[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f64_F60CFWAc0x7HmS1C3pk0evxqfebYXnpjIOT_bRUs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1033,"Kertomuksia Suomen historiasta 1: Pakanuuden aikakausi","Krohn, Julius",1835,1888,"1033-krohn-julius-kertomuksia-suomen-historiasta-1-pakanuuden-aikakausi","1033__Krohn_Julius__Kertomuksia_Suomen_historiasta_1_Pakanuuden_aikakausi",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1869,16243,111029,false,14434,[23],"French fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Erkko, Eero",390,"Teos tarkastelee suomalaisten muinaisia asuinsijoja, elintapoja ja pakanallista uskontoa. Se kuvaa kansan varhaisvaiheita, elinkeinoja sekä muinaisuskonnon hahmoja ja uskomuksia kansantajuisella tavalla historiallisen kertomuksen muodossa.","Julius Krohnin 'Kertomuksia Suomen historiasta 1: Pakanuuden aikakausi'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1033. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA 1\n\nPakanuuden aikakausi\n\n\nKirj.\n\nJ. KROHN\n\n\n\nHämeenlinnassa, painanut G.E. Eurén,\nv. 1869. Omalla kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\n      Näytetty: K.G. Renvall.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPakanuuden aikakausi.\n\n   I. Suomalaisten aikaisimmat olopaikat.\n  II. Karjalaiset Wienan vesillä.\n        1. Otherin retki Wienan suulle.\n        2. Thorer Hundin ja Karlen retki Wienan suulle.\n        3. Bjarmein elatuskeinot ja tavat.\n        4. Mitä suomalaista kansaa olivat Bjarmit?\n        5. Bjarmein häviö.\n III. Suomalaisten siirtyminen nykyisille asuinsijoilleen.\n  IV. Suomalaisten elanto ja tavat pakanuuden aikoina.\n        1. Miesten työt ja toimet.\n        2. Sota.\n        3. Vaimoin elämä ja toimet.\n        4. Hallitus ja lait.\n        5. Huvitukset.\n   V. Muinais-Suomalaisten uskonto.\n        1. Uskonnon yleinen luonne.\n        2. Ukko, ilman jumala.\n        3. Maailman luominen.\n        4. Taivaan haltijat.\n        5. Veden jumalat ja haltijat.\n        6. Metsän jumalat ja haltijat.\n        7. Maa-emän haltijat.\n        8. Tuonela ja Manala.\n        9. Hiisi ja Lempo.\n       10. Sukkamieli.\n       11. Juhlat.\n       12. Uhrit ja pyhät paikat.\n       13. Tietäjät.\n\n\n\n\nI. Suomalaisten aikaisimmat olopaikat.\n\n\nPohjan perille, mihin suomalaiset heimot ovat asettaneet asuntonsa,\nluopi aurinko koko pitkän talven aikana vaan harvat karsaat sätehet,\nikään kuin suoden näille raukoille rajoille ainoasti sen, mikä liikeni\nonnellisemmilta etelä-mailta. Samaten on historiankin valo vasta\nmyöhään koittanut näille heimoille; kauan aikaa valaisivat heitä\nainoasti ne harvat, karsaat sätehet, jotka naapurein historiasta\nulottuivat tänne. Ei ole kumma siis jos Suomen kansan lapsuuden\nhistoria on himmeämpi, vähemmin tietty kuin useimpain muiden. Selviä,\naivan varmaan eroitettavia kuvia, jommoisia ainoasti historian täysi\nvalo tuottaa silmien eteen, ei voi tämäkään kertomus esivanhempaimme\nvanhimmista oloista luvata esittää lukijoillensa. Suomalaisen on jo\nsiihen tyytyminen, siitä iloitseminen, jos aikojen hämärästä siellä\ntäällä häämöittääpi joku haamu niin selvästi että hän sen taitaa\nsuvukseen tuntea.\n\nPohjois-Europa ja Aasia on ollut ja on osaksi vieläkin suomalaisten\nkansain vanhana perintömaana. Heidän rajansa ulottuivat kuitenkin\nmuinais-aikoina paljokin etelämmälle kuin tätä nykyä. Etelämpänä ovat\nnähtävästi meidänkin esivanhempamme asuneet. Mutta missä ja milloin he\nensiksi erosivat muista heimolaisistaan, se on ja pysynee ijät päivät\nsalaisuutena. Wolgan rannoille viittaavat vanhimmat meille tietyt\njäljet. Siellä elää näet nytkin vielä _Mordvan_ kansa, jonka kieli on\nniin likeistä sukua meidän kielen kanssa, että molempain on\nvälttämättömästi pitänyt joskus elää vierekkäin, levätä metsässä\nyksillä nuotiovalkeilla.\n\nAivan selviksi muuttuvat kuitenkin Suomalaisten jäljet vasta toisessa,\nvähä pohjoisemmassa pesäpaikassa, missä he monta vuosisataa viettivät.\nTämä heidän kotinsa oli Äänisjärven sekä Laatokan ympäristö ynnä\nNeva-joen varret ja sen suuta läheinen Suomenlahden eteläinen rantamaa.\nNäillä seuduin ovat paikkain nimet (paitsi myöhemmin lisään tulleita\nvenäläisiä) kaikkityyni selvästi suomalaisia, todistaen että\nSuomalaiset olivat ensimmäiset, jotka tämän maan omakseen ottivat.\nSamoille seuduille, siitä järjestyksestä päättäin, mihin ne ovat\nnaapurikansain suhteen asetetut, näkyy myös historioitsija Jornandes\nviittaavan, kun muiden Gotilais-kuninkaalle Hermanarikille alamaisten\nkansain joukossa mainitsee _Thiudos_. Wenäläiset näet ovat kaikkina\naikoina nimittäneet suomalaisia heimokuntia _Tschudeiksi_. Jornandeksen\nmainitseminen antaa meille myös ensimmäisen varmaan vuosiluvun kansamme\nhistoriassa. Gotein valta hajosi näet vuonna 375 Kristuksen jälkeen.\nLuultavasti ei ollut Gotein valta meidän esivanhempiemme yli mitään\nsuurempaa kuin että he ottivat näiltä veroa. Kuitenkin on meidän\nkieleemme vielä jäänyt muutamia Gotilaisia sanoja muistiaisiksi siitä\najasta. Semmoisia näkyvät esim. olevan _paita, koira, ainoa, airut_\n(Kalevalassa sama kuin lähettiläs) y.m.\n\nWiidettä vuosisataa kului sitten ennen kun taas luotettavia tietoja\nSuomalaisista tuli muille kansoille. Silloin, yhdeksännellä\nvuosisadalla, he jo olivat levinneet useammalle haaralle\npesäpaikoiltansa. Liivinmaan Wäinäjoen suulle ynnä Kuurin niemimaalle\naina Preussin nykyiselle rajalle asti oli heidän läntisin haaransa,\nmyöhemmin _Liivin_ ja _Kuurin_ kansan nimellä tuttu, siirtynyt,\nkukistaen allensa maan alkuperäiset lättiläiset asukkaat. Luoteessa jo\ntaisteli itäisin haara Karjalaiset Pohjanlahden perukalla siellä\nsilloin asuvaa, nyt kuulumattomiin hävinnyttä Kainun kansaa vastaan.\nSinne he olivat tulleet Kemin- ja Oulun-jokia myöten ja pitkin Jäämeren\netelä-rantaa hamasta Wienanjoen suusta. Siellä oli heillä tähän aikaan\njo suuri kukoistava valta, niinkuin myös varmoista sanomista tiedämme.\n\n\n\n\nII.  Karjalaiset Wienan vesillä.\n\n\n1. Otherin retki Wienan suulle.\n\nKahdeksannen vuosisadan loppupuolella oli Skandinavian s.o. Ruotsin,\nNorjan ja Tanskan kansoissa syntynyt merkillinen liike. Pienillä\npursillansa olivat näiden maiden rohkeat urhot alkaneet käydä yhä\nkaukaisemmille uskaljaammille retkille meren selkien taakse. Saaliin\nhimo ei ollut näihin retkiin ainoana yllyttimenä. Yhtä voimallisesti\nvaikutti myös toinen jalompi tunne, maineen ja kunnian halu. Mitä\noudompi tie, mitä vaarallisempi matka, sitä halullisemmin sinne\n_vikingit_ pyrkivät.\n\nHaluttipa kerran muutamaa mahtavaa Norjalaista, nimeltä _Other_, lähteä\ntiedustamaan kuinka pitkälle Pohjoseen päin maata ulottuisi ja olisiko\nsillä maailman äärimmäisellä perukalla ihmisiä asumassa. Pohjois-Norja,\nnykyiset Lappmarkit ja Finnmarkit, oli näet siihen aikaan vielä\nyksistään Lappalaisten hallussa, ja Etelä-Norjan miehille tuiki\ntuntematon.\n\n\"Kolme päivää\", näin kertoi myöhemmin Other matkansa Englannin\nmainiolle kuninkaalle Alfredille, \"kolme päivää purjehdin rantaa myöten\nPohjoseen päin ja tulin silloin äärimmäiseen paikkaan, missä asti\nmeidän valaskalan-pyytäjät olivat käyneet. Wielä kolme päivää kuljin\ntuosta yhä edelleen samaa suuntaa; vaan sitten näkyi ranta kääntyvän\nitään päin, koska meidän siinä täytyi odottaa länsituulta. Neljä päivää\ntätä suuntaa purjehdittuamme, tuli rannassa taas uusi mutka; meidän\ntäytyi nyt kääntyä etelään päin. Wielä viiden päivän perästä tulimme\nsuuren virran suuhun (nähtävästi Wienanjoki). Tähän asti olivat\nrantamaat olleet aivan viljelemättömät, asumattomat, paitsi että joskus\nnäkyi muutama harva lappalainen kala- tai metsämies. Mutta tuon joen\nvarrella oli maa vahvasti asuttu, josta syystä emme uskaltaneetkaan\nkulkea edemmäksi ylös virtaa, vaan käännyimme jälleen kotimaalle.\"\n\nEnnen lähtöään oli Other käynyt maan asukasten puheilla, joille panee\nnimen _Beormat_. He olivat hänelle antaneet kaikellaisia tietoja sekä\nomasta maastaan että myös sen takana olevista. Pahaksi onneksi jätti\nkuitenkin Other ne jutut kertomatta, arveli ei tietävänsä olivatko\ntotta vai valetta, kun ei hän omin silmin ollut voinut nähdä kaikki.\nTämän hänen liikanaisen arkatuntoisuutensa tähden olemme jääneet ilman\nmonta, epäilemättä tärkeää tietoa esivanhempaimme olosta. Sen vaan\nOther vielä lisäsi Beormain kielen hänen mielestään olleen melkein\nyhden kuin Lappalaisien, joita hän kotiseuduillansa tunsi.\n\n\n2.  Thorer Hundin ja Karlen retki Wienan suulle.\n\nNyt kun tie oli tietty, väylä viitattu, alkoi Norjalaisia\ntihiästi käydä \"Bjarmein\" luona \"Wienaan\" eli _Winon_ suulle. Toisinaan\nmentiin sinne rauhalliselle kaupanteolle, sillä Bjarmeilla oli paljo\nhaluttavia kauppatavaroita. Toisinaan käytiin sotimassa ja ryöstämässä,\nja välistäpä olivat molemmat tarkoitukset yhdistettynä; ensin\nvaihdettiin kaluja, sen perästä miekan lyöntiä. Semmoisesta retkestä\njuuri on meille säilynyt huvittavainen kertomus.\n\nTalvella v. 1026 käski Norjan kuningas Olavi Pyhä yhden miehistään,\nKarlen Halogalantilaisen, kaupparetkelle Bjarmein maalle. Tavarat\nja laivan antoi kuningas, josta hänen piti saada puolet voitosta;\ntoinen puoli oli jäävä Kartelle ja muulle laivaväelle osaksi.\nAikaiseen keväällä Karle jo purjehti kotiseudullensa, Halogalantiin\nPohjois-Norjassa. Siellä hän otti seuraansa veljensä Gunsteinin ynnä\nmuita miehiä, niin että heitä tuli 25 urosta aluksessa; omiakin\nkauppatavaroitaan sälyttivät he siihen vielä kuninkaan laittamien\nlisäksi. Wieläpä yhtyi samaan matkueesen toinenkin laiva; siinä\npurjehti kuninkaan läänitysmies Ruijassa _Thorer Hund_, 80:n miehen\nkanssa. Kauppaansa, niin sovittiin, piti kunkin laivaväen harjoittaa\nerikseen; mutta tappelun vaarat piti olla yhteiset ja sotasaalis\njaettaman kahtia, osa kumpaisellekin laivalle.\n\nWienanjoelle jouduttuaan Norjalaiset laskivat aluksensa siihen rantaan,\nmissä tavallinen kauppapaikka oli, ja tavarain vaihteleminen alkoi.\nRahaa ei näet silloin vielä paljo yhtään käytetty kaupan välittimenä.\nThorer sai tavaroistaan runsaasti oravan, majavan sekä sopulin nahkoja;\nsamaten Karlekin vaihtoi itselleen suuret tukut turkiksia. Tällä tavoin\nkauppansa tehtyä, Norjalaiset sanoivat jälleen irti rauhan, jonka\ntullessaan olivat solmineet, ja purjehtivat ulos joen suusta. Nyt\nkutsui Thorer molempain alusten miehet kokoon ja kysyi heiltä;\n\"haluttaisko ketään mennä maalle saaliin saantiin;\" -- \"Halua olis\nkyllä,\" kuului siihen vastaus, \"jos vaan ei ole kovin vaikea siihen\npäästä käsiksi.\" -- \"Saalista on runsaasti,\" vakuutti taas Thorer, \"jos\nhyvin käy. Mutta voipi myös sen sijaan tulla surma osaksi.\" --\nYhtähyvin lupasivat miehet kaikki tulla mihin hän tahtoi viedä heidät,\nkun vaan saaliista olisi varmaa tieto. Ilmoittipa nyt Thorer tässä\nmaassa olevan tapana että jonkun kuoltua perintö jaettiin hänen ja\nperillisten välille. Wainajan osa, välistä puolet, välistä kolmas osa\ntai vielä vähempi kätkettiin kalmistoon. Siellä oli siis paljo\nrikkautta saatavana.\n\nIllan suussa läksivät Norjalaiset ryöstöretkelleen; ainoasti muutamat\njätettiin laivoihin vartijoiksi. Ensin kuljettiin lakeaa maata, vaan\nsitten tultiin suureen metsään. Thorer astui siihen ensimmäiseksi\nsisään ja käski muiden ääneti seurata. Myöskin käski hän heidän\nmennessä kolota kuoret puista pitkin tietä, että sitten yön pimeällä\nkiireesti osattaisiin takaisin. Wiimein aukesi retkeläisten eteen taas\naava, puuttomaksi raivattu paikka. Keskellä näkyi korkealla aituuksella\nympäröitty tarha, jonka portti oli lukittuna. Sen tarhan vartijoina oli\nkuusi Bjarmia, joista aina kaksi vuorostansa valvoi osansa yötä. Tällä\nkertaa oli kuitenkin niin onnellisesti sattunut, että edelliset\nvartijat, mitään vaaraa aavistamatta, jo olivat levolle lähteneet ennen\nkuin toiset sijaan tuli. Wastustamatta saivat siis ryöstäjät käydä\naiottuun työhönsä käsin.\n\nThorer hakkas kirveensä aituuksen ylireunaan kiini ja kiipesi sen\nnojalla yli; samaten Karlekin. Yhdessä he sitten sysäsivät irti\ntelkimet ja avasivat kumppaneilleen portin. Wirkkoi nyt Thorer: \"tässä\ntarhassa on kumpu, missä on kultaa ja multaa sekaisin; se pitää löytää.\nOn tässä myös Bjarmein jumala, nimeltä _Jomale_, vaan siihen älköön\nkukaan koskeko.\" Kummun löydettyänsä mättivät miehet siitä helmolhinsa\nminkä kerkesivät, saivat paljo kultaa, saivatpa multaakin sekaan.\nSitten läksivät pois tarhasta. Jonkun matkan kuljettuansa huomasivat\nkuitenkin Thorerin jääneen jäljelle. Karle kohta palasi katsomaan mikä\nkumppanille oli tullut. Siinäpäs hän sai kumman nähdä. Se sama mies,\njoka niin ankarasti oli kieltänyt jumalan kuvaan koskemasta, oli sen\nkanssa par'aikaa itse täydessä puuhassa. Hän oli ryöstänyt kuvan\npolvilla seisovan hopiamaljan täynnä hopiarahoja; niitä hän nyt kaateli\nnuttunsa helmaan ja ripusti maljankin käsivarteensa hahloista. Tään\nnähden ei Karlekaan tahtonut osattomaksi jäädä. Jumalan kaulassa oli\nkalliit, paksut kultavitjat. Niitä haluten Karle löi kirveellä poikki\nnuoran, jolla niiden päät olivat niskassa kokoon sidottuna; mutta isku\noli niin ankara että Jumalan koko pääkin samassa romahti maahan. Karle\notti vitjat ja kiireesti lähdettiin nyt pakoon.\n\nSyytä olikin todella kiirehtiä; sillä kova romahdus oli viimeinkin\nherättänyt kuvan uneliaat vartijat. He juoksivat tarhaan katsomaan, ja\nnähtyänsä ryöstön torahuttivat torviaan. Siitä muutkin seudun asukkaat\nheräsivät, eikä aikaakaan, niin alkoi joka haaralta kuulua torven\ntoitottamista sekä huutoja. Metsän reunalle tultuansa Norjalaiset jo\nnäkivät suuret Bjarmi-joukot edessään lakealla. Surma olisi nyt ollut\ntarjona, jos ei Thorer olisi ollut yhtä taitava loihtija kuin\nurhoollinen sotasankari. Hän piroitti näet jotakin tuhkan tapaista\npussistaan tielle sekä väkensä päälle. Siten hän taisi laittaa\nkumppalinsa näkymättömiksi; sillä vaikka Bjarmit suurella pauhinalla\nyhä juoksivat heidän sivuitsensa, eivät ne saaneet kuitenkaan mitään\nvahinkoa tehdyksi. Aivan eheinä pääsivät ryöstäjät takaisin\nlaivoillensa.\n\nNäin onnellisesti ei kuitenkaan aina käynyt tämmöisillä\nBjarma-retkillä. Tämän maan asukkaat olivat sangen urhoollista kansaa\nja kehuttiin paitsi sitä ylen mahdillisiksi loitsijoiksi. Usein siis\nsaivat ryöstäjät surman ainoaksi palkakseen. Mutta sitä suuremmassa\nkunniassa pidettiin niitä, jotka sieltä onnellisesti palasivat.\nBjarman-kävijä tuli erittäin uskaliaan, pelottaman urhon nimitykseksi.\n\nWienalaisetkin puolestaan kävivät joskus kostamassa näitä ryöstöretkiä,\npuolestansa hävitellen ja riistellen Norjan vallan alle nyt jo\njoutunutta Ruijaa. Täynnä ovat Lappalaisten tarut muistoja tuimista\ntappeluista Karjalaisten kanssa ja aikakirjoissakin on tuon tuosta\nsäilynyt tieto vuosiluvuista, joina tämmöisiä retkiä oli tapahtunut.\n\n\n3. Bjarmein elatuskeinot ja tavat.\n\nNämät matkakertomukset ovat meille jo antaneet jonkunlaisen kuvauksen\nBjarmein kansasta. Mutta me voimme saada sen vielä paljo selvemmäksi\nkokoilemalla kaikki mitä muissa Skandinavilaisten tarinoissa on heistä\nmainittu. Woimmepa siihen vielä lisätä Wienan rannoilla nyt asuvien\nWenäläisten jutut pakanallisesta _Tschud_-kansasta, jolta heidän\nesi-isänsä ovat maan vallanneet. Kumpaisetkin sanovat näiden\nWienalaisten ahkerasti viljelleen maata. Myös pitivät suuret karjat.\nSkandinavit kehuivat Bjarmeja mainioiksi sepiksi; niinikään\nWenäläisetkin muistelevat Tschudein olleen taitavia käsitöitten\nmestareita.\n\nErittäin tärkeänä elatuskeinona, paitsi jo mainittuja, oli Wienan\nrantalaisilla kaupankäynti. Niinkuin edellisestä tarusta näimme,\nkaupittelivat Bjarmit paraastaan kaikellaisia turkiksia, jotka siihen\naikaan olivat yleisesti pukimina ja pidettiin kalliissa arvossa. Niitä\nhakemassa kävivät Norjalaiset myöskennellen sitten muille läntisille\nkansoille. Toiselta puolen vietiin Bjarmein tavaroita myös toista tietä\nkaukaisille itämaille. Wilkas kauppaliike kulki silloin Wienan itäistä\nlähdehaaraa ylös. Siitä vietiin veneet tavaroineen kapean taipalen yli\nyhteen Kama-joen lisähaaraan, ja menivät sitten taas vesimatkaa Kamaa\nsekä Wolgaa alaspäin. Wiimeinmainitun virran partaalla seisoi suuri ja\nrikas _Bolgarin_ kaupunki, mihin Aasian karavaneja (kauppias-matkueita)\nsaapui Pohjan perän tuotteita vastaan ottamaan ja omia teoksiaan sijaan\ntuomaan. Kamankin haarajoella kukoisti silloin mahtava kaupunki nimeltä\n_Tscherdyn_. Kumpaisestakin on vielä rauniot jäljellä, joista niiden\nmuinaisen avaruuden voi arvata; myöskin on niiltä paikoilta löydetty\npaljo kulta- ja hopeakaluja. Itse Bjarmein maassa, Wienan varrella, ei\nnäy olleen mitään varsinaista kaupunkia kaupan keskuksena. Ainakaan ei\nole semmoisesta mitään jälkiä löydetty. Olipa kuitenkin vähä ylempänä\njoen suusta, kuin nykyinen Arkangeli, kauppapaikka, jota Wenäläiset\nnimittävät _Kolmogory_ ja Skandinavit _Holmgård_ s.o. Saarela.\n\nSiinä samassa paikassa nähdään nytkin vielä synkkä kuusikko, missä\nkansa tarinoipi Tschudein temppelin muinoin seisoneen; sen jäänöksiäkin\nsanovat entisinä aikoina vielä olleen nähtävänä. Tämä ynnä ennen\nkerrottu taru kalliisti koristetusta Jumalan kuvasta on kaikki mitä\ntiedämme Wienalaisten uskonnosta. Saman verran on myös säilynyt tietoja\nheidän valtiolaitoksestaan. Skandinavian tarut mainitsevat usein\nBjarmein kuninkaita. Siitä kuitenkaan ei sopine päättää että koko maa\noli yhden hallitsijan valtikan alla; sillä kuninkaan nimi oli\nSkandinaveilla tapana antaa myös omille pienille nurkka-ruhtinaille.\nLuultavasti oli Bjarmeillakin sama patriarkallinen hallitusmuoto, jonka\nmyöhemmin saamme nähdä suomalaisille heimoille omituiseksi, että\nnimittäin kukin kyläkunta oli erikseen _vanhimpansa_ hallittavana. Sen\ntodistaakin kauppakirja, jonka muutama Wenäläinen 14:n vuosisadan\nalussa teki Wienalaisten kanssa. Kaupan vahvistajina on siinä\nmainittuna neljä vanhinta, jotka heimonsa puolesta sovinnon solmivat.\nKolmella heistä on selvät suomalaiset nimet: Asikka, Harakkinetz (-nen)\nja Routa.\n\n\n4. Mitä suomalaista kansaa olivat Bjarmit?\n\nMihin suomalaisten heimokuntaan Bjarmit olisivat luettavat, siitä on\nollut erimieliä. Bjarman nimi, jolla Skandinavit Wienan rantamaata ynnä\nsen asukkaita mainitsivat, on nähtävästi yksi kuin _Perm_ ja\n_Permalaiset_, joita vieläkin meidän aikoinamme käytetään. Mutta\nPermiksi sanotaan nyt paljo eteläisempi kuvernementti pääkaupunkineen,\nja Permalaisiksi (Wenäjäksi: Permjaki) nimitetään pientä heimokuntaa,\njoka on hyvin likeistä sukua Syrjänein kanssa, jopa myös toisinaan\neteläisin osa itse varsinaista Syrjänin kansaa.\n\nToiselta puolen useammat seikat puhuvat sen arvelun puoleen, että\nWienan asukkaat olivat ei ainoasti meidän esivanhempiemme sukulaisia,\nvaan varsinaiseen Suomen kansaan kuuluvia. Sen todistaa nimi Tschud,\njolla Wenäläiset aina vaan tarkoittavat varsinaisia Suomen heimokuntia;\nsen todistavat myös paikkain nimet, jotka Wienan alajuoksussa enimmiten\novat suomalaiset. Nykyisten venäläisten asukasten muodossa, sukunimissä\nsekä murteessa on myös paljo jälkiä suuresta sekaannuksesta\nSuomalaisten kanssa. Eikä ole Kolmogoryssa olleen epäjumalan nimi\n_Jomale_ millään tavalla selitettävä Syrjänin kielestä, vaan\nsilminnähtävästi väännös suomen sanasta Jumala. -- Woimmepa vielä\ntarkemmin saada määrätyksi mikä suomalainen heimokunta se oikeastaan\nasui Wienan vesillä. Se oli nimittäin esivanhempiemme itäinen eli\n_Karjalais_-haara. Kauvan aikaa nimittävät vielä venäläiset\nvalloittajat Wienan meren eteläisenkin samoin kuin läntisen rannikon\n_Karjalais-rannaksi_. Ensimmäisiä näille seuduin rakennettuja\nluostareita on _Korelsko-Nikolski_ niminen. Sama nimi _Korelskaja_ on\nmyös sangen monella kylällä siellä. Nykyisten Wienalaisten\nsukunimissäkin on monta, jotka osoittavat niiden kantajain alkuperää;\nsemmoisia ovat esim. Korielin, Korelski, Korielkin y.m. Onpa\npaikkanimissä koko joukko, jotka eivät voi tulla muusta kuin Karjalan\nmurteesta. Olkoot esimerkkeinä _Mutsch_-ostrov (mutscho Wenäjän\nKarjalassa = nuorikko), _Kond_-ostrov (kondii Wenäjän Karjalassa =\nkarhu) y.m.s. Ja viimeinkin on Wiena, jolla nimellä Bjarmein suuri joki\noli tuttu Skandinaveille, vieläkin Wenäjän Karjalaisten puheessa\ntavallisena nimityksenä noille samoille seuduille.\n\nKuinkapa me tämän ristinriitaisuuden ratkaisemme? Kenties ulottuivat\nSyrjänein asunnot vielä Otherin aikoina Wienan suulle asti, missä\nuseammat paikkanimet todistavat heidän oleskelleen ennen Karjalaisten\ntuloa. Huomattava on että Other ei vielä kerro Jomalen kuvasta ja että\nSyrjäninkin kielen voi sanoa Lapin kielen heimolaiseksi. -- Sittemmin,\nkoska Karjalaiset olivat valloittaneet tuon takamaan eli Perämaan\nWienan suulla, taisi tämä Skandinaveille jo tuttu nimi siirtyä heihin.\nTäydellistä selkoa ehkä saataneen joskus vasta tarkempain tutkintoin\nperästä.\n\n\n5. Bjarmein häviö.\n\nWenäläisten tarinain mukaan olivat Tschudit rauhallista kansaa, joka ei\nsyyttä noussut sotaan naapureitaan vastaan. Mutta jos vihollinen heidän\npäälleen ryntäsi, niin he kuitenkin, sen skandinavilaiset ja venäläiset\ntiedot yksimielisesti vakuuttavat, urhoollisesti pitivät puoltaan.\nHeidän kylänsä olivat helpomman suojeluksen tähden rakennetut korkeille\nvaaroille. Paitsi sitä oli heillä muutamilla jyrkillä paikoilla\nerityiset linnat, joihin hädän tullessa pakenivat kaluineen. Missä ei\nluonnon luomat esteet jo vaikeuttaneet rynnäkköä, siihen rakensivat\nkorkeat multavallit ja kaivoivat syvät haudat, niinkuin vieläkin on\nmonin paikoin nähtävänä niillä seuduin. Näiltä valleiltaan Tschudit\nvierittävät puita sekä suuria kiviä vihollisten päälle. Myös ampuivat\njoutsillaan nuolia, ja sanotaan tässä taidossa olleen aika mestarit.\nKun he joskus kävivät vihollisen maalla kostamassa, kulki osa heitä\nvirtaa pitkin venheillä, toinen osa ratsasteli rantoja myöten.\n\nKristin-uskoon eivät he tahtoneet taipua hyvällä, eikä väkisenkään.\nPietari nimisen papin, joka oli tullut heille saarnaamaan, he sitoivat\nhevosen häntään kiinni ja antoivat hänen näin laahata perästä siksikun\nloukkautui kuoliaksi. Ja kun venäläiset viimein alkoivat voitolle\npäästä, enin osa Tschudeja ei kuitenkaan luopunut vanhasta uskostaan\neikä vapaudestaan. Harvat vaan taipuivat voittajille kuuliaisiksi ja\nottivat kasteen. Useimmat muuttivat pois maasta tai kaatuivat sitä\npuolustaissa. Monasti, kun ei pelastuksesta enää ollut toivoa, nuot\njäykät Suomalaiset vetäytyivät maaluoliin, joita heillä niinkuin\nWirolaisillakin näkyy olleen turvapaikkoina. Siellä ne mursivat maahan\nlaen tukina olevat pönkät ja hautasivat itsensä sillä tavoin\ntavaroinensa vihollisen näkyvistä.\n\nNäin tarinoipi Wenäjän kansa muinaisista Wienan asujista, ja\nvenäläisistä aikakirjoista saamme myös jonkunlaisen selvän siitä\nmilloin valloitus tapahtui. Aikaisin, jo 12:n vuosisadan alussa, olivat\nWienan Karjalaisten itäiset naapurit, Syrjänit sekä Jugrit (sen\npuoliset Ostjakit) joutuneet mainion venäläisen vapaakaupungin,\nNovgorodin alamaisiksi. Mutta Wienan vesille pääsivät Wenäläiset vasta\npaljo myöhemmin, vasta yllä mainitun vuosisadan lopulla tiedetään\nensimäisen luostarin perustetuksi siihen paikkaan, missä Wienan\nlatvahaarat yhtyvät. Seuraavan vuosisadan alussa perustivat Wenäläiset\nsamaan kohtaan _Ustjugin_ kaupungin. Näistä seikoista näemme että he\nsilloin jo olivat saaneet lujan jalansijan Wienalaisten rajan\nveräjällä. Tällä tavoin oli myös Bjarmein vanha kauppatie katkaistu.\nSiitä syystä luultavasti tulikin v. 1219 Bolgarilainen sotajoukko\nUstjugiin ja valloitti kaupungin; mutta vähän ajan päästä joutui se\njälleen Wenäläisten valtaan. Etuisa Itämaan kauppa nyt kääntyi toiseen\nsuuntaan ja alkoi käydä Novgorodin kautta. Sen todistaa tämän kaupungin\njuuri samaan aikaan paisuva rikkaus. Bjarmein aarrelähde sitä vastaan\nehtyi kuivaksi. Sentähden lakkasivatkin juuri nyt Norjalaisten\nBjarma-retket. Wiimeinen, josta on tietoa, tapahtui v. 1222.\n\nYhtähyvin kesti vieläkin aikaa ennen kun Wienan rantamaat kokonaan\njoutuivat Wenäläisten alle. Näillä seuduin näkyy Suomalaisten\nitsenäisyydellä olleen viimeinen turvapaikkansa. Wahvistuneena\nWienan latvapuolelta pois tungetuilla heimolaisillaan ynnä myös\nHämäläis-joukoilla, jotka Äänisen ja Laatokan väliseltä maalta\npakenivat Wenäläisten laajenevaa valtaa, he pitivät lujasti puoltaan\nsiinä paikassa missä Wytschegda-joki Wienaan laskee vetensä. Näillä\ntienoin erinomaisen tiheät Tschudi-linnat seisovat vieläkin todistajina\nTschudein jäykästä vastarinnasta. Novgorodilaiset silloin näkyvät\nryhtyneen toisiin keinoihin; he pitivät rauhaa Wienalaisten kanssa ja\nkokivat valloittaa maata vähitellen rauhallisella ostamisella.\nNeljännentoista vuosisadan alussa olivat sillä tavoin jo niin kauvas\npääsneet että yksi heidän pajarinsa (ylimys) itse Kolmogoryssa istui.\nMutta erään nuoren päällikön liika hätäisyys hävitti jälleen melkein\nkaikki nämät voitot. Posadnik (maaherra) Bartolomein poika _Luka_ läksi\nmuiden nuorten soturein kanssa Wienanjoelle, aikoen loputkin\nKarjalaisia kerrassaan kukistaa. Mutta heidän julmat hävityksensä\nvaikuttivat juuri päinvastoin tarkoitusta. Karjalaiset nousivat\nmiehissä aseisin ei ainoasti vielä itsenäisellä meren rannikolla, vaan\nniissäkin seuduin, jotka jo olivat aikaa sitten valloitetut. W. 1364\nläksi Novgorodista kaksikin sotajoukkoa Wienalaisia vastaan, toinen\nmerenrantalaisia, toinen ylempänä joen rannalla asuvia kukistamaan.\nWaan _Nukurjan_ luona teloitettiin Wenäläiset peräti. Wasta alussa\n15:ttä vuosisataa saivat Novgorodilaiset viimein pysyvän jalansijan\nWienan mailla. Sen todistavat siihen aikaan Wienan suulle ynnä vähä\nlännemmäksi meren rannalle rakennetut luostarit.\n\n\n\n\nIII. Suomalaisten siirtyminen nykyisille asuinsijoilleen.\n\n\nNykyinen Suomenniemi, niinkuin olemme nähneet, ei ollut esivanhempiemme\nalkukotina. Ennen heitä asui siellä jo Lappalaisia. Näiden oloa\nmaamme eteläisimmälläkin rannalla todistavat ne monet paikat, joihin\nLapin nimi on kiintynyt. Niinpä on esim. _Lapin_ pitäjä Rauman\nkaupungin seudulla ja _Lappträskin_ pitäjä Uudenmaan Ruotsalaisten\nalueella. _Lappivedeksi_ sanotaan Saimaan eteläisin selkä. Tällä\nviimeksimainitulla tienoolla arvelevat muutamat tutkijat vielä voivansa\nRuokolahden pitäjäläisten lyhytläntäisessä vartalossa sekä muussa\nmuodossa eroittaa heidän lappalaisen alkuperänsä. Onpa Lappalaisten\njälkiä vieläkin etelämpänä suomalaisten heimoin asumassa maassa.\nInkerinmaalla sanottiin vielä 16:n vuosisadan alussa, venäläisten\nmaakirjain mukaan, Pähkinälinnan kaupungin osa, joka Nevajoen\netelärannalle oli rakettu, olevan Lapin puolella (na Lopskoi storoná).\nPohjais-ranta sitä vastaan nimitettiin Karjalan puoleksi. Samaten näkyy\nmyös Watjan kielessä, joka ennen muinoin oli yleisempi Inkerinmaalla,\nselviä jälkiä sekaannuksesta Lappalaisten kanssa. Wielä suuremmassa\nmäärässä, Tarton kielen omituisuuksista päättäin, se näkyy tapahtuneen\nmuutamin seuduin Wironmaalla.\n\nLappalaisetkaan ei tainneet olla Suomen aivan ensimmäiset asukkaat.\nSuomalaisten tullessa näkyy meidän maassa löytyneen toinenkin\nkansakunta vielä. Wanhoissa tarinoissamme on paljo puhe _Jättiläisistä,\nJatulin eli Metelin_ kansasta, joka muka olisi synkeissä korvissa sekä\nvuorilla pitänyt asuntoa. Tätä kansaa luultiin ennen paljaiksi tarinan\nkuvituksiksi. Mutta nykyiset tutkimukset paikkanimistä Suomessa näkyvät\ntekevän tarinat tosimuistoiksi. Näissä nimissä näet on hyvin suuri\njoukko, joita ei luontevasti, jos ollenkaan, käy selittää meidän omasta\nkielestämme. Sitä vastaan on useampi niistä saanut selvän selityksen\nOstjakin kansan kielestä, joka nyt ainoasti tavataan kaukana meistä\nUraali-vuorten takana, Siperiassa. Semmoisia nimiä on esim.\n_Lentiera_-järvellä Lieksan pitäjässä; suomeksi se on selitetty olevan\nsama kuin hanhijärvi. Niin myös on mainion _Imatran_ kosken laita,\njonka nimi, suomeksi Emäjärvi, alkuansa lienee kuulunut Saimaan\nselkään, mistä Imatran vedet vyöryvät. Nämät tutkinnot ovat kuitenkin\nvasta niin alullaan ja oppineitten mielet niistä niin erilaiset että\nasiasta ei voi päättää täydellä varmuudella.\n\nLaatokan ja Äänisjärven välillä asuessaan, jos ei jo ennen, olivat\nSuomalaiset jakauneet kahteen suureen heimokuntaan, kukin eri\nmurteellaan, _hämäläiseen_ ja _karjalaiseen_. Edellisen asema oli\nlännessä ja etelässä; jälkimäinen oli pohjoisemmille ja itäisemmille\nseuduille asettunut. Tästä heidän keskinäisestä suhteestaan seurasi,\nettä Hämäläiset ensiksi saapuivat nykyisille asuntomailleen. Tämä heimo\noli jälleen hajonnut useammiksi pienemmiksi haaroiksi, jotka eri\nnimillään ovat tutut historiassa.\n\nKaikkein ensimmäisiksi liikkeelle taisi lähteä se Hämäläis-haara, joka\nsai nimeksensä _Liivin_  ja _Kuurin_ kansa. Näiden murteessa,\neroitettuna kuin ne ovat eläneet muista heimolaisistaan, näkyy paljo\nvanhoja muualta pois kuluneita muotoja ja sanoja, osaksi samoja, jotka\nvielä tapaamme samaten erinäisyydessä eläneellä _Wepsän_ heimokunnalla\nWalgetjärven seuduilla Wenäjällä. Milloin Liiviläiset yhteisestä\nalkukodista läksivät, on mahdoton päättää. Niinkuin mainittu, tavattiin\nne jo 9:llä vuosisadalla nykyisillä paikoillaan.\n\nSamaten kuin Liiviläisten ja Wepsäläisten välillä, jotka nyt elävät\nkaukana toisistaan, olemme havainneet yhtäläisyyttä murteessa, samaten\nmuutkin Hämäläis-heimon kaksi päähaaraa nähdään nyt hajallansa, kahteen\neri paikkaan erinneenä. Ihmeellinen yhtäläisyys kielen muodoissa\nnähdään Räävelin murteen välillä, jota pitkin Wironmaan pohjoista\nrannikkoa puhutaan, ja sen, joka Turun rantamaalla on tavallinen,\nvarsinkin missä tämä murre on pysynyt sekoittamattomampana esim.\nUudenkaupungin ja Rauman seuduilla. Näiden molempain murteitten yhteys\non kohta silmiin astuva ja monin verroin suurempi kuin ennen\nmainittuin, todistaen sillä selvästi että Turkulaiset ja Rääveliläiset\novat paljo myöhemmin eronneet toisistaan. Niin-ikään huomaitaan taas\nmonessa tärkeässä suhteessa yhteyttä _Tarton_ murteen, Wiron\nsydänmaalaisten ynnä myös osaksi läntisen rannikon sekä saariston\nasukasten puheen välillä, ja sen mitä _Warsinais Hämäläiset_ meidän\nHämeessä sekä Satakunnassa puhelevat. Nähtävästi ovat nämät molemmat\nHämäläis-heimokunnan haarat, painuessaan Suomenlahden pohjukasta\nlänteen päin, siinä kumpainenkin hajonneet kahdeksi parveksi. Toiset on\njatkaneet tietään etelä-, toiset pohjoispuolitse tätä lahtea. Tämän\nasian voimme nykyisillä tietovaroilla jo päättää varmaksi. Warsin\nvaikeaa sitä vastaan on vielä sanoa, milloin tämä siirto tapahtui ja\nkumpainen näitä osakuntia ensiksi joutui perille. Wironpuoliset seikat\nantavat syytä siihen luuloon että Warsinais-Hämäläinen haara kulki\nensinnä. Sillä Tarttolaisten kieli on monin suhtein sekä sanoissa että\nmuodoissa Liivin kielen kaltainen. Paitsi sitä on siinä useimmat\nainoasti Lapin vaikutuksesta selitettävät omituisuudet. Ja vihdoinkin\novat Tarttolaiset Rääveliläisiä etelämpänä. Suomen puolella sitä\nvastoin ovat päinvastoin Warsinais-Hämäläisten asuinsijat jäljempänä,\nidempänä, ja osoittaisivat myöhempää tuloa. Ehkä onnistunee vastaisille\ntutkijoille saada tämäkin sekava vyhti selvälle.\n\nMuutamia seikkoja, jotka kukaties voisivat viitata milloin näiden\nHämäläis-haarain muutto tapahtui, näemme kuitenkin mainittuna Wenäjän\naikakirjoissa. Hämäläisiä parvikuntia ne mainitsevat vielä vuosien 1000\nja 1100:n välillä Laatokan itäpuolella asuvina. Wasta 12:n vuosisadan\nkeskipaikoilla näkyvät Wenäläiset saaneen ne seudut kokonaan haltuunsa.\nSilloin kenties Warsinais-Hämäläiset ajettiin Suomeen. Sata vuotta\nennen olivat ehkä Turkulaiset ja Räävelin Wirolaiset tulleet\ntungetuiksi asuinpaikoiltansa Neva- ja Kymi-joen sekä Laatokan välillä\nja siirtyneet nykyiselle maalleen.\n\nTähän viimeinmainittuun aikaan näet tiedetään Karjalaisten saapuneen\nLaatokan läntisrannalle, jopa valloittaneen enimmän osan Inkerin\nmaatakin itselleen. Todennäköistä on että he silloin työnsivät\nlännemmäksi näiden seutuin entiset asukkaat. Toinen osa jäi kuitenkin\njäljelle ja suli yhteen Karjalaisten kanssa, niinkuin vieläkin Wiipurin\nrantalaisten sekakielestä on nähtävänä. Hämäläiset olivat kulullaan\ntulleet Laatokan eteläpuolitse; Karjalaiset sitä vastaan kiersivät sen\npohjoispuolitse. Mutta mitä tietä he sinne olivat saapuneet, siitä ei\nole mitään tietoa. Olivatko ensin käyneet Wienan vesillä ja sitten\nvasta painuneet länteen? Wai olivatko kohta alusta jakauneet, muutamat\npohjoiseenpäin, toiset taas länttä kohti kulkien?\n\nKoko maamme ei kuitenkaan kerrassaan saanut asukkaita, Sydänmaille ei\nvielä asettunut vakinaisia asukkaita eikä myös Pohjan rannikollekaan.\nTurkulaiset valtasivat omakseen Kokemäen joelle asti sen rantamaan,\njoka on eteläisen harjumme eteläpuolella; itäänpäin heidän murteensa\nulottuu vielä nytkin, vaikka suuresti sekautuneena, Helsingin seuduille\nasti. Warsinaiset Hämäläiset poikkesivat rantaharjanteen yli ja ottivat\nasunnoikseen Päijänteen etelä puolen ynnä Tamperen seudut. Karjalaiset,\nLaatokan läntisrannalle jouduttuansa, levisivät lännessä hamaan\nPäijänteelle saakka, sekautuen siellä Hämäläisten kanssa. Etelämpänä\ntuli Kymijoki heidän rajakseen. Näkyy kuitenkin muutama\nkarjalainen parvikunta joutuneen vieläkin lännemmäksi. Murteen\nomituisuuksista on tahdottu päättä että myös Loimaajoen notkelman ynnä\nKokemäen joen suupuolen asukkaat olisivat itäsuomalaista sukuperää.\n_Karjalan_ kappeli ja Mynämäen pitäjä (ruotsiksi _Wirmo_ ehkä väännetty\nmuinaisesta _Wiromaa_) kukaties osoittavat nimillään näiden\nKarjalaisten ja rantamaan Wirolaisen kansan rajaa.\n\n\n\n\nIV. Suomalaisten elanto ja tavat pakanuuden aikoina.\n\n\n1. Miesten työt ja toimet.\n\nHyvin vähäiset ovat ne kirjalliset tiedot, jotka ovat meille\nsäilyneet esivanhempiemme olosta ja elosta, semmoisina kuin\nolivat pakanuuden aikoina. Heidän voittajansa ja käännyttäjänsä,\nRuotsalaiset, olivat itsekin silloin vielä liian sivistymättömät,\nkirjallisiin toimiin taipumattomat, että olisivat muistoon panneet\nhavaintonsa näistä asioista. Mutta muutamat siellä täällä löytyvät\nhajalliset tiedot lisäämällä siihen mitä Kalevala meille kertoelee\nynnä myös vertaamalla mitä saksalaiset aikakirjat sisältävät\nWirolaisten tavoista, voimme kuitenkin saada jonkunlaisen kuvan\nMuinais-Suomalaisten elämästä.\n\nSuomenlahden etelä-puolella asuvilla heimolaisillamme, Liivin ja\nWiron kansoilla, oli maanviljelys pakanuuden viime aikoina sangen\nkukoistavana ja silminnähtävästi pää-elatuskeinona. Ehkäpä sopinee\nsiitä päättää että se myös lounaisrannikkomme asukkailla oli yhtä\nedistynyt. Liiviläisten tiedetään myös pitäneen mehiläis-puita.\nSuomessa niitä myös tavataan Turun puolella ynnä vähäisen\nSatakunnassa. Kukaties oli se taito jo tuotu muassa, koska ainakin\nedellisen seudun asukkaat muuttivat Suomeen.\n\nYlimalkaan oli kuitenkin silloin maanviljelys useimmille Suomen maan\nasujamille vaan syrjätoimena. Wakinaista peltoa ei tainnut olla paljo\nyhtään. Enimmiten harjoitettiin kaskenviljelystä, johon suurissa\nharvalta asutuissa saloissa olikin hyvä tilaisuus. Myös oli siitä se\netu, ettei se estänyt, jos muiden silloin tärkeämpäin elatuskeinoin\ntähden tahdottiin muuttaa toiseen niille sopivampaan paikkaan. _Ohra_\non ollut Suomalaisten aikaisin viljalaji, niinkuin sen omakeksimä\nnimi todistaa. Hämäläis-haaralle oli samaten _nisukin_ vanhastaan\ntuttu. Rukiit sitä vastaan Suomalaiset oppivat vasta naapureiltansa\ntuntemaan. Kuitenkin tiedetään niitäkin edes etelä-puolella Suomen\nlahtea jo silloin viljellyksi.\n\nKarjanhoito taisi olla paljo edistyneempi kuin maanviljelys. Nimestä\npäättäin olisivat Karjalaiset erittäin olleet ahkerat tähän toimeen.\nMutta aivan suuret karjat ei kuitenkaan Suomen asukkailla liene\nollut. Sen näyttää tapa, millä Ruotsin vallan ensiaikoina verot\nmaksettiin. Uudenmaan ruotsalaiset asukkaat antoivat enimmiten karjan\nantimia. Muiden maakuntain suomalainen kansa puolestaan useimmin\npaikoin maksoi veronsa metsän nahkasilla.\n\nKalastus ja metsänkäynti ne olivat pakanuuden aikana esivanhempiemme\nparaina elatuskeinoina. Edellinen antoi ruokaa; toinen paitsi sitä\nmyös kauppatavaraa, jota voitiin vaihtaa ulkomaalaisille suolaan\nsekä heidän teoskaluihinsa. Käytettiinpä muutamia tavallisempia\nnahkasia myös tavarain arvon määränä, rahana. Suomen asukkailla\nolivat varsinkin _oravat_ semmoisina kaupan välittäjinä. Siitä syystä\nsaikin sana _raha_, alkuansa oravannahkan nimi, vähitellen nykyisen\nmerkityksensä. Kalevalasta, jossa on kerrottu että Lemminkäisen\nhiihtosauvan varsi maksoi saukon, sompa ruskean reposen, näemme\nkuitenkin että myös muita nahkoja maksuna käytettiin. Eteläpuolella\nSuomen lahtea olivat näädän nahkaset tavallisimpina rahoina.\n_Nogatiksi_ (liivin sanasta _noog_ = nahka) sanottiin vielä kauan\nvalloituksen perästäkin muutamaa hopearahanlajia. Siitä on tainnut\nsitten tulla näädän nimi: viroksi nugis, suomeksi muinoin nägätsi\ns.o. nahka-elävä. Nogatista tuli myös lättiläinen sana _naud_ = raha,\njoka viron kielellä merkitsee aarretta.\n\nKaikesta metsästämisestä vaarallisin ja siis myös kunniallisin\noli karhun pyynti. Tätä eläintä ovat kaikki suomensukuiset kansat\npitäneet erinomaisessa arvossa. Ei häntä koskaan mainittu oikealla\nnimellä, aina vaan kaikellaisilla lempisanoilla. _Mesikämmen, Otso_\n(leveä-otsainen), _Metsän omena, Metsän kuningas_, tällä lailla\nhäntä puhuteltiin. Kun karja laskettiin metsään, piti hartaasti\nja imartelemalla pyytää että karhu menisi omia korpipolkujansa,\nkauvemmaksi karjamailta. Jospa kuitenkin sattui karjan likelle, piti\npyytää häntä painamaan päänsä mättääsen ja nurmelle nukahtamaan\nettei kellojen tärinä nostaisi paljoja haluja. Jospa himo tuli\nkovin voimalliseksi, olihan puun pökkelöt ja muurahaiskeot, joita\nhajoittamalla saisi vihaa tyydyttää. Ja nälän tuntuessa olihan sienet\nmetsässä, oli marjoja sekä myös simaa mättäitten alla.\n\nTalvella kun tultiin häiritsemään kontion lepoa, piti metsästäjän\nkauniisti pyytää anteeksi siitä. \"Älä suutu\", näin lauloi hän,\n\"en minä sinua kaatanut. Itse vierit havulta; syksyiset säät on\nliukkaat, pilviset päivät pimeät. Risut ne rikkoivat rintasi, varvut\nvatsas hajoittivat!\" Sanoman tultua taloon että suuri urhotyö oli\nhyvin menestynyt, lakaistiin kohta lattiat, siivottiin seinät,\npestiin pöydät. Myös varusteltiin kaikenlaista ruokaa ynnä oluttakin\npitoja varten. Koko kylän kansa keräytyi pitotaloon pyhävaatteissa,\nparaat korut päällään. Jopa joutuivat viimein metsämiehetkin kotia\nsaaliinsa kanssa, kaikutellen saloa lauluillaan, soitannoillansa.\nOvet paiskattiin selälleen, kaikki naisväki työnnettiin syrjälle ja\nkorkia vieras kuljetettiin juhlallisesti tupaan, peräpenkille. Siellä\nratkaistiin hänen päältään rahainen turkki, jota tehdessä taas piti\npyytää anteeksi ja lohduttaa sillä ettei hänen taljansa joutuisikaan\nherjain hetaleiksi, vaivasten vaatteiksi, vaan ainoasti kelpo urhoin\ntarpeiksi käytettäisiin. Nyt lihat paistettiin ja syötiin, karhun\nsynty-runoa laulettaissa. Wiimein vietiin pääkallo mäelle, jossa se\nripustettiin pyhän puun oksalle, honkahan satahavuhun. Mutta kansa\nvietti vielä myöhäiseen yöhön _Karhun peijaisia eli Kouvon päällisiä_\n(yksi karhun nimi oli myös kouko, s.o. vanha äijä) oluen juomisella\nsekä runoin laulamisella.\n\nNiin tähdellisenä pidettiin metsänkäynti siihen aikaan, että se\nmies vasta oli täysi mies, ken siihen tarpeelliset temput tiesi.\nErittäinkin oli tarkkuus ampumisessa suuressa arvossa. Wasta kun\npoika sen taidon oli oppinut, oli \"tullut joutselle\", tuli hän oikein\nmieslukuun otetuksi.\n\nKäsitöistä näkyy sepän taito olleen vanhin ja suurimman arvoinen\nesivanhemmillamme. Siitä tulikin että sanaa seppä myöhemmin ruvettiin\nkäyttämään kaikista käsitöitten mestareista; saatiin puuseppiä,\nrättiseppiä (molemmat Wirossa vielä nytkin merkityksessä nikkari ja\nkraatari), jopa myös runoseppiä. Lienevätkö Suomalaiset alkuansa\nitse keksineet sepän taidon vai naapureiltaan oppineet, siitä ovat\ntutkijat vielä erimielin. Mutta varmaa on että he jo ikivanhoina\naikoina osasivat saada rautaa heidän järvissään ja soissaan\nmakaavasta rautahölmästä, ja että naapureinsa tarinoissa aina ovat\nmatkitut sangen taitaviksi takojiksi. Erittäinkin halulliset olivat\nSuomesta saadut sota-aseet. Suomen sepän takoma miekka tai nuoli,\njota tehtäessä muka oli monta voimallista loihtua luettu, pystyi\nvaikka mihin. -- Paitsi metallikaluja osattiin tietysti Suomessa jo\nsilloin puu-astioitakin tehdä ja huoneita salvota.\n\n\n2. Sota.\n\nWielä on yksi miesten toimi mainittava, mihin Suomalaiset\nvarsinkin pakanuuden viimeisinä aikoina näkyvät antauneen suurella\nahkeruudella, niin että se ikään kuin elinkeinoksi muuttui. Tämä\ntoimi oli sodankäynti. Samalla aikaa kuu Skandinavit, kristin-uskoon\nkääntyen, lakkasivat hävitysretkistänsä Etelä-Eurooppaan, alkoivat\nheidän slavinsukuiset naapuri-pakanansa Itämeren etelärannikolla ynnä\nsuomalaiset heimot kummin puolin Suomenlahtea vuorostaan käydä heillä\nvieraina. Pienillä kannettomilla aluksillaan he purjehtivat rohkeasti\nItämeren selkien yli ja ryöstelivät sekä Ruotsin itäistä rantamaata\nettä myös Skoonea, joka silloin vielä kuului Tanskan vallan alle. Jos\nrunoja on uskominen, käytiin kaksi kolme kertaa kesässä tämmöisillä\nretkillä. Erittäinkin ahkeroita merirosvoja näkyvät Wirolaiset\nolleen. Mannermaalla oli sotaretkien tavallinen aika Wiron puolella\nja epäilemättä myös Suomessa joulujuhlien perästä, jolloin pakkanen\noli tehnyt sillat joitten ja vesien yli ja lumella oli hyvä kulkea.\nSilloin kävivät soturit ratsunsa selkään istumaan tai myös rekeensä\nja läksivät riemulauluilla verityöhönsä. Reet piti aina olla\nmuassa saaliin kuljetusta varten. Wihollisen maahan tultua talot\npoltettiin, pellot hävitettiin, täys-ikäiset miehet tavallisesti\ntapettiin kaikki tyyni. Waimojen ja lasten tappamista sitä vastaan\nkatsottiin luvattomaksi, häpeälliseksi. \"Ei liene minua luotu naisia\nmenettämähän\", arveli Ilmarisenkin miekka, kun hän sillä aikoi\nvastahakoista morsianta hukata. Waimot ja lapset vietiin saaliiksi\nkotiin, joissa edellisistä muutamat joskus naitiin, muut ynnä lapset\nkäytettiin orjina. Saaliiksi kelpasi muutenkin kaikki mitä vaan\nirtonaista taloissa oli: vaatteet, työkalut, ruoakset ja karjat.\n\nTämmöisestä perin-juurisesta hävityksestä säilyäkseen, paettiin,\njos vaan ajallansa vielä saatiin sanoma vihollisen tulosta,\nkaikellaisiin turvapaikkoihin. Wirolaisilla oli paikottain\nmaan-alaiset luolat, mihin perheineen, tavaroineen kätkeytyivät.\nMissä ei semmoisia ollut, paettiin sekä Wirossa että myös Suomessa\njylhimpään korpeen. Siellä oli sitä varten rakennetut piilopirtit.\nNäiden piilopaikkojen ympäri hakattiin metsä murroksiksi, joiden\ntakaa oli helpompi torjua pois vihollista, jos hän kuitenkin sinne\nosasi. Lujempana turvana olivat kuitenkin linnat, joita Wirossa\noli joksensa tiheässä ynnä Suomessakin useammin paikoin. Semmoinen\non esim. se, jonka jälkeä näkyy likellä Porvoota. Meidän mäkisessä\nmaassamme ovat linnat vuorilla raketut; Wirossa sitä vastaan lakealla\nkankaalla. Siellä täytyi sentähden mättää kokoon erinomaisen korkeat\nmultavallit suojaksi. Wallin ylireunalle tiedetään Wirolaisten,\nsamoin kuin Bjarmalaisistakin olemme nähneet, vielä panneen lujan ja\nkorkean sorto-aidan suurista puista. Wirolaisten linnain keskellä\non aina kaivo. Piirittäjät puolestaan kaasivat myös murroksia\nylt'ympäri linnan, ampuen niiden takaa jokaista kun linnan vallille\ntuli näkyviin. Sitten mättivät kokoon korkeat risuläjät, joiden\npolttamalla yrittivät sytyttää vallin päällistä sorto-aitaa.\nWäkirynnäkkö viimein lopetti piirityksen; vihollinen pääsi sillä\nsisään taikka sai selkäänsä ja läksi pois.\n\nKalevalasta näemme Suomalaisilla olleen tapana että päälliköt\nkaksimiekkasilla joskus koettivat voimiansa ennen yleistä tappelua.\nMolemmat taistelijat silloin kävivät yhden härän vuodan päälle\nseisomaan. Ensiksi mitattiin miekat; kenen oli miekka pitempi se\nsai ensimmäiseksi sivaltaa. Toisen päällikön kaaduttua riensi\nhänen vimmastunut väkensä kostamaan ja niin alkoi yleinen kahakka.\nWirolaisista ja Liiviläisistä on kerrottu että he taisteluun kävivät\nhuikealla huudolla ja kilpien kalisuttamisella. Kurjensaaren\nsotaisat asukkaat aina huusivat \"_Tour' abita_!\" näin kutsuen\nsotajumalaansa auttajaksi. -- Wälirauha sovittiin Wirossa sillä\ntavoin että viholliset toisilleen lähettivät kumpikin yhden\nkeihään; kun välirauha oli lakkautettava, laitettiin keihäs jälleen\ntakaisin. Wakinaista rauhaa sovittaessa piti sovinto vahvistettaman\njuhlallisilla uhreilla.\n\nSuomenlahden eteläpuolisista heimolaisista on se varmaa tieto,\netteivät käyttäneet rautapaitoja. Tuskin niitä siis lienee ollut\nmeidänkään esivanhemmilla. Mitä Kalevalassa on rautapaidoista sekä\n\"luustoista\" mainittu, lienee myöhempää lisäystä. Ainoana suojana\noli kilpi, joka ainakin Kuurilaisilla oli tehty kahdesta laudasta ja\nviskattiin pois likelle tultua. Päässä ehkä jo kannettiin silloin\nvahvempana turvana jonkunlaista kypärää. Aseina olivat miekka,\nkalpa eli säilä; tappara eli sotakirves; tuura eli rautakanki;\nkeihäs; joutsi nuolineen, jonka käyttämisessä Suomalaiset kehuttiin\nylen tarkoiksi; nuija; linko _kivineen_; mainitaanpa Wirolaisilla\nmyös ahraimet sekä viikatteet sota-aseina. Kalevipoika-runoissa on\njärjestetty virolainen sotarinta meille kuvattu. Keihäs-miesten piti\nolla keskellä eturivissä; niiden takana seisoivat tapparan kantajat.\nNuijalla ja ahraimilla varustetut asetettiin niiden äärille, ja\nlinkojat kummallekin puolelle aivan äärimmäisiksi. Joutsimiesten piti\nsotarinnan takaa mäen vietteeltä lennättää nuoliansa. Ratsumiesten,\njoiden sijasta ei kuitenkaan ole puhetta, piti rae-sateen tavalla\ntuiskahtaa päälle. Samain runoin mukaan oli Wirolaisilla myös\nliput kunkin joukon merkkinä. Kukaties on kuitenkin tämä kuvaus\nsyntynyt myöhemmin, kun Wirolaiset olivat tottuneet edistyneempien\nkansain sota-temppuja näkemään. Lippu on sentään suomenkin kielessä\nalkuperäinen sana.\n\n\n2. Waimoin elämä ja toimet.\n\nMitä sivistymättömämpi joku kansa on, sitä halvempana se pitää\nvaimojansa, sitä raskaammat työt se sälyttää heidän niskoilleen.\nParas sivistyksen mitta on aina se, missä arvossa missäkin kansassa\nvaimot ovat. Meidän esivanhemmillakin olivat vaimot alkuaikoina\nepäilemättä paljaina työorjina. Kuitenkin näkyy heidän tilansa\npakanuuden viime aikoina jo suuresti parantuneen. Näin ainakin voimme\njollakin varmuudella päättää Kalevalan runoista, varsinkin koska myös\nWiron vanhat runot useammin suhtein todistavat samaa.\n\nNaimiskauppa, sen tämä vanha nimi jo selvästi osoittaa, oli alkuansa\nesivanhemmillamme työorjan myömistä, samaten kuin nytkin vielä on\nSiperiassa asuvilla suomensukuisilla kansoilla. Isä on syöttänyt\ntytön vahvaksi työntekiäksi; siitä vaivastaan hän tahtoo maksun;\nmuulla keinoin ei anna häntä. Monastipa, kun kosijalla ei ole ostoon\ntarpeellisia varoja, hän tulee salaa ja ryöstää tytön väkisin. Nämät\nryöstöt ovat sitä tavallisemmat, koska vanha laki käskee ottaa nainen\nvieraasta, usein vihollisesta suvusta.\n\nTämä raaka tapa, sen näemme sekä Suomen että Wiron runoista, oli\nmeidän esivanhemmillamme jo suuresti sivistynyt, vaikka kyllä\nmuutamia jälkiä muinaisista pitämyksistä vielä oli tallella.\nPakanuuden viimeisinä aikoina suomalaisella ja virolaisella tytöllä\njo oli valta valita kenelle tahtoi mennä. Usein tahtoi suku häntä\ntoiselle, itsepäs hän otti toisen. Taikka jos pelkäsi pakoitusta\nsukulaistensa puolesta, niin hukutti itsensä pikemmin kuin että\nolisi myöntynyt. Kosiomaksu oli kyllä vielä jäljillä, vaan useammin\nmuuttunut urhotöiksi, joilla morsian oli ansaittava. Kuitenkin olivat\ntyttöin ryöstöt vielä aivan tavalliset; sen näemme runoistamme, sen\nmyös todistavat Saksalaisten aikakirjat Wirolaisista. Wanha vielä\nvoimassa oleva tapa, joka kielsi oman heimon eli kylän tyttöjä\nnaimasta, nähtävästi yllytti tämmöiseen väkivaltaan. Mutta runot\nnäyttävät myös, kuinka väkinäinen teko jo oli naisten kohonneelle\nmielelle vastahakoinen. Näin ryöstetyt morsiamet usein hukuttivat\nitsensä tai olivat uskottomat miehillensä. He olivat jo liian jalot\npaljaaksi sotasaaliiksi.\n\nHäät vietettiin suurilla juhlallisuuksilla, runsaalla syömisellä\nsekä oluen juomisella, ja runoin laulamisella, joissa kumpaisellekin\npuolisolle esitettiin mitkä velvollisuudet heille oli uudessa\nsäädyssä, ja annettiin heille hyviä neuvoja. Menot monellaiset olivat\nmyös noudatettavat, joista muutamat ovat niin vanhaa alkuperää,\nettä niitä nytkin vielä tapaamme Wirolaisilla samallaisina kuin\nmeillä, jopa myös kauas ja ikivanhoina aikoina meistä eronneilla\nMadjarilaisilla. Wirolaisia tiedetään olleen tavallista pitää\nuseampia vaimoja. Ettei monivaimoisuus Suomessakaan ollut aivan\nnäkymätöntä, näyttää runo Lemminkäisestä, joka käskee mennä Pohjolan\nneitoa kosimaan, vaikka hänellä jo on Kyllikki puolisona. Hänen\näitinsä epäys tässä tilaisuudessa: \"kamala on naista kaksi yhdellä\nmiehellä!\" todistaa kuitenkin, jos ei se ehkä myöhempi lisäys liene,\nettä jo semmoista tekoa luvattomana pidettiin.\n\nUseammin paikoin Kalevalassa näemme että mies kosiessaan etupäässä\npiti silmällä mesileivän leipojan, kenstin kehrääjän ja kutojan,\nsanalla sanoen oivan työntekijän saamista taloonsa; täynnä ovat runot\nmyös kuvauksia siitä kuinka naisen sääty, tyttö-oloon verraten,\noli työläs ja huolettava. \"Kuni huiskit hunnutoinna, sini huiskit\nhuoletoinna; huntu vasta huolta tuopi, palttina pahaa mieltä!\"\nnäin laulettiin nuorikolle häissä. Naisilla olikin todella paljo\nja raskasta työtä toimitettavana. Heitä kyllä ei, niinkuin esim.\nPohjois-Amerikan indianilaisilla metsästäjä-heimoilla, käsketty\nkauvas korpiin ammuttua saalista noutamaan, kun puoliso illalla\nväsyneenä palasi eräretkeltään. Ei myös ollut maanviljelyksen\nraskas vaiva yksistään hänen olkapäillensä sälytetty. Siksi olivat\nSuomalaiset jo liian sivistyneet. Mutta sittekin tuli vaimoille\nusein kovin rasittava työ osaksi. Heidän toimitettavat olivat ne\ntyöt, joita naiset vieläkin yhä toimittavat suomalaisessa salossa.\nHe auttoivat miehiä heinän lyömisessä, kasken poltossa sekä riihen\npuimisessa. Yksinänsä sen lisäksi hoitivat karjaa, kutoivat\nvaatteet, laittoivat ruuvat, pitivät tuvat sekä vaatteet puhtaana\nja varustivat saunat. Mutta näiden töiden lisäksi, jotka enimmäksi\nosaksi kuuluvatkin naisille, tuli vielä erinomaisen vaivaloinen ja\nrasittava työ, josta nykyiset vaimot onnekseen jo ovat pääsneet. Tämä\ntyö oli viljan jauhaminen. Silloin ei vielä ollut Suomessa myllyjä\nminkäänlaisia, ei tuulen eikä veden käyttämiä. Kaikki vilja oli\njauhattava tuvassa seisovan kahden kiven välillä, joita piti käsillä\nvierittää. Monesti olivat raukat uupua ennen kun saivat talolle\ntarpeellisen jauhon jauhatuksi.\n\nRakkaus yksin vaan voi huojentaa näin vaivaloista elämää. Runoissamme\nonkin monta esimerkkiä että esivanhempamme, vaikka kyllä kosiessaan\ntyöntekijää hakivat, samassa myös hakivat itselleen sydänten\nkumppalia morsiamesta. Ilmarisen syvä suru, kuin hänen vaimonsa on\nkuollut, todistaa sen selvästi, ettei tämä ollut hänellä ainoasti\ntyöorjana. Olipa toinenkin rakkaus, joka epäilemättä suuresti\nsulostutti Suomen naisen päiviä; se oli rakkaus hänen ja lastensa\nvälillä. Joka kerta kun siihen tilaisuutta on, kuvaavat runot tätä\nrakkautta niin hellästi, liikuttavaisesti, että ne paikat ovat\nkaikkein ihanimpia koko vanhassa runoudessamme. Paha rangaistus,\nsanovat runot, on sille tarjona, ken oman äitinsä, kantajansa\nmieltä pahoittaa. Emäntänäkin oli Suomen naisella suuri arvonsa ja\njokseenkin vapaa valta kotitöitten piirissä. Leskenä oli hän koko\ntalon hallitsijana. Alempaa arvoa miesten suhteen osoittavaa oli\nsitä vasten taas että naisille ei annettu osaa isän perinnöstä ja\nettä he eivät saaneet istua pöydässä miesten kanssa, vaan piti näitä\npalveltuaan syödä ovempana lieden ääressä, niinkuin nytkin vielä on\npaikoin tapana. Samoin myös näkyy silloin olleen aivan tavallista\nettä mies vaimoansa kuritti lyömisellä.\n\nWiimeeksi sananen vielä Suomen naisten puvusta siihen aikaan.\nSe taisi pää-asiallisesti olla semmoinen kuin nytkin vielä\nnähdään Jääskeläisillä Wiipurin seuduilla. Sen todistavat\nKalevalan ja Wironkin runoin yhtä pitävät kuvaukset. Tytöt\nkävivät peittämättömillä hiuksilla, jotka muutamin seuduin olivat\npalmikoitut, toisin taas tasaisiksi leikatut. Kulmilla oli heillä\npunainen tai sininen lanka, Wirossa tämmöisillä nauhoilla kääritty\nsepel. Naidessaan saivat sitten hunnun päähän, erimuotoisen eri\nseuduissa. Waatteitten liepeet olivat monivärisillä nauhoilla\npäärmätyt tai langoilla kirjatut. Monastikin kudottiin myös hopea- ja\nkultalankaa itse kankaisin, niinkuin Liivinmaalla haudoista löydetyt\nvaatteet todistavat. Paitsi näitä koristuksia panivat suomalaiset\nimmet vielä mielellään päälleen kaikellaisia helineita, kalkkareita.\nKaulassa piti olla helmet, lasista, merikullasta tai hopeasta;\nniiden sijasta käytettiin myös lävistettyjä rahoja sekä muita\nmetallinpalasia. Wyölläkin olivat tämmöisistä helisevistä koruista\ntehdyt vitjat. Käsivarsissa on käsikääreet, sormissa sormukset.\nKaikkein kalleimpana kaunisteena oli ympyriäinen hopeasolki, joka\nrinnassa kiinnitti vaatteet; mitä suurempi se oli, sitä suurempi sen\nkantajan rikkaus. Näin koristettuna näyttivät naiset itseänsä pyhinä\n_kisoissa_ (leikeissä) ja _karkeloissa_ (tanseissa).\n\nMiestenkin puku näkyy olleen semmoinen kuin nykyajan Jääskeläisillä.\nSe vaan eroitusta että silloin pidettiin _haventa_ (partaa) miehelle\nvälttämättömänä koristuksena. Myöskin taisi patalakki olla hatun\nsijassa.\n\n\n4. Hallitus ja lait.\n\nOikein vakinaista valtakuntaa ei Suomalaiset saaneetkaan rakennetuksi\nennen kun joutuivat vieraan vallan alle. Ei ole ollut koskaan\nyhteistä kuningasta, joka olis yhdistänyt heidät kaikki mahtavalla\nvaltikallansa. Siksi he asuivat liian hajallaan, liian avaralla\nalueella. Mahdollisempi ja luonnollisempi olisi ollut kuitenkin\nkunkin suuren heimokunnan yhdistyminen eri hallitsijansa alla.\nMutta sitäkään eivät Suomalaiset tehneet. Ei ole milloinkaan ollut\nKarjalaisten, tai Wirolaisten, tai Warsinais-Hämäläisten kuningasta.\nSuomalaiset eivät rakastaneet yksinvaltaa. Heidän hallitustapansa oli\naivan toisellainen.\n\nKatsokaamme kuinka laita oli Wirossa, jonka hallitus-oloista\nmeillä on jokseenkin laveat tiedot. Useammat (on 14:kin mainittu\npaikoittain) naapurikylät aina olivat yhdistetyt yhdeksi\n_kihlakunnaksi_. Jokaisella tämmöisellä kihlakunnalla oli ylinnä\npäällikkönä sen _vanhin_. Mitä toimituksia ja kuinka avara valta\nvanhimmalla oli, siitä ovat tiedot valitettavasti vaillinaiset.\nLuultavasti olivat he tuomareina; ainakin on yksi tilaisuus mainittu,\njolloin Saksalaiset, yhden maakunnan kristin-uskoon käännettyään,\nasettivat juuri nämät vanhimmat tuomareiksi, arvattavasti totuttua\ntointa jatkamaan. Sodassa olivat vanhimmat päällikköinä. -- Useammat\nlikinäiset kihlakunnat taas olivat yhtenä maakuntana. Aika ajoin\npidettiin näissä aina _keräjät_, joihin maakunnan miehet tulivat\nkokoon yhteisiä, tärkeitä asioita keskustelemaan ja päättämään. Tässä\npäätettiin yhteiset sotaretket, otettiin vastaan muiden maakuntain\ntai muukalais-kansain lähettiläät, ja sovittiin niiden kanssa\nliitoista tai rauhasta. Ei näy mitään merkkiä siitä että vanhimmilla\nolisi ollut suurempi sananvalta keräjissä kuin muillakaan. Mutta\narvata sopii että mainion arvoisan päällikön sana pidettiin\npainavampana. Keräjissä aina juotiin vahvasti mettä, joka sitä\nvarten oli tehty. -- Olipa _Raigalan_ kylässä Harjun maakuntaa, noin\nkeskipaikoilla Wirolaisten aluetta, yhteinenkin keräjäpaikka, mihin\nkaikkein ympäri asuvain kansain, se on nähtävästi kaikkein Wiron\nmaakuntain lähettiläisten sanotaan tulleen kokoon kerta vuoteensa.\nWäli-ajoillakin lähetti toisinaan joku maakunta sanansaattajia\nmuille heitä yhteisiin tuumiin yllyttämään. Mutta sangen heikko tämä\nerimaakuntien keskinäinen side oli. Tärkeimmistäkin asioista kukin\nmaakunta tavallisesti päätti itsekseen. Toinen saattoi vihollisen\nkanssa sovinnon solmia, toinen aivan likekkäin oleva jatkoi sotaa,\ntästä huolimatta. Uuden uskon nostaman eripuraisuuden syyksi pitänee\nkuitenkin arvata se seikka, että valloitus-sotien aikana kukistetut\nmaakunnat auttoivat Saksalaisia vielä pakanoina olevia veljiänsä\nvastaan.\n\nSuomen puolisista valtiollisista oloista ei meillä ole paljon mitään\ntietoja. Se vaan on mainittu että Karjalaisillakin Suomenveden\npohjan ja Laatokan välillä oli maakunta- ja kihlakunta-jako. Wienan\nKarjalaisien olemme nähneet olleen vanhimpiensa hallituksen alla.\nTästä voimme siis päättää hallitussuhteitten tällä itäisellä Suomen\nkansan haaralla olleen yhdelläisinä kuin Wirolaisilla. Sitä suurempi\nsyy on vielä arvella samaa Länsi-Suomen asukkaista, jotka olivat\nvielä paljo likempää sukua Wirolaisten kanssa. Kenties oli kuitenkin\nSuomen puolella, missä asukkaita taisi olla harvemmassa ja enemmän\nhajallansa, maakuntien keskinäinen side vielä heikompi.\n\nKirjoitettuja lakeja Suomalaisilla ei ollut, sillä kirjoitus\noli heille tuntentatoin taito. Mutta vanhat lakisäännöt, joita\nniin yksinkertaisissa oloissa tietysti ei tarvittu vielä monta,\nsäilytettiin epäilemättä, samoin kuin Ruotsalaisilla samaan aikaan,\ntuomarin virkaa toimittamien vanhimpien muistossa. Jotkut jäljet\nnäistä kansamme muinaisista omista oikeuskäsitteistä on vieläkin\nsäilynyt Karjalaisten kesken, etenkin Aunuksen ja Arkangelin\nkuvernementeissä. Niihin kuului tuo jo mainittu, ettei naisilla ollut\nosaa perinnöissä. Kun tytär kerta oli naitettu ja myötäjäisensä\nsaanut, hänellä ei enää ollut mitään oikeutta vanhempainsa pesään.\nSamoin poikakin, joka perheestä muutti ulos, sai silloin osinkonsa\nyhteisestä pesästä, mutta ei sen perästä enään ollut perinnössä\nosallinen.\n\nWapailla miehillä ei tainnut olla mitään sääty-eroitusta keskenään.\nWanhimmat tietysti pidettiin virkansa tähden suuremmassa arvossa.\nMutta suuresti epäiltävä on, vaikkei vaillinaiset tietomme siitä anna\nselitystä, että heidän virkansa olis ollut perinnöllisenä ja siis\njonakuna aatelis-säätynä. Paitsi vapaita löytyi Suomalaisten keskellä\nmyös orjiakin, sodasta oma-saamia vaimoja sekä lapsia taikka muilta\nostettuja sotavankeja. Heitä käytettiin raskaampiin töihin.\n\nWirolaisten tiedetään valloituksen aikoina asuneen suurissa\nkansakkaissa kylissä. Sama tapa vallitsee yhä nytkin meillä Hämeen\nmaassa. Ja Karjalassa pysyivät vielä muutamia vuosikymmeniä takaperin\nuseammat polvikunnat yhtä sukua hajoamatta yksillä tiloilla. Siitä\nsopinee päättää suurissa ryhmissä asumisen olleen yleisenä tapana\nmuinaisilla Suomalaisilla. Noina alinomaisina sota-aikoina ei\nsopinutkaan olla muuten. Jos olis silloin jo hajottu yksinäisiin,\ntoisistaan kauvas eroitettuihin taloihin, niin olisi vihollinen\nhelpommin voinut hävittää heitä yksitellen.\n\n\n5. Huvitukset.\n\nUseimmat leikit, joita kansa nykyänsä Suomessa harjoittelee, lienevät\nnykyisempää syntyä ja suureksi osaksi naapurikansoilta lainatut.\nAlkuperäisesti suomalainen sitä vastaan on epäilemättä _arvoituksilla\nolo_. Pitkinä talvis-iltoina, kun päreen valossa koko perhekunta\nistui koossa tuvassa ja kukaties kyläläisiäkin vielä oli käymään\ntullut; silloin sopi niin hyvin huvitella arvoitusten esittämisellä\nja arvaamisella. Ken määrättyä arvoitusten lukua ei osannut selittää,\nse tuomittiin pilkalla \"Hymylään menemään\". Hänelle laulettiin pitkä\nruno kuinka Hymylässä eletään, ja tehtiin kaikellaisia kujeita.\n\nParas huvitus oli kuitenkin runoin laulaminen ja kanteleen soitto.\nNiitä laulettiin taikka itsekseen tai myös kaksi yhdessä, jolloin\ntoinen, _säestäjä_, aina kertoi esilaulajan sanat. Sillä välin\ntämä taas mietti jatkoa. Usein tehtiin runot juuri samassa kuin\nlaulettiin. Useimmiten kuitenkin olivat vanhoja, jotka polvesta\npolveen menivät perintöön, Sisällykseltänsä nämät olivat monellaiset.\nNiissä oli lempi-, ilo- ja huolilauluja, joita varsinkin naiset\nlaulelivat jauhinkiveä vierittäessään tai lasta liekuttaissa. Toiset\nlaulettiin häissä; ne kuvasivat avioparin elämää ja neuvoivat,\nvaroittelivat avioliittoon ruvenneita. Wielä toiset laulettiin\neri juhlissa. Olipa myös loihturunoja, joilla, niinkuin edempänä\nsaamme nähdä, luultiin voitavan saada luonnon voimat tottelemaan.\nSukulaisuudessa näiden kanssa olivat rukous-runot, joilla jumalien\napua anottiin.\n\nWiimein vielä oli runoja, joissa ylistettiin esivanhempain\nurhotöitä. Mainioimmat näistä ovat nyt kerättynä ja kokoon pantuna\nnimeltä _Kalevala_. Se kertoo meille kaikkein ensiksi, kuinka\nmaailma luotiin ja tehtiin semmoiseksi kuin se nyt on. Sitten\nse kuvaelee esivanhempiemme taisteluita Suomen alkuperäisten\nasukasten, Lappalaisten kanssa. _Joukahainen_, laiha Lapin poika,\njoka on kuullut Suomen viisaan runoniekan _Wäinämöisen_ taidosta,\ntulee kilpalaulantoon hänen kanssaan. Turhaan koettelee hän vanhaa\nlaulajaa voittaa; viimein hän epätoivoissaan tarttuu miekkaan, sillä\nlopettaakseen taistelon. Mutta Wäinämöinen laulaa hänet suohon,\nupottaen yhä syvemmälle. Päänsä päästimeksi lupaa silloin Joukahainen\nsisarensa Wäinämöiselle puolisoksi. Mutta _Ainikki_, lupauksesta\nkuultuansa, ei huolikaan mennä vanhan varaksi; kun ei hän muuta\npääsösehtoa näe, hukuttaa hän itsensä mereen. Wäinämöinenpä, kun\nkerran kosiotuumille oli tullut, meni muualta onneansa hakemaan.\nHän tuli Pohjolaan, jonka tyttö oli maan mainio, veden valio\nkauneudeltaan. Wastaukseksi kosintaan hänelle pannaan ansiotyö eteen,\ntakoa kummallinen taikakalu Sampo, kaiken maallisen onnen suoja.\nWäinämöinen, joka ei itse osannut takoa, läksi kotiin takaisin ja\nlähetti sieltä _Ilmarisen_, sepistä kuuluisimman, aivottua työtä\ntekemään. Pohjolaan tultuansa, Ilmarinen takoikin, kalkutti kokoon\nsemmoisen myllyn, joka yhdessä laidassa jauhoi jauhoja, toisessa\nsuoloja, kolmannessa rahoja. Tyttöä ei hän kuitenkaan tällä kertaa\nsaanut vielä; sillä tämä ei vielä tahtonut kodista luopua.\n\nPian sen perästä tulee kolmaskin Kalevalan urho, nuori lieto\n_Lemminkäinen_ (myös _Kaukomieleksi ja Ahdiksi_ sanottu) Pohjolaan\nkosimaan. Se oli suuri veitikka, aika naisten naurattaja, tyttöin\ntanssittaja. Hänellä oli jo vaimo kotona, Kyllikki, jonka hän\nSaaresta oli ryöstänyt. Mutta hän oli siihen suuttunut, kun\ntämä aina kävi kylässä kisoissa ja leikeissä. Lemminkäisellekin\npantiin useaimmat ansiotyöt eteen, jotka hän kaikki sai toimeen,\npaitsi viimeistä, nimittäin joutsenen ampumista Tuonelan joelta.\nSiinä näet eräs Pohjolan paimen ampui hänet kuolijaksi. Äitinsä\nkyllä haravoi Lemminkäisen jälleen ylös Tuonen joesta ja voiteli\nterveeksi, eläväksi; mutta urhon ei tehnyt enää mieli mennä Pohjolaan\nkosimistaan jatkamaan.\n\nWäinämöinen nyt taas vuorostaan suorihe kosioretkelle Pohjolaan.\nlaittoi itselleen loihtimisella venheen ja läksi purjehtimaan\nIlmarisen tietämättä. Tämän sisar kuitenkin havaitsi Wäinämöisen\npurren ja ilmoitti asian veljelleen. Tämä kohta läksi rantaa\nmyöten ajamaan. Molemmat pääsivät yhtaikaa perille ja ilmoittivat\nasiansa. Pohjolan emäntä, _Louhi_, olis tahtonut vävykseen mahtavaa\nWäinämöistä; mutta tyttö mielemmin valitsi nuoremman kosijan,\nIlmarisen, joka paitsi sitä olikin jo ennen ansainnut hänet Sammon\ntakomisella. Suuret, komeat häät juotiin nyt näille molemmille.\nKaikki kansa oli niihin kutsuttu, paitsi Lemminkäinen, sentähden\nettä hän oli niin hetas riitoja nostamaan. Hääjuhlan loputtua tuli\nLemminkäinen kutsumatta kuitenkin Pohjolaan ja tappoi isännän\nkaksintappelussa. Pahaa tekoansa paeten piili hän sitten vuoden\nSaaressa; mutta siellä nosti hän taas kaikkein miesten vihan, sillä\nettä itseensä heidän naisensa rakastutti. Töin tuskin pääsi hän\nviimein sieltä hengissä kotiin.\n\nIlmarinen miekkoinen oli Pohjolan mainion immen saanut puolisoksensa.\nMutta kauan ei ollutkaan hänelle suotu pitää suloista toveriansa.\nHänellä oli orja, nimeltä _Kullervo_, ostettu _Untamolta_, joka\ntaas oli saanut sen sotavangiksi, koska poltti veljensä _Kalervon_\ntalon. Kullervo parka, jota kaikki ihmiset aina valjusti kohtelivat,\noli siitä saanut tuiman, kostonhimoisen luonteen. Ilmarin emäntä\noli kerran leiponut hänelle kiven eväskakkuun, jonka pani mukaan,\nkun orjan laittoi paimeneksi. Siihen kiveen oli Kullervon veitsi,\nainoa perintönsä, särkynyt. Tuosta suuttuneena hän nyt ajoi lehmät\nsuohon, toi niiden sijasta susi- ja karhulaumat taloon, jotka emännän\nrepivät. Kullervo pakeni metsään ja löysi siellä vanhempansa, jotka\nkuolleiksi luuli. Kauan ei hän kuitenkaan siellä pysynyt, vaikka\nhäntä ensisti hyvin vastaan otettiin. Hurja luonteensa teki että\nhän kaikki työt pilasi. Tekipä hän viimein vielä väkivaltaa omalle\nsisarellensa, joka metsään oli eksynyt ja jonka hän siellä tuntematta\ntapasi. Tyttö epätoivoissaan viskausi koskeen. Kullervo puolestaan\nkoki masentaa omantunnon vaivansa kostoretkellä Untamoa vastaan,\njonka hän tappoi kansoineen. Mutta ei pahan teon muisti siitä\nhaihtunut; sentähden Kullervo viimein tappoi itsensä samaan paikkaan,\nmissä sisarensa oli kohdannut.\n\nIlmarinen nyt meni uudestaan Pohjolaan, toista tytärtä kosimaan.\nWaan sitä eipä hänelle annettu, haukuttiin vaan häntä edellisen\nvaimon murhaajaksi. Suuttuneena ryösti Ilmarinen tytön väkisen.\nWaan kun tämä muista miehistä enemmän piti kuin hänestä, ei\nauttanut muu kuin muuttaa se kajavaksi karille. Hyvä sopu Pohjolan\nja Kalevalan kansojen välillä nyt oli rikottu, ja Kalevalaiset\nrupesivat miettimään ryöstöretkeä, viedäksensä Pohjolasta Sampoa,\nonnen suojaa. Wäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen kaikki kolme\nläksivät väkineen sotaan. Pohjolaan tultuansa Wäinämöinen suloisella\nkanteleen soitollansa nukutti viholliset uneen; heidän nukkuessaan\notettiin Sampo ulos vuoresta ja vietiin Kalevalaisten laivaan. Nyt\nlähdettiin kiireesti purjehtimaan. Ei kestänyt kuitenkaan pitkää\naikaa, niin Louhi jo joutui jäljestä väkinensä isossa sotapurressa.\nTappelu syttyi, jossa Sampo meni palasiksi ja upposi mereen. Aallot\najoivat kuitenkin koko joukon sen kalliita muruja Suomenmaalle. Louhi\npuolestaan ei saanut muuta osaa itselleen, kuin Sammon kirjavan\nkannen. Siitä ajoin alkoi Suomessa viljan menestys ynnä muu onni,\nvaan Lappiin tuli elo leivätön. Turhaan koki Louhi kostoksi kaikin\ntavoin tehdä vahinkoa Kalevalan kansalle. Turhaan nosti hän karhun\nheitä vastaan, laittoi pahat taudit heidän päälleen, jopa viimein\nryösti auringon sekä kuun taivaalta ja sulki ne kivimäkeensä. Mutta\nKalevalan miehet kaatoivat karhun, Wäinämöinen paransi loihdullansa\ntaudit ja Ilmarisen takoessa kahletta Louhelle säikähtyi tämä niin\nettä päästi taivaan loistavat kappaleet jälleen ulos. Wäinämöinen\nlauloi ja soitti iloissaan niin suloisia runoja että kaikki ihmiset\nynnä myös elävät ja jumalatkin heittivät toimensa ja tulivat\nkuultelemaan.\n\nIjäti ei kuitenkaan hänen riemunsa kestänyt. Neitti Marjatalle syntyi\npoika. Wäinämöinen sen tuomitsi tulella poltettavaksi, tai suohon\nhukutettavaksi. Waan päinvastoin se ristittiin Karjalan kuninkaaksi.\nÄissään läksi Wäinämöinen purjehtimaan ilmoja ja jätti vaan kanteleen\nSuomen kansan iloksi.\n\nNäin laulavat vanhat runomme.\n\n\n\n\nV. Muinais-Suomalaisten uskonto.\n\n\n[_Muistutus_: Tätä lukua kirjoittaessa on koeteltu suomalaisia ja\nvirolaisia taruja vertaamalla päästä sen perille mitä alkuansa oli\nSuomalaisten jumaluus-oppi. Muutamain suhtein on siis täytynyt erota\nCastrénista, jolla ei vielä ollut niin runsaita varoja Wirosta\ntarjona. Syyt, miksi kussakin paikassa niin on tehty, jääkööt\ntieteellisessä kirjoituksessa selitettäviksi. Tässä ei niille olisi\nsopiva sija; Muutamat pykälät, esim. kuolleitten palveluksesta ja\njuhlista, olen laittanut miten paraiten taisin panna kokoon tarjona\nolevista ristinriitaisista ja vaillinaisista aineista. Waan luultavaa\nkyllä on että niissä on paljokin väärin kerrottu. Eihän yrittänyttä\nlaiteta. _Toimittaja_.]\n\n\n1. Uskonnon yleinen luonne.\n\nMeidän esivanhempamme käsityksen mukaan ei ollut luonnossa\nmitään aivan hengetöntä. He eivät puhutelleet ainoasti karhua\nniinkuin järjellä varustettua personaa, vaan myös semmoisissakin\nluontokappaleissa kuin esim. rauta olivat huomaavinansa inhimillisiä\ntunteita ja ajatuksia. Rauta oli synnytettäessä saanut sekaansa\nkäärmeen myrkkyä; siitä oli muka koko sen luonne pahaksi turmeltunut.\nSe nyt piti vihaa ja äkää sydämessään ja tahtoi purra kaikkea, jota\npääsi likelle. Mutta paitsi sitä että kaikki luodut näin olivat\npersonoittuna, löytyi vielä luonnossa ääretön joukko olentoja,\njotka _haltijoina_ pitävät huolta luontokappaleista. Jokaisella\nkiven, puun ja elämän lajilla, niin myös joka eri paikalla, jopa\njoka ihmiselläkin oli tämmöinen haltija, joka siitä piti huolta,\nja auttoi, varjeli sitä. Jos ihminen tarpeikseen tahtoi käyttää\njotakuta luotua kappaletta tai varjella itseänsä siitä, piti hänen\nkääntyä rukouksilla ja uhreilla näiden haltijain puoleen. Kaikki\nhaltijat muuten ei olleet yhtä voimalliset. Nuot yllämainitut yhteen\nlajiin tai erityiseen paikkaan sidotut olivat mahtavampain haltijain\npalvelijoita, joilla kullakin oli suuret alueet, koko elementit\nhallittavana. Näitä olenneita sopisi siis eroitukseksi edellisistä\nnimittää _jumaliksi_. Mahtavin ja ylin kaikista jumalista oli taas\nilman jumala, _Ukko_. Hän oli ikäänkuin heidän vanhimpansa. Mutta\njumaluus-tarussakin osoittaikse taas sama yksinvallan pelko kuin\nvaltiollisissa oloissa. Yli-jumalalla ei ole mitään valtaa pakoittaa\nmuita jumalia tahtonsa mukaan. Nekin ovat kukin piirissänsä aivan\nitsenäiset, niinkuin suomalainen isäntä oli talossaan. Ainoa eroitus\njumalilla on, että Ukon vaikutus on avarampi, voimallisempi.\nSentähden häntä ylinnä rukoeltiin ja palveltiin.\n\n\n2. Ukko, ilman jumala.\n\nIlman hallitsija näkyy olleen ensimäinen ja aikanansa ainoa,\nSuomalaisten palvelema jumala. Jumala olikin silloin hänen omituisena\nnimenään. Sen alkuperäinen merkitys, näet, tarkoittaa jumun eli\njyrinän kotoa s.o. taivasta. Sillä nimellä oli vielä Bjarmein\npalvelema olento mainittu. Koska sitten myöhempinä aikoina ruvettiin\najattelemaan eri hallitsijoita olevan muillakin elementeillä, tuli\nmyös heille jumala nimeksi, joten se sana sai yleisemmän merkityksen.\nNyt pantiin ilman jumalalle nimi _Ukko_. Se oli kunnianimi, joka\nosoitti että häntä pidettiin _Yli-jumalana_, kaikista jumalista\nvanhimpana, etevimpänä. Samaa tarkoittivat myös \"_Taatto_ taivahinen\"\nja \"ilman _Isä_,\" jolla tavoin häntä toisinaan mainittiin. Wielä\nkuului hänestä joskus nimet _Pitkänen_, koska pitkänen eli salama oli\nhänen aseenansa, ja _Pananne_, koska jyrinä eli paukkuminen oli hänen\näänenään. Wirolaisilla nimitettiin häntä useimmiten _Wanhaksi Isäksi\ntai Taaraksi_.\n\nItse nimestä Ukko jo näkyy että ilman jumalaa arveltiin vanhaksi\nmieheksi; muuta hänen ulkomuodostaan ei ole runoissa mainittu.\nPukunapa oli hänellä sinertävät sukat, kirjavat kengät sekä tulinen\npaita. Wesikaarta eli ukonkaarta hän käytti joutsena, jolla\nampui vaskiset vasamat, teräsnenäiset nuolet, rautaiset rakehet.\nMiekkansa, salama, oli tuliteräinen, säkeneväinen ja pidettiin\ntulisessa tupessa. Jolloinkulloin Ukko kultaista kurikkaakin käytti.\nKauhistuttava oli hänen äänensä, koska hän jyrinässä puheli pilvien\nläpi. Niin suuresti pelkäsivät sitä ihmiset, etteivät tohtineet\nvihollistensa hirvitykseksikään pyytää Ukkoa jyrisemään.\n\nAsuntonsa oli Ukolla yhdeksännen taivaan päällä, pilvien keskellä,\nitse taivaan navan kohdalla. Tie sinne kävi tähtien välitse.\nMehiläinen, kerran sinne mennessään, lensi ensipäivän kuun kulmille,\ntoisena otavan olkapäille, kolmantena seitsentähtisen selille.\nSieltä sitten oli vaan palanen matkaa pyhän Jumalan perille. Siinä\nseisoi Ukko, vahvoilla hartiollaan kannattaen ilman kantta. Ei hän\nkuitenkaan siinä toimessa ollut yhä kiini; sillä taivaalle oli\nmuutenkin pantu lujat pielet tueksi. Nähtiin siis hänen toisinaan\nkäyskelevän pilven äärtä myöten, taivaan rajaa pitkin. Toisin kerroin\nhän taas ajoi toimituksilleen kirjavassa korjassa (reessä).\n\nIlman jumalana Ukko hoiti ja hallitsi kaikkia ilmassa olevia\nilmiöitä. Hän synnytti voimallansa pilvet taivaalle ja johti niiden\nkulkua. Niitä yhteen sysäämällä, lomituksin louksahuttamalla piroitti\nhän niistä milloin sadetta, milloin lunta, milloin rakeitakin. Tällä\nlailla hän voimallisesti vaikutti kaikkiin ihmisten ulkotöihin,\nvarsinkin maanviljelykseen, jonka menestyminen kokonaan on säiden\nsoveljaisuuden nojassa. Ukkoa rukoeltiin että antaisi oraille\nnouseville, touvoille tohiseville menestykseksi vuotaa taivaasta\nsimaista eli metistä sadetta. Toisin kerroin taas pyydettiin häneltä\npoutaa ja kuivattavaa tuulta, koska heinät oli niitettävät tai elo\nleikattava. Niin-ikään oli metsämiehelle Ukon apu välttämätön, vaikka\nkyllä löytyi erinäiset metsän haltijat. Ukkohan yksin voi antaa uutta\nlunta, hienoista vitiä, jotta pyytäjän sukset pääsivät liukkaasti\nkulkemaan maita ja soita myöten. Toisinaan myös pyydettiin häneltä\nutua, ettei metsän elävät huomaisi lähelle hiipivää metsämiestä.\nKalastajakin, vesille lähtiessään, anoi Ukolta tuulta. Samoin myös\nkaikki matkustajat rukoilivat häntä; sillä maata myöten kulkija\ntarvitsi lunta ja aaltojen kyntäjä myötäistä tuulta. Wiimein oli Ukko\nkarjanhoidossakin tärkeänä auttajana. Talven yli, niinkauvan kun\nkarja navetoissa pidettiin, se oli yksistään Ukon suojan alla. Ja\nmyös kesällä, vaikka silloin metsän jumalat sillä olivat varsinaisina\nhoitajina, otti Ukko siitä toimesta paljo osaa.\n\nWielä suojeli Ukko ihmisten sekä karjan terveyttä ja paranteli\nkaikkinaisia tauteja. Erittäinkin oli hän lapsensynnyttäjäin apuna.\nYläällä Ukon luona seisoi amme täynnä tenhollisimpia lääkkeitä\nja voiteita. Niitä rukoeltiin häntä piroittamaan maahan metisenä\nsateena. Taikka pyydettiin että hän muuttaisi medeksi löylyn\nsaunassa, johon aina vietiin sairaat parannettaviksi; sillä hänen\npiti sammuttaa kivun polttava tuska. Haavat paranteli Ukko sillä\nkeinoin että painoi paksun peukalonsa reijän eteen ja esti veren\njuoksun.\n\nTautien luultiin olevan pahoja olentoja, joita pahansuovat ihmiset\nnoitien avulla noitivat toisten ihmisten kiusaksi. Sentähden\nanottiin myös, tauteja parannettaessa, että Ukko miekallaan ja\nnuolillaan kurittaisi, rankaisisi näitä pahoja olentoja ynnä heidän\nnostajiaan. \"Tuo mulle tulinen miekka, säkeneväinen säilä, jolla\nkaataisin maalliset kateet ja voittaisin vedelliset velhot!\" näin\nrukoili ahdistuksessa oleva. Samaten Ukko, kun häntä rukoeltiin,\nampui kuolijaksi muitakin pahantekijöitä, varkaita ja murhamiehiä,\ntaikka esti heidän pakoansa rajuilmoilla, vastaan tulevilla kovilla\nmyrskyillä. Joskus myös sadatettiin Ukon nimen kautta tauteja\nvihollisen päälle.\n\nAivan luonnollista oli myös että sota-jumalana palveltiin tätä\nsamaa väkevää, tulilajeilla varustettua Ukkoa. Tappeluun lähtijä\nanoi itselleen hänen säkenöivää miekkaansa, joka joukolle piti,\nsatalukujakin vastaan kesti. Niinikään hän myös pyysi turvakseen\nUkon tulista turkkia, ettei pää pahoin menisi raudan kirkkahan\nkijassa. Sotajumalana oli Ukolla erinäinen nimi, _Turisas_, jota\nei Suomalaiset muissa tiloissa näy käyttäneen hänestä. Wirolaisilla\noli sotajumala myös nimeltä _Turis_ tuttu, mutta tavallisesti\nkäytettiinkin hänestä kuitenkin Ukko-jumalan yleinen nimi\n_Taara_. Wiipurin seudulla, Äyräpään kihlakunnassa, kuuluu olevan\n_Tyrjän-vuori_, joka oli Ukolle sotajumalana pyhitetty. Siellä\nkuultiin hänen aina, kun sota läheni maata, lyövän päristelevän\nsuurta rumpuaan ja niin muodoin ennustelevan mitä tulossa oli.\n\nMoninaiset olivat, niinkuin tästä näkyy, Ukon varsinaiset toimet;\nmutta eipä hänen vaikutuksensa niissäkään rajoissa pysynyt.\nTottumus siihen että hän niin monessa tilassa auttoi, ja luottamus\nYlijumalan suurempaan voimaan tekivät että ihmiset usein kutsuivat\nhäntä avukseen semmoisiinkin töihin, jotka oikeastaan olivat hänen\ntoimi-alastansa ulkona. Hänen puoleensa käännyttiin missä tuskassa\nhyvänsä, koska muiden jumalien apu oli riittämättömäksi nähty.\n\"Kuu ei tuosta kyllin liene,\" rukoeli hädän alainen, \"niin huokaan\nylemmäksi itse taivahan Ukolle!\"\n\n\n3. Maailman luominen.\n\nWaikka Ukko näin voimallinen ja monitoimellinen oli, eipä kuitenkaan\narveltu maailman luomista yksistään hänen työksensä. Meidän vanhat\nrunomme ovat tämän asian suhteen sekavat ja ristinriitaiset; mutta\nWiron luomistarut verrattavaksi otettua, voimme kuitenkin päästä\nhyvin todenmukaiseen käsitykseen siitä mitä esivanhempamme maailman\nsynnystä arvelivat.\n\nItse kädellään näkyy Ukko luoneen ainoasti elementit; hän oli\neroittanut veden ilmasta, vedestä maatanut manteren. Mutta kaikki\noli häneltä vielä jäänyt muodottomaksi, järjestymättömäksi. Nykyisen\nmaailman muodon rakentamisen alku aineista antoi Ukko _Ilman impien\nja Kalevan poikien_ toimeksi, jotka hän oli ennen kaikkea luonut.\n\nIlmasta, missä elämä tuntui kovin yksinäiselle, laskeusi vanhin\nIlman immistä alas meren lainehille, muuttuen sillä tavoin _Weden\nemoksi. Sotka_, suora lintu, tai Wiron tarujen mukaan _päivän\npääsky_, joka myös kuului Ukon luomien Ilman impien joukkoon, muni\nveden emon polvelle munan. Tämä muna vierähti meren pohjaan ja\nsärkyi sipaleiksi. Mutta olipa ihmettä! näistä kappaleista syntyi\nkaikellaista mitä maailman rakennukseen tarvittiin. Munasen alainen\npuoli asettui alaiseksi maa-emäksi, meren ja maan yhteiseksi\nperusteeksi. Munasen ylinen puoli kaariutui taivaan kanneksi, sulkien\nmaailman päältäkinpäin määrättyihin rajoihin, yläpuoli ruskeaista\ntuli auringoksi paistavaksi, yläpuoli valkeaista kumoittavaksi\nkuuksi; mitä munassa oli kirjavaa, siitä tähtöset syntyi, mitä\nmustaa, se oli pilvien alku. Wirolaisen tarun mukaan Ilman immet\nvielä kutoivat kaikellaiset kauniit kankaat, punaiset aamuin ja\nilloin ripustettavaksi päivän veräjille, kirjavat vesikaaren vyöksi,\nkuulle kultaiset vaatteet, päivälle paistavan puvun.\n\nNytpä taas tuli Kalevanpoikien vuoro aloitettua työtä jatkamaan.\nIlmarinen, sepistä suurin, jolla jo syntyissänsä oli vasara kädessä,\npihdit pivossa, nousi ylös ilmojen päälle. Siinä hän kalkutteli,\ntakoen ylen taitavasti. Hän teki taivaan kannen kaikin puolin niin\nsileäksi ja tasaiseksi, ettei tunnukaan vasaran jälki eikä näy missä\npaikoin pihdit ovat kiini pitäneet. Wirolaisten taruissa hän se\nmyös on, joka pistää ilman pielet maa-emähän, kuljettaa kuun kodan\npaikalleen, panee tähdet kiinni taivaan kanteen, auttaa auringon\nylös sille tehtyyn pesään. Wäinämöinen, vanhin ja viisain Kalevan\npojista, näkyy saaneen veden ja manteren tarkemmin järjestääksensä.\nUidessaan molempien vielä määräämättömällä rajalla käänsi hän välistä\nkäden maata kohden, siihenpä kohta niemi sikesi. Missä hän kyljin\nmaahan kääntyi, siihen tuli sileät rannat; missä pään toukkasi\nrantaan, siihen laittoi lahdelmat. Jalalla kun potkaisi pohjaan,\nsiihen synnytti kalahaudat; syvimmät paikat saatiin kyntämällä ja\nkuokkimalla semmoisiksi. Keskiseljille hän kasvatti salakarit, loi\nluotoset. Samoin myös se epäilemättä on hän, vaikkei runo sitä\nnimenomaan virka, joka järvet ja lammitkin laski paikoilleen, oli\nmylleröittänyt mäet ja luonut kokoon louhikot.\n\nWieläpä oli manner kolkkona, autiona. Ei heilunut sen päällä heinän\nkortta eikä kuulunut puun latvan puhinaa. Senkin maan koristamisen\nkaikellaisilla kasveilla toimitti Wäinämöinen apulaisensa\n_Pellervoisen_ kanssa. Maat kylvettiin, suot kylvettiin, auhdot ahot\nkylvettiin, paasikotkin panetettiin. Mäjille kylvettiin männiköt,\nkummuille ihanat kuusikot, kanervat kankaille, nuoret vesat noroille.\nNousi näin jokainen puun laji sille soveliaimmalle paikalle, nousi\nviimein myös tammi, jumalan pyhä puu. Kukatkin kasvoi nurmille,\nmarjanvarret maille, ruohot kasvoi kaikellaiset, monenmuotoiset\nsikisi. Kaatoipa nyt Wäinämöinen kaikkein viimeiseksi kasken ja kylvi\nsiihen ensimmäiset ohran siemenet.\n\nElävät eivät saaneet alkuansa yhdessä muun luomisen kanssa, eikä\nkaikki yht'aikaa. Heidän syntynsä oli hyvin erilainen, sen verta kuin\nrunot siitä kertoilevat. Karhu esim. sikisi sillä tavoin, että Ilman\nimpi, pilven äärtä myöten astuessansa, pudotti kuontalostansa pienen\nvillatupsun mereen; siitä sen metsän emäntä korjasi ja tuuditti\nkultalatvaisen kuusen oksassa, kunne mesikämmen valmiiksi joutui.\nPahat elävät, esim. käärme, sitä vastaan olivat Hiiden luomia.\nSyöjätär oli vesille sylkenyt; sen syljen korjasi Hiisi ja muodosti\nkäärmeeksi, pistäen sille silmät, hampaat, y.m. kaikellaisista\npahoista aineista. -- Elottomista luontokappaleista oli taas rauta\ntaivaallista sukuperää. Kolme luonnotarta eli Ilman impeä oli suohon\nlypsäneet maitoansa. Siitä tuli ruoste, raudan alku, ja sentähden on\nrautaa kolme eri lajia, koska se kolmen neidon rinnoista on valunut.\n\n\n4. Taivaan haltijat.\n\nNuot kolme Ilman impeä, jotka raudan ruosteen synnyttivät, oli\nUkko luonut käsiänsä yhteen hieromalla. Mikä lie muiden heidän\nsisarustensa synty ollut, siitä ei runot mitään virka, mutta\nluultavasti olivat hekin saaneet Ukon käden voimalla olennon\nsekä hengen. Aina edelleenkin, kun luomistyö jo oli valmistettu,\npysyivät nämät immet taivahisen taaton palvelijoina toimitellen\nhänen käskyjänsä. Yksi heistä, eroitukseksi muista, kunnioitettiin\nnimellä _kave_ s.o. eukko. Niin-ikään mainittiin häntä usein vanhin\nvaimoista, ensi-emä itselöistä. Tämä oli varsinkin avullinen tauteja\nparantaessa. Ylä-ilmoista, missä hän soitteli vaskisella veneellä,\npyydettiin häntä alas haavoja lääkitsemään. Utuneulalla ompeli hän\nrikkouneet suonet kokoon, sitoi vammat silkkinauhoilla ja melaeli\nsuonia myöten saattaakseen veren jälleen tavalliseen juoksuunsa.\nSamaten tuli hän kutsuttaessa purkamaan kaikenlaiset muut ihmisiin\npuuttuneet kivut, ja toi helpoittavaa voidetta lapsen tuskassa\noleville naisille.\n\nKaikilla muillakin _Ilman immillä eli Luonnon tytöillä,\nLuonnottarilla_, oli asuntonsa ylä-ilmoissa. Mitkä istuivat\nruskoreunaisten pilvein päällä tai kiikkuivat vesikaaren notkelmalla.\nTavallinen toimensa oli kehrääminen ja kutominen. Wiron tarujen\nmukaan he, niinkuin jo luomishistoriassa näimme, kutoivat päivän\npaisteen kultaista, kuutamon hopeista kangasta, vesikaaren kirjavaa\nvyötä, aamu- ja iltaruskon punaisia uutimia ynnä veden pitsi peittoa.\nSuomen runo myös kertoelee _Utu-tytöstä eli Terhenettärestä_, joka\ntaivaasta seuloi hienoa sumua maahan, sillä estäen tai auttaen\nihmisten toimia. Likeistä sukua hänen kanssaan oli _Auteretar_\n(toisinaan myös mieheksi arveltu _Auterisen_ nimellä), joka laittoi\nlöylyn saunoissa terveelliseksi, niin että paransi kaikkinaiset\ntaudit. Paljo on runoissa myös puhetta _Päivättärestä, Kuuttaresta,\nOtavattaresta sekä Tähdettärestä_, jotka kaikki, varsinkin edelliset\nkaksi, olivat taitavat kulta- ja hopeakankaita kutomaan. He istuivat\ntyötä tehdessään sinisen salon sivulla, lemmen lehden liepehellä\ntai myös punaisen pilven äärellä, pitkän kaaren kannikalla. Heidän\nkirjakyntiset hyppysensä helskyttivät kangaspuita levähtämättä\najalla tulettomalla, tulen tietämättömällä. Näin syntyivät ihmeen\nihanat vaatteet, joiden vertaisia ei maalliset kutojat voikaan saada\ntoimeen. Kummako siis jos nuoret neidot halulla katselivat niitä ja\njolloinkulloin rohkenivat pyytää niitä itselleen. Eikä olleetkaan\ntaivaan kutojat yhtään itarat; anteliaasti jakelivat he anelijoille\nlahjaksi kultiaan, hopeitaan.\n\nAsuipa taivaskappaleissa miehisetkin haltijat. _Päivä-poika ja\nKuu-poika_ olivat komeita miehiä, kulkivat kullassa kuhisten,\nhopeassa helkkäellen. Poika _Pohjantähti_ oli heitä nöyrempi, mutta\nsitä armahampi ihmisille lempeän luonteensa tähden. Kaikkein kolmen\nasunnot, _Päivälä, Kuutola sekä Tähtelä_, olivat erin-omaisen\nkoreita, täynnä hopeisia tupia, kultaisia kammioita. Terävillä\nsilmillään he näkivät kaikki mitä maan päällä tapahtui; he tiesivät\nsalaisimmatkin asiat, jotka ihmisiltä olivat peitossa. Siitä\nsyystä rukoeltiin heitä, samoin kuin myös yllämainittuja neitosia,\nilmoittamaan mistä kadonneet tavarat olisivat löydettävät, mistä\neksyneet ihmiset olisi tavattavat ja varkaat keksittävät. Myös\nnäyttivät he tietä oudoille matkustajille. --\n\nPäivä-pojalla paitsi sitä oli suuri valta vuodentuloon; jos hän\nsuuttui, taisi hän heleällä heinä-ajalla antaa lakkaamattomat\nsatehet, kalliilla kaurankylvö-ajalla sitä vastaan ponnetonta poutaa.\nSamoin oli ihmisten sekä karjain terveys ja menestys suuresti hänen\narmonsa nojassa. Siksi pitikin häntä hartaasti rukoella, lauhkeasti\npuhutella: \"nouse aina aamusilla, tämänkin päivän perästä, tee\nmeille terveyttä, siirrä saalis saataviin, pyytö peukaloimme päähän,\nonni onkemme nenähän!\" Toisinaan myös pyydettiin häntä nukuttamaan\nvihollista, että hänen tietämättänsä päästäisi täysin turvin saalista\nryöstämään.\n\nKuukin voimallisesti vaikutti ihmisten toimiin. Kaikki tärkeät\ntyöt, erittäinkin kutominen, verkkojen laittaminen, lampaitten\nkeritseminen, olivat alulle pantavat enenevällä kuulla; sitten\nmenestyivät hyvin. Wirolaisillakin oli sama ajatus. Heidän runonsa ja\ntarunsa mainitsevat kuun vaikutuksen tärkeäksi kaikissa yrityksissä.\nMutta varsinkin riippui terveys ynnä lempi- ja naima-onni kuusta.\nEnenevällä kuulla kastelivat neitoset kasvojaan pyhissä lähteissä,\ntervehtien kuuta loihtusanoilla. Tällä lailla pysyivät kauan aikaa\nnuorina, ihanoina. Enenevällä myös piti kosia ja häät viettää; sitten\ntuli kaikkinainen menestys taloon.\n\nSattuipa välistä että päivän tai kuun lempeät kasvot peitettiin\nihmisiltä ja pimenivät. Silloin, näin esivanhempamme luulivat,\ntaivaskappaleet olivat joutuneet pahojen, ihmisille vihollisten\nhenkien kynsiin. Nämät henget olivat ne muka vuoreen sulkeneet, tai\ntoisien tarujen mukaan yrittivät syödä ne suuhunsa. Kutka nuot häijyt\npäivän ja kuun ryöstäjät olivat, siitä tarut ovat eri-mielin. Mikä\nmainitsee _Louhen_, Pohjolan pahan emännän, mikä _Kuumeet_, mitkä\n_Rahkon_.\n\nIlmassa _Tuulenkin_ haltija vielä asui. Häntä kutsuttiin avuksi\nvesille lähdettäissä. Hänen piti paisuttaa purjeet ja tuuditellen\najaa venettä eteenpäin, ettei olis tarvis väsyttää sormia\nsoutamisella. Tässä toimessa oli hän siis kaikille ihmisille\navullisna, hyödyllisnä. Mutta hänen luonteensa oli kovin\nvaihtelevainen. Noidan tai muun pahansuovan mieliksi hän usein\nmyös yltyi hurjaksi, esti veneen kulkua, kaikin voimin vastaan\nponnistellen, jopa monasti sitä kaatamaankin yritti. Hänen näin\nriehuessa istui tyttärensä _Tuuletar_ aaltojen harjalla, kutoa\nhelskytellen veden emännän vaahtoista vaippaa. Toinenkin paha tapa\noli Tuulella, että hän samaten noitien käskystä kuljetti tauteja\nihmisten asunnoille. Muuttumattomasti lempeä sitä vastoin oli\n_Etelätär_, luonnon eukko, myös nimeltä _Suvetar_ tuttu, lämpimän\netelätuulen haltija. Se toi metistä sadetta kanssa pilvissä ja\npiroitti sitä alas voiteeksi haavoille sekä muille kivuille. Samoin\nmyös peitti hän karjat laitumella hienoilla helmuksillaan, niin ettei\nsateet eikä muut tuulet pääsneet vahinkoa tekemään.\n\nWirolaiset arvelivat tuulen olevan lempeän, helläsydämisen\n_Tuulen-emän_ hallussa, joka toi hempeät henkäyksensä avuksi kohta\nkun jossakin havaitsi tuskaa tai kipua. Siihen luottaen talonpojat\nnytkin vielä hirttävät käärmeen tai hakkaavat kirveen puuhun sitä\nsuuntaa kohti, mistä tuulta olis tarvis. Tuulen-emä paikalla rientää\nelävän tai puun kipua huojentamaan, ja taijan tekijä saapi suodun\ntuulensa. Toiselta puolen tuntevat hekin noitien nostamia tuulia,\njotka tuottavat tauteja tai muuta pahaa.\n\nTuulen sikiöitä näkyy myös vielä olleen _Pakkanen_, joka sanottiin\n_Puhurin tai Hyytämöisen_ pojaksi. Aivan varma ei hänen sukuperänsä\nkuitenkaan ole. Paremmin tunnemme hänen syntymä-sijansa. Se oli\nPohjolan kodan perässä, Pimentolan pirtin päässä. Siellä kyy oli\nhänellä imettäjänä, pohjatuuli tuudittajana. Ettei tällaisten\nkatsojain hoidossa lapsi voinut tulla hyväntapaiseksi, on helppo\narvata. Tulikin siis hänestä vallaton veitikka, joka kylmi kaikki,\nmitä eteen sattui. Wirolaisen tarun mukaan oli Pakkasella kolme\npoikaa. Ensiksi lähetti hän aina nuorimman, heikoimman pojan ulos,\nsitten muut, kunkin järjestään. Wiimeinpä, kuin piti tulla oikein\naika kylmä, niin että linnut ilmasta putosi, silloin ukko Pakkanen\nitse läksi työhön.\n\n\n5. Weden jumalat ja haltijat.\n\nWeden ylimpinä hallitsijoina olivat _Ahti eli Ahto_ ynnä hänen\npuolisonsa _Wellamo_. Ahti oli vanha, kunniallinen ukko,\nruohoparta leuvassa, päällään vaahtinen vaippa. Wesien valtiaana\nnimitettiin häntä veden isännäksi, aaltojen kuninkaaksi,\nsatahaudan hallitsijaksi. Wellamo niin-ikään oli rehevä, kaunis,\npuhdas-muotoinen eukko, puettu sinilakkiin, rytiseen eli\nkaislaiseen paitaan (josta syyksi usein ruokorinnaksi sanottiin) ja\nhienohelmaiseen hameesen. Päällimmäisnö piti hän _Tuulettaren ja\nAallottaren_ tekemää vaahtivaippaa. Mielenlaadultaan veden emäntä\nkuvattiin hyvin vakaiseksi, mutta kuitenkin ehtoisaksi, ihmisille\narmolliseksi.\n\nAhti ja Wellamo asuivat _Ahtolassa_. Tämä heidän asuntonsa oli meren\npohjassa, utuisen niemen nenässä, terhenisen saaren päässä. Siellä\noli syvyydessä aaltojen alla, mustien mutien päällä pikku pirtti,\nahdas kammari kirjavan, paksun paaden kyljessä. Kaikkina aikoina\neivät he kuitenkaan tässä yhdessä paikassa asuneet, vaan kävivät\nusein katsastamassa heidän valtansa alle myös kuuluvia maavesiä.\n\nTällä parikunnalla oli suuri joukko lapsia sekä palvelijoita,\nmelkein kaikki neitosia. Tavallisesti sanottiin he kaikki yhteisellä\nnimellä _Wellamon neidot tai Wellamon väki_, niin ikään _Weden\nväki_. Useammat asuivat meressä itse Ahtolan talossa. Mutta oli\nkuitenkin muutamilla eri asuntopaikkansa heille uskottuja toimia\nmyöten. _Aallotar_, se liikutteli laineita, kulkien suurilla\nseljillä. Sisarekset _Sotkottaret_ pulikoivat rantaruo'ikossa,\nkaiten karjaansa, sorsapoikuuksia. Joutohetkinänsäpä he niinkuin\nmuutkin Wellamon neitoset mielellään silittelivät pitkiä hiuksiansa\nkultaisilla sukimilla, harjoilla hopeapäillä. -- Koskessa asui\n_Kosken tyttö, Kuohu-neiti_, halliten sen viljaisia pyörtehiä.\nHänen puoleensa kääntyi koskenlaskija rukouksillaan, anoen että hän\nistuisi kihokivelle ja asettaisi aallot sylillä, kohentaisi kuohut\nkourilla, niin ettei se pirskuisi veneen partaan yli. Myöskin piti\nhänen kehrätä sininen lanka ja pauna se viitaksi siihen mistä paras\nveneväylä kävi. Koskea laskettaessa pyydettiin avuksi toistakin\nsemmoisissa paikoissa asuvaa neitoa, nimittäin _Melatarta_, joka\ntaitavalla kädellään johti veneen kulun vaarallisten paikkojen\nsivuitse. Kaikkein kovimmissa koskissa ei kuitenkaan näiden haltijain\napu ollut riittäväinen; piti kutsua avuksi itse Ahti, vuon valio, ynnä\nakka kuohun korvallinen. Edellinen silloin teki kosken kivet sammalen\npehmoisiksi ja veneen kepeäksi kuin hauvin vuolu; jälkimäinen riensi\nKosken tytön avuksi aaltoja asettamaan. -- Muuten oli vielä joka\nnoron lähtehessä erinäinen haltija, puhdasmuotoinen, hienohelmainen,\nlammin neito. Hän se juotteli, kasteli salossa käyvää karjaa,\nniin että se tuli kauniiksi ja lihavaksi. Hän myös soi terveyden\nsairaille, jotka lähteestä otetussa vedessä kylpi; etenkin paranteli\nse silmän vikoja.\n\nAhtolan miespuolisista palvelijoista mainitaan ainoasti _Pikku mies_,\nmusta, raudankarvainen muodoltansa, joka oli ylen eriskummallinen\nveitikka. Aalloista yletessään ei hän ollut pitempi vaimon vaaksaa,\nkorkeampi härän kynttä; mahtui makaamaan maljan alle, seisomaan\nseulan alle. Mutta ennen kun kerkesitkään häntä oikein katsastaa,\nolipa mies jo ihan toiseksi muuttunut. Jalan polkiessa maata, pää\nylettyi pilviin asti; partaa oli polviin, tukka takana kantapäihin\nsaakka. Syltä oli silmien väli, syltä housut lahkehesta, puoltatoista\npolven päästä, kaksi syltä alireunasta. Pukunsa ja aseensa olivat\neritiloissa erilaiset, mutta ylen ihmeelliset. Toisinaan oli hänellä\npäässä paadesta tehty kypäri, jaloissa kiviset kengät, kädessä\nkultaveitsi. Wälistä taas oli kaikki asunsa vaskesta valettu.\nWaskihattu riippui alas hartioille, vaskisaappaat oli jaloissa,\nvaskikirjaiset vaskikintaat käsissä. Waskivyö oli vöillä, vyön takana\nvaskikirves, yhtä suuri kuin mies itsekin. Tämmöinen rautakourainen,\nväkevä uros saattoi olla monessa tilaisuudessa tarpeen; siis\nkutsuttiinkin häntä usein avuksi. Hän se oli kaatanut Wäinämöisen\nsummattoman suuren tammen, joka esti päivän ja kuun kumottamasta.\nHän se myös oli tappanut äärettömän lihavan sonnin Pohjolan pitoja\nvarten, sonnin, jonka pää keikkui Kemijoella, häntä häilyi Hämehessä.\nKalastajillekin hän joskus tuli avuksi, jolloin hotaisi koko hongan\nrannalta, kiinnitti paaden sen nenähän ja ajoi tarpoellen suuret\nkalalaumat nuottaan. Yhdessä paikassa Kalevalassa on tämä aaltojen\nuros nimitetty _Tursaaksi_. Saman niminen olento toisen kerran\nkohotti päänsä aalloista ja nosti Pohjolan emännän pyynnöstä ankaran\nmyrskyn Wäinämöistä vastaan. Tämä hänen silloin tempasi korvista\nkiinni ja pakoitti vannomaan ettei enää koskaan nousisi veden\npinnalle pahaa tekemään. Luultavasti oli tässä mainittu _Iki-Turso_\nsama kuin meidän tuttavamme meren pikku mies.\n\nWeden väkeä ylimalkaankin pidettiin hyvin voimallisina. Heitä\nkutsuttiin turvaksi moninaisissa tiloissa. Taisteluun mahtavia noitia\nvastaan lähdettäissä pyydettiin auttajiksi paitsi muita haltijoita\nmyös kalpamiehet kaivoista, joutsimiehet joista, veden emäntä\nväkinensä, veden vanhin valtoinensa. Niin-ikään arveltiin umpilammin\nlapsinensa ja itse veden emännän olevan apuna noidan lähettämiä\ntauteja parannettaissa.\n\nTavallisimmin tarvittiin ja pyydettiin kuitenkin veden jumalalain\napua koska vesillä oltiin. Merimatkalle lähtijä rukoili Ahtia että\nantaisi apua airoille, jopa että antaisi omat aironsa, jos pyytäjän\nairot olivat liian pikkaraiset, ja että itse istuisi soutamaan.\nMyrskyn noustua kutsuttiin Ahti asettamaan lapsiansa, Wellamo\nkieltämään väkeänsä, etteivät kovin vallattomina riehuisi. Kalastaja\nniin-ikään kääntyi Ahdin puoleen, anellen että hän virvillä hosuen\najaisi kalakarjansa nuottaan. Wellamolle tarjosi hän tätä nuottaansa\nuudeksi pukimeksi, kehuen sitä aivinaiseksi liinapaidaksi, jonka\nPäivätär oli kehrännyt, Kuutar kutonut. Se oli muka paljo ihanampi\nWellamon tavallista kaislapaitaa.\n\nWaivaa maksoikin silloin vielä paljo paremmin kuin tätä nykyä\nmiellyttää veden väki itselleen suosiolliseksi.\n\nAhtolan aitat, sen kalaiset kaarteet ja lohiset lonkerot syvällä\nvesien pohjassa, mihin ei päivän säteet ikinä paistaneet, olivat\nsilloin vielä täynnä äärettömiä aarteita. Siellä ei ollut ainoasti\nkaikellaista kalaa mitä vaan ajatella taitaa; siellä oli paitsi\nsitä myös kaikki tavarat, jotka aikain kuluessa olivat uppouneet\nveteen haaksirikoissa tai muissa vahingoissa. Olipa Ahti Wäinämöisen\nensimmäisen, kala-luisen kanteleenkin korjannut omakseen, oli samaten\nsaanut enimmän osan _Sammon_, tuon ihmeellisen taikakalun muruja.\nSilläpä ei siitä ikänä vesi puuttune varoja, veden Ahti aartehia.\nHukkuneet ihmisetkin lisäsivät hänen väkensä lukua.\n\nNäitä saama-aarteitansa ei Ahti antanut yhtä kernaasti kuin perittyä\nkalarikkauttaan. Harvoin vaan heltyi hänen mielensä kuulemaan sen\nrukouksia, ken jotakin veteen pudonnutta takaisin pyysi. Säälipä\nkuitenkin kerran köyhää paimenpoikaa, joka ainoata, upouutta\nveistänsä itki. Koettaakseen pojan mieltä toi Ahti ensiksi yhden omia\nveitsiään, kullasta tehdyn. Rehellinen poika ei tunnustanut sitä\nomakseen. Samaten myös ei ottanut vastaan hopeista veistä, jota Ahti\nhänelle näytti. Wiimein toi Ahti oilean veitsen paimenen käteen ja\nlahjoitti molemmat muutkin vielä palkinnoksi lisään.\n\n\n6. Metsän jumalat ja haltijat.\n\nKaikista jumalallisista olennoista metsän haltijat olivat\nesivanhempiemme mielestä armahimmat. Luonnollinen olikin siihen\nsyy. Kansa, joka pää-asiallisesti metsästyksestä sai elatuksensa,\ntietysti enimmin tarvitsi siinä piirissä hallitsevain haltijain apua.\nUkko, ylä-ilmoissa jyrisijä, saattoi tosin näyttää mahtavammalle,\nhirmuttavaisemmalle. Mutta metsän lempeät antiluojat, jotka\njokapäiväisen ravinnon soivat, pysyivät kuitenkin mieluisempana.\n\nSalojen ylinnä hallitsijana oli _Tapio_, kummun ukko, metsäin l.\nkorven kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä. Hän oli jo\nvanha halliparta mies; havuhattu oli hänellä päässä, naavaturkki\nyllä. Korkean hattunsa tähden sai hän itsekin joskus nimen _Hippa.\nKuippana_ oli taas toinen nimi, joka osoitti että hän oli pitkä\nvarreltaan niinkuin hongat hänen kankaillansa. Tarkka oli hän\nkaikissa toimissansa; tarkkuus olikin välttämätön omaisuus sille,\njolla aina oli tekemistä metsän kesyttömäin karjain kanssa. Hänen\nrinnallansa rehoitti puolisonsa _Mielikki_ (välistä myös _Mimerkki\nja Simanter_) metsän mieluisa emäntä, viidan eukko, suon emäntä.\nHän oli puhdas, kaunismuotoinen vaimo, siniviitassa, punasukissa.\nMielenlaatunsa oli hyvin lempeä ja antelias, josta syystä häntä\nmainittiinkin armaaksi anti-muoriksi, mieluisaksi, ehtoisaksi\nemännäksi. Samassa oli hänkin ylen tarkka ja taitava.\n\nMonimutkaisissa toimissansa tarvitsivat nämät metsän haltijat paljo\napulaisia, josta syystä Tapiolan väki oli sangen lukuisa. Siellä\noli _Nyyrikki_, Tapion poika, mies puhdas eli kaunis, siniviitassa,\npunainen kypärä päässä. Siellä oli Tapion tyttäret. Yksi oli\n_Hillervo eli Tellervo_, metsän tyttö tylleröinen, keltatukkainen,\nkorea, jolla oli utupaita, hienot helmat. Toinen oli _Tuulikki_,\nmielineiti; kolmas pieni _Tuometar_. Paitsi sitä oli metsän emännän\npalveluksessa sadoittain piikoja, tuhansittain käskynkuulijoita.\nHeitä sanottiin tavallisesti kaikkia _Metsän tytöiksi tai\nSinipiioiksi_; jälkimäisen nimen olivat saaneet pukunsa tähden.\nJokaisella puulajilla oli yksi näitä piikoja haltijana. Siellä oli\n_Hongatar_, hyvä emäntä, _Katajatar_, kaunis neiti, _Pihlajatar_,\npiika pieni, _Lemmes_, leppien hoitaja. Mutta tuomi, tuttu muista\npuista, armain kaikista kasveista, oli saanut haltijakseen yhden\nTapion omista tyttäristä. Samaten näkyy eri elävä-lajeillakin olleen\neri haltijansa. _Käreitär_ esim. oli kettujen emona. _Hongatar_\noli ollut karhun imettäjänä ja itse metsän emäntä tuudittajana.\nOravaa, jonka hienot nahkaset rahoina kulki, hoiti Tapion oma poika\nNyyrikki, ja Tapion tytär Hillervo piti huolta kalliista saukosta.\nPaitsi yllä nimitettyjä sinipiikoja oli vielä yksi nimetön. Mutta\nvaikka nimetönnä, oli tämä kuitenkin suurimmassa kunniassa,\nsillä hän oli hyvin vireä toimissaan. Useammin kuin mitään muuta\nhänen sisaruksistaan rukoeltiin siis avuksi tätä _metsän piikaa\npikkaraista_, simasuuta, simapillin puhujaa.\n\nAsuntonsa oli Tapiolaisilla suurten soiden takana, Pohjan perillä,\njylhimmän korven keskellä. Siellä kunnioitti _Tapio- eli Tuomi-vaaran\neli Lumimäen_ etelärinteellä, keskellä varvikkoa _Metsolan eli\nTapiolan_ talo, muilla nimillä myös _Havulinnaksi, Lumilinnaksi,\nSarvilinnaksi_ sanottu. Linnaa seisoi koko kolme vierekkäin:\nyksi puinen, yksi luinen, kolmas kivinen linna. Näissä asuskeli\nTapio väkenensä, aarteinensa. Hänen avarassa aitassaan, jonka\nkulta-avaimet aina riippuivat renkaassa itse emännän vyöllä, seisoi\nkultaisen kunnaan keskellä, mättään päällä, metinen amme, hapata\nhihitellen. Toisten taruin mukaan oli taas siinä kannellinen arkku\neli lipas täynnä simaa eli mettä, Tapiolan makeaa olutta. Siitäpä\nolikin Mielikki liikanimensä Simanter saanut, kun hänellä oli siman\nlähde hallussaan. Tapiolan suurinna rikkautena oli kuitenkin hänen\nkarjansa, metsän moninaiset elävät ja linnut.\n\nKaikkinapa aikoina ja kaikille pyytäjille ei metsän viljaa suotukaan.\nWälistä nukkui metsän emäntä kaiken päivää eikä viitsinytkään nousta\naittaansa avaamaan. Taikka jos istuikin valvehella, niin istui\nhän kaiken väkensä kanssa arkipaidoissa, ryvennneissä ryysyissä,\nkaskivirsut jaloissa. Muotonsakin oli musta, pesemätön, koko katsanto\nkamala. Sillä ne näyttivät tulijalle ettei hän ollut heille suotu\nvieras.\n\nToista aivan oli kun metsään astui tarkka joutsen jännittäjä,\nrivakka suksimies, joka osasi hiihtää salon impien iloksi, metsän\nemännän mieliksi. Wielä enemmän tervetullut oli hän, jos paitsi\nsitä myös taisi laulaa mahtavat loihinlaulut ja hyvillä antimilla\ntaivuttaa puoleensa metsän haltijain mielet. Metsän piika pikkarainen\nsilloin kohta alkoi soittaa simapilliään, kunne sai metsän emännän\nherätetyksi unesta. Tämä nousi kiireesti ja puki päälleen parahat\npyhäpukunsa, oikein antipaidat, onnihameet. Käsiin hän pani\nkultakääreet, sormiin kultasormukset, päähän kultapätineet, korviin\nkultarenkaat, kaulaan heleät helmet. Samaten muu Tapion väki kaikki\nkullassa suhisi, hopeassa hohti. Jopa metsäkin pyhävaatteisin\npuettiin: haavat haljakkoihin, lepät lempihameisin, hongat\nhopeavöihin, koivut kultakukkasiin, kuiviin kantoihinkin ripustettiin\nkultakalkkaroita. Koko metsään levisi samassa makein siman haju.\nTapion väki näytti itsensä tällä lailla ensin, istuen someimmassa\nlinnassaan, joka oli kivestä, kultaisilla ovilla varustettu ja kuusi\nkultaista ikkunaa joka kulmanteella. Sitten he riensivät aukaisemaan\naittansa ja laskivat viljan ulos metsämiehen saaliiksi.\n\nEikä pysähtynyt Metsolan mieluisain haltijain apu siihenkään että\nhe päästivät karjansa ulos ampujan pyydettäväksi. He myös auttoivat\nhäntä sitä saavuttaissa. Nyyrikki veisti pilkut puihin, rakensi\nrastin vaarojen kukkuloille, niin että metsämies osasi juuri sille\npaikalle, missä saalista runsaimmalta löytyi. Tuulikki, Tapion tytär,\najoi viljan ulos piiloista aukeille ahoille. Kun vilja oli laiska\njuoksussansa, hän joudutti sitä koivuisella vitsallaan. Panipa hän\nmyös kämmenensä kummin puolin aidaksi, ettei elävät uralta poikkeisi.\nJospa ne kuitenkin läksivät syrjään, Tuulikki kaappasi ne korvista\ntai sarvista kiinni ja talutti takaisin. Haot kaikki sysäsi hän pois\ntieltä, katsaisi vastaan sattuvat puut ja kaatoi aidat, ettei mikään\nolisi kululle esteenä. Niin-ikään hän laittoi sillat ja portaat\nvesien, soitten yli, vieläpä veteli kosken kuohuistakiin läpi. Tällä\ntavoin toi hän viljan aivan pyytäjän saapuville. Toisin kerroin\ntaas, kun metsän elävät kovin arkoja olivat, Tellervo, Tapion toinen\ntytär, ynnä Mielikki, metsän emäntä, itsekin tulivat kytkemään sen\nkiinni, ettei pääsisi metsämiehen likeltä pakenemaan.\n\nKesä-ajoin nähtiin saloissa paitsi Tapiolan karjoja myös ihmisten\nkesyt karjat. Navetoissa olivat ne, niinkuin jo tiedämme, yksistään\nUkon suojan alla. Ulkonakin hän ilman impien ja lähdeneitojen avulla\npiti huolta heistä. Mutta enimmitten oli tämä hoito kuitenkin metsän\nvarsinaisten haltijain, Tapion väen toimena. Mielikki, laveakämmen\nkarjan eukko, laittoi pisimmät piikansa, parahat palkkalaisensa,\nHongattaren ja Kajattaren ynnä myös tyttärensä Tellervon sekä\nTuomettaren karjalle paimeniksi. Tellervo suki lehmät sileiksi, ja\nsaattoi ne illalla takaisin taloon, maitolampi lautasilla. Nyyrikki\nlatoi petäjät latvoinensa, pisti pitkät kuuset portaiksi veteliin\npaikkoihin, ettei karja niihin uppoutuisi. Jospa ei karja itsestään\nkotihin mennyt, Pihlajatar ja Katajatar katsoivat koivuvitsat ja\najoivat sen odottelevan emännän luokse. Itse Tapio ukko, sillä aikaa\nkun lehmät saloa samoelivat, pani koirillensa (karhuille ja susille)\nsieramiin sienet ettei heille tuntuisi karjan haisu. Samaten sitoi\nhän heiltä silmät umpeen, kääri korvat, etteivät mitään näkisi eikä\nkuulisi, mistä paha himo voi nousta. Jospa he kuitenkin olivat\nkarjasta tiedon saaneet, hän vei ne kokonaan pois, kätki koloihin,\nkytki kiinni hopeisilla hihnoilla ja sitoi kuonot vaskisilla tai\nrautaisilla turpasuitsilla.\n\nNäin kertovat vanhat runot Tapion väestä. Toiset tarut ja pakanuuden\najasta vielä säilyneet taikatemput mainitsevat sitä vastaan karjan ja\nmyös peltojen haltijaksi _Kekrin eli Köyrin_. Oliko tämä Kekri sama\nkuin Tapio, vai lieneekö se niinkuin luultavammalle näyttää, itse\ntaivaan Ukon lisänimiä, sitä ei nykyänsä vielä voi varmaan päättää.\n\n\n7. Maa-emän haltijat.\n\nMaasta eivät esivanhempamme pakanuuden aikakaudella paljo apua\ntoivoneet. Wähäiselle maanviljelykselleen menestystä rukoillessansa\nkääntyivät he tavallisesti Ukon puoleen, jonka vallassa oli säidein\nsääteleminen. Arvelivatpa he kuitenkin maallakin olevan erinäinen\nhaltija, jonka toimena oli edistää kasvavaisuutta. Tätä olentoa\nkutsuttiin nimillä _Maan emäntä ja Mannun eukko_. Hänen luultiin\nasuvan manteren alla. Hän pani turpeen tunkemaan, maan vääntämään,\nnosti viljan korret tuhansin nenin, hajotti varret sadoiksi\nhaaroiksi. Myöskin kutsuttiin häntä avuksi noitain laittamia tauteja\npoistettaessa. Muutamain taruin mukaan oli tämä maan-emäntä ilman\nUkon puolisona. Se olisikin aivan luonnollista, koska heillä oli\nyhteinen huoli maan viljavuudesta. Runot eivät kuitenkaan siitä virka\nmitään.\n\nNoitia vastaan myös _pellon peri-isäntääkin_ kutsuttiin. Ehkä hän oli\nse sama _Pellervoinen_, joka Wäinämöistä autti puita istuttaessa.\n_Pellon Pekan_ nimellä oli hän toisten taruin mukaan ohrain hoitajana\nsekä oluenpanon auttajana. Humalalla muuten oli oma haltijansa,\nnimeltä _Remunen_. Paitsi näitä tietää piispa Agricola vielä mainita\n_Egrestä_ herneitten, papujen, kaalien, nauristen, pellavien sekä\nliinojen haltijana, ja _Köndöstä_ kaskien hoitajana. Edellinen näistä\ntaitaa olla sama kuin Kekri poisheitetyllä s:lla, niinkuin suomen\nsanoissa toisinaan tapahtuu; jälkimäisestä ei ole mitään muuta tietoa.\n\nKivikuntaa hallitsi _Kimmo, Kammon_ poika. Häntä rukoeltiin\nvääntämään reijät kosken kallioihin, ettei vene niihin puuttuisi\nkiinni.\n\n\n8. Tuonela eli Manala.\n\nMuinais-Suomalaisten alkuperäinen käsitys kuolemasta oli semmoinen\nettä vainajat _kukin kalmassaan_ (haudassansa) makasi unen\nhorroksissa. Siitä unesta saattoi kuitenkin herättää häntä sillä,\nettä hänen hautansa päälle astui. Silloin hän vastasi puheisin ja\nantoi neuvoja.\n\nMyöhempinä aikoina muuttui Suomalaisten ajatus tästä asiasta,\nluultavasti naapurikansain vaikutuksesta. Pakanuuden viimeisinä\naikoina oli heidän uskonsa semmoinen, että kuolleilla kaikilla\noli yhteinen asuntopaikka, nimeltä _Tuonela eli Manala_. Tämä\npaikka kuvattiin olevan maan alla, pitkän matkan päässä, yhdeksän\nja puolen meren takana. Tuonelan alustan rajana oli Tuonen joki,\njonka mustat vedet vyöryivät vihaisena, kauheana koskena, palavina\npyörteinä. Tuonelan joki sanottiin myös Manalan alusvedeksi, ja\nnäkyy ympäröineen Tuonen vallan kaikin puolin, joka sentähden usein\nnimitettiin Manalan saareksi. Tuonen jokea ei mainittu koskaan\nilman pelotta, niin hirmuinen oli sen luonne. Lujin, pyhin kaikista\nvaloista oli se, joka sen pyörteen kautta oli vannottu.\n\nYli joen saatteli lyhykäinen _Tuonen tyttö_, matala _Manalan neiti_,\nkasvoiltansa musta, sydämeltään ilkeä niinkuin kaikki muukin Tuonelan\nväki. Itse Manan asunto oli niinkuin maanpäällisetkin talot. Siellä\noli metsät ja kankaat, pellot sekä niityt; mutta kaikella Tuonen\nomaisuudella oli kamala, hirvittävä luonne. Sen saloissa samoelevat\nkarhut ja sudet oli julmemmat maanpäällisiä. Tuonen joessa uivat\nhauvit summattoman suuret ja sangen vaaralliset pyytää. Se vasta aika\nuros oli, jota jonkun näitä otuksia sai saaliikseen. Manan pellon\noraista oli käärme, myös Tuonen toukaksi sanottu, saanut häijyt\nhampaansa; ikenet oli sille pantu itse Kalman immen ikenistä. Olut,\njota Tuonen tuvissa tarjottiin vieraalle, oli täynnä häijyjä eläviä;\nsammakot kuti sisassä, madot laidoilla mateli.\n\nKalman kartanon isäntänä oli _Tuonen ukko_ kolmisormi, toisin\n_Manaksi eli Manalaiseksi_ nimitetty. Emäntänsä _Tuonetar eli\nManatar_, vanha koukkuleuka akka, yhä kehräeli rautarihmoja,\nvaskilankoja. Niistä Tuonen ukko kutoi rautaverkot, vaskinuotat,\njoita sitten _Tuonen poika_, koukkusormi, rautanäppi, lakkaamatta\nveteli poikki ja pitkin Tuonelan jokea. Sillä keinoin he estivät\nvainajia karkaamasta heidän vallastaan. Sentähden olikin, niinkuin\nsananparsi kuului, paljo Tuonelaan mennehiä, mutta vähä palannehia.\nLuonteeltaan oli Tuonen poika julma, verenhimoinen. Huvikseen ja\naivan tarpeettomasti silpoi hän esim. kuoliaksi ammutun ja Tuonen\njokeen pudonneen Lemminkäisen palasiksi. Lemminkäisen äiti haravoi\nkuitenkin poikansa jäsenet jälleen kokoon ja saattoi hänet takaisin\nhenkiin. Siitä näkyy että Tuonelasta palaamista ei kuitenkaan pidetty\nmahdottomana.\n\nEi Tuoni käynyt itse tappamassa; hän vaan vartioitsi ja hallitsi\nkuolleita. Surmansa saivat ihmiset veden, tulen, raudan sekä\ntautien kautta. Jälkimäiset olivat kuitenkin Tuonen likeistä\nsukua. _Loviatar_, vanha vaimo, pahin Tuonen tyttäristä, ilkein\nManattarista, jolla oli musta muoto, sokeat silmät sekä inhoittava\niho, se se oli tautien emä. Pohjolan perillä, vesattomalla aholla\noli hän synnyttänyt yhdeksän häijyimpää sikiötä. Nimiksi oli hän\nlapsilleen pannut: _pistos, ähky, luuvalo, riisi, rupi, syöjä,\npaise ja rutto_. Yhdeksänneksi pojaksi syntyi hänestä vielä\n_velho eli noita_, joka kateellisessa mielessään aina miettii\nvahinkoa muille ihmisille. Näillä Loviattaren lapsilla luultavasti\noli joku ihmisentapainen näkö. Toiset taudit taas arveltiin\neläväin näköisiksi, esim. _koi_, joka sonnia syö; _läävämato eli\nnavettatoukka_, joka lampaitten villaa karisti; _vilutauti_, jota\nainakin Wirolaiset pitivät harmaana hevosena, millä sairas ratsastaa\nhölkyttelee j.n.e.\n\nKaikkien tautien synnystä ei ole se varmaa tieto mikä yllämainitusta\nyhdeksästä; mutta kaikkityyni olivat kuitenkin toisen Tuonen tyttären\n_Kivutttaren, Kiputytön eli Wammattaren_ hallittavana. Tämä piti\nheidät kiinni _Kipuvuoressa eli Kipumäessä_, ja masenteli heidän\nliikaa vallattomuuttaan sillä että heitä kipukivellä jauhaeli.\nKipukivi ja siis luultavasti koko Kipuvuori seisoi kolmen joen\njakaimessa (ehkä Tuonen virrassa?). Kun taudit ja kivut ihmisiä\nvaivasivat, rukoeltiin Kivutarta avuksi. Hänen piti korjata kivut\nvaski vakkaseensa, viedä ne Kipuvuoren kukkulalle, masentaa niitä\npienessä padassa keittämällä ja viimein pienestä reijästä tunkea\nvuoreen vankeuteen. Woimallisilla luvuilla saattoi siis taivuttaa\nTuonenkin nurjia haltijoita armollisiksi. Samoinpa tuli Tuonen\npoikakin kutsuttaessa vuotavaa verta tukkimaan ja suonia sitomaan.\nOikeastaan kuului tämä toimi kuitenkin erinäiselle haltijalle,\nnimeltä _Suonetar_, joka ei näy olleen Manan sukua. Hän kehräeli\nsuonia vaskisella värttinällä ja solmiskeli katkenneita päitä jälleen\nyhteen.\n\nKuolleet ihmiset näkyvät Manalassa olleen palvelijoina ja\nkäskyläisinä. Jokainen jatkoi siellä elämäänsä saman-ikäisenä ja\nsaman puolisena kuin maan päällä. Niin myös jokaisella oli entiset\naseensa. Nuoret miehet nähtiin Manalassa miekkoineen, keski-ikäiset\nkeihäineen, vanhat sauvoinensa. Maan päällä pahuutta harjoittaneet\nsaivat Tuonelta sen rangaistuksen että heille pantiin vuoteet\nkuumista paasista ja kyiset peitteet päälle.\n\nKuolleiden henkiä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti; sillä\nheidän luultiin muuten voivan paljo vahinkoa tehdä. Toiselta\npuolen oli heistä myös paljo apua, kun heitä osasi miellyttää;\nsillä he olivat sangen voimalliset. Tästä syystä uhrattiin heille\nkaikellaisissa tiloissa, jopa vietettiin erinäistä juhlaakin heille\nkunniaksi. Wainajien henkiä mainittiin useammilla nimillä, milloin\n_Manalaisiksi, milloin Männingäisiksi, Keijusiksi tai Peikoiksi_.\n\nYhtä näiden kanssa, varsinkin jos Wirolaisten taruista saa päättää,\nolivat _Maahiset_, pientä, maan sisässä asuvaa haltijaväkeä. Heidän\nkotinsa oli puiden, kivien ja välistä kynnystenkin alla. He olivat\nerin-omaisen kerkeät suuttumaan; jos heitä jollakin tavalla häiritsi\ntai pahoitti, he kohta lähettivät kaikellaisia tauteja, varsinkin\nmaahisiksi nimitettyä syhelmää. Sentähden piti heille kaikellaisissa\ntiloissa uhrata että he suosiollisina pysyisivät. Wirolaiset\narvelivat heitä kodinhaltijoiksi, joiden nojassa peltojen sekä karjan\nmenestys ynnä muu talon onni oli. Heidän luultiin näyttävän itseään\nkäärmeitten muodossa, josta syystä pieniä tämmöisiä elämiä taloissa\nsyötettiin.\n\nWirolaiset ja Liiviläiset polttivat kuolleitansa. Saman näkyivät\nWarsinais-Suomalaisetkin tehneen, niistä haudoista päättäen, jotka\non avattu. Kummallisesti kyllä puhuvat sekä meidän että Wiron runot\nkuitenkin kuolleista aina sillä tavalla kuin jos heidät olisi\npolttamatta haudattu. Wirossa ja Liivinmaalla oli tapana viettää\npeijaiset suurella juhlallisuudella, syömisellä, juomisella sekä\nmyös valitushuudoilla. Aunuksen Karjalaisilla on nytkin vielä tapana\nlaulaa kuolleitten ruumiille pitkät itkuvirret, ennen kuu ne hautaan\nviedään.\n\n\n9. Hiisi ja Lempo.\n\nIlkeitä, niinkuin Tuonen väki, jonka kanssa ne ovatkin runoissa yhä\nsekoitettuna, olivat _Hiisi_ kansoinensa. Häijyn luonteensa vuoksi\nmonasti nimitettiin _Paholaiseksi_; kolmas nimi vielä oli hänellä\n_Lempo_. Hiidellä oli _emäntä_, oli myös _poika ja tytär_. Muutenkin\nvielä kuului hänen taloonsa paljo kansaa, tavallisesti mainitut\nnimellä _Hiidet, Hiiden väki, Wuoren väki. Wuoren ukoksi_ sanottiin\njoskus Hiisi itsekin.\n\nWiimeinmainituin nimen olivat he siitä saaneet, kun heidän asuntonsa\n_Hiitola_ arveltiin seisovan jylhimmässä vuoren kolossa, synkimmässä\nhirsikorvessa, kaukaisella kankaalla. Nähdäänpä vieläkin tämmöisissä\npaikoissa _Hiiden linnat sekä Hiiden kiukaat_. Hiiden omana olevat\nelävät, samoin kuin Tuonenkin, olivat hyvin tuliset luonteeltansa, ja\nvaikeat, vaaralliset pyytää.\n\nHiiden paras huvitus ja varsinainen toimi oli turmion aikaan\nsaaminen. Hän oli niinkuin jo kerrottiin, synnyttänyt käärmeen\n_Syöjättären_, toisen pahan hengen, syljestä. Samoin lähetti hän\nlintunsa, _Herhiläisen_ eli ampiaisen, Ilmarisen pojalle, kun tämä,\nruosteesta rautaa synnytellessään, pyysi mehiläistä mettä tuomaan.\nHerhiläinen sen sijaan toi käärmeen kähyjä, Hiiden hirmuja, josta\nsyystä rauta niin usein tekeekin turmiota.\n\nLiian pelätty oli Hiiden häijyys, että häneen usein olisi käännytty\nrukouksilla. Silloin varsinkin pyydettiin häneltä apua, kun\ntahdottiin viholliselle oikein tuntuvaa vahinkoa saattaa, tehdä hänet\nkuuroksi, sokeaksi, vapisevaksi tai muuten vaivaiseksi. Niinikään\nkutsuttiin häntä varkaita rankaisemaan. Kaikki hänen luonansa tehdyt\naseet pidettiin erinomaisen tehollisina pahaa tekemään, josta syystä\nniitä usein pyydettiin itselleen. Oikein vahva ja terävä miekka\narveltiin olevan Hiidessä hiottu. Oikein tarkassa ja kuolettavaisessa\njoutsessa piti jänne olla Hiiden hirven suonista.\n\nWaikka Hiisi näin hirveänä ja ilkeänä oli, arveltiin kuitenkin\nhänenkin voivan joskus tehdä hyvää. Ylimalkaan ei ollut\nMuinais-Suomalaisten arvelua myöten mikään olento yksistään paha\ntai yksistään hyvä. Me olemme nähneet että itse Ukkokin toisinaan\nantautui kostonhimon välikappaleeksi ja nosti myrskyjä rukoilijan\nvihollisia vastaan. Me olemme myös nähneet kuinka Tuonen nurja väki\ntauteja sekä synnytteli että jälleen paranteli. Samoin rukoeltiin\nHiideltäkin hänen hevostansa tai hiihtoneuvojansa kivuille kyydiksi.\nTaikka uhattiin lainata Hiiden pata ja siinä keittää verta, jos ei se\nlakkaisi haavasta vuotamasta.\n\nKoko Hiisi muuten ei ollutkaan alkuperäisesti suomalainen haltija.\nSen nimi on väännetty lappalaisesta sanasta _Seida_, joka tarkoitti\ntämän kansan kodinhaltijoita. Nämät olivat oikeastaan samat kuin\n_Saivot_ eli vainajien henget, jotka myös Suomalaisten taruin\nmukaan olivat sangen voimalliset pahaa sekä hyvää tekemään.\nToisen pahain hengen nimityksen esivanhempamme taas lainasivat\nslavilais-litvalaisilta kansoilta. _Piru eli Perkele_ oli näiden\nukkos-jumala _Perttu eli Perkunas_.\n\n\n10. Sukkamieli.\n\nMuinais-Suomalaisilla oli myös rakkauden haltija, nimeltä _Sukkamieli\neli Lempi_. Hänestä ei ole kuitenkaan paljo tietoja. Se oli \"mielten\nkääntäjä\", joka osasi taivuttaa vastahakoiset sydämet rakkauteen.\nToiselta puolen se myös oli sama haltija, joka nosti epäluuloa ja\neripuraisuutta aviopuolisoin välillä, niin että toinen tai toinen\nheistä alkoi mustin sukin käydä.\n\nNeitoset varsinkin rukoilivat Sukkamielen apua. Jos ei nuoret\nmiehet heidän mielestään olleet kyllin nopsaat kosimaan, he ottivat\ntaikakeinot turvaksensa. He menivät salaa yöllä pyhälle lähteelle\nja pesivät siinä kasvonsa; siitä tulivat silmät sirkeiksi, posket\npunaisiksi. Wielä parempi oli koko ruumis pyhällä vedellä kylvettää.\nSitä varten ammennettiin vesi lähteestä kullatulla vaskikauhalla,\nja kaadettiin kuumennetuille kiville. Tästä syntyi \"lemmen löyly\";\nvasta piti olla korkean koivun lehdistä tehty. Näin tehtäessä\nluettiin _Lemmen nosto-sanat_. Yhdessä tämmöisessä luvussa rukoillaan\nSukkamieltä näillä sanoilla: \"mesilläs tuon mieli haudo, haudo mieli\nmielettömän, armahani armottoman!\" Ja Sukkamieli, jos luvut ja uhrit\n(lähteesen vuollut hopeasipareet) olivat hänelle mieleen, teki neidon\nmuodon ja varren viehättävän näköiseksi. Kaikkein nuorten miesten\nsydämet, taikka jos tyttö yhteen tyytyi, mielitetyn sydän syttyi\nkohta ilmileimuhun palamaan, eikä kihlat enää viipyneet kauan.\n\n\n11. Juhlat.\n\nWuotensa näkyvät esivanhempamme aloittaneen aikaisemmin kuin me\ntätä nykyä. Kuu elo kaikki oli korjattu, karjat katoksen alle saatu\nja teurastukset talveksi tehty, silloin heillä vuosi oli loppunut,\ntoinen alkamassa. Silloin vietettiin _Wuoden-alkajaiset_, luultavasti\nMarraskuussa. Tämä juhla oli omistettu Ukolle ylijumalalle ynnä myös\nvainajain hengille, jotka, niinkuin olemme nähneet, taisivat olla\nkodin varjelijoita. Sentähden sanottiin tämä juhla myös _Henkien\npäiviksi_. Wuoden alkajais-ajalla oli näet hengillä lupa käydä maan\npäältä entisiä elomajojansa katsomassa. Tärkeä oli silloin pitää\nheitä hyvällä mielellä ja taivuttaa suosioon, sillä siitä riippui\ntulevan vuoden onni. Heitä varten lämmitettiin sauna, vastat ja\nlöyly varustettiin valmiiksi niinkuin kylpijöille ainakin. Saunan\nlattialle vielä asetettiin pöytä, kukkuroillaan kaikesta herkun\nruo'asta sekä juomasta. Talon-isäntä itse kävi näkymättömiä vieraita\nvastaanottamassa pihalla, ja saattoi heidät saunaan. Wuorokauden\nkuluttua meni hän uudestaan saunaan, josta saatteli heitä ulos,\nkulkien hatuttomin päin edellä ja yhä välistä kaataen olutta\njäljilleen. Nyt tuli muukin talonväki sinne katsomaan; jos heidän\nmielestään ruoka oli väljennyt ja vesiastioissa nähtiin vastoista\nlähteneitä rikkoja, pidettiin se hyvänä merkkinä. Wainajat olivat\nmuka käyttäneet vieraspidon hyväkseen ja toivo oli että palkinnoksi\nsoisivat onnea taloon. Jos sitä vastaan veteen oli pudonnut päreen\npalasia tai hiiliä, silloin se ennusti katovuotta.\n\nKuolleet myös erin-omaisesti rakastivat hiljaisuutta, jonkatähden\nheidän juhlaansa vietettäissä piti välttää kaikkea jyskäämistä.\nAatto-iltana peitettiin jo lattia pehkuilla, ettei kuuluisi jalkojen\nkopinaa, eikä mikään putoava römähtäisi. Niin-ikään käärittiin rievut\noviin, kynnyksiin sekä saranoihin. Ihmiset myös olivat kaikesta\nkolistavasta puuhasta erillä. Hiljaisuuden rikkomista rankaisi Ukko\nseuraavana kesänä turmiollisilla ukkos-ilmoilla. Wirolaiset viettivät\ntätä juhlaa yhdeksän päivää perätysten. Luultavasti on kuolleitten\njuhlasta _Marraskuu_ (marras = riutunut, kuollut), Wirolaisilla\n_Koolja-kuu_ saanut nimensä.\n\nWiimeinmainitulla kansalla ovat useimmat tässä mainitut temput\nvielä tavalliset, vaan siirtyneet jouluun. Meilläkin nähdään\nvielä jouluna pehkut lattialla; vaan muut menot, missä vielä ovat\nsäilyneet, vaarin-otetaan _Pyhäin-miesten päivänä_. Tätä nimitetään\nmyös tavallisesti _Kekriksi eli Köyriksi_, joka, niinkuin ennen\nmainittiin, luultavasti on Ukon liikanimi peltoin sekä karjan\nhoitajana. Köyrin juhlamenoista voimme vielä lisätä muutamia\nedelliseen; sillä luultavasti olivat molemmat alkuansa yhtä juhlaa.\nKekrin kunniaksi piti vahvasti juotaman. Olutta juhlaksi tehtäessä\nei saanut kukaan maistaa saunassa imeltyviä maltaita. Ken kieltoa\nrikkoi, sen kaula rangaistukseksi turposi. Illalla söi talonväki\nnaapurein kanssa talkkunaa maito-lämmityksen kanssa. Syönti oli\ntoimitettava navetassa ja talkkuna niin puhtaaksi syötävä ettei\nmitään jäljelle jäänyt. Lopuksi jokaisen vieraan suutakin katsottiin,\neikö hän posken sopessa vienyt jotakin kanssaan; sillä se olis vienyt\ntalon onnen. Jos ei jaksettu ruokaa aivan loppuun syödä, säästettiin\ntähteet huomeiseksi ja syötiin silloin. Köyri-oluella kastettiin\nsiipi, jolla voideltiiin lehmäin selkiä, ettei talven kuluessa taudit\npystyisi heihin.\n\nToinen pää-juhla esivanhemmillamme oli _Wakkue eli Ukon vakat_\ntouvoin kylvön aikana. Silloin piti taivaan hallitsijalta rukoilla\nsopivaa säätä alkavaksi kesäksi. Talon paras lammas tapettiin\nuhriksi. Sen keitettyä lihaa ynnä myös antimia kaikista muistakin\ntalon tavaroista pantiin tuohesta tehtyyn vakkaan. Tämä vakka sitten\nkannettiin uhria varten pyhitetylle vuorelle. Sinne jäivät ruo'at\nynnä myös lisäksi tuotu olut yötä olemaan. Mitä aamusella oli\nuhrista jäljellä, sen söivät uhraajat itse. Samoin joivat oluenkin,\nkaadettuansa tilkan Ukolle, ettei kesä tulisi kovin poutainen ja\nsateeton. Piispa Agricola kertoo että tässä juhlassa tytöt sekä akat\njuopuivat. Samalla tavalla Wironkin naisten tiedetään kevätjuhlana\njuoneen vahvasti; niillä näet, jotka sinä päivänä juomisesta\npunastuivat, piti koko vuosi pysymän punaiset posket.\n\nLuultavasti yhtä Wakkueen kanssa taikka pikemmin sen jatkoa oli\n_Helaajuhlat_, joita ennen aikaan, varsinkin Hämeessä ja Turun\nseuduilla, yleiseen vietettiin. Täydellisimmin ja myöhimmin se on\nsäilynyt Ritvalan kylässä Sääksmäen pitäjää. Siellä sitä sanottiin\n_Helkajuhlaksi_. Sekin oli naisten ja erittäin neitosten juhla.\nIllalla Helatuorstaina kokoontuivat kylän naiset keskelle kylää,\nasettuivat riveihin, neljä kuhunkin, ja läksivät runoja laulellen\nastumaan Helkavuorelle. Siellä olivat pojat sillä välin sytyttäneet\nsuuren kokon, jonka ympärillä nyt vielä laulettiin sekä tansittiin.\nMyös oltiin hippasilla, leskisillä ynnä muilla senkaltaisilla\nkisoilla. Juhlaa jatkettiin vielä kaikkina seuraavinakin\nsunnuntaina hamaan Juhannukseen tai Pietarin päivään asti. Kunakin\njuhlapäivänä laulettiin eri osa näitä pitoja varten tehtyjä runoja,\njärjestäen niin että viimeiset palat sattuivat viimeiseen juhlaan.\nKokko-valkeasta on vielä se tieto että se piti sytytettämän kaksi\nkuivaa punta yhteen hieromalla. Tämmöinen _Kitkavalkea_ pidettiin\nnäet pyhänä -- Pihkovan Wirolaisilla on myös vielä samallaiset pyhät\nsamoilla ajoilla, ja arvelevat he voin siitä tulevan keltaiseksi\nkuin tuli sekä maidon niin puhtaaksi kuin taivaan tähdet. Samaten\ntanssivat neidot ynnä hedelmättömät vaimot tulen ympärillä toivoen\nedelliset sillä saavansa naimaonnea, jälkimäiset lapsia.\n\nKolmas suuri pyhä, jos nimittäin _Helaa_ oli yhtä Waskueen kanssa,\nvietettiin syksyn alussa kiitokseksi hyvästä vuoden tulosta. Sen\nnimi oli _Saukiäiset eli Willavuonan juhla_. Wiettoaika ei ollut\nyksi kaikin paikoin. Toiset pitivät jo Ollin päivän pyhänä. Silloin\nei saanut kukaan niittää heiniä, muuten sudet ja karhut tekivät\nkarjalle vahinkoa. Uhriksi oli jo keväällä valittu karitsa, sitä oli\nkoko kesän keritty, joten se tuli paksuvillaiseksi. Siitä sen nimi\n_Willavuona_. Myös oli se syötetty oikein lihavaksi. Juhlapäivänä\nse tapettiin. Muutakin ruokaa ynnä olutta varustettiin lisäksi.\nNiitä sisään tuotaessa pirskotettiin lepän tai kuusen oksilla vettä\nkynnykselle, ja niin myös lattialle pöytään saakka. Sitten kaasi\nemäntä vähäisen joka lajia pöydän takana olevaan tuvan nurkkaan ynnä\nsiihen kuoppaan pihalla, missä aattokoivu Juhannuksena oli seisonut.\nSen perästä vasta saatiin käydä ruokaan käsiksi.\n\nMeidän aikoihimme asti on paitsi näitä pääjuhlia vielä paikoittain\nsäilynyt useampia viettopäiviä, joina kaikellaisia taikatemppuja\ntehdään. Mutta koska ne ovat erinäisille katolisille pyhille\nomistetut, niin lienevät luultavasti vasta myöhemmin alkunsa saaneet.\nEpäilemättä pakanuuden aikuinen sitä vastoin oli _Tuorstai-illan_\npyhittäminen \"kalliina iltana\". Se tehtiin Taaran eli Thärin\nkunniaksi. Sinä iltana ei saatu kaikkia töitä toimitella, erittäinkin\noli pellaviin ja villoihin koskeminen peräti kielletty. Ken sitä\nvastaan rikkoi, siltä navettatoukka karisti pois lamnasten villan.\nTämä tapa oli sekä Suomessa että Wirossa yhteinen. Jälkimäisestä\nmaasta on myös se tieto että sairaat Tuorstaisin vietiin saunaan\nparannettaviksi. Tavallinen kylpyaika terveillä sitä vastaan oli\nLauvantaina. Taara eli Ukko muka soi paremmin terveyttä omana\njuhlapäivänään.\n\n\n12. Uhrit ja pahat paikat.\n\nJuhlia katsellessa olemme jo tulleet nähneeksi useampia uhrin lajeja.\nUkolle annettiin maistiaiset kaikellaisista talon varoista. Elävistä\nolemme nähneet varsinkin lampaita uhrattavan hänelle. Wirolaisilla\noli vuohi erittäin pyhitetty Taaralle. Mutta teurastivat he myös\nhärkiä, kukkoja sekä koiria. Wenäläisten aikakirjain mukaan oli\nniin-ikään Käkisalmen ja Inkerin läänien Karjalaisillakin vielä\n16:lla vuosisadalla tapana uhrata härkiä ynnä muita eläviä la\nlintuja. Kukkoja Suomalaiset erittäin uhrasivat Tapiolle. Samalle\nhaltijalle myös hopiaakin joskus annettiin. Wiimemainittu uhrilaji\njoko rahoina tai soljista vuoltuina sipaleina oli myös tavallisin\nveden haltijoille. Mutta kelpasipa näille myös vaski, jopa\nnuppuneulatkin. Ken tämmöiset uhrit uskalsi ryöstää, sitä jumalat\nrankaisivat halvauksella, sokeudella tai edes silmätaudilla.\n\nAnkarina hätä-aikoina ei näitäkään uhreja pidetty riittäväisinä.\nSilloin piti antaa vielä kalliimmat. Wirolaisista on se tieto, että\nhe pitkällisten ruttojen, katovuosien tai sotien lopettamiseksi\nuhrasivat omia lapsiansa. Niin myös kertoo Wenäläinen aikakirja\nKarjalaisista että he lapsiansa tappoivat. Ei kuitenkaan ole\nnimenomaan sanottu että ne uhrattiin; kenties ne vaan viskattiin\nkorpeen, niinkuin monella muullakin pakanallisella kansalla on ollut\ntapana hukuttaa liiat lapset. Sotavankeja uhrattiin varmain tietoin\nmukaan kumpaisellakin Suomenlahden puolella. Hämäläiset, niin muutama\npaavin kirje valittaa, repivät vangituista kristityistä sisukset\nulos ja uhraavat ne jumalilleen. Toisia vankeja taas ajavat pyhäin\npuittensa ympäritse, siksi kun uupuvat kuolijaksi maahan.\n\nTemppelirakennuksia ei ole milläkään suomensukuisella kansalla\nollut. Pyhinä paikkoina olivat korkeat vuoret, kirkkaat lähteet,\nkovat kosket, lehdot eli metsistöt ja yksityiset puut. Monta on\nsemmoista paikkaa Suomessa, joiden nimeen pantu _Pyhä tai Ukon_ vielä\nmuistuttaa muinaista pakanallista kunnioitusta. Lähteitä tiedetään\nuseampia, mihin myöhempinäkin aikoma uhreja vietiin. Semmoinen\non esimerkiksi _Eräpyhä_ Orihvedellä. Se löytyy kallioisella\nniemellä, jonka kukkulalla nähdään kivistä ladottu nelisoppi.\nToinen on Laurinlähde Janakkalassa. Joka kyläkunnalla näkyy olleen\nyhteinen pyhä lehto, missä suurina juhlina uhrit toimitettiin ja\niloa lyötiin. Tämmöisiä tuultavasti olivat esim. _Killanketo ja\nKaunisnummi_ likellä Tursunperän kylää Mynämäellä. Sinne tuli vielä\nviime vuosisadan loppupuolella Mynämäen ja Nousiaisten pitäjäin\nnuoriso kokoon kilpaleikkejä pitämään. Luultavasti olivat nämät\nlehdot kaikki, niinkuin muutamista varmaan tiedämme, ympäröidyt\ntarhalla ettei pedot pääsisi uhreja korjaamaan. Lehdoissa seisoivat\nmyös jumalain tuvat. Tavallisesti olivat ne puun kantoja, joiden\nhuippu oli ihmisen pään muotoiseksi veistetty. Toisinaan taas olivat\nkiviä, eriskummallisia muodoltansa. Näin oli laita Wirossa, missä\nkivikuvat sanottiin nimellä _kivimal_. Kristin-uskon päästessä\nvoitolle ne upotettiin vesiin tai kaivettiin maahan. Kalliilla\nvalalla sitoutuivat niiden kätkijät piilopaikkaa salassa pitämään,\nettei kuvat joutuisi muukalaisten saastuttamiin käsiin. Kumpaakin\nlajia on Suomessakin ollut. Sodankylässä näki Castrén niitä vielä;\npuiset sanottiin _Hurikkaisiksi_. Sukulaisemme Ostjakit, joilla myös\non puunkannot jumaloina, pukevat ne koreiksi kalleilla turkiksilla\nynnä kultaisilla ja hopeisilla kalkkareilla. Sama tapa taisi myös\nmeidän esivanhemmilla olla, jos siitä saa päättää, mitä Bjarmeista on\nkerrottu. Paitsi näitä yhteisiä uhripaikkoja oli myös joka talolla\noma yksityinen pyhä puunsa, jonka juuressa, Wirolaisilla ainakin,\nseisoi kivinen alttari, Siihen vietiin maistiaiset kaikesta mitä\ntalossa keitettiin. Pyhinä puina, jotka Wirossa nimitettiin\n_Warjo- eli Hiidenpuiksi_, Suomessa _Karsikoiksi eli Pitämyspuiksi_,\nolivat edellisessä maassa tavallisesti tammet tai lehmukset; meillä\nkorkeat koivut, kuuset tai pihlajat. Runoista näkyy kuitenkin että\nmyös Suomalaiset, ennen kun pohjosemmalle siirtyivät, pitivät tammea\npyhänä puuna.\n\nKodin haltijoille tavallisesti kaadettiin uhrit tuvan nurkkiin tai\nvielä paremmin lattian alle; sillä mitä likemmäksi rukoeltavaa\nhaltijaa uhrattaessa tultiin, sitä helpommin hän kuuli rukoukset.\n\n\n13. Tietäjät.\n\nTavallisesti oli kukin perheen-isäntä pappina talossaan. Hän se\noli, niinkuin olemme nähneet, joka kotona tehtävät uhrit toimitti.\nMutta suuriin yhteisiin uhreihin tarvittiin erittäisesti jumalain\npalvelukseen harjanneen miehen apua ja johtoa. Sen sanovat venäläiset\naikakirjat selvillä sanoilla. Henrik Lättiläisenkin saksalaisessa\naikakirjassa näemme kerran papin uhrauksessa neuvojana. Nämät\nesivanhempamme papit nimitettiin _Tietäjiksi, Noidiksi ja Arpojiksi_\n(myös _intomiehiksi, myrrysmiehiksi, loitsijoiksi_). He olivat\nsamassa myös lääkäreinä ja ennustajina.\n\nEi mihinkään sotaretkeen tai muuhun suurempaan yritykseen saatu\nryhtyä ennen kun oli jumalilta tiedusteltu kuinka se olisi onnistuva.\nSiihenpä oli tietäjän neuvoa tarvis. Hän osasi arvat asettaa ja niitä\nselittää. Wirolaisilla oli yksi arvan katsomisen meno semmoinen että\notettiin vaari mille puolelle uhri-eläin teurastettaessa kaatui. Jos\noikealle, se ennusti onnea; jos vasemmalle, turmiota. Suomessa ei\ntiedetä tämmöistä temppua tehdyksi. Meillä katsottiin arpaa sillä\nlailla että solki pantiin seulain päälle ja tätä hytkytettiin. Siitä\nmihin ja kuinka arpa hyppi päätettiin vastaus tehtyyn kysymykseen.\nTätä samaa temppua Wirolaisetkin osasivat käyttää. Lappalaisilla oli\nseulan asemesta _noita-rumpu_, jonka pinta oli piirustettu täyteen\nkaikellaisia kuvia. Siinä oli päivä, siinä kuu, siinä peurat, karhut\nynnä kaikki muukin, mikä Lappalaisen elämässä eteen sattua voipi.\nSitä myöten, mihin kuviin arpa hyppiessään seisahtui, noita teki\nennustuksensa. Luultavasti oli Suomalaisillakin muinoin samallainen\nrumpu tavallinen, vaikka myöhemmin, kristin-uskon tultua, seula\npantiin tuon liian pokanallisen kapineen sijaan. Arvan heitosta\nsaivatkin tietäjät nimen arpojat, jolla venäläiset aikakirjat aina\nmainitsevat sekä Suomen että Wiron noitia.\n\nArvan katsominen ei kuitenkaan ollut ainoa keino, millä noita haki\ntietoa salaisista asioista. Mahtavia loihturunoja lukien ja samassa\ntanssien sekä hyppien kiihdytti hän itsensä yhä suurempaan intoon.\nSilmänsä tuijottivat tuimasti, koko katsanto vääntyi kamalaksi,\nvaahto valui suusta, ja viimein noita kaatui hermotonna maahan. Nyt\nhän oli _haltijoissa_ eli haltijain luona. Ruumiin maatessa niinkuin\nkuolleena, henkensä muka samosi kalana tai lintuna merten, manteretten\nyli ja tiedusteli tiedusteltavia. Useinpa kävi hän myös tällä tavoin\nTuonelassa asti, jota juuri \"haltijoissa olo\" taitaa tarkoittaa.\nTuonelan retket olivat vaarallisimmat, mutta myös hyödyllisimmät;\nsillä parhaat tiedot aina sieltä saatiin. Wirolaiset sentähden\nkunnioittivat nimellä _Manatarkat_ ainoasti rohkeimmat, taitavimmat\nnoitansa, joilla arveltiin olevan tarpeeksi kykyä tämmöisiin retkiin.\n\nHaltijoista palattuaan tietäjä ennusti tulevia asioita, kertoi mihin\nkadonneet karjat tai muut tavarat olivat joutuneet, nimitti varkaat\nja virkkoi tautien synnyn ja syyt. Synnyn ja alun tietäminen näet oli\nesivanhempiemme mielestä aivan välttämätön, jos tahtoi jotakin pahaa\npoistaa tai pakoittaa jotakin luonnon voimaa itselleen kuuliaiseksi.\nTauteja parannettaessa tietäjä meni sairaan kanssa sydän-yöllä\nsaunaan, varustettuna noitapussilla, missä hänellä oli kaikellaisia\nlääkkeitä ja eriskummallisia taikakaluja. Lattiaan hän pisti nuolen,\npeloittaaksensa sillä muita noitia, jotka ehkä tahtoisivat tulla\nparannusta estämään. Samaten pyyhki hän seinät, laen sekä lavan\nvastalla, johon oli ottanut oksat nimettömästä lehdosta. Sitten,\nsaatuansa taudin alkuperästä selvän, luki noita _kiisto-sanat_,\nmanaten pahan takaisin syntymäpaikoilleen ja uhaten kovilla\nrangaistuksilla, jos ei lähtisi. Jospa ei sekään vielä auttanut, piti\nviimeiseksi keinoksi ottaa _hätäsanat_, pyhin, voimallisin kaikista\nloihturunoista. \"Liikkui linnat\", lauloi noita, \"järvet järisi,\nvuoretkin vapisi, tullessa Jumalain tunnin, Herran hetken joutuessa.\nEtkös siitä, liika, lähde, etkös, paha, pakene? Jos et liiku, et\npakene, otan kokolta kourat, verenjuojalta vekarat; niillä, sun\nkonna, kouristan, niillä, sun ilkeä, asetan, pään pärisemättömäksi,\nhengen huokumattomaksi\". Kaikki nämät loihtunsa luki tietäjä avopäin,\ntavallisesti polvillansa.\n\nNoita, kuu osasi kaikki sekä lumous- että myös rukous-runot,\ntaisi siis myös paremmin kuin tavalliset ihmiset taivuttaa\njumalat ja haltijat ihmisille avullisiksi. Sentähden pyydettiin\nhäntä usein rukoilemaan niitä tai näitä asioita muiden puolesta.\nErittäinkin osasivat tietäjät laittaa tuulta merelle lähtijöille.\nHe myöskentelivät heille tuulisolmut. Ensimmäisen solmun aukaistua\ntuli tavallinen purjetuuli; toinen solmu jo toi ankaran puhurin. Ja\nkolmannen solmun aukaiseminen teki että koko ilma hirmumyrskyksi\nriehahti, jotta merellä, maalla kaikki kaatui nurin niskoin.\n\nWenäläisten aikakirjain mukaan olisi Karjalaisten sekä Watjalaisten\narpojat aina kutsuttu pienille lapsille nimiä panemaan, jonka he\n\"omalla tavallansa\" toimittivat. Niinikään saatettiin kuolleet\nkalmistoihin arpojan avulla ja johdolla. Ehkäpä nämät tavat kuitenkin\nolivat myöhempiä, kristittyin menoja myöten mukailtuja.\n\nNoitavirkaa toimittivat sekä miehet että naiset. Tavallisesti meni\nloihturunoin sekä temppuin taito perintöön isästä poikaan, äitistä\ntyttäreen. Mutta otti tietäjä myös jolloinkulloin jonkun muun\noppilaaksensa. Noidaksi opettelija piti kaikkein ensiksi uudesta\nristittämän. Se toimitettiin vesikivellä, kovan kosken keskellä.\nPyörteen kohina ja pauhu muka yksin voivat kiihdyttää oppilaan mielen\ntarpeelliseen intoon.\n\nTaitavia noitia tietysti pidettiin esivanhemmillamme suuressa\nkunniassa. Wiisaus ja loihdun taito, näet, oli heistä urhouttakin\nkalliimpi. Muutamat mainiot tietäjät palveltiin kuoltuansa jumalina.\nWäinämöinen ja Ilmarinen esim. tulivat ilman jumaliksi, heidän\nluultiin iskevän salamoita. Wäinämöistä kutsuttiin myös niinkuin\nUkkoa tauteja parantamaan. Lemminkäinen tehtiin nimellä Ahti, vesien\nhaltijaksi. Louhikin, Pohjolan emäntä, sekoitettiin Tuonen tyttären\nkanssa ja luultiin pahain tautien emäksi.\n\n\n\n"]