[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWaf1HtsIwb1PtuitUQmF1QHFByGueFPBmD0GTt8X_y8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},1039,"Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-1913 ja 1914","Donner, Kai",1888,1935,"1039-donner-kai-siperian-samojedien-keskuudessa-vuosina-1911-1913-ja-1914","1039__Donner_Kai__Siperian_samojedien_keskuudessa_vuosina_1911-1913_ja_1914",null,"tietokirja",[],[],"fi",1915,49913,344873,false,49142,[22,23],"Samoyeds","Siberia (Russia) -- Description and travel",[25,26,27],"Archaeology & Anthropology","History - Other","Travel Writing","\"Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-13 ja 1914\" by Kai Donner is a historical account written in the early 20th century. This work captures the author's experiences and observations in northwestern Siberia, particularly among the indigenous Samoyed people. The book not only chronicles Donner's travels but also delves into the customs, beliefs, and the challenging conditions of the Samoyed communities he encounters.  The opening of the narrative presents Kai Donner’s heartfelt desire to explore Asia, a longing he inherited from his father, who was unable to fulfill a similar dream. Donner sets off to document his experiences and the lives of the Samoyed people. As he begins his journey, he navigates through various environments, from trains traversing the Russian landscape to the stark, unforgiving winters of Siberia. His initial impressions reveal both the vastness of the land and the warmth of its people, albeit interspersed with difficulties like harsh weather and cultural barriers. The first chapters evoke a sense of adventure and cultural exchange, setting the stage for a deeper exploration of the Samoyed way of life and the challenges they face in a rapidly encroaching modern world. (This is an automatically generated summary.)",[],244,"Kielitieteilijä ja kansatieteilijä Kai Donnerin matkakuvaus tutkimusretkiltä Siperiaan vuosina 1911–1914. Teos kertoo elämästä samojediheimojen parissa ja kuvaa heidän tapojaan, uskomuksiaan sekä pohjoisen alueen karuja luonnonoloja.","Kai Donnerin 'Siperian samojedien keskuudessa vuosina 1911-1913 ja 1914'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1038. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SIPERIAN SAMOJEDIEN KESKUUDESSA VUOSINA 1911-1913 JA 1914\n\nKirj.\n\nKai Donner\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1915.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Esipuhe.\n Johdanto.\n Itäänpäin.\n Tomskiin.\n Narym ja Tymskoe.\n Narymin samojedit.\n Retkeilyjä Obilla.\n Tym-joella.\n Krasnojarskissa ja Ket-joella.\n Ketin samojedien uskonto.\n Jeniseitä pitkin.\n Jeniseiltä Tasille.\n Asumattomien tundrain halki Obille.\n Häviävien heimojen keskuudessa.\n\n\n\n\nESIPUHE\n\n\nAina lapsuudestani saakka olin tuntenut vastustamatonta halua päästä\nAasiaan. Isäni, Otto Donner, oli aikoinaan hänkin toivonut ja odottanut\nsamaa -- mutta mahdollisuuden tarjoutuessa oli matkan toteuttaminen\nliian myöhäistä. Olin perinyt hänen tyydyttämättömän halunsa ja\npienestä pitäen olin kuullut puhuttavan matkailijoista ja matkoista.\nOli siis aivan luonnollista, että tieni ennemmin tai myöhemmin oli\njohtava Itämaille.\n\nSeuraavassa olen yrittänyt luoda kuvauksen ensimäisistä\nAasian-matkoistani, elämästäni pohjoisen Siperian samojedien\nkeskuudessa. Tämän ohella olen katsonut asiakseni kertoa itse maasta ja\nkansasta, oloista, tavoista, uskonnollisista käsityksistä y.m. Selostus\nomista matkoistani ja kokemuksistani lienee jossain määrin\nsubjektiivinen, mutta muussa olen mahdollisuuden mukaan pyrkinyt\ntasapuolisuuteen. Aineiston rikkaudesta ja vaikutelmien moninaisuudesta\njohtuu, että minun useinkin on ollut pakko rajoittua pelkkiin\nviittauksiin.\n\nTässä yhteydessä pyydän kiittää kaikkia niitä viranomaisia, oppineita\nseuroja ja yksityisiä, jotka monella muotoa ovat minua avustaneet sekä\nennen matkaani että myös sen kestäessä. Erikoinen syy on minulla\nmainita Suomalais-ugrilainen seura ja sen johtokunta sekä herrat\nNagnibeda ja Berdnikov Tomskissa ja Krasnojarskissa. Professorit A.C.\nHaddon Cambridgessä, K. Nielsen Kristianiassa, H. Paasonen, E.N. Setälä\nja Edv. Westermarck ynnä dosentit K.F. Karjalainen, G.J. Ramstedt ja\nU.T. Sirelius Helsingissä sekä tohtori Helge Backlund Pietarissa ovat\ntyötäni opetuksillaan ja hyvillä neuvoillaan suuresti edistäneet.\nAkateemikot S. Oldenburg, W. Radloff ja K. Sahlemann sekä dosentti A.D.\nRudnev ovat hankkineet minulle välttämättömiä suosituskirjeitä, joista\nolen paljon hyötynyt. Sitäpaitsi on minun täten kiitettävä niitä\nYliopistomme klinikkain johtajia, jotka ovat antaneet minulle\ntilaisuuden sairaaloissaan hankkia ne lääkeopilliset tiedot, jotka niin\nsuuressa määrässä ovat helpottaneet tutkimuksiani alkuasukasten\nkeskuudessa. Mielihyvällä olen seurannut professori F. Nansenin minulle\nennen lähtöäni antamaa neuvoa, että karttaisin \"eurooppalaisia\" ja\nmikäli mahdollista eläisin ainoastaan alkuasukkaiden parissa. Tämän\nlisäksi lausun vielä kiitokseni kaikille niille vanhoille ja uusille\nystäville, ulkomaalaisille, maanmiehille ja samojedeille, jotka tavalla\ntai toisella ovat minua auttaneet pitkän matkani varrella. Isäni muisto\nynnä hänen työnsä ja pyrkimyksensä ovat olleet minulle hyvänä tukena,\nja, M.A. Castrénin vaivoista ja vastuksista rikas tutkijatoimi on\nkannustanut minua tekemään parhaani.\n\nLopuksi on minun mainittava, että Pohjolan pitkä talviyö on estänyt\nminua ottamasta valokuvia matkustellessani Jeniseitä pitkin sekä\npohjoisilla tundroilla.\n\nFramnäs, Bromarf, elokuulla 1915.\n\n_Kai Donner_.\n\n\n\n\nJOHDANTO\n\n\n1830- ja 40-luvuilla oli kuuluisa maanmiehemme M.A. Castrén m.m. lähes\nviiden vuoden aikana oleskellut Siperiassa tutkimassa lukuisia silloin\nvielä melkein kokonaan tuntemattomia kansoja. Hänen uraa-uurtavien\ntutkimustensa pääesineenä olivat samojedilaiset kielet. Tämän työn\nsuorittamiseksi hän uhrasi parhaat vuotensa, terveytensä ja elämänsä.\nTuloksia hän ei itse edes ehtinyt saattaa painoon, vaan ne tulivat\nmuiden toimesta julkisuuteen. Mutta vaikka hänen työnsä monessa\nsuhteessa ei lopullisesti valmistunut, on siitä huolimatta hänen\nkeräilemänsä uuden ja tärkeän sekä erittäin luotettavan ainehiston\nnojalla voitu työtä jatkaa. Castrén todisti, ja samaan tulokseen ovat\nuseimmat myöhemmätkin tutkijat tulleet, että samojedit kielellisessä\nsuhteessa lähinnä liittyvät suomalais-ugrilaisiin kansoihin.\n\nSamojedit, joita Castrén ensimäisenä tutki ja joille hän ensimäisenä\nantoi oikean paikan kansojen suuressa perhekunnassa, ovat\nlukumäärältään vähäiset; heitä on korkeintaan noin 18,000 henkeä,\nvaikka heidän asuinpaikkoihinsa kuuluu laajoja alueita kahdessa\nmaanosassa ja he itsekin yli 40 murteen jakamina erottautuvat\ntoisistansa. Lukuisimmat heistä ovat jurakit, jotka oleskelevat\nArhangelskin ja Jenisei-joen välisillä tundroilla ja yksinomaan\nharjoittavat poronhoitoa sekä metsästystä ja kalastusta. Heitä idempänä\nelävät samoin paimentolaisina Jenisei- ja Avam samojedit, jotka ovat\nvähäiset lukumäärältään ja sukupuuttoon kuolemaisillaan. Obin ja\nJenisein välisillä tundroilla sekä Tomskin kuvernementin pohjoisissa\nmetsäseuduissa ja Tobolskin ja Jeniseinkin kuvernementtien siihen\nrajoittuvissa osissa asustavat n.s. ostjakki-samojedit, joiden luku ei\nnouse yli 3,000:n, vaikka heillä tavattavien murteiden lukumäärä on\nvähintään 20. Paljoa etelämpänä, korkeiden Sajaanin-vuorten pohjoisilla\nrinteillä, asuu lopuksi muinoin niin mahtavan kamassi-heimon\nvähäpätöinen jäännös, joka sekin heimo ennen pitkää tulee häviämään tai\ntatarilaistumaan.\n\nNiinkuin äsken huomautin, katsotaan samojedien kielen lähinnä olevan\nsukua suomalais-ugrilaisille, ja yhdessä nämä kielet muodostavat n.s.\nuralilaisen ryhmän. Siitä huolimatta samojedeja ei voi sanoa\nsuomalaisten serkuiksi tai pikkuserkuiksi, sillä ensiksikin on enemmän\nkuin luultavaa, että kansat fyysillisesti eivät kuulu samaan ryhmään,\nja lisäksi eroavat kielet toisistansa vielä enemmän kuin esimerkiksi\nruotsi Ja kreikka.\n\nCastrén, samoin kuin moni ennen häntä ja hänen jälkeensä, on lisäksi\nyrittänyt todistaa sukulaisuussuhteiden olemassaolon uralilaisten ja\nmongolilais-turkkilaisten l. altailaisten kielten välillä. Sellainen\nväite on kuitenkin toistaiseksi aivan todistamaton ja kysymyksen\nratkaisu on yhtä vaikea kuin kysymys suomalais-ugrilaisten ja\nindoeurooppalaisten kielten keskinäisestä sukulaisuudesta. Useimmat\naltailaiset sanat samojedissa voidaan todistaa tai käsittää\nlainasanoiksi ja tämä onkin peräti luonnollista, kun muistaa, että\nkumpaankin kieliryhmään kuuluvat kansat hamasta muinaisuudesta saakka\novat olleet ja edelleen vielä tänäkin päivänä ovat yhteydessä toistensa\nkanssa.\n\nJos kerran katsotaan samojedien sukulaisuus suomalais-ugrilaisten\nkielten kanssa todistetuksi, täytyy samalla luopua Castrénin teoriasta,\njonka mukaan näiden kansojen alkukoti olisi sijainnut Altai-vuorilla.\nVakuuttavalla tavalla on todistettu (m.m. eräiden näissä kielissä\ntavattujen yhteisten puulajeja merkitsevien nimien avulla)\nsuomalais-ugrilaisen alkukansan asuneen jossain keskisen Uralin\nlänsipuolella tai jokseenkin etäällä pohjoisessa Permin kaupungin\ntienoilla. On luonnollisesti otaksuttava, että he jo silloin, siis noin\n2-3 tuhatta vuotta ennen meidän ajanlaskuamme, liikkuivat laajoilla\nalueilla, koskapa he harjoittivat sekä kalastusta että metsästystä.\nMutta siinä tapauksessa, että nämä kansat aikoinaan ovat lähteneet\nyllämainituilta paikkakunnilta, on myöskin epäilemätöntä, että\nsamojedit ovat eläneet niitä lähellä olevilla seuduilla. On kuitenkin\ntällä haavaa mahdotonta ratkaista millä puolen Uralia he ovat asuneet.\nNoina kaukaisina, historiantakaisina aikoina he tulivat altailaisten\nkansojen kanssa kosketuksiin, ja nämä tunkivat heidät vähitellen yhä\nenemmän pohjoista kohti ja hajoittivat heidät eri ilmansuunnille. On\nsamoin mahdotonta lähimainkaan määritellä, milloin he saapuivat\nnykyisille asuinpaikoilleen, mutta ensimäisten meillä saatavissa\nolevien tiedonantojen mukaan he jo noin v. 1000 asuivat karuilla\ntundroillansa. Senjälkeen he ovat olleet tuomitut siellä elämään\nkurjissa olosuhteissa ja vähitellen katoamaan sen uuden vaaran\njohdosta, joka päivä päivältä tunkeutuu lähemmäksi heitä, vaaran, josta\nme ylpeilemme, mutta jota he eivät kestä, ja jota me tavallisesti\nolemme tottuneet nimittämään länsimaiseksi kulttuuriksi.\n\nSenjälkeen kuin suomalais-ugrilaiset kansat, etupäässä\nSuomalais-ugrilaisen seuran lähettämien stipendiaattien toimesta, ovat\nkielellisesti tulleet jokseenkin perinpohjin tutkituiksi, on jo kauan\nkuulunut mainitun seuran hartaimpiin toivomuksiin, että joku ottaisi\npitääkseen huolta samojedeista, kansamme kaukaisimmista sukulaisista.\nOlikin sentähden aivan luonnollista, että tämän kirjoittaja suuntasi\nmatkansa samojedien luo kootakseen heidän keskuudestaan mitä\nmahdollisesti vielä oli jäljellä. Tutkimusten esine ei ollut\nkiitollinen yksinomaan tuon niin pitkäksi venyneen sukulaisuuden\nkannalta, vaan senkin takia, että niin vähän oli tehty ja niin paljon\nvoitettavana oleskelulla primitiivisen kansan keskuudessa maailman\ntuntemattomimmilla seuduilla.\n\n\n\n\nITÄÄNPÄIN TOMSKIIN\n\n\nKesäinen aurinko loisti vielä kaikessa ihanuudessaan, kun minä\nelokuussa v. 1911 jätin Suomen lähteäkseni samojedien Siperiaan, Aasian\npohjoisiin erämaihin. Oleskeltuani jonkun aikaa Pietarissa,\nhankkiakseni Venäjällä niin tarpeelliset viralliset todistukset ja\nsuositukset, alotin syyskuussa matkani itää kohti. Astuin siihen kerran\nviikossa lähtevään pikajunaan, joka nopeimmin välittää liikennettä\nmolempien maanosien välillä. Minulla oli aikaisemmin ollut erinäisiä\nrunollisia käsityksiä itämaisista retkeilyistä, mutta viisi päivää\nkestävän junamatkani aikana tulin, aluksi ainakin, pakotetuksi\nluopumaan kaikesta romantiikasta siinä suhteessa. Lähin ympäristö, juna\nnimittäin, hävitti useimmat mielikuvat. Kaikki nykyajan mukavuudet\nolivat matkustavaisten käytettävinä ja kylpyamme yhtä hyvin kuin piano\ntarjosi virkistystä räytyneelle ruumiille ja alakuloiselle sielulle.\nViereisessä osastossa istui liikemiehen näköinen amerikkalainen, joka\nnaputteli kirjoituskonettaan. Enimmät matkustajat olivat ulkomaalaisia,\nharmaaseen puettuja, piippua polttavia englantilaisia, sinipukuisia,\nsikaaria imeviä saksalaisia, hiljaisia ja vaiteliaita skandinaaveja,\nkerskailevia ja rähiseviä italialaisia. Siellä täällä tunsi kiinalaisen\nhajun, ja seurakunnan tekivät täysilukuiseksi muutamat upseerit, joilla\noli matkassaan enemmän tai vähemmän nuoret ja enemmän tai vähemmän\noikeat rouvansa.\n\nTässä junassa, jossa palveluskunta puhui saksaa, ja noiden ihmisten\nkeskuudessa, joista aniharva puhui venättä, jota kieltä en silloin\nymmärtänytkään, minä vietin viisi vuorokautta matkalla itää kohti. Se\nmikä kulki eteenpäin ja jossa minä oleskelin, kuului Eurooppaan, ja se\njoka pysyi liikkumatonna paikallaan, kuului Venäjään ja myöhemmin\nAasiaan. Sivuutimme Vologdan, Vjatkan ja Permin näkemättä muuta kuin\nsoita ja metsiä, jotka tosin olivat raiskatut ja hoitoa vailla, mutta\nsittenkin loistivat kullan- ja verenkarvaisissa syysväreissä. Niiden\nlomassa näkyi laajoja tasankoja pienempine ja suurempine kylineen\nsiellä täällä. Joskus ajoimme liejuisten, autiorantaisten jokien yli.\n\nUralia odotamme kolmisen päivää. Sitä ei kukaan meistä ole nähnyt,\nmutta kartalla olemme sen huomanneet suureksi ja mahtavaksi.\nTullessamme sinne emme siitä tiedä, sillä näköala ei vastaa kuvaa,\njonka olemme siitä luoneet. Näemme tosin kuusimetsien peittämiä\nkukkuloita ja ihailemme laaksoja, joiden pohjassa joet ja purot\nkiemurtelevat, mutta mahtavia vuoria ei näy. Juna ei edes kulje\ntunnelien läpi, ja meille jää tuo merkillinen ilmiö melkein\nselittämättömäksi. Muualla kuuluu kyllä tämäkin vuorijono kohoavan\nkorkealle pilvien yläpuolelle, mutta rautatielinjan varrella saamme\ntyytyä vain tarkaslelemaan vuorista löydettyjä jalokiviä. Nämäkin tosin\nsaattavat olla väärennettyjä, ja senvuoksi voi hyvällä syyllä sanoa,\nettä rautatiematka Uralin poikki loistavalla tavalla todistaa, että\njunanikkunasta avautuva näköala ei ole kovinkaan laaja.\n\nSeuraavana aamuna heräämme Siperiassa jätettyämme taaksemme vanhan\nEuroopan. Ensimäiset vaikutelmani Aasiasta ovat, että kaikki tuntuu ja\nnäyttää niin rajattoman suurelta. Aava aro leviää radan molemmin puolin\nja avarat pellot sekä laajat suomaat ulottuvat joka taholle. Maalaiset\nkorjaavat viimeisiä satojaan ja siellä täällä näkyy vetojuhtien\njoukossa pyöreiden kirgiisien ajamia laihoja (ne ovat kenties aina\nlaihoja) kameleja. Nuo itämaalaiset vilahdukset herättävät minussa\niloa, mutta joudun taas pahalle tuulelle, kun Siperia päivemmällä\ntervehtii meitä suurilla lumikinoksilla ja purevalla itätuulella.\nSuomessa oli vallinnut kesä, Pietariin oli syksy saapunut ja täällä jo\nalkava talvi tekee tuloaan. Samalla leveysasteella on siis muutamien\nharvojen päivien kuluessa ilmatieteellinen vuosipuolisko sivuuttanut\nmeidät.\n\nVielä samana iltana tulee näkyviin Irtysh, Siperian kaunein joki, ja\nsen rannoilla huomaamme satojen lyhtyjen loiston, näemme valaistuksen,\njoka osoittaa missä Omsk, maan suurin kaupunki ja kaikkien\ntanskalaisten voikauppiaiden keskus, sijaitsee. Seuraavana päivänä\nsivuutamme liejuisen ja likaisen joen, joka verkalleen juoksee\nmatalien, metsättömien rantojen välissä, joilla leviävät laajat,\nkorkeaa keltaista ruohoa kasvavat suomaat. Tämä se on tuo niin tärkeä\nOb. Sen oikealla rannalla on ääretön joukko yksikerroksisia puutaloja,\njotka muodostavat Novo-Nikolajevskin kaupungin. Tämä on neljässä\nvuodessa kasvanut pienestä kylästä yhteiskunnaksi, jossa on 80,000\nasukasta.\n\nOn jo melkein pimeä, kun minun on pakko siirtää tavarani ja muuttaa\njunaa Taigan (tajgá = aarniometsä) asemalla, josta sivurata johtaa\nTomskiin. Minun täytyy istua monta tuntia asemalla odottamassa keskellä\nyötä lähtevää junaa. Sillävälin kuulen muilta matkustavaisilta\nseuraavan jutun. He kertovat Tomskin kaupunginduuman kieltäytyneen\nmaksamasta lahjuksiin 100,000 ruplaa ratainsinööreille, jotka siitä\nsyystä eivät katsoneet voivansa johtaa päärataa kaupungin kautta. En\nvoi vannoa, että kertomus on tosi; tiedän vain sen, että sain neljä\ntuntia istua eräässä paikallisjunassa päästäkseni suorittunaan nuo\njäljellä olevat 82 virstaa.\n\nSeuraavana aamuna varhain saavuin Tomskin asemalle, joka merkitsee\njotakin aivan toista kuin samanniminen kaupunki. Kaupungin isät ovat\nnähtävästi olleet odottamattoman kaukonäköisiä yhteiskuntansa\nkehitysmahdollisuuksien suhteen, sillä tuo asema on rakennettu neljän\nkilometrin päähän niiltä seuduilta, missä ensimäiset talot ja kadut\nsijaitsevat. Lumisohjossa ja -myrskyssä ajoin tavaroineni\nparemmanpuoleiseen hotelliin, jonka nimenä oli Rossija ja joka vielä\nklo 5 aamulla oli aivan hereillään. Sillä mennessäni saliin ruokaa\netsimään, hankittuani itselleni huoneen, huomasin soittokunnan juuri\nvastikään alottaneen ohjelmansa ja varieteenaisten äskettäin ryhtyneen\nnäyttämään taiteellista alastomuuttaan. Vaikka en oikeastaan ollut\ntyytymätön katsellessani unkarilaisen tanssijattaren tulista\ntaituruutta, niin ympäristö kuitenkin pyrki tympäisemään minua. Palasin\nhuoneeseeni huomattuani, että yleisö erikoisen innokkaasti käytti\nlattiaa meno- ja paluupiletillä varustetun ruuan säilytyspaikkana.\nHuoneestani ei minulla ollut myöskään mitään iloa ja sänkyni saattoi\nminut kiroilemaan niin uninen kuin olinkin. Siinä ei ollut tyynyjä, ei\nlakanoita eikä peitettä, mutta lutikoita viljalti. Tämä oli kuitenkin\nkaupungin parhaita majataloja. Vedin esille omat tamineeni ja sain\nniinmuodoin vielä vähän aikaa nukkua eurooppalaisella tavalla.\n\nPitkän ja jokseenkin yksitoikkoisen matkan jälkeen olin siis tullut\nSiperian kimaltelevaan Pariisiin, millä nimellä Castrén kutsuu\nkaupunkia. Siperialaiset nimittävät sitä Aasian Ateenaksi. Ei kumpikaan\nnimi ole kovinkaan sattuva, niinkuin myöhemmin sain nähdä.\n\nTullessani Tomskiin oli laiva jo lähtenyt viimeiselle matkalleen ja\nohut jääkuori oli peittänyt Tom-joen, joka virtaa kaupungin läpi. Siitä\nsyystä olin pakotettu jäämään sinne talvikeliä odottamaan, koska\nmatkustaminen pohjoista kohti on mahdollinen ainoastaan jokien vesillä\ntai niitä kahlehtivilla jäillä. Teitä ei näet ole laisinkaan.\n\nMinulle ei suinkaan ollut vahingoksi se, että tulin pakotetuksi\nviipymään. Kuukauden kuluessa oli minulla tilaisuus oppia venättä ja\nlisäksi sain tutustua hauskoihin, ystävällisiin ihmisiin sekä, mikä oli\ntärkeämpää, sellaisiin, joilla oli hyvinkin laajat ja perinpohjaiset\ntiedot siitä maailmasta, jossa minä lähimpinä vuosina tulisin\ntyöskentelemään. Nämä henkilöt olivat minulle monessa suhteessa\nhyödyksi. Muistan erikoisesti silloisen Tomskin arkkipiispan, isä\nMakarijn, nykyisen Moskovan metropoliitan, jonka luona minä usein kävin\ntutkimassa hänen samojedilaisia muistiinpanojaan. Sitäpaitsi sain\ntutustua kansatieteilijä Adrianovin (nykyään karkoitettu Minussinskin\npiiriin) ja iäkkään tutkijan Potaninin kokoelmiin. Mutta ensimäisenä\nkaikista täytyy minun mainita salaneuvos Björn Aminoff, joka melkein\nisällisellä hyväntahtoisuudella ja ystävällisyydellä teki kaiken\nvoitavansa saadakseen oleskeluni Tomskissa mahdollisimman hyödylliseksi\nja hauskaksi. Hänen ja hänen rouvansa minua kohtaan osoittama\nystävällisyys oli niin suuri, että liioittelematta voin sanoa vasta\nheidän kauttansa oppineeni ymmärtämään mitä maanmiehen sana saattaa\nmerkitä vieraalla maalla. Juuri ennen lähtöäni sain minä häneltä,\nmuusta puhumattakaan, vastaanottaa erinomaisen lämpimät\nlampaannahkahousut, joita tosin en voinut palauttaa. Oleskellessani\nKet-joella olin näet joksikin ajaksi jättänyt ne jonnekin nurkkaan, ja\nkun sittemmin jälleen aioin vetää ne ylleni, huomasin niissä pesän,\njossa oli seitsemän hiirenpoikaa vanhempineen. Tämä kesäsiirtola teki\nniiden käyttämisen mahdottomaksi.\n\nTomskin kaupunki, jossa minä hitaasti edistyvän ja myöhäisen talven\ntakia sain oleskella kuukauden päivät, on verrattain suuri, asukkaita\nsiinä on yli 100,000 ja se on samannimisen kuvernementin pääkaupunki.\nSe on rakennettu Tom-joen oikealle rannalle ja sijaitsee 100 virstaa\nSiperian suurimmasta joesta Obista. Itse kaupunki on tilavasti\nsuunniteltu ja harvaan sekä pengermäisesti rakennettu. Pitkin matalaa\nrantaa asuvat tataarit, joita on monta kymmentä tuhatta ja jotka\nenimmäkseen ovat rakentaneet itselleen yksikerroksisia puutaloja.\nSiellä täällä kohoaa joku vihreäkattoinen metshetti, jonka tornista\nkultainen puolikuu loistaa. Kauempana sijaitsevat laiturit, makasiinit\nja työväenasunnot. Rantakaupungin yläpuolella on kukkuloita, joista\nkorkein, Voskresenskaja gora, aikoinaan oli linnoitettu ja viimeisen\ntataarikaanin, Kutshumin, turvapaikka. Kukkulat ja niiden väliset\nlaaksot muodostavat kaupungin keskustan, cityn; kivisiä taloja on\nrunsaasti ja kadut ovat verrattain hyvin kivetyt. Useimmat viralliset\nrakennuksetkin ovat kivestä ja hohtavan valkoiset eivätkä tavanmukaisen\nvaaleanpunaiset. Keskellä suurinta toria kohoaa mahtava tuomiokirkko ja\nsen läheisyydessä ovat yliopistorakennukset vihertävien ja tuuheiden\npuistojen ympäröiminä. Kesäiseen aikaan kadut ovat kuivat ja pölyiset\nja tavallaan erinomaiset, mutta syksyllä, talven tullessa, ne olivat,\nmuualta tulleen mielestä, hämmästyttävässä kunnossa. Kura ja lieju\npeitti kaikki paikat ja loitommalla oli lantaakin. Katuristeyksiin oli\nasetettu siltojen tapaisia lautoja ja niitä pitkin ihmiset saattoivat\nsuurinta varovaisuutta noudattaen liikkua. Kuulin kerrottavan -- juttu\non itsessään hyvin todennäköinen -- että läänin herra pari vuotta\nsitten oli vaunuineen tarttunut eräälle sivukadulle, josta hän ei\npäässyt minnekään. Sotilaat pelastivat kuvernöörin, mutta hevoset ja\najopelit saatiin esille vasta pitkällisten kaivaustöiden jälkeen.\nMaantiet ovat luonnollisesti ihan kurjassa kunnossa ja niihin soveltuu\ntäsmälleen raamatunlause: \"Turha on orhi voitoksi, eikä sen suuri\nväkevyys pelasta.\" Mutta kaikki ei ole kaupungin viranomaisten viaksi\nlaskettava, sillä maaperä jo tekee hyvin vaikeaksi teitten\nkunnossapitämisen ilman erikoisen hyvää kivitystä. Valaistuksen suhteen\non muistutettava, että se aina loppuu n.s. virallisen kuutamon tultua,\njoka tarkoittaa, että kuun siihen aikaan pitäisi loistaa, vaikka se ei\nsitä tee. Senpätähden kaupungissa usein vallitsee egyptiläinen pimeys,\njoka muistuttaa sota-aikojen Helsinkiä ja jossa muukalaisen on\nkerrassaan mahdoton löytää tietänsä.\n\nUlkonaisessa suhteessa Tomsk ei huomattavasti eroa muista\nsamankokoisista venäläisistä metropoleista, mutta sittenkin on olemassa\njonkinlainen ero. Siperian henkisenä keskuksena sillä on huomattava\nmerkityksensä ja tämän johdosta se kohoaa muita maanosan kaupunkeja\nkorkeammalle tasolle. Paikkakunnalla on oma yliopistonsa ja teknillinen\nkorkeakoulunsa sekä muitakin korkeampia kasvatuslaitoksia. Yliopistossa\non lääketieteellinen ja juridinen tiedekunta sekä yli 1,000 oppilasta.\nFilosofista tiedekuntaa on jo kauan suunniteltu, mutta vahvistusta ei\nole saatu. Kirjasto on hyvin arvokas, etupäässä kreivi Stroganovin\nlahjoituksen johdosta. Se sisältää suuret määrät kaunokirjallisuutta ja\nm.m. osan Voltairen kirjastoa, kirjoja, joissa monessa tavataan hänen\nomakätisiä ja tähän saakka julkaisemattomia muistiinpanojaan.\nKaupungissa työskentelee monta tieteellistä seuraa, mutta sopivia\nhenkilöitä ja rahojakin kaivataan kipeästi. Siperian tutkimukselle\nolisi erittäin tärkeätä saada Tomskiin perustetuksi täydellinen\nyliopisto, joka opettajiensa ja oppilaittensa avulla pystyisi johtamaan\nsenlaatuisia tutkimuksia ja sivistystyötä ylimalkaan. Jos Siperiasta\nkoskaan toivotaan jotakin parempaa kuin mitä se nyt on ja jos mieli\nsivistyksen siellä voittaa vakinaista jalansijaa, on välttämätöntä\nsaada sellainen laitos perustetuksi. Joskin siellä tulisi vallitsemaan\nvapaamielinen henki, niin tämä sittenkin luultavasti olisi\nsuositeltavampaa kuin että karkoitetut ja pakkotyöhön tuomitut valtion\nkustannuksella sitä ja sosialismia levittävät, niinkuin entinen\nkenraalikuvernööri Anutshin kuuluu lausuneen.\n\nNähtävyyksiä ei Tomskissa ole paljon. Merkillisimpiä sellaisia on eräs\nvanha ränsistynyt puutalo, jota asukkaat pitävät suuressa arvossa.\nTalossa sanotaan keisari Aleksanteri I:n asuneen -- kuolemansa jälkeen.\nKerrotaan näet keisarin väsyneenä kaikkiin hallitustöihinsä vetäytyneen\nasumaan kauas pääkaupungistansa elääkseen loppuikänsä rauhassa ja\nsyrjässä ihmisistä ja tapahtumista, virallisesti kuolleena. Mainitaan\nhänen pari kertaa vuodessa vastaanottaneen hovikuriireja ja muutamat\nylhäiset henkilötkin kuuluvat käyneen häntä tapaamassa. Olkoon miten\ntahansa, tuntemattoman erakon hauta on Tomskissa ja kansa kunnioittaa\nhäntä pyhänä miehenä. Joskin kertomus ei ole muuta kuin juttu, niin on\nkuitenkin varottava epäilemästä asiaa Tomskissa. Sillä sikäläiset\nihmiset eivät pidä siitä, että heidän kaunista tarinaansa koetetaan\nrepiä rikki.\n\n\n\n\nNARYM JA TYMSKOE\n\n\nMarraskuun keskivaiheilla, jolloin kotimaassa usein ei vielä ole\ntalvesta paljonkaan tietoa, muuttui sää äkkiä Tomskissa ja lämpömittari\nosoitti -40° C ja enemmänkin. Jokia kahlehtivat metrinpaksuiset jäät ja\npurot kangistuivat pohjiaan myöten. Lumi oli kuukautta aikaisemmin\npeittänyt likaisen maan. Siperian talvi näytti hampaitaan ja ihmiset\nsaattoivat jälleen matkata paikasta toiseen. Eräänä kirkkaana\ntalvipäivänä saapui jäätä pitkin pohjoisilta seuduilta satoja kuormia\ntäynnä kaloja -- sampea, sterlettiä, njelmaa, muksunia ja muita --\nnoita kaloja, joilla samojedit elättävät itsensä ja venäläiset\nrikastuvat. Nuo pitkät karavaanit osoittivat tien olevan avoinna ja\nolivat merkkinä siitä, että minä vihdoinkin saatoin varustautua kauan\nodotetulle matkalleni.\n\nParoni Aminoffin kokeneella johdolla sainkin kootuksi kokonaisen\nvaraston tarpeellisia kaluja. Ensimäinen hevosmatkani tuli olemaan noin\n600 kilometrin pituinen ja senpätähden hankin itselleni kunnollisen\nreen. Se muistutti eniten suurta heinähäkkiä kapeilla jalaksilla ja\nlaitoihin oli kiinnitetty vankat puut estämään sitä kaatumasta.\nEtupuolella oli lauta, jolla kyytimies istui ja ohjasi kolmea pientä\nnarymilaista hevosta, jotka tien kapeuden takia tavallisesti olivat\nperäkkäin valjastetut. Reen pohjaan olivat arkkuni fonografeineen ja\nmuine kojeineen lujasti köytetyt, niiden päällä oli mukavuuden vuoksi\njonkun verran heiniä ja ylinnä istui matkamies kaikessa loistossaan.\nNiin, \"loistolta\" se ainakin minusta tuntui, joka olen aina ollut laiha\nja aina toivonut voivani lihota. Siinä istuessani olisin näet\npyylevyydessä voittanut minkä venäläisen ajurin tahansa. Ulkonäköni,\nikävä kyllä, ei vastannut todellisuutta, sillä tämä mahtava volymi oli\nkeinotekoisella tavalla saavutettua. Tavallisten sarkavaatteiden päälle\nolin vetänyt paksun turkin ja sen päällä oli minulla toinen samanlainen\naasialaismallinen, hirvennahasta tehty ja karvat ulospäin. Jalkoja\nsuojasivat siperialaiset huopasaappaat (pimy), jotka hyvin kelpaavat 40\nasteen pakkasessa. Muuten olin varustautunut vain välttämättömimmillä\ntarveaineilla niinkuin teellä (tiiliteellä), sokerilla, tupakalla,\nspriillä kiinteässä muodossa (myöskin muunlaisella), joka on\nerinomaisen käytännöllistä matkoilla tulta sytyttäessä ja keittämistä\nvarten. Paremmat vaatteet, kaulukset, lakanat ja tyynyt, hammasharjat,\nparranajovehkeet y.m. jätin hyvin ymmärrettävällä kaipuulla melkein\nkahdeksi vuodeksi Tomskiin. Erinäisiä tarpeita varten olin hankkinut\nitselleni monia suosituskirjeitä, kuvernööriltä ja arkkipiispalta, sekä\nrevolverin, joka eritoten Tomskin läheisyydessä kuuluu olevan hyvin\ntarpeellinen. Myöhemmin sainkin pari kertaa sen paukkeella pelottaa\ntunkeilevia ihmisiä, jotka kaukaa yrittivät hevosiamme ampua.\n\nVoidakseni matkustaa nopeasti ja mukavasti olin sitäpaitsi kuvernöörin\nvirastosta saanut, n.s. otkrytyj list'in -- avoimen kirjeen, joka\ntavallisesti annetaan virkamiehille ja oikeuttaa käyttämään\npostihevosia, joita on miltei joka kylässä. Tällä ensimäisellä\nmatkallani oli tuo maagillisesti vaikuttava sininen paperi\nsuuriarvoinen, sillä sen nojalla tällainen outo ja pakanallinen\nmuukalainen, joka ei edes majaan astuessaan tehnyt ristinmerkkiä, pääsi\nvastaamasta moneen uteliaaseen ja turhaan kysymykseen. Tavallisena\nmatkustavaisena, eikä virkamiehenä, olisin voinut herättää vakavaa\nepäluuloa, kun en venättäkään juuri nimeksikään osannut, vaikka eräs\ntietämätön kielimies Tomskissa oli minua juuri sen taitamisesta\nonnitellut. Olin näet kerran puheessani käyttänyt \"influenssa\" sanaa,\njota hän luuli tosi slaavilaiseksi. Matkakaveriksi oli Tomskin\nispravnikka antanut minulle Saratovin kuvernementista kotoisin olevan\nnuorukais-raukan, joka oli joutunut Siperiaan etsimään isäänsä, joka\noli karkoitettu moneksi vuodeksi Narymiin. Hänen kanssansa minä matkan\nvarrella seurustelin; oli hauska nähdä minkälaisella ylpeydellä hän\nseurassani marssi kestikievareihin (zemenskaja kvartira) viettämään\nyötä ja miten komentavasti hän paperillani tilasi hevosia ajoneuvojamme\nvarten. Maatessani hänen kanssaan samassa sängyssä tai yhdessä\nlattialla minä ensi kertaa sain kuulla esitelmiä m.m. suurista mustista\ntorakoista, jotka \"syövät pieniltä lapsilta silmät\" ja tuottavat\nkotionnea, sekä tavallisista russakoista, jotka päivisin koristavat\njokaisen paremman talon seiniä ja öisin kuljeksivat ihmisten kasvoilla.\nKun hän oli avustanut minua polttamaan loppuun paperossini, opetti hän\nminua nuolemaan kokoon mahorkka-savukkeita sekä käyttämään eli siis\npolttamaan niitä, mikä alussa oli paljon vaikeampaa. Ensimäiset minä\nkielelläni liimasin kokoon ja hän sai polttaa ne. Myöhemmin kävi päin\nvastoin.\n\nTomskin pohjoispuolella oli osittain sangen asuttuja seutuja, mutta\nkuta kauemmaksi saavuttiin, sitä harvemmassa olivat kylät ja erämaan\nautius kävi yhä suuremmaksi ja ääretön yksitoikkoisuus painoi raskaan\nleimansa maisemaan. Syynä siihen oli kenties, että autio luonto ei enää\nesiintynyt alkuperäisessä voinnissaan ja suuruudessaan. Minusta tuntui,\ntottumaton kun olin ankaraan pakkaseen (-40°, -45°) ja kylmään tuuleen,\nvaikealta keksiä mitään kaunista sellaisessa maisemassa, jonka\nkeskipisteeksi pakostakin muodostui tunnottomaksi paleltunut nenäni.\nSitäpaitsi oli tuo satojen vuosien vanha ja kunnianarvoinen metsä\nihmisten ja tulen hävittämä. Hiiltyneet kannot muistuttivat siitä mikä\noli ollut, ja ainoastaan joku harva käyrä jättiläispuu seisoi pystyssä\nmuistomerkkinä niiltä ajoilta, jolloin paimentolainen vapaasti liikkui\nomalla maallansa ja avoimesti uhrasi pakanallisille jumalilleen pyhissä\nlehdoissa.\n\nNykyään ovat venäläiset tunkeutuneet kaikkialle pitkin Ob-jokea, ja\nlähempänä Tomskia ei tapaa muita alkuasukkaita kuin tataareja. Vasta\n100 virstaa pohjoisempana, metshettien hävittyä näkyvistä, löytää\npoloisen samojedikansan ensimäisiä etujoukkoja. Kuta kauemmaksi tulee,\nsitä tiheämmässä on jurttia ja sitä vähemmän ovat alkuasukkaat\nvenäläistyneitä, mutta samalla he ovat kurjempia ja heidän asuntonsa\nkehnompia. Ensimäisessä, johon astuin sisälle ja joka oli hyvin\nrakennettu talo, tapasin hämmästyksekseni mustatukkaisen, vinosilmäisen\nsamojedinaisen, joka ahkerasti neuloi ompelukoneellaan, Singer & Co:n\nmallisella. Sen ainoan kerran luullakseni tunsin matkan kuluessa\ntyytymättömyyttä. Olinhan lähtenyt -- \"Emo Aasian arvossapidettyyn\nmaahan\" tutkiakseni luonnonkansaa erämaan sydämessä. Nyt olin melkein\nuskoa, että puhe alkuperäisestä kansasta oli juttua ja erämaa humbugia.\nMutta etäämpänä tulin kyllä huomaamaan erehdykseni. Jo alempana joen\nvarrella tapasin kurjia, puoleksi maanalaisia luolia, joissa oli jäästä\ntehdyt ikkunat ja ainoa huone täynnänsä miehiä, naisia, lapsia ja\nkoiria. Kaikki oli sitäpaitsi niin kuvaamattoman likaista, että minun\nkävisi mahdottomaksi kirjoittaa siitä puhtaalle paperille.\n\nTällä tavalla jatkui matkaa viikon päivät ja yöt, vain harvoin\npysähdyimme jonnekin syömään, lepäämään ja nukkumaan. Myöhemmin totuin\nkyllä olojen pakosta nukkumaan milloin missäkin asennossa rekeeni\nmuodostuneessa kuopassa, mutta alussa se oli minulle mahdotonta sekä\ntien epätasaisen laadun tähden että myös kyytimiehen hirveiden\nhätähuutojen takia. Hänen huutonsa olivat tarkoitetut pienille\nnarymilais-hevosille, joiden katsottiin täytyvän yhtä mittaa juosta\ntäyttä laukkaa. 10 virstan matka ei kestänytkään puolta tuntia enempää.\nTottumaton kun olin kaikkiin syöpäläisiin ja likaan, koetin sitäpaitsi\nkiirehtiä mahdollisimman pian eteenpäin. Tie kiemurteli paikoittain\nhävitettyjen metsien ja jäätyneiden, poppeleita ja pensaita kasvavien\nsoiden halki, paikoittain taas jokea pitkin suuriksi vuoriksi\nkasaantuneiden jäämöhkäleiden ja kinosten välitse. Joskus laukkasivat\nhevoset hurjaa kyytiä tasaista jäätä pitkin. Tyypillistä Obin rannoille\non, että toinen aina on matala ja pensaiden peittämä, toinen korkea ja\nmetsää kasvava. Kesän aikaan vesi uurtaa itselleen uusia teitä\nhiekkaisen harjun läpi, ja kaikkialla on suuria veteen sortuneita ja\nkaatuneiden puiden peittämiä niemekkeitä. Kuta pohjoisempaan tulee,\nsitä kauniimmaksi tavallaan muodostuu maisema ja sitä komeammaksi\nmuuttuu luonto. Siperialainen setripuu l. leipämänty (Pinus cembra)\nkasvaa siellä runsaammin ja se luo talviselle maisemalle kiinteämmät\nmuodot kuin lehdettömät poppelit ja koivut. Kaukaa näyttää silloin\njoskus kuin ääriviivat olisivat saksilla leikatut, niin tasaiset ja\njyrkät ne ovat.\n\nVihdoin viimein, kun olin jo ehtinyt kyllästyä erämaahan, saavuttiin\nNarymin piirin vaatimattomaan pääkaupunkiin. Jo kaukaa kohosivat\nkirkkojen kupolit taivasta kohden, ja kun hevoset olivat laukanneet\nkorkean mäen harjalle, sivuutimme \"esikaupungin\", jota sattuvasti\nsanotaan Kamtshatkaksi. Samaa nimitystä käytetään monen muunkin\nsiperialaisen kylän laitapuolista. Itse kaupunki sijaitsee saarella\nkeskellä jokea ja käsittää toista sataa ränsistynyttä taloa, joiden\nvinot rivit muistuttavat jonkun vanhuksen hoitamatonta hammastarhaa.\nKaupungissa asuu noin 1,000 ihmistä, useimmat kauppiaita ja niiden\nkasakoiden jälkeläisiä, jotka v. 1597 perustivat paikan. Tuo hämärillä\nmuistoillaan elävä harmaja kaupunki on ulkoasultaan aivan vähäpätöinen,\nmeikäläisen suuremman kirkonkylän tapainen. Mutta se ei vaikuta\npieneltä ainoastaan harvojen talojensa vuoksi eikä senkään takia, että\nse on ikäänkuin puristettu yhteen pienelle saarelle, jonka vesi\nvähitellen huuhtoo pois -- vanha kivikirkko on jo vaipumaisillaan\njokeen -- vaan senkin tähden, että siellä ei ole ainoatakaan kaunista\nrakennusta, ei ainoatakaan puutarhaa, ei puita eikä yleensä mitään\npuoleensavetävää. Moniin kymmeniin nouseva karkoitettujen joukko painaa\nsekin surullisen leimansa tuohon kaukaiseen yhteiskuntaan. En koskaan\nunohda noiden maanpakolaisten surullista ja hiljaista kulkua pitkin\nniitä autioita katuja, joita he ovat tuomitut toimettomina astumaan\nvuosikausia näkemättä mitään siitä suuresta elävästä maailmasta, jonka\nhe pakosta ovat jättäneet. En myöskään unohda sitä näkyä, jonka näin\ntuossa sukupolvien kirousta kantavassa pimeässä kaupungissa, näkyä sen\nkaduilla eräänä ihanana kesäpäivänä palatessani sinne hiljaisesta\nerämaasta. Karkoitetut olivat jollain tavalla vappuna järjestäneet\nhiljaisen mielenosoituksen ja seurauksena oli, että paikalle viipymättä\nlähetettiin joukko santarmeja asiaa tutkimaan. Sain nähdä näiden\nsamoilevan pitkin katuja, sain nähdä heidän vangitsevan uhrejansa.\nMyöhemmin toimitettiin lukuisia kotitarkastuksia, m.m. erään henkilön\nluona, josta tulen seuraavassa puhumaan.\n\nOlin oleskellut Narymissa ainoastaan vuorokauden ja käynyt pristavin,\ntämän 200,000 km3:n laajuisen valtakunnan korkeimman virkamiehen,\nluona. Kun minä seuraavana aamuna kaikessa rauhassa kievarissa luin\nensimäistä postiani, koputti joku ovelleni ja minulle aivan tuntematon\nherra astui sisään sekä kysyi selvällä ruotsin kielellä:\n\n\"Oletteko Suomesta, puhutteko ruotsia tai suomea?\"\n\nAluksi olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä sanoa, mutta\nvastattuani kysymykseen sain tietää hänen nimensä ja tarinansa. Hän oli\nTyö-lehden entinen toimittaja Santeri Jacobsson Viipurista, joka pari\nvuotta aikaisemmin äkkiä oli vangittu syntymäkaupungissaan, viety\nPietariin ja pitemmän aikaa linnassa istuttuaan karkoitettu Narymiin\nviiden vuoden ajaksi. On selvää, että hän tunsi mitä suurinta iloa\nsaadessaan yhtäkkiä tavata suoraan kotimaasta tulleen henkilön, jonka\nkanssa saattoi puhua omalla kielellään. Hänelle oli tietenkin hauskaa\nkuulla kotimaan tapahtumista ja ihmisistä, ja minulle oli hyödyllistä\nhäneltä tiedustella Siperian oloja. Hänen puheistaan sain sitäpaitsi\njonkinlaisen käsityksen siitä elämästä, jota karkoitetun on pakko\nviettää, hänen kun alinomaa täytyy kokea sokean ja typerän virkavallan\nmielivaltaa ja monenlaatuisia rahallisia vaikeuksia. Jokaiselta heiltä\nvaaditaan paljon voimaa ja jokaisen täytyy omata luja usko ihanteihin,\njos mielii sellaisessa ympäristössä säilyttää henkisen joustavuutensa.\n\nHarjoitettuani muutaman päivän kuluessa arkistotutkimuksia kaupungissa\nja käytyäni vielä erinäisten paikkakunnan merkittävimpien henkilöiden,\nkuten rovastin ja pormestarin luona, matkustin sieltä Tymskoeen. Kylä\nsijaitsee 120 km alempana Obin varrella ja on nyttemmin asessori\nSvinhufvudin karkoituksen johdosta tullut Suomessakin tunnetuksi.\nMatkalla sinne sivuutin Kargasok nimisen kylän, jossa minua vielä\nodotti hauskanlainen yllätys. Siellä näin erään puodin ovella kyltin,\njohon oli venäläisillä kirjaimilla maalattu K.J. Nordqvist.\nAstuttuani sisälle asiaa tiedustelemaan tapasin ryhdikkään\nvanhanpuoleisen miehen, puodin omistajan Karl Nordqvintin, joka hänkin\nosoittautui maanmieheksi. Hänen isänsä, josta Castrén mainitsee\nmatkakertomuksissaan, oli ollut tämän luokkatoverina Oulussa, josta hän\nsittemmin oli joutunut kellosepäksi Tomskiin. Karl N., joka puhui\nsaksaa, ei ollut koskaan käynyt Suomessa, vaan oli koko ikänsä elänyt\nSiperiassa. Ainoa minkä hän muisti oli \"good dag\" ja \"var so good\" ja\nsitäpaitsi oli hänellä tallella suomalainen almanakka, muistaakseni\nvuodelta 1883. Hän puhui minulle aikovansa vieläkin matkustaa\nkotimaahan, mutta siitä ei tullut mitään, sillä kun minä seuraavana\nkesänä menin häntä tervehtimään, oli hän saman päivän aamuna muuttanut\nmanan majoille.\n\nIlman erikoisia seikkailuja saavuin onnellisesti Tymskoeen, joka\nsijaitsi korkealla harjanteella komean setripuumetsän ympäröimänä.\n\nAsetuin asumaan kestikievariin ja saatuani selville, että ympäristössä\noli runsaasti samojedeja, päätin jäädä kylään pitemmäksi aikaa. Toivoin\nnäet parhaiten oppivani venättä ja tutustuvani oloihin sekä sen lisäksi\nvoivani harjoittaa samojedilaistutkimuksia oleskellessani ympäristössä,\njossa kumpaakin kieltä puhuttiin. Näin ollen tuli ensimäiseksi\ntoimenpiteekseni siedettävän asunnon hankkiminen. Yritys näyttäytyi\nkuitenkin verrattain vaikeaksi, kaikki ihmiset kun olivat hieman\nepäluuloisia muukalaista kohtaan, joka ei taitanut kieltä eikä ollut\noikeauskoinen ja jonka tehtävä ja työ näytti sekä käsittämättömältä\nettä myös epäilyttävältä. Useimmilla oli vain yksi huone ja minä olisin\nmielelläni halunnut sellaisen yksinomaan itseäni varten, koska pelkäsin\nheidän uteliaisuutensa ja liiallisen tuttavallisuutensa tulevan minua\nhäiritsemään. Tiedusteltuani turhaan eri tahoilla onnistuin lopulta\nlöytämään vanhan hyväntahtoisen pariskunnan, joka jätti käytettäväkseni\ntilavan huoneen. He osoittivat sitäpaitsi omaavansa jonkinlaista\nymmärtämystä opintojeni suhteen, koska he aikaisemmin olivat pitäneet\nluonansa erästä mustapartaista tohtoria, nimeltä Uuno Davydovitsh,\njonka myöhemmin tunsin toht. U.T. Sireliukseksi. Hän oli asunut heillä\nmuutamia päiviä. Talo, johon muutin, oli siperialaistenkin olojen\nmukaan sangen tilava, mutta se oli jo nähnyt parhaat päivänsä ja toinen\nkerros oli tällä haavaa tyhjänä. Alakerrassa oli kaksi huonetta,\ntoisessa asui isäntäväki ja toinen oli vieraita varten, sekä iso kyökki\nja pieni kamari, jossa minun aikanani asui viinaanmenevä ja räyhäävä,\nmutta silti hyväntahtoinen mies. Oma huoneeni oli hyvin tyypillinen\nsiperialaisille talonpoikaiskodeille ja sentähden kuvaan sitä hieman\nyksityiskohtaisemmin. Sisäänkäytävänä oli matala ovi, johon minä usein\nlöin pääni, ja ikkunoita oli kolme. Lasit olivat vanhoja, vihreitä ja\ntäynnä halkeamia. Isommat reiät olivat nahalla tai paperilla paikatut.\nIkkunalaudoilla oli runsaasti räikeävärisiä ja pahalle haisevia kukkia.\nNurkassa vastapäätä ovea oli toista kymmentä pyhimyskuvaa, jotka siellä\noleskeluni aikana vähitellen siirrettiin muualle, koska ei arveltu\nminun niistä erikoisesti hyötyvän. Suurin ikooni kuvasi pyhää ja\nihmeitätekevää Nikolausta ja lähinnä paras neitsyt Maariaa Jeesuslapsi\nsylissään. Kumpaakin kuvaa oli kaunisteltu hopeapaperilla ja koreilla\nnauhoilla ja edellistä kuvaa peittävän lasin alla oli Nikolauksen\nrinnalla kaksi vahakynttilää isäntäväen häistä, joita yleisen tavan\nmukaan säilytetään, kunnes ne asianomaisten henkilöiden kuollessa\nannetaan heille mukaan arkkuun viimeistä matkaa varten. Pyhimysryhmän\nläheisyydessä oli Kronstattilaisen isä Johanneksen kuva. Vähän\netäämpänä prameilivat kenraali Linjevitshin, Buharan emiirin ja\nkeisarillisen perheen jäsenten kaikkialla välttämättömät kuvat, joita\ntataarit samojedeillekin joskus kaupittelevat. Niiden ympärille oli\nliimattu mitä erilaisimpia postikortteja. Yhdessä niistä oli suuri\nmuna, jonka päällä seisoi punainen kukko ja itse munaan oli\nkirjoitettu: \"Kristus on ylösnoussut\". Edelleen oli siellä kuvia\nBetlehemin lastenmurhista ja hurjasta, urhoollisesta ja väkevästä Boova\nkuninkaasta, joka taisteli Polkan jättiläistä vastaan, joka oli\npuoleksi ihminen ja puoleksi hevonen. Koko tuota pitkää, kirjavaa ja\nmieltäylentävää kuvasarjaa ympäröi punaisista paperikukista ja\nkuusenoksista tehty seppele, jossa vielä roikkui pääsiäisen aikuisia\nvärjättyjä munankuoria. Huonekalut supistuivat muuhun loistoon nähden\nverrattain vähiin. Ikkunain välissä oli neliskulmainen pöytä ja pari\ntuolia ja niitä vastapäätä oli sänky tahi oikeammin penkki, jolla oli\nmonen monta tyynyä sekä lammasturkki peittona. Sängyn läheisyydessä oli\npari kirstua, jotka sisälsivät vaatteita, tupakkaa ja muita kalleuksia.\nHuone kokonaisuudessaan näytti oikein hauskalta, seinät ja katto kun\nolivat valkeiksi maalatut. Siellä täällä oli pieniä ruskeita ja\nnopeasti liikkuvia pilkkuja -- ravintoa etsiviä torakoita. Jokseenkin\nsamaan tapaan ovat kaikkien varakkaampien talonpoikaistalojen\nvierashuoneet sisustetut siinä osassa Siperiaa, jonka minä tähän asti\nolen nähnyt. Ei kuitenkaan muiden kuin jo aikoja sitten sinne\nmuuttaneiden venäläisten, n.s. sibirjakkien, luona.\n\nIsäntäni, nimeltä Sjerjakov, oli vanha tyypillinen siperialainen\nkauppias. Hän oli alkanut tyhjin käsin, sittemmin hankkinut itselleen\nverrattain suuren omaisuuden ja ruvennut julkista hyväntekeväisyyttä\nharjoittamaan, minkä johdosta arkkipiispakin oli hänen luonaan\nvieraillut ja josta toiminnastaan hän oli saanut muutamia mitaleja.\nSittemmin oli vastoinkäyminen häntä kohdannut, hän eli korttipelissä\nhävittänyt omaisuutensa ja nainut vaimon, joka oli luullut häntä\nrikkaaksi. Nyt hän eli lastensa antamalla avustuksella ja myymällä yhtä\nja toista ennen vararikkoa kätkemäänsä tavaraa. Muuten on myönnettävä,\nettä hän oli rehellinen ja hyväsydäminen ukko, joka mielellään tunnusti\nsyntinsä, mutta samalla kerskasi sillä, että lapsensa olivat kohonneet\nkorkeammalle kuin kylän muitten asukasten -- yksi pojista opiskeli\nlääketiedettä ja toinen oli kansakoulunopettaja -- arvellen tämän\nosittain johtuvan heidän isänsäkin ansioista. Talon emäntä oli suuri ja\nrasvainen ja lihava ja melkein kaljupää sekä niin punakasvoinen, ettei\nvarmaankaan yksinomaan kotoisen lieden lämpö ollut sellaista\nihmeellistä väritystä saanut aikaan, vaan myöskin se viina, jota hän\nvarasteli ankarassa kurissa pidetyltä herraltaan ja mieheltään. Hän\naskaroitsi monenlaisissa hommissa ja m.m. oli hänellä tapana ottaa\nluokseen raskaita naisia, joita hän taitavasti hoiti. Senvuoksi minun\ntoisinaan oli pakko keskeyttää työskentelyni seinän toisella puolella\ntapahtuvien asiain johdosta. Usein olinkin hyvin ärtynyt, kun minua\nhäirittiin, mutta kun synnytys oli suoritettu, pieni lapsi ilmestynyt\nmaailmaan ja kaikki muut tulivat huoneeseeni tekemään ristinmerkkejä\npyhimyskuvien edessä ja rukoilemaan vastasyntyneen puolesta, silloin\nminäkin tulin liikutetuksi enkä tuntenut mitään kiukkua emäntääni\nkohtaan. Mutta kun hän joskus peitti kaljun päänsä mustalla kalotilla\nja pukeutui miehensä edellisen vaimon räikeänvihreään puseroon ja\nmustaan alushameeseen ja juhlien jälkeen palasi kotia aivan\njuovuksissa, en sietänyt häntä edes katsella.\n\nEsitettyäni ylläolevassa lukijoilleni läheisimmän ympäristöni puhun\nvielä pari sanaa itse kylästä ja sen asukkaista, jotka hekin omalla\ntavallaan ovat sangen tyypillisiä.\n\nTymskoen kirkonkylään, jonka venäläiset 1800-luvun alkupuoliskolla\nperustivat samojedien omistamalle maalle, kuuluu nykyään noin 30 taloa\nja on siinä enintään 200 asukasta. Toiset taloista ovat uudet ja sangen\nkomeat, mikä johtuu siitä, että jotkut paikkakunnan kauppiaista ovat\nverrattain varakkaat, sekä siitä erikoisesta asianhaarasta, että\nkevättulva joka vuosi nielee leveän rantakaistaleen, mikä taas pakottaa\nasukkaat määrätyn ajanjakson kuluttua muuttamaan talonsa korkeammalle\nja sentakia myös pitämään niitä suhteellisen hyvässä kunnossa.\nKirkkokin on jo vähintään viisi kertaa muutettu, ja paikka, missä se\nalkuaan seisoi, sijaitsee kaukana joessa tai vastapäätä olevalla\nrannikolla. Lähempänä metsää tavataan kehnommin rakennettu köyhien osa\nkylää; sen muodostavat osittain maahan kaivetut tai kokonaan\nmaanalaiset hökkelit ja luolat, joissa on ikkuna katossa ja seinät\nmullasta ja savesta tehdyt. Noissa tilapäisissä suojissa asuu\nenimmäkseen venäläistyneitä samojedeja ja ostjakkeja sekä irtainta\nväestöä, joka viettää remuavaa ja syntistä elämää, kun vain on olemassa\nrahaa, toisin sanoen viinaa, mikä ei suinkaan ole harvinaista.\n\nKaikki Tymskoen varakkaammat \"porvarit\" käyvät kauppaa ympäristössä\nasuvien samojedien kanssa. Se on mitä alkuperäisintä laatua ja\nyksinkertaista vaihtokauppaa; alkuasukkaat antavat kauppiaille\nturkiksia, kalaa sekä setripuunkäpyjä, minkä vastineeksi he saavat\njauhoja, kankaita, ruutia, tupakkaa, viinaa ja muuta, mitä tarvitsevat\ntai eivät tarvitse. Kaikki myydään kalliista hinnasta ja voitto on\ntavallisesti 100 % ja enemmän. Jäänlähdön jälkeen matkustavat kaikki,\njotka siihen vain pystyvät, läheistä Tym-jokea ylös, jossa he kaukana\nkaikesta esivallasta pääsevät harjoittamaan usein hyvinkin hävytöntä\nkiskomistansa ja kauppaansa sangen helposti petkutettavien\nluonnonlasten, samojedien kanssa. Seurauksena tästä on, että samojedin\ntäytyy maksaa maksamistaan, mutta siitä huolimatta hän yhä vain jää\nvelkaiseksi.\n\nKalastusta harjoittavat ja sillä elättävät itsensä useimmat kylän\nköyhimmistä asukkaista. Se onkin nykyään melkein kannattavampaa kuin\nkauppa, joka vuosi vuodelta on huonontunut. Kaikki voisivat elää mitä\nhuolettomimmalla tavalla, jollei tuota kirottua viinaa olisi olemassa.\nMutta niin kauppiaat kuin palkkalaiset, miehet ja naiset, venäläiset ja\nalkuasukkaat, kaikki näkyvät olevan saman ikeen alla. On tosiaankin\nomituista nähdä kylän asukkaiden pitkien pyhien aikana hoipertelevan\npitkin katua kirkuen ja huutaen, joskus hoilaten lauluja, jotka\nsaattaisivat olla kauniitakin, toisinaan taas rähisten ja kinastellen\nkuin missäkin hulluinhuoneessa.\n\nTuo heidän pahanlaatuinen elämänsä, jota en kuitenkaan tahtoisi sanoa\nerikoisesti Siperialle kuvaavaksi, vaikka se on ominaista Tymskoelle,\nriippuu kaiketi paljon siitä, että asukkaat ovat samojedien ja\nvenäläisten, entisten pahantekijöiden ja erinäisten muiden\nepäilyttävien ainesten hyvin sekarotuisia jälkeläisiä. Samalla se\nnähtävästi voi johtua siitäkin, että kylän sielunpaimen ei ole\nerikoisen sopiva virkaansa. Lukuunottamatta sitä, että hän oli siinä\nmäärin sivistymätön, että luuli Suomen olevan Englannissa ja sen\njohdosta sanoi minuakin engelsmanniksi, jota nimeä sitten sain\npaikkakunnalla kantaa, niin hän, samoin kuin muutkin, rakasti\nerikoisesti votkaa ja esiintyi myötäänsä juovuksissa missä ja koska\ntahansa. Muistan elävästi, kuinka hän eräänäkin päivänä mitä\nkirkkaimmassa humalassa toikkaroi huoneeseeni, tupertui kumoon ja\nnukahti siihen, vaikka minä paraikaa olin työssä samojedilaisen\nkielimestarini kanssa. Papin juopottelu oli tosin selitettävissä\nonnettoman avioliiton ja erämaassa oleskelun kannalta, mutta on hyvin\nymmärrettävää millä tavalla tuollainen sielunpaimenen esiintyminen on\nomiansa vaikuttamaan sivistymättömiin ja pimeydessä vaeltaviin\nihmisiin. Samaten on ymmärrettävää, että sellaiset kirkon apostolit\neivät kykene samojedeja kristinuskoon käännyttämään. Isäntäni aikoja\nsitten rakennuttamaa koulua ei myöskään, ikävä kyllä, juuri paljon\nkäytetä, ja niin leviääkin sivistys vain verkalleen. Ihmiset unohtavat\npian saamansa pienen tietomäärän ja palaavat helposti raakuuteen, joka\nusein on paljoa pahempi kuin samojedien, joiden alhaista sivistyskantaa\nhe niin suuresti halveksivat.\n\nTässä ympäristössä tulin siis oleskelemaan suunnilleen pari kuukautta\npäästäkseni syventymään uuteen elämääni. Edellinen kuvaus osoittaa,\nmielestäni, että olosuhteet, vaikka olivatkin hieman tavallisuudesta\npoikkeavat, eivät laisinkaan olleet erikoisen sietämättömät.\nMonin verroin enemmän vaivaa tuotti minulle kelvollisen ja hyvän\nsamojedi-professorin hankinta. Kylässä oleskelevat alkuasukkaat olivat\nkaikki siihen tarkoitukseen kelpaamattomia -- joko he kyllä hyvin\ntaisivat omaa kieltänsä, mutta eivät olleet perehtyneet venäjän kieleen\ntai olivat he vanhoja ja hampaattomia ja senvuoksi kelpaamattomia tai\npuhuivat he äidinkieltänsä, niinkuin useimmat Ob-joella, jokseenkin\nsamalla tavalla ja yhtä virheellisesti kuin muutamia vuosikymmeniä\nsitten Helsingissä asuvat suomalaiset omaa kieltänsä. Alkuaikoina\nsainkin tyytyä sangen kelvottomiin kielimestareihin, sellaisiin, jotka\neivät olleet luotettavia tai jotka muulla tavalla vaikeuttivat ja\nestivät työtäni. Ensimäisiä oli eräs vanha ja viekas veijari, joka oli\nottanut juhlallisen sukunimen Peterburgskij ja jota samojedit sanoivat\nkenraaliksi sen johdosta, että hän joskus maailmassa oli unkarilaiselta\nkielimieheltä Pápailta saanut mitalin. Monta päivää seurustelin hänen\nkanssaan, kunnes eräänä iltana, etsittyäni häntä pitkin päivää, löysin\nhänet kinoksesta, jossa hän aivan humaltuneena makasi paitasillaan.\nSieltä vedin hänet saunaan, jossa hän vähitellen virkosi eloon.\nSeuraava opettaja oli niinikään vanhanpuoleinen herra, joka ei\nainoastaan puuttuvien hampaittensa takia osoittaunut sopimattomaksi,\nvaan myös sentähden, että hän ei voinut pysyä erillään vaimostaan ja\nlukuisista lapsistaan, jotka kaikki asettuivat huoneeseeni asumaan ja\nläsnäolollaan pahasti häiritsivät työn säännöllistä kulkua. Erotettuani\nmonen monta koekaniinia ja saavutettuani lääkkeilläni ja erikoisesti\nonnistuneilla matokuureilla lähiseudun jurttien asukkaiden\nluottamuksen, sain vihdoin viimein palvelukseeni nuoremman,\nKolgujakista kotoisin olevan miehen, joka osoittautui kelvolliseksi\nkielellisessä suhteessa sekä myös sopivaksi välittämään tutustumistani\ntuohon muukalaisia niin vierovaan ja itseensä sulkeutuneeseen kansaan.\nMies, joka ei ollut jörö, vaan päinvastoin erikoisen lahjakas, kenties\nterävin näkemistäni samojedeista, oli nimeltään Olashka Oldshigaid.\nHänen hiuksensa olivat mustat ja ihonsa ruskea, hän polveutui\nruhtinaallisista vanhemmista ja osasi venättä ja ostjakkia sekä oppi\nminun johdollani venäläiset kirjaimet a:sta m:ään, muutamia suomalaisia\nsävelmiä sekä \"perkele\" sanan. Tämän erinomaisen miehen onnistuin\npitemmäksi aikaa saamaan opettajakseni ja seuralaisekseni ja ainoastaan\nhänen avullaan sain selville hyvin paljon sellaista, joka muuten olisi\njäänyt minulle tuntemattomaksi. Hänen kauttansa tulin myös pian\noivaltamaan sen, että paras tapa heidän kielensä oppimiseksi oli\nmahdollisimman eristetty elämä heidän keskuudessaan, eläminen heidän\nkanssansa ja heidän tavallaan seuduilla, missä venäläistä vaikutusta ei\nole vielä huomattavissa. Ensi aikoina työskentelimme kuitenkin\nTymskoessa, jossa minä kaikessa rauhassa saatoin suorittaa vaikeimman\nsanakirjatyön sekä hankkia pintapuoliset tiedot heidän uskonnollisista\ntavoistaan, jotka tiedot, oikealla tavalla käytettyinä, muodostavat sen\navaimen, jolla heidän luottamuksensa on voitettavissa. Lupasin tietysti\nolla venäläisille kertomatta mitä sain tietää, samojedit kun ovat hyvin\narkoja, koskapa he virallisesti ovat kristittyjä. Pidinkin lupaukseni,\nja kun minä sen joskus nimeksi rikoin, ei siitä koitunut minulle\nerikoista iloa. Muistan erityisesti yhden kerran, jolloin olin\nselittänyt Narymin lääninrovastille, että samojedit ovat totemismin\nkannattajia ja siis uskovat ihmisen polveutuvan eläimistä. Muistan\nmiten pappi hyvin ivallisesti vastasi minulle seuraavaan tapaan:\n\n\"Ahaa\", lausui hän riemuisasti, \"siinäpä sen näette. Samojedit uskovat\npolveutuvansa eläimistä ja darwinismi väittää samaa. Ettekö vihdoin\nhuomaa, miten alhaisella asteella nykyinen tiede on. Samojedit ja\ntiedemiehet uskovat samaa ja ovat yhtä sokaistuja.\"\n\nAlunpitäen syntyi myös vaikeuksia Olashkan ja minun välillä.\nHänen oli ensiksikin pakko, samoin kuin kaikkien myöhempien\nkielimestarien, tottua tuollaisissa opinnoissa välttämättömään\nhiljaiseen kamarielämään. Jollen minä häntä kuin lasta huvitellut\nvalokuvaamisella, fonografillani tai muulla, tuli hänen niin ikävä ja\nhän kävi niin uniseksi, että minun oli mahdoton jatkaa. Sitäpaitsi\ntuvassa vallitseva lämpö häntä sanomattomasti vaivasi, ja kun hän ei\npitkiin aikoihin ollut saanut syödä raakaa kalaa, tuli hän sairaaksi ja\nonnettomaksi. Hänen ryyppäämisensä minä lopulta sain niin hyvin\njärjestetyksi, että hän joka lauvantai-ilta hankki itselleen yli\nsunnuntain kestävän humalan. Kun minä maanantaiaamuna olin parilla\nryypyllä sammuttanut hänen polttavan janonsa, oli hän valmis tekemään\ntyötä kaikki viikon päivät. Hän ikävöi metsää ja erämaata ja usein me\nyhdessä läksimme sinne pyydystämään ansoilla jäniksiä, oravia, kärppiä\nja muita otuksia. Sillä tavalla minäkin vähitellen hankin itselleni\nkäytännölliset tiedot siitä tavasta, jolla samojedit metsästävät niin\nlentävää kuin jalan neljän juoksevata riistaa.\n\nHullusti oli käydä, kun minun oli pakko häntä vaivata samojedin\nkieliopin monilla knopeilla. Häntä oli tietenkin mahdoton saada\ntaivuttamaan sanoja ja minun täytyi sopivien esimerkkien avulla saada\nhäneltä haluamani tiedot. Kysymykseeni, miten \"sinun hevosesi\" kuuluu\nsamojediksi, vastasi hän joko ettei hänellä hevosta ollut tai myöskin\n\"minun hevoseni\". Kun minä pyysin häntä sanomaan miten \"minun jokeni\"\nkuuluu, vastasi hän äkäisesti, että joki ei ollut minun ja että\nainoastaan samojedit saivat siinä kalastaa. Alkuaikoina nuo vastaukset\ntuntuivat kerrassaan lohduttomilta ja minä käytin hyvin usein puolisen\ntuntia selittääkseni hänelle mitä tarkoitin. Minun ei kuitenkaan\nkoskaan käynyt niinkuin Castrénin, joka kerran, kun hänen\nkärsivällisyytensä loppui, viskasi lasillisen vettä höperön\nkielimestarinsa naamaan. Lohdutin itseäni joskus eräällä kaskulla, jota\nkerrottiin venäläisestä papista, joka leivän (njäi) asemesta pyysi\nvenäläisten saastaisena pitämää oravaa (njäjä). Ällistyneenä saadessaan\nmitä todellisuudessa oli pyytänyt, pahensi hän vain asiaa sekoittamalla\nsanat \"man\" (minä) ja \"manne\", jolla on hyvin ruma merkitys.\n\nTymskoessa oleskelin keskitalvella, joten minulla oli tilaisuus siellä\nseurata venäläisten joulunviettotapaa. Oman yksityisjouluni olin jo\naikaisemmin kaikessa hiljaisuudessa viettänyt hankkimalla itselleni\npienen kuusen, jonka latvaan olin kiinnittänyt yksinäisen kynttilän,\nmikä sekin loihti esiin tuttuja kotimaan tunnelmia ja kuvia.\nVenäläisten juhla oli laajempi ja se kohdistui enemmän syömiseen\nja juomiseen kuin kirkollisten pyhien uskonnollisen puolen\nesilletuomiseen. Tymskoessa, niinkuin monesti muuallakin, sain sen\nvaikutuksen, että venäläiset kaikesta näennäisestä uskonnollisuudestaan\nhuolimatta itse asiassa ovat todellista uskontoa vailla. Tämä seikka\ntuli kenties selvimmin näkyviin juuri Tymskoessa, jossa, niinkuin olen\nmaininnut, pappi aina oli juovuksissa ja hänen vaimonsa harjoitti samaa\nammattia kuin Meretrix ennen muinoin. Nämä joulujuhlat tuntuivat\nminusta kaikkine maallisine huolineen sangen yksitoikkoisilta ja\nsenvuoksi huvittivat minua paljon enemmän näkemäni monet sangen\nprimitiiviset häät. Juhlallinen toimitus kirkossa, jolloin morsiuspari\nkoristetaan hopeisilla kruunuilla, jotka tavallisesti ovat liian suuret\nja painuvat alas korville, sekä pariskunnan vaellus kirkon läpi\nvahakynttilä toisessa kädessä ja toinen käsi papin kourassa, vaikuttaa\nsangen omituiselta, joskus juhlalliselta, toisinaan naurettavalta,\nriippuen asianhaaroista. Häävieraiden kokoonnuttua morsiamen kotiin\nalkaa suurenmoinen juhla, jossa laulu toisensa jälkeen kajahutetaan ja\nvälillä vuoron perään juodaan viinaa ja syödään mitä erilaisimpia\nruokalajeja. Mieliala kohoaa ja laulu, juominen ja tanssi käyvät yhä\nvilkkaammiksi. Mutta morsiuspari pysyy juhlallisena ja heidän on pakko\nvain katsella tuota iloa, kunnes aika on kulunut niin myöhäiseen, että\nhe poistuvat häähuoneeseen. Sinne heidät jätetään joksikin aikaa\nrauhaan, sillä välin kuin vieraat yhä vilkkaammalla mielellä\nodottavat tapahtumien jatkoa. Jonkun ajan kuluttua astuukin morsian\npaitasillaan heidän piiriinsä. Hän näyttää kokoontuneille vieraille\nneitseellisyytensä todistusta ja tarjoilee heille viiniä tarjottimella,\njolle kaikkien tulee jättää rahoja vastanaineiden hyväksi. Joskus voi\nsattua, että tuo ylen tärkeä hääpaita jätetään muiden huostaan ja\nsilloin marsalkat järjestävät riemuisan ja meluavan kulkueen, joka\nmusiikin johdolla käy koko kylän näyttämässä vaatekappaletta kaikille,\njotka sitä haluavat tarkastaa. Minutkin herätettiin pari kertaa\nkeskellä yötä katsomaan moista vaatetta, joka kuitenkin kuulemma\njokseenkin usein on vain marjamehulla värjätty. Jos kaikki on päättynyt\nonnellisesti, kantavat marsalkat seuraavana päivänä punaisia nauhoja\nvaatteissaan ja juhlaa jatkuu monta vuorokautta. Jollei, niin\njuhliminen lopetetaan heti.\n\nHäissä, niinkuin muissakin juhlissa, tarjoillaan ensiksi aina teetä\nsamovaareista -- jotka minun määritelmäni mukaan ovat kojeita, joissa\nvesi kiehuu niin kuumaksi, ettei sitä voi juoda sekä viinaa, joka hyvin\ntehokkaasti sekoittautuu tuon lämpimän veden kanssa. Sitä odotellessa\nistutaan pitkin seiniä ja pidetään yllä n.s. siperialaista keskustelua,\njoksi setripuunsiementen pureksimista sanotaan. Varakkaammissa taloissa\ntarjotaan vieraille kirjavanlaista ja runsasta voileipäpöytää, johon\nkuuluu lihaa, jäätynyttä raakaa kalaa (n.s. stroganinaa), porsasta,\nkaviaaria, kaikenlaatuisia leivoksia, marjoja, hilloja y.m.\nVarsinaisena ruokana tarjotaan monilukuisia kalapiirakoita, joista\nyleisö yhteisillä haarukoilla poimii itselleen rasvaisimmat palaset,\nsekä n.s. pelmeni -- taikinaan keitettyjä ja runsaasti pippuroituja\nlihapyöryköitä --, jotka tuntuvat kiviltä vatsaan jouduttuaan, mutta\nsilti ovat maukkaita ja etenkin matkoille evääksi varsin sopivia.\nKaiken tämän kestityksen jälkeen saavat vieraat taas virvoittaa itseään\nteellä ja viinalla, joka on kotona poltettua, vahvasti viljalle\ntuoksuvaa ja niin väkevää, että se melkein jo suussa tahtoo haihtua.\n\nAhkeraan vierailemalla kaikkien noiden kauppiaitten ja\nkalastajien luona, jotka vierailut kuitenkin enimmäkseen\naiheutuivat heidän pyhien aikana hankkimistaan puukoniskuista tai\nmuista \"akuuttisista\" sairauksista, saavutin minä varsin pian\nhuomattavan venäjänkielentaidon. Heidän kielensä on tosin karkeampaa\nja ytimekkäämpää kuin kaupungeissa, mutta juuri tuollaisen\nyksinkertaisemman kielen avulla minä parhaiten tulin toimeen samojedien\nkanssa. Moskovan-venättä eivät Siperian talonpojat eivätkä alkuasukkaat\nlaisinkaan ymmärtäisi. Samaan aikaan olin oppinut niin paljon\nsamojedia, että tulin toimeen sellaistenkin kanssa, jotka eivät\nvierasta kieltä ymmärtäneet, ja niin minä päätin muuttaa samojedien luo\nruvetakseni elämään heidän tavallaan. Päätökseni aiheutui myös osittain\nsiitä, että Olashkani ei mistään hinnasta enää suostunut tai antanut\nitseään houkutella asumaan venäläisten ja eritoten isäntäni luona, joka\nsuuruutensa aikoina oli kohdellut samojedeja hyvin tylysti, huolimatta\nsiitä, että isoäitinsä oli ollut heikäläisiä. Se näkyi kyllä selvästi\nhänen ulkonevista poskipäistään, josta tosiasiasta hänen vaimonsa häntä\nalati muistutti.\n\nTymskoessa oleskeluni aikana olivat sikäläiset ryssät minulle kertoneet\nvallan kamalia juttuja noista ostjakeista, kuten he kaikkialla Narymin\npiirissä nimittävät samojedeja, ja olin utelias tietämään kuinka paljon\ntai vähän noissa puheissa oli perää. He väittivät mahdottomaksi asua\nheidän luonaan, kuvailivat heidän likaisuuttaan ja syöpäläisiään,\npuhuivat kaikista heidän taudeistaan ja merkillisistä tavoistaan,\nkertoivat heidän epärehellisyydestään ja petkutuksistaan. Vaikka\nolinkin eläessäni venäläisten keskuudessa oppinut oivaltamaan miten\nvähän arvoa kannatti antaa heidän sanoilleen, lähdin kuitenkin matkalle\nhieman sekavin tuntein. Ero isäntäväestäni oli melkein vaikea, he kun\nniin ihmeellisellä ystävällisyydellä olivat pitäneet minusta huolta;\nisäntä nimitti minua pojakseen ja emäntä surkutteli minua, joka lähdin\nniin epävarmaa tulevaisuutta kohden. Mutta ero ei tullut kovin\npitkäaikaiseksi, ja myöhemmin pääsin sangen usein nauttimaan heidän\nvieraanvaraisuuttansa.\n\n\n\n\nNARYMIN SAMOJEDIT\n\n\nVoisi otaksua, että nuo 2,500 Narymin piirissä asuvaa samojedia\nhelposti saattaisivat ei ainoastaan elättää itsensä, vaan myös hankkia\njonkinmoisen varallisuuden ja sitä seuraavan sivistyksen. Mutta niin ei\nole suinkaan laita. Osittain piilee selitys siinä tosiasiassa, että\nmaaperä enimmäkseen on rämeistä ja soista, sellaista, jossa ei mikään\nviljelys ole mahdollinen, ja metsät sitäpaitsi suureksi osaksi\nkulovalkeiden hävittämät. Näistä asioista puhuessaan lausuu Castrén\nm.m. seuraavaa: \"Sellainen on näet Herramme tahto ollut, että poloiseen\nsamojediheimoon kuuluvien kansojen ainoastaan tulee palvella maailman\nmahtavien päiväläisinä, ja hän on pannut heidät asumaan ja rakentamaan\nihmiskunnan kurjimmille takamaille. Tomskilaisilla samojedeilla on\nkenties vähemmän kuin useimmilla heidän heimolaisillaan valituksen\nsyytä isojakoon nähden, mutta siitä huolimatta on etupäässä suomaa\ntullut heidän osalleen. Juuri Tomskin samojedien alueilla sijaitsevat\nnuo kuuluisat Barabintsin suot, joilla ei liene veroisiansa koko\nmaapallolla, niin hyvin suuruutensa kuin inhottavan, myrkyllisen\nluonteensa puolesta. Näistä soista leviää vuosittain kulkutauteja,\njotka erotuksetta ahdistavat sekä ihmisiä että elukoita, hävittävät\nkaikki karjalaumat ja niinmuodoin todella estävät sekä viljelyksen että\nhyvinvoinnin lisääntymisen.\" Ja hän jatkaa: \"Niin epäsuotuisan luonnon\nympäröiminä ovat Tomskin kuvernementinkin samojedit suurimmalta\nosaltaan jääneet villeiksi metsämiehiksi, joille kinos on kotiliettä\nsuloisempi. Jotkut ovat kuitenkin poistuneet metsistä ja ainiaaksi\njättäneet suot, mutta heidän elämänsä on vielä samaa laatua kuin\nsammakon elämä liejussa. Heidän asuntonsakin ovat, vaikka venäläiseen\ntapaan sisustetut, haisevia Augiaan-talleja, joissa ihmiset, vasikat,\nkoirat ja kanat erinomaisen hyvin viihtyvät samojen seinien\nsisäpuolella. Haluaisi tulla vakuutetuksi siitä, että tuo yhteiselämä\nainakin olisi elämää viattomuudessa ja vilpittömyydessä, mutta sekin\nmielikuva häviää, kun usein näkee häpeällisen muodottomia kasvoja, kun\nhuomaa ei ainoastaan miesten, vaan naistenkin makaavan humaltuneina\njurtoissaan ja kuulee heidän epäsointuisat nenä-äänensä, jotka kuuluvat\npahemmilta kuin tuvassa asuvien elukoiden kirkumiset.\" Tämän kuvauksen\nkirjoittamisesta on kulunut 70 vuotta, eivätkä olot sittemmin ole\nparantuneet -- pikemmin päinvastoin. Mutta luonnon antimet eivät nekään\nole tulleet runsaammiksi ja mikä on tärkeämpää, sivistyksen irvikuva on\nlevinnyt yhä laajemmalle, hävittäen mitä mahdollisesti on jäljelle\njäänyt hyvää ja läheisessä tulevaisuudessa tukahuttaen kaiken, niin\nhyvän kuin pahan, samojedien kielen ja uskonnon niinkuin heidän yhä\nvähälukuisemmaksi käyvän heimonsakin.\n\nMutta ennenkuin lähemmin koskettelen eteläisten samojedien tuskin\nvältettävän ja läheisen perikadon syitä, koetan kuvata heidän nykyistä\nelämäänsä, en sen vuoksi, että se olisi ylenmäärin mielenkiintoista tai\nerikoista, vaan enemmän osoittaakseni, miten he vähitellen itse\nkaivavat oman hautansa, kuinka he melkein omasta tahdostaan valmistavat\ntai ovat pakotetut valmistamaan niitä olosuhteita, jotka muodostuvat\nheidän perikatonsa syiksi.\n\nNiinkuin Castrén monta kertaa on huomauttanut, tulee tarkoin erottaa\nObilla asuvat samojedit lisäjoilla asuvista. Ensiksimainitut ovat\nmiltei kaikki niin venäläistyneet, että käyttävät venäläistä pukua,\novat rakentaneet itselleen venäläismallisia asuntoja sekä alkaneet\nluopua paimentolaiselämästään. Mutta samalla omituisella\nvastenmielisyydellä vieraita naapureita kohtaan kuin suomalaiset ja\nvirolaiset ovat hekin rakentaneet majansa kauas venäläisistä kylistä,\nja jos joku venäläinen sattuu syystä tai toisesta muuttamaan heidän\nasuinsijoilleen, siirtyvät he pois, jättävät mieluummin edullisen\nkalastuspaikan kuin suostuvat elämään muukalaisten kanssa. Tämä seikka\nselittää meille, että he Tomskinkin läheisyydessä jossain määrin ovat\nonnistuneet säilyttämään äidinkielensä, ja seurauksena on, että heidän\nkielensä useammin häviää sillä tavalla, että jurtan asukkaat kuolevat\nsukupuuttoon, kuin siten, että he venäläistyisivät. Mutta venäläisen\nsivistyksen ja venäläiset tavat he kuitenkin ovat huomattavassa\nmäärässä omaksuneet. Erotus on kuitenkin vielä sangen suuri. Laiskuus\nja sitä seuraava köyhyys ovat näille Obin samojedeille hyvin ominaiset,\neikä ole ihmeellistä, että he esim. omien kestävien ja lämpimien\nporonnahkavaatteittensa asemesta nykyään pukeutuvat mitä kehnoimpiin\nvenäläisiin vaatteisiin, joissa on vaikea kestää Siperian kovaa talvea\nja jotka nekin he usein humalapäissään myyvät yltänsä polkuhinnasta\nsaadakseen viinaa. Sitten täytyy armeliaiden ihmisten heitä auttaa.\nTuvat ovat ahtaammat, huonommin rakennetut, niistä puuttuu melkein\nkokonaan sisustus, ja sentakia venäläiset nimittävätkin niitä\njurtoiksi. Niissä on tavallisesti vain yksi huone, jossa on yksi ovi ja\nyksi ikkuna. Ikkuna on rikki ja ovi hatara, ja lisäksi on lattia,\nniinkuin venäläisilläkin, vain laudoista lyöty ja kylmä. Uunia ei ole,\nja lämmitys ja keittäminen tapahtuu mitä alkuperäisimmän peltisen\nkamiinin avulla. Kun tuli palaa kamiinissa, on huone niin lämmin, että\ntäytyy riisua kaikki vaatteet yltään saadakseen esim. illalla unta.\nMutta tulen sammuttua lämpö haihtuu melkein heti ja pakkanen tunkee\nhuoneeseen. Samassa tuvassa olen lämpömittarillani saman vuorokauden\nkuluessa havainnut +42° C ja -25° C.\n\nMuutamia paimentolaiselämän muistoja on heillä kuitenkin säilynyt.\nVaikka heillä enimmäkseen on kiinteät asunnot, niin ei juuri kukaan\nheistä ole alistunut pitämään hevosia ja lehmiä, siis sellaista karjaa,\njoka pakottaisi heidät ajattelemaan huomispäivää ja riistäisi heiltä\nvapauden liikkua paikasta toiseen, milloin vain mieli tekee. Melkeinpä\nhe jossain määrin halveksivat ihmisiä, jotka sellaisella tavalla\nhuolehtivat olemassaolostaan. Kernaammin he maksavat isot rahat\nvenäläisille ostaakseen heiltä maitoa tai saadakseen käyttää heidän\nhevosiaan. Ohimennen on minun mainittava, että siperialaiset lehmät\ntalvisaikaan ani harvoin antavat maitoa -- tiedän erään narymilaisen\nmiehen, jolla oli 50 lehmää, mutta joka tammikuussa oli ilman maitoa\nsiitä yksinkertaisesta syystä, että lehmät niinkuin hevosetkin pitkin\ntalvea kuljeksivat kinoksissa ja oleskelevat pakkasessa sekä että\nniiden ainoana ravintona on eräs karkea heinälaji. Kesäisin viedään\nhevoset johonkin saareen laitumelle, koska niitä silloin, teitä kun ei\nole, ei tarvita. Heinää on suuret määrät Obin rantaniityillä, jotka\nkeväisin ovat tulvaveden peitossa, mutta syksyllä kasvavat mitä\nrehevintä ruohoa. Siitä syystä asukkaat voivat koota itselleen\nrajattomat määrät heinää, ja onkin hyvin ymmärrettävää, että piirissä\nasuvat venäläiset pitävät paljon karjaa, jollei muun niin ainakin lihan\ntakia.\n\nNäillä seutuvilla metsästys ei ole erikoisen tuottavaa, metsät kun ovat\nhaaskatut ja venäläiset kun ovat ryhtyneet myrkyllä ja muilla\nuusmuotisilla tavoilla riistaa hävittämään. Kalastus on vielä tavallaan\nsamojedien hallussa, mutta voidakseen maksaa loppumattomia velkojaan\ntäytyy heidän vuokrata hiekkasärkkänsä kauppiaille, jotka kyllä pitävät\nhuolen siitä, että kaikki ansio pannaan viinaan tai hävitetään muulla\nyhtä turmiollisella tavalla. Siten syntyy tuo sangen merkillinen\nasiaintila, että samojedit, nuo hiekkasärkkien oikeat ja varsinaiset\nomistajat, huonon taloudellisen tilansa parantamiseksi pakotetaan kesän\najaksi ryhtymään venäläisten palvelukseen ja harjoittamaan kalastusta\ntoisen laskuun samoilla paikoilla, missä he oikeutta myöten itse\nvoisivat isäntinä esiintyä. Asiat saattavat edelleen kehittyä niin\nhuonoon suuntaan, että he tämän orjuutensa aikana turhien ostoksien,\njuopottelun ja muun johdosta voivat joutua sellaisiin monimutkaisiin\nliikesuhteisiin herrojensa kanssa, että heidän on pakko talveksikin\nantautua rengeiksi tai palkkalaisiksi. Tästä onkin seurauksena, että\nsamojedi vuosi vuodelta vaipuu yhä syvemmälle, vaikka hän vallan hyvin\ntietää itselleen tehdyn vääryyttä ja vielä selvemmin tajuaa, että se\nviina, jota hänelle tarjotaan, yksinomaan tarkoittaa hänen\ntuhoamistansa ja hänen saattamistansa mitä häpeällisempään\nriippuvaisuuteen. Ilettävintä mitä olen nähnyt on katsella tuollaista\nraukkaa, kun hän joskus julmien laskelmien perustalla on ilmaiseksi\nsaanut tulivesikestityksen ja humaltuneena virittää irvistelevien\npyöveleittensä edessä ylistyslaulujaan jalolle hyväntekijälleen, joka\non hänelle antanut ryyppyjä, elättänyt häntä ja hänen perhettään sekä\nantanut hänelle lämpimiä vaatteita. \"Siinä sen näette\", sanoi minulle\ntuollaisen kohtauksen jälkeen eräs arvossa pidetty kauppias, \"siinä\nnäette mitä me teemme noiden koirien ja piru-parkojen takia. Me annamme\nheille kaikkea mitä voimme ja lainaamme heille mahdollisuuden mukaan,\nja kuitenkin he haukkuvat meitä ja yrittävät uskotella ihmisille, että\nme vain nyljemme ja petkutamme heitä.\" Varmaa on, että venäläiset\ntäydellä todella uskovat olevansa samojedien jaloja hyväntekijöitä sekä\nauttavansa heitä nälkäkuolemasta. Jossain määrin totuutta on kyllä\nsiinä väitteessä, että saattaa olla melkein yhdentekevää annetaanko\nnäille samojedeille oikeudenmukainen maksu vaiko ainoastaan pieni osa\nsiitä, sillä he kyllä joka tapauksessa hävittävät kaiken minkä saavat.\nMutta tuollainen väite ei sittenkään kelpaa puolustukseksi rosvoille ja\nryöväreille, jommoisia venäläiset kauppiaat todellisuudessa ovat, ei\nainoastaan alkuasukkaita, vaan monessa suhteessa myös köyhempiä\nvenäläisiä kohtaan.\n\nMoni samojedi on kuitenkin onnistunut jossain määrin säilyttämään\ntaloudellisen itsenäisyytensä sekä vetäytynyt kauempana oleviin\nsyrjäseutuihin. Moni ansaitsee toimeentulonsa valmistamalla haapioita,\nyhdestä puusta koverrettuja haaparuuhia, joita he itse niinkuin\nvenäläisetkin yleisimmin käyttävät, vaikka jälkimäiset eivät\nosaa niitä tehdä. Suurella taidolla he veistävät suksia, puisia\nastioita, valmistavat tuohisia koppia ja kontteja, joita myyvät\nvenäläisille. Välttämättömimmän ravintonsa he hankkivat itselleen\nkalastamalla puroissa ja järvissä, joiden rikkauksia ei vielä kukaan\n\"eurooppalainen\" ole koskenut tai hävittänyt. Syksyllä ja kevättalvella\nhe ansaitsevat suuria summia keräilemällä setripuunpähkinöitä. Niistä\nmaksetaan 1-3 ruplaa puudasta, ja yksin Narymin piiristä niitä viedään\nvuosittain yli 100,000 ruplan arvosta. Suurin osa niistä lähetetään\nUralille ja Etelä-Siperiaan, jossa niitä pureskellaan samalla tavalla\nkuin Euroopan-Venäjällä auringonkukan siemeniä. Tässä kenties onkin\nsilmäänpistävin erotun eri puolilla Uralia asuvain väestöjen välillä.\nVenäläiselle näkyy ainainen pureskeleminen olevan yhtä välttämätöntä\nkuin kumin imeminen amerikkalaiselle. Onkohan se hermostumista vai\nkasvatuksen puutetta?\n\nVähäinen osa samojedeja on mitä suurimmalla vaivalla onnistunut\nomaksumaan uuden kulttuurin ja kohoamaan yläpuolelle muita. Ivankinan\nkylässä he ovat esim. perustaneet oman koulunsa ja lisäksi vielä\nensimäisen Narymin piirissä toimivan osuuskaupan, joka on\nkehittymäisillään suureksi liikkeeksi. Ovatpa he vielä hankkineet\nitselleen hevosia ja lehmiä, mutta se taitaa johtua siitä, että niin\nmonella heistä on venäläiset vaimot, jotka kuitenkin ympäristön\nitsepäisyyden takia ovat kielellisesti samojedilaistuneet. Muuten\nsamojedin kielen taito on perin harvinainen venäläisten keskuudessa.\nMinun tietääkseni on vain kolme henkilöä, jotka osaavat sitä puhua, ja\nhe ovat oppineet sen lapsuudessaan. Samojedin kieli on näet hyvin\nvaikeata ja lisäksi sitä halveksitaan siinä määrin, ettei kukaan halua\nsitä oppia. Mutta ne naiset, jotka sen ovat opetelleet, ovat tehneet\nsen niin perinpohjaisesti, että ovat oman äidinkielensä unohtaneet.\n\nVarsinaiset metsäsamojedit, jotka asuvat Obin lisäjoilla, Tymillä,\nVasjuganilla (ainoastaan suupuolella, kauempana asuu ostjakkeja),\nParabelilla, Ketillä, Tshajalla ja Tshulymilla, ovat yhä edelleen\njossain määrin kyenneet säilyttämään ne elintavat, jotka ovat\nominaisia heidän tundroilla asuville heimolaisilleen. Siinä\nsuhteessa he kylläkin ovat muuttuneet, että useimmilla heistä on jo\nvenäläismalliset mökit, joissa he kuitenkin vain harvoin asuvat, mutta\nsiitä huolimatta he vielä tänä päivänä jatkavat levotonta ja\nharhailevaa eränkävijäelämäänsä. Ensi lumen tultua elo- tai syyskuussa\nhe alottavat valmistuksensa tulevaa metsästyskautta varten. Nartat oli\nkoirien vetämät pienet ja kevyet reet pannaan kuntoon ja uusia suksia\nvalmistetaan, paulat ja satimet tarkastetaan ja turkkeja neulotaan ja\npaikataan. Sitten sullotaan rekeen eväät, joista enin osa on kuivattua\nkalaa (pors, piik). Myöskin pienemmät lapset pannaan naisten ja koirien\nyhteisesti vetämiin rekiin. Miehet ja vanhemmat lapset hiihtävät\netunenässä oppaina ja tienraivaajina erämaassa, jossa ei muita ihmisiä\nkoskaan tapaa. Sillä jokaisella perheellä on ikimuistoisista ajoista\nomat laajat alueensa, jotka Tymillä ja Ket-joella ulottuvat satojen\nkilometrien päähän seutuihin, missä järvet ja suot ja metsätundra\nmuodostavat viljelykselle mahdottomia alueita. Valtakuntansa\nkeskuksessa on jokaisella samojedilla laudoista ja turpeista rakennettu\npyramidinmuotoinen maja, jota hän käyttää pääkortteerinaan ja\nvarastopaikkanaan. Sieltä käsin kulkevat hänen tiensä ja polkunsa eri\ntahoille, ja lepohetkinä sekä yön tullen hän kaivaa itselleen kuopan\nlumeen, jonne sytyttää pienen tulen lämmittääkseen itseään ja\nkeittääkseen vaatimattoman ateriansa. Tuollaiselle aikaisemmin\nsovitulle paikalle kokoontuvat illan lähestyessä kaikki perheen\njäsenet. Miehet ovat päivän kuluessa kokeneet loukkunsa ja metsästäneet\nsuurempia otuksia, lapset sekä naiset ovat enimmäkseen jousella ja\npuisella nuolella ampuneet oravia, joiden liha on heidän tärkeimpänä\ntalviravintonaan. Sen maku onkin erinomaisen hyvä ja turhaan venäläiset\nsitä halveksivat. Nahka myydään venäläisille 20-30 kopeekan hinnasta\nja se on hyvinä vuosina heidän tärkein kauppatavaransa. Yksistään\nTym-joella ammutaan oravia vuosittain noin 50,000 kappaletta.\n\nEnnen joulua palaavat jotkut samojedit Tymille ja muille joille myymään\nsaaliinsa ja hankkimaan lisää ruutia ja lyijyä sekä joskus jauhojakin,\njoita he ovat ruvenneet yhä suuremmassa määrässä käyttämään. Pian he\nkuitenkin vetäytyvät takaisin metsiinsä, joihin jäävät huhtikuun\nloppuun, kunnes aurinko ilmestyy autioita seutuja lämmittämään ja\nkelirikko lähestyy. Niihin aikoihin he kiiruhtavat kotiin\nvalmistautuakseen jäänlähdön jälkeen alkavaa kesäistä kalastusta\nvarten. Obilla samojedit harjoittavat talvikalastusta, mutta Tymillä\nei, sillä vesi saa punertavan värin ja kalojen sanotaan suuremmista\nuomista häviävän. Kesäisin nämä samojedit elävät hiekkasärkillä joen\nrantamilla. Sinne he pystyttävät kotansa, jotka ovat katetut\nkeittämällä pehmitetyistä tuohista kokoonneulotuilla peitteillä. Usein\nrakennetaan teltan läheisyyteen savesta uuni leivän paistamista varten.\nKalastamista harjoitetaan verkoilla, merroilla, koukuilla, padoilla ja\nmuilla pyydyksillä. Osa saaliista kuivataan, toinen osa suolataan\nmyymistä varten ja osalla he lihoittavat itsensä ihan uskomattomassa\nmäärässä; etenkin pienten lasten vatsat paisuvat niin pulleiksi, että\nluulisi niiden tuossa paikassa repeävän. Mutta samojedien on kesän\naikaan pakko syödä vahvasti kaiken talvella näkemänsä nälän ja kurjan\nravinnon jälkeen. Huonommasta kalasta, kuten hauesta ja ahvenesta, he\neivät tavallisesti huoli; se ei kelpaa noille rasvan ja raanin\nihailijoille. Senpätähden he nauttivatkin erinomaisella mielihyvällä\nminulla olevaa risiiniöljyä, jota he varoituksistani huolimatta joivat\nmonta lasillista kerrallaan, saamatta siitä minkäänlaisia\nruuansulatusvaivoja.\n\nSyksyn tullen he jälleen jättävät kylänsä, jos yleensä voi kyläksi\nsanoa paikkaa, jossa on yksi ainoa talo, sekä vaeltavat metsiin\nkorjaamaan setripuunkäpyjä ja ampumaan metsoja ja hanhia, joita he\njäätyneinä säilyttävät yli talven tehdäkseen niistä silloin tällöin\njuhlallisemman aterian. Mutta ei kulu montakaan päivää, ennenkuin he\nuudelleen lähtevät erämaihinsa uusia vaaroja ja kärsimyksiä\nkohti, uutta taistelua pakkasta ja nälkää vastaan koettelemaan.\nJokainen päivä, joka viikko ja kuukausi kuluu sitten hiljaisessa\nyksitoikkoisuudessa, vaivoissa ja vastuksissa. Ainoa, mikä tarjona\nelämälle suloa, on vapaa ja riippumaton olemassaolo olosuhteissa, jotka\nkullekin päivälle antavat surunsa ja joskus harvan ilonsakin.\nJälkimäisiä päiviä ei ole montakaan vuodessa, ja silloin sattuu usein\nkäymään niin, että kokonaisen vuodenajan, pitkän talven tai lyhyen\nkesän, työ ja vaiva häviää kuin tuhka tuuleen, sanalla sanoen joutuu\njonkun krouvari-kauppiaan taskuihin. Eikä sellainen mies tyydy\nvähempään kuin että samojedi putipuhtaaksi kynittynä palaa takaisin\nerämaan rauhaan.\n\nTymillä ja muilla sivujoilla asuvat samojedit ovat kauppiaiden\nvarsinaisia lypsylehmiä, joihin nämä perustavat niin kauppansa kuin\nolemassaolonsa. Niinkuin yllä on kerrottu, käy nyttemmin sangen\nvaikeaksi elää Obin samojedien kustannuksella, nämä kun aineellisessa\nsuhteessa ovat vajonneet mitä syvimpään kurjuuteen. Kauempana asuvat\nomistavat vielä kalavetensä ja metsästysmaansa, ja senvuoksi saattaakin\nheiltä laskea saavansa suuremmat tulot. Kauppiaat ovat keskenään\ntarkalleen jakaneet eri perhekunnat, ja kun he keväällä käyvät\nkauppojansa tekemässä, suuntaavat he matkansa ennakolta määrättyihin\npaikkoihin. He puhuvatkin, että se ja se samojedi on sen ja sen, ja\nsuhteet lähentelevät, merkillistä kyllä, isännän ja hänen palvelijansa\ntai oikeammin orjansa välillä vallitsevia. Sillä niin taitavasti ovat\nvenäläiset onnistuneet velkojen ja uhkausten avulla sitomaan nuo raukat\nitseensä, että nämä eivät yksinkertaisesti uskalla rikkoa sitä\nkirjoittamatonta lakia, joka määrää kaiken samojedin pyydystämän\nsaaliin mistä hinnasta tahansa luovutettavaksi määrätylle henkilölle.\nSamalla ovat kauppiaat keskenänsä sopineet, etteivät tunkeudu toistensa\ntoiminta-alueille, ja samojedit tietävät jäävänsä ihan puille\npaljaille, jos edes yrittävät ryhtyä toisen ryssän kanssa kauppoihin.\nKaikki muualta päin tuleva kilpailu on sitäpaitsi ehkäisty, ja tämä\nselittää miksi samojedien on armotta antauduttava sortajainsa\nnyljettäviksi, vaikka varsin hyvin tietävät asiain todellisen tilan.\nIhan viime aikoina on kuitenkin, etupäässä Tomskista, ilmaantunut\nvieraita kilpailijoita, jotka tarjoamalla turkiksista parempia hintoja\nja myymällä omia tavaroitaan halvemmalla uhkaavat saattaa paikalliset\nkauppiaat pahaan pulaan. Jotkut näistä ovatkin jo saaneet pahojen\ntöittensä mukaisen rangaistuksen, mutta kaikesta vastoinkäymisestä ja\nonnettomuudesta syytetään tietenkin samojedeja ja heidän luuloteltua\nepärehellisyyttään.\n\nValaistakseni edelleen jossain määrin Narymin samojedien keskuudessa\nvallitsevia oloja täytyy minun mainita pari sanaa virkamiehistön ja\nkorkean esivallan laadusta. Tuntuu aivan luonnolliselta, että\nNarymissa, niinkuin Turuhanskissa, jossa on niin paljon työtä ja niin\nerilaisia tehtäviä suoritettavana, ylin virkamies olisi valittava\nparhaiden joukosta. Mutta valitettavasti on laita ihan päinvastoin, ja\nminun siellä oleskeluni aikana on tapahtunut, että pristavin virkaan on\nvalittu henkilöitä, jotka ovat kohonneet tavallisesta maapoliisista ja\nolleet vailla kaikkea sivistystä, sitä tietomäärää lukuunottamatta,\njonka ovat hankkineet jossain pariluokkaisessa kirkollisessa koulussa.\nSellaisten henkilöiden huostaan jätetään ei ainoastaan verojen kanto ja\nkoko poliisivalvonta, vaan myös paikallinen hallinto sekä venäläisten\nja samojedien valvonta, jotapaitsi heillä on melkein rajaton valta\nkaikkiin karkoitettuihin nähden. Tehtävä on niin laajalla alueella\nmahdoton kenelle tahansa, ja vielä mahdottomammaksi se käy\nsivistymättömälle ihmiselle. Erittäin vaikeata kuuluu olevan tulla\ntoimeen karkoitettujen kanssa, joista osa tietenkin on sivistynyttä ja\nmiellyttävää väkeä, mutta osa kuuluu ikävään, mitä raaimmassa\ntietämättömyydessä elävien ihmisten luokkaan, sellaisiin, jotka\nosoittavat anarkistisia taipumuksiaan ja mielipiteitään mitä\nsopimattomimmalla ja häiritsevimmällä esiintymisellä. Pristavi määrää\nheidän olinpaikkansa ja miten heitä on kohdeltava, ja hänen vallassaan\non lieventää tai koventaa heidän kohtaloansa. Viimemainitussa suhteessa\nhänellä on voitettavanaan montakin vaikeutta, sillä hänen alaisensa\nvirkailijat osaavat kyllä pitää huolen siitä, että hänen vikansa ja\nansionsa tulevat santarmihallituksessa oikealla tavalla valaistuiksi.\nSiten sai kerran eräs pristavi, joka oli vuosikausia palvellut\nvirassaan, eräänä kauniina päivänä eropassin ja käskyn vielä samana\npäivänä muuttaa paikkakunnalta. Pahin vaiva on poliisihoidosta, joka\nvaatii paljon työtä piirissä, missä joka päivä tapellaan ja missä\nollaan totuttu jättämään asiat sikseen lahjomisilla ja oikeutta\nkarttamalla. Olen m.m. itse voinut todeta, että eräs murhayritys,\njumala ties mistä syystä, jäi rankaisematta, jopa kokonaan\ntutkimattakin. Totta on varmaan, että \"tsaari on kaukana ja Jumala\nkorkealla\". Nykyään lienee toki harvinaista, että pristavi korjaa\nhuostaansa kyläkuntien rahastoja, väittäen rahoja muka väärennetyiksi,\n-- monia muita esimerkkejä mainitsematta.\n\nVaikeimmat ristiriidat johtuvat kuitenkin siitä, että venäläisillä on\nomat lakinsa ja samojedeilla niinikään omansa. Alkuasukkaita koskevien\nasetusten mukaan tulee heillä olla omat tuomioistuimensa, jotka\nratkaisevat tavallisia rikosjuttuja, milloin asia koskee vain heitä\nitseään. Siitä, miten niissä tuomitaan, kerron myöhemmin Tym-joen\nmatkani yhteydessä. Nyt haluan vain mainita pari sanaa sekavuudesta,\njoka johtuu siitä, että on olemassa eri lakeja ja asetuksia eri\nkansallisuuksia varten.\n\nNiissä patenteissa, jotka annettiin samojedeille heidän alistuessaan\nvalkoisen tsaarin vallan alle, määrätään heille oikeus hoitaa ja\nhallita kaikkea sitä kruununmaata, joka kuuluu heidän asuttamaansa\nalueeseen. On nimenomaan määrätty, että venäläisten ei ole sallittu\nilman samojedien lupaa ja suostumusta metsästää tai kalastaa tai\nasettua asumaan näille alueille. Meidän päiviimme saakka ovatkin\nvenäläiset itse jossain määrin pitäneet näitä oikeuksia arvossa.\nMaahanmuuttaneiden tulva ei ole ollut suuri, ja nuo oikeudet on aina\nhelposti voinut itselleen hankkia muutamalla viinapullolla tai\nvastaavalla halvalla rahallisella korvauksella. Mutta viime vuosina on,\nkuten tunnettua, siirtolaisuus Venäjän sisäosista paisunut niin\nsuureksi, että Obinkin rannoilla olevan maan arvo on noussut ja on\nnäyttäytynyt vaikeaksi saada enää yhtä halvalla niin kaloista ja\nriistasta kuin metsistä ja niityistä rikkaita alueita. Sensijaan että\nviranomaiset olisivat ajoissa muuttaneet asetuksia ja lakeja, on\ntyydytty selittämään ne niin vanhoiksi, ettei niillä muka enää ole\nmitään arvoa. Uutisasutushallitus (Pereselevtsheskoe Upravlenie) ei\nkatso tarvitsevansa kiinnittää huomiota noihin vanhoihin patentteihin,\nja joskus on kuulemma käynyt niinkin, että alkuperäiset asiakirjat on\nvilpillisellä tavalla riistetty alkuasukkailta. Muutamissa tapauksissa\nsamojedit ovat nostaneet kanteen sellaisia venäläisiä vastaan, jotka\nluvatta ovat siirtyneet heidän maillensa, ja rauhantuomari on\ntavallisesti ratkaissut asiat edellisten eduksi. Toisaalta on\ntapahtunut, että erinäiset virkamiehet omavaltaisesti ovat myyneet\nsamojedien omistamien hiekkasärkkien käyttöoikeuden muille, ja kun\nsamojedit väkivallalla ovat karkoittaneet nuo väärät vuokralaiset, niin\nei ole kuulunut mitään valituksia, joka arvattavasti osoittaa millä\npuolella oikeus on. Tämä \"perustuslakitaistelu\" kehittyy kuitenkin\nvähitellen vahvempien eduksi, ja varsin pian täytyy samojedien antaa\nperään. Ylläolevalla en suinkaan tahdo sanoa oikeudenmukaiseksi, että\nalkuasukkaat saisivat pitää hallussaan luonnottoman suuria alueita,\njoita he eivät itsekään käytä, ja siten estää nopeasti edistyvää ja\nhyödyllistä asutusta. Mutta luulen kaikille olevan eduksi, jos asiat\nvoitaisiin järjestää sillä tavalla, että samojedeillekin kävisi\nmahdolliseksi jatkaa tähänastisten elinkeinojensa harjoittamista ja\nentistä elintapaansa. Nykyisten olosuhteiden vallitessa he ovat\npakotetut liian aikaiseen luopumaan paimentolaiselämästään ja äkkiä\nryhtymään sellaisiin elinkeinoihin, joita he eivät tahdo eivätkä\nvoikaan luonnollisesti harjoittaa. Tuollaiset pakkokeinot edistävät\nvain sen kansan hävittämistä, joka sittenkin vuosisatoja ja kenties\nvuosituhansia on asunut Siperian autioimpina ja karuimpina pidettyjä\nseutuja.\n\nMutta ei siinä kyllin. On vielä otettava lukuun eräs tärkeä tekijä,\nnim. papisto ja uskonnonhoito. Narymin samojedit ovat kaikki\npoikkeuksetta virallisesti oikeauskoisia ja kastettuja. Todellisuudessa\nheitä järjestänsä yhtä hyvällä syyllä saattaisi sanoa pakanoiksi. Sillä\nitse asiassa he vielä palvelevat, vaikkakin salaa, esi-isiensä jumalia,\nja shamaanit suorittavat papillisia toimituksiaan monin verroin\nsuuremmalla menestyksellä kuin mikään oikeauskoinen pappi. Samojedien\non monesta syystä perin vaikea käsittää, että kristinusko itämaisessa\nmuodossaan on parempi kuin heidän oma pakanallinen palvontansa. Tämä\nkäsitys riippuu ehkä etupäässä puuttuvasta opetuksesta, sillä papisto\nei suo itsellensä aikaa eikä sillä ole tilaisuuttakaan selvittää\noppejaan samojedeille. Sellaisen opetuksen tulisi välttämättömästi\ntapahtua alkuasukasten omalla kielellä, mutta sitä kieltä ei kukaan\nkirkon palvelijoista puhu. Sitäpaitsi kreikkalainen kirkko omaa suuren\nmäärän pyhimyksiä, joiden kuvien edessä venäläinen lukee rukouksensa,\njoille hän sytyttää vahakynttilänsä ja joita hän koristaa kukilla.\nSamojedi uskoo näiden kuvien edustavan henkiä tai jumalia, niinkuin\nmoni venäläinenkin uskoo, ja hän luulee rukousten tarkoittavan\nkuvaa ja kynttiläin olevan uhreja. Mutta hänellä itsellään on suuri\nmäärä jumalain kuvia, joita hän rukoilee ja joille hän uhraa.\nTietämättömyydessään hän katsoo voivansa suuremmalla menestyksellä\nkääntyä veden haltian tai metsän hengen kuin hänelle tuntemattoman\npyhän Nikolauksen tai muiden yhtä tuntemattomien pyhimysten puoleen.\nEikä hän käsitä minkä tähden kirkkoherra nimittää hänen kuviansa\nperkeleiksi, mutta venäläisiä jumaliksi, \"sillä kaikkihan ne ovat\nihmiskädestä lähteneitä\", sanoo hän. Kristittyjen kiellot varkautta ja\nmuuta vastaan eivät liikuta häntä paljon, sillä todellinen samojedi ei\nkoskaan ole ajatellut varastamista eikä hän koskaan ole myöskään\nkieltäytynyt avustamasta köyhiä ja nääntyneitä vertaisiaan noissa\nmelkein kommunistisesti järjestetyissä yhteiskunnissa. Lääkärien\npuutteessa on taas vaikeata ajatella samojedin tyynesti odottavan\ntaudin pahenemista tai kuolemaa, ja onkin aivan luonnollista, että hän\nkääntyy ainoan auttajansa, shamaanin puoleen. Sanotaan uskon tekevän\nihmeitä, ja senpätähden sattuukin usein, että noita kykenee todella\nparantamaan potilaan ihan yksinkertaisesti hänessä herättämällänsä\nluottamuksella -- mikä muuten on tavallista oikeidenkin lääkärien\npraktiikassa. Lopuksi on Siperian venäläinen hänkin taikauskoinen, ja\nsamojedeilla tavataan paljon venäläisiltä lainattuja maagillisia tapoja\nja temppuja. Usein harjoittaa venäläinen pappi tointansa niin\nsanoakseni summakaupalla, siten että hän esim. kerran vuodessa\nmäärätyllä paikalla kirkossa tai kylässä -- yksinkertaisesti yhtaikaa\nsiunaa kaikkien vuoden kuluessa kuolleitten maalliset jäännökset. Ei\nhän sitä ainakaan toimita kenenkään yksityisen haudalla ja minun\ntietääkseni hän ei ole edes käynyt alkuasukkaiden hautausmailla. Samoin\nolen nähnyt hänen heidän keskuudessaan käyttävän kauppiaiden\nliiketapoja, siten että hän esim. on kieltäytynyt vihkimästä samojedeja\nvähemmällä kuin 75 ruplalla j.n.e. Tuollaisten olojen vallitessa onkin\naivan selvää, että samojedit edelleen kernaammin pitävät kiinni omasta\nuskonnostaan. Polttamalla ja hävittämällä alkuasukasten temppeleitä ja\nheidän jumaliansa sekä halveksimalla heidän uskonnollisia tunteitaan\npapit tietenkin sitäpaitsi synnyttävät katkeruutta ja herättävät mitä\nsyvintä epäluuloa edustamaansa uskontoa kohtaan, jota epäluuloa ei\nmyöhemmin helpolla voida hävittää. Mutta tuo täydellinen ymmärtämyksen\npuute, mitä muiden uskonnollisiin käsityksiin ja perittyyn vakaumukseen\ntulee, on juuri sangen kuvaava kristillisten kirkkokuntien\nesitaistelijoille kaikkialla maailmassa. Muuten he tuskin\nlähtisivätkään saarnaamaan uskoansa, vaan tyytyisivät siihen, että\nparhaansa mukaan koettaisivat kylvää korkeamman sivistyksen siemeniä.\nHe näyttävät luulevan, että kansa, henkisesti vahingoittumatta, äkkiä\nvoi luopua parhaastansa ja yhtä äkkiä jättää menneisyytensä hetkellä,\njolloin edistyvä sivistys kuitenkin luo ihan tarpeeksi paljon uusia\nolosuhteita. Pakanalähetys on jossain määrin onnistunut niillä seuduin,\nmihin samalla on perustettu kouluja, sairaaloita ja muita sentapaisia\nlaitoksia, mutta kun ei mitään sellaista ole Siperiassa saatu aikaan,\nei tunnu ihmeelliseltä, että sikäläinen lähetystyö on tehnyt mitä\nselvimmän vararikon.\n\nMuutamilla Narymin piirin seutuvilla, ylempänä Obilla, tämä\nuskonnollinen taistelu on siinä määrin ja siinä merkityksessä\nonnistunut, että niiden seutujen samojedit osittain ovat joutuneet\nsamalle kannalle kuin venäläisten suuri enemmistö. He ovat luopuneet\nentisestä uskonnostaan, mutta eivät ole jaksaneet hankkia ja omaksua\nitselleen uutta, ja seuraukset ovat vielä surkuteltavammat. He ovat\ntulleet uskonnollisesti aivan välinpitämättömiksi eivätkä enää piittaa\nminkäänlaisesta uskonnosta. Heidän kulttuuritasollaan ainakin tämä on\ntuntuva puute, eikä saata kyllin surkutella, että he muiden toimesta\novat joutuneet vaille sitä, mikä kuitenkin yksin olisi kyennyt heitä\nsiveellisesti kohottamaan ja pitämään yllä.\n\nEdelläsanotusta selviää, että samojedien on ollut vaikea suoriutua\nepätasaisesta taistelustaan. Mutta kaikki se, mistä on kerrottu, ei\nkenties sentään riitä musertamaan ja hävittämään kokonaista kansaa.\nPalaan sentakia myöhemmin vielä samaan kysymykseen ja esitän muitakin,\nehkä ratkaisevampia tekijöitä, jotka vielä selvemmin osoittavat,\nminkälaiseksi samojedi-parkojen kohtalo on muodostunut ja vastedes\nmuodostuu.\n\n\n\n\nRETKEILYJÄ OBILLA\n\n\nPitkien, pimeiden ja kuolleitten talvikuukausien aikana olin hankkinut\nitselleni sangen kunnioitettavan venäjänkielentaidon sekä päässyt\njonkinlaiseen henkiseen yhteyteen tutkimusteni esineen, samojedini\nOlashkan kanssa. Kun minä lisäksi, olin saanut paperille hyvän määrän\nenimmäkseen kielitieteellistä laatua olevia muistiinpanoja, päätin\nlähteä hänen kanssaan pienelle kiertomatkalle. Tämän päätöksen tein\nosaksi voidakseni vaihtelulla hieman virkistyttää professoria ja osaksi\nhalusta elävään elämään tutustumalla päästä paremmin ymmärtämään\ntutkimaani kansaa.\n\nTalvi oli tosin kylmimmillään, mutta suuressa reessäni olimme hyvässä\nturvassa. Turkikset suojelivat meitä mainiosti pakkaselta, ja jos me\npitkällisen kamarissa-oleskelun jälkeen halusimme raitista ilmaa, niin\noli siihenkin tilaisuutta; me saimme pitkin matkaa taistella rajuja\nlumimyrskyjä vastaan ja sangen usein lensimme komeassa kaaressa\npäistikkaa syviin kinoksiin, joita tuuli oli kasannut Ob-joen ruskeita\naaltoja kahlehtivaan jäiseen erämaahan.\n\nSuuntasimme kulkumme Obia pitkin Narymiin, ja matkalla viivyimme miltei\njokaisessa jurtassa ottaaksemme selkoa kielestä ja muista minulle\nmielenkiintoisista asianhaaroista. Olashkan samojedituttavuuksien ja\nminun apteekkini ansiosta meidät otettiin kaikkialla vastaan\ntervetulleina vieraina eikä meitä missään kohdeltu alkuasukkaille niin\nominaisella epäluulolla. Olin jo aikoja sitten kielimestarilleni\nselittänyt n.s. uralilaisen sukulaisuuden ja matkallamme hän aina\nselosti muille, että minä oikeastaan kuuluin heihin ja olin samaa\nheimoa ja että minä siis olin \"kum\" (ihminen) enkä mikään muukalainen.\nYlimalkaan uskottiinkin tätä selitystä; vain poikkeustapauksissa epäili\njoku skeptikko minulla sittenkin olevan vierasta verta suonissani --\nvalitettavasti yksinomaan vahvan parrankasvuni eikä laisinkaan muun\nulkonäköni takia.\n\nObilla samojedilainen asutus on sangen tiheätä, mutta siitä huolimatta\nvoisivat asukkaat tulla varsin hyvin toimeen, jolleivät venäläiset\nviime aikoina olisi niin runsain määrin ryhtyneet samoja seutuja\nkansoittamaan. Venäläiset ovat alkuaan tavallisesti muuttaneet\nsamojedien omiin kyliin, joista jälkimäiset sitten ovat siirtyneet\nkauemma välttääkseen joutumista vieraiden kanssa asumaan. Siitä syystä\novat venäläiset saaneet parhaat ja edullisimmat paikat ja samojedien on\ntäytynyt tyytyä huonompiin. Koko tuo alkuasukkaiden karkoittaminen on\ntapahtunut rauhallisella tavalla ja se olisi itsessään hyvinkin\nmerkillinen, jollei ottaisi huomioon samojedien vastenmielisyyttä elää\nyhdessä hallitsevan kansan kanssa, mikä vastenmielisyys kenties johtuu\naivan luonnollisesta itsensäsäilyttämishalusta, pyrkimyksestä\nmahdollisuuden mukaan suojella kieltänsä, tapojansa ja uskontoansa.\n\nVaikka köyhyys ja häviö, kurjuus ja kunnottomuus edellämainitusta ja\nmuistakin syistä jo oli kohdannut Obilla asuvia samojedeja, hämmästyin\nminä siitä huolimatta nähdessäni miten suuressa määrässä heidän oli\nonnistunut säilyttää entistänsä. Sellaisillakin paikkakunnilla, joissa\njurtat ovat suurien venäläisten kylien ympäröimiä, yllätti minua se\nseikka, että niin monet ihmiset, enimmäkseen naiset, eivät ymmärtäneet\nhalkaistua ryssän sanaa. Omaa kieltänsä he kaikki taisivat hyvin, mutta\njokaisella jurtalla oli oma kielensä ja tämä seikka näkyy olevan\nmelkein vaarallisin kielen säilymisen kannalta. Noiden lukemattomien\nmurteiden tähden ei ostjakki-samojedien kieli muodosta mitään heitä\nkaikkia yhdistävää kokonaisuutta. Ero on usein niinkin suuri, että\ntoistensa läheisyydessä sijaitsevien jurttain asukkaat eivät ymmärrä\ntoistensa puhetta, ja siitä syystä he usein mukavuuden vuoksi käyttävät\nkeskenänsä venättä puhekielenä. Kuvaavana esimerkkinä mainitsen\nTymskoen samojedit, joilla \"jaa\" sanana on \"a\", kun sitävastoin\nylempänä asuvat Kaaziltsisamojedit käyttävät samaa sanaa kielteisessä\nmerkityksessä. Jos näin pienillä alueilla ei voida päästä selvyyteen\njaa'sta ja ei'stä, on varsin ymmärrettävää, että kaikkinainen\nkeskustelu käy vaikeaksi, jollei melkein mahdottomaksi.\n\nNäkemäni jurtat muistuttivat yleensä, niinkuin aikaisemmin olen\nmaininnut, venäläisiä taloja; ne olivat vain huonommin rakennettuja ja\npaljoa pienempiä -- enimmäkseen yksihuoneisia mökkejä. Samalla paikalla\noli tavallisesti 4-5 taloa, mutta ne eivät koskaan seisoneet riveissä,\nniinkuin venäläisissä kylissä, vaan olivat aivan mielivaltaisesti\nsijoitetut, ikäänkuin joku jättiläiskoura olisi ajattelematta viskellyt\nnoita pieniä laatikoita sinne tänne maan päälle. Asuntojen ympäristö\noli autiota ja metsä oli kaadettu. Paikotellen seisoi vielä pystyssä\njoku kelopuu, jonka olemassaolon syistä en pitkiin aikoihin tiennyt\nmitään. Niitä näkee kaikkialla Narymin piirissä, ja koska ne erikoisen\nhyvin soveltuisivat polttopuiksi, mutta siitä huolimatta saavat seistä\npystyssä, tulin ajatelleeksi, että niillä mahtoi olla joku\nuskonnollinen merkitys. Vihdoin sain kuulla, että niitä pidetään pyhinä\nsekä että jurtan suojelushenkien katsotaan niissä asustavan. Senvuoksi\nonkin niiden kaataminen pyhyyden loukkausta.\n\nNäillä \"sivistyneillä\" seuduilla, joilla venäläisten herruus on jo\nvakiintunut, ovat samojedit uskonnollisiin kysymyksiin nähden\näärettömän arkoja. Heitä ei voi millään mahtikeinolla pakottaa\nvenäläisille ilmaisemaan tai tunnustamaan edelleen uskovansa omiin\njumaliinsa. Kaverini kautta minä kuitenkin pääsin näkemään ja kuulemaan\nyhtä ja toista, joka täydellisesti toteaa aikaisemman lausuntoni, että\nnim. samojedit eivät missään ole kunnon kristittyjä, vaan päinvastoin\npakanoita. En tosin tavannut oikeita shamaaneja enkä myöskään\nkotijumalia, sillä jälkimäisiä ei Obilla enää käytetä, mutta sensijaan\nonnistuin ensi kerran näkemään heidän jumaliensa temppeleitä. Mutta\nennenkuin minä jurtan miehiltä sain luvan sellaisen ihmeellisen\nrakennuksen näkemiseen, vaadittiin minulta monta lupausta ja monen\nmonta juhlallista vakuutusta siitä, että en ajatellut jumalien\nkoskemista enkä uhreihin kajoamista tai niiden ryöstämistä. Eräänä\naamuna sidoin sukset jalkoihini ja lähdin oppaani kanssa matkalle. Tie\noli pitkä ja se kulki metsien läpi ja jäätyneiden soiden yli. Se\nkiemurteli kovasti, ja kysyessäni syytä siihen kertoi samojedi, että\ntien varrelle oli viritetty loukkuja estämään venäläisiä lähestymästä\npyhäkköä. Vaikka venäläiset joskus sattuman kautta saavatkin selville\ntuollaisen paikan, niin he itse asiassa karttavat niitä. Tullessamme\nperille näyttäytyi samojedien pelko aivan oikeutetuksi -- temppeli oli\ntäynnänsä rikkauksia, ja puhdasta rahaakin oli runsaasti. Jumalien\nasuntona oli täällä, niinkuin kaikkialla muuallakin, neljällä korkealla\njalalla seisova rakennus, joka suuresti muistutti Obilla tavattavia\naittoja. Etupuolella oli vähäinen aukko ja takaseinämällä istui jumala,\npuusta tehty ihmisenmuotoinen olento, yhdessä puolisonsa kanssa. Kasvot\nolivat karkeata tekoa ja suurista sinisistä lasihelmistä tehdyt silmät\nantoivat ukolle sangen naurettavan ulkomuodon. Nuket olivat hienoihin\nturkiksiin puetut ja ympärillään oli niillä runsaasti tinasta tehtyjä\naseita itsensä puolustamiseksi sekä samasta aineesta valmistettuja\njoutsenia, hanhia, käärmeitä, poroja y.m. elukoita, joiden avulla\nniiden luultiin hätätilassa voivan paeta ylivoimaista vihollista.\nEdessänsä oli niillä pieni peili, jonka avulla ne saattoivat ajoissa\nhuomata takaapäin lähestyvän vihollisen. Oven suulla seisoi pieni\nvenäläiseksi poliisiksi puettu mies, joka toisessa kädessään piti\npuista sapelia ja toisessa heilutti suurta miekkaa. Jumalien huone oli\nsisustettu koreilla kankailla ja kallisarvoisilla turkiksilla ja\nkantaisän kuvan edessä oli lattialla kosolta mitä erilaatuisimpia\nesineitä, m.m. suuri määrä rahoja, joista muutamat olivat parinsadan\nvuoden vanhoja. Rakennusta ympäröivien pyhien puiden oksissa roikkui\nvaatekappaleita, eläinten sarvia ja nahkoja ynnä muuta. Tuo niin\nomituinen, kaukana erämaassa sijaitseva metsikkö ikivanhoine tuuheine\npuineen teki minuun juhlallisen vaikutuksen ja minä ymmärsin aivan\nhyvin, että luonnonlapsi paljoa mieluummin saapui tuohon luonnon\nitsensä luomaan temppeliin uhraamaan ja rukoilemaan kuin vaelsi\njohonkin räikeästi koristettuun kirkkoon siellä polvillansa palvelemaan\nhänelle tuntemattomia ja kerrassaan välinpitämättömiä jumalia. Näiden\npyhien paikkojen luo kokoontuu koko heimo kerran vuodessa juuri ennen\njoulua rukouksilla lepyttämään kantaisäänsä ja uhreilla saamaan\ntoivoimuksensa täytetyiksi. Sillä välin käyvät siellä yksityiset usein\nsamassa tarkoituksessa, joskus torjuakseen uhkaavaa vaaraa, toisinaan\nhankkimassa jotakin hyvää.\n\nJonkun viikon matkan jälkeen saavuin toistamiseen Narymiin, joka tällä\nkertaa, oleskeltuani yksinäisemmillä seuduilla, tuntui minusta sangen\nkomealta kaupungilta. En saattanut, valitettavasti kyllä, viipyä siellä\npäivää enempää, syystä että kielimestarini juomis-halu sai liian\nrunsasta virikettä läheisessä valtion kapakassa. Matkustimme\nläheisyydessä olevalle jurtalle, jossa minä ensi kerran tutustuin\ntunguuseihin. Nuo Siperian tyypillisimmät paimentolaiset ovat asumalla\nkaukana venäläisistä välttäneet samojedien tapaisen venäläistymisen.\nHeidän arkuutensa vieraita ihmisiä kohtaan ja heidän pelkonsa joutua\nkosketuksiin toisten, m.m. tarttuvia tauteja potevien kanssa vaikeuttaa\nsuuresti heidän tapaamistansa. Oleskellessani samojedien luona he\nlähettivät ensin tapansa mukaan silläkin kertaa yksinäisen tunguusin\nkylään tiedustelemaan mahdollisia sairaita. Miehen palattua leiriin\ntuoden heille suotuisan vastauksen uskalsivat muutkin tulla jurtalle\ntavaroitansa myymään. Tarjottuani heille tupakkaa ja heidän\nymmärrettyään, että minä en ollut mikään \"kasakka\", rupesi keskustelu\nsujumaan. Vaikka he eivät viipyneetkään kylässä kuin muutaman tunnin,\nehdin heiltä tiedustella yhtä ja toista. Sain tietää heidän kuuluvan\nNarymin piirissä elävään, kiinteätä asuinpaikkaa vailla olevaan\ntunguusiheimoon. Missä vain oli paljon riistaa, sinne he pystyttivät\ntelttansa ja siellä he pyydystivät niin kauan kuin metsästys oli\nkannattavaa. Sitten he jälleen siirtyivät muualle pitkin omia\nviitoittamiansa metsäpolkuja. Nuo heidän tiensä, joita ei kukaan muu\nihminen tunne, voivat ulottua satoja virstoja asumattomien erämaiden\nhalki ja niitä pitkin he nopeasti siirtyvät paikasta toiseen yhtä\nmonessa päivässä kuin muut kiertoteitse tarvitsevat viikkoja. Heidän\ntiensä eivät tietenkään ole muuta kuin polkuja, jotka he viitoittavat\niskemällä pitkillä keihäillänsä pilkkoja määrätyn välimatkan päässä\ntoisistansa seisoviin puihin.\n\nSamojedikylässä, jossa, ohimennen mainittuna, asuin venättä\ntaitamattoman venäläisen luona, ostin muutamalta vanhalta shamaanilta\ntinaisen jumalankuvan, erään sukupuuttoon kuolleen heimon kantaisän.\nInnostuneena onnistuneen kauppani johdosta toin kuvan asuntooni ja\nnäytin sitä usealle samojedille. Huomasin kyllä, että naiset eivät\nhalunneet jumalaa katsella, mutta en tullut asiaa ajatelleeksi,\nennenkuin isäntäni kohteliaasti kehotti minua viemään sen yöksi\naittaansa. Heidän käsityksensä mukaan eivät naiset nimittäin saaneet\noleskella jumalan välittömässä läheisyydessä eivätkä edes samassa\ntalossa, sillä ukkelin katsottiin voivan heitä pahasti vahingoittaa.\nItse asiassa olivatkin naiset talosta kaikonneet eivätkä palanneet,\nennenkuin olin vienyt pois tuon naisia karkoittavan hengen. Senjälkeen\npalasi rauha majaamme. Olen usein ajatellut miten suurta hyötyä\nalakynteen joutuneilla samojedilaisilla aviomiehillä saattaisi olla\nhaltuuni joutuneesta jumalasta. Mutta mistään semmoisesta en ole\nkuullut, ja myyjä itse, vanha shamaani, oli vuosia sitten kadottanut\nvaimonsa.\n\nSamana iltana sain kuulla mitä omituisimman konsertin. Joukko\nvanhanpuoleista akkaväkeä kokoontui tupaan vierasta puhuttelemaan ja\nhänen kanssaan juttelemaan, koska hän näkyi olevan innostunut kuulemaan\nkertomuksia entisaikojen tavoista ja oloista sekä mielellään katseli\nvanhoja esineitä. Heillä oli mukanaan useampia luusta valmistettuja\nhuuliharppuja, joihin oli leikattu kieli, mikä puhaltaessa värähteli.\nTahti ja sävelkorkeus määrättiin kieleen kiinnitetyllä nauhalla, jota\nsoitettaessa pidettiin kädessä. Ääni oli tosin heikko, mutta useampien\nyhtaikaa puhaltaessa se tuli verrattain voimakkaaksi, ja kun\nsävelmätkään eivät olleet niin aivan hulluja, syntyi kuulijassa\nomituinen tunnelma, jota ei suinkaan vähentänyt tuvassa vallitseva\nhämäryys ja lattialla takkavalkean ääressä istuva samojedilainen\nkuulijakunta.\n\nEnnen paluutani Tymskoeen pistäydyin pikimmältä Vasjugan-joella, joka\nsuupuoleltaan aina sadan virstan pituudelta on ostjakki-samojedien\nasuttama. Tuo retki oli monessa suhteessa hupaisa, ei vain sentähden,\nettä korkeat kauniit harjanteet halkoivat muuten tasaista maata ja\nsiten aikaansaivat jonkinlaista vaihtelua maisemassa, vaan senkin\ntakia, että olosuhteet niin suuresti poikkesivat Obilla tavallisista.\nTuvat olivat paremmin rakennetut ja hyvinvointi paikoittain sangen\nhuomattava. Tapasinpa erään rikkaan vanhuksen, joka kalliista hinnasta\noli hankkinut itselleen ranskalaisia ja saksalaisia lauluja soittavan\ngramofonin. Myyjä oli puijannut ukkoa, mutta hänelle oli yhdentekevää\nmitä se lauloi, koska hän ei ymmärtänyt yhtään venäjän sanaa. Minä\niloitsin saadessani taas pitkästä aikaa kuulla jotakin eurooppalaista.\n\nEniten olin mielissäni siitä, että kuppa, keuhkotauti ja muut ikävät\ntaudit eivät olleet yhtä laajalti levinneet kuin Obilla. Siellä näkee\nnimittäin tuhkatiheään muodottomia kasvoja, pieniä kutistuneita\nlapsia ja kamalasti yskiviä ihmisiä. Usein tarvitaan runsaasti\nitsensävoittamiskykyä, ennenkuin voi nukkua yhdessä sairaiden kanssa,\nja vielä enemmän, jos heidän kanssansa täytyy syödä ja juoda samoista\nastioista ja laseista. Tavattoman ihmeelliseltä tuntuu jäljestäpäin se,\nettä on vahingoittumatta voinut suoriutua kaikesta tuosta kurjuudesta.\n\nYli kuukauden matkustamisen jälkeen palasimme Tymskoeen, josta minä\npiakkoin muutin samojedien luo 20 virstaa alempana Obilla ja aivan\nlähellä Tym-joen suuta sijaitsevaan Kolgujakiin.\n\nKolgujak, joka Castrénin aikoina oli pieni pyramidinmuotoisista\nmajoista rakennettu yhteiskunta, on nyttemmin laajentunut ja jakautunut\nkolmeen eri ryhmään. Ylemmäksi joen oikealle rannalle, jossa kauniit ja\ntuuheat poppelit muuten niin yksitoikkoista maisemaa kaunistavat, ovat\nvenäläiset rakentaneet itselleen kevättulvalta suojassa olevat talonsa.\nAlempana viidakoissa sijaitsevat samojedien puoleksi maanalaiset\nluolat, joissa ei ole muuta lattiaa kuin paljas maa, ei muita\nhuonekaluja kuin pari matalaa penkkiä, ei muuta akkunaa kuin\njäämöhkäle, ei uunia vaan ainoastaan n.s. tshuval, s.o. oksista ja\nsavesta valmistettu torvi tai savupiippu, jonka kautta savu kylläkin\njossain määrin tunkee ulos, mutta jota pitkin pakkanen vielä\ntuntuvammassa määrässä painuu sisälle huoneeseen. Talvisin on toisinaan\n-55° ja silloin ei takkavalkeakaan kykene tuota maanalaista asuntoa\nlämmittämään. Muut samojedit ovat siirtyneet vielä kauemmaksi\nalkuperäisiltä asuinsijoiltaan ja muuttaneet eräälle suuren Obin\nhaarajoelle asumaan.\n\nTällä paikkakunnalla, joka on puolittain kylä ja puolittain jurtta,\ntyöskentelin koko kevättalven ja siellä minä odotin kevään lopullista\ntuloa, joka teki mahdolliseksi matkustamisen Siperian ainoita leveitä\nja tasaisia teitä -- lukuisia vesistöjä pitkin.\n\nVastatulleesta, sellaisesta, joka ensikertalaisena tutustuu\nsiperialaiseen talveen, tämä vuodenaika tuntuu pitkältä ja elottomalta,\npainostavan yksitoikkoiselta ja lohduttoman hiljaiselta. Opiskelin\nkahta, toinen toistansa vaikeampaa uutta ja vierasta kieltä, olin\npakotettu harjoittamaan hiljaista kamarityötä, joka ei tarjonnut\nminkäänlaista vaihtelua, enkä saanut kuin harvoin tietoja suuresta\nmaailmasta ja tervehdyksiä kotimaasta ja Euroopasta. Senpätähden sattui\njoskus, että veltostuin ja unohdin uusien ihmisten ja olosuhteiden\ntarjoaman mielenkiinnon, että tunsin itseni unohdetuksi ja suljetuksi\nhautaan, jonka aika ja maailman tapahtumat jäljettömästi sivuuttivat.\nMyöhemmin opin rakastamaan erämaata ja hiljaisuutta ja kahleista\nvapaata elämää, mutta ensimäinen talveni siellä oli vaikea sentähden,\nettä minä itse asiassa en elänyt suuren erämaan elämää. Kaikki oli vain\npuoleksi sitä ja puoleksi tätä. Varsin pian huomasin kuitenkin\nerehdykseni ja siksipä koetinkin myöhemmin mahdollisuuden mukaan\nvälttää sentapaisia olosuhteita.\n\nMiltei koko huhtikuun aikana raivosi lumimyrsky toisensa jälkeen,\nkinokset kasvoivat yhä mahtavammiksi eikä aurinkoa näkynyt laisinkaan.\nTalven vallan murtuminen näytti kerrassaan mahdottomalta. Ajattelin\nkotoista kevättä ja kotoisia ihmisiä ja vapautuksen kaipuu kasvoi\nminussa niin voimakkaaksi, että sitä on mahdoton kuvata -- mikä ei ole\ntarpeenkaan. Kuukauden loppupuolella tapahtui vihdoin viimein ihme,\nsiksi sitä melkein saattaa sanoa. Niin äkkiä ilmestyi aurinko näkyviin\nja niin nopeasti sulivat kinokset. Muuttolinnut saapuivat samalla\netelästäpäin tuoden mukanaan terveiset lämpimämmistä ja onnellisemmista\nmaista. Ne eivät tulleet niinkuin meillä melkein huomaamatta ja\nyksitellen tai pienemmissä parvissa, vaan ne saapuivat tuhansittain, ja\nyöt päivät näki loppumattomien hanhi-, joutsen- ja sorsaparvien tulla\nsuhisevan halki kevätkirkkaiden avaruuksien. Monen monta yötä minä\nlepäilin kostealla hiekkasärkällä nurinkäännetyn veneen alla ja odotin\nsaadakseni ampua niitä. Mutta usein ihailin vain niiden kauneutta,\nheitin kiväärin selkääni ja palasin tyhjin käsin kotia. En raskinut\nniiden keväistä iloa häiritä.\n\nKaikkein ihmeellisin oli Ob. Pitkin talvea olin tarkastellut noita\nrannattomia jääkenttiä ja ihmetellyt minkälaiseksi vapautus oli\nmuodostuva; ymmärsin mullistuksen tulevan suureksi, mutta minun oli\nmahdoton kuvitella, miten ja missä muodossa se tapahtuisi. En ole kovin\npaljoa nähnyt, mutta kuitenkin myrskyjä aavalla merellä ja autioilla\ntundroilla, ukkosen jyrisevän ja vierivän alas Sajaanin-vuorten\nrinteitä, auringon kiertävän ympäri taivaanrannan tai piiloutuvan\nkuukausiksi, siis jokseenkin kelvollisia näytteitä siitä, mitä luonto\nvoi aikaansaada mahtavien ja vaikuttavien näytelmien järjestäjänä.\nMutta mitään sen mahtavampaa kaikessa rauhallisessa ja voittamattomassa\nvoimassaan, mitään selvempää ja silmäänpistävämpää osoitusta\nluonnonvoimien väkivaltaisuudesta kuin kevättulva ja jäidenlähtö Obissa\nen ole koskaan nähnyt. Ensiksi kevättulva, todellinen vedenpaisumus,\njoka heittää ja tunkee vedenpaljoudet uomaan, joka aluksi on muutaman\nkilometrin levyinen ja sitten nopeasti kohoaa, kasvaa ja paisuu\nmereksi, jonka toista rantaa ei näe. Tuo jääpeittoisen ja kuivuneen\njoen muuttuminen peninkulmain laajuiseksi mereksi on sellaista, jota ei\nmitenkään jaksa mielessään kuvitella, jota tuskin voi uskoakaan,\nennenkuin on nähnyt ihmeen tapahtuvan. Keskellä tuota vetten pyörrettä\nalkaa jäinen peite vähitellen liikkua; se halkeilee hiljalleen ja\nliikkuu yhä enemmän, kunnes se äkkiä musertuu, jakautuu kappaleiksi ja\nsuunnattomiksi lohkareiksi, joita vesi tunkee toistensa päälle ja jotka\nmuodostavat vuoria, mitkä vastustamattomalla voimalla heittäytyvät\neteenpäin aavaa merta kohden. Muutamia päiviä talvi ja kevät\ntaistelevat keskenään, kunnes kevät, niinkuin aina, pääsee voitolle ja\nuusi ihme tapahtuu. Sillä suuren ottelun jälkeen seuraa ihmeellinen\nrauha, ja vesi virtaa hiljaisemmin kuin missään purossa, ja yksin\nvesilinnutkin löytävät Ob-äidin sylistä mitä rauhallisimman tyyssijan.\n\nHeti kun jäät ovat huuhdotut pois ja joki on vapautunut, on koko\nseutukin muuttunut. Poissa on hiljaisuus ja talvinen horros, poissa\npimeys ja yö. Sijalle on tullut elämää ja liikettä. Ihmisiä näkyy ja\naluksia kulkee joella. Tuo niin rajattoman kiihkeä ja yhä edelleen\nrunsaasti tuottava kevätkalastus alkaa; vesilintujen pyyntiin ryhdytään\ntäydellä voimalla ja lukemattomat pikku veneet kiitävät ristiin rastiin\nvesillä. Laiva toisensa jälkeen saapuu ja katoaa tuoden mukanaan\ntervetulleet terveiset ulkomaailmasta.\n\nVähän ennen jäiden lähtöä olin ajanut hevosella Tymskoeen ostaakseni\nleipää ja muita elintarpeita matkaani varten Tym-joelle. Palatessani --\nyksin, koska arvelin hyvin tuntevani tien -- olin menettää henkeni. En\nollut päässyt kovin pitkälle kylästä, ennenkuin hirvittävä lumimyrsky\npimensi koko joen. En saattanut nähdä muuta kuin hevosen takapuolen.\nTästä vähäpätöisestä näköalasta huolimatta jatkoin matkaani siinä\ntoivossa, että kuitenkin tavalla tai toisella onnistuisin löytämään\njurtan. Tie oli kokonaan hävinnyt, mutta tuulen suunnasta osasin arvata\nmissä oikea ranta sijaitsi ja sitä kohden pyrinkin. Matkaa kesti monta\ntuntia, ja kuta pitemmälle pääsin, sitä useammin hevonen vaipui\nkuormineen veteen, josta me pääsimme jäälle takaisin yksinomaan kiitos\nhevosen, joka omin voimin taitavasti osasi kömpiä ylös. Minä puolestani\npidin lujasti kiinni reestä, joka ei uponnut, vaan uiskenteli veden\npinnalla kuin vene. Vihdoin tuli jännittävin hetki, jää lähti\nliikkeelle ja minä ymmärsin, ettei minulla tainnut olla kovin paljon\naikaa käytettävänäni. Jää uhkasi musertaa meidät. Vaivalloisen työn\njälkeen ritiseväin ja paukkuväin jäiden keskellä sain vihdoinkin\nnäkyviini rannikon, jota kohti heti suuntasin kulkuni. Samassa näin\nkuitenkin, että vesi oli huomattavasti kohonnut sekä että leveä virta\nerotti minut maasta. Valitsin sentähden ainoan mahdollisen\nmenettelytavan -- pitkää miettimisaikaa ei ollut, jäät kun hetki\nhetkeltä halkeilivat yhä enemmän -- ajoin hevosen veteen ja itse\njättäydyin reen varaan kuin mihin pelastusveneeseen. Varsin pian pääsi\nhevonen irtaantumaan ja ui rantaan minun seisoessani reessä, joka\nkellui virtaa alas. Reki vajosi yhä syvemmälle, ja vaikka minä seisoin\nsiinä pystyssä, niin vesi piankin kostutti sekä sääriäni että vatsaani.\nSilloin minä harppasin veteen ja alotin uimaretken, joka oli sekä kylmä\nettä rasittava. Olin onneksi talvisaikaan silloin tällöin harjoitellut\nja karaissut itseäni kylpemällä avannoissa -- joita yrityksiä Tymskoen\nniin mies- kuin naispuolinenkin väestö mitä suurimmalla uteliaisuudella\noli seurannut -- ja sentakia suoriuduin verrattain hyvin, vaikka\njääkappaleet pahasti tekivät kiusaa rantaan pyrkiessäni. Vihdoin\nviimein pääsin kuitenkin sinne, otin kiinni vapisevan hevosen sekä\njatkoin matkaani kylään, jossa tuloni herätti jonkinmoista iloa, ei\nvain sentakia, että he saivat nähdä minut elävänä, vaan luultavasti\nenemmän senvuoksi, että hevonenkin oli mukana. Samana päivänä, hiukan\naikaisemmin, oli kaksi kuormaa uponnut jokeen ja jäänyt sille tielleen.\nKylän asukkaat olivat lähettäneet miehiä minua etsimään, mutta\npelastumisestani heillä ei kuulemma ollut paljonkaan toivoa.\n\nEnnen tätä jäänmurtomatkaa olin järjestänyt asiani niin, että minulle\nkävisi mahdolliseksi heti vesien auettua jatkaa matkaani eteenpäin\nomalla veneellä. Tymskoen kauppiaat olivat tosin ystävällisesti\ntarjonneet minulle paikkaa eräässä veneessään, mutta arvelin\nopinnoilleni olevan edullisempaa olla muista kokonaan riippumatta.\nOstin sentähden eräältä samojedilta peltisellä kajuutalla varustetun\nveneen, joka oli niin kevyt, että tarvittaessa kykenin omin neuvoin\nsitä soutamaan. Mutta kun tiesin Tymin keväällä vuolaaksi ja\naikomuksenani oli matkustaa vähintään 600 virstaa vastavirtaa jokea\npitkin, katsoin parhaaksi hankkia itselleni kelvollisen ja opintojani\nvarten soveliaan miehistön. Ensimäiseksi miehekseni tuli vanha\nkielimestarini ja toiseksi hänen serkkunsa Mikishka, joka kyllä oli\nhyvin aulis kaikkeen, mutta myöhemmin osoittautui potevan keuhkotautia\nja sentakia enimmäkseen makaili selällään veneessä yskien ja änkyttäen\neikä voinut olla suureksikaan hyödyksi. Kolmantena kuului sakkiin eräs\nostjakki, laajalti tunnetun vahilaisen shamaanin poika. Venäläisten\nvaroituksista huolimatta olin ottanut palvelukseeni yksinomaan\nalkuasukkaita, osittain herättääkseni suurempaa luottamusta joen\nvarrella ja osittain oppiakseni paremmin samojedin kieltä. Matkan\nvarrella osoittautui kyllä, että venäläiset erinäisissä suhteissa\nolivat osuneet oikeaan, mutta toisaalta olin hyvin tyytyväinen, koska\nsiten todellakin opin kieltä käytännöllisesti paljoa paremmin ja\nnopeammin kuin talvisaikana.\n\n\n\n\nTYM-JOELLA\n\n\nKun veneeni oli saatettu täyteen kuntoon ja miehistöni tarkastettu ja\nhyväksytty, eväät sullottu kajuuttaan ja kaikki muut asiat järjestetty,\ntuli edellä kuvaamani vedenpaisumus. Kaikki iloitsivat siitä,\nettä joet olivat tulleet purjehduskelpoisiksi, minä miltei yksinomaan\ntulevan matkani vuoksi, mutta miehistöni toisistakin syistä.\nKokemattomuudessani olin antanut heille osan palkasta etukäteen\nruokatarpeiden ostamista varten. En ollut ottanut lukuun, että kevät\nlaivoineen toisi mukanaan viinaakin. Sen sain kokea vasta lähtöpäivänä.\nAlkutaipaleella meillä ei ollut muuta tekemistä kuin antaa veneemme\najelehtia myötävirtaa ja -tuulta pitkin Obia päästäksemme Tymin suulle.\nMinä seisoin perää pitämässä ja olin mielestäni aikamoinen kapteeni\nsivuuttaessamme kevättuulessa ja hyvällä vauhdilla niemen toisensa\njälkeen. Mieheni näyttivät aluksi aivan tavallisilta ja olivat täynnä\nintoa. Mutta yhä useammin he ryömivät alas kajuuttaan ja sieltä he joka\nkerta palasivat yhä iloisemmalla tuulella. Kun minä vihdoin oivalsin\nheidän käyntiensä tarkoituksen, ei asia ollut enää autettavissa. Vähän\nmatkan päässä kylästä olivat kaikki mieheni tukkihumalassa. He olivat\nnauttineet 90-prosenttista alkoholia, joka on niin tehokasta, että jo\nmuutamat harvat ryypyt saavat miehen kellistymään. Tästä heidän\nkolttosestaan huolimatta päätin omin voimin yrittää jatkaa matkaani,\njollei muualle niin ainakin Tym-joen suulle. Kaksi miehistäni oli\nnukahtanut kajuutan katolle ja kolmas torkkui sisäpuolella. Rauhallinen\nhetki seurasi. Mutta yhtäkkiä menetti toinen katolla-olijoista\ntasapainonsa ja luisui veteen, jossa heti paikalla heräsi ja alkoi\npitää pahaa mölinää. Sangen kovakouraisesti minä vedin hänet ylös ja\nsoimasin häntä ankarin sanoin heidän sopimattomasta käytöksestään. Pian\nvalui vesi hänen silmistään ja nähdessäni hänen värisevän vilusta tuli\nminun häntä sääli. Päätin ohjata veneeni rantaan ja sytyttää tulen,\njotta hän saisi lämmitellä. Mutta tuskin olin saanut nuotion palamaan,\nennenkuin ostjakki vuorostaan heräsi, toikkaroi maihin ja kaatua\ntupsahti selälleen tuleen. Hän ei heti huomannut tilaansa enkä minäkään\nehtinyt saada häntä kyllin nopeasti pois kaikkein kuumimmasta paikasta,\njonkatähden hän poltti housunsa ja paitansa. Hänen selkänsä oli täynnä\npalohaavoja, ja sinä päivänä, niinkuin koko matkankin aikana, oli\nminulla paljon vaivaa hänen vammojensa hoidosta. Näiden tuli- ja\nvesikokeiden jälkeen oli mahdotonta jatkaa sinä päivänä matkaa, ja\nsitäpaitsi oli humala niin voimakas, että kaikki kolme ennen pitkää\nvaipuivat uneen, josta en potkuilla enkä vedellä saanut heitä\nheräämään. Illan tullen vaelsin takaisin kylään, jossa venäläiset minua\npilkkasivat, kun itsepäisesti tahdoin matkustaa samojedien kanssa.\nEnnenkuin seuraavana aamuna olin ehtinyt takaisin taistelutantereelle,\nolivat merimieheni jo ennättäneet hankkia uuden humalan ja sekin päivä\nkului odotuksessa. Vasta kolmantena päivänä, kaikkien heidän\nvarastojensa loputtua, pääsimme jatkamaan matkaa, minä äkäisenä ja\nvihasta tiuskuen, he noloina ja surkeassa kohmelossa. Seurauksena\nheidän renttuilemisestaan ei ollut ainoastaan kahden päivän viivytys,\nvaan sekin, että he eivät olleet hankkineet itselleen minkäänlaisia\neväitä. Minun oli tietenkin pakko antaa heille omaa ruokaani, ja\ntuloksena oli, että me kaikki pian olimme ilman leipää, jota ehtimiseen\noli täytynyt syödä, syystä että alkutaipaleella saimme ammutuksi sangen\nvähän riistaa. Vasta päästyämme Tym-jokea ympäröiviin suuriin erämaihin\nonnistui meidän ampua yltäkyllin ja silloin me söimmekin joka päivä\nhanhia ja muita yhtä maukkaita lintuja.\n\nTym-joki (samoj. khaazel-khyy = ahven-joki) on Obin lisäjoki, jonka\nlähteet sijaitsevat yli 1,000 virstan päässä suusta kaukana Jeniseiskin\nkuvernementissa. Se ei ole leveä, mutta keväällä on rantojen välinen\netäisyys varmaankin monta sataa metriä ja sitäpaitsi ovat sitä\nympäröivät suot siihen aikaan nekin veden vallassa. Ainoastaan kapeat,\nsetripuita kasvavat harjut kohoavat veden yläpuolelle, mutta kaikki muu\non tulvan peittämää. Rannikot ovat enimmäkseen matalat, ja varsinaista\nvesirajaa osoittavat ruskeat pajupensaat eivät luo maisemalle mitään\nkauneuden leimaa. Mutta ken on tottunut kaikkialla luonnossa löytämään\nkauneutta, kykenee myöskin näillä suomailla näkemään jotakin\npuoleensavetävää ja runollista. Hän havaitsee valkoisten koivunrunkojen\neriskummaisesti kiemuroiden kauniisti kuvastuvan joen mustaan,\nlevotonna eteenpäin virtaavaan veteen. Hän käsittää kauniiksi tuuheiden\nsetripuiden keväisen vihreyden ja hän saattaa nauttia sen erämaan\nhiljaisuudesta, jossa päivä on yötä rauhallisempi. Sillä yön tultua\nheräävät soiden sammakot ja kurnuttavat tahdissa aamuun asti tahi\nkunnes karhu, joka sääskien ankarasti ahdistamana kyhjöttää korviaan\nmyöten vedessä, ihmisäänen tapaisella huudollaan pelottaa ne\nvaikenemaan.\n\nKeväällä Tym-joki on vuolas, ja meillä oli täysi työ pyrkiessämme\nsauvomalla ylöspäin. Sää oli mitä ihanin ja pitkin matkaa aurinko ja\nsääsket suosivat meitä yllinkyllin. Tavallisissa olosuhteissa eivät 80\nvirstan päivämatkat kuulu harvinaisuuksiin, mutta miehiäni vaivasi mitä\nsuurin laiskuus, niin kauan kuin oli kysymys ylöspäin yrittämisestä\neikä alaspäin laskeutumisesta. He olivat syystä kyllä sitä mieltä, että\nminulla ei ollut samaa kiirettä kuin kauppiailla, jotka keskenään\nkilpailivat ensimäisenä markkinoille joutumisesta. Päivämatkamme\nolivatkin vain 40-50 virstan pituiset ja me saatoimme suoda itsellemme\ntiheään lomahetkiä juodaksemme tiiliteetämme, jota samojedit kykenevät\nsärpimään rajattomat määrät. Kielimestarini oli jo Kolgujakissa\nhämmästyttänyt minua tyhjentämällä joka aamu puolitoista tavallisen\nkokoista samovaaria, ja tällä matkallamme huomasin samojedien voivan,\nkun ruokaa vain riitti, syödä ja juoda hirvittävät määrät kalaa ja\nlintua, lientä ja teetä. Sillä välin he ottivat tuolloin tällöin pienen\nlepohetken, kun aurinko paahtoi kuumimmillaan. Tuontuostakin\npysähdyimme lintujakin ampumaan. Siten me hyvin verkalleen rähmimme\neteenpäin ja vasta kahdentenatoista päivänä saavuimme markkinapaikalle\nnimeltä Napaas-eed, jossa meidät tullessamme otettiin vastaan\nkorviavihlovalla tervehdyslaukauksella rannalle kokoontuneen\n\"laivaston\" puolelta. Me vastasimme parhaamme mukaan omilla\nkivääreillämme, minä uusmallisilla neuvoillani ja miehistö vanhoilla\npiilukkopyssyillä, joiden piiput he melkein puoleksi täyttivät\nruudilla. Ampuessa muut aina juoksivat kajuuttaan suojellakseen itseään\nsangen mahdolliselta räjähdykseltä. Mutta ampumaharjoituksemme\npäättyivät onnellisesti ja pimeän tullen kiinnitimme veneemme rantaan\nviimeisenä pitkässä rivissä sekä tapasimme ensi kerran pitkästä aikaa\nihmisiä, kaikki joella asuvat olivat näet jättäneet asuntonsa\nmatkustaakseen markkinoille. Koko matkan varrella olimmekin onnistuneet\nlöytämään vain yhden ainoan perheen.\n\nTuo liikkuva leiri, jossa koirat -- samojedeilla on näet aina koirat\nmukanaan -- pitkissä riveissä paaluihin sidottuina haukkuivat yötä\npäivää, jossa juopuneet hoipertelivat toisesta veden päällä kelluvasta\npuodista toiseen, jossa ilma oli täynnänsä kuivatun kalan ja monen\nvielä paljoa haisevamman aineen tuoksuja, ei ollut mielenkiintoa\nvailla. Täällä viivyin viikon tehdäkseni kauempana asuvien ja harvoin\nObille saapuvien samojedien tuttavuutta sekä katsellakseni monenlaista\nminulle outoa ja tuntematonta, jota seuraavassa koetan kaikessa\nlyhykäisyydessä kuvata.\n\nViipyi muutamia päiviä, ennenkuin kaikki olivat kokoontuneet. Kauppiaat\nolivat saapuneet ensimäisinä ja sitten tulivat samojediperheet toinen\ntoisensa jälkeen, jokainen omassa veneessään, vaimoineen, lapsineen,\nkoirineen ja melkein kaikkine irtaimistoineen. Veneet olivat lastatut\nkalalla ja turkiksilla, jotka oli vaihdettava muuhun tavaraan. Jokaisen\nveneen otti rannalla vastaan se venäläinen, joka piti itseänsä perheen\nisäntänä ja tämän epäiltävän oikeutensa mukaisesti katsoi voivansa\nilman muuta ottaa takavarikkoon suurimman osan tavaroista. Mitä\nsamojedilta ei otettu, oli sellaista, jonka hän oli piilottanut\nvoidakseen sillä ostaa viinaa ja maksaa veronsa. Kaikki kauppiaat\ntiesivät noista salatuista aarteista, mutta kun he keskenään olivat\nsopineet yhtäläisistä hinnoista estääkseen hävittävää tai epäedullista\nkilpailua, oli heidän pakko viinalla innostuttaa alkuasukkaita\nkaupantekoon. Ja se kauppias, joka eniten ja parhaiten tarjoili sitä\ntavaraa, korjasi myös tavallisesti suurimman voiton. Mutta saattoi\nkulua päiväkausia, ennenkuin ostojen katsottiin voivan kypsyä. Sillä\nvälin kulkivat samojedit veneestä veneeseen ja antoivat jokaisen\nkauppiaan vuoron perään kestitä itseään tuolla jumalallisella juomalla.\nJokainen kajuutta oli sisustettu puodiksi ja kaikki, minkä katsottiin\nvoivan houkutella, riippui ja makasi levitettynä seinillä ja\npöydillä. Koreat huivit, väärennetyt, lasipalasilla koristetut\nkultasormukset, uusmuotiset ja kelvottomat paperossinsytyttäjät,\nkamalan huonot karamellit, ihmeelliset pyhimyskuvat, vanhat pyssyt ja\nkaikenmoiset muut esineet vetivät huomion puoleensa. Jos rahassa\nmaksettiin, oli kaikki tavattoman kallista, mutta turkiksilla saattoi\nhankkia itselleen tavaraa näennäisesti halvemmalla.\n\nRannalla surisi kuin mehiläispesässä ja kaikkien ainoana harrastuksena\noli ansaita mahdollisimman paljon. Kauppiaat juoksivat ja häärivät\nminkä jaksoivat, punnitsivat ja harkitsivat, arvioivat ja laskivat,\nsamojedit yrittivät turhaan korottaa hintojaan, ja kaikille oli\nominaista iankaikkinen tinkiminen, kaupanhieronta, puhuminen ja\nlörpöttely. Pappikin kierteli markkinapaikkaa, kastoi ja luki\nsielumessuja ja vaati toimituksistaan yhtä kohtuutonta maksua. Illaksi\ntouhu ja kaupankäynti lakkasi, mutta silloin alkoi juominen ja\nkorttipeli, joita jatkettiin aamuun asti. Selvimmät miehet ansaitsivat\nparaiten ja juopuneet kadottivat kaiken omaisuutensa ja enemmänkin.\nVenäläiset yrittivät kuitenkin jossain määrin karttaa samojedien liikaa\nnylkemistä. Heitähän ei saanut aivan tyhjin käsin päästää kotia, sillä\nsiinä tapauksessa he eivät voisi tulevana vuonna hankkia mitään tavaraa\nmarkkinoilla myytäväksi.\n\nMarkkinain aikana samojediruhtinas kantoi veroa, joka rahassa\nlaskettuna nousi suunnilleen 10 ruplaan henkeä kohti. Toiset maksoivat\nsen turkiksissa, toiset käteisessä rahassa, mutta toiset eivät olisi\nsitä laisinkaan voineet suorittaa, jolleivät kauppiaat olisi\ntarvittavaa määrää etukäteen lainanneet. Muutamat eivät kyenneet\nmaksamaan yhtään mitään ja senvuoksi täytyi heidän asiansa tulla\nratkaistuksi samojedilaisen tuomioistuimen edessä. Kaikilla veroa\nmaksavilla täysikasvuisilla miehillä oli oikeus olla läsnä, ja pian he\nkokoontuivatkin erään ison puun luo. Ruhtinaan saavuttua istuutuivat\nkaikki puoliympyrään maahan, ruhtinas keskellä ja hänen edessään\nlaatikko, jossa oli papereita ja heimon suuri sinetti. Ensiksi\nkysyttiin syylliseltä miksi hän ei ollut maksanut veroaan. Jollei\nkatsottu hänellä olevan minkäänlaisia päteviä syitä, ottivat miehet\nlakit päästään ja heittivät ne maahan merkiksi siitä, että pitivät\nhäntä syyllisenä ja rangaistavana. Heti sellaisen tuomion langettua\notettiin siten tuomittu kiinni, paita ja housut revittiin häneltä pois\nja hänet asetettiin vatsalleen maahan rangaistustaan kärsimään. Mitä\nhirvein mellakka syntyi, kun tuomiota ryhdyttiin toimeenpanemaan.\nErikoisilla tätä tilaisuutta varten valmistetuilla raipoilla alettiin\nuhria kurittaa. Lyömistä jatkettiin, kunnes uhri oli vannonut\nmaksavansa veronsa ja luvannut tehdä parannuksen. Mutta ennenkuin\nsellainen lupaus oli saatu, olivat samojedit usein ehtineet ruoskia\nmiehen ihan verille ja riekaleiksi ja hänen vaimonsa oli tullut kuin\nhulluksi miehen hätähuudoista ja tunkeutunut paikalle yrittäen\nhaukkumasanoilla ja lyönneillä, puremalla ja repimällä ajaa koko\nseurakunnan pakosalle. Sellainenkin yritys oli rangaistava, ja nainen\nsai alistua samaan kohteluun, sillä erotuksella vain, että häntä ei\nriisuttu alastomaksi, mutta vaatteet kasteltiin vedellä, jotta lyönnit\nparemmin tuntuisivat.\n\nRaipparangaistus on ainoa, jota samojedit käyttävät, mutta jos joku\nheistä esim. humalassa on tappanut toisen tai muuten tehnyt jonkun\nsuuremman rikoksen, saattaa rangaistus siitä huolimatta olla aivan\ntarpeeksi kauhistuttava. On näet usein tapahtunut, että rikoksentekijä\non kerrassaan ruoskittu tai kolhittu kuoliaaksi, heikontunut kun hän on\nsaattanut olla aikaisemmasta hurjasta takaa-ajosta erämaissa, mistä hän\nyksinomaan nälän pakottamana on palannut ihmisten ilmoille. Nuo kamalat\nmurhenäytelmät ovat onneksi sangen harvinaisia. Näin kerran sellaisen\nalkuvalmistukset, ja vaikutelmani siitä olivat sentapaiset, että minä\nen niitä koskaan unohda. Kun on ollut kysymys murhasta tai taposta,\novat venäläiset viranomaiset viime aikoina ottaneet asian\nkäsiteltäväkseen ja silloin on syyllinen tavallisesti tuomittu\nelinkautiseen vankeuteen. Se merkitsee kuolemanrangaistusta\npaimentolaiselle, sillä hän ei jaksa linnassa-oloa kestää, vaan kuolee\nennen pitkää. En sentakia tiedä sanoa kumpi noista rangaistuksista\nlopulta on inhimillisempi, molemmat ovat kauheita.\n\nMutta vieläkin julmempia kohtauksia saattaa sattua noilla ulkonaisesti\nniin iloisilla markkinapaikoilla. En tarkoita niitä murhenäytelmiä,\njoissa edesvastuuttomat ja sydämettömät kauppiaat johdattavat\nalkuasukkaat taloudelliseen perikatoon, enkä myöskään tarkoita sitä\nelämää, jota juopuneet miehet ja naiset pitävät hoippuessaan huutaen ja\nkirkuen paikasta toiseen. Tarkoitan niitä tilaisuuksia, joiden pitäisi\nluonnon järjestyksen mukaan voida muodostua ihmiselämän kauneimmiksi ja\nparhaiksi hetkiksi, nimittäin hääjuhlia. Mutta valitettavasti niitä ei\nsaada näissä erämaissa vietetyksi siihen tapaan kuin sivistyneempien\nihmisten keskuudessa. Asianlaita on kerrassaan toinen. Samojedien\nkeskuudessa, niinkuin useimmilla alkuperäisillä kansoilla, ei näet\nnaista pidetä miehen vertaisena, vaan ainoastaan tarpeellisena ja\nhyödyllisenä työvoimana ja sitäpaitsi miehen omaisuutena samalla\ntavalla kuin poroa tai koiraa. Naista ei samojedi koskaan saa\nvaimokseen rakkauden voimalla, niinkuin meillä useimmiten tapahtuu,\nvaan yksinomaan ostamalla. Kysymättä naisen mielipidettä hän ostaa\nhänet yksinkertaisesti omistajalta, siis isältä tai äidiltä, ja tytöllä\nei juuri koskaan ole asian suhteen mitään sanomista. Sama tapa\nvallitsee yhä vieläkin m.m. Jeniseiskin kuvernementin venäläisten\ntalonpoikain keskuudessa, eikä senvuoksi ole ihmeteltävää, että se\ntavataan paljoa alhaisemmalla asteella elävillä samojedeilla. Tytön\nhinta vaihtelee ja on suorastaan riippuvainen oravien runsaudesta. Kuta\nenemmän niitä on metsässä, sitä kalliimmaksi tulee morsian, ja hyvinä\nvuosina vaimon hinta voi kohota 500 oravannahkaan sekä muutamaan\nlitraan viinaa kaupanpäälliseksi. Huonoina vuosina saattaa tapahtua,\nettä tytön hankintaan tarvitaan vain 200 nahkaa, kenties vielä\nvähemmänkin. Se mikä saattaa asian niin monimutkaiseksi ja\ntuskalliseksi on, että Tymin samojedeilla vallitsee naisten puute,\ntoisin sanoen että heillä on enemmän miehiä kuin naisia, joten siis\nvaimon hankkiminen käy hankalaksi, poikamiessäätyä kun ei laisinkaan\nole. Tästä aiheutuu, että samojedit yhä enemmän ovat tulleet\npakotetuiksi myymään tyttärensä aivan nuorina. 12-13 vuoden vanhat\nlapset ovat kysyttyä kauppatavaraa, joka voidaan koska tahansa myydä.\nSellaisia häitä on ilkeä nähdä, ja kerrassaan järkyttävää on kuulla\nnuorten morsianten sydäntäsärkeviä hätähuutoja, kun heidät väkivallalla\nlaahataan pois omaistensa joukosta ja väkivallalla pakotetaan\nalottamaan avioelämää, johon he eivät ole kypsyneet ja joka johtaa\nsiihen, että he ainakin ruumiillisesti joutuvat aivan turmioon.\nSivistyneissä yhteiskunnissa tapahtuu kenties paljoa järkyttävämpiä\nasioita, mutta tuntuu siltä kuin ihminen ei samassa määrässä\nloukkaantuisi siitä riettaudesta, mikä tapahtuu olosuhteissa, joissa\nihmiset kuitenkin käsittävät ja oivaltavat mitä tehdään ja ymmärtävät\nasiain nurinkurisuuden. Mutta neitseellisen erämaan ympäröimänä on kuin\ntuntisi paljon voimakkaammin ja kauhistuisi paljon syvemmin kaikkea\nluonnotonta ja luonnonvastaista. Sivistyksen vankiloissa rikos\nluonnonlakeja vastaan tuntuu vähemmän törkeältä, siellä kun\nluonnottomuus jossain määrin painaa leimansa kaikkeen.\n\nSamojedilaiset häät ovat muuten mahdollisimman yksinkertaisia juhlia.\nKun sulhanen on maksanut sovitun hinnan, voidaan sanoa kaikki\nvarsinaiset juhlamenot suoritetuiksi. Mutta hyvin usein, kuten\nerikoisesti markkinoilla, muodostuvat häät suuriksi kemuiksi, joiden\nohjelmaan kuuluu, samalla tavalla kuin meilläkin, etupäässä syöminen ja\njuominen. Erotus on vain kvalitatiivinen. Kestitys on jokseenkin\nsamanlaista kuin venäläisillä, sillä erotuksella vain, että kala ja\nkalatuotteet, kuten mäti ja raani, ovat pääasiallisena ruokana. Juomana\nkäytetään viinaa ja teetä, joita vuorotellen juodaan ja jotka nopeasti\nvaikuttavat monella tavalla vapauttavasti. Juhlan loppupuolella osa\nvieraista nukkuu, mutta toiset ryhtyvät riitaan ja rähinään, joka\nsaattaa päättyä tappeluun ja muuhun välttämättömään pahaan.\n\nMarkkinain jälkeen kauppiaat lähtivät Tymskoeen ja minä jäin yksin\njäljelle voidakseni mahdollisimman kauan seurustella joen lähteillä\nasuvien samojedien kanssa. Näinä päivinä sain mitä selvimpiä\ntodistuksia sille aikaisemmalle arvelulleni, että joella asuvat\nsamojedit kielellisessä suhteessa hyvin huomattavasti ovat eronneet\ntoisistaan. Väestö on harvaa ja jurtat ovat miltei säännöllisesti\ntoista sataa virstaa toisistansa. Senvuoksi onkin luonnollista, että\neri perhekunnat eivät paljoakaan seurustele keskenään. Siitä taas\njohtuu, että melkein jokaisella perheellä on oma murteensa ja oma\nerikoinen sanavarastonsa. Ei saata oikeastaan puhua toisistaan\neroavista murteista, sillä varsinaisia rajoja ei ole, mutta kieli on\nniin erilaista ja niin vaihtelevaa, se muodostuu siinä määrin\nyksilölliseksi, että melkein on pakko tutkia jokaisen eri henkilön\nkieltä. Mutta se on mahdottomuus ja sentähden on pakko rajoittaa\ntutkimusalaansa. Yleistäminen on niinikään vaikeaa ja senvuoksi täytyy\naina muistaa tästä asiasta johtuvat puutteellisuudet. Tuntien nämä\ntosiseikat jää kysymyksenalaiseksi, miten suurta hyötyä erikoisen\ntarkasta ja täsmällisestä transskriptsionista saattaa tieteelle olla.\n\nNapaasissa oleskeluni jälkeen tein pieniä veneretkiä eri tahoille.\nKävin m.m. tervehtimässä ainoata joella asuvaa venäläistä, n.s.\nstarovjeriä l. vanhauskolaista, joka perheensä kanssa oli muuttanut\nerämaahan saadakseen olla rauhassa viranomaisilta ja päästäkseen\nsuorittamasta asevelvollisuuttaan. Hän oli rakentanut itselleen pienen\ntalon ja oli rikastumassa alkuasukkaiden kanssa harjoittamallaan\nkaupalla. Jokea pitkin kulkevien venäläisten kanssa hän ei halunnut\nolla missään tekemisissä eivätkä hekään hänestä välittäneet. Hänhän ei\nollut oikeauskoinen, hänellä oli pyhimyskuvien asemesta rautainen risti\nseinällä eikä hän sitäpaitsi uskonut kirkon oppeihin. Hän ei juonut\nviinaa eikä tupakoinut, jota kaikkea hänen uskontonsa kielsi häntä\ntekemästä. Hän ei myöskään saanut syödä toisten ihmisten kanssa eikä\nedes käyttää samoja astioita. Kaiken sellaisen hän katsoi synniksi.\nMutta pahan myyminen ja kaupitteleminen muille ei ollut syntiä. Me\nostimme häneltä esim. tupakkaa, mutta meidän oli marssittava pihalle\nsitä polttamaan. Hänen olisi muussa tapauksessa ollut pakko hyvin\nhankalilla toimituksilla karkoittaa saastaiset tupakansavut talostaan.\n\nPaluuni Tymiltä tapahtui paljoa nopeammin kuin matkani sinne. Virta oli\nedelleen vuolas eikä meidän tarvinnut tehdä muuta kuin antaa veneen\nomin neuvoin soljua eteenpäin. Kullakin oli omat vahtivuoronsa ja niin\nme saatoimme kulkea yötä päivää. Jurttain kohdalla pysähdyimme, sillä\nnyttemmin olivat asukkaat palanneet kotia ja me saatoimme tutustua\nalkavaan kesäelämään. Useimmat olivat kylläkin rakentaneet itselleen\nkunnolliset mökit, mutta siitä huolimatta he kaikki asuivat vedestä\nkohoaville hiekkasärkille pystytetyissä tuohisissa kodissa.\n\nKevät oli vastikään muuttunut takatalveksi, lumi oli tehnyt maiseman\nvalkoiseksi ja karkoittanut sääsket, tuon Siperian pahimman vitsauksen,\njoka tekee muuten niin lyhyen ja ihanan kesän sietämättömäksi\nhelvetiksi. Matkallani pohjoista kohti olin ensi kerran päässyt\ntutustumaan niihin ja tajuamaan niiden suuren merkityksen. Olin\naikaisemmin tullut tuntemaan Lapin hyttyset ja arvellut, etteivät ne\nmahda Siperiassa olla sen pahempia. Kuvittelin voivani pitää ne\nloitolla pikiöljyn ja muiden samantapaisten, ulkonäköä turmelevien\nkeinojen avulla. Aluksi en välittänytkään ryhtyä varokeinoihin, mutta\nlopulta oli minunkin alistuttava toimimaan niinkuin kaikki muut.\nTäytyi, niinkuin raamatussa sanotaan, pukeutua säkkiin ja tuhkaan.\nVoidakseen nukkua, syödä, juoda tai toimittaa kaikkein luonnollisimmat\ntarpeensa oli pakko vetäytyä ohuesta kankaasta tehtyyn verhoon, joka\npingotettiin sopivaan paikkaan, jollei tehnyt mieli hakea suojaa\nleiritulen savusta. Voidakseni yleensä oleskella ulkona vapaassa\nluonnossa täytyi minun pitää verkkoa pääni päällä ja kintaita käsissä.\nJos kävi välttämättömäksi soutaa, niin tuommoisista suojelusvälineistä\naiheutuva kuumuus tuli liian rasittavaksi ja silloin sytytettiin\nämpäriin vartavasten kootut lahonneet puut palamaan, niin että savu ja\ntuhka tuprusivat yli koko aluksen. Sääsket ja melkein yhtä lukuisasti\nvesillä lentävät paarmat pysyivät kylläkin loitompana, mutta tuhkasta\ntulimme kovin likaisiksi ja rasittuneista silmistä valui alati vettä.\nSamaa menettelyä käytetään tuohikodissa, jonkatähden joskus oli aivan\nmahdotonta sellaisessa ympäristössä tehdä mitään muistiinpanoja.\nLuonnollisena seurauksena ainaisesta oleskelusta savupilvissä olivat\nvetiset, vuotavat ja punaiset silmät sekä viheliäinen mieliala. Minä\nsaatoin kuitenkin joskus ottaa virkistävän kylvyn joen viileissä\naalloissa, mutta samojedit, jotka näkyvät karttavan vettä enemmän kuin\nmitään muuta, kävivät päivä päivältä yhä kurjemman näköisiksi.\n\nHauskaa vaihtelua tarjoutui lähellä Napaasia tavatessani Tymin\nsamojedien ylimmäisen papin nimeltä Kotshijaader. Hän kuului harvoihin\nnykyään elossa oleviin n.s. suuriin shamaaneihin ja hänen\nhoidettavanaan oli seitsenkasvoisen ylijumalan kuuluisa temppeli.\nHarvoin olen tavannut herttaisempaa ja kunnollisempaa alkuasukasta kuin\ntuo samojedipiispa oli. Oleskellessani hänen luonaan huomasin miten hän\noli kokonaan vailla shamaanien niin tavallista humbugia, eikä hän\npapillisissa toimituksissaankaan käyttänyt niitä monia taikatemppuja,\njoilla muut koettavat läsnäoleviin vaikuttaa. Hän käsitteli noitarumpua\nihmeteltävällä vakavuudella, ja vaikuttavalla hartaudella hän luki\nrukouksensa isien jumalille. Häneltä sain kaikki täydelliseen\nshamaaninpukuun kuuluvat esineet, jotka hän luovutti minulle\nvarsin mielellään, koska ne muka olivat käyneet tarkoitukseensa\nkelpaamattomiksi, niitä kun oli käytetty parantamaan sairasta, joka\nkuitenkin rukouksista ja uhreista huolimatta oli kuollut. Niiden\njoukossa oli mielenkiintoinen lakki, johon oli kiinnitetty raudasta\ntehty risti. Hämmästyneenä kyselin häneltä syytä miksi semmoinen esine\noli kiinnitetty tuohon pyhään päähineeseen. Hän vastasi minulle sen\ntapahtuneen halusta pettää kristittyjen jumalaa näinä huonoina aikoina.\nKantamalla ristiä lakissaan hän arveli kristittyjen jumalan luulevan,\nettä hänkin kuului hänen laumaansa, ja siitä syystä jättävän hänet\nrauhaan.\n\nTässä yhteydessä minun on mainittava, että useimmat näillä seuduilla\nelävät ja toimivat shamaanit kuuluvat vähemmän arvossapidettyjen\njoukkoon. He eivät luota erikoisen paljon sanan ja rukouksen voimaan,\nvaan koettavat etupäässä pelotuksilla karkoittaa esim. sairauden henget\nihmisestä ja sitäpaitsi he vaativat toimituksistaan kohtuuttoman\nkorkeata maksua. Muistan erityisesti erään vanhan ukon, joka aina\nkerskaili mahdillaan ja kehui olevansa hyvin tuttavallisissa suhteissa\nhenkimaailman kanssa. Hän oli kerran puijannut minulta 10 ruplaa ja\nsiitä syystä minä odotin sopivaa hetkeä kostaakseni hänelle ja samalla\nkohottaakseni omaa mainettani alkuasukasten keskuudessa. Eräänä aamuna\nminulle kerrottiin, että hän illalla aikoi antaa pienen näytännön, ja\nsamassa minäkin päätin toimia. Kutsuin hänet luokseni ja varoitin häntä\nillalla manaamasta henkiänsä -- minun kotijumalani muka saapuvat\ntilaisuuteen ja tekevät hänelle pahaa. Hän luuli minun laskevan\nleikkiä. Tarjosin hänelle viinaa, johon olin kaatanut voimakkaan\nannoksen cascara sagradaa -- risiiniöljyhän ei näihin tepsinyt -- ja\nuskottelin hänelle sen olevan konjakkia, jota sekoitus muuten värin\npuolesta muistuttikin. Pahaa aavistamatta hän joi hyvällä halulla\npetolliset ryyppyni. Kokoontuessamme illalla hänen noitumistansa\nkuuntelemaan odotin jännittyneenä mitä siitä tulisi. Ukko alotti\nkaikessa rauhassa ja ennätti soitella ja veisata aika kauan, ennenkuin\ncascara ehti päästä vaikuttamaan. Vihdoin viimein hänen luontonsa ei\nsallinut enempää, hän lakkasi äkkiä laulamasta ja riensi ulos kodasta.\nVähän ajan kuluttua hän palasi, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän\njälleen syöksyi ulos. Tällä kertaa hän viipyi kauan poissa ja\npalatessaan hän tunnusti olevansa kykenemätön jatkamaan. Voittoni oli\nsuuri ja miehen kunnioitus minua kohtaan vielä suurempi.\n\nVaikka suurshamaani Kotshijaader osoitti sangen hyvin ymmärtävänsä\nopintojani ja niiden tarkoitusta, näytti kuitenkin käyvän mahdottomaksi\nsaada hänet valokuvatuksi täysissä tamineissa, shamaanin virkapukuun\npuettuna. Ensiksikin oli hänestä päivänselvä asia, että koneeni sisälsi\npahoja henkiä, jotka mahdollisesti voisivat häntä vahingoittaa, ja\nsitäpaitsi hän pelkäsi tulla ikuistetuksi eikä tahtonut, että\nvenäläiset näkisivät hänen kuvansa. Viimein hän kuitenkin suostui\ntoimitukseen sillä ehdolla, että hän itse saisi kuvan. Hän luuli näet,\nettä kone ottaisi vain yhden ainoan sellaisen. Sillä tavalla kumpikin\nmeistä tuli tyydytetyksi, enkä minä katsonut olevan syytä korjata hänen\nväärinkäsitystään.\n\nTymillä toimitin erinäisiä varsinaisen alani ulkopuolella olevia\ntutkimuksia. Niihin kuului m.m. joukko antropologisia mittauksia.\nNäiden suorittamista varten olin osittain pakotettu käyttämään\nviekkautta. Usein sain potilaani alistumaan noihin epämiellyttäviin\ntungettelevaisuuksiin ainoastaan huomauttamalla heille, että sellaiset\nmittaukset olivat aivan välttämättömät heidän sairautensa\nselvillesaamista varten. Tymillä muistan erikoisesti huvittaneeni monta\nsamojedia kertomalla, että minä mittausteni avulla saatoin päättää,\nolivatko he oikeita samojedeja vaiko jotakin muuta. Oli yleisesti\ntunnettu asia, että eräällä samojedilla oli tunguusi epävirallisena\nisänään, ja minä käytin m.m. tätäkin tietoani hyväkseni yleisen riemun\nvallitessa mittauksillani todetakseni varsinaisen isän kansallisuuden.\nTämä todistus metodini luotettavaisuudesta vaikutti tuntuvasti asian\nhyväksi ja suuri joukko ihmisiä ilmoittautui heti paikalla\ntutkittavakseni.\n\nMutta Tymillä, niinkuin lukemattomilla muilla paikkakunnilla, kävi\naivan mahdottomaksi saada samojedeja -- miespuolisia nimittäin --\nriisuutumaan mittauksia tai valokuvaamista varten. Lupasin rahoja,\ntarjoilin heille viinaa, mutta ei mikään näyttänyt tepsivän. Heillä oli\nkaikilla mitä selvin vastenmielisyys alastomuutta kohtaan, ja tästä\nennakkoluulosta he eivät edes sairastuessaan voineet vapautua. Sangen\nusein kävi luonani kuppaa tai muita tauteja sairastavia alkuasukkaita,\nmutta kun minun ei koskaan sallittu edes nähdä sairaita ruumiinosia,\noli minun aivan mahdoton heitä millään tavalla auttaa -- jota muuten\ntuskin olisin voinut sittenkään tehdä, vaikka olisin saanut heitä\ntarkastaa. Tuo heidän kainoutensa on yhteydessä erinäisten maagillisten\nuskomusten kanssa, joiden mukaan onnettomuus saattaa kohdata sitä, joka\nsattuu näyttämään alastoman ruumiinsa muille. Jos samojedi siten on\njoutunut vaaran alaiseksi, on hänen pakko pahoiksi luulotelluista\nsilmäyksistä johtuvan onnettomuuden torjumiseksi antaa lahja sille\nhenkilölle, joka on hänet nähnyt. Kerran tästä asiasta puhuessani on\nminun mainittava, ettei miestenkään keskuudessa ole sallittu avoimesti\ntoimittaa luonnollisia tarpeitaan, vaan jokaisen täytyy sellaista\ntarkoitusta varten hakea itselleen pensaan tai muun esineen tarjoamaa\nsuojaa. Tämä on varsin helppoa metsissä, mutta avonaisella tundralla se\nkuuluu vaikeimpiin tehtäviin, ja onkin vastustamattoman koomillista\nnähdä miehen äkkiä erottautuvan muusta karavaanista ja hurjaa kyytiä\nsuksillaan kiitävän kauas, kilometrinkin matkan, niin yksinkertaisen\nasian takia. Tohtori Pälsin mukaan näyttää mongoleilla vallitsevan\naivan päinvastainen käsitys, he kun täydellä syyllä arvelevat että\n\"naturalia non sunt turpia\".\n\nCastrén mainitsee matkakertomuksissaan samojedien mailta monin paikoin\nkuulleensa puhuttavan vanhojen linnoitusten raunioista ja erikoisesti\nn.s. tshuudien haudoista, joita hän ei kuitenkaan nähnyt eikä siis\nmyöskään päässyt tutkimaan. Mainitsin jo aikaisemmin, että Tymin rannat\nsiellä täällä ovat korkeiden harjanteiden halkomia, niinkin korkeiden,\nettei keväisen vedenpaisumuksenkaan mutainen vesi niitä kykene\npeittämään. Näillä harjanteilla ja niiden rinteillä minä tapasin\nretkeilylläni huomattavan määrän varmaankin suurta mielenkiintoa\nherättäviä muinaismuistoja. Useimmat niistä olivat seuraavanlaisia:\nRaunioita ympäröi suuren ja laajan kaaren tapaan syvä vallihauta, jonka\nsisäpuolella kohosi paikoittain muutaman metrin korkuinen muuri. Muurin\nsisäpuoleinen alue oli jaettu suurempiin ja pienempiin, valleilla\ntoisistaan erotettuihin ruutuihin. Nämä neliöt -- sivujen pituus\nvaihteli 3:n ja 6:n metrin välillä -- olivat varmaankin linnoituksen\nsisäpuolella sijainneiden rakennusten, asuntojen jäännöksiä. Luultavaa\non, että ne olivat olleet samaa mallia kuin ne Ket-joella noin 50\nvuotta sitten käytännöstä pois joutuneet rakennukset, jotka olivat\npuoleksi maanalaiset, muotonsa puolesta pyramidintapaiset, seinät\npuusta tehdyt ja katossa aukko, mistä savu pääsi ulos ja valo sisään.\nMutta kaikki puiset osat olivat jo aikoja sitten lahonneet ja jäljellä\noli ainoastaan hiekasta ja mullasta tehdyt vallitukset, joista löysin\nsuuren määrän saviastiain palasia ja poltettuja luita. Samojedit eivät\ntiedä kertoa mitään näistä linnoituksentapaisista rakennuksista, ja\nmuutenkin niissä kasvavat ikivanhat puut todistavat, että ne ovat monen\nvuosisadan ikäisiä. Ne ovat nähtävästi rakennetut siihen aikaan,\njolloin venäläiset eivät vielä olleet saapuneet Siperiaan ja jolloin\nmaassa vallitsi bellum omnium contra omnes. Eri heimot taistelivat\nsilloin metsästysalueittensa säilyttämisen ja laajentamisen puolesta,\nsotivat tunguuseja, ostjakkeja ja tataareja vastaan. Jokaisella\nheimolla oli silloin niinkuin nykyäänkin oma, usein vierasta alkuperää\noleva ruhtinaansa, maader. Hänen johdollaan käytiin sotaa, ja joskus\nsaattoivat useammat heimot yhtyä taistelemaan yhteistä vihollista\nvastaan. Viimeisen kerran tehtiin sellainen sotaretki v. 1602, jolloin\nNarymin samojedit yrittivät nousta kapinaan karkoittaakseen äsken\nmaahan saapuneet kasakat. Venäläisen valloituksen ajoilta ovat\nluultavasti peräisin ne maanalaisilla käytävillä varustetut asunnot,\njoita tapasin etupäässä Tym-joen suupuolella ja sen ympäristössä.\nNoissa käytävissä samojedit piilivät venäläisten tullessa, ja vieraille\nveronkantajille kävi alkuasukasten löytäminen senvuoksi usein hyvinkin\nvaikeaksi. Linnoitettujen paikkojen lähistössä tapaa usein\nhautakumpuja, jotka varmaankin ovat samanikäisiä kuin linnat. Niissä\nlepäävät nähtävästi onnettoman samojedikansan uljaat Ilkat, jotka ovat\nkaatuneet taistelussa itsenäisyytensä ja vapautensa puolesta. Nekin\nsisältävät saviastiain palasia, mutta muuten en niistä löytänyt mitään\nsellaista, jonka nojalla kävisi mahdolliseksi tarkemmin määritellä\nniiden ikää. Siellä täällä on kyllä kivikauden aseita, mutta niillä ei\nluultavasti ole mitään yhteyttä hautojen kanssa. Noita kiviaseita\nsamojedit käyttävät amuletteina salamaa vastaan, sillä niitä arvellaan\nukonnuoliksi, jotka taivaallisen alkuperänsä takia ovat sopivia\nsuojelemaan ylimaailmallista tulta vastaan. Se käsitys on nimittäin\nhyvin yleinen, että henget salaman kautta koettavat päästä ihmisissä\nasuviin pahoihin henkiin käsiksi. Niiden luullaan usein piilevän\nvaatteissa, ja senvuoksi ei ole tavatonta, että samojedit ukkosen\nlähestyessä kiireesti riisuvat ruumistaan peittävät ryysyt sekä\npoistuvat niistä loitommalle odottamaan rajuilman taukoamista. Itse he\nsilloin ovat turvassa, koska salama etupäässä iskee juuri vaatteisiin.\n-- Kannattaisi varmastikin tarkemmin tutkia noita kiinteitä\nmuinaisjäännöksiä, joskin niiden kaivaminen kohtaisi paljon vaikeuksia.\nSuuruutensa vuoksi ne vaativat runsaasti aikaa ja sitäpaitsi tulee\nkaivausten suorittamista varten tarpeellisten työmiesten hankinta siksi\nkaukaisille seuduille huomattavan vaikeaksi. Olisin mielelläni ryhtynyt\npienempiä kaivauksia toimittamaan, mutta olin kerrassaan ilman apua.\nSamojedini eivät olisi mistään hinnasta halunneet tai uskaltaneet panna\nhenkeänsä alttiiksi moisessa yrityksessä. He uskoivat kivenkovaan, että\nsitä, joka meni häiritsemään vanhojen urhojen vuosisatoja kestänyttä\nunta heidän asunnoissaan tai haudoissaan, kohtasi varma kuolema. He\nkertoivat minulle lukuisia juttuja miehistä, jotka siitä syystä muka\nolivat menettäneet henkensä. Senpätähden sainkin tyytyä vain siellä\ntäällä maata kaivelemaan, samojedien pelokkaina katsellessa työtäni.\nVaikka kaivausteni tuloksena ei ollutkaan juuri \"en metmask ifrån\nOrienten\", niin rajoittui se itse asiassa muutamiin saviastiain\npalasiin. Saavuttuani Obille sairastuin pilkkukuumeentapaiseen\ntautiin, jonka samojedit katsoivat näistä yrityksistä koituneeksi\nrangaistukseksi, vaikka minä tosin elävänä siitä selviydyin.\n\nKaikkien näiden erilaatuisten tutkimusten jälkeen katsoin olevani\npakotettu jatkamaan matkaani, niin mielelläni kuin olisinkin jäänyt\nnoihin minulle niin rakkaiksi tulleihin erämaihin. Paluumatka sujui\nnopeammin kuin olin ajatellut, sillä virta oli vielä vuolas. Miehistö\noli kuitenkin kerrassaan kehnossa kunnossa. Toisen samojedin\nkeuhkotauti oli pahentunut ulkoilmassa, ja miesparka ei enää jaksanut\ntehdä mitään työtä, makasi vain selällään yskien ja sylkien yötä\npäivää. Ostjakki, jonka jalommat osat olivat lähtöpäivänä pahasti\npalaneet, ei ollut paljonkaan vammoistaan välittänyt, ja hänen\npalorakkonsa olivat ennen aikojaan menneet rikki. Hän ei saattanut\nistua muuta kuin kyljellään, ja koska siinä asennossa lienee vaikea\nsoutaa, olin pakotettu vapauttamaan hänet kaikesta paitsi\nruuanvalmistushommista. Kahden me siis Olashkan kanssa saimme ohjata\nuivaa sairashuonettamme aina Obille asti. Sinne saavuttua toimitimme\nsamat menot kuin lähtiessä. Pienessä lahdelmassa, jossa Obin valkoinen\nvesi sekoittuu Tym-joen mustiin laineihin, uhrasimme muutamia\nkuparirahoja veden hengelle, ötkel loos'ille, jonka arvellaan asuvan\nsiellä. Ja samojedit huuhtoivat päänsä pyhällä vaalealla Obin vedellä.\nSillä tavalla he aina tervehtivät tuloansa suurelle joelle, jota he\nnimittävät \"äidiksi\" ja runollisesti \"sieluksi\" l. \"hengeksi\". Ja\ntodella tuskin onkaan olemassa sopivampaa nimeä joelle, joka sen tavoin\ntekee näillä seuduilla elämisen mahdolliseksi.\n\nTymskoeen saavuimme kesäkuussa. Olin tuskin ehtinyt jättää jäähyväiset\nmiehistölleni, ennenkuin Barabintsin aroilta tuleva, näitä seutuja niin\nusein ahdistava kuumetauti pakotti minutkin pitkään toimettomuuteen.\n\nOleskeluni näillä seuduilla lopetin tällä kertaa heinäkuussa, jolloin\nlähdin retkeilylle Tobolskin kuvernementin rajalle kaivaakseni Veskov\nJar nimisestä harjusta mammutin luita. Maaperän kovanlaisen ja kiinteän\nlaadun sekä puuttuvan ajan takia löysin kuitenkin vain harvoja\nsuurempia luita. Mutta vakaumukseni on, että mainitussa harjussa on\nhaudattuna lukematon joukko suuria luurankoja, jotka epäilemättä joskus\ntulevaisuudessa kaivetaan esiin.\n\n\n\n\nKRASNOJARSKISSA JA KET-JOELLA\n\n\nJossain määrin toivuttuani sairauteni jälkeen lähdin höyrylaivassa\nTomskia kohti. Kielimestarini Olashka, joka pitkin talvea ja kevättä\noli elänyt yhdessä kanssani, sai luvan seurata minua Narymiin. Olin\najatellut viedä hänet mukanani kotimaahan voidakseni siellä jatkaa\nopintojani. Mutta hyvin tuntien hänen juomapäänsä halusin sitä ennen\nottaa hänet pienelle koematkalle saadakseni selville, kävisikö se\nollenkaan mahdolliseksi. Laivassa erosimme hetkeksi toisistamme, minä\nkiiruhdin ruokasaliin saadakseni ensi kerran melkein vuoteen syödä\neurooppalaista ruokaa kunnollisessa valkoliinaisessa pöydässä veitsellä\nja kahvelilla puhtailta lautasilta. Aterioituani menin kävelemään\nkannelle, josta minun kuitenkin hyvin pian oli pakko rientää takaisin\nruokasaliin siellä syntyneen hirveän mellakan takia. Keskellä huonetta\nseisoi kielimestarini tarjoilijan kanssa riitelemässä. Varoituksistani\nhuolimatta hän ei ollut voinut; hillitä itseään, vaan oli juonut\nitsensä aikamoiseen humalaan. Juomasta reipastuneena hän oli astunut\nruokasaliin syödäkseen herrojen tapaan, tilannut itselleen ruokaa ja\nviinaa, mutta saatuaan tilauksensa eteensä pöydälle oli hän huomannut\nolevansa kylläinen. Sentähden oli häntä huvittanut tarttua pöydän\njaloista kiinni ja heittää se kaikkineen kumoon vain saadakseen nähdä\nkoko komeuden menevän pirstoiksi. Astuessani huoneeseen hän ojensi\nraivostuneelle tarjoilijalle hyvin armollisesti jäljellä olevat rahansa\nja hoiperteli sitten pois nukkumaan. Tullessamme Narymin satamaan, jos\nnäet hiekkasärkästä voi sellaista nimitystä käyttää, oli hän jälleen\njuovuksissa ja potkaistiin armotta rannalle, jossa hän sitten nukkui\nvuorokauden. Seuraavana päivänä jatkoin matkaani ja jätin hänet omin\nneuvoin palaamaan kotiansa vakuutettuna siitä, että minun kävisi\nmahdottomaksi kuljettaa moista veikkoa Eurooppaan saakka.\n\nTomskiin saavuin muutamia vuorokausia myöhemmin jätettyäni veneeni ja\nkoirani Ket-joen suulla sijaitsevaan Togurin kirkonkylään. Tähän\nvuodenaikaan oli kaupunki kuuma ja tomuinen, enkä minä olisi lainkaan\nhalunnut sinne tulla. Vielä vaikeammalta tuntui minusta matkata itää\nkohti, olisin niin mielelläni lähtenyt päinvastaiseen suuntaan. Mutta\nminun täytyi pikimmältä pistäytyä Krasnojarskissa hankkiakseni\nitselleni kuvernööriltä Turuhanskin-matkaa varten tarpeelliset paperit.\nSenjälkeen oli aikomukseni palata Ketille voidakseni erämaiden kautta\npyrkiä suoraa päätä Jenisein suulle, jossa aioin ottaa selkoa siellä\nasuvista samojedeista.\n\nRautateitse kestää matka Tomskista Krasnojarskiin vuorokauden ja\nSiperiassa sitä pidetään pikkuasiana. Etäisyydet ovat nimittäin niin\nsuuret, että sellainen matka siellä katsotaan jokseenkin\nsamanvertaiseksi kuin yhden tunnin retki Euroopassa. Mutta vaikka se\nolikin verrattain lyhyt, huomasin kuitenkin ilokseni suuren ja\nhuomattavan eron maisemassa. Minulta pääsi sanomattoman helpotuksen\nhuokaus saadessani jättää nuo iankaikkiset suot ja päästessäni maahan,\njossa oli korkeita kukkuloita ja vuoria. Koko Narymin piirissä on\nmelkein mahdotonta löytää ainoatakaan kiveä, siellä ei ole muuta kuin\nhiekkaa ja savea. Täällä kaikki oli töyrykästä ja maisema lumoavan\nkaunista. Kaikkialla oli yllinkyllin sekä muotoja että värejä. Näköala\nitse Krasnojarskista oli joka taholle mahtavan komea. Pehmeitä\nkukkuloita ja kulmikkaita vuoria kaikkialla, edelliset loistavan\npunaisia (hiekkakivi on siellä punaista, ja siitä kaupunki juuri on\nsaanut nimensä), jälkimäiset mustia ja valkeita. Jenisei, jonka vesi\nvirtaa eteenpäin 12 kilometrin nopeudella tunnissa, oli vuolas ja sitä\nreunustivat korkeat rannikot. Se muodostuikin mitä suurimmaksi\nvastakohdaksi Obille, jonka vesi virtaa hiljaisesti ja verkalleen ja\njonka rannikot ovat niin matalat. Jättämäni seutu oli köyhää, mutta\ntäällä maa oli hedelmällistä ja rikasta, ja lisäksi vuoret sisälsivät\nuinuvia rikkauksia -- metalleja ja jalokiviä. Kaupunki oli pienempi ja\nvieläkin rumempi kuin Tomsk, mutta en usko monenkaan Siperian kaupungin\nomaavan niin suuria tulevaisuuden mahdollisuuksia ja sijaitsevan niin\nkauniilla paikalla.\n\nKaupungissa sain tilaisuuden tutustua museoon, joka luultavasti on\nrikkain ja mieltäkiinnittävin koko Siperiassa. Tapasin myös joukon\nhenkilöitä, jotka ystävällisyydellään ja vieraanvaraisuudellaan\nsaattoivat minut ihan pulaan. Ensimäisen oleskeluni ajalta\nKrasnojarskissa muistelen erikoisesti ystävääni Ivan Ivanovitsh\nBerdnikovia, uutisasutushallituksen virkamiestä, joka uupumattomalla\nharrastuksella ajoi asioitani ja avusti minua sekä neuvoilla että\ntiedonannoilla, joilla oli sitä suurempi arvo, kun hän itse oli\nvuosikausia oleskellut tunguusien keskuudessa ja sinä aikana\nsaavuttanut laajat tiedot ja suuren kokemuksen.\n\nKuvernöörinvirastossakin minua kohdeltiin erinomaisella\nystävällisyydellä, vaikka minulla aluksi oli pieni kohtaus nyttemmin\njoku aika sitten kuolleen kuvernöörin kanssa. Pääsin hänen puheilleen\neräänä aamuna ja esiteltyäni itseni ja pyydettyäni tarpeellisia\nsuosituskirjeitä näytin hänelle Pietarin Tiedeakatemialta ja muilta\nsamantapaisilta laitoksilta saamani paperit. Kuvernööri tarkasteli\nniitä, mutta kohautti vain olkapäitänsä ja arveli, että tiede ei\nmerkinnyt niin paljon, että hänen muka sellaista tarkoitusta varten\nolisi pitänyt antaa mitään erikoisia suosituksia. Kun näillä\npapereillani ei näkynyt olevan mitään vaikutusta häneen, muistutin minä\nhäntä eräästä Stolypinin kirjelmästä, jossa minua viranomaisille\nsuositeltiin.\n\n\"Mikä Stolypin se sitten on?\" kysyi hän minulta jokseenkin tylysti.\n\n\"Hän oli sisäasiainministerinä, Teidän ylhäisyytenne\", vastasin minä\nhämmästyneenä.\n\n\"No mutta miten Herran nimessä hän on saattanut sellaisen paperin\nkirjoittaa? Hänhän on kuollut.\" (S. ammuttiin, niinkuin tunnettua,\nvuotta aikaisemmin Kievissä.)\n\n\"Hän kirjoitti sen varmaankin vielä eläessään\", vastasin minä,\nhävyttömästi kyllä, mutta olin toisaalta hieman ärtynyt hänen\nkysymystensä johdosta.\n\nKuvernööri näytti tyytymättömältä, hänen sihteerinsä purskahti nauruun\nja minä jäin odottamaan sanojeni seurauksia. Jokseenkin armollisen\nhyvästijätön jälkeen poistuin palatakseni seuraavana päivänä, jolloin\nminulle toimitettiin kaikki tarpeelliset paperit. -- Syynä siihen, että\nkuvernööri hieman yliolkaisesti kohteli tiedettä ja sen harjoittajia,\noli se, että muuan Rytshkov niminen mies vähän aikaisemmin oli\nmatkustellut ympäri lääniä kokoilemassa kansatieteellisiä esineitä ja\nmatkoillaan mitä häpeämättömimmällä tavalla petkuttanut niin\nviranomaisia kuin muitakin. Sitäpaitsi kuvernööri luuli minun juuri\näskettäin saapuneen Siperiaan eikä senvuoksi kenties oikein käsittänyt\ntuota myöhästynyttä Stolypinin kirjettä, minkä johdosta hän arvatenkin\ntuli tehneeksi nuo näennäisesti niin typerät kysymykset. Muuten hän oli\nkylläkin miellyttävä ja avusti minua tavalla jos toisellakin.\n\nBerdnikovilta, joka tunsi Sajaanin-vuorten seudut, olin saanut tietää\nkahdesta kielellisessä suhteessa tuntemattomasta, Kanskin piirin\neteläisissä aarniometsissä asuvasta heimosta. Sain hänet oppaakseni ja\nyhdessä me sitten teimme pikamatkan arojen poikki Sajaanin rinteille\nsaadaksemme selville noiden heimojen kansallisuuden. Toivoin niiden\nolevan kamasseja, s.o. sen samojedikansan jäännöksiä, jonka Castrén oli\nlöytänyt ja jonka Radloff noin 50 vuotta sitten oli kertonut kuolleen\nsukupuuttoon tai tataarilaistuneen. Ensimäinen ryhmä näyttäytyikin\ntataarilaistuneeksi, mutta kauempana sijaitsevassa kyläkunnassa\nhuomasin ilokseni, että kamassit elivät ja että muutamat vanhemmat\nihmiset vielä heidän kieltänsäkin puhuivat. Tulen myöhemmin toisen\nSiperian-matkani yhteydessä kertomaan enemmän tästä heimosta enkä\nsenvuoksi tässä sitä sen enempää koskettele, vaan siirryn puhumaan\nvaiheistani ja seikkailuistani Ket-joen varrella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nParoni Aminoffin ja hänen seuraajansa herra Popovin ystävällisellä\nvälityksellä sain Tomskiin palattuani tilaisuuden elokuussa valtion\nomistamalla laivalla jatkaa matkaani Ketille. Laivan nimenä oli Tshulym\nja se teki silloin juuri viimeisen matkansa n.s. Ob-Jeniseiskin\nkanavalle vieden jauhoja siellä asuvia työmiehiä ja paikallista väestöä\nvarten. Laivan kapteenina oli tyypillinen Ob-joen laivuri, joka\nsydämensä pohjasta halveksi engelskantaitoista ja valtamerillä\npurjehtinutta perämiestä. Hän oli muuten hyvin ystävällinen ja avulias\nkuten myös ainoa kanssamatkustajani, isä Makarij Pokrovskij, joka yli\n30 vuotta oli palvellut sielunpaimenena Maksimkin Jarin kylässä Ketin\nvarrella. Kylä sijaitsi 600 virstaa joen suulta ja posti saapui sinne\noikeastaan vain kerran vuodessa. Ukko oli vanha ja raihnainen, hän oli\nnuoruudessaan viettänyt iloista elämää, ja nyt hänen kätensä vapisivat\nniin, että hän tuskin kykeni syömään omin neuvoin. Tässä seurassa\nmatkustin Toguriin, jossa veneeni otettiin laivan perään.\n\nMinulla oli aikaa varsin vähän, jos mieli ennen talven tuloa ehtiä joen\nlähteille, ja sitäpaitsi tiesin Ketin alijuoksun varrella asuvan\netupäässä venäläisiä. Siitä syystä jatkoin matkaa laivalla Maksimkin\nJarin läheisyyteen. Tässä kylässä asustin muutamia päiviä pestatakseni\nmiehistön veneitäni varten sekä osittain erityisten tutkimusten, mutta\nmyös papin takia. Vastalauseistani huolimatta hän näet pakotti minut\nasumaan luonaan, ja sittemmin kävi hyvin hankalaksi vapautua hänen\nvieraanvaraisuudestaan. Ymmärsin kyllä, että hän halusi pidättää minua\nluonaan, koska hänellä koko kylässä ei ollut muuta seuraa kuin nuori\nvaaleatukkainen lukkari, joka ei koskaan puhunut mitään, mutta\nkuitenkin luuli olevansa suuri naisten lumooja. Hänen luonaan\nennenmainitut hiiret rakensivat pesänsä nahkaisiin housuihini ja\nhänen luonaan tulin oikein kouraantuntuvasti huomaamaan mitä\nvanhasiperialainen vieraanvaraisuus merkitsee. Ensiksikin sain melkein\nviikon asua hänen luonaan ja sitäpaitsi hän varusti minut lähtiessäni\nniin runsailla eväillä, että jollei olisi sattunut yhtä ja toista\nmatkan varrella, niin minulla vielä parin kuukauden päästä olisi ollut\nhänen antimiansa jäljellä. Minä totean mielelläni ja kiitollisuudella,\nettä minne olenkaan tullut ja miten olenkaan ollut puettuna, ryysyihin\ntai parempiin vaatteihin, ei tuota vieraanvaraisuutta ole koskaan\npuuttunut. Niin pappien kuin talonpoikien, köyhien kalastajien ja\nrikkaitten kauppiaitten luona on minua aina samalla ystävällisyydellä\nkohdeltu. Kaiken tämän perusteella olen vakuutettu siitä, että\nSiperiassa ei koskaan tarvitsisi kärsiä nälkää tai vilua, vaikka\nkulkisi talosta taloon ilman kopeekkaa taskussa ja vaikka sattuisi\nelämään satakin vuotta.\n\nKylässä ja sen lähistöllä asui useita samojedeja, mutta useimmat olivat\nparaikaa metsissä setripuunkäpyjä kokoilemassa ja senvuoksi kävi\nminulle vaikeaksi hankkia itselleni sopivia miehiä. Pitkällisten\ntiedustelujen jälkeen sain vihdoin kaksi suostumaan seuraamaan minua\nyli 700 virstan pituiselle matkalleni. Toinen oli kylän alapuolella\nsijaitsevasta Metashkina nimisestä jurtasta kotoisin ja Ketin\nsamojedien entisen ylimmäisen papin poika. Toinen, vanhanpuoleinen mies\nja lukuisan lapsilauman isä, oli läpeensä merkillinen ilmiö.\nPienenä oli Tomskin piispa Makarij toimittanut hänet Barnaulin\nhengelliseen seminaariin, jotta hän siellä olisi valmistautunut\nsamojedilähetyssaarnaajaksi. Kymmenen vuotta hän oli siellä istunut\nkuin lintu häkissä ja opetellut yhtä ja toista. Mutta kun aika oli\ntäytetty ja hänen oli lähdettävä kirkon apostolina kansansa keskuuteen,\nsilloin vasta hänen samojedilainen luontonsa tuli ilmi. Hän jätti\nkirkon ja viran ja muutti takaisin erämaahan ryhtyäkseen elämään\nsamalla tavalla kuin kansansa muutkin jäsenet. Siitä oli monta vuotta\nkulunut ja hän oli unohtanut melkein kaiken oppinsa. Nyttemmin hän oli\nmuiden kaltainen, sitä lukuunottamatta, että hän osasi kirjoittaa ja\nlukea sekä silloin tällöin lauloi palasia venäläisestä messusta, ei\nherjatakseen, vaan siksi, että se hänestä oli kaunista.\n\nNäiden kahden teologin seurassa -- toinen heistä oli melkein\nshamaani ja toinen melkein pappi -- lähdin samoilemaan jokea pitkin\nOb-Jeniseiskin kanavan suulle. Tie ei ollut erikoisen pitkä, mutta\nsiitä huolimatta olen harvoin kokenut sen murheellisempaa.\n\nTomskissa olin vielä ollut vähän väsyksissä sairauteni jälkeen ja\nkuumuus ja tomu olivat nekin lisänneet huonoa tuultani. Varemmin olin\nkuvitellut, että sivistyneiden ihmisten tapaaminen ja suuressa\nyhteiskunnassa eläminen tulisi hyvinkin hauskaksi. Mutta useimmat\nystävistäni olivat poissa, ja miten olikaan, tunsin itseni oudoksi ja\nneuvottomaksi vieraassa kaupungissa. Tunsin olevani kuin alati\nlainehtivassa ihmismeressä, jonka elämä ja liikkeet koettivat vetää\nminutkin lohduttoman yksitoikkoiseen pyörteeseensä. En ollut koskaan\nyksin, vaan aina ihmisten ympäröimänä, mutta en ystävien ja tuttujen,\nvaan välinpitämättömien muukalaisten. Jonkinlainen koti-ikävä tarttui\nminuun. Senvuoksi toivoinkin melkein heti jälleen pääseväni pois.\nKaipasin erämaata, seutuja, missä ääretön metsä ulottuu joka taholle,\nmissä mustat joet juoksevat hiljaisten maisemien halki, missä ihmisiä\non yhtä harvassa kuin tähtiä heinäkuun öisellä taivaalla. Siellähän\nminä olin tuntenut luonnon olevan kuin pyhäkön yksinäisyydessäni ja\nsiellä olin innolla ja riemulla tarkannut elämää, joka aina oli kovaa\ntaistelua olemassaolon puolesta. Olin tuntenut itseni paremmaksi ja\nvahvemmaksi huomatessani voittoisan elämän kaikkialla riemuitsevan\nolemassaolon ilosta. Vaikka ympärillä olikin tyhjää ja hiljaista, en\nkoskaan tuntenut olevani yksin, ja minä nautin täysin määrin\nsuruttomasta elämästä.\n\nOlin sentähden hyvin tyytyväinen päästessäni jälleen elämään\nulkoilmaelämää. Siinä suhteessa sain kyllä tarpeekseni, sillä melkein\nkokonaiseen vuoteen en nähnyt kuin silloin tällöin kunnollisen talon,\nja taivas muodostui asuntoni tavallisimmaksi katoksi.\n\nTulevaisuus ei siis missään suhteessa tuottanut minulle huolia. Ne\njohtuivat aivan muusta, nimittäin rokkotaudin tuottamasta tuhosta\nsamojedien keskuudessa. Ensimäinen tapaamamme jurtta oli taudin\nvallassa; koko perhe makasi siellä sairaana. Toisessa oli elossa yksi\nainoa ennen niin lukuisan perheen jäsen, ja seuraavassa tuohikodassa\nvirui sekaisin kuolleita ja kuolemaisillaan olevia, jälkimäiset niin\nvoimattomina, etteivät itse kyenneet hankkimaan itselleen ravintoa, ja\nminun täytyi sen tähden jättää heille leipävarastoni. Sellaista oli\npitkin matkaa; toisissa jurtoissa ihmiset liikkuivat sangen reippaasti,\nvaikka kasvot olivatkin mustan kuoren peittäminä, toisissa taas\nmakasivat kuin horrostilassa odottaen kuolemaa -- vapauttajaa. Heitä\noli kuollut joukoittain ja yhä useammat saivat vaeltaa samaa tietä.\nSillä lääkäreitä ei ollut eikä ole koskaan ollut näillä seutuvilla,\nlääkkeitä oli mahdoton hankkia eikä rokotus tullut kysymykseen. Oli\nkamalaa katsella tuota kurjuutta ja vielä kamalammalta tuntui se, ettei\nvoinut heitä millään tavalla auttaa. Ensimäisen ateriani heidän\nkeskuudessaan sain vain suurilla vaikeuksilla niellyksi, mutta\nvähitellen totuin siihen ja luotin rokotuksen voimaan. Syöminen\nyhteisistä astioista olisi kyllä muuten minullekin tartunnan tuonut\nPahinta oli, ettei samojedeilla näkynyt olevan aavistustakaan taudin\ntarttuvaisuudesta. Terveet ja sairaat liikkuivat ja oleskelivat\nhuoletta toistensa parissa. Tästä seikasta johtuikin, että tauti\nnäinkin harvaan asutuilla seuduilla oli nopeasti levinnyt ja että\nmuutamia kuukausia myöhemmin ei todennäköisesti ollut montakaan\ntervettä jäljellä. Tunguusit käsittävät asian paremmin, koskapa näkyvät\nrokkoa pelkäävän enemmän kuin pahinta ruttoa. Heitä oli kyllä elellyt\npaikkakunnalla monta perhekuntaa, mutta he olivat jo varemmin paenneet\nsytyttäen tapansa mukaan metsän takanansa palamaan. Ja suojellakseen\nitseään vieläkin varmemmin olivat he poroineen kaikkineen vaeltaneet\npihlajasta tehtyjen porttien läpi, koska he, niinkuin monet muut\nkansat, pitävät tätä puulajia erikoisesti puhdistavana.\n\nKuusi päivää kesti matka kanavan suulle. Olisihan se voinut\nnopeamminkin sujua, sillä hiekkasärkät olivat tähän vuodenaikaan\nkuivina ja venettä hinattiin eteenpäin nuorasta pitkin rantaa. Mutta\nosaksi me viivyimme verrattain kauan sairaiden luona ja osaksi täytyi\nmeidän taistella pakkasta ja lunta vastaan. Olin itse asiassa aikonut\nviipyä vieläkin kauemmin kootakseni satuja ja lauluja, mutta ei kukaan\nsillä haavaa uskaltanut niitä kertoa, pelosta että Jumala heitä siitä\nvielä kovemmin rankaisisi. Kielellisessä suhteessa he eivät myöskään\nolleet erikoisen mielenkiintoisia; heidän puhumansa murre oli samaa\nkuin Maksimkin-Jarissa, ja sen tutkimista varten minulla olikin jo\ntoinen miehistäni kielimestarina.\n\nKanava, jonne saavuimme, ei ole vieläkään valmis, mutta tarkoitus on,\nettä se kerran maailmassa saattaisi välittää liikennettä Obin ja\nJenisein valtavien vesireittien välillä. Se on kaivettu Kasin ja Ketin\nvälille ja on noin 100 km:n pituinen. Tätä nykyä sitä eivät voi käyttää\nmuut kuin pienet alukset ja veneet, sillä muutamat sulut ovat kovin\nahtaat, vaikka toiset ovat hyvinkin suuret. Puuttuvien rahojen takia ei\ntätä paroni Aminoffin suunnittelemaa suurisuuntaista yritystä ole vielä\nvoitu toteuttaa. Nyttemmin on kuitenkin myönnetty lisävaroja, ja sinne\nsaapuessani toimittivat insinöörit mittauksia ja tutkimuksia kanavan\nlaajentamista varten.\n\nHankittuani enemmän ruokavaroja ja saatuani uuden merimiehen,\nsilmäpuolen shamaanin, ennenmainitun kristityn teologin sijalle, joka\noli jo kyllästynyt retkeen, jatkoin taas matkaani. Syksy oli tullut ja\nilma oli kylmä ja kuulakan kirkas. Lunta ei satanut ollenkaan ja tämä\nhelpotti matkaamme tuntuvasti. Liikkuminen jäätyneillä hiekkasärkillä\noli vähemmän työlästä, ja vaikeuksitta hankimme itsellemme ravintoa\nyllinkyllin. Suuret hanhet kulkivat jäykistyneinä pakkasessa rantoja\npitkin ja me ammuimme niitä mielinmäärin. Teeret ja metsot kävelivät\nhiekkasärkillä syömässä ruuansulatusta edistäviä pikkukiviä ja niitäkin\nme pyydystelimme suuret määrät.\n\nTomskin puolella rajaa on muutamia jurttoja, joissa asuu rikkaita ja\nhyvinvoipia samojedeja. Nämä olivat säästyneet rokolta ja olivat\naniharvoin olleet kosketuksissa venäläisten kanssa. He olivat yhtä\nterveitä kuin alkuperäisen pilaantumattomia, ja minä oleskelin\nheidän luonaan pari päivää katsellakseni heidän syyshommiaan ja\nkirjoittaakseni heiltä muistiin muutamia sankarilauluja, joita he\nosasivat paljon. Aanga nimisen jurtan läheisyydessä oli runsaasti\nsamanlaisia muinaisjäännöksiä kuin Tymillä. Sain kuulla lukuisia\nkertomuksia entisaikoina eläneistä urhoista, jotka olivat asuneet\nnäillä seuduilla. Jurtan läheisyydessä sijaitseva ihana järvi oli\nheidän kertomustensa mukaan syntynyt siten, että suuri Altep kaani muka\noli juuri sillä paikalla taistellut. Korkeiden harjujen ja kukkuloiden\nluultiin saaneen alkunsa kaatuneiden sankarien ruumiista, ja pienet\npurot olivat syntyneet miekaniskuista. Kaksi kumpua edusti kivettyneitä\nsatumaisia laivoja j.n.e. Kaikella oli sanalla sanoen oma historiansa,\nja koko luonto esiintyi saduissa ja lauluissa elävänä. Kaikki tämä\nprimitiivisyys, jossa ei havainnut vieraan kulttuurin kosketusta, oli\npysyttänyt samojedit paremmalla ja alkuperäisemmällä asteella, ja he\nolivat paremmin kuin Obilla asuvat veljensä säilyttäneet omat tapansa\nja menonsa ja omaperäisen sivistyksensä. He olivat tosin rakentaneet\nitselleen venäläismalliset tuvat, mutta kaikki he poikkeuksetta asuivat\nmökin ulkopuolelle pystytetyssä kodassa. Hyvinvointi oli huomattava, ja\nmonen kerrottiin omistavan useampia tuhansia ruplia kultarahoja, jotka\noli kätketty metsässä olevaan piilopaikkaan. Paremmin he eivät osanneet\nkäyttää rikkauksiaan, ja kävi selvästi ilmi, että he olivat kohtaloonsa\ntyytyväiset.\n\nLähellä kuvernementinrajaa ja vähän matkaa rannasta tapasimme\nvenäläisen uutisasukkaan vastavalmistuneen tuvan. Mieheni, joita\nsilloin oli kolme ja jotka tiesivät, että sieltä sai ostaa viinaa --\nminulla ei ollut siitä aavistustakaan --, läksivät sinne tuttuansa\ntervehtimään. Minä jäin rannalle odottamaan nukahtaakseni tasaisella\nhiekkasärkällä ja keittääkseni itselleni päivälliseksi äsken ammutun\nsorsan. Mutta vaikka minä söinkin runsaasti ja nukuin kauan, ei\nmiehiäni sittenkään näkynyt. Kärsivällisyyteni oli loppumaisillaan ja\nminä aioin pahaa aavistaen lähteä heitä etsimään, kun ryssä tulikin\nvastaan ja monen mutkan perästä selitti minulle, että kaikki mieheni\nmakasivat humalassa hänen luonaan. Me lähdimme taloon ja sinne\nsaapuessamme samojedit hoiperrellen tulivat minua vastaan\nlepyttääksensä vihaani. Yksi yritti syleillä minua, mutta lensi\nsensijaan vatsalleen maahan, toinen halusi välttämättä suudella kättäni\nja pyytää anteeksi ja kolmas puhui pötyä ja vannoi heidän olevan\nvalmiit soutamaan vaikka läpi koko yön. Olin nähnyt samantapaista\nennenkin enkä senvuoksi saattanut sillä hetkellä muuta tehdä kuin\nnauraa ja antaa heidän humalansa haihtua. Mutta ennenkuin poistuin,\nkestitsivät pelästyneet venäläiset minua kunnollisella illallisella.\nAamulla varhain palasin mökille herättääkseni mieheni ja viedäkseni\nheidät pois, ennenkuin he ehtivät juoda lisää. Nolostuneilta\nsamojedeilta sain silloin kuulla yön suuresta tapahtumasta. Eräs\nheistä, Metashkinan shamaanin poika, oli yöllä humalassa ollessaan\nehtinyt mennä kihloihin ja hankkinut vanhempien siunauksen. Kun\nasianomaiset sitäpaitsi tavallaan olivat menneet naimisiin, pyysivät he\nminua laatimaan asiasta virallisen paperin. Ei heillä eikä liioin\nminullakaan ollut aavistusta, miten sellainen sopimus oli\nkirjoitettava, mutta minä laadin kuitenkin kirjelmän, jossa sanottiin,\nettä samojedi se ja se oli mennyt naimisiin sen ja sen tytön kanssa,\nminkä kaiken minä allekirjoituksellani ja sinetilläni todistin.\nLuettuani heille paperin sisällyksen ja heidän ilmoitettuaan siihen\ntyytyvänsä lopetettiin nämä meidän järjestämämme \"vihkiäiset\"\nmuutamalla ryypyllä ja lukemattomilla asianomaisten ja morsiamen\nvanhempien vuodattamilla kyynelillä. Pian senjälkeen me jatkoimme\nmatkaamme, ja vaikka minulla ei ole tarkempia tietoja tämän\nvahvistamani avioliiton kestäväisyydestä, on minulla täysi syy uskoa,\nettä tällä ensimäisellä ja viimeisellä papillisella toimituksellani on\npysyväiset seuraukset. Ketillä vallitsee näet suuri naisten puute, ja\nsentähden siellä on helpompi päästä vaimostaan irti kuin hankkia\nitselleen uusi.\n\nMutta ennenkuin me lopullisesti erosimme venäläisestä uutisasukkaasta,\noli seuramme veneessä lisääntynyt yhdellä matkustajalla. Olin näet\nvenäläiseltä ostanut hänen pyytämänsä elävän ketun. Se asetettiin\nsuureen laatikkoon katolle, jossa sen oli hyvä olla, kunnes sekin kävi\nviinaan käsiksi tavalla, josta kerron myöhemmin.\n\nKirkkaana ja kauniina syyspäivänä auringon vielä lämpimästi paistaessa\nja sääskien viimeistä kertaa meitä kiusatessa jätimme Tomskin\nkuvernementin tasaisine seutuineen ja vetisine, äärettömine soineen\nsekä saavuimme satumaiseen Jeniseiskin maahan, joka on niin\nluonnonihana, niin rikas kullasta ja jalokivistä, rikas kansoista ja\nhäviävistä heimoista ja kielistä. Olimme tuskin sivuuttaneet rajan, kun\nrannikot jo kohosivat korkeammiksi ja metsät muuttuivat yhä komeammiksi\nja syvemmiksi. Siellä täällä tapasi kiviä ja monin paikoin oli malmia\nja kivihiiltä. Samojedit erosivat huomattavasti rajan toisella puolella\nasuvista. Heidän kielensä oli m.m. erinäisissä suhteissa niin\ntoisenlaista, että sitä saattaa sanoa aivan eri murteeksi. Se kuuluu\ntosin samaan ryhmään kuin muutkin samalla joella puhutut, mutta sillä\non aivan määrätyt erikoisuutensa ja sen sanavarasto on paljoa rikkaampi\nkuin muiden, vaikka siinä kylläkin on tavallista enemmän tataarilaisia\nlainoja.\n\nEtupäässä tietenkin kieli veti huomioni puoleensa, mutta monessa\nmuussakin suhteessa totesin eroavaisuuksia näiden ja muualla Ketillä\nasuvien samojedien välillä. Asuen paljoa enemmän erillään venäläisistä\nkuin muut ovat he huomattavasti alkuperäisemmällä kannalla. Vain harvat\novat olleet niin tuhlaavaisia, että ovat rakentaneet itselleen\nvenäläismalliset mökit; useimmat asuvat pyramidinmuotoisissa, laudoista\nkyhätyissä hökkeleissä tai pyöreissä, teräväpäisissä tuohikodissa.\nTalvisin he enimmäkseen asustavat kaukaisissa erämaissa, missä he\ntunguusilaiseen tapaan yksin taistelevat kontiota vastaan, jonka\ntappavat paljaalla keihäällä, ampuma-aseita käyttämättä. -- Syksy oli\njo ehtinyt pitkälle, ja joella tapasimme haapion toisensa jälkeen\nmatkalla kaukaisia metsästysmaita kohti. Sellaisessa veneessä on\ntottumattoman mahdoton istua menemättä nurin, mutta näkemissämme istui\nkokonaisia perhekuntia koirineen ja rekineen, muonavaroineen,\ntuohitelttoineen ja muine tarpeineen. Niissä melominen on meikäläisille\nyhtä vaikeata kuin polkupyörällä ajaminen samojedeille. Mutta nopeasti\nniillä tottunut pääsee eteenpäin. Ihastuksella katselin miten\nalkuasukas seisten ohjasi melalla alustaan vuolaassa virrassa tai\npyssyllään pudotti lennosta linnun.\n\nAinoastaan harvat heistä omistavat poroja, ja useimmat tyytyvät\nkäyttämään ajojuhtina koiria. Villipeuroja pyydystämällä saavat he\nkuitenkin tarpeeksi nahkoja voidakseen talvisin pukeutua lämpimiin\nturkkeihin. Kesäisin ne enimmäkseen käyttävät tataarilaismallisia\nvaatteita ja miehillä on tavallisesti pitkät, verasta tehdyt\ntataarilaiset kauhtanat ja suippopäiset lakit. Pitkäaikainen\ntataarilainen vaikutus on muillakin aloilla huomattavissa. Paikkakunnan\nsamojedit ovat harvinaisen kauniita, heillä on roomalaiset nenät ja\nsoikeat kasvot. Kaikki tämä johtuu todennäköisesti jostakin\nonnellisesta tataarilaisen ja samojedilaisen veren sekoituksesta, sillä\nmuuten ei saattaisi selittää tuollaisten harvinaisten ominaisuuksien\nesiintymistä kansalla, joka, tosin kenties aiheettomasti, on tullut\nkuuluisaksi rumuudestaan.\n\nIlma kävi päivä päivältä viileämmäksi, ja yhä useammin heräsimme\naarniometsissä siitä, että yöllä satanut lumi alkoi sulaa kastellen\nmeidät ihoa myöten. Olin arvellut saavani matkan varrella hankituksi\nitselleni tarpeelliset turkit ja muut lämpimät vaatteet ja siitä syystä\nolin lähtenyt Tomskista puettuna vain sarkapukuuni. Mutta olin pahasti\nerehtynyt, ja kylmän vuodenajan lähestyessä ei kukaan ollut halunnut\nedes suuresta rahastakaan myydä minulle turkkia. Matkustaminen joella\nalkoi tuntua aika kylmältä tässä ohuessa puvussa, eikä yölläkään ollut\njuuri lämmin nukkua havuista tehdyllä vuoteella, jossa peitteenä\ntavallisesti oli vain lumi tai räntä. Samojedeillani oli kyllä lämmin\nja hyvä olla, sillä he nukkuivat poronnahasta tehdyissä makuusäkeissä,\njoissa oli niin kuuma, että alastomana kovimmassakin pakkasessa saattoi\nniissä viettää yönsä mitä rauhallisimmalla tavalla. Mutta minä, ikävä\nkyllä, en niihin mahtunut, koska kaikki olivat tehdyt yhtä henkilöä\nvarten. Aviovuode, s.o. yhteinen makuusäkki miestä ja vaimoa varten,\noli jätetty kotia. Talvella sain joskus ryömiä sellaiseen ja\nkokemuksesta saatan sanoa, että harvoin olen nukkunut niin lämpimässä\npaikassa, jos kohta samalla tavallista enemmän olen kärsinyt\nsiirtyvistä syöpäläisistä, jotka näkyvät voivan nopeasti asuttaa autiot\nihmisruumiit. Opittuani muutaman viikon aikana hyvin kestämään pakkasta\nsain lopulta hankituksi lyhyen turkin, joka suojeli ainakin kaikkein\narimpia ruumiinosiani.\n\nOlimme jo saapuneet verrattain pitkälle Jeniseiskin kuvernementtiin,\nennenkuin kuulimme mitään näillä mailla metsästävistä tunguuseista. He\nolivat kaikki lähteneet rokkoa pakoon ja heitä kävi verrattain\nhankalaksi löytää. Mutta eräänä kauniina päivänä näimme joen rannalla\noudonnäköisiä kalanpyydyksiä ja ymmärsimme tunguusien asuvan jossain\nläheisyydessä. Pitkän etsimisen jälkeen löysimme heidän keihäittensä\nmerkkejä puissa. Ei ollut vaikea seurata jälkiä metsässä. Mutta polku\noli vaivalloinen ja kapea, toisinaan täytyi tunkea tiheän pensaikon\nlävitse ja toisinaan oli pakko kulkea kaatuneita puita pitkin soiden ja\npienten jokien yli. Kaikesta saattoi päättää, että tunguusit olivat\nvalinneet itselleen mahdollisimman vaikeapääsyisen leiripaikan\nsaadakseen olla rauhassa syrjäisiltä. Heidän olikin pakko olla\nvaroillaan, sillä samojedit pyrkivät hätyyttelemään heitä poltettujen\nmetsien ja omavaltaisen metsästyksen takia.\n\nMuutaman kilometrin vaelluksen jälkeen kuulimme koirien haukuntaa ja\nporojen mylvinää. Leiri oli huomannut tulomme ja me pysähdyimme\nantaaksemme myrskyn asettua. Pyssyt otettiin esille niillä uhataksemme\nkoiria ja mahdollisesti ihmisiäkin ja yksi miehistä lähetettiin\ntiedustelemaan. Hetkisen kuluttua tuli luoksemme muutamia aseettomia\ntunguuseja, jotka lähestyivät meitä mitä suurimmalla kunnioituksella ja\nnöyryydellä. He kumartelivat ja yrittivät suudella ojennettua kättäni.\nIhmeissäni tämän risaista ja sangen vähän loisteliasta persoonaani\nkohdanneen kunnioituksen johdosta tiedustelin heiltä keneksi he minua\noikeastaan luulivat. He vastasivat mieheni kertoneen, että minä olin\nvalkoisen ruhtinaan (tsaarin) poika, joka vierailin näissä erämaissa\nkatsomassa miten alkuasukkaat elivät. Samojedi oli tekaissut tämän\njutun valmistaakseen meille hienon vastaanoton, mutta nyt hän sensijaan\nsai aimo selkäsaunan tunguuseilta, jotka siten rankaisivat häntä tuosta\nmajesteettirikoksesta.\n\nSelvitettyämme tämän väärinkäsityksen ja tehtyämme tarkalleen selkoa\nrauhallisista aikomuksistamme päästettiin meidät leiriin, jossa koirat\nsillä välin oli otettu kiinni, jotteivät ne pääsisi meitä ahdistamaan.\nMeidät kutsuttiin päämiehen kotaan, jossa meille tarjottiin teestä ja\nporonmaidosta sekä kalanrasvassa paistetusta poronlihasta kokoonpantu\njuhla-ateria. Kun olimme polttaneet pari piipullista ja päässeet vähän\ntuttavallisemmalle kannalle toistemme kanssa, lähdimme lähemmin\ntarkastamaan leiriä, joka niin monessa suhteessa poikkesi samojedien\nasuinsijoista. Tunguusit asuivat poronnahalla peitetyissä teltoissa,\njotka varmaankin ovat paljoa lämpimämmät kuin tuohesta tehdyt. Kodat\nseisoivat kaukana toisistaan; niiden välisellä alalla olivat heidän\nsangen suuret porolaumansa. Elukat seisoivat pitkissä riveissä puihin\nsidottuina. Keskellä päivää ne päästetään laitumelle valkosammalta\nkasvavaan metsään. Illan tullen ne otetaan kiinni koirien avulla, jotka\najavat ne yhteen eivätkä päästä niitä hajoamaan. Narttoja eli rekiä ei\nlaisinkaan näkynyt, sillä tunguusit ratsastavat aina porojen selässä ja\nmatkoilla tavaratkin sälytetään porojen selässä riippuviin pusseihin ja\ntuohisiin kontteihin. Siten he saattavat hyvin nopeasti liikkua\nerämaassa. Eniten tunguusit kuitenkin pukunsa puolesta eroavat\nsamojedeista. Turkit ja takit ovat hienosta poronnahasta tehdyt ja\njalkineina he käyttävät matalia säämiskästä tehtyjä kenkiä, jotka\npannaan kiinni pitkillä pauloilla. Housut ovat aivan lyhyet ja nekin\nsamanlaisesta nahasta valmistetut. Olkapäillä riippuu helmillä\nkoristeltuja nauhoja, joihin on kiinnitetty kauniisti kirjailtuja\npusseja. Hiukset, jotka ovat mustat ja pitkät, ovat pään kohdalta\nkiinnitetyt komealla ja värikkäällä soljella. Yritin ostaa muutamia\ntuollaisia miehuuden merkkejä, mutta epäonnistuin täydellisesti, koska\nne katsotaan henkilöön kuuluviksi ja senvuoksi mahdottomiksi myydä.\nVanhemmat miehet ja naiset olivat tatuoituja, ja poskia koristivat\nporonsarvien kuvat y.m. piirrokset.\n\nVierailtuamme heidän luonaan muutaman tunnin verran lähdimme jälleen\nveneemme luo. Kolme isännistä seurasi meitä osaksi katsellakseen\nalustani ja osaksi kuunnellakseen toissilmäistä shamaania, jonka he\nvanhastaan tunsivat. Metsä oli jo käynyt pimeäksi ja tie oli vaikeasti\nlöydettävissä. Mutta me valaisimme polkuamme suurilla tunguusilaiseen\ntapaan valmistetuilla soihduilla, jotka paloivat kirkkaasti ja suurella\nliekillä, kun niitä vain tarpeeksi heilutti. Ihmeelliseltä mahtoi tuo\nseitsenmiehinen kulkue näyttää vaeltaessamme peräkkäin mustassa\nkorvessa, kaikilla leimuavat soihdut käsissä.\n\nJoelle tultuamme nousimme omaan veneeseemme ja tunguusit istuutuivat\nomaansa, joka oli tehty yhdestä ainoasta puunkuoresta ja näkyi lipuvan\neteenpäin tavattoman keveästi. Soudimme vähän kauempana olevan metsän\nluo, jossa sytytimme suuren tulen ja keitimme päivän saaliin. Syötyämme\nitsemme kylläisiksi, tupakoituamme ja juteltuamme yhtä ja toista otti\nsilmäpuoli noita esille shamaaninpukunsa alottaaksensa seurustelun\nhenkien kanssa. Merkillinen oli tosiaankin nuotion viereen leiriytynyt\nseurueemme. Ympärillämme oli hiljaista ja pilkkopimeää. Puoleksi\npalanut nuotio valaisi heikosti taivastatavoittelevia jättiläispuita ja\nmiesten omituisia kasvoja. Kaamealta tuntui katsella toissilmäisen\nshamaanin kasvojen ilmeitä, laulun yhä kiihtyessä, ja kamalaa oli\nkuulla öisen metsän kaiullaan vastaavan hänen kummallisiin,\nkauaskantaviin lauluihinsa ja rummun kumeaan pärinään. Sellaista tuskin\nmilloinkaan unohtaa.\n\nVähitellen saapui hiljaisuus meidänkin seuraamme; samojedit ja minä\nvalmistimme vuoteemme ja ryhdyimme nukkumaan, mutta ohuesti puetut\ntunguusit kyyristyivät tulen ääreen ja aikoivat siinä torkkuen odottaa\npäivän tuloa.\n\nMinä nukahdin ja toivoin saavani rauhassa levätä aamuun asti. Toisin\nkuitenkin kävi. Keskellä yötä heräsin aivan harvinaiseen hälinään ja\nehdittyäni hieroa unen silmistäni näin hämmästyksekseni miehet mitä\nkovimmassa humalassa ja vilkkaassa keskustelussa. Tuskin olin ehtinyt\nsaada tietää ohimatkustaneen venäläisen kauppiaan myyneen heille viinaa\n(pullo oli maksanut 10 ruplaa), ennenkuin heidän pakinansa jo oli\nmuuttunut toraksi ja tappeluksi. Juovuspäissä oli heimojen välinen viha\nherännyt heissä, ja pian oli käynnissä tuima käsikähmä. Samojedeilla\noli ylivoima puolellaan, he kun tarttuivat kiinni mustaihoisten pitkiin\nletteihin ja vetivät kumoon toisen toisensa jälkeen. Tunguuseista asema\nnäytti vakavalta, he turvautuivat sääriin kiinnitettyihin puukkoihinsa,\njoilla ryhtyivät samojedeja tiukasti ahdistamaan. Pari meikäläisistä\nmiehistä sai verisiä haavoja ja he aikoivat jo käyttää samoja aseita,\nmutta sillä hetkellä minäkin ryhdyin toimimaan. Kun he eivät\nvälittäneet sanoista eikä varoituksista, otin esille kiväärin ja ammuin\npari laukausta ilmaan, josta oli seurauksena, että arvoisat vieraamme\nsuin päin pötkivät metsään. Mieheni saivat kumminkin kiinni yhden\ntunguusin ja antoivat hänelle niin tuntuvan selkäsaunan, että hänen oli\nvaikea paikaltaan liikkua. Kun taistelutanner oli puhdistettu\nvihollisista, luulin puolestani asian selvitetyksi, mutta niin ei ollut\nlaita. Samojedit rupesivat tyhjentämään tunguusien jälkeensä jättämiä\npulloja, ja loppu muodostui alkua paljon pahemmaksi. He alottivat\ntappelun keskenään ja minun oli jälleen pakko ryhtyä hillitsemään\nheidän tunteitaan. Selvänä miehenä kävi minulle verrattain helpoksi\nvoittaa nuo kolme humalaista. Pahimman riitapukarin sidoin lujasti\nkäsistä ja jaloista ja heitin veneen pohjalle. Muut seurasivat\nvapaaehtoisesti. Sitten ryhdyin nopeasti soutamaan venettä eteenpäin,\njotta äkäiset tunguusit eivät niin helposti saavuttaisi meitä, jos\nheidän kenties tekisi mieli kostaa. Pitkälle emme kuitenkaan ehtineet,\nsillä erään mieheni päähän pälkähti ajatus, että hänen välttämättä piti\nmennä uimaan virkistääkseen ruumistansa. Hän syöksyi jokeen ja minä\nperässä. Laahattuani hänet lähellä olevalle hiekkasärkälle oli minun\npakko jättää hänet sinne makaamaan, yksin kun en jaksanut häntä\nkuljettaa takaisin veneeseen. Pian hän vaipui rauhalliseen uneen,\nvaikka vaatteensa olivat pakkasessa jäätyneet. Jotta veneeni ei\ntarttuisi jäihin keskellä erämaata, täytyi minun jatkaa matkaa ja siitä\nsyystä jätin hänen viereensä rannalle kattilan, ruokaa, tulitikkuja,\nkiväärin y.m. sekä soudin eteenpäin. Loppuosan päivää suoriuduinkin\njokseenkin hyvin omin neuvoin, sillä ilma oli sangen suotuisa.\n\nMutta vielä tapahtui yksi onnettomuus. Tappelujen aikana olin ottanut\nmiehiltä pullon viinaa, jonka olin piilottanut varmaan paikkaan,\nnimittäin siihen laatikkoon, jossa kettuni asui. Nyt oli joko pullo\nkaatunut ja itsestään mennyt rikki tai oli kettu sen särkenyt, pääasia\nvain oli, että sen sisällys oli valunut laatikkoon. Kettu oli kaikesta\npäättäen sekin viinaan menevä, se oli langennut ja juonut spriin. Sillä\nkun minä illalla avasin laatikon, oli kettu kuollut ja viina hävinnyt.\n\nSeuraavana aamuna saapui hiekkasärkälle jätetty mies leiriimme. Hän oli\nkurjan ja menehtyneen näköinen, mutta saatiin jälleen eloon\nvoimakkaalla annoksella bismut salisyliä. Molemmat muut, shamaani ja\nMetashkinan mies, olivat aamulla hyvässä kunnossa, mutta juotuansa\nkuumaa teetä he humaltuivat toistamiseen ruumiiseen jääneestä\nalkoholista, joka tällä merkillisellä tavalla tuli kaksi kertaa\npalvelleeksi samaa tarkoitusta. Se kuulostaa omituiselta, mutta\ntosiasia on, että he sinäkin päivänä olivat melkein yhtä hutikassa kuin\nedellisenä, vaikka eivät olleet maistaneet tippaakaan sitä pirullista\njuomaa, jota myydään 90 % alkoholin nimellä. Tämäkin päivä oli siis\npuoleksi pilalla ja matkani vielä enemmän lykkääntynyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYlläsanotusta selviää, että retkeni Ketillä monien seikkailujen ja\nmieltäkiinnittävien opintojen takia oli kovasti pidentynyt. Syyskuu oli\nlopullaan, rannikoilla lumi kävi yhä runsaammaksi ja joessa jää levisi\nnopeasti keskiuomaa kohti. Muutamien uusien seikkailujen jälkeen,\njoihin m.m. kuului, että me pari päivää olimme melkein kaikkea ruokaa\nvailla, saavuimme venäläiseen Monastyrskaja nimiseen kylään. Vaikka\npaperini olivat mitä parhaimmassa kunnossa ja vaikka minulla oli oikeus\nvaatia asukkailta apua veneeni nopeampaa kuljettamista varten, en\nmitään sellaista saanut. Olin tullut, soutaen samojedien kanssa, tehnyt\ntyötä ja vetänyt venettäni samalla tavalla kuin hekin, ulkomuotoni ei\nollut erikoisen siisti eikä tunguusilaisturkkinikaan mikään suositus.\nMinua luultiin ihan yleisesti samojediksi, eikä minulla ollut mitään\nmahdollisuutta saada oikeuksiani tunnustetuiksi. Ostettuani suurella\nvaivalla pari leipää ja palasen lihaa lähdimme tiehemme tästä niin\nvieraanvarattomasta paikasta, samojedit tyytyväisinä hankkimamme ruuan\njohdosta ja minä synkällä tuulella, tottumaton kun olin siihen, että\nminua pidettiin tavallisena samojedina ja kohdeltiin sen mukaan. Monen\nvaivan jälkeen saavuimme Vorosheikaan, joka sijaitsee parin päivämatkan\npäässä edellisestä paikasta. Tullessamme kylään joki jäätyi umpeen ja\nmeidän oli mahdoton jatkaa matkaamme vesitse. Veneeni, joka kesän\naikana oli ollut minulle hauskana olinpaikkana, vedettiin rannalle.\n\nAikomukseni oli jatkaa matkaa 50 km:n päässä olevaan Makovskoen kylään,\njossa minun vielä jonkun aikaa piti tutkia samojedejani. Ryhdyin siis\nhommiin saadakseni tavarani kuljetetuiksi hevosella sinne. Menin\nkylänvanhimman luo vaatimaan paperieni nojalla minulle tulevat kolme\nhevosta. Mies ei ollut lukutaitoinen ja kieltäytyi auttamasta minua,\nkun ei ymmärtänyt kirjoitusten sisällystä ja sitäpaitsi oli varmasti\nvakuutettu, että minä olin samojedi ja petkuttaja. Tätä hänen uskoansa\nvahvisti niin pukuni kuin sekin, että puhuin samojedia seuralaisteni\nkanssa, mikä tietenkään ei olisi ollut venäläiselle mahdollista. Mutta\nminä en heittänyt niin vähällä, ja seurauksena hirveistä uhkauksistani\noli, että kylän koko miespuolinen väestö kutsuttiin koolle asiaa\npohtimaan. Tämän korkean raadin edessä minä luin kuvernööriltä saamani\npaperit ja selitin matkani tarkoituksen. Esiintymiseni jälkeen syntyi\nmyrskyinen keskustelu, ja kaikki vastustivat pyyntöäni. He ilmoittivat\nsuoraan epäilevänsä papereitani vääriksi ja käskivät minua lähtemään\nsieltä miten vain itse halusin. Tällä kertaa en suuttunut, sillä\nhuomasin itsekin, että heidän oli mahdoton käsittää minua muuksi kuin\nsamojediksi. Ei mikään Venäjän virkamies esiinny ilman virkapukua, ja\nminulla ei ollut lakissa, takissa tai housuissa yhtään kruunun\nnappiakaan. Samojedit olivat toisinaan matkan varrella kysyneet\nkansallisuuttani ja sanoneet minua \"ihmiseksi\" (kum), jolla nimellä he\nvain omiaan kunnioittavat, mutta minä olin luullut sitä jonkinlaiseksi\nimarteluksi. Nyt vasta oivalsin asian oikean laidan.\n\nRahalla sain vihdoin hankituksi kaksi hevosta tavaroitani viemään, ja\nniinpä lähdettiin samoilemaan halki lumisten metsien, joissa ei ollut\nteitä eikä ihmisasuntoja. Lunta oli kosolta, mutta se oli pehmoista ja\njauhomaista eikä senvuoksi kantanut hiihtäjää. Meidän täytyi hitaasti\nkahlata eteenpäin, ja hevosten oli vieläkin vaikeampi. Matkaa kesti\nkaksi päivää, ja yön me vietimme vanhassa metsästysmajassa, jossa\nolimme tukehtua savuun, kun lumi oli tukkinut katossa olevan\nsavutorven. Mustina neekereinä astuimme aamulla valkoiseen lumeen\nlähteäksemme viimeiselle taipaleelle.\n\nKauniilla rinteellä Ketin läheisyydessä sijaitsevaan kylään saavuimme\nillan tullen. Ajoimme heti keskellä kylää olevaan kestikievariin.\nVastaanottoni muodostui kylmäksi sen johdosta, että samojedikoirani\nSäägo (Musti), joka ensi kertaa eläissään näki kanoja, puraisi monelta\npään poikki, ennenkuin ehdin ottaa sen kiinni. Koira parka oli vähällä\nmenettää henkensä, ja vasta viime tingassa minä sain aikaan rauhan ja\nsovinnon sekä ystävällisemmän vastaanoton lupaamalla maksaa määrätyn\nkorvauksen jokaisesta päättömästä ruumiista.\n\nMatkassani olevat kaksi samojedikielimestaria muuttivat asumaan kylässä\nolevien tuttujensa luo ja minä asetuin kievariin. Pari kolme viikkoa\nasuin sitten saman katon alla ja samassa huoneessa Barminin perheen\nkanssa.\n\nOleskelustani kylässä on minulla melkein yksinomaan hauskoja muistoja.\nTyöni sujui hyvin, samojedit istuivat vuoron perään luonani ja\nainoastaan vuorotellen he saivat luvan juhlia ja juoda. Isäntäväkeni\nkanssa tulin hyviin suhteisiin selvitettyämme pienen väärinkäsityksen,\njoka johtui siitä, että he ensin luulivat minun vuokranneen huoneeni\nilman ruokaa. Kun näet minulle toisena päivänä yhä edelleen tarjoiltiin\nvain teetä, selitin heille maksavani myöskin ravinnosta. Autettuani\nakka Barminia synnyttämään pienen tytön ja saatuani papin\nsuostumuksella ja huolimatta siitä, että olin vääräuskoinen\nluterilainen, olla kummina, muuttui hyväntahtoisuus ystävyydeksi. Vielä\nparikin vuotta vierailuni jälkeen olen saanut heiltä kirjeitä, jotka\nalkavat: \"Terve, rakas kummi!\"\n\nLääkkeittenikin avulla voitin monta ystävää, ja kun en maksusta\nhuolinut, sain sensijaan usein lahjaksi kiitollisilta potilailta munia,\nvoita, kalaa ja lintua. Vorosheikasta saapui kuitenkin ikäviä sanomia.\nVeneeni oli ollut suuressa vaarassa, siellä olivat aikoneet sen myydä,\nja lähettini oli vasta viime tingassa saanut homman estetyksi. Tästä ja\nparista muusta samanlaisesta tapauksesta huomasin niiden henkilöiden\nolleen oikeassa, jotka olivat väittäneet Jeniseiskin kuvernementin\ntalonpojan suuresti eroavan tomskilaisesta virkaveljestään.\nJälkimäisessä kuvernementissa sellaista ei koskaan tapahdu, eikä\nkoskaan ole tarvis huolehtia tavaroistaan. Mutta uusi kuvernementti\nnäkyi tässä, niinkuin niin monessa muussa suhteessa, huomattavasti\neroavan edellisestä.\n\n\n\n\nKETIN SAMOJEDIEN USKONTO\n\n\nKet-joen samojedilla ei ole paljonkaan tämän maailman tavaraa. Mutta\nhänen elämänsä on sittenkin rikas ja suuri ja kaunis, sillä hänen\nolemassaolonsa ei ole yksinomaan maalliseen sidottu. Hän osaa yhä\nvieläkin lauluissaan ja saduissaan runoilla itselleen mielikuvituksen\nmaailman, jossa hän elää yhtä elävää elämää kuin konsanaan maan päällä.\nSamoin kuin lapsi kykenee kuvittelemaan kullanhohtavaksi niin menneen\najan kuin tulevaisuudenkin, samalla tavalla kuin kansa, jolla on suuri\nmenneisyys, uneksii kunniakasta tulevaisuutta, samoin samojedikin\nisiltä perittyjen, loistavasta entisyydestä kertovien satujen ja\ntarujen avulla ja nykyisestä alennustilastaan huolimatta rakentaa\nitselleen muinaisuutta vastaavan tulevaisuuden. Ja ajan pauhaavista\npyörteistä huolimatta yhdistäen menneisyyden tulevaisuuteen on hän myös\nnykyiseen tilaansa tyytyväinen ja onnellinen. Juuri tämän johdosta hän\npyrkiikin mahdollisuuden mukaan säilyttämään kaikkea menneisyyteen\nkuuluvaa. Siinä suhteessa hän on myös paremmin onnistunut kuin Obilla\nasuvat heimolaisensa. Hänellä on jäljellä uskonsa, vanhat jumalansa ja\npappi-noitansa, ja hänen seurustelunsa metsän ja veden ja ilman henkien\nkanssa on yhtä tuttavallista kuin meidän kanssakäymisemme hyvien\nystäviemme kanssa.\n\nYlisen Ketin aluetta saattaa täydellä syyllä sanoa shamaanien luvatuksi\nmaaksi. Jokaisella jurtalla on oma ihmisten ja henkien keskeinen\nvälittäjänsä, ja melkein jokaisessa kodassa kuulee iltaisin noitarummun\nkumeata pärinää ja shamaanin kaameata laulua. Joka päivä olikin minulla\ntilaisuus kuulla tuota niin tuttua soittoa, ja jokaisessa uudessa\npaikassa yrittivät shamaanit voittaa toinen toisensa näytöksen\npituudella ja yhä taidokkaammalla noitumisella ja rummun käyttämisellä.\n\nTämän matkani kauneimmat muistot palautuvat noihin ihmeellisiin\niltoihin, jolloin aarniometsien hämärässä sain ottaa osaa tuollaisiin\npakanallisiin jumalanpalveluksiin. Muistan erikoisen elävästi erään\nsellaisen tilaisuuden. Meitä istui muutamia miehiä jokeen ulkonevalla\nniemekkeellä. Ilta oli hiljainen, nuotio melkein sammunut, ja suurina\nmahtavina varjoina kohosivat aarniometsän ikivanhojen setripuiden\nrungot kirkasta tähtitaivasta kohti. Lumi peitti pehmeänä maan ja koko\nluonto näytti nukkuvan erämaan unta. Miehet olivat pitkälti kertoneet\nvanhoja satujaan edesmenneistä urhoista, ja noita oli jutellut niin\ntaivaan kuin manalan henkien kanssa. Olin unohtanut koko itsessäni\njäljellä olevan kulttuuri-ihmisen, en ollut ajatellut kristinuskoa enkä\nmuita oppeja, olin päinvastoin lapsellisen ihailun valtaamana\ntäydellisesti vaipunut näkemääni ja kuulemaani. Tunsin itseni yhtäkkiä\nlapseksi ja kuvittelin niinkuin lapsuudessa kaikilla esineillä olevan\nnielun, veden ja ilman mystillisten ja näkymättömien, selittämättömällä\ntavalla maailmaa johtavien ja ihmisten kohtaloja määräävien olentojen\nkansoittamaksi. Erämaan koskemattomuudessa ja sen äärettömässä\nhiljaisuudessa jouduin kaiken lujaan uskoon vievän satumaisen\nmystillisyyden ja uskonnollisesti selvittämättömän vangiksi. Muutamien\ntämäntapaisten tilaisuuksien jälkeen tulin kyllä paatuneeksi enkä\njaksanut enää niissä tunteitani samassa määrässä tuhlata, mutta minulla\non vielä tänä päivänä kuulemastani ja näkemästäni jäljellä syvempi\nymmärtämys siitä, miten nuo erämaan lapset ajattelevat ja miten he\ntuntevat. Heidän uskontonsa on minulle käynyt eläväksi, ja arvelen\ntuollaisen ymmärtämyksen ja tiedon monella tavalla olevan hyödyksi.\nIlman sitä on tuskin mahdollista pohjia myöten tutkia mitään asiaa,\nolkoonpa sitten kysymys mistä elävän elämän alasta tahansa.\n\nPaitsi tätä ensimäistä erämaassa noitumista muistan vielä erikoisen\nhyvin toisen samanlaisen tilaisuuden. Olimme istuneet kauan\nkuuntelemassa lauluja ja noidan keskusteluja henkien kanssa. Aioimme jo\nvalmistaa vuoteemme, kun vanha ja kuuluisa Marga niminen tietäjä astui\nesille ja kertoi seuraavaa heidän keskuudessaan olevalle muukalaiselle.\nTyynellä, rauhallisella tavallaan hän kuvaili isoisäänsä, joka monia\nvuosikymmeniä sitten kerran keväällä oli metsistä kutsuttu kaukana\nolevaan Makovskoen kylään venäläisten luo. Sinne oli saapunut kookas\nmies, varmaankin ennen niillä mailla hallinneiden maadurien, sankarien,\nsukua, joka hänkin väitti olevansa heidän heimonsa lapsia. Kylässä\nolivat he sitten istuneet yhdessä noin kuukauden päivät ja vieras oli,\nniinkuin minä, kysellyt sanoja, tiedustellut satuja. Joka ilta hän oli,\ntyön loputtua, mustasta laukustaan ottanut esille viinapullon ja siitä\nkaatanut ukolle pari kolme ryyppyä. Tämän oli hänen isoisänsä kertonut,\nja vanhus kysyi minulta, tunsinko mahdollisesti tuon miehen. Sanoin\nkuulleeni hänestä, sillä ymmärsin hänen tarkoittaneen M.A. Castrénia,\nsuurta tutkijaamme. Lisäsin kuuluvani samaan heimoon. Ukko mietti\nsilloin ja kysyi vihdoin, eikö se aika pian koittane, jolloin kaikki\nheimot yhdeksi yhtyvät, eikö se aika joskus tulle, jolloin omat miehet\nsaavat vapaasti ja rauhassa hallita erämaan metsiä ja Obin laajoja\nmaita. Ja minä vastasin, säälien ukon kauniita tuulentupia, että kerran\nse aika kyllä tulee.\n\nVirallisesti kaikki Ketin samojedit ovat kristityitä ja melkein kaikki\ntavalla tai toisella kastetut, s.o. papin itsensä tai hänen kaukaa\ntulevien sanojensa kautta. Mutta Korgel-kyyn (Karhujoki = Ket) asukkaat\novat siitä huolimatta todellisuudessa yhtä suuria pakanoita kuin heidän\nesi-isänsä, ja Fröding laulaa aivan oikein \"att samojederna ha ben till\ngudar\" (että samojedeilla on luusta tehdyt jumalat).\n\nSamojedit uskovat poikkeuksetta korkeimpaan maan ja taivaan luojana\nhallitsevaan ja koko maailmaa johtavaan jumalaan. Mutta heidän\nteologiansa ei ole hänestä kyennyt luomaan persoonallista olentoa, ja\nhän itse niinkuin hänen asuntonsakin on sijoitettu kaukaiseen\ntaivaaseen, jossa hän viettää kokonaan eristettyä elämää. Useimmiten\nhän ei ole muuta kuin abstraktinen käsite, joka melkein sulautuu\ntaivaan käsitteeseen ja on samaa merkitsevä kuin se, niin ettei oikein\nsaa selville kumpi näistä käsitteistä on alkuperäinen. Hän on niin\ntuntematon ja hän elää niin kaukana, että on turha hänen puoleensa\nrukouksilla kääntyä tai häntä uhreilla lepyttää, ja ainoastaan\npoikkeustapauksissa shamaani häneltä neuvoa kysyy. Hänestä niinkuin\ntaivaastakin samojedeilla on sangen hämärä käsitys, jotavastoin heillä\nluonnonkansoille hyvin ominaisella tavalla on mitä tarkimmat tiedot\nmanalasta ja siellä asuvista hengistä.\n\nMutta vaikkakin samojedit ainoastaan vaistomaisesti tuntevat maailman\nkorkeimman jumaluusolennon hallitsemaksi, on heillä erittäin\nkonkreettinen käsitys kaikesta mikä heitä luonnossa ympäröi. He uskovat\njokaisella esineellä olevan hengen ja he tietävät tämän hengen\nvapautuvan vasta sitten, kun esine hävitetään, samalla tavalla kuin\nihmisen henki vapautuu kuolemassa.\n\nSamojedien henget tahi toisin sanoen jumalat voidaan jakaa seuraaviin\nluokkiin: kaikkialla ja paikasta riippumatta oleviin, esi-isiä\nedustaviin, puhtaasti paikallisiin ja niihin, joita tavallisesti\nsanotaan kotijumaliksi.\n\nTärkeimmät ensiksimainituista ovat metsän ja veden henget. Edellistä\npidetään yleensä hyvänsuopana ja ihmisiä kohtaan ystävällisenä, mutta\njälkimäinen on ilkeämielinen ja sitä pelätäänkin siitä syystä suuresti.\nMetsän henki, Paargä, joka usein tavataan ihmisenmuotoisena puuhun\nveistettynä, hallitsee kaikkea riistaa ja määrää ihmisten saaman\nosuuden. Hän tyytyy verrattain vähäisiin uhreihin; usein ei muu ole\ntarpeen kuin hänen suunsa voiteleminen rasvalla tai hänen\nkestitsemisensä viinalla, mutta toisinaan hän näkyy vaativan\ntaidokkaasti taottuja nuolia ja parhaita jousia. -- Veden haltia, jota\nei koskaan kuvata, on ahne ja saita sekä aina valmis tarttumaan\nsaaliiseen, jollei hänelle riittävästi uhrata. Hän saattaa kieltää ja\nestää ihmisiä saamasta kaloja, hän kykenee myös lähettämään tauteja\nheitä vaivaamaan ja hänellä on valta vetää heidät luokseen syvyyteen.\nHän on myös liitossa manalan henkien kanssa, vaikka hän tosin siellä\nnäyttelee vain palvelijan vähäpätöistä osaa. Sentakia on pakko syksyin\nkeväin uhrata hänelle runsaasti kalaa, s.o. usein vain puusta tehtyjä\nkalankuvia, ja matkalle lähtiessä tai sellaiselta palattua kuuluu\njokaisen velvollisuuksiin lahjoittaa hänelle rahaa ja muuta omaisuutta.\nJos ihminen sairastuu ja taudin syitä selvittävää shamaania ei\nole saatavissa, ei ole muuta neuvoa kuin uhrata veden hengelle\nripustamalla kankaita ja vaatteita rannalla kasvaviin pensaihin hänen\nkäytettäväkseen. Sillä tavalla minun kielimestarini Tym-joella parani\ntaudistaan, vaikka hän sitä ennen kauan ja turhaan oli yrittänyt mitä\nerilaisimpia lääkkeitä. Veden haltia saattaa kuitenkin kaikesta\nhuolimatta esiintyä tylynä ja pahansuopana, ja silloin häntä joskus voi\ntulella kurittaa. Hänen arvellaan asuvan syvissä järvissä ja\nyksinäisissä lahdissa ja niiden läheisyyteen sytytetään silloin tuli,\njosta palavia kekäleitä heitetään veteen. Useasta hänen\nhenkilökohtaisesti uhkaamastaan ihmisestä kerrotaan, että he ovat\npelastuneet joutumasta paljaiksi ryöstetyiksi yksinomaan häntä\nkärventämällä tai uhkaamalla häntä tulella, jota hän ei millään muotoa\nvoi sietää.\n\nSamaan kaikkialla läsnäolevien ja toimivien henkien ryhmään kuuluu\nsellaisiakin, jotka kykenevät ahdistamaan ihmisiä taudeilla ja\nmonenlaisilla onnettomuuksilla. Lännempänä ne tavallisesti ovat kuvatut\nihmisenkaltaisiksi, mutta Ketillä ne ovat melkein persoonattomia, ja\nniiden katsotaan olevan niin läheisissä kosketuksissa manalan henkien\nkanssa, että niille tavallisesti yhtaikaa uhrataan. Monin paikoin\neletään siinä uskossa, että elämä ja kuolema, taudit ja terveys ovat\nsuoranaisesti riippuvaiset maan alla asuvista hengistä, jotka mielensä\nmukaan voivat katkaista ihmisen elämänlangan. Ainoastaan muinaisuudessa\neläneillä sankareilla oli kyky hankkia itselleen pitennettyä maallista\nelämää, ei uhreilla ja lupauksilla, vaan väkivallalla ja viekkaudella.\n\nTärkein kaikista samojedien uskonnollisessa elämässä esiintyvistä ja\nsuurimmalla ratkaisuvallalla varustetuista jumaluusolennoista on\nepäilemättä Kuödar-gup eli heimon kantaisä. Hänessä samojedit näkevät\nvarsinaisen korkeimman jumalansa ja hän se oikeastaan rajattomalla\nvallalla hallitsee maailmaa, hänellä kun on taivaallisen jumalan täydet\nvaltuudet. Hän on tosin siinä merkityksessä paikallistettu, että\njokainen heimo palvelee vain omaa kantaisäänsä, mutta henkisen\npäällikkyytensä nojalla hän omaa kokonaan johtavan aseman heimon\nuskonnollisessa elämässä. Lisäksi kaikki tuollaiset henget ovat\njonkinlaisessa uskonnollis-genealogisessa yhteydessä toistensa kanssa,\nja tästä johtuu, että kukin heistä omalla paikkakunnallaan edustaa\nheidän yhdistynyttä valtaansa. Siten he muodostavat kollektiivisen\nkäsitteen, joka on painanut syvän leimansa samojedien uskontoon.\nTymillä tämä henki tavataan mitä erilaisimmilla tavoilla kuvattuna,\nmutta Ket-joella ei ole kuvia, vaan siellä palvotaan henkeä sinänsä ja\nsamalla sitä eläinlajia, johon hän kuuluu. Merkillisintä on näet, että\nhäntä aina pidetään eläimenä, vaikkakin hänellä katsotaan olevan\ninhimilliset ominaisuudet. Ylisellä Ketillä hän on karhu, ja siitä\nsyystä heimo nimittää itseänsä karhun heimoksi, koska he kerran\nluulevat polveutuvansa sellaisesta eläimestä. Tässä yhteydessä en halua\nkosketella sitä, millaiseksi he ajattelevat itse sukupuuta; mainitsen\nvain sen tosiasian, että Ketin samojedit vielä tänäkin päivänä ovat\ntäysin vakuutetut siitä, että ihminen voi muuttua eläimeksi ja\npäinvastoin. Hyppimällä aivan erikoisella tavalla kaatuneitten puitten\nyli ja samalla toistamalla määrättyjä maagillisia lauseita voi\nvaikeudetta muuttua esim. karhuksi. Samoin saattaa varsin helposti\ntapahtua, että uroslinnun syönyt tyttö tulee raskaaksi ja ihmislapsen\nasemesta synnyttää linnun. Tuontapaisten syvälle juurtuneiden\nkäsitysten takia ei heistä tunnu ollenkaan ihmeelliseltä, että ihmiset\nitse asiassa voisivat polveutua eläimellisistä esi-isistä. Erikoisen\nhelppo on kuvitella karhun omaavan inhimillisiä ominaisuuksia;\nkuuleehan sen usein metsässä huutavan aivan kuin ihminen. Tuollaiset\nuskomukset eivät tietenkään riitä selittämään totemismin syntyä, mutta\njoka tapauksessa ne antavat meille käsityksen siitä, miten ja mitä\nteitä se on saattanut syntyä ja saavuttaa niin laajan leviämisen.\n\nSamojedit kunnioittavat totem-eläimiä aivan erikoisella tavalla. Vaikka\nne olisivat kuinka vahingollisia ja verenhimoisia, ei niitä koskaan\ntapeta, ja muuallakin ollessa varotaan syömästä niiden lihaa. Heidän\nkeskuudessaan sellaista pidetään jokseenkin samanveroisena kuin\nkannibalismia meillä, ja heidän uskonsa mukaisesti se todella olisikin\nsamaa kuin oman lihansa ja verensä syöminen.\n\nSamaan heimoon kuuluvat henkilöt eivät oikeastaan saa mennä keskenään\nnaimisiin, mutta nyttemmin tätä kieltoa ei enää noudateta entisellä\nankaruudella. On katsottu soveliaammaksi yleensä kieltää avioliittojen\nsolmiminen läheisten sukulaisten kesken, enkä ole koskaan siellä\nkuullut edes serkuksien naimisista.\n\nTotemistinen kantaisä on, niinkuin yllä olen maininnut,\nsamojedilaisista jumalista etevin. Hänen arvellaan sekä voivan tuottaa\nheimolle rikkautta ja onnea että myös kykenevän järjestämään\njokapäiväiseen elämään kuuluvat asiat. Hän saattaa tehdä miehen\nhyväksi, ja hän voi lahjoittaa hedelmättömälle naiselle lapsia, hän\nsiunaa työn ja sulostuttaa elämän. Hänelle uhraa koko heimo vuosittain\npalautuvissa juhlatilaisuuksissa, ja hänelle mies antaa aseita,\npyydyksiä ja rahoja, vaimo neuloja, lankaa ja vaatekappaleita.\n\nOlen aikaisemmin maininnut siitä, että samojedi uskoo hengen piilevän\nkaikissa luonnon kappaleissa. Näin on erittäinkin kummallisen muotonsa\npuolesta huomiota herättävien kivien laita. Eräälläkin miehellä tapasin\nkerran ihmisjalkaa muistuttavan kiven, jota säilytettiin mitä\nsuurimmalla huolella siinä mielessä, että se saattoi suojella pahoja\nhenkiä vastaan. Usein löytää myös sellaisia palvonnan esineenä\nolevia kiviä, joissa hyvällä mielikuvituksella saattaa nähdä\nkasvojenpiirteitä, s.o. silmiä, nenää ja suuta vastaavia kuoppia ja\nkohopaikkoja. Sivulla 128 oleva kuva esittää sellaista vaatetettua\nkiveä, jonka huomasin suuressa arvossa pidetyksi hengeksi Ket-joella.\nSillä oli oma temppelinsä ja sille oli uhrattu paljon rahoja.\nValokuvaamista varten siirsin tuon pyyl-paja (= kiviakka) nimisen kiven\nulkoilmaan. Mutta jotta se ei tämän johdosta vihastuisi, oli minun\nuhrattava sille 20 kopeekkaa, jonka uhrini se ilmeisesti katsoi\notolliseksi, koska minua matkan varrella ei kohdannut mikään\nonnettomuus. -- Usein uskotaan tuollaisten kivien voivan siirtyä\npaikasta toiseen, ja erikoisesti Ketillä olen nähnyt suuren määrän\nnoita vaeltelevia ja levottomia jumalia. Niitä palvotaan mahtavina\nhenkinä ja niille uhrataan usein, vaikka ei ollakaan selvillä niiden\ntuottamasta hyvästä tai niiden todellisesta vallasta. Syynä ihmisten\nniille osoittamaan kunnioitukseen on usein juuri tuo niissä piilevä\nsalaperäisyys ja selittämättömyys.\n\nKaikilla läntisillä ja pohjoisilla ostjakki-samojedeilla on lukuisia\nkotijumalia, mutta idempänä yksinomaan shamaanit omistavat niitä.\nSamalla henkilöllä saattaa joskus olla kokonaista 15 eri henkiolentoja\nedustavaa puunukkea. Toiset niistä ovat kotijumalia siinä\nmerkityksessä, että ne pääasiallisesti turvaavat kotiliettä ja perheen\njäseniä. Toisten erikoisena tehtävänä on torjua pahoja henkiä, etenkin\nsairauksia tuottavia. Valkoiset henget lahjoittavat onnea ja siunausta,\nja niihin kuuluvat kaikki erilaiset metsästysjumalat. N.s. mustat\nsuojelevat kaikelta pahalta, ja \"mustiksi\" niitä nimitetään, ei\ntummemman värin tai puvun takia, vaan yksinomaan senvuoksi, että ne\nolemalla itse pahoja kykenevät paremmin kuin muut karkoittamaan yhtä\npahoja ja ilkeämielisiä henkiä. Samojedienkin keskuudessa on\nvallalla se perin yleinen käsitys, että paha on ainoastaan pahalla\nparannettavissa. Kotijumalat asuvat tavallisesti suuressa tuohisessa\nkopassa, jossa myös heidän vaatteensa ja muu omaisuutensa säilytetään.\nHeidän tamineihinsa kuuluu pieniä lyijystä tehtyjä aseita ja eläimiä ja\nheidän runsaaseen vaatevarastoonsa suuri määrä pukuja. Vaatteitten\npaljous johtuu siitä, että jumalien vähintään kerran vuodessa täytyy\nsaada uudet puvut. Nämä tehdään turkiksista ja kangastilkuista ja\nkiedotaan aivan erikoisella tavalla jumalien ympäri. Alastomina nuo\nnuket koomillisuudellaan herättävät vastustamatonta naurua. Vaatteita\nei saa ommella, kaikki on sidottava ja solmittava, ja pukemista ei voi\ntoimittaa muu kuin virgo tahi shamaani.\n\nSamojedi ei ole koskaan kyennyt virittämään laulujansa luonnon\nylistykseksi, ja saattaisi melkein luulla hänen jääneen kokonaan sen\nvaikutuksen alaiseksi joutumatta. Uskonto on ainoa, joka osoittaa hänen\nitse asiassa olevan luonnon kanssa kosketuksessa. Sillä uskollaan hän\ntodella on näyttänyt meille, miten läheisesti hän katsoo olevansa\nympäröivään elämään yhdistetty. Kukilla ja eläimillä on samantapainen\nsielu kuin hänellä itsellään, ja jälkimäisiin hän luulee olevansa\nsuoranaisissa sukulaisuussuhteissa. Sen kauniimpaa luonnonkäsitystä ei\ntietääkseni itse asiassa voi ajatellakaan. Ja vaikka hänen luonnolle\nomistamansa kunnioitus ei pukeudu koreihin sanoihin, perustuu se\nkokonaisuudessaan syvään ymmärtämykseen kaiken elollisen\nyhteenkuuluvaisuudesta.\n\nKaikki samojedit uskovat ihmisellä olevan erikoisen hengen ja\nsielunkin. Henki edustaa elämää ja sielu on persoonallisen minän\nkeskustana. Elämästä kuoleman jälkeen heillä on mitä erilaisimpia\nkäsityksiä. Tässä yhteydessä muistutan eräästä perin tärkeästä\nseikasta, joka usein on jäänyt kokonaan huomaamatta ja samalla selittää\nmiksi tutkijat useinkin ovat johtuneet niin erilaisiin ja vääriin\ntuloksiin tutkiessansa alkuperäisten luonnonkansojen uskonnollisia\nkäsitystapoja. Ei ole tahdottu muistaa, että luonnonlasten keskuudessa\non olemassa tämän kysymyksen niinkuin yleensä kaikkien uskonnollisten\nasiain suhteen erilaisia ja erittäin persoonallista leimaa kantavia\nkatsantotapoja. Yksityisen henkilön puheiden nojalla on kerrassaan\nmahdoton muodostaa itselleen oikeata kuvaa kokonaisen kansan\nuskonnosta, yhtä vähän kuin sen saattaa tehdä kielenkään perusteella.\nJa juuri uskonnollisissa kysymyksissä on persoonallisen käsityksen\nvaikutus tavattoman suuri ja useimmiten liian vähäiseksi arvioitu. Tämä\nkoskee eritoten alkuperäisellä kannalla olevia ihmisiä, joiden rehevä\nmielikuvitus millä hetkellä tahansa on valmis jatkamaan ja täydentämään\nköyhintäkin aihetta.\n\nYlläoleva huomautus koskee erikoisesti juuri käsityksiä\nkuolemanjälkeisestä olämästä. Mitä seikkaperäisimmän ja tarkimman,\nelämää kuoleman valtakunnassa koskevan tuntemuksen rinnalla saattaa\ntavata mitä suurinta tietämättömyyttä. Tämän väitteeni valaisemiseksi\nesitän ensiksikin mitä Castrénilla on kerrottavana eräästä Togurin\nkylässä (Narymin piirissä) tapaamastansa miehestä. \"Omalla tavallansa\nhän oli myös kielimies, sillä hän osasi auttavasti neljää niistä\nseitsemästäkymmenestäseitsemästä kielestä, jotka hänen tietojensa\nmukaan maailmassa tavataan\", sanoo Castrén. \"Kun minä kerrankin kysyin\ntältä 'korkeasti oppineelta teebalaiselta' miten hän luuli ihmiselle\nkäyvän kuoleman jälkeen, vastasi hän jyrkin sanoin: 'niinkuin koiran --\nmaata missä makaa ja mädäntyä missä mätänee'. Kysymykseen, eikö sielu\nhänen käsityksensä mukaan jatkanut olemassaoloansa maallisen elämän\njälkeen, vastasi hän: 'mene ja katso, niin tiedät'.\" Omasta\nkokemuksestani saatan kertoa ihan vastakkaisesta tapauksesta. Jouduin\nkerran puhumaan manalasta erään Tym-joella asuvan miehen kanssa. Odotin\nhäneltä vastaukseksi kysymykseeni, minkälaiseksi hän kuvitteli tuota\npaikkaa, korkeintaan yleisiä sanoja haudantakaisen elämän laadusta.\nMutta hänpä hämmästytti minua sensijaan vastaamalla: \"Kuinka minä en\nsitä paikkaa tuntisi, olenhan itse siellä käynyt.\" Senjälkeen hän\nkertoi minulle seuraavan, joka m.m. todistaa miten suureksi tekijäksi\nmielikuvitus saattaa muodostua alkuperäisillä ihmisillä. \"Olin kauan\nmaannut sairaana\", kertoi hän, \"ja kuumuus [kuume] oli minua pahasti\nahdistanut. Vihdoin henkeni jätti ruumiin ja lähti lentoon. Tulin\nseuduille, missä en koskaan ennen ole ollut, ja kuta pitemmälle\njouduin, sitä synkemmäksi muuttui ympäristö. Tunkeuduin yli suuren\nmeren, ihmeellisten metsien halki ja korkeiden vuorien ylitse. Viimein\nminun onnistui päästä korkealle harjanteelle, josta näin mustan joen.\nJoki oli täynnänsä ihmisiä, jotka pyrkivät mustasta vedestä pois.\nToiset vaipuivat yhä syvemmälle liejuun ja sätkyttelivät turhaan\npääsemättä minnekään. Toiset kiipesivät pitkin vuoren liukkaita\nseinämiä ylöspäin, kunnes heidän veriset kätensä antoivat perään ja he\nputosivat alas. Keskellä jokea kohosi taivaankorkuinen tanko ja sitä\npitkin toiset kiipesivät. Suuret linnut lentelivät tangon ympärillä ja\nsäikyttivät ihmisiä hellittämään otteensa. Toiset kulkivat pitkin\njokea, eivät koettaneet paeta, vaan kalastivat ja elivät hyvin\nhiekkasärkillä. Joen yläpuolella olevissa metsissä muutamat metsästivät\nja elivät aivan samalla tavalla kuin maan päällä. Jotkut olivat siellä\nperheineen, mutta toiset odottivat vielä vaimonsa ja lastensa tuloa.\nKatsottuani kaikkea ja vaellettuani kauemmaksi minä nukahdin.\nHerätessäni olin palannut takaisin ihmisten ilmoille, ja aurinko oli\nparaikaa nousemassa. Heräsin sen säteistä ja tunsin itseni samalla\naivan terveeksi. Vasta noustuani seisomaan huomasin olleeni kuolleena,\nsillä äitini oli pukenut minut hienoihin vaatteihin, siirtänyt minut\nulkoilmaan ja peittänyt ruumiini tuohisella matolla, niinkuin on tapana\ntehdä vainajille. Äitini kertoi minulle perästäpäin, että olin kuollut\niltapäivällä ja herännyt jälleen eloon auringon noustessa.\" Samojedi,\njoka oli ollut pahasti sairaana, oli kuumehoureissaan nähnyt kaiken\nkertomansa. Kun häntä ympäröivät ihmiset niinkuin hän itsekin olivat\nuskoneet hänen olleen jonkun aikaa kuolleena, ei ole kummasteltava,\nettä hän tunsi itsensä täysin vakuutetuksi manalanmatkastaan.\n\nShamaanit uskovat yleensä, että henki ei heti kuoleman jälkeen jätä\nruumista, vaan että se vielä jonkun aikaa asustaa, jollei itse\nruumiissa, niin ainakin sen läheisyydessä. Myöhemmin henki lähtee\nvaeltamaan ja joskus se saattaa tehdä paljonkin vahinkoa, jollei\nsopivilla uhreilla voida sen vihaa lepyttää. Mahtavien, aikoja sitten\nkuolleitten shamaanien henget kykenevät vuosikausien kuluessa ihmisiä\nhätyyttämään ja tuhoamaan. Eräs kuuluisa Tasin noita m.m. lähetti\nkerran henkensä toisen shamaanin luo, jonka se tappoi. Mutta\njälkimäisen henki hätyytti vuotta myöhemmin edellistä ja tunkeutui\nhänen vatsaansa aiheuttaen kuolemantaudin. Ihmisen sielua (samoj. kuei)\nei koskaan tarvitse pelätä. Kuoleman jälkeen se poistuu ja joutuu\nvähitellen manalaan, missä se jatkaa olemassaoloa, joka suuresti\nmuistuttaa maallista elämää. Siitä syystä onkin pidettävä huolta, että\nse siellä joutuu mahdollisimman siedettäviin oloihin. Ruumis\nvarustetaankin kaikella, mistä arvellaan sille kuolemanjälkeisessä\nelämässä olevan hyötyä. Sille pannaan mukaan vaatteita, aseita ja\nruokatarpeita eikä viinaakaan unohdeta. Voipi näet manalassakin olla\ntarpeen ottaa naukku silloin tällöin, koska samojedien manala on\njokseenkin yhtä kylmä kuin kristittyjen helvetti on lämmin. Kaikki\nhaudalle asetetut esineet -- haudat ovat enimmäkseen maanpäällisiä --\nrikotaan tai katkotaan, jotta niissä olevat henget saattaisivat\nvapautua ja seurata isäntää hänen pitkälle matkalleen. Jotkut samojedit\novat sitä mieltä, että sielu oikeastaan jakautuu kahteen osaan, joista\ntoinen vaeltaa Obin suun alapuolella sijaitsevaan manalaan ja toinen\npyrkii ylös kantaisän luo, joka yhdessä taivaan jumalan kanssa\nratkaisee, onko se ansainnut paremman elämän. Jos niin ei ole laita,\nyhtyy se edelliseen osaan ja jää manalaan. Jos se katsotaan hyväksi,\nniin se saa elää ylhäällä avaruuksissa, mutta ei yksikään samojedi osaa\nkuvata minkälaiseksi elämä siellä muodostuu, koskapa ei kukaan heistä\nole voinut kuvitella taivaan suloutta. Tämä johtuu siitä, että\nluonnonkansat yleensä hyvin tarkkaan ja yksityisseikkoja myöten\ntuntevat manalan, mutta eivät osoita erikoista mielenkiintoa taivasta\nkohtaan. Tämä tosiasia taas saa selityksensä, kun muistetaan, että he\neivät ole luoneet itselleen varsinaista helvettiä ja että heidän\nmanalansa oikeastaan on paikka, jossa katsotaan ihmisten voivan elää\njokseenkin yhtä hyvin kuin maan päällä. Siitä syystä ei taivas suoraan\nsanoen olekaan niin erikoisen tarpeen vaatima. Jumalattomuus ja pahat\nteot saavat usein rangaistuksensa maan päällä, ja nämä onnettomuuksien\nmuodossa tulevat rangaistukset lähetetään ihmisille kaikkivaltiasten\njumalien taholta.\n\nManalaa, joka sijaitsee Obin suun alapuolella, hallitsee \"seitsemän\nmaan napanuoranleikkaaja-akka\" niminen jumaluusolento. Hän määrää millä\nhetkellä ihminen syntyy ja hänen vallassaan on ratkaista, milloin on\nkuoltava. Mutta tämä hänen ratkaisunsa ei ole mielivaltainen, ja toiset\njumalat saattavat siihen huomattavalla tavalla vaikuttaa. Hänen\npalvelijanaan toimii veden haltia, joka kuitenkin useimmiten vain panee\ntoimeen hänen käskynsä.\n\nPaitsi henkeä ja sielua on ihmisellä vielä \"töös\" niminen henki, joka\nhänen eläessään ei kuitenkaan asusta itse ruumiissa, vaan sen\nulkopuolella. Se seuraa ihmistä varjon tavoin, ja tämän merkillisen\nhengen läsnäolon johdosta esim. noita kykenee saamaan selville ihmisen\ntulon. Kuoleman jälkeen tämä henki häviää palaamatta koskaan enää\ntakaisin.\n\nVenäläisiltä samojedit mahdollisesti ovat lainanneet käsityksensä\nruumiista, jotka osaavat yön pimeydessä vapaasti vaeltaa ja\nvahingoittaa sekä syödä eläviä ihmisiä. Sellaisia ruumiita nimitetään\nvenäjästä lainatulla \"jeretnik\" sanalla ja niiden aiheuttama pelko on\nsangen suuri. On olemassa erikoinen ryhmä satuja, joka käsittelee\nsellaisten ruumiiden ja elävien ihmisten välisiä taisteluja. Pimeässä\njeretnikien valta on melkein rajaton, mutta päivänvalossa ne ovat ihan\nvoimattomia. Niiden vaarattomaksi tekemistä varten on käytännössä\nseuraava tapa. Valmistetaan haapapuusta vankka, toisesta päästä terävä\nkeppi, jolla vainajan ruumis lujasti kiinnitetään maahan siten, että\nmainitulla kepillä lävistetään vatsa ja katkaistaan selkäranka.\nSellaisen käsittelyn jälkeen ei ruumis voi enää liikkua ja kaikkinainen\npelko sen suhteen on turha.\n\nOstjakki-samojedien käsitys kuolemanjälkeisestä elämästä on jotenkin\nyksinkertainen ja kuoleman saavuttua ei taikuudelle anneta paljon\narvoa. He eivät jurakkien tavalla usko mihinkään sielunvaellukseen,\njonka mukaan sielu elää manalassa yhtä kauan kuin maan päällä, sillä\nerotuksella vain, että se ensinmainitussa paikassa vuosi vuodelta\nnuorenee, kunnes vihdoin syntyy uudestaan jonakin pienenä lapsena.\nHeidän vainajainpelkonsa ei sekään ole erittäin suuri. Siperian\nvenäläiset talonpojat sitävastoin ovat täynnänsä taikauskoista\nruumiinkauhua, ja minä olen kuullut kokonaisesta kyläkunnasta, joka\npeläten eräällä pihalla äkkiä kuollutta ihmistä kokonaisen yön valvoi\nyhdessä hyvin valaistussa huoneessa vain sentakia, ettei kukaan\nuskaltanut siirtää vainajaa muualle. Tunguusit kuljettavat ruumiinsa\nkaukaisiin paikkoihin, jonne ne haudataan ja josta saattajat poistuvat\nneljää eri ilmansuuntiin kulkevaa tietä pitkin, jotta ruumiissa oleva\nhenki ei pääsisi heitä takaa-ajamaan. Sama pelko vallitsee ainakin\nerinäisten ostjakkien keskuudessa, siitä päättäen että minä ylisen\nVah-joen varrella huomasin tavaksi antaa vainajan kaimoille uudet\nnimet. Vainajan nimen mainitseminen saattaa näet tuottaa pahaa samalla\ntavalla kuin ostjakki-samojedeilla totem-eläimen nimen lausuminen, mikä\nonkin ankarasti kielletty. Ainoa toimenpide, johon samojedit\nkuolemantapauksen sattuessa ryhtyvät, on kodan muuttaminen toisaalle.\nMutta se tapahtuu myös synnytyksen jälkeen siitä syystä, että paikka\nkatsotaan saastaiseksi ja vaaralliseksi. Missä samojedit omistavat\nvenäläismallisista poikkeavia asuntoja, noudatetaan samaa tapaa ja\nrakennus jätetään muutamaksi vuodeksi autioksi. Mutta se ei tapahdu\nsuinkaan yksinomaan vainajanpelosta.\n\nSamojedit uskovat, kuten olen maininnut, silmien voivan vahingoittaa\ntavalla tai toisella. He uskovat m.m., että vainajakin katseellaan\nsaattaa tappaa eläviä ihmisiä. Silmäys riittää aiheuttamaan kuoleman,\nja siitä syystä onkin pakko hyvin tarkkaan suojella itseään sellaista\nmahdollisuutta vastaan. Vainajan silmäluomet suljetaankin aina, mutta\ntämä toimenpide ei ole riittävä; on pakko sulkea silmät vieläkin\nmekaanisemmalla ja tehokkaammalla tavalla. Tavallisesti ne peitetään\nkuparirahoilla, mutta rahojen puutteessa käytetään kiviä tai muita\nläpikuultamattomia esineitä. Olen nähnyt kristittyjen pappienkin\nsiunaamia samojediruumiita, joilla on ollut raha silmien peitteenä ja\nleipäpala kainaloissa. Muut esineet asetetaan tavallisesti haudan\nviereen.\n\nKääntyessäni mahdollisimman lyhyesti puhumaan palvonnasta ja sen\nyhteydessä olevista seikoista täytyy minun ensiksi mainita pari sanaa\nsiitä mielenkiintoa herättävästä henkilöstä, jota jokapäiväisessä\npuheessa sanotaan shamaaniksi ja joka tosiaankin on samojedille yhtä\nvälttämätön hengellisissä asioissa kuin lääkärinä ja neuvonantajana\nkaikissa elämän vaiheissa. Oikea shamaani, sellainen, joka todellisen\njumalallisen kutsumuksen nojalla on tullut ihmisten ja henkimaailman\nvälittäjäksi, on aina mies. On tosin olemassa miehiä ja naisia, jotka\nelinkeinona harjoittavat ennustamista ja yksityistaioilla auttavat\nsairaita, mutta he ovat enimmäkseen keinottelijoita ja heidän on\nmahdoton kohota edellisten korkealle tasolle tai saavuttaa todellisen\nnoidan arvoa. Shamaani nauttii kanssaihmistensä keskuudessa suurta\nkunnioitusta, ja mikäli olen saattanut heitä arvostella, ovat he\nylimalkaan lahjakkaampia kuin muut. Lisäksi he omaavat suuren\nrunollisen kyvyn ja mielikuvituksen, joka houkuttelee heidät\nuskovaisten hartautta lisäävään, mutta uskottomille usein hyvin\nhupaisaan sanatulvaan.\n\nOn verrattain yleistä, että shamaanin arvo periytyy isältä pojalle, ja\nKetillä olen tavannut noidan, joka suoraan alenevassa polvessa oli\npuheenaolevan viran seitsemäs haltija. On helposti ymmärrettävää, että\nsellaiset hengellisen palvonnan edustajat, jotka polvesta polveen ovat\nperineet esi-isiensä tiedot, heidän tapansa ja menonsa, hyvin\nluotettavasti kykenevät niitä selittämään ja esittämään. Kun noidat\nlisäksi välittömästi tai välillisesti saavat oppia vanhemmilta\nshamaaneilta, on aivan luonnollista, että palvonta samojedeilla on\nparaiten kyennyt säilyttämään alkuperäisyytensä. Usko asiaan ja toiseen\nsaattaa vaihdella, mutta tapa, jolla jumalia rukoillaan, ja uhrijuhlat\neivät juuri vaihtele laisinkaan.\n\nShamaani on ihmisten ja henkimaailman välittäjänä. Hän ottaa selville\njumalien tahdon ja hieroo heidän kanssaan kauppaa elämästä ja\nkuolemasta, onnesta ja onnettomuudesta. Kaiken tämän hän saa selville\njoko käymällä itse henkien asuinsijoilla tai kutsumalla jonkun heistä\nluokseen. Tuonnempana kerron niistä keinoista, joiden avulla noita\npääsee yhteyteen tavallisilta ihmisiltä salatun henkimaailman kanssa.\nSitä ennen minun on puhuttava hänen tamineistaan.\n\nPuku on tavallisesti valmistettu mustasta tai tummasta kankaasta eikä\nse Ketillä juuri koskaan ole koristettu, mutta muualla se on usein\ntäynnä kirjavia kuvioita, metallista tehtyjä jumalankuvia, siipiä,\naseita, lintuja, kaloja, käärmeitä ja muita kuvia. Jaloissa ja käsissä\nhänellä on erikoiset jalkineet ja kintaat ja päässä hänellä on\ntotem-eläimen tunnusmerkeillä koristettu lakki. Siihen on sitäpaitsi\nkiinnitetty pitkiä, voimaa ja valtaa edustavia nauhoja, joita\nlänsimaissa vastaavat sotilaiden ja korkeiden herrain päähineissä\ntavattavat töyhdöt ja surkastuneet sarvet. Lakin rinnalla on rumpu\nhänen tärkein välikappaleensa, jonka avulla hän asettuu jumalien kanssa\nyhteyteen. Se on tavallisesti poronnahasta tehty; kehys ei ole koskaan\naivan pyöreä, ja laidoissa on sitäpaitsi kohoamia. Poronnahkaan on\nusein piirretty erilaisia kuvia, jotka useimmiten esittävät maata ja\nmanalaa henkineen, ja rummun takapuoleen on kiinnitetty kulkusia,\nnauhoja sekä metallista tehtyjä kuvia noitaa palvelevista\nhenkiolennoista. Rumpua pidetään tavallisesti vasemmassa kädessä, ja\noikeassa on n.s. lusikka, jolla rumpua lyödään. Lusikan tai kauhan\nulkopuoli on nahalla peitetty, mutta sisäpuoli on paljas ja\npiirustuksilla koristettu. Varren katsotaan olevan maallista alkuperää,\nmutta pesä on taivaallista. Shamaanilla saattaa vielä toisinaan olla\nraudasta taottu ja kulkusilla varustettu sauva tai muu kalistin, ja\nsitä ravistamalla hän voi sopivalla hetkellä lisätä muutenkin suurta\nmelua.\n\nNoituminen tapahtuu aina illalla pimeän tullen ja sitä saattaa jatkua\nläpi yön. Sellaiseen toimitukseen ryhdyttäessä shamaani kutsuu luokseen\napulaisensa, joka ottaa esille rummun ja hitaasti lämmittää sitä tulen\nedessä, jotta nahka pingottuisi mahdollisimman tiukkaan. Ketillä\nshamaani itse ei valmistaudu millään erikoisella tavalla, mutta toisin\npaikoin tapahtuu usein, että hän päästäkseen välttämättömään\nhuumaustilaan syö jonkun määrän kärpässieniä. Näiden sienien sisältämä\nmyrkky on sangen voimakasta, ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että\nse vaikuttaa hyvin päihdyttävästä. Alkuasukkaat käyttävät sitä joskus\nmuutenkin voidakseen alkoholin puutteessa hankkia itselleen pienen\nhumalan. Noitumisen aikana täytyy shamaanin tuntea itsensä aivan\nterveeksi, sillä sairaana hän ei saata mitellä voimiaan henkien kanssa.\nSatunnainen sairaus tekee lopun sellaisesta noitumisesta aivan samalla\ntavalla kuin koiran tai muun saastaisen läsnäolo. Kun näytäntö alkaa,\nannetaan tulen sammua kodassa, noita valmistaa itselleen sopivan paikan\njurtan takaosaan vastapäätä ovea, asettuu istumaan erikoiselle\nporonnahalle, ja kuulijat ryhmittyvät hänen ympärillensä. Täydellisen,\njännittyneen hiljaisuuden vallitessa hän tarttuu seisten tulen edessä\nrumpuun, istuutuu jälleen, painuu rumpua vasten ja ryhtyy äänekkäillä\nhaukotuksilla osoittamaan vaipuvansa uneen ja jättävänsä tämän\nmaailman. Samalla hän panee lakin päähänsä ja tarpeeksi haukoteltuaan\nnukahtaa hetkiseksi. Herätessään hän on kuin kokonaan muuttunut, hänen\nliikkeensä tuntuvat itsetiedottomilta, hän on kuin horrostilassa, hän\nei kiinnitä huomiota ympäristöönsä, ja hänen äänensä on kerrassaan\ntoinen. Aluksi hän lyöpi rumpua ihan hiljaa ja hyräilee sanattomia\nsävelmiä tahi sovittaa lauluunsa kuulijalle tuntemattoman kielen\nsanoja. Hän kuiskailee, niin että rumpu kumajaa, hän viheltää,\nhaukottelee ja ähkyy. On kuin kuulisi erilaisten eläinten juoksevan\nrummun kylkiä pitkin ja niiden äänet kaikuvat joka taholla. Tällä\ntavalla hän kutsuu luokseen kaikki avustajansa, ilman ja manalan henget\nja eläimet. Vähitellen rummutus yhä kiihtyy käyden tahdikkaaksi, ja\nshamaani ryhtyy laulamaan lauluansa. Ehdittyään esittää parisen säettä\nhän odottaa, kunnes kuulijat ovat ne toistaneet. Tätä kuorolaulua\njohtaa apulainen, joka toimii seurakunnan lukkarina. Laulu ja rummutus\nkäyvät vähitellen yhä hurjemmiksi ja kovemmiksi, ja läsnäolevien\nkiihtymys ja jännitys kohoaa pitkin matkaa, ei ainoastaan noidan\nsanojen johdosta, vaan kenties yhtä paljon siitä, että he koko ajan\nitse ottavat toimitukseen osaa. Tämän noitumisensa ensimäisen jakson\naikana shamaani kuvailee matkaansa henkien asunnoille, kertoo\nvaivalloisesta tiestä, vaaroista, jotka kohtaavat häntä erämaiden,\npalavien metsien, myrskyisten merten, taistelevien soturien, viekkauden\nja väijytysten, myrkytettyjen vesien, sairaudenpirujen y.m.\nloppumattomien vastusten muodossa. Voitettuaan kaikki nämä tuhannet\nerilaiset vaarat hän vihdoin saapuu tarkoittamansa hengen luo. Silloin\näkkiä kaikki soitto ja laulu lakkaa ja muutaman hetken vallitsee\näänetön hiljaisuus. Mutta pian nousee jälleen melu, shamaani on kuin\nhulluna, hänen ruumiinsa nytkähtelee kouristuksentapaisesti, hänen\nsilmänsä pullistuvat ulos kuopistaan ja hänen ääntänsä on kamala\nkuulla. Hän ei laula enää, vaan hän näyttää ikäänkuin mitä suurimmalla\nvaivalla puristavan itsestään sanan toisensa jälkeen. Hän puhuu hengen\nkanssa, hieroo sen kanssa kauppoja, uhkaa ja rukoilee, pelottaa ja\nantaa myöten. Jos he pääsevät asiasta yksimielisyyteen, neuvottelevat\nhe sitten uhrin laadusta ja suuruudesta. Kun on kysymys ihmishengistä,\nmenee shamaani omalla hengellään takuuseen siitä, että uhri todella\ntulee suoritetuksi. Mutta ennenkuin hän ollenkaan pääsee puhuttelemaan\nmanalan henkiä, täytyy hänen näyttää olevansa panssaroitu kaikkea\nvastaan ja osoittaa voivansa uhmata kuolemaa. Mitä kamalimman tanssin\nkestäessä hän ottaa vuoron perään kaikkien läsnäolevien veitset\nkäteensä ja viiltää niillä rintaansa ja olkapäitään. Hän leikkaa\nitseensä syvät haavat, mutta hänen täytyy tehdä se niin taitavasti,\nettei veri ala juosta.\n\nHenkien kanssa keskusteltua suoritetaan paluumatka, joka kuvataan\nsamalla tavalla kuin lähtö ja jota läsnäolijat myöskin säestävät. Mutta\nmelu ja laulu hiljenevät, kuta enemmän noita lähestyy kotia, ja hänen\nhurja tanssinsa käy yhä hillitymmäksi. Hänen palattuaan kotaan syntyy\nhiljaisuus, ja vähän ajan kuluttua shamaani toistaa läsnäoleville mitä\nhenki on sanonut ja mitä se on vaatinut. Jos asia sillä on suoritettu,\nei noidalla ole muuta jäljellä kuin palata maan päälle. Hän lähettää\npois auttajahenkensä ja ryhtyy kulkemaan toisen läsnäolijain luota\ntoisen luo heittäen jokaisen eteen lusikkansa, jonka on pudottava\nlattialle sisäpuoli ylöspäin. Kun hän vihdoin on kaikkien edessä\nkäynyt, katsotaan hänen lausuntonsa todenperäisyys vahvistetuksi.\nSilloin hän alottaa lopputanssinsa, jonka tarkoituksena on palauttaa\nhänen henkensä maalliseen majaansa. Omituisesti hypellen ja rukoillen\nn.s. vapautusrukousta hän riisuutuu ja asettaa kaikki pyhään pukuun\nkuuluvat esineet pyhälle porontaljalle. Senjälkeen hän puhdistaa\nitsensä hehkuvilla hiilillä ja palavilla kekäleillä. Kun henki on\npalaamaisillaan ja hänen ruumiinsa muuttuu maalliseen asuunsa, juo hän\nmuutamia kupillisia vettä, anoo viimeisen kerran päästä vapaaksi ja\nkaatuu maahan. Näytös on lopussa, henki on palannut ruumiiseen ja noita\nvaipuu uneen, jota saattaa kestää monta tuntia.\n\nYlläoleva on aivan lyhyt kuvaus tavallisesta ja säännöllisestä\nnoitumisesta. Jos muukalaisia, venäläisiä sattuu olemaan läsnä, ei\nshamaani koskaan pane lakkia päähänsä ja koko näytös muodostuu pilaksi,\njonka oikean arvon samojedit hyvin käsittävät. Noitumisesta tulee\nsilloin alkuasukkaille vain huvitilaisuus, jonka tarkoituksena on\nuskotella venäläisille, että noissa menoissa ei ole mitään vakavampaa\nsisällystä. Tällä tavoin he omien sanojensa mukaan ovat petkuttaneet\nmonia herkkäuskoisia tutkimusmatkailijoita.\n\nKun on kysymys jostain lievemmästä taudista tai vähemmän tärkeästä\nasiasta, saattaa noita suoriutua ilman tuota vaivalloista toimitusta.\nVähäpätöisiä sairaudenhenkiä voi ajaa tiehensä säikäyttämällä ja tämä\ntapahtuu niin, että shamaani itse asiassa säikäyttää potilasta.\nSentapaiset parannuskeinot ovat tavallisia, ja yleistä on, että usko\nheidän keskuudessaan saa aikaan yhtä suuria ihmeitä kuin meilläkin.\nPelkällä sanan voimalla parantavat shamaanit ovat hyvin harvinaisia.\nJoskus sitä tapaa käytetään verenvuodon asettamisessa, mutta silloin\ntavallisesti shamaani samalla painaa hyvin taitavasti verisuonia ja\nsiis sillä keinoin parantaa pahan.\n\nLieviä taudinkohtauksia parantaa jokainen samojedi itse, ja tämä koskee\nerittäinkin vatsatauteja. Ähkyä lievennetään seuraavalla hauskalla\ntavalla. Potilas asettuu selälleen makaamaan ja paljastaa vatsansa.\nJoku muu henkilö ottaa hiilen ja piirtää sillä sairaalle kohdalle kolme\nhenkien kasvoja kuvaavaa naamaa. Vähän ajan kuluttua nämä ovat\nkarkoittaneet vatsassa olevat sukulaisensa ja potilas paranee heti\nsenjälkeen. Samojedien yksityislääkkeitä koskeva luku olisi huvittava\nja laaja, mutta tässä yhteydessä en kuitenkaan saata siihen puuttua.\n\nOlen jo aikaisemmin maininnut pari sanaa samojedien uhreista, mutta\ntäydellisyyden vuoksi lisään vielä muutamia yksityiskohtia.\nEdelläsanotusta selviää, että he usein uhraavat jumalilleen erilaisia\nesineitä ja järjestävät pienempiä yksityisiä uhritilaisuuksia, mutta\nsuurimmat ja tärkeimmät uhrit tapahtuvat aina shamaanin välityksellä.\nVuosittain palautuviin, kantaisän hengelle tarkoitettuihin uhreihin\nottaa osaa koko heimon miespuolinen väestö, mutta pappi kuitenkin\njohtaa itse toimitusta. Hän teurastaa uhrieläimen ja hän lausuu\nrukoukset, jotka tavallisesti ovat lyhyet ja aivan yksinkertaiset.\nNoita pyytää kantaisää varjelemaan oman heimonsa lapsia, suomaan heille\npitkän iän, vapauttamaan heidät taudeista, hän anoo heille metsä- ja\nkalaonnea, lapsia sekä menestystä kaikissa heidän yrityksissään.\nRukouksen kestäessä tuodaan esiin uhrit, jumalalle tarkoitetut osat\npannaan erikseen ja muut keitetään vartavasten mukaan tuoduissa\nastioissa. Shamaani ottaa vuoron perään jokaisesta kattilasta paraimman\npalasen, jonka heittää pyhään tuleen. Senjälkeen ryhdytään uhriateriaa\nsyömään, mutta se ei ole erikoisen vakava toimitus eikä sitä myöskään\npaina mikään liiallinen uskonnollinen hartaus. Ollaan päinvastoin\niloisia ja käydään hyvällä halulla käsiksi asian aineelliseen puoleen,\ntäysin vakuutettuina siitä, että rukoukset tulevat kuulluiksi.\n\nAivan toiseen luokkaan kuuluvat n.s. verettömät ja enimmäkseen\npohjoisessa tavattavat uhrit. Siellä ei tapeta jumalille uhrattua\nporoa, vaan tyydytään leikkaamaan sen selkään jumalien kasvoja ja muita\nyhtä ihmeellisiltä näyttäviä kuvioita. Tuollaisen toimituksen jälkeen\npidetään eläintä pyhänä; sitä ei saa teurastaa eikä käyttää, ja kunnon\nihmisten ei sovi syödä sen lihaa. Usein valjastetaan pyhät porot\njumalien kuvia sisältävien rekien eteen, ja arvokkaat vieraat joutuvat\njoskus saman kunnianosoituksen esineiksi. Itse uhri on tavallisia\npaljon monimutkaisempi, ja potilaan täytyy alistua sangen merkillisen\nkäsittelyn alaiseksi. Noita alottaa usein toimituksensa rukoilemalla\nhenkien armeliaisuutta. Hän kysyy heiltä ensin, miksi he ylimalkaan\novat huolineet lähettää ihmishengen alas maan päälle, jos se niin pian\ntaas kutsutaan takaisin. Hän tiedustelee, onko ihan välttämätöntä, että\njuuri kysymyksenalainen ihminen temmataan pois, kun maailman seitsemän\nheimon (kaikkien ihmisten) keskuudessa kuitenkin on niin monta paljon\nsyntisempää ja huonompaa sekä huomattavasti vanhempaa. Noita muuttaa\nsitten itsensä ihmishenkiä eli elämän varjoja maan päältä tempaavaksi\nsatulinnuksi, lentelee sairaan ympärillä, ryömii hänen jalkojensa\nvälitse, koskettelee häntä siivillään (kaavullaan) ja jättää hänet\nvihdoin rauhaan.\n\nTässä yhteydessä haluan varmana vakaumuksenani lausua, että vaikka\nasiasta onkin paljon puhuttu ja kirjoitettu ihmisuhrien esiintyminen\nsamojedien keskuudessa on taru, jota on mahdoton uskoa. On kuitenkin\nhyvin luultavaa, että vielä joku aika sitten heidän luonaan on\ntapahtunut sellaista, joka on saattanut antaa näennäistä tukea tälle\notaksumalle sekä arvelulle heidän ihmissyönnistään. On näet todettu,\nettä vanhemmat ihmiset joskus ovat syöneet erinäisiä kuolleitten lasten\nruumiinosia. Tämä on kuitenkin tapahtunut vain siksi, että nuo henkilöt\nsillä ovat luulleet voivansa hankkia itselleen lapsissa olleita\nominaisuuksia, kuten nuorekkuutta y.m. Samalla tavallahan entisaikoina\nsyötiin kaatuneitten vihollisten sydämet ja aivot, mutta nyttemmin ei\nketään tapeta hyvien ominaisuuksien hankkimiseksi. Tyydytään, ja\nainoastaan poikkeustapauksissa, samalla tavalla anastamaan samanlaisia\nhyödyllisiä ominaisuuksia tautien tappamilta tai muulla tavoin\nkuolleilta lapsilta.\n\nEnnenkuin siirryn puhumaan matkoistani kokonaan erilaisilla seuduilla\nja eriävissä olosuhteissa, en malta olla puhumatta eräästä osasta\nnäiden samojedien kansanrunoutta, joka on mitä läheisimmässä yhteydessä\nheidän uskontonsa ja menneisyyttä ja tulevaisuutta sekä maallista ja\ntaivaallista elämää koskevien käsitystensä kanssa.\n\nSamojedien sadut ja laulut ovat enimmältä osaltaan vierailta kansoilta\nlainattua tavaraa. Niin on laita useimpien sankarilaulujen ja saman\nmallin mukaan sepitettyjen satujen. Heidän oma runollinen tuotantonsa\non köyhää ja se käsittää enimmäkseen viinan vaikutuksesta syntyneitä\ntilapäislauluja, jotka joko päättyvät kiitokseen jonkun osoittaman\nhyvyyden johdosta tai räikein värein kuvaavat oman minän tai perheen ja\nheimon onnettomuuksia ja kurjaa tilaa. M.A. Castrén ei tavannut mitään\nmuuta eikä hän ylimalkaan uskonut samojedien luoneen mitään\nsuuremmanarvoista.\n\nKet-joen rantoja rajoittavissa erämaissa selvisi minulle, että\nsamojedit sittenkin olivat kyenneet itsenäisesti luomaan korkeammalle\ntähtäävää runoutta sekä että he todellisuudessa omistivat säilyttämisen\narvoisia runoteoksia. Löysin näet sangen omituisen proosa-eepoksen,\njoka alkuperäisellä mutta silti liikuttavalla tavalla kuvaa heidän\nsisimpiä ajatuksiaan ja osoittaa heidän tuntevan paljoa enemmän kuin\nmitä he antavat muukalaisten aavistaa.\n\nEepoksen sankarina on mies nimeltä Iitje. Häntä pidetään kansansa\nensimäisenä ja samalla hän on heidän kantaisänsä, josta kaikki muut\ntavalla tai toisella polveutuvat. Hänen elämänsä tehtävänä on taistella\nmahtavaa, pohjoisessa asuvaa ihmissyöjää Pyynegussea sekä kaikkia\nmuukalaisia, etupäässä Kristusta ja tämän jälkeläisiä vastaan. Aivan\nnuorena hän joutuu orvoksi Pyynegussen tähden, joka tappaa ja syö koko\nhänen sukunsa. Hänen itsensä onnistuu paeta kauas metsiin, missä hän\nvarttuu ja kasvaa suureksi erään vanhan akan luona. Akka yrittää salata\nhäneltä kaikki hänen lapsuutensa tapahtumat, mutta kaikesta\nvarovaisuudesta huolimatta poika joutuu ennen pitkää tekemisiin\nnoidutun järven rannalla asuvan ja sokean ukon hahmossa elävän\nihmissyöjän kanssa. Kun Iitje sitten kerran huvikseen anastaa kalaa\nukon veneestä, saa hän kasvatusäidiltään kuulla kenen kanssa on\njoutunut tekemisiin. Mutta silloin varoitus on liian myöhäinen ja ukon\nhenget lähestyvät viedäkseen Iitjen pois. Ne ottavat mukaansa pojan,\nakan, koiran ja kodan ja kaiken tämän ihmissyöjä nielaisee. Mutta\nnuorukainen on ottanut matkaan veitsensä ja sillä hän leikkaa reiän\njättiläisen mahaan, tappaa hänet ja pelastaa heidät kaikki.\nTämänlaatuiseksi kuvataan Iitjen ensimäinen taistelu mahtavaa miestä\nvastaan. Jättiläinen oli tosin tapettavissa, mutta ilmestyi aina\nelävien joukkoon takaisin entistä mahtavampana ja hirvittävämpänä.\n\nNuoruutensa aikoina Iitjelle tapahtui ihmeellinen seikkailu toisensa\njälkeen. Kauneimmista ja merkillisimmistä tapauksista mainittakoon\nainoastaan seuraava. Erään merihirviön, yhdellä suurella sarvella\nvarustetun kalan, ja Pyyne nimisen jättiläislinnun taistellessa\nkeskenään oli jälkimäinen menettänyt kyntensä, jotka olivat tarttuneet\nkiinni kalan selkään. Tämän onnettomuuden takia oli lintu, joka muuten\noli niin suuri ja väkevä, että nieli kivimöhkäleitä ja kokonaisia\npuita, tullut voimattomaksi ja kurjaksi. Se pyysi Iitjeä avukseen ja\nhän suostui ilolla vaikeaan tehtävään. Kala asui kaukana suurten merten\ntakana ja sen löytäminen kysyi paljon vaivaa. Mutta Iitje keksi neuvon;\nhän valmisti itselleen kanteleentapaisen soittimen, jolla ryhtyi\nsoittamaan kaikkien eläinten kielillä, niin että ne järjestään\nymmärsivät häntä. Hänen kävi kuin Orfeuksen; taivaan, maan ja veden\neläimet kokoontuivat häntä kuuntelemaan. Viimeisenä saapui myös\njättiläiskala, joka soiton hurmaamana lepäsi liikkumatonna veden\npinnalla. Yhä soittaen kulki Iitje sen selkään ja lähti liikkeelle sen\nkanssa. Linnun kynnet olivat vielä sen selässä, ja kala tunsi itsensä\nhyvin tyytyväiseksi, kun Iitje otti kynnet pois. Merihirviö lahjoitti\nIitjelle palkinnoksi kauniin tyttärensä, ja lintu, joka sai takaisin\nvoimansa, tuli hänen uskolliseksi auttajakseen.\n\nTaistelu jättiläistä vastaan muodostui pitkällisemmäksi ja\nvalkeammaksi. Moneen kertaan Iitje tappoi hirviön, mutta elämä palasi\nyhtä säännöllisesti tuohon elottomaan ruumiiseen. Vihdoin heidän\nvälillään sukeutui kiivas taistelu metsänhaltian, Paargän, kauniista\ntyttärestä. Ilkeällä viekkaudella jättiläinen ryösti tytön itselleen,\nmutta Iitje, joka valepukuun puettuna palveli kansansa hävittäjän\nluona, voitti lopulta taistelun. Hän tappoi jättiläisen ja tehdäkseen\nelämän palaamisen ruumiiseen mahdottomaksi hän hinasi sen suurelle\nroviolle, jossa se poltettiin. Mutta vielä keskellä tulta löivät\nmahtavat leukaluut toisiaan vasten ja kuului uhkauksia, ettei kaikki\nvielä ollut menetetty. Ja niinpä kävikin, että kun tuuli hajoitti\njättiläisen tuhkan eri suunnille, niin tästä mustasta tuhkasta syntyy\njoka kesä miljardeihin nouseva sääskiparvi, joka yhtä suurella himolla\nkuin ihmissyöjä alati imee ihmisten verta.\n\nTämän lopullisen voiton jälkeen Iitje nai metsänhaltian tyttären, ja\ntästä avioliitosta syntyi m.m. se karhu, jota kunnioitetaan Ket-joen\nsamojedien kantaisänä. Näiden tapahtumien jälkeen eli samojedikansa\nonnellista ja taisteluista vapaata elämää. Iitje hallitsi heitä ja\ntorjui kaikki vaarat ja naapurien puolelta uhkaavat hyökkäykset.\n\nSitten eräänä kauniina päivänä piru ilmestyi Iitjen luo ja pyysi saada\nruokaa ja juomaa. Mutta Iitje antoi hänelle kiviä, ja piru vaelsi\nKristuksen luo. Paholaisen ja Kristuksen välillä syntyi lämmin\nystävyys, sillä jälkimäinen ravitsi pirua ihmisten verellä. Kostaakseen\nsamojedeille saapui Kristus, pirun ystävä ja kaikkien venäläisten isä,\nkansoineen Siperiaan. Pahat voimat pääsivät voitolle, samojedikansat\nhajaantuivat eri ilmansuunnille ja muukalaiset tulivat maan herroiksi.\nSiihen aikaan Iitje vaelsi pois kansansa luota ja valmisti itselleen\nasunnon suurten merien taakse. Siellä hän nukkuu vielä tänäkin päivänä,\nmutta kun aika tulee, palaa hän jälleen, sanovat samojedit, ja silloin\nhän kokoo lapsensa yhdeksi kansaksi ja ajaa pois muukalaiset\nSiperiasta, vapauttaa maan ja tekee ihmiset vapaiksi. Tämän samojedit\nuskovat täydellä todella ja varmasti, sillä Iitje on itse lähtiessään\nsanonut Kristukselle: \"Tämä päivä on sinun, ja minä poistun, mutta\nhuomispäivä tulee, minun päiväni tulee vielä, ja silloin minä palaan,\nkokoon heimoni ja karkoitan muukalaiset maasta.\" Kaihoisia sanoja\nkansan huulilta, jota itse asiassa huomispäivä ei ole löytävä elävien\njoukosta.\n\nTästä samojedien laajasta eepoksesta en ole voinut esittää muuta kuin\nääriviivat. Mutta lukija luultavasti niistäkin huomaa, että tämä heidän\nluomansa sankarirunoelma on arvokas lisä heidän omintakeisen\nsivistyksensä tuntemista varten. Merkillistä vain on, että tuollainen\nvaeltava kansa, tuollainen kurjissa olosuhteissa elävä heimo on\nsaattanut luoda niinkin yhtenäisen, tavallista satua korkeammalle\ntähtäävän teoksen. Jos sitäpaitsi tämän kirjoittajan tavalla on elänyt\nheidän keskuudessaan ja nähnyt heidän lämmöllä laulavan sankarinsa\nmainetöistä, kuullut heidän hiljaisella kaiholla kertovan alennuksen\najoista ja alakuloisina, mutta palavalla innostuksella kysyvän\nvapauttajansa tuloa, silloin käsittää, että tässä sadussa kuvaavasti\nlausutaan mitä he ajattelevat, tuntevat ja mistä he uneksivat. Mutta\nsamalla ei saata olla huomaamatta, miten heitä paljoa suuremmat heimot\nja paljoa sivistyneemmät kansat omaksi onnettomuudekseen eivät ole\nkyenneet yhtä selvästi tuntemaan ja ajattelemaan, eivät ole jaksaneet\ntai uskaltaneet yhtä rohkeasti uneksia ja sen mukaan toimia.\n\n\n\n\nJENISEITÄ PITKIN\n\n\nTalvi tuntui tulevan aito siperialainen. Lokakuun alkupuolella se jo\nnäytti hampaitaan ja monena päivänä oli alle -40°. Poroja oli vaikea\nhankkia lähimailta ja siitä syystä matka erämaan halki kävi\nmahdottomaksi. Minun täytyi alistua hevoskyydillä ajamaan Jeniseiskin\nkaupunkiin, josta sitten saatoin jokea pitkin jatkaa matkaa pohjoisia\nTuruhanskin maita kohti. Makovskoesta oli kaupunkiin vain 100 virstaa,\njoka matka kesti kolmisen päivää.\n\nJeniseiskiin tulin ajaen eräänä iltana. Kokoelmiani varten oli minulla\nkaksi rekeä, toista ohjasi ukko Barmin ja toisen päällä minä loikoilin\ntäysissä tunguusilaisissa tamineissa. Aioin mennä kaupungin ainoaan\nhotelliin, pieneen, muutamia huoneita käsittävään puutaloon. Olimme\njuuri ehtineet seisahtua portin edustalle, kun suureen turkkiin puettu\nmies astui eteemme ja karjui minulle:\n\n\"Kuka sinä olet?\"\n\n\"Kuka sinä sitten olet?\" kysyin minä, koska hämärässä en saattanut\nnähdä mikä tuo mies oli. Nyt vasta hän oikein raivostui kuullessaan\nminun häntä sinuttelevan, niinkuin hän äsken minua. Hän kiroili ja\nhuusi ja tahtoi heti paikalla nähdä passini. Huomautin hänelle, että\nminä en näytä sitä kenellekään kadulla, ja marssin huoneeseeni, jonne\nhänkin perässäni pyrki. Suuttuneena tuollaisen sopimattoman\nesiintymisen johdosta kysäisin häneltä, oliko hän dvornikka (talonmies)\ntai mahdollisesti poliisi. Hän avasi turkkinsa ja osoitti kiiltäviä\nnappejaan, mutta ei sittenkään vastannut kysymykseeni, vaan vaati yhä\nedelleen passiani. Päästäkseni hänestä rauhaan näytin hänelle vihdoin\npassini ja muut paperini, jonka jälkeen hän hävisi. Myöhemmin hän\npoliisilaitoksella syytti minua virkamiehen solvaamisesta ja muusta,\nmutta kun talon isäntä ja eräs saksalainen kauppamatkustaja olivat\ntodistaneet aivan päinvastaista, niin siitä ei tehty mitään juttua.\nSeuraavana aamuna kävin valittamassa asiasta ispravnikan luona, joka\nmyönsi minun menetelleen oikein ja antoi miehelle, joka toimi\npristavina, ankaran varoituksen. Mutta hän selitti asian niin, että\npristavi oli luullut minua tunguusiksi tai karanneeksi karkoitetuksi ja\nsen mukaan kohdellut minua.\n\nJeniseiskin kaupunki sijaitsee korkeiden kukkulain suojassa\nJenisei-virran rannalla. Se on verrattain suuri ja on aikoinaan ollut\nvielä suurempi, jonka vuoksi se vaikuttaa hieman kuolleelta. Noin\n75-100 vuotta sitten se kuulemma oli hyvinkin eloisa. Silloin sen\nkautta vuosittain kulki vähintään 100,000 kullankaivajaa, ja kaivosten\nja huuhtomojen onnelliset omistajat viettivät siellä komeata ja\nylellistä elämää. Niiltä ujoilla ovat nuo suuret, kiviset,\npalatsimaiset talot, jotka nyttemmin ovat rappeutuneet ja kaikkea\nvirkaa vailla. Samalta loistokaudelta ovat syntisten kullankaivajien\nsielujensa pelastamiseksi rakennuttamat lukemattomat valkoiset ja\nkultakupoliset kirkot. Kaupunki tekee mielestäni hyvin vanhanaikuisen\nvaikutuksen, jota lisäävät vaillinainen katuvalaistus ja\njärjestyksenvalvojat, jotka öiseen aikaan kulkevat pitkin katuja\nkalistellen jänisräikän tapaista kojetta.\n\nKaupungissa sijaitsee laajahko, herra Kytmanovin perustama museo, jossa\naioin harjoittaa tutkimuksia. Mutta sitä ei lämmitetä talvisaikaan\nollenkaan ja pakkasen takia minun oli mahdoton siellä istua ja tehdä\ntyötä. Mutta käynnilläni tutustuin perustajan poikaan, joka erittäin\nystävällisesti näytteli minulle kaupunkia ja harvinaisen kauniilla\nhevosillaan kyyditsi minua paikasta toiseen. Sitäpaitsi hän avusti\nminua neuvoillaan ja täydensi matkatarpeitani lahjoittamalla minulle\nyhtä ja toista. Samalla ystävällisyydellä kohteli minua pormestari,\njonka luona pari kertaa kävin. Minun oli vain hieman vaikea esiintyä\nheidän seurassaan, sillä \"kulttuurikerrokseni\" olin jättänyt Tomskiin\nja minun täytyi kaiken aikaa komeilla tunguusilaisissa ryysyissäni.\n\nJoki oli vähän sitä ennen jäätynyt ja tie pohjoista kohti oli valmis.\nHyvillä hevosilla ajoin nopeasti eteenpäin. Turuhanskin piirin rajalle\non talvisaikaan 400 virstaa, ja tämä osa matkasta sujui verrattain\nhyvin. Pakkasta oli vain noin 30° ja jää oli tasaista. Viikon kuluttua\nolin perillä.\n\nPitkin joen rantoja asuu enimmäkseen venäläisiä, ja asukkaat ovat\nsangen varakkaita. Jartsevskoessa tapasin ensimäiset alkuasukkaat,\npienen määrän noita omituisia Jenisei-ostjakkeja, joiden alkuperästä\noppineet riitelevät. Matkani varrella näin heitä usein ja mikäli minä\nheihin tutustuin ja sen nojalla saatan asioita arvostella, luulen\nCastrénin osuneen oikeaan arvellessaan heidän kuuluvan indokiinalaiseen\nkieliryhmään. Toisessa yhteydessä puhun heistä enemmän.\n\nVorogovoon saavuin eräänä yönä taisteltuani jäisellä joella monta\ntuntia tuollaista hyvin tavallista, mutta silti hirveätä lumimyrskyä\nvastaan. Kylä ei ole suuren suuri, mutta sillä on kauppakeskuksena\nkuitenkin tärkeä merkityksensä. Siellä on sähkölennätinlaitos ja monta\npuotia, joista saattaa ostaa yhtä ja toista, mitä etäämpänä on mahdoton\nitselleen hankkia. Se on tavallaan sivistyksen viimeinen etuvartija,\nsillä sen toisella puolella alkaa pimeyden valtakunta, karkoitettujen\nja kurjien ihmisten maa.\n\nTähän kylään on sijoitettu santarmijoukko, jonka tulee valvoa, ettei\nviinaa kuljeteta pohjoiseen päin, koska Turuhanskin piiri on\nvirallisesti raitis. Heidän tulee pitää silmällä, ettei kukaan\nkarkoitetuista pääse rajan yli pakenemaan eikä asiattomia piiriin\ntunkeutumaan. Heidän päällikkönsä kävi minunkin luonani. Hän oli\näärettömän kohtelias. Hän kysyi minne olin menossa ja mitä aioin siellä\ntoimittaa. Hän kuuli minun läpikäyneen yliopistoksi sanotun laitoksen\nja kysyi senjälkeen, olinko mahdollisesti luku- ja kirjoitustaitoinen.\nVaatimattomasti vastattuani, että minä osasin sekä lukea että\nkirjoittaa, hän merkitsi nimekseni kirjaansa Magistr Filosofovitsh\nDonner, jota erehdystä en raskinnut korjata. Erosimme mitä parhaina\nystävinä.\n\nVorogovossa hankin itselleni pitkäjalaksisen kapean reen eli nartan,\njommoista täytyi huonojen teiden takia käyttää. Senjälkeen matkustin\nTuruhanskia kohti, jonka nimi jo siperialaisestakin kuulostaa\nkamalalta. Tie oli suunnilleen 800 virstan pituinen ja kulki\nenimmäkseen jokea pitkin, jonka rannoilla venäläisten kurjat kylät ja\ntalot ja alkuasukasten tuohikodat sijaitsivat monen peninkulman\netäisyydellä toisistaan. Joki on usein kilometrien levyinen, ja\noikeanpuoliset rannat ovat korkeat ja metsäiset. Ne kohoavat yhä\nmahtavampina kaukaista itää kohti ja muodostavat suuria vuoria, joiden\nmustan selän takana piilevät kultakaivokset ja kaikki niihin kuuluva\nkurjuus. Tästä maasta, Turuhanskin piiristä, joka on alaltaan viisi\nkertaa niin suuri kuin Suomi, ovat kuvat niin kirjavat, vaikutelmat\nniin erilaiset, että minun käy mahdottomaksi muutamalla rivillä edes\nääriviivoja piirtää. Tyydyn lyhyihin reunamuistutuksiin.\n\nKen silmät auki matkustaa näiden seutujen kautta, ei saata olla\nhämmästymättä sitä elämän moninaisuutta, minkä tapaa noilla karuilla\nmailla. Näkee tunguuseja, jotka täällä ovat niin rikkaita ja hienoja,\nettä syövät vain valkoista leipää, eivät polta mahorkkaa eivätkä juo\nkonjakkia huonompaa juomaa. Tapaa kurjia ostjakkeja, jotka pitkin\nvuotta asuvat huonoissa tuohimajoissa, tai pyöreitä ja hauskoja\nsamojedeja, jotka poroineen kiitävät erämaiden halki ja tundroilla\nherrastelevat. Savuavan lampun himmeän valon opastamana saattaa astua\njonkun kurjan karkoitetun yksinkertaiseen asuntoon tai myöskin mennä\njuhlimaan maan herrojen, alkuasukkaita riistävien rikkaiden\nkauppiaitten luo. Jokaisessa kylässä ja jokaisessa talossa tapaa\nuusien, mitä erilaisimpia kieliä ja murteita puhuvien kansojen ja\nheimojen edustajia. Venäläisetkin puhuvat omaa erikoista murrettaan,\njoka joskus on hauskaa, kun esim. lotka (= vene) äännetään niinkuin\nvotka ( = viina). Tällä matkalla tekemäni hätäiset muistiinpanot\nsaattaisivat melkein johtaa minut uskomaan, että Baabelin torni\naikoinaan sijaitsi Turuhanskissa.\n\nMatkani pohjoista kohti edistyi hyvin hitaasti. Jeniseillä ei ole\nmitään varsinaisia kyytihevosia, mutta asukkaat kyyditsevät matkustajia\nvuoron perään. Tullessani keskellä yötä johonkin kylään ei kukaan\ntiennyt kenen tehtäväksi kyyditseminen viimeksi oli jäänyt. Oli usein\ntarpeen herättää kaikki talot tämän tiedon hankkimista varten. Ja kun\noikea mies vihdoin oli löytynyt, kesti kauan, ennenkuin hän oli\nmatkavalmiina. Ensiksi oli herätettävä vaimo, jonka tuli panna\nsamovaari kuntoon, miehen täytyi juoda teetä, ennenkuin lähti hevosia\netsimään. Jos kylä oli hyvin pieni, täytyi tyytyä yhteen ainoaan\nhevoseen, ja troika syntyi siten, että hevosen kummallekin puolelle\nvaljastettiin koira. Tällainen kolmivaljakko ei kuitenkaan ollut juuri\nmuita huonompi, sillä koirat vetivät kuormaa yhtä hyvin kuin nääntynyt\nja rasittunut hevonen. Ehtiäkseni nopeammin perille ajoin yötä päivää.\nPian muodostui nartassa torkkuminen tavallisemmaksi kuin mökeissä\nnukkuminen, ja se olikin eduksi, sillä kärsivällisyys on tarpoen\ntuommoisella satojen ja tuhansien virstojen taipaleella. Jollei\njaksanut koko aikaa ihailla pohjoisella taivaalla loistavaa Otavaa,\nkävi nukkuminen ainoaksi ajanviettokeinoksi, sillä tunnit ryömivät yhtä\nhitaasti eteenpäin kuin nartta, joka ainoastaan mitä suurimmalla\nvaivalla tunkeutui metrinpaksuisessa lumessa korkeiksi vuoriksi\nkasaantuneiden jäämöhkäleiden välitse. Kun sattui pyry, ei nähnyt\nkerrassaan mitään, ja usein me eksyimme Jenisein jäillä. Onneksi\nhevoset vain harvoin erehtyivät suuntaamaan kulkunsa joessa oleviin\nsulapaikkoihin, joissa mahdollisimman kylmä kylpy odotti muutenkin\nsangen viluisia matkamiehiä. Väliin oli 50° pakkasta ja tuuli viilsi\nkasvoja kuin veitsellä. Täytyi olla kovin varoillaan, jottei pakkanen\npääsisi yllättämään ja häpeällisesti riistämään saaliikseen hajuelimen\nnäkyvintä päätä. Neljän peninkulman matka kesti usein 8-9 tuntia, ja\nsiinä ajassa ehti jo hyvin tuntea kylmää ja paleltua. Mutta edellisenä\ntalvena olin karaissut itseäni sekä avannoissa kylpemällä että saunan\njälkeen kierimällä lumessa ja sen vuoksi saatoin tämän niinkuin\nvieläkin kovemman pakkasen kestää.\n\nTullessani Podkamennaja-Tunguskaan oli päivä jo melkein yhtä pimeä kuin\nyö, ja auringosta ei näkynyt muuta kuin silloin tällöin taivaalla\npunainen kajastus, joka samalla kertaa edusti sekä aamu- että\niltaruskoa. Tässä kylässä tapasin Pietarista Siperiaan karkoitetun\nsuomalaisen, Anders Hämäläisen, jota tiesin kysyä kievarin seinille\nliimattujen Työmieslehden numerojen johdosta. Muuan asianajaja Klimin\nrouvineen kuului samoin siellä karkoitettujen keskuudessa tehtyihin\nhauskoihin tuttavuuksiin. Joen toisella rannalla oli muutamia\ntuohikotia, joissa myöskin kävin. Asukkaat olivat Jartsevskoen\nmurteesta kokonaan eroavaa kieltä puhuvia Jenisei-ostjakkeja. He\nasuivat hyvin kurjissa oloissa, heillä ei ollut porojakaan, ja kun\nmetsästys syksyllä ei ollut onnistunut ja setripuunkävyt eivät olleet\nkypsyneet, oli vaikea käsittää miten he aikoivat suoriutua talvesta.\nTullessani heidän luokseen oli ilo kuitenkin ylimmillään, sillä iso\nkontio oli kaadettu ja lihaa riitti heille muutamaksi päiväksi.\nParaikaa ostjakit uhrasivat jumalilleen. Valitettavasti en osannut\nheidän kieltänsä juuri nimeksikään, mutta sen verran kuitenkin\nymmärsin, että he, samalla kun uhreilla kunnioittivat metsänjumalaa,\npahasti pilkkasivat karhu-vainajan henkeä. Kodan takaseinällä olivat\nkarhun kuono, silmät ja sydän. Uhritoimituksen päätyttyä otettiin kuono\nsiinä riippuvine päänahkoineen ja asetettiin lähimmän miehen päähän.\nMies alkoi karjua ja herjata karhua ja sen henkeä. Sitten hän heitti\nkuonon tuleen, josta seuraava mies sen sieppasi ja pani päähänsä sekä\njäljitteli vuoroonsa karhua. Vasta kun kaikki miehet olivat ottaneet\nosaa tähän menoon, ryhdyttiin juhlimaan. Sitä tavallisesti kestää\nkolmisen päivää.\n\nJenisei-ostjakit eivät huomattavasti eroa Narymin piirissä asuvista\nostjakki-samojedeista. Kieli on tosin aivan erilaista ja ulkomuoto on\nkenties mongolilaisempi. Puvussa on m.m. eroa siinä, että maalitsa on\nkoristettu kaulaan, hartioille ja liepeisiin neulotuilla kirjavilla\nnauhoilla. Erinäiset työkalut ovat toisenlaiset ja heiltä puuttuu\nkokonaan tuohiastioita; kaikki laatikot ja kopat ovat sensijaan puusta\ntehdyt.\n\nSeuraava suurempi kylä oli Ylinen Inbatsk, jossa tapasin suuren määrän\nkarkoitettuja. Eräs heistä, joka toimi paikkakunnalla olevan\nilmatieteellisen aseman päällikkönä, kertoi minulle siitä\nhirvittävästä, v. 1907 tapahtuneesta ryöstöretkestä, joka väestön\nkeskuudessa aiheutti mitä kiihkeimmän vihan kaikkia karkoitettuja\nkohtaan. Kerron muutamalla sanalla tästä tapahtumasta osoittaakseni\nminkälaisiin tekoihin lopen rääkätyt ja toivottomat ihmiset saattavat\nryhtyä. Siihen aikaan asui piirissä noin 1,200 karkoitettua. Muutamat\nolivat kohtaloonsa verrattain tyytyväiset, mutta toisten mielestä oli\nheitä liian kovasti kohdeltu. Parikymmentä miespoloista, joista\nuseimmat eivät olleet rosvoja ja ryöväreitä parempia, muodosti joukon;\nhe hankkivat itselleen aseita ja tulivat Vorogovoon, jossa surmasivat\nkaksi poliisia. Päästyään kerran liikkeelle ja hyvälle alulle he\npäättivät lähteä kostamaan mahdollisimman monelle, ja niin he vaelsivat\nkylästä kylään, murhaten mutta myös ryöstäen ja polttaen kauppiaitten\npuoteja ja tavaroita. He saapuivat Turuhanskiin, tappoivat pristavin\napulaisen ja erään kauppiaan sekä ryöstivät kaiken minkä vain käsiinsä\nsaivat. Karkoitettujen puolustukseksi on mainittava, että vain aniharva\nheistä liittyi tähän julmaan joukkueeseen; useimmat päinvastoin\nryhtyivät tekemään kaiken voitavansa suojellakseen itseään ja muita\nnoilta villiintyneiltä ihmisiltä. Vihdoin viimein saapui sana\ntapahtumasta Jeniseiskiin ja sotilasjoukkue lähetettiin Turuhanskiin.\nPiiri julistettiin sotatilaan ja v.t. kenraalikuvernööri nimitettiin.\nMutta roistot olivat paenneet tundroille ja heidän vangitsemisestaan\naiheutui paljon vaivaa. Osa heistä ammuttiin, mutta kahdeksan\nkappaletta saatiin hengissä kiinni. Kapinoitsijain järjestämät murhat\nnäkyvät olleen kauhistuttavan julmia ja hirveitä, mutta vankien\nkuljetus Krasnojarskiin veti niille kuitenkin hyvin vertoja. Sotilaat\nja asukkaat olivat miltei suunniltaan vihasta näitä onnettomia kohtaan\nja edelliset sitäpaitsi uuvuksissa pitkien, lumessa tapahtuneitten\nmarssien jälkeen. Mitä kovimmassa pakkasessa täytyi vankien jalkaisin\nilman turkkeja ja kädet selän taakse sidottuina kulkea toista tuhatta\nvirstaa. Sormet ja varpaat paleltuivat ja putoilivat matkalla pois. Jos\njoku heistä sattui kaatumaan, niin häntä pistimellä armottomasti\nrääkättiin. Määräpaikalle saavuttua neljä miestä tuomittiin\nhirtettäviksi ja loput tuohon niin kamalaksi tunnettuun pakkotyöhön.\nPahinta oli, että monet viattomatkin vangittiin ja samanlaisissa\nolosuhteissa vietiin Jeniseiskiin, jossa heidän viattomuutensa vasta\ntuli ilmi. Joka tapauksessa on aivan luonnollista, että paikallinen\nväestö sellaisten tapahtumien johdosta yhä edelleen tuntee vaikeasti\nsalattavaa vihaa karkoitettuja kohtaan. Ja yhtä selvää on, ettei\nonnettomien karkoitettujen kohtaloa noissa pimeyden maissa suinkaan\nlievennä se seikka, että he joka taholla tuntevat olevansa omien\nmaanmiestensä vihan ja inhon ympäröiminä. He ovat kaikki todella\nsurkuteltavassa asemassa.\n\nInbatskissa tapasin ensi kertaa läänin herran, Turuhanskin pristavin,\nmaan jumalan ja kuvernöörin, joksi asukkaat häntä sanovat. Hän oli\nkookas, kaukaasialaista alkuperää oleva käyränenäinen ja karskin\nnäköinen mies. Itse hän oli hyvin vaatimaton ja tunnusti avoimesti\nolevansa verrattain oppimaton sekä ainoastaan vähässä määrässä\nehtineensä tutustua piiriinsä. Koko hänen aikansa meni karkoitettujen\nvalvontaan, eikä hän mitenkään ehtinyt työskennellä väestön hyväksi.\nEtelän aurinkoisilta seuduilta hän oli tullut suoraan pimeään\nPohjolaan, ja oli aivan selvää, ettei hän yhden vuoden aikana ollut\nehtinyt oloihin perehtyä. Avoimesti hän kuvaili viranomaisten vaikeata\ntaistelua tietämättömyyttä ja raakuutta, kauppiaitten laitonta\nviinanmyyntiä ja kaikkia pahoja aineksia vastaan, jotka olivat\nvoittaneet laajalti alaa sen johdosta, että maa vuosisatojen kuluessa\noli ollut venäläisen yhteiskunnan huonoimpien voimien häätöpaikkana.\nTavallisuudesta poikkeava ilmiö hän epäilemättä oli, ankaruutta ja\noikeutta hän koetti juurruttaa oman, kenties vähän rajoitetun\nmittakaavansa mukaan, ja raittiudesta hän piti kiinni siten, että itse\nei maistanut mitään alkoholia. Vaikeuksia hänellä siinä suhteessa oli\npaljon. Sen havaitsin m.m. Monastyrskoessa, jossa vähän ennen tuloani\nkasakat olivat varastaneet takavarikoitua viinaa pristavin omasta\nkansliasta. Hänen edeltäjänsä oli niinikään harrastanut raittiutta,\nmutta hänestä kerrottiin, että hän kielletyn viinan asemesta osti ja\njoi suuret määrät eau de Colognea ja muita hajuvesiä.\n\nOlen jo aikaisemmin maininnut, että kulunut vuosi Jeniseillä oli ollut\nhyvin huono. Kalastus ei ollut tuottanut paljon mitään ja metsänriista\noli melkein hävinnyt. Marjojen ja setripuunkäpyjen puute oli\naiheuttanut ruton oravien keskuudessa, ja vielä joulukuussa nälkäiset\nkarhut liikkuivat metsissä ja kylissä ryöstäen lehmiä ja hevosia ja\ntappaen ihmisiä. Minuakin eräs laiha kontio oli Ket-joella metsässä\nahdistanut ja olin töin tuskin pelastunut joutumasta takaapäin\nhyökkäävän pedon kynsiin. Asukkaat eivät voineet ostaa tarvitsemiaan\ntavaroita ja kauppiaat eivät saattaneet heille myöskään antaa mitään\nvelaksi, kun eivät itsekään saaneet mitään Jeniseiskissä ja\nKrasnojarskissa toimivilta yhtiöiltä. Jauhojen hinnat olivat kovasti\nkohonneet, puudasta maksettiin 2-3 ruplaa, ja Vorogovosta pohjoisempana\noli melkein mahdotonta saada ostetuksi itselleen leipää. Monessa\nvenäläisessä kylässä oli nälkä tullut jokapäiväiseksi vieraaksi.\nPristavia ahdistivat lukuisat avunpyytäjät. Mutta kruunun makasiinit\nolivat tyhjät ja talvinen kuljetus oli matkan pituuden takia mahdoton.\nHän ei mahtanut asialle kerrassaan mitään. Joskus hän kuitenkin vastasi\nheille lyhyesti ja päättäväisesti: \"Teillä on hyvinä vuosina ollut\nvaraa juopotteluun, mutta ette koskaan ole ajatelleet huonoja.\nSenvuoksi teidän nyt on pakko nähdä nälkää. Muu ei auta.\" Ne olivat\nkovia sanoja, mutta aivan tosia, sillä vaikka hätä silloin olikin\nsuuri, olivat kaikki kuitenkin aikaisemmin eläneet kuin viimeistä\npäivää.\n\nKuta pitemmälle pääsin, sitä kylmemmäksi ja kolkommaksi kävi ilma, ja\npäivä muuttui mustaksi yöksi. Taival oli tavattoman yksitoikkoinen ja\nvain harvoin tapasi kunnollisia asuntoja. Siellä täällä näki kuitenkin\nalkuasukasten kustannuksella rikastuneitten kauppiaitten komeita\ntaloja. Olin toivonut matkalla tapaavani noita ensinmainittuja\nvoidakseni heidän keskuudessaan ryhtyä alustaviin tutkimuksiin. Mutta\nonni ei minua suosinut; useimmat olivat vähää ennen tuloani ehtineet\npainua takaisin tundroille.\n\nJoulukuun alkupuolella saavuin tavanmukaisessa pyryilmassa\npohjoisimpaan sivistystä edustavaan kolkkaan, Monastyrskoen kylään,\njoka on muinoin niin kuuluisan ja pahamaineisen Turuhanskin perillinen.\nKivinen kirkko ja kymmenkunta jää- tai lasi-akkunaista puutaloa, siinä\nkaikki, mikä on jäljellä muinaisesta loistosta. Asukkaita ei ole paljoa\nja useimmat ovat virkamiehiä. Ensi sijalla on pristavi, johon lukija jo\non tutustunut. Hänen leiriinsä -- sillä tälläkään paikkakunnalla\neivät kaikki elä sovussa -- kuuluu hänen apulaisensa ja kirjuri,\njoka on mahtava mies ja suuri isänmaanystävä. Hän on taistellut\nvenäläis-japanilaisessa sodassa suuriruhtinaiden seurassa ja saanut\nneljä Yrjönristiä urhoollisuudestaan. Vartioväkeen kuuluu kasakoita,\njotka eivät osaa ratsastaa ja harvoin ovat nähneetkään hevosen. Toiseen\nleiriin kuuluvat tuomari perheineen sekä muutamat kauppiaat, niiden\njoukossa eräs Riian saksalainen, jonka luona siellä ollessani asuin.\nPapistoa edustaa Turuhanskin lääninrovasti, joka on hauska kansanmies.\nHänen poikansa elää samojedien tapaista elämää tundralla. Vanhan\nluostarin asukkaihin kuuluu neljä vanhaa munkkia, joiden veroisia ei\nluultavasti tapaa Venäjällä eikä muuallakaan maailmassa, sekä\nlähetyssaarnaaja, joka kastaa enemmän pakanoita kuin mitä alkuasukkaita\nyhteensä on.\n\nPalattuani Dudinkasta saatoin joulupyhien aikana pari päivää\nseurustella tämän omituisen seurakunnan kanssa. Niin ihmeelliseltä\nkuin asia tuntuukin, näytti minusta virkamiespiiri kaikkein\nmiellyttävimmältä. Ei tietenkään sen tavan tähden, millä he kohtelivat\nnoita onnettomia karkoitettuja tai muita asukkaita, vaan verrattain\nsuuren rehellisyytensä takia. Ei ole ihmeteltävää, jos sellaisen\nruhtinaskunnan johdossa 30 ruplan kuukausipalkalla oleva mies yrittää\nhankkia itselleen sivutuloja. Ennen muinoin oli tämä yleistä ja sitä\nvälttämättömämpää, koska pristavin täytyi luovuttaa osa palkastaan\nhäntä ylempänä oleville virkamiehille. Samojedeilta vaadittiin\nvuosittain suuret määrät turkiksia, jotka muka annettiin valkoiselle\ntsaarille valmistettavaa turkkia varten. Ja alkuasukkaat käsittivät\nvarsin hyvin, että siihen tarvittiin tavallista enemmän nahkoja, sillä\npristavi oli kertonut heille, että tsaari oli yhtä suuri tai suurempi\nkuin Turuhanskin kirkko. Nyttemmin tämä järjestelmä on melkein kokonaan\nhävinnyt ja pristavin täytyy tyytyä elämään yksinomaan palkallansa.\nTätä on pidettävä hyvinkin kunnioitettavana, koska hän helposti\nsaattaisi hankkia itselleen melkein välttämättömiä lisätuloja.\n\nMunkit ottavat tehtävänsä jotenkin keveältä kannalta. Kesäisin he\nviljelevät perunoita, jotka halla syksyllä vie. Pitkän talven he\nvartioivat kirkossa lepäävän pyhän Vasilijn luita. Tämä pyhä mies eli\n200 vuotta sitten hävitetyssä Mangasejan kaupungissa, jossa hänet myös\nmurhattiin. Myöhemmin eräs munkki löysi hänen muuttumattoman ruumiinsa\nkeskellä talvea viheriöitsevältä niityltä. Ruumis vietiin luostarin\nkirkkoon, jossa se ajoittain aikaansaa jonkun ihmeen. Vähän ennen\ntuloani oli se kävellyt kirkossa ja sytyttänyt kaikki siellä olevat\nvahakynttilät. Niin ainakin munkit minulle juttelivat. Parastaikaa\ntutkittiin noita ihmeitä siinä mielessä, että synodi havaitsisi\nvainajan pyhäksi ja julistaisi hänet viralliseksi pyhimykseksi.\nYksityisesti melkein kaikki piirin venäläiset häntä jo sellaisena\npalvelivat.\n\nJoulupäivinä näin noiden munkkien vaeltavan talosta taloon siunaamassa\npyhäinkuvia. Jokaisessa talossa heille annettiin paitsi rahoja myös\nruokaa ja viinaryyppyjä, ja siitä oli seurauksena, että he iltapäivällä\njo olivat unohtaneet kaiken hurskautensa ja hyvin epäselvässä tilassa\ntoimittivat tehtävänsä enemmän ihmisten huviksi kuin Jumalan ja kirkon\nkunniaksi. Lähetyssaarnaaja oli kerrassaan toisenlainen. Hän ei ollut\nyhtä typerä kuin muut, vaan paljoa viekkaampi ja ovelampi. Hän oli\ntosin koko ikänsä ahkerasti kastanut pakanoita ja haudannut\nkristityitä, mutta asian taloudellinen puoli oli hänestä sittenkin\nkaikkein tärkein. Minulle kerrottiin monelta eri taholta piirteitä\nhänen toiminnastaan, jotka osoittavat, että hän ei ollenkaan pystynyt\ntehtäväänsä. Hieromalla alkuasukkaiden kanssa alati kauppaa\nkastamisesta ja muista kirkollisista toimituksista oli hän antanut\nheille mahdollisimman huonon käsityksen kristillisestä kirkosta,\nja kristinuskoon kääntyminen muuttui heidän käsityksessään\nyksinkertaiseksi liiketoimitukseksi. Naalin nahalla kävi varman paikan\nostaminen taivaanvaltakunnassa mahdolliseksi, mutta kun pääsy\nsamojedilaiseen manalaan oli maksuton ja kun \"helvetin tulen pelkoa ei\nsaata sytyttää jäiden keskellä\", niinkuin Jack London sanoo, oli\nenemmän kuin luonnollista, että he tyytyivät vaatimattomampaan ja\nhalvempaan asuntoon haudantakaisessa elämässä. Tasin matkalla pääsin\nomin silmin näkemään millä tavalla hän kohteli alkuasukkaita. Näiden on\npakko käskyn saatuaan lähteä ennakolta määrätyille paikoille\nkuljettamaan viranomaisia tundrojen halki. Lähetyssaarnaaja oli aikonut\nmatkustaa Tasille, ja alkuasukkaat olivat saaneet siitä sanan. Yli\nkuukauden päivät täytyi heidän toimettomina istua karulla tundralla\nodottamassa hänen tuloaan. Pakkanen oli kovimmillaan ja ruokakin\nalkoi loppua. Saapuessani heidän luokseen tiesin kertoa, että\nlähetyssaarnaaja ei tulekaan; hän oli löytänyt parempia metsästysmaita\nja halaistulla sanallakaan asiasta ilmoittamatta matkustanut aivan\ntoisaalle. Korvausta heille ei annettu, mutta pienet ruokavarastoni he\nhalukkaasti söivät ja ne loppuivat varsin pian, koska minun oli\nmahdoton estää nälkäisiä ja nääntyneitä ihmisiä syömästä itseään\nkylläisiksi, niin kauan kuin minulla jotakin oli. Kuvaamani mies on\nuseasti saanut vastaanottaa kiitoksia ja virallisia palkintoja\npakanoita kohtaan osoittamastaan huolenpidosta. Ei saata olla\ntoivomatta, että alkuasukkaat tulevaisuudessa säästyisivät tuollaisilta\nvääriltä profeetoilta. Persoonallisesti hän oli sangen ystävällinen\nminua kohtaan, ja muutamat hänen antamansa tiedot eivät olleet ihan\narvoa vailla.\n\nPahimmat olivat sittenkin kauppiaat, tai oikeammin useimmat heistä. He\nymmärtävät miten ihmisiä on nyljettävä, jokainen omalla tavallaan.\nSamojedien ja tunguusien täytyy tavallisesta viinapullosta maksaa 20\nruplaa, ja kaikenmoinen romu ja roska käy erinomaisesti kaupaksi.\nNyttemmin he eivät kuitenkaan näy enää voivan käyttää niitä tapoja,\njoita vielä joku aika sitten eräs myöhemmin murhattu kuuluisa\nalkuasukkaiden rääkkääjä ihan julkisesti käytti. Väkivallalla hän\nanasti itselleen minkä vain käsiinsä sai ja maksoi itse määräämiensä\nhintojen mukaan. Jos joku oli hänelle velkaa eikä kyennyt sitä\nsuorittamaan, turvautui hän pahoinpitelyyn, ja pari kertaa tapahtui,\nettä hän puhkaisi onnettoman uhrinsa silmät, niinkuin hän joskus myös\nteki itsensä syypääksi murhaan. Tämä mies oli koko piirin kauhuna, eikä\nkukaan ollut varma hengestään, niin kauan kuin hän tundralla eli. Viime\nvuosien aikana tavat ovat jonkun verran muuttuneet ja menettäneet\nraakuuttaan, mutta oikeastaan ei taida olla kovin suurta eroa murhan ja\nviinaan-hukuttamisen välillä.\n\nMonastyrskoessa tapasin m.m. suuren määrän maan itäisistä osista\nkotoisin olevia n.s. olympialaisia tunguuseja, jotka monessa suhteessa\neroavat eteläisistä sukulaisistaan. Castrén kuvaa heitä seuraavalla\nhyvin sattuvalla tavalla: \"Tunguusit ovat hienoa, siistiä ja siroa\nkansaa; heitä voisi syystä sanoa Siperian aateliksi. He pyrkivät kaikin\ntavoin sievistämään ja silittämään ulkoasuansa, ovat verrattain\npuhtaita ja siistejä, hoitavat ja harjaavat leikkaamatonta tukkaansa,\ntatuoivat kasvonsa ja koristavat ruumiinsa eriskummaisesti\nkirjailluilla puvuilla. He rakastavat tanssia ja ritarillisia\nruumiinharjoituksia sekä omaavat notkeutta ja joustavuutta, joka\nedullisella tavalla poikkeaa samojedien ja ostjakkien hitaasta ja\nraskaasta olemuksesta. On vain vahinko, että tunguusin leveät\nposkipäät, litteä nenä ja mongolilaiset kasvojenpiirteet tekevät niin\nvähän miellyttävän vaikutuksen eurooppalaiseen katsojaan. Luonteeltaan\non tunguusi, minusta, näyttänyt viekkaammalta ja juonikkaammalta kuin\nsekä ostjakki että samojedi.\" Tähän kuvaukseen haluan omasta puolestani\nvain lisätä huomanneeni näiden tunguusien kielenkin monessa suhteessa\neroavan ennen kuulemastani. Luulen heidän muita paremmin voineen estää\nkieleensä tunkeutumasta kaikkia niitä lainasanoja ja kielellisiä\nrikkaruohoja, joita eteläisissä murteissa niin runsaasti tavataan.\nHyvin mielenkiintoista oli todeta heilläkin vallitsevan totemismin,\njoka siis, vastoin aikaisempia oletuksia, näyttää olevan\naavistamattoman laajalle levinnyt. Castrénilla on kyllä siihen suuntaan\nkäypiä viittauksia, mutta minun tietääkseni ei kukaan tähän asti ole\nesittänyt tämäntapaisia huomioita. Jos tämä uskontomuoto tavataan myös\nJakutskin piirissä asuvien alkuasukasten keskuudessa, niin se tavalla\ntai toisella on levinnyt Uralilta aina Behringin-salmelle ja\nPohjois-Amerikkaan, ja silloin tästä tosiasiasta kenties muodostuisi\nyksi mahdollinen ja uusi lähtökohta arktisen kulttuurin ja sen\nalkuperän tutkimiselle ja selvittämiselle. Tunguuseilla kuuluu heidän\nomien sanojensa mukaan olevan erikoisia puusta tehtyjä pilareita,\njoissa ihmisen polveutuminen totem-eläimestä on kokonaan kuvattuna.\n\nMuista alkuasukkaista en nähnyt kuin harvoja Bajihan heimoon kuuluvia\nostjakki-samojedeja, joista minulla oli paljon iloa, koska huomasin\nheidän täysin ymmärtävän samojedilaista puhettani sekä tuntevan paljon\nvanhoja satuja ja lauluja, m.m. tarinan Iitjestä, jota hekin palvelevat\nkansansa suurena sankarina.\n\nMonastyrskoessa sain vastaanottaa postini, jota en ollut nähnyt sitten\nelokuun loppupuolen. Näin kyllä osan siitä Jeniseiskissä, mutta kun se\noli osoitettu Turuhanskiin, niin minä en saanut sitä, vaan oli minun\nsen takia vielä matkustaminen toista tuhatta virstaa. Olin kyllä\naikaisemmin ollut pahoillani tuon muodollisuuden takia, mutta nyt olin\nvain kiitollinen siitä, että ylimalkaan olin sen saanut.\n\nEnnen suurta retkeäni Tasille ja Obille suoritin vielä nopean matkan\nTuruhanskista yli 600 virstaa pohjoisempana sijaitsevaan Dudinkaan.\nTämä 1,200 virstan taipale antoi minulle terveellisen käsityksen siitä,\nmitä myöhemmin oli tuleva. Jos varoitukset olisivat minuun tepsineet,\nolisin epäilemättä palannut samaa tietä takaisin. Sain hyvin selvästi\nkokea siperialaisen talven tuimaa suloutta. Jätin verrattain lämpimän\n(-15° C) huoneeni saksalaisen kauppiaan luona ja läksin poroilla\npyrkimään pohjoista kohti 55 asteen pakkasessa ja heikon mutta\npolttavan pohjoistuulen puhaltaessa. Sairaalloinen Castrén suoritti\nsaman matkan n.s. balokissa, s.o. poronnahoilla peitetyssä korkeassa ja\npitkässä reessä, josta matkustamistavasta hän mainitsee seuraavaa:\n\"Minut pakattiin n.s. balokiin, joka ulkomuotonsa puolesta muistutti\npitkulaista laatikkoa. Vastenmielisyys tulla ruumiin tavalla\nkuljetetuksi ahtaassa hämärässä kirstussa pani minut asettumaan\nkyytimiehen rekeen; mutta tämän huimapäisyyden sain pian sovittaa\npaleltuneilla jaloilla, sormilla ja kasvojen osilla. Kun tämä\nonnettomuus seuraavassa talvileirissä keksittiin, katsoin sopivaksi\npalata vankilaani, johon suljettuna makasin loppuosan päivästä.\"\nRikkaiden kauppiaiden ajoneuvot ovat oikeiden huoneiden tapaisia,\nniissä on sekä kamiini että sänky ja usein pöytä ja pari tuoliakin.\nTämänlaisia rekiä varten tarvitaan 10-12 poroa ja niissä saattaa asua\ntundralla aivan samalla tavalla kuin kotosalla. Näin ollen onkin\nluonnollista, että kauppiaat usein matkustavat tasaiselle tundralle,\nmutta eivät koskaan käy suurissa metsissä, joissa tuollaista balokia on\nmahdoton kuljettaa. Minä puolestani kääriydyin samojedilaiseen\nsäkkiturkkiin ja istuuduin tavalliselle nartalle, josta minulla oli\nvapaa näköala. Usein minua paleli kovasti ja joskus voin sangen pahoin,\nmutta jonkun ajan kuluttua matkustaminen tuntui minusta hauskalta,\nkoska olin vapaudessa ja raittiissa ilmassa, vaikka se muuten oli\nepämukavaa ja vaivalloista. Luulen pakkasen kovemmin tuntuvan\nsuljetussa balokissa kuin avoimessa reessä, jossa aina saattaa\nlämmitellä itseään ajamalla ja pitämällä kurissa huimaa vauhtia\neteenpäin kiitäviä poroja. Yksistään istuminenkin tuottaa melkolailla\nvaivaa, ja kun koko aika on pakko kaikin voimin ponnistella paikkansa\nsäilyttämiseksi, niin pysyy aivan itsestään lämpimänä. Minulle\nkerrottiin eräästä venäläisestä, joka ensi kertaa sellaista narttaa\nkäyttäessään ei pysynyt siinä, vaan joka lopuksi täytyi köyttää\nvahvasti kiinni rekeen. Ylpeilin sentakia siitä, että minä ylimalkaan\npysyin paikoillani enkä luisunut pois.\n\nDudinkaan saavuimme neljän vuorokauden kuluttua. Matka oli suoritettu\nhyvin nopeasti, siihen nähden että pakkanen oli ollut siksi kova ja\nlunta niin paljon sekä että porojen hankkiminen jokaisella asemalla oli\ntuottanut paljon vaikeuksia. Jo Karasinan luona muuttuu maisema\nhyvinkin autioksi, kukkulat ja rannikot ovat metsättömät ja tundra\nleviää lohduttoman yksitoikkoisena ja kylmänä joka ilmansuunnalle.\nDudinkan luona se on kaikkein autioin ja komein. Kun koko ympäristö on\ntäydelleen kuollutta, kun aurinkoa ei näy koko pitkään päivään ja\nkaikki näyttää niin kylmän kolkolta, silloin tuntuu tavallista\nsuloisemmalta joutua ystävällisten ihmisten luo ja päästä nauttimaan\nheidän vieraanvaraisuuttaan. Matkan varrella olivat venäläiset yleensä\nolleet tylyjä ja vastenmielisiä, mutta Dudinkassa oli laita kerrassaan\npäinvastoin. Olimme matkustaneet yötä päivää enkä minä ollut saattanut\nollenkaan nukkua ja senvuoksi olinkin perille tullessani tavallista\nväsyneempi. Saavuin kylään jouluaattona, mutta olin liiaksi rasittunut\njaksaakseni juhlaa laisinkaan ajatella. Menin asumaan erään Popov\nnimisen kauppiaan luo, joka oli tyytyväinen saadessaan tavata suuresta\nmaailmasta tulleen ihmisen. Heti tuloni jälkeen minua aito\nsiperialaiseen tapaan kestittiin runsailla ruuilla, ja isännän\ngramofoni soitti m.m. Ave Marian. Senjälkeen minä uupuneena heittäydyin\nhänen kamarinsa lattialle nukkumaan, ja niin oli toinen Siperiassa\nviettämäni jouluilta melkein huomaamatta hiipinyt ohitseni.\n\nDudinkan pienessä yhteiskunnassa vallitsee hiljaisuus. Aurinko ei\npaista päivällä ja silloin pimeys on suurempi kuin yöllä, sillä öiseen\naikaan kuu ja tähdet loistavat, mutta päivällä ei mikään taivaantuli.\nMökeissä lamput ja takkavalkeat palavat kautta vuorokauden, ja ihmiset\neivät siellä saata erottaa päivää yöstä. Ulkona on autiota ja kylmää.\nTundralla ei näe ainoatakaan puuta. Lumiaavikkojen välillä Jenisei\nnukkuu suunnattoman raskaan jääpeitteen alla ja luonto on kuollut. Kun\nmyrsky ulvoo ja lumi tuulen ajamana tupruaa suurina pilvinä eikä\nympärillä näy muuta kuin pimeää yötä, silloin tämä maanosa tuntuu hyvin\nvähässä määrässä soveltuvan ihmisten asuinpaikaksi.\n\nSilloin tällöin ilmestyy poroillaan ajavia alkuasukkaita pimeyden ja\ntundran mailta. He eroavat tosin huomattavasti toisistaan, mutta kaikki\nkantavat sittenkin samaa villiä erämaan leimaa. He ovat pohjoisimman\nidän ihmeellisiä miehiä, sydänmaiden lapsia, jotka ovat voittaneet\ntaistelussa olemassaolon puolesta ja tietävät elämisen taidon mailla,\nmissä tuskin inhimillinen elämä on mahdollista.\n\nHeitä saapuu joukkue toisensa jälkeen; mutta ikäänkuin lämpimässä\ntuvassa sulamisen pelosta he siellä vain pistäytyvät, hetkisen kuluttua\njälleen kiiruhtaakseen pois pakkaseen ja lumeen. Ensiksi näin muutamia\nkesäisin joen rannoilla kalastelevia ja talvisin tundralla eläviä\nJenisei-samojedeja. Sitten tuli komeihin, naalinnahalla koristettuihin\nsäkkiturkkeihin puettuja Avam-samojedeja. Päähineessä heillä oli\nketunhäntä ja jaloissa aivan pyöreät poronnahkasaappaat. Jalkineittensa\ntakia heitä sanotaan kaviollisiksi miehiksi. He ovat järjestänsä\npakanoita sekä asuvat kaukana Jäämeren rannoilla edustaen Aasian\npohjoisinta kansaa. Heillä on mukanaan komeita turkiksia, jotka he\nvarovaisesti vetävät maalitsoistaan esille, samalla kun neuvottelevat\nja tiedustelevat hintoja. Jakuutit, dolgaanit ja tunguusit, jotka hekin\nsaapuvat Dudinkaan kauppoja tekemään, ovat paljoa komeammin puetut.\nSaappaat, turkit ja päähineet ovat aistikkaasti eri värisillä\nlasihelmillä kirjaillut, ja kallisarvoisessa vyössä riippuu kauniita\nveitsiä ja mammutinluusta tehtyjä piippuja. Tärkeimpänä kauppatavarana\novat turkikset ja valtavat mammutinluut, joita on kaikkialla tundralla\nja joita sieltä poroilla kuljetetaan Dudinkaan.\n\nMonta päivää oleskelin siellä tutkiakseni noita erilaisia heimoja ja\nhankkiakseni heiltä vastaisia matkojani varten tarpeellisia tietoja.\nHarvoin olen kokenut niin merkillisiä tunnelmia enkä koskaan ole\ntavannut niin suuria vastakohtia kuin ovat luonnossa ilmenevä kuolema\nja kylässä vallitseva kuumeentapainen elämä, etelän ihmiset,\nsivistyksen etuvartijat, ja pohjoiset, pakanuutta ja alkuperäistä\nelämää edustavat miehet.\n\nDudinkasta läksin jurakkien seurassa. He veivät minut poroillaan\nseuraavalle asemalle. Ilma oli kirkas, ja lähtiessäni etelään päin näin\nkoiravaljakon vetämän reen kiitävän pohjoista kohti, Tolstoi Nosiin.\nPakkanen ja pimeys kuitenkin lisääntyivät pian, ilma tuntui saaneen\nsiivet, ja hirvittävä lumimyrsky rupesi raivoamaan. Pimeydessä ei\nsaattanut nähdä kerrassaan mitään ja täytyi antaa porojen omin päin\netsiä tietänsä. Mutta niitä oli pakko pitkin matkaa sauvoilla hoputtaa,\nsillä ne laskeutuivat lumeen eivätkä tahtoneet mennä askeltakaan\nedemmä. Lähimpään venäläiseen mökkiin oli vain jokunen kilometri, mutta\nmeidän oli vaikea löytää sinne. Usein me eksyimme ja yhtä usein jäimme\nkiinni paikallemme pääsemättä liikahtamaankaan. Minä olisin mielelläni\netsinyt turvaa jonkun kukkulan takaa ja jäänyt odottamaan myrskyn\ntaukoamista, mutta samojedien mielestä oli parasta jatkaa. Kymmenen\ntunnin matkan jälkeen ja yksinomaan kiitos heidän erinomaisen\npaikallistuntemuksensa onnistui meidän vihdoinkin löytää etsimämme\nhökkeli. Sinne saavuimme kuitenkin mitä kurjimmassa kunnossa.\nMatkakumppanini, pristavin apulainen, joka oli ajanut umpireessä, oli\nkylmästä kangistunut, ja minä, joka olin ajanut avoimella nartalla,\ntulin perille paleltunein käsin ja jaloin. Minulla ei ollut muuta\nneuvoa kuin mennä kylmään aittaan, riisua kintaat ja saappaat sekä\nasettua lumella täytettyyn saaviin, jossa ihmiset ryhtyivät minua\nhieromaan, kunnes käteni ja jalkani jälleen tulivat punaisiksi ja\nkunnes minun täytyi ruveta kivusta huutamaan. Kaikkien sulattua ja\nsyötyämme muutamia palasia pakkasessa jäätynyttä konjakkiamme toivuimme\nyön kuluessa oikein hyvin.\n\nPaluumatkalla kuljimme paljoa hitaammin ja minä pysähdyin usein\ntekemään muistiinpanoja alkuasukasten luona. Täälläkin tapasi miltei\nkaikkialla kärsimystä ja kurjuutta. Asukkaat olivat leipää vailla ja\njotkut ilman muutakin ravintoa. Niin venäläisten kuin alkuasukastenkin\nkeskuudessa raivosivat erilaiset taudit; edelliset potivat usein\nkeripukkia ja jälkimäiset monenmoisia kuumetauteja.\n\nUuden vuoden tuloa juhlin istuen nahkoihin käärittynä kolmen nopean\nporon vetämässä reessä. Ajatukseni liikkuivat vielä suorittamattomalla\ntaipaleella ja minä mietin kuinka nopeaan jälleen pääsisin palaamaan\nminulle tuttuun ihmiskuntaan.\n\nMonastyrskoeen saavuin jouluaattona juuri ajoissa nähdäkseni tämän\nvuoden henkevimmän juhlan materialistisia valmistuksia. Kaikki ihmiset\nhääräilivät, puhdistivat, siivosivat, keittivät ja leipoivat eikä\nkenelläkään ollut aikaa ajatella aurinkoa, joka sinä päivänä ensi\nkertaa pitkiin aikoihin näyttäytyi vaaleanpunaisella, mutta kirkkaalla\nja lisää pakkasta ennustavalla taivaalla.\n\nJoulupäivän vietto oli samanlainen kuin muissakin venäläisissä\npääkaupungeissa ja kaikki valtion ja kirkon edustajat kävivät toisiansa\ntervehtimässä. Joka paikassa oli ruualla runsaasti katettu pöytä ja\nkaikkialla oli viina ensi sijalla, vaikka maassa virallisesti vallitsee\nkieltolaki. Minua ilahutti eniten saksalaisen kauppiaan pöydällä\nloistava joulukuusi. Kauppias koetti näet edelleen pitää kiinni siitä,\nminkä jo aikoja sitten oli jättänyt. Ja lisäksi hän luki minulle ääneen\nsaksalaisesta raamatustaan muiden laulaessa \"Herra armahda\" ja\npolvillaan lattialla hartaasti ristinmerkkejä tehdessä kullalla\nkoristettujen pyhimyskuviensa edessä.\n\nKesken tätä suurenmoista juhlimista jätin hyvästit kaikille uusille\nystävilleni ja kiitin heitä vieraanvaraisuudestaan sekä matkustin 54\nasteen pakkasessa vanhaan Turuhanskiin, jossa samojedit poroilleen\nodottivat viedäkseen minut suuren tundran ihmeelliseen maailmaan.\n\n\n\n\nJENISEILTÄ TASILLE\n\n\nTammikuun alkupäivinä v. 1913 seisoin eräänä iltana Turuhanskin\nkirkkoherran talon edustalla valvomassa kapineitteni pakkausta\nsamojedilaisille nartoille. Toiselle, jossa oli korkeat reunat,\nasetettiin fonografini ja muut kojeeni ja toinen täytettiin jäätyneillä\nkaloilla ja kuivilla korpuilla -- eväillä yhden kuukauden ajaksi.\nTuruhan-heimon ruhtinas oli itse tullut saapuville seuratakseni minua\nalkutaipaleella ja valvoakseen että pääsisin onnellisesti jatkamaan\nmatkaani tundrojen halki Tasille. Tullessaan oli hän varmaankin\nuteliaana mietiskellyt kuka se korkea herra mahtoi olla, joka oli\nsaanut sielläpäin niin harvinaisen valtakirjan vaatia kaikilta piirin\nruhtinailta riittävästi poroja matkojaan varten. Suuresti häntä\nihmetytti, että muukalainen aikoi matkustaa heidän omalla tavallaan\navonaisessa reessä, että hän osasi ajaa poroja ja keskellä tiukinta\ntalvea ja ilman seuralaisia aikoi pyrkiä tundralle ja erämaihin, joissa\nei kukaan sitä ennen ollut matkustanut. Vielä enemmän hän hämmästyi\nkuullessaan miehen puhuvan samojedia ja esiintyvän samojedilaisessa\npuvussa, maalitsassa ja säkkiturkissa. Kaikesta tästä huolimatta hän\nyritteli neuvoa minua luopumaan vaikeasta matkastani. Pristavi ja\nkirkkoherra olivat koettaneet samaa mutta ei kukaan heistä voinut\nitsepäisyyttäni voittaa. Näin ollen he vain lupasivat lähettää\nretkikunnan minua etsimään, jollen ennen kesää ilmestyisi ihmisten\nilmoille.\n\nKun kaikki valmistukset olivat päättyneet, tavarat nartoille köytetyt\nja porot valjaissa, kaksi kunkin reen edessä, lähdimme matkalle jättäen\ntaaksemme sivistyksen päätepisteen, vanhan rappeutuneen Turuhanskin.\nIlta oli tullut ja kuta enemmän yö lähestyi, sitä kirkkaammaksi seestyi\ntaivas. Muistan tuon lähdön kuin eilisen päivän. Nautin sanomattomasti\nsiitä, että vihdoinkin pääsin syventymään seutuihin, joita sivistys ei\nvielä milloinkaan ollut koskettanut, joiden maaperää ei yksikään\nkulttuuri-ihminen ollut polkenut. Nautin ajaessani poroillani erämaan\nsydämeen, jossa elämä seuraa tavallisuudesta poikkeavia latuja.\nVähäpätöinen metsä ja vaivaiset puut katosivat pian ja eteeni avautui\nääretön lumen peittämä valkoinen tasanko. Taivas, joka äsken oli ollut\nyhtä autio ja kylmä, kirkastui, revontulet säihkyivät mahtavina kaarina\nyli äärettömän avaruuden ja taivas oli liekkien vallassa. Ihmeelliseltä\ntuntui poroilla ajaminen laajalla tundralla, hiljaisuuden\nvaltakunnassa, leimuavan taivaan alla. Minusta tuntui, kuin olisin\nlentänyt pois todellisuudesta ja tunkeutunut syvälle satujen\nihmeelliseen maailmaan.\n\nMatkani Tasille kesti viikkokauden, vaikka tie ei ollut kuin noin 500\nkilometrin pituinen. Mutta porot, joiden oli täytynyt seistä tundralla\nyli kuukauden ja odotella lähetyssaarnaajaa, joka ei koskaan tullut,\neivät olleet saaneet riittävästi ravintoa ja olivat sentähden\nheikontuneet. Sitäpaitsi meitä usein ahdistivat raivoisat lumimyrskyt,\njotka avoimella tundralla ovat monin verroin kauheammat kuin Jeniseillä\ntai metsissä. Kerran, kun minulla oli tunguuseja oppaina, eksyimme\nkokonaan ja ilmojen kirkastuttua meillä oli aika työ lähtöpaikan\nlöytämisessä. Toisen kerran, lähestyessämme Tasia, hyökkäsi myrsky niin\nvastustamattomalla raivolla kimppuumme, että meidän oli pakko laskea\nporot irti etsimään lumesta suojaa. Itse vetäydyimme nurinkäännettyjen\nnarttojen suojaan. Turkit vedettiin jalkojen ja käsien yli, pää oli\npainettava rintaa vasten ja istuen jalat ristissä allamme odotimme\nmyrskyn taukoamista. Puita meillä ei ollut tulen sytyttämistä varten,\nruokakin oli loppunut, ja sellaisessa kurjassa ja sangen epämukavassa\ntilassa oli meidän pakko antaa vuorokauden kaikkien tuntien hitaasti\nkulua, ennenkuin matkan jatkamisesta saattoi olla puhettakaan. Oli\nmahdotonta vähääkään ojennella itseään, sillä silloin olisi pakkasessa\nhitaasti mutta varmasti paleltunut, ja nukkumista ei voinut\najatellakaan, koska sama kohtalo siinäkin tapauksessa uhkasi väsynyttä\nmatkamiestä. Yllämainittu tapa oli ainoa mahdollinen, ja minä\nseurasinkin mielelläni alkuasukasten esimerkkiä hyvin ymmärtäen, että\nhe muita paremmin tiesivät mitä sellaisessa tilanteessa oli tehtävä.\nMyöhemmin olen kuullut kerrottavan monista venäläisistä, jotka\nvoittamattoman väsymyksen ahdistamina eivät ole jaksaneet tai huolineet\nkoko vuorokautta istua liikkumattomina odottamassa paremman sään tuloa.\nHe ovat alkuasukasten varoituksista huolimatta heittäytyneet lumeen\nnukkumaan ja paleltuneet kuoliaaksi ihania unia nähden. Tällä kertaa,\nniinkuin useasti myöhemminkin, tunsin kovaa kiusausta. Olisi ollut niin\nsuloista antaa tunnottomien jäsenten tuskatta puutua hervottomiksi,\nenkä ole ennen milloinkaan tuntenut niin vastustamatonta halua saada\nummistaa silmäni ja nukahtaa melkein välinpitämättömänä siitä,\nheräisinkö enää koskaan. Sensijaan oli minun yhä vain istuminen ja sain\ntyytyä tuontuostakin sytyttämään mahorkalla täytetyn piippuni sekä\nlumella kostuttamaan kuivia huuliani. Tämä ensimäinen tundralla\nnäkemäni suurempi lumimyrsky taukosi vuorokauden kuluttua, ja taivaan\nkirkastuttua me hetimiten jatkoimme matkaamme. Se sujui kuitenkin kovin\nhitaasti; lunta oli kasaantunut niin runsaasti kaikkialle, että meidän\noli pakko kinoksissa kahlaamalla etsiä tietämme viimeisen edelliselle\nlepopaikalle ennen Tasia.\n\nTäällä oli eräs Kudosei-joen samojedi rakentanut itselleen oksista ja\nrisuista tehdyn siistin majan keskelle pientä lehtikuusimetsikköä.\nTässä hökkelissä oli Tasin ruhtinas tehnyt kaiken voitavansa ottaakseen\nminut vastaan sopivalla tavalla. Suloinen takkavalkea loimotti keskellä\n\"huonetta\" ja äskenkaadetun poron vastikään paistettu liha levitti\njumalallisia tuoksuja nälkäisiä matkamiehiä vastaan. Olin toivonut\npääseväni viettämään hupaista hetkeä tässä erinomaisessa ympäristössä,\nmutta en ollut huomannut ottaa lukuun ruhtinasta ja hänen ylhäistä\ntuultansa. Myrskyn takia olimme pahasti myöhästyneet, ja hän oli saanut\nodottaa kauan aikaa poroineen, jotka hän oli tuonut mukanaan omassa\npersoonassaan kyyditäkseen niillä minut joelle. Viivytyksestä hän\nsyytti kyytimies-parkoja, jotka päinvastoin olivat odottaneet kiitosta\nsiitä tavasta, jolla olivat myrskystä suoriutuneet. Senvuoksi he\njoutuivatkin ihan hämilleen ja ällistyivät kovasti siitä hirvittävästä\nhaukkumasanojen tulvasta, jolla ruhtinas kaikessa majesteetissaan otti\nheidät vastaan. En ole koskaan kuullut kenenkään ruhtinaan niin pahasti\nsättivän alamaisiaan, enkä ole eläissäni nähnyt niin voimakkaita\nkorvapuusteja, jommoisia hän heidän poskilleen läimäytteli. Heitä olisi\nhänen käskystään armottomasti piiskattu, jollen minä olisi astunut\nesiin ja haukkunut hänen ruhtinaallista korkeuttaan jotenkin yhtä\npontevilla voimasanoilla kuin hän heitä.\n\nTammikuun 13 p:nä saavuin n.s. Tasin kirkolle. Kaatumaisillaan oleva\ntemppeli seisoo yksinäisessä loistossaan tundralla joen rannalla, joka\ntäällä on parin kilometrin levyinen. Lähimailla ei asu pappia eikä\nainoatakaan kristittyä sielua, ja kirkkoa valvoo samojedilainen\nkirkonvartija, joka on seudun suurin noita eikä arvatenkaan pidä siitä\npaljonkaan huolta. Sen vieressä on ainoastaan kurja puinen hökkeli,\njota tänne eksyneet matkustajat tavallisesti käyttävät suojanaan.\nVerrattain lähellä tätä paikkaa sijaitsi muinoin Mangasejan kaupunki.\nSen olivat perustaneet Jermak Timofejevitshin kasakat ja kauppiaat,\njotka tätä tietä pitkin pyrkivät Jeniseille ja halusivat tänne perustaa\ntukikohdan uudelle vallalleen. Näillä siihen aikaan turkiseläimistä\nniin rikkailla mailla kaupunki kasvoi nopeasti sangen huomattavaksi\nkauppakeskukseksi. Mutta samojedit eivät olleet vielä siihen aikaan\nalistuneet ja v. 1662 hyökkäsivät jurakit kaupunkiin sekä hävittivät\nsen täydellisesti. Asukkaat muuttivat Turuhanskiin ja Jeniseiskiin ja\nniiltä ajoilta asti ovat samojedit yksin hallinneet Tasilla. Kauppa\netsi itsellensä uudet tiet suuria jokia pitkin, ja nyttemmin eivät muut\nkuin alkuasukkaat liiku Obdorskin ja Turuhanskin välisillä tundroilla.\nMangasejan kaupungista ei ole kerrassaan mitään jäljellä ja Tasin vanha\nkirkko seisoo yksin pystyssä muistuttamassa ihmisille, että maa\nkuitenkin on valloitettu ja laskettu valkoisen tsaarin valtikan alle.\nJoen suupuolella asuu kaksi venäläistä kauppiasta, mutta jokivarrella\nei ole muita kuin samojedeja.\n\nJoki, joka on pohjoisen Siperian suurimpia ja kalarikkaimpia, laskee\nTasin lahteen Jäämereen. Paikoittain se on muutaman kilometrin levyinen\nja sillä on monia lisäjokia, jotka saavat alkunsa niistä lukuisista ja\nosittain hyvin suurista tundrajärvistä, joita ei kukaan ihminen ole\nvielä käynyt katsomassa. Rannikot ovat enimmäkseen paljaat, ja\nainoastaan joen yläjuoksun varrella kasvaa harvaa metsää. Kirkon luona\nei näy muuta kuin tundraa, mutta siellä täällä kasvaa polttopuuksi\nkelpaavia vaivaiskoivuja. Koko jokialue on ostjakki-samojedien\nasuttama; heitä on vain suunnilleen 500, vaikka he puhuvatkin viittä\neri murretta. Suulla asuu muutamia jurakkiperheitä ja ympäristössä\nkiertelee tunguuseja ja ostjakkeja, jotka elävät ainaisessa riidassa\nmaan varsinaisten herrojen kanssa.\n\nKaikki Tas-joen ostjakki-samojedit ovat poronhoidolla ja kalastuksella\neläviä paimentolaisia. Nyttemmin useimmat heistä ovat köyhiä ja elävät\nkurjissa oloissa. Kalastus ei ole erikoisen kannattavaa, venäläiset\nkalastusyhtiöt kun kesäisin viime vuosien aikana vastoin kaikkia\nasetuksia ovat tykkänään sulkeneet joen suun, joten kalojen on mahdoton\npäästä läpi. Niitä kuoleekin joukoittain, ja enimmät pyydetyistä ovat\npahasti vahingoittuneita. Obin oloihin verrattuna on kalastus kylläkin\nerinomaista, mutta huonojen kulkuneuvojen takia käy kuljetus\nhankalaksi. Lisäksi on ankara rutto riehunut porojen keskuudessa ja\nniitä on kuollut kymmeniä tuhansia. Ja ilman poroja ei saata tundralla\nliikkua eikä myöskään siellä elää siedettävää elämää. Senvuoksi\nvallitsee Tasilla nykyään sanomaton kurjuus, josta myöhemmin kerron.\n\nPoronhoidon takia on samojedien pakko pitkin vuotta muutella paikasta\ntoiseen etsiäkseen jäkälää laumoillensa. Tundra on suuri ja ravintoa\nriitti hyvin kaikille heidän poroilleen, vaikka heillä saattoikin olla\nsatoja, jopa tuhansia eläimiä käsittäviä laumoja. Heidän harjoittamansa\nporonhoito eroaa monessa suhteessa toisilla kansoilla tavattavasta,\neniten kenties siinä, että he aina itse paimentavat porojaan,\njotavastoin jurakit ja tunguusit mielellään sen toimittavat koirien\navulla. Talvisaikaan poroja käytetään vetojuhtina, ja kun ne päästetään\nlaitumelle, eivät ne koskaan hajaannu kovin pitkälle. Syvä lumi ja\njalkaan sidottu kapula estävät niitä etäälle poistumasta. Kun niitä\ntarvitaan, ottavat miehet ne kiinni. Keveästi hiihtäen leveillä\nsuksillaan he ensin kiertävät ne ja ajavat ne kokoon, jonka jälkeen he\nvangitsevat ne pitkillä suopungeillaan, joita he käyttävät tavattomalla\ntaidolla. Kylmimpänä vuodenaikana, jolloin samojedit eivät kernaasti\nole matkoilla eivätkä poistu kodastaan muuten kuin puiden tai ruuan\nhankkimista varten, saavat porotkin levähtää rasittavien syysmatkojen\njälkeen. Mutta silloinkin on hyvin helppo pitää laumaa koossa, koska\nporot eivät halua omin päin lähteä autiolle tundralle. Kesäiseen aikaan\ntunguusit pitävät vaatimensa eli naarasporonsa sidottuina, voidakseen\nniitä lypsää, tai ajavat koko laumansa Jenisein itäpuolella\nsijaitseville viileille vuorille, missä sääsket eivät niitä vallan\npahasti ahdista. Samojedit, jotka eivät näytä panevan maidolle\nsanottavaa arvoa, antavat porojensa vapaasti käydä laitumella sen joen\nläheisyydessä, jossa he itse harjoittavat kesäkalastustansa. Porot,\njotka eivät jaksa sietää armottomia sääskiparvia, kokoontuvat\nrannoille, jonne niitä varten sytytetään tulia hyttysten\nkarkoittamiseksi. Ne ovat sitäpaitsi oppineet mielihyvällä syömään\nkalaa ja kulkevat usein rantoja pitkin etsimässä semmoisia pikkukaloja,\njoista samojedit eivät välitä. Keskisellä Tasilla ei ole mitään\nvarsinaisia metsiä ja senvuoksi ei tarvitsekaan varoa karhua, joka\netelämpänä ahkeraan vaanii poroja. Sentähden ei lauman paimentaminen\nole myöskään yhtä välttämätöntä kuin joen lähteillä ja Vahin ostjakkien\nmailla.\n\nSyksyllä tapetaan kaikki tarkoitukseen sopivat elukat. Jotta nahkaa ei\nvahingoitettaisi, käytetään silmukkaa, joka pannaan eläimen kaulaan ja\njosta voimakkaasti vedetään. Jos lähistössä sattuu olemaan puita,\nvedetään nuora jonkun oksan ylitse ja silloin poro-parka kaikkien\nsääntöjen mukaan hirtetään. Senjälkeen avataan valtimot ja veri kootaan\ntuohiastiaan, koska sitä kaikkialla käytetään; se juodaan joko heti\nlämpimänä tai siitä keitetään eräänlaista lientä. Sitten eläin\nnyljetään ja paloitellaan luiden mukaan, joita ei koskaan särjetä.\nSydän leikataan ensiksi ruumiista irti ja tarjotaan raakana ja\nlämpimänä, verestä höyryävänä arvoisille vieraille. Usein olen saanut\nsellaisen lahjaksi, mutta yhtä usein olen jalomielisesti muillekin\njakanut herkkua. Muutamat samojedit eivät sitä syö, mutta tämä johtuu\nsiitä, että he jonkun sairauden aikana ovat antaneet hengille\nuhrilupauksen olla koskaan sydämiä syömättä. Tässä uskossa piilee\nkenties hämärä aavistus siitä, että sydän jollain tavalla edustaa\nelonperustetta. Paloiteltua lihaa saattaa jäätyneenä säilyttää yli koko\ntalven, mutta tavallisesti se leikataan kuutionmuotoisiksi kappaleiksi,\njotka kuivataan tai savustetaan. Raakaa poronlihaa nautitaan herkkuna.\nKieltä ei koskaan syödä, sitä kun pidetään saastaisena, koska poroilla\non tapana mielihyvällä nuoleksia virtsaa, missä vaan sitä löytävät.\nPoronvuota, josta valmistetaan enimmät vaatteet, pingotetaan päiväksi\ntai pariksi kodan seinälle, jossa sitä tällä tavalla savustetaan.\nPyhien porojen lihaa ja nahkaa ei käytetä koskaan. Ne uhrataan\njumalille tai lahjoitetaan köyhille.\n\nSamojedit, jotka aina ajavat kahdella tai useammalla porolla, ohjaavat\nvaljakkoa vasemman poron avulla. Siihen ovat muut rautaketjulla\nyhdistetyt. Vasen poro on tavallisesti hyvin opetettu ja tottelee\najajansa pienintäkin merkkiä, jotavastoin muut saattavat olla melkein\nminkälaisia tahansa, koska niiden kuitenkin täytyy seurata vasenta.\nVarsinainen ajoporo on useimmiten salvettu. Salvaminen tapahtuu siten,\nettä joku miehistä hampaillaan puraisee pois kivekset; vain harvoin ne\npoistetaan veitsellä. Silat ovat hyvin alkuperäiset, mutta eivät aina\nyhtä yksinkertaiset, vaan päinvastoin usein koristetut kirjavilla\nnauhoilla, ja niihin kuuluvat luupalat ovat kauniisti veistettyä\nmammutinluuta. Rinnan ja vatsan ympärille on kiinnitetty nahkaremmit,\njotka kannattavat ja tukevat vetohihnaa, mikä puolestaan kulkee vatsan\nalitse ja takajalkojen välitse sekä nartan etusyrjään kiinnitettyjen\npuisten renkaitten läpi. Jotta ei reen jalaksia yhdistävä poikkipuu\npääsisi lyömään vasten porojen koipia, on niiden pakko juosta hyvin\ntasaisesti, ja jos toinen niistä yrittäisi virkaansa laiminlyödä, niin\npoikkipuu heti estää sellaisen yrityksen. Puuttuvien aisojen takia on\najajan pakko mäissä jalallaan jarruttaa tai astua pois reestä ja\nvasemmalla kädellä ohjaten tarttua oikealla kiinni rekeen. Ei ole\nvarsin helppo asia ajaa samojedilaista valjakkoa, kun ei ole kuin yksi\nohjas, joka kulkee vasemman poron kylkeä pitkin ja on sen päähän\nkiinnitetty. Vasemmalle ohjaaminen on yksinkertaista, silloin on\nkovasti vedettävä ohjaksesta, mutta oikealle kääntyminen käy paljoa\nvaikeammaksi. Totutetun poron saa menemään mille suunnalle tahansa,\nmutta opettamaton poro ei käänny siitä, että heittää ohjaksen toiselle\npuolelle selkää osoittamaan minne sen on mentävä. Sellaisissa\ntapauksissa täytyy turvautua kapineeseen, jonka nimi on naaraapoo ja\njota oikeastaan käytetään vain poroja jouduttamaan. Se on 4-6 metrin\npituinen kevyt mutta tukeva seiväs, jonka toisessa päässä on pyöreä\nluunappula. Tätä seivästä pidetään tavallisesti oikeassa kädessä ja\nsillä lyödään poron selkään, jos halutaan vauhtia lisätä. Kun on\ntekemisissä laiskojen tai väsyneiden porojen kanssa tai milloin on\najettava syvien kinosten läpi, täytyy täydellä voimalla sysiä\nseipäällään vetojuhtaa takapuoleen. Jos on poikettava oikealle, niin\ntäytyy samalla seipäällä lyödä vasemmanpuolista poroa niin kauan\npäähän, kunnes se kääntyy oikealle tolalle. Metsissä käytetään seivästä\nestämään narttaa liitämästä ja puskemasta puita vasten sillä tavoin,\nettä se painetaan puun ja jalaksen ylimmän reunan välille. Tiheissä\nmetsissä ja viidakoissa, missä ei ole laisinkaan teitä, kysytään suurta\ntaituruutta, jos mieli estää seivästä tarttumasta puiden väliin ja\nkatkeamasta. Jos se menee poikki, ei ole helppo jatkaa matkaa ja vaikea\non hankkia itselleen uutta, joka samalla olisi kevyt ja taipuvainen,\nmutta kuitenkin tukeva ja niin pitkä, että sitä voi kädessä helposti\nviiputtaa.\n\nTavallinen samojedilainen nartta on koivusta tehty paitsi jalaksia,\njotka ovat kuusesta. Jalakset, jotka ovat noin 10 senttimetrin\nlevyiset, ovat etupuolelta hyvin ylöspäin taivutetut. Niihin on\nkiinnitetty neljät noin 60-80 senttimetrin korkuiset, istuinlautaa\nkannattavat kaplaat. Istuinlauta on tasainen ja ilman reunoja, sillä\nnartalla ei kuljeteta mitään tavaroita ja miehet istuvat niissä joko\nmolemmat jalat ristissä allaan taikka siten, että vasen sääri roikkuu\nsivulla. Naisia, lapsia sekä tavaroita varten tarkoitetut reet ovat\npitemmät ja varustetut selkänojalla tai täydellisillä laidoilla. Jos\nniissä lisäksi on kansi, niinkuin on laita niiden rekien, joissa\nkuljetetaan kuivaa kalaa tai muita ruokatarpeita, niin ne ulkomuotonsa\npuolesta lähinnä muistuttavat kömpelötekoista ruumisarkkua. Rekien\nkokoonpanossa ei koskaan käytetä liimaa eikä rautanauloja; pienet\npuupalikat vastaavat niitä, ja ainoastaan puukon avulla samojedit\nvalmistavat nuo erinomaisen kevyet ja sirot rekensä.\n\nOstjakki-samojedit tuntevat hyvin omat poronsa ja osan naapurienkin\nkarjasta. Ei missään käytetä merkkejä elukoiden korvissa tai sarvissa.\nSe onkin tarpeetonta noilla harvaan asutuilla seuduilla, missä laumat\nharvoin sekaantuvat ja missä varkaudet ovat niin perin harvinaisia.\nMutta jos varkaus on tehty ja varas löydetty, ei siellä käytetä muuta\nrangaistusta kuin että omistaja saa syyllisen laumasta valita itselleen\nparhaan elukan. -- Poro, joka vielä muutamia vuosia sitten oli yleisen\nhyvinvoinnin tuottajana, ei nyttemmin, ruton raivottua, enää ole yhtä\ntavallinen. Parempiosaisilla on kyllä edelleenkin monta sataa eläintä\nja samojedi-miljonääreillä on niitä tuhansittain, mutta köyhillä on\nvain 5-20 poroa ja kovinta kokeneilla ei ainoatakaan. Poron hinta\nvaihtelee iän ja kelvollisuuden mukaan 5:stä 20:een ruplaan puhtaassa\nrahassa, ja kelpo vaimon voi hankkia itselleen 10:llä elukalla. Kuulin\nettä ruhtinaan nuori tytär oli saatavana 20:n vetojuhdan hinnasta.\n\nTasilla on useimmilla samojedeilla risuista ja oksista tehdyt hökkelit,\njoissa he oleskelevat kylmimmän sään vallitessa. Majat sijaitsevat\ntavallisesti jonkun pienen puron suulla, jossa kasvaa polttoaineeksi\nkelpaavia koivupensaita. Kirkon tienoilla tapaa siellä täällä tundralla\npieniä mänty- ja lehtikuusimetsikköjä, joissa monet kylmimpään aikaan\nasustavat. Muun osan talvea samojedi viettää perheineen ja\nkarjalaumoineen tundralla, jossa hän satimilla pyydystää naaleja ja\nampuu villipeuroja pyssy-rämällä tahi jousella ja nuolella. Silloin hän\nasuu poronnahasta tehdyssä kodassa tai lumeen kaivamassaan kuopassa. Ne\npolttopuut, jotka hän tarvitsee sulattamaan lunta vedeksi, hän\nkuljettaa mukanaan. Muuten hän syö ruokansa, sekä lihan että kalan,\nraakana ja jäätyneenä, milloin keittopuita puuttuu. Kesän aikana hän\nuseimmiten leiriytyy jonkun joen, tavallisesti Tasin, varrelle, jossa\nhän, sulkemalla jonkun pienemmän puron, mukavalla tavalla hankkii\nitselleen yllinkyllin kalaa. Suurempia veneitä ei ole koko Tasilla, ja\nkaikki alkuasukkaat käyttävät yhdestä rungosta koverrettuja ruuhia,\njotka tehdään joen etelämpää tuomista puista.\n\nTas-joen alue on maapallomme kylmimpiä, ja siksi on aivan luonnollista,\nettä siellä tarjoutuva ravinto laadultaan on mitä yksitoikkoisinta.\nPoronlihaa saa kylläkin ja kesäiseen aikaan voi pyydystää runsaasti\nvesilintuja ja kaloja. Mutta muuta ei juuri olekaan. Samojedit ovat\ntottumattomat leipään, ja jauhot ovat harvinaisia Tasilla. Sokeria ja\nsuolaa tapaa yhtä vähän, ja ainoat korkeamman kulttuurin tuotteet ovat\ntupakka ja tiilitee. Tavallisinta on näin ollen, että alkuasukkaat\nvuoden umpeen elävät lihalla ja kalalla. Oleskellessani heidän luonaan\nei heillä ollut mitään muuta, ja hätä oli niin suuri, että mahorkka ja\nteekin puuttuivat. Ainoana kasvisruokana, jota he marjoja\nlukuunottamatta käyttävät, ovat eräällä sivujoella kasvavan kasvin\npaksut ja valkoiset juuret, joista he keittävät itselleen puuroa. Mutta\njollei heillä olekaan monia ravintoaineita valittavana, ovat he\nsensijaan kehittäneet ruuanvalmistustaitonsa sangen korkealle, ja\nheidän ruokalajinsa ovat sangen omaperäisiä, vaikka ne eivät juuri ole\nmeikäläisen maun mukaisia.\n\nEnsi sijalla ovat kaikki ne liharuuat, jotka syödään ilman\nminkäänlaisia valmistuksia. Kesällä he aikaa tuhlaamatta pistävät\nposkeensa vastapyydystetyn kalan, ja yhtä suurella innolla ja\nnopeudella he syövät vastikään tapetun poron lihaa tai juuri ammuttua\nlintua. Pakkasessa heistä on hyvin maukasta leikata kovaksi jäätynyt\nkala pitkiksi lastuiksi, jotka syödessä ikäänkuin sulavat suussa.\nJäätynyt liha on heidän niinkuin minunkin mielestäni oikein hyvää.\nKalaa valmistetaan monella eri tavalla. Kesällä se useimmiten\nkeitetään. Talvitarpeita varten sitä säilytetään kahdella eri tavalla.\nOsittain ripustetaan kokonaiset kalat seipäisiin auringossa kuivamaan,\njolloin niitä samalla tavoin savustetaan. Enimmäkseen ne kuitenkin\nkuivattuaan survotaan jonkinlaiseksi jauhoksi, jota säilytetään\nkalannahasta valmistetuissa pusseissa ja jota käytetään ruuan särpimenä\njokseenkin samalla tavalla kuin meillä leipää. Samojedit sanovatkin\nusein tuota kalajauhoa (pors) leiväksi. Sampea heillä on runsaasti, ja\nsitä syödään eniten tuoreena. Kaviaarin annetaan syksyllä jäätyä ja\nmyöhemmin talvella keitetään lientä kaviaarimöhkäleistä, jotka pannaan\nkiehuvaan veteen. Se on hyvin tavallinen ruokalaji Tasilla, mutta\nmeillä sellainen ateria varmaankin tulisi maksamaan monta sataa\nmarkkaa. Jos samojedit vain saisivat halvalla ostaa suolaa, niin he\nvarmaankin voisivat hankkia itselleen hyvät tulot. Kalanrasva on heidän\nparaita herkkujaan ja sitä tarjotaan aina vieraille teen keralla.\nSe korvaa meillä käytetyn sokerin ja onkin varmaan paljoa\nvälttämättömämpää seuduilla, missä ruumis enimmäkseen saa taistella\npakkasta vastaan. Siitä johtui kenties myöskin, että minä aina hyvin\nmielelläni sitä tarjottaessa söin. Jotta minua ei katsottaisi miksikään\nsamojedien Hagdahliksi, siirryn nyt puhumaan muista asioista. Lisään\nvain käsitykseni monen kuukauden kokemuksen nojalla olevan sen, että\nyleensä on verrattain helppo tottua elämään ilman leipää. Ilman sokeria\nvoi niinikään tulla toimeen, mutta suolatta eläminen on perin tukalaa.\nRuoka ei maistu millekään, ja jos tupakkakin puuttuisi, niin minä en\nainakaan mielelläni eläisi suolatta. Olisi melkein pakko tehdä samoin\nkuin porot.\n\nMainitsen vielä pari sanaa asiasta, jota en tähän asti ole kosketellut,\nnimittäin tundran asukkaiden pukimista. Kaikki vaatteet ovat niin\ntehdyt, että ne paraiten kykenevät suojelemaan ruumista kovalta\npakkaselta, joka voi laskea alle 60° C. Alusvaatteet, joilla ei ole\nmitään sanottavaa virkaa, tehdään nyttemmin tavallisesti venäläisiltä\nostetusta kankaasta. Ennen käytettiin yleisesti kalannahkaa, joka\nhuolellisesti valmistettuna tulee pehmeäksi ja notkeaksi. Se on\nkestävää ja tiivistä, mutta siitä valmistetut paidat ja housut ovat\nsangen kömpelöitä ja rumia, vaikka eipä se paljon haittaa, kun niitä ei\njuuri koskaan näe. Naiset käyttävät alusvaatteitansa varten\nporonnahkaa. Tavallisen puvun päällä käytetään turkkia, jossa on karvat\nsisäänpäin käännetyt. Sitä sanotaan maalitsaksi, ja sen päällä on\ntavallisesti irtonainen ja komeavärinen, kankaasta valmistettu kaapu.\nNaisilla on maalitsan asemesta lyhyt, edestä avoin poronnahkaturkki.\nLämpimämmällä säällä on sentapainen turkki aivan riittävä. Päässä niin\nmiehillä kuin naisillakin on huivi. Naisten hiukset kiinnitetään huivin\nalle, mutta miesten, jotka ovat melkein yhtä pitkät, lainehtivat\nvapaina hartioilla. Kovemmalla pakkasella on miehillä vielä yllään eräs\n\"sak\" niminen säkkiturkki, jossa karvat ovat ulospäin käännetyt ja\njohon sekä päähine että kintaat ovat ommellut kiinni. Selkäpuoli on\nkoristettu loistavilla punaisilla nauhoilla ja kasvoja ympäröivät osat\novat reunustetut naalinnahalla. Vaikka pakkanen olisi kuinka kova\ntahansa, niin kasvot, s.o. silmät, nenä ja suu, pidetään aina paljaina,\nkoska muussa tapauksessa hengityksestä aiheutuva kosteus helposti\nturmelisi turkin koko etuosan. Tästä johtuu, että nenä ja posket\npahasti paleltuvat ja talven kuluessa peittyvät mustalla kuorella, joka\nirtautuu vasta keväällä jättäen jälkeensä kasvoihin sangen hauskoja\nvalkoisia täpliä, jotka naurettavalla tavalla loistavat muuten niin\nruskeanlikaisessa ihossa. Naiset käyttävät pitkiä, edestä avoimia\nturkkeja, jotka nähtävästi ovat syntyneet sen johdosta, että\ntäysikasvuisten naisten on matkoilla usein pakko ruokkia\nlapsiansa. Kaikki pohjoiset samojedit käyttävät kaksinkertaisia\nporonnahkasaappaita. Sisemmässä parissa on usein sarkakankaasta tehdyt\nvarret; pehmeihin heiniin hyvin kääritty jalka puristetaan lujasti\nsaappaaseen. Näiden saappaiden ympärille kääritään vähän karkeampia\nheiniä ja lopuksi vedetään jalkoihin ulkosaappaat, jotka jurttaan\ntullessa riisutaan jaloista ja siis tavallaan ovat jonkinlaiset\ntundrakalossit. Saappaat sidotaan nauhoilla kiinni jalkoihin ja varsien\nalasluisuminen estetään hihnoilla, jotka kiinnitetään maalitsan alla\nolevaan vyöhön. Maalitsan päällä pidetään toista, komeasti kirjailtua\nvyötä, jossa riippuvat veitsi, tulukset, tupakkavehkeet ja monet muut\nesineet.\n\nOlen aikaisemmin maininnut, että samojedeilla on naapureina jurakkeja,\ntunguuseja ja ostjakkeja. Lisäksi ovat joen latvoilla ja Jeloguilla\nasuvat Jenisei-osljakitkin heidän kanssaan kosketuksissa. Itse ovat he\nalkuaan tulleet Tasille Tymiltä ja Vahilta, jotenka he siis tätä nykyä\nelävät sangen eristettyinä muista sukulaisistaan. Mutta koska juuri\nsamojedien kieli Obin ja Jenisein välisellä alueella on pääkielenä, ei\nole ihmeteltävää, että heidän on näinkin vieraassa ympäristössä\nonnistunut säilyttää kansallisuutensa. Mutta he ovat kuitenkin täällä\noleskellessaan kadottaneet paljon muuta, ja niinpä saattaa esim.\nmainita, että heidän uskontonsa on muodostunut kirjavaksi sekoitukseksi\nkaikesta siitä, mitä he itse ja heitä ympäröivät kansat ovat sillä\nalalla voineet luoda. Tapasin vain harvoja totemismin jälkiä, ja heidän\nsatunsa ja laulunsa ovat suurimmaksi osaksi lainaa jurakeilta ja näiden\nauringonpalvonnasta. Olen siellä oleskellessani tavannut miehen, jonka\näiti oli tunguusi, isä ostjakki ja vaimo Jenisei-ostjakki ja joka\nkotikielenään käytti ostjakki-samojedia, vaikka hän muitakin kieliä\nosasi. Sentapaiset ylen kansainväliset, melkeinpä yleismaailmalliset\nsuhteet selittävät, miksi samojedit, niin vähäisessä määrässä ovat\nsäilyttäneet henkistä perintöänsä. Heidän Tasilla edustamansa kulttuuri\nei olekaan enää niin paljon samojedilaista kuin yleis-arktista.\n\nMinua ilahutti suuresti nähdessäni ja todetessani miten nuo samojedit,\njotka olivat olleet mahdollisimman vähäisissä kosketuksissa venäläisen\nkulttuurin kanssa, olivat menestyneet paljoa paremmin kuin heidän\netelässä asuvat veljensä. He eivät ole missään suhteissa kauppiaihin,\nja senvuoksi onkin heidän taloutensa, harvoja poikkeuksia\nlukuunottamatta, tyydyttävällä kannalla. He ovat tavallisesti\nhyvinvoipia ja velattomia ja heillä on suuret mahdollisuudet toipua\ntuhoisien rutto- ja katovuosien jälkeen. Ruumiillisesti he ovat\nterveitä, ja lasten lukumäärä joka kodassa takaa heille suvun\njatkumismahdollisuuden. Taudit ovat harvinaisia, ja kuppaa tai\nkeuhkotautia en tavannut lainkaan. Tosin siellä minun oleskeluni aikana\nraivosi ikävänlainen vatsatauti, mutta se ei vaatinut muita uhreja kuin\nmuutamia poroja, jotka uhrattiin hengille.\n\nKymmenpäiväinen oleskeluni Tasilla ja sen ympäristössä kävi erittäin\nkurjaksi. Lähtiessään oli ruhtinas jättänyt minulle kielimestariksi Pan\nnimisen poikansa, joka näyttäytyi erittäin sopivaksi tarkoitukseen.\nMuistiinpanoni lisääntyivät nopeasti, vaikka olikin vaikea kirjoittaa\nniin kovassa pakkasessa. Muutaman minuutin kirjoitettuani täytyi minun\naina lämmitellä käsiäni, mutta sekin kävi vaikeaksi, kun puita oli vain\nvähäsen ja tuli sentähden liian pieni. En ollut vielä ehtinyt ostaa\nitselleni omia poroja, ja kun muutkin samojedit olivat lähteneet pois,\njäimme sinne kahdenkesken suksinemme. Lähimailla ei ollut metsää\nminkäännäköistä, ja meidän oli pakko joka päivä hiihtää muutamia\nkilometrejä kokoilemaan vaivaiskoivun oksia, joita kasvoi siellä täällä\nrannikoilla. Näistä oksista teimme tulen, jonka täytyi palaa majassamme\npitkin päivää, sillä muuten en olisi voinut työskennellä emmekä olisi\nvoineet tulla toimeen, siksi tiukka oli pakkanen. Jotta lukija\nkäsittäisi mitä minä kovalla pakkasella tarkoitan, esitän seuraavassa\nkirkon luona tekemäni lämpömittarihavainnot. Ne ovat tavallisesti\ntehdyt iltapäivällä.\n\n  Tammikuun 16 p:nä -48,5°, -50,5° C.\n      \"     17  \"   -51,5° C\n      \"     18  \"   -49,5°, -50°, -53° C.\n      \"     19  \"   -54,5° C.\n      \"     20  \"   -44° C.\n      \"     21  \"   -48° C.\n      \"  22-23  \" olin muualla\n      \"     24  \"   -50° C.\n      \"     25  \"   -53°, -55° C.\n      \"     26  \"   -56°, -57° C.\n\nÖisin sattui joskus, että pakkasta oli 60° C ja enemmän. Onneksi oli\nyleensä sangen tyven; vain kerran puhalsi kova tuuli, vaikka\nlämpömittari osoitti alle -50°.\n\nMoni, joka ei ole kokenut erikoisen kovaa pakkasta, tuumii kenties\nmiltä 60 asteen kylmyys tuntunee. Minun kokemukseni on, että 40-49\nasteen pakkanen tuntuu kylläkin kylmältä, mutta ei sentään tuota\nkovinkaan paljon haittaa, jollei tuule. Mutta jos lämpö alenee -50\nasteeseen ja vieläkin alemma, tapahtuu suuri muutos. Pakkanen vaikuttaa\nsilloin samalla tavalla kuin kova kuumuus; se polttaa kuin tuli\nja koko ajan tuntee ikäänkuin seisovansa suuren takkavalkean\npaahteessa. Hengitys käy vaikeaksi, ja jos sattuu vetämään ilmaa suun\nkautta sisään, niin tuntuu kuin se tarttuisi kurkkuun kiinni. On\nmahdotonta hengittää muuten kuin nenän kuutta ja silloinkin saattaa\nvetää keuhkoihinsa vain vähän ilmaa kerrallaan. Lyhyt ja taaja\nhengittäminen käy välttämättömäksi ja se vaikuttaa ajan pitkään hyvin\nhermostuttavasti. Jos on pakko hetkeksikään paljastaa joku ruumiinosa,\non jotensakin varmaa, että se muutaman sekunnin kuluttua käy\nvalkoiseksi ja kankeaksi sekä tarvitsee erityistä parantelua ja hoitoa.\n\nNäin ollen saattaa jokainen arvata miten hauskalta tuntui istua melkein\nyksinään tundralla ilman polttopuita ja erotettuna muiden ihmisten\nyhteydestä. Tilamme uhkasi käydä aivan sietämättömäksi, kun ainoa\nruokamme, jäätynyt kala, alkoi loppua. Mutta hädän ollessa\nsuurimmillaan palasi ruhtinas takaisin lukuisain porojen kanssa ja minä\nsaatoin suunnitella lähtöä tästä niin epäinhimillisen autiosta\npaikasta.\n\n\n\n\nASUMATTOMIEN TUNDRAIN HALKI OBILLE\n\n\nEräänä päivänä tammikuun loppupuolella lähdimme Tasin kirkolta\neteenpäin. Iltapuolella saavuimme erään shamaanin luo, joka vieraiden\nkunniaksi ja huviksi ryhtyi noitumaan. Rumpu pingotettiin lämmittämällä\ntulen edessä, ja neljä tuntia kesti kamala näytös. Noita kävi\ntapaamassa kuoleman henkeä, lattar-luuzi'a, ja pistämällä veitsen\ntoisensa jälkeen paljastettuun rintaansa hän kuvaannollisesti uhmaili\nkuolemaa. Kodan hämärässä teki hänen esityksensä minuun järkyttävän\nvaikutuksen. Se ei ollut heikkohermoisia varten. Shamaani oli mitä\nsuurimman kiihtymyksen tilassa. Hänen mimiikkansa oli kauhea ja hänen\nlaulunsa paremmin ulvontaa kuin muuta. Toisella kädellään hän kiivaasti\nja hurjasti pärisytti rumpuansa ja toisella otti vastaan veitset,\njoilla viilteli rintaansa. Lopuksi hän aivan uuvuksissa kaatui\npaikalleen, jolloin hänen apulaisensa hehkuvilla hiilillä ja kylmällä\nvedellä puhdistivat häntä ja vapauttivat hänet hengistä, jotka yhä\nedelleen ahdistivat hänen ruumistansa.\n\nSaman kuun 29 p:nä jatkoimme matkaamme shamaanin kodalta ja ajoimme\nsuoraan etelää kohti Tasin länsipuolella olevia tundroja pitkin.\nKaravaani oli sangen suuri, meillä oli kahdeksan narttaa ja joukko\nporoja. Kuljettuamme koko päivän kadottivat samojedit tien ja me\neksyimme kokonaan, ilta kun oli pimeä ja taivas mennyt pilveen. Yö\nsaapui ja meidän oli pakko etsiä itsellemme leiripaikka. Löysimme\nvihdoin matalan, muutamia mäntyjä ja koivuja kasvavan kunnaan.\nPysähdyimme, päästimme porot irti ja sytytimme tulen. Pakkanen ja tuuli\nyltyivät, ja niitä vastaan meillä oli suojana vain vähäpätöinen nuotio\nja jääkylmän tuulen puolella matala, oksista ja lumesta tehty valli.\nSyötyämme kuivattua kalaa levitimme poronvuotia lumelle ja asetuimme\nniille nukkumaan aivan vieretysten pysyäksemme lämpiminä. Pakkasta oli\n60° ja se esti minua saamasta unta pitkään aikaan. Aamulla herättyäni\naioin nousta. Jalat tuntuivat omituisilta ja minä kaaduin kumoon. Olin\npalelluttanut ne. Hieromiset ja hyppimiset eivät tepsineet ja tulta en\nuskaltanut lähestyä. Jalkani pysyivät valkoisina ja tunnottomina polvia\nmyöten, enkä minä saattanut laisinkaan kävellä. Samojedit ottivat\nporomme kiinni ja me lähdimme eteenpäin siinä toivossa, että\nmahdollisesti löytäisimme kodan, jossa voisimme itseämme lämmitellä.\nIlma oli hiukan leudonnut, pakkasta oli enää vain 50°, mutta sittenkään\nen voinut olla mietiskelemättä silloista tilaani. Jollemme löytäisi\nmitään ihmisasuntoa tai telttaa, niin jalkani olisivat mennyttä ja\nmatkan jatkaminen kävisi mahdottomaksi. Onneksi huomasimme pian\nsuksenladun ja hetkistä myöhemmin saavuimme erään samojedin luo, jonka\nkodassa hetimiten ryhdyttiin vakavasti jalkojani hoitamaan. Muistan\nerikoisesti vanhan eukon, joka väsymättömän innokkaasti hieroi niitä\nlumella. Myöhemminkin tämä muija piti niistä huolta ja hän valmisti\nerinomaisella tavalla saappaisiini tarvittavat heinät. Hän antoi\nminulle sittemmin luvan sanoa häntä äidiksi. Muutaman tunnin ahkeran\ntyön jälkeen alkoi veri säärissäni kiertää ja minä saatoin silloin\npitää niitä pelastettuina. Mutta ne tulivat niin aroiksi ja paisuivat\nsiinä määrin, että minun oli pakko jäädä vuorokaudeksi majaan.\nParanemista edisti erinomaisesti kalanrasva, jolla niitä tuontuostakin\nvoideltiin.\n\n31 p:nä jätimme Oora nimisen samojedin jurtan. Pakkasta oli 51°, mutta\nilma oli tyyni ja miellyttävä. Maisema oli vaihtelevampaa kuin ennen,\ntundra ei ollut yhtä tasaista, ja siellä täällä näkyi tien varrella\npieniä järviä. Me kuljimme hyvin hitaasti eteenpäin, sillä lunta oli\nkinostunut runsaasti joka paikkaan. Meillä oli paljon vaivaa\nporoistamme, jotka toisinaan kirmasivat eteenpäin kuin hullut, mutta\ntoisinaan eivät tahtoneet paikaltaan hievahtaa. Illalla tulimme erään\nmiehen luo, joka kestitsi meitä jäätyneellä hauella ja kapakalalla.\n\nHelmikuun 1 p:nä kiiruhdimme mahdollisimman pian pois kodasta, jossa\noli paljon sairaita ja jossa 12-vuotiaatkin tekivät luonnolliset\ntarpeensa lattialle ja ilma oli pirullisen löyhkän saastuttama. Ei\nollut erikoisen hupaisaa syödä sellaisessa ympäristössä. Päivällä\nsaavuimme kodalle, jossa vallitsi nälkä. Lapset pureskelivat\nnahkapalasia ja täysikasvuiset istuivat ääneti mitään tekemättä ottaen\nvastaan kohtalonsa aito aasialaisten fatalistien tapaan. Me jätimme\nheille mitä meillä oli, siinä toivossa että vielä samana päivänä\ntapaisimme parempiosaisia ihmisiä. Yhtäkaikki en voinut olla heitä\nhaukkumatta, hyvin tietäen että he, niinkuin muutkin, kesällä olisivat\nsaattaneet pyydystää itselleen riittävästi kalaa. Mutta he olivat\nsilloin vain syöneet itsensä kylläisiksi ollenkaan ajattelematta\ntulevaa talvea. He luottavat siihen, että jokainen vuodenaika tuo\nmukanaan tavanmukaisen määrän saalista, ja milloin niin ei käy, ovat he\nnälkään kuolemaisillaan. Tasin asukkaat ovat onneksi hyvin avuliaita ja\njokainen antaa mitä hänellä on. Siinä suhteessa heidän on parempi olla\nkuin on laita meikäläisissä sivistyneissä yhteiskunnissa, joissa, häpeä\nsanoa, ihmisiä usein kuolee nälkään. Illalla saavuimme kristityn, Petra\nnimisen samojedin luo. Hän kuului olevan rikas, mutta oli silti niin\nsaita, että me vasta pitkillä puheilla saimme häneltä mitä nälkämme\ntyydykkeeksi tarvitsimme, niin että saatoimme kylläisinä ajaa jurtalle,\njossa silloisen kielimestarini isä asui.\n\nTäältä olisi ollut varsin helppo matkustaa maantieteilijöille\ntuntemattoman, suuren (noin 60 km:n pituisen) tundrajärven, Luuzel-tuun\nluo, jonne olisi ollut vain kahden päivän matka. Sieltä olisin päässyt\ntunkeutumaan samojedeille tuttuja teitä pitkin Surgutiin ja Obille.\nMutta koska halusin tutustua paremmin Tasin alkuasukkaihin ja toivoin\nvoivani päästä yliselle Obille, en tällä kertaa halunnut sitä tietä\nkäyttää. Sitäpaitsi olivat jo kaikki ostjakki-samojedit ja rikas\njurakki Pakkalla sieltä poistuneet.\n\nHelmikuun 2 p:nä jatkoimme taasen matkaamme. Oli yhä edelleen pakkasta\nenemmän kuin 50 astetta, ja poromme olivat kovasti kärsineet lumen\npaljoudesta ja ankarasta kylmyydestä. Sinä päivänä emme pitkälle\nehtineet, mutta leiriytyessämme tapasimme verrattain suuren metsikön,\njossa oli runsaasti jäkälää ja polttopuita. Sytyttämämme suuren nuotion\nääressä emme kuitenkaan lämmenneet, ja tuntuva pakkanen pakotti meidät\npitkin yötä pitämään huolta käsistämme ja jaloistamme, jotka\ntuontuostakin uhkasivat paleltua. Nukkumista ei ehtinyt ajatellakaan.\nSyötyämme aamulla kaikessa kiireessä muutamia raakoja lihapalasia\nryhdyimme kokoilemaan eri tahoille hajaantuneita porojamme. Me olimme\nväsyneet ja kohmetuksissa, ja siitä syystä tuo homma veikin monta\ntuntia. Pakkasen polttamilla käsillä oli näet vaikea heittää suopunkia\nja se lensi useasti väärään. Koko sen päivän vaelsimme suurta tundraa,\njoka ulottuu länteenpäin niin kauas kuin silmä kantaa. Illalla\njouduimme suomaille, missä sytytimme tulen ja lepäsimme hetken. Naiset\njäivät sinne tavaroiden kera yötä viettämään, mutta me miehet jatkoimme\nmatkaa ehtiäksemme perille vielä samana yönä. Pakkanen kävi yhä\nkovemmaksi ja sietämättömämmäksi, tuuli kiihtyi kiihtymistään,\nkasvomme, kätemme ja jalkamme paleltuivat tunnottomiksi. Vihdoin\nlöysimme tien, jonka meitä vastassa olleet ihmiset olivat tehneet. Se\noli tosin vain ojan tapainen ja pyry oli sen melkein peittänyt, mutta\nse helpotti kuitenkin porojen työtä, ja niin me hitaasti mutta varmasti\nkuljimme eteenpäin. Kylmyys vaivasi meitä yhä enemmän, toisinaan\nkatkesi joku hihna, toisinaan ohjas, ja lopuksi rupesivat poromme\nkaatuilemaan, jolloin meidän oli vaikea pakottaa niitä jälleen\nnousemaan. Vihdoin viimein saavuimme kodalle, ja puolitunnottomana minä\nhoipersin sisään. Jos matkaa olisi kestänyt muutamia tunteja lisää,\nolisin auttamattomasti palelluttanut käteni ja jalkani. Päiväkirjassani\non tältä päivältä pitkä valitusvirsi vaikeuksien johdosta, ja mietinpä\nmoneen kertaan, miten matka päättynee, jos sää pysyy yhtä kylmänä kuin\njo yli kuukauden ajan. Ikävimmältä tuntui epätietoisuus siitä,\nminkälaiseksi tie Obille oli muodostuva. Vastaavat paikat kartoissa\novat valkoiset, eikä ainoakaan samojedi voinut sen tarkempia tietoja\nantaa.\n\n5 p:nä sain vanhukselta hyvässä lihassa olevia poroja, joilla me\nkarautimme eteenpäin minulle sitä ennen tuntemattomalla vauhdilla.\nPorot tuntuivat melkein lentävän, ja paljon ajetulla tiellä nartatkin\nluistivat tasaisesti ja hauskasti. Parin tunnin kuluttua saavuimme\nerään tunguusin luo, missä meille tarjottiin herkkua, jota ei kukaan\nmeistä ollut pitkiin aikoihin nähnyt. Tunguusi, joka ohimennen\nmainittuna oli hirvittävällä tavalla tatuoitu, oli äsken Jeloguin\nkautta palannut Jeniseiltä tuoden mukanaan jauhosäkin. Hän tarjoili\nmeille leipää, joka maistui erinomaisen hyvältä, vaikka olikin\nvalmistettu täkäläisen reseptin mukaan. Se oli näet leivottu siten,\nettä jauhot oli pantu astiaan, kalalientä kaadettu joukkoon ja seos\nsotkettu taikinaksi. Taikina ei tietenkään ollut päässyt nousemaan,\nhiivaa kun ei koskaan käytetä, vaan se oli sinänsä pistetty hehkuvien\nhiilten alle, jossa sitä noin puolisen tuntia oli kypsennetty. Leivän\njäähdyttyä pestiin hiekka ja tuhka siitä pois, ja kun siihen vihdoin\npääsi käsiksi, maistui se kalaliemeen kastetulta taikinalta.\nKeskusteltuamme hetkisen ilmasta ja muusta sekä kerrottuamme pari\nmetsästysjuttua, ikäänkuin ahneutemme peittämiseksi, nousimme jatkamaan\nmatkaamme.\n\nPari päivää kiidimme aivan uskomattomalla nopeudella uusilla\nporoillamme yli tundrojen. Hyvillä ajoporoilla tuntui voivan ajaa\nkuinka kauas ja minne tahansa laajalla lumikentällä, eikä mikään enää\nnäyttänyt mahdottomalta, kun sää oli muuttunut hieman leudommaksi ja\nkun oli ystävällisten ihmisten luona saanut syödä itsensä oikein\nkylläiseksi. Pari ihanaa päivää matkattuamme jäisten ja lumisten\nerämaiden halki saavuimme sitten Pokkelkyy nimiselle paikalle.\n\nJotta lukija heti käsittäisi mikä merkitys tällä paikalla oli, johon\nniin monen erilaisen seikkailun jälkeen olimme päässeet, kiiruhdan\nkertomaan, että Pokkelkyytä hyvällä syyllä käy sanominen koko Tasin\nalueen pääkaupungiksi. Se on kaikkien joella asuvien samojedien\nkokouspaikkana, ja talvisin suurin osa heistä saapuu sinne poroineen\nmaksamaan veronsa ruhtinaalle. Tämä tärkeä paikka ei kuitenkaan\nmuistuta mitään siihen verrattavaa kaupunkia tai kylää, sillä se on\nnäöltään ylen vaatimaton eikä erikoisemmin pistä silmään. Ainoa minkä\nsiellä huomaa ja mikä sen erottaa muusta erämaasta, on heimon\nkokoushuone, s.o. puoleksi maanalainen hökkeli, jossa on hirsistä\ntehdyt seinät, jäälevystä valmistettu akkuna la savesta ja risuista\nkyhätty savutorvi, jonka alapuolella on kivinen tulisija. Mutta\nkaikesta huolimatta on tämä verrattain vaatimaton asunto paras ja ainoa\nlaatuaan Tasilla ja siihen mahtuu vähintään 30 henkeä.\n\nUusi ruhtinas oli minua vastassa tässä samojedilaisessa palatsissa, ja\nkun huhu ensimäisen \"valkoihoisen\" tulosta jo oli levinnyt lähimpään\nympäristöön, oli koko joukko muitakin tullut saapuville. Ruhtinas oli\ntullut sinne tiedustelemaan suunnitelmiani ja aikeitani ja muut olivat\nsiellä pelkästä uteliaisuudesta tai parannuksen haussa. Minua ympäröi\npian kokoelma mitä erilaisimpia ihmisiä. Siellä oli melkein kaikkien\nlisäjokien ostjakki-samojedeja, tunguuseja itäisiltä tundroilta ja\nVah-joen latvojen ostjakkeja. Tupa oli aina täynnä ihmisiä ja muun osan\nlattiata pitivät hallussaan enemmän tai vähemmän äkäiset koirat, jotka\nvanhan tavan mukaan aina murisivat jonkun lähestyessä isäntää, mikä\nahtauden takia melkein koko ajan oli välttämätöntä. Monet perheet\nasettuivat sinne asumaan ja siitä johtui alinomainen melu ja hälinä.\nLapset ja koirat säestivät toisiansa yöt päivät, eivätkä aikuisetkaan\nolleet tottuneet puhumaan erikoisen hiljaa. Joka yö siellä nukkui\nkolmattakymmentä henkeä vierekkäin ja melkein päällekkäin, ja heidän\nyhdistyneet hajunsa eivät oikein jaksaneet nousta savutorvesta ulos.\nSyöpäläiset ryömivät ruumiista toiseen ja lisääntyivät päivä päivältä.\nRuuanhaju ja tupakansavu tekivät ilman sakeaksi, ja vaikka aurinko\nsilloin jo paistoi parisen minuuttia keskellä päivää, oli tupa pimeä,\nsinne kun ei mikään valonsäde päässyt tunkeutumaan tukevan jääakkunan\nkautta. Tulesta ja ihmisistä huolimatta oli hökkelissä kylmä, ja öisin\nsiellä oli sama lämpötila kuin ulkona; sisällä oli vain siitä pahempi,\nettä jäätynyt lattia usein suli vedeksi, jota lumi ei ulkoilmassa toki\nkoskaan tehnyt. Tässä ympäristössä minä viikon ajan harjoitin\nkirjallisia töitä.\n\nAivan luonnollista oli, ettei minulta kuitenkaan riittänyt paljonkaan\naikaa omia opintojani varten. Yhtämittaa oli runsaasti muuta hommaa.\nEnin osa päivästä kului sairaiden hoitoon. Vatsatauti, josta ennen olen\nmaininnut, riehui paraikaa paikkakunnalla. Kaikki majassa asuvat\nihmiset potivat sitä, mikä olikin vallan luonnollista, kun he kaikki\nkäyttivät samoja astioita ja söivät yhdessä. Minäkin olin toisinaan\npahoin sairaana. Enimmät kyllä käyttivät minun lääkkeitäni, mutta\nvanhat ihmiset sekoittivat ruutia veteen ja joivat sekasotkua\nmielihyvällä ja siinä uskossa, että se keino muka tehosi. Minäkin\nmaistoin tuota lääkettä, mutta se vaikutti yhtä vähän kuin se\nruokalusikallinen hienonnettua lasia, jonka eräät venäläiset kerran\nsamaa tarkoitusta varten kaikessa viattomuudessaan antoivat minun\nniellä. Lapamato oli tavallisimpia vieraita heidän vatsoissaan ja minä\nosoitin taitavuuttani karkoittamalla nuo hirviöt. Heidän\ntyytyväisyyttään ja ihmettelyään osoitti minulle annettu nimitys\n\"lapamadonhengen herra\". Ensimäistä sentapaista parannusta seurattiin\nmitä suurimmalla jännityksellä, ja kun paha henki minun edeltäkäsin\nmääräämänäni aikana teki lähtöään potilas-parasta, syntyi heidän\nkeskuudessaan kuvaamaton riemu. Pahin tapaus oli eräs raskas nainen,\njoka päiväkausia oli istunut ja odottanut vapautustaan. Potilaan luo\noli aikaisemmin kutsuttu kaksi shamaania, ja useita poroja oli uhrattu,\nmutta itsepintainen henki ei antanut perään. Tämänkin tapauksen minä\nselvitin verrattain hyvin, ja senjälkeen saavutin päivä päivältä yhä\nsuurempaa luottamusta.\n\nKun minä täten asetuin heidän käytettäväkseen ja iltaisin vuorottelin\nheidän omien shamaaniensa kanssa heidän menneisyyttään ja jumaliansa\nkoskevien satujen kertomisessa, syntyi heissä itsestään se ajatus, että\nminä tosiaankin kuuluin heidän heimoonsa. Senpä takia saatoinkin\nherättämättä epäluuloa ja ilman pitkiä selityksiä kysellä heiltä heidän\nuskontoaan ja kieltään y.m. koskevia asioita, joita halusin tietää. Ei\nkukaan heistä osannut venättä, ja sen vuoksi olisi matkan teko ollut\nkerrassaan mahdoton ilman samojedin kielen taitoa. Olin senvuoksi\nhyvilläni siitä, että Tym-joen murre niin suuresti muistutti heidän\npuhumaansa kieltä, ja vaikka minun alussa oli hieman vaikea sovittaa\npuhettani tämän uuden murteen mukaan, totuin kuitenkin pian\neroavaisuuksiin ja Pokkelkyyssä puhuin jo vapaasti ja sujuvasti heidän\nkieltänsä.\n\nTähänastinen matkani näissä erämaissa oli ollut sangen vaivalloinen. Ei\nollut tämäkään paikka erikoisen hauska ja jatko muodostui vieläkin\nkurjemmaksi. Mutta niin vaikeaa kuin se olikin, en koskaan katunut\npäätöstäni ryhtyä elämään heidän omaa elämäänsä heidän omalla\ntavallaan. Olin puettu kuin he, söin niinkuin he, jaoin omista\nruokavaroistani muille kuten he. Minulla oli omat ajoporoni, joista\npidin huolta, minä ammuin lintuja ja muuta riistaa, matkustin ja elin\ntäydellisesti heidän tavallaan, puhuin heidän kieltänsä ja he pitivät\nminua vertaisenaan. Tällä vaivalloisella elämällä voitin sen, että opin\nperinpohjin ymmärtämään ja tuntemaan heidät sekä heidän olonsa,\nkäsitystapansa, uskontonsa ja kielensä. Työskentelemällä kielimestarin\nkanssa voi kyllä päästä sangen pitkälle, mutta minun käsitykseni on,\nettei sillä keinoin koskaan opi puhumaan kieltä, että se ei sillä\ntavoin koskaan muodostu eläväksi tiedoksi sekä että siten on mahdoton\nsaavuttaa sitä tutkimusesineensä ymmärtämistä, mikä kuitenkin on aivan\nvälttämätön. Ei siten myöskään koskaan opi käsittämään elävän elämän\nkaikkia hienoimpia vivahduksia eikä uhraamaan kaikkea innostustaan ja\nrakkauttaan tutkittavillensa, jollei heitä tutki kuin vertaisiaan. Jos\non etsittävä heissä piilevää ihmistä niin hyvässä kuin pahassa, on\nvälttämättömästi pakko antautua elämään heidän omaa elämäänsä. Ja mikä\nvoisikaan oikeastaan olla mielenkiintoisempaa ja viehättävämpää kuin\nsyventyminen tuohon niin vaihtelevaan ja äärettömän monivivahteiseen\ntutkimusalaan. Sillä tarjoaahan jokainen ihminen aina jotakin uutta, ja\nlänsimaalaiselle on suurenmoisen mieltäkiinnittävää saada syventyä\nalkuperäisen luonnonihmisen sielunelämään. Mutta siihenkin vaaditaan\nainakin yhtä paljon rakkautta kuin mihin muuhun tehtävään tahansa.\nNäkyvät tulokset eivät kenties muodostu vallan suurenmoisiksi ja\nerikoisiksi, mutta saavutetut tiedot ovat elävät ja todellisuutta\nvastaavat. Tähän suuntaan käyvien käsitysten vallassa olen koko\nSiperiassa oleskeluni aikana työskennellyt, ja vaikken suinkaan luule\nsaaneeni enemmän aikaan kuin muut, olen kuitenkin tuntenut tyydytystä\nsen johdosta, että aina olen voinut mitä lämpimimmällä harrastuksella\ntyöskennellä tehtäväni toteuttamiseksi.\n\nEn laisinkaan jouduttanut lähtöäni Pokkelkyyn luota. Nautin saadessani\nistua neli- tai viisiseinäisessä majassa, jossa minulla oli kattokin\npääni päällä. Pakkanen oli vielä tuntuva, ja minä odotin leudompaa\nsäätä. Huolimatta haukkuvista koirista, torailevista akoista,\nkirkuvista lapsista ja kuorsaavista laiskureista onnistui minun\nkuitenkin silloin tällöin kuulla joku uusi ja harvinainen sana tai joku\nmieltäkiinnittävä satu. Vasta nälän saapuessa monipäisen seurakunnan\nvieraaksi, ja kun minunkin varastoni olivat aivan loppumaisillaan,\nryhdyin järjestämään lähtöäni isolle tundralle.\n\nSuoraan Narymiin en voinut päästä, tie oli ummessa, syystä ettei kukaan\nollut sitä matkaa tehnyt. Jeniseille en halunnut palata, ja niinpä\nminulla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Vahin suunnalle. Tosin ei\nkukaan samojedeista ollut siellä vuosikausiin käynyt, mutta siitä\nhuolimatta saattoi koettaa onneansa. Ei kenelläkään ollut aavistusta\nsiitä, miten kauan matka tulisi kestämään. Toiset luulivat 10 päivän\nriittävän, mutta useimmat arvioivat sen kestävän kauemmin; kaikki\nkuitenkin olivat varmat siitä, että minä ennen kevättä ehtisin perille.\nYksin en saattanut matkalle lähteä ja senvuoksi oli minun tarvis saada\nsaattajia. Mutta oli vaikea hankkia kyytiä sellaista tavatonta hollia\nvarten ja toinen toisensa jälkeen kieltäytyi kunniasta. Pitkien ja\naasialaiseen tapaan hitaiden neuvottelujen jälkeen pääsimme vihdoin\nsellaiseen tulokseen, että Miiki niminen samojedi ja samojedilaistunut\ntunguusi nimeltä Gusaul lähtivät minua saattamaan Vahille. Vaikka\nminulla oli oikeus vaatia vapaa kyyti ja tarvittava määrä poroja,\nlupasin heille tietenkin kohtuullisen korvauksen.\n\nHelmikuun 14 p:nä jätin Pokkelkyyn sekä lähdin Gusaulin asunnolle,\njossa sain tutustua muuhun matkaseurueeseen. Tunguusi kuului Jeloguin\nheimoon ja toimi siellä veronkantajana. Hän oli puhelias ja hauska,\nsolakka mutta ruma ja muuten oman heimonsa tyypillinen edustaja. Hänen\nvaimonsa oli samojeditar ja heillä oli kolme pientä poikaa, jotka\notettiin mukaan. Samojedi ei puhunut paljoa, oli hiljainen ja juro,\nmutta hänen vaimonsa Matti, joka oli Vah-joen ostjakkeja, oli iloinen\nja reipas ja hänellä oli rintalapsi matkassa. Tässä seurassa tulin\nviettäneeksi muutamia viikkoja.\n\nKaravaaniimme, joka seuraavana aamuna lähti liikkeelle, kuului 11\nrekeä: kolme kaloja ja muita ruokatarpeita varten, yksi täynnä minun\ntavaroitani ja kokoelmiani, viisi seuralaisiani ja heidän perheitänsä\nvarten, yksi kotaa ja yksi minua varten. Yhteensä 22 ajoporoa, joukko\nvasikoita, jotka matkan varrella syötiin, sekä yksi koira.\n\nJo ensimäisenä päivänä jätimme Tasin ja suuntasimme kulkumme suurten\ntundrojen halki suoraan etelää kohti. Ennen pitkää tapasimme yksinäisen\nmies-paran, joka oli nähnyt meidät kaukaa ja kiiruhtanut luoksemme\npyytämään ruokaa. Tavaton pakkanen oli niiltä seuduin ajanut pois\nkaikki linnut, jänikset ja ketut, eikä mies ollut pariin päivään\nlöytänyt mitään, jolla olisi voinut nälkäänsä tyydyttää. Hänen\nkäyntinsä luonamme aiheutti tuntuvan loven varastoihimme, mikä näytti\nhuonolta tulevaisuuden enteeltä. Seuraavana päivänä minä sairastuin\ntuskalliseen vatsatautiin, jota kesti muutamia päiviä ja joka heikonsi\nminua melkolailla. Onneksi ei näinä päivinä ollut pakkasta kuin 35°\nja lumen runsaudesta huolimatta kuljimme nopeasti eteenpäin.\nPystytettyämme kaksi kertaa kotamme saavuimme näiden seutujen\nviimeiselle ihmisasunnolle. Tulimme uuden ruhtinaan veljen, Jäägo\nnimisen pienikasvuisen miehen luo.\n\nJäägo, joka oli sangen varakas mies, tunsi tai arveli tuntevansa Vahin\ntien paremmin kuin kukaan muu. Hän oli matkustanut sinne nuorena\nollessaan ja muisti tundraa sangen hyvin. Pitkän neuvottelun jälkeen\npäätimme kehoittaa häntä tulemaan mukaan. Hänellä oli hyvät porot ja\npaljon ruokaa, ja asialle olisi siis vain hyödyksi, jos hän suostuisi\nehdotukseemme. 40 ruplasta hän sanoikin olevansa taipuvainen lähtemään\nmukaamme, ja kun olimme juoneet teetä ja polttaneet pari piipullista\nhänen kodassaan, ryhtyi hän matkaansa valmistelemaan.\n\nLähtiessämme seuraavana päivänä eteenpäin oli karavaanimme paisunut\nsuurenlaiseksi. Meillä oli 16 narttaa ja 32 valjaissa olevaa poroa,\nkaksi kotaa, muonat ja muut tamineet, ja seuraamme kuului seitsemän\npientä lasta, kolme naista ja neljä miestä sekä muutamia koiria. Pitkä\nkulkueemme näytti oikein suurenmoiselta tundralla raivatessamme\nitsellemme tietä tuntemattomilla poluilla syvän lumen läpi. Kaunista\noli katsella rekien pitkää jonoa, kun se kiemurteli eteenpäin\nvalkoisten kukkulain ja auringossa loistavien kinosten läpi\nneitseellisessä erämaassa, jossa ei huomaa mitään ihmisten jälkiä ja\njossa ainoastaan naalien kapeat polut muistuttavat siitä, ettei aivan\nkaikki ympärillämme ole kuollutta.\n\nJokapäiväinen elämämme järjestyy suunnilleen seuraavasti: Aamuisin\ntavallisesti vasta silloin kun aurinko on jo ehtinyt kohota korkealle,\nsillä samojedit mielellään nukkuvat pitkään -- naiset nousevat ja\nsytyttävät tulen kodassa. Kun he ovat saaneet kattilan tulelle ja\nryhtyneet sulattamaan lunta vedeksi, niin muutkin alkavat liikkua.\nMiehet ensi työkseen panevat tupakan, jotta oikein pääsisivät hereille.\nSyöpäläiset muistuvat mieleen ja sekä mahdollisia että mahdottomia\npaikkoja ruvetaan raappimaan. Sitten ryhdytään peseytymään. Vettä on\nvähän ja sentakia on pakko käyttää sitä seuraavalla tavalla. Otetaan\nsuuhun niin paljon vettä kuin siihen mahtuu ja sillä huuhdellaan\nhampaat ja kurkku. Sitten se ruiskutetaan käsille, josta se saa jatkaa\nmatkaansa kasvoille. Suullisella vettä pestään siis peräkkäin hampaat,\nkädet ja kasvot ja aina samassa järjestyksessä. On hupaista nähdä\näitien sieppaavan pienokaisensa vasempaan kainaloonsa ja sitten\ntaitavasti ruiskuttavan suustaan vettä kirkuvien tenavain kasvoille.\nSamojedilaisessa kodassa on kuitenkin melkein turha peseytyä, sillä\nviiden minuutin kuluttua on melkein yhtä mustana ja nokisena kuin\nennenkin. On kumminkin kunnioitettavaa, että he sittenkin panevat niin\nsuurta arvoa tähän ennen jokaista ateriaa uusiintuvaan toimitukseen.\nEuroopassa ei aina saata kerskailla yhtä suuresta puhtaudesta.\nPyyhkeinä käytetään mitä siistimpiä liinoja, nimittäin tuoreita ja\npehmeitä, suloisesti tuoksuvia koivunlastuja, joita naiset joka ilta\nvalmistavat nimenomaan tätä tarkoitusta varten hankituista puista.\n\nNäiden valmistusten jälkeen on jo teekin ehtinyt kiehua ja pienestä\nlaudanpätkästä tehty pöytä otetaan esiin ja sille asetetaan jäätyneet\nkalat ja muu ruoka. Aterian jälkeen, joku muuton kestää kauan, koska\nsamojedit usein juovat noin 10-15 kuppia teetä, riisutaan saappaat,\njotka kuivataan ja tarkastetaan. Mahdollisimman lähellä tulta ne\nvedetään jälleen jalkoihin, joiden ympärille sitä ennen on tietysti\nkääritty noita pehmeitä ja lämmittäviä heiniä. Sukkia ei käytetä\nkoskaan, sillä ne eivät ime itseensä kosteutta ja niissä on\npaleltumisen vaara aina tarjolla.\n\nNyt on miespuolisten perheenjäsenten aika työntyä töilleen. Sidomme\nsukset jalkoihimme, tartumme suopunkiin ja riennämme ulos poroja\nkiinniottamaan. Nyt vasta syntyykin leirissä elämää ja liikettä.\nJuostaan vauhkojen eläinten kanssa kilpaa, huudetaan ja nauretaan,\nvihelletään ja kiroillaan. Vähitellen saadaan porot yhteen ja sitten ne\nvangitaan toinen toisensa jälkeen. Kun niitä on paljon, kestää työtä\nkauan, ja pahimmassakin pakkasessa aina tästä hommasta lämpiää. Sillä\nvälin naiset panevat kokoon vähäisen kaluston ja hajoittavat kodan sekä\nsijoittavat tavarat nartoille. Kun porot on valjastettu ja pienet\nlapsetkin asetettu rekiin ja peitetty lämpimillä nahkasilla, lähtee\nkaravaani liikkeelle. Ensin kuitenkin neuvotellaan matkan suunnasta ja\nusein siinä syntyy kiivas väittely, kun minä karttani perusteella\nvaadin heitä lähtemään ihan toisaalle kuin he itse tahtovat. Mutta\nvähitellen minä huomaan, että heidän mielipiteensä on oikea ja minun\nkarttani väärässä.\n\nKaravaani järjestäytyy verkalleen, naiset lapsineen ja muonarekineen\njäävät jäljemmäksi ja me neljä miestä asetumme etunenään koko jonoa\njohtamaan. Miehillä on aina parhaat nartat ja porot, reessä ei ole\nmuuta kuin ajaja itse sekä suopunki, sukset, kirves ja pyssy. Meidän\ntehtävänämme on ajaa muiden edellä raivaamassa kevyillä ajoneuvoillamme\ntietä takanamme liikkuvalle raskaalle kuormastolle. Lumi on syvää ja\nkuohkeata, ja usein porot vaipuvat siihen kaulaa myöten. Silloin täytyy\najajan nousta suksille ja ahkeraan sohimalla porojaan seipäällä\npakottaa ne hyppimään kinosten läpi. Muut seuraavat hiljaa perässä\najaen meidän aukaisemaamme uraa pitkin. Ainoastaan lumimyrskyssä on\npakko pysytellä lähekkäin, jotta ei kukaan eksyisi teille\ntietymättömille. Odottaessamme muita istumme usein tupakoiden,\nkeskustelemme ja tutkimme suuntaa tai seuraamme jonkun ketun jälkiä.\nJoskus paimentolaisen terävä silmä keksii mustan pilkun kaukana\nolevassa kääpiöpuussa, ja kiiruhtaessamme paikalle saamme usein\nammutuksi oravan tai linnun. Ihmeteltävältä tuntui minusta heidän\ntaitonsa osata jonkun taittuneen oksan perusteella päättää missä\nihmisiä ennen oli liikkunut. Mutta noita merkkejä oli hyvin harvassa ja\nme saatoimme taivaltaa kilometrejä ja peninkulmia niitä laisinkaan\nnäkemättä. Joka tapauksessa nämä tällaiset rastit ovat ainoat osviitat\ntundralla, ja jokainen karavaani pitää huolta niiden kartuttamisesta.\nKaikki näkemämme pensaat tulivat merkityiksi; yksi ainoa voimakas\nseipäänlyönti karisti pensaiden jäätyneet oksat lumeen.\n\nKun aurinko rupeaa punertamaan tai muut merkit osoittavat illan tuloa,\netsimme itsellemme jonkun sopivan kummun, jossa kasvaa jäkälää ja jossa\non riittävästi polttopuita. Odottaessamme muita haemme kotaa varten\notollisen paikan. Leveillä suksillamme luomme lumen pois, kunnes maa\ntulee näkyviin. Sen päälle levitetään mahdollisuuden sattuessa\nhavupuiden oksia. Toiset pitävät huolta poroista ja nartoista, toiset\netsivät ja hakkaavat polttopuita. Tavallisesti muut silloin ehtivät\nperille ja heidän saavuttuaan pystytetään ensiksi kodan tukipuut, jotka\nsuurella taidolla asetetaan vastakkain. Niiden ympärille levitetään\nporonnahasta tai tuohesta tehdyt peitteet ja lähelle savureikää\njoitakin vanhoja säkkejä. Kodan valmistuttua kiiruhtavat naiset\nsytyttämään pienen tulen ja me muut luomme enemmän lunta kodan\nulkoseinien ympärille paremmaksi turvaksi pakkasta vastaan. Sitten\nkannetaan kaikki nahkaset ja padat ja kattilat ja ruuat ja lapset\nsisään ja lattialle levitetään taljat, joita käytetään sekä istuimina\nettä vuoteina.\n\nTeetä odotellessa syödään tavallisesti päivän saalis. Jos se on lintu,\nniin se vain kynitään ja perataan. Kun on nälkä eikä ole saatu ruokaa\nkoko pitkän päivän kuluessa, niin veriset ja raa'at lihapalaset oikein\nahmimalla syödään. Mutta vain harvoin meidän onnistuu jotakin ampua ja\nsiksi meidän on pakko teurastaa poro toisensa jälkeen ja kalavarastomme\nhupenee päivä päivältä. Kylmän ruuan perästä ryhdytään tavanmukaiseen\ntee-orgiaan. Se ei aina maistu juuri hyvälle, mutta se on tulikuumaa,\nmikä meille on pääasia. Tiilitee ilman sokeria ei ole vallan mautonta,\nmutta kun sitäkään ei ole paljoa varastossa, täytyy samaa sotkua\nkeittää moneen kertaan rasvaisessa kattilassa, ja silloin se\ntavallisesti saa kitkerän maun.\n\nHämärässä ja pimeässä, kun revontulet palavat tai kuu ja tähdet\npilkistävät kattoaukosta sisään ja suuri hiljaisuus vallitsee\ntundralla, istumme siellä kauan tupakoimassa ja juttelemassa. Pyssyjä\npuhdistetaan, tamineita paikataan, naiset neulovat ja valmistavat sillä\nvälin lankaa porojen jänteistä punomalla niitä suussaan ja sormien\nvälissä. Silloin tällöin minä etsin naisten suosiota lahjoittamalla\nheille meikäläisiä neuloja hyvinvarustetusta ompelulaukustani.\nKiitokseksi annetaan minulle aviomiehen oikeudet. Saan näet ennen\nmaatapanoani laskea pääni heidän syliinsä ja antaa heidän puhdistaa\ntukastani suurimmat ja näkyväisimmät täit. Vähän ajan kuluessa he\nlöytävät monta sataa kappaletta, joista lihavimmat otetaan talteen ja\nsuurella nautinnolla syödään samalla tavalla kuin makeisia meillä.\nMutta vaatteissa asuvia verenhimoisia syöpäläisiä on mahdoton saada\nkiinni, pakkasen takia kun ei koskaan saata riisuutua, eikä siis ole\nmuuta neuvoa kuin raappia itsensä verille, kunnes väsyy ja tottuu.\nSilkkiset alusvaatteet tai sublimaatti eivät näyttäneet kärsimyksiä\nlieventävän, enkä myöskään luota venäläisten sotilaiden käyttämiin\nrinnalla pidettäviin villatilkkuihin, jotka muka ovat tarkoitetut\nsyöteiksi noita itikoita varten.\n\nVasta myöhään illalla annamme tulen sammua ja vetäydymme nahkasten\nturviin. Jokainen perhe kokoontuu omaan nurkkaansa, mies ja vaimo\nasettuvat vierekkäin ja pienemmät lapset heidän väliinsä, suurimmat\nsyrjille. Siellä he lepäävät melkein yhdessä kasassa kokonaan nahkojen\npeittäminä. Mielestäni he siinä maatessaan muistuttavat yhtä hyvin\nvillejä eläimiä kuin ihmisiä. Arvelen näet eläinten jokseenkin samalla\ntavalla kyyristyvän yhteen etsiessään turvaa pakkaselta. Minun täytyy\nmaata yksin ja sentähden minun on paljoa kylmempi. Pakkanen, joka tulen\nsammuttua tunkee kotaan, sekä syöpäläiset ahdistavat minua pahasti ja\nhäiritsevät usein untani. Se johtuu varmaan vain tottumattomuudesta,\nsillä samojedit ja tunguusit kuorsailevat voimakkaasti ja rauhallisesti\nkoko pitkän yön.\n\nAamulla ankara pakkanen herättää jokaisen, ja pian naiset sytyttävät\ntulen, joka nopeasti lämmittää kodan. Tosin siellä ei koskaan ole\nlämpöasteita, mutta sittenkin on huomattava ero ulkona vallitsevan ja\nkodassa olevan pakkasen välillä. Niin alkaa uusi päivä vaivoineen ja\nrasituksineen, mutta myös iloineen. Niihin kuuluu kulkeminen ja\nvaeltaminen taivasalla, metsissä ja tundroilla ja eläminen luonnon\nhelmassa yhdessä erämaan herttaisten ihmisten kanssa. Täällä metsien ja\ntundrojen autioilla mailla tunsin usein ikäänkuin palanneeni takaisin\nlapsuuteni onnellisimpiin aikoihin.\n\nHelmikuun 20 p:nä jatkoimme matkaamme Jäägon kesäasunnolta tundrojen\nhalki. Päivällä kaatui eräs poroistamme, joka jo kauan vain töin tuskin\noli jaksanut seurata muita. Metsälintuja oli kosolta ja me ammuimme\nniitä runsaasti.\n\n21 p:nä oli meillä monta vaikeutta voitettavana, sillä lunta oli\nharvinaisen runsaasti. Porot kulkivat vatsaa myöten kinoksissa, ja\nmeidän täytyi suksilla raivata itsellemme tietä vetäen poroja\nperässämme.\n\nMaisema on samanlaista kuin ennen; matkamies ei näe muuta kuin autioita\ntundroja, kuivuneita puita, pieniä vaivaiskoivuja ja pajupensaita. Se\non ennestään tuttua eikä herätä enää minkäänlaista mielenkiintoa.\nTundrat ja suot eivät luo mitään hymyileviä idyllejä. Karut ja tasaiset\naavikot eivät koskaan tule sen kauniimmiksi, ja ympäristö on yhtä\nyksitoikkoista kuin jokapäiväinen elämämme.\n\n22 p:nä annamme porojemme levähtää kauniissa, jäkälää runsaasti\nkasvavassa metsikössä. Yritän ryhtyä kirjallisiin hommiin, mutta kodan\nsavusta silmiäni särkee sanomattomasti, enkä saata juuri ollenkaan\nkirjoittaa. Mietin itsekseni, saattaneeko pelkkä savu tehdä ihmisen\nsokeaksi.\n\n23 p:nä maisema on vähemmän yksitoikkoista eikä maaperä ole niin\ntasaista kuin ennen. Pitkät harjanteet ulottuvat pohjoisesta kauas\netelää kohti. Siellä täällä seisoo raunioiden tapaisia kuolleita\nmetsiä. Kulovalkea on seutua hävittänyt, kaikki on palanut paljaaksi,\nei mitään kasva tuhotun tilalle, ja suot ja tundrat tunkevat etelään\npäin.\n\nNäillä seuduilla samojedit joskus metsästävät oravia. Mutta Vah-joen\nostjakit tunkeutuvat yhä useammin samoille paikkakunnille. Kun he\nsattuvat vastakkain, ampuvat he toisiansa, ja joskus syntyy hyvinkin\nverisiä kahakoita, joissa vahvempi voittaa ja heikompi ajetaan pois tai\nsurmataan. Taistelu tapahtuu hiljaisuuden valtakunnassa, ja erämaa ei\nkerro salaisuuksiaan.\n\nSaatuamme kodan pystyyn kertoivat miehet toisilleen metsästysjuttuja.\nMinä tarkastelin elämää kodassa. Naiset valmistivat ilta-ateriaamme.\nNälästä huolimatta ei ruokahaluni kasvanut ja päätin vastedes olla\nnoita valmistuksia tarkastamatta. Seitsemästä lapsesta aina joku tekee\njotakin lattialle. Äiti, joka hommaa ruuanlaitossa, tarttuu syylliseen\nkiinni, puhdistaa häntä hieman ja siivoaa lattian sekä jatkaa entistä\ntyötänsä käsiään ollenkaan pesemättä. Aina vähänväliä hän kynsii\npäätään ja vatsaansa, kopeloipi jalkineitaan y.m. y.m. Kun ruoka on\nvalmista, ottaa hän esille pöydän ja kupit, jotka hän puhdistaa\nsylkemällä niihin ja pyyhkimällä niitä sormillaan. Sellaisten\ntoimenpiteiden johdosta on varmaa, että kaikki samassa kodassa asuvat\nsaavat samat taudit, ja jos yhden vatsa on epäkunnossa tänään, niin\nkaikkien muidenkin on kipeänä huomispäivänä. Onneksi lika on tundralla\nverrattain puhdasta ja siitä aiheutuva vaara sentähden sangen\nvähäpätöinen.\n\n25 p:nä riehui myrsky samalla raivolla kuin edellisenäkin päivänä.\nYöllä heräsimme siihen, että se oli heittää heikon kotamme kokonaan\nkumoon. Ylimääräisistä pönkistä ja muista varokeinoista huolimatta\nlensivät seinien virkaa tekevät ryysyt kaikille ilmansuunnille, eikä\nmeillä ollut nimeksikään suojaa joka taholta puhaltavaa jääkylmää\ntuulta vastaan. Vihuri pudotteli sitäpaitsi lunta alas puista, ja\nmonesti suuret möhkäleet sattuivat meihin keskellä levotonta untamme.\n\nIllalla oli meillä pitkä ja vakava neuvottelu, joka koski\nruokakysymystä. Ainoastaan yksi, minun omistamani poro oli enää\njäljellä, kalaa ei ollut kuin hyvin vähän, ja metsästyksemme oli ollut\naivan tulokseton. Päätimme syödä mahdollisimman vähäsen.\n\nMyöhemmin huvittelin itseäni tutkimalla samojedilaisten lastenhoitoa.\nYleensä täytyy sanoa, että heidän lapsiaan on vaikea käsitellä ja että\nne ovat hyvin rajuja. Ne huutavat ja parkuvat kuin villipedot.\nVanhemmat karjuvat niille ja lyövät niitä, mutta ei mikään näy\ntepsivän. Melkein kaikki lapset ovat rotevia, väkeviä ja kestäviä.\nHeikot kuolevat poikkeuksetta jo aivan nuorella iällä. Seuralaiseni\nniinkuin kaikki muutkin ruokkivat rintalapsia raa'alla, jäätyneellä\nkalalla sekä yleensä samalla ruualla, jota aikuisetkin syövät.\nToisaalta äidit usein imettävät vielä kaksitoistavuotiaitakin. Päivisin\npienemmät makaavat melkein alastomina kodassa ja suuremmat ajetaan\nmiltei paitasillaan ulos kinoksiin karaistumaan ja ollakseen poissa\ntieltä. Jos lapset telmivät liian kovasti, niin heille uskotellaan,\nettä matka on käsissä, ja sitten heidät asetetaan nartoille, joissa\nsaavat istua koko päivän. Pienimmät sidotaan tavallisesti nuoralla\nkodan seinään, ja silloin ei tarvitse pelätä heidän kaatuvan tuleen ja\npolttavan itseänsä. Vastasyntyneet lepäävät öisin ja matkoilla\ntuohikopassa, jonka pohjalla on lahopuusta vuoltuja, kosteutta imeviä\nlastuja. Heidän ympärilleen kääritään tuohinen peite ja pehmeästä\njäniksennahasta tehty turkki. Kylmyys ei heitä vaivaa ja se onkin\nluonnollista, kun muistaa, että he ovat lumessa syntyneet ja myöhemmin\nsaavat tottua alituiseen kinoksissa elämiseen.\n\n26 p:nä saavuimme pitkin Vahia aina Larjatskoeen ulottuvien suurten\ntundrojen luo. Emme enää uskaltaneet vähiä varastojamme käyttää, vaan\nryhdyimme syömään erään aikaisemmin tundralta puolimätänä löytämämme\nporon lihaa. Se maistui tosin happamelta eikä hajukaan ollut\nmiellyttävä, mutta me söimme sitä tietäen, ettei nälkä maistu sen\nparemmalta. Seuraavina päivinä emme syöneetkään mitään muuta kuin tuotu\nhaisevaa raatoa.\n\nTuuli oli pitkin päivää ollut kylmä ja kova, ja minä olin jälleen\npalelluttanut sormeni ja varpaani. Illalla oli minulla lisäksi kovia\nkipuja ruuansulatuselimistössäni. Näytin kaikesta päättäen kovin\nhuonovointiselta, koska samojedit yrittivät saada minua paremmalle\ntuulelle keskustelemalla siitä, mitä he tekisivät, jos minä sattuisin\nmatkalla kuolemaan. He vakuuttivat minulle aivan yhtenä miehenä, että\neivät jättäisi ruumistani tundralle, vaan kuljettaisivat sen Obille,\njosta se voitaisiin viedä vaikka kotimaahani. Tämä heidän liikuttava,\nvielä kuolemankin taakse ulottuva huolenpitonsa virkistytti minua siinä\nmäärin, että heti tunsin itseni terveemmäksi ja reippaammaksi. Niinkuin\nmuidenkin tärkeiden neuvottelujen jälkeen poltimme tälläkin kertaa pari\npiipullista, mutta sinä iltana meillä ei ollut muuta piippuun pantavaa\nkuin mahorkan murusia ja koivunlastuja.\n\n27 p:nä ei enää tuullut tundralla ja aurinko paistoi lämpimästi\nerämaassa. Talven selkä näkyi taittuneen, pahin pakkanen lauhtuneen ja\nkevät voitti hiljalleen jalansijaa. Keväiset tunnelmat täyttivät\nmieleni kiitäessäni lumoavan valkoisia tasankoja pitkin. Ajatukseni\nlensivät tundralta kotimaahan. Sinä päivänä tuntui erämaa melkein\neloisalta, sillä tunguusin terävä silmä oli löytänyt tuoreen, kauas\netäisyyksiin häviävän suksenladun. Joku Vahin ostjakki oli nähtävästi\nedellisenä päivänä vaeltanut erämaiden halki jonkun metsänotuksen\njälkiä seuraten. Meitä innostutti tietoisuus toisten ihmisten\nnäkymättömästä läsnäolosta. Emmehän pitkiin aikoihin olleet nähneet\nmerkkiäkään muista ihmisistä.\n\nMuutamia päiviä olimme taistelleet rajua myrskyä vastaan. Maaliskuun\n4 p:nä hirmumyrskyn tapainen tuuli kiihtyi hurjimmilleen. Sivuutimme\ntundran toisensa jälkeen ja viimein meidän oli pakko sangen varhain\nillalla etsiä turvaa eräästä pienestä metsiköstä. Ei kukaan jaksanut\npitemmälle. Porot alkoivat näyttää säälittävän huonoilta; juostuaan\npienemmänkin taipaleen ne levittivät koipensa joka ilmansuunnalle,\nläähättivät ankarasti ja kieli riippui vaahtoisena suupielessä. Matkan\njatkaminen näytti sangen synkältä, meillä kun ei ollut vaihtaa niitä\nparempiin poroihin. Ihmisetkin kärsivät puutetta. Söimme mädännyttä\nlihaa, kun meidän ei onnistunut saada edes oravia ammutuksi. Kova\npakkanen oli kuin hävittänyt ne. Kala oli kokonaan loppunut, eikä\nmeillä ollut teetä eikä tupakkaa, millä olisimme saattaneet lohduttaa\nitseämme. Teetä valmistimme puolukanlehdistä ja tupakkaa teimme\npieniksi hakatuista koivunlastuista tai männynkävyistä. Se ei maistunut\nmillekään, mutta karkotti kuitenkin suusta tuon ilkeän lihanmaun.\n\nPäällepäätteeksi oli eräs vaimoista, Jäägon puoliso, sairaana ja\nraskaana. Yökaudet hän istui kodassa voivotellen ja ähkyen eikä saanut\nunta. Päivisin täytyi hänen matkustaa, valmistaa ruokaa ja hoitaa\nlapsia. Sellaisissa olosuhteissa ei samojedinaisen kohtalo tosiaankaan\nole kadehdittava. Olipa terve tai sairas, on hänen aina pakko suorittaa\nraskaimmat työt. Naiset tavallisesti pystyttävät kodan, hoitavat\nlapset, pitävät huolta taloudesta ja ruuasta. He kantavat kaiken veden\ntai sulattavat lumen, pitävät yllä tulta ja hakkaavat kaikki\npolttopuut. He neulovat vaatteet, teurastavat porot, ja muokkaavat\nnahat sekä valmistavat suurimman osan kaikista tarvekaluista. Vihdoin\nhe synnyttävät lapsensa yksin ja muiden avutta ulkona kodan edustalla.\nMiehet kalastavat ja metsästävät sekä hoitavat poronsa, mutta siinä\nonkin melkein kaikki. Kumpikin sukupuoli viettää kyllä vaivalloista\nelämää, mutta naiset sittenkin kantavat raskaimmat taakat.\n\n5 p:nä on ilma leudompi ja pakkasta on vain vähän päälle 20°.\nSivuuttaessamme pienen metsikön tapaamme tuoreita jälkiä lumessa, ja\nvähän kauempana on paikka, jossa ostjakit ovat viettäneet yönsä. Sen\nhuomaa tavasta, millä se on valmistettu. Keskellä on palanut suuri\nnuotio ja kahden puolen seisoo rivissä pieniä, toisiaan vastaan\nkallistuvia mäntyjä. Ainoastaan ostjakit tekevät sillä tavoin\nyösijansa. Jäljistä päättäen eivät heidän majansa saata olla kovinkaan\nkaukana tästä paikasta. Siitä me ilostumme, sillä tiedämme näin ollen,\nettemme ole vallan pahoin tundralla eksyneet.\n\nIllalla saavumme suuren järven rannalle. Se tuo mukanaan hartaasti\ntoivotun vaihtelun maisemaan. Leiriydymme sen läheisyyteen ja yritämme\nparhaamme mukaan tyydyttää nälkäämme niillä muruilla, jotka löydämme\nuudestaan tarkastaessamme ennen tyhjennettyjä eväspussejamme. Meillä ei\nole enää jäljellä edes tuota haisevaa poronlihaa, ja ainoana\nravintonamme on kuuma vesi, jonka kuvittelemme liemeksi siihen\nheitettyjen kapakalanmurusten takia. Yöllä näen kauniita unia hyvästä\nruuasta.\n\n6 p:nä saavumme vielä isomman järven luo, nimeltä Njarel-tuu, niinkuin\nmyöhemmin sain tietää. Sen vesi virtaa Vahin sivujokeen Kulu-jooganiin.\nJäägo muistaa vihdoin seudun ja kertoo meille, että läheisyydessä asuu\nostjakkeja.\n\n7 p:nä hajoitimme aikaiseen aamulla kotamme, ajoimme muutamien järvien\nja tundrojen poikki komeata mäntymetsää kasvavan harjun kupeelle, johon\nrakensimme itsellemme suuren yhteisen kodan. Jäägo, Gusaul ja minä\npuimme yllemme kauniimmin kirjaillut maalitsamme ja lähdimme muutamia\nkilometrejä kauempana sijaitseville ostjakkien majoille. Ensiksi\najoimme muutamien aikaisemmin hyljättyjen jurttojen ohi ja luulimme jo\nkaikkien poistuneen paikkakunnalta, mutta vähän kauempana näimme suuren\nuhripaikan ja sen läheisyydessä kaksi majaa, joista savupatsas kohosi\ntaivasta kohti. Vihdoin tapasimme siis ihmisiä ja ilomme oli vilpitön.\nToivoimme saavamme ruokaa ja poroja ja muitakin tarpeita, mutta majaan\nastuessamme muuttui ilomme pettymykseksi. Miehet olivat koko talven\nolleet metsästämässä ja täällä oli vain naisia ja lapsia. Heillä oli\nravintoa jokseenkin yhtä vähän kuin meillä itsellämme ja tulevaisuus\nnäytti heistä yhtä synkältä. Tulomme herätti suuren hälinän ja kaikki\njuoksivat vieraita miehiä pakoon. Onneksi tapasimme vanhan sokean ukon,\njoka puhui samojedia, ja hänen kauttansa pääsimme kosketuksiin muiden\nkanssa. Itse emme näet osanneet ostjakkia.\n\nMuutaman tunnin istuimme siellä ostjakkien vieraina ja annoimme sanojen\ntulvia suustamme. Saimme kuulla, että läheisen järven nimenä oli\nLokkon-tuu sekä että Kulu-jooganin lähteet olivat niillä seuduilla.\nYmpäristössä asui muitakin ostjakkeja, jotka mahdollisesti voisivat\nlainata meille poroja Larjatskoen matkaa varten.\n\nOleskellessani Lokkon-tuun luona asuvien ihmisten parissa ehdin\ntarkemmin tutkia ostjakkeja ja heidän asuntojaan. Majat olivat\nrakennetut samalla tavalla kuin kokoushuone Tasilla. Sisustus oli\nkuitenkin toinen. Keskellä näkyi paljas maa olkien välistä, mutta\nsivuseinillä heillä on laudoista tehdyt lavat, joilla he päivisin\nistuvat ja öisin nukkuvat, toisella puolella naiset, toisella\nseinämällä miehet. Ostjakit tuntuvat olevan kehittyneemmällä asteella\nkuin samojedit, ja lattialla he eivät halua istua, vaan enimmäkseen\nnoilla äskenmainituilla lavoilla.\n\nIhmistyyppi on kokonaan toinen. Ostjakit ovat vahvarakenteisia ja\npyöreänaamaisia sekä rumempia kuin samojedit. Sitävastoin he näyttävät\nolevan iloisempia ja vilkkaampia kuin arat ja umpimieliset samojedit.\nHeidän pukunsa on yksinkertaisempi ja huonompi; poronnahkaturkkien\nasemesta he käyttävät oravannahasta valmistettuja. Naisilla on päässään\nliinat, jotka ovat otsan yli vedetyt, sillä vieraiden miesten ei sovi\nnähdä heidän silmiään. Muhamettilaisesta suu on vaarallisempi. En tiedä\nkumpi on oikeammassa. Naispuku on itsessään komeampi kuin samojedeilla;\nturkissa, hameissa ja liinoissa riippuu nauhoja ja helmiä, ja heidän\nliikkuessaan kuuluu kilinää ja kalinaa. Meille he tarjoilivat kaikkea\nmitä heillä suinkin oli. Ruokaa tosin ei ollut paljoa, mutta me\nkäsitimme heidän tarkoituksensa, ja Jäägo lausui hyvin vakavasti ja\nikäänkuin selitykseksi, että he eivät olleet pitkään talveen nähneet\nainoatakaan miestä.\n\nIltapuolella palasimme omalle kodallemme, jossa kaikki kovasti\npettyivät nähdessään meidän tulevan tyhjin käsin, ilman ruokaa.\n\nKahtena seuraavana päivänä kuljeskelimme eri tahoilla metsästääksemme\ntai hankkiaksemme ruokaa muulla tavalla. Mutta metsästysretkemme\nepäonnistuivat ja ihmiset eivät voineet antaa meille mitään, kun\nitsekin näkivät nälkää. Poltimme piipuissamme männynkäpyjä ja joimme\nteetä, sillä muuta meillä ei ollut. Mielet olivat masentuneet.\n\n10 p:nä tapasimme vihdoin ostjakin, joka antoi meille muutamia syksystä\nasti säästämiänsä kuhia. Illalla käydessäni Lokkon-tuulla tuli tuo\nennenmainittu sokea ukko lähtöhetkellä luokseni. Toivottaessaan onnea\nmatkalle hän veti povestaan leipäpalasen, jonka lahjoitti minulle. Olin\nmielestäni kuin kerjäläinen hänen edessään, mutta olin liikutettu ja\nkiitollinen ja tunsin itseni iloiseksi tämän uuden ystävyydenosoituksen\njohdosta. Ymmärsin antaa arvoa hänen lahjalleen, koska tiesin, että hän\nitse ei saanut pitkiin aikoihin maistaa mitään kunnon ruokaa. Mutta\notin sen vastaan, kun meillä oi ollut paljon mitään syötävää.\n\n11 p:nä aamulla saapui vihdoin useampia ostjakkeja kodallemme. Tulijat\nolivat ukko Kääres vaimoineen, lapsineen ja kaikkine veljineen, joilla\noli hieman ruokaa. Se jaettiin kristillisesti kaikkien kesken, ja\nsitten seuralaiseni jättivät kotaan vaimonsa ja lapsensa. Näiden tuli\nparhaansa mukaan koettaa tulla toimeen sillä välin kuin me riensimme\nLarjatskoeen apua etsimään. Tällä keinoin arvelimme näet voivamme\njatkaa matkaamme. Pitkien hyvästijättöjen jälkeen painuimme taipaleelle\nmitä kamalimmassa pyryilmassa. Joka tapauksessa tuntui matka\nhelpommalta kuin ennen, sillä aution tundran sijalle oli ilmestynyt\nn.s. metsätundra, jossa on sekä metsää että soita ja vain harvassa\npienehköjä, kasvullisuudettomia tasankoja. Meillä ei ollut enää kotaa\nmatkassa ja senvuoksi valmistimme yöpaikkamme ostjakkilaiseen tapaan.\nLumi luotiin maasta pois ja siitä tehtiin verrattain korkoa valli\nsuojaksi tuulta vastaan. Maan päälle levitettiin havuja ja\nporonnahkoja. Kuopan edustalle sytytettiin suuri nuotio, joka paahtoi\nkasvomme punaisiksi. Kodassa oli aina tullut mustaksi. Taaksemme\nasetettiin pieniä mäntyjä viistoon tulta vastaan. Ne suojelivat\ntuulelta ja pakottivat savun kulkemaan kuoppamme yläpuolitse. Sellainen\nkuoppa on paljoa lämpöisempi kuin kota, ja täydellä syyllä ostjakit\nmoittivat samojedien asuntoja kylmiksi. Molemmat seurueet yrittävät\njutella toistensa kanssa. Opimme muutamia ostjakkilaisia sanoja ja\nniiden avulla sekä jonkinlaisella kuuromykkäin viittomakielellä\nonnistuu meidän jokseenkin hyvin ymmärtää toisiamme. Tilanteen\nkoomillisuus saa meidät melkein unohtamaan huonosti tyydytetyn\nnälkämme.\n\n12 p:nä heräsimme vesilammikossa. Yöllä oli satanut runsaasti lunta ja\nse oli meidät kokonaan peittänyt. Se suli tietenkin heti, ja meillä oli\npaljon vaivaa kuivatessamme vaatteitamme ja itseämme nuotion edessä.\nVaremmin yöllä emme olleet päässeet laisinkaan nukkumaan, sillä porot\nolivat kuljeskelleet ylitsemme ristiin rastiin ruuanjätteitä\netsiessään.\n\n13 p:nä saavuimme Saar-muur nimiselle mökille, jossa toistamiseen\ntapasimme ostjakkeja, mutta yhtä nälkäisiä kuin me itsekin.\n\n14 p:nä saimme tyytyä pelkkään teehen niinkuin edellisenäkin päivänä.\nNälkä kävi yhä tuskallisemmaksi ja siitä syystä me kiiruhdimme\neteenpäin, vaikka lumi pyrysi ympärillämme eikä näkynyt taivasta eikä\nmaata. Iltahämärässä saavuimme Pangas nimisen majan luo, josta on\nkolmatta peninkulmaa Larjatskoeen. Joimme hirveät määrät kuumaa vettä,\nmutta emme sittenkään saaneet nälkäämme sammumaan.\n\nMaaliskuun 15 p:nä saavuimme Larjatskoeen, löysimme ihmisiä ja ruokaa.\nJätimme kaikki tavaramme metsään ja Kääreksen vaimo otti valvoakseen\njäljelle jääneitä poroja. Juotuamme viimeistä kertaa teetämme ja\npoltettuamme noita hienoja männynkäpyjä puimme yllemme parhaat\nvaatteemme. Vedin päälleni komean maalitsan ja jalkoihini kauniisti\nkirjaillut jakuuttilaiset saappaat. Otettuamme kiinni poromme ja\npistettyämme turkiksia maalitsojen alle lähdimme Larjatskoeen\nkuumeentapaisella kiireellä.\n\nParhaimmilla poroilla karautimme eteenpäin, mutta hurjasta vauhdista\nhuolimatta oli kärsimättömyyteni suuri eikä tie näyttänyt koskaan\nloppuvan. Sivuutimme Vahin sekä venäläiseen malliin rakennetun\nostjakkilaisen majan. Kuljettuamme muutamien purojen poikki näkyi\nkirkonkylä vihdoin häämöttävän Vahin sivujoen rannalla. Se sijaitsi\nkeskellä viheriöivää setripuumetsikköä ja talot olivat siellä\ntavanmukaisissa riveissä, kirkko vähän etäämpänä.\n\nTuuli vinkuu ympärillämme, lumi tupruaa joka taholle ja kuin valkoisen\npilven ympäröiminä kiidämme yli jäiden, rannalle ja kylään. Mahtoi\ntuntua ihmeelliseltä katsella noita kahtakymmentä poroa ja kymmentä\nrekeä, joissa istui nahkavaatteisiin puettuja, pitkiä seipäitä\nheiluttavia miehiä. Itämaiden ja äärimmäisen Pohjolan miehet, ruskeina\nja ahavoituneina, pakkasen, tuulen, auringon ja kaikkien säiden\nkaraisemina, tekivät tuloaan puoleksi länsimaiseen siirtolaan, jossa\nkaikki kantoi niin proosallista leimaa.\n\nSaapuessamme kylään tuntui se hiljaiselta ja rauhalliselta, ikäänkuin\nolisi nukkunut suloista lauvantai-illan unta. Mutta tuskin olivat\nasukkaat meidät huomanneet, kun jo koirat rupesivat haukkumaan, lapset\nkiiruhtivat kadulle ja muut ihmiset akkunoihin meitä katsomaan. Ajoimme\nrikkaimman kauppiaan pihalle, ja kauppias tuli saalista vainuten ja\nmakeasti hymyillen meitä vastaan. Olimme päättäneet pitää hieman lystiä\nkauppiaiden kustannuksella. Minä tekeydyin rikkaaksi tunguusiksi\nvoidakseni omin silmin nähdä miten he kohtelevat alkuasukkaita.\nTundroilla hankkimani komea puku herätti heti huomiota, ja he kyselivät\nosasinko venättä puhua. Pudistin päätäni ja puhelin yksinomaan\nsamojedia. Ostjakeilta he useamman kerran kysyivät mikä minä olin\nmiehiäni. Pituuteni, toisiin verrattuna, herätti epäluuloa, ja\nostjakkien täytyi tekaista semmoinen juttu, että äitini muka oli ollut\nvenakko, mutta kuollut minun piennä ollessani, joten en ollut\nkieltäkään oppinut. Tämän kuultuaan vanha Prohor Gaidalov, jonka sekä\nKarjalainen että Sirelius hyvin tuntevat, murahti jotta: \"Kappas pirua,\nkun on äidinkielensä unohtanut.\"\n\nTervehdittyämme kaikkia vietiin meidät kauppiaan kyökkiin, jossa meille\ntarjottiin teetä ja leipää ja viinaa. Aikoessamme ruveta mahorkkaa\npolttamaan pyydettiin meitä menemään pihalle. Kun he luulivat meidän\njuoneen tarpeeksi viinaa, ajettiin meidät lammaslauman tavalla puotiin,\njossa kauppias valmistautui käynnistämme hyötymään. Vedimme esille\nturkikset ja vaihdoimme ne tavaroihin. Yhtä halvalla kuin he saivat\nturkiksemme, yhtä kalliista hinnasta täytyi meidän ostaa rasvat, voit,\nsokerit, makkarat ja leivät. Koko päivän vierailtuamme eri kauppiaiden\nluona paljastin minä lopulta itseni. Hämmästys oli suuri, ja aluksi ei\nkukaan ottanut uskoakseen, että minä olin muuta kuin alkuasukas.\nIllalla, palatessamme takaisin leiriimme, oli seuralaisteni äärettömän\nhauska katsella, kuinka toisin minua nyttemmin kohdeltiin. Vanha Prohor\noli näet kutsunut minut hienoille päivällisille kamariinsa ja\nlähtiessäni hän talutti porojani läpi koko kylän.\n\nIllalla järjestimme metsässä juhlan ja söimme itsemme hirvittävän\nkylläisiksi. Seuraavana aamuna erosin kaipuulla uskollisista\nseuralaisistani, jätin heille poroni ja läksin Larjatskoeen.\n\nLevähdettyäni jonkun aikaa ja vaihdettuani ensi kerran muutamaan\nkuukauteen vaatteita sekä puhdistettuani itseni perinpohjin jatkoin 19\np:nä matkaani Vahia pitkin. Aurinko oli alkanut kohota yhä korkeammalle\nja lämpö lisääntyi tuntuvasti, jotenka minun oli kiirehdittävä\neteenpäin ehtiäkseni ajoissa Obille. Venäläiset, jotka mitä suurimmalla\nystävällisyydellä olivat pitäneet huolta minusta Larjatskoessa,\nlahjoittivat minulle lähtiessäni mainiot ja runsaat eväät.\nMatkustin hevosilla Ohtouuriin, josta aioin jatkaa metsien kautta\nAleksandrovskoeen. Mutta lunta oli liian paljon, meidän täytyi palata\ntakaisin ja ruveta etsimään poroja.\n\n22 p:nä onnistui minun löytää eräs vanhus, joka poroillaan suostui\nkuljettamaan minut Obille. Taival kuuluu olevan vain noin 100 km:n\npituinen, mutta matkamme kesti viisi vuorokautta. Porot olivat perin\nhuonot, lunta oli ylenmäärin ja matkan varrella meitä kohtasi vastus\ntoisensa jälkeen.\n\n23 p:nä puhalsi navakka tuuli ja pitkin päivää satoi hirveästi märkää\nlumiräntää. Me kastuimme ihoa myöten, ja poronnahkaturkkimme muuttuivat\nlimaista hyytelöä muistuttaviksi ryysyiksi. Meillä ei tietystikään\nollut kotaa matkassa ja siksi meidän oli pakko iltaisin kaivautua\nsulavaan lumeen, jossa istua kökötimme läpimärkinä ja sangen kurjassa\nkunnossa. Olin nähnyt ja kokenut yhtä ja toista tällä matkallani, mutta\ntuo märkyys se oli vihoviimeistä. Istuminen erämaan sulavissa\nkinoksissa läpimärkänä ja avuttomana oli sanomattoman kurjaa. Kun\nlisäksi satuin siellä olemaan ostjakin kanssa, jolle en osannut\npuhuakaan mitään, oli mahdotonta edes laskea leikkiä koomillisen\nasemamme johdosta.\n\nSeuraavana aamuna heräsimme hyvin varhain ja huomasimme tilamme entistä\nkurjemmaksi. Läpimärkinä olimme nukahtaneet, mutta yöllä oli ollut\npakkanen ja turkkimme, saappaamme ja muut vaatteemme olivat kokonaan\njäässä. Tunsin itseni tämän johdosta sangen masentuneeksi, ja me\nistuimme ja huokailimme maallisen elämän kurjuutta. Ajattelin miten\nihanalta tuntuisi päästä kotiin.\n\nSeuraavat vuorokaudet olivat edellisten kaltaiset. Mutta vaivoja oli\nhelpompi kantaa, sillä ostjakki ja minä opimme vähitellen ymmärtämään\ntoisiamme. Miten olikaan, täytyi puhua, vaikeneminen ei käynyt päinsä,\nja lopuksi me oikein vilkkaasti juttelimme toistemme kanssa.\n\nMaisema oli kaikkialla yhtä kurjaa kuin sääkin. Maaperä oli tasaista,\nmutta kasvullisuutta ei ollut muuta kuin siellä täällä vaivaisia\nmäntyjä. Suot olivat paksun lumen peitossa ja taivas oli harmaa ja\ntäynnänsä lumiräntää, jota se syyti poloisten matkamiesten päälle.\n\n26 p:nä saavuimme Obille. Vaivalloinen matka oli päättynyt. Olin\nsuorittanut Jenisein ja Obin välisen taipaleen ja onnellisesti päässyt\nperille tundrojen ja erämaiden halki. En saata olla mainitsematta, että\ntunsin iloa sen johdosta. Samalla unohdin kaikki vaivat ja vaikeudet ja\nmuistin vain ihanan oleskeluni alkuperäisten, mutta läpeensä\nhyväntahtoisten ihmisten keskuudessa.\n\nPitkin Obia ajoimme lähimmälle ostjakkijurtalle, jossa heti tulimme\ntekemisiin sivistyksen varjopuolien kanssa. Tapasimme räyhäävän joukon\nmiehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki hirveässä humalassa\nhoipertelivat ympäri kylää. Turhaan heidän kanssaan neuvoteltuamme\njatkoimme hetimiten matkaamme läheisyydessä olevaan Tobolgina nimiseen\nvenäläiseen kylään.\n\nHyvin vastahakoisesti ja epäluuloisesti otettiin minut kievarissa\nvastaan. He olivat nähneet minun tulevan poroilla kylään ja luulivat\nminua samojediksi tai muuksi sentapaiseksi. Seuraavana päivänä\nAleksandrovskoen pristavi tuli kylään ja minä menin hänen luokseen\nkertoakseni tulostani. Jätin hänelle kaikki paperini tarkastettaviksi\nja kerroin tulleeni Turuhanskista. Mutta hän ei ruvennutkaan kanssani\npuhumaan matkasta tai muusta, vaan ryhtyi sensijaan minua\nkuulustelemaan ja tutkimaan. Hän luuli minua väärennetyillä tai\nvarastetuilla papereilla liikkuvaksi pakolaiseksi, karanneeksi\nkarkoitetuksi. Viime tingassa tohtori Karjalainen pelasti minut\npulasta. Kun pristavi kuuli minun kertovan olevani suomalainen, kysyi\nhän tunsinko mahdollisesti erään tohtorin, joka oli kauan työskennellyt\nostjakkien keskuudessa. Vastasin myöntävästi, ja silloin hän vielä\ntiedusteli Karjalaisen etunimeä. Minä vastasin: \"Gustav Adolfovitsh\",\nja koska tämä todisti, että minä tunsin hänet, uskoi pristavi minut\nsiksi, miksi olin itseni sanonut. Senjälkeen hän muuttui hyvin\nystävälliseksi, ja minä vierailin kokonaisen päivän hänen luonaan\nAleksandrovskoessa.\n\nLevähdettyäni parisen päivää jatkoin hevosilla matkaani Obia ylöspäin.\nKevät oli kylmän talven jälkeen hyvin aikainen ja jäällä oli jo paljon\nvettä. 500 virstan pituinen matka sujuikin hyvin hitaasti, ja vasta\nhuhtikuun keskivaiheilla saavuin Kolgujakiin, Tymskoeen ja\nNarymiin. Viimeksimainitulla paikalla sain vastaanottaa postini\njoulutervehdyksineen. Kiiruhdin kuitenkin eteenpäin, sillä pilkkukuume\nraivosi tässä osassa piiriä ja minä halusin mielelläni ehtiä Tomskiin\nennen kevättulvan tuloa.\n\nMutta jo Kolpashevon tienoilla kävi matkanteko veden takia\nmahdottomaksi ja minun oli pakko jäädä Tshaja-joen suulle odottamaan\navovettä.\n\nJäljellä olevat kuusi viikkoa käytin tutkiakseni tarkemmin\nTshaja-murretta, jota kielimiehen kannalta katsoen saattaa pitää\noikeana kultakaivoksena. Mutta tässä yhteydessä katson tarpeettomaksi\nesittää lukijoilleni siitä löytämiäni aarteita ja tyydyn sensijaan\npiirtämään vielä yhden surullisen kuvan monien edellisten lisäksi.\n\nTshaja-joen alue sijaitsee lähinnä venäläistä asutusta. Uutisasukkaat\novat vallanneet suurimmat osat sen rannoista. Jäljelle jääneet\nsamojedit ovat kuolevaa kansaa. Olen aikaisemmin huomauttanut Ket-joen\nasukkaista, että hekin kuuluvat häviävään heimoon. Siellä miesten\nlukumäärä on paljoa suurempi kuin naisten, edellisiä on 65 % ja\njälkimäisiä 35 %. Miesten on pakko naida venäläisiä vaimoja, ja lapset\ntulevat sekä tavoiltaan että kieleltään venäläisiksi. Itse heimo ei\nkuitenkaan kuole sukupuuttoon, vaikka se muuttaa kansallisuutta.\nTshajalla on huomattavissa aivan päinvastainen ja paljoa yleisempi\nilmiö. Täällä alkuasukkaat häviävät jäljettömiin parin kolmen\nsukupolven perästä, jättämättä mitään merkkiä itsestään. Samoin on\nlaita Tymillä, jossa asukasluku nyttemmin nousee vain 250 henkeen, kun\nsitävastoin samankokoisella Vahilla asuu monta tuhatta ostjakkia.\nSamalla tavalla on Narymin piirin 24 samojedivolostin (kihlakunnan)\njoukossa pari sellaista, joissa on vain 2-3 henkeä enää elossa.\nMuutamia vuosia sitten oli Tshajalla veroamaksavia yli 120 henkeä,\nmutta nyttemmin niitä on vain 35. Niistä lapsista, jotka ovat syntyneet\n48:ssa viime aikoina solmitussa avioliitossa, on elossa vain 49. Näistä\nmoni vielä luultavasti kuolee alaikäisenä. Pienenä on kuollut 76 lasta.\nTällaisten numerojen perusteella on helppo käsittää, että heimo pian\nkuolee sukupuuttoon.\n\nKorkea kuolleisuusprosentti ei kuitenkaan johdu puuttuvasta ja huonosta\nhoidosta. Samanlaisessa hoidossahan ovat venäläisten lapset, jotka ovat\nterveitä ja rotevia. Samojedilapset sairastuvat helpommin, ja heidän\nheikkoutensa johtuu vanhempien heikkoudesta. Itse asiassa onkin\nfyysillisessä suhteessa huomattavana suuri erotus kurjien samojedien ja\nvahvojen venäläisten välillä.\n\nOlen aikaisemmin kuvannut, miten muuttuneet olosuhteet ovat\nmullistaneet eteläisten samojedien elintavat, saattaneet heidän\ntaloutensa rappiolle ja edistäneet kaikenlaisten tautien leviämistä\nheidän keskuuteensa. Samojedit eivät ole pystyneet kilpailemaan\nuutisasukasten kanssa. Vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa he ovat\neläneet elämäänsä erämaassa, jossa luonto runsaasti on jakanut\nantimiaan ja tuhlannut rikkauksiaan. Heidän ei ole koskaan ollut tarvis\ntaistella ja tehdä työtä saadakseen elatuksensa, ja sentähden heidän on\nkäynyt vaikeaksi tulla toimeen kokonaan muuttuneissa olosuhteissa. Joka\ntaholta on tuo nopeasti leviävä ja valmistamattomasti tuleva uusi\nsivistys heitä ahdistanut, ja heidän on ollut mahdoton sitä sulattaa\ntai omaksua. He ovat pakosta joutuneet tilaan, jonka loppuna ei saata\nolla muu kuin häviö. Senvuoksi he kuolevatkin ja häviävät jättämättä\njälkiä esi-isiensä erämaihin tai muukalaisten vereen ja kulttuuriin.\nTämän murhenäytelmän yksityiskohdat eivät aina ole erikoisen\nmieltäylentäviä, mutta kokonaisuudessaan heidän kohtalonsa vaikuttaa\njärkyttävästi.\n\nHeidän pohjoiset sukulaisensa ovat ajoissa muuttaneet pois, ja on syytä\nuskoa ja toivoa, että heidän kohtalonsa on muodostuva vähemmän\nraskaaksi.\n\n\n\n\nHÄVIÄVIEN HEIMOJEN KESKUUDESSA\n\n\nKesäkuun alkupäivinä oli Ob vapautunut jäistä ja minä matkustin\nTomskiin. Suomeen palasin saman kuun loppupuolella, juhannuksen aikaan,\noleskeltuani Siperiassa lähes kaksi kokonaista vuotta.\n\nTäsmälleen vuotta myöhemmin (kesäk. 1914) lähdin toiselle\nSiperian-matkalleni. Rautateitse tulin Tjumeniin, josta laivalla\njatkoin Tobolskiin. Tulvavesi oli korkeimmillaan ja rannalla sijaitseva\nkaupunginosa oli veden vallassa. Sitä mahtavammalta näytti, ainakin\netäältä, sen takana kohoava vuori, jota vanhat kirkot ja suomalaisten\nja ruotsalaisten sotavankien aikoinaan rakentamat muurit ja holvit\nkoristavat. Pitkin Irtysh-jokea saavuin Obille, joka tavattoman\nvedenpaljouden lakia muistutti merta. Sivuutettuani ostjakkien\nyksitoikkoiset asuma-alat saavuin Narymiin, jossa oleskelin pari\nviikkoa täydentääkseni muistiinpanojani. Sieltä siirryin Tomskiin ja\nKrasnojarskiin.\n\nSuunnitellessani toista Siperian-matkaani olin ajatellut lähteä\nJenisei-jokea pitkin aina Jäämeren rannoille, päästäkseni lähemmin\ntutustumaan n.s. Jenisei- ja Avam-samojedeihin, joiden kieltä tähän\nasti olin vain ohimennen tutkinut. Syistä, jotka eivät riippuneet\nyksinomaan minusta, saavuin kuitenkin niin myöhään Krasnojarskiin, että\nlaiva jo oli ennättänyt lähteä pohjoista kohti. Koska en tällä kertaa\nhalunnut pitentää matkaani yli talven, päätin jättää näiden heimojen\ntutkimisen vastaisten matkojen varaan ja lähdin aivan päinvastaiseen\nsuuntaan, nimittäin etelään, Sajaanin-vuorten pohjoisille rinteille.\n\nAikaisemmin olen maininnut, että minä v. 1912 ystäväni I.I. Berdnikovin\navulla eräästä pienestä Abalakova nimisestä metsäkylästä löysin\nmuutamia kamassi-samojedien kieltä puhuvia henkilöitä. Tuohon kylään\nnyt siis suuntasin matkani.\n\nVarustauduttuani Krasnojarskissa m.m. hyvillä aseilla, jotka ovat\nvälttämättömiä tässä piirissä, lähdin retkelle siinä mielessä, että\ntällä kertaa suorittaisin loppuun v. 1912 alottamani tutkimukset tämän\nhäviävän heimon keskuudessa. Kuljettuani rautateitse jonkun matkaa\nitäänpäin ryhdyin arojen poikki ajamaan. Arolla, joka näillä seuduin\n(Kanskin piirin keskiosissa) leviää tasaisena alankona joka taholle\npeninkulmamääriä, ei ole mitään varsinaisia teitä. Missä ei ole\nviljelyksiä, siellä pääsee eteenpäin kaikkialla yhtä hyvin, maaperä kun\non mustaa multaa, jossa ei ole kiviä eikä kantoja. Kuivana aikana aro\non kivikovaa, mutta sateella yhtä ainoata suota. En tiedä, millä säällä\nmatkustaminen on suositeltavampaa, kummassakin tapauksessa se tuntuu\nepämukavalta. Jos aurinko paistaa ja paahtaa, niinkuin se arolla\ntavallisesti tekee, on maa aivan kovettunut, ja silloin on\ntottumattoman hyvin tuskallista istua n.s. tarantassissa, joka on\nnelipyöräinen ajopeli ilman minkäänlaisia vietereitä. Kun tulinen\ntroika l. kolmivaljakko oli näissä vaunuissa kiidättänyt poloisia\nmatkamiehiä puolenkin tuntia, niin minusta jo tuntui, kuin kaikki\nsisälmykseni olisivat rikkirevityt, ja tosiasia oli, että fonografini\nei tällaista matkaa kestänyt -- se meni aivan palasiksi. Tomuakin\nkokoontuu joka paikkaan niin paksulti, että puhdistustyö käy hyvin\nhankalaksi. Tällä tavalla alkoi matkani, vaikka se sitten muuttui\nkerrassaan toisenlaiseksi -- kuitenkin vielä surkeammaksi. Taivas avasi\nnimittäin sulkunsa ja antoi sataa vettä maan päälle ihan hirvittävällä\ntavalla. Koko aro muuttui mustaksi velliksi. Siinä oli kyllä pehmeä ja\nhyvä ajaa, mutta kun kaikki neljä pyörää pitkin matkaa räiskyttivät\nmustaa, märkää liejua onnettomien matkustajien päälle, niin koko\ntarantassi kaikkineen oli lyhyessä ajassa monen senttimetrin paksuisen\nmultakerroksen peitossa. Se olisi, liioittelematta sanoen, paremmin\nsopinut onkimadoille lepokodiksi kuin ihmisten tyyssijaksi matkalla.\nIlman sen suurempia seikkailuja saavuin kuitenkin muutaman päivän\nkuluttua kamassien luo, Abalakovan kylään.\n\nTätä nykyä ovat miltei kaikki kamassit asettuneet vakinaisesti asumaan\nyllämainittuun kylään eikä kenelläkään enää ole poroja. Mutta vielä\n20-30 vuotta sitten oli heidän elämänsä aivan toisenlaista. Taloja ei\nollut, vaan he vaelsivat puroineen paikasta paikkaan pystyttäen kotansa\nsinne, missä oli jäkälää ja metsänriistaa. Talvisaikaan he oleskelivat\naroilla pyytäen peuraa, hirveä, kaurista, oravaa, sopulia, kärppää\ny.m., joiden eläinten nahkoilla he kävivät vaihtokauppaa aikaisemmin\ntataarien ja myöhemmin venäläisten kanssa. Kesäisin he laumoineen\npakenivat hellettä ja sääskiparvia ja pystyttivät tuohiset kotansa\nSajaanin viileille vuorille, joita he nimittivät valkoisiksi, ikuisen\nlumen tähden. Alempaa seutua he taasen sanoivat mustiksi vuoriksi\nsynkän metsän ja mustan mullan takia. Heidän vaatetuksenaan oli silloin\nmiltei yksinomaan nahka, ja ravintona he käyttivät kuivattua\nporonlihaa. Leipää heillä ei ollut, mutta tarkoitusta varten\nvalmistetulla kuokalla he kaivoivat maasta erään kasvin (Lilium\nmarthagonin) suuria valkoisia juuria, joista valmistivat sekä puuroa\nettä leipää, aivan samalla tavalla kuin Tas-joen ostjakki-samojedit.\nKalastusta he nähtävästi vain poikkeustapauksissa harjoittivat. Niin\ntalvella kuin kesälläkin he liikkuivat paikasta toiseen poroilla\nratsastaen niinkuin tunguusit ja karagassit. Rekeä ei vuoristen\nseutujen takia voitu käyttää, ja senvuoksi olivatkin kaikki esineet\nniin tehdyt, että niitä saattoi helposti kuljettaa porojen selässä\nriippuvissa säkeissä. Talvisilla metsästysretkillään he eivät\nkäyttäneet porojaan, vaan hiihtelivät metsissä vetäen koirien\navustamina yhdestä puusta koverrettua ahkiota, jota rekimuotoa,\nohimennen sanoen, on pidettävä hyvin alkuperäisenä.\n\nNiinkuin jo mainitsin, ovat kamassit jokunen kymmenkunta vuotta sitten\njättäneet paimentolaiselämänsä ja asettuneet asumaan Abalakovan\nhedelmälliseen laaksoon, jonne he ovat rakentaneet itselleen pienet\ntuohikattoiset puuhökkelit. Mutta näiden rinnalla on heillä vielä\ntavallisetkin kodat, joihin he mielellään vetäytyvät asumaan kesän\naikaan, kun hyttyset ja kärpäset, luteet ja kirput heitä tuvassa\nliiaksi ahdistavat. Talvisaikaan miehet kyllä kuljeksivat vuorilla\nmetsästämässä, ja syksyisin kaikki lähtevät metsiin setripuunpähkinöitä\nkeräämään. Mutta yhä useampi heistä nai venakon, ja silloin vapaus on\nmennyttä ja lämmin tupa muodostuu siksi keskustaksi, jossa samojedi\nvähitellen kesytetään elämään vierasta ja hänelle outoa elämää. Entisen\nsijalle tulee hullunkurinen maanviljelys ja rajaton juominen, jota\nseuraa köyhyys ja perikato.\n\nEnnenkuin seuraavassa siirryn tarkemmin puhumaan kamasseista ja\noleskelustani heidän luonaan, voi mahdollisesti olla tarpoen luoda\nkatsaus heidän ympäristöönsä ja niihin oloihin, jotka osaltansa ovat\nsynnyttäneet nykyisen surkean tilan. Ennen muinoin kuului Kanskin\npiirin läntinen osa miltei kokonaisuudessaan samojedeille ja itäinen\nkottien heimolle. Seutu on kokonaisuudessaan Siperian rikkaimpia --\nonhan sen keskisenä osana tasainen ja hedelmällinen aro, jossa musta\nmulta tekee mahdolliseksi mitä menestyksellisimmän maanviljelyksen.\nEtelämpänä kohoavat nuo mahtavat Sajaanin-vuoret, joiden rinteillä on\nmelkein koskemattomia rikkauksia, kuten kultaa, hopeaa, vaskea,\ngrafiittia, kiilleliusketta y.m. Aina viime vuosikymmeniin asti on\nnäillä seuduin elänyt paitsi alkuasukkaita ainoastaan n.s.\nstarozhiilejä (venäläisiä), jotka aroilla ovat harjoittaneet\nkarjanhoitoa ja vuorilla kullanhuuhdontaa. Edelliset ovat usein\nkäyttäneet työvoimanaan entisiä pakkotyöläisiä, joille ovat maksaneet\nviheliäisen palkan ja joita he sitten ovat ajaneet takaa ja murhanneet\nanastaen heiltä antamansa rahat. Kun jälkimäisetkään eivät ole\nkuuluneet rauhallisimpien ihmisten joukkoon, on käsitettävissä, että\nKanskin piiri näihin päiviin asti on pysynyt Siperian levottomimpana\nosana, seutuna, jossa murhat kuuluvat päiväjärjestykseen. Sitä\ntodistavat ne lukuisat ristit, joita näkee monessa paikassa tien\nvarrella. Matkustamisen täytyykin tapahtua siten, että ladattu kivääri\naina on käsissä. Viimeisellä kolmen peninkulman taipaleella ennen\ntuloani takaisin rautatielinjalle tapettiin keskellä tietä saman päivän\naamuna kolme miestä ja tilapäisen asuntoni ulkopuolella yksi.\n\nTätä nykyä ovat ajat kuitenkin muuttumaisillaan parempaan päin. N.s.\nuutisasutushallituksen välityksellä muuttaa Siperiaan vuosittain\nsatoja tuhansia ihmisiä, joille kaikille esivallan vainoomien\nsosiaalidemokraattisten periaatteiden mukaan jaetaan viljelyskelpoista\nmaata. Sitä ei saa ostaa, kyläkunnat omistavat sen, mutta jokainen saa\nriittävän palstan käytettäväkseen. Kanskin piiri on sekin jo\nmelkoisesti muuttunut. Kaikkialla aroilla on suuria uusia kyliä, joilla\non yllinkyllin viljeltävää maata. Rybinskoe niminen kirkonkylä omistaa\nyksin yli 30,000 hehtaaria. Metsiä ei ole paljon, mutta melkein\nkaikkialla on runsaasti kivihiiltä, jota kylien asukkaat käyttävät\ntarpeihinsa. Uutisasukkaita on täälläkin kaikilta Venäjän valtakunnan\nääriltä, ja kun he kaikki mikäli mahdollista pyrkivät säilyttämään\nkansallisuutensa kieleen, pukuun ja asutukseen nähden, niin muodostuu\nnäillä seuduilla matkustaminen hyvin opettavaiseksi vaellukseksi\nikäänkuin jättiläismäisessä ulkoilmamuseossa.\n\nKun aron puolelta nopeasti leviävä venäläinen asutus ja\nkullankaivajayhtiöt sekä eri kansallisuuksiin kuuluvat metsästäjät\nestävät alkuasukkaita rauhassa ja menestyksellä harjoittamasta entisiä\nelinkeinojaan ja kun heidät pakotetaan vetäytymään hyvinkin\nrajoitetulle alueelle sekä, ainakin osittain, omaksumaan vieras\nkulttuuri, on ymmärrettävää, että he vähitellen luopuvat entisestä\nelämästään ja sulautuvat muihin.\n\nVenäläisen valloituksen aikana oli tämä eteläinen samojediheimo jo\nverrattain pieni, sitä kun oli m.m. kauan vainottu Minussinskin\ntataarien taholta. Castrénin aikoina se oli lukumäärältään n. 150\nhenkeä, mutta v. 1875 se oli vähentynyt 90:een ja nykyään kuuluu siihen\nsuunnilleen 50 henkeä, niiden joukossa yli puolet sellaisia, joilla on\nvenäläinen äiti. Nykypolvesta osaa ainoastaan kahdeksan henkeä\nkunnollisesti omaa kieltänsä, ja kun nuorin heistä on noin 45-vuotias,\non varmaa että heidän isiltä peritty samojedilaiskielensä jonkun vuoden\nperästä on kokonaan hävinnyt. Muut puhuvat tataaria ja nuoremmat miltei\nyksinomaan venättä. He väittävät itse syyksi tähän ilmiöön sitä, että\nkamassin kieli on liian vaikeata oppia ja myönnettävä onkin, että niin\non laita, siinä kun esim. hyvin monessa sanassa tavataan voimakas ja\nvaikeasti äännettävä laryngaaliklusiili y.m. Mutta pääsyynä kielen\nhäviämiseen ei tietysti kuitenkaan ole pidettävä sen vaikeutta eikä\nmyöskään avioliittoja vieraiden kanssa, vaan itse heimon nopeata\nvähentymistä. Hyvin kuvaavaa onkin, että kamassit aivan samalla tavalla\nkuin ne ostjakki-samojedit, jotka ovat joutuneet läheisempään\nkosketukseen venäläisten ja venäläisen kulttuurin kanssa, niin\nsanoakseni häviävät jäljettömiin ja nopeasti kuolevat sukupuuttoon.\nSyyt ovat samat, mutta täällä ne esiintyvät vielä selvemmin.\nKamassienkin keskuudessa tämä ilmiö ensi kädessä johtuu lasten\ntavattoman suuresta kuolevaisuudesta. Tilastosta, jonka siellä\noleskellessani laadin, käy ilmi, että kuolleisuus niissä perheissä,\njoissa sekä isä että äiti ovat samojedeja tai muita läheisiä\nalkuasukkaita, on noin 73 %. Niissä perheissä, joissa äiti on\nvenäläinen, on lasten kuolevaisuus ainoastaan 19 % ja elämään on\njäänyt 81 %. Samalla on merkillepantava, että syntyneiden koko\nlukumäärä edellisissä perheissä keskimäärin on ollut 7 lasta, mutta\nseka-avioliitoissa ainoastaan 5. Siitä huolimatta on melkein koko\nnuorempi polvi puoleksi venäläistä. Tämäkin pieni tilasto osoittaa\npuolestansa todeksi sen, että alkuasukasten lapset fyysillisesti ovat\nnoita muita paljoa heikommat. Tämä ei johdu huonosta hoidosta tai\nravinnosta, vaan vanhempien heikkoudesta, joka taasen aiheutuu monesta\nsyystä, m.m. siitä, että he liian äkkiä ovat jättäneet entisen elämänsä\nja siirtyneet täydellisesti venäläisiin oloihin, omaksuneet venäläiset\ntavat kaikessa äärimmäisyydessään sekä joutuneet sen kulttuurin\nvaikutuksen alaisiksi, joka ei sinänsä omaksuttuna näy sopivan\nmillekään luonnonkansalle.\n\nAsetuttuani heidän keskuudessaan työskentelemään tulin siis heti\nhuomanneeksi, että kohtalo oli ollut minulle suopea, kun en päässyt\ntällä kertaa pohjoista kohti matkustamaan. Sitten viime käyntini olivat\nuseat vanhemmat ihmiset jo kuolleet, ja nyt olivat enää jäljellä vain\nnuo kahdeksan omaa kieltänsä taitavaa kamassi-samojedia. Minulla oli\ntyössäni kaksi vakinaista kielimestaria (toinen niistä nainen), mutta\nsittenkin minun täytyi muiltakin pyytää tietoja, kun halusin saada\nselvyyttä harvinaisemmista sanoista. Alussa herätti työni täällä\nniinkuin muuallakin suurta uteliaisuutta, ja kulkiessani talosta taloon\nkyselemässä noita outoja sanoja y.m. seurasi minua usein pitkä jono\nnaisia ja lapsia. Kun minä lisäksi ryhdyin esineiden keruuseen ja\nperhosia sekä kovakuoriaisia kokoilemaan, niin monet luulivat, että\nhullu oli joutunut heidän luokseen. Kuvittelen, että he katsoivat minua\njotenkin samoilla silmillä kuin lappalaiset englantilaista, joka\ntalvisaikaan kuljetti Lapin poikki isoa laivaa ja Pallasjärven rannalle\nrakennutti \"engelsmannin kirkon\". Lääkkeitteni avulla ja kiskomalla\nkipeitä hampaita heidän leuoistaan saavutin sentään vähitellen\nluottamusta, ja kun kylän vanhin eukko, melkein yhdeksänkymmenvuotias\nmuija, oli kertonut näkemästään Castrénista, niin minutkin\ntunnustettiin järjelliseksi ihmiseksi. Ohimennen mainitsen mitä tämä\nainoa Siperiassa tapaamani henkilö, joka oli nähnyt Castrénin, minulle\njutteli. Hän muisti kuuluisan maanmiehemme hyvin, sillä tämä oli asunut\nhänen perheensä kodassa viisi vuorokautta, koko ajan kysellen heiltä\nsanoja. Hän muisteli vielä, että tämä kookas muukalainen oli kovasti\nsairastunut heidän luonaan. Jaloissa oli hänellä ollut suuret\nsojoottilaiset poronnahkasaappaat, mutta koska talvi juuri silloin teki\ntuloaan, oli hän heillä ompeluttanut itselleen samojedilaisen\ntalviturkin. -- Lapset voitin pian puolelleni antamalla jokaisesta\nminulle tuodusta perhosesta tai muusta itikasta sokeripalasen. Siitä\noli seurauksena että he perhosen nähdessään innostuneina huusivat\n\"sokeripala lentää\" ja täyttä kyytiä juoksivat sitä takaa ajamaan,\nkunnes saivat viskatuksi ainoan vaatekappaleensa, paitansa, sen päälle,\njolloin he itse vielä varmuuden vuoksi heittäytyivät vatsalleen\npäällimäiseksi, ettei \"sokeripala\" millään muotoa pääsisi lentämään\npois. Vanhempi kylän väki kuunteli ihmeissään fonografiani, joka osasi\nlaulaa heidän omia laulujaan ja kertoa heidän kielisiään satuja yhtä\nhyvin kuin he itsekin. Täten muodostui oleskeluni heidän luonaan\nerittäin hauskaksi. Olen harvoin tavannut ystävällisempiä ihmisiä ja\nvoin melkein sanoa nautintorikkaiksi niitä monia iltoja, jotka heidän\nseurassaan vietin pimeän tullen kylän suurimmassa tuohikodassa. Siellä\nminä istuin kuuntelemassa juttuja entisaikojen ihanasta elämästä\nvalkoisten vuorten alppijärvien rannoilla tai otteluista kontion kanssa\nmustilla vuorilla. Siellä sain kuulla mietelmiä maailman menosta,\nvieläpä siitäkin tärkeästä kysymyksestä, mitä kamassit arvelivat\nmaailmansodasta. Heidän mielestään ei mikään muutu, jollei Kiinan\nkeisari ryhdy sotaan, sillä jos hän ei liikahda, niin maailma pysyy\nennallaan. Olivathan he Sajaanin-vuorilta nähneet hänen valtakuntansa\nrajan, vaikkeivät itse olleet uskaltaneet painua alas laaksoihin. Mutta\nnäkemästään he tiesivät hyvin, että hänen maansa on niin suuri, että\njos sitä vertaa isoon talviturkkiin, niin valkoisen tsaarin valtakunta\non sen rinnalla vain kuin kaulus tai hiha. Siitä syystä he eivät\nsodasta välittäneetkään kerrassaan mitään.\n\nTällaisina iltoina sain myöskin m.m. ensi kerran selville sen, että\nkamassit vielä uskovat vanhoihin jumaliinsa ja uhraavat niille. Tämä\noli minulle suuri yllätys, sillä jo Castrén mainitsee heidän kaikkien\nmuka olevan uskovaisia ja hartaita kristittyjä. Nyt kävi kuitenkin\nilmi, että heillä ei ainoastaan ole omia jumalia ja yksityisuhreja,\nvaan vielä yleisiäkin, joihin koko heimo ottaa osaa. Mitään ihmeellistä\nei ole, että esim. metsästäjä kaadettuaan jonkun suuremman otuksen\nuhraa metsän ja veden hengille. Huomattavaa on sitävastoin, että heillä\non säilynyt tapa toimittaa suuria yhteisiä uhreja, kuten syksyllä ennen\nlähtöään setripuunkäpyjä keräilemään. Suurimman kodan takaosaan\njärjestetään silloin uhriateria, johon kuuluu lihaa, leipää, viinaa\nsekä pähkinöistä tehtyä voita, jota valmistetaan nimenomaan tätä\ntarkoitusta varten. Silloin luetaan ensiksi näin kuuluva lyhyt rukous:\n\"Uhrin tuomme eteenne, äitimme, isämme, maan henki, maailman, maan,\nveden henki; [metsän] pähkinöitä älä pahastu [älä säästä].\" Rukouksen\njälkeen heitetään ateria tuleen, jotta ruuat hävityksen kautta\npääsisivät perille henkien luo. Heilläkin on näet se usko, että\nkaikissa kappaleissa piilee henki joka vapautuu ja pääsee henkien\nmaailmaan vasta sitten, kun esine on rikottu tai hävitetty. Näiden\nyksinkertaisten menojen jälkeen alkaa tavanmukainen juhliminen ja\nsyöminen. Shamaaneja, noitia, heillä ei kyllä enää ole; viimeiset\nkuolivat muutamia vuosia sitten, ja heidän hautansa sijaitsevat\nSajaanin-vuorilla, jonne heidän ruumiinsa vanhaan tapaan ovat asetetut\nlepäämään telineille maan yläpuolelle. Siellä ovat myöskin heidän\nrumpunsa, pukunsa ja taikakalunsa, kaikki kuitenkin särettyinä, jotta\nniidenkin henget manalassa pääsisivät isäntiänsä palvelemaan.\n\nKansanrunoutta näillä harvoilla viimeisillä samojedi-mohikaaneilla on\nhyvin vähäsen. Minun onnistui kerätä heiltä talteen vain muutamia\nkymmeniä satuja ja arvoituksia, jotka nähtävästi kuitenkin enimmäkseen\novat tataarilaisperäisiä. Laulujakin on aniharvoja, sillä nykyään\nlauletaan vain tataarilaisia ja venäläisiä renkutuksia. Kylän\nvanhimmalta asukkaalta, ennenmainitsemaltani iäkkäältä eukolta,\nkirjoitin kuitenkin muistiin yhden, joka on merkillinen siitä, että se\non liikuttavan yksinkertainen, mutta samalla runollinen valitus heidän\nheimonsa perikadon johdosta. Se kuuluu käännettynä seuraavasti:\n\n\"Missä kuljinkaan ennen, mustat vuoreni jäivät. Jäljissäni, omassa\nmaassani, kultainen heinä kasvoi pystyyn. Valkoiset vuoreni jäivät\n[hävisivät] näkymättömiin. Voimia oli, nyt niitä ei ole, paljon lapsia\noli, yksikseni jäin. Vanhemmistani eksyin, yksin jäin. Missä ennen\nkalastin, sinne järvenikin jäivät, enkä [niitä] enää saa nähdä.\nKotanikin pystypuut ovat [jo] lahonneet, ja kaikki sen tuohetkin ovat\nkäpertyneet kokoon.\"\n\nTämän laulun sain myös fonografiini lauletuksi, ja kun koneellani sitä\nlaulatin, kokoontuivat samojedit kuuntelemaan. Muistan selvästi, kuinka\nhe kaikki, jotka sanoja ymmärsivät, kävivät vakaviksi ja kuinka he\nlopulta, niin ukot kuin akatkin, pyyhkivät kyyneliä silmistänsä.\nTunnelma kävi vielä järkyttävämmäksi, kun eräs pieni poika selitti,\nettä hänen aikoja sitten kuollut äitinsä oli torvessa laulamassa.\n\nLopetan tähän. Tarkoituksenani ei ole ollut antaa mitään täydellistä\nkuvaa tuon sukupuuttoon kuolevan kamassi-samojedilaisheimon\nvaatimattomasta elämästä. Mutta kenties nämäkin hajanaiset piirteet\nsaattavat puolestansa osoittaa, millaiseksi sellaisen kansan kohtalo\nmuodostuu, joka ei pidä lujasti kiinni omaperäisestä elämästään ja\nomasta kielestään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljaisesta ja rauhallisesta Abalakovasta palasin Rybinskoeen. Matkalla\nolin kuvitellut tapaavani ihmiset iloisessa elonkorjuutyössä, mutta\nnäinkin vain autioita asuntoja ja elottomia kyliä, joissa itkettyneet\nnaiset ja vaikeroivat lapset surivat sotaan riistettyjä miehiä. Seutu\noli muuttunut murheen laaksoksi ja räikeäksi kuvaksi sodan tuottamasta\nkurjuudesta. Eräässäkin mökissä oli seitsemän pientä orpoa; isä oli\nkaatunut ja äiti oli kuollut synnytettyään viimeisen. Toisin paikoin\neivät naiset jaksaneet omin voimin korjata viljaa, ja nälkä odotti\nheitä. Myöhemmin olen lukenut, että isorokkokin on armottomasti näitä\nseutuja ahdistanut. -- Joitakuita hauskojakin juttuja tulin kuulleeksi.\nMinulle kerrottiin m.m. eräästä naisesta, joka oli saanut tiedon\nsaksalaisten lentokoneiden tarkkaamisesta. Hän oli kiiruhtanut\npristavin luo ja ilmoittanut nähneensä sellaisen eräällä niityllä.\nTarkempi tutkimus oli kuitenkin osoittanut, että lentokone oli ollut\nvain kotka, josta nainen oli katsonut asiakseen ilmoittaa, koska\nhänelle oli kerrottu noiden outojen ilmassa lentävien vehkeiden\nmuistuttavan suurta lintua. Olen omin korvin kuullut samoilla seuduilla\nasuvien nais-ihmisten tiedustelevan, että \"onko se, tsaari jonkinlainen\nkotka?\" Senpätähden voinkin vakuuttaa, että ylläkerrottu tapaus on\nsangen todennäköinen.\n\nRybinskoesta painuin itää kohti etsiäkseni kotteja, jotka aikoinaan\nolivat asuneet Agul-jokea ympäröivissä metsäseuduissa. Toisella\nmatkallani olen tuskin sen luonnonihanampaa maata nähnyt. Satojen\nkilometrien päästä näkyivät vielä etelässä sinertävät valkoiset vuoret,\nja auringossa ikuinen lumi kimalteli suurten jalokivien tapaan. Aroa\npeitti rehevä ruoho, jossa eriväriset kukat loistivat harvinaisen\nkauniisti. Joet olivat vuolaat ja rannat korkeat, paikoittain\nhohtavan valkoiset, toisinaan tummat ja pehmeät, jättiläismäisten\naarniometsäpuiden peittämät. Matkustettuani hyvinvoipien ja suurten,\nsatojen talojen muodostamien kylien ohitse saavuin autiommille\nseuduille. Kaukana muista asutuksista sijaitsi vähäpätöinen Agul, missä\nsanottiin kottien asuvan. Samaan tapaan kuin muutkin kuolevat kansat\nolivat hekin vetäytyneet pois aroilta vuorille ja metsiin. Tullessani\nkylään oli osa miehistä metsissä, mutta siitä huolimatta sain haluamani\ntiedot. Sinänsä oli heimo kyllä säilynyt, mutta kaikki olivat siinä\nmäärin venäläistyneet, ettei kukaan enää osannut omaa kieltänsä.\nKerrottiin erään vanhan muijan sitä vielä taitavan, mutta halvauksen\nsaatuaan hän oli kadottanut puhekykynsä ja yhteen ainoaan kysymykseeni\nhän vastasi sanalla \"a\", joka merkitsee nenää ja joka minulle tässä\ntapauksessa merkitsi pitkää nenää. Toimekseni jäi siis vain ristin\npiirtäminen. Sain todeta, että kottien kieli oli lakannut\nolemasta, että se oli jo joutunut saman kohtalon alaiseksi, joka\nlähitulevaisuudessa uhkaa kamassienkin kieltä.\n\nTämän tavallaan epäonnistuneen retken jälkeen minä palasin Rybinskoeen,\njosta lähdin rautatielinjalle. Vaivoin saavuin Krasnojarskiin, jonne\nminun oli pakko jättää miltei kaikki kokoelmani. Asemalla sain odottaa\nkaksi vuorokautta saadakseni piletin, ja se kerran päivässä kulkeva\njuna, joka sota-aikana välittää Siperian liikennettä, oli niin täpöisen\ntäynnä, että minun Tomskiin asti oli pakko seisoallani oleskella\nneljännen luokan vaunussa. Kokonaiseen vuorokauteen en päässyt edes\nistumaan, ja nukkumisesta tai ruumiin ravitsemisesta ei voinut olla\npuhettakaan.\n\nVälttääkseni turhan pitkää ja vaikeata rautatiematkaa päätin kiertää\nTjumeniin Ob- ja Irtysh-jokia pitkin. Matkalla viivyin muutamia päiviä\nTshulym-joen suulla, jossa tutkin vielä erästä häviävää heimoa.\nTutkimukseni suoritin Baidoona nimisellä jurtalla ja sain todetuksi,\nettä ylisen Obin ja Tshulymin murretta ei puhu enää kuin 7-8 henkilöä.\nMuut samojedit olivat venäläistyneet tai kuolleet sukupuuttoon.\n\nJättäessäni jurtan oli syksy saapunut Siperiaan. Yöt olivat pitkät ja\npäivät lyhyet. Laivamatka tuntui yksitoikkoiselta pitkin kuollutta\nObia, jossa ei asuntojakaan näkynyt. Mutta kaikesta huolimatta oli joki\nkauniimpi kuin koskaan ennen. Keväällä ja kesäiseen aikaan Ob\nmuistuttaa suurta ja mahtavaa merta, jolta kuitenkin puuttuu värejä.\nSilloin siellä ei puhalla mikään raitis tuuli ja kaikki on harmaata,\nniin vesi kuin rannatkin. Mutta syksyn tullen vesi muuttuu yhä\nläpikuultavammaksi ja vihdoin, juuri ennen ensi lumen tuloa, se saa\nsinisen ja kirkkaan, kesäistä merta muistuttavan värin, Pakkanen\nmuuttaa metsät ja viidakot keltaisiksi ja punaisiksi, ja äsken paljaat\nrannat kasvavat rehevää viheriäistä ruohikkoa. Vesirajan yläpuolella\nloistavat hiekkasärkät keltaisen maalaisvoin värisinä. Kirkkaalla ja\ntyynellä ilmalla ei saata koskaan tarpeekseen ihailla maisemaa. Illalla\naurinko painuu pakkasen punertamana pimenevään setripuumetsikköön.\nVastapäinen ranta näyttää palavan tai oikeammin hehkuvan, sillä se\nmuistuttaa liekitöntä tulta. Tuon tulivyöhykkeen yläpuolella kohoaa\nläpikuultava ja kevyt pohjoinen taivas ja sen alapuolella kaikki\nvivahteine vaaleanvihreästä vaaleankeltaiseen ja vesi kuvastaa taivaan\nkirkkaita ja kylmiä värejä. Auringon laskettua varjot lähtevät\nvaeltamaan ja kaikki muuttuu salaperäiseksi. Silloin nuo pienet, ääneti\nvirran mukana leveällä joella kulkevat samojediveneet näyttävät perin\nomituisilta.\n\nMatkani Tshulymin suulta Samarovoon, Tobolskiin ja Tjumeniin kesti\nkolmatta viikkoa. Tomskista tulevassa laivassa menin Kolpashevoon,\njossa minun oli pakko odottaa uutta laivaa voidakseni jatkaa matkaa.\nPari päivää vanhat ystävät minua siellä parhaansa mukaan kestitsivät,\nja entinen Tshaja-joen kielimestarini saapui hänkin minua tervehtimään.\nHän lahjoitti minulle setripuunpähkinöitä ja kalaa, ja minä annoin\nhänelle rahoja, joilla hän itselleen ja vaimolleen hankki pullon\nkotitekoista viinaa.\n\nLaiva ei käynyt Tymskoessa, ja Kolgujakin luona se pysähtyi vain\npariksi minuutiksi. Senvuoksi en ehtinyt tavata vanhaa ystävääni\nOlashkaa, joka, niinkuin minulle kerrottiin, oli pitkin kesää asustanut\nObin rannalle pystytetyssä tuohikodassa odottamassa minun paluutani.\nMatka Obia pitkin Surgutiin kesti useampia vuorokausia ja oli\ntavattoman yksitoikkoinen. Venäläisiä taloja ei näkynyt juuri\nollenkaan, ja syksyn saavuttua olivat ostjakkienkin teltat aikoja\nsitten hävinneet. Lunta oli kosolta autioilla hiekkasärkillä ja jää\nalkoi uhkaavalla tavalla kahlehtia likaista vettä. Päivisin ei ollut\nmuuta tehtävää kuin pelata korttia kalakauppiaiden ja viimeisiltä\ntarkastusmatkoiltaan palaavien hallinnollisten virkamiesten kanssa.\nNäillä kutsunnasta vapailla seuduilla ei sodan herättämä mielenkiinto\nollut suuri, ja tästä asiasta sukeutuvat keskustelut olivat nekin\nlaimeat.\n\nUlkonäöltään Narymia muistuttavasta ja ihmisistä köyhästä Surgutista\nmatkustin lähellä Samarovoa sijaitsevaan Njälina nimiseen kylään.\nSiellä tapasin maanmiehen, maisteri T. Lehtisalon, joka pitkät ajat oli\nläntisessä Siperiassa tutkinut jurakkeja ja heidän kieltänsä. Paraikaa\nhän tutki n.s. metsä-jurakkeja sokean kielimestarin avulla. Hauskan\nyhdessäolon jälkeen lähdin suuren Obin rannalla sijaitsevalle\nhiekkasärkälle siellä odottaakseni viimeisen sinä syksynä kulkevan\nlaivan tuloa. Se ei kuitenkaan pysähtynyt siksi autiolle paikalle, ja\nminun oli pakko pitää tarkkaa vahtia, jotta en myöhästyisi. Kolme\nvuorokautta oleskelin tuolla lumisella hiekkasärkällä. Tavarani olivat\nedeltäkäsin ladotut pieneen veneeseen ja minulla oli sitäpaitsi siellä\nkaksi soutajiksi hankittua miestä. Me emme saattaneet poistua rannalta\nmihinkään, vaan meidän täytyi kuluttaa aikamme alati palavan nuotion\nääressä. Tuuli ja satoi lunta ja nuotiosta huolimatta minua paleli, kun\nei ollut takkia eikä turkkia. Nukkumisestakaan ei jäätyneellä maalla\ntahtonut tulla mitään. Kolmantena yönä tuli laiva, ja pimeydestä ja\nsuurista laineista huolimatta onnistui minun tavaroineni kiivetä\nkannelle.\n\nMatka Tobolskiin muodostui sangen jännittäväksi yhä laajemmalti\njäätyvän joen takia. Kaupunkiin saavuimme parisen vuorokautta\nmyöhästyttyämme, mutta kuitenkin hyvissä ajoin. Vesi oli sentään siinä\nmäärin laskeutunut, että samalla laivalla jatkaminen kävi\nmahdottomaksi. Pienempi alus lähti vuorokautta myöhemmin Tjumeniin ja\nminun oli sitä odottaessani pakko viipyä tuossa vanhassa kaupungissa,\njoka sodan johdosta oli kokonaan muuttanut muotoaan. Siellä oleskeli\nnäet monta tuhatta Saksan alamaista ja sotavankia. Erikoista huomiota\nherättivät tällä niin kaukaisella paikkakunnalla komeapukuiset\nitävaltalaiset upseerit. Tasan 200 vuotta aikaisemmin oli siellä\nsamassa asemassa elänyt suomalaisia ja ruotsalaisia miehiä, ja oli\nmahdoton olla tekemättä vertailuja. Siihen aikaan Venäjän valta\nperustettiin, ja sitä muistellessani mietin mitä lähin tulevaisuus oli\nmukanaan tuova. Vangit tuntuivat kärsivän pakkasesta ja oudosta\nruuasta, mutta näyttivät kuitenkin reippailta ja juhlivat paraikaa\nAntverpenin valloitusta.\n\nTobolskista lähdin pienessä laivassa, jonka lastina oli\nsetripuunpähkinöitä ja tataareja. Saapuessani laiturille ei lastia\nvielä oltu otettu ja minä sain nähdä miten se tapahtui. Pakkanen oli\ntuima, tuuli jäätävän kylmä, ja parempiosaiset ihmiset esiintyivät\nlämpimiin turkiksiin puettuina. Sillalla seisoi pitkävillaisiin\nsiperialaisiin lammasnahkalakkeihin ja väljiin kaapuihin puettuja\ntylynnäköisiä miehiä -- vanginvartijoita paljastetuin miekoin ja\nladatuin kiväärein. Niiden välissä liikkui vaivalloisesti pitkä jono\nkalpeita ja laihtuneita olentoja raskaat säkit selässä --\nharmaapukuisia pakkotyöläisiä. Käsiin ja jalkoihin kiinnitetyt lujat\nrautaketjut kalisivat kaameasti, ja minun oli mahdoton kauan kuulla\ntuota kärsimyksen musiikkia, jota onnettomien huokaukset ja vartijain\närjymiset säestivät.\n\nLaivassa oleva seurue oli kokonaan tataarilainen, enimmäkseen\nkauppiaita perheineen. Naiset olivat arvokkaita, hunnutettuja, miehet\nvilkkaampia ja tuttavallisempia. Juttelin monen kanssa ja he\nhämmästyttivät minua tiedoillaan Suomesta ja kansamme taistelusta\nvenäläistä virkavaltaa vastaan. Määrähetkinä he ottivat esille pienet\nitämaiset mattonsa, polvistuivat, lukivat rukouksensa Allahille ja\nkumartelivat Mekkaa kohden. Heistä mahtaa tuntua ihmeellisen\nyhdistävältä ja kohottavalta tietoisuus siitä, että koko heidän\nuskokuntansa, monet miljoonat uskovaiset muhamettilaiset samalla\nhetkellä kääntävät katseensa pyhää kaupunkia kohti ja rukouksessa\nlähestyvät jumalaansa. En nauranut heidän peseytymismenoilleen tai\nheidän uskonnolliselle hartaudelleen, mutta hymyilin nähdessäni heidän\nkompassi kourassa ottavan selkoa oikeasta suunnasta. Laiva kääntyili\npitkin kiemurtelevaa jokea, ja kompassi niinkuin tataaritkin kääntyivät\nuskollisesti sen mukaan. -- Matkalla sivuutimme harmajan kylän, joka\nsijaitsi liejuisella rannalla. Se oli Pokrovskoe nimeltään ja siellä\noli surullisen kuuluisan Rasputinin koti.\n\nTjumeniin saavuin lumimyrskyssä juuri ennen kuin jää peitti koko\njoen. Sielläkin toistui sama hankaluus pilettien suhteen kuin\nKrasnojarskissa. Juna oli täpötäynnä väkeä, enimmäkseen rintamaan\nmatkustavia sotureita. Jokaisella asemalla sai nähdä liikuttavia\nhyvästijättöjä, itkeviä naisia ja totisia miehiä. Mutta kuta enemmän\nlähestyimme Pietaria, sitä harvinaisemmiksi tulivat tuontapaiset\nkohtaukset. Ne väistyivät antaakseen tilaa toisille. Vastaantulevat\njunat olivat nekin viimeistä paikkaa myöten täynnä ihmisiä, mutta\nniissä näki haavoittuneita ja sairaita sekä vankeja. Matkan varrella\nsai siis pikakuvien muodossa nähdä eri puolilta sodan tuottamaa surua\nja kurjuutta, sen kärsimyksiä ja synkkyyttä. Iloa ei missään näkynyt,\nvain vakavuutta, syvää ja raskasta, joka oli painanut leimansa niin\nkansaan kuin yhteiskuntaankin.\n\nVaunussa, jossa istuin, ryhdyin keskustelemaan erään ulkonäöltään\nmiehekkään vääpelin kanssa, jolla oli rinta täynnä mitaleita ja\nYrjönristejä. Hän oli matkalla rintamaan. Hän oli taistellut\nvenäläis-japanilaisessa sodassa, mutta ei vielä tässä. Senvuoksi minua\nihmetytti, että hänellä oli kääreitä pään ympärillä ja vasen käsi\nsiteissä. Kysyin häneltä missä hän oli haavoittunut, ja hän vastasi\nolevansa aivan terve. Siteitä hän sanoi pitävänsä vain suojellakseen\nitseänsä. Hän oli ollut mukana koko edellisen sodan aikana eikä\nkertaakaan vahingoittunut ja hän luuli siteiden nytkin voivan suojella\nhäntä kaikkea pahaa vastaan. Ne olivat hänen silmissään maagillisesti\nvaikuttavana suojana sekä luoteja että pistimiä vastaan.\n\nKuljettuamme vuorokauden törmäsi junamme yhteen naftajunan kanssa ja\nihan kuin ihmeen kautta pelastuimme joutumasta liekkien uhreiksi. Ei\nketään kuollut, mutta toistakymmentä henkeä loukkaantui pahasti ja osa\nkokoelmistani meni pilalle. Matkan loppuosa sujui onnellisesti, ja\nlokakuun loppupuolella saavuin Suomeen täynnä uusia kirjavia\nvaikutelmia ja kokemuksia ja täynnä sitä iloa, jota jokainen Siperiassa\nmatkustellut tuntee saadessaan jälleen olla kotona ja kotoisissa\noloissa.\n\nToistamiseen palasin erämaista takaisin sivistyneisiin oloihin. Tunsin\nitseni entistä onnellisemmaksi omaisten luona omassa maassa.\nMaailmansota siihen kenties osaltansa vaikutti. Mutta kaikesta\nhuolimatta tulin kokeneeksi samaa kuin edellisellä kerralla. Syvän\nkaipuun tunne sekoittautui ilooni. Olin äsken elänyt suurilla aroilla\nja äärettömillä sydänmailla ja nyt olin tullut sivistyksen\nmarkkinapaikoille. Mieli tuntui jotenkuten haikealta, ja minä kaipasin\nkaikkea sitä, jonka olin jättänyt. Unohdin vaivat ja vaikeudet,\nmuistiini palautui raikas elämä ja ihana oleskelu rakkaiksi käyneiden\nluonnonlasten parissa. Ken on nähnyt ainoastaan meidänpuolisen elämän,\nei saata ymmärtää toista puolta. Mutta ken on nähnyt elämän\nalkuperäisimmissä muodoissa, hän ei koskaan näkemiään unohda, ja hänen\nlähdettyään suurista erämaista muodostuvat muistot hänessä loistavaksi\nilmestykseksi, josta hänen on mahdoton päästä irti. Hänestä on tullut\njonkinlaista kaksoiselämää elävä ihminen, hän on jättänyt jälkeensä\nsinne jotakin omasta itsestään. Niin on minunkin käynyt.\n\n\n\n"]