[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGJUuo6oUJ72uHXj7qTRKoYBqqii-3BXpl4TV2NzwXNY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},1036,"Mestari Olavin häät","Starbäck, Carl Georg",1828,1885,"1036-starback-georg-c-mestari-olavin-haat","1036__Starbäck_Georg_C.__Mestari_Olavin_häät","Romanttinen kertomus Kustaa Vaasan ensimmäisiltä hallitusvuosilta","romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1871,1908,51578,332371,false,50019,[24,25,26],"Historical fiction","Sweden -- History -- Gustav I Vasa, 1523-1560 -- Fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[28,29],"Historical Novels","Romance","\"Mestari Olavin häät\" by C. Georg Starbäck is a romantic narrative set during the early years of King Gustav I's reign, written in the early 20th century.\" The story unfolds against a tumultuous historical backdrop in Sweden, highlighting political and religious tensions, particularly those surrounding the Protestant Reformation. The main character, Master Olavi, is a significant figure within this context, as he navigates personal and social upheaval in a period rife with conflict between traditional beliefs and emerging reformist ideas.  \"At the start of the narrative, the scene is set in Stockholm in the summer of 1524, immediately following the tumultuous years of the city’s siege.\" King Gustav I has just entered the capital amid a tense atmosphere, as the city is recovering from its past struggles. The opening depicts a chaotic church service interrupted by aggressive newcomers, specifically a group known as the Anabaptists, who represent a radical shift in religious thought. Amidst the rising tensions, Master Olavi, who is an urban clerk and reformer, faces an aggressive mob while trying to uphold his beliefs. As the chaos unfolds, young Kristina, a pivotal character, becomes entangled in the events surrounding Olavi, hinting at a deeper connection between them amid the strife. This tumultuous beginning sets the stage for a dramatic exploration of love, faith, and conflict in a transforming society. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Soini, Lauri",281,"Historiallinen romaani sijoittuu 1520-luvun Tukholmaan kuningas Kustaa Vaasan hallituskauden alkuvuosiin. Kertomus seuraa uskonpuhdistaja Mestari Olavin vaiheita ja ajan poliittisia juonitteluja Ruotsin pyrkiessä toipumaan sota-ajan koettelemuksista.","C. Georg Starbäckin 'Mestari Olavin häät on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1036. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MESTARI OLAVIN HÄÄT\n\nRomanttinen kertomus Kustaa Vaasan ensimmäisiltä hallitusvuosilta\n\n\nKirjoittanut\n\nC. GEORG STARBÄCK\n\n\nSuom. Juho Ahava [Lauri Soini]\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1908.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Uudestakastajat.\n  2. Pyhän Yrjänän kuvan ääressä.\n  3. Kiusaus.\n  4. Kristina Gyllenstjerna.\n  5. Yöllä.\n  6. Kuningas ja herra Lauri-kansleri.\n  7. Piispa Hannu Brask.\n  8. Vanki.\n  9. Luostarilupaus.\n 10. Mestari Olavin kotona.\n 11. Abrahamin uhri.\n 12. Soittoniekka.\n 13. Häät.\n\n\n\n\nI.\n\nUUDESTAKASTAJAT.\n\n\nKesällä 1524 vallitsi suuri levottomuus ja suuri hälinä Ruotsin\npääkaupungissa, joka tuskin oli ehtinyt toipua niistä hirveistä\nkoettelemuksista, jotka se oli kestänyt piiritysvuosina 1522 ja 1523.\nKun Kustaa Erikinpoika Vaasa juhannusiltana viimeksi mainittuna vuonna\nmarssi kaupunkiin, jossa hänet äsken oli valittu Ruotsin kuninkaaksi,\noli kuin hän olisi saapunut kuolleiden kaupunkiin. Vain muutamia pieniä\njoukkoja nälistyneitä ihmishaamuja, enemmän varjoja kuin ihmisiä, oli\nhänen vastassaan, kun hän itäportilla otti pormestarilta ja neuvostolta\nkaupungin avaimet. Hetken ilo siitä, että oli saavuttanut pyrintöjensä\npäämäärän, karkottui ja haihtui pois nähdessään sitä tilaa, jossa\nkaupunki vastaanotti kuninkaansa. Väettömät kadut, missä ratsastajain\nhevosten kavioiden kopina kaameasti kajahti takaisin asumattomista\ntaloista, torit, palanneiden talojen sijat, joilla tuuli leikki\ntuhkakasoissa tai huokaillen puuskahteli Mustainveljesten luostarin tai\nPyhän Gertrudin rukoushuoneen synkkiä muureja vasten, herättäen\nmuistoja menneistä ajoista, jolloin itse taistelut ilmaisivat\ntäyteläintä ja voimakkainta elämää, -- kaikki yhtyi kuninkaalle ja\nhäntä ympäröiville ritareille ja sotapäälliköille virittämään\nmielialan, joka ei suinkaan ollut voittajan huoletonta riemua.\n\nPääkaupungin portit olivat avatut isänmaan vapauttajille ikäänkuin vain\nosottaakseen, kuinka turha oli heidän toivonsa, että Tukholman\nvoittaminen merkitsisi vaivojen ja taistelujen loppua. Jokainen\neturivin miehistä, kukaan ei kuitenkaan suuremmassa määrin kuin Kustaa\nitse, tunsi että edessä oli työ, joka vasta nyt alkoi -- oli\npuhdistettava kaikki, joka voi saada uudistumaan ne onnettomuudet,\nmitkä viime aikoina olivat lakkaamatta palanneet, oli suoritettava\nloppuun suurtyö, jonka Engelbert oli alottanut ja jota kolme Sturea oli\njatkanut.\n\nEnnen kaikkea oli tämän päämäärän saavuttamisen tiellä sama vastus kuin\nennenkin -- mahtavat ja vaikutusvaltaiset pappisvaltiaat. Piispat\nistuivat kyllä valtakunnan neuvostossa ja vannoivat kuninkaille ja\nvaltion päämiehille uskollisuuden valan niiden läänitysten puolesta,\njotka he saivat näiltä, mutta itse asiassa muodostivat he oman\nvaltansa, suuresti erillään yleisestä vallasta, joka myöhemmin näytti\nolevan ainoastaan heitä ja pyhää kirkkoa varten. Jos nämä piispat\nolisivat saaneet tahtonsa täytetyksi, olisi Ruotsin valtakunta jo\nkauvan ennen Kustaa Vaasan päiviä ollut tanskalainen maakunta, aivan\nkuten Norja oli, aina siihen saakka kunnes meidän päivinämme tämä\nvaltakunta, vapautuneena, ikäänkuin heräsi vuosisataisesta unestaan\nuuteen elämään, terveempään ja voimakkaampaan kuin konsaan ennen.\n\nMonta tihutyötä oli tehty pyhän kirkon varjossa. Sen suojassa olivat\nTanskan kuninkaat punoneet juoniaan Ruotsin valtakuntaa vastaan, kuten\nsadun lohikäärme nousi matelemaan yli maan nielläkseen kauniin\nkuninkaantyttären. Hänet pelasti pyhä Yrjänäritari, joka ratsasti\ntaisteluun lohikäärmettä vastaan ja voitti sen. Isänmaallamme on\nsilläkin ollut pyhät Yrjänänsä niissä ritarismiehissä, jotka Ruotsin\nkansan kera nousivat vastarintaan tuhon hämäriä hirviöitä vastaan,\ntaistelivat miehuulliset taistelunsa ja voittivat.\n\nSentähden antoi Sten Sture, hän, joka kantoi kolmea lumpeenlehteä\nvaakunakilvessään, hyvällä syyllä pystyttää kallisarvoisen pyhän\nYrjänän kuvan Tukholman Suurkirkon pääalttarin eteen. Paremmin ei olisi\nvoitu kuvata sitä taistelua, jota hänen aikanaan ja koko unioniaikana\ntaisteltiin. Mutta lohikäärme kohotti päänsä yhä uudelleen. Kukaan\nSture-suvusta ei saanut sitä surmatuksi. Silloin saapui hän,\npakolainen vieraalta maalta, kävi uudelleen taisteluun Ruotsin\ntalonpoikaisjoukkojen kera ja palasi kotiin voittajana kerta kaikkiaan.\nTämä isku se antoi maallemme oikeuden elämiseen ja hengittämiseen,\nkysymättä lupaa vieraalta kuninkaalta, nyt oli vapaudesta tullut tosi\nRuotsin miehille.\n\nMutta vielä oli lohikäärmeen yksi kynsi kiinni neitseen uumavyössä.\nTämäkin kynsi oli hakattava poikki, ja tätä työtä kuningas Kustaa ja\nhänen miehensä jatkoivat, sittenkuin vapautussota oli päättynyt ja\nkuningas polvillaan kiittänyt Jumalaa voitosta samalla pääalttarilla,\nmissä pyhän Yrjänän kuva seisoi.\n\nKustaa Vaasan rukous kuninkaana Tukholman Suurkirkon alttarin edessä\noli ensimäinen vasaranisku ketjurenkaaseen, josta valmiiksi taottuna\ntuli aivan uusia aika. Seuraavat iskut putosivat tiheään peräkkäin.\nKaikkien tarkotuksena oli reväistä lohikäärmeen kynsi pois neitseen\nuumenista, musertaa piispojen pyhä kirkko. Kun tämä oli suoritettu,\nsilloin oli paavilainen kirkko murskana, silloin ei enää näkynyt vanhan\nlohikäärmeen jälkeäkään, silloin virtasi uusi ja terveempi veri\npelastetun neitseen suonissa ja purppuroi hänen poskensa, hänen\nistuessaan kalliopohjallaan heleänsinisessä viitassaan ja\nkullankeltaisin kutrein ja silmäillessään taivasta kohden.\n\nKuninkaan rinnalla seisoi kaksi miestä, joiden nimet ennen muita ovat\nsäilyneet jälkimaailmalle pontevina, voimakkaina ja lämpiminä\ntaistelijoina tämän uuden asiainjärjestyksen puolesta. He olivat\nkuninkaan kansleri Lauri Antinpoika ja Tukholman kaupungin sihteeri\nOlavi Pietarinpoika. He ovat mestarisällejä sen alasimen ääressä, jolla\nuuden ajan ensimäinen rengas taottiin. He seisoivat juuri uuden ajan\naamunkoitteessa, ja kaukaa katsoen näyttävät he ikäänkuin muuttuvan\njättiläismuotoisiksi, murtaakseen tunturimuurit ja päästääkseen\nihmishengen virtaamaan vapaana kaikkialla Jumalan kauniissa maailmassa.\n\nKaunis on metsäpurokin, joka liristen rientää eteenpäin korkeain\nhonkien välitse, kaunis on virtakin, joka tyyntyneillä aalloillaan\nkostuttaa hymyileviä niittyjä ja viljavia peltoja, mutta enemmän\nsentään epäilemättä kiinnittää katsojaa vuorenhalkeama, jossa metsän\nleikkivä lapsi, kasvettuaan voimakkaimmilleen, murtautuu esiin ja\npursuten ja vaahdoten syöksee alas jyrkänteeltä. Tällaisen murrosajan\nmuodostavat Kustaa I:sen hallituksen ensi vuodet. Uudet aallot\npaiskautuvat vanhaa kallioseinää vastaan, ja tämä rakoutuu\nvastustamattoman ylivoiman edessä, ja uusi aika murtautuu lävitse.\n\nKeskellä näitä myrskyisiä ja melskeisiä aikoja sattui tapaus, jota\ntässä alempana koetamme kuvata.\n\nEnemmän kuin vuosi oli kulunut siitä kuin Ruotsin äskenvalittu kuningas\njuhlallisesti saapui pääkaupunkiinsa ja meni Suurkirkkoon ja polvistui\nrukoilemaan pääalttarin eteen.\n\nOn sunnuntai. Saarnastuolissa, joka ulkonäöltään on kuin mikäkin kori,\nseisoo saarnaaja, ja kirkko on kuulijoita täynnä. Saarna lähenee\nloppuaan. Elävällä voimalla ja ytimekkäällä kaunopuheisuudella on\nsaarnaaja selittänyt ja tulkinnut päivän tekstiä. Kuulijain katseet\naivan kuin riippuvat kiinni hänen huulillaan. Kirkossa on aivan\nhiljaista, kukaan ei tahdo menettää loppusanoista tavuakaan.\n\nMuutaman pilarin takana seisoo kaksi mustaveljeskunnan munkkia. Heillä\non huppukauluksensa vedettynä pään yli ja he seisovat liikkumattomina\nkuin kuvapatsaat, mutta heidän silmänsä palavat, -- innostuksesta vaiko\nvastakkaisista tunteista, ei ollut helppo ratkaista, eikä kukaan\nkiinnittänytkään heihin huomiota, sillä kaikkien ajatukset olivat\nkiintyneet saarnaan. Sentähden olivat molemmat munkit voineet\nvähitellen siirtyä kirkon ovelta kuoria kohden, johon saarnastuoli oli\npystytetty, ja sinne he olivat pysähtyneet ja, kuten näytti, olivat\nkokonaan kiintyneet saarnaajan sanoihin hekin. Mutta yhtä huomaamatta\nkuin he olivat hiipineet perille, yhtä huomaamatta alkoi toinen\nmunkeista hivuttautua syrjään, kunnes hän seisoi palavin silmin\ntuijottaen kautta kirkon, muiden kuulijain kera kasvotusten.\n\nPilari oli kuitenkin heidän ja kuulijakunnan välillä, jotta alhaalta\nkirkosta saattoi ainoastaan silloin tällöin nähdä munkin pään pistävän\nesiin pilarinkulman takaa, mutta pian jälleen nopeasti katoavan. Munkki\nei kuitenkaan ollut monta kertaa pistänyt päätään näkösälle ja antanut\nkatseensa liukua joukon ylitse, ennenkuin hän käänsi päänsä naapuriinsa\nja kuiskasi: \"Olen löytänyt tytön!\"\n\nPuhuteltu teki huomaamattoman liikkeen syrjäänpäin, saadakseen hänkin\nnäkyviin sen, joka oli löydetty, ja ensimäinen lisäsi selittäen:\n\n\"Kuorista lukien kolmannen pilarin luona, vanhan naisen rinnalla!\"\n\n\"Heureka!\" [kreikkalainen sana, joka merkitsee: \"Olen löytänyt\"]\nkuiskasi puhuteltu vastaan. Nyt temmattiin kirkon ovet auki, ja sisään\nsyöksähti hurja, ulvova lauma, työntäen syrjään kaikki, jotka seisoivat\ntiellä. Ne olivat valittu joukko Tukholman hylkyväkeä, sillä sellainen\noli silloin olemassa kuten meidänkin päivinämme. Etupäässä kulkivat\nrohkeimmat, heiluttaen päidensä ylitse vahvoja ryhmysauvoja ja syytäen\nhirveimpiä kirouksia. Saarnaaja lopetti saarnansa esityksellä, kuinka\ntotinen vapaus on siinä, että ilman ihmispelkoa teemme mitä Jumala\nkäskee, ja niinkuin siihen aikaan oli tavallista sovittaa puheensa\njulkisen elämän tapauksiin, mainitsi hän Lutherin ja paavin sekä\nhuomautti miten viimeksi mainitun puoluelaiset syyttivät edellistä,\nikäänkuin hän olisi saarnannut vapaudesta vetääkseen kansaa luoksensa.\nMutta olisi yhtä väärin syyttää Lutheria niistä väkivallan teoista,\njoita oli seurannut hänen vapauden saarnoistaan, kuin olisi väärin\nsyyttää seppää niistä haavoista, joihin hänen takomaansa miekkaa\nväkivaltaisesti käytettiin. Oli käsitettävä, mitä vapaus on. Ken ei\ntahtonut totella mitään esivaltaa, vaan tahtoi, että kaikkien olisi\noltava yhtä hyviä, ettei mitään eroa olisi oleva köyhän ja rikkaan,\noppimattoman ja oppineen välillä, hän ymmärsi vapautta väärin. Totinen\nvapaus synnytti järjestystä, väärä epäjärjestystä. Mutta todella vapaa\nmies on inhimillisen järjestyksen alainen Herran tähden.\n\nTämä saarna merkitsi sitä enemmän, kun juuri tähän aikaan vallitsi mitä\narveluttavin epäjärjestys Tukholmassa. Juuri sen vapauden, jota Luther\nja hänen oppilaansa saarnasivat ja joka on kristinopin olemus, juuri\ntämän vapauden käsittäen väärin olivat muutamat uskonkiihkoiset miehet\nSaksassa alkaneet saarnata kaiken esivallan poistamista, ei ainoastaan\nmaallisen ja hengellisen, vaan jossakin määrin itse raamatunkin.\n\"Kirjain kuolettaa, mutta henki tekee eläväksi\", oli heidän\ntunnussanansa, ja sillä he tahtoivat tehdä uskottavaksi, että raamatun\nsanakin voi sitoa, pakottaa ja tehdä vapaan hengen epävapaaksi. Ihmisen\nsieluun kirjottaa Jumala hamasta ijankaikkisuudesta raamattunsa, ja\ntämä on ainoa pyhä raamattu, arvelivat he. Sentähden saattoi ken\ntahansa, joka tunsi Herran hengen kehotusta, nousta tulkitsemaan Herran\nsanaa, välittämättä siitä, mitä vanha raamattu sisälsi. Se oli, kuten\nnäemme, raamatun kääntämistä omaan mielenmukaiseen sävyyn, ja kääntäjät\nolivat kaikenlaista väkeä, räätäleitä ja suutareita ja ketä muita\ntahansa, jotka kuvittelivat olevansa Jumalan hengen elähyttämiä.\n\nHeidän vapaudenkäsityksensä mukaan oli väärin kastaa lapsia, koskeivät\nhe voineet vapaasti määrätä itsestään, ja sentähden kastettiin\nuudestaan jokainen, joka liittyi heihin, ja siitä saivat he nimen:\nuudestakastajat.\n\nKesällä tänä vuonna (1524) oli joukko näitä uudestakastajia tullut\nTukholmaan, ja heidän etunenässään oli turkkuri Melchior Rink ja\nkauppasaksa Bernhard Knipperdollink. Kuningas oleskeli valtakunnan\neteläosassa, vartoen pääsyä Malmöhön, jossa hänen piti tavata Tanskan\nkuningasta Fredrikiä, ja hänen poissaolonsa edisti suuressa määrin\nvieraiden haaveksijain hommia. He majailivat etupäässä Norrmalmissa.\nPyhän Yrjänän kappelin, tai nykyisen Johanneksen kirkon, ottivat he\nkokonaan omaan haltuunsa, eikä kestänyt monta viikkoa, ennenkuin heillä\noli alempi ja tietämättömämpi rahvas käsissään. Mitään vakuuttavaa\ntodistelua ei luonnollisesti voinut tulla heidän saarnoissaan\nkysymykseen, kun saarnaajat olivat pelkkiä oppimattomia miehiä, mutta\nmikä sanoihin nähden puuttui, se korvattiin huudolla ja kiihkeillä\neleillä. Heidän esiintymisensä vaikutti melkein samaan tapaan kuin\ntanssitauti tai saarnatauti meidän päivinämme.\n\nJuuri näitä uudestakastajia syöksähti nyt joukko Suurkirkkoon.\n\nSaarnaaja siellä ei ollut kukaan muu kuin Tukholman kaupunginkirjuri,\nmestari Olavi Pietarinpoika, toinen Ruotsin kirkon reformaattoreista.\nEi ollut lainkaan tavatonta, että hänen saarnansa keskeytettiin. Oli\ntapahtunut useammin kuin kerran, että oli käyty suorastaan hänen\nkimppuunsa, hänen seistessään korissaan Jumalan sana huulillaan, ja hän\noli hädin tuskin päässyt alas saarnastuolistaan. Mutta kukaan ei ollut\nnähnyt hänen kalpenevan; päinvastoin säteilivät sellaisina hetkinä\nhänen silmänsä kirkkaammin ja hänen äänensä leimautteli sanoja\nylevämmällä majesteetillisuudella. Epäilemättä oli monta kääntänyt\nvoimakkaan miehen oppiin juuri se teho, jolla aina vaikuttaa oman\nhenkensä tarjoominen vapaaehtoiseksi uhriksi, julkisesti lausutun\ntunnustuksen vahvistuksena. Sellaisina hetkinä valaisi mestari Olavin\nvakavia kasvoja säde marttyyrien sädekehästä.\n\nNytkään ei liikahtanut ainoakaan piirre näissä kasvoissa, kun raaka\njoukko syöksähti sisään; ja ensimäisten jouduttua saarnastuoliin\njuurelle, juuri hänen lausuessaan loppusanat: \"Kas, sellaista vapautta\novat Kristus ja Paavali opettaneet!\" kuultiin kähisevän, rämäjävän\näänen joukosta huutavan:\n\n\"Sen valehtelet, mestari Olavi, kuin mikäkin viekas veitikka!\"\n\nOli kuin sulku olisi nostettu pois uhkaavan kosken tieltä. Kaikki\nalkoivat huutaa kilvan toistensa keralla: \"Alas, ilkeä veitikka!\" --\n\"Ulos, väärä opettaja!\" -- \"Hän saastuttaa herrantemppelin!\" -- \"Ulos\nhän kaikkine pakanallisina koruineen!\" -- Niin kajahteli sadoista\nsuista, ja hurjat, mielettömät katseet kääntyivät saarnaajasta\npyhäinkuviin, jotka koristivat alttareita ja seiniä.\n\nMutta saarnastuolissa oleva vahva mies, joka tiesi hyvin, että sanakin\nvastaukseksi, sanakin kiihottuneen joukon tyynnytykseksi olisi\nollut vain öljyä tuleen ja antanut aiheen ilmitaisteluun ja\nverenvuodatukseen, kumartui paikoillaan rukoilemaan, ja niin suuri oli\nhänen valtansa kuulijoihinsa, että hekin kukin kohdaltaan kumartuivat\nhiljaiseen rukoukseen.\n\nMelu taukosi hetkeksi. Pyhyyden häväisijät, joista suurin osa oli\npuolijuopuneita, silmäilivät aikalailla kummissaan ympärilleen. Heistä\nnäytti olevan aivan käsittämätöntä, ettei saarnaaja eivätkä kuulijat\nantaneet itseään häiritä.\n\nSilloin kuului Olavin mahtava ääni, hillityn juhlallisena lukevan\nHerranrukousta, ja kirkko kävi yhä hiljaisemmaksi, ja karttumiehet\nnäyttivät yhä enemmän hämmästyvän. Mutta äkkiä alkoi rämäjävä ääni\nhuutaa jälleen:\n\n\"Mitä, veljet, sallimmeko hänen näin häväistä Jumalaa ja vapautta! Eikö\nmeitä kaikkia elähytä Jumalan henki, eikö ken hyvänsä meistä voi nousta\nsaarnastuoliin ja saarnata, jotta kivetkin itkevät? Ylös, Gideonin\nmiehet ... karkottakaa tiehensä eksyttäjä!\" Hänen vielä puhuessaan,\nlennähti muuan kivi saarnastuoliin. Se kulki vain sormenleveyden ohi\nmestari Olavin pään ja sattui Jumalan äidin kuvaan, joka oli pystytetty\naivan saarnastuolin taakse. Kuva rämähti, ja hirveästi romahtaen putosi\nvasen käsivarsi Jesuslapsineen lattialle. Kuulijakunta istui aivan kuin\npelon ja kauhun lamaannuttamana. Kukaan ei ryhtynyt mihinkään. Monen\nvakavan porvarin mielessä heräsi kyllä ajatus vastustaa väkivaltaa\nväkivallalla, ja olisipa vain sanakaan siihen suuntaan päässyt mestari\nOlavin huulilta, olisi kirkossa noussut hirveä ottelu.\n\nMutta mestari Olavi kuuli kylläkin selvästi huudoista pyhäinkuvia\nvastaan, etteivät nämä olleet hänen tavallisia vihollisiaan,\npaavilaisia, jotka nousivat häntä vastaan, ja ensi hämmästyksessään ei\nhän voinut katsoa asiaa muuksi kuin surulliseksi erehdykseksi. Niin hän\nkuin Suurkirkon kirkkoherrakin, joka myös oli luterilainen, olivat\nyleensä olleet neuvottomia uudestakastajain esiintymiseen nähden. He\nolivat kuulleet näiden saarnoja ja koettaneet ankarasti keskenään\nselvittää heidän oppejaan, joiden uudestakastajat itse väittivät olevan\nluonnollinen hedelmä siitä vapaudesta, jota Luther opetti. Tämä\nvapaudenoppi oli heidät eksyttänyt. Vasta viime päivinä oli Olavi\nenemmän mielijohteesta kuin selvästi ajatelluista järkisyistä, tullut\nsiihen vakuutukseen, jota hän tämänpäiväisessä saarnassaan oli\nkoettanut esittää. Kuitenkaan ei uudestakastajain taholta oltu vielä\nkoskaan ryhdytty vainoon lutherilaisia pappeja kohtaan. Olaville oli\nsentään selvää, että samana hetkenä kuin hän järjestyksen nimessä\nnousisi heidän oppiaan vastaan, olisi sota julistettu hänen ja heidän\nvälillään. Mutta sitä hän ei ollut vielä tehnyt, ja saarnasta, jonka\nhän äsken oli lopettanut, olivat uudestakastajat kuulleet ainoastaan\nloppusanat.\n\nRukouksensa lopetettuaan nähtiin hänen ojentavan yhteenpuristetut\nkätensä korkeutta kohden, ja hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin hän\nkeskellä kivittämisen uhkaa olisi tahtonut huutaa Herralta armoa ja\nvoimaa osottaakseen kuinka voimattomia nämä hyökkäykset olivat, kun ne\nsuunnattiin Jumalan ikuisten totuuksien julistajia vastaan. Niin\nkäsittivät hänen rukouksensa kaikki, ja heitä ihastutti tämä miltei\nylimaailmallinen tyyneys. Hänen kalpeain, pontevain kasvojensa\nnäkeminen keskellä myrskyä oli paras saarna, uskontunnustuksen\nhalleluja!\n\nHän laskeutui saarnastuolista.\n\nNyt oli hurjin taistelu alkava. Joukko väkeviä porvareita tunkeutui\npilarin luo suojellakseen saarnaajaansa, ja rähisevä joukko ulvoi kuin\nvapaiksi päässeet metsänpedot, ojentaen kartuilla asestetut kätensä\npystyyn.\n\nNaisten keskuudesta kuului kauhunhuuto, heidän rientäessään ulos\nkirkosta mitä nopeimmin voivat. Ainoastaan kolmannen pilarin luona\nkuorista lukien oli vielä kaksi jälellä. Toinen oli iäkkäämpi nainen,\njonka kasvojen piirteet, tumman päähineen reunustamina, puhuivat\nlempeästä ja alistuvaisesta mielestä. Hän piti käsiään ristissä, mutta\nhänen huulensa vapisivat ja hänen rukoillessaan hiipi kyynel hänen\nryppyisiä poskiaan pitkin. Hänen rinnallaan polvistui nuori tyttö.\nHänenkin kasvonsa olivat kalpeat, ja kiihkein levottomuus leimahteli\nhänen tummansinisistä silmistään. Hänen piirteensä olivat hienot,\nkuitenkin enemmän tarmokkaat kuin pehmeät. Katsettaan kääntämättä\ntuijotti hän saarnastuolia kohden, josta Olavi juuri oli lähtenyt, ja\nyhteentunkeutuneeseen miesryhmään sen ympärillä. Katsojasta näytti\nsiltä kuin hän joka hetki olisi ollut valmis rientämään uhatulle avuksi\nja suojaksi. Nämä molemmat naiset ne juuri olivat niin suuressa määrin\nherättäneet munkkien huomiota.\n\nNämä seisoivat yhä vielä pilarinsa luona. He olivat vain\nväistelehtäneet sen ympäri sitä mukaa kuin joukko ryntäsi eteenpäin,\nniin että he tämän näkemättä nyt olivat pilarin vastakkaisella\npuolella.\n\n\"Nyt on hetki käsissä\", kuiskasi se, joka ensin oli huomannut molemmat\nnaiset, \"enkä epäile, että onnistun tehtävissäni.\"\n\n\"Pax vobiscum!\" [Rauha olkoon teille!] vastasi toinen. \"On jo hyvä\naika\".\n\n\"Tapaan teidät sitte isämme luona!\"\n\n\"Isä arkkipiispan luona, kuten puhuttu on!\"\n\nJa molemmat munkit erosivat. Viimeksi puhunut hiipi pitkin pilarin\nvartta ulos kirkosta. Toinen meni nopein askelin vastakkaiseen\nsuuntaan, kuitenkin kiihkeästi vilkuen sivulleen, huomasiko häntä\nkukaan saarnastuolin luota. Tämä oli kuitenkin tarpeetonta pelkoa.\nSillä kirkon perällä oli kylliksi muuta tehtävää. Kirkossa tosin oli\nvielä monia, niin naisia kuin miehiäkin, jotka eivät voineet lähteä\npaikoiltaan, ennenkuin näkivät, kuinka alkaneet tapahtumat\npäättyisivät. Nämäkin olivat niin kiintyneet näkemäänsä, etteivät\nhuomanneet munkkia.\n\nHän oli pian aivan nuoren tytön rinnalla. Mutta täälläkin oli hän\nvalinnut paikkansa pilarin takana, ja sattuman oikusta se, jota hän\netsi, oli aivan pilarin vieressä vanhan naisen keralla.\n\n\"Älkää peljätkö\", sanoi hän puoliääneen, mutta vakuuttavaan ja\nisälliseen sävyyn, \"älkää peljätkö, hurskas neiti, tällä kertaa ei\nmitään pahaa ole tapahtuva mestari Olarille!\"\n\nTyttö hypähti munkin sanat kuullessaan, kuten pelästynyt naarashirvi.\nHän kiinnitti katseensa puhujaan, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, kuka\nhän oli. Mutta munkki vastasi hänen lausumattomaan kysymykseensä\nlempeällä hymyllä.\n\n\"Ettekö tunne pater Robertia?\" sanoi hän, ja nähtyään että tyttö tunsi\nhänet, lisäsi hän: \"Minulla on sanottavana teille sananen, neitsyt\nKristina, sananen, josta varmaankin olette minulle kiitollinen!\"\n\nOmituinen hymy, joka sentään aivan heti katosi, väreili neitosen\nhuulilla hänen katsoessaan eteensä maahan.\n\n\"Se koskee mestari Olavia!\" jatkoi munkki.\n\nTyttö näytti tulevan tarkkaavaisemmaksi, mutta vieläkään ei hän\nvirkkanut mitään.\n\n\"Se koskee hänen tulevaisuuttaan!\" sanoi munkki edelleen. \"Olen hänen\nystävänsä hänen isänsä tähden. Tiedätte sen hyvin, ja vannon sen\nJumalan pyhän veren nimessä, että tahdon toimia ainoastaan hänen\nonnekseen. Tahdotteko auttaa minua, neitsyt Kristina?\"\n\n\"Minä!\" huudahti tyttö aivan hämmennyksissään.\n\n\"Niin, te voitte tehdä sen.\" Hän vaikeni hetkeksi, ja hänen katseensa\nnäytti tunkeutuvan tytön sielun syvyyteen, ja sitte lisäsi hän:\n\"Tahdotte kai tekin!\"\n\n\"Ja mitä haluatte sitte minulta?\"\n\n\"Teidän on taivutettava mestari Olavi saapumaan tänään\nHarmaamunkkiluostariin\".\n\n\"Harmaamunkkiluostariin?\"\n\n\"Niin, kolmen aikaan iltapäivällä odottavat häntä siellä hyvät ystävät,\njotka ovat päättäneet tehdä kaikkensa hänen hyväkseen ... sanokaa\nminulle, neitsyt, että suostutte pyyntööni ... tahdotte kysyä, miksi en\npuhuttele häntä itseään. Olen tehnyt sen, mutta hän on evännyt, hän ei\nluota lainkaan sanoihini! Teihin hän luottaa, teidän pyyntöönne ei hän\nvoi olla suostumatta, ja te tunnette minut...\"\n\nKaikki tämä sanottiin sangen nopeaan, ja nuorella tytöllä, jonka mieli\naivan luonnollisesti oli kiintynyt asiaan, joka mitä lähimmin kävi\nyhteen sen kanssa, mistä munkki puhui, ei tällä hetkellä ollut mitään\nväitettävää vastaan. Vaara, joka uhkasi miestä, kenen pelastuksesta ja\ntulevasta onnesta munkki oli puhunut varmuudella ja luottamuksella,\nikäänkuin lainaten parhaan ystävän katseen ja äänen, sai aikaan, että\ntyttö suostui hänen pyyntöönsä, sitä lähemmin miettimättä.\n\nHirveä rähinä perällä saarnastuolin luona ikäänkuin vahvisti hänen\nlupauksensa. Keppien kiihkeät iskut kalahtelivat siellä vastatusten,\nkuuluen ympäri kirkkoa, ja karhea ääni, joka ensiksi oli kohonnut\nsaarnan aikana, kuului huutavan kaikkien muiden ylitse: \"Nyt on hetkesi\nlyönyt, koira ... viipyy viikomman, ennenkuin jälleen nouset pyttyysi.\"\n\nEnempää ei tyttö kuullut. Saarnastuolin luota hajaantuivat taistelijat\nympäri kirkkoa. Kaikki tyyni muuttui hirvittäväksi varjonäytelmäksi.\nMunkki, vanha nainen, mestari Olavi, kaikki hämmentyi ainoaksi\nsekamelskaksi. Tyttö pyörtyi ja vaipui lattialle pilarin juurelle.\n\nMutta temppeliä kaiuttivat valloilleen päässeet taistelun henget.\nKaikki, jotka voivat paeta, väistyivät tieltä. Vanhaan naiseen tarttui\npari väkevää kättä, jotka veivät, hän ei tiennyt kuinka, hänet\nryntäävän joukon jaloista pois. Hänen pelastajansa oli kummallinen mies\nnäöltään. Hän oli tullut kirkkoon uudestakastajain kera, ja hän oli\nseurannut heidän mukanaan saarnastuolin luo, mutta siellä oli hän\npysähtynyt ja pikemmin vajonnut katselemaan pelotonta saarnaajaa kuin\ntämän sanojen tajuamisesta joutunut toimettomaksi. Hartauden valtaamana\nei hän kuitenkaan näyttänyt olevan. Silmä oli kyllä kiinnitetty mestari\nOlaviin, mutta katse oli ilmeetön, ja suu vetääntyi miltei hymyyn.\nToisten syöksyessä eteenpäin seisoi hän vielä paikoillaan. Vasta\nkuultuaan johtajan huudon hypähti hän pystyyn ja tahtoi lähteä\nmatkaansa. Mutta samalla oli hän tullut silmänneeksi siihen suuntaan,\nmissä molemmat naiset, jotka olivat joutuneet munkkien huomion\nesineeksi, olivat, ja hänen katseensa pysähtyi nuoreen tyttöön. Nyt ei\nse enää ollut ilmeetön. Nyt syttyi siinä liekki, niin lämmin ja kirkas,\nettä se levitti hohteensa pöhönaamalle kauttaaltaan. Niin kaunis oli\ntämä katse, että takkuinen harmaasuortuvainen tukka ja hoitamaton parta\nsen loisteessa ikäänkuin häipyivät näkymättömiin.\n\nMahtoiko juomarin aivoissa herätä eloon joku aikoja sitten himmennyt\nlapsuudenkuva tai olisiko niihin eksynyt jotakin mestari Olavin\nsanoista ja, yhtyneenä näiden kauniiden, neitseellisten kasvojen\nnäkemiseen, sytyttänyt valon säkenen jostakin paremmasta, joka oli\ntuleva? Itse ei hän varmaankaan tehnyt siitä selkoa itselleen. Hän\nheräsi todellisuuteen siitä, että karttumiehistä joku löi häntä olalle,\njälleen näyttäytyi tylsä hymy ja ilmeetön katse. Kuitenkaan ei hän\nottanut osaa meteliin saarnan jälkeen eikä hyökkäykseen mestari Olavin\nkimppuun. Mutta kun rauhanhäiritsijäin hyökyaalto kääntyi ulospäin, oli\nhän ensimäisten joukossa, ja taas tuli hänen katseensa etsineeksi\nmolempia naisia pilarin luona.\n\nNuoret kasvot olivat kadonneet, mutta vanha seisoi jälellä, vavisten ja\nkuolonkalpeana. Ja päihtynyt mies oli tuossa tuokiossa hänen sivullaan\nja vei hänet miltei kantamalla ulos kirkosta. Mutta siellä jätti hän\nhänet ja riensi takaisin kirkkoon, mistä kuului huutoja, että oli\nkäytävä käsiksi ja heitettävä ulos \"epäjumalankuvat\", joilla\ntarkotettiin kaikkia kuvia ja maalauksia ynnä muita kirkonkoristuksia.\n\nKun vanha nainen oli onnellisesti joutunut kirkkomäelle oven edustalle\nja kun hän katseli ympärilleen, oli hän yksin. Pakenevia miehiä ja\nnaisia syöksyi hänen ohitsensa. Hänen ensi ajatuksensa oli Kristina ja\nhän huusi ohitse rientäville, kysellen häntä. Mutta kukaan ei häntä\nkuullut, ja jos joku kuulikin, ei kukaan tiennyt kadonneesta mitään.\n\nJokin esine joka heitettiin ulos kirkosta, sattui niin kovasti hänen\nkupeeseensa, että hän kaatui kumoon. Kuitenkin kuuli hän selvään,\nkuinka luja ääni kirkon sisäpuolella huusi:\n\n\"Lakatkaa, ystävät, vapauden nimessä! Tänään ei ole sopiva aika\ntyöllemme, mutta huomenna ... huomenna tulemme toimeen tuhatlukuisina\nja puhdistamme temppelistä kaikki epäjumalan kuvat. Tulkaa nyt mukana\nkappeliin, siellä on jumalanmies Melchior Rink meille sanova, kuinka\nmeidän on käytävä käsiksi työhön ja vietävä se hyvään loppuun.\"\n\n\"Knipperdollink, Knipperdollink!\" huusi hurja joukko. \"Tulemme mukanasi\nkappeliin, Melchiorin ja sitte mestari Reinhardtin luo!\"\n\nJa raivoava joukko virtasi ulos kirkosta, tunkeillen ovessa, rähisten\nja elämöiden. Vanhus kuuli ja näki kaiken siihen missä makasi, mutta ei\nkyennyt liikahtamaan paikaltaan.\n\nKun lopulta kaikki oli hiljaa ja hän katseli ympärilleen, olivat\nkirkonovet suljetut. Hän nousi hiljaa pystyyn. Hänen vierellään makasi\npyhän neitsyen irtikolhaistu käsivarsi Kristuslapsen keralla.\n\nNainen risti itsensä ja nilkutti hiljalleen kotiaan kohden.\n\n\n\n\n2.\n\nPYHÄN YRJÄNÄN KUVAN ÄÄRESSÄ.\n\n\nKun Kristina heräsi tainnoksistaan, tulvailivat kauniin soiton sävelet\ntemppelin holveissa, ikäänkuin puhdistavina ja pyhittävinä niiden\ntapausten soraäänten jälkeen, jotka vähän ennen olivat kajahdelleet\nniitä vastaan. Kesti kotvan, ennenkuin hän oikein pääsi suunnilleen. Se\nhirveä todellisuus, joka vallitsi hänen sulkiessaan silmänsä, oli niin\nsuuressa ristiriidassa sen taivaallisen suloisen vaikutuksen kanssa,\njonka urkujen sävelet häneen tekivät, ettei hän äkkipäätä voinut\nselvittää ajatuksiaan.\n\nVähitellen kuitenkin kaikki hänelle selveni, ja hän nousi pystyyn. Hän\nkatseli ympärilleen. Kirkko oli tyhjä. Ei näkynyt ainoaakaan elävää\nolentoa, mihin katseensa heittikin.\n\nHetkisen seisoi hän hiljaa, neuvotonna mihin kääntyisi. Mutta äkkiä\npeitti hän kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin kootakseen mieltään. Niin kului\njälleen muutamia silmänräpäyksiä. Mutta sitte nosti hän päänsä ja\nkatsoi perälle pääkuoria kohden, missä pyhän Yrjänän kuva seisoi. Hän\npainoi vasemman kätensä vasten sydäntään, oikealla pitäen kiinni\npäähineensä leukanauhasta.\n\nHän lähestyi päättävästi pääkuoria, mutta hänen käyntinsä oli\njuhlallinen ja hänen katseestansa säteili ihmeellinen loiste. Ja sillä\naikaa yhä humisivat urkujen sävelet hiljaa ja surusointuisesti kautta\nholvien.\n\nKristina kulki pyhän Yrjänän kuvan ohitse ja perälle pääalttarin luo.\nMutta täällä pysähtyi hän äkkiä ja hänen kasvoilleen levisi kalman\nkalpeus.\n\nAlttarin kehyksellä istui mies kumarassa päin, kokonaan itseensä\nvajonneena. Hän ei ollut kuullut lähestyvän askeleita, hän ei katsonut\ntyttöön tämän seistessä hänen edessään. Hänetkin näytti vallanneen se\ntaivaallinen sulo, jonka sävelet olivat levittäneet temppeliin. Musta\ntukka oli sivelty taaksepäin ja valui mustalle takinkaulukselle. Takki\noli pitkäliepeinen, avoin edestä, ja se valui runsaissa laskoksissa\nvasemman, alttarin portaalla lepäävän käden ympärillä. Oikeaa kättä\nvasten lepäsi pää. Hän oli leveähartiainen, voimakas olento, ja\nsäännölliset kasvojen piirteet puhuivat hengestä, joka vastasi tätä\nruumista.\n\nOlisi saattanut kysyä, nähdessään hänen istuvan siinä jäykkänä ja\nliikkumattomana, oliko hänellä turtumisen ja herpoutumisen hetkensä vai\ntaisteliko toimiva sielu ulkonaisen hiljaisuuden alla päästäkseen\nselvyyteen. Mädännys ja elämä ovat lähellä toisiaan, ja molemmat\nkehkeävät hiljaa maan helmassa. Kukan siemen itää ruumiin rinnalla,\njoka hajoaa atomi atomilta.\n\nNuori tyttö pani kätensä ristiin, ja hänen huulensa liikkuivat,\nikäänkuin ajatukset olisivat kohonneet hänen sydämestään ilmetäkseen\nääneen ja pukeutuakseen muotoon uhkealla purppuralla. Mutta varmaankin\nsaivat ne siivet samana hetkenä kuin syntyivät, ja lensivät pois, sillä\nmitään ääntä ei tullut kuuluviin. Mutta hänen silmänsä seurasivat\nmiehen kasvojen piirteitä tarkkaavaisuudella, joka oli lähellä ihailua.\nEi vähäisinkään värähdys suupielessä, ei rypistettyjen kulmien\npieninkään liikahdus olisi jäänyt häneltä huomaamatta.\n\nÄkkiä hypähti mies pystyyn ja ojensi kätensä alttaria kohden.\n\n\"Ei!\" huudahti hän, ja hänen äänensä helähti niin täyteläänä ja\nsointuvana urkujen sävelten sekaan, jotka juuri nyt sulivat yhteen\nihmeen ihanaksi sulosoinnuksi. \"Ei ... se on sinun tahtosi, Herra, ja\nminä olen sinun palvelijasi ... tapahtukoon sinun tahtosi, vaikkapa\nihminen samalla musertuisikin!\"\n\nHän pani kätensä ristiin ja pystyssä oleva pää vaipui alas rintaa\nkohden. Kului hetkinen, sitte kääntyi hän ympäri ja hänen katseensa\nsattui Kristinaan. Hänen silmänsä olivat säteilevät ja kirkkaat. Hän\noli taistelunsa taistellut, hän oli päässyt selvyyteen itsestään.\nHymyily, joka oli vakavuutta täynnään, valaisi hänen kasvonsa, kun hän\nläheni neitoa.\n\n\"Oletko jo tehnyt päätöksesi, Kristina?\" kysyi hän tarttuen tämän\nkäteen.\n\nTyttö ei vastannut. Hän värähti, ja puna hulvasi hänen marmorinvalkeat\nposkensa. Tätä kysymystä ei hän nähtävästi ollut odottanut.\n\n\"Sinunhan piti antaa minulle vastaus tänään, Kristina, ja täällä pyhän\nYrjänän kuvan luona, täällä Jumalan alttarin edessä, eikö ollut\nniin?... Ja kuitenkin, sinä et uskalla katsoa minuun, kätesi vapisee...\nAh, älä pelästy, Kristina, älä pelkää haavottaa sydäntäni; sinun\nkieltävä vastauksesi tuottaa rauhaa, sinun myöntymisesi on sodan\ntunnussana, ja minä olen valmis molempiin. Minun asiani lepää Jumalan\nkädessä, ja minun asiani on hänen...\"\n\n\"Olavi!\" sammalsi kiihtynyt tyttö ja koetti peittää pursuvia\nkyyneleitään miehen kädellä, johon hän tarttui molempine kätösineen ja\nsuonenvedon tapaisesti painoi sen vasten silmiään.\n\n\"Olet kiihdyksissä, Kristina!\"\n\n\"Siihen mitä puhut, Olavi\", puuttui Kristina jälleen puhumaan, nostaen\npäänsä ja uskollisesti katsoen Olavin mustiin silmiin, \"siihen ei minun\nole vaikea vastata ... elämässä ja kuolemassa tahdon olla sinun!\"\n\n\"Elämässä ja kuolemassa!\" kertasi Olavi, katsellen lempeän tutkivasti\ntytön kauniita kasvoja, sisäisen rauhan säteilyn levitessä hänen\notsalleen ja hymyillessä hänen vakavista silmistään. \"Elämässä ja\nkuolemassa, sanot sinä ... ja oletko tarkoin ajatellut, mitä nämä sanat\nsisältävät, oletko ajatellut, että maailma, jossa elämme, tulee\nheittämään ylitsesi pahantekijättären hunnun ja polttamaan minuun\njumalankieltäjän ja pyhyydenrikkojan merkin ... oletko harkinnut\nkaikkea tätä? Ystäväsi tulevat sinua karttamaan, hyvänsuovat\nsurkuttelevat sinua ja vaikenevat, pahansuovat levittävät ilkeitä\njuttuja sinusta, ja kentiesi ... kentiesi saa Olavisi lopuksi kärsiä\npolttoroviolla häpeällisen kuoleman, ja sinä itse...\"\n\n\"Missä on sinun rohkeutesi, Olavini\", keskeytti hänet Kristina\ntulisesti. \"Olen uskonut, että Jumala on ihmisiä mahtavampi, ja eikö\nitse polttorovion liekit tule jättiläiskielillään julistamaan hänen\nvoimaansa ja huutamaan: kuolema, kussa on sinun otasi, hauta, kussa on\nsinun voittosi! Ah, sinä tunnet niin vähän Kristinaa, jonka olet tehnyt\nosalliseksi sydämesi rikkauksista, jos luulet tarvitsevasi tehdä\nminulle tuollaisia kysymyksiä.\"\n\n\"Kristina, Kristina, sanasi täyttävät sydämeni rakkaudella ja\nluottamuksella... Tahdot siis tulla morsiamekseni, tunnet siis olevasi\nkyllin voimakas rinnallani, vaimonani, kantaaksesi ivan raskasta\ntaakkaa, tunnet olevasi kyllin voimakas kuollaksesi kanssani sen\nJumalan tähden, jonka palvelija olen ja tahdon jäädä siksi, niin kauvan\nkuin hän tarvitsee raihnasta kieltäni?\"\n\n\"Tahdon!\" kuiskasi Kristina ja kumartui Olavia kohden, joka pani\nkätensä ristiin hänen päänsä ylitse ja suuteli häntä otsalle.\n\n\"Niin on se siis sanottu, sana, joka on tärkeä\", sanoi hän liikutetulla\näänellä. \"Ja, Herra, kuule meitä ja anna meille siunauksesi!\"\n\nUrkujen soitto oli lakannut. Viime sävelet virtailivat vielä holveissa,\nhälveten kuten huokaus. Kului hetki kummankaan lausumatta sanaakaan. He\nymmärsivät toisensa, heidän sydämensä tunsivat, heidän silmänsä näkivät\nyhtä ja samaa, mitäpä he tarvitsivatkaan sanoja!\n\nMutta urkulehterin reunalta pistäytyi esiin pää, jonka silmät näyttivät\nahmivan molempia alttarikehän ääressä. Pää katosi pian, ja kohta sen\njälkeen kuului askelia lehterille vieväin porrasten edustalla ja ne\nlähenivät nopeasti alttaria kohden kirkon perälle. Kuta lähemmäksi ne\ntulivat, sitä hiljaisemmiksi ne muuttuivat, mutta jos tämä johtui\nvarovaisuudesta, oli tämä aivan tarpeetonta, sillä ne, joita askeleiden\nei pitänyt häiritä, olivat sellaisessa mielentilassa, etteivät kuulleet\nniistä mitään.\n\nHän oli äskeinen mies ilmeekkäine silmineen, hän, joka hymyili\nsotahuutojen kaikuessa korkeimmillaan, mutta jonka silmät loistivat\nniin lämpimästi nuorta tyttöä nähdessään. Hän pysähtyi muutaman pilarin\ntaakse, ja hänen katseensa ilmaisi suurinta levottomuutta. Häntä\npudistutti kauttaaltaan kuumeväristys, ja hänen täytyi pidellä kiinni\npilarista, jottei kaatunut.\n\n\"Ja nyt, Kristina\", kuului Olavin ääni, \"nyt täytyy meidän erota. Mene\nkotiin äitini luo. Tapaamme siellä toisemme iltapäivällä, mutta jollei\nniin tapahdu, sano lohdutuksen sana vanhukselle ja lue rukous sieluni\npuolesta...\"\n\nSuurimman hämmästyksen ilmeellä katsoi Kristina Olaviin, mutta\nennenkuin hän ehti ilmaista huolestumistaan, jatkoi tämä:\n\n\"Sinä kuulit ja näit, mitä tänään tapahtui! Tuskin saatoin toivoakaan\nvoivani välttää kuolemaa. Mutta en saa levätä, minun täytyy tehdä\nHerrani työtä, valvoa ja taistella... Menen täältä Norrmalmiin, minun\ntäytyy leimahuttaa totuuden salama eksyneiden joukkoon... En Jumalalle\nenkä kuninkaalleni voi vastata, kun he kysyvät minulta, olenko\ntäyttänyt velvollisuuteni tätä huumautunutta joukkoa kohtaan. Näetkös,\nminutkin eksytti näennäinen totuus heidän opissaan, mutta kun olen\npäässyt oikean perille, en saa epäröidä...\"\n\n\"Mutta sinä menet varmaan kuolemaan!\"\n\n\"Se on Jumalan kädessä ... jollen tule, niin ole huoletta Kristina,\ntuolla ylhäällä tapaamme jälleen! Ja sinä olet vahva ja rohkea, näen\nsen säteilevistä silmistäsi, mutta vanha äitini on heikko ja tarvitsee\ntukea... Rupea hänen tuekseen, Kristina, ja tervehdi veljeäni Lauria,\nkun hän tulee, ja tee hänelle hyvä selko kaikesta, mitä olen tehnyt ja\npuhunut Herran nimessä!... Älä itke noin, sinun täytyy ajoissa tottua\najatukseen, että Olavisi on taistelun mies, ja hänen morsiamensa saa\naina riemuita voitosta, sillä hänen täytyy rakastaa henkeäni eikä\nheikkoa ruumistani, ja henki on aina voittava, niin totta kuin Herra\nelää ja niin totta kuin toteutan Herran tahtoa.\"\n\nHän tarttui kaksin käsin tytön käsiin ja katsoi niin sydämellisesti\nhänen kyyneltyneihin silmiinsä kuin hän olisi kuitenkin sydämessään\ntunnustanut, kuinka vaikea tämän rakastetun naissydämen oli ajatella\niloisia ajatuksia, kun oli kysymys hänen rakastettunsa elämästä ja\nkuolemasta.\n\nMutta hieman loitompaa kuului kiihkeää nyyhkytystä ja raskaita,\nepävarmoja askelia, jotka lähenivät paikkaa, missä molemmat nuoret\nolivat. Olavi kohotti katseensa ja näki kuluneeseen kauhtanaan puetun\nmiehen, jonka riippuvat posket ja punainen nenä selvään ilmaisivat,\nettä hän vietti irstasta elämää. Hän oli heittäytynyt polvilleen\npyhimyskuvan ääreen ja rohkeni tuskin kohottaa katsettaan alttaria\nkohden, jonka edessä elinvoimainen, uljas mies seisoi rinnallaan\npunastuva neitonen. Kulunut lakki, korvien kohdalta kaarelle\nleikattuine ja ylöspäin käännettyine reunuksineen, jotka kerran olivat\npäärmätyt jollakin kallisarvoisella nahkalla, liikkuivat nopeasti\nympyrässä hänen laihoissa sormissaan, ja hänellä oli itku kurkussaan,\nkyynelen toisensa perästä valuessa pitkin hänen poskiaan ja partaansa.\n\nOlavi meni miehen luo ja laski kätensä hänen olalleen.\n\n\"Mitä tahdot, vanhus?\" kysyi hän. \"Jos jokin suru painaa sydäntäsi ja\njos tahdot keventää mieltäsi kertomalla sen minulle, niin olen valmis\nkuulemaan ja auttamaan mikäli voin.\"\n\nMiehen kiihkeä nyyhkytys pikemmin kiihtyi kuin tyyntyi Olavin\npuhuttelusta, mutta vähitellen lakkasi se ja hän heitti pörröisen\notsatukkansa alta katseen Kristinaan. Niin lemmenlämmin kuin tämä katse\noli tuskin Olavin, hänen päästessään varmuuteen, että hänen\nrakkauteensa vastattiin.\n\n\"Ei, ei\", huudahti mies. \"Olen vanha syntinen, tuskin arvokas astumaan\nnäin perälle Herran pyhään. Jumala antakoon syntini anteeksi, mutta en\nvoinut pidättää askeleitani, ne vetivät minut tänne vastoin tahtoani.\"\n\n\"Jos etsit Herran armoa, vanha mies, et varmaan etsi turhaan. Hän ei\ntahdo kenenkään syntisen kuolemaa... Tulkaa luokseni kaikki, jotka\nolette ahdistetut, sanoo Hän, ja minä tahdon ottaa ikeenne\nhartioilleni.\"\n\n\"Ohoi, mestari Olavi\", huokasi mies, \"mitäpä minulla olisi tuotavaa.\nTavaraa ja kultaa ei minulla ole ja sydämeni riippuu kiinni tässä\nsyntisessä maailmassa. He kyllä rukoilevat puolestani, harmaaveljekset\nnäet, sen tiedän, ja joka kerta, kun kuulen heidän laulavan\nkultakoristeisessa kuorissaan, nauran minä. Hahaha, he elävät\nherkullisesti laulaessaan sieluni puolesta, ja minä kuolen\nnälkään... Tuolla ulkona taasen saarnataan vapaudesta ja kaikkien\nyhdenvertaisuudesta ja että rikkaiden on jaettava omaisuutensa ja ettei\nmitään köyhiä saa olla olemassa... Hahaha, minun henkeni ei voi\nkäsittää yhtä eikä toista.\"\n\nHän vaikeni yhtäkkiä, ikäänkuin olisi sanonut liian paljon mielestään.\nHänen silmänsä saivat jälleen ilmeettömyytensä, ja puolihassu hymyily\nnäyttäytyi jälleen hänen huulillaan. Hän nousi pystyyn ja tahtoi\nvetäytyä pois. Mutta Olavi laski kätensä hänen olalleen.\n\n\"Jos ymmärrän sinua oikein, ovat tiesi samat kuin niiden, jotka tänä\npäivänä saastuttivat Herran temppelin, ja silloin on sinun seurattava\nminua... Tahdon nyt mennä heidän luoksensa, ja sinä saat kuulla minun\nsanani, ja sitte tahdon puhutella sinua. Usko minua, kukaan ei ole\nlangennut niin syvälle, ettei voisi nousta Jumalan avulla.\"\n\n\"Mihin tahdotte mennä?\" kysyi mies.\n\n\"Melchior Rinkin luo!\" vastasi Olavi.\n\n\"Melchiorin luo!\" änkytti mies. \"Ja missä aiotte tavata hänet?\"\n\n\"Eikö hän nyt saarnaa pyhän Yrjänän kappelissa?\"\n\nMiehen hymyilyyn tuli tämän kysymyksen johdosta sekä epäilyn että\nvarmuuden ilme. Hän näytti harkitsevan, oliko hänen vastattava vai ei,\nmutta sitte tuli hän heittäneeksi katseen Kristinaan, joka vielä seisoi\nalttariporrasten yläpäässä, ja hän sanoi vakuuttavalla äänellä:\n\n\"Saarnaako Melchior nyt, en tiedä, mutta sen tiedän, että hän ja\nKnipperdollink neuvottelevat tulevana yönä keskenään siitä, mitä\nhuomenna on tapahtuva! Knipperdollinkin huuto hetkinen sitte miehille\ntäällä sisällä ... se huudettiin, luullakseni, jotta saataisiin heidät\ntäältä pois.\"\n\n\"Ja mitä on sitte huomenna tapahtuva?\"\n\n\"Mistäs minä tiedän?... Kentiesi samaa mitä tänäänkin...\"\n\nOlavi katsoi terävästi mieheen, mutta tämän katse oli tutkimaton, ja\nhymyilyn johdosta hänen suunsa ympärillä ei oikein tiennyt puhuiko hän\ntosia vai satuja. Jollei vanhus olisi tuontuostakin heittänyt\nkatsettaan Kristinaan, jolloin siinä aina ilmeni lämpö, joka ei\nnäyttänyt jättävän tilaa millekään kaksimielisyydelle hänen sielussaan,\nniin olisi Olavi todennäköisesti pitänyt hänen puhettaan joutavana\nlörpöttelynä ja siitä vähät välittänyt. Mutta se ihmeellinen muutos,\njoka hänen kasvoissaan tapahtui, kun hän kiinnitti silmänsä Kristinaan,\nei voinut olla kiinnittämättä Olavin tarkkaavaisuutta, ja hän kysyi\nsentähden:\n\n\"Tunnetko neitsyen tuolla alttarin luona?\"\n\n\"Tunnenko... Mitä sanotte, mestari Olavi! Tunnenko hänet... Jumala\nminua armahtakoon, kuinka hänet tuntisin?\"\n\n\"Mutta näyttää kuitenkin, ikäänkuin...\"\n\n\"Minä miesparka ... ei, ei, mestari Olavi ... tunnen tuskin itseni,\nvielä vähemmän muita, ja kaikista vähimmän ketään nuorta neitsyttä ...\nei, ei!\"\n\nMies keskeytti Olavin tiedustelut eräänlaisella innolla, ja kun hän\nvielä luki epäilystä tämän silmissä, alkoi hän hajanaisen puheen, joka\nsiinä määrin esti kaikki enemmät kyselyt samaan suuntaan, että Olavi\nkatsoi hänen jossakin määrin kadottaneen ymmärryksensä.\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi hän. \"Ei olekaan syytä luulla, että hänet tuntisit.\nMutta nyt on sinun seurattava minua Norrmalmiin ja Melchior Rinkin luo\ntai jonkun muun, joka saarnaa hänen vapaudenoppejaan.\"\n\n\"Niitä on paljon niitä, mestari Olavi! Mutta jos tahdotte vastata\nyksinkertaisen miehen kysymykseen, niin sanokaa minulle, mikä ero on\nsen vapauden välillä, jota te itse saarnaatte, ja sen, jota Melchior\nRink opettaa? Vanhan kirkon kukistamisesta, siitä te puhutte molemmat,\nsiitä olette siis yhtä mieltä. Pyhimykset, luostarit, munkit ja nunnat\nja kaikki hyvin syötetyt pääpapit, ne julistatte molemmat\nantikristuksen apulaisiksi! Vapautta saarnaatte myös molemmat, kuinka\nyksinkertainen voi tietää, kumpi teistä on oikeassa?\"\n\nOlavi katsoi kummastuneena puhujaan, joka osotti teräväpäisyyttä paljo\nenemmän kuin häneltä olisi voinut odottaa, ja tämä kysymys oli kauvan\nollut hänen omienkin ajatustensa esineenä. Hänestä oli sentähden\nkysymys aivan luonnollinen, vaikkei hän tosin sitä odottanut tämän\nmitättömän miehen huulilta.\n\n\"Kysymykseesi\", sanoi hän, \"tahdon vastata toisella. Kun myrsky käy ja\nlaiva ponnistelee vaikeassa hyökyaallokossa, purjeet repeävät\nkappaleiksi ja vaahto kuohuu ympärinsä tyrskyvässä aallokossa, kuka\nsilloin ohjaisi laivaa, jos kaikki ovat yhtä hyviä?\"\n\n\"Hän, jonka kautta Herra puhuu!\" vastasi mies hyvin varmasti, ja hänen\nkasvonsa näyttivät melkein yhtä innostuneilta kuin hänen katsoessaan\nKristinaan.\n\n\"Ja kuinka tunnette hänet?\" kysyi Olavi jälleen. \"Kuka tahansa teistä\nvoi astua esiin ja sanoa: kuulkaa minua, sillä minun kauttani puhuu\nHerra! Kaikki tahtovat lausua Herran tahdon eikä kukaan tahdo totella,\nja silloinhan laiva uppoaa! Kas siinä on erotus minun ja teidän\nvapautenne välillä, että minä tahdon olla vapaa Herran alapuolella, te\nhänen yläpuolellaan!\"\n\n\"Ja kuinka te tunnette Herran tahdon, mestari Olavi?\"\n\n\"Hänen omasta suustaan, vanhus, hänen omasta sanastaan pyhissä\nkirjoissa.\"\n\n\"Niin tekee Melchior myös, niin tekee Carlstedt, jumalanmies, jota\nMelchior kutsuu mestariksi, niin tekee Luther!\"\n\n\"Entä sinä itse, vanhus?\"\n\n\"Minä ... mitä kysytte minusta, mestari Olavi?\"\n\n\"Minä sekä kysyn että käsken sinua, että sinun on itse luettava Jumalan\nomaa sanaa tai annettava sitä itsellesi lukea, ja päätä sitte, kumpi on\noikeassa, Melchior vai minä!\"\n\n\"Ja koska tämä tapahtuisi?\" kysyi vanhus epäröivästi silmäillen Olavin\nsilmiin.\n\n\"Milloin vaan\", vastasi Olavi. \"Tule luokseni, ja minä tahdon lukea\nsinulle, tule tähän temppeliin, esiinnyn täällä usein ... ja pian, usko\nminua, aivan pian saattaa jokainen ruotsalainen mies, joka osaa lukea\nkirjaa, omalla kielellään oppia tuntemaan ainoan ja totisen Jumalan ja\nsen vapauden, jonka hän on suonut ihmisille!\"\n\nMieheen näyttivät syvästi vaikuttaneen Olavin sanat. Hän painoi\nsilmänsä alas ja hänen kätensä alkoivat jälleen pyöritellä kulunutta\nlakkia. Kun hän jälleen avasi silmänsä ja kiinnitti ne Olaviin,\npilkahti niistä hehkuva lämpö.\n\n\"Kiitos, mestari Olavi, siitä mitä nyt sanoitte minulle ... olen kyllä\nköyhä ja harmaantunut, mutta kivestä ei ole sydämeni ollut.\" Hän jupisi\nsen jälkeen itsekseen jotakin, joka oli Olaville käsittämätöntä, mutta\nlisäsi tämän juuri aikoessa häntä puhutella: \"Tahdon sanoa teille\njotakin vuorostani. Laittakaa sulku puroon, mestari Olavi ... virtaa on\nusein liian myöhä tukkia. Näettekös, tarkotan, että Melchior ja\nKnipperdollink kulkevat nyt eteenpäin teidän tahtonne ohitse, he ovat\nkeskellä virtaa, ja virta on väkevä, paljo enemmän kuin kukaan aavistaa\nvoi sortua sen voiman edessä... nyt vaaditaan suurempaa voimaa kuin\nteidän asettamaan sulkua näille miehille ja heidän puoluelaisilleen...\nMinun uskoni on, että te saatatte päästä voitolle mies miestä vastaan,\nmutta tuhatta vastaan, -- älkää sitä koettako, mestari Olavi!\"\n\n\"Tarkotuksesi on hyvä, vanhus, ja kiitän sinua siitä, mutta...\"\n\n\"Älä yritä sitä, sanon\", toisti mies. \"Tahdon sanoa sinulle miksi, ja\nsinä huomaat itsekin, että on ryhdyttävä toisiin keinoihin.\" Mies\nrykäsi, ja tuokioksi ilmestyi hänen kasvoilleen niiden tavallinen\ntylsyys, mutta pian hehkui jälleen päättäväisyys hänen katseestaan, ja\nhän jatkoi: \"Huomenna, niin ovat he päättäneet, tulevat he hyökkäämään\npäällenne tänne kaupunkiin ja puhdistamaan kaiken mikä on epäpuhdasta.\nYhteenkään kirkkoon, yhteenkään luostariin ei saa jäädä jälkeäkään\nsiitä, mikä muistuttaa Jumalan äidistä ja pyhimyksistä, ja se, mikä on,\nmuutetaan joksikin uudeksi ja ihanaksi, sillä nyt on tuleva\ntuhatvuotinen valtakunta, sen on Jumala ilmottanut, ja he tulevat\nedeltä valmistamaan Herran tietä.\"\n\nOlavi katsoi mieheen hämmästyneenä. Mitä hän sanoi, ei näyttänyt\nlainkaan uskomattomalta. Oli aivan uudestakastajain opin luontoista ja\nsopi mitä läheisimmin yhteen sen käsitystavan kanssa, joka raa'an\njoukon keskuudessa oli vallalla, että mielipiteet vietiin lävitse\nväkivaltaisella kädellä, tulella ja miekalla. Olavi käsitti myös, ettei\nmikään voinut enemmän vahingoittaa sitä oppia, jota hän saarnasi, kuin\nettä uudestakastajat onnistuisivat panemaan tuumansa täytäntöön.\nPaavilaiset sekottivat lutherilaisuuden ja anabaptismin yhteen ja\nolisivat epäilemättä pitäneet raivoa ja hävitystä edellisen ilmauksena\nja heittäneet tämän Olaville ja lutherilaisille vasten kasvoja\ntodistukseksi heitä vastaan.\n\nJa kuningas, joka minä päivänä, minä tuntina tahansa oli odotettavissa\nkaupunkiin Malmönmatkaltaan, mitä ajattelisikaan hän miehestä, jolle\nhän oli uskonut silloisissa oloissa niin tärkeän Tukholman\nkaupunginkirjurin paikan, mutta joka ei ollut kyennyt hillitsemään\nvimmastuneen roskajoukon rynnäkköä! Tuo kummallinen mies oli oikeassa.\nTäällä täytyi panna väkivalta vasten väkivaltaa, milloin sellaista\nnäyttäytyi, ja Olavin ensi ajatus oli puhua asiasta linnanvouti\nPietari Hårdille; toiseksi hän ajatteli persoonallisesti tavata\nuudestakastajain päämiehiä ja, jolleivät he taipuneet hyvällä luopumaan\nsiitä levottomuudesta, jonka olivat synnyttäneet, hankkia varmuutta\nheidän persooniinsa nähden. Siinä määrin muutti hän alkuperäistä\npäätöstään, että hän päätti jättää sikseen julkisen puhumisen\nintoilijajoukolle. Niin suuresti olivat omituisen miehen sanat\nvaikuttaneet häneen.\n\nTämä oli salavihkaa silmännyt Olaviin ja sitte neitoon kuorissa, ja sen\njälkeen vetäytyi hän syrjään ja katosi pilarien väliin. Olavi huomasi\nhänen katoamisensa, mutta joko hän nyt katsoi saaneensa kaikki ne\ntiedot, joita hän sillä hetkellä tarvitsi, tai tahtoi hän jäädä yksin\najatuksineen, ainakaan hän ei liikahtanutkaan miestä pidättääkseen.\n\nKristina riensi luo ja tarttui Olavin käteen.\n\n\"Ethän mene sinne?\" kysyi hän puoleksi voitetulla levottomuudella.\n\n\"Sekä menen että en, Kristina!\" vastasi Olavi. \"Riennän linnaan,\nlinnanvoudin luo, ja sitte...\"\n\n\"Kristinallasikin on ilmotettavana sinulle taistelu, joka sinua\nodottaa.\"\n\n\"Taistelu, mitä tarkotat, tyttö ... mikä taistelu sinulla olisi\nilmotettavana minulle? Silmäsi sanovat minulle kumminkin, että tarkotat\nniin sydämestäsi, ja lisäksi ne puhuvat voitosta!\"\n\n\"Sinäpä sen sanot ... se on taistelu, josta sydämeni sanoo sinun\nlähtevän voittajana. Paavilaiset tahtovat, että sinun on kohdattava\nheitä tänään kolmen aikaan Harmaaveljesten luona.\"\n\n\"Harmaaveljesten!\" toisti Olavi leimahtavin katsein, ikäänkuin hänellä\nolisi ollut joku harmaaveli edessään Kristinan sijaan. \"Harmaaveljesten\n-- ja kuka sinulle on antanut sen tiedon, Kristina?\"\n\n\"Mestari Robert\", vastasi Kristina.\n\n\"Ah, dominikanipriori Vesteråsista...!\"\n\n\"Hän puhui rauhan ja hyvänsuonnin sanoja\", jatkoi Kristina. \"Mutta kun\nsilloin saarnan loputtua, oli levottomuuteni juuri suurimmillaan, niin\ntuskin kuulin mitä hän sanoi, mutta sydämeni käsitti sanat aivan\npäinvastoin, ja sen tähden kutsun sinua taisteluun enkä rauhaan.\nArvelen kuitenkin, että ottelusta itse vihollisen leirissä voi sinulle\nolla paljo hyvää tulevina aikoina.\"\n\n\"Sydämesi puhui oikein Kristina, ja viisautesi ilahuttaa minua. Minun\ntulee uskaltaa astua käärmeen pesään ja päästä sieltä voittajana, jos\nHerran tahto on niin. Mene nyt äitini luo, sinne tahdon tulla\niltapäivällä. Mutta ennenkuin olen puhutellut Harmaaveljesluostarin\nhyviä miehiä, näemme tuskin toisiamme.\"\n\nNäin sanoen tarttui hän Kristinan käteen, ja he poistuivat sakaristoon,\njosta heidän pian nähtiin astuvan ulos ja rientävän kukin taholleen,\nOlavi linnaan ja Kristina kaupunkiin päin.\n\n\n\n\n3\n\nKIUSAUS.\n\n\nKello ei ollut vielä lyönyt kolmea, kun kaksi miestä dominikaanien eli\nmustainveljesten munkkikunnan puvussa lähestyi tornia sillalla, joka\nvei Harmaamunkkisaarelle. Tämä saari, nykyinen Ritariholma, joka meidän\npäivinämme on huomattava aukeista paikoistaan ja suurista, muhkeista\nrakennuksistaan, oli tähän aikaan kokonaan harmaaveljesten tai\nfransiskaanien omaisuutta. Heidän kirkkonsa ja luostarinsa kaikkine\ntarpeellisine rakennuksineen, jotka olivat rakennetut ympärinsä jonkun\nmatkan päähän kirkosta, olivat kaupungin puolelta muurin ympäröimät,\nniin että koko saari siten ulkonäöltään muistutti linnotusta. Paitsi\nRitariholman kirkkoa ja muuatta vanhaa pyöreää tornia saaren\npohjoisluoteisella reunalla ynnä mahdollisesti jotakuta ympäröivien\nrakennusten perusmuuria ei enää ole jälellä mitään muinaisesta\nHarmaamunkkisaaresta.\n\nNämä kaksi miestä, joista toinen ylpeällä käynnillään ja käytöksellään\nselvästi ilmaisi olevansa arvoltaan ylhäisempi kuin toverinsa,\nkulkivat tietä vilkkaasti keskustellen ja heidän puheensa tuli yhä\näänekkäämmäksi, kun he olivat ehtineet portti tornin holvien lävitse ja\nsiltaa myöten lähenivät luostaripihan sisempää porttia. Oikeastaan vain\nedellämainittu munkeista puhui. Toinen rajottui ainoastaan huudahdellen\ntai muita katkonaisia lauseita äännähdellen seuraamaan esimiehensä\npuhetta. Mutta kun he menivät sillan ylitse ja puhujan sanatulva näytti\nonnellisesti päässeen loppuun, lausui toinen:\n\n\"Käsitän jokseenkin vähän sanojenne oikeaa merkitystä, arvoisa veli\npriori, mutta asia näyttää minusta olevan paljo yksinkertaisempi kuin\nolette sen käsittänyt...\"\n\n\"Mitä tahdotte sillä sanoa, Martti Skytte?\" keskeytti priori kiihkeästi\nja tähysti terävällä silmäparillaan nöyrään munkkiin.\n\n\"Tarkotan vain sitä, arvoisa veli priori\", vastasi munkki sävyisällä\näänellä, \"että monella taistelijalla saattaa vihollisten joukossa olla\nystäviä hänen aavistamattaan. Minusta näyttää kuin pitäisi tarkasti\ntutkia vihollisensa, ja varmaankaan eivät ne käsivarret, jotka tänään\nkävivät kiinni pyhän Jumalanäidin kuvaan kaupunginkirkossa, kuuluneet\nniihin, joita mestari Olavi johtaa...\"\n\n\"Ja kumpi heistä, Melchior Rink vai mestari Olavi, mahtanee olla pyhän\nkirkon ystävä?\"\n\n\"Se, arvoisa veli priori, joka samoinkuin pyhä kirkkokin pyrkii\ntotuuteen!\"\n\n\"Totuuteen ... totuuteen, sanotte, Martti\", huudahti priori ja pysähtyi\näkkiä sillalla. \"Totinen perustus on jo laskettu ja sillä lepää pyhä\nkirkko. Ken puhuu kirkkoa vastaan, hän puhuu totuutta vastaan.\"\n\nMolemmat miehet seisoivat aivan sisemmän portin edessä, niin että\nheidät hyvin saattoi nähdä sisäpuolelta, ympärysmuurin ja\nluostarikirkon väliseltä aukealta paikalta, ja eräs harmaaveli, joka\noli dominikaanipriorin huomannut, riensi kiireisin askelin häntä\nvastaan, tuoden tiedon, että niin hyvin piispa Pietari kuin arkkipiispa\nodottivat häntä kärsimättömästi. Tämä sai priorin kokonaan katkaisemaan\nkeskustelunsa munkin kera, mutta ennenkuin hän erosi hänestä, kohotti\nhän oikean kätensä kaksi sormea ja sanoi tärkeän näköisenä:\n\n\"Pyhien veli- ja sisar-luostarien arvo alkaa aleta, sanotaan,\nmutta siinä ei ole ihmettelemistä, kun ne elättävät kyykäärmeitä\nhelmassaan. Katsokaa, Martti Skytte, ettette kuulu niihin, sillä\nsanon teille, ja pankaa merkille sanani, kirkon valta on suuri, ja voi\nhäntä, ken uskaltaa käydä sen kimppuun. Sen sanon minä, pyhän\ndominikaaniveljeskunnan kenraalivikaario tällä hetkellä ... siinä on\nteille jotakin mietittävää, ja saatte olla varma siitä, että silmäni\nseuraavat joka askeltanne.\"\n\nNäin sanottuaan riensi kenraalivikaario ja priori luostaripihan ylitse\nsuureen luostarirakennukseen, joka sijaitsi kirkon kera rinnatusten,\nulottuen yhtä kauvas kuin sekin itään ja länteen. Tämän rakennuksen\nitäisessä päätyseinässä oli ovi pienemmän ulkonevan katoksen alla.\nTämän yläpuolelle oli laitettu neljä korkeaa ja kapeaa ikkunaa, jotka\npäästivät niukkaa valoa täällä sijaitsevaan suureen huoneeseen. Tässä\nhuoneessa olivat äsken valittu arkkipiispa Johannes Magnus ja edellä\nmainittu piispa Pietari, liikanimeltä Sunnanväder, joka edellisenä\nvuonna oli valittu Vesteråsin piispaksi, mutta muutamien kuukausien\njälkeen oli ankara kuningas hänet aivan äkkiä erottanut tästä korkeasta\nvirasta. Molemmat kirkkovaltiaat istuivat kahdessa mukavassa\nnojatuolissa, ja heidän edessään seisoi vanhempi mies maallisessa\npuvussa ja miekka sivulla. Hieman syrjemmässä, arkkipiispan takana,\nistui harmaaveljesten ministeri, kuten heidän korkeinta esimiestänsä\nnimitettiin.\n\n\"Tärkeitä uutisia olemme saaneet käsiimme\", sanoi piispa Pietari sisään\nastuvalle priorille, \"senjälkeenkuin jätimme kirotut kerettiläiset\nkaupungin kirkossa.\"\n\n\"Tämä tavara ei ole harvinaista meidän päivinämme\", lausui priori\ntervehtien kunnioittavasti arkkipiispaa. \"Jos saadut uutiset ovat myös\nhyviä, silloin ne ovat sellaisia, joita oikeauskoiset tarvitsevat.\"\n\n\"Olemme tältä kunnon mieheltä, Gert Bryninghiltä\", jatkoi piispa,\n\"rakkaan veljemme Linköpingin piispan tallimestarilta, saaneet\nilahuttavia sanomia, meille suureksi lohdutukseksi ja virkistykseksi.\nJa erityisesti on se asia, jonka tähden Gert Bryningh on tullut tänne,\nilahuttava rakkaille ystävillemme, pyhän Fransiskuksen veljeskunnan\njäsenille.\"\n\nMinisteri ja priori vaihtoivat tällöin salaisen ymmärtämyksen katseen,\nja edellinen teki lisäksi melkein huomaamattoman liikkeen päällänsä.\n\n\"Jos ymmärrän oikein teidän sananne, arvoisa isä, piispa Pietari\",\npuuttui priori puheeseen, \"niin koskevat ne sitä suurta perintöosaa,\njota tällä veljeskunnalla on oikeus odottaa nyttemmin Jumalan luona\nautuaan raatimies Ingevald Torstinpojan jälkeen.\"\n\n\"Oikein, veli priori, oikein\", toisteli piispa. \"Se asia, joka nyt\nnäyttää kääntyvän selvälle tolalle, tulee suuresti auttamaan\nveljeskunnan kunnian kohoamista, ja samalla myös kirkon...\"\n\n\"Onko nyt sitte varmaa, ettei perillisiä ole olemassa?\" kysyi priori.\n\"Tiedätte hyvin, että se nyt on aivan kuin kirkas päivä, niin että\njokainen puutteellisuus näkyy jo kaukaa ja siellä mistä sitä vähemmän\naavistaa.\"\n\n\"Niin varmaa kuin se, että nyt kuulette Hannu Pietarinpojan sielukelloja\nsoitettavan\", vastasi fransiskaanien ministeri. \"Hän oli rikkaan\nIngevaldin koko perinnön laillinen omistaja, paitsi suurta taloa tässä\nMunkkisillan vastapäätä, jonka takeena meillä harmaaveljeksillä on\nIngevaldin lailliseen kuntoon laitettu testamentti.\"\n\n\"Mutta tällä Hannu Pietarinpojalla on sentään sisar!\" huomautti priori.\n\n\"Ja hän kuuluu sukulaisvainajansa tahdon ja pyhän lupauksen mukaan\nkirkolle\", puuttui Linköpingin piispa puheeseen. \"Minä, Gert Bryningh,\nolen tullut, sukulaisvainajani, Ingevaldin, jonka sielua Jumala\narmahtakoon, tahdon ja määräyksen mukaan ynnä armollisen herrani, Hannu\npiispan suostumuksella, viedäkseni Hannu Pietarinpojan sisaren mukaani\npyhän Birgitan luostariin Vadstenassa, ja kauvan ei ole viipyvä\nennenkuin hän on ottanut hunnun.\"\n\n\"Siunattu olkoon Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset\", huudahti priori\ntehden hartaana ristinmerkin, \"Pilvet hälvenevät, ja pyhä risti\nsäteilee vielä katoamattomalla loisteella yli maailman.\"\n\nSeurasi hetkisen hiljaisuus, jonka keskeytti arkkipiispa, kuunneltuaan\ntähän asti äänetönnä keskustelua. Hän oli istunut koko ajan nojaten\npäällänsä käteensä, näköjään miltei vieraana sille, mitä tapahtui hänen\nympärillään. Hänellä oli kaunis pää, lempeät piirteet, jotka osottivat\nrauhan ja tyyneyden miestä, ei lainkaan sopivaa niihin aikoihin, joissa\nhän eli tai siihen tehtävään, jota varten paavi oli hänet edellisenä\nvuonna lähettänyt kotimaahansa. Hänen käytöksensä yleensä, samoin kuin\nse erinomainen huolellisuus, jonka hän oli omistanut puvulleen, aina\npienimpiin seikkoihin asti, näytti viittaavan koko lailla\nturhamaisuuteen, joka ei kuitenkaan mitenkään rumentanut tätä hienoa\nmiestä. Arkkipiispa Johan oli syntynyt 1488 ja oli siis 36-vuotias,\nnuorukainen vanhan piispa Pietarin rinnalla.\n\n\"Erään tärkeän seikan olette mielestäni unhottaneet tässä asiassa\",\nsanoi hän sävyisällä äänellä, mutta suurella arvokkuudella. \"Tarkotan\nperijättären suostumusta!\"\n\n\"Perijättären suostumusta!\" huudahtivat läsnäolijat kummissaan.\n\n\"Niin, hänen suostumustaan... Veljemme, piispa Hannu, on saanut\nankaroita nuhteita herraltamme kuninkaalta, erään luostarineitsyen\ntähden. Luuletteko, että, jos tämä asia tulee kuninkaan korviin, hän\nantaa sen mennä menoaan enemmän kuin entisenkään. Minä en luule sitä ja\nsanon teille, etten tahdo sotkea käsiäni tähän vyyhteen. Tahdon kulkea\ntoista tietä, varmana siitä, että pyhä kirkkomme voittaa muillakin\nkeinoilla kuin niillä, jotka tarvitsevat pimeyttä vaikuttaakseen.\nTotisesti eivät kirkollemme ole helvetin portitkaan voittamattomat!\"\n\n\"Viisaasti puhuttu, hurskas isä arkkipiispa. Kuitenkin on totta, ettei\nkirkko voi sietää, että siltä ryöstetään omaisuus, ja minusta näyttää,\nettä ne keinot, joita tähän käytetään, juuri siten pyhittyisivät; sillä\nvarmaa on, etteivät pyrinnöt, joilla on sielujen pelastus korkeinna\npäämääränään, koskaan voi olla pahasta. Pietari Pelurin tytär voi kyllä\nolla toista mieltä, hän on kietoutunut maailman verkkoihin, mutta\neivätkö hänen kyyneleensä kerran muutu iloksi, kun hän löytää sen\nautuuden, jonka kirkko on hänelle valmistanut ... valmistanut hänelle\nsulasta rakkaudesta, niin suuresta rakkaudesta, että se on pakottanut\nhäntä vastoin hänen tahtoaan? Totisesti on niin käyvä!\"\n\n\"Sallittakoon minun\", alkoi sen jälkeen piispallinen tallimestari\nkumartaen pappisvaltiaille, \"viitata vielä erääseen asiaan, nimittäin\ntestamenttiin. Siinä sanotaan nimenomaan, että sukulaisvainajani\nomaisuus on lankeava kirkolle, sittenkuin neito, Jumalan armon avulla,\non vannonut hylkäävänsä maailman ja mennyt Vadstenan luostariin. Olen\ntarkoin tutkinut sukulaisvainajani tahtoa, Jumala hänen sieluaan\narmahtakoon, ja olen myöskin tiedustellut siitä armolliselta\nherraltani, kunnioitettavalta isältä, piispa Hannulta. Mitään epäilystä\nsiitä, mikä tässä on oikein, ei siis saata syntyä, niin kauvan kuin\nlaki ja oikeus on Ruotsin maassa voimassaan.\"\n\n\"Siinä uskossa olen minäkin\", lisäsi priori, \"ja minusta näyttää, että\ntämä lähtökohta on oikea tässä asiassa; luulen tuntevani myöskin jalon\nneitsyen mielenlaatua ja tietäväni, että hän itse, aikaisin elämän\nsurujen ja murheiden koettelemana, halajaa pyhän luostarin rauhaan. Ja\nsentähden voimme parhaimmalla omallatunnolla toimia, ei ainoastaan\nkirkon, vaan myöskin neitsyen sielun hyväksi.\"\n\n\"On kuitenkin olemassa vielä yksi nimi Ingevald Torstinpojan\ntestamentissa\", jatkoi arkkipiispa, vetäen käsiinsä pergamenttikirjeen,\njoka lepäsi hänen edessään pöydällä. \"Tässä puhutaan Hannu\nPietarinpoika-vainajan isästä, Pietarista, jota rahvaan kesken sanotaan\nPeluriksi. Häntä ette näytä aikovan ottaa laskuihin mukaan.\"\n\n\"Jos mies vielä löytyisi\", jatkoi fransiskaanien ministeri, samalla\nkuin nousi tuoliltaan ja mielistelevästi hymyillen kumartui pöydän\nylitse arkkipiispan puoleen ynnä osotti pergamenttikirjeessä\nesiintyvään Pietari Pelurin nimeen, \"jos mies vielä olisi\nlöydettävissä, olisi asia ilman kaikkia huolia selvillä. Pietari\nPeluria ei hänen sukulaisensa Ingevald ole muistanut enemmällä kuin\nnäillä 10 markalla, jotka Ingevald antoi eläkkeeksi Harmaamunkkikujalla\nsijaitsevasta suuresta talosta, jonka hän, sielunsa autuudeksi, Jumala\nja pyhä Fransiskus olkoot hänelle armolliset, antoi luostarillemme. Jos\nPietari eläisi sukulaisensa jälkeen, silloin koko omaisuus tulisi\nluostarin hyväksi...\"\n\n\"Ja vastaisessa tapauksessa...?\"\n\n\"Siitä, teidän armonne, ei ole sanaakaan sukulaiseni testamentissa!\"\nvastasi Gert Bryningh. \"Minä itse olen, yhdessä raatimies Olavi\nMikkelinpojan ja Karl Kultasepän kera, todistanut niin hyvin esillä\nolevan lahjakirjan kuin toisenkin testamentin, joka on armollisen\nherrani, piispa Hannun tallessa ja josta minulla täällä on todistettu\nkopio.\"\n\nTallimestari otti esiin ja ojensi nöyrästi kumartaen arkkipiispalle\nmainitun kopion, joka täydelleen todisti fransiskaanien ministerin\nsanat oikeiksi. Arkkipiispa luki asiakirjan tarkoin lävitse, ja sen\njälkeen pani hän sen pöydälle ja katsoi kysyvästi Gert Bryninghiin.\n\n\"Merkillinen testamentti\", sanoi hän pudistaen päätänsä, \"merkillinen\ntestamentti! Epäilemättä on näiden miesten kesken täytynyt vallita\nomituisten suhteiden ja tuskin tiedän sanoa, voiko se, huolimatta\ntestamentin selvistä sanoista, voittaa lain voiman.\"\n\n\"Pietari Peluri on itse tunnustanut sen pätevyyden\", puuttui\nfransiskaanien ministeri puheeseen. \"Hän on vierastenmiesten\nläsnäollessa antanut täysin pätevän todistuksen, että hyväksyy\nIngevaldin määräykset, ja tämä todistus on luostarimme huostassa,\nmutta, jumala paratkoon, se hyödyttää meitä vähän, sillä Pietari katosi\nsamana päivänä, jona Ingevald Torsteninpoika kuoli. Hänen vaatteensa\nlöydettiin laivalaiturilta ympärysmuurin edustalta, jonakin päivänä\nkuningas Kristianin kruunauksen aikana. Onneton oli kaiken\ntodennäköisyyden mukaan itse lyhentänyt elämänsä.\"\n\n\"Ja siitä seurasi\", lisäsi Gert Bryningh, \"että omaisuus joutui Hannu\nPietarinpojalle.\"\n\n\"Entä te itse, Gert Bryningh\", kysyi arkkipiispa, \"ettekö te tee mitään\nvaatimuksia Ingevaldin omaisuuteen nähden?\"\n\n\"En, en, teidän armonne, olen luopunut kaikista vaatimuksista;\nsukulaiseni sielunrauha on minulle suurempiarvoinen kuin mitätön kulta,\nja minä olen itse määrännyt testamentissani, että se vähä, jonka saatan\njättää jälkeeni, on lankeava pyhälle luostarille.\"\n\nArkkipiispa kysyi vielä Ingevaldin testamentin syitä, sillä olihan hän\nviimeisellä tahdollaan aivan kuin pakottanut lähimmän sukulaisensa\nkatoamaan maailmasta, mutta hän ehti ainoastaan lausumaan kysymyksen,\nkun vartioiva veli astui sisään ja ilmotti mestari Olavin. Vartija jäi\nseisomaan oven suuhun odottaen esimiehen viittausta tulijan tuomisesta\nsisään, mutta tätä viittausta ei annettu.\n\nNiin hyvin harmaaveljesten päämies kuin piispa Pietari ja Gert Bryningh\nkatsoivat kysyvästi Vesteråsin prioriin, ja tämä riensi selittämään,\nkääntyen arkkipiispaan:\n\n\"Olen onnistunut tehtävässäni, arvoisa isä arkkipiispa, kirkon\nvaarallisin vihollinen on täällä ovella, odottaen päästä sisälle!\"\n\nArkkipiispa oli jälleen nojannut päänsä käteensä ja näytti tuskin\nhuomanneen vartijan saapumista tai priorin sanoja, mutta tämä jatkoi,\njoutumatta arkkipiispan hajamielisyydestä ymmälle:\n\n\"Kohtaus Gert Bryninghin kanssa on estänyt minua mainitsemasta, mitä\nolen saanut tietää koetellessani toimittaa kerettiläisiä teidän\nsilmienne eteen... On vielä asia, joka lisää painoa vaakaan päätöstä\ntehdessämme tässä kysymyksessä... Ollaan aikeessa tehdä kuolemansynti,\nrikos, laadultaan kirkolle paljo vaarallisempi kuin se, että kirkolta\nmenisi rikkaan Ingevald Torsteninpojan perintö menojaan.\"\n\nNyt kohotti arkkipiispa päänsä ja katsoi tutkivasti puhujaan, ja\ntoinenkin kuunteli suurimmalla tarkkuudella, mitä hänellä oli\nsanottavaa.\n\n\"Minkä rikoksen jälille olette sitte päässyt?\" kysyi arkkipiispa Johan.\n\n\"Vihitty pappi aikoo naida neitsyen, joka on määrätty nunnaksi!\"\n\n\"Naida!\" huudahtivat kaikki läsnäolijat yhdestä suusta.\n\n\"Kuten sanoin\", jatkoi priori, \"neitsyt Kristina Pietarintytär, hän,\njoka riistää kirkolta Ingevald Torstinpojan suuren perinnön, jollei\nsitä viisailla toimenpiteillä ehkäistä, hän, joka sukulaisvainajansa\nviimeisen tahdon mukaan on määrätty kantamaan huntua Vadstenassa, hän\non aikeessa mennä naimisiin kerettiläisen kanssa, joka juuri odottaa\npääsyä sisälle.\"\n\n\"Jos on totta mitä sanotte, priori Robert\", puuttui piispa Pietari\npuheihin, \"niin luulen, että kirkko helposti voi pelastaa omaisuutensa.\nNiin törkeä rikos kuin se, mistä puhutte, vahvistaa paremmin kuin\nmikään Ingevaldin testamentin...\"\n\n\"Älkää sanoko!\" jatkoi priori. \"Kaikki riippuu armollisesta\nherrastamme, kuninkaasta.\"\n\n\"Niin ilmettyä rikosta Jumalan ja kirkon lakia vastaan ei kuningas\nsentään voi sallia koskaan!\"\n\n\"Niin kai luuli joka mies, ennenkuin hän saapui teidän omaan\ntuomiokapituliinne, kunnianarvoisa isä piispa Pietari, syksyllä mennä\nvuonna, ja selitti teidät ja tuomiorovastinne erotetuksi, teidät\nVesteråsin piispanistuimelta ja tuomiorovastin arkkipiispanistuimelta.\nKäsi, joka tällä tavoin uskaltaa huitoa kirkon isiin, se tuskin\nkohottanee miekkaa kirkon puolustukseksi. Minusta näyttää sentähden\nolevan varma ja epäilemätön asia, ettei armollinen herramme, kuningas\nKustaa, anna Ingevaldin omaisuuden joutua luostarille sentähden, että\nIngevaldin perillinen menee papin kanssa naimisiin. Eivätkö huhut\nkerro, että moni lutherilainen pappi, tai käyttääkseni kunnianarvoisen\nisän piispa Hannun sanaa, luciferilainen pappi on jo mennyt naimisiin.\"\n\nKehenkään ei ilmotettu tiedonanto näyttänyt tekevän syvempää vaikutusta\nkuin vanhaan tallimestariin. Hän teki ristinmerkkejä moneen kertaan ja\npudisteli huolestuneesti harmaata päätänsä.\n\n\"Pyhä Jumalan äiti\", huudahti hän priorin lopetettua. \"Mitä\nhäväistyksiä, mitä jumalattomuutta täytyykään vanhojen korvieni kuulla!\nEi, ei koskaan, koskaan saa tämä tapahtua!... Ennenkuin vuosi on\nlopussa, tulee Ingevaldin naissukulainen, neitsyt Kristina ottamaan\nhunnun ja armollinen herrani, piispa Hannu vihkii hänet omin käsin\nnunnaksi! Pyhä Jumalan äiti, kuinka tämä maailma onkaan täynnä\nhäjynilkisyyttä!\"\n\nVanha mies kumarsi kunnioittavasti arkkipiispalle, ja piispa Pietari\nvaihtoi parisen sanaa fransiskaanien ministerin kera ja meni sen\njälkeen ovea kohden Vesteråsin priorin seuraamana. Juuri heidän\njoutuessaan ovelle, avasi tämän vartioiva veli luostarin esimiehen\nviittauksesta, ja tallimestari ja priori vetäytyivät syrjään, Olavi\nPietarinpojan kookkaan vartalon näyttäytyessä oviaukossa.\n\n\"Riennä, riennä!\" kuiskasi priori tallimestarin korvaan. \"Juuri nyt on\noikea aika käsissä, kun hänen paras suojelijansa on täällä. Mutta\nhetket ovat kalliit, ja parasta olisi jos kaikki olisi ratkaistu asia,\nennenkuin mestari Olavi jättää harmaaveljesten luostarin. Joutuin siis,\ntoimeen, toimeen, Gert Bryningh!\"\n\nGert Bryningh ei tosin näyttänyt tarvitsevan mitään kehotuksia sen\ntehtävän toteuttamiseen, jota varten hän oli saapunut Tukholmaan. Hänen\nsilmänsä paloivat ja koko hänen ruumiinsa vapisi kärsimättömyydestä.\nKun hän näki tuon voimakkaan kaupunginkirjurin, joka lujin askelin\nkulki lattian poikki perälle, niin hänen intonsa kasvoi, Olavi vilkasi\nsyrjään juuri ovesta tultuaan ja terävällä, tutkivalla katseella\nsilmäsi hän molempiin miehiin. Katse kohtasi katseen, mutta vanhan\nmiehen täytyi luoda katseensa maahan. Kuitenkin oli tallimestarin\nkasvoilla maahankäännettyine katseineen paljo parempi ilme kuin\npriorin, jonka huulilla väikkyi viekas hymy.\n\nKaikkien silmät olivat kiinnitetyt Olaviin, hänen astellessaan perälle\nja lähetessään pöytää, jonka ääressä arkkipiispa istui piispa Pietari\nrinnallaan. Syntyi pitkä äänettömyys. Arkkipiispa istui mietteihinsä\nvaipuneena, piispa Pietari seurasi tarkkaavaisesti jokaista vivahdusta\nujostelemattoman nuoren miehen kasvoilla, mutta ei tahtonut eikä voinut\nvirkkaa mitään ennen arkkipiispaa, ja fransiskaanien ministerillä, joka\nseisoi hieman taampana edellistä ja siten jäi osaksi hänen varjoonsa,\noli tällaikaa mitä parhain tilaisuus tarkastella kaikkea. Kohta Gert\nBryninghin poistuttua huoneesta tuli dominikaanipriori hiljaa\nhipsutellen lattian ylitse, ja jouduttuaan Olavin rinnalle, sanoi hän\nnöyrästi kumartaen arkkipiispalle:\n\n\"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Johan, mestari Olavi on noudattanut\ntahtoanne ja seisoo edessänne...\"\n\nArkkipiispa kohotti katseensa nämät sanat kuullessaan, ja hänen\nkasvojaan valaisi hetkiseksi sisäinen lämpö, kun hänen silmänsä\nsattuivat Olaviin. Mutta pian katosi tämä ilme hänen kasvoiltaan ja\njätti tilaa eräänlaisen surumielisyyden piirteelle, samalla kuin hän\nheittämällä päätänsä taaksepäin ja puoleksi sulkemalla silmäluomiaan\nsai ylpeän ulkonäön.\n\n\"Toivotan sinut tervetulleeksi, nuori mies!\" sanoi hän. \"Ja toivoni on,\nettä olet tullut tänne luoksemme kuin ystävä ystävien joukkoon. Tahdon\npuhutella sinua kuten ystävää.\"\n\nOlavi katsoi kummastuneena arkkipiispaan hänen puhuessaan. Ilmeisesti\nei hän ollut odottanut tällaista puhuttelua ja itse arkkipiispan puheen\nsävykin oli niin ystävällinen, että hänen korkean asemansa kannalta\nkatsoen olisi saattanut hänen rukoilevan jotakin siltä, joka seisoi\nhänen edessään. Ulkonainen ympäristökin auttoi lisäämään painoa\narkkipiispan sanoille tai olisi tehnyt sen, jos mies hänen edessään\nolisi ollut herkkä siihen. Arkkipiispan liehuviitta kultakoristeineen,\ntavanmukaisine vallan ja ylhäisyyden tuntomerkkeineen, näiden vakavien\nmunkkipukujen rinnalla -- sillä myöskin piispa Pietari oli puettu\nmustaveljeskaapuun -- keskellä huonetta, jossa jokainen ikkuna,\njokainen pilari muistutti menneitä mahtavuuden ja loiston aikoja, --\ntämä kaikki yhteensä puhui omaa kieltään sille, joka oli\nherkkätunteinen siihen.\n\nOlavi oli sitä jossakin määrin. Hän rakasti lämpimästi kansaansa ja\nmaatansa, jota myöskin hänen sittemmin toimittamansa historia todistaa;\nmutta ennen kaikkia ja kaikessa rakasti hän totuutta, ja sille asialle,\njonka taistelijaksi hän oli ruvennut, olisi hän ollut valmis uhraamaan\nelämänsä. Mutta tässä hän oli mitä jyrkimmästi ristiriidassa vanhan\nkirkon miesten kanssa. He ikäänkuin lukitsivat Jumalan jalokivillä\nkoristeltuun hopea- ja kulta-arkkuun. Olavi löi rikki tämän verhon\nnojautuen sanassa ilmaistuun Jumalan tahtoon, Jumalan, jonka edelliset\ntahtoivat verhota ikuiseen pimeyteen. \"Tulkoon valkeus!\" oli uuden ajan\ntunnussana, ja mahtavana ja taisteluvoimaisena kulki sana kautta\nkaupunkien ja maiden, ja moni sydän syttyi toivosta ja luottamuksesta\nja katseli uusin silmin ympärillensä Jumalan maailmaan, mutta toiselta\npuolen arkkuun pannun Jumalan hoitajat vapisivat pelosta ja katselivat\nympärilleen, etsien mitä keinoja tahansa suojellakseen vanhaa\nvaltaansa. Kuten tavallisesti kaikkina murrosaikoina vanhan ja uuden\nvälillä, oli molemmilla puolin erilaatuisia taistelijoita.\n\nKatsellessaan peräkkäin seuraavia suurempia aikakausia kansakunnan\nelämässä saattaa tehdä merkillisen havainnon, -- sen nimittäin, että\njuuri vanhan ja uuden rajapyykkien luona esiintyvät jyrkkäpiirteisimmät\nluonteet, niin hyvään kuin pahaankin nähden. Tuskin esiintyy pakanuus\nmissään mahtavampana ja suurempana, kuin joutuessaan kosketukseen\nkristinuskon kanssa, samalla kuin siellä toiselta puolen esiintyy\nsyvimmän kurjuuden hahmoja. Verrattakoonpa vain sadun Palnatokea\njohonkin Sigvaldin jaarliin ja niitä pohjoismaiden hylkyväkijoukkoja,\njotka kantaen viikinkien muinaisuudestaan ylpeää nimeä, väijyivät ja\nvaanivat vaivatonta saalista. Niin oli laita tähänkin aikaan, uuden\nkehityskauden koitteessa, joka juuri oli murtautumaisillaan esiin.\n\nLinköpingin piispa Hannu Brask ja arkkipiispa Johan ovat vanhan ajan\netevimmät miehet, koko sielustaan kiintyneet siihen aikaan ja niihin\noloihin, joissa he olivat kasvaneet ja miehistyneet. He olivat kerran\nsaaneet elämänkatsomuksensa ja sen puolesta tahtoivat he kunniallisesti\nja miehuullisesti taistella. Ja he saattoivat kuolla taistelussa tai\nhuoaten vetäytyä takaisin, kuten meren aalto kallion kielekkeeltä, jota\nvasten se on turhaan hyökännyt, mutta he eivät voineet käyttää\nliehakoimisen ja juonittelun hämäriä aseita. Niitä käyttivät miehet\nheidän ympärillään, Robert, Vesteråsin dominikaanipriori, piispa\nPietari ja hänen ystävänsä tuomiorovasti Knut ja joukko muita. Aikanaan\nja taistelussaan he muistuttavat sellaisia miehiä kuin Sigvaldin\njaarli. Odinin opin ragnarökiä tai maailman hämärää voi pitää tämän\nottelun vertauskuvana, ottelun, joka pitempien tai lyhempien\nväliaikojen jälkeen uudistuu hyvien ja pahojen voimien välillä.\nTaistelusta kehkeää aina jotakin uutta, joka on puhtaampaa ja\nkorkeampaa vanhaan verraten, mutta jonka vuorostaan täytyy väistyä, kun\naika on kypsynyt jälleen uusille ja täydellisemmille elämän\nkehitysmuodoille.\n\n\"Kova on aika missä elämme\", jatkoi arkkipiispa. \"Kuitenkin on kirkko\nsaanut taistella vaikeampiakin taisteluja kuin se, jota sitä vastaan\nnyt käydään, ja yhtä hyvin seisoo se voitonriemuisena kalliollaan.\nMutta sen täytyy koota ympärilleen kaikki kelpo soturit, lähettää\nheidät taisteluun ja katsoa, että kukin saa sen paikan, jonka\nansaitsee. Te, mestari Olavi, olette saanut voimaa ja miehuutta enemmän\nkuin muut. Tiedän hyvin, ja voitte sen kyllä itsekin muistaa, millä\nsuosiolla ja rakkaudella teidän muinainen herranne, piispa Mats\nGregerinpoika -- Jumala hänen sieluaan armahtakoon! -- teitä kohteli.\nVarmaankaan ette ole tunnoton hänen muistoaan kohtaan, jotta\ntahtoisitte pettää sen luottamuksen, jonka hän pani teihin?\"\n\nArkkipiispa vaikeni kotvan, ikäänkuin odottaen Olavin vahvistusta\notaksumiselleen. Olavi puolestaan ei äkkipäätä voinut päästä täysin\nselville, mihin arkkipiispa oikeastaan tähtäsi näillä surullisilla ja\nalakuloisilla sanoillaan.\n\n\"En ole unhottanut muinaista herraani\", sanoi hän, \"enkä sitä suosiota,\nmitä hän minulle osotti niin kauvan kuin oli elossa, mutta hänen\njälkeensä tuli toinen korkein hallintomies Stregnäsin hiippakuntaan, ja\nhänkin on osottanut minulle rakkautta suurimmassa määrin, tarkotan\nLauri Antinpoikaa, armollisen herramme kuninkaan nykyistä kansleria!\"\n\nLäsnäolijat tekivät ristinmerkin tätä nimeä lausuttaessa, ja\narkkipiispa heitti syvästi surullisen katseen Olaviin.\n\n\"Älä mainitse sen miehen nimeä!\" huudahti arkkipiispa. \"Jumala ja pyhä\nErik suokoon, ettei hän seisoisi niin lähellä herraamme kuningasta.\nAivan varmaan voisivat asiat vähemmillä vaikeuksilla selvetä parempaan\npäin, jollei häntä olisi ja jollei armollinen herramme kuningas kuulisi\nhänen korvillaan ja näkisi hänen silmillään... Koskaan ei pyhän kirkon\npannanuolta ole taottu kenellekään, joka olisi sen ansainnut paremmin\nkuin tämä mies!\"\n\n\"Mestari Lauri-kansleri on ystäväni\", vastasi Olavi lämmöllä. \"Ja hänen\nasiansa on minun! Älkää unhottako sitä, armollinen herra, niin mitätön\nkuin olenkin häneen ja teihin verraten.\"\n\n\"Älkää kiivastuko\", vastasi arkkipiispa sävyisästi, \"älkääkä\nsanoko sanoja, jotka tyynemmin ajatellessanne tahtoisitte saada\nsanomattomiksi! Minä ja kirkon päämiehet teemme eron teidän välillänne\nja hänen, jota te sanotte ystäväksenne. Minä tunnen hänet. Hän ei ole\ntuonut Roomasta mitään hyvää mukanaan kotiin, vir ille gloriae\nlaudisque et novitatis improbe cupidus! [Tuo mies, joka jumalattomasti\nhimotsee kunniaa ja mainetta ja mullistuksia.] Lieneeköhän ketään, joka\nei tiedä että hänen menettelytapansa oikea syy on viha sen johdosta,\nettei hän päässyt Strengnäsin piispanistuimelle vaalissa kaksi vuotta\ntakaperin! Mutta totisesti sanon minä, ken seisoo, katsokoon, ettei\nlankea, ja korkeammallakin ovat olleet ne päät, joiden on täytynyt\ntaipua pyhän Pietarin istuimelta singonneiden pannanuolten edessä!\"\n\n\"Erehdytte\", keskeytti Olavi innokkaan arkkipiispan. \"Erehdytte\nsuuresti ja tunnette vähän niitä vaikuttimia, jotka määräävät herra\nLauri-kanslerin toimintaa. Minä tunnen ne, armollinen herra, ja sanon\nvielä uudestaan, että tahdon seista tai kaatua tämän miehen keralla,\nsillä hänen asiansa on minun, ja me olemme molemmat Jumalan turvissa.\"\n\n\"Silloin nähdään\", sai arkkipiispa sanoiksi, \"ettette ole panneet\nsydämellenne, mestari Olavi, niitä sanoja, jotka puhuin teille ja\nmuille, viimeksi tavatessamme Upsalassa viime vuonna. Mutta minä tahdon\nkuitenkin, kirkon kuuliaisena poikana, osottaa pitkämielisyyttä teihin\nnähden ja uskoa parasta. Olen sinua koetellut ja sinut kelvolliseksi\nlöytänyt, poikani, ja olen päättänyt tulla sinulle siksi mitä Jumalassa\nautuas herra Mats Gregerinpoika kerran oli. Kuten sanoin, kirkon täytyy\njakaa osiaan kunkin soturinsa luonteen ja voimien mukaan, ja sinulle ei\nole sopiva salattu, näkymätön paikka syvissä riveissä; sinun on\nseistävä temppelin huipulla ja kerran tultava yhdeksi sen ylimmistä\nkulmakivistä.\"\n\n\"Jos saisin päättää sanojenne mukaan, armollinen herra\", puhui Olavi\njälleen, \"olisi minulla syytä ilota, sillä minusta kuulostaa kuin\nolisitte lähennyt minua ja mestariani... Kuitenkin olen varma siitä,\nettä ne hyvät ajatukset, joita teillä on minusta, perustuvat\nerehdykseen...\"\n\n\"Ei, ei, poikani!\" keskeytti arkkipiispa. \"Siinä en erehdy, en, en!\nOnhan asia selvä, ja sinun katseesi ei voi olla näkemättä samaa kuin\nminun ja meidän kaikkien pyhän kirkon miesten. Katsos, yhdellä puolen\nodottaa sinua kirkon korkein rangaistus, jos sinä, Jumala ja kaikki\npyhimykset sen estäkööt, olisit halukas jatkamaan sillä tiellä, jolle\nolet astunut; -- toisella taholla avautuu tie itsestään jalkojesi\nedessä, näköpiirisi laajenee ja vaikutusvallallasi ei ole oleva mitään\nrajoja. Ruotsin kirkon korkeimmat kunniasijat ovat tarjona sinulle...\nMalta mieltäsi, poikani, minulla on kaikki tämä käsissäni, ensimäinen\navonainen piispanistuin on tuleva sinulle... Sanos, etkö tahdo ojentaa\nminulle kättäsi ja käydä rinnallani? Kirkon syli on sinulle avoinna ja\nojentaa käsivartensa sinua kohden ... voitko kauvemmin antaa sen surra\nja ikävöidä kadotetun poikansa palaamista?\"\n\n\"Olen kuullut sanottavan\", alkoi Olavi hetkisen vaitiolon jälkeen,\n\"että kun opettajani ja mestarini tohtori Martti Luther seisoi keisarin\nja pyhän roomalaisen vallan kardinaalien ja ruhtinasten edessä Wormsin\nvaltiopäivillä ja häntä tahdottiin uhkauksilla pelottaa peruuttamaan\noppinsa, vastasi hän: tässä seison enkä muuta voi! Se, mitä olette\nminulle nyt puhunut, armollinen herra, näyttää minusta sisältävän sekä\nuhkauksia että lupauksen, mutta vastaukseni on sama kuin opettajani\nWormsissa. Uhka ei minua pelota, lupaukset eivät minua houkuttele.\"\n\nSurun ja kummastuksen ilmeellä kiinnitti arkkipiispa katseensa\nujostelemattomaan mieheen, joka niin suorasti uskalsi hylätä ja torjua\nne kultaiset lupaukset, joita hänelle oli tehty. Muut läsnäolijat\nilmaisivat selvästi, etteivät he koskaan olleet voineet kerettiläiseltä\nodottaa moista rohkeutta. Heidän hämmästyksensä kasvoi kasvamistaan\nOlavin puhuessa, mutta muuttui pian epäämättömän selväksi\nvastenmielisyydeksi.\n\n\"Malttakaa mieltänne, nuori mies\", puuttui piispa Pietari puheeseen;\n\"malttakaa mieltänne ja ajatelkaa hieman, kenelle puhutte!\"\n\n\"Olen kyllä ajatellut\", sai Olavi jälleen sanoiksi, \"sillä ette kai\nvoine luulla, että vähäpätöisyydessäni olisin kaikin puolin\nharkitsematta noussut vastarintaan valtaa vastaan, joka on niin monen\nsadan vuoden vanha. Mutta minä palvelen korkeampaa valtaa kuin tämä\nkirkko, jota kaikkina näinä vuosina on johtanut syntisin ihmisten\nseassa, paavi, jota sentähden syyllä voi sanoa antikristukseksi, --\nminä palvelen teidän ja koko maailman herraa, taivaan Jumalaa, jonka\nsanat merkitsevät enemmän kuin kaikki ihmistuumat! Te puhutte kirkosta\nja minusta kuten sen kadotetusta pojasta, mutta unhotatte samalla, että\nenempi tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä.\"\n\nOlavi puhui elävällä vakuutuksen lämmöllä. Koko hänen olemustaan\nelähytti se totuus, jonka hän lausui täällä ilman ihmispelon\npilkahdustakaan. Hänen silmissään paloi innostuksen tuli ja hänen\ntarmokkaille kasvoilleen levisi ikäänkuin kirkastuksen hohde. Mutta\nhänen vastustajansa silmissä vaihteli nopeasti peräkkäin mielipaha,\ninho ja viha.\n\n\"Palkitsette hyvän pahalla, mestari Olavi\", sanoi dominikaanipriori\npisteliäästi hymyillen. \"Mutta se lieneekin luullakseni kristinoppinne\npääkappale!\"\n\nLausuessaan tämän, teki hän ristinmerkin, ja muut seurasivat hänen\nesimerkkiään. Ainoastaan arkkipiispa jätti täten suojautumatta\nkerettiläisestä virtailevan voiman vaikutukselta. Mutta hän nojautui\nylhäisesti takaperin tuolissaan ja pani kätensä ristiin rinnallensa.\n\n\"Kirkko, josta puhutte\", jatkoi Olavi, kääntyneenä arkkipiispaan ja\npanematta mitään huomiota muiden katseihin ja sanoihin -- \"kirkko,\njosta puhutte, on ihmiskäsien rakentama ylhäältä jalkoihinsa saakka, se\non irvikuva siitä kristinopista, jota meidän herramme ja apostolit\nopettivat ja jota he vielä opettavat sanojensa kautta pyhässä\nraamatussa. Kas, sen kirkon palvelija tahdon minä olla, sen kirkon\nalttarilta ojennan käsivarteni teille, arkkipiispa Johan, ja teille\nkaikille ja kysyn teiltä arkkipiispan sanoilla: annatteko kauvemmin sen\nodottaa turhaan saadakseen syleillä kadotettua poikaansa?\"\n\n\"Puhun nämä sanat\", jatkoi hän hetkisen pysähdyksen jälkeen, \"koska te\nitse olette tahtoneet antaa tälle keskustelulle ystävien keskeisen\npuheen muodon, armollinen herra; ja jollette mitään muuta, niin ainakin\nsen voitte päästä tietämään, ettei teillä ole mestari Olaville\ntarjottavana mitään, joka voisi hänet saada luopumaan palvelemasta sitä\nherraa, jolle hän on vannonut uskollisuutta.\"\n\nVesteråsin priori oli jälleen heittämäisillään pistosanan, mutta\narkkipiispa ennätti ennen.\n\n\"Jumala paratkoon\", sanoi tämä, \"minusta näyttää liian selvältä, että\nteitä on mahdoton saada luopumaan siitä mitä pidätte oikeana, vaikkapa\nsille ei voi antaakaan muuta nimeä kuin kerettiläisyys ja\nlutherilaisuus. Muistakaa kuitenkin, mestari Olavi, että pyhä kirkko\nvielä seisoo ja sillä on voimaa ja keinoja käytettäväksi pyhään\ntarkotukseensa, josta teillä nyt ei ole mitään käsitystä. Viekää se\nmuisto mukananne tästä kohtauksesta, mestari Olavi. Viime kerralla\nUpsalassa tahdoin puhua teille kuten kirkon ylipaimen, nyt kuten ystävä\nystävälleen; ... kun kolmannen kerran tapaamme taitaa käydä toisin.\"\n\nArkkipiispa viittasi kädellään merkiksi, ettei hänellä ollut enempää\nsanottavaa, ja Olavi kääntyi mennäkseen. Mutta silloin astui\ndominikaanipriori esiin ja lausui kääntyen arkkipiispaan:\n\n\"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Johan! Käännyn teidän armonne puoleen\npyhän kirkon nimessä ja syytän tätä teiniä, mestari Olavia, raskaasta\nsynnistä pyhää kirkkoa vastaan. Hän aikoo vietellä neitsyen, joka\nsitäpaitsi on luvattu Kristuksen morsiameksi; hän aikoo vietellä tämän\navioliittoon ja siten äärimmäisellä julkeudella toteuttaa ne herjaavat\nja röyhkeät lupaukset, jotka hän lausui isänsä hautajaisissa Örebrossa,\nettä nimittäin pian tulisi aika, jolloin sekä paavi että munkit\nkukistettaisiin ja hävitettäisiin.\"\n\nOlavi kääntyi takaisin nämä sanat kuullessaan ja kuluttava liekki\nleimahti hänen suurista silmistään.\n\n\"Voitteko todistaa tämän syytöksen?\" kysyi arkkipiispa, ilmeisesti\nnärkästyneenä priorin äkillisestä esiintymisessä tässä asiassa, joka\nhänen ajatuksensa mukaan ainoastaan jatkaisi kiusallista kohtausta,\nmutta ei hyödyttäisi mitään. Se julkisuus, jolla priori esiintyi,\npakotti hänet kuitenkin käymään käsiksi kysymykseen.\n\n\"Voin kyllä!\" vastasi syyttäjä.\n\n\"Ja mitä te sanotte siihen, mestari Olavi?\" kysyi arkkipiispa tältä.\n\n\"Sanon sen, armollinen herra\", vastasi Olavi, \"että tässä kuten\nkaikessa muussakin en ole halukas noudattamaan mitään muuta lakia kuin\nminkä Jumala on antanut sanassaan!\"\n\n\"Voitteko hyvällä omallatunnolla, arvoisa isä arkkipiispa\", kysyi\npiispa Pietari kiihkeästi, \"voitteko sallia tämän kirkon pyhimpäin\nsääntöjen ilmeisen kumoajan, tämän kirkon isien julkean häväisijän,\nvapaasti jättää Harmaaveljesluostarin? Eikö hän ole itse langettanut\ntuomiotansa? Voitteko vastata Jumalan ja kaikkien pyhimysten edessä,\njos jätätte hänet vapauteensa levittämään turmiollisia ja yhteiskuntaa\nhajottavia oppejaan?\"\n\nVahingonilo loisti niin ilmiselvään piispan ja munkkien silmistä nämä\nsanat kuullessaan. Olavi astui askeleen takaperin, mutta pysähtyi äkkiä\nhieman takanojoon asentoon, ja jokainen lihas jännittyi, jokainen hermo\nvärisi, ja veri virtaili kuohuen hänen suonissaan. Huoneeseen saapui\nhaudan hiljaisuus, ja tornista kuuluivat viimeiset kumahdukset Pietari\nHannunpojan sielukellojen soitosta.\n\nArkkipiispan silmät suuntautuivat tutkivina piispa Pietariin. Vaikka\nhän oli nuorin läsnäolijoista, osasi hän kuitenkin parhaiten hillitä\nintohimojaan, ja piispan sanat eivät näyttäneet häntä suuremmassa\nmäärin sytyttäneen. Hänen katseensa oli vain terävämpi kuin\ntavallisesti. Kentiesi oli hänellä selvempi yleiskäsitys olosuhteista\nkuin muilla; kentiesi käsitti hän paremmin ei ainoastaan voimatoimien\nhyödyttömyyden, vaan niiden vaarallisuudenkin mieheen nähden, joka oli\nkuninkaan suojeluksessa. Kentiesi hänen tyyneytensä johtui hänen\nsynnynnäisestä heikkoudestaankin ja kyvyttömyydestään tehdä äkkiä\nrohkeaa päätöstä, jota heikkoutta ja kyvyttömyyttä tällä hetkellä\nturhaan kannusti hänelle niin harvinainen toimintahalu.\n\nKuinka tämän laita oli, on vaikea sanoa, mutta hän lausui\njommoisellakin painolla:\n\n\"Mene rauhaan, mestari Olavi, ja valaiskoon Jumalan äiti ja kaikki\npyhimykset sieluasi siihen, mikä on oikein ja hyvin!\"\n\nNämä sanat tekivät Olaviin merkillisen vaikutuksen. Hänkin seisoi\nvalmiina lausuakseen teräviä sanoja priorille ja piispalle, mutta\narkkipiispa riisui hänen aseensa. Tuli hänen silmissään sammui, voisipa\nsanoa, kiitollisuuden tunteeseen. Hän ei tosin käsittänyt tällä\nhetkellä, mikä määräsi arkkipiispan ajatus- ja toimintatavan, mutta\nhänen esiintymisensä oli kuitenkin siksi ylevämpi toisten rinnalla,\nettä Olavi tahtomattaan tunsi kiintymystä häneen.\n\nTämä vaikutelma mielessään jätti hän harmaaveljesten luostarisalin.\nTultuaan alas luostarin pihalle, kohtasi hän mustaveljesmunkin, jota\npriorin kuulimme nimittävän Martti Skytteksi.\n\n\"Olipa hyvä, että kohtasin teidät, mestari Olavi\", sanoi tämä. \"Ikävöin\njuuri tavata teitä ja kiittää teitä.\"\n\n\"Kiittää minua?\" kysäsi Olavi sellaisella äänellä kuin oli vainunnut\nainoastaan vihamielisiä sanoja näiden synkkien luostarimuurien sisällä.\n\n\"Kuulin saarnanne tänään\", jatkoi munkki lempeällä äänellään. \"Ja siitä\nsaarnasta tahdon teitä kiittää. Tosiaan, sellaisen kylvön täytyy\naikanaan kasvaa hyviä hedelmiä.\"\n\n\"Jos puhutte tosissanne, niin silloinhan jo oras puhkeaa ilmoille.\"\n\n\"Niin puhun, mestari Olavi... Martti Skytte on valmis asettumaan\nrinnallenne.\"\n\nMolemmat miehet kietoutuivat pian vilkkaaseen ajatusten ja\nmielipiteiden vaihtoon, eikä Olavi voinut katkaista keskustelua, vaikka\nhän kiihkeästi ikävöi äitinsä luo, missä Kristina odotti häntä. Martti\nsaattoi häntä luostaripihan poikki. Porttiholvissa pysähtyivät he,\nsitte kulkivat he verkalleen sillan ylitse, mutta Munkkisillalla\nseisoivat he jälleen kauvan, niin että oli kulunut hyvinkin tunti,\nennenkuin Olavi Harmaamunkkikujan kautta meni ylöspäin Suurtoria\nkohden.\n\nKello oli silloin yli viiden.\n\nOlavi oli tuskin ehtinyt Läntiselle pitkälle kadulle, ennenkuin\nsuuremman ihmisjoukon hälinä saapui hänen korviinsa. Ääni tuli\nMustaveljesluostarista ja sen voima kasvoi alituiseen. Olavi kiirehti\naskeleitaan, ja mitä lähemmäksi toria hän tuli, sitä äänekkäämmäksi\nkävi rääkynä.\n\nErään kadun suusta, joka toi mainitusta luostarista, virtaili Olavin\njuuri saapuessa torille, ihmislauma, joka kirkuen ja meluten pian\ntäytti koko torin. He olivat uudestakastajat. Sen saattoi nähdä heidän\nhurjista, uskonkiihkoisista katseistaan, jollei olisikaan pannut\nmerkille rikkirevittyä alttariliinaa, jota heilutettiin keskellä\njoukkoa ikäänkuin taistelun merkkiä, jonka ympärillä heidän oli\nkokoonnuttava. Mutta tämä alttariliina ei yksin riittänyt; kaikkialta,\nmihin katseensa joukkoon suuntasikaan, huomasi pyhimyskuvien ja muiden\nkirkkokoristusten kappeleita, joita huiskuteltiin päiden yläpuolella\nhirveimmästi ulvoen.\n\nKaksi miestä, joiden puvut ilmaisivat, että he kuuluivat Uplannin\nrahvaaseen, työnsi joukko syrjään ja he joutuivat Olavin läheisyyteen.\nHeidän ulkonäkönsä osotti suurinta kauhua ja inhoa. Toinen heistä juuri\nheidän pysähtyessään, sai Olavin näkyviinsä.\n\n\"Tuolla seisoo hän, kerettiläinen!\" sanoi hän. \"Tule, rientäkäämme pois\ntästä kirouksen kaupungista...!\"\n\nToinen talonpoika kohotti katseensa Olaviin. Tämä oli tuskin päässyt\nselville, mitä oli tekeillä, ennenkuin hän aikoi rientää kiihottunutta\njoukkoa vastaan. Silloin lyötiin hänen olalleen.\n\nSen teki talonpoika, jolle häntä oli osotettu väkivallantekojen\nalkuunpanijaksi, näiden tekojen, joita uudestakastajat tänään\niltapäivällä olivat alkaneet harjottaa. Mies oli puolta päätä korkeampi\nkuin Olavi, suuri ja väkevä, ja hänen ulkonäöstään saattoi aavistaa\nsuurta rohkeutta ja mielenmalttia.\n\n\"Olette mestari Olavi saarnapytystä\", sanoi hän katsoen lujasti Olavin\nsilmiin, \"ja nyt seisotte iloiten siitä munasta, jonka olette munineet.\nMutta sen sanon teille, ja sanani eivät ole leikkisanoja, ennenkuin\nmuna on haudottu poikaseksi, voitte te pelata kruunun Kustaa kuninkaan\npäästä.\"\n\nKookas talonpoika oli kiihkeästi liikutettu, eikä puuttunut paljoa,\nettei hän tarttunut Olavin kaulukseen, oikein tuntuvasti painaakseen\nhänen mieleensä, että suuttumus niiden kauhistusten johdosta, joita\ntalonpoika oli tänään omin silmin nähnyt, saattoi kantaa hedelmiä,\njoita niiden alkuunpanija ei ollut koskaan aavistanut.\n\n\"Jollei kuningas Kustaa tahdo pitää niitä valoja, jotka on vannonut ja\nylläpitää järjestystä valtakunnassaan, nousemme me vielä taalalaisten\nkanssa ja ajamme hänet tiehensä, ja sinut ajamme ensi aluksi.\"\n\nSe oli melkein enemmän kuin Olavi saattoi sietää, ja tarvittiin koko\nhänen sieluntarmonsa ja miehuudenvoimansa, jottei hän menehtynyt niiden\nvihamielisten voimien edessä, jotka tänä päivänä näyttivät\nliittoutuneen häntä vastaan, ja näistä voimista pureutui kiihkeimmin\nsydämeen ja repi verisin hampain aivokammioissa se, joka ilmeni\nhirveässä syytöksessä, että hän oli saanut aikaan liikkeen, jonka\nlopullista päätöstä ei saattanut nähdä hetken painon alla. Talonpojan\nsanat paljastivat hänelle yhtäkkiä kuvan, jossa hän näki menneiden\naikojen levottomuuden ja kauhujen nousevan kuin tummat haamut\nsyvyydestä ja syöksevän Ruotsin kuningaskruunua vastaan, samalla kuin\ntoisella taholla toiset villit olennot repivät rikki sen työn, joka\nkantoi Kustaa Vaasan nimeä. Kuningas Kristian, verikuningas, Severin\nNorby ja Kustaa Trolle yhdellä puolen ynnä talonpoikaiskapinat\nsokaistujen pappisvaltiasten ja munkkien johdolla toisella puolen, --\nkas, siinä taulu, joka ikäänkuin taikaiskulla levisi Olavin sielun\nsilmien eteen. Ja tämä saattoi tulla seuraukseksi hänen...\n\nTässä pysähtyi hänen ajatusjuoksunsa, mutta tuskissaan siitä mitä näki,\nhän enemmän tunsi kuin selvästi ajatteli, että hän itse -- hän,\njoka ei oikeissa ajoin voimallisesti noussut näitä kiihkoilevia\nrauhanhäiritsijöitä, näitä niin sanottuja uudestakastajia vastaan --\noli alkusyy kaikkeen, ja pian ei hän nähnyt muuta kuin itsensä,\nikäänkuin hän yksin olisi ollut syypää isänmaan vaaraan, ja tämä,\nsamalla kuin hänen omatuntonsa todisti hänen tahtonsa ja tarkotustensa\npuhtauden, saattoi hänet hetkellisessä kuohahduksessaan miltei\nepätoivoon.\n\nSanat eivät täällä voineet puhua, ainoastaan teot. Jos hän syöksyisi\neksytettyyn joukkoon, jos hän menisi ja seisoisi kasvotusten Melchior\nRinkin edessä, joka näkyi olevan äänekkäimpäin kirkujain keskellä, ja\nkäsivarsiensa voimalla näyttäisi, että hän oli järjestyksen ystävä ja\npuoltaja, -- silloin voisi hän kyllä kaatua ja kuolla, mutta\nkuolemallaankin hän vahvistaisi oppinsa totuuden ja osottaisi\nkuninkaalle ja kansalle, ettei hänellä ollut uudestakastajain\nväkivallan tekojen kanssa mitään yhteyttä. Kaikki tämä välähti meteorin\ntavoin Olavin sielussa, ja hän tempautui irti kookkaan talonpojan\nkäsistä, ja tämä näki kummissaan hänen syöksyvän joukkoon.\n\nSilmänräpäystä myöhemmin vilahti nuori tyttö talonpojan ohitse. Hänen\nkasvoillaan kuvastui mitä suurin pelästys, ja katsomatta ympärilleen,\nsokeana vaaralle, jota kohden kulki, riensi hän katoavan Olavin\njälkeen. Aivan hänen jälestään riensi vanha mies esiin. Hänen\njaloissaan oli pitkävartiset ratsastussaappaat, hän oli kääriytynyt\ntummaväriseen, laajaliepeiseen viittaan ja kantoi miekkaa kupeellaan.\nMutta jollei tässä olisi syntynyt satunnainen tungos väkijoukossa,\nilmeisesti aiheutunut Olavin tunkeutumisesta eteenpäin, ei ukko\nnähtävästi olisi voinut pitää tyttöä kiinni. Nytkään ei hän voinut\nvetää tätä mukanaan takaisin, ja sydäntä vihlovalla äänellä huusi\ntyttö:\n\n\"Olavi! Olavi!\"\n\nLähinnä seisovat kääntyivät ympäri huudon kuullessaan, ja joukossa\nsyntyi liike vastakkaiseen suuntaan, niin että tämä harveni, ja\nmuutamain askelten päässä saattoi nähdä Olavin.\n\nNuori tyttö, joka näytti olevan äärimmäisen epätoivon vallassa, uudisti\nhuutonsa, ja Olavi kääntyi katsomaan taakseen. Pitkä talonpoika oli\naivan takana. Hänen osanottoaan oli herättänyt ei ainoastaan se tapa,\njolla Olavi oli vastannut hänen nuhteihinsa, vaan vielä enemmän se,\nmitä sitte oli tapahtunut.\n\nMutta juuri kun Olavi kääntyi kuullessaan nimeään huudettavan,\nsäpsähtäen ääntä, jonka hän tunsi aivan liian hyvin, ja juuri hänen\nkatseensa kohdattua Kristinan katseen -- sillä tyttö oli hän --\nsulkeutui aaltoileva väkijoukko jälleen kehäksi hänen ympärilleen, ja\nhän oli silmä silmää vasten Melchior Rinkin edessä. Tätä miestä\nnähdessään vaipui Kristinan kuva varjoon, ja hän oli jälleen oma\nitsensä, ja eheän voiman tuli paloi hänen silmissään.\n\nSalamoivalla kaunopuheisuudella nousi Olavi uudestakastajaa vastaan,\nnuhteli häntä niistä erehdyksistä, joita hän oli levittänyt\ntietämättömän ja sentähden helposti johdettavan kansan keskuuteen, ja\nkehotti häntä luopumaan voimassa olevan järjestyksen väkivaltaisesta\nkumoamisesta. Mutta se oli samaa kuin saarnata myrskyn myllertämälle\nmerelle. Hälinä taukosi hetkiseksi, joukko kuunteli, mitä rohkealla\nsaarnaajalla mahtoi olla sanottavaa, ja useimmat eivät voineet\nkuvitella, että hän kääntyisi heitä vastaan, vaan odottivat pikemmin\nkuulevansa hänen liittyvän heidän mestareihinsa Rinkiin ja\nKnipperdollinkiin, koska he olivat vaan kehittäneet äärimmäisiin\njohtopäätöksiinsä saman opin, jota Luther ja hänen oppilaansa\nsaarnasivat. Mutta tuskin olivat he kuulleet, mitä Olavilla todella oli\nsanottavaa, tuskin olivat he nähneet sen musertavan katseen, jonka hän\noli singottanut Melchior Rinkiä vastaan ja heidän kaikkien ylitsensä,\nennenkuin nousi monta sataa kättä ja pääsi hirmuinen kirkuna, joka\nkasvoi moninkertaiseksi kajahtaessaan takaisin ympäröivien talojen\nseinistä.\n\nMelchior itse hypähti esiin, hillittömästä harmista aivan vimmoissaan,\nja kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, väkivallalla vaientaakseen\nhänen puoluelaistensa voitonriemun rohkean häiritsijän. Olavi oli\nkuitenkin uudestakastajaa paljo väkevämpi ja hänen ei sentähden ollut\nvaikea torjua uhkaavaa iskua, mutta samassa sattui häneen loitompaa\nheitetty kivi ja hän kaatui maahan.\n\nUudestakastajat aikoivat syöstä häneen kimppuunsa ja eräs heistä, sama,\njoka aamupäivällä oli johtanut joukkoa Suurkirkossa, kohotti mahtavan\nryhmysauvansa, antaakseen mestari Olaville muistomarjan, jota hän ei\nniin helposti unhottaisi, kun mahtava olento asettui kaatuneen eteen ja\ntorjui niin hyvin ryhmysauvalla aiotun surmaniskun kuin muutkin\nkäymästä käsiksi.\n\nTodennäköisesti olisi noussut verinen taistelu, jollei Melchior olisi\nsitä ehkäissyt kehottamalla joukkoa rientämään pyhän Yrjänän kappeliin\nja kiittämään ja ylistämään Jumalaa saavutetusta voitosta.\n\n\"Pian, pian\", sanoi hän, \"palaamme jälleen tähän syntiseen kaupunkiin\nja päätämme puhdistustyömme, sen sanoo minulle Jumalan henki!\"\n\nJa koko joukko vetäytyi pois torilta Suurkirkon ohitse ja alaspäin\navointa kenttää linnan edustalle. Mikä Melchiorin sai kehottamaan\njoukkoaan taipaleelle, on vaikea sanoa, mutta aivan varmaan tahtoi hän\nvälttää keskinäistä taistelua porvarien välillä, joko siksi, ettei\nkatsonut olevansa valmis sellaiseen taisteluun, tai siksi, että\npelkäsi, niin hyvin lutherilaisten kuin katoolistenkin silloin yhdestä\ntuumin nousevan häntä vastaan, ja siten häneltä riistettäisiin kaikki\nne hänen kannattajansa, jotka itse asiassa luulivat hänen saarnaavan\nLutherin oppia, vaikkakin voimakkaammin ja ikäänkuin paremmin satuttaen\nkirveen puun juureen.\n\nMutta Olavin vieressä seisoi vielä kookas talonpoika. Tori oli\ntyhjentynyt väestä, ja poistuvan joukon huudot kuuluivat loitompaa\npohjoiselta kaupunginportilta.\n\n\n\n\n4\n\nKRISTINA GYLLENSTJERNA.\n\n\nStegeborgin linnan suuressa salissa oli eräänä päivänä syyskuun lopulla\n1524 kolme henkilöä. Päivä oli jo illoillaan ja aurinko oli\nvaipumaisillaan länteen, mutta kultasi ikäänkuin jäähyväisiksi\nveistokuvien esiinpistävät osat katon tammilaudoissa. Linna oli muuten,\nkuten yleensä keskiajan linnat, jotka olivat rakennetut sotaisia\ntarpeita eivätkä elämän mukavuutta varten, pimeä, ja valo pääsi sisään\nverrattain pienistä ikkunoista. Ympäri salia olivat seiniin kiinnitetyt\npenkit ja keskellä lattiaa seisoi suuri tammipöytä.\n\nMainitut kolme henkilöä istuivat erään ikkunan ääressä, johon paksut\nmuurit muodostivat ikäänkuin erityisen pienen huoneensa. He olivat\nStegeborgin linnanherra, Hoyan ja Brockenhusenin kreivi Johan, hänen\nkihlattunsa rouva Margareta Eerikintytär Vasa, Joakim Brahen leski, ja\nrouva Kristina Gyllenstjerna, Ruotsin viimeisen valtionhoitajan, herra\nSten Svantenpoika Sturen leski. Kreivi Johan oli mies parhaissa\nvuosissaan, muhkea ulkonäöltään ja liikkeissään pehmeyttä ja\nmiellyttäväisyyttä, joka teki hänet suuressa määrin rakastettavaksi.\nKentiesi olisi kuitenkin saanut olla hieman enemmän lujuutta hänen\nkatseessaan ja hieman enemmän miehuutta yleensä hänen olennossaan.\n\nSiinä istuessaan rouva Margaretan käsi kädessään ja tarkastellen\nsilmäillessään kallisarvoista sormusta, jota Margareta kantoi\nsormessaan, muodosti hän katsojalle rakastettavan kuvan elähtäneestä\nritarismiehestä.\n\nLeikkisä hymy väreili hänen huulillaan ja lempeä liekki paloi hänen\ntummissa silmissään. Myöskin Margareta hymyili lyöden hansikkaallaan\nleikkisästi kreiviä kädelle. Rouva Kristina istui nojaten päätään\nkäteensä ja leikki muutamalla niistä kolmesta nyöristä, joiden varassa\npieni laukku sen ajan tavan mukaan riippui uumavyöstä vasemmalla\nkupeella.\n\nMolemmat nämä naiset olivat kauniit. Rouva Margaretan kasvot olivat\npitkulaisemmat ja hänen tukkansa oli vaaleampi kuin rouva Kristinan,\nmutta molempain kasvonpiirteet olivat hienot ja jalot. Margareta oli\nvielä aivan nuori, ja iloisuus, joka tällä hetkellä oli hänet\nvallannut, puki häntä mainiosti. Rouva Kristina oli vanhempi, kuitenkin\noli hänellä vielä jälellä koko nuorekas soreutensa. Hän oli syntynyt\n1494 ja oli siis nyt kolmenkymmenen vuoden vanha. Voima ja nero\npilkisteli hänen suurista tummansinisistä silmistään, mutta hänen\nposkensa olivat kalpeat ja syvä surumielisyyden piirre näyttäytyi\nilmiselvänä hänen huultensa ympärillä.\n\nTuskin kuuli hän kihlattujen pilapuheita rinnallaan. Hänen silmänsä\nkiintyivät vähän väliä kirjeeseen, joka pisti esiin pienestä kullalla\nja helmillä koristellusta laukusta, ja tuskin kuultava huokaus pääsi\nhänen huuliltaan. Äkkiä hypähti hän pystyyn ja ohimenevä puna levisi\nhänen poskilleen. Margareta mainitsi sanan, joka yhdellä iskulla siirsi\nhänet nykyisyydestä tahi tulevaisuudesta, jos hänen ajatuksensa\nnimittäin siellä liitelivät, niihin aikoihin, jotka jo olivat menneet.\n\nMargareta oli maininnut hänen ja veljensä lapsuudesta, kuinka veli\nleikki kuningasta Tukholman linnan suuressa ruokasalissa, Hannu\nkuninkaan ollessa herra Stenin luona vierailemassa, ja sitte oli hän\npuhunut niistä ajoista, jotka sen jälkeen seurasivat, ja niistä\ntaisteluista, joita nuori herra Sten ja Margaretan veli tämän rinnalla\nolivat taistelleet Vädlan ja Bränkyrkan luona. Nämä muistot ne\ntuokioksi levittivät Kristinan poskille heleän punan ja panivat hänen\nsilmänsä säteilemään samaa tulta, joka kerran oli luonut luottamusta ja\nrohkeutta Tukholman porvarien sydämiin, kun paitsi häntä ja rouva Anna\nThurentytär Bjelkeä Kalmarin linnassa joka mies epäili mahdollisuutta\npitää yllä Ruotsin valtakuntaa. Mutta palo silmissä ja poskilla\nvaimentui salaman nopeudella, ja alakuloisuus hymyili syvempisävyisenä\nhänen suunsa ympärillä, auringonsäteen taittuessa hänen silmänsä\nkosteaan loisteeseen ja langeten sormukselle hänen kädessään. Se oli\nhänen herravainajansa, herra Stenin vihkisormus.\n\nHänen äkillinen liikutuksensa ei kuitenkaan ollut jäänyt huomaamatta\nkreivi Johanilta eikä Margaretalta, ja viimeksi mainittu tarttui\nlempeän, melkein kunnioittavan ystävällisesti Kristinan käteen. Kului\nkotvan aikaa äänetönnä. Mutta hiljaisuuden katkaisi torven toitotus\nlinnantornista, ja hetkistä myöhemmin astui poikanen sisään ja ilmotti\njunkkari Moritz Oldenburgilaisen, joka halusi puhutella kreivi Johania.\n\nTämä viittasi myöntävästi kädellään, ja poika katosi.\n\n\"Junkkari Moritz\", sanoi kreivi ikäänkuin itsekseen, \"tuskin ajattelin,\nettä herra Severinillä olisi tähän aikaan minulle jotakin sanottavaa.\"\n\n\"Herra Severin?\" kysäsi Margareta. \"Olkaa varuillanne; tarkotan, että\nsen miehen kanssa voi olla vaarallista olla tekemisissä!\"\n\n\"Älä pelkää, ystäväni\", vastasi kreivi, \"luulen tuntevani miehen.\"\n\nSamassa aukeni ovi ja junkkari Moritz astui sisään. Hän oli aivan nuori\nmies, mutta niin hyvin hänen pukunsa kuin hänen päivettyneet kasvonsa\nja vapaat, pontevat liikkeensä ilmaisivat soturia, joka oli jo kokenut\nmonta ottelua elämästä ja kuolemasta. Hänen katseensa hipaisi\ntutkivasti sekä kreiviä että molempia naisia, ja se pysähtyi rouva\nKristinaan.\n\n\"Kunniallisen partani kautta, rouva Kristina\", sanoi hän, välittämättä\nkreivistä, joka odotti hänen esittävän asiansa. \"Partani kautta, olette\nmerkillisesti muuttunut sitte kun viimeksi näimme toisemme!\"\n\nKristina kohotti katseensa ja näytti etsiskelevän muistostaan kasvoja,\njotka näki edessään. Mutta junkkari Moritz ei päästänyt häntä puhumaan,\nvaan jatkoi:\n\n\"Siitä ette tiedä mitään, jalo rouva! Alussa vuotta olin sattumalta\nKööpenhaminassa ja näin teidät muiden ruotsalaisten naishenkilöjen\nkeralla, jotka herrani, kuningas Kristian ... ai, miekkani kautta,\nhänen nimeään ei minun pitänyt täällä mainita, mutta saman tekevä, --\nsilloin näin teidät eikä paljoa puuttunut etten ollut valmis teidän\ntähtenne paljastamaan miekkaani omaa herraani vastaan.\"\n\n\"Asianne, junkkari Moritz\", keskeytti kreivi, ilmeisesti vapauttaakseen\nKristinan tarvitsemasta vastata aineessa, jonka hän tiesi tätä\npahottavan, \"asianne ei liene sitä laatua, että vaatisi kiireellistä\nratkaisua.\"\n\n\"Asiani\", vastasi junkkari, \"se on pian suoritettu! Kas tässä\", hän\notti kaksi kirjettä, jotka hän jätti kreiville, \"kas tässä kirje\nSeverin Norbyltä ja tässä Bernt von Meleniltä! Minulla on sitä paitsi\nteille yhtä ja toista puhuttavaa, mutta kaikella on aikansa. Kuitenkin\nluulen, että pian käännän selkäni jälleen maalle päin. Jos tämä tuuli\npysyy, tahdon olla rupisammakko, jollen pian ole taasen herra Severinin\nluona Visborgissa!\"\n\n\"Visborgissa?\" kysäsi kreivi Johan koko lailla kummissaan.\n\n\"Niin, Visborgissa\", matki junkkari. \"Luulen, että se on kyllin\nselvästi sanottu!\"\n\n\"Mutta Visborginhan pitäisi...\"\n\n\"Pitäisi niin, sen asian laita on niin, nähkääs kreivi hyvä, että\nVisborgin kylläkin pitäisi tällä haavaa olla kuningas Kustaan käsissä,\nmutta kaikki ei täällä maailmassa ole kuten sen pitäisi olla.\"\n\n\"Ja sen sanotte sellaisella varmuudella, junkkari Moritz!\" sanoi\njälleen kreivi. \"Viimeiset tiedot lupasivat kuitenkin hyvää kuninkaan,\nherrani väelle!\"\n\n\"Kirjeet, kirjeet, herra kreivi ... lukekaa ne ja kyselkää sitte. Kelpo\nmiekkani kautta, maaihmiset eivät tosiaan tiedä, mitä aika merkitsee!\"\n\nKreivi Johan avasi ja luki saamansa kirjeet. Sillaikaa poistui rouva\nMargareta, mutta junkkari otti vielä yhden kirjeen, jonka kera hän\nläheni rouva Kristinaa.\n\n\"Se on herraltani, herra Severin Norbyltä, teille, rouva Kristina!\"\nsanoi hän jättäen kirjeen.\n\nKristiina vastaanotti kirjeen ilmeisellä vastenmielisyydellä ja pani\nsen syrjään avaamatonna. Junkkari Moritz ei sitä huomannut, sillä hänen\ntarkkaavaisuutensa oli kokonaan kiintynyt kreiviin, ja hänen vilkkaat,\nmutta terävät silmänsä seurasivat tarkasti jokaista vivahdusta kreivin\nkasvoilla tämän lukiessa kirjettä. Niiden sisällyksen täytyikin olla\nsangen merkillinen, sillä kreivi kalpeni ja hänen kätensä vapisi.\n\nItsetyytyväisen näköisenä sipaisi junkkari silloin partaansa ja kääntyi\nrouva Kristinaan.\n\n\"Mitä, rouva Kristina\", huudahti hän nähdessään avaamattoman kirjeen ja\nylpeän, miltei tyytymättömän ilmeen rouvan kasvoilla. \"Mitä, rouva\nKristina, jätättekö herrani kirjeen avaamatta? onko tämä uskollisen\nrakkauden palkka?\"\n\n\"Sanokaas minulle, junkkari Moritz\", kysyi Kristina syvän vakavalla\näänellä, \"onko herranne Ruotsin ystävä vai vihollinen?\"\n\n\"Ystävä tai vihollinen\", vastasi junkkari leveästi hymyillen, \"arvelin,\nettä se ajaa saman asian. Kuitenkin luulen voivani tyynnyttää teitä\nsillä, että nykyisin puhaltaa tuuli sellainen, että jos kuningas Kustaa\nmuuten tahtoo käyttää sitä hyväkseen, tekee hän niin hyvän\npurjehdusretken kuin kuka ikinä; sillä hän liittää silloin Gotlannin\ntakaisin Ruotsin valtakuntaan.\"\n\nKreivi Johan oli lopettanut kirjeidensä lukemisen ja taittoi ne kokoon,\nsilmäillen eteensä kuten tekee se, jonka sielu on niin kiintynyt\njohonkin asiaan, ettei ulkonaisella silmällä ole mitään esinettä sinne\nvietäväksi.\n\n\"Tahdotteko tulla mukanani, junkkari Moritz?\" sanoi hän sitte. \"Minulla\non jotakin kysyttävää teiltä.\"\n\nJunkkari kumarsi ja molemmat herrat poistuivat huoneesta. Kun kreivi,\nheidän saavuttuaan linnan salahuoneeseen, oli huolellisesti sulkenut\noven, kiinnitti hän läpitunkevan katseen junkkariin.\n\n\"Tunnetteko näiden kirjeiden sisällön?\"\n\n\"Luulenpa tuntevani!\" vastasi junkkari hymyillen.\n\n\"Voitteko silloin sanoa, millä oikeudella herra Bernt kirjottaa minulle\nsiten? Onko hän niin herkkäuskoinen, että jättää käsiini sellaisia\ntodistuksia itseään vastaan! Minun tarvitsisi vain näyttää ne\nherralleni kuninkaalle...\"\n\n\"Mutta sitä ette tule koskaan tekemään\", keskeytti junkkari Moritz\nkiihkeästi.\n\n\"Mitä sanotte, junkkari Moritz, kenenä minua pidätte?\" kysyi kreivi\njalolla suuttumuksella.\n\n\"Puhun viisauden kieltä, herra kreivi\", vastasi junkkari aivan\ntyynesti. \"Jättämällä nämä kirjeet kuninkaalle, ette järkytä hiuskarvan\nvertaa niitä suunnitelmia, jotka herrallani ovat toteutettavana;\nriistäisitte siten vain itseltänne kaiken mahdollisuuden ottaa\neduksenne osaa tulevaan suurtyöhön... Muistakaa sen ohella, että herra\nBernt on kirjoittanut teille kuten täysin luotettavalle ystävälle,\nkuten maanmies maanmiehelle, jotka molemmat oleskelevat vieraassa\nmaassa, ilman muuta turvaa kuin hyvä miekkansa, mutta molemmilla on\nluvallinen tarkotus tehdä onnensa niin suureksi ja täydelliseksi kuin\nmahdollista. Uskokaa minua, herra kreivi, jos tuntisitte tämän maan ja\nsen helppouden, millä täällä voi löytää onnensa nyt, kun kuningas\nKristian on puhdistanut kaiken rikkaruohon, puhuisitte varmaan\ntykkänään toista kieltä ja ajattelisitte ja toimisitte, kuten herra\nBernt.\"\n\n\"Herra Bernt kirjoittaa minulle\", lausui kreivi Johan, \"että te\ntekisitte minulle suullisesti selkoa koko hommasta!\"\n\n\"Mutta yhdellä ehdolla!\"\n\n\"Ja se on?\"\n\n\"Teidän on vannottava pyhä vala, ettette kellekään ilmaise, mitä tulen\nteille ilmottamaan.\"\n\nKreivi Johan mietti hetkisen, kävellen parisen kertaa huoneessa\nedestakaisin, ja yhä lepäsi junkkarin terävä silmä hänessä; ikäänkuin\nhänet jo olisi pyydystetty karvoineen päivineen.\n\n\"Tahdotteko vai ettekö tahdo?\" kiiruhti junkkari. \"Nähkääs minun täytyy\nkäyttää aikaani tarkoin, minulla on mukanani kirje myös kuningas\nKustaalle, ja minä aioin tänä iltana lähteä taipaleelle Vadstenaan,\njosta toivon hänet löytäväni. Hän on jo aikoja sitte -- lisäsi hän\nikäänkuin vastaukseksi kreivin lausumattomaan kysymykseen -- lähtenyt\nMalmöstä. Hahaha! Kuningas Kustaa-parka, häneltä katosi sillä matkalla\nhalu enää käydä vieraisilla Tanskan vanhan Fredrikin luona.\"\n\n\"Tunnette, kuten näyttää, tarkoin, mitä on tapahtunut\nkuningaskohtauksessa Malmössä?\"\n\n\"Pikemmin olisi kummastuttavaa, jollen sitä tuntisi. Huomaan, että\ntunnette vähän Severin Norbytä ja hänen miehiään, kun ette tiedä, ettei\ntapahdu mitään tärkeää, ei kuningas Kustaan eikä vanhan Fredrikin\nluona, ettemme me saisi siitä tietoa.\"\n\n\"Teidän sanoistanne päättäen päättyi kohtaus Malmössä aivan toisin kuin\nherrani, kuningas, toivoi, kun erosin hänestä Jönköpingissä ja hän\nläksi matkalle sinne alamaahan.\"\n\n\"Päätös oli sellainen, ettei Gotlanti koskaan tule Ruotsin kruunun alle\neikä muuten Fredrikinkään, mikäli onni on herra Severinille suotuisa.\"\n\n\"Puhutte vapaata kieltä kuningas Kustaan miehen edessä, junkkari\nMoritz!\"\n\n\"Kuitenkaan en puhu sen vapaammin kuin että pääni istuu paikoillaan\nyhtä varmasti, jollei varmemmastikin kuin teidän, kreivi Johan. Mutta\nmiksi riidellä pikkuasioista? Kuningas Kustaa vihastui niin\nkohtauksessa, että oli hakkaamaisillaan lübeckiläisen Herman Israelin\nmaahan maan hyviksi, mutta onneksi kansleri Lauri Antinpoika sai hänet\ntyyntymään. Mutta myönnettäköön, että kauppasaksa oli tehnyt hänelle\nilkeän kepposen. Sillä kaikki ne suuret lupaukset, jotka annettiin\nLübeckin nimessä, jotta kuningas Kustaa lähtisi sotaretkelle herra\nSeveriniä vastaan, olivat rauenneet tyhjiin, ja niin totta kuin olen\nkunniallinen merimies, on kuningas Kustaalle siitä ainoastaan vahinkoa\nja häpeää.\"\n\nSuurimmalla kummastuksella kuunteli kreivi kertomuksia siitä, mitä oli\ntapahtunut Malmössä, kuinka hajanaisina ne esiintyivätkin junkkarin\nhuulilla. Kreivi oli uusi tulokas Ruotsissa. Hän oli tullut maahan\nvasta pari kuukautta sitte ja silloin saapunut kuninkaan luo\nJönköpingiin, jossa herrat pitivät kokousta niin Tanskan kuin\nLübeckinkin lähettilästen ollessa saapuvilla, ja missä päätettiin, että\nkuningas Kustaan olisi noudatettava kuningas Fredrikin toivomusta ja\nmentävä Malmöhön, vihdoinkin saadakseen Gotlanninkysymyksen päätökseen,\n-- riitakysymyksen, joka valtakunnilla oli ollut keskenään siitä päivin\nkuin kuningatar Margareta lunasti saaren ruotsalaisilla rahoilla, mutta\njätti sen kuulumaan unioonille eikä Ruotsin valtakunnalle. Kuningas oli\nottanut kreivi Johanin vastaan hyväntahtoisesti, sillä hän tunsi\nsyystäkin itsensä yksinäiseksi yhteiskunnan kukkuloilla, jossa ennen\noli ollut niin viljalta tarmokkaita miehiä, mutta jossa nyttemmin\nverikuninkaan mellastuksien jälkeen oli todellinen erämaa, ja sentähden\nhän mielellään otti palvelukseensa eteviä ja mainioita ulkomaalaisia.\n\nValitettavasti eivät nämä olleet rahtuakaan parempia kuin joukko\nmiehiä, jotka edellisinä aikoina olivat tulleet maahan. He olivat,\nkuten junkkari Moritz niin ujostelematta sanoi kreivi Johanille,\nonnenonkijoita kaikkityyni. Sellainen oli Bernt v. Melen, ruotsalaisen\nsotavoiman komentaja Gotlannissa, sellainen osottautui sittemmin kreivi\nJohankin olevansa. Ja kuitenkin oli Kustaa koettanut heidät kiinnittää\nitseensä ja Ruotsiin loistavilla ja rikkailla naimisilla oman sukunsa\nkanssa. Bernt v. Melen oli nainut erään kuninkaan naissukulaisen,\nsamannimisen kuin kuninkaan sisar, jonka hän oli kihlauttanut kreivi\nJohanille.\n\n\"Ja mitä sitte oikeastaan päätettiin Gotlantiin nähden?\" kysyi kreivi\njälleen.\n\n\"Että saaren ja linnan saisi pitää se, jolla saari ja linna olivat\nkäsissään sinä päivänä, jona päätös tehtiin!\"\n\n\"Ja se oli...?\"\n\n\"Se ei ollut kuningas Kustaa! Mutta pian asiaan, herra kreivi, kuinka\ntahdotte vastata?\"\n\nKreivi aprikoi vielä, mutta sitte katsoi hän mukavimmaksi tehdä\nvaaditun valan, jonka hän teki laskien kätensä junkkarin ojennetulle\nmiekalle; siten hän ei kuitenkaan sitoutunut muuhun kuin pitämään\nyksistään omana salaisuutenaan, mitä hänelle uskottiin niistä\nsuunnitelmista, jotka oli sepitetty Visborgin linnassa. Sentähden oli\nhänellä täysin vapaa valta sittemmin tehdä päätöksensä aivan sen mukaan\nkuin katsoi itselleen edullisimmaksi.\n\n\"Tahdon siis sanoa teille, mitä herrani ja herra Bernt ovat keskenään\nsopineet\", puhkesi junkkari Moritz puhumaan. \"Ei ole kysymys enemmästä\neikä vähemmästä kuin ottaa Ruotsin valtakunta, tehdä nuori herra Nils\nSteninpoika Sture valtionhoitajaksi ja nimeksi tunnustaa kuningas\nKristianin yliherruus.\"\n\nKreivi pysähtyi käynnissään ja katsoi puhujaan silmät selällään,\nikäänkuin ei olisi käsittänyt sanaakaan.\n\n\"Ottaa Ruotsin valtakunta\", jupisi hän, \"tehdä  Nils Sture\nvaltionhoitajaksi...\"\n\n\"Niin, niin, sanon minä\", jatkoi junkkari. \"Kaikki käy kuten tanssi,\nrouva Kristina, Nils Steninpojan äiti on ojentanut kätensä herra\nSeverin Norbylle...\"\n\n\"Rouva Kristina\", keskeytti kreivi jälleen, \"rouva Kristina\nGyllenstjerna, kuninkaan täti, on antanut kätensä Severin Norbylle...\nAlan uskoa, että tahdotte laskea leikkiä, junkkari Moritz.\"\n\n\"Voitte uskoa kuten haluatte\", vastasi tämä, \"se ei muuta lainkaan\nasiaa. Severin Norby, naimisissa Kristina Gyllenstjernan kanssa, vetää\nRuotsin rahvaan mukaansa, ensiksikin taalalaiset, jotka jo ovat valmiit\nkaikkeen mitä tulleekin jo varustautuvat marssimaan Tukholmaa vastaan.\nSillä välin herra Bernt, jolla on herra Nils Sture luonaan Kalmarin\nlinnassa, nostattaa idästä kansan liikkeeseen, ja me herra Severin\nNorbyn johdolla hyökkäämme meren puolelta. Voitteko nyt käsittää, miksi\ntämä linna, joka teillä on huostassanne, on niin tärkeä?\"\n\n\"Puhutte pelkkiä arvotuksia, junkkari Moritz\", alkoi kreivi hetkisen\nvaiettuaan. \"Tiedän kyllä, ettei mieliala monin seuduin maata ole\nsuinkaan paras, olen Linköpingin vanhalta piispalta saanut mitä\nluotettavimpia tietoja, mutta koskaan en ole voinut otaksua, että niin\nlaajalle ulottuvia verkkoja kudottaisiin herrani ja kuninkaani\nympärille.\"\n\n\"Mitä tähän asti olette ajatellut, kreivi Johan, on kokonaisuudessaan\nsaman tekevä\", keskeytti junkkari vilkkaasti. \"Kysymys on siitä, mitä\nnyt ajattelette ja mitä tästä lähtien tulette tekemään...\"\n\n\"Teillä on lupaukseni siitä, että vaikenen\", kuului kreivin vastaus.\n\"Tyytykää siihen toistaiseksi!\"\n\n\"Ahaa, ymmärrän ... luulette, että teillä on enemmän odotettavissa\nkuningas Kustaalta kuin liittymisestä Severiniin ja kuningas\nKristianiin. No hyvä, teillä on oikeus olla sokaistu, älkööt vaan\nsilmänne avautuko liian myöhään ... minulla ei ole teille enempää\nsanottavaa, tahdon vain tavata rouva Kristinaa ja kuulla hänen\nvastauksensa herralleni, ja sitte menen suoraa päätä kuninkaan luo.\"\n\n\"Kuninkaan luo...\"\n\n\"Aivan niin, kuninkaan luo ... miksikä se teitä kummastuttaa?\"\n\n\"Aivan yksinkertaisesti siksi\", vastasi kreivi, jonka ilmeisesti\nsaattoi hämilleen se vakavuus ja varmuus, jolla junkkari Moritz\nesiintyi, \"aivan yksinkertaisesti siksi, että me tarvitsemme aikaa,\njotta kaikki ennättää kypsyä ennenkuin puhkeaa ilmilekkiin.\"\n\n\"Ja te voitte kyllä saada kuningas Kustaan antamaan teille sen ajan.\nTunnen joko häntä tai teitä liian vähän, voidakseni uskoa sanojanne.\"\n\n\"Se ei vaikutakaan mitään asiaan, herra kreivi. Ainoastaan yksi seikka\non minulla vielä lisättävää. Kun herra Severin tulee laivastoineen, on\nteidän nostettava valkoinen liina torniin, jos silloin päätätte pitää\nhänen puoliaan. Ja sitte lopuksi, kreivi Johan ... ehdoton\nvaikeneminen! Ei etäisinkään erämaa, ei sankin metsä, ei korkein torni\neikä lujin linna voi suojella teitä kostolta, jos rikotte valanne.\nOletteko ymmärtänyt minut?\"\n\nKreivi kohotti huomaamatta päätänsä, ja junkkari Moritz, joka äkkiä oli\nalkanut puhua vakavalla ja synkällä äänellä, muuttui jälleen pinnaltaan\nviattomaksi ja sävyisäksi, vaikkakin hieman raa'aksi merimieheksi.\n\n\"Hyvästi sitte, herra kreivi\", sanoi hän, \"menen tapaamaan rouva\nKristinaa... Toivon että sitte annatte hyvän hevosen käytettäväkseni.\"\n\nMuutaman hetken jälkeen seisoi junkkari Moritz jälleen suuressa\nsalissa.\n\nRouva Kristina oli vielä siellä. Hän istui nojaten päällänsä\nristityihin käsiinsä, kun junkkari Moritz astui sisään, ja tällä\nhetkellä lepäsi niin ylevän kaunis värisävy hänen jaloilla, mutta\nsurullisilla kasvoillaan, että itse karkea merirosvokin pysähtyi ja\nvaipui häntä katselemaan. Sana, jonka hän oli lausumaisillaan, kuoli\nhänen huulilleen, ja näytti siltä kuin hän hetkiseksi olisi unhottanut\nkoko maailman.\n\nSilloin kuului jälleen torventoitotus vartiotornista. Tämä tuttu ääni\nei tehnyt mitään vaikutusta junkkari Moritziin, mutta rouva Kristina\nkohotti katseensa ja käänsi kasvonsa huoneen keskustaan päin. Hän\nkatseli hetken äänetönnä miestä, joka seisoi hänen edessään, ja hänen\nkatseensa oli niin syvä ja kirkas kuin se olisi lainannut loistoa ja\nväriä nornien viisaudenlähteestä.\n\n\"Tuletteko kuulemaan vastaustani?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, rouva Kristina!\" vastasi junkkari Moritz niin kunnioittavalla\näänellä ja ilmeellä, ettei se ollut lainkaan hänen tapaistaan.\n\n\"No, hyvä\", jatkoi Kristina. \"Tervehtikää sitte herraanne ja sanokaa,\nettä Kristina Gyllenstjerna pysyy lujana sanassaan. Herra Severinin\nurotöitä, hänen kunniaansa, hänen suoraa, ritarillista mieltänsä, hänen\nuskollisuuttaan herraansa kohtaan -- kaikkea tätä pidän korkeassa\narvossa, niin korkeassa, etten tiedä ketään niiden joukossa, jotka\ntunnen ystäviä tai vihollisia, kenen asettaisin hänen yläpuolelleen,\npaitsi sisareni poikaa, herra Kustaa Eerikinpoikaa, herraani ja\nkuningastani.\"\n\n\"Ah, rouva Kristina\", huudahti junkkari Moritz, \"sellaisesta\ntunnustuksesta teidän huuliltanne olisin valmis uhraamaan tuhat elämää,\njos minulla olisi niin monta.\"\n\n\"Sormuksen, jonka olen antanut herra Severinille\", jatkoi rouva\nKristina, \"pitäköön hän muistona Kristina Gyllenstjernan\ntunnustuksesta ja kunnioituksesta, mutta ennenkuin hän on toteuttanut\nsen, mitä hän kirjottaa teidän tänään minulle jättämässänne kirjeessä,\nennenkuin näen hänet kuningas Kustaan rinnalla hänen ja Ruotsin\nmiehenä, en edelleen tahdo ottaa vastaan mitään viestiä enkä kirjettä\nhäneltä.\"\n\n\"Ymmärrän teidät, jalo rouva\", sanoi Moritz, \"ja vien tervehdyksenne\nperille, vaikkakin se kuulostaa minun korvissani herrani pyynnön\nhylkäämiseltä.\"\n\n\"Jättäkää se asia herra Severinin itsensä ratkaistavaksi!\"\n\n\"Mutta jos\", jatkoi Moritz, \"jos tapahtuisi, mitä nyt ei kukaan voi\naavistaa, että herrani pelastaisi Ruotsin valtakunnan...\"\n\n\"Pelastaisi Ruotsin valtakunnan ... uneksitteko, junkkari Moritz?\"\n\n\"Ei, ei, rouva Kristina, en uneksi ... mutta jos pahat ja kovat ajat\njälleen tulisivat, jollei kuningas Kustaa voisi pitää yllä sen kruunun\nvaltaa, minkä hän on saanut, mutta jos Ruotsin valtakunta kuitenkin\nseisoisi vapaana ja voimakkaana ja mahtavana, ja jos tämä uusi\npelastaja olisi Severin Norby, mitä silloin tekisitte?\"\n\n\"Puheenne on arvotuksellista... Voin siihen vastata ainoastaan,\nettä vastaukseni tahdon antaa ritari Severin Norbylle enkä\njuonittelijoille.\"\n\n\"No, hyvä, olen ymmärtänyt tarkotuksenne, ja tahdon viedä perille\nvastauksenne!\"\n\nAurinko oli nyt laskenut eikä mitään valoa ollut sytytetty saliin,\njossa sentähden hämärä kävi yhä pimeämmäksi. Niin Moritz kuin rouva\nKristinakin olivat siksi kiintyneet aineeseen, jota keskenään pohtivat,\netteivät ajatelleet tätä seikkaa, ja todennäkösesti oli tapahtunut\njotakin aivan satunnaista, joka esti palvelijat tavan mukaan\nsytyttämästä valoa.\n\nSellainen sattumus, joka saattoi kaikki kummiinsa, olikin tapahtunut.\nKuningas Kustaa oli saapunut suuren seurueen keralla. Hänen\nsaapumistaan torvet olivat toitottaneet vartiotornissa kohta junkkarin\nastuttua suureen linnansaliin. Kuningas oli heti etsinyt kreivi Johania\nja tavannut hänet salakamarista. Hän oli viivähtänyt siellä hetkisen\nkeskustellen kreivin kera, joka oli maininnut hänelle junkkari\nMoritzin saapumisesta Severin Norbyn lähettiläänä, ja lisäksi maininnut\nhänen viestistään ja kirjeestään rouva Kristinalle. Kuningas sai\nedelleen tietää, että junkkari Moritz nyt parhaallaan neuvotteli rouva\nKristinan kanssa, ja hän päätti itse olla kuulijana tässä\nneuvottelussa. Kreivi tahtoi seurata, mutta kuningas epäsi sen, ja\nennenkuin hän ehti ryhtyä mihinkään hommiin ilmottaakseen rouva\nKristinalle, oli kuningas jättänyt huoneen ja rientänyt suureen\nlinnansaliin.\n\nKuningas oli kiihtyneessä mielentilassa jo saapuessaan Stegeborgiin,\neivätkä ne tiedot, joita kreivi Johan oli hänelle antanut, häntä\ntyynnyttäneet. Hänen askeleensa olivat kiihkeät ja lujat, ja hänen\nkätensä löi muutamia kertoja miekankahvaan, hänen kulkiessaan\nlinnankäytävän lävitse suuren salin ovea kohden. Täällä tuli Johan\nThurenpoika häntä vastaan, mutta pysähtyi kunnioittavasti, kun hän\nmuurille pystytetyn soihdun valossa näki kuninkaan synkän muodon.\nKuningas viittasi hänelle kädellään kehottaen seuraamaan ja avasi\nsamassa salin oven. Silloin juuri junkkari Moritz lausui viimeksi\nmainitut sanat.\n\nSaavuttuaan saliin, pysähtyi kuningas, ja herra Johan Thurenpoika veti\nhiljaa oven kiinni. Rouva Kristina, joka ei aavistanut, kenen kuulijan\nhän oli odottamatta saanut eikä voinut luulla muuta kuin että tulija\noli joku linnan palvelijoista, vastasi kursailematta junkkarin\npuheeseen.\n\n\"Tehkää se, junkkari Moritz, ja voitte lisätä, että Kristina\nGyllenstjerna rukoilee Jumalan äitiä vahvistamaan herra Severiniä hänen\npäätöksessään!\"\n\n\"Sen tervehdyksen\", vastasi Moritz, \"vien kernaasti perille, olisin\nkuitenkin mieluummin nähnyt, että olisitte lähettäneet herralleni\nkirjeen suullisen viestin sijasta. Mutta voin sen lisäksi toimittaa\nvielä jotakin teille ... todennäköisesti tulen tapaamaan poikanne,\nnuoren herra Nils Steninpojan...\"\n\n\"Poikani Nilsin ... kuinka hänet voisitte tavata?\"\n\n\"Matkustan maanteitse Kalmariin, tavattuani kuningas Kustaan, jonka luo\nnyt lähden...\"\n\n\"Sitä teidän ei tarvitse tehdä\", sanoi kuningas korostaen terävästi\nsanojaan. \"Kuningas on täällä!\"\n\n\"Kuningas!\" huudahti rouva Kristina, nopeasti kääntyen ovea kohden ja\npannen kätensä ristiin.\n\n\"Kuningas!\" toisti junkkari Moritz, mutta hänen äänessään ei ollut\nentisen iloisuuden ja varmuuden merkkiäkään.\n\n\"Hankkikaa valoa saliin, herra Johan Thurenpoika\", sanoi kuningas\nkääntyen häneen. \"Tahdon nähdä ihmisiä enkä varjoja. Ette odottanut\nminua tänne niin äkkiä, rouva Kristina, ja sentähden tulen hieman\nsopimattomaan aikaan...\"\n\n\"Koska voisi Ruotsin kuningas tulla sopimattomaan aikaan Kristina\nGyllenstjernan luo?\" kysäsi rouva Kristina vastaukseksi.\n\nHän pani erityisen painon sanoille Ruotsin kuningas. Mutta tähän\nRuotsin kuninkaan, Kustaa Vaasan ja Kristina Gyllenstjernan\nyhteensovitukseen liittyi niin monta muistoa, että hänen äänensä\nehdottomasti vapisi niitä lausuessaan. Ja itse asiassa juuri nämä nimet\nikäänkuin kiinnittivät maahan sen sateenkaaren, joka merkitsi Ruotsin\npelastusta vieraan vallan vedenpaisumuksesta uuteen ja ihanampaan ja\nlupaavampaan tulevaisuuteen. Mutta kuningas Kustaalle, joka\nkohtauksensa jälkeen Malmössä ei ollut kohdannut muuta kuin viekkautta\nja petosta, ja joka kiihkeine luonteineen hetken kuohahduksessa teki\npienimmästä kivestä kallionlohkareen, hänelle oli ainoastaan se seikka,\nettä hän oli yllättänyt rouva Kristinan vihollisensa lähettilään\nseurassa, jolle hän oli puhunut kirjeistä ja tervehdyksistä tavalla,\njoka viittasi toisenlaiseen suhteeseen kuin hän katsoi soveltuvan\nKristina Gyllenstjernan veroiselle naiselle, -- hänelle oli tämä\nriittävä todistus, että hänellä täälläkin oli pimeitä kehruuksia\nkäsissään. Ja hänen mielensä katkeroitui sitä enemmän, mitä\nmahdottomampana hän oli tätä pitänyt, mitä korkeammalle hän oli\nkohottanut rakastetun herra Sten-vainajan lesken ajatuksissaan.\n\nHerra Johan Thurenpoika tuli, seurassaan muutamia pikkupoikia, jotka\nriensivät sytyttämään suuret vahakynttilät ja sen jälkeen läksivät\nhuoneesta.\n\nNyt yhtyivät kuninkaan ja Kristina Gyllenstjernan katseet. Molemmissa\npiili surua, mutta kuninkaan silmissä paloi lisäksi viha, kun\nsitävastoin Kristinan silmien surullinen ilme muuttui ylpeyden ja\nalakuloisuuden sekaiseksi piirteeksi. Kuningas seisoi käsivarret\nristissä ja hänen katseensa näytti tahtovan tunkeutua Kristinan sielun\nsyvyyteen, mutta Kristina kesti tämän katseen. Siinä ilmeni voima\nvoimaa vastaan, ja tämä näytti kuningasta kummastuttavan.\n\n\"Ruotsin kuningas tulee aina sopimattomaan aikaan\", sanoi kuningas\nharvakseen ja korostaen jokaista sanaa. \"Ruotsin kuningas tulee aina\nsopimattomaan aikaan sen luo, joka hieroo sopimuksia hänen\nvihollistensa kera. Voitte kai muistaa, kuinka rouva Brita Tott kerran\npetti kuningas Kaarlen Örebron linnassa? Olkaa kuitenkin varma siitä,\nrouva Kristina, etten minä ole mikään Kaarle Knutinpoika!\"\n\nHerra Johan Thurenpoika, joka seisoi aivan kuninkaan takana, ja jonka\navonaiset, jalot kasvot selvästi kuvastivat niitä katkeria tunteita,\njotka kuohuivat hänen povessaan, ei sietänyt kuulla, että rouva\nKristinaa siten puhuteltiin vieraan lähettilään läsnäollessa. Mutta\nkuningasta ei sentään sellaisena hetkenä kuin tämä ollut helppo\nkeskeyttää. Varmaankin nuori mies taisteli tällä hetkellä taistelua,\naivan yhtä vaikeaa kuin se, joka riehui kuninkaan ja rouva Kristinan\nmielessä.\n\nMyöskin junkkari Moritz, karhea merimies, näytti vastahakoisesti\nkuulevan ja näkevän kuninkaan kovia sanoja ja ankaroita katseita. Siitä\nolisi kuitenkin voinut olla ikävämpiä seurauksia, jos hän, merirosvo,\nolisi puuttunut puheeseen. Johan Thurenpoika tiesi, että junkkari\nMoritz oli Severin Norbyn lähettiläs; hän oli myös kuullut kuninkaan\nomasta suusta, kuinka kaikki suuret kustannukset tähän Gotlanninretkeen\nolivat kantaneet ainoastaan häpeää ja vahinkoa hedelmänään, ja hän\nkäsitti selvään, ettei siinä mielentilassa, jossa kuningas oli,\ntarvittu paljoa ennenkuin hän unhottaisi itsensä tykkänään ja olisi\nvalmis tekemään tekoja, jotka eivät edes vähentäisi, saatikka sitte\ntorjuisi ja parantaisi pahaa, vaan päinvastoin sitä pahentaisivat. Tämä\nsai herra Johanin oman vaaransa uhallakin koettamaan tyynnyttää ja\nsammuttaa niitä salamoita, jotka joka hetki uhkasivat murtautua esiin.\n\n\"Teidän armonne!\" sanoi hän. \"Herra Severin lähettiläällä lienee\njotakin sanottavaa teille!\"\n\nKuningas astui askeleen syrjään ja hänen leimuavat silmänsä mittailivat\nherra Johania päästä jalkoihin. Mutta herra Johanin kasvoilla loisti\nsellainen vakavuus ja hänen rehellisissä silmissään paloi niin lämmin\nhartaus, että se nähtävästi sattui kuninkaan sydämeen, ja hän kääntyi\njunkkari Moritziin. Johan sai palkakseen kiitollisen katseen rouva\nKristinalta, ja oli kuin tämä katse olisi sytyttänyt ohimenevän punan\nhänen poskilleen.\n\nJunkkari Moritz otti heti takkinsa povelta esiin kirjeen, jonka hän\nojensi kuninkaalle. Tämä tarttui siihen kiihkeästi, ja hänen katseensa\nsuuntautui junkkariin hänen murtaessaan sinettiä. Junkkari Moritz\nnäytti taasen tulevan omaksi itsekseen, ikäänkuin hänen purjeensa olisi\nkeskellä tyyntä täyttänyt odottamaton tuuli. Kiihkeät, tuimat, sielua\njännittävät elämäntapaukset näyttivät olevan ilma, joihin hän oli\ntottunut. Ainoastaan naisellinen tuska oli hänelle jotakin masentavaa.\n\n\"Olen junkkari Moritz\", sanoi hän millään tavoin tulematta hämilleen\nkuninkaan katseesta, jonka terävyys yhä lisääntyi, \"olen muuan herra\nSeverinin päämiehistä enkä, jos itse saan sen sanoa, suinkaan\nhuonoimpia niistä.\"\n\nKuningas joko ei kiintynyt junkkarin esiintymisen ja puheen rohkeuteen\nja karkeuteen tai ei katsonut tarpeelliseksi siihen vastata; kaikessa\ntapauksessa hänen katseensa jätti junkkarin ja kiintyi avattuun\nkirjeeseen, jota hän alkoi lukea. Lukiessaan hänen kasvojensa ilme\nselkeni, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi varmuudella voinut\nratkaista, oliko herra Severinin kirje tehnyt häneen suotuisan\nvaikutuksen vai ei. Hän ojensi sen Johanille ja sanoi:\n\n\"Jättäkää se kanslerille!\" Sitte kääntyi hän junkkari Moritziin. \"Ja\nte, junkkari Moritz, tulette huomenna saamaan lähempiä tietoja!\"\n\nHän viittasi sen jälkeen kädellään merkiksi, että junkkari voi poistua,\njonka tämä tekikin herra Johan Thurenpojan seuraamana. Kun molemmat\nmiehet olivat poistuneet ja kuningas jäi rouva Kristinan kanssa kahden\nkesken, kiinnitti hän taasen läpitunkevat silmänsä häneen. Mutta kului\nhetki ennenkuin kumpikaan sanoi sanaakaan.\n\n\"Herra Severin pyytää kättänne, rouva Kristina?\" sanoi vihdoin kuningas\nkatkaisten äänettömyyden.\n\n\"Hän pyytää kättäni!\" vastasi rouva Kristina.\n\n\"Ja mitä te sanotte siihen?... Vaan enhän tarvitse sitä kysyä\", lisäsi\nkuningas, odottamatta mitään vastausta. \"Olettehan jo antanut hänelle\nsormuksenne ja kuulin itsenne lähettävän hänelle terveisiä, että\ntahdotte muistaa häntä rukouksissanne. Rouva Kristina, mitä voitte\nsanoa tähän? Sellaiseksiko minun täytyy huomata rakkaan herrani Stenin\nleski; sellaiseksiko minun täytyy huomata Kristina Gyllenstjerna,\nhänet, jonka kerran korotin niin korkealle Ruotsin naisten joukossa,\nettä olisin hänen tähtensä tahtonut uhrata elämäni...?\"\n\nKristinan posket olivat valkoiset kuin marmori, ja hänen rintansa\nkohoili valtavasti, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja hänen\nryhtinsä oli kuningattaren. Hän muistutti muinaisuudesta, jonka ja\nolevan hetken välillä lepäsi kokonaisen kirkkomaan täysi haudattuja\nmuistoja, ja kuningas itse ei ollut tunteeton sille surulle, jonka\nhänen sanansa olivat herättäneet hänen sukulaisensa povessa, ja sille\nvoimalle, jolla tämä voi pidättää tunteidensa paloa.\n\n\"Sellaisena kuin teidät näin\", sanoi hän, \"muistutatte minulle nyt sitä\naikaa, jolloin herra Stenin rinnalla läksin Tukholman linnasta\ntaistelemaan samaa vihollista vastaan, jonka niskan olemme nyt kyllä\npolkeneet jalkojemme alle, mutta joka vielä on vaarallinen voimakasten\nkuolinvävähdystensä tähden.\"\n\nKuningas oli täydelleen ja lujasti vakuutettu, että Kristina oli\naikeessa yhdistyä karkotetun verikuninkaan uskollisimman miehen kanssa,\nja hänen vilkkaassa mielikuvituksessaan esiintyi heti kuva,\npääsisällöltään yhtäläinen kuin se, jonka junkkari Moritz oli vähää\nennen esittänyt kreivi Johanille, mutta paljoa synkempi, sillä\nloistavin valo kadotessaan jättää jälkeensä mustimman yön.\n\nKristina Gyllenstjernaan taasen, hänen jaloon, rikkaaseen, ylpeään\nsydämeensä vaikutti juuri kuninkaan sanoista selvästi esiinpistävä\nepäluulo niin alentavasti ja musertavasta, ettei hän tullut\nvastanneeksi, ja kun hän lopulta teki sen, niin asia pikemmin paheni\nkuin parani. Sillä ei ainoastaan hänen naisellista ylpeyttään loukattu,\nei ainoastaan hänen isänmaan rakkautensa kärsinyt, vaan koko kysymys\noli niin kipeää ja arkaluontoista laatua, ettei hän voinut eikä\ntahtonut sitä peittelemätönnä paljastaa ankaran kuninkaan silmien\neteen.\n\n\"Jos teillä on se aika niin elävästi muistossanne\", vastasi hän,\n\"kuinka voitte silloin vastata minulle siten kuin olette tehnyt?\"\n\n\"Kuinka olen voinut puhua niin kuin olen tehnyt, sen voinette parhaiten\nitse selittää, rouva Kristina, ja juuri tätä selitystä vaadin.\"\n\n\"Mitä haluatte minulta, Kustaa Eerikinpoika?\" huudahti Kristina\näänellä, joka vapisi syvimmästä liikutuksesta, ja kostean loisteen\nsäteillessä hänen kauneista silmistään. \"Tunnetteko sitte minua niin\nvähän, että vaaditte minulta todistusta siihen, jota en voi todistaa\nselvemmin kuin olen tehnyt? Onko elämäni ollut sellainen, että kukaan\nvoi epäillä rakkauttani maahani ja maani kuninkaaseen? Kieltäymyksissä\nja uhreissa sen asian hyväksi, joka kerran oli jalon puolisoni ja hänen\nisänsä asia ennen häntä, samoinkuin yhteisen sukulaisemme, vanhan herra\nStenin, jonka molemmat muistamme ... siinä voimme kai vetää vertoja\ntoisillemme, kuningas Kustaa! Ja jos niin on, kuinka voitte luulla,\nettä Kristina Gyllenstjerna yhtäkkiä unhottaisi kaiken, joka on ollut\nja joka on hänen korkein rakkautensa?\"\n\n\"Olette äiti\", vastasi kuningas, \"ja poikanne kantavat nimeä, jolla\naina on oleva korkea kaiku Ruotsin miesten rinnassa, ja tarvitaan vain\nsanoa, että te olette mukana asiassa, niin Ruotsin rahvas nousee kuin\nyksi mies. Mutta vanhin poikanne on vielä lapsi, ja se on samaa kuin\npelkkä nimi vain ... hänen heikoissa käsissään tämä maa, jota me\nmolemmat rakastamme, räjähtäisi rikki, ja verikuningas nauraisi\nriemuissaan poimiessaan pirstaleita yhteen uudeksi valtakunnaksi\nitselleen, ja meidän Ruotsimme, Engelbrektin ja Sturein maa, vaipuisi\nainaiseksi unhotuksen yöhön!\"\n\nKuninkaan viha lauhtui sitä mukaan kuin hän puhui ja lopetettuaan hän\nmeni Kristinan luo ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Sanokaa minulle\", sanoi hän, \"sanokaa minulle, kummastuttaako\nlevottomuuteni ja huoleni teitä, älkääkä lukeko minulle viaksi, että\nkaikilta tahoilta viekkauden ja juonten ympäröimänä, kuten olen,\ntoisinaan erehdyn, ja katson asioita toisin kuin pitäisi.\"\n\n\"Nyt puhutte, kuten Sturein sukulaisen tulee puhua, ja sen puheen\nymmärrän kyllä hyvin, ja todistukseksi siitä, että Kristina\nGyllenstjerna ansaitsee kuninkaallisen sisarenpoikansa kunnioituksen,\ntahdon vapaasti antaa sen selityksen, johon ei minkään vallan edustaja\nolisi voinut minua pakottaa. On totta, että Severin Norby on pyytänyt\nkättäni; mutta luulen voivani sanoa varmuudella, joka on totuuden\nvertainen, ettei hänen toivomuksensa koskaan toteudu.\"\n\n\"Varmuudella, joka on totuuden vertainen?\" kertasi kuningas\nepäluuloisesti. \"Se voi siis toteutua...?\"\n\n\"Se voi toteutua!\"\n\n\"Ja kuinka minun on se ymmärrettävä?\"\n\n\"Sallikaa sen jäädä salaisuudekseni ... älkääkä unhottako, ettei\nKristina Gyllenstjerna koskaan voi kieltää itseään!\"\n\nNäin sanoen painoi hän kätensä silmilleen ja poistui kiireimmittäin\nhuoneesta.\n\n\n\n\n5\n\nYÖLLÄ.\n\n\nMyöhään illalla, monta tuntia sen jälkeen, kun kuningas oli saapunut\nStegeborgiin, purjehti pienehkö alus lahteen linnan edustalle ja kääri\npurjeitaan samalla kuin venhe laskettiin vesille. Paitsi soutajia astui\nvanhempi mies ja nuori tyttö, molemmat puettuina matkapukuun,\nnuoraportaita myöten alas venheeseen.\n\nTämä kiiti nopein ja voimakkain aironvedoin rantaa kohden ja vanhan\nmiehen seuralaisensa kera noustua maihin, sysättiin venhe jälleen\nvesille paluumatkalle alukseen.\n\n\"Älkää unhottako hänen armonsa piispan kirjettä\", huusi vanhus rannalta\nmerimiehille. \"Jättäkää se harmaaveljesten priorille tultuanne\nSöderköpingiin.\"\n\nMerimiehet antoivat jokseenkin äkäisesti varmistavan vastauksen, joka\ntodennäköisesti oli jo annettu monen kertaan, ja kun venhettä ei enää\nvoinut erottaa pimeässä, tarttui ukko tytön käteen ja alkoi astua\nrantapengertä ylöspäin. He eivät olleet kulkeneet pitkältä, ennenkuin\npysähtyivät pienen tuvan eteen, josta pieni takavalkea loimotteli\nmatkustavaisia vastaan.\n\n\"Jumalan rauha, Stig Pietarinpoika!\" sanoi ukko tupaan päästyään.\n\"Jumalan rauha! Voitko antaa minulle ja sukulaiselleni yösijaa?\"\n\n\"Jumala siunatkoon, sen kyllä voin\", vastasi Stig Pietarinpoika. \"Ja\nolen iloinen, kun ette mennyt tupani ohitse, Gert Bryningh.\"\n\n\"Vilpitön kiitos, Stig\", jatkoi Gert. \"Aion mennä aamulla varhain\nStegeborgiin, missä minulla on hieman toimitettavaa, ennenkuin jatkan\nmatkaani Munkebodaan, armollisen herrani, piispan luo.\"\n\n\"Stegeborgissa on paljon väkeä tänä iltana\", jutteli Stig, joka oli\nkalastaja ammatiltaan ja asui tyttärensä keralla tässä pienessä tuvassa\nrannalla. \"Signe, tyttäreni, vei sinne kaloja illan suussa, ja silloin\noli kuningas juuri tullut suuri joukko herroja seurassaan.\"\n\n\"Kuningas!\" huudahti Gert ja näytti hämmästyneeltä.\n\n\"Kuten sanoin ... ja vähää ennen kuningasta saapui herra Severinin\nlähettiläs Gotlannista, ja väki linnassa sanoi, että saksalaisella\nkreivillä ja herra Severinin lähettiläällä oli ollut paljo\nkuiskailemista keskenään, ja kun kuningas saapui, silloinkos tuli\njuoksua sinne ja tänne... Niillä korkeilla herroilla on keskenään niin\npaljo riitoja, joita me pikkueläjät emme voi käsittää!\"\n\nMolemmat vanhukset istuivat kauvan illalla pakinoiden takkavalkean\nhohteessa, mutta tytöt, Signe ja hän, jonka Gert Bryningh oli tuonut\nmukanaan, menivät pian pieneen viereiseen huoneeseen, missä edellinen\nlaittoi vuoteen tuntemattomalle vieraalleen. Tämän tehtyään Signe\nistuutui vieraansa viereen ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Niin surullista neitsyttä en ole nähnyt moneen herranpäivään\", sanoi\nhän, \"enkähän voi vaatia teitä sanomaan, mikä mieltänne painaa, mutta\njuttelenpa teille jotakin, joka voi hälventää suruanne. Tietäkääs,\nneitsyt, että olen nähnyt kuninkaan tänään: hän kyllä näytti olevan\nyhtä huolissaan kuin tekin, mutta muhkea hän oli nähdä, ja kaikki ne\nkoreat ritarit, jotka seurasivat häntä! Niiden joukossa ratsasti muuan\nmustalla hevosella -- katsos, minä näin kaikkityyni, sillä seisoin\naivan portinpielessä heidän ratsastaessaan linnaan -- ja kuninkaalla on\nmukanaan hyvin vanha mies, joka kuulemma on hänen kanslerinsa, ja hän\nratsasti mustalla hevosella. Sanotaan, että vanha kansleri se saa\naikaan kaiken pahan valtakunnassa ja kulettaa kuningasta\ntalutusnuorassaan. Pyhä Jumalan äiti, kuinka olinkaan vihainen sille\nmiehelle, joka antaa hyvälle kuninkaallemme niin paljo ajateltavaa...\"\n\n\"Tunnetko hänen nimeään, ketä sanot kansleriksi?\"\n\n\"Kyllä ... kuulin sen, hänen nimensä oli ... älkäähän kiirehtikö,\nkaunis neitsyt ... hänen nimensä oli Lauri Antinpoika, niin oli!\"\n\n\"Lauri Antinpoika ... oletko varma siitä?\"\n\n\"Olenpa hyvinkin, sillä näin, kuinka hänen hevosensa kompastui, kun hän\nratsasti porttiholvin lävitse, ja kuulin heidän sitte puhuvan alhaalla\nlinnantuvassa, ettei se merkinnyt mitään hyvää herra Laurille...\"\n\n\"Teette kuitenkin Lauri herralle hyvin väärin, jos ajattelette pahaa\nhänestä ... hän ei tahdo muuta kuin hyvää.\"\n\n\"No, kas siitä minä pidän, te alatte virkistyä, neitsyt ... vai niin,\ntunnette siis Lauri-kanslerin, voin kyllä nähdä jo päältäkin päin,\nettette ole vertaisiani.\"\n\n\"Mitä puhutkaan, Signe, olen köyhä porvaristyttö Tukholmasta, ja\ntahtoisin mielelläni vaihtaa asemia kanssasi, sinua kun eivät paina\nmitkään surut...\"\n\n\"Siitä kiitänkin oikein hartaasti Jumalan äitiä ja kaikkia pyhimyksiä!\nMutta minun käy sääliksi teitä, enkö voisi auttaa teitä siitä hädästä,\njohon olette joutunut? Sanokaa minulle ensinnäkin nimenne! Minun nimeni\non Signe Stigintytär, kuten jo tiedättekin.\"\n\n\"Minun nimeni on Kristina Pietarintytär, ja jollen ole kuollut, on\ntarkotus, että minun pitäisi olla.\"\n\n\"Pyhä Jumalan äiti, mitä sanotte, neitsyt Kristina ... kuka voi toivoa\nteidän kuolevan, kun olette niin nuori ja kaunis? Eikö teillä sitte ole\nketään nuorta miestä, joka uskaltaa taisteluun teidän puolestanne ja\nhakkaa palaisiksi ilkeän noidan, joka teitä pitää vankina. Niinhän on\naina laulussa, ja silloin se varmaankin on totta.\"\n\nKristina alkoi katkerasti itkeä nämä sanat kuultuaan, mutta niin\nhiljaa, että viipyi hyvän hetken, ennenkuin hyväsydäminen Signe huomasi\nsen, ja sittekin vasta siitä, että hän näki, kuinka kyyneleet\nkuutamossa valuivat lumivalkoista poskea pitkin. Silloin tarttui Signe\nKristinan molempiin käsiin ja puristi niitä lujasti, kuiskaten:\n\n\"Älä itke, Kristina, minä rupean ritariksesi, ja mahtavan täytyy noidan\nolla, jollei hän saa minulta surmaansa.\"\n\nKristina työnsi hyvää tarkottavan tytön kädet pois ja taivutti hiljaa\nalas päänsä. Ah, oli niin synkkää ja kolkkoa, mihin hän katseensa\nkäänsikään, ja niin valtava myrsky kävi syvällä hänen sydämessään!\nKuinka olikaan mahdollista, että kalastajan tyttöparka voisi hänet\npelastaa? Sen hirveän sunnuntain jälkeen, jolloin hänet onnensa\npäivänpaisteisilta kukkuloilta, missä taivas hymyili niin seesteisenä\nja sinisenä ja missä hänen elonpolkunsa kiemurteli niin viehättävänä\npelkkien ruusujen välitse, yhtäkkiä syöstiin alas aivan kuin erämaahan,\njossa ei aurinko eivätkä tähdet loistaneet ja jossa ainoastaan okaat\nrepivät hänen jalkojaan, -- sen sunnuntain jälkeen oli hän kulkenut\nmelkein alituiseen horroksissa, ollut tahdoton olento, joka hiljaisesti\nalistui mihin kohtaloon tahansa.\n\nVanha Gert Bryningh oli vienyt hänet majataloonsa, jossa he olivat\nnousseet hevosen selkään ja samana iltana ratsastaneet Söderteljeen,\nmistä he vesitse olivat jatkaneet matkaansa tänne Stegeborgiin. Gert\noli ankarimmalla tarkkuudella seurannut Kristinan kaikkia liikkeitä,\nmutta kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, kuinka vähän hänellä oli\nsyytä pelätä pakokokeita vankinsa puolelta, oli hän vähitellen\ntuudittunut varmuuteen, ja täällä alhaalla Itä-Gotlannissa, missä\njokainen linna, jokainen herraskartano, melkeinpä joka töllikin oli\nhänelle tuttu, ja jossa hänen herransa, piispan valta ei ollut\nainoastaan tunnustettu, vaan suosittukin, täällä ei juolahtanut hänen\nmieleensäkään, että mitään pakoajatusta voisi syntyä tyttöparan päässä.\n\nMitään pakoajatusta ei varmaankaan olisi Kristinan päässä syntynytkään,\nei siksi, että häneltä olisi puuttunut sitä joustavuutta ja voimaa,\njoka kohtalon kovimpainkin iskujen alla kehrää uusia pelastuksen,\ntaistelun ja voiton lankoja, mutta siksi, että hänen kohtalonsa näytti\nniin toivottomalta, siksi että hän piti itseään tykkänään kadotettuna,\n-- mitään pelastuksen ajatusta siitä kohtalosta, joka häntä odotti, ei\ntämän johdosta voinut eikä olisikaan herännyt hänen mielessään, jollei\nGert olisi tullut majottuneeksi juuri tämän Stig Pietarinpojan luo, ja\njollei tällä Stigillä olisi ollut tytärtä sellaista kuin Signe. Niin\nihmeellisesti menevät myttyyn ihmistuumat, parhaitenkin lasketut.\nUseimmittain vain pieni, satunnainen seikka, jota ei konsanaan osannut\nottaa laskuihinkaan, jollei kokonaan muserra, niin ainakin vie kaiken\nuudelle tolalle, jossa uudet olosuhteet vähitellen nousevat ilmoille ja\nlopuksi hävittävät kaiken. Ja jos menemme kauvemmaksi takaperin, itse\nsille ahjolle, jossa pimeät suunnitelmat tänä ja seuraavina vuosina\ntaottiin Ruotsin kuningasta vastaan ja joiden toteuttamisessa ei Gert\nitse ollut muuta kuin tottelevainen välikappale, niin näemme vielä\nselvemmin, kuinka vähässä määrin ihmisellä on itse tapausten kehitys\nkäsissään. Hän voi kylvää ja hän voi myöskin laskea voittojaan\ntulevasta sadosta, mutta hän voi ottaa ainoastaan tavalliset olosuhteet\nlähtökohdakseen. Tämä opetus on annettu jokaiselle ihmiselle, mutta\nkuitenkaan ei hän koskaan tule kyllin selvänäköiseksi, jottei uskoisi\nvoivansa laskea kaikkea. Tässä kai lepääkin niin monen komean\nrakennuksen kaatumisen salaisuus. Ihmisen helmasynti on, ilmeisimpänä\nesiintyen juuri niillä, joiden toimet pelkäävät valoa, että hän luulee\nolevansa Jumala, että hän tahtoo leikkiä ukonnuolilla, mutta juuri\nsiten tulee ihminen niin varmaksi ja sokeaksi, että häneen itseensä\nsattuu sama salama, jonka hän on singottanut.\n\nKuinka Signe nyt sanansa sovittikaan, tulivat molemmat tytöt pian\nvarmaan päätökseen, ja heidän keskustelunsa muuttui sitte neuvotteluksi\nparhaista keinoista päätöksen toimeenpanemiseksi. Kristina oli\nluonteeltaan reipas ja päättäväinen, ja tarvitsi vain syttyä toivon,\npalauttaakseen hänelle sen joustavuuden, jonka hän oli kadottanut\nsurunsa ylenpalttisuudessa. Tämän joustavuuden oli teeskentelemätön\nkalastajatyttö saanut hänessä herätetyksi kansanlaulujen ja satujen\ntuntemuksellaan, yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli tajunnut\nja kätkenyt sydämeensä näiden yksinkertaisten laulujen ajatuksen. Ja\nlaulussa, musiikissa tai kuvassa, missä muodossa yleensä taideilmiö\nesiintyneekin, piilee henki, joka tahtoo tulla ymmärretyksi, vaikka\nenimmät ihmisistä kiintyvätkin verhoavaan muotoon hengen sijasta.\n\nSignen parhaallaan lopettaessa tehtävätään ja valaistessa Kristinalle,\nkuinka helposti kaikkityyni oli toteutettavissa, aukeni ovi ja Gert\nBryningh näyttäytyi kynnyksellä. Nähtyään että molemmat tytöt istuivat\nvielä valveella, sulki hän oven jälkeensä, astui pari askelta\nsisemmälle huonetta ja istuutui penkille vastapäätä vuodetta, jonka\nreunalla tytöt istuivat. Hän oli kauvan vaiti ja siveli kädellään\nkurttuista otsaansa. Mutta täten asianomaisesti valmistauduttuaan,\nalkoi hän kääntyen Kristinaan:\n\n\"Olet käyttäytynyt matkalla hyvin, lapseni, olen ilokseni luullut\nhuomaavani, että olet, kuten kirkon morsiamen sopiikin, säveällä\nmielellä mukautunut siihen mitä ei voi välttää. Olemme nyt pian\nperillä, parisen päivää vain, ja jätän sinut parempaan hoitoon kuin\nminun. Vanha sydämeni ilotsee siitä, ja vielä enemmän on se ilotseva,\nkun tulee päivä, jona armollinen herrani, Hannu piispa, omin käsin\nvihkii sinut nunnaksi. Siitä tulee suuri juhla, sillä sinä tuot runsaat\nmyötäjäiset. Kaikki pyhimykset ilotsevat, ja pyhä Birgitta painaa\nhengessä suudelman otsallesi. Muistan elävästi, kun vanha herra Stenin\ntytär vihittiin nunnaksi, kuinka juhlallisesti kaikki kävi, ja vielä\nmuhkeampaa oli, kun kuningas Kaarlen tytär sai saman kunnian, sen olen\nkuullut vanhojen kertomuksista. Se tapahtui kymmenen vuotta ennen\nsyntymistäni maailmaan, ja minulla on jo kuudeskuudetta ikävuoteni\nmenossa.\"\n\n\"Pyhä Jumalan äiti, kenpä saisi olla mukana kaikessa tuossa!\" huudahti\nSigne ja pani hartaasti kätensä ristiin. \"Mutta niillähän on ainoastaan\nrikasten lapsilla onni päästä pyhän Britan sisaruuteen!\"\n\nGert katsoi Signeen, sillä kuu paistoi huoneeseen katon räppänästä, ja\nsiellä missä tytöt istuivat, oli aivan valoisaa -- hän katsoi Signeen\nikäänkuin olisi vasta nyt huomannut, että tyttökin oli täällä\nhuoneessa, ja hän vaikeni tuokion. Mutta nähtävästi ei hän pitänyt\ntytön läsnäoloa vaarallisena itselleen ja aikeelleen tai teki tämän\nhuudahdus häneen mieluisan vaikutuksen, ikäänkuin antaen väriä hänen\nkuvaukselleen, miten ollakaan, jatkoi hän välittämättä Signestä sen\nenempää.\n\n\"Se on oleva riemun päivä Herrassa ... ja sinun ei tarvitse sitä kauvan\nodottaa. Mutta nyt on minulla sanottavana sinulle toinen asia... Minun\non toimitettava tärkeä asia huomenna kreivi Johanin luona. Menen sinne\njo varhain, ja voi tapahtua, että viivyn poissa kappaleen aamupäivää.\nSiksi aikaa jätän sinut tänne Stig Pietarinpojan ja hänen tyttärensä\nluo ... oletko ymmärtänyt minut, lapsi?\"\n\n\"Olen\", vastasi Kristina.\n\n\"Näetkös\", lisäsi Gert, \"minun tarvitsee sitä tuskin sanoa, sitte kun\nsinun mielessäsi on osottautunut niin suuri muutos, mutta eihän ole\nvahingoksi mainita sinulle, ettet voi astua askeltakaan tämän tuvan\nulkopuolelle, kohtaamatta pyhän kirkon ystäviä. Kerettiläisyys ei ole,\nkiitos Jumalalle ja kaikille pyhimyksille, voittanut alaa Linköpingin\nhiippakunnassa... Niin, niin, en tahdo surettaa sinua, lapseni,\ntarpeettomilla nuhteilla ... olet osottanut sävyisää ja taipuisaa\nmieltä, siitä tulet saamaan palkinnon.\"\n\nSitte meni vanha Gert, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Molemmat tytöt\nolivat hetken aikaa aivan hiljaa, ja alettuaan sitte puhua, puhuivat he\nkuiskaillen. Mutta paljoa eivät he enää tarvinneet sanoa toisilleen.\nVanhuksen sanat olivat vahvistaneet Kristinaa päätöksessään, ja Signe\noli valmis uskaltamaan kaikkensa hänen puolestaan. Viimeksi mainittu\nasettui hetken kuluttua ovenpieleen kuuntelemaan.\n\nTuvasta kuului raskasta kuorsaamista. Signe avasi hiljaa oven ja pisti\npäänsä ulos. Vanha kalastaja ja Gert Bryningh nukkuivat sikeintä unta.\nSigne nyökkäsi tyytyväisenä ja sulki oven jälleen.\n\n\"Nyt on aika\", kuiskasi hän Kristinalle. \"Isä nukkuu raskaasti, eikä\nhän ennen puolta yötä kuule ääntä, olipa se kuinka kova tahansa, mutta\njos viivymme puolen yön jälkeen, herättää hänet heikoinkin ääni. Kuinka\nvanhan piispanpalvelijan on laita, en tiedä, mutta olen kuullut isäni\nsanovan, että pyhän kirkon miehet, niin ylemmät kuin alemmatkin, voivat\nhyvin ja saattavat nukkua vaikkapa tuomiopäivään.\"\n\nJoutuin siirsi hän jonkun penkin räppänän kohdalle, tarttui Kristinan\nkäteen ja auttoi häntä nousemaan penkille.\n\n\"Tee nyt, kuten olen sanonut, tartu lujasti räppänän alareunaan,\nniinikään, astu olkapäälleni, niin ... se käy mainiosti ... ole nyt\nhiljaa, kunnes tulen ylös.\"\n\nEi viipynyt kauvan, ennenkuin Signe seisoi Kristinan rinnalla katolla.\nTämä vietti yhdeltä taholta pitkälle alas, ja Signe meni edeltä\ntaluttaen Kristinaa kädestä jälessään. Kaikki kävi onnellisesti. Ei\npienintäkään liikahdusta kuulunut tuvasta. Ja yö oli niin tähtikirkas\nja tyyni. Ei ainoakaan lehti liikahtanut puussa, ei pieninkään aaltonen\nvärähtänyt lahdella, jonka hopeapinta levisi rannasta toiseen. Toisella\nrannalla sijaitsi linna mustine röykkiöineen, niin hiljaisena ja\njuhlallisena, vaikka kentiesi senkin muurien sisällä oli sydän, joka\nsykki levotonna ja surullisena.\n\nKuten kaksi keijukaista katosivat molemmat pakolaiset puunrunkojen\nväliin. Signe työnsi venheen vesille, ja pian liukui se lahden poikki\nja laski toiselle rannalle. Täällä hypähtivät tytöt maalle.\n\n\"Nyt on oltava vikkelä ja kevyt jaloiltaan, täällä ei ole niin aivan\nturvallista tällä puolella ... seuraa minua, menemme lähintä tietä\nmetsään, tunnen hyvin polut täällä, ja ainoastaan alkumatka on\nvaarallinen; sitte kuljemme kuin huviksemme pitkän kiertotien. Mutta\nennen kuin parin tunnin perästä ei kannata linnaa lähestyä.\"\n\nÄänettömämmin ei pilven varjo hiivi yli niityn kuin molemmat tytöt\nkulkivat aukean paikan ylitse venheeltä puiden varjoon. Täällä tarttui\nSigne jälleen Kristinan käteen ja vei häntä eteenpäin lehdon varjojen\nvälitse. Pian tulivat he jalkapolulle, mutta he eivät olleet kulkeneet\npitkältä sitä myöten, ennenkuin Signe nopeasti hyppäsi syrjään puiden\npimeimpään varjoon.\n\nHän pysähtyi kuunnellen. Kristina ei kuullut mitään, mutta Signen,\nmetsän ja veden vapaan lapsen, aistimet olivat paremmat ja terävämmiksi\nharjaantuneet.\n\n\"Enkös sitä jo aavistanut\", sanoi hän. \"Kuulen askeleita, jotka tulevat\nvastaamme. Ajattelin sitä jo heti, kun näin kuninkaan ratsastavan\nlinnaan. Mutta ole huoletta, neitsyt Kristina, meitä eivät he\nsaavuta...\"\n\n\"Mutta jos olisi vanha Gert...\" sammalsi Kristina suurimman pelon\nvallassa.\n\n\"Pahimmassa tapauksessa, jollei nopeutemme voi meitä auttaa, niin...,\nmutta hiljaa, tuolla hän on, tuolla...!\"\n\nSynkkä haamu hiipi hiljaa esiin puiden välistä ja näytti tulevan suoraa\npäätä sinne, missä molemmat tytöt seisoivat. Kristinan sydän jyskytti\nniin valtavasti, että hän tuskin voi hengittää, ja hänen silmänsä\ntahtoivat aivan kuin ponnahtaa ulos reijistään, kun haamu tuskin\nkymmenen askeleen päässä pysähtyi. Siellä hänen seistessään valaisi kuu\nosan hänen kasvoistaan, ja niin Kristina kuin Signekin tunsivat Gert\nBryninghin.\n\nKristina ei enää voinut hillitä itseään. Signe kiersi kätensä hänen\nvyötärönsä ympäri, ja painaen suunsa hänen korvaansa kiinni, kuiskasi\nhän:\n\n\"Ole haudanhiljaa!\"\n\nMutta Kristina ei kuullut mitään ja Signe tunsi, kuinka hän tempautui\nirti, samalla kuin hänen katseensa selvästi ilmaisi, ettei hän aikonut\npaeta, vaan päinvastoin syöstä esiin takaa-ajajaansa vastaan.\nKuitenkaan ei vielä ollut varmaa, että tämä oli tullut ajaakseen heitä\ntakaa. Hän saattoi liikkua omilla asioillaan. Mutta pieninkin varomaton\nliike saattoi sitä vastoin ilmaista heidät itsensä ja tehdä kaiken\ntyhjäksi. Ja mikä mahti olisi nyt Kristinaa pidättänyt? Hän oli aivan\nkuin muuttunut toiseksi. Tämä tarmokas, ihana olento, joka seisoi\neteenpäin kumartuneena, valmiina hyppäykseen, kaikki lihakset\njännitettyinä, kaikki hermot vireissä -- oliko tämä sama suruinen,\ntahdoton tyttö, joka tarvitsi ja sai lohdutusta Signeltä hänen isänsä\npienessä tuvassa.\n\nRatkaisevalla hetkellä esiintyi kuitenkin voima, joka sai Kristinan\nperäyttämään ottamansa askeleen. Se ilmestyi Gertin liikkeessä, jolla\ntämä kääntyi syrjään. Polku, jota hän oli kulkenut, teki mutkan juuri\nsiinä, missä hän seisoi, ja juuri tämä seikka saattoi pelästyneessä\nkuvittelussa näyttämään siltä kuin ukko olisi taivaltanut polkua\nhiipiäkseen karanneen naissukulaisensa kimppuun. Hän ei kuitenkaan\njatkanut taivallustaan, vaan pysähtyi ja kääri vaippansa hyvin\nympärilleen ja veti hilkan alas otsalleen.\n\nIlmeisesti oli täällä sovittu kohtauksesta sen kera, jonka askeleet\nSigne oli kuullut tulevan heitä vastaan ja joka nyt saapui paikalle\nhänkin.\n\n\"Pyhä Eerik\", kuului Gert lausuvan puoliääneen, kun tämä toinen tuli\nesiin tuuhean pähkinäpensaan takaa.\n\n\"Pyhä Yrjänä!\" vastasi toinen. \"Oikeaan osuttu siis. Oletteko ollut\ntäällä useampia kertoja?\"\n\n\"Saavuin illalla\", vastasi Gert, \"ja kiitän onneani, sillä näihin\naikoihin ovat hetket kalliit!\"\n\n\"Olen sydämestäni samaa mieltä\", jatkoi viimeksi tullut, \"ja siksi\nkäykäämme pian asiaan. Olin ajatellut että olisimme menneet yhdessä\nlinnaan, mutta siellä ovat nyt täydet huoneet ja jokaisella muurilla on\nsilmät ja korvat tai ainakin täytyy otaksua olevan.\"\n\n\"Emme tarvitse muuta kuin tämän paikan, junkkari Moritz. Tämä on\nkylliksi syrjäinen suojellakseen meidät yllätyksiltä näin myöhäiseen\naikaan.\"\n\n\"No hyvä, kuten tahdotte... Tulette Tukholmasta. Oletteko tavannut\npiispan?\"\n\n\"Kyllä, ja olen saanut mitä tarkimmat menettelyohjeet!\"\n\n\"Sitäpä kelpaa kuulla... Sanokaa siis pian, millainen mielentila on\nylämaan talonpoikain keskuudessa, siitähän kuitenkin riippuu kaikki, ja\nmilloinka piispa Pietari katsoo ajan olevan sopivan.\"\n\nVanhus teki selkoa kaikesta. Mielentila taalalaisten keskuudessa oli\nmitä parhain. He olivat äärimmilleen tyytymättömät kuningas Kustaaseen,\neivät tosin aivan samalla perusteella kuin pappisvaltiaat, vaan\netupäässä kalliiden aikojen ja raskaiden verojen johdosta, mutta\npääasia oli kuitenkin, että tyytymättömyys vallitsi heidän keskuudessaan\nja tämän tyytymättömyyden voi kyllä taitava käsi helposti johtaa\ntoivottuun suuntaan. Herra Pietari odotti vain kuninkaan saapumista\nTukholmaan. Sitte aikoi hän lähteä Taalainmaahan.\n\n\"Se asia on siis parhaimmissa käsissä\", lopetti Gert, \"ja Jumalan äiti\nja kaikki valtakunnan suojeluspyhimykset antakoot sille armonsa ja\nsiunauksensa, että se saisi hyvän lopun!\"\n\n\"Kas niin, vanhus, ei mitään pappien loruja nyt, täytyyhän teidän\nkäsittää, että jos se käy, niin se käy iskien ja lyöden, jotta Jumalan\näiti kalpenee ja pyhimykset itkevät. Mutta teidän oma herranne, Hannu\npiispa, missä hän on? Herra Severin näkisi mielellään niin mahtavan\nmiehen tukenaan.\"\n\n\"Ei, ei\", keskeytti Gert vilkkaasti, \"älkää ajatelko sitä, ei, ei ...\npiispa Hannu on kyllä tyytymätön kuningas Kustaaseen, mutta hän\nrukoilee joka ilta hänen puolestaan.\"\n\n\"Olemmeko siinä jälleen... Rukoukset vaikuttavat vähän asiaan, tahdon\nitse puhutella piispaa!\"\n\n\"Puhutella piispaa, oletteko järjiltänne, junkkari Moritz? Armollinen\nherrani, piispa Hannu, voisi teidät heti jättää kuninkaan käsiin, ja\nsilloin tulisi teidän purjehduksenne lyhyeksi tässä maailmassa. Mutta\nherrani voi sentään, siitä tietämättään, hyödyttää yhteistä asiaa.\"\n\n\"Olisipa, miekkani kautta, oikein hauskaa, jos se vanha kettu...\"\n\n\"Suu poikki, junkkari Moritz!... En puutu enää koko tähän asiaan,\njollette harkitse sanojanne, kun ne koskevat piispa Hannua.\"\n\n\"Oo-ho ... en sillä muuten tarkottanut niin pahaa! No hyvä, minua\nhaluttaisi kuulla, kuinka piispavanhus voi tanssia toisten pillien\nmukaan, siitä tietämättään.\"\n\n\"Kerettiläiset täytyy saada pois\", sanoi vanhus, kiintymättä enempää\njunkkarin viime lausuntoon, joka hänen suussaan merkitsi enemmän\ntotuttua tapaa lausua ajatuksiaan kuin mitään loukkaavaa tarkotusta.\n\"Kerettiläiset täytyy saada pois, ja se tehtävä on nyt minun\nherralleni, piispalle, rakas ja Jumalalle ja pyhimyksille otollinen\ntehtävä. Nähkääs, nyt ovat kerettiläisten joukossa kuninkaan viisaimmat\nja urhokkaimmat ystävät, sitä emme voi kieltää. Herra Lauri-kansleri on\naika kotka ja hänellä on terävät kynnet... Mestari Olavi Tukholmassa on\nkotkan veroinen. He näkevät korkeudestaan terävillä silmillään\npitemmälle, paljo pitemmälle kuin heidän pitäisi nähdä, ja sentähden\ntäytyy heidät saada pois...\"\n\n\"Herra Lauri-kansleri on linnassa ... anna minulle aikaa, että saan\nnäkinkenkäni tänne rannalle, ja minä varastan Laurin linnasta, kuten\npaavi varastaa rahat köyhän miehen kukkarosta. Mutta te papilliset\nkulette aina mutkateitä, se on kai oppineempaa. Ja sitte...\"\n\n\"Sitte tahdotte tehdä saman mestari Olaville ... niin, niin, sellaisiin\nuhkatekoihin teissä kyllä olisi miestä, mutta varmaa on, että\npurjehtisitte kumoon ja saisitte nostaa purjeenne hirsipuuhun\nTukholmantorilla. Ei, ei, junkkari Moritz, vanhus on viisaampi, piispa\nPietari tietää kyllä, kuinka hän jakaa osat. Luulen sitä paitsi, että\nmestari Olavi on jo pussissa ... ja armollinen herrani on juuri pussin\nsuun sulkemaisillaan.\"\n\n\"Ja kuningas Kustaa tulee tietenkin luottamaan piispaan ja noudattamaan\nhänen neuvoaan ja kiittämään ... no, no, se on eri asia, eikä se kuulu\nminuun, mutta minun täytyy se kuitenkin tietää Severinin tähden.\"\n\nGert kertoi nyt, mitä oli tapahtunut Tukholmassa hänen siellä\nollessaan, kuinka oli hyökätty kirkkoihin ja luostareihin, ja kuinka\njuteltiin suusta suuhun, että mestari Olavi oli tämän kauhistuksen\nalkuunpanija.\n\n\"Ja nyt tulee piispa Hannu kuninkaalta vaatimaan rangaistusta mestari\nOlaville? Tahdon olla silli, jos kuningas Kustaa tarttuu tähän\nkoukkuun.\"\n\n\"Sallikaa minun kerrankin puhua pisteeseen, junkkari Moritz. Tämä on\nainoastaan yksi niistä koukuista, joita on heitetty mestari Olaville ja\nherrani, piispa, tulee puhumaan vähemmän Olavista kuin itse väkivallan\nteoista, ja jos tunnen kuningas Kustaan oikein, ei hän katsele moisia\nilkitöitä sormiensa lävitse. Rahvas Tukholman ympärillä on inhon ja\nvihan sytyttämä ... kuningas Kustaalle voi maksaa enemmän kuin hän\ntahtoo panna mestari Olavin tähden alttiiksi, jollei hän tähän tartu\nkovin kourin, joita hän kyllä ei juuri ole hidas käyttämään, miten\nasiat lienevätkin. Niin, juuri armollisen herrani suussa voi asian\nesitys saada oikean värinsä ja tehdä oikean vaikutuksensa\nkuninkaaseen.\"\n\n\"Viekas pappi, minulla olisi halu viiltää vatsasi halki... No, no, älä\npelästy, sillä ei ole kiirettä, kaikella on aikansa. Jaa, mestari\nOlavin laita oli siis niin. Hän on kuoleva kapinannostajana. Mutta\nsitte on meillä vielä jälellä herra Lauri-kansleri, mitä myyränteitä\nolette kaivaneet häntä varten?\"\n\n\"Puhetapanne ovat jokseenkin kummalliset, junkkari Moritz, mutta\nkullakin on oma makunsa. Kuningas itse on yhyttävä hänet...\"\n\n\"Toisin sanoen, siinä kohden olette te laatineet koukeron, jota ei itse\npiru helvetissä saata käsittää... Pelätä Jumalaa ja kulkea suoraa\ntietä, se on muuten ollut minun asiani, se.\"\n\n\"Minun myös, minun myös, junkkari Moritz ... katsokaamme vain, että\nsuora tie vie määrän päähän eikä poispäin, se on pääasia. Muuten ovat\npiispa Pietari ja mustainveljesten kunnianarvoisa priori Vesteråsissa\nminun tiennäyttäjäni. En tiedä kuinka he ovat järjestäneet asian herra\nLauri-kansleriin nähden, hänen aikansa ei ole vielä tullut, mutta\nhäneen tietysti ensi sijassa sattuu sama isku, joka musertaa hänen\nsuojattinsa, mestari Olavin. Kun rovio kerran on sytytetty ja liekit\nleiskuvat kohden pilviä, silloin ei ole niin tarkkaa väliä yhdestä eikä\ntoisesta, kunhan vain paha poltetaan perustuksiaan myöten.\"\n\n\"Niin, eikä jätä katkua jälkeensä. No, kaikella on aikansa. Nyt olen\nsaanut sanomia herralleni, herra Severinille ... minua haluttaa nähdä,\ntuleeko hän niistä paljoakaan viisaammaksi kuin minä. Jos minulla olisi\nvalta, poistaisin kuningas Kustaan laskuista, kun hän nyt ratsastaa\nStegeborgista Linköpingiin, tai kentiesi menettäisin henkeni. Kas, sitä\nminä tarkotan, kun sanon pelkääväni Jumalaa ja kulkevani suoraa tietä.\nMutta te papit astutte askeleen oikealle ja toisen vasemmalle, pistätte\nnenänne toiselle taholle ja kätenne toiselle, mitä suurempia mutkia,\nsitä parempi, ja ylipäätään juuri parhaat ihmiset takertuvat teidän\nketunrautoihinne. Jollei valani minua pidättäisi ja se, että herra\nSeverin ansaitsee sen uskollisuuden, jota hänelle olen vannonut, niin,\nkelpo miekkani kautta, sanoisin oikeissa ajoin sanan niin kuningas\nKustaalle kuin tälle mestari Olavillekin. Kuningas on mieleiseni mies,\nja sellainen täytynee olla mestari Olavinkin, mikäli voin käsittää.\"\n\n\"Puhutte vapaammin, junkkari Moritz, kuin on luvallista pyhän kirkon\nsoturille.\"\n\n\"Pyhän kirkkosi puolesta en tahtoisi uhrata mädännyttä kaalinpäätäkään,\neikä ole sinun ansiosi, etten halkaise kalloasi tässä patusessa\npaikassa, sinä vanha veitikka!\"\n\n\"Pyhä Jumalan äiti ja kaikki pyhimykset!\" huudahti piispallinen\ntallimestari vavisten kauttaaltaan. \"Oletteko junkkari Moritz vai\nolenko osunut petturin kera tekemisiin?\"\n\n\"Eikös mitä, olen kyllä junkkari Moritz, eikä sinun surmaamisellasi ole\nkiirettä, Gert... Mutta minä en voi unhottaa, että teillä papeillakin\non sormenne mukana tässä asiassa. No, sitä asiaa ei voi auttaa. Aamu\nsarastaa, vanhus, ja minä tahdon hyvissä ajoin olla merellä.\nNäkinkenkäni makaa täältä kivenheiton päässä. Jos tahdotte tulla\nmukanani, voimme lähemmin syventyä koukkuihinne puolin jos\ntoisinkin...\"\n\n\"Kappaleen matkaa voin tulla\", vastasi vanhus, \"mutta kukaan ei saa\nnähdä meitä yhdessä, ei kukaan, kuuletteko, junkkari Moritz!\"\n\nHe loittonivat itäänpäin, ja Kristina ja hänen seuralaisensa olivat\nkaikesta pelosta päässeet.\n\nMutta mitä merkitsi tämä keksimisen pelko nyt kun sydän oli täyttynyt\nsanomattomalla tuskalla? Minkä hirveän salaisuuden jälille Kristina oli\npäässytkään! Ja kuitenkin oli hän saanut ainoastaan pinnallisimmat\nlangat tietoonsa. Eikä ketään, ei ketään joka voisi varottaa, joka\nvoisi selittää Olaville vaaran, joka häntä uhkasi.\n\n\"Ei ketään!\" huudahti hän puoliääneen, ajattelematta, missä he olivat,\nja hänen äänensä kaiku vieri kauvas pois.\n\nSigne tarttui hänen käteensä, ja veti häntä mukanaan syvemmälle\nmetsään.\n\n\"Hiljaa, kaikkien pyhimysten nimessä, hiljaa, Kristina!\"\nsanoi hän hiljaa. \"Molemmat miehet eivät ole kaukana. Luulen kuitenkin,\nettei meillä enää ole mitään vaaraa. Tunnette mestari Olavin,\nKristina ... niin, ei teidän tarvitse sitä sanoa, tunsin sen siitä\nkalmankylmyydestä, joka teitä väristytti, kun junkkari puhui juonista\nhäntä vastaan... Mutta nyt on kaikki vaara ohitse, olethan vapaa,\nKristina, ja huomenna saat puhutella sekä kuningasta että herra\nLauri-kansleria!\"\n\n\"Niin, olen vapaa ... olen vapaa!\" sanoi Kristina ja otti rohkeampia\naskeleita. \"Ja uskallan minäkin tehdä suurtekoja!\"\n\nSitte kulkivat molemmat tytöt öisten varjojen keskitse pitkää\nkiertotietä myöten linnaa kohden. Kun auringon ensimäinen säde heijasti\ntornin huippuun, olivat he vain muutamain kivenheittojen päässä\nStegeborgin torniportilta.\n\n\n\n\n6.\n\nKUNINGAS JA HERRA LAURI-KANSLERI.\n\n\nPaikalta, jolla molemmat tytöt seisoivat, oli tavattoman ihana näköala\nlinnan, lahden ja metsän ylitse, ja molempiin vaikutti erittäin\nvirkistävästi nähdä, kuinka päivä valkeni ja kuinka säteilevä valo\nvirtaili meren ja maan ylitse. He olivat pysähtyneet korkean, tuuhean\npetäjän luokse ja olivat kokonaan kiintyneet kauniiseen näytelmään\nedessään.\n\nMutta ihana aamu oli houkutellut ulos muitakin tämän seudun kauneuden\nrakastajia. Kappaleen matkaa puusta, jonka juurella Kristina ja Signe\nseisoivat, oli kolmaskin ihailija. Hän oli ritari, päättäen hänen\nrunsaasti koristellusta puvustaan ja kallisarvoisesta kamelikurjen\nsulasta hänen päähineessään. Hän seisoi käsivarret ristissä ja katsoi\nsuoraan eteensä. Katkera hymy väreili hänen huulillaan, mutta hänen\nsilmissään kimmelsi surumielisyyden hohde. Molempien tyttöjen askeleet\nherättivät hänen huomiotaan, ja hän seisoi siksi lähellä, että saattoi\nkuulla joka sanan, minkä he sanoivat, vaikkakin kuusi varjosti hänet\nheidän katseiltaan.\n\n\"Täällä on meillä taas\", sanoi Signe, \"vaarallinen kappale matkaa\nedessä. Täällä kulkevat monet linnaan ja linnasta pois, ja kuka tietää\neikö noitakin kulje tätä tietä... Katsos, sentähden tahdon nyt mennä\nyksikseni linnaan ja koettaa päästä herra Lauri-kanslerin puheille,\ntunnen kyökkimestarin, ja hän kyllä auttaa minua.\"\n\n\"Kiitos, kiitos, Signe, en ikinä unhota, mitä olet tehnyt hyväkseni\ntänä yönä ... ja Jumala siunatkoon sinua siitä.\"\n\n\"Odota, odota, pikku neitsyt, emme ole vielä perillä ... pahin on vielä\njälellä. Jos voisimme täällä vaihtaa pukuja, niin voisit itse mennä\nlinnaan, mutta se ei käy laatuun ja luulen, että ensimäinen ajatukseni\non paras. Jos Lauri-herra on sellainen mies, kuin olet sanonut, niin\ntulee hän mielellään tänne mukanani, ja sitte olet hänen\nsuojeluksessaan, ja silloin ei ole mitään vaaraa...\"\n\n\"Se on minunkin ajatukseni ... eikä minun tarvitse pyytää sinua\najattelemaan, kuinka tärkeää on, että kaikki tapahtuu hyvissä ajoin ...\nvanhus tulee varmaankin linnaan jo varhain...\"\n\n\"Älkää olko peloissanne, minä kyllä sidon siivet jalkoihini... Jos\nnäette jonkun tulevan tännepäin, niin piilottukaa kuusen juurelle,\nmutta älkää poistuko täältä!\"\n\nNäin sanottuaan jätti Signe Kristinan ja kulki nopein askelin linnaa\nkohden. Kristina seisoi katsellen hänen jälkeensä, kunnes hän katosi\nlinnan portista. Silloin lankesi hän polvilleen tunteiden valtaamana ja\nrukoili hartaasti, kuten Olavi oli häntä opettanut, että, jos hänen\nsydämensä toivomus oli Jumalalle otollinen, Hän kuulisi hänen\nrukouksensa ja antaisi hänelle lohdutusta ja apua.\n\n\"Sydäntäni ilahuttaa nähdä sellaista\", kuuli hän miesäänen puhuttelevan\nitseään, juuri kun hän oli lopettanut rukouksensa ja oli valmis\nnousemaan.\n\nPuhuja oli sama muhkea ritari, joka oli kuunnellut tyttöjen keskustelua\nja lähestynyt nähdessään Kristinan lankeavan polvilleen. Kaunis näky,\njoka kykeni vetämään ritarismiehen silmät puoleensa, oli katsella\nKristinan neitseellisen puhtaita, syvimmän hartauden elähyttämiä\npiirteitä. Parisen kyyneltä väräjöi hetkisen hänen silmäluomensa alla\nja vieri sitte alas hänen hienoa poskeaan pitkin, välkkyen kuin\njalokivet.\n\n\"Mitä lienen lähtenytkään katselemaan, en ainakaan luullut löytäväni\nrukoilevaa neitsyttä\", jatkoi ritari tarttuen Kristinan käteen ja\nnostaen hänet pystyyn. \"Tahdotteko sanoa minulle, ylevä neitsyt, oliko\nse kiitollisuuden tunne, joka puhkesi sanoihin huuliltanne, vai oliko\nse surun tunne ... päättäen ulkonäöstänne tahtoisin otaksua\njälkimäistä.\"\n\n\"Silloin ette erehdykään, ankara ritari\", vastasi Kristina.\n\n\"Tahdotteko sanoa, mikä painaa mieltänne, niin tahdon auttaa teitä, jos\nvoin.\"\n\nKristina katsoi ylös korkeaan mieheen. Ja jotakin niin lujaa ja\nluottamusta herättävää ilmeni hänen avoimissa, jaloissa piirteissään,\nja jotakin niin lämmintä hehkui hänen ilmehikkäissä silmissään, ettei\nKristina epäröinyt lausua hänelle toiveitaan.\n\n\"Haluaisin puhutella armollisen herramme, kuningas Kustaan kansleria!\"\nsanoi hän.\n\n\"Sen toivomuksen saatte kyllä helposti täytetyksi.\"\n\n\"En niin helposti kuin luulette, armollinen herra ... en uskalla lähteä\nmetsästä ilman suojelusta...\"\n\n\"Mitä se merkitsee?\" kysäsi ritari säkenöivin katsein. \"Eikö joku\nneitsyt saa vapaasti mennä linnaan, jossa kuningas vierailee? Meillä on\nkyllä ollut pahoja aikoja Ruotsin maassa, mutta niin pitkälle en\nkuitenkaan luullut tullun.\"\n\n\"Olen köyhä, orpo tyttö\", vastasi Kristina, joka ei oikein tiennyt,\nsaattoiko hän niin aivan avomielisesti ilmaista kaikkensa vieraalle\nritarille eikä äkkipäätä voinut löytää syytäkään, jolla saattaisi\nselittää, mitä jo oli sanonut. \"Ja minua tahdotaan pakottaa, ja minua\najetaan takaa, ja nyt tahtoisin herra Lauri-kanslerin kautta etsiä\nsuojelusta kuninkaalta.\"\n\n\"Ja miksi ajetaan sinua takaa, kaunis lapsi?\"\n\n\"Sitä en tiedä ... mutta minun pitäisi ottaa huntu, hautautua\nluostariin!\"\n\n\"Luostariin...? Tämähän ei näytä niin kehnolta, ihana neitsyt... Oo-ho,\nteidät tahdotaan pakottaa luostariin, ja te ette sallisi pakottaa\nitseänne... Mutta kun nyt olette sanoneet minulle niin paljon, niin\nsanokaa myöskin, kuka teitä tahtoo pakottaa!\"\n\n\"Mutta miksi kysytte niin paljon, uljas ritari?... En tunne teitä, te\nvoitte, voitte...\"\n\n\"Sanokaa pois ... mitä luulette minun voivan?\"\n\n\"Ei, ei\", jatkoi Kristina tutkien katseltuaan ritarin avoimia kasvoja.\n\"Ette voi sitä tehdä. Johtui mieleeni, että tekin voisitte pettää,\nmutta sitä ette voi!\"\n\n\"Kiitos siitä sanasta, lapseni ... ei, ei, en voi pettää sinua ja vien\nsinut varmasti herra Lauri-kanslerin luo ja kuninkaankin, jos tahdot.\"\n\n\"Kuninkaan ... niin, mutta kuningas on niin ankara, sanotaan, ja kova,\nja hänellä on niin paljon ajateltavaa, ettei hän varmaankaan voi kuulla\nminua. Mitä välittää kotka sirkkusen huokauksesta lehdossa?\"\n\n\"Kuitenkin sieppaa se joskus portimon, joka hiipii pienen lintusen\npesälle. Tule, tule, vien sinut kuninkaan luo!\"\n\nJa ritari tarttui hymyillen Kristinan käteen ja veti hänet puiden\nvarjosta avoimelle paikalle. Kristinan valtasivat aivan ihmeelliset\ntunteet. Näin ei hän sentään ollut ajatellut polkevansa tietä kuninkaan\nluo. Mutta heidän kulkiessaan ei ritari virkkanut mitään. Hän näytti\nvaipuvan yhä enemmän mietteihinsä, kuta lähemmäksi linnaa he joutuivat.\nKun he tulivat tielle, joka vei sinne ja joka oli tallaantunut ja\ntomuinen, sillä päivittäin kulkivat sitä edestakaisin niin monet\nhevosten ja ihmisten jalat, näkivät he vanhan miehen tulevan jalkasin\nloitompaa meren puolelta, linnaa kohden hänenkin.\n\nKristina säpsähti. Hän oli tuntenut Gert Bryninghin.\n\nMutta vanhuskin oli äkkiä pysähtynyt, asettaen käden silmilleen,\nnähdäkseen paremmin, ja hän oli nähnyt ja tuntenut Kristinan. Hän\nkiirehti käyntiään, hän tuli aivan lähelle.\n\nKristina parka oli menehtymäisillään. Hän tahtoi paeta, mutta jalat\nkieltäytyivät tehtävästään, hän tahtoi huutaa, mutta kieli oli kuin\njuotettu kiini suulakeen.\n\nGert Bryningh puolestaan ei nähnyt muuta kuin Kristinan ja\nhämmästyksissään tavatessaan tytön Stegeborgin linnan edustalla, vaikka\ntämän piti olla Stig Pietarinpojan tuvassa, unhotti hän kaiken muun\nkuin sen suuren häviön, joka kirkkoa kohtaisi siinä tapauksessa, että\nhänen naissukulaisensa todellakin, kuten näytti olevan tarkotus,\nonnistuisi häneltä pakenemaan. Salaman nopeudella välähti myös hänen\nmieleensä, kuinka hän Kristinan näennäisen taipuvaisuuden oli antanut\npettää itseään, ja tämä pelko ja tämä suuttumus valtasi hänet niin,\nettä hän miltei mieletönnä syöksähti tyttöä kohden sinne, missä tämä\nseisoi korkean ritarin rinnalla.\n\nRitari taasen pysähtyi nähtyään vanhan miehen hämmästyksen ja samalla\nsen tuiman vihan, joka säkenöi hänen silmistään ja oli huomattavissa\nhänen yhteenpuristuneilla huulillaan. Noita, josta Signe oli puhunut,\nseisoi yht'äkkiä elävänä hänen edessään. Nopea silmäys neitoon hänen\nrinnallaan vakuutti hänet siitä, ettei hän ollut erehtynyt.\n\n\"Kristina!\" kuultiin silloin naisäänen huutavan torniholvista, ja tämä\nhuuto palautti Kristinan jälleen suunnilleen. Tuulen nopeudella juoksi\nhän sillan ylitse ja eteenpäin linnan porttia kohden.\n\n\"Kristina!\" huusi vanha mies hänen jälkeensä, mutta se sai hänet vain\näärimmilleen kiiruhtamaan pakoaan.\n\nRitari näki aikalailla kummissaan, mitä hänen silmiensä edessä\ntapahtui. Hänkin seisoi valmiina huutamaan pakenevaa takaisin,\nikäänkuin häntä olisi suututtanut se, että tyttö hylkäsi hänen\nsuojeluksensa ja etsi epävarmempaa pelastusta ominpäin. Mutta kun vanha\ntakaa-ajaja riensi hänen ohitsensa ja häntä huomaamatta aikoi\nharppailla sillan ylitse, silloin rypistyivät hänen kulmansa ja silmät\nsalamoivat niiden alla. Koko hänen ryhtinsä osotti, että hän oli\nhuutamaisillaan vanhuksen takaisin, vieläpä valmis käyttämään\nkouraantuntuvampiakin keinoja toteuttaakseen tahtonsa. Mutta äkkiä\nnäytti hän tulevan toiseen päätökseen, kulki nopein askelin sillan\nylitse ja meni linnan portille.\n\nTäällä seisoi Signe ja katsoi lujalla ja pelkäämättömällä katseella\nlinnan pihalle.\n\n\"Mihin ystäväsi meni?\" kysyi ritari kiihkeästi.\n\nSigne hätkähti, ja kun hänen silmänsä sattuivat ritariin, tuli hän\nkalmankalpeaksi ja hänen vilkkaat, rohkeat silmänsä katsoivat suoraan\nkiviin hänen jaloissaan, mutta hänen kätensä olivat täydessä puuhassa\njärjestellessään nauhaa, joka piti kiinni hänen nuttuaan.\n\n\"Pian, pian, lapsi\", kysyi ritari jälleen, \"mihin meni hän?\"\n\n\"En ... en tiedä, teidän armonne\", sammalsi Signe aivan hämillään.\n\n\"Ja miks'et estänyt takaa-ajajaa?... Sinulla muuten näyttää olevan pää\noikealla paikallaan!\"\n\n\"Tiedätte siis, armollinen herra...?\"\n\n\"Niin, minä tiedän ... etkä suinkaan luulotellekaan, että ystävälläsi\nolisi mitään pelättävää minuun nähden?\"\n\n\"Armollinen herra kuningas\", huudahti Signe voiden tuskin pidättää\nkyyneliään, \"en kyllä ole peloton mutta isä on riippuvainen hänen\narmostaan piispasta, ja tuo vanha mies on hänen armonsa piispan\ntallimestari, ja jos hän olisi nähnyt minut yhdessä neitsytparan kera,\nniin olisi isä saanut jättää tupansa ja lähteä mierontielle...\nPistäydyin sentähden piiloon, nähtyäni, että kaikki toivo oli\nmennyttä.\"\n\n\"Etkö sitte luule minun voivan mitään hänen armoaan piispaa vastaan?\"\nkysyi kuningas omituisesti hymyillen.\n\n\"Oi, kyllä toki, armollinen herra, olisinpa vain heti tuntenut\nteidät ... mutta aurinko pisti silmiini kun kumarruin eteenpäin, ja\nminä pelästyin niin, että näin vain neitsyen ja vanhuksen.\"\n\n\"No hyvä, ole huoletta, lapseni\", sanoi kuningas ja hymyili\nystävällisesti vapisevalle tytölle. \"Monta piilopaikkaa on kyllä\nvanhassa linnassa, mutta voimmehan koettaa, emmekö löydä niin yhtä kuin\ntoistakin.\"\n\nNäin sanoen meni kuningas pihan ylitse portaita kohden, jotka veivät\nsiihen osaan linnasta, missä hänen huoneensa sijaitsivat. Täällä olivat\nhänen vastassaan kreivi Johan ja herra Johan Thurenpoika, jotka\nkumarsivat kunnioittavasti samalla väistyen syrjään kapealta ovelta.\nMutta he seurasivat häntä, sillä kreivillä oli yhtä ja toista\npuhuttavaa kuninkaan kera, ja Johan Thurenpoika sai kuninkaalta\nviittauksen tulla mukaan.\n\nKesti kotvan ennenkuin kreivi jätti kuninkaan, ja tämä oli niin\nkiintynyt keskusteluun kreivin kanssa niistä tärkeistä asioista, joita\nkreivi esitti, että hän näytti aivan unhottaneen tapahtuman, jonka hän\naamukävelyllään oli joutunut näkemään. Mutta kohta kreivin poistuttua\nhuoneesta, käski hän Johan Thurenpojan kutsumaan kanslerin.  \"Tai me\nlähdemme itse kansliaan\", lisäsi hän, juuri kun herra Johan oli\nlähtemäisillään.\n\nHetkisen jälkeen saapuikin kuningas niihin huoneihin, joihin herra\nLauri ja kuninkaalliset kirjurit olivat sijottuneet. Ulommassa\nhuoneessa istuivat viimeksi mainitut ahkerasti työskennellen. Kuningas\nkulki nopeasti huoneen lävitse ja astui sisempään huoneeseen. Mutta hän\nkääntyi ovessa ympäri, sillä siellä ei ollut sitä, ketä hän etsi.\nKuninkaan kysymykseen vastasi eräs kirjureista, että herra Lauri oli\nmennyt ulos hyvän aikaa sitten ja palaisi kai pikimmittäin, sillä hän\nei ollut mielellään keskeyttänyt työtään.\n\nKuningas meni silloin huoneeseen. Paperien ja kirjotusten yltyleensä\npeittämällä pöydällä lepäsi puoliväliin kirjotettu sivu. Se oli luonnos\nvastaukseksi kirjeeseen, jonka kuningas edellisenä iltana oli saanut\nSeverin Norbyltä. Sen vasemmalla puolella lepäsi avattu raamattu, ja\nmyöskin sillä lepäsi muutamia täyteen kirjotettuja paperiarkkeja. Ne\nsisälsivät alun ruotsalaiseen Uuden Testamentin käännökseen.\nKummastuneena laski kuningas paperit jälleen pöydälle ja astui\najatuksissaan muutamia askeleita huoneessa edestakaisin.\n\nJoku kuului tulevan ovesta ulompaan huoneeseen. Kuningas pysähtyi\nkuunnellen, ja kun hän kääntyi ympäri, seisoi mestari Lauri-kansleri\nkynnyksellä.\n\nHän oli pitkä olento, kauttaaltaan mustiin puettu. Hänen kasvonsa\nolivat pitkulaiset ja piirteiltään tarmokkaat. Leveä, korkea otsa\nsyvine uurteineen, syvällä piilevät, mutta sielukkaat silmät\nilmaisivat, että rikkaasti varustettu ja ylevä henki asui siellä\nsisällä, samalla kuin harmaa tukka, joka pisti esiin liehukalotin alta,\nantoi kaikelle tyyneyden ilmeen ja lievensi sitä jyrkkyyden ja\ntaipumattomuuden piirrettä, joka oli painanut leimansa hänen suunsa\nympärille. Tällä hetkellä näytti herra Lauri tuohtuneelta, ja hän\nilmeisesti ponnisteli näyttääkseen tyyneltä huomattuaan kuninkaan.\n\n\"Onko teillä valmiina kirje herra Severinille?\" kysyi tämä.\n\nHerra Lauri meni pöydän luo ja tarttui siellä lepäävään kirjotukseen\nsilmäillen sen lävitse ja näytti harkitsevan jokaisen sanan sisältöä,\nennenkuin vastasi. Tämä ei voinut olla herättämättä kuninkaan\nihmettelyä, jota hän ei vähimmässäkään määrin koettanut salata, ja kun\nkansleri vihdoin repi kirjeen rikki, alkoivat kuninkaan silmät leimuta.\n\n\"Ei, armollinen herra\", vastasi kansleri, \"se ei ole minulla valmiina.\nMitä tähän kirjotin, oli ensimmäinen käsitykseni asiasta, ja ennenkuin\nolin kuullut teidän ajatuksenne. Lähemmin harkittuani asiaa, en tahdo\nehdottaa mitä hävitetyssä kirjotuksessa olin aikonut.\"\n\n\"Se ei ole tapaistanne, mestari Lauri\", sanoi kuningas ilmeisesti\nleppyneenä, mutta tutkivalla katseella. \"Ja mitä olitte aikoneet\nehdottaa minulle?\"\n\n\"Olin ajatellut, että herra Severinin tarjous tulla teidän mieheksenne\nolisi vastaanotettava kaikella ystävällisyydellä, ja ajattelin vielä,\nettä kohtaus teidän, armollinen herra, ja hänen välillään veisi\nhelpoimmin ja parhaiten perille...\"\n\n\"No hyvä ... se on minunkin ajatukseni!... Mikä onkaan niin äkkiä\nmuuttanut mielenne, mestari Lauri?\"\n\n\"Oikeastaan se tosin ei ole muuttunut, armollinen herra, mutta\nolen tullut siihen ajatukseen, ettei meidän pidä toimia liiaksi\nhätiköiden. Herra Severin on voittamisen arvoinen, erittäinkin näinä\nhuolestuttavina aikoina, mutta ette tunne häntä kylliksi, herra\nkuningas, häneen ei ole luottamista, kun hän veisaa ensi virsiään.\nSentähden luulen, että täytyisi antaa tapahtuman hieman kehittyä,\nennenkuin antaa hänen käsiinsä mustaa valkoisella.\"\n\nKuningas kuunteli tarkkaavaisesti vanhaa kansleriaan, ja hänen\nlopetettuaan kului taas hetki, jonka aikana kuningas näytti yksikseen\npohtivan kanslerin ehdotusta.\n\n\"Ja millaiseksi sitte olette vastauksen ajatellut, mestari Lauri?\"\nkysyi kuningas vihdoin.\n\n\"Minun mielestäni olisi paras, ettei lähettäisi mitään kirjallista\nvastausta, vaan ainoastaan suullisesti pyytäisi herra Severiniä\npersonallisesti saapumaan tänne, tai myös, jos vastaus annettaisiin\nkirjallisesti, olisi kaikkia sitovia sanamuotoja välttäen kiitettävä\nhäntä hyväntahtoisesta tarjouksestaan, mutta pyydettävä häntä selvemmin\nilmottamaan tarkotuksensa.\"\n\n\"Sellainen on minunkin ajatukseni asiasta ... ja siten tahdon kirjeen\nkirjotettavaksi. Mutta toinen asia, mestari Lauri ... täällä linnassa\non joku, joka pyytää teidän suojelustanne... Olen itse tuonut hänet\nlinnan portille, mutta siellä näytti hän minun suojelustani pitävän\nliian mitättömänä, ja hän kiiti kuten pelästynyt naarashirvi sillan\nylitse.\"\n\n\"Minun suojelustani, teidän armonne ... mitä tarkotatte? Joku, sanotte,\nja tämä joku on nainen...\"\n\n\"Niin, ja hänen nimensä on Kristina... Nyt tiedätte sen, ja hän on\ntäällä linnassa, mutta missä, siitä saatte itse ottaa selvän...\nKuitenkin on kysymyksessä vanha juttu pakotetusta luostarilupauksesta,\nmikäli olen saanut selville, ja se sopii hyvin teille, joka olette\nollut käsikähmässä pyhän Britan luostarin kanssa. Sillä on paksu\nturkki, samaisella pyhällä kirkolla, ja se kyllä kestää pudistella,\nmestari Lauri.\"\n\n\"Nunna siis?\"\n\n\"Niin, tuleva ... hän on paennut sukulaiseltaan, joka on täällä\nlinnassa hänkin, ja joka näyttää minusta voivan kääntää kaiken\nylösalasin löytääkseen etsimänsä.\"\n\nKansleri katsoi sekä hämmentyneenä että suuttuneena eteensä lattiaan,\nja näytti kuin hän olisi mielellään tahtonut päästä tästä asiasta,\nmutta hänen kohtalonsa oli määrännyt jotakin vielä tavattomampaa\ntapahtuvaksi. Sen hiljaisuuden aikana, joka syntyi kuninkaan lopetettua\nkertomuksensa, kuultiin oven ulompaan huoneeseen avautuvan ja äänen\nkysyvän kuninkaan kansleria mestari Lauria. Tämä katsoi kysyvästi\nkuninkaaseen, joka taasen myöntävällä eleellä ilmaisi suostumuksensa,\nettä kansleri voi mennä ottamaan selvää, mitä asiaa vieraalla oli\nkansliaan.\n\n\"Olen Gert Bryningh\", kuului sama ääni kanslerin tultua ulommaiseen\nhuoneeseen, \"olen hänen armonsa, Linköpingin piispan palvelija ja\ntallimestari ja haluan puhutella teitä, mestari Lauri.\"\n\n\"Ja mitä tahdotte?\" kysyi kansleri.\n\n\"Minulla on tärkeitä asioita teille ilmotettavana\", jatkoi Gert\nBryningh, \"ja tärkein on se valitus, jonka aijon esittää hänen\narmolleen kuninkaalle itselleen. Pyydän teitä toimittamaan minulle\npääsyn kuninkaan puheille. Jos tähän pyyntööni suostutte, on minulla\njotakin tärkeää sanottavaa, joka koskee sekä teitä että hänen armoaan\nkuningasta.\"\n\n\"Tuo kuuluu suuremmoiselta, tallimestari ... mutta miksi ette odottanut\nkunnes olisitte voinut tavata kuninkaan toiseen aikaan kuin täällä\nkansliassa, missä aika on täpärällä?\"\n\n\"Asiani on mitä tärkein enkä minä saa viipyä!\"\n\nKanslerin näytti vallanneen omituinen levottomuus. Hän milloin katsoi\nvanhaan tallimestariin milloin vilkasi ikkunaan, ikäänkuin hänen olisi\nvaikea päästä selville, mikä päätös hänen olisi tehtävä. Lopulta\nkääntyi hän ympäri ja meni jälleen sisempään huoneeseen kuninkaan luo,\nja tultuaan jälleen ulos viittasi hän kädellään Gertille kehottaen tätä\nseuraamaan. Tämä seisoi kohta kuninkaan edessä, joka vastaanotti hänet\nankaran ja kylmän näköisenä.\n\nGert kertoi nöyrällä äänellä, kuinka hänen naissukulaisensa, joka oli\nisätön ja äiditön ja veljensä kuoltua oli ilman suojaa ja turvaa\nmaailmassa, piti seurata hänen mukanaan Linköpingin hiippakuntaan\nsaadakseen suojapaikan Vadstenan luostarissa; mutta nyt oli tyttö\npaennut hänen luotaan, ja hän tiesi tämän olevan Stegeborgissa.\n\n\"Voitteko todistaa, mitä sanotte?\" kysyi kuningas.\n\n\"Näin omin silmin, kuinka hän katosi linnan portista.\"\n\n\"Hyvä on, mutta sitte kaipaa selitystä, kuinka hänen tarvitsi turvautua\nniin epätoivoiseen keinoon, että hän, kuten sanotte, pakeni minun\nlinnaani.\"\n\n\"Itsepäisyys, maailmallinen mieli, armollinen herra.\"\n\n\"Voitte kai senkin todistaa ... minusta näyttää kuin ainoastaan pakko\nja kovuus voisi saada neidon karkaamaan kodistaan ... kuinka on\nluostariin menon laita, -- miksi juuri luostarin pitäisi tulla hänen\nsuojapaikakseen? Missä oleskeli hän ennenkuin tuli teidän siipienne\nvarjoon?\"\n\n\"Vaimo Kristina Laurintyttären luona Tukholmassa, seppä Pietari\nOlavinpojan lesken Örebrosta.\"\n\n\"Kristina Laurintyttären, tarkotan, mestari Lauri\", sanoi kuningas\nkääntyen tämän puoleen, \"tarkotan, että hänhän on mestari Olavin äiti?\"\n\n\"Niin on asia, teidän armonne!\"\n\n\"No hyvä, vanhus, miksei hän sitte saanut jäädä sinne, missä oli? Onko\nVadstenan luostari parempi suoja kuin mestari Olavin äiti?\"\n\n\"Siksi ... siksi, teidän armonne, että hänen veljensä kuoltua, olen\nminä hänen holhoojansa.\"\n\n\"Sinun tahtosi on siis määrännyt luostarin hänen turvapaikakseen ...\nenkä varmaan pety, jos sanon, ettette siinä ole kuullut neitsyen\ntahtoa. Mutta minun tahtoni on, ettei ketään vastoin vakaumustaan\npakoteta vetäytymään pois siitä maailmasta, johon meidän Herramme on\nasettanut ihmisen elämään ja toimimaan. Ja mitä edelleen siihen tulee,\nettä neitsyt on etsinyt turvaa minun linnastani, niin on se hänen\noikeutensa, ja minä annan hänelle sen suojeluksen, jota hän siten on\nminulta pyytänyt. Sitä noudattakaa!\"\n\nKuningas nousi kiihkeästi ja jätti huoneen nopein askelin, heitettyään\nläpitunkevan katseen piispalliseen tallimestariin. Tämä seisoi kauan\nvaiti ja katse naulattuna lattiaan, mutta kun ulomman huoneen ovi oli\nsulkeutunut kuninkaan jälkeen, näytti hän jälleen päässeen\ntasapainoonsa. Hän kiinnitti harmaat silmänsä kansleriin.\n\n\"Tämä on sentään sekä Jumalan että ihmisten lakia vastaan!\" sanoi hän.\n\"Herra Lauri-kansleri, te, joka olette pyhälle kirkolle uskollinen ja\nolette korkeasti oppinut mies, antakaa minulle neuvo, kuinka minun on\ntässä asiassa meneteltävä, jotta omatuntoni saisi rauhan.\"\n\n\"Parempaa kuin armollinen herrani teille sanoi, en tiedä sanoa\",\nvastasi mestari Lauri vakavasti. \"Minusta näyttää, että tässä neitsyen\ntahto määrää kaiken. Jos hän tahtoo luostariin, -- no hyvä, silloin on\nasia selvä. Jollei hän tahdo, ei hän joudu sinne koskaan.\"\n\nVanhan miehen silmien ilme muuttui kummallisesti nämä sanat\nkuullessaan. Oli ikäänkuin jotakin hirveää ja sysimustaa olisi vaipunut\nalas syvyyteen ja jättänyt jälkeensä eräänlaisen tyyneyden, samallaisen\nkuin kirkas vedenpinta salarakin yllä, myrskyn päästettyä aallot\nlepoon. Hän seisoi hiljaa ja liikkumatonna, ja kansleri seisoi myös\najatuksiinsa vaipuneena ikkunan edessä. Huoneessa oli aivan äänetöntä.\nKuului ainoastaan kynien rapina paperia vastaan viereisestä huoneesta,\njossa kirjurit istuivat.\n\n\"Pyyntönne on täytetty\", sanoi vihdoin kansleri ja kääntyi ympäri.\n\"Teillä on sen lisäksi jotakin tärkeää sanottavaa minulle?\"\n\n\"Ja sen saattekin tietää. Te kokoatte uhkaavan rangaistuksen herranne,\narmollisen kuninkaamme pään päälle, herra Lauri-kansleri. Te tallaatte\nkaiken, mikä pyhää on, jalkojenne alle ... mutta katsokaa ettette joudu\nperikatoon ennenkuin voitte aavistaakaan!\"\n\n\"Mikä vihanmalja nyt sitte tuleekaan tyhjentymään?\"\n\n\"Tukholmassa on kapina!\"\n\nKansleri otti askeleen takaperin ja katsoi terävästi ja läpitunkevasti\nmieheen.\n\n\"Kapina, sanotte!\" huudahti hän. \"Onko teidän ymmärryksenne\npimennyt ... kuka nostaisi kapinan Tukholmassa?\"\n\n\"Se, josta kaikkein vähimmän voitte sitä luulla ... mestari Olavi!\"\n\n\"Mestari Olavi?\" kertasi kansleri, ja kummastus väistyi hetkiseksi\nhänen kasvoiltaan naurun tieltä, jota hän ei voinut eikä välittänytkään\nsalata. \"Mestari Olavi nostaa kapinan ... kuinka voittekaan, vanha\nmies, tulla juttelemaan sellaisia satuja minulle?\"\n\n\"Totisesti näin omin silmin, kuinka hänet löivät maahan ne, joilla\nvielä on jotakin kunnioitusta Jumalan ja ihmisten lakia kohtaan;\ntotisesti kuulin itse hänen täyttä suuta saarnaavan vapaudesta ja\nsiitä, ettei kukaan ihminen ole syntynyt orjaksi. Koko Tukholma on\nliikkeessä, ja kirkoista ja luostareista hävitetään kaikki pyhät kuvat.\nSilmäni näkivät kyynelissään, kuinka pyhä Jumalan äiti raahattiin\nlikaan, kuinka täällä jonkun pyhimyksen käsivarsi, tuolla jalka virui\nja vieri keskellä lokaa. Tukholman ympäristön talonpojat palavat\nvihasta... Saattepas nähdä, pahuus leviää nopeasti sekä pohjoiseen että\netelään ja kentiesi piankin jää tuskin tilaa teille ja kuningas\nKustaalle hänen kuningaskunnassaan.\"\n\nSeurasi jälleen hiljaisuus, ja mies tähtäsi silmänsä kansleriin, joka\nnäköjään kuunteli häntä aivan tyynesti. Oli vaikea ensi tuokiossa\npäästä selville, mikä oli totta ja mikä kuvittelua miehen\nkertomuksessa. Jotakin oli tapahtunut. Se oli aivan selvää, ja kansleri\nponnisteli löytääkseen langan, joka johtaisi hänet totuuteen. Hän, joka\ntarkoin seurasi aikansa tapahtumia, ja, sikäli kuin oli hänen\nvallassaan, ei sallinut minkään mennä terävän, kauvas tähtäävän\nkatseensa ohitse, tiesi hyvin, että Lutherin istuessa Wartburgissa\nhänen väärin ymmärretty oppinsa oli synnyttänyt vaarallisia liikkeitä\nSaksassa. Hän tunsi uudestakastajat, ja hän tuli heti ajatelleeksi\nheitä, kun hän kuuli kirkkojen ja luostarien hävityksestä mainittavan,\nmutta toiselta puolen hän ei voinut huomata mitään syytä otaksumiseen,\nettä liike Tukholmassa olisi yhteydessä näiden kanssa, ja aivan\nymmälleen pani hänet puhe siitä, että Olavi olisi näiden mellakoiden\nsamoinkuin talonpoikainkin keskuudessa vallitsevan kuohunnan virittäjä.\n\nYksi seikka oli hänelle selvillä, se nimittäin, että mistä kaikesta\ntässä lie ollutkin kysymys, ei sen tarvinnut ennen aikaansa tulla\nkuninkaan tietoon. Jos todellinen vaara uhkaisi, olisi tietoja saapunut\nTukholman linnan päämieheltä, Pietari Hårdilta, tai sikäläiseltä\npormestarilta ja raadilta. Kun mitään sellaista tietoa ei ollut\nkuninkaalle saapunut, päätti kansleri siitä, että vaarallinen kapina\noli enemmän olemassa suuttuneen ukon aivoissa kuin todellisuudessa.\nSitävastoin oli hänelle yksi tarkotusperä korkein kaikista -- se\ntaistelu, jonka hän oli alkanut ihmishengen vapauden puolesta. Tämä\ntarkotusperä saattoi, jollei raueta tyhjiin, niin ainakin suuressa\nmäärin vaikeutua, jos sellaisessa mielentilassa, missä kuningas nyt\noli, moisia sanomia saapuisi hänen korviinsa. Ja vieläpä hän voisi\nhetken kiihkeydessä ryhtyä Olavia vastaan toimenpiteihin, jotka\nsuurimmassa määrin vahingoittaisivat henkistä vapautustyötä.\n\nTässä täytyi sen johdosta viisaasti toimia.\n\n\"En voi uskoa, mitä sanotte, Gert Bryningh\", sanoi hän, \"eikä kukaan\nusko teitä.\"\n\n\"Eikö kukaan?\" huudahti Gert. \"Sen saatte kyllä nähdä. Tahdon vielä\nkerran puhutella kuningasta!\"\n\n\"Tahdotteko?... Hyvä, en tahdo teitä estää, mutta tahdon sitä vastoin\nvarottaa teitä ... kuningas ei usko teitä. Oletteko nyt toimittanut\nasianne minulle, vai onko teillä vielä jotain muuta ilmotettavaa?\"\n\nTallimestarilla ei ollut enempää sanottavaa, vaan hän poistui. Mutta\nkohta tämän jälkeen lähetti kansleri muutaman kirjurin viemään viestiä\nkreivi Johanille ja kutsui sitte toisen kirjurin luokseen sisempään\nhuoneeseen. Tämän kanssa oli hänellä pitkä keskustelu, mutta kun toinen\nkirjuri palasi, istui hänen toverinsa paikallaan, samoinkuin hänen\nlähtiessään.\n\nSaman päivän iltapuolella jätti kuningas seurueineen Stegeborgin.\nEnnenkuin hän nousi ratsaille, kysyi hän kolmannen kerran kreivi\nJohanilta, oliko kadonnutta Kristinaa löydetty. Mutta kreivillä ei\ntällä kertaa ollut mitään muuta vastattavaa kuin aikaisemminkaan päivän\nkuluessa. Kaikki paikat oli etsitty mitä tarkimmin, mutta tytöstä ei\noltu löydetty jälkeäkään.\n\nKuninkaan katse synkistyi, mutta hän pudisti sydämellisesti sisarensa\nja Kristina Gyllenstjernan kättä.\n\nSisarelleen hän sanoi:\n\n\"Jumala suojelkoon sinua, Margareta. Jouluna, jos Jumala suo, vietetään\nhääsi Tukholman linnassa. Kentiesi emme sitä ennen näe toisiamme; ja\nte, sukulaiseni, rouva Kristina\", lisäsi hän kääntyen tämän puoleen,\n\"tulette kai tekin siksi ajaksi Tukholmaan ilotsemaan sukulaisten ja\nystäväin keralla?\"\n\nSen jälkeen poistui hän Stegeborgin linnan salista. Kun hän laskeutui\nlinnan pihalle ja oli juuri nousemaisillaan ratsaille, nähtiin Gert\nBryninghin koettavan tunkeutua esiin ritarien ja henkivartijain\nvälitse. Hän oli päivän kuluessa turhaan koettanut päästä kuninkaan\npuheille. Kaikki, joiden puoleen hän oli kääntynyt, olivat luvanneet\nhänelle parastaan, mutta lupauksia ei ollut koskaan täytetty.\nStegeborgin linna oli kuin lumottu tänään. Lopuksi ei hänellä ollut\njälellä muuta keinoa kuin odottaa hetkeä, jolloin kuningas lähtisi\nlinnasta. Mutta nyt oli asian laita niin, että kanslerin hevonen tuli\nomituisen äksypäiseksi ja näytti aivan kuin se olisi iskenyt silmänsä\nvanhaan tallimestariin, sillä kohta, kun jokin aukko muodostui\nkuninkaan ympäristöön ja Gert tahtoi käyttää sitä hyväkseen päästäkseen\nkuninkaan luo, näyttäytyi hänen edessään kohta kanslerin hevosen pää,\nja kun kansleri tietenkin tahtoi pitää hepoa aisoissaan, niin pyörähti\nse äkkiä ympäri eikä vanhus uskaltanut antautua alttiiksi sen\nvoimakkaille takakavioille.\n\n\"Mikä hevosta vaivaa, mestari Lauri?\" kysäisi kuningas istuuduttuaan\nsatulaan.\n\n\"Ei mikään tietääkseni, armollinen herra, jollei se ikävöi Munkebodan\ntäysiä seimiä!\" vastasi kansleri, ja toiset herrat vetivät suunsa\nhymyyn onnistuneen vastauksen johdosta.\n\nKun kuningas vihdoin oli ratsastanut ulos linnan portista ja\nnostosillalta kuului hevosten kavioiden kumea kapse, poistui myöskin\nGert Bryningh Stegeborgista. Hän kulki hitain askelin metsäpolkua alas\nrannalle, ja illan suussa jätti hän Stig Pietarinpojan tuvan.\n\nOli pimeä ja kolea yö aivan päinvastoin kuin edellinen. Myrsky vinkui,\nja satoi suurin pisaroin, mutta Gert Bryningh oli aivan tunnoton\nulkonaiseen luontoon nähden. Mitä hän oli tänään kokenut, oli niin\nuskomatonta, ettei se jättänyt hänen ajatuksiaan hetkeksikään rauhaan.\nJa mitä enemmän hän ajatteli kärsimäänsä häväistystä, sitä\nkiihkeämmäksi syttyi viha ja harmi hänen rinnassaan, ja vaikka hän oli\nennen ollut taipuvainen varovasti menettelemään kuningasta ja uusien\noppien miehiä vastaan, oli hän nyt muuttunut uskaliaimmaksi,\nintohimoisimmaksi.\n\nÄkkiä pysähtyi hänen hevosensa. Gert tempasi kiihkeästi ohjaksista ja\niski kannukset ratsun kylkiin. Hevonen nousi takajaloilleen, mutta hän\nei saanut sitä paikaltaan pikahtamaan. Hän laskeutui silloin maahan\ntutkiakseen mikä oli syynä pysähdykseen. Mutta samassa kuin hän pääsi\nmaahan, kiertyi hänen ympärilleen kaksi lujaa käsivartta, vaate\nheitettiin hänen päänsä ylitse ja sidottiin kaulan ympäri, ja lisäksi\nköytettiin hänen kätensä selän taakse.\n\n\"Nouskaa nyt koreasti hevosen selkään jälleen, Gert Bryningh!\" kuiskasi\nääni hänen korvaansa. \"Ja olkaa aivan tyyni, teille ei tapahdu mitään\npahaa. On vain välttämätöntä, että joksikin aikaa katoatte maailmasta.\"\n\nGert taipui kohtaloonsa, ja kolme ratsastajaa kiiti täyttä laukkaa yötä\nmyöten pohjoista kohti.\n\n\n\n\n7.\n\nPIISPA HANNU BRASK.\n\n\nSeuraava päivä kallistui illoilleen. Sade oli lakannut jo aamupäivällä,\nja aurinko paistoi niin ystävällisesti raittiin pohjatuulen ajelemien\npilvien lomista. Mutta tiet ja polut olivat lionneet, ja jalkaisin oli\nmitä vaikein päästä eteenpäin. Erittäinkin oli näin laita kaupunkien ja\ntärkeämpäin linnojen, kuten Munkebodan, lähistöllä. Tästä huolimatta\nhuomattiin muuan jalankulkija tiellä, joka Norrköpingistä vei\nMunkebodaan.\n\nKulkija oli puettu mustaveljesmunkkien pukuun, ja hänen hilkkansa oli\nvedetty yli pään, niin ettei hänen kasvoistaan näkynyt mitään. Päättäen\nhänen kumarasta vartalostaan oli hän jo ikämies, vaikka tosin tien\nkehnouskin ja väsymys pitkän kävelyn jälkeen saattoi taivuttaa hänen\nselkänsä ja tehdä hänen askeleensa kompasteleviksi, varsinkin hänen\nvastamäkeen kulkiessaan. Munkki oli juuri päässyt mäen kukkulalle ja\nhän näki loitompaa piispanlinnan tornin, kun hevosten kavioiden kapse\nsai hänet kääntymään.\n\nMäkeä ylöspäin lasketti muuan ratsastaja täyttä laukkaa, jotta sora ja\nrapa räiskyi laajalti hänen ympärilleen. Saavuttuaan aivan munkin eteen\npysähdytti hän äkkiä ratsunsa.\n\n\"Aiotteko Munkebodaan, mustaveli?\" kysäisi ratsastaja.\n\nMunkki nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Sittepä voitte sanoa minulle, onko hänen armonsa piispa siellä\ntavattavissa?\"\n\n\"Kyllä hän on\", vastasi munkki, \"ja hänen armonsa arkkipiispa Johan\nvieraili piispa Hannun luona aamupäivällä, matkustaessaan Vadstenaan\nherrainkokoukseen, joka nyt tulee pidettäväksi. Mutta millä asioilla\nliikutte, ratsastitte niin kiireisesti...?\"\n\n\"Tuon viestin hänen armoltaan kuninkaalta ... hänkin tahtoo vierailla\npiispa Hannun luona tänään!\"\n\n\"Oo-ho, ja missä on kuningas nyt?\"\n\n\"Hän läksi Stegeborgista eilen illalla, mutta täytyi hänen rajuilman\nvuoksi jäädä yöksi Söderköpingiin. Vasta puolenpäivän tienoilla tänään\npiti hänen lähteä sieltä taipaleelle Vadstenaan... Tiedättekö,\nmustaveli, milloin hänen armonsa piispa lähtee matkalle?\"\n\n\"En, sitä en tiedä, tulen pohjoisesta ja olin hänen armonsa\narkkipiispan seurueen mukana, mutta täytyi minun erään tärkeän asian\nvuoksi pysähtyä Norrköpingiin.\"\n\nRatsastaja kannusti samassa hevostaan ja katosi. Mustaveli ojensihe ja\nlepäsi hetkisen molemmat kädet sauvan nojassa, mutta sitte hänkin läksi\nalamäkeä Munkebodaa kohden. Tämän linnan, joka sijaitsi saarella\nlähellä Motala virran etelärantaa, paikassa, missä joki laskee\nRoxenjärvestä, oli keskiajan lopulla rakennuttanut piispa Henricus\nTidemanni, ja oli sillä erittäin kaunis asema. Ennen piispa Henrikin\naikaa sijaitsi tämä piispankartano lähempänä pohjoisrannalla, ja\nsanotaan siellä olleen ikivanhan benediktiläisluostarin. Piispa\nHenrikin linnarakennus vastasi enemmän kuin tämä vanhempi rakennus ajan\nvaatimuksia piispalliseen asuinpaikkaan nähden, vaikkei kuitenkaan saa\nkäsittää liian korkeaksi sitä mitä silloin pidettiin muhkeana\nrakennusalalla.\n\nNe jäännökset, jotka ovat säilyneet Munkebodasta ja joihin kuuluu\nperusmuuri reikineen ja kellariholveineen, eivät anna mitään käsitystä\npiispan linnan ulkonäöstä. Mutta samaan aikaan kuin piispa Henrik,\nrakensi Skaran piispa Brynjolf Gerlakinpoika piispanistuintaan varten\nmuhkean linnan Husabyhyn Kinnekullen juurelle, ja tästä on vielä\njälellä hieman enemmän, nimittäin eteläinen pääty. Tämä muuri on sekä\nsisä- että ulkopuolelta peitetty suurilla hiekkakiviliuskoilla, ja on\nsiitä vielä säilynyt seitsemän ikkuna-aukkoa, mutta niin pieniä, että\npanee ihmetellen kysymään, kuinka oli mahdollista, etteivät he\ntahtoneet päästää enemmän valoa ja päivänpaistetta korkeihin ja suuriin\nhuoneihin. Nämä ikkuna-aukot ovat näet muurin ulkopinnalta suunnilleen\npuolen kyynärän levyiset ja kyynärän korkuiset. Ne ovat kaikki yhtä\nkorkeat, mutta sijaitsevat eri pitkien välimatkojen päässä toisistaan.\nHirsikerrosten tekemiä merkkejä näkyy vielä muurissa, ja ne osottavat,\nettä palatsissa on ollut kolme korkeaa kerrosta. Siitä jo huomaa,\nkuinka vähän suuret keskiaikaiset rakennukset vastasivat meidän aikamme\nvaatimuksia asuntojen miellyttävyyteen ja mukavuuteen nähden. Mitä\nikkunoihin tulee, löytyi vielä 1541 julkisia rakennuksia, joissa\npergamenttia täytyi käyttää ikkunalasien sijasta.\n\nMutta tämä ei estänyt rikkautta ja loistoa viihtymästä näiden linnojen\nsisällä. Suuret joukot hovipoikia ja kaikenlaatuisia palvelijoita,\npuvut sonnustetut kallisarvoisilla helmillä ja jalokivillä, pöydät\nhopeakoristeineen, seinät taiteellisesti vaikuttavine tapetteineen ja\nrunsailla veistoteoksilla varustetut katot, -- kas siinä muutamin\nsanoin ruotsalaisen herrasmiehen ympäristö keskiajan lopulla. Erittäin\nsuuremmoisesti oli tämä kaikki suunniteltu Munkebodassa, jonka muurien\nsisällä majaili viimeinen keskiajan piispa. Täällä eli piispa Hannu\nkuten ruhtinas, ympärillään oikea hovikunta, jossa nähtiin ylhäisten\nherrojen poikienkin palvelevan hänen hovimiehinään. Hänen\npalvelijajoukkonsa täällä Munkebodassa oli tavattoman suuri. Koska hän\npitemmät ajat oleskeli tässä linnassa, niin oli täällä hänen\nkanslerinsa, hänen kappalaisensa ja kamreerinsa ynnä kyökkimestarinsa,\nkellarimestarinsa ja tallimestarinsa, lisäksi vielä linnan päämies ja\nrehumarski; sitä paitsi lukematon joukko hovipoikia ja alempia\npalvelijoita, tallipalvelijoita, siivoojia, oven- ja portinvartioita,\nkäsityöläisiä ja luonnollisesti sotamiehiä linnan miehistönä,\nruutimestareita, aseenkantajia ja pyssymiehiä. Ja kaikilla oli varmat\npalkkansa ja määrätyt tehtävänsä.\n\nLoistavampaa ja lukuisampaa hovikuntaa ja seuruetta ei ollut itse\nKustaa Eerikinpojalla hänen ollessaan Ruotsin valtionhoitajana,\ntuskinpa kuninkaanakaan. Lukemattomat kartanot ja tilukset, jotka\nsijaitsivat hajallaan ympäri hiippakuntaa, olivat jaetut kahteentoista\nn.s. hovialueeseen, ja voimme saada rikkauksista jonkinlaisen\nkäsityksen, kun tiedämme, että jokaiseen näistä hovialueista kuului\naina 60 jopa 100:kin tilaa myllyineen, taloineen, torppineen,\nkalastuspaikkoineen, saarineen y.m. Kaikkia näitä tiloja hoitivat\npiispan voudit kaikenlaatuisine alempine palvelijoineen. Kuitenkaan\neivät he olleet niin lukuisat eivätkä niin arvossapidetyt kuin ne,\njotka palvelivat Linköpingin piispan palatsissa ja täällä Munkebodassa.\n\n\"Munkeboda\", sanovat vanhat, \"oli ulkopuolelta valleilla, haudoilla ja\nmuureilla hyvin suojattu ja sisäpuolelta linnaväellä, tykeillä ja\nmuilla ampuma-aseilla niin varustettu, ettei sitä voinut vallottaa\nilman vaikeaa ja pitkällistä piiritystä.\"\n\nTähän linnaan suuntasi mustaveli kulkunsa. Aivan nostosillan korvalla\nhän kohtasi jälleen ratsastajan, joka nyt kiiti takaisin linnasta,\ntietenkin herransa, kuninkaan luo. Munkki katsoi hänen jälkeensä, mutta\nkiirehti askeleitaan sillan ylitse. Linnan portilla seisoi\nkellarimestari parin palvelijan keralla. Munkki tervehti heitä ja he\nvastasivat tervehdykseen, jonka jälkeen hän kysyi, oliko arkkipiispa\nvielä linnassa tavattavissa. Mutta näin ei ollut laita, sillä hän oli\njo aikaisin aamupäivällä lähtenyt Linköpingiin jatkaakseen matkaansa\nVadstenaan.\n\n\"Onko tallimestari, mestari Gert Bryningh palannut?\" kysyi munkki\nedelleen.\n\n\"Ei vielä!\" kuului vastaus.\n\n\"Eikö!\" huudahti mustaveli ja lisäsi, kun ympärillä seisojat\nkiinnittivät lähemmin huomionsa häneen: \"Olin mukana hänen armonsa\narkkipiispan seurueessa ja haluan puhutella herraanne, hänen armoaan\npiispa Hannua. Tuotiinko tänne eräs vanki viime yönä...?\"\n\n\"Tuotiin\", vastasi eräs palvelijoista.\n\n137\n\n\"Ja onko hän varmassa tallessa?\"\n\n\"On!\"\n\n\"No hyvä, juuri hänestä on minulla jotakin sanottavaa herrallenne.\nViekää minut hänen luokseen!\"\n\nTämä asia, samoinkuin yleensä se mahdikkuus, jolla mies esiintyi, ja se\nylpeä ääni, jolla hän puhui, herättivät palvelijoissa suurta\nkunnioitusta häntä kohtaan, ja itse arvoisa kellarimestarikin suvaitsi\nhänelle mitä ystävällisimmin hymyillä. Eräs palvelijoista saattoi\nmunkin linnaan, missä hänet pian otti vastaan ovenvartija, joka,\njätettyään munkille tilaisuuden sääliä ulkonaista ihmistään vaivaloisen\nvaelluksen jälkeen ja kunnioittavasti kuivattuaan hänen jalkansa, vei\nhänet linnan portaita ylös suureen saliin, missä muuan piispan\nlähimmistä palvelijoista päästi ovenvartijan menemään ja vei munkin\nmuutamain perätysten sijaitsevain huoneiden kautta siihen huoneeseen,\njossa piispa oleskeli. Kaikki kävi niin hiljaa ja täsmällisesti, ja\npalvelijat ja hovimiehet ulommissa huoneissa osottivat sellaista\nryhtiä ja käytöstä, että hyvin huomasi saapuvansa ylhäisen ja mahtavan\nmiehen asuntoon.\n\nMuuan nuorukainen seisoi piispan edessä kukka kädessään, kun munkki\nastui sisään. Piispa taputti häntä ystävällisesti olalle sanoen:\n\n\"Teistä taitaa kuin taitaakin ajan oloon tulla kelpo kasvitarhamestari,\nrakas Jakob Thurenpoika!\"\n\nNuorukainen jätti kohta tämän jälkeen huoneen tyytyväisesti hymyillen,\nja piispa kääntyi ympäri suuressa, pehmeäksi täytetyssä, punaisella\npäällystetyssä nojatuolissaan.\n\nHän oli vanha mies ja istuessaan kokoon vaipuneena suuressa tuolissaan\nnäytti hän aivan ikälopulta. Niin sairaloinen oli hänen kasvojen\nvärinsä ja niin raihnaiselta näytti hänen ruumiillinen tomumajansa.\nMutta nähtyään suuret puhuvat silmät tuuheain kulmakarvojensa alla ja\njouduttuaan niiden tyynen, mutta tutkivan katseen esineeksi, huomasi\nkyllä, ettei seissut minkään potilaan edessä. Muuan piirre näissä\nvanhoissa kasvoissa muistutti arkkipiispa Johanin kasvoja. Näissäkin\nnäet saattoi, erittäinkin muutamina hetkinä, huomata eräänlaista\nsurunvoittoisuutta, mutta kun tämä arkkipiispassa meni aina\nalakuloisuuteen saakka, joka tuskin sai mitään pontta hänen olentonsa\nylpeydestäkään, niin taittui se piispa Hannussa vakavuuteen ja väliin\nkatkeruuteenkin. Yleensä oli hänen kasvoillaan miehuuden ja tarmon\nilme, ja surunvoittoinen sävy johtui pikemmin sairaloisesta ihosta kuin\nkasvojen piirteistä.\n\nPiispa Hannu Brask edusti niin ulkonäöltään kuin sisällisestikin\narvokkaasti sitä aikaa, joka hänen kerallansa oli vaipuva hautaan.\nHänen olennossaan ei ollut sitä liehakoivaa nöyryyttä eikä sitä\npöyhkeilevää turhamaisuutta, jota niin kernaasti tahdotaan omistaa\nvanhan kirkon miehille uuden ajan vastakohtana. Koko hänen\npersoonallisuutensa puhui itsetietoisesta voimasta ja vallasta ja\nsuuruudesta, mutta ei siten kuin hänen persoonallaan olisi sen kanssa\nmitään tekemistä, vaan se oli jotakin, joka kuului hänen virkansa\nloukkaamattomiin ja luovuttamattomiin oikeuksiin. Hänet oli voideltu ja\nvihitty virkaansa, kuten kuningas omaansa. Yleinen käsitys,\nettä tämä piispa oli ovelasti laskeva mies, joka mielellään\npuuhaili suunnitelmineen pimeydessä, ei pidä paikkaansa, jos\nennakkoluulottomasti arvostelee häntä niiden kirjeiden mukaan, jotka\nhäneltä ovat säilyneet. Tässä suhteessa lienee piispan kuvan leimannut\nkansan tietoisuudessa pääasiallisesti tunnettu kertomus paperilipusta,\njonka hän pisti sinettinsä alle, kun valtiosäädyt tuomitsivat\narkkipiispa Kustaa Trollen menettämään virkansa, jonka paperilipun\nHannu piispa sitten muka oli kuningas Kristianin edessä vetänyt käsille\nja siten pelastanut henkensä. Mutta tätä kertomusta ei voida täysin\ntodistaa. Tiedetään vain se, että piispa Hannu on pannut kirjallisen\nvastalauseen mainittua päätöstä vastaan, samoinkuin hän silloiselle\nvaltionhoitajalle kirjoittamassaan kirjeessäkin varotti siitä, mitä oli\ntehty kirkon ensimäistä miestä vastaan, ja kehotti ensi tilassa\nhakemaan paavin vahvistusta.\n\nMutta ainoana miehenä, joka seisoi paikoillaan ja taisteli vanhan\npuolesta, kokosi hän kaiken vastenmielisyyden päällensä, ja siten on\nhänen kuvansa vääristynyt, ja kaikki ne syytökset, joita tehtiin\npaavilaisia vastaan, vieritettiin suurimmaksi osaksi hänen niskoilleen.\n\nOdottamatta piispan kysymyksiä, alkoi mustaveli:\n\n\"Olen Robert, dominikaanien priori Vesteråsista ja veljeskunnan\nkenraalivikaario! Olin mukana hänen armonsa arkkipiispa Johanin\nseurueessa...\"\n\n\"Tiedän, tiedän\", keskeytti piispa. \"Veljeni archielectus [Katolisena\naikana tavallinen nimitys arkkipiispalle, joka ainoastaan oli valittu,\nmutta ei vielä vihitty. Samoin oli vielä vihkimättömän piispan\narvonimenä electus.] mainitsi jotakin, että teidän pitäisi tärkeäin\nasiain vuoksi pysähtyä Norrköpingiin?\"\n\n\"Ja tämän asian vuoksi seison minä nyt teidän armonne edessä, pyytäen\nsaada teidän läsnäollessanne kuulustella vankia, jonka hänen armonsa\narkkipiispan palvelijain kanssa onnistuin saamaan kiinni Norrköpingin\nja Krokekin välisellä tiellä. Näinä vaikeina aikoina, joissa elämme,\ntäytyy katsoa, ettei toimi turhaan, ja te piispa Hannu olette kuitenkin\npyhän kirkon ensimmäinen mies Ruotsin maassa, koska Vexiön piispa\nIngemar, Jumala paratkoon, on heikko ja sairas, ja muut hiippakunnan\nesimiehet eivät vielä ole vihityt korkeihin virkoihinsa. Älkää kiintykö\nsiihen seikkaan, että pyydän yksinomaan kuulustelua ... esiintyisin\nsyyttäjänä, jollen pelkäisi antavani aihetta pahoihin puheihin pyhää\nkirkkoamme vastaan, jos nimittäin näyttäytyisi, että toimenpiteeni,\njotka aina johtuvat puhtaimmasta innosta, olisivat sentään menneet\nliian pitkälle.\"\n\nPiispan kulmat rypistyivät priorin puhuessa, ja hän harkitsi kauvan\nyksikseen esitettyä asiaa ennenkuin hän lausui ajatuksensa.\n\n\"Asia voi olla sellainen, priori Robert\", sanoi hän vihdoin, \"että\nolisi paras olla siihen ryhtymättä. Jos jotakin sellaista on tehty,\nettä pyhä kirkko tai pyhän kirkon miehet kärsivät siitä vääryyttä,\nsilloin emme saa epäröidä...\"\n\n\"Mikäli tiedän, koskee se yhtä omista miehistämme, piispa Hannu!\"\n\n\"Mutta ette tiedä sitä varmasti!\"\n\n\"Tiedän sen, mutta kysymys on, voinko sen todistaa, ja tämä luullakseni\nvoisi tapahtua vankia kuulustelemalla.\"\n\n\"Tiedättekö, kuka mies on?\"\n\n\"Luulen että hän on muuan herra Lauri-kanslerin kirjureista...\"\n\n\"Herra Lauri-kanslerin kirjuri!\" huudahti piispa nousten puoliksi\ntuoliltaan, mutta istuutui jälleen ja vaipui mietteihinsä. \"Herra\nLauri-kanslerin ... luulen, että olisi paras olla olematta tämän miehen\nkanssa missään tekemisissä!\"\n\n\"Mutta jos juuri mestari Lauri olisi käynyt käsiksi teidän\npalvelijaanne...!\"\n\n\"Minun palvelijaani?\"\n\n\"Niin, teidän armonne ... jolleivät silmäni ole perin pahasti\npettäneet, ja sitä ne eivät ole tehneet, sillä tunnen liian hyvin\ntallimestarinne Gert Bryninghin, niin juuri hänet viime yönä vietiin\nvankina pohjoiseen päin, ja muutaman hänen vanginvartijoistaan olen nyt\ntuonut vangittuna Munkebodan linnaan. Hänen armonsa arkkipiispa\npysähtyi muutamaksi tunniksi Norrköpingiin ja sillaikaa minä hämärissä\nhuomasin eräällä takapihalla kaksi ratsastajaa, jotka juuri olivat\nmatkaan lähdössä. Huudahdin heille, mutta en saanut mitään vastausta.\nMuuan rengeistä valaisi päretikulla portille johtavaa tietä, ja\nhimmeässä valossa näin minä selvään kuinka eräs heistä oli kääritty\nvaatteeseen, joka oli sidottu hänen päänsä ympäri. Huusin silloin Gert\nBryninghin nimeä, sillä tunsin hänet hänen puvustaan, ja näin kuinka\nvanki koetti heittäytyä alas hevosen selästä. Mutta yksi ratsastajista\ntarttui lujasti hänen vyötäisiinsä ja toinen löi hevosta lautasille.\nSeurasin heitä niin kauvas kuin voin, päästäkseni varmuuteen, mitä\ntietä he lähtivät, sen jälkeen riensin hänen armonsa arkkipiispan\npalvelijain päämiehen luo, ja hän käski heti parin palvelijan nousta\nratsaille ja rientää noiden kolmen ratsastajan jälkeen. He palasivat\nmyöhään aamupuolella ja toivat silloin kirjurin mukanaan Norrköpingiin.\nTäten olen tehnyt teidän armollenne selon siitä, miten asia on\ntapahtunut, ja kuitenkin on tässä kysymys ainoastaan kuulustelusta.\nOlosuhteista riippuu, annetaanko asian sitte raueta vai onko sitä\najettava edelleen.\"\n\n\"Ettekö sitte kysellyt mieheltä mitään, kun ensiksi saitte hänet\nnähdä?\" kysyi piispa.\n\n\"Minä tein sen, mutta minulle hän ei vastannut.\"\n\nKului hetki, jonka ajan piispa pysyi vaiti, mutta suuntasi tutkivan\nkatseensa pari kertaa prioriin. Tämän synkät kasvot ilmaisivat sangen\nselvästi, että hän oli pettynyt ja että pettymys häntä harmitti.\n\n\"Että hän oli teidän uskottu palvelijanne Gert Bryningh, se tuli\nminulle yhä selvemmäksi\", puuttui hän jälleen puhumaan, \"kun lähemmin\najattelen, mitä tietä nuo kolme ratsastajaa tulivat, josta sain tiedon\nheidän majapaikassaan; ja tiedänhän, että Gert aikoi Söderköpingin\nkautta palata tänne.\"\n\n\"Olette siis tavannut hänet ennen hänen lähtöään Tukholmasta?\"\n\n\"Olen, teidän armonne, ja piispa Pietari oli myös saapuvilla ...\npalvelijallanne oli tärkeitä viestejä häneltä teille.\"\n\n\"Tunnetteko nämä viestit?\"\n\n\"Piispa Pietarilla samoinkuin tuomiorovasti Knutillakaan ei ole\nmitään salaisuuksia minuun nähden; ... enkä minä suinkaan hylkää heitä\nheidän ahdingossaan saatuani heiltä osakseni niin paljon hyvää heidän\nvaltansa päivinä!\"\n\nTämä lausunto vaikutti enemmän kuin mikään muu piispaan, ja kun hän nyt\nloi silmänsä prioriin, oli katseen terävyys suuressa määrin\nlieventynyt. Piispa ei tuntenut persoonallisesti miestä, joka seisoi\nhänen edessään, ja vallitsevain olosuhteiden johdosta, erittäinkin\nvapautussodan aikaan, ei Robert ollut tullut Linköpingin hiippakuntaan,\njossa pyhän Olavin luostari Skenningessä oli veljeskunnan etevin.\nKenraalivikaariona ja maakunnan priorina Robertilla kuitenkin oli\ntavallisissa olosuhteissa asema, joka antoi hänelle sekä vaikutusvaltaa\nettä arvoa. Sellaisena hän nimittäin seisoi veljeskuntansa etunenässä\npohjoisessa maakunnassa, jota nimitettiin Danmarkin maakunnaksi.\n\nPriori teki selkoa niistä viesteistä, joita Gert olisi tuonut mukanaan,\nja kertoi kohtauksesta harmaamunkkiluostarissa sekä testamentista ja\nniistä rikkaista myötäjäisistä, jotka Kristina Pietarintytär toisi\nmukanaan Vadstenan luostarille, jos onnistuttaisiin ehkäisemään se\nkuulumaton uhkateko, joka kerettiläisellä mestari Olavillla oli\nmielessään, nimittäin naida tämä neitsyt. Tämä tieto saattoi piispa\nHannun aluksi pois suunniltaan. Hän ei tiennyt, oliko hänen pidettävä\ntätä hedelmänä aivan liiallisesta kirkon edun huolehtimisesta, vai\noliko se pelkkää kuvittelua. Hänen suuret silmänsä tuijottivat\nkysyvästi prioriin, ja kesti kauvan, ennenkuin hän sai sanotuksi\nsanaakaan.\n\n\"Naida?\" huudahti hän vihdoin ja nousi tuoliltaan koko pituuteensa sekä\nalkoi kiihkeästi kävellä huoneessa edestakaisin. \"Naida, sanotte!...\nOletteko aivan varma asiastanne, priori Robert?\"\n\n\"Niin varma kuin olen meidän herramme ja vapahtajamme kärsimisestä ja\nkuolemasta ihmisten syntien tähden, ja kunnianarvoisa isä piispa\nPietari, samoinkuin myös tuomiorovasti Knut ja minä halpa olento,\ntahdomme ponnistaa kaikki voimamme estääksemme moista rikosta kaikkea\nsitä vastaan mikä pyhää on... Mutta, aika on paha, ja Jumala paratkoon,\nnäyttää siltä, kuin pahuudella olisi parhain suojansa hänen luonansa,\njonka pitäisi olla sen innokkain vastustaja. Paljon on herra Pietari\nsurrut tämän asian johdosta, kuten hän on kai teidän armollenne\nkirjottanutkin... Hän on valmis uhraamaan henkensä ja verensä pyhän\nkirkon hyväksi!\"\n\nPiispa Hannu pysähtyi aivan priorin eteen ja katsoi häntä terävästi\nsilmiin. Priori viittasi kuitenkin niin selvästi siihen suhteeseen,\njossa piispa Pietari ja tuomiorovasti Knut olivat kuninkaaseen, että\npiispa ymmärsi hänet täydellisesti.\n\n\"Varokaa toki priori, ja pyytäkää veljeäni piispa Pietaria ja\ntuomiorovasti Knutia katsomaan järkevämmin eteensä ... voisi tapahtua,\nettä pyhä kirkkomme ja sen menestys enemmän vahingoittuisi kuin\nhyötyisi.\"\n\n\"Tosiaankin järkevä eteensä katsominen on puoli voittoa, teidän\narmonne\", jatkoi priori, \"ja luullakseni tässä on niin tehtykin mikäli\nvoin ymmärtää tätä asiaa.\"\n\n\"Teidän sananne ovat peitetyt pimeyteen, priori ... tahdon kysyä teiltä\nvain yhtä asiaa, -- sietävätkö suunnitelmanne päivän valoa?\"\n\n\"Milläpä puulla ei liene juurensa maassa, teidän armonne?\" kysyi priori\nvastineeksi. \"Ja mitä vahvemmaksi sen runko sitte tulee, sitä syvempää\non hiljainen ja näkymätön työ ollut. Toivon, että siitä työstä, jota\nnyt hiljaisuudessa tehdään, Jumalan ja kaikkien valtakunnan\nsuojeluspyhimysten avulla on nouseva voimakas puu, jonka tuuheat oksat\nvarjostavat koko Ruotsin valtakuntaa ja jonka suojassa pyhä kirkko on\nseisova himmenemättömässä pyhyydessään.\"\n\n\"Vahva mahtaa olla se kangas, jonka loimet te olette luoneet siellä\nyhdessä herra Pietarin kanssa. Yksi on kuitenkin varma, ja muistakaa\npiispa Hannun sanoneen, ettette te eikä kukaan muu voi temmata\njuurineen maasta sitä puuta, joka on jo olemassa ja joka kantaa Kustaa\nEerikinpojan nimeä!\"\n\n\"Eikö joku Sturekaan?\"\n\n\"Joku Sture?\" kysäisi piispa, ja hänen silmänsä välähtivät.\n\n\"Vanhin heistä on lapsi vaan, se on totta, mutta nimeä me\ntarvitsemmekin... On olemassa mies, joka Niilo Sturen nimessä voi\ntaistella, ja taistella voiton toivossa...?\"\n\n\"Ja se mies on...?\"\n\n\"Severin Norby!\"\n\nSilminnähtävällä vastenmielisyydellä käänsi piispa tämän nimen\nkuultuaan kummastuneelle priorille selkänsä ja käveli kovasti\nkuohuksissaan huoneessa edestakaisin. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän\npääsi niin paljon omaksi herrakseen, että tyynesti saattoi puhutella\nrohkeaa juonittelijaa, mutta nyt oli äänessä sellainen terävyys, että\nse olisi jähmettänyt veren mieheltä, joka olisi ollut vähemmän kova\nkuin dominikanien kenraalivikaario.\n\n\"Älkää koskaan mainitko tästä asiasta sanaakaan piispa Hannulle\", sanoi\nhän pysähtyen priorin eteen. \"Ja jos joku tätä asiaa koskeva kirjotus\njoutuisi käsiini, jätän sen kuninkaalle. Minun käteni ei voi kääntyä\nhäntä vastaan, joka on vapauttanut Ruotsin valtakunnan julmasta\nKristianista. Ja minun vakava pyyntöni on teille ja kaikille, ketä\nlienevätkin, että luovutte arveluttavan laajoista ja mullistavista\nsuunnitelmista. Ruotsin valtakunta ja kirkko ovat eri asioita!\" Piispa\nvaikeni hetkeksi, ja hänen katseensa kirkastui ja lämpeni, kun hän\nlisäsi: \"Mutta kirkon ei tarvitse turvautua keinoihin, jotka eivät voi\nsietää Jumalan kirkasta päivää. Kuningas Kustaa on kyllä tehnyt\nvääryyttä kirkolle, se on totta, hän on ottanut täysinkäsin kirkon\nomaisuutta ja tavaraa ... se on kuitenkin ajan pahuutta eikä hänen, ja\nsaatte varmasti uskoa, priori ... kuninkaan sydän on Jumalan kädessä,\nhän kyllä voi Sauluksesta tehdä Paavalin ja siihen tarvitaan vain, että\nhuonot neuvonantajat poistetaan kuninkaan luota...\"\n\n\"Olemme siis yksimieliset siinä, piispa Hannu ... kuninkaan kansleri on\nmeidän molempain vihollisemme!\"\n\n\"Sitä asiaa en kiellä ... mutta siihenpä yhteisyys loppuneekin, sillä\nennen käteni kuivukoon kuin sen ojentaisin ketään kuninkaan miestä\nvastaan, jollei se voi tapahtua kuninkaan nähden ... ja siten olemmekin\npuhuneet puhuttavamme tästä asiasta. Mutta vankia, lisäsi hän, jonka\nolette tuoneet linnaan, tahdon kuulla... Jos häneltä saamme joitakin\ntietoja voidaksemme ehkäistä sen häpeällisen rikoksen kirkkoa kohtaan,\njonka ilmotatte olevan tekeillä, niin tahdon kyllä olla mies paikallani\npyhän kirkon lakien puolustamisessa!\"\n\nPiispa kutsui erään palvelijan, jonka hän lähetti linnan voudilta\nnoutamaan vangin suureen saliin, jonne hän itsekin läksi priorin\nseuraamana. Hetken kuluttua tuotiin vanki sisään. Hän oli aivan nuori,\nmiellyttävän näköinen mies. Hänen kätensä olivat taakse sidotut, mutta\nhänen katseensa oli ujostelematon.\n\n\"Kenen palveluksessa olette, nuori mies?\" kysyi piispa.\n\n\"Olen herra Lauri Antinpojan, kuninkaan kanslerin kirjuri!\" kuului\narastelematon vastaus.\n\n\"Olette vienyt minun palvelijani vangittuna pohjoiseen?\" kysyi piispa\njälleen.\n\n\"Sitä en tiedä, teidän armonne! Mutta sen tiedän että olen noudattanut\nherrani käskyä ja minun on vaikea uskoa, että hän olisi määrännyt\ntehtäväkseni mitään, josta olisin velvollinen tekemään tiliä\nkenellekään muulle tuomarille kuin hänelle ja herralleni kuninkaalle!\"\n\n\"Ja mitä oli sitte rikkonut se mies, jota kuletitte vankinanne...?\"\n\n\"Sitä en tiedä!\"\n\n\"Missä joutui hän teidän käsiinne ja kuinka?\"\n\n\"Niihin kysymyksiin, teidän armonne, en tahdo vastata muuten kuin\nherrani, kanslerin, ollessa läsnä.\"\n\n\"Kuulette uuden ajan puhuvan tämän julkean nuorukaisen suusta, piispa\nHannu\", puuttui priori ilkeästi hymyillen puhumaan. \"Mielestäni teillä\non käsissänne keinoja pakottaaksenne hänet puhumaan. Otan valalleni,\nettä vangittu palvelija, jonka pelastamisen katsoin velvollisuudekseni,\noli teidän palvelijanne ja tallimestarinne, Gert Bryningh.\"\n\n\"Mitä teillä on siihen sanottavaa?\" sanoi piispa kirjuriin kääntyen.\n\n\"Ei mitään, teidän armonne! Toistan vain, mitä jo olen sanonut:\nkäännytte väärän miehen puoleen. Jos teillä on mitä valittamista, niin\nkääntykää herrani puoleen, ja jos valituksenne on aiheutettu,\nsaavutatte kyllä oikeutenne, jollei, on viimeinen villitys tuleva\npahemmaksi kuin ensimäinen, jos olette satuttaneet kätenne syyttömään\npalvelijaan\".\n\n\"Älkää panko pahaksenne, teidän armonne!\" sai priori jälleen sanoiksi.\n\"Mutta tahtoisin teitä vahvistaa niin hyvin rankaisemaan nuorukaista\njulkeudestaan kuin myös totuuden tähden käyttämään pakkokeinoja missä\nhyvät sanat eivät auta. Tässä on kysymys, kirkon miehestä,\npiispallisesta palvelijasta. Jos sellaista väkivaltaa tapahtuu\nkuninkaan läheisyydessä ja se jää rankaisematta, silloin eivät paljoa\nmerkitse ne valat, jotka kuningas on vannonut.\"\n\n\"Mutta jos näyttäytyisi, teidän armonne\", puuttui vangittu kirjuri\npuheeseen ja katse ja ääni oli samalla kertaa niin uhkaava ja\nkunnioittava, ettei se jättänyt tekemättä piispaan vaikutustaan, \"jos\nnäyttäytyisi, että syyttäjäni on erehtynyt, jos tallimestarinne\nsaapuisi tänne ja tekisi selon viipymisestään...\"\n\nLausetta ei ehditty päättää, ennenkuin piispa käski miestensä vapauttaa\nvangin.\n\n\"Olette vapaa, nuori mies!\" sanoi hän ja kääntyi poistuakseen sisempiin\nhuoneihinsa, vilkaisemattakaan synkkään prioriin, jonka kalpealle\notsalle suuttumus ja uhka painoi leimansa.\n\nMutta samassa aukeni ovi, ja saliin astui kuningas lukuisan\nsaattojoukon seuraamana.\n\nHerrojen joukossa kuninkaan takana nähtiin myös kanslerin korkea\nvartalo yksinkertaisessa puvussa ja liehukalotti harmailla hapsillaan.\nHänen katseensa kiintyi heti kirjuriin, joka vielä seisoi piispan\npalvelijain välissä kuten syytetty tuomarinsa edessä, ja salaman\nnopeudella leimahti kanslerin katse kirjurista kalpeaan prioriin ja\npiispaan. Hän aavisti kohta asian laidan, mutta arveli ensi tuokiossa,\nettä hänen suunnitelmansa olivat epäonnistuneet, ja tämä olisi hänet\neksyttänyt esiintymään ennen aikojaan, jollei hänen kirjurinsa olisi\nkäsittänyt miten tärkeää oli, että hänen herransa sai, mikäli tällä\nhetkellä oli mahdollista, tiedon asiain oikeasta laidasta.\n\nKuninkaan tervehtiessä piispaa ja hänen lähimpäin seuralaistensa\nvetäytyessä tähän osaan salista, läheni sen tähden kirjuri nopeasti\nkansleria ja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n\"Kaikki on onnellisesti suoritettu!\"\n\nKansleri nyökkäsi salavihkaan, ja kaikki olisi mennyt säännöllistä\nmenoaan, jollei kuningas kääntyessään ympäri olisi saanut näkyviinsä\nniin mustaveljeä kuin kirjuriakin.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" sanoi hän kummastuneena katsoen piispaan. \"Eikö\nhän ole muuan kanslerimme kirjureista, ja hän seisoo sellaisessa\nasemassa edessänne, piispa Hannu, kuin olisitte pitänyt kuulustelua\nhänen kanssaan?\"\n\n\"Niin olen tehnytkin, teidän armonne!\" vastasi piispa tyynesti ja\npelottomasti.\n\nKuninkaan silmät alkoivat liekehtiä, ja hän tempoi kiihkeästi kultaista\nketjua, joka riippui hänen kaulallaan. Mutta ennenkuin mitään enempää\nehdittiin lausua, astui kirjuri esiin ja sanoi kunnioittavasti\nkumartaen:\n\n\"Se oli pelkkä väärinkäsitys, teidän armonne, joka hänen armonsa\npiispan kuulustelussa on tullut selvitetyksi ja oikaistuksi. Ratsastin\nherrani asioilla, minua epäili tuo dominikaanipriori, otti minut kiinni\nja toi tänne.\"\n\nKuningas kyseli edelleen kaikkia asianhaaroja, mutta kirjuri teki\nniistä selkoa niin tyydyttävällä tavalla, ettei kuningas pitänyt\ntarpeellisena enempää kysellä tätä asiaa. Sillä välin oli kansleri\nlähestynyt prioria, niin että hän seisoi aivan tämän luona, ja\nkuninkaan ja muiden huomion ollessa kiintyneenä kirjuriin kuiskasi hän\npriorin korvaan:\n\n\"Olen katsonut lävitsenne, priori Robert ... olkaa varuillanne, sana\nvain minulta ettekä lähde täältä vapaana!\"\n\nPriori tuli kalmankalpeaksi kanslerin sanat kuullessaan. Hän tunsi\nliian hyvin tämän miehen voiman ja tarmon antautuakseen näin tärkeänä\najankohtana kuin tämä alttiiksi sellaiselle vaaralle kuin mihin\nkansleri viittasi. Hän teki mielessään sangen nopeasti kysymyksen,\nolisiko jotenkuten hänen ja hänen ystäväinsä hankkeista jokin voinut\ntulla tämän vaarallisen miehen tietoon, mutta jo pelkkä ajatus siitä,\nettä ainakin Gert oli vangittuna, pani hänet vapisemaan ja pakotti\nhänet tästä asiasta vaikenemalla vakuuttamaan vapautensa säilymisen.\nKanslerin esiintymisen varmuus oli lisäksi niin masentava, että jo\nsenkin vuoksi katosi kaikki mahdollisuus koettaa vapautua rohkealla\nsyytöksellä kansleria kohtaan.\n\nTuskin oli kansleri jättänyt priorin ja vetäytynyt hieman syrjään,\nennenkuin kuningas kääntyi kirjurista pois.\n\n\"Kuulette sen, priori Robert\", sanoi hän tälle. \"Kuinka voitte\nasioissanne tehdä moisia erehdyksiä? Mitä!... Eikö teillä ole sanaakaan\npuolustukseksenne?\" lisäsi kuningas tuikeasti, kun priori pysyi vaiti.\n\"Ettekö tiedä, että kansliani kirjurit ovat minun miehiäni?\"\n\nPriori seisoi siinä allapäin lattiaan tähystellen ja lihakset\nnytkähtelivät kiihkeästi hänen yhteen puristettujen huultensa\nympärillä. Kerran toisensa jälkeen nosti hän katseensa, ja hänen\nhuulensa avautuivat ikäänkuin hän olisi tahtonut puhua, mutta aina\nkohtasi hänet kanslerin vakava katse, ja hänen silmänsä painuivat alas\nja hänen huulensa sulkeutuivat jälleen. Varmaankin tunsi tämä arvon\nmies tällä hetkellä hieman samaa katkeraa tuskaa kuin hän oli\nvalmistanut niin monelle ja viimeksi mestari Olaville ja Kristina\nPietarintyttärelle. Häntä raastoi kaksi voimaa, jotka tällä hetkellä\nolivat hänet lannistamaisillaan, ja jollei hänen silmiinsä olisi\ntaustalta siintänyt heikko toivo, että oli sentään tuleva aika, jolloin\nhän voisi maksaa tämän hetken kidutuksen satakertaisesti niin\nkuninkaalle kuin hänen kanslerilleenkin, niin olisi hän epäilemättä\nmasentunut.\n\n\"Antakaa minulle anteeksi, armollinen herra ja ankara kuningas\",\nänkytti hän, kun kuninkaan kärsimättömyys oli noussut korkeimmilleen.\n\"Antakaa anteeksi, tarkotukseni oli parhain, enkä yön pimeydessä\ntuntenut, kuka mies oli.\"\n\nNöyrä äänen sävy lepytti kuninkaan, samalla kun se piispan mielessä\nherätti sekä kummastusta että paheksumista. Piispa Hannu oli tähän asti\nmitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella seurannut jokaista priorin\nkasvojen liikahdusta, mutta nyt kääntyi hän pois ja silminnähtävä\nvastenmielisyys kuvastui hänen jaloilla kasvoillaan.\n\n\"Kun tunnustatte erehdyksenne ja se on oikaistu\", sanoi kuningas, \"niin\nannan sen jäädä silleen, mutta olkaa varuillanne, priori, tiedän\nparemmin kuin hyvin, että teilläkin on lankanne mukana siinä vyyhdessä,\njonka Pietari Sunnanväder ja tuomiorovasti Knut ovat kehränneet minua\nvarten... Älkää erehtykö enää monta kertaa, se lanka voi tehdä teidät\npäätänne lyhemmäksi.\"\n\nKamala, hirveä hymy väikkyi priorin huulilla, kun hän kuuli kuninkaan\nsanat, mutta kuningas ei sitä huomannut, sillä priori oli taivuttanut\npäänsä alas rintaa vasten. Mutta kansleri huomasi sen, ja hänen\nsilmänsä salamoivat, ikäänkuin jokin päätös olisi tuossa tuokiossa\nkypsynyt hänen sielussaan. Mutta ei ainoastaan prioriin, vaan piispa\nHannuunkin koskivat tuntuvasti kuninkaan loppusanat, ja muuten kaikki\nläsnäolijat käsittivät kuinka tärkeä oli tämä uhkaus, jolla kuningas\nrohkeni puhutella erästä kirkon ylhäisimmistä, piispan läsnäollessa ja\nhänen kattonsa alla. Tuskin ajatteli kuningas itsekään, kun hän lausui\nsanan, sitä syvää merkitystä, joka sillä oli katsoen koko hänen\nasemaansa vanhaan kirkkoon nähden. Tosin oli nähty kuninkaiden ja\nvaltionhoitajain ahdistelevan kirkkovaltiaita, syyttävän ja erottavan\nheitä, siitä oli viimeisenä todistuksena Kustaa Trollen erottaminen\nSten Sturen aikana, mutta että maallinen valta uhkasi hengellistä\nruumiillisella rangaistuksella, kuolemalla, -- se oli jotakin tähän\nasti kuulumatonta.\n\nYleinen apea mieliala valtasi kaikki, ja huoneeseen tuli haudan\nhiljaisuus. Kuitenkin saattoi kuninkaan lausunto saada toisen\nselityksen, vaikka sekin sisälsi riittävän uhkauksen. Kuningas näet oli\nlausunnollaan saattanut tarkottaa ainoastaan ja yksistään priorin\nerottamista virastaan, samoin kuin oli tapahtunut piispa Pietarille ja\ntuomiorovasti Knutille. Piispa Hannu turvautuikin tähän keinoon, jottei\nhänen ollut pakko esiintyä vihamielisesti kuninkaallista vierastaan\nvastaan, samana hetkenä kun tämä astui jalkansa hänen kynnyksensä\nyliste.\n\nSillävälin hajaantuivat herrat ympäri salia ja priori vetäytyi hiljaa\novea kohden. Piispa pyysi kuningasta kohteliaasti kumartaen astumaan\nviereiseen huoneeseen, jonka tämä tekikin. Ainoastaan Johan Thurenpoika\nseurasi kuningasta sinne.\n\nHuone oli suuri ja seinät olivat suureksi osaksi peitetyt\nkirjahyllyillä, joilla lepäsi ei ainoastaan kirjoja, vaan muitakin\nmerkillisiä esineitä, kuten malmikiviä ja kaikenlaatuisia omituisia\nkaluja. Kaksi pientä ikkunaa valaisi huonetta, mutta paksut muurit\ntekivät niukasti virtailevan valon tuntumattomaksi. Kuningas istuutui\ntoisen ikkunan ääreen seinään kiinnitetylle penkille, joka samoin kuin\nkoko seinäpaneeli oli runsaasti leikkauksilla koristettu ja\nkierrepilareilla varustettu, mikä kaikki todisti tämän linnan omistajan\nhyvää makua ja korkeaa sivistystä.\n\nNuo monet erilaiset esineet tässä huoneessa olivat omiansa hälventämään\nkuninkaan mielestä niitä synkkiä ajatuksia, jotka olivat syntyneet\nkohtauksessa priorin kanssa. Aivan kuninkaan vieressä pienellä\npöytälevyllä, joka pisti esiin seinästä ikkunan alla, oli muun muassa\npieni hopeavati, jossa oli läjä vaalean keltaista, kiiltävärakeista\njauhetta. Kuninkaan katse sattui siihen, ja piispa näytti hartaalla\ntyytyväisyydellä käyttävän tilaisuutta hyväkseen johtaakseen kuninkaan\najatukset uuteen suuntaan.\n\n\"Ette voi arvata, armollinen herra, mitä tämä on\", sanoi hän ja\nviittasi hymyillen pieneen hopeavatiin, jonka kuningas otti käteensä\ntutkien sitä lähemmin. Kun kuningas pysyi vaiti, lisäsi piispa samalla\nottaen muutamia rakeita sormenpäidensä väliin ja pistäen ne suuhunsa:\n\"Voitte kyllä maistaa sitä!\"\n\n\"Suolaa!\" huudahti kuningas, seuraten piispan esimerkkiä.\n\n\"Se on ruotsalaista tavaraa, teidän armonne\", jatkoi piispa, \"ja\nluulenpa, ettei teillä ole mitään sitä vastaan muistutettavaa.\nAjattelen, että meidän täytyy niihin tavaroihin nähden, joita\nparhaiten tarvitsemme, päästä riippumattomiksi, ja kun meillä on\nsuolaa Ruotsissa, voimme kyllä hyvät ajat tulla toimeen ilman\nhansakaupunkeja!\"\n\nKuninkaan katse kirkastui. Ei ollut ensi kertaa, kun piispa Hannu\nlakkaamattomalla toimeliaisuudellaan isänmaan hyödyksi oli saanut\nKustaa Vaasan sydämen sykkimään ihailusta.\n\n\"Asia ansaitsee sydämellisen onnentoivotuksen, piispa!\" vastasi\nkuningas, \"Aiotte kai länsimeren rannalle rakentaa suolapatanne.\"\n\n\"Niin olen ajatellut, teidän armonne ... länsimeren rannalle, mutta on\nvielä toinenkin seikka, joka tämän asian yhteydessä on maallemme mitä\ntärkein, jos perinpohjin tahdomme päästä erillemme hansalaisista\nverenimijöistä.\"\n\n\"Ja mikä...?\"\n\n\"Lödöse täytyy linnottaa ... se on ainoa kauppakaupunkimme\nlänsirannikolla, ja minun ajatukseni mukaan olisi se muutettavakin\nvielä kauemmaksi itään kuin herra Sten aikoinaan, Jumala hänen sieluaan\narmahtakoon, antoi sen muuttaa. Jos virta mataloituu, eivät laivat\npääse kaupunkiin, ja siellä täytyy hollantilaisilla kuitenkin olla\nsatamansa... Mutta linnottaa kaupunki täytyy, koska näyttää synkältä,\ntulevatko Halland ja Viken [Bohuslääni] koskaan ruotsalaisiksi. Mutta\nmitä tulleekaan, emme sentään saa koskaan unhottaa sitä hätää, joka nyt\nmonet vuodet on painanut maatamme suuren lybeckiläisen velan johdosta,\nja sen, mitä tämä velka on meille maksanut, täytyy lujittaa meissä sitä\ntietoisuutta, että tulevaisuudessa ehkäisemme moisen orjuuden.\"\n\n\"Ja te, piispa voitte näyttää keinon tämän tarkotuksen\nsaavuttamiseksi?\" kysyi kuningas vilkkaasti.\n\n\"Olen ajatellut asiaa niin, teidän armonne, että Ruotsin tulevaisuus\nriippuu tässä suhteessa siitä, voimmeko tehdä kaupan vapaaksi ensin ja\nsitte luoda ruotsalaisen kaupan ... mutta siihen vaaditaan helppoja ja\nmukavia kauppateitä, ja jos Lödöse tulee linnotetuksi, olisi vielä\nVenerin ja Vetterin väli kanavoitava vetojuhtien ja kauppiasten\ntavarain tähden. Sitte Ruotsi kyllä Jumalan avulla pääsee siihen\ntilaan, etteivät vendiläiset kaupungit enää voi panna elämäämme\nahtaalle.\"\n\n\"Mutta mitä tämä on, arvoisa isä!\" huudahti Johan Thurenpoika ja veti\neräältä hyllyltä esiin kimpun rautalankaa. \"Voisi luulla olevansa\njonkun tuollaisen rihkamakauppiaan luona, joista juuri puhuitte.\"\n\n\"Siinä onkin asia, joka on maallemme tärkeämpi kuin voitte luulla,\nherra Johan\", vastasi piispa ja jatkoi kuninkaaseen kääntyen: \"Kas,\ntuollaista rautalankaa täytyy meidän oppia vetämään täällä kotona.\nMeillä on hyvää rautaa, oivallisinta maailmassa, sanovat kauppiaat\nmyydessään tavaraa muille kuin ruotsalaisille, mutta sentään me ostamme\njoukon tavaroita ulkomailta emmekä edes osaa valmistaa rautamalmista\nkäyttökelpoista rautaa. Olen kirjottanut kaniikki Pietari\nPentinpojalle, jonakin tämän kuun ensi päivistä, että hän ottaisi selon\nsiellä etelämaissa kuinka tätä rautalankaa vedetään, samoinkuin yhdestä\nja toisesta muustakin, joka voi meille olla hyödyllistä oppia. Olisi\nhyvä, armollinen herra, jos kerran saapuisi ulkoa maahan taitavia\nmiehiä, jotka ottaisivat raudanvalmistuksemme käsiinsä, sillä\nsellaisena kuin se nyt on, voi olla saman tekevää, kuka omistaa lehmän,\nkun kuitenkin toinen saa maidon.\"\n\nKuningas oli pelkkänä korvana, ja hänen silmänsä säteilivät sitä\ntyytyväisemmin, kuta kauvemmin hän kuuli vanhan miehen esittelevän\nmielipiteitään kaikesta, minkä katsoi edistävän valtakunnan auttamista\nsiitä sorrosta, mihin se tähän asti oli kaikissa suhteissa ollut\nkiedottuna. Tällä alalla kohtasivat kuningas ja piispa Hannu toisensa\nystävinä. Täällä ymmärsivät he täysin toisensa ja ojensivat toisillensa\nkätensä, ja varmaankin moni niistä siemenistä, joita piispa täällä\nkylvi, juurtui kuninkaan mieleen, niin että niistä hedelmistä, joita\nhänen aikansa sittemmin kantoi, voimme monen ajatella johtuvan\nkeskiajan viimeisestä piispasta.\n\nNäistä asioista keskustelu pian siirtyi toisiin. Hansakaupungit ja\nniiden viekkaus, joka viimeksi oli ilmennyt Malmön kohtauksessa,\njohtivat aivan luonnollisesti kuninkaan ajatukset poliittisiin\nsuhteihin: Tanskan kuninkaaseen Fredrikiin, paenneeseen kuningas\nKristianiin ja Severin Norbyhyn Gotlannissa. Hän pysyttelihe vielä\nikäänkuin rauhotetulla alueella, jonka toisella äärellä piispa ja\nkuningas olivat samaa mieltä, mutta jonka toisella he seisoivat ja\nheidän täytyi seistä vastatusten vihollisina. Tämä jälkimäinen oli\nkysymys siitä, mistä rahoja oli otettava niin Gotlanninretken\nkustannusten peittämiseen kuin lybeckiläisen velankin maksamiseen. Ja\ntähän aineeseen kerran jouduttuaan tulivat he piankin koskettelemaan\ntoistensa arimpia puolia.\n\nGotlanninretki oli erittäin piispa Hannulle ja Linköpingin\nhiippakunnalle maksanut suunnattoman paljon, ja kuningas oli\nkirjeissään tullut lausuneeksi monta tuimaa sanaa. Samaan aikaan oli\nkuninkaan kansleri uskaltanut Vadstenan luostarissa ei ainoastaan\nlausua, vaan koettaa todistaakin sellaisia lauseita kuin tämä: \"Kun\npuhumme kirkon rahoista, mitä tarkotamme muuta kuin kansan rahoja?\"\nKaikkia teitä tunkeutui uusi aika esiin. Ei ainoastaan maallikkojen\nkeskuuteen Tukholman saarnastuoleista, painettujen kirjotusten ja\nsuullisten kertomusten kautta suuremmista kauppakaupungeista,\nSöderköpingistä ja Kalmarista, vaan sulettuihin luostareihinkin ja\ntuomiokapituleihin papiston keskuuteen levisivät huomaamatta, mutta\nvarmasti uudet opin ja elämän käsitykset.\n\nMutta mitä ahtaammalle vaarat sulkivat kehänsä ainoan autuaaksi tekevän\nkirkon ympärille, mitä ahtaampi tila jäi vanhalle piispalle, sitä\naremmaksi ja epäluuloisemmaksi hän kävi, ja sentähden oli sangen\nlähellä, kun hänen ja kuninkaan keskustelu läheni tätä kohtaa, ettei\npiispa unhottanut itseään, unhottanut kruunua vieraansa päässä ja\nkatsonut häneen kuten nuorukaiseen, jonka hän kerran näki Sten Sturen\nhovissa. Onneksi Kustaa, huolimatta kuumasta verestä, joka virtasi\nhänen suonissaan samoinkuin kaikkien tämän suvun jäsenten, menetteli\nsangen varovasti, ja kaikessa mikä koski oppia, asettui hän ikäänkuin\ntaistelevain mielipiteiden ulkopuolelle ja jätti ne taistelemaan\nkeskenään laillisten rajojen sisällä. Näissä riidoissa saivat kuitenkin\naina, kuten luonnollista oli, uuden opin puoltajat voiton, ja tämä\närsytti heidän vastustajiaan yhä enemmän. Mutta Kustaa otti vainotut\nsuojelukseensa eikä tahtonut tunnustaa mitään harhauskoisuutta,\nennenkuin se todistettiin sellaiseksi pyhillä kirjoilla.\n\nSitte solui keskustelu jokseenkin tyynesti eteenpäin vaarallisten\ntyrskyjen lomitse, kunnes piispa Hannu nousi pystyyn ja\narvokkaisuudella, voisipa sanoa majesteettisuudella, joka sopi hänelle\nniin hyvin, lausui kuninkaalle:\n\n\"Yksi on sentään varma, herra kuningas, ritaristoon ja kirkkoon\nnojautuu yhteiskunnan ja valtakunnan vapaus, ja saatte varmaan nähdä,\nkuningas Kustaa, että kun kirkko ja ritaristo ovat kukistetut, niin\ntulee kruunun vuoro, sillä silloin ovat poissa ne, jotka sitä\npuolustaisivat.\"\n\n\"Ei, ei, piispa Hannu!\" huudahti kuningas lämmöllä. \"Jumalaan ja\nkansaan nojautuu Ruotsin kuningaskruunu. Niin on ollut laita ammoisista\najoista ja niin on oleva, ja mikä ei mukaudu siihen, sen täytyy\nväistyä. Vanha aika, jossa olette elänyt, on mennyt!\"\n\nSeurasi hetken hiljaisuus, jollaikaa piispa samalla kertaa ihailun ja\nsurun ilmeellä kiinnitti silmänsä kuninkaaseen.\n\n\"Jumala antakoon anteeksi heille\", sanoi hän sitte, \"jotka tämän\npahennuksen ovat saaneet aikaan uudella evankeliumillaan! Heidän\nrikkiviisaat ja pöyhkeät oppinsa synnyttävät huonon menon Ruotsin\nmaahan. Mutta uskon yksinkertaisuudesta riippuu uskonto, sille tahdon\nelää ja kuolla, herra kuningas! Nyt huudetaan minua antikristukseksi,\nja kuitenkaan ei ole siitä kauvan, kun herra Sten, Ruotsin\nvaltionhoitaja kuletti minua oikealla puolellaan. Mutta minä en pelkää\nketään, paitsi sitä, joka voi heittää sielun helvettiin. Jumala on\njohdattava kirkkoaan ja kerran on se seisova täydessä ihanuudessa\nSionillaan.\"\n\n\"Jumala on sen tekevä, kunnioitettava isä!\" lisäsi kuningas, eikä hän\nvoinut olla tuntematta ihastusta tuon vanhuksen edessä.\n\nMuuan sivuovi ponnahti auki, ja nuorukainen, jota piispa oli nimittänyt\nkasvitarhamestarikseen, syöksähti sisään, pitäen kädessään tallattua\nliljan vartta.\n\n\"Katso, katso, isä\", huusi hän tuskin kyeten pidättämään esiinpursuvia\nkyyneleitään. \"Katso, kuninkaan hevonen on tallannut maahan ihanimman\nliljasi!\"\n\nPiispa taputti hymyillen pojan päätä, ja kuningaskin tunsi nuorukaisen\nsurun itseensä koskevan. Lilja merkitsi pojalle yhtä paljo kuin kirkko\npiispalle. Se oli kaunis ryhmä katsella, lämmin toivehikas nuorukainen\nja vanha, sielultaan vahva mies, molemmat kumartuneina taitetun liljan\npuoleen. Kukka sisälsi opetuksen ja ajatuksen niin yhdelle kuin\ntoisellekin: elämän kaunein kukka, kaikki mitä nuorukainen toivoo\nihanaa ja suurta, kaikki mitä vanhus muistaa sellaista, kaikki mitä\nelämä lupaa ja mitä se on antanut, voi musertua ja tulla tuhon omaksi\nmahtavamman käden alla, jollei se ole versonut ja saanut ravintoaan\ntotuuden ikuisesta maaperästä.\n\nKuningas meni lempeästi hymyillen nuorukaisen luo, jonka hän tunsi\nrakkaan Johan Thurenpojan veljeksi.\n\n\"Liljaasi, poika, en voi antaa sinulle takaisin\", sanoi hän, \"mutta kun\naika joutuu, voin kentiesi antaa sinulle sijaan toisen ja paremman.\nKuitenkin muistuttaa minua kärsimätön hevoseni\", jatkoi hän piispaan\nkääntyen, \"että minun on aika lähteä. Jääkää hyvästi, piispa Hannu,\nmenen Vadstenaan ja odotan pian saavani teidät nähdä siellä muiden\nherrojen mukana!\"\n\nPiispa kumarsi äänetönnä, ja kuningas poistui huoneesta herra Johanin\nkeralla. Kohta kuului hevosten kavioiden kumea kapse heidän\nratsastaessaan nostosillan ylitse. Nuori Jakob Thurenpoika oli hänkin\nlähtenyt huoneesta.\n\nMutta taittunut lilja virui lattialla piispan jalkojen juuressa, ja\npiispa seisoi kumarassa voimatta irrottaa katsettaan siitä.\n\n\"Paljo\", sanoi hän vihdoin, ja huokaus pääsi hänen huuliltaan, \"paljo\ntallannevat kuningas Kustaan hevoset, ennenkuin hän on saavuttanut\npäämääränsä! Mutta Jumalan ja kirkon laki ... se on sinulle sentään\nliian korkealla!\"\n\n\n\n\n8.\n\nVANKI.\n\n\nMyöhään illalla parisen viikkoa edellä kerrottujen tapausten jälkeen\nkulki muuan mustaveljesmunkki eteenpäin halki Mörkön Södermanlannissa\nja läheni vanhaa Hörningsholman Sturelinnaa, joka sijaitsi silloin\nkuten vieläkin, saaren pohjoisimmassa kolkassa. Hänen saapuessaan\nlinnan luo oli jo pilkkosen pimeä, mutta hän ei näyttänyt pitävän\nkiirettä, vaan pysähtyi vähänväliä, katsellen tarkoin ympärilleen.\nMitään miehistöä ei täällä ollut sen koommin kun linna suureksi osaksi\nhävitettiin viime kahakassa kuningas Kristianin ja herra Sten Sturen\nvälillä, mutta kuitenkin oli se asuttu, ja palattuaan vankeudestaan\nTanskasta oli Kristina Gyllenstjerna itse asettunut tänne.\n\nNämä seikat tekivät yölliselle kulkijalle helpoksi estämättä lähetä\nlinnan mitä luoksepäästävää osaa tahansa. Hän valitsi sen puolen, missä\nmuutamia puita kasvoi aivan perusmuurissa kiinni, ja pysähtyi sinne.\nSaattoi olla puoliyö käsissä.\n\n\"Gert!\" huudahti hän puoliääneen ja katsoi ylös korkeaa muuria kohden.\n\nKuului hiljaista ja hillittyä kolinaa, jonka jälkeen ääni parin sylen\nkorkeudesta munkin yläpuolelta vastasi:\n\n\"Jumalan äiti olkoon kolminkerroin kiitetty... Mustaveli Robertko\nsiellä?\"\n\n\"Niin on ... sain kirjeenne, ja sitte kun olin suorittanut asiani\nSkenningessä, päätin suostua pyyntöönne ja tulla tänne.\"\n\n\"Oletteko varma siitä, ettei kukaan ole seurannut jälkiänne?\"\n\n\"Aivan varma!\"\n\n\"Koettakaa sitte, hurskas isä, tulla hieman lähemmäksi ... minulla on\npaljo teille sanottavaa. Saatte nähdä, että herra voi tehdä ihmeitä\nvähissä ja etten minä ole ollut toimeton synkässä vankilassa ... mutta\nolen heikko, hyvin heikko, enkä saisi puhua ääneen, ainoastaan\nkuiskaten!\"\n\nMunkki ymmärsi täysin hänen tarkotuksensa ja kantoi paikalle muutamia\nkiviä ynnä puolipalaneen honkapölkyn, joka viimeksi mainittu oli hyvään\ntarpeeseen, sillä nostettuaan sen muuria vasten hän onnistui pääsemään\naivan sen torniluukun luo, josta ääni kuului.\n\n\"Kului muutamia päiviä\", lausui vanki, kun ensin oli vaihdettu muutamia\nvähäpätöisempiä sanoja, \"kului muutamia päiviä, ennenkuin tiesin missä\nolin, mutta sitte eräänä kauniina päivänä kuulin keskustelua täältä\nikkunan edustalta. Siellä puhelivat ... Kristina Pietarintytär ja rouva\nKristina Gyllenstjerna! Ymmärsin silloin missä olin, ja aloin kohta\nmiettiä suunnitelmaa, miten selviytyisin voittajana tästä taistelusta\nkirkon puolesta...\"\n\n\"Mutta enemmän kuin milloinkaan on kuitenkin varovaisuus tarpeen ... ja\nminä menen siinä niin pitkälle, ystäväni, että olisin aivan halukas\nlykkäämään tämän asian, kunnes olemme saaneet vähän hengenvuoroa ...\nminulla on parhaat toiveet, että piankin tulee toinen ääni kelloon\ntäällä Ruotsin valtakunnassa.\"\n\n\"Puhutte viisaasti, hurskas veli, mutta saatte kyllä nähdä, että olen\nvarovaisuudessa teidän vertaisenne, ja ihmeellisesti sattuisivat onnen\nosat, jollei paulani veisi saalista Jumalan äidin helmaan... Nähkääs,\nkohtasin tuon kerettiläisen, mestari Laurin, kuningas Kustaan luona\nStegeborgissa, ja hän sanoi minulle sanan, joka siitä pitäen on\nalituiseen soinut korvissani ja joka on hälventänyt pimeyden\nympäriltäni ja näyttänyt minulle tien valoisana ja tasaisena.\"\n\n\"Herätätte uteliaisuuteni, Gert! Tuo sana kuului...?\"\n\n\"Neitsyen tahto määrää kaiken, sanoi mestari Lauri ... ja niin se on,\nja hän on vapaasta tahdostaan valitseva luostarin.\"\n\n\"Se lupaus kuuluu suurelta\", sanoi priori epäröiden. \"Oletteko saanut\naivan yliluonnolliset voimat täällä vankeudessa, Gert?\"\n\n\"Mitä ei voi taittaa, sen voi taivuttaa, nähkääs, hurskas veli, ja työ\non alettu, ja sen alku lupaa parasta. Olen puhutellut neitsyttä ja\nsaavuttanut hänen säälinsä, ja pian saavutan täydelleen hänen\nluottamuksensa. Hän tarjoaa minulle vapauden, mutta minä en ota sitä\nvastaan.\"\n\n\"Ette ota vastaan vapautta?\" huudahti priori hämmästyneenä.\n\n\"En, sillä senhän saan teidän kauttanne, ja silloin on neitsyt omasta\ntahdostaan seuraava vanhaa ystäväänsä turvapaikkaansa luostariin.\"\n\n\"Mutta pyhimysten nimessä, kuinka luulette tämän  tapahtuvan?\"\n\n\"Kuulkaa tarkoin, tahdon sanoa teille sen ... kun nyt tulette\nTukholmaan, on teidän ... mutta minun täytyy esittää asia\njärjestyksessään. Neitsyt on vankina täällä, kuten minäkin, ja meidän\nvapautemme riippuu siitä, milloin mestari Lauri, kuninkaan kansleri,\nkatsoo hyväksi meidät vapauttaa. Sen kuulin rouva Kristinan sanovan\nneitsyelle jonakin ensi päivänä heidän tänne tultuaan, kun he olivat\nhuvikävelyllä ikkunani edustalla. Neitsyen täytyy olla kätkössä\nkuninkaan tähden, sillä mestari Lauri tahtoo suullisesti puhutella\nmestari Olavia, ennenkuin tämä asia saadaan ilmaista kuninkaalle, ja\nsentähden täytyy minunkin olla kateissa. Niin hyvin rouva Kristina kuin\nneitsytkin tiesi, että istuin vankina täällä Hörningsholmassa, sillä\nrouva Kristina vastasi erääseen kysymykseen, jonka neitsyt teki,\nluvanneensa mestari Laurille, että istuisin täällä kunnes tulee kirje\nhäneltä ja silloin neitsytkin matkustaisi rouva Kristinan mukana\nTukholmaan... Voitte nyt arvostella varovaisuuttani ja uutteruuttani\nkirkon hyväksi ... olisin voinut kirjottaa herralleni piispalle, ja hän\nolisi piankin avannut vankilani, mutta pidin parempana sietää tämän\nvoidakseni viedä suunnitelmani perille, ja niin kirjotin teille...\"\n\n\"Tunnustan, etten luullut teitä niin tarmokkaaksi ja syvämietteiseksi,\nGert!\"\n\n\"Mutta Herra on heikoissa väkevä ... nyt kuitenkin käsitätte, kuinka se\non tapahtuva.\"\n\n\"Ei, veljeskuntani suojeluspyhimyksen kautta, en käsitä mitään!\"\n\n\"No hyvä, kun nyt tulette Tukholmaan, on teidän laadittava kaksi\nkirjettä, molemmat kanslerin nimessä...\"\n\n\"Ah ... nyt alan käsittää tarkotuksenne, Gert!\"\n\n\"Toinen rouva Kristinalle, missä hänen käsketään päästämään minut\nvapaaksi ... toinen neitsyt Kristinalle, ilmottaen hänelle mestari\nOlavin kuoleman.\"\n\n\"Mestari Olavin kuoleman!... Mitä tarkotatte sellaisella\ntiedonannolla?\"\n\n\"Jättäkää se minun asiakseni... Teidän on vain valittava sopiva aika.\"\n\n\"Mutta ... mitä hyödyttää sellainen tiedonanto, jonka millä hetkellä\ntahansa voi näyttää vääräksi?\"\n\n\"Sanokaa minulle vain, kuka näyttäisi sen vääräksi ... ennen kuin olisi\nliian myöhäistä. Ja kun neitsyt kerran istuu luostarin sellissä,\ntulkoon silloin vain oikaisu ja raivotkoon paha sää, minä nauran niiden\nvoimattomuudelle, ja pyhä Jumalan äiti ja pyhä Brita ojentavat minulle\nsiunaten kätensä viimeisenä hetkenäni.\"\n\n\"Niinpä tapahtukoon sitte tahtosi, Gert Bryningh! En voi nähdä meillä\noikeastaan olevan mitään pelättävää, sillä vaikkapa pahimmassa\ntapauksessa kirjeet keksittäisiinkin, kuten piispa Pietarin kirjeet\nviime vuonna, ei kuitenkaan kukaan voisi näyttää toteen, että kumpikaan\nmeistä on ne kirjottanut. Tahdon siis toteuttaa tahtonne ja odotan\nsiitä parhainta seurausta pyhälle kirkollemme.\"\n\nMunkin ja vangin tarkemmin sovittua, mitä oli tehtävä, kapusi edellinen\nvarovasti maahan, veti tilapäiset tikapuunsa syrjään ja vieritti kivet\nerilleen toisistaan, ettei jäänyt näkyviin mitään jälkeä hänen\nkäynnistään. Ja vielä ennen kuin päivästä näkyi sarastustakaan, oli hän\njo poistunut Mörköstä.\n\nAamulla meni Hörningsholmassa kaikki tavallista menoaan. Pihalle\nilmestyi vanha linnanvouti, joka oli ollut siellä aina Svante\nNiilonpojan ajoista asti ja tiesi kertoa vanhasta herra Stenistä ja\nepäsovusta hänen ja herra Svanten välillä ja tämän leskestä Märta\nrouvasta, nuoren herra Stenin (valtionhoitajan) äitipuolesta ja hänen\nlapsistaan ja kaikesta, mitä oli tapahtunut edellisinä levottomina\naikoina, muistoja, mitkä, kuinka surullisia ja synkkiä monet niistä\nolivatkin, kuitenkin olivat hänen kalleimmat aarteensa maan päällä.\nVouti näyttäytyi sen tornin ovella, jossa hänen armollinen rouvansa oli\nlaitattanut muutamia huoneita kuntoon itseään varten. Kierreportaita\nalaspäin tuli Kristina Pietarintytär, ja vouti katsoi niin lempeästi\nhymyillen kauniin neidon vakaviin kasvoihin. Tämä oli neitonen aivan\nhänen mieleisensä. Sellainen, tuumi hän, pitäisi jokaisen naisen olla.\nHänellä oli suru sydämessään, samoin kuin rakkaalla rouvallakin, mutta\nhän kantoi sen. Siinä oli sielunvoimaa, ja sentähden tahtoi kunnon ukko\ntehdä voitavansa hänen ilahuttamisekseen ja pitää rohkeutta yllä niin\nhyvin kuin hän voi.\n\nHänen keinonsa tässä suhteessa eivät olleet monet, mutta hän käytti\nparasta mikä hänellä oli: monia muistojaan muinaisilta ajoilta. Hän oli\njo monet kerrat kertonut Kristinalle kaiken, mikä koski hänen\nvainajiaan, suurimmasta pienimpään. Hän oli hyvin puhelias, kuten\nvanhukset usein, kun ei mikään paina omaatuntoa, ja jo seuraavana\npäivänä Kristinan saapumisen jälkeen olivat hän ja neitonen parhaimmat\nystävät, ja koska Kristina kuunteli mielellään, kohosi hän joka päivä\nukon suosiossa. Tosin eivät kertomukset murhista ja verestä ja\ntaisteluista juuri olleet laadultaan huvittavia, mutta se hyvä niillä\noli kuitenkin mukanaan, että Kristina huomasi, kuinka elämä oli täynnä\nsuruja ja koettelemuksia ylhäisimmillekin ja kuinka siinä suvussa,\njonka turviin hän nyt oli päässyt, monella oli ollut kovempi kohtalo\nkannettavanaan ja vaikeampia taisteluja taisteltavana kuin hänellä\nitsellään. Ja tämä karkaisi hänen mieltään. Se herätti hänen jalomman\nja parhaamman ihmisensä. Hän tunsi varmemmin kuin milloinkaan, että\nJumalan käsi oli hänen yllänsä ja että hän nöyrästi tahtoi kantaa, mitä\nse laski hänen hartioilleen.\n\nOli kaunis aamu. Aurinko hymyili lämpimästi ja sirotteli kultiaan yli\nympäröivän laajan maiseman.\n\n\"Jumalan rauha ja hyvää huomenta, neitsyt Kristina\"! tervehti vouti.\n\"Tänään olette mieleltänne synkempi kuin tavallisesti. Oletteko nähnyt\npahoja unia, neitsyt?\"\n\n\"Jumala siunatkoon, isä Greger, niin olen\", vastasi neitsyt.\n\n\"Ja sentähden ajattelette enemmän kuin teidän pitäisi sitä, mikä teillä\non sydämellänne. Hm ... muistan hyvin, kun vanha herra Sten oli\nkuollut, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja ne pahat puheet, joita\nliikkui rouva Märtasta että hän muka oli myrkyttänyt vanhan herran, kun\nne saapuivat rouva Märtan korviin, kuinka hän suri ja kuinka hän\nikävöi, että herra Svante tulisi ... sillä nähkääs, hän oli vanhan\nherran mukana ja seurasi ruumista Tukholmaan...\"\n\n\"Kuinka johdutte noihin muistoihin, vouti?\" keskeytti hänet Kristina\nväristen.\n\n\"Muistot tulevat kuin unelmat, neitsyt, mene ja tiedä mistä... Mutta\nmiksi sitä kysytte?\"\n\n\"Sellaisia sanoja puhuttiin minulle unissani... Vanki tuolla alhaalla\ntornissa oli olevinaan kuoleman sairas ja hän kutsui minua luoksensa ja\nminun piti auttaa häntä, sillä minä voin sen ja minä teinkin sen, mutta\nsilloin muuttuivat hänen kasvonsa, ja kuolleen kallo irvisteli minua\nvastaan, ja pari luurangon käsivarsia kiertyi ympärilleni ja ne\nikäänkuin tahtoivat tukehduttaa minut kuoliaaksi, samalla kuin\nkorvissani kaikui: Sinä olet myrkyttänyt minut...!\"\n\n\"Hm, hm\", mutisi ukko. \"Unilla voi olla merkityksensä... Olkaa\nvarovainen neitsyt! Tarkotan ettei teidän pitäisi kauemmin käydä vangin\nluona. En ole koskaan pitänyt hänen kasvoistaan, en koskaan... Ilkeys\nkiiluu hänen vanhoista silmistään.\"\n\n\"Voitte olla oikeassa, isä Greger, ja\", lisäsi hän hetkisen vaiettuaan,\n\"olen tehnyt väärin kun en puhunut rouva Kristinalle...\"\n\nJa rouva Kristina saapui samassa. Kaunis syysaamu oli houkutellut\nhänetkin ulkoilmaan. Vouti kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu\nkädessä rouva Kristinan mennessä hänen ohitsensa ystävällisesti\nnyökäyttäen päätänsä. Hän viittasi Kristinalle, että tämä seuraisi\nhäntä, ja niin he menivät. Polku, jota rouva Kristina tavallisesti\nkäveli, kiersi suurena kaarena kallion, jolla linna sijaitsi, kääntyi\nsitten kulkemaan pitkin rosoisen harmaan kivimuurin vierustaa. Tämä\nmuuri oli niin vanha, että vouti vakuuttamalla vakuutti sen seisseen\nsiinä jo silloin, kun Thor ja muut pakanalliset hirviöt kiidättivät yli\ntunturien.\n\nKesti kauan, ennenkuin kumpikaan heistä virkkoi mitään, joko siksi että\nluonnon ihanuus viehätti heitä tai siksi että kummallakin oli sielu\ntäynnä omia aatoksia. Rouva Kristina ei kulkenut koskaan tätä tietä\nilman että hänen mielessään heräsi muisto siitä päivästä, jona hän\nkolmetoista vuotta sitte vastanaituna tuli rakastetun herra Steninsä\nrinnalla tähän linnaan, ja tämän ajan kuvat vetivät häntä väkisin\npuoleensa. Täällä virtaili ihmeen ihania säveliä esiin tästä\nonnellisesta ja autuaasta menneisyydestä, ja tuttua helkyntää kuullessa\nikäänkuin virittyivät uudelleen ne sielun kielet, jotka elämän\nvastoinkäymisissä olivat höltyneet. Ja tietoisuudessa, että on\ntäyttänyt velvollisuutensa, piilee ihmeen vahvistava ja kohottava\nvoima.\n\n    Harvoin sydän iloinen\n    huokaa surusta,\n    usein hymy väreilee\n    suruhuulilla --\n\nlauletaan laulussa ja se sopii täydelleen rouva Kristinaan.\n\nHeidän noustuaan pienelle vuoren pengermälle, josta oli ihana näköala\nHimmelfjärdin ja Sorundaländin ylitse, pysähtyi rouva Kristina. Hänen\nseuralaisensa, joka koko ajan oli kulkenut sydän kurkussa, saamatta\nsopivaa tilaisuutta keventää sydäntään, astui nyt hänen rinnalleen ja\ntarttui hänen käteensä. Rouva Kristina katsoi kysyvästi häneen, mutta\nhänen kauniit kasvonsa olivat niin lempeät, että se rohkaisi tyttöparan\nmieltä. Ja hän kertoi jalolle rouvalle, kuinka hän oli käynyt vangin\nluona ja mitä tämä oli puhunut hänelle.\n\nSe oli tapahtunut niin, että kerran, kun hän oli yksin kulkenut samaa\ntietä, jota he nyt olivat vaeltaneet yhdessä, ja tulleet muurin luo,\noli hän kuullut hiljaa mainittavan nimeään. Hän oli katsonut\nympärilleen, mutta ei voinut huomata mitään. Silloin oli hänen nimensä\nlausuttu uudestaan, ja hän oli katsonut ylöspäin erääseen torninluukkuun\nja nähnyt vanhan sukulaisensa kasvot painettuna rautaristikkoa vasten.\nTämä oli näyttänyt niin perin onnettomalta ja kärsivältä ja oli puhunut\nniin kauniisti, ettei hänellä ollut sydäntä kieltää hänen pyyntöään.\nHän näet oli pyytänyt Kristinaa käymään hänen vankilassaan, jos se\nolisi mahdollista. Ja se oli Kristinalle onnistunut, ja siellä oli\nvanha mies kyynelsilmin kerjännyt häneltä anteeksi, mitä oli rikkonut\nhäntä vastaan, jos se sitte lopultakaan oli rikos, koska hän oli\ntoiminut parhaassa tarkotuksessa.\n\n\"En ole menetellyt rehellisesti teitä kohtaan, rouva Kristina\", näin\nlopetti tyttö, \"kun olen antanut tämän mennä mainitsematta siitä teille\nmitään, ja aina on ollut mielessäni tehdä se, mutta minua on pidättänyt\nensi sijassa pelko, että te vihastuisitte, mutta myöskin se, että olen\naina luullut, etten ole tehnyt mitään pahaa vaan ainoastaan täyttänyt\nvelvollisuuteni lohduttaen ja auttaen, missä lohdutusta ja apua\ntarvittiin. Jos olen tehnyt väärin, niin rangaiskaa minua, rouva\nKristina, mutta antakaa minulle anteeksi. Sillä tieten tahtoen en tahdo\nmieltänne pahottaa.\"\n\nKristina tarttui linnanrouvan käteen ja painoi sen huulilleen.\n\n\"Olisi kyllä ollut parasta, jollei se olisi tapahtunut, Kristina\",\nsanoi rouva hieman mietittyään. \"Mutta sitä ei nyt voi muuttaa, enkä\ntiedä, voiko se oikeastaan johtaa mihinkään meille vastenmieliseen.\nMuista vain, että tämä piispan palvelija pian tulee saamaan takaisin\nvapautensa, jahka vain kuninkaan kansleri katsoo ajan sopivaksi. Eihän\nhänen yksinomaan sinun tähtesi, lapseni, täydy toistaiseksi olla\nmaailmasta kateissa, vaan myöskin armollisen herramme kuninkaan vuoksi.\nAjattelepa vain, mitä hän lausui Severin herran lähettiläälle metsässä\nStegeborgin lähellä... Parasta on sentähden, ettei ole paljoissa\ntekemisissä miehen kanssa, ja jos hän kärsii, niin muista, ettei hän\nvoi maata paremmalla vuoteella kuin on itse itselleen valmistanut.\"\n\n\"Olen kuitenkin luvannut silloin tällöin käydä hänen luonaan, ja hän on\nminun lähin sukulaiseni, rouva Kristina...\"\n\n\"Sukulaisuus ei merkitse mitään, tyttö, kun on kysymys maan parhaasta!\"\n\n\"Kiellätte siis minua edelleen käymästä hänen luonaan?\"\n\n\"Luulen, että se olisi parasta sinulle, Kristina ... kuitenkin jätän\nasian omaan huostaasi. Jos voit säilyttää salaisuuden, että hän on\ntäällä, luulen, että käyntisi miehen luona voivat vahingoittaa\nainoastaan sinua itseäsi. Saat tässä menetellä vapaasti, mutta älä anna\nsydämesi eksyttää itseäsi sellaiseen, mitä voisit tulla katumaan!\"\n\nPäivät menivät menojaan tämän keskustelun jälkeen, kului kotvan aikaa,\neikä Kristina käynyt Gert Bryninghin luona tämän vankilassa. Mutta\nmitään ei kuulunut Tukholmastakaan, ei Olavilta eikä kanslerilta.\nKristina eli kuin maailmasta ulossysättynä, ja itsellään hänellä ei\nollut mitään keinoja asettua yhteyteen kenenkään kanssa eikä hän sitä\nuskaltanutkaan peläten että siten valmistaisi, ei ainoastaan Olaville\nvaan kaikille, joita rakasti, onnettomuutta ja tuhoa. Hyväntahtoinen\nvouti ja hänen iankaikkiset \"muistan vielä\" juttunsa alkoivat lopulta\ntulla yksitoikkoisiksi ja ikäviksi, ja rouva Kristina oli liian\nkorkealla voidakseen tulla siksi ainoaksi, jota tyttö eniten tarvitsi:\nosanottavaksi ystäväksi. Eräänlainen raskasmielisyys alkoi saada hänet\nvaltaansa. Oli hetkiä, jolloin hän luuli itsensä kaikkien hylkäämäksi,\nja silloin hänestä tuntui, että kuolema olisi suloinen.\n\nEräänä marraskuun päivänä, juuri kun sellaiset ajatukset parhaillaan\npitivät karkeloaan hänen mielessään, sanoi vouti hänelle, hänen\nseistessään katsellen, kuinka tuuli leikki puiden kellastuneilla\nlehdillä:\n\n\"Vanhus siellä alhaalla on kovasti sairaana, neitsyt ... pelkään\npahinta!\"\n\nSaman katon alla oli siis eräs, joka oli vielä onnettomampi kuin hän,\nvaikka hänestä tuntui, ettei kukaan voisi vetää vertoja hänelle siinä\nsuhteessa. Ja tavallaan juuri hän oli saanut aikaan vanhuksen\nonnettomuuden. Oli kyllä totta, kuten Kristina rouva sanoi, että hän\nsitä paitsi oli ansainnut rangaistuksen jostakin muusta, vielä\nrikollisemmasta, mutta se oli asia, jota Kristina ei tahtonut tuomita.\nMihin hän oli syynä, sen hän tahtoi sovittaa sikäli kuin kykeni, ja\neikö hänen velvollisuutensa ollut lieventää vanhan sukulaisen\nkärsimyksiä, kun hän sen voi tehdä?\n\nNämä ajatukset risteilivät hänen sielussaan, ja hän tunsi tarvetta\ntavata ja lohduttaa vanhusta. Hän ikävöi sitä.\n\n\"Onko hän puhunut minusta?\" kysyi hän voudilta.\n\n\"Kyllä hän on ... mutta olette menetellyt oikein, kun ette ole käynyt\nhänen luonansa. Kumminkin on uskoni, ettette enää voi vahingoittaa\nitseänne ettekä muita, vaikka tahtoisitte sanoa hänelle lohdutuksen\nsanan.\"\n\nJa niin seurasi Kristina voutia alas torniin.\n\nGert virui vuoteella seinän vieressä. Hän näytti nukahtaneen, kun\nKristina astui sisään, ja kun hän nosti silmänsä, oli katse hämmentynyt\nja raukea. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja laihat, ja harmaa tukka\nriippui vanukkeisena ja kampaamatonna hänen ohimoillaan.\n\n\"Kuinka on laitanne, vanha Gert?\" kysyi Kristina liikutettuna hänen\nnäkemisestään.\n\n\"Huonosti, huonosti!\" vastasi tallimestari raukealla äänellä. \"Luulen,\netten pääse enää täältä hengissä.\"\n\n\"Vanha sukulaisparkani!\" huudahti Kristina. \"Ja te ette ole kutsunut\nminua luoksenne?\"\n\n\"Mitä elämällä on tekemistä kuoleman luona, neitsyt? Ja minä kärsin\nrangaistusta teoistani, en valita, tahdon vain tunnustaa syntini ja\nkuolla.\"\n\nKristina tarttui hellästi hänen käteensä ja kyynelet kihosivat hänen\nsilmiinsä. Mutta silloin välähti Kristinan mielessä eräs muisto, jonka\nhän heti puki sanoihin:\n\n\"Koska te nyt puhutte niin alistuvasti ja sovinnollisesti, tahdotteko\nsanoa minulle, jos kysyn, erään asian, jota olen paljo miettinyt, ja\njoka minua on surettanut enemmän kuin se, mitä teillä oli mielessänne\nminua kohtaan... Ajattelen kuningasta, ja sitä, mitä te puhuitte yöllä\nStegeborgin läheisessä metsässä, herra Severin lähettilään kanssa?\"\n\nKristina tunsi, kuinka vanhuksen käsi vapisi hänen kuullessaan nämä\nsanat, ja hänen raukeissa silmissään oli niin hirveä palo, että\nKristinan sydän alkoi sykkiä kahta nopeammin ja hän hengitti syvään.\nVanki kuitenkin pääsi pian niin katseensa kuin äänensäkin herraksi.\n\n\"Kuinka, tiedättekö te siitä?\" sanoi hän entisellä alistuvalla\näänellään. \"Se menee yli ymmärrykseni, neitsyt, mutta en tahdo teiltä\nsalata totuutta. Asian laita on kuten sanotte; olen ollut suuri\nsyntinen, ja mitä nyt olette kysyneet minulta, sitä olen ajatellut yöt\nja päivät nyt jonkun aikaa menetettyäni toivon saada enää vapaudessa\nnähdä päivän valoa...\"\n\nAvomielinen tunnustus teki Kristinaan syvän vaikutuksen, ja hän kiitti\nsydämessään Jumalaa, että hän oli tehnyt tämän kysymyksen. Teki hyvää\najatella  että vanha mies oli tullut niin pitkälle ja tunnustanut\nrikoksensa. Kääntymys on tunnustuksen lähellä, oli Olavi usein sanonut,\nja kuvaamaton rauhan tunne virtasi hänen mielensä lävitse tätä\najatellessaan. Hänen liikutuksensa ei jäänyt vanhukselta huomaamatta.\n\"Olen myös aikonut\", sanoi hän, -- \"vaikka mitäpä hyödyttää puhua\nsiitä, kun ei kuitenkaan näytä siltä, että enää voisin panna sen\ntoimeen, -- mutta on ollut aikeeni, että jos pääsisin täältä pois,\ntahtoisin mennä kuningas Kustaan luo ja sanoa hänelle kaiken!\"\n\n\"Sukulainen!\" huudahti Kristina säteilevin katsein. \"Kiitän taivaan\nJumalaa näistä teidän sanoistanne! Minun on ollut raskasta epäillä,\nettä ainoa, joka läheisemmistä sukulaisistani on elossa, olisi\nkavaltaja, antakaa anteeksi sana ... mutta nyt olen niin iloinen ja\ntunnen itseni niin tyytyväiseksi, että voisin kuolla teidän kanssanne!\"\n\nHän katkaisi äkkiä puheensa ja katsoi vanhukseen, ja salama välähti\nhänen silmistään.\n\n\"Johtuu mieleeni asia\", sanoi hän, mutta meni nopeasti, ennenkuin oli\nlopettanut lauseensa, ovelle katsomaan olivatko he yksin, ja vasta\npäästyään siitä vakuutetuksi, lisäsi hän: \"Meidän on paettava yhdessä,\nsukulainen!\"\n\n\"Paettava! Mitä sanotte, Kristina?\"\n\n\"Niin kyllä ... se varmaan onnistuu. Viette minut takaisin Tukholmaan,\nmestari Olavin ja hänen äitinsä luo, ja sitte puhuttelette kuningasta.\nOi, hän on niin hyvä ja lempeä, kuningas Kustaa. Ette tunne sitä niin\nhyvin kuin minä, mutta minä olen kuullut rouva Kristinan puhuvan\nhänestä... Se kyllä käy hyvin, sukulainen; sanokaa, sanokaa, että\nhyväksytte tuumani!\"\n\n\"Oi, kuinka veri virtaa kuumana nuorissa suonissa\", sanoi vanhus\nomituisesti hymyillen. \"Ei, ei, niin emme tee, lapsi, minullakin on\nylpeyteni, näetkös, tahdon ensin päästä täältä, ja sitte, vapaana\nmiehenä, ilman muuta pakotusta kuin oma tahtoni laskea tunnustukseni\nkuninkaan jalkoihin... Olen sitä paitsi nyt liian heikko liikkuakseni\npaikaltani. Ei, ei, Kristina ... mutta puheemme mestari Olavista panee\nminut jotakin ajattelemaan... Kuitenkin voimme siitä jutella toisella\nkertaa, jos Herra suo minulle elinpäiviä, ja jollei, niin samantekevä.\"\n\n\"Sanokaa kuitenkin lyhyesti, sukulainen, ajatuksenne ... siinähän voi\nolla minulle jotakin opittavaa. Ajattelen, että mitä tästä lähtien\nsanotte minulle, voin laskea sydämelleni kuin olisi sen sanonut oma\nisäni.\"\n\n\"Sen voit, lapsi, ja koska kerran pyydät minua, niin voinhan sanoa,\nettei teidän rakkautenne ole minulle mieleen ... voit uskoa, että\ntarkotan vilpittömästi parastasi, sillä jos tahtoisin olla sinulle\nmieliksi, niin puhuisin kai viimeisimmäksi sellaisia sanoja... Mutta\nelämän lopulla ei niin paljoa pelkää, jos loukkaakin sitä, jota\nrakastaa, kunhan vain siten voi pelastaa hänet onnettomuudesta.\"\n\n\"Ei, ei, vanhus!\" huudahti Kristina lämmöllä. \"Sellaista puhetta en\ntahdo kuulla. Mestari Olaville olen luvannut uskollisuutta ja sitä en\ntahdo pettää, vaikka onnettomuus tulisi ja murtaisi minut!\"\n\n\"Älkäämme sitte puhuko siitä, mutta kerran huomaatte kyllä sanani\ntodeksi, neitsyt, ja silloin kenties itse haluatte luostariin, ja\najattelette minusta hyvää kuoltuani.\"\n\nNämä sanat panivat Kristinan vaikenemaan. Tavallisissa oloissa eivät ne\nolisi tehneet häneen mitään vaikutusta, mutta täällä, miehen lausumina,\njoka odotti kuolemaa, ja häntä ympäröivän yksinäisyyden vaikutuksesta\nne saivat voiman ja merkityksen, joka häntä hämmästytti. Oli niin\nhiljaista ja autiota kuin haudassa, tuntui hänestä, kun hän silmäili\nsyvälle sydämeensä, ja joukko ajatuksia nousi sieltä yhtyen siihen,\njonka vanki oli herättänyt eloon. Hänen rakkautensa saattaisi hänet\nonnettomuuteen; -- hän ei ollut koskaan ajatellut asiaa sellaisena kuin\nhän sen nyt näki. Tosin oli hän odottanut taisteluja ja vastoinkäymisiä\nOlavin rinnalla ja hän tahtoi käydä mielellään niitä vastaan. Mutta\nonnettomuus vanhuksen huulten lausumana sai aivan toisen sävyn.\nOnnettomuus näytti hänestä nousevan ikäänkuin irvistelevä kummitus\nhänen ja Olavin väliin.\n\nHän poistui vankilasta raskain askelin ja kului melkoisen kauan,\nennenkuin hän voi jälleen käydä vangin luona. Hän teki sen kuitenkin ja\nsilloin ei Gert puhunut Olavista mitään, ainoastaan itsestään, ja hän\npyysi sukulaistaan vaikuttamaan rouva Kristinaan, että hän saisi\npuhutella pappia, sillä hän tunsi loppunsa olevan lähellä, vaikkakin se\nviipyi kauvemmin kuin hän oli osannut aavistaa. Kun päivä olisi\nkäsissä, lähettäisi hän sanan Kristinalle.\n\nTämä puhe kuolemasta vahvisti Kristinan mielessä niitä hyviä ajatuksia,\njotka hän oli vanhuksesta saanut, ja hänen vakuutustansa, että ukko\ntarkotti sydämestään hänelle hyvää. Juuri se asia, ettei Gert nyt\npuhunut hänelle Olavista, sai enemmän kuin mikään muu ikäänkuin\ntulikirjaimilla syöpymään Kristinan sieluun ajatuksen, että hänen\nsydämensä pyhäkkö, hänen uskonsa onneen Olavin rinnalla oli rakennettu\nlöyhälle perustukselle. Hän karkotti pois ajatuksen, mutta se tuli\njälleen, tuli yhä uudestaan, vastoin hänen tahtoaan, samoinkuin\ntarkasti katsottuaan johonkin esineeseen ja sitte ummistettuaan\nsilmänsä näkee esineen kuvan määrättyjen väliaikojen jälkeen\nlakkaamatta toistuvan erilaisissa väreissä.\n\nEikä Tukholmasta kuulunut mitään, ei mitään. Talvi tuli. Levottomat\naallot eivät enää loiskuneet rantaan ja lumi peitti hohtavan valkoisena\nulapan, metsät, vuoret ja laaksot. Mutta yhä kalpeammiksi kävivät immen\nposket, yhä rauhattomammin sykki hänen sydämensä, ja hänen\nlevottomuutensa yltyi joka kerta kun hän kävi vangin luona.\n\nVihdoin läheni joulu, ja rouva Kristina varustautui matkalle\nTukholmaan. Hän odotti ainoastaan kutsukirjettä häihin, jotka kuningas\nviettäisi sisarelleen rouva Margareta Vaasalle ja Hoyan kreivi\nJohanille.\n\nEräänä iltana joulun edellisellä viikolla kuuli Kristina kulkiessaan\nväentuvan ohitse aivan tavatonta soittoa. Niin sulavia ja kauniita\nolivat sävelet, että hän pysähtyi eikä tahtonut liikahtaa paikaltaan,\njottei menettäisi niistä ainoatakaan. Vasta kun soitto vaikeni, juoksi\nhän portaita ylös ja avasi oven linnan tupaan. Siellä sisällä oltiin\ntäydessä jouluvalmistusten puuhassa, mutta sittekin oli jokainen\ntuokioksi lakannut työstään kuunnellakseen soittajaa, joka istui oven\nsuussa.\n\nHän oli ryysyihin puettu mies, kasvot kalpeat, posket pöhöttyneet ja\nlerpallaan. Jotakin haaveellista häämötti ja unelmoi hänen silmissään,\njotka tuijottivat jäykästi lattiaan hänen vasemman kätensä levätessä\nviulun kaulalla ja oikean riippuessa käyrää pidellen hänen sivullaan.\nKun Kristina astui sisään, katsoi mies arasti ylös, mutta hänen\nkatseensa seestyi yhä enemmän ja enemmän, ja hymy, joka levisi hänen\nsuunsa ympärille, loisti niin sydämellisesti ja lämpimästi hänen\nsilmistään, että koko hänen kasvonsa aivan kuin kirkastuivat.\n\nKristina ei voinut kääntää silmiään näistä kasvoista. Hän katsoi ja\nkatsoi ja koetti samalla muistutella, missä hän oli nähnyt nuo piirteet\nennen. Vihdoin muisti hän sen ja sanoi soittajalle:\n\n\"Enkö nähnyt teitä viimeksi Tukholman kirkossa tuona hirveänä päivänä,\njolloin...?\"\n\nMies keskeytti hänet asettamalla soittimen leukansa alle ja\nhoukuttelemalla siitä esiin ihmeellisimmän ihanat sävelet, jotka\nmuistuttivat urkujen soittoa kirkossa samana päivänä, jona Kristina\nantoi Olaville kätensä alttarin edessä pyhän Yrjänän kuvan vieressä.\n\n\"Tunnetteko minut?\" kysyi Kristina, kun soitto oli vaiennut.\n\n\"Tunnenko teidät, neitsyt\", vastasi mies onnellisesti hymyillen, mutta\nvaikeni äkkiä, ikäänkuin pelästyen omia sanojaan, ja lisäsi: \"ei, ei,\nen tosin teitä tunne, kuinka teidät tuntisin, mutta mestari Olavi...\"\n\n\"Pian, rakas ukko\", huudahti Kristina ja katsoi niin levottoman\nrukoilevasti mieheen, \"mestari Olavi, sanotte ... onko teillä viestejä\nhäneltä?\"\n\n\"Mestari Olavi on kuollut, hän!\" vastasi mies.\n\n\"Kuollut!\" huudahti Kristina tullen kalmankalpeaksi ja vaipuen maahan.\nPari naista syöksähti esiin ja he nostivat hänet käsivarsilleen. Mutta\nsoittaja pisti viulun käyrineen kainaloonsa ja tallusteli ovesta\npihalle.\n\n\"Minä jo aavistin\", sanoi kyökkimestari, \"nähdessäni miehen ensikertaa\nviikkokausi sitte, että hän toisi onnettomuutta mukanaan!\"\n\nSillävälin hiipi soittoniekka hiljaa ja huomaamatta pitkien muurien\nvartta, ja missä seisoi ainoakaan puu lumen painamine oksineen, siellä\nkätkeytyi hän sen alle ja väistelihe suurimmalla varovaisuudella\neteenpäin. Kun hän niin saapui lähelle tornia, jossa Gert Bryningh\nistui vangittuna, katosi hän parin sellaisen puun alle, jotka seisoivat\nsiellä ikäänkuin häntä varten. Ja hänen askelensa olivat niin varmat ja\nhänen matkansa suunta niin epäröimätön, ettei hän ilmeisesti ensi\nkertaa kulkenut näitä polkuja. Kun hän oli kadonnut honkien lumivaipan\nalle, seisoi hän aivan hiljaa ja liikahtamatta, ja ohikulkijan olisi\nollut vaikea keksiä häntä, vaikkapa olisi aavistanutkin jonkun piilevän\nnäiden puiden luona.\n\nTunti kului tunnin jälkeen, mutta puiden alta ei näkynyt\nliikahdustakaan. Ilmeisesti oli mies valinnut sieltä makuusijansa.\n\nPuoliyön aikaan kuului jälleen jonkun kulkijan askeleita. Nekin\nlähenivät tornia, jossa vanki istui. Tulija oli leveähartiainen mies,\nja hänen käyntinsä oli reipas ja varma kuten sotilaan. Saavuttuaan\ntornin juurelle, huusi hän puoliääneen: \"Gert!\"\n\n\"Kuka siellä?\" kuului Gert vastaavan hetken jälkeen, sitte kun huuto\noli pari kertaa uudistettu.\n\n\"Hyvä ystävä!\" vastasi sotilas. \"Minulla on mukanani terveisiä\npriorilta.\"\n\n\"Vihdoinkin ... ne ovat viipyneet kauvan, ne!\"\n\n\"Mutta ken odottaa jotakin hyvää, hän ei odota liian kauvan, sanotaan,\nja nyt täytyy joka miehen olla paikallaan.\"\n\n\"Kuka olette?\" kysyi Gert jälleen hieman epäluuloisesti. \"Onko teillä\nmitään tunnusmerkkiä häneltä, joka teidät on lähettänyt?\"\n\n\"Olen Pietari Grym, yksi teikäläisistä\", kuului vastaus, \"ja olen nyt\nmatkalla kohtaamaan erästä Severin Norbyn lähettilästä. Kuningas\noleskelee tällä haavaa Upsalassa, ja kun minä ja hän tämän jälkeen\nkohtaamme, veisattanee silloin toista virttä kuin viimeksi erotessamme.\nPiispa Pietari ja tuomiorovasti Knut oleskelevat Taalainmaassa, ja niin\npian kuin saamme varmuuden herra Severinistä, alkaa rynnäkkö.\nHuomenna avataan teidän vankilanne. Minulla on mukanani kirjeet herra\nLauri-kanslerilta rouva Kristinalle sekä siitä että mestari Olavin\nkuolemasta.\"\n\nKuusten alta kuului liikettä, mutta keskustelevista ei kumpikaan sitä\nhuomannut. Jos Pietari Grym olisi tullut kääntyneeksi ympäri, niin\nolisi hän kentiesi nähnyt kuinka muuan pää pisti esiin aivan maan\nrajasta, ja kuinka silmäpari oli kiinnitettynä häneen ja torniluukkuun\nniin läpitunkevana kuin olisivat ne kuuluneet jollekin muulle kuin\ninhimilliselle olennolle.\n\n\"Kaikki on siis järjestyksessään\", kuului Gert vastaavan. \"Jumalan äiti\nja kaikki pyhimykset olkoot siitä kiitetyt! Ja kuinka voi\nkunnianarvoisa priori? Onko hänkin mukana Taalainmaassa?\"\n\n\"Ei, hän istuu luostarissaan Vesteråsissa, jollei hän tällä haavaa\nmatkusta Tukholmaan, sillä tiedän että kuningas on hänet sinne\nkutsunut.\"\n\n\"Olisi ollut hyvä\", jatkoi Gert, \"jos hän olisi ollut minua hieman\nlähempänä. Minua on suuresti heikontanut oleskeluni tässä tornissa, ja\njoutuisuus olisi nyt tarpeen.\"\n\n\"Minulla ei ole niin kiire, etten voisi teitä auttaa.\"\n\n\"On kysymys Ingevald Torstinpojan suuresta perinnöstä, hänen ainoasta\nperillisestään, jonka toivon nyt Jumalan ja pyhän Britan avulla olevan\nvalmiin ensi tilassa lähtemään Vadstenan luostariin.\"\n\n\"Kristina Pietarintyttärestäkö?\" kysyi sotilas.\n\n\"Hänestä juuri!\" vastasi Gert.\n\n\"Mikäli teillä on menestystä, Gert Bryningh, niin on asia autettu. Vien\nniin teidät kuin hänetkin vahingoittumattomana piispa Hannun käsiin, ja\nsitte tarvitsee vain sanoa jaa ja amen. Huomenna kohtaamme rouva\nKristinan luona toisemme!\"\n\nMies meni, ja syntyi jälleen täysi hiljaisuus. Mutta silloin ryömi\nkuusten alta esiin soittoniekka, olematta nyt aivan yhtä varovainen\nkuin muutamia tuntia aikaisemmin valitessaan tämän paikan\npiilopaikakseen.\n\nNoustuaan pystyyn hän seisoi kauvan vaappuen sinne tänne, ikäänkuin\nhänen olisi vaikea päättää, mihin suuntaisi matkansa. Mutta hetken\nkuluttua katosi hän samaan suuntaan kuin Pietari Grym.\n\n\n\n\nLUOSTARILUPAUS.\n\n\nEräässä linnanhuoneessa oli vielä valoa, kun eriskummainen soittoniekka\nkulki pihan ylitse. Hän heitti katseen ylös valaistuun ikkunaan, ja hän\nhuokasi aivan huomaamattaan, ikäänkuin olisi tuntenut, että tänä yönä\ntaisteltiin taistelua elämästä ja kuolemasta. Mutta hän ei malttanut\npysähtyä. Pietari Grymin askelet kuuluivat kappaleen matkaa edellä, ja\nhän seurasi niitä.\n\nValo näkyi Kristinan huoneesta. Hän istui siellä yksin, jäykästi\ntuijottaen eteensä kalpeana ja elottomana kuin marmorikuva.\nYstävälliset käsivarret olivat hänet kantaneet leipomatuvasta, ja rouva\nKristina oli kutsuttu paikalle. Sillä se tainnostila, johon hän oli\nlangennut, näytti kaikista olevan alku kuolemaan. Yhteisellä\nhuolehtimisellaan onnistuivat he kuitenkin palauttamaan hänet henkiin.\n\nRouva Kristina istui kauvan Kristinan huoneessa puhuen lohdutuksen ja\nystävyyden sanoja, ja hänen mentyään tuli voudin tyttärentytär,\nystävällinen ja hyväsydäminen lapsi, ja hänkin pani kaikki voimansa\nliikkeelle karkottaakseen surut tyttöparan sielusta. Mutta suru ei\npoistunut. Se pysyi hievahtamatta sydämen syvyydessä, ja tyyneys, joka\nnäytti palaavan, voima, joka vähitellen näytti ilmaantuvan, oli\nepätoivon tyyneyttä ja voimaa. Käärme oli kiertäytynyt sydämen\nympärille, vaikkakin sen yllä oli kukka- ja nurmipeite.\n\nPuoliyön jälkeen pyysi Kristina voudin tytärtä menemään levolle, ja hän\npuhui sellaisella tyyneydellä, ettei tyttö enää epäröinyt jättäessään\nhäntä yksin. Ja niin istui hän siellä, ilman toivoa ja ilman kyyneliä.\nHän toisti itsekseen, mitä rouva Kristina oli sanonut, ettei voinut\ntietää, oliko se viesti, jonka mies oli tuonut, luotettava, ja että\ntäytyi odottaa varmempia tietoja. Mutta hän tunsi omituisen miehen,\nmitä enemmän hän sitä ajatteli, sitä elävämpänä esiintyi hänelle tapaus\nSuurkirkossa, kerjäläisen liikutus, se hellyys, jolla tämä oli\nkatsellut häntä sekä kaikki ne sanat, joita hän ja Olavi olivat\nvaihtaneet, ja siitä kävi aivan luonnollisesti selville, että mies,\njoka jollakin hänelle käsittämättömällä tavalla oli saanut selon hänen\nolinpaikastaan, oli tahtonut ajoissa ilmottaa hänelle sen miehen\nkuoleman, jonka kihlattu hän oli ja tullut siksi miehen läsnäollessa.\nJa sitä paitsi, kun hän ajatteli sitä pitkää aikaa, joka oli kulunut\nhänen kuulemattaan mitään Tukholmasta ja niistä, jotka olivat hänelle\nrakkaat, selvisi hänelle aivan itsestään, että musertavan kuolonsanoman\ntäytyi olla tosi.\n\nSe oli hirveä yö. Hänestä tuntui, ettei hyvä Jumala voinut kovemmin\nkoetella ihmissydäntä. Häntä puistatti kuumeväristys, veri ikäänkuin\nhyytyi hänen suonissaan, ja hirveänä ja musertavana hiipi hänen\nmieleensä ajatus, että Jumala oli hänen hyljännyt. Sentähden oli hänen\nkatseensa niin jäykkä ja hänen poskensa niin marmorinvalkoinen.\n\nMutta silloin juolahtivat hänen mieleensä muutamat sanat, jotka hän oli\nkuullut Olavin suusta, ettei Herra koskaan hyljää omiaan, että mitä\ntahansa tapahtuneekin, koituu se ihmisen jalostumiseksi, jos hän\nnöyrästi taipuu Jumalan väkevän käden alle. Ja nämä sanat sytyttivät\njälleen loisteen hänen silmiinsä, ja hän lankesi polvilleen ja rukoili\nhartaasti ja lämpimästi. Noustuaan rukouksistaan suli hän kyyneliin.\n\nTuli aamu ja päivänvalo lankesi huoneeseen, mutta niin niukasti kuin\nainoastaan osottaakseen, että valoa ja lämpöä oli olemassa, mutta\ntoisia, onnellisempia maanpaikkoja varten. Oven ulkopuolelta kuului\naskeleita. Rouva Kristina astui sisään. Hän oli liikutettu, ja hänen\nsyvissä silmissään paloi liekki niin lämmin, mutta samalla niin\njuhlallinen, että nuori tyttö selvästi näki heidän erottuaan\ntapahtuneen jotakin, joka oli riistänyt hänen tavallisen tasapainonsa.\n\n\"Kirjeitä Tukholmasta?\" kysäsi tyttö enemmän kuiskaten kuin lausuen, ja\nhänen huulensa vapisivat, ikäänkuin hän olisi pelännyt lausua sanan\nääneen.\n\n\"Niin, lapsi\", vastasi rouva Kristina, ja kyynel värähteli hänen\nsilmässään. \"Kirjeitä on tullut Tukholmasta!\"\n\n\"Ja onko totta, mitä hän sanoi...?\"\n\nRouva Kristinan ei tarvinnut vastata, mutta hän riensi luo ja sulki\nkiihtyneen tytön rintaansa vasten, ja antoi hänen itkeä loppuun. Sen\njälkeen tarttui hän hänen käteensä ja katsoi häntä lempeästi ja\nvakavasti silmiin.\n\n\"Epäilin viimeiseen asti, lapsi\", sanoi hän. \"Epäilin vielä luettuani\nkirjeen loppuun, sillä en ollut tuntevinani aivan oikein kanslerin\ntavallista nimikirjotusta. Mutta mies, joka toi kirjeet ja jolla oli\nmukanaan kirjeitä kuninkaaltakin sekä minulle että piispa Hannulle\nLinkopingissä, joissa kirjeissä kutsutaan kreivi Johanin ja rouva\nMargaretan häihin joulukuun kahdentenakymmenentenä päivänä, hän on\nminulle takeena kirjeiden totuudesta. Tunnen hänet hyvin; hän oli\nkerran miesvainajani, herra Stenin palveluksessa ja on nyt kuninkaan\nmiehiä. Ja nyt Kristina, lapseni, tulen esittämään sinulle kaksi ehtoa,\njoko tahdot jäädä luokseni tai tahdot, kuten vanha mies varmaankin\ntulee kehottamaan...\"\n\nKristina kohotti kysyvän katseensa. \"Sukulaisesi Gert Bryningh on vapaa\nja lähtee tänään Hörningsholmasta.\"\n\n\"Ja mihin sitten tulee sukulaiseni kehottamaan?\"\n\n\"Mikäli tunnen häntä ja hänen suhdettaan sinuun, ajattelee hän nyt\nkaiketi, että tahdot sulkeutua yksiksesi ja elää nuoruutesi muistoissa\nja tehdä Jumalan työtä hyljäten maailman... Siinä asiassa en osaa\nsinulle neuvoa mitään; sanon vain sinulle, että voit minunkin luonani\nsaada tyyssijan, jota sydämesi halajaa... Sukulaisesi tulee itse\npuhumaan kanssasi siitä; olen tahtonut sanoa sinulle tämän, jotta et\nluulisi seisovasi aivan yksin maailmassa, kuten voisit olla taipuvainen\nluulemaan kuolemansanoman saatua vahvistuksensa, ja jotta sinulla siis\nolisi muutakin valitsemisen varaa kuin mitä hän sinulle esittää.\"\n\nHänen vielä puhuessaan aukeni ovi ja Gert Bryninghin kalpeat,\nsurkastuneet kasvot näyttäytyivät. Hän säpsähti nähdessään rouva\nKristinan, mutta tämä liike näytti aivan luonnolliselta, ja kun hän\ntahtoi sulkea oven ja poistua, kehotti rouva Kristina häntä astumaan\nsisään.\n\n\"Älkää ihmetelkö, ankara rouva\", sanoi hän nöyrästi kumartaen,\n\"vaikkakin ensimäiset askeleeni koskivat häntä täällä... Lapsirukka,\nnyt on hänen ilonsa lakastunut ... nyt ei hänellä ole maailmassa ketään\nmuuta kuin minä vanha murtunut mies.\"\n\nHän levitti liikutuksen valtaamana käsivartensa, ja Kristina painoi\nluottavasti kasvonsa hänen rintaansa vasten. Rouva Kristina ei katsonut\ntarvitsevansa olla läsnä sukulaisten kohtauksessa, vaan poistui.\nOmituinen tyytyväisyyden ilme väikkyi silloin Gertin kasvoilla, ja\nhänen silmänsä tähystelivät varman näköisinä ympäri huonetta ja ulos\npienestä ikkunasta.\n\n\"Ymmärrän surusi, lapsirukka\", sanoi hän vihdoin taputtaen Kristinan\npäätä, \"ja pidän sitä arvossa; kadun vain, että tahdoin asettua\nväliinne, sinun ja hänen, jota pidit rakkaana. Mutta minäkin pidin\nyhteisen sukulaisemme tahtoa pyhänä, ja katsoin velvollisuudekseni\nviedä sen perille; voitko antaa sen minulle anteeksi, lapsi?\"\n\nHän istuutui jakkaralle ikkunan luo ja veti Kristinan vierelleen.\n\n\"Ennenkuin jätän Hörningsholman\", jatkoi vanhus, \"tahdon kiittää sinua\nsiitä rakkaudesta, jota olet osottanut minulle onnettomuuteni aikana;\nen unhota sitä koskaan. Mutta tahdon keskustella kanssasi myös\ntulevaisuudesta.\"\n\nKristina istui kumarassa, käsi vasten poskea. Hän kuunteli\ntarkkaavaisesti, mitä vanha mies sanoi, ja koko ajan vuotivat kyynelet.\n\n\"Luulet kai, että nyt tulisin vanhoine vaatimuksineni ... ei, ei,\nlapsi, sinä olet voittanut minut, Gert Bryningh ei sano enää mitään\nsellaista. Saat noudattaa vapaata tahtoasi; saat itse määrätä\nitsestäsi. Antakoon sukulaisvainajani minulle anteeksi rikokseni hänen\nviimeistä tahtoaan vastaan, mutta minulla ei ole sydäntä pakottaa\nsinua. Ei, ei, ulos maailmaan, Kristina, jos tahdot; juokse ja leiki ja\nole iloinen! Sinä olet rikas, tyttö, et tiedä sitä, mutta minä\ntiedän ... saat mielin määrin nauttia elämästä, jos tahdot, ja voit\ntehdä jonkun miehen onnelliseksi...\"\n\nKristina vavahti, ja ilmeinen vastenmielisyys kuvastui hänen kauniilla\nkasvoillaan. Hänen korvissaan kuului niin kummalliselta puhe\nrikkaudesta ja onnesta ja maailman huvituksista, juuri kun hänen\nsydämensä oli täynnä surua, joka ei koskaan haihtuisi. Mitä\nmerkitsivätkään hänelle kaikki maailman aarteet, kaikki ajateltavat\nilot, kun hän oli poissa, hän, jonka kuva oli kasvanut hänen sieluunsa\nja ollut hänen ihailunsa esine aina siitä pitäen, kun hän pienenä\nlapsena tuli hänen vanhempainsa kotiin! Pelkkä ajatuskin, että tämän\nkatoavan elämän hyvyys voisi hänelle tarjota mitään lohdutusta, herätti\nhänessä inhoa, ja siitä heräsi pian halu luopua kaikesta maailman\nhälinästä ja yksinäisyydessä elää ja tehdä hyvää ja toivoa, että kerran\ntoisessa maailmassa saisi kohdata sen, joka täällä maan päällä oli\nollut hänelle rakas.\n\nMutta missä oli maan päällä paikka, jossa hän saattoi elää elämäänsä\nsellaisella tavalla? Tämä kysymys heräsi aivan äkkiä hänen mielessään.\nHän ei ollut siitä selvillä, mutta sellaisessa valossa ei hän ollut\nvielä koskaan nähnyt asiaa. Hän oli vapaa; hänellä oli oikeus itse\nmäärätä elämästään; hänen sydämensä halusi yksinäisyyteen ja rauhaan,\nja hänen sukulaisvainajansa tahto määräsi hänelle luostarin paikkana,\njossa hän voisi löytää rauhan. Hän tunsi itsensä miltei onnelliseksi\najatellessaan, että tämä turvapaikka oli olemassa. Pelästyneen\nnaarashirven lailla kiitivät hänen ajatuksensa luostarin kammioon.\nSuru, tyhjyys ja lopuksi kauhu, että hän mahdollisesti voisi maailman\nhuvituksissa tai toisen miehen rinnalla saavuttaa unhotusta ja\nlohdutusta, -- kas siinä ketju, joka ajoi häntä huimaa vauhtia\neteenpäin. Vanha Gert Bryningh, hän oli taitavasti osannut laskea\nverkkonsa.\n\n\"Sanani surettavat sinua, lapsi\", jatkoi hän hetken jälkeen, \"näen sen,\nmutta ne ovat totta, enkä tahdo sitä sinulta salata. Sen mukaan, miten\nminä näen asiat, ja sillä kokemuksella, mikä minulla on maailmasta, ja\nsillä kunnioituksella, jota tunnen vainajan tahtoa kohtaan, en tiedä\nmuuta valittavaa kuin nämä kaksi ... elämä ihmisten seassa ja heidän\ntouhussaan ja tohinassaan tai elämä hiljaisessa luostarissa. On\nmahdollista, en tahdo väittää sitä vastaan, että elämäsi luostarin\nulkopuolella voi tulla tyyneksi ja onnelliseksi ja rauhalliseksi, mutta\nsitä en usko ... katsos, en puhu sinua taivuttaakseni, saat itse\nvalita...\"\n\n\"Rouva Kristina sanoi, että saisin jäädä hänen luoksensa.\"\n\nVanhan miehen kasvojen ilme muuttui, mutta Kristina ei sitä huomannut.\n\n\"Jalo rouva Kristina!\" sanoi Gert. \"Hän on tapaisensa, mutta hän on\nnuori vielä ja tuntee maailmaa vain korkealta yhteiskunnalliselta\nasemaltaan, jolta hän sen on nähnyt, ei alhaalta päin, ei niiden\ntarpeiden, surujen ja ilojen kannalta, jotka joutuvat vähäväkisten\npoluille... No, niin, sinun voi olla hyvä olla hänen luonansa,\nKristina. Sanotaan, että rouva Kristina aikoo mennä naimisiin; täällä\ntulee silloin viljalta kaikenlaisia huvituksia, ritareita ja ylhäisiä\nneitsyitä vilisee hänen talossaan. Se on kolmas vaihtopuoli ... niin,\nvoit siis miettiä, lapsi, ja tarkoin punnita sydäntäsi; myönnyn jo\nedeltäpäin siihen, mitä tulletkin valitsemaan... Lähden nyt täältä\nherrani, piispan luo.\"\n\nKristina hypähti pystyyn kuullessaan nämä sanat, ja kuumeinen puna\npaloi hänen poskillaan.\n\n\"Minun ei tarvitse valita!\" huudahti hän. \"Olen jo valinnut,\nsukulaiseni, ja halajan pian -- pian päästä nauttimaan sitä rauhaa,\njota luostari tarjoaa.\"\n\n\"Sanasi sekä kummastuttavat että ilahuttavat minua, lapsi\", jatkoi Gert\nosottamatta pienintäkään maltittomuutta tai halua kiirehtiä ratkaisua,\njoka oli niin lähellä. \"Mutta sellainen askel on liian tärkeä\notettavaksi näin ylitsekuohuvain tunteiden vallassa. Ei lapsi, emme saa\nhätiköidä. Vasta kun tyynesti voit kirjottaa tahtosi paperille,\nKristina, silloin, mutta ei ennen, olet kypsynyt ottamaan tämän\naskelen.\"\n\n\"Mitä se ajanhukka hyödyttäisi, sukulainen?\" kysyi Kristina. \"Kirjottaa\ntahtoni paperille, sanotte... Olen vahvempi kuin luulette; tahdon heti\ntäyttää tämän vaatimuksen.\"\n\n\"Kristina lapseni, mihin sitä tarvittaisiin...? Mutta jos sitä itse\nhaluat, tunnustan, että näen sen suurella mielihyvällä. Mutta nyt\nmenemme sisälle rouva Kristinan luo. Hänelle, jonka luona sinulla on\nollut ja joka vastaiseksikin on tarjonnut sinulle tyyssijan, on sinun\nilmotettava sydämesi vapaa päätös. Minullekin on tärkeää, että teet\nsen, sillä päälleni voi helposti langeta varjo, ja sitä en tahdo...\"\n\n\"Ei, ei, teidän päällenne, sukulainen, ei lankea mitään varjoa. Menemme\nrouva Kristinan luo!\"\n\nLinnan suuressa salissa istui rouva Kristina, ja hänen edessään seisoi\nsotilas, joka ryhdistään ja tavoistaan päättäen näytti kuuluvan\nsotaväen päällystöön. Juuri ovenvartijan avatessa ovea saliin, näki\nKristina ristikäytävässä suoraan vastassaan soittoniekan, joka\nedellisenä iltana oli ilmottanut hänelle katkeran uutisen. Hän seisoi\nsiellä viulu kainalossaan, ja Kristinasta näytti, että hän viittasi\nhänelle, mutta hänen mielensä täytti päätös, joka siellä oli kypsynyt,\nniin että omituinen mies vilahti hänen ohitsensa, hänen kiinnittämättä\nvieraaseen mitään huomiota.\n\nGert pysähtyi käsi kädessä Kristinan kanssa ovelle, joka sulkeutui\nheidän jälkeensä.\n\n\"Ja oletteko sanonut kaiken, mitä tiedätte tästä asiasta?\" kysyi rouva\nKristina, päättäen keskustelun, joka oli ollut hänen ja kuninkaallisen\nsotapäällikön välillä.\n\n\"Kaiken!\" vastasi tämä kumartaen.\n\nRouva Kristina kääntyi sen jälkeen tulijoihin ja viittasi Kristinan\nluokseen.\n\n\"Nyt näytät aivan toiselta, lapsi!\" sanoi hän. \"Ellen erehdy, niin olet\nnyt tehnyt päätöksesi...\"\n\n\"Niin!\" vastasi Kristina. \"Olen tehnyt päätökseni. Seuraan sukulaistani\nja tahdon pian löytää paikan, jossa minua ei häiritse mikään, joka\nvetäisi mieleni pois siitä korkeammasta elämästä, jolle nyt tahdon\nomistaa kaikki ajatukseni ja kaikki voimani.\"\n\nRouva Kristina istui kauvan vaiti, ja hänen syvä katseensa piili niin\ntutkimattomana otsan korkean kaarteen alla, hänen pannessaan kätensä\nristiin ja antaessaan niiden levätä helmassaan. Kristina ei ollut\nkoskaan puhunut hänen kanssaan Olavin ja omasta rakkaudestaan, mutta\nhän tunsi sen siitä kertomuksesta, jonka tyttöparka kertoi, kun hän\nStegeborgissa, takaa-ajajaansa paetessaan, sattumalta joutui etsimään\nturvaa rouva Kristinan huoneessa. Oli kuitenkin niin kuulumatonta papin\nmeneminen avioliittoon, että rouva Kristinakin, niin valistunut ja jalo\nkuin olikin, vavahti sitä ajatellessaan, ja mitä rakkaammaksi neitsyt\nhänelle tuli, sitä enemmän hän koetti pitää mahdotonna sitä, mitä oli\nkuullut.\n\nKuinka hän ajattelikin puolin ja poikin, ei hän siinä ratkaisussa,\njonka asia oli saanut, voinut nähdä muuta kuin Herran käden, joka nousi\nrankaisemaan rikosta minkä mestari Olavi ja Kristina olivat\ntekemäisillään. Ja huomattuaan kuinka syvästi Kristina oli kiintynyt\ntähän mieheen, tunsi hän melkein iloa surusanoman saatuaan, niin\nkovasti kipeää kuin se tuokioksi tekikin. Ajatus, että Kristina oli\npäättänyt mennä luostariin, tuntui hänestä aivan luonnolliselta.\n\"Tapahtukoon Jumalan tahto!\" sanoi rouva Kristina vihdoin, päättäen\najatusjuoksunsa; mutta kääntyen Gert Bryninghiin lisäsi hän: \"En\nkuitenkaan tahdo luulla, että tämä päätös olisi tehty houkutuksesta tai\npakosta.\"\n\n\"Rouva Kristina!\" vastasi Gert aika arvokkaasti. \"Voitte kysyä sitä\nsukulaiseltani!\"\n\n\"Olen sen päättänyt vapaasta tahdostani, rouva Kristina\", sanoi tyttö.\n\"Ja jottei mitään epäluuloa kohdistuisi sukulaiseeni, tahdon\nkirjallisesti ilmaista tämän päätökseni ja pyydän, että tekin\ntahtoisitte todistaa tämän tunnustuksen.\"\n\nTätä toivomusta vastaan ei ollut mitään väittämistä. Pieni sitoumus oli\npian kirjotettu, ja siinä seisoi selvästi ja kumoamattomasti, että\nKristina Pietarintytär omasta vapaasta tahdostaan, olematta siihen\nyllytetty tai millään muulla tavalla kiusattu ja houkuteltu, oli\npäättänyt luopua maailmasta ja mennä Kristuksen morsiameksi Vadstenan\nluostariin. Niin hyvin Kristina rouva kuin Pietari Grymkin kirjottivat\ntodistajina nimensä Kristinan nimen alle.\n\nHuulilla hymy, jota ei voi kuvailla, otti Gert pienen paperin, laittoi\nsen huolellisesti laskoksille ja pisti poveensa.\n\nIllemmalla lähti Kristina sukulaisensa Gert Bryninghin ja Pietari\nGrymin seurassa Hörningsholmasta.\n\nHetkistä myöhemmin avautui ovi suureen saliin, ja soittoniekka astui\nnöyrästi kumartaen sisään ja rouva Kristinan eteen, joka istui\nyksikseen suuren takkavalkean ääressä. Soittoniekka kumarteli vielä\nmoneen kertaan, mutta ei rohjennut päästää kuuluviin, mitä hänellä oli\nsydämellään. Rouva Kristina kysyi häneltä vihdoin, mitä hän tahtoi.\n\n\"Mihin neitsyt meni?\" sammalsi mies.\n\n\"Ja mitä siitä tahdot, ukko ... tunnetko neitsyen tai oletko missään\nsuhteessa häneen?\"\n\n\"Tunnenko hänet? Minäkö ... tuntisin hänet? -- Ei, ei, en tosin häntä\ntunne. Mutta sanokaa minulle, mihin hän meni, minun täytyy tietää se,\nankara rouva, minun täytyy tietää se.\"\n\n\"Vadstenan luostariin!\" vastasi rouva Kristina.\n\nMutta nämä yksinkertaiset sanat näyttivät iskevän mieheen yhtä\ntuhoisalla voimalla kuin ne sanat, jotka hän lausui edellisenä iltana,\nolivat sattuneet Kristiinaan. Hän horjahti takaperin ovenpieltä vasten.\n\n\"Vadstenan luostariin!\" toisti hän niin hirveällä ja uhkaavalla äänellä\nkuin olisi kuullut verivihollisensa voittohuudon korvissaan.\n\nEnnenkuin rouva Kristina ehti tointua kummastuksestaan, oli mies\npoistunut huoneesta.\n\n\n\n\n10.\n\nMESTARI OLAVIN KOTONA.\n\n\n\"Minun uskoni on\", sanoi Tukholman kaupunginkirjuri, mestari Olavi,\neräälle Tukholman porvareista, samalla sysäten tuolin loitommaksi\npaperien ja kirjotusten peittämästä pöydästä ja nousten seisaalleen,\n\"minun uskoni on, että sillä vyyhdellä, jota nyt vyyhdetään\nTaalainmaassa, ovat pitkät langat. Mikä on totta ja mikä ei keskenään\nristiriitaisissa huhuissa, sen saa tulevaisuus näyttää, mutta yksi on\nvarma, se, että ken on luullut voivansa leikkiä armollisen herramme,\nkuninkaan kanssa, häntä ei pidellä pehmein kourin, ja saattepas nähdä,\npormestari, että leikki saa pelottavan lopun.\"\n\n\"Aika on kuitenkin vaikea, vaikeampi kuin on ollut miesmuistiin\",\nvastasi pormestari.\n\n\"Ja te luulette, että se muuttuisi paremmaksi, jos herra Severin tulisi\nperäsimeen tai jos ankara kuningas vetäytyisi syrjään; ikäänkuin sade\nja päiväpaiste, tai sota keisarin ja kuninkaan välillä Ranskassa\nvaihtelisi Ruotsin hallitsijan toivomusten mukaan.\"\n\n\"Jumala varjelkoon meitä, mestari Olavi\", sanoi pormestari pelästyneenä\nja veti verkakaapuaan yhteen mahansa ylitse, jotta hopeavitjat\nhänen kaulassaan kalisivat, \"Jumala varjelkoon meitä moisesta\nonnettomuudesta, että tuo hirmuvaltijas palaisi tänne takaisin, mutta\nminä ajattelin juuri niitä pitkiä lankoja. Rouva Kristina\nGyllenstjernan ja hänen poikansa, nuoren herra Niilo Steninpojan\nnimi...\"\n\n\"Ei sanaakaan näistä valtakunnan vihollisten yhteydessä!\" huudahti\ntuittupäinen mestari Olavi ja löi pormestaria olalle. \"Kuinka voitte\nsiunaaman aikaakaan luulla, että Kristina Gyllenstjerna... Paremmin\npitäisi Tukholman pormestarin ja neuvoston tuntea hänet ja pyhempi\npitäisi hänen muistonsa olla tässä kaupungissa...\"\n\n\"Olette oikeassa, olette oikeassa, mestari Olavi, en voi uskoa moisia\npuheita, mutta niitä kulkee kuitenkin miehestä mieheen. Eikö viime\nkesänä sanottu, kun uudestakastajat majailivat täällä, että he\ntahtoivat muokata maata, jotta se joutuisi kuningas Kristianin\nkäsiin... Mitä tulee uskoa ja mitä ei tule uskoa kaikesta, mikä tahtoo\nkäydä kovan rahan nimellä?\"\n\n\"Uskokaa Jumalaan ja kuninkaaseen, se on minun neuvoni! Saatte nähdä,\nettä hän tekee yhtä pikaisen lopun metelistä Taalainmaassa kuin hän\npuhdisti pääkaupunkinsa uudestakastajista palattuaan Malmönmatkaltaan!\"\n\n\"Siinäpä se on, mestari Olavi! Ettekö tekin sillä kertaa pitänyt\nkuparia kultana ja ettekö väliin saanut olla lujilla, kuten itse olette\nsanonut, sekä te että Suurkirkon kirkkoherra Mikael?\"\n\n\"Niin se on ... kuningas Kustaa on kiihkeä, eikä hän voinut uskoa, että\nherra Mikael ja minä olimme tehneet mitä voimme hillitäksemme\nraivoavain miesten vallattomuutta. Mutta sanon teille, kuten sanoin\nkuninkaalle, kun minut hänen palaamisensa jälkeisenä päivänä kutsuttiin\nlinnaan, että paholainen käyttäytyy väliin ikäänkuin hän olisi\nvalkeuden enkeli. Vapaus, jota he saarnasivat, -- luulin ensin, että se\noli samaa vapautta, jota itsekin saarnasin, kunnes silmäni avautuivat,\nkun näin, mihin heidän oppinsa vei. Eikö samoin ollut laita entisen\nopettajani Melanchtoninkin, kuten viestit Wittenbergistä ovat varmana\nkertoneet? Eikö hänkin seisonut hämillään katsellen, tietämättä, oliko\nuusi liike totuuden hengen hedelmä?\"\n\n\"Hänen armonsa kuningas tukki kuitenkin tien saksalaisilta\nsaarnaajilta, ja tuskin kukaan uskoi, kun he istuivat täällä\nvankeudessa, että he pääsisivät sieltä hengissä. Näin heidät, kun he\nvetäytyivät matkoihinsa. Heidän nenänsä oli noin vain kohtalaisen\nkorkealla.\"\n\nTämän keskustelun aikana oli Olavi järjestänyt monet kirjotukset ja\nsysännyt tuolin pöytään kiinni. Hän otti nyt lakkinsa ja kulki\npormestarin rinnalla suuren raastuvan lävitse, jossa he olivat, ovea\nkohden. Ovella kohtasivat he muutaman linnan palvelijoista, joka\nkunnioittavasti jätti Olaville kirjeen.\n\n\"Kuninkaan lähettiläs tuli nyt iltapäivällä Upsalasta\", sanoi\npalvelija, \"ja herra Pietari Hård lähetti minut heti tuomaan tämän\nteidän käsiinne.\"\n\nPalvelija kumarsi ja läksi, Olavin murtaessa kirjettä auki ja alkaessa\nsitä lukea.\n\n\"Minun täytyy viivyttelemättä lähteä Upsalaan\", sanoi Olavi luettuaan\nkirjeen lävitse. \"Kirje on Lauri-kanslerilta.\"\n\n\"Mitä on tekeillä, mestari Olavi, te näytätte niin vakavalta kuin olisi\nkysymys jostakin mitä tärkeimmästä.\"\n\n\"Tärkeästä kyllä, mestari Bengt, on kysymys taistelusta...\"\n\n\"Taistelusta?\" toisti hyvinvoipa pormestari suurin silmin.\n\n\"Kuten sanoin, on kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta ...\nsiitä, ollako vai ei olla.\"\n\n\"Aivanhan pelästytätte minut, mestari Olavi .. ovatko taalalaiset\nhyökänneet Upsalaan ... onko kuningas vangittu?\"\n\n\"Pahempaa, pormestari ... on kysymys siitä, voittaako Kristus vai\nAntikristus... Vihollinen on mahtava, ja taistelu tulee ankaraksi,\nmutta Jumala on sittekin mahtavampi eikä hän hylkää sotureitaan.\"\n\n\"Herra antakoon teille armonsa ja voimansa, mestari Olavi!\" sanoi\nhartaasti pormestari, joka oli lämpimästi kiintynyt Olaviin. \"Milloin\nlähdette taipaleelle?\"\n\n\"Huomisaamuna varhain tahdon jättää Tukholman.\"\n\nMolemmat miehet laskeutuivat alas portaista ja jättivät raatihuoneen\nsekä erosivat pian, kulkien kukin suunnalleen. Päivä alkoi jo olla\nilloillaan ja ilta hämärtyi Olavin saapuessa kotiinsa, joka oli\nmustaveljesluostarin ja pyhän Gertrudin kokoushuoneen läheisyydessä.\n\nHänen astuessaan arkihuoneeseen istui hänen äitinsä, vanha vaimo\nKristina Laurintytär, rukkinsa ääressä takan edessä, jossa leimusi\nsuuri valkea. Vaimo hyräili hiljakseen kehrätessään, mutta Olavin\ntullessa pysähdytti hän rukkinsa toisella kädellään ja asetti toisen\nsilmilleen, nähdäkseen paremmin kuka tulija oli.\n\n\"Oletko se sinä, Olavi?\" kysyi hän.\n\n\"Olen\", vastasi poika. \"Tulen suoraa tietä raatihuoneelta ja\nhuomisaamuna täytyy minun lähteä kuninkaan luo Upsalaan.\"\n\n\"Kuninkaan luo!\" huudahti mummo puoleksi kysyvällä, puoleksi\neräänlaista ylpeyttä ilmaisevalla äänellä. Mutta mitään selvää\nkysymystä lähdön syystä ei hän tehnyt. Hänestä ei oikeastaan tuntunut\nniinkään ihmeelliseltä, että hänen poikansa kutsuttiin kuninkaan luo.\nAikansa polttavista kysymyksistä tiesi hän, että hänen esikoisensa oli\nyhdellä ensi sijoista, että kaikkein silmät olivat kiinnitetyt häneen,\nei ainoastaan niiden, jotka suosivat uutta oppia, vaan ken tiesi vielä\nenemmän niiden, jotka vielä polvistuivat pyhimysten ja monstranssien\nedessä.\n\nVanha mummo oli kyllä monet kerrat pelännyt, ei sitä korkeutta, johon\nOlavi oli kohonnut, -- sillä äidin mielestä poika harvoin kohoaa\nkylliksi korkealle, ei myöskään sitä taistelua, jota hän siellä\ntaisteli miltei yksikseen maailmaa vastaan, mutta hänen mielensä\nvaltasi väliin epäilys, oliko hänen poikansa asia todellakin hänen\nhenkensä uhraamisen arvoinen. Hän oli itse ollut näkemässä myrskyistä\nmeteliä Suurkirkossa, eikä hän unhottanut koskaan, kuinka hänen\npoikansa kannettiin puolikuoliaana kotiin samana sunnuntaina, jona\nKristina Pietarintytär läksi pois sukulaisensa mukana.\n\nEi ole ihmeteltävää, että sellaisia epäilyksiä saattoi saapua. Poika\niski lujalla kädellä kaikkeen, joka koko hänen elämänsä ajan oli ollut\nhänen kunnioituksensa ja jumaloimisensa esineenä. Häntä arastelutti\nJumala, jota hän saattoi puhutella omalla kielellään. Sellainen Jumala\noli häntä liian lähellä, oli aivan hänen yllään, ja hän tunsi\nkaipaavansa latinalaisten laulujen viikunanlehteä. Mutta sitte luki\npoika hänelle Jumalan ilmotetusta sanasta, kuinka hän rakasti ihmisiä\nkuin isä lapsiansa ja kuinka hän lähetti ainoan poikansa maailmaan\nkärsimään ja kuolemaan ihmisten syntien tähden. Ja kun poika esitti\nhänelle, kuinka paavilaiset olivat väärentäneet Jumalan puhtaan sanan,\nkuinka he tahtoivat kätkeä Jumalan ihmisten tekemäin kuvien taakse,\njotka estivät hänet näkymästä ja ottivat itselleen sen, minkä ihmiset\nmuuten olisivat omistaneet Jumalalle, silloin hälvenivät epäilykset, ja\nhän rukoili Jumalaa omalla äidinkielellään ja siunasi häntä, joka oli\nvalinnut hänen poikansa aseekseen puhdistamaan sitä rikkaruohoa, joka\nerotti ihmisen taivaasta.\n\nHänen poikansa kutsuminen Upsalaan ei hänen mielessään voinut herättää\nmuuta kuin iloa. Ei voinut olla kysymys muusta, arveli hän, kuin\nkuninkaan auttamisesta piispoja ja kaikkia niitä vastaan, jotka\ntahtoivat estää valon pääsemästä Ruotsin maahan, ja tämä täytti hänen\nsydämensä ylpeydellä ja ilolla, vaikkakin hän katsoi velvollisuudekseen\nhillitä tätä iloa ja kätkeä sen sydämeensä. Olavin lähtö Upsalaan\ntaasen johdutti hänen mieleensä nuoremman poikansa Laurin, veljensä\nrinnalla verrattain vaatimattoman ja huomaamattoman koulumestarin\nUpsalassa.\n\n\"Sittehän voit tervehtää Lauria\", sanoi hän, alkaen taasen panna\nrukkiaan liikkeeseen. \"Luulen, että hänenkin aikansa on kerran tuleva.\"\n\n\"Niin luulen minäkin\", vastasi Olavi. \"Mutta hänen hiljainen ja\nrauhallinen luonteensa ei ole sovelias taisteluun. Vasta kun vihollinen\non voitettu ja tarvitaan uuden järjestäjää, silloin saatte nähdä, äiti,\nettä Lauri on mies paikallaan, ja te voitte elää vielä sinä päivänä.\"\n\n\"Tapahtukoon Herran tahto!\" sanoi mummo.\n\nSitte oli huoneessa hiljaista hetkisen. Rukki hyrisi ja Olavi käveli\nedestakaisin kädet selän takana. Vihdoin hän seisattui äitinsä eteen ja\nkatsoi häneen.\n\n\"Missä ovat nyt ajatuksesi, poika?\" kysyi äiti kohottaen katseensa.\n\n\"Hm ... ajattelen teitä\", vastasi Olavi surumielisesti hymyillen, \"ja\nsitte...\"\n\n\"Ajattelet Kristinaa!\" lisäsi äiti.\n\nPoika nyökkäsi myöntävästi ja kääntyi poispäin alkaen jälleen kävelynsä\nedestakaisin, ja äiti oli näkevinään, kuinka hänen silmänsä loistivat\nsisäisestä liikutuksesta, jonka hän tahtoi salata. Mutta hän ei\ntahtonut virkkaa mitään siihen asiaan. Hän tiesi hyvin, että jokainen\nkosketus, vaikka kuinkakin hellä, teki kipeää. Tämä asia oli ollut\nhänen syvien epäilystensä esineenä, eikä hän ollut, huolimatta siitä,\nettä hänen täytyi myöntää poikansa olevan oikeassa ja nojaavan\nmenettelyssään kieltämättömän selvään Jumalan käskyyn, voinut päästä\nvarmuuteen ja tyytyä ajatukseen, että poika menisi naimisiin, hän,\njolle vihityt kädet olivat antaneet ensimäisen papillisen vihkimyksen.\nHänet oli nimittäin hänen Wittenbergistä palattuaan sittemmin Tukholman\nverilöylyssä mestattu piispa Mats Gregerinpoika vihkinyt diakoniksi,\njoka oli ensi askel papiksi tulemiseen. Mestari Olavi ei ollut vielä\nvihitty papiksi.\n\nHistoriasta on tunnettu että nämä molemmat veljekset, Olavi ja Lauri,\njotka tulivat Ruotsin kirkon uudistajiksi, olivat sepän poikia\nÖrebrosta, missä he saivat ensimäisen opetuksensa Örebron\nkarmeliittiluostarin munkeilta. Täältä lähetettiin heidät Strengnäsin\nluostarikouluun, ja sieltä matkusti Olavi ulkomaalle ja opiskeli\nWittenbergin yliopistossa, jonka ylioppilasmatrikkelissa vuodelta 1516,\njoka vielä on tallella, hänen nimensä esiintyy, mutta ei veljen. Siitä\nnähdään, että ainoastaan vanhempi veli on nauttinut Lutherin ja\nMelanchtonin opetusta Wittenbergissä, joko siksi, ettei vanhemmilla\nollut varoja kustantaa molempia sinne tai muista syistä. Helmikuun 10\npäivänä 1518 seppelöitiin Olavi filosofian maisteriksi ja palasi\nseuraavana vuonna kotiin, Ruotsiin, jossa hän saapui hiippakuntansa\npiispan luo, mikä otti hänet kanslerikseen ja vihki hänet diakoniksi.\nOlavi oli silloin kolmenkolmatta vuotias.\n\nVeli Lauri, josta sitten tuli Ruotsin arkkipiispa, oli näihin aikoihin\nhenkilö, jonka nimeä tuskin missään mainittiin. Varmaa kuitenkin on,\nettä hän suosi uusia oppeja. Sen näkee valituskirjelmästä, jonka\nÖrebron karmeliittiluostarin kenraalikonfessori lähetti marraskuun 30\npäivänä 1521 Stregnäsin tuomiokapitulin dekaanille. Konfessori valittaa\nei ainoastaan Olavia, vaan hänen veljeään Lauriakin vastaan, että he\nolivat herjaavasti puhuneet Jumalasta ja hänen pyhästä nimestään ja\nsanoneet, että he tulisivat rikkomaan pyhän kirkon säännöt ja lait,\njotka esi-isät niin rikkomattomina pitäneet olivat. Kirje kirjotettiin\ntunnetun tapauksen johdosta seppä Pietari Olavinpojan --\nreformaattorien isän -- hautajaisissa, jolloin pojat ajoivat\nkarmeliittimunkit pois suruhuoneesta.\n\nTämän jälkeen katoaa taasen Lauri melkein kokonaan näkyvistä. Hän eli\nhiljaisuudessa opin töineen ja tutkimuksineen, kunnes hän yhtäkkiä\nseuraavana aikana, jolloin, kuten Olavi lausui, tulisin taistelu oli\ntaisteltu, esiintyy lempeällä, mutta lujalla mielenlaadullaan yhdistäen\nuuden vanhaan, tehden työn, johon kentiesi vanhempi veli tulisine ja\nmusertavine voimineen olisi ollut vähemmän sovelias.\n\nOlavi oleskeli sitte vuodet valtionhoitajan, herra Stenin kuolemasta\nKustaa Erikinpojan valitsemiseen kuninkaaksi Strengnäsissä, ja täällä\nalkoi hän toimintansa reformaattorina ja voitti pian hiippakunnan\nensimäisen miehen, arkkiteini Lauri Antinpojan, joka hoiti hiippakunnan\nhengellistä hallitusta niin kauvan kuin se oli ilman piispaa, uusien\noppien puolelle. Vaalivaltiopäivien aikaan -- vuonna 1523 -- sai\nkuningas Kustaa ensiksi kuulla näistä opeista, joista hän sai lähempiä\ntietoja arkkiteiniltä, ja kohta otti hän niin tämän kuin pelottoman\nsaarnaajankin mukanaan Tukholmaan, jossa edellinen kiinnitettiin\nkuninkaan persoonaan ja lähimpään ympäristöön hänen kanslerinaan,\njälkimäinen tuli Tukholman kaupungin kirjuriksi ja sai kaupungin\nsinetin huostaansa. Nyt joulun aikaan 1524 oli siitä puolitoista\nvuotta, kun hän oli astunut tähän virkaan.\n\nOlavin kehotuksesta oli äiti muuttanut Örebrosta Tukholmaan ja oli\ntuonut mukanaan Kristina Pietarintyttären, joka pienestä pitäen oli\noleskellut perheessä, ja oli hänet heille tuonut Gert Bryningh, sama\nmies, joka nyt syksyllä oli noutanut hänet takaisin hänen holhoojanaan.\nTytön ero lapsuuden kodistaan, josta kentiesi ei olisi tullut mitään,\njollei holhoojan saapuminen olisi sattunut hänen asialleen niin\nsoveliaaseen aikaan, oli äitiä surettanut, mutta tämä suru ei ollut\nmitään verrattuna siihen, mitä hän kärsi, kun Kristina Suurkirkosta\nkotiin palattuaan tunnusti rakkautensa Olaviin. Jopa hän tunsi\neräänlaista iloakin ja piti kaikkea hyvän Jumalan välittömänä\nvaikutuksena hänen poikansa kohtaloon. Sillä olihan ollut taivaaseen\nasti huutava rikos, että hän, Jumalan palvelija, tahtoi mennä\navioliittoon. Kun hän sitte näki poikansa surun ja kuuli hänen puhuvan\navioliitosta ja Jumalan tahdosta, joka ei tässä suhteessa tehnyt mitään\npoikkeusta pappeihin nähden, vaan paavit olivat säätäneet pappien\nnaimattomuuden ainoastaan siksi, että papit siten olisivat taipuvampia\nvälikappaleita heidän (paavien) maallisille tarkotuksilleen, silloin\nsulivat ja väistyivät vähitellen äidin epäilykset, mutta koskaan ei hän\nkuitenkaan voinut kokonaan tukehduttaa toivomusta, että tämä rakkaus\njäähtyisi.\n\nMutta lopuksi täytyi hänen myöntää mielessään, että tämä oli\nmahdottomuus. Vähänväliä puhui Olavi hänen kanssansa Kristinasta. Hänen\nsydämensä oli täynnä rakkautta, tytön kuva häämötti alituiseen hänen\nsielunsa silmien edessä, useimmittain säteillen onnea ja autuutta,\nkuten tuona muistettavana sunnuntaina alttarin edessä, mutta väliin\nsurevana ja kalpeana, kun hän ajatteli, miten tytön täytyi surra,\ntemmattuna kuten eksynyt lintu unelmoimansa onnen pesästä. Ja Olavi\nitse kärsi siitä enemmän kuin hän tahtoi tunnustaa.\n\nKyllä hän oli ajatellut asian aivan toiseksi. Hänen\nrakkaudentunnustuksensa oli sodan julistus, hänen häänsä\nvakaannuttaisivat ainaiseksi hänen suhteensa ja hänen oppinsa suhteen\npaavinoppiin. Mahdollisesti juuri tämä kuona oli puhdistettava pois.\nHän otti päämääräkseen liian paljo sellaista, joka olisi johtuva\nseurauksena muusta. Mutta sydän joka antautuu kokonaan, vaatii koko\nsydämen vastaan. Jos kultaa sekottaa muuhun metalliin, ei seos jää\npuhtaaksi kullaksi. Toinen ihminen ei voi uhrata kokonaista ihmiselämää\nvälikappaleeksi muun tarkotuksen, vaikkapa kuinkakin korkean\nsaavuttamiseen. Mutta tahto voi yhtyä tahtoon saman elämän tarkotuksen\nympärillä, ja silloin kulkee mies kaksinkertaisin voimin tätä\ntarkotusta kohden, ja jos surut ja taistelut kohtaavat, kuiskaa nainen\nlohdutusta sydämeen, ja voima herää sielussa uudelleen. Nainen on\ntaivaan lähettiläs, rauhan tuoja miehen taisteluun.\n\nOlavin ajatukset risteilivät sinne tänne, mutta varmaa on, ettei\nKristina koskaan ollut hänelle ollut yhtä arvokas kuin nyt. Tuntui,\nkuin hän olisi yhtäkkiä tullut Olavin morsiameksi.\n\n\"Tunnen hyvin\", sanoi hän pysähtyen takkavalkean ääreen, \"että Kristina\non syöpynyt sydämeeni syvemmälle kuin olen osannut aavistaakaan.\nTunnetteko lähemmin Gert Bryninghiä, äiti?\" lisäsi hän sitte äitiinsä\nkääntyen.\n\n\"Enpä tunne häntä paljoa muuten kuin että hän on ollut Linköpingin\npiispan palveluksessa aina siitä pitäen kuin ensiksi kuulin hänestä\npuhuttavan, ja siitä on jo monta vuotta.\"\n\n\"Jos hän tietää tästä asiasta\", jatkoi Olavi enemmän itsekseen kuin\näidilleen, \"niin silloin on vähät toiveet sen onnistumisesta. Mutta\nminua kummastuttaa se, että hän on kadonnut jäljettömiin. Lähetin\nvarman lähettilään Linköpingiin kirjettä viemään. Kristina ei ollut\nsiellä. Sain kirjeeni takaisin. Ei Gert Bryninghkään ollut siellä eikä\nMunkebodassa. Ja kun puhuin kanslerin, Lauri herran, kanssa siitä...\"\n\n\"Kanslerin!\" huudahti äiti aivan hädissään. \"Oletko puhunut kanslerille\nmoisesta asiasta, poika?\"\n\n\"Olenpa tosiaankin...!\"\n\n\"Ja mitä hän sanoi, rakas poikani?... Luulen, että kaikki tämä saa\nhuonon lopun!\"\n\n\"Se saa sellaisen lopun kuin Jumala tahtoo, ei huonompaa eikä\nparempaa.\"\n\n\"Ja kansleri, Olavi?\"\n\n\"Hän oli aluksi ymmällä, ei ollut ajatellut asiaa, mutta osotettuani\nhänelle, kuinka papin rakkaus naiseen ja hänen avioliittonsa ei ollut\nkielletty Jumalan sanassa, myönsi hän minun olevan oikeassa. Näetkös,\ntuskin näyttäytyy paavillisten sääntöjen nurjuus missään niin selvästi\nkuin tässä kysymyksessä. He tuomitsevat papin avioliiton pannaan, mutta\nhaureus ja neitseen raiskaus ja muu häpeällisyys saa käydä vapaana.\nKuitenkin näytti minusta, ettei hän ilmeisesti tahtonut mielellään\npuhua tästä aineesta, kysyin siitä kohta hänen palattuaan\nMalmönmatkaltaan ... siitä pitäen en ole tahtonut siihen kajota. Ja\nolen sitä mieltä että tahdon tässä kysyä neuvoa ainoastaan Jumalan\nsanasta, sitte saavat ihmiset tehdä minulle mitä lain mukaan hyväksi\nnäkevät ja mitä heidän omatuntonsa sallii.\"\n\n\"Pelkään kuitenkin että jännität jousen liian kireälle, Olavi!\"\n\n\"Unhotatte äiti, että tässä asiassa voin rukoilla Jumalaa olemaan\nkanssani. En jännitä häntä vastaan, vaan hänen nimessään, ja silloin ei\nvoi jännittää liian kireälle.\"\n\nTaasen seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen äiti sanoi:\n\n\"Olen kysynyt veljesi Laurin mielipidettä tässä asiassa.\"\n\nOlavin poskille lensi puna, kun hän tämän kuuli, ja hymy väreili hänen\nhuulillaan. Hän istuutui penkille vastapäätä äitiään ja nojasi\nkyynäspäillään polviinsa.\n\n\"Hän sanoi minulle samaa kuin sinäkin, Olavi. Mutta hän sanoi myöskin,\nettei kukaan muu, ei tohtori Martti tai hänen ystävänsä, sama lempeä\nmies, josta olet puhunut, joka minusta on niin veljeesi ... mikä hänen\nnimensä nyt olikaan...?\"\n\n\"Melanchton!\" täytti Olavi.\n\n\"Niin, ne ovat niin vaikeita, nuo oppineet nimet ... niin, kukaan\nheistä ei ole esimerkillään tukenut sellaista askelta.\"\n\n\"Eikö hän ole sanonut enempää, lempeä veljeni?\"\n\n\"Kyllä, hän lisäsi, että olisi kuitenkin epämiehekästä, kun on kerran\npäässyt vakuutukseen ja on Jumalan sana puolellaan, että olisi\nepämiehekästä silloin odottaa, kunnes joku toinen on ottanut ensi\naskeleen, ikäänkuin nähdäkseen käykö se laatuun.\"\n\n\"Sellaista puhetta odotin jalolta veljeltäni\", sanoi Olavi ja hypähti\nvilkkaasti pystyyn. \"Hänellä on miehen mieli, Laurilla, vaikka hän\nrakastaa rauhaa. Kaikkivaltias Jumala jakaa erilailla lahjojaan, mutta\nsiitä sanasta ansaitsee veljeni sydämellisen kiitoksen. Se sana on\naivan minun mieleni mukaan sanottu. Eikä teidän tarvitse hätäillä,\näiti\", lisäsi hän tarttuen vanhuksen käteen. \"Mitä tapahtuneekin, niin\npainakaa sydämellenne, että Jumalan käsi suojelee meitä, ja jos kaadun\nennenkuin työ on suoritettu loppuun, niin on se Jumalan tahto, ja hän\nvalitsee silloin paremman välikappaleen kuin minä olen voinut olla.\nTyö, jonka olen alkanut, ei kuitenkaan joudu hukkaan, elinpä minä tai\nkuolin.\"\n\n\"Jumala siunatkoon teitä molempia!\" sanoi äiti huoahtaen. \"Mutta eikö\nsitte voi tapahtua, Olavi, että työ, jolle tahdot uhrautua kokonaan,\njoutuu ristiriitaan rakkautesi kanssa? Eikö voi tapahtua, että\nrohkeutesi sinulta hivuu pois ja tarmosi höltyy, juuri kun rohkeutta ja\ntarmoa tarvittaisiin?\"\n\n\"Niin en voi ajatella asiaa, ja ihmeellisesti muodostuisivat silloin\nolosuhteet, mutta sen tiedän, että jos niin olisi Herran tahto, tahdon\nolla valmis kuten Abraham Herran tähden uhraamaan rakkaimman mitä\nminulla on maan päällä.\"\n\nNiin kului ilta ja äiti ja poika erosivat. Mutta molemmat olivat\nvaipuneet hartaaseen rukoukseen, kun yö laskeutui heidän ylitsensä.\nViime sanat olivat koskettaneet kieltä, joka ei lakannut soimasta\nheidän sydämissään. Äiti tunsi poikansa liian hyvin, tietääkseen, että\nhän kulkisi tietänsä eteenpäin ja iskisi iskunsa, vaikkapa sydän\nsamalla pakahtuisi. Ja hän rukoili äidin lämpimimmän rukouksen poikansa\npuolesta.\n\nPoika rukoili armoa ja voimaa tyhjentääkseen sen kalkin, jonka Herra\ntahtoi hänelle ojentaa.\n\nSeuraava päivä ei ollut vielä kahdenkaan tunnin ikäinen, kun Olavi\nistuutui rekeensä ja ajoi Tukholmasta.\n\n\n\n\n11.\n\nABRAHAMIN UHRI.\n\n\nMyöhempään samana aamuna, juuri kun yön viimeiset varjot väistyivät\npäivänvalon tieltä, ajoi mestari Olavi Upsalaan ja pysähtyi sen talon\neteen, jossa asui kuninkaan kansleri mestari Lauri Antinpoika kuninkaan\noleskellessa Upsalassa. Mestari Olavi nousi reestä ja astui huoneeseen,\nmissä hän pian kohtasi palvelijan, joka vei hänet erääseen huoneeseen,\njossa hän sai riisua matkavaatteensa ja laittautua kuntoon mennäkseen\nkanslerin puheille.\n\n\"Onko Lauri herra kotona?\" kysyi hän odottavalta palvelijalta\njärjestäessään pukuaan.\n\n\"Ei\", vastasi palvelija, \"hänen armonsa kuningas käski hänet luoksensa\ntoista tuntia sitte, mutta hän sanoi ennen lähtöään, että hän odotti\nteitä, ja minä vien teidät hänen huoneihinsa.\"\n\nJa palvelija meni edeltä ja mestari Olavi seurasi. Kanslerin huoneet\nolivat yläkerroksessa. Heidän saapuessaan ensimäiseen huoneeseen\nistuivat kuninkaalliset kirjurit täydessä työssä. Palvelija vei mestari\nOlavin tämän huoneen lävitse toiseen, joka sijaitsi sisempänä, minkä\njälkeen hän kumarsi ja poistui.\n\nHuone, johon Olavi tuli, oli kanslerin yksityinen työhuone. Suuri\ntammipöytä ikkunan edessä oli täällä samoin kuin Stegeborgissakin\nyltyleensä paperien ja kirjotusten peitossa. Mutta täälläkin oli\npöydällä raamattu avattuna ja kirjotetut arkit sen välissä. Näytti\nsiltä, että tämä työ oli hänen lempityönsä, johon kansleri kävi käsiksi\nniin usein kuin hänen uuttera työskentelynsä kuninkaan palveluksessa\nsalli hänelle ainoankaan vapaan hetken, minkä hän saattoi käyttää oman\nmielensä mukaan. Olavi heitti katseen näille täyteen kirjotetuille\narkeille, ja sydämellisen tyydytyksen kajastus kulki hänen miehekkäiden\nkasvojensa ylitse. Hän silmäili lävitse viimeisen sivun, joka sisälsi\nMatheuksen evankeliumin neljännentoista luvun alun. Tämän luvun\nkahdeksas värsy: \"Silloin sanoi hän, kuten äitinsä oli ennen neuvonut:\nanna minulle tässä vadissa Johannes kastajan pää\" -- oli viimeinen,\njonka kansleri oli kirjottanut. Muste oli äsken kuivunut, joten oli\nilmeistä, että kansleri oli kirjottanut tämän värssyn vähää ennen kuin\nhänet oli kutsuttu kuninkaan luo.\n\nOlaviin teki tämä lause vaikutuksen, josta hän ei voinut heti päästä\nselville. Väliin on ikäänkuin aivan vastoin ihmisen tahtoa tai hänen\ntahtomattaan kiinnitettäisiin merkkejä ajatusten kudokseen. Hän ei sitä\nusein huomaa, mutta sitte ilmestyvät yhtäkkiä nämä merkit ja kuvat\nkokoontuen yhdeksi ainoaksi uudeksi lähtökohdaksi ja levittävät uutta\nvaloa koko hänen henkisen olemassaolonsa ylitse. Sellaisen merkin\nolivat edellisenä iltana hänen sieluunsa painaneet äidin sanat, kun\ntämä pani hänet valitsemaan rakkautensa ja kutsumuksensa välillä;\nraamatun sanat totuuden todistajasta, joka joutui oppinsa uhriksi,\nmuodostivat uuden, ja molemmat johtivat hänen ajatuksensa aivan uuteen\nsuuntaan. Hän ajatteli Kristinan menettämistä ja teki kerta toisensa\njälkeen itselleen kysymyksen, olisiko hänellä voimaa Herran tähden\nluopua rakkaudestaan häneen -- rakkaudesta, joka itsessäänkin oli uhri\nHerralle, merkki, että hän Herran tähden uskalsi rikkoa välinsä\nmaailman kanssa. Juuri tämä viimeinen seikka teki vaalin hänelle\nvaikeaksi. Hänestä tuntui kuin hänen olisi valittava kahden asian\nvälillä, jotka molemmat olivat otollisia Herralle, ja hän kysyi\nitseltään, kuinka hän oikein voisi tehdä vaalinsa.\n\nHänen ajatusjuoksunsa keskeyttivät askelet, jotka lähenivät huonetta,\nmissä hän oli, ja kun hän kohotti katseensa raamatun sanoista,\nkohtasivat hänen silmänsä veljen vakavat, mutta lempeät kasvot. Olavi\nriensi häntä vastaan ja puristi hänen kättänsä.\n\n\"Sinun tulee auttaa minua, Lauri\", sanoi hän. \"Sinun tulee auttaa\nminua!\"\n\nVeli kysyi, mitä Olavi sillä tarkotti, ja tämä kertoi, mikä hänen\nmieltänsä painoi ja kuinka hän oli joutunut valitsemaan velvollisuuden\nja velvollisuuden, uhrin ja uhrin välillä.\n\n\"Minun täytynee saada jonkun verran aikaa miettiäkseni kysymystäsi\",\nsanoi Lauri. \"Mutta ainakaan tällä hetkellä ei sinulla ole mitään muuta\nvalittavaa kuin että seuraat minua Lauri herran, kanslerin ja kuninkaan\nluo. Tulen juuri sieltä tuomaan käskyä, että viipymättä saavut sinne.\"\n\nOlavi oli heti valmis, ja molemmat veljekset lähtivät. Heidän\nsaapuessaan kuninkaan talon pihaan, jossa samoin kuin portaissa ja\nesihuoneissakin oleskeli joukko sotilaita päällysmiehineen, kaikki\npuetut leikeltyihin ja pyällettyihin sinisiin ja punaisiin pukuihinsa,\njotka herättivät niin suurta vastenmielisyyttä taalalaisissa,\ntervehtivät kaikki kunnioittavasti Olavia, jonka he hyvin tunsivat,\nkoska he olivat hänen usein nähneet kulkevan ulos ja sisälle niin\nkuninkaan kuin hänen kanslerinsakin luo. Lauri pysähtyi muutamaan\nulommista huoneista, jossa oli pari kaniikkia ja yksi mustaveli. Olavi\ntahtoi jatkaa kulkuaan, mutta kun muuan ovenvartijoista ilmotti\nhänelle, että kuningas sillä hetkellä oli estetty, viivähti hänkin.\n\n\"Mestari Olavi!\" sanoi silloin joku aivan hänen takanaan, ja Olavi\nkääntyi.\n\nHän oli mustaveli, jonka Olavi tunsi pian Martti Skytteksi, jonka\nkanssa hänellä oli ollut niin syvällinen keskustelu samana sunnuntaina,\njona Kristina katosi.\n\n\"Olipa hyvä, että tavattiin\", vastasi Olavi. \"Oletteko tekin täällä\nkuninkaan kutsusta?\"\n\nMustaveli nyökkäsi myöntävästi, ja samassa avattiin ovi kuninkaan\nhuoneihin ja kansleri näyttäytyi kynnyksellä. Hän silmäsi yli huoneen,\nja huomattuaan Olavin, viittasi hän hänelle, kehottaen astumaan\nsisälle.\n\nKuningas seisoi punaisella liinalla peitetyn pöydän ääressä Olavin\nastuessa huoneeseen. Hän nojasi toisella kädellään pöytään ja piti\ntoista kupeellaan, joten lyhyt pöhöhihainen ritaripuku, joka hänellä\ntällä kertaa oli yllään, vetäytyi kiinteälle ja päästi hänen hyvin\nmuodostuneen vartalonsa näkyviin. Housut olivat valkoista silkkiä ja\naivan säärien mukaiset. Päällysvaatteen hihat ulottuivat ainoastaan\nkyynärpäähän. Tämä mustaliehuksinen päällysvaate oli runsaasti\nkoristeltu jäykillä kultakirjauksilla. Päässä oli hänellä pieni musta\nlakki, jossa hänet tavallisesti nähdään kuvattuna. Se laskeutui alas\nvasemman korvan ylitse ja oli oikealta ohimolta koristettu lyhyellä,\nmutta uhkealla valkoisella kamelikurjen sulalla.\n\n\"Jumalan rauha, mestari Olavi!\" tervehti kuningas iloisesti tulijaa.\n\"Olette tehnyt ripeän matkan Tukholmasta ja kiitos siitä! Luullakseni\non tyyntä ja rauhallista pääkaupungissani ... mutta täällä on tulossa\ntaistelu, mestari Olavi, kuten kai tiedättekin.\"\n\nOlavi kumarsi ja kuningas jatkoi:\n\n\"Oletteko valmis ryntäämään otteluun?... Saatte nähdä, ettei\npaavilaisista ole helppo suoriutua! Mutta tahdon saada tämän asian\nviedyksi perille ja omin korvin kuulla heidän puolustavan asiaansa...\nOletteko kyllin luja uskaltaaksenne astua taisteluun?... Vielä on aikaa\nperäytymiseen!\"\n\n\"Jumalan nimessä, olen valmis, kuningas Kustaa!\" vastasi Olavi katsoen\nkuningasta lujasti ja päättävästi silmiin.\n\n\"No, sitä odotinkin\", jatkoi tämä. \"Ettehän ole muuta tehnytkään\nkuin varustautunut siitä pitäen kuin kuulitte tohtori Marttia\nWittenbergissä, joten olette kuin soturi, joka jokaisena hetkenä\nodottaa rummun pärisevän.\"\n\n\"Onko sitte tarkotuksenne, että keskustelun tulee tapahtua jo tänään?\"\nkysyi Olavi.\n\n\"Jo tänään!... Kahden tunnin kuluttua tulee teidän olla valmis\nseuraamaan minua tuomiokapituliin! Mutta nämä kaksi tuntia voitte\nkäyttää kuten tahdotte.\"\n\nKuningas nyökkäsi taasen ystävällisesti ja Olavi kumarsi jättääkseen\nhuoneen. Kansleri oli sillaikaa seisonut hieman syrjemmässä kuninkaan\nrinnalla, mutta Olavin ollessa lähtemäisillään läheni hän tätä ja\nkuiskasi hänelle:\n\n\"Odotan teitä luokseni, kun pääsen kuninkaasta eroon!\"\n\nOlavi lähti. Ulommassa huoneessa tuli hänen veljensä häntä vastaan, ja\nkaniikit katsoivat niin synkästi ja uhkaavasti molempiin veljeksiin,\nkun he kääntyivät ovelle poistuakseen. Juuri mennessään kynnyksen\nylitse kuulivat he kuninkaan ovea jälleen avattavan ja Martti Skytteä\nkutsuttavan sisään. Veljekset saatettiin kanslerin asuntoon, mutta\nkumpikaan heistä ei virkkanut taipaleella mitään. Heidän tultuaan\nportille sanoi Lauri:\n\n\"Edessäsi on tärkeä hetki, veli! Jumala vahvistakoon sinua ja pankoon\nsanat huulillesi!\"\n\nOlavi tarttui veljensä käteen puristaen sitä, ja hetki kului.\n\n\"Onko sinulla mitään sanottavaa siitä, mitä sinulta kysyin, ennenkuin\nmenimme kuninkaan luo?\" kysyi Olavi.\n\n\"Se asia on sydämellesi kallis, Olavi\", vastasi Lauri. \"Olen tarkoin\nharkinnut mielessäni kaikkea, ja olen tullut siihen päätökseen,\nettä...\"\n\nNäytti siltä kuin hän vielä kerran tahtoisi ajatella päänsä ympäri.\n\n\"Että?\" kertasi Olavi, ja hänen tummat silmänsä paloivat.\n\n\"Että se, mikä ihmiselle on kalleinta, on hänen uhrattava Herralle.\"\n\n\"Abrahamin uhri!\" sanoi Olavi harvakseen ja merkitsevästi.\n\n\"Kuten sanot ... siinä antaa pyhä sana itse vastauksen kysymykseesi!\"\n\nVeljekset erosivat, ja Olavi oli pian jälleen kanslerin työhuoneessa.\nSiellä oli niin hiljaista, ja ajatellessaan, mitä hänellä oli edessään,\nsamoinkuin veljensä kanssa vaihtamiaan sanojakin, tuli hän aivan\njuhlalliselle tuulelle. Hän ei tuntenut sydämensä sykähtelevän\nsamallaisesta riemusta kuin tavallisesti, kun hänen oli julistettava\nHerran sanaa. Hän kysyi itseltään, oliko todellakin käsissä hetki, jona\nKristinan kuva kiinnittäisi hänet niin, että hän unhottaisi\nkutsumuksensa ja mitä se häneltä vaati. Koskaan ei Kristina ollut niin\ntäyttänyt hänen ajatuksiaan kuin nyt. Hänen täytyi ponnistella\nsaadakseen tytön kuvan väistymään, mutta tuskin oli ajatus suuntautunut\ntoisille tolille, kun Kristina jälleen seisoi hänen edessään, ja hän\noli niin kalpea, ja kyynelet välkkyivät hänen silmissään.\n\nRaamattu oli avattuna kanslerin pöydällä alotettuine käännöksineen, ja\nraamatunlause, jonka hän vähää aikaisemmin oli lukenut, juoksi\ntulikirjotuksena hänen sielunsa silmien edessä. Hän meni pöydän luo ja\nluki sen vielä kerran, ja hän nojasi päänsä käteensä ja hänen silmänsä\nsulkeutuivat, ikäänkuin sulkeakseen ulkopuolelle kaiken, paitsi tätä\nkuvaa puhtaasta uhrista totuuden tähden.\n\nSamalla tuli hän sysänneeksi raamattua, niin että sen alla olevat\npaperit tulivat näkyviin. Hän nousi kumartuneesta asennostaan pystyyn\nja katsoi suoraan ikkunan, ja hänen katseensa oli tyyni ja kirkas,\naivan kuin hän olisi päässyt selvyyteen itsestään, ja ikäänkuin\nlopullisesti varmistuakseen tässä mielentilassaan asteli hän pari\nkertaa huoneessa edestakaisin. Sitte pysähtyi hän vielä kerran pöydän\neteen. Hänen silmänsä etsivät raamattua ja kanslerin käännöstä, mutta\nne pysähtyivät ihmeteltävällä itsepintaisuudella paperilehteen, joka\npisti esiin raamatun alta.\n\nSiinä oli kolme nimeä, Kristina Gyllenstjerna, Pietari Grym ja Kristina\nPietarintytär.\n\nOlavi tempasi nopeasti paperin ja silmäili sen lävitse.\n\nSe oli kopio Kristinan vapaaehtoisesta ja pakottomasta luopumisesta\nmaailmasta ja päätöksestä mennä Vadstenan luostariin. Gert Bryningh oli\nlähettänyt tämän kopion ja sen mukana kirjeen, missä hän juurtajaksaen\nesitti suhteensa neitsyeeseen ja sen ilon, jota hänen vanha sydämensä\ntunsi, kun nyt parin päivän perästä hänen vanhat silmänsä saisivat\nriemuita siitä ihanasta näöstä, että piispa Hannu vihkii Kristinan\nnunnaksi.\n\nSitä vaikutusta, jonka tämä kirjotus teki Olaviin, ei voi kuvailla. Hän\nluki ja luki yhä uudelleen; hänen suuret säkenöivät silmänsä näyttivät\niskeytyvän kiinni kirjotukseen, ja hänen kasvonsa tulivat kalpeiksi\nkuin paperi hänen kädessään, suurten hikipisarain helmeillessä hänen\notsallaan. Hän ei tahtonut uskoa silmiään, hän ei voinut käsittää mitä\nluki, mutta se oli kuitenkin niin selvää, se ei jättänyt tilaa\nvähimmällekään väärinymmärtämiselle. Kopion oli todistanut piispa Hannu\nitse ja muuan Linköpingin tuomiokapitulin kaniikeista. Ja kuitenkin\nviipyi hyvän hetken, ennenkuin miesparka oli täysin selvillä tästä\nhirveästä totuudesta.\n\nKristina, hänen Kristinansa, joka Jumalan alttarilla oli vannonut\nhänelle uskollisuutta, hän oli vapaasta tahdostaan, ilman pakotusta tai\nhoukutusta päättänyt mennä luostariin. Olavi olisi ennemmin uskonut\nmaan voivan avautua hänen jalkojensa alla kuin minkään sellaisen\ntapahtua. Hänet oli petetty kahdessakin merkityksessä, petetty ihmisenä\nja petetty Jumalan väärentämättömän sanan julistajana. Kuinka se oli\nmahdollista? kysyi hän kerta toisensa jälkeen ja aina pysyi vastaus\netäällä. Se pikemmin loittoni yhä etemmäksi mitä enemmän hän kyseli ja\nuudistui lopulta ikäänkuin ilkkuvana kaikuna hänen omassa sanassaan:\nmahdollista! Kristinan katoaminen jätti vielä tilaa toivolle,\nsamoinkuin taivaan tähdet säteilevät auringon vaivuttua mereen; hänen\nkuolemansa olisi tuonut surua, mutta usko ja rakkaus elävät haudan\ntoisella puolellakin. Se olisi vain ollut talvikausi heidän välillään,\ntalvi alastomine piikkioksineen, jotka lämpimämpi aurinko jälleen olisi\nkoristanut ruusuilla.\n\nLuostarilupaus sitä vastoin oli petos, joka oli salamurhaa lähellä.\nLupauksensa hänelle saattoi Kristina unhottaa, mutta lupaustaan\nJumalalle...! Olavin päätä huimasi. Kaikki, mitä maan päällä oli\njalointa ja puhtainta, oli sulautunut yhteen hänen Kristinansa kuvaan,\nja nyt oli se poissa, ja kaikilta tahoilta irvisteli iva häntä kohden.\n\nHän painoi molemmilla käsillään päätänsä ja väristys puistatti\nkauttaaltaan hänen väkevää ruumistaan. Oli kuin veri olisi jäätynyt\nhänen suonissaan. Maa ja taivas hajosivat, hän itse seisoi ypö yksin\ntyhjiin haihtuvassa avaruudessa ja pieneni pienenemistään,\nhietajyväseksi, tomuhiukkaseksi, joka huimaavalla vauhdilla kieri\ntyhjyyteen.\n\nSilloin näyttäytyi kanslerin kookas olento kynnyksellä.\n\nOlavi ei huomannut mitään. Hän istui siinä kankeana ja liikkumattomana\nloisteettomin silmin. Ukkonen olisi voinut iskeä maahan hänen eteensä\neikä hän olisi sitä huomannut. Kansleri silmäili häneen kummissaan ja\ntiesi tuskin, oliko hänen mentävä eteenpäin vai takaisin, mutta sitte\nsattui hänen silmänsä paperiin, jota Olavi vielä piti kädessään, ja hän\nymmärsi silloin, mitä oli tapahtunut.\n\nHän meni luo ja tarttui Olavin käteen. Mutta sitä tehdessään vanha mies\nitsekin vapisi. Näin syvästi ei hän ollut uskonut surun sattuvan tähän\nlujasieluiseen mieheen, jonka korkein päämäärä kuitenkin sisälsi\njotakin, mikä oli paljon ylevämpää kuin oikullinen rakkaus naiseen. Ah,\nhän ei voinut käsittää, että totinen rakkaus, kaukana siitä, että se\nveisi miehen voiman ja supistaisi hänen henkensä siivet, paljon enemmin\ntäyttää sielun rikkaudella, joka vastaa kokonaista maailmaa.\n\nKesti kotvan ennenkuin Olavi palasi tajuihinsa. Kanslerin levoton katse\noli ensimäinen mitä hän näki. Vanhus tähysteli lämpimästi ensimäistä\npalaavan elämän merkkiä nuoren apulaisensa silmissä. Vähitellen\npilkahtivat ne sitte ilmiin, yksi toisensa jälkeen palasivat\nvaikutelmat, joita tämän päivän tapahtumat olivat tuoneet hänen\nsieluunsa. Harras kiintymys, joka loisti kanslerin kasvoista, vaikutti\nkuin päivänsäde hallaisena kevätpäivänä.\n\n\"Nuori mies\", sanoi hän, \"käsitän surusi, mutta avaa sydämesi, avaa\nsydämesi ... sinulla on ystävä edessäsi!\"\n\nLauri herra meni näin sanoen ja sulki ulompaan huoneeseen vievän oven.\n\n\"Nuo sanomat\", jatkoi hän, \"jotka näkyvät joutuneen käsiinne, ovat\ntulleet liian äkkiä. Kuitenkin olisivat ne kerran tulleet tietoonne ...\nMutta älkää surko, mestari Olavi, kaikki voidaan vielä tehdä hyväksi\njälleen...\"\n\nOlavi heitti kiitollisen katseen hyvää tarkottavaan mieheen, mutta\npudisti päätänsä, ja hänen kasvonsa synkistyivät niin, että kansleri\nkalpeni pelästyksestä.\n\n\"Tulkaa, mestari Olavi, ja istuutukaa, minulla on puhuttavaa!\"\n\nHe istuutuivat penkille vastapäätä ikkunaa, ja kansleri tarttui taasen\nOlavin käteen.\n\n\"Vanhan esimiehenne täytyy tunnustaa syntinsä teille, mestari Olavi\",\nsanoi hän. \"Voitte kuitenkin uskoa minua, kun sanon, että olen\nmenetellyt teitä kohtaan kuten ystävä, samalla kuin minun on täytynyt\npitää kokonaisuutta silmällä.\"\n\nJa hän kertoi, mitä oli tapahtunut Stegeborgissa, kuinka hänet oli\naivan äkkiä eräänä aamuna kutsuttu rouva Kristina Gyllenstjernan luo ja\nkuinka siellä oli hänellä ollut edessään pelästynyt Kristina, joka oli\nrukoillut rouva Kristinan suojelusta vainoojaansa vastaan.\n\n\"Siinä mielentilassa, jossa kuningas silloin oli\", jatkoi hän, \"en\nuskaltanut päästää hänen korviinsa, mitä neitsyeeltä sain tietää...\nTunnette itse, kuinka kiihkeä hänen armonsa voi olla, ja silloin oli\nhän ylen kiihtyneessä tilassa Malmömatkastaan lähtien, jolloin hän oli\nhakkaamaisillaan Herman Israelin kappaleiksi ja mäsäksi, josta\nkuitenkin onneksi sain hänet hillityksi. Kauhistuin itsekin sitä, mitä\nneitsyt kertoi, kuinka paljo enemmän se olisikaan kuninkaaseen\nsattunut. Aivan varmaan olisi hän teitä pitänyt tässä Jumalan lain\nrikkojana, ja voitte itse käsittää, mitä siitä olisi seurannut\nyhteiselle tehtävällemme... Ei, ei, älkää kysykö, älkää keskeyttäkö\nminua, aika on kallis, ja kun olemme palanneet tuomiokapitulista,\nvoimme puhua lähemmin. Nyt tahdon vain sanoa teille, että minä se olen\npitänyt neitsyttä loitommalla sekä teistä että maailmasta... Rouva\nKristina otti hänet mukanaan Hörningsholmaan... Tarkotatte, että minun\nolisi ollut sanottava se teille Tukholmassa?... Niin, voitte olla\noikeassa, mutta ajatelkaas sitä elämää, joka kuningasta kohtasi sinne\npalatessamme, ajatelkaas, miten vihaisesti hän puhutteli teitä ja\nmestari Mikaelia. Tahdoin, että myrsky asettuisi, ennenkuin ottaisimme\ntämän asian ratkaistavaksi... Minulle on aivan käsittämätöntä, että\nasia on saanut sellaisen käänteen, ja luullakseni meidän on odotettava\nkirjettä rouva Kristinalta tai häntä itseään, sillä varmaankin hän\nsaapuu kreivi Johanin häihin... En voi luopua siitä ajatuksesta, että\nkaikki on tuleva hyväksi jälleen...\"\n\n\"Sitä, mitä tässä asiassa olette tehnyt, mestari Lauri\", puuttui Olavi\npuheihin, \"en ole pantu tuomitsemaan. Se ei kuitenkaan ole mitään sitä\nvilppiä vastaan, mitä olen saanut osakseni, eikä se olisi saanut\nsellaista loppua, jollei hänellä olisi ollut vilpillinen sydän.\"\n\n\"Älkää puhuko niin kovia sanoja, mestari Olavi\", keskeytti kansleri.\n\"Ette voi tietää, mikä neitseen päätöksen on aiheuttanut.\"\n\n\"Kovia sanoja!\" huudahti Olavi katkerasti. \"Seison murskattujen\ntoiveiden haudalla, ja te voitte sanoa minulle: älkää puhuko kovasti\nsiitä, joka vapaasti ja pakottomasti, huomatkaa se, mestari Lauri ...\nilman pakotusta ja houkutusta on tallannut nämä toiveet kuoliaaksi\njalkojensa alle!... Se voi tulla hyväksi jälleen, sanotte ... niin, se\nvoi tulla hyväksi, mutta silloin on tämä sydän lakannut sykkimästä...\"\n\n\"Olavi!\" huudahti kansleri nousten penkiltä ja asettuen vastapäätä\nonnetonta miestä. \"Sellaisia sanoja en tahdo kuulla teiltä! Ajatelkaa,\nettä kuinka elämämme vaihdelleekin, niin on kuitenkin yksi, joka on\nvälttämätön, jonka tieltä täytyy kaiken muun väistyä. Se, joka rakastaa\nisää ja äitiä enemmän kuin minua, ei ole minulle sovelias, sanoo\nHerra... Ja se, mitä nyt surette, ei näytä, jos on totta mitä paperi\nedellyttää, jota kuitenkin tahdon aina epäillä, olevan suremisenne\narvoinen... Ei, poikani, nouse ja ole vahva!... Katso, että voit\ntäyttää lupauksen, jonka annoit herrallemme kuninkaalle...\"\n\nOli sekä voimaa että rakkautta siinä katseessa, joka nyt kohtasi Olavin\nkatseen. Siinä oli jotakin samasta lämmöstä, joka säteili veljen\nkasvoilla, kun he äsken erosivat. Ja yhtäkkiä välähti mieleen\nkeskustelu äidin kanssa edellisenä iltana ja se taistelu, jonka hän oli\ntaistellut niiden vaikeuksien johdosta, jotka olivat olleet olemassa\nainoastaan hänen mielikuvituksessaan. Nyt olivat ne astuneet esiin\ntodellisuuteen, nyt katsoi hän niitä kasvoista kasvoihin. Nyt oli hetki\nkäsissä, pelätty uhrin hetki.\n\nOliko hän nääntyvä suruun, jonka hänen rakkautensa oli hänelle\naiheuttanut, vai oliko hänen noustava Herran taisteluun ja käytettävä\nmiekkaa kuin mies? Mutta voiko hän sen ... eikö hänen voimansa ollut\nnyt murtunut?\n\nOlavi vuorostaan hypähti pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat\nja hirveä levottomuus paloi hänen silmissään. Hän peitti hetkeksi\nkasvonsa kädellään; hänen rintansa kohoili voimakkaasti ja hänen\nhuulensa värisivät, ikäänkuin niiden välitse olisi pyrkinyt esiin\nsanoja, joita niiden oli vaikea pidättää.\n\nKanslerin jalot ja miehekkäät piirteet kuvastivat vilkasta osanottoa,\nmitä hän tunsi nuorta miestä kohtaan, joka oli niin rikas ja kuitenkin\ntällä hetkellä niin köyhä, joka oli niin voimakas ja kuitenkin tällä\nhetkellä vapisi kuin lapsi. Syvään oli rakkaus juurtunut tähän\nsydämeen; saattoi hyvin nähdä, että se ennen pakahtuisi kuin tämä tunne\nvoitiin sieltä temmata juurineen, ja että tarvittiin suuremmat kuin\ninhimilliset voimat hillitsemään myrskyäviä aaltoja hänen sisällään.\nAivan kuin salaisuuksien tietäjä kuumeisin katsein seuraa upokkaansa\nkehityskulkua, mistä hän toivoo saavansa kultaa tai elämänvettä, samoin\ntähysti vanhus nuoreen, taistelunvoimaiseen mieheen, tutkistellen\njokaista pienintäkin vivahdusta hänen kasvoillaan, jokaista hänen\nkätensä pienintäkin liikettä. Se olikin tärkeä silmänräpäys. Tosiaan\noli tässäkin kysymys elämänvedestä, jonka esille saaminen riippui\nsiitä, pääsikö Olavi voittajana ankarasta taistelusta.\n\nMutta se tuli, se voima, jota hän oli niin hartaasti anonut Jumalalta\nrukouksissaan, se tuli, se selvyys, jota hän oli sellaisella tuskalla\nikävöinyt. Elämässä on hetkiä, jolloin ikäänkuin tuntee kaikkien\nulkonaisten tukien sortuvan toinen toisensa jälkeen ja jolloin näkee\nolevansa yksin, jätettynä aivan oman onnensa nojaan avaraan, avaraan\nmaailmaan. Mutta jokaisen tuen sortuessa, jokaisen rajatonta erämaan\nmerta laajentavan aallon keralla versoo sielussa uusi voima, joka\nkorvaa kaikki muut tuet. Se on Jumalan voima, tietoisuus rehellisestä\npyrkimyksestä, varmuus rukouksen kuulemisesta.\n\nAbraham seisoi niin ilmielävänä hänen edessään, kohottaen kätensä\ntyöntääkseen uhriveitsen poikansa sydämeen, Johanneksen pää virui niin\nverisenä kuninkaallisen mahtikäskyn hopeamaljassa -- ja hänen omat\nsanansa äidilleen ja lempeän veljen sanat: kalleimpasi tulee sinun\nuhrata Herralle, muodostivat ikäänkuin kirjotuksen kuviin, jotka hän\nnyt käsitti täydelleen. Se, mikä tahtoi vallita ja pakottaa hänen\nsieluaan, suru sydämensä rakastetun menettämisen johdosta, tämä suru\ntäytyi hänen laskea Herran jalkojen juureen ja pukeutua sotisopaan\nHerran tähden.\n\nHän otti kätensä otsaltaan ja sanoi lujasti katsoen kansleriin:\n\n\"Olen valmis!\"\n\nKyyneleet kimmelsivät kanslerin silmissä, ja hän sulki voittajan\nsyliinsä. Tästä asiasta ei puhuttu enää sanaakaan. Kansleri tunsi\nmiehensä ja tämän tahdon lujuuden. Hänestä tuntui, kuin juuri tässä\nsoturin itsensä voittamisessa piilisi lupaus voitosta tulevassa\ntaistelussa. Se oli kuin eräänlainen vihkiäisjuhla, jossa päivän\nsankarin haavotetuin käsin täytyi liehuttaa hengen kaksiteräistä\nmiekkaa.\n\nHe menivät yhdessä kuninkaan luo, joka herrojensa ympäröimänä oli\nvalmis lähtemään tuomiokapituliin.\n\nKuningas säpsähti nähdessään Olavin, jonka kalpeissa kasvoissa hän oli\nnäkevinään arkuutta, joka ei soveltunut tulevan taistelun vaatimuksiin,\nmutta kun häneen sattui Olavin silmien leimahtava katse, oli hän\njälleen tyytyväinen ja taivalsi mitään kyselemättä tuomiokapituliin.\n\nTämän kohtauksen, jonka kuningas oli järjestänyt vanhan ja uuden opin\nvälillä, lähempi kuvaileminen ei kuulu tämän kertomukseen piiriin. Se\noli ensimäinen julkisesti käytetty taistelu eri tavoin ajattelevain\nvälillä, ja sitä kävi vanhan kirkon puolesta eräs vanha, sävyisä, mutta\noppinsa totuuteen elävästi uskova mies, tohtori Pietari Galle.\nKeskustelu tai väittely koski niitä tärkeimpiä oppeja, joissa molemmat\nerosivat toisistaan. \"He tarrasivat kiihkeästi kiinni\", sanoo eräs\naikalainen, mutta Olavi sai voiton, koska hän pyhän raamatun sanoilla\ntodisti väitteensä.\n\nOlavin ryhti, se selvyys ja terävyys, jolla hän puhui oppinsa puolesta,\nteki kuningas Kustaaseen syvän vaikutuksen ja vahvisti yhä enemmän\nhänen uskoaan uuden etevämmyydestä vanhan rinnalla. Kansleri, joka\nlähemmin tunsi, millaisessa mielentilassa oli tämä mies, jonka kieli\npuhui totuuden sanoja niin elävällä voimalla, niin tulisella\nluottamuksella, hän oli viehättynyt ja ihastunut.\n\n\"Kiitos teille, mestari Olavi!\" sanoi kuningas, kun toimitus oli\nloppunut ja tuomiokapitulin herrojen synkät kasvot riittävästi\nosottivat, kuinka syvästi heidän mieleensä koski nähdessään, että\nheidän taistelijansa oli osotettu olevan väärässä ja hänet voitettu.\n\"Kiitos teille, olen suureksi mielenylennyksekseni kuunnellut teitä ja\ntoivon sen päivän pian tulevan, jolloin jokainen Ruotsin maassa kiittää\nteitä sydämestään astumisestanne totisen Jumalan palvelukseen!\"\n\nKansleri tarttui lämpimästi Olavin käteen ja puristi sitä, mutta ei\nvirkkanut mitään. Olavi ymmärsi hänen äänettömyytensä ja oli\nsydämestään siitä kiitollinen. Mutta päästyään ulos salista, jossa niin\nmonet kasvot seurasivat häntä, muutamat vihan ja katkeruuden ilme\nsilmissään, toiset ihaillen, silloin levisi hymy hänen huulilleen,\nhymy, joka oli niin täynnä surumielisyyttä, että joka hänet näki, kysyi\nihmetellen, oliko tämä sama luja soturi, joka kuninkaan ja\nvaltioneuvoston läsnäollessa oli taittanut peitsensä ja saanut voiton.\n\nHänen kulkunsa kävi tuomiokirkon ohitse, ja hän meni sisään korkeain\nmajesteetillisten holvien alle. Oli jo iltapuoli päivästä, ja kirkossa\noli hämärää, mutta perällä kuorissa paloi tuli. Olavi meni perälle\npääalttarille ja siellä lankesi hän polvilleen rukoilemaan.\n\nKun hän nousi ylös, seisoi veli ristissäkäsin hänen rinnallaan.\n\n\"Sinun sydämesi on surua täynnä, Olavi\", sanoi hän. \"Tiedän sen, sillä\nolen puhutellut Lauri-kansleria... Mutta ole huoletta, veli, äläkä\nmasennu, aurinko voi paistaa keskipäivällä samana päivänä, joka nousee\nsumussa...\"\n\n\"Hauta, veli, ei anna takaisin saalistaan!\" keskeytti Olavi liikkeellä,\njota hän tuskin saattoi vastustaa.\n\n\"Mitä tarkotat?\" kysyi Lauri. \"Voittamasi voiton jälkeen ei luostari\nenää kauvan liene hauta kenellekään!\"\n\n\"Ei, luostarimuurit voivat kyllä kukistua ja hän päästä vapaaksi ...\nmutta sano minulle, merkitseekö se tässä mitään enempää? Voiko hän\nsiltä astua eteeni sellaisena kuin oli erotessamme, voiko hän uudistaa\nlupauksensa ja saada minut jälleen uskomaan sydämensä puhtauteen ja\nlujaan luottamukseensa Jumalan armoon? Näetkös, veli, hän on vapaasta\ntahdostaan mennyt luostariin... Oi, jospa se olisi tapahtunut pakosta,\nmitä olisi silloin suremista...? Ei, hänen vapaan tahtonsa päätös, se\non haudannut toivoni ja lukinnut haudan... Kuitenkin toivon, että\nHerran avulla rauha on palaava sydämeeni ja että voin vielä vaikuttaa\nhänen palveluksessaan.\"\n\n\"Jumala antakoon siihen siunauksensa!\" lisäsi Lauri.\n\nHe kulkivat verkkaisin askelin pilarien välitse ja poistuivat kirkosta.\nSeuraavana päivänä oli Olavi jälleen Tukholmassa.\n\n\n\n\n12.\n\nSOITTONIEKKA.\n\n\nJoulupäivät menivät. Oli kolmas joulupäivä ja iltamessun päätyttyä\nvirtaili kirkkokansa parhaallaan ulos Suurkirkosta. Pimeys oli jo\nlevinnyt pääkaupungin ahtaille kaduille, ja lähinnä kirkkoa sai miltei\nkyynäskolkkasin tunkeutua eteenpäin. Mestari Olavi oli pitänyt yhden\nparhaimmista saarnoistaan, ja hän oli nyt tullut niin rakkaaksi\nTukholman asukkaille, ettei kukaan tahtonut jättää häntä kuulematta.\nSiinä mielentilassa, jossa hän edelleen oli, levisikin koko hänen\nolentonsa ylitse niin syvän ja liikuttavan vakavuuden sävy, että\nkaikki, jotka häntä kuulivat, valtasi ihmeellisellä tavalla yksistään\nhänen äänensä kaiku ja hänen suurten silmiensä liekki. Sellaista\nsaarnaajaa ei oltu koskaan kuultu eikä nähty, ja pitkään sai odottaa\nhänen vertaistaan.\n\nHänen kookas olentonsa solui hiljalleen eteenpäin läpi ihmisjoukon,\njoka kunnioittavasti avasi tien hänelle ja hänen äidilleen, jota hän\ntalutti käsivarresta. He kulkivat vinoon torin ylitse Köpmankatua\nkohden, päästäkseen Själagårdkadulle.\n\nTuskin olivat he kadonneet viimeksi mainitun kadun kulman taakse,\nennenkuin muuan reki ilmestyi torille vastakkaiselta puolelta. Ajajana\noli mies, jonka näkyi olevan vaikea löytää tietä, sillä hän kysyi\nvähänväliä ohikulkevilta, kuitenkaan saamatta haluamaansa vastausta.\nVihdoin seisotti hän hevosensa ja miltei sulki tien eräältä\npalvelijalta, joka vihaisesti tarttui hevosen suitsiin.\n\n\"Mikäli näen\", sanoi mies reessä aivan säveästi, \"olette joku rouva\nKristina Gyllenstjernan palvelijoista ja juuri jotakin heistä haluan\ntavata.\"\n\n\"Voittehan siltä ajaa syrjäänpäin väen tieltä\", murisi vanha palvelija.\n\n\"Seis nyt, hyvä mies, ja sano minulle ... vaikken tarvitse sitä kysyä,\nsillä ymmärrän kyllä, että rouva Kristina on nyt kaupungissa, mutta\nmissä hän majailee, siitä en voi päästä selville.\"\n\n\"Ja mitä tahtoo moinen mies rouva Kristinalta?\" kysyi palvelija\njotensakin epäilevästi.\n\n\"Siitä lienee minulla lupa tehdä selvää rouva Kristinalle itselleen,\nkun hänet kohtaan.\"\n\nPalvelijalla ei ollut mitään väittämistä tätä vastaan; vaan hän asettui\nkannaksille ja reki pysähtyi pian rouva Kristinan asunnon edustalle,\nmissä oli muutamia muitakin rekiä. Muutamat palvelijat, jotka olivat\npuetut sturelaisiin väreihin ja \"päivä- ja yö\" vaakunalla\nkoristettuihin alustakkeihin, puuhailivat soihtujen valossa kantaen\nre'istä arkkuja ja muita matkakapineita. Ilmeisesti oli rouva Kristina\näsken saapunut pääkaupunkiin.\n\nViimeksi saapuneessa reessä oli paitsi ajajaa nainenkin, joka äänetönnä\nja liikkumatonna, ikäänkuin mikään ei olisi häntä koskenut, vielä reen\npysähdyttyä tuohusten valon piiriin ja hänen saattajansa noustua\njalkeille ja heitettyään ohjakset hevosen selkään, istui paikallaan,\nolematta nousemisesta tietävinäänkään.\n\nHänen saattajansa kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa, ja hän\nantoi nostaa itsensä reestä ja seurasi miestä taloon. Sinne tänne\njuoksentelevain palvelijain välitse nousivat mies ja hänen\nnaisseuralaisensa hiljaa portaita ylöspäin, ja päästyään ensimäiseen\nkerrokseen kysyi edellinen muutamalta siellä seisovalta vanhemmalta\npalvelijalta, joka näytti olevan jonkinlainen toisten valvoja, missä\nhän saattoi tavata rouva Kristinan. Vanha uskottu palvelija katsoi\nkummissaan mieheen, jonka puku lähemmin katsoen ei suinkaan ollut\nsellainen, että se olisi herättänyt luottamusta, jonka kalmankalpeat\nkasvot kiinteälle vedetyn päähineen alla olivat aivan kummituksen\nnäköiset.\n\n\"Minun on puhuttava rouva Kristinalle mitä tärkeimmästä asiasta\", sanoi\nryysyinen mies, kun palvelija ei näyttänyt pitävän kiirettä.\n\nMutta samassa kuului Kristinan ääni huoneesta, johon vievä ovi oli\navoinna, ja mies astui ilmoittamatta sisään, vetäen seuraajattarensa\nmukanaan. Rouva Kristina katsoi tulijaan yhtä kummissaan kuin hänen\npalvelijansakin, mutta odottamatta mitään kysymystä sanoi mies:\n\n\"Ette kai tunne minua, jalo rouva, mutta tämän tässä tunnette sitä\nparemmin...\"\n\nNäin sanoen veti hän naisseuralaiseltaan matkapäähineen, ja rouva\nKristina astui askeleen takaperin hämmästyneenä ja pelästyneenäkin\nnähtyään ja tunnettuaan Kristina Pietarintyttären piirteet.\n\n\"Kristina!\" huudahti hän. \"Mitä on tapahtunut...?\"\n\nPuhuteltu vapisi kuin haavan lehti, ja hänen saattajansa talutti hänet\nhyvin hellästi eräälle penkille ja pani hänet sinne istumaan.\n\n\"Mitäkö on tapahtunut?\" sanoi hän sitte kääntyen rouva Kristinaan.\n\"Niin, sitä on tapahtunut, että Jumalan avulla tahdon pelastaa neitsyen\njoutumasta elävältä haudatuksi...\"\n\n\"Kuka olet?\" kysyi Kristina vakavasti välkähtävin silmin.\n\n\"Olen soittoniekka, joka soitin niin kauniisti neitsyeelle taannoin\nHörningsholmassa, että olin vähällä soittaa hänet hautaan häiden\nsijasta ... niin, niin, tuon olen sanonut hänelle sataan kertaan, mutta\nhän ei usko minua eikä se merkitsekään mitään. Pääasia on, ettei hän\njoudu luostariin, mikäli...\"\n\n\"Kuinka rohkenet puhua minun edessäni, mies ... ja millä oikeudella\nolet saanut tämän neitsyen huostaasi?\"\n\nSoittoniekka painoi katseensa lattiaan näiden sanojen johdosta, ja\nhänen kulunut lakkinsa alkoi pyöriä hänen sormiensa välissä. Hän\nvääntelihe oikealle ja vasemmalla, mutta sitte katsoi hän ankaraa\nrouvaa vakaasti silmiin.\n\n\"Voitte kyllä kysyä niin, armollinen rouva ... mutta säästäkää\nkysymyksenne, kunnes olen ehtinyt suorittaa tehtäväni loppuun, silloin\ntoivon voivani tehdä täyden selon puolestani... Nyt etsii tämä neitsyt\nsuojelusta luonanne! Häntä ajetaan takaa, ankara rouva, sen voitte\nkäsittää, sillä olen hänet varastanut ... niin, niin, ja jollei hän\nolisi ollut kuoleman sairas, olisin häntä tuskin koskaan saanut niin\npitkälle. On oltu tiellä päivät ja yöt ... mutta nyt tarvitsee neitsyt\nhoitoa ... toivottavasti ei kuitenkaan kauvan, sillä luulen, että\nminulla on lääke melkein taskussa.\"\n\nRouva Kristina oli jo, ennenkuin mies oli alkanut kosketella tätä\nkieltä, mennyt Kristinan luo ja tarttunut hänen käteensä. Mutta häntä\nvärisytti tämän käden kylmyys, ja häntä pelästytti harhaileva, miltei\ntajuton katse. Hän huusi sisempään huoneeseen, ja muuan palvelijatar,\nulkonäöltään yhtä vanha kuin miespalvelija ulkona, riensi sisään. Tämä\nnäki kohta mitä täällä oli tehtävänä, ja riensi auttamaan emäntäänsä\nviemään kärsivää neitsyttä muutamaan sisempään huoneeseen.\n\nTuokion kuluttua palasi rouva Kristina takaisin.\n\n\"Sano minulle nyt\", sanoi hän odottavalle soittoniekalle ankarasti,\n\"sano minulle nyt, mitä tarkotat tällä kaikella, vanha mies ... kuinka\nolet uskaltanut käydä käsiksi...\"\n\n\"Älkää sanoko niin, rouva Kristina\", keskeytti hänet ukko kyynelsilmin\nja rukoilevalla äänellä. \"Älkää sanoko niin ja älkää puhuko niin kovia\nsanoja minulle! Ah, jospa tietäisitte... Mutta jos syntisen ihmisen\nrukous voi jotakin vaikuttaa tuolla ylhäällä, niin varmaan tulette\nonnelliseksi, ankara rouva... Kuten sanoin, kun neitsyt tuolla sisällä\non astunut morsiustuoliin, silloin kentiesi voin sanoa teille kaiken...\nNyt täytyy minun vaieta, mutta uskokaa minua rouva Kristina ... pelkään\nitsekin, mitä olen uskaltanut, ja kuitenkaan en tahtoisi sitä\ntekemättömäksi ... en, sanon, vaikkapa se maksaisi henkeni...\"\n\nMiehen ääni ja esiintyminen oli niin lämmin ja luottamusta herättävä,\nettä rouva Kristinan täytyi vastoin tahtoaankin häntä kuunnella,\nvaikkakin hän tuli yhä enemmän arvotukselliseksi, mitä enemmän hän\npuhui.\n\n\"Morsiustuoliin?\" kysyi hän. \"Oletteko järjiltänne, ukko? Jos kerran\nolet, kuten sanot, varastanut neitsyen ja häntä ajetaan takaa, niin\nvoit kyllä ymmärtää, etten minä voi ruveta rikostoveriksesi.\"\n\n\"Mutta jos mestari Olavi seisoisi täällä rinnallani?\"\n\n\"Mestari Olavi?\"\n\n\"Niin, hän ei ole kuollut, hän elää!\"\n\nRouva Kristina kääntyi pois. Mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet\nsuuttumusta eivätkä vastenmielisyyttä, vaan pikemmin surkuttelua. Hän\nkatsoi ilmeisesti miehen menettäneen järkensä.\n\n\"Ette usko minua, mutta luulen kyllä piankin voivani todistaa sanani.\nKaikki, mikä on aiheuttanut tämän onnettoman retken Vadstenaan, on\npelkkää katalaa viekkautta, valhetta ja petosta. Luulen sen kyllä\nnäyttäytyvän todeksi, kunhan saan mestari Olavin käsiini. Mutta totuus\nvoi terveyden palauttamisen sijaan täydentää onnettomuuden, jos se\ntulee liian äkkiä, ja sentähden pyydän teitä jatkamaan työtäni ja\nvähitellen valmistamaan neitsyen mieltä totuuteen. Sen te voitte\nkäsittää paremmin kuin minä lausua.\"\n\nKristina rouva oli muutaman tuokion ajatellut otattaa miehen kiinni ja\npitää häntä säilössä, koska hän mielettömyydellään voi saada aikaan\npaljo hämminkiä ja häiritsevästi sekaantua yhden tai toisen elämään.\nTätä aietta oli edelleen vahvistanut ajatus, että neitsyttä ajettiin\ntakaa, ja Kristina rouva oli tuuminut jättää sekä tytön että\nnaisryöstäjän takaa-ajajille, edellisen suorittamaan pyhää tehtäväänsä\nluostarissa, jälkimäisen oikeuden edessä vastaamaan teostaan. Mutta\nukon viimeinen lausunto sai hänet hillitsemään itseään ja ainakin\nodottamaan varmempia tietoja mestari Olavista.\n\nÄkkiä heräsi hänen mielessään ajatus, että hän helposti voi saada\ntietää, elikö mestari Olavi todellakin vai eikö, ja siten heti paikalla\ntodistaa ukon jutut perättömiksi ja jos hänen havaittiin kulkevan\nvalheen kengillä, saada syyn hänen vangitsemiseensa ja jättämiseensä\nviranomaisille. Hän kutsui vanhan uskotun palvelijan, joka pian seisoi\nhänen edessään ja katseli pitkään eriskummaista ukkoa, jonka silmissä\npian alkoi palaa omituinen, haaveellinen tuli, typerähkön hymyn\nväreillessä hänen huulillaan.\n\n\"Milloin mestari Olavi kuoli?\" kysyi rouva Kristina palvelijaltaan.\n\n\"Mestari Olavi ... milloinko hän kuoli?\" vastasi tämä katsoen\nsoimaavasti ukkoon. \"Enkö jo sitä arvannut, armollinen rouva, näihin\nkatukulkureihin ei ole koskaan uskomista, ja tämä on pahimpia niistä.\nTunnen hänet hyvin, oluttupa on hänen kotinsa aamusta iltaan, ja usein\non katuoja hänen vuoteensa. Ja sinä rohkenet tulla moisine valheinesi\nrouva Kristinan, herra Sten Sturen lesken luo, Jumala hänen sieluaan\narmahtakoon!\"\n\nNäin purki palvelija suuttumuksensa soittoniekalle, joka seisoi lapsen\nhymy huulillaan, vaikkakin kalpeat, pöhöttyneet kasvot tosin olivat\nomansa todistamaan että moitteissa oli perää. Sitte kääntyi palvelija\nemäntäänsä.\n\n\"Mestari Olavi ei ole kuollut, ankara rouva!\" sanoi hän. \"Hän saarnasi\ntänään Suurkirkossa, ja luulen, että koko kaupunki on tunkeutunut\nkirkkoon saadakseen kuulla häntä. Hän on näinä päivinä ollut kuninkaan\nluona Upsalassa ja itse tuomiokapitulin edessä, kuten sanotaan,\ntodistanut oppinsa totuuden sellaisella tavalla, että kaniikit kuuluvat\nkalvenneen sen kuullessaan.\"\n\nKaikki selvisi nyt rouva Kristinalle. Petos oli tekeillä, ja\nsoittoniekka, tuo lapsellisesti hymyilevä ja väliin tylsästi tuijottava\njuoppo, hän oli päässyt petoksen jälille ja näytti Jumalan avulla\nvoivan viedä onnelliseen loppuun sen, mikä oli aiottu onnettomuudeksi.\nPalvelijansa suureksi kummastukseksi kiinnitti hän hartaan\nmyötätuntoisen katseen ukkoon ja sanoi ikäänkuin neuvoa kysyen:\n\n\"Sitte lähetämme sanan mestari Olaville ja saamme asian pian selvälle\ntolalle.\"\n\n\"Ei, ei, ei kelpaa, luvallanne, ankara rouva\", vastasi ukko vilkkaasti.\n\"Kun ilkiöt ovat pelanneet sellaista peliä neitsyen kanssa, niin eivät\nhe ole säästäneet mestari Olaviakaan, ja jos tunnen hänet oikein, niin\non tieto Kristinan luostarilupauksesta koskenut häneen kovemmin kuin\njos olisivat sanoneet hänen kuolleen. Ja nähkääs, jos he nyt ovat\nsaattaneet tämän hänen tietoonsa, niin täytyy meidän aivan hiljakseen\navata hänellekin ovi totuuteen. Luulen voivani tehdä sen. Tehkää te\nsamoin neitsyelle tuolla sisällä, olen jo alottanut, te voitte jatkaa\nsiitä, mihin olen lopettanut.\"\n\nSeurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen rouva Kristina virkkoi:\n\n\"Olen tehnyt sinulle hyvin väärin, ukko, mutta sitä ei sinun pidä lukea\nminulle viaksi, sillä ulkonaiset seikat todistavat näennäisesti sinua\nvastaan. Olet kuitenkin tässä asiassa toiminut kuten kelpo mies, enkä\nvoi käsittää muuta kuin että neuvosi on paras sekä mestari Olaviin että\nKristinaan nähden. Tahtoisin kysyä, mikä on määrännyt menettelytapasi,\nmutta se on oma asiasi ... kiiruhda sentähden mestari Olavin luo, minä\ntahdon tehdä parastani mitä Kristinaan tulee.\"\n\n\"Ymmärrättehän myös, ankara rouva\", vastasi mies, \"että voin tarvita\njonkun verran aikaa tehtävääni. Voi hyvin tapahtua, etten saa mestari\nOlavia järkiinsä vielä tänään! Hänen häissään voitte kentiesi lopuksi\nsaada tietää kaiken.\"\n\nNäin sanottuaan läksi ukko, ja rouva Kristina riensi sairaan luo.\nVanha uskottu palvelija siveli partaansa eikä voinut selvitä\nkummastuksestaan.\n\nSillä välin kulki vanha ukko eteenpäin pimeitä katuja. Reen luona, joka\nvielä oli alhaalla paikoillaan, hän pysähtyi hetkeksi ja etsi jotakin,\njonka hän huolellisesti pisti kainaloonsa, jonka jälkeen hän poistui,\npyydettyään rouva Kristinan palvelijoita ottamaan hevosen huostaansa.\nTukholman kadut olivat pimeät, kaikkien talojen ikkunaluukut olivat\nsuljetut ja kaikki ovet teljetyt, kuten oli ainakin suuremmissa\nkaupungeissa tapana tähän aikaan, jolloin joka talo oli kuin oma\nerityinen linnotuksensa, kuvaten ajan luonnetta siinä, että kukin\nerottautui muista ja luotti ensi kädessä omaan itseensä. Viime vuosien\nlevottomuus, ensin sota kuningas Kristiania vastaan, Kristina\nGyllenstjernan puolustaessa Tukholmaa, sitte piiritysvuodet vapaussodan\naikana, kun Kustaa Vaasalla valtionhoitajana oli leirinsä kaupungin\nedustalla, ja erittäinkin uudestakastajain väkivaltaiset metelit viime\naikoina, -- kaikki tämä oli tehnyt Tukholman asukkaat varovammiksi ja\nvalppaammiksi kuin koskaan ennen.\n\nUkko kulki hoippuvin askelin kautta katujen ja kujien, joilla\nenimmäkseen ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, ja pysähtyi vihdoin sen\ntalon eteen, missä kaupungin kirjuri, mestari Olavi asui. Ilmeisesti\ntunsi hän hyvin tämän talon, sillä hän kulki kivisiä katuportaita ylös\nniin varmasti kuin olisi itse asunut täällä. Hän tarttui raskaaseen\nportinkolkuttimeen ja löi sillä parisen kertaa lujaan tammioveen, jotta\nkoko katu kajahteli. Sisäpuolelta kuului askeleita, ja miehen ääni\nkysyi: \"Kuka siellä pyrkii sisään.\"\n\n\"Sanomia mestari Olaville!\" vastasi ukko. \"Vieläpä tärkeitä sanomia.\nLuulen, että hän on kotona tällä havaa?\" lisäsi hän ikäänkuin\nitsekseen, samalla kuin salpa vedettiin sisäpuolelta ja ovi avattiin.\n\n\"On\", vastasi mies, hansikkaantekijä, jolla oli työhuoneensa vasemmalla\naivan portin vieressä, \"kyllä, mestari Olavi on kotona. Herraparka,\nhän näyttää niin surulliselta oltuaan Upsalassa kuninkaan ja\ntuomiokapitulin edessä, että tekee kipeää aivan luita ja ytimiä myöten;\nei koskaan enää näe hymyä hänen huulillaan... Kentiesi hän suree\ntalonpoikia, joiden pitäisi marssia jälleen Tukholmaa vastaan, kuten\nsanotaan, tekemään loppua kuningas Kustaan hallituksesta ja kaikista\nkerettiläisistä. Mutta siihen hän on syytön, ja me porvarit kyllä\nosaamme puolustaa kaupunkiamme ja kuningas Kustaata myös!\"\n\nPuhelias ja hyväntahtoinen hansikkaantekijä oli tarttunut puhuessaan\nukon kaulukseen ja molemmat seisoivat paikoillaan avonaisella portilla.\nUkko puhui aivan vähän, mutta hän ei näyttänyt pitävän kiirettä, joko\nsiksi, että hän tarvitsi aikaa kootakseen ajatuksiaan -- ja hän oli\ntottunut sulkeutumaan itseensä, puhuttelipa häntä kuka tahansa, jollei\npuhe koskenut häntä lähemmin -- tai siksi, että miehen sanat koskivat\njotakin, joka lepäsi hänen sydämellään.\n\n\"Teillä on tärkeitä sanomia, sanotte\", jatkoi hansikkaantekijä. \"Niin,\njos voitte lievittää sen kunnon miehen huolia, niin Jumala siunatkoon\nsisälle- ja uloskäymisenne... Tiedän kyllä, kuka on tuleva iloisemmaksi\nkuin minä, ja se on äiti, vanha vaimo Kristina. Hän suree, hänkin, niin\nsyvästi, että aina väliin, kun menen hänen luoksensa, olen tavannut\nhänet kyynelissään. Se on surutalo, on totisesti!\"\n\n\"Surun jälkeen tulee toisinaan ilo, mestari!\" sanoi ukko jatkaen\nportaita kulkuaan yläkerrokseen. Juuri kun portti kuuluttiin sulettavan\nalhaalla, tarttui hän ylhäällä erään oven ripaan.\n\nHän väänsi avainta ja astui sisään. Se oli mestari Olavin huone, ja hän\nistui itse perällä ikkunan luona, väräjävän ja puoleksi riittyneen\ntakkavalkean valossa. Hän istui nojaten päätään käsiinsä ja selin\noveen, jonka avaamista hän ei kuullut. Eikä hän kuullut sitäkään,\nkuinka ukko kaapaisi jalallaan lattiaa samalla nöyrästi kumartaen.\n\nVanhus nyökkäsi rikkiviisaasti päätänsä ja veti varovasti\nnahkakotelosta kainalostaan viulunsa, jonka hän hiljaa viritti ja alkoi\nsitte soittaa, mutta niin keveällä kädellä, että sävelet liitelivät\nsoittimesta kuin huokaukset.\n\nOlavi nousi ja kääntyi sekä viittasi kädellään soittoniekalle, että hän\njatkaisi. Tämä otti viulun leukansa alta ja vilkui lapsellisesti\nhymyillen Olaviin.\n\n\"Te tunnette nämä viulun sävelet, mestari Olavi\", sanoi hän. \"Tiesin\nhyvin, että viulu puhuu kieltä, jota ymmärrätte paremmin kuin minun\nsanojani.\"\n\n\"En tiedä, olenko kuullut niitä ennen, ukko\", vastasi Olavi.\n\"Mutta soitto on minulle rakasta, ja nyt olivat sävelet minulle\ntervetulleemmat kuin konsanaan ... jatkakaa siis, jos teitä haluttaa,\nkentiesi voimme sitte paremmin puhua!\"\n\n\"Ette näytä tuntevan minua, mestari Olavi?\" tuumi mies kysyen. \"Näimme\nkuitenkin toisemme tärkeänä hetkenä elämässämme, ja silloin soitin\nsamaa säveltä kuin nyt, vaikkakin silloin istuin urkujen ääressä\nkaupungin kirkossa, nähkääs, osaan vähän kutakin, raukka... Ettekö\nmuista sitä...? Pyhän Yrjänän kuvan luona alttarin edessä, samana\nsunnuntaina kuin...\"\n\nOlavi meni puhujan luo ja katseli lähemmin hänen velttoja\nkasvonpiirteitään, ja hän tunsi pian omituisen miehen, joka mainittuna\npäivänä oli näyttänyt niin liikutetulta kirkossa, ja keskustelu ukon\nkanssa tuli sitä selvemmäksi hänen muistossaan, mitä kauvemmin hän tätä\nkatseli.\n\n\"Muistan teidät tarkoin\", sanoi hän. \"Mutta yhtä murheelliselta kuin\nsilloin näytitte, yhtä tyytyväiseltä näytätte nyt ... ette taida nyt\ntulla luokseni etsimään lohdutusta... Yksi seikka kummastuttaa minua\nkuitenkin, tarkotan, että viime kerran tavatessamme veditte minua\nnenästä.\"\n\n\"Minä ... minä vetänyt teitä nenästä?\" kysyi soittoniekka vilpittömästi\nkummissaan.\n\n\"Uudestakastajat alkoivat väkivaltaisuutensa samana päivänä.\"\n\n\"Siinä olette oikeassa, mestari Olavi, mutta siinä asiassa oli minut\nitseni viety harhaan, ja vasta iltapäivällä samana päivänä päätettiin,\nettä niin oli tapahtuva... Etsin teitä, ilmottaakseni teille siitä,\nmutta teitä ei löytynyt mistään. Siinä asiassa, josta nyt tahdon puhua\nkanssanne, en kuitenkaan tahdo teitä vetää nenästä.\"\n\n\"Ette kuitenkaan näytä paljo olevan valon perillä, ukko\", sanoi Olavi\neikä voinut olla hymyilemättä, kun hän kuuli sen varman ja totisen\näänensävyn, jolla mies puhui, samalla kuin yksinkertaisuus niin\nselvästi kuvastui hänen kasvoillaan, että lämmin katse, joka juuri\nsäteili hänen silmistään, tuskin voi vähentää sen vaikutusta.\n\n\"Siltä voi tuntua, herra\", jatkoi mies, loukkaantumatta ilmaistusta\nepäilyksestä. \"Ja kuitenkin on se päivä tuleva, jolloin ajattelette\nkiitollisin mielin typerää soittoniekka raukkaa. Nyt olen tullut teitä\nlohduttamaan.\"\n\n\"Minua lohduttamaan...? Ja miksi, rakas ukko, lohduttaisitte minua?\nKuinka tiedätte, että tarvitsen lohdutusta?\"\n\nMiehen katse muuttui ihmeelliseksi. Siitä loisti niin sydämellistä\nhyväntahtoisuutta, siinä paloi niin lämmintä rakkautta, mutta samalla\nsiinä oli jotakin niin sumuista kuin pilvien peittäessä taivaan ja\nauringon valon ainoastaan silloin tällöin päästessä niiden lomitse\npilkahtamaan. Hän alkoi hiljaa näppäillä viuluaan. Nahkakotelo ja hänen\nkulunut lakkinsa olivat hänen jaloissaan, ja tätä kaikkea valaisi\nlepatteleva, väräjävä loimu riittyvästä takkavalkeasta. Mutta sävel\nsulautui niin sulosointuisasti säveleeseen, kuten kukka kukkaan\nneitosen kädessä, kun hän sitoo hääseppelettään, ja tämän säveltenhon\nkeskeltä kuului ukon ääni, kehottavana, valittavana, lempeänä ja\nvakavana.\n\n\"Minulla oli kerran kaksi kukkaa\", sanoi hän, \"ja päivänpaiste ja ilo\nasui heidän ympärillään, ja minä olin niin rikas, niin onnellinen,\netten olisi tahtonut vaihtaa onneani kenenkään kanssa. Mutta tulivat\nsitte pahat tuulet, tulivat pahat silmät, ja kukkani otettiin minulta\npois ja pantiin hoidettaviksi vieraihin käsiin... Seurasin niitä\nkuitenkin loitompaa, kuten koivu taivuttaa latvansa puron ylitse\nsuojatakseen kukkaa toisella rannalla polttavalta auringolta, tai\nkuten korkea kuusi asettaa rintansa kylmää pohjatuulta vatsaan,\npiilottaakseen taaksensa sen, mikä on hänelle rakasta ja kallista,\nmutta joka ei koskaan häntä ajattele lainkaan... Niin seurasin\nkukkiani, levotonna, huolta täynnä, valvoen ja rukoillen... Nyt on\ntoinen kukkani kuollut, toinen taitettiin samana päivänä, ja sinä,\njuuri sinä kiinnitit sen sydämellesi, Olavi... Minä hymyilin ja itkin\nvuoronperään; ajattelin, että kukkani viihtyisi sydämelläsi ja saisi\nitse ja antaisi sinulle ilon ja autuuden levätessään rintaasi\nvasten...\"\n\n\"Lakkaa, lakkaa, vanha miesparka ... ymmärrän sinut\", keskeytti Olavi,\nmutta vanhus vain katsoi häneen, vaikeni tuokioksi ja sitte jatkoi\njälleen:\n\n\"Kukka, joka minulle oli niin rakas, ainoa, joka minulla enää oli\njälellä maailmassa, hän, joka sinullekin oli rakas, Olavi ... näin,\nkuinka hänet varastettiin sydämeltäsi, kuinka hänet temmattiin pois\ntallattavaksi jalkojen alle, kuolemaan vitkallisen kuoleman ...\nhaudassa. Nyt oli hän vieraissa, tylyissä käsissä, yksin eksyneenä...\nTempauduin irti mutaiselta rannaltani, jossa olin imeytynyt maahan,\nniin että tuskin voin liikahtaa ... tempauduin irti ... ja hän elää ...\nja hän on jälleen sirottava Edenin sulotuoksuja sydämeesi ... ja minä\nsaan jälleen vaipua yöhöni...\"\n\nSoitto vaikeni. Vanhuksen katse painui ilmeettömänä lattiaan, ja hänen\nkätensä riippuivat velttoina sivuilla. Olavi seisoi vaiti ja katsoi\nvain katsomistaan. Häneen olivat niin ihmeellisesti sattuneet miehen\nsanat, jotka ilmaisivat niin paljo ja kuitenkin peittivät kaiken,\nasettivat hänen sydämensä tarinan ikäänkuin maailmaan, joka odotti\npääsevänsä näkyviin täydessä päivänvalossa, kuutamon harsojen\nväistyttyä syrjään ja auringon noustua vuoren takaa.\n\nJa tämä mies, joka yhtä paljo koko esiintymisellään kuin omituisella\nesitystavallaankin niin huomaamatta oli vienyt kuulijansa yön\nsynkimmästä varjosta, ei täyteen päivänvaloon, vaan aamun sarastukseen,\n-- kuka oli hän ja mistä oli hän saanut ihmeellisen taitonsa levittää\nautuutta huokailevaan sydämeen, ei rajusti ja hätäisesti, vaan\nvarovasti ja hiljaa, aivan kuin aamurusko lintujen livertäessä levittää\nkultaisen kajastuksensa lehtojen ylitse?\n\nOlavi meni miehen luo ja tarttui hänen käteensä, veti hänet huoneen\nperälle ja katsoi lempeästi hänen vanhoihin, ryppyisiin kasvoihinsa.\n\n\"Jos ymmärrän teidät oikein\", sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi\nliikutuksesta, \"niin olemme toisiamme sangen lähellä, vanha mies, ja\nkärsimys on meidät tehnyt läheisiksi sukulaisiksi. Olette koskettanut\nsydämessäni kieltä, jota en tahdo enempää kuulla, mutta teillä on\noikeus siihen ... minä voin lohduttaa teitäkin.\"\n\n\"Uskotteko sitte minua?\" kysyi ukko hymyillen lapsenhymyään.\n\n\"Kyllä, sikäli kuin olen ymmärtänyt satunne ajatusta.\"\n\n\"Hän odottaa teitä, mestari Olavi!\"\n\n\"Hän ... Kristina ... luostarineitsyt?\"\n\n\"Kristina ei ole mikään luostarineitsyt ... minä olen pelastanut hänet\nsieltä.\"\n\n\"Ei ... ukko, siinä eroavat tiemme ... vaikkapa enkeli astuisi alas ja\ntoisi hänet pois luostarista, ei hän koskaan saavuttaisi jälleen\nrakkauttani, jonka hän on hylännyt.\"\n\n\"Hän ei ole koskaan astunut jalkaansa luostariin... Hän oli matkalla\nsinne ylen suruissaan teidän kuolemastanne, josta kirjotettiin\nväärennettyjä kirjeitä rouva Kristina Gyllenstjernalle...\"\n\n\"Minun kuolemastani!\" huudahti Olavi. \"Minun kuolemastani... Ja mistä\ntiedätte tämän kaiken?\"\n\n\"Tyyntykää, mestari Olavi, voin kaiken selittää teille...\nEpätoivoissani, kun en enää nähnyt neitsyttä äitinne luona, sain\najatuksen, jonka laupias Jumala lähetti minulle, ja minä kulin päivät\nja yöt ympäri harmaaveljesluostaria, olinpa monta kertaa siellä\nsisälläkin kaapuun käärittynä kuten muutkin, ja minä seisoin aivan\nmunkkien vieressä, kun he lauloivat minulle sielumessuja kovan\nsukulaiseni testamentin määräyksen mukaan. Vihdoin sain ne tiedot,\njoita odotin. Eräänä yönä ... makasin kivien välissä rannalla ja\nminulla oli munkkikaapu ylläni, silloin oli pimeä yö kuun alussa ...\nsilloin näin kaksi miestä, jotka hyvin tunsin. He olivat eräs kuninkaan\nhovipalvelija ja sotapäällikkö, Pietari Grym, ja Vesteråsin\nmustaveljespriori Robert, ja he menivät luostariin. Hiivin heidän\nperästään ... rakkauteni ja levottomuuteni antoivat minulle rohkeutta,\nja minä seurasin heitä varjossa. Heillä oli pitkä neuvottelu\nharmaaveljesten ministerin kanssa... Minä seisoin oven ulkopuolella, en\nnähnyt mitään, mutta kuulin yhtä ja toista, muun muassa teidän nimenne\nja Kristinan, ja siinä oli minulle kylliksi syytä olla päästämättä\nlankaa käsistäni. Kun sitte salainen neuvottelu oli lopussa ja ovi\navattiin ... seisoin kyyristyneenä syvimpään varjoon muutaman muurin\nulkoneman suojaan ... kuulin Pietari Grymin sanovan: 'Luottakaa minuun,\nminä kyllä toimitan kaiken tolalleen, neitsyen luostariin ja Gert\nBryninghin piispansa luo!'... Ja sitte he menivät. Siitä hetkestä\nlähtien en päästänyt sotapäällikköä näkyvistäni, ja kun hän lähti\nTukholmasta, läksin minäkin, ja kun hän saapui Hörningsholmaan, olin\nsiellä minäkin. Ne muutamat kolikot, jotka olen voinut koota soitollani\npitkien, pitkien vuosien kuluessa -- mutta se ei kuulu tähän ... ne\nauttoivat minua matkustamaan yhtä nopeasti kuin lohikäärme saaliinsa\nluo...\"\n\nOlavi kiintyi yhä enemmän ukon puheeseen, mitä lähemmäksi tämä tuli\nuskaliaan matkansa onnellista loppua ja mitä selvemmäksi hänelle kävi,\nettä Kristinan oli täytynyt joutua mitä mustimman petoksen uhriksi.\nRäikein värein kuvaili ukko, mitä oli tapahtunut Hörningsholmassa.\n\n\"Kuitenkin oli hän minulle rakkaampi kuin te, mestari Olavi, ja minä\nvaelsin sokeudessa, ja minä luulin, kuten kyllä oikein olikin, että he\ntahtoivat sulkea hänet luostariin, mutta minä luulin, että he tahtoivat\ntehdä sen hänen rakkautensa tähden teihin, ja sentähden tahdoin surmata\ntämän rakkauden ja sanoin hänelle, minäkin, että te olitte lähtenyt\ntästä maailmasta, mestari Olavi... Hän vaipui silmänräpäyksessä\nlattiaan; luulin, että henki lähtisi heti, mutta minusta oli sekin\nparempi, tämä tuska, kuin joutua elävältä haudatuksi... Ah, minä tulin\npian vakuutetuksi erehdyksestäni. Ja sitte kun itse pääsin varmuuteen,\nettä hänen vihollisensa olivat käyttäneet samaa keinoa saadakseen hänet\nluostariin, olin vähällä joutua epätoivoon.\"\n\n\"Kristina parka!\" äännähti Olavi hyvin hiljaa itsekseen, kun ukko\nhetkeksi vaikeni.\n\n\"Mutta erehdykseni teki voimani kaksinkertaisiksi\", jatkoi vanhus.\n\"Se terotti myös älyni, ja minä onnistuin saamaan neitsyen\nvahingoittumatonna takaisin... Se oli mestarinäyte, kun sain hänet pois\nvanhan Gert Bryninghin käsistä Linköpingistä ... mutta Herra oli\napunani ja löi harmaahapsisen tekopyhän sairaudella, ja kun esiin ajoi\nreki, jonka piti viedä Kristina loppumatkan Linköpingiin, olin minäkin\nmailla ja huusin ajajalle uskotellen, että hänen herransa tahtoi häntä\npuhutella. Samassa kun hän katosi sisälle Gert Bryninghin ovesta,\nhyppäsin minä rekeen ja niin sitä lähdettiin... Meitä on ajettu takaa,\nkuten hyvin voitte käsittää, mutta minä ehdin päästä riittävästi\nedelle.\"\n\n\"Ja Kristina...\" huudahti Olavi.\n\n\"Hän eli elämäänsä itsekseen, hän ei tiennyt, mihin matka piti ja hän\non kuolemansairas sydämeltään...\"\n\n\"Missä hän on, ukko, missä?... En tahdo, että hän on enää\nsilmänräpäystäkään epätietoisuudessa!\"\n\n\"Olette nuori, mestari Olavi\", hymyili ukko. \"Ettekö tiedä, että ilo\nvoi tappaa yhtä hyvin kuin surukin, mutta paljon nopeammin? Ei, tässä\njos missään on meidän meneteltävä varovasti. Aavistetun surun voi\nilmottaa yhtäkkiä ilman vahinkoa, mutta ei odottamatonta iloa. Ja hän\non hyvissä käsissä...\"\n\n\"Kenen luo olette sitte hänet jättänyt?... Minun tietääkseni ei hän\ntunne ketään koko suuressa kaupungissa. Katsokaa, ettette lopuksi vie\nhäntä samaan sudenkitaan, josta luulette hänet pelastaneenne!\"\n\n\"Hän on rouva Kristina Gyllenstjernan, herra Stenin lesken luona!\"\n\n\"Rouva Kristinan luona ... kummastutatte minua enemmän kuin voin\nsanoa!\"\n\n\"Rouva Kristina on täällä ollakseen läsnä häissä, jotka kuningas pitää\nsisarelleen ja saksalaiselle kreiville, sen sanoivat minulle\nHörningsholmassa, mutta kuinka Kristina, teidän Kristinanne, oli tullut\nsinne, sitä ei tiennyt kukaan, eikä kukaan ollut nähnyt häntä siellä,\nennenkuin rouva Kristina toi hänet mukanaan palatessaan Stegeborgista.\nSen kai voi hän itse parhaiten selittää, jos Herra suo hänen jäädä\nhenkiin.\"\n\n\"Minun täytyy kuitenkin puhutella rouva Kristinaa...\"\n\n\"Niin, teidän täytyy, mestari Olavi, mutta nyt on jo iltamyöhä, ja jos\ntahdotte noudattaa neuvoani, niin odottakaa huomiseen, kahdestakin\nsyystä, ensiksikin, koska rouva Kristinaa tarvitaan neitsyen luona,\njonka olen jättänyt hänen hoitoonsa, ja toiseksi, koska...\"\n\n\"Koska...? Sanokaa pois!\"\n\n\"Koska minulla on jotakin pyydettävää teiltä.\"\n\n\"Kaiken mitä minä voin antaa, tulette saamaan.\"\n\n\"Lupaatte niin auliisti, mestari Olavi ... pyydän kuitenkin jotakin\nsamalla niin helppoa ja vaikeaa. Älkää kenellekään sanoko, mitä olen\nteille sanonut tänä iltana, ei kenellekään, kuuletteko ... pyydän sitä\nteidän itsenne tähden yhtä paljon kuin Kristinankin.\"\n\n\"Kuka olette sitte, ukko... Kristina, kukka, joka on teille niin\nrakas... Missä suhteessa olette häneen? Mutta, ymmärränhän sen ... niin\nse on, se ei voi olla toisin. Te olette...\"\n\nUkko katsoi levottomasti, melkein arasti Olaviin.\n\n\"Olette Kristinani isä!\"\n\n\"Vaiti, vaiti, nuori mies!\" puuskahti ukko ja ojensi kätensä Olavin\nsuuta kohden. \"Vaiti Jumalan nimessä, älkää sanoko enää koskaan sitä\nsanaa, niin että kukaan inhimillinen olento kuulee sen...\"\n\n\"Mutta miksi, rakas ... miksi verhoudutte tähän salaperäisyyteen?\nLiittyykö joku rikos nimeenne?\"\n\n\"Rikos? Sanotteko ... rikos? Ei, mestari Olavi ... olen kyllä köyhä,\nsyntinen ihminen, mutta mitään rikosta, josta ihmiset voisivat minut\ntuomita ... ei.\"\n\n\"Kummallinen mies ... ja kuitenkin...?\"\n\n\"Kuitenkin täytyy teidän luvata minulle, ettette kenellekään,\nkuuletteko, ette kenellekään ilmaise, mitä nyt olen teille ilmaissut.\nTe voitte, vaivuttamatta katsettanne maahan ihmisten edessä, viedä\nKristina Pietarintyttären morsiustuoliin, ja te voitte uskoa, että\nminun rukoukseni nousevat yhtä hartaina Herran luo teidän puolestanne,\nvaikken koskaan saa kuulla hänen nimittävän minua isäkseen...\"\n\n\"Ei siis hänkään, tyttärenne, saa...\"\n\n\"Älkää minulta kyselkö, älkää kyselkö, olen viettänyt syntistä elämää;\njuomarit ja rentut ovat olleet jokapäiväisenä seuranani. Vaikkei mikään\nrikos tahraa nimeäni, niin olen kuitenkin liian saastainen astuakseni\ntyttäreni kynnyksen ylitse... Ei, ei, ... minun täytyy loitolta iloita\nteidän onnestanne, samoin kuin ihminen maan yössä näkee mittaamattomaan\netäisyyteen sytytettävän valot taivaallisen isämme luo. Ja sitte voi\nkoivu lahota liejuunsa, missä hän seisoo rannalla, sitte paiskatkoon\nmyrsky maahan vanhan kuusen ... kukkani ei enää tarvitse mitään suojaa\nminulta, miesparalta. Ja hyvästi nyt.\"\n\nUkko painoi takkinsa hihan silmilleen ja jäi hetkeksi seisomaan, kuului\nsiltä kuin hän olisi nyyhkyttänyt. Olavi tiesi tuskin, mitä hänen piti\nsanoa. Muta miehen menettelyyn sisältyi kuitenkin uhrausta, rakkautta,\nniin korkeaa ja jaloa, että se aivan varmaan korkeimman tuomarin edessä\npyyhki pois kaiken, mitä hän itse sanoi liaksi ja synniksi. Sellainen\nmenettely vaati ihailua ja kunnioitusta, mikä hänet sitte lieneekin\ntässä suhteessa saanut vaikenemaan.\n\n\"Saanko teidän lupauksenne?\" kysyi mies vielä kerran.\n\n\"Saatte!\" vastasi Olavi. \"Mutta, rakas ukko, minun ja Kristinan luona\non teillä kuitenkin koti.\"\n\n\"Ei, sanon minä\", keskeytti ukko lujasti, vaikka hänen koko ruumiinsa\nvapisi. \"Ei ... ja hyvästi nyt!\"\n\n\"Hyvästi\", vastasi Olavi. \"Emmekö sitte enää saa nähdä toisiamme?\"\n\n\"En voi vastata teille mitään ... yksi asia voi tapahtua...\"\n\n\"Ja se olisi?\"\n\n\"Että minun täytyisi puhua pelastaakseni tyttäreni...\"\n\n\"Ja silloin?\"\n\n\"Silloin puhun!\"\n\nSamalla pisti ukko viulunsa koteloon, otti kuluneen lakkinsa, ja\nlapsenhymy huulilla ja tylsästi katsellen hän jätti huoneen. Mestari\nOlavi oli jälleen yksin.\n\n\n\n\n13\n\nHÄÄT.\n\n\nSeuraavana päivänä lähti Olavi rouva Kristina Gyllenstjernan luo. Hän\ntapasi tämän surullisempana kuin oli odottanut, ja rouva selitti\nhänelle, että mikäli hän ymmärsi neitsyttä, oli tämä kuolemansairas.\nHän oli lähettänyt noutamaan nuorta mestari Johannesta, ainoaa, joka\nosasi sairaita parantaa, ja hän odotti tätä joka hetki.\n\n\"Ette ole siis voinut puhua hänen kanssaan siitä, mikä on tämän\nkurjuuden saanut aikaan?\"\n\n\"En\", vastasi rouva Kristina. \"Hän on maannut yhtä mittaa\nhorroksissa ... näyttää kuitenkin kuin hän olisi näkevinään teidät ja\npuhuttelisi teitä. Kuinka se päättyy, tietää Herra yksin.\"\n\nOlavi kesti tämän tiedon miehekkäällä maltilla, ja katse täynnänsä\nalistuvaisuutta kohtasi hän Kristina-rouvan katseen, joka itsekin tunsi\nsen johdosta tyyntyvänsä ja ikäänkuin kohoavansa maallisten surujen ja\ntaistelujen yläpuolelle. Kukaan ei voinutkaan paremmin kuin hän\nkäsittää ja pitää arvossa tätä sielunlujuutta, -- hän joka juuri\nrohkeudellaan ja mielenlujuudellaan on saavuttanut ensimmäisen sijan\nkaikkien aikojen ruotsalaisten naisten joukossa. Olavin suru oli tosin\nsuuri, kun oli heti menettämäisillään, mitä hänelle oli palautettu\nikäänkuin haudasta, mutta kun hän ajatteli sitä hautaa, joka nyt uhkasi\nhänen elämänsä onnea, ja vertasi sitä siihen, joka Herran avulla oli\nvoitettu, niin vuoti hänelle jo siitäkin voimaa ja riemua. Kuolema,\njoka täällä uhkasi, oli kuitenkin Jumalan lähettämä eikä riistänyt\nhäneltä uskoa inhimilliseen puhtauteen ja hyvään tahtoon. Hänen\nhäitänsä ei ehkäisty, ne vain lykättiin tuonnemmaksi. Kristina oli\nkuitenkin hänen ja odotti häntä, missä Herra sitte tahtoikaan heidät\nyhdistää, joko tässä maailmassa tai toisessa.\n\nMestari Johannes saapui. Hän pudisti päätänsä tutkittuaan sairaan ja\nantoi vähän toivoa. Hänen mentyään kääntyi rouva Kristina Olaviin.\n\n\"Mitä ihmishoito tässä voi saada aikaan, mestari Olavi, se kyllä\ntehdään\", sanoi hän.\n\n\"Olette kuitenkin vieras hänelle, jalo rouva\", vastasi Olavi.\n\n\"Älkää sanoko niin, mestari Olavi, mielestäni hädän hetkenä samoin kuin\nkuolemankin olemme kaikki yhtäläisiä. Eikä hän olekaan minulle vieras,\nolen luvannut hänelle suojelustani ja sen on hän saava, ja jos Herra\nlahjottaa hänet jälleen elämälle ja teille, niin tahdon olla hänelle\näidin sijaisena hänen hääpäivänään.\"\n\nOlavi lähti. Portilla oli hän näkevinään vilahduksen miehestä, joka\nkävi hänen luonansa edellisenä päivänä, ja hän kiiruhti askeliaan\ntavottaakseen hänet. Mutta olento pyörähti syrjään lähimmässä\nkadunkulmassa, ja kun Olavi ehti sinne, näki hän vain ryysyisen takin\nliepeen katoavan vanhan talon ovesta.\n\nSitte kului päivä päivän perästä, ja Kristinan sairaus paheni\npahenemistaan. Kuningas palasi Upsalasta valtioneuvoston keralla,\njoiden joukossa oli kanslerikin, ja mestari Olavin aika joutui sen\njohdosta sangen täpärälle, sillä kuningas ja kansleri turvautuivat\nhäneen kaikissa tärkeämmissä kysymyksissä. Tärkein kaikista oli yksi,\njonka teräväsilmäinen kansleri oli jo aikoja nähnyt edeltäpäin,\nnimittäin kysymys raamatun ruotsalaisen käännöksen toimittamisesta.\nKansleri oli jo kauvan kääntänyt Uutta Testamenttia, mutta nyt otti hän\nOlavin apulaisekseen.\n\n\"Teidän uuden opin puolustuksenne Upsalassa, mestari Olavi\", sanoi hän,\n\"oli muurinsärkijä, joka osotti, kuinka rappeutunut vanha rakennus on,\nja tiedän, että ylhäisin vastustajamme, Linköpingin piispa Hannu, on\nmitä syvimmästi suutuksissaan archielectukseen, kun tämä salli tämän\ntaistelun tapahtua. Sillä pelkkä taistelukin oli jo voitto meille ...\nse vei jo ratkaistun asian uuden tutkimuksen alalle... Raamattu tässä,\nse vallottaa vanhan linnotuksen myrskynpuuskana! Tiedän, että hänen\narmonsa kuningas aikoo kehottaa piispoja ottamaan käsille tämän\nraamatunkäännöksen, ja todennäköisesti ei archielectus uskalla\nkieltäytyä, mutta siihenpä luulenkin sen pysäytyvän... Meidän täytyy\nolla valmiit siihen, mitä vanha kirkko ei koskaan tule viemään perille,\nmutta mitä se ei voi vastustaakaan, kun se itsekin on täyttänyt\nkuninkaan tahdon tässä suhteessa ja ottanut ensi askelen.\"\n\nJa Olavi ryhtyi työhön vakavasti ja tavallisella tarmollaan. Hän jakoi\naikansa virkatehtäväinsä, saarnaajantoimensa ja tämän käännöstyön\nvälillä jättäen surulleen niin lyhyitä hetkiä kuin mahdollista. Mutta\nkohta kun ilmaantui hetkinen työn lomassa, otti hänen sisäinen\nlevottomuutensa oikeutensa. Hän eli alituisessa sielunjännityksessä,\njoka ennemmin tai myöhemmin heikontaisi hänen voimiaan.\n\nJoka päivä kävi hän rouva Kristinan talossa, mutta jokaisella\nsellaisella matkalla pikemmin lisääntyi kuin väheni hänen sydämensä\ntuska. Jonkun kerran näki hän repaleisen takin vilahtavan ohitse, mutta\nsen omistaja ei koskaan pysähtynyt, koskaan ei hän päässyt puheihin\nvanhuksen kanssa, jota hän kuitenkin halusi, sillä he tarvitsivat\ntoisiaan.\n\nKuningas vietti sisarensa häät komeudella ja uhkeudella Tukholman\nlinnassa ja läänitti langolleen Viipurin, Savonlinnan ja Porvoon läänit\nSuomessa. Useita ylhäisiä herroja oli silloin koolla Tukholmassa, ja\nsiellä nostettiin myös kysymys Taalainmaahan livistäneistä\npappisvaltiaista, jotka eivät kuitenkaan olleet siellä saaneet niin\npaljo kannatusta, että olisivat uskaltaneet nousta avoimeen taisteluun\nkuningas Kustaata vastaan, vaikkakin he jättivät jälkeensä siemenen,\njoka sittemmin kasvoi kapinaksi. Mieliala oli kuitenkin edelleen\npingotettu, pohjalla kuohui, tuli kiilui tuhkan alla, ja siinä oli\nkylliksi huolten aihetta kuningas Kustaalle. Mutta tammikuun lopulla\n1525 lähti hän taasen Upsalaan.\n\nSunnuntaina tammikuun 15 päivänä tai sunnuntaina kahdennenkymmenennen\njoulupäivän jälkeen olivat häät linnassa, ja tämän päivän vietti Olavi,\npalattuaan jumalanpalveluksesta kirkossa, rouva Kristinan luona. Tämä\npäivä olisi mestari Johanneksen lausunnon mukaan ratkaiseva Kristinan\nsairaudelle, hän joko kuolisi tai toipuisi. Rouva Kristina oli\nlinnassa, ja lääkärin mentyä olivat ainoastaan Olavi ja vanha uskottu\npalvelijatar sairashuoneessa.\n\nKaikki oli hiljaista. Kuului vain sairaan epätasainen hengitys. Olavi\nistui ristissä käsin ja silmät jäykästi kiintyneinä kalmankalpeihin,\nmutta vielä kauneihin kasvoihin, jotka eivät kai koskaan enää hymyilisi\nhäntä kohden. Hän muisteli lyhyttä lemmentarinaansa, joka oli siinä\nkohden erilainen muista, että se päättyi samana hetkenä kuin alkoikin\ntai tulisi jatkumaan jossakin paremmassa maassa, jonne Olavi veisi sen\nmukanaan. Ja kyynel kyynelen jälkeen vierähti voimakkaan miehen\nsilmistä hänen istuessaan katsellen kalpeata morsiantaan.\n\nOvien jyske, niitä kiihkeästi availlessa ja sulkiessa, ynnä vieras\nääni, joka käskevästi puhutteli jotakin rouva Kristinan palvelijaa,\nkuului ulommasta huoneesta. Vanha nainen vilkaisi Olaviin ja tepsutteli\nulos ottamaan selkoa, kuka vieras oli ja mitä hän tahtoi. Mentyään\nsulki hän varovasti sairashuoneen oven.\n\nOlavi tuskin huomasi, että hänet jätettiin yksin. Hän katsoi päätänsä\nkääntämättä sairaaseen. Vuoteen päänalusen ympärille oli pystytetty\nsuojustin, jonka takana paloi lamppu. Vanhus oli pystyyn noustessaan\nhuomaamatta tullut koskettaneeksi tätä suojustinta, niin että syntyi\naivan pieni rako siihen, missä suojustimen molempia puolikkaita saranat\nliittivät yhteen, ja tästä raosta virtasi valon säde sairaan kasvoille\nja levitti niille omituisen hohteen, joka heijastui takaisin päänalusen\nviereisellä jakkaralla olevasta hopeakannusta.\n\nTästä valonhohteesta näki Olavi Kristinan silmien suuntautuvan\nitseensä, ja hän uskalsi tuskin hengittää. Veri syöksähti sydämeen.\nTämä katse oli kuin ilmestys.\n\nMutta katsetta seurasi hymy, raukea ja heikko, mutta kuitenkin hymy, ja\nhymyä seurasivat sanat.\n\n\"Olavi, sinäkö se olet?\" kuiskasi Kristina niin tyynesti ja\nrauhallisesti kuin olisi kuiskannut toiselta puolen hautaa.\n\nOlavi lankesi polvilleen hänen vuoteensa viereen ja nojasi tunteidensa\nvaltaamana päänsä vuoteen reunaan. Kysymys uudistui, ja silloin välähti\nOlavin mielessä salaman tapainen aavistus, että se oli palaavan elämän\nviesti. Sairas kohotti katseensa. Hymy oli jälellä kalpeilla huulilla\nja pilkisteli ihanista silmistä.\n\n\"Kristina\", kuiskasi hän hiljaa vastaan, \"palaatko taasen luokseni?\"\n\nSamassa avautui ovi ja mestari Johannes astui sisään. Hymy leikki\nhänenkin huulillaan, kun hän näki sairaan tyynen, kuumeettoman katseen.\n\n\"Nyt voitte toivoa, mestari Olavi\", sanoi hän. \"Mutta nyt tarvitaan\nmyös enemmän varovaisuutta kuin koskaan.\"\n\nHän antoi sen jälkeen muutamia määräyksiä, jollaikaa vanha palvelijatar\npalasi. Hän kuunteli elävällä tarkkaavaisuudella, mitä mestari Johannes\nsanoi, ja vuodatti ilokyyneleitä nähdessään, minkä käänteen sairaus oli\ntehnyt. Sillä hän oli sydämestään kiintynyt tyttöparkaan, jonka hän oli\nsaanut hoitoonsa.\n\nMestari Johannes otti Olavin mukaansa lähtiessään, sillä hänen\nluullakseen oli vaarallista häiritä palaavaa henkeä, ja helpostihan\nsaattoi Olavin ja Kristinan välillä tulla lausutuksi sanoja, jotka\nhäiritsisivät sitä lepoa ja rauhaa, mitkä nyt ennen kaikkea olivat\nhänelle välttämättömät.\n\nUlommassa huoneessa tapasivat he vanhan uskotun palvelijan, joka oli\neräänlainen hovimestari. Hän näytti äärimmilleen huolestuneelta ja\nkulki kiivaasti edestakaisin salissa. Olavi ja mestari Johannes\nkatsoivat kummastuneena häneen.\n\n\"Onko tapahtunut jotakin, mikä on teitä niin kiihdyttänyt?\" kysyi\nedellinen.\n\n\"On\", vastasi hovimestari, \"pelkään että siitä sukeutuu ankara\nrajuilma... Tänne tuli muuan vanha mies, aivan hetkistä ennen teidän\ntuloanne, mestari Johannes, ja kysyi, oliko Kristina Pietarintytär\ntässä talossa. Vastasin, että kyllä hän oli, mutta hän oli sairas ja\nmakasi kuolemaisillaan. Se ei merkinnyt mitään, arveli hän, hän oli\ntämän lähin sukulainen ja holhooja ja täytyi hänen tavata neitsyttä,\nvaikkapa tämä olisi aivan viimeisillään. Olin antamaisillani perään,\nmutta silloin tuli Gunilla äiti parhaaseen aikaan ja sanoi jyrkästi,\nettei kukaan saanut tulla sairaan luo, sen oli kieltänyt sekä rouva\nKristina että mestari Johannes, sanoi hän... Minun täytyi väkivallalla\nviedä ulos vanha mies\", lisäsi hovimestari, \"ja se huolestuttaa minua,\nsillä hän vetosi piispa Hannuun ja pyhään kirkkoon ja sanoi, että\nneitsyt oli nunna ja että ikuinen kirous kohtaisi minut ja jalon\nrouvani, rouva Kristinan, jos uskaltaisin... Mutta minä uskalsin... Se\ntapahtui teidän käskystänne, mestari Olavi!\"\n\n\"Hyvä, vanhus!\" vastasi Olavi ja tarttui hovimestarin käteen. \"Se\nkirous on kyllä oleva helppo kantaa, jättäkää se minun huolekseni.\"\n\n\"Ja muistakaa\", lisäsi mestari Johannes, \"ettei kukaan vieras, ken\ntahansa lieneekin, saa ilman minun suostumustani päästä sairaan luo...\"\n\n\"Hän elää siis?\" kysyi vanha palvelija.\n\n\"Hän elää!\" vastasi mestari Johannes. \"Ja Jumalan avulla on hän tuleva\nterveeksi jälleen, jollei häjy vihollinen pääse väliin.\"\n\n\"Luottakaa minuun, voitte huoletta sen tehdä\", vakuutti hovimestari.\n\nOlavi ja mestari Johannes lähtivät. Ja siitä päivästä virtaili\nikäänkuin uusi elämä Olavin lävitse. Päivä päivältä säteili hänen\nsilmänsä kirkkaammin, ja raittiimpi puna virkosi hänen poskilleen.\nMutta se ei ollut myrskyistä, rajua iloa, vaan sitä hiljaista riemua,\njoka leviää sieluun, kun ihminen tietää, että niin hyvä kuin pahakin\ntulee Jumalalta. Mutta sen valon rinnalle, jonka toivo Kristinan\nparantumisesta levitti hänen elämäänsä, kohosi synkkä varjo, -- mies,\njoka oli näyttäytynyt rouva Kristinan luona, ja joka ei voinut olla\nkukaan muu kuin Gert Bryningh. Häntä ajatellessaan näki Olavi\nmielikuvituksessaan tuhansia vaaroja, ja niiden arveluttavuus kasvoi,\nmitä enemmän hän muisteli sitä kylmäveristä julkeutta, jolla tämä mies\nsaattoi ryhtyä ja ehdottomasti ryhtyisi toimiin päämääränsä\nsaavuttaakseen.\n\nSillä välin tuli Kristina päivä päivältä yhä paremmaksi, ja uhkaava\npilvi, joka väikkyi hänen ylitsensä hänen sukulaisensa muodossa, näytti\nväistyneen. Häntä ei näkynyt eikä kuulunut sen jälkeen, kun hänet oli\nniin tylysti käsketty poistumaan ensi päivänä. Tämä ei kuitenkaan\nestänyt häntä milloin tahansa sukeltamasta esiin, kentiesi juuri\nsilloin kun häntä vähimmin odotettiin. Ei ollut mikään varmaa,\nennenkuin Olavi oli vienyt Kristinan kotiinsa vaimonaan. Niin pian kuin\nsairas siksi toipui, että Olavi saattoi puhua hänelle tästä, teki hän\nsen, ja varmuus tässä suhteessa näytti melkein jouduttavan hänen\ntäydellistä parantumistaan. Olavi ja hän puhuivat yhdessä rouva\nKristinalle tästä tärkeästä asiasta, ja hän suostui heidän\ntoivomukseensa, yhtyen heidän mielipiteeseensä siinä, että tämä oli\nainoa tapa suojella Kristinaa kaikelta vaaralta. Ja hääpäiväksi\nmäärättiin septuagesima, sunnuntai, joka tänä vuonna sattui helmikuun\n12 päivän kohdalle.\n\nRouva Kristina kyllä antoi ikäänkuin muistutuksena sen neuvon, että\nmestari Olavin oli ensin kysyttävä kuninkaalta, mutta hän hylkäsi tämän\nneuvon sellaisella lujuudella ja varmuudella, joka suuressa määrin\nherätti rouva Kristinan kummastusta ja ihailua.\n\n\"Kuinka, olisiko minun kysyttävä kuninkaan neuvoa asiassa\", sanoi hän,\n\"jossa Jumala itse on kerta kaikkiaan ilmottanut järkähtämättömän\ntahtonsa?\"\n\n\"Ajan olosuhteiden tähden\", arveli rouva Kristina.\n\n\"Ei\", vastasi Olavi. \"Siinä pidämme lujasti päätöksestämme, Kristina ja\nminä ... kun me täytämme Jumalan käskyn, olemme hänen suojeluksessaan,\nmikä voikaan silloin olla meille turmioksi?\"\n\nSilleen se jäi, ja tärkeä päivä koitti. Häät olivat valmistetut mestari\nOlavin kotiin, ja vanha äiti Kristina käveli niin päättäväisesti sinne\ntänne, iloisena ja levotonna samalla kertaa, sillä hän ei sentään\nvoinut koskaan oikein hyväksyä tätä avioliittoa. Rouva Kristina\nGyllenstjerna ja mestari Johannes ynnä Tukholman pormestarit ja pari\nylhäisimpiä raatimiehiä, samoin kuin puhelias hansikkaantekijä, joka\nasui talossa, olivat kutsutut vieraiksi. Mestari Olavin ystävän,\nSuurkirkon kirkkoherran, herra Mikaelin piti toimittaa vihkiminen.\n\nÄidinsydän pamppaili sentään ylpeydestä, kun vaimo Kristina näki\nRuotsin viimeisen valtionhoitajan lesken astuvan hänen kotinsa\nkynnyksen ylitse. Hän niiasi syvään ja rohkeni tuskin kohottaa\nkatsettaan jaloon rouvaan, joka hymyili niin ystävällisesti ja taputti\nhäntä olalle. Tultuaan morsiamen luo sulki rouva Kristina hänet\nsyliinsä ja suuteli häntä.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, lapsi\", sanoi hän. \"Ja tule niin onnelliseksi\nkuin hyvä sydämesi ansaitsee.\"\n\nSitte tarttui hän hänen käteensä ja vei hänet suurempaan huoneeseen,\njossa sulhanen odotti. Tämä oli ensimäinen ulkoa tullessa, ja sen\nmolemmin puolin olivat Olavin ja hänen äitinsä yksityiset huoneet.\nSiinä oli kapeaan kujaan päin kaksi ikkunaa ja vastapäätä niitä oli\novi.\n\nNyt vei rouva Kristina morsiamen perälle, nyt yhtyi heihin Olavi, ja\nkirkkoherra alotti juhlallisen toimituksen. Huoneessa oli niin\nhiljaista, että saattoi kuulla oman sydämensä sykinnän. Tämä olikin\npaljo merkitsevä hetki, eikä kukaan voinut olla ajattelematta tämän\ntapahtuman rohkeutta ja vaarallisuutta. Sellainen on tavan ja\nennakkoluulojen voima, että parhaimmatkin ihmiset arastelevat ratkaisun\nhetkenä, vaikkakin he täysin tunnustavat oikeaksi sen, mikä on\ntekeillä.\n\nSilloin, juuri kun pyhät vahvistussanat piti lausua ja sormukset\nvaihtaa, kuultiin askeleita portaissa, ovi temmattiin auki jymyllä, ja\npitkä, laiha olento, jolla oli harmaa tukka ja hurjat, uskonkiihkoiset\nsilmät, astui sisään, kintereillään muuan harmaaveli ja muuan\ndominikaanimunkki, joka viimeksimainittu pian tunnettiin priori\nRobertiksi Vesteråsista.\n\nKaikkien silmät kiintyivät tulijoihin. Rouva Kristinan posket\nkalpenivat, kun hän vanhan miehen tunsi Gert Bryninghiksi, ja muutkin,\nvaikkeivät tunteneet miestä, aavistivat jotakin häiritsevää tulevan\ntapahtumaan. Morsian ja sulhanen kääntyivät katsomaan, mutta Olavi\nviittasi kirkkoherralle, että tämä suorittaisi toimituksen loppuun.\n\n\"Kuninkaan ja kirkon nimessä, lopettakaa tämä rikoksellinen ilveily!\"\nhuudahti Gert Bryningh, ja kun kirkkoherra ei näyttänyt tahtovan kuulla\nhäntä, tempasi hän esille kaksi paperia, joita hän piti koholla päänsä\nyllä.\n\n\"Täällä on kuninkaan kirje\", sanoi hän. \"Tulen suoraa päätä Upsalasta.\nTäällä on myös neitsyt Kristinan lupaus, että hän vapaasta tahdostaan\ntulee Vadstenan luostariin. Kysyn sinulta kirkkoherra Mikael, onko\nsinulla rohkeutta suorittaa vihkiminen loppuun?\"\n\nKirkkoherra katsoi hämillään morsiuspariin, rouva Kristinaan ja muihin\nhäävieraihin. Morsian oli valkoinen kuin lilja ja vavisten painautui\nhän Olaviin kiinni, kätkien kasvonsa hänen rintaansa vasten. Olavi\nkääntyi ympäri rauhanhäiritsijää kohden.\n\n\"Puhutte kuninkaan kirjeestä, missä teillä on se?\" kysyi hän\ntyyneydellä, joka tarttui kaikkiin läsnäolijoihin.\n\n\"Täällä, täällä\", vastasi Gert. \"Tässä on kuninkaan kirje ja käsky,\nettä teidän on lykättävä häänne siksi, kunnes hän saa tutkia asian ...\nja tässä on neitsyen lupaus ... sitä ei voi ottaa takaisin, sitä ei voi\nperuuttaa ... se on kirjotettu, kuten näette ja todistettu, ja te\nrouva Kristina ette suinkaan voine kieltää omaa käsialaanne... Kaikki\nvastarinta on turhaa, minulla on kuninkaan väkeä mukanani, ja jollette\ntahdo hyvällä, niin on se tapahtuva voimalla!\"\n\nOlavin silmissä leimahti kuluttava tuli, ja hän koetti ponnistaen\nkaikki voimansa hillitä sen myrskyn, joka alkoi raivota hänen\nsisällään. Siihen vaadittiin sellainen voima, jota hänellä ei tällä\nhetkellä näyttänyt olevan vallassaan, ja kenties olisi hetkellinen\npuuska saattanut hänet pois suunniltaan, jollei rouva Kristina olisi\nehättänyt hänen edelleen.\n\n\"Unhotatte, Gert Bryningh\", sanoi hän ominaisella maltillaan ja\nryhdillään, \"unhotatte, että niistä, jotka ovat todistaneet tämän\nkirjoituksen, johon viittaatte, yksi on ilmeinen kavaltaja ja toinen\nsalainen, jota häntäkin voidaan syyttää minä hetkenä tahansa.\"\n\n\"Kuka voi, ankara rouva?\" kysäsi Gert pirullisesti hymyillen..\n\n\"Minä!\" vastasi morsian ja astui askelen eteenpäin Olavin rinnalta.\n\nRouva Kristinan sydämystynyt huomautus oli herättänyt Kristinassa\nrohkeutta. Hän tunsi itsensä vahvaksi, hän voi avoimin silmin käydä\nsitä vaaraa vastaan, joka nyt uhkasi temmata hänet Olavin rinnalta.\n\n\"Kutsukaa väkenne\", sanoi hän, \"ja he vievät teidät kuninkaan vankina\nlinnaan! Minä syytän teitä kaikkien täällä läsnä olevain edessä\nkurjaksi kavaltajaksi, joka on vehkeillyt kuningas Kustaata ja Ruotsin\nvaltakuntaa vastaan yhdessä hänen pahimpain vihollistensa kanssa.\"\n\n\"Älä puhu typeryyksiäsi tyttö\", keskeytti hänet Gert kylmäverisesti.\n\"Niitä ei voida todistaa, ja jonkun kuuntelevan, alaikäisen tytön\nilmiannosta ei Ruotsin laki tuomitse vanhaa kunniallisessa\npalveluksessaan harmaantunutta miestä. Ja nyt on minun\nkärsivällisyyteni lopussa ... kummanko valitsette, mestari Olavi,\ntahdotteko luovuttaa minulle Kristuksen morsiamen, jonka julkeasti\ntahdotte tehdä omaksenne ... tai onko minun käytettävä sitä valtaa,\njonka kuninkaan kirje jättää käsiini?\"\n\nHän piteli jälleen kädessään koholla kuninkaan kirjettä. Mutta\nkenenkään huomaamatta oli muuan repaleinen ukko pujahtanut ovesta\nsisälle ja kuullut vaihdetut sanat. Juuri Gertin nyt ojennettua\nkätensä, hypähti ukko luo, ja ennenkuin kenenkään päähänkään oli\npälkähtänyt estää sitä, oli hän temmannut kuninkaan kirjeen Gertin\nkädestä ja heittänyt sen tuleen, joka liekehti takassa. Gert ryntäsi\njälkeen, mutta liian myöhään, ja mieletön ukko tempasi tulikekäleen,\njonka hän uhkasi linkota päähän ensimäiselle, joka uskalsi tavottaa\nkädellään palavaa kuninkaan kirjettä.\n\nGert pysähtyi vihasta vaahdoten, ja harmaaveli, joka tahtoi auttaa\nhäntä, pelästyi hänkin kuin olisi nähnyt jonkun kummituksen.\n\n\"Kirjotettu lupaus olisi saanut mennä samaa tietä\", sanoi pelkäämätön\nukko kääntyen Gertiin, nähtyään liekkien täydellisesti hävittävän\nkuninkaan kirjeen. \"Mutta luullakseni siitä ei ole suurta vahinkoa,\nvaikkapa se jää teidän käsiinnekin, ja sentähden voitte sen kyllä pitää\nmuistona tästä päivästä ja Kristina Pietarintyttärestä.\"\n\n\"Kutsukaa sisään kuninkaan miehet, veli\", sanoi Gert kääntyen munkkiin.\n\n\"Tehkää se, harmaaveli ... tehkää se, mutta sitä ennen voitte kuulla\nparisen sanaa, jotka minulla vielä on sanottavana. Mitä haette\ntäältä?... Voitteko täydellä todella uskotella kenellekään, että\nneitsyen itsensä tähden ja hänen sielunsa parhaaksi tahdotte teljetä\nhänet luostariin, tähän kaiken hyvän ja kunnollisen valkoiseksi\nsivuttuun hautaan? Ainakaan ette voi sitä uskotella minulle, sillä\ntässä asiassa olen katsonut kauvemmaksi kuin luulettekaan... Ei,\nIngevald Torstinpojan rahoja te tavottelette täältä ja ne voitte kyllä\nsaadakin, kun se kerran on neitsyen vapauden hinta...\"\n\n\"Ingevald Torstinpojan rahoja!\" mutisivat Gert ja harmaamunkki,\nlisäten: \"Mitä tarkotatte Ingevald Torstinpojan rahoilla, kuinka teillä\non niistä tietoa?\"\n\n\"Koska olen karkotettu Pietari Peluri!\"\n\n\"Pietari Peluri?\" kysäsi Gert silmät selällään.\n\n\"Sanani voi todistaa se ainoa, joka tietää nuoruuteni vaiheet ...\nnuoruuden ystäväni, pormestari täällä, jonka puoleen voitte kääntyä,\nGert Bryningh, ja tekin, harmaaveli. Holhoojavaltanne, Gert, on siis\nlopussa ja tyttäreni suuri perintö kuuluu teille ja Vadstenan\nluostarille.\"\n\nKalpeana ja vavisten kääntyi hän sitte morsiuspariin ja katsoi hetken\naikaa Kristinaan, joka hämillään ja kummissaan silmäili ympärilleen,\nisään, Olaviin ja tämän vanhaan äitiin.\n\nMutta Pietari meni luo ja ojensi käsivartensa Kristinaa kohden, ja\nrakkaus säteili päivänlämminnä itsepäisten kyynelten välitse, jotka\nvierivät hänen poskiaan ja partaansa pitkin.\n\n\"Tällaiselta näyttää onneton isäsi, lapsi\", sanoi hän... \"Ei, ei, älä\ntule lähelle, minulla ei ole mitään tekemistä kanssasi voituani\nkurjuudessani valmistaa sinun onnesi... Ja sinä tulet onnelliseksi,\ntunnen sen, tiedän sen, sillä tunnen mestari Olavin paremmin kuin hän\ntietääkään. Rakas, rakastettu lapsi, sinä, joka pitkät vuodet olet\nollut minun lohdutukseni, iloni, onneni, vaikka olen sinua nähnyt ja\nseurannut loitolta vain ... kuluneen elämäni synkkien varjojen keskellä\nei minulla ole mitään, johon voin nojautua tullessani tuomiolle tuonne\nylhäälle, ei mitään muuta kuin rakkauteni sinuun. En kuitenkaan tiedä,\ntulenko minä miesparka sinne koskaan, mutta olen tunteva itseni\nonnelliseksi, kun näen sinut valittujen joukossa Abrahamin helmassa...\nJa jos hän siellä ylhäällä tahtoo kuulla minua, hän, joka sydämet ja\nmunaskuut tutkii, niin on hän kyllä suojaava isällisellä kädellään\nonnettoman Pietari Pelurin tytärtä!\"\n\nKristina suli kyyneliin ukon puhuessa ja lankesi hänen kaulaansa, ja\nOlavi hymyili lempeästi isän ja tyttären kohtaukselle. Mutta Pietari\noli tuskin tuntenut tyttärensä syleilyn, tuskin nähnyt hänen\nkyyneltyneet silmänsä, ennenkuin hänet valtasi vavistus ja pelko,\nikäänkuin hän olisi tehnyt pyhyyden häväistyksen.\n\n\"Rakas, rakas lapsi\", sanoi hän sammaltaen ja voiden tuskin hillitä\nitseään, \"tunnen taivaan sydämessäni ja kuitenkin tiedän, ettei minulla\nole siellä kotia. Ei, sinä et saa levätä isäsi rinnalla, lapsi ... sinä\net saa, kuulitko ... ah, sukulainen, sukulainen, miksi teit minulle\ntämän, miksi tuomitsit minut maanpakoon kodistani, miksi panit hirveän\nsalvan minun ja omaisteni välille! Minä rakastin säveliä, lapsi, viulu\noli minulle rakas pienestä pitäen, elin elämääni yksikseni, ja\nsävelten, jotka houkuttelin ilmoille, katsoin kuuluvan kaikille, kuka\ntahansa niitä ymmärsi ja voi niistä nauttia... Niin tulin huonoon\nseuraan, niin tuli rakkaus naiseen, halveksittuun, hyljittyyn,\nkarkotettuun olentoon, joka kuitenkin hurmaantui soitostani ja kykeni\nuhraamaan itsensä kurjuudessaan sen puolesta, mitä katsoi todeksi ja\nhyväksi. Tämä rakkaus karkotti minut sukulaispiiristäni ... olin yksin,\naivan yksin elämässä sinun ja veljesi äidin kanssa Kristina. Kävin\nsukulaiseni, rikkaan Ingevald Torstinpojan luona kerran toisensa\njälkeen ja pyysin ja rukoilin häntä peruuttamaan ankaran tuomionsa,\nmutta se oli turhaa, ja aina näin erään harmaaveljen hänen rinnallaan\nsynkkänä, äänetönnä ja tylynä, mutta niin kiinnijuotettuna sukulaiseeni\nkuin rautakanki hänen ovensa takana... Eikö se ole totta, harmaaveli,\nastukaa esiin ja katsokaa minua kasvoihin ja sanokaa, eikö se ole\ntotta!\"\n\nHarmaaveli seisoi kalpeana ja juhlallisena Gert Bryninghin rinnalla.\nHeidän silmänsä paloivat kuten tuliset hiilet, mutta he eivät kyenneet\nkeskeyttämään vanhusta, jonka nouseminen kuolleista oli pannut heidät\naivan ymmälle. Pietari ei näyttänyt aikovankaan odottaa munkin\nvastausta. Hän jatkoi:\n\n\"Rikas Ingevald tunsi vihdoin, että hänen oli jätettävä rikkautensa ...\nkun olin hänen luonaan viime kerran, sanoi hän minulle tehneensä\ntestamenttinsa. Monta vihaista sanaa oli vaihdettu hänen ja teidän\nvälillänne, harmaaveli, ja Jumala antakoon ne teille anteeksi, mutta\nette tehnyt sukulaiselleni siten mitään hyvää, ettekä minullekaan,\nvaikka alituiseen sanoitte niin. Vanha sukulaiseni oli kuitenkin\npohjaltaan hyvä sielu, mutta teidän alettuanne polkea hänen portaitaan\nmuuttui hän ... ken tiesi olisivat minun säveleni löytäneet tiensä\nhänen sydämeensä, jollette supatuksinenne olisi tehnyt valkoista\nmustaksi. Katso minua silmiin, harmaaveli Robert!... Sellaisena kuin\ntässä seison, haastan sinut elävän Jumalan tuomioistuimen eteen vuoden\nja päivän kuluessa vastaamaan siitä, mitä olet tehnyt minulle ja\nlapsilleni hänen, vaimoni, tähden, jonka pelastin sinun pauloistasi,\nsinä kurja naisten häväisijä... Kostoksi siitä sinä houkuttelit vanhan\nsukulaiseni testamentillaan murhaamaan minut, jos tahdoin pelastaa\nperinnön lapsilleni... Kas, sentähden täytyi minun kadota, ja minä\nkatosin; vaatteeni tavattiin laiturilta eräänä aamuna, ja minä\nharhailin ympäri maailmaa, ihmisten puhuessa juomarin onnettomasta\nlopusta ja teidän laulaessa messuja luostarissanne sieluni rauhan\nvuoksi... Oivallinen lohdutus, harmaaveli, nämä messut! Te olette\nlihonnut, te, sukulaiseni rahoilla, minun madellessani pimeydessä ja\nvaipuessani yhä syvemmälle lokaan ja syntiin. Kuitenkin on herra\nkääntänyt hyväksi mitä te pahalla kylvitte...\"\n\n\"Älkää olko niin varma siitä\", sanoi Gert Bryningh, joka oli ehtinyt\nselvitä hämmennyksestään. \"Mitä sanotte, voisi kuka tahansa ilkeä\nveitikka kadulta jutella meille... Olette liitossa tuon kerettiläisen,\nmestari Olavin, Lusiferin sotapäällikön kanssa... Saatte kuitenkin\nistua tornissa, kunnes armollinen herramme kuningas on asian tutkinut!\nNiin helposti ette voi minua pettää.\"\n\nNäin sanoen riensi hän ovelle ja huusi portaista alas. Kohta kuului\naseiden kalinaa portaista ja ovessa näyttäytyi joukko sotilaita.\nSalissa vallitsi pelästys, joka oli lähellä epätoivoa. Olavi meni\nsotilaiden luo ja kysyi heiltä, mitä he tekivät hänen kotonaan ja kenen\nkäskystä he olivat uskaltaneet tulla rauhaa häiritsemään. He\nviittasivat linnanvoutiin, joka heidät oli asettanut piispan\ntallimestarin käytettäväksi.\n\n\"Ihmeellisesti on silloin täytynyt asian muuttua\", sanoi Olavi, \"jos\nkuninkaan sotilaat käyvät Linköpingin piispan asioilla, käsken teitä\nheti paikalla poistumaan tästä talosta, tai muuten saatte sen kalliisti\nmaksaa.\"\n\nSotilaat katsoivat kysyvästi toisiinsa ja Gert Bryninghiin. Mahtava\ntuttu ääni näytti tekevän heihin vaikutuksensa. Mutta Gert juoksi\nperälle ja heitti kummastuttavalla voimalla morsiamen syrjään ja\ntarttuen Pietari Pelurin käteen veti häntä ovea kohden. Rouva Kristina\notti huostaansa morsiamen, joka seisoi kalpeana ja niin epätoivoisena,\nettä oli pyörtymäisillään, pormestarin ja mestari Olavin koettaessa\nukkorukkaa vapauttaa. Olavin äiti seisoi mykkänä hämmästyksestä kaiken\nsen johdosta, mitä hänen täytyi nähdä, eikä hän voinut vapautua\najatuksesta, että tässä kaikessa näyttäytyi Jumalan rankaiseva käsi.\n\nSilloin, metelin ja sekamelskan juuri ollessa ylimmillään ja oikean\nkäsikähmän puhkeutumaisillaan, näyttäytyi ovessa kookas olento. Hän oli\nkuninkaan kansleri, herra Lauri Antinpoika.\n\nHänen ilmaannuttuaan vaipuivat kohotetut miekat ja pertuskat, ja mihin\nhänen silmänsä sattuivat, siellä katseet vaipuivat maahan. Itse Gert\nBryninghinkin valtasi ihmeellisellä tavalla tämä äkillinen\nilmestyminen. Hän kalpeni ja tahtoi ikäänkuin hiipiä syrjään,\nvälttääkseen kanslerin teräväin silmien läpitunkevaa katsetta.\n\n\"Merkillisiä asioita näyttää täällä tapahtuvan!\" sanoi hän. \"Jollen näe\nväärin, on täällä koristeltu häitä varten, mutta mitä tekevät kuninkaan\nsotamiehet häätalossa? Te voinette antaa siihen vastauksen Gert\nBryningh. Kuka on tämä mies?\" kysyi hän vihdoin, viitaten ukkoon, jota\nsotamiehet pitivät keskellään.\n\nUkko parka, jonka voimat näyttivät loppuneen, seisoi siellä taasen\nkatse ilmeettömänä ja omituinen hymy huulilla. Näytti siltä, kuin hän\nolisi jo tehnyt tehtävänsä eikä tämä kaikki enää ollenkaan koskisi\nhäntä. Kanslerin kysymyksen johdosta kirkastui kuitenkin katse, ja hän\ntuli jälleen voimiinsa.\n\n\"Olen onneton miespoloinen\", sanoi hän. \"Tämän morsiamen tahdoin\npelastaa, sillä he tahtovat hänet haudata elävältä, nuo synkät miehet.\nMutta Jumala ei ole suonut minulle sitä iloa.\"\n\n\"Tämä vanha mies on Kristinan isä, mestari Lauri!\" selitti Olavi.\n\n\"Jumala on siis kuitenkin tahtonut suoda sinulle sen ilon\", sanoi\nkansleri vilkkaasti. \"Sulkekaa ovi, kukaan ei saa päästä ulos!\" lisäsi\nhän kääntyen sotamiehiin.\n\n\"Ja nyt, mestari Mikael\", jatkoi hän, kun hänen käskynsä oli täytetty,\n\"nyt voitte päättää toimituksenne.\"\n\nNäin sanoen tarttui hän Olavin käteen ja vei hänet mestari Mikaelin\neteen, ja rouva Kristina teki samoin morsiamelle, jonka jälkeen\nvihkiminen päätettiin. Kaikkien tarkkaavaisuus oli vireillä, ja\nmonissa silmissä loistivat kyynelet. Mutta Pietari parka, hän, joka\ntahtoi uhrata elämänsä lapsensa edestä, mutta joka vapisi hänen\npelkästä kosketuksestaankin, hän vetäytyi syrjään erääseen huoneen\nnurkkaan ja kenenkään näkemättä lankesi polvilleen saattaen tuskin\ntukehuttaa nyyhkytystään lujasti painamalla kulunutta lakkiaan\nkasvojaan vasten.\n\nKun pyhä toimitus oli päätetty, kääntyi kansleri sotamiehiin.\n\n\"Kuninkaan nimessä käsken teitä vangitsemaan tämän Gert Bryninghin\",\nsanoi hän.\n\n\"Herra Lauri ... Herra Lauri!\" huudahti Gert. \"Muistakaa toki, että\nolen Linköpingin piispan miehiä!\"\n\n\"Ja vaikka olisitte Rooman paavin miehiä, makaatte tornissa tänä yönä\",\nvastasi kansleri ankarasti. \"Olette ilmiselvästi kulkenut valheen ja\npetoksen tietä, vanha mies! Kirjeen, jonka saitte kuninkaalta käsiinne,\nsaitte neitsyen suojelemista ettekä hänen vainoomistaan varten, ja\nalotittehan suoraa väkivaltaa täällä mestari Olavin kodissa. Ja\ntiedättekös, Gert Bryningh, teidän lävitsenne on nähty. Olette\nkulettanut salaisia viestejä kapinallisten piispojen ja Severin Norbyn\nvälillä, ja Ruotsin valtakunnan ja kuninkaan kavaltajaa ei suojele\nmikään piispankaapu, vaikkapa se lepäisi mahtavammillakin hartioilla\nkuin Linköpingin piispa Hannun!\"\n\nKäsky pantiin heti toimeen, ja pian oli jälleen tyyntä ja hiljaista\nhäätalossa.\n\nMutta uuninnurkassa lepäsi vielä vanha Pietari polvillaan. Kristina,\nhän se ensiksi näki polvistuvan miehen nurkassa, ja hän tarttui Olavin\nkäteen ja meni hänen luoksensa. He eivät tahtoneet häiritä vanhusta,\nmutta hän oli liikkumaton, ja kun Olavi katsoi häntä syrjästä päin,\nolivat hänen kasvonsa aivan kalpeat. Hänen päänsä nojautui seinää\nvasten, mutta hän piti vielä lakkiaan molemmin käsin painettuna\nkasvojaan vasten.\n\nOlavi kumartui ja tutki lähemmin, kuinka ukon oli laita. Hän oli\nkuollut.\n\nOlavin silmästä vierähti kyynel hänen noustessaan ja tarttuessaan\nKristinan käteen.\n\n\"Hän on kuollut, isäsi\", sanoi hän. \"Surun ja kurjuuden on hän\nkestänyt ... iloa hän ei voinut kestää!\"\n\nNousi yleinen hälinä. Mutta Olavi ja Kristina lankesivat polvilleen\nukon vierelle, ja Olavi luki syvällä liikutuksella rukouksen manan\nmaille muuttaneen sielunrauhan puolesta.\n\nNoustuaan sulki hän morsiamensa syliinsä.\n\n\"Siitä sielumessusta\", sanoi pormestari mennen Olavin luo, \"iloitsee\nvanha Pietari enemmän, siellä missä hän nyt on, kuin kaikista munkkien\nlauluista, joita he hänelle laulavat varastetun kullan edestä.\"\n\nKansleri seisoi aivan vieressä ja kuuli pormestarin sanat, jonka\njohdosta hän kysäisi, mitä hän oli niillä tarkottanut, ja kun hänelle\noli se selitetty, sanoi hän:\n\n\"Se kulta ei kauvaksi jääne munkkien huostaan, jos vain me, kuningas\nKustaa ja minä, elämme vielä muutamia vuosia.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului muutamia päiviä. Mestari Olavi ja hänen vaimonsa elivät ne\nhiljaisessa rauhassa, kehottaen toisiaan rohkeuteen ja luottamukseen\nsiinä taistelussa, joka epäilemättä uhkasi heitä paavilaiselta taholta.\nVanha Pietari haudattiin torstaina häiden jälkeen, ja kansleri itse\nsaattoi hänen tomuaan hautaan, saatuaan tietoonsa hänen elämänsä\ntarinan.\n\nHeidän erotessaan haudalla tarttui kansleri Olavin käteen ja sanoi:\n\n\"Myrsky tulee, Olavi, mutta ole huoletta, me tulemme voittamaan, sillä\nHerran sana on totuus!\"\n\nJa seuraavana päivänä kutsuttiin Olavi kuninkaan luo. Hän oli tulta ja\nliekkiä. Piispa Hannulta oli tullut kirjeitä Olavin avioliiton\njohdosta, se oli pahennus koko maalle eikä voinut tietää, eikö se\nkantaisi samoja hedelmiä kuin uudestakastajain levottomuudetkin olivat\nuhanneet saada aikaan.\n\nMutta Olavi kuunteli tyynesti suuttunutta kuningasta, ja kun tämä oli\nkuohunut kuohuttavansa, esitti hän selvästi ja sitovasti, kuten kerran\nennen kanslerille, mikä hänet oli saattanut ottamaan tämän askeleen, ja\nkuningas tyyntyi verrattain pian.\n\n\"No hyvä\", sanoi hän, \"saatte vastata puolestanne, mestari Olavi!\"\n\nJa Olavi lähti.\n\nIllalla istuivat hänen äitinsä ja vaimonsa käsitöineen takkavalkean\nääressä, ja hän itse luki muuatta valmista kappaletta raamatun\nkäännöksestä, kun eteisestä kuuluivat voimakkaat askelet, jotka\npysähtyivät sen huoneen ovelle, missä he olivat.\n\nOvi aukeni, ja kuningas astui sisään kanslerin keralla.\n\nVoimme helposti käsittää asukkaiden kummastuksen ja hämmästyksen. Itse\näitivanhuskin, joka kuitenkin piti esikoistaan niin ylhäisenä, joutui\naivan pois suunniltaan nähdessään kuninkaan astuvan hänen poikansa\nasunnon kynnyksen ylitse.\n\nKuningas tervehti ystävällisesti, taputti vapisevaa mummoa olalle ja\nkääntyi sen jälkeen Olaviin.\n\n\"Olette urhea soturi, mestari Olavi\", sanoi hän hymyillen. \"Mutta\npuhuteltuani mestari Lauria olen havainnut teidän olevan oikeassa. Niin\nsen täytyy olla, se on isku vanhan lahon puun juureen. Tuossa on\nkäteni, mestari, voitte luottaa minuun mitä tapahtuneekin.\"\n\n\"Jumala varjelkoon teitä, armollinen herra!\" vastasi Olavi katsoen\nkunnioittavasti, mutta lämpimästi kuninkaaseen. \"Jumala varjelkoon\nteitä evankeliumin ja Ruotsin valtakunnan tähden.\"\n\n\"Kas niin, mestari!\" jatkoi kuningas. \"Ei mitään kursailuja nyt ...\nettekö sitte ole vaimoltanne saanut tietää, että olen luvannut hänelle\nkuninkaallisen suojelukseni. Te pakenitte minua, ikäänkuin ette olisi\nvoinut luottaa sanoihini, muistatte kai vielä, parisen kuukautta\ntakaperin Stegeborgissa. Teettekö nyt samoin?\"\n\nKristina painoi katseensa lattiaan eikä tiennyt, mitä hänen oli\nvastattava armolliselle kuninkaalle. Mutta tämä tarttui hänen käteensä\nja painoi kallisarvoisen sormuksen hänen sormeensa.\n\n\"Tässä on teille muisto Stegeborgin ritarilta!\" sanoi hän ja lisäsi\nliikutettuna: \"Onnea ja siunausta toivottaa teille vilpittömästi\nRuotsin kuningas!\"\n\n\n\n"]