"Niin -- niin rauhallista, vaan Kotilassa ei saa nukkua silmänsä täyttä\nja minua jo alkaa väsyttää.\"\n\n\"Ka jäädään vaan\", tuumaili Katri, mutta itsekseen hän ajatteli:\n\"mikähän tuolla nyt on mielessä -- -- vai olisikohan tuolle tullut\nikävä minua.\" -- Se ajatus tuntui niin hyvältä Katrista, jotta hän\nemännältä pyysi vaatteita ja teki oikean vuoteen itselleen ja\nmiehelleen, pirtin lattialle. Ilo haihtui kuitenkin pian, kun Kalle,\ntilalle kytjähdettyään, kääntyi selin Katriin ja hetkisen kuunneltuaan\ntoisen iltarukouksia sanoi: \"ole tuossa jo hiljaa, minua väsyttää.\"\n\n\"Itseänsä se vain ajattelee, eikä toisten huolista välitä mitään\",\nmietti Katri ja vaipui aatoksiinsa. Heti kuuli hän miehensä\nhengityksistä hänen jo nukkuvan rauhallisesti vanhurskaan unta. Katria\nitseänsä ei vaan nukuttanut, mutta monenlaiset mietteet pyörivät\npäässä. Hän ajatteli muun muassa rovastin sanoja ihmissydämen\nvirtauksista ja myönsi ne tosiksi. Niinhän hänenkin sydämensä oli\nrauhaton, varsinkin kun ei väli Kallen kanssa ollut semmoinen kuin se\nalussa oli ollut ja olisi pitänyt ainakin olla. Vähitellen siirtyivät\nsitten ajatukset harkitsemaan tuon keskinäisen kylmyyden alkusyytä ja\nsiltä se vaan rupesi tuntumaan, ettei syy yksin ollutkaan Kallessa,\nniinkuin hän tähän asti oli ajatellut. Olihan Kalle oikeastaan aina\nollut hyvä hänelle ja esimerkiksi, hänen toisena keväänä vilutautia\nsairastaessaan, monet monituiset kerrat keväthölseissä käynyt hänelle\nnaapuripitäjään apteekista horkan rohtoja. -- -- Oikeastaan oli Kalle\nmuulloinkin aina täyttänyt hänen mielitekonsa ja kuitenkaan ei hän\nollut pitkiin aikoihin miehellensä sanonut yhtään hyvää sanaa, vaan\naina ollut tyytymätön.\n\nYhä useampia vikojaan näki Katri siinä, entisiä aikoja muistellessa,\nedessään ja viimein juohtui mieleen, miten Kalle oli hänen tahdostansa\najanut pois maailmaan oman tätinsä tytön, Kekkolan Iidan, joka orpona\njo oli monta vuotta ollut heidän luonansa. -- \"Ja mitä tuo nyt oli, jos\ntyttö parka, talkoissa koreillakseen, ottikin minun silkkini. Ei\nsuinkaan sillä ollut aikomus sitä varastaa, vaikka minä äissäni koetin\nasiaa siksi kammeta ja sain viimein ihmisetkin siihen uskoon. Eikähän\nse Iida sittepäivin ole kelvannut rehellisten ihmisten joukkoon ja\nJumala ties, mikä hänestä sillä keinoin tulleekaan.\" Rupesi vähitellen\nKatrista tuntumaan, että hänen on tuomiolla vastattava Iidan sielusta,\njos se hukkaan joutuu -- ja hukkaanhan se varmaan joutuu, sillä mitäpäs\nhyvää sitä maailman rantoja kierrellessään oppisi. -- -- Kyyneleet\nkohosivat silmiin ja yltyivät vähitellen niihkutukseksi. Teki mieli\nherättämään rauhallisesti lepäävää Kalleakin ja pyytää anteeksi, mutta\nylpeys löi vastaan. Ylpeyshän se oli hänen saattanut Iidaa varkaaksikin\nsyyttämään, \"sillä mitäs eroitusta sitten olisi armopaloja syövän orvon\nja emännän välillä, jos molemmat samaa silkkiä käyttäisivät\", oli hän\najatellut.\n\nKatri taisteli kovaa taistelua ja tunsi todeksi rovastin illallisen\npuheen, jotta \"vaivalla sydämen parempi virtaus saa ponnistaa ylöspäin\nalkuansa kohden\".\n\nKallekin heräsi viimein vaimonsa nyyhkytykseen ja ihmeissään kysäsi:\n\"no mikäs sinulla nyt on?\"\n\nÄäni oli jäly, siksi ei Katri voinutkaan suoraan sanoa surunsa syytä,\ntuumailihan vaan: \"en tiedä, mutta ei kellään ihmisellä ole tänä yönä\nniin vaikea olla kuin minulla.\"\n\n\"Ole joutavia\", sanoi Kalle, \"varmaan tuntuu Kekkolan Iidasta tänä yönä\nvankihuoneessa olo paljoa vaikeammaltakin.\"\n\n\"Herra Jumala! Vankihuoneessa? Mitä hän sitten on tehnyt?\" huudahteli\nKatri.\n\nKalle selitti mitä asiasta tiesi ja yhä suurempaan tuskaan nousi siitä\nKatri.\n\n\"Herra armahda, Herra armahda! Se on kaikki minun syyni\", huudahteli\nKatri vähän väliin. \"Iida parka, Iida parka -- -- tietäähän sen kun\nlykätään maailmaan, kuin jäniksen poika. Ja nyt sitä käytetään\nkäräjillä ja sakotetaan ja rääkätään, voi! voi! -- -- Jos minulla olisi\nrahaa, niin ihan paikalla menisin nimismiehen luo ja suorittaisin\nsakot, jotta saisin Iidan pois, ja sittenhän olisi ihme, jos lapsi\nparan tarvitsisi semmoisille retkille ruveta niin kaukaan kuin\npalanenkaan leipää itselläni olisi.\"\n\n\"Ei niitä ole rahoja minullakaan siihen liikenemään\", puheli Kalle\ntyynesti piippuansa sytyttäen, \"mutta mitähän, jos olisi antaa ne\nilveksestä kunnalta tulevat tapporahat --\"\n\nKyyneliensä läpi katsoi Katri pitkään Kalleen, ikäänkuin olisi\nepäillyt, oliko toisella tosi mielessä. Viimein hän kuitenkin\nepäröivällä äänellä sanoi: \"mutta milläs sinä sitten lunastaisit sen\nRytilahden varsan, jota niin on mielesi tehnyt?\"\n\n\"Niin no -- kyllähän se on siro ja solakka varsa\", sanoi Kalle, \"mutta\nkun tuota on tähänkin asti tultu ilman oriitta toimeen, niin arvelin,\njotta eiköhän tuota eteenkin päin --\"\n\nKatri ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan tarttui Kallen kaulaan ja\nnyyhkytti hänen rintaansa vasten, kuin lapsi.\n\n\"En minä luullut sinun niin paljoa Iidasta pitävän\", sanoi Kalle\nhetkisen perästä, kun ei oikein tiennyt, millä vaimoansa rauhoittaa.\n\n\"Ei se ole se\", vastasi Katri, aavistaen miehensä ajatusjuoksun, \"mutta\nkun sinä minun tähteni luovut varsasta -- -- -- sitä minä en olisi\nsinulta ansainnut.\"\n\n\"Tokihan tuota nyt sen verran toisenkin mieltä noudattaa\", tuumi Kalle.\n\n\"Niinhän sinä sanot -- -- -- mutta milloinka minä olen sinun mieltäsi\nnoudattanut?\"\n\nPäivän terä pilkoitti jo tuolta kumpujen ja kunnasten takaa kullaten\nkastehelmiä heinikossa, ja linnut lehdossa livertelivät ensimmäisiä\naamusäveliään, mutta puolisot eivät sitä huomanneet. Melkein\nkuiskailemalla puhelivat he keskenänsä ja yksi perhe-elämän umpisolmu\ntoisensa perästä aukeni heille niin, että toisinaan täytyi molempain\nnaurahtaa tyhmyydellensä, kun olivat toistensa käytöksen niin nurin\nkurin itseksensä selittäneet. -- Viimein kuului Kuokkalan emännän\naskelia keittiöstä ja Kalle niinkuin Katrikin pistivät hilpeästi\nvaatteet päällensä. Emäntä tuli tupaan juhlan kunniaksi kahvia\nperheellensä oikein pöydältä tarjoomaan, mutta vieraat eivät jääneet\nsitä odottamaan, vaikka se jo kuului kiehuvan. \"Meidän pitää vielä\nennen kirkonmenoja käydä vankihuoneella ja koettaa päästä\nnimismiehenkin puheille\", kertoi Katri emännälle ja hyvästellessään\nkiitteli häntä hyvästä yö-sijasta ja muusta ystävällisyydestä.\n\nVankihuoneella ei vielä Kallen ja Katrin sinne tullessa oltu ylhäällä,\nmutta siitä huolimatta röykytti Katri ovea, kunnes pääsi sisään.\nVanginvartijan vaimo laski vieraat Kekkolan Iidan luokse tyrmään ja\nsanoi nimismiehen käskeneen laskea tyttö aamusella pois, sittenkuin oli\nselvinnyt, \"kun sillä kuului olevan ripille meno muka.\"\n\nTyrmässä oli jokseenkin huono siivo ja haju. Iida istui vallan vaaleana\nyhdessä nurkassa ja itki ääneen, mutta Hakkilan Matti ja pari muuta,\ntuntematonta miestä makasivat lattialla tietämättä vielä mitään tästä\nmaailmasta.\n\nSukulaisensa tunnettua kääntyi Iida punastuen nurkkaan päin ja kauan\nsai Katri tehdä parastansa, ennenkuin tyttö siksikään tyyntyi, että\nkykeni pukuansa hiukan järjestämään. Iida oli kuin ihmeissään, kun ei\nhäntä toruttu eikä tuustittu, niinkuin hän oli odottanut. Hän ei\nnäkynyt olevan oikein varma siitä, oliko hän vieläkään selvänä ja\nhereillä vai ei, sillä Katri hoiti häntä, kuin sairasta lasta.\n\nSairas hän todella olikin, sillä sydäntä etoi ja päätä poltti niin että\nolisi luullut sen halkeavan, mutta paljoa tuskallisemmalta kuin pään\npakoitus tuntui kärsiä Katrin hyväilyjä ja rohkaisevia sanoja. Hän oli\nhäpeästä aivan pakahtua, kun Katri vielä pyysi vanginvartijan vaimon\nantamaan hänellekin kahvia, sillä aikaa kuin itse puhdisti\nluuturievulla vankityrmää, jota Iidakin oli osaltaan pilannut.\n\nKalle oli saanut vanginvartijan lähtemään kanssansa nimismiehen\npuheille, sillä yksin ei hän juhla-aamuna tohtinut sinne mennä. Sillä\nvälin kertoi Katri Iidan sakot maksettavan ilvesrahoista \"niin jotta\nIidan ei tarvitse käydä vedellä ja leivällä pitkiä palmikoitansa\nmenettämässä, sillä tottahan ne siellä naisten tukan keritsevät,\nniinkuin miestenkin\", sanoi hän.\n\nHyvissä ajoin ennen aamukellon sointia tulivat miehet nimismiehen luota\ntakaisin ja vanginvartija selitti nimismiehen sanoneen, \"että Kallen\nvuoksi saa koko yöllinen melu sammua nahkoihinsa, koska Iida on\nKallelle sukulainen ja niin nuori, ja vielä ehkä parantaa tapansa, kun\npääsee oikeiden ihmisten joukkoon taas.\"\n\nKalle lisäsi siihen, puhuen tyrmässä olleille miehille: \"tekin kuulutte\nsaavan mennä menojanne, niine hyvinenne, mutta Hakkilan Mattia lupasi\nnimismies vasta edes pitää tarkalla silmällä, koska sinä olet\nsemmoiseksi heittäytynyt.\"\n\nHakkilan Matti katseli kenkäinsä nokkia eikä virkkanut mitään, mutta\nKatri otti päästään silkkihuivin, antoi sen Iidalle ja sanoi: \"pane\nlapsi kulta edes tuo päähäsi, kun muutenkin olet niin huonossa\npukimessa, vaikka on ripille meno; -- ja tästä lähin saat sen pitääkin\nomanasi, sillä mitä minä, vanha ihminen, enää silkillä tekisin.\"\n\n\"Pitäkää te vaan Katri silkkinne\", tarttui viimein Hakkilän Mattikin\npuheesen ja vetäsi povitaskustaan esiin lompakkonsa. \"Tuossa on tytölle\nkaksikymmeninen silkiksi ja jos miten tuumitaan, niin lopetetaan\nakkojen lorut hyvin lyhyeen.\"\n\nKalle ei tahtonut antaa Iidan ottaa vastaan Matin rahaa, mutta Matti\nsanoi: \"anna tyttörievun se pitää. Ei se ole mitään semmoista kuin sinä\npelkäät, mutta aatteles, miltä se tuntuisi, jos Hakkilan nuoren isännän\npapinkirja olisi pilattu -- -- ja minun syynihän se oli, jotta Iida\ntämmöisiin tekemisiin joutui, mutta jos meidän ukko tuumaan suostuu,\nniin ei hänen tarvitse sittenkään pahoillaan olla.\" Niin sanoen lähti\nMatti pois ja toisetkin rupesivat kirkkoon hankkiutumaan.\n\nVarmaankin oli rippilapsissa monta, jonka rippilupaukset eivät niin\nsydämestä lähteneet kuin Kekkolan Iidan, vaikka hän olikin\nvankihuoneessa ripille valmistautunut. Kalle ja Katrikin oikein\nloistivat tyytyväisyydestä nähdessään Iidan hartautta, mutta vieläkin\ntyytyväisemmät olivat he molemmat kotimatkalla venheen hiljaa liukuessa\nkotilahden melkein rasvatyynellä, kiiltelevällä pinnalla, kun Iida\nmuistista kertoi heille saarnan sisältöä. Hän lopetti sanoilla:\n\"tehkäät tasaiset polut erämaassa meidän Jumalallemme, kaikki laaksot\npitää korotettaman ja kaikki vuoret ja kukkulat pitä alennettaman, ja\nmitä on tasoittamatta, pitää tasattaman ja koliat silitettämän, sillä\nHerran kunnia ilmoitetaan ja kaikki liha on ynnä näkevä Herran suun\npuhuvan.\"\n\n\"No viimeinkin sitä nyt ollaan kotona\", sanoi Katri Kiideksen Annille,\njoka oli tullut rannalle talon väkeä vastaan. \"Mutta kyllä se oli\nmonimutkainen matka, et sitä usko miten monimutkainen.\"\n\n\"En minä sitä kumminkaan kadu\", myhähti Kalle, \"mutta tuskin siltä\ntoiste yökuntiin lähtenen sinne.\"\n\n\"En minäkään, jos kohta tällä kertaa kaikki kävi hyvin\", sanoi\nKatrikin.\n\nKuitenkin olivat he molemmat seuraavana Juhannuksena yökunnissa\nkirkolla, sillä he olivat silloin kummina Hakkilan nuoren isännän ja\nhänen vaimonsa, entisen Kekkolan Iidan, ensimmäiselle pojalle, jolle,\nKatrin tahdosta, pantiin oikein kaksi nimeä: Kalle Johannes, vaikka\nrovasti oli sitä sanonut turhaksi koreilemiseksi.\n\n\n\n\n\nSYNKEÄN MATIN JUTTU.\n\n\nVanha maanmittari Hilvonen istui mukavassa asennossa\nnahkapäällyksisessä karmituolissaan ja veteli pitkiä haikuja vieläkin\npitemmästä, helmiletkuisesta piipustaan, jonka hopeasilainen koppa oli\nlattialla tuolin jalan juuressa. Hän oli nähtävästi joko vaipunut tahi\nvaipumaisillaan syviin mietteisiin, koska ei näkynyt laisinkaan\nhuomaavan hyväillä isoa ruskeaa metsäkoiraa, joka, nähtävästi hyväilyn\ntarpeessa, tuon tuostakin hieraisi kuonoaan herransa polvea vasten.\n\nToinen saman näköinen koira loikoi uunin edessä, ikäänkuin\ntarkastamassa tuliko kelvon kalua tuon nuoren herran työstä, joka siinä\npuhdisteli pyssyjä ja oli vain päältä päistärissä. -- Se nuori herra\noli ukko Hilvosen sisaren poika, ylioppilas Timolin. Hän oli viime\nkeväänä päässyt koulusta ja oli nyt Hilvosen luona opetteleimassa\nmittariksi, sillä ukko aikoi virkansa jättää perinnöksi sisarensa\npojalle, ja oli jo tavallaan ylempää saanut siihen luvankin. Kun ei\nmitään varsinaisia kiireellisiä töitä tähän tekään kuitenkaan ollut,\noli ukko päättänyt aluksi totuttaa sisarensa poikaa metsissä\nkävelemään. Sitä varten tehtiin tuhkatiheään metsästysretkiä ja\nsemmoiselle sitä oltiin nytkin lähdössä.\n\n\"Ei se -- tuo Moppe jaksa näin lämpimällä paljoakaan jänistä ajaa\",\nsanoi ylioppilas, hereten hetkiseksi työstään. \"Mutta, jos olisi ottaa\nmukaan kievarin Nalle, niin siinähän nuo ei liiat lihat haittaisi. --\nHaukkuukoon se otuksia?\"\n\n\"Kaikkia ilman eroituksetta, aina oksalla tirskuvasta tiaisesta\nTorvelan pyörivään tuulimyllyyn asti.\"\n\n\"Sepähän sitten on monipuolinen nero.\"\n\nVanhus ei vastannut mitään, eikä hetkiseen kuulunut muuta kuin\navonaisen akkunan alla lipiseväin haavanlehtien lipinää. Viimein,\nsaatuansa pyssyt kuiviksi, sanoi ylioppilas: \"saisi se Synkeän Matti\nnyt jo tulla, että päästäisiin lähtemään.\"\n\n\"Mihinkäs aikaan se lupasi tulla?\"\n\n\"Eihän tuo sanonut muuta kuin pistäytyvänsä ensin hautausmaalla.\"\n\n\"Hm! -- Kyllä sitä sitten käskee odottaa\", mutisi vanha herra, ja\nlisäsi heti huoaten: \"se rakkaus, se rakkaus!\"\n\n\"Mitäs rakkaudella on Synkeän Matin kanssa tekemistä? Ei hän ainakaan\nrakastuneelta näytä, vaan on paremmin nimensä näköinen.\"\n\n\"Etkö sinä vielä ole kuullut Matin rakkaushistoriaa; se on oikea\nromaani?\"\n\n\"Mahtaa olla oikein talonpoikainen ja moukkamainen romaani, sillä mitä\nne rakkaudesta --\"\n\n\"Nulla regula sine exceptione (ei mitään sääntöä poikkeuksetta)\", sanoi\nvanhus ja alkoi kertoa:\n\n\"Noin puoliväliin kolmattakymmentä vuotta takaperin oli Matti Ilolan\ntalon ainoa poika. Ilolan vanha isäntä oli kirkon kuudennus, rikas ja\nmuutoinkin pitäjään arvokkaimpia miehiä. Emäntä taas oli hiljainen ja\nsävyisä ihminen, jonka elämän harrastuksena näytti olevan miehensä ja\nlastensa onnelliseksi saattaminen, ja siinä hän todella onnistuikin.\n\n\"Pisti sitten eräänä kesänä Ilolan isännän päähän lähettää ainoa\npoikansa kouluun, vaikka hän jo oli mieheksi saapa. Hän ei kuitenkaan\ntahtonut pojastansa saada herraa, joka vaan 'nyrpällä nenin\nvertaistensa seurassa kärsisi isäänsä', niinkuin ukko itse sanoi; vaan\nkuitenkin tahtoi hän, että poikansa ymmärtäisi hiukan enemmän kuin hän\nitse ymmärsi ja tiesi.\n\n\"Minä neuvoin hänen toimittamaan Mattinsa maanviljelysopistoon, sillä\narvasin talonpoikaisylpeyden vaativan, että ison Ilolan ainoan pojan\npitäisi kerran kotitalonsa isäntänä teiskaroida. Ilolainen mielistyi\ntuumaan ja Matti lähetettiin Mustialaan.\n\n\"Muutamia vuosia kului, joina Matti ei kotonansa käynyt ollenkaan, vaan\nsitten hän viimein palasi. Sillä välin oli kotitaloon muiden muassa\notettu palvelukseen Synkeän torpan tyttö, joka vielä Matin lähtiessä\noli pieni, pahainen letukka.\n\n\"Tilda, se oli tytön nimi, oli nyt keskikokoinen ja Matin kotiin\ntullessa parhaimmillaan. Oikeastaan ei hän tainnut olla, sanan\nvarsinaisessa merkinnössä, kaunis, mutta jotain tyyntä ja samalla\njyrkästi päättävää ilmeni koko hänen olennossaan, ja kuitenkin oli\nhänen käytöksensä kaino ja naisellinen. Sitä paitsi hänen valkoinen,\nleveä otsansa, paksut tummat palmikkonsa ja ennen kaikkia nuo tummat,\nei juuri suuret, mutta säihkyvät ja eloisat silmät, ikäänkuin väkisin\nvetivät jokaisen huomion puoleensa, niin että minäkin, vanha poika,\nusein häntä mieltymyksellä katselin ja enkö tuota liene jo ollut vähän\nrakastunutkin.\n\n\"No niin, mutta kun Matti tuli kotiin, syttyi hän heti ilmituleen ja\nsamoin taisi olla Tildankin laita, vaikka hän osasi tunteensa paremmin\npeittää. Ainakin siltä minusta näytti, kuin olisi hän aina kaikkia\nMatin sanoja ja toimia seurannut mielihyvällä ja oikein sydämellisellä\ninnollakin. Taipumus oli molemmin puolinen; sen näki syrjäinenkin.\n\n\"Muutamana iltana talvella, sittenkuin Matti syksyllä oli tullut kotiin,\ntuli Matti minun huoneeseni; minä näet asuin silloin Ilolassa. Hän\npyysi minua puhemiehekseen. Suoraan sanoen minä silloin halveksin koko\nmiestä, sillä luulin hänen, isänsä tahdosta, päättäneen naida jonkun\nperinnöttären, vaikka olikin kiintynyt Tildaan. Sen vuoksi pidin minä\nensin pitkät puheet sekä rikkaudesta että rakkaudesta, jota viimeksi\nmainittua vain korvakuulolta tunsin.\n\n\"Matti myönsi kaikkiin ja sanoi juuri niin itsekin ajatelleensa. Minä\nkysyin vihdoinkin viimein: 'no -- kellenkäs minun sitten pitäisi sinun\npuolestasi puhua?' Kovin minä ällistyin, kun Matti lyhyesti vastasi:\n'isälleni.'\n\n\"'Ahaa', sanoin minä ja kysäsin morsianta. Punehtuen ja alaspäin\nkatsellen sanoi hän hiljaa: 'piika-Tilda. -- -- Minä en sille mitään\nvoi, vaan luulen sen olevan Herran tahdon, vaikka hän onkin torpan\ntyttö.'\n\n\"Yht'äkkiä selvisi minulle, ett'ei Ilolan ukko kuuna päivänä siihen\nliittoon suostumustansa antaisi, koska Matti itse ei uskaltanut\nasiaansa hänelle esittää, vaikka tiesikin isänsä kohtelevan itseänsä\nenemmän veljenä kuin isänä. Kumminkin lupasin puhua asiasta isännälle,\nkun tilaisuutta sattuisi, ja Matti näkyi pitävän asian onnistumisen\nihan varmana. Minä siihen sijaan aloin sitä epäillä yhä enemmän, kuta\nkauvemmin sitä mietin. Monta monituista päivää tuumailin itsekseni mitä\nhulluimpia keinoja taivuttaakseni Ilolaista poikansa naimistuumaan,\nsillä todella minä pidin paljo sekä Matista että Tildasta.\n\n\"Oikein minulta katosi yön lepokin tuon samaisen asian vuoksi ja pari\nkertaa jo menin isännän puolelle asiasta puhumaan, mutta uskallus\npuuttui. Täytyihän siitä viimeinkin, oman rauhani vuoksi, päästä\nselville, sillä Matti aina tavatessaan katsoi minuun niin rukoilevasti\nja kysyvästi, että hänen katseensa tuntui tunkeutuvan oikein sieluun ja\nytimiini asti.\n\n\"Semmoisella mielellä kuin pahanteosta kiinni saatu lapsi menin\nviimeinkin kerran isännän luo, päättäen puhua suuni puhtaaksi, kävipä\nsitten syvin tahi matalin, ja niin teinkin, miten parhaiten taisin.\n\n\"Tyynenä kuunteli Ilolainen minua loppuun, eikä yksikään jäntere\nliikahtanut hänen kasvoillaan. Niin? jo toivoin parasta, kun hän aivan\nomalla tavallaan, hiukan hymyillen, sanoi: 'ja sitäkö insinööri on niin\nkauvan hautonut, että minä monasti olen arvellut teiltä kartat\nkadonneen?'\n\n\"Vastausta odottamatta hän sitten huusi Mattia huoneesen ja alkoi\ntyynenä, kuin kivikuva, kävellä edestakaisin lattialla ja käveli kauan.\nMatin tultua sisään ei meistä kukaan kotvilleen virkkanut mitään ja\nminusta alkoi olo tuntua tuskalliselta, niinkuin aina tuommoisissa\ntilaisuuksissa, mutta en voinut katkaista äänettömyyttä.\n\n\"Matti rohkasi itsensä ensiksi ja lujasti katsoen suoraan isänsä silmiin\nsanoi: 'niin minä olen sen päättänyt, isä.'\n\n\"'Kirottu sikiö!' karjasi isä, ja kun Matti aikoi lähteä pois, tarttui\nhän poikansa rintapieliin ja silmänräpäyksen ajan koetti pudistaa\nhäntä, mutta Matti seisoi jäykkänä, kuin seinä. Hirveä oli se silmäys,\njonka hän sitten heitti poikaansa sanoessaan painolla: 'sinä nait\nKivelän Kaisan, etkä ketään muuta.'\n\n\"'Hän-tä mi-nä en nai', vastasi poika pannen painon joka tavulle ja\näänellä semmoisella, jota ei voi kuvata.\n\n\"Siinä oli nyt uhka uhkaa, tahto tahtoa vastaan ja minua pelotti, että\nIlola oli tästä lähtien muuttuva Surulaksi. Ei kuitenkaan koko talvena\nnäkynyt Ilolan elämässä mitään muutosta ja sekä isä että poika\nnäyttivät unhottaneen koko asian. Tildan ja Matinkin väli oli aivan\nennellään ja minä luulin heidän toivovan, jotta 'kyllä aika kaikki\nmuuttaa, kaunihiksi karunkin pellon.'\n\n\"Ihmeekseni kuulin sitten, kevätkesällä kirkonkylästä pois ollessani,\nettä Ilolan Mattia ja Kivelän Kaisaa oli kirkossa kuulutettu. --\nSemmoinen mieskö se Matti onkin, ajattelin minä, mutta kotona\nkäydessäni huomasin Matin vielä sukerehtavan Tildan kanssa ihan kuin\nennenkin, milloin vaan luulivat muiden silmän välttyvän, ja minä päätin\nvieroittaa mielestäni koko ihmiset.\n\n\"Matille kuitenkin toivotin muutamana päivänä onnea. Naurahtaen kysäsi\nhän: 'mihin?'\n\n\"'Mihin? Olithan sinä käynyt pappilassa Kaisan kanssa.'\n\n\"'En ole käynyt, enkä aio käydäkään.'\n\n\"'No, mutta onhan teitä jo kuulutettu?'\n\n\"'Niin sanotaan --.' Hän rupesi puhelemaan heinänteosta ja sen\nsemmoisista, niin ett'en minä tullut hullua hurskaammaksi ja luulin\nhänen vaan viisastelulla tahtovan moitteistani päästä.\n\n\"Kun ensi kerran taas tulin käymään salomailta kotona, puuhattiin\nIlolassa häitä parhaillaan ja tietysti piti minunkin jäädä niihin.\nMuhkeat häät niistä piti tullakin, ja mikä ihmeintä, Tilda oli\nepäilemättä innokkain niitä valmistamassa, mutta emäntä, vanhuuttaan\nsyyttäen, ei pannut rikkaa ristiin. Sen vuoksi joutui vanha isäntä\nhyvin paljo tekemisiin Tildan kanssa ja päivä päivältä näytti hän aina\nenemmän mielistyvän tyttöön.\n\n\"Viimein joutui hääpäivä ja kaikki oli valmista. Kun Kivelästä oli\ntalvella palanut kartano, täytyi vihkiminenkin toimittaa Ilolassa ja\nsinne sitten kerääntyi väkeä joka ilman suunnalta ja oikein monesta\nulkopitäjäästäkin. Rovasti ja ruununvouti perheineen tulivat vaunuilla\nja heidän saavuttuansa laitettiin heti, isoon tupaan, vihkituoli\nkuntoon.\n\n\"Rovasti asettui paikalleen pitkän pöydän eteen ja lukkari auttoi\nhänelle kapan hartioille. Tuvassa oli väkeä kutsutuita ja\nkuokkavieraita, niin että hätimiten morsiusjoukko sisään sopi. Morsian\noli puettu jos kuinka koreaksi ja näytti olevan 'seitsemännessä\ntaivaassa', niinkuin sitä sanotaan. Sulhanen oli myös aika uljaan ja\nryhdikkään näköinen. Toimitus alkoi pienellä puheella, jonka rovasti,\njuhlan kunniaksi, oli suomentanut jostain vanhasta saksalaisesta\nkirjasta ja jossa erittäin liikuttavasti, Tobian kirjan johdolla,\nkuvattiin avio-onnea niin, että naisten puolelta tupaa alkoi kuulua\nniiskutusta.\n\n\"Viimein kysyi hän tahtoiko sulhanen ottaa 'tämän ihmisen\nKatariina Kivelän aviovaimokseen rakastaaksensa häntä myötä- ja\nvastoinkäymisessä.'\n\n\"Lujalla ja vapisemattomalla äänellä vastasi Matti: 'en.' Kaisa nyhkäsi\nMattia kylkeen ja rovasti, hiukan toinnuttuaan ensi hämmästyksestään,\nuudisti kysymyksen alusta alkaen. Sama vastaus seurasi, jolloin Kaisa\ntaas nykäsi Mattia ja sanoi: 'eihän sitä niin, -- vaan sano sinä: jaa,\nherra rovasti'; ja Kaisa itse niiasi jo valmiiksi.\n\n\"Matti pysyi vaiti ja hämmästys valtasi koko hääjoukon. Silloin kuului\noven suusta pehmeä naisääni: 'Matti, Matti! Sano toki jotta otat; sano\nminun tähteni, sillä en minä vasten vanhempaisi tahtoa --.'\n\n\"'En', sanoi Matti äänellä semmoisella, että rovastikin tuli asiasta\nvakuutetuksi. Hän lisäsi vielä: 'niin olisin sanonut ennenkin, jos\nminulta olisi kysytty -- -- -- mutta sitä ei, häpeä kyllä, ole tehty.'\n\n\"Väki alkoi jokseenkin nolona virtailla ulos tuvasta ja pian oli talo\ntyhjänä vieraista. Isäntä sulkeutui siksi päiväksi kammariinsa ja\nemäntä oli ainoa, joka nyt osoitti tavatonta intoa taloa takaisin\narkikuntoon asetettaessa.\n\n\"Luonnollisesti tahtoi nyt Tilda lähteä talosta, mutta isäntä ei sitä\nsallinut. Olipa hän pyytänyt Mattiakin puhumaan Tildalle, että hän\njäisi paikoillensa, vaikka muutoin eivät isä ja poika sanoneet\ntoisilleen hyvää eikä pahaa, paitsi mitä töiden tähden välttämättömästi\noli puhuttava ja joskus muutenkin vierasten aikaan.\n\n\"Samana syksynä muutin minä Ilolasta tähän omaan kartanooni, enkä enää\nniin joka päivä voinut asioita seurata. -- Mattia nuhtelin kuitenkin\nennen lähtöäni siitä, kun hän oli asian antanut niin pitkälle mennä ja\nhäväissyt siten sekä isänsä että Kiveläiset, mutta hän vaan vastasi\nisälleen jo edeltä sanoneensa, jotta hän ei Kivelän Kaisaa ota\nvaimokseen, ja ensi kerran kuulutettua oli hän Kiveläänkin toimittanut\nsanan vihillä kieltäytyvänsä, jollei ennen kuulutusta purettaisi. Tilda\nraukka rupesi siitä päivin kitumaan, eikä oikeastaan nähnyt tervettä\npäivää enää, vaikka ei suinkaan ollut hoidon puutteessa. Ihmiset\nihmettelivät sitä helleyttä, jolla kaikki Ilolassa, yksin isäntäkin,\nTildaa kohtelivat.\n\n    'Ylpeys se estää Ilolaista,\n    Jott'ei kärsi torpan naista\n    Miniänänsä milloinkaan';\n\nlaulettiin suutari Hulkon, Matin häistä tekemässä pilkkalaulussa, jota\nvuosikaudet loiloteltiin ympäri pitäjästä, mutta mikä esti Ilolaista\nlaskemasta Tildaa pois, sitä ei kukaan tietänyt. Minä arvelin, että\nehkäpä emäntä oikeastaan Ilolassa pitikin ohjaksia, vaikka sitä ei\nmaailma tiennyt; ja sen minä tiesin jotta emäntä piti Tildasta yhtä\npaljon kuin omista lapsistaankin. Ulko-elämässään rehenteli Ilolainen\nkuitenkin yhtä mahtavana kuin ruhtinas, eikä kukaan olisi luullut hänen\nolevan hamevallan alla.\n\n\"Seuraavana kesänä kuoli sitten Tilda ja Matin toimesta pidettiin\nhautajaiset. Ei niissä ollut paljoa väkeä, mutta olihan kuitenkin\nkotikyläläiset ja murhe oli yleinen. Ilolan emäntä oli sulaa\nkyyneliinsä, isäntä ja Matti olivat molemmat hirveän tyyneinä, mutta\nkun ruumisarkun kantta ruvettiin kiinni naulaamaan, silloin parahti\nisäntä ja itki, itki kaikkien nähden, kuni pieni lapsi. Kyynelettömänä\nsiihen sijaan läheni Matti ruumista ja sanaakaan sanomatta vetäsi\nsormestaan sormuksen, jonka pisti Tilda-vainajan vasemman käden\nnimettömään. Me, vieraat, katselimme pitkään toisiimme ja monenlaisia\nmietteitä näytti pyörivän jokaisen päässä, mutta kaikki pysyivät vaiti.\n\n\"Entistä latuansa kului sitten aika, vuodet vierivät jättämättä\nsanottavia jälkiä. Ilolan vartalo vaan köyristyi köyristymistään ja\nhiukset muuttuivat hopean harmaiksi. Matti ei ollut yhtään muuttunut\nentisestään ja alkoi vähitellen isänsä asemasta ottaa osaa yleisiin\nasioihin. Näytti kuin aika olisi kaikki haavat parantanut ja hän\ntyytynyt kohtaloonsa, mutta naimisiin hän ei mennyt.\n\n\"Viimein sairastui vanha isäntä ja minäkin kävin usein häntä katsomassa,\nsillä hänessä oli jotakin selittämätöntä, joka minua aina veti hänen\npuoleensa.\n\n\"Muutamana iltana istuimme Matin ja emännän kanssa isännän vuoteen\nvieressä. Hän näytti nukahtaneen ja me puhelimme kuiskailemalla, mutta\nMatti istui ääneti ja jurona. Äkkiä avasi isäntä silmänsä ja näytti\nikäänkuin silmillään hakevan jotakin ympäri huonetta. Viimein\nseisahtivat hänen silmänsä Mattiin, jota hän viittasi tulemaan lähemmä.\n\n\"Matti totteli ja väsyneellä, raukealla äänellä rupesi vanha Ilolainen\npuhumaan. -- 'Nyt on loppu käsissä', sanoi hän, 'ja sen vuoksi selitän\nminä teille yhden asian, jotta ette liian kovasti tuomitsisi -- edes\nte -- -- -- vaikka Jumala niin tehneekin.'\n\n\"Minä tahdoin nousta ylös ja lähteä, mutta hän viittasi minuakin jäämään\nja minä jäin.\n\n\"'Liisa', sanoi hän emännällensä, 'sinä tiedät hyvin kyllä, että minä\nnuorena tahdoin ottaa eukokseni Synkeän Marin, mutta sitä et tiedä,\njotta minä en ole milloinkaan voinut häntä unhottaa, eikä hänkään\nminua. -- --'\n\n\"'Ja sinä Matti', jatkoi hän hetkisen kuluttua, 'sinä et tiennyt Tildan\nolevan sisaresi -- -- --'\n\n\"Ei kukaan meistä tuokioiseen virkkanut mitään. Seinäkello ja silloin\ntällöin lentoon pyrähtävä kärpänen vaan joskus häiritsivät hiljaisuutta\nhuoneessa.\n\n\"Viimein kuoleva isäntä sanoi: 'niin te kauhistutte, mutta semmoinen on\nmaailma -- -- -- ja semmoinen oli Ilolan kunnioitettu, mahtava isäntä!'\n\n\"Päätteeksi hän vielä nauroi kamalasti, ja meitä värisytti sitä\nonttoa naurua kuullessa. Emäntä kuitenkin tointui pian ja alkoi\npuhella hänelle, kuinka maailmassa aniharvoin todella toisiansa\nrakastavat joutuvat yhteen; ja sitten hän puhui tosi-rakkaudesta,\nanteeksi-antavasta, taivaallisesta rakkaudesta ja miten Kristuksen\nveri voi puhdistaa ihmisen kaikista synneistä.\n\n\"Emme tienneet, kuuliko sairas puhetta vai ei. Hän makasi liikkumatta\ntuskan murtamin kasvoin hyvin kauvan, mutta ei valittanut. Vähää ennen\npuolta yötä kuului hän kumminkin sammaltavalla kielellä sopertavan:\n'kaikistako synneistä, -- näinköhän ihan kaikista? -- Niistäkin, joista\non helvetti rinnassa läpi koko elämämme?'\n\n\"Emäntä koetti uudestaan puhua armosta, mutta heti huomasimme hänen\npuhelevan kangistuneelle ruumiille. Matti huokasi syvään ja\npeittäessään isänsä kasvoja kuului hän kuiskaisevan: 'onneton\nisäparkani! Jumala olkoon sinulle armollinen!'\n\n\"'Hänen tykönänsä on paljon anteeksi-antamusta', sanoi emäntä ja\nvanhuudesta vapisevalla, lempeällä äänellään alkoi hän veisata virren\nvärssyä, joka alkaa säkeillä: 'jos David tavoitt' armon sult', jos\nManassea säästit', ja silloin kimmelsi kirkas anteeksi-annon kyynel\nhänen silmässään.\n\n\"Jonkun vuoden kuluttua antoi sitten Matti talon eräälle\nlankomiehellensä ja muutti itse äitinensä Synkeän torppaan, joka oli\njoutunut talolle. -- Ei hän ole ollut mikään jörö, vaan päinvastoin\ntavallansa oikein hupainen kumppani, mutta parhaiten hän viihtyy\nkuitenkin metsissä ja ne hän tuntee, kuin viisi sormea. On kuitenkin\ntoinenkin paikka, jossa Matti viettää isot osat ajastansa. Se on Tildan\nja isänsä yhteinen hauta. Siellä hän kuuluu, ääneti eteensä tuijottaen,\ntoisinaan istuvan yökaudet, eikä hänellä silloin ole silmiä eikä korvia\nmihinkään muuhun, niin että tuskin hän hyviin aikoihin vielä tulee\ntänne.\"\n\n\"Minä lähden häntä hautausmaalta hakemaan\", lausui ylioppilas\npäättävästi. \"Täytistäkö hän siellä uneksii ja aikaa kuluttaa niin,\nettemme pääse tänä päivänä lähtemään!\"\n\n\"Älä mene\", varoitti vanha herra. \"Haudankaivaja oli kerran häirinnyt\nhäntä hänen tuolla päällä ollessaan, mutta sai monta viikkoa katua\ntekoansa, sillä Matti oli heittänyt hänet niin kovasti avonaiseen\nhautaan, että pari kylkiluuta katkesi. -- Kerran kävin minäkin häntä,\nsiellä istuessaan, katsomassa, mutta en hirvinnyt ääntäkään päästää,\nsillä todella jotakin petomaista julmuutta ilmestyi hänen kasvoissansa\nja silmissä paloi outo liekki, vaikka hän muutoin on viisas mies ja\nrauhallisin ihminen maailmassa. Jokaisen sielussa on tutkimattomia\nkuiluja ja parasta on, että pysyvätkin semmoisina.\"\n\n\"Saattaa olla\", sanoi ylioppilas pitkäveteisesti ja sulki akkunan\nyöksi.\n\n\n\n\n\nSURMA-OLLI.\n\n\n\nVanhana ollessaan häntä aina sanottiin Surma-Olliksi, eikä ainoastaan\ntakana päin, vaan edessäkin, mutta ei hän siitä näkynyt olevan\nmoinaankaan. Siihen sijaan suuttui hän ihan silmittömäksi, jos joku\nsattui häntä vähänkään tarkemmin katselemaan, ja tiuskasi: \"mitä\ntirkistelet? Jumalan luoma sitä minäkin olen, vaikka olen tämän\nnäköinen.\"\n\nTodella hän olikin jotenkin kamalan näköinen, hirveästi rokonarpinen,\nleveänaamainen ja paksuhuulinen. Kuitenkin oli hän nuorempana ollessaan\nvähältä joutua naimiseen Korpikylän kauneimman naisen, Tyynelän nuoren\nleski-Maijan, kanssa. Siihen aikaan oli hän monta monituista vuotta\nperäkkäin renkinä isossa Lampelassa ja Lampelan isäntäkös vasta häntä\noikein kehui kaikille.\n\n\"Se on oikein miesten mies muutoin, mut kuorsaa, ja nukkuu niin\nraskaasti, jotta sietäisi olla hänellä rautainen sänky, ha ha ha!\",\nsanoi isäntä. Muutkin ihmiset tunsivat Ollin hyväksi työmieheksi, mutta\ntytöt häntä pitivät hiukan tyhmän sekaisena.\n\nLampelaisen kehumiset vai mitkä lienevät kuitenkin saaneet sen aikaan,\nettä Tyynelän Maija lupasi lähteä Ollin kanssa pappilaan kuulutuskirjan\nteettoon, vaikka hänellä olikin oma mökki Lampelan haassa. -- Sen\naviohomman vuoksi otti Olli Lampelan emännältä \"palkkansa päälle\"\npaitavaatteen ja pitkät sukat, \"jotka rovastille kuuluu pitävän\nkapioista antaa. Osaisihan se Maija tosin itsekin kutoa\", selitti Olli,\n\"mutta kun se lapsi on ollut kipeänä, niin ei sanonut joutaneensa; vaan\nsidenauhat ja lapaset oli kuitenkin ennättänyt tässä kevätkorvalla\nvalmistaa.\"\n\nPuhemieheksi aiottiin pyytää haudankaivajaa, jota muutkin renkimiehet\nsiinä virassa pitivät, mutta kun Viiliäis-Risto, talon poikien\npuhemies, itse oikein tarjoutumalla tarjoutui Maijaa ja Ollia\npappilassa käyttämään, niin tietysti hänet otettiin ennen kuin\nhaudankaivaja. -- Varhain sitä piti ollakin Lauvantai-aamuna\nliikkeellä, jos mieli ennen pyhään-soittoa ennättää Rovastin luona\nkäydä, sillä Lampelasta oli kirkonkylään runsaasti pari peninkulmaa\nvesitietä. -- \"Ja sitä paitsi pitää vielä käydä kartta hakemassa\nRiuttalan herrastuomarilta\", sanoi Viiliäis-Risto. \"Ja onhan sitä\nRiuttalaan kirkolta vielä kolme hyvääkin neljännestä.\"\n\nSenpä tähden Olli panikin jo Perjantai-iltana kapiot ja eväät konttiin,\njotta \"jo varsinkin päivän noustessa lähtemään päästäisiin\", eikä hän\nsittenkään koko yönä saanut kiireeltään unta silmäänsä. Tuskin oli\npäivän pilkahtanut esiin Kolusärkän takaa, kun Olli jo oli Tyynelän\naitan ovea kolkuttamassa ja Maijaa lähtöön kiirehtimässä, mutta Maija\nvaan itkerehti ja viivytteli niin, että aamu alkoi olla murkinoissa,\nennenkuin lähdöstä mitään tuli. Tokkopa hän vielä siksikään olisi\njoutunut, jos ei Olli vähän kärsimättömästi olisi sanonut: \"itke\nviimeiset itkusi veneessä, mut lähde nyt jo hitoilla, hyvä ihminen, jos\nkerran lähteä aiot!\"\n\nViiliäis-Risto otettiin matkan varrelta venheesen ja hän vakuutteli\nOllille: \"kyllä tässä vielä hyvästi tällä tuulella ehditään, kun te\nvaan riskisti soudatte.\"\n\nTuulta ei ollut paljo nimeksikään ja muutoinkin oli päivä kovin\nhelteinen. Aurinko tuntui paistaa hellittelevän sekä ylhäältä\ntaivaslaelta että alhaalta veden kalvosta, joksi soutajat olivat ihan\nsulaa hikoilemisesta. Ollin teki mieli pyytää toisia hiukan levähtämään\nRastaskallion siimeksessä, \"mutta eihän tuota ilennyt miehinen mies,\nkun alaisilla soutava Maija veteli niin innokkaasti, että ei vain\npaidan selkämys vaan punaraitainen kaulahuivikin oli hiestä ihan\nmärkänä.\"\n\nSiksi sujuikin matka nopeasti, eikä rovasti vielä ollut noussut\npäivällisettoneeltaan, kun Olli puhemiehineen ja morsiamineen jo joutui\npappilaan, vaikka hän oli välillä juossut Riuttalasta kartankin\nhakemassa.\n\nRiuttalasta tultuaan kertoi Olli Maijalle ja Viiliäis-Ristolle:\n\"naimapuuhissa se taitaa olla myllyn Vilppukin, kun oli sekin siellä\nkartan ostossa. Yhtä matkaa lähdettiin pois, vaan jälelle jäi minusta\nvanha mies, kun minä oikein huippasin.\"\n\n\"Ei suinkaan se naimapuuhissa liiku\", arveli Viiliäis-Risto.\n\"Nälällähän se visukinttu kiusasi ensimmäistäkin eukkoansa, niin jotta\nkukapa tuolle uskaltanee enää mennä.\"\n\n\"Eikä edes raskinut hautajaisiakaan pitää, vaikka on niin rikas\", sanoi\nMaijakin. \"Ja kyllä oli parasna miesnä juomassa meidänkin häissä ja\ntulipa vielä Matti-vainajan hautajaisiinkin kutsumatta.\"\n\n\"Kyllähän se aina ilmaiseksi juopi, mutta ei ole vielä milloinkaan\nminullekaan ryyppyä tarjonnut\", todisti puhemies. --\n\n\"Ihmeen kauanpa se rovasti jaksaakin nukkua, niin jotta nukuttamaan\ntässä jo muitakin rupeaa\", tuumaili Olli.\n\n\"Kauan nukkuu\", myönsi Viiliäis-Ristokin ja haukotteli.\n\n\"Menkää odotellessa vähäksi aikaa pitkäksenne tuonne nurmikolle\",\nkehoitti Maija. Kyllä minä tulen herättämään, kun sisältä alkaa\nliikettä kuulua.\"\n\n\"Eipä taida olla pahemmaksi\", arveli Olli ja lähti Viiliäis-Riston\nkanssa aitovierelle levähtämään. Ei kaukaa kulunutkaan, kun sieltä jo\nalkoi kuulua Ollin kuorsaus. Ensin se kuului hiljemmin ja kimakammin,\nsitten kovemmin ja karkeammin. Yht'äkkiä se taas taukosi kokonaan niin,\nettä Maija luuli jo Ollin tukehtuneen, mutta samalla jatkui se jos\njossakin äänilajissa. Puhemies heittelehti edes takaisin, mutta mitäs\nunta siinä semmoisessa jyrinässä olisi saanut, ja päiväkin rupesi\nsuoraan silmiin paistaa räkittämään. Hän nousi istualleen ja aikoi\nsysätä Ollia kylkeen, että sekin heräisi, kuin samalla kuuli lähellänsä\nkuiskaistavan: \"isäntä! -- Etteköhän nousisi ja tulisi pikkuisen tänne\nportaille Maijan luokse?\"\n\nSe oli myllyn Vilppu, joka oli hiipinyt aitoviereen nurkan takaa, jossa\njo kotveroisen oli morsiusväkeä katsellut.\n\nViiliäis-Risto nousi ylös ja murahti: \"saattaahan tuota tulla, vaikka\nmitäpäs asiaa sinulla Maijalle olisi.\"\n\n\"His, his! Hiljaa, jott'ei tuo hirren vetäjä kuulisi\", kuiski mylläri.\n\nPappilan portailla kuiskuttelivat sitten Maija ja mylläri tuokioisen:\nmitä lienevät kuiskutelleetkaan. Kuitenkin kuului mylläri viimein\nvakuuttavan Maijalle niin kovasti, että sen syrjäinenkin kuuli: \"jos\nLeena itse tuossa seisoisi, niin hän sanoisi sinulle, että sai aina\nsyödä ryynivelliä mahansa täyteen, milloin vaan minä sitä itsellenikin\nkeitätin; ja näkihän sen muutkin, jotta minä annoin hänen toisinaan\nkäydä aivan itsekseen aitassakin.\"\n\nLopuksi tuumaili Viiliäis-Risto: \"kyllä se minusta kumminkin on vähän\nsynti, mutta omapahan on asianne; ja onhan tuo niinkin, jotta\nmyllärillä on hevoset ja raavaat -- -- eikähän ne myllärin hampaat\nensiksi ruostumaan jouda.\"\n\nNyt alkoi kuulua liikettä sisältä, mutta ei Maija siltä mennyt Ollia\nherättelemään. Siihen sijaan pistäytyi Viiliäis-Risto sisään Rovastin\npuheille ja Maija arveli: \"mutta jos tuo Olli nyt herää, kun ei enää\nkuorsaakaan; niin ihanhan se minut tappaa. Eikö sittenkin liene parasta\nherättää Ollia ja mennä hänen kanssaan?\"\n\n\"Mitäs joutavia\", naurahti mylläri. \"Pilkkaisihan sinua vanhat\nvariksetkin, kun saisivat kuulla, jotta otit mökkiisi tuommoisen\npaholaisen papuriihen permannon, vaikka olisit päässyt myllyyn\nemännäksi. Nyt sitä paitsi on jo katumus myöhäistä, sillä jo se nyt\nViiliäis-Risto on ilmoittanut asian rovastillekin.\"\n\nKohta tulikin Viiliäis-Risto kutsumaan Maijaa ja mylläriä sisään ja\nsanoi siltä näyttäneen, jotta rovastilla \"on meininki luettaakin.\" Olli\nsiihen sijaan jatkoi untansa kaikessa rauhassa ja kuka sen tietää miten\nkauan olisi nukkunutkaan, jos ei pappilan kukko olisi kapsahtanut\naidalle kiekumaan. Se herätti Ollin, mutta kauan hän silmiänsä hieroi,\nennenkuin unen tähteet sai niistä karistelluksi pois. Viimeinkin hän\nmuisti, missä oli, ja alkoi katsella toisia, mutta ei näkynyt niitä\nmissään.\n\n\"Mihinkä lienevät pujahtaneet, mutta tottapahan tulevat\", sanoi Olli\nääneen ja asettausi portaille odottamaan. Pari asiamiestä tuli siihen\nOllin seuraksi ja kysäsivät, oliko rovastin luona ketään. Olli ei\nsanonut siellä olevan ketään, jonka takia Hiirolan muori lähti sisään,\nmutta palasi pian takaisin ja sanoi siellä olevan parikunnan \"tekeillä,\nkoska eräs nainen itki ja mies koetteli rovastille sommitella Herran\nsiunausta, mutta ei se tuntunut oikein lähtevän käymään.\"\n\n\"Kukahan tuonne jo nyt ennätti\", arveli Olli, mutta kohta hän ne sai\nnähdä, kun Viiliäis-Risto naittilaineen tuli ulos.\n\n\"No mitenkä te menitte sisään ilman minutta?\" uteli Olli\nViiliäis-Ristolta.\n\n\"Eipä tuolla sinun näköistäsi kaivattukaan\", sanoi mylläri ilkkuen\nOllille, mutta kuitenkin astua köpitti portille tavallista vikkelämmin.\nMaijakin näytti olevan hieman häpeissään ja pyrki uuden sulhasensa\njälkeen, mutta Olli tarttuen hänen käsivarteensa pidätti häntä ja\ntuumaili: \"mennään nyt sisään. -- Mihinkä sinulle semmoinen kiire nyt\ntuli?\"\n\nSilloin vasta alkoi Viiliäis-Risto selittää asiaa ja sanoi: \"Maijalle\ntehtiinkin kirja myllyn Vilpun kanssa ja huomenna niitä nyt jo\nkuulutetaan.\"\n\n\"Mitäs peliä se sitten on -- myllyn Vilpunko kanssa?\"\n\n\"Niin -- niin. Maija arveli, jotta parempi on mennäkin myllärille, kun\nsillä on lehmät ja hevoset ja onhan tuo muutoinkin toista mointa\npulskempi mies kuin sinä, jos kohta vähän vanhanpuoleinen.\"\n\n\"Olkoonpa vaan sileä-naamainen\", sanoi Olli, \"mutta miksi sitten\nminulla ostatettiin kartat, kapiot ja senkin päläät? Mihinkä minä ne\nnyt panen? Maija saa ne itse maksaa ja pitää.\"\n\n\"Olikos se sitten Maijan syy?\" sanoi Viiliäis-Risto. \"Mistäs se\nMaijakaan ennakolta arvasi, jotta mylläri hänet ottaa -- ja voithan\nsinä tulla tänne jonkun muunkin kanssa, etteivät kampsut joutaviksi\njää.\"\n\n\"Kenenkäs kanssa minä tulisin?\"\n\n\"Vaikka kenen. Esimerkiksi sen teidän piika-Riitan kanssa. Onhan sekin\nsoma tytön kepsaus.\"\n\n\"Eikö tuo jo liene sekin seppä-Kallen kitimissä.\"\n\n\"Voithan tuolta ainakin kysyä, -- ja tuskinpa se seppä on siksikään\nsaanut suutansa auki.\"\n\nOlli ei olisi muutoin enää tainnut koko naimahommasta välittää, mutta\nolihan tuo hiukkasen ilkeätä nuorelle miehelle tyhjän panttina\nsäilytellä solkea, sormusta, silkkiä ja vielä kapioitakin, kun nuo\nnyt kerran oli tullut hankituksi. Sen vuoksi alkoi hän aprikoida\npiika-Riittaa. Parin viikon perästä kävikin Olli Tyynelästä kihlansa\npois, eikä enää sen perästä piika-Riitta antanut toisten tyttöjen\narkkuunsa katsoa. -- Seppä-Kallekin oli sitten juomaretkillä pari\npäivää.\n\nAivan varmoja ei kuitenkaan asiasta oltu, ennen kuin Lampelan isäntä\nleikillä Ollilta kysäsi: \"no tuntuukos nyt elämä samalta kuin ennen,\nMaijan kanssa kihloissa ollessasi?\"\n\n\"Tuntuu se paremmaltakin\", hymyili Olli vastaukseksi. \"Saapi nyt\nseppäkin vuorostaan olla kelona, eivätkä niin pääse suutansakaan\nihmiset rääväämään, kun noin mestarismies jätettiin kylmäksi tytöstä.\"\n\nSilloin oli asia kyläläisille selvänä. Enimmän kaikista se harmitti\nmuurari-Anttia, sillä hänhän se oli koettanut Riittaa serkullensa\nseppä-Kallelle toimittaa ja siksi oli hän sanonutkin, \"ettei Olli ollut\nvielä Riittaan vihitty -- tuskinpa vihittäneenkään.\"\n\nSattuipa sitten pikkuista ennen leikkuu-aikaa Lampelan pirtin uuni\nmenemään rikki ja sitä korjaamaan täytyi haettaa muurari-Antti.\nPäiväkaudet se muurari-Antti nariskoi piika-Riitalle, mutta Riitta ei\nollut kuulevinaankaan. Muutamasti hän kumminkin punastui, kun muurari\ntuumaili: \"kaikki ne tuolle Riitalle kelpaavatkin, kun semmoisetkin,\njoista ei vanhat lesketkään huoli, vaan ehkäpä ei Riitta olisi parempia\nsaanutkaan.\"\n\nKun miehet samana iltana tulivat työstä, kantoi Riitta, kesken taikinan\nalustuksen, kaikki kihlakalut Ollin syliin. Olli muuttui siitä niin\nalakuloiseksi, että isäntä pelkäsi hänen järveen menevän. Sen vuoksi\ntoimitti hän Ollin ja Riitan leikkaamaan isoa ruishalmetta salolle ja\nmuun väen lähetti taas toiselle suunnalle. Siellä kun nuoret saivat\npitkät päivät olla kahden kesken, muuttui heidän välinsä pian\nentiselleen; jopa rupesivat yhteisiin vallattomuuksiinkin.\nMylläri-Vilpulla oli näet ruista läheisessä suossa ja hänkin sattui\nsamaan aikaan väkinensä tulemaan rukiin leikkuusen. Hänen kanssaan Olli\nja Riitta ilkamoivat.\n\nMyllärillä oli nimittäin eri eväät kuin hänen väellään ja niitä\nsäilytti hän lepikossa, erään ison kiven juurella. Metsässä\nkävellessään löysivät Riitta ja Olli myllärin kontin ja tekivät lopun\nhänen piirakoistaan ja voivakastaan. Eipä Riitta vielä malttanut olla\nilkkumatta, kun myllärinkin täytyi ruveta yhteen ruokaan päiväläistensä\nkanssa.\n\nLeikkuusta päästyä käytti sitten itse Lampelan isäntä palvelijoitansa\npappilassa ja pitipä heille vielä kuuliaisetkin. Koko Korpikylän väki\nkokoontui niihin tanssimaan ja oikein sälöt piuskahtelivat Lampelan\nison pirtin lattiapalkeista, kun nuoret niillä tanhuelivat.\nMylläri-Vilppukaan ei malttanut pysyä poissa kemuista, ja kun isäntä\ntuon tuostakin antoi pikarin kiertää miesten seassa, rupesi mylläri\nvähitellen niin kovaääniseksi, että täytyi taluttaa ulos. Sinne hän\nnukkui maitohuoneen eteen, mutta heräsi, kun talon naisväki illan\nsuussa meni huoneesta hulikoita lypsylle mennäkseen hakemaan.\n\nTyttöjen perässä kompuroi sitten myllärikin kesantopellolle, jolla\nlehmät lypsettiin. Siellä keksi hän viimein Riitankin ja mennä houaili\nhänen luoksensa. Siinä hän sitten Riitalle riiteli tuon pitkää tämän\nlyhyttä piirakoistaan ja voivakastaan, mutta sanoi toki käräjittä\nsopivansa koko jutun, jos saisi Riittaa teiviä ja suudella.\n\n\"Tuommoista humalaista tupakka-suutako? hyi!\" sanoi Riitta ja torjui\npois luokseen pakkeleutuvaa mylläriä; mutta yhä uudestaan se vaan\ntunkihe lähelle. \"Mene Maijaasi suutelemaan muudan viinaratti\",\ntiuskasi Riitta vihasesti ja tuuppasi myllärin pitkäkseen peltoon,\nmutta toiset tytöt nauraa kikattivat niin, että ruumis hytisi. Se\nkiihoitti mylläriä uusiin ponnistuksiin, vaikka vähän väliä Riitan\nkäsissä pellolle kellahti, ja yhä makeammin nauroivat tytöt sille.\n\n\"Tuostapahan nyt kiusan heitti\", tuskitteli Riitta, \"kun ei saa\nrauhassa hetkeäkään olla.\"\n\n\"Kyllä minä sen opetan\", kuului silloin Ollin ääni Riitan takaa. Pirtin\nikkunasta oli näet muurari-Antti kotveroisen katsellut Riitan ja\nmyllärin leikkiä. Viimein sanoi hän ivallisesti nauraen: \"jo vie, jo\nvie mylläri-Vilppu nyt Ollilta toisenkin morsiamen. Katsokaas miten\nherttaisesti kaulailevat toisiaan tuolla kesantopellolla!\"\n\nKaikki höyähtivät ikkunaan ja rähähtivät kohti kulkkuaan nauramaan\nnähdessään myllärin vehkeet. Ollikin näki ne ja töytäsi ulos kuin\nvimmattu. Mistä lienee mennessään saanut kopatuksi kirveenkin käteensä,\nmutta semmoinen oli hänellä aseena joutuessaan lypsymiesten luo.\n\n\"Kyllä minä sen opetan\", kirkasi hän ja mitään arvelematta iski\nastalollaan mylläriä päähän. Monta monituista kertaa ennätti hän vielä\nlyödä ennen kuin hätään avuksi joutuneet miehet saivat hänet\nhillityksi, mutta tuimasti paloivat hänen silmänsä sittenkin kauan\naikaa.\n\nMyllärin sydän tykytti vielä pikkuisen, kun hän verissään saatiin\npirttiin kannetuksi, mutta heti taukosi senkin liike. Vasta kuultuaan\nVilpun kuolleen, taltui Olli entiselleen ja lupasi istua hiljaa\nvenheessä nimismiehen pateille vietäessä, joksi ei häntä sidottu, vaan\nuskottiin irti.\n\nOllista oli nyt tullut Surma-Olli ja kaikista vastaväitöksistä\nhuolimatta tuomittiin hänet \"ikuiseen\" ja vietiin Siperiaan.\nVähitellen, vuosien kuluessa, unohtui sitten sekä Surma-Olli, että\nmylläri seutulaisten mielestä, varsinkin sittenkuin Riitta oli kuollut\nkeuhkotautiin ja Tyynelän Maija joutunut naimiseen seppä-Kallen kanssa.\nVanhat muistot virkosivat taas kuitenkin, kun erään keisarinnan\nkuoleman tähden Ollikin sai armon ja ilmestyi takaisin kotikyläänsä.\nAlussa kertoivat sitten äidit lapsilleen Surma-Ollin vievän pieniä\nitkeviä lapsia, mutta kun lapset kasvoivat ja huomasivat Surma-Ollin\nmitä hiljaisimmaksi mieheksi, katosi Surma-Ollin kammo mielistä ja\nihmiset mielellään kuuntelivat hänen kertomuksiaan tuosta kauheasta\nmaasta, jossa hän oli saanut miehuutensa ajan viettää ja sikäläisten\nihmisten raakuudesta.\n\nAikojen päästä tulivat sitten suuret nälkä- ja kuolovuodet, jolloin\ntäytyi laittaa hoitoloita jokaiseen väkirikkaasen kylään. Semmoinen\nlaitettiin Lampelaankin ja siihen otettiin jo vanha ja heikoksi käynyt\nSurma-Ollikin. Siellä oli hän, niin kauan kuin terveenä pysyi,\nhoitolan rauhoittavana enkelinä ja hoiteli huonompiansa. Paljo olikin\nSurma-Ollilla työtä, sillä hoitolassa oli alituinen riita ja kinastus\nvallalla, jota paitsi nälkä ja tauti teki tekojaan niin, että joka\npäivä aina täytyi muutamia ruumiita kuljettaa kirkkomaahan; ja\nsunnuntaisin niitä aina kymmenittäin sitten maan omiksi siunattiin.\nKuitenkin tulvaili lakkaamatta kuolleiden sijaan toisia kurjia\n\"jäkälä-leivällä itseänsä tappamaan\" niinkuin kylällä sanottiin.\n\nViimein Surma-Ollikin kääntyi sairaaksi ja houraili viikkokausia kovan\nkuumetaudin kourissa. Muurari-Antti, joka myöskin oli hoitolaan\njoutunut, ivaili Ollia ja sanoi kahden surman Ollin nurkassa painia\nlyövän. Muut olivat toki vähän ihmisellisempiä, mutta Surma-Olli itse\nei tiennyt hyvyydestä enempi kuin ivastakaan, -- eli vaan omaa\nelämistään houreissaan. Eräänä päivänä hän kuitenkin näytti olevan\ntajussaan ja ymmärtävän, kun hoitohuoneessa kerrottiin, että talon\nnuori emäntä oli saunaan muuttanut, koskapahan kysyi: \"poikako se on\nvai tyttö?\"\n\n\"Poikahan tuo kuuluu olevan\", sanoi Tyynelän vanha Maija, \"mutta ei se\nensi kesää näe, kun oli kalman kintaat jo maailmaan tullessa käsissä.\"\n\n\"Elää se, elää se\", vakuutti Surma-Olli, \"minä en anna sen kuolla.\"\n\n\"Sinunkopa antamisessasi tuo lienee, vaikka oletkin Surma-Olli\", sanoi\nmuurari-Antti mahtavasti.\n\n\"Eipä sitä salli Jumalakaan semmoista surua niin hyvälle emännälle\",\npuhui Surma-Olli.\n\n\"Eihän tämä salli\", irvisteli muurari, \"eihän se ole sallinut minunkaan\njoutua tänne nälkään kuolemaan muka! Eihän se salli!\"\n\n\"Niin no sinun\", mutisi Surma-Olli. Muurari suuttui ja rupesi Ollille\nkiukuttelemaan, mutta vaikeni, kun eräs hoitolainen huomautti, että\n\"mitäs se mestari sen sanoista -- houraileehan se.\"\n\nYht'äkkiä parkasivat eukot: \"Herra Jumala! Sauna palaa, sauna palaa!\nEikä ole edes miesväkeä kotosalla ketään!\"\n\n\"Nainenkos minäkin sitten mielestänne olen?\" sanoi muurari-Antti.\n\n\"Mitäs meistä vanhoista ja sairaista\", selitti joku vaimoista, ja ken\nvaan kynnelle kykeni syöksi ulos. Kaikki huusivat ja hätäilivät, mutta\nsammutustoimiin ei ollut älyä kellään ryhtyä, vaikka palavasta saunasta\nkuului ehtimiseen nuoren emännän hätähuudot. Eukot vaan päivittelivät\nemäntää ja lasta ja antoivat tulipalon kiihtyä kiihtymistään.\n\nVihdoinkin viimein kuului yli melun huuto: \"käykää hyvät ihmiset toki\nemäntä liekeistä pois!\"\n\nMuurari-Antti kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja tuumaili:\n\"kukapa sinne tulen keskelle mennee kärventymään.\"\n\n\"Minä menen\", lausui äskeinen huutaja, Surma-Olli, \"eikä minua kukaan\nitke.\" Tuossa tuokiossa oli hän jo kadonnut palavaan saunaan ennen kuin\nkukaan ehti estää, niinkuin varmaan olisivat tehneet, jos olisivat\nehtineet.\n\n\"Tapasi se nyt surma surman viimeinkin\", sanoi muurari.\n\n\"Häpeä konna! ja ole edes vaiti\", tiuskahti Tyynelän Maija vihaisesti.\n\"Hän oli sittenkin kymmentä vertaa parempi mies kuin sinä, joka et\nsormeasikaan nostanut, vaikka olet terve, kuin pukki.\"\n\n\"Kas, kas sitä vanhaa rakkautta, kun on sitkeä\", murahti muurari.\n\n\"Onhan se\", kiusoitteli häntä Maija. \"Onhan se, mutta mitäs se sinuun\nkuuluu?\"\n\nOnneksi joutui viimeinkin lähitaloista apuun kyläläisiä, jotka\npelastivat saunassa olijat ja kantoivat asuinrakennukseen.\n\nSurma-Ollin ryysyt olivat pahasti palaneet ja tukka kokonaan\nkärventynyt, mutta kuitenkin oli hän, tempaisemalla saunan oven auki,\npelastanut emännän ja lapsen savuun tukehtumasta. Itse oli Olli\npyörtynyt kiukaan eteen, eikä enää sitten tuntoihinsa tullutkaan,\nvaikka tietysti kivut olivat kauheita, koska iho irtosi monesta\npaikasta vaatteiden mukana. Kaikki koettivat sitten hoidella\nSurma-Ollia, niinkuin hän olisi ollut kaikkein isä. Hän vaan kuitenkin\nhouraili nuoruutensa ajoista, mutta houreissaankin tunsi Tyynelän\nMaijan äänen.\n\n\"Niin -- niin Riitta! Kyllähän minä tulisin, mutta ei tuo mylläri\nlaske. Näethän, miten se minua näpistelee. Mylläri! Mylläri! Älä polta\nminua! Paha mies, paha mies! Aja Riitta-kulta pois tuo mylläri-Vilppu!\nKatsos, kun rovasti seisoo messupuvussa ja päivä paistaa niin helakasti\nsiihen, mutta ei vaan päästä tuo paha mies!\"\n\nMaija purskahti itkuun, istuessaan hourailevan vieressä kääreitä\nmuuttamassa ja oikein säikähti, kun Olli sanoi: \"älä itke Maija, älä\nitke! Otanhan minä sinutkin -- minä otan teidät molemmat; älä itke!\"\n\nSeuraavana aamuna, päivän valjetessa, huusi sairas: \"muurari-Antti!\nVaro itseäsi, nyt mylläri tulee sinun luoksesi, noin verisenä ja nauraa\n-- tulee se! -- -- Nyt Riitta ja Maija! Nyt mennään -- kuulkaas kuinka\nvirsi soi. -- -- Se on varmaan itse kanttori -- -- ei muilla ole niin\nheleätä ääntä -- -- nyt mennään, hei!\"\n\nHymyyn vetääntyi Surma-Ollin suu ja hymy näytti vähitellen jähmettyvän\nhänen huulilleen ja jäi niille ainaiseksi.\n\n\"Autuaasti se lähti -- -- autuaasti varmaan, koska suu jäi noin\nnauruun\", nyyhki Tyynelän Maija kuollutta Ollia katsellessaan, eikä\nmuurarikaan häntä nyt enää vastustanut.\n\n\n\n\n\nVELJEKSET.\n\n\nOmpelija Aaro Liuhanen, eli laiha Aaro, istui pitkällä\nompelupöydällänsä paljaspäisenä, hikisenä ja kulmikkaana. Hän käytteli\njoutuisasti neulaansa, sillä vanhoillaan olijana ei hän kärsinyt\nompelukonetta, ja kiirettä piti pitää, jos mieli jotain, tänä koneiden\naikana, saada valmiiksi. Sitä Aaro ajatteli, ja ajattelipa muutakin\ntämän maailman monimutkaista ja muuttelehtavaa menoa.\n\nAaron toinen jalka oli taivutettu tyynyksi alle, toinen riippui vapaana\nalaspäin pöydän laidalta. Se riippuva jalka se aina antoi tuntuvan\npotkauksen lähellä olevalle kätkyelle joka kerta kuin siinä nukkuva\npikku Matti pikkuisenkaan nirahti.\n\n\"Kärpäisten käsissä se mahtaa kiukutella\", tuumaili Aaro itsekseen, \"ja\nihmekös se onkaan. Ovat heittiöt syödä minultakin koko päälaen. Hyvin\nne nyt ovatkin äkäisiä. Eikö tuosta vielä noussekin iltapuoleen oikein\naika ukonilman myräkkä, kun on niin hikistä. -- Kas kun rillitkin ihan\nhiestyvät tässä helteessä.\"\n\nAaro otti pois nenältään vaskisankaiset ja pyöreälasiset rillinsä,\njotka olivat kiinnitetyt paksuun, pään ympäri kulkevaan punonnaiseen,\nja hankasi niitä kotveroisen muutaman keskentekoisen, vaatenuoralla\nriippuvan verkatakin helmaan.\n\nSitte hän taas asettui entiselle paikallensa ja entiseen asemaansa\nompelemaan.\n\n\"Niin, niin!\" huokasi Aaro ja mietti; \"kummallista se on, vaan totta;\nihan totta. -- -- -- Seitsemäntoista vuotta ollaan yhdessä, eikä oltu\nliika nuoria yhteenkään mentäessä -- -- -- seitsemäntoista vuotta, eikä\nole sukset sinne päinkään -- -- -- ja nyt on kumminkin tuossa kehdossa\nmiehen alku. Pulska poika onkin -- -- -- ja sanovathan ne sitä ihan\nminun näköiseksenikin. -- -- -- Kyllä se Matti on pantava oikein\nkaupungin oppiin, jos elää ja miestä näyttää rupeavan tulemaan. Miksipä\nsiitä ei mies tulisi? Tulihan tuo Ketolan Ellustakin oikein\nkauppapuukhollari kirkonkylän kauppamiehelle, vaikka ei ollut kuin\nparisen vuotta siellä Mustialan maanviljelyskoulussa.\n\n\"Ja entäs Kalliolan Pertusta? Kun mies nyt kopeilee oikeana metsäherrana\nja seisottaa meikäläisiä lakki kourassa pihamaallaan saarnatessaan\nkeisarin armosta, niinkuin pappi Jumalasta. Kyllä on tullut Pertusta\nherra, vaikka lapsena oli ollut semmoinen vetelys, jotta ei ollut\nmuuhun kyennyt kuin syömään ja maata. Aivan se onkin mahtiherra, mutta\npaljon se on rahaakin maksanut. Kalliolan talo meni kokonaan siihen\nkoulun käyntiin ja vähänkös se Pitkä-Risto muutenkin on hänen vuoksensa\nkulunut! Mies sai parhaan miehuutensa ajan raataa ja möyriä sydänmaan\nsoita ja rämeitä, jotta vaan rahaa herrasveljelle riittäisi. Sieltähän\nsiihen Ristoon on sekin keuhkotauti tullut, ja sitä paitsi monasti sai\nhänen oma perheensä, petäjän kuorta nakertaen, puutetta kärsiä, mutta\nPerttu se vain herraliston kanssa tuhlaili tuhansia, niinkuin niitä\nolisi taivaasta satanut.\n\n\"Mitähän hyötyä luuli Risto-parka kaikista vaivannäöistään ja\nkärsimyksistään saavansa? Veljen veloista myytiin Kalliolan talo ja\nmenikin oikein näppiä nuollen; ja minkälainen talo sitte!\nToistakymmentä lypsävää oli kytkyessä huonoinakin aikoina ja siihen\nvielä varsat ja hevoset. Omaankin niskaansa otti vielä Risto-hupsu\nPertun asioita, eikä nyt Perttu enää kuulu olevan veljeänsä paljo\ntuntevinaankaan. Saunaan oli laittanut maatakin, kun Joulun aikaan\nRisto kävi siellä, orpanoimassa muka.\n\n\"Olisin minä antanut Riston asemassa mokomalle veljelle sen tulen\ntaivaallista, enkä rahoja. Panna oma veljensä ruotilaisen kanssa\nsaunaan, jotta saisi jouluyönä rauhassa pelata korttia käräjäherrain ja\nmuiden renttujen kanssa. Ja kuitenkin elätti Risto tuota 'Hänen\nMajesteettinsa armoa' kuusi vuotta ihan omin kustinsa akateemiaankin ja\nmonta vuotta sitte vielä sinne metsäherran kouluun.\n\n\"On, on siinä Riston käskenyt neuvoja pitää, kun sai kolmattakymmentä\nvuotta oman joukkonsa ohella vetää veljeänsä kuin kiviriippaa\nperässänsä. Mahtaakin sillä Perttu-paralla olla koko kova pää. --\nLukihan tuo pappilan Kunnari kahdessatoista vuodessa papiksi ja tältä\nmeni kolmattakymmentä tullessaan metsäherraksi -- -- -- ja olihan pappi\nkumminkin jotakin toista kuin tuommoinen tukkitokkari, tuommoinen\n'Majesteetin armo.' Ei ole nytkään neljään vuoteen käynyt täällä\nvirkapiirissään, vaikka oma veli on metsänvartijana. Mut mitäpäs hän\ntäällä kävisikään? Osaahan se Kaikkivaltias kasvattaa honkia\nhänettäkin.\"\n\nPikku-Matista alkoi kaiketi aika tuntua pitkältä, koska hän parkasi\nkovasti ja koetti pyrkiä ylös. Ei asettunut enää, jos kuinka olisi\nhyssyttänyt, vaan Aaron täytyi ottaa syliinsä ja ruveta lattialla\nedestakaisin kantelemaan. Tuossa viihtyi vähän aikaa akkunan edessä\nkatselemassa, miten porsas pihapihlajain juurella viattomain unta\nveteli, mutta pian rupesi jo sekin vanhalta tuntumaan.\n\nAaro koetti sitte kiinnittää poikansa huomioa lahden toisella puolen\npuuhaileviin viertomiehiin, jotka paitasillaan siellä hyörivät\nsaadaksensa heinittynyttä ja myöhästynyttä ruiskaskeansa palamaan,\nmutta eipä poika näyttänyt heistä mitään piittaavan. Hiukan enemmän\ntuntui häntä miellyttävän Kalliolan karja, kun se, varmaankin\npaarmoihin kyllästyneenä, kiirehti keskellä päivää kotiinsa. Soma sitä\noli katsellakin, kuinka kellokas edellä, muut lehmät ja mullikat hännät\nsuorana jälessä juosta vohkasivat pitkin kukista kirjavaa, kumpuraista\nahoa. Pian katosi kumminkin karja näkymättömiin, eikä isällä enää ollut\nmuuta näytettävää, kuin vesikalvossa molskivan ahvenparven röyheltämä\njärvenpinta.\n\nAaro ajatteli, ettei Matista maanmiestä tule, koska ei viertomiehiin\nmieltynyt, ja alkoipa häntä hieman harmittaakin, kun kallista aikaa\npiti nyt menettää lapsen katsontaan. Voisihan hän nyt helposti joutua\nsanansa syöjäksi, niinkuin muutkin ompelijat tavallisesti ovat; sillä\nhän oli luvannut kirkastus-sunnuntaiksi laittaa valmiiksi Aholan\nlaiskan Matin verkavaatteet, että Matti saisi kirkkomäellä niillä\n\"tyttöjen päät pyörälle panna.\"\n\n\"Kyllä minä jo kymmenestikin olisin ehtinyt Ristolassa käydä\", murisi\nAaro äkeissään. \"Eihän tästä ole matkaa, jos puolikymmentä\npyssynkantamaa; mutta kyllähän sitä eukkoväellä rupattamista kestää.\n-- -- Ihminen lähtee koko päiväksi hölmyilemään ja heittää pojan minun\nristikseni!\"\n\nViimeinkin luuli mies keksineensä keinon lapsen viihdyttämiseksi. Hän\notti nuoralta Aholan laiskan Matin liivit, joihin äsken juuri oli\nsaanut ommelluksi uusmuotiset siniset lasinapit. Ne välähtelivät\npäiväpaisteessa niin äkeästi, jottei niihin tahtonut katsoakaan kärsiä.\nPikku Matti oikein ärjähteli ilosta saatuansa liivit leikkikaluikseen\nja isä pääsi taas syväytymään työhönsä.\n\nTuokioisen kuluttua täytyi Aaron kuitenkin kääntyä väkisinkin\nkatsomaan, mitä lapsi oikeastaan askarteli. Silmänräpäyksessä lennätti\nhän rässirautansa hiilokseen ja tempasi liivit lapselta pois.\n\n\"Kyllä ne nyt ovat koko näkemykset\", mutisi Aaro hammasta purren.\n\"Voipas perhana! kun en tullut tuota ensinkään ajatelleeksi, eikä nyt\ntule edes sekään Annaleena kotiin, jotta saisi sen edes pestyksi.\"\n\nTulihan se Annaleena viimein. Oikein läähätti eukko parka, kun oli niin\nkovasti juossut. Maitoakin oli roiskunut esiliinalle ja hameelle siinä\nkiireessä niin ettei ollut enää kuin puolillaan maitopurakko, jonka\nAnnaleena sisään päästyään laski pankolle.\n\n\"Missäs hiidessä sinä olet maleksinut koko pitkän pituisen päivän?\"\ntervehti Aaro vaimoansa, silmiänsä uhkaavasti rilliensä takana\nmuljautellen. \"Ja kaikki maidonkin olet vielä päällesi ajanut\njuostessasi.\"\n\n\"Ole äystäämättä tuossa ja kuule ensin -- -- mutta hyvä isä nähköön!\nMiksi sinä et ole siivonnut lasta?\"\n\n\"Miksi ja miksi? Enhän minä tässä kaikkea ennätä. Vielä Aholan laiskan\nMatin uudet liivitkin pilasi, jotta on pitänyt puhdistella niitäkin\",\nselitti Aaro.\n\nAnnaleena siisti ensin lapsen ja vasta ruvettuaan sitä kätkyessä\nliekuttamaan alotti puheen. -- \"No nyt se Pitkä-Ristokin jo heitti\nhyvästit tälle maailmalle.\"\n\n\"Jottako kuoli?\" tiedusti Aaro.\n\n\"Kuolihan se. Minä jouduin sinne yht'aikaa papin kanssa. Kunnari sitä\noli ripittämässä. -- Ei ollut ukko pappa jaksanut itse lähteä yötä\nmyöten kulkemaan. -- Parahiksi satuin minä hengen lähdölle, ja kaunis\nlähtö sillä olikin. -- Toista se on katsoa uskovaisen kuolemaa, kuin\nsemmoisen syntisen kuin sen Syrjän Kallen, joka meillä viime talvena\nkuoli. Täydessä tunnossaankin oli Pitkä-Risto ihan loppuun asti ja se\nkun vasta osasi puhua kauniisti jälkeensä jääville. Hymyyn sillä jäi\nsuu vielä kuoltuakin, niin jotta kyllä varmaan se pääsi parempaan\nelämään, jos vähänkään ihmiselle annetaan oikeutta tuolla puolen\nhaudan.\"\n\n\"Totta kaiketi se pääsi\", myönnytti Aaro. \"Ristohan tuo tällä pohjalla\nolikin ainoa vartonainen kirjamies. Sanan selityksiäkin piti joka pyhän\nseutuna, jotta kaiken maailman akat aina kerääntyivät Ristolaan\nratisemaan, niinkuin harakat teurastusperkeille.\"\n\n\"Et puhuisi niin, Aaro-kulta, jos olisit kuullut Riston jäähyväiset.\nMarjaa ja lapsiansa neuvoi hän siinä vielä kuolinhetkellään pysymään\npuhtaina maailmassa ja uskossa vahvoina, niin silloin ei heillä olisi\nmitään hätää kohtasipa heitä sitte joko surut tahi ilot. Hurskaan sanoi\nhän pysyvän tiellänsä ja jolla on puhtaat kädet synnistä, se pysyy\nvahvana, vaikka tuhannet lankeisivat hänen sivullaan. -- Sitte kysyi\nKunnari pappi pelkäsikö hän kuolemaa, mutta naurahtaen vastasi Risto:\nminun päiväni ovat kuluneet, minun aivoitukseni, jotka sydämessäni\nolivat, ovat hajoitetut, mutta vanhurskauden tiellä on elämä ja hänen\npoluillansa ei ole kuolemata. Minuakin kehoitti Risto menemään ahtaasta\nportista sisälle, -- minuakin ja palvelusväkeään -- --\"\n\nItku tyrehdytti hetkeksi Anna-Leenan äänen ja miettiväiseltä näytti\nAarokin.\n\n\"Sittekuin oli ehtoollisen saanut\", jatkoi Annaleena tyynnyttyään,\n\"sitte Risto kiitti Jumalaa kaikesta hyvästä, mutta silloin taas tapasi\nhäntä yskän kohtaus ja verta pullahti ulos suun täydeltä. Pappi sanoi\npieniä keuhkon murujakin tulleen ylös rykiessä. Ei sitte enää\nhuoaissutkaan, kuin moniaan kerran ja vaipui hiljalleen, niinkuin lapsi\nuneensa. Sillä tavoin se loppui se mies, joka oli ollut niin suureksi\nsiunaukseksi meille kaikille, vaikka olikin vain pienen torpan mies.\"\n\n\"Niin oli\", myönsi Aarokin ja ajatteli, miten Risto-vainaja oli\nKalliolasta pois jouduttuaan synkkään korpeen perustanut ihmisasunnon\nja vuosi vuodelta sitte aina enemmän raivannut maata ympäriltään. Ilman\nhänettä olisi varmaan avara Viursuo vieläkin kontioiden asumana nevana\nja rämeenä, mutta hän oli ollut miesnä ensimmäisenä sen kuivaamisessa.\nOlipa hommannut valtioltakin apua sen viljelemiseksi, joten nyt ennen\naution Viursuon sydänmaasta sai leipänsä kaksi kinkerikuntaa, joihin\nkuului kolmatta sataa henkeä, niinkuin rovasti oli viime lukusilla\nkertonut. -- -- \"Kyllä se todemmastaankin oli suureksi siunaukseksi\nmeille kaikille se Risto-vainaja, vaikka olikin vain pienen torpan\nmies, eikä hänen puuhainsa tulokset meihinkään lopu, vaan kestävät\nniinkauan kuin maa seisoo, vaikka sitä ei miehen eläessä tullut\najatelluksi.\"\n\n\"Mitä sinä nyt niin toimessasi tuumailet?\" kysäsi Annaleena Aarolta.\n\n\"Sitäpähän aprikoin, jotta oli se Risto-vainaja todellakin suureksi\nsiunaukseksi.\"\n\n\"Niin, eikös ollut? Ihanhan täällä olisi pakanallinen pimeys ilman\nhänettä vallalla koko Viursuon sydänmaassa. Viinaahan ne vaan olivat\nennen aikaan täällä ihmiset polttaneet, mutta Luojan kiitos! eletäänhän\ntäällä nyt jotensakin ihmisiksi ja jotkut ovat tulleet valkeuteenkin.\n-- -- -- Taannoin kotiin juostessani minäkin ajattelin, jotta pitäisi\nsitä meidänkin parantaa elämämme, kun jo molemmat ollaan näin\nikä-ihmisiä ja kun meille vielä vanhalla ijällämme annettiin tuo lapsi,\nniinkuin Johannes Sakarialle, ikäänkuin muistutukseksi ja ihmeeksi.\"\n\n\"No onkos me sitte niin jumalattomasti eletty? Onhan tuota käyty\nkirkossa tuhka tiheään ja ehtoollisellakin varsinkin kerran vuoteen.\nEnkä minä puolestani muutenkaan tiedä ihmeempiä tehneeni kuin muutkaan,\nmiten sinäkin lienet?\"\n\n\"Jospa kohtakin, mut siltä se vaan minusta tuntui Riston lähtöä\nnähdessäni, jotta en minä voisi niin tyynesti tästä elämästä erota.\nEnempi siihen semmoiseen lähtöön tarvitaan, kuin meillä on\nkumpaisellakaan, paljoa enempi! Ei minun luonnollani olisi Marjaakaan\nkäsketty ilman aikojaan antamaan pois metsäherran velkakirjaakaan,\nniinkuin Risto vainaja käski. Illalla oli vainaja vielä surkutellut\nveljeänsä, kun se on niin taipunut korttipeliin, juominkeihin ja\njoutaviin kestinkäymisiin, jottei niiden tiimalta muista itsellään\nsielua olevankaan.\"\n\n\"Tekeehän sitä joutava aikansa kuluksi jotakin\", murahti Aaro.\n\n\"En minä kuitenkaan Marjan sijassa antaisi paperia pois\", penäsi\nAnnaleena. \"Tarpeen nuo olisivat pennit omillekin lapsille, etenkin kun\nnyt mahtaa pitää torppakin antaa toisiin käsiin. Ensi pyhänä,\nhautaustiellään, aikoi Marja kyllä käydä kytymiehellensä puhumassa,\njotta saisi vanhimman poikansa metsänvahdiksi Risto-vainajan sijaan,\nmutta tietäähän sen, ettei se ota. Syyttää vain 'Hänen Majesteettinsa\narmoa' ja ajaa Marjan tiehensä torpalta.\"\n\n\"Saattaapa tehdä niinkin\", arveli Aaro. \"Mutta\", puheli Annaleena,\n\"johan Esa tuon verran osaisi toimittaa, -- onhan se silkava poika.\"\n\n\"Kyllä kaiketi. Eikähän tuota siinäkään virassa näytä olevan muuta\ntyötä kuin palkkansa kantaminen, niinkuin muillakin metsäherroilla, ja\nsitte vanhoina päivinään eläkkeen syöminen.\"\n\n\"Niin, niin! -- ja toiset raukat saavat rehmiä yönsä päivänsä, eikä\ntahdo kokoontua siksikään, ettei joutuis loppuiäkseen kunnan armoille\",\npaipatteli Annaleena. \"Saas nähdä\", jatkoi hän, \"saas nähdä tokko tuon\nPerttu-herran arvo antaa myöten tulla veljensä hautajaisiinkaan,\narvatenkin sitä kumminkin Marja kutsuu. -- -- Niin Marjahan se vakuutti\nkaikin mokomin meitä molempia tulemaan jo haudalle, ja tottahan sinä\nkantomieheksi rupeat?\"\n\n\"Eihän tuossa ruumis paljoa vaivaannu\", tuumaili Aaro ja jatkoi\ntyötään.\n\nSeuraavina päivinä sateli hienosestaan, mutta kirkastussunnuntaiksi\nkirkastui ja yleni ilmakin. Jo varhain, auringon koitossa saapui\nRistolasta ruumissaatto Liuhalan rantaan, jossa Viursuolaisten pitkät,\nmonihankaiset kirkkovenheet olivat valkamassa. Riston ruumisarkku\nasetettiin isoimpaan venheesen ja vähitellen alkoi eri venhekuntalaisia\nkerääntyä rannalle.\n\nSiinä, viipyviä odotettaessa, vietti kukin aikaansa omalla tavallaan.\nMuudan pesi rannalla hikeä kasvoiltaan, lapset heittelivät Huskakivillä\nvoileipiä ja munalukkoja järven pinnalle tahi kiusailivat äitejänsä jo\navaamaan kirkkoeväitä. Kaikkialla kuului vilkasta ja tyytyväistä\npuhelun porinaa.\n\nReippaat, solakkavartaloiset poikamiehet, joista uljainna keikaili\nAholan laiska Matti uusissa verkavaatteissaan ja sahviaanisuisissa\nsaappaissaan, joko tupakoivat istuskellen pienissä ryhmissä siellä\ntäällä ruohoisella rantaäyräällä, tahi puhelivat kirkkovaatteisten,\nrusoposkisiksi päivettyneiden tyttötyllyköiden kanssa. Heleä, iloisa\nnauru, jonka joku kompasana tuontuostakin synnytti, todisti nuorten\nraittiutta ja nekoisuutta.\n\nLeski-Marja pienempine lapsineen oli parin kolmen vanhuksen seurassa\nmuusta joukosta erillään, ja puoleksi kuiskutellen tuntui toisten\nvanhojen kera keskustelevan elämän vakavista puolista ja muutoksista,\njoita ei kukaan edeltäpäin tunne eikä tiedä.\n\nViimeinkin oli kaikki hautajaisseuraan kuuluvat venhekunnat koolla.\nMiehet paljastivat päänsä ja tytötkin asettuivat kädet ristissä yhteen\nryhmään seisomaan. Ketolan vanha Markku alotti sitte vapisevalla\näänellä lähtövirren ja vähitellen muittenkin siihen yhdyttyä kohosi\nvoimakkain sävelin korkeuteen:\n\n    Sä kuolo viet mun elämään\n    juur' Herran tykö ijäiseen;\n    mun Kristus puhdist' synneistän',\n    siis korjaa, Herra, sieluisen!\n\nVeisuun loputtua lykättiin venheet vesille ja Aaro Liuhanen asettui\nruumisvenheen peränpitäjäksi, sillä Pitkän-Riston kuoltua hänellä,\npitäjään mestarina, oli siihen kunniatoimeen kieltämättömin oikeus.\n\nKohisten ja hyrskyen halkeili veden pinta nopeasti liukuvien venheiden\nkokan edessä ja kauas rantaruohostoihin pakenivat soudannasta syntyneet\nväreet. Vauhdilla kulkivat venheet, joita nuorien tarmokkaat käsivarret\nvoimakkain, notkein vedoin jouduttivat eteenpäin. Matka edistyi\nedistymistään ja ennenkuin huomattiinkaan oltiin jo Neitsisalmella.\n\nVanhan tavan mukaan muutettiin siinä soutajoita, vaikkeivät entisetkään\nsanoneet vielä väsymystä tuntevansa. Heti rupesi sitte etäisyydessä\nkaukaisen Kortevaaran sineä vasten siintämään vaaleankeltaisen kirkon\nkorkealle törröttävä torni. Kun hetkiseksi hiljaisuus sai vallan,\nkuului jo tuolta Kotalahden pohjukasta päin Myllykosken vienoinen\nkohinakin.\n\nTaivaskin oli kirkas, korkea ja sen kuultava kumpu heiastui\njuhlallisesti veden päilyvästä, tyynestä pinnasta. Tuoreina ja mehevinä\nnuoret lehdikot rantamilla kuvastelivat raitista vehreyttänsä veden\nkalvoon, samalla kuin tummat, suuret kuuset ikäänkuin uittelivat\nlatvojansa äärettömässä, loistavassa valomeressä. Päivän lämpymästi\npaistavat säteet kultailivat korkealla ilmassa verkalleen liiteleviä\nlintuja ja pienet valokipenet näyttivät yhdessä leijailevain\ntuoksu-esineiden kanssa karkeloivan kauempana kohoavien vaarojen ja\nmäkien valoisilla rinteillä.\n\nKaunis oli sunnuntai-aamu ja kauas vesille kuului kirkolta kumpujen\nvälillä kiertelevä aamukellojen ääni.\n\nKirkolle päästyä jäivät muut rantaan pukeutumaan, mutta leski-Marja\nkiirehti kytynsä, metsäherran asuntoon. Jonkun ajan kuluttua näkyi hän\nhietaista tietä palaavan sieltä kirkolle päin takaisin ja kolme\nherrasmiestä seurasi häntä vähä jälempänä. Yksi noista herroista oli\npulleavatsainen, naamaltaan vaskipunainen ja hiukan harmahtava mies,\njoka, kuni juhlallisuutta teeskennellen, hitailla askelilla astuskeli\nlähinnä leski-Marjaa. Se oli metsäherra Berndt Bartholdus Calliolani,\nniinkuin hän itse nimensä kirjoitti. Tuon mietteisiinsä vaipuneen,\näänettömän miehen perässä käveli hänen vanhin poikansa, vaaleapukuinen\nylioppilas Thor Jeiking Calliolani enonsa, vanhan vänrikki Koikkelinin\nrinnalla. Ruotsia puhuivat herrat keskenään ja ylioppilas innokkaasti\nselitteli enollensa, että Calliolanien vanha suku oli kotoisin\nItaaliasta. Sieltä se oli Kuningatar Blanka Namurilaisen seurassa pyhän\nBrigitan aikoina saapunut Ruotsiin, vaikka tyhmä rahvas luuli heidän\nolevan peräisin näillä tienoin olevasta Kalliolan talosta. -- Ruotsissa\noli suku sitte aina luettu valtakunnan ylimyksiin, oikeihin \"meliores\nregni\", kunnes se viimein sattuman kautta oli sortunut tänne Karjalan\nsaloille, \"niinkuin genealogia Calliolana selvästi todistaa.\"\n\nRuumista hautaan saattamaan oli läheltä ja kaukaa kerääntynyt ääretön\nkansan paljous. Herrojen perille ehdittyä lähti tuo suunnaton\nsaattojoukko liikkeelle Kunnari-papin ja lukkarin johtamana ja monen,\nniinhyvin rikkaan kuin köyhänkin silmissä kiilsi kyynel, kun\nhautausmulta kolkosti komahtaen putosi papin lapiosta Pitkän-Riston\nruumisarkulle.\n\nHaudan täytettyä hälveni väki vähitellen kirkkoon, mutta nuo kolme\nherraa, jotka eivät sanoneet oikein ymmärtävänsä saarnaa, lähtivät\nkävelemään kotiinsa. Kuitenkin lupasivat he vaivoista kiittelevälle ja\nnyykistelevälle Marjalle iltapuoleen yhtyä hautajaisjoukkoon ja lähteä\nkerran \"huviksensa katsomaan, kuinka siellä sydänmaassa oikeastaan\neletään.\"\n\nKotiin kävellessä puhkesi ylioppilas kuni itsekseen lausumaan:\n\"miksihän suuri äiti, luonto, synnyttää tuollaisiakin sikiöitä kuin tuo\nhautaan laskettu? Mitähän hyötyä heistäkin on ihmiskunnan suurelle\nkulttuurityölle?\"\n\n\"Sanos muuta, rakas Thor\", myönsi vänrikki, \"eivät he elämässään saa\nmaistaa mitään oikeata iloa, jos kohta eivät hienoihin nautinnoihin\nkykenisikään. Ei heiltä ole nuoruudestaankaan jälellä mitään hupaisia\nmuistoja; -- työtä ja kurjuutta vaan. Ja kun viimeinkin kuolevat, mitä\njälkiä heidän elämästään näkyy?\"\n\n\"Niin on, hyvät herrat\", puuttui metsäherrakin puheesen. \"Eivät ne\ntuommoiset askeltakaan edistä ihmiskuntaa sen suuressa ja jalossa\nsivistystyössä. He elävät vaan, niinkuin luontokappaleet syöden, juoden\nja kärsien. Mutta toista on meidän valtojen ja virkamiesten laita. Me\nmetsäherrat esimerkiksi olemme välttämättömät, olletikin\ntaloudellisessa suhteessa. Mitä olivat suomenmaalaiset metsät,\nennenkuin metsäherroja oli, ja mitä ne ovat nyt? Eroitus on suuri,\nhämmästyttävän suuri! Ja mitä uhrauksia me saamme joka päivä tehdä?\nMinäkin esimerkiksi olen uhrautunut elämään täällä talonpoikain\nkeskellä enimmän osan ikääni; mutta ei minun tosin sivistyneenä miehenä\nsovi nurista. Hänen Majesteettinsa on armossa ottanut näet ansioni\nkorkeaan huomioonsa ja korottanut, kaikki armossa, minut ritariksi sekä\nP. Stanislain että P. Annan ritaristoihin. Vielä on alammaisin toivoni,\nettä kun jonkun vuoden jaksan raskaita toimiani hoitaa, armossa minulle\nmyönnetään, täysinpalvelleena, virkaero neljän tuhannen vuotuisella\neläkkeellä. Tahtoisinpa silloin tietää, mikä voisi paremmin todistaa\nelämäni olleen hyödyksi ja menestykseksi maalle ja hallitukselle; koska\nluonnollisesti ei ansiotonta Hänen Majesteettinsa armo palkitse, mutta\nsemmoinen saa itse eläkkeensä työllään hankkia vanhana, niinkuin\nnuorenakin, ja säästää ja rehmiä.\"\n\n\"Totta on, että sinulla hyvä veli\", selitti vänrikki hymyillen, \"on\ntodisteita kunnostasi, mutta onhan minullakin jo P. Stanislai\nansioideni todistajana, -- vaikka eläke meni tuon sinulle tunnetun\ntuhman sotamiehen kuritus-affeerin vuoksi.\" -- Niin saapuivat herrat\nansioistaan puhellen kotiin.\n\nHerrat pitivätkin sanansa sydänmaalle lähdön suhteen, mutta kauan\nsaivat kirkkomiehet odottaa, ennenkuin herrojen päivällisunet olivat\npäähän maatut, eväspullot laitetut ja metsäpukimet päälle saadut.\nSiksipä muut venhekunnat jättivät Ristolan matkueen, joka vasta\nauringon mailleen mennessä pääsi lähtemään. Alliselällä tapasi jo\nkulkijat ilta ja ihmetellen katselivat vänrikki ja ylioppilas kesäistä,\nlaskeuvaa aurinkoa, joka punertavaan vaippaansa kääri hiljaisen\nmaiseman ja täytti sydämmen oudoilla rauhan kaipion tunteilla.\n\nHerrojen tähden ei nyt venheissä kukaan tohtinut hiiskahtaakaan, vaan\nKotalahden kohdalla kuului metsästä piika Leenan sointuisa laulu.\nKarjaa kotia ajaessaan lauleli tyttö, kuulijoista tietämättä,\nsuruisella sävelellä Kunnari papin uutta laulua:\n\n    \"Milloin koittaa päivä tuo,\n    maa ettei ihmisverta juo\n    kädestä omain lastensa?\n    Milloin -- milloin?\n\n    Milloin kuivuu kyynelet,\n    milloin oppivat ihmiset\n    säännöt oikean rakkauden?\n    Milloin -- milloin?\n\n    Taivaassa se tapahtuu; --\n    siellä ne vaivat unhoittuu,\n    ja sielu viimein riemastuu.\n    Silloin -- silloin.\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" kiljasi vallaton ylioppilas ja sitte vaipui taas kaikki\nhiljaisuuteen. Vaalea kuun puolisko kuumotti heikosti kuulakalla\ntaivaalla ja kalveni sitä mukaa, kuta tummemmaksi kävi yö. Ikäänkuin\nuinaillen lepäsi kalpea kuunvalo Liuhalan lehdikkäällä kunnaalla\nhopeoiden lahden värähteleviä lainehia, silloin kuin venhe vihdoinkin\njäsähti valkamaan, josta se aamusella oli lähtenyt. Yö oli niin\nhiljainen, että tuskin tohti tuulen henki suudelmillaan kosketella\nnorean haavan helposti lipiseviä lehtiä. Taivaan sinestä pilkistä\nkainosti yksi ja toinen kirkassilmäinen tähti, juurikuin ihaillakseen\nluonnon yleistä rauhaa ja sopusointua.\n\n\"Tämähän on milt'ei kaunista\", kuiskasi vänrikki ylioppilaalle.\n\n\"On -- onpa todellakin\", vastasi toinen, \"mutta aatteles, hyvä eno,\nmillaiset maisemat ja luonto mahtavat ulkomailla, varsinkin ihanassa\nItaaliassa olla, kun raakain suomalaisten talonpoikainkin sallitaan\ntällaista nähdä!\"\n\n\n\n\n\nKOSTO.\n\n\nLahjoitusmaiden lampuotien kartanot ja rakennukset Karjalassa ovat\ntavallisesti mitä kurjimmassa kunnossa, samoin kuin viljelyksetkin.\nEikä ihmekään, sillä jos \"herrain alla\" oltaessa joku olisi hiukankaan\nviljelyksillään rikastumaan ruvennut tahi kyennyt kartanoaan\nkorjailemaan, niin pian olisi hänen veronsa suunnattomiin summiin\nnousseet, tahi hänet kokonaan laitettu talostaan mieron tielle. Sillä\nkeinoin kasvatettiin kansaa velttouteen ja pakoitettiin henkensä\npiteiksi kuormain kuljetuksesta leipäänsä etsimään. Kansa tunsi\nkipeästi kurjuutensa, vaan ei voinut sitä ahkeruudellaankaan auttaa.\nSenpä vuoksi riemulla tervehdittiin sitä uutista, jonka Mahikkalan\npappi saarnastuolista eräänä pyhänä kuulijoilleen kertoi, että\nMahikkalan mannut ja mantereet olivat nyt oston kautta tulleet Suomen\nkruunun haltuun. Aivan toiselta tuntui kirkkomiehistä ilmakin, kun he\nkirkosta tulivat. Nuo tutut kentät ja kunnaat, joiden välillä läikkyvät\nlammit rauhallisina lepäsivät, näyttivät nyt heistä tuhat kertaa\nihanammilta ja tuntuivat rakkaammilta, ihan omalta maalta. Vapauden\ntunteesta paisui rinta ja harva taisi olla, joka ei kotimatkalla\njonkinmoisia loistavia tuulen tupia olisi rakennellut. Parempien\naikojen toivo elähdytti kaikkia. Tavaton kiire näkyi jokaisella\nolevankin kotiin, eikä miehilläkään nyt ollut aikaa pistäytyä\nkestikievariin kirkkoryyppyä ottamaan ja savuisessa kapakkatuvassa\nrahtimatkoista lopertelemaan. Telkiälän emäntäkin yksin unhotti\nkokonaan, \"ettei kotona ollut kahvinpapuakaan\", ja ihan kauppapuodin\neditse hän riensi Mattinsa nelipyöräiselle \"telehkalle.\"\n\nHymyillen sivuuttivat Telkiäläiset Vaittilan vanhan Yllön, jota ei nyt\nkadotuksen kauhistukset näkyneet laisinkaan rasittavan, vaan\npäinvastoin kuului hän hyräilevän nuottia: \"mustalaiselta ostan tamman,\njolla peltoni kynnän.\"\n\n\"Onpahan Vaittilan Yllökin kerran iloinen\", sanoi Telkiälän Kaisa\nmiehelleen, kun oli onnellisesti ohitse päästy; \"vaan kauniistihan tuo\npastori tänä päivänä puhuikin. Kuulitko sinä kun hän esimerkiksi\nselitti kristityn vapautta -- oikein se saarnasi evankeliumia?\"\n\n\"Saarnasi\", myönsi Matti ja piippunsa sytytettyä jatkoi, \"ja sitt' on\nkumma jos Telkiälää vielä kovin kauan laholinnaksi haukutaan. -- Ehei?\nihan jo ensi talvena vedätän puut ja rakennan talon, muhkean kuin\nKuopion pappilan, jossa on 'huoneita kohtalaisesti pienelle perheelle',\nsaneli entinen rovasti.\"\n\n\"Hätäkös on rakentaa, kun ihan pellon ait'vierestä alkaa hongikko -- --\nja semmoinen hongikko\", tuumaili Kaisa, silmät ilosta kiiluen, \"ja\nnavetta tehdään kanssa kaksinkertainen, kun kerran metsää on.\"\n\n\"Niin\", myönsi Matti, \"ja sitä metsää ei suinkaan voida muiden maalle\nlohkaista.\"\n\n\"Ei kaiketikaan, vaan olisithan tuon jo ennenkin saanut kartanosi\nkorjatuksi, kun olisit antanut hovin pehtoorille jonkun satasen ruplaa,\n-- -- ja olisihan tuota meillä rahaa ollutkin.\"\n\n\"Vai minä tässä olisin ruvennut herroja lahjomaan! Ei eukkorukka! Ennen\nolisin heittänyt taloni tavaroineen ja mennyt muuanne, -- paljon\nennenkin kuin venäläisen kukkaroa olisin lihoittamaan ruvennut. -- Sooh\nruuna, lippaa paremmin, kyllä tästälähin Telkiälässä kauroja riittää.\"\n\nSeuraavana pyhänä luettiin taas kirkossa uusi kuulutus. Siinä ilmoitti\nylimetsäherra Rasmus von Waldheim, \"ettei lampodi millään vilkkurilla\nsaapi otta kapulakan puuta valtion metsä, mutta hän pööraa tulla sitä\nniin hyvin muurin palamispuuta, kuin rakennustimmeriä pyytämään\nSiltalan hovista, jossa mine asuu ja rakenusten tähden käypi syyni,\njosta palkan lampodi velkapää on maksaa.\" Lopuksi huomautettiin\npaperissa, että Mahikkalan \"kirkkokyläst' ei ole Siltalaan kuin 80\nverstaa.\"\n\nMahikkalaiset aavistivat sen kuultuaan, että olivat nuolaisseet,\nennenkuin oli tipahtanut. Telkilän Matti heitä kuitenkin lohdutteli\nselittämällä, \"mitäs se nyt tekee? Ei sitä kestä kuin isoon jakoon asti\nja varmaanhan se jo tänä kesänä toimeen pannaan, kun muu Suomi on jo\nsatoja vuosia ollut orjuudesta vapaana.\"\n\n\"Ei niiden herrojen mutkia tiedä lempokaan\", arveli muudan joukosta,\n\"kunhan taas ei niillä vaan olisi joku uus mutka mielessä.\"\n\n\"Jottako luulet yhä aiottavan meitä nylkeä?\" kysäsi Matti. \"Ehei\nvelikulta. Meille koittaa nyt uudet ajat ja saadaan ruveta elämään omaa\nelämää, niinkuin muutkin Suomen miehet.\"\n\n\"Kyllä minua yhä peloittaa\", mutisi Waittilan Yllö, \"ja työlästä meidän\non potkia tutkainta vastaan.\"\n\n\"Turha pelko\", penäsi Matti. \"Minä aion jo tältä tieltäni lähteä\nSiltalaan ja saattepas nähdä; tullessani on minulla yllin kyllä sekä\nrakennus- että polttopuita. Kyllä minä Suomen kruunun tunnen -- se on\ntoista kuin ryssä.\"\n\n\"Tarvitsisi se meidänkin navetta parsimista, jos siihen on mieli ensi\ntalvenna elukoita sisään panna\", sanoi Rankolan raharintainen\nherrastuomari. \"Matti, otas minut parveen, niin minä maksan ruplan\nrokonaksi (kyytipalkaksi).\"\n\n\"Tulkaa vaan, kyllä meidän ruuna huipata jaksaa.\"\n\nRankolan herrastuomari ja Telkiälän Matti lähtivät ja joutuivat\nseuraavana päivänä päivän laskuille Siltalaan, mutta eivät enää niin\nmyöhään pyrkineetkään metsäherran puheille. Yösija saatiin ja sitte\nnukuttiin pirtin penkillä tapellen kiukkuisten kärpäisten ja muiden\nsyöpäläisten kanssa. Mattia alkoi siinä hiukan kaduttaa, ettei jo\niltasella ollut lähtenyt herran pakinoille, mutta minkäpä sille nyt\nvoi.\n\nViimeinkin alettiin talossa liikkua ja vieraatkin laittautuivat\nparhaasen reilaan. Herrastuomari kiinnitti rahan rintaansa ja Matti\njuoksi kauppamiehestä itselleen ostamassa uuden rintapaidan. Tuossa\nsitte sikaria poltellen ja tämän puolen asioita silloin tällöin\npirtissä pistäytyviltä palvelijoilta kysellen odoteltiin metsäherran\nylösnousemista. Viimeinkin alkoi aika pitkäksi käydä ja päätettiin\nkäydä keittiössä kysymässä, joko herra on ylhäällä.\n\nVihaisin silmin siellä sisäpiiat vieraita katselivat ja tiuskasivat,\nettei herran luokse \"yöllä pääse.\" Eihän siinä muu auttanut, kuin\nlähteä ajan kuluksi kylää katselemaan. Vasta puolenpäivän rinnassa\npalasivat miehet kylästä takaisin Siltalan hoviin ja Telkiälän Matti\nmietti, että \"kyllä se jo nyt varmaan on ylhäällä, sillä johan Harjulan\nlukkarikin tähän aikaan on valveilla.\"\n\nKeittiöstä kävi taaskin Rankolainen kysymässä, joko herran pakeille\nsaisi mennä, mutta siellä tiedettiin, ettei \"herralla nyt ole aikaa.\"\n\nMiehien hätäisesti varustama eväs alkoi jo loppua ja, mikä pahempi, ei\nollut rahaakaan otettu matkaan kuin pikkuisen kirkon kukkaroa varteen\nja mitä muutoin kukkaron pohjalla sattui olemaan. Pitkään syletti sen\nvuoksi miehiä ja Rankolainen hiljakseen kiroili, kun oli vielä sikariin\nvähätkin rahansa pannut. Päivällinen oli jo kahdelle suulle\nriittämätön, eikä Matilla ollut rahaa yhtään, kun rintapaitaan oli\nkaikki mennyt. Rankolaiselle oli jäänyt puolitoista kopeekkaa, mutta\nsärvintäkö sillä osti vai leipää; ja hävettihän tuo raharintaista\nmiestä kerjäämäänkin ryhtyä.\n\nSitä runsaamman aterian piti metsäherra ja ottipa vielä päälle parin\ntunnin pituisen ruokalevonkin. Miehiä ei siihen sijaan ruoka\npainustanut, joksi he joutivat katselemaan talon tapoja ja tavaroita.\n\n\"Kylläpä on aika pelkuri, koska on tikapuihinsakin panettanut\npuumerkkinsä\", tuumaili Rankolainen, katsellen kartanon katolle meneviä\ntikkaita.\n\n\"Olihan tuo puumerkki kaivokapassakin\", murahti Matti, joka jo kauan\naikaa oli ollut hyvin nyrpällä nenin. \"Ei mahda sillä miehellä olla\nhyvä omatunto, kun noin varkaita varoo.\"\n\nSilloin sattui Rankolainen varomattomasti käännältämään palokoukkua. Se\nalkoi rymisten tulla alas ja koukun vitjat pitivät aika räminätä.\nSilmänräpäyksessä lennähti siitä läheinen akkuna auki, ja viepäs\nvitsahinen sitä sanatulvaa, joka sisästä alkoi kuulua. Kuulivat siinä\nnimensä miehet ja niine hyvineen täytyi heidän, metsäherran käskystä,\ntallustella ulos portista.\n\nHevosta valjastaessaan kuuli Telkiälän Matti erään tytön pihamaalla\npuhuvan rengille, \"tyhmät miehet, kun eivät älynneet tulla keittiön\nkautta\", ja kertoi sitte kuulemansa herrastuomarille.\n\n\"No, sieltähän tuota käytiin senkin seitsemästi utelemassa\", tuumaili\nRankolainen.\n\n\"Vaanpa ei tuomisten kanssa\", puhui Matti, \"ja taitaa kotvemman saada\nodottaakin, ennenkuin minä hänelle lähden lahjuksia viemään.\"\n\n\"Mutta, jos minulla olisi rahaa mukana, niin het'paikalla kävisin\nkauppamiehestä sokeritopan, jott'en tarvitsisi toiste tänne raahautua\",\nsanoi Rankolainen.\n\n\"Se on teidän asianne\", arveli Matti ja niin lähdettiin nälkäisinä ajaa\nköryyttämään kotiin.\n\nPalausmatkalla sai Matin ruuna tehdä parastaan, eikä monta sanaa\nmiesten kesken vaihdettu. Mattia harmitti niin, että sydäntä pakotti;\nei niin paljo turha matka ja ajan hukka kuin se, että oli \"Suomen\nkruunuun\" luottanut. Hän sepitteli mielessään kostohankkeita yhden\ntoisensa perästä, mutta herrastuomari aprikoi, olisiko metsäherralle\ntuomisiksi mieluisempi maamiehen tavara, vaiko kauppiaan rihkamat.\n\nKesä kului ja talvi tuli, mutta Telkiälän Matti ei enää kelienkään\nkehunut Mahikkalan mainiota tulevaisuutta. Hän vain pysyi äänetönnä,\nkuin hautova kana. Näyttipä hän todellakin hautovan jotain mielessänsä,\nmutta ei joutanut tuumiaan toimeenpanemaan, jos jotakin olisi\nkeksinytkin. Aika meni näet polttoainesten keräilemiseen, sillä Telkiän\nMatti ei ollut saanut eikä pyytänyt talvekseen edes polttopuitakaan.\nSyksyllä oli kumminkin jotakuinkin tultu toimeen, kun lapset olivat\npellolta havupulikoita kokoilleet, mutta nyt, talven tultua, oli sekin\nilo lopussa. Ei auttanut muu kuin ruveta lämpimikseen polttamaan erästä\nvanhaa latoa, josta heinät pantiin taivasalle pielekseen.\n\nSitkeitä ladon hirsiä sahaili sitte Matti renkineen muutamanakin\npäivänä takapihalla, kun alkoi kuulua etäältä aisakellon iloinen\nhelinä. Ääni läheni lähenemistään, sillä talvitie kulki Telkiän\npihatse. Jopa pujahti huoneiden solaan reki, jonka ajolaudalla istui\nmetsänvartija Kuulijainen ja perästä näkyi, turkkien sisästä,\nmetsäherra von Waldheimin musta parta.\n\nKova onni satutti reen nurkkaan ja tanterella kierivät kohta sekä herra\nettä ajaja. Heille avuksi joutui Mattikin ja ryhtyi katkennutta aisaa\nkorjailtaessa lakki kourassa puheisin metsäherran kanssa.\n\n\"Tämmöinen harakan pesähän tämä on meidänkin talo, niinkuin kunnian\nherra itse näette. Kyllä tähän tarvittaisiin pian apua, niinkuin\nkunnian herra itse näette, jos tässä aikoo elää. En ole kymmeneen\nvuoteen saanut --.\"\n\n\"Sinä olet ylpiäs mies -- ei mine näke mittään,\" tiuskasi metsäherra ja\nkiipesi nahkaisten alle rekeen. Vielä jäähyväisiksi huusi hän: \"Sine\nniskoittelet esivalta vastan.\"\n\n\"Mihinkään ne menivät?\" kysäsi Matti rengiltään vierasten mentyä.\n\n\"Metsän vahti sanoi mentävän Rankolaan navetan tarkastukseen.\"\n\nMatti kävi äänettömäksi, vaan hetkisen kuluttua kirkastuivat hänen\nkasvojensa juonteet, niinkuin olisi niille päivä paistanut, ja hymyily\nväikkyi huulilla.\n\n\"Kuules Mikko, pidä silmällä milloin ne palaavat, jos minä en hoksaisi,\nja tule minulle sanomaan.\" Niin sanoen lähti Matti huoneesen. Sitte hän\najeli partansa sitä varten lämmitetyssä saunassa, putsaili ja ruokki\nruunaansa, kuni kosimaan lähtijä, mutta ei emännällensäkään sanonut\nmihin aikoi. Tyttöjen piti silittää vielä rintapaita ja käydä aitasta\n\"lämpenemään\" isännän verkaturkkikin, jota hän ei pitänyt kuin jouluna\nkirkossa ja kylänluvuilla käydessään.\n\nIltahämärissä nähtiin metsäherran tulevan pois Rankolasta ja nyt\nluultiin Telkiän isännänkin lähtevän. Hän odotti kuitenkin aamua ja\nsitte vasta valjastettiin ruuna matkalaitojen eteen. Matti ei ottanut\nmatkaansa muuta kuin punaisen vyön, pikkuisen evästä ja ison puhtaan\nraidin. Emäntä koetti oikein toran pakolla saada selville mihinkä nyt\nmatka piti ja varotti väkivaltaisuuksiin ryhtymästä, mutta Matti vain\nhymyili vastaukseksi.\n\nHuomenaamuna kuuli sitte metsäherra von Waldheim kummallista kuhjetta\nakkunansa alta ja akuttimen nostettuaan näki ihmeekseen Telkiälän Matin\nsitovan hevostaan hänen tikapuihinsa. Hän aikoi juuri ruveta\ntäryyttämään akkunaa Mattia siitä työstä kieltääkseen, kun huomasi\nsuunnattoman suuren saavin Matin reen ketaralla. Hevonen näytti\nhikiseltä ja metsäherra päätti Matin saavin olevan voita täynnä ja\narveli siinä ainakin kymmenen leiviskää olevan, kun se oli raidilla\npeitetty ja vyöllä köytetty, niinkuin piripinta voisaavi konsanaankin.\n\n\"Pehmenitpäs, kun ei annettu perään\", puhui metsäherra itsekseen, vaan\njo kuului kopinaa etehisestä ja sisään astui Telkiälän Matti kuuraisena\nja täysissä tamineissaan.\n\n\"Ohoh! eihän tämä tie keittiöön vienytkään, -- kun harvoin käy, niin ei\nmuista\", lausui Matti hyväksi huomeneksi kumarrellen ja kopistellen\nlunta jaloistaan lattialle.\n\n\"Ei se mitään, ei se mitään\", vakuutteli metsäherra ja tervehti Mattia\noikein kättä antamalla. \"Isäntä on hyvä ja istuu, onhan siinä stuoli.\"\n\n\"Kiitoksia paljon, onhan tuota saanut reessäkin istua\", tuumaili Matti,\nmutta istui kuitenkin ja kohensi vähän turkkinsa rintaa, joka oli hyvin\npullallaan.\n\n\"Metso sillä on vielä tuolla turkin povessa\", ajatteli metsäherra ja\nhymyili partaansa.\n\nSitte hän pyörähti sisähuoneisiin ja kohta tuotiin Matille kuppi kahvia\noikein leivän kanssa. Sen juotuansa sanoi Matti: \"olisihan minulla\nvähän asiaakin kunnian herralle. Kun se meidän talo näet on niin\nrapistunut, niin ajattelin pyytää syyniä, jotta saisi rakennustarpeita.\nJos suinkin laatuun kävisi, vaikka jo tällä viikolla, niin ennättäisi\ntalven aikana puita hakata.\"\n\n\"Jaha, ettekös te ole Telkiälän isäntä?\"\n\n\"Sehän minä olen Telkiälän Matti.\"\n\n\"Jaha, kyllä se näytti rapistuneelta se teidän talo ja Rankolan\nherrastuomari sitä myös minulle puhui. -- Paljokohan siihen luulisitte\npuita tarvittavan?\"\n\n\"Paljohan siihen menee.\" -- Matti kurkisti akkunaan ja tuumaili:\n\"seisookohan se ruuna siellä paikoillaan --.\"\n\n\"Joo kyllä se seisoo\", vastasi metsäherra silmäten ulos akkunasta.\n\n\"Paljohan siihen menee, kun olisi perin pohjin uusittava, vaan eihän\nsitä syynittä voi niin hirren päälle sanoa\", jatkoi Matti keskustelua.\n\n\"Minulla ei nyt olisi aikaa syyniäkään pitää, mutta totta on, että\nkorjausta se kaipaa.\"\n\n\"Kun eivät olisi teidän kunniaanne petkuttaneet\", sanoi Matti ja\nviekkaasti silmäili metsäherraa, \"niin voisihan metsänvahdin käskeä\nmerkitsemään puita tarpeen mukaan ja ehkäpä siitä ei kellekään\nkatumista perästäpäin tulisi.\"\n\n\"Jaha -- ei se ole oikein -- -- -- mutta yksi kaikki; te näyttätte niin\nrehelliseltä silmistänne.\"\n\nMetsäherra istahti nojatuoliinsa ja kirjoitti Kuulijaiselle käskyn:\nMatti Telkiäisen sekä asuin- että ulkohuoneitten korjaamiseksi merkitä\nmetsästä rakennus- ja polttopuita niin paljo \"kuin mainittu Matti\nTelkiäinen tarvitsisi ja tahtoisi.\"\n\nMitä nöyrimmästi kiitellen ja kumarrellen otti Matti tuosta\nkäskykirjeen vastaan ja heitti hyvästit. Lähtiessään tuumaili hän\nvielä: \"on niin kipakat ilmat, jotta otin oikein karvarukkaset\nkäsiini\", ja pisti kätensä suuriin sudennahkaisiin rukkasiin, jotka\npovestaan kaivoi esille.\n\nMetsäherran kasvoilla vilahti kummallinen väre, vaan vieläkin\npitemmäksi venyi hänen naamansa, kun akkunasta huomasi Matin sangen\nkevyesti siirrältävän reestään luullun voisaavin ja näki sen korvassa\noman puumerkkinsä, sitte kun Matti oli sen päältä raidin ja vyön\nriisunut.\n\nIloisesti hyräillen ja naurussa suin ajoi Matti pitkin tietä kotiinsa\npäin ja parin vuoden perästä oli Telkiälän kartano pulskin ja mahtavin\nkoko Mahikkalan pitäjässä, pappilakin lukuun otettuna. Muut talon\nmiehet taas ihmettelivät millä ihmeellä Matti oli metsäherralta niin\npaljo puita irti saanut.\n\n\"On sen pitänyt lähemmä tuhat ruplaa antaa\", arvaili Rankolainen,\n\"koska sadan paikoille meni minultakin, ennenkuin navetan hirret\nheltisi.\"\n\n\n\n\n\nKILPA-AJOT WANULASSA.\n\n\n\"Viuh -- -- naps!\"\n\nPiiska se oli, joka niin pani.\n\n\"Viuh -- naps, viuh -- -- naps! Ptruu! Soo Poikah! Ptruu -- -- etkö\nsinä sen -- -- ptruu! Ei neliä -- -- muista se! Viuh -- -- ptruu\npoikah!\"\n\n\"Taas pieksää Kankkulan rusthollari hevostaan tuolla radallaan\", mutisi\nHokkalan Karliina Kippa-Leenalle, nostaessaan vieressään olevasta\npesukorvosta ison tukun miesten riihiryysyjä edessään olevalle rahille\nja alkoi pesinkartulla antaa niille \"aika kyytiä.\"\n\n\"Niinpähän näkyy\", vastasi Leena katsoa tuijottaen avantoon, jossa\nparhaillaan huuhteli joitakin poukkuja.\n\nNaisten puheista mitään välittämättä ajaa tuhautteli Kankkulan isäntä\nkerta toisensa perästä heidän ohitsensa pitkin soikeaa välähtelevää\nrataa. Hevonen höyrysi vahvasti ja tuhutuksesta päättäen näytti jo\nolevan aivan uupumaisillaan.\n\n\"Kauanpa se nyt yht'myötään riskaakin hevostaan\", alotti Karliina taas\npuheen.\n\n\"No, kun eilen kuulutettiin kirkossa kilpa-ajot tänne Wanulammin\njäälle\", tiesi Kilppa-Leena.\n\n\"Kuka ne kuulutti?\" kysäsi Karliina, hereten työstään.\n\n\"Kuka? -- -- Rovasti tietysti.\"\n\n\"Rovasti -- -- vaikka hän sanoo, jotta vanhurskas armahtaa\njuhtaansakin.\"\n\n\"Armahtaakos se itse sitten? Hänhän se nytkin kuuluu puuhaavan niitä\nkilpa-ajoja.\"\n\n\"Itsekös se rovasti eilen saarnasi?\" uteli Karliina taas hetkisen\nkuluttua.\n\n\"Itsehän tuo -- -- kuului lähettäneen apulaisensa hevosten kanssa jo\nedeltäpäin Hämeenlinnan markkinoille.\"\n\n\"Mikä sillä oli tekstinä?\"\n\n\"En minä muista, kun ennätettiin vasta keskellä saarnaa kirkkoon. -- --\nEikähän tuota oikein kuulekaan, kun se on käynyt niin ahdashenkiseksi\nkoko ukko.\"\n\n\"Onhan se jo vähän, eikä jaksa enää paukuttaa, niinkuin ennen\nnuorempana, vaan kyllä sen sanat silloin tepsivätkin. -- Hohoi! selkää\nrupeaa pakottamaan. -- -- Vanhuus se tulee hänellekin ja voimat jo\nvarmaan vähenevät ukko-pahalta. Ja harmaassahan tuo jo onkin, niin\njotta kummako on, jos ei jaksa.\"\n\n\"Jaksaapaan hevosten kanssa reistata ja markkinasta markkinaan kulkea.\nKyllä se vielä mahtaisi jaksaa saarnatakin, vaan taitaa olla\nlaiskan-sitkeä, jotta ei viitsi.\"\n\n\"Vai laiska? Ehei, -- -- joka kuuluu yölläkin tallissa pistelehtävän\nvähän väliin ja itsehän se kaikki kesäkaudet kulkea kuuppaastaa\nheinäniityillä väkensä kanssa. Olihan tuo vielä viime kesänä itse ollut\nruispaloakin kyntämässä, jos totta lienee.\"\n\n\"Niin kyllähän se semmoisiin, vaan minä arvelinkin virkansa toimiin.\"\n\nPuolenpäivän rinnassa lähti Kankkulan isäntä vihdoinkin pekunoimasta.\nRantamäessä seisahdutti hän hevosensa puhutellakseen vaatteenpesijöitä.\n\n\"Päivää Karliina! Onko se teidän Matti kotosalla?\"\n\n\"Päivää, päivää. Kotonahan se on. Tekevät par'aikaa tunkioa\naluspellolle.\"\n\n\"Sanoppas sille, että niinkuin kolmen viikon päästä tästä päivästä\npidetään tuossa Wanulammilla kilpa-ajot. Jos tahtoo ruunikollaan siellä\nkoettaa, niin saapi ajaa tuolla minun radallani ja syöttäköön kovasti\nkauroja, ettei meidän kylän miehille tulisi häpeätä -- -- ptruu!\"\n\n\"Kyllä, vaan tokkopa se meidän ruunikko --\"\n\n\"Miks'ei? Siellä on neljä palkintoa, eikä viimeiseen tarvitse juosta\nkuin 6 minuutissa 17 sekunnissa. Niin me päätimme viime kokouksessa,\nettä näetsen useammat uskaltaisivat koettaa. -- -- Noo, -- -- hih\nPoikah!\"\n\nKankkulan isäntä jatkoi matkaansa, mutta seisahdutti taas pian, kääntyi\nreessään ja huusi, \"älköön pariin päivään, kilpa-ajojen edellä, antako\nruunikolle muuta kuin noin pari naulaa sokeria päivässä. Se tekee\nhevosen niin kevyeksi. -- -- Noo, -- hih Poikah!\"\n\n\"Sokeria hevoselle!\" huudahti Kippa-Leena. \"Herra siunatkoon! Onko se\ntullut hulluksi, niin rusthollari kuin onkin!\"\n\n\"Sanos muuta. -- Sokeri maksaa 65 penniä naula Snolénissakin ja sitäkö\ntässä vielä pitäisi ruveta hevosilla syöttämään! Hahahaa! Ei lyö\nleiville, ei lyö leiville!\"\n\n\"Ilmanko ovat Kankkulan Liisankin kymmenettuhannet jo tiessään, ja\nLiisa raukka saa yöt ja päivät rehmiä, kuin orja, taloutta vähänkään\nkohdallaan pitääkseen.\"\n\n\"Mutta kyllä se kehuu aina hevosilla voittavansa, vaan muutoin nuo\nlienevät asiat rappiolle menneet\", puolusti Karliina.\n\n\"Mitä se voittaa? Oli toissakin vuonna saanut kaksi tuhatta\nhevosistaan, vaan niinpähän Liisa valitteli, jotta ei se puoleksikaan\npiisannut elon ostoon, kun kaikki vuositulokset hevosille syötettiin.\nMutta annas, jos siinä talossa emäntä lehmänpuolille jauhonäpin antaa,\nniin kyllä saa nimensä kuulla, vaikka voi-rahoilla kuitenkin\npankki-korot maksetaan joka ainoa syksy.\"\n\n\"Kyllähän ne mahtavat paljo joutilaat hevoset syödäkin, mutta entäs se\nkunnia? Saa syödä ja juoda herrain kanssa ja kaikenlaista kestinkiä\npitää. Oikeinhan nuo kuuluvat sanomiinkin Kankkulaisen hevosista\nkirjoittavan.\"\n\n\"Pyh! -- -- minä viis' semmoisesta kunniasta, joka akat ja lapset\nmieron tielle saattaa\", tuumaili Kippa-Leena ja lähti vaatevasua\nkotiinsa vetämään.\n\nSeuraavina viikkoina oli melua ja touhua Wanulammin jäällä. Siellä kävi\nnimismies rataa mittaamassa ja päiväkaudet siellä Wanulan kylän\nisäntämiehet hevosilleen äystäsivät. Rovastikin nähtiin siellä\nrenkinensä joka ainoa päivä, eikä ruoskan läiske koskaan kuulumasta\nlakannut. Hokkalan Mattia ei vaan ruunikoineen jäälle saatu, vaikka\nkyllä houkuteltiin.\n\nMatti sanoi talonmiehillä olevan \"parempaakin tehtävää kuin hevosen\nrääkkäämisen, eikä ymmärtänyt, mitä hyvää siitä liikanaisesta kiireestä\non.\"\n\nKoko pitäjäänkin oloihin vaikuttivat kilpa-ajot tuntuvasti. Naisväki\nompeli ja pesi yökaudet vaatteita, joissa aikoivat kilpa-ajoihin\nsaapua. -- Viikkokautta ennen niitä keskeytti rovasti kylänluvutkin,\nvaikk'ei hän itse ollut niillä käynyt moneen vuoteen. Kauppamiehillä\nkävi siihen aikaan erittäin vilkas kauppa, eivätkä ostajat yhtään\ntinkineet, vaikka olisi millaisen hinnan tavaroille määrännyt.\n\nKankkulassa kumminkin oli suurin ja paras puuha. Siellä ei kukaan ollut\njouten, ei edes Makkara-Kaisakaan. Emäntä muutettiin puolitoista\nviikkoisen lapsensa kanssa kammarista muonamiehen pirttiin, josta\nmuonamies puolialastomine lapsineen ajettiin kylälle \"siksi aikaa.\"\nParas lehmä kytkyestä teurastettiin ja kymmenen kuormaa siemenrukiita\ntoimitettiin kauppias Pettosen luokse. Hän antoi niistä kahvia,\nsokeria, vehnäjauhoja ja jos jotakin kokonaisen kuorman, jossa muun\nmuassa oli pari ankkuria parasta lajia oikein \"extra fiiniä\"\nkonjakkiakin. Sitä oli Pettonen tuottanut kaupungista \"ainoastaan\nomiksi tarpeikseen\", niinkuin hän juhlallisesti Kankkulaiselle\nvakuutti.\n\nKaupungin seurahuoneelta haetti Kankkulainen ruoanlaittajaksi parhaan\n\"kuukerskan\", joka osasi sekä keittää että paistaa. Se mursi ruotsiksi\nja kuului olevan \"parempain ihmisten lapsia\", kotoisin Kuopion\ntienoilta.\n\n\"Kuukerska\" piti nyt emännyyttä Kankkulassa ja olikin hänessä emäntää\nkerraksi. -- Oikein tytöt ja torpparien vaimot vapisivat uuden emännän\nedessä, eikä hänen talossa ollessaan nähty yhtään harakkaa koko\nKankkulan kartanolla. -- Uusi emäntä ehtikin joka paikkaan. Juurikuin\nhän oli pöllyyttämässä tukasta keittiössä tiellä olevaa pikku\nTaavettia, muisti hän leivokset ja lensi päätä suoraa leivintupaan\nkatsomaan, etteivät siellä uunissa \"paakelsit\" palaisi.\n\nSillä välin luuli torpan Eeva ennättävänsä rauhassa maistella\nmuurainhilloa, mutta ennenkuin ehti ensimmäistä lusikallista suuhunsa\npistää, seisoi jo \"kuukerska\" edessä riuskaamassa: \"ihmine, mike sinu o\nsuussa?\"\n\n\"Kieli\", vastasi Eeva hämillään ja paremmaksi vakuudeksi näytti sitä.\n\n\"Fyi? kuinka sine ole duhma, kuin yksi katupoikke\", porusi \"kuukerska\"\nja kääntyi kattiloihinsa.\n\nViimeinkin olivat paistokset paistetut ja kaikki reilassa sekä jäällä\nettä talossa. Joutui niin kilpa-ajojen määräpäivä. -- Jo pimeällä\nsaapui Kankkulaan vanha rovasti yhdessä Metsäpirtin kirk'herran kanssa.\nHämärissä tulivat tohtori, nimismies ja molemmat kauppiaat rouvineen ja\ntyttärineen.\n\nViimeiseksi herralistosta ehti perille kansakoulunopettaja johtamiensa\nsoittoniekkojen kanssa. Niinä olivat pitäjään urkuri, käräjäkirjuri\nSmalspink, kaksi kansakoulun oppilasta ja unilukkari Katarri, joka\nviimeksimainittu ei osannut soittaa eikä laulaa, vaan oli mukana\n\"hauskuudeksi.\"\n\nMuuta väkeä oli Kankkulan pihamaa täynnä. Siinä oli sekaisin sekä\nhevois- että muita miehiä, nuoria tyttöjä, vanhoja naisia, hevosia ja\nherrain koiria. Kaikessa siinä sekasotkussa piti järjestystä voimassa\nsiltavouti Pulska. Jäällä oli taas kurinpitäjänä Kelsin herrastuomari.\n\nPäivän valjettua ilmestyivät Kankkulan portaille sisällä ryypiskelleet\nherrat. Nimismies huusi kumisevalla äänellä, että hevoset, joilla \"oli\naikomus\" ottaa osaa kilpailuun, olivat nyt tuotavat esille tohtorin\ntutkittaviksi, ja oli niiden sisäänpääsöksi maksettava viisi markkaa\nkullassa. Vielä kuului hevosen omistajan pitävän \"totuuden mukaan\ntohtorille ilmoittaa hevosensa sukupuoli, ikä, nimi, raasi eli\nkantalaji ja oliko sillä ennen palkinnoita saatu.\"\n\nEnsiksi ajettiin esiin Metsäpirtin kirk'herran musta ori: Hei,\n11 korttelia korkea, \"mainion juoksijan Alarikin vävyn poika.\"\n\nTohtori tähysteli sitä portailta ja mutisi partaansa: \"mainion\njuoksijan Alarikin -- --, jaha, näkeehän sen. Vähän liika jyrkät\nlautaset, ohuet vuohiaiset ja pitkät kyljet.\" Sitte huusi hän kovasti:\n\"hyväksytään, numero yksi!\"\n\nSmalspink merkitsi jotakin taskukirjaansa ja puhalteli hyppysiinsä. --\nLukkari Kronström, jolla oli muutamia \"satseja\" virsinumeroita\ntaskussaan, ripusti ykkösen Helin päitsiin, oikean korvan kohdalle, ja\nsitte Smalspink omistajan sanelemisen mukaan pani muistiin muut Heliä\nkoskevat \"tärkeät asiat.\"\n\nNyt talutettiin portaiden luo nimismiehen verkaloimella peitetty,\nnetkaselkäinen tamma: Valkyria. Se kuului myös olevan 11 korttelinen,\nvaikka silmämitalla näytti ainakin korttelia matalammalta edellistänsä.\nValkyria oli jotakin kaukaista sukua Jomsviikingeille, eikä tohtorilla\nollut mitään muistuttamista sen ruumiin rakennusta eikä mainettakaan\nvastaan.\n\nKankkulan särmikäs ja korkeakoipinen liinakko, nimeltä Poikah,\nkuljetettiin ensimmäisenä talonpoikaisista hevosista nähtäväksi.\nTohtori pudisteli päätään ja nyrpisteli nenäänsä, mutta murahti lopuksi\nruotsiksi jotakin Smalspinkille, joka pisti Kankkulan oriin kirjaansa\npappilan isopäisen Piijun rinnalle. -- Muita talonpoikien hevosia sitte\nmittailtiin, koeteltiin ja taputeltiin sekä edestä että takaa. Toisia\nniistä hyväksyttiin, toisia hyljättiin joko litteiden kavioiden tai\nleveiden vuohiaisten vuoksi, ja lukkari asetti viimeisen hyväksytyn\nhevosen korvan juureen numerot 1 ja 2 ja huusi: \"täysi tusina!\"\n\n\"Olisi täällä vielä Hokkalan Matilla ruunikko\", selitti Kankkulainen\ntohtorille.\n\nTohtori nosteli kärsimättömästi olkapäitään ja huusi tuimasti:\n\"Hokkalan Matti-tomppeli, suoriudu tänne!\"\n\nMatti tunkeutui väkijoukosta portaiden viereen ja lakki kourassa\nnöyrästi kumarteli tohtoria.\n\n\"Ei ruunia oteta\", ärähti tohtori, \"ne eivät jalostuta rotua.\"\n\n\"Eihän minulla ruunaa -- -- -- orihan se meidän ruunikko onkin, mutta\nenhän minä koko ajatellut sitä -- --\"\n\n\"Ori? Jassoo, se on yksi toinen asia. -- Hoi! Ajakaa, tomppelit, esiin\nse Hokkalan Matin ruunikko ori\", karjui tohtori.\n\nSillä aikaa kehoitteli Kankkulainen Mattia: \"koettele vain pois. Nythän\non tilaisuus herroillekin näyttää, kestääkö se ja joutuuko se, niinkuin\nsitä jouluna kirkolla kehuit.\"\n\n\"Mitäs viinapuheista\", tuumaili Matti. \"Eikähän sitä ole sitä varten\nkoulittukaan.\"\n\n\"No niinhän tuota kerskuit, että se ruoskatta sen ehtii minkä meidän\nPoikah ruoskan kanssa\", selitti toinen. \"Näytä nyt, ehtiikö se ja eikö\nse varasta.\"\n\n\"Enkä minä -- -- -- se maksaa niin paljo.\"\n\n\"Viisi markkaa, onko se paljo? -- -- Sano suoraan, että sinä et uskalla\nja sillä hyvä.\"\n\n\"No jos se nyt niin uskalluksen päälle käy, niin kyllä minä poika\nuskallan\", sanoi Matti mahtavasti ja kaivoi kukkarostaan\nviisimarkkaisen.\n\nSilloin juoksi joku talon palvelustytöistä ja kuiskutti isännän\nkorvaan, kuitenkin niin kovasti, että lähimpänä seisovat sen kuulivat:\n\"lapsi jo kuoli ja emäntä rukoustaa, jotta te ja rovasti tulisitte nyt\nheti häntä katsomaan.\"\n\n\"Ei me nyt joudeta. Rovastillakin on muita toimia, vaan odottakoon\nsiksi kuin jäältä tullaan\", lausui Kankkulainen ääneen.\n\nRovasti, joka seisoi taampana portailla eikä oikein kuullut mitä\ntahdottiin, mutisi: \"eikö niiltä saa rauhaa täälläkään.\"\n\nKippa-Leena oli tuonut tutkittavaksi Hokkalan Matin ruunikon ja kysäsi\npalvelustytöltä: \"mikä tauti siinä on?\"\n\n\"Rintaruusuhan se oli, mutta nyt se on jo noussut päähän, kun sattui\nvilustumaan muutettaessa\", selitti tyttö ja meni menojaan.\n\nYlpeästi kuopi Hokkalan ruunikko iljanneista tannerta, vaikka oli\njokseenkin huonossa asussa ja valjastettu tavallisen reslareen eteen.\nHyvin hoidetulta ja virkeältä se kuitenkin näytti. Kaikki herrat olivat\nkerääntyneet sen ympärille ja pappilan Yngve tuumaili silittäessään\nhevosen kuonoa, \"hienoa ja pehmeää, kuin silkkisametti tahi niinkuin\nnaisen käsi.\"\n\n\"Niinkuin valettu kuva, niinkuin valettu kuva\", vakuutteli Metsäpirtin\nkirk'herrakin.\n\n\"Joo, joo, noin talonpoikaishevoseksi\", myönsi vielä nimismieskin\nruotsiksi.\n\n\"Mutta vähän liiaksi tiukkaluinen\", arveli rovasti, \"ja sitä paitsi on\nsillä kyljet pyöreät kuin tynnyri.\"\n\n\"Ja milt'ei liian leveä rinta\", uskalsi Smalspink huomauttaa.\n\n\"Jaa, jaa, mutta erittäin siro pää ja vilkkaat silmät\", kehui kauppias\nSnolén.\n\n\"Pään suhteen olemme ylimalkaan yksimieliset, koska se,\nperusteellisesti asiaa punnittaessa, on sopusoinnussa niin hyvin varren\nkuin liikkumiskoneidenkin kanssa\", selitti kansakoulun opettaja, joka\nosasi hyvästi eläintiedettä ja puhui kirjakieltä oikein ruotsalaisen\nd:n kanssa. -- -- \"Mutta\", jatkoi hän, \"huomioon on tässä otettava\npääasiallisesti tarsit ja metatarsit eli kintut, mitkä ovat lyhyet ja\nsuorat; toiseksi: etupuolisten liikkumiskoneiden ylimääräinen suoruus.\nSe häiritsee eläimen yleistä suhtahuomioa, olletikin koska lavat, ollen\nrintakehän yläpuolella ja kuitenkin kallistuen taakse päin, ovat\npontevan jäntevät, joten eteenpäin rientäminen välttämättömästi tulee\nolemaan perin koneellista, ja koneellisuus, kuten tunnettu, sielun\nvoimia masentavana, on kokonaan poistettava yhtä hyvin eläintieteen\nkuin kasvatusopinkin alalta ja siihen sijaan havaannollinen kykyisyys\nkorkeimmilleen kehitettävä; mutta siitä taas ei tässä tapauksessa voi\nolla puhettakaan, ellei joku erinomainen luonteen jalous saata eläintä\nkilpailuun hyväksyttäväksi.\"\n\nVoittoriemulla katseli opettaja toisia herroja ja kuuli mielihyvällä,\nmiten nimismies kuiskasi tohtorille: \"se on h----tin oppinut mies tuo\nPekka Kust'-Heikkilä, vaikka on synnyltään suomalainen.\"\n\n\"Ja millainen puhuja sitte!\" myödytti tohtori.\n\n\"Minkä luontoinen se on -- tuo sinun hevosesi\", kysyi kauppias Pettonen\nMatilta.\n\n\"Eihän sitä vielä ole käräjissä käytetty akkansa kanssa\ntappelemisesta\", vastasi Matti, jota jo näytti alkavan työlästyttää\ntuossa ihmisten silmätikkuna seisominen.\n\nKauppias ei ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, vaan esitteli\ntohtorille, että mentäisiin sisään: \"sillä tuo hevonen ei täytä\nmittaakaan.\"\n\nMetsäpirtin kirk'herran erityisestä pyynnöstä tuotiin kumminkin\nmittapuu ja se näytti ruunikon olevan kenkäin verran päälle 10\nkorttelia.\n\nEnemmän kohteliaisuudesta vierasta kirkkoherraa kohtaan kuin muuten,\nhyväksyttiin viimeinkin Hokkalan ruunikko numero kolmanneksitoista ja\nlukkari ripusti numerot päitsiin.\n\n\"Miten se on vanha?\" tiedusti tohtori vielä.\n\n\"Nauriin teosta kuudennella\", kuului väkijoukosta Kippa-Leenan kimeä\nääni.\n\n\"Fyi! miten raaka nainen\", supatti Snolénin rouva pappilan Yngvelle.\n\nIkä saatiin selville ja tohtori kysyi: \"mikä sen on nimi?\"\n\n\"Ei sitä vielä ole ristittykään\", sanoi Matti, \"mutta pankaa miksi vaan\nitse tahdotte.\"\n\nRuunikko pantiin Paarmaksi. Sitte ilmoitti nimismies kilpa-ajojen\nalkavan tunnin päästä ja luetteli hevoset, niiden omistajat, ajajat ja\njärjestyksen, jossa niitä oli ajettava. Nimismies luki vielä kirjasta:\n\"ensimmäinen palkinto, hopeapokaali, annetaan sille, joka juoksee radan\nkolmasti 6 min. 10 sek; toinen 20 markkaa, viittä sekuntia hitaammalle;\nkolmas -- kannu konjakkia -- viittä sekuntia hitaammalle; neljäs eli\nkunniapiiska taas viittä sekuntia hitaammalle, ja sitte vielä\nylimääräiseksi palkinnoksi annetaan viimeiselle hevoselle kiitoslause,\njonka saa käydä hevosyhdistyksen sihteeriltä, herra Smalspinkiltä\nperimässä.\"\n\n\"Silloin minä otan pois viis'markkaiseni\", huusi Hokkalan Matti.\n\n\"Eihän se ole tarkoitettu kuin viimeiselle eli viidennelle\njuoksijalle\", selitti nimismies.\n\n\"Vai niin. Olkoon sitte; se on -- Sykyn Pietin kiplo\", sanoi Matti.\n\nWanulammilla oli väkeä ihan pilvenään. Torpparit ja muut vähävaraiset\npysytteleytyivät edempänä palkintotuomarien lavasta, mutta\nrustitilalliset ja muut mahtimiehet tunkeilivat sen lähistössä. Sikarit\nhampaissa ja kellot kourassa kuljeksivat isäntämiehet tuontuostakin\nkouraansa tirkistellen. Naisväki ja nuori kansa häilyi missä sattui,\nkaikki koettaen päästä etumaisiksi radan viereen.\n\nMuutamassa kohden puheli supiturkkinen rustitilallinen bisamnahkoihin\npuetun suntion kanssa, heilutellen viheriäkirjaisen vyönsä päitä. Hän\nnäytti halveksien katselevan toisen vanhoja kalosseja, kun hänellä\nitsellään oli aivan uuden uutukaiset ja välkkyvät nauhalliset\npäällyskengät. Tuossa kiinnitti Kiusa-Kalle lammasnahkoja ympärilleen\nnimismiehen entisellä, korealla pyssynhihnalla; ja tuolla radan\nreunalla taas seisoi velkaisen Piippalan nuori isäntä skunkin nahkoja\npään peitteenä. Hän syötteli likaisia Wenäjän renikoita Tuiskuvuoren\nrikkaalle, nykeränenäiselle tyttärelle, joka nauroi joka toiselle\nkuulemalleen sanalle ja arveli näissä kilpa-ajoissa olevan \"niin hiiden\nlystiä.\"\n\nIlmakin oli ihana, kuin koreimpana kevätpäivänä. Puhdas lumi oikein\nloisti päivän kirkkaudesta ja vieno, vaan raitis tuulen henki hiveli\nniin miellyttävästi ihmisten punottavia poskia. Hiljakseen liehahteli\npalkintotuomarien lavan päällä höyryvenhe \"Wilkkaan\" viime kesäinen,\nvähän nuhraantunut lippu. Toinen samanlainen leuhui soittolavan\nreunalla, ja iloisesti porisi teekeittiö kuusikkomajassa sen takana.\nViimeinkin pääsivät palkintotuomarit paikoilleen lavallensa. Pappilan\nYngve asetteli rilliä nenälleen ja mielihyvällä tarkasteli\npulleaposkisia talonpoikaistyttöjä. Hän keksi joukosta Tuiskuvuoren\nvalkohuntuisen Iitan ja asettaen huulensa hienoon herras-hymyyn koetti\nvetää Iitan huomioa itseensä.\n\n\"Yngve\", ärjäsi yht'äkkiä rovasti, \"Yngve, mitä siinä töllistelet? Vedä\nnyt jo veikkonen nuorasta ja aukaise kronomeetteri.\"\n\nYngve totteli ja heti helähti patsaiden päähän asetettu Kankkulan\nkaileaääninen ruokakello.\n\n\"Jo soitetaan vellille\", kuului ääni ihmisjoukosta. Tukahdutetun naurun\nhihityksen sieltä täältä kuuluessa alkoi soittolavalta kaikua römäkkä\nja epätasainen torvien sävel. Se oli \"hoosianna\", jota joulun edellä\noli kirkossa soitettu. Opettaja yksin puhalsi maamme-laulun nuottia,\nmutta pojan \"pahuukset\" olivat erehtyneet. Smalspink, jolla oli huono\nlaulukorva, seurasi toimessaan poikien soittoa, ja unilukkari polki\nvain tahtia. Urkuri oli harmista haljeta, mutta ei taitanut muuta kuin\nlöi rumpua niin, että lava tärisi.\n\nSoittokappale loppui. Opettaja kiroili -- -- kiroili niin, jotta\nunilukkaria oikein \"hirvitti\". Snolénin rouva tuumaili kappaleen\nmenneen aivan hyvin \"katsoen niin lyhyeen harjoitusaikaan\", ja\nTuiskuvuoren Iita sanoi sen olleen \"niin hiiden lystiä.\"\n\n\nTaaskin soitti rovastin Yngve ruokakelloa ja sysäsi juutalaiselta\ntilaisuutta varten ostetun kronomeeterin liikkeelle. Metsäpirtin Heli\nsyöksähti radalle. Sitä ajoi kuuluisa sporttimies Huju-Heikki, joka\nkoetti oikeanpuolisella ohjaksella kyljelle räppäämällä lisätä Helin\nvauhtia samalla kuin vähän väliin karjahteli: \"ääh!\"\n\n\"Olisi pitänyt ensin kassuuttaa sen jalkoja, niin olisivat\nkeventyneet\", tuumaili muudan suupaltto, mutta palkintotuomarit\nihmettelivät Helin \"tulista vauhtia.\"\n\nHeli varasti pikkuisen takasillaan, mutta ei tehnyt kuin yhden rikkeen\nja kolme pitkää laukkaa, niinkuin sittemmin \"Uljaassa\" reippaasti\nkerrottiin, ja se viipyi matkallansa vähän vaille 7 minuuttia.\n\nValkyria nelisti ensimmäisen virstan ja herrain puolen toisestakin.\nSitte se muutti kulkunsa hölkkäjuoksuksi, vaan väsyi siihenkin ja\nrupesi kävelemään. Silloin oli se matkalla viipynyt kronomeetterin\nmukaan 21 ja 1/2 minuuttia.\n\n\"Katsos kuinka se huippaa\", ihmetteli väkijoukko, kun Valkyria ehti\nperille. \"Ei siinä kyydissä joutanut syrjään sylkäsemäänkään\", sanoi\nunilukkari, ja nimismies syytti renkiänsä \"koko skandaalista\", kun\nrenki ei ollut ottanut pois aisakelloa, jota Valkyria varmaan oli\npeljännyt.\n\nPappilan Piiju juoksi puhtaasti \"ihan kuin polkka-askelilla\", niinkuin\nsitä arvosteltiin, vaan siitä ei päästy ihan selville, kuluiko aikaa\n8 min. 11 sek., vaiko 8 min. 11 ja 1/2 sekuntia.\n\nSitte tuli Kankkulaisen vuoro. Poikah oikein vapisi \"innosta\", niinkuin\nsen isäntä sanoi, mutta ei laisinkaan tahtonut lähteä liikkeelle,\nvaikka itse rovastikin helyytti ruokakelloa.\n\n\"Kaada viinaa korvaan\", neuvoi Kelsin herrastuomari.\n\n\"Lyö peijakasta\", kehoitti nimismies, mutta Kankkulainen ei lyönyt. Hän\nvaan helisytti povessaan olevia rautariimuja ja niin lähti Poikah\neteenpäin ja häntä sillä pyöri, kuin väkkärä. -- Milloin oli\nKankkulainen etunojassa, milloin selkäkenossa ja sen mukaan Poikah joko\nnelisti tahi ravasi.\n\n\"Synti on, jos ei Kankkulainen saa palkintoa, kun noin reuhuu\", nauroi\nunilukkari ja siihen yhtyi herra Smalspink myös.\n\nEnsimmäinen virsta oli päästy, kun ohimennessä pappilan Yngve kiljahti:\n\"hurraa! hurraa! Ei sekuntiakaan.\"\n\nHän oli näet, tyttöjä tarkastellessaan, unhottanut sysätä\nkronomeetteria käymään ja Poikah oli jo toisella virstalla matkojen\npäässä ennen kuin kello liikkeelle saatiin.\n\n\"Hurraa! hurraa!\" riemuitsi väkijoukkokin.\n\nSiitä ihastuneena heittihe Kankkulainen taas selkäkenon, pani ohjakset\nristiin, nosti jalkansa reen seville ja käännettyään päänsä sivulle\nkarjahteli: \"hih Poikah!\"\n\nIhan määrän päähän päästessä sattui kuitenkin hevonen livistymään ja\nkyljellään tuli se viimeiset sylet palkintotuomarien lavan eteen.\n\n\"Jo yksi ruotsi röntsähti\", arveli unilukkari.\n\n\"Hurraa, hurraa\", huusivat ihmiset ja koettivat keksiä jotakin\ntilaisuuteen sopivaa sukkeluutta.\n\n\"Sen lehmä -- -- ei katso jalkoihinsa\", pauhasi Kankkulainen ja potki\norittaan.\n\nKronomeetteri oli Kankkulaisen ajaessa ehtinyt kulkea vaan 6 minuuttia\n19 sekuntia, mutta Kelsin herrastuomarin pintelikello oli jo mennä\nhuristanut melkein 11 minuuttia eteenpäin.\n\nJokainen hevosmies ajoi sitte omalla tavallaan ja pitäen omat metkunsa,\nmutta Tappurainen yksin ajoi polvillaan ja kiirehti Tarmoansa sanoilla:\n\"sooh ruuna viinapaikkaan.\" Sykyn Pieti oli ajaessaan paljain päin ja\nhätisteli pois Piippalan mustia, joka haukkua räventäen juoksi rinnalla\nkoko ajan.\n\nViimein piti Paarman lähteä onneansa koettamaan. Matti istui tanakasti\nreslansa perässä ja aina palkintotuomarien kohdalla ärjäsi: \"heleijaa,\nnäin sitä mennään!\"\n\n\"Surisee se palkintoon asti\", tuumaili rovasti ja nauraa röhäytti\npäälle.\n\n\"Heleijaa! näin sitä mennään\", kuului taaskin ja niin sitä mentiin\nneljästi ympäri, kolmen kerran asemasta; mentiin viimeisellä virstalla\nkymmenkunta askelta neliäkin, mutta ei kuitenkaan kaikkiansakaan\nviivytty paljo päälle 8 minuutin.\n\n\"Enpä perhanaksi pane toista kertaa orittani siihen rääkkiin\", tuumaili\nMatti. \"Oli itseltänikin jäädä nokka taipaleelle, kun se niin\nvimmaantui menemään.\"\n\n\"Sen hevosen ostan minä\", päätti Metsäpirtin kirk'herra.\n\n\"Kyllä minun Poikani sentään on parempi menemään\", selitti\nKankkulainen, \"vaikka sitä nyt sattui livettämään. -- Täällä ei saa\nhevosta koskaan oikeaan kenkään, kun ei koko pitäjäässä ole kelpo\nseppää.\"\n\nPalkinnot jaettiin ja ensimmäisen sai luonnollisesti Metsäpirtin Heli.\nToinen joutui Hokkalan Paarmalle, jonka omistaja lahjoitti siitä puolet\npitäjään vaivaisille. Nimismies luopui jalomielisesti kolmannesta\npalkinnosta, joten se joutui Kankkulaiselle. Neljäs palkinto annettiin\nSykyn Pietin Kiplolle, jolle se olisi ollut hyvään tarpeesen, mutta\nPieti myi sen kuitenkin markasta Yngve-herralle.\n\nKiitoslausetta käskettiin Tarmon omistajan perimään herra\nSmalspinkiltä, mutta hän sanoi tuntevansa Smalspinkin \"huonoksi\nmaksajaksi\" ja tinki takaisin viittä markkaansa. Hänen, \"juopuneen\",\nräyhystänsä ei kuitenkaan pidetty lukua ja se haihtuikin heti\nMaamme-laulun säveliin, jotka nyt häiritsemättöminä alkoivat\nsoittolavalta kuulua.\n\nKaikki herrat palasivat sitte takaisin Kankkulaan, jossa rovasti\nhuomautti isännälle, että nyt, ennen päivällisiä, sopisi kastaa se\n\"nuori hevosmies.\"\n\n\"Juu herra rovasti,\" vastasi Kankkulainen, \"kyllä, kyllä, mutta se\nkuului jo kuolleen.\"\n\n\"Jassoo!\"\n\n\"Mutta herra rovasti\", Kankkulainen kumarsi nöyrästi, \"älkää pahaksi\npanko, mutta vaimoni oli halunnut puhutella vähän herra rovastia.\"\n\n\"Jassoo! Onko emäntä sairaana?\"\n\n\"Juu herra rovasti, kyllä se on vähän sairaana.\"\n\nRovasti, isäntä ja pappilan villakoira menivät yhdessä muonamiehen\npirttiin, mutta emäntä ei ollut enää tunnoissaan, joten päästiin\npäivällisille syömään ja juomaan Suomen hevosrodun parantamiseksi.\n\nEnsimmäisen maljan esitti opettaja isänmaalle ja puhui siitä tulesta,\njoka hehkuu isänmaan ystävän povessa ja joka oli saattanut hänetkin\nlähtemään opin tielle ja uhraamaan kuntonsa isänmaan alttarille -- --\nniin, joka oli nytkin koonnut nämä arvoisat kansalaiset \"tämän maljan\nympärille.\"\n\nIsänmaan puolesta vastasi, pitkien verukkeiden ja kehoitusten perästä,\nherra tohtori. Hän toivotti, että isänmaa edistyisi 3 minuutin 10\nsekunnin vauhdilla ja \"uhraisi kuntonsa a-a-alttarilla.\"\n\nYngve-herra puhui naisille, joita ei enää ollut yhtään saapuvilla,\nenempää kuin \"Suomen hevosiakaan\", joille Kankkulainen illemmalla\nesitti maljan. \"Pääasiallisesti on meidän kiittäminen Suomen hevosta\nisänmaamme maineesta ulkomailla\", sanoi puhuja. \"Saksan suuressa\nsodassa hankkivat ne voiton Suomen aseille ja nykyjään ovat ne\nRuotsissa osoittaneet, että hekin ovat ihmisiä. Ei siis olisi liikaa,\njos Suomenkin hevosille hankittaisiin kunnollisia gummikenkiä, ettei\nheitä livettäisi, ja silmälasia lähinäköisille. Eläköön!\"\n\nYöllä vasta erosivat vieraat talosta. -- Smalspink ja Yngve-herra\nkannettiin nukkuneina rekeen. Tohtori ja nimismies lupasivat mennä\nkirkonkylän kestikievariin \"keskusteluita jatkamaan\" ja heitä\nsaattamaan lähti Kankkulan kohtelias isäntä. Muut vieraat menivät\nluultavasti kotiinsa, ja sitte alkoi taas Wanulan kylän elämä mennä\nentistä, tavallista menoansa, vaan kauan puhuttiin niillä seuduin\nWanulan kilpa-ajoista, joissa oli ollut \"niin hiiden lystiä.\"\n\n\n\n\n\nRÄÄTÄLI-KALLE.\n\n\nHarvoin on muissakaan miehissä, sitä vähemmän kyläräätäleissä niin\nperin pulskaa poikaa kuin Kalle Kelvoton oli. -- Kelvoton ei tietysti\nollut hänen oikea sukunimensä. Kirkonkylän joutilaat tyttölipakot ne\nvain olivat hänelle semmoisen nimen panneet, sen vuoksi muka, kun Kalle\nei ketään heistä hennonut hyväilemättä heittää.\n\nKelvottoman nimellä olikin räätäli-Kalle yleisimmin tunnettu koko\npitäjäässä, mutta tuo sana ei hänen liikanimenänsä merkinnyt\nlähestulkoonkaan samaa kuin tavallisesti. Päin vastoin oli Kalle\nkaikkien sekä nuorten että vanhain ja varsinkin naisväen yleinen\nsuosikki ja mielitietty. Sen huomaa jokainen jo siitäkin, kun itse\nlukkari-vainajan raihnainen Reetakin nimitti Kallea \"oikein\nmiellyttäväksi nuoreksi mieheksi,\" vaikka hänellä ei suinkaan ollut\ntapana ihmisiä ylistellä.\n\n\"Mutta\", lisäsi Reeta tavallisesti edellisiin sanoihinsa huoaten:\n\"Kalle on vain suruton maailman lapsi, niinkuin useimmat muutkin, eikä\nvähääkään välitä vakavammista asioista. Pahasti minä pelkäänkin\nkauneuden lahjan olevan hänelle annetun uskovaisten ihmisten\nkoetuskiveksi, eikä muuksi.\"\n\nMitä varten kauneuden lahja oikeastaan lienee Kallelle annettu, sitä ei\nkukaan aivan tarkkaan tiennyt, mutta kaunis hän oli, vieläpä\nhutikassakin ollessaan. Silloin tosin hänen suurista tummista\nsilmistään katosi niiden tavallinen vilkkaus ja loiste, mutta siihen\nsijaan nousi poskille semmoinen heleä puna, että sehän vasta oli\njotakin, ainakin tyttöjen mielestä.\n\nToiset sanoivat Kallea kauniimmaksi vesipäällä, toiset taas hänen\nhieman hieprakassa ollessaan. Laukkalan molemmat piikatytöt olivat\nkerran siitä seikasta riidellessään olleet ihan tukkanuottasille\njoutua. -- Se on aivan totta, sillä Laukkalan muori oli riidan omin\nkorvin kuullut ja kertoi sitte lukkarin Reetalle esimerkkinä nykyajan\nnuorten jumalattomuudesta.\n\n\"Niin, niin! Kyllä ne aina edessäpäin Kallea haukkuvat\", arveli muori,\n\"mut ei sitä uskoisi mitä kuitenkin mielessä on. Ihan ne jok'ikinen\nottaisivat hänet, vaikka ovatkin muutoin niin olevinaan. -- Jaah, jaah\nsentään tätä maailmaa ja sen kavaluutta! Ei sitä uskoisi, jos ei omin\nsilmin näkisi.\"\n\n\"Miksipäs sitä ei uskoisi\", tarttui lukkarin Reeta puheesen. \"Näkeehän\ntuon jo kirkonmäelläkin. Kyllä on tyttöjen kaulat kenossa, kun Kalle\nkirkonmäelle ilmestyy; ja mikä silmän isku silloin aina syntyy! Ihan\ntoki ovat nauruun tikehtyä, kun Kalle jumalattomuuksiaan laskettelee,\neivätkä ajattele, tyttöparat, että heidän naurunsa pitää itkuksi\nkääntyä, niinkuin ukko-Paavo sanoi.\"\n\n\"Eivät ajattele, eivät ajattele, vaikka virressäkin veisataan: 'o\nihminen ain' ajattele.' -- Eikä se minusta vielä niin ihme olisikaan,\njos eivät piikatytöt ja muut semmoiset ajattelisikaan, vaan kun\ntalonkin tytöt, niinkuin tuokin Rekulan Riitta.\" --\n\n\"Mitä?\" huudahti Reeta ja laski pöydälle kahvivadin, jota juuri oli\nhuulillensa nostamaisillaan. \"Joko se Rekulan Riittakin nyt on Kallen\nkimpussa? Sitä en olisi uskonut sellaisen äidin tyttärestä, mutta\nketäpäs se paha säästänee.\"\n\n\"Ei ketään, ei ketään\", vakuutteli muori. \"Ei se näy säästävän, vaikka\npitäisihän sen Riitan jo äidistäänkin vihollisen vehkeet nähdä, mut\neipäs näe. Sanokaa minun sanoneeni, että ei siitä vielä lopuksi\nRiitallekaan kunnian kukko laula, kun niin imelästi Kallen kujeille\nnauraa. Kun oikein muistan, niin hänhän se yötsy-yönä pyysi Kallen\nmeidän saunassa kielillä-puhujoitakin matkimaan. Veiterähän se onkin\nKalle semmoisiin, niin että oikein se meitä kaikkiakin nauratti, kun\nKalle tirtatti puita heiniä ihan niinkuin tekin kokouksissanne.\"\n\n\"Vai niin! vai niin, jotta se Riittakin jo juoksee niissä paikoin,\njoissa lihaa palvellaan.\"\n\n\"Eihän Reeta-kulta, siellä lihaa palvattukaan. Piika-Miinan pellaviahan\nsiellä vain loukutettiin\", selitti muori.\n\n\"Palvattu? Enhän minä sanonutkaan palvattu\", tiuskasi Reeta, \"minä vain\ntarkoitan, jotta joko se nyt Riittaraukkakin juoksee tanssipaikoissa ja\nmuilla synnin retkillä, -- semmoinen keskenkasvuinen letukka! -- Ja\ntuskinpa Rekulan Kaisa itse tietäneekään, että hänenkin tyttönsä jo on\nsillä tiellä. 'Ne vanhempain synnit ne pohjustavat', sanoi ennen\nukko-Paavo. Nehän ne pohjustavat, vaikka Kaisa itse on jo tehnytkin\nkatumuksen, eikä kahteenkolmatta vuoteen ole pannut päälleen muuta kuin\ntummansinistä ja suorarantuista.\"\n\n\"Mut olipahan Riitalla siihen sijaan muutakin ja niin äleätä punaista\nolikin, jotta oikein se pärerompsunkin valossa silmiä huikasi.\"\n\n\"Mikä? Röijykö sillä oli punainen?\"\n\n\"Ei, vaan es'liina -- eli kyllä se itse es'liina oli valkea, mutta\nsiinä oli punaisia kukkia helmassa ja kummallakin kupeella semmoiset\nhelakat valetaskut, jotta oikein se oli ihmettä.\"\n\n    \"Kas sitä kummaa ihmettä.\n    Kuinka se paha yllyttää!\"\n\nhyräili Reeta Sionin virsien nuotilla ja nyökytteli ruumistaan.\nYht'äkkiä keskeytti hän kuitenkin virtensä ja kysäsi: \"no, mutta mistä\nkummasta se Riitta on sellaisen hekkuman helon käsittänyt? Kunhan ei\nvaan Rekulan eloaitassa olisi taas hiiret käyneet?\"\n\n\"Eihän sitä tiedä\", mutisi muori vastaukseksi. -- \"Niin todellakin, --\nMiinahan se sanoi kylällä kuulleensa, jotta Kallen olisi muka pitänyt\nse Riitalle laukkuvenäläiseltä ostaa.\"\n\n\"Kenen? Kalle Kelvottomanko? Ei ikinä\", huudahteli lukkarin Reeta ja\nmuuttui vieläkin enemmän Venäjän nahan näköiseksi kuin tavallisesti\nolikaan. \"Ei ikinä, sanon minä, sillä sehän jo olisi selvä kihlaus!\nJa Kalleko saisi Riitan kihloihinsa, ohoh! Mitenkä se Kaisa antaisi\nainoan lapsensa ja sen kanssa Rekulan talon semmoiselle suruttomalle\nkylänratille, jota kunnon kristitty ei kartanoltaan korjaisi?\"\n\n\"Ei suinkaan se annakaan, vaikka ahkerasti se Kalle kuuluu tätä nykyä\nRekulassa pisteleytyvän\", tuumaili muorikin ja lisäsi: \"mut eihän sitä\nKallea ole vielä milloinkaan taidettu oikein sikana nähdäkään.\"\n\n\"On se jo nähty jonkin näköisenä hänkin. Ukko-Paavo sanoi aina\neläessään, jotta lähimmäisensä vikoja tulee painaa ja peittää, enkähän\nminä sitä Kallea alentaakseni sanokaan, vaan voinhan sen kuitenkin\nteille kertoa.\"\n\n\"Voitte, voitte. Enhän minä ole mikään kylän kello\", vakuutti muori\nuteliaisuudesta kiiluvin silmin.\n\n\"Ni-niin, ettepä suinkaan. -- Silloin Havukkalan häiden jälkeisenä\npäivänä -- ne olivat olleet oikeat syntihäät tanssineen ja tappeluineen\n-- silloin kellotti Kalle tuossa peuran taljalla koko pitkän\npituisen päivän. Minä häntä hoitelin, kuin omaa miestäni ja arvelin,\nettä sattuuhan se vahinko viisaallekin ja sattuihan tuo joskus\nukko-Paavo -vainajallekin. Silloin lohduttelin minä Kalle parkaa jos\njotenkin ja kun luin hänelle 'saatanan vimman' ja 'sanan syntisille',\nsain hänen luontonsa heltymään niin paljo, että kirosi kaikki\nkarhukupit ja lokarit. Silloin oli minulla hänestä jo hyviä toiveita,\nmutta tuommoista pitää nyt kumminkin hänestä kuulla, poikaparasta.\"\n\n\"Vai oli siinä siis kuitenkin perä\", lausui muori, \"ja minä kun sitä\nkaikille ihmisille valheeksi penäsin.\"\n\n\"Missä niin? Siinäkö Kallen katumuksessa?\"\n\n\"Ei, vaan siinä, jotta te olitte täällä koko päivän kahden kesken\nolleet. Silloin kaiketi te pyysittekin Kallea kanttorivainajan\nseuraajaksi? -- Niin, niin -- te olette vielä nuori, ainakin kymmentä\nvuotta nuorempi minua, enkähän tuota vielä minäkään ole\nseitsentäkymmentä täyttänyt.\"\n\n\"Minäkö? Ja Kallea! Kaikkea ne kehtaavat puhuakin, ja tekin vanha\nihminen uskotte tuommoisia juoruja.\"\n\n\"Enhän minä tuota uskonutkaan, vaan niin sitä kylällä huhutaan.\"\n\n\"Ne puhuvat suunsa mauksi mitä sattuu, vaan ei siinä ole tikuistakaan\nperää\", intti Reeta ja hänen silmänsä vilkkuivat rauhattomasti ympäri\nhuonetta. \"Minähän olen herännyt leski, semmoinen, josta huoneentaulu\nsanoo: se on oikea leski, joka yksinänsä on --\"\n\n\"Hm, yksinänsä\", hymähti muori, \"mut nepä sanovatkin teidän olleen\nkahden kesken, ja kyllä siitä Kalle sitte on saanut toisenkin kerran\nkuulla, kun nyt kaikki vetelevät teitä hänelle.\"\n\n\"Voi noita hupsuja!\" sanoi Reeta ja oli hiukan naurahtavinaan. \"Mikä\npakko minun on ottaa semmoista huoneristiä nyt vanhoilla päivilläni?\nEi, onhan minun yhtä hyvä yksinänikin syödä kruunulta juoksevaa\npemissooniani ja sitä paitsi johan minä olen sivuitse siitä iästäkin.\nEnsi Vappuna täyttyy minulle näet jo neljäskymmen.\"\n\n\"Vai vasta neljäskymmenes? Kumma kuinka ne muutamat pysyvät kauan\nnuorena! Tehän jo olitte ilähtänyt ihminen, kun kanttorivainaja teidät\notti, sitte viisitoista vuotta naimisessa ja nyt taas jo viidettä\nvuotta leskenä ja sittenkin vasta ensi vappuna.\" --\n\n\"Elkää muorikulta jäähdyttäkö kuppianne, ei se enää ilmankaan liian\nkuumaa ole\", kiehitti Reeta väliin äänellä, joka ei oikein tuntunut\nsopivan yhteen tuon ystävällisen tarjouksen kanssa.\n\n\"Suuri kiitos, kost' Jumala!\" kiitteli muori ja rupesi härppimään\nhöyryävää kahvia.\n\nSiten hämmennettyänsä muorin luvunlaskuharjoitukset, kysäsi Reeta aivan\nviattoman näköisenä: \"no, mitäs se Kalle itse semmoisista hullutuksista\ntuumii?\"\n\n\"Mitäs se -- alussa löi vain kaikki leikiksi ja lauleli: 'ennenhän\nelätän lehmän ja lampaan, ennenkuin eukon harvahkohaampaan', mutta nyt\nkuuluu jo siitä suuttuvan silmittömäksi. Oli meidän tytöille uhannut,\njotta jos eivät jätä häntä teistä rauhaan, niin hän vielä tekee teille\npitkän nenän ja uhallakin viepi teidät vihille, käyköönpä sitte syteen\ntahi saveen. -- Kyllähän siltä veitikalta voisi sekin syntyä, sillä\nmitäpä se semmoinen velikulta itsestään välittää?\"\n\n\"No, ja tytöt tietysti sitä uhemmin häntä näärittävät?\" uteli Reeta.\n\n\"Tytötkö? Eikös mitä -- ne eivät enää uskalla hiiskahtaakaan koko\njutusta, vaan pojathan ne siitä vielä pitävät puhetta. -- Johan se\nKalle oli siitä samasta seikasta Nokkalan renkiä hiukan kurittanutkin\nniin, jotta eikö tuo nyt siihen jääne koko juoru\", kertoi muori.\n\n\"Hm hm\", arveli Reeta ja näytti vaipuvan hyvin syviin ajatuksiin.\n\nLaukkalan muorikin istui ääneti ja katseli pöydällä olevaa,\nmustakylkistä kahvipannua, ikäänkuin olisi silmillänsä mittaillut sen\nkokoa ja miettinyt oliko siinä enää jälellä yhtään kuppia, vai joko hän\njoutaisi lähtemään.\n\nTuokioisen kuluttua näkyi Reeta heräävän ajatuksistaan ja loi silmänsä\nLaukkalaan päin olevaan akkunaan.\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti hän, \"hyväinen aika, kun taas ovat laskeneet\nkaikki kylän porsaat teidän perunamaahanne!\"\n\nKetterästi nousi muori istuimeltaan ja riensi akkunan luo päivitellen:\n\"voi noita riiviöitä, minkä taas tekivät!\"\n\n\"Missä, missä? Enhän minä näe mitään?\"\n\n\"Tuolla, -- ettekö näe tuolla aitovarrella -- nyt jo taas painuvat\npenkkien väliin.\"\n\n\"Kiviähän ne ovat.\"\n\n\"Niin nuo kaksi, mutta entäpäs nuo toiset!\"\n\n\"Mitkä toiset? Enhän minä siellä eroita mit'ikään, vaikka minulla on\nvielä niin tarkat --\"\n\n\"Vai jo teidän silmänne niin hämärtävät, jotta ette enää tältä\nmatkalta --\"\n\n\"Jahah tuolla! Jo minä ne nyt näen. Kas, kun en alussa niitä hoksannut,\nvaan kun silmä ei satu siihen kohti, niin eihän sitä -- -- -- vaikka\nihanhan nuo selvästi -- vaan nyt minun pitää joutua kotiin, jotta eivät\nennätä koko maata pengostella. Ne nykyiset ihmiset ovat aina semmoisia\n-- -- veräjät vain aina auki, kuin kirkon ovet -- -- mutta hyvästi nyt\nvain. Hyvästi ja suur' kiitos, kost' Jumala kahvista! Se aina niin\nlämmittää vanhaa sydäntä; -- kyllä minä vielä huomennakin täällä teidän\nrattonanne pistäydyn.\"\n\n\"Minä en huomenna taida olla kotona\", sanoi Reeta.\n\n\"Vai ette? Mihinkäs teitä huomenna viedään?\"\n\n\"Olen vähän aikonut käydä Rekulassa pyytämässä Kaisaa ensi sunnuntaina\nkumppanikseni Vuokkoon. Sinne kuuluu ukko Pyykkö silloin tulevan\nseuroja pitämään ja samalla tielläni minä hierottaisinkin.\"\n\n\"Vai vielä se Antti yhä jaksaa kulkea seuroja pitämässä. Ilmankos\njääpikin talo rappiolle, kun aina on maailmalla\", sanoi Laukkalan muori\nja lähti viimeinkin.\n\nMuorin lähdettyä paiskasi Reeta ovensa lukkoon, niinkuin hänellä aina\noli tapana, kun otti \"Madakaskariviinaa\" raihnaisen ruumiinsa\nvahvistukseksi. Sitte hän vielä vilkasi akkunasta ulos ja kuunteli\nhyvin tarkkaan.\n\nLaukkalan kesantopellolla huusi renki Heikki \"sooh! vaolle sen\nvietävä\"; akkunassa surisi pari kärpäistä, kaappikello nurkassa käydä\nraksutteli harvakseen ja Mirri kehrätä hyrritteli hiljoikseen vuoteen\njalkopuolella. Muuta erinomaista ei kuulunut.\n\nReeta otti vyöltään, avainkoukusta, nurkkakaapin avaimen ja\naukasi varovasti kaapin oven. Syrjään siirsi hän sillä kertaa\ntuohipäällyksisen rohtopullon ja siihen sijaan kaivoi kaikenlaisen\nrojun takaa vanhan ja vanuneen villasukan.\n\nSe oli köytetty kiini kyllä kymmenelläkin siteellä ja solmulla, joten\nkului hyvä aika, ennenkuin Reeta sai sukansuun auki. Aukesihan se\nvihdoinkin ja Reetan eteen lattialle ilmestyi siitä koko joukko\nkolikoita, sekä Ruotsin riksiä että Venäjän ruplia. Reeta laski niitä\nsitte monta monituista kertaa, mutta kyllästyi viimein ja pani kaikki\ntakaisin paikoillensa.\n\nKirjakopasta otti Reeta vielä pienenlännän puupuitteisen kuvastimen ja\nkatseli kauan siitä näkyvää kuvaa. Kuta kauemman hän sitä katseli, sitä\nsileämmäksi kävi hänen otsansa -- ainoastaan suupieliin ja silmäin\nnurkkiin jäi muutamia huomattavia ryppyjä.\n\n\"Sata kahdeksantoista on niitä, ja\" -- silloin siveli hän hiuksiaan --\n\"ja tässähän ei vielä sanottaviksi ole harmaata, ja kun milloin joku\nilmestyy, niin saahan tuon poiskin. Kasvojen hipreys ei tosin enää\ntaida olla ennellään, mutta kukas kumminkaan voisi uskoa minun ja\nolevan kuuden kuudetta? Ei kukaan, vaikka se muorin räähkä arveli:\n'mitäs se semmoinen velikulta itsestään välittää', ikäänkuin minä jo\nolisin ihan ikäloppu. -- Niin, jospa minäkin voisin olla hänestä\nvälittämättä, mutta hän on kuin Herran enkeli ja minä olen niin\nitsekseni. -- Kyllähän Kalle juopi ja katselee tyttöjä, mutta vielä hän\nsittekin on parempi kuin muut, enkä minä muista huolisi, vaikkas nah,\neneh! -- Köyhä poika ja ihan yksinään maailmassa -- -- kumpahan vaan\nälyäisi oman etunsa, mut ehkä se viimein älyääkin ja suostuu tuumaan.\nHätäkös olisi suostuessakaan, sillä vielähän minä vuotta\nparisenkymmentä; -- vaikka se muori aina on semmoinen kiusankappale,\nmutta semmoisiahan ne ovat kaikkikin. Mesi kielessä, myrkky mielessä on\nmuorilla, kuin muillakin, mut mahtaa, muoriparka, kurkkusi saada minun\nkahviini nähden hyväksikin kuivaa.\"\n\nSillä tavoin mietiskeli Reeta yksinään kuvastimen edessä istuessaan ja\npäästi viimein kalkkuväkkärän pyörimistä muistuttavan äänen, kun\nmieleen juohtui, miten sukkelasti hän olemattomilla porsailla oli\nmuorin saanut pois lähtemään narratuksi.\n\nSeuraavana aamuna ei lukkarin Reeta lähtenytkään Rekulaan, niinkuin\nLaukkalan muorille oli sanonut, vaan, aamuaskareiden toimitettua,\nistahti akkunan poskeen ja silmäili siitä Laukkalaan päin. Siellä,\nLaukkalan pihamaalla, liikkui ihmisiä edestakaisin, niinkuin muinakin\naamuina.\n\nPiiat pesivät rannalla vaatteita ja sitä mukaa kuin hierotuksi saivat\nasettivat niitä kuivamaan joko nurmelle tahi pajupensaille. Pesutulen\nluona leipoi paljaspaitainen Anni savileipiä naatikkasavesta ja koetti\npaistaa niitä rikkonaisella aironkappaleella. Pikku-Matti, Annin\nvanhempi veli, seisoi polviaan myöten vedessä, housujen lahkeet\nkäärittyinä, ja koki narrata neulaonkeensa nuottakodan edes leikkiviä\nsären poikia. Tuolla lahden toisella puolen taas ruotiukko, ruuhesta\nkäsin, käesteli päivää paistattamaan nousseita haukeja ja väliin näytti\nkuuntelevan mäkirinteeltä kuuluvaa karjan kellojen klikatusta.\n\nPihakoivussa visertelivät pikkulintuiset samalla kuin eräs pääskynen\nistui kaivon vivun nenässä katselemassa, miten toiset avossa suin\najelivat navetan ympärillä surisevia hyönteisiä. Laukkalan isäntä ja\nrenki Heikki kyntivät vielä tulevaa ruismaata ja emäntä näkyi olevan\nleipomapuuhissa, koska vei puita pirttiin ja kävi kopsan kanssa\njauhoaitassa. Tuolta peltojen periltä kantoivat vanhukset\ntakkavitsoilla lehtikerppuja ja laittelivat niitä kuivamaan aidan\nseipäisiin. Lämpymän näköinen, hiilakka taivas katseli tuota kaikkea\naivan pilvettömänä, liikkumattomana.\n\nSanalla sanoen, kaikki oli muutoin niinkuin tavallisesti, vaan\nLaukkalan muori ei nyt, niinkuin tavallisesti, tullut Reetan luona\npistäytymään.\n\n\"Ei se nyt tule\", huokasi Reeta, \"ja kenen kanssa minä nyt saan puhella\nKallesta. Jos hänestä muille sanankaan sattuu virkkamaan, niin hetihän\nne ovat asian perillä, mutta muori ei arvaa mitään. Sen toki saa vaikka\nsormensa ympärille kääriä, ei se sittekään älyä mitään, mutta ei se nyt\ntule. Suuttuikohan tuo siitä eilisestä niin pahasti?\"\n\nPitkä äänettömyys seurasi, jota kellon naksutus ja mirrin hiljainen\nhyrinä vain hiukan häiritsivät. Viimein nousi Reeta akkunan poskesta ja\nläheni kissaa, joka silityksen toivossa köyristi hieman selkäänsä ja\nraukeasti longahdutti silmiään. Pahasti pettyi kuitenkin mirriparka,\nsillä Reeta otti sen syliinsä, tempasi seinän huolaimesta aitan avaimen\nja riensi ulos. Vähän ajan perästä kuului jo pimeästä aitasta mirrin\nsurkeasti valitteleva: \"miau, miau!\"\n\n\"Ole nyt vaiti, vanha mies\", lohdutteli sitä Reeta, \"ole vaiti ja pysy\nkoreasti siellä, niin iltasella saat lilliä\". Sitte lähti Reeta astua\nlekertämään Laukkalaan päin ja pääsikin onnellisesti perille. Ennenkuin\nReeta uskalsi sisään astua näytti hän ikäänkuin miettivän, miten olisi\nparas talossa käyttäytyä, ja sitte rohkeasti astui pirttiin.\n\n\"Hyvää päivää\", tervehti tulija.\n\n\"Mitäh?\" kysäsi muori karsinanurkasta, jonne ovensuun puoli ei sopinut\nnäkymään.\n\n\"Jumalan terveeksi!\" lausui Reeta ja meni muoria oikein teivimällä\ntervehtimään, sittenkuin emännälle ensin oli kättä tupannut.\n\n\"Ka! ettehän te ole mennytkään Rekulan emännälle kielimään, vai ettekö\nuskaltaneet perunamaatanne jättää\", alotti muori jokseenkin äreänä.\n\n\"Enhän minä uskaltanut lähteä\", vastasi Reeta liukostellen, \"minulla on\ntaas niin raskas elämä ja ruumistakin pakottaa, jotta en kyennyt. Eikö\ntuota taas lienekin ukkosta ilmassa, kun niin vaikealta tuntuu.\"\n\n\"Sitä minä jo tän'-aamuna tytöille sanoin\", puhui emäntä uunia\nluutiessaan, \"mut tytöt vain inttivät, jotta ei siitä vielä tällä\nviikolla sada. Saapihan nähdä eikö sada, kun pilvet illalla näyttivät\nniin ruskeilta ja koirakin söi heiniä.\"\n\n\"Mirri kanssa\", toimitti Reeta. \"Ei sitä mirriä ole taitanut täälläkään\nnäkyä? Minä lähdin sitä kyselemään, kun ei koko päivänä ole näkynyt. Se\non semmoinen metsämies, ettei yhtään kestä kotosalla, vaikka korvatkin\novat leikatut.\"\n\nReetan puhe oli hätäistä ja hänen kasvonsa lohen karvaiset, mutta\nemäntä ei huomannut mitään ja selitti sen vuoksi, jotta ei mirriä ole\nheillä nähty sittenkuin koira taloon tuotiin. Reetalla ei kuitenkaan\nnäkynyt kiirettä olevan. Hän vain istui muorin luona ihmettelemässä,\nmiten tasaista nauhaa muori vielä vanhoillaankin sai syntymään, ja sai\nkuin saikin muorin niin hyvälle tuulelle, että muori lähti viimein\nReetaa \"kotiin saattamaan.\"\n\nReetan mökille päästyä löytyi tuo pahankurinen mirri kumpaisenkin ämmän\nihmeeksi aitasta, jossa se pilkkoisen pimeässä surkeasti huuteli\n\"miautansa.\" Sitä oli mahdoton käsittää, miten mirri oli aittaan\npäässyt, kun ei ovessa ollut katin reikää, mutta siellä se vain oli.\n\n\"Se raukka ei ollenkaan tahdo viihtyä pimeässä\", selitteli Reeta\nmuorille, \"ja nytkin, kun yöt taas alkavat pimetä, valittelee se jo\nusein, mitä sitte talvella, joka taas kohta on käsissä.\"\n\n\"Ei se nyt toki niin aivan kohta tule\", sanoi muori, \"koskapahan ei\nvielä vilustele minuakaan, vanhaa ihmistä.\"\n\n\"Kyllä yöt jo ovat paljoa viileämmät kuin alkukesästä, eikähän nyt enää\niltasella tahdo tuletta kirjaakaan selittää.\"\n\n\"Vai niin jo alkaa teidänkin näköänne hämärtää, vaikka vasta ensi\nvappuna täyttyy neljäskymmen. Minä vielä niillä ajoin näin --\"\n\n\"Ainapahan se on ikä kulumassa\", sanoi Reeta keskeyttäen ja mytisteli\nhuuliaan, ikäänkuin olisi niitä asetellut hienoon hymyyn. \"Niin se on\nkuin Ruotsalais-Paavo sanoikin: 'lyhykäinen on meidän menom' ja kaikk'\nelom', tääll' surkiass' surun alhoss'' -- ja lyhyt se on kesäkin.\nMinunkin pitäisi tässä ennen talvea saada turkkiini kaulus\nkorjautetuksi, jotta sillä edes kirkossa tarkenisi, mutta eihän tuota\nräätäli-Kallea saa siksikään käsiinsä. Missähän se nyt taas\nlieneekään?\"\n\nKärsimättömänä katseli Reeta Laukkalan muoria, mutta se vain\nrauhallisesti puhalteli höyrypilviä sormiensa nenillä olevasta\nkahvivadista, ikäänkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Vasta viimeisen\npisaran suuhunsa saatua vastasi muori: \"Saviniemen pohjalla se nyt on.\nViime viikolla käytti meiltä viulunsa ja oli arvellut siellä riittävän\ntyötä ihan jouluun asti. Tottapahan ne sen kuitenkin talkoiden ajaksi\nkirkolle hankkivat, sillä mistäs se muutoin peluri niihin saataisiin.\"\n\n\"Niin, se Kalle-parka kuuluu senkin konstin oppineen -- eikä tiedä,\nettä kadotuksessa vihollinen vielä häntä itseäänkin viulunansa käyttää,\nniinkuin ukko-Paavo sanoi pelureille käyvän\", arveli Reeta.\n\n\"Siitä ukko-Paavosta te vain aina puhutte, mutta provasti sanoo itse\nTaavetinkin soittaneen.\"\n\n\"Ei tuo toki liene\", arveli Reeta, \"ja jos onkin, niin ei se\nvarmaankaan ole soittanut muuta kuin virsikanteletta, eikä semmoisia\nsynnin helistimiä.\"\n\nLaukkalan muoria tultiin nyt hakemaan kuppisaunaan ja Reeta pääsi\nviimeinkin Rekulaan lähtemään tiedustelemaan, \"lähtisikö Kaisa ensi\npyhän tienoissa Wuokkoon seuroihin?\"\n\nKaisa ei joutanut seuroihin lähtemään, vaikka kyllä sanoi mielensä\ntekevän. -- \"Mitenkäs sitä tästä joka mielitekoonsa pääsee\", sanoi\nKaisa, -- \"mitenkäs pääsee, kun heinäntekokin on vielä vähän kesken, ja\njohan sitä ensi viikolla pitäisi ruveta rukiinkin panoon. Tuosta meidän\nukon-kutuksesta ei taas siksikään aikaa ole isännäksi; -- sen tosin\ntekee, min käskee, mutta itsestään ei ymmärrä mitään.\"\n\nKuitenkaan ei lukkarin Reetan Rekulassa käynti aivan hukkaan mennyt,\nvaan jo samana iltana nähtiin sen seuraukset. Iltaruoalta päästyä\nkutsui näet Kaisa-emäntä Riitan etehisen pohjakammariin ja sieltä\nkuului sitte hyvän aikaa semmoista ääntä, ettei väki perheentuvassa\nuskaltanut liikahtaakaan. Isäntä istui hiljaa pöydän päässä katsoa\ntuijottaen edessään olevan kaljahölkin uurretta; rengit sivuseinän\nrahilla ja piiat karsinapuolella näyttivät kilpaa lukevan oksan kohtia\nlattiapalkeista, mutta kaikki olivat he ääneti, kuin kirkossa.\n\nViimein tuli Riitta takaisin tupaan ja pyysi piika-Leenan nyt arkustaan\ntuomaan sen \"Kallen antaman esiliinan.\"\n\n\"Hyvä isä nähköön!\" supisi Leena kalveten, \"joko se emäntä nyt senkin\ntietää.\"\n\n\"Minä en enää toiseksi vuodeksi jäisi tähän taloon, vaikka en leipää\nmissään näkisi\", sanoi Taavetti juhlallisesti, ja Mari kuului nurkassa\nitsekseen jupisevan: \"koita, koita kekriaamu!\"\n\nSitte hiipivät palkolliset tuvasta pois hiljaa, kuin varkaisin menijät\nja lähtivät jokainen vuoteelleen aittoihin ja ylisille. Isäntä yksin\njäi paikoillensa toisten lähdettyä ja huokasi syvään, mutta heti kutsui\nemäntä hänetkin levolle ja rauha vallitsi taas Rekulassa.\n\nLukkarin Reetan mökissä vallitsi myös ulkonainen rauha, mutta Reetan\nsydän oli levoton. Hän ajatteli: \"tähän asti se Kallen tyttöjen kanssa\nnarikoiminen ei ole kovin vaarallinen ollut, mutta nyt on vaara\ntarjona, koska hän on kerran silmänsä yhteen iskenyt. Millä ihmeen\ntavalla hänet taas saisi kahdenkeskiseen?\"\n\nSitä pulmaa mietti Reeta monta monituista viikkoa, mutta turhaan.\nVihdoinkin tapasi Reeta Kallen eräänä sunnuntaina Laukkalassa, mutta\nsiellä ei kahenkeskisestä voinut olla puhettakaan. Viimein keksi Reeta\nkeinon ja pyysi sekä muorin että Kallen luokseen katsomaan, \"vieläkö\nhän tohtisi turkillaan talvelle lähteä.\"\n\nKalle oli kuin kahden tulen välissä, ei uskaltanut ihmisten naurun\ntähden kieltäytyä, eikä kuitenkaan olisi tehnyt mieli kuulemaan Reetan\ntuumia yhteenmenosta. Viimein hän kuitenkin lähti arvellen, ettei Reeta\nmuorin kuullen ilkeäisi oikeasta asiastaan ruveta puhumaan, ja astui\nedelläpäin. Ikäänkuin Reetan kiusaksi hyräili hän:\n\n    \"Ennenhän elätän lehmän ja lampaan,\n    Ennenkuin eukon harvahkohampaan,\n    Lehmä syöpi heinää ja lammas syöpi lehtii,\n    Eukost' on kiusaa enemmän kuin ehtii.\"\n\nTuskin oli päästy perille kuin Reeta jo kuiskasi muorin korvaan:\n\"heittäkää muorikulta meidät vähäksi aikaa kahden kesken! -- Minä\npuhelen hänelle hänen sielunsa tilasta, eikä hän ehkä tahtoisi, jotta\nmuut sitä kuulisivat, vaan minä --\"\n\n\"Kyllä minä yskän ymmärrän\", lausui Laukkalan muori ja pistäytyi Kallen\nhuomaamatta ulos, jolle tielleen jäikin.\n\nReeta antoi turkkinsa Kallelle ja sanoi ottavansa kaapista\nlaukkuvenäläiseltä ostamansa uuden kaulusnahan. Ikäänkuin itsestänsä\nilmestyi sieltä kuitenkin rahasukka ja vahingossa luiskahti sen\nsisällys lattialle, ennenkuin Reeta \"osasi aavistaakaan.\"\n\nYhdessä keräilivät sitte Reeta ja Kalle kolikot kokoon, ja\nluonnollisesti piti Reetan laskea olivatko ne kaikki tallella, vai\noliko niistä joku päässyt \"lattian raosta sillan alle pyörähtämään.\"\n\n\"Sata ja kahdeksantoista\", sanoi Reeta lopuksi terävästi katsoen Kallea\nsilmiin, \"sata ja kahdeksantoista niitä on. On minulla sitäpaitsi vielä\nhopeainen pikarikin, pemissiooni kruunulta, tuo kaappikello ja lehmä ja\n-- kaikki mitä tässä näkyy.\"\n\nKalle hymyili pilkallisesti, mutta ei virkkanut mitään.\n\nReeta, ajatellen hopeiden jo hiukan lämmittävän Kallen kylmää sydäntä,\njatkoi entistä rohkeammin: \"mitäs olet tuumaillut?\"\n\nKalle ei vastannut mitään, joten Reeta yhä jatkoi: \"täällä on yksinään\nniin hirveän ikävä olla, mutta kahdenhan meillä olisi hauska\nsukerehtaa. Sinä tekisit täällä kotona räätälin työtä, eikähän se\nmitään olisi, vaikka et aina työtäkään tekisi. Tarvitseehan sitä\nihminen välistä levätäkin, ja mikäpäs pakko sinun olisikaan itseäsi\ntyöllä tappaa.\"\n\nReeta tuli lähemmäksi Kallea ja myhäillen selitti: \"tuonne oven päälle\npantaisiin merkiksi sakset, niinkuin kaupungissakin räätäleillä kuuluu\nolevan, tahi jos ei saksia raskittaisi panna ruostumaan, niin vaikkapa\npantaisiin minun keritsimeni. En minä ymmärrä\" -- tässä Reeta\nleikillisesti nykäsi Kallea kädestä -- \"en minä ymmärrä mitä sinä vielä\nemmit. Mikä meillä tässä olisi hätänä; vai pidätkö sinä jo minut liian\nvanhana? En minä vielä niin kovin iäkäs ole, vaikka ehkä jo näytän\nvanhemmalle kuin olenkaan. Tietysti olenkin vanhempi kuin nuo\nkeskenkasvuiset tyttöletukat, joiden joukossa sinä niin mielelläsi\noleksit, mutta ajattele kauanko se nuortenkaan kauneus kestää! Tuossa\non nyt esimerkiks' tuo Laukkalan emäntä, joka tyttönä ollessaan oli jos\nkuinkakin impakka, mutta missä on nyt se ihanuus? Jos taas, niinkuin\nminut ottaisit\", -- Reeta rykäsi vähän ja loi silmänsä maahan -- \"jos\nminut ottaisit, niin saisit nähdä, jotta vanhast' on vara parempi,\nvaikka nuori aina hempeämpi, ja saisithan sinä, ummistettuasi minun\nsilmäni, vielä nuoriakin koetella. Sen minä kuitenkin sanon, jott'eivät\nne nuoretkaan ole sen kummempia, vaikka ne vain ovat enemmän\nujostelevinaan miesväkeä. -- Ja mitä niillä on sitte talon alkuakaan?\nHuivirepale tahi kaksi -- siinä kaikki, mutta tässähän tuota jo olisi\nyhtä ja toista valmista. -- Niin mitäs arvelet?\"\n\n\"Sitäpähän arvelen\", vastasi Kalle, jotta ei tässä turkissa olijan\nvielä ensi talvena tarvitse kävellä nenä kourassa ja hartiat korvissa.\"\n\n\"Mitäs turkista\", keskeytti Reeta, \"mutta mitäs tuumailet siitä meidän\nyhtymisestä?\"\n\n\"Ei se taida sopia pastihuivi silkkisaalin rinnalle.\"\n\nReeta kävi kasvoiltaan tuhkaharmaaksi ja paremmin huusi kuin puhui:\n\"kyllä minä tiedän sinun toivovan Rekulan Riittaa, mutta häntä et saa\nniin kaukaan kuin Kaisan peukalot liikkuvat, -- sen lupasi hän minulle\nitse. Vai annettaisiin semmoinen perintöläinen tuommoiselle tyhjälle\nviinaratille! Yhyh kaikkiakin! Minäkin olisin sinut vain säälistä\nottanut, mutta nyt en enää huolisi, vaikka maassa edessäni ryömisit.\"\n\n\"Ettehän vain\", tuumaili Kalle, kumarsi pilkallisesti ja heti kuuli\nReeta hänen mennessänsä kujoisilla kaileasti laulavan:\n\n    \"Ei oo lesken syytä,\n    vaikka leski pyytää,\n    jokaisella leskellä on\n    palavainen sydän.\"\n\nReetaa harmitti kovasti tuo Kallen pilkka, niin kovasti, että kyyneleet\ntillahtivat silmiin, mutta mitäs se auttoi. Heti joutui Kalle itsekin\nirvihampaiden pilan esineeksi. Seuraavana päivänä pidettiin näet\nHavukkalassa leikkuutalkoot, joihin Kalle oli kutsuttu soittomieheksi.\nSiellä hänen ihmeekseen kyselivät pojat häneltä: \"paljonko lukkarin\nReetalla oli rahoja\" ja muuta semmoista. Varsinkin oli Nokkalan Esa\nKallen kimpussa, kuin takiainen, milloin tarjoutuen puhemieheksi,\nmilloin ihmetellen, äidikseenkö vai ämmäkseenkö Kalle rupeaisi Reetaa\nkutsumaan.\n\nLaukkalan muori oli näet, suutuksissaan siitä, kun Reeta hänet\nsuunavauksetta mökistään pois toimitti, kuunnellut oven takana ja\nkertonut siitä kylällä. Kallea harmitti hiukan tuo toisten\nnaljaileminen, mutta hän päätti olla välittämättä toisten pilapuheista\nmitään. Illemmalla ei Kalle kuitenkaan voinut aivan välittämättömänä\nolla, kun hän kauli tyttöjen kertovan eilistä kohtausta Rekulan\nRiitallekin. Se saattoi Kallen alakuloiseksi, ja yhä alakuloisemmaksi\nhän tuli Riittaa tarkastellessaan. Riitta tuntui nyt hänestä olevan\nliian korkealla, ja melkeinpä näytti siltä kuin tyttö itsekin olisi\ntahtonut Kallelle sitä huomauttaa. Eihän hänellä nyt edes ollut\npäällänsä tuota esiliinaakaan, vaikka olihan hän luvannut sitä aina\nnuorten kisoissa pitää. Selvästihän sitä paitsi näkyi koko tytön\nolennosta, että hän tahtoi vältellä Kallea.\n\nPäästäkseen noista masentavista ajatuksista kulahdutti Kalle ryypyn\ntoisensa perästä ja siten tultuaan rohkeimmilleen koetti pyörötansissa\nhalata Riittaa, niinkuin oli muitakin tyttöjä halannut. Silloin se\nRiitta Kallen mielestä teki päätemppunsa. Hän ei tosin muiden tyttöjen\ntavoin Kallea sättinyt eikä soimannut, vaan katsoi häneen niin pitkään\nja kummallisesti, että Kalle heti selvisi viinahöyryjen huumauksesta.\n\nOliko tuo Riitan silmäys hellä vai vakava, sitä ei Kalle tiennyt, mutta\nsiinä oli jotakin, joka pani koko sydämen levottomaksi; sen Kalle sekä\ntunsi että tiesi.\n\nEi ollut sinä iltana Kalle Kelvottomassa miestä, niinkuin ennen,\nkompasanoilla toisia huvittamaan. Pari kertaa hän koetti pinnistää\njotakin sukkeluutta ilmi, mutta koetus onnistui niin huonosti, että\nRiitan kanssa tanssiva Nokkalan Esakin sen tyhmyydeksi huomasi, mitä\nsitten muut.\n\nYhä huonommalle tuulelle joutui Kalle tuosta, eikä hänen\nalakuloisuutensa vielä seuraavina päivinäkään ollut haihtunut. Hän vain\njurotteli yhtenänsä ja vastasi nenäkkäästi jokaiselle, joka häntä\nkoetteli puhutella, eikä edes itsekään saanut selväksi, minkätähden\nhänellä oli niin tukala elämä.\n\nEi työkään tahtonut enää häneltä oikein sujua, eikähän se ollut\nihmekään, kun ommellessa vain aina pyöri Riitta silmien edessä ja tuo\nkummallinen katse tuijotti Kalleen milloin saksien peristä, milloin\nmuualta. Usein lähti Kalle Rekulaan, että saisi Riittaa puhutella ja\npääsisi aivan selville siitä, mitä tyttö hänestä ajatteli, mutta mikä\nlienee aina rohkeuden lopettanut, jotta ei ilennyt sisään mennä. Kalle\njo arvelikin jättää pois mielestään koko tytön, sillä \"Nokkalan Esahan\nsen kuitenkin saa\", päätti hän, mutta tyttö ei niin hevin mielestä\nlähtenytkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä lauantai-iltana huomasi Rekulan emäntä Kallen kirkkomiesten\njoukossa talonsa pihamaalla ja erittäin ystävällisesti pyysi Kallen\ntulemaan sisään, kun hänellä muka oli Kallelle tärkeää sanottavaa.\nMitään pahaa aavistamatta seurasi Kalle emännän kutsumusta, mutta\ntuskin oli hän päässyt perheentupaan, kuin Kaisa-emäntä salaman tavoin\nleimahti hänen eteensä ja viskasi punakukkaisen esiliinan vasten\nvieraansa silmiä.\n\nSilloin sekä jyrisi että paukkui niin, että ihmisiä joka suunnalta\nriensi sitä melua kuulemaan, vaikk'ei se mitään erittäin harvinaista\nRekulassa ollut. Eräs kirkkomies arveli siitä jälkeenpäin, että \"eipä\nsyysmyrsky taivaslakisessa kuusikossa usein pidä pahempaa pauhua kuin\nRekulan Kaisa Kallelle piti.\" Kuitenkin jaksoi Kalle kotveroisen aivan\ntyynenä kuunnella emännän sanatulvaa, mutta kun ihmisiä yhä saapui\nlisää kuulemaan miten häntä häväistiin, suuttui Kallekin viimein.\n\nHän oikasi suoraksi mittavan vartalonsa, ja nuo suuret, tummat silmät\nnäyttivät hehkuvan kuin hiilet, kun hän ryhtyi vastustamaan Rekulan\nkiukkuista ja peljättyä emäntää. Ei ainoastaan emäntä itse, vaan kaikki\nmuutkin hämmästyivät tuollaisesta rohkeudesta, sillä Kaisa emäntää ei\nluultavasti vielä sitä ennen kukaan kuolevainen ollut tohtinut\nvastustaa.\n\n\"Ei emännän tämän rievun tähden tarvitse pedoksi ja peijakkaaksi\nsuuttua\", sanoi Kalle, antaen takaisin sanan sanasta ja kaksi\nparhaasta. Sitte hän jokseenkin elävästi kuvasi, kuinka Kaisakin oli\n\"samaa syntistä lihaa ja luuta, kuin muutkin ihmiset, vaikka hän\nkävikin körttiröijyssä.\" Vielä lisäsi Kalle: \"Sitäpaitsi Riitan oma isä\nnäki sen, kuin tuon esiliinan tyttärellenne annoin.\"\n\n\"Ja mitä varten sen hänelle annoit; -- sinunlaisesi ei minun tytölleni\ntarvitse mitään antaa\", tiuski emäntä.\n\n\"Minä näin Riitan mielen sitä tekevän\", vastasi jo vähän tyyntyneenä,\n\"ja Riitta on niin hyvä tyttö, jotta hänelle antaisin, vaikka mitä --\nitsenikin, vaikka hänen äitinsä onkin tuommoinen papumylly.\"\n\n\"Entäs sitte sinä, herra ja mestari? Mikäs sinä olet muu kuin renttu ja\nnarri, joka kaikkien kometiiana kyliä kiertelet\", sanoi emäntä.\n\nKalle punastui hiukan, mutta näytti malttavan mielensä ja melkein\nystävällisesti vastasi: \"eihän sitä juuri taida olla kehumisen varaa\nminussakaan, mutta antakaapa koetteeksi suostumuksenne Riitan ja minun\ntuumiini, niin tulee minusta ihan toinen mies. Sitte en minä enää\ntappele, en hurjastele, enkä edes ryypikään, vaikka eihän se taida\nollakaan synti. Uskokaa pois, minusta saatte oikein siivon vävypojan ja\nteette vielä hyvän työn pelastaessanne minut hurjuuden retkiltä. Mutta\nymmärrättehän, minkäs mies tekee, kun lapsuudesta pitäen on enimmäkseen\nveitikoimalla täytynyt leipänsä ansaita, eikä paremmista päivistä ole\ntoivoakaan. -- Tuskinpa tuttavanikaan antaisivat minulle työtä, jos\neivät samalla toivoisi saavansa jotain hauskuutta taloonsa -- sitä se\ntottumus tekee, emäntä-kulta.\"\n\nKaisa-emäntä ei oikein tienyt, tekikö Kalle hänestä pilkkaa vai puhuiko\nhän aivan tosissaan, sentähden hän vähän hämillään päätti vastatakin\npilkalla ja sanoi: \"olkoon menneeksi! Ei suinkaan minusta vastusta ole,\nkun vaan ensin näytät minulle talosi perintöpäätökset tahi lyöt pöytään\npari tuhatta omaa, rehellisesti ansaitsemaasi hopearuplaa.\"\n\n\"Rekulan Riitta myytäisiin kahdesta tuhannesta,\" huudahti Oksa-Heikki\nväkijoukon takaa. \"Pahuus, kun minulle ei tällä kertaa sattunut kuin\npuolitoista riunaa!\"\n\nUseimmat joukosta uskalsivat purskahtaa äänessä nauramaan ja toisetkin\npureksivat huuliaan tuon sukkeluuden kuultuansa. Emäntää näkyi\nharmittavan niin, että kyyneleet väkisin pyrkivät silmänurkkiin, ja hän\nuhkasi vielä \"roistoille näyttää --\"\n\n\"Jätetään nyt jo pois koko tora\", sanoi Kalle säälivällä äänellä ja\njatkoi ojentaen emännälle kätensä, jota se ei kuitenkaan huolinut,\n\"jätetään pois koko tora, muutoin tässä vielä tekin joudutte 'kaikkien\nkometiiaksi'. Hyvästi nyt siis ja erotaan sovinnossa, kun on\ntoisillemme niin ystävällisesti selitetty millaisia olemme!\"\n\nOksa-Heikki ja joitakuita muitakin lyöttäytyi Kallen seuraan hänen\nRekulasta lähtiessään. He ylistelivät Kallea oikein miesten mieheksi,\neivätkä enää itsekään sanoneet pelkäävänsä Rekulan Kaisaa, kun nyt\nolivat nähneet, ettei se todellakaan ollut \"muuta kuin papumylly, koko\nKaisa.\"\n\nMasentunein mielin kuunteli Kalle heidän liehakoima-lörpötyksiänsä ja\nnäkyi miettivän ihan toisia asioita. Viimein istahti hän kivelle tien\nviereen, ikäänkuin levähtämään, ja mutisi siinä itsekseen sormiansa\nlukien: \"jos vaikka saisi kaksi ruplaa viikossa, niin se ei olisi\nkuin -- -- kuin -- -- sata ja neljä -- -- ja siitä vaatteisiin -- --\nkymmenessä vuodessa -- -- perhana! Siinähän menisi kolmattakymmentä\nvuotta -- ja olisikos se sitte enää saatavissa?\"\n\n\"Mikä olisi saatavissa?\" kysyi Oksa-Heikki.\n\n\"Eipähän paljo mikään, mutta soma olisi panna Rekulan emäntä kimmille,\nkun kellä olisi kaksituhatta ruplaa.\"\n\n\"Mutta kun sitä ei ole, niin heitä sinä Rekulan emännät ja Riitat oman\nJumalansa nimeen, ne eivät ole köyhän kukkasia\", neuvoi Oksa-Heikki.\n\n\"Ja lähtään nyt miehissä Havukkalaan huuhtomaan kaikki huolet\nhunnikolle ja laitetaan siellä hupainen ilta\", esitti muuan joukosta.\n\n\"Ka lähtäänpä vain\", sanoi Kalle hypäten ylös ja alkoi astua toisten\nedellä täyttä kulkkua huutaa hoilottaen:\n\n    \"Köyhä mies on viisas mies,\n    kun se viinaa juopi,\n    viinakulta se surussakin\n    huojennuksen tuopi.\n    Hei rallin lallin, lallin lallin!\n    ja huojennuksen tuopi.\"\n\nHavukkalaan mentiin, ja varmaankin oli siellä pidetty hupainen ilta,\nkoska se oli jatkunut niin pitkäksi että vielä kirkkomiehet, seuraavana\naamuna kirkkoon mennessään, kuulivat saunasta käheä-äänistä renkutusta\nsekoittuneena kirouksiin ja omituiseen ärinään.\n\nRäätäli-Kalle ei siellä enää kuitenkaan ollut. Hän oli jo ennen puolta\nyötä kyllästynyt toisten seuraan ja lähtenyt kävellä toikkaroimaan\nkylään päin. Viimein saapui hän Laukkalaan ja kompuroi tallin parvelle\nmaata. Oli kuitenkin niin paha elämä, ettei uni tahtonut tulla silmään,\nvaan ajatukset häilyivät sinne tänne, jotta ei oikein tiennyt missi ne\nkävelivätkään. Viimein seisahtivat ne tuonne Rekulan perheen tupaan ja\nalkoivat kulkea paremmin yhdessä jaksossa. Tuntui niin hyvältä, kun oli\nnäyttänyt Rekulan Kaisalle, ettei sitä niinkään hätäpoikia olla, ja\nhuulet vetäytyivät itsestään hienoon hymyyn. Hymy poistui kuitenkin,\nkun mieleen juolahti, että se sanoi rentuksi ja roistoksi. -- --\n\"Mitähän jos olisi oikeuteen vetää? Ei, ei, siellä voisi itsellenkin\nkäydä ohraisesti\". lausui Kalle itsekseen puoliääneen.\n\nSiitä ne ajatukset sitte siirtyivät entiseen elämään, niihin monen\nmonituisiin toiveisiin, joita oli tuolla rinnassa aika ajoin oleksinut\nja sitte haihtunut tietämättömiin, jättäen jälkeensä sydämen niin\ntyhjäksi ja kolkoksi. Mitäpä sitä kumminkaan huolisi välittää koko\nelämästä, kun se on semmoista sekasotkua; parasta on antaa päivän mennä\ntoisen tulla! Kun tuntuu elämä autiolta, niin tuntukoon; minkäpäs sille\nvoi? -- Varmaankin olisi kaikki toisin, jos saisi Riitan -- -- niin,\nkun saisi, mut otappas!\n\nSitte koetteli Kalle olla ajattelematta ihan mitään ja päätti nukkua\nviimeinkin, vaan silloin rupesi renki Heikki kuorsaamaan tuolla parven\ntoisessa päässä. Ei saanut unen päätä käsiin eikä edes päässyt\nnoistakaan ajatuksista; niitä vaan tuli ja lähti. Niinhän hän teki\nitsekin, tuli johonkin, oli aikansa ja lähti. Miltään tuo tuntuisi, kun\nei tarvitsisi lähteäkään. Miltäpäs se. Samallaista se mahtaisi olla\nsittenkin, autiota ja tyhjää vain.\n\nSanoihan se Reeta: \"tekisit täällä kotona työtä.\" Melkein taitaisikin\nolla parasta taipua Reetan tuumiin. -- Oikein se nauratti tuo ajatus\nalussa, mutta sitte ei naurattanutkaan. Sehän olisi Rekulan emännälle\nparahiksi. Luonto kyllä löi vastaan, mutta Kalle pakotti ajatuksensa\ntakaisin Reetaan.\n\nEihän se Reeta vielä todellakaan ollut kovin harmaassa, ja kuta enemmän\nsitä parempi. Mutta entäs Riitta ja muut tytöt? Riitta -- no niin;\nonhan Nokkalan Esa ja paljo muitakin rikkaita maailmassa -- ja sitä\npaitsi, mitäs siitä muutenkaan tulisi, sillä mitä Kaisa-emäntä sanoo,\nse on kuin \"taivaasta pudonnutta\", niinkuin koko maailma tietää. Vai\novatko ne tytöt sitte oikeastaan parempia? Vielä mitä, Reeta on\noikeassa ja tohtii sanoa suoraan, mitä muutkin miettivät mielessään.\nNiin, ehkäpä se Reeta on muita hiukan parempikin. Tuntuihan hänkin\nmielestään paremmalta siiloin kuin ei Kaisa-emännälle liukastellut,\nvaan lauloi selvän totuuden. Kun sitä oikein mietti tuota asiaa, niin\nei se niinkään hullua ollut se Reetan tuuma kuin se alussa näytti; ja\nmikäpä hänestä kuitenkaan viimein tulisi?\n\nRenki-Heikki kuorsaeli vielä yhtä mittaa, ja Kalle vaan ajatteli,\najatteli läpi kaikki ajatukset, mitkä milloinkin ajateltaviksi tulivat.\nLopuksi hän tuumaili, että se ihminen on mitä kurjin narri ja pelkuri\nnahjus, joka ei uskalla sitä ei tätä; mutta hän tahtoi uhallakin\nuskaltaa, sanokoon maailma mitä tahansa! Reeta olikin aina ollut\nystävällinen ja hyvä hänelle. Jo pikkupoikana, kun hän vielä kerjäten\nkulki, johan Reeta silloin oli hänelle ollut parempi kuin muut, antanut\nvaatteita, neuvonut, varoitellut, vieläpä opettanut hiukan lukemaankin.\n\nRenki-Heikki heräsi ja alkoi kysellä illallisesta metakasta, josta\nkirkkoväki oli kertonut.\n\nLyhyesti ja vastenmielisesti teki Kalle siitä selon, sillä häntä\ninhotti koko juttu. Sitte lähti Kalle Heikin luota suoraan lukkarin\nReetan mökille. Päivä oli juuri noussut ja oikein sunnuntaipäiväpä\nolikin, mutta Kalle ei uhmallakaan katsellut luonnon kauneutta eikä\npäivän kirkkautta, joka häntä muulloin suuresti viehätti. Nyt hän ei\nsiitä välittänyt, sillä hän oli päättänyt syöksyä suoraan kohtaloansa\nkohden, vaikka tuolla sydämen pohjalla särisi niin kummallisen\nilkeästi, ikäänkuin olisi siellä joku kieli katkennut.\n\nMietitti Kallea kuitenkin vähän, kun piti tarttua Reetan oven ripaan,\nmutta ikäänkuin sisällisestä pakosta ojentui käsi ja ovi aukesi.\nIhmetellen katsahti Reeta vieraasensa ja hiukan hämillään kysäsi:\n\"no mitäs sille Kallelle nyt kuuluu?\"\n\n\"Nyt minä olen sitä asiaa tarkemmin aprikoinut ja tullut siihen\npäätökseen, että --\"\n\nLieneekö Kallen sitte tarvinnut Reetan edessä maassa ryömiä, sitä ei\ntarkkaan tiedetty, mutta epäiltiin yleisesti. Varmaa vaan oli, että\nReeta oli suostunut, koska seuraavana lauantaina Reeta ja Kalle yhdessä\nkävelivät pappilaan kuulutuskirjan teettoon. Laukkalan isäntä,\npuhemies, oli sinne jo edeltäpäin mennyt hevosella, kun hänellä oli\nsyyssaatavatkin rovastille vietävät; siis yksi tie kaksi asiaa.\n\nKevästi ja iloisesti kävellä kepsutteli Reeta, kuni morsian\nmuulloinkin. Hän oli pukeutunut parhaasen pukuunsa, tykkimyssyyn ja\nvihtorinihameesen. Siihen sijaan astui Kalle tavallista hitaammin,\nsillä hänestä oli kuin jokainen askel veisi häntä onnettomuuteen. Reeta\ntervehti vastaantulijoita hymyhuulin, mutta Kalle käänsi aina silmänsä\ntoisaalle, kun joku saatavan maksaja tuli vastaan, ja niitä tulikin\nmonta, ihan lakkaamatta.\n\nRiutta-ahteella sattui Kalle ja Reeta kohtaamaan pari\nlaukkuvenäläistäkin. Ne nähtyään seisahtui Kalle äkkiä, ja tuskin ehti\nReeta kääntyä katsomaan, mikä hänelle tuli, kun Kalle jo juosta vilisti\npois metsään.\n\nTurhaan huhuili morsian: \"Kalle mihin sinä menet?\" Turhaan rupesi hän\nvielä tien vieressä odottamaan sulhoansa, luullen hänen piankin\nmetsästä palaavan. Kului hetki, kului toinen. Yhä harvemmiksi kävivät\npappilasta palaavat saatavan maksajat ja yhä lännemmäksi kulki päivän\nterä. Puiden varjot alkoivat venyä yhä pitemmiksi ja pitemmiksi. Sitä\nmukaa synkkeni Reetankin mieli. Hän muisteli mökkinsä tyhjyyttä,\nmuisteli niitä suloisia kuvia, joita hän vielä hetki sitte oli\nmielessään kuvitellut, ja nyt olivat jo kaikki toiveet rauenneet. Kalle\noli pettänyt hänet ja saattanut yleisen naurun alaiseksi.\n\nTuhatta tyhjemmältä tuntui nyt tästälähin mökkikin. Kyyneliensä lävitse\noli Reeta näkevinään mökkinsä ja kuolinvuoteensa siinä. Aivan yksinään\noli hän vuoteellansa murtuneena, masennettuna. Ei tullut kukaan häntä\nkatsomaan, ei Laukkalan muorikaan, sillä Reeta ei enää jaksanut nousta\nmuorille kahvia kiehauttamaan. Luurankomies yksin tuli. Se lähestyi\nvuodetta ja kohotti viikatteensa. Maailma musteni silloin Reetan\nsilmissä. Hän ei voinut ajatella muuta kuin ulkokullaisuuttaan, jolla\naina oli koettanut ihmisiä pettää. Nyt ei teeskentely enää auttanut.\nIhmeen selvinä ja kirkkaina väikkyivät hänen muistissaan kaikki ne\nvalheet, joilla hän oli kokenut Kalle Kelvotonta pauloihinsa kietoa. --\nMiksi oli hän niin tehnyt? -- Ensi kerran juohtui mieleen, ettei\nsuinkaan Kalle olisi voinut olla onnellinen hänen kanssaan, vaan hän\noli vain tahtonut saada Kallen leikkikalukseen.\n\nReeta päätti ruveta aivan toisenlaiseksi ihmiseksi tästälähin, mutta\nsilloin -- oi hirmua! -- silloin jyrähti taivaan pilvissä tuomiotorven\nhirveä ääni. Ympärillä välähtelivät kirkkaat, häikäisevät liekit ja\nReetan korviin kuului edempää ilkeää ääntä, juuri kuin naurun\nräkätystä.\n\nKamalalla äänellä parkasi Reeta sielunsa tuskissa. Hän painautui\npitkäkseen maata vasten odottamaan, mitä nyt tulisi. Ei tullut muita\nkuin Laukkalan isäntä, joka vaivoin sai seisautetuksi Reetan\nkiljaisemista ja ukkosta säikähtäneen kimonsa.\n\n\"No, siinäkös te olettekin, ja narrasitte minun koko päivän odottamaan\nitseänne pappilassa\", lausui isäntä.\n\nReeta alkoi hiukan tointua. Hän huomasi jo illan olevan käsissä ja\nankaran ukkosen käyvän. Tuntui kuin olisi raskas taakka pudonnut hänen\nsydämmeltään, kun näki, ettei armon aika vielä ollutkaan lopussa.\n\nIsäntä pyysi Reetan nousemaan rattaille ja selittämään, mihin Kalle oli\njoutunut ja miksi eivät pappilaan tulleet.\n\nUnohtanut oli Reeta äskeiset aikeensa ja matkalla selitteli isännälle\narvelleensa, että hän jo oli liian vanha Kallelle vaimoksi, koska ei\nsuinkaan olisi liian nuori hänelle äidiksikään. \"Sen tautta sitä ei\npappilaan tultu, vaan minä en jaksanutkaan tulla pappilaan asti teille\nsanaa tuomaan\", lopetti Reeta puheensa.\n\nLäpimärkänä pääsi Reeta mökkiinsä, tuohon autioon mökkiin ja kiitteli\nLaukkalan isäntää kyydistä. Isäntää säälitti Reetan kohtalo ja hän\npäätti hyvästi läksyttää Kallea, kun oli antanut kujeensa niin pitkälle\nmennä. Siksi isäntä kysäsi kotiin päästyänsä, oliko Kalle siellä kotona\nkäynyt.\n\nKului päiviä, niistä tuli viikkoja ja kuukausia, mutta Kallea ei nähty\nLaukkalassa eikä missään; hän oli kadonnut kuulumattomiin.\n\nKallen katoamisesta ajattelivat ihmiset yksi yhtä, toinen toista.\nViimein vuoden parin perästä ei hänestä paljoa kylällä enää puhuttu,\nSitte tapahtui kuitenkin pieni seikka, joka vähän virkisti muistoa\nKallesta ja hänen katoamisestaan.\n\nMuutamana Elokuun iltana, vähää ennen maata menoa, kulki näet kylän\nlävitse kummallinen kuorma. Näytti siltä, kuin olisi siinä ollut\npaljaita matka-arkkuja, ja paljo niitä oli, mutta kun mustat polstat\ntiivisti peittivät koko kuorman, niin ei voinut selvästi eroittaa, mitä\nsiinä mahtoi olla. Vielä sattui, kuorman kylän kohdalla kulkiessa,\npilviä kuun eteen, että oli jotenkin hämärä, mutta sen näki jotta ei se\ntavallinen kuorma ollut. Hevonenkaan ei ollut tavallinen rahtikoni,\nvaan uljas ja vahvannäköinen, kuin paras syöttiläs. Mies se kuitenkin\nkaikista merkillisin oli, pitkä, solakka ja muutenkin pulskan näköinen.\nRuumiin mukainen puku teki vielä hänen tarmokkaan vartalonsa erittäin\nhuomattavaksi.\n\nMuuan kyläläinen huomasi miehen leveälaitaisen huopahatun alta\nkiemurtelevan esiin aivan samanlaiset kiharasuortuvat kuin Kalle\nKelvottomalla \"aikoinansa oli ollut\". Kalleksi ei kuitenkaan kukaan\nmatkalaista uskonut, sillä ensiksikin oli hänellä parta ja toisekseen\najoi hän kylän lävitse virkkamatta pienintäkään pilapuhetta ihmisille,\njoita vielä oli kylliksi liikkeellä, että olisi voinut leikkiä laskea.\n\n\"Ei se ollut Kalle\", päätti Oksa-Heikkikin, \"sillä mistä se Kalle olisi\nniin hyvät vaatteet saanut, kun oli kengätkin semmoiset poimuvarret\nkuin kaupungin sotaherroilla.\"\n\nLaukkalan pihaan se meni tuo eriskummainen kuorma. Talon isäntä tuli\njuuri tallista syöttiläsorittansa illastamasta, kun matkamies\nkartanolle pääsi ja pyysi yösijaa.\n\n\"Mielellänsähän se isäntä yösijan antoi, ja kuormakin kuletettiin\nylisille lukon taakse\", kertoi Laukkalan Miina jälkeenpäin lukkarin\nReetalle, ja lisäsi: \"ei siinä siis mahtanut paljaita ruumenia olla.\nEipä se itse vieraskaan tavallisia rahtimiehiä ollut, koska sille\ntehtiin tila kammariin ja emäntä itse hilasi sinne ruokaakin niin,\njotta ei tuolle meikäläiset piikatytöt passariksikaan kelvanneet.\nAamusella kysyi sitte renki-Mikko isännältä, että: mikä se meidän\nviimeinen yövieras oli, mut isäntä vain sanoa toksautti: se oli niitä\nkaupungin saksoja. Ei se kuitenkaan saksoja ollut, vaan mikä lie\nollutkaan herra.\"\n\nSamana yönä oli Rekulassakin ollut vieraita, kummituksiako lienee ollut\nvai muita. Kaisa-emäntä itse oli näet yhteen aikaan ollut kuulevinaan\njyskettä tyttöjen aitoista päin. Eräs piioista taas väitti selvään\nkuulleensa Riitan aitan ovea \"auvottavan\", ja kun hän oli koettanut\nylä-ikkunasta sinne päin katsoa oli portailla liikkunut jotakin mustaa\nja kuulunut sipinää ja naurun hihitystä, mutta hän ei ollut uskaltanut\nulos katsomaan lähteä.\n\nRiitta itse ei tietysti ollut aittansa portailla nauramassa käynyt,\nsillä eihän hän vuosikausiin ollut edes huuliansakaan hymyyn vetänyt,\nsitä vähemmän nauranut, eikä hän sanonut mitään tavatonta nähneensä\neikä kuulleensa, vaan oli nukkunut yönsä rauhassa, \"niinkuin\ntavallisesti.\"\n\nKatsellessaan tyttärensä kalvenneita kasvoja, joilla nyt kuitenkin\nheikko punerrus näkyi, alkoi Rekulan Kaisa pelätä, ettei tuo yöllinen\ntapaus hyvää merkitsisi. Riitalle ei kumminkaan tapahtunut entistä\nenempää, eikä hänen sairautensa entisestään yrtynyt ei ärtynyt, milt'ei\nvaan liene ollut paremmin paranemaan päin.\n\nSitte kului taas vuosi vuotensa perästä tavallista hiljaista latuansa\nilman erityisittä iloitta, jos huolittakin, mutta eräänä talvena\nilmestyi Rekulan emännälle taas huolta. Naapurin Matti oli näet\nvihdoinkin saanut hurjalla elämällään talonsa vasaran alle. Kirkossa\nkuulutettiin muutamana sunnuntaina, että Harjulan maa myydään\nkansselissa silloin ja silloin kruunun \"rästeistä ja ulosteoista.\"\nSiitä päivästä oli Rekulan Kaisalla rahahuolia, sillä hänen mielensä\nteki ja oli jo kauan tehnyt Harjulaa, kun se mukavasti olisi sopinut\nyksiin viljelyksiin Rekulan kanssa.\n\nNokkalan Esallahan niitä olisi rahoja ollut käsissä, mutta se ei\nruvennut antamaan muulla keinoin kuin sillä, että Riitan olisi pitänyt\ntaipua hänen kosimistuumiinsa. Riitta taas teki puolestaan semmoisen\ntenän, ettei häntä hyvällä eikä pahalla saatu Esaan suostumaan. Papit\nja Kaisan tuttavat heränneetkin kieltelivät häntä tytärtään\npakottamasta, ja yksin hänen oma miehensäkin uskalsi siinä asiassa\nvetää Kaisalle vastakynttä. Sanalla sanoen \"koko maailma\" oli noussut\nkapinaan Rekulan emäntää vastaan aina siitä asti kuin Kalle Kelvoton\noli hänet kerran masentumaan saanut.\n\n\"Kova onni\", ajatteli Kaisa, \"kova onni, kun minun poikani piti kuolla\nniin nuorena! Hän kyllä olisi heidät saanut tottelemaan, vaikka olikin\nsynnin lapsi.\"\n\nPoika oli kuollut, eikä emäntä saanut rahoja. -- Harmillista se oli,\nvarsinkin kun naapuriksi voisi sattua vieläkin heittiömpi mies kuin\nMatti oli ollut. Kuitenkin rauhottui Kaisa-emäntä hiukan, kun saatiin\ntietää Harjulan omistajaksi tulleen erään teurastajan kaupungista,\nsillä \"sehän ei toki itse viitsine ruveta tänne salon sydämeen asumaan,\nvaan ehkä antaa talon arennille\", ajatteli Kaisa.\n\nSekin toivo petti, kun jo keväthölseissä rupesi Laukkalainen, jolle\nomistaja oli lähettänyt sitä varten rahaa, parannuttelemaan Harjulaa.\nLaukkalainen kertoi vielä omistajan itsensäkin muuttavan Harjulaan, kun\nvaan saa asiansa kaupungissa järjestetyiksi. Ei sitte kovin kaukaa\nkulunutkaan, kuin Harjulan omistaja jo muutti taloonsa asumaan ja\ninnolla ryhtyi sitä korjailemaan.\n\nMelkein ensimmäisiksi töikseen pani tuo uusi isäntä miehiä purkamaan\npeltojensa välitse kulkevia Rekulan karjakujoisten vierusaitoja.\nNähtävästi oli sillä aikomus tuketa koko kujoiset.\n\nTavallista joutuisammin kiiruhti Rekulan Kaisa aidan purkajain luo ja\nkysyi heiltä, kenen luvalla he hänen karjaltansa tietä tukkesivat.\nMiehet vain nauroivat Kaisan kiivaudelle ja pilkallisesti käskivät\nhänen menemään \"äystäämään\" Harjulan isännälle itselleen, se ehkä\npelkäisi \"eukkojen toria\", mutta heidän täytyi tehdä työtä käskettyä ja\nsyyttömiähän he siihen olivat.\n\n\"Mutta mistäs kautta minä sitte karjani kuletan?\" tiuski Kaisa.\n\n\"Luultavasti ympäri järven eli minusta nähden vaikka venheellä\",\nvastasi muuan vintiö miehistä.\n\n\"Ympäri järven? Kuusi pitkää virstaa? Hulluk--\" Kaisa huomasi olevansa\npilan esineenä ja lähti nolona kotiinsa.\n\nHetken perästä nähtiin Rekulan emäntä taas matkalla Harjulaan, mutta\nnyt hän oli kirkkovaatteissaan. Perille päästyänsä ei Kaisa tahtonut\nuskoa silmiänsäkään, sillä portaille häntä tervehtimään tuli tuo\njo aikoja sitte kadonnut Kalle Kelvoton ja ihan ilmielävänä. --\nMillaiseksi se sitte vielä oli paisunut tuo Kalle! Nyt hän ei enää\nollutkaan mikään humalaseiväs, vaan harteva ja tukeva kuin kangashonka\nja kuitenkin solakka. Kasvoilta oli kadonnut niiden entinen kalpeus ja\nnyt niillä näkyi miellyttävä ruskeus. Kaikki hänen liikkeensäkin olivat\nniin mahtavia, että Kaisakin ikäänkuin sisällisestä pakosta totteli,\nkun Kalle viitaten käski häntä vierashuoneesen. Kaisa tunsi, että\nHarjulan uusi isäntä oli jäykkä naapuri, mutta samalla oikea isännän\nmalli, eikä hänellä ollut vähääkään voimaa vastustamaan tuota miestä.\n\nEnnenkuin emäntä ehti asiaansa alottaakaan, sanoi jo Kalle: \"minä juuri\nodottelinkin emäntää tänne?\"\n\n\"Minua? Mistä sinä minua tiesit odottaa?\"\n\n\"No tuon kujoisjutun tautta --\"\n\n\"Niin, niitä sinä et saa tuketa\", sanoi Kaisa, ja ensi hämmästyksen\nhaihduttua alkoi hänessä taas entinen voima ilmestyä.\n\n\"Kyllä minä saan\", naurahti Kalle. \"Minä saan mitä ikänä tahdon, kun en\nkoskaan mahdottomuuksia tahdokaan. Mutta, jott'ei meidän taas tarvitse\nriitelemään ruveta, selitän minä teille tuon kujoisjutun, sillä\nriidassa te varmaankin tappaisitte.\"\n\nKalle avasi vahvasti raudoitetun kirstunsa ja nosti siitä ensin\npöydälle punakukkaisen, raskaan näköisen nyytin ja sitte pitkän\npaperitorven, jonka avattuansa levitti pöydälle.\n\n\"Katsokaas\", sanoi hän, \"tässä on minulla sekä Harjulan että Rekulan\nkartat. Tässä on Harjulan maa, ja niinkuin näette ei koko tiluksilla\nole muuta tietä kuin tuossa on tie rantaan ja tuossa teidän\nkirkkotienne. Mutta tässä on vielä toinen seikka. Teidän uusi\nriihirakennuksenne on näette sen kokonaan minun puolellani ja se on\nteidän heti siirrettävä pois --\"\n\nSe oli Kaisalle liikaa ja vihasta aivan tulisena huusi hän: \"sinunko\ntähtesi minun pitäisi siirrellä omia huoneitani, ohoh -- en kuuna\npäivänä!\"\n\n\"Kyllä teidän pitää\", vastasi Kalle Kelvoton peloittavan tyynesti,\n\"kyllä teidän pitää, jollette myy minulle koko taloanne. Minä maksan\nteille Rekulasta hyvän hinnan, kun tämän talon sain niin helpolla ja\nnämä talot sopivat niin hyvin yhteen käteen.\"\n\n\"Haha haa! Millä sinä voisit Rekulan ostaa?\"\n\n\"Eiköhän tuota rahalla saisi, ja ehkäpä voisin teidät pakoittaa\nantamaan sen rahattakin, jos tahtoisin\", vastasi Kalle. Osoittaen\npöydällä olevaa nyyttiä lisäsi hän: \"jo tuossa esiliinassakin luulisin\nolevan Rekulan hinnan, vaikka siinä onkin vain liikerahoja karjan\nostoksi.\"\n\nKaisa-emäntä ei kyennyt vastaamaan sitä ei tätä, katselihan vaan\nkummastuneen näköisenä pöydällä olevaa nyyttiä.\n\nKalle katkasi äänettömyyden kysymällä: \"paljoko te vaaditte Rekulasta?\"\n\n\"Mutta en minä ymmärrä\", vastasi Kaisa kierrellen, \"en kuolemakseni\nymmärrä, miten sinä puoleen kymmeneen vuoteen olet voinut niin paljo\nrahaa säästää?\"\n\n\"Siitähän onkin jo lähes kymmenen vuotta, sillä kohtahan teidän\nRiittanne täyttää seitsemänkolmatta\", selitti Kalle. \"Enkä minä muutoin\nole säästänytkään, vaan ansainnut.\" Sitte kertoi hän vielä emännälle\nlaukkuvenäläisten tavoin ruvenneensa kyläkauppiaaksi ja kulkeneensa\nympäri maata. Vähitellen oli hän saanut niin paljon kokoon, että voi\nruveta pitämään teurastajan tointa ja hevoskauppaa.\n\n\"Niillä toimilla en minä kuitenkaan olisi aivan äkkiä päässyt\nvaurastumaan, kun piti voidella kruunun miehiä ja senkin seitsemiä,\nvaan sitte sain urakkatöitä sekä kruunulta että yksityisiltä ja niissä\nvoitin enemmän kuin edeltäpäin aavistinkaan. Sillä tavoin kertyi siksi\nvaroja, että nyt tuota jo pääsee rauhassa leipäänsä syömään.\"\n\n\"Varmaan olet sinä ryyppimisenkin jo pois heittänyt?\" sanoi Kaisa ja\nkatsoi terävästi Kallea silmiin.\n\nKalle naurahti hiukan ja tuumaili: \"konstikos sitä oli heittää,\nniinkuin muutakin vallattomuutta, sillä en suinkaan minä ryyppimällä\nolisi tarkoitusteni perille päässyt.\"\n\n\"Et -- et suinkaan! -- -- Kyllä sinä Kalle näyt olevan toimen mies,\nmutta etköhän kuitenkin heittäisi noita kujoisia auki?\"\n\n\"Ei se oikein kannata, sillä pelto menee hukkaan\", vastasi Kalle, mutta\nvähän mietittyään jatkoi: \"naapurisovun vuoksi olkoon auki siksi kuin\nehditte teettää takapalstallenne karjamökin, esimerkiksi yhden\nkuukauden.\"\n\n\"Yhden kuukauden!\" huudahti emäntä, \"eihän siihen ehdi mitään --\"\n\n\"Siihen ehtii hyvinkin paljo,\" sanoi Kalle, \"kun vaan ihmisellä on hyvä\ntahto.\"\n\nKotiin tultuansa ei Rekulan emäntä enää oikein itseänsä ymmärtänyt.\nTavallansa häntä harmitti ja tavallansa oli hän iloinenkin. Pitkiksi\najoiksi jäi hän sitte yhteen kohti istumaan, eikä pannut rikkaa ristiin\npitkinä päivinä, van näytti miettivän, -- mitähän lienee miettinytkään.\nEi hän edes väelleenkään virkkanut hyvää, ei pahaa, vaan jokainen sai\ntehdä, mitä itse tahtoi. Riittaa hän usein katseli pitkään, kun luuli,\nettei tyttö huomaisi. Silloin näki hän tytön kokonaan vieraantuneen\nhänestä, ja se koski äidin sydämelle. Juohtui mieleen paljon\nkaikenlaisia pikku tapahtumia menneiltä ajoilta, ja silloin selvisi\nKaisalle, että hän oli elänyt ikänsä pelkkänä Rekulan emäntänä,\nkylmänä, kolkkona käskijänä. Kuulipa vieläkin talossa oleva piika Leena\nemännän kerran itsekseen puhelevan \"jotain semmoista, ettei hän ollut\nrakastanut mitään eikä ketään.\" Ei kukaan rakastanut häntäkään, vaan\nsama jäykkyys, jota hän oli ympäristöönsä levittänyt, henki nyt häntä\nitseäänkin kohtaan. Perheensä keskellä tunsi hän olevansa kuin\nyksinänsä kaukana synkässä erämaassa. Niin kertoi Leena Oksa-Heikille\nja sanoi: \"ihan varmaan emäntä nyt tulee hulluksi, kun on ollut niin\nhyvä meille kaikille.\"\n\nIkävät päivät olivatkin Kaisalla käsissä. Hän katseli kirjojaan, jotka\njo vanhastaan olivat hänelle tutut, mutta nyt olivat nekin\ntuntemattomat, vieraat. Ihan toista kuin ennen oli nyt niiden lehdillä.\nNiissä puhuttiin rakkaudesta, toisten hyväksi uhrautumisesta, sydämen,\neikä vaatteiden uudistamisesta, anteeksi antamisesta, eikä\ntuomitsemisesta. Tuo oppi oli valoisaa ja lämmintä, siihen nähden jota\nKaisa ennen oli tuntenut ja tunnustanut, mutta vaikeaa oli äkkiä\nmuuttaa mielipiteitään. Vanha ja uusi käsitys taistelivat Kaisan\nsydämessä vallasta, eikä ollut ketään, jolta olisi kysynyt neuvoa.\nOlisihan se tosin ollut tuolla Harjulassa mies, joka näytti olevan\nselvillä kaikesta, joka olisi kyennyt neuvomaan, mutta se oli siellä\neikä tullut edes käymäänkään Rekulassa. Niin, nyt se ei varmaankaan\nenää välitä Riitastakaan, koska ei tule. Eikähän äidin sovi mennä\ntytärtänsä tarjoamaan, vaikka nähtävästi Riitan onni riippui kokonaan\ntuosta miehestä, sillä Kallen kadottuahan hän rupesi näivettymään ja\nkuihtumaan.\n\nKaisaa kadutti niin, että kyyneleet tahtoivat pyrkiä silmään, ja\ntaisipa ne joskus päästäkin esiin, kun hän katseli Harjulaan päin ja\nmietti kaikkea, mitä oli tapahtunut ja mitä olisi voinut tapahtua.\n\nRenki-Pekka sanoi emännän jo alkavan käydä vanhaksi, mutta tytöt\narvelivat hänen vain olevan äkeissään, kun oli naapurikseen saanut\nKalle Kelvottoman eikä saa Kallea tanssimaan pillinsä mukaan, niinkuin\nmuita. \"Eikä Kalle enää kuulu Riitastakaan huolivan\", lisäksi joku.\n\nSiitä, mitä väki ajatteli, ei Kaisa välittänyt vähääkään, vaikka hän\nuseinkin huomasi toisten ilkkuvat tai surkuttelevat katseet. -- Sillä\ntavoin toimettomuudessa ja sisällisissä taisteluissa kului Kaisalta\npäivä päivän perästä, ja jo oli joutunut käsiin viimeinen viikko Kallen\nmääräämästä kuukaudesta. Kaisa yhä tuijotteli Harjulaan päin, ikäänkuin\nolisi sieltä lohdutusta odottanut, mutta ei sieltä mitään tullut. Sen\nvuoksi käski Kaisa-emäntä eräänä päivänä miehensä mennä Harjulaan ja\npyytää \"Harjulan isäntää\" toki kerran heilläkin käymään. Ihmetellen\nkatsahti mies vaimoonsa, mutta kun tuo käsky kuului nöyrältä pyynnöltä,\nlähti hän sitä täyttämään. -- Vähän ajan perästä tulivatkin molemmat\nisännät yhdessä Rekulaan, ja sekä Kaisan että Riitan silmät välkkyivät\nniin somasti nähdessään heidän tulevan.\n\n\"Nyt kohta jyrisee\", kuiskasi piika-Anni karjakolle, kun Kaisa-emäntä\nmeni portaille tulijoita vastaan. Uteliaina kuuntelivat sitte tytöt\nvierashuoneen oven takana, milloin myrsky nousisi Kallen ja emännän\nvälillä.\n\nEipä huoneessa näkynyt myrskyn enteitäkään. Iloisesti keskusteli siellä\nvieras talon vanhusten kanssa, kertoen heille näkemiänsä ja\nvaiheitansa. Emäntää kyllä näytti painavan jonkunmoinen levottomuus,\nniinkuin jotakin erinomaista odottaessa on tavallista, mutta vieras ei\nsiitä näkynyt huomaavan mitään. Aikansa oltuaan nousi Kalle ja aikoi\nlähteä pois, kuni muutkin vieraat. Ennen jäähyväisiä hän vielä\nkuitenkin kääntyi emäntään ja sanoi: \"meidän pitäisi rakentaa\nJuokoskeen yhteinen mylly; se varmaankin kannattaisi hyvin.\"\n\n\"Rakenna sinä vaan, jos tahdot\", lausui Kaisa.\n\n\"Toinen puoli on teidän maata, enhän minä yksin voi miten rakentaa.\"\n\n\"Sinä näyt kostavan ankarasti\", lausui Kaisa, \"sinä saatat onnettomaksi\nmeidät -- -- vaan, se -- -- onkin minulle parahiksi.\" --\n\n\"Minäkö, ja miten?\" kysyi Kalle erittäin ystävällisesti.\n\nVastaamatta pistäytyi Kaisa ulos, josta vähän ajan perästä palasi\nRiitan kanssa.\n\n\"Jos et todella tahdo meitä onnettomiksi, jos et ole kokonaan\nunhottanut entisiä aikoja, niin tuossa on Riitta\", soperteli Kaisa\nmelkein pyörtyneenä ja liikutuksesta vapisevalla äänellä.\n\n\"Nyt äitisi antaa sinut minulle, niinkuin sinä tahdoitkin\", sanoi Kalle\niloisesti puristaessaan Riittaa rintaansa vasten.\n\n\"Enhän minä aivan näin perinpohjaista antamista tarkoittanutkaan\",\nsanoi Riitta lempeästi, onnellisena katsoen Kallea silmiin. \"Vaan tämä\non vieläkin parempi.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä saivat Rekulan isäntä ja piikatytöt nähdä\nmielestänsä ihan ilmeisen ihmeen. Kaisa-emäntä itse näet riippui Kalle\nKelvottoman kaulassa ja itki, itki ihan kuin pieni lapsi.\n\n\"Sinä, sinä\", tyrski Kaisa-emäntä, \"sinä et ole nahjus mies, vaan\naukasit minun silmäni, sillä minä olin sokea, mutta kun naiselle jää\nkaikki hallitus, niin muuttuu hän väkisinkin 'pedoksi' -- -- ja sitte\non sydän haleta -- -- mutta nyt on taas kaikki hyvin. -- -- Voi\nKalle-kulta! Et usko, miten onnellinen nyt olen, niin onnellinen että\n-- että, -- kun taas voin luottaa johonkin.\"\n\n\"Niin mekin\", sanoi Kalle likistäen Riittaa rintaansa. \"Riitta arvasi\noikein, kun sanoi, jotta te vielä suostuisitte kerran.\"\n\n\"Oletko sinä sitte Riittaa tavannut?\"\n\n\"Enpä oikeastaan moneen vuoteen, mutta kerran kävin katoamiseni jälkeen\nhänen puheillansa ja silloin tuumimme kaikki valmiiksi, mutta isäntä\nneuvoi kovuudella pehmittämään teitä, jos mieli teitä saada taipumaan.\"\n\n\"Kaisa\", sanoi isäntä, \"anna anteeksi, mutta minä luulin, ettei sinulla\nenää olisi sydäntä, ja sentähden --\"\n\n\"Oli sinulla siihen syytäkin\", vastasi Kaisa, \"mutta sinun toimeesi\nnähden olisi jo aikoja sitte oltu mieron tiellä, eikä arvattavasti\nnähty tätä siunattua hetkeä.\"\n\n\"Eiköhän?\" arveli Kalle.\n\n\"Tuskinpa todellakaan\", mutisi Rekulan isäntä miettivästi.\n\n\"Kas kun toisinaan sataa, vaikka ei ole yhtään jyrissyt\", kuiskutti\npiika-Anni taas karjakolle ja salavihkaa oven raosta tirkistellen\nosotti sormellaan ilosta kyynelöivää emäntää, jonka kasvoilta entisen\njäleyden asemesta loisti tyytyväisyys ja ilo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParia vuotta myöhemmin oli Rekulan talon väki ja muutamia vieraitakin\nkoolla tuvassa katsomassa erään sairaan hengen lähtöä.\n\nVuoteella lepäsi vanha, kurttuinen ja aivan hopeanharmaa ämmä. Hänen\nrintansa kohoeli harvaan ja hengitys kävi raskaasti.\n\nViimein avasi sairas silmänsä ja puhui vaivaloisesti: \"Kalle, kiitos,\nettä -- otit minut tänne, -- siellä mökissä yksin oli niin tyhjää ja\n-- -- pelottikin, kun minä olen ollut -- -- -- niin ulkokullattu. -- --\nMutta, Kalle, luuletkos kaikki annettavan anteeksi?\"\n\n\"Kaikki, jos vaan Häneen turvaatte\", sanoi Kalle lohduttaen.\n\n\"Mutta minä tein niin paljo -- paljon pahaa -- -- ja olin kuin\nkäärme --\"\n\n\"Mutta Hän ei tahdo syntisen kuolemaa\", selitti Kalle taas.\n\n\"Sanoikos ukko-Paavokin niin?\"\n\n\"En tiedä, vaan Hän itse sanoo, ja Hän on totuus.\"\n\n\"Niin, niin Hän itse sanoo, -- nyt minä sen us--kon, kun sinä -- -- sen\nsanot -- Kalle.\"\n\nSeurasi sitte hetkisen äänettömyys, mutta viimein puhui sairas taas\nänkyttäen: \"siellä -- -- sinä tiedät -- Kalle -- siellä -- --\nvillasukassa -- -- on ne -- kahdeksan--toista -- -- ne -- -- ne\npienelle -- -- Reetalle -- -- muis--toksi -- -- kum--mistaan. -- --\nHyvästi -- -- en jaksa -- -- kiitos! Siunatkoon teitä --\"\n\nSairas vaipui jonkunlaiseen horrostilaan, jota kesti kotveroisen.\nViimein aukenivat taas hänen silmänsä ja yhteen jaksoon puhui hän:\n\"täällä ei ole tyhjää, kun sinäkin olet täällä, Kalle. Tule Kalle!\nTanssitaan, nythän ovat meidän häämme. Tie auki morsiamelle! Hei!\"\n\nSilmänräpäys kului, eikä morsiammen rinta enää kohoellut. Kaikki oli\nlopussa, ja kyyneleet kiiluivat Riitan silmissä, kun hän ummisti\nlukkarin Reetan silmät. Kalle koetteli silloin siellä jotakin, joka ei\noikein ottanut mennäksensä alas. Samassa alkoi vanha isäntä veisata:\n\"maailma, sinun jätän\", johon Kaisa-emäntä vapisevalla äänellä ensiksi\nyhtyi. Vähitellen tarttuivat virteen kaikkikin tuvassa olijat, paitsi\npikku Reeta, joka vielä kuunteli lattialla isoäitinsä jalkojen\njuuressa.\n\n\n\n\n\nIISAKIN ROMAANI.\n\n\n    \"Taivas se on sininen,\n    ja lintuiset on pienet:\n    nepä ne oksilla laulelevat\".\n\nVienon suruisella ja pelonalaisella lapsen äänellä laulettuina\ntunkeutuivat nuo sanat jostakin kaukaa Iisakin korviin. Hän loikoi\nsilloin vielä vuoteellansa kaupungin parhaan ravintolan viidennessä\nnumerossa ja aukasi silmänsä. Iisakki ei oikein tiennyt, oliko hän jo\nollut hereillä ennen laulua, vai siihenkö hän vasta heräsi. --\nKaiketikin mahtoi vielä olla liian aikaista nousta ylös, koska suu\nmaistui vielä niin unelle. Hän kääntyi seinään päin mukavassa\nrautavuoteessaan ja aikoi nukkua vielä jonkun tunnin.\n\nUnta ei kuitenkaan kuulunut tulevaksi, eikä voinut olla ajattelematta.\nEi tuo ajatus niin erinomaista mitään ollut, eikä tärkeääkään, vaikka\nse tunkeutui esiin niin voimakkaasti, että häiritsi nukkumisen ja\ntahtoi suututtaa oikein.\n\n\"Niin, on sekin luuloa, että uni muka joltakin maistuisi ja vielä\nsuussa! Se on vaan semmoinen sanantapa ja merkitsee sitä, että vatsa ei\nole kunnossa. No, mutta minussa se nyt merkitsee sitä, että tässä\ntalossa on huonoa viiniä ja nuo naiselliset Dagmar-sikarit eivät\nsovellu miehiselle suulle, vaikka se neiti illalla niitä niin kehui.\"\n\n    \"Poissa on armas, ja siksi\n    puhkee kaihoni kyyneliksi;\n    siitä hiukan on toki hoivaa --\"\n\nkuului taas tuo surullinen ääni korviin.\n\n\"Kaikkiakin, kun antavat noin häiritä matkustavaisia. Voi näitä pikku\nkaupunkeja! Kaupunkeja -- hm! Mitä kaupunkeja nämä ovat? Mennään maata\npäivän kanssa ja kiivetään ylös kukon kerällä -- mut mitähän nyt jo\nkello lienee?\"\n\nOlisi se tuolla pöydällä kellokin. Kuuluihan sieltä oikeaan korvaan\nihan selvästi sen tikittäminen, ja kun käännähti ja hiukankaan silmiään\nraotti, niin näki, miten päivän punertavat säteet, kaihtimien lomitse\nluikahtaen, ikäänkuin hypiskellen, kisailivat kellon kultaisella\nkuorella. Olisi sitä pitänyt oikeastaan nousta kelloa katsomaan, mutta\npitkin kaikkia hermosäikeitä tuntui hiiviskelevän semmoinen\nautuaallinen raukeus, että ei hennonut sitä nousemalla häiritä.\n\nJopa tuo taisi tauota tuokin laulu, jotta saa tässä vielä hetkisen\nrauhassa uinailla ja odotella aamukahvia. Myöhäänpä ne sitä tuovatkin,\nvai eivätkö tuonekaan tilaamatta. Kas, eihän vielä ole tuotu oven\nulkopuolelle kiillotettaviksi jätetyitä saappaitakaan, vai eivätkö\nymmärtäne niitä edes kiillottaakaan. Ei, kyllähän ne toki kuitenkin sen\nverran -- ja sanoihan se anniskelija-nainen olleensa Helsingissäkin.\nLienee tuo ollutkin jos jossakin hänkin. Sen ainakin oli näköinen,\njotta -- --\n\nNo nyt se laulu taas alkaa uudestaan. Ahaa! se kerjää laulamalla. -- --\nOnkohan tuo olevinaan virttä vai oikeaa laulua, jota se nyt vetelee.\nKirottua, kun rupesi taas ynisemään! -- Nyt kävi ovi. Hyvä -- ne ajavat\nsen pois nyt -- siivoojattaret. Olisivat ne sen kuitenkin minusta\nnähden saaneet antaa laulaakin. Kuka sen tietää, jos on hyvinkin\nsuuressa avun tarpeessa, ja vaikka ei olisikaan, niin onhan tuo ainakin\nyhtä hyvä kerjäämistapa kuin sirkukset ja posetiivit. Niiden kyllä\nannetaan kaikessa rauhassa joka paikkaan tunkeilla, mutta annas, jos\nomamaalainen, köyhä ja orpo raukka tohtii tämmöiseen, muka parempaan\nravintolaan nenänsä pistää, niin huudetaan heti: \"ulos, ulos!\" Jos\ntoinen ei sitte kyllin pian ennätä luitaan raikota, niin kohta saa sekä\nkuulla että tuntea \"kuka käski.\"\n\n    \"Kiitoksen, Herra, sinull'\n    täll' huomenhetkellä,\n    tuon iloisella veisull' --\"\n\n\"Tuo vaan\", ajatteli Iisakki, \"mutta ei oikein sattunut paikalleen, kun\nminulle virren säästit. Samapa se.\"\n\n\"Tule sisään!\" huudahti Iisakki jyrisevällä äänellä sitte.\n\nÄkkinäisesti kuuluttiin nyt ramuuttelevan lukkoa kotveroinen, mutta ei\nsaatu auki.\n\n\"Minä lienenkin sen väännältänyt salpaan sisäpuolelta\", tuumaili\nIisakki ja hypähti ketterästi ylös vuoteelta. Hän kietasi kiireesti\npeitteen ympärilleen ja katsahti lattialle vuoteensa viereen, mutta kun\nsiinä ei mitään tohvelia näkynyt, harppasi hän mattoa myöten muutamalla\naskeleella ovelle.\n\nPian oli ovi auki ja siitä astui sisään pitkän huiskea, mutta\ntavattoman laiha ja kalpea tyttö. Olisi sen, koosta päättäen, luullut\nolevan noin viisissätoista, mutta nuo lapsen kasvot näyttivät\nkorkeintaan kaksitoistavuotisilta. Ei tuota tyttöä saattanut mitenkään\nkauniiksi sanoa, mutta jotakin omituisesti viehättävää hänessä\nkumminkin oli. Olivatko ne nuo isot, teräsharmaat silmät, jotka niin\npuoleensa tuntuivat vetävän? Eikö mitä -- nehän olivat siksi liian\nelottomat, milt'ei älyttömätkin, eikä valkuainenkaan ollut kirkas.\nTummanruskea tukkakin näytti karkealta ja kovin tavalliselta, niinkuin\ntuo suora nenäkin, ja muotopiirteet olivat liian veltot. Mikähän lienee\nollutkin, mutta katsella häntä vaan piti. Kentiesi ei tytössä itsessään\nollutkaan mitään katseltavaa, vaan ehkä ne nuo akkunaverhojen\nhimmentämät auringon säteet antoivatkin hänelle tuon viehätysvoiman ja\nniin omituisen sulouden.\n\nKuta kauemman Iisakki katseli outoa, hämmästynyttä ja punehtuvaa lasta,\nsitä rajummin tunsi hän valtasuonensa tykkivän, ja yht'äkkiä pudotti\nhän peitteen hartioiltaan alas. Tyttö ei osannut mitään sanoa, vaan\nitku näkyi tahtovan tunkeutua hänelle kurkkuun ja silmät saivat\nomituisen, kostean kiillon. Silloin Iisakki, tietämättä mitä teki,\ntempasi tytön syliinsä, kierrälsi kätensä hänen ympärilleen ja\ntulisilla suudelmilla peitti hänen kasvojansa.\n\nTyttö pelästyi ja näytti tahtovan juosta ulos, mutta vaieten ja\nväsyneenä raukesi kuitenkin läheiselle pehmeälle istuimelle.\n\n\"Älä itke, älä rakas lapsi -- -- en minä sinulle mitään pahaa tee\",\nsammalteli Iisakki. Sitte hän haki takkinsa taskusta lompakon, josta\notti setelirahan. \"Kas tässä tyttöseni, mutta älä -- --\"\n\nIisakki unohti sanottavansa kokonansa ja ääneti vaan yhä katseillaan\nnieli tuota tuntematonta tyttöä.\n\nKuului sipsuttavia, hiiviskeleviä liikkeitä käytävästä. Ne herättivät\nIisakin lumouksesta, ja tyttökin kimmahti ylös, kuni sähköitettynä. Hän\nkiirehti ovelle ja silmiänsä pyyhkien puikahti siitä ulos.\nSilmänräpäyksen ajan katsoa tuijotti Iisakki ovelle, hiivi sitte\nvuoteellensa takaisin ja vetäsi peitteen päällensä. Henkeänsä pidättäen\nhän sitten odotti siinä jotakin ja toivoi, että taas olisi alkanut\nkuulua tuo värähtelevä, vienon surullinen ääni. Hänen jokainen hermonsa\ntuntui pitkin pituuttaan olevan jännitettynä ja valtimon sykintä kuului\nselvästi korvissa. Muuta ei kuulunut kotvilleen.\n\nSitte kuului jotain räminää ulkoa, ja jo vähitellen alkoi taas kellon\nkäyminenkin kuultavaksi selvetä. Hermojen pinnistys höltyi ja sydänkin\nalkoi levollisemmin lyödä, mutta ei vielä kuitenkaan kyennyt mitään\nselvästi ajattelemaan.\n\nKului hyväkin hetkinen siinä, ennenkuin Iisakki huomasi yhä\npuristavansa kourassansa äskeistä seteliä. Pahan mielen välähdys\nvilahti sielussa, kun ei ollut tullut antaneeksikaan tuota tytölle.\nMiksi hän ei ollut sitä antanut? Siksi vaan, kun oli tuntunut silloin\nsiltä, kuin sen antaminen olisi ollut samaa kuin häväistys tytölle.\nMutta olihan hän suudellutkin tyttöä, ja sehän nyt toki lienee\nhäväistystä, jos mikään. -- Kyllähän saattoi niin olla, mutta ei se\nvaan siltä tuntunut. Päinvastoin omatunto tuntui niin rauhalliselta,\nvaikka kuin olisi tahtonut sitä ahdistella ja rauhattomaksi saattaa.\nEikä vain omatunto ollut levossa, vaan koko olentokin tuntui niin\npirteältä, tuoreelta ja puhdistuneelta, kuin kasteinen nurmi kesäpäivän\nnoustessa.\n\n\"Miltähän kannalta tyttö-riepu mahtoi asian ottaa? Kunpa hänkin tuntisi\nsamaa puhtautta ja rauhaa! tyttöparka! Minkähän tähden hän lienee\nitkenyt? Varmaan pelotin hänet ihan pahan päiväiseksi, vaikka\naikomukseni oli vain antaa hänelle pieni lahja. Kyllä hän saikin koko\nlahjan! Ha ha ha -- -- -- pari kolme muiskua, ja ne eivät suinkaan\nhäntä lihota.\n\n\"Mikähän pahuus minut panikin häntä suutelemaan? Varmaankin on\nhermostoni jollakin tavoin vialla. -- Ehkä väsyin liiaksi matkalla tai\nvalvoin liian kauan lörpötellessäni illalla tuon kiekailevan\npuhvettinaikkosen kanssa ja kuunnellessani humalaisten herrojen loruja.\nKun voisi vielä nukkua hetkisenkään edes!\"\n\nKärpäset surisivat häiritsevästi tuolla viinalla täytetyssä\nlasipyydyksessä, ja kaikenlaista kapsehtimista alkoi yhä tiheämmin\nkuulua talossakin. Väkisinkin täytyi avata silmänsä, ja katse alkoi\nharhailla pitkin seiniä, kuitenkaan mihinkään seisahtamatta. Viimeinkin\npysähtyi se tuonne akkunaverhojen hienoihin reunuksiin. Niissä oli\nkaikenlaisia luonnottomia kukkien kuvia ja kummallisia koukeroita. Alas\nhuoli, on tuo tuossa kuitenkin jonkun näkemäni kasvin näköinen, mutta\nminkä? \"Capparis -- capparis\" -- -- -- Kiusasi vähän, kun ei jaksanut\nmuistaa lajinimeä, mutta siihen se unohtui sitte koko kasvi, ja kukista\nmuodostuivat ensiksi silmät, suuret, harmaat ihmissilmät -- tyynet,\nkuni umpilammin pinta kesäisenä iltana.\n\nSilmien ympärille kasvoi sitte vähitellen kalpeat, lapselliset kasvot;\nja nuo silmät ne niin ujosti, mutta kuitenkin luottavasti katselivat\nIisakkia. Tietystikään ei siinä ollut mitään, mutta kuitenkin täytyi\nvaan silmiänsä siinä kohden pitää, ja pahalta olisi tuntunut, jos ne\nolisi pitänyt pois kääntää. Mitäpä niistä kääntäisi? Haaveksi häntä nyt\nkerran aikuinenkin mies.\n\nTornikello löi harvakseen jossakin päin. \"Yks -- kaks -- kolme --.\"\nKauan sen ääni värisi ilmassa, mutta ei se lyönyt enää. -- Siis\nneljännestä vaille. Neljännestä vaille montako? Mikäs se nyt siellä\nkäytävässä rupesi ripisemään, vai tuleeko se tyttö toki viimeinkin\ntakaisin? Ei, ne vaan lakaisevat siellä.\n\nIhanhan minä olen rutihullu, kun nyt vaan odotan tässä tuota tyttöä.\nLapsellista, narrimaista, -- -- mutta, jos hän vielä kuitenkin tulisi!\nEihän se mitä; parhaillaan ehkä kertoo kotonaan, miten muuan herra\n-- -- ja sitte leviää suuteluhistoria kaupungille, sitte pannaan se\nsanomalehtiin ja sitte sitä kauhistutaan ja niin edespäin; eikä kukaan\nkäsitä sitä oikealta kannalta. Jos minä puolustautuisin -- -- -- ei,\nkuka sitä sitte uskoisi, ja mitäpä minä voisinkaan puolustuksekseni\nsanoa. \"Hullu taikka hävytön\", se on tietysti päätös, ja jotakin\nhulluuden tapaista se mahtanee ollakin. Siis ei minullakaan ole ihan\nsäännölliset aivot, mutta kennelläpä ne oikeastaan lienevätkään.\nParasta on pyrkiä pois täältä, mutta hitto sen tiesi milloin se niiden\nlaiva lähtee.\n\nIisakki nousi ylös ja hitaasti pukeutui peilin edessä, mutta kuitenkin\nhuolellisesti. Sitte hän painoi oven pielessä oleva kellon nastaa, ja\nheti ilmestyikin joku naisihminen ovelle. \"Kahvia, olkaa hyvä.\"\n\"Paikalla, hyvä herra.\"\n\nIisakki asetteli vielä kravattia kaulaansa, ja siinä näkyi olevan\ntavattoman paljo tekemistä. Saihan sen viimeinkin valmiiksi paikoilleen\nja kohta aukeni taas ovi.\n\n\"Hyvää huomenta! Vai jo maisteri on noussut ylös?\" lausui teeskentelevä\nnainen, imelästi hymyillen ja asetellen tarjotinta pöydälle.\n\n\"Jo, niinkuin näette\", vastasi Iisakki hiukan ynseästi, sillä näin\npäivänäöllä inhoitti häntä tuon naisen teeskentely. Nainen ei sitä\nollut huomaavinaan, vaan ilmoitti tänään olevan erittäin herttaisen\nilman ja iltasella soitantoa kaupungin puistossa.\n\n\"Mikäs laiva täältä tänään lähtee eteläänpäin?\"\n\n\"Aallotar; mutta se on niin roskanen, vaan huomenna lähtee Stjerna, ja\nse on kerrassaan fiini laiva.\"\n\n\"Voiko rouva sanoa, mihin aikaan se Aallotar lähtee?\" kysäsi Iisakki.\n\n\"Hyi! Enhän minä mikään rouva ole, mutta Aallotar lähtee kello 12\npäivällä.\"\n\n\"Vai ette te olekaan rouva\", lausui Iisakki. \"Olisihan minun pitänyt se\nhuomatakin, mutta en tullut niin tarkkaan katsoneeksi.\"\n\nOvi paiskattiin kiini vihaisesti, ja Iisakki hymähti itsekseen. \"Toista\noli tuon lapsen käytös\", ajatteli hän sitte. \"Niin pehmeää, niin kainoa\nja lämmintä. Eiköhän häntä sattuisi vielä näkemään, jos lähtisi\nkävelemään kaupungille.\"\n\nIisakki joi kahvinsa hätäisesti, laitteli hiuksensa ja partansa peilin\nedessä kuntoon ja valmistui lähtöön. Hän heitti huolettomasti hienon\npäällystakin käsivarrelleen, otti nurkasta toiseen käteensä tiukkaan\nkierretyn silkkisen sateenvarjonsa ja varastautui ulos ravintolasta.\nOli näet kuin olisi hän tehnyt jotakin luvatonta, ja mielessään\ntäytyi puolusteleutua sillä, että pitäähän sitä toki kaupungin\nmerkillisyyksiäkin katsella: kirkkoa, raastupaa ja muita rakennuksia.\nEihän sitä muutoin tietäisi täällä käyneensäkään.\n\nTuolla se näkyi kirkon torni törröttävän kellotauluineen ja sen\nkullatut numerot loistivat niin somasti päiväpaisteessa. Ei sitä\nkuitenkaan voinut kaukaa tuonne ylös katsella, kun kilo kävi niin\nkipeästi silmiin, eikä tuo kirkkokaan liene mikään mestariteos. Iisakki\nkäveli kuitenkin verkoilleen sinne päin. Yht'äkkiä hän kumminkin muutti\nmatkansa suuntaa eräässä kulmassa ja rupesi astumaan kiireemmin. Kasvot\nnäyttivät kirkastuvan, mutta synkkenivät taas, kun hän oli sivuuttanut\nerään vaatepussia kantavan naisen, ja kulkukin hidastui taas.\nUmpimähkään hän sitte kulki katuja pitkin ja tarkkaan tähysteli\njokaista hiljaisilla kaduilla liikkuvaa kulkijaa, muistamatta edes\nluoda silmäystäkään kirkkoon, jonka ohitse hän parikin kertaa astui.\nKun joku kauempana kulki, niin silloin aina kiihtyi Iisakin kulkukin\nkiireemmäksi, mutta lähelle päästyä hidastui se taas ja silmät\nilmasivat aina jonkunmoista pettymyksen sekaista tunnetta.\n\nViimein päätyi kävelijä kauppatorille. Siellä oli vähän vilkkaampi\nelämä kuin muualla kaupungissa. Pari puolivillaista rouvaa puheli\nkiivaasti tuossa lihamiehen pöydän edessä, ja äänetön, unisen näköinen\npoliisimies oli vieraana miehenä riidassa. Tuossa taas joku hienompi\nnainen tinki voin hinnasta nuoren solakkavartaloisen ja päivettyneen\ntalonpojan kanssa, huomaamatta, että hänen valkoliinainen, tyhjää\nkehloa kantava piikansa sillä aikaa iski silmää myyjälle, ikäänkuin\nkehottaakseen häntä pitämään puoltansa. Siinä vieressä koetti\nrepaleihin puettu työmiehen vaimo uskotella eräälle kaloja\nkaupitsevalle maanmiehelle, että hänen kalansa olivat liian kalliita ja\n\"varmaankin jo viikkokauden vanhoja.\"\n\n\"Ovat ne vanhempiakin\", myönsi mies tyynesti. \"Ainakin tuo hauki, joka\ntuossa kitaisiaan aukoo ja haukottelee.\" Ympärillä olevat remahtivat\näänekkääsen nauruun, ja eukko sanoi ottavansa noita pienempiä viisi\nnaulaa, jos mies panisi kahteentoista penniin.\n\n\"Ostakaa hyvä herra sikaria, oikein maailman parhaita sikaria, joita\nitse pormestarikin polttaa\", sanoi ontuva sikarinmyyjä Iisakille.\n\n\"Mene hiiteen sikarinesi ja pormestarinesi,\" mutisi Iisakki jatkaen\nmatkaansa nurpeana. Ei sekään häntä näkynyt ilahduttavan, vaikka\nselvään kuuli muutaman pyylevän piikatytön toiselle tuumivan: \"vaan\nonpas siinä kerrassaan pulska poika!\"\n\n\"Onpa todellakin, mut se varmaankaan ei ole kaupunkilaisia, jos ei\nliene se Wahlmannin uusi konttoristi\", sanoi toinen. Iisakki ei ollut\nniitä arvosteluita kuulevinansakaan, vaan jatkoi matkaansa.\nPerunakuormien kohdalla hän kääntyi takaisin päin ja kulki suoraan\nravintolaa kohti, sillä rannasta kuului jo Aallottaren ensimmäinen\nvihellys.\n\nLaivasillalla oli \"koko kaupunki\" katsomassa Aallottaren lähtöä, jota\nei saanut nähdäkään kuin kolmasti viikossa ja tästä puoleen tuskin enää\nniinkään usein, ennen kuin ensi kesänä.\n\n\"Onhan sitä ihmettä siinäkin, kun kenellä ei ole muutakaan\nkatsottavaa\", ajatteli Iisakki laivaan noustessaan ja asettui sitte\nperäkannelle katselemaan, eikö koko tuossa joukossa olisi yksiäkään\ntuttuja kasvoja. Hän punehtui hiukan, sillä tuollahan seisoi tyttö.\n-- -- -- Ei, ei se ollutkaan hän, vaan joku vanha akka.\n\nKoppia ja matkalaukkuja nosteltiin nyt hätäisesti laivaan, ja iloista,\nsekavaa sorinaa kuului väkijoukosta laivaan. Eri ryhmiin oli laiturin\nreunalle asettunut paljo ihmisiä, nuorta väkeä erittäinkin. Iisakkia\nmuistuttivat ne kirjavine pukuineen ja helakoine päivänsuojineen\njoulunäyttelyyn asetetuista nukkeparvista, vaikka nuket pysyivät vaiti,\nmutta nuo tuon tuostakin nauraa kikattivat oikein sydämellisesti ja\nolivat niin ihmeen iloisia ja vallattomia. Tervettä ja miellyttävää\nväkeä se oli, vaikka vähän kömpelömäistä ja tapoihin sidottua,\ntuo tyttöjen joukko. Nuoret, enimmäkseen tyhmän näköiset ja\npincenez-nenäiset herrasmiehet kumartelivat nöyrästi naisia ja käsiään\nhykerrellen koettivat olla heille kohteliaita.\n\nTuossa seisoi syrjempänä pari suuren maailman miestä, pari\nvalkolakkista ylioppilasta vaaleissa kesäpuvuissa, ja näyttivät\ntuntijan silmillä, vaikka välinpitämättömästi, tarkastelevan kauniimpaa\nsukupuolta. Kohta yhtyi heihin kolmaskin, vähän vanhemman näköinen,\njonka olento oli vapaampi ja luonnollisempi. Se huomasi Iisakin\nkatonkannattajaan nojaamassa ja kohotti hänelle lakkiaan, noin puoliksi\ntutunomaisesti. Iisakkikin muisti joskus ennenkin nähneensä tuon muodon\nja vastasi tervehdykseen, mutta hänen silmänsä harhailivat kuitenkin\nväkijoukossa yhdestä toiseen.\n\n\"Ei suinkaan maisteri vielä ole Helsinkiin menossa?\"\n\n\"Olen minä. Kuului olevan aasiksella työtä saatavana, niin täytyy\nmennä, ennenkuin muut ennättävät.\"\n\n\"Niin -- maisterihan onkin medisiinari\", sanoi ylioppilas.\n\n\"Niinhän minä olen\", myönsi Iisakki.\n\nPikkusen äänettömyyden perästä kertoi ylioppilas kohtapuoleen hänkin\naikovansa lähteä, mutta ei keskustelu ottanut sittekään oikein\nkulkeakseen. Täytyi turvata vanhaan tapaan ja ilmoittaa Iisakille, että\n\"oikein nyt onkin kaunis matka-ilma.\"\n\n\"Kaunishan nyt ilma on\", vastasi Iisakki yksikantaan.\n\nYlioppilas kävi hiukan hämilleen, mutta onneksi vihelsi silloin laiva\nviimeisen kerran. Hän nosti lakkiansa jäähyväisiksi ja kääntyi\npuhelemaan kumppaniensa kanssa.\n\nHiukan ivansekaisia tunteita oli risteillyt yhdessä harmillisten kanssa\nIisakin rinnassa, kun hän tuossa oli pikkukaupunkilaisia katsellut,\nmutta nyt ne äkkiä katosivat. Kun näet laiva liikahti, niin sattuivat\nsilmät aivan lähelle sen laitaa, ja siinähän, lyhtytolpan vieressä se\nseisoikin se tämän aamuinen tyttö, kiinteästi, vaan ujosti Iisakkia\nkatsellen. Hänen silmänsä olivat vesikiehteissä, ja hieno punerrus\npeitti nyt noita kalpeita kasvoja. Ehdottomasti tempasi Iisakki pois\nhatun päästään, ja hänestä näytti siltä kuin olisi tyttökin nyykistänyt\nvastaukseksi ja punehtunut kovemmin.\n\nIisakki melkein huokasi ja hänen olisi tehnyt mieli ojentaa kätensä\ntytölle, nostaa hänet laivaan, sulkea syliinsä ja lähteä. Sitä ei hän\nkuitenkaan voinut tehdä, vaan täytyi tyytyä herkeämättä katselemaan\ntyttöä. -- Sillä välin irtausi laiva laiturista ja alkoi siitä\netenemistä edetä. Jo liehuivat nenäliinat ilmassa ja lakit tekivät\nlyhyitä kaaria päiden päällä. Iisakkikin huiskutti nenäliinaansa\ninnokkaasti, ja ylioppilas liehutti lakkiansa vastaan hänelle.\n\n\"Leikkisä mies tuo maisteri Norén, vaikka se niin jurolta näyttää, --\nja aika koiranhammas\", sanoi ylioppilas nauraen tovereilleen.\n\"Näittekö, miten hän heitti lentomuiskun minulle, niinkuin nuokin\nhupsut rouvasihmiset tuolla komentoräkillä toisilleen ja jääville\nnakkelevat?\"\n\n\"Eiköhän tuo suututtanut Maikki Sellman'ia, sillä minusta näytti hän\nsuoraan Maikkiin katsovan silloin\", sanoi toinen ylioppilas. \"Maikki se\nonkin niin olevinaan uudessa hatussaan.\"\n\n\"Mieleen kai se Maikista olisi ollut\", lausui Iisakin tuttu, \"mutta\nminulle se veitikka muiskun heitti.\"\n\nVähitellen lähtivät laiturilta kaikki kaupunkilaiset pois, mutta kauan\nistui siellä vielä keskenkasvuinen tyttö yksinään pollarin päässä ja\nkatseli kauas tuonne pitkin siintäviä selkiä, joiden pintaa laiva\nparhaillaan viilteli. Nopeasti lipuikin se eteenpäin niemien ja saarien\nlomitse, ja useimmat matkustajat olivat kerääntyneet sen kannelle\nluontoa ihailemaan. Kaunis oli näköala laiturillakin istujalla, vaikka\nhän sitä tuskin huomasi, kun näytti niin miettiväiseltä ja\nmurheelliselta.\n\nMatkustajain seassa seisoi Iisakkikin peräkannella mietteisinsä\nvajonneena. Hän näki, kuin unessa, nuo päilyvät vedet monine salmineen\nja lahdelmineen, näki nuo tuon tuostakin ohitse liukuvat, kukkaterttuja\nmuistuttavat saaret ja näki tuolla rannoilla vihreiden puiden sekaan\nalkavan jo ilmestyä joitakuita kirjaviakin tovereita. Hän ei kuitenkaan\nhuomannut niitä enempää kuin höyrykoneen puhkutukseen sekaantuvaa\nlaineiden loiskettakaan laivan kylkiä vasten. Iisakin ajatukset olivat\ntoisaalla. Hän vaan näki edessään yhä tuon pitkänhuiskean,\npumpulipukuun verhotun, kalpean tytön ja oli kuuntelevinaan hänen\nlauluansa sinisestä taivaasta ja kadonneesta armaasta.\n\nTäytyi hänen joskus oikein hymähtää omille ajatuksillensa ja\npilvilinnoillensa, sillä eihän tuo tuntematon tyttö voinut olla mitään\nhänelle, eikä hänkään tytölle. Kuitenkin tuntui silloin aina niin\ntyhjältä ja onealta jossakin tuolla rinnan alla. Ei, paljoa hauskempi\noli haaveilla tässä ja rakennella tuulentupia huvikseen, kuin ajatella,\nettä ne eivät toteutuisikaan koskaan.\n\nTuolla hääri salongissa muutamia hienopukuisia naisia. Mitähän, kun\nolisi ruveta noita tarkastelemaan, sillä hulluksihan tässä tulee yhä\nyhtä ja samaa aina ajatellessaan.\n\nIisakki alkoikin salavihkaa tarkastella naisia. -- Tuo niistä on\nmehevin ja kaunein, tuo pitkä tuossa, joka ottaa sanomalehden nyt\neteensä. Huomasikohan tuo, näinkin lasin läpi, itseänsä katseltavan?\nHuomatkoon sitte, mutta kaunein se sittekin on, vaikka tuo toinen on\niloisempi ja aistikkaammin puettu, ehkäpä herttaisempikin.\n\nIisakki koetti väkisinkin kiinnittää huomionsa noihin tyttöihin ja\nkeksi vähän ajan perästä olevansa ajattelemassa, miltä se tyttö, \"minun\ntyttöni\" näyttäisi tuollaisessa hameessa, miltä hänen kätensä näyttäisi\ntuommoisessa, moninappisessa hansikkaassa. Soma olisi nähdä\nrannerenkaan tuolla tavoin soljahtavan hänen ranteellaan ja hatun\nvalahtavan takaraivalle, ett'ei olisi tiellä suudellessa ja\nhyväillessä.\n\nEi -- ei sitä jaksanut taistella vastaan tuota yhtä ja samaa ajatusta.\n-- Tämä se nyt mahtoi olla sitä sielun sympatiaa, josta joskus\npuhutaan. Vai olisikohan sitä Renqvistiläisten sisarusrakkautta, jota\nsetä-ukko uskoo täydellä todella olevan olemassa heidän seuroissaan,\nvaikka ei sano sitä itse koskaan tunteneensa? Olipahan mitä oli, mut\nnyt se jo saa riittää minun osaltani, muutoin minusta tulee narri --\nsuora narri.\n\nEi se kuitenkaan riittänyt. Työ ja toimet tosin vuosien vieriessä\nvaalensivat vähän tuntemattoman tytön kuvaa, mutta hienonsivat sitä\nsamalla ja saattoivat sen henkisemmäksi. -- Iisakki tottuikin kuvaan,\neikä enää koettanutkaan sitä ajaa pois mielestään. Päinvastoin vuosi\nvuodelta mielistyi hän yhä enemmän tyttöönsä. -- Toiset toverit menivät\nnaimisiin ja perustivat perheitä, mutta Iisakki oli onnellinen \"oman\ntyttönsä\" kanssa eikä kaivannut muuta naisseuraa. Eihän sillä hänen\ntytöllään tosin ollut lihaa eikä luita, mutta sittekin oli hän parempi\nkaikkia muita naisia. Nuo toiset olivat joskus pahalla tuulella ja\nkiusasivat miehiään. Iisakin \"tyttö\" siihen sijaan oli aina niin\niloinen, nöyrä, taipuisa ja ymmärtäväinen. Hänen ei koskaan kuultu\nsekaantuvan asioihin, joista ei ymmärtänyt mitään, ei koskaan\nvalittavan piioista eikä palvelijoista. Tyttö oli sanalla sanoen oikea\nnaisen perikuva, ja Iisakki eli onnellisena monet vuodet hänen\nkanssaan. -- Pieniä perheriitoja tosin sattui joskus, mutta sitte taas\noli sovinto sitä suloisempi. Ainoastaan kerran oli sovinto ollut\nikipäiviksi rikkaantua, ja Iisakki aikoi täydellä todella silloin\nrikkoa välinsä \"tyttönsä\" kanssa, mutta ei kuitenkaan hennonut hänestä\nerota.\n\nKalle Kilpi oli näet saanut urkituksi Iisakilta tietoonsa Iisakin\nsalaisuuden tuon tytön kanssa. Sitte oli se Kalle ottanut selon siitä,\nettä \"tyttö\", se oikea laulava tyttö oli suostunut koko iäkseen\nrupeamaan torakumppaniksi muutamalle juopolle suutarille siellä kaukana\nsydänmaan kaupungissa. Kun Kalle vielä asettui asumaan paikkaan, jossa\n\"tyttökin\" asui, niin hän joka kirjeessään oikein realistisesti\nkuvaili, \"millaiseksi paradiisiksi tuo tyttö olisi sinunkin kotisi\ntehnyt.\"\n\nIisakkia kauhistutti ja inhotti ja hän aikoi hylätä koko tytön. Mutta\ntoisekseen, mitä yhteistä suutarin vaimolla oli hänen tyttönsä kanssa?\nSuutarin vaimo oli siellä pikkukaupungissa kasvanut otus, mutta hänen\ntyttönsä oli hieno ja sivistynyt nainen, niin miellyttävä ja suloinen,\nja sitte entäs se ääni!\n\nMuut juoksivat oopperoissa ja laulajaisissa kuulemassa yhtä ja toista,\nmutta Iisakki pysyi tytöllensä uskollisena. Hänen tyttönsä se laakeria\nniitti yleisöltäkin, vaikka laulu oli aiottukin ainoastaan Iisakille.\nSanomalehtienkin täytyi tyttöä ylistää ja keksiä hänelle aina uusia\nnimiä. Mitäs ne nimet tekevät? Tyttöhän se kuitenkin oli tuo yleisön\nlemmikki, pysyväinen lemmikki, vaikka hänelle annettiinkin eri nimiä.\nTyttönsä näki Iisakki näyttämöllä ja konserttisalissakin, tyttönsä\naina, eikä koskaan muita. -- Synti olisi ollut hylätä häntä, josta oli\nniin paljo huvia. Se olisi ollut samaa kuin potkaista onnensa soppeen,\nmutta sitä ei Iisakki tehnyt, vaan eli onnellisena, hyvin onnellisena.\n\n\n\n\n\nKUMISEVANMÄEN MÖKKI.\n\n\n\n\"Hyvä isä nähköön! Vieläkö sinä pattio vuoteella venyt, ja minä jo olen\nastunut kolme virstaa edestakaisin -- Kulmalan kauppamiehestä kahvin\nostossa!\"\n\nSillä tavoin tervehti eräs nainen pitkää, luisevaa miestä astuessaan\novesta Kumisevanmäen mökkiin. Mies ojensihe vähäsen vuoteellaan\nhaukotellen, mutta ei antanut mitään vastausta. Tuskinpa sitä nainen\nlienee odottanutkaan, koska hän vaan ihan rauhallisesti rupesi\nkahvinkeittämispuuhiin.\n\nTyytymättömän näköisenä ja tylsin katsein katsoa tuijotti mies oveen,\njonka vaimo oli jättänyt auki. Siitä syöksi sisään voimakas valovirta,\nseisahtui hiukan, mutta alkoi sitte taas rohkeasti tunkeutua joka\nsoppeen. Päreillä paikattujen, likasen kirjavien akkunaruutujen läpi\ntunkeutui toisia valonsäteiden joukkoja, ja ne panivat noesta mustuneet\nkaton alaiset paikoitellen oikein kiittelemään. Ikäänkuin pikkuisen\nsuuttuneena tuosta parsien ja orsien välähtelemisestä, lähetti mies\nlaipioa kohden suustaan oikein paksun, vaalean harmaan savupilven. Se\ntaas pian muuntui hienoiksi, kiemurteleviksi säikeiksi sekin, ja\nsäikeet yhtyivät valon kanssa vallattomasti kisailemaan lattian ja\nlaipion välillä.\n\nMies katseli vähän aikaa tuota, mutta se rupesi häntä väsyttämään.\nTäytyi siirtää silmänsä katsomaan, mitä se eukko nyt niin hartaasti\nhäärii. -- Paljo se jaksaakin puuhata tuo Maija Liisa, ja kekseliäs se\non kuin kettu. Eikös nytkin vaan ole riuhtonut irti kahvinaulaa, vaikka\nkoko talossa ei ole niin penniä, rahan tapaista.\n\nPulska se on kanssa näköjäänkin. Olisipa ehkä pulskempikin, jos sillä\nolisi pikkuista pienempi tuo mahan kellukka ja leveämpi otsa. Saisi se\nkentiesi tuo nenänykerökin olla hiukkasta kookkaampi, mutta on siinä\nsemmoisenaankin paljo kauniita paikkoja. Leuka on pyöreä kuin kerä, ja\nhampaat ovat terveet niin jotta saavat selvän kovastakin kannikasta.\nSilmät sillä kumminkin ovat kaikista paraat, niin kiiltävät ja\nvilkkaat. On minulla kuin onkin kerrassaan pulska muija ja muutoinkin\nkaikin puolin terve työ-ihminen, kun vaan ei olisi niin kahviin menevä.\n\n\"Kuules Maija Liisa! Minkätähden sinä menit Kulmalasta asti niitä\nkahvia hakemaan?\"\n\n\"Vielä häntä kysyy, vaikka tiedäthän sen sinäkin, jotta eivät\nkirkonkylän kauppiaat meille enää papuakaan velaksi uskoisi\", vastasi\nMaija Liisa.\n\n\"No, antoiko se Kulmalainen mielellään?\"\n\n\"Tinkihän se alussa vähän vastaan sekin, kun sattui Kotilan emäntäkin\npuotiin, mutta antoihan tuo sitte kumminkin, kun kahden kesken\njäätiin.\"\n\n\"Paljonko se noista kahvistaan nyt ottaa?\"\n\n\"Eihän tuo ottanut mitään, vaan minun piti luvata sinut ensi yöksi\nsoutamaan hänen viinavenettään Kiirkiniemestä.\"\n\n\"Ole nyt! En minä sinne lähde, enkä jaksakaan nyt soutaa.\"\n\n\"Mikäs sinua sitte vaivaa? Kyllä sinä jaksat, kun vaan tahdot. Teethän\nsinä työtä, kuin kaksi, jos vaan milloin viitsit.\"\n\n\"Kyllähän minä, kun terveenä olen, mutta kovin nyt tuntuu ruumis\nlevottomalta ja hellältä tällä kertaa\", sanoi mies.\n\n\"Niinhän tuota valitat aina, kun pitäisi työhösi lähteä, vaan pitäähän\nsitä toki jotakin tehdä, varsinkin näin huonoina aikoina. Mitenkäs se\nhenki muutoin mielen hyvinä pysyisi?\"\n\n\"Ei kai se, vaan en minä kuitenkaan sinne viinaveneen soutuun lähde\",\ntuumaili mies. \"Sattuisi tulemaan vielä vallesmannin korville, niin\nsaisi vaan ilman edestä käräjissä kulkea ja joutuisi ihmisten vihoihin\nsuotta.\"\n\n\"Mistäpä se vallesmanni sen saisi tietää\", vastasi vaimo. \"Tee muutoin,\nniinkuin tahdot, vaan minä arvelin silloin kuin Kulmalainen siitä\npuhui, jotta sinä menisit mielelläsikin -- -- ja ehkä neuvottelisit\njonkun ankkurin itsellesikin.\"\n\n\"Milläpä sitä köyhä niin paljo irti saisi, vaikka hyvähän se viina\nolisi olemassa, kun tuota on kerran niin raihnaiseksi käynyt.\"\n\n\"Niin, ja kun taas tukkilautat tälle kohdalle joutuvat, niin voisihan\nsitä toisellekin antaa. Kyllä tarvitsisivat tukkilaisetkin ryypyn\nlämmikkeekseen, kun saavat päiväkaudet märkinä vedessä rypläästää, --\nvaan tulehan nyt ottamaan sinäkin lämmin kuppi sydämeesi.\"\n\nEnsimmäisen kupin juotua kysäsi vaimo: \"miltäs maistui?\"\n\n\"Ka, miltäpäs muulta kuin hyvältä\", sanoi mies.\n\n\"Sitähän minäkin\", jatkoi vaimo puhetta, \"mutta olisi taitanut olla\nvieläkin parempaa, jos kermaksi olisi ollut pikkuisen karvaampaa\nsekaan --.\"\n\nMies ei ollut kuulevinaankaan, puhdistelihan vaan piippuansa. Sentähden\njatkoi vaimo: \"kyllä tässä pitäisi keksiä keinoksi jotakin, jolla aina\nrahapennin irti saisi. Oikein minua säälittää se Perttukin, kun kuuluu\nhoitohuoneella pitävän olla työssä aivan aamusta iltaan, ja tietäähän,\nsen minkälainen sillä on hoitokin siellä, ihan vieraissa ihmisissä.\nEikä edes osaa mykkäparka vieraille puutteitaankaan valittaa. Voi, voi,\nkuin saikaan poika sinne annetuksi!\"\n\n\"Milläs sitä olisi täälläkään kotona elätetty\", örähti mies. \"Vai\nluuletko sinä, jotta meille maa itsestään leivän kasvaa, niinkuin\ntalonpojille; ja valittelevathan nuo nekin, jotta heidät häviö perii.\nKotilaankin oli kuulutettu sunnuntaina taas huutokauppa kappamiesten\nrästeistä, vaikka mies raataa yön päivän kanssa niin, jotta tuskin on\njouten joulunakaan.\"\n\n\"Kyllä kai sitä on huolta heilläkin, kun on maksettava pipit ja papit,\nkanttorit ja senkin seitsemät sästyt\", myöns vaimo. \"Mutta surkealta se\näidin sydämestä tuntuu, kun tietää ainoaa lastansa vennon vieraissa\nniin rääkättävän. Ei sitä ole köyhällä puolta eikä oikeutta maailmassa.\nEi ole, sen minä sanon. -- Vastaani tuotiin Sirviön Mattiakin äsken ja\nihan oli pantu jalkarautoihin. Oikein ajattelutti minua, kun hänen\ntäytyy linnaan lähteä siitä, jos on jos lähimmäistään auttanut, kun\nsiihen sijaan Kulmalainen ja muut kauppamiehet vaan herrojen kanssa\nkestiä käyvät eikä heidän viinakauppaansa olla näkevinäänkään.\"\n\n\"Mitäs kun ei saada toteen\", selitti mies keskeyttäen.\n\n\"Onhan tuo niinkin; ja tuhmastihan se Matti sitä myikin\", tuumaili\nvaimo. \"Kun olisi minun ottanut yhteen juoneen, niin ei olisi ollut --\"\n\n\"Mutta kun sinuakin olisi sakotettu ja olisit saanut käydä vettä leipää\npopsimassa\", pisti mies taas väliin.\n\n\"En kies'avita olisi käynytkään!\" penäsi vaimo vastaan.\n\n\"Ethän vain,\" lausui mies epäillen, \"minkäpäs siinä olisi auttanut muu\nkuin totuus.\"\n\n\"Sepähän sitte olisi nähty. Minä kun olisin Pertun opettanut viinaa\nantamaan, niin minkä selvän olisivat ottaneet.\"\n\n\"Olisivat pilanneet meidän molempain vanhusten papinkirjat niin jotta\nei olisi saatu kunniallista hautausta kuoltuammekaan\", väitti mies\nvastaan.\n\n\"Johan olisivatkin! Pyh ja viis! Olisi antanut ostajien antaa rahan\npojalle, ja sitte Perttu olisi ollut sitä jostakin kylältä\njuoksevinaan\", intti vaimo ja kavala hymy huulilla katseli syrjästäpäin\näänettömäksi käynyttä miestään.\n\nPannu oli sillä välin juotu kuiviin, ja mies lähti aamiaisen syötyä\ntyölleen sanaakaan vaimolleen virkkamatta. Vaimo sitte toimitteli\nkotiaskareita, niinkuin tavallisesti, mutta näytti kuitenkin vähän\nlevottomalta. Päivällispöydässäkään ei sanaa vaihdettu, mutta vasta\npuukkoaan tuppeen pistäessään tuumaili mies: \"minäkin olen nyt asiaa\naprikoinut, ja niin se on minustakin, jotta synti se on meille\nvanhemmille, jos kauemmin antaa Perttupojan siellä hoitohuoneessa olla.\nJos tahdot, niin käy yön seutuna poika pois kotiin, eikö tuolla\nkuitenkin liene siellä ikäväkin -- -- vieraissa.\"\n\nMies katseli alaspäin pitkin sillan rakoa, eikä vaimo hänen\nmietteistään sen parempaa selkoa saanut, mutta ei hän mitään\nkysynytkään. Vasta nähdessään miehen jo lähtemään hankkiutuvan kysäsi\nvaimo: \"hankinko minä putelia yksin tein?\"\n\n\"Jospa heitä hankit joitakuita\", puhui mies puoliääneen, \"vaikka kyllä\nminua vähän peloittaa, jotta Kulmalainen nostaa melun, jos nassakat\neivät ole kaikki tallella.\"\n\nVaimo ei ollut kuulevinaankaan miehensä sanoja, vaan akkunasta tielle\npäin katsellen alkoi kertoa: \"kyllä se on hyvä ihminen tuo Kotilan\nemäntä. Sanoi tän'aamuna, jotta hänellä olisi ihan selvät näytökset\nKulmalaisen viinan myynnille, vaan kun ovat niin naapurukset, niin ei\nsanonut ilkiävänsä. Kun olisi pahempi naapuri, niin pian taitaisi olla\nse Kulmalaisen kauppamiehen 'vulumahti' ruununmiesten käsissä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nYhä tiheämmin ja tiheämmin alkoi siitä lähtien pisteleytyä vieraita\nKumisevanmäen mökissä. Eivätkä ne vieraat siellä tavallisesti kaukaa\nviipyneet, jolleivät Maija Liisalla keitättäneet itsellensä kahvia ja\npyytäneet talonväeltä lupaa saada siellä pikkuisen \"eväitään\"\nmaistella, johon lupa tavallisesti annettiinkin. Saipa itse mökin\nmieskin silloin aina \"vierasten eväistä\" joko \"pikku paukun poskeensa\",\ntahi \"pienen silmänkääntäjän.\" Toiset taas ystävällisesti tarjosivat\nhänelle \"kylmästä tultua\" taikka \"kello kuutta\" tahi \"kahvinaulan\", ja\njotkut myöhäisimmät, iltaisin mökissä kävijät oikein pakoittamalla\npakoittivat isännän ottamaan \"kirppuryypynkin.\" Sen päälle kuului niin\nmakeasti nukkuvan.\n\nMaija Liisa nuhteli joskus noin puolin sanoin miestänsä ja sanoi\npelkäävänsä hänen \"ruvenneen juomaan näinä viime aikoina.\" Mies väitti\nkuitenkin kiven kovaan sitä vastaan ja selitti, että hän ei milloinkaan\nollut jaksanut niin hyvin kuin \"juuri näinä viime aikoina\", jos kohta\nsyönti ei tahtonut oikein käydä.\n\nArvattavasti olikin mies terveempi, sillä nyt hän aina oli päivillä\nerittäin iloinen ja vilkas ja nukkuikin erinomaisen sikeästi yöllä.\nMökin varatkin olivat paranemaan päin ja kaikenlaista uutta kalua oli\nsiihen alkanut ilmestyä, vaikka velatkin oli kaikki tyyni saatu\nmaksetuiksi. Siihen sijaan oli mökin väellä jo pieniä saamisia yhdeltä\nja toiselta, varsinkin renkimiehiltä.\n\nKumisevanmäen mökki se aikojen kuluessa muodostuikin monen kyläkunnan\nnuorten miesten yhteiseksi kokouspaikaksi, vaikka kävi siellä paljo\nvanhempaakin väkeä. Eipä sillä, että se olisi ollut mikään siisti\ntaikka soma paikka, vaan paremmin päinvastoin, mutta kuitenkin\nistuskeli siellä ihmisiä iltakaudet. Siinä oli isäntämiehiä ja\nkäsityöläisiä kammarissa tahi perän puolella pirttiä, tukkilaisia,\nloisväkeä, kulkevia mustalaisia, laukkuvenäläisiä ja jos joitakin muu\nmökki täynnä. Täydellinen veljellisyys, vapaus ja yhdenvertaisuus\nvallitsi Kumisevanmäen mökin katon alla, jos kohta sopu ei siellä aina\nasunutkaan eikä ilmakaan ollut kaikkein raittiinta. Tupakan savu lepäsi\naina iltaisin pilvenä parin kyynärän korkeudessa lattialta, ja\nvarsinkin oli se paksua eräänä iltana, Keyrin tienoilla, jona pirtti\noikein kuohui vieraista. Mökkiin olivat näet nuoret miehet toimittaneet\ntanssiaiset siksi illaksi. Yksi talikynttilä paloi silloin rätisten\npöydällä ja toinen oli asetettu uunin korvalle \"pelimannin\" viereen.\nLattia oli likainen ja kostea syksyisestä loasta tai sylestä ja pöytä\nhuleisillaan jotakuta löyhkävää nestettä, joka ei varmaankaan ollut\nvettä. Kähisevät mies-äänet sekaantuivat vähän väliin tuolla täällä\nremahtaviin naurun hohotuksiin. Puolikymmentä paria pyöri viulun äänen\nmukaan keskellä huonetta, toisiaan survien, ja kaikki olivat mitä\nherttaisimmalla tuulella, niin naiset kuin miehetkin.\n\nKun riemun remakka joskus liian korkea-ääniseksi kohosi, silloin\nkajahti aina melun yli Maija Liisan kimeä ääni tuolta hiiloksen luota,\njossa hän pannujensa kanssa puuhasi. Silloin aina örähti hiukan\njoukkoon Kotilan vanha isäntäkin, joka oli varovaisuuden vuoksi\nnostettu nukkumaan uunille, \"pelimannin\" taakse, ja sen kuultuaan\nnauroivat hattupäiset miehet niin, että piippunysät hampaista toisten\njalkoihin tipahtelivat.\n\nHolkkilan silmäpuoli Leena, joka tanssi paraikaa Lusikka-Kustin kanssa,\nsattui muutaman tuommoisen naurupuuskan aikana sysäämään mökin mykkää\nPerttua niin kovasti, että Perttu kaatua rojahti pitkälle pituuttaan\nlattialle. Perttu luuli Lusikka-Kustin häntä puukanneen ja kävi\njulmaksi. Hän tempasi halon äitinsä edestä ja nähtävästi aikoi sillä\niskeä Lusikka-Kustia takaapäin. Äiti hyppäsi säikähtyneenä väliin, sai\nkolahduksen päähänsä, ja veri alkoi hänen päästänsä pulputa ihmisten\njalkoihin, mutta mykkä töytäsi kuitenkin eteenpäin Kustia kohden.\nUseita käsiä ojennettiin mykkään päin, korvapuusteja vaihdettiin,\nkirouksia, itkua ja ulinaa kuului sekaisin, ja viimein sammuivat\nmolemmat kynttilätkin.\n\nSilmänräpäyksen ajaksi pääsi silloin hiljaisuus vallalle ja \"pelimanni\"\nkäytti tilaisuutta huutaakseen: \"olkaa toki rakkaat kristityt vähän\nsiivommalla!\" Mykkä-Pertun kauhea ölinä haihdutti kuitenkin heti\npelimannina sanojen vaikutuksen, ja vasta paikalle haettu nimismies sai\njärjestyksen kuntoon, kun uhkasi ampua, jos eivät olisi hiljaa.\n\nMaija Liisan ruumis korjattiin kammariin; Perttu pantiin rautoihin,\nvaikka hänestäkin vuoti verta, kun oli saanut puukonpiston toiseen\nkäsivarteensa, ja Holkkilan silmäpuoli Leena vietiin pöydällä kotiinsa,\nsillä häneltä oli jalka niukahtanut ja kovin paksuksi turvonnut.\n\nHuomenna purettiin oikein talkoolla koko mökki maan tasalle, eikä sen\nentinen isäntäkään ollut sitä vastaan. Hän vaan itsekseen mutisi:\n\"vaikka Maija Liisa oli niin viisas; vaikka Maija Liisa oli niin\nviisas!\"\n\n\n\n\n\nPAPPILASSA.\n\n\n\"Ohhoijaa!\" huokasi Pallassalmen vanha Heta-muori noustessaan\nkyykyltään ylös puutarhan kukkapenkkien välistä. \"Kyllä se ottaa\nvanhaan selkään, kun tuntikausia kitkee noita joutavia. -- -- Ja mitä\nsiitä sitte on edes hyötyä? Panisivat peltonsa perunaksi, niin olisi\ntoista, mutta niillä herrasihmisillä on aina omat mielitekonsa. Eikä\nnoiden neitihupakoiden mieltä henno pahoittaakaan, kun näkee, miten ne\nitsekin ovat innoissaan kukkiensa kanssa puuhaamisesta. -- -- Eikös\ntotta toisen kerran Fanny ole nyt taaskin tuolla georgiineja\nsitelemässä. Hm! Niin se on kuin sanotaankin: lapsi on lapsi\nkuninkaankin, minkä rovastinkin lapsi.\"\n\nHeta-muori kyyristyi uudestaan työhönsä, mutta kohosi taas heti\npystyyn, kun kuuli kärryjen jyrinää maantieltä päin. Hän varjosti\nsilmiänsä oikealla kädellään ja uteliaasti näytti tirkistelevän\ntulijoita. Yht'äkkiä hän kuitenkin laski kätensä alas ja huudahti:\n\"Fanny! -- -- Fanny-neiti kuulkaas! Katsokaapas tuonne!\"\n\nNuori, kesäpukuinen neiti läheni Heta-muoria, astuessaankin\nkukkaiskimppua sitoen.\n\n\"Mitä siellä niin erittäin katsottavaa nyt on?\" kysyi neiti\nhuolettomasti.\n\n\"Mitä? Eikö Fanny-neiti näe, että siinä ne nyt tulivat Kivelän isäntä\nja Kokon Kalle?\" tuumaili Heta-muori hiukan nurisemista osoittavalla\näänellä.\n\n\"Kyllähän minä nuo näin. Niillä on varmaan papalle jotakin asiaa\",\narveli neiti.\n\n\"Varmaan\", toisti Heta-muori painolla. \"Ne varmaankin tulivat ottamaan\nkuulutusta Kallelle ja sille mukanaan olevalle naiselle; ja eikös se\nole synti ja surkeus?\"\n\n\"Mikä se nyt Heta-muorista on semmoinen synti ja surkeus?\" kuului\nsamassa iloinen ääni, ja vanhus tunsi pienten, pehmoisten käsien\nvallattomasti tarttuvan häneen kiinni takaa päin. Ennenkuin Heta-muori\nkumminkaan ennätti vastata, pyörähdytti tuo huomaamatta luokse päässyt\ntyttönen muoria ja veitikkamaisesti nauraen kuiskasi hänelle korvaan:\n\"pappilan muori käski paistiaan pyöräyttämään!\"\n\n\"Se Hanna se on aina semmoinen villikko, että siitä pitää vielä\nrovastille kieliä\", sanoi Heta-muori, mutta oli nähtävästi mielissään\nleikistä.\n\n\"Sitä ennen sanokaa kuitenkin, -- sanokaa Heta kulta, mikä se Hetasta\noli niin surkeaa äsken!\" uteli Hannaksi puhuteltu neiti.\n\n\"Ilmanhan minä tässä vain Fannyneidelle paipatin sitä, kun Kivelän\nisäntä toi Kokon Kallea kuulutuskirjan teettoon.\"\n\n\"Onkos se sitte niin surkeaa? Antakaa nyt, Heta kulta, Kokon Kalienkin\nsaada emäntä\", puheli Hanna. \"Onhan teillä itsellännekin aikoinaan\nollut mies.\"\n\n\"Onhan niitä ollut kaksikin, jos yksittäin luetaan, mutta sehän se\nminua suututtaa, kun ei Mikkolan Karlina lähtenytkään Kallen kanssa\nliittoon. Ja nyt tuotiin Kallea toisen kanssa pappilaan! Kuka lienee\nollutkaan, ihan tuntematon, -- ja köyhältäkin tuo näytti.\"\n\n\"En minäkään sitä tuntenut\", selitti Hanna. \"Riikaksi ne sitä\npuhuttelivat ja vesipuolelta pitäjästä kai tuo lienee, koska oli niin\npäivettynyt.\"\n\n\"Vai Riikka, vai Riikka se on! No, oli se sille Riikalle onni, kun sai\nsemmoisen miehen -- -- -- ja arvatenkin niin köyhä tyttö, että sillä ei\nole muuta kuin kaksi tyhjää kämmentä\", jahkaili Heta-muori. \"Sanon\nvieläkin, oli se onni sille tyttö-rievulle.\"\n\n\"Onko se Kokon Kalle sitte niin miesten paraita?\" kysäsi Fanny.\n\n\"Onhan se jälilleenkin. On se erinomainen mies? -- Voi, voi sitä\nKarliina hupsua, kun ei älynnyt ottaa Kallea!\" päivitteli Heta-muori\nedelleen.\n\n\"Teidän olisi vanhempana ja kokeneempana ihmisenä pitänyt sitte neuvoa\nKarliinaa\", pisti Hanna ilakoiden väliin ja hymyili sisarelleen.\n\n\"Neuvoako? Vähäkös minä sille roinusin, mutta pysyykös se kantovesi\nkaivossa! Sanoi vaan, jotta: ei antanut luonto myöten. -- -- -- 'Ei\nantanut luonto myöten', vaikka Kallella on hevonen ja kaksi lehmää\",\nlisäsi Heta-muori halveksivasti päätänsä puistaltaen.\n\nSillä aikaa oli sulhaismatkue mennyt sisään ja päässyt rovastin\npuheille. Vähän ajan perästä huusi rovasti avonaisesta akkunasta\nHeta-muoriakin virkahuoneesensa \"vieraaksi mieheksi.\" -- \"Täällä on\nnimittäin pariskunta taas tekeillä\", ilmoitti rovasti Hetalle.\n\nHeta-muori pyyhkäisi hätäisesti käsiään nurmeen ja lähti astua\nköpittämään rovastin huoneesen. -- Siellä istui rovasti keinutuolissaan\npuhallellen paksuja savupilviä eteensä. Todistajain kuullen hän --\nensiksi saatuaan selville, että niin hyvin sulhasella kuin\nmorsiamellakin oli \"vapaaehtoinen ja kenenkään pakoittamaton aikomus\nmennä keskenään pyhään aviokäskyn säätyyn\", -- alkoi pitää puhetta\nkristillisestä avioliitosta. Kauniisti ja elävästi kuvailikin rovasti\nnoille nuorille, kuinka avioliitot taivaassa päätetään, kuinka\navioliitto on perheen ja perhe yhteiskunnan perustus, ja kuinka koti on\nHerran taimitarha.\n\nNiin liikuttavasti puhui rovasti, että Heta-muorin täytyi tuon\ntuostakin pyyhkäistä silmäinsä nurkasta kyynelkarpalo mukaiseen\nesiliinaansa. Olisi sitä puhetta kelvannut kauemmankin kuunnella, mutta\näkkipikainen loppu sille kumminkin tuli.\n\nRovasti näet kääntyi puhumaan rakkaudestakin, mutta ei päässyt vielä\noikein alkuunkaan, ennenkuin Kivelän isäntä jo keskeytti hänet.\nKeskellä lausetta kiepsahti näet isäntä ylös sohvalta, jolla oli\nistunut, ja alkoi kohteliaasti kumarrella rovastia. -- \"Mitäs isännällä\nolisi ollut lisättävää?\" tiedusti rovasti kesken puheensa.\n\n\"Sitähän minä vaan\", lausui Kivelän isäntä, \"jotta ei herra rovastin\nmillään tavalla pidä luulla, jotta tässä olisi mitään rakkautta mukana.\nMinä tiedän ihan vissiin, että eivät nämä nuoret ole toisiaan ennen\ntunteneetkaan. Vastahan nämä eilen toisensa ensi kerran näkivätkin\nJämsän markkinoilla, niin että ei tässä tarvitse ollenkaan luulla\nrakkautta olevan, tässä pelissä.\"\n\nRovasti kävi tuntuvasti hämille, kun ei ollut selvillä siitä, tekikö\npuhemies naittilaistaan pilkkaa, vai ymmärsikö hän rakkaudella jotain\nmuuta kuin tavalliset ihmiset. Sentähden ilmoitti hän vaan lyhyesti\naviokuulutuksen maksavan karttoineen 6 markkaa 60 penniä ja\nvarottavasti katsahti toisen pöydän ääressä kirjoittavaan kappalaiseen.\nSitte molemmat papit toivottivat onnea nuorelle parille ja hyvästelivät\noikein kättä lyömällä sulhasta morsiamineen.\n\nOvessa tuli sulhaisväkeä vastaan Kotilan ontuva nuori isäntä, joka\näskettäin oli isältänsä perinyt lautamiehen viran ja arvon ja jota\npidettiin erittäin ymmärtäväisenä miehenä.\n\n\"Hyvää päivää, nuori herrastuomari!\" tervehti rovasti tulijaa ja pyysi\nhänen \"painamaan puuta\" sillä aikaa kuin hän kävisi kutsumassa sisään\nkahvia.\n\nVieras istahti oven suuhun ja miettivän näköisenä pyöritteli siinä\nlakkia polvillansa. Kappalainen ei saanut puhetta oikein sujumaan,\nmutta heti tuli rovasti uudestaan sisään kahvintuojan kanssa ja alkoi\nkysellä kuulumisia vieraaltansa.\n\n\"Kiitosta vaan\", vastasi lautamies. \"Kuuluuhan sitä nyt yhtä ja toista\nikävää.\"\n\n\"Vai niin\", mumisi rovasti. \"Eikös otakaan asiat oikein luistaakseen,\nkun vanhan isänne pää kallistui?\"\n\n\"Mikäpäs niitä asioita riskaisi, mutta niistä sisaristahan se nyt\nmeille kiusan ja ristin heitti\", sanoi vieras vähän katkerasti.\n\n\"Kuinka niin ristin?\" uteli rovasti. \"Olivathan ne rippikoulussa\nsiivoja tyttöjä.\"\n\n\"Kyllähän ne nyt muuten vieläkin, mutta kun se Kaarelan Hermanni ei\nlähdekään Mantan kanssa vihille. -- Eikä taas Annikaan ota mennäkseen\nToppolaan emännäksi, vaan väen väkeen inttää lähtevänsä Kuuselan\ntorppaan -- nälkää näkemään.\"\n\n\"No, no!\" huomautti rovasti, \"eihän Kuuselan emännän tarvitse nälkää\nnähdä. Onhan se elävä torppa ja Pekka on siisti nuorimies.\"\n\n\"Onhan tuo, mutta torppa on aina torppa. Eikähän siinä ole\nkartanoakaan. Ei lämmintä huonetta koko paikalla muuta kuin yksi ainoa\ntupapahanen -- -- ja sauna ja riihi\", sanoi vieras naurahtaen\nylönkatseellisesti. \"Sitä vartenhan minä nyt oikeastaan lähdinkin\nteidän puheille, että eikö sitä Annia voisi niinkuin pakoittaa\nToppolaan menemään?\"\n\nKun rovasti ei vastannut mitään, jatkoi lautamies: \"äiti sanoi, jotta\nei hänkään ollut aikonut isävainajalle tulla, mutta minkäs sille voi,\nkun vanhemmat sen kerran olivat niin keskenänsä sopineet. Vielä oli\näiti riskannut vastaan vihille lähtiessäänkin, mutta kun tätinsä oli\noikein tukasta jutuuttanut ja sanonut että 'selekääs tarvihteisit',\nniin olipas pitänyt lähteä, vaikka kyllä oli itkettänyt. Äiti sanoi\nvielä, jotta olisihan tuo häpeä koko meidän suvullekin, jos torpan mies\nsukuun tulisi -- varsinkin kun ei ole pelkoa naimattomaksi jäämisestä,\nvaan Anni pääsisi taloonkin emännöimään.\"\n\n\"Vaikea sitä on pakottaa\", sanoi rovasti, \"varsinkin kun Toppolaisella\non jo ennestään melkein Annin ikäisiä lapsiakin.\"\n\n\"Vaikeatahan se on\", myönsi vieras. \"Kyllä sitä on koetettu parastamme\nmekin -- minä ja äiti -- mutta ei sille saa mieltä päähän. Enkä minä\nymmärrä, mikä sen Annin onkaan semmoiseksi vimmannut, vaikka Toppolassa\non niin suuri kartanokin.\"\n\n\"Onhan siinä isot rakennukset\", tiesi rovastikin, \"mutta eihän niitä\ntyttöjä kartanoihin vihitäkään, vaan miehiin.\"\n\n\"Ei suinkaan kartanoihin, ei suinkaan\", tuumaili lautamies, \"vaan kovin\nse on kuitenkin jälyä se Annin menettely. Ette te voi arvata, hyvä\nrovasti, mitä Anni sanoi minulle, kun minä sanoin hänelle, jotta\nKuuselassa ei ole kuin tupa asuinhuonetta?\"\n\n\"Mistäpäs minä sen\", arveli rovasti, \"ehkä sanoi rakastavansa -- --\ntahi tuota -- -- mieltyneensä Pekkaan?\"\n\n\"Ei se siitä mitään virkkanut, vaan niin sanoa mäjäytti, jotta 'vaikka\nei olisi tupaakaan', -- -- aatelkaas -- -- 'vaikka ei olisi tupaakaan',\nsanoi.\"\n\n\"Tahtookos se sitte Toppolan isäntä niin mielellään Annia?\" kysyi\nrovasti. \"Annihan on vielä ihan nuori tyttö ja hän jo harmaapäinen --\nja vielä päälle päätteeksi leskimieskin.\"\n\n\"Miinaahan se oikeastaan tuli Toppolainen katsomaankin, mutta kun Miina\nei enää ollut joutilaana, niin viittasi Anniin ja sanoi, että\nihminenhän se on tääkin.\"\n\n\"Mutta eikös teidän sopisi ottaa Kuuselan Pekkaa vävyksi Kotilaan.\nMinusta -- -- --\"\n\n\"Me jo myytiin Kotila tässä toisella viikolla.\"\n\n\"Vai jo myitte! Mistä se ostaja niin äkkiä ilmaantui?\"\n\n\"Tuoltahan se on Hämeen puolelta\", vastasi lautamies.\n\n\"Vai niin. No paljokos te Kotilasta saitte?\"\n\n\"Kymmeneen tuhanteen se nyt meni\", sanoi vieras.\n\n\"Mutta olisihan Särkän Joonas muistaakseni antanut siitä kaksitoistakin\ntuhatta\", ihmetteli rovasti.\n\n\"Kyllähän se olisi, mutta nyt siinä meni sisar Miina mukana yhdessä\nkaupassa\", selitti lautamies. \"Sitäpaitsi saamme äiti ja minä eläkkeen,\nkun tuota minussa ei kuitenkaan ole miestä työn tekoon.\"\n\n\"Mutta suostuikos Miina semmoiseen kauppaan?\" kysyi rovasti hymyillen.\n\n\"Mikäs siinä? Suostuihan se toki. Oli sitä Miinalla ollut vähän puhetta\nyhteen menemisestä Takkulan Matin kanssa, mutta sitte hän kumminkin\narveli, että samahan tuo on kelle sitä menee, kun vaan taloon pääsee.\nMutta eipäs vain Anni ole niin viisas kuin sisarensa oli.\"\n\n\"Hm, hm!\" mutisi rovasti ja neuvoi sitte: \"kyllä se on parasta, että\nannatte Annin noudattaa oman sydämensä vetoa. Ei pidä pakottaa ketään\nväkisin vihille. Siitä on kallis edesvastaus vielä viimeisellä\ntuomiollakin, jos sattuu tulemaan toinen onnettomaksi meidän tähtemme.\"\n\n\"Niin kai siitä lienee\", tuumaili Kotilan lautamieskin, mutta näpelöi\nyhä lakkia käsissään. Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja\neperoiden kysäsi: \"ei siitä sitte taida tällä kertaa tulla mitään\nsiitäkään Kaarelan Hermannin vihkimisestä?\"\n\n\"Jaa, se on tykkönään toinen asia\", arveli rovasti. \"Hän on jo Mandan\nkanssa täysissä kuulutuksissa, ja johan se Manda on taitanut asuakin\nKaarelassa?\"\n\n\"Johan se Marian päivästä asti on siellä ollut vaalissa. -- -- Montako\nviikkoa siitä jo tulleekaan\", sanoi lautamies.\n\n\"Tuleehan siitä jo kolmisen kuukautta. Ja se yksissä oleminen ennen\nvihkimistä on vasten lakiakin, niin että kyllä minun, virkani puolesta,\npitää ruveta Hermannia vihille ahdistelemaan\", selitti rovasti. \"Minä\nkutsutan hänet puheilleni siitä asiasta.\"\n\n\"Täällä se Hermanni jo onkin, -- tuolla tuvan puolella\", ilmoitti\nlautamies. \"Minä en jättänyt häntä rauhaan ennen kuin sain mukaani,\nettä jos hyvinkin saataisiin hänet vihille yksin tein -- ja Manta lähti\nkanssa siinä toivossa.\"\n\n\"Kutsukaa heidät sitte tänne\", käski rovasti. \"Minä sillä aikaa hankin\nvihkimätodistajat ja pistän kapan päälleni.\"\n\nKun Kotilan lautamies saapui takaisin rovastin virkahuoneesen, oli\nsiellä jo lattialle levitetty punainen matto ja sille vierekkäin\nasetettu pari kirjavaa sohvatyynyä. Fanny-neiti istui harmooniumin\nedessä koraalikirjaa katselemassa sillä aikaa kuin Hanna taas auttoi\npapin kappaa isänsä selkään. Heta-muori ja pari piikaa seisoi\novensuu-seinällä, hyvin hartaan näköisinä, toimitusta odottamassa.\n\n\"Noo Hermanni! Asetupas nyt vaan koreasti tuohon oikealle puolle ja\nManda seisoo tässä vasemmalla. Minä annan merkin silloin kuin teidän\npitää polvillenne laskeutua\", selitti rovasti.\n\n\"Jottako vihille?\" tiedusti Hermanni pitkäveteisesti.\n\n\"Niin tietysti, kun rovasti käskee\", kiehitti Manda vastaukseksi ja\nalkoi vetää sulhoaan osoitetulle paikalle.\n\n\"Ei herra rovasti\", ähkyi Hermanni kumarrellen ja tempoen käsivarttaan\npois Mandan käsistä. \"Kyllä minä en voi ruveta vihille tämän ihmisen\nkanssa.\"\n\n\"Mutta sinun täytyy, kun nyt kerran olet narrannut tyttöä niin\npitkälle\", lausui rovasti pontevasti.\n\n\"Enhän minä, herra rovasti, ole narrannut. Setähän se pani alkuun koko\nasian. Ja siksi toisekseen, nämähän ne Kotilaiset ovat petkuttaneet\nminua pitkin matkaa.\"\n\n\"Punnitsepas mies sanasi. Mitenkä me olemme sinua petkuttaneet?\"\ntiuskasi lautamies kärsimättömästi.\n\nHermanni siihen sijaan selitteli rovastille hyvin tyynenä: \"nämä\nlupasivat tehdä talonsa kaupat minun kanssani, ja setäkin sen tähden\nrupesi koko tähän hommaan; mutta nyt nämä ovatkin myyneet talonsa\ntoiselle.\"\n\n\"Mutta hyvä ihminen!\" huudahti rovasti. \"Onhan sinulla jo hyvä talo\nennestäänkin.\"\n\n\"Onhan se, mutta isä oli ryyppypäissään tässä tuonoin luvannut ottaakin\nsisar Eliinalle Kekkolan Matin kotivävyksi -- --\"\n\n\"Mutta Matillahan on vielä vaimo elossa\", sanoi rovasti.\n\n\"Niin vanhalla Matilla, vaan poika Matinhan se isä oli luvannutkin\nvävykseen ottaa sitte kuin se mieheksi kasvaa\", tuumaili Hermanni. \"Ja\nmontakos vuotta siihen enää meneekään.\"\n\n\"Ei, Hermanni kulta, ei se poika-Matti sitte enää sisarestasi huoli,\nvaan ottaa ennen jonkun Ylätalon tytöistä\", väitti Manda,\n\n\"Niitäpä sitä olen minäkin meinannut odotella, ja niillä onkin talo\njoka tytöllä\", sanoi Matti. Kääntyen rovastiin jatkoi hän vielä: \"ei\ntästä Mantasta muutenkaan ole minulle, kun tämä on niin huusava.\"\n\n\"Huusava -- mitä se on?\" kysyi rovasti tyttäriltään.\n\n\"Tuhlari\", vastasi Hanna ja juoksi ulos.\n\n\"Ei suinkaan se tuhlari olisi, kun oikein oman talouden saisi -- --\nethän sinä olisi Manda?\" sanoi rovasti morsiameen katsahtaen.\n\n\"Enhän minä sitte enää olisi\", vakuutti Manda syvään nyykistäen.\n\n\"No nyt sen kuulit Hermanni\", puhui rovasti. \"Tottahan nyt toki tulet\nvihille?\"\n\n\"Ei herra rovasti, ennen minä mennen vaikka Wenäjälle.\"\n\n\"No ota nyt kerrankin järkesi vangiksi ja ajattele mikä häpeä -- --\nmikä häpeä se olisi niin rikkaan ja arvokkaan talon tyttärelle kuin\nKotila on\", puhui rovasti.\n\n\"En minä voi -- -- se ei minusta tunnu ollenkaan käyvän laatuun. Ei se\ntunnu käyvän minun verilleni\", penäsi Hermanni.\n\n\"Puraise vaan luontosi, niin kyllä se käy\", rukoili Manda.\n\n\"No, koska ei hyvä sana auta\", lausui rovasti, \"niin tiedätkös mies,\nmitä sinulle vielä tästä itsepäisyydestäsi seuraa? Sinä saat ensin\ntulla kirkkoneuvoston eteen, sitte matkustaa tuomiokapitulin\ntutkittavaksi ja juosta käräjillä -- ja lopuksi menee sinulta talot ja\ntavarat kulutuksista ja palkkioista.\"\n\n\"Menköön sitte, jos niikseen tulee\", päätti Hermanni, mutta silloin\njulmistui rovasti.\n\n\"Vai niin\", puhkesi hän tuimasti lausumaan. \"Vai niin, että sinä turhan\npäiten aiot toimittaa kunnialliset vanhempasi vanhoina päivinään mieron\ntielle. Ett'es jo häpeä! Minä annan nimismiehen jo ihan ensi käräjissä\nsakottaa sinua Mandan kanssa yhdessä asumisesta ja elämisestä. Ja sitte\net enää saa itsellesi kunniallista vaimoa, vaikka maan alta etsisit. Se\non varma se.\"\n\n\"Sakotetaankos sitä siitäkin?\" kysyi Hermanni pelästyneenä.\n\nRovasti otti kirjakaapista lakikirjan ja selaili sitä hyvän hetkisen.\nSillä välin kääntyi Hermanni lautamieheen ja kysyi: \"antaisitko sinä\nlisäksi sen teidän mustan ruunan?\"\n\n\"Lupaa, lupaa\", kuiskutti Manda veljensä korvaan, mutta lautamies pysyi\nvaiti. -- Viimein löysi rovasti mitä haki ja luki ääneen muutamia\npykälöitä lakikirjasta.\n\n\"Tuletkos nyt vihille?\" kysyi rovasti sitte tiukasti Hermannilta.\n\n\"No yks'kaikki, koska rovasti niin tahtoo ja tämä Aukusti antanee\nentisten lupaustensa lisäksi sen mustan ruunan\", sanoi Hermanni.\n\n\"Voipihan tuon juuri antaakin\", sanoi lautamies harvakseen.\n\nVähän ajan perästä kuuli sitte puutarhassa istuva Hanna isänsä\njuhlallisella äänellä vihkimälukuja lukevan. Hän ei siitä välittänyt\nkovin paljoa, vaan katseli tarkasti, miten pari köyhää pääskystä\nyksituumaisesti räystään alle pesäänsä rakentelivat. Mietteistään\nherätti Hannan vasta vihkimävirren sävel ja sitä kuullessaan hän\ntillahti itkemään. Sisällä laulavan Fanny-neidenkin ääni tuntui\nvapisevan vähän, mutta ihmeen selvästi ja voimakkaasti veteli\nHeta-muori sanoja:\n\n    \"Vihollinen karkoit' kauas;\n    Suo meidän myös olla rauhass'\".\n\n\n\n\n\nYLEINEN SURU.\n\n\nOli tyyni ja rauhallinen keväinen aamu. Yöllä oli tosin vähän kylmänyt\nja maa oli yhä valkoisena niissä paikoin, joihin ei päivän säteet vielä\nolleet ehtineet lämpöä levittämään, mutta ilma tuntui lämpöiseltä.\nKaupungin kadut olivat jo lumesta ihan paljaat, mutta maantiellä oli\nvielä hieman iljannetta jälellä ja aitovieret täynnä talvellisten\nnietosten jätteitä. Kärryillä kuitenkin jo ajettiin, ja maalaisten\nvieterittömät rattaat pitivätkin aika jyrinää jäisellä tiellä ja\nroutaantuneella kadulla.\n\n\"Tuohon rymäkkään se kauppaneuvoksetar nyt taas varmaan herää ja on\nsitte ruppastuulella koko pitkän pituisen päivän\", mutisi itsekseen\nErlingin vanha Anna-Maija muutaman, kaupungin reunassa olevan talon\nkeittiössä. \"Mutta ruvetkoonpashan tässä hyvin äkäilemään, niin pian\nhän minusta pääsee, niinkuin jo senkin seitsemästi olen hänelle\nsanonut. -- -- Jaa, jaa! Kyllä se syntisen ihmisen luontoa toisenkin\nkerran koettelee, kun viisikäänkolmatta vuotta tässä paikassa palvelee.\nKauppaneuvoksen itsensä aikaanhan tuo kuitenkin meni jonakin, mutta\nentäs nyt, kun eletään kuin viimeistä päivää. Hyvät ihmiset sitä\nillallistakin siivoa! Eikä sitte muka mokomille vältä vähempi kuin\nviinimarjain mehu!\"\n\nAnna-Maija työkkäsi suutuksissaan auki ruokasäiliön oven ja pujahti\nsinne. Hän katseli hyllyjä, nosteli pulloja ja purkkia yhden toisensa\nperästä ja jatkoi yksin puhettaan.\n\n\"Arvasinhan minä sen. Kallista karpalohilloa ei ole enää jos kolmelle\nhengelle, vaikka kuvernööri tulisi taloon, ja valkeiden viinimarjojen\nmehu on ihan lopussa! -- Ei tässä tule hiljankaan eteen muuta kuin\nkonkurssi, ja mihin minä onneton sitte vihdoinkin viimein joudun? Voi,\nkun en kuitenkaan ottanut sitä sepän retaletta silloin elätettäväkseni,\nmutta -- hm! -- -- Ja nyt niiden pakanoiden tähden pitää tässä\nkristityn ihmisen vielä vanhoillaan kaupungin elätiksi joutua. Kyllä\nkai ne alastomat pakana-raukat siitä paljonkin lämpenevät, kun\nkaupungin rouvat käyvät täällä syyttömät ihmiset mierontielle syömässä\nja juomassa. -- -- Niin, oikein minua naurattaa niiden ompeluseurat.\nKarttuunirääpäleitä tehdään ja köyhiä panetellaan. Ostaisivat\nmarkkinoilta lammasnahkoja ja teettäisivät Tikais-Mikolla turkkia; tahi\nlaittaisi kauppaneuvoksetar sinne Afriikkaan kauppaneuvos-vainajan\nsuuren supiturkin. Ei silloin ainakaan yhtä miestä palelisi, vaikka\nhänessä olisi vielä kylmempi kuin onkaan, ja saisivat ihmisten ruoat\nolla rauhassa ja kunnia tallella.\"\n\n\"Anna-Maijaa! Herran tähden, Anna-Maijaa!\" kuului silloin vinkuva ääni\njostakin sisähuoneesta.\n\n\"Mikähän sillä nyt on hätänä, kun niin surkeasti uikuttaa\", tuumaili\nAnna-Maija kiirehtien sisähuoneisiin.\n\nKauppaneuvoksetar, lempeän näköinen ja harmaatukkainen vanhus oli\nhuoneessaan sohvan edessä ja parhaillaan hajuvedellä valeli sohvalla\nolevaa pientä rakkikoiraa.\n\n\"Anna-Maija! Juokse, Anna-Maija kulta, nyt ihan paikalla tohtoriin ja\nsano -- kuuletko sinä -- sano minulta terveisiä, että -- -- että -- --\nihan siinä on henki kysymyksessä; -- -- ja että hän on niin huono; ja\nettä hän olisi hyvä ja nyt kohta tulisi tänne. -- Kuuletko sinä\nAnna-Maija? Juokse nyt hyvä Anna-Maija! Juoksethan sinä Anna-Maija.\"\n\n\"Kiitos, kiitos rakas kauppaneuvoksetar -- --\"\n\n\"Juoksehan nyt Anna-Maija kulta\", keskeytti emäntä.\n\nAnna-Maija paiskasi kiireesti oven kiinni ja tuumaili mennessään:\n\"tokihan minä tok' juoksen ainoan sisareni tähden, ja kyllä hän\ntodellakin on kovin huono.\"\n\nPian olikin Anna-Maija matkalla lääkärin luo. Kiireesti hän kulki,\neikä ollut näkevinäänkään \"Malinskaa\" ja \"Häyryskää\", vaikka ne\nkulkivat torille, tuolla kadun toisella puolen. Sitte vasta täytyi\n\"silmänräpäykseksi\" seisahtua, kun Silénin matami sattui kadulla\n\"ihan palliksi vastaan.\"\n\n\"Huomenta Anna-Maija!\" sanoi Silénin matami ja asetti koppansa kadulle,\nseiniviereen.\n\n\"Huomenta, huomenta\", toisti Anna-Maija. \"Minulla on kovaksi onneksi\nhirmuisen kiire nyt, vaikka olisi ollut hupaista kuunnella, miten\nteillä jaksetaan. En jouda nyt edes -- -- -- mutta, ette te hyvä matami\nusko, kuinka herttaisen hyvä se kauppaneuvoksetar sittekin on\npohjaltaan.\"\n\n\"No eihän se taida juuri kaikkein pahimpiakaan olla, mutta kukapas sitä\nnyt Anna-Maijalle ilkiäisikään -- --\"\n\n\"Niin, vaanpa muillekin. Tiedättekös, että nytkin minä olen menossa\ntohtoriin, ja kauppaneuvoksetar kaskikin oikein juoksujalassa\nmenemäänkin.\"\n\n\"Herranen aika!\" huudahti Silénin matami. \"Onko hän sitte niin sairas?\nIhanko se on vuoteen omana?\"\n\n\"Onhan se jälilleenkin ja verta sylkee.\"\n\n\"No, kyllä teillä, Anna-Maija parka, sitte on huolta ja hommaa --\nhuolta ja hommaa. Ja lisää surua sitä vaan tulee, sillä tietänettehän,\nettä Tikais-Mikon tyttö, sisarenne tyttö, on ajettu pois viskaalista\ntänä aamuna?\"\n\n\"Annako?\" kysyi Anna-Maija säikähtyneenä. \"Ja minkä tähden?\"\n\n\"Kukapa sen tietää, mutta Korhosen eukko sitä kävi tän'aamuna meillä\ntoimittamassa, jotta illalla, kun rouva oli tullut ompeluseurasta, oli\nhän tavannut viskaalin kyökistä, Annan luota, vaikka oli ollut talo\nvieraita täynnä. Sitte oli rouva nostanut semmoisen metakan, että\nolivat herrat neuvomatta ulos osanneet, ja nyt on Anna pantu pois\",\nselitti Silénin matami.\n\n\"Mutta, mitäs viskaali oli sanonut?\" uteli Anna-Maija.\n\n\"Viskaali? -- Niin mitäpäs sillä viskaalilla olisi sanomista. Rouvahan\nse kaikki päättää, ja viskaali saa kiittää, että ei -- -- mutta tuolla\nmenee torille jo heinäkuormia, niin että hyvästi! Hyvästi Anna-Maija!\nKyllä teillä nyt on huolta ja hommaa, kun ihan verta sylkee, niinkuin\nsisarennekin.\"\n\n\"Niinkuin sisarennekin\", mietti Anna-Maija. \"Mitähän se sillä\ntarkoitti. Sisarenihan se juuri verta sylkeekin, mutta se on hupsu koko\nmatami. Sanoo Annan joutuneen pois paikastaan. Annan, joka on sievä,\nsiveä tyttö ja minun oma opettamani ja osaa sekä keittää että paistaa.\nEi kuuna päivänä, ei kuuna päivänä sitä tyttöä paikastaan pois ajeta.\nMutta kohtahan tuon saan nähdä, kun kotiin joudun.\"\n\nAnna-Maija tapasi lääkärin kotoa ja kohta ajoi hän tohtorin rinnalla\nkotiinsa päin. Kauppaneuvoksetar Erlingin tuparakennuksessa asui näet\nompelija Mikko Tikkanen, jonka vaimo, Anna-Maijan sisar, oli sairaana.\nSisarensa luo johti Anna-Maija tohtorin, mutta tohtori ei sanonut\nsairaan enää lääkkeitä tarvitsevan ja valitti sitä, että häntä ei oltu\nennen tultu hakemaan.\n\n\"Milläpä varoilla sitä köyhä -- --\", mutisi sairaan mies, mutta tohtori\nei ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, vaan lähti pois.\n\nAnna-Maija siihen sijaan tiuskasi Mikolle: \"joisit sinäkin vähemmän,\nniin ei eukkosi kuolisi nälkään.\"\n\n\"Täti, täti\", kuului nurkasta itkevä äiti, \"eihän isä nyt enää moneen\nvuoteen ole ryyppinyt.\"\n\n\"Ole vaiti\", sanoi Anna-Maija, \"kun ei olisi juonut, niin olisi\nversta miehellä jälellä, eikä minun sisareni tytön olisi tarvinnut\nviskaalin -- --. Voi hyvä isä tätä elämää! Ja sinä Anna! Hyi, että et\nhäpeä vielä näyttäytyessäsi kunniallisille ihmisille, letukka! Jos\nminut kadulle potkaistaisiin, niin en toki tulisi ihmisten ilmoihin\nenää milloinkaan.\"\n\n\"Täti, -- -- eihän se kuin totivettä, mutta se rouva kun on ihan\nhurja\", nyyhki Anna, \"ja niin luulevainen.\"\n\nSairaan valitus kiinnitti kaikkien huomion, ja Anna-Maija ei joutanut\najattelemaan mitään, sillä hänen sisarensa kuolintaistelu oli jo\nalkanut. Ei sitä kaukaa kestänytkään, mutta kovaa se oli, niin kovaa,\nettä ei Anna-Maija jaksanut sitä katsella loppuun, vaan itkien kiiruhti\nomalle puolellensa. Siellä hän ihmeekseen tapasi sisarensa pojan\nkauppaneuvoksettaren huoneessa ja jäi hämmästyneenä vastineettomaksi,\nkun emäntänsä alkoi häntä viipymisestä torua ja vielä pojan kuullen.\n\n\"Pollyn kuolema jää Anna-Maijan omalletunnolle raskaaksi taakaksi, --\njos se kuolee\", lopetti kauppaneuvoksetar arvokkaasti ja hieman\nhalveksivastikin puheensa Anna-Maijalle.\n\n\"Poika, mitä sinä täällä teet, vaikka äitisi on kuoleman kielissä?\"\ntiuskasi Anna-Maija sisarensa pojalle.\n\n\"Antakaa hänen olla\", käski kauppaneuvoksetar ja kääntyen poikaan sanoi\nhän: \"eläinlääkäri asuu Puttoliinin talossa, ensimmäiset portaat\nportista.\"\n\n\"Kyllä minä tiedän\", sanoi poika, \"siinähän se asuu konitohtorikin.\"\n\nPoika lähti, ja vanhukset jäivät kahden kesken.\n\nAnna-Maija puolusti parhaimman mukaan itseänsä, ja sanoi ajatelleensa\noikeaa tohtoria, kun ei rouva ollut Pollystä mitään puhunut, ja sanonut\nvielä hengen olevan kysymyksessä --\"eikähän koiralla henkeä ole.\"\n\n\"Te olette aina vihannut ja ylönkatsonut Pollyä\", sanoi\nkauppaneuvoksetar ja viittasi Anna-Maijaa menemään ulos. Ei auttanut\nsiinä Anna-Maijan selitykset, vaan hänen täytyi lähteä keittiöön ja\nkauppaneuvoksetar jäi kahden kesken Pollyn kanssa. Polly vikisi\nsurkeasti jonkun aikaa, tyyntyi sitte vähitellen ja oli lopuksi aivan\nhiljaa. Kauppaneuvoksetarkin alkoi tyyntyä, mutta kun eläinlääkäri tuli\nja ilmoitti Pollyn jo kuolleen, alkoi hän katkerasti itkeä. --\nSillä välin oli torilla levinnyt huhu, että kauppaneuvoksetar oli\nkuollut. Ompeluseura oli sen johdosta kokoontunut pormestarinnan luo\nneuvottelemaan, mitä nyt olisi tehtävä, sillä kauppaneuvoksetar oli\naina seuralle ilmaiseksi kaikki vaate- ja muut tarpeet antanut. Aluksi\nei kuitenkaan päästy muuhun päätökseen kuin siihen, että,\npormestarinnan esityksestä, päättivät rouvat pukeutua mustiin. Onneksi\nolikin pormestarinna edellisenä päivänä saanut uuden mustan puvun.\n\nKaupungin herratkin kävelivät alakuloisina ja toisiaan tavatessaan,\ntervehdyksen asemasta, sanoivat vaan lyhyesti: \"kauppaneuvoksetar on\nkuollut.\"\n\nMalinska taas kertoi torilta tullessaan Häyryskälle: \"nyt tässä kohta\nsaadaan hyvää tavaraa kelihinnalla, kun kauppaneuvoksetar on kuollut.\nSaa sitä nyt köyhempikin kerran jotain itsellensä.\"\n\n\"No, mutta eihän sillä puotia ollut\", vastasi Häyryskä.\n\n\"Ei puotia, vaan kun kaikki kauppamiehet ovat hänelle velassa, niin\nkuuluu tulevan konkurssi kaikille eteen. Ei se vanha Erling niille\nomiaan heitä, vaan sanoi meillä käydessään, jotta kun hän saapi\nvelivainajansa omaisuuden käsiinsä, niin paistaa se vielä päivä\nköyhällenkin kansalle. Niin sanoi tässä tuonoin, ja niin se käypikln.\"\n\n\"Saisi paistaakin\", myönsi Häyryskä. \"Toisella viikolla kävin minäkin\npyytämässä lainaksi kymmentä markkaa nimipäivikseni, niin oli\nkauppaneuvoksetar vaan käskenyt Anna-Maijan sanoa, jotta hänellä\nei ole.\"\n\n\"Semmoinenhan se oli aina köyhille\", tiesi Malinskakin, \"vaan nyt saa\nhänkin tehdä tiliä siitä, mitä se on: taita isoovalle leipäs.\"\n\nSanomalehden toimittaja ja postimestari tulivat eukkoja vastaan, ja\npostimestari kuului ehdottavan, että sanomalehti ilmestyisi sinä\npäivänä \"mustareunaisena, yleisen surun merkiksi.\"\n\nKauppaneuvoksettaren talossa oli kohta koko ompeluseura koolla.\nKauppaneuvoksetar olikin hyvin liikutettu siitä yleisestä osanotosta,\njota hän sai osakseen, ja kiitteli kaikkia Polly-vainajan puolesta.\nVasta iltapäivällä sai hän tietää, että hänen itsensäkin oli jo sanottu\nkuolleen. Se oli hänestä hirveintä mitä ihminen ajatella taisi, ja hän\nlupasi palkinnon sille, joka ilmoittaisi \"kuka tuon huhun oli alkuun\npannut.\" Varmuudella ei sitä kuitenkaan kukaan tiennyt, mutta viskaalin\nrouva sanoi Silénin matamin itsellensä kertoneen, että Anna-Maija oli\nsanonut kauppaneuvoksettaren olevan \"ihan henkitoreissa.\"\n\n\"Ajatteles Selma kulta, sanoa 'henkitoreissa' ja vielä omasta\nemännästään! Paljo minä kärsin, mutta sitä en minä Selmana jaksaisi\nkärsiä. En kärsisi semmoista omalta palvelijaltani, ja kuka sen tietää,\nmitä niillä, vanhalla Erling'illä ja Anna-Maijalla mielessä onkaan. Ei\nse suotta aikojaan Anna-Maija sellaisia juttuja liikkeelle pane.\"\n\nKauppaneuvoksetar kauhistui, itki ja vapisi. Viskaalin rouva arveli\nvielä, että \"Selma kulta\" saa kiittää Jumalaa siitä, että Polly pelasti\nhänen henkensä. \"En minä tietysti ole teidän kyökissä käynyt, mutta\nvaikea on minun uskoa, että niin hyvä toveri kuin Polly olisi kuollut\nluonnollisen kuoleman\", sanoi hän.\n\nViskaali tuli vähän ajan perästä itsekin kahden poliisimiehen kanssa\neroittamaan Anna-Maijaa palveluksesta, ja ompeluseuran hämmästykseksi\ntavattiin vanha Erling Anna-Maijan tyköä keittiöstä. Kauppaneuvoksetar\nei jaksanut tulla jäähyväisillekään, eikä sanonut enää tahtovansa\n\"nähdä koko Anna-Maijaa silmäinsä edessä, ei koskaan\", vaan lähetti\npalkankin viskaalin kautta.\n\nVanha Erling haki Anna-Maijalle kaupungista hevosen, ja yhdessä he\nsitte lähtivät ajamaan. Kauppaneuvoksetar ei näet sallinut, että\nAnna-Maija olisi muuttanut päiväksikään Tikais-Mikonkaan puolelle, vaan\nkuului senkin perheen pitävän ruveta katselemaan itselleen uutta\nasuntoa.\n\n\"Nyt on täti parkakin kadulle potkaistu\", ajatteli Tikkasen Anna\nauttaessaan Anna-Maijan vaatearkkua issikan rattaille. Hän ei\nkuitenkaan virkkanut mitään siitä, vaan toivoi saavansa pitääkin\ntätinsä paikan, johon nyt oli väliaikaisesti otettu.\n\nSanomalehti oli ilmestynyt mustareunaisena, ja sen toimittaja istui\nhiljakseen kiroillen seurahuoneella, höyryävä tuutinki edessään.\nToisessa huoneessa oli kaupungin herroilla salainen kokous, johon ei\nsanomalehden toimittajaa laskettu. Silloin tällöin kuuli toimittaja\nsieltä ainoastaan muutaman sanan, mutta huomasi herrojen olevan hyvin\näkäisellä päällä. Viimein tuli hänen luokseen kolme neljä herraa, ja\nneuvosmies Hulldén pyysi \"nöyrimmästi\" saada tietää: \"minkä tähden\nherra Pilander tänään on sanomalehden varustanut surureunuksilla,\njollei se nimittäin ole toimituksen salaisuuksia?\"\n\n\"Kyllä minä sen sanon\", vastasi sanomalehden toimittaja painolla, \"kun\nte, neuvosmies Hulldén ja muut ensin ilmoitatte, minkä vuoksi teidän\nrouvanne tänään aamupäivällä kävelivät surupuvussa ja te itse\nkirjoittelitte konkurssianomuksia. -- -- Vai tapahtuiko tuo kaikki\nrouva Erling'in sylikoiran kuoleman tähden?\"\n\nToimittaja tyhjensi lasinsa, kumarsi herroille ja lähti.\n\n\"Kuulitteko sitä hävytöntä!\" huudahti neuvosmies Hulldén.\n\n\"Vai pitäisi meidän tehdä hänelle selkoa vaimojemme puvuistakin\",\nsäesti postimestari. Pormestari taas arveli sen olevan liikaa, ja\nviinatehtailija Wallerskjöld päätti olevan parasta ruveta\nkuulustelemaan toista miestä sanomalehden toimittajaksi, \"sillä\nPilander on jo liiaksi leipääntynyt täällä ollessaan.\"\n\nPilander istui jo silloin kotonaan miettimässä oikein salamoivaa\npääkirjoitusta \"poroporvarillisuudesta\", mutta häntä häiritsi kadulla\nteikkaavien poikien melu. Muut pojat siinä olivat repaleisia, mutta\nyksi oli siististi puettu. Se oli Mikko Tikkasen Kalle. Hänen oli nyt\nvuoro nappia heittää. Hän heittikin, mutta ei mennyt lähellekään\nkuoppaa. Jäi varmaankin puolentoista kyynärän päähän.\n\nTeikkaaminen alkoi innostuttaa Pilanderiakin ja hän odotti uteliaasti,\nonnistuisiko Tikkasen poika näpähdyttämään nappia kuoppaan. Soma oli\nnähdäkin, millä hartaudella Kalle nappiansa näpähdytti. Nappi siirtyi\nnoin korttelin verran ja nyt oli toisen kerran näpähdytettävä. Poika\nsihtasi kauan ja nyt -- --. Ei, napsautti liian kovasti. Nappi nousi\npystyyn ja vieri syrjään ainakin sylen verran. Kaikki toivo oli siis\nlopussa, ja kyyneleet kohosivat Kallelle silmiin.\n\nPilanderia säälitti pojan vahinko, mutta häntä samalla harmitti se, kun\npoika itki tuon vertaisesta. Eihän hän itse itkenyt, vaikka uhattiin\nleivättömäksi jättää. Pilander avasi akkunan ja kysyi: \"mitä sinä\nitket, Tikkasen poika?\"\n\n\"Kun se oli\", nyyhkytti poika, \"kun se oli viimeinen nappi -- oikea\ntinanappi, ja äitikin on kuollut, niin jotta mistä minä nyt toisen\nsaan?\"\n\nPoikien peli loppui siihen, mutta Pilander istui kauan akkunansa\nvieressä ja ajatteli sanoja: \"mistä minä toisen saan\". Niin kauan hän\nniitä ajatteli, että kyyneleet nousivat hänellekin silmiin. Hän\npyyhkäsi kuitenkin ne pois kädellään, sillä vaimonsa kuului toisesta\nhuoneesta kutsuvan häntä iltaruoalle ja nuorin poika siellä tinkasi\nitsellensä enemmän maitoa, mutta äiti selitti, ett'ei hänellä ole rahaa\nlähettää ostamaan.\n\n\n\n\n\nVIERASMIES.\n\n\nHeinävaaran liepeillä, Ruokosuon ja Särkijärven välisellä kannaksella\noli Kuittis-Tahvon mökki. Pikkuiset olivat vielä viljelykset siinä ja\nhuoneet vieläkin pienemmät, mutta hyvästihän noissa kuitenkin näytti\nrupeavan tulemaan toimeen. Mökin ei tarvinnut tehdä päivätöitäkään\ntaloon, mutta piti sen asukkaiden siihen sijaan, kesäiseen aikaan,\nhoitaa suurin osa toisella puolen järven olevan talon karjasta, joka\naina Juhanuksen seuduissa tuotiin Heinävaaran puolelle kesäsyöntiin.\nVaaran lehtoisilla ripeillä olikin karjanlaidun ihan mainio.\nSenpätähden ei mökin oma, kirjava-kylkinen \"Kyyttökään\" tahtonut\nkoskaan malttaa sieltä oikeaan aikaan iltasella kotiin tulla, vaikka\nselvästi kuuli sinne ylös vasikkansa ikävöivän ynisemisen rantahaasta.\n\nTuo haka ei ollut suurimpia, mutta se oli ihan parahiksi iso\npaimenelle. Pikku Niilo oli näet saanut päähänsä, että hänen ihan\nvälttämättömästi piti saada käydä paimenessa, ja kun ei häntä päästetty\nkoko karjaa paimentamaan, niin päätti hän paimennella vasikoita, joita\npidettiin rannalla pienessä aituuksessa. Alussa olikin Niilosta tuo\ntoimi sangen miellyttävä, mutta rupesihan sekin ajan pitkään käymään\nhiukan yksitoikkoiseksi. Se oli kuitenkin Niilon oma syy, ja Niilo\nhuomasi sen itsekin.\n\nMiksi hän aina niin innokkaasti ajoikin pois porsasta, jonka mieli\nnäkyi hartaasti palavan vasikoiden ja hänen seuraansa. Porsas kyllästyi\nviimein rantahakaan pyrkimiseenkin ja lyöttäytyi ison karjan\nkumppaniksi. Lehmät antoivatkin mielellään pienen toverin itseään\nseurata, ja kaihoavin katsein sai vain Niilo nähdä, miten palleroinen\nporsas lehmien perässä juosta lekerti tuonne ylös vaaralle, jonne pääsö\noli pojalta kielletty. Kyllä se harmitti vähän, kun porsas noin vaan\nsai juoksennella missä tahtoi, mutta minkäs sille voi. Täytyi tyytyä,\nkun äiti kerran oli kieltänyt, eikähän tuo karjan katsontaan avuksi\ntullut talon tytär, Anna-Maijakaan sanonut huolivansa Niiloa kanssaan,\nvaikka kuinka aina olisi pyrkinyt iltasella lehmiä hakemaan.\n\nIkävä oli Niilosta sen takia koko kesä, jonka tulemisesta hän kuitenkin\nedeltäkäsin oli niin suuresti iloinnut. Talvellahan tuota kumminkin oli\nsaanut olla muiden ihmisten ilmoissa, mutta nyt oli isä aina paloa\nkyntämässä tahi suota ojittamassa, eikä äitikään joutanut Niilon kanssa\nolemaan muulloin kuin päätä kammatessa. Kukkuva käkönen ja lehdossa\nlivertelevät linnut eivät taas taipuneet tulemaan leikkisille, vaikka\nNiilo koetti niitä mansikoillakin luokseen maanitella. Ne vaan\npeippelehtivät oksillaan ja keskenänsä kisailivat, välittämättä\nNiilosta yhtään enempää kuin ihmisetkään.\n\nPäiväläis-Risto se kuitenkin toki vähäsen piti Niilosta, vaikka se\noli niin harvapuheinen ja enimmäkseen vaan istuksi joutoaikoinaan\nmaito-aitan portailla katselemassa, miten talon Anna-Maija maidon\nkanssa puuhasi. Risto se yhtenä ettone-aikana teki Niilolle pihamaalta\nlöytämästään nuppineulasta ongenkin -- oikein väkä-ongen, ja sitte\ntäytyi äidin luvata, että Niilo saisi iltasella mennä Anna-Maijan\nkanssa vaaralta itsellensä hakemaan oikean pihlajaisen onkivavan. Ei se\nnäyttänyt Anna-Maijasta olevan ihan mieluista, kun Niilo hänelle lähti\nkumppaliksi lehmän hakuun, vaan Niilo ei siitä lukua pitänyt, kun \"äiti\nkerrankin lupasi.\"\n\nOlikin se hupainen matka, mutta mitähän varten se Anna-Maija kiipesi\ntuonne ylös sivu lehmistä? No ehkäpä siellä kasvoi parempia pihlajoita,\nja olihan tuo muutenkin soma katsella, miten paljo maailmaa sinne ylös\nnäkyi.\n\n\"Niilo, tuossahan on sinulle oikein hyvä ja suora vapa\", sanoi\nAnna-Maija poikaan kääntyen. \"Ala nyt vaan nihrata sitä poikki ja kuori\nkanssa tällä samalla paikalla, niin minä sitte tulen sinua hakemaan.\"\n\n\"Minnekäs sinä menet?\" kysäsi Niilo.\n\n\"Minä menen tuonne ylemmäksi katsomaan, mihin ne lehmät taas ovat\njoutuneet.\"\n\n\"Tuollahan ne olivat alaalla, tuon ison koivun toisella puolen\",\nselitti Niilo. \"Etkö sinä niitä nähnyt, vaikka aivan vieritse\nkulettiin.\"\n\n\"Näinhän minä nuo, mutta 'Viikuna' ja 'Lauvikki' olivat taas pois\",\nsanoi Anna-Maija.\n\n\"Ei, kyllä se Lauvikki oli siinä Kyytön rinnalla,\"\n\n\"Eipähän ollut kuin Heluna\", väitti Anna-Maija ja alkoi vain kohota yhä\nylemmäksi.\n\nTyöllä ja tuskalla sai Niilo auki äidin jäykkäniskaisen linkkuveitsen\nja valitsi sitte mieleisensä pihlajan tarvispuukseen. Kyllä siitä tulee\nhyvä vapa tuosta, -- ajatteli hän -- ja on niin sitkeätäkin, että ei\ntahdo poikki saada. Ei se katkea, vaikka sattuisi suurempikin kala\ntarttumaan, ja suuria kaloja minä onginkin, niin suuria että -- -- Ja\näiti ja Anna-Maija niitä sitte siivoavat rannalla, ja sitte minä\nvaikkapa niitä vien kirkollekin, niinkuin isäkin talvella mateita vei.\n\nOnkivapa oli jo aikoja sitte valmis, mutta Anna-Maijaa ei kuulunut.\nMitähän jos se ei tulekaan? -- Alkoi pelottaa, jos ei täältä kotiin\nosannekaan. Missähän päin tuo koti lieneekään. Olikoon se tuolla, jossa\nruisrääkkä karnutti, vai tuolla, jossa kuhankeittäjä \"huhhahheitä\"\nhuusi. Ei se ole, vaan tuolla, josta kuului karjan kellojen kalkutusta.\nSieltä päinhän sitä tultiinkin. Kyllä minä itseksenikin kotiin osaan,\nmutta pitää se Anna-Maijakin käydä mukaan kuitenkin, jotta hän ei vielä\neksy.\n\nNiilo lähti nousemaan vapoineen ylöspäin Anna-Maijaa etsimään. Oikein\ntahtoi hengästyttää kapuaminen, mutta tuollahan jo näkyikin vähän\nmatkan päässä, kallion rinnassa, Anna-Maijan punarantuinen huivi. Onhan\nsiellä toinenkin, ja kas kas, miten ne teivivät toisiaan -- ja nyt\npainavat nenäänsä yhteen, ja taas -- -- ja vieläkin.\n\n\"Anna-Maija, tule jo pois!\" huusi Niilo.\n\nKuin ukkosen iskeminä kimmahtivat kumpikin ylös, ja Anna-Maija alkoi\nkiireesti juosta alamäkeen.\n\n\"Riitalan Mattihan se vain näkyy olevankin\", tuumaili Niilo itsekseen,\nkatsellen miten Matti hätäisesti lähti toisaanne päin juoksemaan.\n\n\"Ethän sinä pysynytkään siellä paikallasi vapaa vuoleksimassa\", sanoi\nAnna-Maija Niilolle nuhtelevasti lähemmäksi tultuaan.\n\n\"Enhän minä, kun sinä aloit niin kauan viipyä\", tuumaili Niilo ja\najatteli ihmeissään sitä, miksi Matti oli nenänsä Anna-Maijan nenää\nvasten painanut. Ei hän kuitenkaan tullut sitä tytöltä itseltään\nkysyneeksi, mutta aikoi kotona kysäistä äidiltään. Unehtui se kuitenkin\nkysymättä äidiltäkin, sillä kotona oli Lintulan isäntä sanomassa,\nettä Anna-Maijan piti huomen iltana, kun oli lauantai, lähteä\npäiväläis-Riston kanssa viemään rovastille voisaatavia. Niilo pyrki\nmukaan kirkolle, ja äiti lupasikin hänet, jos vaan Risto ottaisi ja\nlaskisi.\n\nRisto lupasi ottaa, ja lauantai-iltana kylvettiin sitte mökissä\ntavallista aikasempaan, että ennätettäisiin käydä samana iltana\nvoisaatavat rovastille viemässä. Niilo oli miestä mielestään, kun\nkirkkoon pääsi ja sai vielä isältään asiaksi tuoda hänelle naulan\ntupakkaa, ja jos rahoja tähteiksi jäisi, ostaa vielä itselleen\n\"enkeliska\" onkiakin kauppamiehestä.\n\n\"Niin te olette nyt kuin sulhasmatkue\", sanoi isä rannalle jäädessään,\n\"ja Niilo istuu keskellä, kuin puhemies ainakin.\"\n\nKaikessa hiljaisuudessa tehtiin sitte matkaa pitkin Särkijärven\nkimmeltävää pintaa, mutta jo alkoi kuulua Juurtiskosken kaukainen\nkohina. Vähitellen se kävi selvemmäksi Anna-Maijan soutaessa ja Riston\nmeloessa. Jo alkoi virta tuntuvasti vetää koskea kohden, ja Niiloa\nrupesi pikkusen pelottamaan.\n\nSilloin kuului Riston ääni perästä: \"Anna-Maija! Äläpäs souda.\" Tyttö\ntaukosi soutamasta, ja Risto jatkoi: \"jos et sinä tule minulle, niin\nminä pyöräytän veneen koskessa kumoon, jotta hukutaan yhdessä.\nYmmärrätkö, -- minulla on tosi mielessä -- ihan tosi?\"\n\nAnna-Maija kävi kalpeaksi, tarttui veneen laitoihin kiinni ja itkusuin\nrukoili: \"älä, älä Jumalan luoma kaada!\"\n\nKoski oli onnellisesti ohitse, mutta Anna-Maija itki yhä. Risto\nalotti taas puheen ja lupasi kirkolta tultua käydä sopimassa asiasta\nAnna-Maijan isän kanssa, \"sillä kyllähän se asia ei kuitenkaan\nmuutoinkaan kaukaa salassa pysy.\"\n\n\"Ei, älä Risto-kulta enää mene isän puheille. Voi, kun et minulle\nennen mitään sanonut, ja minä luulin sinun vain narrailevan\", tyrski\nAnna-Maija. \"Voi tokkiisa, kun et ennen mitään virkkanut!\"\n\n\"Mitäs se tekee, kun nyt sen tiedät kumminkin?\" sanoi Risto.\n\n\"Niin, vaan -- -- kunpa minä jo lupauduin Riitalan Matille.\"\n\n\"Mitäs semmoisista luvista\", arveli Risto taas, \"mokomalle miehelle!\"\n\n\"Vaan mepä jo suudeltiinkin\", selitti Anna-Maija. \"Ei heittänyt, eikä\nsanonut uskovansa muuten, kun on liikkaava mies -- Matti.\"\n\nRisto kalpeni nyt vuorostaan ja kuului mutisevan: \"no eihän sitä sitte\nenää miten.\"\n\n\"Niin eihän sitä sitte enää käy purkaminen\", myönsi Anna-Maijakin,\n\"vaikka kyllähän minä ennen olisin sinulle tullut, ja paljoakin ennen.\"\n\nKului siitä viikkoja muutamia tavallista latuansa, mutta eräänä\nsunnuntai-iltana tuli Riitalan Matti Kuittis-Tahvon mökille ja pihalla\nkiusaamalla kiusasi Anna-Maijaa kanssaan lähtemään kotiin toiselle\npuolen järveä. Anna-Maija ei kuitenkaan sanonut lähtevänsä, jonkatähden\nKuittis-Tahvo huoneesen tultua tiuskasi Matille: \"nyt sen näet,\nniinkuin jo sanoin, että ei se sinulle tule, vaikka sinä sen varmaksi\npenäsit minua puhemieheksesi pyytäessäsi.\"\n\n\"Kyllähän minä sen varmana pidinkin\", tuumaili Matti korvallistansa\nraapien. \"Kyllä se Anna-Maija lupasi itsekin, ja me jo suudeltiinkin\nsen päälle tässä tuonnoisella viikolla.\"\n\n\"Älä valehtele\", sanoi Kuittis-Tahvo, \"totta kai se sitte lähtisi,\nsillä kukapa muukaan se enää toisen suutelemasta huolisi.\"\n\n\"Suutelivat ne\", äännähti silloin miesten huomaamatta huoneessa ollut\npikku-Niilo. \"Minäkin näin sen, kun olin onkivapaa Heinävaaralta\nhakemassa. Kyllä ne suutelivat ja niin hieroivat neniänsä vastakkain.\"\n\nTahvo kutsui nyt Anna-Maijan sisään, mutta hän kieltäytyi vieläkin.\nPuhemies silloin muistutti häntä muiskusta, mutta ei sanonut tyttö\nmuistavansa sitä --\"ei ollenkaan.\"\n\n\"Mutta minäpä muistan\", selitti pikku-Niilo. \"Minä näin, miten te\nHeinävaaralla hieroitte neniänne vastakkain, ja sanoithan sinä itsekin\nRistolle venheessä, jotta 'me jo suudeltiinkin', kun ei Matti muuten\nuskonut.\"\n\n\"Hyi, Anna-Maija\", lausui Tahvo vakavasti silloin. \"Mitäs teeren peliä\nsinä pelaat -- -- -- vai kutsutaanko Ristokin sisään?\"\n\n\"Ei tarvitse\", sanoi Anna-Maija, \"kyllä minä lähden, vaikka lupasihan\nse Risto minut siltä ottaa, mutta ei kait se nyt enää huolisi, kun koko\nmaailma sen jo tietää.\"\n\n\"Parasta onkin, että lähdet\", sanoi Kuittis-Tahvo, \"sillä isäsi\non rehellinen mies ja suuttuisi varmaan, jos tietäisi sinut\nmonihyväiseksi.\"\n\nVihaisesti silmäsi Anna-Maija pikku Niiloa rantaan astuessaan, mutta\näiti sanoi Niilosta tulevan \"suoran miehen\", ja hänen silmänsä oikein\nkiilsivät sitä sanoessaan.\n\nAnna-Maija siihen sijaan ylpeästi mutisi: \"mokomakin vierasmies\", vaan\nRiitalan Matti sanoi Niilon hyvin teräväksi miehenaluksi ja lupasi\ntulevaisuudessa ruveta Niilolle puhemieheksi.\n\n\n\n\n\nHERRASMIES.\n\n\nMonta monituista päivää oli jo vallinnut tavaton kuumuus. Nurmikko\nnäytti hyvin nuivealta ja savikko irvisteli aika tavalla helteen\ntähden. Kärpäset, paarmat, perhot ja päiväpaisteessa monivärisille\nvälähtelevät sudenkorennot olivat ainoat, jotka näyttivät olevan\noloonsa tyytyväisiä. Muut, sekä ihmiset että eläimet kärsivät\nnähtävästi paljo kuumuudesta, mutta taivas oli ja pysyi kirkkaana,\nkellertävänä kumpuna, jolta aurinko kuivana, punaisena ja\nvälinpitämättömänä silmäili janoon nääntyvää maata.\n\nRäyhylän nimismieskin kärsi janoa. Vaikka oli jo melkein puolenpäivän\naika, ei hän vielä ollut koskenutkaan aamukahviinsa, joka oli kupissa,\nistuimella, kokoamattoman vuoteen vieressä, ja kumma kyllä, lämpimästä\nhuolimatta, näytti jäätyneen kuppiin. Tusinan verta kärpäsiä vietti\nmakean leivän päiviä siinä parin sokeripalan ympärillä. Niiden tointa\nseurasi nimismies hajamielisesti silmillään, sammunut paperossi\nnojatuolin karmilla olevan vasemman käden koukkusen ja etusormen\nvälissä.\n\nViimeinkin kävi viereisen huoneen ovi; sieltä kuului sipsuttelevia\naskelia, kun väli ovi oli raollaan, ja jotain kilinää kuului sieltä\nmyös.\n\n\"Lottako se?\" kysäsi nimismies.\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Saitko sinä seltteriä ja amonjakkia?\"\n\n\"Ei ollut seltteriä\", vastasi naisen ääni. \"Herrat kuuluivat yöllä\njuoneen kaikki, vaan sainhan minä amonjakkia -- -- ja kauppamiehestä\nostin puolitusinaa olutta.\"\n\n\"Onko se edes kylmää?\" uteli nimismies huuliansa maiskahduttaen,\n\"kuivaa suuta niin vietävästi.\"\n\n\"Kellarista hakivat\", sanoi Lotta, tullen makuuhuoneesen tilaa\nkorjaamaan. \"Ja pappilan renki toi tämän tänä aamuna, vaikka en\nmuistanut sitä äsken antaa teille.\"\n\nNimismies otti Lotan kädestä kolmikulmaisen, kirkon sinetillä suletun\nkirjeen ja siirtyi viereiseen huoneesen, josta kohta kuului pullon\navaaminen ja oluen pulputusta.\n\nSitte rupesi nimismies ääneen lukemaan: \"h. v.! suntio Ukkelin kertoi\nsakastissa, eilen, herrastuomari Kososen heillä jutelleen, että\nHäivelän isäntä taas on kaupungista tuottanut kuorman viinaa, ja jo\nkuuluu sitä lauvantai-iltana myyneenkin kyläläisilleen. Ajattelin\nsiksi, että ehkä hänet nyt kerrankin saisi asiasta kiikkiin, sillä\nKosonen ei ole mies, joka turhia puhuisi. Veli tekee siis, niinkuin\nhyväksi näkee, mutta pidin velvollisuutenani asiasta ilmoittaa\ntoivossa, että ehkä Häiveläinen vihdoinkin saataisiin asiasta\nlangetetuksi ja vallattomuudestaan lakkaamaan. Ystävällisesti\ntuissimus: J. Ellonen.\"\n\nNimismies oli hetkisen ääneti, mutta puhkesi sitte\nkärsimättömänä mutisemaan: \"nyt ne ovat raittiushulluina kaikki\n-- Kososet, Elloset ja muut! Mutta kiitoksia paljo, hyvät herrat! -- --\nVai pitäisi minun tässä helteessä lähteä ajamaan Häivelään asti -- --\n3 peninkulmaa edestakaisin! -- -- ei sanottu passaavan! Ruuna on\nKujalan haassa, ja Pollen jalka on kipeänä, ja sitte on vielä tämmöinen\npäivä, jotta on ihan sulaa. Menköön rovasti itse, jos tahtoo.\"\n\nHän tyhjensi toisen olut-lasin ja nousi edestakaisin virkahuoneessaan\nkävelemään. Hiki tuli siinä kävellessä päähän, vaikka mies oli\njotensakin kelteisillään, ja katse synkistyi synkistymistään.\nMonenlaisia mietteitä mahtoi vieriäkin tuon ryppyyn vetääntyneen otsan\nalla, sillä kovin oli tuikea katse silmissä, mutta ei hän mitään\npuhunut. -- Jo oli toinen olutpullo vähitellen tyhjentynyt ja siirtynyt\npöydältä vaatekaapin nurkkaan, mutta yhä jatkoi nimismies kävelemistään\nlattialla. Viimein kirkastui kuitenkin hänen katsantonsa ja hän alkoi\nhiljaa itsekseen puhella.\n\n\"Niinpä minä teenkin -- teen perhanaksi! Minä panen p:n moisten\nraittiuspuuhain eteen. Ne luulevat, että ei ihmisellä ole täällä muuta\ntekemistä kuin nuuskia salakapakoita ja käydä käräjiä, mutta minä sanon\n'stopp' ja se pitää -- -- se stopp. -- -- Mutta kummanko minä panen\nilmiantajaksi, rovastinko vai suntion?\" -- --\n\n\"Kyllä hehkuisi mieleni tanssittamaan rovastia itseään käräjissä, mutta\nehkä ne ihmiset ottaisivat sen kovin pahakseen. Mutta entäs jos\nHäiveläinen suuttuu ja vielä tekee minulle mitä?\"\n\nVoimattomana hervahti nimismies istumaan pöytänsä eteen ja vaikeroi:\n\"mitä minä onneton teen, mitä minä onneton teen, jos se Häiveläinen\nvielä ampuu minut? Kyllähän se sen tekee, -- -- -- kyllähän se sen\ntekeekin -- -- ja tuo kirottu pappi on toisella puolen!\"\n\nHetkisen ähkäiltyään alkoi nimismies huutaa Lottaa. Tytön sisään tultua\nkäski hän Lottaa juoksemaan kiireesti rättäri Raukkelinin luo ja\nkutsumaan rättäriä aivan paikalla hänen puheilleen. \"On näet,\nLottakulta, taas semmoinen vaikea pulma selvitettävänä, että tarvitaan\nsiihen kahdenkin miehen päätä\", selitti nimismies, kun Lotta näytti\nvastahakoiselta tottelemaan käskyä.\n\n\"On niillä nuo oluet selvitettävänä\", supisi Lotta kärtyisesti\nmennessään asialle, mutta hän meni kuitenkin.\n\nEi viipynytkään kaukaa Lotta asialla, ja heti sen perästä ilmestyi\nrättäri Raukkelin nimismiehen virkahuoneesen, jo ovessa tullessaan\nsyvään kumarrellen. Nimismies viittasi käskevästi vierasta istumaan\nlavitsalle ja sanoi: \"huomenta, huomenta Raukkelin!\"\n\n\"Kiitoksia paljo, herra nimismies\", sanoi Raukkelin, istahtaen\novensuuhun, ja katsellen halukkaasti olutpulloja pyöritteli hattua\nkäsissään.\n\nLotta sai tuoda sisään toisen juomalasin, ja sitte ojensi nimismies\nrättärille rovastin kirjeen. Vaivaloisesti tavaili rättäri sen lävitse\nja laski sitte varovasti, melkein kunnioittavastikin pöydälle\nnimismiehen eteen, mutta ei virkkanut mitään.\n\n\"Mitäs Raukkelin siitä sanoo?\" kysäsi nimismies lempeästi.\n\nRättäri katsoi ensin tutkivasti esimieheensä ja arveli lopulta:\n\"mitäpäs minä siitä.\"\n\n\"Niin mitäs nyt mielestänne olisi paras tehdä?\" tiedusti nimismies.\n\n\"Jaa, mitenhän olisi paras\", tuumaili rättäri.\n\n\"Jos lähdetään Häivelään, niin menee päivä, jos taas ei lähdetä, niin\nvoi rovasti panna pahakseen\", tiesi nimismies.\n\n\"Kyllä kai se niin on, kyllä kai se niin on, herra nimismies.\"\n\n\"Ja jos ei löydetäkään viinoja\", sanoi nimismies.\n\n\"Ei siitä ole pelkoa\", pisti rättäri vastaukseksi. \"Kyllä sillä\nHäiveläisellä aina on takanaan joitakuita kymmeniä kannuja. Eikös se\näskettäinkin käynyt taas herra nimismieheltä rahaa lainaamassa.\"\n\n\"Niin -- voipihan sillä ollakin, mutta jos se suuttuu ja tekee meille\nvielä mitä kostoksi\", sanoi nimismies vastaamatta kysymykseen.\n\n\"Kyllähän se suuttuu tietysti, suuttuuhan se, mutta mitäpäs hän voisi\nkruunun voimaa vastaan\", lausui rättäri tyytyväisesti hymyillen.\n\n\"Esimerkiksi ampuu jonakuna pimeänä yönä, kun se kuuluu olevan niin\nraaka mies.\"\n\n\"Raakahan se mies on\", tiesi rättärikin, \"mutta näinköhän tuo\nuskaltaisi kuitenkaan.\"\n\n\"Vai ei uskaltaisi! Kyllä ne pedot uskaltavat jos mitä. Uskalsihan tuo\nTikka-Nikukin mennä hovioikeuteen siitä viimeisestä viinan otosta. Ja\ntietääkö Raukkelin, miten asia siellä päättyi?\"\n\n\"Ei -- en minä muista kuulleeni, mutta totta kai viinat ja hevonen\nmenee, niinkuin kihlakunnassakin tuomittiin.\"\n\n\"Vai niin Raukkelin luulee\", sanoi nimismies ivallisesti. Päinvastoin\nhovioikeus sanoo, että meillä ei ollut oikeutta ottaa viinoja\nmaantiellä pois, ja että pää-asiana ei kuormassa ollut viina, vaan mies\nitse -- Tikka-Niku itse näettekös.\"\n\n\"Ja Tikka-Niku siis voitti asian?\" sanoi rättäri epäilevästi.\n\n\"Voittihan lempo, kun sai herrassyötinki Toukkasen asianajajakseen ja\nlupasi antaa hevosen jos voittavat.\"\n\n\"No, mutta sitä ei olisi kukaan uskonut\", päivitteli Raukkelin\nnöyrästi.\n\n\"Sanokas muuta\", jatkoi nimismies. \"Sanokaas muuta -- -- -- ja mene\nnäitä sitte, viinoja, meidän sijassa keltään pois korjaamaan.\"\n\n\"Vaan, kunpa ne aina käyvät niitä ilmiantamassa\", tuumaili rättäri\nlasinsa tyhjennettyään. \"Täytyyhän sitä viran puolesta, kun ilmoitetaan\nkerran.\"\n\n\"Sehän se juuri on\", myönsi nimismies, \"mutta minäpä aionkin nyt tehdä\nlopun koko ilmi antamisesta, vaan arvatkaapas miten.\"\n\n\"Mitenpäs minä koulun käymätön sitä osaisin arvata.\"\n\n\"Vasta nyt justiinsa sen minäkin keksin, kun Lotta antoi tuon rovastin\nkirjeen\", selitti nimismies nauraen. \"Minä panen -- nähkääs, suntio\nUkkelinin ilmi-antajaksi ja herrastuomari Kososen kanssa, ja jään itse\nvain sivusta katsojaksi.\"\n\n\"Niin. niin -- kyllä minä nyt ymmärrän\", puhui rättäri. \"Niin, kyllähän\nsen Häiveläisen silläkin tavoin saa edes-vastaukseen ja sen kiukku\nkääntyy suntioon ja naapuriinsa, mutta voipi se äkäillä siitä kuitenkin\nteillekin. Voipi se äkäillä ja heittää vielä saatavanne maksamatta. --\nJa onhan se teille paljo velassa?\"\n\n\"Onhan sitä summaa karttunut\", sanoi nimismies, \"mutta minä kutsutinkin\nRaukkelinin tänne siksi, jotta te salavihkaa kuulustelisitte, ketä ne\naikovat, suntio ja Kosonen, tuoda vierasmiehiksi Häiveläistä vastaan.\"\n\n\"Saadaanhan ne muutoinkin tietää\", vastasi rättäri vähän\nhämmästyksissään. \"Eikös niitä kuitenkin pidä kutsuttaa käräjiin -- --\nniitä vierasmiehiä?\"\n\n\"Pitää tietysti\", nauroi nimismies, \"mutta teidän on narrattava nuo\nvierasmiehet jo ennen käräjiä puhumaan tietonsa jollekin, ne eivät\nsitte kelpaa todistamaan. Minä annan oikeudessa tuomarin kysyä, että\novatko he asiasta jo ennen kellekään puhuneet, ja tietysti ne äimät sen\nmyöntävät -- ja silloin minä yks'kaks' teen niistäkin ilmi-antajiä.\nEivät ne niin hupsuja ihmiset ole, että ne käräjistä käräjiin\nrupeaisivat suotta aikojaan tyhjän tähden juoksemaan ja -- ilman\npalkatta.\"\n\n\"Eivät kaiketi ne rupea\", arveli rättäri Raukkelinkin, \"ja siitä saa\nherra nimismies olla varma, jotta kyllä minussa olisi miestä saamaan\nihmisten suut auki, vaikka täytyisi koko pitäjään väkeä puhuttaa.\nSanovat ne minulle tietonsa toki.\"\n\nNimismies nyykäytti päätään myönnyttävästi. Rättäri siitä\nrohkaistuneena jatkoi: \"mutta ne kielikellot voivat ruveta\njuoksemaan yhä enemmän rovastin puheilla, ja se sitte aina kirjoittaa\nnoita -- -- miten sanoisin -- -- -noita lappujaan, niin jotta tuskin\nniiltä sittekään rauhaa saapi.\"\n\n\"Kyllä minä Ellosesta sen taudin parannan\", kehäsi nimismies.\n\n\"Mutta\", väitti Raukkelin yhä, \"jos ilmoittavat kylänluvuilla, niin\ntäytyyhän sen rovastin virkansa puolesta. -- -- Ja ilmoittavathan ne,\nkun ne nyt kaikki ovat nousseet sellaiseen vimmaan viinaa vastaan.\"\n\n\"He he he!\" naurahti nimismies. \"Ehkä ilmoittavat, mutta rovasti ei ota\nkuuleviin korviinsakaan, kun annetaan ukon itsensä parikaan kertaa\nkäydä käräjissä, ilmiantajana viinajutussa.\"\n\n\"Onhan tuo niinkin, mutta jos kirjoittavat kuvernööriin?\"\n\n\"Paraalle!\" huudahti nimismies. \"Uskokaa pois Raukkelin, kun kuvernööri\nensi kerran käy täällä, niin hän kiittää meitä molempia ja sanoo, että\nRäyhylässä on kerrassaan kelpo virkamiehet, jotka eivät omaa etuansa\nkatso. Kyllä minä sille asian osaan maalata.\"\n\n\"Kyllä kai se niin on, kuin herra nimismies sanoo\", tuumaili rättäri.\n\"Ja niinhän se onkin, kyllähän te lain ymmärrätte.\"\n\n\"Luulisin ymmärtäväni, luulisin ymmärtäväni\", vatkutti nimismies.\n\"Ilmankos sitä olisi oltu kymmenen vuotta 'tings-notariuksena' ja kuusi\nvuotta kansselissa. Mutta kirjoitetaan nyt rovastille, että hän\ntoimittaa suntion tänne vieraita miehiä ilmoittamaan, sillä sen minä\nsanon, että ilmi-antajan ne on puuhattava. Ja jos hän ei saa asiaa\nselväksi, niin joutaa saada rapsauksen väärästä ilmiannosta. Minä en\ntästä edes ota yhtään viinajuttua omasta puolestani ajettavaksi. Ei\nsiitä ole kuin vaivaa ja vihoja, mutta ken tahtoo niihin sotkeutua,\nniin koettakoon parastansa.\"\n\nNimismies istahti kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti hetkisen. Sitte\nsai Raukkelin lähteä sitä kirjoitusta pappilaan viemään, mutta\nnimismies arveli: \"kyllä nyt kannattaa hiukan levähtää, sillä luulen\ntämän jo välttävän päivän työksi -- vai mitä Raukkelin ajattelee?\"\n\nRaukkelin ajatteli: \"kyllä kai se jo välttää.\"\n\n\"Sitähän minäkin\", sanoi nimismies. \"Se olikin niin sekava vyyhti, että\noikein se tahtoi ruveta päätä pakottamaan.\"\n\n\"Rupeaahan se semmoinen\", niinsi rättärikin. \"Minunkin tuntuu pääni\nvähäsen raskaalta, vaikka en ottanut kuin pari lasia.\"\n\n\"Rupeaa se\", toisti nimismies, \"eivätkä nuo raittius-hupsut soisi\nihmisen sittekään saavan virkistää itseään edes pienellä ryypyllä.\nMutta sen minä sanon Elloselle ja vaikka kenelle, että ihminen\ntarvitsee aina jonkunmoista stimulusta, -- stimulusta -- kiihoitusta,\nymmärrättekö te Raukkelin?\"\n\n\"Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän -- -- pikku hutikkaa, herra\nnimismies\", selitti rättäri Raukkelin jäähyväisiksi kumarrellessaan.\n\"Pikku hutikaksi sitä kansan kesken sanotaan.\"\n\n\n\n\n\nVAIMON KUOLTUA.\n\n\n\"Tuolla ne nyt menevät rinnettä ylöspäin viimeisetkin\nhautajaisvieraat\", sanoi Halolan piika-Riikka talon ruotuvaivaiselle.\n\"Tuolla ne menevät, mutta milloinhan talo lienee taasen entisellään ja\nkaikki paikat paikoillaan.\"\n\n\"Sanos muuta Riikka kulta\", vastasi puhuteltu. \"Sanos muuta, kun kaikki\non mullin mallin, niin jotta kyllä tässä taas on huolta ja toisenkin\nkerran saa otsaansa pyyhkäistä ennen kuin kaikki on ennallaan ja\nasemillaan.\"\n\nHuoneessa, avonaisen akkunan edessä seisova, keski-ikäinen mies hymähti\nhiukan kuullessaan kiikkulaudalla rauhassa istuvan ruotuvaivaisen\npuhetta huolista ja tulevista hommista.\n\n\"Saa nähdä, ottaako herra vielä toisen rouvan?\" kuului taas joku\nnaisääni tuumailevan keittiön puolella pihaa.\n\n\"Miksikäs se ei ottaisi\", selitti ruotuvaivainen. \"Johan tuota\nsananlaskussa sanotaan: uudeksihan pirtti palaa, nuoremmaksi nainen\nkuolee -- -- ja kyllä nuo lapsiparat vielä tarvitsevatkin äidin.\"\n\nJonkunlainen vastenmielisyyden väre väikähti miehen kasvoille, ja hänen\nsilmänsä alkoivat harhailla sinne tänne. Synkkä ja toivoton oli miehen\nkatse, eikä se näyttänyt aikovan varsinaisesti kiintyä mihinkään. Pieni\ntyttö ja vielä pienempi poika leikkivät, nähtävästi \"vieraisilla\",\npihamaan jo vähän kellahtaneella nurmikolla ja tuontuostakin huusivat\njotakin heitä silmällä pitävälle ruotuvaivaiselle.\n\nHetkisen seurasi miehen katse leikkiviä lapsia, mutta huomaamatta\nsiirtyi se sitte niistä ulommaksi syksyiseen luontoon ja alkoi\nhajamielisesti harhailla, ikäänkuin etsien itselleen lepopaikkaa\njossakin. Milloin se nyt silmänräpähdyksen verran kulki tuulen hengen\nsiellä täällä kellastuneista koivuista irti tempaaman lehden perästä,\nmilloin taas näytti tunkeutuvan yhä syvemmälle ja syvemmälle sekä\nmarjoista että hallan panemista lehdistä punaiseksi käyneesen\npihlajaan.\n\nEi viihtynyt katse kaukaa siinäkään, vaan rauhattomana hapuili se yhä\nedemmä ja edemmä. Nyt näki silmä, miten koskeloparvi ajeli pieniä\nkaloja tuolla päiväpaisteen kirkastaman lahden läikehtivällä pinnalla,\nmutta huomaamatta kohosi katse niistäkin seuraamaan paria raakkuvaa\nvarista, jotka lensivät lahden yli ja katosivat loitos havumetsään\nlahden tuonpuoleisella rinteellä. Rinnettä myöten silmät siirtyivät\nsitte ylemmäksi, yhä ylemmäksi. Katse alkoi tylsistymistään tylsistyä,\nkunnes se viimein ilman määrättä jäi tuijottamaan kylmänharmaasen,\nlaajaan avaruuteen.\n\nJälyltä ja tyhjältä näytti tuo hattaraton, aivan yksivärinen taivas.\nPäiväpaiste kyllä koetti sille eloisuutta antaa, mutta ei se saanut\nilmaa vähääkään värehtimään. Päinvastoin, ilma jo tuntui sangen\nraa'alta ja siinä vallitsi, päivän ponnistuksista huolimatta,\njonkunlainen hermoja karmiva kolkkous. Ajatuksetkin alkoivat käydä\napeiksi tuossa kolkkoa taivasta tähyillessä, ja sydän rupesi siinä\ntuntumaan niin tyhjältä ja autiolta. Hän mietiskeli:\n\nTuo yksitoikkoinen avaruus on aivan kuin elämä -- aikuisen ihmisen\nelämä. Lapsen elämä on toista. Se on niin rikasta, ehyttä ja\ntäysinäistä, vaikka niin vähän kestävätä. Tuulentuvat ovat sille\ntotuuksia, mutta katsoipa aikuinen ihminen mihin päin hyvänsä, niin ei\nnäy hänelle missään täysinäistä iloa. Kaikkialla on vain häviämistä,\nsurua, työtä, tuskaa ja kyyneliä. Ruotuvaivainenkin pelolla katsoo\ntulevaisuuteen, vaikka oikeastaan luulisi hänen tuntevan itsensä\nonnelliseksi, kun viimeinkin on kaikista toimeentulohuolistaan päässyt\nvapaaksi koko iäkseen. Mutta oikeastaan ei kukaan taida voida toista\nkaikista huolista ja murheista vapauttaakaan. Olivathan ihmiset,\nsukulaiset, ystävät, tutut ja ventovieraatkin näinä aikoina panneet\nparastaan häntäkin lohduttaakseen, poistaakseen hänen murhettansa,\nmutta olivatko he lainkaan onnistuneet siinä? Eikö mitä. Vielähän\ntuntuu mieli yhtä alakuloiselta kuin ennenkin, milt'ei raskaammaltakin\nkuin heti vaimon kuoltua. Ja koko elämä on niin niuhtunutta, vaikka\nkauniita lohdutussanoja ei suinkaan ole puuttunut. Tuota orpouden\ntunnetta, tuota sydämen syvää tyhjyyttä eivät lohdutussanat ole saaneet\nyhtään poistumaan, mutta se se juuri olisi poistettava ennenkuin voisi\nitsensä lohdutetuksi tuntea.\n\nSitähän kyllä lohduttajat kaikki ovat olleet poistavinaankin, vaikka\njokainen omalla tavallaan, mutta suru vain yhä on yltynyt\nlohdutuksista.\n\nPostimestari tuumaili silmää iskien: \"nyt ei muuta kuin lapset johonkin\ntätilään ja sitte ruvetaan täällä elämään vähän rennommasti.\nOnnittelen, onnittelen veljeä, että on taas vapaa mies, ja toivotan\ntervetulleeksi meidän, nuorten miesten pariin, ha ha haa!\" Se oli\nsellaista lohduttamista, se. -- Tuomari, joka piti juhlallisen puheen\nhautajaisissa ja oli niin vakavan näköinen, ei myöskään tiennyt muuta\nkeinoa murheen poistamiseen kuin huvitukset. Miksi hän muutoin olisi\nlähtiessään maininnut jotain vistipelistä ja jänisjahdista. Rovasti\ntaas oli kehottanut häntä muistamaan, että kivuloiselle vainajalle oli\nollut onneksi, kun Herra armossaan oli hänet päästänyt kärsimyksistä ja\nsiirtänyt rauhan majoihin. Sitä paitsi olihan vainajalta jäänyt\nmuistoksi kaksi \"niin suloista ja toivehikasta lasta.\"\n\n\"Niin, ajattele, mitä sinulla vielä on jälellä, äläkä anna surun\nmieltäsi murtaa\", oli silloin nimismieskin tarttunut puheesen. --\nSemmoisia olivat olleet miesten lohdutukset, ja naiset taas olivat vain\nyleiseen vakuuttaneet ottavansa osaa suruun. Sisar Miila yksin oli\nneuvonut olemaan \"ajattelematta koko asiaa\" ja vakuuttanut ajan\nparantavan kaikki haavat.\n\nOli selvää, että kun Miila itse ei koskaan ollut kärsinyt \"lasivauvaa\",\njoksi hän veljensä vaimovainajaa nimitti, niin ei hän luullut hänen\nkuolemansakaan kehenkään koskevan. Mutta niinhän taisivat kaikki\nmuutkin ajatella, että lesken suru oli enemmän jotakin ulkonaista kuin\ntodellista ja sisällistä sydämen surua. Niin ainakin tuntuivat\najattelevan, koska eivät osanneet sen parempia lohdutuksia antaa kuin\nantoivat. He koettivat vain saada kyyneleet silmistä kuivatuiksi, mutta\neivät ymmärtäneet sydämen haavoja parantaa.\n\nMutta miksi olikaan hän niin murheellinen, miksi tuntui elämä hänestä\nniin kuivalta, autiolta, kuin matkamiehestä palanut kangas?\n\nOlihan hän jo vuosikausia hyvin tietänyt, että kerran tulisi asia näin\npäättymään. -- Kyllä hän oli tiennyt kerran leskeksi jäävänsä, mutta\nhän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi, ja sentähden oli tuo\nkuolema tullut niin odottamatta. Hän oli luullut joutavansa sitä\najattelemaan sitte, kun se alkaisi lähestyä, ja hän oli luullut\nkuoleman tulevan jollakin toisella tavalla, kuin se viimein oli tullut.\nMillä tavalla? -- Niin millä? No, jollakin toisella ja huomattavammalla\ntavalla; mutta nyt oli se tullut salaa, ihan varkain. Se oli\nvarastanut, aivan varastanut hänen vaimonsa. Yöllä, kenenkään\nkuulematta oli kuolema hiipinyt sairaan vuoteen viereen ja muuntanut\njäykäksi, elottomaksi ruumiiksi tuon ennen niin kukoistavan naisen.\nAamusella oli vielä vaimovainajan silmät auki, mutta niiden säihky oli\nainiaaksi sammunut. Inhoittavaa oli ollut nähdä, miten kärpäset\npörisivät kuolleen ympärillä ja kuleksivat hänen kasvoillaan, eikä vain\nkasvoilla, vaan silmän kuultavalla sarvikalvollakin. Silloin se oli\nlaskeutunut tuonne rinnan alle se outo tunne, joka siellä nyt alinomaa\nkalvoi. Mutta oliko hän sitte niin hellästi ja hartaasti rakastanut\nvaimovainajatansa? Täytyi oikein ruveta asiaa ajattelemaan.\n\nKyllä kai hän alussa oli vaimostaan paljonkin pitänyt, koska tunsi\nitsensä niin onnelliseksi hääiltanansa, mutta elämän varrella olivat\nsitte tunteet jäähtyneet, väljähtyneet. Epäjärjestys, kodin likaisuus\nja toisiinsa tottumus oli muuntanut heidän välinsä. Joskus sykähti\nsydän vielä nuoruuden innostuksesta ja teki mieli sulkemaan syliinsä\nnuoruutensa rakastettua, mutta senlainen tunteiden kuohu sammui\nkuitenkin taas heti. Olisi tuntunut ulkokullailemiselta, valheelta,\nteeskentelyltä hemmoitella vaimoansa, jonka aina näki, ja joka ei\nansainnut miehensä kunnioitusta, vaan oli saamaton raukka, todellakin\n\"lasivauva\" tai \"kyynelsalava.\" Ja sitte tuli vielä tuo näivettävä\nkeuhkotauti. -- --\n\nNyt katosi vaimosta kaikki viehätys. Ulkonainen kuorikin kuihtui, kuni\ntuoreutta kaipaava kukka pitkillä poudilla, kunnes se, viimeisenkin\nelinkipunan sammuttua, nuiveana retkahtaa maahan mätänemään.\n\nEi, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin rakastanut vaimoaan, mutta mitä\nihmettä on sitte tuo yleinen alakuloisuuden ja tyhjyyden tunne, joka\nkoko olennon on haltuunsa ottanut? Miksi, nytkin parhaillaan, kun hän\nkatselee syksyistä, kuoleentuvaa luontoa -- niin miksi nytkin samalla\nhänen eteensä aivan selväksi kuvastuu vaimonsa sairasvuode ja nuo\ntyynet, kuihtuneet kasvot? Tuleeko tämä kaikki tottumuksesta? Jos niin\non, niin miksi sitte on alinomaa kuin kaikuisi korvissa vaimonsa\nsalainen ruikutus, jonka hänen silmistänsä voi lukea. Miksi aina kuulee\nkorviinsa: \"minusta ei kukaan enää mitään välitä, eikä edes tule\nkuolemakaan.\" -- Hän, mies itsekin, oli usein vuosien vieriessä\ntoivonut, että kuolema tulisi vapauttamaan tuon ikävillä\nmielikuvituksilla suotta itseään rasittavan sairaan, mutta kun nyt niin\noli käynyt, tunsiko hän itsensä vapaaksi? Ei, ei -- vaan hän tunsi\nitsensä onnettomaksi. Oli kuin painajainen yötä ja päivää hänen\nrintaansa ahdistaisi, eikä hän hetkiseksikään saanut silmistään tyyten\nhaihdutetuksi tuota kalpean naisen kuvaa, jonka suupielissä aina näkyi\npieniä, äkkipäisiä nytkähdyksiä, niinkuin itkuun pillahtavalla\nlapsella. Tuntui siltä kuin tuo näky tulisi aina salaisesti, vaan\nkiinteästi kuin varjo häntä seuraamaan.\n\n\"Minä unohdan hänet, unohdan kokonaan ja ajattelen muita asioita\",\npäätti mies. Kuitenkaan ei hän voinut sitä tehdä. Ajatellessaan vuoden\ntuloa, sängen kyntöä ja tuhansia muita seikkoja, kuitenkin samalla\nvaimovainaja oli ikäänkuin kaikkien muiden ajatusten pohjalastina, ja\nrinnan alla tuntui niin pahalta. Tuntui melkein siltä kuin ennen oli\ntuntunut kouluun mennessä, jos milloin läksyt olivat jääneet lukematta.\n\n\"Mutta sehän oli syyllisyyden tunne silloin\", ajatteli mies. -- Päivä\noli laskeutunut, ja vaaleata sumua alkoi nousta rantaniityltä. Se\nlevisi levenemistään. Nyt oli se jo peittänyt koko lahden, ja metsä\nhäämöitti enää hyvin hämärästi sen läpi. Jo kietoi sumu keskeensä\nulkohuoneetkin, ja kosteana laskeutui se miehen hiuksillekin. Tuntuipa\nse laskeutuvan suoraan hänen sydämmeensäkin, ja inho oli nyt astunut\nhänen kasvoilleen entisen synkkyyden sijaan.\n\nMies kuului mutisevan itsekseen: \"niin se on, niin se on. Minä en\nsurekaan siis häntä, mutta kaikki on pelkkää itsekkäisyyttä. Koko suru\nlähtee siitä, että en puhtaalla omallatunnolla voi ajatella\nvaimovainajatani. Minä en ollut hänelle mies. Olen katkeroittanut\ntarpeettomasti hänen mieltänsä, olen tehnyt väärin, ja ylpeyteni on\nsaanut kolauksen, kun hän oli parempi minua. Hän rakasti, rakasti\nloppuunsa asti -- minä en; eikä minussa ollut miestä sitä hänelle\nsanomaan, vaan valehtelin, -- valehtelin, kuin konna. Hän oli suurempi,\njalompi, parempi kuin sisar-Miila ja minä yhteensä. -- Minä inhosin\nhäntä hänen sairautensa ja kykenemättömyytensä vuoksi, ikäänkuin hän\nolisi itse sille mitä voinut. Oi, jos hän eläisi, kuinka toisin nyt\nhäntä kohtelisin? -- Ei tarvitsisi enää hänen kyynelin kerjätä minua\nviettämään hetkistä vuoteensa vieressä. Mutta nyt on katumus myöhäistä,\nja hänen haamunsa on aina syyttävä minua hänen sydämensä murtamisesta.\nMiksi en ennen ymmärtänyt noiden minuun niin usein kiintyneiden silmien\näänetöntä kieltä. No nyt ymmärrän sen -- -- ymmärrän sen liiankin\nhyvin.\"\n\nMiestä väristytti ja vapisevin käsin vetäsi hän kiinni akkunan, mutta\nsumua oli jo ehtinyt tunkeutua huone täyteen, ja sitä kai se lienee\nollut sekin vesi, joka kirkkaina karpaloina viereksi alas pitkin lesken\noudosti vääntyneitä poskia.\n\n\n\n\n\nMIKSI JAAKKO MUUTTI.\n\n\nVaikka elokuu vasta oli puolivälissä, oli jo kuitenkin monta monituista\nviikkoa, ainakin seitsemän päivää ja yötä viikossa sataa tuhuuttanut\naivan heittelemättä. Eikä se ollut edes oikeaa, rehellistä sadettakaan;\nsemmoista vesisuhua vain. Sadepisarat olivat niin pienen pieniä ja\nkeveitä, ettei niitä olisi voinut luulla juuri muiksi kuin\nsumuhiukoiksi, ja heikoinkin tuulen veto hypitteli niitä sinne tänne\nihan mielensä mukaan.\n\nPieninä tippoina sitä tosin tuli, mutta kumminkin oli tuo alituinen\nsade muuttanut koko maailman niin harmaaksi ja peräti viheliäisen\nnäköiseksi, että oikein sitä katsellessa mieli kävi alakuloiseksi.\nMutta jos jo muu maailma oli kurjan näköistä, olivat Kataja-ahon mökin\ntienoot vallan piloille menneet.\n\nMökki itse ei kyllä tainnut olla paljoa surkeampi entistään; olihan\nseinät vain hiukan mustemmat ja akkunoiden paikkauspäreet hiukan\nruskeammat tavallista, mutta savinen katajakenttä mökin vieressä oli\nsemmoisessa siivossa, jott'ei mihin panna. Sillä kasvavat kissankäpälät\nja vuohensilmäin valkoiset helpeet olivat joko kokonaan tai puoliksi\nmädäntyneet, ja kukkien kullankeltainen keskuskin oli muuttunut\nmutavellin karvaiseksi. Itse katajapehkotkin ryömivät melkein pitkin\nmaata, ikäänkuin pellon aidan raosta katsellakseen muonamiehen siellä\nkasvavia, vehreytensä kadottaneita perunan varsia, tahi noita toisella\npuolen olevia talon puolikypsiä, nyt ruskean harmaita, pieniä rukiin\ntähkiä, jotka pienuuttansa häveten näkyivät koettavan piiloittautua\ntoistensa taakse.\n\nMökin akkunain alatse kulkeva Ylikyläläisten kirkkotiekin oli soinnussa\nmuun ympäristön kanssa. Sillä oli kuraa hyvästikin korttelia paksulta,\nniin että hyvin työläältä näytti sen ylitse pääsy eräälle\nlikaisenruskealle, Tuupanlammille päin pyrkivälle rupikonnallekin, mitä\nsitte ihmisille; -- mutta eipä tuolla moneen viikkoon ollut ihmisiä\nkulkenutkaan. Jokainen kiitti näet kauppojaan, kun sai pysyä katoksen\nalla ja sisältä katsella pahaa ilmaa tahi kuivana pötköttää\nsunnuntainakin pankolla lämpöisen uunin vieressä, jotta ei kenenkään\nmieli kirkkoon tehnyt.\n\nNiinpä Jaakko Pilkkurinenkin, Kataja-ahon asukas, taisi arvella\nrötköttäessään rahilla muurin kupeella, jossa hän väärävartisesta\npiippunysästään imeksi ilkeänhajuisia palturi-haikuja. Siitä oli myös\nhyvä tilaisuus katsella, miten mummo, Jaakon anoppi, peräakkunan edessä\npellavaharjalla suki itkerehtävän pikku Miinan vaaleita hiuksia ja\nsamalla heilutteli jalallaan kehtoa, jossa nuorin lapsi lepäsi.\n\n\"Mitähän tuo tuostakin parannee\", mietti Jaakko. \"Kohtahan se kuitenkin\non samanlaisena pörrykkänä taas. -- Kiusaa vaan tyttöä tyhjänpäiten --\nikäänkuin täällä ei vältettäisi semmoisina kuin ollaan.\"\n\nJaakko tuumaili jo vähän mummoa kieltääkin, mutta ei kuitenkaan\nviitsinyt; -- ajatteli, jotta joutaa tyttökin vähän kiusaantua. Niinhän\ntuota täytyy muidenkin -- aikaisempienkin. On vielä tuokin ilma\nsemmoista siunattua, etteihän tuota pääse työhönkään, jos tahtoisikin.\n\nTaas lähti Jaakon suusta uusi savupilvi ja pari kolme pientä rengasta.\nSitte hän uudestaan rupesi ajattelemaan ilmaa.\n\nIlma -- niin no. Olkoonpa millainen tahansa. Mukavampihan tässä onkin\nuunin kyljessä kyhjöttää, ja mitäpäs siitä työstäkään hyötyä lähtee.\nTalollisten hyväksihän se kaikki tulee kumminkin, ja me muonamiehet\nvaan saamme heidän maitansa ilman aikojansa möyriä ja parannella, jotta\nne sitte kasvaa töhöttävät täytensä joka syksy. Mutta eivät ne nyt tänä\nvuonna talollisetkaan pääse tuloillaan kehumaan, jos tätä sadetta vielä\nkuukaudenkaan päivät kestää.\n\nVähitellen siirtyivät siitä ajatukset leikkuusen yleiseen ja\nerittäinkin Olkkolan leikkuutalkoosen. Oli siellä kuitenkin\ntalkoopäivinä vähän toisenlaista kuin tavallisina päivätyö-päivinä. Ei\nsilloin isäntäkään ärjynyt, ei äystännyt miehille laiskuudesta eikä\nmuusta. Kävelee vaan pullo taskussa ympäri peltoa saralta saralle ja\npienimmästäkin silmäniskusta heti arvaa, milloin toisesta pieni naukku\nparhaalta maistuu. -- Ei ole silloin emännälläkään kahvikuppi tiukassa,\neikä silloin hänen korvansa halkea, vaikka talkooväki illan suussa\nnostaa semmoisen möläkän, jotta se virstojen päähän kuuluu. Kyllä ne\nsilloin kestävät, mutta puhuppas muulloin vähänkään kovemmalla äänellä,\nniin heti haukutaan. Kyll' ovat talkoissa mielinkielin väen kanssa,\nmutta ovatkin siihen sijaan muina aikoina kitsaita ja äreitä.\n\nUskalsivathan ne viime keväänä suututtaa itse Hevois-Mikonkin ja\najoivat hänet pois huoneistaan, kun Mikko ei antanut orittaan navetan\ntyhjennykseen. Mitäpäs se Mikko sitte niistä välittää, kun sillä on\nrahaa kuin roskaa. -- Onhan sitä muutamilla rahaakin, vaan eipähän ole\nminulla. Ei ole -- ha-hauu! Mutta ei ollut Mikollakaan muuta kuin\ntyhjät nyrkit siihen aikaan, kuin yhdessä oltiin Olkkolassa renkinä --\nha-haa-auu! -- kas kun lämpimässä rupeaa haukottamaan.\n\nKaisa kulki akkunan ohitse. Mitä lienee puuhannut siellä vesisateessa,\nmutta Jaakon mietteet kääntyivät Kaisaan. -- Kun olisi tuo eukko\nsilloin älynnyt ottaa Mikon minun asemastani, niin ehkä olisin nyt\nminäkin rahamiehiä ja Mikko täällä minun sijassani hautoisi kylkeään\nkiuasta vasten. Minä, pöllö, olin silloin vielä niin miestä mielestäni,\nkun Mikon sain pois laudalta. Hullu minä olin, kun otin eukon ja sain\nvielä elätettäväksi tuonkin mummon, ruojan, joka tässä aina soittaa\nsuutaan niin Kaisalle kuin minullekin. Olisinpas siihen sijaan\nhankkinut hevosen, niin hätäkös nyt olisi eläessä. Jos mistä saisi\nsiksikään rahaa, niin ihan paikalla ostaisin hevosen vielä nytkin. --\nEiköhän tuota hevosta millään keinoin saisi irti nytkin? Kun olisi\noikein ahkeraksi tässä lyöttäytyä -- ja ehkähän ne loppua uskoisivat\nvelaksikin -- ehkä --\n\nSitte minä kauppamiehille vain vetää köyryyttäisin viina-ankkuria ja\nminkä mitäkin, niinkuin Mikkokin. -- On todemmastaankin sillä Mikolla\noikeat kissan päivät, mutta hänellä ei olekaan ympärillään noita leivän\nmankujoita eikä muita huolia. Laulelee vaan kuormansa päällä niin\nkesä- kuin talvikaudetkin mahallaan ötköttäessään ja herrassikaria\npoltella tupruuttaessaan, kun meikäläisten täytyy nurkantakaisiin\ntyytyä. Mutta ollapa minullakin hevonen, niin kyllä en mahtaisi\ntalonpoikain töissä rehmiä, -- ei \"pois se\", sanoi Tutjun Tiemu\ntorakalle -- kauppamiesten kanssa minä vaan kestiä kävisin, niinkuin\nMikkokin.\n\nKaisa tuli silloin sisään luultavasti vuohta lypsämästä, koska tuntui\nhääräävän siellä ovensuun puolella maitohyllyn kohdalla. Riisuttuaan\npäältään päivän haalakaksi paahtaman miehensä sarkanutun, jonka viskasi\nrahille nurkkaan, kyyristihe Kaisa kehdon viereen viihdyttämään juuri\nKitisemään ruvennutta pientä Mattia.\n\nSiinä oli Jaakolla taas sovelias tilaisuus tarkastella vaimoansa ja\narvostella häntä. -- Tuommoinen se nyt on, laiha kaukelo, kuin paistin\nvarras. Vaatteet riippuvat päällä kuin puuhevolla, ja silmät\nnuljottavat päässä, kuin rasvatiplat liemen pinnalla. Johan sen\nnaamakin alkaa kurttuun käydä, vaikk'ei vielä ole kuin viisi vuotta\nyhdessä oltu. Nyt se on ruvennut oikein silmissä vanhenemaan, kun sen\nsaivat niissä kerettiläisten seuroissa käymään; eikä ihminen i:tä s:stä\neroita, vaan niissä pitää vain juosta rohventeeraamassa. Jos minä\nolisin ennakolta tämän elämän tämmöiseksi arvannut, niin kyllähän minä\nolisin mahtanut vihille mennä. En tässä maailmassa, \"pois se\", sanoi\nTutjun Tiemu --\n\n\"Menisit tuosta lojumasta edes puita pilkkomaan, niin kiehauttaisin\ntässä kahvin syntisen sydämeni lämpimiksi\", lausui Kaisa Jaakolle,\nsaatuaan Matin nukutetuksi.\n\n\"Eikös niitä ole enää pilkotuita -- vastahan minä toisna päivänä\" --\n\n\"Tyhjälläkös se sauna sitte lämmitettiin\", tiuskasi mummo.\n\nJaakko kynsäsi korvallistaan ja haukotellen nousi ylös.\n\n\"Missähän lienee taas sekin kirves?\" kysäsi hän naisilta.\n\n\"Tuollahan tuo näkyi eilen olevan rankakasalla\", tiesi mummo.\n\nNuttunsa löysi mies helposti, mutta mutisi hampaidensa välissä jotain\nsen kosteudesta. Vyö ja rukkaset siihen sijaan olivat hakusalla. Vyö\nlöytyi viimein tupakkahakkurin takaa nurkasta, mutta rukkasia ei ollut\nkukaan nähnyt. Pikku Miina etsi niitä tulipäreellä uuninkin päältä, mut\neivät ne sielläkään olleet. Mummo ja Kaisa myllistivät kumpikin omat\nkätkönsä ylösalaisin, eivätkä löytäneet mitään. Jaakko itse seisoi\nmiettiväisenä keskellä lattiaa ja sanoi epäilevänsä jonkun ne\nvarastaneen.\n\n\"Vielä mitä, eihän täällä ole koko viikolla ketään semmoista käynyt\",\ntuumaili Kaisa ja lisäsi: \"voithan noita nyt tuon verran paljainkin\nkäsin pilkkoa.\"\n\n\"Rakkuloillapa nuo ovat käteni jo ennestäänkin.\"\n\n\"Kyllä olet mieheksi kumminkin koko asso\", mutisi Kaisa.\n\n\"Onhan se, vaan minkäs teet\", vastasi Jaakko.\n\n\"Täällä, täällä sängyn pohjalla on yksi!\" huusi Miina iloisesti.\n\nSiellä oli toinenkin, ja niin vihdoinkin pääsi Jaakko lähtemään työlle.\nHänen pihalle tullessaan näyttivät pilvet jo ruvenneen ohenemaan, ja\ntaivaalta, Luukkolan vaaran kohdalta kuumotti niiden lävitse\naurinkokin, niinkuin himmeä yölamppu. Vähitellen selkeni ilma sitte yhä\nselkenemistään ja tuntui kaikin puolin niin raittiilta, etteivät\npääskysetkään enää malttaneet pesissään pysyä, vaan lähtivät\nlentelemään.\n\nIlman muutos tuo lienee vaikuttanut Jaakkoonkin, koska äskeinen\nvetelyys näytti hänestä kokonaan kadonneen ja yksi musta halmeranka\ntoisensa perästä muuttui pieniksi huonehaloiksi.\n\nHetkisen kuluttua tuli Kaisa hakemaan sylyyksellisen puita pirttiin ja\nniitä ottaessaan huomautti miehellensä: \"kas miten taivas nyt jo on\nkuulakkana kuin lasi!\"\n\n\"Onpa todellakin\", vastasi Jaakko, pyyhkiessään takkinsa hihalla hikeä\notsastaan, \"ja ilmakin tuntuu niin lämpimältä.\"\n\n\"Eiköhän tuosta ilmat nyt hiljankin ruvenne asettumaan\", sanoi Kaisa\nvielä mennessään.\n\nJaakko katseli vähän aikaa puiden oksilla kimaltelevia vesihelmiä ja\nryhtyi sitte taas innolla työhönsä, mutta ajatukset vaan pyörivät\nhevosessa, ja hän koetti keksiä keinoa, jolla sen isännäksi pääsisi.\nKaukaa hän ei kuitenkaan ehtinyt hakata eikä ajatella, ennenkuin\nkorviin kuului jonkunmoista röhkivää ääntä. Jaakko kuulosti hiukan,\nmutta jatkoi kumminkin työtään arvellen: mikä lienee. -- Yhä kuului\nääni, ja se tuntui tulevan tieltä, tuolta kirkolta päin.\n\n\"Kyllä se vain on hätähuuto\", jupisi Jaakko tarkemmin kuunneltuaan ja\nlähti kirves kädessä samoamaan suoraan ääntä kohden. Vähän matkan\npäässä, Savinotkon rumpusillan kohdalla näkikin hän tiellä hevosen ja\nkärrit, jotka olivat vajonneet puron lokaan, kun silta oli alta\nsärkynyt.\n\nKärryissä oli joku niiden täyteinen, hyllyvä jättiläismöhkäle, josta\nkuului tuo outo ääni ja tuhutus sellainen kuin vahvan höyrykoneen\nkäydessä. Jaakko eroitti lähemmäksi päästyään möhkäleen yläpuolella\nsuurenmoisen palleron, ja vielä likempänä näki hän sen päällä litteän\npään peitteen, jonka etupuolella loisteli, kruununmiehen merkkinä,\nkokardi.\n\n\"Tuleh -- -- hyyh! -- -- hyvä mies autamaanh -- hyyh! Putte ei yksinään\nsaah kääsyjä tässä kirotussa vellissä hievahtamaankaan.\"\n\n\"Hyvää päivää, herra vallesmanni, ja Jumala avuksi!\"\n\n\"Eih -- vaan auta sinä minua -- -- irti tästä kurasta.\"\n\n\"Onhan sitä nyt likaa ihan yli tarpeen, ja tässä on aina ollut niin\nhuono rumpu, jotta eihän se kestä tavallistakaan painoa\", tuumaili\nJaakko Puttea silmäillen.\n\n\"No, älä siinä hevosta ällistele, vaan koeta työntää tuolta takaapäin.\"\n\n\"Kyllä, kunhan tässä keretään.\"\n\n\"Tämmöistäkös tämä on koko väli Pellonpäähän asti?\"\n\n\"Ei; onhan tässä kuivempaakin välillä, mut Pohjolan kujoisilla sitä\nvasta velliä on.\"\n\n\"No, eikö se liikahdakaan?\"\n\n\"Ei, vaan jos herra vallesmanni nousisi --\"\n\n\"Tuommoiseenko siivoon? En ikipäivinä.\"\n\n\"Mutta mikäs tässä muutoin neuvoksi tulee?\"\n\nPikkuisen mietittyään käski nimismies Jaakon ottamaan metsästä kangin\nja koettamaan sillä kohottaa kärryjä. Toinen teki työtä käskettyä, ja\nheti oli hänellä aseenaan tukeva koivuinen kanki. Sen toinen pää\npistettiin akselin alle, toisen pään Jaakko otti olkapäälleen ja alkoi\noikein hartiavoimalla nostaa.\n\n\"Kyllä nyt nousee, vaikka olisi millaisessa iskoksessa\", tuumaili\nJaakko mielissään.\n\n\"Tuntuu nousevan -- -- älä -- Putte ptruu, ptruu -- älä -- --\"\n\nKesken jäi nimismieheltä lause ja hän vierähti kääsyistään suin päin\nkuraan.\n\n\"Ohoh! Eihän vaan liene koskenut.\"\n\nNimismies huohotti kovin, puhki, kiroili ja oli kirjavampi\nkirjavintakin tikkaa. Jaakon avulla pääsi hän kuitenkin pystyyn, mutta\nsätti sittekin Jaakkoa aika tavalla. -- Arvattavasti enemmistä torista\npäästäkseen, koetti Jaakko mitä pikemmin sitä parempi toimittaa\nnimismiehen suoraan metsän läpi mökillensä itseänsä siistimään ja\nkuivailemaan ja lupasi tietä myöten itse tuoda hevosen.\n\nNimismies ei ollut mikään kilpajuoksija, vaan saapui kuitenkin\nKataja-ahon mökkiin paljo ennen Jaakkoa. -- Mökissä säikähtivät naiset,\nnimismiehen tuommoisessa tilassa nähdessään niin, etteivät älynneet\npyytämättä edes auttaa häntä vaatteiden riisumisessakaan, ja pikku\nMiina potalsi piiloon äitinsä rukin taakse, josta sitte uteliaasti\nvierasta koko ajan katsoa mirjotti. Kaisan ripustellessa vaatteita\nlieskan eteen kuivumaan oli nimismiehellä aikaa silmäillä ympärilleen\nja nuhdella naisia mökin siivottomuudesta, sillä: \"olihan toki\nköyhälläkin vettä ostamatta, että saisi omat ja lastensa silmät\npestyiksi, varsinkin näin sateiseen aikaan.\"\n\nHän leppyi kuitenkin osaksi omasta sukkeluudestaan, osaksi siitä kun\nKaisa pesi kuppiparin ja sitte lautasella tarjosi hänelle sakeaa,\nsikurisekaista kahviansa. Viimein joutui Jaakkokin kotiin ja kehui\nvallesmannin hevosessa olevan \"vähän juoksijan vikaakin.\"\n\n\"Mistäs sen tiedät, vai koettelitko sinä sitä.\"\n\n\"En herra vallesmanni\", selitteli Jaakko katsellen kurppostensa nokkia,\n\"en minä koetellut, vaan kärryt kaatuivat toisen kerran; siksi minä\nnäin kauvan viivyin.\"\n\nNimismies päätti sen johdosta vielä tänä syksynä panevansa tuon tien\njakotieksi Yli- ja Kirkonkyläläisille; \"ja katsokootkin sitte itseänsä,\njos eivät sitä kunnolliseksi korjaa\", sanoi hän.\n\nVaatteiden kuivettua irtausi niistä savi hieromalla helposti, mutta\ntakkia päälle pantaessa sattui nimismiehen käsi povitaskuun ja\nhämmästyen kiljahti hän: \"missä minun lompakkoni, häh?\"\n\n\"Mikä lompakko?\" tohti Kaisa kysäistä.\n\n\"Rahalompakko, jossa oli Pellonpäänkin rahoja tuhat kuusi sataa.\"\n\n\"Olisipa semmoinen rahasto minulla!\" huudahti Jaakko.\n\nMökin syöpäläiset saatettiin rauhattomiksi lompakkoa etsiessä, mutta ei\nsitä kuitenkaan löytynyt.\n\n\"Mies, sinä olet sen varmaan ottanet\", tiuskasi nimismies Jaakolle.\n\n\"Mi-mi-minäkö?\" sammalsi Jaakko kalveten.\n\n\"Sinä, -- se on pudonnut kaatuessa, ja sinä sen näit; se on ihan\nselvä.\"\n\n\"Kaatuessa? enhän minä nähnyt kuin hevosen.\"\n\n\"Kyllä sinä näit, ja siksi narrasit minun metsän läpi kulkemaan, --\ntunnusta pois.\"\n\n\"Tunnusta pois Jaakko, jos olet ottanut\", kehoitti Kaisakin.\n\n\"Minä en ole nähnyt mitään lompakkoa, sen vähemmän sahviaanista\",\nväitti Jaakko.\n\n\"Ahaa, mistäs sen sahviaaniseksi tiesit?\"\n\n\"Minä näin sen teillä Putkelan huutokaupassa.\"\n\n\"Nyt olet mies kiinni -- -- eihän sitä minulla silloin vielä\nollutkaan.\"\n\nJyrkästi kielsi Jaakko ottaneensa lompakkoa, ja vihan vimmassa lähti\nnimismies mökistä, uhaten vielä Jaakolle näyttää \"närhin näperit.\"\n\nKohta rupesi kylillä kulkemaan kumminkin huhuja Jaakosta. Kaikista\nihmisistä oli selvää selvempää, että Jaakko oli ottanut nimismiehen\nlompakon. Juohtuipa nyt vielä ihmisten mieleen, että ennenkin, Jaakon\nseutuvilla ollessa, oli silloin tällöin kadonnut yhtä ja toista pientä\nrihkamaa, vaikka ei kukaan ollut osannut häntä varkaaksi epäillä. Sitä\nvain yleiseen ihmeteltiin, kuinka hän niin itsepintaisesti voi kieltää\nvarkauttansa, ja enimmän kaikista ihmetteli sitä Kaisa, Jaakon oma\neukko.\n\nHän toimitti miestänsä puhuttelemaan milloin minkin uskokumppaneistaan,\njotka mitä hirveimmillä uhkauksilla ja kuvauksilla tulevasta tuomiosta\nkoettelivat taivuttaa Jaakkoa tunnustukseen. Silloin aina suuttui\nJaakko ja vielä kauheammilla uhkauksilla tukkesi toisten suut tahi ajoi\nheidät suorastaan pellolle. Ei auttanut sekään, vaikka nimismies olisi\njättänyt asian sikseen, kun vaan olisi rahat takaisin saanut.\n\nJaakko oli ja pysyi paatuneena, ja Kaisa-parka sai sen vuoksi monta\nunetonta yötä itkien viettää. Kuitenkin näki jokainen miehen silmistä,\nettei hänellä ollut puhdas omatunto. Eihän hän hirvinnyt enää ketään\nsuoraan silmiin katsoa, vaan tirkisteli jokaista niin epäluuloisesti\nkulmainsa alta; eikähän hän edes oikein ymmärtänyt varkauttaan\nsalatakaan. Mökki näet siisteni siistenemistään, ja kertoivatpa\nmuutamat nähneensä Jaakolla toisinaan rahojakin, vaikka hän oli kyllä\nsanonut niitä saaneensa työpalkoistaan tukkiherroilta, joiden kanssa\nkierteli metsiä lukemassa.\n\nSitä paitsi ilmestyi vielä Kataja-ahon mökkiin hevonenkin. Jaakko sanoi\nostaneensa sen mustalais-Kallelta ja kehui käteen antaneensa\nkuusikymmentä markkaa, toiset kuusikymmentä olisi maksettava ensi\nsyksynä.\n\n\"Kyllähän mustalainen sinulle velkaa uskoi\", sanoi Kaisa. \"Ole joutavia\nlörpöttelemättä -- ja kun sinulla kerran oli niin paljo rahaa, niin\nolisit ostanut lehmän, jotta olisi saatu edes oikeaa maitoa.\"\n\n\"Mihinkäs lehmällä pääsee\", tuumaili Jaakko, \"mutta hevosella minä\nkauppamiehiltä ansaitsen vielä toisenkin pennin.\"\n\nKauppamiehetpä eivät huolineetkaan Jaakkoa kuormiansa kulettamaan, ja\nmuutkin ihmiset rupesivat häntä vieromaan yhä enämmän. Moni arveli\nJaakon kuitenkin tunnustavan kaikki oikeudessa, johon pitkin syksyä\nhaalittiin vieraita miehiä ympäri pitäjästä. Muiden muassa oli sinne\nkutsuttu todistajiksi kaikki nekin, jotka olivat olleet Putkelan\nhuutokaupassa pari vuotta ennen nimismiehen lompakon katoamista.\n\nOikeuspäivä tuli viimeinkin, ja kokonaan se menikin sitä todistajain\njoukkoa kuulustella. -- Useimmat vierasmiehet kertoivat tuomarille\nkoko elämäkertansa, ja jotkut naiset uskoivat hänelle pieniä\nsalaisuuksiaankin, mutta Jaakon asiaan ei saatu paljo mitään valkeutta.\nKaikki asianhaarat olivat tosin Jaakkoa vastaan, mutta kun ei\ntoteennäytöksiä ollut ja hän niin uppiniskaisesti kielsi, vaati\nnimismies lopuksi häntä puhdistusvalalle, kuitenkin katsoen\nkohtuulliseksi, \"että Jaakko ensin kävisi papin tutkinnon alla\",\nniinkuin sanat kuuluivat. Sitä vaatimusta kuullessaan Jaakko vavahteli,\nja siinäkin oli uusi todistus hänen syyllisyyteensä, sillä \"eihän\nviattoman polvet vapise\", sanoo jo sananlasku, ajatteli nimismies.\n\nAsia lykättiin kohdakkoin pidettäviin välikäräjiin, joissa muitakin\nrikosasioita oli tutkittavina. Silloin määrättiin Jaakko tulemaan\npuhdistusvalalle, ja oli hänen samalla oikeudelle tuotava asianomaisen\npapiston todistus siitä, että hän oli saanut opetusta valan tärkeydestä\nja arvosta.\n\nPuoli päivää selitti sitte kerran provasti Jaakolle, kuinka Israelin\nvaimon poika kirosi nimeä ja kivitettiin, ja kuinka Herra kuutta vihaa\nja kauhistuu seitsemää, niiden seassa petollista kieltä. Vielä hän\njärisyttävällä tavalla osoitti, että valehtelijoilla on oleva osa siinä\njärvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, ja kuinka rangaistus ei\nvääräin huoneesta lakkaa, ja kysyi lopuksi: \"oletkos nyt aikonut\nviimeinkin tunnustaa?\"\n\n\"En\", oli lyhyt ja jäykkä vastaus.\n\nProvasti jätti nyt lain sikseen ja uudestaan, ponnistaen kaiken\nkaunopuheliaisuutensa liikkeelle, koetti näyttää toteen, että Jaakko\nsiinä tapauksessa tekisi anteeksi antamattoman synnin; elämässä ja\nkuolemassa jäisi osattomaksi kaikista evankeliumin armolupauksista;\nsulkisi itseltään oven iankaikkiseen elämään, eikä enää voisi ottaa\narmoa vastaan, vaikka tahtoisikin.\n\n\"En sittekään rupea tunnustamaan\", murisi Jaakko.\n\nVaikka provasti oikein liikutettuna pyytämällä pyysi Jaakkoa\ntunnustukselle, ei hän sittekään taipunut ja sai viimein vaaditun\ntodistuksen. Vielä välikäräjissäkin vakuutteli tuomari Jaakkoa tarkasti\nmiettimään tilaansa ja väärän valan seurauksia, ennenkuin valalle\ntulisi, mutta se oli samaa kuin olisi seinälle saarnannut.\n\nTuomari ei voinut muuta kuin käski vetämään pellin auki, että sielu\nparka pääsisi sitä tietä pois saastuttamasta oikeustuvan ilmaa, ja luki\nsitte edellä valan kaavan.\n\nRohkeasti pani Jaakko kolme sormea kirjalle ja selvällä, melkein\nuhallisellakin äänellä, saneli valan sanat tuomarin perässä. Vasta\nsanoissa: \"niin totta, kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun\npuolesta\" vavahteli ääni hiukkasen, mutta meniväthän nekin loppuun.\nNiin oli Jaakko vapaa syytöksestä. Kalpeana hän astui ulos\nkäräjätuvasta eikä näyttänyt mennessään huomaavan, kuinka käräjäväki\nkammoen antoi hänelle tietä välitsensä.\n\nJonkun päivän kuluttua tuli Olkkolan isäntä Kataja-aholle\n\"ystävällisesti\" ilmoittamaan, että mökki piti olla uudeksi vuodeksi\ntyhjänä. Hänen ei millään tavalla kuulunut käyvän laatuun enää ensi\nvuonna Jaakkoa kirjoissaan pitää.\n\n\"Onkos isännän tarvinnut minun puolestani ulostekoja suorittaa, vai\nmiksi se ei enää käy laatuun?\" kysäsi Jaakko.\n\n\"Eipä suinkaan,\" vastasi Olkkolainen hymyillen, ja katsoa vilauttaen\nJaakkoon lisäsi hän: \"enempi noita sinulla lienee varoja maksaa kuin\nmonella muulla.\"\n\nJaakko lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan, eikä edes vastannut isännän\njäähyväisiinkään. Sitte hän lähti kylälle hankkimaan kattoa päänsä\npäälle, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Muutamat näet kielsivät\nsuorastaan, toiset kiertelemällä, eikä kukaan asuinlupaa antanut,\nvaikka Jaakko kävi joka talossa. Kaisakin kävi rukoilemassa Olkkolan\nemäntää, mutta yhtä turhaan.\n\nEmäntä antoi vaan Kaisalle lohdukkeeksi joulukynttelin, jossa oli kolme\nnoin sormen pituista haaraa, mutta ei sanonut mitään muuta voivansa\ntehdä. Jaakko ei Kaisan tullessa ollut kotona; mummo sanoi hänen äsken\näänettömin päin menneen ulos.\n\n\"Eikö liene jo mennyt nuoran jatkoksi koko mies\", arveli mummo.\n\nKaisa tillahti itkemään ja itki vielä silloinkin, kun Jaakko saapui\nkotiin.\n\n\"Mikäs täällä nyt on hätänä?\" tiedusteli mies, sisään päästyään.\n\n\"Mikä -- ja sinä vielä kysyt sitä?\"\n\n\"Elä tyhjiä itke, ei hätä ole tämän näköinen, ja on sitä maata\nmuuallakin\", lohdutteli Jaakko vaimoaan, mutta kun huomasi pöydällä\njoulukynttelin, ärähti hän: \"mistäs sinä tuon olet kulettanut?\"\n\n\"Olkkolan emännältähän tuon sain pikku Miinalle huviksi.\"\n\n\"Sait ja otit?\"\n\n\"Miks'en olisi ottanut, kun toinen hyvästä sydämestään antoi?\"\n\n\"Hyvästä sydämestään! -- Pilkatakseen minua sillä siitä valasta hän sen\nantoi.\"\n\nJos ei ennen, niin ainakin nyt oli Kaisa vakuutettu miehensä tehneen\nväärän valan. Raskas paino tuntui entistä kovemmin nyt ahdistavan hänen\nsydäntänsä, eikä se keventynyt siitäkään, kun Jaakko ilmoitti käyneensä\nTuiskulan Juholle myymässä vuohen ja \"kaikki joutavat hynttyyt\", joista\nJuho oli luvannut suorittaa mustalais-Kallelle Jaakon velan. Sitte\nkäski Jaakko vielä naisten panemaan kaikki vaatteensa kokoon, \"sillä\nhuomenna lähdetään tästä Venäjälle.\"\n\n\"Huomenna? Joulun aattona?\" ihmettelivät naiset.\n\n\"Niin juuri huomenna, joulun aattona.\"\n\nSiinä ei auttanut itkut eikä valitukset, vaan täytyi totella, sillä\nJaakko oli loppuaikoina käynyt niin kummalliseksi, että kuka sen\ntietää, mitä olisi tehnyt, jos olisi liiaksi vastustelemaan ruvennut.\n\nHuominen päivä tuli ja kirkas talvinen päivä se olikin. Jaakko valjasti\nhevosen pitkien matkalaitojensa eteen, vaan naiset eivät joutuneet\nvalmiiksi, ennenkuin jo alkoi kylältä kerääntyä joutilaita lähtöä\nkatsomaan. Jotkut naisväestä näyttivät olevan pahoillaan lähdöstä ja\nkyynelsilmin ottivat jäähyväisiä, varsinkin lapsilta ja Kaisalta, mutta\nuseimmat laskivat leikkiä koko matkasta.\n\nHiljankin saatiin mummo ja Kaisa istutetuiksi perään, ja kaikenlaisiin\nryysyihin käärittyinä pantiin lapset heidän syliinsä. Jaakko itse\nhyppäsi sevipuolelle, nauskautti kerran ruoskalla hevosta, ja niin sitä\nlähdettiin.\n\n\"Ei tuo herja edes vanhan tuttavuuden vuoksi antanut minulle osaa\nniistä nimismiehen rahoista\", tuumaili Hevos-Mikko, \"vaikka minähän\nhänelle kultasenkin hankin.\"\n\n\"Mitä?\" huusi Jaakko taakseen katsoen.\n\n\"Eipähän mitään; -- onnea vaan matkalle!\"\n\nNaurun hekotuksen seuraamana luikahti Jaakon matkue Kuittilan\nkujoisille, joiden vierusaidat olivat koristetut kämmenen paksuisilla,\nhuikaisevan valkoisilla ja kaarevilla lumiköynnöksillä. Puhdas\nlumivaippa peitti kaikki vainiotkin, ja puiden oksat olivat kuin\nvalkeassa kukassa. Yksin Kuittilan talon katotkin olivat päällystetyt\npehmeällä lumikerroksella, ja tuolla talon takana levisi metsäisten\nharjujen välillä Lummelammin tasainen pinta. Sitä pitkin kulki, tummain\nkuusiviittojen välitse, kauas itään vievä tie, jonka molemmilla\npuolilla lumi maalaantui auringon viistoisista säteistä hieman\npunertavaksi. Koko luonto näytti valmistautuvan juhlaa vastaan\nottamaan, ja reen anturat veisasivat tavallaan yksinkertaista\njuhlavirttä.\n\nKuittilan emäntä, kuultuaan ulkoa reen ratinaa, sulatti henkäyksellään\nmoniaita kimaltelevia jääkukkasia akkunan ruudusta ja katsoi sitte\nsulasta paikasta menijöitä, kunnes ne katosivat kuusikkoon lammin\ntoisella rannalla.\n\n\"Tuolla ne nyt menevät\", puheli emäntä lattiaa pesevälle\npalvelustytölle. \"Surkeat juhlat mahtaa heilläkin olla, kun saavat\njoulunsa taipaleella viettää.\"\n\n\"Mitäpä noista säälii\", mutisi tyttö, \"mitä ihminen kylvää, sitä hän\nmyös saa niittää.\"\n\nSurkealta todella tuntui lähtö matkamiestenkin mielestä. Vähitellen\nnäkyivät kuitenkin naiset tyytyvän kohtaloonsa ja alkoivat vähin\npuhella keskenään, mutta Jaakko pysyi yhä äänettömänä mietteissään.\nVasta iltahämärissä, kun taivaalle alkoi ilmestyä kirkkaita, välkkyviä\ntähtiä, puuttui hänkin puheisiin ja paljoa lempeämmällä äänellä kuin\npitkiin aikoihin oli käyttänyt kertoi pikku Miinalle Bethlehemin\ntähdestä, josta levisi totinen valkeus kaikille pimeydessä vaeltaville\nkansoille ja joka valkeus ei koskaan sammu.\n\n\"Niinhän se puhuu kuin pappi\", ajatteli mummo, hartaasti kuunnellessaan\nJaakon kertomista. Kaisa taas tunsi sydämmensä lämpenevän miehensä\nsanoista ja päätti mielessään: \"ei ikinä -- -- ei väärän valan tekijä\nvoisi ikinä Hänestä noin puhua.\" Hän olisi kiittänyt miestänsä, jos ei\nolisi luullut Jaakon pitävän sitä lapsellisuutena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNimismieheltä ei Ylikyläläisten kirkkotie syksyllä tullutkaan jaetuksi,\nvaan keväällä, heti kauran panosta päästyä, täytyi sekä Kirkon- että\nYlikyläläisten ryhtyä tien tekoon. Molemmille puolille oli kaivettava\noikeat valtaojat, ja Savinotkossa tien poikki kulkevaan puroon oli\ntehtävä semmoinen silta, että se kestäisi vaikka mitä.\n\nTuiskulan Juhon osaksi tuli itse puron siivoaminen. Muutaman kerran\npuroon pistettyään nosti Juho lapiossaan lahonneiden puupökäleiden\nkanssa litteän savimöhkäleen, joka hajosi, kun hän sen tien viereen\nviskasi.\n\n\"Mitäs punaista sieltä nousi?\" kysäsi eräs ojan kaivajoista.\n\n\"Mitä lienee\", vastasi Juho tyynesti ja jatkoi työtään.\n\n\"Ei, älähän -- -- katsotaanpas\", sanoi toinen ja meni tarkastamaan\ntuota punaista esinettä.\n\n\"Lompakkohan se on.\"\n\n\"Kies'avita! On se lompakko.\"\n\nMiehiä kerääntyi nyt enempikin yhteen, ja joku heistä huusi: \"ho hoi,\nmiehet! Keltä teistä on lompakko kateissa?\"\n\n\"Kyllä ei varmaankaan minulta\", sanoi Kuittilan ruotupoika.\n\n\"Eikö liene vain sinulta\", tuumaili nauraen Mattilan Pekka.\n\n\"Näytäpäs, -- minä olen tuon jossain jo ennenkin nähnyt.\"\n\n\"Olen minäkin -- -- maltas! -- -- se on nimismiehen lompakko\", sanoi\nTuiskulan Juho.\n\n\"Sekö, jonka Kataja-ahon Jaakko varasti?\"\n\n\"Sekö lienee vai mikä, vaan kyllä nimismiehellä oli ihan tuon\nnäköinen.\"\n\n\"Olkaa hupsimatta\", sanoi Olkkolan isäntä. \"Kyllähän sen Jaakko olisi\nsinne heittänyt!\"\n\n\"Katsotaanpas, onko siinä vielä rahaakin.\"\n\n\"Mies! Älä liikuta löytökalua\", varoitti joku, mutta myöhään, sillä\nlompakko oli jo auki.\n\n\"Se on ihan täynnä satamarkkaisia.\"\n\n\"Näinköhän noista vielä käyvät rahat tulee\", arveli eräs, vaan silloin\njoutui siltavoutikin paikalle ja otti lompakon huostaansa.\n\nVarovasti eroteltiin sitte märät setelit toisistaan. Niitä oli\nkuusitoista sadan markan, kaksi neljänkymmenen markan rahaa ja\njoitakuita kolmimarkkaisia.\n\n\"Kunhan ei Jaakko sittekin olisi ollut syytön\", epäili Mattilan Pekka.\n\n\"Syytön -- miksikäs hän sitte olisi lähtenyt Venäjälle?\"\n\n\"Ja vielä vannonut sielunsa paholaiselle\", nauraa honotti Olkkolan\nisäntä.\n\n\"Syytönhän peto taisi olla\", selitti siltavouti Olkkolaiselle. \"Tuossa\nnäet eroittaa vielä selvästi K. G. N. ja ne merkitsevät Kalle Kustaa\nNöyréniä, joka on nimismiehen nimi.\"\n\n\"Olisikohan sitte Jaakkoa syyttä kiusattu\", arveli muudan mies\nlapioonsa nojaten. \"Mutta miksi hän ei sitte sanonut itseään\nviattomaksi.\"\n\n\"Olisitkos sinä uskonut\", kysyi nenäkäs ruotupoika.\n\n\"Onkohan tuo aivan varmaan se sama lompakko?\" tiedusti vieläkin\nOlkkolan isäntä, varmuuden vuoksi.\n\n\"On se\", päätti siltavouti. \"Olenhan minä sen satoja kertoja nähnyt.\"\n\nSiltavouti lähti siitä lompakkoa nimismiehelle viemään, mutta ei\nOlkkolan isäntä sittekään ottanut uskoakseen, että se oli sama kadonnut\nkappale, josta oli niin paljo melua ollut.\n\nPitkin kesää kuulutettiin sitte kirkossa, että jos kuka laukku- tai\nmuita venäläisiä sattuisi näkemään, niin pitäisi heitä kehottaa käymään\nnimismiehen puheilla. Ei venäläisten kuulunut laisinkaan tarvitsevan\nlaukun ryöstöä pelätä, vaan päinvastoin palkittaisiin heille vielä\nvaivatkin.\n\nIhmeen paljo Venäjän miehiä kävikin kuulutuksen johdosta nimismiehen\npuheilla, vaan yhä edelleen pysyi hän hajamielisenä ja harvapuheisena.\nSyksyllä täytyi hänen vielä pitää talossaan ompelijoita vaatteita\nitselleen pienentelemässä. Nimismies oli näet kesän kululla laihtunut\nlähes puolitoista leiviskää ja alkoi jo käydä harmaaseen, kun ei Jaakon\nolinpaikasta ollut selkoa saanut.\n\n\n\n\n\nHÄVYTÖN TEKO.\n\n\nSimolan Pekka oli kaikkein paras hevosmies koko pohjoisimmassa\nKarjalassa. Sen tiesi, jollei juuri koko maailma, niin kumminkin koko\nse paikkakunta, jolla Pekka asui, aina Kelvänjoesta Maanselkään ja\nKeyrityn soista Vihurinvaaraan asti. Tiesivätpä sen herrasmiehet ja\nsanomalehtien lukijat edempänäkin, niinkuin Joensuussa, Kuopiossa ja\nitse Kajaanissakin. Koistis-Kaaprohan se kyllä kehui osaavansa hevosen\nsekä opettaa että ajaa yhtä hyvin kuin Simolan Pekkakin; mutta mitäs\nniistä Kaapronkaan puheista. Totta se oli, että hyvästi se juoksi\nKoistisenkin liinakkotamma ja puhdas oli jalan nousu hiirakollakin,\nmutta konstikos oli niiden juosta, kun olivat sitä kuuluisata Karvion\noriin alaa. Olisivatpahan olleet tavallisten työhevosten varsoja, niin\nolisi nähty se juoksu. Koistinen vaan kuitenkin kehui, mutt'eipäs\nhirvinnyt mies ottaa opetettavakseen Rahikaisen paria. Ei hirvinnyt,\nvaikka olisi saanut toisen niistä ihan omakseen ja koko iäkseen vapaan\nmarkkina-asunnon ja muonan -- Kuopiossa käydessään. Niin olisi saanut,\nkun vaan olisi koulinnut ne yhtä hyviksi menemään kuin sen pitkän\nNilsiäläisen kehuttu pekuna.\n\nOlisipahan tarjottu Simolan Pekalle semmoiset etuudet, niin eiköhän tuo\nNilsiäläinen olisi saanut pitkää nenää ja Pekka kerrankin oikeaa\nomantakeista juoksijaa. -- Ei kukaan kuitenkaan tarjonnut hänelle\nmitään, ja milläpäs sitä köyhä torppari olisi kelpo hevosta kyennyt\nitselleen hankkimaan? Niin se kuitenkin totuudessa oli, että\nKoistis-Kaaprolta meni sivu suusta hevosmiehen kunnia, niinkuin oli\nmennyt henttukin, ja Pekka ne kummatkin sai, vaikka olikin Koistinen\nrikas. Hävytöntä se kuitenkin oli, jotta Koistis-Kaapro kehtasi sillä\ntavoin miehuudestaan kerskailla. Mies on olevinaan hevosmies, vaikka ei\nhänen opettamillaan hevosilla ole yhtään ensimmäistä palkintoa vielä\nsaatu; eikä ole itse ohjaksissa ollessaan jaksanut edes toistakaan irti\nottaa.\n\nPekka siihen sijaan oli ajanut ensimmäiset palkinnot jo kolmella\nopettamallaan oriilla: pappilan \"Tuimalla\", Sadeniemen \"Hurjalla\" ja\nKiprun \"Piijulla.\" Sillä hän ihan varmaan olisi yksin tein ottanut\ntoisenkin palkinnon, kun se on niin sitkeä hevonen, mutta eivät olleet\nantaneet herrat toista kertaa ajaa. Mitäpä niistä vierasten hevosista\nkuitenkaan hyötyi! Toista olisi, kun olisi ollut oma syöttiläs, mutta\nei ollut muuta omaa kuin netkaselkäinen, pattijalka ruuna.\n\n\"Kunpa saisi kerrankaan omakseen oikean hevosen, tahi hevosen alunkaan!\nKunpa saisi tuommoisen kuin oli varsa Pietilän isännällä! Kunpa\nsaisi -- mutta mitenkäpäs sen sai!\"\n\nSitä mietti Simolan Pekka melkein päänsä puhki koko kesän. Viimein hän\nkeksikin keinon. Hän näet tarjosi Pietiläiselle koko torppansa varsasta\nja eläkkeestä.\n\nNauraen suostuikin Pietiläinen kauppaan, mutta käski Pekan ensin\najattelemaan asiaa \"kahdesti päänsä ympäri.\"\n\nPekka sanoi siihen: \"jo minä olen kaikki valmiiksi ajatellut, jotta ei\nmuuta kuin lyö kättä.\" Silloin se kauppa syntyi. Pekan emäntä pani\nkyllä kovasti vastaan, mutta mitäs hänellä oli miesten asiain kanssa\ntekemistä, ja mitä hän niistä ymmärsikään.\n\nLapsihan hän vielä olikin. Mitä sitä asioista ymmärtää\nkahdeksannellatoista ollessaan! Kauppakirjat tehtiin ja kiinnitettiin\nkäräjissä Pietilän taloon eläke; ja sillä hyvä.\n\nKoistis-Kaapro sanoi, että hän olisi niin hyvämaisesta torpasta antanut\nvaikka kaksikin parasta juoksijaansa ja vielä päälliseksi kotoaan koko\npienemmän puolen Pekalle asuttavaksi ja olisi hoitanut koko perheen,\ntulipa heitä sitte enämmän tahi vähemmän. Oikein hän pyytämällä pyysi\nja rukousti Pekkaa purkamaan kauppaansa Pietiläisen kanssa ja antamaan\ntorppansa hänelle.\n\n\"Minä sanon sen nyt sinulle suoraan\", vastasi Pekka vain siihen\nharvakseen, \"jotta mokomista konista minä en huolisi, vaikka ne\nilmaiseksi antaisit.\" Pekan vaimo oli toista mieltä ja väitti Koistisen\njuoksijoita paremmiksi kuin Pietilän varsoista milloinkaan tulisi.\nUhkasipa hän vielä suutuksissaan hakea avio-eronkin, jos ei Pekka\nmieltään muuttaisi eikä kauppojaan purkaisi. Sitä ei Pekka kuitenkaan\ntehnyt, vaan sanoi emännälleen: \"jos sinä ne Koistisen pekunat niin\nhyväksi uskoisit, niin kyllä olisit ennen istunut niiden kuin minun\nruunani rekeen.\"\n\n\"Tuommoiselle vanhalle kuotuksellehan minä nyt olisin mennyt\", sanoi\nemäntä hymyillen -- ja sylkäsi.\n\n\"Etkä tarvitse katuakaan kauppaasi, sillä saatpahan nähdä, niin minun\nvarsani vielä ajan oloon vastaa vaikka kaksikin tämmöistä torppaa kuin\nSimola on\", lohdutteli Pekka vaimoansa.\n\nKaikki ihmiset nauroivat tietysti semmoisille puheille, mutta\nseuraavana talvena alkoivat jo muutamat arvella, eitä \"kunhan ei vaan\nsittekään olisi sen Pekan tuumissa pikkuisen perääkin.\"\n\nPekan \"Varsasta\" tulikin ihmeen uhkea eläin. Ei edes itse\nKoistis-Kaaprokaan löytänyt siinä mitään moitittavaa kohtaa. Taisipa\nhäntä oikein ruveta omat hevosensa hävettämäänkin, koska ei enää\nmilloinkaan mennyt, ei aikonutkaan samoille markkinoille eikä niihin\nkilpa-ajoihin, joihin tiesi Pekan Varsansa vievän. Aina vaan jäi\nsilloin kotiin ja teki kaikenlaisia verukkeita esteikseen.\n\nMonen muunkin miehen syöttiläät se Pekan varsa häpeämään saattoi. -- --\nSemmoisia loistavia, mustia silmiä kuin sillä ei ollutkaan muilla, ei\nkerrassaan kellään -- ei hevosilla ainakaan. Kaviotkin oli sillä\nmiekkosella mustat ja kovat kuin teräs, eivätkä siltä koskaan pykineet\neikä halkeilleet. Ja entäs se rinta ja sääret ja säkä ja lautanen!\nOikein oli somaa katsella syrjäksestä Varsaa, kun Pekka aina hiveli sen\nsametin hienoista turpaa, tahi muutoin taputteli ja silitteli sitä\nhiljoikseen. Silloin se aina hörhätti niin iloisesti ja köyristi hieman\nvälkkyvää selkäänsä, samalla mielissään jommallakummalla siroista\netusistaan maata kuoputellen. Luonnoltankin oli Varsa vielä vallan\nhyväsävyinen ja vilkkailla silmillään katseli niin ystävällisesti\nPekkaa, juurikuin olisi ymmärtänyt, että he molemmat kuuluivat yhteen.\nYhteen he kuuluivatkin ja olivat toistensa elämän ilona.\n\nÖin ja päivin Pekka itse aina syöttelikin ja hoiteli Varsaansa.\nHeinistäkin hän ihan eroittelemalla eroitteli pois kaikki sammaleet,\nsaraheinät ja muut sopimattomat rikkaruohot: seuloi ja rouhi itse\nkaurat ja lämmitteli juomavedet. Varsinkin kerran päivässä Pekka aina\ntalviseen aikaan suki ja pesi Varsansa lämpimässä tuvassa ja peitteli\nsen sitte loimilla huolellisesti pilttuusen. Kesällä hän taas uitteli\nja hieroi monastikin päivässä nelijalkaista ystäväänsä, palmikoi ja\npurki sen mustaa, tuuheata harjaa ja iloitsi sydämestään, kun Varsa\nhilpeänä, voimaa uhkuen ja kaula köyryssä, vetreillä jaloillaan\nkirmaili ja hypiskeli pitkin pihaa.\n\nEi se Varsa kuitenkaan ollut Pekalle paljaaksi huviksi, vaan\nhyödyksikin, niinkuin selvästi näkyi hänen huoneensa seiniä jo\nkoristavista useista palkintokirjoista, joissa mainitut rahamäärät\nyhteenlaskettuina tekivät milt'ei pienoisen pääoman Pekanlaiselle\nmiehelle. Kuitenkin Pekka halusi saattaa Varsansa vielä laajemmalta\ntunnetuksi -- ei rahan himosta, vaan sulasta ystävyydestä sitä kohtaan.\nSentähden lähtikin hän muutamana talvena viemään Varsaansa Hämeenlinnan\nkilparadalle. Sieltäkin palasi Varsa voittajana, ja Pekan povessa oli\nlompakko pullallaan seteleistä. Yhä hellemmin hän nyt hoiteli hepoansa,\nsillä hän oli ollut Hämeenlinnassa tekemäisillään suuren rikoksen sitä\nkohtaan.\n\nItse kuvernööri oli näet erinomaisesti mielistynyt Pekan juoksijaan,\noli pyydellyt sitä ostaakseen ja tarjonnut oikein tuntuvan summan\nsiitä. Pekka oli jo ennen päättänyt, että hän ei kuuna päivänä luopuisi\nVarsastansa, mutta tarjotun summan suuruus alkoi panna hänen\npäätöstänsä horjumaan, vaikka luonto löi vastaan. Siksi toiseksi\nhirvitti vähän hylätä niin suuren herran tarjouskin.\n\nKova oli taistelu Pekalla kestettävänä itsessään, mutta onneksi muisti\nhän, että \"eihän tuo ole oman läänin maaherra, mitäpä se minulle\nvoipi;\" ja hän vastasi tarjoukseen: \"ei rahasta eikä rakkaudesta.\"\nKuitenkin pysyi omatunto pitkän aikaa niinkuin pikkusen levottomana,\nvaikka jalomielinen Varsa ei ollut asiasta tietävinäänkään, vaan koetti\nolla ihan ennallaan.\n\nMikä sille Varsalle kumminkin lienee sillä matkalla tullut, mutta ei se\nollut enää ihan ennallaan, ja sen viimeinen palkinto oli juostu.\nEntinen iloisuus oli poissa, eivätkä ottaneet sitä enää\nkilpailemaankaan missään. Jo alkoi karvakin kuivettua, eikä sillä ollut\nenää entistä tuoreuttaan. Ei tahtonut enää oikein sen syöntikään käydä.\nViimein täytyi Pekan itsensäkin se huomata, ja nytkös hän hankki\nVarsallensa rohtoja ja voiteita, jos jostakin. Kävihän se Pekka sen\ntautta muutamana talvena Pohjanmaallakin tietäjissä, jossakin Oulun\ntakana, mutta ei ollut siitäkään apua. Hihhulit olivat vaan siellä\nPekkaa parjanneet epäjumalan palvelijaksi ja vaatineet \"tekemään\nparannusta heille\", mutta Varsalleen ei hän mitään parannusta saanut.\n\nKovin olivat ikävät niin Pekan kuin Varsankin päivät, ja ihmisetkin\nolivat jo vuosikausia hieman ivailleet heitä molempia. Pekan mielestä\noli ja pysyi Varsa kuitenkin samana vuodesta vuoteen ja yhtä hyvänä\nkuin loisto-aikoinaankin, vaikka he kumpikin jo alkoivat harmaantua.\nSitä mukaa kuin ikä kului, näytti kumminkin heidän ystävyytensä\nlujenevan, mutta viimein tuli heillekin ero -- katkera ero.\n\nPekan oli näet täytynyt syksyllä ottaa Varsallensa velaksi viisi\ntynnöriä kauroja Koistis-Kaaprolta, vaikka tiesi jo puoli eläkettään\nolevan takavarikossa toisista asioista. Talvilaissa riiteli sitte\nKoistis-Kaapro velan tuomioksi, eikä vielä heittänyt siihenkään, vaan\nryöstätti Pekkaa lopuksi. Pekka olisi ennemmin antanut nimismiehen\nkirjoittaa vaikka mitä, mutta kun ei hänellä enää muuta ollut, niin\npisti nimismies hevosen papereihinsa. Muutoin sanoi nimismies Pekalle,\njoka kyynelsilmin katseli Varsansa paperille panoa: \"kyllä kai sinulla\non jotakin muutakin Koistiselle mieluista, mutta sopikaa keskenänne;\nminä teen vain, mitä virkani vaatii\", -- ja nauraa röhäytti päälle.\n\nEi Pekka olisi ikipäivänä osannut uskoa Koistis-Kaaproa niin kovaksi,\nettä hän oikein todella myyttäisi hänen Varsansa, mutta niinpäs\nkuitenkin kävi. Huutokauppa kuulutettiin, ja kukas muu sen Varsan enää\nolisi huutanutkaan kuin Koistis-Kaapro itse. Hän sen huusi\nviidestätoista markasta ja vei kotiinsa, mutta silloin tapahtui se\nihme, että Pekan vaimokin muutti Koistilaan. \"Tottapa hänkin on niin\nVarsaan kiintynyt\", ajatteli Pekka, \"ja mikäs kumma se onkaan, vaikka\nen minä ole sitä ennen tiennyt\". Teki Pekan itsensäkin vähän mieli\nlähteä Koistilaan, mutta ei antanut luonto valtaa. Koko päivän hän\nsitte rauhattomana kulki edestakaisin tallin ja huoneensa väliä Simolan\npihalla ja kärsi ikävää, vaan ei kuitenkaan sanallakaan valittanut.\n\nSeuraavana päivänä kävi kuitenkin elämä ilman Varsatta Pekasta jo ihan\nsietämättömäksi. Sen vuoksi hän heitti turkin hartioillensa ja sanoi\nlähtevänsä katsomaan miten Varsansa uudessa paikassaan jaksoi ja tokko\nsitä edes hyvästi hoitivatkaan siellä.\n\n\"Jo veikkonen sen Koistinen kuului eilen ammuttaneen kanoillensa\nruoaksi\", selitti torpan nykyinen emäntä Pekalle silloin.\n\nSe oli odottamaton isku, ja Pekan polvet alkoivat ruveta vapisemaan.\nKasvoiltaankin hän kävi tuhkaharmaaksi ja itkunsekaisella äänellä\nsoperteli: \"se oli hävytön teko Kaaprolta! Kerrassaan hävytön teko!\"\n\n\"Kun ei olisi tehnyt hävyttömämpiäkin\", tuumaili emäntä.\n\nIltapuolella kun mentiin saunaa lämmitä panemaan, löydettiin Pekka\nsiellä vainajana, mutta oikein selville ei kukaan päässyt siitä, oliko\nhän omin lupinsa lähtenyt katsomaan Varsaa uudessa paikassaan, vai\noliko hän häkään kuollut.\n\n\n\n\n\nPIELINEN.\n\nI. SYKSYLLÄ.\n\n\nKolkkona ja synkkänä kuvastuu syksyinen taivas ison ja pitkän\nPielisjärven päilyviin vesiin, kun aina lyhyt kesä kukkineen,\ntuoksuineen, ja muuttolinnut poikineen ovat pohjoisesta paenneet pois\nluonto-äidin hellimmin lempimiin seutuihin. Vaihtelevia näköaloja on\ntosin syksylläkin nähtävänä Pielislaakson kymmeniä peninkulmia pitkillä\nreunamilla; mutta kaihoa kumminkin herättää katselijan sydämessä\nsilloin tuo vakava alkuperäinen luonto ja sen jynkkä mahtavuus.\n\nOneilta tuntuvat syksysin nuo aukean aavat vesipeilit; ja tumman\nharmailta näyttävät silloin nuo monimutkaiset salmet, jotka kiertelevät\nmonessa kohden jyrkin kallioseinin vedestä kohoavien saarien välissä.\nKolin korkeat kukkulat, samoin kuin muutkin rannoilla kaareilevat\nvaarat, luovat kummallisia, hirvittäviä varjoja hiljoikseen\nedestakaisin liikehtivälle, ikäänkuin raskaasti henkivälle ulapalle.\n\nSyvään ja pitkään, kuni tuskaansa pidätellen, huokailevat syksyllä\ntuulet noilla elottomilla, autioilla rannoilla. On kuin nekin\nkirjaviksi käyneiden lehtipuiden: koivujen, pihlajoiden, haapojen ja\nmuiden kanssa kilpaa surisivat kesän ihanuuden liian aikaista\nkatoamista.\n\nJohonkin saareen tuntemattomalla tavalla eksynyt lehmus ja saarni ovat\njo aikoja sitte riisuneet päältään kesäisen juhlapukunsa. Onpa iäti\nvihanta havumetsäkin, jonka rannimmaiset, mäntyiset ja kallioon\nkiintyneet jäsenet, kuni armoa anoen, ryömivät pitkin maata,\nuskaltamatta latvaansa taivaalle nostaa, jo kääriintynyt tavallista\ntummempaan talviverhoonsa. Murheellisina huojuvat honkien latvat, ja\nvalittavalta, sydäntä särkevältä kuuluu tuolla lahdella liitelevän,\nmyöhästyneen kalahaaskan särmikäs kirkuna.\n\nKuitenkin elää Pielinen syksylläkin. Vilkasta elämää ja innokasta\ntoimintaa tulevaisuutta varten onkin sen povessa, syvyyksissä, jos\nkohta ylhäällä, pinnalla, kuolema ja epätoivo näyttävätkin yhä enemmän\nja enemmän voittavan valtaa. Syvyydestä syöksähtää elämä ylemmäksi. Se\nse saattaa matkaan virkeyttä ja liikettä sekä pinnalle että\nyksinäisille, hyljätyille rantamillekin.\n\nKulovalkean tavoin alkaa näet kylästä kylään, pitäjäästä pitäjääsen\nkulkea viesti: \"mujeet kutevat.\" -- Ne sanat, ikäänkuin tenhoisa\ntaikavoima, luovat aina uutta eloa ja hyörimistä Pielisen unhotetuille\nja syrjäisimmillekin rannoille. Kaikille sen selille, alkaen aina Mikon\nsillasta Ahveniseen asti, ilmestyy nyt lukemattomia, mikä minnekin päin\npyrkiviä venheitä. Tarkastaja huomaa niiden parittain katoavan ja\npoikkeilevan, tarmokkaiden käsien ohjaamina, pitkien niemenhuiskaleiden\nkainaloihin, saariin ja tyvenihin lahdekkeisiin. Noin satasylinen tahi\npitempikin nuotta on aina toisessa venheessä, jossa nainen istuu\nairoilla. Muutoin ovat molemmat venheet täynnä puuastioita,\neväskontteja, patoja, viinalekkereitä ja jos jotakin.\n\nMaata viljelevä, salskea karjalainen on muuntunut kalastajaksi\nmuutamiksi viikoiksi ja kansoittaa joksikuksi kuukaudeksi nuo siellä\ntäällä kaihossa olleet, harmaat ja sammaltuneet kalasaunansa. Raskasta\non työ syystuulissa järvellä ja epämukavaa asuminen ahtaassa saunassa,\neikä saalis useinkaan palkitse siihen pantua vaivaa, mutta elämä\nPielisellä on niin vahvistavaa, raitista ja vapaata. Siksipä kuuluukin\naina illoin kalasaunoista ulos tuuleen ja pimeyteen surullisen\nviehkeitä, hieman yksitoikkoisia, mutta kuitenkin miellyttäviä lauluja,\njoita ei ole kukaan tehnyt, vaan jotka ovat syntyneet ja yhä uudestaan\nsyntyvät, laajenevat ja supistuvat aina tuntemattomain lakiensa mukaan.\nIloinen puheen porina on noissa alkuperäisissä asunnoissa vallalla\naina, kun naapurinuottueita on vieraaksi saapunut. Muutoin istutaan\nniissä illoin puhellen entisistä rajarauhattomuuksista, varsinkin\nRädystä, Tiaisesta ja tuosta ylevästä virkavallan vastustajasta Yrjö\nSormusesta; taikka kerrotaan siellä toisilleen vanhoja satuja,\nkummitusjuttuja ja \"ollaan arvoituksilla\".\n\nKöysimies se tavallisesti, verkkoja korjaellessaan, pieni piipun-nysä\nhampaissa, toimittaa kertojan virkaa sillä aikaa kuin \"airokas\",\nparhaillaan oleva nuori nainen, keittää ilalliseksi kaloja hiiloksella\ntahi \"koukussa\", kalasaunan ulkopuolella. -- Somalta näyttää tuo tulen\nääressä puuhaava tyttö solakoine vartaloineen, ja hänen tavattomasti\nsuurennettu varjonsa kallion rinnassa, aavemaisesti kumarrellen ja\nkyykkien, matkii hänen liikkeitänsä. Ohuen sumun läpi pilkistelevät\ntähdet nähdäkseen vilkkuvia kuviansa pikkuisen lainehtivassa, pimeässä\nvedessä, jonka pintaan siellä täällä rannikoilla palavat nuotiotulet\nheittävät pitkiä, heleän kirkkaita ja juomuilevia valoviivoja. Pian on\nyksinkertainen illallinen valmis ja syötykin. Haukotellen heitäksen\nperämies kiukaan vastapäiselle lavitsalle pitkäkseen. Köysimies pistää\npiippuunsa uuden tupakan; airokas huuhtaisee kiireesti kupit ja lusikat\nja sitte tupsauttaa sammuksiin hikevässä huoneessa sameasti valaisseen\npäreen, ennenkuin riisuuntuu ja rupeaa levolle kiukaan puoleiseen\nnurkkaan. Yhä hämärämmin ja hämärämmin hehkuu köysimiehen piippu pöydän\ntakaa rahilta ja näyttää sammuvin silmin katselevan kaunista airokasta.\nTekisi tytön mieli pyytämään, jotta köysimies ei enää polttaisi pahalle\nhaisevaa piippuansa, mutta ei oikein uskalla. Hän on näet jo kädet\nristissä lukenut: \"valvo Herran\" ja \"Isä meitänsä\", eikä ihan varmaan\ntiedä, eikö olisi syntikin puhella vielä siunattuaankin.\n\nUlkona tuntuu tuuli vielä humisevan ja laineiden säännöllinen loiskinta\nrantakiviä vasten kuuluu sieltä niin ihmeen selvästi. Rauhoittavasti se\nvaikuttaa väsyneesen mieleen. Kohta kuuluu köysimiehen puolelta pieni\nkolahdus. Piippu on pudonnut lattialle ja säännöllinen hengitys\ntodistaa heti kaikkien kalasaunan asukasten vaipuneen virkistävään\nuneen. Aamulla on oikein harvinainen sää. Pielisen pinta on käynyt ihan\ntyyneksi. Ei tunnu tuulen vienointakaan henkäystä missään, eikä näy\npienintäkään pilven levettä koko tuolla kuulakalla, kylmän näköisellä\ntaivaalla. Aurinko loistaa vaan vaaleana tuolta mäkien päältä, aavojen\nvesien takaa, ja vielä kalpeampi kuu kulkee kainona vastakkaisella\npuolella taivaan korkeata kupua. Veden pinta heijastaa tuota vaaleata\nvaloa ja silmiä väsyttää katsellessa sen yksitoikkoista hohdetta.\nSilloin tällöin tuntuu kyllä aurinko sysäävän luotaan ilmaan joukon\nkirkkaampia ja lempeämpiä säteitä, mutta kuitenkin on sen valo niin\nkuollutta, eikä anna lämpöä laisinkaan. Nuotan ainat ovat jäässä heti\nveden kalvosta kohottuaan ja kylmävät paljaita käsiä. Kastuneet\nvaatteet myös jäykistyvät ja verkotkin käyvät jäähileihin, mutta\nmielellään kuitenkin vetää keuhkoihinsa tuota raitista, virkistävää\nilmaa. -- Se tekee elämän niin kevyeksi, niin pirteäksi ja raittiiksi.\n\nHiljaa ja huomaamatta kerääntyy sillä välin musta, paksu pilviryhmä\nkauas luoteiselle taivaan rannalle, jylhien Wiekin vuorien yläpuolelle.\nAlkaa kuulua kaukaista huminaa ja puiden oksat käyvät levottomiksi.\nLukemattomia pieniä laineita ilmestyy ulapalle keskenänsä kisailemaan.\nIkäänkuin lumottuna ne kiertyvät, sulavat toisiinsa ja muodostavat\näkkiä pitkiä, avaroiden selkien yli ulottuvia, vaahtoharjaisia aaltoja.\nTuuli yltyy yhä rajummaksi ja kautta taivaan kiirehtii vimmaisessa\nvauhdissa synkkiä, uhkaavia pilvivaippoja. Yhä uusia ja taas uusia\npilvihirviöitä riuhtoo myrsky irti alkuperäisestä pilvivuoresta ja\nhurjassa raivossa kiidättelee niitä hujan hajan tummaksi käyneelle\ntaivaan laelle. Siellä ne kohisten tungeksivat toisiansa ja pimittävät\nilman, mutta kuitenkin samoavat kaikki samaanne päin, uhaten hävitystä\nja kuolemaa kaikille.\n\nIloissaan vinkuu ilmassa vihuri, kiskoen mukaansa sinne aaltojen\nharjoilta savun tavoin tupruavaa vaahtoista vihmaa. Aallotkin kiihtyvät\nkiihtymistään, ajelevat ja tempovat toisiaan ja näyttävät tahtovan\ntavoitella taivaalla temmeltäviä pilviparvia. Vesi sihisee kuin kiehuen\nvaltavasti vyöryvien vesivuorten huipulla, kääntyy torveksi ja perän\nkautta syöksee pärskyen sisään venheisiin, jotka ovat antautuneet\nmyötätuulen valtaan. Ylemmäksi, aina ylemmäksi kohoavat aaltojen\nharjat; syvemmiksi, yhä syvemmiksi käyvät syvennykset niiden välillä;\nenemmän ja aina enemmän lisääntyy ilmaan hienoa, tuulen edellä lentävää\nvetistä utua, ja tuuli syytää yhä uutta vettä vasten silmiä.\n\nEi näe eteensäpäin kuin muutaman sylen, eikä voi vapaasti\nhengittääkään, kun myrsky niin voimakkaasti ajaa pois edestään\nilmavirtoja. Eteenpäin -- eteenpäin sysää tuuli ja vesien vimmainen\ntyrsky heikkoa, saumoissaan natisevaa venhettäkin. Milloin tuo keikkuva\npursi on melkein pystyssä perällään, milloin se, kokka edellä,\nsyöksähtää taas alas aallokkoon, ja sydäntä vihlaisee joka kerta, kun\nse äkkiä aaltojen väliin suistuu. Ei ole kuitenkaan aikaa ajatella\nsiinä muuta kuin matkan suuntaa, sillä nopeasti suljahtelevat aallot ja\nveden hyrsky pois aluksen alta, ja ulvova myrsky rientää vielä\nniistäkin edelle.\n\nVeden kohina alhaalla on kuin vuolaan ja palavan kosken, mutta myrskyn\ntorvet ilmassa soittavat vieläkin valtavammin ja äänekkäämmin. Siinä\nsoitossa on ulvomista ja vinkuvaa vihellystä, korkeita, valittavia ja\nkimeitä säveliä sekaisin uhkaavien, järisyttävien äänien kanssa, ja\nveden pauhina antaa sille juhlallisen perussuunnan ja soinnun.\n\nViimein tyyntyvät kuitenkin riehaantuneet luonnon voimat. Synkät pilvet\npurkaavat lumisen sisällyksensä myrskyn syvälti myllertämien vesien\npinnalle. Lahdille ja salmille alkaa tuulellakin ilmestyä pieniä tyyniä\npaikkoja. Talven henki kutoo silloin Pieliselle ja sen syvänteiden\nlukemattomille asukkaille pakkaselta suojelevaa pukua. Tulee niin\ntähtikirkas yö, ja silloin on mataloille lahdille ja virrattomille\nsalmille syntynyt sileä, taivasta kuvastava kirkas kansi, mutta vapaina\nvierivät vielä laineet syvemmillä selkävesillä. Ne eivät näytä\naikovankaan antautua laiskoina uinailemaan pitkää, pimeätä talvea,\nvaikka kallioa kattava sammal ja jäkälä on jo kuurasta valkeaksi käynyt\nja puut rannoilla huurteella peitetyt. Hiljaa hiivii kuitenkin yhä\nedemmäksi ja edemmäksi rannasta jäinen peite. Jonakuna päivänä on\nviimeinenkin sula silmäke peittynyt kirkkaalla, kuultavalla jäällä --\nPielinen on masennettu, voitettu!\n\nPohjoisessa sytytetään talven vallan ja voiman kunniaksi suuria\nsähiseviä soihtuja. Ne hulmuavat kauas taivaan kannelle ja\nleimahtelevat siellä, yhä muotoansa muunnellen, mutta -- yhtä äkkiä\nkuuluu hirmuinen pamaus ja jyrinä. Ei ainoastaan maa, vaan vuorien\nperustuksetkin vapisevat silloin, valittavaa voivotusta kuuluu\nPieliseltä pitkien matkojen päähän kylmänä yönä.\n\nJärvi on talvelle osoittanut, että jättiläistä ei voiteta väkisin, jos\nei se vapaaehtoisesti antaudu, ja yhdellä ainoalla tempauksella on se\nkovaan jäähän kiskaissut peninkulmia pitkän railon, jossa vesi taas\nvapaana lainehtii. Se on pitkä, liikkumaton, sininen joki tuo railo,\nmutta se osoittaa Pielisen voimaa ja halua valoon. Viimein jäykistyy\nkumminkin senkin pinta. Pielinen lepää, ja talvi on täydellä todella\ntullut, -- pitkä ja ikävä talvi.\n\n\n\n\n\nPIELINEN.\n\nII. KEVÄÄLLÄ\n\n\nSäälimätön ja jäly on Pohjolan talvi. Kevätpäiväntasaus on jo käsissä,\nmutta surkeasti ulvoo yhä suorahäntäinen susi jäällä aution saaren\njyrkän rantakallion alla; eikä näytä vielä hetikään siltä, että talven\nvalta vähäistäkään varvenisi. Pielisen pohjoista päätä ympäröivien\njuonteiden selänteiden takaa hiivii vaan yhä uudestaan esiin kasvoja\nkovasti viiltävä viima. Päästyään aukealle ulapalle ryöpsähdyttää se\nmatkaansa parven keveitä, kimaltelevia lumikiteitä. Hurjissa,\nsäännöttömissä pyörteissä karkeloiden ja hyppien kiitävät nuo\nlumihiuteet eteenpäin, kunnes peninkulmien päässä patoutuvat korkeiksi\nkinoksiksi pitkän Paalasmaan rantoja vasten. Tuulen kourissa ähkivät\nvalittavasti aarniometsän valtavat aihkit, ja tykässä oleva kuusikko\nkaristaa pois oksiltaan enintä irtanaista luntansa. Kuni armoa anoen\nnaksahtelee hädissään Törön saaren yksinäinen ja ainoa kelohonka ja\nojentelee alastomia oksiaan kohden lounaista taivasta.\n\nSieltä, muutamain vaaleanharmaiden pilvien raosta, kuumottaa haalean\nnäköinen aurinko hiukan, kuin kaukaisen tulisoihdun himmeä loimo, mutta\nitse päivän terää ei kuitenkaan näy.\n\n\"Kirpeätä on vielä tuo pohjoinen tuuli\", murahtaa kelsiturkkinen\ntalonisäntä kuormansa päältä toisen rankakuorman perässä hölkkäjuoksua\npistävälle ja hiljaa itsekseen hyräilevälle pojalle.\n\n\"No onkinhan tuo vielä\", arvelee poika, \"mutta ei minusta reen jalas\nenää ruikuta niin surkeasti kuin tänä aamuna menomatkalla.\"\n\nIsäntä istuu ääneti kauvan, mutta kotirantaan kohottaessa murahtaa hän\ntaas: \"eipä todellakaan taida ilma enää olla niin äleätä kuin äsken.\"\n\nVähitellen vaimenee tuuli tyynemmäksi ja pilvet paksunevat, mutta\nkäyvät samalla mehevämmän näköisiksi. Näyttää kuin notkahtelisi taivas,\nja kohta alkaakin korkeudesta tippua valkoista vitilunta isoina,\nlitteinä paloina. Ne leijailevat ilmassa hetkisen, laskeutuvat hitaasti\njäälle ja muodostavat sille vähitellen tiiviin peitteen, pehmoisen,\nkuin haahkan höyhenistä. Yömpänä muuntuu lumen tulo römpsyiseksi\nräntäsateeksi. Jo alkaa ilmestyä vettäkin selälle. Tummanruskeaksi\ntulee kohta Pielisen vasta äskettäin niin valkoinen ja puhdas pinta.\nTuuli on kääntynyt, ja unisena nuokkuu nyt hiljoikseen lenseässä\netelätuulessa pullearintaisen Rekisaaren lakkapäinen petäjikkö.\n\nEräänä iltana seestyy kuitenkin sää vielä kerran. Väreilevät tähdet\nkiiluvat taas kirkkaina tummalta taivaalta, kunnes päivän tähti, idän\nhärmäisistä huuruista yleten, himmentää niiden hiljaisen tuikkeen.\nLoivarantaisen lahdelman kupeella saa silloin Sariolan vanha Kala-Matti\nhiki päässä syteä made-avantoaan. Puhkeaahan se jää viimeinkin ja\nvaivalla saapi vanhus konttiin kootuiksi avannon reunalla ketturoivat\nlimaskaiset ja tyhmän näköiset mateen-vonkaleet. Silloin alkaa kuulua\nhätäistä huutoa jostain etäältä, tuolta Nunnanlahdelta päin. Ei auta\nmuu kuin täytyy lähteä kulkemaan avuksi, ääntä kohden. Vanhus varjostaa\nkädellä kilolta silmiään, mutta ei näe, niin pitkälle kuin silmä\nkantaa, mitään muuta kuin kaikilla suunnilla päiväpaisteessa hohtavan\nlumiaavikon. -- Se ei enää kuitenkaan ole ihan yksitoikkoista ja\nsileää, vaan niinkuin sanotaan \"lumi jo lainehtii.\" Päivä on näet\nhautovilla säteillään saanut toiset paikat pinnasta hieman alenemaan ja\nsiten on se lumivaippaankin saanut syntymään omituisia koukeroita ja\nkuvioita, jotka nyt eri tavalla heijastavat takaisin niihin sattuvia\nsäteitä.\n\nNiemen kären kaarrettuaan huomaa ukko tuonnempana, railon reunalle\nkohonneella vallilla jotakin mustaa. Hän ohjaa kulkunsa sitä kohti.\nYhdistynein voimin saadaankin viimein vedestä ylös märkä, vilusta\nvärisevä hevonen ja kastunut jauhokuli-kuorma.\n\n\"Hullu, kun läksitkin keväiselle jäälle yksinäsi\", sanoo ukko.\n\n\"Niin, vaanpa kun kylmi yöllä -- ja se oikasee ainakin kolme\npeninkulmaa -- -- ja maantiekin on jo ihan mustana\", selittää\nrahdinvetäjä nurpein mielin ja katkonaisesti.\n\n\"Onhan tuo sitäkin, mutta kierrä nyt kuitenkin Kouan salmea. Siinä on\nvirran vettä ja varmaan jo uve-avannoitakin\", neuvoo vanhus kuorman\nkulettajaa ja eroaa hänestä.\n\nSiitä pitäen ilmestyy yhä enemmän päiviä jylhien vaarojen vietteille ja\npunertava häive näkyy koivua kasvavien kaskesmaiden kaltevilla\nrinteillä. Yhä enemmän valaa aurinko valoansa horroksissa olevaan\nluontoon. Piakkoin ovatkin vaarojen palteet yhtenä pälvenä, jonka\nkeskellä, siellä täällä vain, silmä kohtaa lianharmaita lumipeitteen\nriekaleita. Kurki kiljahtelee ilosta kaukaisella suolla, ja kevätvedet\niloisesti solisten huuhtelevat kumpujen kylkiä. Loistavan vihreänä\nesiintyy silmälle rantahuhtien talvisten hankien alla uinunut oras. Sen\nihanuutta ylistää lirityksillään korkealla ilmassa lentävä, juuri\nkotiin saapunut kiuru, ja toivosta sykähtää silloin ihmisenkin rinta.\n\nJopa on virtainen vuo paikoitellen rannikoilla kovertanut jääkuoren\nauki. Sen huomaavat ylhäisillä mailla elohon heränneet kevätpuroset.\nKaikki ne alkavat nyt kilvassa pyrkiä tuonne sulasilmäkkeitä kohti.\nMatkalla tapaavat ne toisensa, yhtyvät ja vallattomien varsojen lailla\nkirmaillen syöksyvät yli kivien ja kantojen pitkin jyrkkiä kuiluja\nPielisen laajaan syliin päin. Tuolla alempana juoksee joen tapainen,\nyli äyräittensä paisunut puro. \"Yhteen, yhteen!\" pauhaavat laineet.\nNytkös vasta on iloa ja ääntä! Maltti katoaa kokonaan. Hurmaavassa\nvimmassa kiehuen hypähtelevät vaahtoiset vedet toistensa ylitse yhteen.\nPelosta vapisevat paikoillaan kalliokuilujen partailla kasvavat, vanhat\nja vakavat, naavaiset puut tuota temmellystä katsellessaan,\nkuullessaan. Kuitenkaan niistä välittämättä vyöryvät voimansa tuntevat\nvedet eloisissa pyörteissä yhä eteenpäin silloin tällöin kuohullaan\nkosketellen pihkaisten puiden partoja. Tempaavatpa toisinaan jonkun\nniistä mukaansakin, ja kauas kiirii raittiissa, selkeässä aamuilmassa\nvilkasten purojen pauhu.\n\nSalmiin ja saarien seuduille ilmestyy yhä useampia tummia, sulaneita\njuovia. Niissä lipattavat pienoiset laineet luovat mieluista, viehkeätä\nvärivaihtelua aavan jääkannen kalpeaan pohjaväriin. Kun villalepeiden\nkaltaisista pilvistä putoilee lämpöinen kevätvihma jäälle, himmenee se\nvähitellen sekin. Kohta on se muuntunut teräsharmaaksi, ja tuolla\njäykällä pinnalla väreilee nyt ohut vesikerros tuulen mukaan. Korkealle\ntaivaan kannella kohonnut aurinko loitsii jo esiin kosteasta kulosta\nsiellä täällä niemien neniin viattoman näköisiä vilukoita ja joitakuita\nsinisiä vuokon-silmiäkin.\n\nTalven valta tuntuu murretulta, mutta yht'äkkiä vetääntyykin huhtikuun\ntaivas taas pilvien peittoon. Ankarana tuiskuna tupruaa jälleen lumi\nuudestaan kietoen maat ja metsät, vuoret ja vedet talviverhoon. Puut\nkaikki ovat valkoisia kukkia täynnä, ja kylmänä aamuna on keli mitä\nparasta Pielisen pinnalla. Rannat raikuvat taas teiriparvien iloisista\nkukerruksista ja lainkiertäjän pyssyn äänekkäistä pamauksista.\n\nViimein vihastuu kevään hengetär talven sitkeästä taipumattomasta\nvastarinnasta. Kun eivät hänen lämpöiset henkäyksensä eivätkä suopeat\nsadekuurot ole saaneet talven valtaa väistymään, lähettää hän ankaran\nitätuulen repimään rikki talven viimeisiä kahleita. Parahdellen\nratkeilevatkin ne nyt toukokuun valoisana, lempeänä yönä. Jäälautat\nerkanevat voivotellen rannoilta. Kohisevain aaltojen pieksäminä ne\ntuskissaan ajeleutuvat silloin kaikenmoisiin pakopaikkoihin:\nlahdenpoukamiin, saarten siimesrikkaille rannoille ja pitkälle\npistävien niemien neniin.\n\nSiinä on ryskettä ja röykettä, kun jäät toisiansa töykkien\nmurskaantuvat tuhansiksi muruiksi, joista suurimmat sitte\nmielettömässä, räiskävässä sekasorrossa hyrskien hyppivät toistensa\nhartioille, ja innokkaasti pauhaavat aallot, vimmoissaan tyrskien,\npaiskelevat noita vapautensa vihollisia rannan järeitä, vankkumattomia\nkallioita vasten. Siten selkä toisensa perästä riuhtoo kuorensa rikki.\nJääjärkäleiden täytyy kohota korkeiksi töyryiksi minkä millekin\nrantamalle. Eivätpä löydä rannoillakaan rauhaa niille sulloontuneet ja\nhauraiksi käyneet hyhmäiset joukot. Sinnekin karkaavat valtavat,\nvoimakkaat vesivyöryt. Ne tempaavat takaisin tuhoisiin ryöppyihinsä\njään jäännökset, joita sitte sylissään hierovat ja jauhavat, murskaavat\nja sotkevat, alliparvien niille valittavaa kuolinvirttä veisaellessa.\n\nIhanana ylenee rohkeapiirteisten vuorien välistä uusi päivä. Sen\nlämpimät säteet saattavat viimeisetkin särmikkäät jääneulaset\ntoisistaan irtaantumaan. Siitä syntyy hiljaista sihinää, jota säestää\nsiellä täällä vielä verkkaan väikkyvillä laineilla kuppelehtavien ja\nkimaltelevain jääkokkareiden helähtelevä ääni, kun ne joskus toisiansa\nvastaan tölmäisevät.\n\nTuoreskerkkäiset, kasvavat männyt kuvastuvat laineiden välkkyvään\nharjaan, ja tuulen suojassa koko ranta, ylösalaisin kääntyneenä, näkyy\nveden pinnasta. Koivut heristävät jo kellertäviä hiirenkorviaan ja\ntuometkin alkavat availla umpujaan. Peippo, pesänsä aineita etsien,\npyörähtelee edestakaisin pensaikossa, mutta pyrstöllänsä viipoitteleva\nvästäräkki katselee kivikkorannalla sinne tänne suikkelehtavaa\nrantasipiä, samalla kuunnellen lahorastaan kuusistosta kuuluvaa\nkaihomielistä, mutta soinnukasta säveltä. Yhä kirjavammiksi käyvät myös\njo nurmikkoniityt ja kumpuraiset kentät, mutta savipohjainen pelto\nuudisasukkaan mökin ympärillä on vielä kovin kosteana ja\nliejupintaisena. Sen salainen, taltumaton elinvoima puhkeilee jo\nkuitenkin ilmi, maan pintaa pieniin kumpuihin kohotellen.\n\n\"Ähä kutti!\" sanoo sitä nähdessään mökin mies myhähdellen. \"Täytyypäs\nkirren sieltä maan höngästä ylös kimpuilla, kun päivä oikein läätää.\"\n\n\"Johon tuon luulisi vähemmälläkin roudan maasta lähtevän, kun päivän\nkehrä paistaa hellittää yhtä myötään täydeltä terältä, kuni\nkeskikesällä ihan\", tuumii mökin ruskeaksi ahavoitunut nainen siihen.\n\nPikku-Pekka hypähtää silloin ilosta ja kohti kulkkuaan huutaa: \"laiva!\nIsä ja äiti katsos; laiva tuolla Uramon saarien kupeella!\"\n\nVanhemmat suuntaavat silmänsä sinne päin. Siellä mennä puhkuttaa\ntodellakin vasta tumman vihreäksi maalattu höyrypursi, jonka lippu\nraukeasti leuhahtelee hiljaisessa iltatuulessa. \"Vähäpä onkin nyt\n'Valiossa' lastia, kun noin vilahtelee punaista laineiden lomista\",\nlausuu vitkaan mökin vaimo.\n\n\"Mitäpäs siinä näin keväällä\", myöntää mies piippuansa sytytellen. Hän\njää aitan portaille istumaan ja silmät harhailevat kaukana siintävällä\nulapalla. Höyryaluksen utuinen savu levenee sieltä ilmaan hienona\nautereena, mutta tuolta synkkäoloisen Porosaaren sylistä nousee ylös\nsakea savu laajeten pimeäksi pilveksi sen puoliselle taivaan rannalle.\n-- Lienevätkö laskeneet siellä palon polttajat kulovalkean irti\nkevättuulien kuivaamaan metsään, vai kruunun maitako siellä päin taas\nlystikseen poltellevat?\n\nPiippu on jo palanut, mutta juohtuu mieleen, että olisi tässä illan\nsuussa käytävä katsomassa, saivatko Moilalaiset hyvästi onnistumaan\nohrapalonsa Tuomipurolla. -- -- Hyvästihän se on palanut, koska on\nilmestynyt tuonne puron varteen tuommoinen mustakantoinen kivikko kytö.\nMutta tuollahan nuo ovat vielä viertomiehetkin lähtöä tekemässä. Noesta\nja hiestä mustiksi käyneiden Moilalaisten kanssa palajaa mökin mies\npois Tuomipurolta puhellen matkalla nuorelle isännälle vuodentulon\ntoiveista.\n\nEipä se isäntä kuitenkaan malta miesten puheille nyt korvaansa\nkallistaa, sillä hänen edellään astuu kaitaista polkua pitkin\npirteäsilmäinen piika-Anni. -- Tyttö kuuristuu ottamaan tien vierestä\nvalkokukkaista revonleipää, jolloin lyhyen hameen alta vilahtaa esiin\ntäyteläiset, paljaat pohkeet. Niitä vasten lyövät hameen helmat tahtia\njoka askeleella, mutta nyt seisahtuu tyttö. Toisetkin jäävät yhteen\nkohti, sillä ensimmäinen kevätkäkönen kukahtelee tuolla Lehtovaaran\nliepeillä ja soinnukkaasti vastaa siihen raittiilta tuoksuvan metsän\nkaukainen kaiku.\n\nPirttivaaran mökin akkuna välähtelee niin somasti kotiin saapuvaa\nisäntää vastaan, ja komeina kaareilevat mahtavat Kolinvuoret etäällä\ntaivaan rannalla. Ruusuisen hohteen luopi ilta-aurinko Pielisen\nrauhallisille, välkkyville ulapoille, joiden välillä, sinisillä\nvesillä, rusoreunaiset pilven hattarat näyttävät hiljaa edestakaisin\nhäilyvän. -- Yli selän, Ritoniemestä Salmelan herttaisille rannoille\nasti, kulkee rasvatyyni juova, ja sorsa, hiljaa kaislikon rinnassa\nlillien, narahtelee harvakseen. Muuten on kaikki aivan hiljaa, mutta\nkuitenkin tuntuu siltä kuin läpi koko luonnon kävisi vienosti lausuttu\nja kaino kuiske, niinkuin nuoren immen vastaus sulhonsa sanoihin. --\nAurinkokaan ei tahdo enää malttaa lainkaan maillensa mennä, vaan viipyy\nviipymistään taivaanrannalla -- tuolla Kekomäen metsäisellä kiireellä.\nViimein se kuitenkin painaksen piiloon etäisten metsien syliin, ja\nohutta, vaaleata utua alkaa sitte väikkyä niittyrantaisen lahden\nkaukaisessa perukassa.\n\nParin hetken kuluttua kumminkin ruskottaa jo taas kuulakka taivas idän\npuolelta, uuden päivän enteenä -- enteenä rauhaisan ja kauniin kesäisen\npäivän.\n\n\n\n\n\nNÄLKÄVUONNA.\n\n\nPohjois-Karjalan kaukaisimmassa, mutta ehkäpä samalla kauniimmassakin\nperukassa -- kaakkoisen Kainuun ja Venäjän välissä -- ei \"puhdas ruis\"\neli \"selvä leipä\" ole vielä vallan kaukaa ollut tavallista\nrikkaampainkaan pöydällä. Varsinkin olisi sitä, noin vuotta\nkolmisenkymmentä takaperin, ainakin Kuohatin kylässä katsottu suoraksi\n\"Jumalan viljan\" tuhlaukseksi, jos ken ihan ympäri vuoden olisi\ntohtinut siellä syödä selvää leipää. Ei sitä toki kukaan tehnytkään --\nkaikista vähimmän Kyllöis-Perttu perheineen.\n\nTuo Perttu oli ennen, nuorempana ollessaan, \"hullaantunut\" kyhäämään\nitselleen oman kodin Sammallammin sileähiekkaiselle rantamalle, mitä\njylhimmän korven reunaan. Niukuen naukuen oli hän siinä sitten\nkotveroisen eukkoinensa elellyt ja saanut melkein joka vuosi käyttää\n\"ristillä\" jotakin pientä perheensä lisäystä. Niin lukuisaksi olikin jo\nkasvanut Pertun lapsien liuta, että Pertun Anni sanoi jo itseäänkin\nilettävän tuon Herran siunauksen, \"kun joka vuosi -- ja vielä keskellä\nkiireintä heinäaikaa -- piti käydä papin edessä polvillaan\nkönttyröimässä\". Leipää ei kuitenkaan ollut samassa suhteessa\nsiunautunut, vaikka olihan rovasti aina vakuutellut, että\nSammallammista vielä aikaa voittaen paisuu aika uhkea uudistalo, kun\nsiihen niin paljo työvoimia ilmaiseksi tulee. Olipa hän vielä lisännyt\nsenkin, että: \"joka lapsia antaa, se heistä myöskin murhetta kantaa.\"\n\nAnni se kuitenkin, siitä huolimatta, näkyi saavan pienistänsä \"murhetta\nkantaa\" ja miettiä, mistä milloinkin joukollensa särpimen lisää saisi.\nTosinhan se Perttukin koetteli koko ahkerasti soita möyriä ja haalata\njos jonkinlaista muonan lisää Kuohatin kankaiden mahtavista metsistä,\nsen hyllyviltä soilta ja siimesrikkaista korvista, mutta ei puute siltä\noikein ottanut hänen mökistään pois paetakseen.\n\nSiksipä päättikin Perttu kerran siirtää mökkinsä tienoilta tuota\ntuonnemmaksi läheisen, tumman vihreän ja taivaslakisen kuusikon\nikivanhaa rajaa ja raivata siihen itselleen peltoa. Siinä teki hän\nkuitenkin \"hyvin tyhmästi\", kuten metsäherra sanoi, \"sillä puuthan ovat\nkruunun -- ymmärrätkös -- yhteiskunnan!\"\n\nPerttukin arveli kuuluvansa yhteiskuntaan ja sanoi ennen pitävän\nhävittää vaikka puut kuin antaa Jumalan luomain ihmisten nälkään\nnääntyä. \"Sitähän ei voine edes yhteiskunta -- vai mikä ruunu se\nlienee -- kuuna päivänä tahtoa\", lisäsi hän vielä.\n\nMetsäherrapa kuitenkin näytti Pertulle, mitä yhteiskunta tahtoo; ja\nniin sai Perttu vapaan kyydin ja vapaan ylöspidonkin vähäksi aikaa\nKuopion keltaisessa kivilinnassa. Hänen siellä sakkojaan vedellä ja\nleivällä suorittaessaan oli joutunut uusi kesä käsiin.\n\nKirkkaasti paistoikin päivä Pertun Kuopio-matkalta kotiin palatessa.\nHarvakseen kukahteli silloin kelkkeä-ääninen käki jossain Leppivaaran\nrinteellä ja rastas raksahteli tuon tuostakin Heinälammin hymyilevillä\nrannikoilla, kun mies illan suussa kotiinsa kiiruhti.\n\nOikein tuntui hyvältä rinnan alla, kun Kiviharjun huipulle jo rupesi\npäivän autereen läpi siintämään koko Sammallammin lakeus. Jylhän komea\noli näköala sieltä, mutta ei ollut nyt aikaa sitä ihaella, sillä\nväkisinkin veti silmiä puoleensa tuores ja heleänvihreä ruishalme,\njonka hienot, vasta puhjenneet tähät hiljoilleen nuokkuivat vienossa\niltatuulessa.\n\n-- \"On siinä syksyllä hauska tuossa Annin kanssa kilpaa sirppiä\nhuiskuttaa. Ja pienet paitaressut kirmailevat sänkipellolla keväisten\nvasikkain lailla, sillä välin kuin vanhemmat lapset karisseita tähkiä\nkokoon keräilevät. Sitte kynnän sen sängen -- -- --\"\n\nSiihen keskeytyi kuitenkin se ajatus ja tarttui itsepintaisesti Pertun\nomaan lyhyen tukan sänkeen. Oli ilmeinen häpeän leima tuo lyhyeksi\nleikattu tukka, eikä sen sänki ollut ehtinyt vielä ollenkaan kasvaa.\nVieläköhän tuo kasvaneekaan?\n\n-- \"Mitenkähän sitä nyt ilkiää ollenkaan ilmestyä ihmisten ilmoihin,\nvarsinkaan Annin ja lasten -- -- --\"\n\nPerttu koetti kyllä puraista luontoansa kovaksi, mutta huomaamatta\nhidastuivat kuitenkin hänen askeleensa hidastumistaan, kuta lähemmäksi\nkoti joutui.\n\n-- \"Kun ei Anni sattuisi olemaan edes kotona. Mutta eihän se olekaan.\nVarmaankin se on Siken kanssa verkolla, koska ei ole ruuhta valkamassa\nja niin melukasta soimaa kuuluu pihamaaltakin.\"\n\nPerttu kuulosti sitä tarkemmin.\n\n\"Hyppeeppäs tuohon kynnelleni, niin minä katon kirppuko sinä out vai\nmikä!\"\n\nSe oli pienen Antin kiukkuisa ääni ja sitte alkoi kuulua Tuomaan\nhillittyä itkua, vaikka Tuomas oli lähes kolmea vuotta vanhempi Anttia.\n\nOlisihan niitä pitänyt mennä vähän asettamaan, mutta ei tehnyt mieli\nlähteä kolipäisenä lapsiaan pelottelemaan. Sitä paitsi tuntui niin\nraukasevan, jotta ihan täytyi hetkiseksi istahtaa tuohon koivun alle\npiippuansa kaivelemaan, Siinä sitte johtui istuessa mieleen monenlaisia\nasioita. Kiinteimmin kuitenkin kierteli ajatuksissa se asia, että\nmitähän, jos olisi heittää sikseen koko mökin pito ja muuttaa\nkaupunkiin asumaan. Siellähän kuuluvat kunnon työmiehet oikein\nrikastuvankin, eikähän ainakaan tarvitsisi joukkonsa kanssa nälkää\nnähdä. Sitä ajatusta sieti tarkemmin seuloa, varsinkin kun siellä näkyi\npaljo kävelevän herrojakin, joilla oli keritty pää, vaikka varmaankaan\neivät olleet vankina olleet. Niin mahtaa olla kaupungin tapa, koska\nsitä ei siellä kukaan kummaksi pannut. Mutta toiselta puolen, vaikeata\nolisi lähteäkin omilta mailta. Missä on koko ikänsä nälkää nähnyt ja\nkeväisen päivän paistaessa jo pienenä paitaressuna kurkien kanssa\nkilpaa herkuikseen karpaloita poiminut, sinne ovat sydänjuuret\nikäänkuin kiinni kasvaneet.\n\nNoissa mietteissä meni ilta niin, että vasta yöllä voi Perttu varkaan\ntavoin pesäänsä hiipiä, eikä Anni ollut aamusella hänen ulkomuodossaan\nmitään muutosta huomaavinansa. Oli kai se kuitenkin huomannut kaikki ja\nvarottanut lapsiakin puhumasta isän kolipäästä, koska nekään eivät\nmitään sanoneet, vaikka alussa näyttivät sitä vähän vierastavan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyspuolella oli toki tukka jo sen verran venynyt, että hyvästi\njakaukselle yletti, ja ruiskin teki jo parhaallaan vesijyvää halmeessa.\nHyvillä mielin odoteltiinkin sentähden talvea niin Sammallammilla kuin\nkaikkialla muuallakin. Mutta paljoa ennen talvea tuli taaskin halla ja\nseurassa tauti. Pitkiä viikkoja venyi pankolla sitten Anni kuumeen\nkourissa ja houraillen jauhoi tuulta taivasta, tietämättä mitään tästä\nmaailmasta. Likaisien ryysyjen ja haisevien pehkujen päällä oli taas\nlapsista mikä missäkin nurkassa, mutta itsepäinen Antti oli\nsairasvuoteekseen valinnut äidin sängyntapaisen.\n\nKaikki muut noista kalpeista kärsijöistä näyttivät älyttömällä\ntyyneydellä tyytyvänkin osaansa, mutta Antista sitä vasta oli\nalituisesti työtä ja vaivaa sekä isälle että kaikesta kurjuudesta\nhuolimatta terveenä pysyneelle Tuomaalle. Kumman kärsivällisesti hän\nantoikin Antin aina itseänsä tukasta nujuuttaa ja tuuppiloida, kun\nsairas poika ei olisi antanut puhdistaa enempi itseänsä kuin\nvuodettaankaan niistä lukuisista pikkuliikkujoista, joita viikkojen\nvieriessä oli sairaan sijaan siinnyt. Ainapa koetti Tuomas vielä valita\näidille ja Antille parhaat niistäkin ruoan tähteistä, joita joskus oli\nkauvempana olevasta kylästä saanut kerjätyksi. Ei niitä kuitenkaan\nkovin usein eikä kovin runsaasti ollut. Arvaahan sen, kun niillä\nseuduin sananpartena sanotaan: \"Jumala varjele vaivaisen lasta\nKuohattia kiertämästä!\"\n\nKyllä oli siis Pertulla jo alkutalvestakin puuhaa perheensä kanssa,\nmutta yhä koveni aika. Keskitalvella kävi näet Kohisevan isäntä\nilmoittamassa Pertulle, että ei enää riitä lahjavaroista apua kellekään\nKuohattiin. Kirkolla oli hoitokunnan esimies sanonut, ett'ei ole\nvaltiolla varoja tyhjään tuhlata, vaan tehkööt Kuohattilaisetkin työtä.\nVielä oli hän lisännyt: \"Eivätkö nuo huutanekin ihan suotta aikojaan,\nsillä onhan siellä hyvät maat, etenkin erinomaiset kaskesmaat.\"\n\n-- \"Niin se on, Perttu parka\", tuumaili Kohisevalainen, \"eikä nyt\nomassakaan kylässä ala enää kellään olla mitään antamista. Niin se on,\njotta kyllä tässä on kärsimistä sinulla, jos meillä muillakin.\"\n\n-- \"Mutta kyllä sitä karjalainen jaksaa kärsiäkin\", arveli Perttu\nviskatessaan viimeisen kourallisen pettujauhoja taikinaansa, joka ei\npaistettuna näyttänyt tulevan millään keinoin koossa pysymään, kun\nsiinä ei ollut suurusta siteiksikään. -- Vähän ajan perästä hän vielä\nlisäsi: \"kun tässä uskaltaisi ottaa ruunun metsästä koskutta ja petäjän\nkuorta -- tahi, jospa saisikin vielä pari kupoa ruisolkia henkeä kohti,\nniin eihän sitä puutteesta olisi pitkiin aikoihin puhettakaan, ja\nehkäpä tuo joukkokuntakin ruoan muutteesta siksi kostuisi, jotta\ntodellakin pääsisi johonkin työhön.\"\n\nKohisevalainen lupasi emännällään valmiiksi leivotuttaa olkileipää niin\npaljon kuin heiltä itseltään olkia suinkin liikenisi. \"Ja tottahan\ntuota tuolla pettutaikinallakin nyt tullette toimeen toistaiseksi, kun\npidätte suun säkkiä myöten\", sanoi hän vielä pois lähtiessään.\n\nLuvatusta avusta kiitollisena puristi Perttu tavallista kovemmin\nKohisevalaisen kättä jäähyväisiksi, ja ilosta kiiluvin silmin kuiskutti\nTuomaskin äitinsä korvaan: \"Äiti, kohta sinä nyt paranet, kun\nKohisevasta saadaan oikein olkileipää!\"\n\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmeellinen vaikutus olikin Sammallammin mökissä olkileivän luullulla\nparannusvoimalla, jota Perttu ja Tuomas kilvan kiittelivät sairaille\nniin suureksi, että itsekin rupesivat lopulta asiaa todeksi uskomaan.\nUskoahan sitä täytyikin, sillä potilaista alkoi yksi toisensa perästä\nparata, vaikka muualla raivosi nälkäkuume mitä villimmillään niin että\nmonille kymmenille kuolleille joka pyhä kirkolla hauta luettiin.\n\nPertun koko joukko olikin jo jalkeilla tuossa Paavalin päivän aikaan.\nVanhimmat ja pienimmät, joilla ei ollut vaatteita kuin nimeksi,\npysyivät enimmäkseen kotona, mutta muut kiertelivät pitkin kyliä\nkerjuulla ja isän pieniä puutöitä kaupalla. Annineen alkoikin jo Perttu\ntoivoa, että \"ehyenä tässä sittekin taidetaan perhe kesään saada\",\nmutta silloin sattui Anni saamaan -- kaksoiset.\n\nUutta huolta tuli niistä niin isälle kuin äidillekin. Katvelan Matin\nhevoskululla käytti Perttu itse pieniänsä kasteella ja pistäytyi sillä\ntiellä puodissakin -- pitkistä ajoista. Siellä sai hän kuulla mökkinsä\njo olevan kuulutetun huutokaupalla myytäväksi. Korpelan Heikillä oli\nnäet vanha tuomio Pertun päälle. Sen oli nyt Heikki hätäpäissään\nparista jauholeiviskästä siirtänyt kirkonkylän upporikkaaksi sanotulle\nkauppiaalle. Sillä taas ei ollut aikaa yhtään saatavaansa odottaa, vaan\ntäytyi joko paikalla saada rahat, sataviisikymmentä markkaa korkoineen,\ntahi myyttää mökki, \"kosk'ei kuulu muutakaan irtainta sanan sijaksi\nolevan.\"\n\nKyllähän Perttu pyysi ja rukoili armoa, mutta ei voinut rahaksi\nmuuttua, eikä toinenkaan odottaa, kun muutoin olisi \"konkurssi aivan\noven edessä.\" Ei kelvannut edes rahan vastineeksi kauppiaalle sekään,\nvaikka Perttu lopulta ilmoitti irtaimistokseen yhdeksän lastansa ja\nkehoitti kauppiaan niitä omiksensa ottamaan.\n\n\"Onneksi\" kuoli toki kaksoisista poika ennen mökin myymistä. Kahdeksan\npientä oli siis vain Pertulla enää silloin jälellä, kun hänen täytyi\nasunnostaan avaraan maailmaan lähteä. Apealtahan se tosin tuntui mieli\nomin käsin tehdystä kodista erotessa, mutta minkäpäs sille teki. Ei\nollut edes tietoa siitäkään, mihin päin olisi matka ohjattava, mutta\nsummamutikassa lähdettiin kuitenkin kaupunkiin päin pyrkimään. Kuka sen\ntietää, kuinka kauvas olisi jouduttukaan, jos ei Markkulassa olisi\nsatuttu yhteen suuren ja kummallisen matkueen kanssa.\n\nSe oli Aunukseen työn ja leivän hakuun pyrkivä parvi. Johtajana näytti\ntuolla kirjavalla joukolla olevan Pertun vanha tuttava Mahais-Paavo.\nHän kertoi Pertulle poikansa löydetyn syystalvella kuolleena jostakin\nladosta Rautavaaran puolella, heinätukko suussa. Nimismiehelle sanoi\nhän sanoneensa suoraan, että poika oli kuollut nälkään. \"Mutta mitäs ne\nherrat uskovat! Leikkuuttivat poikaraukan kuin henkipaton tahi muun\nkoiran ja tuskin lienevät uskoneet sen nälkään kuolleen sittenkään,\nvaikka tohtori löysi sen suolistakin hyvän vihkon saraheiniä. -- Sitte\nse minulle tuli se mieli, jotta pois täältä pitää lähteä edemmäksi\nonneansa koettelemaan, ennenkun kaikki nälkään kuollaan tahi hulluiksi\ntullaan. Pitkin matkaa on sitten joukkoa seuraani liittynyt ja niin on\ntultu tähän asti. Parasta taitaisi olla, kun sinäkin liittäytyisit\nyhteen myöhkään, sillä kyllä meillä on siksi evästä, että Aunukseen\nasti riittää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPerttu yhtyikin seuraan ja aamulla alettiin miehissä jatkaa matkaa.\nKirkas ja tyyni olikin se aamu ja ilma raitis, jona resuinen joukko\nperäkkäin kuin pororaito Markkulan kylästä matkalle lähti kohden\nnousevaa aurinkoa kulkemaan. Haukunnalla seurasi joukkoa taloista\nnälistyneitä, pystykorvaisia koiria, joista yksi ja toinen asettui\nvielä, häntä hangessa, pitkiksi ajoiksi ulvomaan heidän peräänsäkin.\n\nHuurteiset metsät kimaltelivat tuhannen tuhansissa kiiluvissa\nkoristuksissaan ja pakkasesta paukkuvat nurkat tuntuivat ampuvan\nkunnialaukauksia tuon ohitse kulkevan, resuisen joukon kunniaksi.\nSiellä täällä jaksoi talvinen sää luoda vielä jonkun punertavan\nruusunkin jonkun kulkijan kalpeille kasvoille. Jokainen heistä astui\najatuksissaan ja vaitonaisena Mahais-Paavon laihan hevoskaakin perästä,\njoka veti kaikista pienimpiä ja heikoimpia seurueen jäseniä.\nHiljaisuutta ei taipaleella häirinnyt muu kuin reen ratina, lumen\nnarina anturoiden alla ja joskus Pertun pienimmän tyttären itkun\nnirahdus. Viekin kylän kohdalla vasta alkoi taas koirien ilkeä ulina,\njoka valittavana kuului virstamääriä metsään joukon jälkeenkin.\n\nOikein tuntui mielestä rauhoittavalta, kun tuo ulvominen viimeinkin\ntaukosi korvihin kuulumasta ja soluttiin äänetönten ja ääretönten\nsalomaiden hiljaiseen syliin. Niin kauas kuin silmä korkeimmiltakin\npaikoilta kantoi, ei näkynyt muuta kuin talvipuvussaan kaikkialla\nupeilevaa metsien merta, mutta taulu ei silti yksitoikkoiselta\ntuntunut. Maanselkä monine sivuhaaroineen, kunnaineen ja kukkuloineen\nteki sen päinvastoin sekä vaihtelevaksi että viehättäväksikin.\nKuulakkaa taivasta vasten kaareilevat selänteet, vaarat ja harjut,\nsiellä täällä laaksojen, notkojen, jokien ja jäätyneiden järvien\nkatkaisemina, muodostivat näköalan, jolta ei päiväpaisteessa puuttunut\nvärivaihteluakaan. Ruskearunkoiset ja talvituiskujen pilkuttamat\npetäjät, lumen kattamat näreet ja tummat, korkeat kuuset yhdessä\naavemaisten, harmaiden ja hataoksaisten kuivien kelohonkien kanssa\nikäänkuin antoivat eloa muutoin kuolleelle talviselle luonnolle.\n\nEtäällä tuolla vasemmalla pyrki pilviin mahtava Keron kukkula ja\noikealla kohosi korkeuteen korpien valtias Jongunvaara, rotkoineen ja\njyrkkine huippuineen. Taivaan rannalta edestä päin häämöitti taas\nkorkea Niemivaara; ja tuo suuri aukko ylempänä pohjoiseen päin oli\nvarmaankin iso Valamon järvi.\n\nSiihen asti oli ilma pysynyt yhäti tyynenä ja kirkkaana, mutta äkkiä\nalkoi nyt tuntua käyvän kylmä viima. Kaukaa Ruunaan puolelta kulkee\npitkiä, kylmiä henkäyksiä kautta ilman. Siellä päin rupeavat jo pilvet\nsakenemaan ja parissa silmänräpäyksessä peittyy jo Tetrivaarakin ihan\nvitivalkoiseen, läpinäkymättömään vaippaan. -- Jo alkaa lähellä\ntietäkin putoella puista hienoisia lumen helpeitä ja sihisten kiitää\npitkin lumikentän pintaa kevyttä ja hienoa juoksulunta. Jopa nostaa\njoku pyörivä tuuliaispää tuota vierivää lumihietaa ylemmäksikin niin,\nettä silmät ovat soeta. Vinkuen ja vihellellen hyppii hyinen ja\nvallaton vihuri yhä eteenpäin oksien välissä ja puiden latvoissa.\n\nKulkijat kiiruhtavat askeliansa, mutta huokaillen notkuvat jo tanakat\nhongatkin myrskyn voimasta ja mahtavasti kohisten kiertelevät\nriehaantuneet pilvet taivaanlaella. Ennenkuin aavistaakaan osataan,\novat jo vuoret ja laaksot, metsät ja ihmiset, taivas ja maa kiedotut\nkeskelle mitä hurjinta lumiryöppyä, joka yhä vain näkyy yltyvän,\nmenestyksestään kiihtyvän ja saavan voimaa omasta innostaan. Sitä\nvastaan on nyt taisteltava hengen edestä. Niin sitä taistellaankin ja\npannaan uhka uhkaa vastaan. Siinä koetetaan, kumpaisellako on sitkeämpi\nelinvoima, idän aavikolla syntyneellä myrskylläkö vaiko sitkeillä\nsalolaisilla.\n\nMasentukaa, masentukaa! ärjyy myrsky vihaisesti, mutta eteenpäin\npyrkivät kumminkin pienet ja suuret toisiansa tukien. Tuulen puolelta\njähmettyvät jo heidän repaleiset ryysynsä kiinteiksi ja jäykiksi, kuin\nsotisopa. Rikkonaiset jalkineet tarttuvat kiinni kylmästä kirveleviin\nvarpaisiin. Jo uupuu tuossa joku poika nietokseen, ja vaarojen\nrotkoissa tuntuu tuisku veisaavan voiton virttä.\n\n-- \"Antti, -- tuossa minun palaseni, että kestäisit vielä ja jaksaisit\nkahlata\", sanoo Tuomas huohottavalle veljellensä.\n\n-- \"Eteenpäin! Eteenpäin Jumalan luomat\", huutaa Mahais-Paavo. \"Tolkeen\ntalojen täytyy olla jo jonkun neljänneksen päässä.\"\n\n    \"Suur surkeus, ja vaivaisuus\n    On täällä murheen laaksoss'\n    Lyhykäinen on meidän menomm'\n    Ja kaikk' elomm', tääll' surkiass surun alhoss\",\n\nkoettaa veisata joku hoippuva naisen haamu, mutta Mahais-Paavo auttaa\nhäntä eteenpäin ja koettaa vielä vähän sanoillaankin rohkaista. Vaiti,\nmutta läähättäen, taluttaa Perttu vilusta värisevää vaimoansa, jolta\njuuri on ottanut pikku tytön omaan syliinsä. Suonenvedon tapaisella\nkouristuksella puristaakin Anni miehensä kättä ja tuskin jaksaisi hän\noikeastaan enää pystyssä pysyä, mutta hermojen pinnistys antaa hänelle\nvielä vähäsen voimaa.\n\nJo uupuu joukosta yksi ja toinen. Mahais-Paavon hevonen vaipuu lumeen\naivan vatsaansa myöten, mutta nyt ei ole aikaa hevosesta huolia. On\nlunta niin paksulta ja tiheältä ilmassa, ett'ei erota kukaan, tokko\nmuita onkaan enää liikkeellä. Silloin tällöin sattuu silmä johonkin\ntien vieressä huppuroivaan, mutta auttakoon jokainen itseänsä. -- Jo\nhorjahti Mahais-Paavon käsivarresta lumeen tuossa se veisaaja nainen,\nmutta tuskin huomaakaan Paavo enää sitä. -- \"Eteenpäin, Jumalan tähden\neteenpäin\", mutisee hän, \"muutoin ollaan ihan hukassa!\"\n\nEteenpäin pyrkiikin vielä jokainen. Tuomas ja Antti ovat levähtäneet\nyhdessä ja eteenpäin taas tarpovat hekin tietämättä, missä ovat kaikki\nmuut. Puoliksi on jo peittänyt lumi tuohon erään naisen. \"Ei se toki\nollut äiti\", supisee Tuomas. Tuskin sataa askelta siitä istuu tiellä\nMahais-Paavo. Silmät ovat hänellä auki, mutta kovin elottomilta ne\nnäyttävät häneen kompastuneesta Antista. Leipäpalakin taisi olla jo\njäätynyt Paavon kouraan kiini, koska ei se siitä ennä pudonnut Antin\nkosketuksestakaan.\n\nVirtana valuu hiki etumaisina kulkevien päältä ja hirmuinen jano alkaa\nvaivata heitä. Jotkut vielä kulkemaan kykenevistä syövätkin sentähden\nlunta, mutta se tekee suun niin karvaaksi ja jäsenet niin ihmeen\nveltoiksi ja raukeiksi. Epätoivo tarttuu jo useimpiin heistä. Viimeinen\nkerta ponnistetaan vielä liikkeelle kaikki voimat, mutta sitte\nherpoontuu jo sekä sielu että ruumis. Välinpitämättömyys saa mielissä\nvallan, eikä kärsimyksen tuskaa tunneta enää. Silmäluomet käyvät niin\nraskaiksi. Uni tulee ja vuode on pehmyt -- niin pehmyt ja mukava.\nKylmyys, milt'ei suloisia tunteita herättäen, hiipii läpi luiden ja\nydinten. Hetkisen perästä nuo laihat, sisään painuneet posket jo\nturpoavat ja pullistuvat niin lihaviksi ja täyteläisiksi. Maailma\nmustuu silmissä ja päätä huimaapi hieman ja sitte on niin hyvä olla.\n\nTuomas ja Antti auttavat toisiaan yhä eteenpäin, mäkeä ylös toista\nalas. Ei ole taitanut siitä enää muita kulkeakaan, koska ei niin hiiren\nhyppyä enää eroita. Jotakin tuntuu kuitenkin tulevan ihan kintereillä\njälestä. -- Antti seisahtuu silmänräpäykseksi ja tuntee sen olevan\nisän, joka vetää jotakin perässään, mutta ei ole enää pikku siskoa isän\nsylissä -- ja missä lienee äitikään? Tuomas ei kuitenkaan anna Antin\nkaukaa seista, vaan vetää häntä pois kädestä. --\"Näethän; isä on ihan\ntajutonna jo ja silmät palavat sillä päässä niin oudosti. Jotakin\nkohmettunutta ruumista se perässään laahaa. -- Tule, tule!\"\n\nMatkaa jatketaan yhä, vaikka jo on tullut ihan pimeä. Varmaankin on yö\nkäsissä. Voi, jos tohtisi levähtää! -- Ei levähdä kuitenkaan Tuomas,\nvaikka veri polttaa hänen suoniansa.\n\nViimeinkin pilkahtaa kuin tulta tuolta pikkuisen matkan päästä. Tuntuu\nsiltä kuin olisi siitä huudettava toisillekin, mutta Tuomaan ääni on\nkuivunut kurkkuun kiinni. Tulta kohden hän kuitenkin ymmärtää vielä\nohjata askeleensa. Niinkuin unennäössä kuuluu jo korviin koirankin\nhaukunta yli vimmaisesti vinkuvan tuulen ja pilvien valtavan sohinan.\n\nNyt katoo jo Tuomaalta kumminkin kaikki tajunta, mutta yhä hän vielä\npitää vaistomaisesti kiinni veljensä kädestä, jota paremmin vetää kuin\ntaluttaa kanssansa.\n\nMutta jos voimatkin pettävät, niin jo matkakin on lopussa. -- Koiran\ntavattomasta menosta säikähtäneet Tolkeelaiset ovat kerääntyneet\nkartanolle ja saattavat tulijat pirttiin. Jo eteisessä sateli kuitenkin\npojille sanoja ja kysymyksiä oikealta ja vasemmalta, melkein yhtä\ntiheään kuin ulkona lunta.\n\n\"Herra Jumala! Mitä joukkoa te oikeastaan olette? -- Mistä te\ntämmöisessä Herran ilmassa? -- -- Poika, miksi sinä et vastaa? -- --\nHerra nähköön! Kuollutta ruumistahan se tuo mies perässään rekenä\nvetää. -- -- Ne ovat varmaan olleet paleltua tuossa nöyrässä ilmassa.\"\n\nPirtissä irroittivat sitte Tolkeelaiset Annin ruumiin tajuttoman Pertun\nkäsistä ja veivät sen riiheen, kun sitä ensin olivat koettaneet turhaan\nhenkiin virotella. Sillä aikaa olivat jo pojat nukkuneet lämpimässä\nhuoneessa, mutta Perttu istui rahilla, äänettömänä tuleen tuijotellen.\n\nKauvan pojat nukkuivatkin ja vasta seuraavan päivän iltana kykenivät he\nTolkeen väelle tekemään selvää matkastansa Keron kankaalla, sillä\nPertulta, joka kyllä valvoi, ei enää koskaan saatu kuulla järjellistä\nsanaa. Häntä oli hoidettava kuin pientä lasta ja niin oli alussa\nAnttiakin vaalittava.\n\nSitä seuraavana päivänä oli myrsky ja tuisku viimeinkin lakannut ja\npäivä paistoi kirkkaasti, niinkuin ainakin keväinen päivä. Helottavan\nkirkkaaksi, kuin puhtaimman kateliinan, valkasi se silloin tasaisen\nlumipeitteen Keron kankaalla, ja muutamissa puissa kiiltelivät\njääpureet, jotka nuiveilta oksilta alas päin riippuivat, kuni\nkirkkaimmat timanttikyyneleet. Keväällä sitte pystytettiin kankaalle\nkuusitoista kömpelön näköistä puuristiä, ja siitä päin sanotaankin sitä\nkangasta aina joko \"Nälkänummeksi\" tahi \"Kuudentoista kankaaksi.\"\n\n\n\n\n\nERÄS TALVIPÄIVÄ MERELLÄ.\n\n\n\"Eikös se ole kovin vaivaloista työtä tuo talvikalastus merellä?\"\nkysäsi ystäväni kalastaja-Matilta, jonka olimme ottaneet oppaaksemme,\nlähtiessämme Suomenlahdelle talvinuotan vetoa katsomaan.\n\n\"Eihän se taida kaikista helpoimpiakaan olla\", tuumaili Matti\nverkalleen, ensin asiata vähän harkittuaan.\n\n\"Ja onhan se vähän vaarallistakin, jos jää sattuisi pettämään?\"\n\n\"Eipä se juuri milloinkaan petä, vaan sillä on muut kujeensa, kun niin\nsattuu\", arveli Matti. \"Ja silloin sitä on henkeään kaupalla.\"\n\n\"Miksi ette sitte muuta mantereelle elämään?\" puutuin minäkin\npuheeseen. \"Siellä ei ainakaan tarvitse olla henkeään kaupalla.\"\n\nMatti kynsäsi korvallistaan, mutta ei vastannut sanaakaan.\n\n\"Niin, miksi ette todellakaan muuta?\" toisti ystävänikin kysymyksen.\n\nMatti näytti miettivän vastausta, mutta kun ei mieluistaan keksinyt,\nselitti hän: \"ei sitä osaa herroille sanoa, vaan ei sitä vain voi. Meri\nvetää puoleensa sitä ken siihen on kerran tottunut.\"\n\nYstäväni pudisti epäilevänä päätänsä, mutta kun juuri silloin\nlaskeuduimme jäälle, loppui keskustelu siitä aineesta ja me aloimme\nudella paikkojen nimiä ja muuta semmoista oppaaltamme.\n\nHyvää vauhtia mennä huristimme nyt pitkin erään niemen sivua.\nAamuhämärässä vilahteli ohitsemme tuon tuostakin muutamia\nkallioluotoja, metsäisiä saaria ja yksinäisiä kiviä vasten patoutuneita\njäitä. Juuri silloin, kun hämärä alkoi haihtua korkeuteen ja sulautua\nvaloon, pujahdimme me eräästä ahtaasta salmesta huurteisten puiden\nvälitse aavalle merelle. Maan viimeisinä rajavartioina kohotti vielä\nsiellä täällä jäästä päätään joku yksinäinen kivijärkäle tahi sarja\npitkulaisia, lyhempiä tahi pitempiä kiviriuttoja. Vaaleasti punertavan\nkuun valossa häämötti kaukana vasemmalla yksinäisen makkatornin rohkeat\npiirteet ja sen juureisesta ihmisasunnosta pilkahteli aika väliin\npikkuisen valoa.\n\nSitte haipuivat meiltä kaikki ihmiselämän merkit ja raukaiseva\nhiljaisuus vallitsi ympärillämme. Jääkin rupesi käymään yhä\nlumettomammaksi ja kirkkaammaksi. Joissakuissa röhmyisissä paikoissa\nsingahteli vielä joskus hevosemme jaloista pieniä jääsirpaleita, jotka\nvalitellen ja siristen kiitelivät sinne tänne kummallekin puolellemme.\nLoitolla edessämme väikkyvä, ilmassa liehuva utuverho katosi\näänettömästi silmistämme, eikä sitte enää ollut katseillemme mitään\nerityistä kiintymiskohtaa. Jälellämmekin sulaantuu jo rannikko\nsaarinensa, luotoinensa, nieminensä ja notkoinensa yhdeksi matalana\nkoukertelevaksi, siniharmaaksi ja terheniseksi uovaksi.\nVaihtelevaisuuden vuoksi näyttää siihen vielä kuitenkin sinne tänne\nsiroitellun lumivalkeita, epäsäännöllisiä täpliä ja pilkkuja.\n\nKaikkialla muualla leviää ympärillemme teräsharmaan ja sinertävän\nvälinen yhdenjaksoinen jääkenttä, ääretön niinkuin avaruus itse.\nKaukana, kaukana tuolla siintävässä etäisyydessä haihtuu sekin\nkokonansa silmistämme ja huomaamattamme vaihtuu värisevään valoon.\n\nOmituinen lumous valtaa mielen. Me unhotamme kaikki, itsemmekin --\nkaikki paitsi tuota luonnon suunnatonta mahtavuutta. On kuin pienenä,\nmitättömänä pilkkuna lentelisimme kautta äärettömäin avaruuksien ilman\nmuistoa, ilman toivoa, ilman tarkoitusta; ja kuitenkin tuntee sielumme\ntäydellistä lepoa tai pyhää hartautta.\n\n\"Suuri ja mahtava on todella meri -- levätessäänkin!\" puhkee viimein\nystäväni lausumaan.\n\n\"Suuret ovat Herran työt! Vanhurskas ottaa niistä vaarin ja hänellä on\nsula riemu niistä\", liittää siihen Matti-kalastaja hiljaisella äänellä.\n\nKuitenkaan ei ainoastaan nuoren päivän loistossa lepäävä meri ja\nkaukana siintävä manner näytä meistä majesteetillisen mahtavalta, vaan\nitse taivaskin tuntuu täällä tavallistaan paljoa korkeammalta,\nvaltavammalta. Se laajenee täällä; muuntuu niin juhlalliseksi ja\nsaavuttamattoman kaukaiseksi. Kirkkaan helakka, mutta samalla kumminkin\nkuin hillitty päivän valo antaa omituisen, hurmaavan hohteen kaikille\ntaivaan sinisille syvyyksille. Korkeuden juhlivassa kumussa hiljaa\nliiteleväin, pienoisten pilvituppujen puhtaan valkoiset sydämet ja mitä\nkummallisimmissa värivaihteluissa komeilevat reunat tarjoavat silmille\nihailtavaksi mitä miellyttävimmän ja muotoaan alituisesti muuntelevan\ntaulun, joka on kuni elämän kuva ikään. Virkistävästi hivelee\nkasvojamme raitis, vaikka vieno ilmavirta, joka joskus kulettaa\nmukanaan pieniä, kimaltelevia lumihiuteita eli kypeniäkin. -- Siinä\nvirtauksessa on olemassa jotakin sinisalojemme pirteää tuoksua\nmuistuttavaa, jotakin sanoin selittämätöntä, käsittämätöntä suloa, joka\nsaattaa veren suonissa kiihkeämpään liikuntoon. Jonkunmoinen\nriemastuksen tunne kulkee silloin kuohuellen pitkin hienoimpiakin\nhermojamme; ja kuitenkin on siihen sekoitettuna jotakin haaveilevaa,\nsurunvoittoista kaipausta, mutta samalla tyytyväisyyttäkin.\n\nMaalla kukkaisketoineen, aarniometsällä hämärine salaisuuksineen on\nmyöskin oma viehätyksensä, oma lumoava suloutensa. Onhan luonto\nsielläkin väärentämätöntä, alkuperäistä ja juhlallista. Kuitenkin on se\nsiellä niin perin painavaa, aina niin perin rajoitettua, vakavan\nsynkkää, pientä tahi autiota, mutta merellä on kaikki pelkkää valoa,\npuhdasta iloa ja vapautta. Salaperäisesti humiseva salo on kyllä\ntavallansa rauhallista, saattaapa se olla avaraakin, mutta aina se\nkuitenkin painaa mielen maahan. Talvinen meri on tosin eloton ja autio\nsekin, mutta sittekin se on kuin paratiisi viattomuuden aamupuvussa,\nkuin puhdas Eeva nukkuvana viattomuuden rauhallista unta, jota eivät\nelämän taistelut, tuskat ja synnit vielä olleet häirinneet eivätkä\nsaastuttaneet.\n\nKuta korkeammalle aurinko taivaan kannelle ylenee, sitä ihmeellisemmän\nmoninaiseksi ja ihanaksi käypi merenkin muoto. Valo saa yhä uusia\nvivahduksia aina eri suunnille ja eri matkojen päähän katsellessa,\nmutta vaikea on määrätä, mikä on pysyväisenä pohjavärinä milläkin\nalalla.\n\nSiellä täällä kohtaamme laajoja aloja särkynyttä jäätä,\nniinkuin kivikko-ahoja tasangoilla, mutta noissa \"ruhmuissa\" on\nvaihtelevaisuutta, on elämää. Päivän säteet ovat piilosilla tai lyövät\nmuutoin leikkiä kimallellen suunnattoman voiman pystyyn sysäämien\njäätelien sivuilla ja satasärmäisillä reunamilla. Niitä ne maalailevat\nmilloin kellertäväksi tahi punaisiksi, milloin synkän sinisiksi,\nvaalean harmahtaviksi taikka hohtavan valkoisiksi, mutta ennen kaikkea\nkirkkaan kullan karvaisiksi. Ja värit vaihtuvat alinomaa liikkuessasi.\nOn kuin meri yhdessä talvisen taivaan kanssa viettäisi jotakin\nhiljaista perhejuhlaa, jonka takia se on pukeutunut juhlapukuunsa. Sitä\nkaunistelemaan on vielä kutsuttu kaikki taivaan ja maan niin tummat\nkuin heleätkin häiveet ja värivivahdukset.\n\nJonkun ruhmun reunamalta, tuolta etäältä, näyttää hienona viivana\nkohoavan säkenöivään ilmaan autereen tapaista, hienon hienoa sumua.\nTuulen hengen raukein siivin kannattelemana leijailee se hetkisen\npitkin jääkentän välähdellen läikehtivää pintaa, kunnes häipyy ja\nhaihtuu näkymättömiin: uppoaa valovirtoihin. Silmiä häikäisevä valo\nestää meitä saamasta tuon sumun synnystä selvää, vaikka suuntaammekin\nsilmämme sinne päin. Sieltä kuuluu vain hiljaista, epäselvää sohinaa,\nniinkuin hyvin kauvas poistuvan soiton kuolevista sävelistä.\nKalastaja-Matti lukee nähtävästi silmistämme kysymyksen: \"mitä tuo\nääni tietää\", koska miettiväisenä tuumii: \"jos ei tuo ole sulan veden\nkuohua, niin olisi meidän parasta lähteä täältä pois jo hyvän sään\naikana.\"\n\nHeti kääntyy kuitenkin huomiomme toisaalle, kun Matin ruskea hylekoira\nhyökkää jäätä myöten meitä kohden sieltä, josta äsken näimme hienoa\nsumua ilmaan nousevan. Kaikenlaisilla merkeillä koettaa se nähtävästi\nsaada meitä lähtemään sinne, mistä on tullut.\n\nTaputellen koiraansa selittää Matti: \"se on löytänyt hylkeen reiän, mut\nmitäs siitä, kun ei ole pyssyä mukana.\"\n\nMe ohjaamme nyt hevosemme lähinnä olevalle apajalle. -- Vasten päivää\nkatsoessa näyttävät siellä hyörivät kalamiehet pieneltä, poutaisena\nkesä-iltana päiväpaisteessa survovalta hyttyisparvelta. Jonkun puolisen\ntuntia ajettuamme olemme mekin nuottamiesten luona, jotka meistä\nvälittämättä jatkavat työtään. -- Noin kilometrin pituiselle,\nsoikulaiselle alalle on siinä hakattu jäähän avanto avannon viereen\naina jonkun sylen päähän toisesta. Pitkän pitkillä hoikilla riu'uilla\nuitetaan verkot avannosta avantoon. Tuossa toimessa puuhaa puoliväliin\ntoistakymmentä henkeä, joiden jäähileissä olevat kangistuneet vaatteet\nkahahtelevat niin omituisesti heidän vähänkin liikkuessaan. Pari laihaa\nhevosluuskaa seista kytröttää riisuttuina niinimatoista jäälle\npystytetyn suojuksen takana. Mielihalulla näkyvät ne pureksivan sarojen\nsekaista heinää sillä välin kuin kalamiesten koira ahkerasti häärii\nkuokkavieraiksi saapuneiden varisten karkoittamispuuhissa, ensin vähän\nmeitä haukuttuaan.\n\n\"Käyvätkö täällä naisetkin talvinuotalla, koska tuolla loitompana on\nainakin yksi joukossa?\" kysyy ystäväni Matilta.\n\n\"Se on luotsin Tilda, kun niillä on apajassa kaksi mies-osaa, mut ei\nole kuin yksi mies\", selittää Matti.\n\nViimein on nuotta potkettu, köydet järjestyksessä ja veto alkaa. Se\nnäyttää kysyvän voimia, mutta reipasta ja voimakasta on nuottaväkikin.\n\n\"Tarttuu kiinni\", huudetaan toiselta sivulta jostakin paikasta.\n\nMuutamia miehiä juoksee heti ketterästi sinne. Mekin seuraamme heitä ja\njoudumme siten Tildan viereen. Kova on työ, ennenkuin kuuluu huuto:\n\"irti on -- vetäkää! Vetäkää, niinkuin isänne ennen veti.\"\n\nMiehet pyyhkivät hikeä otsaltaan ja niin tekee Tildakin. Hänen keltanen\nvillahuivinsa on solahtanut niskalle, eikä mikään kankea päällysvaate\nestä aavistamasta tuon solakan ja sopusuhtaisen vartalon sulavan\nsäännöllisiä piirteitä. Mustat hiukset muistuttavat harvaan lainehtivaa\nsyksyistä merta, säännölliset kasvot punottavat ponnistuksesta ja\nsyvät, tummat silmät katselevat säihkyvinä, mutta tyynesti meitä.\nHekkumallisten huulten ympärille näyttää veitikkamaisesti ilkkuva,\nvaikka kuitenkin ystävällinen hymyily unohtuneen väikkymään. Koko\nolennosta henkii luonnollista, itsetiedotonta suloutta, joka herättää\nkaikissa ehdotonta ihailua.\n\n\"Dulcis virgo Maria, madonna venerabilis\", siteeraan minä Notkeria,\nkuiskaamalla ystäväni korvaan tuon fraasin.\n\n\"Sanoisit mieluummin Kleopatra, tahi paratiisin mustasilmäinen houri\",\nmutisee hän silmiään tytöstä pois kääntämättä. \"Sellaisena mahtoi synti\nlähestyä sitä, jonka se ensiksi kahleisinsa kietoi\", lisää hän vielä\npiiraman verran vaiettuaan.\n\nYhä kestää jäällä raskasta, märkää työtä. Pitkäsiimalla erotan\ntuonnempana useampiakin nuottueita ja esitän ystävälleni, että\nlähtisimme niitäkin katsomaan. Tildan kauneuden tenho on hänet\nkuitenkin vallannut niin, ett'en saa häntä mihinkään tytön\nläheisyydeltä. Kuin unissaan vastailee hän vain kysymyksiini ja\nesityksiini, yhä ahmien Tildaa silmillään.\n\nViimeinkin alkaa havasverkoissa tiheämmin välähdellä hopealle välkkyviä\nhailia. Kohta on nuotan peräkin ylhäällä ja ylt'ympärinsä hyppii\npäiväpaisteessa kaloja, kuin sinne tänne kimpoilevia, kimaltelevia\nhopeasuikaleita. -- Saalista pyydyksestä irrottaessa ja nuottaa\njärjestellessä uutta vetoa varten on taivaalle alkanut kokoontua pilviä\nja ilmakin umeta. Joku huomaa sattumalta pienen jääpalasen pyörivän\nyhdessä kohden keskellä nosto-avantoa. Kaikki hyökkäävät sen kuultuaan\navannoille. Aivan oikein -- vesi pyörii härän silmissä joka ainoassa\navannossa.\n\n\"Herra armahtakoon! Jää käy\", huudahtaa Tilda.\n\nYstäväni lohduttelee häntä sillä, että se on mahdotonta, koska ei\npitkäsiimallakaan erota sulaa vettä millään suunnalla.\n\n\"Lautta voi olla satoja virstoja pitkä\", vastaa Tilda siihen.\n\nMattikin on tuossa tuokiossa pistänyt hevosemme aisoihin ja\nympärillämme äkkiä syntyneestä hälinästä ja kiireestä huomaamme mekin\nvaaran olevan lähellä. Taivas onkin jo ihan mustana kohisevista\npilvistä ja lunta alkaa tuiskuta ilman täydeltä niin, että vain\nmuutaman sylen enää eteensä näkee. Maihin tulee kiire kaikilla.\n\n\"Tilda, tule meidän rekeemme\", huudahtaa ystäväni. \"Meillä on parempi\nhevonen. Ehkä ehdimme pakoon kovan ilman alta.\"\n\nEmpimättä hypähtääkin tyttö kuskipenkille Matin rinnalle ja me alamme\nkiitää hyvää vauhtia mantereelle päin. -- Yhä pimeämmäksi käy ilma ja\nyhä vimmatummin pieksää kostea lumi vasten kasvojamme. Tuuli\nulvoo korkeuksissa ja sen raivoisat puuskat ovat tukahduttaa\nhengityksemmekin. Toiset kaikki ovat yks'kaks jääneet meistä jälelle\ntietämättömiin. -- Meistä tuntuu kuin pohjaton lumimeri hurjasti\nhyökyvissä laineissa tulvisi korkeudesta päällemme ja me, epätoivon\nvimmalla, uisimme sen raivoavissa pyörteissä. Emme tiedä missä\nolemmekaan, emmekä minne päin menemme. Tyynenä kuitenkin istuu Matti\nyhä ajajan paikalla.\n\nÄkkiä kuuluu edeltämme hirvittävää jyryä, ryskettä ja pauketta. Jää\ntärisee tuntuvasti allamme ja ilmassakin käy vavahtava liike.\nSilmänräpäykseksi seuraa sitte, aivan odottamatta, kolkko haudan\nhiljaisuus tuossa pimeydessä. Sen kestäessä kammottava kauhu valtaa\nmielen ja veri on hyytyä liikkumattomaksi sydämeen. Hevonen ei tahdo\nenää mennä askeltakaan eteenpäin, vaan pakottamalla saadaan se vielä\njuoksuun. Syntyy taas uutta kohinaa, uutta ryskettä, joka vähitellen\ntaltuu.\n\n\"Nyt se on irti meidän puolelta\", ääntää Tilda huoaten.\n\n\"Mikä on irti?\"\n\n\"Jää ... Suomenkin puolelta\", vastaa Matti tyynesti, mutta yhä\neteenpäin riennämme me siltä.\n\nVähitellen harvenee lumen tulo harvenemistaan ja ilma alkaa yletä.\nMyrsky tyrtyy viimeinkin rajuimmasta raivostaan. Jo tuikahtaa joku\ntähtönenkin pilvien raosta. On siis jo ilta käsissä ja me olemme\ntuntikausia harhailleet rajattomalla jäällä. Tuolta siintää jo\nedestämme jotakin korkeata ja tummaa, varmaankin maata. Mutta samalla\nkuuluu taas korviimme outoa ääntä.\n\n\"Mitä se on tuo?\" kysäsemme yhteen ääneen ystäväni ja minä.\n\n\"Laineiden loisketta\", vastaa Matti hitaasti.\n\nTuokioisen kuluttua olemmekin jo saapuneet jään reunalle. Kuu kohoaa\ntakanamme ja kalpeilla säteillään valaisee edessämme vyöryviä,\nvaahtoilevia, ruskeita laineita. Ehkä olemme nyt lähempänä vaaraa kuin\nkoskaan ennen, mutta maan näkeminen kuitenkin tuntuu niin\nturvalliselta. Helpotuksen huokaus kohoaa rinnasta, mutta arvelevaisena\nkynsii Matti korvallistaan. Hän ja Tilda nousevat reestä ja\ntähystelevät tarkasti joka suunnalle. Viimeinkin sanoo Matti: \"tuolla\non varmaankin Pitkäniemi.\"\n\nMe olemme sillä aikaa reessä ihmetelleet, miksi ranta näyttää aina\nliikkuvan, vaikka olemme seisoneet yhdessä kohden pitkän aikaa, mutta\nnyt ei ole halua, ei aikaa kyselyihin, eikä vastauksiinkaan.\n\nNopeasti kääntää Matti hevosen itäänpäin ja alkaa ajaa pitkin jään\nreunaa itää kohti. Tuntuu vähän kammottavalta tuo kulku niin lähellä\nkuun valossa läikkyviä laineita, jotka jäälle loiskimalla näyttävät\ntavottelevan meitä nielläkseen. Matti ei vain näytä vettä pelkäävän,\neikä Tildakaan kadota malttiaan. Pari tuhatta syltä ajettuamme olemme\nviimeinkin niemen kären kohdalla, mutta siitä erottaa meitä vielä leveä\nkaistale selvää vettä. Siinä on kuitenkin sula vesi kapeimmillaan.\n\n\"Pidetään nyt vain huolta siitä, että aina pysymme tämän niemen nenän\nkohdalla\", sanoo Matti. \"Jää käy länteen ja kun me kuljemme itään, niin\ntäytyy sieltä joskus tulla joku kieleke, joka tarttuu niemeen, -- ja\nsilloin olemme pelastetut.\"\n\nMe nousemme kävelemään kaikki, mutta tuntuu aivan uskomattoman oudolta\ntuo, kun niemen kärki aina pysyy kohdallamme, vaikka me jokainen\nastumme rivakasti ja taukoamatta eteen päin. Ystäväni ei tahdo käsittää\ntuota lainkaan, mutta viimein saamme hänellekin selväksi vauhtimme\nvastaiseen suuntaan olevan saman, jolla merivirta vie jäätä toisaanne.\n\n\"Siis tässä on vieläkin pelastuksen toivo\", sanoo hän Tildalle, \"vaikka\nminä jo luulin saavani kuolla teidän kauniissa seurassanne. Ja\nmielelläni olisin kuollutkin.\"\n\nTyttö joko ei ymmärrä tahi ei ole ymmärtävinään tuota paksua\nkohteliaisuutta. Hän naurahtaa vain ja lisää sitte vakavasti: \"te\nolette merkitty, herra.\"\n\n\"Miten merkitty; ja mihin?\"\n\n\"Se, joka laskee leikkiä kuoleman kanssa, on aina kuolemalle merkitty\",\npäättää tyttö.\n\nMattikin pudistelee tyytymättömänä päätään. Hänkin näyttää yhtyvän\nTildan uskoon. -- Sillä välin on alkanut luoksemme kerääntyä jäältä\nmuitakin ihmisiä. Ystäväni on kuitenkin jotenkuten jäänyt meistä\ntoisista jonkun sylen jälelle, kun yht'äkkiä kuuluu huuto: \"lautta\njakaantuu! Kiiruhtakaa! Se särkyy!\"\n\nSe vaikuttaa meihin kuin sähkökipinä. Kaikki hyppäämme eteenpäin kuin\nkuoleman ajamina, ajattelematta yhtään toisiamme. Kuuluu roisketta ja\nsihinää. Pitkä, soikea jääjoukko on eronnut meidän suuresta lautastamme\nja lähtee kiivaasti kulkemaan.\n\n\"Yksi mies jäi, yksi mies jäi!\" huutaa joku joukosta.\n\nKäännyn silmäämään taakseni ja huomaan ystäväni jo etäällä meistä.\nKaikki mustenee silmissäni, mutta kuitenkin kuulen, kuinka Matti\nhuutaa: \"pysytteleikää keskellä, jos lautta on pieni! Muutoin -- Jumala\narmahtakoon sielu parkaanne!\"\n\nEi kuulu vastausta, mutta yht'äkkiä alkaa taas takaamme kuulua\njysähdyksiä ja räiskettä. Varmaankin on ystäväni lautta tavannut niin\nsuuren kiven, jota se ei jaksa mukaansa temmata. Minua pudistuttaa,\nmutta en voi kääntää silmiäni pois lautasta, jolla ystäväni kulkee\ntuntematonta kohtaloansa kohden.\n\nJoku huutaa taas iloisesti: \"se kääntyy rantaan päin!\"\n\n\"Se kääntyy, se kääntyy\", kertovat useat äänet. Minusta näyttää siltä\nkuin ystäväni haamu näkyisi nyt äskeistä selvemmin. Kuluu joku\nsilmänräpäys ja selvästi näen ystäväni lautan jo muuttaneen vähän\nalkuperäistä suuntaansa. -- Vielä puolisen, tai korkeintaan kokonaisen\nminuutin kuluttua paiskautuu tuo meidän lauttamme tytär meitä kohti,\nmutta rantapuolelta ja peittää liittymiskohdan silmänräpäykseksi\nhienoon jääsateeseen.\n\n\"Joka kynsi varoillaan!\" kiljasee silloin Matti. \"Jos sen toinen ääri\nkääntyy niemen sivuun, niin silloin jokainen yli kuin yksi mies!\"\n\nHetkinen kiihkoisata odotusta vielä. Tuo hetki tuntuu minusta\ntavattoman pitkältä. Ja vielä osaltaan lisää ikävyyttä kuun peittyminen\npilven taakse. Vihdoin viimeinkin kuuluu jäälautta raaputtavan niemen\nrantakiviä vasten. Se oli siis kääntynyt, niinkuin Matti oli\nennustanutkin. Ilman käskemättä hyökkäsi nyt koko joukko kirjavassa\nsekamelskassa horjumattomalle maapohjalle. Pian olikin jäistä siltaa\nmyöten kulettu tuo meitä tuntikausia seisottanut, lyhyt taival. Kuukin\nnäki taas hyväksi valaista kulkuamme raivaamattomassa metsässä, mutta\nkaukaa mereltä kuului yhä jäiden liikkumisen valtavaa kohinaa ja\nrailoissa katselivat vilkkuvat tähdet kuviansa, kunnes yltyvä pakkanen\ntaas rauhoitti oikullisen meren -- toistaiseksi.\n\n\"Vieläkö tekee mielesi merelle?\" kysäsen ystävältäni.\n\n\"Kyllä se vetää puoleensa, kun ken siihen kerran tottuu\", vastasi hän\nlempeästi silmäillen Tildaa.\n\n\n\n\n\nSUOMENLAHTI.\n\n\nSuomenlahti on ihmeellisin kaikista maailman meristä.\n\nVieraalle on se vaitelias, jokapäiväinen vallan. Se on kokonaan\nitseensä sulkeentunut maailma karuine kalliorantoineen, lukemattomine\nluotoineen, karineen, vihertävine vesineen ja pitkine kiviriuttoineen.\nTutustupas kuitenkin tuohon salaperäiseen mereen, niin huomaat toista.\n\nMantereen kanssa leikkiä lyöden laskee se lahdelman lahdelmansa perästä\nSuomen syliin, ikäänkuin aikoisi Suomelta väkivalloin riistää sen, mitä\nmaalle järkkymättömällä oikeudella on tuleva. Se on kumminkin kaikki\npelkkää viatonta pilaa ja pelottelemista, sillä totuudessa tietää meri,\nihmisiä paremmin, autuaamman olevan antaa kuin ottaa, ja sitä sääntöä\nse alati noudattaakin.\n\nKuten sanottu, muukalaisen mielestä ei tuossa meressä ole juuri mitään\nmerkillistä enempää kuin sen saarten ja rantojen asukkaissakaan. Meri\non näet lyönyt niihinkin oman leimansa; painanut merkkinsä syksyn\npitkinä, pimeinä myrskyöinä; lyönyt heihin meren vakavat tuntomerkit\nvaloisina, kokonansa valoisina kesäisinä pyyntiviikkoina, jotka\nluistavat ohitse suloisina, rauhallisina, kuni lapsuuden ihanat\nunelmat, ja haihtuvat tavalla nuoruuden utuisten toiveiden,\nviehättävien haaveiluiden. Ratkeamattomin sitein on meri sitonut\nitseensä nuo ihmiset ja heidän elämänsä kätkyestä hamaan hautaan asti.\nUseinpa se korjaa pehmoiseen syliinsä parhaimmat ystävänsäkin\nturvallisissa tuvissansa odottamaan ääretöntä iankaikkisuutta.\n\nTuolla keinuu avonaisessa purressansa kaukana aavalla, siintävällä\nselällä saarelainen, tyytyväisenä toimiskellen vaimoinensa verkon\nnostossa. Pienenä pilkkuna pistää toisaalta silmään, matalikon\nrinnasta, toinen venhekunta. Varmaan on sekin palumassa mereltä niukkaa\nravintoa kotona oleville pienokaisille. Elämästä iloiten viereksivät\npyylevät hylkeen poikaset kallion letolla, mutta uskomattoman\nvikkelästi pulahtavat syvyyteen, huomattuaan lähellänsä punaraitaisen\npurjeen, jonka alla tanakkarakenteinen luotsi, piippunysä vasemmassa\nsuupielessä, mennä suiottaa ohjaamaan karien lomitse uhkeata\nkauppalaivaa, jonka mastojen huiput ja vimppelit kajastavat kaukaisen\nja kaljun luodon takaa. Melkein musta, sakea savujuova tuolla etäällä\nosottaa kömpelön sota-aluksen suuntaa, mutta nuo hoikat, tummat,\nmelkein veden pinnalla väikkyvät viirut tulevat torpeedopursista, jotka\nsuhahtavat sivutsesi ennen kuin niitä oikein ehdit huomatakaan.\n\nSilmillänsä mittaa muutamassa purressa jäntevän näköinen mies taivaan\nrantaa; kohottaa sitte katseensa korkeuteen, helakasti loistaviin\npilvenhattaroihin; siirtää viimein silmäyksensä saaren rannalle ja\nsitte vasta alkaa askarrella pyydyksiensä kanssa, virkkamatta mitään\nairoilla istuvalle tyttärellensä. Hän on nyt varma siitä, ettei myrsky\ntänään verkkoja vie ja siksi on hänen katseensa tasainen ja tyyni.\n\nSillä välin uurtaa tuuli ryppyjä ja syviä vakoja hänen päivettyneille\nposkillensa, uurtaa niitä hiljaa, mutta varmasti. Tytönkin silmissä\npäilyy jo vakavamielinen syvyys, vaikka hän on vasta siinä iässä, jossa\nmantereen lapsi ei vielä vakavia mietteitä mieti eikä murheista mitään\ntiedä. On kuin kuuntelisi hän syvyyden sanoja, ulapan ääntä. Ja syvyys\nkuiskaileekin kuuntelijalleen somia, joskin hämäriä satuja Ahtolan\noloista. Meri kertoo sille ken sen kieltä tajuaa kestävyydestä ja\nkärsimyksistä semmoisista, joita ei vilkkainkaan mielikuvitus voi\nluoda. Autereiset ulapat uhoilevat uhraantumisista ja uroteoista,\njoiden rinnalla vaalenevat useimmat marmoriin kullalla uurretut\nmuistot. Meren maininki kykeneekin kuuntelijallensa kertomaan tuhansia\ntaruja särkyneistä sydämistä, kuolon kouristuksista, tuskista,\nepätoivon taisteluista ja vuosisatojen vieriessä kohotetuista, sydäntä\nvihlovista valitushuudoista. Mutta kun syvyys verhoksen synkkään\nvaippaansa, kun myrsky käy ja vaahtoisat aallot vimmoissaan hyrskivät,\nniin kuullaan niiden juttelevan myöskin kummallisista konnantöistä,\njulmista vääryyden vehkeistä, teoista, jotka ovat riistäneet kansoilta\noikeuden turvan, syösseet satoja surmaan ja tuottaneet tuhansille\nkoskaan kuivumattomia kyyneliä.\n\nSuomen lahti suosii aina uskollisuutta, rakastaa rehellisyyttä. Se ei\nsuotta vaikeuta vilpitönten matkaa, mutta vilppi älköön uskaltako\nkoskaan sen halttuun heittäytyä, sillä vääryyttä vihaa meri ja murskaa\nsen tekijät vastustamattomin jättiläisvoimin. Siksipä on valokin,\nyksinpä etäinen aurinkokin rakastunut siihen ja lempensä lämmön\ntäydellä hehkulla se suutelee sitä. Meri vastaa valon lempeen, lämpenee\nsiitä ja hymyilee sille viattomana, puhtoisena, kuni vakahinen lapsi\narmaalle äidille kehdossansa. Taivaan tuikkavat tähdet, nuo valon\nikuisesti uskolliset vartijat, pitävät myöskin paljon Suomen lahdesta;\nsukeltautuvat pimeinä aikoina usein sen veteenkin ajamaan syvyydestä\npois pimeyden ilkeitä voimia, etteivät ne saa samentaa eikä häiritä\nmeren väsyneitä, virkistystä ja lepoa tarvitsevia laineita, vaan ne\nsaavat rauhassa hankkia itsellensä uutta voimaa. Paljo sitä Suomen\nlahti tarvitseekin, sillä niin pieni kuin se valtameriin verrattuna\nonkin, koettaa se parhaan tarmonsa mukaan aina täyttää velvollisuutensa\nja hartaasti toimia Luojan suurille ja pienille säätämässä ihmiskunnan\nsuuressa edistämistyössä.\n\nSen takiapa taivaan valotkin vaalivat sitä ja pitävät siitä. Mutta\npitääpä saarelainenkin merestänsä; pitää sanomattomasti. Ei ole sitä\nsaaren koulusta kotiinsa palaavaa poikaa eikä tyttöä, joka ei edes\nhetkeksi pistäytyisi rantaan katsomaan merta, ennenkuin menee kotiin\nnälkäänsä tyydyttämään. Ei henno aikuinenkaan koskaan omaa mertansa\niäksi heittää, vaikka kaukamailta tulevat tuulet viekoittelevasti\nkertovatkin lännen laajaperäisestä vapaudesta ja helposta\ntoimeentulosta ihanissa etelämaissa, joissa leipä itsestänsä kasvaa\nlehtevissä puissa; joissa hurmaavan kauniit kukkaiskentät häikäisevät\nsilmää, huumaavalla tuoksullansa alituisesti täyttäen helteisen ilman;\njoissa taivaan laki iät kaiket kirkkaana kaareilee ja polttava päivän\ntähti valtameren oneimmissakin onkaloissa saattaa kalliit helmimarjat\nkypsymään korallimetsistöjen simpukkakukissa. Ei, sinne ei tee\nsaarelaisen mieli iäksi asettumaan, sillä siellä menisi mieheltä\nsisäinen tarmo, kuivuisi kaikki kunto, mutta toista on täällä\nkotoisilla laineilla keikkuessa, kotoisten aihkien ikihuminata\nkuunnella, ja kukkivia kanervakankaita katsellessa. Työllä, vaivalla ja\ntuskallakin täytyy täällä tosin olemistansa aina tukea, mutta työ,\ntuska ja toiminta terästävät sielun tarmon ja tuottavat ruumiille\nrauhaisan unen. Meri ei veltolle antimiansa anna, mutta täällä ovatkin\nmeri ja mies -- ne molemmat -- kuuliaiset käskylle: \"otsasi hiessä on\nsinun syötävä leipääsi\".\n\nMissäpäs olisikaan ihanampi asua kuin kotikylässä, jonka viereen luonto\non kohottanut kalliomuurin suojaksi tuimia tuulia ja myrskyn meteliä\nvastaan? Missä olisi olo onnellisempaa kuin kotituvassa, keskellä\nkaikessa koeteltujen kumppanien ja ystävien? -- Niin, missä paistaisi\nherttaisemmin Jumalan päivä kuin tuolla tyynenä lepäävällä\nkotilahdella, tai missä näkisit luonnon sen sirommassa puvussa kuin\nsalmella saarien välissä, jossa kaikki on niin hiljaista, niin\njuhlallista, mieltä niin hartauteen vastustamattomasti vetävää, kun\nikihongat vienosti humisevat korkeuksilla, kun kaislisto,\ntyytyväisyydestä hymisten, nuokkuu matalalla rannalla tuskin tuntuvassa\niltatuulessa ja koskelo poikinensa soutaa hieman väreilevässä vedessä?\nLöytäisitkö mistään niin läikkyvän kirkasta kultaa kuin kyljissä noiden\nlipattavien laineiden, jotka soluvat pitkin merivirran pintaa tai\nlipuvat kukkien piirittämien rantakivien reunamilla? Ja missä\nkimaltelisi kirkkaampia helmiä kuin lahdelman takana, tuolla\nvälkkyvällä, sileällä hietikkorannalla?\n\nOletko myöskään maailmassa muualla milloinkaan nähnyt niin hillittyä,\nmutta heleätä värien vaihtelua kuin tuo, jonka selälle synnyttävät\nsinisellä taivaalla leijailevat pilvien parvet, etenkin päivän\npainuessa levolle lännen laineihin? Koko avaruus on siitä\nihastuksissaan. Ruusuinen hohde heiastuu vedestä, rantain vehreys on\ntoisin paikoin tummaa, toisin paikoin taas mehevän vihantaa, siellä\ntäällä vaaleata, hopean värillä vaimennettua. Vakavimpienkin\ngraniittikumpujen kasvoille kohoaa innostuksen punerrus samalla kuin\nmatalammat kalliot pukeutuvat harmahtaviin, mutta monihäiveisiin\nyöpukimiinsa.\n\nHiljaa, näkymättä, kuulumatta laskeksen laineille autereinen yö. Se,\nluotuaan idän taivaalle maan varjon synnyttämän suuren, hämyisen\nkaaren, hiivii huomaamattasi esiin kätköistänsä; levitäksen laineille\njoka taholla yhtä tyynesti ja tasaisesti -- niin hiljainen yö, että\nkuulet sen saavuttua pinnalla liipoittelevan perhosen siipien heikon\nsuhinan; kuuletpa jyrkänteen seinän raossa kasvavien kallioimarteiden\nkeskinäisen lemmen kuiskeenkin. Kohta uinahtavat kuitenkin kaikki,\nraukenevat vienotkin äänet ja nyt meri vain yksin huokailee. Se\nhengittää harvakseen, tyynenä, rauhallisena, niinkuin nukkuva lapsi\näitinsä rinnoilla.\n\nSaariston siimesrikkaiden metsien sylissä leikkivät jo, piirissä\npyörien, Yöttären tummakutriset, kevytkenkäiset lapset. Hiljaa, korvin\nkuulumattomin askelin hipsutellen, ne hyörivät puiden juurilla ja\nrakentelevat kisailupaikoikseen lehtien ja oksien hienoista varjoista\nsolia ja majoja niin synkkiä ja pimeitä, että uljainkaan valon säde ei\nuskalla niihin tunkeutua.\n\nJo kuitenkin ylenee idän aaltojen povesta ilman kannelle veripunainen\nkuu. Tuossa tuokiossa on se loihtinut ulapoille yli merien ulottuvan,\nloistavan sillan. Jos sen valossa silmäilet meren pintaa, niin huomaat\nkauttaaltansa koko merelle näkymättömien käsien levittäneen hienon\nhienoista ja sihajavista silkkilangoista kudotun tiheän verkon. Se on\nolevinaan laineiden suojana myrskyä vastaan, mutta kovin on kevyttä\nnoin ohut ja väreilevä verkko. Kuu kiirehtii avuksi; muuttaa muotoansa;\nvaihtaa värinsä ja koettaa, valamalla alas kultiansa, aarteidensa\npainolla tyynnytellä meren hienohelmaisia hemestejä ennen aikojansa\nheräämästä. Etäältä kuuluu outo hyminä, alussa vienona, sitte yhä\nkoveten. Hemestit heräävät. Jo kuuluu selvästi alkavan myrskyn\netusoitto; liikettä ilmestyy meren pinnalle. Karkaa jo uni ankaroiden\naallottarienkin silmistä ja soiton yhä yltyessä hyppäävät hekin\nhemestien sekaan ja käyvät hurjaan karkeloon keskenänsä. Myrskyn ukset\novat jo avatut. Pakoon pyrkivät sen edestä lännen sakeat sumuparvet.\nVaalean harmaina, läpinäkymättöminä, kosteina kiiruhtavat ne kaikkialle\nja peittävät kaikki pimeyteen. Pohjoiskorkia ja Lounaiskorkia --\nSuursaaren alpit -- yrittelevät pysähdyttämään sumuvuoria, mutta\nturhaan. Ne vyöryvät mistään piittaamatta eteen päin, yhä eteen päin\nloppumatta, lakkaamatta.\n\nKiukuissaan viiltelevät \"korkiat\" sumuvuoria, riuhtovat rikki\npilvipaasia, mutta yhä yltyy sekä niiden että meren mylläkkä. Täysin\nvoimin puhaltaa jo myrsky torvihinsa. Ne kiljuvat ylhäällä; karjuvat\nalhaalla rannan kallioilla; huutavat, mylvivät merellä ja ulvovat\nsusien tavoin vuorten vinkaloissa tai vinkuvat kivien koloissa. Salamat\nsähähtelevät pilkkomustalla taivaalla; koko ilma kajahtelee jyrinästä\nkaikkialla, kiihoittaen möyryävän meren raivostuneita, vaahtoharjaisia\naaltoja yhä enemmän riehumaan. Uhitellen syöksyvätkin ne torvimaisina\nkääryinä kallioita vasten, mutta kiukusta kihistenkin täytyy niiden\nvetääntyä kuitenkin voimattomina takaisin kosteaan kotiinsa, tahi\nventona vaahtona valua rannan rotkoihin ja raueta halenneiden paasien\nrakoihin.\n\nTuolla välähtää taaskin yhtenä tulena koko sen puolinen avaruus. Sen\nsalaman valossa pilkahtaa silmänräpäykseksi näkyviin solakka,\nkotirakenteinen jahti. Jo sukelsi se taas yhtäkkiä ärjyvien vesivuorien\nväliin. Kuitenkin tarttuvat tanakkaharteiset miehet läheisen saarikylän\nvalkamassa vankkaan meripurteen. Telat vingahtavat vähäsen ja pursi\nsoljuu kuohuvaan veteen. Samassa on siihen hypännyt muutamia reippaita,\nöljyvaatteihin puetuita miehiä ja airojen kitinästä hankoja vasten voi\narvata niiden soutavan ulos aavalle merelle. Miksi? Eihän kuulunut\nmitään hätälaukausta, ei pienintäkään avunpyyntöä. Ei, vaan kuuluuhan\nkuohujen pauhu ja meren mylvintä kaikkialle.\n\nAirot notkuvat, avonainen venhe voihkaa vastatuulessa ja pumppu käy\nkaiken aikaa, kun ensin on onnellisesti päästy ohitse aallonmurtajan.\nMuutamat rohkeat poikaset yrittävät aallonmurtajalle, nähdäksensä\npääseekö pursi eteen päin mahtavassa aallokossa. Heidän täytyy\nkuitenkin pian palata, sillä ei ole nyt yrittämistä aallonmurtajalle.\n\nSe on valtava rakennus, tuo aallonmurtaja. Muutamien metrien korkuinen,\nmutta satojen pituinen valli on kudottu sementillä ja raudalla\ntoisiinsa kiinnitetyistä kivistä sataman sivulle. Tyynellä sitä\ntarkastellessa, ei luulisi ikinä vallin yli pirskahtavan pisaraakaan\nvettä sataman sisään, mutta myrskyn mellastaessa kierittelee meren\nvoima siitä ylitse hyvänkin metrin pituisia, puolen paksuisia paaden\npalasia, kuni villalepeitä; ja veden tyrskyt saavat usein sammumaan\nvallin päässä kolmen miehen korkeudessa palavan lyhdynkin tulen.\n\nÄänettöminä odottelevat saarelaiset, pilkkopimeässä, rannallansa\nkuulumisia mereltä. Meren myrinään sekaantuu vain silloin tällöin syvä\nhuokaus, joka tuntuu kohoavan ahdistetusta rinnasta. Ja kaukana\ntoisissa saarissa polvistuu samalla aikaa kalpea, vapiseva äiti\npienokaisten vuoteen viereen, rukoillen sanattomilla sanoilla, että isä\nolisi jo ennen myrskyä saavuttanut jonkun suojatun sataman, tahi saisi\nsäilytetyksi edes henkensä rajuilman raivolta. Kalpeana on monen\ntyttösenkin poski ja silmissä väikkyy kostea kiilto, mutta suu pysyy\nsilti sanattomana.\n\nMerelläkään ei liikoja puhuta. Siellä taistellaan, tehdään ahkerasti\ntyötä. Peränpitäjän jok'ikinen hermo, joka jänne on pingoitettuna, kun\nhän koettaa ohjata alusta ulapalle, etteivät vimmaiset aallot saisi\nsitä rantakarille sirpaleiksi sysätä. Samalla miettii hän sielussansa,\nmiksi on meri hänelle vihainen, vai onko tämä vain varoitusta Heleenan\nja Matin takia? -- Pumppumies lietsoo lietsomistaan; lietsoo henkensä\nedestä kilpaa vinkuvan vihurin kanssa. Hän ei osaisi sanoa, onko se\nrankkasateena taukoamatta sisään pärskyvää merivettä vaiko hänen omaa\nhikeänsä tuo katkera neste, joka sokaisee häneltä silmät, kirvelee sekä\nsuussa että sieramissa ja kylminä virtoina valuu pitkin jokaista\njäsentä.\n\nPaukaus kuuluu yli myrskyn metelin ja meren ulvovan äänen. Se oli\nviimeinen purje, joka maston kappaleen kanssa köysineen nyt meni kaiken\nmaailman tietä. -- \"Nyt ollaan hukassa\", päättää perämies, mutta ei\ntoki ajatustansa pue sanoiksi. Itse aluskin jo vapisee kauhusta. Sen\nlaudat natisevat. Kuuluu rusketta rungosta ja katkenneiden köysien päät\npieksävät armottomasti milloin aluksen laitoja, milloin merta, milloin\nmiehiä. Nyt kysyttäisiin kestävyyttä, mutta jo alkavat ihmisvoimat\nväsyä. Kädet herpaantuvat, silmät tuijottavat jo tajuttomasti\nsynkeyteen, sydän kutistuu kokoon, mutta vinhemmin viheltää myrsky,\naluksen tuskissaan heittelehtäessä laidalta laidalle ja härppiessä yhä\nenemmän vettä sisäänsä.\n\nMikäs se oli?... Nyt se kuului taas... Tohtisikohan tässä vieläkin\ntoivoa?... Ei virka miehistä kukaan mitään, vaan silmät elävät ja\njokainen koettaa kuunnella, keskellä työtään, kuuluisiko vieläkin\näskeistä ääntä.\n\n\"Miehet! Yritetään vielä, vaikka viimeinen kerta\", kajahtaa myrskyssä\nnuorukaisen ääni. Kädet ovat kaikilla turvoksissa työstä, mutta\nvelvollisuuden tunnosta ponnistetaan vielä väsyneitä, vilusta jo\nkangistuvia raajoja, joskin miltei vallan toivotta.\n\n\"Halloo! Täällä ollaan!\"\n\nKaikki jahdin miehet parkaisevat yhteen ääneen nuo sanat, ja\nuskomattomilla ponnistuksilla saadaan samassa aluskin käännetyksi.\nSaaresta saapuneiden pursi jysähtää jo jahdin laitaa vasten. Uudet,\nuupumattomat miehet tarttuvat nyt työhön. Ei aluksen oma miehistö\nkykene enää työn kulkua katsomaankaan. Väsyneinä, voimattomina\nlyyhistyvät he mikä mihinkin nurkkaan, mutta laulaen voiton virttä\npuskevat nyt meren vallattomat tyttäret rutisevaa alusta saaren\nsuojaiseen satamaan.\n\nRannalla ojentuu kymmenittäin käsiä pelastuneita auttamaan, ja molemmin\npuolin tukien, talutellen, saatetaan nuo nääntyneet miehet katon alle,\nlämpöisten seinien suojiin. Ei kysy kenkään heiltä: ketä olette ja\nmistä, mutta kaikki ovat alttiina heitä palvelemaan. Itsestään,\nkenenkään kehoittamatta, siirtyivät iän ja taudin köyristämät vanhukset\nsijoiltansa roihuavan uunitulen edestä, tehden vieraille tilaa, ja\njättävätpä vuoteensakin vieraiden varalle. Hääräillen sinne tänne\nkantavat lapset heille kuivia pukuja ja naiset kaivelevat kätköistänsä\njotakin juhlaa varten säästöön pannut herkkupalaset. Onhan nytkin\njuhla ... ja ponnistustensa peristä tarvitsevat väsyneet vieraat\nmaukkaampaa ravintoa kuin tuota tavallista ... suolaisia hailia ja\nkuivaa, pahalle hajahtelevaa hylkeen lihaa.\n\nNiin, saaressa on juhla ... ihmisyyden suuri juhla, jota\nvaatimattomasti ja hiljaisuudessa viettää kärsimyksissä karaistu,\ntyössä ja elämän tuiskuissa suureksi sydämessä, pieneksi puheissa\nkasvanut suku. Taivaan enkelitkin ottavat tuohon juhlaan osaa ja\nsiksipä pyhä, hiljainen hartaus tuntuu täyttävänkin sekä sydämet että\nkoko huoneen.\n\nViimein, aamun etäällä sarastaessa, saapuvat nuoretkin sisään, sillä\nnyt on lastikin turvassa ranta-aitoissa ja itse alus lepää\ntaisteluistaan vahvasti ankkuroituna satamassa. Sen toverit näyttävät\nvartioivan sen lepoa, toisinaan kuitenkin sille hieman kumartaen, sillä\nnekin kykenevät kuntoa kunnioittamaan.\n\nHuomenna on jo meri melkein hiljaa. Sen tyrskyt ovat tauonneet myrskyn\nmentyä. Ainoastaan \"kuolleet laineet\" enää liikkuvat kaukana selällä\npoimutellen paikoilleen rantamille sitkistynyttä, kellahtavaa vaahtoa\nja reunustellen, kruunaellen raukenevaa merta ruskeilla\nmerenhauraseppeleillä.\n\n\"Olipa hyvä, että saivat meidän miehet lastinkin pelastetuksi, vaikka\nvähän kastuneena\", tuumailee toimessaan noin kymmenvuotinen poika\ntovereillensa, ketterästi kuni orava juostessaan pitkin pelastetun\njahdin parraspuita.\n\n\"Hyvä oli\", vastaa toinen, kiivetessään pollaria myöten jahdin\nkannelle.\n\n\"Se kuuluu olevankin hyvin kallis lasti\", tietää kolmas toveri poikain\nhaapion perästä, odotellessaan kärsivällisesti, kunnes toverit saisivat\nhaapion pestin johonkin kiinni solmituksi.\n\n\"Kas, kun tässä ei ole mitään pinttaa\", sanoo pienin pojista.\n\n\"Jahdissa pinttaa\", lausuu toinen poika ylenkatseellisesti.\n\nMustin kanssa kala-aitan eteen jäänyt pieni paitaressu katselee\nkaihoavin silmin suurempia kumppaneita. Hekin molemmat olisivat niin\nmielellään menneet mukaan, mutta eivät ottaneet, eikä äitikään oikein\nluvannut.\n\n\"Äiti, mitähän siinä oli lastina? Olikohan tuo kultaa?\" kysäsee viimein\npaitaressu äidiltään, joka levittelee vapeille kuivamaan vierasten\nvielä märkiä vaatteita.\n\n\"Ei\", sanoo äiti yksikantaan, mutta ajattelee itsekseen: \"olipa se\nkalliimpaakin kuin kulta. Sehän on kokonaisen pitkän vuoden vaaroilla,\ntyöllä ja hiellä vaihdettu monen perheen leipä... Varmaankin ovat\nniiden kotilaiset viime yönä hartaasti rukoilleet ... ja Jumala on aina\narmollinen... Hän armahtaa pelkääväisiänsä.\"\n\nAluksensa vaurioita tutkimaan saapuu viimein jahdin omakin väestö.\nKatsellaan siinä kaikki paikat, koetellaan, keskustellaan ja ryhdytään\nlopuksi työhön. Perämies istahtaa hetkeksi kajuutan katolle ja vaipuu\nmietteihinsä. Kauas, kauas rannattomalle ulapalle näyttävät tähystävän\nsilmät, mutta niissä kuitenkin kuvautuu yht'aikaa sekä lempeys että\npäättävä uljuus. Tähystelevää katsetta ei voi seurata kukaan, mutta\ntarkemmin katsottaessa osottaa kasvojen ilme jotakin sisällisen\ntaistelun tapaista, joskin hillittyä. Viimeinkin poistuvat kasvoilta\nhämärät pilvet ja koko muoto juurikuin kirkastuu.\n\n\"Matti, kyllä tästä vielä saat kalun\", lausuu perämies tyynellä, ihan\nluonnollisella äänellä eräälle irvistävään saumaan tervaa ja tappuroita\nahkerasti tilkkivälle nuorelle miehelle. \"Mutta muista olla aina\nvarovainen, sillä ei tämä asu enää toiste viime öistä leikkiä kestä,\neikä minulla nyt ole varoja sinulle uutta hommata.\"\n\nMatti säikähtää, herkeää työstään, kääntyy perämieheen päin, mutta ei\nvirka mitään.\n\n\"Niin, niin ... ole vain aina varovainen ... varsinkin kun se\nHeleenakin on aivan lapsesta asti ollut niin arka. Lienee eukko kotona\nliiaksi hemmoitellut; en tiedä sitä, mutta arka se vain on. Tuskin\nvoisi meri Heleenassa parantaa sitä, mitä rikkoisi, jos se sinut\nsaaliiksensa saisi.\"\n\n\"Kyllä minä koetan olla ... isäntä\", sopertelee hämmästynyt Matti\nvastaukseksi. Hänen kiitollinen silmäyksensä osottaakin, sanoja\nselvemmin, että hän aikoo lupauksensa pitääkin.\n\nTyö sujuu nyt Matilta, jos muiltakin, erittäin vilkkaasti. Muutamain\npäivien perästä onkin jo aluksessa kaikki jommoisessakin kunnossa.\nKitisten nousee ankkuri nousemistaan; lainatut purjeet alkavat\npullistua kohtuullisessa tuulessa, ja jahti kääntyy jo verkalleen. Pari\npientä \"luovia\" sataman suulla ja sitte uiskentelee jo uljas alus\nulapalla keinuen ja keikahdellen, kuni kesäinen sorsa ruohokossa.\nKaukaa ulkoa tulevat loiskivat laineet, niinkuin valkoinen joutsenparvi\ntervehtimään aukeille ulapoille taaskin saapunutta tuttuansa. Alati\nuutta lauluansa laulaen kuljettaa Suomenlahti taas kyntäjäänsä,\niloissaan sitä hypitellen aallon harjalta toiselle. Veden kohina kokan\nedessä on tasaista ja se vaikuttaa niin tyynnyttävästi kiihtyneesenkin\nmieleen.\n\nMatinkin mielestä on jo raitis merituuli huuhdellut pois kaikki huolet\nja murheet. Kirkas on nuorukaisen katse ja hymy väikkyy hänen\nhuulillaan, ajatellessaan: \"mitähän se Heleena olisi sanonut, jos olisi\nsen keskustelun kuullut?... Tarkka se on silmä vanhalla miehellä...\nJokohan tuo on kauankin ollut asian perillä? Vai olisikohan Heleena?...\nEihän se Heleena miten olisi uskaltanut... Ja vielä isällensä, kun en\nminäkään...\"\n\nVakavasti pitelee vielä vanha perämies peräsimen vartta, ajatellen omia\najatuksiaan sekä itsestään että merestä. Vaikealta se tuntuu sanoa\nSuomenlahdelle jäähyväisiä sen, joka on vuosikymmeniä joka päivä sen\nkanssa seurustellut. Tuntuu niin oudolta tuossa rinnan alla, mutta nyt\nne ovat hyvästit heitettävät.\n\nIhmekös se olikaan, jos eron aika tuntuikin hänestä ikävältä. Olihan\nhän, jos kukaan, tuttu Suomenlahden kanssa. Hänhän oli sen nähnyt sekä\nmyrskyssä että tyynessä: niin hyvin silloin, kun aurinko\nmajesteetillisena kohoaa etäiseltä taivaan rannalta, kuin silloinkin,\nkoska se kylpee meren viileissä, hohtavissa laineissa, ja silloinkin,\nkun yö vetää vaalean, hopeisen auerverhon päivän säteiden eteen. Ja\nkuitenkin on Suomenlahti ollut hänelle aina uusi, sillä sehän ei\nkoskaan esiinny kahdesti aivan samassa puvussa. Hänhän ymmärtää niin\nhyvin meren kielen; tajuaa sen hiljaisimmankin kuiskeen ja käsittää\nniin hyvin sen laineiden laulut, jotka milloin vienona hyminänä milloin\ntaivaita tärisyttävinä julistavat kuolevaisille Kaikkivaltiaan\nvastustamatonta oikeutta ja voimaa.\n\nJa nytkö täytyy hänen todella merestä erota?... Ei, tuhannesti ei!\nVoihan vanhuskin vielä haapiossaan salmia soudella. Saattaahan hän edes\nistua kauniina päivänä rannan kivellä katselemassa meren läikkyvätä\npintaa. Ja merihän se viimein saarelaiselle -- hänellekin -- laulaa\nviimeisen tuutulaulun, kun joutuu avaralle iäisyyden merelle\nlähtemisaika. Se laulu se antaakin väsyneelle nukkujalle rauhaisan unen\nja tuo tullessaan tyynen sataman, vaikka sen sävelien kumppanina\nkulkeekin kalpea kuolo. -- Hauskapa onkin elämästä erota meren sävelten\nsaattamana, saapukootpa nuo sävelet sitte joko hiljaisina, syvistä\npiilopaikoista hiipivinä huokauksina, tahi tulkootpa ne vaikka\nkuohuvien koskien valtavana kohinana. Aina niitä ääniä vain mielellään\nkuulevat kaikki, sillä ne sopivat kaikille. Nehän ovat kootutkin\niloista ja suruista, taisteluista ja levosta, ja laineet lyövät tahtia\nmeren sävelten soinnulle iloisina, elävinä ... varmoina elämän voitosta\nkuoleman ylitse.\n\n\"Pitkä on matka majakalle, aallot ankarat välillä\", hyräilee Matti\nkokkapuolella.\n\n\"Vieläkös mitä\", lausuu peränpitäjä, \"varsinkaan nyt, kun meri on noin\nkaunis ja tuulta juuri parahiksi.\"\n\n\"Kaunis on! mutta milloinkapas se Suomenlahti ruma lieneekään\", arvelee\npumppumies, kiinnittäessään alapurjeen \"koulia\".\n\nSillä välin on Mattikin muuttanut laulua ja hyräilee nyt:\n\n    \"Lyhyt on matka kullan luokse,\n    vaikkakin aallot pauhaa;\n    sinne pursi punainen juokse,\n    siell' on sullekin rauhaa!\"\n\n\"Jo näkyy kotimajakka\", huudahtaa pumppumies vähän ajan takaa.\n\n\"Näkyyhän tuo jo kylläkin\", sanoo perämies. \"Ja naisia on rannalla jo\nvastassa.\"\n\n\"On\", myöntää Matti. \"Heleenakin näkyy olevan. Minä tunnen hänet\nvalkoisesta huivistaan.\"\n\n\n\n\n\nPETRI.\n\n\nLuokalla vallitsi hiljaisuus, niinkuin ainakin opettajaa odottaessa.\nVallattomimmat ja laiskimmat pojista silmäilivät vielä hätäisesti\nviimeisen kerran läksyjänsä, mutta ahkerat ja siivot pojat tuntuivat\ntyynesti keskustelevan kohdakkoin toivossa olevasta luistinluvasta ja\nlähiseutujen jääsuhteista. Vikke Nenonen taas istui pulpetilla, selin\nkateederiin, ja koetteli jos jollakin tavalla viekotella Jussi Alaista\nkanssansa sormikoukun vetoon. Silmänräpäyksessä hän kuitenkin lennähti\nsiitä paikoilleen, sillä joku kuului rapuuttavan oven lukkoa. Useimmat\nmuistakin pojista hypähtivät silloin seisalleen ja sitte kuului\nmuutamia pulpetin kansien loksahduksia, kun pojat heittelivät\nkirjojansa niiden laatikoihin.\n\nOvi aukenikin kohta ja, odotetun opettajan asemasta, ilmestyi luokalle\nihan ventovieras olento. Se näkyi olevan lähes aikamieheksi saapa\nnuorukainen harmaassa ja kasvamisen varalta tehdyssä sarkapuvussa.\nVaalean, aivan sileäksi su'itun tukan ympäröimän ja matalan otsan alla\nlaukuili kaksi älyttömän näköistä ja raukeaa lampaan silmää, jotka\nhieman pelkurimaisesti tähyilivät ympäri huonetta. Äänettöminä katsoa\ntuijottivat pojat tuokioisen tuota outoa ilmiöä, joka hämillään näytti\nsilmillään hakevan ovensuun puolelta itselleen jotakin istuinpaikkaa.\n\nKun ei vieras itsestään tuntunut aikovan asiaansa ilmaista, kysäsi\nhäneltä viimein luokan ensimmäinen mies eli priimus kohteliaalla\näänellä: \"mitäs teillä olisi ollut asiaa?\"\n\n\"Meilläkö?\" murahti vieras hieman punastuen ja ympärilleen katsellen.\n\"Myö tuota -- -- hm -- -- myö tuota -- -- tultiin kysymään, jotta\ntämäkö se on se kolomas luokka?\"\n\n\"Kolmas luokkahan tämä on\", vastasi priimus.\n\n\"No mihinkähän teällä sitä minä saisin istuutua?\"\n\nNokkelana kuin orava kiepsahti Vikke Nenonen vieraan luo. \"Terve\nmieheen\" sanoen paiskasi hän vieraalle kättä ja alkaen häntä vetää\nretuuttaa kateederiin päin selitteli hyvin toimessaan: \"tännehän ne\novat sinulle, kellon alle, paikan varustaneet.\"\n\n\"Elä hiijjessä! Enhän minä miten noin korreelle tuolille suata -- --\"\n\n\"Mutta näethän sen hyvä ihminen itsekin, että ei tänne enää muuanne\nsovi\", toimitti Vikke.\n\n\"No, eipä toellakaak taija muuannekaak ennee soppiik\", tuumaili vieras\nluokan hiljaa nauraa hihitellessä ja tyrskäessä. \"Vuan annahhan minun\ntok ensin tervehtiik nuitaak toisii poikii.\"\n\nNiin sanoen tempasi uusi tulokas kätensä pois Viken kourasta ja alkoi\nkiertää luokkaa, jokaista kätellen vuoronsa mukaan ja nimiä kysellen.\n\nHiljaisuus oli nyt luokalta kokonaan pois paennut. Rähisten koettelivat\nkaikki pojat keskenänsä kilpailla, kuka sukkelimman kompasanan tahi\nkoukukkaimman kysymyksen osaisi vastatulleelle heittää. Mitään pahaa\naavistamatta koettelikin hän parhaansa mukaan tuossa rähinässä tehdä\nselkoa sekä itsestään että suhteistaan. Kärsivällisesti kertoi hän\nyhdelle olevansa perintötalon poika sieltä ja sieltä, ja toimitti\ntoiselle, että hänen takkinsa ei ollut teetetty hänen isälleen, vaan\nhänelle itselleen sen räätäli Matti oli ommellut. Jollekulle täytyi\nhänen myös selittää, että hän ei ollenkaan aikonut tukkiherraksi tulla,\nvaan hänet oli lähetetty tänne kouluun, että hän sillä tavoin voisi\nkerran päästä kotikappeliinsa pastoriksi, kun sinne ei kuitenkaan\nkukaan muu hakenut.\n\nAlaista näytti lopulta rupeavan tuo poikaparka vähän säälittämään ja\nhän asettui ikäänkuin sen suojelijaksi. Isällisesti käski hän uuden\ntulokkaan kaikista ensiksi vetäisemään housujensa lahkeet\nlapikaskenkäinsä varsien päälle, että hän näyttäisi \"vähän\nihmismäisemmältä. Äläkä sitte enää milloinkaan laita tukkaasi tuolla\ntavoin. Koulupoika ei saa olla kuin mikäkin nuoltu vasikka.\"\n\n\"Muttapa kun tuolla pihalla ja katuloilla on niin paljon likkoo ja\nkuroo, niin kaikkihan ne uusiin housuin lahkeensuut likkautus\",\ntuumaili toinen.\n\n\"Kääri ennen lahkeesi ylös\", tiuskasi Alainen, \"mutta varret sisään ja\nlahkeet päälle, ennenkuin maisteri luokalle tulee!\"\n\nVieras tottelikin ja istahti lattialle, alkaen kiskoa jalastaan\npitkävartisia jalkineitaan. Nopeasti kiirehti Vikke Nenonen hänelle\navuksi, mutta kun hän toista lapikasta vetäessään luokan iloksi sai\nsormensa tervaan, siirtyi hän nolona takaisin paikoilleen. Melkein koko\nmuu poikajoukko oli siihen sijaan kerääntynyt vieraan ympärille. Aikaa\nsiinä sitte meni, ennenkuin hän sai lapikkaat takaisin jalkaansa, sillä\nkaikki tahtoivat ensin koetella hänen karkeita ja harmaita sukkiaan ja\nniitä ihmetellä, juurikuin eivät ikipäivinä ennen olisi sukkia\nnähneetkään. Vieras, jonka nimi kuului olevan Pekka ja joka jo oli\nehditty Petriksi muuttaa, sai nyt siinä lattialla luetella\nvallattomille kuulijoilleen kaikki sekä kotitalonsa lampaat että\nrukiit. Vieläpä täytyi hänen tehdä selkoa heidän ruotimummostaankin,\njoka hänelle viime kesänä oli kokonaisen tusinan sellaisia uusia sukkia\nneulonut. Siitä hyvästä oli hänen kumminkin pitänyt luvata siunata\nmummon hauta, jos mummo vielä elossa olisi silloin, kun hän pastoriksi\npääsisi.\n\n\"Ja ihanko todella lupasit siunata elävän ihmisen hautaan?\" kysäsi\njoku. \"Kuolleiden hautojahan sitä muualla siunataan.\"\n\n\"Ole vaiti Ander\", pisti Vikke Nenonen väliin. \"Kuolleitahan sitä\nmuualla, mutta tämä Petri kun on kotoisin sieltä, jossa päivää säkillä\nsisään kannetaan. Siellä haudataan elävänä.\"\n\nAvossa suin katsoa töllisteli Petri viimeistä puhujaa ja kysyvällä\näänellä mutisi: \"päiveekö säkillä sissään? Milläs keinoin sitä päivee\nsäkillä sissään -- --\"\n\nMaisteri Lydénin ja häntä seuraavain koulun vahtimestarin ja piian\nluokalle tulo keskeytti siihen poikien puuhat ja puheet. Vahtimestari\npiikoineen toi sisään lisäpulpetin, joka asetettiin luokan lopulle, ja\nsille sijoitettiin viimein tuo uusi oppilas.\n\nPulpettien siirtelemisen vuoksi syntyneen rymyn vaiettua esitteli sitte\nmaisteri Lydén uuden tulokkaan luokalle. \"Lyhyesti sanoen: siinä on nyt\nteille uusi kumppani, privatisti Petter Oikari. Toivon kohtelevanne\nhäntä ystävällisesti, niinkuin kumppania ainakin.\"\n\n\"Kyllä minnäik luulen, jotta myö tullaan hyvinniik hyvästi sopimaan,\nkun nää kaikki tuntuvat olevan oikein lystii poikii, vaikka näyttävät\nkaikkiik herraslapsilta ja huastavat niin motevasti\", näki Petri\nhyväksi leveällä murteellaan, hyvin tutunomaisesti, pistää maisterille\nvastaukseksi luokan perältä.\n\nMaisteri Lydén punehtui hiukan, mutta ei virkkanut muuta kuin sormiaan\nkateederin reunaan naputellen käski luokan pysyä hiljaa. Sitte alkoi\nPetrin ensimmäinen opetustunti koulussa, ja me olimme hänelle\nmielessämme kiitolliset, kun se tunti niin hauskalla tavalla oli hänen\ntähtensä tuntuvasti lyhentynyt.\n\nMonta muutakin hauskaa hetkeä hankki Petri sitte tovereillensa\nvuosien vieriessä sekä herkkä-uskoisuudella että lapsellisella\nvilpittömyydellään. Toisinaan kyllä hänen rehellisyytensä pani koko\nmuun luokan pulaankin, mutta onneksi oli häntä aina perin helppo\neksyttää, vaikka kenen. Huolimatta mainiosta ulkomuististaan puuttui\nhäneltä näet tyyten niin hyvin arvostelu- kuin johtopäätöstenkin\ntekemiskyky. Sentähden ei hän suuttunutkaan juuri mistään ja tuli siten\nluokan suosituimmaksi oppilaaksi. Vikke Nenonen sanoikin Petrin \"koulun\nparhaaksi mieheksi\", joka ei leikistä koskaan suutu. \"Mutta muut ne\novat niin hirveän viisaita ja nokkavia ja itsestään pitäviä.\"\n\nVähitellen oli sitte jouduttu niin pitkälle, että jo oli ihan käsissä\nviimeinen varsinainen opetustunti ennen ylioppilastutkintolupaa.\n\n\"Tämä päiväpäs vasta pitkältä tuntuu\", äännähti Ander kiireesti\nhistorian oppikirjan lehtiä välitunnilla käännellessään.\n\n\"Ainahan ne on päivät pitkii kevväillä\", sanoi siihen Petri\numpimielisesti hymyillen.\n\n\"Mutta tiedätkös sinä, Petri, minkätähden ne päivät aina keväällä\npitenevät\", kysyi Vikke Nenonen, samoinikään hymyillen.\n\n\"Ka, kunj aurinko on viikomman aikoo ylläällä\", selitti Petri.\n\n\"Aijai!\" huudahti Vikke. \"Kuinkahan sinulle, poika polonen, käy\nfysiikkatutkinnossa! Mitenkäs fysiikassa sanotaan? -- Sitä paitsi on\nlämmöllä se ominaisuus, että se laajentaa kaikkia kappaleita -- etkös\nsitä nyt muista?\"\n\n\"Kas kehveli, kun en tuota hoksannut\", lausui Petri tyynesti. \"Niin --\nlämpöhän sen tekköö.\"\n\n\"Rehtori tulee\", huudahti joku ja kohta istui kukin paikoillaan hiljaa\nja juhlallisena kuin kirkossa, sillä tulinen rehtori ei suvainnut\nmitään melua, eikä kukaan tahtonut tuota kunnon miestä näin viimeisellä\nyhdessä olon hetkellä suututtaakaan.\n\nViimeinen historia-tunti siis alkoi. Vilkkaasti hyppeli rehtori, kuin\njänis, edestakaisin historian avaralla alalla oikein saadakseen\nselville, kuinka varmoja me olimme aineessamme. Kaikki oli käynytkin\njokseenkin hyvin ja rehtori oli mitä hilpeimmällä tuulella. Syytä\nsiihen olikin, sillä yksin Vikke Nenonenkin oli juuri tehnyt\ntyydyttävän selon Henrik Linnustajan linnoitustöistä ja\nslaavilaisretkestä ja Ander oli sanonut oikean vuosiluvun.\n\nSilloin kääntyi rehtori, ilosta loistaen, Petriin päin ja sanoi: \"no\nOikari ei nyt lue kirjan sanoilla, vaan aivan omin sanoin vastaa\nkysymykseen: mitä Henrik ja saksilaiset sitte vastasivat, kun\nunkarilaiset tulivat heiltä veroa vaatimaan?\"\n\nPetri punastui, kakisteli, mutta ei saanut sanaa suustaan.\n\n\"Noo\", lausui rehtori kehoittavasti.\n\nSilloin salpa aukesi ja Petri alkoi: \"hyö sano, jotta myö vuan ei ennee\nruppiikkaak teille verruu maksamaan -- --\"\n\nRehtori paiskasi kirjan raivoisasti pöytään, että luokkahuone mäjähti\nvastaan, ja alkoi molemmin käsin tukkaansa repiä ja puhista vihoissaan.\n\nPetri pysyi kiltisti vaiti tuon vihanpuuskauksen ajan, juurikuin\nodotellen sen loppua. Rehtorin hieman tyynnyttyä alottikin hän taas\nuudelleen ja sangen levollisesti: \"niin hyö sano, jotta myö vuan ei\nruppiikkaak teille ennee verruu maksamaan, vuan myö toarotaan ja\nannetaan teillen kapinen koira.\"\n\nSe oli jo enempi kuin rehtorin hermot jaksoivat kärsiä. Hän oli jo\novesta ulkona, ennenkuin Petri oli ehtinyt lauseensa loppuunkaan.\n\n\"Bravoo, bravoo! Se oli miehen työ ja sillä siitä pinteestä päästiin\",\nkirkuivat jotkut.\n\n\"Petrille on pidettävä luokan puolesta kiitoskekkerit\", kiljui Ander.\n\"Minä en olisi osannut enää mitään; ja kello on vasta puolivälissä!\"\n\nToiset murisivat: \"häpäisee koko luokan moukkamaisuudellaan;\" mutta\nPetri itse arveli: \"mikään sille tulj, kun niin äkkii läks, vaikka\ntottahan minä puhun, niinkuin kirja sannoo.\"\n\nSitte emme tavanneet rehtoria ennenkuin muutama päivä\nylioppilaskirjoitusten perästä. Silloin hän tuli luokalle ja\nopettajakunnan puolesta esitteli Petrille, että \"eikö herra\nOikari suostuisi olemaan opistossa vielä yhtä vuotta, niin ei\ntarvitsisi Helsinkiin kirjoituksianne lähettääkään -- ei ainakaan\nainekirjoitustanne?\"\n\n\"Kas, kas -- kun eivät raskisi sinusta luopua\", kuiskasi Vikke Nenonen\nPetrille korvaan.\n\n\"Minun mielestäni se olisi parasta ainakin teille itsellenne\", selitti\nrehtori.\n\n\"Olkoon sittä männeeks\", tuumaili Petri. \"Vaikkapa häntä sittä jeäpkii\nyheks vuuvveks vielä.\"\n\nJonkun päivän kuluttua muutti Petri kuitenkin mielensä. Hän tallusteli\nrehtorin luokse pyytämään, että hänenkin paperinsa kumminkin\nlähetettäisiin Helsinkiin \"viisaampiin miesten kateltaviksi.\"\n\n\"Mutta toisten kirjoitukset ovat jo lähetetyt\", selitti rehtori\nystävällisesti Petrille.\n\n\"No laittooten sittä jälestäpäin. Kyllä kaiketi sinnek posti vielläi\nmännöö. Ja kyllä minä tahon, jotta ne pittää sinne viisaammillen\nlaittook.\"\n\nRehtori tempasi pöydältä paperitukon, heitälti sen ovesta etehiseen ja\närjäsi: \"laita sitte itse.\"\n\nNöyrästi keräili Petri etehisen lattialta sinne tänne sinkoilleet\npaperinsa ja syvään kumarrellen lähti rehtorin luota. Satuin tapaamaan\nhänet sitte Rissasen puodissa, josta hän tuli ostamaan suurta\nkirjekuorta. Kadulle tultuamme selitti hän minulle kirjoittavansa\nHelsinkiin ja ihmetteli rehtorin säästäväisyyttä ihmettelemästä\npäästyäänkin.\n\n\"Missä se nyt on niin säästäväiseksi ruvennut\", kysäsin minä.\n\n\"Ka postimerkissä\", vastasi hän ja jatkoi: \"miksikäs niitä rohvessyöriä\ntuas sanotaankaak, joillen ne meijän ylioppilaskirjoitukset laitetaan?\"\n\n\"Luullakseni ylioppilastutkinto-valiokunnaksi\", selitin minä. \"Mutta\nmiksikä sinä sitä kysyt?\"\n\n\"Laitan niillen ne kirjutukseni.\"\n\n\"Älä veikkonen, ne nauravat.\"\n\n\"Naurakootpa jos, vuan rehtori käski\", sanoi hän.\n\nEn oikein sittekään uskonut hänen tuumaansa toimeen panevan, jonka\nvuoksi seurasinkin Petriä hänen asuntoonsa. Sillä välin kuin hän\npuuhasi päällekirjoitusta ja muuta, otin nuo paperit katseltavikseni\nminäkin. Eteeni sattui kirjoitus Katiliinasta, joka varmaan oli\nolevinaan ainekirjoitus äidinkielellä.\n\nNäin se alkoi: \"tässä pitäsi nyt ruveta ja kirjuttoo aine Katiliinasta,\nmutta oikein tahtoo pyrkiik ilettämään ruveta semmosesta miehestä\nkirjuttamaan, vuan kun ei sattunut oikein mieluisii nuokaak toiset\naineet, niin vaikkapa häntä nyt sitte kirjuttaa Katiliinasta. Mutta\nkyllä se mies oli aika hunsvotti ja lurjus, kun ilikisi nostook kapinan\nniin reten miestä vastaan, kun se Cicero oli. Vuan kyllä se Cicero,\nkonssulina ollessaan, sitä haukkuki. Voi täytinen, mitenkä se sen\nmualasi puheissaan ja ne toiset, jotka siellä muakuopassa tapettiin\nsittä Caesarin aikana! Niihen toisten nimiä minä en nyt muistak, vuan\nLentulus se taisi olla toinen ja kyllähän työ, oppineet miehet, senniik\ntoisen tiijättä. Oikeen se naurattaa, kun ken latinoo ossoo ja Ciceron\npuheita lukkoo\" -- --\n\nNiin pitkälle olin päässyt, kun Petri huomasi minun hänen paperiansa\nparhaillaan tutkivan.\n\n\"Mitä sinä nyt? Eihän niitä suak lukkee\", ärjäsi Petri, temmaten vihkon\nkädestäni. \"Etkö sinä muistak, kun rehtori sano, jotta ei suak\nkirjutuksiaan toisellen antook, eikä näytteekkääk? Ei näyttee\nlaskujaankaak.\"\n\nMinä oikein rukoilemalla rukoilin, että hän ei tuota onnetonta\nainettansa Helsinkiin lähettäisi, vaan pistäisi uuniin.\n\n\"Vuanpa, kun se rehtori itek käski.\"\n\n\"No anna, hyvä ystävä, sitte minä kirjoitan sinulle tuon aineen\nuudestaan, tahi viedään Ingmannille, niin kyllä hänkin sen ottaa\nkirjoittaakseen.\"\n\n\"Eihän se sittä ennee oisikkaak minun ihteni kirjuttama\", tuumaili\nPetri vakavasti.\n\n\"No anna minun edes sitä korjailla\", vaikeroin minä. \"Tuollaisena ei\nsiitä ole mihinkään.\"\n\n\"Joutavat viisaammat korjailla\", sanoi hän, nähtävästi puhetapaani\nmatkien, ja pysyi jäykkänä kaikille esityksilleni. Kun tiesin, että\nväkivallallakaan en tuolta karhulta saisi paperia ryöstetyksi, mutisin\nlopuksi kiukkuisesti: \"volenti non fit injuria (tahtovalle ei tapahdu\nvääryyttä).\"\n\n\"Niin, niin! Volenti non fit injuria\", myönsi Petri. \"Ja sentähden anna\nsinä paperien huilatak Helsinkiin, varsinniik kun rehtori itek käski.\"\n\nPaperit \"huilasivatkin\" ylioppilastutkinto-valiokunnalle, koska\nyliopistosta oli sittemmin kirjallisesti vaadittu rehtorilta tietoja\nsiitä, mikä se Petri oikeastaan oli miehiään. Rehtori antoi\nselityksensä. Jonkun ajan kuluttua sai hän ankaran muistutuksen siitä,\nettä opettajakunta oli ryhtynyt arvostelemaan oppilasten kirjoituksia,\njotka kaikki olisi pitänyt yliopistoon arvosteltaviksi toimittaa.\nKuitenkin oli rehtoria asia enemmän naurattanut kuin suututtanut.\n\n\"Arvasinhan minä sen, jotta viisaampiin miesten niitä on tutkittava\",\ntuumaili Petri asiasta kuultuansa ja nauroi hänkin.\n\nEi häntä kuitenkaan vuoden perästä, eikä myöhemminkään, kuulunut\nyliopistoon tulevaksi. Kerran, vuosien kuluttua, kohtasin häntä\nkuitenkin rautatiellä. Silloin sanoi hän heittäneensä pastoriksi\ntulemistuumat sikseen, varsinkin kun ruotimummokin oli kuollut ja\nkotikappeli jo saanut oman, varsinaisen papin. Muutoin pyysi hän\nminulta neuvoa siihen, rupeaisiko hän nyt meri- vaiko sotamieheksi. En\nkehoittanut häntä ryhtymään kumpaiseenkaan toimeen, vaan neuvoin\nrupeamaan maanviljelijäksi isänsä maatilalla.\n\n\"Talonpojaksiko siis?\" mutisi hän tyytymättömänä. \"Mitä vasten minä\nsittä oisin koulua käynnä?\"\n\nErotessamme kysäsi hän sitte minulta: \"tiijjätkö sinä, millä keinon\nsitä päivee säkillä sissään kannetaan?\" -- Kummastuneena ja säälillä\nhäntä katsellen, sanoin että en sitä tiennyt, enkä ollut koskaan\nkuullutkaan.\n\n\"Minä vuan arvelin, jotta jos sattuisit sinnäik tietämään, kun se Vikke\nNenonen siitä muutamaste koulussa mainihti. Minä oun sitä ajatellut\nvuosikausia, vuan ei ouk tullut keltääk kysytyksi. -- Vai et sinäkääk\nsitä tiijä? No, hyvästi sittä!\"\n\nKerran jälkeenpäin on Petrin nimi sitte jostakin matkustajaluettelosta\nvielä sattunut silmiini. Häntä mainittiin siinä kapteeni Petri\nOikariksi.\n\n\"Siis sama mies\", huudahti lääninkanslisti Vikke Nenonen vaaleten, kun\nasiasta häntä huomautin. \"Eihän tuo vain liene sotakapteeni jo!\"\n\n\"Eikös se mielestäsi olisi hyvä asia Petrille?\" kysäsin minä Vikeltä.\n\n\"Niin Petrille\", mutisi Vikke. \"Ja sitte se muutamana päivänä istuu\n-- -- hyi hittoja -- -- ja silloin minunlaiseni miehet saavat\ntodellakin selittää 'mitenkä sitä päivee säkillä sissään kannetaan'\n-- jos voivat!\"\n\nViken ajatusjuoksu saattoi minut nauruun purskahtamaan, mutta\ntavallista totisempana jahkaili hän: \"hyvähän sinun on nauraa, mutta\nentäs meikäläisten. -- Ja mikä ne semmoiset Petrit tietää, mitä niistä\nmaailmassa vielä tulee. Vai jo hän on kapteeni? Ja varmaankin se on\nsotakapteeni, sillä kuinkas hän laivaa johtaisi, semmoinen!\"\n\n\n\n\n\nPAKSULAN PARIKUNTA.\n\n\nSiinä se nyt, vihdoinkin valmiina, tuossa mäen töyryllä, solakoiden\nhonkien saartamana, oli tuo pitäjään ylpeys, josta vuosikausia oli\npuhuttu sekä sanomalehdessä että suupuheissa. Öljyttyinä,\nvaaleankeltaisina välähtelivät sen sileät, laudoitetut seinät, jos\nnoita akkunain välisiä kaitoja suilakkeita lainkaan voi seiniksi sanoa.\nSuuriruutuiset akkunat ne kuitenkin vasta oikein somasti\npäiväpaisteessa kimaltelivat, ikäänkuin huomauttaen ohikulkeville:\n\"katsos miten meitä on paljo.\" Ne, juurikuin veitikkamaisesti, mutta\nsamalla salaperäisesti iskivät silmää kaikelle kirkkoon kiirehtivälle,\npyhäpukuiselle kansalle, pyytäen sitä pysähtymään uutta merkkitaloa\nihailemaan. Tehonsa ne näkyivät tekevänkin nuo silmän iskut ja koko\nkömpelön rakennuksen leveä hymy, koska harva oli se ohitse kulkija,\njoka ei edes hetkiseksi olisi seisahtunut imehtimään \"Suurelan\nSeurahuoneen\" somuutta.\n\nJo aikaisin olivat jotkut kirkkoon menijät kiivenneetkin töyrylle,\nlähemmältä talon erikoisuuksia tarkastelemaan, ja yhä kasvamistaan\nkasvoi noiden vetelehtijäin joukko talon ympärillä. Pieniä\npoikanallikoita juoksenteli parvittain rakennuksen leveillä portailla,\nmutta nuoret miehet olivat asettuneet istumaan balustraadille ja siinä,\npaperossia poltellen, jalkojansa nyt heiluttelivat ja maahan\nsyljeskelivät.\n\nSydänmaalaiset eivät uskaltaneet toki niin lähelle taloa tunkeutua,\nvaan tyytyivät tukkeamaan maantien ja siinä äänettöminä katsoa\ntöllistelivät milloin itse rakennusta, milloin sen tornia, milloin taas\ntoisiaan.\n\n\"Lyhty, mi lyhty\", mutisi muuan mies kirkolle päin mennessään.\n\n\"Ja oikein lasinen lyhty\", tuumaili hänen toverinsa, mutta niin sanomin\nhe jatkoivat matkaansa.\n\nAamukellot ne sitte hieman häiritsivät hiljaisuutta, mutta\nvarsinaisesti katkasi äänettömyyden itse Korpelan muori tavailemalla\ntalon seinältä kullalta hohtavaa nimikirjoitusta.\n\n\"Ässä -- uu -- suu -- re -- lan se -- ura -- huone, urahuone --,\nse -- urahuone. Mikäs vehe se on ja mitä sillä tehdään?\"\n\nMuorin luvulle vähän hymähtäen, vastasi eräs lähimpänä seisovista:\n\"sehän se kuuluu olevan semmoinen 'urahuone', jossa nyt käännetään\nmaailma ihan uudelle uralle. Sinne viedään näet kaikki juopot nälkää\nnäkemään, jotta ei niin paljo janottaisi, ja kaikki vanhatkin akat\nopetetaan siellä tanssimaan, jotta eivät tarvitsi nuorten iloja\nkadehtia.\"\n\n\"Vielä mitä siinä muuta, kuin veivitetään herroille rahoja köyhän\nkansan kukkarosta\", tiesi eräs möhömahainen talon isäntä. \"Saattepas\nnähdä, niin jo ensi kunnankuitissa on taas uusi lisä ... niin ja niin\npaljo manttaalisadannekselta ja niin ja niin paljo henkiä myöten\nseurahuoneen kassaan.\"\n\n\"Meneeköhän tuohon yli-ikäisiltäkin\", uteli Korpelan muori.\n\n\"Mitähän siihen menisi\", sanoi joku joukosta. \"Ei se taida Paksulan\nkapteeni talonpoikain varoja tarvita. Se kuuluu olevan aivan upporikas\nja oli seurahuoneen hirretkin metsästään ihan ilmaiseksi antanut.\n\n\"Näinköhän nuo ilmaiseksi joutivat\", tuumaili Tialan vanha ukko. \"Kyllä\nkai se niistä vielä jollakin kujeella hinnat kiskoo.\"\n\n\"Eikä kuulu kiskovan\", selitti Maunu Niinistö. \"Se on jo niistä\nsaanutkin hyvän maksun ruukkilaisilta. Entinen Paksulan isäntä oli näet\njo ennättänyt myydä kaikki Paksulan metsät ruukkilaisille, mutta oli\nkauppakirjaan pantu semmoinen pykälä, jotta ei saa ottaa muuta kuin\npystyssä olevat, kahdeksasta tuumasta ylöspäin. Ne puut leimattiin ja\nsitte tuli kapteeni ja osti Paksulan polkuhinnasta sen entisen herran\nleskeltä. Paljokos sitä saisikaan metsättömällä tilalla, hyvälläkään.\nNo älähän mitään. Tulee sitte se suuri maailman kaatomyrsky ja nujertaa\nmaahan koko metsän, kuin mikä puiroomies. Ruukkilaiset rientävät puita\nkorjaamaan, mut kapteeni ehdättää hätään nimismiehen kanssa ja kysyy:\nkenenkä luvalla te täällä minun metsästäni puita raadatte? Mitäs\nruukkilaiset muuta, kuin: me ollaan ostettu koko metsä. Kapteeni\nnäyttää kauppakirjaa, jossa puhutaan pystyssä olevista puista, eikä\nmaahan kaatuneista. Siinä riidellään, rettelöidään, mutta kapteeni\nlähtee ja käy maaherran puheilla. Tulee sitte nimismiehelle paperit,\njotta panna puut kiinni. Ja niin ne pantiin kiinni.\"\n\n\"Mitenkäs niitä metsässä kiinni pantiin?\" kysyy joku.\n\n\"Ka, jotta ei ruukkilaiset saa ottaa. Mutta ne hankkivat, ruukkilaiset,\nsemmoiset takaukset, jotta kyllä heistä löytyy, jos maksamaan pannaan.\nNo äläst' olla. Kapteeni haettaa minut ja kauppamies Väkkärän rengin\npuita lukemaan, ja sitä mukaa kuin ruukkilaiset saavat niitä\nkarsituksi, me niitä kirjaan. Käräjissä sitte vannotetaan minut ja\nVäkkärän Matti puiden luvusta ja paperit pannaan senaattiin. Aikansa\nsiellä oltuaan tulee viimein päätös ruukkilaisille, että 'maksa pois'\nkymmenen markkaa joka kapulasta, jonka olivat ottaneet ja suuremmista\nenemmänkin.\"\n\n\"Kymmenen markkaa!\" huudahti Korpelan muori. \"Johan siitä karttui\nsatoja summaa lopulta.\"\n\n\"Vai satoja veikkonen\", sanoi Niinistön Maunu. \"Sanoisit satoja\ntuhansia ja vielä vähän päällekin.\"\n\n\"No veivätkös ruukkilaiset sitte ne puut?\" tiedusteli äsken mainittu\nmöhömahainen isäntä.\n\n\"Eivät kärsineet viedä kaikkia\", selitti Niinistö. \"Mutta niistä, jotka\nolivat ennättäneet poikki hakata, täytyi maksaa kymmenen markkaa joka\nkappaleesta.\"\n\n\"Ei noista kuitenkaan liene kymmentä markkaa mennyt\", arveli vanha\nTiainen. \"Eihän siinä olisi mitään oikeutta eikä kohtuutta.\"\n\n\"Meni niistä\", väitti Niinistö vastaan. \"Meni niistä; ja sentähdenhän\nsen täytyi ruukkilaisten patruunin pakosalle pinttääkin. Konkurssiin\nkuului pitäneen mennä ... vai olisikohan se ollut Ameriikkaan. Jonnekin\nse vain oli mennyt piiloon.\"\n\n\"Vieläkös mitä\", pisti eräs nuorenpuoleinen mies väliin. \"Kotonaan sen\noli meidän Mikko vielä tässä tuonoisella viikolla kaupungissa\nkäydessään nähnyt.\"\n\n\"No en tiedä\", sanoi Niinistön Maunu, \"mutta niin sitä minulle\nkauppamies Väkkärä nauroi. Kapteeni oli hänelle sitte kaupoitellut\ntähdepuita suutarin markasta kappaleelta, mutta ei ollut Väkkärä\ntohtinut niin utalan miehen kanssa kauppoihin ruveta. Sittehän se\nkapteeni rupesi niitä lahjoittelemaan siltoihin ja sai toiset\nrakentamaan tuonkin seurahuoneen.\"\n\n\"Olisi niitä kaatuneita puita ollut muuallakin\", mutisi möhömahainen\nisäntä, \"mutta eipäs pitänyt aikanaan älytä; ja nyt ne jo rupeavat\nmetsässä mätänemään. Eiköhän noilla vielä jotakin saisi.\"\n\n\"Ei niillä siltä kaikki saa, vaikka kapteeni saikin. Mutta hänellähän\nonkin kentraalit ja kupernyörit ystävinä\", tuumaili muudan joukosta.\n\n\"Niinhän sillä on\", selitti Niinistö, \"kuvernöörit ja muut suuret\nherrat. Osasivat ne kuitenkin ruukkilaisetkin pienen kolttosen tehdä\nkostoksi, kun veivät puutarhastakin kaikki pystyssä olevat puut, yksin\nomenapuutkin. Oikein oli rouvaa itkettänyt se kolttonen, mutta minkäs\nsille voi. Laki kuin laki, minkäs sille voi.\"\n\n\"Se nyt toki oli oikein sille ketulle\", hymähti Tiais-ukko.\n\n\"Mut onhan siinä Paksulan puutarhassa omenapuita\", puuttui Korpelan\nmuori taas puheesen. \"Minä juuri äsken sivuitse tullessani ihmettelin\nsitä omenain paljoutta, mikä siellä näkyi olevan.\"\n\n\"Onhan siellä nyt taas; on\", myönsi Niinistön Maunu. \"Mutta se on\nrouvan tointa se. Se rouva kun näki, jotta ruukkilaiset vievät\npuutarhan puhtaaksi kuin vievätkin, niin kiepsahti polkupyörän selkään\nja ala ajaa Kaunissaareen. Siellä otetaan vierasta vastaan, kuin\nparasta pappia; syötetetään, juotetaan, muutoin hyvänä pidetään. Pyrkii\npuutarhaankin ja tietysti hänet päästetään sinnekin. Rouvakos siellä\nhaltioihinsa heittäytyy; kiittää, kehuu kaikkea kupliksi vesien päälle.\nKysyypä, mistä ja miten on kaikki puut ja pensaat saatu ja paljoko ne\nmaksavat. -- Puutarhuri ei aavista mitään. Sanoo: tässä on\npuutarhurikoulu. Valtio on kaikki hankkinut. Rouva paneksen kummiinsa.\nSanoo: 'vai valtio'. Utelee sitte, millä tavoin se puutarhurikoulu\nKaunissaareen saatiin, ja toinen tuhmuudessaan kertoo kaikki. Oikein\ntakitilaan selittää miten paperit tehtiin, minne ne laitettiin ... ja\nsanalla sanoen opettaa toisen ihan oppineeksi. Rouva ei ole niinä\nmiehinäänkään, kiittelee yhä kaikkia. Hyvästelee viimein ja lähtee\nsuoraan kaupunkiin ajaa hurottamaan. Siellä menee asianajaja Körteksen\nluokse -- sen Körteksen, jolta ei koskaan vieraitamiehiä puutu, kun\npistelee papereihin ihan olemattomain ihmisten nimiä. Körteksen kanssa\nyhdessä sommittelevat sitte supliikin kuvernöörille toimitettavaksi...\"\n\n\"Mutta eiväthän akat saa kuvernöörille kirjoittaa\", pistää möhömahainen\nisäntä väliin.\n\n\"Jos ei 'akat', niin rouvat kuitenkin saavat\", sanoo Niinistö\nopettavaisesti. -- -- \"No joutuvathan ne kirjat kuvernööriin.\nKuvernööri pistää rillit nenälleen ja lukee. Lukee lukemasta\npäästyäänkin, kunnes viimein karjasee: 'onko meistä kukaan käynyt\nKaunissaaressa?' Kanslistit kavahtavat pystyyn ja herratkin. Kaikki\nkumartavat ja vastaavat yhteen ääneen, kuin komennon mukaan, 'ei, herra\nkuvernööri, ei kukaan'.\n\n\"'Te ette käy missään, ettekä tiedä mitään', kiljuu kuvernööri, polkien\njalkaa, niin että kannukset kilisevät ja ritarin merkit rinnalla\nheiluvat.\n\n\"Vähän tyynnyttyään kutsuu sitte luokseen herroista parhaan lukijan ja\nsanoo: lues minulle tuosta!\n\n\"Toinen tekee työtä käskettyä ja alkaa: 'Sehän on Teidän\nylhäisyydellenne uskottujen valtiovarojen tuhlausta, kun Te, herra\nkenraali, olette antanut perustaa puutarhurikoulun Kaunissaareen, jossa\nmaa on mitätöntä, savipohjaista ja ruokamultaista maata. Sitä paitsi ei\nmaa ole edes tasaistakaan, vaan kallellista niin, että jos etelästä\npäin tulee, niin on työlästä miltei vastamäkeä päästä puutarhan\npohjoispuolelle siimekseen. Kolmanneksi tulevat päivän säteet juuri\netelästä päin, joten kasvullisuus suuressa määrin vaikeutetaan ja\nhennot kasvien taimet helposti poutivat, niinkuin usein, sen pahempi,\non kuultu käyvän suvitouoille. Kaunissaaren puutarhassa on vielä\nkeskellä puutarhaa isoja kiviäkin, -- olivat näet tehneet huvikseen\npuutarhaan kivestä pöydän ja istuimen -- eikä ole soveliasta sekään,\nkun Härmäjoen vesi virtailee aivan puutarhan halki. Näiden syiden\nnojalla saan nöyrimmästi anoa, että Kaunissaaren puutarhurikoulu\nviipymättä siirrettäisiin Paksulaan, joka on ainoa, varsinkin minun\ntarkoitukseeni sopiva paikka koko läänissä. Ja sitoudun minä\nallekirjoittanut kohtuullista, esivallan armossa määrättävää vuotuista\nkorvausta vastaan luovuttamaan Paksulan puutarhan puutarhurikoululle,\nehdolla että Kaunissaaren puutarha kokonaisuudessaan siihen siirretään;\nvielä sitoutuen samalla antamaan monasti mainitussa puutarhurikoulussa\nopetusta kolmen tuhannen Suomen kultamarkan palkasta vuodessa. Ettei\nmitään epäilyksiä syntyisi sopivaisuudestani toimeen, liitän tähän\noikeiksi todistettuina jäljennöksinä todistukset siitä, että olen\nPaksulan meijerikoulun opettaja, Suurelan eläinyhdistyksen esimies,\nraittiusseuran soittokunnan johtaja, vaivaishoito-hallituksen naisjäsen\nja kansakoulun johtokunnan sihteeri; sekä alkuperäisinä tukun\npaikkakunnan sanomalehteä, niitä numeroita, joissa toimintaani on\narvosteltu. Muuten on enemmän kuin luultavaa, että jos ei\npuutarhurikoulua Paksulaan siirretä, niin alkaa paikkakuntamme\nsanomalehdessä ilmestyä kirjoituksia, jotka eivät ole terveellisiä\nTeidän ylhäisyydellenne'. Kun virkamies oli tukemisensa lopettanut,\nkysyi kuvernööri: 'mitä se Paksulan rouva tahtoo?'\n\n\"'Se tuntuu tahtovan puutarhurikoulua Paksulaan, herra kenraali ja\nkuvernööri', oli vastaus, 'mutta se asia ei kuulu meihin'.\n\n\"'Eikö meihin -- tietysti ei teihin -- mutta minuun, joka olen läänin\nkuvernööri'.\n\n\"'Minun ymmärtääkseni se kuuluu maanviljelyshallitukselle ja\nkeisarilliselle senaatille', uskalsi virkamies huomauttaa.\n\n\"'Olkaa vaiti, te ette ymmärrä mitään, ettekä koskaan ole mitään\nymmärtänyt. Jos nyt sanomalehdissä aletaan kirjottaa minusta, minusta\nitsestäni, ymmärrättekö, läänin päämiehestä, niin se koskee minuun;\nminuun ymmärrättekö? Ja sentähden minä kysyn, mitä meidän on tehtävä?'\n\n\"'Minun ymmärtääkseni ei mitään', vastasi virkamies.\n\n\"Kuvernööri kimmastui ja komensi ryssäksi: 'na leeva krugom, mars!'\nVirkamies kun ei ymmärtänyt ryssää, kysäsi: 'mitäh?'\n\n\"'Paikoillenne', karjasi kuvernööri ja vaipui syviin mietteihin.\n\n\"Sitte tuli vastamäki ja minun täytyi hypätä kävelemään\", jatkoi\nNiinistön Maunu. \"Minä näet kuulin koko tämän saakkunan silloin, kun\ntässä keväällä olin kapteenia ja kauppamies Väkkärää kyydissä siihen\nkuntakokoukseen, jossa niitä valtiopäivämiesten valitsijoita\nhommattiin. Kapteeni sitä itse Väkkärälle jutteli.\"\n\n\"Senkös tähden ne sitte Kaunissaaresta asti kaikki puut ja pensaat\nPaksulaan hinattiin?\" kysäsi nuorempi Tianen.\n\n\"Tottapa ne sen tähden\", vastasi Niinistö. \"Ja sitte kuului vielä\nkapteeni kertovan, jotta kuvernööri oli käskenyt kenraalikuvernöörin\nlakkauttamaan sanomalehdenkin, jotta siihen ei saataisi hänestä mitään\nkirjoittaa. Kenraalikuvernööri olikin, toisen mieliksi, lakkauttanut\nsen jostakin syystä kolmeksi kuukaudeksi ja luvannut kokonaankin\nlopettaa, jos se vain uskaltaa puhua muusta kuin mitä Paksulan kapteeni\nkäskee.\"\n\n\"Ilmankos siinä ei nyt olekaan muuta lukemista kuin Suurelan uutisia\",\ntuumaili eräs nuori mies.\n\n\"Mutta mitäs varten se sitte on rustattu tuo rakennus?\" uteli uudestaan\nKorpelan muori.\n\n\"Mitäs varten muuta kuin rahain narrauspaikaksi\", arveli Tiais-ukko.\n\"Tietäähän sen, kun kapteenin rouva kuuluu senkin homman etunenässä\nolleen.\"\n\n\"No on siinä pari sattunut yhteen! On vakka kantensa valinnut\", kuului\nmuudan ääni väkijoukosta. \"Ei pitäisi kenenkään panna penniäkään\nmokomaan paholaisen pesään.\"\n\n\"Oikein sanot, Paatelan Pekka\", myönsi Korpelan muori hartaalla\näänellä. \"Pimeyden pesä se on koko rustinki. Johan sen näkee noista\nkiiltopäisistä paholaisen sarvistakin, joita on pantu sen päätyyn ja\nnurkkiin ... noista, joihin on kirjavia riepuja ripustettu kuivamaan.\nRahojen veivityspaikka, rahojen veivityspaikka!\"\n\nViimeiset sanat oli kuullut eräs herraspukuinen nuori mies, joka sattui\njuuri ohi kulkemaan. Hän seisahti ja opettavaisesti selitti: \"ei, muori\nkulta, se ole mikään rahojen veivityspaikka, vaan valistuksen ahjo.\nSiitä toivotaan nyt rupeavan levenemään paljo valoa meidänkin\nhenkisesti niin pimeään paikkakuntaan. Jumalan kunniaa sillä\ntarkoitetaan ja isänmaan parasta.\"\n\n\"Ei täällä sellaisia ahjoja kaivata\", puuttui Haaralan vanha torppari\npuheesen. \"Ja mitä Jumalan kunniaan tulee, niin tokko tuo paljoakaan\nedistynee sillä, kun siellä kaiket kirkkoajat renkutuksia laulellaan ja\npyhä-illat sitte tanssitaan ja muuten hurjastellaan. Eipäs ole\nKaiverruksen kenraali mokomiin puuhiin milloinkaan sekaantunut, vaan\nkoettaa valistaa alustalaisiaan avun annolla tarvitseville ja Jumalan\nsanalla. Se onkin kunnian ukko, vanha kenraali; mutta sen minä sanon,\nettä ei tästä vielä Paksulan kapteenille kunnian kukko laula.\"\n\n\"Vai ei laula\", lausui herraspukuinen nuori mies päätänsä\nylönkatseellisesti keikauttaen. \"Lukisittepas lehtiä, niin näkisitte,\neikö laula kunnian kukko. Milloinkas on kenestäkään kuolevaisesta,\nesimerkiksi Lipattaja-lehdessä, niin paljoa puhuttu kuin juuri\nkapteenista ja hänen rouvastaan? Oletteko ikänänne kuullut, että\nsanomalehdet olisivat maininneet sanaakaan muista, jotka jouluna ja\njuhannuksena ovat väelleen antaneet rusinasoppaa ja vehnäkorppuja? Onko\nlehdissä nähty mainittavan, että kukaan on ilmaiseksi antanut hirsiä\nseurahuoneeseen ja onko kapteenin arvoinen mies ennen milloinkaan\nalentunut itse rakennustyötä johtamaan ja teettänyt noin upeaa\nrakennusta, joka on kuin kirkko.\n\n\"Kuin tuulimylly\", pisti Korpelan muori väliin.\n\nNiinistön Maunu taas kuului naapureilleen kuiskailevan; \"se on kapteeni\nottanut tuon Koskelan Kallen työväkensä pikku lasten opettajaksi, jotta\nei tarvitse lapsia oikeaan kouluun toimittaa. Siksi se Kalle nyt niin\nkiivaasti herrans puolta pitää.\"\n\nKeskeytyksestä hieman kiihottuneena lateli Koskelan Kalleksi sanottu\nnuorukainen edelleen: \"minä kysyn, kuka se Suurelassa on ainoa\nedistyksen ystävä? Kuka hankki pitäjääsen vaivaistalon; kuka\nperusti Suurelan raittiusseuran, lukutuvat, isäntäyhdistykset,\nemäntäyhdistyksen; kuka hankki tänne ensimmäiset hyödylliset\nkoneet...?\"\n\n\"Polkupyörätkö?\" kuului ääni joukosta.\n\n\"Kuka on perustanut kuntaan voimisteluseurat, käsityöseurat ja kaikki\nmuut hyvät yhdistykset ja kuka niitä kaikkia johtaa? Kenen nimissä ne\nkaikki kulkevat; kenelle niistä on kunnia tuleva? Ja sittekin Haarala\nsanoo, ettei Paksulan herrasväelle kunnian kukko laula.\"\n\n\"Paljo, paljo ne ovat Paksulaiset tehneet hyvää\", kuului yleinen mumina\nväkijoukosta. \"Ei meillä ilman niitä olisi mitään hyvää, ei mitään.\"\n\n\"Ei suinkaan\", huusi äskeinen \"polkupyörän\" kysyjä. \"Ei olisi\nraittiusseuran mieslaulukuntaa, ei saman naislaulukuntaa, ei\nraittiusseuran sekakuoroa, ei isäntä- eikä emäntäyhdistyksien\nvuosijuhlia, ei raittiusseuran torvensoittajia, ei käsityöseuroja, ei\nkutomayhdistystä, ei hiihtoseuroja, ei kävelyseuroja, ei astunta- eikä\nistuntayhdistystä, ei lehmä-, sonni-, sika-, lammas-, porsas-, kukko-,\nkanayhdistyksiä; ei edes kissain, tuskinpa hevostenkaan ystäväin\nyhdistystä. Ja varmaankaan ei olisi kevätyhdistystä, enempää kuin\ntalvi-, syys- tai kesäyhdistyksiäkään. Ei olisi kyntö-, kylvö- eikä\nleikkuuseuraa; ei olisi perunainottoyhdistystä, jotka joka vuosi\nPaksulan pelloilla näytteitä tekevät ... kahvipalkalla. Ei olisi\nopettajiksi otettuja koulupoikia; ei käskyn mukaan kirjoittavia\nsanomalehden kirjeenvaihtajia; eikä ensiksi ja viimeksi olisi\nseurahuonetta, jossa kaikki yhdistykset, seurat, kunnat, kuorot,\nystävät, vihamiehet ja muut lörpöttelijät voisivat joka ikinen päivä\nlystiä pitää ja tanssimalla kansaa sivistää.\"\n\n\"Paatelan Pekka on aivan oikeassa\", päätti vanha Haarala. \"Ei se ole\nkoko seurahuone muuta kuin kansan villitykseksi laitettu.\"\n\n\"Kapteenin kunniamylly, koko töskä\", sanoi Tialan vaari.\n\n\"Sitähän minäkin jo sanoin, sitähän tässä minäkin\", toisteli Korpelan\nmuori.\n\n\"Taitaa sitä saada hänelle siinä myllyssä jauhaakin\", sanoi vanha\nHaarala nauraen, \"taitaa saada ennenkuin tarpeeksi asti karttuu, jos\nmaailman puheissa on pikkuistakaan perää.\"\n\n\"Mitenkä niin?\" tiedusteli Koskelan Kalle, toivoen saavansa taas\npuhevuoron hänkin.\n\n\"No esimerkiksi siten, että Paksulan kapteeni kuuluu, niinkuin tässä\näsken juttelivat, puijanneen ruukkilaisilta rahoja jo maksetusta\nmetsästä\", selitti Haarala.\n\n\"Lakihan ne rahat hänelle on tuominnut.\"\n\n\"Oikeuden muodolla ja lain varjon alla\", pisti tapansa mukaan Korpelan\nmuori väliin.\n\n\"Tuomitsikos laki hänelle Paksulan kartanonkin\", kysyi Paatelan Pekka.\n\"Kuului lähteneen sitä ostamaan Vuorelan työpäällikölle, mutta kun sai\ntalon kelihinnalla, niin pitikin itse.\"\n\nKoskelan Kallella näytti olevan hyvä halu vastata, mutta vielä Paatelan\nPekan puhuessa oli alkanut kuulua pyörien ratinaa maantieltä.\n\n\"Herra siunatkoon!\" kuiskasi Korpelan muori. \"Ne ovat Paksulan vaunut\nja niissä kapteeni itse rouvineen.\"\n\nNiin olikin. Väkijoukko hajaantui silmänräpäyksessä tien kummallekin\npuolen ja hitaasti vierivät vaunut ihmiskujan keskitse. Hatut lensivät\nmiesten päästä kuin taikavoimalla, ja syvimmin kaikista kumartelivat\nkapteenia vanha Tianen, Niinistön Maunu, vanha Haarala ja Korpelan\nmuori. Paatelan Pekka ja Koskelan Kalle olivat ainoat, jotka tyytyivät\nvain hattuaan nostamaan.\n\nTuolla ne jo mennä huristivat vaunut ylämäkeä ja kohta seisahtivat\nseurahuoneen portaiden eteen. Ihmiset olisivat ehkä vieläkin\nihmetelleet seurahuonetta, mutta \"pim, pom\" kajahti samassa\nkirkonkello. Se oli papin tulokello ... täytyi kiirehtiä kirkkoon,\nsillä sitä vartenhan sitä oli kotoa liikkeelle lähdetty. Kapteenin\nvaunutkin lähtivät kirkolle, sillä tänään oli seurahuoneella \"pienet\npäivälliset\" valtiopäivämiehen valitsijamiehille. Naapuripitäjän\nlukkari, se maanviljelysneuvos, oli luvannut tulla tänään Suurelan\nkirkkoon ja tuoda jonkun toisenkin vaikuttavan valitsijamiehen\nmukanaan. Niitä piti siis nyt mennä vaunuilla noutamaan. Kapteeni olisi\nmielellään itsekin mennyt kirkkoon, sillä olisihan ollut hauskaa nähdä,\nmiten koko kirkkorahvas olisi kohahtanut ylös ja seissut, niskat\nkuurussa, siihen asti kuin hän olisi halki kirkon ehtinyt astua\nPaksulan penkkiin... Niin olisi ollut, mutta seurahuoneella oli vielä\nennen päivällisiä paljo toimitettavaa. Piti näet \"päntätä\" Koskelan\nKallen päähän kokonainen puhe ja muutoinkin hänet \"instrueerata\", ettei\ntekisi samallaista tyhmyyttä kuin se Pillilä --\"senkin pöllöpää\" --\nviime kerralla teki. \"Mies ottaa ja sanoa tokaisee kaikkien kuullen: se\nei tahdo, tämä kapteeni, Kivistä enää valtiopäiville, kun Kivinen on\nhäntä kuntakokouksessa kerran tohtinut vastustaa ja vaatinut\nvelkaansakin pois. -- -- -- Ei, nyt tällä kertaa ei saa sellaista enää\ntapahtua, vaan otetaan valitsijamiehet jo tänään käsille ja pidetään\nyhdessä mujussa huomeneen asti. -- -- Täytyy pitää silmällä kaikkien\nkuntien miehiä, niin ettei kenellekään jää aikaa tehdä tyhmiä\nkysymyksiä Kivisistä eikä muista. -- -- -- Paksulan kapteenista täytyy\nhuomenna tulla valtiopäivämies, täytyy -- -- --. Kunpahan se Adelaide\njaksaisi soittaa -- -- --!\"\n\nKalle Koskela ilmestyi seurahuoneen salin ovelle ja sanoi jo osaavansa\npuheen ulkoa. Kapteenin siis täytyi ruveta Kallen läksyä kuulustamaan,\nmutta viereisestä huoneesta kuului pianon soittoa. Ensin tuli iloinen\noffenbachiaadi ja sitte joku pitempi kappale, josta paikka paikoin voi\npäättää, että se mahdollisesti saattoi olla joku Richard Straussin\nsinfooninen runoelma, tai ainakin jonkun muun Berliozin oppilaan\nprogrammi-sävellys.\n\nKapteeni kuunteli tarkkaan kumpaakin, sekä soittoa että Koskelan\npuhetta ja yhä enemmän kirkastuivat hänen kasvonsa. Hän alkoi jo saada\nvarmuutta siitä, että huomenna saa hän arvoa laveammallakin alalla kuin\nkotinurkissa ... huomenna on hän Suurelan kihlakunnan edusmies ... ja\nsitte ensi talvena luetaan sanomalehdissä kautta maan: \"edusmies,\nkapteeni Paksula piti pontevan puheen, huomauttaen, ettei hänellä ollut\nmitään lisättävää, mutta tahtoi kuitenkin saada lausutuksi, yhtyen\ntäydellisesti arvoisiin edellisiin puhujiin j.n.e.\" -- \"Oi jospa jo\nolisi huominen päivä!\" huokasi kapteeni itsekseen ja ihmetteli Koskelan\nKallen \"hyvää päätä\" ja muistin terävyyttä.\n\n\n\n\n\nJUNASSA.\n\n\nSatoi ja ilma näytti olevan harmaata sumua aivan täynnä. Muutoinkin\nvallitsi vaunuissa raskas ja perin alakuloinen mieliala. Silloin\ntällöin rasahti vain joku sanomalehti; kuului puoliksi pidätetty\nhuokaus; muuta ei mitään. Jossakin nurkassa kertoi joku matkustajista,\nmiten Karjalan radalla on \"aina\" juopuneita. Toinen oli kerran kulkenut\nyöjunassa ja muutamalla asemalla oli silloin asemapäällikkö nukkunut\nniin sikeästi, että ei ollut tahdottu \"millään ilveellä\" hereille\nsaada. Siihen loppui sitte heidänkin puhelunsa, eikä kuulunut enää\nmuuta kuin yksitoikkoista vaunujen jyrinää. Viimein taukosi sekin\njarrun jyrinällä, sillä oli saavuttu muutamalle pikku asemalle, jonkun\ntunnin matkan päähän Viipurista.\n\nKuului konduktöörin pillin vihellys ja juna nytkähti jo hieman\nlähteäkseen taas liikkeelle. Silloin temmattiin ovi äkkiä auki ja\nsisään syöksyi pari ahavoitunutta miestä, molemmat puettuina rumiin,\nkeltaisiin \"öljytakkeihin\", jommoisia Viipurin läänin rantalaiset sekä\nmiehet että naiset käyttävät sadetakkeinaan. Jalassa oli toisella\nitämaiset \"upokkaat\", toisella pitkävartiset mustat saappaat, joiden\nsuurikantaiset pohjanaulat eivät varmaankaan olleet taotut\nparkettipermantoa varten.\n\nHengähdyksistään vähän selvittyään, istahtivat miehet oven suuhun,\njosta nenäänsä vähän nyrpistäen pari naista, arvattavasti\nkaupunkilaispiikoja, siirtyi toisille tyhjille paikoille. Konduktööri\ntutki tarkasti vastatulleiden piletit, napsautti niihin reiän ja sanoi:\n\"älkää antako näitä pois perillä; ne ovat meno- ja paluupilettejä.\"\n\nKonduktöörin poistuttua, tuumaili nuorempi öljytakkisista:\n\"ennätettiinpäs, vaikka tiukalla piti.\"\n\n\"Ennätettiinhän tuota\", arveli vanhempi mies. \"Ja se on hyvän merkki\nsiitä, että asiat onnistuvat herrojen luona.\"\n\nNuo sanat näkyivät kiinnittävän erään nuorenpuoleisen puoliherran\nhuomion puoleensa. Siihen asti oli hän istunut keskipalkoilla vaunuja,\nmilloin torkkuen, milloin sporttipaitansa kaulusta korjaillen. Miehen\nkasvojen väreet osottivat hänen kuitenkin tarkoin seuraavan\ntorkkuessaankin asiain menoa ja kuuntelevan jok'ikistä vaunuissa\nlausuttua sanaa, vaikka olikin konduktöörin häntä tupakoimasta estäessä\nkieltävästi pudistanut päätänsä, juurikuin ei ymmärtäisi sanaakaan maan\nkieliä. Nyt hän siirtihe öljytakkeja lähemmä ja kysäsi hieman\ninkeriläistä murretta muistuttavalla, mutta selvällä suomella: \"mihin\nnämä isännät matkalla, kun herrojen pateille mennään?\"\n\n\"Helsinkiinhän tässä olisi aikomus, senaatin herrojen puheille\",\nvastasi nuorempi puhutelluista.\n\n\"Senaatin herrojen\", toisti muukalainen. \"Oikeinko aiotte käydä itsensä\nkenraalikuvernöörin puheilla?\"\n\n\"Eihän sitä sen puheilla -- -- -- mitäpä me siitä, vaan oikeille\nsenaattoreillehan meillä olisi asiaa\", selitti vanhempi miehistä.\n\n\"Anteeksi erehdys\", sanoi sporttipaitainen, \"minä vain arvelin siksi,\nkun hänen ylhäisyytensä kenraalikuvernööri on senaatinkin herra.\" Sitte\nhän lisäsi, vähän ympärilleen vilkaistuaan: \"taitaapa olla tärkeätkin\nasiat, koska niin korkeiden miesten pakinoille päästään?\"\n\n\"Tärkeäthän ne ovat asiat. Mennään pyytämään markkinoita meidän\nkuntaan, kun ei kuvernööri luvannut, vaikka muuanne on antanut.\"\n\nKuultuansa markkinoista mainittavan, kääntyi eräs siihen asti miehiin\nmelkein selin akkunan poskessa istunut matkustaja heihin päin, pani\npois luettavanaan olleen sanomalehden ja sanoi: \"jopa on miehillä asia,\nkun pyytävät markkinoita! Parasta olisi, kun kääntyisitte ajoissa\ntakaisin moiselta retkeltä, sillä mitä on hyvää niistä markkinoista\ntahi toripäivistä. Turmelevat vain kansaa ja kylvävät kuntaanne\nkirousta ja kevytmielisyyttä ja kaikellaista pahuutta. Minäkin olen\nmenossa meidän opettajan kanssa -- se on tuolla toisessa luokassa --\nmyöskin Helsinkiin, mutta pyytämään markkinain lakkauttamista meidän\npitäjästä.\"\n\n\"Sepä on ihmettä, kun on kerran ne kuntaansa saanut\", huudahtivat\nmiehet yhteen ääneen. Vähän mietittyään jatkoi sitten vanhempi: \"meillä\nniistä ei ainakaan vahinkoa olisi, vaan sulaa hyötyä. Meillä, näette\nsen, saadaan toisinaan hyvinkin runsaasti merestä kaloja.\"\n\n\"Eivätkös kalat sitte käy muutoin kaupaksi kuin markkinoilla?\"\n\n\"Kyllähän ne aina kaupaksikin käyvät, mutta niissä on niin paljo sekä\nkulettelemista että kaupitsemista, varsinkin kesäiseen aikaan. Siinä\nmenee hukkaan monta monituista kaunista kesäpäivää, mutta kun\nsaataisiin markkinat, niin ei muuta kuin veisi sinne ja sillä hyvä.\"\n\n\"Vai on teillä merenrantalaisilla niin niukalta aikaa tahi niin paljo\nkotitöitä, arvattavasti peltotöitä ja muuta maanviljelystä, että ei\nkukaan joutaisi saalista kauppaamaan? Silloin olisi parasta perustaa\nsuuri vientiyhdistys, joka ajaisi kaikkien asiaa\", arveli akkunan\nposkessa istuja.\n\n\"Onhan tuota toki aikaa, jos ei muuta\", selitti nuorempi mies. \"Onhan\ntuota toki aikaa, Jumalan kiitos! Eikä meiltä maanviljelykseen aikaa\ntärväänny, kun ei saarissa ole peltoa muuta kuin palanen perunamaata;\nkenellä sattuu sitäkään olemaan, kenellä ei ole ensinkään. Eikä niittyä\nole juuri nimeksikään kenelläkään.\"\n\n\"On sitä kuitenkin mantereen rantalaisilla kumpaakin, niin peltoa kuin\nniittyäkin\", oikasi vanhempi mies kumppaninsa puhetta.\n\n\"Onhan sitä niillä vähän\", myönsi nuorempi, \"mutta taitaisivat ne\nmaanviljelykseltä joutaa nekin jos johonkin.\"\n\n\"Kalanpyydyksetkö ne sitte kotona ajan vievät\", kysäsi vieras,\n\"verkkojen kudonta ja nuottain valmistus?\"\n\n\"Kukas hullu itse pyydyksensä tekisi\", lausui nuorempi miehistä.\n\"Niitähän saa ostaa venäläisiltä verkkoja niin hyvin kuin valmiita\nnuottiakin. Parilla kolmella sadalla ruplalla saa jo suuren nuotan,\njoka kestää joskus kolmekin vuotta -- ja sen saa vielä velaksi.\"\n\n\"Mutta parilla sadalla markalla voisitte ehkä saada yhtä suuren, kun\nitse tekisitte, ja se varmaankin kestäisi viisi, kuusi vuotta, eikä\nsitte tarvitsisi venäläisten veloissa ja armoissa pyöriä\", arveli\nakkunan poskessa istuja.\n\n\"Ei sitä saisi semmoista alle kolmen, neljän sadan markan\", tuumaili\nvanhempi mies. \"Mutta eiväthän ne markkinat ole pelkkää myymistä\nvarten, vaan sieltä saa ostaakin, mitä ikinä ihminen tarvitsee.\"\n\n\"Eikös siellä teidän puolella sitte vielä ole maakauppiaita, jotka\nlevittävät maakuntaan tavaran roskaa enempikin kuin ihminen tarvitsee?\"\n\n\"On, onhan niitä -- ainakin yksi joka kylässä\", selitti nuorempi mies\nvuorostaan. \"Suuremmissa kyläkunnissa on kaksi tai kolmekin, niin että\ntaitaa niitä kauppiaita yhteensä olla neljättäkymmentä meidänkin\nkunnassa.\"\n\n\"Luulisipa noilta sitte olevan saatavana tavallisen ihmisen tarpeet,\nehkäpä vielä tarpeetontakin.\"\n\n\"Kyllähän sitä on tavaraa kauppiailla kaikenmoista, mutta markkinoilta\nsaisi kuitenkin halvemmalla ja parempaakin.\"\n\n\"Ei, hyvä mies, markkinoille tuoda muuta kuin mitä huonointa rojua\",\ntiesi akkunan vieressä olija. \"Kun menet meidänkin markkinoille, niin\net siellä ainakaan aluksi näe muuta kuin ryssän rinkeliä ja kuorma\nkuormansa, pöytä pöytänsä perästä on täynnä Viipurin rinkeliä. Oikeita\nViipurin rinkeliä kuuluvat ne kaikki olevan, vaikka ovat tehtyjä mikä\nmissäkin mökissä, enimmät kuitenkin Lappeenrannan puolella. Kahvin,\nsiirappiveden eli venäläisen piittinän ja kaikennimisten namusten\nkauppiaista ei myöskään ole puutetta, sillä niillä ovat ainakin puolet\nmyymäpaikat hallussaan. Mustilaisia, posetiivin vinguttajia,\nkellonvaihtajia, limonaadin myyjiä on myös niin kosolta, että ei tahdo\npäästä liikkumaankaan. Viinan ja hokmannin haju on selvän ihmisen ihan\ntikehdyttää. Kun pääsee varsinaisten myyntikojujen luo, niin on\nsiellä läkkipilliä, käsipeliä, kirjavia nappia, rintaneuloja,\nmessinkisormuksia, kretonkiriepuja, jos jonkin karvaisia, muun melkein\nmitättömän vaatetavaran seassa. Mutta naiset ja lapset häärivät\nahkerasti noiden kojujen edessä. Varsinkin tattarilaisten tavarain\nkimpussa häärää ostajia yhtä myötään melkein yhtä paljo kuin hoijakan\nja muiden tyhjillä ilveillä rahan narraajain ympärilläkin. Markkinoilla\nmenettää turhaan rahansa sekin, joka muutoin niitä säästää. Sen näkee\netenkin iltapäivällä, jolloin ovat hengen vaarassa nekin tuhannet\ntyhjäntoimittajat, etenkin naiset, jotka ovat sinne saapuneet\nainoastaan itseänsä näyttämään, sillä silloin jo hierovat tappelua\nkaikkien kanssa tavallisissa oloissa siivotkin miehet. Lapset kuulevat\nja oppivat siellä villin elämää mitä karkeimpia kirouksia ja naisten\nsiveyden tunto tylsistyy, mutta sinne palaa kuitenkin kaikkien mieli.\nJolleivät palvelijat ja nuoret taas sinne pääse, niin pitävät itseään\npahemmin orjuutettuina kuin Siperian vangit.\"\n\n\"On kaiketi sieltä toki saatavana kaikellaista maanmiehenkin tavarata\nja tekeleitä\", tuumaili vanhempi öljytakkisista.\n\n\"On nimeksi\", myönsi mies. \"Viljaa ei tosin ole tavallisesti minkään\nnimistä, paitsi metsässä, salakapakoitsijoilla, viinaksi muutettuna.\nKuului kuitenkin olleen viime markkinoillakin kaksi tuohikonttia,\nkokonainen kuorma kaalinpäitä, säkillinen sipulia, kapallinen papuja,\nsaman verran herneitä ja kymmenkunta kiloa maatiaisvoita, jos ei vielä\nmaamiehen tavaroiksi täytyne lukea Kauppilan ruotimuorin muutamia\nvispilöitä ja Nevalan ukon kahta puupyttyä ja kuutta puulusikkaa, jotka\nkaikki tohtorin rouva oli ostanut paremmin säälistä kuin\ntositarpeesta.\"\n\n\"Ehkäpä ne teidän markkinat ovatkin niitä niin sanottuja\neläinmarkkinoita\", mutisi nuorempi markkinain puuhaajista.\n\n\"Eipä juuri, vaikka on niille joskus joku eläinkin eksynyt\", arveli\nakkunan pielessä olija. \"Milloin on ollut neljä, milloin viisikin\nsemmoista lehmänkantturaa, joilla ei enää kotonaan ole mitään tehty.\nMustilaisilla ja Lesken Iskällä on tietysti ollut aina joku hevonenkin\nkaupattavana, mutta nimismies ne on tavallisesti heiltä väkipakolla\nostanut tapettavaksi muutamalla markalla. Taisipa jo kerran\nLesken Iskaa sakottaakin hevoskaupasta, vai lieneekö se ollut\neläinrääkkäyksestä.\"\n\n\"Isäntä unohtaa kokonaan sen seikan\", puuttui nyt taas puheesen\nsporttipaitainen muukalainen, joka toisten haastellessa oli\nkirjoitellut jotakin muistikirjaansa, \"isäntä unohtaa sen seikan,\nettä maalaiskansa saapi markkinoilta kaikellaisia teollisuuden\ntuotteita -- -- --\"\n\n\"Mitä teollisuuden tuotteita tarkoitatte?\" kysäsi puhuteltu muukalaista\nkeskeyttäen.\n\n\"Kaikellaista talossa tarpeellista\", selitti muukalainen, \"niinkuin\nastioita, kelloja, valmiita vaatteita ja minkä mitäkin, hotj mitä vain\ntarvitsee.\"\n\n\"Tosiaankin ne minä unhotin\", myönsi toinen. \"Saapihan sieltä\ntosiaankin leveitä, suuta repiviä lakeerattuja puulusikoita, kirjavan\nkoreita, kiiltäviä niinipuu-kuppeja, mutta mitä niillä tekee? Siksi\nparahiksi kestävät, että juuri ostaa kerkiää. Mitä taas tattarien ja\njuutalaisten valmiisin vaatteihin tulee, niin eiväthän nekään kestä\nkuin korkeintaan päälle panna, mutta ei pitää.\"\n\n\"No, no, -- -- -- johan se isäntä nyt perin liioittelee\", arveli\nsporttipaitainen muukalainen.\n\n\"Enkä liioittele yhtään\", sanoi mies toimessaan. \"Meidän naapurin poika\noli kerrankin ostanut viidelläkolmatta markalla markkinasaksalta\npulskan päällystakin. Ja se kesti ihan timinälleen kotiin asti. Hevosta\nriisuessa näet jo ratkesi hartioista ja sitte, päältä pois otettaessa,\nmeni yksiksi paloiksi. Kun sitte räätäli yritti sitä uudestaan koota,\nniin käsiin oli hajota koko vaate, kun oli niin mahinutta ja koin\nsyömää. -- -- -- Eivät ne koko markkinat ole muuta kuin petkutusta, ei\nmuuta.\"\n\n\"Mutta\", väitti muukalainen yhä, \"saavathan ihmiset markkinoilla\ntutustua toisiinsa; eri kansallisuudet toisiansa lähetä.\"\n\n\"Ja oppia toisiansa inhomaan\", väitti mies vastaukseksi, \"petkuttajat\npitämään narrina pettämiään ja petetyt vihamaan pettäjiään ja koko\nkansoja, jotka semmoisia konnia synnyttävät.\"\n\n\"Tarvitsee se kuitenkin kansa markkinoita\", penäsi muukalainen. \"Niillä\nnuori kansa saa huvitteleutua ja juhlia. Ne ne ovat oikeita\nkansanjuhlia, joissa kansa mielellään käykin.\"\n\n\"Narrit menevät vaikka mihin pahuutta oppimaan\", intti yhä akkunan\nposkessa istuja. \"Mutta kyllä moisissa juhlissa on monelta mennyt\nelämän onni ja variksen jalka on tullut monen papinkirjaan painetuksi\nsemmoisissa huvissa. -- -- -- Ja kaikesta muusta puhumatta, kuinka\nmonta tuhatta työpäivää niillä sitte vielä tuhlataan!\"\n\n\"Taitaisipa olla parasta\", tuumaili nuorempi öljytakkinen toverilleen,\n\"jos käännyttäisiin mekin kotiin.\"\n\n\"Parasta se epäilemättä on\", virkkoi muudan keskustelua kuunnellut. \"Ja\nmitäs teidän tarvitsee mieskohtaisesti mennä enempää markkinoita\npyytämään kuin poiskaan saamaan? Lähettää vain paperit perille, niin\nkyllä ne herrat niistä asian ymmärtävät ja selvän tekevät.\"\n\n\"Niin sitä luulisi, mutta siitä ei tule mitään tähän maailman aikaan\",\npuuttui akkunan luona olija taas puheesen. \"Nyt pitää juuri\nmieskohtaisesti kääntyä herroihin, tahtoipa sitte mitä tahansa, ja\njollei sitä tee, niin menee asia aivan päin mäntyyn. Meillä on siitä\nsurkea kokemus. Oli näet tässä muutama vuosi takaperin meillä\npapinvaali. Kappalainen Gustrén sai järjestänsä miltei kaikki äänet,\nmutta ei älynnyt mennä vielä suuriltakin herroilta ääniä pyytämään ja\ntaisipa arvella semmoisen kerjäämisen laissakin kielletyksi. Vielä\nvähemmän sitä älysimme me, seurakuntalaiset, kun ei Gustrén edes ollut\nikinä pyrkinyt suurten herrain sielunpaimeneksikaan, vaan meidän. Mutta\nolipas vaalipapeissa semmoinenkin joka tiesi temput. Meni pokkuroimaan\nja sai paikan kuin mies. Itse nyt vielä ilkkuu herrojen hänelle\npaikkaa luvatessaan nauraneen, jotta 'kyllähän se Gustrén kuuluu\nseurakuntalaisten äänet saaneen, mutta mahtaa olla kovin ruma mies, kun\nei ilkiä tulla tänne meille näyttäytymäänkään.' -- Sillä tavoin saimme\nme papiksemme oikean 'sotarovastin', jolla nimellä sitä kuuluu\nherratkin -- ainakin takanapäin -- nimittävän. Kyllä se siis on\nparasta, ukot, käydä vain rohkeasti herroille näyttäytymässä, jos\ntahtoo asiansa perille ajaa. Eivät ne suuret herrat papereista paljoa\nvälitä.\"\n\nMuukalainen mutisi jotakin, mutta siitä ei saanut selvää. Keskustelukin\nnäytti alkavan käydä yleisemmäksi ja yleinen nuiveus mielistä hälvetä,\nmutta silloin taas jyrähti jo jarru. Oli seisahduttu jollekin suurelle\nasemalle. Ihmiset nousivat ja alkoivat lähteä asemalta jotakin suun\navausta etsimään, mutta kaikkein kiireimmästi katosi vaunusta\nsporttipaitainen muukalainen. Muiden matkustajain päästessä\nasemasillalle, seisoi näet jo mies santarmin sivulla ja kuului\nsupattelevan sille jotakin \"kansankiihottajasta, joka yllyttää\nperustamaan laittomia vientiyhdistyksiä ja estää ihmisten veljestymistä\nmarkkinoilla.\"\n\nSantarmi nyökytteli päätänsä tyytyväisenä toisen supatusta\nkuunnellessaan, mutta seurasi samalla tarkoin ja tutkivin katsein\nakkunan poskessa äsken istunutta miestä. Miehen mentyä ohitse pujahti\nsantarmi sähkösanomahuoneesen, ja kohta alkoi sähkökone nakuttaa:\n\"niku, naku, niku, naku, nik, nak, nuk.\"\n\n\"Varmaankin lähtee nyt perin tärkeä sähkösanoma asemalta\", tuumaili\nmuudan matkustaja kumppanilleen, katsellessaan sähköittämistä läpi\nakkunan, \"perin tärkeä, koska ovat niin kalpeat ja vakavat\nsähkölennätinvirkamiehen kasvot ja santarmi hänen takanansa hymyilee\nniin imelästi.\"\n\n\n\n"]