[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHK7XFxzhhlgvnVLpznDkd1puKSdLKbkPawuvQXpIkHk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},1031,"Kilpakosijat","Lassila, Maiju (oik. Untola, Algot) 1868-1918)",null,"1031-lassila-maiju-kilpakosijat","1031__Lassila_Maiju__Kilpakosijat","romaani",[12],"huumori",[],"fi",1913,21878,128729,false,49120,[21],"Finnish fiction -- 20th century",[23,24],"Humour","Novels","\"Kilpakosijat: Kertomus\" by Maiju Lassila is a novel written in the early 20th century. The story revolves around Heikki Sikanen and his son Pekka, who live in the rural setting of Pielisjärvi. The narrative explores their lives, focusing on their struggles, particularly concerning the need to participate in rippikoulu (confirmation school) to secure their romantic futures and continue their family lineage.  The opening of the novel introduces us to Heikki Sikanen, an unlettered yet hardworking man who has raised his son Pekka, also illiterate, in the same resilient spirit. With the death of a neighbor and the subsequent inheritance of a substantial dowry by Kaisa, the local widow, both father and son feel the pressure to secure her as a bride while addressing their lack of formal education. They plot to attend rippikoulu, wrestling with their ignorance and laziness, all while hinting at romantic aspirations. The chapter sets the tone for a blend of humor and rural drama, depicting the characters' reluctance to change amidst their aspirations for love and legacy. (This is an automatically generated summary.)",[],254,"Humoristinen kertomus sijoittuu Pielisjärven takamaille, missä talokas Heikki Sikanen ja hänen poikansa Pekka elävät lukutaidottomina ja rippikoulua käymättöminä. Suvun jatkaminen vaatisi virallista avioliittoa, mutta miesten on ensin selvitettävä kirkon tiukat vaatimukset ja kosiomatkojen mutkat. Teos sisältää Lassilalle ominaista kansankuvausta, väärinkäsityksiä ja koomisia tilanteita.","Maiju Lassilan 'Kilpakosijat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1031.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KILPAKOSIJAT\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nMAIJU LASSILA\n\n\n\nKustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1913.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nSuoraan sanoen ei Pielisjärven takamailla Matkaselän salokylässä oleva\ntalokas Heikki Sikanen tuntenut kirjasta iitäkään. Siitä huolimatta oli\nhän voinut elää jo yli viisikymmenvuotiaaksi. Rippikoulu oli kyllä\nvielä käymättä, mutta mitäpä siitä. Ilman senkin apua oli hän näet\nonnistunut saamaan itsellensä ainoan pojan Pekan, joka siis, kun\näiti-vainajakin oli ollut ripillä käymätön, oli tavallaan neitseestä\nsyntynyt. Talonsa hän oli asunut kuten mies. Viljelykset olivat\nsemmoisessa kunnossa, että kontu elätti miehensä. Ja polvesta polveen\nolivat suvun miehet kulkeneet omassa nahassansa kuten aina tekee\nväärentämätön ja oikea tavara.\n\nSe isän entisyydestä. Sanottakoon vaan, että hän oli yksi niitä yhäti\npois häviäviä parhaita, jotka elävät omien käsiensä työstä ja jotka\neivät omia tapojansa, nimeänsä ja säätyänsä ujoile, eivätkä narreina\netsi itsellensä muijaa mesopotaamialaisen herrasväen, vaan oman\n\"Kaanaan maansa\" tyttäristä.\n\nEntä hänen esikois- ja ainokaispoikansa Pekka? Luonnollisesti oli hän\nkaikessa isänsä oikea poika, jopa siihen määrin, että ei tuntenut\nainoatakaan kirjainta, ei ollut kirjaa käteensä ottanut ja oli\nkuitenkin jo ehtinyt iässä kolmekymmenvuotiaaksi.\n\nEikä hän sitä surrut. Hänkin oli yksi niitä pohjaltansa parhaita, jotka\npystyvät ymmärtämään, että jos ei maassa ole miehiä, jotka perustavat\nleipään eivätkä virkaan, niin nälkään kuolevat nekin, jotka sanalla\nruokkivat ja opettavat, että ei ihminen elä leivästä.\n\nEi hän siis ollut virkauralle yrittänytkään, vaan kasvatti maasta\nviljavuutta, ei itsestänsä virkamiessatoa. Mutta kun hän oli samalla\nkokonaan laiminlyönyt sanan, oli hänen rippikoulunsa käymättä, eikä hän\nsiis lainkaan nykyisen papin ja ankarien kirkollisten olojen vallitessa\nvoinut jatkaa sukua: hänellä ei ollut isyysoikeuksia. Ja niin uhkasi\nSikasen sukua sukupuutto-kuolema.\n\nSe asia tiedettiin yleensä Pielisjärvellä. Ukko Sikanenkin oli näet jo\ntavallaan leski, sillä hänen neitsyensä, Pekan äiti, Kaisa, oli kuollut\nkaksi vuotta sitten. Hyvänä hän oli sitä pitänyt ja kuoltua kaihonnut.\nSyyttä ei siis sanottu Pielisjärvellä siitä aviosta, että:\n\n\"Sikanen pitää Kaisaansa kuolemassakin parempana kuin moni\nvastavihittyä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi niin, ettei Pekka tosin olisi yrittänyt suoriutua\nrippikouluvaikeuksistakin. Jopa kerran kaksikymmen-viisivuotiaana oli\nhän näet tallustellut rippikoulu-aikana kirkonkylään iso eväskontti\nselässä. Mutta siellä oli noussut tie pystyyn. Hiltusen leski, jonka\nsaadakseen hän oli rippikouluun lähtenyt, oli näet juuri samana päivänä\najanut kirkolle panettamaan itseänsä kuuluutukseen Antti Könösen\nkanssa.\n\n\"No... Sittenpä tässä ei ole enää asiaa minkä vuoksi ruveta itseään\nrippikoulussa vaivaamaan\", oli Pekka sen kuultuansa arvellut. Ja niin\noli hän luopunut koko yrityksestä, syönyt kirkonkylässä eväänsä\nloppuun, lyönyt korttia ja käynyt yöjalassa, kertaakaan avaamatta\nkouluhuoneen ovea.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta palaamme pääasiaan.\n\nAivan äskettäin oli kuollut Antti Saastamoinen ja sen lapsettomalle\nleskelle, Kaisalle, oli nyt muun ihanuutensa lisäksi melkoinen\nmyötäjäistalo. Ei siis ihme, jos koko Sikasen suku, niin isä-ukko kuin\npoikakin, alkoivat silloin toinen toistensa ajatuksia tietämättä\npunnita sitä suvunjatkamis-asiaa.\n\nJa mikäs siinä. Ainoastaan rippikoulu oli pienenä esteenä... Kaisa\nnimittäin kyllä lupaili sekä isälle että pojalle, mutta samalla\nilmoitti, ettei hän suostu olemaan neitseenä, vaan oikein vihittynä.\n\n\"Eikä se näin tiukkoina papillisina aikoina muuten passaisikaan\",\nselitteli hän.\n\nKa, täytyihän se myöntää niin ukon kuin pojankin, ja he alkoivat\nahkerasti hautoa rippikouluun menoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlikin sopiva syksyaika. Rippikoulun piti alkaa jo huomenna. Ujostutti\nkai puhua toisillensa näin ikämiehenä siitä lukuasiasta. Ja siksi\nvarustautuivat he muka muille matkoille.\n\n\"Jos tässä pistäytyisi siellä Polvijärvellä Kaisa-vainaajan\nsukulaisissa\", peitteli ukko lähtemistään pojalle, jatkaen vielä:\n\"Hierotuksella\".\n\n\"Ka... Tarpeenhan se sinulle jo on!\" ihastui Pekka siitä, varsinkin\nkun isä sanoi aikovansa viipyä matkalla kokonaisen kuukauden. Isän\npoissa-ollessahan oli mukava suorittaa rippikoulututkinto. Yhteisiä\neväitä siis paistettiin.\n\nJa Pekka selitteli vielä, saadaksensa isän epäluuloa herättämättä\nrippikoulueväät itsellensäkin:\n\n\"Vaikka minä tästä siksi aikaa lähden sinne Takasuolle ojankaivuun.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli uninen syyssää. Painosti ja torkutti niin tavattomasti varsinkin\nnyt syötyä lämpimässä tuvassa. Äänitä tupakoidessaan koki ukko Sikanen\nmiettiä taas sitä rakkaus-asiaa, mutta uni tahtoi sotkea.\n\n\"Hyvät pellothan siinä Kaisan konnulla olisi\", koetteli hän pitää\najatusta vireillä. -- Pellot kuvastuivat hänen aivoissaan tällä\nhetkellä vielä jotakuinkin selvinä, varsinkin se rukiille kylvetty...\n\n\"Se mullas-pelto taas...\"\n\nSitä syys-kynnettyä peltoa hän mietti. Mutta siitä häämöitti päässä nyt\nenää ainoastaan yhä pimenevä musta multa. Uninen pää jo nuokahti\nkertasen.\n\n\"Se...\"\n\nEi luistanut ajatus! Katse sattui russakkaan, joka koetti siinä ihan\nnenän alla lattialla päästä sillanraon yli. Se sotki ajatuksen. Näkyi\nnyt hapuilevan tuntosarvellansa...\n\n\"Ja sitten sen heinäsuo... sen Saastamoisen Kaisan\", kääntyi russakan\nhäiritsemä ajatus jälleen toisaanne. Alussa se suo kuvastui selvempänä.\nHän eroitti siitä ojatkin, mutta...\n\nRussakka sotki ajatuksen. Se vaaputteli tuntosarviansa niin\nkiehtovasti, että uninen ajatus kiintyi niihin. Suo alkoi himmetä. Ei\nsiitä enää eroittanut paljon muuta kuin jonkun heinäpieleksen hämärän\nhaahmon ja...\n\nTaas nuokahti pää.\n\n\"Kolmekohan niitä on... niitä pieleksiä!\" koki hän siitä himmeydestä\neroittaa. Piippu oli suupielestä putoamaisillansa. Russakan tuntosarvet\nviippasivat yhä sotkevammin.\n\n\"Vai neljäkö!\" koki hän yhä pinnistää unista ajatuskykyään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ei. Yhä vaan himmeni suo. Russakan tuntosarvet ikäänkuin\npitenivät. Niiden kiehtovat, uuvuttavat viippeet sekoittivat kaiken.\n\n\"Hylky!... Kun se niin viiputtaa!\", suututteli hän russakalle, minkä\nunituhjakassa kykeni, ja yritti taas:\n\n\"Eiköhän niitä neljä...\"\n\nYhtä turhaan. Yhä viippasevat russakan sarvet ja yhä pitemmäksi\ntuntuvat ne venyvän. Närkästytti jo.\n\n\"Kehnon russakka... Kun se viipsuttimiaan!\" kihahti hänen päässään\nuninen suuttumus.\n\n\"Viipoittaa tässä koko pään...\"\n\nAlkoivat jo hävitä pielekset tyyten päästä... Kuului jo pieni\nkuorsaus... Hän istui aivan nuokuksissa, kuin nenälleen\ntupsahtamaisillaan. Ajatuskyky oli aivan nukahtamaisillansa... ja:\n\n\"Kops!\"\n\nPiippu se vain tipahti nukahtaneen suusta lattialle ja kopahti. Hän\nhavahtui siihen, haparoi piipun lattialta takaisin suuhunsa, huokasi\nenimmät unet pois ja tiedusti, muistaen Pekan äskeiset puheet\nojankaivusta:\n\n\"Niin, jotta ojankaivuunko sinä sanoit meneväsi... sill'aikaa kun minä\nhierotan?\"\n\nPekka istui yhtä unisena. Sekin oli nukkunut niihin\navioliitto-mietteisiinsä.\n\n\"Vai mitä Pekka?\" täytyi ukon toistaa.\n\n\"Niin jotta mitä?\" heräsi siihen Pekka, ja imasi sammunutta nysäänsä.\n\n\"Ka... Niin jotta ojankaivuunko sinä?\" toisti ukko.\n\n\"Ka... Niinpä tässä arvelen\", mukasi poika. Sitten hän hapuili jotain\nrytkyä päänalusikseen ja vääntäytyi penkille mahallensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuvassa oli nyt makea lämmin.\n\nPekka oli äskeisen puhelun johdosta havahtunut sen verran, että kykeni\nhänkin siinä varsinaisen unen edellä miettimään asiaa.\n\n\"Olisihan siinä\", koki hän päästä mietittävään käsiksi, mutta uni\ntahtoi tuketa ajatuksen. Hän yritti uudestaan.\n\n\"Olisihan siinä...\"\n\nMutta ei jaksanut saada selvää siitä, mitä hän aikoi ajatella: sitäkö\nettä \"olisihan siinä kerrakseen taloa\", vaiko: \"olisihan siinä Kaisassa\nyhdelle miehelle akkaa.\" Painosti niin peevelisti uni.\n\n\"Olisihan siinä...\"\n\nMutta ei vaan ollut ajatusvoimia. Vatsassakin kurisi. Yhä syvempään\nunentuhjakkaan vajoten koki hän päästä käsiksi siihen: \"Olisihan\nsiinä\", -- mutta...\n\n\"Mahakohan se kurisee!\" kääntyi nyt uninen ajatus tähän asiaan.\nIsä-ukko jo kuorsasi. Tuntui niin hiton makealta, autuaalta aivan... Se\nmahankurinakin tuntuu aivan imelältä, niin että...\n\nTaas se kurahti. Nyt hän ei selvästi enää tajunnut sitäkään, kurisiko\nse mahassa vai... oliko se isä-ukon kuorsausta.\n\n\"Ka...\" jaksoi hän enää arvella. Ja makeanlämpimässä tuvassa alkoi soida\nnoiden kahden sulhasmiehen tasainen, rauhallinen ja syvämietteinen\nkuorsuu.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSaloteitä nämä olivat. Taipaleet olivat pitkiä, yksinäisiä.\n\nTänään, aamiaisen jälkeen oli Pekka lähtenyt sinne \"ojankaivuun\" ennen\nisänsä lähtöä \"Polvijärvelle.\" -- Iso eväskontti selässä polki hän nyt\nkirkonkylää kohti. Ja hän oli jo ehtinyt ohi sen tienhaaran, josta\nolisi pitänyt poiketa, jos mieli Takasuolle ojankaivuun. Lapionsa hän\noli vain siellä peittänyt havukasaan.\n\nHuh! Oli niin leuto ja rauhaisa syyspäivä. Lihavat metsonpojat ja\nteeret rypivät siellä korven rikkaissa puolukkapaikoissa ja kylläiset\noravat loikkivat joskus käpyiseltä oksalta toiselle. Hän polkea\njunttasi. Päähän alkoi nousta ajatuksia. Siitä tästä rakkaudestansa ja\nrakastetustansa, Kaisasta, hän yritti mietiskellä. Tarvitsi nyt vain\nsaada kiinni ajatuksen päästä...\n\n\"Olihan sitä jo siinä eilen...\"\n\nAjatusta päässä nimittäin. Koitti hän sitä tietä päästä alkuun.\n\n\"Mutta mikähän sen sotki!\" polkea junttasi hän edelleen. Piippu\nlerppasi laiskassa menossa. Ei toki hiottanut.\n\n\"Seköhän se mahankurina sen sotki?\" pääsi hän nyt ajatustyössäkin\nhiukan eteenpäin. Mahankurinasta hän johtui muistamaan isän kuorsuun\nja...\n\n\"Se on jo vanha ukko... se isä!\" Ei siitä ukosta olisi enää\nkilpakosijaksi. -- \"Varsinkin, kun se on ripillä käymätön\", muisti hän.\n\nJa sitten ajatus juuttui siihen isän rippikouluasiaan: \"Mutta kun sille\non muutenkin onnistunut saada poika... Tää nyt, minä!\" venytteli päässä\najatus mukavasti, kuin haukoitellen. Pieksu nousi tiestä tasaisesti.\n\"Tottapa se isä ei ole nuorena pappeja pelännyt, kun on uskaltanut,\nniin että...\"\n\n\"Se on ollut aika vesa nuorena... Tää isä-ukko!\"\n\nMutta silloin hän taas heräsi mahan kurahdukseen, muisti kontissa\njutkottavat maukkaat kalakukkonsa ja niin istahti hän nyt pehmeään\nsammalikkoon einehtimään mahansa täyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten leutoa ja pehmeää nyt oli! Kaikki ikäänkuin hautui hiljaisessa\nsyyspäivän lämpimässä. Kuusetkin olivat pehmeitä, kuin jotain\nviherjöivää, äänetöntä unta.\n\nEi ihme, että häntä syönnin jälkeen hieman painosti uneen päin. Hän\nheittäytyi pehmeään sammalikkoon selällensä ja antoi kukon sulaa.\n\nAivan siinä lähettyvillä istui korpikoivun latvassa lihava metso.\n\nHaukotutti --, ja yhä pakkasi päähän halu ajatella sitä naima-asiaa.\n\n\"On se aika poikaa olla sitten naimisissa!\" ihastui hän jo siinä\nselällänsä kelletellessään. Silmät olivat jo puoliummessa: \"Kun nyt\nvaan läpäiseisi tään rippikoulun!\"\n\n\"Ja miksikäs sitä ei läpäisisi!\"\n\n\"Varsinkin jos... Jos osaisi lukea!\"\n\nMutta hän oli sitä mieltä, että sitä hän ei osaa. Ainakaan ei hän ollut\nvarma siitä, sillä hän ei ollut koskaan vielä ottanut kirjaa käteensä.\n\nTaas haukotutti.\n\n\"Mutta, -- ho-hoi!\" haukotteli hän keskeyttäen: \"Mutta jos minä olisin\npappi, niin...\"\n\nTavattoman hautova se ilma nyt olikin.\n\n\"Niin...\"\n\nEi se nyt vaan selvinnyt, että mitä sitten, jos hän olisi pappi:\n\n\"Niin...\"\n\nAjatuskyky pötkötti vain päässä laiskana. Unetti jo ja oli hyvä olla.\n\n\"Niin...\" Ja, miten liekään osunut, niin nyt se onnistuu hänelle:\n\n\"Niin minä _osaisin_ lukea\". Aivan se jo innostutti häntä. Unen alutkin\nkarkkosivat.\n\n\"Osaisin lukea ja...\"\n\nNäppiä hän löi sitä ajatellessaan ja intoili:\n\n\"Saakeli vie!\"\n\nHän innostui niin, että nosti ketaransa pystyyn ja vannoi:\n\n\"Saakeli vie, kun minä silloin sekä lukisin että messuaisinkin, niin\nettä...\"\n\n\"Korpi siinä pitäisi kaikua ja seinät soida! Mitähän nyt jos\nmessuaisinkin\".\n\nJa niinpä alkoikin hän siinä selällänsä lojuen veisata mönkyä niin että\nkorpi raikui:\n\n    \"Juur hirmuisesti pauhaa\n    ja soittaa pasu-u-na-a\".\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ka!... Pekkako se!... Sipperi!... tää veisaaja!\" keskeytti hänet eräs\nääni! Kuten oudosta teosta tavattuna kavahti Pekka jalkeille. Siikasen\nVille se näkyi hänen huomaamattaan siihen ajaneen. Ja -- elä\nhelkkarissa: isä-ukko konttinensa. Matkalla oli Ville näet osunut\ntapaamaan ukon ja tarjonnut kyydin kirkonkylään asti, josta kontti-ukko\noli valehdellut menevänsä Polvijärvelle.\n\nSekä isä että poika nolostuivat tietämättään miksi. Se salainen\nrippikoulu- ja rakkaus-asia se siinä piili. Pekkaa sen lisäksi\nujostutti se veisaaminenkin.\n\n\"Niin jotta tääkö meidän Pekka se on?\" tiedusti ymmälle joutunut isä\nVilleltä muun puheen puutteessa.\n\nAsiaa muulla puheella sotkeakseen riensi nolostunut Pekka Villen\nhevosen luo, nosti sen häntää, katsoi ja ilmoitti:\n\n\"Se entinen tammako tää sinulla yhä on?\"\n\nMutta ei. Taas se Ville vaan alkoi siitä oudosta veisaamisesta:\n\n\"Että niinkö kuin ihan virttä sinä, Pekka?\"\n\nEi vastausta. Pekka suivasi Villen hevosta kuin ostaja. Isä-ukko oli\nkömpinyt alas rattailta ja tiedusti nyt hänkin:\n\n\"Niin jotta sinäkö sitä, Pekka, täällä veisata jyryytit?\"\n\nEi hän olisi moista uskonutkaan pojastansa.\n\nMutta sillä välin oli Pekka jo ehtinyt kiertää hevosen eteen ja\nikäänkuin ei olisi mitään kuullut, katsoi hevosen suuhun ja ilmoitti\ntaas:\n\n\"Entinen... entinen on tamma... Ja ikä hampaan mukaan!\"\n\nJa etteivät Ville ja isä pääsisi uudestaan kyselemään, löi hän tammaa\nkämmenellä rutosti lautaseen ja kysyi päättävästi kuin hevosen ostaja:\n\n\"Paljonko tahdot tuosta tammastasi, -- jos kuka lyö rahat pöytään?\"\n\nVille oli ymmällä. Tiesihän sen, ettei Pekka mikä hevosen ostaja ole.\n-- Isä köntysti Pekan luokse. Kai se aikoo kysyä, miten hän on täällä,\nvaikka lupasi mennä Takasuolle. Estääksensä ukkoa pääsemästä puheen\nalkuun, touhusi Pekka kuin todellinen hevosostaja.\n\n\"Niin että nyt paukaa, Ville, hinta pöytään niin että pamahtaa!\"\ninnostui hän, kiersi hevosen taa, nosti häntää uudestaan. Ja julisti\nkuten asiantuntija konsanaankin:\n\n\"Niin on -- kuin näkyy!...\"\n\nJa toistamiseen hän katsoi hammastakin ja kopeloi ja koputti, vaikka ei\nhän ymmärtänyt ainoatakaan näistä kolmesta tekemästään tempusta ei\ntääntaivaallista.\n\n\"Elä nyt, Ville, hinnalla turhia tingi!\" touhusi hän. Ville koki jotain\nhakea, mutta kiirusti ilmoitti Pekka:\n\n\"En minä itseäni varten. Mutta se Jussi Voutilaisen vävy on hevosen\ntarpeessa, niin minä häntä varten kehoitan sinua, Ville, jotta myö sinä\nvaan kohtuhinnasta hänelle!\"\n\nSiltä tuntui jo kuin olisi ollut tosikaupasta kysymys. Isä-ukkokin\nalkoi tarkastella hevosta tuota -- ostajaa varten.\n\n\"Sata markkaa!... Ota pois rahat. Anna vaan mennä Voutilaisen vävylle!\"\nilmoitti Pekka äkkiä.\n\n\"Ka... Tuota... Ptrshui, kun -- sylettää\", hapuili Ville sanoja.\n\n\"No kymppi lisää!... Nyt elä tingi!\" innostui Pekka ja löi tammaa\nrennosti lautaseen.\n\nMutta selvittiin siitä lopulta tajuamaan, että eihän tässä nyt vielä\nvarsin kiirettä ole päättää asiaa, ennenkuin on kuultu ostajan omakin\najatus. Jätettiinkin siis koko asia, ikäänkuin olisi väsytty siihen. Ja\nPekka selitteli nyt isällensä:\n\n\"Arvelin ennen suolle menoa käydä Kinnusen Mikolta kysymässä sitä viime\nkesäistä velkaa... Niin en poikennut järkiään suotielle!\"\n\n\"Ka!\" uskoi isä sen, toisti puolestansa äskeiset omat valeensa ja niin\nerottiin. Isä lähti Villen rattailla jatkamaan matkaansa ja Pekka\njättäytyi jälelle, jatkaakseen sitten isän tietämättä kulkuansa samaan\nopinahjoon, johon isäkin niin hänestä kuin muistakin varkain riensi.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHärkäkouluksi ne sanoivat tätä rippikoulun laiskankouluosastoa, johon\nne ukko Sikasenkin määräsivät. Varsinaista koulua piti pappi itse\nkirkossa, mutta tätä mullikkakoulua johti lukkari lämpöisessä\npitäjäntuvassa.\n\nJa kovasti siellä olikin nyt avioliittoa kohti taivaltavaa Pielisjärven\nihannemiestä. Pitkin seinänvieriä olevat tuvanpenkit olivat ihan\npakaten täynnä. Lukkari aivan puisteli päätänsä sen joukon suuruutta\nihmetellessään, raapi korvallistaan ja oudosteli kuin surullisesti\nhuokaillen:\n\n\"Tjaa!... Tjaa!... Tsaa!\"\n\nMiten surullista. Miehet haukottelivat. Jotkut istuivat jo\npuoli-torkuksissa, kyynärpäät polvia vasten.\n\n\"Ukko Sikanenkin täällä!\" oudoksui lukkari, ja aivan vihelti sille\nihmeelle. Miehet vääntivät häränsilmää ukon puoleen.\n\n\"Ka\", yritteli ukko, mutta jätti kesken, sillä koko tämä peli hävetti\nhäntä, aikamiestä.\n\n\"Tulin tässä poikenneeksi\", kierteli hän asiaa kaunistellen, imasi\nsavut, sylkäsi ja koki painua entistä syvempään tupakoimiskumaraan.\n\n\"Sen pojan kanssa siinä tuli puheeksi kirkolle lähtö, ja se arveli,\njotta jos minä pyörähtäisin\", jatkoi hän hätävalettaan.\n\nMiten ilkeän painostavaa! Lukkari katsoi häneen ääneti, muka\nsurullisena seurakuntansa tähden. Se äänettömyys ja miesten häränkatse\nkiusasi ukkoa:\n\n\"Niin lupasin jotta saapihan tuossa pyörähtää\", koki ukko yhä\npinteissään änkätä.\n\nMutta onneksi sattui silloin eräälle miehistä siinä torkkuessa\ntapahtumaan joku vahinko. Se käänsi yleisen huomion ukosta pois ja niin\npäästiin hyvään alkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi tämä henkinen työ tahtonut ukko Sikaselta ainakaan nyt alussa ihan\nrentonaan luonnistua.\n\nPahimpana vastuksena oli uni, sillä tupa oli herkullisen lämmin.\nOikeastaan oli asianlaita niin, että tämä uusi pappi, joka yleensä oli\nalkanut ahdistella ripilläkäymättömiä, oli antanut nimismiehen toimeksi\nnoutaa Pekkakin, ukon poika kouluun. Kai se nimismies vain ei tainnut\nvielä ennättää monilta muilta noudettaviltansa sitä noutaa. Nyt hän\naikoi jo alkaa varsinaisen opetuksen.\n\n\"No-o... Jos me siis... Me kirjanoppineet ja\", pisteli hän.\n\nJoku \"kirjanoppineista\" sylkäsi. Eräs haukotteli. Ukko Sikanen oli\nsattunut pääsemään aivan paraaseen unen-pesään, lähelle uunin kuvetta,\nja odotti jo aikaansa.\n\nMutta juuri silloin työntyi Pekka tupaan, selässä iso kontti ja siinä\nkaikki leiviskät tallella. Ukko hölmistyi tavattuaan poikansa täällä:\n\n\"Ka!... Niin jotta meidän Pekkako se on!\" pääsi häneltä. Aivan jo\nkarkkosi unikin. Pekka puolestaan ei ollut uskoa silmiään, nähdessään\nisänsä täällä opintietä vaeltavan. Ovipieleen hän jäi seisomaan kuin\npökertynyt ja kysyi lukkarilta umpimähkään:\n\n\"Ka... Niin jotta mitäs sitä tälle isä-ukolle täällä kuuluu?\"\n\nLukkari nuuskasi ja katsoi tutkivasti, Pekka oli kuin pinteissä,\nvarsinkin isä-ukkonsa tähden. Ovipielessä seisten hän ymmällään raapasi\nniskaansa, sylkäsi ja tolkutti umpimähkään selittelyä.\n\n\"Minä vaan muuten poikkesin... Kun en tiennyt, jotta täällä on tää...\npyhä-yhteinen seurakunta...\"\n\nMutta ukko Sikanen oli syventynyt tupakoimishartauteensa niin tyyten,\nettä ei katsetta nostanut maasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoten kuten siitä selvittiin. Lukkari selitti jo Pekalle, että hänet\nonkin määrätty ruununkyydillä haettavaksi. Häntä se miltei hölmistytti.\nOvensuussa yhä seisten ja korvallistansa kynsäisten hän siihen arvella\ntokasi:\n\n\"Ka... Niin jotta vai pitää se tää esivalta jo niin hyvän huolen...\nJotta ihan hakemassa käy\".\n\nJoukko seurasi tapausta puoli-unisena. Tuvan lämpö oli lisääntynyt.\nSiinä oli jo muutakin kotoista kuin lämpö. Tämä kaikki aivan jo\nhoukutteli ja rohkaisi Pekkaa, ja nyt hän jo myöntelikin:\n\n\"Ka... Mikäpäs siinä sitten auttaa... kun kuitenkin kerran väkisin ja\nruunun voimalla...\"\n\nJa hän alkoikin riisua konttiansa naulaan ja varustautua siten jo\nkotiutumaan ja sitä isä-ukkonsa täällä oloa yhä oudostellen ja\nhölmistellen kysäsi lukkarilta toistamiseen:\n\n\"Niin... jotta sitä minä jotta... mitäs sitä tälle ukolle kuuluu?\"\n\nLukkari aikoi jotain vastata, mutta nuuska alkoi tehota, suu aukesi\nlaajaksi, ja kohta kaikui tuvassa juhlallisen voimakas ja räjähtävä\naivastus.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTänä aamuna oli lukkarilla ollut vaimonsa kanssa ankara riita siitä\noliko Johanneksen saarna profeetoista vaiko Davidista. Vaimo oli\nväittänyt sen olleen Davidista, mutta lukkari itse oli tiukannut, että\nse oli profeetoista. Kuten luonnollista, kehkeytyi tästä asiasta\naviopuolisoiden välillä ensin pieni ja sitten vähitellen iso riita.\n\nOli näet eräs syy joka vaikutti sen, että asia rupesi aviopuolisoista\nnäyttämään tavallista tärkeämmältä, semmoiselta, josta maksaa vaivan\nriidellä. Eräästä luonnollisesta syystä, jonka saamme piakkoin tietää,\noli rouva näet taas viime aikoina ollut hyvin ärtyisä. Se ei sietänyt\nkerrassaan mitään, ja kaikkein vähimmin hän saattoi kärsiä omaa\nmiestänsä.\n\nEi ihme, jos oli sukeutunutkin kerrassaan ankara riita. Vaimo oli\nlopulta menettänyt malttinsa, haukkunut miehensä pahanpäiväiseksi ja\nloppujen lopuksi jo lähestynyt iso maitokapusta kädessä niin uhmaavana,\nettä lukkari oli nähnyt paraaksi peräytyä pois koko talostaan.\n\nMutta hän ei heittänyt itse asiaa. Se kyti hänessä, ja niinpä hän\npäätti nyt ottaa tuon samaisen kysymyksen selityksensä ja opetuksensa\naiheeksi. Sitä asiaa hän nyt koki näiden kirjanoppineiden kanssa\nratkaista.\n\nHuh! Aivan jo löyhähteli tuvassa lämpö. Lukkari selitteli nyt\nJohanneksen saarnan henkeä voidaksensa sitten vertailla sitä sekä\nprofeettain että Davidin kirjoituksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiinkin jo istuttu ja pohdittu tovi. Ukko Sikanen torkkui\nuuninnurkassa tamineissansa ja laski omia laskujansa. Rakkaus s.o.\nSaastamoisen Kaisa ja Kaisan kontu kiinnittivät mieltä. Etenkin kiusasi\nse, kun hän ei muistanut oliko Kaisan nurmella kolme vai neljä\nheinäpielestä. Hän koki muistella ja laskea:\n\n\"Ensimäinen on ihan siinä nurmelle tullessa...\"\n\nSen hän muisti. Se oli iso, neli-puuvälinen pieles. Mutta jo toista\najatellessa alkoi uni päätä nyökyttää ja huiputtaa. Kolmi-puuvälisen\nhän muisteli sen olevan...\n\n\"Vai onkohan siinä neljä?...\"\n\nEi tahtonut saada selvää. Uni veti jo silmäluomia alas. Lukkari selitti\nnyt kohtia profeetta Jesaijasta. Jostain kuuluu hiljainen kuorsuun\nhyminä ja se ja lukkarin ääni tuuditti ukkoa kuin taivaallinen laulu.\nVaivoin muisteli hän:\n\n\"Neljä siinä taitaa olla!\"\n\nMutta silloin nuokahti hän syvään. Se neljäs puuväli ikäänkuin tipahti\npois päästä. Hän heräsi hieman ja koki taas pysytellä pystyssä. Nyt hän\nlaski samaa pielestä uudestaan.\n\n\"Jos nyt vertaamme Johanneksen saarnaa... esimerkiksi... esimerkiksi\nniin\", hymisi lukkarin ääni ja erään kuulijan makea kuorsuu.\n\n\"Niin, ei piruvie siinä ole kuin kolme puuväliä\", oli ukko saavinansa\nselvän jo.\n\nTups! oli hän luiskahtaa lattialle nenällensä, havahtui siihen ja\nkohentautui istumaan niin, että nojasi selin uunin kupeeseen.\n\n\"Niin meidän täytyy tulla siihen päätökseen, että Johanneksen saarna\noli profeetoista!\" todisti lukkari kirjaansa syventyneenä. Ukko Sikanen\noli saanut selällensä tukevan taustan ja koki nyt sen nojassa syventyä\nsiihen puuvälikysymykseen, mutta ei se tahtonut selvetä, sillä uni\nhämmensi taaskin.\n\n\"Paholainenkohan siinä sotkee!\" oli hän jo harmistuakin koko asialle,\nmutta silloin nuokahti pää taaksepäin uunia vasten ja...\n\nNiin... Kyllä hän taisi silloin jo torkahtaa koskapa...\n\n\"Ja vaikka Habakukkia katsomme... pienistä profeetoista niin näemme...\nminä vaan etsin Habakuk... näemme että... e-että... Esai... Hesekiel\",\nselaili hän etsien Habakukia... \"Hese... Hesekiel... Näemme, että se on\nprofeetoista...\"\n\n\"Krhoo-oo!\" kuului silloin mahtava jyrinä. Lukkari kiivastui:\n\n\"Kuka piru siellä kuorsaa!\" huusi hän.\n\n\"Krhoo-oo!\"\n\n\"Sikasen poika... tuo piru!\" hoksasi hän nyt. Pekka, joka istui aivan\nsuoraan vastapäätä seinänvieruspenkillä, veti sikeää unta, selin\nseinään nojautuneena.\n\n\"Ylös sieltä!\" raivostui lukkari ja löi kirjalla pöytään että jysähti.\n\n\"Kro-hoo-oo!\" kuului yhä mahtavampi jyrinä.\n\nJa silloin täyttyi lukkarin mitta. Kiirein askelin hän riensi iso kirja\naseenaan tuvan halki Pekan eteen. Se vain kuorsata jyrytti.\n\n\"Pumps!\" pamahti silloin kirja otsaan. Pekka kimposi hereille,\nhölmistyi.\n\n\"Paholaisen härkä!\" huusi lukkari.\n\n\"Mikä härkä?\" hölmistyi Pekka tyyten. Unenpöpperössä ollen hän luuli\nolevan kysymyksen jostain muusta härästä, ja katsoi silmät pyöreinä\nlukkariin. Lukkari raivostui ja huusi:\n\n\"Härkä!... Mulli-härkä sinä olet!... Lautapää sonni!\"\n\n\"Mutta se nyt on toki pirun vale!\" heräsi Pekka, ja kimposi aivan\nseisaalleen.\n\n\"Jotta minä nyt olisin sonni!\" tenäsi hän. Lukkari huusi ja käänsi jo\nkiukkunsa isä-ukkoon.\n\n\"Ja semmoinen poikako sinulla on?\" Se ei vastannut.\n\n\"Uk-ko!... Vai nukkuuko se sekin piru!\" huusi lukkari ja riensi luo.\n\nJa totisesti se nukkui lämpimään uuninnurkkaan painautuneena.\n\n\"Uk-ko!... Nous' ylös!\" repi hän sitä kauluksesta.\n\n\"Ka!\" heräsikin se ja kun lukkari yhä ravisteli ja haukkui, selvisi hän\nja jo käski:\n\n\"Ka!... Elä nyt revi!... Jotta tässä saa rauhan!\"\n\nHänestä tuntui kuin olisi herännyt suloisissa kotioloissa. Unta\nsilmistänsä hieroessaan hän puhelikin:\n\n\"Oli tuossa niin lämmin ja hyvä olo, jotta arvelin jotta jos tuossa\ntorkahtaisi!\"\n\nLukkari huusi, haukkui ja sätti. Tapaus oli herättänyt koko tämän\nhartaan seurakunnan. Jotkut haukottelivat laiskasti. Toiset hieroksivat\nunen-tihrua pois silmistään ja niin oli herätys käynyt koko joukon\nläpi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi se työ jo luistaa.\n\nHe jättivät toisensa siihen väärään uskoon, että vallesmanni on muka\nheidät tavannut tieltä ja tuonut tänne väkisin. Kaisasta he vaikenivat,\nja salasivat visusti toisiltansa koko rakkautensa.\n\nNyt he olivat vastikään syöneet tukevasti. Lukkari oli pakottanut\nheidät ostamaan katekismuksen ja määrännyt, että heidän pitää opetella\nsiitä ulkoa ainakin kuudes käsky ja vaivaisesta syntisestä vähintäin\nensimäinen lause. He olivatkin jo ryhtyneet työhön. Pekka selaili\nkirjaa. Ensi kerran elämässään hän moisen ihmeen oli käteensä ottanut.\n\n\"Näkyykö sieltä mitä?\" kysäisi tupakoiva isä.\n\n\"Ka-a!\" tapaili poika ja ilmoitti:\n\n\"Näkyy täällä ainakin kaikenlaista kommervenkkiä!\"\n\n\"Mhyy!... Vai sitä siellä on!\"\n\n\"Ka-a!\" myönteli Pekka, jopa selittikin arvellen:\n\n\"Eivätkö nuo liene niitä kirjanpuustaimia!\"\n\nJa ikäänkuin esiintyäkseen asiantuntijana, kohentautui isä silloin\nlähemmä, kurkisti kirjaan ja ilmoitti:\n\n\"Näytäppäs!... Jos minä hyvinkin tuntisin\".\n\nMiten juhlallista. Aivan hän käväsi pankon luo sylkäisemässä, kuten\ntärkeään toimeen varustautuva ainakin ja puheli sieltä pöydän luo\npalatessansa:\n\n\"Niin, jos minä vanhempana miehenä saisin heistä paremmin tolkun\".\n\nHän yskäsi vieläkin, sylkäsi jälleen, oli siten valmis, katsahti, näki\nmustia rivejä ja ilmoitti kuten asiantuntija:\n\n\"Ka... Niitä kai ne ovat... puustaimia!\" Ja siihen varmuuteen he jäivät\niäksensä ja sillä kirjatiedolla ja sillä uskollansa kuuluu heidän\ntäytyvän kerran autuaaksikin tulla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseina päivinä oli lukkari jo tutkituttanut ja mietityttänyt sitä samaa\ntärkeää asiaa: Kummastako Johanneksen saarna oli, Davidistako vai\nprofeetoista. Ei ollut siis ihme, että ukko Sikasen uteliaisuus oli\nalkanut herätä ja kiihtyä. Usein hän oli jo itseksensä arvellut:\n\n\"Mikähän ihmeen mies se tuo Johannes on?\"\n\nMutta ei se asia hänelle selvinnyt, ja uteliaisuus alkoi häntä jo\nhieman vaivata. Niinpä hän tänään ruuan jälkeen tupakoidessaan äkkiä\nkysäsi pojaltaan:\n\n\"Mistähän ihmeen Johanneksesta se niin monena päivänä peräkanaa puhuu?\"\n\nPekka imeksi piippuansa ja sattui mietiksimään rakkausasiaansa: sitä\nettä mitähän silloin kerran tarkoittikaan sillä \"olisihan siinä\":\nakkaako vaiko kontua. Se oli pälkähtänyt nyt taas päähän aivan\nsattumalta eikä hän siis siinä mietiskellessään tajunnut isänsä\nkysymyksestä muuta kuin äänen. Piippu siinä vain lerppasi suussa ja\nsylkikin oli itse-aikojaan valahtaa pois suupielestä. \"Kumpaakohan\npaholaista minä ajattelin?\" se miete kierteli unisissa aivoissa\nlaiskana, aivan nukuksissa.\n\n\"Niin jotta. Osutko sinä tietämään, kuka mies se yletön Johannes oli?\"\nkiihtyi jo isän uteliaisuus.\n\n\"Ka-a?\" heräsi nyt poika, sylkäsi sylen pois ja tiedusti:\n\n\"Niin mitä?\"\n\n\"Ka se\". Ja ukko toisti taas kysymyksensä. Poika kuunteli taiten,\nimeksi savuja, näytti punnitsevan asiaa, ja kun se ei ottanut\nselviytyäkseen ja ruokaunikin jo painosti, vääntäytyi hän penkille\nmahalleen samalla valehdellen:\n\n\"Ka sitäpä minä tässä juuri itsekin ajattelin, jotta on se mahtanut\nolla vähän eriskummallinen Jaska se Johannes... Kun sen saarnakin on\nniin kovin sokkeloinen, jotta ei lukkarikaan siitä selvää saa\".\n\nUkko joutui ymmälle. Pekan vastaus kiihdytti vain uteliaisuutta.\nVaiettiin. Ukko tupakoi kumarassa ja mietiskeli Johannes-kysymystänsä.\nPoika haparoi joitakin risoja päänsä alaiseksi ja siinä aikoen jo\npainautua uneen, tuli taas miettineeksi rakkausasiaansa. Laiska ajatus\njohtui siitä rippikouluvaivoihin ja hän arveli isällensä:\n\n\"Sinulle se oli toki hyvä, jotta satuit elämään sen hyvän papin\naikana... Niin jotta sait ja ilman rippikouluakin ottaa eukon!\"\n\n\"Ka\" yritti isä, mutta Johannes-ajatus sotki. Poika loikoili, punnitsi\nasiaa ja oloja ja hetken kuluttua arveli:\n\n\"Nää nykyajat ovat tässä lukuasiassakin tiukkoja aikoja kuten kaikessa\nmuussakin. Jos nuo eivät sitten ajanoloon hellittäne...\"\n\n\"Niin mitkä?\" heräsi isä Johannes-mietteistänsä, sillä hän oli ollut\ntaas nukahtamaisillaan.\n\n\"Ka-a\" tapaili poika, mutta ajatus uupui siihen, sillä unen maukas\nesi-maku sulki jo kaiken. Pää oli kuin lyijyä. Ukkokin huomasi, että\nhäntä torkutti. Hän kopisteli piippunsa, pani porot suuhunsa, pisti\nnysänsä pieksun varteen, vääntäytyi penkille, ja kohta alkoi taas\nkuulua tämän sulhasissa vaeltavan Sikas-suvun tasainen sovinnollinen\nkuorsaus.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPaitsi Sikas-sukua, uhkasi niinä aikoina Pielisjärvellä vaimonpuolen\npuutteessa sammua eräs toinenkin suku, nimittäin iso-partaisen Jussi\nLeskisen. Monista ponnistuksistaan ja tuuheasta parrastansa huolimatta\nei näet tämän jo viisi vuotta sitten leskeksi jääneen Leskisen ollut\nonnistunut saada uutta vaimoa. Ja niin elää leipoi hän yksinään\nPielisjärven pitäjän eteläpäässä.\n\nMutta nyt hän oli kuullut, että pitäjän pohjoispäässä Saastamoisen\nKaisa oli vapaa.\n\n\"No... Eihän tässä sitten enää hätää eikä eukonpuutetta olekaan\", oli\nhän ihastunut. Onneksi sattuivat vielä näihin aikoihin olemaan\nNurmeksen markkinat, ja kun hänellä oli iso sika vietävänä markkinoille\nkaupaksi, päätti hän tietysti samalla matkalla kosia Kaisasta\nitsellensä eukon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta menemme varsinaiseen asiaan.\n\nTämä itsetietoinen ja pitkäpartainen Jussi Leskinen istuksi todellakin\nnyt Kaisan tuvassa ja kosi Kaisaa. Laatuun käyvältä akalta se hänestä\nolikin tuntunut.\n\n\"Niin jotta mitäpäs siinä sitten Kaisa... turhia tingitään\",\nsuostutteli hän, sillä hän oli jo ennättänyt kehua sekä itsensä että\nkontunsa.\n\n\"Pyörähdät tästä vain katsoa sukaisemassa sitä minun taloani ja\nsittenpähän Nurmeksen markkinoilla pannaan kauppa lukkoon pusuja\nvaille\".\n\nRennolla sulhaspäällä hän nyt olikin ja reilusti kuten iso isäntä ikään\nheilautteli pitkään pieksunvarteen pistettyä jalkaa polven päällä.\n\n\"Vai mitä Kaisa?... Niin jotta eikö anneta tään rakkauden vaan ryskää?\"\nkysäsi hän jo voitonvarmana, imasi aivan ökä-savut, sylkäsi oikean\nisäntä-sylen ja jalkaa polven päällä retkutellen odotti vastausta.\n\nMutta ei. Kaisa kaapi taikinaa ja mietti ja punnitsi. Hän näet epäröi,\nkun ei ollut varma jaksaako kumpikaan Sikanen läpäistä rippikoulunsa.\n\n\"Tällä Leskisen Jussilla on talo, jossa ei ole puutetta lihasta eikä\nleivästä eikä... tästä nyt muustakaan särpimestä!\" kehui Leskinen\nlisää, kokien pehmittää Kaisaa.\n\nEi vieläkään vastausta. Mieluummin hän ottaisi Sikasen, kumman tahansa,\nheidän kontukin kun on tästä ihan rajatusten, mutta ken sitä niiden\nrippikoulua tietää! Hän syventyi kuopimiseen.\n\n\"Ei, ei siinä meidän talossa akalla ole puutetta muusta kuin\nköyhyydestä!\" toisteli Leskinen ja sylkäsi niin isäntämäisesti että\nniska nytkähti itsetietoisuudesta.\n\n\"Entinenkin akka valitti vain sitä jotta kun hän ei vain tään ajallisen\npaljouden takia saisi sielullensa sitä vahingoksi sanottua\", jatkoi\nLeskinen ja päästi savua sekä suusta että sieramista niin että koko\nparta tuprusi kuin palava kuontalo. Kaisa mietti ja kaapi. Olihan hyvä\npitää tuo Leskinen ainakin Sikasen varalta.\n\n\"Sielullensa... sielullensa se eukko vaan pelkäsi vahingon tulevan\nkun...\"\n\nHän sylkäsi välillä ja nyhti partaansa:\n\n\"Kun siinä on niin ylettömästi sitä jota koi ja ruoste syö ja raiskaa,\njotta ei siitä raiskatenkaan loppua tule\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nSelvittiin siitä toki jo parempaankin alkuun. Äkkiä näet Kaisa herkesi\nkaaputtamasta, kaatoi taikinaan likovettä ja kysäsi:\n\n\"No entäs... Niin jotta onko sinulla siinä?\"\n\nMiltei kainostutti sanoa loppuun.\n\n\"Siitä entisestä eukosta mitä?\"\n\nLapsia hän tietysti tarkoitti. Arvasihan sen Leskinen.\n\n\"Mhyh!\" ynseili hän siihen niin, että isäntämäinen niska aivan\nnytkähti.\n\n\"Vai vielä niitä kakaroita olisi pitänyt siihen siittää!\"\n\nAivan hän ylpistyi kun niitä ei ollut.\n\n\"Leivän syöjiä!\"\n\nMokomiakin. Ylpeät sylet laski hän isosta parrasta lentoon ja aivan\nkomeili ynseästi kehuen:\n\n\"Sillä puolella Pielisjärven pitäjästä... siellä etelä-päässä, kuule\nKaisa...\"\n\nLuontoa se aivan nosti. Äänikin nousi, kun hän lopetti kehaisten:\n\n\"... Siellä tään pitäjään etelä-päässä kuule puidaan nämä riihet niin,\njotta siitä ei synny pölyä eikä ruumenia!\"\n\nTeki jo mieli sipasemaan isoa partaakin. Lapsettoman, rikkaan lesken\ntietoisuudella ja tyytyväisyydellä laputteli hän pieksun pohjalla\nlattiaa ja...\n\n\"Niin kun on laita täällä keski-pitäjäälläkin, ja... Täälläkin ja\nLieksan paikkeilla\", yltyi hän vertailemaan sillä...\n\n\"Sillä näissä, Pielisen keski-pitäjään taloissa, kuule Kaisa,\nkun sitä perillistä pymätään, niin sitä ei köyhimpien kaivoissa\nriitä edes kastevettä, jotta saisivat ilman järviveden apua sen\nperillis- paljouden kastetuksi kirkonkirjoihin... Niin jotta...\"\n\n\"Häh?\"\n\nAivan se suututti jo moinen kehuminen Kaisaa. Hän kehäsi jo omaakin\nlapsettomuuttansa:\n\n\"On sitä nyt keskis-Pielisjärvelläkin puitu ja paukuteltu eikä...\"\n\nAivan hän jo pyörähti siinä.\n\n\"Ka-a\", yritti Leskinen muhkeasti, mutta ei ennättänyt jatkaa, sillä\nkunniansa puolesta kimpaunut Kaisa sieppasi täyden vesikorvon lattialta\npenkille ja lopetti ynseillen:\n\n\"Eikä silti ole ruumenhuoneet ruumenta ja rötyä täynnä!\"\n\nJa sinä tässä kehut! Soo.\n\n\"Ka... tuota\", yritti Leskinen, mutta Kaisa piti suunvuoron. Oli jo\nsukeutua pieni väittely, mutta painui se toki, sillä Kaisaa alkoi taas\narveluttaa se Sikas-suvun lukutaito. Paras siis sittenkin pitää\nLeskinen varalta.\n\nJa niinpä lupasi hän käydä katsomassa taloa, ja kun hänenkin oli\nhärkä-mullikka vietävä Nurmeksen markkinoille, lupasi hän siellä\najatella asiaa ja puhua siitä.\n\n\"Sittenpähän näkee, kun kokee\", arveli hän, ja niin oli hänellä nyt\nkolme sulhasta lemmen-paulassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUkko Sikasta oli henkisessä työssä ponnistellessa alkanut yhä enemmän\nvaivata se Johannes-uteliaisuus. Häntä aivan kiusoitti, kun ei tiennyt\nmikä kumman mies se oli, kun lukkari yhä vain sen saarnaa pohti.\n\n\"Mikähän pirun mies tuo oli!\" oli hän kerrankin oudostellut pojallensa\nPekalle.\n\n\"Ka\", oli Pekka yrittänyt sanoa, mutta oli keskeyttänyt huomattuansa,\nettei hän itsekään tietänyt, ja oli vain arvellut:\n\n\"Kun olisi siltä lukkarin paholaiselta itseltään kysyä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänään oli lukkari taas ollut ankara ja yhä se oli selittänyt samaa\nsaarna-asiaa. Sikaset olivat nyt syöneet taas vankasti ja istuksivat\nkortteerituvassa tupakkahartautta pitäen ja odotellen unen tuloa.\n\nJa nyt taas pani heidät mietiksimään sitä rakkausasiaa. Ukko koki taas\nlaskea niitä Kaisan heinäpieleksiä, mutta nyt tahtoi sotkea se\nJohannes. Hän istui kumarassa, tupakoi, syleksi miettiväisenä, ja\njoltinenkin hikipisara kiilsi nenänselällä aikoen lähteä vierimään\nnenää pitkin alas.\n\n\"Neljähän niitä piti olla niitä pielessijoja, kun...\"\n\nMutta ei sittenkään. Jos hyvinkin pettää muisti! Hikipisara valahti\nnenänselkää pitkin jo kertasen alemma, mutta pysähtyi toki vielä.\n\n\"Kun se tää...\"\n\nSe tää muu: tää Johannes sotkee, koki hän siinä unentuloa hilliten\npitää ajatusta työssä. Johannes alkoi näet siinä makean unentulon\nseassa sotkea.\n\n\"Niin jotta niitä!\" koki hän taistella unta ja epäselvyyttä vastaan.\n\"Niitä...\"\n\nHän hapuili jotain yhä himmenevässä Johanneksen ja pieleksen välistä\najatusta. Pää riippui kuin pois putoamaisillaan. Hikipisara herahti\nrauhassa hieman alemma. Piippu lerppasi kuin unehtuneena ikenessä ja...\n\n\"Niitä...\"\n\nTurhaan. Uninen ajatus ikäänkuin viippasi ja viipoitti pieleksen ja\nJohanneksen välillä. Johannes tuntui vievän voiton:\n\n\"Paholainen kun... sotkee jo koko ajatuksen!\" harmistui hän jo. Mutta\nei se auttanut. Väkisinkin vei Johannes voiton. Yhä syvemmin painui hän\nnyt hautomaan sitä uteliaisuutta herättävää kysymystä että:\n\n\"Kuka piruhan tuo mahtaa olla, kun se...\"\n\nLukkari oli näet nytkin taas käynyt läpi profeeta Hesekielistä aina\nSyyrakkiin saakka eikä sanonut pääasiaa: sitä kuka se Johannes oli.\nUteliaisuus valloitti unisen mielen:\n\n\"Kun saisi paholaisesta selvän!\" hoki hän siinä. Uni painoi jo hitosti.\nHikipisara oli kasvanut ja kiilsi jo aivan nenänpäässä, kun hän siinä\ntuhjakkeena nuokotti. Pekka tupakoi samalla tavalla, ja mietti\nrakkausasiaansa. Olikin hän jo saanut nyt selville sen, että sillä\n\"olisi sitä siinä\" oli tarkoittanut joko akkaa tai kontua tai sitten\nmolempia yhteensä. Se oli siis selvä. Hän sylkäsi ja kun pääkin oli jo\ntäynnä makeaa unta, lopetti hän ajatustyön kokonaan ja aikoi\nvenyttäytyä penkille nukkumaan.\n\n\"Niin jotta... olikohan tuo!\" koki isä-ukko yhäkin sitä Johannes-asiaa.\nUni painoi jo niin, että hän nuokahteli tavan takaa.\n\n\"Olikohan tuo...\"\n\nTaas vetäsi nuokahtamaan ja keskeytti ajatuksen. Hikipisara riippui jo\nnenänpäässä juuri pois tipahtamaisillansa.\n\n\"Tuo hylky... olikohan tuo...\"\n\nTip!\n\nSe hikipisara se vain nyt ukon nuokahtaessa tipahti nenänpäästä\nlattialle. Ukko heräsi siihen, hölmisteli ja eikös tiedustanut Pekalta:\n\n\"Niin jotta...\"\n\nSylkeä oli torkkuessa kasaantunut suuhun tukoksi. Hän käväisi pankon\nluona tyhjentämässä ja jatkoi nyt:\n\n\"Kun sen Johanneksen yksin jo se saarnakin on ollut niin moni-peräinen,\njotta se on ollut sekä Syyrakista jotta... Muistatko sinä Pekka mistä\nse vielä oli?\" loppui häneltä oma muisti, ja kaikki meni sekaisin.\n\n\"Ka\", yritti Pekka auttaa tiedoilla isäänsä, mutta muisti petti. Kuin\npulasta pelastuakseen hän sylkäsi ja tokasi:\n\n\"Se on se toinen puoli niistä toisista nimistä... eikä tästä nyt...\ntästä paljaasta Syyrakista\".\n\nJa penkille hän venyttäytyikin mahallensa ja kun nyt kerran päässä oli\nniiden äskeisten rakkaus-ajatusten rippeitä, sai hän niistä puheen\naiheen ja arveli siis isällensä:\n\n\"Sinulla sitä oikeastaan ei ole enää tästä rippikoulun käymisestä\nmitään etua... Kun ei sinulla kuitenkaan ole enää uuden akan otto\nmielessä...\"\n\n\"Ka\", tapaili ukko, mutta pysähtyi. Ei sitä nyt kuitenkaan olisi\nsopinut vielä asiaa ilmoittaa ja niin nukahtivat taas nämä kilpakosijat\ntietämättä tään-taivaallista siitä, mitä vaarallisia miehiä he toinen\ntoisellensa olivat.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nViime päivät olivat heille olleet kovia. Lukkarin vaimo oli näet sen jo\nennen mainitun n.s. Johanneksen-saarna-ärtyisyytensä syytä miehellensä\nselittäessänsä ollut pakoitettu sille ilmoittamaan sen ilosanoman, että\nhän on taas toisillakymmenillä ja pienipalkkainen lukkari oli tietysti\nsiitä hermostunut. Ahkerasti purki se nyt vihaansa oppilaisiinsa,\nheristäen vahinkonsa niille. Varsinkin Sikasia hän haukkui minkä\nilkesi. Lisäksi oli heidän korviinsa ehtinyt jo huhu Leskisen kosissa\nkäynnistä.\n\nTämä viime mainittu asia se antoi nyt heille päänvaivaa. Uskokin päästä\nhaihtui ja myös Johanneskin ja pieni mustasukkaisuus alkoi kehittyä.\n\nSillä pieni se vielä oli: tuskin alussaan. Tänään olivat he syöneet\nnavakasti ja lukkarin siinä selittäessä autuuden asioita mietiksivät he\nmolemmat samaa asiaa. Ja mikä ihmeellisintä siinä.\n\nAjatelkaas! Aivan samoilla ajatuksilla ja yhtä-rinnan!\n\nKummallista!\n\n\"Onkohan tuo niitä entisiä pitkäpartaisia Leskisiä... Tää josta ne\njuttuavat Kaisan suhteen!\" kokivat he miettiä. Lukkari luki kohtia\nDavidista ja todisteli niiden avulla, että Johanneksen saarna ei voi\nolla siitä.\n\n\"Vai niitäköhän mahtaa olla niitä salo-Leskisiä!\" punnitsevat Sikaset\naivoonsa. Mutta asia ei tahtonut selvitä, sillä tuvan makea lämpö\nrasitti ajatuselimiä. Pojan suussa jo riippui nysä aivan irrallansa.\n\n\"Sillä, jos se olisi Davidista niin\", innostui lukkari ja selasi taas\nauki monet kirjan kohdat.\n\n\"Niin... Että esimerkiksi Syyrakki ja Habakuk!\"\n\n\"Ne parta-Leskiset ne kuuluvat olevan rikkaanpuoleisia\", löyhähti kuin\ntuvan lämmöstä uutta ajatusta Sikasen päähän. He eivät olisi suoneet\nettä se Leskinen on niitä rikkaita, sillä siitä voisi olla vastusta.\n\n\"Mutta niitäpä se toki tää Leskinen onkin... niitä!\"\n\nNiitä köyhiä Leskisiä. Tuvan unettava lämpö tuntui aivan makealta ja se\nvaikutti, että ajatus-vähä päässä oli kuin imelä mämmi. Hätä-hätää\npysyivät vielä silmäluomet auki ja...\n\n\"Sillä ei piru vie se niitä rikkaita Leskisiä!\"\n\nMiten makealta se ajatus tuntui! Lukkarin ääni soi kuin ihana etäinen\nunilaulu...\n\nTip!\n\nEi toki vielä. Se yritti vain pudota, piippu ikenestä, mutta herättikin\nvain unesta. Taas mietittiin, taas nuokuttiin.\n\n\"Niitä se on... niitä!\"\n\nNiitä heille edullisia Leskisiä, nuokahtelivat he jo, kuin ollen\npenkiltä pois tipahtaa. Lukkari vertaili nyt Syyrakkia ja Davidia...\n\n\"Niitä köyhiä Leskisiä niin että...\"\n\nKops!\n\nPojan piippu se nyt tipahti ikenistä lattialle. Lukkari kuuli sen,\nraivostui ja juoksi jo kirja iskuun kohotettuna uneen vaipujaa kohti\nhuutaen:\n\n\"Sikasen härkä!...\"\n\n\"Nops!\"\n\nSe oli isä-ukon nysä, joka nyt tipahti, ja...\n\nTietysti alkoi silloin paukkua kirja päähän.\n\nEikä ainoastaan Sikasien päähän, vaan suuren joukon, sillä kauhuksensa\nhuomasi lukkari koko seurakuntansa vaipuneen synnin-uneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt alkoivat mustasukkaisuuden vaikeat ajat, johtaen opintieltä\njoksikin väliajaksi parempiin puuhiin.\n\nOli näet kulunut joku päivä. Siitä Kaisan ja Leskisen asiasta oli nyt\ntullut lisävarmuutta. Olipa jo tuotu sekin huolestuttava tieto, että\nKaisa on lähdössä ja nyt siis jo lähtenytkin juuri näinä päivinä\nalkaville Nurmeksen markkinoille, poiketaksensa samalla katsomaan\nLeskisen taloa.\n\nEi siis ihme, että sekä isä että poika alkoi toisistansa salaa\nvarustella markkinoille lähtöä. Siellä voi pitää Kaisan suhteen\nvaransa, päättää kaupat ja sen tehtyä palata lopettamaan rippikoulun.\nSitä mietiksi nyt ukko. Olikin taas ollut ankara päivä koulussa.\nMustaapenkkiä istumaankin oli jo lukkari uhkaillut panna.\n\nKotoa oli heille tänä aamuna tuotu iso korvo maitoa ja he aterioivat.\nPekka koki kavaluudella houkutella isänsä karkaamaan pois koulusta:\nsolahtaman sinne Polvijärvelle hierotuksilleen. Sillä aikaa voisi hän\npistääntyä Nurmeksen markkinoilla ja kosasta siellä Kaisan lopulliseen\nvarmaan talteen ohi Leskisen suun. Samaa asiaa hautoi isäkin\nmielessänsä. Polvijärvellä käväsyn varjolla aikoi hänkin pistääntyä\nNurmeksessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe, kuten sanottu, aterioivat ja hautoivat sitä kavalan puheen alkua.\nSiinä piimäkupissa oli eräs tavattoman iso ja herkullisen näköinen\nsileä kokkeli. Kumpikin pani sen silmälle, aikoi säästää sen maukkaaksi\nviime palaksi ja kavalasti varoi, ettei toinen saisi sitä sitä ennen\nhotaista. Mikäli muistan, alkoi poika, Pekka, ensiksi asiasta puheen,\narvellen siinä syödessänsä:\n\n\"Niin kuin jo sinulle sanoin, niin sinulla sitä ei enää ole akan otosta\nhuolta... Niin ikämiehellä\".\n\n\"Ka\", yritti ukko, mutta ei joutanut jatkamaan. Sitä herkkukokkelia\npiti näet lusikalla haparoida suojaan omalle puolelle kuppia.\n\n\"Aikookohan tuo tuon kokkelin\", hoksasi jo Pekka itseksensä, työnsi\nsuun leipää täyteen ja hapasi lusikalla maitoa niin ovelasti, että\nkokkeli joutui hänen reunallensa. Sen tehtyänsä hän palaa pureksien\njatkoi:\n\n\"Kun sitä minäkin olisin ennättänyt tuossa iässä ja aviossa niin\npitkälle, jotta minullakin olisi näin iso poika niin...\"\n\nTaas häntä huolestutti se kokkeli. Isä haparoi sen taas reunallensa.\n\n\"Niin en minä enää viitsisi tätä ajallista ruumistani näillä lukutöillä\nvaivata\", jatkoi hän ja harasi taas kokkelin viekkaasti puolellensa.\n\n\"Ka!\" yritti ukko, mutta keskeytti. \"Paholaistakohan se tuosta\nkokkelista haroi!\" hoksasi hän siinä jo itseksensä.\n\n\"Vaikka luitani sen sijaan hierotella lykkyyttäisin!\" riensi poika jo\nlikemmä sitä isän hierotusmatkalle lähtöä. Päässä häämöitti aavistus,\nettä isäkin vaani sitä isoa kokkelia ja siksi hän kiersi nyt kuppia\nniin että oikea reuna joutui häneen päin. Suu ruokaa täynnä selitti hän\nsamalla:\n\n\"Sillä ei se enää tunnu miltään olla eukolle velvollinen sillä iällä\nkuin nyt sinä!\"\n\n\"Niin jotta\", tapaili taas isä. Häntä jo harmitti tää pojan\nkokkelikuje.\n\n\"Aikookohan tuo, piru, sen hotaista itse!\" mietti hän jo itseksensä.\n\n\"Varsinkin kun sinullakin jo on tätä perettäkin... Niin jotta ei jää\nkontu kuoltua vieraille\", ahtoi Pekka leipää suuhunsa ja...\n\n\"Ka... Tuota...\"\n\nAjatus sotkeutui. Siitä kokkelista alkoi näet pakata pieni hätä:\n\n\"Lotkaiseekohan tuo sen suuhunsa!\" hätäili hän jo salassa. Aivan jo\ntavallaan hermostutti ja suututti.\n\nTaas se pyörrytti kupin kokkelireunan puolellensa.\n\n\"Kehnon vietävä!\" nousi jo salainen harmi ukon päähän. Ahmittiin ruokaa\nkuin kilpaa.\n\n\"Vai mitä sinä arvelet?\" tiedusti Pekka pala suussa.\n\n\"Ka... Eipä tässä...\"\n\nMutta ei siinä joutanut nyt näinkään tärkeään asiaan. Huolestutti jo\naivan:\n\n\"Syö se piru tuon kokkelin!\" harmistui hän siinä jo ja hapasi kiireessä\nkokkelia lusikalla niin varomattomasti, että se hajota valahti.\n\n\"Tuota paholaista!\" äänsi siitä lopen harmistunut ukko puoli-itsekseen.\n\n\"Ka-a!\" yritti poika lisätä, mutta suu oli ihka täysi. Kiireesti\nlusikoivat he sen hajonneen kokkelin suuhunsa ja niin oli ateria\nvihdoinkin lopussa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nErinomaista se piimä olikin. Poika nuoleksi lusikkansa, pisti sen\nseinänrakoon ja ukko käväsi sylkäsemässä piimänloput likakorvoon. Sen\ntehtyänsä hän nyt puolestansa meni asiaan, kysästen:\n\n\"Niin jotta, sitäkö sinä tässä taannoin... syödessä arvelit, jotta minä\nvoisin lähteä Polvijärvelle hierottamaan?\"\n\n\"Ka-a\", hapuili poika tupakka-vehkeitänsä. Miten mielissänsä olikin nyt\nukko, kun poika oli sattunut moista ehdottamaan.\n\n\"Vai muutenko sinä siinä syödessä juttusit?\" tiedusti ukko kun pojan\nlopullinen vastaus viipyi, Pekka työnsi jo piipunvartta ikeniinsä ja\nmyönteli:\n\n\"Ka eipähän se pahaa tekisi kennenkään luille... hierominen!\"\n\n\"Ka eipä se...\"\n\nJa aivan hän alkoi nyt jo valitellakin miten suuressa hieromisen\ntarpeessa hän on ja miten...\n\n\"Varsinkin nivuslihoja kivistää!\" valitti hän vaivojansa ja jo\nseuraavana aamuna lähti tämä rippikoulukarkulainen taivaltamaan\nNurmesta kohti ja tuossa puolenpäivän korvissa lähti samaa tietä\npainamaan poika, joka uskoi isänsä lähteneen etelää kohti,\nkiertääksensä sitä tietä Polvijärvelle.\n\nMutta jo samana iltana huomasi lukkari, että häneltä on kadonnut kaksi\nopetuslasta. Ne oli määrätty ruunun kyydillä tuotaviksi, eivätkä siis\nsaaneet omin lupinsa poistua.\n\nJa niinpä ilmoittikin lukkari oitis asian nimismiehelle ja sen oli\nvirkansa puolesta lähdettävä ottamaan kiini näitä karkureita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuinaisina aikoina oli ukko Sikanen Nurmeksessa käydessään joutunut\nkavalan petoksen uhriksi. Tässä tienvarrella olevan Kylälahden Simpson\nPellisen talon vävy oli myynyt hänelle viinana pullollisen silkkaa\nvettä ja hän oli pannut sen asian hampaankoloonsa.\n\nNyt tällä matkalla osui samainen vävy Yrjö Jeremias tulemaan vastaan\nsiinä talonsa lähettyvillä. Se oli metsäistä seutua ja oitis alkoi ukko\nhakea riitaa. Toinen kyllä koetti vältellä ja sovitella, mutta ukko ei\nhellittänyt, vaan kaiken lopuksi antoi petturille pienen selkäsaunan.\n\n\"Elä lyö kuule!\" huusi piestävä ja uhkasi oikeudella.\n\n\"Vaikka kuvernyöriin pane!\" ähki ukko Sikanen ja mukiloi vain allansa\nrimpuilevaa miestä nyrkillä niskaan. Alkoi toki kuulua paikalle\nrientäviä ääniä, joten ukon täytyi lopettaa ja luikkia tiehensä.\n\nMutta onnettomuudeksi oli joku ehtinyt jo nähdä. Piestyllä oli siis\nvierasmies ja oitis jätti hän asian lautamiehelle.\n\nEikä sillä vielä hyvä. Nyt pani hän vuorostaan asian hampaankoloonsa.\nJa eikä se tarvinnutkaan siellä kauvan hautua. Jo seuraavana aamuna\nosui näet Pekka kontti selässä polkemaan siitä ohi ja kun Pellisen\nvävyn apuna sattui olemaan hänen veljensä, niin he lyhyessä, mutta\nankarassa tappelussa voitolle päästyänsä pieksivät miestä sen verran,\nettä Pellisen vävy voi kehua maksaneensa velan korkojen kanssa.\n\nMutta sen suurempaa seikkailua ei sulhasmiehillemme matkanvarrella\ntapahtunut ja verrattain ehein nahoin saapui siis Pekkakin Nurmeksen\nmarkkinoille.\n\nYksi vahinko oli hänelle toki osunut juuri siinä tappelussa: Hän oli\nnäet rynnistellessä sattunut tappelun alkupuolella onnettomuudeksensa\nsaamaan joltisenkin voiton: Pellisen vävyn veljeltä oli hän onnistunut\nvääntämään sormen sijoiltansa. Vamma ei kyllä ollut vaarallinen\nvoitetulle itsellensä, mutta sormi rupesi toki turpoamaan ja oli kipeä\nsen verran, että voitto voi myöhemmin käydä epäedulliseksi Pekalle,\ns.o. voittajalle itsellensä ja olikin sillä, kuten vielä tulemme\nnäkemään, suuri vaikutus hänen markkina- ja rakkauskohtaloihinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinä aikoina oli Nurmeksen kaupunkiin ilmestynyt jo erikoisempiakin\nnähtävyyksiä: Pakarisen konttoristi se, Antti Viinanen, joka\noli juopottelutovereiltansa saanut kultaisen ryyppylasin\npalkkioksi väkijuomien pitkäaikaisesta ahkerasta ja nuhteettomasta\nväärinkäyttämisestä, oli muodostanut yhtiön, joka kaupungin\nliike-elämää vilkastuttaaksensa oli ostanut automaattisen vaa'an ja\nasettanut sen markkinatorin reunaan yleisön käytettäväksi. Tarvitsi\nvain pistää kymmen-pennisen aukosta vaakaan ja itse nousta laudalle,\nniin vaaka näytti painon.\n\nJa paljon sitä olikin käytetty jo ennen markkinoitakin. Ravintoloista\npalaavat herrat olivat iloisella tuulella ollessansa punnituttaneet\nitseänsä tuon aamuyön seuduissa, lapset pitkin päivää, palvelusväki\nsunnuntaisin ja...\n\nUkko Sikanen oli oitis tultuansa löytänyt tämän ihmepuntarin, sillä sen\nympärillä kihisi aina väkeä. Hän oli jo tutkinut sen, ihmetellyt\nmaailman viisautta, jopa punnituttanutkin itsensä.\n\nJa nyt löysi hän Kaisansakin. Härkä-mullikkaa se talutteli nuorasta\ntorilla.\n\n\"Härkääkö sinä myöt?\" tervehti ukko.\n\n\"Hä-ärkääpä pä tässä\", virautti Kaisa sylen suustansa. Puheltiin. Ukko\narveli, että pitää sitä nyt Kaisalle markkinaisiakin näin sulhasmiehenä\nja arveli muka karusellia.\n\nMutta silloin muistikin hän vaa'an. Sehän oli aivan uutta ja lisäksi\nhuokeampaa, sillä karusellissa kiskoivat viisikolmatta penniä. Hän\nalkoi jo Kaisalle selitellä sitä uutta ihmettä ja kärtti koittamaan\nsitä ihmettä. Ja yhdessä siunailivat he nyt ja ihmettelivät tään\nmaailman viisautta.\n\n\"Tässähän se ruoja on!\" ilmoitti ukko vaa'an luo päästyä ja kehoitti:\n\n\"Ei siinä muuta kuin kohottaudut sille laudalle niin... Kyllä minä\npidän rahansuorituksesta huolen\".\n\nJa miten hyvältä tuntuikin olla nyt antelias, maksaa Kaisan puolesta!\nTuntui aivan nuoren miehen ololta.\n\n\"No jo on pirun ihmeet!\" ihmetteli Kaisa, nyhti härkää likemmä ja\nkömpien jo vaakaan kainosteli:\n\n\"Ja vieläkö tässä nyt minunkin pitää!... Vanhan akan!\"\n\nTuntui aivan juhlalliselta, siinä keskellä väkijoukkoa ja härkänuora\nkädessä.\n\n\"No?... Joko se mittaa?\" tiedusti hän äkkiä.\n\nJa mittasikin se jo. Ukko oli pujottanut rahan aukkoon ja onneksi\nilmoitti vielä joku lukutaitoinen poika:\n\n\"Sata kiloa!\"\n\n\"Häh?\" oli Kaisa epäselvillä, mutta eräs laiska mies tokasi:\n\n\"Ka... onhan sitä siinäkin painossa jo akkaa kerrakseen...\"\n\nKaisan pää tahtoi mennä näissä luvuissa pyörälle. Hän tapaili kuin\nymmällä:\n\n\"Sata kiloa... Eihän se ole vielä!... Onko se täyttä neljää vanhaa\npuutaakaan?\"\n\nUkko Sikanenkin sotkeutui siinä. Hän tiedustella hapuili joukolta:\n\n\"Niin jotta onko tässä räkninkismiestä... joka osaisi sanoa puudan\npäälle?\"\n\nMutta ei sitä ollut. Onneksi rupesi härkä toki juonittelemaan, kokien\npäästä nuorasta irti ja sitä asetellessa pelastuttiin enemmästä pulasta\ntässä laskuasiassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvät kotvaset oli ukko Sikanen jo Kaisan mukana kuleksinut, sen\nniskoittelevaa härkää takapuolesta lykkien eteenpäin avitellen. Siinä\nlomassa oli hän jo puhunut taas asiastakin ja vakuuttanut, että\nrippikoulu tulee käydyksi onnellisesti:\n\n\"Niin jotta hyvästihän tää naimiskauppa rupeaakin lykästämään\",\nhyvitteli hän jo Kaisaa. Se punnitsi asiaa, vertaili iso-partaista\nLeskistä ja sen taloa tähän toiseen ja ollen yhä kahdenvaiheilla,\npäätti pitää molemmat, jopa Pekankin kaiken varalta.\n\n\"Vai mitä Kaisa?\" tenäsi jo ukko vastausta.\n\n\"Häh?\" joutui Kaisa pulaan.\n\n\"Niin jotta... Pannaan tää kauppa, järkiään umpilukkoon!\" selvensi\nukko.\n\nJa silloin ei pulaan joutunut Kaisa voinut pelastua muulla kuin\nrupeamalla ihan syyttä torailemaan härälle, kun se muka ei kule.\n\n\"Pahanhengen mulli!\" soimaili hän ja koki nyhtää nuorasta. Härkä siitä\njuristautuikin ja alkoi harata vastaan. Ukon täytyi siis ruveta\nlykkimään takaapäin apuna ja niin sotkeutui asia vielä tällä kertaa.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nKuten jo sanottu, pääsi Pekka kaupunkiin yhdellä ainoalla selkäsaunalla\nja sekin ainoa oli vielä lievänpuoleinen. Ahkerasti etsi hän nyt jo\nKaisaa ja niin oli hänkin siinä etsiessänsä osunut vaakaa ympäröivään\nmarkkinajoukkoon. Hän oli saanut selvän asiasta, punnituttanut itsensä.\n\n\"Yhdeksänkymmentä kiloa!\" tokasi joku numeroiden tuntija.\n\n\"Ka\", raapasi Pekka niskaansa, oli jo ikäänkuin koko vaa'an kaikista\nsalaisuuksista perillä ja halutten näyttää muille viisaita, selitteli\nhän jo asiaa noille kuin asian tuntija konsanaankin:\n\n\"Ei tää mikään erikoinen ihme ole\", selitteli hän jo siunaileville\nakoille jatkaen: \"Tässä on ihan selvä peli: ... Tuossa on vaan reikä\nrahaa varten ja muu meininki on siellä sisällä...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt oli hän jo löytänytkin Kaisan ja lykki sen härkää\ntakapuolesta, kuten äsken hänen isänsä oli tehnyt. Mulli olikin nyt\nkovin niskoitteleva. Pää väärällä, silmät muljollaan vain harasi\nvastaan ja tuskin jaksoi Kaisa nyhtää sitä jälessänsä, vaikka Pekka\nlykkäsi takaapäin täysin voimin.\n\nSillä vaakaa kohti he taas vaelsivat. Markkinaisia se Pekkakin tahtoi\nKaisullensa tarjota ja tämä vaakahan nyt oli ihan verestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitä markkina-hälyä! Koki Pekka toki siinä mullia peräpuolesta\nlykkiessään jo toimittaa sitäkin sydämensä asiaa. Hän puheli:\n\n\"Ja mitä rippikouluun taas tulee niin...\"\n\nEi tahtonut olla selvillä mitä sanoa. Mutta asian tärkeys vaati\nrohkeutta ja hän ilmoittikin ylimalkaisin:\n\n\"Niin kuin tiedät niin se on jämpti!...\"\n\nEi Kaisa sitä aivan selvästi ymmärtänyt: ei tiennyt tarkoittiko hän\nsillä \"jämtillä\", että on jo päässyt ripille tai että varmasti pääsee.\nHän nyhti epätietoisena härkää. Nämä monet sulhasetkin tahtoivat\nsotkea, kun ei tiennyt miten niitä toisiltansa salailisi. Pakkasi jo\naivan hermostuttamaan.\n\n\"Edestä jämpti ja takaa jämpti ja niinkuin jullinpäälle!\" vahvistaa\ntoisteli Pekka entisellä ylimalkaisella.\n\n\"Vai mitä, Kaisa?\"\n\n\"Ka\", tapaili Kaisa kokien pitää silmällä, että ei vaan Leskinen ja\nukko Sikanen osuisi.\n\n\"Niin jotta pistetään vain ovi reikeliin ja munalukko päälle!\" koki\nPekka jouduttaa asiaa.\n\n\"Vai mitä, Kaisa?\"\n\n\"Tuo härän-jura!... Pahuus en paremmin sano!\" käänsi Kaisa äkkiä\npulasta-pelastumistorailuksi. Härkä ynsistyi, alkoi jurata vastaan ja\nkun Pekan täytyi silloin autella tavallista tukevammin, sotkeutui asia\nKaisan onneksi vielä tällä kertaa siihen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnnellisesti saapuivat he vihdoinkin vaakapaikalle.\n\n\"Se on tämmöinen laitos\", selitti Pekka sinne tultua. Kaisa, joka,\nkuten tietty, salaili ukon rakasteluja pojalta, tekeytyi kuin näkisi\nnyt ensi kertaa koko ihmeen.\n\n\"No en olisi tässä maailmassa moista uskonut!\" siunaili hän, kokien\nnyhtää härkää likemmä. Pekka tunsi taas olevansa viisas sekä\nrippikoulun perusteella että muutenkin.\n\n\"Tässä on ensin reikä, johon pujojetaan raha\", selitteli hän.\n\n\"Herraisä siunaa!... No kaikki reiät ne pitääkin jo tässä Nurmeksen\nkaupungissakin olla!\" jatkoi Kaisa teeskentelyä, mutta nyt käski jo\nPekka:\n\n\"Ka mitäpäs se siitään paranee!... Niin jotta nouse vain siihen...\npuntarin-nenään, niin sittepähän tiedät!\"\n\n\"No... Ihanko tässä nyt!\" esteli Kaisa, samalla jo kämpien vaakaan.\n\"Vieläkö se nyt tääkin vanha akan-raato punniten paranee!\"\n\nJa aivan hän vetäsi huivin tiukempaan, nosti molemmin käsin helmansa\nkoholle kuin suossa seisova ja seisoi vaakalaudalla niin juhlallisen\nkomeasti kuin voi.\n\n\"Yli sata kiloa on jo nyt!\" ilmoitti se äskeinen poika. Joku mies\ntokasi siihen:\n\n\"Se on tällä välillä syönyt!\"\n\nMutta Kaisa loi muka ihmetyksestä reiteensä ja sotkeakseen asiaa, ettei\nPekka edellisten puheista huomaisi hänen olevan jo toistamiseen\npunnittavana, siunaili hän:\n\n\"No ei olisi uskonut!... Jotta nyt vanhaa akkaa olisi Herra siunannut\nniin jotta ihan toista sataa kiloa... Härkä... Perr!...\"\n\nHärkä näet säikähti jotain ja riuhtasi hänet mukaansa. Apua huutaen\nkoki hän nuorasta nyhtää sitä pysähtymään, mutta se vaan veti mukanansa\nja saatiin pysähtymään vasta sitten kun avuksi rientävä Pekka sai sitä\nsiepatuksi hännästä kiini ja uhkasi:\n\n\"Etkö kestä, paholainen!... Häh!\"\n\nMiten topakkaa! Härkä seisahtuikin kuin naulattu ja väänsi muljottavaa\nhäränkatsetta syrjäsilmin. Kaisa alkoi sitä hyvitellä, rauhoitella ja\ntaputella, puhellen sille lempeitä hyväily-sanoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsian lopullisen selvyyden vuoksi hyppäämme kertomuksen juonesta\nhetkiseksi syrjään.\n\nPielisjärven nimismiehellä oli oikeastaan Sikasia vastaan vanhaa\nkaunaa: Hän oli niitä kiusannut tientekoasiassa, kuten muitakin\npielisjärveläisiänsä. Kerran sitten oli hän ajanut kauppias Hallikaisen\nnimipäiviltä, mutta vasta nimipäivien jälkeisenä aamuna ja sattunut\nsilloin nukahtamaan rekeensä. Sikaset olivat osuneet ajamaan\nheinäkuormineen vastaan ja nähtyänsä hänen avuttomana, olivat ne\npanneet hänen virkalakkinsa hevosen päähän, hakeneet Jantusen pellolta\nvanhan variksenpelätin, laittaneet siitä hänelle kuskin ja niin\nantoivat hevosen sitten juosta hölkyttää koko kirkonkylän läpi.\n\nEi siis ihme, että nimismies etsi karkureita innokkaasti, sillä kostaa\nhän nyt halusi. Hän oli jo käynyt niiden kotitalossa, mutta ei siellä\ntietty mitään koko miehistä. Turhasta matkasta harmistuneena oli hän\nsilloin ajanut käräjäkirjuri Pöndisen luo juomaan ja lyömään korttia ja\nsillä matkalla oli Pellisen vävyn lautamies osunut vastaan ja alkanut\nkertoa, että hän on menossa Sikasia manaamaan. Niin sai vallesmanni\nvihiä siitä, missä miehet ovat ja ajoi nyt kostonhimon kiihdyttämänä\netsimään niitä Nurmeksesta.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNämä olivatkin taas oikeat ökä-markkinat Väkeä oli ylettömästi, olipa\nmyytäväksi tuotua tavaraakin, ainakin nimeksi ja haistiaisiksi. Niinpä\noli Juukastakin saapunut satoja miehiä, yhtä monta tyhjää\nviinalekkeriä, pari pyttyä voita, joku hevoskoni ja lisäksi muutamia\nlampaan nahkoja.\n\nJa niin sitä nyt myötiin ja kehuttiin. Väki oli markkina-mielellä.\nPekka oli nyt joutunut eroon Kaisastansa, sillä jollain tekosyyllä oli\nse nyt isä-ukon ja Leskisen tuloa peläten erottautunut hänestä.\n\nEräässä paikassa keskellä katua kinasi joukko miehiä. Lieksan Antti\nKettunen kaupitteli näet mustinsa nahkaa mustan ketun nahkana ja jotkut\nkinasivat että se on koiran nahka.\n\n\"Mutta se nyt on perhana!\" vannoi siihen Kettunen ja todisti lujasti\nvannoen:,\n\n\"Vaikka ei yksikään enää tältä paikalta pois järähtäisi, niin mustan\nketun nahka se vaan on!\"\n\nKokoontui yhä enemmän väkeä. Pekkakin siinä jo toimi asiantuntijana.\nHölistiin. Ostaja, joka oli tullut pettämään ihmisiä nahkakaupassa\nsyytti Kettusta petosyrityksestä ja epärehellisyydestä. Ja miten\nolikaan niin sukeutui yleinen riita, johon sotkeutui Pekkakin.\nAsiantuntijan tavoin haisteli hän koirannahkaa visusti ja ilmoitti:\n\n\"Ka... Nahka kuin nahka!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta silloin työntyi utelias isä-ukkokin joukkoon, ja ihan odottamatta\ntapasivat poika ja isä toisensa.\n\nSitä omituista jälleensnäkemisen-tunnetta! Kummastakin tuntui, että\nhänet on toinen tavannut luvattomilta jäliltä.\n\n\"Ka... Pekkako se!\" hölmistyi isä. Pekka oli pulassa.\n\n\"Ka-a!\" tapaili hän ikäänkuin niskaansa raapaisten ja muun puutteessa\ntokasi:\n\n\"Tää nahan ostaja tää vaan on nostanut tässä joutavasta kinan!\"\n\nMutta ei ollut siitäkään nyt apua. Myöjä, Kettunen, näet luikki ääneti,\nnahka kainalossa pois, joukko hajaantui ja isä ja poika jäivät\nkahden-kesken keskelle katua:\n\n\"Tuota noin... Ka... että tuota\", tapaili luvattomilta poluilta\nyllätetty isä.\n\n\"Ka... Mitäpäs siinä!\" hapuili samassa asemassa oleva poika, hapuili\nsanoja ja tokasi lopulta umpimähkään:\n\n\"Niin jotta... Tässä ostajassa se oli vilppi...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta selviytyi siitä toki Pekka. Hän näet muisti sen vaa'an ja alkoi\noitis, ilmoittaen:\n\n\"Tässä kun kertovat torilla olevan semmoisen ihme-mitan, jotta se on\nvähä toisenlainen puntari!\"\n\nÄlysi isä mitä puntaria se tarkoitti, mutta hölmistyneenä ollen ja\nasiaa, sitä Kaisan punnitsemista peitellen, tekeytyi tietämättömäksi ja\nkysyi:\n\n\"Niin jottako puntari?\"\n\n\"Ka... Sittepähän näkee, jos käydään katsomassa!\" vilpisteli poika\nvuorostansa, Ja vaikeasta asemastansa pelastaakseen lähtivätkin he\nkatsomaan tuota ihmettä, tulivat paikalle ja Pekka kysyi joukolta:\n\n\"Onkohan se tää nyt se ihme-puntari?... Se joka punnitsee niin herran\nkun narrinkin?\"\n\n\"Ka-a... Näkyihän tässä äskettäin yhtä isoakin akkaa punnittaneen!\"\ntokasi eräs laiskasti. Pekka alkoi suinailla vaakaa, oli löytävinänsä\nraha-aukon ja ilmoitti isällensä:\n\n\"Siinä näkyy tuossa olevan reikä\".\n\n\"Se on raha-reikä\", ilmoittaa tokasi eräs hölmö poika.\n\n\"Häh?... Jotta raha-reikäkö?\" uteli isä, kähräten tarkastelupuuhissa\nhänkin ja ihan muka tosissaan. Pekkakin jatkoi suinailua ja ilmoitti\näkkiä ihmetellen:\n\n\"Vehe se piru vaan näkyy olevan!\"\n\nSuinailtiin. Ihmeteltiin taas maailman viisautta. Lopuksi ehdoitti\nPekka isällensä rutosti:\n\n\"No!... Mikäpäs siinä!... Niin jotta koeta punnituttaa, niin sittepehän\non paino sitä myöten selvä!\"\n\nMutta ei isä nyt. Omituinen esimaku siinä kiusasi. Hän esteli:\n\n\"Mitäpäs tästä minusta... Ei tää... tää leivästä laitettu punniten\nparane!\"\n\nPoikaansa hän sen sijaan kehoitti koettamaan.\n\n\"Että näkee ruojan konstit\", selitteli hän kavalasti, suostutellen\nvuorostaan Pekkaa.\n\n\"No!\" suostuikin se, lisäten:\n\n\"Eipähän tuossa mies kepene, jos ei jykenekään!\"\n\nJa kaikki kuin ihan tosissaan. Hän nousi laudalle ja raha maksettiin.\n\n\"Yhdeksänkymmentä kiloa!\" kuului joku tylsästi tokaisseen.\n\n\"Ka... Niinkuin ennen ja aina\", tokasi joku edellisen punnitsemisen\nnähnyt lisää ja Pekka ilmoitti isällensä tyytyväisenä:\n\n\"No!... Niin jotta onhan sitä jo siinäkin... yhdeksässäkymmenessä\nkilossa sinulle tätä... tätä nyt ainutta poikaa kerraksensa\".\n\nJa vähitellen siitä se ensi hölmistys hälvenikin. Ukko valehteli\nsaaneensa vapaan hevoskyydin ja siksi lähteneensä kiertämään Nurmeksen\nkautta Polvijärvelle ja poika puolestansa päästi sen valeen, että\nrippikoulusta on muka annettu markkina-lupa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParta-Leskinen ei ollut vieläkään onnistunut myömään sikaansa. Joku oli\nkyllä kysäissyt jo sen hintaa, mutta sitten ilmoittanut, että ei hän\nole ostaja, vaan muuten vain kyselee. Eräs mustalainen oli sensijaan\nyrittänyt tosikauppaa, mutta ei sekään osto- vaan vaihtokauppaa. Olisi\noman imisänsä vaihtanut Leskisen urosaan, eikä Leskinen siihen\nsuostunut, varsinkin kun selvästi huomasi, että hän olisi kaupassa\nhävinnyt.\n\nNiinpä etsiä touhusi hän nyt Kaisaa, sikaa nuorajukosta perässänsä\ntalutellen. Lujasti oli hän päättänyt ajaa näillä markkinoilla\nnaimakaupan päätökseen asti.\n\nJa pian hän löysikin Kaisan ja yhä sillä oli härkä myömättä. Rajusti\nnyhti hän sikansa siihen yhteen joukkoon ja tervehti, kehaisten:\n\n\"Tässä se on possu!\"\n\nJa rentonaan alkoi hän sitä kehua ja ylistää, Suorasuisen miehen\nrehellisyydellä kehui hän mitä ylettömiä hintojakin siitä muka on jo\ntarjottu:\n\n\"Mustalainenkin olisi äsken lyönyt likoon koko sielunsa autuuden!\"\nrehenteli hän jo nyt, ja huomasi jatkaa varsinaista tervehdystänsä,\nkysäisten ilmiselvää:\n\n\"Ja härkäkös se on tämä sinun elävä?\"\n\n\"Ka-a... Sen-sorttinenpa tää vain!\" vilkui Kaisa, olisiko Sikasia\nnäkynyt. Ei niitä näkynyt. Leskinen kiirehti pääasiaan, kysäisten jo:\n\n\"Ja näitkö taloa katsomassa käydessäsi sen meidän talon ison\nsyöttiläshärän?... Niin jotta miltä tuo se poika silmiin pisti?\"\n\nEi siitä päässyt. Vastata sille täytyi. Mutta koki hän toki sen\nylpeilemistä masentaa, vastaten kuin sen ison härän arvoa polkien:\n\n\"Ka-a... Härkä on aina härkä... Niin jotta siinä on nahka päällä ja\nlihat nahan sisässä\".\n\nVai ettäkö sitä nyt ei ole moista ennen nähty! sitä hän tahtoi vain\nkierrellen sanoa. Mutta ei Leskinen siitä talttunut.\n\n\"Niin!... Siinä se on jussi... siinä härässä!\" kehui hän, ja kysäsi\näkkiä:\n\n\"Ja entäs muu kontu?... Niin jotta eikö siinä semmoisella konnulla\nkelpaa partas-Leskisen akkana elää leipoa?\"\n\n\"Ka-a!\" tapaili Kaisa yhä vaan epäröiden. Mieluummin hän olisi jäänyt\nsinne omaan kylään, kuten jo sanottu, mutta ei toiselta puolen ollut\nvieläkään varma Sikasien ripille pääsystä.\n\n\"Ja miehen saat sitten tästä Leskisestä, kuule, semmoisen jotta... niin\njotta et siinä tunne tyhjissä valjaissa vaeltavasi!\" kehui Leskinen yhä\nrennommin. Ihan se oli panna jo pään pyörälle.\n\nJa miten olikaan huomasi Leskinen silloin Kaisan jo olevan niin kypsän,\nettä voi viedä sen karuselliin. Ei ollut, niin hän luuli, enää pelkoa,\nettä karusellirahat menevät hyödyttömästi.\n\n\"Niin jotta mitäs siinä sitten onkaan!... Tule pyöräytetään kerta vaan\nkarusellissa ja siitäpä se sitten alkaa asia mennä mötkötellä...\"\n\nJa suostuikin se Kaisa. Sattui vielä pari Mulon akkaa olemaan\nkarusellin luona. Niistä myöntyi toinen pitelemään Kaisan härkää,\ntoinen Leskisen sikaa sillä aikaa, kun kosiskelijat panivat\nkaruselliksi. Pitkävartiseen pieksuun puettu Leskisen jalka retkotti\nrentona, kun hän itse istui jökötti karusellihevosen selässä ja Kaisa\nsiinä edessä lasketteli keinuvassa veneessä.\n\nSuurenmoista. Karusellin kellot vain helisivät.\n\n\"Niin jotta Kaisa!\" vahvisteli jo Leskinen ikäänkuin asia olisi ollut\njo ihan varma.\n\n\"Niin jotta minä julistankin tään asian sitä myöten päättyneeksi ja\nottaa höyräytän sinut akakseni\".\n\nMutta koko karusellissa pyörimisajan oli väkijoukossa seissut yhtäällä\nukko Sikanen ja toisaalla Pekka. Sattumalta ne olivat osuneet paikalle\nja oitis arvasivat asian. Leskistä he, omituista kyllä, eivät\ntunteneet, mutta kun olivat kuulleet sillä olevan tuhottoman ison\nmustan parran, arvasivat he siitä, että se se nyt on.\n\n\"Kehnon vietävä!\"\n\nJa hiljaisuudessa vannoi nyt kumpikin heistä, että vaikka verinen\ntappelu tulisi, niin pois pitää Kaisan lähteä Leskiseltä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMarkkinaremakka vain yhä jatkui. Oli jo tehty kauppojakin: Kaikki\nviinamäen miehet olivat ostaneet viinaa. Joku oli ostanut\nmorsiamellensa rinkeliä ja joku vehnästä. Puhumattakaan siitä, että\nKinnunen oli vaihtanut mustalaisen kanssa hevosia.\n\nJa ennallansa jatkui Sikasienkin ja Kaisan ja parta-Leskisen asia,\nKaisa oli taas torilla härkinensä ja Leskinen sikoinensa ja entistä\nahkerammin koki Leskinen nyt siinä kehua ja painaa vaan kauppaa\nlukkoon. Sian myöntikin siinä jo unehtui tyyten.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hys!\" suhahti silloin Kaisa äkkiä. Hän näet huomasi Pekan olevan\ntulossa. Kiireesti suhisten neuvoi hän Leskistä, että se heittäytyisi\nhärän ostajaksi. Siten toivoi hän saavansa asian Pekalta sotketuksi.\n\n\"Se on koko päivän... härkää... on tinkinyt!\" koki hän suhista.\n\n\"Niin jotta... Hys!... Jotta kun sinä... olet ostajana ja korotat\nhintaa, niin se auttaa!\" suhisi hän siinä pulassa tulisella kiireellä.\nLeskinen älysikin, että tarkotus on muka saada ostaja uskomaan, että\nhän on tosi-ostaja ja siten kavaluudella saada se nostamaan hintaa.\nMikä onni! Kaisan asiahan oli jo kuin hänen omansa.\n\n\"Ka... Kaisa!... Härkäkauppojako sinä vaan teet?\" kysyi Pekka\npistävästi: ei näet puhunut häränmyömisestä vaan kaupasta...\nLeskis-\"härästäkin\" siis.\n\n\"Ka-a!\" tapaili Kaisa. Mutta rennosti ilmoitti silloin, kuten kaupan\ntekoa jatkava ostaja konsanaan, Leskinen Kaisalle:\n\n\"Ja nyt elä akka enää tingi!... Sen minkä lupasin härästäsi, lyön\npöytään, että puu tärähtää!\"\n\nJa hän suinaili muka vieläkin kerran härkää ja puheli:\n\n\"Härässä, kuten sanoin, ei ole vikaa... mutta on siinä sadassa markassa\njo rahaakin!... Niin jotta nyt akka!\"\n\nKaisa maiskutteli suutansa ja oli olevinansa epätietoinen. Häntä jo\nhermostutti ja peloitti koko asia.\n\n\"Kenenkä akka sinä olet?... Kun härkäkaupalla kulet\", kysäistä rynnisti\nLeskinen yhtäkkiä. Asian täydelliseksi sotkemiseksi se oli.\n\n\"Häh akka?\" tenäsi hän. Kaisaa vähin kainostutti ja hävetti. Hän koki\nilmoitella:\n\n\"Ka-a... Paljasta Saastamoistapa siinä oli vähän sinä ukon-jurana...\"\n\nPekka olikin jo sotkeutua. Ei tämä parrastansa huolimatta tuntunut\nLeskiseltä, koskapa se ei tiennyt kuka Kaisa on. Kai se oli ostaja.\nMutta Kaisan härkähän oli jo tavallaan hänen omansa. Hän jo ryhtyi siis\nauttamaan Kaisaansa puhuen:\n\n\"Satako markkaa vain näin hyvästä elävästä!... Minä toki jo aikoja\nsitten lupasin lyödä samasta elävästä sata kolmekymmentä pöytään, mutta\nei tää akka laskenut siitä hinnasta!\"\n\nOmaa etuansa hän sillä ajoi: korotti oman härän hintaa. Koko asia alkoi\nKaisan silmissä sotkeutua. Nyt suinaili jo Pekkakin härkää ja kehui:\n\n\"Niin pirun hyvä siitossonni!... Kun nyt vaan akka älyäisit olla\nkohtuullinen, niin minä ostan\".\n\nSitä rahantuloa! Aivan se jo sokaisi Leskisen. Ahneus sai hänessä\nvallan ja niinpä ylvästeli hän:\n\n\"No oli menneeksi!... Sata neljäkymmentä!... Kun tää toinenkin\nsiitossonnin kärkkyjä tässä jo on tarjonnut!... Nyt lyö kättä\nSaastamoisen akka!\"\n\nMutta rahaa se tarvitsi Pekkakin. Ja siksipä hän sitä Leskisen pussista\nansaitaksensa kiirehti väliin, estellen:\n\n\"Elähän... elähän vielä eukko!... Kun minä suinaan ja kopeloin jalat\nja... mahasuonet...\"\n\nJa hän kopeloi ja touhusi ja Leskinen samoin.\n\n\"Sata viisikymmentä järkiään!\" ilmoitti nyt jo Pekka rutosti. \"Kelpaako\nkeisarin myntti?\"\n\nKaisa oli ihan sekaisin. Ei hän ollut moista odottanut.\n\n\"Pahanhengen jura!\" kiukutteli hän hermostuneena jo härällensä, kiskoen\nsitä nuorasta ilman asiaa. Väkeäkin oli jo kokoontunut ympärille aika\nliuta.\n\n\"Kylläpä siinä nousee härälle hintaa!\" ihmetteli joku.\n\n\"Sata kuusikymmentä!\" sai Leskisessä sokea ahneus vallan. Ja hän jo\naivan sysi Pekkaa pois härän luota.\n\n\"Elä perhana!\" oli Pekka siitä suuttuvinansa ja uhkasi ärsyttävästi:\n\n\"Jos niikseen tulee, niin nostan kahteen sataankin asti... Tää on\nrotusonni!\"\n\nKaisa poloinen tiukensi huiviaan, nyki nuorasta härkää ja yritteli\npulassa jos mitä. Väki aivan tunkeili kuulemaan ja näkemään ihmehärkää,\njosta niin ylettömiä tarjottiin.\n\n\"Tavallisen mulipään härän näköinen on!... mutta onpas pirun arvokas\nelävä!\" ihmetteli eräs ukko, uskoen todellakin härän olevan jonkun\nihmehärän. Oudosteltiin. Ympärille kokoontunut vaimoväki seisoi kuin\nhölmistynyt joukko. Kaikki puuhasivat ja oudostelivat tosissaan.\nOstajat jo toisiansa pettääksensä aivan kuin riidellä nahistivat.\nLisättiin hintaa.\n\n\"Ja jos niikseen, niin kerrassaan kaksi sataa!\" uskalsi jo ahneuden\nsokaisema Leskinen panna peliin.\n\n\"Ja kymppi yli sen!\" lisäsi Pekka. Ei hän olisi uskonut, että voi\nrikastua näin helpolla: lupaamalla vain maksaa härästä liikoja.\n\n\"Tää jo nousee paraan hevosen hintaan!\" ihmettelivät miehet ja aivan\njoukolla kopeloivat härän jalkoja ja mahan alusta ja ihan kaikkea,\nhuomataksensa, mikä ihme siinä niin ylettömästi maksaa.\n\n\"No!... On siinä härkä!\" ilmoitti eräs ihmeissänsä. Asia näet oli\npannut päät pyörälle. Leskinen yltyi, päätti saada vielä muutaman\nkymmenen lisää, touhusi, syleksi ja ilmoitti uljaasti kehuen:\n\n\"Ja jos se taas niin kinaksi tulee niin... Ja kun tää nyt\ntunnustettavasti kuitenkin on sen\", hoksasi hän siinä jo äkkiä kääntää\nkavalaksi valeeksi, \"sen kuuluisan Jehu-sonnin jälkeläisiä... niin\".\n\nHän kopeloi, touhusi ja jatkoi uljaasti:\n\n\"... niin lähelle puolta-kolmatta sataa minä tätä toista ostajaa uhalla\nnostan sille\".\n\nJa rennosti löi hän siinä rukkaskädellä härkää lautaseen ja kerskasi\nkova-äänisesti:\n\n\"Sillä minä olen se Pielisjärven rikas Leskinen ja se poika ei rahaa\nnurise!\"\n\nMutta se muutti asian. Pekka hoksasi jutkun ja äänteli:\n\n\"No jos sinä nyt kerran se parta-Leskinen olet, niin pidä pois\nhärkä...\"\n\nJa ääneti lähti hän työntymään joukon läpi, vannoen antavansa näillä\nmarkkinoilla Leskiselle selkäsaunan.\n\nHän vain tarvitsi sitä varten nyt rohkaisuviinat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTorilla remusi markkinaelämä taas ennallansa. Kaisan härän maine oli\näskeisen hintatarjoilun johdosta levinnyt laajalti ja harva se mies oli\njo kopeloinut tuon ihme-elävän.\n\nMutta kauppoja ei vaan syntynyt. Monella oli jo hyvä halu, mutta\nraha-asiat vetivät vastakynttä.\n\nJa ahkerasti pitivät Sikasetkin nyt Kaisaa ja Leskistä silmällä.\nVaikeuksia siinä kyllä oli, kun oli lisäksi kartettava toisiansa, ettei\npoika tapaisi isää ja isä poikaansa pahoilta teiltä.\n\nMutta nyt oli Pekka taas onnistunut pääsemään Kaisan seuraan ja aikoi\nsiltä vaatia tiliä Leskisen suhteen. Myömättä sillä näkyi yhä olevan se\nhärkä, koskapa se sitä vieläkin talutteli.\n\n\"No!... Niin jotta mitäs sitä nyt kuuluu Kaisa?\" tervehti häntä Pekka\njo hieman uhittelevasti. Kaisa aavisti, että se hakee riitaa ja aikoi\nriidellä, muka härkäänsä soimaillen:\n\n\"Tuon pahanhengen jullin, kun sain ottaneeksi sen riesakseni, niin...\nSille nyt et vaan saa käteisellä ostajaa, et omasta silmästäsikään!\"\n\nSiinä loppui. Hän koki edelleen pelastua yskimisellä ja valehtelemisella,\nettä ajat ovat yskäisiä.\n\nMutta ei Pekka hellittänyt.\n\n\"Vai ei ole käteisellä ostajaa!\" haki se vain riidanalkua, voidakseen\nvaatia tilin.\n\nMutta siitä saikin Kaisa kiireessä taas jotain pelastavaa suuhunsa ja\nkiehahti:\n\n\"Niin!... Kaikki vain velaksi... Niinkuin sekin partasuu\nmiehen-makkara... En paremmin sano!\"\n\nJa aivan hän, alun saatuaan, rupesi sitä \"partasuuta\" soimaamaan ja\nasiaa sotkeakseen riiteli valehdellen:\n\n\"Pahahenki... olisi näet käteisellä maksanut ainoastaan pienen osan...\nJa muu sitten velaksi... Niin meneppä tälle usko!... Tuntemattomalle\nkuotukselle...Ptyshui!\"\n\nAivan hän siinä sylkäsi Leskistä halveksuen ja nyhtäen härän päätä\npystyyn, ylös maasta, yritti taas jotain, mutta Pekka esti. Se oli\nsaanut kiemurteluista jo kyliänsä ja ilmoitti jyrkästi:\n\n\"Kuule, Kaisa!... Elä sinä kippuroi, eläkä luule jotta tämän pojan\nsilmä ei erota oikeaa härkää hevosesta!\"\n\nHerraisä! Arvasi Kaisan omatunto mitä se tarkoittaa. Hän alkoi taas\nriidellä härälle. Mutta tiukasti painoi Pekka asiaansa ja uhitteli:\n\n\"Ja nilakka-kalaa, kuule, ei Sikasen talossa pataan panna, eikä\nluikari-akkaa ikuiseksi omaksi edes-oteta!...\"\n\n\"Pahuus!\" tuskastui Kaisa härälle ja jo potkasikin sitä hieman. Mutta\nyhä yltyi Pekka, tenäten ja uhkaillen:\n\n\"Sillä siinä talossa on suora luonto ja reilu peli... Muista se!\"\n\nJa tiukka oli nyt se viimeinen \"se\"-sana. Niin se tuli kuin vasaralla\nlujasti lyöty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt tapahtui käänne, joka sai Pekan hillitsemään vihansa.\n\nKiivaudessansa ei hän näet ollut huomannut, että isä-ukko oli tulossa.\nKaisaa kovistamaan se sekin riensi, eikä ollut siinä vihan-sekaisessa\ninnossaan huomannut poikansa olevan paikalla. Hän jo tervehti äkeällä:\n\n\"Kaisa kuule...\"\n\nMutta siinä hän hoksasi.\n\n\"Ka... Tuota!... Jotta sinähän se, Pekka!...\"\n\nSiinä sitä siis oltiin! Kumpikin tajusi, että hänet on toinen tavannut\njo hyvin likeltä sitä luvatonta. Sanattomaksi se pani. Yhtä tukala oli\nKaisan olo.\n\n\"Ka-a!\" tapaili Pekka. Oli loppua kaikki asiat. Kaiken puutteessa alkoi\nsilloin ukko suinailla Kaisan härkää ja kysäsi:\n\n\"Vai olet sitä sinäkin, Kaisa, markkinoilla... härkää kaupalla...\"\n\nKaisa ynseili härälle. Ukko kiersi sen taakse, nosti häntää, pyöräytti\nsitä kertasen, kuten syynimies ja, siinä pulassa ollen, arveli:\n\n\"Ka... Hyvä härkähän tää näkyy olevan!\"\n\nMiten kiusallista! Ei tiennyt mitä nyt puhuisi.\n\n\"Vai mitä sinä, Pekka, arvelet?... Tästä Kaisan härästä?\" täytyi jo\nukon turvautua.\n\n\"Ka-a... Onhan tää... Härkä kun härkä!\" tapaili Pekka. Ja nyt ei\nhänellä ollut muuta neuvoa kuin alkaa vuorostansa suinailu. Hänkin siis\nnosti häntää, sylkäsi ja ilmoittaa tokasi:\n\n\"Mukiinmenevä siitossonni!\"\n\nMutta siinä hän hylkäsi nyt kaiken toistaiseksi, siksi kunnes tapaa\nKaisan taas yksin. Ääneti alkoi hän työntyä väkijoukon läpi etsimään\nLeskistä ja hakemaan sen kanssa riitaa ja tappelua.\n\nRohkaisuviinatkin oli hänellä jo valmiina housuntaskussa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOlikin oikeastaan ukolle onni, että poika sattui hänen tullessansa\nolemaan paikalla. Se näet esti hänet päästämästä vihansa irti. Nyt hän\noli ehtinyt tyyntyä ja voi siis ryhtyä rauhallisesti vaatimaan Kaisalta\ntiliä.\n\nJa niinpä alkoikin hän asiansa ja valituksensa perusteellisesti,\naivankuin juhlallisesti, kuin Aatamista asti lähtien. Piipunperät\nposkeensa pistettyänsä hän alkoi:\n\n\"Niinkuin Kaisa tiedät\", alkoi hän, \"niin minä olen sen entisen Antti\nSikasen poika ja sen ukon suku ei luikerra...\"\n\n\"Se, toisin sanoen, on totuudessa pysyvää sukua.\" Kaisaa alkoi taas\nyskittää. Ei hän luullut ukon vielä tietävän Leskisestä, mutta se tämä\näskeinen tapahtuma oli pannut hänet pulaan ukon edessä. Ukko jauhoi\nedelleen, selittäen:\n\n\"Se isäukko julkisesti sanoikin, jotta hän ei ole eläissään valehdellut\nmuuta kuin kolme hätävaletta ja sitten neljännen tään\".\n\nSe oli kyllä siltä isä-ukolta ollut hyvin epäselvää, orakelimaista\npuhetta -- se olikin näet ollut taitava valehtelija -- mutta kuten\ntunnettu kävi se vieläkin täydestä Pielisjärvellä. Kaisa siunaili\nitseksensä.\n\n\"Niin jotta senpätähden sitä en minäkään voisi rakastaa petollista\nja valehtelemiseen taipuvaista akkaa!... Kun kerran olen samaa\nSikas-sukua\", jauhoi vihastunut ukko likemmä asiaansa. Kaisa kakisteli\nkurkkuansa ja valitteli kuin muka yksin puhuen:\n\n\"Kinnusen akan pahuus kun juotti semmoiset sikurikahvit!... Jotta\nkurkku on kuin tervattu ikään...\"\n\nMutta moisesta kiemurtelemisesta ukko jo ihan kimpaantui ja alkoi\nriidellä:\n\n\"Kaisa kuule!... Niin jotta elä livistä pois asian totuudesta ja\nvakavuudesta, sillä minä olen _tiukka_ mies!\"\n\nJa tiukasti hän sen sanoikin. Kaisa yritti jotain puhua, mutta ukko\nkoveni silmittömäksi.\n\n\"Ja siinä, kuule, Kaisa, pitää paikat ryskää, jos tämä mies akan päältä\nkehen suuttuu!\"\n\n\"No!... Mutta sepä on perhana!\" taas yritti Kaisa, Mutta ukko moisesta\nyhä vaan yltyi ja kerskui lopulta jo kuin älytön, ihan umpimähkään:\n\n\"Niin jotta vaikka kaksi perhanaa niin...\"\n\nKaisa rähähti ja kiskoi härkäänsä. Ukko julmistui ja aivan huusi:\n\n\"Ja vaikka kolmekin perhanaa olisi niin!... Ja vaikka tämän sinun\nhärkäsikin ostan paikalla ja lyön rahat pöytään, niin nähdään, jotta\ntällä pojalla on!\"\n\nSitä ukon tiukkuutta nyt! Hän uhkaili, jatkaen:\n\n\"Niin jotta jos muussakin asiassa tiukka tulee, niin siinä pitää tulla\neteen _tenä_!\"\n\nJa tiukasti löi hän viime sanaa ärjäistessään kämmenellä härkää\nlautaseen, mutta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta: silloin sattui taas käänne. Leskinen oli näet huomannut\nväkijoukon ja Kaisan härkinensä sen keskellä. Oitis välähti hänen\nrahanahneessa päässänsä se älykäs ajatus, että Kaisan paulassa on taas\nuusi härän ostaja.\n\nJa tietysti hän silloin riensi sikoinensa Kaisan avuksi. Hänen\nluuloansa varmisti vielä se, että näki ukon lyövän lautaselle härkää.\nAinoastaan hinnan tarjoajat ne niin tekevät. Kiireesti riensi hän\nhätään, ettei Kaisa ehtisi päättää.\n\nJa silloin osui ärtynyt ukko Sikanen toistamiseen uhkaamaan tekevänsä\ntenän. Härkää lautaselle lyöden hän aivan kiljasi, uhaten:\n\n\"Tenä kyllä pitää tulla!\"\n\n\"Mitä\", ehätti Leskinen, tunkeutuen väkijoukon läpi hätään kuin\ntulipaloon ehättäjä ja jatkaen:\n\n\"Niin jotta. Onko tällä eukolla härkä myötävänä!\" touhusi hän, nyhtäen\nsikaansa joukon läpi. Kaisa oli kuin tulisilla hiilillä.\n\n\"Niin jotta, etkö myö eukko härkää?\" touhusi vain Leskinen ja alkoi jo\ntutkia ja kopeloida, selitellen samalla:\n\n\"Minulla kun on siinä sitä sarvikarjaa... sitä hameessa-käyvää\nsukupuolta nimittäin tuonne lähelle kahtakymmentä lypsävää, niin\ntarvittaisi niille jo ainakin yksi Aatami... niinkuin ajan ratoksi...\"\n\nSiinä oli nyt touhua kun hän partoinensa puuhasi. Ukko Sikanen tupakoi\nja syleksi synkkänä. Hän ei tiennyt, että se on Leskinen, vaan luuli\nostajaksi. Innostunut Leskinen alkoi jo lasketella omia tavallisiansa,\nhäränsarvettansa, selitellen:\n\n\"Siinä koko Pielisjärven Vuonislahdella kuin ei olekaan paljon muuta\nkunnollista urosaksi sanottavaa, kun se Piiparisen tois-silmä ukko,\nniin... Niin tämä Leskinen ostaa!\"\n\nSiis se onkin juuri se Leskinen, hoksasi nyt ukko. Hän alkoi työntyä\nsynkkänä pois joukosta, joten Leskinen alkoi vaimentua ja päästää siten\nhyödyttömäksi tullutta ostointoansa vaimentumaan.\n\nMutta synkkänä etsi nyt ukko Sikanen tilaisuutta voidakseen antaa\nLeskiselle selkään. Sitä varten lähti hän nyt jo varaamaan\nrohkaisuviinoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten sanottu, oli Pekka tapellessa onnistunut nyrjäyttämään Pellisen\nvävyn veljen Hermanni Moilasen sormen, niin että se alkoi turvota. Oli\ntäytynyt lähteä aivan lääkärille ja se olikin vetänyt sormen jo\nsijoillensa.\n\nMutta lääkärin palkaksi oli mennyt kokonainen markka. Se tietysti\nharmitti Moilasta, eikä siis ihme, että hän nyt veljensä kanssa haeksi\nPekkaa markkinoilta, aikoen antaa hänelle uuden selkäsaunan, että\nmarkka tulisi siten edes osaksi korvatuksi.\n\nMutta ei sitä osunut löytämään. Sen sijaan sattui ukko Sikanen itse\ntapaamaan Leskisen jo ennenkuin oli saanut viinasta oikeaa voimaa ja\nrohkeutta.\n\nJa oitis hän tietysti alkoi hakea riitaa. Ei sitä tosin näin selvin\npäin tahtonut löytää, mutta parastansa hän koki.\n\nKoki ja löysikin. Onneksi oli näet Leskisen sika juur'ikään rypenyt\nkatu-ravassa. Sen kupeesta aivan valui loka. Ukko hoksasi oitis asian,\nkiirehti sian rinnalle ja astui sen ohi niin taitavasti, että\nkengänvarsi rypeytyi sian kupeesta.\n\n\"Perhana!\" ärähti hän silloin oitis Leskiselle ja jatkoi uhmaavana:\n\n\"Elä, kuule, astuta rapaista sikaasi ryvettämään toista ihmistä!\"\n\n\"Hä-äh?\" oudosteli Leskinen ja nyhti sian aivan viereensä. Ei hän\naavistanutkaan, että tässä on nyt kilpakosija.\n\n\"Niin kyllä!\" uhmaili Sikanen ja jo uhkaili:\n\n\"Tahi kun kutsun paikalle poliissit ja vallesmannit, niin se pitää\nnähdä, jotta tokko se naukuu!\"\n\nMutta ynseäksi vain tekeytyi mahtava Leskinen.\n\n\"Mhyh!... Vai minun possu astuisi toisen jalalle!\" halveksui hän,\nsyyhäytti kertasen sikansa selkää ja jatkoi kuin ihmisten pahuutta\nsurkutellen ja päivitellen:\n\n\"Mutta sitä vaan näkyy olevan tässä maailmassa semmoistakin ukon-karaa,\njoka ilkeää soimata syytöntäkin!\"\n\n\"Perhana!... Elä puhu kuule tahi kun minä...\"\n\nJa ilman sen enempää töytäsi hän Leskistä nyrkillä ryntäihin niin että\nse oli keikota rapaiseen katuun selälleen.\n\n\"Perr!\" kirosi se julmasti ja kavahti pystyyn. Väkeä tulvi ympärille.\n\n\"Vaikka kerr... niin!\"\n\nJa siinä riidanhakemuskiihkossansa potkasi hän, Leskistä\närsyttääksensä, sen sikaa, kiroten:\n\n\"Paholaisen sika!\"\n\nJa se auttoikin! Sika älähti ja onneksi vetäsi suuttunut Leskinen\nsilloin jo häntä sikanuoran päällä vasten naamaa huutaen: \"Elä potki,\nkuule, sikaa tahi...\"\n\nMutta julmistuneena rynnisti silloin luullun tappeluaiheen täten\nhankkinut ukko tulisesti Leskisen ryntäisiin kiinni ja alkoi aikamoinen\npaini.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe tapahtui Nurmeksen torin reunapuolella. Onneksi oli poliissi nyt\nottamassa salavihkaa n.s. kylmän-ryyppyä, joten valtion puolesta ei\nollut estettä.\n\n\"Saatanan Leskinen!\" ähki ukko ja koki vääntää. Leskinen rimpuili ja\nväänsi vuorostansa. Sika puikkelehti hätäisenä siinä jaloissa ja eräs\nkatsoja arveli:\n\n\"Meinaavatkohan ne siinä tapella?\"\n\nSitä ottelua!\n\n\"Vaikka pää menisi niin...\" vannoi ukko ja väänsi rajusti.\n\n\"No... En minä mokomaa... paholaista!\" ähki ja päivitteli oudostunut\nLeskinen. \"Kun vielä ilman asiaa ja valmistusta!...\"\n\nLuut tuntuivat ruskavan. Akat siunailivat. Pojat tunkeilivat joukon\nläpi likemmä ja pelästynyt sika pyöri jaloissa.\n\n\"Kukahan niistä voittaa!\" laskea tokasi eräs hyvin laiskan näköinen\nmies. Leskinen repi jo ukon nuttua.\n\n\"Elä nuttua revi, kuule!\" kirosi silloin ukko ja väänsi kuin viimeistä\npäivää.\n\nJa luultavasti hän olisikin saanut aivan selvän voiton, jos ei sika\nolisi joutunut jalkoihin. Mutta nyt se hylky siinä kintuissa pyöriessä\nsotki selvän asian. Ukko, joka oli siihen kompastua, tapasi sitä\npotkaista pois tieltä ja kirota:\n\n\"Tuokin sian piru... siinä!\"\n\nMutta silloin se hylky sotki selvän asian. He kompastuivat siihen\nmolemmat ja yhdessä ankarassa rysyssä kierivät he siten, sylitysten\ntorirapaan. Siinä hetken piehtaroituansa hellittivät he, nousivat\njalkeille ja punaisena ja hikisenä päivitteli lopen uupunut Leskinen\nhuo'ottaen:\n\n\"Niin jotta vieläkin minä sanon... Jotta\", huohotti hän. \"Jotta tää nyt\nvasta on kalu... kun... piru\", huohotti hän taas, \"kun ilman mitään\nsyytä ja valmistusta hyökkää kimppuun keskellä kaupungin toria!\"\n\nMutta ukon sisu nousi yhäkin.\n\n\"Mutta nähdään se vielä kuka se ryntää ja rynnistää vielä uudella\nkurssilla!\" uhmaili hän, aikoen viina-voimat saatuansa näyttää vähän\nkovemmalla tavalla. Viinan ostoon hän siis lähtikin. Tästä äskeisestä\ntappelusta hänellä ei ollutkaan aivan selvää voitonmerkkiä. Ainoastaan\nylt'yleensä rapainen puku ja surkeasti poikki reväisty sarkanutun\nkaulus osoitti, että oli hän toki yrittänyt ja koettanut voittajaksi\npäästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta menemme edelleen.\n\nPojalla, Pekka Sikasella, oli tässä tappeluasiassa isänsä asiaan\nverraten useita etuja. Niinpä oli hänellä jo valmis riidanaihe: Olihan\nnäet Leskinen hänen kiusallaan kallistanut härän hintaa ja siitä jos\nmistään sopi toki alkaa. Lisäksi oli hän ollut niin varova, että oli\naikonansa hankkinut ryypyt ja niinpä olikin hän jo pikku liehakassa.\nRohkein mielin etsi hän siis Leskistä.\n\nJa siinä se rapainen Leskinen olikin. Ja oitis hän alkoi:\n\n\"Tiedätkö, Leskinen, mitä sanassa ja raamatussa sanotaan siitä, joka\nostajan vahingoksi kallistaa härän hintaa?\" kysyi hän uhitellen.\nLeskinen tunsi kilpaostajansa; mutta tietämättä vieläkään asian oikeaa\nlaitaa, alkoi hän rahallisia etujansa ajaen selittää:\n\n\"Ka... Mutta sepä ei se akka hellittänyt vielä siihenkään hintaan...\nNiin jotta minä peräännyin...\"\n\n\"Häh!\" uhkaili Pekka. Mutta toinen vaan neuvoi:\n\n\"Ka... Niin jotta se on vielä härkä akalla jälellä... Senkun menet vaan\nja lyöt rahat pöytään niin...\"\n\nAhneus sai taas vallan. Aivan hän neuvoksi:\n\n\"Hyvä härkä se on siihen hintaan... Ja... toisekseen... niin jotta\",\nhän imasi kehaisusanat, \"jotta ei se sillä hinnalla heltiä enää\nkunnollinen liha-härkäkään, saati sitten oikea rotusonni...\"\n\nMutta ei Pekka. Tiukasti hän vain hieroi riitaa. Tosin ei hän luullut\nolevansa humalan puolesta vielä aivan valmis, varsinkin kun hän huomasi\nryypyiltänsä palanneen poliisin pitävän silmällä menoa. Siispä tyytyi\nhän tällä kertaa tähän vähään alkuun, uhmaillen salaperäistä:\n\n\"Mutta kunhan se piru herää ruokalevolta niin...\"\n\nNiin jatkettiin. Pekka härnäsi ja ärjäsi jo lopulta aivan kiljasemalla:\n\n\"Ryökäleen Leskinen!\"\n\nSitä karjaisua! Se oli jo ilmeistä tappeluraivoa.\n\n\"Saakeli!\" hölmistyi Leskinen, joka huomasi siinä olevan taas\ntappeluaikeet. Väkeä kokoontui taas.\n\n\"Tuntematon mies vielä!\" siunaili hän sille ja päivitteli, mutta\nmustasukkainen Pekka vaan yltyi ja uhkaili.\n\nMutta poliisi toki lähestyi jo. Hoilaten alkoi Pekka sen huomattuansa\npainua ottamaan ryypyistä lisärohkeutta, antaaksensa sitten Leskiselle.\nLeskinen puolestansa huomasi, että häntä uhkaa vaara ja pyysi paria\ntuttua olemaan läheisyydessä, että tarpeen tullessa voisi saada apua\nniiltä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSiinä heitä takaa ajavaa vallesmannia koskevassa asiassa oli tätä\nsammumistansa ja sukupuuttoon häviämistänsä vastaan nyt taistelevaa\nSikasen-sukua suosinut hyvä onni. Vallesmanni ei näet ollut heitä vielä\nyllättänyt.\n\nSe johtui siitä, että he eivät, kuten aina ennen kaupunkimatkalla,\nosuneet nyt majailemaan Pakarisen, vaan sen rikkaan Parviaisen tuvassa.\nPakarisen tuvassa sen sijaan majaili Kaisa.\n\nMutta vallesmanni etsi heitä vanhoilta jäliltä, eikä ottanut\nuskoaksensa, vaikka Kaisa aivan vannomalla vakuutti, että Sikaset\neivät asu täällä. Hän arveli, että eiköhän tässä Kaisan\ntotuudenjulistamisessa tällä kertaa sattuisi onneksi olemaan pisara\nparempaakin, eikä vain silkkaa ja paljasta totta. Ja hän päätti\nsittenkin tuossa puoliyön aikana käydä varovaisuuden vuoksi\ntarkastamassa tuvan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNo niin.\n\nPääasia siis, että Pekka ja hänen isänsä voivat nyt rauhassa\nvalmistautua tulevaa taistelua varten. Parviaisen tuvassa he nyt\nistuksivat, kummankin povessa sama toisiltansa salattu tappeluaije.\nIsä-ukkokin oli jo pienessä liehakassa, eikä siis ihme, jos hän\nmielellänsä puhui äskeisestä henkisestä työstänsä, rippikoulusta.\n\n\"Niin jotta, Pekka!\" tarjosi hän pulloa pojallensa. \"Jotta oli se aika\nötäkkää se luku-meno... siellä koulussa...\"\n\n\"Häh?\" heräsi poikakin ja tenäsi:\n\n\"Niinkö tässä rippikoulussako?\"\n\n\"Ka...\"\n\nJa taas he ryyppäsivät. Ukko mietiksi: Pojan äskeinen tolkuton kysymys\nhäämöitti päässä epäselvänä. Sai hän siitä toki jotain tajuttavaa ja\ntiedusti:\n\n\"Niin jotta mitä sinä äsken kysyit?... Jotta rippikoulussako?\"\n\n\"Ka-aa!\" oli Pekalla niin kovin suloinen olo. Hän tarjosi ukolle.\nRyypättiin. Alettiin jo juopua.\n\n\"Tää on niin pirun lystiä!\" arveli jo poika, jatkaen:\n\n\"On... o-on kuin soutaisi veneellä ri... ip... rippikoulusta pois\ntaivaan i... ki... iloon!\"\n\nMiten ihanaa! Isä-ukko istua tuhjotti ääneti. Äkkiä alkoi silloin\nkohota päähän joku ajatuspahainen. Aivan kömpimällä se sinne kömpi kuin\nsammakko ja ukko koki sitä selittää, turisten ja tuhisten kuin yksin\npuhuja:\n\n\"Ihanaa ja... Ja mutta se Johannes oli... se oli hyvä mies sillä se...\"\n\n\"I-isä!\" keskeytti Pekka. He ryyppäsivät. Mutta taas kömpi ukko\nJohannes isä-ukon päähän ja niin jatkoi se puhella turisten tolkutonta:\n\"Se Johannes oli viisas mies, sillä se asetti... ka... asetti tään\nmaanviljelyksen ja ka-ar...\"\n\nNikottamaan rupesi. Kaikki pyöri jo päässä. Hän koki jatkaa:\n\n\"... tään karjanhoidon kannattavaisuuden ja... asetti...\"\n\nHän horjahti. Äly sekoittui. Hapuili hän toki taas sanat ja lopetti:\n\n\"... asetti sen se- ... eura... seurakunnallisuuden ja rippikoulun\nkannalle...\"\n\nJa kohta huomasivat he olevansa tappeluvalmiit ja niinpä työntyivät\nulos ja lähtivät kumpikin tahollensa etsimään Leskistä pieksettäväksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Leskisen onneksi ja terveydeksi olivat he ottaneet liika useat\nvoimaryypyt. Jalat kyllä vielä jotenkin kannattivat, mutta silmissä\npyöri kaikki kuin myllyssä. Ei siis ihme, jos he eivät Leskistä\nlöytäneet, ei isä, ei liioin poika.\n\nMutta sen sijaan löysivät he toisensa. Se tapahtui keskellä erästä\nkatua. Eivät he tosin enää toisiansa selvästi tunteneet kun silmissä\noli taivas ja maa jo sekalutta, mutta himmeästi kuvastui toki päässä\nse, että he ehkä ovat vanhoja tuttuja... tiesherra sukulaisiakin.\n\n\"Ku- ... uka sinä olet?\" tenäsi poika, tuskin jaloillaan pysyen.\n\nMutta ei ukko sitä nyt muistanut. Sen sijaan hän horjui ja omasta\nvuorostaan tenäsi:\n\n\"Entäs si- ... i- ... sinä?\"\n\n\"Si- ... i- ... ka- ... Sikasen poika!\" tiesi Pekka toki ilmoittaa\nsyntyperänsä. Ukon päässä kuumotti jokin etäinen muisto, ja siksipä hän\njaloillansa jotenkuten pysytellen jaksoi kysyä, tenäten:\n\n\"He- ... eik- ... heik- ... Heikkikö Sikasen?\"\n\n\"Ni- ... iin!\"\n\nNiin sai ukkokin hämärän tolkun ja aavistuksen siitä, kuka hän itse on\nja heiluen ilmoitti:\n\n\"Ja minä o- ... ol- ... olen pojan i- ... is- ... isä!\"\n\nJa niin ilmestyi heidän päähänsä hämärä tieto siitä, että he ovat\njotain sukulaisia, jotain samoja Sikasia ja rennosti heiluen kehoitti\npoika silloin isäänsä ottamaan kaulasta kiinni ja lähtemään...\n\nJohonkin... vaikka minne! Hei vain!\n\n\"Hih!\" hihkasi hän heiluen kuin heiluri.\n\n\"Ih!\" yhtyi siihen isä-ukko ja kaulatusten ja kamalasti horjuen\nlähtivät he painamaan keskikatua pitkin umpimähkään, samalla laulaa\nhoilaten aivan tolkutonta:\n\n    \"Ja me sitä ollaan reiluja poikia...\n    Ja reiluja... rei-- ei- ... reiluja poikia!\"\n\nNiin painuivat he horjuen ja hoiperrellen ulomma kaupungin reunoja,\njohon saakka poikajoukko oli saattanut heitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eräässä paikassa teki tie äkki-mutkan. Siitä huolimatta päättivät\nnämä kaulatusten vaeltavat tuttavukset astua ihan suoraan, mutta tie ei\nottanut sitä mukaa ojentuaksensa.\n\nMutta ei isänsä kanssa kaulatusten hoilaava Pekkakaan nyt hellittänyt\nja taipunut tanssimaan tien oikkujen mukaan.\n\n\"Tuosta... su- ... uoraan!\" rynnisti hän umpimähkään.\n\n\"U- ... suoraan!\" uljastui isäkin ja niin painoivat kaulatusten päätä\nsuoraa ja...\n\nKa. Arvaahan sen! Yli maantieojan pääsivät he sen rynnistyksen\nvoimalla, mutta oitis sen yli päästyä jo tupertuivat kuusen juurelle,\npehmeälle sammalikolle.\n\n\"Tää on niin su- ... uloista!\" alkoi siinä jo poika oitis vaipua\nautuaaseen uneen. Isä pysyi vielä jonkun aikaa puoli-hereillä kuin\nhorroksissa, sillä hänen sekavassa päässänsä elelehti taas se epäselvä\nJohannes-ajatus kuin joku hämähäkki ja hän koki siinä nukkuessaan saada\nsiitä jotenkin kiini.\n\nMutta ei. Ei hän voinut. Uni voitti ja kohta alkoi samalta paikalta\nkuulua sikeästi nukkuvan suvun voimakas kuorsuu.\n\nJa juuri niinä aikoina lähti Pellisen vävy veljensä Hermanni Moilasen\nkanssa kaupungista kotimatkalle. Kovasti heitä harmitti se, että eivät\nolleet löytäneet Pekkaa, että olisivat voineet hivenisen, vaikkapa vain\npintapuolisin, rikkoa viidettä käskyä vastaan.\n\n\"Koko markkinareissu meni hukkaan!\" pahoitteli Moilanen, jonka mieltä\ntuo vanha kauna nyt kaiveli tavallista enemmän.\n\nJa surkeatahan se olikin! Menettää sillä tavalla kokonainen päivä! Ei\nihme, jos hän suuttui hevoselle, ärjäsi sille, riuhtasi ohjaksista ja\nvetäen selkään antoi sen ravata, että kärrit keikkuivat kuoppapaikoissa\nkoholla. Hih!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta mikä onni! Hevonen aivan säikähti ja pysähtyi täydestä\nhurja-juoksusta niin äkkiä töksähtämällä, että molemmat ajajat lensivät\nsitä vauhtia kärrin sevän yli nenällensä maantielle. Kiroillen kömpivät\nhe ylös ja ärjyttyänsä ensin hevoselle, ryhtyivät tarkastamaan mitähän\nse niin äkkiä säikähti.\n\nJa silloin löysivät he kokonaisen Sikas-suvun, joka nukkui sikeästi\nkuin pölkky.\n\n\"Ka!... Kaksi humalaista!\" hoksasi sen ensin Pellisen vävy, mutta\nlähemmin tarkasteltuansa älysi Moilanen ja ilmoitti:\n\n\"Ka!... Tässähän ne nyt ovat!\"\n\nMikä riemu! Mutta oitis huomasivat he myös, että tässä tapauksessa ei\nolisi heille lyönnistä mitään hyötyä, koska se ei sikahumalaiseen\nkuitenkaan koskisi ja siksipä he...\n\nNiin... Ajatelkaas mikä pirun metku niiden riettaiden päähän pisti.\nMoilanen sen ensiksi keksi ja ilmoitti jo:\n\n\"Tää on hyvin houkutteleva tilaisuus!\"\n\nJa todellakin! Miten se nyt veti mieltä. Eikä se lisäksi ollut mitään\nuutta, vaan tavallista, kansallista, n.s. maantapaa. Siispä kehoittikin\nMoilanen jo aivan empimättä:\n\n\"Mitäs siinä!... Riisutaan vain housut pois ja...\"\n\nSe ajatus viehätti Pellisen vävyäki. Heilläkin oli näet hienoinen\nliehakka päässä.\n\n\"Lämmin iltahan nyt on\", selitti vielä Moilanen.\n\nRiettaat!\n\nJa niin oli pirun juoni valmiiksi punottu. He riisuivat nukkujien\njalasta kaikki housut ihan paljasta ihoa myöten, ja veivät ne\nmukanansa, jättäen nukkujien ylle ainoastaan paidan ja lyhyet takit ja\nsukat ja pieksut siihen viereen. Ja niin ajaa laskettelivat riemuiten\nkotiinsa.\n\nJa niin suuri oli heidän riemunsa, että Pällisen vävy aikoi peruuttaa\nlautamiehelle ukko Sikasta vastaan jo antamansa haasteen.\n\nMutta sikeästi nukkuivat väsyneet vaeltajat taivas-alla, kintut\npaljaina. Leuto, milt'eipä hautovan lämmin harmaa syyspäivän iltapuoli\nsiinä vain heidän yllänsä äidillisesti hymyili ja pehmeähavuisien\nkuusien oksat seisoivat hiljaa nuokullansa, ikäänkuin jotain säälin ja\nhartauden hetkeä viettävät lempeät tädit.\n\n\n\nXII.\n\n\nMutta taas meidän täytyy hajoittaa kertomusta, s.o. poiketa asian\ntärkeyden ja selvyyden vuoksi pois varsinaisesta juonesta.\n\nTällä välin oli näet Kaisa yhdestä asiasta selvinnyt, mutta samalla oli\ntoinen asia sotkeutunut.\n\nHammaslahden Samuel Ruusunen oli näet innokas karjanhoitaja ja suuri\nhyvän karjan kasvattaja, siis todellinen karjalainen. Nytkin hän oli\ntullut vaimonsa Liisan kanssa Nurmeksen markkinoille ostamaan\nrotukarjaa.\n\nHän tulikin oikeaan aikaan. Nyt näet oli jo hänenkin korviinsa osunut\nkertomus Kaisan ihme-härästä, josta tarjottiin niin tuhottomia. Oitis\netsi hän Kaisan käsiinsä, sillä hän oli varma, että kun härästä on\ntarjottu niin isoja rahoja niin se on jotakin silloin.\n\n\"Tästä on jo tarjottu puoli-kolmattasataa!\" valehteli ja kehui Kaisa\nhänelle ihan tosissaan puhuen, hyvitteli mullikkaa maireilla\nhyväilysanoilla ja taputteluilla ja muistettuansa Leskisen puhuneen\njostain \"Jehusta\", ilmoitti varmasti:\n\n\"Tää on alkuaan sen entisen... sen Liperin rovastin härän... sen Jehun\nperuja!\"\n\nRuusunen kopeloi härkää jos mistä ja suinaili ja syleksi.\n\n\"No?... Ka?\" kysyi hän jo eukoltansa lupaa ja selitti sille asian\nedullisuutta tolkuttaen:\n\n\"Kun ovat kerran muutkin jo tarinneet saman niin... Tottapahan se on\nsilloin tavara hintansa väärti!\"\n\nJa suostuihan se Liisa. Tietysti. Ruusunen luki rahat Kaisan kouraan ja\nniin oli hänellä nyt taattu, juhlallisesti rotu häräksi korotettu\nhärkä.\n\nEikä hän kauppojansa katunutkaan, sillä luullen härän olevan jonkun\nihme-eläimen, syötti hän sitä kuin kuningas keisaria. Härkä siis\nvoimistui, lihoi ja pulskistui kuin pappi isossa pitäjässä. Ja niinpä\npolveutuukin tästä samasta Jehusta koko Hammaslahden kuulu, Suomen\nparas karjakanta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitä myöten oli siis Kaisan asia selvä. Mutta nyt sattui sotkevaakin.\nSamaisen ostajan, Samuel Ruususen vaimo, oli lähimäistänsä koskevissa\nasioissa vähintään yhtä suorasuinen kuin Leskinen asiassansa. Hän\ntiesikin kaikki, varsinkin rakkaus-asiat. Kotoisin hän oli Pielisjärven\nVuonislahdelta, joten tunsi Leskisen ja tiesi lisäksi sen monet\nrakkausjutut, jopa senkin, että Leskinen oli kosinut kaikkia sekä\nVuonis- että Hammaslahden vapaita vaimoja.\n\nNo niin. Häneltä osui nyt Kaisa varovaisuuden vuoksi, tai saadaksensa\nvihiä sulhasensa avuista, kysäsemään, tunsiko hän Leskisen:\n\nJa silloin sitä alkoi Liisalta tulla:\n\n\"Leskinen!... Joka nyt on semmoinen peto akkojen perään jotta!...\"\n\nAivan hän oli kauhistuvinansa sitä pahuutta ja jatkoi Kaisalle,\nvannoen:\n\n\"Ei ole enää Vuonisen- emmänkuin Hammaslahdellakaan akkaa, joka\nuskaltaisi sen miehen suhteen mennä takuuseen omasta itsestänsä!\"\n\n\"Hyi tuo ruoja!\" inhoili siihen jo Kaisa. Liisa sai siitä\nkielimyllyynsä oivaa vettä. Nyt hän jo supatti Kaisan korvaan erään\nsuuren salaisuuden. Ja kun Kaisa näytti siitä kauhistuvan, vannoi hän\nsen todeksi, aivan reiteensä lyöden kehuen:\n\n\"No vaikka sormet pitäisi panna kirjan päälle, niin totta on asia!\"\n\nJa eikä hän malttanut sitä äsken korvaan suurena salaisuutena\nsupattamaansa olla nyt muidenkin ihmisten kuullen sanomata. Viisaasti\nja silmää salaperäisesti linkuttaen hän näet kehui:\n\n\"Niin jotta niin on asia... Jotta jos ei vaan tää minun ukko Ruusunen\nolisi akastaan niin tiukka ja nuuka mies kuin on, niin ei tiedä!... Eh,\nKaisa!\" linkkaili hän salaperäisesti silmää ja vannoi Leskisen\npahuudesta aivan ilkkuen:\n\n\"Niin... niin!... Niin jotta huhuilla saisi meidänkin ukko Leskisen\nvuoksi akkansa perään, jos ei vaan itse olisi älynnyt olla asiassa\ntiukka mies!\"\n\nEi siis ihme, että Liisa alkoi epäröidä Leskisen suhteen. Hän toivoi,\nettä ainakin osa Sikas-sukua pääsee ripille ja lykkäsi lopullisen\nratkaisun siksi. Leskistä hän päätti kuitenkin pitää vieläkin\ntoistaiseksi hätävarana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi jo lähetä illan tulo. Ilma viileytyi sitä mukaa.\n\nJa silloin alkoi avojaloin nukkuvasta Sikasen-suvusta tuntua\nikäänkuin olisi peite valahtanut pois jaloilta. Pariin kertaan oli\nisä-ukko jo siinä tuhjakassa koettanut haroa sitä takaisin, mutta ei\nollut onnistunut löytämään ja niin oli taas vaipunut uneen. Se\nJohannes-uteliaisuus oli vain silloin, horroksissa nukkuessa\nelelehtänyt päässä kuin pieni, kuoleva hiirenpoika pesässänsä.\n\nMutta nyt hän heräsi jo viluun. Aluksi hän hölmistyi, eikä muistanut\nmitään. Hoksasi toki poikansa siinä nukkuvan ja huomattuansa siltäkin\nolevan peitteen jaloilta pois, alkoi nykiä.\n\n\"Pekka!... Pekka hoi!\"\n\nHeräsihän se lopulta ja nyt voi ukko kysyä:\n\n\"Niin jotta eikö sinullakaan ole niitä... välttämättömiä?... Ka niitä\nhousuja?\"\n\n\"Saatana!\" kirosi Pekka ja kavahti istualleen. Tuossa paikassa selvisi\nhumalan jäännös. Molemmat tajusivat, että tässä on tapahtunut\nPielisjärvellä ynnä muualla Suomessa tavallinen, mutta ilkeä ihme ja\nistuivat noloina, ääneti, paljaita kinttujansa syyhytellen.\n\n\"No en minä paremmin sano!\" tapaili ja oudosteli isä-ukko lopulta ja\nkummeksi:\n\n\"Niin jotta kenenkähän paholaisen työtä tämä on!\"\n\n\"Ka-a!\" tapaili Pekka. Turhaan etsivät he kadonneita välttämättömiänsä\nmetsästä. Eivätpä ne olleet niitä sinne jättäneet. Neuvottomina\npalasivat he siis paikallensa ja ukko todisti harmitellen:\n\n\"No nuo paholaisen peijuonit!... Niin jotta jokohan nuo veivät housut\nmyötä-möisin!\"\n\nSiltä se ainakin näytti. Pekka virutteli paidan helmaa alemma, mutta ei\nsiitä riittänyt pitkälle.\n\n\"No en minä ennen eläissäni ole yhtynyt mokomaan ihmeeseen!\" jatkoi\nukko taas harmitteluansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähestyi jo ilta. Ilma kylmeni. Ei siinä auttanut muu kuin vetää\npieksut jalkaan ja lähteä paljain kintuin polkemaan kaupunkia kohti.\n\n\"Tämä ei ole nyt oikeaa kristillistä peliä!\" suuttui silloin jo Pekka.\n\nMutta mikäpäs siinä auttoi. Ukko koki apuna myönnytellä ja päivitellä.\n\n\"Ka... Eihän tämä mitä kristillistä... mutta. Niin jotta mikäpäs tässä\nenää auttaa!\" tokasi hän äkkiä.\n\nEi mikään! Ääneti polkivat he kaupunkia kohti. Alkoi toki hämärtää.\nTaas oudosteli ukko, ihmetellen ja harmitellen:\n\n\"No en minä, kehnovie, olisi uskonut!... Niin jotta kenen paholaisen\nilvettä tää peli pitää olla!\"\n\nSitä hän koki päässänsä hautoa. Poika astui kuin ynseä härkä. Vaiettiin\npitkä taival. Ukkoa alkoi jo kiusata uteliaisuus, kuten aina. Taas\nihmetteli ukko, toistellen:\n\n\"Kenen... kenen pirun peliä pitää vaan olla tää mokoma hylky!\"\n\nJa silloin jo tuli Pekkakin hieman katkeraksi ihmisille yleensä ja hän\npaheksui:\n\n\"Ka... Niitä on aina maailmassa ihmisiä, joilla ei ole sitä omaatuntoa\nsenkään vertaa kuin vanhalla saappaalla\".\n\n\"No on hylkyjä!... On, en paremmin sano!\" vahvisti päivittelevä isä ja\nniin lähestyttiin kaupunkia. Ihmeen tyhjää nyt olikin tiellä. Onneksi\nei siis ollut kiusaa kulkijoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt osui tulemaan vastaan kaksi naista. Ne olivat markkinoilta\npalaavia. Höljäkän Turusen tyttö Siveä ja Pennasen leski Maija.\nTienpolvesta ne tupsahtivat eteen aivan yht'äkkiä.\n\nArvaa sen kauhistuksen ja parahduksen! Suinpäin syöksyivät naiset\ntakaisin kaupunkiin huutaen apua minkä voivat.\n\n\"Mitä hittoa te turhia pelkäätte!\" koki ukko heitä rauhoitellen huutaa.\n\"Emme me teitä syö!\"\n\nMutta ne vaan juoksivat ja kirkuivat.\n\n\"Paholaiset!... Herättävät vielä koko kaupungin!\" harmitteli jo ukko.\nAsia tuntui jo rupeavan pimenemään. Siinä kiiruussa hän taas huusi:\n\n\"Ei me olla muuta kuin paljaita housuttomia miehiä vain!... Niin jotta\nelkää joutavia pelätkö!\"\n\nMutta ei! Kuin siivillä lentää ryöhöttäen laskettelivat tietä pitkin\nkaupunkia kohti ja parkuivat kuin piestävät kanat. Ukko hätäytyi:\n\n\"Juuttaat... Herättävät vielä koko poliisikomennon tänne!\" harmitteli\nhän. Mutta poika otti asian nyt jo tyynemmältä kannalta: Kuin kohtalon\nalle alistuen arveli hän:\n\n\"Ka... Minkäpäs sille silloin enää osaa!... Jos nimittäin\npoliisikomentoon asti asia pääsee!\"\n\nHän vetäsi vain paidan helmaa taas alemma ja lisätä tokasi:\n\n\"Saahan silloin toki poliisilta valtion ja esivallan puolesta\nruununhousut!\"\n\nOli jo hieman painostavaa. Asia tuntui synkistyvän sitä mukaa kuin ilta\npimeni ja pää sekaisin päivitteli jo ukko harmitellen että:\n\n\"No osaapas paholainen sotkea ihmisen tien ja vaelluksen kun se\nniikseen rupeaa!... Osaa tuo hylky, en häntä mokomaa jo paremmin sano!\"\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nOltiinkin jo ihan lähellä kaupunkia. Siinä he nyt pysähtyivät odottamaan\nvarsinaisen pimeän tuloa ja tarkastaaksensa mikä vaikutus kaupungin\nyleiseen elämään on äsken pelästyneiden naisten huudolla ja\npalaamisella.\n\nJa niin se kävi kun ukko jo oli ennustanut: Naiset kertoivat nähneensä\nihmeitä. Asia juoksutettiin poliisin tietoon monin kerroin\nsuurennettuna ja kuten luonnollista on, pani poliisi komennuskunnan\nliikkeelle. Yleisimmin uskottiin miesten olevan ihmiselle vaarallisia,\njostain hullujenhuoneesta tai muualta karkuun päässeitä mielipuolia.\nNiitä tiettiinkin nyt jo olevan vähintään kuusi. Ei siis ihme jos\nkiinni ottajiakin oli tarpeeksi suuri joukko.\n\n\"Paholaiset!... Niin jotta siinä ne nyt jo tulla huitovat!\" ilmoitti\nukko jo huomionsa.\n\n\"Ka... mikäpäs siinä poliisinkaan auttaa!... Virastansahan sen on\nsenkin pidettävä vaari!\" otti poika asian taas tyynemmin vastaan.\n\nMutta pois, pimeän metsän suojiin he nyt kuitenkin peittäytyivät ja\nantoivat komennuskunnan mennä menojansa ohi.\n\n\"Sittepähän näkevät, kun turhaa etsivät!\" mietiksi siitä asiasta ukko\nja niin istahtivat he kyykyllensä kuusikon suojiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö joutui.\n\nJa mikä ihmeellinen ihana ja leuto syysyö: Kuin lempeä morsian nousi\nkaino kuu Pielisen hämärien selkävesien takaa. Harrasta kuutamoansa\nlevitteli se uinuville vesille ja öisille rauhaisille saloille. Metsot\nja koppelot ne kai siellä nyt jo rauhassa nukkuvat oksillansa ja orava\nlempeän armaansa vieressä sammalpesässä. Ei ääntä, ei tuulta. Pielisen\nrauhalliseen syvyyteen kuvastui korkea taivaanlaki. Yöhämärä hymyili\nkaiken yli äidillistä hymyilyänsä, ja rannalla nukkui kaupunki,\nPohjois-Karjalan ihana neitsyt: Nurmes.\n\n\"On tää toki ihana ilta!\" arveli ukko siinä kyykyllänsä.\n\n\"Ka-a... Onhan tässä tuota luojan antamaa ihanuutta\", todisti poikakin\nja lisäsi: \"Kun nyt olisi vielä käki!...\"\n\nAivan se sykäytti jo ihaninta suonta. Ajatella että tuossa syysyön\nyö-ihanuudessa nyt käki pudotteleisi hellävaroen hopeoitansa. Ukko jo\nihan suli:\n\n\"Niin jotta käkikö sinä sanoit?... Jotta jos kukkuisi?\" tiedusti hän\nsiinä kintut paljaina, tovin mietittyänsä.\n\n\"Ka-a!\" myönteli poika.\n\nSitä aatosta! Ukko vaikeni. Housuttomuuskin jo unohtui ja tuntui vain\nraittiilta. Ja...\n\nNiin... Nyt hän äkkiä muisti miten hän oli nuorena sitä entistä\neukkoansa kosiessa yötä ihaillut ja kuunnellut sen nuoren tytön kanssa\nkäkeä, ja...\n\nSe olikin hänestä ollut hiton nätti tyttö ja hyvänä oli hän sitä\npitänyt kuolemaan asti, vaikka se ei ollutkaan ripillä käynyt eikä\nvihitty vaimo. Mieli heltyi.\n\n\"Hyvähän se olisi jos olisi nyt käki!\" arveli hän siinä.\n\nJa mitenkä olikaan, niin heräsi heissä taas se lemmenkaipuu, joka oli\nkoko näiden matkojen ajan povessa hiljaa kaiken alla piillyt,\nvärjötellyt siellä kenenkään huomaamatta kuten yksinäinen kotivarpunen\nvärjöttelee pakkasen paukkuessa jossain savutorven juurella, sieltä\nedes jotain vähäistä lämpöä hakien.\n\n\"Menisihän tässä käki\", toisti Pekka. Se toivottomana värjötellyt\nkotivarpunen oli herännyt heissä. Lempi sai taas vallan.\nMustasukkaisuus kiihdytti sitä ja lujasti päättivät he, että sittenkin\nvalloittavat Kaisansa Leskiseltä heti kun on vaan housut saatu. Vielä\ntänä yönä päättivät he mennä Kaisan luo yöjalkaan vaikkapa olisi housut\ntehtävä itsensä paholaisen selästä nylettävästä nahasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapimeää se vasta oli, ei varsinaista yötä. Väkeä oli tietysti vielä\nkaduilla. Vasta varsinaisen yöpimeän ja hiljaisuuden tultua päättivät\nhe hiipiä kortteritaloonsa, Parviaisen tupaan.\n\n\"Tottapahan sitten sieltä jostain saa housut?\"\n\nOlla kökötettiin. Ukko alkoi taas ajatella rakkauttansa. Leskisestä se\najatusmeno lähti alkuun.\n\n\"Sillä sehän se on kaiken tämän aiheuttaja!\"\n\nSe oli kietoutunut siihen ja niin oli hän joutunut menemään Nurmekseen,\npelastaman Kaisaansa ja...\n\n\"Taisi tulla siinä vähän ryypityksi\", muisteli hän. Muurahainen oli\nosunut paljaalle kintulle ja hapuili siinä ees-taas.\n\n\"Ryypityksi ja...\"\n\nEi hän jaksanut enempää muistaa, sillä välillä oli joku epäselvä\nerämaa. Hän muisti vaan kuinka oli kironnut ja huomannut että\nvälttämättömät oli poissa.\n\nJa silloin alkoi häntä taas vaivata tavallinen uteliaisuus. Hän\npinnisti ajatusta mutta ei se auttanut. Ja valitti hän pojallensakin:\n\n\"Sitä minä yhäkin tässä vielä mietin, jotta kuka kehnohan tuo älysikin\ntehdä koko tään!\"\n\nMutta ei se selvinnyt. Hän muisteli nyt asiaa syvemmältä ja muisti\njotain ja ihmetteli Pekalle:\n\n\"Minä jo siinä nukkuessakin arvelin ja tunsin jotta minnekähän se peite\non jaloilta solahtanut... kun se on vilu!\"\n\nPekka tupakoi ääneti ja hautoi yöjalkaan menoa. Taas koki uteliaisuuden\nkiusaama ukko pinnistää ajatusta mietiksien.\n\n\"Niin jotta olikohan tuo oikeita pielisjärveläisiä... Se joka tään\npelin piti?\"\n\nEi selvinnyt. Muurahainen tunnusteli tuntosarvillaan ihokarvoja. Ukosta\ntuntui kuin sitä kohtaa syyhyttäis, mutta ei hän malttanut\nuteliaisuudelta, vaan miettiä pinnisti käymitellen:\n\n\"Kehno kun minä en saa siitä selvää.\"\n\nSiitä välttämättömien viejästä. Uteliaisuus kiihtyi.\n\n\"Kun se ruoja hoksasi vielä molemmilta viedä\", ihmetteli hän.\n\n\"Niin jotta...\"\n\nMutta nyt kirpasi muurahainen hyvin ilkeästi ja pahasti. Ukko aivan\nkirosi ja niin oli koko uteliaisuus-asia äkkiä varissut pois päästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulikin jo yö. Kadulla oli vain jokusia liikkeellä. Hyvänä apuna oli\nmyös Nurmeksen ihanan kaupungin tähän tarkoitukseen sopiva\nkatuvalaistus. He varustautuivat jo lähtöön ja ukko siinä nyt niistä\ntakaa-ajavista poliiseista arveli:\n\n\"Saa nähdä mitenkähän etää tuo se meitä etsivä ja takaa ajava joukko\nnyt jo tätä yhtä rysyä mennä huuhtoo!\"\n\nJa hyvin se matka tuntuikin luonnistuvan. Kadut olivat tyhjiä.\nVetäytyipä vielä hetkiseksi pieni pilviräsykin kuun eteen. Varovasti\nvilkuillen pyrkivät he Parviaisen tupaa kohti.\n\nMutta eikös ihan viime tingassa lähetä taas onnettomuutta! Ne kaksi\näskeistä pelästynyttä naista siellä taaskin ja...\n\n\"Voi!... Ne!\" kuului parahdus ja huuto. Miehet syöksyivät täyttä ravia\npakoon. Väkeä alkoi rientää hätäpaikalle. Kyseltiin. Naiset\nselittelivät. Alettiin etsiä väkijoukolla.\n\nJa niin oli isä siinä kiireessä joutunut eroon pojastansa. Hän onnistui\npääsemään erään talon heinävajaan ja peittäytyi sinne. Rauhaan\npäästyänsä hän siinä taas voi miettiä. Alkoi jo suututtaa koko asia.\nVarsinkin ne kirkuja-akat nyt suututtivat. Mokomatkin hyvät!\n\n\"Kehnon vietävät!\"\n\nTavattomasti hän nyt jo harmistuikin, varsinkin niille akoille!\n\n\"En heitä jo paremmin sano!\"\n\nNiitä kirkuja-akkoja hän sitten soimaili. Vähitellen hän toki taas\ntyyntyi, kun huomasi olevansa turvassa ja miten olikaan, juohtui\ntaaskin mieleen Kaisa ja sitä vaaniva Leskinen. Mustasukkaisuus sai\nvallan ja aivan sokeana uhmaten päätti hän sittenkin vielä tänä yönä\nkaikkien nukuttua lähteä yöjalkaan, vaikka paljain kintuin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljo edullisempaan asemaan oli pelastunut poika, Pekka. Se oli näet\nonnistunut pujahtamaan Pakarisen tallin heinäsuojaan ja oitis älysi hän\njoutuneensa samaan taloon morsiamensa kanssa. Ei siis ihme että\nyöjalka-ajatus heräsi ihan kuin itsestänsä. Mustasukkaisuus se näet\nhäntäkin nyt ajoi vaikka suoraan pedon kitaan.\n\nJa samaan aikaan istuksikin Leskinen tuvassa Kaisan luona Pakarisen\ntuvassa, joka oli aivan maalaisia varten. Kai silläkin oli tavalliset\naikeensa, mutta hän luopui niistä eräästä syystä:\n\nKaisa näet siinä naimakaupoista puhuessa ja tinkiessä vihjaili\nhänelle, että hän on kuullut kerrottavan Leskisen huonoista puolista,\nliiallisesta rakastamisesta. Leskinen silloin yltyi ja kehui siveyttään\nensin kohtalaisen oikeissa rajoissa, mutta innostui sitten jo niin\ntyyten, että koko kehuminen oli pelkkää vertauskuvallisuutta jossa ei\nollut suolaksikaan totta.\n\n\"Vai minä akkojen perästä!\" ynseili hän niin että hänen vankka\nhäränniskansa aivan hytkähti. Aivan häntä oli harmittaa se välejä\nsotkemaan tuppautuva Ruususen eukko. Sen osalle s.o. sille kostaaksensa\nhän nyt siitä kehui:\n\n\"Ja vielä niitä Vuonislahden akkoja sitten!... Joista omat Vuonislahden\nmiehetkin sanovat jotta mailmassa on vain kaksi kauheaa, nimittäin\nijäinen kadotus ja Vuonislahden akka-väki!\"\n\nKaisa laski ja mietti. Leskinen oli rentonaan, heilutteli vankkaa\npieksujalkaa isäntämäisesti polven päällä ja nyt jo yltyi kehumaan\ntosimpiansa, ynseillen viattomuudellensa:\n\n\"Että vielä ihan minusta ilkeää Ruususen akka!...\"\n\n_Minusta_ joka... Hän jatkoi: \"Koko siinä asiassakin olen vielä niin\nlapsenhousuissa, jotta entinen eukko-vainajakin sai minua iltikseen\nnarrata, jotta lapsikin saadaan saunankarsinassa ja siinä väärässä\nuskossa olla jökötän vielä tänäkin päivänä.\"\n\nHän oli valmis aivan vannoen vannomaan sen todeksi.\n\n\"Niin jotta joko lyödään kauppa lukkoon?\" tenäsi hän reilusti jalkaa\npolvella heiluttaen.\n\n\"Ka... Jos nyt siinä uskossa olet ja pysyt niin...\" tapaili Kaisa ollen\naivan sekasin.\n\nNiin jatkettiin. Leskinen vannoi viattomuutensa moneen kertaan.\n\nMutta siitä oli hänelle nyt se vahinko, että hänen ei sopinut jäädä\nKaisan yövieraaksi. Pois piti lähteä että siveys olisi ihan todistettu.\nKartanolla mennessään hän vielä puhua huuteli.\n\nJa sen huutelun kuuli Pekka. Mustasukkainen veri kuohahti. Näin,\npaljain kintuin oli hän juosta piilostansa Leskisen niskaan.\n\n\"Niin jotta maltahan sinä Leskinen!... Kunhan minä vaan ennätän päästää\nluonnon irti!\" puri hän synkkänä hammasta. Sitä pukuasiaansa hän lie\nsillä luonnon irtipäästämisellä siinä itse asiassa tarkoittanut.\n\nMutta malttoi hän toki siinä tappeluasiassa nyt mielensä. Sen sijaan\nhän kiihkeämmin halusi nyt lähteä yöjalkaan.\n\nSokea oli hänkin jo rakkautensa tähden.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOikeastaanhan nämä yöjalka-asiat olivat pohjaltansa saloelämän ihaninta\nja parasta. Niissä sykähteli sittenkin esi-isien vanha elämän runous\nhellimpänä, luonnollisen koruttomana, aitojen, luhtien ja kesäöiden\nhiljaiseen hämärään verhottuna ja niissä on paras ja puhtain\nalkuperäinen kautta iki-aikojen ikävöidyn rauhansa saanut.\n\nJa nyt olikin jo yli puoliyön. Pielisjärven vallesmannikin varustautui\njo lopettamaan ryypyttelemisensä ja lähtemään kalastamaan Sikasia\nPakarisen tuvasta. Pekka huomasi ajan tulleen ja niin hiipi tupaan.\nTiesi hän missä Kaisa nukkui. Kopeloimalla löysi hän sen makuusijan\nrahtilaisia varten laitetulta puuvuoteelta, kopeloi Kaisan kasvoja ja\nkuiskasi:\n\n\"Joko sinä nukut?\"\n\nKaisa heräsi, tunsi oitis äänestä Pekan ja suhisi:\n\n\"Hys... hys!... Jos renki kuulee!\"\n\nMutta ei renki ollut kotonakaan. Oli juuri lähtenyt keittiöön piikojen\nluo. Kaisa vääntäytyi istumaan ja niin alkoivat he siinä pimeässä\nhiljaa suhista rakkaudesta, tietämättä että tuvassa ei ketään muuta\nollut.\n\n\"Niin jotta ei siinä rippikoulussa ole enää mitään pelkoa... Se on jo\nniin hyvällä alulla menossa jotta kyllä se nyt jo lörähtää loppuun ihan\nitsestään!\" suhisi Pekka Kaisan korvaan. Ei se Kaisa tässä pimeässä\ntiennyt hänen housu-asiastansakaan mitään.\n\n\"Vai mitä Kaisa?\" kuiskailla tenäsi hän,\n\n\"Ka\", lupailla supatti Kaisa, mutta lisäsi epäilevän suhinan:\n\n\"Mutta jospa se ei hyvinkään lörähdä... se rippikoulu.\"\n\nMiten hyvältä ja hellältä se kuuluikin nyt korvaan tämä Kaisan supatus!\nAivan se sykähdytti.\n\n\"No se nyt on perhana... Jotta se nyt ei lörähtäisi!\" supisi Pekka\ntopakkana vastaukseksi ja samalla lailla ihan korvan sisään supisten\nkehasi:\n\n\"Miehen käsissä se nyt on ennenkin tommoinen koulu kellistynyt... Niin\njotta siinä asiassa ovat jo kaikki taivaan portit selällään...\"\n\nIhan siinä pimeässä supatellessa jo heltyi. Likistäen Kaisaansa\nvyötäisiltä kuiskasi hän supisten korvaan.\n\n\"Niin jotta kun nyt vaan sinä pysyt lujana ja rakastat niin peli on\nselvä!\"\n\n\"Ka\" lupaili Kaisa, mutta samalla vieläkin kierteli, etsi Pekan korvan\nja supisi siihen:\n\n\"Eihän tällä nyt vielä mitä niin suurta kiirettä ja hengenhätää ole...\nNiin jotta vaikka vähän vuottaisi.\"\n\nMutta ei Pekka hellittänyt, vaan etsi taas vuorostansa Kaisan korvan ja\ntiukkasi varmuutta. Ihan hän jo kiroten sinne korvaan supisi:\n\n\"Senkö pirua se tämmöinen asia pitkittäen paranee!... Voi vielä vain\nsiinä venytellessä käydä hullusti!\"\n\nKaisa tuntui aprikoivan, punnitsevan. Rakastunut mies kiihtyi ja\nheltyi. Kädellänsä etsiä haparoi hän jo Kaisan kasvoista suuta...\n\nKai se suudellaksensa sitä jo hapuili...\n\nMutta silloin narahti ovi.\n\n\"Hys!... Joku tulee!\" kuiski Kaisa ja kiireesti painoi hän Pekan\nvuoteelle pitkälleen, peitti sen räsyillä ja laskeutuen itse hiljaa\nviereen, selin Pekkaan, alkoi tulijaa pettääksensä kuorsata. Pelkäsivät\nsen vain ottavan tulen ja näkevän.\n\nMutta tulija hiipi hiljaa kuin hiiri. Nyt se jo kopeloi vuodetta, löysi\nKaisan käsiinsä ja kuiskasi:\n\n\"Kaisa!... Sinäkö se olet?\"\n\nMustasukkaisuus leimahti silloin Kaisan selän taa kätketyssä Pekassa.\n\n\"Perhanan Leskinen!\" kirosi hän ja uhkasi.\n\n\"Elä tule kuule toisen omaa, tahi tässä nousee nyt iso metakka ja\nmökä!\"\n\n\"Pe- ... Pe- ... Pekka!\" pääsi silloin hölmistyneeltä isältä, joka oli\ntuntenut poikansa äänen. Vielä hän toki varmuuden vuoksi kopeloi sen\njalat...\n\nEi epäilystäkään, sillä mies oli yhtäläisessä puvussa kun hänkin. Hän\nyritti jo kirota. Asia oli nyt ilmiselvä. Kaisaa hävetti. Hän nousi,\nsytytti tulen ja kauhistui nähdessään molemmat sulhasensa pahemmassakin\nkuin yöpuvussa.\n\n\"Herraisä siunaa!... Tätä häpeää!... jos nyt sattuu vielä ihmisiä\ntulemaan niin...\"\n\nNiin hän päivitteli, supisi häpeissänsä ja lisäsi valitellen:\n\n\"Ihan tässä pitää ruveta vielä punastumaan... Ja vanhoilla päivillään\nvielä tämä!...\"\n\nMutta isä ja poika istui jo syleksien synkkinä. Pukuasiakin oli nyt jo\nihan kokonaan haihtunut miesten päästä, sillä nyt he huomasivat\nolevansa kilpakosijoita. Onneksi ei tuvassa osunut nyt olemaan\nyövieraita, joten siellä oli rauhaisa paikka selvitellä tätä\nSikas-suvun sotkuista perheriitaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli siinä jo hyvä tovi istuttu ääneti. Ukko Sikanen imeksi,\nkumarassansa synkkänä istuen piippunysää, ja niin teki jo poikakin.\n\n\"Ka-a\", alkoi vihdoin poika, jatkaen kuin yksin puhuja.\n\n\"Muuten tässä vain poikkesin Kaisan luo... Kun ei ollut mihin\nmuuannekaan mennä.\"\n\nUkko vaikeni ja synkkeni. Istuttiin. Kaisa huokaili.\n\n\"Tää Kaisa kun lupasi kotimatkalla hevoskyytiinsä ottaa... Niin\npoikkesin sitä asiaa peräämään!\" yritti taas poika painaa asiaa\njoten-kuin, hapuili tupakan ja syleksi siinä paljain kintuin.\n\nJa taas vaiettiin. Ukko oli kuin synkeä, harvakseen syleksivä pilvi.\nKaisa niiskutteli nenäänsä. Kului hyvä tovi:\n\n\"Vai mitä sinä arvelet siihen?\" kysäistä tokasi poika sopivan sylkäisyn\nperästä.\n\nEi vieläkään ääntä ukosta. Kuului vaan sirkan ääni ja vuorotteleva,\nvihainen syleksimis-ruakkailu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vihdoinkin laukesi ukko. Yht'äkkiä se näet miltei ärjäsi\ntiukasti:\n\n\"Elä sinä poika, kuule, _vänkkää_!\" Varsinkin se viime sana tuli\ntiukasti. Ja taas uusi, synkeä äänettömyys.\n\n\"Herraisä kuitenkin!\" siunaili Kaisa, Nyt jatkoi taas ukko:\n\n\"Sillä sinä tiedä, jotta minä olen asiassa tiukka mies!\"\n\nTiukasti hän sen sanoikin. Hänessä oli nyt ukkosta ja ukko Sikasta.\nTaas vaiettiin.\n\nMutta nyt alkoi poika puolestaan terhistyä puolustamaan Kaisaansa, jota\nisä vaani.\n\n\"Tiukka mies!\" äänteli hän jo siinä isän sanalle ynseillen, imasi savut\nja lisäsi:\n\n\"Senkö paholaisen tiukkuuta tässä tarvitaan. Selvässä asiassa!\"\n\nNiin alkoi sukeutua riita morsiamesta. Paljaat sääret vain paistoivat.\nVaiettiin, sillä ukko kokosi sanoja. Nyt hän löysi ne ja ärjäsi aivan\nkarjaisemalla:\n\n\"Minä kuule, olen tiukka ja _ankara_ mies!\"\n\nHän karjasi sen kuin peto, imeksi sitten taas synkeänä piippuansa ja\nvaikeni. Ja riita valmistui. Pojan luonto nousi. Nyt Pekka jo ilmoitti:\n\n\"Vaikka nyt oisit kuin ankara niin... En sitä nyt minäkään ensimäistä\npyytä pakoon lähde... jos kerran niikseen tulee!\"\n\nSiinä oli jo ihan uhittelua. Kaisa oli kuin tulisilla hiilillä. Ukko\njulmistui. Yht'äkkiä hän taas tovin vaiettua ärjäsi:\n\n\"Niin jotta sinä poika, elä vänkkää!\"\n\n\"Minkäs teet vaikka vänkkään!\" uhitteli poika.\n\n\"Elä vänkkää kuule!\" karjasi silloin ukko niin että tuvan seinät soivat\nja hieman siitä taas asiaan toinnuttuansa uhkaili:\n\n\"Sillä sinä tiedä se, jotta sinä olet minulle ainoastaan äpärä-poika...\nNiin jotta minä voin ottaa sinulta perinnön pois!\"\n\n\"Elä perr...\"\n\n\"Otan kyllä!\" keskeytti ukon karjaisu ja nyt oli tappelu jo nousemassa.\nPoikahan piti näet tiukasti kiini Kaisastansa. Nyt hän ilmoitti.\n\n\"No ota sitten!... Jos kerran ilkeät antaa oman pentusi äpäränä olla!\"\n\nJa niin kehittyi ankara riita ja taistelu Kaisasta, Tuossa-paikkaa oli\nse jo leimahtava tappeluksi. Nyrkkiä julmasti pöytään iskien karjasi\nukko nyt vieläkin kerran kamalan:\n\n\"Elä vänkkää!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt tuli vähän toisenlaisia vieraita:\n\nPielisjärven vallesmanni se näet nyt samosi poliisin kanssa tupaan\nja...\n\n\"No... Arvasinhan minä jo jotta täällä ne hylyt!\" ihastui hän\nlöydöstänsä. Mutta mikä ällistys!\n\n\"Ja jo paljain kintuin!\" Kauhistui hän sitä outoa näkyä, luoden\nSaastamoisen leskeen ilkeän katseen.\n\n\"Hyi!\" inhoi Kaisa hurskaasti, ollen häpeästä ja harmista haleta.\nPaha-suinen poliisi etsi miesten housuja sängyn alta ja puheli\nilkeästi:\n\n\"Ja niin jotta koko Sikasen perhekö se on tään Kaisan sulhasena?\"\n\nSe ilkiö! Kaisa tietysti rähähti hänelle ja aikoi ruveta haukkumaan.\nMutta rutosti ja ilman kursailuja lopetti vallesmanni käskien.\n\n\"No!... Alkakaapas miehet joutua! Niin käytte tässä välillä\nlopettamassa sen rippikoulun.\"\n\nSe oli uusi yllätys tälle sulhas-suvulle. Molemmat miehet hämmästyivät\nniin että kirosivat kuin yhdestä suusta.\n\nMutta emme rupea tätä tärkeää tapausta tarkemmin selvittämään.\nMainitsemme vaan, että vallesmanni oli harmissaan kun hänen oli\ntäytynyt koko markkina-aika tehdä karkureita ajaessaan palkatonta\ntyötä. Ei siis ihme jos hän nyt aivan kiihkeästi halusi kostaa nekin\nvanhat kaunat: sen kolttosen, jonka Sikaset olivat tehneet hänelle\nHallikaisen nimipäiviltä palatessa.\n\nJa niinpä ei hän ruvennutkaan vangeille hankkimaan housuja, vaan antoi\nheidät raahata vankirattaille siinä puvussa missä olivat. Hevosloimen\nvain käski viskata sorkkien suojaksi.\n\nJa niinpä ajaa köröttelivät nyt nämä sulhasmiehet jatkamaan\nkeskeytyneitä opinnoitansa.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nEi kukaan voi väittää Pellisen vävyn ja Moilasen tehneen itsensä\nsyypääksi mihinkään epärehelliseen tekoon Sikasia kohtaan.\n\nEi. He olivat vain täyttäneet lain: s.o. maakuntansa perintötavan.\nNiinpä olivat he viisaan Hötö Niemisen kanssa rehellisesti lähettäneet\nmiesten housut jo Pielisjärven rippikouluun ja käskeneet sanoa ihan\nraamatun sanoilla:\n\n\"Tässä ovat säkki ja käärö. Katso tavara tulee jälestäpäin!\"\n\nJa lukkari oli avannut käärön ja tunnustellut ja oppilaittensa avulla\ntuntenutkin että tavarat ovat Sikasen ja hänen poikansa Pekan\nvälttämättömiä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt ne tulla jyrysivätkin jo itse \"tavarat\". Poliisi saattoi näet\nhuoneeseen kaksi paljaskinttuista oppilasta ja ilmoitti:\n\n\"Ka... Niin jotta tässäpä nää nyt ovat!\"\n\nLukkarin silmät pyöristyivät ja pää kohosi ihmetyksestä ikäänkuin hän\nolisi katsonut taivaan aukenemista. Vaiettiin. Sikasen suku seisoi\nsiinä ovipielessä kuin viimeisellä tuomiolla.\n\n\"Soo-o!\" äänsi vihdoin lukkari. Asia selvisi hänelle itsestänsä, sillä\nolivathan housut jo täällä.\n\n\"Soo-o!\" toisti hän.\n\nTaas vaiettiin ja katsottiin. Ukko Sikanen kumartui sylkäsemään\novipieleen.\n\n\"Soo-o!... Soo-o!\" toisti lukkari vieläkin, ja nyt entistä hartaammin.\n\nJa sitten hän vaikeni tyyten ja katsoi vain sanattomana. Oikeastaan hän\nsiten piinasi: Hän antoi miesten siinä ikäänkuin paistua hänen\noppilaittensa ilona ja ivana.\n\nMutta eivät ne oppilaat nyt julkisesti riemastuneet. Äsken oli lukkari\nnäet taas haukkunut heitä ihan kamalasti ja nyt he kostivat, s.o.:\neivät lukkarin uhalla näyttäneet riemun merkkiä. Se oli äänetöntä\nkiusantekoa. Kuin vääräpäät härät katsoa muljottivat ne vain näitä\nkadonneita ja taas löydetyitä tovereitansa kyynäsvarsin polveen\nnojaten, istuksien ja syleksien.\n\nMutta hereillä he toki olivat, sillä tapaus herätti heissä vilkasta\nsisäistä huomiota. Voipa heistä nyt sanoa että he olivat tällä kertaa\ntämän tapauksen johdosta Pielisjärven n.s. sisällisesti valveutuneinta\nväkeä.\n\n\"Tässä... tässä nää ovat\", toisteli odottava poliissi pitkän piina-ajan\nkuluttua ja nyt tokasi ukko Sikanen siihen ajatuksettoman:\n\n\"Ka tässä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta päästiin siitä toki asiaan. Lukkari oli näet jo noutanut\nhousukäärön, avasi sen ja ilmoitteli:\n\n\"Täällä muuten ovat jo aikoja olleet nää...\"\n\nHän aivan huokasi siinä, jatkaen tavallaan hartaasti maailman pahuutta\nsurren:\n\n\"Nää miesten ainoat...\"\n\nJa yhäkin hän painoi ääntä murheelliseksi, hartaaksi ja jatkoi kuin\nhuoaten.\n\n\"... ainoat mitä Herra on antanut miehelle kelvollista...\"\n\nMutta silloin tunsi Sikasen ukko housunsa ja häneltä pääsi iloisa,\nkadotetun tavaransa löytäneen riemuisa huudahdus:\n\n\"No!... Siinähän ne nyt ovat!... nää meidän housut!\"\n\nKoko maailma unehtui sen ilon tähden.\n\n\"Pekka!\" nykäsi hän jurottavaa poikaansa ja ilmoitti hyvillä mielin,\nkuin lohdutellen:\n\n\"Niin jotta johan minä sinulle sanoin, jotta eivät ne housut iäksensä\nmihin mene!\"\n\nKaikki heidän välinen kaunakin unohtui tyyten. Yhteinen vahinko oli\ntässä jo matkallakin osaksi sovittanut heidät. Innoissansa tiedusti\nukko lukkarilta:\n\n\"Onko minun housun taskussa jälellä raha-massi?\"\n\nOli se. Lukkari huokaili ja haikaili. Seurakunta istui ennallansa ja\nsyleksi. Miehet saivat nyt jo housunsa ja niitä jalkaan vetäissään\npuheli ukko onnellisena kuin lelunsa löytänyt lapsi:\n\n\"No!... Niin jotta eipä tässä nyt mitä sen enempää!... Kun tää...\"\n\nTallella olivat alushousutkin, huomasi hän välillä...\n\n... \"kun tää asia kuitenkin lopultakin näin...\"\n\nMiten hyvältä tuntui vetää omiansa jalkaan.\n\n\"... näin hyvänne-päin kun tää pyörähti jotta...\"\n\nKiireesti veteli hän housuja jalkaansa ja tiukkasi remeliä vyölle, yhä\nvain onnellisena jatkaen:\n\n\"Jotta tuota... Ja yksin tulitikutkin ovat säilyssä taskussa\", ihastui\nhän välillä, hoksattuaan sen asian.\n\n\"Jotta tuota...\"\n\nTiukasti vetäsi hän remelin vyölle...\n\n\"Jotta olipa se rehellinen löytäjä... se joka otti talteen nää\nvälttämättömät... elikkä nää housut... Kun tulitikkulaatikkoakaan ei\nitse ottanut...\"\n\nJa jalassa ne välttämättömät nyt olivatkin. Ja hän jatkoi nyt sitä,\njota oli aikonut ennen tulitikkulaatikon löytönsä:\n\n\"Jotta\", jatkoi hän, \"Jotta sitä minä vaan ihmettelen, jotta kukahan\nhylky tuo oli joka tään ylettömän ilveen teki ja hän lökäytti housut\nkoholle ja otti nukkujalta talteen housut.\"\n\nSe uteliaisuutta herättävä kysymys alkoi sittemmin taas tuontuostakin\nvaivata häntä ja antaa hänelle päänvaivaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta oli siinä nyt vielä harmillistakin. Lukkari näet halusi näitä\nlöydetyitä lampaitansa nyt uhallakin paistatuttaa ja huomattuansa että\nmiehet häntä uhalla eivät tuvassa riemuitse, päätti hän päästää koko\njoukon ulos. Siellä ne varmasti paistavat, päätteli hän, ja niinpä\nkäski kaikki lukumiehensä ulos, ilmoittaen syyksi:\n\n\"Että saa välillä päästää tuvasta ulos pahan hengen...\"\n\nJa hän arvasi tavallaan oikein. Koko miesjoukko kokoontui piiriksi\nSikas-suvun ympärille. Eivät ne siinä mitään puhuneet, katsoivat vain\naivan ääneti, mutta juuri se se ilkeintä paistamista olikin. Velttoina,\nkädet taskussa, pää väärässä ja piippu ikenissä seisoivat ne ilkiöt\nsiinä kuin älyttömät härät.\n\nSe oli vaikea paikka Sikasille ja ei siis ihme jos isä ja poika\nikäänkuin sulivat taas yhdeksi. Olihan ympärillä yhteinen vihollinen,\nkoko pyhä seurakunta nyt heitä paistamassa.\n\nMutta täytyi siinä toki jotain yrittää. Pekka keksikin asian ja alkoi\nasiaa muuksi painaen kertoa, kehasten:\n\n\"Nurmeksen markkinoilla se oli nyt myötävänä vähän toisenlainen härkä!\"\n\nSiitä Kaisan härästä hän näet löysi tämän pelastavan puheenaiheen. Hän\njatkoi kehuen:\n\n\"Siitä pojasta kun hintanakin satoja ja täysiä tuhansiakin mätkittiin\nniin jotta roiski!\"\n\nTurhaa puuhaa. Liikkumatta, laiskoina ja päät väärällä seisoivat nämä\nkirjantutkijat vain piirissä ja tupakoivat ja syleksivät veltosti.\n\n\"Niin jotta ollappa Pielisjärvellä vaikka parikaan semmoista, oikeaa\njyry-härkää, niin ei loppuisi enää maito!\" koki taas Pekka, piippuaan\nkuntoon laittaessa.\n\nMutta ei ääntä, ei mitään joukosta! Tuskin muuta elonmerkkiäkään kuin\nlaiska välinpitämättömyys! Lukkari nautti akkunassa.\n\n\"Taisithan sen sattua sinäkin näkemään... sen tuhottoman härän?\" kysyi\nPekka, jo isältänsä siten apua pyytäen.\n\n\"Ka\", autteli se. \"Olihan siinä sonnia yhden härän osaksi...\"\n\nSama mykkyys. Miehet vain seistä kutvottivat ennallaan. Joku toki\nelonmerkiksi sylkäsi.\n\n\"Ja entäs sitten se ihmepuntari!\" alkoi nyt ukko ja selittää tuhersi.\n\n\"Siellä on Nurmeksessa nyt semmoinen paholaisen puntari, jotta se ottaa\nkymmen-pennisestä nenäänsä vaikka koko kaupungin.\"\n\nMutta nyt tuli toki iloinen apu ja pelastus. Eilen oli näet kuollut\ntalokas Mikko Siistinen. Tultiin ilmoittamaan sen kuolemasta papille,\nja se sanantuoja hajoitti tämän pelottavan joukon tulollansa. Ja siinä\noli toinenkin pelastus. Siistiseltä jäi hyvä talo ja keski-ikäinen\nleski, joka oli täysin Kaisan arvoinen. Ei ihme että sulhasemme päähän\niski oitis se ajatus että nyt ei hätää: Kummallekin riittää nyt leskiä.\nSiistinen olikin jo eläessänsä kerran humalassa heille tenännyt että\njos hän kuolee, niin joko pojan tai isän pitää käydä rippikoulu ja\nnaida hänen leskensä.\n\nSe käskyhän oli jo kuin joku hyvä enne ja vihjaus heille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOltiin siinä hieman. Sekä isä että poika hautoi asiaa. Aivan jo unohtui\nmatkaharmikin ja oppitoveritkin jo jurottivat tavallista menoansa: Ne\nolivat jo lakanneet heitä paistamasta.\n\nLisäksi kerrottiin että Leskisen ja Kaisan kaupoista ei ollut ainakaan\nvielä nyt tullut valmista. Oli siis toivoa Kaisastakin.\n\nNyt he olivat syöneet vankasti huttua. Poika tupakoi ja koki miettiä\nsekä Kaisaa että Siistisen leskeä, mutta unetti. Lesket tahtoivat\nsotkeutua sekaisin. Siinä lämpimässä tuhjottaessaan veltostuikin hän\nsiis miettimään helpompaa asiaa, nimittäin että:\n\n\"Mitenhän pitkä ruumiskirstu pitää tehdä Siistiselle... Kun se\neläessään oli niin pitkä miehen roikale!\"\n\n\"Riittääköhän\", koki hän pitää ajatusta hereillä mutta torkutti...\n\"Riittäköhän...\"\n\nEi hän jaksanut päästä selville miten pitkää hän tarkoitti. Kaikki oli\nyhtä unen-tuhjakkaa. Isä puolestansa laski siinä unettavassa\ntupakoimisrauhassa:\n\n\"Se olisi tää...\"\n\nPää painui nuokuksiin... Hän pinnisti:\n\n\"Tää Siistisen leski nimittäin...\"\n\nTaas nuokutti, mutta hän ponnisti:\n\n\"Tää...\"\n\nEi se selvinnyt, se mitä hänen piti miettiä, sillä uni sotki...\n\n\"Tää...\"\n\nYhtä turhaan.\n\n\"Sekö paholainen siinä sotkee!\" harmistui hän jo minkä unelta voi.\n\n\"Tää...\"\n\nMutta silloin oli hän torkahtaa jo nenällensä, kavahtui siihen,\nselvittäytyi unesta ja muistaen pää-asian kysäsi pojaltansa:\n\n\"Tuota, Pekka... Niin jotta olisiko sinulla mitä sitä vastaan jos minä\nnaisin sitten näistä leskistä toisen?\"\n\nPoika tuhjotti tupakoimisunessa ja mietiksi.\n\n\"Nimittäin joko tään Siistisen lesken, tahi sitten sen Saastamoisen\nKaisan? Jos naisin?\" toisti ukko tiedustelunsa.\n\n\"Ka-a\", lupaili nyt jo puheluun heräävä poika, imasi välisavun ja\njatkoi, lupaillen:\n\n\"Ka mikäpäs siinä... Ainahan me nyt jaksetaan näissä pikku asioissa\nsopia!\"\n\nJa entistä lujemmin päättivät miehet nyt painaa rippikoulussa isyys- ja\navio-oikeuksiansa kohti. Sitä asiaa miettiessänsä ja tupakoidessansa\neivät he huomanneet sitäkään, että Leskinen ajaa porhalsi talon ohi.\nYlväänä, selkäkenossa se nyt ajaa laskettelikin jatkamaan Kaisan\nkosimista.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nVallesmanni, kuten sanottu, oli muun vihansa lisäksi vielä suuttunut\nmaksuttomien matkojensa johdosta. Kostoksi oli se peloitellut ja\nuhkaillut panevansa syytteeseen haureellisesta elämästä. Ja olikinhan\nhänellä aihe: Olihan hän tavannut miehet naisen vieraana niin kovin\nohkaisissa puvuissa, vieläpä sydänyöllä.\n\nSiis uusi harmi!\n\n\"Rupeaakohan tää asia sitten taas pyörähtämään pahanne-päin!\" huolestui\njo ukko kerran, varsinkin kun lukkari oli ryhtynyt sitä peloittelua\njatkamaan.\n\nVarsinkin juuri se lukkarin ilkiö oli heittäytynyt häijyksi. Nytkin se\ntaas tiukkasi ja peloitteli. Vaati lukemaan kuudennen käskyn, jonka\nhän, kuten jo sanottu, oli käskenyt opetella ulkoa. Nytkin se\nvarustautui sitä tiukkaamaan. Ukko Sikanen oli juuri siinä koulutuvan\nlämpimässä vaipunut miettimään sitä uteliaisuutta kutkuttavaa\nkysymystä, että kukahan se ne housut riisui, kun lukkari ärjäsi hänet\nhereille. Aivan hän hölmistyi ja pökertyi siitä.\n\n\"Niin... niin ukko!... Anna tulla vaan! Mitä kielletään kuudennessa\nkäskyssä?\" kovisteli lukkari. Ukko Sikanen joutui pulaan, eikä tiennyt\nmiten pelastua.\n\nMutta yhä vaan tiukkasi lukkari. Nyt se jo haukkui ja uhkaili ja\npeloitteli taas lailla ja jos millä, niin että ukko alkoi jo pökertyä.\n\n\"Härkä!\" ärjäsi jo lukkari ja tiukkasi lujasti, aivan huutamalla:\n\n\"Etkö sinä, sonni, tiedä mitä kielletään kuudennessa käskyssä?\"\n\n\"Ka!\" tapaili ukko kuin hätäytyen: \"Ka... Tuota... Ei...\"\n\nJa pulasta pelastuaksensa tokasi hän siinä hätäpäivissänsä umpimähkään:\n\n\"Mutta jos se tää poika sattuisi tietämään... Tää Pekka... Tällä kun on\näitiinsä hyvä muisti...\"\n\nSe pelastikin hänet pulasta. Lukkari alkoi näet tiukata nyt samaa\nkäskyä ja asiaa Pekalta.\n\nMutta ei sekään muistanut. Vaikka kuin koetti syleksiä niin ei vain\nherahtanut oikea tieto.\n\n\"Toinen härkä!\" haukkui lukkari ja tiukkasi vain asiaa. Pekka koki nyt\ntapailla jotain, hapuillen:\n\n\"Ka... siinä kielletään... siinä käskyssä...\"\n\nMutta siinä hänellä meni jo kaikki sekaisin. Ja pinteestä pelastaakseen\nhän silloin äkkiä ilmoitti:\n\n\"Ei sitä nyt tällä kertaa muista... kun tässä pökertyy...\"\n\nLukkari vihelsi, pyöritti päätänsä murheellisesti, huokaili ja käski:\n\n\"Sano sinä Killiäisen poika, mitä kielletään kuudennessa käskyssä!\"\n\n\"Ka\", tapaili poika, kyynäspäät polviin nojattuna, kumarassa, sylkäsi\nja tokasi:\n\n\"Eikös siinä kiellettäne se... se tää huorinteko.\"\n\n\"Ka!... Sehän se!\" tokasi siihen ukko Sikanen äkkiä aivan tarraamalla,\nkäyttäen siten toisen viisautta hyväksensä.\n\nJa siitä haureusasiasta se lukkari nyt pauhasikin pitkät päivät. Juuri\nSikasia hän siitä asiasta piti tiukalla. Nytkin se oli taas haukkunut\nsiitä kaupunkimatkasta ja öisestä tapauksesta ja peloitellut lailla ja\nsakoilla ja vankeudella.\n\n\"Ja entäs\", nuuskasi se nyt ja käänsi puheen: \"Entäs tääkin entinen\npoikasi jo?... Niin jotta eihän sinulla tähänkään mitään sen\nlaillisempaa isän oikeutta?\" tiukkasi hän ilkeästi.\n\n\"Niinkö tähän Pekkaan?\" viivytteli ukko kiertelyllä vastaustansa ja kun\nlukkari yhä vain sitä ilkeästi tiukkasi, jatkoi hän kierrellen, kuin\npulassa pökerrellen:\n\n\"Ka... Niin jotta mitäpäs tähän erikoisia oikeuksia pitäisi... Tää\nPekka on niin kesy ja siivo poika, jotta... Kestää tää kotona ilman\npitelyäkin...\"\n\nJa häntä harmitti koko tämä koulu, tämä vaivan paikka. Mutta lukkari\nvain jatkoi. Helvetin tulellakin se jo peloitteli ja uhkasi\npeloitellessaan käskevänsä vallesmannin panemaan ukon syytteeseen tästä\nvanhastakin synnistä: luvattomasta pojasta.\n\n\"Mitäs siihen sanot!\" ilkkui hän aivan ja aikoi soimata laiskuudesta ja\ntuhmuudesta.\n\n\"Et vielä iitä tuntisi, jos se tiellä vastaan tulisi?\" ökysi se ja\nhaukkui ja soimasi pataluhaksi koko Sikasen suvun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuolekkaaksi se painoi siis nää koulun loppupäivät. Eväsvoikin alkoi\nkulua vähiin. Siinä syödessä tuli taas ukko miettineeksi niitä lukkarin\nja vallesmannin uhkauksia ja lisäksi häntä vielä harmitti, kun poika\nlokkasi aina voita semmoisen murikan kuin olisi sitä loppumattomasti.\nHän yritti jo, arvellen pojallensa:\n\n\"Jokohan nuo hylyt sitten rupeavat tosissaan hätyyttämään käräjiin\ntästä...\"\n\nTaas se poika lokkasi voita. Hän koki työntää sen eteen silakkavatia.\n\n\"Tästä nyt...\" koki hän välillä.\n\nTaas se häijy! Voipytystä jo näkyi eräästä kohti pohja. Alkoi jo\nsuututtaa pojan ahneus.\n\n\"Söisit sinäkin näitä silakoita!\" pureksi hän välillä silakkaa,\nesimerkiksi pojalle. Sen suu oli ruokaa täynnä. Taas hän yritti:\n\"Tästä...\"\n\n\"Ei se hylky näy ottavan esimerkistäkään vaaria\", harmitti häntä jo\npojan voi-ahneus.\n\n\"Niin mistä!\" tokasi nyt jo poika, sillä suu sattui olemaan puoliksi\ntyhjä.\n\n\"Ka... Tästä... josta se lukkari... Tästä huorinteosta?\" selitti isä\nsyöntitouhussa. Poika söi ja mietiksi asiaa. Ukko kehui taas silakoita\nja niin saatiin ateria loppuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiiput savusivat jo rauhallisesti. Nyt oli Pekka ennättänyt miettiä\nasian ja äkkiä alkoi hän tupakoivalle isällensä selittää:\n\n\"Siinä nyt taas Kaisan asiassa ei ole huoruuden suhteen mitään pelkoa.\"\n\nSitä yöllistä, housuttomuuskohtausta hän tarkoitti, lisäten:\n\n\"Silla siinä on peli selvä\".\n\nImaistiin savut ja syläistiin. Nyt jatkoi poika:\n\n\"Sen sijaan on sinulla... niinkuin jo lukkari uhkaili, kipeimpänä\nkohtana tää minä\".\n\nTuntui aivan hyvältä kun oli itse syytön ja isä vikapää. Rauhallisesti\nhän jatkoi:\n\n\"Kun sinulla ei ole minun niitä... täysiä laillisia oikeuksia ja\nkiinnitystä, niin... ne voisivat oikeudessa vähän sakottaa napsata.\"\n\nSe asia se nyt näyttikin ukosta kaikista pimeimmältä: Omatunto! Alkoi\ntupakoimissynkkyys. Vihdoin puolustautui isä:\n\n\"Ka!... Niin jotta minkäpäs sille voi... Kun sinä näet kerran osuit\ntulemaan!\"\n\nOli ihan painostavaa. Asia näytti tyyten pimenevän. Kuin itseänsä\npuolustellen nureksi ukko surullisena, ikäänkuin yksin muristen:\n\n\"Se on tää rakkaus aina semmoinen... Niin jotta siinä ei nainen järin\nkauvaa neitseenä pysy...\"\n\nJa taas vaiettiin. Ulkonakin oli niin kovin harmaata ja syksyistä.\nVihdoin äänsi toki poika. Alkaen tyynesti alistua kohtalonsa alle,\narveli hän ruokalevolle kallistumista valmistaen:\n\n\"Ka... Minkäpäs sille nyt osaa!... Varsinkin näin vanhalle asialle!\"\n\nMahallensa hän vetäytyikin penkille. Onneksi alkoi uni painostaa\nisääkin ja kohta veisasi tuvassa kaksi lukkaria sovinnollista,\nautuaallista kuorsuutansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVälillä oli ollut pyhäpäivä.\n\nJa nyt tuntuikin taas rupeavan valkenemaan.\n\nPyhänä olivat he jo käyneet Siistis-vainajan lesken taloa\ntarkastamassa, syöneet siellä vankan hautajais-rokan ja olivat nyt\ntyytyväisiä elämäänsä. Siinä taas ruuan jälkeen istuksiessa ja\ntupakoidessa selitteli jo isä:\n\n\"Tää oma talo vaikka jaetaan sitten tasan ja muutetaan kumpikin\neukkomme konnuille niin... Mikä hätä meillä on rikkaina miehinä\neläessä!\"\n\nPekka savuutti piippuansa ja koki muistella sitä Siistisen\nruumiskirstun pituutta, eikä siis voinut vastata.\n\n\"Oli saakelivie, siinä kirstulla pituutta!\" loikoili hänen päässänsä\najatus.\n\n\"Niin että...\"\n\nEttä ei suinkaan sen polvet tarvinneet olla koukussa niin pitkässä\narkussa pötköttäessä -- sitä hän yritti miettiä, mutta ei päässyt alkua\netemmä, sillä ajatuskyky yhä vaan loikoi.\n\n\"Niin että...\"\n\nEi se herännyt sitä polvien koukistumis-asiaa jatkamaan.\n\n\"Että\", nykäsi hän vieläkin sitä laiskaa ajatusta kylestä. Mutta ei.\nHän antoikin sen ikäänkuin nukkua. Tuntui silloin niin hyvältä, lepoon\npääsyltä, ikäänkuin olisi Siistis-vainaja laiskana suoristanut\narkussansa polvensa suoriksi. Niin kului hyvä tovi.\n\n\"Vai etkös sinä jo niin sanonutkin, jotta sinulla ei tule olemaan\nmitään sitä vastaan... jotta minä nain toisen lesken?\" toisti nyt ukko\njo.\n\n\"Ka\", heräsi poika ajatustyöstä ja lupaili:\n\n\"Niinkuin sovittu, niin... Mikäpäs siinä!\"\n\nHe laskivat ja miettivät edelleen. Kaikki näytti selvältä:\n\n\"Kun nyt vaan tää rippikoulu loppuisi ajoissa!\" kiirehti vain ukko.\n\n\"Ka niin!... Sittehän se on peli selvä\", imasi poika savut.\n\nJa niin edelleen. Ja pian tämä koulu onkin jo loppuun istuttu. Parin\npäivän kuluttua on jo loppu käsissä ja itse pappi kuuluu silloin\ntulevan härkäkoululaisillekin ilmoittamaan, kutka heistä on katsottu jo\nkypsyneeksi isän tärkeään tehtävään, sen velvollisuuksiin ja huoliin.\n\nOli niin rauhallista, unettavaa. Poika jo vetikin unta, mutta ukko\nistua tuhjotti ja miten ollakaan, niin alkoi häntä taas kiusata se\nentinen uteliaisuus, että:\n\n\"Kukahan hylky tuo todellakin ne housut ja lasta vetäsi!\" Hän koki\nmiettiä. Päähän pesiytyi makea uni. Isoa kirkonkelloa soitettiin ja sen\nääni mojahteli tajunnassa jo epäselvänä.\n\n\"Olikohan tuo...\"\n\nSe vetäisijä, olikohan tuo se tai se, koki uteliaisuus taistella unta\nvastaan.\n\n\"Tuo... se vetäisijä...\"\n\nTaas mojahti kello, mutta nyt kuului sen ääni jo ikäänkuin kauvempaa.\nUni nääs...\n\n\"Se joka nää housut\", yritti vielä ajatus.\n\nTaas mätkähti kellon kieli ja sotki. Nyt sen ääni jo kuului kuin hyvin\nkaukaa... Kirkko tuntui pakenevan jonnekin... sinne järven taa, sillä\ntajunta uneutui. Pää nuokkui.\n\n\"Vai olikohan tuo...\" yritti hän vieläkin, mutta...\n\n\"Ka!... Perr!\" heräsi hän äkkiä kauhuissansa, sillä hän oli siinä\nmiettiessänsä torkahtanut niin syvällisesti, että eikös tipahtanut\npenkiltä nenällensä lattialle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhan ne nyt loppupäivinä soittivat kirkonkelloa ja härkäkoululaisetkin\nkuletettiin kirkkoon toisten joukkoon kuulemaan tuomiotansa. Pappi\nistui suntion pikkulehterissä, yski kertasen ja alkoi luetella:\n\n\"Johan Hermanni Pekurinen hyväksytään ehtoolliselle kiitoksella...\"\n\nSamoin se ja se ja se, jatkoi hän luetteloa, kääntäen:\n\n\"Aleksander Antti Johannes Puikkurinen hyväksytään, mutta kehoitetaan\nahkeroimaan sisäluvussa\".\n\nSamoin... se... ja se... ja se... Äänetönnä kuunteli joukko\ntuomiotansa. Pappi jatkoi:\n\n\"Petter Tauno Oskari Hakulinen hyväksytään hyvän ja nuhteettoman\nelämänsä tähden, vaikka hänen tietonsa muuten ovatkin vaillinaiset\".\nSeurasi nyt semmoisten luettelo. Pappi jatkoi: \"Mikko Albertti Pöyhöstä\nei hyväksytä, koska...\"\n\nJa nyt tuli tuomituiden pitkä luettelo. Kovin monelta olikin nyt taas\nkielletty avio-oikeus. Se luettelo päättyi Sikasen sukuun. Sille piti\npappi aivan erityisen puheen, alkaen:\n\n\"Ja sitten seuraa Sikanen, isä ja poika...\"\n\nHän huokasi siinä murheellisesti ja mietti. Kuin itseksensä hartaasti\nvalittaen puhui hän:\n\n\"Minun sydämeni tahtoo nyt taas murheelliseksi tulla!...\"\n\nEikä ihme! Olihan Sikasien kosimismatka ennen kuulumaton koko\nrippikoulujen historiassa. Pappi katsoi aivan korkeutta kohti kuin\nkorkeudelle suruansa osottaen:\n\n\"Mutta!\" huokasi hän vihdoin, jatkaen murheellisena:\n\n\"Mutta kun Herra viisaudessaan koettelee ihmistä, niin Hän lyö\npaimentakin sille armossa uskomansa lampaan pahuudella!\"\n\nJa nopeasti, murheellisena nousi hän ja poistui sakaristoon. Sikasetkin\nehtivät vain nähdä, miten se pitkä, musta papinkappa lattiaa pitkin\nviillen seurasi herransa jälestä.\n\n\"Niin jotta mitä se sanoi?\" oli ukko Sikanen epäselvillä tuomiostansa.\nJoku selitti silloin sen sisällön ilmoittaen:\n\n\"Ka sitä vaan, jotta et sinä eikä Pekka pääse vielä ripille\".\n\n\"Kato tuota paholaista!\" pääsi silloin hölmistyneeltä ukolta. Armotta\noli siis koko Sikas-suku tuomittu isyysoikeuksien puutteessa kuolemaan\nsukupuuttoon. Ukko mietti tovin. Oli kuin olisi pää painunut jo alas.\nVihdoin raapasi hän korvallistansa ja ilmoitti pojallensa ihmettelevän:\n\n\"No... Tämäpä asia kävikin sitten, taisi, ohraisesti!\"\n\n\"Ka!\" tapaili poika, mutta selvisi ja lisäsi tyynesti:\n\n\"Niin jotta mikäpäs siinä... Tullaan ensi syksynä uudella puhdilla\nniin...\"\n\n\"Tottapahan silloin lörähtää läpi\", lisäsi hän ja niin alkoivat he\nvarustautua kotimatkalle.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nLähenemme nyt jo loppua.\n\nTälle elämänhaluiselle suvulle oli nyt toistaiseksi tehty mahdottomaksi\ntäyttää lain ensimäinen käsky: olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja\ntäyttäkää maa.\n\nMutta vain toistaiseksi, kuten Pekan uhkauksesta jo huomasimme.\nSiistisen ja Saastamoisen leski oli heillä yhäkin mielessä ja he olivat\nasioistansa varmoja kuten tähänkin asti.\n\nJa nyt juuri viime päivinä oli ukkoa kohdannut vielä pikku onni: Hän\npääsi yhdestä painajaisesta, sillä eräs Lieksan mies oli hänelle\nilmoittanut kuka se oli häneltä housut valmiiksi jalasta pois vetänyt.\n\n\"Vai Pellisen vävy se ruoja oli!\" huudahti ukko siihen ihmeissänsä,\nmuisteli kaupunkiin menoansa ja miten hän oli samaista vävyä\nlöylyttänyt ja arveli silloin:\n\n\"Minä jo arvelin silloin jälestäpäin... kun olin sitä jo vähä\nhatistanut, jotta eiköhän tuo hylky nyt sitä kosta!\"\n\nPekkakin siihen puheluun osui tulemaan ja ukko ilmoitti hänelle:\n\n\"Se onkin, kuulemma, ollut Pellisen vävy veljineen... se jonka työtä\noli koko tää ilve...\"\n\nPekka sylkäsi ja pyyhkäsi suunsa nutunhihalla, sillä hänkin hoksasi nyt\nettä oli tapellut samaisten miesten kanssa. Asia oli siis selvä ja\nniinpä hän kysyikin nyt oudostuneena:\n\n\"Niin jotta Pellisen vävykö sinä sanoit?\"\n\n\"Ka... Se tuo kuuluu ottaneen talteen\", myönteli ukko ja selitteli nyt\npojallensakin:\n\n\"Minä sitä menomatkalla vähän mukiloin ja hätyytin, niin tottapa se on\nsiinä nukkuessa sitten ottanut omansa takaisin.\"\n\nPekka tupakoi mietteissänsä. Ei hän halunnut nyt ilmoittaa että oli\nsitä hänkin ollut samaisten veljesten kanssa käsirysyssä jos tosin\nhänelle laihassa. Sen sijaan hän hetken mietittyänsä piti viisaampana\nukolle tyynenä järkeillä:\n\n\"Ka... Sittepä se kävikin vain niin puolin jotta isien pahat teot\netsiskeltiin lastenkin päälle... Kun ne nyt sinun velkoja perivät\nottamalla housut korjuuseen minunkin jaloistani.\"\n\n\"Ka!\" tokasi ukko, ja lisäsi miltei hyvillään oudostellen:\n\n\"Kas kun tuo pakana ei toki älynnyt siinä avuttomassa tilassa ollessa\nsen pahemmin... Ja jotta sai toki tietää kuka tuo hylky on!\"\n\nJa aivan tuntui nyt helpoittavan oloa kun ajatuskyky oli päässyt\nvapautumaan moisesta uteliaisuustunteesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt polkivat he jo, isot, tyhjät eväskontit selässä, salotaivalta kotia\nkohti. Olikin leuto, sopiva syyssää. Ajatuksiinsa vaipuneina he\npoleksivat, poika edellä, ukko perästä. Tuntuikin olo ikäänkuin\nhelpolta kun oli päässyt vapaaksi henkisen työn painostuksesta. Aivan\nsitä huviksensa astua jutkutteli salotietä pitkin.\n\nJa nyt alkoi taas ukkoa vaivata se toinen uteliaisuus: se että kuka\nihme se Johannes oli. Sitä hän hautoi päässänsä kuin jotain epäselvää\nsammakonkutua.\n\nAstua jutkutettiin. Pojankin päässä heräsi jokin ajatus-pahanen,\nkehkeytyi vähitellen tajunnaksi. Ja äkkiä hän sen sanoa tokasikin,\narvellen:\n\n\"Oli se aika pyykki... Tää rippikoulu.\"\n\nIsä kuuli pojan jotain puhuneen, mutta se Johannes-ajatus esti selvästi\ntajuamasta mitä se sanoi. Hän hoki itsekseen:\n\n\"Olikohan tuo paholainen oikein naimisissa oleva mies... se Johannes!\"\n\nEi se selvinnyt hänelle. Astua jutkutettiin yhtä menoa vaan ja\nvaiettiin.\n\n\"Ja olikohan tuo... Tää Johannes...\"\n\nAstuntahan se kai sotki ajatuskykyä...\n\n\"Niin jotta olikohan tuo?\" koki hän vielä pinnistää. Ei selvinnyt.\n\n\"Kehno!... Kun se lukkarikaan ei sitä järkiään sanonut!...\"\n\nJa lopulta alkoikin se samainen ajatus jo aivan väsyttää ja siitä eroon\npäästäksensä hapuili hän nyt sitä Pekan äskeistä pyykkipuhetta. Saihan\nhän siitä jotain riekaletta kiinni ja kysäsi nyt:\n\n\"Niin jotta pyykistäkö sinä puhuit, vai mistä?\"\n\n\"Ka-a!\" myönteli poika ja toisti:\n\n\"Sitäpä minä vaan tässä sanoin jotta on se tää rippikoulu miehelle\nsemmoinen pyykki ja pesu, jotta kyllä siinä irtanee lika!\"\n\n\"On tuo pakana!\" myönteli isäkin sen todeksi.\n\nJa taas astua juntattiin. Taas mietti isä-ukko. Nyt hän jo taas alkoi\nselitellä:\n\n\"Vaikka jäi siinä yksi asia vielä epäselväksi...\"\n\nSitä Johannes-asiaa hän tarkoitti, astua painoi, mietiksi sitä\nepäselväksi jäänyttä asiaa ja nyt taas jatkoi:\n\n\"Niin jotta eipähän osannut pyykätä niin järkiään, jotta olisi tullut\nselväksi kuka tuhoton mies se Johannes oli!\"\n\nMutta ääneti vain astua pötkötteli poika ja täytyi kokea sen\nkintereillä pysyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLie oltu jo puoli-taipaleessa. Pekankin päässä oli alkanut nyt herätä\nja elelehtää ajatustoimi. Hän oli näet yrittänyt ajattelemaan sitä\nSiistisen lesken naimakauppaa mutta ei ollut osunut järkiään asian\nytimeen, vaan oli ajatus jäänyt loikomaan niissä Siistis-vainajan\npolvissa. Siinä nimittäin, että olivatkohan ne polvet ruumiskirstussa\nkoukussa vai sopivatko suoriksi. Hän mietiksi:\n\n\"Niin jotta tuota ne...\"\n\nAstua jutkuttaa siinä täytyi. Ajatus pysähtyikin siis ja piippu\nlerppasi ikenissä. Polettiin puoli virstaa.\n\n\"Ne Siistis-vainaan, ne!\" sai hän nyt jo irti. Ukko siellä selän takana\nkuului ahkerasti astua kumpsuttavan. Jo oli menty koko virsta.\n\n\"Ne polvet...\"\n\nSe herahti nyt jo lisää ajatuskyvystä. Aivan tuntui hellittävän kun\najatusvoima pääsi jo senkin pinteestä. Oli kuin olisivat koukistuksesta\nväsyneet Siistis-vainaan polvet venähtäneet siellä arkussa hieman\nsuoremmiksi, päästen siten jo osaksi lepoon. Yhä vain astua\npötkytettiin.\n\n\"Ne Siistis-vainaan... ne...\" heräsi taas ajattelu mutta ei johtanut\nsen etemmä, vaan jäi hautumaan. Tuntui niin hiton hyvältä tää kotiin\nmeno. Saunan ihana löylykin jo kiehtoi mieltä autuudella... Kaksi\nvirstaa oli taas painettu.\n\n\"Niin jotta, olivatkohan ne suorassa, vai koukussa, ne...\"\n\nSuuhun tuntui kokoutuvan mehukasta sylkeä ja se kai se sotki nyt. Olisi\nmaistunut niin makealta, jos olisi saanut sen syläistä ruikata.\n\nMutta ei sitä joutanut nyt ajatustyöltä. Polettiin taas virsta.\n\n\"Ne polvet!\" sai hän siinä ajatustyönsä loppuun. Tuntui kuin olisivat\nSiistis-vainajan polvet rojahtaneet arkussa suoriksi. Toisinsanoen:\najatuskyky pääsi lepoon. Tuntui aivan hyvältä.\n\nSylkikin oli jo itse suusta pois valahtaa, niin makeasti syletti. Hän\nsiis auttoi sitä, nautti siitä avustuksesta ja niin keskeytyi nyt\nloppuunsaatettu ajatustyö tyyten. Ja niin astua jutkutettiin edelleen.\nPäässä vain kajasti nyt joku epäselvä, lepoon päässyt varmuus: varmuus\nsiitä että joko Siistisen leski tai Saastamoisen Kaisa leipoo ensi\nsyksynä hänellä emäntänä omassa talossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNurmeksen Jussi Vakkilainen oli oikeastaan Pielisjärveltä kotoisin.\nNurmekseen hän oli joutunut siten että oli onnistunut pääsemään\nOllikaisen leskelle mieheksi ja kotivävyksi.\n\nSiinä lähellä Sikasien kotitaloa ajoi se nyt vastaan ja tuttu mies kun\noli niin tervehti sanoilla:\n\n\"Prtruu, saakelin koni!\"\n\nJa nyt hän jo jatkoi:\n\n\"Tuo hevosen paholainen kun on ruvennut tuota häntäänsä huiskuttamaan,\nniin se vasta ilvettä pitää!\"\n\nSikaset pysähtyivät, sylkäsivät ja poika vastasi:\n\n\"Ka!\"\n\nOltiin siis jo asiassa kiinni. Vakkilainen jatkoi kysyen:\n\n\"Ja mistä sitä vielä iletään niinkuin olla tulossa.\"\n\n\"Ka... Eipä tässä erikoisesta mistään\", kierteli isä ukko, sillä iletti\nse sanoa että vielä tällä iällä rippikoulusta, ja poika auttoi nyt\nisäänsä, vakavasti ja tosissaan valehdellen:\n\n\"Tää isä käväsi Polvijärvellä sivujaan hierottamassa ja minä kaivaa\nsipasin laskuojan!\"\n\n\"Mhyy!\" sylästä ruikkasi Vakkilainen ja nyt vahvisti ukko:\n\n\"Ka niin... Rupesi kesätöiden jäleltä nivuslihoja kolottamaan niin\narvelin joutavatpa heitä Polvijärven akat hieroa raapaista\".\n\nOnneksi viuhautti Vakkilaisen hevonen silloin taas häntäänsä joten\nVakkilaisen täytyi ruveta kiroilemaan ja ärjymään sille, ja niin\nkeskeytyi kysely siihen.\n\nMutta äkkiä menikin Vakkilainen omaan asiaansa, ilmoittaen:\n\n\"No tää Siistinen se kuuluu viimeinkin toki kuolleen.\"\n\nJa nyt alkoi Vakkilainen selitellä: Hänen akkansa oli kuollut\nviimeviikolla ja kun hän oli kuullut Siistisen eukon jääneen leskeksi\nniin oli päättänyt korjata sen lämpimältänsä.\n\n\"Siinähän näet onkin meillä oikeastaan jo vanha rakkaus... Täältä\nlapsuuden ajoilta... Vaikka se sitten tää...\"\n\nAivan hän siinä tapaili mitä sanoa. Vanha rakkaus näet nykäsi mieltä\nmuuksi.\n\n\"Tää\", tapaili hän jatkoa: \"Tää maailma hyväkäs, tulla töllähti väliin\nja sai minun arvelemaan jotta eihän tässä nyt pää mene vaikka ottaa\nvälillä täänkin Ollikaisen lesken...\"\n\nAsia selvisi. Tiesivät ne Sikasetkin että kyllä siinä vanhaa, luvatonta\nrakkautta oli aikoinansa ollut, koskapa oli ollut jo käräjäasiakin\nnousta Siistisen ja Vakkilaisen välille.\n\nSiispä vaiettiin ja syleksittiin. Ukko Sikanen siinä mietteissään jo\nnosti hevosen häntääkin.\n\n\"Vai mitä siitä te arvelette?\" tiedusti nyt Vakkilainen.\n\n\"Niin mistä?\"\n\n\"Ka tästä jotta... Olisiko tuota minun ottaa ja naida tää Siistisen\nleski?\" selitti Vakkilainen.\n\nTaas oli tulla vaitiolo.\n\n\"Ka... Mitä hän tää poika arvellee!\" tokasi vihdoin ukko.\n\nMutta poika oli nyt anteliaampi ja ilmoitti kyselijästä eroon\npäästäkseen:\n\n\"Ka-a... Eipähän meillä ole mitään järin suurta sitä vastaan... Ei\nminulla itselläni enemmän kuin tällä isä-ukollakaan...\"\n\n\"No... Sitähän minäkin!\" riemastui Vakkilainen ja ymmärtäen Pekan\npuheen omalla tavallaan jatkoi hän, kehuen:\n\n\"Sitä... sitähän minäkin jo sanoin Nurmeksesta lähtiessäni jotta...\"\n\nMiten rennosti, oman ja maakuntansa tavan mukaan hän siinä alkoi\nparempiansa lasketellen:\n\n\"Jotta!\" kehui hän oma-puoleisiansa, \"jotta ei niistä Nurmeksen akoista\nole muuksi kuin jotta huonoa saippuaa niistä nyt vielä voisi keittää\nmutta... Häh!... Äh... Perr!...\" karjui ja ärjyi hän välillä hevoselleen\njoka taas tuppasi ilveillensä.\n\n\"Mutta\", jatkoi hän nyt, \"mutta ei sillä saippualla lika lähtisi...\nniin päätin lähteä pyyhältämään eukokseni tään Siistisen lesken niin on\ntoki miehellä muija.\"\n\nMutta taas viuhautti hevonen häntäänsä ja hänen täytyi keskeyttää ja\nryhtyä ärjymään ja kiroilemaan sille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlikin siinä jo asiat valehdeltu aivan reilaan.\n\n\"No!\" näpsäsi Vakkilainen hevosensa hölkkään, ja niin oli taas\nSikas-suku yhtä pienempi ja köyhempi.\n\n\"Mitä se... Niin jotta meinaako se naida sinulta sen sinun osalle\nlangenneen Siistisen lesken...?\" tiedusti silloin isä, siten omaa\nasiaansa kavalasti ajaen.\n\nMutta poika oli nyt anteliaalla tuulella. Hän kuivasi suunsa ja\nilmoitti:\n\n\"Ka... Joutaa ottaa... Kun tää rippikoulukaan ei vielä tällä puhdilla\nlykästynyt, niin...\"\n\nMällin hän pani välillä, teki tarpeelliset temput ja lopetti\nrauhallisena:\n\n\"Niin ilmestyyhän niitä uusia leskiä siksi kun tää rippikoulu\npyyhkäistään läpi.\"\n\n\"Ka\", tapaili isä. Yritettiin tosin vielä asian uutta vaihetta\nitsekseen mietiskellä, mutta oli tultu jo Takasuolle menevän tien\ntiehaaraan. Pekka kaivoi siinä lapionsa havukasasta, nosti sen olalle\nja kehoitti isäänsä:\n\n\"Niin jotta lämmitetään sauna ja pestään pois nää rippikoulu-pyykin\nvaivat ja jälet.\"\n\nEikä Sikasen talossa olekaan koskaan muulloin peseydytty ja kylvetty\nniin perinpohjin ja niin herkullisesti kun sinä iltana. Ja kun\nkilpakosijat sitten makean, vankan illallisen syötyänsä laskeutuivat\ntyytyväisinä levolle, arveli onnellinen, elämäänsä ihastunut poika:\n\n\"Niin jotta pääsihän siitäkin Siistisen eukosta nyt vähemmillä\nvaivoilla ja rahamenoilla leskeksi... Kun ei asiaa ennättänyt pahaksi\nonnekseen viedä jo vihkimiseen asti!\" Niin että olisi pitänyt leskeksi\njäämisen kautta ero saada!\n\nHautajaismenot olivat siis säästyneet. Ei siis valittamisen syytä ja\nkohta todistikin rauhallinen kuorsuu että he olivat tyytyväisiä\nmatkaansa ja lukutyönsä tuloksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut aikaa viikko toinen. Olivat kaikista parhaat syksyiset\njoutoajat. Ei huolta työstä, ei nukkujalle kiusaa liiasta valosta.\nSenkun veteli vain makeita unia.\n\nNytkin oli semmoinen ihanan-hautova kostea ja harmaa tyyni päivä. Tupa\noli maukkaan lämpöinen.\n\nJa kaikki asiat alkoivat mennä onnellista menoansa. Vakkilainen oli\nvienyt Siistisen lesken sitä kyytiänsä ja eli sen kanssa nyt jo\nonnellisessa esi-avioliitossa. Iloa ja onnea oli vain häirinnyt se\npikku seikka että Siistisen talo oli mennyt miesvainajan veloista,\njoita ei luultu ollenkaan olevan.\n\nMutta senkin vahingon oli korvannut eräs onni... Leski näet kuului\nsittenkin vastoin odotusta tuoneen taloon Siistisen peruja, joten\nVakkilainen voi toivoa saavansa pian esikoisen, jota olikin ikävöinyt.\nTieto tästä oli joutunut Sikasenkin korviin, mutta eivät he olleet nyt\nlähimäisensä onnea kadehtineet.\n\n\"Ka!\" arveli isä-ukko syödessä pojallensa: \"niin jotta sittepä se\nolikin sinulle hyvä onni jotta toki Vakkilainen nuolasi sen Siistisen\nlesken ennen aikojaan Pielisjärveltä pois!\"\n\nSe totuus alkoi kuumottaa puuroa suuhunsa lusikoivan pojankin aivoissa\njo. Tuntui kuin olisi osunut jostain pahasta asiasta pelastumaan. Ukko\nmietiksi. Asia tuntui vakavalta.\n\n\"Sitä on oltava varova sillä...\" arvella tuherti hän siinä palaa\npureksiessansa ja jatkoi, selittää tökertäen:\n\n\"Sillä ne nää Pielisjärven miehet ovat sitä sorttia...\"\n\nRuoto oli tarttua kurkkuun. Hän kakisti sen pois ja jatkoi:\n\n\"... sitä sorttia Aatamia ovat nää Pielisjärven miehet jotta... kun ne\nne vain vähän... kaukaa näköhollin päästäkään katsahtavat vaimoon päin\nniin jo on perillinen valmis.\"\n\nAsia tuntui vakavalta. Vaiettiin, syötiin. Taas jatkoi ukko:\n\n\"Niin jotta oli hyvä kun ei asia päässyt lykästymään ja onnistumaan\npahannepäin!\"\n\n\"Ka-a\", mietiksi poikakin, pureksi palaansa, nielasi ruuan alas ja\nlisäsi:\n\n\"Enemmänhän se olisi ollut rapsu kuin rakkaus... Jos asia olisi\nsattunut niin päin pyörähtämään.\"\n\nJa rauhallisena nuoleksi hän lusikkansa puhtaaksi, pisti sen\nseinänrakoon, kävi turistamassa nenänsä, nuolasi suupielensä ruuasta\npuhtaaksi ja niin oli hän taas autuaalliseen ettone-uneen valmis.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta menemme edelleen. Oli taas eräs hautova päivä. Sikaset olivat\njuuri ikään palanneet Kaisan ja Leskisen häistä. Tyytyväisiä he\nolivatkin häihin ja Leskiseenkin ja koko asiaan, etenkin kun olivat\nhäissä saaneet lopullisesti kuulla, että Saastamoisenkin Kaisan talo\nmenee miltei näppiä-nuollen Siistis-vainajan veloista, joiden takaajana\nSaastamois-vainaja oli ollut.\n\n\"Olikin se Partanen ja Kaisa laittanut hyvät hää-ruaat!\" todisti ukko\nnyt kotona tupakoidessa pojallensa. Kaikkiin tuloksiin voi siis olla\ntyytyväinen. Varsinkin liharokka oli ollut mainiota ja surkeilematta\nolivatkin he täyttäneet vatsansa voimakkaalla ruualla.\n\nEi siis ihme että unetti ja painosti. Siinä unen edellä kun olo\noli nyt niin hyvä, ilmestyi ajatuksenkin-tapaista pojan päähän.\nHavainnollisista ne alkoivat. Hän muisteli Leskistä, sai jo\najatusriekaleesta hieman selvää ja tokasi sen isällensä, arvellen:\n\n\"Onhan sillä tällä Kaisan Leskisellä toki oikea jyry-parta!\"\n\nUkko ei vastannut. Kai se siinä unen edellä tuhjottaessansa lie\nmiettinyt omiansa. Pekka jatkoi ajatustyötänsä. Ensin yritti miettiä\nsitä härkäkauppaa, mutta sen ajatteleminen tuntui liika raskastöiseltä\nnyt näin unen edellä. Hän siis luopui siitä.\n\nMutta nyt ilmestyi sopivaa ajatustyötä. Siinä laiskana ja puoli-unisena\ntupakoidessansa osui hän näet muistamaan rippikoulu-vaivansa. Miten\ntoista, miten suloista olikaan siihen verraten elämä nyt!\n\n\"Mutta sepä hänen parrastansa!\" lausuikin hän siis nyt isällensä,\nlopettaen siten sen raskas-töisemmän parta-ajatuksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa niin pääsi uusi ajatustyö alkuun. Ajatus jatkui nyt vetelänä, kuin\nlaiska mato. Hänen päässänsä kajasti nyt veltto muisto: rippikoulu\nkaikkinensa... ne avioliittopuuhat ja...\n\nHäntä haukotutti. Isäkin tuhjotti jo unisena tupakoiden. Vielä koki\npoika toki ajatella.\n\n\"Se tää\", tapaili ajatuskyky. Ei tahtonut jaksaa.\n\n\"Tää\", yritteli hän miettiä. Päässä oli jo makea unen-tuntu. Niin oli\nkoko pää unesta makea kuin hunajainen mehiläispesä.\n\n\"Tää rippikoulu...\"\n\nEi tahtonut tulla enää ajatuksesta mitään sillä raukasi.\n\n\"Niin jotta...\"\n\nKissa toki naukasi siinä haikeasti. Hän heräsi siihen ja ollen nyt\njonkunverran valveutuneempi selitti nyt unisena tupakoida tuhjottavalle\nisällensä:\n\n\"Niin jotta hyvinpäinpä tää asia nyt kääntyikin... Niin jotta kun tää\nKaisakin kerran vietiin niin ei ole enää mikä pakoittaisi lähtemään\nuudelleen rippikouluun...\"\n\nUkko tuhjotti. Ei näyttänyt kuulevankaan. Tuntui niin autuaalliselta.\nTyytyväisenä vääntäytyi poika penkille makuullensa ja ollen jo\npuoli-unessa koki jatkaa:\n\n\"Niin jotta paras se on kun...\"\n\nVoi pahuus miten nukutti.\n\n\"... kun ihminen ei luovu tästä\", koki hän jatkaa. Silmiä veti\numpeen...\n\n\"tästä...\" yritti hän toki. Ei tahtonut enää kyetä.\n\n\"... vanhanpojan...\"\n\nUupuu hiisvie ajatuskyky kesken...\n\n\"... autuudesta!\" sai hän toki viedyksi loppuun ennenkuin jyrisevä\nkuorsuu alkoi pauhata hänestä.\n\nJa kylellensä penkille kallistautui isäkin pitkällensä ja lämmin tupa\nhautoi aivan autuaallisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta omituista. Ukko ei voinut saada unenpäästä kiinni. Nyt alkoi\nhäntä taas kiusata se ainainen Johannes-uteliaisuus. Kai se\nrippikoulussa kylvetty Sanan siemen iti. Aivan häntä jo harmitti kun ei\ntiennyt kuka ihme se senniminen mies oli.\n\n\"Niin yletön mies kaikissa menoissaan... Mutta ei näet vain selviä kuka\ntuo on...\" laski hän. Uni karkkosi yhä loitomma silmistä. Taas hän\nkoki:\n\n\"Osasi saarnatakin Syyrakit ja kaikki muut ylettömät... mutta otappa ja\nsokaise nyt tieto!\"\n\nHarmitti se. Miltei jo vihaksi pisti. Hän koki jo päästä irti koko\nasiasta.\n\nMutta ei. Yhä se uteliaisuus vaan kiusasi. Turhaan hän koki savujakin\nimeä.\n\n\"Niin jotta olisi se mukavaa tietää tuo asia, jotta kuka hän mokoma\noli!\" laski hän taas.\n\nOmituista.\n\n\"Kuka... kukahan tuo ruoja oli!\" Se kysymys jo aivan kaiveli ja\nkiusoitti.\n\n\"Mutta olipa tuo nyt kuka hyvänsä!\" koki hän välinpitämättömyydellä\nvapautua koko asiasta ja sijoittautui paremmin mahallensa ja koki\nnukkua. Pekka omasta puolestansa kuorsasi jo että jyrisi.\n\nMutta ei! Ei vaan antanut ukolle rauhaa se ilkeä, kiusaava uteliaisuus.\nHän koki jo aivan kuorsata, mutta ei auttanut... Uni oli aivan hukkaan\nmenossa:\n\n\"Paholainen! Niin jotta kun nyt ei uhottomasta enää eroon pääse...\"\nalkoi hän jo tuskastua koko asiaan. Hän koki nukkua nyt selällään,\nmutta ei auttanut... Ihmeellistä! Kai se jo hermostutti. Oli kuin olisi\nhiiri jossain rapissut ja häirinnyt unelta odotettavan nautinnon:\n\n\"Niin tuopa nyt vasta ilvettä pitää!\" yritti hän taaskin koettaen\nmahallansa lojua. Mutta ei vaan tarttunut unikoukku.\n\n\"Kehno... en paremmin sano!\" tuskastui hän jo, mutta se vaan pilasi\nasiaa.\n\nJa viimein ei hän voinut sitä enää vaieten sietää. Hän nousi, ja nykien\nPekkaa hereille kehoitteli:\n\n\"Pekka!... Nousehan vähän!... Minulla on vähä kysymistä!\"\n\n\"Häh?\" kohotti unenpöpperöinen, älyttömän näköinen Pekka turjakkeista\npäätänsä, joka näytti todelliselta unenpesältä. Ja nyt ukko ilmoitti\nhänelle:\n\n\"Ka, sitä minä vain arvelin sinulta kysyä jotta mikähän mies se\nsittenkin oli se Johannes, kun se pahanhengen yletys nyt minun päässäni\nniin uhottoman ilkeästi rapisuttaa ja kiusaa?\"\n\n\n\n"]