[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fq-ON9yHrtw31abHfHwZIGF7_7SYEXZswErCPmSU6ilc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1034,"Kertomuksia Suomen historiasta 2: Katolinen aikakausi","Krohn, Julius",1835,1888,"1034-krohn-julius-kertomuksia-suomen-historiasta-2-katolinen-aikakausi","1034__Krohn_Julius__Kertomuksia_Suomen_historiasta_2_Katolinen_aikakausi",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1868,11273,75392,false,14434,[23],"French fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Erkko, Eero",390,"Kokoelma sisältää historiallisia kertomuksia Suomen katolisesta aikakaudesta. Tekstit käsittelevät muun muassa ensimmäisiä ristiretkiä, piispa Henrikin ja piispa Tuomaan vaiheita, Karjalan valloitusta sekä Pähkinäsaaren rauhaa.","Julius Krohnin 'Kertomuksia Suomen historiasta 2: Katolinen aikakausi'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1034. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA SUOMEN HISTORIASTA 2\n\nKatolinen aikakausi\n\n\nKirj.\n\nJ. KROHN\n\n\n\nHämeenlinnassa,\npainanut G.E. Eurén,\nv. 1868.\n\n\n\n\n\n\n      Näytetty! K.G. Renvall.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKatolinen aikakausi.\n\n    I. Warsinais-Suomen valloitus.\n         1. Pyhän Eerikin retki v. 1157.\n         2. Pyhä Henrikki, Suomalaisten apostoli.\n   II. Tuomas piispa ja Hämeen valloitus.\n         1. Suomen seurakunta Henrikin kuoltua.\n         2. Tuomas piispa.\n         3. Tuomas piispan taistelut Wenäläisten kanssa.\n         4. Tappelu Nevajoella.\n         5. Birger Jarlin retki.\n  III. Karjalan valloitus.\n         1. Karjalaisten ja Novgorodin väli.\n         2. Torkel Knuutinpoika ja Wiipurin linna.\n         3. Torkel Knuutinpojan retki Nevajoelle.\n         4. Sodan viimeiset vuodet ja Pähkinänlinnan rauha.\n   IV. Lapin kansa ja Pohjanmaan valloitus.\n         1. Lappalaiset muinaisaikoina.\n         2. Kuningas Maunu Ladonlukko ja Pirkkalaisseuran synty.\n         3. Matti Kurki ja Potko.\n         4. Pirkkalaiset Pohjanmaalla.\n         5. Ruotsalaiset asujamet Pohjanmaalla.\n    V. Kaupankäynti Suomessa ja Hansaseura.\n   VI. Kuningas Maunu Liehakko.\n         1. Maunun retki Wenäelle.\n         2. Suomalaiset tulevat Ruotsin lain ja valtiopäiväin\n            osallisuuteen.\n  VII. Piispa Hemminki.\n VIII. Kalmarin liitto.\n         1. Albrekt Meklenburgilainen.\n         2. Margareta yhdistää Skandinavian vallat liitolla.\n\n\n\n\nI. Warsinais-Suomen valloitus.\n\n\n1. Pyhän Eerikin retki, v. 1157.\n\n    Kaks oli pyheä miestä\n    Kaksi kansan ruhtinasta,\n    Ristiveljeä jaloa;\n    Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,\n    Toinen maalla vierahalla.\n    Lapsi maalta vierahalta,\n    Se on Hämeen Henrikki,\n    Waan joka Ruotsissa yleni,\n    Se on Eerikki ritari,\n    Ruotsin kuuluisa kuningas.\n\nNäin laulaa mainittu runo. Tämä Eerikki kuningas, jonka runo\nmainitsee, oli sitä nimeä yhdeksäs ja valittu v. 1150. -- Ruotsissa\noli vanha tapa, että kun kuningas Moran keräjissä oli valittu, niin\nnostivat hänet miehensä kilpien päälle, ja sitten vannoi hän valan\nkansallensa. Eerikki oli vannonut kolme valaa. Ensiksi oli hän\nvannonut kristin-uskoa vahvistaa ja kirkkoja rakentaa, toiseksi oli\nvannonut hallita kansaa lailla ja oikeudella; kolmaspa valansa oli\nollut _lähteäksensä sotahan pyhän uskon puolesta ja maan vihollisia\nvastaan_. Tämä viimeinen vala uhkasi esi-isiämme, Suomen kansaa!\n\nSiihen aikaan kaikui kaikissa kristikunnan kirkoissa kiivas saarna,\nettä muka Jumalalle otollisin työ on sota pakanoita ja uskottomia\nvastaan. Kuka semmoiseen sotaan läksi, sille Jumala antoi anteeksi\nsuurimmatkin synnit; ken siihen sotaan kaatui, pääsi suoraa tietä\ntaivaasen. Tuhansia ja satoja tuhansia oli tämä saarna nostattanut\nintoon. He möivät maansa ja tavaransa, ompelivat punaisen ristin\nrintaansa ja riensivät pyhään sotaan. Näitä retkiä sanottiin\n_ristiretkiksi_ ja niille lähteviä joukkoja _ristimiehiksi_.\n\nAlussa olivat ristijoukot kaikki menneet Palestinan maalle, missä\njulmat Muhamedilaiset olivat haltijoina ja estelivät kristityitä\nkäymästä Kristuksen pyhällä haudalla. Mutta nyt oli Palestina\npelastettu vihollisten käsistä ja Jerusalemissa hallitsi kristitty\nkuningas. Sentähden rupesi pohjoisempain kristittyin kansain\nsota-into kääntymään toisahalle. Idässä päin Ruotsista ja Saksan\nkoillisilla rajoilla istui vielä lukemattomat kansat pakanallisessa\npimeydessään. Nekin nyt on saatettavat kristinkirkon laumaan, ja jos\neivät hyvällä taipuneet, piti heitä tulen ja miekan avulla siihen\npakoittaa. Saksalaiset karkasivat slavinsukuisiin kansoihin Itämeren\netelärannoilla ja heimolaisihimme Wirossa. Ruotsalaiset puolestansa\nläksivät Ahvenan meren yli esi-isiämme vastaan. Pappien saarnasta\nkiihtyneenä päätti heidän nykyinen kuninkaansa Eerikki lähteä\n\n    paikalle papittomalle,\n    Maalle ristimättömälle;\n    Kivikirkot teettämähän,\n    Kappelin rakentamahan.\n\nMutta oli Eerikillä toinenkin syy, minkätähden piti lähteä\nSuomalaisia vastaan. Ennen muinoin kun Ruotsalaiset vielä palvelivat\nepäjumaloita, olivat olleet mahtavaa ja pelättävää kansaa. Heidän\nlaivansa kävivät kaukana hävittämässä ja ryöstelemässä Etelän\nkristityitä maita. Silloin olivat myöskin pitäneet kurissa\nmerentakaisia suomalaisia heimoja ja välin heiltä ajaneet veroa.\nMutta Eerikin aikana oli se valta jo kauan ollut rauenneena.\nKristin-usko oli näet ensin levinnyt ja juurtunut Etelä-Ruotsiin\neli Gotimnaalle. Pohjois-Ruotsissa sitä vastaan pysyivät Svealaiset\npakanoina melkein Eerikin aikaan asti. Siitä oli Ruotsin kansassa\nsyntynyt eripuraisuutta. Gotilaiset ja Svealaiset valitsivat\nkumpaisetkin kuninkaita ja kävivät sotaa keskenänsä. Tästä syystä\nheidän sotalaivansa saivat lahota teloilleen ja unouksiin joutuivat\nveron otot Suomen maasta. Päinvastoin nyt Suomalaiset vuoronsa\nkävivät vierahilla Ruotsissa. He purjehtivat pursillansa yli meren ja\nlaskivat rantaan, missä heitä ei arvattu tulevaksi. Siinä tappoivat,\npolttivat, ryöstivät, riistivät, ja käänsivät sitten purtensa\nkotipuoleen.\n\n    Tuoden täytensä rahoja,\n    Alaisensa aartehia.\n\nWielä on monta paikkain nimeä Ruotsin rannikoilla, jotka näitä\nesivanhempaimme retkiä muistuttavat mieleen, ja kansa niistä\ntietää jutella julmia tarinoita. Semmoisia ovat esim. _Estaskär ja\nEstaklippa_ Tukholman saaristossa, sillä siihen aikaan kutsuttiin\nusein Suomen maata _Österlanden_ (Itämaa) ja kaikkia suomensukuisia\nkansoja _Ester_ (Itäläiset).\n\nKuninkaaksi tultuaan Eerikki ensin vahvisti kristin-uskon Svealaisten\nmaassa, missä vielä oli ollut pakanuuden jälkiä. Sitten kokosi\nmiehensä sekä laivansa, ja lähti Ahvenan meren yli Suomeen. Hän laski\nmaalle Aurajoen rantaan, jossa Suomalaiset heille olivat vastassa.\nKuin paljon heitä oli ja kuka päällikkönä, siitä ei ole mitään\ntietoa. Se vaan on muistossa säilynyt, että suuri joukko kaatui, ja\nloput antoivat kastaa itsensä Kupittaan lähteessä likellä nykyistä\nTurkua. Mutta Eerikki kuninkaasta tarina vielä tietää, että kun muut\nkaikki voitosta iloitsivat hän yksinänsä rupesi katkerasti itkemään.\nSitä hän niin katkerasti itki, että niin monta Suomalaista tappelussa\noli kaatunut, joiden kastamattomat sielut hänen luulostansa olivat\nuhratut ikuiseen kadotukseen.\n\n\n2. Pyhä Henrikki, Suomalaisten apostoli.\n\nPyhä Eerikki kuningas oli miekalla nöyryttänyt Suomalaisten jäykät\nniskat ja pakoittanut heidät kumartamaan Wapahtajan ristiä. Sen\ntehtyä hän läksi pois omille maille. -- Mutta toinen tärkeämpi työ\nnyt oli tehtävä. Suomalaisten mielet ja sydämet olivat vielä yhtä\nlujasti kiinni pakanuudessaan kuin ennen Eerikin tuloa, ja yhtä\nkaukana Kristuksen uskosta, johon heidät oli väkisen kastettu.\n\nKenen piti nyt heille tehdä tutuksi evankeliumin suloiset sanat,\nkenen taivuttaa heitä mielelläänkin suostumahan siihen mitä\nkielellänsä olivat tunnustaneet? Sen otti tehdäksensä Upsalan\narkkipiispa Henrikki, joka Eerikin seurassa oli Suomeen tullut.\n\nEnglannin jumalisesta ja rohkeasta kansasta on kaikin ajoin lähtenyt\ninnokkaimmat, urhoollisimmat uskonsaarnaajat pakanoiden maille.\nSieltä oli meidän Henrikkikin kotoisin. Pelkäämättä astui hän Suomen\nsynkkiin saloihin, vaelteli talosta taloon, kylästä kylään, saarnaten\nja kastaen joka paikassa. Kokemäen pitäjässä Ylistaron kylässä\nnäytetään vielä nytkin vanhaa tupaa, mikä muinoin oli Henrikillä\nollut saarnahuoneena. Näin karttui karttumistaan kristittyin joukko\nja yhä syvemmällä sydänmaissa kaikui saarna Kristuksesta. Mutta\nKöyliönjärven saaressa asui mahtava ja rikas Suomen mies nimeltä\nLalli. Tämä ei tahtonutkaan millään muotoa suostua siihen uuteen\noppiin, jonka vieraalta maalta tulleet viholliset olivat tuoneet\nmukanaan. Hän vihasi kovasti kristin uskoisia ja Henrikkiä kaikkein\nenimmän. Sillä hän oli kerran murhan tehnyt ja piispa hänelle siitä\nsakkoa päälle pannut.\n\nKerran matkaeli piispa talvella niillä seuduin, missä Lallilla oli\ntalonsa. Hän ajoi, ajoi, niin kuin runo laulaa:\n\n    Kaksi päiveä kesäistä,\n    Kaksi yötä järjestänsä,\n    Eikä syödä, eikä juoda,\n    Eikä purtua pidetä.\n\nTuli sillä tavoin Lallin talon sivutse ja poikkesi siihen ruokaa\npyytämään. Lalli itse ei ollut kotona ja\n\n    Kerttu kelvotoin emäntä\n    Suitsi suuta suunnatointa,\n    Keitti kieltä kelvotointa,\n\neikä ruvennut ruokaa antamaan. Silloin piispan palveluspiltti [piltti\n= poika] herransa käskystä\n\n    Otti kyrsän uunin päältä\n    Otti heiniä hevosen,\n    Heitti penningin sijahan;\n    Otti kellarist' olutta,\n    Rahan vieritti sijahan.\n\nSyötyänsä, juotuansa läksi sitten piispa matkalle jälleen, ajoi\npitkin Köyliönjärven jäätä.\n\nWierasten lähdettyä tulee Lalli kotia, ja heti juoksee hänelle emäntä\nvastaan, valehtelee:\n\n    Jo kävi meillä vierahia,\n    Ruoka-ruotsi, syömä-saksa:\n    Joivat olven kellarista,\n    Weden viskasin sijahan;\n    Otin kyrsän uunin päältä,\n    Kiven vyörytin sijahan.\n    Ladoin heiniä ladosta,\n    Heitin hiekkoja sijahan.\n\nLalli, tämän kuultuansa, suuttui silmittömäksi. Hän\n\n    Heti lappoi laapurinsa [= keihäs],\n    Koppoi pitkän keihä'änsä.\n    Lykkäsi lylyt lumelle,\n    Joilla hiihti hirmuisesti:\n    Tuli suitsi suksen tiestä,\n    Savu sauvan somman tiestä,\n\nPiispan piltti pikkarainen kuulee Lallin lähenevän, kysyy säikähtyen:\n\n    Ajanko tätä hevosta?\n    Jo kuuluu kumu takana,\n    Lalli hiihtäen tulevi,\n    Pitkä keihäs kainalossa.\n\nMutta Henrikki tiesi tuhon hetken nyt olevan likellä eikä\nyrittänytkään pakoon päästä. Hän vaan neuvoi pilttiänsä:\n\n    Pilttiseni pienoiseni,\n    Äl' aja tätä hevosta,\n    Karkoittele konkaria:\n    Kun mua tavoitetahan\n    Tahikka tapettanehen,\n    Käy sinä kivien taakse,\n    Kuultele kiven takoa,\n    Katsele takoa tammen\n    Kuhunka luuni lentänevi,\n    Suoneni siroittanevi.\n    Ne sinä verkahan vetele,\n    Sinilankoihin sitele,\n    Aseta oriin rekehen.\n    Kuu oronen uupunevi,\n    Sitten härkä pantakohon;\n    Kuhunka härkä uupunevi,\n    Siihen kirkko tehtäköhön,\n    Kappeli rakettakohon,\n    Pappein saarnoja sanella\n    Kansan kaiken kuultavaksi.\n\nNäin lausuen lähetti piispa pojan piiloon, itsepä pysyi reessä\nja surmattiin. Mutta piltti pikkarainen teki tarkoin mitä herra\nvainajansa oli käskenyt. Hän korjasi hajalle silvotut luut ja lihat\nkokohon ja vedätti ne hevosella, sitten härällä. Mihin härkä uupui,\nsiihen rakennettiin kirkko. Se oli Nousiaisten kirkko, ensimmäinen\nSuomen maassa.\n\nKaikki jäsenet oli piltti pikkarainen korjannut, yksi vaan sormi\nkultasormuksen keralla ei löytynyt lumelta.\n\n    Niin sitten kesäsydännä\n    Pienen jään palasen päällä\n    Tuuli aalloissa ajeli\n    Sormea pyhän urohon,\n    Tunnusmerkiksi jaloksi\n    Jottei suonut suuri Luoja\n    Eikä sallinut Jumala\n    Weden alle vaipumahan,\n    Hukkahan tuleumahan\n    Pyhän miehen peukaloa\n    Sormea ison isännän.\n\nWielä tietää runo kuinka sitten kävi Lallin, piispan murhaajan:\n\n    Lalli, pahin pakanoista,\n    Julmin juutasten seassa,\n    Otti korkean kypärän\n    Pyhän miehen, piispan päästä;\n    Pani päähänsä omahan,\n    Kallohonsa ilkeähän,\n    Meni kilttinä [= ylpeä] kotihin.\n\n    Lausui paimen patsahalta:\n    Mistäs on Lalli lakin saanut\n    piispan hiipan hirtehinen?\n\n    Lalli nosti lakkiansa:\n    Hivukset himahtelivat,\n    Liukes luista irrallensa\n    Kaikki kallosta kamara [= nahka].\n\n    Näin tämän pahantapaisen\n    Piispa raukan raatelijan\n    Tuli kosto korkealta,\n    Makso maailman valtiaalta.\n\nToisellainen oli pyhän marttyrin, piispa Henrikin palkka. Häntä on\nSuomen kansa ijäti muistava ja kunnioittava uskon apostolinansa.\nJa paavin uskoiset esivanhempamme hänelle osoittivat suuremmankin\nkunnian, kuin mitä kellekään ihmiselle oikeastaan sopii. He häntä\nlukivat pyhäin miesten joukkoon, he häntä pitivät Suomen maan ja\nkansan omituisena suojelus-pyhänä, joka muka Jumalan edessä seisoen\nyhä puhuu Suomen puolesta. Häntä rukoiltiin avuksi kaikellaisissa\ntuskissa, häneen luotettiin melkein yhtä lujasti kuin itse Jumalaan.\nMonta hoettiin ihmettä, jotka hän muka oli tehnyt. Niin esim.\ntarinoittiin eräästä munkista, nimeltä Erland, että hän kovasta pään\nkivistyksestä heti pääsi vapaaksi, luvattuansa Henrikin alttarin\nviereen ripustaa vaksipään. Sokea vaimo Kyrössä lupasi joka vuosi\nvaeltaa pyhän Henrikin haudalle rukoilemaan ja samassa sai hän\nnäkönsä jälleen. Monta sairasta siitä paikalla parani, kun lupasivat\nHenrikinpäivänä pitää paastoa j.m.s.\n\nHenrikin luut oli ensin haudattu Nousiaisten kirkkoon; mutta kun\nSuomen piispat n. v. 1300 muuttivat asuntonsa Turkuun, niin vietiin\nluutkin silloin uuteen tuomiokirkkoon. Niille teetätiin 14:llä\nvuosisadalla kallis hopeinen arkku, ja vielä sata vuotta myöhemmin\nsilautti piispa Maunu Tavasi hopealla Henrikin pääkallon sekä\nkäsivarret. Turun tuomiokirkossa saivat piispan luut levätä vuoteen\n1713 asti, jolloin Wenäläiset ne ryöstivät sieltä ja veivät Pietariin.\n\nMuutkin Suomen kirkot, jotka eivät saaneet sitä kunniaa mitä\nTurun tuomiokirkko, hankkivat koristukseksensa edes pyhän miehen\nkuvan. Tavallisesti näkyy hän maalattuna täydessä piispapuvussaan,\nsotatappara kädessä ja jaloin Lallia polkien. -- Kaksi juhlapäivää\nvietettiin ympäri Suomea ja pian muillakin Pohjan mailla pyhän\nHenrikin kunniaksi. Toinen oli Tammik. 19:s, Henrikin kuolinpäivä,\ntoinen 18:s Kesäkuuta, jona hänen luunsa vietiin Nousiaisten kirkosta\nTurkuun. Komeimmin näitä juhlia vietettiin itse Turussa. Siihen\nkeräysi väkeä läheltä ja kaukaa, kirkossa pidettiin juhlallista\nmenoa, virsiä veisattiin Henrikin kunniaksi, ja hartahasti rukoeltiin\nhäntä, että yhä edelleenkin puolustaisi Suomen kansaa; arkku luineen\ntuotiin esiin kansan katseltavaksi ja suudeltavaksi, aneita [syntein\nanteeksi antokirjoja] jaettiin j.n.e. Tälle juhlalle tullen, toi\nrahvas aina myöskin tavaroita kaupaksi, ja kirkkomenoin jälestä\nsyntyi täten aina suuret markkinat. Pyhän Henrikin kunniaksi ei\nmessuja enää pidetä Turussa, mutta Heikin markkinoille virtaa nytkin\nvielä kansaa läheltä ja kaukaa kaupunkiin. Ja Turun tuomiokapitelin\nsineetissä on hiippakunnan perustajan muistoksi vieläkin nähtävänä\nHenrikin peukalo kultasormuksineen.\n\n\n\n\nII. Tuomas piispa ja Hämeen valloitus.\n\n\n1. Suomen seurakunta Henrikin kuoltua.\n\nKristin uskon siemenet nyt olivat kylvetyt maamme lounaisrannikoille;\nmutta Eerikin kuoltua näytti siltä kuin pitäis hänen raivaamansa\npelto jälleen jäädä kylmille. Ruotsissa riehui koko seuraava\nvuosisata viihtymätön riita kahden hallitsijasuvun välillä; sentähden\nei voineet Ruotsin kuninkaat varjella uutta voittomaatansa Suomessa\nja vielä vähemmän voivat laajentaa alueensa rajoja.\n\nToiselta puolen yltyi yltymistään Suomen heimokuntain viha ja\nvastustus Ruotsalaisten tuumia vastaan. Ja mikä muu, kuin halvin\norjakansa oliskaan toisin tehnyt! -- Siihen asti olivat Suomen heimot\neläneet vapaana ja palvelleet jumaloitaan isiltä perityllä tavalla.\nNyt oli meren takaa tullut rautamiehiä ja niiden seurassa toiset\nmustat miehet. Nämät heille juttelivat outoja tarinoita ja käskivät\npalvella erästä Kristusta, josta ei Suomalaiset koskaan olleet\nkuulleet ennen. Useimmat näistä saarnaajoista eivät kansan kieltä\nymmärtäneet vähääkään, niin että tulkin kautta täytyi selitellä\njoka sana. Tulkit puolestaan eivät selitettävää asiaa aina tarkoin\ntunteneet ja vääntelivät pappein oudot jutut vielä oudommaksi. Niin\nkerrotaan erään papin kerran sanoneen että Jesus on syntynyt _Jessen\njuuresta_ (suvusta). Sen tulkki kansalle selittää sukaisi, sanoen\nJesuksen syntyneeksi _hanhen juuresta_ (gäss, näet, Ruotsiksi on\nhanhet, ja tulkki pettyi äänen yhtäläisyydestä). Kuulijat siitä\ntietysti purskahtivat nauramaan ja kun pappi käski tulkin paremmaksi\nkääntää, niin huusi mies parka tuskissansa: \"No, jos ei lie ollut\nhanhen juuresta, niin tottahan oli hanhen varpaasta!\" Semmoisia\nsaarnoja Suomalaisille usein pidettiin ja ainoa minkä ymmärsivät\nuudesta opista oli että heidän täytyisi kumartaa niskansa vieraan\nvallan alle ja maksaa papeille kymmenekset kaikesta saaliistaan.\n\nSentähden ponnistivatkin Suomen pakanat kaikin voimin ettei heidän\nkävisi niinkuin veljiensä Turun rannikolla. Hämäläisiä vaara ensin\nuhkasi; he senvuoksi unhottivat vanhan vihan, joka oli ollut\nheidän ja Karjalaisten välillä, ja tekivät liiton näiden kanssa\nRuotsinvaltaa vastaan. Siihen liittoon yhtyi vielä kolmanneksi\nWenäläinen, joka myöskin pelkäsi Ruotsin vallan karttumista,\nvarsinkin koska Ruotsalaiset v. 1164 jo olivat käyneet Laatokalla\nhänen omaa maataan ryöstämässä. Näin yhdistynein voimin rupesivat he\nSuomen pientä seurakuntaa ahdistelemaan. Kristityiksi käännetytkään\nSuomalaiset eivät olleet luotettavia liittomiehiä Ruotsille. Joka\nkerta kun heidän itäiset heimolaisensa heitä tulivat ahdistelemaan,\nhe kyllä pakenivat Ruotsalaisten turviin, lupasivat vasta pysyä\nkristin-uskossa ja pyysivät opettajia sekä pappeja. Mutta tuskin oli\npuuska mennyt sivutse, niin ajettiin papit jällen pilkkaamalla heidän\ntyköänsä.\n\nW. 1200:n paikoilla oli pyhän Henrikin työstä tuskin _jälkeäkään\ntallella_. Henrikin jälkeisen piispan, Rudolfin, olivat Karjalaiset\nvieneet vangiksi ja kotonansa sitten tappaneet. W. 1198 polttivat\nNovgorodin Wenäläiset Turun alkavan kaupungin tuhkaksi, jossa\ntilaisuudessa Suomen kolmaskin piispa Folqvinus tuli tapetuksi, ja\nv. 1187 olivat Karjalaiset käyneet itse Ruotsin sydänpaikkojakin\nhävittelemässä. Mälarijärven rannikko oli silloin Ruotsin paraten\nviljelty seutu; siellä oli tuo pakanuuden aikana kuuluisa _Sigtuna_.\nSe kaupunki hävitettiin silloin peräti, niin ettei ole koskaan\nsen perästä vironnut entiselleen. Woittosaaliinsa seassa veivät\nKarjalaiset, kansan tarun mukaan, Sigtunan hopeiset portit, ja\nonpa vielä nytkin Sofian kirkossa Novgorodissa nähtävänä kaksi\nruotsalaisiksi sanottua kuori-ovea vaaleasta pronsista, joiden\njutellaan olevan juuri sillä retkellä saadut. Silloin tapettiin\nmyös Ruotsin arkkipiispa Juhana, joka asui Almarstäken linnassa\nMälarin rannalla. Niin hirveä oli ollut Karjalaisten hävitys,\nettä Ruotsalaiset vastaiseksi miettivät uusia varjeluskeinoja. He\nrakensivat linnan Mälarin suussa olevaan saareen ja siitä linnasta on\nsitten paisunut nykyinen Tukholman kaupunki.\n\n\n2. Tuomas piispa.\n\nMonta vuotta oli Suomen seurakunta myös paitsi kaitsijata sillä\npiispan virkaan siellä ei haluttanut ketään. Kylmä ja kolkko ilma\nteki elämän vallan vaivaloiseksi ja paimennettava kansa oli niin\ntyly ja uppiniskainen, että piispaksi pantu pikemmin oli vihitty\nmarttyrikuolemaan kuin kunnia-istumelle nostettu. Wiimeinkin löytyi\nn. v. 1220 taas niin rohkea ja usko-intoinen mies että tähän virkaan\nuskalsi ruveta. Tämä mies oli _Tuomas_ kuuluva Mustainveljein\neli Dominikon munkistoon. Tuomaskin, Suomen toinen apostoli, oli\nEnglannista kotosin; hän oli tavoilta, avuilta sekä taidoltansa\nylistetty mies, joka jo oli monta vuotta saarnannut Suomessa ja\nkristin-uskon tähden kärsinyt vainoa ja vaivaa.\n\nTuomas piispan oli nyt aivan uudestaan tehtävä se työ, minkä\npyhä Henrikki 50 vuotta ennen oli saanut toimeen, eikä hän yllä\nmainituista syistä voinut toivoakaan sitä apua Ruotsista, mitä Suomen\nensimmäisellä apostolilla oli ollut. Mutta hänen sydämessään näkyy\nsyntyneen uljas ajatus -- se ajatus nimittäin että Suomeen perustaisi\nitsenäisen vallan, samalla lailla kuin juuri oli perustettu Liivin- ja\nWironmaalle toisella puotia Suomenlahtea. Niitäkin maita par'aikaa\nkäännytettiin, minkään kuninkaan tai muun hallitsijan avutta,\nainoasti vapaehtoisilla sotureilla, joita sinne houkutteli pappein\nlupaama syntein anteeksi antamus sekä toivottu osa valloitetussa\nmaassa. Samalla keinoin näkyy Tuomaskin toivoneen saada Suomen\npakanat kukistetuksi. Liivin ja Wiron saarnaajat saivat apumiehensä\nSaksan ritareista; Tuomas puolestaan taisi hankkia väkensä enemmiten\nSkandinavian maista.\n\nAskele askeleelta ja päivä päivältä edistyt hän sillä tavoin\ntoimessaan, niin että katolisen kristikunnan ylimmäinen pappi\neli paavi _Honorio III_ pian saattoi riemutellen mainita: suuren\nkansan, joka ennen oli epäjumaloita palvellut, nyt tulleen\nuudestaan käännetyksi Suomessa ja läntisissä maakunnissa (s.o.\nWarsinais-Suomessa ja Hämeen maassa). Mutta samassa kirjeessä\neli bullassa paavi myöskin kovasti valittaa, että pakanalliset\nnaapuriheimot jälleen yrittivät hävittää tätä uudispeltoa. Sen\nestämiseksi kieltää paavi kristityitä kauppamiehiä pakanoiden kanssa\nkauppaa käymästä ja varsinkin heille viemästä sota-aseita, hevosia,\nlaivaksia ja ruokavaroja. Tätä kieltoa sitten vielä uudistettiin\nuseammin kerroin.\n\n\n8. Tuomas piispan taistelut Wenäläisten kanssa.\n\nNäin voitti Tuomas vähitellen Hämäläisten vastarintaa ja kihlakunta\nkihlakuntansa perästä taipui uuteen uskoon ja kasteesen. Siitä\nsuuttuivat Wenäläiset, jotka heitä siihen asti olivat auttaneet,\nja kesällä 1227 kävi Novgorodin ruhtinas _Jaroslav_ Hämeen maata\nhävittelemässä. Kotiin tultuansa hän sitten lähetti pappinsa\nKarjalaan, jotka kastivat melkein koko kansan Kreikan uskoon.\nSamassa tilaisuudessa myös _Walamon_ luostari perustettiin.\nWenäläisillä oikeastaan oli tapana antaa alamaistensa pysyä kunkin\nomassa uskossansa, ja tyytyä paljaisin veron maksuihin; mutta tällä\nkertaa he siitä tavasta poikkesivat, luullen että Karjalaiset\nparemmin pysyisivät heidän liitossaan, kun kumpaisillakin olisi\nyksi usko. Muuten oli tämä käännytys ainoasti nimeksi, sillä\nKarjalaiset vielä kauan pysyivät täydessä pakanuudessansa. Seuraavana\nvuonna varustettiin Suomen puolelta kostoretki. Kaksituhatta\nmiestä, Hämäläisiä paraastaan, purjehti Nevajoelle ja sitä myöten\nLaatokkajärven vesille. Siellä Suomalaiset sitten hävittelivät\nAunuksen rantoja ja saivat paljon saalista sekä vankeja. Mutta\nLaatokan kaupungin posadnikka (linnan isäntä) _Wladislav_ ei pelännyt\nSuomalaisten joukkoa, vaan läksi laivoinensa heitä vastaan. Koko\npäivä tapeltiin ja illalla vetäysi Wladislav saareen Nevajoen\nniskassa. Sinne panivat Suomalaiset yöllä lähettiläänsä käymään,\ntarjoten rauhaa ja sovintoa, sillä tieto oli heille tullut että\nJaroslav ruhtinas Novgorodilaisten kanssa oli tulossa Wladislavin\navuksi. Mutta kun ei Wladislav rauhan tarjomukseen suostunut,\ntappoivat Suomalaiset vankinsa, polttivat laivansa ja läksivät saloja\nmyöten kotimailleen osoittelemaan. Waan harva heistä sinne pääsikään;\nsillä Inkerin ja Karjalan miehet tappoivat pakenijoista enimmät.\n\nTämän onnettoman retken perästä kiihtyi Itä-Suomalaisten vaino vielä\ntuimemmaksi. Karjalaiset, Inkerikot, Laplakot ja ja Watjalaiset\n[viimemmainitut kolme olivat Inkerinmaan asukkaita] hävittelivät\nyhä hirveämmin Suomen kristittyjen maata. Jopa vihdoin v. 1237\nHämäläisetkiin nousivat uuteen kapinaan. Armottomalla julmuudella\nraivoelivat he niitä vastaan, jotka kristin-uskostaan eivät\nluopuneet. He eivät säästäneet lapsiakaan, jotka uuteen uskoon olivat\nkastetut ja aika-ihmisiltä viiltelivät suolet vatsasta sekä uhrasivat\nheidät sitten epäjumaloilleen. Monesti myös he ajelivat heitä pyhäin\npuiden ympäri kunnes raukat nääntyivät kuoliana maahan. Papeilta\nsilmät puhkaistiin, kädet ja jalat silvottiin ja sitten heidät\npoltettiin olkikupuihin käärityinä.\n\nMonta kertaa olivat paavit Tuomas piispan anomuksesta kehoittaneet\nmilloin Linköpingin ja Upsalan piispoja, milloin Kalpa-ritareita\nLiivinmaalla Suomen seurakunnan avuksi. Mutta tällä kertaa\ntarttui paavi _Gregorio IX_ tehollisempaan aseesen. Hän lähetti\nRuotsin papeille käskyn saarnata ristisotaa Suomen pakanoita ja\nuskonheittiöitä vastaan. Ken pyhälle retkelle lähtisi, sen piti saada\nyhtä täydellinen anteeksi anto synneistään kuin Palestinan maalla\nsotimassa käynyt. Tämä käsky ja lupaus keräytti Tuomas piispan luokse\nsummattoman joukon sotamiehiä: siihen oli tullut Ruotsin ritareita,\nsiihen Norjan uroita, siihen myöskin uskollisuudessansa pysyneitä\nmiehiä Warsinais-Suomesta ja Hämeenmaasta, Wirostakin yhdistyi\nristijoukkoon Kalpa-ritareita.\n\n\n4. Tappelu Nevajoella.\n\nTätä joukkoansa ei Tuomas piispa vienytkään luopuneita Hämeen\nlampaitansa vastaan. Niin suurin voimin toivoi hän saavansa\ntärkeämmät työt tehdyksi ja kykenevänsä itse sitä lähdettä tukkimaan,\njosta aina valui Suomen pakanoille apua ja yllytystä. Hän päätti\nmennä itse Wenäjälle sotimaan; sen kukistettua, oli Hämäläisten\nvastustus raukeeva itsestänsä.\n\nWenäjän tila olikin silloin semmoinen, että suuri syy oli toivoa\nretkelle hyvää onnea. Wenäjän ruhtinailla oli ollut tapana\njakaa valtansa perinnöksi pojillensa. Siitä oli Rurikin valta\nmurennut moneksi ruhtinaskunnaksi, jotka keskenään yhä elivät\nsodassa. Juuri vähä ennen Tuomaan retkeä oli toinen tapaus vielä\nheikommaksi masentanut Wenäläisten voimat. Keski-Aasian kedoilta oli\nItä-Europan päälle vyörynyt lukemattomat joukot Mongolin kansaa.\nNiinkuin heinäsirkkain pilvet syövät nurmen paljaaksi, että maa\npeninkulmittain on mustana multana, niin olivat nämät lukemattomat\n_Mongoli_-laumat peittäneet pian koko Wenäjän. Kaupunkien ja kylien\ntuhkat ja asukasten veriset ruumiin näyttivät joka paikassa mitä\ntietä he olivat kulkeneet. _Novgorodin_ mahtava vapaakaupunki, jonka\nliitossa tai alamaisuudessa suomensukuiset heimot Pohjois-Wenäjällä\nseisoivat, oli yksinään säilynyt Mongolien hävityksistä, mutta senkin\ntäytyi heille maksaa vuotuista veroa.\n\nNytpä näkyi tätäkin Wenäläisyyden viime tukea tuho lähestyvän\nlänsipuolelta. Wuonna 1240 tuli ristijoukko sangen monessa laivassa\nja useampain piispain ja suurten herrain kanssa Nevajoen suuhun,\nsiihen missä se ottaa Inkerijoen vedet yhteyteensä. Siinä oli\nruhtinas _Aleksanteri Jaroslavinpoika_ heille vastassa, Novgorodin\nja Laatokan kaupunkien väen kanssa. Nyt syntyi Heinäk. 15 p. tuima\ntappelu, jossa vihdoin Wenäläiset pääsivät voitolle. Ristimiehet\nmättivät kaksi laivaa täyteen suurten herrainsa ruumiita, muut\ntapetut hautasivat suureen hautaan rannalla, ja läksivät sitten\nyöllä matkoilleen. Tämä tappelu pelasti Wenäjän perikadosta ja uljas\nAleksanteri ruhtinas on siinä voittanut ikuisen kunnian. Wenäläiset\nhänet ovat panneet pyhäin miestensä joukkohon ja palvelevat häntä\nvielä nytkin _Aleksanteri Nevskin_ (Nevalaisen) nimellä. Pietarin\nkaupungissa, joka tappelutanterelle on rakettu, näytetään Nevskin\nluostarissa Aleksanteri ruhtinaan arkkua, joka on puhtaasta hopeasta\nja koristettu Nevan tappelun kuvilla.\n\nNäin oli Tuomas piispan toivo ratki rauennut. Samassa oli myöskin\ntyhjäksi käynyt hänen tuumansa saada Suomea eri valtakunnaksi.\nOlisko sen toteen tulo ollut Suomen kansalle vahingoksi vai onneksi,\nsiitä Wiron esimerkki tuskin sallinee epäilyksen sijaa. Itsenäinen\npappisvalta Suomessa olisi niinkuin sielläkin tarvinnut rautaiset\nritarit tuekseen. Niille olis täytynyt palkinnoksi antaa maat ja\nmanteret, ja Suomen kansaa olisi sorrettu orjalaumaksi, niinkuin on\nkäynyt Wirolais-veljiemme Suomenlahden eteläpuolella.\n\nNevajoen tappelusta yltyen alkoivat nyt pakanat vieläkin tuimemmin\nahdistella Suomen seurakuntaa. Waan Tuomas piispa, siitä tuskissaan\nja kristin-uskon voitosta Suomessa epäillen, pyysi vihdoin paavilta\nluvan piispaviraltaan erota. Tähän tekoon ei häntä saattanut\nainoasti tuska toivonsa tyhjäksi menosta, vaan myöskin omantunnon\nkalvava vaiva. Hän oli nimittäin yhden paavin kirjeen vääristänyt ja\nsilvottanut viattoman ihmisen kuoliaksi. Näin murretulla mielellä\nja voimalla vetäysi väsynyt vanhus v. 1245 Gottlantiin. Siellä hän,\nMustain Weljein luostarissa vielä kolme vuotta elettyään, viimeinkin\npääsi levolle vaivoistansa ja laskettiin Wisbyn kaupungissa hautaan.\n\n\n5. Birger Jarlin retki.\n\nTuomaan jälkeen tuli Turun piispaksi _Bero eli Björn_. Tämä ei\nyrittänytkään enää tulla toimeen omilla voimillansa, vaan kääntyi\nkohta Ruotsin kuninkaasen, Eerikki XI:een, pyytäen häneltä turvaa ja\napua. Jos sen saisi, lupasi hän antaa kuninkaan omaksi sen veron,\nminkä Suomalaiset siihen asti olivat suorittaneet piispalleen.\n\nRuotsissa oli tuo pitkä eripuraisuus nyt viimein viihtynyt ja\nmahdollista oli siis taaskin kääntää kansan voimat ulospäin,\nSentähden suostuikin Eerikki Xl piispan pyyntöön ja lähetti\nnostokäskyn ympäri koko Ruotsin maan. Kuninkaan käskyä noudatettiin\nkiivaasti; aateliset ja talonpojat varustivat kilvan itsiään.\nSeinästä temmattiin isien vanhat miekat, jotka siinä kauan olivat\nriippuneet ruostumassa; rautakypärät, paidat ja kintaat hiottiin\nkirkkaaksi ja laivat työnnettiin vesille. Päämieheksi pani kuningas\nlankonsa _Birgerin_, joka oli mahtava ja miehuullinen _Jarli_ eli\nruhtinas Folkungein suurta sukua.\n\nMyötäistuulella lähdettiin sitten v. 1249 merta kyntämään ja pian\nhohtivat laivain kullatut kokat _Hämeen satamassa_, joka luullaan\nolleen nykyisessä Pohjan pitäjässä. Hämäläiset tiesivät heidät\ntulevaksi ja olivat valmiit vastustamaan, vaan Ruotsin ritarein\nrautapaidat kestivät pakanain nuolia ja voitto jäi viimein vieraille.\nSaaliiksi saivat Ruotsalaiset paljon kultaa, hopeaa ja karjaa.\nMitkä Hämäläisistä taipuivat kristin-uskoon ja kasteesen, ne saivat\nelää rauhassa; mutta vastahakoiset karkoitettiin taikka tapettiin.\nHeidän sijaansa asetti Birger pitkin rantamaata ruotsalaisia\nasukkaita. Siitä sai Hämeen etelärannikko nimen Uusimaa, koska siihen\nuusia asukkaita oli tullut. Birger ei rannikolle pysähtynyt, vaan\nmeni talvella myös Hämeen sydänmaille. Siellä rakensi hän linnan\nWanajaveden rannalle, joka pitäisi voitetut Hämäläiset kurissa. Tämä\noli Hämeenlinnan alku.\n\n\n\n\nIII. Karjalan valloitus.\n\n\n1. Karjalaisten ja Novgorodin väli.\n\nHämeen valloitettua pyysivät Ruotsalaiset levittää valtaansa vielä\nidemmäksi, Karjalaisten maahan. Wuonna 1256 purjehti suuri joukko\nRuotsin, Warsinais-Suomen ja Hämeen sotureita Narvajoelle, joka oli\nInkerin ja Wiron välillä rajana. Siihen he yksin neuvoin Wiron ritarein\nkanssa rakensivat Narvanlinnan ja heittivät sen näiden liittomiestensä\nhaltuun. Ruhtinas Aleksander Nevski silloin oli kaukana Wenäjän\nsydänmailla; mutta sieltä takaisin tultua päätti hän kohta kostaa\nvihollisten retken. Waikka jo talvi läheni, läksi hän Novgorodin väen\nkanssa liikkeelle. Hän ei ollut virkkanut kellekään mihin oli mentävä\nja väkensä luuli heitä vaan vietävän lyhyelle retkelle Wiroa vastaan.\nKun sitten ruhtinas, Inkerinmaalle tultua, ilmoitti aikovansa mennä\nHämeesen asti, palasi metropolita (ylimmäinen pappi) ynnä enin osa\nNovgorodilaisia kotiinsa, heitä kun, näet, peloitti tuo pitkä matka\nnäin myöhään syksyllä. Mutta Aleksanteri ei siitä ollut milläänkään;\nhän keräsi Inkerinmaalta ja Karjalasta suuret joukot lisäksi ja kulki\npitkin merenrantaa edelle. Tätä retkeä kertoelevat Wenäjän aikakirjat\nkovin vaivaloiseksi. Teitä ei ollut minkäänlaisia, vaan täytyi mäkiä,\nlouhikoita myöten osoitella. Sen lisäksi oli melkein koko vuorokausi\nsyksyinen pimeys ja senkin vähän mitä päivää oli, pimensi sakeat sumut.\nMonta miestä Aleksanterin joukosta nääntyi kesken tietä. Mutta vihdoin\npäästiin kuitenkin perille, hävitettiin pitkin meren rannikkoa Sveain\nmaata (Ruotsalaisten uudispaikkoja Uudella maalla) ja Hämettä. Asukkaat\nosaksi tapettiin, osaksi vietiin vangiksi, varsinkin pienet lapset.\nTalot poltettiin, kirkot saastutettiin ja saalista saatiin runsaasti.\n\nHävitys oli niin suuri ollut, että tieto siitä tuli Romaan asti paavin\nkorviin. Tämä lähetti käskyn Pohjanmaiden papeille että saarnattakoon\nristisotaa pakanoita vastaan. Lieneekös tätä käskyä noudatettu vai ei,\nsiitä ei meillä ole tietoa; mutta se on varmaa ainakin, ettei seurannut\nmitään uutta retkeä silloin eikä koko kolmeen vuosikymmeneen sen\nperästä. Luultavasti olivat Ruotsalaiset viimeinmainitusta ja\nentisistäkin retkistänsä havainneet, että sodista Karjalassa aina vaan\nseurasi heidän omille alusmaillensa kostoa ja hävitystä. Juuri näinä\nkolmena kymmenenä vuonna kallistuivat asiat Karjalassa semmoiselle\nkannalle, että sen maakunnan valloitus sitten onnistui paremmin.\nLujasti olivat Karjalaiset tähän asti aina seisoneet Novgorodin\npuolella ja olleet osallisna kaikissa sen sodissa. Kun Novgorodille\nvälin syntyi riitaa omain ruhtinainsa tai muiden Wenäen pienten\nhallitsijain kanssa, niin seurasi sen sotajoukkoja aina Karjalankin\nuroita. Ja Novgorodin tähden olivat Karjalaiset, veren siteistä\nhuolimatta, eläneet alituisessa sodassa heimolaistensa Hämäläisten\nkanssa. Mutta nyt alkoi jostakusta meille tuntemattomasta syystä\nepäluulo ja viha purkaa Karjalaisten ja Wenäen ystävällistä väliä. Jo\nvuonna 1269 arveli ruhtinas _Jaroslav_, Aleksanteri Nevskin veli, käydä\nKarjalaisia kurittamassa; sen kerran kuitenkin estivät hänet\nNovgorodilaiset pyynnöillään. Mutta 1278 meni ruhtinas _Dimitri\nAleksanterin poika_ Novgorodin ja Susdalin miesten kanssa Karjalaan,\nryösti koko maan ja vei paljon asukkaita vangiksi. Siitä päivin alkoi\nKarjalaisten mieli kääntyä länteenpäin.\n\n\n2. Torkel Knuutinpoika ja Wiipurin linna.\n\nRuotsalaiset tätä eripuraisuutta kohta käyttivät hyväkseen. Heitä tuli\nv. 1284 _Trundan_ johdon alla Nevajokea myöten Laatokkaan. Siellä he\nalkoivat Karjalaisilta ajaa veroa; mutta Novgorodilaiset paneutuivat\nväijyksiin Nevajoen suuhun ja kun Ruotsalaiset saaliinensa palasivat\nsinne, tapettiin enin osa heitä.\n\nParemmin onnistui toinen yritys, joka tapahtui muutamia vuosia\nmyöhemmin. Ruotsissa oli silloin kuninkaana _Birger_, Birger Jaarlin\npojanpoika. Hän oli vielä ala-ikäinen ja hänen nimessään hoiti\nhallitusta lankonsa, marski (sotapäällikkö) Torkel Knuutinpoika. Tämä\nkeräsi koko Ruotsinmaalta suuren joukon sotaväkeä ja läksi v. 1296\nKarjalan maata Ruotsin vallan alle laskemaan. Hän astui maalle\nSuomenveden pohjukassa ja rakensi lujan kivilinnan saareen, joka oli\nkaitaisen salmen suussa; sille linnalle pani hän nimeksi Wiborg\n(Wiipuri). Sen piti olla turvana Wenäläisten päällekarkauksia vastaan\nja samassa ikeenä, joka pitäisi Karjalaiset kurissa. Nämät eivät näy\ntehneen suurta vastarintaa Ruotsalaisille, ja Torkelin sanotaan, ennen\nkuin samana kesänä läksi Ruotsiin, saaneen 14 kihlakuntaa valtansa alle\ntaipumaan. Torkelin muassa oli tullut Westeråsin piispa Pietari; se\nkasti Karjalaiset kristin-uskoon.\n\nLähtiessään oli Torkel pannut uuden linnan isännäksi uljaan ritarin,\njonka nimi ei ole meille säilynyt. Tätä hätyyttämään tuli jo ensi\ntalvena vähäinen Novgorodilais-joukko ruhtinas _Roman Gliebovitshin_\njohdossa. Wenäläiset yrittivät Maalisk. 10 p. rynnäkköä linnaa vastaan.\nMutta juuri tappelun aikana lauhtui pakkanen, ja salmet linnan kummin\npuolin, missä väkevänlainen virta käypi, tulivat sulaksi, niin ettei\nvihollinen pääsnyt yli. Kun sen lisäksi hevosilta loppui heinät, niin\nläksivät Wenäläiset sillään kotia. Ruotsalaiset heidän lähdettyään\njatkoivat valloitustointansa ja joutuivat viimein Laatokan rannalle,\nmissä Karjalaisilla oli Wuoksen suussa pienoinen Käkisalmen linna\n(Wenäen aikakirjat sitä mainitsevat nimellä Korela = Karjalan linna).\nSen valloittivat Ruotsalaiset v. 1295. Siihen jätettiin _Sigge Lake_\npienen joukon kanssa ja muu Ruotsin väki palasi jälleen Wiipuriin,\nluvaten sieltä lähettää ruokaa ynnä muita tarpeita. Mutta avun lähetys\nviipyi kovin kauan ja sillä välin kerkesivät Wenäläiset sinne tulla.\nLinnaväki piti urhoollisesti puoltansa, mutta ruoka heiltä pian loppui.\nKuusi vuorokautta olivat melkein ruo'atta, ja kun ei Wiipurista\nkuulunutkaan apua, niin päättivät raivata itsellensä tien vihollisten\nläpi. He ryntäsivät ulos linnasta, tappoivat suuren joukon Wenäläisiä,\nmutta itsekin siihen kaikki kaatuivat, paitsi kaksi miestä, jotka\nsaattoivat pahat sanomat Wiipuriin. Wenäläiset voitostaan olivat niin\nriemuissaan, että Jumalalle kiitokseksi rakensivat uuden kirkon\nNovgorodin kaupunkiin. Käkisalmen linnan he vahvistivat vielä\nentistäänkin lujemmaksi ja varustivat vahvalla joukolla, ettei jälleen\njoutuisi Ruotsalaisten käsiin.\n\n\n3. Torkel Knuutinpojan retki Nevajoelle.\n\nTästä surkeasta seikasta tiedon saatuansa varusti marski Torkel\nKnuutinpoika kohta toista retkeä. Hän kokosi vielä suuremman sotajoukon\nkuin ensikerralla, niin että sillä täytyi 1,100 alusta, jonka vertaista\nlaivastoa ei vielä koskaan ollut nähty Itämeren vesillä. Näillä\nlaivoillaan purjehti hän v. 1300 Karjalaan. Tällä kertaa laski hän\nNevajoen suuhun ja rakensi linnan sen varrelle, juuri siihen\nniemekkeesen joka Ohtajoen yhtymäpaikassa pistää Nevaan. Hänellä oli\njoukossaan taitava, Romasta tullut mestari, joka linnaan laittoi vahvat\nkivimuurit, muuriin kahdeksan tornia, ja torneihin ampumareijät, mistä\nkaikellaisilla nakkauskoneilla sopi ampua kiviä vihollista vastaan.\nLinnalle pantiin uhka-ylpeä nimi _Maankruunu_ (Landskrona), koska sen\npiti hallita ja kurissa pitää koko Karjalan maa.\n\nNoin 800 miestä väkeään lähetti Torkel Nevajokea myöten Laatokkaan\ntiedustelemaan eikö jo Wenäen väkeä näkyisi tulevaksi. Tämän joukon\najoi kova myrsky Laatokan Karjalanpuoliselle s.o. pohjoiselle rannalle\nja pidätti heitä siinä viisi vuorokautta, jolla ajalla he kävivät\nrantakyliä polttamassa. Kun sitten kuudentena vuorokautena myrsky\nasettui, palasivat miehet Pähkinänsaareen, joka on Nevajoen niskassa.\nTuskin olivat sinne joutuneet, niin näkivät Wenäläisten lähenevän\ntuhannella aluksella. Heidän ei siis ollut siinä viipymistä, vaan\ntäytyi vetäytyä takasin pääjoukon luokse.\n\nLähemmäksi tultuaan Wenäläiset kyhäsivät suuria lauttoja, latoivat\nniihin korkeita risu- ja havuröykkiöitä, sytyttivät lauttansa tuleen ja\nlaskivat ne virtaa myöten menemään, niin polttaaksensa Ruotsalaisten\nlaivat. Mutta nämät olivat varoillaan; he vetivät vahvat rautavitjat\npoikkipuolin jokea, niin ettei tulilautat pääsneetkään laivain luoksi,\nvaan paloivat siinä typötyhjään poroksi. Wenäläiset tuosta astuivat\nmaalle ja kävivät rynnäköllä käsiksi. Heitä oli 30,000 ja Ruotsalaisia\npaljoa vähemmän. Wenäläiset harppasivat ojan yli, jolla linna oli\nympäröitty ja pyrkivät päästä muurille. Mutta eipä sinne ollutkaan\npääsemistä niin helpolla. Ruotsalaisten päälliköt: _Matti Kettilmundin\npoika, Henrik von Kyrnen, Pietari Porsse_ y.m. töytäsivät heille\nuljaasti vastaan ja muu väki perässä. He syöksivät vihollisen muurin\nluota, harppasivat itsekin heidän jäljissään ojan yli ja kävivät\npelkäämättä kimppuun. Nyt nousi melkoinen meteli ja monta urosta vaipui\nveriinsä kummin puolin.\n\nWähä erillä muista seisoi Wenäläisjoukko, noin tuhat miestä luvulta.\nSitä vastaan ajaa karahutti nuori Matti Kettilmundinpoika huutaen:\n\n    Oisiko sitä urosta\n    Kuka kanssani tulisi\n    Teräsmiekan mittelöhön\n    Rautakalvan katselohon?\n\nWaan ei uskaltanut kukaan tulla hänen kanssaan miekkasille, vaikka hän\nsiinä seisoa kokotti illan pimeään asti. Ja aamulla kun luultiin\ntappelun alkavan tuimemmalta, niin ei yhtään Wenäläistä enää näkynyt,\neikä kuulunut. Kaikki olivat yöllä lähteneet kotia.\n\nTämän tappelun perästä palasi marski Torkel Knuutinpoika väkinensä\ntakaisin Ruotsiin, mennessänsä vielä polttaen kyliä Inkerin rannikkoa\npitkin. Mutta Maankruunun linnaan hän jätti rohkean ritari _Stenin_ ja\nhänen kanssaan 300 vahvaa miestä. Syksyn tullen alkoi tämän linnaväen\nkäydä pahasti. Wastaraketun linnan muurit olivat vielä kovin kosteana;\nsiitä ruokavarat kävivät pilalle ja väkeen tarttui kerpuuki, johon\nmonta miestä kuoli ja jäljelle jääneistäkin tulivat useimmat\nkykenemättömiksi. Juuri silloin, v. 1301, tulivat Wenäläiset taas\nlinnaa piirittelemään. He löivät vaajoja eli paaluja Nevajoen suuhun,\nettei apua pääsisi tulemaan, ja sitten kävivät linnan kimppuun.\nWähäinen Ruotsalaisjoukko tappeli tuimasti puolestaan ja kun lopulla\nlinna syttyi tuleen, niin ettei muureilla enää voitu seisoa, he\nkellariin vetäytyen vielä tekivät jonkun aikaa vastarintaa. Siinä he\nmelkein kaikki tapettiin; jotkut henkiin jääneet vietiin vangiksi\nWenäelle. Waan linnan tasoittivat voittajat tantereksi. Näin raukesivat\nRuotsalaisten suuret tuumat. Jos Maankruunu olis pysynyt pystyssä, niin\nolis Ruotsi kenties ijäksi päiväksi tullut koko Karjalan ja Inkerinkin\nvaltiaaksi.\n\n\n4. Sodan viimeiset vuodet ja Pähkinänlinnan rauha.\n\nKukaties olisi Torkel Knuutinpoika kolmannenkin kerran tullut\nKarjalaan; mutta pari vuotta tämän perästä hän sai urhotöistänsä pahan\npalkinnon. Birger kuninkaan käskystä pantiin häneltä kaula poikki.\nMutta sota ei sentähden siihen loppunut. Tuon tuostakin kävivät\nRuotsalaiset Wenäjän alaista Karjalaa hävittämässä ja Wenäläiset\npuolestansa ryöstelivät Länsi-Suomea. Niin tulivat Ruotsalaiset v. 1313\nLaatokan kaupungin eteen, juuri kun linnan isäntä paraan väen kanssa\noli sotaretkellä Suomessa, polttivat kaupungin ja veivät paljon vankeja\nja saalista. Seuraavana vuonna nousi Käkisalmen läänissä suuri kapina\nWenäläisiä vastaan. Karjalaisia oli siellä asuva venäläinen pajari\n(herra) _Boris Konstantinin poika_ kovasti sorrellut, niin että suurin\njoukoin pakenivat Ruotsin puolelle. Wiimein nousivat tuskissansa,\ntappoivat Käkisalmessa asuvat Wenäläiset ja kutsuivat avuksi Ruotsin\nväkeä. Mutta Novgorodilaiset päällikkönsä Feodorin johdossa riensivät\nsinne, valloittivat kaupungin uudestaan ja teloittivat Karjalaiset ynnä\nheidän ruotsalaiset auttajansa. Turhaan yrittivät Ruotsalaiset sitten\nv. 1322 Käkisalmea valloittaa.\n\nWenäläiset puolestaan tulivat v. 1313 Uudenmaan rannalle, kulkivat\njotakin jokea myöten _Wanai_ nimiselle linnalle (kukaties Hämeenlinna\nWanajan pitäjässä) ja palasivat runsain saaliin Pernajanjokea myöten.\nWiisi vuotta tämän retken perästä uskalsivat mennä Turkuun asti, jonka\npolttivat ynnä myös Kuusiston kartanon, joka Suomen piispalla oli\nasuntona. Joku aika näkyy Wiipurinkin linna olleen Wenäläisten käsissä,\nkoska sen takaisin saamisesta hieroeltiin kauppaa vuosina 1320 ja 1321\nvenäläisen linnan isännän _Effleron_ kanssa. Hän näkyy antaneen sen\nsuurenmoisesta rahasummasta. W. 1322 meni ruhtinas _Juri_ (Yrjö)\nNovgorodin väen kanssa sitä uudestaan valloittamaan. Mutta sillä kertaa\nsitä ei saatukaan, vaikka Wenäläisillä oli kuusi suurta nakkauskonetta\nmuassansa.\n\nSeuraavana vuonna teki viimein rauha lopun näistä kumminpuolisista\nretkistä. Saksan kaupungit Itämerellä, joiden kaupalle tästä\nlakkaamattomasta sodasta oli haittaa, rupesivat sovinnon välittäjiksi.\nWenäjän ja Ruotsin lähettiläitä yhtyi Pähkinäsaareen, johon Wenäläiset\njuuri olivat rakentaneet linnan, ettei viholliset enää pääsisi Nevajoen\nkautta Laatokkaan. Siinä sovittiin sillä lailla, että ijanikuista\nrauhaa kestäisi Ruotsin ja Novgorodin välillä. Wiipuri sekä Karjalan\nkolme läntistä kihlakuntaa, _Äyräpää, Jääski ja Savo_ jäisivät\nRuotsille, vaan Novgorodin alla pysyisi itäinen Karjala Käkisalmen\nlinnan kanssa. Silloin määrätty raja kävi merestä pitkin Rajajokea sen\nlähteisin asti, sieltä pohjoseen päin kääntyen Sääjokea myöten\nWuoksijokeen, sen perästä Antrein ja Ruokolahden pitäjien itäreunaa\nmyöten Sääminkiin, ja sitten nykyistä Savon ja Karjalan rajaa pitkin.\nWielä määrättiin että ulkomaan kauppiaat Wiipurin linnaväen ja\nporvarien estämättä saakoot purjehtia Novgorodiin Nevajoen kautta.\nUutta linnaa älköön rakettako kummallekaan puolelle rajaa, ja jos\npahantekijöitä pakenee puolelta toiselle, niin lähetettäköön ne\ntakaisin siihen valtakuntaan mihin kuuluvat. Tämä sovinto vahvistettiin\nWenäläisten tavalla ristiä suutelemalla ja niin oli Ruotsi saanut\nvaltaansa Suomen maan.\n\n\n\n\nIV. Lapin kansa ja Pohjanmaan valloitus.\n\n\n1. Lappalaiset muinaisaikoina.\n\nLapin kansa tätä nykyä elää hitustelee Pohjan perimmässä nurkassa.\nNiinpä ei ole aina ollut. Aikoja on ollut, jolloin Lappalainen\nyksinänsä samoeli Suomen saloja ja yksinänsä hiihti Skandinavian\nharjanteita myöten. Ei ole sitä seutua Suomenmaassa eikä koko\nSkandinavian saarennossakaan, mistä ei löytäisi jotakin jälkeä näistä\nPohjan alku-asukkaista. Lapin nimi on monin paikoin kiintynyt järviin\nja vuorihin. Niin on esim. muita lukematta, Suomen eteläisimmällä\nliepeelläkin Lappiveden selkä Saimaan järveä ja Lappträski Uudella\nmaalla. Monin paikoin saloin sydämessä ovat nytkin vielä näiden\npoloisten kylmille jääneet kodat nähtävänä, taikka kaivelemme maasta\nheidän kalujaan ja aseitansa.\n\nMutta sitten oli etelästä tullut vierahia Lapin laajoille rajoille;\nväkevämmät, viekkahammat olivat Lappalaisen perinnöstä vieneet palan\npalansa perästä. -- Siihen aikaan koska Birger Jaarlen miekka kukisti\nHämeen kansan, oli Lappalainen, miesparka, jo kauan jättänyt Ruotsin\nsekä Norjan eteläiset seudut. Hän oli jo aikaa sitten siirtänyt majansa\nperimmäiseen Pohjahan, Rutjan kolkoille rannikoille. Eikä ollut\nsielläkään enää täyttä turvaa. Wanhastaan jo kävi Norjan miehet joka\nvuosi veroa kiskomassa hänen saaliistaan.\n\nSuomessakin olivat jo eteläiset rannat toisen kansan, Suomalaisten,\nhallussa. Mutta runsas puoli Satakuntaa, Hämettä ja Savonmaata oli\nvielä Lappalaisen omana ja koko Pohjanmaata rantoinensa hallitsi hän\nyksinään. Näissä avaroissa autioissa, näissä äärettömissä erämaissa sai\nhän mielin määrin kuljeskella peuroinensa. Metsät ja vedet olivat\nhänellä tyhjentymättömänä aittana, jonka aarteet täytti kotitarpehet\nynnä myöskin riitti kaupiteltavaksi. Wirrat vilisi lohista, järvet\nhaueista ja muista kaloista. Soita myöten luntusteli haarasarvet hirvet\nsuurin laumoin; karhut loikkui joka korvessa; joka puussa kapsahteli\nnäätää, kärppää, oravaa; teiri-, pyy- ja metsoparvet pyrähteli joka\nlehdossa; järvein, jokein pinta oli täynnä vesilintuja.\n\nLappalainen oli tarkka ampumaan. Pienestä lapsesta hän jo jännitteli\njousta ja palttinapalanen oli palkintona sille, kuka paraten pilkkuun\nlaski. Pojat ja tytöt tätä harjoittivat kilvan, ja vaimot eivät olleet\nhuonompia metsänkävijöitä kuin miehetkään.\n\n\n2. Kuningas Maunu Ladonlukko ja Pirkkalaisseuran synty.\n\nMuutamia vuosikymmeniä Birger Jaarlen retken perästä tuli hänen\npoikansa Maunu Ladonlukko Ruotsin kuninkaaksi. Tämä kohta alkoi\nmiettiä, millä keinoin myös saisi Pohjanmaan ynnä Lappalaiset\nvaltikkansa alle. Sotaretkellä ei heitä käynyt kukistaa; sillä heillä\nei ollut vakavia asuntoja taloissa ja kylissä, ja tavoitappas kiinni\nkansaa, joka yhä muuttelevi saloissa ja korvissa. Jos heitä mieli saada\nalamaisiksensa, ei ollut muuta kuin istutella uutisasukkaita heidän\nmaahansa, niin että heitä likeltä voi pitää silmän alla. Sen nähden\nMaunu itse ei lähtenytkään sotaan heitä vastaan, vaan julisti sen\nlupauksen, että ken saattaisi Lappalaiset Ruotsin kruunun alle, se\nomanaan ne saisi pitää. Ainoasti joku määrä nahkakihtelyksiä piti siitä\nvuotuisesti maksettaman kruunulle.\n\nTämä kehoitus ei ollut turhaan lausuttu. Sen kuultuansa yltyi joukko\nmiehiä Pirkkalan ja Rengon pitäjistä, kuten vanha nimistö tietää. He\nyhdistyivät tätä tointa varten seuraksi tai yhteydeksi ja saivat\nnimeksensä _Birkarlit_, Pirkkalaiset (Birkarlaboa) eli _Lapinkävijät_.\nLieneekö nämä miehet olleet Suomalaisia vai Ruotsin sukua, siitä on\nvielä tätä nykyäkin riita oppineilla. Ehkä oli kumpiakin joukossa. Se\nvaan on varmaa että vähän ajan perästä me tämän seuran näemme olevan\naivan suomalaisen.\n\n\n3. Matti Kurki ja Potko.\n\nWesilahden pitäjässä Satakunnan maakunta asui silloin väkevä ja\nurhoollinen mies, _Matti_ nimeltään. Siitä miehestä ja hänen nimestänsä\nkuuluu kansan suusta tämä tarina. Wenäen suurruhtinaalla palveli Potko\nniminen sotamies, joka varrelta ja voimiltansa oli enemmän Hiiden sukua\nkuin ihmisen. Tämän miehen oli suuriruhtinas kerran lähettänyt Ruotsin\nkuninkaan luoksi, Ruotsin uljainta urosta kaksimiekkasille vaatimaan.\nSen oli, näet, Wenäläinen tehnyt Ruotsin miesten pilkaksi ja\nhäväistykseksi, kun ei luullut sitä miestä löytyvän, ken uskaltaisi\nPotkon kimppuun käydä. Ei Ruotsin ritareista tähän tappeluhun kukaan\nrohjennutkaan ruveta. Waan hädissänsä muisti toki kuningas, että onhan\nMatti tuolla Wesilahdella, joka ei itse perkelettä pelkää.\n\nMatin luoksi Potko nyt käskettiin menemään ja Matti kohta olikin\ntappeluhun valmis. Sen vaan pani hän ehdoksi, että sotaleikki lykättiin\nhuomisaamuun asti. Wenäläisen koko ruumis oli, näet, kovin lumottu,\nniin ettei siihen pystynyt rauta eikä teräs. Sen tempun Matti tiesi ja\ntiesi myös, että Potkon nukkuessa voisi tämän taian tyhjäksi tehdä. Kun\nsitten Potko yöllä oli uniin vaipunut, niin Matti luki väkevimmät\nloihtunsa ja lamautti sillä hältä taian.\n\nJärven lahden keskellä oli pieni luoto, jota nytkin vielä mainitellaan\nKurjen kiveksi. Siihen miehet aamusella soutivat kumpikin veneellänsä.\nMatti rantaan hypättyään survasi Wenäläisen venettä niin kovasti, että\nse vilisten meni yli koko selän toiseen rantaan asti. \"Miksi niin\nteet?\" kysyi Potko vihastuen. \"Ken luodossa on lepopaikan saava,\"\nvastasi siihen Matti, \"ei tarvitsekaan venettä palataksensa.\"\nWimmoissansa sivalsi nyt Potko Mattia, niin että oikea käsi lensi\nmaahan ja Matti itse painui polvilleen. \"Kah, sinä hyppäät niinkuin\nkurki!\" pilkkasi Potko Mattia. \"Wielä minä lentääkin taidan!\" huusi\npuolestansa Matti ja silpoi vasemmalla kädellä Potkon kaulan poikki. --\nTästä urhotyöstä sai Matti kuninkaalta Laukon kartanon Wesilahdella ja\nmainittiin siitä päivin Kurjen nimellä. Hänestä sikesi mainio\nKurkisuku, josta sitten on kasvanut Suomelle niin monta kuuluisata\nmiestä.\n\n\n4. Pirkkalaiset Pohjanmaalla.\n\nTämän Matti Kurjen valitsivat Pirkkalaiset päällysmiehekseen ja\nkarasivat sitten n. v. 1280 paikoilla Lappalaisten päälle. Sota alkoi\nensin Satakunnassa, jossa vielä muistellaan monta paikkaa\ntoratantereiksi. Niin esim. on saari Wesilahden järvessä, joka kuuluu\nolleen sen seudun Lappalaisten viime turvapaikkana. Se on siitä saanut\nnimen _Wapaa Luoto_. Ei aikaakaan niin samosivat Pirkkalaiset yli\nMaanselän Pohjanmaalle. Ensi-yrityksellään he valloittivat koko\neteläkulman Pohjanmaata ja panivat ensimmäiselle pitäjälle siellä nimen\nKyrö, jotta muistettaisiin mistä paikoin siihen asukkaita oli tullut.\nMuutamia vuosia sen perästä he toisella yrittämällä etenivät\nTornion- ja Keminjoen suuhun asti, johonka myöskin perustettiin\nuutisasunnot. Näin täytyi Pohjanranta suomenkielisillä asukkailla ja\nLappalaiset karkoitettiin sydänmaihin syrjälle. Siinä saivat vielä\njotkut vuosisadat kalastella, metsästellä, vaan saaliistansa täytyi\nmaksaa runsaat verot Pirkkalaisille.\n\nTätä veroa Lappalaiset suorittivat nahkoina ja kaloina, jotka\nPirkkalaiset sitten veivät Pohjanlahden rannoille. Siellä syntyi\nvirtain suussa vireä liike ja monesta maasta keräytyi kansaa kaupalle.\nKaikkein kuuluisinna Pohjanrannan kauppaloista oli Tornionjoen suu,\njota silloin mainittiin nimellä _Satama_. Lapinverosta ja kaupastansa\npaisuivat Pirkkalaiset ylen rikkaiksi ja mahtaviksi. He elivät\nylellisesti ja koreilivat aina punaisissa pukuimissa. Tätä heidän\nvaltaansa Pohjanmaalla kesti melkein kolme sataa vuotta, kunnes Ruotsin\nkuningas Kustaa Waasa heiltä oikeudet hävitti.\n\n\n5. Ruotsalaiset asujamet Pohjanmaalla.\n\nNoin 1300 v:n paikoilla, tai joku vuosikymmen myöhemmin kuin\nPohjanmaalle oli asettunut Hämäläisiä, jo tuli sinne toisiakin\nasukkaita Ruotsista. Alussa ainoasti kalastivat meren rannikoilla sekä\nluodoilla. Waan vihdoin asettui sinne moniaita asumaan. Wähitellen\nkasvo Ruotsalaisten määrä, kun Länsi-Pohjanmaalta, Taalaenmaalta ynnä\nmuista maakunnista yhä virtaeli heitä lisäksi. Tietysti ei Hämäläiset\nperinnöstään peräyneet hyvällä. Werisiä tappeluita kesti kauan heidän\nkesken ja nytkin vielä kytee näillä tienoin viha erikielisten asukasten\nvälillä. Ruotsalaiset, joita kuninkaatkin puolustivat, tulivat vihdoin\nvoitolle ja valloittivat kaidan kaistaleen pitkin Waasan läänin rantaa,\nSiellä kansa nytkin puhuu Ruotsinkieltä, mutta paikkain suomalaiset\nnimet vielä muistuttavat, keitä niillä mailla alkuansa oli asunut. Kun\nRuotsalaiset saivat Suomen väen pakohon, näin kertoo kansain tarina, niin\nriemuissansa hurrasivat heidän jäljestänsä, ja siitä saivat liikanimen\n_Hurrit_, jolla heitä suomalaiset naapurinsa nytkin vielä mainitsevat.\n\n\n\n\nV. Kaupankäynti Suomessa ja Hansaseura.\n\n\nKoska Saksan kauppamiehillä oli niin suuri osa Pähkinälinnan\nrauhasovinnossa, niin lienee tässä sopivainen tilaisuus vähän puhua\nnäistä Saksalaisista ja heidän kaupastansa Suomen maassa.\n\nAmmoisista ajoin oli Saksan laivoja käynyt kauppaa Suomen rannikoilla.\nSen todistavat täällä löydetyt Saksan ja Anglosaksin (Englannin) rahat,\njoissa vanhimmissa on noin 800 vuosilukuna. Siitä ajoin on kielessämme\nsana saksa tullut merkitsemään yhtä kuin kauppamies. Siitä ajoin\non sekin puheenparsi peritty, että ulkomaalta tänne tuotuja\nluontokappaleita ja kaluja mainitsemme Saksan nimellä. Nytkin vielä\nkuuluu Saksan lammet, Saksan kuuset, ja vanhoissa runoissamme yhä\npuhutaan Saksan palttinasta, Saksan saipuasta y.m. Kaupankäynti\nSaksalaisten kanssa on myöskin tuottanut kieleemme koko joukon Saksan\nsanoja, niinkuin esim. mylly, leiviskä, naula, haahlat, y.m.m.\n\nSaksalaiset toivat tullessansa suolaa, kankaita ja kaikellaisia kaluja,\nmitä ei Suomessa osattu sepitellä; Suomesta he sen sijaan veivät karjan\nantimia, kaloja ja metsän nahkoja. Etenkin näkyy Suomalaisilla olleen\nrunsaasti oravan nahkoja kaupaksi, joita silloin sanottiin _rahoiksi_.\nOravan nahkoina verot maksettiin, oravan nahkoilla vaiheteltiin muita\nkaluja. Kun sitten myöhempinä aikoina yleisemmin ruvettiin käyttämään\nkulta- ja hopeapalasia ostoissa ja maksuissa, niin oravan nahkan\nalkuperäinen nimi _raha_ siirtyi niihin.\n\nTavallisesti taisivat ulkolaisten laivat tulla ja mennä kesäaikana;\nmutta jäi niitä aina joitakuita talveakin pitämään. Pitkää, pimeää\ntalvikautta viettäessä tuli näiden _kestein_ eli vierasten kovin ikävä.\nMoni heistä sentähden sen ikävän lievitykseksi viekoitti itsellensä\nSuomen neitosen morsiameksi. Punalangat petti, kultakihlat vietti\nmonesti viisahankin tytön mielen, niin että oli kovin kärkäs oudolle\nkättä antamaan, kysymättä kuinka kosijan laita oli. Sitten kun kevät\ntuli ja vedet suli, katosi usein sulhanenkin jäiden kanssa. Se oli\npurjehtinut takaisin omille maille, missä hänellä istui entinen emäntä,\nistui entiset lapset kodissa. Näin kertoo vanha runo talvikestein\ntavoista.\n\nKauppapaikkoina olivat Suomessa varsinkin jokien suut; siihen oli\nkestein hyvä laskea laivoillansa, siihen myöskin Suomen miesten helppo\ntuoda tavaransa sydänmailta. Semmoisena ikivanhana kauppapaikkana oli\nKokemäenjoki, jonka varrella, Kokemäen pitäjässä kuuluu olleen\nmuinainen _Teljän_ kaupunki. Se sanotaan olleen juuri siinä paikassa,\nmissä Pyhän Henrikin saarnahuone vielä seisoo. Tämän saarnahuoneenkin\ntietää tarina alkuperiänsä olleen kauppapuotina ja sen lattian alta on\nnyky-aikana löydetty rautapaino vuosiluvulla 12-- (viimeiset kaksi\nnumeroa ovat kuluneet tuntemattomaksi). Näillä paikoin näkyy muutoin\nvieläkin vähän kalkki- ja tiiliruhkaa. Kokemäen virrassa on useammin\npaikoin Saksankiven nimisiä paasia, missä muistellaan ennen muinoin\nkauppaa pidetyksi. Myöskin on niillä seuduin monta taloa _Saksan_ ja\n_Kestin_ nimellä.\n\nSamanimisiä kyliä ja taloja on monessa paikoin pitkin Uudenmaankin\nrannikkoa, todistaen että siellä on ollut kaupankäyntiä Saksalaisten\nkanssa. Kymijoen suussa näkyy kanssa olleen tavallinen kauppapaikka,\nkoska sitä jokea muinaisissa kirjoissa välistä nähdään _Ankoperjoen_\n(Ostaja-joen) nimellä. Mutta kaikkein vilkkainna oli epäilemättä\nkauppaliike Nevajoella. Nevajokea myöten purjehtivat lännestä tulevat\nlaivat Laatokkajärveen, siitä sitten kääntyivät etelään ja menivät\n_Welhojokea_ (venäjäksi: Wolchov) ylös Ilmenjärveen, jonka\npohjoisrannalla kohosi Novgorodin korkeat kirkot ja avarat vara-aitat.\nNovgorodin torilla vaiheteltiin Lännen taitavain ja ahkeroiden\nmestarein käsialat niihin aarteisin, mitä luonto Itämailla lahjoitti\nanteliaalla kädellä. Paras voitto tästä kaupasta vuosi tietysti\nWenäläisten hyväksi; mutta pirahteli siitä aina pisaroita Suomenkin\nheimokunnille, varsinkin Karjalaisille, joiden maassa tämän\nkauppaväylän portti oli. Nevajoen suussa ja Koiviston saaressa, vähän\nmatkaa Wiipurista, huo'ahtelivat Saksan kauppiaat pitkästä\nmerikulustaan, ja pitivät kauppaa asukasten kanssa.\n\nYhteinen etu ja yhteinen vaara yhdisti näitä kauppiaita 13:lla\nvuosisadalla liittokunniksi. Siihen aikaan oli varsinkin Saksanmaa\ntäynnä pieniä linnoja, joista vapaaherrat ja ritarit väijyivät niinkuin\nhaukat vuoripesästänsä. Sivutse kulkevista kauppa-kuormista ja\nlaivoista he vaativat itsellensä veroa taikka ryöstivät tavarat kaikki\ntyyni. Tätä väkivaltaa vastaan ei kyenneet yksityiset kauppamiehet eikä\nkaupungitkaan suojelemaan tavaraansa. Sentähden rakensivat liitot\nkeskenänsä, yhdistynein voimin pitääksensä suurisukuiset rosvot\nkurissa. Kuuluisimmaksi ja mahtavimmaksi näistä liitoista on\ntullut _Hansaliitto_, johon vähitellen yhdistyivät kaikki kaupungit\nPohjois-Saksassa, Liivissä ja Wirossa ynnä Wisbyn kaupunki Gottlannin\nsaaressa.\n\nHansalaisilla oli asiamiehiä kaikissa pohjaisten valtakuntain\nkaupungeissa, heidän lippunsa oli laivoilla tukevana turvana. Heillä\noli suuret sotajoukot ja hyvin varustetut sotalaivastot; niillä he\nmonta kertaa uskalsivat ruveta riitoihin ja sotiin Pohjan\nkuningastenkin kanssa ja tulivat tavallisesti voitolle. Lybekin\nkaupungissa yhteiset neuvottelut ja kokoukset pidettiin. Tätä liiton\nkukoistusaikaa kesti melkein 300 vuotta, siksikuin 1500 vuoden\npaikoilla uutten kauppateitten keksiminen ynnä muut syyt alkoivat sitä\nrauentaa.\n\n\n\n\nVI. Kuninps Maunu Liehakko.\n\n\n1. Maunun retki Wenäelle.\n\nPähkinälinnan sovinnon perästä pysyi rauha pari vuosisymmentä\nrikkomatta Wenäjän ja Ruotsin välillä. Ruotsin kuninkaana oli\nsilloin ala-ikäinen lapsi, Birger kuninkaan veljenpoika _Maunu_,\njonkatähden Matti Kettilmundiupoika, meille jo tuttu Nevan retkeltä,\npiti valtakunnan ohjat käsissään. Niin kauan kuin tämä urhokas ja\nviisas herra hallitusta hoiti, kävi kaikki hyvin Ruotsinmaalla.\nMutta kuu sitten kuningas itse hallitsemaan rupesi, niin sai\nRuotsin kansa parka kärsiä monta kovaa rasitusta. Sillä Maunu\neleli aika ylellisellä tavalla ja oli muutenkin niin löyhämielinen\nja turhamainen luonteeltaan, että siitä on saanut _Liehakko_\nliikanimeksensä.\n\nTurhamaisessa kunniahimossansa sai hän viimein senkin mielen\npäähänsä, että hänen pitäisi mennä Wenäjäin maata valloittamaan ja\nkastamaan sen kansan kristin-uskoon. [Katolin uskoiset eivät silloin\npitäneet Kreikanuskoa pakanuutta parempana.] Se toivo häilyi vaan\nMaunun mielessä, että tämmöisellä uroteolla tulisi maailman mainioksi\nja senlisäksi vielä kentiesi pantaisiin häntä pyhäin miesten\njoukkoon. Sitä vastaan ei hän punninnut vähääkään oliko hänellä ja\nRuotsin kansalla kykyä niin suurta tuumaa toimeen saamaan.\n\nRuotsissa eli siihen aikaan korkeasukuinen rouva, nimeltä Brigitta,\njoka maailman turhiin menoihin kyllästyneenä asui perustamassansa\nWadstenan luostarissa. Häntä pidettiin erinomaisen pyhänä vaimona ja\nluultiin hänen unissa sekä näöissä yhä saavan ilmestyksiä Jumalalta.\nKoska nyt tieto levisi kansaan kuninkaan aikomuksesta, tuli Pyhä\nBrigitta häntä siitä epäämähän. \"Ensiksi\", lausui hau, \"laittele\nmitä on laittamista omassa maassasi, sitten vasta pyydä muiden maata\nlisään. Waan jos et sittenkään malta olla lähtemättä tälle retkelle,\nniin älä kumminkaan vie mukaasi muukalaista väkeä eikä omaa kansaasi\nmuita kuin vapaehtoisesti parveen pyrkiviä. Jos edes tätä neuvoani\ntahdot noudattaa, niin olet saava suuren voittosaaliin!\" Mutta\nkuningas vaan nauroi Pyhän Brigitan neuvoja ja varoituksia, sanoen\nne ämmän joutaviksi loruiksi. Hän läksi kun läksikin sotaan v. 1348,\nvei kaikki omat miehensä mukahan ynnä niiden lisäksi suuret joukot\nSaksan ja Tanskan sotaväkeä, joiden palkkaamiseksi täytyi panna\npanttaukseen kuninkaan linnoja ja rasittaa kansaa raskailla veroilla.\n\nTultuaan Koiviston saareen Wiipurin tienoolla, lähetti Maunu\nsemmoisen sanan Novgorodin kaupunkiin: \"Laittakaa te tänne pappi ja\nminäkin panen papin puolestani; ne väitelkööt keskenänsä kenen lie\nusko parempi. Jos voittanee teidän pappinne niin minä kansoineni\nteidän uskoon rupean; vaan jos meidän voittaa niin pitää teidän\nkääntyä minun uskooni\". -- Mutta Novgorodilaiset eivät siihen\nsuostuneet, panivat vaan tämän vastaukseksi: \"Konstantinopolista me\nolemme saaneet uskomme; sinne saat lähettää pappisi väittelemään\npatriarkan (ylimmäisen papin) kanssa. Me emme sinun kanssas huoli\nsanasotaan ruveta\".\n\nTästä suutuksissaan läksi tuosta kuningas Inkerinmaalle, kastatti\nInkerikot katolin uskoon ja sai Pähkinälinnan valtaansa. Linnassa\noli koko joukko Wenäläisiä joutunut vangiksi ja ruvettiin nyt\naprikoimaan, arvelemaan mitä niillä oli tehtävä. Ruotsin miehet\nneuvoivat ne kaikkityyni tappamaan, niin ei muka olisi heistä enää\nvasta vastusta. Mutta Saksalaiset ja Tanskalaiset, joiden mieli\nteki suurempaa saalista, käskivät ottaa kultaa, hopiaa lunnaiksi\nja päästää miehet kotiin. Kuningas noudatti muukalaisten neuvoa,\najatti parrat Wenäläisiltä, kastatti heidät katolin uskoon, ja laski\nkotihin menemään, sillä välipuheella että toisivat kultaa lunnaikseen\nynnä muunkin kansansa kastettavaksi. Näille toimille Wenäläiset\nmuka läksivät, ja Maunu jäi leiriinsä odottamaan, kulutellen siinä\nruokavarojansa joutilaisuudessa. Wenäläiset vihdoin palasivatkin\nMaunun luokse, mutta kullan sijasta heillä oli teräsmiekat kädessä,\nja muun kansansa he toivat muassaan ei kastettavaksi, vaan\ntappelemaan. Pian tuli Maunu tuosta semmoiseen ahdinkoon, että kiitti\nonneansa kun vähäisen joukon kanssa pääsi eheänä pakoon. Sentähden\ntästä laulaakin Ruotsin riimikronika:\n\n    Siitä nähdä sai Maunu parka,\n    Ett' oli kasvanut uusi parta;\n    Jos olis ajanut heiltä poikki kaulan,\n    Eip' olis joutunutkaan siihen paulaan.\n\nKuninkaan paettua rupesivat Wenäläiset Pähkinälinnaa piirittämään,\njoka vielä oli Maunun väen hallussa. Siihen aikaan ei vielä tiedetty\nmitään ruudista eikä tykeistä. Linnaväki varjeli itseänsä nuolilla,\njotka lennätettiin suurista, pontevista rautajoutsista, tai raskailla\nkivillä, jotka nakattiin omituisilla nakkauskoneilla. Samoilla\nneuvoilla koettelivat piirittäjätkin puolestansa tehdä vahinkoa.\nMutta jos ei linnaa ollut aikaa niin kauan pitää piirityksessä\nkunne väen täytyi ruoan puutteesta heittäytyä vangiksi, niin oli\nainoana varmana keinona väkirynnäkkö. Sen estämiseksi oli linnoilla\naina syvät vesi-ojat ympärillänsä, josta talvella lohkoeltiin jäätä\nrikki. Muureille sitä vastaan vettä valettiin siks että pysyisivät\nliukkahana. Jos sitten vihollinen kuitenkin pääsi muurin edustalle ja\nrupesi tikapuilla ylös pyrkimään, niin ampui ja hakkasi heitä muurin\npäällä seisova linnaväki, ja vaimotkin sekä lapset auttelivat sillä\nettä ryntääjien päälle pudottivat suuria kiviä tai valoivat kuumaa\ntervaa ja öljyä. Piirittäjät puolestaan vierittivät muurin edustalle\nsuuria röykkiöitä risuja ja puita, jotka sitten sytyttivät, niin\nettä tuuli ajoi liekin sekä savun linnaan ja linnaväen oli pakko\nmuurilta väistyä. Tällä keinoin Wenäläiset tässäkin saivat Ruotsin\nmiehet muurin päältä ja pääsivät sitten linnaan sisään. Suurin\nosa linnaväkeä oli tappelussa kaatunut, loppu vietiin vankeuteen\nWenäjälle. Sota sitten vielä kesti pari vuotta edelleen, mutta v.\n1351 tehtiin Tartossa Liivinmaalla uusi rauhasovinto 23:ksi vuodeksi.\n\nNäin onnettomasti päättyi Maunu kuninkaan retki Wenäjätä vastaan,\nmutta Wenäen munkkein tarinoissa se on vieläkin onnettomammaksi\nkuvattu. Ne, näet, hokevat että Maunun laiva muka myrskyn ajamana\noli rikkounut Walamon saaren rantaan Laatokan järvessä. Kuninkaan\nsanotaan silloin ypö yksinänsä pelastuneen surman suusta ja\nylimielisyyttänsä katkerasti katuen kääntyneen Kreikan uskoon, ynnä\neläneen lopun ikäänsä munkkina Walamon saaren luostarissa. Ennen\nkuolemaansa hän vielä oli muka testamentin kirjoittanut, jossa kaikin\nmokomin varoittaa Ruotsin kansaa ja kuningasta sotaan rupeamasta\nWenäjän valtaa vastaan, koska siitä aina Jumalan kaikkivaltias käsi\nkostaa. Walamon luostarin kirkkotarhassa näytetään tätä nykyäkin\nvielä hautakiveä, johon on piirretty Maunun nimi ja kuolinpäivä.\n\n\n2. Suomalaiset tulevat Ruotsin lain ja valtiopäiväin alaisuuteen.\n\nLoppupuoli Maunu Liehakoin hallitusta oli vielä rasittavampi hänen\nkansoilleen. Ruttotauti raivosi niin kauheasti Pohjan perillä,\nettä koko pitäjistä kuoli asujamet aivan sukupuuttoon. Sotavelkain\nmaksamiseksi ynnä tuhlari-elämänsä ylläpidoksi kiskoi kuningas\nraskaat verot rahvaalta. Kaiken tämän pahan päälliseksi syttyi\nvielä viimein kapinoita ja keskinäistä sotaa valtakunnassa. Mutta\nSuomalainen ei voi kuitenkaan muilla kuin riemulisimmilla tunteilla\nmuistella tätä aikaa, sillä sehän se on kansallemme tuottanut\noikeuden, että saa itse olla päättämässä laeistaan ja veroistaan.\n\nKurja on useimmiten niiden kansain kohtalo ollut, jotka väkisen\non käännytetty uuteen uskoon. Tuskin yksikään on saanut pitää\nitsenäisyytensä, juuri harva oman kielen ja kansallisuutensa,\nuseimmat on sorrettu viheljäisimpään orjuuteen taikka juurta jaksain\nhävitetty niinkuin metsän petoja. Me vaan tarvitsemme silmät luoda\ntuolle puolle Suomenlahtea, nähdäksemme kuinka siellä on käynyt\nWirolais-veljiemme. Wähää myöhemmin kuin Ruotsalaiset tulivat meille\nlevittämään kristin-uskoa ja valtaansa, saapui Wiron ja Liivinkin\nmaalle pappeja ja ritareita Saksasta. Näiden maiden kansa kastettiin\nväkisen kristin-uskoon, heidän maansa ryöstettiin ritarien omaksi ja\nasukkaat itse kukistettiin Saksalaisten orjiksi. Otsansa hiessä on\nsiitä päivin maan omain lasten täytynyt raataa maata, ja viljan on\nsitten vieras aittoihinsa korjannut, antaen palkinnoksi ylenkatsetta\nja ruoskaa. Ja ettei yksikään taitais tästä kurjuudesta päästä, niin\nsäättiin kova kielto ettei saisi Wirolainen tulla edes porvariksikaan\nkaupunkeihin. Tämmöisestä onnettomuudesta on Jumalan armo meidän\nkansamme varjellut. Esi-isiemme täytyi kyllä myöskin antaa\nitsenäisyytensä kristin-uskon palkaksi. Mutta se vieras valta, minkä\nalle he joutuivat, oli jalon, vapaan kansan, joka heille soi saman\nvapauden mikä sillä oli itsellään. Suomen talonpoika pysyi vapaana\nmiehenä omalla tahollaan, häntä ei estänyt mikään sääntö pääsemästä\nmihin virkaan ja paikkaan vaan kunnollansa kykeni. Ruotsin valta ei\nsiis ole ollut sorroksi, vaan kasvatus-kouluna Suomalaisille, jossa\neri heimokunnat ovat yhdeksi kansaksi liittyneet ja tämä Suomen kansa\nsitten täydellisemmin, kuin kenties muuten olis mahdollista ollut,\ntehnyt kristillisen sivistyksen omakseen. Wasta saamme nähdä kuinka\nKaikkivaltiaan käsi, joka kaikkina aikoina on niin ihmeellisesti\nkainnut pientä kansaamme, jälleen lopetti tämän koulun, koska se\nkansallisuudellemme alkoi tulla vahingolliseksi.\n\nBirger Jaarli ja hänen sukunsa, joiden hallitessa Suomi joutui\nRuotsin valtaan, ovat ikimuistettavat niiden lakein suhteen, jotka\nhe säätivät varjelukseksi alamaistensa hengelle ja tavaroille.\nIhmiset siihen aikaan olivat kovin väkivaltaiset, niin että\nyhtenään tappoivat toisensa pikamielissään. Kun semmoinen murha\noli tapahtunut, piti Ruotsalaisten tavan mukaan murhatun likimmän\nsukulaisen tappaa murhaaja kostoksi. Sen tehtyä hän vuorostansa\njoutui koston-alaiseksi, ja sillä lailla kesti sotaa vuosikymmeniä\nmolempien sukujen välillä. Tätä tapaa kerrassansa poistaa olis ollut\nturha yritys. Mutta saadaksensa väkivallan edes vähän hillityksi,\nkielsi Birger Jaarli ihmistä tappamasta _kirkossa, keräjissä tai\nhänen omassa kodissaan_. Samaten piti naisten aina olla täydessä\nturvassa, vaikka heidän sukunsa kuinkin vihoin elivät. Näitä\nrauhalakeja sitten jokainen uusi kuningas vannoi pitää voimassa\nja siitä niitä sanottiinkin _kuninkaan valaksi_. Ken sitä vastaan\nrikkoi, oli kuninkaan voimalla rangaistava.\n\nBirger Jaarlin poika, Maunu kuningas, näitä rauhalakeja vielä lisäsi.\nHän otti turvihinsa kaikki _lesket, orvot_ sekä kykenemättömät\n_vanhukset_; myöskin kielsi hän _maksutta vaatimasta yösijaa ja\nruokaa talonpojilta_, niin kuin sen ajan mahtavilla oli tapana tehdä\nmatkoillansa. Tästä Maunu saikin liikanimensä _Ladonlukko_, ja\nsyyllä sanoo vanha ruotsalainen historioitsija että siitä nimestä\non Maunu kuninkaalle paljon suurempi kunnia kuin jos hän olis ollut\nLadonrikkoja niinkuin muut hänen aikuisensa kuninkaat.\n\nMaunun pojan Birgerin hallitessa kukistettiin, niinkuin tiedämme,\nKarjalakin Ruotsin vallan alle. Sekin samassa tuli Ruotsin lain\nturvihin, mutta noilla rajaseuduilla näkyy kuitenkin väkivalta olleen\njulkisempi kuin missään muualla, koska kuningas antoi suojelus- ja\nrauhakirjan nimen-omaan sen maakunnan naisille. -- Ja Birgerin\nveljenpoikakin, tuo muuten pahamaineinen kuningas Maunu Liehakko,\nkuitenkin puolestansa jatkoi esi-isiensä tointa, säätäen että Ruotsin\nvaltakunnassa _ei saisi vasta olla orjaa eikä orjan nimellistäkään_.\n\nLaamanni se oli joka maakunnan keräjissä lautakunnan kanssa\nratkaisi riidat ja tuomitsi rikokset. Suomikin sai jo v. 1324 oman\nlaamanninsa. Muuten on mainittu Ruotsin kuningasten pitäneen suurta\nhuolta että Suomeen pantaisiin virkamiehiksi ainoasti lempeitä ja\nviisaita miehiä. Sillä Suomalaiset sanotaan silloin olleen tylyä ja\njäykkäluontoista kansaa, joita ei sopinut korskeasti kohdella; mutta\nlempeästi neuvoelevaa hallitsijaa he tottelivat mielellänsä.\n\nLain suojassa oli Suomessa ruvettu maata viljelemään yhä enemmän ja\nkansaa karttui karttumistaan lisään. Aivan toisennäköinen oli maamme\nollut Ruotsalaisten tullessa, toisennäköinen oli nyt Maunu Liehakon\naikana. Ennenkin oli kyllä vähän kaskea viljelty ja karjaa hoideltu,\nmutta pää-elatuksena oli kuitenkin ollut kalastus ja metsänkäynti.\nNyt jo oli peltoa koko joukko ja toista yhä raivaeltiiin lisäksi.\nPähkinälinnan rauhasovinnon perästä alkoivat kuninkaatkin kehoittaa\nuusia alamaisiansa saloihin uudistaloja perustamaan, luvaten siitä\nmonivuotista veronvapautta.\n\nNiinpä oli jo Warsinais-Suomi jotenkin hyvin viljelty ja asuttu;\nkirkkoja ja pitäjiä siinä jo mainitaan olevaksi koko joukko. Sama\noli myös laita Uudellamaalla, missä ruotsalaiset uudis-asukkaat\nheti alusta enemmän harjoittelivat maanviljelystä ja karjanhoitoa\nkuin heidän suomalaiset naapurinsa. Useampia kirkkoja alkoi jo olla\nmyöskin Hämeen ja Satakunnan eteläisemmissä seuduissa ynnä Ahvenan\nsaaressa. Waan Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa niitä vasta oli\njoku harva. -- Linnojen turvissa oli vähitellen kasvanut pikkuisia\nkaupungeita. Wanhin niistä oli Turku; sen lisäksi tuli v. 1365 Ulvila\nKokemäenjoen varrella joka sitten joen suuhun muutettuna on saanut\nnykyisen Pori nimensä, ja parikymmentä vuotta myöhemmin mainitaan\nmyös Wiipurin linnan edustalla kauppala, vaikka se vasta v. 1403 sai\nvarsinaiset kaupungin oikeudet.\n\nAlussa olivat tietysti papit ynnä muut virkamiehet olleet ulkolaisia;\nmutta tähän aikaan alkoi jo Suomen miehiä olla korkeimmissakin\nviroissa. Ensimmäinen suomensukuinen Turun piispa oli Maunu n. v.\n1300 paikoilla. Epäilemättä oli silloin jo monta Suomalaista alempina\npappeina. Jopa saattoi varakas Suomalainen vaikka aatelissäätyynkin\npäästä. Ruotsissa ei, näet, silloin vielä ollut vakinaista sotaväkeä,\nvaan sodan tullen lähti kuninkaan käskystä yksi tai useampi mies\ntalolta, kukin omin aseineen, eväineen. Köyhemmät tulivat sotaan\njalkaväkenä, mutta varakkaammat ratsun selässä ja rautapuvussa, josta\nhe saivat palkinnoksi aatelisarvon ja veronvapautta talollensa.\n\nKaikessa näemme siis Suomalaisten olleen Ruotsalaisten vertaisina;\npuuttuipa kuitenkin heiltä vielä yksi tärkeä oikeus: heillä ei\nollut sanan sijaa kuninkaan vaaleissa ja valtiopäivissä. Senkin\nedun he nyt saivat seuraavalla tavalla. Kuningas Maunu Liehakko\noli, niinkuin jo tiedämme, järin huono hallitsija, rasitti kansaa\nveroilla ja tuhlaeli rahaa juomaveljillensä. Siitä nousi viimein\nkansa kapinaan ja Maunun täytyi antaa puoli valtakuntaa pojallensa,\n_Eerikki_ hertualle. Tämän osaksi tuli Suomi, jolle hän teki paljon\nhyvää. Mutta parin vuoden päästä Eerikki herttua äkkiä kuoli; kansa\nkuiskutteli että hän muka oli saanut myrkkyä omalta isältään. Kun\nMaunu tuosta rupesi entiseen elämäänsä uudestaan, niin nousi taas\nkapina ja maahan kutsuttiin hänen nuorempi poikansa _Hokana_, Norjan\nkuningas. Tämä tullessansa tahtoi houkuttaa Suomen miehet puolelleen\nja käski sentähden heidänkin laamanninsa ynnä kaksitoista talonpoikaa\n_Moran keräjiin_, missä kuningasvaali oli tehtävä. Sama oikeus,\nvakuutti vielä kuningas, olkoon heille suotu vastaiseksikin, sillä\nesivanhempamme ovat heitä aina kokeneet uskollisiksi ja rakkaiksi ja\non siis kohtuullista että Itämaa (niin siihen aikaan nimitettiin koko\nSuomenmaata ja Suomi silloin vaan oli Turun seudun nimenä) saa olla\nsamassa arvossa ja suosiossa kuin muut laamannikunnat ja hippakunnat\nRuotsinvallassa. -- Kuitenkin oli tähän pantu siihen aikaan\nvälttamätöin lisäys, nimittäin että kuningasvaalia ei sentähden saisi\nviivyttää, jos Suomalaiset talven tai myrskyin tähden eivät pääsisi\nyli meren tulemaan. Tämä ikimuistettava kirje on annettu Helmik. 15\np. 1362.\n\nMutta kuninkaan vaali Ruotsissa kävi seuraamalla tavalla. Noin\npeninkulman päässä Upsalasta on _Moran_ nurmi, jonka keskellä seisoi\niso pyöreänmuototuen paasi matalain kivijalkain nojassa; sen\nympärillä oli ringissä kakstoista pienempää kiveä. Siinä paikassa\npidettiin _Moran keräjät_. Niihin kokoontuivat joka maakunnasta\nlaamanni ynnä kakstoista taitavaa ja tunnollista talonpoikaa,\njotka maakunnan rahvas oli valinnut edusmiehikseen. -- Ensiksi\nantoi Uplannin laamanni äänensä, sitten muut kukin järjestänsä.\nKen enimmät äänet sai, se oli valittu Ruotsin kuninkaaksi. Hän\nnyt vannoi kansalle valansa, pitäen kätensä raamatun ja pyhäin\nluitten päällä. Sitten kohotti kättänsä ja vannoi pitää Jumalalle\nja kansalleen kaikki mitä oli luvannut, millään muotoa rikkomatta,\nvaan päinvastoin lisäten sitä kaikenmoisella hyvällä, varsinkin\nkuninkaallisella suosiollansa. Sen perästä vannoivat laamannit ja\ntalonpojat puolestansa uskollisuusvalan kuninkaalle, jolla valalla\nnyt oli sidottu \"nuori ja vanha, syntynyt ja syntymätön, hyvän ja\npahansuova, poissa ja läsnä olija.\" Wiimeiseksi nostettiin kuningas\nsen suuren paaden päälle seisomaan. Näin Ruotsin hallitsijaksi\ntultua, oli uuden kuninkaan sitten ratsastaminen ympäri valtakuntansa\nja joka maakunnassa erikseen sama vala tekeminen ja saaminen. Tätä\nratsastusta sanottiin nimellä _Eriksgata_. Suomessa eivät kuninkaat\nkuitenkaan liene usein käyneet, koska matka sinne oli niin kovin\npitkä ja hankala.\n\n\nVII. Piispa Hemminki.\n\nNiissä suurissa hertoissa, jotka nimellä ja sinetillään vahvistivat\nHokana kuninkaan merkillisen kirjeen, mistä viime kertomuksesta on\nollut puhetta, oli myöskin Turun sen aikuinen piispa _Hemminki_. Tämä\noli Ruotsalainen syntyisin ja virkahansa tullut v. 1338.\n\nSen ajan piispat olivat aika uhkeita ja mahtavia herroja.\nSummattomilla tuloillaan he saattoivat elää komeammin kuin\nrikkahinkaan aatelisherra ja ritari. Kuninkaan neuvokunnassa heillä\noli ensimmäinen sija ja suurin sananvalta. Olipa usein nähty\npiispojen uskaltavan taisteluhun itse kuningasten kanssa ja monasti\nolivat näissä taisteluissa pääsneet voitolle. He pitivätkin itseään\nJumalan käskynhaltijoina maan päällä, joiden sanaa kaikkein ihmisten\nmuka täytyi totella, ja aloittivat kirjeitänsä näillä pöyhkeillä\nsanoilla: _Me, se ja se, Jumalan armosta sen ja sen hippakunnan\npiispa_... sillä osoittaen että mielestään olivat kuningasten\nvertaisia.\n\nTurun piispa Hemminki, jos mikin, oli ankara kaikkea sitä\nkunnioitusta ja tottelemista vaatimaan mitä arveli tulevan\nitsellensä. Hän piti myöskin tarkan vaarin siitä että hänen ja\nkirkon saatavat lyhentämättä suoritettaisiin ja koki milloin tällä\nmilloin toisella keinolla niitä vielä kartuttaa. Moseksen käsiin\nnojauten vaativat silloin papit kymmenekset kaikista maan antimista\nja olivat hyvin kärkkäät osansa perimään niin pian kuin joku uusi\nelinkeino tuli tavaksi. Rahvas tietysti ei ollut kovin hyvillään\nnoista piispan keksimistä uusista lisämaksuista. Milloin missäkin\nSuomen maakunnassa ilmestyi talonpojissa niskoittelemista, niin\netteivät ruvenneetkaan maksamaan mitä piispa vaati. Silloin koetti\nHemminki ensikeinonsa, että Maunu kuninkaalta, joka oli harras\npappein ystävä, hankki kirjeet, missä talonpojat kotoaan käskettiin\njok'ainoan äyrin maksamaan mitä vaan piispa oli päälle pannut. Mutta\njos ei tämä välttänyt niin olipa hänellä vielä tehosampi temppu\nvaralla. Tämä temppu oli _pannaan julistus eli kirkon kirous_. Pannan\nalainen ei saanut käydä kirkossa, ja jos siihen astui, niin kynttilät\nsammuivat, laulu vaikeni ja Herran huone pidettiin saastutettuna.\nPannan alaisessa pitäjässä tai maakunnassa ei kastettu lapsia, ei\nvihitty avioparia, ei voideltu kuolevia pyhällä öljyllä, sanalla\nsanoen ei annettu mitään papillista apua ja sen lisäksi oli kaikki\nkanssakäyminen ja seuruus näiden onnettomain kanssa kielletty muilta\nkristityiltä. Semmoinen rangaistus taivutti pian jäykimmätkin niskat\nkuuliaisuuteen. Onpa kuitenkin mainittu että kerran Sääksmäkeläiset\noikein hämäläisellä uppiniskaisuudella kestivät pitkän ajan tätä\nkirkon pannaa, johon heidät oli julistettu sentähden että olivat\nkirkkoherransa kanssa riidelleet kymmeneksestä. Mutta lopulla\ntäytyi heidän kuitenkin myöntyä ja vielä päälliseksi maksaa kolme\nhopeamarkkaa sakkoa joka seitsemänneltä viikolta, minkä olivat pannan\nalla olleet.\n\nToinen kerta oli Hemminki Uusmaalaisten kanssa riidassa kymmeneksen\nmaksosta. Sillä kertaa piispan hyvä ystävä Maunu kuningaskin päätti\ntalonpoikain olevan oikeassa ja ratkaisi riidan, luultavasti hyvällä\nsyyllä, heidän eduksensa. Mutta mitäs siitä. Piispa paikalla kirjeen\njulisti, jolla kokonaan kumosi kuninkaan tuomion, vakuuttaen että\nkuningas vaan pahanilkisten rauhanrikkojain neuvosta oli sekaantunut\nasiaan, jossa hänellä muka ei ollut mitään sanansijaa ollenkaan.\nSillä maallikko, arveli piispa, olkoon hän kuinka hurskas hyvänsä, ei\nole mahdollinen päättämään kirkon asioista. -- Siihen jäikin sitten\nasia, sillä Maunu Liehakossa ei ollut miestä Hemmingille vastahankaa\nvetämään. Hänessä ei ollut miestä edes suuttumaankaan piispalle,\nsillä tämän perästä niinkuin ennenkin antoi häin Hemmingille ja\nhänen kirkollensa yhä uusia etuuksia ja lahjoja. Niin esim. sai\npiispa vallan antaa kelle tahtoi melkein kaikki kirkkoherran virat\nSuomessa. Myöskin vapautti kuningas kaikki tuomiokirkon alla olevat\ntalot ynnä niiden asukkaat kruunun veroista, ja lahjoitti vielä monta\ntaloa lisäksi. Näitä etuuksia kartutti Maunun poika Eerikki herttua\nvielä sillä että vapautti kaikki piispan palvelijat ja lampuodit\nsotapalveluksesta. Samaten Albrekt Meklenburgilainen, joka v. 1363\ntuli Ruotsin kuninkaaksi, vahvisti entiset etuudet ynnä vielä lisäsi\nuusia, esim. että milloin joku piispan palvelijoista rikoksesta\nsakkoon tuomittiin, niin menisi tämä sakko piispan kukkarohon.\n\nHemminki kannatteli piispa-arvoansa komealla ja loistavalla\nelannolla. Epäilemättä olivat, vaikkei siitä ole meille muistoa\nsäilynyt, hänen aittansa ahdattuna herkuilla, hänen kellarinsa\nteloilla tynnyrit tynnyreitten päällä vanhinta viiniä, hänen arkkunsa\ntäynnä kalleimpia kaluja. Sen me ainakin Hemmingistä tiedämme että\nhän linnassansa elätti neljäkymmentä ratsumiestä eli huovia. Sitä\nkysyttiinkin siihen aikaan kaikkein ensiksi, jonkun herran rikkautta\nja mahtavuutta tiedusteltaessa, monenko miehen kanssa hän ratsastaa.\nMitä suurempi joukko niitä oli, sitä korkeammassa arvossa herraa\npidettiin ja sitä suurempi oli sillä sanansija noina aikoina koska\nasiat enimmiten ratkaistihin miekalla.\n\nMutta ei Hemminki kuluttanut kaikkia tulojansa omaksi loistokseen.\nSuurella hartaudella hän myös pani rahaa kirkkojen koristamiseen ja\njuhlallisiin kirkkomenoihin, jota siihen aikaan pidettiin olevan\nJumalalle otollisimpia töitä. Warsinkin karttui Turun tuomiokirkkoon\nhänen aikanansa paljon uutta komeutta. Siihen rakennettiin useampia\nalttareita lisään, siihen ostettiin kaikenlaisia kalleita kaluja,\njoista erittäin mainitaan korea hiippa ja piispan sauva. Siihen\nlaitettiin uusia pappispaikkoja; sillä mitä useampia pappeja\noli läsnä jumalanpalveluksessa, sitä juhlallisempana pidettiin\nkirkkomenoa.\n\nPitipä Hemminki huolta muustakin kuin ulkonaisesta loistosta. Hän\nsääti papistolleen uuden kirkkolain ja matkusteli itse ympäri\nlaajaa hippakuntaansa katsastamassa että tätä hänen lakiansa\nnoudatettaisiin. Turussa hän kustansi koulua ja lahjoitti\ntuomiokirkkoon _kolmekymmentä kirjaa_. Meistä ei tämä lahja kyllä\nnäytä kovin suurelta, mutta toista se oli siihen aikaan. Sillä\nkirjapainon taito oli vielä keksimättä ja jokainen kirja oli käsin\nkirjoitettava. Sekin jo oli hyvin kallista työtä, mutta kirjat\ntulivat siitä vielä kalliimmaksi kun niihin maalattiin kaikellaisia\nkuvia kullalla, hopealla ja kalleilla väreillä. Yhdestä ainoasta\nkirjasta silloin annettiin maksuksi 10-12 naulaa hopeaa taikka\nkokonainen talo.\n\nMe nyt Hemminki piispan toimissa näemme kiitettävää ja moitittavaa\nsekaisin. Mutta hänen aikuistensa miesten silmissä oli hänessä tuskin\nmitään moitteen sijaa. Ne kyllä saattoivat olla hänelle vihoissaan,\njoilta hän oli kiskonut kohtuutonta maksua. Mutta ylimalkaan\npidettiin silloin rahan haalimista kirkon ja pappein omaksi hyvin\nansiollisena ja jumalisena tekona, ja piispan kopeus ei ihmeyttänyt\npaljon ketäkään, sillä kaikki todellakin katselivat häntä Jumalan\nsijaiseksi. Hemmingin muiden ansioitten lisäksi luettiin sekin että\nhän eli hartaassa ystävyydessä pyhän Brigitan kanssa, josta jo on\nennen ollut puhetta. Kummako siis jos Hemmingin kuoltua v. 1366, se\nhuhu levisi kansaan, että muka hänen ruumiinsa oli ruvennut ihmeitä\ntekemään. Sentähden ryhdyttiin pian hankkeisin että saataisiin häntä\npannuksi pyhäin miesten joukkoon, pyhän Henrikin rinnalle. Tähän\ntarvittiin itse paavin suostumus, joka oli suurilla rahasummilla\nlunastettava ja itse juhlamenossa oli sitten niin monta kallista\ntemppua että asia kauan aikaa jäi paljaisin hankkeisin.\n\nW. 1514 vietettiin vihdoin viimeinkin Hemmingin _autuuttamisjuhla_,\njoka ensin oli pidettävä ennenkuin itse päätoimitukseen,\n_pyhitysmenoon_ saatiin ryhtyä. Tämä on Hemminki paralta jäänyt\npitämättä, sentähden että koko katolin usko pyhineen juhlineen\njuuri siihen aikaan hävitettiin Suomesta. Mutta autuuttamisjuhlan\nmenoista on meille tarkka kertomus säilynyt. Turun tuomiokirkon\nkeskipaikkaan, patsasrivien välille, oli laudoista rakennettu lava,\n4 kyynärää korkea ja 30 pitkä, jonka päälle oli asetettu alttari.\nTällä lavalla saivat ainoasti korkeimmat herrat seisoa, nimittäin\nUpsalan arkkipiispa Jaakko Olovin poika, Turun piispa Arvi Kurki,\nStrengnäs'in piispa Mattias Ryning, valtionhoitaja Sten Sture ynnä\nvaltioneuvokset ja arvokkaimmat pappismiehet Suomesta ja Ruotsista.\nLavan yli riippui sata lamppua ja sen päällä seisoi niin monta\nkynttilää kuin vaan suinkin mahtui. Kaikkein patsasten juuressa\nsuitsusi lattialla pyhää savua ja myrhamia. Keskellä kirkkoa riippui\nkolme suurta, kummin puolin maalattua vaakunaa: valtionhoitajan,\narkkipiispan ja niiden välillä Hemminki piispan. Joka patsas oli\nkoristettu Hemminki piispan muotokuvalla ja vaakunalla, valaistuna\nvaksikynttilöillä. Laen keskeltä, patsaitten keskikohdasta riippui\nviherjöitä lehviä ja kukkasseppeleitä, ja niidenkin väliin oli pantu\nkiinni pienempiä kuvia ja vaakunoita. Eikä ollut kirkko yksinänsä\nkoristettuna. Kirkkotarha ynnä kirkon ja niiden taloin portit, missä\nsuuret herrat olivat majassa, paistoivat kirjavalta lukemattomista\nviherjöistä lehvistä, kukkasista ja vaakunoista. Kaupungin\nkaduille oli ripoitettu lehtiä ja ruohoja, talot koristettuna\nkukkasseppeleillä ja viherjöillä oksilla; sillä sanottiin: kuka tässä\nmaailmassa pyhää Hemminkiä kunnioittaa, sille hän taivahassa tekee\nsamoin.\n\nItse juhlameno oli seuraavainen. Ensin kaivettiin Hemmingin luut\nmaasta ja pantiin kullattuun arkkuun, joka kaikin puolin oli\nkoristettu piispan vaakunalla. Sitten kannettiin arkku juhlallisessa\nsaattovaelluksessa ja virsien veisaamisella korkeasta kuorista\nkirkon ympäri ja sitten lavalle. Kantamassa olivat valtionhoitaja\nja korkeimmat herrat, muulla saattoväellä oli kädessä palavia\ntuohuksia. Arkkua alttarille asetettaessa veisasi arkkipiispa: _Veni\nsancte spiritus_ [Tule Pyhä Henki]. Sen perästä veisattiin litania\nja Kyrie eleison, ja viimein arkkipiispa veisasi yksinään, johon\nlaulukunta vastasi. Sen perästä vietiin arkku taas juhlavaelluksella\nympäri kirkkotarhan ja taas takaisin lavalle. Nyt alkoi messu ja\nsamassa kannettiin arkku korkealle alttarille tai muulle paikalle,\nmihin kansan oli helpoin päästä sitä suutelemaan, rukoelemaan ja\nlahjoja tuomaan. Waltionhoitaja ja piispat antoivat kukin kullatun\nja hopeitetun leivän ynnä kullatun ja hopeitetun puolikon mesijuomaa\ntai viiniä, joka kaikki tuli palvelevien pappien omaksi. Sen perästä\npidettiin lavalta puhe latinaksi ja ulkonakin kirkkotarhassa\nsaarnattiin pyhästä Hemmingistä. Nyt teki arkkipiispa itse pyhän\ntoimituksen ja samassa tehtiin \"ihmeitä\" kirkossa. Tulikieliä\npantiin juoksemaan laesta lavalle ja lavalta takaisin lakeen, eläviä\nkyyhkysiä lenteli ympäri, tulta suussa; laesta piraeli öylättejä\nynnä suuria, keltaisia, viherjöitä ja valkoisia kukkia; kyyhkysiä,\npyitä varpusia ja muita pieniä lintuja pyrähteli sinne tänne;\nruudilla täytettyjä tappurapalloja heitettiin sytytettynä alas niin\nettä näyttivät salamoilta. Kun toimitus oli tehty, messu loppunut\nja rukoukset sekä siunaukset luetut, meni kansa kotiin sianlihaa\nviiltämään, kellä sitä oli, ja hyvää Suomen olutta juomaan. Mutta\nsuurille vieraille oli juhlallinen päivällinen laitettu, missä\nsyötäessä luettiin vierasten kuullen pyhän Hemmingin ihmetöitä ja\nsuitsutettiin pyhää savua.\n\nTämmöisissä juhlissa oli tapana saattovaelluksen päätyttyä heittää\ntuohukset käsistä rahvaalle, mutta tässä sitä ei tehty, sentähden\nettä muka Suomen rahvas oli niin pikamielinen ja röyhkeä ja kukaties\nolis suuttunut lahjasta mitä heitettiin kuin koiralle.\n\n\n\n\nVIII. Kalmarin liitto.\n\n\n1. Albrekt Meklenburgilainen.\n\nHookana kuningas, jonka tyytymättömät Ruotsin hertat olivat kutsuneet\nMaunu Liehakkoa vastaan, sopi pian isänsä kanssa, ja tämä alkoi\nhallita yhä hullummasti. Wihdoin nousi siitä taas uusi kapina ja\nMeklenburgin herttuan poika Albrekt, Maunu Liehakon sisaren poika\nkutsuttiin maahan. Sekä Maunu että Hookana voitettiin, ja Albrekt\ntehtiin kuninkaaksi v. 1364. Hän meni sitten itse sotajoukkoneen\nyli Suomenmaata valloittamaan, joka hänelle onnistui sen perästä\nkun Turun linna pitkällisen piirityksen perästä oli antaunut.\nAlbrekt koki kaikin tavoin taivuttaa Suomalaisten suosion puoleensa.\nPiispalle ja papistolle vahvisti hän entiset etuudet ja lisäsi uusia.\nTalonpoikasen kansan hyväksi salli hän murtaa maahan Kokemäen linnan,\njonka voimassa pito oli seudun rahvaalle rasittavainen, ja soi myös\nKokemäen joella olevalle Ulvilan kylälle kaupungin-oikeudet.\n\nTämän kaupungin aikana ratkaistiin pitkällinen riita Upsalan\narkkipiispan sekä Turun piispan välillä, joka on siitä merkillinen\nettä sen kautta Suomenmaan rajat Ruotsia kohden määrättiin\nsemmoisiksi kuin ne sitten vuoteen 1809 asti pysyivät. Kumpaisetkin\nkirkko-ylimykset, jotka hartaasti halusivat rikasta lohitihuntia\npohjoisista virroista, tahtoivat laajentaa alustansa piirit niin\nkauas kuin suinkin mahdollista. Upsalalainen väitti Helsinglannin,\njoka hänen allensa kuului, aina ulottuneen Oulujoelle saakka. Hänen\nvirkaveljensä Turussa puolestaan toi Turun kaupungin pormestarin\nja raadin ynnä myös Pirkkalan Lapinkävijät todistajiksi että Kemi\nja Ii niin kauan aikaa ovat kuuluneet Turun hiippakuntiin, ettei\nkukaan muistakkaan toisin olleen. Kuningas Albrekt ratkaisi riidan\narkkipiispan eduksi; mutta drotsi (ylituomari) _Bo Juhonpoika Grip_,\nmahtavin mies valtakunnassa, koska sillä oli koko Suomi ynnä myös\npaljo maata Ruotsissa läänityksenä, päätti Turun piispan olevan\noikeassa. Sillä kannalla asia pysyikin edelleen, ja Kaakamajoki, joka\nKemiin laskee, tuli molempain hiippakuntain rajaksi.\n\nAlbrekt kuningas, joka Ruotsin herrain kapinan kautta oli kruunun\nsaanut, menetti sen myös samalla tavalla. Ruotsin herrat suuttuivat\nhäneen pian, kuu havaitsivat Saksasta tulleen hallitsijan enimmiten\nsuosivan omia kansalaisiansa. Saksalaisille paraat läänit annettiin,\nSaksalaisia pantiin linnain haltijoitsi; sillä heihin arveli kuningas\nvoivansa paraiten luottaa. Wiimein, koska Albrekt, mahtavan Gripin\nkuoltua, tahtoi jälleen ottaa kruunun omaksi vainajan äärettömät\nläänitykset, tarttuivat perilliset sukulaisineen, ystävineen\naseisin. Kun eivät voineet toivoa päästä omin voimin voitolle, niin\nkutsuivat hekin apua ulkomaalta, nimittäin _Margaretan_, Tanskan\nja Norjan hallitsijan. Tämä miehevä nainen oli perinyt edellisen\nvaltakunnan isältään, kuningas Waldemar III:lta; Norjassa oli hän\nHookana kuninkaan leskenä, miehensä ja poikansa kuoltua, myös ottanut\nhallitus-ohjat käsiinsä. Nytpä hän voitettuansa Albrektin v. 1389,\nsai Ruotsinkin kruunun kolmanneksi. Kauan aikaa kesti kuitenkin\nvielä rauhattomuutta. Saksalaisia merimiehiä kävi, sillä nimellä\nettä tahtoivat tuoda Albrektin miesten haltuun jääneelle Tukholman\nkaupungille muonavaroja (siitä sanotut Witalie- eli Muonaveljiksi),\nrosvoamassa Ruotsin rannikoilla. Suomessakin he tekivät samoin ja\nsiellä heidän liittolaisekseen nousi Bo Gripin poika, Knut, joka\nnäkyy tahtoneen anastaa maata itselleen. Hän nosti kapinan v. 1395\neikä saatu häntä kukistetuksi ennen kuin kolmen vuoden päästä. Olipa\nyhteen aikaan koko Pohjanmaa hänen ja Witalie-veljesten käsissä.\n\n\n2. Margareta yhdistää Skandinavian vallat liitolla.\n\nSkandinavian kaikkein kolmen kruunun yhdistys hänen päähänsä synnytti\nMargaretan mieleen suuren, rohkean ajatuksen. Hän päätti tehdä\ntämän yhteyden ijan-ikuiseksi. Sillä laillahan oli noista kolmesta,\nkeskenään usein riitaisesta, pienestä valtakunnasta tuleva yksi ainoa\nmahtava. Kalmarin herrainpäivillä v. 1397 saikin hän Tanskan, Norjan\nja Ruotsin herrat sitostumaan tähän tuumaan. Niiden kesken piti\nvasta olla lakkaamaton rauha ja kaikilla kolmella yhteinen kuningas.\nKuitenkin oli kukin maa hallittava erinäisten lakiensa mukaan ja\nvirkamiehet otettavat sen omista lapsista. Se oli mainio _Kalmarin\nliitto_, joka tästä lähtein toista vuosisataa määräeli Pohjan maiden\nkohtaloa.\n\nSovun, rauhan ja enennetyn rauhan sijasta Kalmarin liitto kuitenkin\nvaan tuotti entistä pahempaa eripuraisuutta, alin-omaisia sotia\nja voimattomuutta liittouneille kansoille. Kuninkaat asukselivat\nenimmiten Tanskassa, pitäen sitä päämaanansa ja aina harrastellen\nennen muita sen etuja. Norjan ja Ruotsin täytyi vetää sinne raskaita\nveroja, ja kärsiä Tanskalaisten ynnä muiden muukalaisten sortoa,\njotka vastoin liiton ehtoja lähetettiin hallitsemaan.\n\nNäistä haitoista ynnä myös sodista ja hävityksistä, joihin ne olivat\nsyynä, sai Suomikin runsaan osansa. Mutta ylimalkaan oli kuitenkin\ntämä 15:s vuosisata Suomalaisille monin puolin edullinen. Tärkeää\noli että Ruotsalaiset, juuri sinä aikana kun suurempi viljelys ja\nsivistys meidän maassa alkoi varttua, olivat itse toisen kansan\nvallan alla. Sen kautta sai kansamme muodostua vapaammin, vähemmän\nvieraan vaikutuksen alaisna. Turun piispat olivat näinä aikoina\nSuomen oikeat hallitsijat, ja he olivat tällä vuosisadalla kaikki\njaloja, rehellisiä Suomen miehiä. He pitivät hartaasti maansa ja\nkansansa puolta.\n\n\n\n"]