[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYJifj9ZsGjQ9hWdigCpt_2CTNJ5mh-HcK8QHObcotvM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":23,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":25,"aiDescription":26,"preamble":27,"content":28},1038,"Avuttomia","Lassila, Maiju (oik. Untola, Algot) 1868-1918)",null,"1038-lassila-maiju-avuttomia","1038__Lassila_Maiju__Avuttomia","romaani",[],[],"fi",1913,26328,154917,false,49147,[20],"Finnish fiction -- 20th century",[22],"Novels","\"Avuttomia: Kertomus\" by Maiju Lassila is a novel written in the early 20th century. The story centers around Olli Varis and his wife Mari, who face severe hardships as they approach eviction from their humble dwelling due to debt. The themes of poverty, despair, and the struggles of rural life are introduced as they confront their bleak reality, revealing the emotional weight of their situation and the complexities of familial relationships.  The opening of the novel presents a vivid portrayal of Olli and Mari's life in their small, dreary home. As Mari awakens after a difficult night, it becomes apparent that they have received news of their imminent eviction from their home, adding to their weary existence marked by physical ailments and a sense of hopelessness. The couple engages in muted conversations that reflect their resignation to fate, while thoughts of their children add to their woes. The stark depiction of their daily struggles sets a melancholic tone for the narrative, as they grapple with feelings of abandonment and the uncertainty of their future amidst the unforgiving backdrop of rural poverty. (This is an automatically generated summary.)",[],212,"Lassilan naturalistinen romaani kuvaa köyhän mökkiläispariskunnan elämää ja vanhuuden tuomaa haurautta. Teos tarkastelee puutetta ja hiljaista alistumista karussa elinympäristössä, jossa pienetkin arjen havainnot saavat suuren merkityksen elämän ehtoopuolella.","Maiju Lassilan 'Avuttomia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1038.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","AVUTTOMIA\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nJ. I. Vatanen [Maiju Lassila eli Algot Untola]\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1913.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nHän nukkui puuvuoteella, selin vanhaan mieheensä, sen selän takana,\nalusena jotain kulunutta. Laiha, raukea käsivarsi oli koukistettu\nkorvallisen alle, päänalusen lisäksi. Kasvoilla, joita paksuksi\npoimuttuneet vanhuudenrypyt ylt'yleensä peittivät, ei näkynyt\nelonmerkkiäkään. Harvat, vielä säilyneet hiussuortuvat oli palmikoitu\nja sidottu pikkunypykäksi laihaan niskaan, ja kuihtunut rinta tuskin\njaksoi kohoilla hengityksestä.\n\nOli jo aamu. Mökin tupa-pahanen alkoi hiljaa valeta.\n\nSiihen päivän hiljaiseen tuloon alkoi hänkin nyt havahtua. Silmäluomet\nalkoivat raottua kuin puoliunessa, hitaasti, elottomasti. Vähitellen\nalkoi tajunta selvetä. Hän kuuli kuinka väsynyt mies kuorsasi siellä\nselän takana raskaasti, pitkään, ahavoituneen, laihan ryntään sitä\nmukaa kohoillessa. Hän tajusi jo päivän tulon, silmät avautuivat, ja\nvaivalloisesti, kuin unesta selvittäytyen, hän kohottausi jo istumaan\nsängynreunalle. Kuivuneet nivelet silloin vain raukeasti nisahtivat, ja\nkasvojen ryppypaljouteen ilmestyi jotain eloa.\n\n\"Päiväkin tässä näkyy jo valkenevan\", äänsi hän siinä raukealla äänellä\nitseksensä.\n\nJa nyt hän huomasi, miten tyhjää ja hiljaista tupa-pahasessa oli. Ei\nhän koskaan ennen ollut sitä näin huomannut. Hän ikäänkuin kuuli,\ntajusi pienimmänkin risahduksen, russakan ripseen pankolta. Hän huomasi\npöydälle varisseet pari kolme pientä leivänmurua. Kaikki muu, suurempi,\nikäänkuin hävisi sen havaitsemisen tieltä pois. Hän tavallaan,\ntajuamattansa, sitä tyhjyyden näkyä hiljaa oudosteli ja selviytyi\nsiihen loppu-unesta.\n\n\"Ne pienet leivänmurutkin ovat näet siihen pöydälle jääneet\", puheli\nhän. Erittäinkin se pisti silmiin. Tuntui taas niin tyhjältä,\nhiljaiselta. Oli kuin kaikki olisi ollut häviämässä, haihtumassa, kuin\nloittoneva ja hiljenevä koiranhaukunta, joka yhä vain etääntyen hiljaa\nkokonaan metsän taa häipyy.\n\n\"Nuo murutko nuo lienevätkin enää ainoa jäännös koko elämästä\", nureksi\nhän siinä nyt niistä leivänmuruista, itsekseen, hiljaa, alistuvasti.\nRaukeilla, kankeilla käsillänsä hän sitten alkoi järjestellä\nhiusvähiensä suortuvia joten-kuten, laskeutui vaivalloisesti\nseisoallensa, kohenteli kulunutta hametta vyötärykselle ja hiljaa\nkytystellen alkoi valmistua ainaisiin toimiinsa, huoliinsa ja\npuuhailuihinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe olikin ollut raskas ja surullinen yö, tämä viime yö.\n\nVasta eilen olivat he saaneet lopullisesti, varmasti kuulla siitä, että\nheidät häädetään torpasta. Ville Hukka, jonka maalla mökki oli, oli\nitsekin konnulta menossa. Velkaantuneena, köyhtyneenä oli sille tullut\npakko myödä enempi puoli tilaansa. Tämä heidän mökkinsä oli juuri sillä\nmyötäväksi aiotulla osalla, ja oman uudistalon paikaksi oli ostaja\nheidän mökkinsä paikkaa ajatellut. Koko eilisen päivän oli se ajatus\npainostanut heidän mieliänsä ja valvottanut heitä vuoteella yli\npuoliyön. Vasta nyt, aamunkorvalla, oli väsymys ja uni hetkeksi\nvoittanut.\n\n\"Etkö sinä jo kohta jaksa nousta?\" äänsi hän nyt vanhalle miehellensä,\njoka yhä vielä kuorsasi. Ei se kuullut. Kai sitä väsyttää sitäkin.\n\n\"Olli... Päiväkin siinä jo valkenee\", toisti hän hetkisen perästä ja\nnykäsi nukkujaa kylestä. Olli Varis havahtui äkkiä, kuin huomattuansa\nliika kauan nukkuneensa, kohottautui istumaan ja alkoi siinä oitis\nmutta hitaasti selvitä niihin raskaisiin ajatuksiin, joihin oli\naamuyöstä nukkunut.\n\n\"Vieläkö sinä sinne päivätöille?\" tiedusti häneltä hetken kuluttua\nMari, joka väsyneenä puuhaili jotain.\n\n\"Ka\", yritti mies jotain sanoa, mutta keskeytyi siinä niihin\nmietteisiinsä, Tovin kuluttua nureksi silloin Mari kuin itseksensä:\n\n\"Ka sittepähän on oma puoli selvä... Kun tekee minkä voi.\"\n\nMies nousi sängynreunalta ääneti, vetäsi kuluneet kengät jalkaansa ja\nollen niin jo valmiiksi puettu jäi penkille istumaan, mietti jotain\nepäselvää ja painui kumaraan, kyynärpäät polviin tuettuina ja katse\nlattiapalkin yhteen ainoaan kohtaan kiintyneenä. Mari puuhaili hänelle\nkonttiin evästä, kuivaa leipää ja suolakaloja, ja liikkua kytystellessä\nrusahtelivat yöllä kangistuneet ja kuivuneet nivelet tavallista\nkuuluvammin. Jonkun kerran hän niiden rusahdellessa ikäänkuin huokasi,\nei tosin nurkuen, vaan alistuvasti, kuin muulle asialle, ylimalkaan,\nmutta muuta ääntä ei kuulunut koko tupa-pahassa nyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi Olli tajunnut selvästi, mitä hän siinä ajatteli. Ei hän jaksanut\nmitään aivan selvää ajatellakaan. Mieltä painosti asia vain\nylimalkaisena, raskaana, epäselvänä. Vasta hyvän tovin kuluttua, kun\nMarikin oli siitä taas jonkun sanan virkkanut ja siten asiaa ikäänkuin\nelvyttänyt, niin että jaksoi erottaa jonkun piirteen, äänsi hän siinä\nkumarassansa, kuin katkerana nurkuen:\n\n\"Eikä niistä lapsistakaan ole apua... Vaikka on niitäkin tässä jo\nyhdeksän taipaleelle avitettu.\"\n\nMarikin siinä vaivalloisesti puuhaillessansa ajatteli nyt sitäkin asiaa\nminkä jaksoi. Ei se ollut enää selvää, apua toivovaa ajatusta. Se oli\njo kaikkeen alistuvaa, semmoista, joka epäselvästi tajuaa, että elämä\non jo menetettyä, elettyä, avut myöhäisiä. Paras siis olla mistään\npiittaamatta, alistua vaikkapa hiljaa nureksien, kun nyt mieli\nkuitenkin vielä nureaksi käy.\n\n\"Ka se on heilläkin oma kuormansa ollut kannettavana\", nurkui hän\nsiinä lapsiansa puolustaen ja ymmärtäen. Viisihän niistä olikin kuollut\njuuri silloin kun olivat alkaneet olla työssä apuna: tuossa\nnelitoistavuotiaina, juuri kun oli suurella työllä ne työikään\nruokittu. Vanhin poika, Kusti, oli joutunut hunningolle ja nyt missä\nlieneekään ollut. Toinen poika oli ruhjoutunut raajarikoksi ja tarvitsi\nitse apua. Kunnan hoidossa se olikin ruotilaisena. Jälellä oli vain\nkaksi tytärtä, Anna ja nuorin lapsista, Silja, joka oli aivan vanhoilla\npäivillä syntynyt. Neljä vuotta sitten oli se vallesmannin herrasväen\npalvelijana pääkaupunkiin joutunut.\n\n\"Annastahan tästä nyt ei ole puhettakaan, kun sillä on kivulloinen mies\nja se iso lapsijoukko, niin jotta tokko lie monesti itselläänkään\nleivänmurua... Mutta kun ei sekään Silja...\" puhella murisi siinä\nkumarassansa Olli niistä tyttäristä. Seurasi taas vaitiolo.\n\n\"Kun sekään ei enää kirjoitakaan\", murahti hän hetken mietittyänsä,\nSiljaa tarkoittaen. Kahteen vuoteen siitä ei ollutkaan kuulunut mitään.\nÄidin mieltä se puhe Siljasta liikutti, niin ettei tiennyt mitä sanoa.\nVasta hetken kuluttua hän kuin puoli-itsekseen nurkuen virkkoi\nsovittelevana:\n\n\"Ka tottapa ne ovat hänelläkin omat syynsä.\"\n\nJa niin edelleen, vähillä sanoilla paljon raskasta. Oli kuin unohtuisi\npäivätöille-lähtökin ja tekisi mieli jäädä siihen kumaraan, vaikka\nkivettyä siihen. Jotain hän taas mietiksi, mutta ajatukset vain yhä\nsynkkenivät.\n\n\"Olisi luullut siitä Kustistakin toki miehen tulevan\", sai hän siinä\nmurahdetuksi, kuin katkeroituen vanhimmalle, hävinneelle pojallensa.\n\nNiin -- siitä he olivatkin aikoinansa paljon toivoneet. Mutta\nkaupunkiin rengiksi jouduttuansa oli se alkanut juoda, vajonnut\nrentuksi, ja nyt viimeisinä kymmenenä vuotena ei ollut siitä mitään\nkuulunut.\n\n\"Missä hän nyt vetelehtäneekin\", murahti Olli vieläkin sitä raskaasti\najatellen. Mari puuhasi siinä jotain. Olihan se raskasta, se pojan\nkohtalo. Tavallista vaivalloisemmin tuntuivat nyt jalat siinä\nliikuskellessa nousevan.\n\n\"Ka se maailma vetää kenen kerran kelkkaansa saa\", pääsi häneltä aivan\ntahtomattansa kuin huokaus. Hyvä tovi siinä sitten taaskin vaiettiin.\nMitäpä olisikaan voitu enää puhua siinä vähässä, mitä heillä maailmassa\npuhuttavaa oli.\n\n\"Mutta mitäpä se siitä paranee, jos nurkuu\", huokasikin Mari lopulta,\nja jatkaen vaivalloista puuhailuansa nureksi hän alistuvaa, selittävää,\npuolustavaa:\n\n\"Vikansa ne ovat kaikilla... Niin jotta kukapa meistä osaa toistansa\nkivellä viskata.\"\n\nMitäpä siinä siis nureksia! Mitäpä se mistään paraneisi! Kunhan\nelämänsä loppuun eletyksi saa! Jotain semmoista hän siinä nureksi\nitseksensä. Hän hapuili miehensä vanhat housut paikattavaksensa.\nKankeilla, koukistuneilla sormillansa hän koki tulla toimeen neulan ja\nlangan kanssa, ja kun kuivuneet nivelet silloinkin nisahtivat, nureksi\nhän siinä tavalliseen tapaansa:\n\n\"Eikö tuo toki lienekin jo viimeinen elinviikko. Kun tässä jo kaikki\nniveletkin kuivuuttaan nisahtelevat...\"\n\nNyt hänkin huokasi siinä jotain ja aivan hiljaa, työhön kiintyen,\nlopetti nyreällä:\n\n\"Mutta tottapahan sitte haudassa saa levon ja...\"\n\nSanat loppuivat. Ei hän tahtonut enempää ajatellakaan enää.\n\nTottapahan siellä.\n\n\n\n\nII\n\n\nVarhaista aamuahan se vielä oli, kun hän tuli ulos, lähteäksensä\nhakemaan hevostansa haasta. Oli näet mentävä taloon päivätöille,\nkyntämään. Osa kolmannenvuotisiakin hevospäiviä olikin vielä\nsuorittamatta.\n\nTsyh!\n\nSe oli vain iso koirasmetso, joka vehmaasta korpikoivusta rupsautti\nitsensä lentoon. Muutoin seisoi voimakas korpi aivan hiljaa, hartioilla\naamuvaloa. Päivä kait oli jo noussut, koskapa ei erikoisemmin\nkajastanut idässä. Hienosti muusta taivaasta erottuva valohäivä vain\nkirkasti sitä taivaspuolta enemmän kuin läntistä, mutta loitompana\nnouseva aamuinen suosumu, joka harmaana järvenä Isostasuosta kohosi,\nesti auringon terän näkymästä.\n\n\"Tottapa se ruuna siellä Rinneaholla\", kajasti hänen päässänsä ajatus,\nja hän lähti polkua myöten kävelemään sinne, sumumerta kohti. Jalat\nnotkahtelivat polvista joka askeleella, kuin olisi ruumis ollut niille\njo liika raskas paino. Katseessa oli jotain kuin tylsynyttä, ja\nkarkeille, ahavoituneille kasvoille oli ryppyjen yli levinnyt kuin joku\nharmaa verho.\n\n\"Hevosiinko sinä?\"\n\nKysyjä oli pappilan takamaiden torppari, Pellisen Heikki. Näkyi olevan\npäivätöille menossa hänkin.\n\n\"Ka...\"\n\nEi hän taaskaan saanut enempää sanotuksi, vaan töksähti siihen. Ei nyt\ntuntunut olevan puheluhalua. Pysähtyi hän toki siinä, ja Heikki jatkoi:\n\n\"Ka päivätöillepä tässä minäkin...\"\n\nHe istahtivat siinä tienviereen osuneelle närepölkylle kuin\nlevähtämään, jalkoja lepuuttamaan, ilman mitään ajatusta tai asiaa.\nHeikki arvasi Ollin mielialan ja ikäänkuin ollaksensa osallisena\nasiasta, ilmoittamalla olevansa saman kohtalon, saman ainaisen uhan\nalainen, onnettomuustoveri, puheli hän siinä:\n\n\"Sitä oikeastaan tässä ei kukaan tiedä milloin ne antavat potkun\nmökiltä pois...\"\n\n\"Ka mistäpä sen tietäisi...\"\n\nPiippunysästä kohoava harva tupakansavu levitti kasvoille lisää\nharmautta. Silmäkulmaan syöpyneet rypyt leikkautuivat nyt terävämpinä,\nikäänkuin kuivina. Äärimäisessä aamuhiljaisuudessa erottautui nyt\njokainen lausuttu sana selvästi, kuivasti, niin että ääni, millä Heikki\npuhui siitä ainaisesta mökkiläisen päällä henkäilevästä uhasta,\nikäänkuin leikkasi kuuloa.\n\n\"Se tää uusi pappi\"... alkoi hän siitä puhua, kertoa harvoin, muutamin\nsanoin, kuinka sen ahneutta torpparit pelkäävät. Luulevat sen tuovan\nmieleisiään torppareita sieltä entisestä pitäjästänsä.\n\n\"Sen entisen pappivainajan muuttuessa sitä toki päästiin\nveronkorotuksella, mutta nyt taitaa...\"\n\nHän töksähti siinä kuin sanat olisivat loppuneet ja peikko, josta\npuhui, olisi loihtiutunut silmien eteen. Kuin äkkiä maahan painuneella\näänellä käänsi hän sanansa, arvellen:\n\n\"Kuka hänet tietää, mikä kaikesta lopuksi tulee...\"\n\nSe oli sydänkorpea, oikeita metsien voimamaita. Jokunen mökki siellä\nvain piilotteli siellä täällä. Ja tässä lähellä oli niitä pari kolme\nyhdessä ryhmässä. Siellä lauloi nyt kukko aamun tuloa, ja siihen\nlauluun heidän puheensakin katkesi nyt hetkiseksi. Aamukostea tuoreus\ntuntui ilmassa, ja ytimekäs korvenhenki alkoi havahtua päiväisemmäksi,\nkun he siinä ääneti miettien istuksivat.\n\nJa heidän edessänsä oli nyt se puhelusta loihtiutunut peikko, noiden\npikkueläjien ainainen epätietoisuus, silmien edessä kuin yön harmaa\nsumu, kylmä, kostea, eloton ja kalsea yösumu. Se levittäytyi\nkasvoillekin, ja sitä vasten nähtyinä leikkautuivat kasvojen rypyt ja\nkarut piirteet entistäkin kuivempina, terävämpinä.\n\n\"Kuka, kuka sen tietää, mikä peräksi kaikesta tulee\", toisteli Heikki\nkuin huolestunut yksinpuhuja. Osanotto ei ollut toisenkaan kuormaa\nkeventänyt, vaan laajentanut vain sitä näkyä, joka harmaana silmien\nedessä häämötti.\n\n\"Ka eihän se olisi sinullekaan lysti joutua ison pereen kanssa mieron\nvaraan\", tarttui Olli jo puheeseen. Kuului joku hevoskellon kilahdus,\nhiljainen ja yksinäinen kuin aamuäänettömyyteen pudonnut tipahdus. He\nistuivat hetkisen ääneti kuin kumpikin sitä puhuttua mietiskellen.\nViimein alkoi Olli tehdä lähtöä, arvellen siinä verkkaan noustessansa:\n\n\"Mutta mitäpäs se puhuen paranee. Mikä kerran on, se on. Niin jotta\nminkäpäs sille tää köyhä voi.\"\n\nJa raskaasti astuen alkoi hän loitota hevosenkellon ääntä kohti.\nVarhaisen aamun tuntu alkoi hajota ja valostus lujittua ja voimistua\nkirkkaammaksi. Äskeinen iso sumumeri kohosi ylös hiljaa ja tasaisesti,\nja sen alitse paistoi nyt jo aamuauringon heleä, rikasvaloinen\ntäys'terä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOikeastaan se talon metsäpelto, jota hän nyt päivätöiksensä omin\nhevosin kynti, oli hänen ensimäinen torpanpaikkansa. Kohta naimisiin\nmentyänsä oli hän siihen, keskelle korpimetsää, raivannut itsellensä\nviljelykset ja rakentanut tupa-pahasen. Mutta kun se oli talon\nrintamaalla ja talo halusi sitä, oli hän saanut muuttaa etemmä\ntakamaille, sinne keskelle korpea, missä nyt oli asunut yli\nneljäkymmentä vuotta.\n\nSe oli kuuma kevätkesän päivä, kesannoimiskyntöjen aika. Vanha ahopelto\noli turvettunut. Ei siinä tahtonut aura maassa pysyä, kun turpeet sen\ntukkesivat ja tuontuostakin ylös pullauttivat, vaikka sitä kaikin\nvoimin maahan painoi. Oli tyyni ilma ja tämmöisessä metsänumpeamassa\noli hikistä, miltei löylykuumaa.\n\nNiin oli hän kyntänyt puolipäiville ja istui nyt kivellä antaen vanhan\nruunansa levähtää. Piikkopaidan sevalmus oli auki, ja laihaa,\nkuihtunutta ja punaiseksi paistunutta rynnästä pitkin kieriksivät isot\nhikikarpalot suolaisina, raskaina, väliin tipahdellen ihokarvalta\nihokarvalle, väliin vaivalloisesti etsien tietänsä niiden välitse.\n\n\"Tässähän sitä\", johtui hän silloin muistelemaan elämisen alkua tällä\nsamalla paikalla. Harmaa pilvipäivä se oli ollut, kun hän oli\nraivuutyönsä syyskesällä alkanut. Ei hän paljoa jaksanut siitä nyt\nmuistaa, mutta toki jotakin:\n\n\"Viisi vuotta tässä taisi kulua\", muisteli hän siinä kumarassansa. Ne\nolivatkin olleet vaikeita vuosia, unohtuneita tosin jo, mutta...\nhämärsi sieltä nyt taas jotakin:\n\n\"Se oli vielä niin tautista aikaa, jotta Marikin sairasteli\nkuukausittain tilan omana.\"\n\nMutta yli ajan oli eletty, kun perekin oli vasta alussa: yksi poika ja\ntyttö vain.\n\n\"Niin jotta jos ei olisi halla joka vuosi vikuuttanut eloja ja olisi\nollut vierasta työtä saatavana, niin olisi sitä pereen puolesta silloin\nelänyt\", muisteli hän sitä hyvää puolta.\n\nMutta sitten niitä oli alkanut tulla pahoja päiviä aivan kuin siunaten.\nEnsin sattui se... ja sitten se... ja sitten kaatoi karhu ainoan\nlehmän, ja sitten...\n\n\"Mutta mitäpä niistä muistelee. Ei se sillä parane\", katkaisi hän ne.\nHetken kuluttua osui katse vanhaan ruunaan, joka seisoi kuten\nkonsanaankin hautaan menevä:\n\nRuuna-rukka!\n\nHän katsoi siihen pitkään, kuin jotain samalla ajatellen. Ei siinä\npoloisessa ollut enää lihaa muuta kuin nimeksi. Kylkiluiden välit\nolivat painuneet syviksi vaoiksi. Luiset jalat olivat polvista\nkoukistuneet, ja pää ikäänkuin riippui laihan kaulan varassa, jonka\nmuinaisesta tuuheahkosta harjasta oli jälellä vain karkeasuortuvainen\njäännös enää.\n\n\"Neljätoista vuotta oli eletty siellä nykyisellä paikalla, kun se oli\nvarsa\", muisteli hän. Lähes kolmekymmentä täytyi sillä siis olla jo\nikää. Kuin kaksi parasta toveria olivat he sen ajan kuluessa tasan\njakaneet korpieläjän vilut ja nälät, työt ja pyhälevot, vuodenvaihteet\nja...\n\nMitäpä muuta jaettavaa heillä olisikaan ollut...\n\n\"Päivästä toiseen on vaan siinä yhdessä eletty\", käänsikin hän siinä\najatuksen, muistellen yhteisiä kohtaloitansa, elämää, jonka ainoana\npäämääränä olojen pakosta oli vain se yksi ainainen: päästä päivästä\ntoiseen.\n\nRuuna-rukka! Hän nousi, meni luo, suki sen kuihtuvaa harjaa, kohenteli\nvaljas-pahaset ja puheli sille raskaasti, kuin sovitellen:\n\n\"Kun olisit sinäkin rikkaiden ruunaksi osunut, niin toisenlaisethan ne\nolisivat päiväsi olleet...\"\n\nKuin kaikesta välinpitämättömänä painoi ruuna päänsä yhä alemma\nnuokuksiin. Silmät katsoivat elottomina, umpimähkään, ja alahuuli\nlerppui pitkälle venähtäneenä.\n\nMitäpä niistä enää! Mikä on elettyä, se on mennyttä! Se näytti\nruunankin ajatus nyt olevan. Päivä vain paistoi hiljallensa, ja\nläheisestä kytömaasta kohosi ohut, hai'unvärinen, pian tyhjiin haihtuva\nsuosavu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä kuulakoitui jo tyyn'illaksi. Ahon mäkitöyrylle unohtunut\nyksinäinen honka kuvastui selväksi leikkautuneena länsitaivaan kuulaita\niltavärejä vasten. Maaranta erottautui vesirajasta yhtä selvästi,\nmerkiten rajansa alas uppoavilla rikkailla kevätlehtojen kuvaisilla, ja\nportin puusaranan narahdus viilsi tyyntä ilta-kuulautta.\n\nOlli Varis oli palannut jo kyntömaalta ja istuksi tuvassansa kuten\naamusella sieltä lähtiessänsä. Karu iltaruoka, kuiva leipä ja piimä,\nodotti jo pöydällä, mutta ei hänellä tuntunut nyt olevan nälkä.\n\n\"Ei tässä keittoja taas ollut, kun vellijauhotkin on jo niin vähissä\",\nselitti kytystelevä Mari kuin yksin nuristen. \"Mutta syö nyt sitä mitä\non.\"\n\n\"Ka... Ehtiipä tässä vielä.\"\n\nSe tuli kuin aivan ajatuksetonna, että vain jotakin vastata, ja raskas\nhiljaisuus alkoi sitten taas levitä yhä painostavampana, mykkänä,\nepäselvänä ja hämäränä. Kuului vain Marin puuhailujen ja vaivalloisten\naskelien hiljainen, tuttu kytystely, ja pienestä ikkuna-pahasesta\nikäänkuin arkaillen kurkisti siihen hiljaisuuteen siellä ulkona hiljaa\nyöksi kuulastuva maailma kaikkinensa mitä siinä salaista ja julkista\non.\n\nÄkkiä narahti silloin ovi ja tupaan työntyi talon isäntä, Ville Hukka,\nja kontu-osan ostaja, Tuomas Saukko.\n\n\"Ka... Jopa tämä Ollikin kotosalla\", puheli Ville Hukka siinä\ntervehdykseksi, kotiutui ja hoeksi siinä samalla toistelua:\n\n\"Kotosalla... kotosallapa tämä Ollikin jo...\"\n\nEi hän ollut siitä hokemisesta mitään välittävinänsä. Arvasi hän mitä\nvarten ne nyt tulivat. Tietysti ne sitä maankauppaa hierovat ja Saukko\nnyt tarkastelee maita. Hän painui yhä raskaampaan kumaraansa ja vaikeni\nniiden puheluihin. Mikä on tullakseen, se kai se nyt tulee!\n\n\"Saitko jo kynnetyksi sen ahottuneen palan loppuun?\" jatkoi Hukka nyt,\nja piippuansa selväksi pihistellen siinä, kun vastaus viipyi, toisteli\nkuin itsekseen hokien:\n\n\"Ahottuneen... ahottuneen palan saitko jo...\"\n\n\"Ka jopa se tuli.\" Olli äänsi sen kuin jotain sanoa tokaistaksensa.\nMiehet siinä panivat tupakkaa ja puhuivat keskenään sanasen:\n\n\"Se tää Olli on asunut näitä mökinmaita tässä... mökin- ... mökinmaita\ntässä\", alkoi Hukka jo selittää Saukolle asiaa. Kauppapuhelu alkoi\nsiitä verkalleen sukeutua. Saukko jo silmäili tupa-pahasta, ja Hukka\nkehui tavaraansa: mökinmaita, sen peltoja ja muuta:\n\n\"Ne ovat... nää niinkuin tään mökin pellot tuota... ne ovat\nkasvaneet... tälle niinkuin Ollillekin... kovasti viljaa...\"\n\nSen viime sanan hän tapansa mukaan painosti ja lausui tokaisemalla.\n\n\"Viljaa... viljaa ovat kasvaneet\", toistella hoki hän sitten,\nimaistuansa savut välillä, ja muuttuneella äänensävyllä hän selitti:\n\n\"Vaikka tällä Ollilla ei ole ollut antaa pellolle kylliksi sitä...\nkuinka häntä sanoisi... sitä _särvintä_... eli niinkuin tätä\n_lantaa_...\"\n\nMarin yksinäinen huokailu ikäänkuin keskeytti. Nyt hän jatkoi:\n\n\"Lantaa ja...\"\n\nSe oli vielä äskeisen ajatuksen jatkoa. Siinä sai hän toki uuden kiinni\nja käänsi äkkiä:\n\n\"Ja sitten hänellä... tällä Ollilla tarkotan... ei ole ollut oikea...\nniinkuin talon muokin väärti sekään pellon _muokki_... pellon... pellon\nkyntö ja _muokki_...\"\n\nOli syntyä taas äänettömyys. Saukkokin näytti mietiksivän asiaa tai\nmuuta. Vihdoin nureksi Mari äskeisen puheen johdosta, kuin itsekseen ja\nkuin selitellen:\n\n\"Ka mistäpäs ne tässä köyhyydessä kaikki olisi laittanut niinkuin\ntalolliset... joille Herra on siunannut.\"\n\n\"Tuota... Että tuota noin\", alkoi siihen Ville Hukka hokea, aikoen\njatkaa. Mutta hänet keskeytti nyt Saukko, joka asiaa eduksensa kääntäen\näskeisen lantapuheen johdosta mietiskeli:\n\n\"Ka ne ovat sitte ihan tyhjiksi imetyt koko pellot. Niin jotta niillä\nsaa alkaa ihan alusta kuin aholla... Vai mitä sinä itse siitä arvelet,\nOlli?\"\n\n\"Ka...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe olivat siinä jo hyvät aikansa hieroneet kauppaa, tinkineet, myöjä\nkehuen, ostaja morkkaillen sitä mukaa. Ääneti ja kumaraisena seurasi\nlattiaan tuijottaen Olli keskustelua, minkä siitä korva kuullaksensa\notti. Saukko kopisteli nyt kirveshamaralla tuvan seiniä, niiden\nlahonneisuutta tutkien.\n\n\"Laho on... Joku hirsi voi ehkä kelvata saunahirsiksi\", moitiskeli hän.\nLikipitäistä totuutta hän siinä nyt puhuikin.\n\n\"Ka... Kah\", yritteli Hukka, kun ei tiennyt millä nyt se lahous-asia\nkorjata. Toki sai hän taaskin kokoon mitä sanoa, ja ilmoitti äkkiä:\n\n\"Ka jos et osta, niin...\"\n\nEn minä tällä kaupalla väliä pidä! Jotain semmoista ynseää hän sillä\nkatkaisullansa tahtoi sanoa, ja kuin eri jatkoksi ilmoitti hän\nlyhyesti:\n\n\"Niin ostaahan tämän toinen...\"\n\n\"Sekin Pekka Suokas on jo kysellyt\", selitteli hän. \"Ja se Koikkelin\nvävy kuuluu aikovan ja... Pekka... Pekka Suokas ja Koikkelin vävy...\"\n\nMutta ei se Saukko tarttunut. Se vain istui ja punnitsi mietiskellen.\n\n\"Se entinen Sipron poika... se tää Mikko... hän, jolla on niitä isänsä\ntalo-osuudesta saatuja rahoja... tällä Koikkelin vävyllä\", selitellä\nhoki Ville Hukka silloin sitä Koikkelin vävyä.\n\nNiin jatkettiin. Toiset vaikenivat, ja Ville Hukka yksin piti puhetta\nja kauppaa vireillä.\n\n\"On... on tässä toisia ostajia... toisia, toisia ostajia\", toisteli hän\ntaaskin ja yhä taas.\n\n\"Ka\", yritti Saukko silloin jo jatkaa asiaa, mutta keskeyttikin sanan\näkkiä, kuin ei olisi ollut vielä valmis, ja kysäsi kuin vielä peräytyen\nja puhetta muuanne johtaen:\n\n\"Mitenkä vanha tää Olli jo on?\"\n\nHyvän tovin sitä sai odottaa.\n\n\"Ka... eikö sitä lie siinä seitsemänkymmenen korvilla\", murahti Olli\nvihdoinkin. Se vastaus tuli kuin tokaisten, ohimennen.\n\n\"Vai jo sinä niin vanha... Vai, vai sinä jo seitsemänkymmenen\", hoeksi\nsiihen Ville Hukka. Puhe kiintyi tavallaan siihen asiaan, tosin vain\nohimennen, hetkeksi.\n\n\"Sinä jo saisitkin päästä kunnan hoitoon... niinkuin ruotilaiseksi...\nruoti- ... ruotilaiseksi tarkotan\", hoeksi siinä jo Hukka arveluansa.\nSe oli kuin neuvoa, osanottoa, avunosotusta.\n\n\"Ka...\"\n\nEi hän siihen nyt sen enempää. Hukka alkoi silloin selitellä:\n\n\"Se tääkin\", hölysi hän -- \"tääkin Hutikka... tää ukko Hutikka... se\nHeikki, niinkuin hänet tunnet... niin hänkin jo kunnanhoitoon pääsi,\nvaikka ei hänellä, tällä Heikillä, vielä täyttä kuuttakymmentäkään...\nMutta kun se hänellä näet se käsi... se vaivainen, se oikea käsi... se,\nniinkuin tiedät, se _käsi_...\"\n\nSe käsi, se ruhjoutunut oikea käsi se oli hänen pelastuksensa viime\nhädässä ollut.\n\n\"Niin jotta, Olli... tuota noin, Olli\", kehotteli Hukka häntäkin\nkuntaan ja vilkastui samalla.\n\n\"Ka mikäpäs sillä väli... mistä tää köyhä avun saa\", äänsi siihen Olli\nlopultakin, tokaisemalla, kuin umpimähkään, jotakin sanoaksensa vain.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoinkin olivat he lähteneet. Kaupat olivat tietysti jääneet\nkeskeneräisiksi nyt vielä.\n\nJa samalla oli iltakuulaus alkanut lientyä hienoksi yöhämäräksi.\nValoisaa se vielä oli, mutta valo oli jo hiljaista iltavaloa, kuin\nmietiskelevää, semmoista, jossa kaikki kuuluu, kaikki ikäänkuin\nläpikuultaa ja joka ikäänkuin jäähyväisensä kaikelle heittää.\n\nOli tyhjää. Ruokakin siinä pöydällä yhä odotti.\n\n\"Etkö sinä jo syö?\" tiedusti Mari.\n\nEi se vastannut mitään. Sammuneena näkyi piippu unehtuneen suupieleen.\nOltiin taas vaiti.\n\n\"Eihän se suremalla parane... Minkä Herra antaa tulla, se tulee\",\npuheli Mari hetken mentyä, ainaiseen tapaansa kuin yksiksensä\nnureksien. Jotain hän siinä samalla ahertelikin. Niin oli kuin olisi\nkuolema käynyt talossa: niin tyhjää ja painostavaa. Taas nureksi\naskareissaan kytystelevä Mari:\n\n\"Mutta onhan tuo ennenkin taivas meiltä pilveen mennyt ja onpa tuo\nsiitä kuitenkin aina aikansa tultua takaisin lieventynyt...\"\n\n\"Ka...\"\n\nEi se puhelu siitään jatkunut nyt. Vihdoin ottikin Mari vanhan kirjan,\nmiten lie osunutkin sen ottamaan, istahti, avasi kirjan umpimähkään ja\nluki ääneensä, ties miksi. Hän luki:\n\n\"Ei meillä ole täällä pysyväistä majaa, vaan tulevaista me odotamme ja\netsimme.\"\n\nKaikerteleva, riutunut ääni leikkasi köyhän mökin hiljaista ja tyhjää\ntupaa kuin vihloen. Hän syventyi lukemiseensa ja jatkoi:\n\n\"Lintu rakentaa pesänsä puuhun ja pääskynen asumuksensa räystään alle,\nja he luulevat, että se on luja ja kalliolle rakettu...\"\n\nJokikinen äänenväre soi hiljaisessa tyhjyydessä terävänä, selvästi,\nkuin kuuloa leikaten. Vähitellen unehtui lukijalta kaikki, itse\nluettavakin. Hän luki hartaasti:\n\n\"Mutta tuuli tulee ja myrsky nousee, ja se puhaltaa ja kaataa puun, ja\nkaton se nostaa räystäinensä, ja niin ovat pesät hävitetyt, ja ne,\njotka sen rakensivat, eivät itsestänsä apua löytäneet silloin.\"\n\nKaikki ikäänkuin mykistyi, odotti. Kaikki sattui ikäänkuin johonkin\nhyvin kipeään, putoili siihen tipoittain kuin lääke haavan kipuihin,\nkuin lieventämään sen tuskia. Entistä hartaampana kaikerteli ääni, kun\nhän jatkoi:\n\n\"Sillä Sinussa, Herra, on meidän turvamme ja kaikkemme. Sinun\nvanhurskauteesi me turvaamme, kun ahdistus ja hätä on suurin eikä apua\nmistään näy. Auta sinä, Herra, meitä...\"\n\nJa mökin iltahiljaisuudessa ja köyhyydessä häämötti ainoastaan Herran\nvanhurskaus, kuuro, armoton vanhurskaus, ja sen alle sortunut ylisti\nsitä hädässänsä alistuneena, nöyränä.\n\n\"Sillä sinun vanhurskauttasi, Herra, me ylistämme! Sinua, jota ei\nkukaan ole nähnyt, me hädässä etsimme ja ylistämme. Sinulle yksin\nolkoon kiitos ja ylistys! Aamen!\"\n\nKaikki vaikeni. Kaikki alistui sen vanhurskauden alle, jota itseänsä ei\nkukaan ole nähnyt, sen epäselvän, tutkimattoman, kuuron ja mykän\nvanhurskauden eteen, jolle nytkin oli ylistys ja kunnia kannettu ja\njolta ainoalta odotettiin apua nytkin, nyt juuri, kun se näytti apunsa\nkieltävän ja armotta hylkäävän kaiken.\n\nMitä? Harhanäkykö?\n\nVoi meitä poloisia! Voi avuttomia meitä!\n\n\n\n\nIII\n\n\nJoku vaivalloinen viikko oli taas eletty. Marin jalkatauti oli nyt\nkäynyt entistä pahemmaksi. Jäseniä kangisti. Nivelkuivuus vaivasi, ja\nusein sattui suonenvetoja. Elämänhuoli oli tehnyt yöt unettomiksi, ja\nkun päivin oli sittenkin oltava työssä, eivät jalat kestäneet. Siitä\nniiden huononeminen lie johtunut.\n\nEikä se talonkauppa ollut vielä valmis. Saukko tiesi myöjän olevan\nahtaalla rahoista ja oli alkanut tinkiä. Marin kehotuksesta oli Olli jo\nkäynyt pyytämässä Hukkaa, että se jättäisi sen mökki-pahasen kohdan,\nvaikka pienen tilkun myömättä ja sen sijaan lohkaiseisi Saukolle palan\nmuuta maata, mutta ei se ollut auttanut. Saukko tarvitsee juuri\nmökinmaat uuden talonsa paikaksi ja pitää niistä lujasti kiinni -- niin\noli Hukka hänelle selittänyt asian, Oli kumminkin luvannut koettaa, jos\nOlli jaksaisi hänelle maksaa vanhat päivätyörästit rahassa, vaikkapa\nsatasen markkaa etukäteen, että hän itse pelastuisi pahimmasta pulasta.\nNoin puolitoista sataa siihen olisi tarvittu.\n\nMutta mistä ne ottaa? Pimeää se oli ollut, mutta Hiltusen Kaisan\nneuvosta he olivat kirjoittaneet tyttärellensä Siljalle kaupunkiin. Jos\nnyt Silja vaan saisi kirjeen, niin jos se hyvinkin voisi auttaa.\n\n\"Jos Herra on häntä hyvinkin siunannut ja hän on saanut hyvän\nherrasväen luona paikan, niin ainahan ne nyt nekin... Vaikka etukäteen\npalkkaa hänelle uskovat\", puheli Mari, kun koulumestari Jurva kyhäsi\nkirjettä. Vallesmannin herrasväki, jonka kanssa Silja muutti, oli näet\nkuollut, sen he tiesivät.\n\n\"Se olikin niin kaunissilmäinen ja hyvä lapsi\", muisteli äiti\ntytärtänsä. Rakkain lapsista olikin se heille ollut, ehkä kauneutensa\nja herttaisuutensa vuoksi, ehkä myös siksi, että se syntyi vielä niin\nmyöhään, että oli nyt vasta yhdeksäntoistavuotias.\n\n\"Kunpa Herra vanhurskaudessansa häntä vaan suojelisi ja auttaisi!\"\nvierähti äidin mieli siitä jo herkäksi, ja köyhä kyynel tuntui\nväkisinkin silmään kihoavan.\n\nSilja-rukka!\n\nVarmasti he uskoivat saavansa häneltä nyt avun, ja kun päivät kuluivat,\nkun vastaus viipyi ja kun talonkauppa oli jo päättymässä, niin Mari\nkehotti Ollia uudestaan menemään Hukan puheille, pyytämään, että hän\nodottaisi, kunnes Siljalta apu joutuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi hän olisi jaksanut sille pyyntömatkalle enää lähteäkään. Jo se\nensimäinenkin oli tuntunut niin vaikealta, kun päivätöitäkin oli vielä\nrästinä ja kun hän tiesi, että Hukka itsekin on tiukalla. Turhiahan ne\npyynnöt silloin olivat, eikä hän tiennyt, miksi ne nyt niin raskailta\ntuntuivat.\n\nKai se oli se velka ja oma köyhyys, joka nyt painosti.\n\n\"Mitäpä siitä hyötyy, jos pyytääkin\", esteli hän siinä Marille. Mutta\ntämä vain tahtoi ja nureksien kehotteli.\n\n\"Kun nyt hänelle hätäsi oikein selität, niin jos tuo hyvinkin auttaa\",\narveli hän siinä omaan tapaansa nurkuen, ja kuin itsekseen vaikerrellen\nhän siihen huokaili lisää arvelunansa:\n\n\"Ei se kenenkään sydän ole niin kova, jotta siihen ei toisen hätä\nkoskisi, silloin kun se on suurin.\"\n\nMies painui kuin miettimään, vaikeni kauan ja lopuksi äänsi, vaimonsa\nmieliksi myöntyen:\n\n\"Ka... Saahan tästä lähteä... Eihän tuo ota, jos ei annakaan.\"\n\nJa hän lähti.\n\nSe oli harmaa pilvipäivä. Kun hän tuli ulos, ei näkynyt mitään muuta\nkuin yhtä ainoaa harmautta. Ainoa elollinen olento, joka silmiin pisti,\noli yksinäinen kuikka. Ylhäällä järvenselän yli lentäen leikkasi se\nnuolisuoraa tietänsä halki harmauden. Ainoastaan kerran pari se päästi\nlyhyen, kuivan ja karun äänen, joka hävisi kuin olisi omaa haurauttansa\nilman harmauteen hajonnut niinkuin tuuleen viskatut kuivat akanat.\n\nSe kuva jäi hänen mieleensä, ties miksi, kun hän nyt raskain askelin\nastua kumpsutteli lehdon halki mutkittelevaa tietä pitkin. Omaa\nelämäänsä hän siinä taas umpimähkään johtui miettimään. Kaikki oli\nharmaata, väritöntä.\n\n\"Niinhän se on tääkin ihmiselämä\", mietiskeli hän sitä kuikkaa. Yksin\nsitä on saanut halkoa harmautta kuten yksinäinen kuikka pilvisäällä\nhalkoo tiheitä sumuja.\n\nTuntui kuin olisi alkanut hiottaa, vaikka eihän nyt ilmakaan ollut erin\nlämmin eikä hikinen.\n\n\"Ei ole ollut toisesta tiellä tukea enemmän kuin kuikallakaan\",\nmuisteli hän siinä lisää. Raskas astunta oli kuin jotain kumpsutusta.\nPolvet vain notkahtelivat askelista, ja kasvoillekin levisi jotain\nharmaata.\n\n\"Ja samanlaista se kai on loppukin\", jatkoi hän siinä synkkänä. Sillä\nmitäpä tässä olisi edessä muuta kuin mitä takanakin oli.\n\n\"Kulkee ja kulkee vain siinä harmaassa, ja se vain yhä harmenee, kunnes\nlopulta tupsahtaakin ihan siihen loppupimeyteen...\"\n\nAinakin se nyt siltä näytti. Valoa ei näkynyt mistään, mutta harmautta\nsitä enemmän. Otsasta kihosi suolaista hikeä, joka muutamassa paikassa\nkokoutui jo pisaroiksi, ja käynti tuntui muuttuvan yhä raskaammaksi.\n\n\"Ka... Olli!\" kuului silloin ääni syrjästä. Se oli Pennasen naimaton\npoika, Retu-Kalle. Näkyi hakeneen jauhoja kauppiaalta ja levähti\ntiepuolessa.\n\n\"Minnekä sinä poleksit?\" tiedusti se, viskasi jauhosäkin selkäänsä\nriippumaan ja yhtyi matkaan. Siinä väliin rinnalla, väliin jälessä\npysytellen alkoi se oitis puhua siitäkin Ollin häätöasiasta. Jauhosäkki\nriippui pitkällä selässä, ja sen painosta ikäänkuin kallellaan kulkien\nrehvasi hän siinä nyt ja puhui.\n\n\"Mutta sillä kun tällä köyhällä ei ole sitä omaa maata, niin sitä\nsaavat potkia ja ajaa talolliset\", surkutteli se siinä aluksi köyhien\ntilaa ja johtui siitä rikkaisiin.\n\n\"Mutta jos sitä ihminen olisi rikas\", alkoi hän jo siinä\nrehvaistessansa. Se innosti häntä.\n\n\"Niinkuin esimerkiksi tämä kauppias Pösö on!\" kerskasi hän jo erään\nrikkaan varallisuudella. Huimaa vauhtia alkoi rikkauden lumous nostaa\nmieltä. Nyt hän jo kovaäänisesti siinä kerskui:\n\n\"Perhanavie, kun se Pösö oli silläkin Havukan talolla voittanut\nmontakymmentätuhatta, niin... Saakelivie sitä rahaläjää!\"\n\nOlli kyllä kuuli mitä se siinä kehui, mutta ei hän siitä nyt\nvälittänyt. Vaivasikin se siinä koko poika.\n\n\"Vai mitä, Olli?\" tiedusti se nyt.\n\n\"Niin jotta mitä?\"\n\n\"Niin jotta jos olisi meilläkin oikein pirusti rahaa, niin silloin ei\noltaisi köyhiä!... Häh?\"\n\n\"Ka ei...\"\n\nJa he jatkoivat matkaansa. Säkki jo hyvin pitkällä selässä, reuhkasi\nKalle siinä yhä vain innokkaammin.\n\n\"Vaikka Pösön hovin ostaisin silloin!\" kiskaisi hän jo säkkiä ylemmä.\n-- \"Vai mitä, Olli?\"\n\n\"Ka vaikka sen...\"\n\nJa Kalle innostui ja reuhkasi pitkiä askelia harpaten ja vannoi:\n\n\"Saakelin perhana... Pärkäle!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoinkin tuli toki tienhaara. Eroon päästyä istahti Olli kotvaseksi.\nSe taloon moiselle asialle meno alkoi entistä enemmän painostaa, tuntua\nraskaalta. Hän istahti tienviereen pölkyn tyvelle. Edessä avautui\nmetsärytöä, kaltevaa ylärinnettä aivan silmänkanto. Kaadetuiden honkien\njättiläiskannot törröttivät siinä paikoin miehen korkuisinakin\npatsaina, ja kuivuneet latvukset ja oksat muodostivat läpipääsemättömän\nryteikön, jossa kaikki oli sikin-sokin heitettyä.\n\nTaaskin siis silmien edessä erämaakorpien kolkko, voimakas kuva. Yksi\nainoa jättiläishonka oli jätetty ryteikön keskelle uhmailemaan, ja sen\nvaltavassa latvuksessa istui musta korppi.\n\n\"Mutta tottapahan kun hänestä vielä puhuu, niin sittepähän tietää\",\nvarustautui Olli jo lähtemään. Iso, suolainen hikikarpalo, joka nyt\notsalta pudonneena etsi vaivalloisesti tietänsä, kieriksi alas kasvoja\npitkin sen iho- ja harvojen partakarvojen läpi itseänsä pujotellen.\n\nHän alkoi taivaltaa polkutietä pitkin. Samassa kohosi hongan\nlatvasta korppi lentoon ja koikkuen ampui linjasuoraa tietänsä\nkohti kangasharjua, jonka selänteillä vankka honkametsä kuin\njättiläispylväistö vihertävää latvuskattoansa kannatti.\n\nHukan talo oli korkealla mäkitörmällä. Jo kaukaa näkyi akkunaan tulija,\njonka oli noustava sinne pitkää rinnettä myöten. Joskus maailmassa oli\ntalo ollut varakas, mutta jo nykyinen isäntä, Ville, oli sen perinyt\nrappeutuneena ja velkaantuneena. Isäntä itse nylki paraillaan vasikkaa,\nkun joku monista pörröisistä lapsista ilmoitti, että Olli Varis lähtee\nnousemaan taloa kohti.\n\n\"Se taas siihen naukumaan ja houkuttelemaan!\" rähähti sen kuultuansa\nvihaisesti vaimo Loviisa, viskasi äkäisesti karttuukset pois käsistänsä\nja riiteli miestänsä varoittaessaan:\n\n\"Se muistakin siinä, että et lupaa... On tässä itsekullakin omistansa\nkylliksi kannettavaa!\"\n\n\"Tuota noin Loviisa... Niin jotta Loviisa ettäkö... elä lupaa...\"\nhoeksi mies siinä nylkiessänsä, mitään selvää ajattelemattakaan.\n\n\"Milläs tässä luulet sitte itse!\" rähähti vaimo, luullen miehen\nvastustelevan, mutta keskeytyi, kun kaksi nuorimmista risaisista\nlapsista alkoi huutaa ja tapella.\n\n\"Paholainen!\" löi hän niistä toista kiireesti päähän. Ne olivat\njoutuneet tappeluun vellikupista, jota kiskoivat toisiltansa.\n\n\"Ettekö heitä siinä, juuttaat!\" huusi hän vielä niille kiireessä, mutta\nne vain porasivat ja jatkoivat. Hän riiteli nyt välillä miehellensä:\n\n\"Saukko kun ei kerran ilman mökinmaita osta, niin ryöstöönkö tämä\npitäisi hänen tähtensä koko taloröttelö laskea!... Suu kiinni siellä,\npirut!\" huusi hän taas välillä lapsille. Nylkyveistänsä liippaillen\nhoeksi mies ajatuksetonta:\n\n\"Saukko tuota... kun hän ei Saukko tuota... kun hän ei niinkuin ota ja\n_osta_...\"\n\n\"No kun se kerran sanoi jo jotta ei, niin!\" kiivastui vaimo, touhusi\nlasten tapellessa ja poratessa kuohuksissa ja jatkoi riitelyä:\n\n\"Senkö juuttaalla minä sitte mierontiellä nämä omat kakarat elätän...\nJoita on kohta silmät ja korvat täyteen siihen siunannut... Etkö sinä\npoika kuule siellä, jotta anna se vellikuppi Kaisulle\", kääntyi hän\npauhaamaan taas tappelijoille. Ne vain parkuivat.\n\n\"Pahus... en paremmin sano!\" suuttui hän lopullisesti, sieppasi\npörröisen pojan niskasta kiinni, viskasi sen ovesta kamariin ja jatkoi:\n\n\"Niitä siinä seitsemän kakaraa valmista ja taas yksi tulossa... Kaisu,\npiru!... Ryntäillesikö sinä sen vellin! Tuosta saat!\"\n\nHän antoi aimo pääkakkaran Kaisulle, sieppasi vellistä ylt'yleensä\ntahratun parkuvan tenavan niskasta, heitti senkin kamariin ja ajaen\njäännöksetkin sinne riiteli:\n\n\"Niin jotta nyt muista sanoa, jotta kauppa on jo päätetty ja jotta\nmenköön puhumaan mökistään Saukon kanssa elköönkä täällä juosko...\nSenkin syötävät!... Joko ne taaskin tappelevat!\" äkämystyi hän siinä ja\nsyöksyi kamariin komentamaan siellä käsirysyyn joutuneita lapsiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAina ennen taloon tullessansa oli Olli Varis huomannut sen pitkän\nylämäen, miten se kohosi ja miten paljon siinä oli nousemista, mutta\nnyt hän nousi sitä myöten kuin ei se vastamaa olisi alkanutkaan vielä.\nTien oikealta puolen oli tuuli kaatanut vanhan pisteaidan, mutta\nvasemmanpuoleinen lappa-aita oli säilynyt. Vanha, ränsistynyt se sekin\noli kuten piha-aitakin.\n\nSiinä piha-aidan luona hän pysähtyikin kotvaseksi veräjälle, jääden\nsitä vastaan ryntäin nojaamaan, kuin aikoen lopettaa siihen koko\nmatkan. Katse osui aivan umpimähkään pihalta ruokaansa etsiskeleviin\nkanoihin. Pari kolme niitä siinä vain olikin ja nekin vanhoja, laihoja.\nVanha, musta kana oli löytänyt maasta otranjyvän, kaakatti sille pari\nkakahdusta ja varustautui sitä noukkaamaan hyvin juhlallisesti, kuten\njohonkin suurtehtävään varustautuen.\n\n\"Jyvänköhän se löysi\", pisti tapaus Ollinkin silmiin, ja katse kiintyi\nasiaan tylsänä, puoli-ajatuksettomana.\n\nMutta kakahdus oli herättänyt toisen kanan huomion. Se arvasi asian ja\nsyöksyi saaliinjaolle, siivet harallaan.\n\n\"Kas niitä!\"\n\nSyntyi taistelu. Molemmat kanat pörhistivät siipiänsä ja kaula ojona\nkaakattivat taisteluvalmiina.\n\n\"Tuostakohan nuo jyvästä!\"\n\n\"Käkrää!\" parahti silloin jo vanha kana. Toinen oli hyökännyt sen\nniskaan. Löytö täytyi jättää sille. Siivet harallaan paeta hanttuutti\nse paikalta voitettuna, surkeasti, vihaisesti kaakattaen. Tovin matkan\nloitottuansa ja turvaan päästyään pörhistyi se taas, harmistui\ntappiostansa ja syöksyi kolmannen, rauhassa itseänsä kynivän kanan\nkimppuun alkaen sitä höyhentää ja sille siten harmiansa purkaa.\n\n\"Kaikilla se vain on taistelu... Kellä mistäkin jyvästä!\" Jotain\nsentapaista ajatusta kuvastui Ollin sielussa. Hitaasti alkoi toki\npainua pois koko tapaus, ja ajatus velttoni sille.\n\n\"Ja miten se vielä rähähti, ruoja!\" puikahti toki vielä tapauksesta\njoku jälkiajatus, ja sitten alkoi taas entinen ajatustylsyys,\njonkinlainen turtuminen ja tylsistyminen kaikelle, mitä edessä oli, ja\nhän alkoi työntyä ränsistyneeseen taloon, joka niin yksinäisenä ja\nviheliäisen ja avuttoman näköisenä mäeltänsä katseli jyrkkien korpien\npeittämiä vaaramaita, joiden välillä synkkämetsäiset laaksot\nvoimakkaina juovina ristiin-rastiin juoksivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVille Hukka nylki vasikkaa yksin, kun hän tupaan työntyi. Kamarista\nvain kuului jotain sekavia ääniä.\n\n\"Minkälainen siellä on tää... niinkuin tää nyt, tää _ilma_?\" alkoi\nHukka oitis tultua johtaa häntä puhumaan jostain muusta, vaan ei siitä\nmökin asiasta. Ei hän siihen vastausta kaivannut, ei odottanutkaan,\nvaan jatkoi itse kuin olisi vastauksen saanut:\n\n\"Tää ilma\"... hapuili hän. \"Vai niin hän herkesi, että niinkuin\nsateeksi aikoo painua... tää _ilma_.\"\n\nNylettävä vasikka riippui päreorressa, takajalkoihin pujotetusta\npalikasta ripustettuna. Mahapuoli olikin jo nyletty, ja asiaa\nedelleenkin toisaalla pitääksensä selitteli hän siinä nylkiessään:\n\n\"Niin minäkin tässä, kun nää ilmat niinkuin sateeksi aikovat lientyä...\nnää ilmat... niin arvelen, jotta vaikka hänen nylkee tään... niinkuin\ntään _vasikan_...\"\n\nMutta ei sitä vaan tahtonut puhetta nyt tarpeeksi riittää, jos mieli\npitää Ollia asiasta loitolla. Selvästi sen tajusi, että se siitä aikoo\npuhua, vaikka se ei vielä alkuun pääse. Ei se muutoin noin synkkänä\nistuisi ja miettisi siinä.\n\n\"Vai kuinka sinä Olli arvelet... Kuin-, kuinka sinä arvelet, Olli?\"\nhoki hän siinä touhutessaan ja puheen puutteessa umpimähkään.\n\n\"Niin jotta mistä?\" tarttui vihdoin Olli. Hänkin kysäsi sen vain jotain\nvastataksensa.\n\n\"Ka siitä... tästä... niinkuin tuota...\" Hän joutui hieman pulaan, ei\nollut selvillä mistä oli Ollin arvelua tiedustanut, mutta selvisi toki\noitis ja lasketteli kuin olisi juuri sitä asiaa kysynyt:\n\n\"Ka tästä niinkuin tään... tään Roivaan Pekan käräjäjutusta... Niin\njotta ottaakohan tuo Roivaan Pekka ja niinkuin voittaa... Sen Närhin\ntytön asian... sen lapseneläkeasian niinkuin voittaakohan tuo...\"\n\n\"Ka\", yritti Oili, mutta jätti kesken. Ei hän tahtonut päästä asiansa\nalkuun. Se puhuikin nyt Hukka siinä ja touhusi ja selitteli\nnylkemistänsä. Viimein hän toki sai ilmoitetuksi vaivalloisen:\n\n\"Ka siitähän se Mari kärtti vielä puhumaan tästä mökin asiasta...\"\n\nSyntyi äänettömyys. Sen lopussa hän nyt lisäsi:\n\n\"Niin jotta jos se passaisi vaikka odottaa siksi kun Silja auttaa siinä\nmaksussa...\"\n\nLattian raossa mateli joku hyönteinen. Hän kiintyi sitä katsomaan.\n\"Mitähän se Hukka nyt sanoo?\"\n\n\"Tuota noin... että tuota niinkuin Silja!\" hapuili Ville Hukka jotain\nsanoja, millä kierrellä, mutta ei hän nyt löytänyt mitään mielestänsä\nsopivia. Olli koki jatkaa:\n\n\"Sille jo kirjoitettiin asiasta... Siljalle.\"\n\nSe tuli niin vaivalloisesti, kuin vääntäen.\n\n\"No tuota... Että tuota\", hapuili ja touhusi Ville Hukka kiertelyänsä,\nja kun asia ei muulla kiertelyllä enää selvinnyt, lähti hän kamariin,\nsanoen kysyvänsä vaimoltansa. Oitis hän sieltä toki palasi ja nyt\nselitti:\n\n\"Se tuota tää eukko...\"\n\nTuntui vaikealta se selitys. Hän hapuili sanoja, puuhaili asiaa ja\nmielialaansa hälventääksensä ja hoki:\n\n\"Tää... tää eukko se jo kuuluu sanoneen sen kaupan Saukon kanssa\nniinkuin umpeen... Umpeen .,. umpeen kuuluu sanoneen kaupan tää eukko\njo...\" vilkastui hän loppua hokien. Syntyi äänettömyys. Olli Varis\npainui vain syvempään kumaraan, Ville Hukka tunsi samalla asian\npainostavan häntä itseänsäkin ja hälventääksensä jotain, ottaaksensa\nosaa johonkin, alkoi hän kysellä jotain Marin jalkojen sairaudesta.\n\n\"Ka kipeäthän ne vaan ovat\", tokaisi siihen Olli lyhyesti. Ville Hukka\nsilloin neuvoa hoki:\n\n\"Sinun pitäisi niitä hieroa... niitä jalkoja, tarkotan... hieroa\nlinjamentilla...\"\n\nTuntui aivan hyvältä, kun sai siitä puheenaiheen, että voi selviytyä.\nEntistä vilkkaammin touhusi hän ja toisteli hokien:\n\n\"Linja- ... linjamentilla sinun pitäisi hieroa niitä...\nLinjamentilla... linja- ... linjamentilla...\"\n\n\"Ka sillä...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlikin jo iltapuoli. Harmaa päivä oli lientynyt lientymistänsä ja\nsaennut sumuiseksi. Paksu, märkä usma pienensi jo näköpiirikuperan\nmelkoisen pieneksi. Havuneuloissa ja puunlehdissä riippuivat niihin\nsumusta nesteytyneet vesipisarat. Ei eloa, ei ääntä missään.\nVesi-itkuisessa närekorvessa vain lirisivät jotkut vesisuonet, jotka\nkorpipohjan märkyyttä imivät ja juoksuttivat sitä soiden ja purojen\nsaaliiksi.\n\nPaluumatkalla sivusi Ollin tie loivasti tietä kohti kaltevoituvan ahon.\nSiinä, aivan tienohessa, seisoi hänen vanha ruunansa kuin jalat\nköntässä, hievahtamatta, kuin torkuksissa. Pää oli painunut alas ja\nnuokkui siinä kuin riippa laihan kaulan varassa, ja sumusta kosteutta\nimenyt karu harja riippui märkinä suortuvina kaulalla. Isäntänsä tulon\nhuomattuaan ruuna nosti hieman päätänsä, tunsi tulijan, laski päänsä\ntaas entisellensä painuksiin ja jäi torkkumaan siihen.\n\nSanaakaan puhumatta istahti silloin Olli työtoverinsa eteen kivelle ja\npainui ainaiseen kumaraansa. Sumu yhä sakeni. Alkoi tiuhkua siitä\nhiljaa kihoavaa, kosteaa tiuhua. Vähä-vähältä se lientyi ja sakeni\nusvasateeksi, ja yhä paksuneva sumu ummisti jo kaikki yhdeksi ainoaksi\nharmaaväriksi, jonka läpi ei enää tunkenut katse, vaan kaikki peittyi\nmärkään yöhämäryyteen.\n\nKauan istui hän siinä ruunansa edessä. Oli aivan äänetöntä. Vain\nkertasen leikkasi harmautta lähikorvesta kuuluva yksinäisen huuhkajan\nääni, joka ilmoitti iltayön jo kallistuvan yösydäntä kohti.\n\n\n\n\nIV\n\n\nNe olivat Antti Porvalin vanhan Loviisan maahanpaniaiset. Samaa köyhää,\navutonta mökkiläisväkeä se oli sekin joukko, toisen maalla värisijöitä\nkuten Olli Variskin ja muut tuhannen-tuhannet niissä oloissa vapisijat.\nMökissä sitä samaista väkeä ja heidän veroisiansa istuksikin nyt penkit\ntäynnä. Ei erikoisemmin puheltu, ei liioin erityisemmin surtukaan sitä\nmikä oli tapahtunut. Vaimot näyttivät vain hartailta, ja miesväki\ntupakoi kuin jotain tylsää mietiskellen. Puhuikin joku siinä muutaman\nsanan, tietysti kuolemasta.\n\n\"Niin että mitäpäs siinä... Mentävähän täällä kerran jokaisen on\",\njurasi se karkeasti.\n\n\"Ka mitäpäs siinä...\"\n\nJa todellakin, pieni muutos vain: harmaa päättyy umpipimeään.\n\n\"Ka Olli... Tulithan sinäkin tätä Loviisaa...\"\n\nSe oli Toikan loismies, Simo Viikki, joka niin rennosti tervehti siinä.\n\n\"Ka... Tulihan tuota tulluksi.\"\n\nJa oitis alkoi Viikki siinä puhua omaan tapaansa. Sehän se tiesikin\nasiat jos toisetkin, maailmaa laajalti kuleksinut kun oli ja puheissaan\nviisasteleva ja avosuu.\n\n\"Ee-ee, Olli.\"\n\nSiitä häätöasiasta se niin merkitsevästi, viisaasti siinä jo puhui.\nSilmääkin jo vilkutti ja oli kuin salaperäinen tiedoistansa.\n\n\"Sinä et ymmärrä, Olli... Niin jotta missä se on siinä jutku...\"\n\nSe painosti ja vaivasi, mutta olisi hän tahtonut nyt kuulla mitä sillä\noli sanomista.\n\n\"He-ee, Olli!\" jatkoikin se entistä viisaampana ja lopuksi jo selitti:\n\n\"Siinä on näet se Saukon saatava... se Heikki Kokon velka...\"\n\nOlli älysi sen. Isäntä Ville Hukka oli velkaa Heikki Kokolle ja Kokko\nSaukolle. Jos Hukan talo menisi vasaran alle, ei Kokko saisi omiansa,\ntalo kun oli kiinnitetty muille, ja silloin hän ei kykenisi maksamaan\nSaukolle. Tätä talonostotietä se Saukko nyt koettaa omia vähiänsä siis\npelastaa.\n\n\"Ee-ee, Olli... Se Saukko on, paholainen vie, viisas mies...\"\n\n\"Ka...\" yritti siihen Olli sanoa, mutta pysähtyi, ikäänkuin mietti\nvälillä, mutta sanoi sitten kumminkin lopun:\n\n\"Omaansahan se kukin tarvitsee... Niinkuin Saukkokin.\"\n\nSe tuli noin-vain. Muutamilla sanoilla selittää reuhtoi Simo Viikki\nasian lopunkin selväksi ja kehuskeli:\n\n\"Niin jotta nyt älyät, Olli... Niin jotta se on kaikki vain yksi\nrengas. Sekä rikkaat että köyhät.\"\n\nJa todellakin: koko tämä tänne korpeutunut väki oli sotkeutunut\njotenkin toisiinsa kuten sankan närekorven puiden juuret sotkeutuvat\ntoisiinsa ja niin koko korven yhdeksi sitovat.\n\n\"Niin jotta tiedät, että asia on niin\", tenäsi Viikki kaiken lopuksi\nvielä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKovin ne venyivätkin nyt nämä maahanpaniaiset. Olivat lähettäneet\nTörmän talosta pyytämään rautanauloja, joilla voisi naulata\nruumiskirstun kannen kiinni, ja se hakija viipyi nyt sillä tiellä\nyhäti. Ollikin oli lähtenyt ulos pihalle, missä avonainen\nruumisarkkukin oli. Vaimot siellä liikuskelivat, joskus kohottivat\nkuolleen kasvoille peitteeksi pantua vaatelappua ja päivittelivät\njotain tavallistansa.\n\n\"Jo tuo sai hänkin osansa kärsiä. Niin jotta jouti jo päästä pois\nlepoon täältä!\" huokaili siinä eräs heistä. Kovin olivatkin ryppyiset\nvainajan kasvot: kure oli ahtautunut kureen väliin, ja ikeniin oli\njäänyt enää vain jokunen kulunut hammastynkä.\n\n\"Ka, ne täytyy meidän itsekunkin kerran jättää tämän maailman ilot, kun\naika tulee\", huokaili joku toinen äskeiselle.\n\n\"Vai mitä, Olli?\"\n\n\"Ka... Eipähän meillä täällä sitä pysyväistä majaa ole\", sai hän siihen\nvastaukseksi kootuksi sanoja. Hitaasti liikuksiva väki kävi kuin\nvakavammaksi. Päivä paistoi ääneti, kuin valoa hiljaa tiukkuen.\nKolmella sivulla uhmaili mökin karuja pikkuviljelyksiä jylhä, voimakas\nkorpi, ja neljännellä puolen kehosi loivahko rinne, jota peitti\nkulovalkean polttama nokinen korpimetsän jäännös, missä suunnattomat\npuunrungot törröttivät hiiltyneinä, oksat pois kärventyneinä. Sitä\nlohdutonta jättiläistaustaa vasten leikkautuivat mökki-rähjän piirteet\ntavallista vähäisempinä, ja kartanolla liikuskeleva kuihtunut köyhäväki\noli kuin päivän huolissansa ahertelevaa, oman apunsa varassa\npuuhailevaa pientä muurahaisväkeä, jonka keskellä avonainen ruumisarkku\nsaarnasi kaiken ahertelun viimeistä umpeenmenoa.\n\n\"Mutta kuulehan, Olli!\"\n\nSimo Viikki se häntä taas siinä. Aivan olalle lyöden se nyt alkoi siinä\nlohdutella ja neuvoa:\n\n\"Elä sinä vielä sure!\"\n\nTuntuikin Simo nyt olevan oikein reimapäällä.\n\n\"Saamarivie, Olli! Ne pitää tässä vaan kohtalot kellistää toiselle\nkylelleen niin... E-hee!\" kerskui se ihan innostuneena hänelle. Sitten\njatkoi:\n\n\"Jottako ei voitaisi, jos vaan niikseen ruvetaan... Vai etkö usko,\nOlli? Häh?\"\n\n\"Ka... Mikäpäs siinä.\" Jotakinhan sille täytyi siinä sanoa ja myöntää.\nSe innostuikin vain ja jatkoi:\n\n\"Entäs sinun vanhin poikasi... Kusti!\"\n\nVai siitä se nyt puhua alkaa, siitä jo vuosikymmenen sitten\nkadonneesta.\n\n\"Ka... Kusti\", murahti Olli. Mutta se vain jatkoi. Nyt se jo selitti:\n\n\"Nääs se tämä Hoikan Antti... Minä tapasin sitä tehtaalla, sitä\nAnttia... Mitäs nyt sanot, Olli?\" käänsi hän jo voitokkaaksi\nkysymykseksi. Pitihän Ollin näet jo arvata, että Hoikan Antti on\njossakin kadonneen Kustin tavannut.\n\n\"Ee-ee, Ollit\"\n\nJa se olikin uusi sanoma, vaikka uskomattomalta se tuntui.\n\n\"Ettäkö se Antti olisi niinkuin Kustia..,.?\" yritti Olli.\n\n\"No... Sapperi!\" Simo aivan kuin kiivastui, kun hänen sanojansa ei\nuskota, ja tenäsi:\n\n\"Jottako Simo Viikki valehtelisi!?... Olli!\"\n\n\"Ka eipä se.\"\n\nJa se olisikin ruvennut siitä puhumaan ja selittämään, mutta keskeytyi,\nkun tuotiin rautanaulat ja arkun kantta alettiin niillä naulata kiinni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä mökiltä lähtiessä oli aimo matka suotietä. Kuivana aikana se\nkyllä kannatti hevostakin jotenkuten, niin että yli pääsi, mutta nyt\noli äsken ollut sateita. Liettynyt tie upotti, ja arkku täytyi kantaen\nkulettaa suotaipaleen poikki. Kuivalle päästyä alkoi kivikkotie, mutta\npääsi siinä toki reellä ajaen kärritielle, missä voitiin arkku nostaa\nrattaille.\n\nSitä rekitietä he nyt jo astuivat ruumiin saattona. Naavaiset\nkorpikuuset ojentelivat siinä tukevia, voimakkaita oksiansa, milloin\npuhkoen niillä vapaata ympäristöä, milloin taas tunkien toisten kuusien\noksikon sisään. Kaarnaiset jättiläisrungot ikäänkuin julistivat mykkää\nvoimaa, ja pienet juurikuuset tihensivät maarajasta alkavan oksattoman\nvälin, niin että jo aivan muutaman sylen päästä polkuvierestä oli\nläpinäkymätön rytömetsä. Kaikki se luja, äänetön voima katsoi\nsanattomana kulkuetta, joka verkalleen vaelsi korven läpi venyttelevää\nkivikkotietä pitkin päiväisempiä maita kohti.\n\nOli tyyntä. Päivä paistoi kihottaen, kuin tiukkuen. Olli olisi nyt\nhalunnut Simo Viikiltä tiedustaa tarkemmin Kustista, missä Antti Hoikka\noli hänet tavannut ja muuta.\n\n\"Niin jotta Olli\", tulikin se itse ja alkoi siitä jatkaa:\n\n\"Niin jotta se Kusti elää eikä tyhjiä ja turhia nau'u!\" kehasi se nyt\njo.\n\nKyllä kai se siis sittenkin totta oli.\n\n\"Ja markkinoilla!... Ja komeasti!\"\n\nSiis jossain markkinoilla se Antti Hoikka on sitä tavannut ja\npuhutellut. Herran kiitos että toki elää! Olli koki siinä pysytellä\nSimo Viikin rinnalla, raskaasti astua kumpsutellen.\n\n\"Ja rento peli ja reilu meininki pojalla!\" kehui se nyt Kustin elämää.\nSiis ei köyhyydessä! Häntä hiotti vain se muassa-pysyminen ja\nkuuleminen.\n\n\"Vai ei hän toki puutteessa\", ehti hän siinä pistää Simolle. Se\ninnostui yhä.\n\n\"Vai puutteessa...! Eee, Olli! Ettäkö maailmantiellä terve poika\npuutteeseen joutuisi!... Sussaameri!\"\n\nJa hän innostui omastakin puolestansa. Maailmallahan sitä näet hänkin\neniten oli ja ylpeili sillä. Umpimähkään kehui hän Kustista jo:\n\n\"Rahaa pojalla kuin karvarilla härän vuotaa ja toista kiskoo ruunun\nselästä irti kuin lahtari nahkaa lehmän selästä.\"\n\n\"Ka!... Mikäpäs hänellä kiskoessa!\" Niin oli hän herkkä kuin lapsi\nmoiselle puheelle.\n\nJa se vielä selittikin mistä hän oli päättänyt, että Kustilla on\npaperirahaa kuin vuotaa:\n\n\"Sillä\" -- kehui se -- \"sillä kun kerran reilu peli ja rento elämä on\npojalla, niin sen tietää, että ei se ilman rahaa silloin...\"\n\n\"Eipä tietenkään!\"\n\nSehän nyt oli varmaa. Viikki lupasi hakea Kustin käsiinsä vaikka\nmaanraosta, nyt kun juuri onkin taas lähdössä maailmalle rahatyön\nhakuun. Lujasti hän vannoi:\n\n\"Vaikka nuorissa lähetän pojan luoksesi, Olli, ja silloin...\"\n\nHe pysähtyivät, sillä ruumiskirstun kansi oli siinä kolinassa\nirroittunut, kun ne naulatkin olivat lyhyitä, vanhoja, vanhasta ovesta\nirti kiskotuita. Täytyi takoa ne uudelleen kiinni.\n\n\"Piru!... Kun eivät järkiään lyöneetkin kiinni puutapilla, niin olisi\nkestänyt!\" sadatteli sen johdosta Simo Viikki siinä välillä, mutta\njatkoi sitten äskeistä:\n\n\"Silloin, Olli, kun Kusti tuo rahat, niin lyö vaan Saukolle pöytään\npennit ja... Eee, Olli!\"\n\n\"Ka mikäpäs siinä silloin!\" Ja hän alkoi jo toivoakin ja uskoa.\nInnostuen, aivan polviinsa lyöden hihkasi Simo Viikki jo lopuksi:\n\n\"Sipsaameri ja hellereijaa, Olli, silloin vaan!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta oli jo päästy kärritielle. Arkku-pahanen nostettiin kärriin, ja\nikänsä elänyt hevonen alkoi astuksien vetää kuormaa kirkonkylää kohti.\nSimo Viikkikin jätti jo entisen asian, astua riuskutteli kärritiellä\nentistä reippaammin ja kehäsi Ollille:\n\n\"Niin että Olli...\"\n\nKuolemasta hän tarkoitti puhua ja järkeillä elämästä omalla tavallansa.\n\n\"Että mekin vaan purjehdimme maailman merellä, kunnes nostavat meidät\nruumiskärriin, ja sitte senkuin hautaan että tupsis vaan ja multaa\npäälle ja halleluujaa ja... E-hee, Olli-poika vaan!\"\n\n\"Ka niin!\"\n\nJa hitaasti alkoi köyhä saattue jonottaa tietä pitkin, joka salomaiden\nhalki nousi ja laski harjulta harjulle ja jonka kahden puolen seisoi\nluja korpi voimakkaana, heittäytyen kuin jättiläismäinen maailmanvuota\npeitoksi mäkien, harjanteiden ja laaksojen yli.\n\n\n\n\nV\n\n\nEntiselle kauppiaalle Pekka Hyypälle hän oli velkaantunut jo aikoja\nsitten, silloin kun lapsijoukko oli syömässä suurimmillansa. Karusta\nkorpimaasta ei silloin jaksanut irroittaa kaikkea sitä, mitä iso pere\nkulutti, ei vaikkapa olikin eletty ainaista nälkää nähden ja vaatteina\nainoastaan repaleita ja risoja.\n\nJa olihan se sitä velkaa odottanutkin. Vuodesta vuoteen oli sitä\nlykätty, eikä sen koroistakaan voinut olla suuria puheita silloin kun\nkerran päävelkakin täytyi niin uneuttaa.\n\nMutta nyt se oli köyhtynyt itsekin, ukko paha. Vahingot olivat vieneet\nhyvät osansa. Velkojat ahdistelivat yhä tiukemmin, ja usein oli jo\nilkuttukin kylällä että:\n\n\"Kohta se on Hyypänkin oven päällä ruunun kanki lukkoinensa!\"\n\nMutta olivat toiset sitä pahoitelleetkin.\n\n\"Vanha mies!\" olivat ne säälitelleet. \"Millä hän enää jaksaa itsensä\nelättää, jos kauppa loppuu!\"\n\nJa sitten vielä kivulloinen vanha vaimo!\n\n\"Millä hän senkin raukan leivissä ja särpimissä silloin pitää!\" olivat\nne surkeilleet usein.\n\nMutta päivästä päivään se oli toki vielä pelastunut, oli mennä\nkituuttanut, kun oli velkojiensa suun tukoksi työntänyt omat\nsaatavansa. Siten oli hän nyt jo siirtänyt niille Olli Variksenkin\nsaatavan kaikkinensa. Ne, joille saatava oli niin siirretty,\nkiirehtivät saamaan omaansa aikanansa. Kaikkihan tiesivät, että Olli\noli mökiltä menossa.\n\n\"Huomenna voivat jo olla saamiset myöhät!\" olivat ne uudet velkojat\narvelleet ja alkaneet kiirehtiä ehtiäkseen aikanansa, ennenkuin häviävä\non tyyten jaettu. Hänet oli toissa päivänä haastettu oikeuteen ja\nviimeiset -- ainut lehmä ja työtoveri, ruuna, -- olivat siten joutuneet\nuhan alle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt hän oli tullut sitä asiaa Hyypän kanssa vielä kerran sovittelemaan,\nanomaan lykkäystä. Vaikeaa, vaivalloista ja väkinäistä se alkuunpääsy\ntaas oli, mutta koki hän parastansa.\n\n\"Siitä velka-asiastahan minä tulin... Niin jotta jos sitä sopisi vielä\nodottaa\", pääsi hän töin-vaivoin alkuun.\n\n\"Tjaa... Tsjaa\", tihrasi siihen Hyyppä ja selitti, että velka oli jo\nsiirretty toisille. Ei hän voisikaan siinä enää mitään, vaikka kuinka\ntahtoisikin auttaa.\n\n\"Ahtaat ajat... Ahtaat ja kovat ajat!\" koki hän puhella ja selittää\nasiaa.\n\n\"Ka\", yritti Olli. Ei hän sitä siirto-asiaa selvästi tajunnut. Ei hän\nyleensä käsittänyt lakipykäliä eikä siirtoja, ja nyt humisi hänen\npäässänsä vain Hyypän ääni epäselvänä. Vaivalloisesti hän koki\nselvittää jauhaa:\n\n\"Olisihan sitä maksettu, vaan kun on siinä ollut esteet...\"\n\nTahtoivat loppua sanatkin. Mistäpä ne nyt otti tässä niin pian. Hän\ntuijotti kumarassa istuen sillanrakoon ja vaikeni:\n\n\"Tjaa... Tjaa\". Se oli ainoa, mitä Hyyppäkään siihen voi sanoa. Puhe\nnäytti loppuvan, mutta taas lähti Olli.\n\n\"Siinä kun yhteenkin aikaan tulivat ne hallavuodet\", koki hän taas\nvääntää minkä osasi ja jaksoi selittää tilaansa. Hartaalla,\nhuokailevalla äänellä toisteli hänen vaiettuansa Hyyppä kuin yksin\nhuokaillen:\n\n\"Jaa... jaa ... jaa... Halla- ... hallavuodet!... Hallavuodet lähettää\nHerra meille itsekullekin ajallansa...\"\n\nJa niin edelleen yhtä vaikeasti. Tuli taas vaitiolo, painostava, raskas\nvaitiolo.\n\n\"Yhteenkin aikaan kun niitä tuli kuusi perätysten, niitä hallavuosia,\nniin jotta ei puitavaa jyvää jäänyt -- niin...\"\n\nMutta mitäpä siitä puhua sen pitemmältä! Kuusi peräkkäistä hallavuotta\nisopereiseen korpitorppaan, niin... Kyllähän sen Hyyppäkin jo lopun\narvasi.\n\nMutta minkäpä hän sille nyt voi, hän, itsekin hallavuotensa elänyt.\n\n\"Herra... Herra lähettää hallavuotemme meille kaikille ajallansa\",\ntoisteli hän vain hartaasti, haluten päästä asiasta eroon; mutta\nvieläkin jauhoi Olli vaikeatöistä:\n\n\"Ja sitte oli jo kasvatettu kolmestikin lehmä tätä velkaa varten, mutta\nminkäs sille voi, kun aina karhu...\"\n\nTaas siinä loppuivat sanat. Taas siinä vaiettiin.\n\n\"Jaa... jaa... Jaa, jaa... Jaa, jaa\", huokaili vaivautunut Hyyppä. Ei\nhän tiennyt miten vapautua tästä raskaasta asiasta.\n\n\"Se tää karhukin etsii ensimäiseksi nää salomökkiläisen lehmät... Ne\nkun varakkaammat asuvat rintamailla\", selitti taas Olli kuin vaivan\nalla vääntäen ja toivoi sen kaiken auttavan ja saavan ymmärtämään, mikä\nkuorma on hänen hartioillansa alati painona ollut.\n\n\"Hohhoi... Hohhoi.\" Puoli-itsekseen se Hyyppä siinä huokaili, aikoi jo\nkääntää puhetta jollain keinoin muuhun, mutta ei osunut keksimään\nsanoja.\n\n\"Ja nyt vielä siinä ne Marin jalat\", nureksi vaivansa alla hikoileva\navunanoja taas ja selitti niistä Marin jaloista:\n\n\"Köntistyvät ihan, niin jotta ei enää ala liikkeelle kyetä...\"\n\nVaiettiin. Hyypänkin oli jo niin vaikea olla.\n\n\"Tjaa... Tsjaa\", äänteli hän siinä ja huokailtuaan hartaalla äänellä\nettä: \"vai jo ne Marinkin jalat\", ilmoitti hän äkkiä:\n\n\"Siinä ei silloin enää auta muu kuin linjamentti!\"\n\nHän kiirehti sitä neuvomaan samassa tarkoituksessa kuin taannoin Ville\nHukka: selviytyäksensä irti asiasta. Kun se nyt vain ei ehtisi alkaa\nuudestaan! Hän kiirehti:\n\n\"Miina!\" huusi hän äkkiä vaimoansa kutsuen.\n\n\"Mii-naa-a!\" toisti hän pitkään, kun sitä ei kuulunut. \"Miina ho-ooil\"\n\nNyt se toki tulikin. Vaivainen se oli sekin puoleksi, kulki\nkainalokeppiä tukenaan käyttäen ja ontui pahasti.\n\n\"Ne tään Olli Variksenkin eukon jalat kuuluvat köntistyvän, niin\nneuvoisit sinä hänelle rohtoja\", selitteli Hyyppä nyt pulasta\npäästäksensä vaimollensa ja poistui huokaillen.\n\n\"Vai ovat ne Marinkin jalat jo\", huokaili lihavahko, mutta sairas\nvaimo. \"Vai, vai jo ne alkavat Marinkin jalat\", toisteli hän polviansa\nhieroksien, ja kun oli joutunut, alkoi hartaalla huokailulla neuvoa:\n\n\"Linjamentti se on ainoa, joka siinä auttaa... Linja -- ...\nlinjamentti-mentti siinä auttaa, jos mikään auttaa...\"\n\nHän huokaili, hieroksi polviansa ja selitteli sitä linjamentti-asiaa\npitkään, miltei loppumattomiin, ja Olli Variksen korvissa ja päässä\nhumisi kohta yksi ainoa epäselvä käsite: Linjamentti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen velkansa oli Hyypältä siirtynyt Pekka Kuikalle ja oli nyt jo\nennättänyt joutua kolmansiin käsiin: ryöstömiehet olivat ottaneet\nvelkakirjan takavarikkoon jostain valtion verorästeistä. Oli hän siitä\nnyt Hyypältä lähdettyänsä kuullutkin jo.\n\nHänen paluutiensä kulki korkean kangasharjun, niinsanotun Pirunmäen\nyli. Siinä harjunselällä, aivan tienvieressä, särki Otto Suokas\ntervaksia, kun hän ohi aikoi. Se oli kuullut hänen menostansa Hyypän\nluo, oli arvannut asian ja kysyi nyt kuin pysähtymään ja tarinoimaan\nkehottaen:\n\n\"No?... Mitäs se Hyyppä sanoi?\"\n\n\"Ka... Eipä se mitä.\"\n\nHän pysähtyikin siihen ja istahti. Suokaskin rupesi tupakoimaan ja\nselitti:\n\n\"Ka mitäpäs se hän enää osaa... Kun jo velkakirja on ruunulla.\"\n\n\"Ka eihän se mitä.\"\n\nHitaasti alkoi siitä puhe mennä jurnutella. Sama hänelle oli mitä\npuhuttiin. Piippuansa imien kertoi Suokas:\n\n\"Kylällä arvelivat, jotta mitäpä ne sillä velkakirjalla paljon sinusta\nhyötyvät... Sen vanhan hevosen nyt voivat ryöstää, mutta paljonkopa\nsillä saavat!\"\n\n\"Ka...\"\n\nSiihen yhteen sanaan se töksähti häneltä nyt sanottava. Suokas sylkäsi,\nikäänkuin mietiksi asiaa, ja jatkoi sitten:\n\n\"Nahkan tähden voivat siitä jonkun kymmenen huutokaupassa maksaa... Tää\nkarvari Kuittu oli arvellut, jotta parikymmentä voisi hänkin nahkasta\nmaksaa.\"\n\nSyntyi äänettömyys. Jotain se Suokas sitten vielä yritteli puhua, mutta\nei hän siitä paljoa tajunnut. Kuulihan vain sanat ja sen, mistä se\npuhui.\n\n\"Tervaksia tässä arvelen särkeä... Jos tuota tervalla saisi\ntalvisaikaan sen verran, jotta ruununveronsa jaksaisi maksaa\", käänsi\nse toki lopulta puheen ja alkoi kopistella työtänsä.\n\nOlli nousi ja lähti painumaan alas syvään umpinotkoon, johon tie\nlaskeutui harjulta äkkijyrkkänä ikäänkuin häviten rotkopohjan sankan,\nikivanhan kuusimetsän mustaan pimeyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää oli välillä kulunut. Olikin ollut kylmän-koleita ilmoja,\nmutta nyt oli äkkiä valahtanut mitä lämpöisin kesäilma.\n\nHän kynti pikkuista metsäpeltopalaansa korvakannon päässä mökistänsä,\npienessä metsälampareessa, jota taaja metsä joka puolelta umpesi. Ei\nkuulunut sinne maailmanmelu eikä päässyt tuulenhenki. Hikinen\npuolipäivä oli jo ohi, ja päivä alkoi leudota iltapuoleksi.\n\n\"No, ruuna!\" hoputti hän vanhaa toveriansa kuin pyytäen ja kehotellen.\nSe kokikin nyhtää auraa ja itseänsä vakoa pitkin autella. Jalka upposi\nkuohkeaan multaan, ja hiljaa kääntyi vakomulta auran luottimen edessä.\n\nNiin he olivat jo kohta tasan kolme vuosikymmentä yhdessä polkeneet\nvakoa ja samonneet talvikinoksien halki ja kahlanneet umpisilla teillä.\nHän tulikin sitä nyt siinä muistelleeksi, nyt kun uhkaavat heidätkin\nerottaa vielä.\n\n\"Tprtuu, takaisin, ruuna!\" otti hän kyntötieron takaisin, ja kun ruuna\nsitten taas vakoansa verkalleen astuksi, jatkui muistelu.\n\n\"Siitä taitaa olla jo kaksikymmentä vuotta\", muisteli hän. Silloin oli\nloppunut ruoka molemmilta. Että toki olisi lämmintä, oli ruuna tuotu\ntupaan yöksi, ja viimeinenkin oli silloin tasan jaettu.\n\n\"Mutta mitäpä niistä muistella\", keskeytti hän ne muistelmat omista\navuista. \"Yhtä perettähän sitä oltiin, ja sinä sait vain oman osasi.\"\n\n\"So, ruuna!\"\n\nAurankärki siinä vain hapasi salakiveen, mutta nyt sitä voi taas\njatkaa. Aura-pahanen viilsi jälleen multaa, ja vanhojen muistelu kulki\nsitä rintaa asiasta toiseen.\n\n\"Sitten tuli se seuraava, se kova talvi\", muisteli hän. Sinä talvena\noli ruuna ollut koko perheen turva ja pelastus. Jalkatöillä ei olisi\nansainnut mitään, mutta ruunalla hän oli päässyt loitomma työnhakuun,\nlöytänyt vetotöitä, joilla toki jotain ansaitsi, ja niin oli päästy sen\npahan talven yli kesäoloihin. Niin oli sittemminkin hyvin usein\nkeinoteltu ahdingon yli helpotukseen.\n\n\"Ruuna-rukka... Mutta eiväthän ne toki sinua ilkeä ottaa\", puheli hän\nsiinä kuin selitellen, rauhoitellen. Ruuna päristeli.\n\n\"Ymmärsiköhän tuo sen puheen?\" pisti Ollin päähän. Tuli jo miltei paha\nolla. Hän koki auttaa ruunaa työntämällä auraa.\n\n\"Ehtii se Kustikin tulla vielä siksi... ennen käräjä-aikaa\", koki hän\nsiinä selitellä, ja astunta näytti käyvän raskaammaksi.\n\n\"Niin jotta...\"\n\nHän yritti sitä vakuuttaa, mutta ei kuitenkaan... jätti kesken... Mene\ntiedä tokko sittenkään ehtii Kusti, vaikka se Simo Viikki niin kehui...\nVihtarahkeet vain narisivat, ja mykkä multa kääntyi äänetönnä\nluottimelta vakoon vuotaen. Hän hapuili jotain uutta sen sumuihin\nhäviävän Kustin sijalle. Löysikin hän sen ja arveli:\n\n\"Mutta ainakin Silja... Kun saa kirjeen, niin se auttaa.\"\n\nTaas se päristi ruuna ja puistalti päätänsä. Epäiliköhän tuo!\n\nVoi isäntääsi, ruuna!\n\nVako jatkui, vyyhteytyi toiseen vakoon. Kynnös laajeni. Käännetty multa\nimi hiljaa leutoa iltavaloa. Alkoi jo lientyä syysillaksi. Hikinen\nkyntäjä oli riisunut jo ruunansa ja laskenut sen syömään kynnöksen\nruohoiselle pientarelle.\n\nJa hän itse?\n\nEi tehnyt mieli vielä mökille. Mitäpä sielläkään! Hän istahti\npiennarkivelle, painui kumaraan ja mietiksi. Piikkopaita oli avautunut\nja oli paljastunut laiha rynnäs ja olkapää, joista kihosi suolainen\nhiki.\n\nEikä ruunakaan nyt näyttänyt haluavan syödä. Hitaasti astua kompsutteli\nse isäntänsä eteen, pysähtyen siihen, ja kuin hyväillen nuoleksi\nsuolaista, hikistä olkapäätä.\n\nHe olivat kaksi kovien päivien yhteentakomaa työtoveria.\n\nJumala, olematon tai oleva! Siunaa meille kärsimystä, ei kuviteltua,\nvaan todellista! Se yksin meitä jalostaa, puhdistaa ja maan tomusta\nSinuun nostaa.\n\n\n\n\nVI\n\n\nOli siitä Kustista nyt jo pieni vihi saatukin, Mölsän Antti, joka oli\nlähtenyt Simo Viikin matkoihin, oli kääntynyt välillä pois ja toi\nsanan, että Simo oli saanut jo tiedon sen olinpaikoista. Ei hän vaan\nmuistanut sen paikan nimeä, mutta jossain se oli siellä etäällä\nmaailmanperällä. Sinne oli Simo Viikki lähtenyt ja uhannut toimittaa\nKustin takaisin, oli mikä oli.\n\n\"Tuo se Herra toki avun!\" nureksi jo silloin Mari kiitollisena. Olokin\ntuli hieman helpompi.\n\n\"Kunpa vain jaksaisimme Häneen uskoa ja olla Hänelle kaikesta\nkiitolliset!\"\n\nNiin hän siinä kytystellessänsä nureksi ja alistui, ja nivelet\nkuivuivat yhä ja nisahtelivat entistä kuuluvammin.\n\n\"Tuo, tuo se Herra avun\", se oli hänen ainainen, sokea, ajatukseton\nuskonsa.\n\n\"Ka tuohan se\", murahti siihen Ollikin mietteissään eläen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta yhä se Kusti vain viipyi, ja naapuri-akatkin tulivat puheillansa\njärkyttämään jo liiankin aroiksi ja kerkeiksi käyneitä mieliä. Ne\npuhuivat siitä häädöstä ja ryöstöstä ja sillä tavalla tietämättänsä\npelottelivat. Varsinkin Riipan eukko, Liisa, siitä hölötti. Se olikin\nkoko näiden saloseutujen keuhko. Nytkin se taas siitä puhui ja juorusi:\n\"Kauppamieheksihän se aikoo, paholainen... en paremmin sano, tämä\nHotakan Mikko!... Vaikka miehellä ei ole varoja muuta kuin minkä vähän\nsai, kun möi ne ainoat kaksi lehmäänsä!\"\n\nSiitä hän nyt juorusi ja hölötti pitkän jutun ja siunaili ja sadatteli:\n\n\"Mutta rytkyläiseksi vaan aikoo... savipatojen ja muun rihkaman\nkaupalle talven tultua lähteä, ja tämänhän se sinun ruunasi aikoo\nhevosekseen niille matkoille huutaa!\"\n\nSemmoiseksi se nyt vielä muutaman talven kelpaisikin, olivat ne kylällä\narvelleet. Ei siitä oikeaksi työhevoseksi olisikaan enää.\n\n\"Vai rytkyläiseksi se Mikko aikoo?\" nureksi Mari jotain sanoaksensa.\n\n\"Niin... Sanos muuta, paholainen\", innostui Liisa ja vannoi:\n\n\"Mutta näkisipäs, jos minä sen akkana olisin, tokko ei kestäisi työn\nääressä, vaan lähtisi kaiken maailman konsteilla pitkin tietä\nleipäpalastansa kokoamaan!\"\n\nJa sitten hän puhui ja juorusi sekaisin kaiken maailman asiat. Puhui\nhän Annastakin, heidän naimisissa olevasta tyttärestänsä, joka\nperheinensä siellä tehtaalla asuu. Kokon eukko oli siellä käynyt, ja\nhyvissä varoissa kehui Liisa niiden siellä elävän.\n\n\"Ja jopa nyt... Pirukos heillä on varoissa eläessä, kun tehtaassa\nrahatöissä ovat!\" ynseili hän. Suututti häntä jo aivan tämä oma köyhä\nkorpieläjien olo ja elämä niiden tehtaalaisten elämään verratessa.\n\n\"Saa täällä\", ynseili ja toraili hän, \"saa täällä kesät ja talvet\nryhkiä ja rehkiä, eikä sen vertaa heru, jotta kerrankin saisi\nmahanpohjasta nälän pois ajetuksi!\"\n\nAivan hän tosissaan jo kuohahteli, ja Marikin ehti nyt jo tarttua\npuheeseen.\n\n\"Vai hyvästi se toki Annan joukko siellä\", hyvitteli hän. \"Kunpa Herra\ntoki hänelle leivän ja särpimen siunaisi!\"\n\nJa Liisa yltyi ja kehui omasta päästään yhä lisäten, ja samalla hän\nitse uskoi omatkin laskettelunsa tosiksi.\n\n\"Ja mikä heillä olisikaan eläessä varoissa!... Kun molemmat kuuluvat\nnyt käyvän tehtaassa ja Anna itsekin vetelee miesten palkkoja, niin...\"\n\nAivan se kävi hänelle jo kateeksi se Annan hyvä olo siellä tehtaalla.\nHän uhkasi jo myödä kaikki kampsunsa ja itsekin muuttaa tehtaan töihin,\npois koko korvesta.\n\n\"Mokomastakin nälkäpesästä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin oltiin. Odotettiin päivä, toinen... useakin. Ei vaan kuulunut\nKustia, ei Simo Viikkiä. Odotettiin vielä ja toivottiin. Uusi\nhätäytyminen alkoi painostaa, viedä yöunet ja masentaa päivin. He\nolivat jo kuin lapsia: ikänsä eläneitä lapsia. Vähä sai heidät jo\nlevottomiksi.\n\nEikä Siljaltakaan kuulunut vastausta. Laskettiin jo syyskäräjien aikaa,\nettä ehtiiköhän siksi Kusti ja Silja.\n\n\"Ei niihin käräjiin tässä enää kovin pitkiä ole\", huolestutti se jo\nmieltä, ja silloin alkoi Mari yhä useammin kehotella Ollia menemään\nAnnan puheille, jos se voisi auttaa ainakin siksi, kunnes Silja\nlähettää tai Kusti joutuu.\n\n\"Kun hänelläkin nyt kuuluu siellä parempi olevan, niin mene tiedä jos\nhän\", arveli Mari miehellensä Liisan ilmoitusten rohkaisemana.\n\n\"Eikä tästä nyt tehtaalle niin kovin pitkä matka... Viisikymmentä\nkilometriä vain... niin jotta parissa kolmessa päivässähän tään\nmatkan...\"\n\nNiin hän sitä selitteli ja arveli.\n\n\"Tottapahan Luoja sitten taas hänellekin siunaa, jos nyt vanhempiaan\nhädässä auttaa.\"\n\n\"Ka\", alkoi jo mieskin hiljaa suostua. Ei siitä tosin suuria\ntoivottavia ollut, mutta mihinkä siinä muuhunkaan enää turvautuisi.\n\n\"Ka... kunhan vaivainen kaikki kokee... niin sittepähän koettuaan\nkaikki tietää\", lupaili hän Marille jo sitä lähtöä. Se kokikin nyt\nselitellä siinä, että ei se nyt ihme olisi, jos Annakin vähän auttaisi.\n\n\"On sitä saatu hänenkin tähtensä tässä yhtä ja toista kokea.\"\n\nVäkisinkin veti se nyt mielen niitä koettuja muistamaan... Ei se niin\nvaloisaa ollut. Siinä kytystellessään muisteli kuihtunut äiti:\n\n\"Silloinkin kohta synnyttyä...\"\n\nSe oli ollut talvisaika ja hallakesän jälet huokuivat kalseina. Hän\nmuisteli:\n\n\"Ainoa paita piti repiä lapsenrievuiksi ja koko talven sai sitte itse\npaidatta... Ohkainen hame siinä vain suojana...\"\n\n\"Mutta mitäpä niistä muistelee, kun mikä on kerran kestetty ja eletty!\"\ntyytyi hän nureksien kuin itseksensä, ja hiljaiseksi aivan alentui\nääni, kun hän sen kaiken yli veti sovittavaksi peitteeksi lieventävän:\n\n\"Onhan niitä tässä eletty jo pahempiakin päiviä kuin ne...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nManu Juuppaa pitivät useimmat puoli-renttuna, mutta kaikki myönsivät,\nettä hän oli saanut viisautta ja lahjoja yllinkyllin. Joskus se oli\nsaarnaillutkin, maallikkona tosin vain, kyläsaarnaajana. Mutta toisin\najoin oli taas voittanut heikkous. Hän oli ryypiksinyt, kierrellyt\nmaita-mantereita ja ilmestynyt sauva kädessä kulkien milloin siellä,\nmilloin muualla, sukellellen ilmoille kuin kala vedestä. Alussa olivat\npapit hänestä pitäneet, mutta nyt ne jo alkoivat vieroa, suhtautua\nhäneen varovasti. Olivat näet alkaneet vainuta hänen saarnoistaan\njotain harhaoppia.\n\nNyt se sattui tulemaan Olli Variksen mökkiin, samaan aikaan kun Kiurun\nLiisa siellä hieroi Marin kipeitä jalkoja linjamentilla.\n\n\"Joshan se auttaisi... linjamentti\", puheli siinä Mari ja kerrottuaan\nmiten sitä oli neuvonut käyttämään sekä isäntä, Ville Hukka, että myös\nkauppias Hyyppä, kun Olli oli käynyt niiltä apua anomassa, arveli hän:\n\n\"Mene tiedä, jos se Herra sitä tietä lähettikin jonkun avun.\"\n\nHieroja siinä huokaili jotain hurskasta ja harrasta. Puhe johtui\nkärsimyksiin, syntiin, vanhurskauteen ja semmoiseen.\n\n\"Sillä kun sitä ei meillä olisi syntiä ja olisi Herran vanhurskaus,\nniin ei ahdistus ja hätä näin luokonaan päälle pakkaisi\", vaikerteli\nsiinä Mari.\n\n\"Ei, ei... Ei se pakkaisi. Hohhoi!\" Hartaasti, kernaasti yhtyikin\nhäneen siinä Kiurun Liisa. Kuin alistumisen kautta ylentyen jatkoi hän\naivan haikeasti:\n\n\"Mutta kun me...\"\n\nMiettiessänsä sanoja puhui hän jotain linjamentin hajusta ja valmiiksi\njouduttuansa lopetti hartaalla jatkolla:\n\n\"Kun me olemme ynseitä ja paatuneita ja luotamme omaan itseemme,\nniin...\"\n\nLoppu oli tietysti sanomattakin kaikille selvä. Nureksien myönsikin\nMari:\n\n\"Ka kunpa se oma-vanhurskaus saa meissä vallan, niin se unehtuu meiltä\nse oikea... se Herran vanhurskaus.\"\n\n\"Nii-iin. Niin se unehtuu. Hohhoi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nManu Juuppa oli kuunnellut keskustelua tarkkaavasti, viisaasti\nmietiksien. Nyt hän tarttui siihen.\n\n\"Ettäkö... E-ettäkö?\" veteli hän kuin ajatellen. \"Ettäkö siis vain\nHerran-vanhurskaus... Vain ja ainoastaan sekö?\" kysyi hän lopun\nrutosti. Vaimot katsahtivat häneen, mutta ei se nyt näkynyt olevan\njuovuksissa. Voi sille siis vastata.\n\n\"Ihmisvanhurskauskos se sitte!\"\n\nMarin ääni oli sitä sanoessa kielteinen. Ei hän siihen\nihmisvanhurskauteen luottanut.\n\n\"Pettää se se oma-vanhurskaus. Onhan vain porras, jolle polet, ja\nluulet siinä laudan olevan, mutta onkin siinä vain tyhjä kohta\",\nvaikerti hän siinä tapansa mukaista nyreksintäänsä jatkaen.\n\n\"Pettää... pettää... pettää!\" Niin haikeasti todisti Kiurun Liisakin\nsen. Manu Juuppa nuuskasi tyhjiä näppejään.\n\n\"Entäs sinä, Varis?\" kysyi hän nyt äkkiä. \"Niin jotta mikä vanhurskaus\nse on se oikea... niin jotta se olisi se oikea Herran-vanhurskaus?\"\n\n\"Ka...\"\n\nSitä samaa hän tarkoitti kuin vaimotkin. Kyläsaarnaaja oli äkkiä\njoutunut alallensa. Varsinkin nyt viime aikoina oli hän alkanut\nsaarnailla uusia, omia oppejansa, ja aina hänelle olivat korvatkin\nkallistuneet, ainakin siksi ohimeneväksi hetkeksi.\n\n\"Mutta minä Manu Juuppa!\" alkoi hän nyt ihan juhlallisesti. \"Minä Manu\nJuuppa sanon sinulle, Varis, jotta niks!... Niks vaan!... Niks!\" toisti\nhän kuin lyöden. Kyllä ne vaimot älysivätkin mitä hän tarkoitti.\nVoitonvarmana kysyikin hän siis:\n\n\"Eikö niin, Varis?... Että vaan niks?\"\n\n\"Ka...\"\n\nSe oli Ollille epäselvää hieman sen puhe nyt. Siksipä hän keskeyttikin\nsiihen \"ka\"-han ja käänsi kysyen:\n\n\"Niin jotta miten: 'niks'?\"\n\n\"Mitenkäkö niks?\" alkoi Manu, otti oivan sauvansa, sylkäsi suun\npuhtaaksi ja selitti:\n\n\"Siten niks, jotta sinä saat vielä nähdä mikä vanhurskaus se on, joka\nsaa maan periä!\"\n\nNe muut vaikenivat nyt. Ei hänen kanssansa yleensäkään ollut hyvä\nlähteä ihan umpimähkään. Voitokkaana veti hän silloin Variksen Ollille\npitkää viisasta:\n\n\"Aa-aa, Olli!... Aa-aaa!\"\n\nSyntyikin kuin vaitiolo. Olli Varis näytti syventyvän kumaraansa. Mutta\npian ne vaimot selvisivät toki ja alkoivat omaa puoltansa pitää:\n\n\"Kunhan sitä sinullakin olisi ahdistus, niin tokkohan et turvaantuisi\nsiihen, jolle nyt olet ynseä\", nureksi siinä Mari jo puuhailla\nkytystellen. Mutta ei se auttanut. Manu Juuppa yhä vain tiukkeni.\nKainalosauvan nojassa se siinä taas juhlallisesti ihan:\n\n\"Mutta minä... minä Manu Juuppa!\" alkoi se, puhui parilla\nsanasutkauksella taas suuret, pitkät asiat selviksi ja sen tehtyänsä\nselitti:\n\n\"Jos meillä ei ole muuta kuin se, jotta sanomme vaan jotta: 'Herra,\nHerra', niin meillä ei ole muuta kuin se tyhjä niks!\"\n\n\"Niks vaan!\" löi hän innoissaan aivan näppiä ja iski vieläkin kerran\nsillä sanalla: \"Niks!\"\n\nMiten se nyt siinä olikin taas omalaisensa! Ei sen kanssa nyt\nhaluttanut kiistoille ruveta.\n\n\"Minäkin esimerkiksi!\" alkoi se nyt.\n\n\"Minäkin, Manu Juuppa, juon ja... niinkuin maailmassa elän, kun ei ole\nitsessä vanhurskautta... No mutta mitäpä niistä!\" käänsi hän äkkiä,\naivan kuin masentuen. Jotain hän vielä puhui synneistänsä, mutta myös\nmiten hän niistä aina kuitenkin nousee ja nousee, kun vain saa oikeasta\npäästä kiinni.\n\n\"Ja niin se, Varis\", kääntyi hän Ollin puoleen, \"niin se käy\nsinullekin, että saat nähdä, jotta missä se pitää se vanhurskaus olla,\njotta se olisi se oikea Herran-vanhurskaus... Aa-aa!\"\n\nSe tuli taas niin viisaalla äänellä se pitkä aa-aa. Yksin hän siinä nyt\noli voitolla, ja toiset vaikenivat.\n\n\"Sinäkin näet, jotta ei ole mitään Herranvanhurskautta, jos me itse\nemme sitä tee!\"\n\n\"Ka... Niin jotta tuota...\" yritteli ja sotkeutui synkkänä istuksiva\nOlli. Mutta se katkasikin äkkiä selittäen:\n\n\"Esimerkiksi jo Jeesus... Miten se jo hänkin sanoi?\"\n\nEivät ne nyt häntä ymmärtäneet, mutta ei hän sitä huomannut, vaan\njatkoi kuin ymmärtäneille:\n\n\"Hänkin, Jeesus, näet sanoi jotta: jollette te itse anna anteeksi ja...\nniinkuin tee vanhurskautta, niin ei sitä Isäkään... No?\"\n\nHän odotti vastausta, mutta tuvassa-olijat vaikenivat. Hän tunsi\nvoittaneensa, saaneensa asian selväksi ja ikäänkuin ilkkui voitollansa.\n\n\"Niks, niks vaan, Olli Varis!... Niin jotta ei se Isä itse\nvanhurskautta tee, vaan meidän se on tehtävä, jos mieli... Niks\nvaan...\"\n\nVaiettiin. Ne tuntuivat miettivän.\n\n\"Vai mitä, Olli?\"\n\nHän kysyi sen voitonvarmana.\n\n\"Ka... Tässä tuota\", yritteli Olli, mutta töksähteli ajatukseensa\nsotkeutuneena, ja rutosti, voitokkaana, kuin lyömällä katkasi silloin\nManu Juuppa lyhyellä:\n\n\"No!\"\n\n\"Sehän on selvää!\" sanoi hän sitten ja tenäsi selittäen:\n\n\"Sinäkin, Varis, lähdet nyt hakemaan lapseltasi apua... Mutta etkö sinä\njo Ville Hukalta?\"\n\n\"Ka kävin.\"\n\n\"No!\"\n\nSe tuli niin voitokkaasti. Miksi siis enää lapsiesikaan\nHerran-vanhurskauteen luottaen niiden luo lähdet. Yhtä voitonvarmana\nhän kysyi:\n\n\"Ja mitäs sait?\"\n\nVaiettiin.\n\n\"Linjamenttia!\" vastasi silloin Manu Juuppa itse.\n\n\"Entäs Hyypältä... se on mitä sait?\" tenäsi hän lisää ja taas\nvastauksen puutteessa vastasi itse:\n\n\"Linjamenttia!\"\n\nSe oli hänen saarnaansa, hänen selitystänsä.\n\n\"Aa-aaa!\" veti hän entistä voitokkaammin jos viisaamminkin, varustautui\nsanomaan kaiken lopun, tekemään johtopäätöksen. Hän käväsi\nsylkäsemässä, palasi, jatkoi:\n\n\"Ja nyt minä, Varis, sanon sinulle mitä on Herran-vanhurskaus, jos me\nitse emme sitä tee... Se on...\"\n\nHän kumartui aivan kuin korvaan kuiskaamaan, kuin jotain suurta\nsalaisuutta muka sanomaan.\n\n\"Herran-vanhurskaus, jota me ihmiset emme tee, on...\"\n\nYhäkin viisaammaksi hän siinä alensi ääntänsä ja ikäänkuin kuiskasi\nomituisesti:\n\n\"Se on -- tippa lin-ja-ment-tia!\"\n\n\n\n\nVII\n\n\nSinä kesänä uhkasi tulla huono vuosi näilläkin seuduin. Kevätkylmät ja\nmyöhempi kuivuus oli hidastuttanut kasvullisuutta. Ruismaat olivat\nharvakortisia. Tähkä piipotti siellä, toinen täällä, ja harmaa\nkastikaisheinä aaltoili niiden välillä pehmeänä. Ei siitä suurta satoa\nodottaa sopinut. Kitukasvuisia olivat toukoviljatkin, ja heinämaita,\nvarsinkin huonompia, peitti lyhyt, palanut siankarvaheinä.\n\nEi ihme, että työansiot olivat vähissä ja että moni, kun katsoi talvea\nkohti, näki jo sen kalseat harmaa-värit entistalvisia kylmempinä.\nTotuttuhan näihin kyllä oli, mutta sittenkin se vilun tulo puistatti\nihoa. Ei sille näkynyt tottuenkaan kukaan tyyten turtuvan.\n\nMutta vielä huonompia kuului Pohjois-Suomesta. Halla oli siellä jo\nalkukeväästä näpistellyt perunanvarret. Ennen juhannusta se oli ne\npolttanut ihan mustiksi ja jo näpsinyt ensi korjuun viljakasveistakin.\nKovatalven uhka oli alkanut silloin jo nousta ja hiljaa hämärtää, ja\nilmiselväksi se oli valennut heinäkuun-hallojen aikana, jolloin kato\noli yhdellä yökäynnillänsä korjannut miltei kaiken, mikä oli sen\nhenkäyksien ulottuvilla: suomailla ja niiden läheisillä alavistoilla.\n\nJa vaikutukset alkoivat oitis näkyä. Tyynestihän se oli sivuutettu\nsekin halla-aamu, sillä minkäpäs sille käyneelle ja pois menneelle\nkukaan enää mahtoi. \"Taisi olla hallayö\", oli vain arveltu ja lisätty\nettä: \"Käviköhän tuo senkin ja senkin viljelyksillä?\" -- tai jotain\nsemmoista, vanhaa, totuttua, ja hiljaa oli alkanut ihmisvirta painua\nhallanjäliltä Etelä-Suomea kohti työnhakuun. Kuin joutsenet, jotka\ntajuavat olevansa turvattomia ja heikkoja talven lujien voimien edessä,\njättävät kesäiset metsälammikkonsa ja laulaen vain haikean laulunsa\nalkavat muuttolintuina etelään suoltua, niin ne lähtivät nämäkin\navuttomat kohti tuntematonta harmautta yksitellen, joskus parittain,\nkolmittain.\n\nMuuttolinnut! Jossain, missä aavistivat työtä olevan: tehdaspaikoissa\nja semmoisissa, ne kokoontuivat sitten joukoiksi, parviksi, elelivät\nkodittomina, ja heidän tulonsa lisäsi yleistä työnpuutetta ja työtä\netsivien lukua.\n\nJalo työ, sinä helmien helmi, sinä, jota paetaan ja jonka tekoa\nsemmoisenansa häpeillään, peitellen ja koristellen sinut jos millä\nuhrautuvaisuuden silkkiliinoilla, miten sinäkin kirkastut ja osotat\nolevasi kalliskin, kun kesäpakkanen sinut vitilumellansa puhdistaa ja\naamusäteissä kimaltelevan kuuraverhonsa sinun ylitsesi vetää!\n\nNiin: silloin vasta me ymmärrämme sinut, ja pois joutavat risat ja\nharsot ympäriltäsi, ja sinä hohdat meihin jalostavaa kirkkauttasi kuin\nhangella tulikirkkaana palava ja kimmeltelevä puhdas pakkasensilmä,\njoka palollansa kuluttaa kaikki huonot ja veltostuttavat itiöt ja idut\npois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTehtaalle, jossa Olli Variksen tyttären, Annan mies oli työläisenä, oli\nnäitä työnhakijoita kokoontunut jo taaja parvi. Mutta työtä ei ollut\nentisellekään väelle, ei puolillekaan. Osa tehdasta näet seisoi, Huono\naika ja tehtaan huonot raha-asiat olivat herpaisseet sen rautaisten\njäsenien voiman, ja ääneti oli se alkanut hylkiä pyörien ääressä\nahertelevia työläisiä. Toinen toisensa jälestä sai poistua.\n\nMutta niitä avuttomia, joita rautainen tehdas tunteettomana luotansa\nhylki, niitä imi itseensä työttömien yhä kasvava parvi. Siellä oli\nheillä yhteistä. Siellä sykki suoni samaa. Siellä, ainoastaan siinä\njoukossa ymmärsi jokainen heistä toistansa sanoitta, sillä jokaisen\nveressä sykähteli sama, yhteinen, yhdistävä avuttomuudentunne, ja\nkaikkien silmien edessä hämärsi sitä yhteistä harmaata... harmaata,\nharmaata ja ainoastaan harmaata, eikä mitään muuta.\n\nNyt ne olivat alkaneet päiväiseen aikaan kokoontua ihan siihen tehtaan\nlähelle. Ei siellä ollut kellään mitään erikoista, ei tehtävää, ei\nkuultavaa, mutta se paikka sittenkin veti. Voihan siellä toki kuluttaa\naikaansa, istuksia, puhellakin, kun ei muuta senkään parempaa\nkuitenkaan ollut.\n\nJa puhettahan siinä sukeutui. Joskus se oli vilkastakin, harvasanaista\ntoki useimmiten. Siitä yhteisestä asiasta eniten puhuttiin, ja juuri\nsilloin aina harvenivat sanat. Siinä mäen alla kohosi se musta, iso\ntehdas-rumilas kuin mikä hirviö, elottomana, kylmänä ja kivikovana,\npäästäen savutorvestansa laihaa savua, joka tuuli-ilmalla siinä huiski\nja vatvoutui ja tyynellä huippeni ja hävisi, minne lie hävinnytkin.\n\nSitä kummitusta siinä katsottiin useimmiten. Varsinkin akat istuksivat\nvakavina ryhmissänsä. Miehistä toki joku aina koki leikinlaskuksikin\npanna, kuin mieliä sillä vireillä pitääksensä.\n\nTuomas Lurkki -- hän se oli niistä leikkisin. Hän se ei huoliansa\nsanoihin näytteille pannut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä päivänä siellä olikin tavallista vakavampaa. Taivaskin mataloitui\nyhä vain harmaammaksi pilveytyen, ja yksitoikkoisina törröttivät mäen\nkarut petäjät.\n\n\"Suikon eukko sieltä tulee\", äännettiin jossain ryhmässä. Tulija oli\nOlli Variksen tytär, Anna, joka sieltä mäkeä ylös nousi, tyhjä\nmaitokannu kädessä. Ohut karttuunihame repatti säärien peitteenä kuin\nmikä repale, ja tukasta riippui joukko suortuvia jo piloille\npurkautuneesta, vanhasta kampauksesta irrottuneina.\n\n\"Kävin maitoa etsimässä, niin pahahenki kun ei saa enää mistään!\"\ntuskaili se siinä äkeissään, kun erääseen joukkoon yhtyi.\n\n\"Ei lypsä lehmä!\" pisti siihen Tuomas Lurkki. Tehdasta hän sillä\nlehmällä tarkoitti, ja ne toiset ymmärsivät hänet oitis.\n\n\"Ei lypsä\", pääsi joltakin mieheltä kuin huokaamalla, ja useat vakavat\nkatseet kiintyivät tehdasrumilaaseen. Nurisematta, mitään tutkimatta\nolivat he sen sisälmyksissä ahertaneet, imettäneet sillä hikensä ja\nkaikkensa, tyytyväisinä kun vain saivat siellä ahertaa ja palkkioksi\nniukan leipäpalansa saivat. Mutta nyt se oli heidät hylännyt ja he\ntunsivat olevansa turvattomia ja voimattomia. Oli hiljaista, äänetöntä\nja vakavaa. Vihdoin alkoi Anna äkäillä, kuin yksiksensä tuskitella.\n\n\"Millä pirulla tässä ne kakarat jo syöttää... Ja ukkokin siinä muun\ntyöttömyyden lisäksi taas potee ja kituu, jotta... Ihan tässä jo hapset\npäästä hajoavat\", äkäili hän siinä. Kaikki istuivat ääneti, vakavina.\nAinoastaan Tuomas Lurkki pani taas reiluksi puheeksi.\n\n\"Mitä sinä nyt turhasta vielä, Anna, äkäilet!\" alkoi se ja tiukkasi:\n\n\"Sillä kyllä sitä vielä parempaakin porattavaa tulee, kunhan tässä...\"\n\n\"Parempaakin... Siinä taas sitä vanhaansa!\" ynseili Anna kuin\npuoli-vihassa. Mutta Lurkki aivan kuin innostui ja kerskui:\n\n\"Kunhan, Anna, talvi tässä tulee ja alkaa vasaroillansa paukuttaa, niin\nsilloin sitä, Anna!... Silloin sitä, kuule, lyödään toinenkin\nrautanaula ruumiskirstun kanteen jotta jutkahtaa!\"\n\n\"Äs siinä!\" Ihan hän oli sille jo suuttua. Ja jatkoi:\n\n\"Tässä jo muutenkin hätä kaluaa ja syö, ja siinä vielä ilkkuu, jotta...\nHerra-isä!... Mikä sille ukko Pisille siellä!\" käänsi hän äkkiä kuin\nsäikähtäen. Se antoi siellä ylen.\n\n\"Oksettaako sinua? Herra-isä siunaa!\" hätäili siinä Anna.\n\nMutta meni se toki ohi.\n\n\"Se etoo vaan sydäntä!\" selittää tokasi ukko itse. Kaikki arvasivat sen\nsyyn ja vaikenivat. Tuomas Lurkkikin vaikeni nyt. Kuin hätäytyen kysyi\nAnna ukolta:\n\n\"Etkö sinä ole... syönyt...?\"\n\nOli jäädä kesken koko kysymys, sillä arvasihan sen. Eikä ukko siihen\nvastannutkaan, eikä kukaan vastausta odottanut, ei ääntänyt. Kaikki\nsuonet vain nyt löivät yhteen, sykähtäen tavallista hellemmin, kuin\nyhteistä kipua ja kuumetta tuntien, ja veren hienot siteet sitoivat\navuttomien sydämiä hiljaa toisiinsa siteillä, jotka ovat niin\nkatkeamattomia kuin mikään inhimillinen olla voi.\n\n\"E-ei tässä auta enää vanhat evankeliumit ja lait!\" äänsi viimein\nTuomas Lurkki kuin ajatellen, puoli-itsekseen, ja korvallistansa\nraapaisten hän lähti kuin mietteissään yksin laskeutumaan mäkirinnettä\nalas.\n\nOli niin painostavaa. Kun Anna hetken kuluttua palasi mäeltä kotiinsa\nja kulki sillan yli, seisoi siinä Tuomas Lurkki sillan kaidepuuhun\nnojaten ja katsoi koskea, jossa aaltopaljous tappeli yhtenä mylläkkänä\nvyöryen. Aalto paiskasi siinä aaltoa kumoon, ja pauhaten syöksyi\ntaisteleva vesipaljous siellä alla mykkänä lepäävää kosken kalliopohjaa\nmyöten alas suvantovettä kohti.\n\nTuomas Lurkki katsoi sitä ääneti. Mutta syystalvella nostettiin\nsuvannosta hänen koskessa runneltunut ruumiinsa eräänä iltana, jolloin\npakkanen punasi taivaan länsirannan tuliseksi ja löi lujilla\nvasaroillansa lyhyitä, armottomia iskujansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäinä päivinä saapui Olli Varis tyttäreltänsä apua pyytämään. Siellä\ntehtaalla oli nykyisin liikuskellut saarnaajia, ja Annakin oli käynyt\nniitä kuulemassa, vaikka mies oli morkannut että: \"mitä siellä niiden\nperässä juoksee\". Ei hän ollut niistä pitänytkään, ja Manu Juuppa, joka\naivan äskettäin oli saapunut, olikin ne omituisilla saarnapuheillansa\njo karkoittanut pois koko tehtaalta. Manun omintakeisissa puheissa oli\nnäet jotakin uutta, semmoista, joka käänsi ihmisten mieliä ajattelemaan\nja veti pois toisten saarnaajien ympäriltä.\n\nJa miten odottamatta se isä nyt tulikin! Ei hän osannut ajatellakaan\nmoista.\n\n\"Ka isäkö se!... Herra-hyvä siunatkoon!\" pääsi Annalta tervehdyksen\nasemesta, kun Olli työntyi huone-pahaan. Koki hän toimittaa sille\nistuintakin, touhusi ja kuin harmitteli:\n\n\"Ei tässä ole istuintakaan... kun nuo rytkyvähätkin tuossa pitkin\npenkkejä... Istuu nyt isä siihen!\" kehotti hän saatuansa risat\nhaparoiduksi penkiltä pois.\n\n\"Niin jotta vieläkö sitä mitä kuuluu?\" sai hän jo siinä kysäistyksi.\n\n\"Ka mitäpä tässä.\"\n\n\"Tässä meillä kun semmoinen ahtauskin on... kun on tätä perettä silmät\nja korvat täynnä eikä huonetta muuta kuin tää pikkuinen soppi\", jatkoi\nAnna kuin äkäillen tai harmitellen ja ikäänkuin ei olisi isänsä\nvastausta kuullutkaan.\n\n\"Mitä vaan itsellesi?\" jatkoi Olli sitä omaansa, kuulumisasiaansa,\npainuen jo kumaraansa samalla.\n\n\"Mitäpä tässä... hohhoi... näistä meidän kuulumisista\", huokasi Anna\nsiihen, pyyhki helmallansa erään lapsensa nenän ja jatkoi haikeasti:\n\n\"Tuo ukkokin kun tässä vielä muun työttömyyden lisäksi rupesi\nkitumaan... Ja sitte vielä tuo yksi kakara rokossa...\"\n\nRintatautinen, luukolotusta poteva mies, joka makasi rokkotautisen\nlapsen vieressä samoilla risoilla, oli kohottaunut puoli-istualle. Näki\nettei siitä enää olisi eläjäksi ollut. Kellertävä nahka peitti miltei\npaljaita, lihattomia luita. Jäsenet näyttivät koukkuisilta. Elottomat\nsilmät kiiluivat tylsinä syvällä silmäkuopissa, ja kun hän avasi suunsa\npuhuaksensa tai muuten, oli kuin olisi luuranko irvistänyt.\n\nOoh! Puistatuksen olisi luullut käyvän katsojan läpi.\n\n\"Tehdas tässä seisoo, niin on köyhät ajat\", sai se siinä toki\npuheeseen-pääsyksi heikosti äännetyksi ja alkoi sitten raskaasti, pää\nnuokuksissa huohottaa.\n\nSitä kurjuudenkuvaa, tätäkin, yhtä lukemattomista! Ei astioita, ei\nhuonekaluja. Pöytä-pahanen vain, jokunen vanha savivati, nokinen\nkeittoastia ja joukko räsyjä ja risoja sekä seitsemän pörröistä,\nresuista lasta, jotka kasvot likaisina katsoa töllöttelivät tylsinä,\nmietteettöminä. Joku niistä imeksi sormiansa, toinen kaiveli nenäänsä\nja pisti suuhunsa minkä sieltä sai.\n\nHerra armahda!\n\n\"Se on tää tehtaantyöläisen elämä aina semmoista... Niin jotta sitä et\ntiedä millä sitä aina päivän aamusta iltaan kuskaat!\" valitteli siinä\njo Anna.\n\n\"Ka niinpä se taitaa...\"\n\nMitäpä muuta hän olisi siihen voinut sanoa. Anna toraili siinä\nlapsillensa, jotka yrittelivät juonitella. Hän survi niitä nurkkiin,\nsiinä kuin kiireessä touhuten, ja saarnaili:\n\n\"Siellä maalla tuota toki kun elää, niin on toki oma mökki ja saa edes\nmaitotilkan suuhunsa, mutta meneppä näissä tehtaantyöläisen oloissa...\"\n\nHän synkkeni aivan siinä. Isän hartioille tuntui taaskin lisäpaino\nlaskeutuvan.\n\n\"Nytkin\", jatkoi Anna, \"ei ole maitotilkkaa nähty, taitaa tulla kohta\nkaksi viikkoa. Muista särpimistä ei puhettakaan ja...\"\n\nSiitä leivänloppumisesta hän aikoi puhua, mutta keskeytti. Ei se sillä\nkuitenkaan paranisi. Sitä nuorinta, rintalasta, hänen vain oli surku,\nraukkaa:\n\n\"Rintakin tässä jo ruuan puutteessa ehtyy, niin jotta sekään poloinen\nei enää henkipidintään saa\", valitti hän synkkänä, puoliääneen, ja\nhuokasi raskaasti.\n\n\"Ka... Näitä kun on sinullakin noin paljon.\" Se oli ainoa, mitä isä\nlöysi siihen lohdutukseksi, selitykseksi. Oma asiakin jo unehtui\ntyyten. Se sotkeutui tehdastyöläisen elämän harmaisiin sumuihin kuin\nkepeä höyryvähänen sakeaan savuun.\n\n\"Onhan näitä kakaroita siunannut tähän\", virkkoi siihen Anna, mustana\nmieli, ja lisäsi kuin napisten: \"Eipähän tuo tälle köyhälle siunaakaan\nmuuta kuin näitä vaatteessa pidettäviä ja elätettäviä.\"\n\nRintalapsi heräsi ja alkoi itkeä. Hän kaivoi röijyn alta rintansa,\nlaihan tyhjän pussin, ja työnsi sen nopeasti itkevän suuhun. Eihän\nsiitä kai mitään lähde, mutta tukkeaahan toki itkevän suun.\n\nOli hän jotenkin saanut siinä selvitetyksi osan siitä asiastansa,\nhäädöstä. Ei hän toki olisi raahtinutkaan nyt koko totuutta sanoa.\nOlihan vain ilmoittanut, että Saukko aikoo ostaa Hukalta puolen kontua\nja mene tiedä tuleeko siinä sitten enää mökillä-oloa jatketuksi. Kun ei\nkerran täältä ollut apua toivossa, niin miksi suotta lisätä\nhyödyttömällä surulla tyttären jo muutoinkin ylenmäärin raskasta\nkuormaa.\n\nEikä se Anna ollut ymmärtääkään koko asiaa, kun siinä pääkin oli jo\nihan sekaisin.\n\n\"Mitenkä?... Elähän, isä?\" tapaili hän. \"Ettäkö se Saukko?... Mistä\nsillä nyt rahatkaan, Saukolla?\"\n\n\"Ka niitä renginpalkoista säästetyitähän sillä kuuluu sen verran,\njotta...\"\n\n\"No voi hyvä-isä tokiisa!... Vieläkö siinä nyt vanhoilla päivillä sitte\nse reistaus sen mökin kanssa!\" alkoi tytär siunailla. Asia alkoikin\nhänelle tylsästi selvetä. Lapset siinä kuhisivat ja marisivat,\näksyillen jo leipää, ja se kaikki alkoi taas sekoittaa päätä ja\ntuskastuttaa mieltä. Isä huomasi sen, ja kun oli vaikea olla,\nlieventeli hän arvelulla:\n\n\"Mutta ei tässä nyt vielä hätää... Mene tiedä jos Kustikin vielä\nkotiutuu ... Sillä kuuluukin olevan rahoja.\"\n\n\"Kustiko?... Hyvä-isä!... Hiljaa siellä, pennut!\" toisteli Mari siinä.\n\n\"Ka Kusti... Se Simo Viikki sitä lähti noutamaan kuin jalansyten...\"\n\nSe tuli kuin vaikeasti jauhaen, Annan tukkakin oli osaksi siinä\nhajonnut. Suortuvia häilyi silmillä ja jos missä. Nekin kiusasivat\nsiinä, ja hän niitä joskus viskasi päähän kuin kiusoittelevia kärpäsiä\nhätistellen.\n\n\"Tuotakin tukkaa!... Pahahenki!\" äsähti hän sille jo kerrankin siinä ja\ntaas siunaili sitä asiaa ja Saukon säästöjä, ja kun uudelleen johtui\nKustilta toivotusta avusta puhumaan, kehotti äkkiä:\n\n\"Ja vaikka Siljalta pyytäisitte!... Jos hänellä sattuisi olemaan mitä.\"\n\n\"Ka...\"\n\nVaivoin sai Olli selitetyksi, että on sille kirjoitettu, mutta ei\nvastausta kuulu. Tytär koki silloin neuvoa: Pennan ukko oli kaupungissa\nkäydessänsä käynyt Siljaa etsimässä sen entisestä palveluspaikasta,\nmutta ei se enää ollut siellä.\n\n\"Tujuliin vai mikä sen nimi on\", muisteli sitä herrasväkeä ja neuvoi\nsitten:\n\n\"Mutta sen talon kuskirenki oli sanonut, jotta poliisilta saa Siljan\nosotteen... Niillä kuuluu kaikki olevan kirjoissa ja papereissa, siellä\npoliisin luona.\"\n\nRokkosairas lapsi alkoi nyt väännellä ja voihkia. Siljat ja mökit ja\nkaikki sekoittuivat Annan päässä hänen siinä ikäänkuin koko elämää\nvastaan taistelussansa, niin ettei ehtinyt mihinkään tarttua, kun jo\ntoinen asia kutsui.\n\n\"Ylenkö se annattaa?\" tiedusti hän sairaalta kiireesti. \"Häh?\"\n\n\"Ei... Se puree mahaa\", koki sairas raukka selittää, aikoen kömpiä\nylös. Äiti riensi toki väliin:\n\n\"Et saa!\" Ja juoksujalkaa pyttyä hätään riennättäen jatkoi hän:\n\n\"Siihen kylmälle lattialle ... vilustumaan ja lisää sairastumaan!\"\n\nJa asettaen sairaan lapsen istumaan astialle siunaili hän siinä\nelämäänsä yksinäisellä, ainaisella:\n\n\"Herra-isä sentään tätä köyhän elämää ja tätä osattoman oloa, kun se\non...\"\n\nSanat loppuivat. Rokkosairas lapsi alkoi siinä pytyllä istuessaan\nyskiä, värisi vilusta ja röyhtäisten äkkiä ylen huudahti:\n\n\"Voi äiti... Ylenannattaa!\"\n\nNopeasti sieppasi äiti hänet pytyltä, painoi pään pyttyä kohti, piteli\nlasta siinä ja tuskaili hiljaa itseksensä:\n\n\"Kun sitä on saanutkin kerran erehdytyksi ja kietoudutuksi tähän!...\nIkäänkuin tämä naimisissaolo olisi köyhiä varten luotu! Mokomakin\nherkku!\"\n\nLapsi pulautti pyttyyn ylenannatuksen ja alkoi sitten hiljaa voihkia ja\nvaikeroida.\n\nManu Juuppa siihen oli nyt tullut lisäväeksi, ja Ollin asiakin oli\nselvinnyt tyttärelle koko alastomuudessansa. Koko ajatuskyky silloin\nalkoi tyyten seota ja hajaantua. Se hajanaisuus kuvastui kasvojen\nepäselvissä ilmeissä ja hajallaan heiluvissa hiushapsissa. Lapsetkin\nsiinä vielä nälissään alkoivat porata ja juonitella, niin ettei tiennyt\nmihin enää kulloinkin käsin tarttua kiinni.\n\n\"Ja entäs äiti?... Niin jotta terveenäkö se se toki?... Äs kakarat\nsiellä, häjyt! Kun poraavat jotta se tässä kuule omaa ääntään enää!\"\ntaisteli hän välillä ja uudisti:\n\n\"Niin jotta tottahan se terveenä toki?\"\n\n\"Ka onhan se siinä\", myönteli Olli. Mutta hetken kuluttua, jonkun sanan\npuhuttua, hän lisäsi siitä jalkakivusta:\n\n\"Paitsi että se niitä jalkojansa vaan...\"\n\nAnnan korvissa humisi niin, että hän kuuli vain jotain epäselvää. Hän\nluuli, että lapsen porulta ei kuule.\n\n\"Taasko siinä, pirut!\" torui hän niitä nyt syyttömästi, löi erästä\nhuivilla päähän umpimähkään ja nyt kysyi:\n\n\"Niin jotta mitä, isä?... Jalkoja?\"\n\nHän oli aivan repaleina. Olli koki selittää:\n\n\"Ka niitä... Sanoo niiden jo turpoavan... Niin jotta vettäkö heissä\nlie...\"\n\n\"Herra-isä tätä elämää!\" tuskastui äiti, sillä nyt huusi äsken syyttä\nkuritettu poika. Hän tukisti sitä aikalailla.\n\n\"Etkö sinä pahahenki!\"\n\nSe vain yltyi. Siinä taistellessa nousi mekkorisan helma ylös ja\npaljastui pojan kohtuuttoman iso maha.\n\n\"Tuo maharumpukin sillä on kuin hyvä jauhokuli!\" tuskitteli siinä äiti\njo kaikelle, sysäsi pojan ovesta pellolle ja nyt uudestaan tiedusti:\n\n\"Niin jotta mitenkä ne äidin jalat?... Kun tässä korvat vaan tilliä\nlaulavat, jotta ei kuule niin halaistua sanaa...\"\n\nSelvisi se lopultakin hänelle sekin asia. Hyvään toviin ei hän silloin\njaksanut mitään puhua, vaan ikäänkuin nieleksi jotain palaa, joka oli\nkurkun tuketa.\n\n\"Kun olisi millä hieroa... linjamenttia kun olisi!\" sai hän vihdoin\nsanotuksi, ja oitis lisäsi valittaen: \"Mutta mistäpä ne tässä\nmeilläkään ottaisi linjamentit, jotta voisi antaa! Oli sitä tässä\npullo, mutta tuota ukkoa kun pitää alituiseen hieroa ja voitaa, niin\nsiihen kuivuivat kaikki.\"\n\nManu Juuppa syleksi ja nojaili sauvaansa ja mietiksi, ja Ollin\najatukset olivat aivan tylsät kaikelle jo.\n\n\"Mutta on tässä toki!\" kaiveli Anna risoja, löysi pienen pullon ja\nlopetti:\n\n\"Puuöljyä!... Niin jotta isä, ota tämä ja käske äidin hieroa tällä...\nJos se hyvinkin auttaisi.\"\n\nHän työnsi sitä pulloa isän taskuun, kääntyi ja pyyhki huivinkulmalla\nsalaa silmiänsä. Mutta huomasivat ne toiset sen sittenkin. Risaiset\nlapsetkin vaikenivat ja katsoivat häneen silmät suurina, kun mieli\nmuuttui siitä pahaksi.\n\n\"Se on, Anna...\" nuokuutteli silloin Manu Juuppa viisaasti päätänsä ja\nvarusti sanottavaa. Häneenkin aivan koski se kaikki, mitä tässä nyt\noli. Anna yritti, huokasi ja:\n\n\"Hoh!... Mutta mitäpä noista!\" käänsikin hän äkkiä kaiken, Manu oli\nnoussut, teki lähtöä ja puhui:\n\n\"Se, Anna, on niin jotta...\"\n\n\"No mitä se nyt Manu!\" koki Anna jo lopettaa, mutta se vain jatkoi:\n\n\"Jotta kun linjamentitkin loppuvat sieltä, missä niitä tarvitaan ja\nmissä kipu on suurin, niin silloin... Että, Anna...\" toisteli se ja\njatkoi:\n\n\"Silloin ajavat väärät profeetat hyvän asian selässä, ja se, joka on\nMestari, on niiden kerinsaksi...\"\n\nEivät ne nyt jaksaneet hänen tarkoitustansa ymmärtää. Hän lynkytteli jo\nsauvoinensa pois ja vannoi siinä mennessään kuin yksin:\n\n\"Mutta se pitää olla vielä niks!... Se kerinsaksi..\"\n\nOvi sulkeutui hänen jälkeensä, ja Anna puheli:\n\n\"Olisi niin hyvä ja viisas mies, kun ei toisinaan ryyppäisi... Ja kun\nei sitte väliin noin kummasti puhuisi, kun se nykyään on ruvennut...\"\n\nHän pysähtyi, mietti jotain hajanaista, kuin jotain muistellen.\n\n\"Se näet\", yritti hän ja taas muisteli, katse hajanaisena.\n\n\"Se näet kuuluu ruvenneen saarnaamaan uutta uskoa, tää Manu... Sitä...\nmitä se lie... sitä tämän ajan uskoa\", hajaantui hän ja sekoittui\ntyyten ja istahti raukeana, jolloin väsyneet nivelet aivan rusahtivat.\nSiinä istuessansa hän vieläkin siitä Manu Juupan uudesta uskosta\nmuisteli:\n\n\"Ne nää tehtaan akat siitä jo puhuivat, jotta ei se enää sen usko tätä\noikeaa uskoa ole.\"\n\nPuhe keskeytyi siinä, sillä rintatautinen mies sai ysköskohtauksen ja\nkoki siitä nyt selviytyä, rykien minkä heikoin voimin voi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo yli puolipäivän, kun Olli lähti astumaan paluutaipaleelle. Manu\nJuuppa lyöttäytyi tiellä matkaan, mutta ei nyt mitään puhunut. Kävellä\nlynkyttelihän vain siinä sauvoinensa ja mietiksi jotain.\n\nMutta tienhaarassa, missä oli erottava, pysähtyi hän rutosti ja lausui:\n\n\"Olli!... Olli Varis hoi!\"\n\nJa hän katsoi puhuteltavansa silmiin pitkään, kuin katseella puhuen,\nkunnes jatkoi:\n\n\"Minä jo silloin sanoin sinulle, jotta missä se on vanhurskaus...\"\n\nOlli kuuli vain sanat, mutta ei hän jaksanut selvästi tajuta mitä se\nnyt tarkoitti. Mutta se jatkoi ja muutamin sanoin selitti jotain.\n\n\"Katsohan, Olli Varis!\" puhui se. \"Se toinen vanhurskaus keritsee\nkaiken, niin jotta ei jää sille oikealle linjamenttiakaan antaa, mutta\nse pitää olla _halki_!\"\n\nSauvan hän aivan löi maahan ja kovaäänisesti vannoi:\n\n\"Halki ja pois pitää olla se väärä... se laiska vanhurskaus, ja sijaan\npitää tulla se uusi... se joka itse tekee Herran-vanhurskautta, ja\nsilloin... Vai mitä, Olli?\"\n\n\"Ka...\"\n\nSe oli hänelle niin epäselvää, hämärää, se mitä se noin nyt puhui.\nMutta Manu Juuppa oli voitokas, varma asiastansa. Hän vannoi:\n\n\"Uusi pitää kaikessa tulla ja vanha hävitä, ja silloin, jos... Jos\nsilloin, kuule\" -- nousi ääni -- \"jos silloin uskaltavat koskea siihen\nja sanovat että: niks! niin se pitääkin nähdä, että se on: naks!\"\n\n\n\n\nVIII\n\n\nMäkimaita ne olivat, joiden läpi hänen paluutiensä kulki, ja yhäti\nvaihtelevia niiden näköalat. Notkot painuivat kukkuloiden, töyräiden ja\nmäkien väliin syviksi pohjiksi. Hietaharjanteet juoksivat paikoin\nkepeinä selkinä, paikoin jykenivät somerkankaiksi, joilla honka soi\nkuivana ja nivakoivut olivat vetäneet runkojensa syyt niin lujiksi,\nkuin olisivat aikoneet niistä iäistä työtä tehdä. Ei näkynyt ihmiseloa,\nei asutusta. Erämaa siellä vain rauhassa oli ja valtaili aloja kuin\nsiivet levällään. Vain joskus tipahti salolinnun tirskahdus tyhjään\näänettömyyteen, ja sisiliskon liikahduksesta kahahti joku kuiva ruoho.\n\nJa siinä raskaan jalkakäynnin ohessa tekivät ajatukset nyt työtänsä\nomin neuvoin, ilman tahdon ohjausta.\n\n\"Olisihan tätä maata!\" kuvastui hänen päässänsä siinä keskellä\nkorpimaiden paljoutta, jossa oli linnunlentämät asumatonta.\n\n\"Tässäkin tämmöistä hyvää noropohjaa!\" jatkui ajatus. Edessä rynnisti\nsiinä vuoriharjan ryhmyinen kiviseinä ylös, ja sen juurella uitteli\nsoliseva puro kirkkaita vesiänsä noropohjaa pitkin alas johonkin. Nuori\nsekalehto, joka oli vallannutkoko noron, julisti, että maa on siinä\nmultaista, semmoista, joka on siemenelle altis, antaa sille kaikkensa\nriemuiten kuin äidinrinta.\n\n\"Mikä olisi tässäkin eläessä, jos...\"\n\nMutta ei. Kulkua oli jatkettava. Jalat vain notkahtelivat raskaasti.\nAjatus jatkoi työtänsä kuin siihen yhteen asiaan ummehtuneena.\n\n\"Ja tässäkin!...\"\n\nJärvi oli siinä puraissut lahtipoukaman syvälle erämaan korpeen.\nRantamaa näytti olevan järven lahjaa, sen aaltojen kantamasta mudasta\nkeräytynyttä. Se aivan ikävöi auraa, joka sen hiljaa kääntäisi, niin\nettä aurinkoa pääsisi valumaan sen multaan, joka nyt ainaisessa\npimeydessä lepäsi. Siementäkin se ikävöi, siementä, jolle se olisi\nliiallisten neitsytvoimiensa runsaudesta riemuiten antaa voinut.\n\nMutta turhaan se odotti. Aalto sinne vain joskus yksin uivaa sotkaa\nkantoi, ja tie johti sinne miestä, joka avuttomana etsi ja kaipasi\nmaata kuin kevätlintu rauhallista pesänpaikkaa, kun sen entinen pesä on\nsäretty ja emon munimisaika on siinä ihan edessä jo.\n\n\"Kun siihenkin vaan siementä ja työtä panisi, niin kasvaisi että\nökisisi\", laski ja järkeili hän siinä maan muohkeutta ajatellen.\n\nJa niin loppumattomiin. Niinkuin umpeen tuiskunneella talvitiellä ei\nole muuta kuin lunta ja lunta, niin ei hänenkään umpeen menneissä\najatuksissansa ollut enää mitään muuta kuin maata.\n\nMaata... maata ja maata vain...\n\nNiin hän jatkoi. Oli jo loitonnut omille erämaillensa, kauas tehtaalta.\n\nTsyt...\n\nEi mitään. Iso uroskarhu siellä vain näkyi mäellä myllertävän.\nRauhallisena se vieritteli isoja kiviä vierimään mäkeä alas ja nautti\nkatsellessansa miten ne ryskien mennä jyrisivät rinnettä myöten alas.\nMutta hänet huomattuaan se jätti huvinsa ja lähti juosta jolkuttamaan,\nkorpikuusikkoon häviten.\n\nHän jatkoi taas kulkuansa. Väsyttikin jo ja tuntui tulevan nälkä. Ohi\najoi silloin pari kuormaa markkinamiehiä. Ne hoilasivat ja retusivat,\nlöivät hevosiansa ja kerskuivat. Näkyivät kaikki olevan nuoria miehiä\neivätkä tämänseutulaisia.\n\n\"Hei, ukko!\" huusivat ne hänelle kohdalle päästyänsä. \"Tunneks sä\nLimperin tyttöä ja ooks sä markkinoilla halannut punahelmaa mamman\nlasta!\"\n\nHän raivautui kauas tiepuoleen, ja joukko lasketteli hyvää kyytiä ohi\nremuten ja reuhaten:\n\n\"Hih!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJalkoja raukasi jo. Vain vaivoin nousi pieksu enää tiestä, taas siihen\nuudestaan painuaksensa, noustaksensa ja niin yhä jatkaaksensa.\n\nMutta siinä kotikylän rajamailla osui Saukko ajamaan samaa matkaa ja\nkäski nousta kärriin. Se oli nyt jo päättänyt Ville Hukan kanssa kaupat\nja ilmoitti sen Ollille.\n\n\"Paljonhan minä siitä joutavasta sille maksoin, mutta kun siinä olisi\nmuuten mennyt velka\", lisäsi se kuin kauppaansa katuen. Hevonen nyhti\nkuormaa mäkitöyryä ylös. Siinä oli Saukolla hyvää aikaa miettiä ja\npunnita.\n\n\"Minkälaiset\", alkoi se, \"siinä ovat ne rakennukset... Niin jotta\npaljonko arvoiset?\"\n\n\"Ka, vanhathan ne jo\", sai siihen Olli tokaistuksi. Oli junnauduttu jo\nmäen päälle, ja Saukko jatkoi:\n\n\"Tässä kaupassa menevät rahat niin näppiänuolten, että taitaa täytyä ne\nmyödä, jotta pääsee vähän alkuun ja talven yli.\"\n\nTuli vaitiolo. Hevonen sai kävellä iltiksensä. Piippu lerppui Saukon\nikenissä juur-juuri vain siinä pysyen vielä.\n\n\"Se tää Vilskan Heikki arveli ne ostaa... Niin jotta olisikohan noista\nkaksisataa sopuhinta\", jatkoi se nyt sitä tiedusteluaan.\n\n\"Ka...\"\n\nSanottava loppui siihen. Saukko pani uuden tupakan, näytti yhä\nmiettivän asiaa ja tarjoten tupakkaa Ollillekin käänsi äkkiä:\n\n\"Vaikka saisithan ne sinäkin ostaa itsellesi samalla hinnalla... Jos\nhaluat.\"\n\nJa vähitellen siinä hevosen astuessa hän alkoi hieroa kauppaa ja\nkysellä miten oli Ollin rahansaanti. Hän itse tarvitsi viimeistään\nennen sulan loppua.\n\n\"Niin jotta sopisiko se sinulle siksi ajaksi?\" kysäsi hän. Olli alkoi\nsitä tylsästi laskea ja toivoa, puhui jo taas Kustistakin ilmoittaen:\n\n\"Ka onhan siitä Kustin tulosta toivoa. Eikö se toki tuon vertaa\nvoine...\"\n\nSe tuntui hänestä hyvinkin varmalta nyt taas, se olenkorsi, nyt kun\nhätä taas pakkasi päälle uudelta puolen ja joku tie näytti samalla toki\navautuvan vielä.\n\n\"Ja sitte vielä Siljalta on toivoa... Kuuluu vaan muuttaneen toiselle\nherrasväelle, niin jotta ei ole saanut kirjettä, mutta käyn tästä itse\nhänet etsimässä, niin tottapahan sitte\", selitteli hän vaivalloisesti,\nraskaasti jauhaen. Suolaiset hikipisarat aivan kihosivat taas otsasta\nja alkoivat raivata tietänsä karujen poskien yli hiljaa alas putoamaan\npyrkien.\n\n\"No... Koeta nyt sitte puuhata!\" kehotteli häntä vielä Saukko, rapsasi\nhevosen hölkkäjuoksuun ja käänsi puheen heinäntekoon ja muihin\nasioihin, ja niin he joutuivat tienhaaraan, josta Olli lähti jalkaisin\nkulkemaan korpitietä myöten mökki-pahaansa kohti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAlkoi jo painua aivan illaksi, kun hän korpitietä käyden mökkiänsä\nlähestyi. Hiljaa iltakirkkaudeksi seestyvässä ilmassa leikkautuivat\nkaiken piirteet yhä selvempinä. Päiväiset äänet olivat jo vaienneet,\nSiellä täällä survoivat vain hyttysparvet ja kuului jokunen raksahdus\ntai tipahti joku yksinäinen väsyneen linnun tirskahdus metsästä, polkun\nlähettyviltä.\n\nTämän lopputaipaleen alussa oli tuntunut kuin virkeämmältä. Se Saukon\nkaupanhieronta oli valostanut hieman mieltä, ja levähtänyt jalkakin\nnousi keveämpänä.\n\nMutta mökkiä yhä lähetessä alkoi taas painaa, ties miksi. Eihän sinne\nollut iloisia kuulumisia Annaltakaan vietävänä, ja muutenkin... miten\nlie ollutkin kaikki nyt taas.\n\nSiinä tuli jo aho. Sen yläreunalla törrötti jättiläiskelo, kuivia\noksiansa sikin-sokin pujotellen ja piirtäen kuvaansa autiota\niltataivasta vasten kuin mikä yksinäinen puuaave, jonka ympäriltä on\nkaikki nuori, elinvoimainen ikäänkuin paennut.\n\nAivan niin yksinäiseltä, kuivalta, johonkin aaveena törröttämään\njääneeltä tuntui elo ja oleminen siinä nyt... Mitäpä siitä missä\ntörröttää ja missä jo kuivuu ja kaatuu.\n\n\"Mitäpä näistä mökeistä tässä enää! Elää elonsa ja on olonsa, niin\ntottapahan loppu tulee\", pääsi häneltä siinä jo.\n\nTie teki mutkan, painui noroon, jossa oli vanha, jo lehdottuva työmaa,\nja kohosi taas aho-pahalle. Kuivuneen lepän oksalla istua kyykötti\nsiinä yksinäinen varis, pää hartioiden väliin vedettynä.\n\nAivan niin se nyt kyykötti koko elämä ja mieli itseensä uponneena,\nmistään elähtymättä.\n\nMutta mitäpä siitä. Hän lähestyi jo mökki-rähjää. Siinä oli vain harju\nenää välillä. Edessä paloi iltataivas punaisena. Ainoastaan kapea\npilvisuikale oli vetäytynyt sen halki, leikaten siihen tasaisen, suoran\nviivan. Harjulla kasvavien honkien vankat rungot leikkautuivat ruskoa\nvasten selvinä kuin pylväistö. Latvus-osat kuvastuivat samaan taustaan\ntumman vihreinä, hiljaa, rauhallisesti, ja runkopylväiden lomitse näkyi\ntulipunaisena hohtava aurinko, joka oli juur'ikään laskemassa, yöpyen\nhiljaa taivaanrannan taa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nHeinämailla luokoutui jo heinikko viikatteen kaatamana, mutta\nkorjuusäät olivat huonot: sataa tihuutteli päiväkausin, ja milloin\nyritti poutautua, niin hikistä se oli: aurinko paistaa kihotteli niin\nhikisesti, ettei siinä kuivunut luoko. Ja pian taas vetäytyikin joku\npilvisuikale auringon eteen, tai alkoi taivas järkiään sadeväriseksi\nlientyä. Ei siinä heinänteosta ollut nyt mitään tolkkua tulla. Tuvassa\nsitä siis eniten istuksittiinkin tai tehdä rapsehdittiin mitä pientä\nkulloinkin välitöiksi sattui.\n\nSemmoisena puolipilvisenä päivänä kulki outo mies näitä saloteitä\npitkin. Pukuna oli jotakuta kuosiltansa kirjavaa: näköjään vanhoja\nherrasvaatteita, risautuneita ja epäsiistejä. Jalassa lompsuttelivat\nniinikään väljähköt herrasväen perut: vanhat patiinirajat, joista\nisovarvas pilkisti toisesta ja toisesta tullo jalkariepua, joka tukkesi\naukon, ja hattujäännös sopi yhteen muun puvun repaleisuuden kanssa.\n\nSe oli Kusti. Mitään enempiä ajattelematta oli hän aivan\nreipastuulisena samonnut tähän saakka, mutta nyt kotimökkiä\nlähestyessä, kun jo maat tulivat tutuiksi ja saattoi milloin tahansa\njoku vanha tuttava osua vastaan, alkoi häntä arastuttaa, ties miksi.\n\n\"Perr!\" puri hän vihaisena hammasta niitä vastaanosujiakin ajatellessa.\nJa teki jo mieli kääntyä takaisin.\n\nMutta ei. Olihan hänellä vielä pullossa. Hän ryyppäsi, rohkaistui ja\nreuhkasi edelleen. Hän ryyppäsi uudestaan ja sai jo kuraasia, luontoa.\n\n\"Vaikka saakeli!\" uhmaili hän jo niitä pelättyjä vastaan-osujia ja\nkaikkea umpimähkään ja renttasi entistä uhoisammin tietä pitkin.\n\n\"Vaikka... Err!...\"\n\nTie halkasikin siinä mökkisikermän. Ne olivat kotimökin läheisimpiä,\nrähjäisiä salotöllejä, joiden jokainen seinänrakokin oli hänelle\nlapsuusvuosilta tuttu.\n\n\"Vaikka... Hip!...\"\n\nJa kuin uhmaten alkoi hän hanttuuttaa mökkikylän läpi. Tulkoon nyt jos\nkuka ja nähköön, niin...\n\n\"Tässä menee Kusti!...\"\n\nKorvon eukko seisoikin siinä veräjällänsä vasikanjuottopuuhissa. Ei se\nnäyttänyt tuntevan, koskapa niin katsoa töllötti. Hän uhmautui aivan,\nmuutti puhetapansakin pohjalaiseksi.\n\n\"Eks sä mua tunne?... Vai?\"\n\nJa hän pysähtyi ja katsoi eukon silmiin kuin uhmaten, vastausta\nodottaen. Aivan hän hampaitansa kiristi.\n\n\"Eks sä?\"\n\n\"Herra-isä!... Sekö se Variksen Kusti!\" alkoi eukko muistella ja\nsiunailla. Mutta ei hän viitsinyt siihen vastatakaan. Horjahtaen lähti\nvain reuhaamaan raittitietä pitkin ja hoilasi reilusti:\n\n    \"Ja niin olen kotona kasvatettu\n    kuin ryytimaassa yrtti...\"\n\nMutta taas tuli eteen metsä, jonne tie pujottui, ja hän upposi sinne,\npois näkyvistä. Se oli viime taivalta jo. Taas vaati luonto\nrohkaisuryypyn. Alussa hän vielä erotti seudusta joitakin\nyksityiskohtia: isoja kiviä, joilla oli leikitty muinoin kukkolinnaa,\nja muuta semmoista, mutta sitten kaikki sumeni joksikin harmaaksi, jota\nvastaan hän nyt vain umpimähkään syöksyi, ikäänkuin uhmaten sitä...\n\n\"Nähkööt!\"\n\nAlkoi horjuttaa, mutta se vain kiihotti.\n\n\"Tää poika ei pelkää... Ei vaikka... Sipperi...\"\n\nSiinä oli paikka, jossa hän muisti kerran lapsena riitaantuneensa\nSiukon pojan, Esan kanssa. Se oli vetänyt häntä tukasta, ja hän oli\npotkaissut leukaan.\n\n\"Perr!... Sapperr!\" puri hän siinä hammasta Esalle, ja nyrkit\npuristautuivat kuin lyöntiin, ja tovin matkaa vielä hanttuutettuansa ja\ntultuansa jo kotimökin veräjälle paiskasi hän hattureuhkansa uhmaten\ntiehen ja vannoa mutisi hammasta purren epäselvää, tolkutonta ja\numpimähkäistä:\n\n\"Vaikka perr!... Ja vaikka koko maailma, niin... Perr!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotona ne olivatkin vanhukset. Hän ilmestyi tupa-pahaseen empimättä,\näskeisen rohkeudenpuuskan ajamana, ja odottamaton se tulo oli häntä\nvartoneellekin.\n\nMutta siinä tuvassa taas petti rohkeus. Hän istahti penkille ääneti\nkuin outo ja kuin tupa olisi ollut vieras. Eivät ne näyttäneet\ntuntevankaan häntä; oudolta hän tuntuikin kotiväestä.\n\nMutta pian siitä alkoi selvetä asia. Kuin epäröiden, oliko oikein\narvannut, istahti äiti hänen viereensä, miltei kuin tunnustellaksensa,\nvarmistuaksensa, ja kysäsi miltei hämillään:\n\n\"Onko se Kusti?\"\n\nEi se vastannut, katsoi vain alas sillanrakoon ja sylkäsi.\n\n\"Herran-kiitos jotta toki tulit!\" ilostui varmistunut äiti ja selittää\nnureksi:\n\n\"Onkin tässä sinua vuotettu kuin herrantuloa päivästä päivään... Missä\nkaikkialla sinä nyt olet ollut?\"\n\nJotain se murahti siihen Kusti, mutta se oli kovin epäselvää, eikä\näitikään siitä sen enempää välittänyt. Olojansa nureksien alkoi hän\nvain selittää tavalliseen alistuvaan tapaansa:\n\n\"Meillä kun tässä ovat niin huonot nämä olot, eikä tiedä milloin jo\nHerra pois kutsuu, niin vuotettiin toki sinua, että jos tulisit ja\nnäkisi vielä elävin silmin...\"\n\nJa hän alkoi taas ainaiset vaivalloiset ahertelunsa, selittää nurkuen\nyhtä ja toista, mitä oli, eikä useimmiten itse tajunnut puheensa\najatusta ja syytä. Se tuli vain vanhaan tapaan ja kun oli niin\nomituinen mielikin nyt.\n\n\"Minulla kun nämä jalatkin tässä vielä rupesivat...\" hytysteli hän\nraukeasti. Muut vaikenivat.\n\n\"Alkavat jo turvota ja kangistua, niin jotta ei enää tahdo liikkujaksi\nolla\", jatkoi hän kuin yksin puhuen. Ja mennen ilman huomattavaa johtoa\nasiasta toiseen alkoi hän puhua muista oloista.\n\n\"Ja sitte vielä tässä tään mökin tautta tuli uusi harmi kaiken entisen\nlisäksi\", alkoi hän siitä pahimmasta nurista. Toiset yhä vaikenivat.\nOlli istui synkkänä, miettivänä kuten aina, ja kasvojen rypyt\nterottuivat entistä huolekkaammiksi.\n\n\"Eikös se Simo Viikki sinulle tästä jo puhunutkin?\" tiedusti äiti jo\nkuin ohimennen ja sai silloin kuulla ensimäiset pojan sanat:\n\n\"Ka?... Puhui se.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli hän jo ehtinyt kotiutua lapsuuskotiinsa. Erilaiset tunteet\nsiinä olivat vaihdelleet nopeasti, sekavina kiehahdellen. Lyhyitä ne\nolivat olleet ja tylppiä ja katkonaisina seuranneet toinen toistaan.\nHän oli käynyt ulkona, ryypännyt siellä, ja päässä alkoi humista ja\nkuumeta.\n\n\"Tuota että äiti...? Ettäkö tuota mökiltä pois?... Ja että Ville\nHukka?\" tiedustella retusi hän nyt jo sitä häätöasiaa.\n\n\"Ka... Herran kädessähän tässä ollaan\", sekoittui jo äiti.\nOdottamatonta tämä oli hänelle, mutta hän alistui. Minkäpä sille\nkuitenkaan mahtoi.\n\n\"Vai että Ville Hukka!\" uhmaili poika, yltyi ja vannoi:\n\n\"Mutta sen minä sanon että juu!... Niin että siitä ei tule mitään, vaan\nettä vaan... perr!...\"\n\nHän sotkeutui itsekin jo sanottaviinsa, tajusi vain uhmailevansa\nisäntää, Ville Hukkaa, joka aikoo häätää, ja pää kuumeni entistä\nenemmän.\n\nJa kuin kutsuttuna osuikin Ville Hukka tulemaan nyt. Se hoeksi, kyseli\nkuulumisia, puuhasi ja puheli.\n\n\"Vai Kusti se tää... Että tuota niinkuin Kusti\", puheli se ilman\najatusta.\n\n\"Jaa... Että Kusti!\" ylvästyi puhuteltu ja alkoi haastaa riitaa Hukan\nkanssa.\n\n\"Häh, Hukka?\" tiukkasi hän siinä mielessä jo äkkiä.\n\n\"Ka... ka... Että tuota... tuota niinkuin Hukka\", hoeksi toinen vain\npelkkiä ajatuksettomia sanoja. Se sotki Kustin uhmaavat laskelmat ja\nreuhahtelevat ajatukset. Umpimähkään sai hän nyt enää kerskatuksi\nainoastaan uhittelevan:\n\n\"Tiedäks sä mitä, Hukka?... Häh?\"\n\n\"Ka... Tuota noin... Vai, vai Kusti se tää... Tuota niinkuin Kusti!\"\nhoki tupakkaa tuhraava Hukka siihenkin yhtä samaa ja rauhallista,\nkunnes äkkiä kysäsi:\n\n\"Ja että tuota... että niinkuin poikamiehenä vielä... poika- ...\npoikamiehenä vaan yhä tää Kusti?\"\n\n\"Joo!\"\n\nSe tuli uljaasti, ylpeästi ja johti asian aivan uusille tolille.\n\n\"Mutta tiedätkös mitä, Hukka?\" kerskasi hän naima-asiaan äkkiä\njohtuneena ja jo alkoi kehua:\n\n\"Mutta maailmanrannalla ne hentut vaan itkevät ja heilat ne siellä\nsurevat, kun tää poika jätti...\"\n\nOlli painui istuessaan kuin kyttyräksi, ja Mari huokaili jotain\nhiljaista. Kusti innostui kerskumaan morsiamillansa, kehui miten ne\nolivat kaikki häntä tahtoneet ja itkeneet, mutta että hän ei.\n\n\"Se pormestarin piikakin, saameri, kun rakasti niin... Mutta e-hoh!...\nE-hoh, Hukka!\" uljasteli hän.\n\n\"Vai... vai hänkin... Vai niinkuin hänkin... Tää pormestarin piika.\"\n\n\"Joo!\"\n\nHän teki rennon liikkeen, yltyi ja jatkoi:\n\n\"Mutta Hiltusen tytöllä, kuule Hukka, kun oli punainen hame! Ja\nmarkkinoilla kun ne karusellit pyörivät silloin, ja rommiryyppyjä\njuotiin Hiltusen tytön kanssa ja se polvella tuossa... Hip, Ville\nHukka!\" löi hän innostuneena polveensa jo.\n\n\"Ka... ka... ka... Tää niinkuin Hiltusen tyttö.\"\n\n\"Jaa... se... Ja tiedäks sä, Hukka?\"\n\n\"Ka... ka... ka\", hoeksi toinen vain vastaan.\n\n\"Niin että!\" yltyi juopunut reuhaaja. Korotti äänensä ja kerskasi:\n\n\"Ja niin jotta sitä rakasteltiin silloin!... Sitä Hiltusen punahelmaa,\ntarkotan. Mutta nyt se on jo huora!\"\n\nHän lausui viime sanan kovasti, kerskaten, teki samalla rennon liikkeen\nja löi polveensa voitokkaasti, että sävähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähä-vähältä oli hän mennyt tytöstä tyttöön, hentusta henttuun; oli\nvälillä ryypännyt, tarjonnut Hukallekin ja päihtynyt lisää.\n\n\"Niin jotta monta maailmanmutkaa on tämän pojan takana ja monta henttua\non itkemässä siellä kuletuilla poluilla\", kerskui hän ja vannoi:\n\n\"Mutta peli on ollut aina rento, luonto hurskas ja meno niinkuin\nherras...\"\n\nÄiti koetti häntä jo sovitella ja rauhoitella. Siinä puuhaillessansa\nhän pyysi:\n\n\"Menisit nyt, Kusti, jo vaikka nukkumaan... Vaikka saunassa\nnukkuisit... Jos et tässä tuvassa...\"\n\n\"Ä- ... äiti!\"\n\nSe oli kuin tylsää ihmettelyä, että: \"mitä se nyt äiti siinä!\" Hän\nkatseli siihen pitkään, epäselvästi ja hapuili sanoja:\n\n\"Että, äiti, tuota... Ettäkö...\"\n\nJa taas hän reuhahti siinä ennallensa, kehui, rentoili ja hoilasi:\n\n    \"Ja elä sinä mammani sitä sure,\n    että minulle kävi näin!\n    Vaan sure sinä Suomen neitoja,\n    jotka minusta sinne jäi!\"\n\n\"Eh, Hukka!\" hihkasi hän lopuksi ja alkoi uuden jutun.\n\nMutta vähitellen hän alkoi kuin masentua. Hän oli alkanut kertoa\neräästä Närhin tytöstä, Liisusta, ja kuvaili sitä:\n\n\"Se oli apteekkarin piika ja...\"\n\nNäki oitis, että hän siinä jotain muisteli, kävi vakavammaksi.\n\n\"Niin, se tää Liisu... Se tää Närhin Liisu?\" hoeksi kuulija.\n\n\"Joo... Ja se oli vähä hiton nätti... mutta...\"\n\nEi näyttänyt tekevän mieli siitä puhumaankaan. Kuumeinen katse tuijotti\njohonkin harmaaseen.\n\n\"Mutta se maailma... Se maailma!\" käänsi hän sekä sanat että sävyn ja\nnäytti surulliselta. Alkoi jo nikotuttaakin. Nikahduksien välissä\ntokersi hän kuin tylsistyen:\n\n\"Ja minä olisin sen nainut, sillä ra... rakastin...\"\n\nKuului puuhailevan äidin vaivainen huokailu ja isän sylkäisy.\nTuhlaajapoika alkoi siinä väsyä ja masentua.\n\n\"Sitte!\" tapaili hän kuin yksin puhuen. \"Se oli roviisori se, jolle se\nLiisun lapsi...\"\n\nHän nikahteli. Silmissä oli surullinen katse. Aivan itsekseen puhuen\nhän jatkoi:\n\n\"Ja minä olisin sen lapsenkin kanssa ottanut, mutta ei se itse...\nLiisu...\"\n\nNiin se oli ollutkin. Hän oli silloin ollut kunnon mies, säästellyt,\nuneksinut kodista ja Liisusta. Siitä Liisusta hän uneksi nytkin, vaikka\nse istuu linnassa. Mistä syystä?\n\nSamapa se.\n\n\"Herrat ne sen sinne saattoivat...\"\n\nIhan tuntui kuin kihoaisi taas kosteutta silmään, ja viinakin jo kohta\nloppuu.\n\n\"Ja sitte minä aloin juoda!... Heh, Ville Hukka!\"\n\n\"Ka.\" Ei sekään nyt osannut enempää hokea, eikä äitikään huokaillut.\n\n\"Mutta\", nikahteli hän, \"mutta kun se... nik... kun se Liisu... ik...\npääsee irti lin... ik... innasta, niin silloin minä en... ik... juo...\"\n\nHän nai silloin Liisun, sillä hän rakastaa sitä.\n\nEikä hänen tarvitse enää odottaakaan kuin kahdeksan ja puoli vuotta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt se oli toki nukkunut, kuin puheeseensa hiljaa väsynyt. Ville\nHukkakin oli lähtenyt, ja mökki-pahasessa oli hiljaista ja yksinäistä.\nEntisessä asennossansa istui kumarainen Olli, ja kuten aina puuhaili ja\nnureksi Mari.\n\n\"Se Herra koettelee itsekutakin\", nurkui hän siinä. Ei hän tajunnut,\nnureksiko hän omaa kohtaloansa, vaiko poikansa, vai mitä. Nurea\npilvipäivä vain hämärsi sielua, ja sen sadeväri pani mielenkin\nharmaaksi nyt.\n\n\"Mutta mitäpäs ne huokaillen kenenkään kivut paranevat tahi lovet\nkohenevat!\" lisäsi hän toki alakuloisen huokauksen ja alkoi taas\nalistua tyynesti kuten tuhannesti ennen.\n\nOli jo iltakorva. Työtkin olivat tehdyt. Raukeana hän istahti, ja mieli\nteki tarttua vanhaan kirjaan. Hän avasi sen ja äänettömässä mökin\nhiljaisuudessa alkoi lukea ääneen:\n\n\"Sillä unohtaako isä poikansa ja hylkääkö äiti kohtunsa hedelmän.\"\n\nMiten se osuikin nyt juuri moinen kohta! Harras, vaivalloinen ääni\nsyventyi. Vaikertelevana värisi se yöksi hiljenevässä mökissä.\n\n\"Ja jos\", jatkoi hän, \"jos äiti unohtaisi sen, jonka hän kantanut on,\nja jos isä ei pojallensa leppyisi, niin en minä kuitenkaan sinua\nhylkää, sillä minä olen sinun turvasi ja sinun Jumalasi...\"\n\nSe soi niin raukeana, mutta samalla selvänä siinä iltahiljaisuudessa ja\nmielien ollessa murheisina. Hämärsikin jo hieman. Hän jatkoi:\n\n\"Jos kuolema sinua piirittäisi ja yö ympäröisi sinua, niin elä pelkää,\nsillä minä valvon...\"\n\n\"Ja jos sinä rikkonut olet ja jos sinä synnissä vaeltanut olet, niin\nelä epäile, vaan palaa luokseni, sillä minä olen sinun isäsi...\"\n\nMiten lohdullista, ihanaa, suurta! Hän jatkoi:\n\n\"Sillä vaikka maailma on armoton ja ihmisen sydän kova kuin kivi, niin\nolen minä sinulle rakkaus ja rauha...\"\n\nMiten rohkaisevaa! Hän vieläkin jatkoi:\n\n\"Sillä niinkuin tuhlaajapoika palasi isän luo, kun kaiken tuhlannut\noli, ja isä hänelle sylinsä avasi, niin avaan minä sinulle sylini nyt\nja aina iankaikkisesti. Aamen!\"\n\n\n\n\nX\n\n\nJoitakin päiviä oli kulunut siitä, kun pienet esihallat olivat kevyesti\nkulkeneet näiden seutujen yli. Eivät ne olleet sanottavaa tuhoa\ntehneet. Olivathan vain vikuutelleet arimpia viljoja ja niitäkin\nainoastaan hallanarimmilla alavamailla.\n\nMutta ne olivat huolestuttaneet mieliä. Tavallisestihan ne pienhallat\nolivat varsinaisen hallan oireita, varoittajia. Huolestuneina oli\ntarkattu taivaan merkkejä ja koettu ennustella, mihin päin ilmat\nmuuttuisivat. Kuulaaseen se tavallisesti veti iltaisin taivaan, ja\nmyhäilevä tyyn'ilma ei ennustanut hyvää yötä.\n\n\"Herra armahda tätäkin aikaa taas!\" oli usea huokaillut silloin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänään oli ollut hikinen päivä. Aamusta iltaan oli päivä kihottanut\nkuin sumun halki paahtaen, vaikka oli kautta koko taivaslaen ihan\nselkeäväristä sineä. Tuulta ei nimeksikään. Hyttyset survoivat\niltapuolella ahkerasti, ja se kaikki käänsi taas katseet ilmanenteitä\nkohti.\n\n\"Siinä meilläkin on ainoa leipä niissä viljelysvähissä\", puheli jo Mari\nhuolestuneena, ennenkuin aurinkokaan vielä laskuansa läheni.\n\n\"Ka... Minkäpäs sille osaa... Mikä on tullakseen, se tulee\", virkkoi\nsiihen Olli.\n\n\"Ohhoi meitä syntisiä ja meitä avuttomia Jumalan lapsia täällä!\"\n\nSe tuli Marilta taas kuin yksin puhuen, vanhaan tapaan, alistuen. Oli\nniin kuulasta ja niin omituista ilma ja ilta. Ainoa vanha lehmä märehti\nveräjällä. Ei sen kellokaan nyt kilahdellut. Veräjänkorvakoivu pujotti\näänetöntä latvaansa ilmaan, ja sen uloimmalla oksalla istui yksinäinen\npeipponen, pää kallellaan, kuin suruisena, ja kuin olisi sekin ääneti\ntaivaanmerkkejä tarkannut siinä.\n\nMutta muutoin? Ei mitään erikoista. Tai jos sitä erikoista oli, niin\noli se outoa tavallisuutta, jossa raskas korpi vain lepäilee, yö\nvarustelee nousuansa ja mielien yli levitäikse huoli.\n\n\"Tip!\"\n\nEi mitään. Se yksinäinen salopeipponen se vain sieltä koivusta tipautti\näänensä salomaan rauhaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ihme, että uni ei sinä yönä ottanut tarttuaksensa silmään eikä huoli\nlähtenyt mielestä hetkeksikään. Iltasella, kun aurinko oli juuri\nlaskenut, tarkasti Olli taivaanrantaa, eikö siellä näkyisi\npilvikaistaa, tai jotain, joka ennustaisi, että yö on lientyvä\npilviseksi.\n\nMutta ei näkynyt. Siellä länsitaivaalla paloi vain tyyni iltapuna,\npunaten koko sen rantaman ja valuen metsienkin yli kuin värivaippa.\nVähän loitompana kohoavalla mäkiahon töyryllä nousi yksinäisen\nsuurkoivun latva uljaana punataustaa vasten, ja aivan sen latvan päässä\nistui suuri koirasmetso katsellen häneen päin.\n\n\"Miltä se näyttää?\" tiedusti huolestunut Mari palattua.\n\n\"Ka, mistäpäs sen osaa nähdä!\" Ei hän muuta tiennyt sanoa. Ja vaimo\nlisäsi ainaiseen tapaansa:\n\n\"Kunpa Herra auttaisi nyt vaikka tämän yhden yön yli kunnialla!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesäöitähän ne vielä olivat. Sammuksissa kytivät vielä tähdet, ja\nkuukin oli voimaton kuten aina kesällä. Puoliyön seuduissa seisoksi\nOlli taas mökin pihalla ja tarkasteli. Oli aivan selkeää, aivan tyyntä.\nTähtisiementö kyllä tuikki, mutta ne tuikkivat pieninä kuin kipinät,\nterävinä kuin taivaan kanteen kiinni pureutuen. Mutta ilma oli toki\nkohtalaisen lämmin. Ruisrääkkä kumautti kertasen. Yökuulaassa, herkässä\nilmassa harhaili sen ääni kuin siitä aivan irrallaan vapisten.\n\n\"Ei tuolla taida vielä niin kovin suurta hätää olla\", rauhoitteli hän\ntupaan palattuansa Maria. \"Mitä sitte aamupuolella tullee.\"\n\nEi sitä hätää tuntunut olevan vielä aamusarasteessakaan, kun hän taas\nkävi tarkkaamassa. Idässä alkoi jo liikahdella eloa: taivaanrantaan\nirvistäytyi punainen ruskosuikale, josta kohosi hienosti hopeoitunut\nvaloharja, himmeä tosin, vain tarkaten huomattava. Hiljaa alkoi se\npunehtuma levetä. Hän katsoi sitä hyvän tovin. Valo levisi,\nkuulakoitui. Kohta soi halki taivaslaen kepeä, kuulas aamuväri, joka\noli niin herkkää kaikelle, kuin olisi se jotain väreilevää alkueetteriä\nollut.\n\nMutta hätää ei näyttänyt olevan. Ilmassa tuntui hienoista lämpöäkin,\neikä kuuraa missään näkynyt.\n\n\"No Herran-kiitosi\" rauhoittui jo Marikin ja koki saada vaikka\nhetkiseksi nukahdetuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta juuri auringon pilkahtaessa se tuli. Se pisti kuin neulalla,\nyhtäkkiä, terävästi. Kaikki tapahtui nopeasti, yhdellä pistolla, ilman\nääntä, halki koko seudun. Vesisen jyvän arka neste ei ehtinyt\nvärähtääkään. Sitä vain kirpasi hieman, ja kaikki oli valmista: nesteen\nelinvoima oli kuollut, jyvä arvotonta akanaa. Tähkä alkoi hiljaa\njäätyä, ja kun lämpömäärä yhä laski, alkoivat vesilätäköt riittyä ja\nolivat kohta jäässä.\n\nJa nyt.\n\nHe seisoivat mökin pihalla molemmat, katsoivat, mutta eivät puhuneet\nsanaakaan toisillensa. Aurinko oli jo ylennyt. Aamukylmä oli terottunut\nkovimmillensa. Hallakuura härmäili puunlehtiä hienoisella hopeavärillä.\nJäätyneet lätäköt kiiltelivät, taivasväri oli kalseutunut kylmemmäksi,\nkovemmaksi, ja maan hallakuuraiset värit kuvastuivat sitä vastaan\nkepeinä ikäänkuin soiden ja helisten.\n\nMutta vainioilla seisoi paleltunut vilja hiljaa, kuin hämmästyneenä\nsiitä, mikä oli äsken sen yli käynyt. Jäätyvät tähkät nuokkuivat korren\npäässä kuin menehtyneinä, ja ihmisten harmaat katseet tuijottivat\nsiihen äänettömyyden tyhjyyteen, josta hädässä apua toivotaan, siihen\ntyhjyyteen, jossa ei ainoakaan tarkkaaja ole koskaan nähnyt muuta kuin\nkuun ja tunteettomia tähtiä yöajoilla ja päivisin iäti omaa teitänsä\nkieriksivän ja kirmaavan päivän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin se oli sitten näköjään alkanut elämä kuin ennenkin. Mutta se näkö\noli vain ulkonaista. Haavat se oli lyönyt syvälle sinne, mistä ne vain\nverkkaan aukenevat, näkyvät aikansa ja sitten taas arvettuvat.\n\nHätää se näet oli tuonut ja huolta tulevaisuuden suhteen. Kukin koki\nnyt periä saatavansa naapurilta, eikä kellään ollut mitä toiselle\nvelaksi antaa. Kenpä sitä tiesi milloin ne saisi takaisin. Ehkä ei\nkoskaan. Ja kunkin itsensä edessä oli sama pitkä talvenselkä.\n\nNiinpä oli Saukkokin ahtaalla. Se tiukkasi nyt tuvasta rahoja pian,\nmuutoin uhkasi toiselle myödä. Riippa, jolle hän oli hieman velkaa,\nvaati pois omaansa, ja hänen täytyi pitää nyt ajoissa omastansa kiinni.\nSitä se taas selitti Ollille, kun he halla-aamun lähiaikoina osuivat\nyhteen metsäpolulla.\n\n\"Niitä kun on minullakin siinä penikoita tuvallinen, niin ei siinä\nauta... Varsinkin kun nyt halla taas vei kaiken\", selitteli se hänelle.\n\nHe astuivat jäletysten. Olli koki pysytellä perässä ja suostutella\nodottamaan:\n\n\"Kun nyt tässä joutaa pääsemään Siljan puheille kaupunkiin, niin\ntottapahan sitte...\"\n\nSaukko ei vastannut, ääneti vain jatkoi kulkuansa, Tuli taas vaikea.\nHän koki astua rehvaista perästä ja taas jatkoi:\n\n\"Se on Silja vaan muuttanut pois entisestä paikasta, niin senvuoksi on\nkirje jäänyt saamatta...\"\n\nEi se nytkään vastannut. Tuntui kuin olisi astuntaa kiirehtien kokenut\npäästä eroon hänestä. Notkuvin polvin rumpsutti hän perästä ja jatkoi\nvaikeaa puhettansa:\n\n\"Mutta kyllä ne poliisikamarissa ovat sanoneet tietävänsä sen uuden\nherrasväen... kun tästä nyt vaan itse sinne kuontuu...\"\n\nPitkän matkan jatkoi hän sillä tavalla, kuin yksin puhellen ja kokien\nperässä pysytellä. Mutta tienhaarassa erotessa se Saukko toki lupaili,\nilmoittaen lyhyesti:\n\n\"Ka jos ennen lumia Siljalta saat, niin... Jos tuota sitte koettaisi\nodottaa vielä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe olivat hallayön jälkeisinä päivinä alkaneet masentua, ne saloeläjät\nsiellä korvessansa. Oli odotettu saarnamiestäkin jo. Varsinkin\nvaimoväki oli sitä kaipaillut. Eivät he nyt välittäneet Manu Juupasta,\nsillä viime aikoina he olivat alkaneet varmeta sen julistavan jotain\nuutta oppia. Lisäksi oli se tullut entistä omituisemmaksi,\nsalaperäiseksi ja viisaaksi, eivätkä papitkaan sitä enää sietäneet koko\nmiestä.\n\nMutta ei sitä saarnamiestä vaan osunut tulemaan. Eräs omakyläläinen\nkyllä oli, mutta eivät he siitä olleet koskaan erityisesti pitäneet,\nvaikka se vieraissa kylissä oli aivan pieni profeetta.\n\nTänään se kuitenkin oli puhunut Sanasta. Koko joukko sillä oli\nkuulijoitakin, Peitson tupa miltei puolillaan. Mitään erityistä\nhenkistä herätystä ja innostusta ei siellä tietysti nyt ollut, mutta\nsen sijaan paljon mielenmurhetta ja halla-aikojen tavallista\nmasennusta. Manu Juuppakin siellä sattumalta oli nyt kuulijoiden\njoukossa, vaikka hän ennen oli yleensä toisten saarnojen kuulemista\nkartellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Me olemme syntiä tehneet, ja siksi Herra on vitsansa meitä kohti\nkääntänyt ja antanut hallan tulla.\"\n\nNiin se saarnasi ja todisti. Kaiken onnettomuuden se sanoi olevan\nsynnistä johtunutta, rangaistusta.\n\n\"Ja jos emme me itse olisikaan syntiä tehneet, niin ovat sitä isämme\ntehneet. Ja Hän on kiivas Jumala, joka etsiskelee isien pahat teot\nlasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen!\" jatkoi se\nselitystänsä.\n\n\"Ka syntisiähän me olemme... me ja meidän isämme hamaan... niin ja niin\nmonenteen polveen asti.\"\n\nSe oli kuulijoidenkin ajatus. Halla-aamujen jälkeen on maa altis\nsiemenelle. Usko otti juuren maahan, nousi pian oraalle, alkoi versoa\nja kasvaa kortta, joka kerran tähkäpäänkin kantaa voisi. Varmana niiden\najatuksesta vahvistikin nyt saarnaaja:\n\n\"Sillä Hänestä ne profeetatkin todistavat, että kun Israelinkin kansa\nrikkoi, niin...\"\n\nHän selitti miten Herra oli ollut silloin vanhurskas: Ei ollut jättänyt\npahaa rankaisematta, vaan oli lähettänyt tuliset käärmeet ja muut\nvaivat, ja että niin on nytkin käynyt ja aina niin käyvä on.\n\n\"Sillä Hän on vanhurskas, joka rankaisee pienimmänkin pahan... Aamen.\"\n\nMiten oikeaa ja selvää se kaikki kuulijoista olikaan nyt!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaarna oli jo loppunut, kun Kusti osui tulemaan tupaan. Vakavina ne\nsiellä istuksivat, eivät puhuneetkaan muuta kuin jonkun harvan sanan.\nKusti tiesi, että ne katsovat häneen karsain silmin, mutta viis hän\nsiitä. Ne olivat kylällä vihjailleet hänen elämäänsä, siten ärsyttäneet\nhäntä, ja hän aivan haki riitaa voidaksensa näyttää mikä hän on.\n\n\"Mitäs sitä tälle Kustille kuuluu?\" kysäistä tokasi siinä joku, mutta\nei hän viitsinyt vastatakaan. Hattu syvällä päässä istui hän vain omia\nolojansa.\n\n\"Joko se nyt vielä lisäksi on niin ylpeä, jotta ei enää sydän anna\nvastatakaan!\" kuuli hän jonkun vaimoista mutisevan uunintauspuolella.\nJoku toinen eukko huokaili siihen.\n\n\"Mutta se synti!... Se maailma ja se synti!\" kaikerteli silloin\nensimäinen vaimo oman puheensa johdosta, kuin yksin huokaillen.\n\n\"Oliko se tänne päin tarkotettu?\" kysyä murahti silloin jo Kusti\nvihaisesti. Ne vaikenivat. Kai ne pelkäävät. Hyvä toki että jo älyävät!\n\n\"Vai omaa lihaasiko sinä maailmalla tarkotat?\" jatkoi hän riidantekoa,\nyhä vain siinä kumarassa synkkänä istuen.\n\nEivät ne taaskaan ääntäneet. Hän ärtyi ja olisi halunnut, että ne\ntarttuisivat. Oli syntynyt äänettömyys. Joku eukko vain huokaili.\nVihdoin eräs herännein ja uskostaan rohkein niistä alkoi Kustia\ntarkoittaen päivitellä:\n\n\"Niin se on kuin äsken Sanan saarnaaja sanoi: Jotta me olemme syntiä\ntehneet... me itse tai meidän isämme...\"\n\nHän olisi kai jatkanutkin, mutta Kusti arvasi sen olevan hänelle\naiottua ja katkasi ynseällä, äkäisellä:\n\n\"Pidä se leipäloukkosi siellä kiinni, eläkä sitä pöperröstäsi siitä\nsitu!\"\n\nJa ne vaikenivatkin ja ainoastaan huokailivat hartaasti ja ilkeästi.\nHäntä se ärsytti. Mutta vaimokin alkoi selviytyä ja sitäkin harmitti ja\närsytti Kustin ylpeys ja loukkaus.\n\n\"Mutta on se toki Jumala vanhurskas!\" alkoi se jo hartaalla, ilkeällä\näänellä Kustia uhmaillen pistellä. Mutta se siitä vain ynsistyi ja\närtyi:\n\n\"Vanhurskas!\" alkoi se halveksuvalla äänellä ja lisäsi:\n\n\"Sekö se on vanhurskas, joka antaa sataa niin väärille kuin\nvanhurskaillekin!\"\n\nSe tuntui aivan jumalattomalta, mutta Kustia itseään se vain rohkaisi,\nynsistytti. Nyt se vielä lisäsi halveksuen:\n\n\"Ja vielä itse kerskuu sillä, jotta Hän antaa aurinkonsa paistaa yhtä\nhyvin pahoille kuin hyvillekin!\"\n\nAlkoi tuntua monesta jo raskaalta olo.\n\n\"Ja vielä juuri niille väärille se sataakin enemmän sitä siunaustaan...\nKun oikeat ja kunnon ihmiset saavat kerjuilla kulkea ja niitä vaan\nmökin mailta mierontielle potkituttaa!\" lisäsi Kusti entistä ynseämpänä\nja synkempänä.\n\nEi tietty mitä sille sanoa. Eivät akatkaan nyt edes erin kuuluvasti\nhuokailleetkaan. Oli kuin puheenpuute.\n\n\"Niks!... Niks, niks!... Niks, niks vaan!\" pisti vihdoin Manu Juuppa\nviisaasti, omituisesti, kuin olisi jostain voitosta sillä iloinnut.\nMutta ei se Kusti nyt näyttänyt siitäkään mitään välittävän. Entistä\närtyneempänä nousi se lähteäksensä, heilahti rennosti ja kerskui kuin\nuhitellen:\n\n\"Mutta nää akka-karhut ne vaan sitä sanaansa jauhavat ja jauhakoot,\nmutta tämä poika sanoo siihen että: sap-saameri vaan!\"\n\nJa rennosti vetäsi hän hattu-reuhkaa syvemmä päähän ja poistui tuvasta\nja jotain laulua hoilotellen loittoni talosta tietä pitkin, painuen\npeltoaukeilta korpien yksinäisiin hämäriin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli Olli Variksen masennuksen aikaa.\n\nKustista olivat jotkut syytelleet häntä, kun se oli heitä loukannut ja\nhärnännyt.\n\n\"Mitä hän sitä Simo Viikillä tänne haettikin!\" Niin olivat kylällä\nsoimailleet, ja akat juorusivat sen taas hänen korviinsa. Joku oli\nhäntä jo sillä asialla korvinkuullenkin pistellyt.\n\nNyt Kustin lähdettyä alkoivat ne taas sitä muutamin sanoin huokailla,\nvarsinkin akat. Se sopikin saarnan aiheeseen, ja joku päätteli:\n\n\"Siitä sen nyt näkee taas...\"\n\nNiin että saarna on tosi, tarkoitti hän sillä.\n\n\"Sillä\", jatkoi hän, \"jos ei siinäkään olisi syntiä, niin ei se olisi\ntuommoiseksi rentuksi hänkään maailmankorvilla kulkemaan joutunut!\"\n\nSitä uskottiin ja sille nyökytettiin hartaasti, surkutellen. Manu\nJuuppa, joka oli kaikkea kuunnellut, puuttui nyt äkkiä asiaan, vetäen\nviisaalla äänellä epäilevää:\n\n\"Eee-e!\"\n\nJotain omituista ne arvasivat hänen taas sanovan. Hän alkoikin:\n\n\"Kun Jeesuksen eteen tuotiin sokea, niin... Mitäs se _Hän_ sanoi?\"\n\nHän odotti vastausta viisaana, voitonvarmana, mutta eivät ne puhuneet.\n\n\"Kun juutalaiset Häneltä kysyivät, jotta tämä sokea itsekö se vaiko\nhänen isänsä se syntiä teki, kun tätä rangaistaan... Niin mitäs se se\nHän sanoi?\" toisti hän selittävästi. Mutta taas ne vaikenivat.\n\n\"Aa-aa!\" veti hän silloin viisaasti, kuin asiansa täysin voittanut, ja\nalkaen kohottautua lausui hän varmasti, jyrkästi, kuin iskien:\n\n\"Ei...\"\n\nHän olikin jo sauvoinensa lähtövalmis ja jatkoi varmasti:\n\n\"Ei tämä Kusti itse eikä hänen isänsä ole syntiä tehneet, vaan ne\n_muut_... Ne muut ne ovat tärvelleet jo koko maailman niin piloille,\nettä siinä...\"\n\n\"Aa-a!\" aikoi hän jo lopettaa, mutta lisäsi kuitenkin poistuessaan:\n\n\"Että siinä ei enää lujakaan voi lankeamatta elää.\"\n\nJa ikäänkuin surullisena lähti hän sauvoinensa lynkyttämään, peltojen\nhalki häviten siihen hiljaisuuteen, jonka muodosti jäyhä, terve korpi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn ilta, yksi monista. Päivänvaloa on enää hienoiseksi häiväksi vain.\nIltahämärä alkaa saeta öisemmäksi.\n\nKotimökkinsä lähellä, aholla, missä muinoin lapsena oli leikkinyt ja\npikkukivistä talosia rakennellut, istui Kusti yksin. Hajonneet olivat\nne kivitalot. Haihtuneet olivat ne lapsuuden viattomat päivät. Minne?\nMiksi? Ken sen tietää.\n\n\"Ah!\" huokasi hän siinä itseksensä, ja pää painui alas rinnan yli.\n\nMutta ilta vain pimeni yöksi. Taivasväriin pureutui ja hohti kipinä\nsiellä täällä. Ne kipinät alkoivat hehkua ja isota. Kohta paloivat ne\ntäydellä elokuisella heikolla valolla.\n\nMutta mies istui aholla ennallansa.\n\nOlikinhan se toki leuto yö. Jo nousi kuu korpien takaa kelmeänä.\nSarastava aamuvalo se kai sen niin kelmeäksi teki. Ääneti se kohosi,\nhiljaa nousi korpimaiden yli kulkeaksensa, ja aamun tuloa sen nousu\nnäinä aikoina jo ennusteli.\n\nMutta yhä istui entinen lapsi aholla, jolle rakennetut kivitalot jo\naikoja sitten iäksi hajonneet olivat.\n\n\n\n\nXI\n\n\nPitkin kesää oli Mari puhunut siitä tavallisesta, jokakesäisestä\nrippikirkkoon menosta, mutta se oli huolia vastaan taistellessa\nlykkäytynyt pyhästä pyhään. Nyt oli jo syyskesä, ja vihdoinkin olivat\nhe siinä syyskylmien edellä nyt sille venematkalle selviytyneet. Oli\nmäärä käydä kirkonmenojen jälkeen papiltakin pyytämässä apua, ainakin\nsen verran, että kykenisi lähtemään pitkälle kaupunkimatkalle Siljan\nluo. Eivät siihen olisi heidän omat olemattomat varansa mitenkään\nriittäneet.\n\nJa jotakin toivoa sen Siljan suhteen oli nyt jo saatu. Riipan Liisa,\njoka aina kantoi kylälle hyvät jos huonotkin kuulumiset, oli taas ennen\nmuita joutunut siitä vihiä tuomaan. Eräs tehtaalaisen tyttö sieltä\nAnnan tehtaalta oli palvellut Helsingissä ja palannut sieltä ja se oli\nkertonut tavanneensa Siljan kadulla. Siitä se nyt juttusikin taas\nRiipan Liisa, innostui puheestansa ja kehui:\n\n\"Niinhän sillä kuuluu Siljalla olevan siellä hyvät olot, jotta se on jo\nkuin herrasryökkinä, koko tyttö!\" Sitä kuuli niin mielellänsä,\nvarsinkin äiti. \"Vai niin se on toki onnistanut Siljaa...\nHerrankiitos!\"\n\nJa Liisa siitä vain yltyi.\n\n\"No!... Sekös hänelle nyt olisi onnistuessa... yksinäisellä tytöllä,\njoka on osannut eteensä katsoa, niin jotta ei ole kietoutunut näihin\nnykyajan köyhiin mieskutaleihin... joista ei ole muuhun kuin sitä\nperettä ja joukkoa laittamaan\", siunaili se jo kuin äkäillen.\n\nKaikki tuntui nyt niin uskottavalta, todelta. Kaupunkipalkat ja muut,\nniin että...\n\n\"Senkö hätä siinä Siljalla on ollut rikastuessa, niin jotta kuuluu\npäässäkin olleen jo hatut ja senkin seitsemät ihmeet... Eikä niinkuin\ntässä meillä, joilla ei ole usein millä huiviriepukaan korviinsa\nostaa!\" toraili Liisa ja innostui kuin kateisena niitä kuulemiansa\nlisäilemään.\n\n\"Ja kädessäkin ihan kuin tällä pappilan mampsellilla jo varataivaat ja\nmuut pahanhengen sateenvarjot... Niin jotta mikä hätä hänellä silloin\non vanhoja vanhempiaankaan auttaessa!\" antoi hän jo tulla\nkuvitteluaankin.\n\nNiin, niin. Eivät he paljoa siitä selvästi tajunneet. He vain\nymmärsivät, että toista se on kaupungin hyvissä palveluspaikoissa kuin\ntehtaankin kurjissa oloissa ja toista yksinäisen Siljan kohtalo kuin\nAnnan, joka suuren perheensä ja kivulloisen miehensä painamana on\nväkisinkin avuttomien joukkoon vajonnut, eikä siitä itse nousta voi,\nvielä vähemmin muille avun hädässä antaa voisi.\n\n\"Kunpa nyt vain auttaisi sen verran, että hänelle pääsisi kertomaan\nhätänsä... Ei se hän ole kova\", arveli ja muisteli rauhoittuva äiti\nSilja-tyttärestänsä, jatkoi ainaisia puuhiansa ja lisäsi:\n\n\"Jo pienenä oli sillä niin hellä sydän kaikkia kärsiviä kohtaan, jotta\nomasta suustansa olisi viimeisen leipäpalansa kerjäläisellekin\nantanut.\"\n\nNiin. Niin se oli tehnyt. Hänessä oli viime turva, ja matka-apua\nodottaen kääntyivät katseet pappilaan. Se oli ainoa paikka enää, ja\nolihan sieltä moni muukin viime hädässä joskus apunsa saanut.\n\nMutta salomökeissä ja taloissa kasvoi kertomus Siljan hyvistä oloista\npäivä päivältä. Joku oli taasenkin osunut tehtaalla käymään ja tiesi\nkertoa alun johonkin uuteen. Nyt jo kerrottiin tuvissa, että Silja on\nsaanut ensin yhden hyvän paikan ja sitten kohta toisen sitäkin\nparemman, ompelijana ensin, kaupassa sitten. Se on säästänyt, rikastuu\nja tietysti kohta itse kaupan avaa.\n\n\"On niitä toki hyviä ihmisiä siellä isoissa kaupungeissa... Niin jotta\ntätäkin köyhää auttavat\", siunailivat silloin useat.\n\n\"Onhan niitä toki siellä\", uskoivat toiset, ja monien mielessä kangasti\nsilloin iso kaupunki jonain... ei sitä tajunnut minä. Se kajasti vain\nuutena, tuntemattomana, heille kaukaisena, ehkä saavutettavana hyvänä.\n\nMutta korpi vain oli ääneti ja levollisena ja piti kovalla\nmaankamarallansa juurista lujasti ja armotta kiinni niitä korpikuusia\nja metsiä, jotka se kerran valtaansa saanut oli.\n\n\n\n\nXII\n\n\nVoi meitä avuttomia, meitä, jotka pimeässä soudamme ja yöstä aamua\netsimme.\n\nAinoastaan meitä, jotka vaellamme epäselvyyksien maassa, missä keskellä\npäivän kirkkauttakin sadat yösumut silmillemme puhaltavat ja kaiken\npimittävät.\n\nMeitä, joiden ainoana haahtena on häviö, päällä synkeä yö ja alla\npauhaava ja uhmaava ulappa, eikä johtavaa tähteä mistään näy!\n\nJa jos onnettomuus meidät yllättää, niin että myrsky pilvet yltämme\nhalki repäisee ja raosta ruhjova salama välähtää ja valollansa meitä\nlyö ja niin kirkkauden näyttää...\n\nNiin uusi voima taas pilvet uudelleen umpeen viskaa. Pimeys peittää\ntaas meidät, ja meidän sielumme ikävöi johtovaloa kiihkeämmin kuin\nmyrsky-yön pimeydessä hätäytyneen laivurin silmä johtähteänsä. Emmekä\nme mitään löydä. Emmekä me minnekään voi luottamuksella korottaa\nhätäistä ääntämme: Herra auta meitä, sillä me yöpimeydessä, hädässä ja\nepätoivossa olemme!\n\nMe olemme silloin avuttomampia kuin kirkkosoutajat, jotka yömyrskyssä\nlujina ja kilpaa myrskyn kanssa huutavat:\n\nPauhaa, myrsky, ei se pelota! Meidän haahtemme on kalliolla, sillä se\non Herrassa.\n\nKylmää yöpimeyttä juo meidän hätäytynyt sielumme silloin valon sijasta,\nja me kadehdimme niitä kirkkosoutajia, jotka kuin sokeat valonsa\nvähästäkin saavat, ja niitä kirkossa-istujia, joille epäselväkin\nselvyyttä jo on.\n\nSillä he ovat kirkossansa kuin onnelliset lapset, jotka äitinsä rintaa\nimemään päässeet ovat, eivät sen rinnan laihuutta kysy, eivät nurise,\nvaan tyytyvät, ja niin täyden tarpeensa, onnensa, autuutensa ja\nkaikkensa sen maidosta saavat.\n\nSillä Sinua, Jumala, me ikävöimme, mekin, joilta Sinä hämäryyteesi ja\nepäselvyyteesi ja ristiriitaisuuksiisi kätkeydyt, niin että emme\nsittenkään Sinua koskaan löytää, emme Sinun olemassaoloasi emmekä\nvanhurskauttasi milloinkaan uskoa voine.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoinkin oli näet Marin ja Ollin kauan aikoma rippikirkkomatka\ntoteutunut, ja he istuivat jo kirkossa. Jo puoliyöstä olivat he\nlähteneet soutamaan tätä vesiulappaa, jossa oli yli peninkulma yhtä\nainoaa aavaa, yksinäistä selkää. Harvoin sieltä salosopelta uskalsikin\nkirkkovene sille matkalle teloiltansa solahtaa, ja nytkin he olivat\nihan ainoat sieltä Salorannalta tulleet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe saarnasi nyt rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta, ja sydämensä\nlämmöllä se tuntui saarnaavankin siitä.\n\n\"Ja oli kerran rikas mies...\"\n\nMiten monesti oli heille sitä sanaa lausuttu! Siksi kai oli tuttua se\nkaiku, joka niihin sanoihin puukirkon honkaseinistä ikäänkuin huoahti\nhiljaa.\n\n\"Rikas mies, joka vaatetti itsensä purppuralla ja kalliilla\nliinavaatteilla ja eli joka päivä ilossa ja herkullisuudessa\", jatkoi\npappi.\n\nPää pään vieressä siinä kuunteli sitä sanomaa. Karuilla kasvoilla oli\nhallamaan väen vakava ilme, ja jo puvutkin julistivat, etteivät he ole\nniitä rikkaita miehiä, jotka ilossa ja herkullisuudessa elävät ja\npurppuraan ja kalliiseen liinaan pukeutuvat.\n\n\"Ja oli myös eräs köyhä mies\", käänsi se saarnan aiheen. Puukirkon\nhonkaseinä huoahti niihinkin sanoihin saman kaiun.\n\n\"Köyhä mies, Latsarus nimeltä, joka makasi hänen ovensa edessä täynnä\npaisumia ja pahoja haavoja...\"\n\nEi sitä tiennyt mikä siinä koski: sekö honkaseinien tuttu vanha kaiku,\njoka niin hellävaroen soi, vai sanojen tuttuusko, vaiko papin puhe. Ei\nsitä erottanut, asiako vaiko joku muu kaiku teki, että sanat löysivät\nsydämissäkin kaiun ja ryppyiset posket vakavoituivat.\n\n\"Se pyysi täyttää vatsansa niillä muruilla, jotka rikkaan pöydältä\nputosivat, mutta ei kukaan hänelle niitäkään antanut\", jatkoi pappi.\n\n\"Mutta koiratkin tulivat ja nuolivat hänen paisumiansa...\"\n\nSe oli saarnan aihe. Hän polvistui ja rukoili hartain äänin:\n\n\"Herra Jumala, Sinä joka vanhurskas olet! Suo minun julistaa Sinun\npyhää sanaasi lujasti ja järkkymättömäsi, niin että jokainen sana lyö\nsydämiin ja niihin jää lujasti kuin tämän Sinun temppelisi seinään\nSinun kasvattamasi honkaoksa tuo! Aamen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe puhui nyt kauan ja voimalla. Rikkaasta miehestä se ensiksi saarnasi:\n\n\"Ja koska hän helvetissä vaivassa oli...\"\n\nHyi! Mikä aatos! Mikä värisyttävä, suuri vaiva!\n\n\"Ja lieskat löivät ja pohja jyrisi ja pauhu kävi!\"\n\nHerra armahda meitä siitä ...\n\n\"Ja koska hän silloin silmänsä nosti ja näki Aabrahamin ja Latsaruksen\nhänen helmassansa... Ja...\"\n\nHereillä ne kaikki olivat. Kuin huumautunein korvin kuuntelivat ne ja\ntajusivat vain huminan kuin Herran äänen.\n\n\"Niin se rukoili, että Latsarus lähetettäisiin kastamaan sormensa pää\nveteen ja sillä jäähdyttämään hänen kieltänsä, mutta...\"\n\n\"Ei. Sitäkään ei hänelle sallittu enää!\"\n\nHerra armahda niitä, jotka rikkaudessa vaeltavat!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt hän alkoi saarnata Latsaruksesta. Hän ylisti sitä ainoaa\nkurjaa, jonka muisto elää. Hän ylisti sitä ainoaa kurjaa, jonka\nkunniaksi ja muistoksi on lausuttu iäti pysyvät muistosanat, muutamilla\nsanoilla kirjoitettu kokonainen eepos hänen elämästänsä täällä ja hänen\nsielunvaelluksestansa tulevassa elämässä. Hän ylisti sitä kurjaa, jonka\nylistystä veisataan lukemattomissa puukirkoissa ja kalleissa\nmiljoonatemppeleissä, mutta jonka osaa ei kukaan tahtoisi itsellensä\nvalita...\n\nEi kukaan. Ei ainoakaan. Ei parhainkaan...\n\n\"Rakkaat kuulijani!\" jatkoi hän. Ja hänen edessänsä oli pelkkä\nLatsarusten joukko. Siellä oli Olli Varis ja Mari, molemmat\nLatsaruksia. Siellä oli...\n\n\"Onko teistä kukaan Herran edessä niinkuin Latsarus?\" kaikui papin\nvoimakas ääni.\n\nOn, on! Siellä on ruotilainen Muikku, joka ei koskaan ole kylliksensä\nsyönyt... Täällä on rampa Jäppi, joka on ikänsä halvattuna kerjuulla\nkulkenut... Täällä on...\n\n\"Onko kukaan meistä Hänen edessänsä kuten hän?\" kaikui yhä\nvoimallisemmin.\n\nOo! Herra paratkoon! Tässä on Lynkkä-Liisa, joka on maannut\npappiloidenkin saunoissa täynnä paisumia, pahoja haavoja, ihotauteja ja\nsyöpäläisiä.\n\n\"Onko teistä, ja itsekustakin meistä, toistan minä teille...\"\n\nVarmasti, varmasti! Herra armahda, liiankin varmasti! Täälläkin on: Hän\non sortunut maailman tiellä köyhyydessä kulkiessansa. Näe, Herra,\ntaivaan ja maan Jumala, miten paljon hän on kärsinyt, hänkin! Näe,\nmiten hän on hädän hetkinä pahasti myönyt Sinun kuvaasi. Näe hänen\nkuppatautinsa arvet, hänen syöpänsä! Lähetä, Herra, Latsarus painamaan\nvilvoittava sormensa tämän uuden Latsaruksen palohaavoihin... koko\ntämän kärsivän Latsarus-joukon tulisiin haavoihin, ja anna poistaa pois\ntaudin idut, sen syyt ja sen aina tuoreina pysyvät juuret!\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sillä jos teidän joukossanne on yksikään niinkuin rikas mies, niin voi\nmeitä! Voi seurakuntaasi, Herra!\" nousi papin ääni. Lujasti hän iski ne\nsanat sydämeen: \"Onko?\"\n\nEi, ei, ei! Ei ainoaakaan! Herra armahda vaan näitä hallamaitasi, näitä\nkaruja erämaakorpia, joista ei ainoaakaan rikasta miestä ole\ntemppeliisi tulla voinut, ja lähetä Latsarus juuri tänne, veljiensä ja\nvertaistensa avuksi.\n\nKuule se äänetön rukous, Herra, kuule se, kuule ja ole armollinen\nvihdoinkin jo meille!\n\n\"Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja\nsielullensa saisi vahingon!\" saarnasi se nyt. Sanat vain humisivat\nkorvissa kuin jonkun hyvin etäisen, vanhan saarnan kaiku. Ei sitä\nvoinut tutkiakaan, ei ajatella sanoja. Se outo humu se vain tunki\nkaikkeen ja tukkesi kaiken.\n\n\"Sillä sinun on kunnia ja voima ja valta!\" julisti pappi lujasti.\n\"Sinun on vanhurskaus ja elämä ja autuus. Sinua me ylistämme ja Sinulle\nme veisaamme taas kiitosvirtemme tässä. Aamen!... Veisatkaamme!\"\n\nJa kuin jostain taivaan kuorosta puhkesi silloin:\n\n    \"Kunnia olkoon Jumalallemme!\"\n\nSe soi niin ihanasti, niin koruttomasti.\n\n    \"Kunnia Jumalalle, Isälle, Luojallemme!\"\n\nantoi vanha honkaseinä kaikuansa, ja äänetön Latsarus-joukko kumartui\nhiljaa, nöyrtyi ja polvistui sen Jumalan eteen, jonka armosta he\nLatsaruksia olivat. Pappi jakoi jo rippiä, ja uudestaan vuoti alttarin\neteen polvistuneiden yli lohdullinen, mutta särkevä veisuu, avunhuuto:\n\n    \"Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit!\n    Armahda meitä...\"\n\nArmahda, armahda, armahda! Totisista sydämistä se tuli, ja...\n\nJospa Sinun armosi vaan anojille aikanansa ehtisi taas tulla!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi siitä papin puheille pääsystä nyt tullut mitään. Väkeä siellä oli\nniin että ei sitä voinut. Ja sitten se kiirehti sairasta ripittämään.\nToiseen kertaan se oli jätettävä nyt. Olihan vain aikaa kulunut vuoroa\nodottaessa.\n\nJa nyt oli vielä poikettava katsomassa sitä rampaa, ruhjoutunutta\npoikaa, Mikkoa, joka oli kunnan ruotilaisena suutari Puralla. Se raukka\nliikkui puujaloilla, toiskätisenä, ja oli ruhjoutuessansa vielä\nmenettänyt puhelahjansa, niin että änkytti pahasti.\n\n\"Mitenkä sinä nyt jaksat, Mikko?\" tiedusti äiti.\n\n\"Ka... e... e... e... eipä tässä... e-erikoista\", änkkäsi se vaivoin.\nRuotitalo oli itsekin miltei vaivaisavun tarpeessa. Ei siinä siis\nolot erikoisia olleet. Lapsia souvattamaan se olikin Mikko\nruotilaishuutokaupasta huudettu siihen.\n\n\"Tähän vaan ky... kylkeen pi .. istää!\" sai se änkätyksi kipujansa\nselitellen. Tuli niin raskas elo. Talonväkikin katsoi kohtausta\nsanattomana.\n\n\"Kunpa vaan koettaisit kärsiä ja kestää... Kyllä se Herra lopulta armon\nlainaa.\" Se oli ainoa, mitä äiti voi siinä antaa ja sanoa. Rampa nurisi\njotain epäselvää, alakuloista, ja kääntääksensä puheen pois omista\nkivuistansa tiedustaa änkytti miten äiti voi.\n\n\"Ka mitäpäs näistä meistä enää!... Hautaan menijöistä!\" kierrellä\nnureksi äiti ja peittääksensä kaiken raskaan pojalta lisäsi:\n\n\"Siinähän tuota vaan elää kituutetaan ennallaan... Eikä tuossa mitään\nsuurempaa hätää ole.\"\n\nMutta isä kopeloi poikansa kipeää kuvetta hellävaroen eikä voinut muuta\nkuin neuvoa:\n\n\"Jos pyytäisit jonkun hieromaan... Tottapahan vaikka sitte sieltä\nkotimökiltä maksettaisiin hierojalle...\"\n\n\"Ka-aa\", tapaili poika välinpitämättömästi, ja pää painui taas\nalakuloisena ryntään yli nuokottamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat myöhästyneet niin, että ilta alkoi hämärtää, kun he aavalle\nvesiulapalle lähtemään joutuivat. Ilmakin oli äkkiä kylmennyt. Aika\nnavakka, kylmä tuuli jo puhalteli ja nosti vettä hyrskeeseen.\n\n\"Kun ei vaan nousisi nyt vielä myrsky!\" arveli Mari.\n\nMutta kotiinhan siitä täytyi pyrkiä. Olivathan he näihin matkoihin\ntottuneetkin, eivätkä heitä pienet vaarat saaneet pelottaa. Kohta\nkeikkuikin vanha vene-pahanen ulappavesillä, ja vanha mies kiskoi\nairoista, Marin kyykistyessä kyttyräksi veneen perään.\n\nMutta tuuli kiihtyi ja kylmeni. Oli vielä laitatuuli, ja alkoi vihmoa\nkylmää syyssadetta. Marille tuli jo vilu. Varsinkin kipeitä jalkoja\npalelti. Tuuli kiihtyi. Roiskulaineet viskoivat jo harjojansa toistensa\nyli.\n\n\"Jokohan nyt nousee myrsky!\" huolestui jo Mari. Mutta mies rauhoitteli:\n\n\"Ka mikäpäs tässä on hätänä, kun on vene.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat jo aavaselällä. Tuuli alkoi vinkua, ja syyssade kiukustui jo\nräntäsateeksi. Ei se ollut tavallista näin aikaiseen vuodenaikaan.\nAallot heittelivät jo vene-pahaa kuin kuplaa, kellutellen sitä\nharjoillansa. Yhä pimeni ja yhä kylmeni ilma.\n\n\"Noita jalkoja... kun nyt rupeaa paleltamaan!\" valitti Mari. Mies antoi\nhänelle takkinsa ja käski kääriä jalat siihen. Itse hän tarkeni\npaitasillaankin. Ei se tosin märkä takki paljon auttanut, mutta olihan\ntoki tyhjää parempi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe lie jo ollut likellä puoliyötä. Oli miltei aivan pimeä. Tuuli oli\nraivostunut myrskyksi. Vene viskautui aallolta aallolle, ja pärskevesi\nräiskyi laidan yli, usein lentäen sitä tietään koko vene-pahan ylitse\njärveen takaisin.\n\n\"Herra-isä kuitenkin!\" pääsi jo Marilta. Mies kiskoi voimiensa takaa.\n\n\"Pelottaako sinua?\" kysyi paleltuva vaimo huolissaan.\n\n\"Eipä tässä... veneessä.\"\n\nUlappa jo aivan raivosi. Myrsky koetteli jänteittensä voimia.\n\n\"Kun on Herra turvana, niin ei siinä hätää!\" koki Mari jo rohkaista, ja\nniin nousikin hänessä luja usko luonnonvoimia vastaan.\n\n\"Elä siis pelkää, Olli!\" rohkaisi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHei!! vinkui riemuitseva myrsky, ja aallokko roiski ja jyrisi, ja\nlastuna keikkui vene pimeässä.\n\nMutta ulvo, myrsky! Lyö ylitsemme, pauhu, ja kiidä, riehuva myrsky,\npäittemme päällitse! Emme me kuitenkaan pelkää, sillä turvanamme on\nHerra!\n\nJyrise allamme, syvyys, ja visko vaahtoasi, meri! Emme me kuitenkaan\nvapise, sillä tukenamme on Hän!\n\nJa meri huusi ja pimeys uhmasi, ja he olivat avuttomina ulapalla, ja...\n\nEi se mitään! Lyö vaan, pauhu, rantakallioihin! Iske vuoriin, ja jos ne\nvoimastasi pirstoutuvat, niin emme me pirstoudu, sillä meidän\nvoimanamme on hädässä Herra.\n\nHäneen yksin kaikki pirstoutuu.\n\nJa pilvi halkesi ja pimeys haihtui. Kirkas kuu puhkesi paistamaan uhman\nja kuoleman keskelle ja valaisi öistä ulappaa, jolla kaksi avutonta\ntaisteli pimeyden ja myrskyn halki tietänsä etsien.\n\nJa ranta tuli. Vielä oli Marin kylmettyneissä jaloissa sen verran\nvoimaakin jälellä, että hän miehensä tukemana pääsi takaisin\nmökki-pahansa lämpimään.\n\nPäivä alkoikin silloin jo valeta. Myrsky pauhasi, mutta taivas pureutui\nselkeäksi, kylmäväriseksi, ja pauhaavan järven päällä leijaili\nkorkeudessa ylpeä, valkea lokki.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nKusti oli jäänyt seudulle oleilemaan, sillä välipä sillä missä hän.\nVäliin se teki taloissa työtä, väliin vetelehti ja kävi joskus\nkotimökilläkin oleksimassa päivän, toisen.\n\nTulopuuskastansa lähtien se oli muuttunut vanhempiinsakin\nsuhtautumiseen nähden. Humalan selvittyä oli alkanut ujostuttaa ja\nsitten suututtaa koko olo ja elämä, kun se oli semmoiseksi nyt\nkiertynyt ja tämmöisenä hänet kotipaikoille sysännyt. Hän tuli\nkatkeraksi, usein pisteliääksi, joskus vieroen ihmisiäkin, sittemmin\ntaas yhä enemmän ja enemmän ärtyen niille, varsinkin kun ne vihjailivat\nhänelle. Hän tunsi olevansa vieras täällä, jossa elämä ja ihmiset\nolivat toisia kuin siellä maailmalla, missä hän oli kouluutunut.\n\nJa isän ja pojan välillä oli samalla alkanut kyteä jotain katkeraa,\njoka heidät erotti toisistaan. Ei sitä oltu sanoin sanottu, mutta Kusti\naavisti niin olevan. Vaistomaisesti oli Ollin mieli katkeroitunut, kun\npojasta ei mitään apua ollut ja kyläläiset vielä morkkailivat häntä\nsiitä. Nyt se vielä kävi syömässä niitäkin viimeisiä, mitä vielä\nmökissä oli.\n\nMonta sanaa ei ollutkaan vaihtanut poika isänsä kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt se taas istui tuvassa. Oli tullut yhdessä Manu Juupan kanssa ja\naikoi jäädä yöksi, ehkä joksikin pitemmäksikin aikaa. Marin jalat\nolivat kirkkomatkalla kylmetyttyänsä menneet aivan piloille.\nHädin-tuskin voi hän enää liikkua, ja usein painoi se jo ihan vuoteen\nomaksi. Eräs vaimo niitä taas hieroksi ja voiteli siinä tupa-pahassa.\n\n\"Siellähän ne kirkkomatkalla kun vielä kohmettuivat\", nureksi Mari\nhiljaksensa. Hieroja huokaili, ja Kusti, hetken ajan synkkänä\nmietittyänsä, katkaisi vaitiolon pistämällä:\n\n\"Ka mitäs sinne menit kirkkoon!... Turhanpäiten kohmettumaan!\"\n\nHän istui kumarassa, hattureuhka syvällä päässä, ja tuijotteli\nlattiaan. Äiti huomasi sen pistävän äänen ja hetkisen mentyä koki\nsovitella, nureksien:\n\n\"Mistäpäs tässä lohdutuksen saa, jos ei sieltä... Kirkosta ja Jumalan\nsanasta...\"\n\nPuhe kääntyikin nyt siihen asiaan. Manu Juuppa kuunteli viisaan\nnäköisenä, punniten kuulemiansa, ja Kusti näytti synkkenevän.\n\n\"Saarnasi nytkin niin ihanasti Latsaruksesta ja rikkaasta miehestä,\njotta...\"\n\nEi tahtonut löytää sanoja, joita tarvitsi. Vasta hetkisen kuluttua voi\nhän siis jatkaa hartaalla nyrinällä:\n\n\"Ei se rikkaita ylistänyt saarnassaan. Kaiken maallisen sanoi tuovan\nsielulle vahingon ja...\"\n\n\"Paljonko hän, pappi, sai siitä 'ajallista'... siitä ajallisen\ntuomitsemisesta?\" katkaisi Kusti pistävästi. Syntyi vaitiolo.\nSylkäistyänsä jatkoi Kusti synkkänä:\n\n\"Hänelläkin, tällä papilla, on tuloja yli kymmenen tuhannen vuodessa,\nniin se tekee jo yhtä saarnaa kohti tuonne kaksisataa... Niin jotta\nkannattaa niillä palkoilla 'ajallista' tuomita...\"\n\nÄiti ei tiennyt mitä sanoa. Ei hän itse asiaa jaksanut arvostella,\nmutta pojan ynseys Sanaa kohtaan häntä masensi.\n\n\"Työmies saa kahdestasadasta usein koko vuoden rehkiä, ja sitten niille\nsaarnaa jotta: elkää tavaraa kootko... Vaan kantakaa sitä\nsaarnapalkasta papille, joka rikkautta vastaan paukuttamalla teiltä\nomiksi rikkauksikseen viimeisetkin pennit kiskoo!\" lisäsi hän\nkatkerana, pisteliäänä.\n\nVaiettiin.\n\n\"Joo... Se on se niks!\" pisti sitten Manu Juuppa merkitsevästi, käväsi\nsylkemässä sylen ja kompuroi taas istuksimaan ja mietiskelemään.\n\n\"Mhyh-hyy!... Yh-hyy!\" huokailla kytysteli Mari itsekseen, kun puhe oli\nloppunut, kun kaikki vaikenivat ja oli kuin olisi oltu kaikki eri\nleiriä nyt. Vaitiolon yhä jatkuessa huokaili hän kuin yksin nuristen:\n\n\"Köyhille... köyhille ja vaivaisillehan se on Sana annettu ja niille se\non taivaanvaltakunta varattu, eikä ynseille ja ylensyöjille ja\nylenjuojille.\"\n\nEi hän sillä tarkoittanut Kustia, mutta Kustista tuntui, että se\nvihjailee ylen juomisella hänen juopottelevaa elämäänsä. Hän synkkeni,\nmutta malttoi mielensä ja painui kumarampaan.\n\n\"Ja niille köyhille hän siellä saarnasikin... Ei siellä yhtä ainoaa\nrikasta miestä koko kirkossa ollut\", jatkoi äiti alistuvalla,\nsovittavalla äänellä.\n\n\"Olipas yksi!\" pisti siihen Kusti ja kuin puraisemalla lopetti:\n\"Pappi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyntyi pitkä äänettömyys. Kaikkien välillä tuntui olevan jotain, joka\nnyt jo lopullisesti jakoi ja erotti. Se oli jotain kuin uutta, outoa,\nselvästi käsittämätöntä. Vihdoin lopetti äänettömyyden Mari, joka\nainaiseen tapaansa hiljaa nureksi:\n\n\"Kaikkihan tuo näkyy jo maailmassa muuttuvan ja olevan uutta... Niin\njotta ei tässä enää meistä vanhoista ja häviävistä eläjiksi eikä\nminkään ymmärtäjiksi ole!\"\n\nNiin kyllä. Kustin tulo ja kaikki muu oli tuonut paljon semmoista, jota\nei hänen nuoruudessansa ollut. Ja sitten vielä...\n\n\"Kun nyt tääkin Manu Juuppa jo...\" jatkoi hän nyreksintäänsä. Sekin oli\nhänenkin silmissänsä viime aikoina muuttunut, kuin uus-uskolaiseksi\ntullut. Hän ryhtyi jotain puuhaamaan ja nurisi kuin yksin puhuen,\nalistuvan:\n\n\"Mutta kukapa meistä vanhoista ne tämänmaailman opit ja uskot ymmärtää\nja tietää!\"\n\nKusti istui kuin ynseänä sille vanhalle, mutta samalla kuin miettien.\nJa Manu Juuppa nojaili kainaloin sauvaansa ja katse lattiaan painuneena\nmietiksi omia mietteitänsä.\n\nTupaan tuli nyt Olli. Se istahti, istui piippunysä ikenessä, kumarassa\nja synkkänä kuten poikakin. Huolet ne painoivat nyt kuten aina\nennenkin.\n\n\"Vai mitä sinä, Olli Varis, itse siitä arvelet?\" kysyi häneltä Manu\nJuuppa, ikäänkuin Olli olisi kuullut äskeisen keskustelun.\n\n\"Niin jotta mistä?\"\n\n\"Ka tässä vaan\", yritti Mari painaa koko asian syrjään, mutta keskeytti\nsiihen.\n\n\"Että... että niks-naks vaan!\" jatkoi Manu omaansa viisaana ja kuin\nvoitonpäällä ollen. Hämärästi selvisi toki mistä oli kysymys, kun\nhieroja-eukko alkoi huokailla:\n\n\"Ynseyttä... ynseyttä se on tää maailma täynnä... Ohhoi... Hohhoi!\"\n\nJa Ollille hän asian selitykseksi lisäsi:\n\n\"Kusti tässä vaan sanoi, jotta eivät ne kirkot ja papit muuta kuin\nkeritsevät köyhää... keritsevät ja karitsevat vaan köyhää... Köyhää,\nköyhää ja kurjaa!\"\n\nKustia jo suututti. Ynseänä vannoi hän synkkää:\n\n\"No ei lähdekkään Kusti Latsarukseksi, jonka selässä papit ajavat sinne\nrikkaan miehen helvettiin...\"\n\nVaitiolo, joka sitä seurasi, oli raskas, sillä isä ja poika olivat\nsynkkiä. Heidän välillään kytevä katkeruus odotti ilmipuhkeamistansa.\n\n\"Vielä narraavat vanhat akat sinne jalkojansa palelluttamaan!\" lisäsi\nKusti hetkisen vaiettuaan, katkaisten äänettömyyden ja synketen\npapeille.\n\n\"Ka\", yritti isä. Hetkeksi hän siinä vielä pysähtyi, mutta lisäsi\nsitten synkkänä:\n\n\"Kunpa sitä sinäkin olisit vaikka kirkossa juossut, etkä huorien\nhännässä riippunut, niin vaikka tuota vaivaista äitiäsi voisit autella\nnyt.\"\n\nSe oli ensimäinen katkeruuden sana. Mutta se oli terävä, pureva ja\nsynkkä. Mökkiin painostautui raskas vaitiolo. Sekä isä että poika\nnäytti painuvan entistä syvempään kumaraan, ja kuului vain äidin joku\nhiljainen huokaus.\n\nViimein nousi Kusti, painoi hattureuhkan syvemmin päähän ja poistui\nhiljakseen, sanaa sanomatta. Ulkona istahti hän hetkiseksi\nkaivonkannelle, istui siinä kumarassa, synkkänä, päässä joku epäselvä,\ntylsä ajatus.\n\nMutta ei hän kauan istunut. Sanattomana nousi hän ja lähti kävelemään\npois mökiltä iäksi.\n\nJa niin alkoi hän lopullisesti painua siihen Latsarus-virtaan, siihen\nkurjien ja onnettomuuteen sortuneiden virtaan, joka joskus hiljaa\nvoihkien, useimmiten aivan äänettömänä kaikilta maailmankulmilta virtaa\nkenenkään huomaamatta halki rikkauksien ja kurjuuksien mertansa, n.s.\n\"tuntemattomien hautoja\" kohti. Ja aallot ummistuvat äänettöminä heidän\nhäviönsä yli, ja heidän haudoillansa pauhaa iäti se taistelu\nrikkaudesta, joka armottomuuden kivikovaksi paaduttaa ja rikkaudenhimon\npedon kiihkeäksi verenhimoksi tekee.\n\nVoi Latsaruksia! Voi avuttomia heitä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiljan luo meno oli yhä viivästynyt, kun esteetkin olivat suuret ja\nmatka yletön. Pappila oli ainoa paikka, mistä toivottiin matka-apua\nsaatavan, mutta ei ollut tullut vielä yritetyksi sitäkään kokea.\n\nMutta nyt se tuli jo pakoksi. Lautamies tuli aivan vierasmiesten kanssa\nantamaan häätökäskyn. Sulan aikana, ennen lumikelien tuloa, piti mökin\nolla tyhjä. Haaste veloista oli jo aikaisemmin annettu.\n\nLautamies Kokko oli seudun tavallisia talollisia, semmoisia, jotka\njotenkuten pääsevät vuodesta vuoteen, velkataakan yhä suuretessa ja\nkarujen peltojen sitä mukaa kasvuvoimasta tyhjetessä. Se puhua honotti\nnenäänsä ja lausui useimmat sanat vinkuvalla nenä-äänellä.\n\n\"Noo!... Mutta mikäpäs sinulla, Olli, hätänä!... Vanha mies ja niin\nmenet ruotilaiseksi kuntaan\", honotti se asiaa sovitellen, kuin\nhäädettyä lohdutellen.\n\n\"Ka...\"\n\nMari sai siitä hänen puolestansa jatkaa:\n\n\"Samapahan tuo on, missä tää köyhä päivänsä päättää.\"\n\n\"Yy... yy!\" innostui siitä Kokko myöntelemään ja vinkua honotti:\n\n\"Sa-amahan se on!... Ihan samahan se on!\"\n\nSe oli oikeastaan ajatuksetonta, tavanmukaista. Mistäpä siinä\nparemmatkaan puheet otti! Siitä johtuikin hän, osaksi asiaa\nkoristellaksensa, jatkamaan:\n\n\"Tässä kun ei minullakaan olisi tätä talonrähjää, niin minäkin\nkuntaan... Ku-untaan, kuntaan minä menisin\", vinkui hän lujittavasti,\nsytytti piipun ja selitti:\n\n\"Mutta kun on se talo, niin eivät ota... Yy... yy... Eivät hylyt ota\nkuntaan talollista.\"\n\nEi siihen talonväki vastannut. Ei tehnyt mieli puheisilla olla nyt.\nKokko puhella honotteli ja vinkui vielä hyvät hollit, puhui talollisten\nrasituksista ja harmitteli:\n\n\"Ja nyt menevätkin jo kaikki kuntaan, niin jotta talollisten verot vaan\nnousevat, jotta ei enää tule elämästä mitään... Ei mitään, ei\nmitään...\"\n\n\"Ka... kullakinhan ne ovat ristinsä... Niinkuin talollisillakin\",\nmurahti Mari siihen jotain, enempi omia surujansa siten nureksien.\n\n\"Niin... iin... iin... iin!\" innostui siitä Kokko vinkumaan ja alkoi\nselitellä omia ristejänsä:\n\n\"Kun ovat ensin nää kunnan ja ruunun verot jo suuret ja sitte vielä\nsiinä lisänä papit ja muut paholaiset, niin... ii... ii... ii... Eihän\nsiinä mikä enää jaksa. Senkö piru siinä enää jaksaa taloa pitää!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntoikin se pappi hänelle lainaksi matkarahat, kun ensin oli ottanut\nselon hänen elämästänsä ja erittäinkin hänen mielialastansa kirkkoa ja\nkristillisyyden asiaa kohtaan. Omasta puolestansa oli vielä antanut\npienen avun ja jotain voiteita Marin jalkoja varten. Paljon niitä\nolikin nyt halla-aikana avun anojia pappilankin varoihin katsoen.\n\nJa nyt oli hän matkalla Siljan luo. Menomatkalla oli hän poikennut\npappilaan saamaan ne rahat ja istui nyt kansliassa. Pappi puhui\nhänelle, rohkaisi häntä, neuvoi turvaamaan Jumalaan ja rukoilemaan\nHäneltä apua ja siunausta. Liikuttavasti se puhuikin, ja herkkä\navunsaaneen mieli täyttyi ääriään myöten.\n\nPappilassa oli silloin kotiopettajana nuori ylioppilas Tauno Jokela. Se\noli pienen virkamiesperheen lapsia, mutta vanhempien kuoltua olivat\nvarat loppuneet ja hän ansaitsi niitä nyt kotiopettajan töillä, eniten\nrikkaissa pappisperheissä. Jumaluusoppia hänkin lueksi, mutta nuoren\nmiehen hehkulla oli hän kiintynyt myös n.s. isänmaallisiin asioihin ja\nkysymyksiin.\n\n\"Tämä on eräs torppari, Olli Varis\", esitteli rovasti Ollia, kun Jokela\nosui kansliaan tulemaan. Rykäistyänsä ja sylkäistyänsä hän vielä\nOllista lisäsi:\n\n\"Ahkera työmies ja yksi hiljaisimpia henkiä seurakunnassa.\"\n\n\"Soo-o!... Vai niin! Jassoo!\" hyvitteli Jokela ja antautui Ollin kanssa\npuheisiin. Hehkuvasta, puhtaasta nuorukaisen sydämestä hänen puheensa\ntuli. Hän puhui jonkun sanan isänmaasta, hyvitellen Ollia:\n\n\"On hauska että isänmaalla on niin uskollisia ja hiljaisia työmiehiä!\"\n\n\"Ka...\"\n\nHän sotkeutui siihen ainoaan sanaan, sillä ei hän oikeastaan sen\npuhetta ymmärtänyt. Sillä itse asiassa se, joka on hänenlaisten\nlihaa ja verta lapsuuden ajoilta, tietää, että heidän joukossansa\nisänmaa-käsite on jotain olematonta, korkeintaan ulkoa opittua. Ei\nhänen työnsä koristuksena ollut koskaan ollut sitä isänmaallisuuden ja\nisänmaanrakkauden risaliinaa, jonka alla niin moni isänmaalle uhrautuja\nitsensä kylläiseksi uhrioinaaksi lihottaa, -- jos kohta moni oikeinkin\nuhrautuu. Työ semmoisenansa oli hänen elämässänsä kunniassansa,\nsemmoisenaan, ilman koristuksia, siveellisenä elämänarvona.\n\n\"Sillä totta kai teidänkin työllänne on korkeana päämääränä isänmaa!\"\njatkoi nuori, puhdashenkinen ylioppilas hänelle.\n\n\"Ka\", yritteli hän taas, sotkeutui ja lisäsi asiasta pelastuaksensa:\n\n\"Mistäpäs ne nää meikäläiset ne kaikki asiat ymmärtävät... Eikä sitä\nköyhän kannatakaan.\"\n\nEi kannata uhrautua, tarkoitti hän. Mutta oitis tuntui, kuin hän olisi\nsanonut tyhmästi, ja kun se nuori herrakin vaikeni, koki hän korjata,\nkatse maassa selittää vääntäen:\n\n\"Sitä kun täällä täytyy niin kovasti tehdä työtä, niin sitä ei ole\naikoja puhumiseen... Niin jotta mistä sitä silloin oppii, jotta miten\nsanoa.\"\n\nMutta yhtä vaikealta se taaskin tuntui, kun hän pysähtyi. Nuori\nylioppilaskin tunsi kaikessa olevan jotain niin raskasta, ettei voinut\nryhtyä isänmaanrakkaudesta selittelemään ja puhumaan, niinkuin alussa\noli halunnut tehdä. Kuin neuvottomaksi joutuneena hän koki kääntää\npuhetta mieluisemmaksi, huomauttaen:\n\n\"Olettekin jo vanha mies... Olette tainnut jo saada paljon työtä tehdä\nja kokea...\"\n\n\"Ka...\"\n\nTaas oli hän siihen töksähtää, mutta löysi toki sanat ja jatkoi:\n\n\"Sitä täytyy näin karuilla mailla eläessä panna maahan niin paljo\ntyötä... Jos mieli leivässä pysyä...\"\n\nJa taas alkoi painaa äänettömyys. Nuori ylioppilas oli sanoja vailla,\nja oli kuin olisi hänelläkin ollut raskas olla. Onneksi tuli toki\nrovasti väliin, käänsi puheen Siljaan ja toivotti matkalle Jumalan\nsiunausta, armoa ja rauhaa.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nSilja oli juur'ikään päässyt vankilasta. Ei se ollut mikään erityinen\nrikos, josta hän oli muutamia viikkoja istunut. Se oli vain tavallisia\nkatutyttöjen pieniä erehdyksiä; siveellisyyspoliisia hän oli\nvihapäissänsä herjannut ja siitä joutunut kiinni.\n\nNyt hän taas varustautui lähtöön. Puolenpäivän aikaan oli vankilasta\ntullut ja pukeutui nyt kiireesti iltaa varten. Entisiä rahoja ei\nollutkaan, ja emäntä tietysti tahtoo huonevuokran etukäteen. Hän\npuuhaili ja valitsi siinä hamejoukosta sopivaa. Kepeitä ne kaikki\nolivat ja...\n\n\"Panisit nyt sen Senniltä ostetun!\" kehotteli emäntä.\n\nMutta ei hän siitä nyt huolinut, se oli se pitkä hame.\n\n\"Ne herrat nyt eniten lyhythameisia... Luulevat niitä ensikertalaisiksi\nja nuoriksi tytöiksi\", selitteli hän emännälle. Kohta hän olikin\npuettu, posket maalatut. Hän oli aika sievä.\n\n\"Ilmankos ne herrat sinua aina kehuvatkin... Toisille tytöillekin\nkuuluu Forsmanninkin herra kehuneen\", mielisteli emäntä. Se miellytti\nSiljaa.\n\n\"Kenelle?\" tiedusti hän kuin ohimennen muka, kähertäen samalla peilin\nedessä tukkaansa. Miten kepeältä tuntuikin nyt mieli ja olo, juur'ikään\nkun vankeudesta vapauteen päässyt oli.\n\n\"Iinekselle kuuluvat kehuneen... ja Hoikan Eevalle ja...\" vastaili\nemäntä. Tukka käherryssaksissa kiinni notkautteli silloin Silja\naskeleita, pidellen oikealla kädellä käherryssaksia, joihin tukka oli\nkähertymään kiedottu, heilautti helmaa kuin varietee-tyttö ja oli\niloinen.\n\n    \"Ma, päälläni valkeat vaatteet\n    ja sormukset sormessa mun\",\n\nlaulahti hän siinä iloisena notkistellessansa.\n\nTyttö-poloinen! Voi kepeä tyttö-haituva sinua!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalvelustyttö tuli nyt siihen kepeän elämän iloon:\n\n\"Siellä on eräs vanha ukko, joka kyselee\", ilmoitti se turskeana.\n\n\"Minuako!\"\n\nHän aivan oudostuen jo alkoi hätäillä:\n\n\"Jos se on niitä paholaisen vahtimestareja, jotka tahtovat syyniin,\nniin sano jotta... Tai ai!\" hoksasi hän äkkiä ja kiirehti:\n\n\"Jos se onkin se pyykki-Kaisan ukko sitä pyykkivelkaa, niin sano jotta\nei ole vielä päässyt linnasta... ja jotta kyllä minä sitte itse\ntulen... No!\"\n\nMutta kohta työntyi vieras huoneeseen:\n\n\"Herra-isä!... Isä!\" pääsi Siljalta. Ja häntä alkoi vapisuttaa:\n\n\"Mikä ihme teidät nyt tänne!\" hoki hän siinä kuumetessansa, puuhaili ja\ntouhusi peitellen yhtä ja toista.\n\n\"Ka sitä oli vähä asiaakin\", sai jo Olli virketuksi. Ei hän siinä\njaksanut huomata mitään outoa ja erikoista Siljan oloissa. Toistahan se\ntietysti oli kaupungissa kuin siellä maalla, eikä hän edes\ntarkannutkaan mitään. Tapansa mukaan tuijotteli taas kumarassa\nistuksien alas lattiapalkkiin.\n\n\"Hyvä-isä kuitenkin!\" toisteli Silja ja alkoi aivan huomaamattansa\ntulla hysteeriseksi, hermostuneeksi ja kuumeiseksi.\n\n\"Ja kuka teidät tänne neuvoikin?\" hätäili hän siinä jo.\n\n\"Ka siellä poliisikamarissahan ne...\"\n\n\"Häh?\"\n\nAivan hän lensi punaiseksi. Jokohan ne sanoivat siellä!\n\n\"Nuokin vaatteet, paholaiset!\" suututteli hän tuskastuneena ja viskoi\nhuonekaluilla vetelehtiviä hameitansa kasaan. Posket olivat kuumat.\nJotain oven raosta keittiöön emännälle kuiskattuansa meni hän taas\nsiihen poliisikamari-asiaan, udellen hermostuneesti:\n\n\"Niin jotta mitä, isä?... Jotta mitä ne siellä poliisikamarissa\nsanoivat?\"\n\nEivät ne toki olleet mitään puhuneet. Olivat vain antaneet osotteen ja\nneuvoneet missäpäin semmoinen katu on. Hän alkoi rauhoittua ja hieman\njäähtyä.\n\n\"Herran-kiitos että ei toki tiedä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsä oli omalla vaivalloisella tavallansa saanut jo hänelle kerrotuksi\näidin sairaudesta, Kustista, Annastakin ja yhdestä ja toisesta muusta,\nja sitä mukaa kuin kertomus edistyi, alkoi hän taas hermostua ja\nkuumeta. Varsinkin äidin sairaus koski, mutta myös Annan köyhä ja\nraskas kohtalo.\n\n\"Voi hyvä-isä senkin äidin päiviä!\" huokaili hän hysteerisenä ja oli\nkuin neuloilla.\n\n\"Ja sitte kun meillä on siinä sekin muu paha asia, niin lähdin että jos\nsinä\", yritteli jo isä mennä asiaan, mutta ei vielä jaksanut, kun\ntuntui niin vaikealta.\n\n\"Niin jotta mikä, isä?... Mikä paha asia?\" kiihtyi ja hermostui Silja.\n\n\"Ka se...\"\n\nEi siitä tahtonut sen parempaa tulla. Ihan se vaivasi ja piinasi jo\nSiljaa, se hitaus ja pelko, mikä se paha asia nyt oli. Vihdoinkin alkoi\nse toki selvetä.\n\n\"Ne kun siitä mökiltä ajelevat pois\", sai jo isä asian käsiinsä, ja\nvähä-vähältä selvisi nyt koko asia. Olo kävi yhä tukalammaksi.\n\n\"Siunatkoon sitä elämää sielläkin!... Mihin siitä nyt enää vanhoilla\npäivillänne tekään!\" hätäili Silja.\n\nOltiin vaitikin välillä. Isääkin aivan hiosti.\n\n\"Niin arvelimme, jotta jos sinulla olisi ollut lainata\", sai hän\nvihdoinkin sanotuksi varsinaisen asiansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe loppu oli sitten entistä vaikeampaa. Kaikki Siljan ajatukset menivät\nsekaisin, ja ikäänkuin pyörrytti ja huumasi, kun hän koki siinä\npysytellä ja peitellä, ja isän pyyntö ja hätä tuli kaiken lisäksi.\nSilmissä pyöri, ja hän kuuli kuin jotain huminaa, joka huumasi ja veti.\n\n    \"Ja silkkinen mulla on sukka,\n    yöpaitani hieno se on!\"\n\nunohti hän jo siinä kuumeessa itsensä ja rimpsautti laulun mukana kuin\ntanssijatar.\n\nMutta siihen hän havahtui kuin pahasta unesta heräten. Korvissa soi,\nposkia kuumensi, hän viskautui vuoteeseen mahallensa ja puhkesi\nraivoisaan, hysteeriseen itkuun. Ruumis vain vavahteli sen kourissa, ja\njoskus pääsi hätäytynyt parahdus.\n\n\"Silja-raukka!... Mikä sille nyt tuli!\" hätäytyi isä ja ryhtyi\ntyynnyttelemään emännän kanssa, joka taitavilla puheilla peitti taas\napua etsivältä isältä kaiken sen, mitä siinä tuskallisinta ja raskainta\noli.\n\nSelvisi hän toki ja alkoi hiljaa rauhoittua. Kivistelevää sydänalaansa\npainellen nousi hän sänkyyn istualleen, tuijotti eteensä silmät\nlasittuneina, kasvot kuumeisina, ja vaikeroi kuin itsekseen:\n\n\"Voi Herra Jumala tätä elämää, kun tämä...\"\n\nHysteeriset nikahdukset keskeyttivät puheen. Vain vaivoin sai hän\nniiden lomassa kylmää vettä anoen äännetyksi emännälle katkonaisen:\n\n\"Vettä... ve... vettä!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo ilta. Hän oli vironnut. Isänsä hän oli lähettänyt yömajaan yöksi\nja käskenyt tulla aamulla ennen junan lähtöä. Siksi koettaa hän saada\nvaikka jostain lainatuksi ja antaa minkä voi. Itse hän lähti kadulle\nansaitsemaan. Emäntä oli ehdottanut, että lähettäisi sanan sille ja\nsille nuorelle herralle, ne kun olivat jo käyneet linnassaoloaikana\nkyselemässäkin, mutta ei hän tahtonut.\n\n\"Ei niiltä naimattomilta paljon mitään ansaitse... kun niillä ei ole\nitselläänkään... Naineilta sitä tienaa minkä tienaa!\" arveli hän vain\nsiihen ja lähti kadulle.\n\nSiellä kulki hän likelle puoliyötä. Olihan siellä yksi ja toinen jo\ntarttunut, mutta jotkut hän tunsi jo vanhasta ja tiesi, että ne antavat\nvähän. Oli joku uusikin jo puhutellut, mutta sekin tarjosi ainoastaan\nkymmentä markkaa, ja paljonko sillä kostuisi isän asia.\n\nPuoliyön aika jo lähestyi. Pääkaupungin yllä lepäsi merisumu aivan\nliikkumattomana. Lyhtyvalot säteilivät sen läpi harmaina, ja sumussa\nliikuskelevat harvat ihmiset näyttivät etäältä katsoen haamuilta, jotka\nhiiviskellen etsivät jotain öistä, jotain, ties Herra mitä.\n\nJa siinä puoliyön korvilla tapasi hän vihdoinkin erään tutun,\nvanhahkon, lihavan herran, jota katutyttöjen kesken sanottiin\nSika-Mikoksi. Se oli senaatin virkamies, varakas, ei sietänyt vaimoansa\nja maksoi hyvästi tytöille, eikä säästänyt juomia.\n\nSen kanssa istui hän nyt jo huoneessansa, ryypiksi ja piti sitä hyvällä\ntuulella. Sen ruskea, lihainen naama, josta alahuuli lerpatti pitkällä,\nnäytti aivan eläimelliseltä.\n\n\"Silja!\" kaivoi se leikillä kainalokuoppaa ja yritti siepata syliinsä,\nmutta tyttö kimpsahti pakoon ja alkoi ilkamoida.\n\n\"Si-ilja!... Tulehan ja rakasta setää!\" lähenteli se, mutta tyttö vain\nilakoiden loittoni.\n\n    \"Juo maljani, armaani! Sulle\n    öin suoneni hellästi lyö\",\n\nlauloi hän siinä edessä tanssiaskelin loitoten.\n\n\"Si-iilja!\"\n\nSe sieppasi hänet kiinni ja aikoi suudella. Kun hän vastusteli, aikoi\nse väkisin. Hän kiukustui.\n\n\"Piru!\"\n\n\"No, Silja!\" suostutteli se leikiksi pannen ja aikoi väkisin vääntää\nsyliinsä. Hän raivostui:\n\n\"Et saa... Ilman rahaa!\"\n\n\"No-oo!... Silja!\"\n\nJa se vain väänsi häntä syleilyihinsä. Nyt hän jo riuhtautui irti ja\nraivoten uhkaili:\n\n\"Paholainen!... Päästä!... Tahi kun tuolla nyrkillä lasken vasten\nnaamaasi, niin näet siinä... Akallinen mies vielä... Ptyhui!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta vähitellen he taas sopivat, kun se hyvitteli ja sovitteli ja\nnäytteli jo rahakukkaroansa, hyvitellen:\n\n\"Katsohan, Silja, tätä... Siinä sitä on...\"\n\n\"No... jos olet kiltti, niin... oletko kiltti?\" alkoi silloin jo tyttö\nmaireasti tinkiä. Lupasihan se olla ja antoi oitis kaksikymmentä.\n\n\"No, Silja!\" vetäsi se jo hänet polvellensa, ja hän suostuikin\nistumaan. Hyvänähän se pitikin, eikä ollut raaka kuten useat muut.\nMitäpä siinä siis. Kaksikymmenmarkkasta kädessään venytellen,\nsurullisesti siihen katsoen, jatkoi hän kuin lapsi, joka mairitellen\njotakin anoo:\n\n\"Niin mutta...\"\n\nHän huokasi siinä ja pysähtyi.\n\n\"No mitä?\"\n\n\"Niin kun... kun minulla on niin paljon menoja... ja vanhaa äitiäkin\npitäisi auttaa ja...\" puheli hän kuin surullisesti ja lisäsi äkkiä\niloisemmin:\n\n\"Niin annathan sinä nyt oikein paljon... Annathan, setä?\"\n\nJa täysin voimin, kuin rakkauden vallassa, kietoi hän kätensä pöhlön\nkaulaan, syleili, suuteli kuumasti, kuin huumataksensa sen, ja tenäsi\nnyt iloisesti:\n\n\"Oikein... oikein paljon annathan sinä, niin\" -- hän suuteli siinä --\n\"niin sitte\" -- taas hän suuteli -- \"niin sitte saat vasta ilman tulla\nvaikka miten usein... Annathan nyt hyvin paljon?\"\n\nAntoikin se hänelle puolen sataa. Oli jo aamuyö. Päihtymys oli\nkarkoittanut kaikki huolet. Alkaen riisuutua rimpautti hän jalkaa, niin\nettä keveä helma löyhähteli vyötäisen tasalle, ja siinä niin\ntanssiessansa hän rallatteli ilotytön kepeää laulua:\n\n    \"Ja armasta kun minä lemmin,\n    niin rallala, rallata, laa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelsinki nukkui aamuöisissä kylmissä merisumuissa, ja hänkin oli\nnukahtanut väsyneenä, hermostuksen ja kaiken sekaisen painostamana.\nAlati soi hänen korvissansa toki joku kova miehen kuorsuu, ja hänen\njäsenensä vavahtelivat tuontuostakin pelosta ja säikähdyksestä. Oudot,\nkamalat unet kiitivät vinhaa vauhtia hänen kuumeisissa aivoissansa.\nJoskus hän oli tanssivinansa jotain ilotanssia, ja etäältä katsoivat\nhäneen isä ja äiti surullisina.\n\nMutta hänen täytyi tanssia. Hän häpesi, alkoi vapista ja pyörtyä ja\ntunsi vajoavansa maan alle. Hän huusi kauhusta, mutta kuului vain joku\nilkkuva nauru.\n\nJa niin loppumattomiin. Kamalaa unta seurasi uusi, sitäkin kamalampi ja\nhäpeällisempi. Kuin nopeat kulovalkeat kiitivät ne kuumeisissa\naivoissa. Hän vavahteli unessa, oli ihan likomärkänä tuskanhiestä, ja\nouto painajainen yhä vain painosti häntä.\n\nHerra! Auta ja sääli niitä onnettomia, jotka niin öitänsä nukkuvat ja\naamulla sinun kylmään maailmaasi heräävät entistä avuttomampina ja\nedessä taas uusi ja synkeä yö!\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamu valkeni yhtä sumuisena ja harmaana kuin eilinenkin päivä oli\nollut. He olivat nukkuneet liika kauan, ja isä tuli, kun he vielä\nolivat vuoteessa.\n\n\"Hyvä-isä!\" kauhisteli Silja, kun tultiin sanomaan, ja hänen silmänsä\naukenivat aivan pyöreiksi.\n\n\"Joko se nyt isä!\" hätäytyi hän, repi jotain päällensä ja menehtyi\nniin, että unohti sängyssä nukkuvan miehen.\n\n\"Elkää vaan sitä tänne!... Sanokaa että odottaa... vaikka rappusilla\",\ntouhusi hän hämmentyneenä...\n\n\"Näkee vielä tämän häpeän ja... Herra siunaa tätä onnettomuutta!...\"\n\nJa aivan sekaisin riensi hän ulos, iso huivi hartioille ja pään yli\nviskattuna, kampaamattomana, pukemattomana, lyhkäinen alushame vain\npäällä.\n\n\"Että se nyt ei vaan tänne!\" se ajatus sekoitti kaikki muut, kun hän\nulos kiirehti ja isänsä sieltä rapussa seisomassa tapasi:\n\n\"Hyvä-isä!... Joko te nyt!... Näin varhain!\" hapuili hän sanoja.\n\n\"Ka...\"\n\n\"Kun minä kipeänä, niin... Näkihän isä itsekin illalla miten minä\nhuusin!\" koki hän hädissään sotkea ja peitellä asiaa.\n\n\"Niin eihän sitä miten jaksanut aikoinaan nousta...\"\n\nHän alkoi taas hermostua ja kuumeta ja sekoittua kuten illalla. Kuin\nkuumeessa työnsi hän ne yöllä ansaitsemansa puolisataa isänsä kouraan\nja kehotti häntä menemään, sillä ei hän mistään sen enempää voi saada.\n\n\"Ja vaikka sitte myöhemmin tulisitte... Vaikka huomenna... Tai minä\nlähetän postissa lisää\", kiirehti hän jo aivan rukoillen.\n\nEikä isäkään jaksanut siinä mitään ajatella, ei käsittää. Jonkun lyhyen\nsanan lausuttuansa alkoi se hiljaa poistua. Silja juoksi huoneeseensa,\navasi akkunan ja kurkisti siitä, meneekö se vai mitä tekee.\n\nMutta kartanolla isä kohtasi talonmiehen, joka oli nähnyt hänen Siljan\nkanssa puhelevan. Se pysähdytti hänet puhelulla:\n\n\"Mistäs se tämä vieras tämän tytön tuntee?... Kun näkyi sen kanssa\npuhelevan...\"\n\nOlli ei tajunnut asiaa.\n\n\"Tään huoran... Siljan?\" selitti silloin mies lyhyesti, ja kamarin\nakkunasta äkkiä pakeneva Silja parkasi, kuin olisi häntä puukolla\npistetty.\n\nMutta isä seisoi tyrmistyneenä miehen edessä, joka sadatteli:\n\n\"Sekin kortteeriakka, paholainen, on ruvennut katutyttöjä pitämään ja\nniillä elämään... Mutta ensi kuun alussa se piru saa kyytinsä tästä\ntalosta.\"\n\nJa rauhallisena alkoi hän lakaista pihaa, ja kaduilla vyöryi\nkaupunginelämä samana rymynä tänään kuin eilenkin ja kaikkina muina\npäivinä sitä ennen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilja näytti menettäneen älynsä. Hän kiskoi päällensä vaatteita mitä\nvain käteen osui. Emäntä riensi siihen jo hätään. Hametta päällensä\nriuhtoen hän tuskitteli ja valitti:\n\n\"Tätä elämää...\"\n\nJa hänelle alkoi syöksyä päähän sekava, harmaa kaaos,\n\n\"Mutta puutehaan se tähän pakotti... Kun ei enää saanut työtä eikä\npaikkaa mistään, eikä ollut suuhun pantavaa ollut moneen päivään!\"\nvalitteli hän sairaalloisen itkun seasta.\n\n\"No Silja!\" yritti emäntä rauhoitella. Silja vapisi itkusta, pukeutui\nkuin tulipalossa ja vaikeroi:\n\n\"Kun olisi silloin ollut ystävän käsi pienenäkään apuna, niin ei se\nolisi nyt näin...\"\n\nHerra Jumala sinun hylätyitä lapsiasi!\n\n\"Ja sittekin vielä, kun yritin nousta ja pelastua, niin kaikki vain\npotkivat ja sylkivät, jotta mitä siitä semmoisesta auttaa, kun se on\nhuora...\"\n\nHän oli puolipukeutunut, vaatteet mitenkuten päällä, tukka hajalla,\nkasvot kyynelistä märkinä.\n\n\"Silja-rukka!... Elä nyt tuolla tavalla... Mieskin vielä tuossa!\"\nyritti emäntä rauhoittaa.\n\nJa silloin hän muisti sen miehen. Pohmeloisena kuorsasi se vielä\nsängyssä sikeässä unessa. Hän raivostui sille, potkasi kylkeen ja\nhuusi:\n\n\"Etkö nouse siitä... Sika!\"\n\nSe kohottautui istualleen ja tuijotti älyttömänä, tylsänä.\n\n\"Pois siitä, paholainen!\" raivosi tyttö hänelle.\n\n\"Ööö!\" örisi mies aivan tylsänä, kohmeloisena tuijottaen.\n\n\"Vieläkö öriset siinä!\" puri Silja hänelle hammasta, viskasi jotain\nhuiviksi korvillensa ja syöksyi itkien ulos etsimään isäänsä kadulta.\nMies alkoi ähkien pukeutua ja työntyi sitten ulos tylsänä,\npohmeloisena, puolielukkana, tuskin tajuten mistä lähti ja minne\nmentävä oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta hän palasi, onneton tyttö.\n\nEi hän ollut isäänsä mistään löytänyt, eikä hän enää mistään maailmassa\nvälittänytkään. Niin äkkiä oli kaikki nyt tapahtunut, niin kovasti oli\nkaikki häntä runnellut, että hän oli kuin rikki revitty. Hän heittäytyi\nvuoteeseen rennokseen ja huusi ääneensä, kunnes pian ohimenevät\nsuonenvetokohtaukset muuttivat äänen voihkeeksi.\n\n\"Ryyppäisit nyt vaikka konjakkia, niin se menee ohi!\" kehotteli häntä\nhoiteleva emäntä. Tyttö tuijotti häneen tylsänä, katse elottomana,\nnousi, käveli muutamia horjuvia askelia, pysähtyi keskelle lattiaa,\njupisi muutamia epäselviä sanoja ja alkoi katkerasti itkeä,\npuistatusten käydessä koko ruumiin läpi.\n\n\"Ooh!\" oihkasi hän äkkiä ja hapuili kuin jostain kiinni. Emäntä riensi\ntukemaan.\n\nMutta kaikki oli jo valmista: kuului vain heikko, tukahtuva parahdus,\nja sydänhalvauksen lyömä tyttö retkahti kuolleena porttolan emännän\nsyliin.\n\n\n\n\nXV\n\n\nSe aikoi jo talveksi. Ja näin aikaisin!\n\nSyysroudat pureutuivat jo maakamaraan lujasti kiinni. Kellastuneita\nlehtiä riippui kyllä vielä puissa joissakin paikoin, mutta enimmältä\nosalta olivat puut jo paljasvarpuisia. Ilma kalseutui kuivaksi\ntalvi-ilmaksi. Räntäiset hyysateet olivat lakanneet, ja niitä olivat\nseuranneet jo härmälumet, jotka usein peittivät jo maat valkealla\nvitivaipallansa.\n\nOllin lähtiessä ei Mari ollut tavallista huonompi, jos ei\nterveempikään, mutta nyt oli alkanut tauti paheta. Jalat turposivat ja\npöhötys nousi jo pohkeista yläpuolelle polvea. Pari päivää sitten oli\nse kaatanut hänet jo aivan vuoteen omaksi, ja jokainen hetki tuntui jo\nolevan viimeisen edelläkävijä.\n\n\"Kunpa vaan Olli ehtisi tulla, ennenkuin tästä Herra korjaa!\" huolehti\nhän jo Roihan leskelle, Maijalle, joka häntä Ollin poissa ollessa\nhoiteli ja avitteli.\n\nMutta Olli viipyi. Matka oli pitempi kuin tiettiinkään silloin kun hän\nkotoa taipaleelle lähti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraava päivä oli edellistä kylmempi ja ilma talvisemman värinen.\nTaivaalla ajelehti lumipitoisia pilviä, mutta ohkaisia ne vielä olivat,\nvaaleita ja lumiköyhiä. Olipahan vain kuin olisi taivassinen ja maan\nvälillä ajelehtinut jotain haikua. Auringottomassa ilmassa näyttivät\npaljasvarpuiset lehtipuut kovin alastomilta, köyhiltä, ja missä\nsekametsää oli, siellä nyt kuusen tumma viheriä pääsi täyteen, muhkeaan\nvoimaansa, kun se rikkaana viheriöi siinä lehtensä menettäneiden\nkeskellä, ikäänkuin tajuten, että puiden maailmassa on alkanut sen\naika: havuaika, se aika, jolloin kuusi ja mänty yksin alastonta\ntalvikolkkoutta lieventävät.\n\nManu Juuppakin oli nyt sattunut mökkiin poikkeamaan, ja sairasvuoteen\nvierellä tarttui puhelu aina väkisinkin siihen asiaan, joka nyt jo\ntuntui kaikki kaikessa olevan.\n\n\"Se tulee kun on tullakseen, kuolema. Ei siinä mukisemista eikä\nsuremista ole\", päätteli se, kun puhe oli siihen kiintynyt. \"Se on\nkullakin aikansa, niin että kun se tulee, niin sano vain että: niks!\"\n\n\"Ka...\"\n\nMari aikoi hänelle siten alkaen jotain sanoa, mutta pysähtyi kuin\nmiettimään. Raukea katse hapuili jotain pistettä ja saatuansa sanat\nvalmiiksi lopetti hän:\n\n\"Joudammekinpa me vanhat jo täältä pois... Emme me enää kuitenkaan\ntähän aikaan sovi...\"\n\nSyntyi äänettömyys. Vaivalloisesti kohentautui Mari kovalla vuoteella,\nparemmin kylkeänsä sijoitellen, ja lisäsi kuin yksin nuristen:\n\n\"Taidammekin olla me jo viimeisiä niitä entisen ajan ihmisiä... Nyt kun\nnää kaikki näkyvät jo toiseksi muuttuvan...\"\n\nHyvän tovin mietiksi Manu Juuppakin sitä vakavana, sauvallaan lattiaa\nhiljaa koluten. Mutta mitäpä siitä. Oitis hän taas sai tapansa ja\nmielensä ja ikäänkuin selittääkseen, että niin sen pitääkin olla,\ntenäsi:\n\n\"Mutta yksi se on niistäkin uusista taas... Eeee\", käänsi hän siinä\näkkiä viisaudeksi ja vahvisti toistaen:\n\n\"Yksi se niistäkin uusista on kerran taas se viimeinen niistä\nvanhoista, niin jotta, ann' pyöriä vaan!... Ann' pyöriä vaan\nvanhurskauden rattaan, niin niin siinä menevät uudet vanhoiksi, kun\nvuoro tulee, että naks!\"\n\nVanha kissa siinä heräsi pankolla, köyristäytyi aivan luokiksi ja häntä\npörhöllä haukotteli pitkän, haikeaakin haikeamman naukaisunsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä aamuna oli satanut ensimäiset varsinaiset hienoiset talvilumet.\nTalvikylmä pureutui jo puunrunkoihin niiden sydäntä myöten. Aurinko\npaistoi, mutta se oli haalentunut vaaleaksi, kylmäväriseksi. Se\nvaelteli ikäänkuin joutilaana taivaan kaltevuudella, sen alareunoja\nmyöten kierrellen. Kaikki varustautui levolle menemään. Karhut\nnukkuivat jo pesissänsä. Hedelmää kantanut maa lepäsi ensi lumen alla\nkuin kantanut ja tehtävänsä suorittanut ja rauhaan päässyt äiti. Ja\nkaiken yllä lepäsi puhdas, talvikuulas ilma.\n\nMarin tauti oli pahennut äärimmillensä. Pöhötys alkoi jaloista nousta\nvatsaan, ja turpuneet jalat olivat jo turrat. Ei hän niitä itse voinut\nenää liikuttaa, ei jaksanut omin voimin sijaltansa siirtyä.\n\n\"Eikö sitä Ollia ikään kuulu?\" kyseli hän Maijalta huolissansa lisäten:\n\n\"Taitaa tässä nyt loppu viimeinkin lähetä...\"\n\nJa siinä ajatellessa alkoi mieli painua ja eletty hiljaa kirkastua.\nMiestänsä kaivaten muisteli hän:\n\n\"On tässä yhdessä saatu elää ja kokea sekä kesät että talvet... Niin\njotta kunpa Herra soisi hänelle toki jäähyväiset sanoa!\"\n\nMaija pyyhki huivin kulmalla silmiänsä, kääntyi selin, itkeä tihitti\nhiljaa ja päin käännyttyänsä puheli:\n\n\"Kyllä se Hän on armollinen... Niin jotta lähettää se vielä Ollinkin\naikanansa tähän.\"\n\nRussakat tuijottivat hiljaa seinänraosta. Marin katse kiintyi nyt\njohonkin, ja hän näytti jotain hämärää ajattelevan.\n\n\"Ja sekin Silja-rukka! Miten hän siellä maailmalla hänkin jaksanee...\"\n\nKen sen tiesi. Hetken mietittyänsä hän lisäsi:\n\n\"Kun tulisi aikanaan, niin toisi toki sanan hänestäkin... Sillä\nlapsiahan ne ovat vanhemmille köyhänkin lapset.\"\n\nÄäni aleni tuskin kuultavaksi. Ei hän jaksanut paljoa puhua, ja\npuolisammuneessa silmässä kiilsi kuin jotain kosteaa.\n\nKyyneltäkö? Ei aivan ja kuitenkin. Liika kuivat ne silmät jo olivat,\nettä kyynel olisi voinut niistä herahtaa enää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo ilta-aika. Voimattomuuttansa oli hän nukahtanut hetken kestävään\nhorros-uneen. Kuihtunut rinta tuskin liikkui enää hengityksestä.\nKuivuneen nahan alla tuskin jaksoi suoni enää sykähtää, ja kurttuiselta\nposkelta oli paennut viimeinenkin elonilme. Syvälle painuneet silmät\nvain tuijottivat elottomina, hämärinä, tylsistyneinä ja kaikkeen tyyten\nväsyneinä.\n\n\"Eikö sitä Ollia ikään?\" havahtui hän äkkiä ja oudosteli. Maija koki\nhäntä rauhoitella ja valaa toivoa häneen:\n\n\"Ei tässä nyt vielä mitä hätää olekaan... Se voi vielä mennä ohi koko\ntämä tauti\", tapaili hän siinä.\n\nMutta aivan illansuussa sairas hieman virkistyi. Taas hän kaipasi\nmiestänsä ja taas hän muisteli elämäänsä.\n\n\"Kun ihmiset tietäisivät mitä kaikkea sitä on saanut tässä yhdessä\nOllin kanssa kokea ja kestää... Eikä sittekään ole jaksanut lapsiakaan\nkohtaan täyttää mitä vanhemmalta olisi vaadittu...\"\n\nJa moni raskas kohta kirkastui taas kuin heikko, surullinen iltarusko.\n\n\"Tääkin vanhin poika, Kusti, kun syntyi\", muisteli hän.\n\nSe oli surullista. Hän jatkoi:\n\n\"Ei ollut Olli kotona... työnhaussa oli... ja talvipakkasilla, kun ei\nollut mitään syötävää, niin ehtyi rinta, jotta piti sitä syöttää\nvedellä, johon vain tipan sai enää rinnasta maitoa sekaan...\"\n\nVoi Herra Jumala!\n\n\"Tottapa se senvuoksi hän jo silloin sai vian elämäänsä, niin jotta ei\nole jaksanut maailmassa lujana seisoa ja pystyssä pysyä\", jatkoi hän\narveluansa.\n\nSilmissä sumeni taas. Hän mietti ja lisäsi poikansa puolesta:\n\n\"Niin jotta ei sitä pitäisi ihmisien häntäkään kivellä heittää, vaikka\nhän onkin horjahtanut...\"\n\nUusi vaikeneminen. Uusi miete.\n\n\"Niin jotta kunpa Luoja vaan hänenkin puolestansa antaisi minulle\nanteeksi kaiken...\"\n\nÄäni väsyi ja raukesi. Vettyneitä silmiänsä kuivaellen huokaili Maija:\n\n\"Ohhoi! Voi meitä köyhiä ja meitä avuttomia! Ohhoi!\"\n\nLänsitaivaan väreistä alkoi jo irroittua hienoinen iltarusko.\nPäivänvalo tiivistäytyi jo hämäräksi.\n\n\"Hyvä-isä! Iltako se jo, eikä ikään Ollia!\" hätäytyi sairas.\nHengityskin kävi kuin hätäiseksi, ja silmissä kuvastui väsynyt huoli.\n\n\"Eikö nyt Herra suo jäähyväisiäkään hänelle!...\"\n\nVoimat raukesivat. Sydän löi viime lyöntejänsä. Hän tajusi sen.\n\n\"Kuule, Maija!\" hätäytyi hän ja katsoi silmiin anovasti kuin avuton:\n\n\"Sano nyt sinä toki hänelle, kun tulee, jäähyväiset ja pyydä, jotta\nantakoon kaikki anteeksi...\"\n\nMaija kohenteli häntä hellästi kuin lasta ja puheli kuin lapselle.\n\n\"Tottapahan sitte taivaassa vielä tavataan!\" jatkoi huolestunut\nlähtijä.\n\nVoimat loppuivat. Katse hämärtyi. Hetkeksi hän vaipui kuin\ntajuttomaksi.\n\nSilloin puhkesi iltarusko kauneimmillensa. Se näkyi mökin pienen\nakkunan läpi niin ihanana, hienona, rauhallisena.\n\n\"Maija!\" kohottautui sairas hieman kuin olisi havahtunut ja oudostunut\nja kysyi:\n\n\"Taivasko se noin kauniina ja ihanana?...\"\n\nTaivas, Taivas.\n\nHän vaipui hiljaa iki-uneen. Irtautunut henki haipui hiljaa taivaan\nihaniin, rauhallisiin väreihin, ja alkoi yö. Jälelle jäi ainoastaan\nhänen mykkä kohtalonsa, joka sanattomana kuin alati vaikeneva tuomari\neloon jääneiden silmiin katsoi.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nOli kirkasvaloinen talvipäivä. Ei se ollut varsinaista talvea vielä,\nmutta lumivitiä oli siksi paljon, että reen puujalas siinä luisti, jos\ntosin kiviin kolisten. Puut seisoivat kuuroittuneina, härmäisinäkin\ntoiset. Kylmän suonet ikäänkuin sykähtelivät arasti, hellimmillänsä.\nPieninkin voi niihin koskea, pieninkin voi tuntua niissä.\n\nKorpitietä pitkin kulki silloin mies ruumisreen perästä raskaasti\nastellen. Vanha ruuna kompuroi vaivalloisesti kivistä, koleaa tietä\nmyöten rekeä vetäen. Ei hisahtanut mikään, eikä liikahtanut, ei\nrisahtanut. Veistetyistä särkylaudoista tehdyssä arkussa lepäsi ruumis,\nja jäähyväisittä jäänyt mies käveli perästä, saattaen elämänsä toveria\nviimeistä kertaa.\n\n\"No, ruuna!\" Vitkaan, vaivalloisesti ja hitaasti jonotti outo kuorma\nkorpien halki. Pikku lintu siinä tirskahti kerran. Sen tirskahdus\ntipahti kuin kirkas pisara talvi-ilmaan.\n\nJa sitten kuului ainoastaan hevosen yksinäisen tiu'un harva, hiljainen\nääni, joka kuin pisaroiden, tippa tipalta, talven arkaan sydämeen\ntipahteli ja sinne hiljaa upposi ja kuulumasta iäksi lakkasi.\n\nEi muuta saattoa ruumiilla. Edessä mäkiharjulla seisovat kuuraverhoiset\nhongat leikkasivat runkoviivojansa kylmää taivasväriä vasten ihan\nmykkinä ja katsoivat, kun matkue suoltui korvesta niitä kohti hiljaa,\nkohotaksensa harjulle ja siitä heidän lomitsensa taas jatkaen,\nalkaaksensa laskeutua mäkeä alas johonkin...\n\nMihin?\n\nKen sitä kysyisi? Ken tahtoisi, ken voisi vastata siihen?\n\nUusi talvipäivä paneutui illaksi. Se oli jo kolmas äskeisestä, sillä\nniin kauan oli ruumiinsaattaja tiellänsä viipynyt.\n\nHän ajoi juuri entisen mökkinsä pihalle. Entisen, sillä sill'aikaa oli\ntalkooväki purkanut mökin ja vienyt hirret uuteen paikkaan. Kivijalka\nsiinä vain osotti sitä sijaa, missä vuosikymmenien ajan oli ryhjöttänyt\navuttoman, yksin taistelevan onnettoman perheen pieni pesä.\n\n\"Ptruu, ruuna!\"\n\nMutta siinä oli pari vierasta. Ne olivat ryöstömiehiä, jotka tulivat\ntuomiota toimeenpanemaan.\n\nNe ne nyt riisuivat ruumiinvetäjän hevosen, ja vanhat työtoverit\nerosivat ainiaaksi. Kuului vain hevosen vaivalloisen käynnin kopse ja\nselkeään pakkasiltaan yksitoikkoisena, harvakseen tipahteleva\nhevosenkellon yhäti loittoneva ja hiljenevä ääni. Viimein häipyi sekin\ntyyten pois kuulemarajalta, ja korpimaan yli levittäytyi suuri,\nrauhallinen ja kaikelle kuuro hiljaisuus ja tyhjyys ja sen kaiken yli\nkaareutuva autio taivas. Ainoastaan läntisellä taivaskaiteella paloi\nyksi ainoa iltatähti, paloi ja katseli ja valaisi miestä, joka\nkaikkensa menettäneenä yksin mökkinsä kivijalalla istui ja mietti --\njos mitä miettiäkään hän voi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö läheni hiljaa. Taivaskanteen pureutui tähtikipinä toisensa jälkeen.\nKorpi hämärtyi, ja erämaan äänettömyys kyykötti mykkänä siinä\näärettömyyden tutkimattoman kupukaton alla.\n\nOlli Varis istui silloin mökkinsä kivijalkakivellä kumaraisena,\näänettömänä, miettivänä. Hän istui kuin miespolveansa viimeinen,\nkeskellä talveutuvaa korpea, yöpimeän tasaisesti sakeutuessa ja edessä\nse maailma, jossa hänellä ei enää mitään osaa ollut.\n\nManu Juuppa osui silloin sivuuttamaan paikan. Se tuli luo, istahti\nkivijalalle viereen ja painui hänkin mietiksimään.\n\n\"Katsohan\", alkoi se hetken perästä, hapuili sanoja ja jatkoi\nkatkonaista:\n\n\"Niin jotta sinä ymmärrät, että missä on Herran-vanhurskaus... se on\njotta\" -- pyrki hän sekoittumaan -- \"jotta miksi me ihmiset emme sitä\nvanhurskautta tee?\"\n\nJa he istuivat siinä nyt äänettöminä, ja katse ikäänkuin vastausta\nhakien tunki sinne äänettömyyden harmauteen, sinne ylös, josta kukaan\nei koskaan ole ainoaakaan ääntä kuullut, ei ainoaakaan vastausta\nkoskaan saanut, eikä koskaan sitä saada voine.\n\nNytkin se vain hohotti heille ainaista, äänetöntä:\n\nAh te avuttomat, te jotka ylhäältä vastausta ja apua odotatte, vaikka\nJumalan-valtakunta, sen vanhurskaus ja kaikki teissä itsessänne olla\nvoisi!\n\n\n\n"]