[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsPqUnP6B-pb0Ut6kMif3xHY1Trh8JBeWjv_ITQ9a6Fg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1040,"Maamiesajoiltani","Reuter, Fritz",1810,1874,"1040-reuter-fritz-maamiesajoiltani","1040__Reuter_Fritz__Maamiesajoiltani",null,"romaani",[],[],"fi",1862,1885,199312,1199375,false,49169,[23],"Farm life -- Fiction",[25],"Novels","\"Maamiesajoiltani\" by Fritz Reuter is a fictional novel written in the late 19th century. The story primarily revolves around Kaarlo Hawermann, a peasant who faces devastating personal loss and turmoil as he navigates the harsh realities of life after the death of his wife and the impending loss of his property. The book delves into themes of grief, resilience, and the struggles faced by rural individuals during this period.  At the start of the narrative, we encounter Hawermann on a sorrowful day, mourning not only the death of his beloved wife but also the auction of his possessions, which symbolizes his loss of identity and stability. He reflects on his past struggles for happiness, the harshness of his current situation, and the vulnerability of his small daughter, whom he must protect amidst overwhelming sorrow. As friends and neighbors surround him with their mixed responses to his plight, the reader gets a sense of the community dynamics and the societal pressures that shape Hawermann's desperate need to start anew, making the opening a poignant exploration of human resilience in the face of adversity. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Hauvonen, Nikodemus",283,"Romaani seuraa koettelemusten kohteeksi joutuneen maanviljelijän elämää 1800-luvun alun Pommerissa. Kerronta yhdistää huumoria ja vakavuutta kuvatessaan maaseudun arkea, ihmiskohtaloita ja yhteiskunnallisia muutoksia.","Fritz Reuterin 'Maamiesajoiltani' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1040.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MAAMIESAJOILTANI\n\nKirj.\n\nFritz Reuter\n\n\nAlasaksasta suomentanut Nikodemus Hauvonen\n\n\n\nViipuri, Clouberg & Kumpp. jaettavana.\nÖstra Finland'in kirjapaino 1885.\n\n\n\n\n\n\nLuku 1.\n\nKuinka vahvakin mies avisionin ja hautajaisten kautta voi perikadon\npartaalle joutua. Koirat hyppivät yli matalan aidan. Kuinka\nrehellinen mies luopuu viimeisestänsäkin eikä kuitenkaan epäile, vaan\nottaa lapsensa käsivarrellensa ja lähtee typityhjänä mailmaan.\n\n\nJuhannuksen päivänä vuonna 1829 istui eräs mies suurimmassa surussa\nsaarnipuiden siimeksessä kokonaan rappiolle joutuneessa puutarhassa.\nMaatila, johon puutarha kuului, oli arentitalo Peenen varrella\nAnklamin ja Demminin välissä, ja mies, joka istui lehvikön viileässä\nsuojassa, oli arentimies, se tahtoo sanoa, hän oli tähän saakka ollut\nse; mutta nyt oli hän siitä luovutettu ja tänään oli huutokauppa\nhänen talossansa ja hänen omaisuutensa kulki kaikille ilmansuunnille.\n\nHän oli kookas, harteva, neljänviidettä vuoden vanha mies, hänen\ntukkansa oli tummanruskea, ja mitä työ voi tehdä ihmisestä, sen\noli se tehnyt tästä aineesta, ja parempaa ainetta oli sillä tuskin\nmilloinkaan ollut käytettävänä. Työtä osottivat hänen rehelliset\nkasvonsa, työtä hänen uskolliset kätensä, jotka nyt lepäsivät\njoutilaina hänen sylissään ja olivat ladotut ristiin -- arvattavasti\nrukoukseen.\n\nJaa, rukoukseen! Sillä koko meidän rakkaassa Pommerin maassamme ei\nollut kai kenelläkään niin suurta syytä puhella Herransa ja Jumalansa\nkanssa kuin tällä miehellä.\n\nSe on kova koetus jokaiselle, kun näkee huonekalunsa, jotka hän\nhiellä ja työllä vähitellen on hankkinut itsellensä, kulkevan\nkaikkeen mailmaan. Se on kova koetus maamiehelle, kun hänen täytyy\njättää karjansa, jota hän huolella ja vaivalla on elättänyt,\nvierasten valtaan, jotka eivät tiedä mitään niistä tuskista, jotka\nhäntä koko elinaikansa ovat ahdistaneet. Mutta se ei ollut tämä,\njoka hänen sydäntänsä niin kovin ahdisti, oli vielä toinen kova\nonnettomuus, joka sai hänen panemaan uupuneet kätensä ristiin ja\nkohottamaan väsyneet silmänsä korkeuteen.\n\nEilisestä päivästä oli hän leskimies; hänen vaimonsa lepäsi\nviimeisellä vuoteellansa.\n\nHänen vaimonsa! Kymmenen vuotta oli hän kosinut häntä, kymmenen\nvuotta oli hän työtä tehnyt ja puuhannut, mitä ihmisvoimat vaan\njaksavat, voidaksensa naida hänen ja hankkiaksensa kotia sille\nsyvälle, voimalliselle rakkaudelle, joka tunki koko hänen olentonsa\nläpi, ikäänkuin pääsiäiskellojen ääni yli vihreäin peltojen ja\nkukkivien hedelmäpuiden. Neljä vuotta takaperin oli hän pyrintönsä\nperille päässyt; hän oli haalinut kokoon kaikki, mitä hänellä oli;\neräs hänen tuttavistansa, joka vanhemmiltansa oli perinyt kaksi\nmaatilaa, oli antanut hänelle toisen vuokralle -- kovilla, hyvin\nkovilla ehdoilla -- sen tiesi hän itse parhain, mutta rakkaus\nantaa rohkeutta, sulaa rohkeutta, että saattaa toimeen tulla. Ja\nhän olisikin toimeen tullut, varsin hyvin toimeen tullut, jos ei\nonnettomuus olisi häntä kohdannut, jos ei hänen pienen rakkaan\nvaimonsa olisi täytynyt nousta ennen päivänkoittoa, tekemään\naskareitansa, ja jos ei hänen vainionsa olisi saanut noita hehkuvia\npunasia pilkkuja poskillensa. Niin, kyllä olisi hän toimeen tullut,\nvarsin hyvin toimeen tullut, jos talon omistaja ei olisi ollut\nainoastaan tuttava, vaan myöskin ystävä -- mutta sitä ei hän ollut:\ntänään antoi hän pitää huutokauppaa hänen kalustostansa.\n\nYstäviä? Semmoisella miehellä kuin hänellä, joka istui saarnipuiden\nsiimeksessä, eikö olisi ystäviä? Ah, hänellä oli kyllä ystäviä ja\nhänellä oli sukulaisia; mutta heillä ei ollut mitään annettavaa, ei\nlainattavaa. Minne hän silmänsä loikin, kaikkialla kohtasi niitä\nkolkko seinä ja ahdisti ja ahtasi häntä niin, että hän olisi täyttä\nsuutansa tahtonut huutaa meidän Herraamme, pelastamaan häntä tästä\nhädästä. Ja hänen päänsä päällä saarnipuun oksilla lauloi tikli ja\npeiponen, ja niiden kirjavat höyhenet loistivat auringon valossa, ja\ntuon huonosti hoidetun puutarhan kukat tuoksuttivat lemuansa turhaan,\nja saarnipuut levittivät turhaan viileätä varjoansa, ja kuitenkin\nolisi kaunihin morsiuspari mailmassa voinut istua sen suojassa eikä\nolisi ikipäivinään unhottanut tätä päivää eikä tätä paikkaa.\n\nJa eiköhän hänkin ollut ennen istunut tässä varjossa, pitäen pehmeätä\nkättä omassa kovassa kourassaan? Eivätkö linnut olleet laulaneet,\neivätkö kukkaset tuoksuneet hänellekin? Eikö hän ollut uneksinut\ntässä lehvikössä viileistä siimeksistä vanhoille palvilleen? Ja ken\noli tuonut hänelle virvottavaa juomaa päivän raskaan työn perästä?\nKen oli uskollisesti jakanut hänen vaivansa ja murheensa ja häntä\nlohdutellut?\n\nMennyt -- kaikki mennyt! Hänen vaivansa ja huolensa olivat\nhuutokauppana ja tuo pehmeä lämmin käsi oli kylmä ja kangistunut.\nJa silloin voipi kyllä ihmisen mielestä tuntua, että eivät linnut\nenää laula hänelle, eivät kukkaset enää tuoksu hänelle, eikä aurinko\nenää loista hänelle; ja jos sydän parka vielä kuitenkin tykkimistään\ntykkii, silloin kohottaa hän kätensä korkealle yli lintujen ja\nkukkasten, yli kultasen auringon ylös lohduttajan luo, joka ei paljon\nvälitä maallisen elämän iloista, mutta jonka edessä ihmisen sydämen\nkerran on kestäminen.\n\nNiin istui Hawermann siinä yksinään Jumalansa edessä, ja hänen\nkätensä olivat ristissä ja hänen rehelliset siniset silmänsä\ntähtäsivät korkeuteen ja niistä säteili vielä kauniimpi valo kuin\nJumalan auringosta. Niin tuli pieni tyttö hänen luoksensa ja pani\ntuhatkaunosen hänen polvillensa, ja hänen rukoilevat kätensä\nerkanivat toinen toisistansa ja sulkivat syliinsä lapsen -- se\noli _hänen_ lapsensa -- ja hän nousi ylös penkiltä ja otti lapsen\nkäsivarrellensa, ja kukkasta piti hän kädessään, ja lapsensa kanssa\nmeni hän alas pitkin puutarhan käytävää.\n\nHän tuli erään nuoren puun luo, jonka hän itse oli istuttanut;\nolkiköysi, jolla se oli sidottu tukeensa, oli hellinnyt ja nuoren\npuun latva nuokkui alaspäin. Hän kohotti sen pystyyn ja sitoi\nsen kiini uudestaan, sitä sen enempää ajattelematta, sillä hänen\najatuksensa olivat kaukana muualla, mutta huolenpito ja auttaminen\nkuuluivat hänen luontoonsa.\n\nMutta jos ihmisen ajatukset niin ajelevatkin avaruudessa, vaikkapa\nitse taivasta tavottaisivat, kutsuu kuitenkin joku jokapäiväinen\ntehtävä, joka sattuu hänen silmiinsä, tai joku askare, johon hän\nvanhastaan on tottunut, ne takaisin taivaalta ja osottaa hänelle,\nmitä hänen lähellänsä tapahtuu ja missä häntä tarvitaan. Ja että niin\non laita, on suuri Jumalan siunaus.\n\nHän käveli edestakaisin puutarhassa, ja hänen, silmänsä näkivät,\nmitä hänen ympärillänsä tapahtui, ja hänen ajatuksensa palasivat\ntakaisin maahan; ja vaikka ne kohosivatkin mustina, synkkinä pilvinä\nhänen vastaisuutensa taivaalle, yhtä pientä sinistä pilkkua taivaalla\neivät ne kuitenkaan voineet pimentää, hänen pientä tytärtänsä, jota\nhän kantoi käsivarrellansa ja jonka pehmeä lapsenkäsi siveli hänen\ntukkaansa. Hän oli asemaansa arvellut; vakaasti ja totisesti oli hän\ntarkastellut noita mustia pilviä, hänen oli pitäminen huolta siitä,\nettei tämä puuska häntä ja hänen lastansa maahan masentanut.\n\nHän kävi puutarhasta talon pihaan. Hyvä Jumala, mille mielelle hän\noli tuleva! Välinpitämättöminä ja ainoastaan omaa etuaan ajatellen,\ntunkivat ihmiset pöydän ympäri, jonka ääressä vasaramies seisoi,\nja kappale kappaleelta lyötiin hänen vuosikautisten vaivainsa\nhedelmät enimmäntarjooville, kaupittiin pois hänen tarpeellisimmat\nhuonekalunsa, ja mitä hän surulla ja vaivalla kappale kappaleelta\noli taloon hankkinut, kulki nyt naurun ja ivan vallitessa kaikkeen\nmailmaan. Tämän kaapin oli hän perinyt vanhalta äidiltänsä, tuon\npiirongin oli hänen vaimonsa tuonut tullessaan ja tämän pienen\nompelupöydän oli hän kerran lahjottanut kullallensa, ollessansa vielä\nsulhasena. Pitkässä rivissä seisoi karja, kiinitettynä aitaan, ja\nammui, laitumelle päästäksensä; tuo ruskea hieho, valkonen tähti\npäässä, jonka hänen vaimo parkansa itse oli kasvattanut ja josta hän\nenimmästi oli pitänyt, seisoi toisten joukossa; hän kävi sen luoksi\nja silitteli sen selkää kädellänsä.\n\n\"Ah, herra\", sanoi renkivouti Niemann, \"tämä on surkeaa\". -- \"Jaa,\nNiemann, se on surkeaa; mutta mikä sitä voi auttaa?\" vastasi hän ja\nkääntyi poispäin ja lähestyi väkijoukkoa, joka tunki avisionipöydän\nympärille.\n\nKun ihmiset havaitsivat, että hänen mielensä oli päästä pöydän\nääreen, tekivät he hänelle kohteliaasti ja ystävällisesti tilaa, ja\nhän kääntyi avisionin pitäjän puoleen ja kysyi, voisiko hän saada\npuhua hänelle pari sanaa. -- \"Heti, herra Hawermann\", vastasi tämä,\n\"heti paikalla! Huonekalut ovat kohta lopussa, sitte... -- yksi\npiironki! Kaksi taaleria ja neljä killinkiä! Kuus killinkiä! Kaksi\ntaaleria ja kahdeksan killinkiä! Ensimäinen kerta, toinen -- kaksi\ntaaleria ja kaksitoista killinkiä! Eikö kukaan tarjoo enempää?\nEnsimäinen kerta, toinen ja -- kolmas kerta. Kenen oli huuto?\"\n\n\"Räätäli Brandtin\", kuului vastaus.\n\nJuuri samassa tuokiossa tuli joukko maamiehiä ratsastaen kartanolle;\nheidän tulonsa arvattavasti tarkotti karjaa, jonka vuoro nyt\noli astua esille. Joukon etunenässä ratsasti paksu, punaverinen\nmies, jonka leveällä, lihavalla naamalla ylpeys sai kyllin tilaa\nrehennelläksensä. Semmoisista miehistä ei ole puutetta, mutta mikä\nhänen erotti hänen muista tavallisista tovereistansa, olivat nuo\npienet kavalat silmät, jotka tirkistelivät yli noiden paksujen\nposkien, ikäänkuin tahtoisivat ne sanoa: teidän on hyvä olla,\nmutta meitä te siitä saatte kiittää, me ymmärrämme valvoa teidän\nparastanne. Näiden silmien omistaja oli myöskin sen maatilan\nomistaja, joka Hawermannilla oli ollut arennilla. Hän ratsasti\nihmisjoukon luo ja nähdessänsä onnettoman arentimiehensä seisovan\nväentungoksessa, juolahti hänen mieleensä, että hän kenties ei saisi\nulos koko arentisummaa ja nuo kavalat silmät, jotka niin hyvin\nymmärsivät pitää huolta omasta edustaan, sanoivat ylpeydelle, joka\nasui suun ympäri ja tuolla leveällä naamalla: nyt, veikkonen, on aika\nrehennelläksesi, eikä se maksa mitään! Ja ajaen hevosensa lähemmäksi\nHawermannia, huusi hän niin että kaikki sen hyvin kuulivat:\n\n\"Niin, semmoisia ovat ne viisaat Meklenpurilaiset, jotka tahtovat\nopettaa meille maanviljelystä! Mitä ovat he meille opettaneet?\nJuomaan punaviiniä ja selailemaan kortteja, sitä ovat he meille\nopettaneet, mutta maanviljelystä? --_Pankruttia_ tekemään, sitä\nvoivat he meille opettaa\".\n\nKaikki hiljenivät, nämä kovat sanat kuultuaan, ja silmäilivät milloin\nhäntä, joka ne oli lausunut, milloin sitä, ketä ne tarkottivat.\nHawermann oli ensialussa, äänen ja sanat kuullessansa, vavahtanut,\nikäänkuin olisi puukko pistetty hänen sydämeensä; nyt seisoi hän\ntyynenä ja katseli ääneti eteensä, ikäänkuin olisi hän valmis\nkuulemaan mitä hyvänsä; mutta kansan joukosta kuului murina:\n\n\"Hyi! Hyi! Ettekö te häpee? -- Se mies ei ole punaviiniä juonut eikä\nkortteja selaillut. -- Se mies on viljellyt maatansa kuin mies\".\n\n\"Mikä suurisuinen lörpöttelijä se on, joka niin sanoo?\" kysyi vanha\ntalollinen Drenkhahn Liepenistä, tunkeissaan vähän lähemmäksi\nmyhkyräsauvansa kanssa.\n\n\"Se on se mies\", sanoi Stolpen seppä, \"jonka väki käy meillä\npenikulman päässä kerjäämässä\".\n\n\"Joilla ei ole vaatetta yllä\", huusi räätäli Brandt Jarmenista, \"ja\njoiden täytyy tehdä työtä, juhlatakki päällä\".\n\n\"Niin\", lisäsi nauraen seppä, \"se on se mies, joka on niin iloissaan\nsiitä, että hänen väkensä käyttää työnteossa hienoja verkatakkeja,\nkun eivät voi hankkia itselleen liinaista nuttua\".\n\nAvisioninpitäjä oli kavahtanut ylös ja käynyt likemmäksi talon\nomistajaa, joka hävyttömimmällä uhkamielisyydellä kuulteli näitä\npilkkapuheita: \"Jumalan tähden, herra Pomukkelskopp, kuinka te voitte\nsemmoista sanoa!\"\n\n\"Niin\", lausui eräs hänen seuralaisistansa, joka oli tullut\nratsastaen hänen kanssansa, \"kansa on oikeassa! Sinun pitäisi hävetä!\nHyi! Sinä tahdot vielä häpäistä miestä, joka mielellään antaa kaiken\nomaisuutensa, tyydyttääksensä sinua, ja jonka huomenna on lähteminen\ntypityhjänä mailmaan mieron tielle!\"\n\n\"Ah, Jumalani\", sanoi avisioninpitäjä, \"jospa siinä olisi kaikki!\nMutta eilen kuoli myös hänen vaimonsa ja lepää nyt viimeisellä\nvuoteellaan, ja tuolla hän nyt seisoo pienokaisensa kanssa, ja mitä\ntoiveita on enää miehellä?\"\n\nMurina kulki nyt kansasta herra tilanomistajan omaan seuraan, eikä\nkauvan viipynyt, niin jäi hän yksin siihen hevosensa kanssa, hänen\nseurakumppaninsa olivat siirtyneet syrjempään hänestä.\n\n\"Kuinka minä voin sitä tietää\", sanoi hän häpeissään ja pahoilla\nmielin ja ratsasti pois kartanolta; ja nuo pienet kavalat silmät\nsanoivat rehentelevälle ylpeydelle: veikkonen, tällä kertaa pistimme\npäämme pussiin.\n\nAvisioninpitäjä kävi Hawermannin luoksi: \"Herra Hawermann, teillä oli\njotakin minulle sanottavaa?\" -- \"Niin -- niin\", vastasi Hawermann\nikäänkuin ihminen, joka hirmuiset tuskat kärsittyänsä taas tulee\ntunnollensa, \"niin, minä pyytäisin teitä myymään pois myös ne kalut,\njotka laki sallii minun pitää, sängyn ja ne muut tähteet\". -- \"Aivan\nkernaasti; mutta huonekaluista on maksettu huonosti, ihmisillä ei ole\nrahoja, ja jos jotakin myydä tahdotte, olisi parempi että myisitte\nniitä vähitellen.\" -- \"Siihen ei minulla ole aikaa, ja minä tarvitsen\npikkusen rahoja\". -- \"No, jos niin tahdotte, niin panen minä kalut\nhuudolle\", ja avisioninpitäjä meni toimiinsa.\n\n\"Hawermann\", sanoi arentimies Gert, joka ratsastajain seurassa oli\npaikalle tullut, \"te olette yksinänne täällä kovan onnenne kanssa,\ntulkaa minun luokseni pienen tyttösenne kanssa ja viipykää meillä\njoku aika, minun vaimolleni olisi se suureksi iloksi\". -- \"Kiitoksia\npaljon hyvästä tahdostanne; minä en voi minulla on vielä vähän täällä\ntoimimista\".\n\n\"Hawermann\", sanoi arentimies Hartmann, \"te tarkotatte rakkaan\nvaimonne hautaamista. Milloinka aiotte sen toimeen panna? Me tahdomme\nkaikki mielellämme osottaa hänelle viimeisen kunnioituksen. --\nMyöskin siitä saan teitä vaan kiittää; minä en voi ottaa teitä\nvastaan, niinkuin pitäisi, ja vähitellen olen nyt tullut oppimaan,\nettei pidä lentää korkeammalle kuin siivet kantavat\".\n\n\"Vanha ystävä, hyvä naapuri ja maanmieheni\", sanoi pehtori Wienk ja\ntaputti häntä olkapäälle, \"älkää heittäkö itseänne noin epätoivoon!\nKaikki voi vielä muuttua hyväksi mailmassa\".\n\n\"Epätoivoon, Wienk?\" sanoi Hawermann vakaisesti, puristi lastansa\nlikemmäksi ja katseli pehtoria levollisesti rehellisillä, sinisillä\nsilmillänsä. \"Voiko sitä sanoa epätoivoksi, kun rohkeasti katsoo\nvastaisuuteensa ja ainoastaan ajattelee, kuinka kohtalonsa saisi\nkääntymään? Mutta tänne en voi jäädä; sitä paikkaa kavahtaa kukin,\nkussa laivansa on karille karahtanut; minun täytyy siirtyä täältä\nedemmäksi ja alkaa taas siitä, mihin jo kerran olin lopettanut; minun\ntäytyy uudestaan palvella ruokani edestä ja syödä vieraan leipää. Ja\nnyt jääkää kaikki hyvästi! Te olette aina olleet hyviä naapureita ja\nystäviä minulle. Hyvästi! Hyvästi! Anna kättä, käpyseni. Hyvästi! Ja\nsanokaa paljo terveisiä kotia kaikille; minun vaimoni -- --\". Hän\naikoi vielä jotakin sanoa, mutta mielenliikutus mahtasi hänen, hän\nkääntyi äkkiä ympärinsä ja lähti.\n\n\"Niemann\", sanoi hän renkivoudillensa, tultuansa pihan toiseen\npäähän, \"sano väelle, että huomenna varhain kello neljä tahdon minä\nhaudata emännän\". Niin puhein meni hän huoneesen, makauskamariinsa.\n\nKaikki oli sieltä tyhjennetty, sekä sänky että muu romu, mitä hänen\nomaksensa oli jätetty; mitään muuta ei siellä ollut kuin paljaat\nseinät! Ainoastaan nurkassa akkunan vieressä oli vanha kistu, ja sen\npäällä istui nuori päivätyöläisen vaimo, silmät veristyneinä itkusta,\nja keskellä huonetta oli musta arkku ja arkussa näkyivät kalpeat,\ntyynet, juhlalliset kasvot, ja nuorella vaimolla oli vihreä oksa\nkädessä, jollahan torjui kärpäsiä pois noista tyynistä kasvoista.\n\n\"Mene kotia, Stiina\", sanoi Hawermann, \"minä jään tänne\". -- \"Ah,\nherra, antakaa minun olla\". -- \"Ei, Stiina, minä jään yksin tänne\".\n-- \"Enkö saa ottaa pienokaista myötäni?\" -- \"Et, anna olla, hän\nnukkuu kyllä\".\n\nNuori vaimo meni. Avisioninpitäjä tuli ja antoi hänelle rahat,\njotka hän oli saanut hänen kaluistansa. Väki hälpeni kartanolta ja\nulkona tuli yhtä hiljainen meno kuin sisällä. Hawermann laski lapsen\nlattialle ja luki rahat akkunalaudalla: \"Tämän saa nikkari arkusta.\n-- Tällä ostetaan risti haudalle. -- Tämä on hautajaisia varten.\n-- Tämän saa Stiina ja näillä pääsen minä kyllä sisareni luoksi\".\nTuli ilta, se nuori päivätyöläisen vaimo toi valkean, asettui arkun\nääreen ja katseli kauvan noita kalpeita kasvoja, kuivasi silmänsä\nesiliinallansa ja sanoi: \"Hyvää yötä sitte!\" ja Hawermann oli taas\nyksin lapsensa kanssa.\n\nHän aukaisi akkunan ja katseli ulos yöhän; oli pimeä täksi\nvuodenajaksi, ei yhtään tähteä näkynyt taivaalla, kaikki oli\npeittynyt pimeyteen ja lämpimästi puhalsi hiljainen, kostea\ntuulenhenki ja huokaili etäällä. Ulkona pellolla vihelteli peltopyy\nja ruisrääkkä ennusti sadetta, ja hiljakseen putosivat ensimäiset\npisarat janoovaan maahan, joka kiitollisuudesta antoi ihanimman\nlemun, minkä maamies tuntee, sen kostean maahöyryn, josta hänen\nvaivansa ja työnsä siunaus uhkuu. Kuinka monesti oli se hänen\nmieltänsä virkistänyt ja hänen huolensa karkottanut ja hänessä\ntoivon herättänyt hyvästä vuodesta! -- Nyt oli hän päässyt huolista,\npäässyt iloista myöskin; yksi suuri ilo oli häneltä kadonnut ja\nvienyt muut pienet muassaan. Hän sulki akkunan, ja kun hän kääntyi,\nseisoi hänen pieni tyttärensä arkun ääressä ja kurotteli turhaan\nkäsiänsä, voidaksensa silitellä noita kalpeita kasvoja. Hän kohotti\nlapsen korkeammalle, niin että hän voi koskea niihin, ja tuo pieni\ntyttö silitteli ja hyväili lämpimillä käsillänsä tyyntä äitiänsä\nja pakisi rakkauden sanoja kylmälle kuolemalle ja katsahti sitte\nisäänsä suurilla silmillänsä, ikäänkuin tahtoisi hän selkoa jostakin\nkäsittämättömästä, ja sopersi: \"Mamma -- huh!\"\n\n\"Niin\", sanoi Hawermann, \"mamman on vilu\" -- ja kyynelet purskahtivat\nulos hänen silmistänsä; hän istui kistulle, otti tyttärensä syliinsä\nja itki katkerasti. Ja pienokainen rupesi myös itkemään ja itki\nhiljakseen siksi että hän nukkui; isä veti hänen hellästi likemmäksi,\nkääri lämpimän takkinsa hänen ympärillensä, ja niin istui hän koko\nyön siinä ja vartioitsi uskollisesti vaimonsa ruumista ja kadonnutta\nonneansa.\n\nKello neljä seuraavana aamuna tuli renkivouti muiden päivätyöläisten\nkanssa; arkun kansi ruuvattiin kiini ja joukko lähti hiljakseen\nliikkeelle pientä kirkkotarhaa kohden; ainoina saattajina oli hän\nja hänen pieni tyttärensä. Arkku laskettiin hautaan -- hiljainen\nisämeidän rukous -- kourallinen multaa -- ja sen kuva, joka\nvuosikausia oli häntä virvottanut ja lohduttanut, ilahuttanut ja\nvirkistänyt, katosi hänen silmistänsä, ja jos hän sitä uudestaan\nnähdä tahtoi, täytyi hänen aukaista sydämensä ikäänkuin kirja, lehti\nlehdeltä, kunnes sekin kerran suljettaisiin, ja sitte? -- Jaa, sitte\noli tuo rakastettu kuva taas ilmaantuva kauniina ja ihanana hänen\nsilmäinsä eteen.\n\nHän meni väkensä luoksi, antoi jokaiselle kättä, kiitti heitä tästä\nviimeisestä palveluksesta, jonka he hänelle olivat tehneet, ja sanoi\nheille jäähyväiset, antoi renkivoudille rahaa arkun, ristin ja\nhautajaisten maksuksi ja lähti syvissä ajatuksissa matkalle synkkää\nvastaisuutta kohden.\n\nKun hän tuli sen pienen kylän viimeisen asunnon kohdalle, seisoi\nse nuori päivätyöläisen vaimo, lapsi käsivarrella, majansa ovella.\nHawermann kävi hänen luoksensa ja sanoi:\n\n\"Stiina, sinä hoidit niin uskollisesti minun vaimo parkaani hänen\nviimeisen tautinsa aikana -- kas tässä Stiina!\" ja hän tahtoi pistää\npari taaleria hänen käteensä.\n\n\"Ah, herra, herra\", huudahti se nuori vaimo, \"älkää tehkö minulle\ntätä mieliharmia! Kuinka paljo hyvää olette te tehneet meille hyväin\npäiväinne aikana? -- Ah, herra, minulla olisi pyyntö teille: jättäkää\nlapsenne tänne minulle. Minä tahdon hoitaa ja holhoa sitä kuin omaa\nlastani. Ja eikö hän olekin kuin oma lapseni? Olenhan minä sille\nrintaa antanut, kun rouva silloin oli niin heikko. Jättäkää lapsi\ntänne minulle!\"\n\nHawermann seisoi syvissä mietteissä.\n\n\"Herra\", sanoi vaimo uudestaan, \"sen verran kuin minä ymmärrän, on\nteidän vihdoin kumminkin luopuminen tuosta pienestä raukasta ja --\nkas, tässä tulee Jokkum, hän on teille sitä samaa sanova\".\n\nPäivätyöläinen tuli paikalle ja kuultuansa mistä kysymys oli, sanoi\nhän: \"Jaa, herra, hän on holhottava kuin prinsessa, ja me olemme\nterveet ja hyvissä varoissa, ja mitä te olette tehneet meille, pitää\nhänelle runsaasti korvattaman\".\n\n\"Ei\", sanoi Hawermann ja kavahti ylös aatoksistaan, \"se ei käy\nlaatuun, minä en voi. Se olkoon väärin, että otan lapsen mukaani\nteille tietämättömille; mutta minä olen jättänyt tänne niin paljo,\nettä viimeisestäni en voi luopua. En, en! Minä en voi\", huudahti hän\näkkiä ja kääntyi pois, \"_minun lapseni_ pitää olla, niissä minä olen.\nHyvästi, Stiina! Hyvästi, Rassow!\"\n\n\"Jos te ette tahdo antaa meidän pitää lasta\", sanoi päivätyöläinen,\n\"niin tahdon minä kumminkin käydä kanssanne ja kantaa häntä\".\n\n\"Ei, ei\", vastusteli Hawermann, \"se ei ole minulle miksikän\nrasitukseksi\"; mutta sitä hän ei voinut kieltää, että se nuori vaimo\nhänen tytärtänsä silitteli ja suuteli, ja uudestaan suuteli, ja että\nnuo molemmat uskolliset palveliat kauvan katselivat hänen jälkeensä,\nkun hän meni matkojansa. Vaimo, kyynelet silmissä, ajatteli enemmän\nlasta, päivätyöläinen vakaisissa aatoksissaan enemmän miestä. --\n\"Stiina\", sanoi hän. \"semmoista isäntää emme saa toista\". -- \"Emme,\nJumala nähköön!\" vastasi vaimo, ja molemmat palasivat surullisina\npäivätyöhönsä.\n\n\n\n\nLuku 2.\n\n_Yksi_ lapsi, _hiukka_-lapsi; _kaksi_ lasta, _leikki_-lasta;\n_kolme_ lasta, _liika_-lasta. -- Nuoret ja vanhat kaksoiset. --\nMitä pehtori Bräsig vanhan mummun myssylle tekee, ja minkätähden\nvanha mummu tahtoo lyödä pikku Lovisaa korville. Kuinka kaksi vanhaa\njesuviittia kertoo salaisuuksiansa, ja mitä rouva Nüssler selittää\nKaarlo-veljellensä.\n\n\nNoin kahdeksan penikulmaa siitä paikasta, johon Hawermann oli\nhaudannut vaimonsa, oli Meklenpurissa vähänläntä talo, joka oli\nhänen langollansa. Jokkum Nüsslerillä, arennilla. Talo oli huonosti\nrakettu ja jotenkin pahasti rappiolle joutunut, ja kartanolla\nnäkyi siivottomuutta: siellä täällä pieniä tunkioita, ajopelejä\nja pellonkaluja kirjavassa sekasorrossa toinen toisensa kanssa,\nikäänkuin talonpojat markkinoilla; ja sontarattaat sanoivat kääsille:\nveikkonen, kuinka sinä tänne olet tullut? ja aura halasi viikatetta\nuumilta ja sanoi: käydäänpä, kultaseni, tanssimaan. Mutta musiikkia\nei ollut, vaan kartanolla oli kaikki hiljaa, ihan hiljaa. Kaikki\nolivat näin kauniilla ilmalla ulkona niityillä heinänteossa, eipä\nedes tuon pitkän, matalan, oljilla katetun asuinrivin pienistä\navonaisista akkunoistakaan kuulunut mitään ääntä, sillä nyt oli\niltapuolipäivää, ja kyökkipiika oli lopettanut askareensa kyökissä ja\nsisäpiika luutimisensa tuvassa, ja molemmat olivat muassa niityllä,\nei edes itse emäntäkään, joka muuten kyllä osasi kieltänsä käyttää,\nhiiskunut hivaustakaan, sillä hänkin oli mennyt pois kartanosta\nharavan kanssa; heinän piti tietysti ennen iltakastetta olla ruoissa.\n\nMutta elämää oli kuitenkin talossa, vaikka kyllä pientä ja\nhiljaista. Huoneessa etehisen oikealla puolella, asuinhuoneessa,\njossa siniseksi maalattu nurkkakaappi seisoi ja jossa sohva mustine\nkiiltopäällyksineen, jota joka lauvantai saapasmusteella uudestaan\nkiillotettiin, ja tammipiironki keltasine messinkiheloineen oli,\nistui kaksi pientä kolmevuotista, pyöreäpäistä, pellavatukkaista ja\npunaposkista tyttöä; he leikittelivät hietaläjässä, tekivät juustoa\näidin sormustimella, täyttivät pari pientä savikuppia märällä\nhiedalla, kaasivat ne nurin ja nauroivat ja iloitsivat, jos töttörö\npysyi koossa.\n\nNe olivat Nüsslerin pikku Liina ja Miina, jotka punasten poskiensa\nja keltasten tukkainsa kanssa näyttivät niin yhdennäköisiltä kuin\nkaksi pientä omenaa samalla oksalla; ja sitä he olivatkin, sillä he\nolivat kaksoiset, ja ken ei tietänyt, että Liina ei ollut Miina, eikä\nMiina Liina, hän ei ikipäivinään tullut siitä viisaammaksi, sillä\nnäitä nimiä ei ollut kirjotettu heidän kasvoihinsa, ja jos ei äiti\nolisi merkinnyt heitä erivärisellä nauhalla ympäri käsivarren, olisi\nsuuria erehdyksiä tapahtunut, ja isä Jokkum Nüssler väittikin vielä\nyhä, että Liina oikeastaan oli Miina, ja Miina Liina, he olivat muka\njo lyhyen elämänsä alussa tulleet heti vaihdetuiksi. Tätä nykyä ei\nse kuitenkaan mitään haittanut, sillä nyt oli äiti sitonut sinisen\nnauhan Liinan pieniin hiussuortuviin ja Miinan hapsiin punasen; ja\nken vaan tahtoi vähänkin silmiänsä käyttää, voi selvästi nähdä, että\nJokkum Nüssler oli väärässä, sillä Liina oli puolta tuntia vanhempi\nkuin Miina, ja vaikka erotus oli pieni, tuli esikoisoikeus kuitenkin\nvoimaansa, sillä Liina opasti ja nuhteli yksivakaisesti Miinaa, mutta\nhän lohdutti myös pientä sisartansa, kun hänelle joku kommelus sattui.\n\nPaitsi näitä pieniä kokemattomia kaksoisia oli tuvassa vielä toinen\nkaksoispari, vanha, kokenut ja hyvin arveleva pari; se katseli\npiirongin päältä alas noita pieniä lapsia ja ravisteli lakkaamatta\npäätänsä tuossa hienossa tuulen hengessä, joka huokui sisään\navonaisista akkunoista; ne olivat isoisän varatukka ja isoäidin\njuhlamyssy, jotka oli asetettu sinne vaarnoihinsa huomispäivän,\nsunnuntain varaksi, jolloin niiden piti tulla näkyviin kaikessa\nloistossaan.\n\n\"Kat tuolla, Liina\", sanoi Miina, \"on itoitän varatukka\". Hän ei\nvielä osannut s:ää ääntää.\n\n\"Tinä tanot aina itoitä; tinun pitää tanoa _itoitä_\", sanoi Liina,\nvaikk'ei hän vielä itsekään voinut s:ää ääntää, mutta hän oli\nkumminkin vanhempi ja hänen täytyi opastaa pientä sisartansa oikealle\ntolalle.\n\nTuo pieni kaksoispari oli näin puhein noussut ylös ja seisoi\npiirongin edessä ja katseli vanhaa kaksoisparia tuolla vaarnoissa,\nja Miina, joka vielä oli hyvin varomaton, kurotti ylös ja otti alas\nisoisän varatukan ja pani sen päähänsä hyvin miellyttävästi, asettui\npeilin eteen ja teki kaikki juuri niin, kuin isoisä teki sunnuntaina.\nNyt olisi Liinan pitänyt käyttää viisauttansa, mutta sen sijasta\nrupesi hän nauramaan eikä voinut haluansa pidättää, vaan otti alas\ntoisesta vaarnasta mummun myssyn ja teki ihan samoin kuin mummulla\noli tapana sunnuntaina; ja nyt nauroi Miina ja niin nauroivat he\nmolemmat ja tarttuivat toinen toiseensa kiini ja tanssivat pyörivät\nympärinsä ja lauloivat: \"Kitkat, katkat, pitkät matkat\", ja päästivät\ntoisensa irti taas ja nauroivat uudestaan ja tarttuivat taas\ntoisiinsa ja tanssivat.\n\nMutta Miina oli todellakin liian varomaton, hän oli pitänyt\nsavikuppistansa kädessään ja juuri kun ilo oli korkeimmallansa,\npudotti hän sen -- ploiskis! -- maahan, ja kuppi meni rikki ja ilo\nsamalla tavalla. Nyt rupesi Miina kovasti poraamaan kuppinsa tähden\nja Liina porasi myös kuin paha veräjä. Mutta kun tätä vähän aikaa\noli kestänyt, aikoi Liina lohdutella sisartansa: \"Älä itke, Miina!\nKyllä nikkari sen parantaa\". -- \"Niin\", sanoi Miina, hiljentäen\nporuansa, \"kyllä nikkari sen parantaa\"; ja niin menivät nuo molemmat\npienet kovaonniset ulos ovesta ja unohtivat kokonaan, että keillä oli\nisoisän ja mummun juhlakoristeet päässään.\n\nNyt voipi moni luulla, että Liinan ajatus nikkarin tehtävästä oli\ntyhmä; mutta ken oikean nikkarin maalla on tullut tuntemaan, hän\ntietää semmoisen miehen osaavan kaikkia. Jos oinas on teurastettava,\nkuuluu heti: noutakaa nikkari! Jos akkunaruutu on rikki mennyt,\ntäytyy nikkarin lyödä lauta eteen, ettei ilma ja tuuli sisään pääse;\njos jonkun vanhan tuolin jalka on nyrjähtynyt, saa nikkari olla\nlääkärinä; jos jollekin naudalle on voide valmistettava, saa hän\nolla apteekarina. Sanalla sanoen, kaikki täytyy nikkarin parantaa,\nja senpä tähden johtui Liinankin järkevään mieleen heti nikkari, kun\nkuppi meni rikki.\n\nKun nämä pienet tytöt pihalle tulivat, astui veräjästä kartanolle\nvähänläntä mies, jolla oli punertavat posket ja oikein komea\npunanen nenä, jota hän piti korkealla ilmassa; päässä oli hänellä\nnelikulmainen hattu, tupsu etupuolella, mutta mitään erityistä väriä\nei sillä ollut; yllä oli hänellä harmaa, pitkäliepeinen liinatakki,\nja hänen lyhyitä koipiansa, jotka olivat hyvin harillaan ja näyttivät\nsiltä, kuin olisi ne nurinpäin pistetty tuohon pitkään ruumiisen,\nverhosivat lyhyet, siniraitaiset reivashousut ja keltavartiset,\nsuuret saappaat. Hän ei ollut juuri lihava, mutta laiha hän ei\nmyöskään ollut, ja voi jo nähdä, että hän alkoi kasvattaa pientä\nmahaa.\n\nNoiden pienten tyttösten täytyi matkallaan tulla häntä vastaan, ja\nkun he olivat niin lähellä, että herra pehtori, sillä semmoinen\nammatti oli tuolla lyhytsäärisellä miehellä, voi nähdä heidän\nkujeensa, seisahtui hän ja veti ruskeat tuuheat silmäkarvansa niin\nkorkealle, että ne tulivat olemaan ihan tuon nelikulmaisen lakin\nlipun alla, ikäänkuin olisivat nämä silmäkarvat hänen kasvojensa\nkaunihin koristus, jotka ennen kaikkia olivat ensimäiseksi\nsuojeltavat näin arveluttavassa asiassa, kuin hän tässä nähdä sai.\n\n\"Jumala varjelkoon meitä!\" huudahti hän. \"miltä te näytätte? Mitä\nkummitusta tämä on? Häh? Onhan teillä molempain vanhusten koko\nsunnuntaihemmut päässänne!\" Ne molemmat pienet tytöt luopuivat varsin\nmielellään pääkoristeistaan ja näyttelivät särkyneen kuppisen palasia\nja sanoivat, että nikkari oli sen kyllä parantava.\n\n\"Mitä?\" sanoi herra pehtori Bräsig -- sillä niin oli hänen nimensä --\n\"kuinka voi semmoista tyhmyyttä mailmassa löytyä! Liina, sinä olet\nkumminkin vanhin, minä olisin pitänyt sinua järkevämpänä; ja sinä,\nMiina, heitä se itkeminen, sinä olet minun pikku ristilapseni, minä\nannan sinulle kesämarkkinoiksi uuden kuppisen. Mutta nyt, mars! ja\nkäykää sisään taas\". Ja niin ajoi hän nuo pienet tytöt edellänsä ja\nseurasi itse perästä, varatukka toisessa ja myssy toisessa kädessä.\n\nKun hän, tupaan tultuansa, ei siellä ketään tavannut, sanoi hän\nitseksensä: \"Ovat kai kaikki heinässä. -- Niin, pitäisi minunkin\noikeastaan mennä katsomaan heiniäni; mutta nuo pienet veitikat ovat\nniin rypistelleet nämä koruset, että heidän paha perii, jos vanhukset\nsaavat nähdä ne tässä tilassa; minun täytyy vähän auttaa näitä\npörröpäitä\".\n\nHän veti samassa esiin pienen taskukamman, hänellä oli semmoinen\naina muassa, sillä hän oli jo vähän kaljupäinen ja täytyi kammata\nhiuksensa takaraivalta etupuolelle -- ja alkoi sukia varatukkaa. Se\nonnistui varsin hyvin; mutta nyt tuli myssyn vuoro.\n\n\"Tuhat tulimmaista! Liina, kuinka olet sinä tätä repinyt? Mitään\noikeata kuosia on ihan mahdoton sille enää saada. Annappas\nolla, minun täytyy miettiä, kuinka eukko tavallisesti näyttää\nsunnuntai-iltapuolina. Edessä on hänellä molemmin puolin kelvollinen\nkihermä silkkikiehkuroita, ja myssyn etupuoli ulottuu kai noin kolme\ntuumaa niiden ylitse; siis täytyy tätä riiviötä venyttää vähän\neteenpäin. Yläpuolella ei ole sillä mitään erityisiä varustuksia,\nsieltä hohtaa hänen kalju kallonsa aina läpitse; mutta takapuolella\non hänellä aina kelpo kuhmu, jonka hän täyttää rohtimilla, ja sen on\ntuo tyttö tevana turmellut tuhoksi, sitä pitää pöhistää enemmän\", ja\nniin puhein pisti hän nyrkkinsä myssyyn, laventaaksensa sen kuhmua.\nMutta se oli takaa pingotettu nauhalla, ja kun hän tahtoi tehdä\nasiansa oikein hyvin, katkesi nauha ja koko kuhmu ratkesi.\n\n\"Kas perhanaa\", sanoi hän ja silmäkarvat nousivat taas pystyyn.\n\"Olipa se hyvin kelvottomasti kiinnitetty -- langalla! Ja solmia\nkiini sitä ei käy laatuun. Jumala minua varjelkoon! Mitäpä oli\nminulla tämän myssyn kanssa tekemistä! Mutta maltappas, kyllä sinusta\nvielä selvän teen\". Ja samassa veti hän kourallisen rihmoja ja nuoria\nulos taskustaan -- semmoisia pitää jokaisella oikealla pehtorilla\nolla varalla -- ja levitti ne esille.\n\n\"Säkkinauha on liian paksua; mutta tämä tässä on sopivaa\". Ja niin\nrupesi hän vetämään jotenkin tukevaa seililankaa läpi silmuksen.\nSe toimi edistyi hyvin hitaasti ja kun hän tuskin oli puoliväliin\nehtinyt, kolkutti joku ovea. Hän viskasi työnsä lähimmälle tuolille,\nsillä hän vähän häpesi tointansa, ja sanoi: \"Sisään!\"\n\nOvi aukesi ja Hawermann astui sisään, kantaen pientä tytärtään\nkäsivarrellaan. Pehtori Bräsig hymähti ylös:\n\n\"Kaarlo Hawermann! Mistä sinä tulet?\"\n\n\"Hyvää päivää, Bräsig\", sanoi Hawermann ja laski lapsen alas.\n\n\"Kaarlo Hawermann\", huudahti Bräsig vielä kerran, \"mistä sinä tulet?\"\n\n\"Paikasta semmoisesta, Bräsig, jossa minulla ei enää ole mitään\ntekemistä\", vastasi hänen ystävänsä. -- \"Eikö sisareni ole kotona?\"\n\n\"Kaikki ovat heinässä; mutta kuinka pitää minun sinua ymmärtää?\"\n\n\"Että minä olen hukassa: toissapäivänä myytiin kaikki minun\nomaisuuteni huutokaupalla, ja eilen aamulla\" -- hän kääntyi pois päin\nakkunaa -- \"eilen aamulla hautasin vaimoni\".\n\n\"Mitä sinä puhut? Ah, Jumalani!\" huudahti tuo vanha hyvänluontoinen\npehtori. \"Sinun vaimosi? Sinun pieni, kiltti vaimosi?\" -- ja kyynelet\nvuosivat alas pitkin hänen punasia poskiansa -- \"Ystävä, vanha\nystäväni, kerro kuinka se on tapahtunut?\"\n\n\"Min, kuinka se on tapahtunut?\" sanoi Hawermann ja istui alas ja\nkertoi lyhyesti hänelle onnettomuutensa.\n\nSillä aikaa olivat Liina ja Miina menneet likemmäksi sitä vierasta\nlasta, ja verkkaan ja ujostellen, hiiskumatta sanaakaan, tulivat he\naina hiukan lähemmäksi, kunnes Liina vihdoin rohkaisi mielensä ja\npiteli hänen takkinsa hihaa ja Miina näytteli hänelle kuppisensa\npirstaleita: \"Kas, minun kuppini on rikki\".\n\nMutta tuo pieni vastatullut katseli ujostellen ympärillensä suurilla\nsilmillänsä ja tähtäsi vihdoin katseensa yksivakaisesti isäänsä.\n\n\"Niin\", lopetti Hawermann lyhyen kertomuksensa, \"minun on käynyt\nhuonosti, Bräsig, ja sinulle olen minä myös velkaa 200 taaleria;\nmutta älä minua ahdista, jos Jumala minulle ikäpäiviä antaa, olet\nsinä ne rehellisesti takaisin saava\".\n\n\"Kaarlo Hawermann -- Kaarlo Hawermann\", sanoi Bräsig ja kuivasi\nsilmiänsä ja niisti uljasta nenäänsä, \"sinä olet -- sinä olet\npöllöpää! Niin\", sanoi hän ja pisti ylpeästi niistinliinan taskunsa\nja kohotti nenänsä kopeasti ilmaan, \"sinä olet vielä sama pöllöpää\nkuin ennenkin!\" Ja kun hänen mieleensä samassa johtui, että hänen\nvanha ystävänsä oli saatettava toisille ajatuksille, otti hän Liinan\nja Miinan nurkasta ja pani heidät molemmat Hawermannin polville:\n\"Kas tässä, te pienet tallukat, hän on teidän enonne!\" -- aivan kuin\nolisi Liina ja Miina ollut leikkipajuja ja Hawermann pieni lapsi,\njota tällä tavalla täytyi lohdutella onnettomuudessaan; ja hän itse\notti Hawermannin pienen Lovisan käsivarrellensa ja tanssi sen kanssa\nympäri tuvassa ja samassa juoksivat taas kyynelet virtana pitkin\nhänen poskiansa, ja päälle päätteeksi pani hän sen pienen tytön\ntuolille, tietysti juuri sille tuolille, johon hän oli viskannut tuon\npuolitekoisen päähineen.\n\nSillä aikaa tuli talonväki kotia heinänteosta ja ulkoa kuului heleä\nnaisen ääni, joka ukitti piikoja rientämään paremmin: \"Joutukaa,\njoutukaa kiulujen ja sankojen kanssa, aurinko tekee laskua ja tänä\nvuonna on lypsinpaikka kaukana, meidän on muitten vielä lypsäminen\npimeässä. Menkää nyt kohta, minun täytyy ensin katsoa pienosiani\".\n\nJa huoneesen tuli komea vaimo, noin viidenkolmatta vuoden vanha,\ntäynnä eloa ja henkeä kasvoissa ja ruumiissa, posket punasina\nterveydestä ja työstä ja kesäpäivästä, tukka ja silmät vaaleat, ja\notsa valkea kuin lumi, niin pitkältä kuin olkihattu oli suojellut\nsitä auringolta. Ensi silmäykseltä voi havaita yhtäläisyyttä hänen ja\nHawermannin välillä; mutta kasvoin juonteet ja silmäin luonti, jotka\nHawermannissa tähtäsivät sisään päin, tähtäsivät hänessä reippaasti\nulos mailmaan, ja hänen koko olentonsa osotti, että hän luonnosta oli\nyhtä uuttera ja toimelias kuin hänen veljensä kunnian puolesta ja\nvelvollisuudesta.\n\nHeti kun hän sai veljensä nähdä, juoksi hän hänen luoksensa: \"Kaarlo,\nminun veljeni Kaarlo, minun toinen isäni!\" huudahti hän ja halasi\nhäntä kaulasta; mutta kun hän katsoi häntä likemmin silmiin, sysäsi\nhän hänet pois luotansa: \"Sinulle on jotakin tapahtunut, joku\nonnettomuus tapahtunut! -- Mitä se on?\"\n\nMutta ennenkuin Hawermann ehti vastaamaan, tuli hänen sisarensa mies,\nJokkum Nüssler, ovesta sisään ja kävi Hawermannin luoksi, antoi\nhänelle kättä, ja lausui vitkalleen kuin puntarilla punniten: \"Hyvää\npäivää, lanko; tee hyvin ja istu\".\n\n\"Anna hänen toki kertoa, mitä hänelle on tapahtunut\", huudahti hänen\nvaimonsa levottomana.\n\n\"Niin\", sanoi Jokkum, \"istu ja puhu. -- Hyvää päivää myös, Bräsig,\nistu sinä kans, Bräsig\".\n\nJa niin puhein siirtyi Jokkum Nüssler eli niinkuin häntä tavallisesti\nsanottiin, Nuori-Jokkum nurkkaansa uunin ääreen, jonka hän talostaan\noli ottanut erityiselle arennille itseänsä varten. -- Hän oli laiha,\npitkä mies, piti niskaansa vähän köyryssä ja näytti siltä, kuin\ntahtoisivat hänen jäsenensä tehdä kaikella tavalla vastusta, kun\nhän aikoi käyttää niitä luonnolliseen tarkotukseensa. Hän oli noin\nneljänkymmenen; hänen kasvonsa olivat vaaleat ja yhtä pitkäveteiset\nkuin hänen puheensa, ja hänen hieno, tummanruskea tukkansa riippui\nedestä ja takaa yhtä pitkältä yli otsan ja takinkauluksen, ja\njakausta ja kiehkuroita ei hän ikipäivinään ollut käyttänyt, sillä\näiti oli pienestä saakka kammannut hänen tukkansa alas kasvoihin\nja semmoisena oli se jäänyt olemaan, ja jos se näyttikin vähän\npörhöiseltä, oli äiti sanonut: \"Ei haita ensinkään, Jokkum,\ntakkuravarsoista tulee kiiltävimmät hevoset\". -- Joko syynä oli se,\nettä hänen silmäinsä aina oli täytynyt tirkistellä tuon pitkän tukan\nläpitse, taikka oli se hänen luonnossaan, hänen katseensa oli vähän\npelkurimainen, ikäänkuin ei hän milloinkaan voisi tarkastaa mitään\ntäydelleen ja tulla mihinkään päätökseen; ja jos ei hän ollutkaan\nvasenkätinen, niin oli hän kumminkin vasensuinen. Siihen oli syynä\ntupakan polttaminen, sillä se oli ainoa toimi, jota hän teki halusta,\nja koska hän aina piti piippua vasemmassa suupielessään, oli se\nvähitellen venynyt alaspäin, ja oikealta puolelta katsoen, näytti\nhänen suunsa, kuin ei voisi hän pahaa sanaa sanoa, mutta vasemmalta\npuolelta näytti se, kuin olisi hän valmis syömään lapsia.\n\nNyt istui hän tuolla erityisessä uuninnurkassaan; ja puhalteli savuja\nomituisesta suupielestään, ja sillä aikaa kuin hänen eloisa vaimonsa\nsurusta ja säälistä Hawermannin kertoessa oli itkuun pakahtua ja\nsuuteli ja lohdutteli milloin veljeänsä, milloin hänen pientä\ntytärtänsä, istui hän levollisesti ja katseli karsasteli ohitse\npäähenkilöjen Bräsigiin, ja tupakan savun kanssa pursueli silloin\ntällöin joitakuita katkonaisia, sanoja hänen suunsa vasemmalta\npuolelta: \"Jaa, niin se on, on kai. Kyllä kai se niin on. -- Mitä\nsiihen voi tehdä?\"\n\nMutta pehtori Bräsig oli nuoren Jokkumin suora vastakohta; sillä\njoko juoksi hän ympäri huoneessa, tahi istui jollekin tuolille eli\npöydänreunalle ja sätki ja telmi paljaasta mielenliikutuksesta ja\nlevottomuudesta lyhyillä säärillään kuin kankaankutoja, ja jos rouva\nNüssler otti tuon pienen lapsen käsivarrellensa ja sitä hyväili, otti\nhän sen häneltä ja kantoi sitä ympäri huoneessa ja laski sen taas\ntuolille, mutta tietysti taas keskelle mummun myssyä.\n\n\"Mutta, herranen aika!\" huudahti emäntä vihdoin, \"minähän pian olin\nunhottaa kaikki? Bräsig, teidän olisi pitänyt minua muistuttaa.\nEttehän ole vielä saaneet juomaa, ette ruokaa\". Ja niin puhein riensi\nhän tuon sinisen kaapin luoksi ja otti esille kaunista, valkeata\nvehnäleipää ja tuoretta voita ja juoksi ulos ja toi lihamakkaraa\nja juustoa ja pari pulloa väkevää olutta, jota isoisää varten\nvartavasten oli tehty, ja astian maitoa pienosille, ja kun kaikki\noli koreasti levitetty puhtaalle valkealle pöytäliinalle, veti hän\nveljensä pöydän päähän ja otti tuolin tuon pienen tytön keralla ja\ntäytti maljat, ja käsi liikkui, ja kieli liikkui, ja veitset ja\nkahvelit välkkyi ja kiilsi ja silmät välkkyi ja kiilsi, ja puhdas ja\nvalkea oli pöytäliina ja puhdas ja valkea sydän myös!\n\n\"Te saatte myöskin osanne\", sanoi hän pienelle omenaparilleen ja\nsilitti heidän pellavatukkaansa, \"mutta ensin saa pieni orpananne. --\nIstukaa tekin, Bräsig -- Saa saapuville, Jokkum\".\n\n\"Eipä taida muuta neuvoa olla\", sanoi Jokkum, veti viimeisen pitkän\nsavun piipustaan ja tulla tallusti tuolinsa kanssa likemmäksi.\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig, \"tämän, lihamakkaran voin minä sulkea\nsuosioosi; sen teossa on juuri sinun sisaresi mestari, ja minä olen\naina sanonut meidän emännöitsiälle, että hän hankkisi itselleen\nsen reseptin, sillä se vanha eukko haalii kokoon kaikenlaisia\nluonnottomia aineksia, jotka eivät ensinkään yhteen sovi, sanalla\nsanoen, siinä ei ole mitään suuntaa, ei suhtaa, vaikka ainekset kyllä\novat niin hyviä kuin säännönmukaisesti herneillä syötetystä siasta\nsaada voidaan\".\n\n\"Äiti, täytä Bräsigin malja\", sanoi Jokkum.\n\n\"Kiitoksia, rouva Nüssler; minä pyytäisin ennemmin saada pienen\npikarillisen kuminaviinaa. Kaarlo, aina siitä asti kun minä sinun\nja tuon veijarin, Pomukkelskopin, kanssa olin palveluksessa vanhan\nKnirkstädtin luona, olen minä tottunut aamusin ja iltasin ottamaan\npienen kulauksen kuminaviinaa, ja se tekee minulle hyvää, Jumalan\nkiitos! -- Mutta, Kaarlo, kuinka rupesit sinä kauppoihin tuon\nlurjuksen Pomukkelskopin kanssa? -- Siinä sanoin sinulle jo silloin:\nse roisto ei kelpaa; hän on kettu, salakavala koira, sanalla sanoen,\nhän on jesuviitti\".\n\n\"Äh, Bräsig\", sanoi Hawermann. \"älkäämme siitä enää puhuko.\nMahdollista kyllä, että hän olisi voinut menetellä minun kanssani\ntoisella tavalla; mutta se oli kuitenkin oma vikani, miksikä suostuin\nhänen ehtoihinsa. -- Minulla on nyt ihan toista ajateltavana: miten\nsaisin taas paikan itselleni!\"\n\n\"Tietysti täytyy sinun saada taas paikka! -- Minun armollinen\nherrani, kreivi, etsii kyllä kelvollista pehtoria pääkartanoonsa,\nmutta, Kaarlo, älä pane pahaksi, sinä et siihen sovi. Sillä näetkös,\nsiellä täytyy sinun joka aamu käydä kiiltosaappaissa ja hännystakissa\nraportilla ja puhua kreivin kanssa yläsaksaa, sillä alasaksaa pitää\nhän raakuuden merkkinä; ja sitte saat sinä vielä kaiken naisväen\nniskoillesi, sillä ne hallitsevat myös. Ja jos sinä tulisitkin\ntoimeen mitä saappaisiin, hännystakkiin ja yläsaksaan tulee --\nsillä osasithan sinä ennen sitä vähän, vaikka nyt olet ollut ilman\nharjotusta -- mutta naisten kanssa olisit huutavassa hukassa, sillä\narmollinen kreivinna käydä nuuskii navetat ja sikaläätit -- sanalla\nsanoen, siellä on semmoista hallintoa kuin -- niin, kuinka piti minun\nsanoman -- kuin Sodomassa ja Gomorrassa\".\n\n\"Herran Jestan\", huudahti talon emäntä, \"nyt johtuu mieleeni jotakin;\nPümpelhagenin pehtori muuttaa pois Juhannukseksi; se olisi sinulle\nluotuisa paikka, Kaarloseni\".\n\n\"Rouva Nüssler on aina oikeassa\", sanoi Bräsig. \"Mitä Pümpelhagenin\nherraan, kamarineuvokseen, tulee\" -- hän äänsi tuon ylhäisen herran\narvonimitystä niin tuttavallisella tavalla, kuin olisivat hän ja\nkamarineuvos yhdessä sotapalvelusta tehneet, eli kumminkin syöneet\nsamasta vadista samalla lusikalla -- \"mitä herra kamarineuvokseen\ntulee, niin on hän vanhan ajan miehiä, pitää väkeänsä hyvästi ja\nantaa runsaan palkan. Ja hän tuntee sinun jo vanhastaan, Kaarlo. Se\nolisi sopivin paikka sinulle, ja huomenna seuraan minä sinua sinne.\nMitä sinä asiasta! arvelet, Nuori-Jokkum?\"\n\n\"Niin\", sanoi Nüssler, \"kyllä kai se niin on, on kai\".\n\n\"Herranen aika!\" huudahti tuo nuori emäntä ja levottomuus levisi\nhänen kauniille kasvoillensa, \"minäpä unhotan tänään kaikki. Jos\nisoisä ja isoäiti saavat tietää, että me täällä yhdessä syömme\nillallista ja he eivät ole tässä, niin he eivät sinä ilmoisna ikinä\nminulle lepy. -- Lapsi-kullat, siirtykää vähän syrjempään! Sinä\nolisit voinut sitä myös ajatella, Jokkum\".\n\n\"Niin, minä olisin voinut sitä myös ajatella\", sanoi Jokkum, kun\nemäntä jo oli ulkona ovesta.\n\nEikä kauvan viipynytkään, kun molemmat vanhukset jo tulla tallustivat\nnahkasilla tohveleillaan emännän kanssa tupaan. Molempien kasvot\nosottivat semmoista väijyvää varovaisuutta ja epämääräistä\ntarkkuutta, jota hyvin huonokuuloisissa ihmisissä havaitaan ja joka\nhyvin helposti muuttuu tyhmyyden ja epäluulon tunnusmerkiksi. --\nSyystä sanotaan, että aviopuolisot, jotka kauvan ovat yhdessä eläneet\nja aina ajatelleet ja puuhanneet ja toimineet samoja asioita, vihdoin\ntulevat yhdennäköisiksi, ja jos ei sitä aina voi sanoakaan kasvojen\nulkomuodosta, niin pitää se kumminkin paikkansa, mitä yleiseen\nluonteesen tulee. Molemmat näyttivät niin äreämielisiltä, kuin eivät\nhe milloinkaan olisi suoneet toinen toiselleen mitään iloa tai\nhuvitusta, joka maksoi rahaa, molempain verhot olivat niin kuluneet\nja likaiset, kuin tarvitsisi heidän vielä yhä säästää ja saivartaa\njoka äyriä, ja ikäänkuin olisi vesi heille liian kallista tavaraa. Ei\nmitään mielihyvää vanhoilla päivillä, ei mitään iloa loistanut heidän\nsilmistänsä, sillä heillä oli koko elinaikanansa ollut vaan yksi\nilo, nimittäin Heidän Jokkuminsa ja hänen hyvä toimeentulonsa; nyt\nolivat he valjaista riisutut, ja ikävyys oli koko heidän olennossaan\nja heidän ainoassa ilossaankin, sillä heidän Jokkuminsa oli hyvin\nikävä kumppani; mutta hänen toimeentulostansa oli heillä vielä uhkaa\nja puhkaa, se oli heidän elinpäiväinsä viimeinen tarkotus. Ukko oli\njo hieman lapsi uudestaan; mutta eukko tiesi vielä kyllä tehdä tilin\ntöistään ja toimistaan ja hänen silmänsä vilahtelivat tuvan kaikkiin\nnurkkiin, ikäänkuin kaksi veijaria, jotka etsivät sopivaa tilaisuutta.\n\nHawermann nousi istuimeltaan ja antoi molemmille vanhuksille kättä,\nja hänen sisarensa seisoi lähellä ja katseli levottomuudella heidän\nsilmiinsä, minkä vaikutuksen vierasten läsnäolo oli heihin tekevä.\nSillä syyn veljensä tuloon oli hän jo ennakolta ilmottanut heille,\nja sentähden kai näyttivät noiden vanhusten kasvot vielä äreämmiltä\nkuin tavallisesti; mutta syynä voi siihen myöskin olla tuo runsas\nillallinen, jonka he näkivät pöydällä. -- Vanhukset istuivat pöytään.\n\nHawermannin pieni tyttö sattui eukon silmiin. \"Onko tuo hänen?\"\nkysäisi hän.\n\nNuori emäntä nyykäytti vastaukseksi.\n\n\"Jääkö se tänne?\" kysyi eukko vielä.\n\nNuori emäntä nyykäytti uudestaan.\n\n\"Vai niin!\" sanoi eukko ja vetää venytti sanaa niin pitkäksi, kuin\ntahtoisi hän sillä korvata kaiken vahingon, mitä hänen Jokkumillensa\nvoisi tästä syntyä. \"Jaa, jaa, ajat ovat huonoja\", lisäsi hän, ikään\nkuin asiaa ajoissa vastustelleiksensa, \"ja jokaisella on tekemistä\nkyllin itsestänsä\".\n\nUkko oli sillä aikaa yhä pitänyt silmällä olutpulloa ja Bräsigin\nlasia: \"Onko tuo _minun_ oluttani?\" kysyi hän.\n\n\"On\", ärjäisi Bräsig hänen korviinsa, \"ja se on oikea virkistys\nihmisen heikolle vatsalle!\"\n\n\"Liikaa tuhlausta, liikaa tuhlausta!\" jupisi ukko itseksensä.\n\nEukko söi, mutta silmät vilkkuivat yhä yli pöydän piirongin päälle.\n\nNuori emäntä, joka varmaankin tunsi eukon tavat perin juurin, otti\nvaarin hänen katseestansa ja havaitsi kauhuksensa myssyn olevan\npoissa vaarnasta. Hyvä Jumala! Mihinkä myssy oli joutunut? Olihan hän\nitse sen aamulla silittänyt ja ripustanut vaarnaan.\n\n\"Missä on minun myssyni huomiseksi?\" kysyi eukko vihdoin.\n\n\"Olkaa huoletta, anoppi\", huusi nuori emäntä ja kallistui lähemmäksi\neukkoa, \"kyllä sen saatte myöhempään\".\n\n\"Onko se jo silitetty?\"\n\nMiniä vastasi nyykäsemällä ja luuli mummun jo viihdyttäneensä, mutta\nvanhuksen silmät vilkkuivat vilkkaammin ympäri huoneessa, kuin ne\nviisikymmentä vuotta sitten olivat nuoriin miehiin tehneet. Pehtori\nBräsig tuli tunnon vaivoille, myssystä puhuttaissa, ja hän katsahti\nmyöskin muutaman kerran hätäisesti ympärinsä, mihinkä se peijakas\noli joutunut, mutta ei viipynyt kauvan, ennenkuin eukon kasvoille\nlevisi katkeran-imelä irvistely, ja hän näytti muodoltaan kuin vanha\nhomettunut, myrkkyyn kastettu sämpylä, jolla kärpäsiä tapetaan.\n\n\"_Hänenkin_ pitää sitä kai silitellä?\" sanoi eukko ja osotti\nsormellaan Hawermannin pientä Liisaa.\n\n\"Hyvä Jumala, mitä se on?\" huudahti nuori emäntä ja hypähti ylös ja\nnäki samassa myssynnauhan pään pilkistävän esille lapsen vaatteiden\npoimusta. Hän nosti tytön ylös ja aikoi ottaa myssyn käsiinsä;\nmutta eukko oli vikkelämpi. Pikaisesti tempasi hän pahoin runnellun\nkorumyssynsä luoksensa, ja kun hän havahti sen litistyneen takapuolen\nja pehtori Bräsigin puolitekoisen työn, puhkesi myrkky ulos ja hän\nkohotti myssynsä ilmaan: \"Pahanpäiväinen penikka!\" huusi hän ja\nnäytti siltä, kuin olisi hän aikonut lyödä lasta myssyllä korville.\n\nMutta Bräsig tarttui hänen käteensä ja huusi: \"Mitä se lapsen syy\non?\" ja itseksensä jupisi hän: \"vanha naaras!\" Ja isoäidin tuolin\ntakana alkoi suuri poru, ja Miina itki: \"En temmoitta enää tee! En\ntemmoitta enää tee!\"\n\n\"Jumala nähköön!\" huudahti nuori emäntä, \"sen ovat pikku tytöt\ntoimeen saaneet. -- Äiti kulta, sen ovat meidän omat lapset tehneet\".\n\nMutta eukko oli koko elinaikansa ymmärtänyt pitää huolta omasta\nedustaan, niin että hän vanhoilla päivilläänkin osasi käyttää\nkuurouttansa hyväksensä: niitä hän ei tahtonut kuulla, sitä ei hän\nkuullut, ja _tätä_ hän ei tahtonut kuulla. Hän huusi ja viittasi\nmiehellensä: \"Tule!\"\n\n\"Äiti kulta, äiti kulta\", rukoili nuori emäntä, \"antakaa minulle\nmyssy, kyllä minä sen taas kuntoon panen\".\n\n\"Ken on lypsämässä?\" kysyi eukko ja kävi vanhan Jokkumin kanssa ulos\novesta.\n\nNuori Jokkum sytytti taas piippunsa.\n\n\"Jumala nähköön!\" huudahti nuori emäntä, \"vanha muori on oikeassa,\nminun pitää mennä lypsämään. Niinpä kyllä, muori ei minulle lepy koko\nkuukautena\".\n\n\"Julmio\", sanoi Bräsig, \"oli vanha koira, hänenkin täytyi viimein\nleppyä\".\n\n\"Älkää enää itkekö, lapsukaiset\", sanoi äiti ja kuivasi pienten\ntyttösten silmät: \"Se ei ole teidän syynne, te olette vielä liian\ntyhmät. Ja olkaa nyt kilttejä ja leikitelkää pienen orpananne kanssa;\nminun täytyy mennä. Jokkum, pidä vaaria lapsista\", ja niin puhein\npisti hän olkihatun päähänsä ja meni lypsämään lehmiä.\n\n\"Anopit\", sanoi Bräsig, \"ovat pirun perintöä. Mutta sinä, nuori\nJokkum\", sanoi hän talon isännälle, joka istui levollisena, ikäänkuin\nei vanha muori eikä nuori emäntä häneen mitään koskisi, \"sinun\npitäisi vähän hävetä, että annat vanhan eukon niin pahasti kohdella\nvaimoasi\".\n\n\"No, mitä pitäisi minun kai hänen poikanansa siihen tehdä?\" sanoi\nnuori Jokkum.\n\n\"Lyödä häntä ei sinun ole tarvis\", sanoi Bräsig, \"sillä he ovat\nkuitenkin sinun vanhempasi; mutta lapsellisen varoituksen voit sinä\nsilloin tällöin antaa hänelle ja tottelevaisena poikana sanoa heille,\nettä piru heidät perii, jolleivät pidä rauhaa talossa. -- Ja sinä,\nKaarlo Hawermann, älä pane mielees semmoista pientä häirinköä, sillä\nsinun rakkaalla sisarellasi on hyvä luonto ja iloinen mieli; hän on\nsen pian unhottava ja noiden vanhain äkäpussein täytyy toki viimein\nleppyä, sillä ilman häntä eivät he voi toimeen tulla, nuori, emäntä\non näet kaikki kaikkena talossa. Mutta\" -- tässä veti hän esille\ntaskustansa kelvollisen kolmepuettisen kellon, oikein tuommoisen\npulskean nauriin, \"todellakin, jo lähellä seitsemää! Minun täytyy\nrientää väkeäni katsomaan\".\n\n\"Odota\", sanoi Hawermann, \"minä seuraan sinua kappaleen matkaa.\nHyvästi niin kauvaksi, Jokkum\".\n\n\"Hyvästi, lankoseni\", sanoi Jokkum ja jäi istumaan nurkkaansa.\n\nKun he olivat tulleet ulos, sanoi Hawermann: \"Mutta Bräsig, kuinka\nvoit sinä pojan lässäollessa puhua sillä tavalla vanhuksista!\"\n\n\"Siihen on hän tottunut, Kaarlo. -- Kukaan ihminen ei voi kärsiä\nniitä molempia vanhoja tuittupäitä. He elävät riidassa kaikkein\nnaapurien kanssa, ja mitä palvelioihin tulee, juoksevat ne virstan\nmatkaa pois heidän tieltänsä\".\n\n\"Taivaan pyhät\", huudahti Hawermann, \"minun onneton sisareni! Hän\noli niin iloinen lapsi, ja nyt olla semmoisessa pesässä semmoisen\nnahjuksen vaimona\".\n\n\"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo, hänen miehensä on kelvoton nahjus\nja Nüssler on hänen nimensä, mutta sisarellesi ei hän mitään pahaa\ntee, ja vaikka hän muuten on vanha pöllöpää ja vetelys eikä ripeyttä\nhänessä ole rahtuakaan, ei hän kumminkaan ole niin tyhmä, ettei hän\nhuomaa sinun sisaresi kaikki hallitsevan\".\n\n\"Tyttö parka! Minun tähteni, ettei hän olisi minulle rasitukseksi,\nniinkuin hän sanoi, ja meidän vanhan äitimme tähden, joka tahtoi\nnähdä kumminkin yhden lapsistaan naituna, ennen kuin hän kuoli, otti\nsisareni sen miehen\".\n\n\"Minä tiedän kaikki, Kaarlo, minä tiedän omasta kokemuksesta.\nMuistatko vielä? Oli ruisleikon aika ja sinä sanoit minulle: Sakari,\nsanoit sinä, piruko sinua riivaa, ajathan elosi märkänä sisään,\nja minä sanoin: kuinka niin? Edellisenä sunnuntaina oli meillä\nollut tanssijaiset, ja sinun sisaresi oli ollut muassa, eikö minun\nsilloin pitänyt ajaa elojani sisään semmoisella ilmalla? Ja sitte\nsanoin minä sinulle, jos minä naimaan menen, en nai minä kaikista\nkolmesta morsiamestani ketään toista kuin sinun sisaresi. -- Silloin\nnauroit sinä niin ivallisesti ja sanoit: hän on vielä liian nuori.\n-- Mitä on nuoruudella sen kanssa tekemistä? kysyin minä. -- Silloin\nlisäsit sinä vielä, että minun molemmilla toisilla morsiamillani oli\netuoikeus ja nauroit uudestaan, sillä sinä et uskonut minun totta\npuhuvan; ja niin kului muutama aika tyhjään, koska minun armollinen\nherrani, kreivi, ei pitänyt sanaansa eikä tahtonut huolia naineesta\npehtorista. Ja sittemmin oli liian myöhäistä, nuori Jokkum oli\nsisartasi kosinut ja äitisi oli hänen saanut kauppaan suostumaan.\n-- No niin, se oli kai niin sallittu\", sanoi se vanha, kunnon poika\nja katseli alas pitkin nenäänsä, \"mutta kun minä näen hänen pienet\ntyttösensä ja ajattelen, että niiden oikeastaan pitäisi olla minun,\nkuuleppas, Kaarlo, silloin tuntuu minusta, kuin pitäisi minun tallata\nvanha muori, vanha Jokkum ja nuori Jokkum maan uumeniin. Mutta\nniille vanhoille jesuviiteille on se oikea onnen potkaus, että sinun\nsisaresi on tullut taloon lempeän sydämensä ja iloisen luontonsa\nkanssa, sillä jos he olisivat saaneet jonkun toisen miniän, niin\nolisi siellä jo aikaa tukka löyhynyt ja kurkku kurissut\".\n\nNäin puhellessaan olivat he tulleet ulos kylästä ja kun he kiersivät\npuutarhan kulmaa, sanoi Hawermann: \"Hyväinen aika, kas tuollahan ovat\nkai molemmat vanhukset töyräällä?\"\n\n\"Niin\", nauroi Bräsig oikein ilkeästi itseksensä, \"siellähän ne\nmolemmat jesuviitit taas piileskelevät salaisessa kokouspaikassaan\".\n\n\"Piileskelevät?\" kysyi Hawermann, \"tuolla ylhäällä töyräällä?\"\n\n\"Ihan siellä, Kaarlo. Ne vanhat konnat eivät luota keneenkään\nihmiseen, ei edes omiin lapsiinsa, ja kun heillä on jotakin\nsanomista toisillensa, johon heidän tavalliset muikistelemisensa ja\nirvistelynsä eivät riitä, menevät he aina ylös tuonne töyräälle, että\nvoivat nähdä ympärillensä, ettei kukaan heitä kuule, ja sitte ärjyvät\nhe salaisuuksiansa toinen toisensa; korvaan. Niin, nyt on taas tuolla\nkärmeiden keräjät täydessä vauhdissa, ja eukko on kai synnyttänyt\njonkun pirun sikiön, jota nyt hierotaan, haudotaan yhdessä\".\n\n\"Ovatpa oikein kuumassa kiihkossa\", sanoi Hawermann. \"Katsoppa vaan,\nkuinka vanha muori sättii käsillään! Mitäpä lienee heillä tekeillä?\"\n\n\"Minä tiedän varsin hyvin, inistä he kiistelevät ja melua pitävät;\nminä tunnen tuon leikin jo vanhastaan. -- Jaa, Kaarlo\", lisäsi hän,\nvähän aikaa arveltuansa, ja kohotti silmäkarvansa korkealle ilmaan,\n\"paras on että saat tietää kaikki heti, että sen jälkeen voit asettaa\nasiasi: he puhuvat sinusta ja sinun lapsestasi\".\n\n\"Minusta ja minun pienestä tytöstäni?\" kysyi Hawermann kummastuen.\n\n\"Niin, Kaarlo. Näetkös, jos olisit tullut, tuoden tullessasi\nkukkaron täyden kolikoita, niin olisivat kyllä herttaisesti sinun\nvastaan ottaneet, sillä raha on ainoa, jolle he arvoa antavat,\nmutta nykyisessä pulassasi pitävät he sinua ja sinun tyttöäsi\nnurkkavieraina, jotka vievät leivän heidän ja heidän kelvottoman\nJokkuminsa suusta\".\n\n\"Jumalan tähden\", huudahti Hawermann, \"miksi en jättänyt lasta\nRassowille? Minne nyt sen vaivaisen panen? Etkö tiedä mitään neuvoa?\nTänne en häntä jätä, tänne en voi häntä jättää sisareni tähden\".\n\n\"Mutta tietysti tahtoisit pitää häntä näillä likitienoilla. Minulla\non jotakin sanomista sinulle, Kaarlo, tämän yön täytyy sinun vielä\nolla Nüsslerein luona; huomenna menemme herra kamarineuvoksen luo\nPümpelhageniin. Jos asiamme onnistuu, niin etsimme paikkaa lapselle\nnaapuristosta; mutta jos ei onnistu, sitte menemme kaupunkiin ja\nsiellä kai joku tilaisuus aukenee, jos ei muualla niin kauppias\nKurzin luona. Ja nyt hyvästi, Kaarlo! Älä pane asiaa liian paljo\nmieleesi, kyllä kaikki vielä tulee hyväksi\". Ja niin puhein meni hän.\n\n\"Niin, jos kaikki olisivat niinkuin sinä\", sanoi Hawermann,\npalatessaan takasin sisarensa taloon, \"niin pääsisin kyllä taas\naidan päälle. Ja sen päälle pitää ja täytyy minun päästä\", lisäsi\nhän vakavasti, ja hänen reipas mielensä, jota työ ja velvollisuuden\ntunne oli karaissut, hajotti surut, niinkuin aurinko sumupilvet;\n\"sisarelleni ei saa tulla mitään haittaa minun kauttani ja lapsestani\ntahdon minä yksin huolta pitää\".\n\nIllalla, kun maito oli siivilöitty, käveli Hawermann sisarensa kanssa\nedes takaisin puutarhan käytävällä, ja edellinen puhui jälkimäisen ja\njälkimäinen edellisen asemasta.\n\n\"Ei, Kaarloseni\", sanoi sisar, \"minun tähteni ei sinun tarvitse\nlevoton olla. Minä olen siihen jo tottunut. Totta kyllä, että\nvanhukset ovat hyvin omituisia ja juonikkaita; mutta jos he ovatkin\nminulle äreissään viikon päivät, unhotan minä sen pian taas,\nja Jokkumin kunniaksi voin minä sanoa, ettei hän lisää silloin\nkuormaani, hän ei ole vielä kertaakaan pahaa sanaa minulle sanonut.\nKun hän vaan olisi vähän toimeliaampi ja virkumpi! Mutta siksi\nhäntä ei voida saada. Jumala nähköön, minulla on kyllin tekemistä\nsisäaskareista, ja jos minä tahtoisinkin pitää huolta ulkoaskareista,\nniin mitäpä naisihminen niistä ymmärtää; mutta siinä kohden on Bräsig\nminulle oikea tuki, sillä hän luo silmäyksen tuontuostakin tiluksille\nja talon toimiin ja panee Jokkumin silloin tällöin vähän vauhdille\".\n\n\"No, meneekö talous ylimalkaan niin hyvin, että tulette toimeen?\"\nkysyi veli.\n\n\"Niin kuin pitäisi, ei se mene. Siksi olemme liian säästäviä, ja\nvanhukset eivät suvaitse, että käytämme mitään varoja talon tarpeisin\nja teemme uusia parannuksia. Toimeen kyllä tulemme, ja arennin\nolemme aina maksaneet ajoissa; mutta Jokkumilla on kaksi vanhempaa\nsisarta, toinen naimisissa kauppias Kurzin kanssa, toinen rehtori\nBalderjahnin -- niin, he ovat saaneet vaan pienet myötäjäiset -- ne\nahdistavat vanhuksia ja meitä nyt yhä, saajaksensa ulos perintöänsä.\nRehtori Balderjahn ei sitä juuri tarvitsisi, mutta hän on semmoinen\nvanha saituri; Kurz sitä vastaan voi tarvita rahansa, sillä hän\non kauppamies ja tahtoisi mielellään laventaa liikettänsä. Mutta\nmolemmat vanhukset tahtovat antaa Jokkumille pian kaikki ja siitä,\nmitä he itsellensä ovat pidättäneet, eivät he voi luopua, ja vanhalla\nmuorilla on semmoinen vanha ilkeä sananlasku, jota hän aina jupisee,\nkun häntä semmoisella anomuksella lähestyvät:\n\n    \"Ken kaikki antaa lapsillensa,\n    Niin että itse on nälissänsä,\n    Se saakoon hyvästi selkähänsä.\n\n\"Mutta se on väärin, ihan väärin, ja siunausta ei siitä milloinkaan\nlähde, sillä toinen lapsi on yhtä hyvä kuin toinenkin; ja sen\nolenkin minä alussa suorastaan vanhuksille sanonut. Mutta kah, mikä\nelämä siitä nousi! He olivat muka itse kaikki ansainneet ja olinko\nminä jotakin tuonut tullessani? Polvillani pitäisi minun rukoilla\nJumalaa, että he tahtoivat tehdä Jokkumista miehen. Mutta minä olen\nkuitenkin saanut Jokkumin vähitellen antamaan Kurzille noin 1,500\ntaaleria. Vanha muori on sen kyllä huomannut ja siitä minua usein\npistellyt; mutta asian oikeata laitaa hän ei kuitenkaan tunne,\nsillä, koska Jokkum on liiaksi hidasteleva ja hän laskemisessa ei\nole oikein harjaantunut, on kassa minun hallussani ja siihen en anna\nminä isoäidin millään ehdolla tirkistää. Ei, isoäiti, niin tyhmä en\nminä ole! Koska minulla on oma talouteni, niin pitää minulla myös\nolla oma kassani. Ja tämäpä se juuri on, joka vanhuksia enimmästi\nharmittaa, ettei Jokkum enää ole heidän holhouksensa alainen; mutta\nJokkum on lähes neljänkymmenen ikäinen ja jos ei hän tahdo itse\nhallita itseänsä, niin tahdon minä häntä hallita, sillä minä olen\nhänen vaimonsa ja minulla on siihen lähin oikeus, niinkuin meidän\npastorimme rouvalla on tapa sanoa. Sanoppa, Kaarlo, olenko minä\noikeassa vai olenko minä väärässä?\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", sanoi Hawermann.\n\nSitte sanoivat he hyvää yötä toinen toisellensa ja menivät levolle.\n\n\n\n\nLuku 3.\n\nMimmoinen mies Bräsigin kamarineuvos oli ja minkätähden Bräsig oli\nvääntämäisillään selkänsä. -- Kuinka Hawermann sai paikan; miten\npapinpenkki kirkossa oli rojahtanut rikki. Kuinka pikku Liisa sai\nuuden kodin, ja miksikä Mooses käytti vaan yhtä henskeliä eikä\nvararikkoasioissa turvannut Preussin tuomioistuimiin.\n\n\nSeuraavana aamuna tuli Bräsig ajoissa noutamaan Hawermannia\nPümpelhageniin. Nuori emäntä istui etehisessä ja palkkasi väkeä;\nJokkum istui kyllä hänen vieressänsä ja poltti tupakkaa, mutta\nraha-asiat toimitti emäntä. Kumpikaan vanhuksista ei vielä ollut\ntullut näkyviin, sillä isoäiti oli sanonut miniälle, että hän ei\nsuinkaan voinut tulla alas tänään, sillä hänellä ei ollut mitään\npäähän pantavaa, ja isoisä oli sanonut, että ilman häntäkin voitiin\nkyllä hauskasti elää.\n\n\"Sepä on varsin kiltisti vanhuksilta\", sanoi Bräsig, \"etteivät\nturmele meiltä ruokahalua päivällispöydässä, sillä, rouva Nüssler,\nminä jään tänne päivälliselle Kaarlon luoksi. Mutta nyt, Kaarlo,\ntäytyy meidän lähteä. Hyvästi, pikku sirkkuset!\"\n\nKun tulivat ulos pihalle, seisahtui Bräsig.\n\n\"Näetkös, Kaarlo, eikö täällä näytä kuin Saharan erämaassa? Tuolla\npieni tunkio, täällä pieni tunkio! Ja kas, tämän ojan on vanha Jokkum\nvielä kaivattanut, että se hiukkanen tadevettä, mitä talossa on,\nkaiken mokomin juoksisi kylän lampeen. Ja katot sitte!\" sanoi hän\nja kävi edelleen. \"Heillä on olkia kyllä uusiksi katoiksi, mutta\nvanhukset eivät raskitse palkata kattajia. -- Minä käyn täällä\noikeastaan kahdesta syystä, vatsani tähden ja sydämeni tähden; sillä\nminä olen havainnut että se tekee minulle hyvää, jos vähän liiaksi\nsyötyäni saan syytä pikkusen suuttuakseni. Ja mitä sydämeeni tulee,\nkäyn minä täällä sisaresi ja noiden pienten sirkkusien tähden, että\nvoisin häntä vähän auttaa; sillä nuoresta Jokkumista ei ole sen\nenempää apua kuin rattaasta reen alla talvella. Tulimmainen, minä\ntahtoisin nähdä hänen kerran valjaissa sontarattaitten edessä ja\nistua itse takana, piiska kädessä!\"\n\n\"Kas\", sanoi Hawermann, kun tulivat pellolle, \"tässä on heillä\nkuitenkin varsin kaunista nisua\".\n\n\"No niin, se näyttää kyllä kauniilta; mutta mitä luulet että he\naikoivat kylvää tähän? -- Ruista! -- Ja miksikä? -- siksikä että\nvanha Jokkum yksikolmatta vuotta perätysten oli viljellyt ruista\ntässä\".\n\n\"Ulottuuko heidän peltonsa aina tuonne mäen toiselle puolelle?\"\n\n\"No no, Kaarlo, ammu vähän hiljemmin: suuri pala suun repäisee, pieni\nkylläisnä pitää; ei, Kaarlo, tuo tuolla mäen toisella puolella on jo\nminun peltoni\".\n\n\"Kah, kuinka paljo voi kumminkin muutamassa vuodessa unhottaa! Aina\ntänne astiko ulottuvat sinun tiluksesi?\"\n\n\"Niin, Kaarlo, sillä Warnitz pistää pirun pitkälle; tätä ilmaa\nulottuu se aina tänne asti ja toiselle suunnalle antaa se lähemmäksi\nHaunerwiemiä. Mutta tältä töyräältä, näethän, voin näyttää sinulle\nkaikki maiseman eri osat. Tämä tässä, jossa nyt seisomme, on\nlankosi maa, ja se ulottuu oikealle kädelle minun: nisupeltooni\nasti ja vasemmalle kädelle tuonne pieneen kuusikkoon, sillä Reksow\non ainoastaan pieni tila, ja kylän toisella puolella on vaan pieni\npellontilkku. Oikealla kädellä nisupellon takana on siis Warnitz ja\nsuoraan edessämme, missä kesanto alkaa, on Pümpelhagen, ja vasemmalla\npuolella tuolla pienen kuusikkomäen takana on Gürlitz\".\n\n\"Warnitz on kai niistä suurin?\"\n\n\"Ei, Kaarlo, sitä ei se ole! Pümpelhagenissa kylvetään 30 tynnyriä\nenemmän ja on se perutila, ja myöskin maan laadun puolesta paras;\n140 tynnyrinalaa oivallisinta vehnämaata. Niin, jospa vaan kaikki\nmuu olisi samanlaista! No, kamarineuvos on hyvä mies, myöskin\nhyvä maamies; mutta näetkö, hän istuu Swerinissä eikä voi pitää\nkunnollista huolta Pümpelhagenista -- ja useinpa on hänellä ollut\nsiellä jos jonkinlaisia pehtoreita! -- ja tilan osti hän päälle\npäätteeksi kalliisen aikaan, ja sentähden rasittaa sitä koko\njoukko hypoteekkilainoja, niin että hänellä monasti kyllä on pää\npyörällä, ja sanotaanpa vielä lisäksi kamarineuvoksen rouvan olevan\nvarsin pohjattoman vierastelemisessa ja huminoitsemisessa. Mutta\nkamarineuvos on kunnon mies ja pitää väkensä hyvin, ja vaikka\nRambowin herrat ovat vanhaa sukua -- sillä minun isäntäni kreivi\nkutsuu hänen usein päivälliselle ja hän pitää seuraa ainoastaan\nvanha-sukuisten aatelisten kanssa -- on hän kuitenkin hyvin sävyisä\nherra ilman pitkittä mutkitta\".\n\nHawermann kuulteli tarkasti näitä uutisia, sillä ne asiat saattoivat\nhyvän onnen sattuessa koskea hänen omaan tulevaisuuteensa; mutta\nkuinka paljo ne häntä viehättivätkin, yhä palasi hän ajatuksissaan\nnykyiseen tilaansa.\n\n\"Bräsig\", sanoi hän, \"oletko ajatellut minun pientä tyttöäni?\"\n\n\"Kuinkas sitten, Kaarlo! Mutta -- pentele tiesi! -- minä luulen,\nmeidän täytyy sittekin mennä kaupunkiin kauppias Kurzin luo. Hän,\nnimittäin Kurzin rouva, on kelvollinen ihminen, mutta kauppias itse\n-- no, hän on semmoinen veitikka, jommoisia kauppiaat kaikki ovat.\n-- Aatteleppa vaan, menneenä kesänä houkutteli hän minun ostamaan\njonkinlaista housukangasta, jota aikomukseni oli pitää sunnuntaisin\n-- se oli semmoista sjuklanväristä verhoa -- ja aatteleppa, kun minä\naamulla kasteessa kävelin apilasmaan läpitse, tulivat housuni aina\npolviin saakka punasiksi kuin kravut, ihan tulipunasiksi! Ja viina\nsitte, jonka hän lähetti minulle, tuommoista preussiläistä makeata\nlientä, jota he tekevät kaikenlaisista rohdoista. Sen lähetin minä\nhänelle takasin hyvällä kyydillä, mutta housuja hän ei tahtonut ottaa\ntakasin: ne eivät sopineet hänelle, sanoi hän. No, luuliko hän kai,\nettä punaset housut sopivat minulle paremmin? -- Kas, Kaarlo, tämä\ntässä vasemmalla kädellä on Gürlitz\".\n\n\"Tuo on kai Gürlitzin kirkontorni?\" kysyi Hawermann.\n\n\"Niin, Kaarlo\", sanoi Bräsig ja seisahtui, kohotti nenänsä korkealle\nilmaan, nosti silmäkarvansa aina ylös hatun reunaan asti -- sillä\nsunnuntaisin käytti hän hattua -- levitti suunsa ammollensa ja\nkatseli Hawermannia silmäyksillä, jotka tähtäsivät; suoraan hänen\nläpitsensä ja katosivat kauvaksi etäisyyteen. \"Kaarlo!\" huudahti hän\nvihdoin, \"mitähän sinä puhut kirkontornista! Kirkas tuli ja leimaus!\nGürlitzin pastori on sinun pienen tyttösi ottava\".\n\n\"Pastori Behrens?\" kysäisi Hawermann.\n\n\"Niin, pastori Behrens, joka minulle ja sinulle antoi kotiopetusta,\nollessamme vanhan Knirkstädtin luona\".\n\n\"Ah, Bräsig, minä tahdon ilmottaa sinulle, että minä melkein koko yön\nolen sitä ajatellut, olisiko se: mahdollista, jos minä tulen jäämään\ntähän likiseutuun\".\n\n\"Mahdollista? Hänen täytyy! Hän voi kiittää onneansa, että hän saa\nsemmoisen pienen kääpyräisen: ympärillensä, saa sen ilman mitään\nvaivaa; hänellä näet ei itsellä ole mitään lapsia ja peltonsa on\nhän vourannut pois ja hän ei nyt muuta tee kuin lukee ja tutkii\nkirjojansa, niin että muiden jo mustuu mustaksi mailma silmissä, sitä\nkaukaa katsellessa. Se on; hänen onnensa! Ja pastorin rouva pitää\npaljo lapsista, jonka tähden kaikki kylän mukulat juoksevatkin hänen\nperässänsä, ja ilman sitä on hän toimellinen ja puhdas ihminen ja\naina iloinen ja sopii hyvästi yhteen sinun sisaresi kanssa\".\n\n\"Niin, jospa se kävisi laatuun!\" huudahti Hawermann. \"Kuinka paljon\ntulee meidän molempain kiittää sitä miestä, Sakari! Muistatko vielä,\nkuinka hän ollessaan kandidaattina vanhan Knirkstädtin luona, luetti\nmeitä talvi-illoilla ja opetti meitä kirjottamaan ja laskemaan, ja\nkuinka ystävällinen hän oli meitä molempia tyhmiä pojan-könttejä\nkohtaan\".\n\n\"Niin, Kaarlo, ja kuinka Samuli Pomukkelskopp makasi uunintakana\nja kuorsasi, niin että hirret vapisivat, sillä aikaa kun\nme harjottelimme tieteitä. Muistat kai vielä, kun tulimme\nrenkulatriian.[1] Oli etsittävä kolmas tuntematon suuruus -- ensin\npantiin luvut järjestykseen ja sitte laskemaan! Minä olin vikkelämpi\nsinua, mutta sinä olit tarkempi, myöskin oikokirjotuksessa; mutta\nkaunokirjotuksessa, kirjeenkirjottamisessa ja yläsaksassa voitin minä\nsinun, ja näissä tiedon haaroissa olen minä vielä, enemmän edistynyt,\nsillä jokaisella ihmisellä on hänen mieliharrastuksensa; ja aina\nkun tulen pastorin luoksi, kiitän minä häntä yhä vielä, että hän on\nantanut minulle sivistystä, mutta silloin myhäilee hän itseksensä\nja sanoo: hänen tulee ennemmin kiittää minua, että minä autin häntä\nsaamaan vouratuksi pois peltonsa hyvillä ehdoilla ja että hän nyt voi\nelää huoletonna hyvän kontrahdin turvissa. Hän pitää minusta paljon,\nja jos sinä saat täällä paikan, menemme hänen luoksensa, ja saatpa\nnähdä, että hän sen tekee\".\n\nHe olivat sillä aikaa saapuneet Pümpelhageniin, ja Bräsig otti nyt\nHawermannin kokonaan köliveteensä, kun hän tuli kartanolle, ja laski\ntäysissä purjeissa erästä palveliaa kohden, jolta hän kysyi, oliko\nkamarineuvos kotona ja voiko päästä hänen puheillensa. Palvelia\nvastasi, että hän oli ilmottava herrain tulon; eikö hän ollut pehtori\nBräsig?\n\n\"Olen\", sanoi Bräsig. \"Näetkö, Kaarlo hän tuntee minun ja\nkamarineuvos tuntee myös minun. Ja -- huomasitko sitä? -- oikein\nsäännöllinen ilmotus! Ilman semmoista temppua ei aatelisten puheille\npäästä; minun armollinen isäntäni, kreivi, antaa aina ilmotusten\nkulkea kolmen suun kautta, s.t.s. yksi ilmottaa aina toiselle,\nkunnes kamaripalvelia viimein ilmottaa sen hänelle itselle, jolloin\nuseasti tapahtuu hullunkurisia erehdyksiä, niinkuin nykyään\nkamarijääkärin kanssa. Ensimäinen ilmotti toiselle kamarijääkärin\nsijasta ylijääkärin, toinen lisäsi siihen mestari, ja kolmas ilmotti\nherra kreiville ylihovijääkärimestarin, ja kun nyt minun armollinen\nherrani, kreivi, tahtoi ottaa tuon vieraan herran kaikella kunnialla\nvastaan, olikin se vaan vanha hiirenhirttäjä Tibäul\".\n\nPalvelia tuli takasin ja vei heidän suureen huoneesen, joka oli\nsäädyllisesti, mutta ei suinkaan liian hienosti sisustettu: keskellä\nhuonetta seisoi iso, yksinkertainen pöytä, täynnä papereita ja\nlaskuja. Pöydän takaa nousi, heidän sisäänastuessaan, jotenkin\nkookas, laiha mies, jonka kasvot osottivat aattelevaisuutta ja\nkoko hänen olentoansa vallitsi hiljainen yksivakaisuus; vaikka hän\noli täydessä asussa, lähteäksensä ulos, osotti kuitenkin hänen\npukunsa samaa yksinkertaisuutta kuin huonekalut. Hän saattoi olla\nviidennenkymmenennen alussa, ja hänen musta tukkansa vedähti\njo hyvästi harmaalle; hän oli arvattavasti likinäköinen, sillä\nkäydessään ympäri pöydän, ottaaksensa vastaan vieraitansa, kurotti\nhän ensin lornettiansa, jota hän ei kuitenkaan käyttänyt, vaan kävi\nsuorastaan heitä vastaan: \"Kah, herra pehtori Bräsig!\" sanoi hän\ntyynesti. \"Mitä on teillä asiaa?\"\n\nMutta vanha pehtori Bräsig oli niin pahasti kietounut herrastapaisiin\npuheenparsiinsa, ettei hän niistä niin vähällä selvinnyt; huolimatta\nhänestä siis sen enempää, katseli tarkasteli kamarineuvos Hawermannia\nihan läheltä ja sanoi: \"Teidän asianne...? Mutta\", keskeytti hän\npuheensa, \"minä olen teidän tuntevinani. Vartokaapa -- ettekö te\nkymmenen tai kaksitoista vuotta takaperin olleet minun veljeni luona\npalveluksessa?\"\n\n\"Olin, herra kamarineuvos, ja minun nimeni on Hawermann\".\n\n\"Oikein, oikein! Ja mikä tuottaa minulle kunnian, nähdä teidän\nluonani?\"\n\n\"Minä olen kuullut, että herra kamarineuvos tarvitsee pehtoria, ja\nkoska mielelläni ottaisin semmoisen paikan --\"\n\n\"Mutta onhan teillä arentitila Pommerissa, niinkuin muistelen\nkuulleeni\", puuttui kartanonhaltia hänen puheesensa.\n\nNyt oli aika täpärällä Bräsigin ryhtyä asiaan, jos hän ylimalkaan\njotakin tähdellistä tahtoi saada sanotuksi: \"Ihan oikein, herra\nkamarineuvos von Rambow, hänellä on _ollut_, mutta sillä hän ei\nenää pitkälle potki. Hän on niinkuin moni muu maanviljeliä joutunut\nhuonoille rattaille ja hänen isäntänsä ilkeys ja ahneus on saattanut\nhänen Kankkulan kaivolle. Mitä _siihen_ sanotte, herra kamarineuvos?\"\n\nTuon kunnon pehtorin selän takana kuului, hänen näin puhuttuansa,\nhepakka nauru, ja kun hän katsahti taaksensa, näki hän kymmenen tai\nkahdentoista vuotisen pojan, jonka kauniit kasvot näyttivät siltä\nkuin tahtoisivat ne sanoa: \"Varro nyt, siitä tulee vielä jotakin\".\nKamarineuvoskin veti vähän suutansa nauruun; mutta onneksi ei pehtori\nBräsigin mieleen milloinkaan voinut johtua, että semmoinen nauru\nvoi merkitä muuta kuin luonnollista mielihyvää hänen hyvinvalittuun\npuheesensa, hän päätti sentähden varsin vakaisesti: \"Ja siihen hän on\npudonnut päistikkaa\".\n\n\"Minä surkuttelen teitä sydämestäni\", sanoi kamarineuvos; \"niin\",\nlisäsi hän pienellä huokauksella, \"ajat ovat olleet kovia\nmaamiehelle; mutta meidän pitää toivoa niiden paranevan. Mitä\nnyt teidän pyyntöönne tulee -- Aksel juokseppa katsomaan, joko\naamiainen on valmisna -- niin on teidän arvelunne on oikea: minun\non äkkiä täytynyt erottaa pehtorini -- niin, kuinka sitä sanoisin\n-- huolimattoman kirjanpidon tähden, ja tarvitsen sopivaa miestä\nhänen sijaansa. -- Mutta\", sanoi hän, kun hänen poikana aukaisi oven\nja ilmotti aamiaisen olevan valmisna, \"herrat eivät kai vielä ole\nsuurustaneet? Tämän asian suoritamme parhaiten ruokapöydässä\".\n\nNiin puhein meni hän ovea kohden, seisahtui ja viittasi vieraitansa\nastumaan sisään.\n\n\"Kaarlo\", kuiskasi Bräsig, \"eikö niin? Ihan kuin joku meikäläinen!\"\n\nMutta kun Hawermann kutsumusta seuraten levollisesti kävi pois,\nkohotti Bräsig korkealle silmäkarvansa ja kurotti kättänsä,\nikäänkuin vetääksensä veikkoansa takasin takin liepeestä, levitti\nsamassa lyhyet, nurinkuriset koipensa harilleen ja kumartui köyryyn\nkuin linkkuveitsi: \"Ah, kuinka se olisi mahdollista! -- Pyydän\nnöyrimmästi! -- Herra kamarineuvoksella on aina etusija!\" Ja hänen\nkumarruksensa eivät olleet huonompaa laatua, sillä hänellä oli pitkä\nruumis ja lyhyet raajat, ja semmoinen mies tekee aina parhaimman\nnojon.\n\nKamarineuvoksen täytyi vihdoin väistyä syrjään hänen\nkumarruksiltansa, ettei tuo kunnon pehtori vääntäisi selkäänsä pois\nsijaltansa. Aamiaispöydässä nyt asiaa keskusteltiin ja päätettiin\nloppuun; Hawermann otettiin pehtoriksi hyvällä riittävällä palkalla\njota joka viides vuosi oli korotettava, ja ainoa ehto, jonka\nkamarineuvos teki, oli se että hän kohta ryhtyisi virkaansa.\nSiihen uusi pehtori mielellään suostui, ja kun seuraava päivä oli\nmäärätty talouden vastaanottopäiväksi, että kamarineuvos vielä ennen\nlähtöänsä voi osottaa hänelle sitä ja tätä ja ilmottaa hänelle\ntahtonsa, ja kun Bräsig päätteeksi lyhyesti oli kertonut sen vanhan,\nviisitoistatalvisen puhdasveriseni valakan \"surullisen elämäkerran\",\njoka juuri sivuhevosena sattui tekemään tehtäväänsä kartanolla, ja\nettä hänellä oli \"kunnia tuntea se vanha kaakki ennen sen syntymää\",\nettä eläin nuorempana \"oli ollut oikea varsa, niinkuin varsan säännön\njälkeen olla pitää\", mutta että se sittemmin oli saanut patin\njalkaansa ja monta muuta kommelusta, jonka tähden hän nyt kärsi\nrankaistustansa sontarattaiden edessä, sanoivat molemmat pehtorit\nkamarineuvokselle jäähyväiset.\n\n\"Bräsig\", sanoi Hawermann, kun taas olivat ulkona, \"minun putosi\nraskas kivi sydämeltäni. Jumalan kiitos! minulla on taas työtä ja\nse on saattava minun toisille ajatuksille. Nyt Gürlitziin! Jospa\nsielläkin kävisi yhtä hyvin!\"\n\n\"Niin, Kaarlo, sinä olet onnen myyrä, sinä, sillä -- älä pane pahaksi\n-- sinulta puuttuu elämän tottumusta ja sitä hienoa käytöstä, jota\ntarvitaan aatelisten kanssa seurustellessa. Kuinka voit sinä niin\ntyhmästi tehdä, että menit kamarineuvoksen edellä ruokasaliin?\"\n\n\"Bräsig, kun hän minua siihen kehotti, olin minä hänen vieraansa eikä\nhän ollut vielä minun herrani; nyt en sitä enää tee, ja sinä voit\nolla varma, ettei hänkään sitä enää tee\".\n\n\"No, Kaarlo, minä en mitään pahaa tarkottanut, mutta kun tulemme\npastorin luoksi, niin anna, minun puhua; siihen asiaan pitää puuttua\nhienolla aistilla\".\n\n\"Olkoon niin, Sakari, Jumalan nimessä. Jos ei se olisi pienen\ntyttörukkaseni tähden, minulla ei olisi rohkeutta käydä kenenkään\nihmisen puheille semmoisessa asiassa. Jos sinä tahdot ottaa sen\ntehdäksesi, niin pidän minä sitä todellisen ystävyyden osotuksena\".\n\nKun tulivat lähelle Gürlitzin kirkkoa, kuulivat veisusta, ettei\njumalanpalvelus vielä ollut loppunut, ja saavuttuansa pappilaan,\nastuivat asunhuoneesen, jossa vähänläntä, virkku, ymmyrkäinen, noin\nneljänkymmenen vuoden vanha rouva tuli heille vastaan. Kaikki oli\nhänessä pyöreätä: käsivarret, kädet ja sormet, pää, posket ja huulet,\nja silmät loistivat niin pyöreinä ja kirkkaina noista pyöreistä\niloisista kasvoista, ikäänkuin ei mikään suru ja kärsimys milloinkaan\nolisi rasittanut silmäluomia, ja kaikki hänen liikenteensä ja koko\nhänen muotonsa osotti niin hilpeätä luonnetta, että melkein voi\nsilmin nähdä, kuinka tuo raitis, punanen veri kuohui läpi lämpimän\nsydämen.\n\n\"Hyvää päivää, pehtori Bräsig, no istukaa! Tehkää hyvin ja istukaa!\n-- Ei auta tässä muuta! Pastori on vielä kirkossa, hän minua pahoin\ntoruisi, jos päästäisin teidät menemään. Istukaa toki tekin, herra\n-- niin, mikä on teidän nimenne? -- Minä olisin myöskin mennyt\nmielelläni kirkkoon tänään, mutta aatelkaapa, papinpenkki rohjahti\nrikki edellisenä sunnuntaina. -- Jumala nähköön, kaikki ihmiset\npyrkivät sinne niin mielellään ja vaikea on heiltä sitä kieltää; --\nja meidän vanhan nikkarin Prusshawerin piti se taas parantaa, mutta\nse mies raukka on saanut kuumeen\". Niin pyörivät sanat ulos hänen\npienestä pyöreästä suustansa kuin kirjavat, kiiltävät biljardipallot,\njoita leikkisä lapsi lykkelee edes takasin yli vihreän pöydän.\n\nBräsig esitteli nyt Hawermannin rouva Nüsslerin veljenä.\n\n\"Te olette hänen veljensä? Hänen Kaarlo-veljensä? -- No, istukaa,\ntehkää hyvin ja istukaa! Kuinka on pastori iloitseva! Aina, kun\nrouva Nüssler on meillä, puhutaan teistä -- aina hyvää -- herra\npehtori tietää sen. -- Mutta hyväinen aika, Bräsig, mitä teillä minun\nvirsikirjani kanssa on tekemistä! Antakaa minun kirjani olla! Te ette\nkumminkaan sitä lue, te paatunut pakana. Ne ovat kuolinvirsiä, ja\nmitä te kuolinvirsistä välitätte? Aiottehan te elää ijankaikkisesti?\nTe ette ole parempi kuin Jerusalemin suutari. Hyvä Jumala, täytyyhän\ntoki toisinaan muistella kuolemaakin, ja koska meidän kirkonpenkki on\nmennyt rikki ja vanhalla nikkarilla on kuume, niin olen minä lukenut\nitsekseni muutamia kuolinvirsiä\". Ja hän pyöri samassa edes takasin\nkuin elohopea, pani kirjat pois näkyvistä, pyyhki pois pölyä, missä\nei mitään pölyä ollut, ja siivoeli ja silitteli ympäri huoneessa,\njoka oli niin kirkas ja puhdas kuin nukkekaappi. -- Yht'äkkiä\nseisahtui hän, kuulteli kyökkiin päin ja huudahti: \"Kas niin! Nyt\nantavat keitoksen kiehua ylitse!\" Ja samassa oli hän ulkona.\n\n\"Eikö totta, Kaarlo\", sanoi Bräsig, \"sitä voi sanoa kuranssiks, sitä?\nJa semmoinen rautainen terveys kuin kalalla! -- Mutta anna minun\ntoimia, kyllä, minä asian pian panen varteen\", ja meni pastorin\nrouvan perästä.\n\nHawermann katseli ympärilleen tuvassa; kuinka puhtaalta,\nmiellyttävältä ja iloiselta näytti kaikki! Tuolla riippui kaunis\nKristuksen kuva seinässä sohvan yli, ja sen ympärillä ja alapuolella\npastorin ja pastorin rouvan vanhempain ja sukulaisten kuvat, mitkä\npieninä, mitkä suurina, ja meidän herramme Kristus oli kohottanut\nkätensä siunaukseen, ja sentähden oli pastorin rouva latonut koko\nsukunsa sen alle, että he saisivat parhaimman osan siunauksesta,\nsillä hän arveli heiliä olevan siihen lähimmän oikeuden. Oman\nkuvansa nuoremmalta iältään ja pastorin kuvan oli hän kainostellen\nripustanut vähän syrjempään akkunan viereen; mutta Jumalan aurinko,\njoka tirkisteli sisään noiden lumivalkosten akuttimien raosta ja\nkultasi nuo toiset kuvat, tähtäsi näihin molempiin ensiksi. Siellä\nseisoi kirjakaappi täynnä hengellisiä ja maallisia kirjoja, jotenkin\nkirjavassa sekasotkussa, mutta hyvin kauniilta ne näyttivät,\nsillä ne oli järjestetty enemmän kansien kuin sisällön jälkeen.\nJa jos joku luuli, että pastorin rouva, joka puhui alasaksaa, ei\nmitään välittänyt tahi ei mitään ymmärtänyt yläsaksan kielestä,\nhänen oli tarvis vaan aukaista joku kirja, jossa viiva oli, ja hän\noli havaitseva että nuo viivotetut paikat myöskin koskivat hänen\nsydämeensä, jos hänellä nimittäin sydäntä oli niin paljon kuin\npastorin rouvalla; ja jos hän olisi aukaissut vaikka kyökkikirjan,\nniin olisi hän nähnyt, että pastorin rouva osasi tutkia yhtä hyvin\nkuin herra pastori itse, sillä hän oli ihan samalla tavalla kuin\npastori kirjottanut muistutuksiansa reunaan, ja missä ei mitään\nkirjoitettu ollut, silloin voit olla varmaa, että ne paikat koskivat\npastorin mieliruokia, \"ja niiden tähden\", oli pastorin rouvan tapana\nsanoa, \"ei minun tarvitse kynää käyttää, ne tunnen minä ulkoa\".\n\nJa tässä rauhallisuudessa, tässä puhtaassa, suloisessa kodissa\noli Hawermannin lapsi, jos Jumala siunauksensa antoi, viettävä\nnuoruutensa! Tuon Kristuksen kuvan siunaavat kädet olivat kohotetut\nmyöskin! hänen lapsensa yli, tämä Jumalan aurinko oli myös häntä\nvalaiseva, ja se mitä suuret ja hyvät miehet olivat ihmiskunnan\nhyväksi noihin kirjoihin kirjottaneet, oli kerran herättävä hänenkin\nsielunsa lapsuuden unelmista ja sitä virvottava ja ilahuttava. -- Hän\ntuli varsin liikutetuksi.\n\nMutta hänen vielä siinä istuissaan näin toivon ja pelon vallassa,\ntuli pastorin rouva ovesta sisään, silmät veristyneinä itkusta:\n\"Älkää puhuko enää mitään, herra Hawermann, älkää puhuko enää mitään!\nBräsig on sanonut minulle kaikki, ja Bräsig on paatunut pakana,\nmutta hän on hyvä ihminen ja teidän; uskollinen ystävänne, ja minun\npastorini ajattelee juuri samoin kuin minä, sen minä tiedän, sillä me\npidämme aina yhtä, ja se pieni tyttönen? Jumala nähköön! Ne vanhat\nNüsslerit ovat kovasydämistä sukua\", ja niin puhein polki hän jalosti\njalkaa.\n\n\"Eukko\", sai Bräsig tällä väliajalla hätäisesti sanoneeksi, \"on oikea\nahmatti\".\n\n\"Oikein, Bräsig, se hän on; mutta minun pastorini on niiden molempain\nvanhusten tunnon pehmittävä; ei sen pienen tytön tähden, sillä hän\ntulee tänne meille, jos minä pastorini oikein tunnen!\"\n\nSillä aikaa kun nyt Hawermann lausui sulimmat kiitoksensa, tuli\npastorin rouvan pastori kotia; hän näet kutsui häntä aina, kun hänen\nmiehestänsä puhetta oli, _pastoriksensa_, koska hän todellakin\nruumiin ja sielun puolesta oli hänen _omansa_. Pastori tuli käyden\npaljain päin yli kirkkotarhan pappilaa kohden, sillä semmoiset\nkorkeat samettilakit, joita meidän protestanttiset papit käyttävät\nvenäläisten pappien tapaan, eivät silloin vielä olleet muotissa, ei\nkumminkaan maalla, ja noiden suurten kaularöyhelöin sijasta, jotka\nnäyttävät kuin se valkea porsliinitalrikki, jolla Herodias tarjosi\nisäpuolelleen Juhannes Kastajan päätä, oli hänellä leuan alla pari\npientä viatonta lippua, jotka hänen rakas puolisonsa Regina kaikessa\nkristillisessä nöyryydessä itse oli ommellut, tärkännyt, silittänyt\nja hänen kaulaansa sitonut; sillä näitä pieniä sirkuksia piti hän\nsyystä papin varsinaisena pukimena, vaan ei tuota vanhaa viittaa,\njoka hänen takanansa heilui; \"sillä\", sanoi hän, \"semmoinen viitta\non meidän lukkarillakin, mutta papinkaulusta ei hän saa käyttää;\nja kun minä näen pastorini säätynsä koristeella kaunistettuna\nsaarnatuolissa, silloin näyttävät minusta nuo molemmat pienet\nvalkoset liuskat, jotka hänen puhuissaan milloin nousevat, milloin\nlaskevat, pieniltä enkelin siiviltä, joilla voisi suoraa päätä lentää\ntaivaasen, sillä erotuksella vaan, että minun pastorillani on siivet\netupuolella ja enkeleillä on ne takapuolella\".\n\nNo, mikään _enkeli_ ei hänen pastorinsa ollut, ja itse oli pastori\nviimeinen, joka siksi itseänsä luuli, mutta sen suoruuden ohessa,\njoka loisti hänen kasvoistansa ja joka ei näyttänyt tuntevan mitään\nmutkia, oli niissä havaittavana semmoinen lempeys, semmoinen\nhiljainen hyvänluontoisuus, että jokaisen kohta ensisilmäykseltä\ntäytyi tunnustaa, että hän oli kelpo _mies_; ja jos hänestä voi\nnähdäkin, että hän koko elinaikansa oli työskennellyt vakaisissa\ntoimissa, niin saattoi kumminkin -- tietysti vasta sitte, kun rouva\noli riisunut häneltä kapan ja kauluksen -- nähdä hänen silmistään\nloistavan iloisen mielen ja hänen huulillaan pyörivän viattoman\nleikkipuheen; ja riisuttuansa pois papin pukimen, seisoi hän siinä\nmiehenä, joka kyllä maallisissakin asioissa voi antaa hyviä neuvoja\nja tarjota avullista kättä.\n\nKun hän tuli sisään tupaan, tunsi hän Hawermannin heti paikalla ja\nkävi hänen luoksensa. \"Hyvää päivää, rakas ystävä, mitä? tapaammepa\nvielä kerran toinen toisemme? Kuinka jaksatte? -- Hyvää päivää, herra\npehtori!\"\n\nJa kun Hawermann nyt tervehti häntä takasin ja Bräsig jo aikoi alkaa\nkertoa syytä heidän käyntiinsä, juoksi pastorin rouva väliin ja\nriisui pastoriltansa papillisen puvun pois ja huudahti samassa: \"Ei\nmitään, ei mitään, Hawermann! -- Olkaa vaiti, Bräsig! -- Minä tahdon\nitse kertoa sinulle kaikki\", sanoi hän miehellensä, \"sillä jos aika\nonkin surullinen! -- niin, herra Hawermann, aivan surullinen! -- niin\non se sinulle kumminkin iloinen sanoma. Tule, tule!\" ja samassa veti\nhän pastorin lukukamariin. \"Minullahan on siihen lähin oikeus!\" huusi\nhän ovesta ikäänkuin puolustukseksensa.\n\nVähän ajan perästä tuli pastori taas tupaan rouvansa kanssa ja kävi\nvakaisilla askeleilla ja lujannäköisenä Hawermannin luo: \"Niin, hyvä\nHawermann, no niin! Me tahdomme sen tehdä, ja mitä meihin tulee,\n_mielellämme_ tehdä\", ja pusersi hänen kättänsä; \"mutta\", lisäsi hän,\n\"meillä ei ole mitään kokemusta lapsen hoidossa, mutta kyllä mar sen\nopimme. Eikö niin, Regina, kyllä sen opimme\", ikäänkuin olisi hän\ntällä pienellä pilapuheella tahtonut lieventää sitä syvää liikutusta,\njoka oli havaittavana Hawermannin kasvoissa ja koko olennossa.\n\n\"Herra pastori\", puhkesi hän vihdoin sanomaan, \"te olette jo ennen\ntehneet minulle niin paljon hyvää, mutta tämä -- --!\"\n\nJa tuo pieni pastorin rouva tarttui siihen lohdutuskeinoon, johon hän\njokaisessa äkkinäisessä ilon ja surun kohtauksessa otti turvansa,\nnimittäin pyhjinriepuunsa, ja pyyhki siellä ja pyyhki täällä ja\nolisi varmaankin pyyhkinyt pois Hawermannin kyyneleet; jos hän ei\nolisi kääntynyt poispäin, ja ulos ovesta huusi hän palveluspiialle:\n\"Riikka, riennä heti kankurin luoksi ja käske akan lähettää tänne\nkehtonsa -- sillä hän ei sitä tätä nykyä tarvitse\", lisäsi hän\nBräsigiin päin kääntyen.\n\nJa Bräsig vastasi hyvin vakavasti, ikäänkuin olisi hänen tullut\nedustaa koko Hawermannin suvun kunniaa: \"Rouva kulta, mitä te\najattelette, se pikku tyttö ei ole enää mikään kapalolapsi!\"\n\nJa pastorin rouva juoksi taas ovelle ja huusi tytölle takasin:\n\"Riikka! Riikka! Ei _mitään_ kehtoa, vaan pienen sängyn saa hän\nlainata minulle, ja juokse samassa lukkarin tyttären luoksi ja pyydä\nhäntä tulemaan tänne tänään iltapuolella -- ah, Jumalani, tänään\non sunnuntai! Mutta kenellä on aasi ja jos se sabattina kaivoon\nputoo, ja niin edespäin -- niin, sano hänelle, eikö hän tahtoisi\ntulla auttamaan minua ompelemaan pari pientä polstaria. Tämä ei ole\npakanallista tämä, Bräsig, se on hätätilan tarve ja peräti toista,\nkuin jos te sunnuntai-iltapuolina ajatte riiheen Kreivin eloja. -- Ja\nvielä tänään, herra Hawermann, pitää sen pienen tytön tulla meille,\nsillä. Frans\", sanoi hän miehellensä, \"vanhat Nüsslerit eivät suo\nsille pienelle vaivaselle edes ruokaa, ja, Bräsig, te tiedätte että\nse leipä, jonka jumalaton antaa...\", tässä hän vähän veti henkeänsä\nja Bräsig puuttui heti puheesen: \"Niin, rouva kulta, jumalattoman\nleipä lihottaa kyllä, mutta semmoisen lihavuuden piru periköön!\"\n\n\"Te paatunut pakana, kuinka julkeatte te kirota, kristillisessä\npappilassa!\" huudahti pastorin rouva. \"Mutta pääasia on, että se\npieni tyttö tulee jo tänään tänne\".\n\n\"Niin, rouva kulta\", sanoi Hawermann ylenonnellisena, \"minä\ntuon sen teille jo tänä päivänä. Minun sisar-raukkaani se\nkyllä on huolestuttava; mutta niin on parempi hänelle ja hänen\nhuonerauhallensa ja minun lapselleni...!\" Hän lähestyi pastoria ja\npastorin rouvaa, kiitti heitä molempia niin sydämellisesti, kuin\nhänen kiitollinen mielensä voi, ja kun he olivat sanoneet hyvästi ja\nolivat ulkona, hengähti Hawermann syvästi ja lausui Bräsigille:\n\n\"Tänään aamulla näytti mailma minusta vielä niin mustalta, ja nyt\npaistaa aurinko taas niin kirkkaasti sydämeeni, ja minulla on\nkumminkin vielä tänäpänä vaikea vaellus tehtävänä; mutta tämä on\nonnen päivä ja kyllä kai sekin seikka vielä selkenee\". \"Mihinkä sinun\nvielä on mentävä?\" kysyi Bräsig.\n\n\"Minun on meneminen Rahnstädtiin vanhan Mooseksen luo, hänellä on\npuolentoista vuotta ollut viidensadan taalerin vekseli minulta;\nhän ei minun vararikossani saantiaan ensinkään ilmottanut ja minä\ntahtoisin nyt saada sen asian selville\".\n\n\"Se tulee sinun tehdä, Kaarlo, semminkin kun vanha Mooses ei\nlikimaillekaan ole miesten pahimpia. Nyt minä tahdon ehdotella\nsinulle ohjelman tämän päivän retkillemme: me menemme nyt yhdessä\nReksoviin takasin ja olemme siellä päivällisellä, iltapuolella\npitää nuoren Jokkumin valjastaa hevonen, ja sinä tuot pienokaises\nGürlitziin, ajat sieltä kaupunkiin ja tulet illalla minun luokseni\nWarnitziin ja viivyt siellä yötä, ja voit sitte jo seuraavana aamuna\nmennä Pümpelhageniin, koska herra kamarineuvos odottaa sinua mitä\npikemmin tulevaksi\".\n\n\"Oikein\", sanoi Hawermann, \"niin pitää tehdä\".\n\nHe tulivat perille, päivällistä syötiin ja Bräsig kääntyi nuoreen\nJokkumiin kyyti-asiassa. -- \"Sehän on selvä\", huudahti rouva Nüssler.\n-- \"Niin, sehän on selvä\", sanoi Jokkum ja menipä vielä itse ulos\ntoimittamaan valjastamista.\n\n\"Kaarlo\", sanoi Hawermannin sisar, \"minun rakas veljeni, kuinka\nmielelläni, kuinka herttasen mielelläni...! Sinä tiedät asian\nlaidan, Bräsig on sen kyllä sinulle sanonut. Mutta, Jumala nähköön,\nkotirauhan tähden! Älä kumminkaan luule, että Jokkum ajattelee toisin\nkuin minä; hänessä ei ole vaan miestä mihinkään ryhtymään ja hänen on\nvaikea saada sanoja suustansa. Mutta minä tahdon käydä sinun lastasi\nkatsomassa, juuri kuin olisi se omani, vaikka se pastorin luona ei\nole tarpeesen\".\n\nVaunut vierivät portaiden eteen.\n\n\"Mitä vietäviä!\" huudahti Bräsig, \"nuori Jokkum, olethan pannut\nparhaimpasi, nuo vanhat, keltapyöräiset vaunut!\"\n\n\"Niin, herra\", sanoi Kristian, joka istui edessä kuskina, \"kun vaan\neheällä nahalla pääsisimme näillä ramuilla kotia, sillä ne ovat\npahanpäiväisessä kunnossa ja nuo vanhat pyörät huljuvat ja tuljuvat\nkuin hamppuloukut\".\n\n\"Kristian\", sanoi Bräsig, \"sinun pitää ensin ajaa kylän lampeen ja\nsitte Gürlitzin puroon ja ennen Rahnstädtiin tuloasi konnalammikkoon,\nettä nuo ravistuneet pyörät turpoovat\".\n\n\"No, siitäpä tulee oikea meriretki\", sanoi Kristian. -- Kun Hawermann\noli jäähyväiset sanonut ja hänen pieni tyttönsä istui vaunuissa,\ntunkihe nuori Jokkum semmoisella vauhdilla läpi seuran, että kaikki\nväistyivät hämmästyen pois tieltä ja hänen vaimonsa huudahti: \"Mikä\nnyt on?\" -- \"Se!\" sanoi Jokkum ja pisti pikku Liisan kouraan naulan\n\"Tunnustusta\", sillä muuta hän ei polttanut; mutta sitä se oli\nainoastaan ulkopuolelta, sillä kun Hawermann kääryä likemmin tutki,\nlöysi hän siitä ison nisuleivän palasen, jonka nuori Jokkum oli\nkäärinyt tupakkapaperiin, kun ei muuta sattunut saatavissa olemaan.\n-- Ja niin lähdettiin.\n\nKristian noudatti tarkasti neuvoa lammen ja puron suhteen;\nGürlitzissä jätettiin pienokainen uuteen kotiinsa, ja ikinä en tahdo\nsiitä muuta kertoa, kuin että se pieni, sievä tyttö, suudelmilla ja\ntaputteluilla vastaanotettuna, kulki kädestä käteen ja viattomassa\ntietämättömyydessään näytti hyvin mieltyvän noihin vieraisin\nihmisiin. -- Hawermann ajoi Rahnstädtiin Mooseksen luo.\n\nMooses oli lähes viidenkymmenen vuoden mies; hänellä oli suuret,\nälykkäät silmät ja tuuheat mustat kulmakarvat, vaikka hänen päänsä\nmuuten oli jo meikein ihan valkea; nuo paksut silmäluomet ja tummat\nripset tekivät hänen lempeänmuotoiseksi; hän oli keskinkertainen\nkooltansa ja kohtalaisen lihava; hänen vasen olkansa oli vähän\nkorkeampi kuin oikea ja syynä siihen oli totuttu tapa. Kun\nhän nimittäin nousi istuimeltansa, pisti hän vasemman kätensä\nvasenpuoliseen takintaskuunsa ja tarttui housuin ruokivyöhön,\netteivät ne luistaisi alas vasemmalle puolelle, sillä hän käytti\nainoastaan yhtä henskseliä, oikealla olallansa. -- \"Miksikä?\"\nsanoi hän Nuppusellensa, kun tämä tahtoi hankkia hänelle toisen\nhenskelin, \"kun olin nuori ja köyhä ja minulla ei ollut rahaa,\ntein minä kauppoja yhdellä henskelillä, ja nyt kun olen vanha ja\nrikas ja minulla on rahaa ja Nuppunen, mitä tekisin minä kahdella\nhenskelillä?\" Ja sitte taputti hän Nuppustansa, pisti kätensä\nvasempaan takintaskuunsa ja meni taas toimiinsa.\n\nKun Hawermann tuli sisään hänen luoksensa, hypähti hän ylös:\n\"Oikeinpa totta! toden totta, se on Hawermann! Enkö ole sinulle aina\nsanonut\", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, \"Hawermann on hyvä,\nHawermann on rehellinen mies\".\n\n\"Niin, Mooses\", sanoi Hawermann, \"rehellinen kyllä, mutta...\"\n\n\"Nouse istuimeltasi, Taavetti, anna herra Hawermannille sijaa tänne\nminun viereeni, herra Hawermannilla on minulle jotakin sanomista, ja\nminulla on jotakin sanomista herra Hawermannille. -- Näetkö?\" kääntyi\nhän poikaansa, \"Taavetti, mitä olet sinä sanonut? Minun pitäisi\nilmottaa saantini Preussin oikeuksissa. Ja mitä olen minä sanonut?\nMinä en sittenkään ilmota sitä Preussin oikeuksissa; herra Hawermann\non rehellinen mies. Minä olen _kerran_ ennen ilmottanut saantini;\nasia koski erästä preussilaista kannetaattia,[2] ja kun minä vaadin\nhäneltä, velkaani, kirjotti hän minulle kirjeen, jossa hän kehotti\nminua lukemaan erään värsyn kristittyin virsikirjasta, -- Taavetti,\nkuinka se taas kuului?\"\n\n\"Se oli varsin hävytön värsy\", sanoi Taavetti:\n\n    \"Tunton' ei mua enää vaivaa,\n    Mooses ei voi valittaa,\n    Se ken antaa mulle hoivaa,\n    Se mun velast' vapahtaa\".\n\n\"Niin\", huudahti Mooses, \"niin se kuului! Ja kun minä nyt\nnäytin kirjeen, niin nauroi Preussin oikeus, ja kun minä näytin\nvelkakirjani, niin nykäyttivät herrat olkapäitänsä ja nauroivat\nuudestaan. Jahah! sanoin minä: te arvelette, että paperi on hyvä,\nmutta mies on kelvoton. Niin sanoivat he, minä olin oikeassa,\nsanoivat he; minä voin heittää hänen vankeuteen, mutta minun\noli häntä elättäminen. -- Juu perunia! Pitäisikö minun maksaa\nkustannukset, koko oikeuden käynti ja vielä päätteeksi antaa\neläkerahaa semmoiselle lurjukselle? Menköön hän menojansa! sanoin\nminä. -- Ei, poikaseni, Hawermann on parempi kuin Preussin oikeustot\".\n\n\"Se on kyllä totta, Mooses\", sanoi Hawermann alakuloisena, \"mutta\nmaksaa en minä voi, en tätä nykyä kumminkaan\".\n\n\"Vai niin\", sanoi Mooses ja loi häneen vähän uteliaan silmäyksen,\n\"teille on toki jäänyt jotakin ylitse?\"\n\n\"Ei äyriäkään\", sanoi maamies huolissaan.\n\n\"Taivaan pyhät!\" huudahti Mooses, \"ei äyriäkään\", ja hypähti ylös\nja tiuskaisi pojallensa: \"Taavetti, mitä sinä siinä seisot ja\ntöllistelet? mitä sinä kuultelet? Mene ja tuo _kirja_ tänne\". --\nSitte rupesi hän levottomasti astumaan edes takasin huoneessa.\n\n\"Mooses\", sanoi Hawermann, \"antakaa minulle vaan aikaa, niin teidän\npitää saada rahanne takasin kasvujen kanssa viimeiseen penniin\".\n\nMooses seisahtui ja kuulteli aatoksissaan näitä sanoja.\n\n\"Hawermann\", sanoi hän vihdoin, \"te olette kumminkin rehellinen\nmies!\" ja kun Taavetti samassa tuli kirjan kanssa, sanoi hän: \"Mitä\nteen minä kirjalla? Vie pois kirja. -- Niin, mitäpä sille tekee?\"\nlisäsi hän kääntyen Hawermanniin, \"minä olen alkanut tyhjästä, te\nolette alkaneet myös tyhjästä, minä olen tehnyt kauppaa, te olette\nmyös tehneet kauppaa, minulle on se onnistunut, teille ei ole\nonnistunut; minä olen kelpo mies, te olette myös kelpo mies, sillä te\ntunnette asianne. Mitä ei ole tänäpänä, voi olla huomenna; jos saatte\ntaas paikan, niin te maksatte minun, sillä te olette rehellinen mies\".\n\n\"Paikka\", sanoi Hawermann paljon keveämmällä mielellä, \"on jo\nminulla, ja paikka on hyvä\".\n\n\"Missä?\" kysyi Mooses.\n\n\"Pümpelhagenin kamarineuvoksen luona\".\n\n\"Hyvä, Hawermann, hyvä. Hän on kunnon mies! Vaikka hänkin on saanut\nkärsiä huonojen aikain tähden, hän on kuitenkin hyvä mies; vaikk'ei\nhän teekään mitään kauppaa minun kanssani, on hän kuitenkin hyvä\nmies. -- Nuppuseni!\" huusi hän ulos ovesta, \"herra Hawermann on\ntäällä. Tuo kaksi kuppia kahvia!\" ja kun Hawermann teki estelyltä\nkahvin suhteen, lisäsi hän: \"Antakaa minun toimia herra Hawermann!\nKun olin nuori ja minun täytyi matkailla laukkuini kanssa ympäri\nmaata ja ilma oli kylmä, antoi teidän äitinne minulle usein kupin\nlämmintä kahvia; kun te olitte pehtorina, kyyditsitte te minua usein\nilmaiseksi. Niin, me olemme myöskin ihmisiä. Juokaa, herra Hawermann,\ntehkää hyvin ja juokaa!\"\n\nNiin tuli sekin asia ajetuksi, ja kun Hawermann illalla tuli\nBräsigin luoksi, oli hänen sydämensä keveämpi, paljon keveämpi,\nja kun hän levolle mentyään ajatteli päivän tapauksia, tuli hänen\nmieleensä, eiköhän joku lempeä ääni tuolla ylhäällä ollut rukoillut\nhänen edestänsä, ja eikö eräs rakas käsi ollut selvittänyt hänen\nvastaisuutensa sekanaista solmua, niin että hän tästä lähin voi\ntyynesti kulkea elämänsä polkua.\n\nSeuraavana aamuna muutti hän Pümpelhageniin, ja kun kamarineuvos\nparin päivän perästä matkasi pois pienen poikansa kanssa, oli hän\nkokonaan perehtynyt uuteen virkaansa ja oli täydessä puuhassa; ja\nsiellä eli hän hiljaisuudessa ja tyytyväisenä monta vuotta, kova\nonni oli lakannut riehumasta, ja se ilo, mikä hänellä oli, oli sitä\nlaatua, jota ei ihminen nauti yksinään, vaan jota hänen pitää jakaa\nmuiden ihmisten kanssa.\n\n\n\n\nLuku 4.\n\nKuka oikeastaan antaa ihmisen lentää hyristä langassa kuin hörriäinen\nja silloin tällöin vetää lankaa piukempaan. Kuinka Bräsigiä,\nmolempia valtavanhempia, Jokkum Nüssleriä, herra pastoria, Moosesta,\nHawermannia ja pikku Liisaa hallitaan tällä langalla. Miksikä\nherra kamarineuvos tuli niin puheliaaksi ja minkälaisia naapureita\nHawermann saa. Mitä kamarineuvoksella oli Mooseksen kanssa tekemistä,\nja miksikä kyrassieriluutnautti käy isänsä jälkiä, mutta Taavetti ei.\n\n\nMyllyn vieressä olevalla pellolla kasvoi taas nisua niinkuin sinä\nvuonna, jolloin Hawermann muutti kartanoon. Yhteentoista lohkoon\noli peltomaa jaettu; yksitoista vuotta oli siis kulunut. Pehtori\ntuli kirkosta, sillä tänään oli sunnuntai, ja hän oli kuullellut\npastorin saarnaa ja käynyt tervehtimässä nuorta tytärtänsä; hän\nkävi jalkasin pitkin kirkkopolkua, sillä se tie oli lyhyt ja päivä\noli kaunis, niin kaunis kuin ainoastaan Juhannuksen aikana voi\nolla; hän kävi nisupeltonsa poikki ja nautti puhtainta iloa, mitä\nmaamies nauttia voi, kun hän näkee Herran antaneen siunauksensa\nsille, mitä me ihmisellisessä toivossa, mutta myöskin ihmisellisessä\nymmärtämättömyydessä olemme kylväneet. _Hänellä_ ei ollut mitään\nosaa tästä siunauksesta, se kuului hänen isännällensä; mutta ilo oli\nhänen ja se lavensi hänen sydämensä ja virkisti hänen mieltänsä ja\niloisia ajatuksia välähteli hänen mielessänsä, kuin kalat kirkkaassa\nlammessa. Hän vihelsi lystiä säveltä itseksensä ja oli miltei nauruun\npurskahtaa, kun hän kuuli oman vihellyksensä, sillä semmoinen\nlystillinen mielen-ilmaus tapahtui hänelle harvoin. \"No niin\", sanoi\nhän, \"kerran olen nyt näinä viitenätoista vuotena kiertänyt pellon\nympäri ja pahimmasta on päästy, vielä kerran sama retki, niin on\nmaanviljelys täällä toisen-näköinen\". -- Hän johti kulkunsa läpi\npuutarhan, joka sijaitsi ylhäisellä paikalla ja koski pieneen\ntammi- ja pyökkipuistoon, jonka käytävät ja polut olivat puhtaiksi\nsiivotut ja haravoitut, sillä kamarineuvoksen piti tulla tänään\nperheinensä ja hän oli ilmottanut saapuvansa iltapuolella päivää. --\nTultuansa töyräälle, seisahtui hän, katsahti taaksensa nisupeltoansa\nja myhäili itseksensä: \"Niin, näyttääpä tuo nyt toisemmalta kuin se,\njonka yksitoista vuotta sitte leikkautin; mutta sehän onkin\nluonnollista. Nyt on ollut parempi vuosi. -- Saapa nähdä, mitä vanha\nherra siitä sanoo! Leikkoon on vielä kuitenkin monta aikaa; mutta\nturnipsi on jo toki ikäänkuin tallessa. -- Kun sitä ei vaan olisi taas\nedeltäpäin myyty!\" huokasi hän. \"Hitto tiesi, miten lieneekään!\"\njupisi hän, muistellessaan mitä suuria summia hän näiden yhdentoista\npitkän vuoden kuluessa oli poislähettänyt, \"vanha herra ei pääse\nedemmäksi, ei askeltakaan; mutta, Jumala nähköön, hänellä onkin viisi\ntytärtä ja kaksi vävypoikaa, jotka häntä lypsävät, ja tuo armollinen\nrouva sitte, joka luulee kai rahojen olevan pyöreitä vaan sentähden,\nettä sitä paremmin pois pyörisivät, ja poika vielä lisäksi, jonka\nelättäminen Preussin ratsuväessä ei suinkaan ole mitään leikintekoa!\n-- Niin, ajat ovat tulleet paremmiksi, paljoa paremmiksi kuin minun\naikanani; mutta ken kerran on joutunut pulaan, hän on pulassa, ja\nvanha herra näyttää tätä nykyä niin vanhentuneelta\". -- Hänellä oli\nvielä aikaa, päätettiin viivyttää päivällisatriaa, siksi kun\nkamarineuvos tuli, Vaikk'ei hän sitä ollut käskenyt; se kuului asiaan.\noli Hawermann sanonut. -- \"Niin\", sanoi hän uudestaan ja istui\nviileään lehvikköön, \"hän on kyllä iloitseva nisusta ja apua on\nhänelle siitä lähtevä, sillä se on nyt hinnassa, ja ajat ovat tulleet\nparemmiksi\".\n\nNiin, ajat olivat tulleet piukemmiksi, sillä niitä ovat ajat\nPohjoissaksan maanviljeliälle ja ylimalkaan ihmisille muuta kuin\npitkä, hyvin pitkä lanka, jonka toinen pää on kimitetty etäälle\nEnglantiin ja Amerikaan ja yli koko maan ja jonka toisessa päässä hän\nitse sätkii? Toisinaan lerppuu lanka ihan höllässä, niin että hän\nja kaikki mitä siihen on sidottu -- ja se merkitsee meillä melkein\nkoko maa -- ei voi liikkua paikaltansa, ja välistä tempaistaan se\ntaas piukkaan, niin että kaikki hyppii lystisti sikin sokin ja tekee\nkuperkeikan aina perimmäisehen soppeen asti Meidänkin pienessä\nnurkassamme oli lankaa tempaista piukempaan ja seurauksena oli,\nettä nuoren Jokkumin porsliininen piipunkoppa ja lyijynen holkki ja\nhänen sininen nurkkakaappinsa ja kiillotettu sohvansa viskattiin\nulos huoneesta ja nuo vanhat keltapyöräiset vaunu-rutiskat ulos\nvajasta, ja niiden sijaan tulla röyhenteli hopeaheloilla varustettu,\nmerivahainen piipunkoppa ja mahonkinen piironki ja oikein aimoilinen\ndivanin venkale sisään tupaan, ja vajassa seisoivat nyt kuomivaunut,\njoita Bräsig aina sanoi kummitukseksi, sillä hän oli rätingissä\nlukenut muutama puustavit väärin: ja hän oli oikeassa, sillä ne\nnäyttivät todellakin kuin joku kummitus unissa. Ja sama lanka oli\nmyöskin hallinnut Bräsigin herraa, kreiviä, kun hän nyt lähes\nkahdenkymmenen vuoden perästä antoi hänelle kirjallisesti luvan\nmennä naimisiin, jos hän niin tahtoi, ja riittävän eläkkeen hänen\nvanhoille päivilleen. Ja tähän lankaan, kun se höllässä oli, oli tuo\npieni pastorin rouvakin kietoutunut kuin hörriäinen, jonka lapset\nsitovat, ja kun sitä nyt vedettiin pyöri hän pastorinsa ympärillä\nja hörisi hänen korviinsa joka päivä: kun pappilan pelto taas tulee\nvourattavaksi, voivat kyliä vaatia kahdenkertaisen hinnan Ja kun\nMooses päätti vuoden tilikirjan ja sen loppuun kirjotti pienen\nyhden merkin ja neljä suuri nollaa, silloin tempasi lanka häntä\nkäsivarresta ja niistä neljästä nollasta tuli viisi: \"Taavetti\",\nsanoi hän, \"pane kirja pois, laskut ovat oikeat\".\n\nMutta tällä langalla, olkoonpa se kiinnitetty kuinka etäälle hyvänsä\nja vedettäköön sitä kuinka piukkaan tahansa, hallitaan ainoastaan\nmaallisia ja ihmisellisiä asioita, ja vaikka meidän Herramme\npiiliikin sen takana ja pitää silmällä, että sitä höllennetään ja\npiukennetaan kohtuudella, ettei ihmiskunta istu ihan joutilaana\nja laiskana yhdellä laidalla tai juokse nurin niskoinsa toisella\nniinkuin herneet säkin revetessä, yksityisellä ihmisellä on tässä\nlangassa kuitenkin sen verran vapautta kuin hörriäisellä, lasten sen\nkanssa leikitellessä, hän voi lentää rapistella vähän sinne ja tänne.\nMutta löytyy vielä toinen lanka, joka hallitsee mailmaa, se kulkee\nylhäältä alaspäin, ja meidän Herramme pitää itse kiini sen toisesta\npäästä ja mikään hörriäinen ei voi siinä, pyöriä millin tahansa, ja\nmikään lastenleikki ei se myöskään ole. Herramme oli vaan pikkusen\nnykäyttänyt sitä ja Sakarias Bräsig oli saanut leinin jalkoihinsa;\nhän oli temmannut sitä vähän piukempaan, ja nuo molemmat vanhat\nNüsslerit viskattiin kuolinvuoteelle, hän oli vetänyt solmun heidän\nlankansa päähän ja he laskettiin hautaan.\n\nSakarias Bräsig nosti kamalan melun, kun hän huomasi nykäyksen, vaan\nsokeudessaan ei nähnyt lankaa, sillä hän pani noiden uudenmuotisten,\nohutpohjaisten lankkisaapasten ja kostean, kylmän kevään syyksi,\nmistä hänen oikeastaan olisi pitänyt syyttäsi liian rasvaisia ja\nrunsaita atrioitansa ja noita tavallisia, pieniä kuminanaukkujaan.\nHän oli äkäinen kuin ampiainen, ja Hawermann tapasi joka kerta,\nkun hän semmoisella ajalla, tuli hänen luoksensa, hänen lukemassa\nkirjaa, jonka hän naimis-asian ja eläkkeen suhteen oli kreiviltä\nsaanut, ja silloin oli Bräsig pahalla päällä, kovin pahalla päällä,\nja siiloin sanoi hän: \"Aatteleppa vaan, mihinkä tukalaan tilaan tuo\nkreivin armollinen kirjotus minun on saattanut! Jos minä tahdon\nnaida, sanoo minun armollinen kreivini, olen minä vielä liian nuori\neläkettä saamaan, ja jos minä vaadin eläkettä, täytyy minun sanoa\nitselleni: minä olen liian vanha naimaan. Ah, minun armollinen\nherrani, kreivi, ei ole paljoa parempi kuin muut jesuviitit; suuta\nhänellä kyllä on, sitä hänellä on, ja hän on olevinansa, niin\nhyvänsuopa; mutta kirjallisesti panee hän paperille kaikenlaisia\npenteleen paragraaffeja, niin että mies, joka _kahdeksankolmatta\nvuotta_ on vaivannut luitansa hänen palveluksessansa, ei edes voi\nsyödä eläkettänsä personallisesti itseänsä häpäisemättä, ja että\nmies, jolla jo kaksikymmentä vuotta sitte oli _kolme_ varsinaista\nmorsianta, viidenkymmenen vuoden iässä ei voi naida _yhtäkään!_\nArmollisesta kreivistä ja hänen paragraaffeistansa minä viisi\nveisaan!\"\n\nEri tupa, eri tapa. Bräsig oli pahoillaan, että lankaa oli\nnykäisty; mutta, nuoren Jokkumin huoneesen oli solmun vetämisen\nperästä saapunut vieras, jota nuori emäntä kyllä aina oli mitä\nkohteliaimmalla tavalla koittanut houkutella sisään, mutta joka ei\nkoskaan ollut tahtonut astua yli kynnyksen, se oli kotirauha. Nyt\noli hän asettunut istumaan oikein mukavasti tuolle uudelle sohvalle\nja komensi sieltä koko taloutta. Nuori emäntä hyväilikin häntä niin\nhellästi, ikäänkuin olisi joku likeinen sukulainen tullut taloon, ja\nnuo molemmat pienet kaksoisomenat tekivät kaikkia, ollaksensa hänelle\nmieliksi, ja nuori Jokkumikin kestitsi vierasta ja antoi asiain\nmuuten mennä menoansa, tehden mitä hän perheen isäntänä tehdä voi.\nHarvapuheinen oli hän tosin ja muuta tupakkaa kuin \"Tunnustusta\" ei\nhän polttanut ja holhoudenalaisuudesta ei hän ollut päässyt, sillä\nvanhusten kuoltua olivat Hawermann ja Bräsig ottaneet pitääksensä\nhuolta ulkoaskareista ja olivat panneet pellon uuteen jakoon ja\ntalon kaluston kuntoon ja olivat höystäneet ja lannoittaneet maata\nmehusaven ja mullan sekoituksilla, ja koska vanhukset olivat\nunhottaneet ottaa myötänsä päänalasien alle, sukkavarsiin ja\nuuninpesään ynnä moneen muuhun paikkaan kätketyitä rahasummiaan,\nedistyi asia varsin hyvästi ja ilman pitkittä mutkitta, ja kun kaikki\noli kunnossa, sanoi nuori Jokkum: \"No, mitäpä minä sille teen?\" ja\nantoi asiain mennä menoansa. Mutta se suloisuus ja varallisuus,\njoka karttui hänen ympärillensä, teki hänen iloisemmaksi ja hänen\nsynnynnäinen hyvänluontoisuutensa, joka, niin kauvan kuin vanhat\nhaltiat ohjia pitivät, oli ollut huopahatun peitossa, kulki nyt\navopäin, ja jos päätä vähän vilustikin, niin \"eihän siitä haittaa\",\nsanoi koulumestari, kun hän punasessa liivissä tuli maahanpaniaisiin,\n\"kun vaan sydän on musta\".\n\nJa kuinka oli nyt pappilan rouvan pastorin laita? Siellä ei meidän\nHerrallamme ollut paljon nykäistävää, hän oli tehnyt niinkuin nuori\nJokkum, hän oli sanonut: \"mitä voin minä sille tehdä? Antaa asian\nmennä menoansa!\" Ja jos pastori saarnaa valmistaessaan silloin\ntällöin tunsikin pienen hiljaisen nykäyksen käsivarressaan ja hän\ntaaksensa katsahti, silloin seisoi vaan hänen pieni ystävällinen\nrouvansa hänen takanansa, pyhjinriepu kädessä, ja pyyhki hänen\nnojatuoliansa ja kysyi, tahtoiko hän kalan paistina tai keittinä,\nja jos hän sattui juuri kirjottamaan Pietarin kalansaaliista tai\nniiden kahdentoista tuhannen miehen ravitsemisesta kalalla, silloin\njohtui hänen mieheensä kaikenlaisia kiusallisia ja epäkristillisiä\najatuksia paistetusta kalasta, piparuutista ja voista, niin että\nhänen oli vaikea pitää sitä papillista arvoisuutta, jota saarnaa\ntehdessä vaaditaan. Mutta mitä merkitsivät nämä pienet kärsimykset,\njoihin hänen Reginansa jo alusta oli hänen totuttanut, hänen suurten\nilojensa rinnalla? Jumala nähköön! Minun ystäväni, Puutarhuri Jühlke\nErfurtissa, on lähettänyt minulle kauniin liljalöökin, joka nyt tekee\nensimäisiä lehtiänsä kevätauringon paisteessa, ja minun ensimäinen\ntyöni aamusilla on käydä katsomassa, kuinka monta lehteä siihen on\ntullut yöllä lisään, ja minä tongin ja kaivan sen ympäri, että juuret\npysyvät tuoreina, ja minä kantelen sitä kylmältä akkunalta lämpimällä\nuunille ja pimeältä uunilta valoisalle akkunalle Jumalan aurinkoon,\nja se on kuitenkin vaan vihreä vesa, joka nousee maasta ilman\nnuppusta, ja se on ainoastaan kasvi eikä mikään ihmisalku, ja kuinka\nsuuri ilo on minulla kuitenkin sen kasvamisesta ja vihannuudesta!\nJa pappilan rouvan pastori oli myöskin saanut kauniin liljalöökin\nystävältänsä puutarhurilta, meidän Herraltamme taivaassa, ja hän\nja hänen rouvansa olivat sitä hoitaneet ja vaalineet ja nyt oli se\nkasvanut nuppuseksi, ihmisnuppuseksi, ja lämmin kevätaurinko paisti\nhänen päällensä, ja pastorin rouvan ensimäinen tehtävä aamulla oli\nkäydä hänen luoksensa ja keskipäivällä pyöri hän hänen ympärillänsä\nja iloitsi hänen hyvästä ruokahalustansa ja täytti vielä kerran\nhänen talrikkinsa, sillä sanoi hän: \"ei tyhjä säkki pystyssä pysy;\"\nja iltasin, kun istuttiin lehmuksen alla ulkona, kääri hän itsensä\nja tuon nuoren tytön samaan vaippaan, että molemmat pysyisivät\nlämpiminä, ja kun aika oli levolle mennä, antoi hän hänelle suudelman\nja sanoi: \"Jumala siunatkoon sinua, tyttäreni; mutta aamulla varhain,\nkello viideltä, tulee sinun taas olla jaloillasi!\"\n\nJa pastorin ensimäiset askelet aamulla kävivät hänen luoksensa ja hän\npiti silmällä tytön kasvamista ja kehittymistä, lehti lehdeltä, ja\ntuki häntä tyngöllä sivulta, että hän kasvaisi suoraan ylöspäin, ja\npoisti hänestä rikkaruohon ja syöpäläiset, ja kun hän illalla kävi\nlevolle, sanoi hän toivollisena kuin lapsi: \"Regina, nyt on hän pian\nkukkiva\".\n\nJa niin oli tapahtunut, että Lovisa, kenenkään pappilalaisten\nja hänen itsensäkään huomaamatta, oli tullut siksi keskustaksi,\njonka ympäri kaikki pyöri, pyöri mielellään ilman nurkumatta ja\nnarisematta, ilman kirinää ja pakkoa. Kun hän yksinkertaisessa\npuvussaan, tuo pieni silkkihuivi kaulassa, posket punasina ja hiukset\nhajallaan, juosta löyhytteli ympäri huoneessa, silloin tarttui\nhänen iloisuutensa kaikkiin, ja kun hän istui hiljaa kasvatusisänsä\nvieressä oppimassa ja katseli pastoriin suurilla silmillänsä,\nikäänkuin odottaisi hän vielä jotakin kauniimpaa tulevaksi, ja\nvihdoin syvällä huokauksella löi kirjan kiini, ikäänkuin pahoillaan\nsiitä, että se oli lopussa, ja samassa hyvillään, että se oli\nlopussa, sillä enempää ei hänen pieneen sydämeensä mahtunut,\nsilloin seisoi pastorin rouva sukkasillaan hänen takanansa ja piti\npyhjinriepua takanansa ja oli jättänyt tohvelinsa oven eteen:\n\"sillä\", sanoi hän, \"lapsien opettaminen on toista kuin saarnan\nteko; vanhoihin voi vaikuttaa ainoastaan uhkaamalla heitä helvetin\nrankaistuksilla; mutta lapsien sielu...! Sitä tarvitsee vaan viitata\nkukkasen varrella, siihen ei mitään seivästä tarvita\".\n\nHawermannin pieni tytär oli aina kaunis, mutta kaunein oli hän\nsilloin, kun hän, taluttaen isäänsä kädestä, toi hänen pappilaan,\njossa pappilan herrasväki istui suuren lehmuksen siimeksessä,\nsilloin loisti hänen kasvoistansa kaikki ne hyvät avut, jotka muuten\nlepäävät hiljaa ihmisen sydämessä ja ainoastaan silloin tällöin ja\nyksitellen tulevat näkyviin: rakkaus, kiitollisuus, ilo ja uljuus;\nja sillä aikaa kuin Hawermann astui hiljaa ja puoliksi surullisena\nhänen vieressään, että hän niin vähän voi tehdä oman lapsensa\nhyväksi, silloin oli hänen tyttärensä silmissä nähtävänä juhlapäivän\nilo, ikäänkuin voisi hän maksaa kaiken kiitollisuuden velkansa\nhyville kasvatusvanhemmillensa näyttämällä heille isänsä. Hän kävi\nnyt kolmattatoista vuottansa ja hänen nuori sydämensä ei tietänyt\ntehdä mitään selkoa tunteistansa ja taipumuksistansa, hän ei ollut\nmilloinkaan tiedustellut, miksikä hänen sydämensä oli kiintynyt\nhänen isäänsä. Pappilan herrasväen laita oli toinen, siellä voi hän\njoka päivä nähdä, kuinka uskollisia ja hyviä he hänelle olivat, joka\npäivä oli hän tilaisuudessa palkitsemaan heille heidän rakkauttansa\npienillä ystävyyden osotuksilla ja palveluksilla; mutta täällä?\nHän tiesi vaan: se oli hänen isänsä, hän puhui usein tyttärellensä\nsanoja, joiden täytyi tulia sydämestä, ja katseli häntä toisinaan\nhiljaisella, vahaisella katseella, jonka täytyi mennä sydämeen. Jos\nLovisa voikin ehkä laskea, että hän oli suuremmassa kiitollisuuden\nvelassa pappilan herrasväelle, niin kuitenkin...! Jumala on kai\ntuolla ylhäällä niin solminut muutamia! ihmisten elämänlangat yhteen,\nettä ne juoksevat rinnatusten, kietouvat täällä maan päällä toinen\ntoisiinsa eivätkä ole täällä irtisaatavat.\n\nTänään, kun Hawermann istui viileässä lehvikössä, oli taas hänen\nlapsellansa ollut semmoinen juhlapäivä, ja hänen itsensä laita oli\nsama. Hän voi yhdellä silmäyksellä nähdä koko seudun. Kevät oli\nmennyt, kesäaurinko paisti lämpimästi keveäin, valkosten pilvien\nvälistä, hieno tuulenhenki vilvotti ilmaa ja sai vihreän viljavainion\nlainehtimaan auringon paisteessa, ikäänkuin liehuttaisi maa\nkomentajansa auringon, edessä vihreätä silkkistä lippua. Rykmentin\nsoittokunta, nuo tuhannet laulavat linnut, oli vaiennut kevään\nmentyä, ainoastaan käen kukunta peltopyyn vihellys kuului vielä\njuuri kuin kaukainen vaskirummun ääni, jonka tuulenhenki silloin\ntällöin tuo etäältä rauhalliseen maisemaan; mutta soiton ja laulun\nsijasta kantoi tuuli yli peltojen suloisen hajun joka kyllä tuli\ntappelutanterelta, jossa tuhannen tuhansia kaatuneita makasi riveissä\nja läjissä, mutta joka ei tietänyt mitään verisistä töistä, vaan oli\nilo ihmisille: heinänteko oli alkanut, ja Hawermann istui töyräällä\nviileässä lehvikössä ja katseli peltojansa.\n\nSe maisema on kyllä kaunis, jossa pellot tuhansina vihreinä ja\nkeltasina juovina ja suikaleina kohoovat ylöspäin ja leviävät\nlavealle kuin kirjava vaate, jonka ihmisen ahkeruus on kutonut\nmaan peitteeksi, mutta se näyttää levottomalta ja tuskalliselta,\njuuri kuin olisi koko maisema viskattu mullin mailin, ja jokainen\ntempaissut itselleen siitä osansa ja uhkaisi ja puhkaisi nyt kukin,\nkuopustaakseen itselleen kurjan voittonsa maatilkustaan, ja ikäänkuin\nolisivat kaikki näillä juovilla ja suikaleilla piirtäneet maahan\nköyhyytensä todistuksen. Minä tiedän kyllä, sen laita _ei ole_\nsemmoinen, se _näyttää_ vaan siltä. Meillä on laita toinen: etäälle\naina sinertävään metsään asti ulottuvat samaa viljalajia kasvavat\npellot; ikäänkuin suuri järvi auringon kultaisissa säteissä aamulla\nleviävät turnipsivainiot; avarilla laitumilla ja aitauksissa käy\nkirjavia karjalaumoja ja viilten yli vihantain niittyjen astuu pitkä\njono niittäjiä valkeissa paitahihoissaan; kaikki on ikäänkuin tehty\nsamassa valimessa, kaikki toimii ja puuhaa samassa tarkotuksessa; ja\nminne hyvänsä silmäsi luot, näet sitä levollisuutta ja vakavuutta,\njonka rikkaus tarjoo. Minä tiedän varsin hyvin, sen laita _ei ole_\nsemmoinen, mutta se _näyttää_ siltä. Mutta se ei kuulu tähän, silmä\nnäkee vaan rikkauden ja levollisuuden ja nämä vaikuttavat suloisesti\nsydämeen viileässä siimeksessä mehiläisten höristessä ja perhosten\nleikitellessä. Niin oli Hawermannin laita tänään; hän oli niin\nlevollinen, niin onnellinen, ja kiitollisella sydämellä muisteli\nhän viimeksi kuluneita yhtätoista vuotta, kaikki oli tullut hyväksi\nja paremmaksi, hän oli maksanut velkansa Bräsigille ja Moosekselle,\nja isäntänsä kanssa eli hän parhaimmassa sovussa -- heidän välinsä\noli melkein tuttavallinen -- sillä, vaikkei kamarineuvoksen tapana\nsuinkaan ollut jokaiselle ilmotella yksityisiä asioitansa, oli\nHawermannin käytös kuitenkin niin luotettavan varma ja hän osasi\npitää itsensä niin tarkasti rajojensa piirissä, että kamarineuvos\nusein puhui hänen kanssansa asioita, jotka enemmän koskivat häntä\nitseä kuin maanviljelystä; perheellisistä asioistansa ei hän\nkuitenkaan ollut sinä ilmoisna ikinä puhunut. Tänään oli tässäkin\nmuutos tapahtuva.\n\nKun pehtori tuokion aikaa oli istunut, kuuli hän ajettavan kaksilla\nvaunuilla kartanolle. -- \"Herranen aika, johan nyt tulivat!\" huudahti\nhän ja hypähti pystyyn ja kävi ottamaan vastaan herrasväkeä.\n\nKamarineuvos tuli rouvansa, kolmen tyttärensä ja poikansa kanssa;\nheidän aikomuksensa oli viipyä, kuusi viikkoa kartanossa nauttimassa\nraitista maailmaa.\n\n\"Hyvä Hawermann\", sanoi hän, \"me tulemme tosin liian varhain, mutta\nminun virkatoimitukseni Rostockissa loppuivat pikemmin kuin olin\nluullut. -- No, kuinka täällä voidaan? -- Onko kaikki valmisna\nrouvasväkeä varten?\"\n\n\"Kaikki on kunnossa!\" sanoi Hawermann; \"mutta minä pelkään, että\nherrasväen täytyy vähän odottaa, päivällistä\".\n\n\"Ei haita mitään, rouvasväki voi sillä aikaa muuttaa vaatetustansa\nja te voitte näyttää minulle nisujamme. Aksel\", sanoi hän, kääntyen\npoikaansa, nuoreen uljaasen mieheen, joka kauniissa univormussa\nseisoi hänen vieressänsä, \"sinä voit sillä aikaa viedä äidin ja\nsisaresi vähän puutarhaan, sillä taloudesta\" -- tässä teki hän heikon\nyrityksen, vetääksensä suutansa nauruun -- \"et sinä kuitenkaan väliä\npidä\".\n\n\"Isä kulta, minä...\" sanoi poika vähän hämillään.\n\n\"Jätetään se asia, poikaseni\", sanoi isä ystävällisesti. \"Tulkaa,\nherra Hawermann! Nisumaa on kai tässä puutarhan takana\".\n\nHawermann seurasi häntä. -- Jumala nähköön, kuinka se mies parka\noli vähässä ajassa vanhentunut, ja ikä valitettavasti yksistään ei\nhäntä ollut köyristänyt, oli vielä jotakin muuta, joka näytti häntä\nrasittavan. Kun hän sai nähdä nisunsa, tuli hän kuitenkin vähän\niloisemmaksi ja huudahti: \"Hyvä! Hyvä! Semmoista nisua en muista\nnähneeni Pümpelhagenissa\".\n\nSe miellytti kyllä Hawermannia, mutta pehtorein tapa on nyt kerran\nsemmoinen, etteivät ole huomaavinansa, ja sillä aikaa kuin hän\nsydämestänsä riemuitsi, kynsi hän korvansa taustaa ja sanoi, ettei\nollut vielä loppu käsissä, vielä oli monta vaaraa tarjona ja tuolla\nalhaalla niityn reunalla teki paholainen vielä yhä tuhojansa tuolla\nkirotulla ruosteella.\n\n\"Mitä vielä tulla voi, sitä emme voi estää\", sanoi kamarineuvos.\n\"Se on oikein todellinen ilo, jonka te olette minulle tänään\nvalmistaneet, herra pehtori. Ah\", lisäsi hän vähän ajan perästä,\n\"miksi emme tulleet tuntemaan toisiamme jo kaksikymmentä vuotta\ntakaperin? Se olisi ollut sekä minulle että teille hyödyksi!\"\n\nHawermann ei enää kynsinyt korvansa taustaa, se pieni\nveitikkamaisuus, joka hänenkin vakaisessa luonteessaan välistä tuli\nnäkyviin, oli kadonnut, ja hän katseli isäntäänsä surullisena. He\nolivat saapuneet Gürlitzin rajalle.\n\n\"Nisu tuolla toisella puolella ei näytä niin hyvältä kuin meidän\",\nsanoi kamarineuvos.\n\n\"Niin\", sanoi Hawermann; \"maa on kyllä yhtä hyvä kuin meidän, se\non Gürlitzin pappilan pelto; mutta se ei ole saanut, mitä se olisi\ntarvinnut\".\n\n\"Kuulkaapa\", puuttui kamarineuvos hänen puheesensa, \"tiedättekö,\nettä Gürlitz on myyty? Muutamia päiviä sitte myytiin se Rostockissa\n173,000 taalerista. Maatilat nousevat hinnassa, eikö niin, Hawermann,\nmaatilat nousevat suuresti? Jos Gürlitzistä maksetaan 173,000\ntaaleria, niin on 240,000 taaleria Pümpelhagenista huokea hinta;\" ja\nsamassa katsoi hän Hawermannia hyvin tarkasti silmiin.\n\n\"Sitä se on, herra kamarineuvos; mutta teille merkitsee Gürlitzin\nmyyminen vielä muutakin, pappilan pellon arentikontrahti kadottaa\nvoimansa myymisen kautta, teidän pitää nyt arenteerata pappilan maa,\nse pistää kuin vaaja meidän peltomme väliin!\"\n\n\"Ah, hyvä Hawermann, minä arenteeraamaan!\" huudahti kamarineuvos ja\nkääntyi ympärinsä ja palasi vitkalleen takaisin, ikäänkuin ei hän\nolisi tahtonut nähdäkään tuota kaunista peltomaata, \"minulla on jo\nliiaksi niskoillani, minun ei tee mieleni saada uusia huolia\".\n\n\"Niitä ei teidän pidä saadakkaan. Jos annatte minulle vallan, niin\nsovin minä pastorin kanssa asiasta\".\n\n\"Ei, ei, Hawermann, se ei käy laatuun! Uudet ulosteot, arennin\nmaksu edeltäpäin, enentyvä kalusto! Minulla on ilmankin jo niin\npaljo maksamisia; minua hirvittää, sitä ajatellessa\", ja samassa\nlaahusti se mies parka niin vaivaloisesti ylös ahdetta myöden ja\nkompastui joka kiveen, niin että pehtorin täytyi juosta hänen\navuksensa ja tarjota hänelle kättänsä; mutta lähellä puutarhaa rupesi\nkamarineuvoksen päätä pyörryttämään, niin että Hawermannin täytyi\nhäntä tukea ja hädin tuskin sai hänen viedyksi lehvikköön. Täällä\nviileässä ilmassa toipui hän kyllä taas pian; mutta hänen olentonsa\noli niin muuttunut, että pehtorin oli vaikea tuntea tätä alakuloista,\nsortunutta miestä siksi levolliseksi, vakaaksi herraksi, kuin hän\nennen oli oli ollut. Mies tuli niin puheliaaksi; näytti siltä, kuin\ntäytyisi hänen kerran tyhjentää sydämensä.\n\n\"Hyvä Hawermann\", sanoi hän ja tarttui hänen käteensä, \"minulla\nolisi pyyntö teille: minun veljenpoika Frans -- te tunnette hänen jo\nennakolta -- Oli päässyt kymnasiosta ja on kerran ottava molemmat\nmaatilansa haltuunsa; hän tahtoo seurata minun neuvoani -- minun\nvelivainajani on määrännyt minun pojan holhoojaksi -- hän tahtoo\ntulla käytännölliseksi maanviljelijäksi, ja minä olen valinnut teidän\nhänen opettajaksensa. Teidän pitää ottaa poika tänne luoksenne, hän\non ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen nuori mies\".\n\nKyllä vaan Hawermann sen tahtoi tehdä mielellään, ja hän lupasi tehdä\nparastansa, hän tunsikin hänen jo pienestä asti ja poika oli aina\nollut ystävällinen häntä kohtaan.\n\n\"Ah\", huudahti kamarineuvos, \"miksi ei minun oma poikani valinnut\nsamaa tietä! Miksi olin minä niin heikko, että parempaa tietoani\nvastaan annoin vaimolleni myöden! Ei auttanut mikään, hänen täytyi\nruveta sotamieheksi. -- Mutta nyt saadaan nähdä seuraukset, vanha\nystäväni, nyt on meillä velkoja enemmän kuin voimme ja uskallamme\ntunnustaa, sillä näenhän minä hänen alakuloisesta, arostelevasta\nkatseestaan, ettei hän ole tunnustanut minulle kaikkia. Jospa hän sen\nvaan tekisi, niin tietäisin kumminkin, millä kannalla olen, ja voisin\npelastaa hänen koronkiskojani käsistä -- vaikka itse joutuisinkin\nniiden kynsiin\", lisäsi hän vähän ajan perästä heikolla äänellä ja\nkolkosti.\n\nHawermann hämmästyi näistä sanoista ja tästä äänestä, mutta\nvielä enemmän hämmästytti häntä hänen isäntänsä ulkomuoto. \"Niin\npahasti ei ole kai laita\", sanoi hän, sanoaksensa jotakin, \"ja\nonhan kamarineuvoksella vielä mitä saadaan noin 600:sta tynnyristä\nturnipsia, sillä niin korkealle olen minä arvostellut tulon\".\n\n\"Ja 700:sta tynnyristä, jotka minä olen myynyt olen jo saanut rahat\nja ne ovat jo menneet; mutta se ei ole pahin seikka, sen voisi vielä\nkestää. Mutta mitä auttaa tässä tuskitteleminen!\" huudahti hän,\nikäänkuin tahtoisi hän hetkeksi heittää takkansa pois hartioiltansa.\n\"Minun asiani Rostockissa eivät ole päättyneet, niinkuin minä\nperheeni tähden teille sanoin, minä olen ottanut maksaakseni toisen\nvävyni velan, joka nousee 7,000:ään taaleriin, enkä voinut saada\nrahoja Rostockista, ja kolmen päivän kuluessa on velka maksettava,\nrahat ovat suoritettavat Gürlitzin uudelle omistajalle, jonka\nylihuomenna tulee maksaa kauppasumma. Neuvokaa te minua, vanha\nystävää! Te olette olleet samanlaisessa tilassa, te tiedätte, kuinka\npulasta pääsitte -- älkää panko pahaksi! Te olette olleet ja pysyneet\nrehellisenä miehenä; mutta minä en voi kestää sitä, että minun\nomaisuuteni, minun kunniallinen nimeni on epävarma\".\n\nNiin, Hawermann oli usein ollut semmoisessa tilassa, ja hän oli\nsortunut muutamasta sadasta taalerista; mutta tämä teki seitsemän\ntuhatta.\n\n\"Oletteko puhuneet Gürlitzin uuden omistajaa kanssa?\" kysyi\nHawermann, hyvän aikaa asiaa arveltuansa.\n\n\"Olen\", kuului vastaus, \"ja minä olen peittelemättä ilmottanut\nhänelle, missä pulassa tätä nykyä olen\".\n\n\"Ja mikä oli vastaus?\" sanoi Hawermann. \"Mutta voinhan arvata: hän\nkai tarvitsee itse rahansa välttämättömästi\".\n\n\"Ei juuri sitä, niinkuin minusta näytti, mutta mies tuntui minusta\njotenkin ilkeämäiseltä, hän oli liian röyhkeä ja julkea, ja kun hän\nhavaitsi minun pulani, teki hän ehdottelujansa niin kavalasti, että\nminä keskeytin kaiken keskustelun, sillä minä toivoin vielä saavani\nrahoja muualta. Mutta se toivo on rauennut tyhjään ja minä olen\nsuurimmassa pulassa\".\n\n\"Tässä hopussa tiedän minä vaan yhden neuvon\", sanoi Hawermann,\n\"teidän täytyy turvata Moosekseen Rahnstädtissä\".\n\n\"Koronkiskojaanko?\" kysyi kamarineuvos. \"En sinä ilmoisna ikinä!\"\nhuudahti hän. \"Minä en voisi kestää sitä häpeätä, että olen semmoisen\nmiehen käsissä. Ei, ennemmin kärsin minä herra Pomukkelskopin\nhävyttömyyksiä\".\n\n\"Kenenkä?\" huudatti Hawermann ja vavahti ikäänkuin olisi ampiainen\nhäntä pistänyt.\n\n\"Gürlitzin uuden omistajan, josta puhuimme\", sanoi kamarineuvos\nja katseli Hawermannia, ikäänkuin ei hän oikein ymmärtäisi hänen\nkäytöstänsä.\n\n\"Ja onko se eräs pommerilainen Peenen tienoilta lyhyt ja tanakka,\npaksuposkinen mies?\"\n\n\"On\", sanoi kamarineuvos.\n\n\"Ja hän tulee meidän naapuriksemme täällä. Ja _hänen_ kanssansa\naiotte te ruveta raha-asioihin? Ei ei, herra kamarineuvos, minä\npyydän, minä rukoilen teitä, älkää ruvetko sen miehen kanssa\nmihinkään asioihin. Te olette minun todistajani, etten minä ole\nlausunut hyvää, en pahaa sanaa siitä miehestä, joka minun on häviöön\nsaattanut; mutta _nyt, kun te_ olette vaarassa, nyt katson minä sen\nvelvollisuudekseni: _se sama_ mies on syypää minun onnettomuuteeni\",\nja samassa hypähti hän pystyyn ja hänen muuten niin levollisista,\nystävällisistä silmistänsä välähteli vihan säkeniä, niin että\nkamarineuvoskin, vaikka hänellä kyllä oli omastakin asiastansa\ntekemistä, hämmästyi.\n\n\"Niin\", huudahti pehtori, \"niin! _se_ mies on kerran ajanut minun\npois talostani ja kodistani, _se_ mies on kerran tuottanut minulle\nja minun vaimo paralleni kaikki tuskat ja huolet, ja ne ovat vieneet\nvaimoni hautaan! Varokaa, varokaa ja karttakaa sitä miestä!\"\n\nVaroitus oli liian ankara, ettei kamarineuvos voinut sitä siksensä\nheittää: \"Mutta kukapa auttaa?\" kysyi hän.\n\n\"Mooses!\" vastasi Hawermann vakaasti ja lujasti.\n\nKamarineuvos tahtoi tehdä vastaväitteitä, mutta Hawermann asettui\nhänen eteensä ja sanoi vielä kiivaammin ja hartaammin: \"Mooses, herra\nkamarineuvos! Päivällisen jälkeen matkaamme hänen luoksensa ja sen\nverran kuin minä häntä tunnen, ette milloinkaan ole sitä katuva\".\n\nKamarineuvos nousi seisaalle ja tarttui Hawermannin käteen; hän\nei ainoastaan nojannut siihen, ei! silminnähtävästi piti myöskin\npehtorin vakaa neuvo häntä pystyssä, sillä jos rauhallinen ja\nhiljainen mies kerran on heittänyt tavallisen levollisuutensa,\ntekee hän suuren vaikutuksen toiseen ihmiseen, jonka ei ole tarvis\nollakaan niin heikko ja semmoisessa pulassa, kuin kamarineuvos,\nja säätyeroitus väistyy hyvin helposti semmoisissa tiloissa pois\npersonallisuuden tieltä.\n\nKeskustelu päivällispöydässä kävi hyvin hitaasti, jokaisella oli\nitsensä kanssa tekemistä. Hawermann ajatteli uutta, arveluttavaa\nnaapuruuttansa, kamarineuvos raha-asiaa, ja kyrassieriluutnantti\nnäytti myöskin semmoiselta, kuin olisi hän sekaantunut korkolaskun\nmutkiin eikä voisi niistä selville päästä, ja jos ei armollinen rouva\nolisi ottanut korkeat sääret selkäänsä ja kerskaillut ylhäisistä\nvierastelemisistaan naapuristossa ja jos eivät nuo kolme ryökynää\nolisi edeltäpäin ahmanneet vastaisista maalaisista huvituksista ja\nviskelleet ympärillensä ruusuja ja ruohoja, niin olisi seurassa\nvallinnut kuoleman hiljaisuus.\n\nPäivällisen jälkeen ajoi kamarineuvos pehtorin kanssa Rahnstädtiin.\nKun he astuivat Mooseksen kynnyksen yli, tuntui kamarineuvoksesta,\nikäänkuin olisi hän pudottanut kultarahan lokaan ja hänen täytyisi\nitse ottaa se ylös puhtailla, valkeilla käsillään. Jo porstuassa\ntunki tunkkeinen ilma häntä vastaan sillä maantuotteiden kauppa\nkajahtaa harvoin ruusuöljyltä, ja villa, joka vast'ikään on\nlähtenyt lampaan rehottavasta selästä, haisee tuorekselta peräti\ntoiselta kuin sittemmin, kun se on vähän mailmaa nähnyt ja on\ntuuletettu ja lepää kirjavana mattona ylhäisen naisen kammiossa\nja pirskotellaan laventelivedellä. Ja kuinka siivottomalta näytti\netehinen ja itse tupakin! Sillä Nuppunen oli kyllä hyvä ihminen,\nmutta saamaan kauniiksi sisäänkäytävän ja konttooria lehmännahoilla\nja lampaanluilla, sitä ei hänkään ymmärtänyt, ja Mooses väitti\nkuitenkin, että se kuului asiaan, ja poika Taavetti pani samoin yhä\nuusia esteitä Nuppusen tielle ja teki talosta varsinaisen hiirien\npesän, sillä karvakaupasta ja villasta lähtevä lemu vetää näitä\nviehättäviä pikku eläimiä puoleensa, kuin hernesäkki kyhkysiä.\n\nAsuihuoneessakaan ei kamarineuvos tullut juuri paremmalle mielelle,\nsillä Mooses oli vanhauskoinen juutalainen ja kristittyin sunnuntaina\nveti hän tavallisesti yllensä likaisimman takkinsa, pitääksensä\nlakia voimassa noita koreasti puetuita uskomattomia vastaan, ja kun\nhän nyt, kääpästen kädellään vasempaaan takintaskuunsa, hypähti\nylös ja kävi kamarineuvosta vastaanottamaan: \"Toden totta, herra\nkamarineuvos! -- semmoinen kunnia!\" ja ärjäsi Taavetille, joka oli\nkäyttänyt sunnuntai-iltapuolen seisahdusta kauppa-asioissa, vähän\nloikoaksensa sohvalla: \"Taavetti, mitä sinä siinä hoipertelet? Sinä?\nNouse ylös ja anna herra kamarineuvoksen istua!\" ja kun hän nyt\nkehotti kamarineuvosta ottamaan sijansa paikalla, jonka Taavetti\nniin hyvästi oli lämmittänyt, silloin olisi kamarineuvos mielellään\nantanut kultarahan virua loassa, mutta -- hän tarvitsi sitä\nvälttämättömästi.\n\nHawermann ennätti apuun ja asetti kamarineuvokselle tuolin avonaisen\nakkunan viereen ja otti pannaksensa asian alkuun, ja kun Mooses\nhuomasi, mistä kysymys oli, ajoi hän ensin poikansa Taavetin ulos\novesta, sillä, vaikka hän maantuotteiden kaupassa antoikin hänen\nvehkeillä jotenkin omin päinsä, ei hän kuitenkaan raha-asioissa\npitänyt häntä kylläksi kokeneena, vaikka hän jo oli viidenneljättä\nvuoden vanha, ja kun nyt ilma oli puhdistettu -- nimittäin Taavetin\nläsnäolosta -- laverteli hän laveasti siitä suuresta kunniasta, että\nsai tulla asioihin kamarineuvoksen kanssa.\n\n\"Enkö ole sitä aina sanonut, herra Hawermann? Herra kamarineuvos on\nhyvä mies, herra kamarineuvos on hyvä. -- Enkö ole sitä aina sanonut,\nherra kamarineuvos? Herra Hawermann on rehellinen mies; hän on\notsansa hiessä työtä tehnyt, maksaaksensa minulle velkansa viimeiseen\npenniin\".\n\nMutta kun hän kuuli, kuinka suuresta summasta kysymys oli, kävi\nhän sitkeämmäksi, kiemuroi ja teki verukkeita, ja jos ei hän\nolisi pitänyt niin paljo Hawermannista ja nähnyt hänen päältänsä,\nettä hän yksivakaisesti kehotti häntä tähän kauppaan, ei olisi\nluultavasti tullut mitään koko asiasta. Ja ken tiesi, kuinka asia\nsittenkään olisi päättynyt, jos ei olisi tullut puheeksi, että rahat\npiti käytettämän Gürlitzin maksamiseen ja että kamarineuvoksen\nmuuten oli rupeeminen asioihin Pomukkelskopin kanssa. Mutta kun\n_tämä_ nimi mainittiin, veti Mooses kasvonsa irviin, ikäänkuin\nolisi joku pannut palasen lain mukaan saastaista sianlihaa hänen\ntalrikillensa, ja huudahti: \"Pömökkelskopin kanssa?\" sillä niin\näänsi hän sitä nimeä. \"Tiedättekö mikä mies hän on?\" ja samassa\nteki hän liikenteen, ikäänkuin heittäisi hän tuon saastaisen\nlihapalan yli olkapäänsä. \"Taavetti, enkö ole sanonut, älä rupee\nmihinkään asioihin Pömökkelskopin kanssa! Mutta mitäpä nuorista!\nTaavetti osti häneltä villoja. Hyvä! sanoin minä; sinä saat nähdä,\nsanoin minä. Ja mitä teki hän? Hän sekotti pestyin villain joukkoon\npesemättömiä, hän sekotti siihen itsekuolleiden lammasten villoja,\nhän sekotti siihen teurastettuin oinasten tahratuita villoja ja hän\npani siihen lisäksi kaksi suurta kiveä. _Kaksi suurta kiveä_ pani\nhän villain joukkoon! Sitte tuli hän noutamaan rahojansa -- hyvä!\nsanoin minä -- minä maksoin velkani hänelle Preussin setelirahassa,\ntein niistä pieniä tukkuja, joissa kussakin oli sata taaleria,\nja pisteilin aina joukkoon vääriä seteleitä ja semmoisia, jotka\neivät enää käyneet rahasta, ja viimeiseen tukkuun panin minä kaksi\nvedettyä arpajaislippua -- ne ovat ne kaksi kiveä, sanoin minä. Kah,\nsitä mellua, minkä hän nosti! Hän tuli tänne notarius Slusuhrin[3]\nkanssa -- hän on myöskin mies mokoma!\" -- tässä viskasi hän taas\nkappaleen saastaista lihaa yli olkapäänsä -- \"näyttää semmoiselta\nkuin joku Taavetin rotista -- noin seisovat korvat hänen päässänsä --\ntahtoo elää hänkin -- ja hän elää myöskin rotan tavalla kaappeista\nja likaisuudesta ja nakertelee muiden rehellisten ihmisten nahat\nrikki. Kah, mitä melua he pitivät! Tahtoivat laittaa minulle\nprosessin niskoilleni. Prosessin? sanoin minä; minä en tarvitse\nmitään prosessia. Mimmoinen tavara on, semmoinen on maksukin. Ja\ntiedättekö mitä, hyvät herrat, sanoin minä, herra notarius ja\nherra Pömökkelskopp ja minä olemme _kolme_ juutalaista, mutta\nvoimme myöskin olla _neljä_, jos te molemmat herrat tahdotte käydä\n_kolmesta_. Kah, sitä melua kuin he nyt pitivät ja parjasivat minua\nkoko kaupungissa! mutta pormestari sanoi: Mooses, te harjotatte\nsuurta kauppaa, mutta teillä ei ole vielä koskaan ollut prosessia,\nantakaa heidän vaan tulla! -- -- Herra kamarineuvos, te saatte\nrahat vielä tänä päivänä odottajaisia ja korkoa vastaan, sillä te\nolette hyvä mies ja te pidätte väkenne hyvin ja teidän nimenne on\ntunnettu maassa ja teidän ei ole tarvis ruveta mihinkään asioihin\nPömökkelskopin kanssa\".\n\nRahan lainaaminen on tukala toimi ja se, joka tätä kirjottaa, tietää\nsen monivuotisesta kokemuksesta ja tietää kertoa siitä, mutta\nse on kuitenkin ihan toista, jos turvaat jonkun vanhan ystävän\nhyväntahtoisuuteen, taikka mieheen, jonka varsinaisena tehtävänä\non rahan lainaaminen. Kamarineuvos oli velassa, jotenkin suuressa\nvelassa, mutta hänellä ei ollut mitään suurempia vekselivelkoja ja\nhänen raha-asiansa olivat jotenkuten tähän asti tulleet suoritetuiksi\nasianajajain ja kauppamiesten välityksen kautta, tämä oli ensimäinen\nkerta, jolloin hän ei voinut päästä pulasta vanhalla tavalla, hänen\noli täytynyt turvata koronkiskojaan, niinkuin hän kutsui tällaisia\nmiehiä; ne vastukset, jotka kohtasivat häntä tällä matkalla, se\nperäti toisenlainen mielenlaatu ja menetystapa, jota hän täällä sai\ntuntea, se harmi, jonka Mooseksen vastusteleminen ensi alussa hänessä\nherätti, ja nyt lopuksi tämä äkkinäinen apu, joka pelasti hänet hänen\ntukalasta tilastansa, mahtasivat kokonaan tämän heikon miehen, hän\nvaipui kalpeana tuolillensa ja Hawermann käski noutamaan lasillisen\nvettä.\n\n\"Herra kamarineuvos\", huudahti Mooses, \"ehkä saisi olla pieni ryyppy\nviiniä, minä tuotan heti pullon viiniä kauppiaalta\".\n\n\"Ei, vettä! vettä!\" huudahti Hawermann ja Mooses juoksi ovelle ja oli\nmelkein työtätä Taavetin kumoon, sillä Taavetti oli vähän kuullellut\noven takana, tullaksensa viimeinkin kokeneeksi raha-asioissa:\n\"Taavetti, mitä sinä täällä seisot, miks'et sinä tuo vettä?\"\n\nJa Taavetti tuli, ja kamarineuvos joi vettä ja tointui, ja Mooses\nluki rahat pöydälle ja kamarineuvos otti ne ylös loasta ja katseli\nkäsiänsä ja ne näyttivät hänestä yhtä puhtailta kuin ennenkin, ja kun\nhän nousi vaunuihinsa ja loi silmäyksen takasin Mooseksen etehiseen,\ntuntui hänestä, kuin viruisi Mooseksen vuotien ja lampaanluiden\npäällä vielä suuri romutukku lisänä ja ne olivat hänen omat huolensa.\nJa Mooses seisoi ovensa edessä ja kumarsi kumartamistaan ja katseli\nympärillensä, huomataksensa, näkivätkö naapuritkin, että kamarineuvos\noli ollut hänen luonansa. Mutta se suuri kunnia ei häntä kuitenkaan\nkokonaan hurmannut, hän piti päänsä pystyssä, vei Hawermannin syrjään\nja sanoi: \"Herra pehtori, te olette rehellinen mies, kun minä rupesin\ntähän asiaan, en tietänyt minä miehen olevan niin heikon. Teidän\ntäytyy luvata minulle, että velka kiinitetään kartanoon -- kuoleman\ntapauksen tähden. Sairas mies ja vekseli, mitä minä niillä teen!\"\n\nKamarineuvos pääsi pulastansa, mielenkiihotus asettui, hänen\nterveytensä parani, hän katseli mailmaa toisilla silmillä, ja kun\nHawermann parin päivän perästä taas otti pappilan maan arendeeramisen\npuheeksi, suostui hän siihen ja Hawermann sai luvan sopia asiasta\npastori Behrensin kanssa. Sen hän tekikin, ja tuo pieni pastorin\nrouva hyrisi ympäri huoneessa, tätä kauppaa hierottaissa, ja yhä oli\nkuuluvinaan pastorin ja Hawermannin korviin: \"Enemmän rahaa! Enemmän\nrahaa!\"\n\n\"Tietysti\", sanoi Hawermann, \"se on oikeus ja kohtuus, rouva kulta,\narentisumma on korotettava, ajat ovat muuttuneet, mutta tästä asiasta\nvoidaan helposti sopia: hyöty on kahdenpuolinen\".\n\n\"Regina\", sanoi pastori, \"minun muistuu mieleeni, kukkasia ei ole\nvielä kasteltu\".\n\n\"Hyväinen aika, minun kukkaseni!\" huudahti pastorin rouva ja pyörähti\nulos huoneesta.\n\n\"Kas niin\", sanoi pastori, \"nyt kulkee asia sukkelammin. Minun täytyy\ntunnustaa, että minä mieluisemmin otan arentimiehen etäältä kuin\nsamasta kylästä, liian likeinen naapuruus antaa syytä moniin pieniin\nyhteensattumisiin ja tekee välin kiusalliseksi ja tukalaksi, ja\nniin ei pidä olla laita kartanon isännän ja papin kanssa. Ja ilman\nsitä pidän minä personallisesti paljon enemmän kamarineuvoksesta\nkuin Gürlitzin uudesta isännästä; tunnenhan minä kamarineuvoksen jo\nvanhastaan. Ja te luulette, että minä voin vaatia korkeampaa hintaa?\"\n\n\"Aivan hyvästi, herra pastori! ja minä olen saanut luvan, tarjota\nteille puolta enemmän. Jos minä itse tahtoisin vourata pellon, voisin\ntarjota teille vielä enemmän, mutta...\"\n\n\"Me ymmärrämme toinen toisemme, hyvä Hawermann\", puuttui pastori\npuheesen, \"minä suostun tarjomukseen\".\n\nJa kun pappilan rouva taas pienen Lovisan Kanssa pyörähti sisään\nja huudahti: \"Se ei olisi ollut tarpeesen! Lovisa oli sen asian jo\ntoimittanut\", silloin oli myöskin hänen pastorinsa asia jo toimitettu\nja pikku Liisa heittäytyi isällensä kaulaan: \"Isä kulta, isä kulta,\nsepä on hauskaa!\" huudahti hän. Mikä syy oli hänellä halata isäänsä?\nMitä oli hänellä tekemistä arentikontrahdin kanssa? Paljo, hyvin\npaljo! Hänen isänsä täytyi nyt kyntää ja niittää ihan pappilan\npuutarhaan asti ja Liisa sai siten hänen useammin, nähdä.\n\nKun Hawermann palasi takasin Gürlitzin kirkkopolkua, kohtasi hänen\nSakarias Bräsig, joka kovin epäfilosofisesta leinipuuskastaan\nonnellisesti oli tullut filosofiselle mielialalle, sillä semmoiselle\ntuli hän aina, kun tuskat loppuivat.\n\n\"Hyvä päivää\", sanoi hän, \"minä olen kotvasen aikaa odottanut sinua\nkotonasi. Aika tuli minusta kuitenkin liian pitkäksi ja kävin sillä\naikaa kamarinneuvosta tervehtimässä. Hän iloitsi, että sai nähdä\nminun, ja kohteli minua erinomaisella ystävällisyydellä; mutta\nmillaiselta se mies näyttää!\"\n\nNiin, sanoi Hawermann, hänen herransa oli -- Jumala paratkoon --\ntullut hyvin vanhaksi ja heikoksi ja hän puolestansa pelkäsi pian\nkadottavansa miehen, josta hän piti niin paljon.\n\n\"Niin\", nyykäytti Bräsig, \"mikä on elämä, Kaarlo? Mikä on ihmisen\nelämä? Näetkös, Kaarlo, jos sen käännät ylös alasin niinkuin tyhjän\nrahakukkaron, niin ei siitä putoo äyriäkään\".\n\n\"Bräsig\", sanoi Hawermann, \"minä en tiedä kuinka muut ihmiset siitä\najattelevat, mutta minusta tuntuu, ikäänkuin olisi elämä ja työnteko\nsama asia\".\n\n\"No noh, Kaarlo! Älä nyt liikoja laske; tämän mietelmän olet sinä\nsaanut pastori Behrensiltä. Hän on minunkin kanssani välistä\npuhunut tästä asiasta ja on antanut minulle semmoisen kuvauksen\nihmiselämästä, ikäänkuin ajaisimme me täällä maan päällä yhä vaan\nsontaa ja kristillinen usko olisi se aurinko ja sade, jotka panevat\ntouvon kasvamaan, ja tuolla ylhäällä vasta, korkeammissa ilmoissa,\nolisi leikon aika odotettavana; mutta ihmisen pitäisi vaan työtä\ntehdä ja puuhata. Mutta, Kaarlo, ei sen laita ole niin, se on\nraamattua vastaan. Raamatussa kerrotaan kukkasista kedolla: ne eivät\ntee työtä eivätkä kehrää ja meidän taivaallinen isämme ruokkii niitä\nkuitenkin. Ja jos Jumala niitä ruokkii, niin elävät ne myöskin\neivätkä kuitenkaan tee työtä, ja kun minua kiusaa tuo kirottu leini\nenkä tee mitään -- en mitään; muuta, kuin torjun pois kasvoistani\nnoita penteleen kärpäsiä -- teenkö minä silloin työtä? Mutta elää\npitää minun kuitenkin, elää mitä kurjimmissa tuskissa. Ja kas tuolla,\nKaarlo\", lisäsi hän ja viittasi oikealla kädelle yli pellon, \"näetkös\nnoita molempia kukkasia, jotka tuolta tulla keikkailevat, sinun\narmollinen herra luutnanttisi ja nuorin ryökynä; oletko koskaan\nkuullut, että kyrassieriluutnantit työtä tekevät, ja että armolliset\nryökynät kehräävät? Ja kumminkin tulevat he tuolla ihkasen elävinä\nyli sinun turnipsimaasi\".\n\n\"Seisahdetaan tähän, Sakari\", sanoi Hawermann, \"he pitävät meitä\nkohden, he tahtovat kenties puhutella meitä\".\n\n\"Olkoon menneeksi!\" sanoi Bräsig. \"Mutta näetkö ryökynää, kuinka hän\nkahlaa turnipsin sängessä pitkillä hameenliepeillänsä ja hienoisilla\npieksuillansa. Ei, Kaarlo, elämä on kärsimystä! Ja se alkaa aina\nraajoista, sääristä, ja sen voit sinä nähdä minussa tuon kirotun\nleinin aikana ja ryökynässä, hänen kahlatessaan turnipsin sängessä\nhienoilla jalkimillaan. -- Mutta mitä minun piti taas sanoa, Kaarlo\n-- parhain aikasi on nyt ollut ja mennyt täällä, sillä kun herra\nkamarineuvos kerran kallistaa päänsä, silloin saat nähdä, mikä leikki\nsinulle alkaa armollisen rouvan, noiden kolmen naimattoman tyttären\nja herra luutnantin kanssa. -- Kaarlo\", lisäsi hän vähän aikaa\narveltuansa, \"minä sinun sijassasi rupeisin nyt jo pitämään yhtä\nperintöprinssin kanssa\".\n\n\"No, mitäpä joutavia sinä pakiset, Bräsig?\" puhkesi Hawermann äkkiä\nsanomaan, \"minä menen suoraa tietä\".\n\n\"Oikein, Kaarlo, niin teen minäkin ja sen tekee jokainen, joka ei ole\nmikään jesuviitti! Mutta katsoppa tuota armollista ryökynää likemmin!\nHän menee myöskin suoraa tietänsä, mutta turnipsin sängessä, Kaarlo\n-- --\"\n\nMutta nyt olivat nuo molemmat siskokset jo liian lähellä, hän\nei voinut enää pitkittää, vaan lausui Vielä kuitenkin ikäänkuin\nitseksensä: \"Jesuviitti? Ei mutta luikari on hän\".\n\n\"Minä kiitän teitä, herra Hawermann, että olette odottaneet minua\ntässä\", sanoi Aksel von Rambow, paikalle tullessaan, \"minun\nsisareni ja minä olimme lähteneet eri tarkotuksissa kävelylle:\nhän peltoruusujen tähden ja minä varsojen; hän ei ole löytänyt\npeltoruusuja enkä minä varsoja\".\n\n\"Armollinen ryökynä\", sanoi Bräsig, \"jos te peltoruusuilla tarkotatte\nmeidän tavallisia ruiskukkia -- mutta\" -- keskeytti hän itsensä --\n\"kah kuinka tuo ilkeä turnipsinsänki on turmellut teidän kauniin\nleninkinne ja repinyt rikki kaikki vivustimet!\"\n\nHän kumartui alas, ikäänkuin tahtoisi hän tehdä kamarineitsyn\npalvelusta ryökynälle.\n\n\"Ei haita mitään!\" huudahti ryökynä, astuissaan askelen taaksepäin,\n\"se on vanha leninki. Mutta mistä löydän minä peltoruusuja?\"\n\n\"Niitä voin minä teille näyttää, niin paljon kuin mielenne tekee,\ntässä ihan lähellä Gürlitzin pellolla siellä on ruiskukkia,\nunikukkia, pillikkeitä ja karrikkeita, lyhyesti sanoen rikkaruohoa\nkaikenlaista\".\n\n\"Sehän sopii hyvin, Fidelia kulta\", sanoi luutnantti: \"sinä menet\npehtori Bräsigin kanssa ruiskukkia etsimään, ja minä pyydän herra\nHawermannia viemään minua varsojen luoksi. Sillä, tiedättekö\",\nsanoi hän Hawermannille, \"minun vanha, hyvä isäni oli tänä aamuna\nniin hyvällä päällä, että hän antoi minulle luvan, valita paras\nneljätalvisista varsoista ratsashevosekseni\".\n\n\"Varsin kernaasti\", sanoi Hawermann, \"tahdon minä näyttää teille\neläimet, ja niiden joukossa on koreita orhia\".\n\nNiin meni kumpikin seurue eri haarallensa, Hawermann kuuli vaan,\nkuinka Sakarias Bräsig sanoi Fidelia ryökynälle, että häntä ilahutti\nsuuresti tulla hänen kanssansa tutuksi, sillä hänellä oli kerran\nollut koira, jonka nimi myöskin oli 'Fidele' ja oli ollut koko\nperhana hiiriä tappamaan.\n\nHawermann meni herra luutnantin kanssa varsojen aitaukseen. He\nhaastelivat toinen toisensa kanssa -- tietysti maanviljelystä\nkoskevista asioista -- luutnantti oli varsin hyväpäinen mies, ja\nHawermann tunsi hänen jo pienestä lapsesta saakka, mutta hän ei\nollut mitään lisään oppinut, kaikki hänen ajatuksensa olivat, hyvin\npintapuolisia, mikään hänen kysymyksistään ei sattunut asian ytimeen,\nniin että Hawermann arveli itseksensä: hyvänluontoinen on hän, varsin\nhyvänluontoinen, mutta hän ei ymmärrä mitään, ja -- Jumala nähköön --\nkun vanha herra kerran jättää nämä ilmat, silloin täytyy hänen toki\nottaa kartano haltuunsa ja syödä siitä leipänsä!\n\nKun he olivat saapuneet aitaukseen ja olivat tarkastelleet jokaista\nvarsaa eriksensä, astui luutnantti Hawermannin eteen ja kysyi: \"No,\nmitä te sanotte? Mikä pitää minun ottaa?\"\n\n\"Ruskea\", sanoi Hawermann.\n\n\"Minä valitsisin mieluisemmin mustan, näettekö sen kaunista kaulaa ja\nhienoa päätä!\"\n\n\"Herra von Rambow\", sanoi Hawermann, \"hevosen päällä ja kaulalla\nette ratsasta, te ratsastatte sen selässä, ja koipia siihen myöskin\ntarvitaan; te tahdotte valita ratsashevosen, tuo ruskea ottaa voiton\nkolmesta tuommoisesta mustasta\".\n\n\"Mutta musta on silminnähtävästi englantilaista rotua\".\n\n\"Se on totta, se on Wildfiren kantama; mutta ruskea on vanhaa\nmeklenpurilaista rotua, ja se on häpeä, että sen annetaan hävitä\nsukupuuttoon, ettei huolita siitä hyvästä, mitä isänmaa tarjoo, vaan\nvaihdetaan, ne englantilaisiin pikajuoksioihin\".\n\n\"Se voi olla totta\", sanoi Aksel, \"mutta meidän rykmentissä on minun\nkumppaneillani ainoastaan mustia hevosia; minä valitsen mustan\".\n\nSe oli semmoinen syy, jota ei Hawermann oikein voinut ymmärtää, hän\nvaikeni siis, ja heidän takasin tullessaan kävi keskustelu jotenkin\nhitaasti; mutta kun jo olivat ihan lähellä kotoa -- juuri portin\nedessä, ikäänkuin olisi hän tahtonut säästää sitä viimeiseen asti\n-- pidätti luutnantti pehtorin ja syvällä huokauksella, ikäänkuin\ntahtoisi hän vierittää raskaan taakan pois sydämeltänsä, sanoi hän:\n\"Hawermann, minä olen kauvan toivonut saada puhua teidän kanssanne\nkahdenkesken. Hawermann, minulla on velkoja -- teidän täytyy auttaa\nminua. Yhdeksänsataa taaleria _täytyy_ minun maksaa, _täytyy_ minun\nsaada\".\n\nSe oli ikävä asia Hawermannille; mutta todellisesti yksivakaisissa\nasioissa on vanhuus mahtavampi hän katsoi tuota nuorta\nkolmenkolmatta-vuotista miestä rohkeasti silmiin ja sanoi lyhyesti:\n\"Herra von Rambow, sitä _en_ minä tee\".\n\n\"Hawermann, hyvä Hawermann, minä tarvitsen ne rahat varsin\nvälttämättömästi\".\n\n\"Sitte täytyy teidän ilmottaa se isällenne\".\n\n\"Isälleni? Ei, ei! Hän on jo maksanut minun edestäni, ja nyt on hän\nkipeä, se voisi huolestuttaa häntä liiaksi\".\n\n\"Ja sittenkin täytyy teidän ilmottaa se hänelle. Semmoiset asiat\novat suoritettavat isän ja pojan välillä, vaan ei vierasten ihmisten\nkanssa\".\n\n\"Vierasten ihmisten!\" kysäisi Aksel ja katseli häntä oikein\nrukoilevasti ja sydämellisesti silmiin \"Hawermann, olenko minä teille\nniin vieras?\"\n\n\"Ette, herra von Rambow, ette!\" huudahti Hawermann ja kurotti sen\nnuoren herran kättä, vaan ei tarttunut siihen kuitenkaan. \"Te ette\nole minulle vieras! Ja mitä minä teidän hyväksenne voisin tehdä,\ntekisin minä juuri _teidän_ tähtenne. Asia _itsestään_ on hyvin\nvähäpätöinen, ja mitä minulta puuttuu, sen minun ystäväni Bräsig\nkyllä voisi lisätä! mutta, herra von Rambow, teidän isänne on\nluonnollisin auttaja, hänen ohitsensa emme saa mennä\".\n\n\"Isälleni en voi sitä ilmottaa\", sanoi Aksel ja nyppi erästä\npajupensasta.\n\n\"Teidän _täytyy_ se hänelle ilmottaa\", huudahti Hawermann niin\nhartaasti kuin hän voi. \"Hän aavistaa, että te olette salanneet\nhäneltä velkojanne, ja se ajatus huolestuttaa häntä\".\n\n\"Onko hän puhunut siitä teidän kanssanne?\"\n\n\"On\", sanoi Hawermann, \"mutta ainoastaan hänen oman suuren pulansa\nohessa, jonka te kai tiedätte\".\n\n\"Minä tiedän\", sanoi Aksel, \"ja minä tiedän myöskin lähteen, josta\nhän on ammentanut. No niin, mitä isäni teki, voin minäkin tehdä\",\nlisäsi hän kylmäkiskoisesti ja lyhyesti ja astui portista sisään.\n\n\"Herra von Rainbow\", huudahti Hawermann ja seurasi häntä kiivaasti,\n\"minä pyydän teitä Jumalan tähden, älkää tehkö sitä, se on turha\nyritys, tahi saattaa teidän vielä pahempaan pulaan\".\n\nAksel ei häntä kuullut.\n\nPari tuntia myöhempään seisoi luutnantti von Rambow Mooseksen kanssa\nvillasäkkien ja vuotien keskellä juutalaishuoneen etehisessä, jossa\nmyöskin Taavetti tonki lampaanluiden seassa niin iloisena kuin\nhiiri eloaumassa; luutnantti teki silminnähtävästi vielä viimeisen,\nvimmatun rynnäkön Mooseksen hyvin suojeltuun rahakukkaroon; mutta\nMooses piti uljaasti puoliansa: \"Toden totta, herra paroni, minä en\nvoi! Niin, miksi en minä muuten sitä tekisi? voisinhan minä ansaita\ntästä kaupasta koreat summat. Näettekö, herra paroni, tuolla on\nTaavetti. -- Taavetti, mitä sinä siellä seisot ja ällistelet? Tule\ntänne, Taavetti. -- Näettekö, herra paroni, nyt seisoo hän täällä,\nnyt seisoo hän teidän edessänne ja seisoo minun edessäni, minä en\ntahdo hänelle mitään sanoa, en tahdo hänelle viitata, en vilkuttaa,\nminä menen sisään tupaan, nyt kysykää Taavetilta\". Ja niin puhein\nsiirtyi hän, henskeliä kantava oikea olkapää etumaisena, tupaan\nsisään.\n\nLuutnantti paran asia mahtoi olla hyvin huonolla kannalla, kun\nhän edes voi ruveta mihinkään keskusteluun Taavetin kanssa, jonka\nulkomuoto näytti niin kuluneelta ja viheliäiseltä, kuin vetäisi hän\nruoppakärryjä perässään, mutta luutnantti sitä vastaan loistavassa\nunivormussaan näytti, kuin olisi hän valjastettu kuninkaan\nlasivaunujen eteen. Tässä asiassa ei kuitenkaan tullut niin paljon\nuljas ulkomuoto kysymykseen kuin se seikka, kumpi voi parhaimmin\nvetää kuorman ylös loasta, ja siihen toimeen oli Taavetti helkkusan\nsukkela. Hänellä oli kolme asiani kaaraa apunansa: ensiksi oli\nhänellä tavattoman komea juutalaisluikarin naama, ja kun hän siinä\nnyt seisoi luutnantin edessä ja pureskeli kanelinkuorta, jota hän\nammattinsa pahan hajun tähden aina salaa näpisteli mammosensa\nruokakammiosta, ja pää kallellaan, toinen käsi housuin taskussa,\nhäntä katsella tirkisteli, silloin näytti hän niin ilkeältä, kuin\nolisi kaikkein tuon monivuotisen tuotekaupan aikana tapettuin rottain\nhenki mennyt häneen; ja toiseksi oli hän sitkeä, paljoa sitkeämpi\nkuin hänen taattosensa, ja se oli varsin välttämätön seuraus hänen\njokapäiväisestä seurustelemisestaan kaikkein sitkeimpäin aineitten\nkanssa mailmassa, villan, nahan ja hampun kanssa; kolmanneksi oli\nhänellä se ominaisuus, että hän varsin tyynesti voi hajullansa\nkarkottaa jokaisen pois luotansa, josta hyvästä lahjasta hän sai\nkiittää osaksi omaa luontoansa, osaksi ammattiansa.\n\nNiin hyvillä avuilla varustetun miehen kanssa ei luutnantti tietysti\nvoinut vetää väkikapulaa; hän lähti pienen ajan perästä raskaalla\nsydämellä ulos ovesta, ja Taavetti iloitsi niin suuresti omasta\nmenettelytavastaan, että hän oikein tuli säälivälle mielialalle ja\nettä hän vielä päälliseksi antoi luutnantille kristillisen neuvon\nmatkalle, hänen pitäisi kääntyi notarius Slusuhriin: \"Hänellä on\",\nsanoi hän, \"ja hän antaa\".\n\nTuskin oli tämä nuori mies sulkenut oven jälkeensä, kun Mooses juoksi\nulos tuvasta: \"Taavetti, onko sinulla mitään tuntoa? Minä tahdon\nsanoa sinulle jotakin uutta: sinulla ei ole mitään tuntoa! Kuinka\nvoit sinä lähettää sen nuoren miehen pyövelien luoksi?\"\n\n\"Olenhan minä lähettänyt hänen vaan hänen omain vertaistensa luoksi\",\nsanoi Taavetti vihastuen; jos hän on sotamies, niin on hän myös\npyöveli. Jos notarius nylkee hänen, niitä se _teihin_ koskee? Jos hän\nnylkee notariuksen, mitä se _minuun_ koskee?\n\n\"Taavetti\", sanoi vanhus ja ravisteli päätänsä, minä sanon: \"sinulla\nei ole mitään tuntoa\".\n\n\"Mitään tuntoa?\" jupisi Taavetti itseksensä; \"kun te teette kauppaa,\najatte minun pois, kun ette tee mitään kauppaa, kutsutte minun\nsisään\".\n\n\"Taavetti\", sanoi vanhus, \"sinä olet vielä liian nuori\", ja meni\ntupaan.\n\n\"Olenko minä liian nuori\", sanoi Taavetti äkäisesti, \"pysynkö minä\naina liian nuorena? Mutta minä tiedän paikan, jossa en ole liian\nnuori\". Niin sanoin viskasi hän toisen takin yllensä ja meni samaa\ntietä, kuin luutnantti, notarius Slusuhrin luoksi.\n\nMitä hänellä siellä oli tekemistä, mitä siellä ylimalkaan toimittiin,\nen minä tiedä; mutta sen tiedän, että nuori herra von Rambow sinä\niltana kirjotti paljo kirjeitä Pümpelhagenissa ja kiinitti sinetillä\nlihalähetyksiä, ja että hän, sen toimen tehtyänsä, hengähti syvästi,\nikäänkuin olisi hän päässyt raskaan takan alta. Ensimäisestä pulasta\noli päästy; mutta hän oli tehnyt niinkuin entinen akka, joka pilkkoi\nkaukalonsa poltinpuiksi, lämmittääksensä taikinaansa.\n\n\n\n\nLuku 5.\n\nKuinka ritariskartanon omistaja Pomukkelskopp iloitsee lapsistansa,\nja miksikä hänen Kanasensa kiukuttelee hänen tähtensä. -- Ompelukoulu\npappilassa ja pieni pakina Jokkum Nüsslerin opettajattarista. Ukko\nPomukkelskopp tekee Kanasensa kanssa ensi käyntinsä pappilassa\nja perhe lähtee sieltä kuin vuosi 1822. Miksikä Bräsig vihelsi\nritariskartanon isäntää suorastaan silmiin ja sittemmin tahtoo\nasettaa hänen tulivuorelle; miksikä Kristian Kohlhaas on koko nauta\neläimeksi ja Bräsig pelkää saavansa leininsä.\n\n\nParia päivää myöhemmin pilkisti aurinko aamupuolella noin k:lo\nkymmenen aikaan sadepilven takaa ja tähtäsi katseensa suorastaan\nGürlitzin herraskartanon puutarhaan. Hänen tyttärensä, maa, oli\ntoimittanut ison pesun, ja hän tahtoi nyt vähän auttaa lastansa\nkuivaamaan riepujansa. No, sitä oli silloin, niinkuin vielä\ntänäänkin, hauska nähdä, kuinka eukko puuhaili toimissaan ja\nkurkisteli leveän, ystävällisen naamansa kanssa milloin sieltä,\nmilloin täältä valkeain pilvenrepaleiden välistä ja tarttui taas\nvesikannuunsa, valkaistavaansa hieman kostutellaksensa. Tämmöisessä\ntilaisuudessa on akka aina hyvin lystillinen, hän saa päähänsä mitä\nkummimpia kujeita ja panee vanhoilla päivillään toimeen kepposia,\njoita tuskin voisi odottaa nuorelta, ensi kerran rakastuneelta\ntytöltä; hän milloin on kyyneliin upota, milloin nauruun pakahtua.\n\nTänään täytyi eukon kuitenkin nauraa sydämen pohjasta, katsellessansa\nalas Gürlitzin puutarhaa: \"No katsoppa vaan!\" huudahti hän ja veti\nleveän myhäilyn yli niittyjen ja toukojen, \"mitä kaikkia tässä\ntyhmässä mailmassa nähdä saa! Monta monituista vuotta olen tuolla\naina nähnyt seisovan kauniin valkean ukon, joka piti viisaria,\nettä nuo nälkäiset, maan matoiset ihmislapset toki tietäisivät,\nmilloinka aika oli päivällistä syödä, ja nyt seisoo siellä tuommoinen\npaksu iletys hänen paikallansa, vihreänraitaiset housut jalassa ja\npiippu suussa. Missäkään ei niin hullunkurisia asioita tapahdu kuin\nmailmassa!\" ja samassa nauroi eukko oikein makeasti ritariskartanon\nomistajaa, herra Pomukkelskoppia, joka, keltanen nankkinitakki yllä\nja vihreänraitaiset housut jalassa, seisoi tiimatukin vieressä,\nihan samassa asemassa kuin kaunis pakanain jumala, Apollo, sillä\nerotuksella vaan, että Apollolla oli lyyra, mutta hänellä piippunysä\nkädessä. Toisinaan vilahti kuitenkin ikäänkuin joku varjo eukon\nkasvoille, kun hänen silmänsä sattui kauniisen, ystävälliseen\nsihteerinsä, joka niin monta vuotta oli puikollaan muistiin pannut\nhänen tekojansa ja joka nyt virui maassa nokkosien ja karrikkeiden\nkeskellä. Mutta nauraa täytyi hänen kumminkin taas.\n\nPomukkelskopp nauroi myöskin; hänen kasvoissansa ei tosin vielä\nmitään iloisuutta ollut nähtävissä, mutta kun hän katseli\nympärillensä, niin kauvaksi kuin hänen lyhyt vartalonsa ylettyi,\nnauroi hän oikein makeasti sydämessänsä: \"Kaikki minun! Kaikki\nminun!\" Sitä auringon sädettä, joka valaisi mailmaa, sitä ei hän\nnähnyt, se ei liikuttanut hänen sydäntänsä eikä hänen kasvojansa;\nmutta se auringon säde, joka hänessä oli syttynyt ja joka oikeastaan\noli vaan tavallisen luvunlaskun tulos, se valaisi hänen sydämessänsä;\nmutta hänen kasvoissansa ei ollut mitään nähtävänä, sillä jos hänen\noli ulkonaisesti nauraminen, täytyi siihen olla syynä joku pila,\noikein oiva pila! ja sitä ei myöskään tällä hetkellä pitänyt häneltä\npuuttua.\n\nHänen molemmat nuorimmat lapsensa, Natti[4] ja Filip, tulivat\npaikalle. Filip oli vääntänyt itselleen ruoskan karrikkeista ja\nnokkosista ja suomi tuota vaivasta pakanain kalpeata jumalaa, niin\nettä isä Pomukkelskopp oli nauruun pakahtua, ja Natti juoksu kyökkiin\nja toi hiilen, maalataksensa viikset sen suuhun, mutta sitä ei isä\nsallinut: \"Nattiseni\", sanoi hän, \"älä tee sitä, se voisi hänen\nrumentaa, ja me voimme mahdollisesti vielä myydä hänen. Mutta piestä\nsaatte häntä\". Ja pojat pieksivät häntä, ja isä Pomukkelskopp nauroi,\nniin että maha hytkyi noissa vihreänraitaisissa housuissa.\n\nSillä aikaa tuli myöskin rouva, Pomukkelskopin kuivempi puoli,\nkäyden paikalle. Hän oli pitkä kuin humalarieku ja laiha kuin\nkuningas Pharaon seitsemän laihaa lehmää, hänen otsansa oli vetäynyt\nylöspäin ryppyihin, ikäänkuin olisi koko mailman surua laskettu hänen\nsielunsa kannettavaksi, tahi oli se rypistynyt kokoon äreännäköisiin\nlaskoksiin nenän yläpuolelta, juurikuin olisivat kaikki ne astiat,\njotka palvelusväki pitkän vuoden kuluessa tässä mailmassa rikkoo,\nolleet hänen omansa, ja hänen suunsa näytti niin muikealta,\nkuin olisi häntä koko elinaikansa juotettu etikalla ja syötetty\nsuolakkeilla. Hänellä oli yllä tänä kauniina lämpimänä vuodenaikana\naamusilla musta, hienovillainen päälystakki, joka kerran kuoleman\ntapauksessa oli hankittu ja jota nyt tietysti piti kulutettaman, ja\npäivällä käytti hän karttuunista tehtyjä, lepänkuorella vihreiksi\npainettuja vaatteita, ja ainoastaan juhlallisimmissa tilaisuuksissa,\njolloin Pomukkelskopp ilmaantui sinisessä hännystakissaan kiiltävine\nnappineen, silloin haali hän päähänsä; niin paljo nauhoja ja\nmyssyn koristeita, että hänen surullinen naamansa pilkisti niistä\nnäkyviin, kuin puolikuollut hiiri rohdintutista, ja muun ruumiinsa\nympäri kääri hän vaipan vaipan päälle, kunnes hänen vaivaset hoikat\nkoipensa näyttivät sukkavartailta, jotka vahingosta ovat joutuneet\ntilkalaatikkoon. Mutta _silloin_ ei ollut millekään palveluspiialle\nterveellistä tulla häntä likelle, sillä vaikka hänen kuivat luunsa\nlentää löyhyttelivät keveästi sametti- ja silkkisiivillään, painoi\nhänen ostoista ja kulutuskulungeista raskautettu sielunsa kovasti\nhänen ympäristöänsä.\n\nHän oli äiti, jonka vertaista tuskin oli toista; hän ajatteli\npäässään yöt päivät, kuinka hän Mallan pidetystä leningistä saisi\nFilipille vielä jakun; hän rakasti lapsiansa raamatun jälkeen ja\nsentähden kuritti hän heitä, ja Natti voi usein jokaisesta pilkusta\ntakissaan näyttää kaksi selässään ja jokaisesta pilkusta housuissaan\nkaksi niiden sisäpuolella. Hän oli kova itseänsä kohtaan ja kova omaa\nlihaansa ja vertänsä kohtaan, mutta hän voi myöskin iloita, iloita\nraamatun jälkeen, _kohtuudella_; ja kun hän tänään nyt havaitsi\nnuorimpain sikiöinsä lystillisen askaroimisen, silloin lensi hänenkin\nkasvoillensa toivon kipinä, niinkuin auringon säde Helmikuussa sattuu\njäätyneesen maanpintaan ja virkkaa sille: \"Kas niin vaan! Tästä\nnousee vielä aikanansa perunan varsi!\"\n\nAviopuolisona oli hän myöskin nuhteeton; kukaan naapuri ei voinut\nhänestä sanoa, että hän milloinkaan töissä, sanoissa eli ajatuksissa\noli laiminlyönyt pienintäkään velvollisuuttansa, vaikka Pomukkelskopp\noli niin ja näin, sillä hän oli eukon mielestä hyvin kevytmielinen,\nkoska hän usein voi oikein makeasti nauraa jollekin oivalliselle\nleikinlaskulle, mikä ei sovi huolelliselle perheen isälle, mikä\najan pitkään oli saattava heidät perikatoon ja lapsineen päivineen\nkerjäläissauvan nojaan. Eukko teki siis vielä enemmän, kuin mihinkä\npappi vihittäissä oli hänen velvottanut, hän hillitsi tätä liikaa\niloisuutta ja antoi pienellensä joka päivä omasta etikastansa\njuotavaksi Ja suolakkeistansa syötäväksi, hän morkki häntä\nhyvänpäiväisesti -- s.t.s. kun he kahdenkesken olivat -- juurikuin\nnuorinta lastansa, pikku Filippiä, ja käytti itseänsä ylimalkaan\nsillä tavoin, kuin olisivat Pomukkelskopin vihreäraitaiset housut\nvielä takaa kiinipantavat; sanalla sanoen, akka johti häntä oman\nmielensä mukaan. Hän ei miestänsä lyönyt -- Jumala varjelkoon! Kaikki\ntapahtui sanan voimalla. Paljaalla pakisemisella osasi hän saattaa\nmiehensä samalle mielialalle, kuin hän itse oli: jos ukko käytti\nitseänsä kevytmielisesti, silloin puhutteli akka häntä kovasti ja\nlyhyesti hänen nimensä viimeisellä tavulla ja nimitti häntä tuimasti\nvaan \"Kopp!\" Tavallisesti puhutteli hän häntä nimen keskimäisillä\ntavuilla: \"Mukkel\", ja kun ukko oli oikein akan mielen jälkeen ja\nistua törrötti äkäisenä sohvankulmassa ja sivalteli kärpäsiä, silloin\npuhutteli akka häntä ensimäisellä tavulla ja ystävällisellä äänellä:\n\"Poku\".\n\nTänään ei akka puhutellut häntä Pokun nimellä: \"Kopp!\" sanoi hän\ntylysti ukon kevytmielisen ilon tähden lasten leikistä, \"Kopp, mitä\nsinä täällä seisot ja suitset kuin leivinuuni? Siinä arvelen, meidän\npitäisi mennä pastorin luo\".\n\n\"Kanaseni\", sanoi Pomukkelskopp ja sieppasi ehdottomasti piipun pois\nsuustansa, \"voimmepa sinnekin mennä. Minä pistän paikalla hännystakin\npäälleni\".\n\n\"Hännystakin? Kuinka niin? Luuletko sinä kai, että minä aion pukea\nitseni mustaan silkkileninkiini? Onhan hän vaan _meidän_ pappimme\".\nHän äänsi samassa sanaa '_meidän_' semmoisella painolla, ikäänkuin\nolisi hän puhunut lampuristaan ja kuin olisi hänen mielestään pappi\nhänen yksityisessä palveluksessaan ja söisi hänen leipäänsä.\n\n\"Kanaseni\", sanoi Pomukkelskopp, \"tapahtukoon sinun tahtos; voinhan\nottaa ylleni ruskean takkini. Filip, heitä jo se piekseminen; äiti ei\nsitä suvaitse\"!\n\n\"Kopp! pidä huolta itsestäsi, äläkä huoli lapsista. Sinä pidät ylläsi\nnankkinitakkisi, se on puhdas ja hyvä kyllä\".\n\n\"Kyhkyseni\", sanoi Pomukkelskopp, sillä ollessansa toista mieltä kuin\nhänen rakas vaimonsa, koetti hän ensin mielitellä kanasella ja tuli\nvihdoin kyhkyseen, \"Kyhkyseni, arvossa tulee aina itseään pitää,\narmas kyhkyseni! Jos emme teekään sitä pappilalaisten tähden, niin\ntäytyy meidän tehdä se kumminkin itsemme tähden. Ja jos Malla ja\nSalla tulevat muassa, pitää heidän toki siivota ja koristaa itseänsä,\nja siten eroamme me heistä liiaksi\".\n\nTämän viimeisen seikan tähden sai Pomukkelskopp luvan, vetää yllensä\nruskean takkinsa. Hänen sielunsa iloitsikin nyt siitä, että hän\nsai asian käymän mieltänsä myöden, joka muuten ei juuri helposti\ntapahtunut; hän tuli oikein kiitolliseksi siitä ja tahtoi sitä\npalkita Kanasellensa, antaen hänen ottaa osaa omaan iloonsa, sillä\nkukaan ei saa luulla, että Pomukkelskopp oli niin epäkohtelias, että\nhän omassa huoneessaan olisi ollut röyhkeä, ei! siellä oli hän nöyrä\nja alamielinen. Hän oikaisi sentähden kätensä yli peltojen ja sanoi:\n\"Kanaseni, näetkös, tämä on kaikki meidän!\"\n\n\"Mukkel, sinä näytät liian kauvaksi\", sanoi akka lyhyesti; \"tuo\ntuolla takana on jo Pümpelhagenia\".\n\n\"Sinä olet oikeassa, Kanaseni, se on jo Pümpelhagenia. Mutta\", lisäsi\nhän ja nuo pienet silmät vilkkuivat hyvin halukkaasti Pümpelhageniin\npäin, \"ken tiesi? Jos Jumala minulle elopäiviä antaa ja minä\nPommerissa kaikki saan hyvästi kaupaksi menemään ja ajat pysyvät\nhyvinä ja vanha kamarineuvos kuolee ja poika tekee velkoja...\"\n\n\"Niin, Mukkel\", keskeytti hänen rakas vaimonsa häntä ja hänen\nkasvoillensa ilmaantui pilkallinen irvistely, jota mailma kaikissa\ntapauksissa sai pitää myhäilynä, koska muuten näiden kasvojen ei\nmilloinkaan olisi nähty vetäyvän nauruun, \"juuri ihan niin, kuin\nMatti Mitätön sanoi: jos olisin kymmentä vuotta nuorempi enkä olisi\nraajarikko eikä minulla olisi vaimoa, sitte saisitte nähdä, mikä mies\nminä olisin!\"\n\n\"Kanaseni\", puuttui Pomukkelskopp puheesen ja veti suunsa vinoon,\nikäänkuin olisi hän tuntenut itsensä syvimmästi loukatuksi, \"kuinka\nvoit sinä niin sanoa! Minäkö toivoisin pääseväni sinusta? Ilman\nniitä 30,000 taaleria, jotka sinä perit isältäsi, en olisi ollut\nmies ostamaan Gürlitziä. Ja mikä ihana kartano on Gürlitz kuitenkin!\nNäetkös? Tämä kaikki on Gürlitziä!\" ja samassa osotti hän taas yli\npellon.\n\n\"Niin, Kopp\", sanoi hänen vaimonsa tylysti \"paitsi pappilan maata,\njonka sinä annoit riistää pois kynsistäsi\".\n\n\"Hyväinen aika, kyhkyseni\", sanoi Pomukkelskopp, kun kävivät ulos\npuutarhasta, \"ainahan sinä puhut pappilan maasta! Mitä minä sille\nvoin? Näethän, minä olen suora, rehellinen mies; mitä minä sille\nvoin, että minulla on tekemistä semmoisten veijarien kanssa, kuin\nHawermann ja pastori ovat. Mutta ei ole vielä ilta, vaikka hämärtää,\nmunsöri Hawermann! Me tapaamme vielä toisemme, herra pastori!\"\n\nGürlitzin pappilassa istui tänä aamuna kolme pientä, sievää tyttöä\npastorin rouvan puhtaassa, kiiltävässä tuvassa ja kädet ja suut\nkävivät kiireesti, sillä he eivät ainoastaan ommelleet, vaan\npakisivatkin kilpaa ja näyttivät tuota valkeata liinakangasta vastaan\nniin punaisilta ja terveiltä, kuin mehuisat mansikat valkosella\ntalrikilla; ne olivat Lovisa Hawermann ja nuo molemmat kaksoisomenat,\nLiina ja Miina Nüssler.\n\n\"Lapset\", sanoi pastorin lyhyt, pyöreä rouva, kun hän tuontuostakin\npyörähti kyökistä tupaan, \"te ette voi arvata, mikä ilo minulla on\nvanhoilla päivilläni, pannessani puhtaita liinavaatteitani säilyyn;\nkun samassa muistelen kustakin kappaleesta, milloin sen olen kutonut,\nmilloin sen olen ommellut! Ja kuinka varovasti niitä pitelen, kun\ntiedän mitä vaivaa niistä olen nähnyt. -- Miina, Miina, se sauma\non väärä, Herranen aika, Liisa! minä luulen, että sinä katselet\nkaikkialle ympärilles ja ompelet ompelemistasi, huomaamatta, että\nlangassa ei ole solmua. -- Nyt minun on meneminen panemaan perunat\ntulelle, sillä pastorini tulee kai pian!\" Ja niin lensi hän kyökistä\ntupaan ja tuvasta kyökkiin, kuin kellon heiluri, ja piti kaikki\nhyvässä käymisessä.\n\nMutta kuinka olivat Liina ja Miina Nüssler tulleet pappilan rouvan\nompelukouluun? Sen laita oli näin. Kun ne molemmat pienet tyttöset\nolivat niin pitkälle tulleet, että he voivat ääntää s:n eivätkä\nenää tahtoneet leikitellä hiedassa, ja päiväkaudet juoksivat rouva\nNüsslerin perässä ja kysyivät: \"Äiti, mitä pitää meidän nyt tehdä?\"\nsilloin sanoi rouva Nüssler nuorelle Jokkumille, että nyt oli aika\npanna lapset kouluun; heidän täytyi saada joku koulumamseli kotiansa.\nJokkumilla ei ollut mitään sitä vastaan, ja hänen lankonsa, rehtori\nBaldrian, sai toimekseen hankkia semmoisen. Kun koulumamseli oli\npuolen vuotta ollut Reksowissa, sanoi rouva Nüssler hänestä, että hän\noli semmoinen vanha kiukkupussi, joka kiisteli päiväkaudet lasten\nkanssa ja sai heidän päänsä niin pyörälle, ettei hän enää voinut\ntuntea heitä omiksensa; mamselin täytyi siis lähteä tiehensä.\n\nKauppias Kurz hankki heille uuden, ja muutamana päivänä, jolloin\nReksowissa ei kukaan mitään pahaa aavistanut, astui eräs naamaltaan\nkellastunut krenatööri ovesta sisään, pikimustine silmäkarvoineen\nja lasisilmät päässä, ja ilmotti olevansa uusi opettajatar.\nHän puhutteli noita pieniä tyttösiä heti franskan kielellä, ja\nhavaitessaan pienokaisten vielä olevan niin viattomia, etteivät siitä\nsanaakaan ymmärtäneet, kääntyi hän franskallansa nuoreen Jokkumiin.\nSemmoista ei ollut Jokkumille vielä ikipäivinään tapahtunut;\nhämillään ollen antoi hän piippunsa sammua ja koska juuri juotiin\nkahvia, sanoi hän, jotakin sanoaksensa: \"Äiti, kaada uudelle\nkoulumamselille kuppi kuumaa\". Tämä otti nyt komentaaksensa koko\ntaloutta, ja kun rouva Nüssler jonkun aikaa oli tätä urhollisesti\nsyrjästä päin katsellut, lausui hän vihdoin: \"Seis! Se ei käy\nlaatuun; jos täällä komennettaman pitää, niin on minulla lähin oikeus\nsiihen, niinkuin pappilan rouva sanoo\", ja rummutti krenatöörille\nlähtömarsin.\n\nNyt otti pehtori Bräsig ajaaksensa asiaa ja hankki uuden\nopettajattaren \"joka oli oikein koko perhana\", niinkuin hän sanoi,\n\"aina iloinen ja varsin väsymätön klaveria pelaamaan\". Ja Bräsig\noli oikeassa. Eräänä talvi-iltana tuli Reksowiin kalpeaposkinen,\npuolikasvuinen, hyvin lystillinen olento, joka heti ensi työksensä\nistui tuon uuden, huutokaupassa ostetun pelivärkin ääreen ja alkoi\nhakata rämpyttää sitä voimainsa perästä ja rehki toimessaan kuin Remu\nriihellä. Kun opettajatar oli mennyt levolle, aukasi nuori Jokkum\nklaverin, ja nähdessänsä kolme kieltä rikkihakatuksi, sanoi hän:\n\"Niin, mitäpä sille voi tehdä!\"\n\nTaloon tuli nyt hauska elämä; nuori opettajatar piti semmoista\nmelua ja meteliä noiden molempain pikku tyttöjen kanssa, että rouva\nNüssler viimein tuli siihen päätökseen, että hänen vanhin tyttärensä,\nLiina, tosiaankin oli paljoa järkevämpi kuin koulumamseli. Hän\ntahtoi siis saada selkoa siitä, mitä mamseli koulutuntien aikana\noikeastaan lasten kanssa toimi, hän vaati sentähden nähdäksensä\njonkinlaista oppiohjelmaa, ja seuraavana päivänä tulikin Liina\nsuuren arkin kanssa, jossa oli lueteltu jos jotakin lajia. Siinä oli\nsaksan kieltä, franskan kieltä, oikokirjotusta, kaunokirjotusta,\nmaantiedettä, uskontoa, raamatun historiaa ja yleistä historiaa,\nvieläpä raamatun luonnon historiaakin ja lopuksi aina soitantoa\nja soitantoa ja yhä vaan soitantoa. \"Minun puolestani\", sanoi hän\nJokkumille, \"saavat he kyllä soitella, niin paljon kuin tahtovat, kun\nvaan uskontoa ei syrjään sysätä. Vai kuinka, Jokkum?\"\n\n\"No niin\", sanoi Jokkum, \"kyllä kai se niin on, on kai\".\n\nJa sillensä se olisi kai jäänytkin, jos ei rouva Nüssler sattumalta\nolisi Liinalta saanut kuulla, että he raamatun historian tunnin\naikana olivat heitelleet palloa mamselin kanssa, ja kun hän vielä\nlisäksi kerran uskonnon opetuksen aikana kuuli hepakkaa naurua,\nastui hän äkkiarvaamatta sisään huoneesen, nähdäksensä mitä uskonnon\nopetusta siellä harjotettiin, ja katso! koulumamseli oli sokkosilla\nlasten kanssa. No, tämmöisestä hauskasta uskonnosta ei rouva Nüssler\nmitään pitänyt, ja mamseli 'Hoppelin' sai marssia matkoihinsa\nkrenatöörin perässä.\n\nTämä oli kyllä kiusallista, koska lukukausi oli juuri puolilla,\nja kun rouva Nüssler valitti, että lapsilla ei ollut mitään\ntekemistä, sanoi Jokkum vaan: \"No, mitä minä sille voin!\" mutta\nrupesi samassa erinomaisen ahkerasti lukemaan Rostockin sanomia, ja\nmuutamana päivänä laski hän sanomalehden syrjään ja käski Kristianin\nvaljastaa hevoset 'kummituksen' eteen. Hänen vaimonsa tuli vähän\nlevottomaksi, koska hän ei tietänyt, mikä Jokkumin aikomus oli; mutta\ntarkasteltuansa häntä piipun-puoliselta sivulta ja havaittuansa,\nettä hänen vasempi suupielensä oli vetäynyt milt'ei korvaan asti,\njoka hänessä merkitsi ystävällistä myhäilyä, silloin rauhottui hänen\nmielensä ja hän sanoi: \"No, antaa hänen olla! Hänellä on jotakin\nhyvää aikeissa\".\n\nKolmen päivän perästä tuli Jokkum takasin, tuoden muassaan\nikäpuolisen, melkein läpihohtavan naisen, ja koko seudussa kulki heti\nkuin kulovalkea tämä uutinen: \"Aatelkaapa vaan! Nuori Jokkum on itse\nhankkinut itselleen opettajattaren\".\n\nBräsig tuli seuraavana sunnuntaina ja tarkasteli häntä; hän oli noin\njotenkuten tyytyväinen häneen, \"mutta\", lisäsi hän, \"saatpa nähdä,\nnuori Jokkum, hänellä on hermoja\".\n\nBräsig ei ollut ainoastaan hevostuntia, hän oli myöskin ihmistuntia,\nhän oli oikeassa: mamselilla oli todellakin hermoja, hänellä oli\npaljo hermoja. Noiden molempain pienten kaksoisomenain täytyi hiipiä\nvarpaisillaan, mamseli otti Miinalta pois hänen pallonsa, koska hän\nkerta oli vahingosta viskannut sen mamselin akkunaa vastaan, ja\nklaverirämyskä lukittiin kokonaan, ettei Liina enää voinut pelata\n\"Ukko Noak, ukko Noak oli kunnon mies\", ainoa kappale, jonka hän\noli oppinut mamseli Hoppeliniltä. -- Aikaa voittain sai mamseli\nhermojensa lisäksi vielä vetotaudin puuskia, ja rouva Nüsslerin\ntäytyi juosta edestakasin rohtopullojen kanssa, ja Wiikka ja\nKaroliina saivat valvoa hänen luonansa yökaudet molemmat yhdessä,\nkoska ei kumpikaan yksikseen hirvinnyt tehdä.\n\n\"Nyt minä hänen lähettäisin pois\", sanoi pehtori Bräsig; mutta\nrouva Nüssler oli liian hyvänlaitainen ihminen, hän tuotatti\nennemmin hänelle lääkärin. Tohtori Strumpf Rahnstädtistä kutsuttiin\nsaapuville ja kun hän tarkasti oli tutkinut sairaan tilaa, sanoi\nhän tämän olevan erinomaisen viehättävän kohtauksen, sillä hän oli\nviime aikoina paljo puuhaillun ihmisluonnon varjopuolien kanssa.\nNuori Jokkum ja hänen vaimonsa eivät tässä mitään pahaa aavistaneet,\narvelivat vaan että tohtorin viime aikoina oli aina yölliseen aikaan\ntäytynyt jättää vuoteensa; mutta toista oli siitä vielä tuleva.\n\nEräsnä päivänä, kun tohtori taas oli mamselin luona, töyttäsi\nKaroliina sieltä alas: \"Rouva, rouva! Nyt on hitto merrassa. Tohtori\nsiveli yhä mamselin kasvoja kädellään ja nyt nukkuu mamseli ja\nennustaa unissaan. Minulla sanoi hän olevan sulhasen\".\n\n\"Taivaan pyhät minua varjelkoot\", huudahti Bräsig, joka juuri sattui\nlässä olemaan, \"mitä vietäviä sillä naisella on tekeillä!\" ja niin\nmeni hän rouva Nüsslerin kanssa ylös. Tuokion ajan perästä tuli\nBräsig taas alas ja kysyi: \"No, mitäpä nyt sanot, nuori Jokkum?\"\n\nJokkum arveli vähän aikaa ja sanoi sitte: \"Niin, ei hän sille voi\nmitään tehdä, Bräsig\".\n\n\"Jokkum\", sanoi Bräsig ja käveli pitkillä askelilla edes takasin\nhuoneessa, \"minä olen _ennen_ sanonut sinulle, sinun pitää\nlähettää hän pois; nyt sanon minä: _älä_ lähetä häntä pois! Minä\nolen häneltä kysynyt, sataako huomenna, ja hän vastasi minulle\nhorroksisessa tilassaan: huomenna tulee roikkasade. Jos huomenna\nsataa rajusti, niin heitä hiiteen tuo poromeeteris[5] tuolta seinästä\n-- poromeeterit eivät kelpaa mihinkään, sinunkin on jo kaksi vuotta\naikaa yhä osottanut kaunista ilmaa -- ja ripusta mamseli sen sijaan;\nsinä teet sen kautta itsesi ja koko lähiseudun onnelliseksi\".\n\nNuori Jokkum ei virkkanut mitään; mutta kun seuraavana aamuna\nrupesi oikein roimasti satamaan, ei hiiskunut hän sanaakaan, vaan\nihmetteli tätä kolme päivää perätysten hiljaisuudessa. Lähiseuduille\nlevisi kuitenkin sanoma, että nuori Jokkum oli hankkinut itselleen\nennustajan, joka oli edeltäpäin ilmottanut sen suuren roikkasateen\ntulon lauvantaina ja että Karoliina Krüger ja pehtori Bräsig vielä\nennen vuoden kuluttua menisivät naimisiin. Tohtori Strumpf teki\nmyöskin parastansa, saadaksensa tätä erinomaista tapausta niin\netuisaan valoon kuin mahdollista, eikä kauvan viipynyt, niin\nmuuttui rouva Nüsslerin rauhallinen maja vaelluspaikaksi, johon\nkaikki, mitä uteliasta, tieteellistä ja luonnontieteellistä olemassa\noli, kokoontui; ja koska ei rouva Nüssler tahtonut asiaan puuttua\nja Jokkum ei mitään sille voinut tehdä, niin otti Sakarias Bräsig\nasian huoleksensa, tohtorin poissa ollessa, ja hän johti vieraita\naina joukottain ylös mamselin huoneesen ja selitti tuon horroksisen\ntilan; ja vuoteen ääressä mamselin luona istui kuski Kristian, joka\nei pelännyt itse pihakaan, sillä Karoliina ja Wiikka eivät tohtineet\nolla siellä enää edes päivälläkään, eivätkä he pitäneet sitä heille\nsoveliaanakaan, sillä Bräsigin pakinan horroksissaolosta ymmärsivät\nhe, kuin puhuisi hän haureellisuudesta.\n\nNiiden vieraiden joukossa, jotka kävivät tätä ihmettä katsomassa,\noli myöskin nuori paroni von Mallerjahn Suontaustasta; hän tuli joka\npäivä tätä omituista luontoa tutkimaan eikä ollut millänsäkään,\nmennäksensä ilman Bräsigiä ylös mamselin luo. Rouva Nüssler oli kovin\npahoillaan tästä hävyttömyydestä, ja vaati Jokkumia tekemään loppua\nsiitä, johon Jokkum vastasi, että sehän oli Kristianin virka; mutta\nkun Kristian eräsnä päivänä tuli alas ja sanoi, että paroni oli\najanut hänen ulos, sentähden että hän hajahti vähän tallilta, silloin\npuhkesi rouva Nüsslerin mieliharmi ulos kirkkaisin kyyneliin, ja jos\nei Bräsig olisi sattunut samassa tulemaan, olisi hän itse kyydittänyt\nparonin ulos; mutta nyt riensi Bräsig ritarillisesti väliin ja\notti tämän asian toimittaaksensa. Hän meni ylös ja lausui hyvin\nkohteliaasti ja vakaasti: \"Armollisin herra paroni, tehkää hyvin ja\nkäykää katsomaan, miltä ovi ulkopuolelta näyttää!\"\n\nArvattavasti oli tämä paronista liian hienosti sanottu, hänen sitä\nymmärtääksensä, hän naurahti vähän oudoksuen ja sanoi juuri olevansa\nmamselin kanssa maneetisessa raportissa.\n\n\"Missä vietävän portissa!\" huudahti Bräsig, \"me emme tarvitse teidän\nmaneettejanne emmekä teidän porttejanne\". Ja samassa oli Bräsig\nkuitenkin, tietämättänsä, itse maneetisessa raportissa, sillä kun\nrouva Nüssler rupesi itkemään, joutui Bräsig raivoon ja vimmoissaan\nhuusi hän paronille: \"Herra, pötkikää tiehenne heti paikalla!\"\n\nParoni tietysti hämmästyi näistä sanoista ja kysyi vähän ylhäisesti,\ntokko Bräsig tiesi, että hän on raaka.\n\n\"Tätäkö te sanotte raakuudeksi?\" huudahti Bräsig ja tarttui paronin\nkäsivarteen, \"no, sittepä minä tahdon heti kohdella teitä toisella\ntavalla!\"\n\nTästä metelistä täytyi toki mamsellinkin herätä unestaan, hän hypähti\nylös sohvalta ja sai paroniin kiini toisesta kädestä ja sanoi täällä\nei tahtovansa enää olla, täällä ei kukaan häntä ymmärtänyt, paroni\nyksin ymmärsi häntä, hänen luonansa tahtoi hän olla.\n\n\"Se onkin paras, se\", sanoi Bräsig. \"Matkustavia ei saa pidättää.\nKaksi kärpästä yhdellä iskulla!\" ja hän opasti heitä portaita alas.\n\nParonin vaunut olivat valmiina ja tulivat paikalle, paroni itse oli\npahassa pulassa, mutta mamseli ei hellittänyt.\n\n\"Niin\", sanoi nuori Jokkum, kun hän tuvan akkunasta katseli lähtöä,\n\"siin'ei auta juonijutku\".\n\n\"Nuori Jokkum\", sanoi Bräsig, kun pariskunta ajoi pois talosta,\n\"kyllä se niin on, on kai, mamseli pitää kiini kuin takkiainen. Ja\nrouva kulta\", sanoi hän rouva Nüsslerille, \"älkää olko millännekään,\nparoni katsokoon nyt itse eteensä, kuinka hän pääsee maneetisesta\naarteestaan\".\n\nHawermann oli viime aikoina ollut paljo matkoilla herransa asioissa,\nja kun hän päiväksi tai kahdeksi tuli kotia, oli hänellä niin paljo\ntalouden toimista tekemistä, ettei hän juuri ehtinyt mitään muuta\najattelemaan. Ensimältä oli hän hyvin usein käynyt sisarensa luona\nja oli lohdutellut häntä ja sanonut, että mamseli kai vaan oli kipeä\nja että hän kyllä siitä toipui; mutta kun hän nyt kerran taas tuli\nkotia, niin hoettiin kaikkialla: Nuoren Jokkumin unimamseli oli\nkarannut paroni von Mallerjahnin kanssa Ja oli sitä ennemmin jättänyt\nBräsigiin ennustuslahjan ja Kristianiin unen, niin että edellinen\nennusteli, missä hyvänsä hän kävi ja liikkui, ja jälkimäinen nukkui\nseisaallakin.\n\nHawermann meni pastori Behrensille ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi\nasiasta ja pyysi häntä käydään hänen kanssansa hänen sisarensa luo.\n\"Aivan kernaasti, hyvä Hawermann\", sanoi pastori; \"mutta itse asiasta\nen ole mitään välittänyt, periaatteellisista syistä. Minä tiedän\nkyllä, että meidän rakkaassa isänmaassamme moni minun virkaveljistäni\non koetellut parantaa riivatuita ja ajaa ulos perkeleitä; mutta minun\najatukseni on, että semmoiset kohtaukset ovat jätettävät lääkärien,\neli\", hän myhäili vähän ivallisesti, \"kruununmiesten haltuun\".\n\nKun he saapuivat Reksowiin, oli tuo reipas, toimelias rouva Nüssler,\njoka muuten helposti heitti hartioiltansa pahimmankin onnettomuuden,\nkovimmankin mieliharmin, kokonaan haltioissaan. \"Herra pastori\" sanoi\nhän, \"Kaarlo veljeni, se viimeinen nainen oli hieman hupsu ja niin\novat kaikki toisetkin olleet, harmittanut on se minua kyllä, mutta\nsiitä ei se enempää haittaa, niistä nyt olen päässyt. Mutta minua\nharmittaa että nuo molemmat pienokaiset eivät tiedä mitään, eivätkä\nopi mitään. Ja kun minä ajattelen, että minun molempain pienten\ntyttösteni täytyy istua heidän ikäistensä ja heidän säätyistensä\ntyttöjen keskellä kuin pataässät, eivätkä tiedä edes mistä puhutaan,\neivätkä osaa edes kirjettä kirjottaa! -- -- Niin, herra pastori,\nte, joka olette niin paljo oppineet, te ette voi tietää, kuinka tämä\nkäy mielelle -- mutta minä tiedän sen, ja Kaarlo, sinä tiedät sen\nmyöskin. Mutta vaikka sydäntäni kirventelisikin ja vaikka huoneeni\ntulisikin niin suureksi ja tyhjäksi että Jokkumin kanssa kävelisin\nsiinä kuin unissa, ennemmin lähetän toki nuo pienet tyttöset pois\nkotoa kuin että he elinajaksensa jäävät tolliskoiksi. Näettehän\nkun Lovisa tulee tänne, voi hän toki kunnollisesti vastata, kun\nhäneltä kysytään, ja voi jo lukea sanomalehtiä Jokkumille. Lukea\nosaa Miinakin mutta kun joku vieras sana tulee, silloin rupee hän\nsopertamaan. Muutama päivä sitte luki Lovisa Burdoo, niinkuin sitä\nkaupunkia kai tosiaan nimitetäänkin, mutta Miina luki Bo-ur-de-aux.\nMitä hyvää on heillä Bo-ur-de-auxista, kun kaupungin nimi on Burdoo?\"\n\nTämän pitkän puheen aikana oli pastori noussut istuimeltaan ja käveli\najatuksissaan edes takasin huoneessa, vihdoin seisahtui hän rouva\nNüsslerin eteen, katseli tarkasteli häntä vähän miettiväisesti ja\nlausui: \"Minä tahdon ehdotella teille yhden asian, rakas naapuri.\nLovisa saattaa olla vähän edistyneempi, mutta se ei haita mitään,\nteidän ei ole tarvis lähettää lapsianne muualle, antakaa ne minun\nopetettavakseni\".\n\nJoko oli rouva Nüssler jo joskus ajatellut tätä apukeinoa ja lankesi\ntämä tarjomus nyt hänen syliinsä kuin suuri voitto arpajaisissa,\ntahi tuli se niin arvaamatta, kuin olisi hän yhtäkkiä astunut\nvarjosta auringon paisteesen, hän katseli pastoria sinisillä,\nkirkkailla silmillänsä: \"Herra pastori!\" huudahti hän ja hypähti ylös\ntuoliltaan: \"Jokkum, Jokkum! kuulitkos, herra pastori tahtoo lukea\nmeidän tyttöstemme kanssa\".\n\nJokkum oli sen kuullut ja oli myös noussut istuimeltaan ja tahtoi\njotakin sanoa, mutta ei sanonut mitään, vaan haparoi pastorin kättä,\nkunnes hän sen tavotti ja puristeli sitä ja veti hänen sohvalle\nillallispöydän taa, ja kun rouva Nüssler ja Hawermann olivat\nilmottaneet sydämellisen ilonsa, silloin oli Jokkumkin ehtinyt niin\npitkälle puheensa kanssa että hän voi sanoa: \"Äiti, täytä toki\npastorin lasi\".\n\nSillä tavoin olivat Miina ja Liina tulleet jokapäiväisiksi vieraiksi\nGürlitzin pappilassa, ja olivat vielä molemmat ihan toinen toisensa\nnäköiset, ainoastaan sillä erotuksella, että Liina, joka oli\nvanhempi, oli tuskin puolta tuumaa Miinaa pitempi, ja Miina taas\nrunsasta puolta tuumaa paksumpi, ja että -- jos tarkasti heitä\nkatseli -- Miinan nenä oli vähän tylsempi kuin Liinan.\n\nJa niin olivat he nyt sinäkin päivänä, jolloin Pomukkelskopp aikoi\ntehdä ensimäisen käyntinsä pappilassa, pastorin rouvan luona\nompelukoulussa, koska hänkin tahtoi tehdä parastansa lasten hyväksi,\nsillä aikaa kuin hänen pastorinsa oli pitäjällä virkatoimissaan.\n\n\"Taivaan pyhät!\" huudahti pastorin rouva, syöstessään sisään tupaan,\n\"lapsi kullat, heittäkää ompelunne syrjään; Lovisa, kanna kaikki\nmakaushuoneesen, Miina, kokoo tilat ja langanpäät, Liina, pane tuolit\njärjestykseen! Uusi tilanhaltia tulee rouvineen ja tyttärineen juuri\nläpi kirkkotarhan pappilaan päin -- herranen aika! ja minun pastorini\non Warnitzissa lasta kastamassa!\" ja samassa tarttui hän ehdottomasti\npyhjinriepuun, mutta täytyi jättää se sillensä, sillä jo koputettiin\novelle ja hänen lausuttuansa \"Sisään!\" viilsi samassa Pomukkelskopp\nrouvansa ja molempain tytärtensä, Mallan ja Sallan, kanssa ovesta\nsisään.\n\n\"Saan kunnian\" -- sanoi Pomukkelskopp jaa yritti tehdä kohteliasta\nkumarrusta, joka kuitenkin hänen ruumiinrakennuksensa tähden ei\noikein tahtonut onnistua -- \"tervehtiä herra pastoria ja pastoria\nrouvaa, tehdä tuttavuutta -- naapuruutta --\". Pomukkelskopin\nrouva seisoi sillä aikaa niin jäykkänä ja suorana, kuin olisi hän\naamueineeksensä nielaissut aidan seipään, ja Malla ja Salla katsella\ntuijottelivat kirjavissa silkkivaatteissaan noita kolmea pientä\ntyttöstä pesusta kuluneissa karttuunileningeissään kuin papukaijat\nkoturivarpusta.\n\nPastorin rouva oli tuttaviansa kohtaan mitä ystävällisin ihminen,\nmutta jos hänellä oli vierasten ihmisten kanssa tekemistä ja hänen\npastorinsa ei ollut kotona, että hän itse olisi voinut edustaa\narvoisuuttansa, silloin otti hän miehensäkin arvon hartioillensa ja\noikaisi itsensä suoraksi ja seisoi niin pyöreänä ja täysinäisenä kuin\nkärjelleen pystytetty hanhen muna, ja hänen pienen arvoisan leukansa\nalla värähtelivät nuo molemmat myssynnauhat jokaisesta sanasta, jonka\nhän lausui, niin arvokkaasti edes takasin, kuin tahi toisivat ne\nilmottaa jokaiselle: \"Älä käy liian lähellä minua!\"\n\n\"Kunnia on kokonaan meidän puolellamme\", sanoi hän, \"pastorini\nvalitettavasti ei ole kotona. Ettekö tee hyvin ja istu vähän?\" ja\nniin puhein kehotti hän molempia vanhoja Pomukkelskoppeja istumaan\nsohvalle kuvien ja noiden siunaavien Kristuksen käsien alle, jotka\nsamoin kuin sade ja auringon paiste olivat levitetyt vanhurskasten ja\njumalattomain yli.\n\nSillä aikaa kuin nyt vanhemmat vanhan tavan mukaan suurella\nhartaudella puhelivat jokapäiväisistä, asioista ja kukin oli\nvaroillansa, ettei toinen saanut voittoa toisesta, kävi Lovisa\nystävällisesti, ikäänkuin kuuluisi se asiaan, noiden molempain\nnuorten naisten luoksi ja antoi heille kättä ja nuo molemmat pienet\nkaksoisomenat vierivät perästä, ikäänkuin kuuluisi sekin asiaan.\nMalla ja Salla olivat vasta kahdeksantoista ja yhdeksäntoista\nvuoden vanhat, mutta he eivät olleet kauniita; Sallalla oli harmaa\niho ja liian paljo pisamia kasvoissa ja Mallassa oli liian paljo\nPomukkelskoppimaisuutta, johon hän tietysti itse oli viaton, ja\nilman sitä olivat he -- Jumala nähköön -- sivistyneitä ja olivat\nviime aikoina niin paljo nähneet Rostockin helluntaimarkkinoilla ja\nkolminaisuuden paalissa, että heidän ja noiden pienten tyttösten\nvälillä todellakin oli erotus liian suuri, ja koska he eivät myöskään\nolleet ystävällisiä luonteeltaan, eivät he paljon välittäneet näistä\npienistä tytöistä. Ja nämät taas, jotka eivät olleet tätä ollenkaan\nhuomaavinansa tahi arvelivat sen kuuluvan asiaan, he eivät tulleet\nhämille noista ynseistä vastauksista, vaan Lovisa sanoi suurissa\nihastuksissaan Mallalle: \"Kah, kuinka kaunis leninki teillä on!\"\n\nSemmoinen miellyttää sivistyneintäkin naista ja Malla tuli vähän\nystävällisemmäksi ja sanoi: \"Se on vaan vanha, uusi leninkini maksaa\nreunuksen ja ompelian palkan kanssa runsaasti kymmenen taaleria\nenemmän\".\n\n\"Sen lahjotti isä meille kolminaisuuden paaliksi. Kah, kuinka siellä\nmeitä tanssitettiin!\" lisäsi Salla siihen.\n\nLovisa oli kyllä kuullut puhuttavan saarnoista ennen ja jälkeen\nkolminaisuuden päivän; mutta kolminaisuuden päivästä ei hän mitään\ntietänyt, pait sitä oli hänellä hyvin hämäräinen käsitys paalista\nylimalkaan, sillä pastorin rouva, joka silloin tällöin puheli yhtä\nja toista nuoruutensa ajoilta, oli kyllä näissä: kertomuksissaan\ntullut koskemaan paalisaliakin, mutta muistaen nykyistä hengellistä\nasemaansa oli hän aina Lovisan kysymykseen, mitä paalissa oikeastaan\ntoimittiin, vastannut lyhyesti: \"Paljasta turhuutta!\" Liina ja Miina\ntaas eivät tietäneet paalista mitään, sillä heidän äitinsä oli kyllä\nnuorempana tanssinut, mutta ainoastaan elojuhlissa; ja nuori Jokkum\noli kyllä kerran ollut paalissa, mutta tultuansa salin ovelle saakka,\nrupesi häntä niin pelottamaan, että hän pakeni tippusen tiehensä; ja\npehtori Bräsigin kertomuksesta olivat he saaneet vaan jonkinlaisen\nsekavan kuvan monista valkeista vaatteista vihreine, punasine\nnauhoinen, klarineteista ja viuluista, valseista ja katrilleista ja\nmonista lukemattomista punssilaseista. Ja kun pehtori Bräsig tätä\nkertoessaan lyhyillä pienillä säärillään koetti tehdä heille selväksi\nerotusta polkan ja masurkan välillä, oli heidän aina täytynyt nauraa\nsydämensä pohjasta.\n\nMiina, joka arveli paalin ja pallin välillä olevan jotakin yhteyttä,\nkysyikin sentähden varsin viattomasti: \"No, koska siellä tanssitaan,\nlyödäänkö siellä myös pallia?\"\n\nMiina oli todellakin pieni ymmärtämätön lapsi, semmoista kysymystä\nhänen ei olisi pitänyt tehdä, mutta siihen nähden, että hän oli\nnuorin ja vähimmin kokenut, ei noiden molempain Pomukkelskopin\nmamselien olisi pitänyt purskahtaa niin hepakkaan nauruun, kuin he\ntekivät:\n\n\"Ei\", sanoi Salla, \"hän on todellakin liian tyhmä!\"\n\n\"Niin, Jumala nähköön, vaan maalla kasvanut tyttö raukka!\" lisäsi\nMalla ja näytti samassa niin kopealta kaupunkilaiselta sivistyneeltä\nryökynältä, ikäänkuin olisi hän jo kehdosta katsellut Rostockin\nkirkontornia ja kuin olisi Rostockin ensimäinen pormestari lapsena\nollut hänen lähin leikkikumppaninsa. Pikku Miina lensikin nyt\ntulipunaseksi kasvoiltaan, sillä hän aavisti että hän oli sanonut\njotakin hyvin tyhmää, ja Lovisa punastui myöskin, harmista, sillä\nhäneen vaikutti pilkka kuin muutamiin ihmisiin pyörtymys: itse voivat\nhe kyllä lähestyä huimaavaa paikkaa, mutta jos joku hyvä ystävä astuu\nlähelle sitä, silloin värisyttää heidän koko ruumistansa.\n\n\"Miksikä te nauratte?\" huudahti hän pikastuen, \"miksikä te nauratte,\nettemme tiedä mitään paalista?\"\n\n\"Kas, kas! Kuinka kiivas!\" nauroi Malla. \"Lapsi kulta...\" Hän ei\nkuitenkaan päässyt pitemmälle viisaassa puheessaan, sillä sohvasta\npäin kuului myöskin pikaisia sanoja:\n\n\"Rouva Behrens, minä pidän sitä vääryytenä; minä olen Gürlitzin\nomistaja, ja jos pappilan pelto on pois arenteerattava...\"\n\n\"Sen on pastorini tehnyt ja kamarineuvos on meidän vanha ystävämme\nja kuuluu samaan seurakuntaan ja pelto sattuu yhtä hyvin hänen kuin\nGürlitzin tiluksiin, ja pehtori Hawermann...\"\n\n\"On vanha kettu\", puhkesi Pomukkelskopp sanomaan. \"Joka jo kerta\nennen on meidät pettänyt\", lisäsi hänen Kanasensa.\n\n\"Mitä?\" huudahti pieni pappilan rouva, pikastuen, \"mitä?\" Mutta hänen\nvanha hyvänluontoisuutensa, joka tässä silmänräpäyksessä muisteli\npientä Lovisaa, sai voiton hänen kiukustansa, ja hän rupesi iskemään\nsilmää ja viittailemaan. -- Mutta se oli liian myöhäistä; lapsi oli\nkuullut isänsä nimen, oli kuullut sitä häpäistävän ja seisoi nyt\ntuon pöyhkeilevän miehen ja hänen kovasydämisen vaimonsa edessä:\n\"Mikä on minun isäni? Mitä on minun isäni tehnyt?\" Hänen silmänsä\nsäkenöivät ja leimahtelivat noita molempia vastaan, jotka olivat\nsolvaisseet hänen isänsä nimeä, ja tuo nuori olento, joka tähän\nasti oli elänyt aikansa rauhassa ja ilossa, vapisi kokonaan. --\nSanotaan kauniin, rauhallisen, vihannan maan toisinaan vapisevan ja\ntulen ja liekkien puhkeevan siitä ulos ja ihmisasuntojen ja Jumalan\nhuoneitten hautaantuvan tuhkaan. Niin oli nyt Lovisankin sydämen\nlaita, se puhdas Jumalan huone, jossa hän niin usein rakkaudella ja\nhartaudella oli rukoillut, oli hautaantunut tuhkaan, ja hänen surunsa\ntämän häviön tähden puhkesi kyyneliin, kun hänen hyvänlaitainen\nelatus-äitinsä tarttui hänen käteensä ja talutti hänen ulos huoneesta.\n\nMukkel silmäili kyhkystänsä, ja kyhkynen silmäili Mukkeliansa;\nhän oli hyvin hämmästynyt. Tämä oli jotakin toista, kuin jos joku\nhänen päivätyöläistensä vaimoista tuli hänen luoksensa, veriset\nkyynelet silmissä, valittamaan kurjuuttansa ja hätäänsä, semmoisen\nhän kyllä ymmärsi; mutta tämä oli hänestä käsittämätöntä; ja kun\nhän pulassansa katseli ympärillensä ja havaitsi seinässä Kristuksen\nkuvan siunaavat kädet, silloin tuntui hänestä, ikäänkuin säteilisivät\nLovisan tuliset silmät noiden käsien takaa, ja nuoruutensa ajasta\njohtui hänen mieleensä, että tämän miehen sanottiin kerran sanoneen:\n\"Antakaa lasteni tulla minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivaan\nvaltakunta\". Hänen oli hyvin hankala olla. Ja hänen urhollinen,\nreipas kyhkysensäkin oli varsin hämillään; hän oli kyllä kuullut\nomien lapsiensa usein poraavan, kun hän piti heitä kurissa, mutta\ntämä oli toista; hänen Mallansa ja Sallansa silmät olivat kyllä\nuseasti iskeneet tulta ja he olivat polkeneet jalkaakin, mutta tämä\noli toista. Hän rohkaisi kuitenkin pian mielensä ja sanoi: \"Kopp, älä\nnäytä niin pöllömäiseltä! Mitä puhui hän isästänsä? Onko Hawermann\nhänen isänsä?\"\n\n\"On\", vastasivat Miina ja Liina itkein; \"onhan hän Lovisa\nHawermann\", ja niin puhein menivät he ulos ovesta, itkemään pienen\nkoulukumppaninsa kanssa, sillä vaikka he eivät ymmärtäneetkään kuinka\nkipeästi heidän pienen orpanansa sydän oli loukattu, pitivät he\nilossa ja surussa hänen kanssansa yhtä.\n\n\"Kuinka minä voin sitä tietää!\" sanoi Pomukkelskopp; ihan samat\nsanat, kuin hän monta vuotta sitte oli lausunut Hawermannin vaimon\nmaatessa paarilla.\n\n\"Huonosti kasvatettu lapsi!\" virkkoi Kananen. \"Malla ja Salla,\ntulkaa, me menemme pois, pastorin rouva ei tule enää kumminkaan\nsisään\".\n\nJa niin lähtivät he matkoihinsa kuin vuosi 1822, jossa Kananen edusti\n1:tä laihuutensa vuoksi ja koska hän aina oli numero 1, Pomukkelskopp\n8:aa lihavuutensa ja pyöreytensä tähden, ja molemmat tyttäret\nnoita molempia 2:ta, sillä kahden merkki on minusta aina näyttänyt\nhanhelta, joka uiskentelee veden pinnalla.\n\nKun he kävivät ulos ovesta, tuli pastori samassa takasin\nvirkatoimistaan Warnitzista ja pehtori Bräsig oli hänen muassaan.\nHän ymmärsi heti että tämä Pomukkelskoppien retki oli heidän\nvieraissakäyntinsä pappilassa ja hän hyppäsi alas vaunuista,\nsaadaksensa vielä ajoissa siitä osansa.\n\n\"Aa, hyvää päivää! Kuinka te voitte? Mutta\", lisäsi hän hämmästyen,\n\"missä on minun vaimoni?\"\n\n\"Hän jätti meidät\", sanoi Pomukkelskopp tylysti.\n\n\"Se mahtaa olla erehdys! Tehkää hyvin ja käykää taas sisään, minä\nolen heti paikalla taas täällä\", ja niin riensi hän huoneesen.\n\nSillä aikaa lähestyi Bräsig nuoruutensa kumppania Pomukkelskoppia:\n\"Hyvää päivää, Samuli, kuinka sinä jaksat?\"\n\n\"Saan kiittää teitä, herra pehtori, varsin hyvin\", kuului vastaus.\n\nBräsig kohotti kulmakarvansa korkealle ilmaan, katseli häntä\nsuorastaan silmiin ja vihelsi häntä vasten naamaa, ja kun\nPomukkelskopp aikoi tehdä hänelle hyvin ylhäisen nojan jäähyväisiksi,\nvoi hän sen kyllä tehdä, mutta silloin olisi hänen täytynyt tervehtiä\nBräsigin takapuolta, sillä hän oli kääntynyt poispäin ja meni sisään\npappilaan.\n\n\"Tule, Kopp!\" sanoi Kananen häijymäisesti, ja retkikunta lähti\ntiehensä.\n\nKun pastori tuli huoneisinsa, ei tavannut hän siellä yhtään\neläväistä sielua, hän meni sentähden puutarhaan ja huusi, eikä kauan\nviipynytkään, niin tulivat nuo molemmat pienet kaksoisomenat erään\nvadelmapensaston takaa näkyviin ja osottivat puutarhan perässä\nolevaan lehvikköön niin tuskallisilla katseilla, kuin pitäisi\npastorin kaiken mokomin mennä sinne, siellä olisi hän näkevä koko\nkurjuuden. Hän meni lehvikköön, siellä istui hänen Reginansa, Lovisa\nsylissä, ja lohdutteli häntä, ja kun hän näki pastorinsa, laski hän\nlapsen hiljaa penkille, vei pastorinsa ulos lehviköstä ja kertoi\nhänelle asian laidan.\n\nPastori Behrens kuulteli ääneti; mutta kun hänen vaimonsa kertoi ne\nkovat sanat, jotka kartanon isäntä oli lausunut, silloin leimahti\nhänen järkeville; ja levollisille kasvoillensa katkeran vihan tuli ja\nhänen kirkkaista silmistänsä loisti sydämellinen sääliväisyys; hän\nkäski vaimonsa mennä sisään, itse tahtoi hän puhua lapsen kanssa.\n\nSe oli siis kuitenkin tapahtunut, myrkyllinen mato oli pistänyt hänen\nkaunista ihmistaimeansa, armoton mailma oli koskenut tuota hellää,\npuhdasta sydäntä kovalla, känsäisellä ja likaisella kourallaan,\nja sormien jäljet tulivat pysymään siinä koko elinajan, nyt oli\nse temmattu siihen suureen, ikuiseen taisteluun, jota täällä maan\npäällä taistellaan, niin kauvan kuin yksikin sydän tykkii. Tulla sen\ntäytyi -- jaa, tulla sen täytyi, sen tiesi hän kyllä, mutta hän tiesi\nmyöskin, että sen, joka tahtoo johtaa ihmissielua, tulee suurimmalla\nviisaudella, niin kauvan kuin mahdollista, koettaa estää sitä kovaa\nkouraa koskemasta tuota hienoa sydäntä, kunnes sekin on koventunut,\nja jos sitte tuo raaka koskeminen tuntuukin paljoa kipeämmältä, eivät\nsormien likaiset jäljet tunge kuitenkaan niin syvälle sydämeen, joka\nei tähän asti vielä ole tietänyt mitään tästä suuresta, ikuisesta\ntaistelusta.\n\nPastori meni lehvikköön. Sinä olet vielä onnellinen, Lovisa;\nonnellinen se ihminen, jonka turvana tämmöisenä hetkenä on uskollinen\nystävä.\n\nPastorin rouva oli sillä aikaa käynyt tupaan ja oli tavannut siellä\nBräsigin. Bräsig, joka ei ollut istunut sohvaan taulujen alle eikä\nmillekään mukavalle tuolille, vaan pöydän reunalle, sätki taas\nharmissaan Pomukkelskopin ylhäisen \"teittelemisen\" tähden koivillaan\nkuin kankuri.\n\n\"Onko semmoista ennen nähty taikka kuultu?\" huudahti hän vimmoissaan.\n\"Mokoma jesuviitti!\"\n\nPastorin rouvan tullessa tupaan, hyppäsi hän alas pöydältä ja\nhuudahti: \"Rouva kulta, miksikä _sitä_ pitää sanoa, kun toinen toisen\nkanssa on kymmenen vuotta joka päivä tapellut, kun toinen toista on\nneljäkymmentä vuotta sinutellut, ja toinen sitte tapaa toisen ja\ntoinen sanoo toista teiksi?\"\n\n\"Ah, Bräsig...\"\n\n\"Se on minulle äsken tapahtunut Pomukkelskopin kanssa\".\n\n\"Mitäpä siitä miehestä! Hän on täällä saanut toimeen vielä\nhullumpia\", ja hän kertoi Bräsigille, mitä oli tapahtunut.\n\nBräsig oli vihainen, silmittömästi vihainen loukkauksesta, joka häntä\noli kohdannut, eikä kukaan voinut häntä sentähden moittia; mutta\nkun hän tämän sai kuulla, tuli hän kokonaan haltioihinsa, hän ähkyi\nja puhisi ympäri huoneessa ja käytti semmoisia sananparsia, että\npastorin rouvan, jos ei hän itse olisi ollut niin suuttunut, olisi\ntäytynyt yksivakaisesti häneltä ne kieltää; vihdoin heittäytyi hän\näänettömänä sohvankulmaan ja katsella tuijotteli eteensä, hiiskumatta\nsanaakaan.\n\nPastori tuli sisään; hänen Reginansa katseli kysyvillä silmäyksillä\nhäneen.\n\n\"Lovisa kastelee nyt kukkasia\", sanoi hän, ikäänkuin lohduttaaksensa\nvaimoansa, ja astuskeli tyynellä tavallaan edes takasin huoneessa;\nvihdoin kääntyi hän Bräsigiin: \"Mitä te ajattelette, hyvä ystävä?\"\n\n\"Helvetin rankaistuksia! Minä ajattelen helvetin rankaistuksia, herra\npastori\".\n\n\"Miksikä juuri _niitä_?\" kysyi pastori.\n\nMutta vastauksen sijasta hypähti Bräsig ylös ja kysäisi: \"Sanokaa\nminulle, herra pastori, onko tosiaankin totta, että löytyy vuoria,\njotka syöksevät tulta?\"\n\n\"Ihan totta\", sanoi pastori.\n\n\"Ja ovatko ne hyväksi vai vahingoksi ihmiskunnalle?\"\n\n\"Ihmiset, jotka asuvat niiden läheisyydessä, pitävät niitä\nhyödyllisinä, koska maanjäristykset silloin eivät ole niin hirmuisia\".\n\n\"Vai niin, vai niin!\" sanoi Bräsig, silminnähtävästi vähän\ntyytymättömänä vastaukseen. \"Mutta\", kysyi hän uudestaan, \"se on kai\ntotta, että liekit syöksevät ulos semmoisesta vuoresta kuin meillä\nlieska ulos uuninpiipusta?\"\n\n\"Jotenkin siihen tapaan\", sanoi pastori, arvaamatta vielä, mikä\nBräsigin tarkotus oli.\n\n\"No\", sanoi Bräsig ja polki lattiaa, \"minä näkisin mielelläni, että\npiru iskisi kyntensä Samuli Polmukkelskopin kaulukseen ja asettaisi\nhänen semmoisen tulta syöksevän vuoren kitaan, että hän hyvästä siinä\nkorventaisi\".\n\n\"Hyi!\" huudahti pastorin pieni rouva, \"Bräsig, te olette pakana.\nKuinka voitte te lausua niin epäkristillistä toivomusta pappilan\nhuoneissa?\"\n\n\"Rouva kulta\", sanoi Bräsig ja heittäytyi uudestaan sohvankulmaan,\n\"onhan se ihmiskunnan hyväksi, ja semmoista hyvää suon minä Samuli\nPomukkelskopille kaikesta sydämestäni\".\n\n\"Hyvä Hawermann\", sanoi pastori, \"meidän täytyy otaksua, etteivät nuo\nihmiset tahallansa lausuneet niitä hävyttömiä sanoja\".\n\n\"Se on minulle yhdentekevä\", huudahti Bräsig, \"joko tahalla tahi\ntahdotta! Minua on hän suututtanut tahallansa; mutta mitä hän täällä\non toimeen saanut ilman aikomusta, on tuhat kertaa hullumpaa.\nHerra pastori, harmia pitää olla, ja jokaisen oikean maanviljeliän\ntulee suuttua joka päivä pari kolme kertaa, se kuuluu ammattiin;\nmutta suuttumuksen tulee olla vieno, semmoinen, jota minä sanon\ntorpparirengin suuttumukseksi. Esimerkiksi eilen; minä ajatin savea\nkesantopellolle ja olin terottanut noiden juupelein torpparirenkien\nmieleen, ajamaan kuormia vuorotellen ja hyvässä järjestyksessä.\nMinä seisoin itse savikuopassa ja kaikki meni hyvin. Mutta silloin\ntulee tuo luikari Kristian Kohlhaas -- oikea nauta eläimeksi --\ntakasin kuoppaan täyden savikuorman kanssa. Perhanan lurjus, sanoin\nminä, aiotko täyttää kuopan taas? Näettekö, silloin töllistelee tuo\nälliö minua suorastaan silmiin ja sanoi, ettei hän ollut ehtinyt\ntyhjentämään kuormaansa kylliksi pian ja oli kuitenkin tahtonut pysyä\nrivissä. No, eiköhän minulla ollut syytä suuttua? Minä suutuinkin:\nmutta suuttumukset ovat eri lajia. Tämä oli oikea torpparirengin\nsuuttumus, ja semmoinen tekee minulle hyvää, erittäinkin heti\npäivällisen jälkeen; mutta tässä on laita toinen -- enhän voi\nkahdella Pomukkelskoppia kuin torpparirenkiä. Tässä ei voi tehdä\nmitään, ei yhtäkään mitään! Ja te saatte nähdä, rouva kulta, huomenna\non minulla taas tuo perhanan leini\".\n\n\"Bräsig\", sanoi pastorin rouva, \"tehkää nyt minulle mieliksi niin\nhyvin ja älkää puhuko asiasta mitään Hawermannille\".\n\n\"Ah, mitäpä minä tekisin, rouva kulta! Mutta pikku Lovisan luoksi\ntahdon minä mennä ja tahdon häntä lohduttaa ja sanoa hänelle, että\nSamuli Pomukkelskopp on ilkein ja hävyttömin jesuviitti auringon\nalla\".\n\n\"Ei, ei!\" puhkesi pastorin rouva pikaisesti sanomaan, \"älkää sitä\ntehkö. Lapsi on kyllä sen unhottava ja kaikki tulee taas hyväksi\".\n\n\"No, hyvästi sitte!\" sanoi Bräsig ja kurotti lakkiansa.\n\n\"Herranen aika, Bräsig, ettekö tahdo olla meillä päivällisellä?\"\n\n\"Kiitoksia paljo, rouva kulta! Kaikilla on aikansa; harmia pitää\nolla, mutta jos sitä pitää olla, niin pitää sitä olla _jälkeen_\npäivällisen, ei _ennen_, sillä se ei tee minulle hyvää. Minä tahdon\nmielummin heti mennä savikuopalle! No, hyvästi vielä toistamiseen!\"\nJa niin puhein lähti hän.\n\n\n\n\nLuku 6.\n\nKuinka Pomukkelskopp pitää itseänsä meklenpurilaisena lainsäätäjänä\nja ilmaisee toivonsa olevan, että Kanasensa aikaa voittain voipi\ntulla armolliseksi _von_ Pomukkelskopiksi, ja minkätähden hän ei\nalenna itseänsä. Kuka Frans von Rambow oli ja kuka Fritz Triddelfitz\noli. Kuinka Bräsig katsastelee molempia nuoria herroja ja miksi hän\npitää Fritziä vintiönä.\n\n\nHawermann ei saanut mitään tietää tästä tapauksesta; hänen lapsensa\nei siitä mitään virkkanut, vaan tuli vielä rakkaammaksi ja\nherttaisemmaksi isäänsä kohtaan, ikäänkuin pitäisi hänen suuremmalla\nrakkaudellaan korvata sitä vääryyttä, minkä pahanilkiset ihmiset\nolivat tehneet hänelle. Rouva Nüssler, joka oli kuullut asian\nmolemmilta pieniltä tyttäriltänsä, ei myöskään voinut millään ehdolla\nhiiskahtaa Kaarlo-veljellensä mitäkään, joka pahettaisi hänen\nmieltänsä ja suututtaisi häntä; pappilan herrasväellä oli sama syy\nvaieta ja vielä lisäksi toivomus saada elatustyttärensä unhottamaan\nkoko asian; Jokkum Nüssler ei tapansa mukaan virkkanut mitään ja itse\nBräsigkin piti suunsa kiini, s.t.s. Hawermannin edessä, mutta hän\nkorvasi vaikenemisensa ja leinin puuskansa, jonka hän todellakin oli\nsaanut päivää jäljen tämän tapahtuman, siten että hän yllytti koko\nseudun Pomukkelskoppeja vastaan, ja koska näillä ei ollenkaan ollut\nlahjoja, hankkimaan itsellensä kunnioitusta ja rakkautta, niin ei\nviipynytkään viikkoja, sen kun heidän kanssakäyntinsä naapuristossa\nnäytti niin kirkkaalta ja paljaalta kuin minun vaimoni tuvan lattia\nhelluntaina.\n\nPomukkelskopp piti jokapäiväistä kanssakäyntiä ainoastaan puutarhana,\njollon hän saattoi istuttaa kerskauspapujansa; tarjosiko se hänelle\nsiimestä ja kasvoiko siinä hänelle kukkia, oli hänestä kokonaan\nyhdentekevä, kun hänellä vaan oli alue, jota hän voi lannottaa\ntyhmällä itserakkaudellansa, että hän itse ja kaikki, mikä _hänen_\noli, voi siinä hyvästi rehottaa. Hän oli muuttanut Meklenpuriin,\nensiksi sentähden että hän piti Gürlitzin ostoa hyvänä kauppana,\nja toiseksi myöskin sentähden että hänellä oli epäselvä käsitys\nvastaisesta arvostansa valtiopäivämiehenä.\n\n\"Kanaseni\", sanoi hän vaimollensa, \"täällä Pommerissa pitää jokainen\nmeitä koiranansa ja maani neuvoskunta sanoo: niin pitää olla; mutta\nMeklenpurissä olemme itse lainsäätäjiä, _minä_ aina muiden muassa.\nJa niinkuin olen kuullut, lienee siellä myöskin tapa semmoinen, että\n_rikkaat_ aatelittomat, jotka aina pitävät yhtä aatelin kanssa,\naikaa myöden itse tulevat aatelisiksi. Kyhkyseni, aatteleppa, että\nsinua vielä kerran pitää nimitettämän armolliseksi rouvaksi _von_\nPomukkelskopp -- mutta ei pidä alentaa itseänsä! ei pidä alentaa\nitseänsä!\"\n\nJa hän ei itseänsä alentanutkaan; parhaimmastakin huvituksestansa,\nkerskailemisestaan ja rehentelemisestään rahoillaan, luopui hän,\nvälttääksensä joutumasta lähiseudun arentimiesten ja pehtorien\nseuraan; sentähden oli hän käynyt vieraissa ainoastaan Bräsigin\nherran kreivin luona. Sinisessä hännystakissaan kiiltävine nappineen\nja kiiltävillä vaunuillaan, neljä ruunaa edessä, oli hän ajanut\nhelskytellyt Warnitziin ja oli otettu siellä vastaan kuin --\nsika juutalaishuoneessa. Kun hän tuli kotia, istui hän äkäisenä\nsohvankulmaan ja sivalteli kärpäsiä, ja koska hänen rakas puolisonsa,\naina kun hän oli äissään, kävi helläksi, kysyi hän nytkin:\n\n\"Poku, mikä sinun on?\"\n\n\"Mikäpä minun olisi?\" jupisi Pomukkelskopp. \"Minun ei ole mikään,\nmutta nuo kirotut aateliset, jotka ovat niin ystävällisennäköisiä,\nmutta perästäpäin ei ole siitä mitään. Kyllä mar, hän tarjosi minulle\ntuolia, ja sitte kysyi hän niin erinomaisen kohteliaasti, millä\nhän voi minua auttaa -- minä en hänen apuansa tarvitse, minä olen\nparemmissa varoissa kuin hän -- mutta en siinä tuokiossa myöskään\njuuri mitään tietänyt sanoa, ja sitte tuli niin hiljainen meno meidän\nvälillemme, että minun täytyi lähteä tieheni\".\n\nPomukkelskopp ei kuitenkaan alentanut itseänsä, mitäpä vielä! Hän\nkillui aatelisten perässä kuin häntä lampaan takana, ja vaikk'ei\nhänellä ollut antaa edeltäpäin äyriäkään omalle väellensä ja\nvaikka köyhät käsityöläiset kaupungissa vuosikausia saivat odottaa\nhiellä ja työllä ansaittua palkkaansa, jokaiselle hävinneelle\naatelisjunkkarille oli hänellä rahaa kumminkin kyllä; ja jos joku\nköyhä mies parka kävi yli hänen toukomaansa, sakotti hän hänen ilman\narmotta, mutta Bräsigin armollinen herra kreivi sai syksyllä koko\njahtijoukkoneen ajaa yli hänen kylvöjensä, ja vaikka hän oli pettänyt\noman pappinsa mitä hävyttömimmällä tavalla, lähettäen hänelle\nkaikkein viheliäisimmän pääsiäislampaan, saivat kuitenkin kreivin\njahtimiehet kaataa kauriita ihan hänen ovellansa, ilman että hän\nhiiskui siitä sanaakaan. -- Ei, Samuli Pomukkelskopp ei alentanut\nitseänsä!\n\nHawermann väisti häntä, hän ei rakastanut riitaa ja toraa ja oli niin\ntyytyväinen asemaansa, ettei hänen kaiuttanut tietää mitä merkillistä\nmuualla tapahtui. Hänestä tuntui ikäänkuin miehelle, joka kovan\nrajuilman kestettyänsä istuu kuivana lämpimän uunin edessä Ja hänen\nainoa surunsa oli hänen hyvän herransa asiat.\n\nMuutama aika sitte oli hän saanut vieraan käden kirjottaman\nkirjeen, joka oli kiinitetty mustalla lakalla, ja kirjeessä ilmotti\nkamarineuvos hänelle, että hän oli saanut halvauksen ja ettei hän\nvielä voinut käyttää oikeata kättänsä; mutta suurin onnettomuus, mikä\nhäntä oli kohdannut, oli että hänen vaimonsa oli kuollut, äkkiä, ihan\nterveenä ollessaan. Ja jälkikirjotuksena oli liitetty vielä, että\nhänen veljensä poika Frans Mikon-aikana oli saapuva Pümpelhageniin,\noppiaksensa siellä maanviljelystä, \"mutta hänen oma tahtonsa on,\nalkaa ihan alusta ruveten ja tehdä kaikki alhaisimmatkin askareet\nitse; ja minä pidänkin sen parhaana\", niin kuuluivat kamarineuvoksen\nomat sanat. Paria viikkoa myöhemmin sai hän taas kirjeen, jonka\nkautta kamarineuvos antoi ilmottaa hänelle, että hän oli luopunut\nvirastaan Swerinissä ja että hänellä oli aikomus, tulevana pääsiäisnä\nmuuttaa kolmen naimattoman tyttärensä kanssa kokonaan Pümpelhageniin;\ntalven täytyi hänen vielä viettää Swerinissä sairautensa tähden.\nHawermannin tuli sillä aikaa panna herrasasunto mitä täydellisimpään\nkuntoon.\n\nSemmoiset muutokset tulivat tietysti vaikuttamaan Hawermanninkin\nasemaan, ja vaikk'ei hänen tarvinnutkaan arostella isäntänsä silmiä\nja hän mielellään tahtoi tehdä parastansa hänen mukavuudeksensa,\noli hänen kumminkin myöntäminen, että se hiljainen rauhallisuus ja\nyksinkertaisuus, jossa hän tähän asti oli elänyt, nyt oli lopussa, ja\nken tiesi, kuinka kauvan enää oli viipyvä, kun vielä suurempi muutos\noli tapahtuva?\n\nMikonpäivä tuli ja sen kanssa Frans von Rambow. Hän ei ollut mikään\nkaunis mies; mutta hän oli terve ja voimakas, ja jos likemmin häntä\ntarkastelit, voit kaiken yksivakaisuuden ohessa, joka hänessä asui,\nhavaita hänessä suuren hyvänluontoisuuden, ja toisinaan lensi hänen\nkasvoillensa vilaus alakuloisuutta, johon kai oli syynä, että hän\njo nuoren oli kadottanut vanhempansa ja oli elellyt orpona yksin\nmailmassa. Ei hän myöskään loistanut nerollansa; hänellä oli terve,\nluonnollinen järki ja oli oppinut, mitä hänen piti, mutta hänen\noli täytynyt lukea ahkerasti, päästäksensä koulun kaikki luokat\nläpitse ja saadaksensa hyvän lähtötodistuksen yliopistoon, ja tässä\ntilaisuudessa oli hän oppinut, mikä elämässä on tärkein, nimittäin\n_työtä tekemään_. Hän oli kuin nuori puu, joka taimistossa on\nkasvatettu laihalla pohjalla, hänen runkonsa oli kasvanut hitaasti,\nmutta lujaksi, hän ei ollut lykännyt mitään hyötyvesoja korkeuteen,\nhänen oksansa versoivat vaan leveälle, ja kun hän istutettiin toiseen\nmaahan, ei häntä tarvinnut liioin karsia, ja puutarhuri oli sanonut:\n\"Antaa hänen seisoa sillänsä, hän on kyllin tukeva, hän ei tarvitse\nmitään tynköä\".\n\nTätä nykyä oli hän kahdenkymmenen vuoden vanha ja hän, jonka\nHawermann oli tuntenut pienenä kolmenvuotisena lapsena, oli nyt\nkasvanut vakavaksi, nuoreksi mieheksi, semmoisilla vastaisuuden\ntoiveilla, jommoisia ei monella ollut koko maassa. Kaksi kaunista,\nisoa maatilaa, jotka hänen alaikäisyytensä aikana tunnokas holhoja\noli vapauttanut veloista, oli hänen omansa. Hawermann oli tosin\nollut hänen isällänsä pehtorina niin kauvan aikaa takaperin,\nettei hän sitä enää muistanut, mutta hänelle oli kerrottu, että\npehtori aina oli ollut hyvin ystävällinen häntä kohtaan, ja jos\nyksinkertainen, hyvänlaitanen ihminen tietää, että toinen on kantanut\nhäntä käsivarrellaan, silloin hiipii luottamus vaivihkaa sydämeen ja\nhänestä tuntuu, ikäänkuin näkisi hän kätkyensä pienen päänalaisen\nuudestaan ja voisi uudestaan laskea päänsä sille ja uneksia uudestaan\nlapsuutensa unelmia.\n\nJa Hawermann palkitsi tätä luottamusta täydestä sydämestänsä ja\nsuurella ilolla. Vakaalla, levollisella kädellä johti hän sitä nuorta\nmiestä näissä uusissa, tottumattomissa askareissa, hän opasti häntä\nsisä- ja ulkotöissä, sanoi hänelle syyn, miksi se ja se työ oli\ntehtävä ja miksikä se piti tehtämän juuri tällä eikä millään muulla\ntavalla ja samassa tahtoi hän säästää häntä; mutta kun hän huomasi,\nettä hänen, oppilaansa ei tahtonut säästää voimiansa, että hän\ntahtoi tehdä tehtävänsä siinä kuin toinenkin, antoi hän hänen toimia\nmielensä mukaan ja sanoi itseksensä niinkuin puutarhuri: \"Antaa hänen\nolla sillänsä, hän ei tarvitse mitään tukea eikä tynköä\".\n\nMutta tähän rauhalliseen seuraan oli pian saapuva vielä toinenkin\nvieras, joka toi elämää taloon, se oli Fritz Triddelfitz.\n\nPastorin pienen rouvan lanko oli apteekari Triddelfitz Rahnstädtissä,\nja kun hän kuuli, että Hawermann opasteli nuoria maanviljeliöitä, sai\nhän päähänsä, että hänenkin Fritzinsä, joka oli seitsentoistavuotias\npoika tolvana, kaiken mokomin pitäisi Hawermannin ruoskan alla\nmaanviljelystä oppia. \"Korkeampaa maanviljelystä\", sanoi Fritz,\n\"sillä tavallisen tunnen minä jo ennen, sillä minä olen kaksi kertaa\nollut loma-aikana myllärin luona Bolzissa ja olen ajanut siellä\nheiniä\".\n\nPastorin pieni rouva ei oikein mielellään tahtonut ruveta\nvälittäjäksi, sillä hän tunsi sisarensa pojan aika vintiöksi\neikä tahtonut saattaa häntä Hawermannin niskoille; mutta lanko\nei hellittänyt, ja asia piti pantanaan toimeen, Hawermann olisi\npappilalaisten puolesta mennyt vaikka tuleen; mutta omalla\nedesvastauksellansa ei hän kuitenkaan voinut tätä tehdä, hän kirjotti\nsentähden isännällensä, että nuori Triddelfitz oli koulua käynyt\nkolmanteen[6] luokkaan, asti, hänellä oli tosin monta juonta päässä,\nmutta oli muuten hyvänlaitanen, ja hänen parhaimpana ansionansa oli,\nettä hän oli pastorin rouvan sisaren poika, ja hänelle oli Hawermann,\nniinkuin herra kamarineuvos hyvin tiesi, suuressa kiitollisuuden\nvelassa; muuten oli isä valmis maksamaan kahden vuoden kuluessa 100\ntaaleria elatusrahaa. Hän kysyi nyt siis, tahtoiko herra kamarineuvos\nsuostua siihen, että Fritz Triddelfitz sai olla maanviljelystä\noppimassa Pümpelhagenissa. Kamarineuvos vastasi seuraavassa postissa,\nettä elatusrahasta ei mitään puhetta voinut olla, ne 100 taaleria\nolivat oppirahoja ja niiden kanssa ei hänen mitään ollut tekemistä,\nse oli Hawermannin oma asia; jos hän sen katsoi hyväksi, sai hän\nHerran nimessä ottaa sen nuoren miehen oppiinsa. Tämä oli suuri ilo\nHawermannille; elatus- ja oppirahoista ei enää tietysti ollut mitään\nkysymystä, sillä nyt hän saattoi maksaa kumminkin pienen osan sitä\nsuurta velkaa, jossa hän oli pappilan herrasväelle.\n\nFritz Triddelfitz tuli, mutta kuinka hän tuli! Hän oli äitinsä\nainoa poika -- sisaria oli hänellä vielä pari -- ja äiti oli\nvarustanut hänen uutta asemaansa varten niin, että hän voi käydä\noppilaasta, kirjurista, isännöitsiästä, pehtorista, arentimiehestä ja\naatelisesta tilanomistajasta, aina sen mukaan kuin vaadittiin, taikka\nsen mukaan kuin hänen itse halutti. Hänellä oli lankkisaappaat,\nhänellä oli rasvanahkaset saappaat, vesisaappaat, kaulussaappaat ja\npollussaappaat; hänellä oli aamukengät, tanssikengät ja pieksukengät;\nhänellä oli polvisäärystimet, ratsassäärystimet ja muut säärystimet;\nhänellä oli hännystakkeja ja liinanuttuja ja verkatakkeja ja\nkarvatakkeja, hänellä oli päälystakkeja ja alustakkeja ja sadetakki,\nhousuista kaikenkaltaisista, pitkistä ja lyhkäsistä, puhumattakaan.\nNämä maanviljeliän varustukset saapuivat muutamana päivänä useammissa\nkistuissa ja laukuissa täydellisen pehmeän vuoteen ja aimollisen\nmonilaatikkoisen kirjotuspöydän kanssa Pümpelhageniin, ja ajuri\nilmotti sen iloisen sanoman, että nuori herra oli tuleva kohta\nperästä, hän oli jo matkalla, hän tuli ratsastaen ja oli vaan tiellä\njoutunut vähäiseen riitaan isänsä vanhan rautikon kanssa, joka ei\ntahtonut mennä Gürlitzin pappilaa edemmäksi, sillä hän ei ollut\nkoskaan ollut kauempana mailmassa. Kuinka riita oli päättyvä, ei\najuri sanonut tietävänsä, sillä hän oli siinä ajanut hänen ohitsensa;\nmutta tuleva oli nuori herra.\n\nJa niinkuin sanottu, hän tulikin, mutta mitenkä hän tuli! Tällä\nkertaa tuli hän kahden ison, kreivillisen kartanon pehtorina, joka\non saanut kunnian ratsastaa ajojahdissa armollisen herransa kreivin\nkanssa: vihreä jahtitakki yllä, valkeat nahkahousut ja pitkävartiset,\nkeltasilla kauluksilla ja kannuksilla varustetut saappaat jalassa, ja\nnäiden kaikkein päällä sadetakki, ei sentähden että sateelta näytti,\nvaan sentähden että semmoinen siihen aikaan vielä oli varsin uutta\nja hän tahtoi toki kuulla mitä ihmiset siitä sanoivat. Ja isänsä\nrautikon selässä tuli hän, ja heistä molemmista voi selvästi nähdä,\nettä heidän keskinäinen välinsä ei ollut kaikessa sovussa ratkaistu.\nEdemmäksi sitä suurta lammikkoa Gürlitzin pappilan edessä ei rautikko\nollut tahtonut mennä, ja Fritz oli siinä tepastellut kumminkin\nkymmenen minutia pastorin pienen rouvan hirmuksi ja kauhuksi, kunnes\nhän kannusten ja ruoskan avulla vihdoin pääsi voitolle; kun hän nyt\nPümpelhagenissa hyppäsi alas rautikon selästä, näytti hän siltä,\nkuin olisi itse paholainen lasieerannut hänen takkinsa liejulla. Ja\nrautikko seisoi nyt Pümpelhagenin ulkohuoneen edessä ja katsella\ntuijotteli yhteen pilkkuun ja ajatteli itseksensä: \"Olenko _minä_\ntyhmä vai onko _hän_ tyhmä? _Minä_ olen seitsemäntoista vuoden vanha\nja _hän_ on myös seitsemäntoista vuoden vanha; _minä_ olen vaalea\nrautikko, _hän_ on myöskin vaalea rautikko. Tällä kertaa on _hän_\ntullut voitolle, tulevalla kerralla tulen _minä_ voitolle. Jos\n_hän_ ukittaa minua ruoskalla, kannuksilla ja kankisuitsilla, niin\nlasken minä tulevalla kerralla varsin tyynesti hänen kanssansa maata\nlammikkoon\".\n\nHawermann istui juuri päivällispöydässä nuoren herran von Rambowin\nja emännöitsiän Mari Möllerin kanssa, kun Fritz Triddelfitz astui\novesta sisään, ja vanha pehtori, joka ei häntä koskaan ennen ollut\nnähnyt, hämmästyi hieman. Fritz oli vihreässä jahtitakissaan\nparsaheinän näköinen, joka juuri alkaa tehdä terää, ja oli niin\nhoikka ja heikko ruumiiltaan, että helposti olisi hänen voinut\nlyödä kahtia hänen omalla ruoskallansa. Hän oli vaalea rautikko,\nniinkuin rautikko tuolla ulkona oli sanonut, hänellä oli korkeat,\nulkonevat poskiluut ja kasvoissa pisamia, jotka eivät luopuneet\nhänestä talvellakaan, ja koko hänen olentonsa näytti niin rohkealta\nja ujostelemattomalta, että Hawermannin oli ajatteleminen itseksensä:\n\"Jumala varjelkoon! Tuoko tulee minun oppiini? Näyttäähän jo, kuin\nolisi hän minun päällikköni\". Mutta tästä syvästä miettimisestä\ntempasi hänet toisaalle oikein hepakka nauru, johon Frans von Rambow\noli purskahtanut ja johon Mari Möllerkin salaisesti yhtyi, pitäen\nsalvettia suunsa edessä. Fritz oli juuri alottanut: \"Hyvää päivää,\nherra pehtori, kuinka voitte?...\" kun tämä nauru hänet keskeytti,\nja kun hän katsahti sitä kohden, näki hän entisen koulukumppaninsa\nParchimista, Fransin, joka oli pakahtua naurusta; Fritz katseli häntä\nensin vähän paheksuen, mutta ei kauvan viipynyt, kun jo hänkin yhtyi\nnauramaan, eikä nyt enää vanha vakava Hawermannkaan voinut pidättää\nitseänsä, hän nauroi, niin että vedet tuli silmiin.\n\n\"Veikkonen\", huudahti Frans, \"kuinka olet sinä itsesi pukenut!\"\n\n\"Aina uljaasti tietysti!\" vastasi Fritz ja Mari Möller katosi taas\nsalvetin taa.\n\n\"No, Triddelfitz\", sanoi Hawermann, \"tehkää hyvin ja istukaa ja\nsyökää meidän kanssamme päivällistä\".\n\nSen Fritz tekikin, ja se täytyy tunnustaa, että sillä lurjuksella oli\nonni: hän oli astunut uuteen asemaansa juuri lihavan kuun aikana,\nihan keskellä hanhenpaistin aikaa, ja koska juuri sattui olemaan\nsunnuntai, virui kaunis kärvennetty hanhi pöydällä hänen edessänsä,\nja hän voi siis mielihyvällä alottaa opintojansa maanviljelyksessä.\nHän ei säästänytkään hanhenpaistia missään suhteessa, ja Hawermannin\noli itseksensä myöntäminen, että jos Fritz istui niin taneasti\nhevosen selässä kuin pöydässä, jos hän piti niin tarkalla silmällä\nrenkejä ja renkipoikia kuin hanhenpaistia, jos hän apetti yhtä hyvin\nhevosia kuin itseänsä ja teki yhtä puhdasta kaikissa muissa suhteissa\nkuin talrikkinsa suhteen, niin voi hänestä tulla jotakin erinomaista.\n\n\"No niin\", sanoi Hawermann, kun ruualta oli päästy, \"Triddelfitz,\nmenkää nyt kamariinne ja ottakaa toiset vaatteet päällenne ja\nsäilyttäkää rastaspukuanne niin, etteivät koit siihen koske, sillä\nensimäiseen kahteen vuoteen ette kai sitä enää tule tarvitsemaan. Me\nemme täällä ratsastele ensinkään, me käymme täällä aina jalkasin;\nja jos joskus ratsastus on tarpeesen, niin toimitan minä sen itse\nsivumennen\".\n\nKauvan ei viipynytkään, kun Fritz taas tuli näkyviin, oivalliset\nrasvanahkaset saappaat ja lyhkäset housut jalassa ja ruohonpäinen\nnuttu yllä. \"Se on hyvä\", sanoi Hawermann, \"tulkaa nyt, niin annan\nminä teille ensialuksi muutamia ohjeita\".\n\nHe menivät ulos, ja seuraavana aamuna seisoi Fritz Triddelfitz\nseitsemän renkipojan ja piian kanssa Rahnstädtiin vievällä tiellä\nja johti vettä ulos lammikoista -- hupainen toimitus erittäinkin\nmarraskuussa, kun koko päiväkauden hiljaa sataa tihittää. \"Pentele\nkans!\" sanoi Fritz Triddelfitz, \"tätä olin minä peräti toisellaiseksi\najatellut\".\n\nPari viikkoa hänen tulonsa jälkeen tuli pehtori Bräsig\nsunnuntai-iltapuolella kartanoon ratsastaen, ja Hawermann ja tuo\nykstoikkonen työskenteleminen ynnä nuo ijankaikkiset sadeilmat\nolivat jo sen verran masentaneet Fritziä, että hän noin puolittain\njo rupesi käsittämään asemansa oppilaana ja että hän todellisesta\nhyväntahtoisuudesta toimitti kaikenlaista pientä palvelusta. Hän\ntöyttäsi sentähden ulos ovesta, ottaaksensa Bräsigin hevosta vastaan;\nmutta Bräsig ärjäisi: \"Menkää tiehenne! Älkää koskeko minuun! Pysykää\nkymmenen askelen päässä minusta! -- Kaarlo Hawermann tulkoon tänne\".\n\nHawermann tuli: \"Herranen aika, Bräsig, miks'et sinä astu alas?\"\n\n\"Kaarlo -- joudu pian -- nouda minulle oikein pehmeä tuoli, että\npääsen alas hevosen selästä, ja pane tuolin eteen tyynyjä eli\nlammasnahkoja tahi muuta pehmeätä, sillä minulla on taas tuo perhanan\nleini\".\n\nNo, tehtiin niin; tuolin alle pantiin vuotia ja Bräsig rämpi\nalas hevosen selästä ja käydä horjui sisään tupaan. \"Hyväinen\naika, Bräsig, miks'et ole antanut minulle siitä tietoa, olisinhan\nmielelläni tullut sinua katsomaan\", sanoi Hawermann.\n\n\"On minulle yhdentekevä, Kaarlo, minun täytyi kumminkin kerran lähteä\nliikkeelle luolastani. Mutta mitä minun piti sanoa, minä olen ne\nheittänyt siksensä\".\n\n\"Mitkä olet sinä heittänyt siksensä?\"\n\n\"Naimistuumat. Minä otan eläkkeen armolliselta herraltani kreiviltä\".\n\n\"Bräsig, niinä luulen että sen minäkin tekisin sinun sijassas\".\n\n\"Sitä sinä kyllä voit sanoa, Kaarlo; mutta raskas oli minun\nikäisen miehen sanoa jäähyväiset rakkaalle toivolle ja lähteä\nkylpylaitokseen; sillä sinne tahtoo tohtori Strumpf lähettää minun.\nTohtori Strumpf on nimittäin minun lääkärini, ei sentähden että\nminä luulisin hänen siitä mitään ymmärtävän -- ei, vaan sentähden\nettä hänellä itsellä on tuo kirottu leini ja että hän istuu minun\nluonani ja puhelee niin viisaasti polchikumista ja kolchikumista,\nkas! se miellyttää minua, ja se on minulle pieni lohdutus, että niin\nviisaalla miehelläkin on leini\".\n\n\"Vesiparannuslaitokseen sinun siis täytyy mennä?\"\n\n\"Niin, Kaarlo, mutta vasta kevätpuoleen. Minä olen asiaa, näet,\nnäin arvellut: tämän talven kidun vielä täällä, keväällä menen\nkylpylaitokseen ja Juhannukseksi otan eläkkeen ja muutan vanhaan\nmyllytaloon Hannerwiemissä. Ensin aioin muuttaa Rahnstädtiin,\nmutta siellä ei minulla olisi ollut vapaata asuntoa eikä vapaita\npoltinturpeita, ja siellä olisi minua pidetty pohattana ja verotettu\nsen jälkeen, ja se olisi minulle tullut liian kalliiksi\".\n\n\"Sinä olet oikeassa, Bräsig, pysy maalla, se on parempi sinulle,\nja pysy tässä meidän läheisyydessämme, minulle olisi liian suuri\nkaipaus, jos en joka toinen päivä saisi nähdä sinun vanhoja\nrehellisiä kasvojas.\"\n\n\"Mitäpä vielä, onhan sinulla seuraa kyllä, noista molemmista nuorista\nmiehistä nimittäin, ja mitä minun piti sanoa, vanha Bröker Kniepistä\nja Schimmel Rad'bomissa antaisivat myöskin mielellään poikansa sinun\nhaltuusi. Sinun sijassasi ottaisin minä heidät vastaan ja rakentaisin\nvielä yhden kerroksen tuon vanhan väkipytingin päälle, että saisin\nenemmän tilaa ja perustaisin oikein täydellisen maanviljelysopiston\".\n\n\"Niin, sinä lasket vaan leikkiä, Bräsig. Minulla on näistä molemmista\njo kylliksi\".\n\n\"Vai niin? No, onko niistä mihinkään?\"\n\n\"On niinkin, Bräsig, tunnethan sinä heidät molemmat, ja minä olen\nusein aikonut kysyä sinulta, mitä sinä heistä pidät\".\n\n\"Sitä en minä näin tässä hopussa voi sanoa. Kaarlo, minun täytyy\nnähdä ensin heidän käyntinsä. Nuoren maanviljeliän laita on ihan sama\nkuin varsan; karvaan ei ole ensinkään katsomista, vaan säännölliseen\nkäyntiin. Kas, tuollahan menee nuori aatelismiehesi: kutsuppa häntä\nvähän lähemmäksi, että voin häntä likemmin katsastella\".\n\nHawermann nauroi, mutta suostui Bräsigin ehdotukseen ja huusi sitä\nnuorta miestä.\n\n\"Hm\", sanoi Bräsig, \"vankka käynti, ei liian nopea, ei katsele\nkarsastele syrjään, ja hänellä on vakava ryhti. Kaarlo, siitä tulee\njotakin. No toinen!\"\n\n\"Herra von Rambow\", kysyi Hawermann, kun se nuori mies oli tullut\nlähemmäksi, \"missä on Triddelfitz?\"\n\n\"Kamarissansa kai\", kuului vastaus.\n\n\"Hm\", sanoi Bräsig, \"lepää kai pikkusen\".\n\n\"Sitä en tiedä\".\n\n\"Sanokaa hänelle\", sanoi Hawermann, \"että hän tulee tänne, tulkaa te\nmyös, kahvi on kai jo pian valmistuva\".\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig, kun he kahdenkesken olivat, \"saatpa nähdä,\nettä apteekarin poika vetää edeltäpäin vähän unta poskeensa tänä\niltapuolena\".\n\n\"Vetäköön, Bräsig, hän on vielä nuori ja on tänään aamulla varhain\nollut hevosille apetta antamassa\".\n\n\"Se ei käy laatuun, Kaarlo; iltapuolella makaaminen tulee pian\ntavaksi nuorille. Kas, tuossa hän tulee. Anna hänen nyt käydä akkunan\nohitse, että minä voin katsella häntä sivulta päin\".\n\n\"Triddelfitz\", huusi Hawermann akkunasta, \"menkääpä talliin ja\nsanokaa Jokkum Boldtille, että hän pitää itsensä valmisna, hänen\npitää myöhempään ajaa pehtori Bräsig kotia\".\n\n\"Bong!\" sanoi Fritz Triddelfitz ja käydä luikerteli pitkin pengertä\ntallia kohden.\n\n\"Tuhat tulimmaista\", huudahti Bräsig, \"mitä penteleen temppuja\non sillä vietävällä säärissä! Katsoppa vaan, kuinka hän laahaa\ntakajalkojansa ja kuinka hoikka hän on lantioilta! Kaarlo, sinä saat\nsyöttää häntä hyvän aikaa, ennen kuin häneen kunnollista vartta saat.\nNäetkös, kuinka hän horjuu sinne tänne! Hän on vetelys, Kaarlo,\noikein aika vintiö, ja saatpa nähdä! hänestä saat vielä tekemistä\".\n\n\"Joutavia, Bräsig, hän on vielä niin nuori, kyllä hän vielä ehtii\nvakaantumaan\".\n\n\"Vakaantumaan? Makaa päivällisen päälle? Sanoo 'bong' sinulle? Ja\nnyt katsoppa -- todellakin -- tulee takasin taas, ei ole tallissa\nlainkaan käynytkään!\"\n\nJa todellakin tuli Fritz takasin ja asettui akkunan eteen ja huusi:\n\"Herra pehtori, ettekö sanoneet, että Jokkum Boldtin pitää ajaa?\"\n\n\"Sanoin\", huusi Bräsig äkäisesti, \"Jokkum Boldtin pitää ajaa eikä saa\nunhottaa, mitä hänen on käsketty tehdä. -- Näitkö, että minä olin\noikeassa, Kaarlo?\"\n\n\"Kyllä vaan, Bräsig\", sanoi Hawermann vähäni närkästyneenä Fritzin\ntyhmyyden tähden, \"olkoonpa niin! Kaikki ihmiset eivät ole\nyhdenlaisia, ja vaikka, vähän vaivaa näkisinkin, hänestä pitää\nkuitenkin tulla jotakin\".\n\nNärkästys oli Hawermannilla harvinainen vieras, ja jos se\njolloinkulloin ilmaantuikin, karkotettiin se pois jo kohta ovelta;\ntodellisia suruja ja sydämentuskia hän kyllä päästi sisään, kun\nne häntä ahdistivat; mutta tämän hävyttömän nurkkavieraan, joka\nlainaa verhoja noilta toisilta ja mielellään päiväkaudet tyytyttää\nihmisten korviin kaikenlaisia valheita ja juonia, sen paiskasi hän\nnurinniskoin ulos ovesta; ja niin ei nytkään kauvan viipynyt, kun\ntaas istuivat tuttavallisessa ja iloisessa keskustelussa toinen\ntoisensa kanssa, kunnes Bräsig lähti.\n\n\n\n\nLuku 7.\n\nKuinka Fritz Triddelfitz pian tuli Mari Möllerin kanssa ystävälliseen\nkeskuuteen, ja kuinka Hawermann vei Fransin jouluillaksi pappilaan.\nJoululahjoista ja surkuttelevista silmistä, mesileivistä ja\nristilapsista ja kuinka Jokkum Rührdanz tahtoo pettää ja on\nolevinansa ristilapsi. Kuinka Pomukkelskopp vietti joulua ja minkä\ntähden Jokkum Nüssler ajoi Pümpelhagenin kartanoon. Kyösti Prehberow\nilmottaa Fritz Triddelfitzille maanviljelyksen salaisuudet, ja Fritz\nriitaantuu sentähden rautikon kanssa tykkönään; hän on kuitenkin\nperhanan sivistynyt poika, jonka tähden hänen tätinsä pastorin rouva\nhieroo hivuttaa tuoliansa. Uusi vuosi 1839.\n\n\nTalvi sai kuluneeksi ilman erityisiä sattumia; Hawermann oli tähän\nykstoikkoisuuteen tottunut eikä muuta vaatinutkaan, nimittäin itse\npuolestansa; mutta noita nuoria miehiä hänen usein tuli surku\nheidän yksinäisyydessään, erittäinkin nuorta herraa von Rambowia,\nsillä Fritz Triddelfizillä oli lähellä tätinsä ja vähän edempänä\nrakas äitinsä Rahnstädtissä ja ihan vieressään Mari Möller,\nemännöitsiä, joka tuontuostakin lohdutteli häntä hänen ikävyydessään\nhanhenpaistilla ja makkaran pätkillä, niin että heidän välillänsä\npian syntyi jonkinlaista tuttavuutta. Toisinaan seurustelivat he\ntoinen toisensa kanssa kuin äiti ja lapsi, sillä Mari Möller oli\nseitsemää vuotta vanhempi, hän oli jo neljänkolmatta vuoden vanha,\ntoisinaan sai tämä seurusteleminen taas vähän hellemmänkin muodon,\nsillä Mari Möller oli _vasta_ neljänkolmattavuotias ja Fritz oli\nkoulussa latinan kieliopin sijasta ahdannut romaneja ja oli aina\njuoksennellut lainakirjastoissa, niin että hän tiesi ulkoa kaikki,\nmitä tämmöiseen seurustelemiseen kuului. Ja koska hänen isänsä oli\nhyvästijätöksi hänelle sanonut: kaikki mihin ihminen ryhtyy, pitää\nhänen tehdä käytännöllisesti, ja koska Hawermannkin sitä joka päivä\nhänelle tyrkytti, ajatteli hän, että hänen täytyi käyttää nämä hyvät\ntietonsa rakkauden asioissa hyödyksensä, ja sen hän tekikin, mutta\n-- ymmärtäkää minua oikein, etten tässä mitään liikoja laskisi --\nvastaiseksi vaan hanhenpaistin ja makkaran vuoksi.\n\nFritzistä ei Hawermannin siis tarvinnut paljon huolia, mutta sitä\nenemmän oli hänen sääli Fransia. Pappilaan oli hän jo silloin tällöin\nvienyt hänen, ja kun joulu tuli, ehdotteli hän Fransille, että\nvietettäisiin jouluiltaa pastorin luona. Nuori herra suostui siihen,\n-- Fritz oli mennyt Rahnstädtiin rakkaan äitinsä luoksi -- ja kun he\nillalla tulivat reellä ajaen pappilaan, sillä nyt oli mitä ihanin\nrekikeli, seisoi pastorin pieni pyöreä rouva pappilan salin oven\nedessä ja puolusti sitä käsin ja jaloin: \"Ei, Hawermann, ei! Tänne\nette pääse sisään. Herra von Rambow, tehkää hyvin ja astukaa minun\npastorini huoneesen\".\n\nJa kun he olivat astuneet sinne sisään, juoksi Lovisa isällensä\nvastaan ja suuteli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa, mitä kaikkia\nhän aikoi lahjottaa ja mitenkä hän oli ne pannut pakkoihin ja\nkätkenyt ne ja kuka joululahjat oli sisään viskaava, ja hänellä\ntuskin aikaa pikaisesti niiaista herra von Rambowille. Mutta sen\ntaas pastori kyllin korvasi, hän puristeli sen nuoren herran kättä\nja sanoi iloitsevansa, että sai hänen kanssansa viettää tätä iloista\njuhlaa. \"Mutta\", lisäsi hän, \"meidän täytyy olla mielin kielin,\ntänään on Reginani hallitsia ja hän ei ole milloinkaan itsevaltiaampi\nja oikullisempi kuin jouluiltana\".\n\nJa siinä hän oli oikeassa, sillä joka silmänräpäys pisti rouva päänsä\nsisään ovesta: \"Odottakaa! vaan vielä silmänräpäys! Istukaa ihan\nhiljaa! Kohta kilistetään kelloa!\" Ja samassa siepsahti hän läpi\nhuoneen, sininen paketti esiliinan alla, ja taas kuului hänen heleä\nnaurunsa viereisestä huoneesta.\n\nVihdoin viimeinkin kuului kellon kilinä, ovi aukesi ja -- kah! --\nsiinä seisoi joulukuusi keskellä salia pyöreällä pöydällä, ja kuusen\nalla oli niin monta astiaa, täynnä omenia, pähkinöitä ja mesileipiä,\nkuin talossa oli asukkaita, ja vielä kaksi päälliseksi, yksi\nHawermannia ja yksi nuorta herraa varten, ja pastorin rouva pyöri\nympäri pöydän ja otti Hawermanniin ja herra von Rambowiin kädestä\nkiini ja talutti heidät pöydän luoksi: \"Ja tämä on _teidän_ astia, ja\ntämä on _teidän_, ja Lovisa ja pastorini löytävät kyllä omansa\", ja\nhän käännähti ympäri ja huusi: \"Tulkaa nyt paikalle!\" sillä pastorin\nrenki, Yrjö, ja pastorin rouvan palvelustytöt, Riikka ja Dorothea\nseisoivat ovella, valmisna ottamaan joululahjojansa: \"Tulkaa esille\nvaan! Ja missä kirkas taaleri välkkyy omenassa, se on teidän, ja\nniissä punaset liinat killuvat, ne ovat molempain tyttöjen, ja missä\npunanen liivi on, se on Yrjön. Ja Lovisaseni...\" -- Ai jee, ai jee!\n-- Puheessaan ei päässyt hän pitemmälle, sillä Lovisa halasi häntä ja\notti suudelmalla pois sanat hänen suustansa ja piti ihmeenkaunista,\ntummanpunasta villaista vaatetta kädessään: \"Äiti kuita, tämä on\nsinulta!\"\n\nJa tässä täytyy minun valitettavasti ilmottaa, että tuo pieni\npastorin rouva siihen määrään tällä hetkellä unhotti papillisen\nsäätynsä, että hän alkoi valhetella, ei juuri suorastaan sanoilla,\nmutta kuitenkin pään nyykäyksillä ja viittauksilla pastoriinsa päin,\nja Lovisa juoksi elatusisänsä luo ja huudahti: \"Se on sinulta!\"\n\nMutta pastori puristeli päätänsä ja sanoi olevansa viaton, ja Lovisa\nsyleili omaa isäänsä ja sanoi: \"No sitte se on sinulta!\"\n\nTuon vanhan, hyväntahtoisen pehtorin mieli kävi varsin haikeaksi, kun\nhänen täytyi luopua lapsensa sydämellisestä kiitoksesta, jonka muut\nansaitsivat, hän silitti hänen kiiltävää tukkaansa ja hänen silmänsä,\nkävivät kosteiksi, kun hän vei häntä kädestä pastorin, rouvan luo:\n\"Ei, Liisaseni, ei! Täss' on se, jota sinun tulee kiittää\".\n\nMutta pastorin rouvalla ei _nyt_ suinkaan ollut mitään aikaa\nkiitoksia vastaanottamaan, hän oli juuri vetämässä takkia pois\npastorinsa yltä, nähdäksensä, kuinka uusi yönuttu sopi hänelle, ja\nonneksi johtui, hänen mieleensä vaan yönuttu eikä uusi housupari,\nsillä, tämän illan ilossa ja kiireessä olisi hän pian unhottanut,\nmikä oli soveliasta, mikä ei. Ja koska nuttu sopi hyvin, astui\npastorin rouva pari askelta taaksepäin ja katseli pastoriansa, kuin\nlapsi, joka on pannut uuden vauvasensa sohvankulmaan istumaan, ja\nkun hän käännähti ympärinsä, näki hän talrikillansa sinisen paketin,\njonka hänen pastorinsa vaivihkaa oli siihen sysännyt, ja kun hän\npikaisesti oli sen nuorista riisunut ja sillä aikaa lakkaamatta\npakissut pajattanut: \"mitähän tässä mahtanee olla, se tuntuu niinä\nkummalliselta, joku tehnee varmaankin minusta pilkkaa\", niin\nilmaantui sieltä vihdoin kaunis, musta, silkkinen leninkikangas.\n\nNyt oli ilo ylimmällänsä! Hawermann oli löytänyt talrikiltansa uuden\npiipun, sitä piti hän nyt hampaissaan ja imeskeli mielihyvillään\nsitä, vaikka vaan kylmältä, pastori loikoi uudessa yönutussaan kuin\nnukke sohvankulmassa ja iloitsi muiden ilosta, ja pastorin rouva\nja Lovisa kävelivät edes takasin huoneessa ja pitivät noita uusia\nleninkiaineksia edessään ja katselivat niitä pitkin alas, kuinka ne\nsopisivat, ja silittelivät niitä, ikäänkuin olisivat ne jo valmiina\nleninkeinä heidän yllänsä.\n\nMutta Frans? Hän istui vähän syrjempänä ja vieno alakuloisuus oli\nhänen vallannut, että hänen pienestä saakka oli täytynyt olla ilman\nsemmoisia iloja, hän istui, pää käsivarren nojassa, ja kaikki ne\njouluillat, jotka hän oli nähdä saanut, johtuivat hänen mieleensä:\nhyvät ystävät ja sukulaiset toivat hänelle lahjojansa, mutta ne\nmolemmat kasvot, jotka riippuivat kukkaisseppeleen alla hänen\nkamarissansa, eivät olleet niiden joukossa. Hän ei tänään kuulunut\ntänne, sen tunsi hän raskaasti; mutta häiritä ei hän tahtonut heidän\niloansa, hän maltti mielensä, ja kun hän taas katsahti ylös, näki hän\nkaksi suurta, kaunista, lapsellista silmää, jotka miettiväisinä ja\nsurkutellen tähtäsivät häntä, ikäänkuin olisivat ne arvanneet hänen\nsydämensä ajatukset.\n\n\"Joululahja!\" kuului Riikan kimakka ääni ja eräs paketti lensi ovesta\nsisään: \"rouva Behrensille;\" se oli sievä jakkara, eikä kukaan\ntietänyt, mistä se tuli.\n\n\"Joululahja!\" kuului uudestaan, ja sisään paiskattiin uusi, virkattu\ntyyny pastorin nojatuolia varten, mutta kukaan tietysti ei ollut sitä\ntehnyt -- ah, kuinka pappilassa tänään valheteltiin!\n\n\"Joululahja!\" taas ja näkyviin tuli kirje, jossa oli seteli ja\nse seteli osotti toiseen seteliin ylhäällä ullakossa, ja se taas\nvuorostaan alas kellariin ja sieltä taas muualle, niin että pastorin\nrouvan oli käyminen talon kaikki huoneet läpitse, saadaksensa sitä\nkoreata, virkattua kaulusta, joka hänelle oli aiottu ja jonka hän\nvihdoin löysi ihan vierestään pastorinsa saappaan varresta.\n\nJa taas \"joululahja!\" Kah, se oli suuri paketti! \"Herra pastorille\",\nja kun hän oli repinyt pois kääreen, olikin se hänen rouvallensa,\nja sitte Yrjölle, ja sitte Riikalle, ja vihdoin Lovisalle, ja kun\nhän oli riisunut sen päältä viimeisen paperin, tuli ilmi pieni\nsievä ompelupöytä, ihan samanlainen ompelupöytä, kuin Hawermann\nmonta vuotta takaperin oli vaimovainajallensa lahjottanut. Kukaan\nei tietänyt sitä paitsi hän yksin. -- Ja \"joululahja!\" Kirjoja\nLovisalle. Ja \"joululahja!\" Virkattu jalkapeite Hawermannille.\nRiikalla oli paljo tekemistä. Mutta nyt oli loppu, Riikka tuli\nsisään ja kokoili käärepaperit Ja nauhat, sitte aukeni ovi vielä\nkerran ja heleä, soiva ääni huusi vielä kerran \"joululahja!\" Ja kun\ntarkasteltiin pakettia, oli se \"Korkeasukuiselle herra Frans von\nRambowille\", ja pastorin kamarin ovesta hiipi hiljaa varpaisillaan\nlapsi sisään ja suuri ilo loisti hänen silmistänsä.\n\nFrans oli varsin hämillään; mutta avattuansa paketin, löysi\nhän sieltä kirjeen nuorimmalta orpanaltansa, Fidelialta, ja\nkamarineuvoksen kolme naimatonta tytärtä lähettivät hänelle lahjoja\njouluillaksi. Albertina selkätyynyn -- Frans ei milloinkaan\nloikonut sohvassa, Bertha satulaloimen -- Frans ei vielä pitänyt\nratsashevosta, ja Fidelia sikarilaatikon -- Frans ei kuitenkaan\npolttanut. Mutta mitä se haittaa? Josko niitä voi käyttää tahi ei,\non yhdentekevä; ei lahja, vaan lahjottaja ja hyvä tahto on pääasia\njouluiltana. Fransista ei tuntunutkaan olonsa enää niin hylätyltä,\nja nähdessänsä mikä suuri ilo Lovisan silmistä loisti; tarttui se\nhäneenkin, hän nauroi ja laski piloja lahjoistaan, ja Lovisan täytyi,\njoko hän tahtoi tahi ei, ottaa vastaiseksi vastaan kiitos niistä,\nsillä Frans oli; selvästi tuntenut hänen äänensä.\n\nRiikka tuli taas sisään saliin ja sanoi: \"Rouva, nyt ovat kaikki\ntäällä\". \"No mennään sitte ulos\", kuului rouvan vastaus. -- \"Ei,\nRegina kulta'\" sanoi pastori, \"antaa heidän tulla sisään!\" -- \"Ah,\npastori! he tuovat salin täyteen lunta tullessaan\". -- \"Ei haita\nmitään! Eikö niin, Riikka, sinä nouset huomenna! vähän varhemmin ylös\nja peset lattian?\"\n\nSen Riikka lupasi mielellään tehdä ja ovi aukaistiin, ja sisään tunki\nnyt päitä kuin pilveä, liinatukkia ja mustatukkia, kylän kaikki\npienet mukulat, he seisoivat nyt siinä ja pyhkeilivät neniänsä ja\nsilmät suurenivat suurenemistaan ja katselivat omenia ja mesileipiä,\nsuut ammollansa, ikäänkuin tahtoisivat he osottaa omenille ja\nmesileiville tien, jota myöden ne turvallisesti voivat kulkea.\n\n\"Kas niin\", sanoi pastorin rouva, \"nyt ristilapset ensiksi paikalle!\nHawermann\", lisäsi hän, \"lähinnä vanhempia olemme me, minun pastorini\nja minä, ristilapsiemme lähimmät holhoojat\".\n\nJa enemmän kuin puoli joukosta tunki esille, sillä runsaasti puolelle\nkaikista kylän lapsista oli pastori ja hänen rouvansa ollut kummina.\nJa eräs nurkkavieras, Jokkum Rührdanz, oli tunkeunut heidän sekaansa;\nhän oli nimittäin viime jouluna nähnyt, että ristilapset saivat\nenemmän kuin muut; mutta Stiina Wasmuth huomasi sen ja nyhjäsi hänen\ntakasin: \"Poika, ethän sinä ole ristilapsia;\" joten hänen täytyi\nluopua hävyttömästä vaatimuksestaan.\n\nNyt tuli pastori, kirjat kainalossa, ja kaikki ne ristilapset,\njotka talven kuluessa kävivät hänen luonansa rippikoulua, saivat\nkukin virsikirjan ja toiset saivat kirjotusvihkoja ja tauluja,\naapiskirjoja ja katkismuksia, aina sen mukaan kuin hän näki hyväksi;\nja kukin pienistä lapsista sanoi: \"Kiitoksia, kummi!\" mutta ne,\njotka virsikirjan olivat saaneet sanoivat: \"Kiitoksia paljo, herra\npastori!\" Se oli vanha tapa.\n\nJa nyt tuli pastorin rouva: \"Kas nyt! Minä otan pähkinät, sinä,\nLovisa, otat mesileivät, ja te, herra von Rambow, otatte omenakorit,\nja nyt jakamaan järjestänsä kullekin! Asettukaa nyt riviin ja pitäkää\nastianne valmisna!\"\n\nMutta ihan rauhassa ei se kuitenkaan tapahtunut; siitä syntyi nyt\ntunkimista ja nyhjimistä, sillä jokainen pyrki päästä ensimäiseen\nriviin, ja jokainen kurotti nyt astiaansa, johon hän aikoi koota\njoululahjansa: pienet tyttöset käyttivät helmojansa; mutta pojat\nolivat tuoneet tullessaan kaikkia lajia, missä vaan kuoppa oli,\nyhdellä oli vati, toisella vakka, kolmannella, isänsä hattu ja\nmuutamat olivat ottaneet myötänsä karpionsäkkejä ja näyttivät olevan\nvarsin varmoja siitä, että he saisivat ne täytetyiksi.\n\nNyt alkoi jakaminen! \"Kas tässä! -- tässä -- tässä. -- Maltappa!\"\nhuusi pastorin rouva, tullessaan erään pienen ilkivallatun nulikan\nluo, \"herra von Rambow, _tämä_ ei saa omenia, hän on jo kesällä itse\nottanut niitä puutarhasta\".\n\n\"Ah, rouva kulta...\"\n\n\"Poika, enkö minä itse karistanut sinua seipäällä alas siitä suuresta\nomenapuusta, joka kasvaa muurin vieressä?\"\n\n\"Ah, rouva kulta...\"\n\n\"Pois! joka varastaa omenia, ei saa yhtään jouluksi...\"\n\nJakamista pitkitettiin, mutta kun hän tuli Jokkum Rührdanzin luo,\nseisahtui hän taas: \"Etkö sinä tapellut viime viikolla Kristian\nKasbomin kanssa pappilan edessä, niin että meidän Riikan täytyi\nerottaa teidät toisistanne?\"\n\n\"Kyllä, rouva kulta, mutta hän sanoikin minulle...\"\n\n\"Hiljan! Lovisa, hän ei saa mesileipiä\".\n\n\"Niin, rouva kulta, mutta me olemme ystäviä taas\".\n\n\"No, Lovisa, anna hänelle sitte mesileipiä myöskin\".\n\nNiin oli nyt vihdoin päästy loppuun, ja lapset menivät tiehensä\nlahjainsa kanssa: \"Hyvää yötä! Hyvää yötä!\" sanoivat he, sillä\nkiittäminen ei ollut tälle suvulle vielä tavaksi tullut, ja heidän\nmentyänsä, tuli ihan toisenlainen polvi ovesta sisään ähkyen\nja ontuen; ne olivat kylän vanhoja kehruämmiä, luudansitojia,\npuusuutareita ja semmoisia, jotka eivät enää kyenneet mitään\ntekemään. Heille puhui pastori muutamia kristillisiä sanoja, joita\nhe kyllä tarvitsivat, ja pastorin rouva antoi jokaiselle suuren\nnisukakun, jota he myöskin tarvitsivat, ja kun lähtivät, toivottivat\nhe Jumalan siunausta pappilan haltioille.\n\nNoin kello yhdeksän aikaan ajoi pastorin Yrjö Hawermannin reellä\nkuistin eteen ja nuo molemmat vieraat sanoivat jäähyväiset, ja kun\nHawermann tuli ulos, kävi hän hevosten luo ja otti kulkuset pois,\nsillä ylhäältä kirkontornista kuuluivat toiset kellot, ne soivat\nkoko avaralle mailmalle, mutta hevosten helistimet ainoastaan\nmaantielle. Askel askelelta ajoivat he läpi kylän, ja sieltä täältä\nnousi hurskas jouluvirsi noista matalista, köyhistä päivätyöläisten\nmajoista ylös hiljaista taivasta kohden ja korkeudessa oli Jumala\nsytyttänyt suuren joulupuunsa tuhansine tulineen ja maa levisi\nsen alapuolella joulupöytänä, jonka talvi oli kauniisti peittänyt\nvalkealla lumivaipallaan, että kevät, kesä ja syksy voivat levittää\nsille antimensa.\n\nHe ajoivat hiljaa ulos kylästä, ja saavuttuansa tien käänteesen,\nsattui Frans luomaan silmänsä Pomukkelskopin herraskartanon valkeihin\nakkunoihin: \"Tuollakin vietetään joulujuhlaa\", sanoi hän. Niin,\nlahjoja jaettiin sielläkin; mutta joulujuhlaa ei siellä ollut.\n\nPomukkelskopp ei ollut ostanut mitään Rahnstädtistä, kaikki oli\nhän tuottanut Rostockista: \"Aina uljaasti!\" sanoi hän, ja hän\nsanoi myöskin, mitä Mallan ja Sallan vaatteet maksoivat, ja kun\nSalla kuuli, että Mallan leninki oli kahta taaleria kalliimpi, ei\nhän tahtonut enää huolia omastansa ja Malla piti itseänsä Sallan\nsuhteen paljoa parempana. Ja Filip ja Natti joutuivat riitaan\nsokerikakusta, ja kun Pomukkelskopp määräsi kakun kuuluvaksi\nlemmityisellensä, Filipille, suuttui Natti pahanpäiväisesti ja aikoi\npaiskata pelirasialla Filippiä päähän, mutta viskasikin ohitse\nsuureen peiliin, niin että peili meni palasiksi ja sirpaleet lensivät\nlattialle. Kananen piti kuria talossaan, hän otti kepin kaapin takaa\nja suomi ensin Nattia hänen pahantekonsa tähden, sitte Filippiä\nja päälliseksi muitakin lapsia seuran vuoksi. Kertaakaan ei hän\nsanonut miehellensä \"Poku;\" silloinkin, kun Pomukkelskopp toi hänelle\nsuurilla höyhenillä varustetun uuden talvihatun, sanoi hän vaan:\n\"Kopp, tahdotko tehdä minusta tarhapöllön?\"\n\nKun Frans illalla meni levolle, oli hänen tunnustaminen, että\nsemmoista jouluiltaa ei hän vielä koskaan ollut viettänyt, ja kun hän\nrupesi ajattelemaan, mikä siihen oikeastaan oli syynä, tuli hänen\nmieleensä Lovisa Hawermannin viehättävä kuva noiden herttaisten\nsilmien kanssa, ja hän pakisi itseksensä: \"Niin, niin! Semmoinen\nviaton, iloinen lapsi kuuluu myöskin oikeaan jouluiltaan\".\n\nJoulun ja uudenvuoden välillä tapahtui jotakin erinomaista. Jokkum\nNüsslerin sininen viitta seitsemine kauluksineen tulla reuhtoi\n'kummituksessa' Pümpelhagenin kartanolle, ja kun Hawermann tarkemmin\nsitä tutkisteli, istui Jokkum Nüssler itse ilmeisenä viitassaan.\nAstua alas vaunuista ei hän saattanut, sillä hän oli jo ollut\npuolentoista tuntia poissa kotoa, oli ollut pappilassa ja pappilan\nherrasväki oli tuleva uudenvuoden illaksi Reksowiin ja Bräsig myös,\nja niin täytyi myös hänen lankonsa tulla ja ottaa molemmat nuoret\nherrat mukaansa, ja mitä hän isäntänä tehdä voi, sen oli hän tekevä,\nhän aikoi panna hyvät punssit toimeen. Pidettyänsä tämän pitkän\npuheen, vaikeni hän yht'äkkiä, ja kun Hawermann oli luvannut tulla ja\nKristian oli kääntänyt hevoset, kuului vielä jotakin jupinaa noiden\nseitsemän kauluksen sisältä, jotakin sinne päin kuin: \"Hyvästi,\nlankoseni!\" Mutta Kristian käännähtihe vielä taaksensa ja sanoi:\n\"Mutta jo kahvin ajaksi, herra pehtori! Sen käski rouva minun\nnimenomaan sanoa\".\n\nFrans lähetti nyt Fritzille, joka vielä viipyi äitinsä luona\nRahnstädtissä, tämän kutsumuksen ja kirjotti hänelle, että koska\nhänen loma-aikansa nyt kumminkin oli lopussa, voisi hän uudenvuoden\nedellisenä päivänä tulla suorastaan Reksowiin ja sieltä sitte illalla\nmatkata toisten muassa Pümpelhageniin.\n\nKun Hawermann Fransin kanssa määrättynä päivänä tuli Reksowin\nhirveän liejuselle kartanolle -- ilma oli näet muuttunut suojaksi --\nseisoi Jokkum Nüssler, joka oli nähnyt vaunujen tulevan, mustassa\nverkatakissa ja mustissa housuissa, jotka hänen vaimonsa oli hänelle\njouluksi lahjottanut, polvet väärässä ovella, ja koska hän oli\npystyttänyt päähänsä sen punasen tyyttylakin, jonka Miina oli hänelle\njouluksi virkannut, näytti hän kaukaa katsellen ihan topatulta\npunapulmuseita. Bräsig sysäsi hänen ulos pihalle ja sanoi: \"Sinun\npitää olla kohtelias, Jokkum, ja tehdä kunnioitusta, että Kaarlon\nnuori aatelismies saa sinun tavoistas hyvän ajatuksen\".\n\nKun Jokkum jotenkuten oli suorittanut isännän ensimäisen\nvelvollisuuden ja oli tervehtinyt pastoria ja hänen rouvaansa ja\nLovisaa, otti rouva Nüssler Kaarlo veljensä erillensä ja antoi\nhänelle tietoa taloutensa tilasta; pastori oli pian joutunut\nkeskusteluun nuoren herran von Rambowin kanssa ja pastorin rouva\npuheli noiden pienten tyttöjen kanssa heidän joululahjoistansa.\nJokkum istui tavallisella paikallaan, uunin ääressä eikä virkkanut\nmitään, ja Bräsig astuskeli, suuret hylkeennahkaset saappaat jalassa,\njoiden varret ulottuivat aina mahaan asti, toisen luota toisen\nluoksi, ikäänkuin olisi tänään taas jouluilta ja hänen täytyisi olla\njoulupukkina ja pelottaa lapsia. Aurinko pilkisti tuontuostakin\nsisään akkunasta, huoneessa oli suloisen lämmin, kahvihöyry kohosi\nhienona pilvenä korkeuteen ja sekaantui pastorin valkean tupakansavun\nkanssa; huoneessa tuntui niin ystävälliseltä kuin kesäiseen aikaan\nulkona, jolloin valkeat pilvenhattarat häilyvät auringon paisteessa,\nainoastaan uunin takaa uhkasi synkkä ukkosen pilvi, sillä siellä\nistui Jokkum ja puhalteli poskistaan savuja kuin kuokkamaa. Ja\nsitä oli hänen tekeminen, sillä hänen vaimonsa oli heittänyt pois\ntupakkalaatikosta kaiken hänen \"Tunnustuksensa\" ja sijaan pannut\nnaulan hienon hienoa 'Vaakunaa', ja tällä heikolla tavaralla ei,\nJokkum voinut haluansa tyydyttää, muuten kuin että hän kulutti\nsitä kahta vertaa enemmän. Ulkona uhkasi myöskin ukkosen ilma, ei\nylhäällä taivaalla, ei, vaan alhaalla maan päällä, ja se oli hetkeksi\nhäiritsevä nyt huoneessa vallitsevaa iloisuutta.\n\nRouva Nüsslerin sisäpiika tuli ja ilmotti, että kartanolla oli\nmies käsirattaiden kanssa, hän oli tuonut matkalaukun apteekarilta\nRahnstädtissä ja kysyi, mihinkä se nyt oli pantava.\n\n\"Herranen aika!\" huudahti pastorin rouva, \"se on Fritzin laukku.\nSaatpa nähdä, pastori, että minun lankoni on taas ollut niin\nvaromaton ja on antanut pojan ratsastaa. Sen hurjan rautikon selässä,\nHawermann, jolla ei vielä kukaan muu ole ratsastanut\".\n\n\"Oh, rouva kulta, älkää pelätkö\", sanoi Hawermann hieman myhäillen,\n\"rautikko ei ole niin vaarallinen\".\n\n\"Ah, hyvä Hawermann, olenhan minä itse nähnyt, kuinka Fritz silloin\nratsasti Pümpelhageniin; eihän rautikko tahtonut mennä pois\npaikaltaan\".\n\n\"Rouva kulta\", sanoi Bräsig, \"se ei mitään vaarallista ole, jos\nsemmoinen eläin on vikuri, mutta jos se peijakas rupee karkaamaan,\nsilloin putoovat tavallisesti tuommoiset latinalaiset ratsastajat\npois selästä\".\n\nMutta pastorin pieni rouva ei voinut rauhottua, hän aukaisi akkunan\nja kysyi mieheltä, joka oli lykännyt rattaat tänne, tuliko Fritz\nratsastaen ja oliko rautikko hyvin hurja.\n\n\"Niinkuin lammas\", kuului vastaus, \"ja jos hän ei tee mitään\nrautikolle, ei rautikko varmaankaan tee mitään hänelle. Hän onkin jo\nkohta täällä\".\n\nNo se kuului vähän lohdulliselta ja pastorin rouva istui taas\nsohvaan, huokaillen: \"Ah Jumalani, minä olen niin levoton sisareni\ntähden, aina kun minä sen pojan näen. Hän tekee aina tyhmyyksiä\".\n\n\"Niitä hän kyllä on tekevä\", sanoi Bräsig.\n\nJa minä luulen, että hän oli niitä tehnyt; sillä lyhyellä ajalla\njoulun ja uudenvuoden välillä oli hän Rahnstädtissä saanut niitä\nkoko joukon aikaan ja ne kaikki pehtorin puvussa, sillä vaikka ilma\noli kylmä ja kolkko, ei hän kuitenkaan päiväksikään ollut luopunut\nvihreästä jahtitakistaan, valkeista nahkahousuistaan ja noista\nkeltavartisista kaulussaappaistaan, ja toisinaan ei yöksikään;\nkumminkin kerran, kun hän myöhään oli tullut iloisesta, sivistyneestä\nmaanviljeliäin seurasta, oli palvelustyttö aamulla nähnyt hänen\nmakaavan vuoteellaan, saappaat ja kannukset jalassa. No tästä voisi\nnyt joku laskea vähän pilkkaa, mutta se olisi väärin, sillä Fritz\noli näissä iloisissa seuroissa tavannut vanhan lapsuuden ystävänsä,\nKyösti Prebberowin, joka oli käyttänyt keltasia kaulussaappaita\npuoltatoista vuotta kauvemmin kuin hän, ja yhteensattumisen ilo ja\nnuo sivistyneet, maanviljelystä koskevat keskustelut olivat hänen\nvallanneet. Kyösti Prebberow oli antanut hänelle kaikenlaisia\nhyviä neuvoja, kuinka hänen tuli kohdella \"vanhustansa\" -- sillä\ntarkotettiin Hawermannia --, hän oli opettanut hänelle kaikenlaisia\nsukkelia keinoja, kuinka hän voisi vetää vanhusta nenästä ja\npettää häntä, ja oli oman elämänsä kokemuksesta antanut hänelle\noivallisimpia osviittoja, kuinka renkejen kanssa piti menetellä,\njoissa opastuksissa potkuilla ja selkäsaunoilla oli etusija. Ja\nkun nyt varsinainen maanviljelys ja taloudenpito tällä tavalla oli\nperinjuurin tullut keskustelluksi, olivat he ruvenneet puhumaan\nhevosista ja silloin oli Fritz kertonut hänen ja rautikon keskinäisen\nvälin: rautikko oli luonnostaan oikeastaan hyvälahjainen ja muutenkin\nsäisevä hevonen, mutta apteekari, Fritzin isä, oli alusta alkain\npidellyt sitä väärin eikä ollut välittänyt mitään sen kaikenlaisista\npahoista kureista. Ja nämät olivat nyt rautikon pitkän elämän aikana\nniin juurtuneet häneen, ettei hän, Fritz, enää tietänyt mitä hänen\npiti hänen kanssansa tehdä, sillä hän oli ottanut toimeksensa,\nsaattaa rautikko toiselle mielelle. Rautikon suurin vika oli, ettei\nhän millään ehdolla mennyt edemmäksi, kuin hän tyhmässä päässään oli\npäättänyt, eikä siinä auttanut kankisuitset, ei ruoska eikä kannukset.\n\n\"Ja semmoista sinä suvaitset?\" sanoi Kyösti Prebberow. \"Ei,\nveikkonen, siihen minä neuvon tiedän. Näetkös, sinä istut selkään\nja otat ison saviastian ja täytät sen vedellä ja ratsastat hiljaa\neteenpäin etkä ole mistään tietävinäs, mutta kun sitte tulette sille\npaikalle, jossa rautikko ei tahdo mennä edemmäksi -- kuuleppa --\nsilloin sivallat häntä ohjaksilla takapuolelle, isket kannukset hänen\nkupeisinsa ja heität läiskäytät samassa vesiastian hänen korviinsa --\nkaikki yhtä haavaa! -- niin että pirstaleet lentävät ympäri päätä ja\nvesi pirskuu silmiin\".\n\nFritz pani mieleensä tämän hyvän neuvon ja kun hän tänäpänä\npehtoripukunsa kaikessa loistossa lähti matkaan rautikon selässä, oli\nhänellä ohjakset vasemmassa kädessä, ruoska vasemmassa kainalossa ja\noikeassa kädessä iso saviastia, täynnä vettä. Juosten ei hän voinut\najaa, sillä silloin olisi vesi läikkynyt ulos astiasta, ja koska ei\nrautikkokaan ollut juoksuun taipuisa, niin kuljettiin askel askelelta\nparhaimmassa sovussa, nimittäin Reksowin kartanolle asti.\n\nTässä aikoi nyt Fritz ajaa leiskauttaa juoksussa portaiden eteen ja\niski kannukset rautikon kupeisin; mutta joko oli rautikolla paha\nluonto tai oli hän kavala lurjus, joka ei vielä ollut unhottanut\nentistä tepastelemista pappilan lammikolla, hän seisahti kokonaan.\nNyt oli aika! Ohjakset piukkaan! Kannukset kupeisin ja loiskis! astia\nylös alasin korville! \"Öh!\" ähkyi rautikko ja rapisteli korviansa\nmerkiksi, ettei hän aikonut mennä edemmäksi, mutta paiskauksesta oli\nhän kai ihan huumaantunut, sillä hän laski varsin tyynesti maata.\nFritzin oli tietysti seuraaminen muassa ja jos hänellä olikin vielä\nsen verran tajuntaa jälillä, ettei hän joutunut rautikon alle, niin\nei riittänyt sitä kumminkaan niin pitkälle, että se olisi estänyt\nhäntä kaatumasta rautikon viereen.\n\nRouva Nüsslerin vieraat olivat nähneet tuvasta koko kähäkän\nFritzin ja rautikon välillä, ja vasta silloin kun Fritz kohosi\njalustimille ja tuolla suurella saviastialla rupesi jyhmimään\nvastustajaansa, pelkäsi, pastorin pieni rouva sisarensa pojalle\nonnettomuuden tapahtuvan, mutta kun hän näki rautikon pysyvän\nlevollisena, ja että Fritz nyt lepäsi pehmeästi, vaikka vähän\nkylmästi \"kunnian kentällä\", jonka taivas oli pehmittänyt\nsuojailmalla ja sateella ja Jokkum Nüssler höystänyt sontarattaista\nvaluvalla lannalla, silloin täytyi hänenkin yhtyä tuohon yleiseen\nnauruun ja sanoa pastorillensa: \"Sepä tekee hänelle hyvää!\"\n\n\"Niin\", sanoi Bräsig, \"ja kelpo nuha ei myöskään hänelle ole\nvahingoksi. Miksikä hän viitsii tepastella tuon vanhan juhdan kanssa!\"\n\nFritz tuli nyt köntysteli kuin puolikuu, toinen kylki vielä täydessä\nloistossaan, toinen musta ja pimeä.\n\n\"Sinäpä näytät korealta, poikaseni\", huusi pastorin rouva ulos\navonaisesta akkunasta. \"Älä tule semmoisena huoneesen! Onneksi on\nsinun matkalaukkusi jo tullut perille, nyt voit kumminkin ottaa\ntoiset vaatteet yllesi\".\n\nNo, sen Fritz tekikin ja tuli vähän ajan perästä sisään parhaimmassa\npuvussaan, sinisessä hännystakissa ja mustat, pitkät housut jalassa\nja käveli edes takasin salissa nuorena tilanomistajana, mutta hän oli\nkovin pahalla päällä, ja siihen oli hänellä kyllä syytäkin Bräsigin\npistopuheiden ja pastorin rouvan muistutusten tähden. Frans sitä\nvastaan oli hauskimmalla mielellään, hän laski leikkiä noiden kolmen\npienen tytön kanssa, katseli noiden molempain kaksoisten joululahjoja\nja oli nauruun pakahtua, kun nuo molemmat pienet tyttöset viimein\nvetivät kumpikin esille suuren jalkapussin, jotka he olivat saaneet\npehtori Bräsigiltä joululahjaksi, \"että pienet sirkukset voisivat\npitää töppösensä lämpiminä, eivätkä ennen aikojaan saisi tuota\nkirottua leiniä\".\n\nFrans ei ollut koskaan ollut tilaisuudessa seurustelemaan tyttösten\nkanssa, jotka olivat häntä itseään nuoremmat, ja nyt teki tämä\ntuttavallinen pakina ja tämä lapsellinen ilo asioista, jotka hänen\nsilmissänsä eivät olleet minkään arvoisia, semmoisen vaikutuksen\nhäneen, että hän illalla, ruoalle mentäissä, istui näiden pienosten\nseuraan ja hylkäsi ehdottomasti rouva Nüsslerin kutsumuksen,\naatelismiehenä asettua ylhäisimmälle sijalle.\n\nSe oli hauska illallinen, leikki- ja kokkapuheita laskettiin ja\njokainen antoi niihin osansa, paitsi Fritz ja Jokkum. Fritzin\nmieli oli kuin maansa myyneen talonpojan ja häntä harmitti, ettei\nhän voinut olla yhtä iloinen kuin Frans. Jokkum ei tosin myöskään\nmitään sanonut, mutta hän oli mies nauramaan, ja joka kerta kun\nBräsig vaan aukaisi suunsa, vetäytyi Jokkuminkin vino suupieli lähes\nkorvaan saakka, ja kun punssi tuli pöydälle ja Liina, kaksoisista\nymmärtäväisimpänä, otti edeskäyvän virkaa toimittaaksensa, sai\nJokkumikin kielenkantansa liikkeelle ja tahtoi tehdä, mitä hän\nisäntänä tehdä voi, ja pakisi tuontuostakin hiljaa itseksensä:\n\"Liinaseni, täytä toki Bräsigin lasi!\"\n\nFritzinkin suun sai punssi aukeamaan; äissään oli hän tosin vielä\nyhä, erittäinkin Fransin sivistymättömän lörpötyksen tähden, sillä\nvaikka nuo pienet tytöt hänen silmissänsä eivät vielä olleet\nmuuta kuin puolikasvaneita tyttölapsia, täytyi heitä kumminkin\nhänen ajatuksensa jälkeen jo vähitellen totuttaa korkeampaan\nkanssapuheesen; hän alotti sentähden samaan tapaan, kuin hän\nRahnstädtissä paalissa oli tehnyt, tanssiessansa pormestarin\nviidenkolmattavuotiaan tyttären kanssa, ja puhutteli Lovisaa ryökynä\nHawermanniksi. Tuo pieni tyttö katseli häntä kummastellen ja kun\nFritz vielä toistamiseen nimitti häntä ryökynäksi, nauroi Lovisa\nhäntä vasten silmiä: \"Minä en ole mikään ryökynä, minä olen Lovisa\nHawermann\", ja Fransin oli myös nauraminen.\n\nTämä harmitti taas Fritziä, mutta hän tiesi hyvin olevansa oikealla\nsivistyksin tiellä ja että keskustelua naisten kanssa oli tällä\ntavoin alottaminen; hän ei siis ollut millänsäkään, vaan kertoi\nkaikki, mitä hän tiesi paalista Rahnstädtissä, mitä hän oli sanonut\npormestarin tyttärelle ja mitä pormestarin tytär oli sanonut\nhänelle, ja samassa ryökynöitsi hän myös noita molempia pieniä\nkaksoisomenia ehtimiseen. Ja kun tuossa pienessä seurassa tästä nyt\nsyntyi suuri ilo ja nauru, täytyi hänen yhä korottaa ääntänsä, että\nhäntä kuultaisiin, kunnes vihdoin koko seura vaikeni ja katsella\ntuijotteli häneen. Jokkum, joka istui häntä lähinnä, oli kallistunut\nvähän syrjään päin ja ällisteli häntä, kuinka voi olla mahdollista,\nettä yksi ihminen voi niin paljon puhua, ja Bräsig katseli Jokkumin\nohitse erinomaisen ihastuneena omaan ihmistuntemiseensa ja vilkutti\ntuontuostakin Hawermannille silmää, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa:\n\"Enkö minä sitä sanonut, Kaarlo, hän on lärvi, oikein aika vintiö!\"\nHawermann katseli suutuksissaan alas talrikillensa, rouva Nüssler\noli suuressa pulassa, tokko hänelle emäntänä oli soveliasta, tehdä\nloppu tästä lörpötyksestä ja pastori häälytti hiljakseen päätänsä\nedes takasin; mutta kaikkein suurimmassa tuskassa oli pastorin\npieni rouva, hän nytkäytti päänsä niskaan, niin että myssynnauhat\nvärisivät leuvan alla ja siirtelihe tuolillaan edes takasin, juuri\nkuin olisi hänellä liian lämmin, ja kun Fritz juuri kuvaili elävästi\npolkkamasurkan temppuja, kuinka herran siinä tulee tarttua naiseen\nuumilta kiini, ei voinut pastorin rouva enää hillitä itseänsä, vaan\nhypähti ylös ja huusi: \"Vaietkaa kaikki hiljaa! Minulla tätinä\non tässä lähin oikeus! Fritz, tuleppa tänne vähän!\" Ja kun Fritz\nnyt vitkalleen nousi istuimeltaan ja ylpeästi ja kylmäkiskoisesti\nläheni tätiänsä, tarttui täti häneen tilanomistajan takinpielestä\nkiini ja äyhkäisi: \"Minun kultapoikaseni, tuleppa vähän ulos!\" Ja\nniin siirtyivät he yhdessä porstuaan. Sieltä kuuli seura, joka\nsisässä oli, katkonaisesti ankaraa nuhdesaarnaa, jota eivät mitkään\nvastaväitteet voineet keskeyttää, ja kun ovi taas aukeni, veti\npastorin rouva taas Fritziä perässään sisään ja näytti hänelle\nistumapaikan ja sanoi: \"Tuohon istut sinä nyt levollisesti ja puhut\njärjellisen ihmisen tavalla\".\n\nNo, sen Fritz nyt tekikin, nimittäin että hän istui, toista käskyä\nei hän täyttänyt, eikä kukaan voinut häneltä sitä vaatiakaan, sillä\nsivistyneen keskustelun perästä tuntuu järjellinen puhe hyvin\nlaihalta, ja miksikä olisi hänen pitänyt turmella kaunista alkua\nhuonolla lopulla? Sillä aikaa kun nyt Frans taas vähitellen tuli\niloiseen pakinaan nuorten tyttöjen kanssa ja vanhat ihmiset -- paitsi\npastorin rouva, joka piti jonkinlaista poliisihoitoa pahantekijästä\n-- hiljaa vierivät järjellisen kanssapuheen vanhalla tasaisella\ntolalla ja ainoastaan silloin tällöin vähän riehkoontuivat, kun\nBräsig ajaa karahti kivelle, istui Fritz ääneti ja kiukutteli\nitseksensä ja koetti upottaa vihaansa punssiin, joka valui kuin öljy\nhänen tulistuneesen mieleensä, ja sydämessään nimitti hän Fransia\n'kavalaksi ketuksi' ja noita kolmea tyttöstä 'tyhmiksi tölleröiksi',\njotka eivät ymmärtäneet panna mitään arvoa helmille, joita hän\nheille heitteli. Mutta yhtä kaikki ja huolimatta siitä suuresta\nylenkatseesta, jota hän osotti tuommoiselle lasten keskustelulle,\nheräsi hänessä kiukkunsa ohessa myöskin jonkinlainen kateus, ettei\nhän ollut korkein kukko tunkiolla, ja kun hän oli huomaavinansa, että\nFrans enimmästi seurusteli Lovisa Hawermannin kanssa, vannoi hän\nsydämessänsä, että siitä seikasta oli pian loppu tuleva, hän itse,\nFritz Triddelfitz, tahtoi näyttää heille, mitä hän voi toimeen saada,\nymmärrettävästi hänen tätinsä, poissa ollessa.\n\nSillä aikaa oli ilta kulunut, eikä kukaan ollut ajatellut, että\njo oli niin myöhäinen; siiloin ilmaantui yht'äkkiä huoneesen\nhirmuinen olento, joka kiireestä kantapäähän oli peitetty\nkaikenlaisilla lämpimillä verhoilla; hän puhalsi lehmänsarveen, joka\nkuului hirveältä, hän rupesi sitte laulamaan ja se kuului vielä\nhirveämmältä. Se oli Kyösti Stöwsand, joka oli hieman mielen viassa\nja jonka Jokkum Nüssler sentähden oli pannut yövartiaksi, koska\nei hän muuhun toimeen kelvannut. Ja huoneen ovesta kurkistelivat\nrengit ja piiat, he tahtoivat myöskin nähdä, kuinka Kyösti toimitti\nasiansa, ja nauroivat ja nyhjivät toinen toisiansa ja tunkivat eteen\nja taaksepäin. Ja nyt alkoi onnitteleminen, ja jokainen toivotti\ntoisellensa onnea uudeksivuodeksi, ja kun kaikki taas oli ääneti,\npiti pastori lyhyen puheen, joka alkoi vähän leikillisesti, mutta\nloppui hyvin vakaisesti, sillä hän huomautti siihen, kuinka ihminen\njoka vuosi astuu suuren askelen lähemmäksi hautaansa, ja että hänellä\nsamassa pitäisi olla se lohdutus, että joka vuosi vedetään uusi\nsolmu, joka, ystävyydessä ja rakkaudessa sitoo likemmin ihmiset\ntoinen toisiinsa. Ja kun hän puhuttuansa katseli ympärinsä, oli\nhänen pieni rouvansa laskenut kätensä hänen uumillensa ja Jokkum\nseisoi vaimonsa vieressä ja Hawermann ja Bräsig olivat tarttuneet\ntoinen toisensa käteen, ja Frans seisoi Lovisan luona. Fritz ei ollut\nnäkyvissä, hän oli kai kiukuissaan mennyt ulos. Niin loppui vuosi\n1839.\n\n\n\n\nLuku 8.\n\nBräsig matkaa kylpylaitokseen ja kamarineuvos tulee Pümpelhageniin.\nPomukkelskopin vaakunasta ja mitä päivätyöläiset siitä luulevat.\n\"Egeleistä\" ja \"Äseleistä\". Miksikä ryökynä Fideliaa sanotaan\npeijakkaaksi, ja miksikä pastori Behrens puristeli päätänsä, Bräsig\npalaa kylpylaitoksesta ja kertoo Hawermannille vesiasioista. Kuinka\nhänen siellä on käynyt. Kuolema ja tuska. Kuinka Daniel Sadenwater\nistuu, kahveli kädessä.\n\n\nKun uutena vuotena pääsiäinen tuli, matkasi Bräsig kylpylaitokseensa,\nja Pümpelhageniin saapui kamarineuvos kolmen tyttärensä, Albertinan,\nBerthan ja Fidelian kanssa.\n\n\"Siitä miehestä ei enää mitään tule, hän menee loppuansa kohden\",\nsitä sanoi Hawermann itseksensä ja samaa sanoi Frans itseksensä, ja\nkun he molemmat ensi iltana kamarineuvoksen tulon jälkeen istuivat\nyhdessä, oli keskustelu hyvin surullinen heidän välillänsä; ja\nseuraavana päivänä, kun Frans, niinkuin luonnollista oli, muutti\nsetänsä luoksi herraspytinkiin ja rupesi syömään setänsä tyttärien\nkanssa, tuntui Hawermannista yksinäinen olonsa varsin ikävältä tuossa\nvanhassa pehtorinasunnossa, hän oli jo niin tottunut tuon nuoren\nmiehen likempään kanssakäymiseen, josta hän paljon piti.\n\nEnnen kun viikko oli ympäri vierähtänyt, tuli Pomukkelskopp\nvieraisille kamarineuvoksen luoksi sinisessä hännystakissaan\nkiiltävine nappineen ja noissa kiiltävissä vaunuissa, jotka\nnäyttivät vielä rahtusen komeammilta, sitte kun ne oli koristettu\nvaakunalla, jonka hän Wienistä oli tilannut puolella louisdorilla\nja johon siniselle pohjalle oli kuvattu turskanpää[7] -- Tyhmät\npäivätyöläiset, jotka eivät tietäneet mitään turskasta eivätkä\nymmärtäneet tuon sinisen värin merkitystä, luulivat sen tarkettavan\nPomukkelskoppia itseä ja se vivahti todellakin vähän hänen muotoonsa.\nBräsigin herran kreivin kanssa ei hän enää seurustellut, muita\naatelismiehiä ei asunut likitienoilla, ja niin tuli kamarineuvos\nihan kuin kutsuttu; mutta hänellä oli paha onni. Kun hän Daniel\nSadenwaterille, kamarineuvoksen vanhalle palvelialle, surullisella\näänellä oli selittänyt halunsa olevan, _personallisesti_ saada\ntiedustella, kuinka kamariherra jaksoi, ja siihen oli lisännyt, että\nhän tunsi herra kamarineuvoksen aivan hyvin Rostockin ajoilta, kävi\nDaniel vakaisen näköisenä, niinkuin aina, sisään kamarineuvoksen\nluoksi, Pomukkelskoppia ilmottamaan, mutta tuli takasin taas\nyhtä vakaisena ja sanoi, että kamarineuvoksen terveyden tila\nvalitettavasti ei sallinut hänen ottaa ketään vierasta vastaan.\nTämä taas harmitti Pomukkelskoppia ja hän istui iltapuolella taas\nsohvankulmassaan ja kiukutteli, ja hänen rakas vaimonsa, joka silloin\naina tuli iloiseksi ja leppeäksi, kutsui häntä tänään iltapuolella\nyhä Pokuksi, joka ymmärrettävästi kylliksi korvasi hänen harminsa.\n\nKamarineuvos ei nyt sairaana ollessaan tosiaankaan tarvinnut mitään\nmuuta seuraa, kuin mitä hänen läheisyydessänsä oli. Molemmat\nvanhemmat ryökynät eivät aamusta iltaan muuta ajatelleet, kuin\nkuinka he parhaiten häntä voivat hoitaa ja miellytellä, ja nuorin\nryökynä, koko perheen sylilapsi, jota oli liiaksi hemmoteltu ja\njoka hänen iäkseen oli liian nuoreksi jäänyt, koetti voimainsa\nperästä lapsellisella iloisuudellaan pitää isäänsä hyvällä päällä.\nFrans oli heti hyväntahtoisuudessaan ruvennut hänen sihteerikseen\nja sovitti paitsi sitä kaikki ne pienet rettelöt, joita talossa,\nerittäinkin jos isäntä on sairas, ei voida välttää. Mutta ennen\nkaikkia rakasti kamarineuvos Hawermannin seuraa, ei ainoastaan\nsentähden että hänen tuli tehdä hänelle tiliä talouden toimista, ei,\nvaan myöskin muissa asioissa, jotka eivät siihen koskeneet, kysyi\nkamarineuvos häneltä neuvoa ja keskusteli hänen kanssansa. Sentähden\nei Hawermannilla ollut aikaa, käydä pappilassa katsomassa, ja jos\nLovisa tahtoi tavata isäänsä, täytyi hänen etsiä häntä kiireenä\nelonaikana ulkona pellolla eli päivällisen aikana kartanossa.\nTämmöisillä retkillään ei hän voinut välttää, että hän sattumalta\ntapasi ryökynä Fidelian, ja vanhasta kokemuksesta tiedetään, että\nnuoret tytöt, jotka oikeastaan jo ovat vanhoja; piikoja eli kumminkin\nhäälyvät niillä vaiheilla, aina pitävät enemmän nuorten seurasta,\nikäänkuin tahtoisivat he uudestaan virvottaa itseänsä toisten\nnuoruudesta. Niin oli tässäkin varsin luonnollista, että ryökynä\nFidelia suuresti mieltyi Lovisaan, eikä kauvan viipynytkään, ennen\nkuin he molemmat olivat yksi sydän ja yksi sielu. Josko ylimalkaan\non hyvä, että nuori tyttö saa niin paljoa vanhemman ystävän, siihen\nen tahdo kaikissa tapauksissa myöntävästi vastata; tässä riippuu\nniin paljo vanhemman naisen luonteesta ja tavoista. Lovisalle ei\nkuitenkaan siitä mitään vahinkoa ollut, sillä ryökynä Fidelia oli\nvarsin hyväsydäminen ihminen, häneen oli ainoastaan pikku hiukkasen\ntarttunut sitä turhamaisuutta ja ylhäistä; pöyhkeilemistä ilman\nvarsinaista sisältöä, jonka korkeammissa säädyissä muuten sanotaan\nolevan niin tavallista, ja jos hänen äitivainajansa -- vanha armo,\nniinkuin Daniel Sadenwater häntä nimitti -- olikin voimainsa perästä\nkoettanut saada häneen puhalletuksi ylpeyden henkeä, oli kamarineuvos\nsitä vastaan menestyksellä kitkenyt pois lemmityisestänsä tämän\nrikkaruohon juurineen. Mutta tietämättänsä oli kamarineuvos syypää\nnuorimman tyttärensä lapsimaisuuteen ja siihen, ettei hän tahtonut\ntulla vanhemmaksi; Fidelian oli pienestä asti täytynyt naurulla ja\nleikinlaskulla haihduttaa kamarineuvoksen suruja ja huolia, ja hän\noli nyt jäänyt semmoiseksi, sitä sen enempää ajattelematta. Tähän\ntoimeen kuluikin nyt Fidelian aika niin, ettei Lovisa Hawermann\nvoinut ajatellakaan, hänelle siinä vertoja vetää; ja se mikä muuten\nmahdollisesti olisi voinut tarttua, tuli nyt varokeinoksi tarttumaa\nvastaan: Lovisa tuli vielä vakavammaksi ja hänellä oli ymmärrystä\nkyllä, valita itselleen ryökynä Fidelian ramukalustosta ne tavat,\njotka hänelle sopivat. Mutta hän ei ainoastaan ottanut, hän antoi\nmyöskin.\n\nJos Lovisa ei tuntenutkaan ylhäisten tapoja, niin tunsi ryökynä\nFidelia vielä vähemmän niiden ihmisten tapoja, jotka elivät ja\nliikkuivat hänen ympärillänsä, ja näistä voi taas Lovisa selvän\ntehdä. Mutta ensin oli erään oikein harmillisen seikan nyhjäseminen\nryökynä Fideliaa kylkeen, ennen kuin hän huomasi semmoisia ihmisiä\nylimalkaan löytyvän mailmassa.\n\nAsia oli nimittäin seuraava. Kamarineuvos oli ryökynän nimipäiväksi\ntuottanut hänelle erinomaisen kauniin leningin Swerinistä, ryökynä\nAlbertina oli hankkinut uuden kesähatun ja ryökynä Bertha kauniin\nsaalin, ja kun nämä lahjat nyt oli annettu, rupesivat nuo molemmat\nvanhemmat sisaret heti koettamaan, kuinka uudet vaatteet sopivat\nFidelialle, ja seisoivat nyt hänen ympärillänsä ja katselivat\ntarkastelivat häntä joka taholta ja ihastelivat hänen kauneuttansa ja\nryökynä Bertha huudahti: \"Kah, niin kaunis kuin keijukas!\"\n\nMutta nyt sattui samassa Karoliina Kegel, sisäpiika, menemään läpi\nhuoneen, ja kyökkiin tultuansa, alkoi hän heti kertoa: \"Tytöt,\ntiedättekö mitä? Ryökynä Bertha sanoo, että meidän nuorin ryökynä on\nkoko peijakas\".\n\nNo, tämä pila sattui tietysti hyvään maahan, eikä kauvan viipynyt,\nkun ryökynä Fideliaa väkituvassa kutsuttiin vaan 'peijakkaaksi'. Sitä\nkesti aikansa; mutta viimein tuli se kumminkin herrasväen korviin\nja siitä syntyi nyt suuri hälinä ja suuri tutkistelu, ja Karoliina\nKegelin piti, rukouksista ja kyynelistä huolimatta, lähteä talosta.\n\nSamana päivänä sattui Lovisa tulemaan Pümpelhageniin, ja portailla\ntapasi hän Karoliinan, itku suussa, ja sisällä tuvassa itki nyyhkytti\nryökynä Fidelia. No, puhuen asiat selvenevät, ja kun Lovisa sai\ntietää, mitä oli tapahtunut, tuli hänen sääli kumpaistakin ja laski\nkätensä ryökynän olkapäälle: \"Ah, eihän väki sillä mitään pahaa ole\ntarkottanut\".\n\n\"On aina, kun onkin\", huudahti ryökynä kiivaasti. \"Nuo raa'at,\nsivistymättömät ihmiset!\"\n\n\"Ei, ei! Älkää niin sanoko!\" huudahti Lovisa oikein tuskastuneena.\n\"Meidän palveliamme eivät ole raakoja; heillä on yhtä paljo tuntoa\nkuin ylhäisillä. Minun isäni sanoo: heitä pitää ensin tuntea, ja se\nei ole mikään helppo asia: kieli erottaa heidät heidän herroistansa\".\n\n\"Se on yhdentekevä!\" huudahti Fidelia. \"Peijakas on raaka, paha sana\".\n\n\"Se on hairahdus\", sanoi Lovisa, \"sana 'keijukas' on heille enimmille\ntuntematon, ja sentähden ovat he ottaneet toisen vähän sinnepäin\nkuuluvan ja se on heistä näyttänyt lystilliseltä. Mitään loukkaavaa\ntarkotusta ei heillä ole ollut. Olettehan te, hyvä ryökynä, kaiken\npalvelusväen lemmitty\".\n\nTämä viimeinen makea mesi, jota Lovisa ihan ilman mairittelematta\nantoi ryökynän maistaa, karkotti jo osaksi tuon 'peijakas' sanan\nkatkeruuden, ja kun Lovisa hartaasti ja sydämellisesti kertoi, mitä\npastori, jolla ilossa ja surussa oli tekemistä rahvaan kanssa,\najatteli heidän rehellisyydestänsä ja syvästä tunteellisuudestansa,\ntuli ryökynä levollisemmaksi ja vihdoin hyväntahtoisessa kiihkossaan\noikein uteliaaksi, tulla likemmin tuntemaan näitä ihmisiä, ja\nKaroliina Kegel otettiin taas armoihin.\n\nRyökynä Fidelia kyseli Fransilta, ja Frans kiitteli Pümpelhagenin\nväkeä ehdottomasti, ja kamarineuvoskin antoi heistä parhaimman\ntodistuksen ja kertoi samassa, että heidän esivanhempansa aina\nmuinaisista ajoista asti olivat palvelleet hänen esi-isiänsä.\nEnsimäisellä herralla von Rambow, josta historia tietää, oli\nainoastaan kaksi palveliaa, joista toisen nimi oli Äsel ja toisen\nEgel -- niin kumminkin kerrotaan. Näillä oli ollut paljo lapsia ja\nniin oli nyt tästä vähitellen syntynyt suurta sekaannusta Egelien ja\nÄselien välillä, sillä tavalla nimittäin että _toinen_ Egel useasti\noli saanut vakkasen jyviä, joka kuului _toiselle_, ja _toinen_ Äsel\nselkäsaunan, joka oikeastaan _toiselle_ Äselille oli aiottu. Tämä\nsekasotku oli viimein erään hänen esi-isänsä aikana, joka -- sukunsa\nhäpeäksi oli kamarineuvoksen se tunnustaminen -- oli päästään ollut\nvähän yksinkertanen, lisääntynyt siihen määrään, että senaikuisen\nrouva von Rambowin, joka oli paljoa viisaampi kuin hänen miehensä,\noli täytynyt puuttua asiaan. Hänen juolahti eräs keino päähänsä,\nja koska hänellä oli hallinnon ohjakset käsissään, pani hän myös\ntuumansa toimeen. Muutamana sunnuntai-aamuna kutsuttiin koko kylän\nperheenisät kokoon ja kunkin täytyi sanoa esi- ja sukunimensä, ja\nnämä kirjotti rouva kirjaansa, sillä kirjottaa osasi hän myöskin, ja\notti nyt ensimäisen kirjaimen esinimestä ja liitti sen sukunimeen ja\nristi sillä tavoin uudestaan koko kylän väen, ja niin saatiin nyt\nKaarlo Egelistä 'Kegel', Paul Egelistä 'Pegel', Florian Egelistä\n'Flegel' ja Wolrath Äselistä tuli Wäsel', Pietari Äselistä 'Päsel' ja\nDavid Äselistä 'Däsel' ja niin edespäin. \"Ja -- lisäsi kamarineuvos\nvielä; -- kummallista on, että vanhain kertomusten mukaan oli Egelin\nesi-isällä ollut valkea tukka ja Äselien esi-isällä musta tukka, ja\nniin on laita vielä tänä päivänä heidän kummankin jälkeläisissään\".\nMutta ei ainoastaan nämä ulkonaiset omituisuudet, vaan myöskin sielun\nomaisuudet ovat tähän päivään asti kulkenut perintönä: vanhain\ntarinain mukaan oli Egelien esi-isä ollut erinomaisen taitava\nkauhain, puulusikkain, haravain ja puukenkäin tekiä ja Äselien\nesi-isällä oli ollut oikein oivallinen kurkku laulamaan, ja se oli\nsemmoisena olemaan jäänyt, ja sentähden olivat hänen esi-isänsä ja\nhän, kamarineuvos itse, pitäneet tarkalla silmällä, että yövartiat\nvalittiin Äselien suvusta ja vaunumaakarit Egelien. \"Ja sen voit sinä\nvielä tänä päivänä\", lisäsi hän Fideliallensa, \"nähdä yövartiasta\nDavid Däselistä ja vaunumaakarista Fritz Flegelistä.\"\n\nTämä tarina miellytti ryökynä Fideliaa erinomaisesti, ja tulisessa\nmalttamattomuudessaan alkoi hän nyt mitä kiireimmin juoksennella\nkaikkien päivätyöläisten mökeissä, viivytellen perheenemäntiä heidän\ntyössänsä pitkillä loruillaan ja lahjottaen lapsille kulutettuja\nverhoja, ja jos ei Lovisa olisi saapuvilla ollut, olisi hän antanut\nPäselin yhdentoistavuotiaalle Marille vanhan hunnun ja höyhenillä\nkoristetun herrasväen hatun ja Däselien Stiinalle, joka paimensi\nhanhia lammikolla, ihmeenihanat, vaalean siniset silkkikengät.\n\nKylän vanhat ukot ravistelivat tosin näille hommille vähän päätänsä;\nmutta akat pitivät niistä ja sanoivat: vaikk'ei hän ollutkaan\noikein viisas päästään, oli hänen tarketuksensa kuitenkin hyvä, ja\npuhuessansa ryökynästä, kutsuivat he häntä entisen peijakkaan sijasta\nnyt koko vietäväksi.\n\nPastori Behrens puristeli myös päätänsä, kun hän sai kuulla\ntällaisesta hyväntekeväisyydestä, hän sanoi että Pümpelhagenin\nväki oli paras hänen seurakunnassaan ja siihen oli syynä se, että\nheillä vielä yhä oli vanhat isäntänsä, jotka kohtelivat heitä\nhyvin. Gürlitziläiset olivat isäntien muutosten kautta tulleet\nturmiolle; mutta mikään ei pilaa ihmistä pikemmin kuin ajattelematon\nja ansaitsematon hyväntekeväisyys; hän tahtoi puhua tästä asiasta\nryökynän kanssa. Ja sen hän tekikin ensimäisessä tilaisuudessa. Hän\nselitti ryökynälle, kuinka Pümpelhagenin väki oli siinä asemassa\nettä -- jos ei sairaus ja eläinrutto tahi joku muu onnettomuus\nheitä kohdannut -- kunnon mies ja kelpo vaimo tulivat omin voimin\ntoimeen, ja että semmoinen hyväteko, joka tuli heille kuin pilvistä,\noli vaan totuttava heitä luottamaan vierasten apuun. Senkaltaisten\nihmisten tuli yhtä hyvin kuin jokaisen toisenkin kulkea omaa, vapaata\ntietänsä, eikä kukaan saa -- ei edes hyvässäkään tarkotuksessa --\nsekaantua heidän asioihinsa.\n\nIlokseni saatan ilmottaa, että ryökynä Fidelia älysi tämän ja että\nhän tästä lähin osotti hyväntekeväisyyttänsä ainoastaan vanhoille\nja sairaille, jotka eivät itse voineet auttaa itseänsä, ja että\nhän näille peijakkaasta muuttui taas keijukkaaksi. Lovisa autti\nhäntä tässä armeliaisuuden toimessa, ja Frans, joka silloin tällöin\nkohtasi hänen näillä retkillä, havaitsi ihmeeksensä, että tuo\npieni, lystikäs tyttö myöskin saattoi näyttää hyvin vakaiselta ja\ntoimia peräänajatuksella ja maltilla ja että nuo kauniit silmät\nvoivat tähdätä yhtä säälivästi ja sydämellisesti vanhaan sairaasen\npäivätyöläisvaimoon kuin häneen itseensä jouluiltana. Hän iloitsi\nsiitä, vaikk'ei hän tietänyt minkä tähden.\n\nKevät oli mennyt, kesä oli tullut; silloin sai Hawermann eräänä\nsnnnuntai-iltapuolena kirjeen Bräsigiltä Warnitzista, että hän\npysyisi sen päivän kotona; Bräsig oli näet tullut taas kotia ja\naikoi tulla iltapuolella häntä katsomaan. Ja se tapahtuikin; Bräsig\ntuli ratsastaen Liisa nimisellä hevosellaan ja hyppäsi semmoisella\nvauhdilla alas selästä, kuin olisi hän aikonut tehdä molemmilla\ntöppösillään kuopan tantereesen.\n\n\"Hoho!\" huudahti Hawermann hänelle vastaan, \"sinäpä olet perhanan\nrohkea, sinä olet vikkelä kuin kärppä\".\n\n\"Uudessa kengässä, Kaarlo! Nyt minä alotan elämäni uudestaan taas\".\n\n\"No, kuinkas on sinun käynyt, vanha poika?\" kysyi Hawermann, kun\nolivat istuneet sohvalle ja piiput olivat sytytetyt.\n\n\"Kuuleppa, Kaarlo! Olla kosteassa, kylmässä ilmassa läpimärkänä, kas\nse ei ole mitään siihen verraten. Siellä tehdään ihminen kokonaan\nsammakoksi, ja ennen kuin ihmisluonto tottuu sammakon luontoon,\ntäytyy ihmisraukan kärsiä ja kestää niin paljo, että hän usein toivoo\nettä olisi syntynyt mailmaan sammakkona; mutta terveellistä on se!\nEnsiksi alotetaan aamulla tavallisella hioskylvyllä. Sitte kääritään\nsinä kylmiin lakanoihin -- ihan märkiin -- ja sitte villaisiin\nvaippoihin ja puserretaan sinua niin kokoon joka taholta, ettet koko\nsyntisestä ruumiistasi voi liikuttaa muuta kuin varpaita. Sitte\nkäyvät sinuun kiini tässä tilassa ja taluttavat sinun kylpyhuoneesen\nja soittavat yhä kelloa edelläsi, että naiset pakenevat pois tieltäs\nhäveliäisyyden vuoksi. Ja sitte panevat sinun, semmoisena kuin\nJumala on sun luonut, kylpyammeesen ja kaatavat kolme sangollista\nvettä yli kaljun pääsi, jos sinulla semmoinen on, ja sitte saat\nmennä menojasi. Nyt luulet kai, että kaikki on loppu? -- Sitä sinä\nluulet, Kaarlo, mutta vasta nyt alkaa oikein toden perästä; mutta\nterveellistä on se! Nyt täytyy sinun mennä kävelemään paikalle,\njossa ei sinulla ole mitään tekemistä. Minä olen elämässäni paljo\nkulkenut kyntäissäni ja ladatessani, sontaa levittäissäni ja herneitä\nkylväissäni, mutta minulla on aina silloin ollu jotakin tekemistä;\nmutta täällä ei rahtustakaan! Ja samassa pitää sinun juoda vettä, yhä\nvettä ja vettä! Kaarlo, siellä oli muutamia, jotka ammoivat vettä\nsisäänsä kuin taivaankaari ja seisoivat siinä ja ähkyivät: 'Ah,\nsitä ihanaa vettä!' Älä usko heitä, Kaarlo, he viekastelevat; vesi\nulkonaisesti on jo paha, hyvin paha, mutta sisällisesti käytettynä\non sillä varsin hirveä vaikutus; mutta terveellistä on se! Sitte\ntulet sinä istuntakylpyyn. Tiedätkö, miltä tuntuu neljän asteen kylmä\nvesi? Ihan semmoiselta kuin jos olisit helvetissä ja piru panisi\nsinun istumaan tulikuumalle rautaiselle tuolille ja kohentaisi yhä\nuutta tulta allesi, kas niin se polttaa; mutta terveellistä on se!\nSitte käydä marsit taas puolipäivään asti ja sitte syöt päivällistä.\nMutta, Kaarlo, siitä ei ole sinulla aavistustakaan, mitä ihminen\nvoi mänkkiinsä ajaa kylpylaitoksessa! Se mahtaa olla varmaankin\ntotta, että vesi hiukasee. Kaarlo, minä olen nähnyt naisia, hoikkia\nja heikkoja kuin taivaan enkelit, ja häränpaisteja, suuria kuin\npesusammiot, niitä olen minä nähnyt heidän syövän suuhunsa kolme\nkappaletta -- ja perunia sitte? Jumala nähköön! niillä olisit\nvoinut kylvää hyvästi kapanalan maata. Sentähden tuleekin sääli\nnoita vesitohtori parkoja, sillä he syödään ihkasen paljaiksi. --\nIltapuolella päivää vedetään taas vettä nahkaan, ja silloin voit\nmyös pakinoida säädyllisesti naisten kanssa, sillä aamulla et\nheistä mitään tolkkua saa, silloin juoksevat he ympäri kesyttömässä\nluonnon tilassa, muutamat märillä sukillaan, juurikuin tulisivat\nkrapustamasta, toiset märät kääreet päässä, mutta kaikki hapset\nhajallansa ja vatsavyö uumilla, joka ei kuitenkaan ole näkyvissä.\nSinä voit puhua heidän kanssansa, mitäs tahdot, mutta saat vaivoin\nvastausta, jollet alota haastella heidän sairauden tilastansa, kuinka\nusein heillä jo on ollut nyppylöitä yli koko ruumiin ja pukamia ja\nveripaisumia; sillä tämä on kylpylaitoksessa mitä sivistyneintä\nkeskustelua. Kun tällä tavoin olet itseäs huvitellut, sitte menet\nruiskusaunaan, sinä et saa kuitenkaan ajatella, että siellä mikään\ntulipalo ja hengen hätä on, jossa ruiskuja tarvitaan, ei, vaan paljas\npuhdas vesi; mutta terveellistä on se! Sen saat ottaa huomioosi,\nKaarlo, että kaikki, mikä pahalta maistuu, mikä ihmistä ilettää ja\ntuntuu hänestä äitelältä, on terveellistä ihmisen ruumiille\".\n\n\"No, sitte olet sinä kai kokonaan päässyt leinistäsi, sillä sinä olet\naina inhonut kylmää vettä\".\n\n\"Sen voi heti kuulla, Kaarlo, ettet sinä milloinkaan ole\nkylpylaitoksessa ollut. Näetkös -- tohtori on minulle sen selväksi\ntehnyt -- tuo perhanan leini on ensimäinen kaikista taudeista, se\non juuri ja alku, josta kaikki muut kivut lähtevät, ja se tulee\nkolotuksesta luissasi, ja tämä kolotus taas saa alkunsa myrkyllisistä\naineista, joita ihmisellisenä ravintona, esimerkiksi kuminaviinana\nja tupakkana olet nauttinut eli apteekista tuottanut. Näetkös, nyt\ntäytyy sen, jolla leini on, niin kauvan hikoilla märissä lakanoissa,\nkunnes hän on hikoillut pois kaiken sen tupakan, mitä hän eläissään\non polttanut, ja kaikki ne pienet kuminanaukut, jotka hän elämässään\non ottanut. Kas tällä tavalla lähtee myrkkyaine ruumiista ja sen\nkeralla kolotus ja tuo perhanan leini\".\n\n\"No, oliko sinun laitasi semmoinen?\"\n\n\"Ei\".\n\n\"No, miks'et jäänyt enemmäksi aikaa sinne? Minä olisin ollut loppuun\nasti\".\n\n\"Sinäpä puhut kuin pölkyn päästä, Kaarlo! Sitä ei kukaan ihminen\nkestä eikä ole vielä kenkään tähän asti kestänyt. Yksi oli siellä\nkerran, joka oli hikoillut niin kauvan, että hän haisi ihan kuin\nJustuksen tupakka Hampurista; no, silloin kutsui vesitohtori kaikki\nsairaat kokoon, että he kukin omalla nenällänsä voivat tuntea hajun,\nja hän painatti myös tämän tapauksen vesikirjoihin; mutta perästäpäin\ntuli ilmi, että se kanalja oli salaisesti polttanut sikarin, joka\non kielletty -- kuminaviinakin on kielletty. Mutta kuuleppa vielä!\nRuiskusaunan perästä saat marssia taas, kunnes ilta tulee. Nyt\nvoit vielä käydä luikeroida pimeässä, jota useat tekevätkin, sekä\nherrat että naiset, mutta voit myöskin mennä sisään ja virvottaa\nsieluasi lukemisella. Minä silloin aina tutkiskelin vesikirjoja,\njotka eräs Rausse, jonka nimi oikeastaan on Frank, on tehnyt, ja\nhän on etevin kaikista vesitohtoreista. Kaarlo, niissä on kaikki,\nkaikki lyhyesti ja pontevasti kirjotettuna! Mutta vaikea on ihmisen\nniitä ymmärtää; minä en niissä päässytkään kahta ensimäistä sivua\nedemmäksi ja minulla on jo niistä kyllä, sillä luettuani ne, rupesi\nminua niin pyöryttämään, kuin olisi joku pitänyt minua puolen tuntia\npäälläni seisomassa. Sinä luulet, Kaarlo, että raitis ilma on\nraitis ilma? -- mitäpä vielä! -- ja sinä luulet, että vesi kaivossa\non vettä? -- ei sinnepäinkään! Näetkös, raitis ilma jakauu kolmeen\nosaan: happeesen, tukoon ja mustaan hiilihappoon; ja kaivovetesi\njakauu kahteen osaan: happeesen ja vetyyn. Veteen ja ilmaan on nyt\nkoko kylpylaitos perustettu. Ja näetkös, kuinka viisaasti luonto\non kaikki laittanut: kun ihminen kävelee raittiissa ilmassa, ottaa\nhän tavallisen henkikurkun kautta mustaa hiilihappoa ja tukoa\nruumiisensa, ja näitä molempia ei luontosi voi suvaita, mutta silloin\ntulee kylpylaitos sinulle avuksi ja vapauttaa sinun näistä molemmista\nilkeistä höyryistä, sillä tavalla nimittäin, että kaivovetesi hape\nkimittää mustan hiilihapon, ja vety hiestämällä ajaa tukoaineen ulos\nruumiistas. Ymmärrätkö minua, Kaarlo?\"\n\n\"En\", sanoi Hawermann ja nauroi sydämensä pohjasta, \"sitä et voi\nvaatia\".\n\n\"Älä naura, Kaarlo, asioita, joita et ymmärrä. Näetkös, sen\nulosajetun tukoaineen olen minä hikoillessani itse haistanut; mutta\nmihinkä jää tuo kimitetty musta hiilihappo? Kas siinäpä juuri temppu\nonkin, ja edemmäksi en ole tullut vesitiedoissa, ja luuletko sinä\npastori Behrensin jotakin siitä tietävän? Minä kysyin sitä eilen\nhäneltä, mutta hän ei tietänyt mitään. Ja saatpa nähdä, Kaarlo, että\nse musta hiilihappo piilii vielä minun luissani ja sentähden olen\nminä vielä saava takasin tuon kirotun leinin\".\n\n\"No mutta, miks'et viipynyt vielä vähän kauvemman aikaa\nkylpylaitoksessa, kunnes täydellisesti olisit parantunut?\"\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig ja loi silmänsä alas ja näytti hyvin nololta,\n\"se ei käynyt laatuun! Minulle tapahtui siellä jotakin. Kaarlo\",\nsanoi hän ja katseli Hawermannia rohkeasti silmiin, \"sinä tunnet\nminun pienestä nallikasta, oletko koskaan havainnut minun käyttäneen\nitseäni säädyttömästi naisia kohtaan?\"\n\n\"En, Bräsig, sen todistuksen voin minä sinulle antaa\".\n\n\"Ja kuitenkin! arvaappas, kuinka se tapahtui! Perjantaista viikko\ntakaperin sain minä taas tuommoista pirun pistelemistä isoihin\nvarpaisiini, sillä äärimmäisistä päistä se aina alkaa, ja vesitohtori\nsanoi: 'Herra pehtori, meidän täytyy kääriä teidät lakanoihin,\ntohtori Strumpfin saakelin kolchikum tulee ilmi, se pitää ajaa ulos'.\nNo, se pannaan toimeen, hän käärii minut itse ja niin piukkaan, että\ntuskin voin henkeäni vetää, jota tehdessään hän sanoo ilman olevan\nminulle vähemmän tarpeellista kuin veden; ja samassa aikoo hän sulkea\nvielä akkunankin. 'Ei', sanoin minä, 'sen verran ymmärrän minäkin\nsiitä, raitis ilma on välttämätön, antakaa akkunan olla auki', ja hän\nantaa sen olla ja menee tiehensä. Niin lepään minä nyt levollisesti\nkurjassa asemassani enkä aavista mitään pahaa, kun yht'äkkiä kuulen\nkummallista suhinaa ja hörinää ympärilläni, ja kun katsahdan ylös,\nlentää hyrisee kokonainen mehiläisparvi sisään akkunasta, emo\nensimäisnä -- sillä minä tunnen hänen, Kaarlo, sinä tiedät että minä\nolen mehiläishoitaja: oli minulla kerran Zittelwitzissä koulumestarin\nkanssa yhdessä keväällä viisikahdeksatta mehiläispesää -- ja tämä\nemo pyrkii nyt suorastaan villavaippaa kohden, jonka tohtori oli\nvetänyt minun pääni päälle. No, mitä piti minun tehdä? Liikuttaa en\nvoinut itseäni; minä puhaltelin siis häntä kohden, minä puhaltelin,\nkunnes hengästyin; mutta turhaan, ihan turhaan! Se peijakas istahtaa\nvihdoin juuri minun kaljulle päälaelleni -- sillä varatukan otan minä\naina pois, säästääkseni sitä -- ja nyt tulee koko parvi ja läheilee\nkasvojani. No, nyt oli hukka merrassa! Minä vieritin itseni ulos\nsängystä. Putosin leiskahdin maahan ja vieritin nyt itseäni pitkin\nlattiaa ovelle saakka, päästäkseni vapaaksi tuosta villavaipasta ja\nnoista märistä lakanoista, ja pääni päällä oli piru valloillaan,\nitse ilmeinen perkele! Ja niin juoksin minä nyt ulos ovesta ja\nhuimin ympärilleni noita takaa ajavia mehiläisiä silmittömästi ja\nhurjasti, ja huusin apua. Jumalan kiitos ja kunnia, vesitohtorin\napulainen -- hänen nimensä on Ehrfurt -- kohtasi minun ja vei minun\ntoiseen suojaan ja siellä sain tarpeelliset vaatteet päälleni, niin\nettä muutaman tuntisen levon perästä voin mennä ruokahuoneesen,\njota sanotaan salongiksi, ja kymmenkunta mehiläispiikkiä oli\nruumiissani. Minä rupesin puhumaan herrojen kanssa, ja he nauramaan.\nMiksikä he nauroivat, Kaarlo? Sinä et sitä tiedä enkä minäkään\nsitä tiedä. Minä käännyin sitte ystävällisimmällä tavalla erääsen\nnaiseen ja aloin puhua ilmasta; hän punastui. Miksikä hän punastui\nilmasta puhuttaissa? Sitä en tiedä etkä sinäkään sitä tiedä. Minä\nkäännyin erääsen, joka oli laulajatar, ja pyysin nöyrästi, että\nhän tekisi hyvin ja laulaisi vielä kerran laulun, jonka hän joka\nilta oli laulanut. Mitä luulet että hän teki, Kaarlo? Hän käänsi\nminulle selkänsä. Ja kun minä nyt arvelin ajattelin itsekseni tätä\nkummaa, tuli vesitohtori ja sanoi hyvin kohteliaasti minulle: 'Herra\npehtori, älkää panko pahaksi, te olette tänään iltapuolella päivää\nliiaksi vetäneet huomiota puoleenne'. -- 'Kuinka niin?' kysyin\nminä. 'Niin', sanoi hän, 'kun te juoksitte ulos ovesta, sattui\nneiti von Hinkefusz[8] juuri käymään käytävässä ja hän on kaikessa\nsalaisuudessa kertonut sen toisille'. -- 'Ja sentähden', sanoin\nminä, 'tahdotte te riistää minulta luonnollisen sääliväisyyden?\nSentähden nauravat herrat ja antavat naiset minun ihastella suloisia\ntakapuoliansa? Ei, sentähden en ole minä tullut tänne! Jos neiti von\nHinkefusz olisi tullut minua vastaan, kymmenkunta mehiläispiikkiä\nnahassa, olisin minä joka aamu kaikessa nöyryydessä tiedustellut\nhänen terveytensä tilaa. Mutta antaa hänen olla! Ihmisellisiä\ntunteita ei voi kukaan ostaa torilta. Mutta tulkaa nyt, herra tohtori\nja vetäkää nuo mehiläispiikit pois ruumiistani'. Näetkös, Kaarlo, hän\nei siihen kyennytkään. Mitä?' sanoin minä, 'ettekö osaa vetää edes\nmehiläispiikkiä pois nahastani?' -- 'En', sanoi hän, 'kyllä sen juuri\nosaisin, mutta minä en uskalla, sillä semmoiset toimet ovat kirurgin\ntehtäviä, ja niihin ei ole minulla Meklenpurin hallitukselta lupaa'.\n-- 'Mitä?' sanoin minä, 'te tahdotte ajaa leinin pois luistani,\nettekä uskalla laillisesti vetää mehiläispiikkiä ulos nahastani?\nTe ette uskalla koskea ihmisen ulkopuoliseen nahkaan ja tahdotte\nkuitenkin viruttaa minun tutkimattomat sisukseni puhtaiksi teidän\nsaakelin vedellänne? -- Kiitoksia paljon!' -- Ja näetkös, Kaarlo,\nsiitä hetkestä asti kadotin kaiken luottamuksen vesitohtoriin ja\nsitä ilman eivät he voi mitään aikaan saada, sitä saarnaavat he\njokaiselle, joka sinne tulee. Minä lähdin sentähden heti tieheni\nja annoin vanhan Metzin Rahnstädtissä vetää mehiläispiikit ulos.\nJa siihen loppuu tarinani olostani kylpylaitoksessa; mutta hyvää\ntekee se kuitenkin. Ihminen saa ihan toiset ajatukset ja vaikk'ei\ntuo saakelin leini lähdekään pois ruumiista, saa siellä kuitenkin\nkäsityksen siitä, mitä kaikkia ihmisen ruumis voi kestää, ja kas\ntässä, Kaarlo, olen sinulle tuonut tullessani vesikirjan, josta\ntalvi-illoilla voit opiskella tiedettä\".\n\nHawermann kiitti ja puhe kääntyi nyt maanviljelykseen ja vähitellen\nmyöskin maanviljelysoppilaisiin.\n\n\"No, Kaarlo, kuinka sinun nuori aatelismiehesi edistyy?\"\n\n\"Varsin hyvin, Bräsig, hän on yhtä hyvä kaikkiin; minun on vaan\nmieleni paha, etten enää saa pitää häntä luonani. Hän tekee\nvelvollisuutensa joka askareessa ja vielä enemmänkin. Minä olen\nkuullut Daniel Sadenwaterilta, että hän usein on valvonut yöllä\nkipeän, vanhan herran luona, vaikka hän on ollut kyllä väsynyt. Hän\non nuori mies, jonka vertaista saa etsiä, virkku työhön ja sydän\noikealla paikalla\".\n\n\"No mutta sinun vintiösi?\"\n\n\"Ei hänkään juuri pahimpia ole; hänen päässään on paljo juonia, aivan\npaljo! mutta pahanluontoinen ei hän ole. Hän tekee myöskin, mitä\nhänen käsketään, ja jos hän toisinaan sen unhottaakin -- no niin,\nolemmehan mekin nuoria olleet\".\n\n\"Paras omaisuus molemmilla nuorilla oppilaillasi on, että he ovat\nvahvoja. Näetkös, minä olin Kristian Klockmannilla, hänellä on\noppilas, tuommoinen heikko raukka, neljäntoistavuotias, vast'ikään\nripille päässyt! hän on päiväkauden väsyksissä, nukkuu käydessään! ja\nruoalla oltaissa, ei syö hän mitään, ja kun hän pellolle lähetetään,\nviluttaa häntä\".\n\n\"No semmoisia eivät toki ole minun nuoret herrani\", sanoi Hawermann.\n\n\"Ja aatelismiehesi valvoo yöllä, vanhan herran luona?\" kysyi Bräsig.\n\"Pidän paljo siitä nuoresta miehestä! Kamarineuvos on kai jo hyvin\nheikko? Tervehdä häntä minulta, Kaarlo, sillä minä aion nyt lähteä,\nminun täytyy mennä armollisen herrani, kreivin, luoksi, hän tahtoo\npuhutella minua eräässä tärkeässä asiassa\". Ja niin ratsasti hän\ntiehensä.\n\nJa kamarineuvos oli todellakin viimeisinä päivinä käynyt hyvin\nheikoksi; hän oli taas saanut pienen halvauksen, onneksi voi\nhän kumminkin vielä puhua, ja samana iltana tuli Frans ja pyysi\nHawermannin tulemaan ylös, kamarineuvos toivoi saada puhua Hänen\nkanssansa.\n\nKun pehtori astui huoneesen, oli Fidelia siellä ja pakisi pajatteli\nlapsimaisella tavallaan vanhalle herralle niitä ja näitä -- hyväinen\naika! eihän se lapsi raukka tietänyt, kuinka kauvan hän enää sai\nhaastella hyvän isänsä kanssa. Kamarineuvos käski hänen jättää hänet\nyksinään Hawermannin kanssa, ja kun Fidelia oli mennyt, katseli\nhän pehtoria surullisilla silmillä ja lausui heikolla äänellä:\n\"Hawermann, hyvä Hawermann, kun kaikki se, mikä ennen meitä ilahutti,\nei enää meitä miellytä, silloin on loppu lähellä\". -- Hawermann\nloi pikaisen silmäyksen häneen, hän ei voinut salata itseltään\npahinta, sillä hän oli nähnyt monta ihmistä kuolinvuoteella, hän loi\nsurullisena silmänsä alas ja kysyi: \"Eikö lääkäri ole tänään käynyt\ntäällä?\"\n\n\"Ah, hyvä Hawermann, _lääkäri_! Mitä hänestä? Minä tahtoisin\nmieluisemmin nähdä vielä kerran pastori Behrensin luonani. Mutta sitä\nennen on minun vielä puhuminen teidän kanssanne muista murheista.\nIstukaa tähän minun viereeni\".\n\nKun pehtori sen oli tehnyt, puhui hän pikaisesti ja tuontuostakin\npysähtyen, ikäänkuin olisi hänellä ollut yhtä suuri puute ajasta kuin\nilmasta.\n\n\"Testamenttini on Swerinissä. Minä olen muistellut kaikkia, mutta\n-- jos ei sairauteni olisi tullut niin äkkiä -- vaimoni kuoli äkkiä\n-- minä pelkään, minun asiani eivät ole niin hyvällä kannalla kuin\nniiden pitäisi\". Vähän ajan perästä tointui hän taas vähäsen. \"Minun\npoikani saa kartanon, molemmat naidut tyttäret ovat saaneet osansa;\nmutta nuo kolme naimatonta -- ne lapsi raukat! -- heille ei ole paljo\njäänyt. Akselin tulee pitää heistä huolta -- ah Jumalani, hänellä\non kyllä tekemistä itsestänsäkin. Hän kirjottaa minulle, että hänen\nmielensä on vielä palvella muutamia vuosia sotaväessä -- hyvä,\nvarsin hyvä, jos hän säästävästi elää -- sitte voi jäädä jotakin\ntalon tuloista ylitse -- velkojen maksamiseen. -- Mutta juutalainen,\nHawermann, juutalainen! Onko hän odottava? -- Sanoitteko jotakin?\"\n\n\"En, herra kamarineuvos; mutta Mooses on odottava; minä toivon sitä\nvarmaan. -- Ja jos ei hän odottaisikaan, niin on maassa paljo rahaa,\npaljon enemmän kuin vuosi takaperin\".\n\n\"Jaa todellakin! ja maatilat ovat nousseet hinnassa. Mutta mitäpä\nsiitä? -- Aksel ei ymmärrä mitään maanviljelyksestä -- minä olen\nFransin kautta lähettänyt hänelle kirjoja, maanviljelystä koskevia\nkirjoja -- niitä pitää hänen tutkia -- se voi häntä auttaa, eikö\nniin, Hawermann?\"\n\nAh, hyvä Jumala, ajatteli Hawermann, sitä ei sinun vanha herrasi,\njoka itse aina oli niin käytännöllinen ja viisas, ollut toivonut\nterveenä ollessansa; mutta mitä hyötyä siitä olisi, jos hän ottaisi\nhäneltä tämän toivon, hän sanoi siis: jaa, sitä hänkin toivoi.\n\n\"Ja, rakas ystävä, te pysytte hänen luonansa\", huudahti kamarineuvos\nsydämellisesti, \"antakaa minulle kätenne, te pysytte hänen luonansa\".\n\n\"Pysyn\", sanoi Hawermann ja kyynelet tulivat hänen silmiinsä, \"niin\nkauvan kuin minä voin olla teille ja teidän perheellenne hyödyksi, en\nlähde minä Pümpelhagenista\".\n\n\"Minä tiesin sen\", sanoi hänen herransa ja vaipui väsyneenä takasin\nvuoteellensa, -- \"mutta -- Fidelian pitää kirjottaa -- nähdä Aksel\nvielä kerran -- nähdä teidän kanssanne yhdessä\". Hänen voimansa\nloppuivat, hän hengitti raskaasti ja korisi pahasti.\n\nHiljaa nousi Hawermann istuimeltaan ja veti kellon nuoraa, ja\nkun Daniel Sadenwater tuli, vei hän hänet esihuoneesen ja sanoi:\n\"Sadenwater, meidän herramme on tullut huonommaksi, minä pelkään,\nettei hän elä enää kauvan, kutsukaa ryökynöitä ja nuorta herraa;\nmutta älkää sanoko vielä mitään varmaa\".\n\nTuon vanhan palvelian levollisille kasvoille lensi vieno surun\nilmaus, niinkuin ilta tuulen henki karehtii lammen tyynellä pinnalla,\nhän katsahti taaksensa tuota raollaan olevaa sairashuoneen ovea\nkohden, ikäänkuin puhaltaisi tuo tuuli sieltä, ja jupisi itseksensä,\nikäänkuin olisi hänen pyytäminen anteeksi: \"Hyväinen Jumala, siitähän\non nyt yli kolmenkymmenen vuoden...\" käännähtihe ympärinsä ja meni.\n\nFrans ja ryökynät tulivat. Nuo tyttö parat eivät aavistaneet, että\nkivi niin pikaisesti vieri alas vuorta myöden, olivathan he aina\ntoivoneet, että joku sitä pidättäisi, lääkäri tahi, jos ei hän\nvoinut, meidän Herramme itse. He olivat viime aikoina vuorotellen\nvalvoneet isänsä luona, ja nyt tuntui heistä niin tuskalliselta, kun\ntapasivat täällä toisensa kaikki yhtä aikaa ja Fransin ja Hawermannin\nja Daniel Sadenwaterin.\n\n\"Jumalan tähden, mitä täällä... mitä täällä on?\" kysäisi Fidelia\nvanhalta pehtorilta.\n\nHawermann tarttui hänen käteensä ja puristi sitä: \"Teidän isänne on\ntullut huonommaksi, hän on hyvin sairas, hän mielisi puhua teidän\nveljenne kanssa. Herra von Rambow, kirjottakaa hetimmiten pari sanaa,\nminä lähetän noutamaan lääkäriä, kuski voi ottaa kirjeen myötänsä\npostiin. -- Kolmen päivän kuluttua voi veljenne olla täällä\".\n\n\"Hän ei elä kolmea tuntia\", kuiskasi Sadenwater Hawermannille,\ntullessaan ulos sairashuoneesta.\n\nJa sairashuoneessa seisoivat ne kolme tytärtä isänsä vuoteen ääressä\nja itkivät ja valittivat hiljaa itseksensä ja olisivat mielellään\npitäneet sen tuen, joka heillä niin kauvan oli ollut, ja vaivasivat\nkukin päätänsä, niillä voisi lieventää, millä auttaa, ja nuo kolme\nsydäntä tykkivät yhä tuskallisemmin, yhä tulisemmin, sillä aikaa kuin\ntuo _yksi_ sydän hiljeni hiljenemistään.\n\nJa etuhuoneessa istui Frans ja kuulteli jokaista, ääntä ja nousi\nylös ja meni sairaan huoneesen ja tuli takasin taas. Hän ei koskaan\nollut nähnyt eikä kuullut ihmisen hengen lähtevän, ja ajatteli omaa\nisäänsä, jota hän aina oli kuvaillut mielessään setänsä kaltaiseksi,\nja hänestä tuntui, ikäänkuin kuolisi hänen oma isänsä toistamiseen.\nJa hän ajatteli myös setänsä poikaa, joka ei ollut saapuvilla ja\njonka sijassa hän oli, ja hän ajatteli, että hänen täytyi sentähden\nrakastaa häntä koko elinaikansa.\n\nHawermann seisoi avonaisen akkunan luona ja katseli ulos yöhön, yhtä\nsumuiseen ja pimeään yöhön, kuin se oli, jolloin hänen sydämensä\noli saanut haavan, joka ei koskaan parantunut. Silloin kuoli hänen\nvaimonsa, nyt teki lähtöä hänen ystävänsä, kenenkä vuoro tuli sitte?\nTuliko nyt hänen oma vuoronsa? vai tuliko... Ei, ei, se ei voinut\nolla Jumalan tahto, olihan hänen oma aikansa sitte likimpänä.\n\nJa uunin ääressä istui Daniel Sadenwater ja teki, mitä hän jo\nkolmekymmentä vuotta oli joka ilta tehnyt: hänellä oli sylissään\nkorissa hopealusikoita ja kahveleita ja tuolilla hänen vieressään\noli pyhjinrietu ja siniraitainen niistinliina, ja hän pyyhki\nhuolellisesti riedullaan lusikoita ja kahveleita ja niistinliinalla\nsilmiänsä, ja kun hän otti käteensä hopealusikan, johon oli piirretty\nhänen herransa nimi ja jota hän yli kolmenkymmenen vuoden joka ilta\noli pyyhkinyt, silloin tulivat hänen silmänsä niin sumeiksi, ettei\nhän enää voinut nähdä, oliko se kirkas vai eikö, ja hän laski korin\npois ja katseli kahvelia, kunnes hänen silmänsä kokonaan täyttyivät\nkyynelistä, ja kun hän arveli mielessään, mitä hän oikeastaan oli\najatellut, oli se tämä: kukapa nyt oli syövä tällä kahvelilla?\n\nJa kaiken tämän levottomuuden ja sydämen tuskan aikana kävi\npöytäkellon heiluri tavallista käyntiään, ikäänkuin istuisi aika\nkehdon ääressä ja tuudittaisi lastansa hiljaan ja varmaan uneen,\nviimeiseen uneen. Ja lapsi nukkui, kaksi silmää sulkeutui iäksi\npäiväksi, synkeä esirippu ajan ja ijankaikkisuuden välillä putosi\nhiljaa alas, ja tällä puolella seisoivat nuo tyttö-raukat ja\nvalittivat katkerasti ja kurottivat turhaan käsiänsä sitä kohden,\njoka ollut oli, ja voivottelivat sitä, mitä tapahtunut oli. Fidelia\nheittäytyi yli isänsä ruumiin ja vaikeroi ja itki, kunnes hän meni\ntainnuksiin. Frans otti hänen säälien syliinsä ja kantoi hänen ulos\nhuoneesta, molemmat toiset sisaret seurasivat levottomina lemmittynsä\ntähden, ja Hawermann jäi yksin Daniel Sadenwaterin kanssa, ja kun\nhän oli sulkenut kuolleen silmät kiini ja vähän ajan perästä lähti\npois raskaalla sydämellä, istui Daniel vuoteen ääressä ja katseli\nlevollisilla silmillään herransa kasvoihin, jotka olivat vielä\nlevollisemmat, ja kahveli oli vielä hänen kädessänsä. -- --\n\n\n\n\nLuku 9.\n\nMitä Aksel sanoi tähän onnettomuuteen, ja onko neljäntoistavuotinen\ntyttö vielä lapsi vai jo nuori neito. Kuinka Pomukkelskopp kulkee\nherra kreivin perässä ja tuntee hyvän hajun. Kuinka ne kolme\nnaimatonta tytär-raukkaa rakentelevat vastaisuuttansa, ja kuinka\nPomukkelskopp tarttuu rohkeasti nokkosiin. Taavetin sormuksesta\nja kellonvitjoista ja hänen sääristänsä ja varpaankänsistänsä.\nKuka notarius Slusuhr oikeastaan oli, ja mitä asioita hän ajoi\nPomukkelskopin kanssa. Kuinka Taavetti ensin sai likaisia villoja ja\nkuinka hän sittemmin ei enää niitä saanut.\n\n\nKolme päivää sen perästä tuli Aksel vartavasten tilatuilla\npostivaunuilla kartanoon, liian myöhään, kuullaksensa isänsä\nviimeisiä sanoja, mutta aikaseen kumminkin, osottaaksensa hänelle\nviimeistä kunnioitusta. Postimies puhalsi lystillistä säveltään,\najaessaan kartanolle, ja herraspytingin ovesta astui ulos kolme\nkalpeata hahmoa mustissa murhevaatteissa. -- Mitä mailman on\ntekemistä meidän murheemme kanssa? -- Nuori herra tiesi nyt, mitä oli\ntapahtunut, ja yht'äkkiä johtui hänen mieleensä kaikki, mihin hän oli\nsyyllinen ja syytön: Jumalan sallimus, hänen oma järjettömyytensä\nja huikentelevaisuutensa, hänen sisariensa toivoton tila, hänen\noma kykenemättömyytensä heitä auttamaan, ja ennen kaikkia isänsä\nhyvät työt häntä kohtaan, jotka eivät olleet tauonneet, olivat ajat\nhyviä tahi huonoja. Hän oli varsin haltioissaan. Hänen luontonsa\noli nyt semmoinen, että hän syttyi liekkiin ja tuleen jokaisessa\ntilaisuudessa, saatikka sitte tämmöisessä yksivakaisessa, joka nyt\noli edessä. Hän itki ja voivotteli ja syytti itseänsä ja kysyi yhä\nuudestaan pienimpiäkin seikkoja, ja kun hän sai Fransilta tietää,\nettä hänen isänsä oli puhunut Hawermannille viimeiset sanansa,\nvei hän vanhan pehtorin eriksensä ja tiedusteli häneltä sitä, ja\nHawermann puhuikin suunsa puhtaaksi ja sanoi että ne viimeiset\nsurut, jotka Akselin isää täällä maan päällä rasittivat, koskivat\nhänen poikansa vastaisuutta ja kuinka Aksel ja hänen sisarensa\njärjellisellä talouden pidolla voisivat maatilallaan tulla toimeen.\n\nAh, sitäpä Aksel juuri tahtoikin! Sen vannoi hän tehdäksensä tuon\nsinisen taivaan alla, kun hän yksinään käveli puutarhassa; hän aikoi\ntehdä killingit taalereiksi, hän aikoi vetäytyä pois mailmasta ja\nkumppanien seurasta. Ja sen hän voikin tehdä, varsin hyvin voi\nhän sen tehdä, mutta kohta luopua sotaväestä, ja mennä johonkin\nkunnollisesti maanviljelystä oppimaan, niinkuin Hawermann oli hänelle\nehdotellut, sitä ei hän voinut, siksi oli hän jo liian vanha ja\nhänen kunniansa upseerina ei sitä sietänyt; mutta se ei ollutkaan\njuuri tarpeesen. Kun hän nyt otti kartanon haltuunsa, oppi hän sen\nitsestään; mutta säästäväisesti tahtoi hän elää, velkansa tahtoi hän\nmaksaa ja ahkerasti tahtoi hän myös lukea maanviljelyskirjoja, johon\nhänen vanha isänsä niin hartaasti häntä oli kehottanut.\n\nNiin voi ihminen valhetella mielessänsä; eivät, edes vakaisimmat ja\npyhimmätkään hetket ole ta'atut valheesta.\n\nSeuraavana päivänä oli hautajaiset. Kartanon alustalaisia ei\nniihin ollut kutsuttu; mutta kamarineuvosta olivat alamaisensa\nniin rakastaneet, että paljo väkeä ympäristöstä oli tullut häntä\nsaattamaan. Bräsigin herra kreivi oli myös tullut, mutta näytti\nsiltä, kuin etsisi hän täällä itse kunniaa, jossa hänen piti sitä\ntoiselle osottaa. Bräsig itse oli tullut ja seisoi porstuassa arkun\nvieressä, ja kun toiset painoivat alas silmäkarvansa ja loivat maahan\nsilmänsä, aukaisi hän silmänsä selälleen ja kohotti silmäkarvansa\nkorkealle kaareen, ja kun Hawermann kävi hänen ohitsensa, tarttui\nBräsig häneen takinliepeestä, puristeli päätänsä ja kysyi häneltä\nhartaasti: \"Kaarlo, mikä on ihmisen elämä?\" Mutta sen enempää ei\nhän siitä virkkanut, ja hänen vieressänsä seisoi Jokkum Nüssler ja\njupisi hiljaa itseksensä: \"Niin, mitäpä sille voi tehdä?\" Ja heidän\nympärillänsä seisoivat päivätyöläiset, kaikki Pegelit ja Degelit,\nPäselit ja Däselit, ja kun pastori Behrens tuli ulos salista,\ntaluttaen nuorinta tytärtä kädestä, ja asettui arkun ääreen, piti hän\npuheen, joka olisi mennyt vieraankin ihmisen sydämeen, ja silloin\nvieri monta kyyneltä vanhoista silmistä tuon hyvän isäntä-vainajan\ntähden. Kiitollisuuden kyyneliä siitä, mitä vanha herra oli heille\nollut, ja pelon kyyneliä siitä, mitä nuori herra oli heille tuova.\n\nKun puhe oli loppunut, lähti saattojoukko liikkeelle Gürlitzin\nkirkkotarhaa kohden. Arkku nostettiin avonaisiin vaunuihin ja\nvieressä istui Daniel Sadenwater niin jäykkänä ja järkähtämättömänä\nvanhoine levollisine kasvoineen, ikäänkuin olisi hän jo eläissään\nasettanut itsensä muistopatsaaksi herransa haudalle. Sitte tulivat\nvaunut noiden neljän lapsen kanssa, sitte herra kreivin vaunut,\nsitte pastori Behrensin ja Fransin, joka mielellään olisi ottanut\nHawermannin viereensä, mutta Hawermann ei tahtonut, hän tahtoi käydä\npäivätyöläisten kanssa; sitte se ja se ja se ja Jokkum Nüssler ja\nvihdoin Hawermann Jalkasin Bräsigin ja päivätyöläisten kanssa.\n\nLähellä Gürlitziä kallistui Bräsig Hawermannia kohden ja kuiskasi\nhänelle: \"Kaarlo, minulla on se nyt\".\n\n\"Mikä on sinulla, Sakari?\"\n\n\"Eläke armolliselta herraltani kreiviltä; kun minä viimen luonasi\nolin, ratsastin minä hänen puheillensa, ja silloin sain minä sen\nkaikessa armossa pykälä pykälältä: kaksisataaviisikymmentä taaleria,\nkymmenentuhatta turvetta, vapaat huoneet myllytalossa Haunerwiemissä\n-- myöskin pieni puutarha seuraa muassa vihanneksien kasvattamista\nvarten, ja vielä lisäksi pieni perunamaa\".\n\n\"No, Sakari, se ilahuttaa minua, nyt sinä voit elää huoletonna\nvanhoilla päivilläsi\".\n\n\"Jaa, jaa, Kaarlo, sitä minä voin, ja jos minä siihen lisään muut\nvarani, korot rahoistani, jotka olen työlläni ansainnut, niin ei\npuutu minulta mitään. Mutta mikä liike tuolla on etupäässä?\"\n\n\"Aa, he aikovat kai tässä ottaa ruumiin alas vaunuista\", sanoi\nHawermann ja käännähtihe päivätyöläisiä kohden: \"Kegel, Päsel! Nyt\ntäytyy teidän mennä, miehet, nostamaan arkkua\". Ja niin puhein\nmeni hän miesten kanssa joukon etupäähän, antamaan tarpeellisia\nkäskyjänsä; Bräsig seurasi häntä.\n\nSillä aikaa, kuin tätä toimitettiin, oli ruumiin saattojoukko astunut\nalas vaunuista, ja kun Aksel kolmen sisarensa kanssa oli astunut\nmaahan, tuli pastorin pieni rouva ja Lovisa Hawermann surupuvuissa\nheidän luoksensa ja pastorin rouva antoi kättä molemmille vanhemmille\ntyttärille, joista hän muuten aina oli pysynyt erillään heidän\naatelisuutensa tähden, ja puristi heidän molempien käsiä niin\ntuttavallisesti ja sääliväisesti -- sillä kuolema ja sydämen suru\ntekee kaikki yhdenkaltaisiksi, ylhäiset nöyryttävät itsensä Jumalan\nkäden alla, sillä he tietävät, etteivät he hänen edessänsä mitään\nole, ja alhaiset kohottavat päätänsä pystyyn, sillä he tietävät, että\nse sääliväisyys, joka heitä liikuttaa, on Jumalasta. Tänään olisi\nDavid Däsel huoleti voinut puristella noiden armollisten ryökynäin\nkättä, ja he olisivat mielihyvällä hänen vetisistä silmistään nähneet\nhänen uskollisen sydämensä. Lovisa piti ystävänsä Fidelian kädestä\nkiini eikä tietänyt, mitä hänen piti sanoa ja tehdä: \"Tässä!\"\nhuudahti hän syvästi huo'aten ja pisti kimpun valkeita ja punasia\nruusuja hänen käteensä, ikäänkuin tahtoisi hän tällä tavalla osottaa\nkaikkea sitä rakkautta ja sääliväisyyttä, mitä hänen rikkaassa\nsydämessänsä asui.\n\nKaikkein silmät tähtäsivät tuota neljätoistavuotista lasta -- vai\noliko hän enää lapsi? Kun nuori koivu lämpimän kevätsateen jälkeen\nrehottaa vihreänä, onko se vielä silmikolla vai onko siinä jo\nlehtiä? Ja ihmissielulle voipi jokainen hellä liikutus, kun aika on\ntullut, tulla lämpimäksi sateeksi, joka saa lehdet puhkeemaan ulos\nsilmikoista.\n\n\"Kuka hän on?\" kysyi Aksel Fransilta, joka katsella tuijotteli lasta.\n-- \"Kuka on tuo nuori tyttö, Frans?\" kysyi hän vielä toistamiseen ja\ntarttui hänen käteensä.\n\n\"Tuo nuori tyttö?\" kysäisi Frans, ikäänkuin vedettäisiin häntä pois\npaikasta, josta hän ei mielellään tahtonut lähteä, \"tuota _lastako_\ntarkotat? Hän on pehtori Hawermannin tytär\".\n\nHawermann oli myöskin katsellut lastansa Ja hänen mieleensä johtuivat\nsamat ajatukset kuin sinä yönä, jolloin kamarineuvos kuoli. \"Ei\",\nsanoi hän taas, \"se ei voi olla Jumalan tahto\". -- Naurettavaa! Eipä\nhänen tyttärensä kipeäkään ollut; mutta nuo punaset posket! Semmoinen\nmenee perintönä, ja hänen vaimo parallansa oli myöskin ollut kauniit,\npunaset posket.\n\n\"No, mikäs sinun on?\" sanoi Bräsig ja herätti hänen hänen\najatuksistansa. \"Todellakin! Näetkös, Kaarlo, Samuli Pomukkelskopp!\nTänäpänä mustissa vaatteissa!\"\n\nJa totta se oli. Pomukkelskopp astui lähemmäksi ja teki ryökynöille\nsemmoisen nöyrän, surua osottavan kumarruksen, kuin hän joinkin\nlyhyillä raajoillansa aikaan voi saada, ja kääntyi sitte herra\nluutnantin puoleen: \"Suokaa anteeksi -- naapuruus -- _sydämellisin_\nosanotto tähän surulliseen tapaukseen -- -- _suurin_ kunnioitus\nvainajaa kohtaan -- toivomus myöskin vastaisesta, hyvästä sovusta\nPümpelhagenin ja Gürlitzin välillä\" -- lyhyesti sanoen, mitä tässä\ntuokiossa hänen mieleensä tuli, sanoi hän, ja kun luutnantti\nkiitti häntä hänen ystävällisyydestään, oli Pomukkelskopin mieli\nniin keveä, kuin olisi hän ammentanut sydämensä tyhjäksi kaikista\nsääliväisistä, ihmisellisistä tunteista, mitä siinä olla voi. Hän\nkatseli ympärilleen saattojoukkoa, ja kun hän ei niiden seassa\nhavainnut ketään muuta tilanomistajaa kuin kreivin, sovitti hän\nitsensä niin, kirkkotarhaan kuljettaissa, että hän kumminkin kävi\nherra kreivin _perässä_ ja astui nyt aina tarkkaan hänen jälkiinsä,\njoka armolliselle herra kreiville oli ihan yhdentekevä, mutta\nPomukkelskopille suuri nautinto.\n\nRuumis oli haudattu. Surevat kokoontuivat vähäksi ajaksi pappilaan\nja nauttivat hieman virvoituksia. Pastorin pieni rouva oli ihan\nkahtaalle jaettuna, toinen puoli hänestä olisi mielellään mennyt\nsohvalle noiden kolmen tyttären väliin, lohduttamaan heitä, ja\ntoinen puoli olisi mielellään pyörinyt ympäri huoneessa, tarjoomassa\nviiniä ja voileipiä, ja kun nyt Lovisa otti tämän jälkimäisen toimen\ntehdäksensä ja hänen pastorinsa edellisen, silloin oli hän vasta\nonneton ja istui nojatuolillaan niin surullisena, kuin olisi vanha\nkirurgi Metz Rahnstädtissä ommellut kiini nuo molemmat puoliskot ja\nkärsisi hän vielä tuskia siitä.\n\nLovisa oli toimittanut tehtävänsä hyvin, sillä ei kauvan viipynyt,\nkun yksi toisensa perästä saattoväestä meni matkoihinsa. Jokkum\nNüssler oli viimeinen ja, tehtyänsä luutnantille jonkinlaisen\nnurinperäisen kumarruksen, kävi hän pastorin rouvan luo ja antoi\nhänelle kättä ja puristi sitä niin sydämellisesti, kuin olisi\npastorin rouvan oma isä kuollut, ja sanoi hyvin surullisella äänellä:\n\"Jaa, niin se on, on kai\".\n\nMyöskin hänen pastorinsa oli voimainsa perästä tehnyt tehtäväänsä,\nnimittäin lohdutustyötä; mutta helpompi on täyttää tyhjä vatsa\nvoileivällä ja viinillä, kuin tyhjä sydän toivolla ja elämän\nhalulla; mutta hän oli alottanut oikeasta päästä, oli vienolla\nkädellä ohjannut ajatukset siitä, mikä ennen oli ollut niin kaunista\nja varmaa ja nyt iäksi päiväksi mennyttä, siihen, mikä lähimmässä\nvastaisuudessa oli tarpeesen, kuinka toimeen tulisivat, kuinka uuden\nelämänsä alottaisivat, ja hän osasi saattaa noiden tyttö raukkain\najatuksen ja mielen siihen, mikä oli järjellisintä tehdä ja missä\nheidän tuli asua, niin että he, matkatessaan veljensä kanssa kotia,\njo rohkenivat levittää vastaisuutensa eteensä kuin kappaleen kangasta\nja tarttua saksiin ja leikellä siitä itsellensä ja asetella sitä niin\nja näin, kuinka se parhain sopisi, ja millä tavalla täydellisin puku\nsiitä olisi saatava.\n\nMutta löytyi myöskin toisia, jotka vastaisuutta aprikoivat ja\ntuumivat, mitä nyt voi ja täytyi tapahtua, Kamarineuvoksen haudalla\nei kasvanut ainoastaan surukukkia, ei, vaan Pümpelhagenin kadonneen\nonnen porosta versoi myöskin takkiaisia, nokkosia ja villikaalia, ja\nkullankarvainen hyötyheinä muodosti kauniin kehän tämän rehottavan\nrikkaruohon ympäri. Ken tästä tahtoi kukkia poimia, ei tosin\nsaanut pelätä villikaalin myrkkyä, eikä takkiaisten tarttumista,\neikä myöskään nokkosien polttamista. Kenellä nokkosten kanssa on\ntekemistä, hänen täytyy rohkeasti käydä kiini, ja se mies, joka\ntänään, vihreäraitaiset housut jalassa, seisoi Gürlitzin puutarhassa\nja katseli Pümpelhagenia kohden, _tahtoi_ rohkeasti käydä kiini;\nmutta otollista aikaa oli hänen odottaminen, hänen kauniin,\nkullankarvaisen hyötyheinänsä oli ensin rupeeminen orastamaan.\n\n\"Siitä esteestä on siis päästy\", lausui hän hyvillä mielin\nitseksensä, \"ja _se_ oli kulmakivi. Ken on jälillä? Herra luutnantti?\nNo, häntä me syötämme hypoteekeillä, vekseleillä, koroilla ja\nodottajaisilla, kunnes hän on lihonnut, ja sitte teurastamme\nhänen. Vai olisiko mahdollista? Malla on kaunis tyttö ja Salla\nmyöskin. Herra von Zwippelwitz sanoi nykyään, kun minä myin hänelle\nvelaksi rautikkovarsani, että Sallan silmät ovat kuin -- niin,\nmitä hän niistä sanoi? -- kuin kaksi tulipyörää eli kuin kaksi\nkanunansytytintä. No, Sallapa sen itse tietää. Mutta äläpäs vielä!\nTunnen minä mokomat miehet, minä en heihin suostu. Suurimmassa\nhädässä ehkä kurottavat he meikäläisiinkin; mutta paras on aina olla\nvarullansa! -- No, jos hän toden perästä tahtoo, niin voidaanpa\nsiitä vielä aikaa myöden puhua; mutta ensin täytyy hänen lihota. --\nMutta kukapa vielä? Hawermann. Se penteleen kavala kettu! Kuinkas\nkävi tänään aamulla? Ei tervehtinyt minua! Ajattelee kai, että minun\npitäisi häntä ensiksi tervehtiä? Mokoma renki! Mitä hän muuta on kuin\nrenki? No, maltappa, kun minulla on ensin luutnantti kourissani,\nniin saat sinäkin tanssia! -- Ja Bräsig sitte? Se narrittelia!\nTahdotko sinäkin panna esteitä eteeni? Hi, hi, hi! lystiä, se narri\nei tiedä, että minä oikeastaan olen karkottanut hänen Warnitzista,\nettä notarius Slusuhr minun kehotuksestani kuiskasi herra kreivin\nkorvaan, kuinka huonoa taloutta Warnitzissa pidettiin. Niin, mätäne\nsinä vaan siellä Haunerwiemissä! -- Ja herra pastori sitte? Niin,\nherra pastori! Minun piti aamulla poiketa pappilaan ja hän oli niin\nystävällinen -- juu perunia, kyllä minä tunnen sinun ystävyytesi!\nTuossa on pappilan pelto minun silmäini edessä! Mitä? Ei suo\nminulle sitä etua ja puhuu kuitenkin _ystävyydestä_? Oo, malttakaa\nvaan pikkusen, kyllä minä teidän vielä kukistan kaikki, minä voin\nsen tehdä. Minulla on _rahoja_\". -- Ja samassa löi lämäytti hän\nylenonnellisena lihavalla kädellään housuintaskuansa, niin että\nkultaiset kellonripsulot tanssia hyppivät hänen mahallaan. Mutta\nsamassa tuokiossa vaikeni hän, sillä luinen koura laskeutui hänen\nolallensa ja hänen Kanasensa sanoi:\n\n\"Mukkel, joku on etehisessä\".\n\n\"Ken on siellä, kyhkyseni?\" kysyi Pomukkelskopp erinomaisen\nhiljaisella äänellä, sillä hänen vaimonsa läheisyys masensi aina\nhänen mielensä.\n\n\"Notarius Slusuhr ja vanhan Mooseksen Taavetti\".\n\n\"Hyvä, hyvä!\" sanoi Pomukkelskopp ja laski kätensä Kanasensa\nuumille, joka näytti siltä kuin kiemuroitsisi kurpitsi ylös pitkin\nhumalariekua. \"Mutta katsoppa vaan Pümpelhagenia, noita kauniita\nvainioita! Eikö ole synti ja häpeä, että se on semmoisissa käsissä?\nJa että nuo molemmat juuri _tänään_ tulivat -- eikö heitä johda\nJumalan sormi, kyhkyseni?\"\n\n\"Älä lörpöttele joutavia, Kopp! Tule pikemmin sisään haastelemaan\nvierasten kanssa. Semmoinen tuuma, jonka nyt olet päähäsi saanut,\nvetää liian paljo aikaa\".\n\n\"Hiljaa kauvas ehditään! Hiljaa kauvas ehditään, kyhkyseni!\" sanoi\nPomukkelskopp käydessään vaimonsa perässä vierashuoneesen.\n\nPomukkelskopin salissa seisoi ja odotti sillä aikaa notarius\nSlusuhr ja Taavetti. Taavetti oli saanut kestää hirmuisia tuskia,\nsillä kovaksi onneksensa oli hän puolipäivän aikaan, kotoa\nlähteissään, pistänyt sinettisormuksen sormeensa ja kimittänyt\nkultaiset kellonvitjat liiviinsä. Ja kun hän nyt tuli saliin ja\nhuolimatta kaikesta loistostaan nöyrästi asettui selin akkunaa\npäin, huomasi Filip Pomukkelskopp tuon kiiltävän sormuksen ja Natti\nnuo kiiltävät kellonvitjat ja juuri kuin kaksi haukkaa syöksivät\nhe molemmat Taavetin kimppuun ja väänsivät sormusta ja tempoivat\nvitjoja ja Natti astui hänen jalkapöydillensä ja Filip, joka rämpi\npolvillaan tuolilla, potki häntä sääriin, ja nämä osat olivat hänen\nihmisellisestä ruumiistaan heikoimmat; hänen jalkapöytänsä sitä\nvastaan näyttivät kuin hernemaa maaliskuussa, johon paholainen\nherneiden sijasta on kylvänyt varpaankänsiä, mutta sääriluitansa\noli hänen varovasti käyttäminen, jos niiden piti hänen elinaikansa\nkestää, siliä niiden yksin oli häntä kantaminen, koska luonto ei\nollut hänelle pohkeita antanut.\n\nJa toisen akkunan vieressä seisoi herra notarius Sallan edessä,\njoka istui tuolilla, virkaten isälleen selkätyynyä. Siihen kuvaili\nhän maisemaa pitkän ladon ja luumupuun kanssa, jossa siniset luumut\nkilluivat nyrkinkokoisina; ja ladon edessä käveli komea kirjava kukko\nja kuopusti kanojen keralla ja tadevedessä uiskenteli ankkoja ja\nhanhia, kauniita kuin joutsenet, ja kaikkein etumaisinna loikoi tällä\nkankaalla mitä suloisin, puhdas, viaton, hyvin syötetty porsas.\n\nVanha Mooses oli oikeassa; herra notarius näytti rotalta ja hänen\nkorvansa seisoivat pystyssä kuin rotan korvat, hän oli lyhytläntä ja\nlaiha, niinkuin kaikki Rahnstädtin rotat olivat, jotka eivät vielä\nolleet ehtineet lihota Taavetin villakaupasta; hänen kasvonsa olivat\nharmaat, hänen silmänsä harmaat, hänen hiuksensa harmaankellertävät\nja hänen viiksensä harmaankellertävät; mutta Malla ja Salla\nPomukkelskopp sanoivat hänen olevan erinomaisen viehättävän, hän\nosasi kertoa paljon -- itsestänsä ja omasta hävyttömyydestänsä, sanoi\nBräsig. Mutta olihan se luonnollista, että herra notarius ennemmin\npuhui omasta sukkeluudestansa kuin muiden ihmisten tyhmyydestä. Ei\nkukaan viisas mies näytä muille peltoa, josta hän ilman vaivaa ja\ntyötä voi leikata nisua. Ja mitä voi notarius sille, että hänen\nneronsa loisti niin heleästi, ettei sitä kauvemmin voitu pitää\nvakkasessa? Mitä hän sille voi, että se tuli niin suureksi, ettei\nsillä enää ollut tilaa vakkasessa, jos ei hän viskannut pois tuota\ntyhmää rehellisyyttä? Sitä me yksinkertaiset ihmiset emme voi\nensinkään arvostella -- rotat ovat rottia -- ja Taavetti sanoi itse,\nkun rotista tuli kysymys, niiden olevan häntä mahtavammat.\n\nTänään iltapuolella kertoi hän nyt sanomattomalla mielihyvällä\nSallalle, kuinka hän oli luvannut hankkia eräälle erinomaisen\ntyhmälle miehelle rikkaan vaimon, ja kuinka hän noilla erityisillä\nnaimaretkillä oli nykkinyt sulhaselta yhden lauluhöyhenen toisensa\nperästä, kunnes tuo vaivanen viimeisellä naimaretkellään ei näyttänyt\njuuri paljoa paremmalta kuin kaltattu kukko.\n\n\"Erinomaisen hauskaa\", sanoi Salla. Pomukkelskopp astui sisään: \"Ah,\nsangen ilahuttavaa, herra notarius! Hyvää päivää, herra Taavetti!\"\n\nSalla nauroi vielä yhä nauramistaan, mutta kun isä Pomukkelskopp\nnyykäytti päätään ja osotti ovea kohden, kokosi Salla luumunsa,\nkanansa, hanhensa ja porsaansa ja sanoi: \"Natti ja Filip, tulkaa, isä\ntahtoo _tehdä työtä_\", ja lähti heidän kanssansa ulos. Tätä lausetta\nkäytettiin nimittäin aina, kun Pomukkelskopp tahtoi huvitella\nitseänsä kullankarvaisella hyötyheinällään.\n\n\"Herra Pomukkelskopp\", sanoi Taavetti, \"minä tulen vuotien tähden ja\nsamassa tahtoisin kysyä villain hintaa -- minä olen saanut kirjeen...\"\n\n\"Mitä vietäviä? Vuodat ja villat?\" huudahti herra notarius,\n\"niistähän voitte jälistäpäin puhua. Me olemme tulleet tänne asiassa,\njonka tiedätte\".\n\nTästä voi nähdä, että notarius oli uudenaikainen asiamies, joka ei\npitänyt pitkiä puheita, hän kävi suorastaan asian varteen kiini,\nja Pomukkelskopp piti paljo semmoisista miehistä, jotka rohkeasti\ntarttuivat hänen nokkosiinsa, hän kävi sentähden likemmäksi\nnotariusta, puristi hänen kättänsä ja pakotti hänen istumaan sohvalle.\n\n\"Jaa\", sanoi hän, \"se on tukala, pitkällöinen tehtävä\".\n\n\"Pitkällöinen?\" kysäisi herra notarius. \"Mitä? Riippuuhan se vaan\nmeistä, kuinka pitkälle tahdomme sitä venyttää. Ja tukala? Minulla\non ollut tukalampia asioita ajettavana. Taavetilla on kaksituhatta\nviisisataa vekseleissä; minä itse olen viime aikoina lähettänyt\nhänelle kahdeksansataa kolmekymmentä. Tahdotteko ostaa ne? Tässä ne\novat\".\n\n\"Ne ovat hyviä papereita\", sanoi Pomukkelskopp hiljaa ja\nlevollisesti, nousi istuimeltaan ja toi rahat kaapista.\n\n\"Tahdotteko ostaa minunkin paperini?\" kysyi Taavetti.\n\n\"Nekin ostan minä\", sanoi Pomukkelskopp ja nyykäytti päätään niin\narvokkaasti, kuin tekisi hän suuren hyvän työn ihmiskunnalle. \"Mutta,\nhyvät herrat\", sanoi hän, ruvetessaan lukemaan rahoja, \"minä panen\nyhden ehdon. Te teette minulle velkakirjan, että olette minulle\nvelkaa tämän summan ja pidätte vekselinne ja hätyytätte häntä niillä.\nHäntä pitää vaan hätyyttää, sillä jos hän saa olla rauhassa ja asiaa\njärjellisesti punnita, voi hän saada rahoja lainaksi mistä hyvänsä,\nja otollinen aika ei ole vielä käsissä\".\n\n\"Jaa\", sanoi notarius, \"se ehdotus ei ole hullumpi ja sen voimme me\ntehdä; mutta Taavetilla olisi vielä jotakin sanomista teille\".\n\n\"Niin\", sanoi Taavetti, \"minä olen saanut kirjeen P:stä, jossa hän\non sotapalveluksessa, Markus Seeligiltä, hän kirjottaa minulle, että\nhän siellä helposti voi ostaa kahdentuhannen markan edestä luutnantin\nvelkakirjoja -- haluttaako teidän saada nekin?\"\n\n\"Hm!\" sanoi Pomukkelskopp, \"vähän liiaksi yhdellä haavaa -- mutta --\nostakaa ne kuitenkin minulle\".\n\n\"Mutta minulla on myöskin yksi ehto\", sanoi Taavetti. \"Teidän pitää\nmyydä minulle villat\".\n\n\"Niin, miks'ette sitä tekisi?\" sanoi herra notarius ja astui herra\nkartanonomistajan varpaille. \"Miks'ei voisi Taavetti käydä niitä\nkatselemaan?\"\n\nJa Pomukkelskopp ymmärsi yskän ja saatti Taavetin ulos ovesta,\nkatselemaan villoja, ja kun hän taas istahti notariuksen viereen\nsohvalle, purskahti notarius nauruun ja sanoi: \"Me tunnemme toinen\ntoisemme\".\n\n\"Kuinka niin?\" kysäisi Pomukkelskopp, ikäänkuin olisi hän kiiltävistä\nvaunuistaan astunut leijuun.\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi notarius ja taputti häntä olkapäälle, \"mikä\nteidän tarkotuksenne on, olen minä jo aikaa tietänyt, ja jos vedätte\nminun kanssani yhtä köyttä, niin se kyllä onnistuu\".\n\nHerran Jestan, kuinka se mies oli viisas! Pomukkelskoppia oikein\nhämmästytti.\n\n\"Herra notarius, minä en kiellä --\"\n\n\"Ette suinkaan, sen kyllä jätätte tekemättä. Meidän molempain\nvälillämme on se salaisuutena pysyvä. Jos käy niin, kuin käydä pitää,\nsaatte te aikaa voittain Pümpelhagenin ja _Taavetti_ saa lailliset\nkorkonsa, ja _minä_ -- hyväinen aika, minä voisin sen asian itsekin\ntoimittaa, mutta se on minulle liiaksi suuri -- ja minä tyydyn\nmieluisemmin johonkin myllyyn eli talonpojan taloon, jonka teen\nsittemmin ritariskartanoksi. Mutta paljo rahaa menee siihen teiltä\".\n\n\"Niin, niin! Jumala nähköön, paljo rahaa; mutta se ei haita. Minun\nsydäntäni kirventelee, nähdessäni tuota kaunista kartanoa; eikö ole\nsynti ja häpeä, että se on semmoisissa käsissä?\"\n\nNotarius kurkisteli häntä sivulta päin, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa,\najatteletko sinä todellakin niin.\n\n\"Te katselette minua niin kummallisesti\", sanoi Pomukkelskopp.\n\n\"Niin\", virkkoi notarius ja nauroi, \"ja te näytätte minusta varsin\nlystilliseltä. Ken ottaa pahan paattiinsa, soutakoon sen maalle.\nEttehän kai luule, että muutamalla viheliäisellä tuhannen taalerin\nvekselillä pakotatte semmoisen kartanon, kuin Pümpelhagen on,\nkonkursiin? Ei, teidän täytyy ruveta ihan toisiin toimiin; kaikki\nviimeiset hypoteekit pitää teidän ostaa\".\n\n\"Sitä minä aionkin\", kuiskasi Pomukkelskopp, \"mutta Mooseksella\non seitsemäntuhannen taalerin velkakirja ja hänestä ei saa mitään\nurakkaa\".\n\n\"Minulla ei ole mitään Mooseksen kanssa tekemistä enkä tahdokaan\nhänen kanssansa mitään tehdä, mutta onpa Taavetti olemassa, hän voi\nottaa sen asian huoleksensa. Mutta siinä ei ole vielä likimaillekaan\nkaikki, mitä tehdä pitää. Teidän pitää lähestyä luutnanttia\nlikemmäksi, teidän pitää _ystävällisesti_ auttaa häntä, kun hän\nsattumalta joutuu rahanpulaan; myytte sitte taas hänen velkakirjansa,\nmyöskin satunnaisessa rahanpulassa -- esimerkiksi minulle, että minä\nvoin häntä hieman ahdistella, ja sitte viimein, kun kaikki rupee\nhorjumaan, sitte...\"\n\n\"Herran Jestan\", kuiskasi Pomukkelskopp vielä kiihkeämmin, \"sitähän\nminä juuri tahdonkin, sitähän minä juuri tahdonkin; mutta minä\nsoisin ensin saavani hänet _tänne_. Ja juuri sentähden täytyy teidän\nhätyyttää häntä noilla vekseleillä, ettei hän enempää aikaa voi\nsotaväessä viivytellä\".\n\n\"Se on pieni asia se, jos ei mitään muuta ole...\"\n\n\"On mar, on mar vielä vähän muutakin\", kuiskaili Pomukkelskopp\nniin vaivihkaa, kuin olisi koko valtakunnan onni ja onnettomuus\nkysymyksessä, \"_on vielä Hawermann_; ja niin kauvan kuin luutnantilla\non tuo kavala kettu, emme pääse hänen kimppuunsa\".\n\n\"Ah, mitä tyhmyyksiä!\" nauroi notarius häntä vasten silmiä. \"Oletteko\nmilloinkaan kuulleet, että nuori mies, joka on rahanpulassa, kääntyy\nvanhempaan ystävään ja puhuu hänelle suunsa puhtaaksi? Ja hyvä on,\nettä niin on laita, sillä mistähän muuten meikäläinen eläisi? No, sen\npuolesta saisi Hawermann kyllä pysyä vielä kauvan Pümpelhagenissa;\nmutta, jos mahdollista on, pitää hänen pois! Hänen sanotaan olevan\nhyvä isännöitsiä, ja jos hän saa Pümpelhagenin pelloista lähtemään,\nmitä hän niistä tähän saakka on saanut, niin voipi luutnantti antaa\nmeidän kauvan sätkiä\".\n\n\"Hyvä isännöitsiä? Hän? Eipä hän ole voinut hoitaa omaakaan\ntalouttansa\".\n\n\"No, no! Antaa sen asian olla sillänsä. Jokainen arvostellaan\nansionsa jälkeen. Mutta pois pitää hänen\".\n\n\"Jaa, mutta kuinka?\" kysyi Pomukkelskopp.\n\n\"Minä en sille mitään voi\", nauroi notarius, \"mutta te? -- Mitä? kun\nkerran olette antaneet herra luutnantin nähdä kiiltävät, kirkkaat\ntaalerinne, etteköhän sitte voisi saada lähtemään talosta tuommoista\nvanhaa, kulunutta pehtoria? Olisipa se kumma, se\".\n\n\"Niin, niin!\" huudahti Pomukkelskopp kovin pahoillaan, \"mutta se\nviettää liian paljo aikaa, ja minun vaimoni on niin kiireissään\".\n\n\"Hänen täytyy kuitenkin odottaa\", lausui herra notarius hyvin\nlevollisesti, \"tuossa hopussa ei perille päästä. Ajatelkaapa vaan,\nkuinka kauvan Rambowin suku on hallinnut Pümpelhagenia, semmoiset\nsiteet, eivät tuossa tuokiossa heltiä. Mutta nyt -- hiljan! Taavetti\ntulee; ja mitä me tässä olemme puhuneet, ei ole hänen tarvis tietää.\nKuuletteko! Ei kuiskaustakaan hänelle muusta kuin hänen omista\nraha-asioistansa\".\n\nTaavetti tuli, ja kun hän astui ovesta sisään, kohtasi häntä kaksi\nnauravaa naamaa, Pomukkelskopp nauroi, ikäänkuin olisi herra notarius\npäästänyt erinomaisen hauskan kokkapuheen, ja herra notarius nauroi,\nikäänkuin olisi Pomukkelskopp kertonut jotakin varsin hullunkurista.\nMutta Taavetti ei ollut niin tyhmä, kuin hän tällä hetkellä näytti;\nhän tiesi varsin hyvin, että häntä oli narrattu ja että hänen,\nmolemmat virkaveljensä olivat puhuneet ihan toista kuin pilaa.\n-- \"Heillä on _heidän_ salaisuutensa\", pakisi hän itseksensä,\n\"ja minulla on _minun_\". Ja samassa istui hän pöydän ääreen niin\ntyhmännäköisenä, kuin milloinkin mikäkin juutalaisluikari on\nnäyttänyt, ja nyykäytti päätään Pomukkelskopille ja sanoi: \"Minä olen\nnähnyt\".\n\n\"No?\" kysyi Pomukkelskopp.\n\n\"Niin\", sanoi Taavetti ja nykäytti olkapäitään, \"te sanotte niiden\nolevan puhtaiksi pestyjä -- niin, minun puolestani saavat ne kyllä\nsitä olla\".\n\n\"Mitä? Ettekö usko sitä? Eivätkö ne ole valkeita kuin joutsenen\nuntuvat?\"\n\n\"No, jos niiden pitää olla joutsenen untuvia, niin olkoot vaan minun\npuolestani joutsenen untuvia\".\n\n\"No, mitä te tarjootte niistä?\"\n\n\"Näettekös tässä! Me olemme saaneet kirjeen Löwenthalilta Hampurista\n-- siltä suurelta kauppahuoneelta Löwenthal Hampurissa --\npuolenviidettätoista taaleria leiviskältä\".\n\n\"Niin, sen minä kyllä arvaan; semmoisia te veijarit kyllä hankitte\nitsellenne\".\n\n\"Semmoinen kauppahuone kuin Löwenthal ei kirjota millekään\nveijarille\".\n\n\"A veikkoset\", puuttui notarius puheesen, \"tämä ei ole kaupantekoa,\ntämä on riitaa. Pomukkelskopp, tuottakaa sisään pari pulloa viiniä,\njokaiseen kaupantekoon kuuluu harjakannut\".\n\nNotarius oli jo hyvin rohkea herra ritariskartanon omistajaa kohtaan;\nherra ritariskartanon omistaja soitti kelloa, ja kun Dorothea tuli\nsisään, sanoi hän hyvin tuttavallisella ja ystävällisellä äänellä\nhänelle -- sillä Pomukkelskopp oli kotonaan aina ystävällinen,\nerittäinkin naisväkeä kohtaan, Kanasestansa ruveten aina\nlastenpiikaan asti: \"Dorothea, kaksi pulloa viiniä, sitä lajia, jolla\non sininen korkki\".\n\nJa kun viini oli pöydällä, täytti Pomukkelskopp lasit ja joi omansa\npohjaan ja Taavetti haisteli vaan vähän syrjästä, ja kun herra\nnotarius oli tyhjentänyt lasinsa, lausui hän: \"No, hyvät herrat, nyt\ntahdon minä sanoa teille jotakin\", ja hän vilkutti silmää Taavetille\nyli pöydän ja polki pöydän alla Pomukkelskoppia varpaille. \"Te,\nTaavetti, maksatte viisitoista taaleria täyteen leiviskältä, ja te,\nPomukkelskopp\", -- ja hän polki häntä taas -- \"te ette tätä nykyä\ntarvitse rahaa, ja jos te ennen tammikuun puoliväliä voitte saada\nhyviä arvopapereita, niin on se teille mieluisempi\".\n\n\"Hyvä\", sanoi Pomukkelskopp, joka ymmärsi notariuksen tarkotuksen,\n\"jos te isältänne voitte hankkia minulle Pümpelhagenin vekselit, niin\nannan minä teille villat tarjoomastanne hinnasta\".\n\n\"No, miksipä ei?\" sanoi Taavetti, \"mutta mitenkäs on takkujen laita?\"\n\nSitä ei kukaan tässä tuokiossa kuullellut, ja Taavetti uudisti\nkysymyksensä: \"Kuinkas on takkujen laita?\"\n\n\"Takut\", sanoi Pomukkelskopp, \"ne saatte tietysti puolella...\"\n\n\"Seis'!\" huudahti notarius väliin, \"takut saatte kaupan päällisiksi,\nkun tuotte vekselit\".\n\n\"No miksipä ei?\" sanoi Taavetti. Ja kun olivat juoneet viininsä ja\naikoivat nousta vaunuihin, virkkoi notarius vaivihkaa ja helkkarin\nsukkelamaisesti Pomukkelskopille: \"Huomenna ahdistakoon Taavetti\nluutnanttia ja toisella viikolla käyn minä hänen kimppuunsa\".\n\nJa Pomukkelskopp puristi uudestaan hänen kättänsä, ikäänkuin olisi\nnotarius pelastanut hänen Filippinsä hukkumasta, ja istahti,\nvierasten pois mentyä, Kanasensa viereen ja keikkaili ja sovitteli\nhyvillä mielin vastaisuuden vaatetta. Ja vaunuissa istui notarius\nihastuksissaan, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä, olihan\nhän viisaampi kuin nuo molemmat toiset, ja Taavetti istui hänen\nvieressänsä ja jupisi itseksensä: \"Olkoon menneeksi! Heillä on heidän\nsalaisuutensa, ja minulla on takut\".\n\nMutta takkujen laita ei ollut vielä varsin selvillä: sillä kun\nTaavetti kotia tultuaan kertoi isälleen kaupasta ja pyysi saada\nPümpelhagenin vekselit, katsella karsasteli vanhus yli hänen\nolkapäänsä ja sanoi: \"Vai niin? Oletko sinä ollut notariuksen, sen\npyövelin, kanssa Pomukkelskopin luona, joka myös on pyöveli, ja\nolet villoja ostanut, no sitte maksat ne _omillas_, vaan et _minun_\nvelkakirjoillani. Jos sinulla on tekemistä rottien kanssa, minä en\ntahdo pitää mitään yhteyttä rottien kanssa\". -- Se oli hyvin, paha\nasia Taavetille ja hänen takuillensa.\n\n\n\n\nLuku 10.\n\nHerra luutnantti pulassa. Kuinka Taavetti ensiksi hätyyttää häntä\nruoskilla ja Slusuhr sittemmin skorpioneilla. Hän väistyy pois niiden\ntieltä ja säästää ja tutkii maanviljelystä. Kuinka paholainen ensiksi\najoi professori Liebigiä, että hän kirjotti pirullisen kirjan, ja\nsitte Akselia, että hän tahtoi tehdä ihmiskunnan onnelliseksi, ja\nvihdoin vanhaa everstiä, että hän kirjotti käytösluetteloita. Kuinka\nherra von N:llä oli kaunis tytär ja että hänen nimensä oikeastaan oli\n\"herra von Satrup Seelsdörpistä\". Aksel antaa vihkiä itsensä mustassa\nhännystakissa.\n\n\nMutta vielä pahempi, paljoa pahempi oli luutnantti paralle, että\nTaavetti seuraavana aamuna astui hänen kamariinsa. Kaunis ei\nTaavetti koskaan ollut, sitä ei kenkään voinut sanoa, ei edes hänen\noma äitinsä, mutta kuinka oli se mies muuttunut sillä ajalla, kun\nluutnantti häntä ei ollut nähnyt! Silloin, kun hän notariuksen luona\noli lainannut luutnantille rahaa, oli todellakin hänen olennossaan\nollut havaittavana jonkinlaista ihmisystävyyttä, mutta nyt, kun hän\ntahtoi rahansa takasin, näytti hän niin tahmealta ja likaiselta,\nettä luutnantti vaistomaisesti veti hanskat käteensä, ennen kuin hän\nrupesi hänen kanssansa asioihin. Ja kun hänen nyt kumminkin täytyi\nruveta hänen kanssansa asioihin, näytti hänen naamansa semmoiselta,\nkuin olisi itse Mooses ja kaikki muut profetat kurkistelleet hänen\ntakapuoleltaan, ja kun Taavetti sanoi hänelle: \"Riisukaa hanskat\npois, herra luutnantti, ja kirjottakaa!\" silloin veti Aksel\ntodellakin hanskat pois käsistään ja kirjotti poikittain nimensä[9]\nja Taavetin naama näytti taas niin ihmisystävälliseltä kuin silloin,\njolloin he ensi kerran tuttavuutta tekivät.\n\n\"Jumalan kiitos ja kunnia!\" sanoi luutnantti, \"siitä siis päästiin\".\n\nMutta muutamia päiviä sen perästä ajoivat eräät vaunut kartanolle\nja vaunuissa istui notarius Slusuhr ja Hawermann ravisteli päätänsä\nja sanoi: \"Jumala varjelkoon, myöskin _hänen_ kanssansa?\" -- Ja kun\nnotarius astui herra luutnantin kamariin, virkkoi jälkimäinen samoin:\nJumala varjelkoon, vielä hänkin. Hänen kanssansa oli kuitenkin paljoa\nparempi keskustella kuin Taavetin; notarius näytti sivistyneeltä\nmieheltä, jonka kanssa voi haastella, hänellä oli aina puhtaat\nvaatteet yllä, niin että hänen ulkomuotonsa oli jotenkin uljas, ja\npuheessaankin osasi hän säilyttää tätä petollista arvoisuuttansa --\nniin kauvan kuin hän tahtoi, tahi oikeimmin: niin kauvan kuin hänen\noli teeskenteleminen. Ja edellistä tahtoi hän nyt tässä; luutnantti\nkehotti häntä istumaan sohvalle ja antoi tarjota kahvia, ja näytti\ntodellakin siltä, kuina haastelisivat he keskenänsä kaikessa\nystävyydessä ilmasta, naapureista ja ihmisten pahanilkisyydestä --\nviimeksi mainitusta tiesi notarius aina kertoa paljo, koska hänen\ntapansa oli aina kurkistella muiden toimiin, vaan ei milloinkaan\nomaan itseensä.\n\n\"Jaa\", sanoi hän ja kertoi tämän ystävällisen keskustelun aikana\neräästä kauppamiehestä Rahnstädtissä, \"aatelkaapa, herra von\nRambow, kuinka pahoja ihmiset ovat! Tälle kauppiaalle lainasin minä\npaljaasta hyväntahtoisuudesta -- s.t.s. samaa korkoa vastaan, jonka\nminun itse täytyy maksaa, sillä minulla ei ollut niin paljo rahoja\ntakanani, minun täytyi itse lainata -- hänelle lainasin minä rahat,\npelastin hänen pulasta ja hän oli niin kiitollinen -- ja nyt? --\nnyt, kun minä vaadin niitä takasin, kun minun täytyy ne saada --\ntuli hän hävyttömäksi, uhkasi vetää minut oikeuteen liiallisen koron\nkiskomisesta\".\n\nTietysti ei tässä tarinassa ollut sanaakaan totta, ja notarius\nlähetti sen vaan koukona edeltäpäin, pelottaaksensa luutnanttia,\nja luutnantti pelästyikin. Kääntääksensä puhetta toiselle tolalle,\nkysyi Aksel, mitä kauppaa se kauppamies oikeastaan teki? Mutta nyt\narveli notarius jo kylliksi tuhlanneensa hienoja tapojansa, hän ei\nsiis vastannut kysymykseen, vaan jatkoi puhettansa: \"Mutta minä\nolen vetänyt hänet oikeuteen, nyt olkoon hän varuillansa! Hänen\nluottamuksensa on mennyt -- ja häpeän saa hän päälliseksi! Häntä\nei ole koskaan ennen oikeuteen haastettu, mutta tämä on hänen oma\nvikansa. Mitä te siitä arvelette?\"\n\nNotarius pani luutnantin kamalan ahtaalle, ja luutnantti parka rupesi\njo aavistamaan, että tämä vaan oli alkutanssia siihen myrskyyn, joka\nhänen päällensä oli tuleva. Hän yski ja ryki hämmennyksissään, vaan\nei sanonut mitään, sillä hän ei tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt\nsanoa. Ja se olikin ihan tarpeetonta, sillä herra notarius pitkitti\npuhettansa ja tuli häntä yhä lähemmäksi: \"Mutta, Jumalan kiitos!\nminulla ei aina ole semmoisten roistoin kanssa tekemistä, se mies\non vaan poikkeus. Ja koska nyt sattumalta puhumme raha-asioista\" --\ntässä otti hän lompakon taskustansa -- \"niin suvaitsette kai minun\nantaa teille takasin vekselinne\", ja samassa kurotti hän luutnantille\ntuota 830:n taalerin vekseliä, ja rotankorvat kohosivat pystyyn ja\ntuosta keltasenharmaasta naamasta tuijottivat nuo harmaat silmät\nulos ja hänen kuivilla huulillansa pyöri semmoinen myhäily, -- kuin\nolisi joku hänen nelijalkaisista vertaisistansa saanut sieramiinsa\nsianlihan hajun.\n\nLuutnantti parka otti vekselin käsiinsä ja koetti pitää velkojaa\nvähän etäämpänä näyttäymällä välinpitämättömältä. Jaa, sanoi hän,\nherra notarius voi ottaa vekselin takasin vastaiseksi, hän oli\nlähettävä hänelle rahat; hänen oli ollut matkaaminen tänne niin äkkiä\nja matkan syy oli niin surullinen, ettei hän ollut voinut tämmöisiä\nasioita ajatella.\n\nJaa, vastasi notarius, sen hän kyllä uskoi, sillä hän tiesi sen\nitsestänsä, kun _hänen_ isänsä oli kuollut, ihminen ei semmoisessa\ntilaisuudessa ajattele mitään muuta, kuin mitä hän on kadottanut --\nja samassa tuli hän niin surullisen näköiseksi, että luutnantti taas\nrohkaisi mieltänsä -- mutta, sanoi notarius, hän oli viime aikoina\nyhä ajatellut tätä vekseliä ja hänen oli sitä tehdä täytynyt, sillä\nhän oli antaunut suuriin sitoumuksiin ja hänen täytyi haalia kaikki\nkokoon -- rahaa täytyi hänen saada.\n\n\"Mutta onhan tämä vaan pieni asia\", puhkesi Aksel sanomaan.\n\n\"Niin, niin -- kyllä vaan!\" sanoi notarius ja veti vielä esille\npapereita lompakostaan, \"ja sitte vielä tämä pieni asia\", ja samassa\nlaski hän pöydälle sen kahdentuhannen taalerin vekselin, jonka\nTaavetti oli ostanut luutnantin karnisoonista.\n\nLuutnantti hämmästyi, välinpitämättömyydestä tuli loppu. \"Kuinka te\nnämä paperit saaneet olette?\" huudahti hän.\n\n\"Herra von Rambow, minä luulen että sana 'vekseli' oikeastaan\nmerkitsee vaihtoa ja että semmoiset paperit usein vaihtavat\nomistajaa; se ei siis mahda teitä kummastuttaa, että minä olen\nottanut ne vastaan rahan asemasta, semminkin, kun sen kautta vältin\npaljo kirjottamista ja postimaksuja\".\n\nLuutnantti joutui yhä enemmän hämille, mutta että tämä oli ennakolta\nsovittua vehkeilyä, ei johtunut ensinkään hänen mieleensä. \"Mutta,\nhyvä herra notarius, minulla ei tätä nykyä ole ollenkaan rahoja\".\n\n\"Ei rahoja?\" huudahti notarius ja silmäili velallistansa katseella\nsemmoisella, kuin olisi tämä antanut hänen luoda silmäyksen mitä\nilkeimpään sydämeen ja olisi kertonut käyneensä juuri liittoon pirun\nkanssa. \"Ei,\" lisäsi hän, \"sitä en usko.\" Ja mitä luutnantti hyvänsä\nsanoi ja vakuutti ja rukoili, kovana ja jäykkänä seisoi notarius\nhänen edessänsä ja sanoi Akselille suorastaan vasten silmiä, ettei\nhän sitä uskonut -- syy oli se, ettei hän tahtonut maksaa.\n\nVihdoin viimeinkin tuli tuo vanha, suloinen apukeino, ajanpidennys,\npuheeksi, johon luutnantti niin mielellään jo kohta alusta olisi\nsuostunut, jos sitä hänelle olisi ehdoteltu; mutta se soveltui vasta\nnyt notariuksen tuumiin, sillä hän tahtoi enemmän odottavaisia, kuin\nTaavetti, ja tahtoi myös huvitella itseänsä pikkusen; sillä hän piti\npaljo viattomasta pilasta, ja hänen suurin huvinsa oli voida sanoa\nitsellensä: sinun viisaudellesi ei vedä kukaan vertoja, sinä asetat\njalkas ylhäisten ja alhaisten niskoille, ja varsin lysti on nähdä,\nkuinka he sen alla sätkivät.\n\nSemmoisessa tuskassa ja hädässä oli nyt Aksel von Rambow aina kaulaa\nmyöden ja se häiritsi hänen suruansa isänsä kuolemasta. Suuresta\nsurusta, jonka Jumala meille lähettää, pääsee ihminen kyllä taas,\nniinkuin meren aalloissa taisteleva, kun hän vaan vahvasti meloo,\nja tultuansa rannalle, on hän puhtaampi ja virkumpi ja katselee\nrohkeasti ympärilleen, ryhtyäksensä reippaasti uusiin yrityksiin.\nMutta joka on joutunut hätään oman mielettömyytensä tähden, hän on\npudonnut lätäkköön ja rupa istuu hänessä kiini ja hän häpee tulla\nihmisten näkyviin. Niin oli laita nuoren luutnantin, hän häpesi, että\nhän oli elänyt kevytmielisesti, hän häpesi, että hän oli ruvennut\nasioihin mustain ja valkosten juutalaisten kanssa, hän häpesi,\nettei hän voinut omin päinsä keksiä mitään keinoa, päästäksensä\nylös lätäköstä, ja että se apukeino, jonka muut lykkäsivät hänen\njalkainsa alle, veti häntä vaan vielä syvemmälle. Ja kuinka helposti\nolisi hän voinut tätä kaikkea välttää, jos hän olisi uskonut asiansa\nHawermannille! Kuinka mielellään olisi Hawermann häntä auttanut,\nnyt kun se syy, kamarineuvos, oli kadonnut, joka häntä ennen oli\nestänyt sitä tekemästä. Mutta ihmisen sydän on paatunut ja samassa\npelkurimainen olento, ja tämä Pelkuri luuli saavansa enemmän rauhaa,\njos hänen ja hänen häpeänsä välillä oli muutamia penikulmia;\nsentähden matkasi Aksel varemmin pois maatilaltaan, kuin hänen\nsisarensa olivat toivoneet.\n\nHänen karnisoonissaan oli vielä kaikki samalla kannalla, kuin hänen\nlähteissään, mutta hän oli muuttunut, kumminkin luuli hän sitä\nitse; mutta jos joku olisi kysynyt sitä hänen kumppaneiltansa,\nniin olisivat he sanoneet, etteivät he mitään erityistä hänessä\nhuomanneet, ja se oli varsin luonnollista, sillä ne, joiden suhteen\nhän enimmästi oli muuttunut, nimittäin hänen hyvät aikomuksensa,\neivät tulleet oikein näkyviin. Hän tahtoi elää säästävästi, hän\ntahtoi seurata isänsä neuvoa ja tahtoi hoitaa niin hyvin, kuin\nmahdollista, maanviljelystä kirjoista, hän tahtoi... hän tahtoi...\nja mitä kaikkea hän tahtoikaan! Hänen säästäväisyytensä alkoi\njo varhain aamulla, kahvista, hän joi sitä tästä lähtein koko\nviikon aikaa ilman sokuria, \"sillä\", sanoi hän, \"vähästä paljo\ntulepi;\" kahvin perästä poltti hän ennen sikaria, jotka maksoivat\nkaksikymmentä taaleria sata, nyt semmoisia, jotka maksoivat\nyhdeksäntoista taaleria, siitä oli jotakin lähtevä, siitä. Hänen\npasurinsa sai hyvästi toreita, jos hän aamiaiseksi toi hänelle\nlihankäikäleillä katettuja voileipiä, ja sai käskyn vähentää\nkummaltakin hänen hevoseltansa puolen kappaa kauroja, sillä nyt\nolivat ajat kalliit, sanoi hän. Ainoastaan tämä viimeinen hänen\nkaikista uusista puuhistaan tuli pysymään -- arvattavasti sen tähden,\nettei hän itse syönyt samasta seimestä hevostensa kanssa -- kaikki\nmuut hommat lahosivat sillensä viikon kuluttua, ja miksi? Siksi,\nsanoi hän, ettei sitä voitu kaikkialla toimeen panna, ja perin\njuurin piti semmoinen toimeen pantaman, jos siitä mitään apua oli\nlähtevä. Kirjojen tutkimisen kanssa kävi samalla tavalla, kolme\nensimäistä sivua jokaisesta kirjasta tunsi hän melkein ulkoa, niin\nmonesti oli hän niitä lukenut, sillä hänen oli aina täytynyt ruveta\nalusta, koska hän aina oli tullut keskeytetyksi. Kun hänellä alussa\noli näin paljon vastuksia ollut, korvasi hän tämän ahkeruutensa\nsillä, että hän etsi kirjoista mitä niissä oli huvittavinta, ja\nnuuskittuansa tällä tavoin ne läpitse ja luettuansa sieltä täältä\njonkun luvun hevoshoidosta, viskasi hän ne soppeen ja sanoi, että\nsen hän jo ennenkin tiesi ja tiesi sen paremmin, tässä asiassa oli\nkirjantekiä erehtynyt. Ja muutenkin, mitä hyvää hänellä lukemisesta,\njos ei hän käytännössä voinut tietojansa toimeen panna; sen hän\nkyllä tiesi, jokaisen maanviljeliän täytyy olla käytännöllinen, ei\nmitään muuta kuin käytännöllinen. Hän teki sentähden tuttavuutta\nherra von N:n kanssa, jolla oli maatila läheisyydessä, hän ratsasti\nhänen kanssansa pellolle ja kysyi, samoin kuin herra von N.,\npehtorilta, mitä tänäpänä tehtiin, ja tultuansa kotia, tiesi hän\nyhtä hyvin, kuin herra von N., että Seelsdörpissä kesäkuun 15:nä\npäivänä oli ajettu sontaa ja että herra von N:n kimovalakka oli kotoa\nvarsoituslaitoksesta Basedowissa; tahi kahlasi hän herra von N:n\nkanssa, pyssy selässä, ohramaan sängessä ja sai sattumalta tietää,\nettä viimeinen kuorma ohria oli ajettu riiheen elokuun 27:nä päivänä,\nampui pari peltokanaa, ja mennessään illalla levolle, tiesi hän yhtä\nhyvin kuin herra von N., miltä peltokanat maistuivat.\n\nTämmöinen käytännöllinen maanviljelys miellytti häntä suuresti,\nja mikä ihmistä miellyttää, siitä hän tavallisesti mielellään\npuhuu, ja sitä teki Akselkin Ja välttää ei voitu, että hän pian\ntuli maanviljelyksestänsä huutoon ja loisteli kumppaniensa kesken\ntalouden asioissa kuin semmoinen uljas talikynttilä, joita neljä\nmenee naulaan. Koska enimmät hänen kumppaneistansa olivat aatelisten\nkartanonomistajani poikia, joiden kerran oli astuminen tähän\nvaivalloiseen säätyyn ja jotka kauhistuksella ajattelivat, että\nheidän kerran oli vaihtaminen hauska sotilaselämänsä Semmoisen\ntilanomistajan katkeraan työhön, niin pitivät he Akselia samassa\nerinomaisen ahkerana ja katselivat kummastelivat häntä kuin ulkomaan\nelävää, joka paljaasta omasta halustaan oli mennyt aisoihin ja\nottanut ikeen selkäänsä. Enimmät ihmettelivät häntä, mutta löytyi\nheidän joukossansa myöskin joitakuita tolliskoja, jotka rypistivät\nnenäänsä ja arvelivat, että luutnantin pakinoiminen hajahti liian\npaljon tunkiolta.\n\nMutta hän oli usein ruvennut tuomariksi maanviljelystä koskevissa\nasioissa ja täytyi nyt pitää ylhäällä, arvoansa tämän suhteen, hän ei\nsiis saanut hellittää, vaan täytyi seurata aikaansa. Ja maanviljelys\nedistyikin tähän aikaan suurilla askelilla, sillä professori Liebig\noli kirjottanut maanviljeliöitä varten oikein kamalan kirjan, joka\nvilisi täynnä hiiltä, salpietaria, tulikiveä ja kipsiä ja kalkkia\nja salmiakkia ja hydratia ja hydropatia -- siitä voi ihan hulluksi\ntulla! Mutta jokainen, joka tahtoi pyrkiä vähän korkeammalle ja\nkastaa sormensa tieteen lähteesen, hankki itselleen tämän kirjan,\nja sitte istui hän sen ääressä ja luki ja luki, niin että savu\nsuitsi päästä, ja kun yhteen tultiin, niin kiisteltiin, oliko kipsi\nkiillotusaine vai elatusaine -- s.t.s. apilaalle, ei ihmiselle -- ja\nhaisiko tunkio salmiakin tähden vai oman haisevan luontonsa tähden.\nAksel oli myöskin hankkinut itselleen tämän kirjan ja hänelle kävi\nsamoin kuin kaikille muille, hän luki ja luki, mutta hän tuli yhä\nhullummaksi ja hänen päätänsä rupesi niin pyöryttämään, että hän\npelkäsi jonkun rattaan irtauvan aivoissaan, hän paiskasi sentähden\nkirjan kiini. Hänelle olisi mahdollisesti käynyt samoin kuin kaikille\nmuille, hän olisi unhottanut koko tieteen, jos hän onneksensa ei\nolisi tullut tuntemaan erästä hyvänlaitaista apteekaria, joka antoi\nhänen omalla kädellään pidellä ja omalla nenällään haistella kaikkia\nniitä pirun aineita, joista professori oli kirjottanut. Tämähän oli\nnyt käytännöllinen tie, ja tästä hetkestä ruveten tunsi hän asian\nja tunsi sen yhtä hyvin kuin Liebig itse, eikä hänen tarvinnut enää\nlukea kirjaa.\n\nKaikista maanviljelykseen kuuluvista seikoista miellyttivät häntä\nkumminkin enimmästi pellonkalut ja koneet. Pienestä asti oli hän\npaljon pitänyt kaikenlaisista naperruksista, hän oli lapsena tehnyt\npieniä myllyjä ja vipperiä, oli valmistellut yhtä ja toista pahvista\nja huolimatta äitinsä suuresta inhosta kaikkea käsityötä vastaan,\noli hän kuitenkin saanut sen toimeen, että hän kouluaikanansa sai\nluvan käydä erään kirjannitojan luona, sitä ammattia oppimassa.\nNämät pienet taidot olivat nyt hänelle suureksi hyödyksi, hänen\noli erinomaisen helppo ymmärtää uudenaikaisen amerikalaisen auran\nja skottilaisen äkeen piirustusta, eikä kauvan viipynyt, kun hän\ntäydessä toimessa veisteli valmisteli pieniä auroja, äkeitä ja\njyräitä. Mutta tähän ei hän seisahtanut, hän kävi edemmäksi ja\nuskalsi jo ryhtyä klihtain, liinaloukkuin ja pohtimien tekoon.\nTähän hän olisi luultavasti seisahtanut -- ja sitä olikin jo siinä\nkylliksi luutnanttimiehelle, että hän riisui pois univormun ja\nkäytti puukkoa, napakairaa ja liimapannua -- jos ei hän olisi tullut\ntuntemaan erästä vanhaa, puolihassua kelloseppää, joka oli tuhlannut\nelämänsä ja tavaransa, keksiäksensä kiittämättömälle ihmiskunnalle\n_perpetuum mobile_. Tämä vanha ihmiskunnan hyväntekiä opetti hänelle\nnyt taitoansa ja näytti hänelle, kuinka toinen ratas on sovitettava\ntoiseen ja siihen tela ja siihen ruuvi ja siihen veivi, ja siihen\ntaas ratas ja sitte kaikki taas alusta samalla tavalla; hän näytti\nhänelle koneita, jotka eivät käyneet, ja koneita, jotka kävivät,\nja koneita, jotka eivät käyneet niin, kuin niiden olisi pitänyt;\nhän näytti hänelle koneita, joita Aksel voi ymmärtää, ja koneita,\njoita ei hän itsekään voinut ymmärtää; mutta kaikki tämä oli\nAkselista niin erinomaisen viehättävää, että hänkin päätti ruveta\ntekemään ihmiskuntaa onnelliseksi ja keksiä jotakin sen hyväksi,\nkeksiä koneen, pellonkalun semmoisen, joka toimitti kaikki työt\npellolla, joka yhtaikaa kynti, äesti, latasi ja möyhensi kokkareet,\nja liikuttavaa oli nähdä tuon nuoren, terveen kavallerialuutnantin\nistuvan yhdessä vanhan kuihtuneen, rypistyneen kellosepän kanssa\nja miettivän, kuinka hän vivuilla ja ruuveilla voisi kohottaa\nihmiskuntaa korkeampaan onnellisuuteen.\n\nJa niinhän se olisi voinut olla, hän olisi mahdollisesti yhä\nkohottanut ihmiskuntaa, kun se puolestaan taas odotusrahoilla\nja koroilla ja semmoisilla vietävillä veti häntä yhä alaspäin,\nsillä velkojensa maksaminen ei johtunut hänelle mieleen, ja\nvaikka Pümpelhagen kyllä tuotti kauniit rahat, niin olivat hänen\nisävainajansa vekselivelat, niinkuin testamentissäkin seisoi, ensiksi\nmaksettavat, ja hänen sisariensa täytyi myöskin elää ja muuten eli\nhän itse huomisesta päivästä huolimatta, kun ensimäinen hätä vaan oli\nvältetty.\n\nMutta löytyy mailmassa siskospari, joka herättää huolimattomimmankin\nihmisen unesta ja ajaa hänet säälimättä lämpimästä uuninsopesta ulos\nmyrskyyn ja sateesen; se on viha ja rakkaus. Viha sysää ihmisen\npäistikkaa ulos ja sanoo: Nyt, lurjus, pidä puoliasi! Rakkaus käy\nhiljakseen käteen kiini ja taluttaa ulos ovesta ja sanoo: Tule\nmuassa, minä näytän sinulle paremman paikan. Mutta oli miten oli:\nmukavasta, lämpimästä uuninsopesta ajavat ne sinun kumpikin pois. --\nAksel tuli tuntemaan molemmat, ja se tapahtui niin sattumalta, ettei\nhänellä itsellä siihen ollut paljon tekemistä.\n\nOnko vielä laita niinkuin ennen, sitä en tiedä, mutta siihen\naikaan oli Preussissa tapana, että rykmentin päällikkö lähetti\nsäännöllisesti Berliniin listoja upseerien käytöksestä, ja mitä\nkuningas Fredrik Wilhelmiin tulee, kurkisteli hän itse toisinaan\nnäihin papereihin, vaan nähdäksensä, kuinka pojat käyttivät itseänsä.\nNo, Akselin vanha, kelpo eversti piti hänestä paljon, koska\nhänelläkin kerta oli maatila ollut kaukana jossakin Lauenburgin\nmaakunnassa, mutta jonka hän omituisella taloudenpidollaan kokonaan\noli kadottanut. Niin oli everstillä nyt kumminkin joku, jolle hän\nvoi selvitellä maanviljelystaitoansa, joka oli sitä laatua, että\nhän ehdottomasti hylkäsi lannoittamisen, koska hän ei sitä katsonut\nhyväksi. Lyhyesti sanoen, hänellä oli hänen tapansa, ja nyt kävi\nhänelle kuin vanhoille ajureille: jos ei hän enää voinutkaan ajaa,\nheilutteli hän kuitenkin vielä mielellään ruoskaa, ja niin puhui hän\nvielä kernaasti taloudenpidostaan ja Aksel kuulteli häntä tarkkaan.\nja koska olisi ollut epäkohteliasta häntä vastustella, vaikeni\nAksel, ja sentähden piti eversti häntä erinomaisen viisaana. Akselin\ntodistukset olivatkin aina hyvät; mutta kovaksi onneksi oli vanha\neversti liian vähän harjaantunut oikokirjotukseen ja niin kirjotti\nhän kerran: \"Luutnantti von Rambow on kaikin puolin pelkuri (feiger)\nupseeri; hänen tarkotuksensa oli kirjottaa 'fähiger' (kelvollinen).\nTämän oli kuningas itse lukenut ja oli kirjottanut reunaan: pelkuri\nupseeria en tarvitse; on heti paikalla erotettava\". Tämä oli nyt\nharmillinen asia vanhalle everstille; erehdys oli oikaistava, mutta\nhän ei nähnyt mitään muuta keinoa, kuin kysyä neuvoa ajutantiltansa,\nkuinka ja millä tavalla? Ajutantti oikaisi kirjotusvirheen ja asia\ntuli taas hyväksi; mutta se perhana ei ollut pitänyt suutansa kiini,\nja kauvan ei viipynyt, ennen kuin koko uppseerikunta rupesi laskemaan\npilojansa viattomasta Akselista. Erittäinkin oli niiden joukossa eräs\n\"vanha-aatelinen\" tolvana, joka jo ennen aina oli tehnyt pilkkaa\nAkselin maanviljelyksestä, ei sentähden että hän harjotti sitä\n_tyhmästi_, ei, vaan sentähden että hän sitä _ensinkään_ harjotti, ja\ntämä tähtäili nyt nuoliansa, niin rohkeasti, että kaikki kumppanit\nsen huomasivat; mutta Aksel itse ei huomannut mitään, sillä hänellä\nei ollut asiasta aavistustakaan.\n\nTämän lisäksi tuli vielä toinen seikka; herra von N:llä, jonka luona\nAksel hevosen selässä ja tuliputki olalla harjotteli käytännöllistä\nmaanviljelystä, oli ihmeen kaunis tytär -- no, ei pidä nauraa!\nHän oli todellakin oiva tyttö -- ja hänen ympärillänsä pyöri tuo\n\"vanha-aatelinen\" luutnantti, mutta tyttö jätti hänen vähän syrjään\nvasemmalle ja piti enemmän oikealle Akselin puoleen, joka myöskin\ntytön läsnäollessa toi näkyviin suloisimmat omaisuutensa. Joko\ninhotti \"vanha-aatelisen\" luutnantin tyhmänrohkea käytös tuota nuorta\nneitiä ja tahtoi hän, jos hän kerta naimisiin aikoi mennä, _täyden_\nmiehen, se on semmoisen, jolla myöskin oli pohkeet, omaksensa, taikka\nmiellytti häntä niin Akselin hyvänluontoisuus ja todellisesti siivo\nkäytös naisia kohtaan, kauvan ei vaan viipynyt, ennenkuin Aksel\noli korkein kukko tunkiolla ja \"vanha-aatelinen\" luutnantti istui\nmustasukkaisuuden tulisilla hiilillä.\n\nNyt tapahtui, että upseerit panivat toimeen suuret paalit ja\n\"vanha-aatelinen\" luutnantti hankki itselleen tätä juhlallisuutta\nvarten valepohkeet. Hänen omat kumppaninsa tuskin enää tunsivat\nhänen alapuoliansa, ja koska niin monen hauskan, nuoren herran\njoukossa aina kumminkin löytyy _joku_ koiranhammas, jota virkaa tässä\ntilaisuudessa toimitti ajutantti, niin otti tämä pilkkansa esineeksi\nAkselin kilpaveljen pummuliset pohkeet ja kiinitti niihin, toisen\nhuomaamatta, koko joukon perhosia, joiden kanssa: \"vanha-aatelinen\"\nluutnantti lystisti hyppeli ympäri tanssisalissa. Tietysti syntyi\ntästä nyt pian viittailemista, ilkkua ja naurua, ja kun herra\nluutnantti haraksi nuo kaaliperhoset ja pirunhevoset pohkeissansa,\nsuuttui hän silmittömästi ja syöksi vimmoissaan ensimäisen nauravan\nnaaman kimppuun, jonka nähdä sai, ja se oli Aksel.\n\n\"Jos ei teitä\", huusi hän raivossaan, \"everstin käytöslistan kautta\njo olisi tarpeeksi merkitty, niin tahtoisin minä mielelläni merkitä\nteidän elinajaksenne\".\n\nAksel ei tosin tietänyt näiden sanojen tarkotusta, mutta hän kuuli\nselvään äänestä loukkauksen, ja koska hän todellakaan ei ollut mikään\njänishousu ja helposti voi pikastua, niin huusi hän vastustajallensa\nyhtä raivosasti: mitä hän tarkotti sanoillansa, ei hän ymmärtänyt,\nmutta hänen äänensä oli sitä laatua, että hän kyllä sentähden oli\nvalmis sivelemään häntä kerran metsän kalpeessa. Ja niin meni hän\npäällikkönsä luo, jonka kanssa hän oli hyvässä sovussa, ja kysyi\nhäneltä, miten asian laita oli; ja mitä hän täällä sai kuulla, ei\nollut sitä laatua, että se olisi hänen raivoansa; viihdyttänyt.\nHän tuli vihan vimmaan ja manasi \"vanha-aatelisen\" luutnantin ja\najutantin samassa, joka oli asian ilmaissut, kahdentaisteluun,\nja \"vanha-aatelinen\" luutnantti manasi myös ajutantin perhosten\ntähden, ja niin menivät kaikki kolme eräänä sunnuntai-iltapuolena\nsekundanttien, todistajain, vierasten miesten, lääkärien ja\nhaavansitojain kanssa viileään metsikköön ja hakkasivat toinen\ntoistensa silmät verisiksi ja ampuivat rikki toistensa luut; ja\nniin tuli taas rauha maahan. Aksel sai sivalluksen suoraan poikin\nnenäänsä, koska hän, miekan sijasta, oli väistänyt kasvoillansa.\n\nJos ei tämä häntä juuri kaunistanutkaan, vahinkoa ei hänellä siitä\nmyöskään ollut: herra von N:n kaunis tytär sai kuulla asiasta, hän\nsovitti monta pientä, näiden molempain kilpailiain välillä sattunutta\nselkkausta tämän tapauksen kanssa yhteen, ja ken voisikaan moittia\nymmärtäväistä tyttöä siitä, että hän luuli olevansa viaton syy näihin\nsankaritöihin, ja että hän tästä lähin piti Akselista vielä enemmän\nkuin ennen.\n\nNyt voisin kertoa tässä laveasti koko rakkauden historian Akselin\nja Fridan välillä, ja jokaisen on myöntäminen, että minä rakkauden\nhistoriani esineiksi olen valinnut kaksi henkilöä, jommoisia ei edes\nraamatussa ole tavattavana, kyrassieriluutnantin ja aatelisneidin,\nmutta -- minä _en tahdo_, minä _en tee_ sitä! Sillä ensiksikin\nminä en tee koskaan enempää, kuin minun pitää; ja ken voisi minua\npakottaa antamaan nuorille porvaritytöille, jotka mahdollisesti tätä\nlukevat, yksityistä opetusta rakastamaan kyrassieriluutnanttia,\ntahi opettamaan nuoria kauppapalvelioita, kuinka voivat sukeltaa\naatelisneitien suosioon? Kuka minulle sen vaivan maksaa? Ja toiseksi\ntahdon minä suorastaan sanoa: minä en ylimalkaan kirjota _nuorille_,\nminä kirjotan _vanhoille_, jotka päivällisen jälkeen oikaisevat\nitsensä sohvalle ja ottavat kirjan käteensä, karkottaaksensa sillä\nkärpäsiä pois nenältänsä ja turhia huolia pois mielestänsä. Ja\nkolmanneksi: minulla on tässä kirjassa vielä ilman sitä kolme nuorta\ntyttöä naitettavana, ja ken mielii tietää, mitä vaivaa siitä on, hän\nkysyköön vaan kolmen naimattoman tyttären äidiltä. Lovisa Hawermannin\ntäytyy tietysti miehen saada, ja eiköhän olisi surkeata, jos noiden\nmolempain pienten kaksoisomenain täytyisi vieriä läpi mailman\nvanhoina piikoina? Ja neljänneksi ja viimeiseksi: minä en ensinkään\nkykene kuvailemaan kyrassieriluutnantin rakkautta, se menee yli minun\nvoimaini, siihen tarvitaan Shakespearea eli Mühlbach'ia, ja ken\ntiesi, olisiko Shakespearekaan sitä tehdä voinut, sillä sen verran\nkuin minä tiedän, ei hän milloinkaan ole siihen tohtinut ryhtyä.\nSanalla sanoen: he saivat toinen toisensa, ja 1843 helluntaina\nvietettiin häät, ja herra von N. antoi heille siunauksensa\nmyötäjäisiksi, kosk'ei hänellä mitään muuta annettavaa ollut. No, me\ntahdomme kuitenkin kohdella häntä kristillisellä tavalla ja annamme\nhänelle jotakin, nimittäin nimen, sillä koska hän nyt kerran on oleva\nmeidän appimme, pitää hänellä myös olla nimi ja kutsumme häntä siis:\nherra von Satrup Seelsdörpistä, josta hänellä kumminkin oli vielä\nvähemmän, kuin Akselilla Pümpelhagenista.\n\nFrida von Satrup oli älykäs tyttö ja huomasi jo ennen häitä, että\n\"herra luutnantti\" vaan oli _suuri_ kappale _pienestä_ omenasta ja\nettä \"luutnantin rouva\" vasta oikein oli pienen _pieni_ kappale\n_suuresta_ omenasta, hän kehotti siis Akselia ottamaan eroansa\nsotapalveluksesta; ja Aksel huomasi vähitellen, että pilkanteko\n\"pelkuri\" upseerista ei vielä likimaillekaan ollut lopussa, ja että\nse erehdys, jonka vanha eversti oli käytöslistaan tehnyt, kaipaisi\nmuistutuksia punalla läkillä moneen naamaan; ja pait sitä oli hänellä\ntulinen halu, vaihtaa maanviljelystietonsa Pümpelhagenissa kovaan\nrahaan ja sillä maksaa velkansa.\n\nHän otti siis eronsa, sälytti loistavan univormunsa, vyönsä\nja polettinsa kistuun, piti kyynelet silmissä liikuttavan\nhyvästijättöpuheen urholliselle miekallensa, pani senkin kistuun,\nkiinitti arkun nauloilla ja lukitsi sen sinetillä ja kirjotti päälle\n\"äkkinäisen kuoleman sattuessa perillisteni aukaistava\" lähetti\nkaikki tyyni Pümpelhageniin, vietti häänsä mustassa hännystakissa\nja matkasi nuoren vaimonsa kanssa muutamaksi ajaksi Rein-virran\nseuduille.\n\n\n\n\nLuku 11.\n\nMiksikä Fritz Triddelfitz antaa vilvottaa selkäänsä ja miksikä Mari\nMöller kaataa vesiastian hänen päällensä. -- Palmusunnuntai. -- Frans\nnäkee jotakin muuta, kuin mitä hän tavallisesti on nähnyt, ja Bräsig\nviskaa suuren vesikysymyksen tähden kokonaisen taalerin lukkarin\nkukkaroon ja lahjottaa Miinalle tusinan kirjavia niistinliinoja. Tie\nkirkosta vihkimysalttarille on puhtaampi kuin paalisalista. Kuinka\nMiinan kaiken mokomin on tuleminen opettajattareksi, kunnes pastori\nsaa asian kääntymään taas oikealle tolalle.\n\n\nNe kolme vuotta, jotka Aksel isänsä kuoltua vietti karnisoonissaan\nmaanviljelyksen, sankaritöiden ja rakkauden puuhissa, käytettiin\nPümpelhagenissa ja sen lähitienoilla ihan samaan kolmeen hyödylliseen\ntoimeen. Mitä maanviljelykseen tulee, seurasi se itsestänsä; mutta\nsankarityöt ja rakkauden seikat olisivat kokonaan takapajulle\njääneet, jos ei Fritz Triddelfitz loma-aikoina olisi niillä itseään\nhuvitellut. Hänen seurustelemisensa Mari Möllerin kanssa oli\näidillisestä kanssakäymisestä vähitellen muuttunut veljelliseksi\nja siitä, kumminkin Mari Möllerin puolelta varsin helläksi ja\nlämpimäksi, ja vaikka sillä vielä yhä kinkuissa ja makkaroissa oli\ntodellinen pohjansa, niin sekaantui siihen kumminkin Mari Möllerissä\nvähitellen kaikenlaisia hämäriä, sinertäviä toiveita papista ja\nlukkarista, morsiusseppeleestä, arennista ja akkavallasta, niin että\nasia ennen pitkiä sai arveluttavan muodon, ja Fritz rupesi vähitellen\npelkäämään, että Hawermann voisi tulla hänen makkarasalaisuutensa\nperille ja että hänen tätinsä ja vanhempansa jonakin otollisena\nhetkenä saisivat vihiä hänen tyhmistä toimistansa ja asia niin voisi\nkääntyä hänelle itselle turmioksi. -- Lyhyesti sanoen, rakkauden\nasian kanssa oli laita niin ja näin, ja vaikka hän ei ensinkään\nepäillyt, lyödäksensä lenkojansa vielä muuallakin, esimerkiksi\nnoiden pienten kaksoisomenain ja Lovisa Hawermanninkin ympärillä,\ntätinsä poissaollessa, täytyi hänen kuitenkin rehellisesti itsellensä\nmyöntää, että koko hänen rakkautensa onni yksinomaisesti riippui vaan\nMari Mölleristä.\n\nMyöskin Pümpelhagenin sankarityöt olivat kokonaan hänen ansionsa;\nhän oli harjottanut niitä ensialussa ainoastaan renkipoikia vastaan\nja hyvin salaisesti, sillä jos Hawermann siitä olisi tiedon saanut,\nolisi se suuri kunnia, jonka Fritz kepillään oli saavuttanut\nrenkipoikien selkätaululla, saanut pahan vamman, mutta nyt, kun\nkaikki oli hyvästi käynyt, tuli hän rohkeammaksi ja uskalsi eräänä\nonnettomana hetkenä myöskin tallirengin kimppuun, ja se perhanan\nlurjus oli niin hävytön, ettei hän ollenkaan välittänyt Fritzin\npersonallisesta arvosta, vaan pehmitti hänen selkänsä murkinan\naikana itse pyhänä palmusunnuntaipäivänä niin pahanpäiväiseksi, että\nMari Möllerin koko iltapuolen oli hautominen hänen hartioitansa. Ja\nikävin puoli koko asiasta oli, että jokaisen kylmän kääreen keralla,\njonka Mari Möller pani hänen selkäänsä, hän myöskin laski yhden\nhänen omalle tunnollensa; hän nimittäin muistutti häntä kaikista\nniistä hyvistä töistä, joita hän Fritzille oli osottanut, ja kysyi\nhäneltä rohkeasti ja ilman pitkittä mutkitta, mitkä hänen lopulliset\naikomuksensa ja vastaiset toiveensa olivat, ja vakuutti hänelle\nsamassa vilpittömästi, että hän puolestaan luotti hänen rakkauteensa\nja oli uskollisesti jakava hänen kanssansa hänen elämänsä toiveet.\nTämä oli nyt hyvin harmillinen asia, sillä Fritz itse luotti paljon\nenemmän haluunsa sianlihaan ja makkaraan kuin rakkauteensa, ja nuo\nvähät vastaisuuden toiveensa tahtoi hän mieluisimmin yksin pitää.\nHän soperteli kaikenlaisia verukkeita, joita Mari Möller ei tahtonut\neikä voinut hyväksyä; ja mitä enemmän hänen selkänsä jähtyi,\nsitä kylmemmäksi kävi myöskin heidän välinsä; Fritz koetti saada\npuhetta kääntymään toisaalle, mutta Mari Möller ei hellittänyt,\nhän teki yhä uusia kääreitä, mutta yhä kovemmaksi tuli hänen\nkätensä. \"Triddelfitz\", sanoi hän vihdoin, kun Fritz ei millään\nehdolla tahtonut vastata, \"mitä pitää minun oikeastaan ajatella\nteistä?\" Ja samassa asettui hän, joka tähän asti oli puuhaillut ja\npuhellut Fritzin selän takana, suorastaan hänen eteensä, pisti kädet\nkupeisinsa ja ahdisti Fritziä nyt hänen kauhuksensa etupuolelta.\n\n\"Mari kulta\", huudahti Fritz hämmästyksissään, \"mitä te tarkotatte?\"\n\n\"Mitä minä tarkotan? Pitääkö minun sitä teille vielä selvemmin\nsanoa?\" huudahti Mari Möller ja hänen silmistänsä katosi kokonaan tuo\nentinen suloinen ja lempeä katsanto, \"olenko minä nainen mokoma, joka\nannan vetää itseäni nenästä?\" ja samassa siirtyi hän takapuolelle ja\npaiskasi tuon kylmän kääreen Fritzin niskaan, niin että mäiskähti.\n\n\"Ai! tulimmainen!\" huudahti Fritz, \"se koskee kipeästi!\"\n\n\"Vai niin? se koskee kipeästi? Luuletteko te, ettei se koske minuun\nkipeästi, kun näen ihmisen, jolle minä niin paljon hyvää olen tehnyt,\ntahtovan minua pettää?\"\n\n\"Mari kulta, minä pyydän, mitä te tarkotatte?\"\n\n\"Mitä minä tarkotan? Näin minä tarkotan!\" ja mäiskis! sai Fritz taas\nlätkäyksen selkäänsä -- \"Tahdotteko sanoa minulle, mitä voin odottaa\nteiltä?\"\n\n\"Taivaan pyhät! Sehän polttaa kuin kirkas tuli!\"\n\n\"Sitä sen pitääkin! Ja eikö se polta teidän omaa tuntoanne, että\nsyöttelette köyhää tyttö parkaa kaikenlaisilla lupauksilla ja\ntoiveilla ja sitte tahdotte peräytyä?\"\n\n\"Jumalan tähden, Mari kulta, olenhan minä vasta yhdeksäntoista vuoden\nvanha\".\n\n\"No, ja mitä sitte?\"\n\n\"Niin, ja pitäisi minun saada myös toinen paikka ja sitte --\"\n\n\"No, ja sitte?\" -- mäiskis! taas lätkäys selkään.\n\n\"Tuhat tulimmaista! Kavahtakaa itseänne!\"\n\n\"Kavahtakaa vaan itse teitänne! No, ja sitte?\"\n\n\"Niin, sitte pitää minun ensin hankkia itselleni arentitalo, ja\nsiihen voi kulua vielä runsaasti kymmenen vuotta\".\n\n\"No, ja sitte?\" kysyi Mari Möller oikein ilkeällä sitkeydellä.\n\n\"Niin, ja sitte\", änkytti Fritz Triddelfitz viimein tuskissaan,\n\"sitte olette te minulle toki liian vanha\".\n\nHänen Mari kultansa seisoi ensin kuin ukkosen iskemänä jäykkänä\nsiinä, hänen silmänsä kipinöitsivät kiukusta, hän kallistui hieman\nlähemmäksi Fritziä, otti märän kääreen, joka juuri sattui hänen\nkädessänsä olemaan, ja sivalsi sillä häntä päin suuta, niin että vesi\npirskui ympäri korvia: \"Liian _vanha_? Sinä nokka viisas penikka!\nLiian vanha, sanot sinä?\" ja kurotti kädellään vesiastiaa, kaasi\nläiskäytti sen hänen päällensä ja juoksi ulos ovesta. Ja kun Fritz\nnyt seisoi siinä ja puhkui ja ähkyi, tempasi Mari Möller oven taas\nauki ja huusi sisään: \"Tuleppa vielä kerran ruokakammioon!\"\n\nRakkaus päättyi nyt, kumminkin vastaiseksi, tähän, ja liha- ja\nmakkaratuttavuus samassa, ja kun Fritz Triddelfitz läpimärkänä\nja suruissaan nyt havaitsi, ettei koko tämä tapaus ensinkään\nsoveltunut yhteen hänen ajatustensa kanssa rakkaudesta eikä myöskään\nyhdenkään hänen romanikirjansa kanssa, sanoi hän harmistuneena\nsamat sanat, jotka hän virkaansa astuissaan oli sanonut, kun hän\nmarraskuun sateessa laitatti teitä: \"Tätä olin minä ajatellut ihan\ntoisenlaiseksi! Mutta hyvä\", lisäsi hän, \"ettei vanhus ole kotona,\nhän olisi muuten kuullut koko metelin\".\n\nHawermann oli tänä aamuna mennyt Fransin, kanssa Gürlitzin kirkkoon,\nja vaikka hän aina muutenkin kävi tälle matkalle hiljaisissa,\njumalisissa ajatuksissa, niin oli tänään hänen sydämensä täpötäynnä\nkiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka isällisellä kädellään\nuskollisesti oli johtanut häntä ja hänen lastansa näin pitkälle,\nsillä tänä palmusunnuntaina laskettiin hänen tyttärensä ensi kerran\nripille. Hän kävi hiljakseen ajatuksissaan tuota kuivaa polkua\npitkin, sillä yöllä oli vähän kylmännyt, hänen silmänsä tähtäsivät,\ntuota kaunista seutua, jossa lumi vielä valkeina suikaleina virui\npellonpientareilla ja synkkien honkien varjossa, ja jossa vihreä\nrukiinoras kirkkaassa auringonpaisteessa jo ennusti pääsiäistä ja\nsaarnasi ylösnousemisesta. Uuninpiipuista nouseva savu lepäsi noiden\npienten kylien päällä ja aurinko painoi sitä alas, ikäänkuin ei\nsaisi tämä inhimillisten vaivain ja surujen merkki pimentää kirkasta\ntaivasta, ikäänkuin ei muuten olisi tilaa kylläksi kirkonkelloin\njuhlalliselle äänelle, joka kajahteli laajalta yli peltoin ja metsäin.\n\n\"Ah, jospa hän toki olisi saanut nähdä tämän päivän!\" äänsi vanhus,\nikäänkuin luullen olevansa yksinänsä.\n\n\"Kuka?\" kysäisi Frans vähän arostellen, ikäänkuin pelkäisi hän\nolevansa epäkohtelias.\n\n\"Minun vaimo parkani, minun rakkaan lapseni äiti\", lausui vanhus\nhiljaa ja katseli tuota nuorta miestä semmoisilla ystävällisillä,\nyksivakaisilla silmillä, kuin tahtoisi hän sanoa: \"Katsele sinä vaan\nmeihin, katsele aina sydämen pohjaan asti, sieltä olet vastauksen\nsaava, joka kauvan on vielä sinussa itsessäs kajahteleva\".\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"minun armas vaimoni! Mutta mitäpä minä pakisen?\nHän näkee _tänään_ paremmin, kuin minä, lapsensa ja hän _tekee_\ntänään enemmän, kuin minä, lapsensa hyväksi, hänen ajatuksensa ovat\nkorkeammat kuin sininen taivas ja hänen ilonsa loistaa kirkkaammin\nkuin tuo kultainen aurinko\".\n\nFrans käveli hiljaa pehtorin vieressä, hän ei hennonnut häntä\nhäiritä; tuo vanha mies, josta hän paljon piti, näytti tänään\nhänestä niin kunnianarvoisalta, hänen harmaat hiuksensa ympäröivät\nniin kauniisti hänen leveätä otsaansa, kuin valkea lumi maata,\nhänen terveet kasvonsa ja kirkkaat silmänsä osottivat yhtä varmaa\nylösnousemisen toivoa kuin rukiinoraat, ja tämä kaikki loisti niin\nlempeässä rakkauden valossa, että se nuori mies ei enää voinut\nitseänsä pidättää, vaan tarttui vanhuksen käteen: \"Hawermann, hyvä\nHawermann, te olette varmaankin paljon kovaa kokeneet\".\n\n\"En enempää\", kuului vastaus, \"kuin muutkaan, mutta tarpeeksi kyllä,\nelinajakseni sitä muistellakseni\".\n\n\"Ettekö tahdo sitä minulle kertoa? Minä en kysy sitä uteliaisuudesta\".\n\n\"Miks'en sitä tekisi?\" ja hän kertoi hänelle elämänsä; mutta\nPomukkelskopin nimeä ei hän maininnut, ja lopetti kertomuksensa\npuhumalla lapsestansa: \"Jaa, niinkuin hän kerran oli minun ainoa\nlohdutukseni, niin on hän nyt minun ainoa iloni!\"\n\nNiin tulivat he pappilaan. Pastorin pieni rouva oli aikaa\nmyöden tullut vähän vanhemmaksi ja täysinäisemmäksi ja niin\nsukkelaan kuin ennen ei hän enää liikkunut ja pyörinyt ympäri,\nja tänään erittäinkään ei juossut hän kenenkään tielle ja hänen\npyhjinriepunsakin virui unhotettuna sopessaan ja ikävöitsi yksinänsä\nkuin penu penkin alla; sillä tänään esti häntä liehumasta tuo pian\nalkava, kirkollinen juhlallisuus, johon hänellä papin rouvana\noli toki lähin oikeus osaa ottaa. Mutta ihan joutilaina ei hän\nkuitenkaan voinut antaa pienien sääriensä olla, hänen täytyi milloin\njuosta pastorinsa luoksi, sitomaan hänen kaulustansa ja tarjoomaan\nhänelle lasi viiniä, milloin Lovisan luoksi, sovittelemaan hänen\nkaularöyhelöänsä ja huiskaisemaan hänelle pari sydämellistä sanaa;\nja kun nyt vielä nuori Jokkum rouva Nüsslerin, noiden molempain\nkaksoisomenain ja Bräsigin kanssa saapui pappilaan, olisi hän\ntaas pian joutunut tavalliseen pyörimiseensä, jos ei lukkarilla\nolisi ollut kyllin älyä soittaa viimeistä kertaa. Nuo molemmat\nkaksoisomenat päästettiin myös tänään edes ja kun seura nyt meni\nkirkkoon ja pastorin rouva näki noiden kolmen rakastettavan lapsen\nastuvan yli kirkkotarhan, Lovisa keskellä, päätänsä pitempänä\nmolempia orpaniansa, sanoi hän Hawermannille ja pyöreät kyynelet\nvierivät hänen ystävällisistä silmistänsä:\n\n\"Hawermann, meidän lapsellamme ei ole mitään kultasia vitjoja ja\nnastoja koristeina, niinkuin nykyaikana tyhmä tapa vaatisi; ja tuo\nmusta silkkinen leninki, hyvä Hawermann, on myöskin jo kolmenkymmenen\nvuoden vanha, minä käytin sitä viimeksi häissäni ja onnellinen\nsydän on kerran tykkinyt sen alla, sillä siinä sydämessä asui minun\npastorini; se tuli sittemmin minulle liian ahtaaksi, sillä minulla\noli jo silloin taipumusta lihavuuteen, mutta se on yhtä hyvä kuin\nuusi ja tuota jatkosta alhaalla ei voi edes silmin erottaakaan. Ja,\nHawermann, ne rahat, jotka te lähetitte minulle leninkiä varten, olen\nminä pannut Lovisalle säästöön! Ettehän toki pane sitä pahaksi? Minä\ntahdoin mielelläni vielä kerran nähdä vanhan leninkini onnellisena\".\n\nKirkon oven edessä veti Bräsig Hawermannia takinliepeestä, ja\nkun Hawermann kääntyi taaksepäin, virkkoi Bräsig ja näytti hyvin\nliikutetulta:\n\n\"Kaarlo, hyvin merkillinen, varsin _merkillinen_ on semmoinen\nripillepääsö! Nähdessäni noiden kolmen pienen tytön käyvän edelläni,\njohtui mieleeni, kuinka minä itse samankaltaisen tapauksen\nkautta pääsin isävainajani lampaita paimentamasta ja tulin\nmaanviljelysoppiin. Ihan samalla tavalla kuin nuo kolme tyttöä kävin\nminä silloin kirkkoon kahden rippikoulukumppanin, Kaarlo Brandtin ja\nKristian Guhlin kanssa, sillä erotuksella vaan, ettei meillä ollut\nyllämme mustasilkkisiä leninkeitä, ei, Kristianilla oli vihreä,\nKaarlolla ruskea ja minulla harmaa takki päällä, ja sen sijasta\nettä noilla pienillä tytöillä on kukkaiskimppu kädessä, olimme me\npistäneet vähän vihreätä hihankiverryksiin, ja sen sijasta että he\nkävivät yhdessä rivissä rinnatusten, kävimme me perätysten kuin yhden\nkylän porsaat. Niin, ihan niin se oli\".\n\nKun seurakunta oli virret veisannut, piti pastori Behrens saarnansa.\nHän oli hyvin vanhentunut muodoltaan, mutta hänen rintansa oli vahva,\nhänen ajatuksensa olivat selvät ja hänen sanansa ilmaisivat lempeätä,\nkärsivällistä mielenlaatua, ja pait sitä on tunnettu asia, että\nvanhuus ei vahinkoita mitään säätyä niin vähän kuin pappissäätyä, jos\nmies, joka siinä on, tekee tehtävänsä kunnollisesti. Seurakunta ei\nkuultele ainoastaan hänen sanojansa, se katselee myös hänen pitkää,\nuskollista ja kunniallista elämänsä juoksua, ja siihen, mitä hän\nheille sanoo, on hän itse heille esikuvana. Niin oli laita tämän\npapin.\n\nNyt oli kyseleminen alkava; nuo nuoret tytöt riisuivat pois saalinsa,\nLovisa halasi kyynelet silmissä isäänsä ja elatusäitiänsä, rouva\nNüssler suuteli hellästi molempia pieniä kaksoisiansa, nuori Jokkum\ntahtoi jotakin sanoa, vaan ei sanonut mitään, ja nuo kolme lasta\njättivät papinpenkin ja astuivat alttarin eteen.\n\n\"Minun pistäisi ihmeekseni\", lausui Bräsig Fransille, joka seisoi\nhänen vieressään, \"jos nuo sirkkuset osaavat läksynsä; minä luulen,\nettä ristilapseni, Miina, varmaankin hämmentyy\". Ja samassa niisti\nhän nenäänsä yläpuolelta silmien välistä, eikä alapuolelta, niinkuin\nolisi pitänyt.\n\nFrans ei vastannut mitään; hänestä tuntui, kuin olisi kaikki hänen\nympäriltänsä kadonnut, hän näki vaan _yhdet_ kasvot, ne kasvot tunsi\nhän, mutta hänestä oli, ikäänkuin ei hän niitä koskaan ennen olisi\nnähnyt; hän näki vaan yhden olennon, ja tämä olento oli muulloin aina\niloisesti juoksennellut, mutta nyt valtasi sitä vieno, oudollainen,\njuhlallinen vapistus; hän näki vaan _kaksi_ kättä, jotka ennen oli\nniin lystisti hänelle tarjottu, mutta jotka nyt kohotettiin ylös\nkorkeampaa voimaa kohden, ja hänestä tuntui, ikäänkuin olisi meidän\nHerramme seurannut viittausta ja seisoisi nyt tuon vapisevan olennon\nvieressä tuossa mustassa, yksinkertaisessa puvussa, ja osottaisi\nhänelle puhdasta ihmissydäntä ja sanoisi: pidä sinä huolta omastas,\nettä se soveltuu tämän kanssa yhteen. Hänestä tuntui, kuin olisi\nhän aikoja sitten nähnyt ihmeen ihanan seudun kirkkaassa auringon\npaisteessa, jossa hän oli juoksennellut ympäri, ajattelematta mitään\nmuuta kuin hauskaa elämäänsä, ja oli nyt pitkän ajan perästä tullut\ntakasin samalle seudulle ja näki sen nyt hiljaisessa kuuvalossa eikä\ntahtonut enää tuntea sitä, sillä metsäin ja vuorten, olkikattojen\nja kirkontornin päällä lepäsi iltakasteen paksu vaippa, ja sen\npäällä häilyi tuo hiljainen kuuvalo, niin että hän näki vaan tämän\neikä entistä hauskaa seutua hänestä tuntui, kuin liikuttaisi\nhieno tuulenhenki puiden ylimmäisiä oksia ja kuiskaisi hänelle\noutoja sanoja, hänestä tuntui, kuin kurottaisi hänen sielunsa,\nmaan syvyydestä kätensä korkeuteen, armoa anoen, kuin tulisi hänen\nsuurin sääli omaa itseänsä, että hänen sydämensä oli liian köyhä,\nvoidaksensa sitä toiselle lahjottaa. Ja tätä itsensä surkuttelemista,\ntätä salaista paremman sydämen haluamista, joka kuuvalon säteen\ntavalla, aavistuksesta ja hämärästä kudottuna valtaa meidät,\nnimitämme me ihmislapset \"rakkaudeksi\".\n\nBräsig seisoi Fransin vieressä ja kuiskaili hänelle tuontuostakin\nsanoja, joita Frans ei kuullut, ja joita hän, jos hän olisi\nne kuullut, olisi pitänyt tyhmänä lörpötyksenä ja joista hän\nmahdollisesti olisi suuttunut, ja kuitenkin perustuivat tuon vanhan\npehtorin sanat samoihin tunteisin, jotka häntä itseänsä vallitsivat,\nsillä erotuksella vaan, etteivät ne enää olleet niin taivaansinisiä\nja ruusunpunasia kuin Fransin, ja että ne vanhuuden tähden vivahtivat\nvähän harmailta. -- Bräsig pelkäsi pahoin, että hänen ristilapsensa\nMiina voisi joutua hämille, ja joka kerta kun Miina vastasi oikein,\nkuului syvä huokaus papinpenkin takaa, niin että pastori Behrens,\njos hän olisi ollut uudenaikaisia pappeja, olisi voinut tulla siihen\nluuloon, että hän oli saanut paatuneen syntisen kääntymään katumuksen\nja parannuksen tielle.\n\n\"Jumalan kiitos ja kunnia!\" sanoi tämä syntisäkki puoliksi kuuluvalla\näänellä, \"Miina osaa asiansa\", ja nyhjäsi vähän ajan perästä\nFransia kylkeen: \"Nyt tulee, ottakaa vaari, nyt tulee;\" ja nyhjäsi\nHawermannia toiselta puolelta: \"Kaarlo, saatpa nähdä, että Miina saa\nsen. Miina saa sen suuren vesikysymyksen. -- Minä osasin sen kyllä,\nmutta Kristian Guhl ei osannut sitä, ja minun täytyi vastata hänen\nedestänsä; mutta nyt olen minäkin sen unhottanut ja osaan ainoastaan\nalun: Vesi ei tosin sitä itsestänsä tee, vaan sana...\" Ja kun Miina\nluki vastauksen sopertelematta, luki vanhus koko vesikysymyksen\nhänen perässänsä ja kun lukkari samassa kurotti kukkaroansa, viskasi\nBräsig siihen kokonaisen kovan taalerin, ikäänkuin tahtoisi hän sillä\nlunastaa itsensä vapaaksi tuskastansa. Ja hän käännähtihe ympärinsä\nja puristi rouva Nüsslerin kättä ja huudahti miltei suuresti: \"Rouva\nNüssler, oletteko kuulleet meidän pieniä sirkkusiamme?\" ja niisti\nniin rohkeasti nenäänsä, että pastorin rouva mielessään antoi hänelle\nankarat nuhteet tämän pyhän toimituksen häiritsemisestä.\n\nJa jos joku olisi tahtonut vähän pitemmältä seurata sitä lankaa,\njoka sitoi Bräsigin pikku Miinaan, niin olisi hän löytänyt sen pään\nkimitettynä rouva Nüsslerin sydämeen suurella ristisolmulla, jonka\npiti kestää ikuisesti ja joka tosin näytti paljoa kömpelömmältä,\nkuin se ruusunpunanen silkkinauha, joka alkoi vetää Fransia\nLovisa Hawermannin pientä sydäntä kohden, ja joka hänestä, näytti\nvielä liian huonolta ja karkealta niin suloiselle sydämelle.\n-- Rakkautta on kaikkialla mailmassa, mutta se pukeutuu mitä\nkummallisimpiin muotoihin; milloin lentää se enkelinä, ruusuisilla\nsiivillä korkealla, milloin matelee se, kyssä edessä, kyssä takana,\npuukengillä maata pitkin, se puhuu \"kielillä\", niinkuin apostolit\nensimäisenä helluntaipäivänä, tahi istuu mykkänä kuin lapsi, jota\nkoulumestari on vetänyt aapiskirjalla vasten suuta, se lahjottelee\ntiamantteja ja kruunuja, tahi kosii, kuin vanha pehtori Schecker\nminun tätiäni, lihavalla kalkkunalla.\n\nMutta kun juhlameno oli loppunut ja nuo nuoret kristityt olivat\nsaaneet Herran ehtoollista, meni pastori Behrens sakaristoon ja\nSamuli Pomukkelskopp, jonka Kyösti myöskin oli tänään päässyt edes,\nkäydä läähätti sinisessä, hännystakissaan papinpenkin ohitse ja meni\npapin perästä ja tempasi sakariston oven auki, mutta ei astunut\nkuitenkaan sisään, vaan asettui oven eteen -- \"että kaikki ihmiset,\nnäkisivät, mikä pöllöpää hän on\", sanoi Bräsig Hawermannille -- ja\nkutsui pastoria päivälliselle, tarjoten lusikallisen lihalientä,\npalasen paistia ja pullon punasta viiniä niin suurella äänellä, kuin\nolisi hän markkinatorilla -- \"että kaikki ihmiset toki kuulisivat,\nmikä paatunut jesuviitti hän on\", sanoi Bräsig -- mutta pastori\nvaan kiitti ja sanoi olevansa tänään liian väsynyt ja pait sitä oli\nhänellä itsellä vieraita. Pomukkelskopp meni tiehensä ja loi yli\nvasemman olkapäänsä silmäyksen papinpenkkiin ja teki parastansa,\nnäyttääksensä oikein ylhäiseltä, mutta tämä yritys meni tykkönään\nmyttyyn, kun hän sai nähdä Bräsigin ilkullisen naaman, sillä Bräsig\noli liian huono kristitty -- niinkuin pastorin rouva olisi sanonut,\njos hän tämän olisi nähnyt -- hän ei voinut edes Herran omassa\nhuoneessa olla ilmaisematta pahoja ajatuksiansa. -- Mutta ah, ihan\ntoisenlaisen muodon saivat hänen vanhat kasvonsa, kun nuo pienet\ntytöt, autuaat kyynelet silmissä, nyt myöskin lähestyivät häntä,\nantaaksensa hänellekin kättä ja tarjotaksensa hänellekin suuta,\nniinkuin he olivat tehneet vanhemmillensa ja kasvatusvanhemmillensa!\nKuinka korkealle veti hän kulmakarvansa ilmaan ja otsansa ryppyihin,\nsaadaksensa oikein isällisen muodon! Mutta se onnistui hänelle\nainoastaan Lovisan ja Liinan suhteen, vaan kun hänen lempilapsensa,\nMiinan, vuoro tuli, silloin tuntui hänestä niin kummalliselta, kuin\nolisi hän itse vielä lapsi, ja hän tarttui hänen ympärinsä molemmin\nkäsin ja kuiskasi hänen korvaansa: \"Älä ole milläsikään, Miina,\nälä ole milläsikään, minä lahjotan sinulle jotakin!\" Ja koska hän\nei tässä hopussa tietänyt mitä, ja hänen samassa oli ottaminen\nniistinliinansa esille, sanoi hän: \"Minä lahjotan sinulle tusinan\nniistinliinoja -- -- oikein koreita ja kirjavia\", sillä hän tahtoi\ntoimittaa asiansa oikein hyvin.\n\nJokainen seurassa oli nyt sanonut onnentoivotuksensa, ja jokainen\noli suudellut noilta punasilta, raittiilta huulilta pois tuon\nsydämellisen kiitoksen, ainoastaan kaksi oli tässä kohden takapajulle\njäänyt, nuori Jokkum oli saanut vaan puolen suudelmaa, eikä Frans\nmitään. Nuori Jokkum oli tietysti siihen itse syypää ja olisi varsin\nhyvin voinut sille jotakin tehdä, sillä miksikä siirtyi hän niin\njörömäisesti nurkkaan istumaan, että hänen pitkä, vasempi suupielensä\nvetäytyi kokonaan soppeen ja nuo pienet tyttölöt saivat tyytyä tuohon\nlyhkäseen, oikeanpuoliseen, jota siis ei voinut lukea muuksi kuin\npuoleksi suudelmaksi. Ja Frans? Hän ei sitä ajatellut, hän ei vielä\nollut maan päällä, hän oli vielä taivaassa, ja vasta silloin kun\nkaikki lähtivät ulos kirkosta ja hän kirkon ovella sattui yhteen\nLovisan kanssa, johtui hänen mieleensä, antaa hänelle kättä ja sanoa\nhänelle jotakin, jota hän ulos kirkkotarhaan tultuansa ei enää\nmuistanut. Jaa, hän oli rakastunut! Nuo kauniit, syvään hartauteen\nvaipuneet kasvot olivat hänen lumonneet -- lumonneet iäksi päiväksi!\n\nMahdollista kyllä että minulle joku hyvin hurskas rouva tahi kovin\nsiveä neitsy -- en tarkota tässä ainoastaan vanhoja, minä tarkotan\nmyös niitä, jotka vielä ovat naimaiässä -- kertomuksessani pannee\nesteitä eteeni ja kysynee: \"Mitä? Eikö se _nuori mies_ voinut valita\nitselleen jotakin toista paikkaa, puuttuaksensa niin maalliseen\nasiaan, kuin rakastuminen on?\" -- Ja minä sanon: \"Arvoisa rouva\nja erittäinkin te kunnioitettava neiti, se nuori mies oli vielä\nniin äkkinäinen semmoisissa asioissa, jotka te niin hyvin tunnette\nvanhasta kokemuksesta, ettei hän pitänyt rakastumista ensinkään\nmaallisena asiana. Ja missähän muuten nuoren miehen pitää rakastua?\nAinoastaan kesälläkö illan hämärässä sirenipuiden siimeksessä ja\ntalvella tanssiaisissa? Monta tietä vie Roomaan, mutta häihin vielä\nuseampi, ja ken alkaa häämatkansa, tekee viisaammin että hän alottaa\nsen kirkosta kuin tanssisalista, hänellä on silloin vihkimysalttari\nihan vieressään ja voi puhtaana astua sen eteen, tanssisalin ja\nvihkimysalttarin välillä sitä vastaan on pitkä, likainen ja pölyinen\ntaipale ja monen on astuminen aviosäätyyn likaisilla kengillä ja\nsaappailla. Eikö niin, arvoisa rouva? Onhan tämä paljo varmempi tie,\nkunnioitettava neiti!\"\n\nYksinkertainen päivällinen oli pappilassa tarjottavana; Bräsig oli\nerinomaisen hauskalla päällä ja näytti kuin auringonpaiste sateen\njälkeen, ja vanha pastori oli myöskin iloinen, sillä hän tiesi\nSalomon kanssa, että kaikilla on aikansa, \"aika kiviä poimia, aika\nniitä viskellä;\" mutta kirkonkelloin ääni kuului vielä ja vasta\nkahvipöydän ääressä heltesi pastorin rouvan ja rouva Nüsslerin\nkielenkanta. Vanha pastori syrjähti heti ruoan jälkeen sohvallensa\naamupäivän rasituksista, Hawermann meni tyttärensä ja sisarensa\ntytärten kanssa vähän ulos ilmottelemaan, että kevään vaivihkainen\nherääminen rauhottaisi noiden nuorten liikutettuja mieliä, ja\nFrans seurasi muassa, myöskin kevään vaivihkaisen heräämisen\ntähden, nimittäin sen kevään, joka hänen omassa sydämessään rupesi\nvihannoimaan ja kukoistamaan. Jokkum Nüssler oli löytänyt sopen,\nmilt'ei yhtä mukavan kuin se, jonka hän oli ottanut erityiselle\narennille oman uuninsa takana, Bräsig käveli lyhyillä säärillään\nja pitkä piippu hampaissa edes takasin huoneessa ja levitti\nhaaransa varsin luonnottomasti ulospäin, sillä aina siitä asti kuin\nhän oli eläkkeensä saanut, oli hänen käyntinsä muuttunut varsin\ntoisenlaiseksi ja hän näytteli koreita koipiaan aina niin harillaan\nkuin mahdollista, että ihmiset toki näkisivät, ettei hän ollut\nkenenkään käskettävä ja että hän oli oma miehensä, ja ettei tuo\nmonivuotinen savensotkeminen ollut sitä ryhtiä vahingoittanut, joka\nikäpuoliselle, omista tuloistaan elävälle herralle sopii; pastorin\nrouva ja rouva Nüssler istuivat sohvassa taulujen alla.\n\n\"Jaa, rouva Nüssler\", sanoi pastorin rouva, \"Jumalan kiitos!\nNiin pitkälle siis olemme nyt lapsemme saattaneet. Lovisa on nyt\npuolenseitsemättätoista vuoden vanha ja teidän molemmat tyttärenne\nvielä puolta vuotta vanhemmat; minun pastorini sanoo ja minä tiedän\nsen itsekin, he ovat hyvästi oppineet ja jos sieltä täältä vielä\nvähän paikkaillaan heidän tietojansa, niin voivat he milloin hyvänsä\nopettajattarina ansaita leipänsä\".\n\nBräsig seisahti, kohotti kulmakarvansa pystyyn ja puhalsi kokonaisen\nsavupilven sohvaa kohden, josta itse nuori Jokkumkin hämmästyi.\n\n\"Ah Jumalani\", huudahti rouva Nüssler, \"ja siitä saavat tyttöset\nkiittää ainoastaan teitä ja herra pastoria!\" ja tarttui pastorin\nrouvan käteen. \"Kaarlo-veljeni sanoo sitä ja minä sanon samaten, että\nme kyllä voimme pitää huolta siitä, että heillä on jokapäiväinen\nleipä ja säädylliset ja puhtaat vaatteet, ja etteivät he valhettele,\nja että he tottelevat, kun heitä johonkin käsketään, sanalla sanoen,\nme teemme, mikä jo itsestänsä on kodin tehtävä; mutta siihen, mikä\nihmisen oikeastaan ihmiseksi tekee, emme kuitenkaan kykene. Eikö\nniin, Jokkum?\"\n\nUunin takaa kuului myöntävä, tyytyväinen morahdus, ikäänkuin\nkutkutettaisiin vanhaa, uskollista kotikoiraa selkään.\n\n\"Kuuletteko, rouva kulta, Jokkum sanoo sitä myöskin\".\n\n\"Ah, minä en ole siihen mitään tehnyt\", sanoi pastorin pieni rouva,\nvälttääksensä kiitoksia, \"nimittäin mitä teidän lapsiinne tulee;\nLovisan laita on tosin toinen, sillä olihan minulla siihen lähin\noikeus. Mutta -- mitä minun taas piti sanoa -- me emme ole vielä\nkoskaan siitä puhuneet, aikovatko teidän lapsenne, tai kumminkin\ntoinen heistä, esimerkiksi Miina, ruveta opettajattareksi?\"\n\n\"Mitä?\" kysäisi rouva Nüssler ja katseli pastorin rouvaa, ikäänkuin\nolisi hän kertonut hänelle, että Miinalla oli toiveita päästä\npaaviksi, ja kun pastorin rouva rupesi laveammin selittämään asiaa,\nkeskeytti hänen puhettansa yht'äkkiä hirveä nauru: \"Hah -- hah --\nhah! Lystiä! Lystiä! Nuori Jokkum oletkos kuullut? Meidän pikku Miina\non opettava lapsia! Hah -- hah -- hah!\" -- Se oli Bräsig, mutta\nhänen kävi kauniisti. Pastorin rouva istui siinä kuin nukki, jota\nlangasta vedetään, hänen punaset kasvonsa muuttuivat kiukusta varsin\nsinertäviksi ja nuo sinertävät myssynnauhat liikkuivat edes takasin\nhänen leukansa alla:\n\n\"Mitä te nauratte, Bräsig? Nauratteko kenties _minua_? Nauratteko\nsitä, että minä sanoin, että Miina on tuleva opettajattareksi?\nTiedättekö mitä, herra pehtori?\" ja hän asettui vielä jäykempään\nasemaan, \"minä olen myöskin kerran opettajatar ollut ja peräti toista\non lapsia opettaa, kuin renkipoikia kurittaa\".\n\n\"Jaa, mutta! Älkää panko pahaksi, rouva kulta -- hah -- hah -- hah!\n-- meidän Miina koulumamseli!\"\n\nMutta pastorin rouva oli nyt kerran joutunut pyörteesen ja ui sen\naalloissa eteenpäin, huolimatta niistäkään: \"Ja suuri erotus on, joko\njoku on jotakin oppinut taikka ei ole niitäkään oppinut, ja semmoinen\nihminen, kuin te, ei voi opettajattareksi tulla!\" Samassa tuokiossa,\nkuin nämä sanat lausuttiin, astui pastori, joka oli herännyt Bräsigin\nnaurusta, ovesta sisään, ja vanhuksesta tuntui myöskin hyvin\nnaurettavalta, että oli nostettu kysymys, joko Bräsig voi tulla\nopettajattareksi vai ei; ja koska hän oli likinäköinen eikä voinut\nhavaita rakkaan vaimonsa suuttumusta, purskahti hänkin nauruun: \"Hah\n-- hah! Bräsig opettajatar!\"\n\nPastorin rouvaan teki hänen pastorinsa tulo varsin erinomaisen\nvaikutuksen, hänen sielussansa riehuivat aallot ankarasti, mutta\nyht'äkkiä oli, kuin olisi kaadettu öljyä noille hurjille aalloille;\ntosin hän kyllä pastorinsa läsnäollessa toisinaan voi hieman\nsuuttua, niin että kasvonsa saivat tulipunasen vivahduksen; mutta\nettä antaisi kiukkunsa leimahtaa ilmituleen, se ei seisonut hänen\naviokatkismuksessaan, ja sentähden alkoi hänen sielussaan nyt\nomituinen leikki, joka hohti hänen pyöreäin, suorain kasvoinsa\nläpi kuin lyhdyn läpitse; ensiksi leimahti vielä kerran vihan tuli\nilmi, mutta heikeni heti tummanruskeaan hehkuun häpeän tähden, että\nhän pastorin rouvana ja semmoisena päivänä, kuin tänään, oli niin\npitkälle unhottanut asemansa, ja hehkuminen muuttui vähitellen\nharmaaksi tuhaksi suuttumuksesta omaan itseensä, ja kun hänen omat\nviimeiset sanansa, ettei Bräsig voinut opettajattareksi tulla,\njohtuivat hänen mieleensä ja hän näki pastorinsa nauravan, silloin\npuhalsi hänkin pois tuhan naurulla, mutta piti niistinliinaa\nkasvoinsa edessä, ettei muutos näyttäisi liian äkkinäiseltä.\n\nRouva Nüssler oli sillä aikaa istunut tulisilla hiilillä, ja\npastorin sisääntullessa, hypähti hän ylös istuimeltaan ja sanoi\nvarsin onnettomana hänelle: \"Jumalan tähden, herra pastori, minä\nolen viattomasti syypää tähän riitaan -- Bräsig, lopettakaa toki tuo\ntyhmä naurunne! -- Pastorin rouva arvelee, että minun Miinani pitäisi\nruveta opettajattareksi -- no, Jumalan nimessä, jos te ja teidän\nrouvanne katsotte sen hyväksi, niin pitää hänen myös siksi tulla,\nolettehan te aina neuvoneet meitä hyvään. Eikö niin, Jokkum, Miina\nrupee opettajattareksi?\"\n\nJokkum rämpi esille uunin takaa: \"Niin, kyllä kai se niin on, on\nkai; jos hänen täytyy, niin hänen täytyy\", ja niin puhein meni hän\nulos tuvasta, arvattavasti asiaa paremmin harkkiaksensa ulkona\nyksinäisyydessä.\n\n\"Mutta mitähän tämä merkitsee?\" kysyi pastori. \"Regina, onko tämä\ntodellakin sinun ajatukses?\"\n\nJa rouva Nüssler lähestyi pastorin pientä rouvaa: \"Rouva kulta,\nkyllähän tästä vielä -- Bräsig, ettekö te häpee ensinkään! --\nRouva kulta, älkää enää itkekö!\" ja veti niistinliinan pois hänen\nkasvoiltansa ja hypähti askelen taakse päin, nähdessänsä noiden\npyöreäin kasvoin nauravan häntä vastaan. -- \"Mitähän tämä on?\"\n\n\"Erhetystä, rouva naapuri\", nauroi vanha pastori. \"Kukaan ihminen\nei ole ajatellut tehdä Miinasta opettajatarta. Ei! Meidän lapsemme\neivät saa lisätä niiden raukkain, onnettomain tyttöjen lukua, jotka,\nheitettyinä mailmaan, kaikesta siitä vaivasta ja surusta, jota he\nuhraavat mitä raskaimpaan työhön, eivät saa muuta palkintoa kuin\nniukan leivän, hengen masennusta ja kivulloisen ruumiin. Ei, meidän\nlastemme on Jumalan avulla ensiksi tuleminen raittiiksi, terveiksi ja\nkelvollisiksi emänniksi ja kun he siksi ovat tulleet, sitte voivat he\nmeidän puolestamme ruveta opettajattariksi -- s.o. omien lapsiensa\nopettajiksi\".\n\n\"Herra pastori, hyvä herra pastori\", huudahti rouva Nüssler,\nikäänkuin olisi kivi pudonnut hänen sydämeltänsä, \"Jumala\nsiunatkoon teitä siitä sanasta! Meidän Miinan ei ole tarvis tulia\nopettajattareksi. Jokkum -- missä sinä olet, Jokkum? -- Ah, hän on\nkai suruissaan mennyt ulos. Niin, herra pastori, ja taloudenpitoa\npitää heidän oppia! Saattepa nähdä, että minä olen lapseni siihen\nharjottava\".\n\n\"Niin\", huudahti Bräsig väliin, \"ja hyvän suullisen ruokaa pitää\nheidän oppia keittämään\".\n\n\"Tietysti, Bräsig! -- Ah, herra pastori, minulla on ollut itse\ntekemistä opettajattarien kanssa, ja viime viikolla olin minä\namtmannin nuoren rouvan parissa -- hänkin on ollut opettajatar --\nja näettekö, hän horjuu ja häälyy, ähkyy ja puhkuu, käydessään yli\nlattian, ja näyttää niin kalpealta kasvoiltaan kuin Kristuksen piina\nja kärsimys -- _intressantiksi_ sanovat sitä\".\n\n\"Koko intressanttisuudesta maksan minä napinkuoren!\" puhkesi Bräsig\nsanomaan.\n\n\"Mutta, näettekö, rouva Behrens, hän antaa puuron palaa pohjaan\nja polttaa paistin karreksi. Jumala nähköön, enhän minä sitä ole\nsanonut, ettei ihmisen pitäisi mitäkään oppia, _paljo_ pitää hänen\noppia, että hän toki osaa lukea sanomalehtiä ja tietää jotakin\nvanhasta Fritzistä[10] ja muista semmoisista miehistä, ja tietää,\nmissä appelsiinit ja kaneli kasvaa. Mutta, rouva Behrens, jos ei\nsitä tiedäkään, niin voihan odottaa, siksi kun tulee oppineen kanssa\nyhteen ja voi häneltä kysyä; mutta paistin laita on toinen! Odottaa\nei siinä voi, sillä ruoan pitää olla ajallansa pöydällä ja kysyä en\nvoi myöskään keltään -- maalla, nimittäin, rouva Behrens! -- tyhmiltä\npiioilta ehkä? -- No, siitäpä syntyisi kaunista ruokaa!\"\n\n\"Oikein, rouva naapuri\", sanoi pastori, \"ennen kaikkia pitää tyttöin\nensiksi oppia taloutta pitämään\".\n\n\"Sitäpä juuri sanon, herra pastori, sitäpä juuri sanon! -- Herranen\naika, tuo amtmannin rouva parka! Hän tahtoo mielellään, mutta ei\nosaa! Mitä minun molemmat pienet tyttöseni jo seitsemän vuoden,\nikäisinä tiesivät, sitä hän vielä kyselee muilta; hän kysyy, joko\nsiat on lypsetty ja joko pienet kananpojat ovat imeneet. Ja, herra\npastori, Lovisa ei saa: myöskään tulla opettajattareksi?\"\n\n\"Ei, jos me saamme vallita, ja koska Hawermann pitää samaa mieltä\nmeidän kanssamme, niin saa hän täällä pitää taloudesta huolta. Regina\nalkaa jo ruveta mukavuutta kaipaamaan, eikö niin?\" ja hän istui\nvaimonsa viereen sohvalle ja heitti kätensä hänen uumillensa, \"ja\ntulee myöskin jo liian vanhaksi, hän ottaa mielellään apua nuorilta\nja hänen olisi vaikea erota Lovisasta\".\n\n\"Ja sinun itse vielä vaikeampi, pastori! Minä huomaan, että olen\njo kokonaan pantu pois viralta aamusta iltaan ei muuta kuulu kuin:\nLovisa, tuo minulle sitä! ja saa minulle tätä!\"\n\n\"No niin, jaa, minä en kiellä, että minulle tulisi suuri kaipaus, jos\nLovisa ei enää olisi luonani\".\n\nSillä aikaa oli nyt Hawermann tullut lasten ja Fransin kanssa\ntakasin; he olivat tavanneet ulkona nuoren Jokkumin, joka paljainpäin\nkuljeskeli ympäri, nähtävästi hyvin kiihtyneenä. Kun hän sai nähdä\nMiinan, kävi hän hänen luoksensa, syleili ja suuteli häntä ja sanoi:\n\"Miina kulta, minä en voi sille mitään;\" ja kun Hawermann kysyi,\nmikä hänen oli, vastasi hän vaan: \"Lankoseni, minkä pitää tapahtua,\nsen pitää tapahtua\". Ja kun pappilasta lähtöä tehtiin ja hän istui\nvaunuissa, tuntui hänestä, juurikuin ajaisi hän teurasuhrin kanssa,\nja vaikka hänen vaimonsa kotia tultua pitkältä ja laveasti oli\nselittänyt hänelle, ettei Miina miksikään opettajattareksi rupeekaan,\noli tämä seikka kuitenkin tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen,\nettä hän tästä päivästä ruveten piti Miinaansa onnettomana olentona\nja sentähden häntä aina hellimmästi kohteli. Miinan täytyi ruoalla\noltaissa istua hänen vieressänsä, ja Jokkum pani parhaat palat hänen\ntalrikillensa, ikäänkuin söisi Miina joka päivä viimeisen atriansa\nennen teloitustansa.\n\n\n\n\nLuku 12.\n\nFritz Triddelfitz alkaa vihata naisväkeä, mutta malttaa kuitenkin\nmielensä ja voittaa, sydämen sijasta, paksun voileivän, Minkä\nlujan päätöksen hän tekee, orasmaassa vaeltaissaan, ja millä\nrakkaudella hän kohtelee vastaista oivallista appiansa. Hän tulee\nmustasukkaiseksi, tekee runoja ja kirjottaa kirjeitä, joissa sanoo\nrakasta tätiänsä lohikärmeeksi ja Bräsigiä naudaksi. Miten hänelle\ntästä käy, ja miksikä pastorin rouva tahtoisi olla pitkä ja pieni, ja\nkuinka Bräsig putoo ojaan.\n\n\nNiin oli nyt vastaiseksi noiden nuorten tyttöjen tulevaisuus\nmäärätty, sen verran kuin ylimalkaan ihminen voi toisen elämänjuoksua\nmääritellä; mutta sattumus mahtaa olla hyvin oikullinen olento, sillä\nmitä vakaisimpaan ja järjellisimpään elämänsuunnitelmaan, jonka\nvanhat yksivakaiset, harmaapäiset ihmiset ovat tehneet, vetää se\nusein mitä hullunkurisimpia viivoja, ja ikävin seikka tämmöisessä\nsuunnittelemisessa on, että tavallisesti kaikkein viisaimmat tuumat\njoutuvat kaikkein pahimpaan hämminkiin, juuri sentähden että nuo\nhyvät, harmaapäiset vanhukset aprikoivat vaan harmaalla päällään\nja unhottavat tavallisesti, että heidänkin tukkansa on kerran\nmusta ollut. Vanha pastori ei vielä koskaan ollut toden perästä\najatellut, että joku nuori mies voisi kerran riistää häneltä hänen\nkasvattinsa, ja pastorin rouva, joka kyllä monesti ja paljo naisten\ntapaan oli miettinyt tätä pääkappaletta naisten katkismuksessa,\nlohdutteli itseänsä aina sillä, etteihän Lovisa tuntenutkaan ketään\nnuoria miehiä, sillä Fransia ei hän pitänyt hänen aatelisuutensa\ntähden minäkään tavallisena nuorena miehenä ja Fritz Triddelfitz oli\nhänestä tyhmäin kirjeittensä ja hänen omain ankarain, äidillisten\nnuhteittensa tähden vielä pieni, kokematon poikanulikka. Mutta\njuuri tältä haaralta piti hänen silmänsä aukaistaman, hänen oli\nhuomaaminen, että nuori, kaunis tyttö, piiliköönpä vaikka pappilan\nsuojissa, houkuttelee nuoria miehiä luoksensa, kuin kukka perhosia,\nja että se kirjava mato, joka niin usein hänen harmiksensa oli\nmadellut hänen tiellänsä, oli nyt muuttunut kauniiksi perhoseksi,\njoka lentää rapisteli hänen puutarhansa kukkien ympärillä ja\nistahteli välistä sinne, välistä tänne ja levitteli siipiänsä ja jota\nolisi ollut varsin hauska katsella, jos ei perhonen olisi ollut hänen\nsisarensa poika, ja jos ei kukan nimi olisi ollut Lovisa Hawermann.\n\nPari päivää jälkeen palmusunnuntain oli Fritz tullut Gürlitziin\nja oli täydestä syystä suuresti vihoissaan koko naissuvulle. Se\nvadillinen vettä, jonka hän oli saanut niskaans tuo pakollinen lähtö\nruokakammion paratiisista oli hänessä herättänyt kylmänkostean,\nnälkäisen tunteen, ja koska hän romaneistansa tiesi, että jokaisella\nrakastuneella nuorella miehellä, joka syystä tai toisesta riitaantuu\nkultasensa kanssa, on oikeus ruveta vihaamaan kaikkia naisia\nylimalkaan, niin käytti hän nyt tätä oikeuttansa. Moneen aikaan ei\nhän ollut Gürlitzissä käynyt, sillä hän tahtoi kostaa tädillensä,\nettä hän häntä aina nuhteli. No, kun hän nyt pitkän ajan perästä\ntaas istui pappilassa ja oikein sydämensä pohjasta kiukutteli eikä\nhiiskunut sanaakaan kenellekään muulle kuin pastorille, iloitsi\npastorin pieni rouva suuresti hänen vakavan käytöksensä tähden\nja sanoi ulkona kyökissä Lovisalle: \"Fritz on viimeinkin tullut\njärkevämmäksi. Jumalan kiitos, hänestä voi vielä aikaa voittain mies\ntulla\". Lovisa ei sanonut mitään, mutta nauroi vaan, sillä vaikk'ei\nhän juuri paljon ollutkaan tutkinut nuorten miesten mieliä, niin\ntunsi hän kumminkin Fritzin kuin viisi sormeansa. Sillä se täytyi\njokaisen myöntää, että kun Fritz tahtoi teeskennellä, näytti se\nsiltä kuin soittaisi aasi kanteletta, ja kun hän suurella työllä ja\nvaivalla oli pakottanut itsensä mielialalle, joka oli outo hänen\nluonnollensa, niinkuin esimerkiksi tänään tuon naisvihan laita oli,\nniin ei kauvan viipynyt, kun koko tämä naamaripuku putosi pois\nhänen päältänsä ja hän taas tuli näkyviin ihkasen alastomana Fritz\nTriddelfitzinä, niin että jokaisen täytyi hänen tähtensä hävetä,\nerittäinkin hänen oman tätinsä. Tuskin oli hän nyt tuokion aikaa\nollut Lovisan seurassa, kun hän jo heitti naisvihansa ynnä kaikki\nmuistot Mari Mölleristä, vesivadeista ja ruokakammioista hiiteen\nja sälytti entisten romani-ihanteidensa lisäksi laivanlastittain\ntätä uutta, versovaa rakkauttansa Lovisaan sydänteljojensa alle,\nja tyhjennettyänsä aluksensa kaikista nuoruuden tyhmyyksistä ja\nsaatuansa itsensä, rakkautensa ja laivansa täyteen kuntoon, lähti hän\nvesille. Ensialussa; risteili hän sinne tänne, ja hänen armas tätinsä\nseisoi rannalla eikä tietänyt, mitä suuntaa hän piti, mutta kauvan\nei viipynyt, kun hän tarttui lujemmin peräsimeen, ja tultuansa ensin\ntunteittensa avaralle ulapalle, levitti latvapurjeen, ja nyt havaitsi\ntäti kauhuksensa, mitä Fritzin matka tarkotti ja että hänen sisarensa\npoika oli vaan tunnoton merirosvo, joka hävyttömimmällä tavalla\nhätyytti sitä pientä, somaa prikiä, johon täti oli sälyttänyt kaikki\näidilliset toiveensa.\n\nTäti huusi hänelle pari kertaa, mitä? ja kuinka? mutta rosvo ei siitä\nvälittänyt; täti ampui pari kertaa sydäntuskissaan hätälaukauksia\npastoriansa kohden, mutta pastorista näytti koko asia lystilliseltä,\narvattavasti sentähden ettei hän nähnyt tuon pienen soman prikin\nmissään vaarassa olevan, hän istui sohvallaan ja nauroi itseksensä,\nvaikka hän kyllä toisinaan vähän pudisteli päätänsäkin.\n\nPastorin rouva oli huutavassa hädässä sisarensa pojan käytöksen\ntähden; \"poika tolvana, vintiö, tollisko\", oli hänen yksinpuheensa\ntavallisena sisältönä, ja kun rosvo rupesi mesikakkusananparsilla ja\nkonfektivärsyillä pommittamaan tuota pientä turvatonta alusta, lähti\nhänkin vesille ja iski kauluksesta kiini merirosvoon ja purjehti\nhänen kanssansa ulos ovesta: \"Tule, poikaseni, tule! Minulla on\nsinulle jotakin sanomista, Fritz! Ja ota lakkisi heti mukaasi!\" Ja\nvietyänsä Fritzin ruokakammioon, sovitti hän hänen erääsen soppeen,\njossa hänen vatien ja ruukkujen tähden täytyi pysyä alallansa, ja\notti nyt leipäkyrsän ja leikkasi tuuman paksun pytkyn ja sanoi:\n\"Sinun on nälkä, Fritz parka; vatsas on tyhjä, poikaseni, ja tyhjä\nvatsa johtaa mielen kaikenlaisiin tyhmyyksiin -- kas tässä, minä olen\nsivellyt voita päälle ja tässä on myös juustoa -- ja syö nyt vaan,\nsyö, poikaseni\".\n\nFritz seisoi siinä kuin pilvistä pudonnut, hän oli tahtonut\nvalloittaa sydämen ja sai nyt voileivän; hän tahtoi jotakin sanoa,\nmutta hänen tätinsä ei päästänyt häntä puheesen: \"Minä tiedän kyllä,\npoikueni, mitä sinä tahdot sanoa, älä siis vaivaa itseäs! Mutta tässä\n-- tee minulle se palvelus! -- tässä on pullo olutta, Hawermann on\npuutarhamme takana ja kylvää herneitä pappilan pellolla, vie se\nhänelle ja nyt tule! ja sano hänelle terveisiä -- minä tiedän, hän\njuo mielellään Stavenhagenin pormestariolutta\". Ja niin talutti\nhän Fritzin kyökin kautta ulos takaovesta ja huusi hänelle vielä,\nennenkuin sulki oven: \"Fritz, näinä ensi aikoina et kai ehdi meillä\nkäymään, sillä nyt on kylvönaika tulossa -- jaa, jaa, poikaseni,\nsitä ei voi auttaa, eikä siitä mitään haittaakaan -- mutta kun\njoskus taas tulet, esimerkiksi syksyllä, silloin on Lovisa jo\nseitsemäntoista-vuotias, silloin et saa enää lörpötellä hänelle\nsemmoisia tyhmyyksiä kuin tänään, silloin on hän jo liian vanha ja\nymmärtäväinen kuulemaan hullutuksia. Kas niin, poikaseni, syö nyt\nvaan voileipääsi\"-. Ja niin puhein sulki hän oven, ja Fritz seisoi\nulkona, toisessa kädessä voileipä ja toisessa olutpullo.\n\nHyi! Tämäpä oli oikein hävytöntä kohtelua hänen tädiltänsä! Hän\noli hyvin vihoissaan tädillensä ja aikoi ensi tuokiossa viskata\nvoileivän sisään kyökin akkunasta ja olutpullon perässä ja vannoi\nitseksensä, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää pistä jalkaansa\npappilan porstuaan; mutta malttavaisuus on toki ihmisen paras\navu, hän alkoi käydä pitkin puutarhan käytävää, katseli vuoron\nvoileipäänsä, vuoron olutpulloansa ja sadatteli itseksensä: \"Hitto\nvieköön, eihän minun nälkä ole, eikä vanhus ole ensinkään tällä\npuolella peltoa. Tätini tahtoi vaan päästä minusta. Äläpä vielä, se\nei sinulle toki onnistu! Minä tiedän, milloin ja missä Lovisa käy\nkävelemässä. _Minun_ omakseni pitää hänen tulla! Ja vaikka helvetti\nrepeisi, _minun_ omakseni on hänen tuleminen!\". Ja niin istui hän\npuutarhan aidan päälle ja arveli! aprikoi uutta tilaansa, mutta\nkuinka pahasti olisi hän mahtanut suuttua, jos hän olisi tietänyt,\nettä Lovisa tänä hetkenä näki hänen pappilan pytingin päätyakkunasta!\nMutta hän ei sitä tietänyt ja koska voileipä mahdollisesti olisi\nmaahan pudonnut, jos hän olisi sen aidan päälle asettanut, söi hän\nsen ennemmin suuhunsa, ja sen tehtyänsä, sanoi hän: \"Minä tädistäni\nviisi välitän! ja Mari Mölleristä vielä vähemmän; Lovisa on enkeli!\n_Minun_ omakseni pitää hänen tulla! Minun sukulaiseni eivät suosi\nmeidän rakkauttamme, se on selvä asia. -- Hyvä! Ilman kamppailua ei\nLovisaa voiteta; minä tahdon -- -- niin, mitäpä tahdon minä?\" Ja\nennenkuin hän mitään muuta ehti tahtomaan, tahtoi hän toki ensiksi\njuoda olutpullonsa tyhjäksi, ja sen hän tekikin, ja nyt kävi hän\nrohkaistuneella mielellä yli hernemaan ja jokaisella askelella polki\nhän kylvöinään höllään multaan tämän lujan päätöksen: \"_Minun_\nomakseni pitää hänen tuleman!\" ja jos se kylvö olisi oraalle noussut,\nniin olisivat lähiseudun vanhat talonpojat varmaankin seisahtaneet\ntiellä ja sanoneet toinen toisellensa: \"Mitä vietäviä? Tuossahan on\npaholainen kylvänyt ohdakkeita ja orjantappuroita vanhan pehtori\nHawermannin herneen sekaan!\"\n\nNiin oli Fritz nyt taas rakastunut korviin saakka, ja tämä vaikutti\nhäneen hyvääkin, hän tuli erinomaisen ystävälliseksi vanhaa pehtoria\nkohtaan, sillä hän piti häntä vastaisena appinansa ja kunnioitti\nhäntä sen mukaan. Hän istui iltasin vanhuksen luona ja kertoi\nhänelle lyhyesti, mitä toiveita hänellä oli isänsä puolelta, ja\nkysyi häneltä neuvoa, pitikö hänen arenteerata vai ostaa maatila\ntykkönään, vai pitikö hän sitä parempana, että hän ostaisi itselleen\nkauniin kreivikunnan Liivinmaassa tahi Unkarissa. Vanhus koetti\nyksivakaisesti saada hänet luopumaan tämmöisistä ajatuksista, jotka\nhänestä näyttivät liian haaveellisilta; mutta hänen oli samassa\nkummasteleminen, mikä muutos hänen oppilaassansa oli tapahtunut;\nse luikari oli ennen puhunut vaan ratsastamisesta, tansseista ja\nmetsästyksestä ja nyt puhui hän kumminkin vakaisista asioista,\nvaikka tosin tyhmästi. Mutta vielä enemmän oli häntä kummastuttava,\nkun Fritz eräänä iltana, jolloin Frans oli mennyt Gürlitziin,\nkahdenkesken ilmotti hänelle, että hän, jos hän Meklenpuriin\njäi, joko hän sitte arenteerasi tai osti maatilan, oli pitävä\nsilmämääränänsä komeata asunhuonetta ja puistoa -- _puistoa_, sanoi\nhän, _ei puutarhaa_ -- sillä se tuli hänen tehdä vastaisen vaimonsa\ntähden, jolta ei mitään saanut puuttua; ja vaimonsa lähimmistä\nsukulaisista oli hän pitävä isällistä huolta, ja samassa katseli hän\nvanhaa pehtoria niin liikuttavalla tavalla, että tämä tuskin voi\nnauruansa pidättää.\n\n\"Triddelfitz\", sanoi vanhus, \"ettehän toki niin tyhmä ole, että\nrupeette ennen aikojanne rakkauden hommiin?\"\n\nVoi niin olla, sanoi Fritz, voi myöskin toisin olla; se vaan oli\nvarma, että hänen vanha appinsa oli asuva hänen luonansa, ja\nasunrivin toinen puoli oli kokonaan valmistettava häntä varten, ja\nkoska hänen vanha appinsa oli tottunut liikkumaan raittiissa ilmassa,\nniin seisoi häntä varten aina tallissa valmisna kaksi hevosta. Ja\nnyt nousi hän istuvalta, käveli pitkillä askelilla edes takasin\nhuoneessa ja heilutteli käsiänsä, niin että Hawermannin, joka istui\nsohvankulmassa, yhä täytyi väännellä päätänsä sinne tänne kuin\nporsliiniukon, välttääksensä oppilaansa arveluttavia hutkimisia.\nHyvästijätöksi puristi Fritz tänä iltana vanhan pehtorin kättä, kuin\nolisi erottu iäksi päiväksi, ja ennen kuin Hawermann voi mitään\npahaa aavistaakaan, hiipi lämmin käsi takapuolelta hänen harmaihin\nhapsiinsa ja taivutti hiljaa hänen päänsä taaksepäin ja tulinen\nsuudelma painettiin samassa hänen otsallensa, niin että vanhus toipui\nhämmästyksestään vasta, kun Fritz pitkillä askelilla jo oli ulkona\novesta.\n\nFritz oli kumminkin hyvänlaitainen ihminen, hän tahtoi tehdä kaikki\nyhtä onnellisiksi kuin hän itse oli; hänen sydämensä oli hyvä,\nmutta hänen mielensä oli vaan heikko, ja tätinsä luoksi Gürlitzin\npappilaan ei hän millään ehdolla mennyt. Hän oikein oli haltioissaan\ntästä, ja ne tuskat, joita hän Lovisasta erotettuna kärsi, olivat\nkatkeran-imelä juoma, jota hän joka päivä sai nauttia. Mutta kaikilla\non rajansa, ja kun tämmöisen koiruohoisen rohdon sekaan vielä\nkaadetaan sappea lisäksi, silloin nielaiskoon sen piru! Ja tämä oli\nhänelle tapahtuva, hänen katkeraan juomaansa sekoitettiin vielä\nsappea, ja kuka sen teki? Frans! Frans juoksi koko kevätkauden,\naina kun hänellä vaan oli aikaa, Gürlitziin, ja kun kartanon kolme\nnaimatonta tytärtä kesäksi taas tuli Pümpelhageniin, tuli Lovisakin\nusein heitä tervehtimään, ja Frans oli aina silloin saapuvilla, mutta\nhän -- meidän Fritz parkamme -- sai seisoa, syrjässä ja katsella tätä\nkaukaa, joka huvitus ei häntä tietysti liioin miellyttänyt.\n\nMinä en suinkaan tahdo sanoa, eikä kukaan, joka tätä kirjaa tähän\nsaakka on lukenut, voi sanoa, että Fritz oli mikään teräväpäinen ja\nnäppärä mies, joka heti kaikenlaisista pienistä tunnusmerkeistä voi\nasian arvata; mutta hänen olisi kumminkin täytynyt olla ilmeinen\npöllöpää, jos ei hän olisi havainnut, ettei Fransin laita ollut\noikeassa. Mutta jos ei laita niin olisi ollutkaan, niin täytyyhän\nkumminkin rakastuneella nuorella miehellä olla epäluulon syytä, se\nkuuluu asiaan, ja rakastunut mies, jolla ei ole kilpailiaa, näyttää\nminusta aina kuin naapurini Hamann, joka istuu hevosen selässä,\nkannus vaan toisessa jalassa. Mutta tässä oli laita toisin, Frans oli\ntodellakin hänen kilpailiansa ja Fritz kohtelikin häntä semmoisena;\neikä kauvan viipynyt, kun hän muuttui yhtä vieraaksi Fransille kuin\nMari Möllerille ja tätillensä, hän ei enää puhunut hänen kanssansa,\nhän seurusteli ainoastaan vanhan oivallisen, vastaisen appinsa kanssa.\n\nIhminen voi kestää vaan vissin määrän tuskaa, mikä liiaksi on, se\non liiaksi; joku huojennus täytyy olla, ja ainoa huojennus, jonka\nrakastunut tuntee, on seurusteleminen rakastetun kanssa. Se oli nyt\nFritzin paneminen toimeen, ja hän kävikin reippaasti asian varteen\nkiini; hän vainui joka paikassa Lovisaa. Jokainen outo halava kelpasi\nhänelle piilopaikaksi, josta hän piti silmällä rakastettuansa,\njokaista ojaa Pümpelhagenin pellolla käytti hän saartokaivantona,\njosta hän häntä piiritti, jokainen töyräs oli tähystyspaikkana, jossa\nhän seisoi vartioitsemassa, ja jokaisen pensaan takana makasi hän\nväijyksissä. Ei siis ollut ihmettä, että hän näin pääsi tarkotuksensa\nperille, ja että hän tuontuostakin pelästytti Lovisaa kamalasti,\nsillä -- piru tiesi, mikä häntä riivasi -- juuri kun Lovisa ei mitään\najatellut, tahi kun hän ajatteli -- no, me tahdomme sanoa, Fransia,\nsilloin tuli yht'äkkiä Fritzin pitkä vartalo näkyviin kuin kenraali\nZiethen jonkun pensaan takaa, tahi nousi hänen päänsä kuin hylje\nylös vihreästä ruismaasta, eli hyppäsi hän suoraan Lovisan jalkain\neteen jostakin puusta, jossa, hän oli häntä väijynyt kuin ilvessusi\nkaurista. Ensimältä tointui Lovisa pian hämmästyksestään, sillä\nhän piti tätä vaan Fritzin tavallisena, tyhmänä hulluttelemisena,\njonka hän jo ennestään hyvin tunsi; Lovisa vaan nauroi perästäpäin\nja puheli joutavia asioita; mutta pian hän havaitsi, ettei Fritzin\nlaita ollut oikeassa. Hän oli puheissaan niin juhlallinen, kaikkein\nmitättömimmästäkin asiasta puhui hän niin omituisella äänellä, kynsi\nkorvansa taustaa ikäänkuin lähtisivät sieltä mitä syvimmät ajatukset,\nlaski käden sydämellensä pulmissansa ilmasta, juurikuin tuntisi hän\nsiellä pistosta, ja pudisteli surullisesti päätänsä, kun Lovisa\nkutsui häntä Gürlitziin, ja selitti kunniansa ei sitä sallivan.\nKun Lovisa kysyi häneltä isäänsä, silloin tulvaili Fritziltä sanat\nsuusta, kuin olisi tynnyrintappi aukaistu: Hawermann oli koko enkeli\npehtoriksi, semmoista ukkoa ei synny toista mailmaan; Fritzin oma\nisä oli kyllä hyvä, mutta Lovisan isä oli isien paras; ja kun Lovisa\nkysyi Fideliaa, sanoi Fritz ei välittävänsä naisista, ne olivat\nhänestä melkein kaikki yhtäläisiä, ja kun Lovisa kovaksi onneksensa\nkerran sattui Fransista puhumaan, leimahteli Fritzin silmistä\nsalamoita, hän huudahti pari kertaa \"haa!\" nauroi sitte hirmuisesti,\ntarttui äkkiä Lovisan käteen, pisti paperilapun siihen ja syöksi\npäistikkaa pitkään ruislaihoon, johon hän katosi. -- Ja kun Lovisa\naukaisi paperin, näki hän siinä seuraavan kyhäelmän:\n\n    Ainokaiselle.\n\n    Kun hopeelta hohtavana\n    Kuu pilvistä pilkistää,\n    Yön hetkenä ihanana\n    Valo taivaasta tirkistää,\n    Kun lampi nukkuvi illoin\n    Ja rauhaa huokuvi vaan,\n    Mä muistan sinua silloin\n    Käyn lempeä kuiskaamaan.\n\n    Kun kuljet sä ilomielin,\n    On rakkaus johtajas,\n    Mä jälissäs aina vierin,\n    Oi kultani armias!\n    Vaan heti haihtuvi lempi,\n    Kun lähdet sä täältä pois,\n    Ja tuskan' on tulisempi,\n    Kuin arvata kukaan vois.\n\n    Mutta kostoa mä vaadin,\n    Kostoo vihollisellein,\n    Minä, joka runon laadin,\n    Koston lupauksen tein\n\n            Fritz Triddelfitz.\n\n        Pümpelhagenissa, heinäkuun 3 p. 1842.\n\nKun Lovisa kerran oli lukenut tämän runoelman, ei hän sitä\nymmärtänyt, kun hän kahdesti oli sen lukenut, ei hän vieläkään sitä\nymmärtänyt, ja kun hän kolmasti oli sen lukenut, ymmärsi hän sitä\nvielä vähemmin; se tahtoo sanoa, hän ei voinut ensinkään arvata, ketä\ntuon onnettoman runoilian kosto tarkotti, sillä niin tyhmä ei hän\ntoki enää ollut, ettei, hän olisi heti älynnyt, että \"Ainokaiselle\"\ntarkotti häntä itseä.\n\nNyt olisi hän mielellään pitänyt tämän kaiken. Fritzin hullunkurisina\nkepposina, ja hän koetti luulotella itsellensä, että Fritz taas\noli tahtonut laskea pilojansa; mutta kun hänen mieleensä johtuivat\nFritzin omituiset liikenteet ja puheet ja hänen muuttunut\nkäytöksensä, niin täytyi hänen itseksensä tunnustaa, ettei tämä\nollut mitään leikintekoa; ja sentähden päätti hän, niin paljon kuin\nmahdollista, karttaa häntä. Ja niin viaton oli hän vielä, että hän\npiti Fritziä hyvin onnettomana ja rupesi suuresti häntä säälimään.\nSääliväisyys on silta, joka vie rakkauteen, ja tässä nyt tuli\nensimäisen kerran hänelle näkyviin tuo kaunis ranta toisella puolella\nruusu- ja jasminipensastoineen, ja tämä on seitsentoista-vuotiaalle\ntytölle ihan kuin kirsikkamarjat linnulle, ja kenties olisi hämmennyt\nyli sillan toiselle puolelle, jos ei hän olisi havainnut siellä\nFritzin ratsastavan rautikon selässä, kaulussaappaat jalassa, ja\nnähnyt hänen loikovan jasminipensasten varjossa voileipä ja olutpullo\nkädessä. Hänen oli, sääliväisyydestään huolimatta, nauraminen, ja\nhän jäi tälle puolelle siltaa katselemaan Fritziä vaan kaukaa,\nsillä rautikko voisi taas panna maata lätäkköön ja Fritz voisi\ntahrata hänen voileivällään. Tyhmimmätkin tolliskot voivat vetää\nseitsentoistavuotiasta tyttöä nenästä, ja miehet, joilla sydämen\nsijasta on vaan lihamöhkäle liivin alla, voivat saavuttaa semmoisen\nnuoren sydämen rakkauden, ainoastaan ne raukat, joilla on narrinpuku\npäällä, eivät tule perille, sillä mikään ei vahingoita niin paljon\nnuorta rakkautta kuin nauru.\n\nLopuksi oli hänen siis kumminkin nauraminen tälle runoelmalle, ja\ntehtyänsä sen oikein sydämensä pohjasta, säpsähti hän yht'äkkiä,\nsillä hänestä tuntui, ikäänkuin olisi eräs pehmeä käsi puristanut\nhänen kättänsä ja kaksi ystävällistä silmää katsellut syvästi\nhänen omiin silmiinsä, ja samassa johtui Frans hänen mieleensä,\narvattavasti sentähden, että hän näki hänen kaukana tulevan. Lovisa\nrepi kostorunon pieniksi palasiksi ja kun Frans oli tullut häntä\nlähemmäksi ja häntä tervehti, punastui hän; ja kun hän havaitsi\npunastuvansa, harmitti se häntä ja hän punastui vielä enemmän, ja kun\nFrans tyynesti puhui ihan joutavista asioista, tuli Lovisa hämille,\nantoi nurinperäisiä vastauksia ja hajotti ajatuksissaan Fritzin\nkostorunoelman palaset ilmaan.\n\n\"Tiesi hitto\", sanoi Frans itseksensä, kun hän nyt, seurattuansa\nLovisaa kappaleen matkaa, palasi takasin, \"mikä hänen tänään oli? --\nOlihan hän varsin toisenlainen kuin ennen. -- Onko se minun syyni?\n-- Onko hän saanut harmia? -- Mikä paperi se oli, jonka palaset hän\nhajotti ilmaan?\" --\n\nNäin ajatellen tuli hän paikalle, jossa hän oli Lovisan tavannut, ja\n-- katso! siinä virui vielä muutamia paperin palasia, ja ottamatta\nniitä ylös, luki hän yhdellä niistä: \"Koston lupauksen tein Fritz\nTriddelfitz\", sillä Fritz oli unhottanut panna pistettä \"tein\"\nperään. Tämä teki hänen kuitenkin uteliaaksi, sillä hän tunsi Fritzin\nkäsialan. Hän etsi vielä ja löysi muutamia palasia, ja kun hän\nniitä jotenkuten oli yhteen sovitellut, ei niistä enempää selvinnyt\nkuin: \"taivaasta tirkistää... Mä muistan sinua... Mä jälissäs aina\nvierin... haihtuvi... lempi... Kun lähdet sä... Ja tuskan' on...\nkostoa mä vaadin... viholliselleni... Koston lupauksen tein Fritz\nTriddelfitz;\" loput oli tuuli vienyt.\n\nTästä ei paljo viisastunut; ainoa, mikä hänestä pitkän mietiskelyn\nperästä näytti selvä olevan, oli, että Fritz Triddelfitz rakasti\nLovisaa, että hän väijyi häntä ja tahtoi hänelle _kostaa_! Asia oli\nnaurettava, mutta Fritz oli yhtä täynnä hulluja kureja kuin aasi\nharmaita karvoja; Fritz voi mahdollisesti panna jonkun tyhmyyden\ntoimeen ja tuottaa harmia Lovisalle; sentähden päätti Frans olla\nvaruillansa ja pitää Fritziä silmällä, kun hän Gürlitziä päin meni.\n\nFritz oli nyt puolestaan ilmaissut tunteensa, _hän_ oli puhunut,\n_hän_ oli tehnyt tehtävänsä; nyt oli Lovisan vuoro, nyt oli hänen\npuhuminen, jos muuten koko asiasta mitään oli tuleva. Fritz odotti\nodottamistaan, mutta turhaan. \"Tämäpä on oikein harmillista\", sanoi\nhän itseksensä, \"mutta hän ei kai ole harjaantunut tämmöisiin\nasioihin, ja se onkin minulle mieleen; minä saan kai näyttää hänelle\ntien\". Hän istahti sentähden pöydän ääreen ja kirjotti kirjeen\nväännellyllä käsialalla.\n\n    Päällekirjotus: _Mielitietylle_. Alkukirjotus: Ajatusteni\n    suloinen unelma!\n\n    Tämä kirje on mykkä, se sanoo vaan mikä _välttämättömintä_ on ja\n    on löydettävä _kolmannesta_ ruusupensaasta _toisessa_ rivissä;\n    _suullisesti_ enemmän. Vastaiseksi _tämä_: Jos puutarhan veräjään\n    on vedetty _risti_ valkealla liidulla, silloin on _minun sydämeni\n    ajatus_ löydettävänä toisen rivin kolmannen ruusupensaan alta.\n    _Niistinliinan liekuttaminen Gürlitzin_ puolelta merkitsee\n    kotona oloa ja kaipausta; minun merkkinäni sitä vastaan on\n    kolmekertainen _vihellys_ keppini kahvaan. (Lampuri on sen\n    minulle opettanut, rakkaus oppii kaikki). _Yhtymäpaikka_: se\n    suuri ojanne sillan _oikealla_ korvalla.\n\n    Ikuisesti!!\n\n                                       Salaisuuden tuntia.\n\n    P.S. _Rakkaus_ on antava minulle anteeksi, että olen kirjottanut\n    tämän paitahihoillani, sillä nyt on _hirveän_ kuuma. -- --\n\nTämä kirje tuli vääriin käsiin, pastorin pieni rouva sen löysi,\nollessaan kukkasia kastelemassa, sillä Lovisa, jonka nyt täytyi\ntäydestä toimesta puuhia, talouden askareissa, sylttäsi parhaillaan\ntikkerperimarjoja. Pastorin rouva ei arastellut ensinkään,\naukaistuksensa ja lukeaksensa tätä kirjettä, ja kun hän oli saanut\nsen sisällön tietää, ei hän ollenkaan epäillyt, että kirje oli\nLovisalle ja että Fritz, hänen rakas sisarensa poika, oli sen\nlähettäjä.\n\nLovisalle ei hän saanut mitään hiiskua löydöstään, sillä niin hän\nolisi edistänyt Fritzin asiaa; hän viittaili kuitenkin kaikenlaisilla\nsananparsilla erääsen hullunkuriseen kirjevaihtoon, saadaksensa\ntietää, oliko Lovisa jo ennen semmoisia kirjotuksia löytänyt; mutta\nse oli turhaan, tuo nuori tyttö ei ymmärtänyt ollenkaan hänen\ntarkotustansa ja sentähden päätti hän salata asian pastoriltansakin,\nsillä miksikä pitäisi vielä hänenkin harmia saada? Ja pait sitä oli\npastorin rouvalle hyvin vastenmielistä tunnustaa, että hänen oma\nlihansa ja verensä -- sillä siksi oli hänen valitettavasti Fritz\nlukeminen -- teki semmoisia tyhmyyksiä. Fritzin kanssa itse olisi hän\nkyllä mielellään vaihtanut sanasen, mutta Fritz pysyi näkymättömissä.\n\nPari päivää kävi pastorin rouva syvissä ajatuksissa; Lovisalta\notettiin kokonaan kukkien kastelemisen toimi, ettei hän mitään\nasiasta huomaisi, ja tämä oli varsin viisaasti tehty, sillä kauvan ei\nviipynyt, kun pastorin rouva taas löysi puolikastuneen kirjeen toisen\nrivin kolmannen ruusupensaan alta. Tämä puhui jo selvempää kieltä:\n\n    Päällekirjotus: _Ainokaiselle_. Alkukirjotus: Elämäni toivo!!\n\n    _Kavaluus_ ympäröi meitä; minä tiedän, että vihollinen väijyy\n    minua. -- Viheliäinen _vakoja_, minä _nauran_ sinua! -- Älä\n    yhtään pelkää, kultaseni, minä pelastan meidät molemmat. --\n    Rohkea _teko_ on meidän rakkaudellemme menestyksen tuottava.\n    -- Huomenna k:lo 2, jolloin se _lohikäärme_ makaa, joka\n    minun _aarrettani_ vartioitsee, odotan minä merkinantoa\n    niistinliinalla, minä olen silloin kesantopellolla sen suuren\n    ojan takana sontaa hajottelemassa, _kolmen_kertainen _vihellys_\n    kepinkahvaan on kutsuva sinua ulos. Ja vaikka _helvetti_ rikki\n    räjähtäisi, minä olen _vannonut_ aina olevani\n\n                                           _Sinun omasi_.\n\nKun pastorin rouva tämän oli lukenut, tuli hän ihan haltioihinsa.\n\"Senkin -- --! Senkin -- --! Senkin riivattu sikiö! 'Lohikärme\nmakaa!' sillä tarkottaa se vintiö minua! Mutta maltappa! kyllä minä\nsinun kutsutan, ja vaikka helvetti ei rikki räjähtäisikään, pitää\nsinun korvillasi kumminkin räjähtää, kun kerta vaan saan sinut\nkäsiini!\"\n\nSeuraavana päivänä ennen kello kahta nousi pastorin rouva sohvaltaan\nja meni puutarhaan. Tuvan ovi narahti, ja pastori kuuli pihan veräjän\nlinkun käyvän, hän nousi sentähden vuoteeltaan ja katsoi ulos\nakkunasta, mitä hänen rakas vaimonsa tähän tavattomaan aikaan teki\npuutarhan perässä, sillä hänen lepoaikansa kesti muuten kello kolmeen\nasti. Pastori näki hänen seisovan pensaan takana ja siellä hän;\nseisoi seisomistaan ja heilutti niistinliinaa ilmassa \"Hän viittaa\nkai Hawermannille\", sanoi pastori ja, kävi taas makaamaan. Mutta\npastorin rouva oli vaan tahtonut antaa sisarensa pojalle ystävällisen\nmerkin päästäksensä vähän likemmäksi hänen korviansa. Mutta Fritz ei\ntullut, eikä mitään kolmea vihellystä kuulunut. -- Hyvin suuttuneena\nmeni pastorin rouva tupaan takasin, ja kun kahvin aika tuli ja\npastori kysyi häneltä, miksikä hän oli viittaillut puutarhassa\njoutui hän niin hämille, että minun valitettavasti täytyy tunnustaa,\nettä hän, vaikka hän oli pastorin rouva, valhetteli ja sanoi, että\nhänen oli ollut niin raskas oltava, jonka tähden hän oli löyhytellyt\nniistinliinallaan, saadaksensa raitista ilmaa.\n\nKolmantena päivänä löysi hän taas kirjeen.\n\n    Päällekirjotus: _Omalleni_, jonka _sallimus_ on minulle\n    määrännyt. Alkukirjotus: Minun _pimeän_ sydämeni _aurinko_!!\n\n    Tunnetko _helvetin tuskia_? Minä kärsin niitä toispäivänä\n    iltapuolella kello kahdelta, sontaa hajotellessani. Ilma oli\n    puhdas, vihollinen oli apilasheinässä, ja sinun niistinliinasi\n    liehui palsamilta tuoksuvassa ilmassa kuin ennen muinoin\n    paperileijani; juuri aioin minä viheltää _kolme kertaa_,\n    niinkuin suostumuksemme oli, kun samassa tuo vanha _nauta_\n    Bräsig tuli luokseni ja viivytti minua kokonaisen tunnin aikaa\n    puhumalla lannasta. Kun hän oli mennyt, syöksin minä ojalle;\n    mutta _mitäpä vielä_! Aika oli sinusta liian pitkältä tuntunut,\n    sinä olit tiessäsi. Mutta _kuuleppa_ nyt! Tänään illalla _juuri\n    kello puoliyhdeksältä_, kun minä olen piimäni syönyt, olen\n    minä sovitulla _paikalla_; tänään on lauvantai, pastori tekee\n    saarnaansa ja _lohikärme_ siivoo huoneita; _tilaisuus_ on\n    otollinen ja _seljaispensas_ tuolla peittää meidät (Schiller!).\n    Varro vaan, pian lepäät sinäkin (Göthe) _rakastajasi sylissä_,\n    joka mielellään _myisi_ kaikki, mitä hänellä on kallista,\n    _ostaaksensa_ sinulle jotakin, josta sinä pidät.\n\n        Oi iloa, sun nähdä saan!\n        Siks menen ensin makaamaan,\n        Kaiken halun, kaiken huolen\n        Syöksen tyyneen virtaan tuonen,\n        Ja kun taas kultani nähdä saan,\n        Jos ei virta mua niele vaan,\n        Niin silloin menen mä, kultaseni,\n        Mä tiedän sun huomenna näkeväni!\n\n    (_Alku_ on minun tekemäni, _keskikohta_ Schillerin ja _loppu_\n    erään nimettömän, joka myöskin on paljo kirjotellut, mutta jonka\n    minä olen sovittanut tilaisuutta myöden.)\n\n                             _Kaipauksen tuskilla omasi_.\n\n\"Todellakin!\" huudahti pastorin pieni rouva, luettuansa tämän\nsekasotkun, \"tällähän ei ole enää rajoja, ei reunoja! Oikein, rakas\nsisareni, sinäpä olet kasvattanut korean vesan ja se alkaa jo kantaa\nkauniita hedelmiä. Mutta tässä täytyy toisten ihmisten käydä väliin,\nja minulla tätinä on tietysti siihen lähin oikeus. Ja sen teen minä!\"\nhuudahti hän ääneensä ja polki jalkaa, \"ja saapa nähdä, kuka minua\nsiitä voi estää!\"\n\n\"En minä suinkaan, rouva kulta\", sanoi Bräsig, joka huomaamatta oli\ntullut paikalle mehiläiskeon takaa.\n\n\"Oletteko te kuullelleet, Bräsig?\" kysyi pastorin rouva vielä hyvin\npahalla mielellä.\n\n\"Kuullellut?\" kysäisi Bräsig. \"Minä en kuultele milloinkaan, minä\npidän vaan korvani auki, ja silloin kuulen minä, ja pidän silmäni\nauki, ja silloin näen minä. Nyt esimerkiksi näen minä, että te olette\nkovin suuttunut\".\n\n\"Niin, voisihan enkelikin julmistua semmoisesta asiasta\".\n\n\"No, rouva kulta, enkeleitä ei meidän ole tarvis tänne vaivata,\njos jotakin julmaa nähdä tahdomme, sillä minä luulen, että\nPümpelhagenissa on itse paholainen valloillaan\".\n\n\"Herranen aika, onko Fritz ehkä taas...?\"\n\n\"Sitä en sano\", lausui Bräsig, \"ja minä en tiedäkään, mitä siellä on;\nmutta jotakin hullua siellä vaan on\".\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Rouva Behrens, Hawermann on pahoillaan, ja silloin voi olla varma\nsiitä, että jotakin on nurin. -- Näettekö, noin viikon päivät sitte\ntulin minä Pümpelhageniin, jolloin Hawermannilla juuri oli suuri\nkiire heinänteon ja turnipsin niittämisen kanssa, ja sanoin: 'Hyvää\nhuomenta', sanoin minä. -- 'Jumal' antakoon', sanoi hän. -- 'Kaarlo',\nsanoin minä ja oli minulla aikomus jotakin sanoa, vaan samassa sanoi\nhän: 'Etkö ole nähnyt Triddelfitziäni?' -- 'Olen', sanoin minä. --\n'Missä', kysyi hän. -- 'Tuolla suuressa valtaojassa istuu hän',\nsanoin minä. -- 'Etkö ole nähnyt nuorta herraa von Rambowia?' kysyi\nhän. -- 'Hän istuu toisessa ojassa ihan lähellä', sanoin minä.\n-- 'Mitä he siellä tekevät?' kysyi hän. -- 'He leikittelevät',\nsanoin minä. -- 'Oletko sinä viisas?' sanoi hän, 'tässä kirjavassa\nkiireessä leikitellä?' -- 'Niin, Kaarlo', sanoin minä, 'ja minä\nleikittelin muassa'. -- 'Mitä te sitte leikittelitte?' kysyi hän.\n-- '_Tähystystä_ me leikittelimme, Kaarlo.' Näetkös, mitä -- sinun\nvintiöösi tulee, niin tähysteli hän yli ojan reunan aina Gürlitziin\npäin, ja mitä aatelismieheesi tulee, tähysteli hän taas vintiötä,\nja minä tähystelin savikuopasta heitä molempia, ja kun joku meistä\nkäänsi päänsä, silloin kyykistyivät toiset alas, ja niin istuimme,\ntähystelimme ja kyykistelimme vuorotellen, kunnes minusta rupesi\nse toimi ikävältä tuntumaan ja minä suorastaan kävin aatelismiehen\nluo: 'Hyvää päivää', sanoin minä. -- 'Jumal' antakoon', sanoi hän.\n-- 'Suokaa anteeksi', sanoin minä, 'mitä maanviljelystä te täällä\nharjotatte?' -- 'Minä', sanoi hän ja änkytti, 'minä tahdoin vaan\nnähdä, kuinka herne on varttunut'. -- 'Hm!' sanoin minä, 'vai niin?'\nsanoin minä, 'no!' sanoin minä -- 'hyvästi', sanoin minä ja menin\nvintiön luoksi. 'Ettehän pane pahaksi, rouva Behrens, minä nimitän\naina sillä lailla teidän sisarenne poikaa'. -- 'En ensinkään', sanoi\npastorin rouva, sillä hän nimitti häntä vielä hullummin. -- 'Hyvää\npäivää!' sanoin minä siis, 'mitä askareita teillä täällä on?' --\n'Ei juuri mitään', sanoi hän ja meni tiehensä kuin uitettu koira,\n'minä katsoin vaan, kuinka herne kasvaa'. -- 'Kaarlo', sanoin minä\nHawermannille, 'jos herne katselemisesta ottaa palkoa tehdäksensä,\nniin saat sinä runsaan tulon'. -- 'Hitto tiesi', sanoi hän hyvin\näissään, 'molemmat he eivät muuta tee kuin tyhmyyksiä; nuorta herraa\nen tunne tänä kesänä enää ollenkaan; hän käy kuin unissa, unhottaa\nkaikki eikä ole milloinkaan paikallaan, ja tuo toinen tollisko\non huonoa huonompi'. -- Ette pane Hawermannille pahaksi, rouva\nBehrens, että hän sanoi teidän sisarenne poikaa 'tolliskoksi'. --\nMitä mar vielä, sanoi pastorin rouva, siksi voi häntä syystä sanoa.\n-- Näettekö, siitä on jo viikon päivät, mutta eilen aamulla menin\nminä varsin varhain, onki olalla, koettamaan, eikö ahven ottaisi\nkoukkuun; ja mitä näen minä? teidän sisarenne pojan, sen vintiön. Hän\nmenee suoraa päätä tänne puutarhaan ja tulee vähän ajan perästä taas\ntakasin, ja hänen perästänsä hiipii aatelismies orjantappurapensasten\nvälissä ja pitkin ojia, ikäänkuin väijyisi hän kettua ja kun hän oli\npäässyt minun piilopaikkani ohitse, tulee vielä Hawermann käyden yli\ntöyrään ja seuraa aatelismiehen jälkiä, ja kun hänkin oli kulkenut\nminun ohitseni, niin aloin minäkin astua heidän perästänsä, ja niin\nkävimme pitkässä kaaressa, etäällä toinen toisistamme, ympäri koko\nkylän, ja kukin näki vaan edelläkäyvänsä, ja tämä tuntui minusta\nhyvin naurettavalta. -- Huomenna alkaa sama temppu uudestaan, ja jos\nteitä, hyvä rouva, tai herra pastoria semmoinen leikki huvittaa,\nniin voitte käydä minun perästäni; sillä Hawermann sanoo tahtovansa\nkaikenmokomin saada asiasta selvän, sillä hän on jo kolme kertaa\njuossut heidän perässänsä\".\n\n\"Minä kiitän nöyrimmästi siitä huvituksesta\", sanoi pastorin rouva,\n\"minulla on jo ollut kylliksi huvia, tästä asiasta. -- Voitteko pitää\nsalaisuuden, Bräsig?\"\n\n\"Niinkuin seula, jolla on läpi pohjassa\".\n\n\"No, heittäkää toki leikinlasku. Voitteko pitää suunne?\"\n\n\"Kyllä mar\", sanoi Bräsig ja löi lämäytti samassa kämmenellään päin\nsuutansa, niin että, jos sen joku toinen olisi tehnyt, olisi hän\nhänelle kumman näyttänyt.\n\n\"No, kuulkaapa sitte\", sanoi pastorin rouva ja kertoi hänelle, mitä\nhän tiesi.\n\n\"Onpa hän oikein aika tolvana, tuo teidän sisarenne poika!\" huudahti\nBräsig ja pastorin rouva luki nyt hänen kuullensa kirjeet. \"Mistä\nvietävästä saa hän nuo koreat sananparret; tyhmä on hän kyllä, mutta\nhänen kirjotuksensa eivät ole hullumpia, niissä on sieviä mutkia\".\n\nJa kun pastorin rouva nyt luki lohikärmeestä, purskahti Bräsig\nnauramaan: \"Rouva Behrens, sillä tarkottaa hän teitä\".\n\n\"Sen minä tiedän\", sanoi pastorin rouva harmistuneena, \"mutta tuo\nnauta tässä kolmannessa kirjeessä, olette te, niin että nyt voimme\nolla kuitit. Mutta asia on nyt se, kuinka minä sen luikarin saan\nkäsiini, että kerran voisin antaa hänelle hyvän löylytyksen\".\n\n\"Oikein. Ja mikään ei ole helpompi tehtävä kuin tämä. Näettekö, me\nmolemmat, te ja minä, asetumme tähän puutarhan taa väijymään jälkeen\nkello kahdeksan; kello puoliyhdeksän lähetämme Lovisan ojaan ja\nte saatte nähdä, että Fritz tulee kuin karhu meitä kohden, ja kun\nhän nyt rupee nuoleskelemaan, silloin hyökkäämme me molemmat hänen\npäällensä ja otamme hänen kiini\".\n\n\"Ettehän ole oikein viisas, Bräsig. Jos minä asian ilmi tahtoisin\nantaa, enhän sitte teitä tarvitsisi. Olisihan se suurin onnettomuus,\njos Lovisa siitä vihiä saisi; ei Hawermann, ei edes pastorinikaan saa\nmitään siitä tietää saada\".\n\n\"Vai niin, vai niin!\" sanoi Bräsig, \"no sitte... sitte...\nmalttakaapa! Jo tiedän neuvon: teidän täytyy tehdä itsenne penteleen\nhoikaksi ja pukea Lovisan vaatteet päällenne ja mennä sovittuun\npaikkaan, ja kun hän tulee ja istuu teidän viereenne ja rupee teitä\nhyväilemään, silloin tartutte äkkiä hänen kurkkuunsa _näin_, tällä\ntavalla, kunnes minä ehdin avuksi;\" ja paljon ei puuttunut, ettei hän\nkuristanut pastorin pientä rouvaa.\n\n\"Te ette ole viisas, Bräsig\".\n\n\"Sitä te kyllä sanotte, rouva kulta; mutta jos ei Fritz näe\nkultasensa istuvan ojassa, ei mene hän satimeen, ja jollemme saa\nhäntä kiini äkkinäisellä päällekarkauksella, niin saamme kyllä pötkiä\nhänen perästänsä, sillä se luikari on penteleen pitkäkoipinen,\nhoikkavartinen vintiö, ja me saamme turhaan ähkyä hänen perästänsä\nlyhyillä säärillämme ja lihavilla ruumeillamme\".\n\nSe oli kyllä totta; mutta mitä piti tehdä? Pitikö pastorin rouvan\nmennä rakastajaa tavottelemaan? Olihan Bräsig ihan hullu, ja\nkuinka voi hän vetää Lovisan vaatteet päällensä? -- Mutta Bräsig\nei hellittänyt, hän osotti pastorin rouvalle, että tämä yhtyminen\nvaan koski hänen oman sisarensa poikaa ja että hänen, jos hän istui\nojan reunalle, vaan oli tarvis panna päähänsä Lovisan liina ja\nitalialainen olkihattu; \"mutta istuen pitää teidän häntä odottaman;\nsillä jos te seisotte, havaitsee hän heti, että te olette jalkaa\nlyhyempi kuin Lovisa, ja että te varreltanne olette jalkaa vahvempi\".\n\nVihdoin viimeinkin suostui pastorin rouva ehdotteluun, ja kun hän\nkello kahdeksan aikaan, Lovisan hattu ja liina päässä, meni ulos\ntakaovesta, sanoi pastori Behrens, joka syvissä mietteissään ajatteli\nsaarnaansa akkunan edessä: \"Hyväinen aika, mitä on Reginalla Lovisan\nhatun ja liinan kanssa tekemistä? Ja tuollahan tulee Bräsigkin ulos\nlehtimajasta. No, hän tulee kai sisään, jos hänellä jotakin asiaa on,\n-- mutta kummallista on se kuitenkin!\"\n\nPastorin rouva meni Bräsigin kanssa pitkin puutarhan käytävää,\nvalmisna kohtaamaan mitä seikkoja hyvänsä; hän aukaisi puutarhan\nveräjän ja kun hän nyt yksin astui ulos veräjästä, sillä Bräsig\njäi puutarhaan ja kyykistyi suuren sammakon tavalla aidan taaksi\nväijymään, rupesi hänestä ensimäisen kerran asemansa tuntumaan\narveluttavalta. \"Bräsig\", sanoi hän, \"tulkaa lähemmäksi ojaa, me\nistumme liian kaukana toinen toisistamme, sillä silloin kun minä\nhäneen tartun, pitää teidän olla kohta saapuvilla\".\n\n\"Kernaasti minun puolestani\", sanoi Bräsig ja kävi pastorin rouvan\nperästä ojalle asti.\n\nSemmoista ojaa, kuin tämä iso oja oli, on tuskin enää missään\nolemassa, koska ne ovat tulleet tarpeettomiksi, sitte kun salaojia\non ruvettu käyttämään; mutta jokainen maamies muistaa vielä\nhyvin, kuinka ne oli kaivettu ylhäältä kuuttatoista, vieläpä\nkahtakymmentäkin jalkaa leveiksi ja pohjasta varsin kapeiksi; kahden\npuolin kasvoi pyörtynöillä orjantappurapensaita; ne olivat melkein\naina kuivat, ainoastaan syksyin, keväisin puoltatoista jalkaa syvältä\nveden vallassa, toisinaan myöskin kesäiseen aikaan ankaran ukkosen\nsateen jälkeen. Semmoinen oli laita nyt tänäpänä.\n\n\"Bräsig\", sanoi pastorin pieni rouva, \"asettukaa tähän\norjantappurapensaan taa, juuri lähelle minua, että kohta voitte tulla\nminulle avuksi\".\n\n\"Miks'en? -- Sen voin kyllä tehdä\", lausui Bräsig. \"Mutta, rouva\nkulta, teidän täytyy keksiä joku tunnussana, jonka johdosta minä\nryntään esille\".\n\n\"Jaa, jaa! Kyllä kai se on tarpeesen -- mutta mikä! Malttakaapa! Kun\nminä huudan: '_Philistealaiset sinun päälles_', silloin hyökkäätte te\nhänen kimppuunsa\".\n\n\"Hyvä, rouva Behrens, hyvä!\"\n\n\"Jumalan pyhät!\" huudahti pastorin rouva itseksensä, \"minusta tuntuu\ntodellakin, kuin olisin Delila. Kello puoliyhdeksältä illalla\nrakastajaa kohtaamaan! Minun iässäni! Mitä minä nuorena tyttönä\nolisin inholla karttanut, sitä täytyy minun nyt vanhoilla päivilläni\ntehdä! -- Bräsig! Älkää toki ähkykö niin hirveästi, sehän kuuluu\npian virstan päähän. -- Ja tämä kaikki tuon poikanulikan tähden,\ntuon perhanan tolvanan tähden! Herranen aika, jospa pastorini\ntämän tietäisi! Bräsig, mitä te nauratte! Heittäkää toki se tyhmä\nnauraminen!\"\n\n\"Enhän minä ollenkaan naura, rouva kulta\".\n\n\"Naurattepa, minä kuulin selvästi teidän nauravan\".\n\n\"Minä vaan ikävissäni haukottelin, rouva Behrens\".\n\n\"Ja tämmöisessä tilassa voitte te haukotella? Minä vapisen\nkantapäistä kiireesen. -- Oi, sinua vietävän riiviö! Mitä olet\nsinä minusta tehnyt! Ja minä en voi kumminkaan sitä kenellekään\ntoiselle ilmaista, minun täytyy se itse suorittaa. Bräsigin on Jumala\nlähettänyt avukseni\".\n\nYht'äkkiä huusi Bräsig -- se oli olevinansa viskutusta, mutta se\nkuului siltä, kuin kuhertaisi teeri jonkun matkan päässä: \"Rouva\nkulta, oikaiskaa nyt itsenne niin pitkäksi kuin mahdollista ja\nsupistakaa vartalonne hyvin hoikaksi ja näyttäkää rakastettavalta\nja kainolta, sillä tuolla tulee Fritz yli töyrään, minä näen hänen\nehtootaivasta vastaan\".\n\nJa tuon pienen rouvan sydän rupesi kovemmin sykkimään, hänen sappensa\npaisui vintiötä vastaan, ja häpeä tästä hänelle oudosta asemasta sai\nhänen punastumaan, ja hän olisi varmaankin juossut tiehensä, jos ei\nBräsig taas olisi nauranut, ja tämä harmitti häntä ja hän tahtoi toki\nnäyttää, että hän piti asian ankarana.\n\nTällä kertaa oli Bräsig todellakin nauranut, sillä ensimäisen mustan\nhahmon perästä, joka töyrään yli kävi, tuli pian toinen näkyviin, ja\ntämän perästä taas kolmas, ja Bräsig jupisi orjantappurapensaansa\ntakana hiljaa itseksensä: \"No niin! Nyt on Kaarlo Hawermannkin\nmuassa, nyt ovat kaikki Pümpelhagenin pienet ja suuret pehtorit\nliikkeellä ja tahtovat kai katsella, miltä herne illan hämärässä\nnäyttää. No, tästäpä vasta komilja syntyy!\"\n\nPastorin rouva ei nähnyt muita, hän näki vaan sisarensa pojan, joka\ntuli suoraa päätä häntä kohden. Nyt juoksi Fritz yli sillan, nyt\nriensi hän pitkin ojan reunaa, nyt syöksi hän alas pari askelta ja\nlöi kätensä syleilyyn ympäri armaan tätinsä: \"Rakastettu enkeli!\"\n\n\"Malta, sä juupeli!\" huudahti täti takasin, ja niinkuin Bräsig\nhänelle oli opettanut, tarttui hän, jos ei juuri Fritzin kurkkuun,\nniin kuitenkin hänen kaulukseensa ja huusi korkealla äänellä:\n\"Philistealaiset sinun päälles!\" ja Bräsig-philistealainen kähmi\npystyyn -- tuhat tulimmaista, hänen jalkansa oli puutunut! -- mutta\nsiitä ei estettä! Hän laahusti toisella jalallaan pitkin ojan reunaa\nja yritti hyökätä Fritzin kimppuun, mutta tuo yksinäinen jalka ei\nkestänyt kahden sadan naulan painoa, vaan petti ja Bräsig kaatui\nselällensä orjantappurapensaasen, meni kuperkeikkaa ja pudota\nmötkähti ojan pohjaan puoltatoista jalkaa syvään veteen. Siellä\nistui hän nyt jäykkänä ja järkähtämättömänä, ikäänkuin olisi hän\nvielä kylpylaitoksessaan ja hautoisi alapuoliaan. Fritz seisoi\nmyöskin jäykkänä ja järkähtämättömänä ja hänestä tuntui, juurikuin\nkaadettaisiin hänen niskaansa kylmää vettä, ja hän seisoi siinä\nkuullellen rakkaan tätinsä ankaria nuhdesanoja, jotka kohisivat ja\nsuhisivat ympäri hänen korviansa ja joiden loppuna aina oli: \"Nyt\nolet joutunut lohikärmeen kitaan, poikaseni! Nyt olet joutunut\nlohikärmeen kitaan!\"\n\n\"Ja tässä tulee nauta!\" ärjyi Bräsig, joka vähitellen oli rämpinyt\nylös ojasta ja myös kävi hänen kimppuunsa. Mutta Fritz oli myöskin\nhämmästyksestään tointunut, tempasi itsensä irti tätinsä käsistä ja\nolisi varmaankin pötkinyt tiehensä, jos ei suoraan yli ojan uusi\nvihollinen olisi tullut häntä vastaan. Se oli Frans ja kauvoja ei\nviipynyt, kun Hawermannkin saapui paikalle, ja tuskin oli pastorin\nrouva tästä hämmästyksestä päässyt, kun hänen pastorinsakin tuli\nsaapuville ja kysyi: \"Jumalan tähden, Regina, mitä tämä on? Mitä tämä\nmerkitsee?\"\n\nNyt masentui pastorin rouvan mieli kokonaan, mutta Bräsig ei vielä\nlikimaillekaan ollut masentunut, vaikka näytti siltä, kuin olisi\nhänen alapuolensa muuttunut paljaaksi juoksevaksi vedeksi ja kävisi\nhän vähitellen täydellistä hajoamistansa kohden. \"Hävytön vintiö!\"\nhuudahti hän ja antoi Fritzille pari nyhjäystä kylkeen, \"sinun\ntähtesikö täytyy minun taas saada tuo kirottu leini? Mutta nyt\nsaakoot myös kaikki tietää, mikä penteleen jesuviitti sinä olet. --\nHawermann, hän...\"\n\n\"Jumalan tähden!\" huudahti pastorin rouva, joka tämän pahan sään\nlähestyessä taas oli rohkaissut mielensä, ja juoksi väliin ja sanoi:\n\"Älköön kukaan kuullelko Bräsigiä! Hawermann, herra von Rambow, minä\npyydän, menkää koreasti kotia, rettely on lopussa, täydellisesti\nlopussa ja mikä vielä ei ole lopussa, siitä minun pastorini kyllä\nlopun tekee. Tämä on vaan pieni perheellinen selkkaus. -- Eikö niin,\nFritz, poikaseni? -- Tämä on perheellinen selkkaus, joka koskee\nainoastaan meitä molempia. -- Mutta nyt tule, poikaseni! Me tahdomme\ntoki ilmottaa sen pastorille. Hyvästi, herra von Rambow! Hyvästi,\nHawermann! Fritz tulee pian teidän jälistänne. -- Bräsig, tulkaa\ntekin, teidän täytyy mennä heti levolle\".\n\nJa niin ajoi hän seuran hajalle. Ne molemmat, jotka eivät mitään\nsaaneet tietää, menivät kumpikin, yksiksensä kotiansa ja ravistelivat\npäätänsä: Hawermann harmissaan molempain nuorten herrainsa\nselittämättömän käytöksen tähden, jonka perille hän ei voinut päästä;\nFrans epäillen koko seuruetta, sillähän oli varsin selvään nähnyt\nLovisan liinan ja hatun hämärässäkin, ja jotakin yhteyttä oli sillä\nLovisan kanssa oleminen, mutta mitä, siitä ei hän selkoa saanut.\n\nFritz oli tukalassa tilassa, hänen edellänsä kävi pastori rouvansa\nkanssa, joka jälkimäinen kertoi parjaten ja valittaen koko asian\nlaidan. Joukko läheni pappilaa, ja koska pahantekiä pelkäsi siellä\nhänelle pahoin käyvän, hidasteli hän kulkuansa, että hän olisi saanut\ntilaisuuden karkaamaan; mutta Bräsig ahdisti häntä niin likeltä,\nettä hänen ulkonaisesti oli antauminen; mutta sitä pahemmin kiehui\nja kuohui hänen sisunsa, ja kun Bräsig kysyi pastorin rouvalta,\nkuka se oli, joka niin otolliseen aikaan oli tullut saapuville,\nja kun pastorin rouva lausui Fransin nimeni silloin seisahtui\nFritz ja pudisteli nyrkkiä yli hernemaan kesantopeltoa kohden aina\nPümpelhageniin saakka ja huusi: \"Petetty olen minä, ja Lovisa\nmyydään, aatelismiehelle myydään hän!\"\n\n\"Penikka\", huudahti pastorin rouva, \"etkö tahdo pitää kiini kirottua\nsuutasi!\"\n\n\"Hiljan, Regina!\" lausui pastori, joka nyt johonkin määrään tunsi\nasian, \"mene sisään ja toimita Bräsig vuoteelle; minä tahdon\nhaastella pari sanaa Fritzin kanssa\".\n\nNiin tapahtui, ja niin paljon järkeä, kuin Fritz ylimalkaan voi\nsäilyttää, ajoi nyt vanha pastori häneen kaikessa levossa ja\nsäveliäisyydessä; mutta täyteläiseen astiaan menee ainoastaan sen\nverran kirkasta viiniä, kuin vahtona ja rahkana siitä pois valuu,\nja sillä aikaa kuin pastori varovalla kädellä kaasi uutta sisään,\nvahtoeli Fritzin suusta ulos: hänen omat sukulaisensa olivat tehneet\nliiton häntä ja hänen onneansa vastaan ja tuo rikas aatelismies oli\nheistä parempi kuin heidän oma sisarenpoikansa.\n\nJa sisällä huoneessa oli melkein sama laita; ainoastaan sillä\nerotuksella, että se astia, jonka edessä pastorin rouva seisoi, ei\nvahdonnut, vaan vuosi; se oli pehtori Bräsig, joka ei millään ehdolla\ntahtonut mennä vuoteelle.\n\n\"Sitä en minä voi, rouva kulta\", sanoi hän; \"eli oikeimmin, minä\nvoisin kyllä, mutta minä en saa, sillä minun täytyy mennä Reksowiin.\nRouva Nüssler on kirjottanut minulle, että minun välttämättömästi\ntäytyy tulla sinne\".\n\nSama rahka ja hiiva, joka Fritzissä vahtona kuohui, porisi hänessäkin\nvitkalleen, mutta kumminkin lakkaamatta, vaikka tuo vanha astia\nkauvan oli kellarissa maannut ja ravistunut; ja kun vihdoinkin\nkohteliaisuus pastorin rouvaa kohtaan ja leinin pelko hänen oli\npakottanut vuoteelle menemään, pyörivät hänen ajatuksensa samaan\nsuuntaan, kuin Fritzin, joka taas pappilan puutarhan takana tallasi\nhernemaan multaan tämän urhollisen päätöksen: \"Minä tahdon luopua!\nLuopua toivostani! Mutta tuon kirotun aatelisjunkkarin on piru\nperivä!\"\n\n\n\n\nLuku 13.\n\nKuinka papin vuoteelta tullaan papinpukuun. Miksikä Bräsig tahtoo\nsyleillä koko mailmaa, ja miksikä hänen allansa rupee rytisemään.\nKuinka Hawermannia huolestuttaa asia, joka oikeastaan ei ensinkään\nhäntä koske. Miksikä \"nuori\" Jokkum ja \"nuori\" Sulttaani katselivat\ntoinen toisiansa, ja minkä kyydin nuori Sulttaani sai.\n\n\nSeuraavana aamuna -- oli sunnuntai-aamu -- heräsi Bräsig ja makasi\nvielä ja loikoi vähän aikaa tuolla pehmeällä vuoteella -- \"nautinto\",\nsanoi hän, \"jota en milloinkaan elämässäni ole suvainnut itselleni,\nmutta joka kuitenkin tuntuu hyvälle. Mutta se on kai vaan uutuuden\ntähden, ajan pitkään siihenkin kyllästyisi\", ja hän aikoi nousta\nylös, kun samassa pappilan sisäpiika liepsahti sisään ovesta,\nsieppasi Bräsigin vaatteet käteensä ja meni niiden kanssa tiehensä,\nmutta toi hänelle niiden sijaan mustat housut ja pani ne tuolille.\n\n\"Hohoh!\" nauroi Bräsig ja katseli tuota mustaa munteerinkia,\n\"sunnuntai on nyt ja pappilassa olen; eiväthän mahda luulla, että\nminä olen saarnaava tänään?\" Hän kohotti yhden parseelin toisensa\nperästä ylös ilmaan ja lausui viimein: \"Nyt minä ymmärrän! Se on vaan\ntuon eilisen ojan ja minun oman pukimeni märkyyden ja likaisuuden\ntähden, kuin minun nyt on vetäminen päälleni pastorin verhot. No,\nolkoon menneeksi!\"\n\nMutta mikään helppo tehtävä ei se ollut; pituudesta ei tosin puutetta\nollut, mutta leveyden puolesta kävivät hänelle pastorin housut sangen\nahtaiksi, liivin alimmaiset napit eivät menneet millään ehdolla kiini\nja kun hän veti takin päällensä, rytisi se pahasti hartioiden välistä\nja hänen käsivartensa törröttivät ulos ruumiista; juurikuin olisi hän\nvalmis likistämään koko mailmaa uskolliselle sydämellensä.\n\nSemmoisena tuli hän nyt alas saliin pastorin rouvan luoksi, haarat\nharillansa, niinkuin hänen tapansa oli käydä, siitä asti kuin hän\neläkkeen oli saanut, mutta nyt myöskin kädet leveellänsä; pastorin\nrouva purskahti nauruun ja pakeni takasin kahvipöydän taa, kun Bräsig\nhäntä lähestyi, kädet valmisna syleilyyn.\n\n\"Pysykää minusta kaukana, Bräsig!\" huudahti pastorin rouva. \"Jospa\nminä vaan olisin aavistanut, että pastorini hyvät vaatteet näyttävät\nniin rumilta teidän kömpelöllä ruumiillanne, olisitte te saaneet\nmaata vuoteella puolipäivään asti, sillä niin kauvan on viipyvä,\nennen kuin teidän verhonne on pesty ja kuivattu\".\n\n\"Haha!\" nauroi Bräsig, \"vai niiden tähden! Ja minä luulin, että\nte olitte lähettäneet minulle pastorin vaatteet, että näyttäisin\nsuloisemmalta teidän silmissänne nyt aamulla kohdatessamme\".\n\n\"Kuulkaapa, Bräsig\", puhkesi pieni pastorin rouva punastuen sanomaan,\n\"semmoisia viittauksia en minä suvaitse! Ja jos te naapuristossa\nkulkeissanne -- sillä eihän teillä nyt muuta tekemistä olekaan\nkuin kuljettaa akkapostia -- kerrotte eilisiltaisesta tapahtumasta\nja tuosta kirotusta kohtauksesta -- Jumala suokoon anteeksi tämän\nsyntisen lauseeni näin pyhänä sunnuntai-aamuna! -- sitte, on meidän\nvälimme rikki\".\n\n\"Rouva kulta, mitä te minusta ajattelette!\" huudahti Bräsig ja astui\ntaas, kädet hajallaan, likemmäksi pastorin rouvaa, niin että tämän\noli uudestaan siirtyminen pöydän taaksi.\n\n\"Nono, älkää minua niin pelätkö, enhän minä mikään jesuviitti ole!\"\n\n\"Ette, Bräsig, paatunut pakana te olette, mutta ette mikään\njesuviitti. Mutta jos te jotakin siitä hiiskutte... oh, hyväinen\nJumala! Täytyyhän Hawermannin siitä tiedon saada, sitä sanoo minun\npastorinikin. Mutta jos hän asiaa tiedustelee, niin älkää mainitko\nminun nimeäni -- aatelkaapa, jos Pomukkelskopp tästä tiedon saisi,\nniin olisin minä onnettomin ihminen mailmassa. Ah, Jumalani! Teinhän\nminä sen vaan hyvästä sydämestä tuon viattoman lapsen tähden, Bräsig.\nMinä uhrasin itseni vaan hänen hyväksensä\".\n\n\"Sen te teitte\", sanoi Bräsig sydämellisesti, \"ja älkää sentähden\nsurko hiuksianne harmaiksi, sillä näettekö, kun Hawermann kysyy,\nkuinka te olitte tähän seikkaan sekaantuneet, silloin sanon minä --\nniin -- silloin sanon minä, että te olitte tahtoneet kohdata minua\".\n\n\"Teitä? Ettekö te häpee!\"\n\n\"Nonoh, rouva kulta, enkö minä ole yhtä hyvä kuin vintiö? Ja eikö\nmeidän ikämme sovi paremmin yhteen?\" Ja samassa näytti Bräsig niin\nviattomalta, ikäänkuin olisi hän ehdotellut parhaan keinon, mitä\nkeksittävissä oli.\n\nPastorin rouva katseli vakaisesti hänen rehellisiin silmiinsä, laski\nhartaasti kätensä ristiin vatsallensa ja sanoi: \"Bräsig, minä uskon\nteitä. Mutta, Bräsig, Bräsig kulta, toimittakaa nyt niin, että kaikki\nsaa hyvän lopun. Ja -- ja... nyt tulkaa ja juokaa kuppi kahvia ja\nistukaa\", ja samassa tarttui hän Bräsigin toiseen jäykkään käteen ja\nväänsi häntä kahvipöytää päin, niinkuin mylläri vääntää tuulimyllyn\nsiipiä tuuleen.\n\n\"Hyvä!\" sanoi Bräsig ja tarttui kuppiin ja piti sitä jäykässä\nkädessään suorana edessänsä, juurikuin olisi hän kepposten tekiä ja\npainaisi kuppi sata naulaa ja hän heiluttaisi sitä arvoisan yleisön\nnähden ilmassa; ja istua tahtoi hän myöskin, mutta se ei onnistunut,\nsillä kun hän oli polvensa taivuttanut, alkoi hänen allansa rytistä\nja hän hypähti taas pystyyn -- pappilan tuoliko vai pastorin housut\nrytisivät, sitä ei hän tietänyt, mutta hän joi kahvinsa seisoalta\nja sanoi sen hänelle olevan ihan yhdentekevää, sillä aikaa ei\nhänellä kumminkaan ollut, hänen täytyi rientää rouva Nüsslerin\nluoksi kirjeen tähden, jonka hän oli saanut. Ja vaikka pastorin\nrouva kyllä pyysi häntä odottamaan, siksi että hänen omat vaatteensa\nolivat kuivuneet, ei Bräsig kuitenkaan häntä totellut, sillä rouva\nNüsslerin paljas toivomus oli hänelle käsky, joka oli kirjotettu\nhänen omantuntonsa muistikirjaan, ja hän viilsi sentähden matkoihinsa\nja lensi löyhytti papintakin pitkillä, mustilla liepeillä Reksowiin,\nvitkalleen ja raskaasti kuin vareksen poika, joka on ensi kerran\nulkona koettelemassa siipiänsä. Ainoastaan Pümpelhageniin saakka tuli\nhän ensialuksi; siellä seisatti hänet Hawermann, joka katseli yli\npuutarhan aidan ja huusi: \"Herranen aika, Sakari, minkä näköinen sinä\nolet?\"\n\n\"Asiat sen vaativat, Kaarlo, asiat sen vaativat! Niinkuin tiedät\nputosin minä eilen mustaan liejuun; mutta minulla ei nyt ole aikaa,\nminun täytyy rientää sinun sisares luo\".\n\n\"Bräsig, minun sisareni asian ei sen kiireempää ole kuin minun; minä\nolen viimeisinä aikoina kyllä havainnut, että jotakin hommataan minun\nselkäni takana, josta ei minun pitäisi tietää saada. Ja se olisikin\nminulle yhdentekevä; mutta eilisestä illasta asti tiedän minä, että\npastori ja hänen rouvansa myöskin tietävät asian ja jos ne ihmiset\nminulta jotakin salata tahtovat, niin tiedän minä myöskin, että he\ntekevät sen hyvässä tarkotuksessa\".\n\n\"Aivan oikein, Kaarlo, ainoastaan hyvässä tarkotuksessa\", puuttui\nBräsig puheesen.\n\n\"Varmaankin, Bräsig, ja epäilystä siitä ei minussa ole rahtuakaan;\nmutta minua on muutaman aikaa suuresti rasittanut ajatus, että se\nasia koskee minua perhanan läheltä. Mitä oli sinulla eilen illalla\nsen asian kanssa tekemistä?\".\n\n\"Minulla, Kaarlo? -- minä olin vaan pastorin rouvan kanssa ojassa\".\n\n\"Mitä oli pastorilla siellä tekemistä?\"\n\n\"Kaarlo, hänestä emme itsekään mitään tietäneet, hän tuli ihan\nodottamatta\".\n\n\"Mitä oli herra von Rambowilla siellä tekemistä?\"\n\n\"Hän tarttui sinun vintiöösi kiini kauluksesta ja paiskasi\narvattavasti minun ojaan\".\n\n\"_Mitä oli Fritz Triddelfitzillä asiani kanssa tekemistä_?\" kysyi\nHawermann erinomaisen uteliaasti. \"Ja mitä oli Lovisan hatun ja\nliinan sen kanssa tekemistä?\"\n\n\"Ei juuri mitään muuta, Kaarlo, kuin että ne eivät ensinkään sopineet\npastorin rouvalle, koska hän on liian paksu\".\n\n\"Sakari\", sanoi Hawermann ja kurotti hänelle kättä yli aidan, \"nämät\novat vaan verukkeita. Etkö _tahdo_ sitä minulle sanoa -- olemmehan me\nmolemmat vanhoja hyviä ystäviä -- vai etkö _saa_ sitä minulle sanoa?\"\n\n\"Kaarloseni, hitto vieköön koko himphamppusen ja pastorin rouvan\npelon päälliseksi!\" huudahti Bräsig ja pusersi Hawermannin kättä\nyli aidan ja ravisteli sitä niin kauvan noissa pitkissä, aidan\nvieressä kasvavissa nokkosissa, että molemmat säpsähtäen vetivät\nkätensä takasin: \"Kaarlo, minä sanon sen sinulle -- aikoohan pastori\nitsekin sen sanoa sinulle -- miks'en minä sitä tekisi? Sinun Fritz\nTriddelfitzis, se penteleen vintiö, on rakastunut sinuun, luultavasti\nsinun isällisten nuhteittesi tähden, ja nyt on tämä hänen rakkautensa\nsiirtynyt sinun tyttäreesi, sillä rakkaus hyppelee aina toisesta\ntoiseen, niinkuin esimerkiksi on minun laitani, mitä sinun sisareesi\nja Miinaan tulee\".\n\n\"Bräsig, puhu vähäisesti!\"\n\n\"Enkö minä puhu vähäisesti, Kaarlo, pulmissani sinun sisarestasi ja\nMiinasta?\"\n\n\"Se on totta, se\", sanoi Hawermann ja tarttui taas nokkosista\nhuolimatta Bräsigin käteen, \"mutta mitä on Fransilla sen kanssa\ntekemistä.\"\n\n\"Hän on myöskin rakastunut sinuun sinun isällisyytesi tähden ja on,\nluullakseni, siirtänyt rakkautensa sinusta sinun tyttärees\".\n\n\"Se olisi onnettomuus!\" huudahti Hawermann, \"suuri onnettomuus! Ja\nsaadaksemme asiaa taas selville, ei riitä siihen minun voimani,\nsiihen tarvitaan Jumalan apua!\"\n\n\"Miksikään onnettomuudeksi, Kaarlo, en sitä luulisi sillä hänellä on\nkaksi suurta maatilaa...\"\n\n\"Älä pakise joutavia, Sakari, vaan tule sisään ja kerro minulle mitä\ntiedät\".\n\nJa kun Bräsig oli hänelle kaikki kertonut, mitä hän tiesi, ja käydä\nkoipi jalkapolkua Reksowia kohden, seisoi Hawermann ja katseli\nhänen perästänsä ja sanoi: \"Hyvä ihminen on hän, sydän on hänellä\noikealla paikalla, ja jos niin olisi suostuisin kyllä siihen --\nmutta... mutta!\" Hän ei tällä kertaa tarkottanut Bräsigiä, hän\ntarkotti Fransia.\n\nTänä sunnuntai-aamuna istui nuori Jokkum aamiaisen aikana\nuuninsopessaan nojatuolillansa, Miina ja Liina valmistivat\naamiaisatriaa ja kantelivat vuorotellen talrikeilla pöydälle\nsianlihaa, makkaraa, voita ja leipää, ja kun kaikki oli siististi\nvalmisna, tuli rouva Nüssler itse sisään, laski pannun, jossa oli\nkuumaa munakokkelia, pöydälle ja sanoi: \"Kas tässä Jokkum, älä anna\nsen vaan jähtyä!\" ja meni taas ulos, katsomaan että kaikki tapahtui\nsäännöllisesti.\n\nMunat kihisi vielä pannussa -- ne näyttivät oikein maukkailta --\nmutta nuori Jokkum ei liikahtanut paikaltaan. Oliko syynä se, että\nhänen piippunsa ei vielä ollut lopussa, joka toimi kumminkin ensiksi\noli tehtävä, tai se, että hän istui ajatuksissaan noiden molempain\nkirjeiden tähden, joita hän piti sylissään; oli miten oli, hän ei\nliikahtanut paikaltaan, vaan katseli tirkisteli yhtä ainoata pilkkua.\nJa tämän ainoan pilkun kohdalla, takan alla, ihan hänen vieressänsä,\nmakasi nuori Sulttaani ja katseli tirkisteli häntä. -- Nuori\nSulttaani oli nuorin sikiö koko Sulttaanisukua, jota vanhan Jokkumin\najoista asti oli elätetty ja kasvatettu tässä talossa; kun häntä\n_puhuteltiin_, sanottiin häntä \"Sulttaaniksi\", mutta kun _hänestä_\npuhuttiin, nimitettiin häntä \"perintöprinssiksi\", ei hänen itsensä\ntähden, vaan Jokkumin tähden, koska tämä -- sen verran kuin muistaa\nvoitiin -- oli ainoa sukkeluus, jonka hän eräänä otollisena hetkenä\noli toimeen saanut.\n\nNiinkuin sanottu, nämä molemmat nuoret, nuori Jokkum ja nuori\nSulttaani, katselivat tirkistelivät toinen toisiansa; kummallakin\noli omat ajatuksensa, nuori Jokkum ajatteli kirjeitänsä ja nuori\nSulttaani arvattavasti sitä suloista hajua, joka munapannusta lähti,\nja koski hänen sieramiinsa. Jokkum ei liikahtanut paikaltansa, mutta\nperintöprinssi kääpäsi vähän ajan perästä käpälällään syvämietteistä\nnaamaansa, kuono kävi terävämmäksi ja sieramet rupesivat nuuskimaan\nilmaa, hän rämpi esille takan alta, oli nöyrä olevinansa, ja teki\nnuorelle Jokkumille kunnianosotuksen hännällänsä. Nuori Jokkum ei\nliikahtanut, ja nuori Sulttaani havaitsi siitä, että kaikki oli,\nniinkuin olla piti, hän läheni sentähden pöytää, katsahti karsaasti\nkerran sivullensa, enemmän varoen rouva Nüssleriä kuin Jokkumia,\nlaski päänsä aamiaispöydälle ja täytti sydämensä suloisilla\ntoiveilla, niinkuin nuorten tapa on. Toivossa voi kyllä elää jonkun\naikaa, mutta ihminen tahtoo kuitenkin jotakin pätevämpää suuhunsa\n-- perintöprinssi asetti sentähden molemmat jalkansa -- etujalkansa\nnimittäin -- tuolille ja tuli näin likemmäksi tarkotusperäänsä. Hänen\nkuononsa kulki talrikille, jolla tuo punainen sianliha oli, ja -- no,\nnuoret, nuoret? -- Sulttaani hälväisi, ihan kuin meikäläinen nuorena\nollessaan, kun kaksi punasta huulta hymyili vastaan, ja ihan samalla\ntavalla, kuin meikäläinen, säikähtyi hänkin ensi-tuokiossa pahasta\nteostaan ja kyyristyi alas, mutta -- se on minun tunnustaminen --\npunanen lihanpala oli hällä suussa.\n\n\"Sulttaani!\" huusi nuori Jokkum yhtä kiivaasti kuin semmoisia punasia\nhuulia vartioitseva äiti, mutta ei liikahtanut paikaltaan. Sulttaani,\njoka joko luuli itsellänsä perintöprinssinä olevan jonkinlaista\netuoikeutta kaikkiin punasiin huuliin valtakunnassaan, tahi oli\nniin paatunut, ettei semmoinen sievä, salainen suudelma enää häntä\nhävettänyt -- hän katseli Jokkumia ujostelematta silmiin, nuoleskeli\nhuuliansa ja himoitsi saada enemmän. Jokkum katsoi myös häntä\nsuorasti silmiin, mutta ei liikahtanut paikaltaan, ja vähän ajan\nperästä seisoi Sulttaani taas tuolilla, mutta tällä kertaa myöskin\ntakajaloillaan, ja söi suuhunsa talrikillisen makkaraa.\n\n\"Sulttaani!\" huusi Jokkum. \"Miina, Sulttaani syö makkaramme!\" mutta\nei liikahtanut paikaltaan.\n\nMutta Sulttaani liikkui sukkelasti ja ahmattuaan mahaansa makkaran,\nkävi hän käsiksi parhaasen ruokalajiin, munakokkeliin.\n\n\"Äiti! Äiti!\" huusi Jokkum, \"hän syö suuhunsa munatkin!\"\n\nMutta nuori Sulttaani oli polttanut kärkkään kärsänsä kuumassa\npannussa, hän hypähti takasin, kaasi pannun nurin, sivalsi vielä\nsaparollaan viinapullon maahan, ja koko pöytä liikkui, mutta nuori\nJokkum ei liikkunut, hän vaan huusi nurkastaan: \"Äiti kulta! Äiti\nkulta! Tuo perhanan koira! Äiti, hän syö suuhunsa meiltä munat!\"\n\n\"Mitä sinä kirvut, Jokkum, omassa huoneessas!\" huusi eräs, joka\njuuri astui ovesta sisään, mutta joka ei ollut sen näköinen,\nettä Jokkumilla hänestä olisi ollut viihdytystä. Jokkum pudotti\nhämmästyksissään piipun suustansa, oikaisi molemmat kätensä suoraan\nja huusi: \"Kaikki hyvät henget ylistävät Herraa! Oletteko herra\npastori, vai oletko sinä Bräsig?\"\n\nNiin, Bräsig hän oli: kumminkin voi se, ken aikaa sai likemmin häntä\ntarkastellaksensa, pitää häntä vielä pehtorina, nähdessänsä nuo\nkeltavartiset saappaat; mutta Jokkumille ei siihen aikaa annettu,\nsillä sama olento, joka ovensuuhun ilmaantui, oli heti havainnut\nSulttaanin pahan teon ja juoksi nyt ympäri tuvan kaikki nurkat,\netsien Sulttaanin selkään sopivaa kelvollista keppiä, ja hänen\nperässänsä liehui ja löyhyi kaksi pitkän pitkää mustaa takinlievettä\nkuin traakin pyrstöä, ja takin korkean mustan kauluksen välistä\nja tuon korkean mustan hatun alta, joka puoliksi oli pudonnut yli\nsilmien, tuli näkyviin tulipunanen, julmistunut naama, joka näytti\nsiltä, kuin olisi nokikolari ottanut hehkuvan hiilen hampaisinsa,\npelättääksensä lapsia. Nuori Jokkum ei tosin enää mikään lapsi\nollut, mutta pelottamaan rupesi häntä kumminkin, hän kavahti ylös\nistuimeltaan ja piti kiini tuolinsa selkälaudasta ja huusi yhä\nvuorotellen: \"Herra pastori! -- Bräsig! -- Bräsig! -- Herra pastori!\"\nJa perintöprinssi oli vielä lapsuuden iässä, hän rupesi hirveästi\npelkäämään, hän juoksi myöskin nurkasta nurkkaan ja vinkui, vaan ei\npäässyt ulos huoneesta, sillä ovi oli linkussa, ja kun tuo musta\nolento ahdisti häntä, keltanen keppi kädessä, silloin -- hätä keinon\nkeksii -- hyppäsi hän ulos akkunasta ja vei puolet akkunan puitteista\nmennessään.\n\nNo, semmoisesta melusta jo kuolleetkin voivat herätä, miks'ei\nsiis rouva Nüssler sitä olisi kyökkiin kuullut? Ja juuri kun hän\npyörähti ovesta sisään, lykkäsi Bräsig toisella kädellään hatun\npois silmiltänsä ja osotti toisella ja keltasella kepillään tuota\nrikkinäistä akkunaa ja lausui nämä ijäti muistettavat sanat: \"Tuosta\nolisi oikeastaan sinun pitänyt mennä, nuori Jokkum! Sillä mitäpä\njärjetön luontokappale siitä ymmärtää? _Koko tuo ihana kuminaviina!_\"\n\n\"Taivaan pyhät!\" huudahti rouva Nüssler ja kätensä vaipuivat\nhermottamasti alas. \"Jokkum, mitä tämä merkitsee? -- Bräsig, Jumala\nnähköön, minkä näköinen te olette!\"\n\n\"Äiti kulta\", sanoi nuori Jokkum, \"koira ja Bräsig... Mitä voin minä\nsille tehdä?\"\n\n\"Hävetä pitäisi sinun, Jokkum\", huusi Bräsig ja käveli pitkillä\naskelilla edes takasin tuvassa, niin että nuo pitkät takinliepeet\nmelkein koskivat lattialla viruvaan viinaan; \"ken on täällä isäntä\ntalossa, sinäkö vai nuori Sulttaani?\"\n\n\"Mutta, Bräsig, miksikä olette itsenne niin kamalan näköiseksi\npukeneet?\" kysyi rouva Nüssler.\n\n\"Vai niin?\" sanoi Bräsig ja katseli häntä pitkillä silmillä,\n\"putositteko te eilen illalla pastorin rouvaa tavotellessanne\nojaan, niin että tänä aamuna vielä sula lieju istuu kiini märissä\nvaatteissanne? Saitteko te eilen kirjeen, jossa kehoitetaan teitä\ntulemaan tänne Reksowiin perheelliseen neuvotteluun? Ja mitä piti\nminun tehdä? Mitä voin minä sille, että meidän pastori on pitkä\nkuin humalarieku ja hoikka kuin lapamato, ja että hänen päänsä on\navarampi kuin minun? Miksikä on pastorin rouva tänä aamuna pakottanut\nminun ottaman ylleni pastorin koko pukimen, miksikä ovat nuo tyhmät\ntalonpojat kirkkoon mennessään kaukaa lausuneet minulle: 'hyvää\nhuomenta, herra pastori!' eikö juuri sentähden että minä hyvästä\nsydämestäni tahdoin sekaantua tähän perheelliseen rettelyyn?\"\n\n\"Bräsig\", huusi nuori Jokkum, \"minä vannon...\"\n\n\"Älä vanno, Jokkum, sinä vannot itses helvettiin. Kutsutko sinä tätä\nperheelliseksi neuvottelemiseksi, jossa kuminaviina virtana juoksee\npitkin lattiaa ja minä teen itseni naurunalaiseksi papin puvussa?\"\n\n\"Bräsig, Bräsig\", huudahti rouva Nüssler, joka ei enää tahtonut\nensinkään tuntea vanhaa nuoruuden ystäväänsä hänen kiukussaan, ja\nkokosi pirstaleet lattialta ja pani pöytäliinan paikallensa, \"tämähän\non vaan joutava asia. Näettekö, nyt on kaikki taas entisellänsä\".\n\nRouva Nüsslerin ystävällisiä sanoja vastaan ei Bräsigin suuttumus\nmilloinkaan paikkaansa pitänyt, ja kun hän vihdoin suostui istumaan\nmurkinapöydän ääreen, mutisi hän vaan itseksensä: \"Hitto tiesi, nuori\nJokkum, minä olen yhä vielä elänyt siinä toivossa, että sinä aikaa\nvoittain pääsisit saamattomuudestas; mutta nyt näen kyllä, että mikä\njääpi terältä, se jääpi hamaraltakin. -- Mutta mitäpä täällä sitte on\ntapahtunut?\"\n\n\"Niin\", sanoi rouva Nüssler... \"Niin\", sanoi Jokkum myös, ja hänen\nvaimonsa vaikeni, sillä hän luuli todellakin Jokkumin aikovan jotakin\nsanoa; mutta hän ei muuta sanonut kuin: \"Kyllä kai se niin on, on\nkai\".\n\n\"Niin\", alotti rouva Nüssler uudestaan puheensa, \"rehtori Baldrianin\nGottlieb, joka on Jokkumin sisaren poika, on oikein hurskas ja vakava\nnuori mies ja papin kandidaattina sanotaan hänen myöskin olevan hyvin\noppinut aineissaan -- niin, olettehan tekin usein nähneet hänen\ntäällä\".\n\n\"Kyllä\", nyykäytti Bräsig vastaukseksi, \"oikein siivo nuori mies,\njonkinlainen herännyt ihminen, jonka hiukset on kammattu suoraan\nkorvien taaksi, että hän näyttää kuin ilmeinen Kristus itse, ja on\ntahtonut kääntää minuakin, etten menisi sunnuntai-aamuna onkimaan\".\n\n\"Niin, häntä minä tarkotan. Ja hän ei ole vielä kai suorittanut\nkaikkia tutkintojansa loppuun, ja rehtori pyytää nyt, että\nme ottaisimme hänen tänne muutamaksi ajaksi, että hän täällä\nhiljaisuudessa ajaisi päähänsä, mitä vielä puuttuu, ja nyt mielisimme\nkysyä teiltä, mitä te asiasta arvelette\".\n\n\"No miks'ei? Herännäiset ovat hiljaisia ihmisiä, ja ainoa, mikä\nheitä haittaa, on tuo kääntämisen vimma; ja te, rouva Nüssler, te\npidätte kyllä puolianne ja nuori Jokkum, hän on -- Jumalan kiitos! --\nsemmoinen, josta ei edes nuori Sulttaani enkä minäkään tolkkua saa\".\n\n\"Niin, se on kyllä totta, se, Bräsig, mutta pahin mutka on vielä\njälillä: Kurzin Rudolf on myöskin lukenut, papiksi päästäksensä, ja\nhän on myöskin Jokkumin sisarenpoika; hän on kai kuullut, että tuo\ntoinen aikoo ruveta majailemaan meidän luonamme, ja kirjotti nyt\neilen meille, että hän on elamoinnut hyvästi Rostockissa ja tahtoo\nnyt täällä Reksowissa korvata tyhjään kulutettua aikaansa. -- No\nmitä mar vielä! Rostockissa oli hänellä kaikki oppineet professorit\napunansa ja täällä vaan Jokkum ja minä!\"\n\n\"Aa, minä tunnen hänen\", huudahti Bräsig, \"hän on koko perhanan\npoika! Jo silloin, kun hän vasta rupesi tutkimaan, veti hän jo puolen\ntusinaa ahvenia mustasta lammesta, joista pienin painoi vähintäinkin\npuolentoista naulaa\".\n\n\"Niin, miks'ette häntä tuntisi! Hänpä se oli joka eheänä ja terveenä\ntoi pikku Miinan alas haikaran pesästä, jonne hän kuudenvuotiaana\noli tyhmyydessään kiivennyt pitkin tikapuita ja jossa hän seisoi\nkorkealla ilmassa, riemusta taputellen käsiään, niin että meidän\nmaassa matelevain silmämme lensivät pimeiksi. Niin, semmoisiin\ntoimiin on hän kyllä kykenevä; mutta lukemisen kanssa on laita niin\nja näin, ja rehtori Baldrian sanoo hänen olleen Rostockissa aika\ntappelian. Aatelkaapa vaan, paljailla miekoilla on siellä tapeltu,\nja hän on ollut kahakassa muassa, ja sanotaan sen tapahtuneen erään\nrikkaan, kauniin kauppiaantyttären tähden\".\n\n\"Kas sitä vaan!\" huudahti Bräsig. \"Onpa siinä pojassa vasikkaa! Ja\noikein toden perästä on hän taistellut kauniin kauppiaantyttären\ntähden! -- Niin, nuori Jokkum, naisista kaikki pahuus tulee\".\n\n\"Niin, Bräsig, sitä sinä kyllä voit sanoa; mutta mitä pitää meidän\nnyt tehdä?\"\n\n\"Oo, mitäpä siinä on juuri paljon tehtävää? Jos ette tahdo ottaa\nmolempia nuoria papinalkuja luoksenne, niin kirjotatte kieltävän\nvastauksen, jos taas tahdotte heidät, niin kirjotatte myöntävän,\ntilaa on teillä ja ruoasta ja juomasta ei puutetta ole, mutta mitä\nnoiden monien kirjain kustannuksiin tulee, niistä varokaa itseänne,\nsillä niiden sanotaan kovasti kyselevän kukkaroa; ja jos tahdotte\nottaa vaan toisen heistä, niin ottakaa sitte tappelia, sillä minä\npuolestani tappelen tuhat kertaa kernaammin, kuin annan itseäni\nkääntää\".\n\n\"Niin, Bräsig, se on kyllä hyvä, se\", sanoi rouva Nüssler, \"mutta me\nolemme jo kirjottaneet Gottlieb Baldrianille myöntävän vastauksen,\nemmekä voi Kurziakaan niin pahasti loukata, että hylkäämme hänen\nRudolfinsa\".\n\n\"No, ottakaa sitte molemmat\".\n\n\"Sitä te kyllä voitte sanoa, Bräsig; mutta meidän molemmat pikku\ntytöt... ripilläkäypiä ovat he jo... No, Jokkum, puhu nyt sinäkin!\"\n\nJa nuori Jokkum rupesi todellakin puhumaan: \"Kyllä kai se niin on,\non kai -- näetkös, Bräsig, Miina on -- sinä tiedät sen itsekin --\nkasvatettu opettajattareksi, ja minun äiti vainajallani oli aina\ntapana sanoa: 'opettajatar ja kannedaatti samassa talossa' se ei\nkelpaa\".\n\n\"Hohoh! Nuori Jokkum! Sinä tarkotat rakkauden vehkeitä; johan nyt\njotakin, nuo pikku sirkkuset ja rakkauden vehkeet!\"\n\n\"Nono, Bräsig\", puuttui rouva Nüssler pikaisesti puheesen, \"älkää\nsitä niin mahdottomana pitäkö! Minä äitinä mahdan sen paremmin\ntietää. Näettekö, minä en ollut vielä niin vanha kuin nuo molemmat,\nkun...\" Rouva Nüssler keskeytti puheensa äkkiä, sillä Bräsigin kasvot\nkävivät kamalan pitkiksi ja hän tirkisteli rouva Nüssleriä kovin\nuteliaasti silmiin. Onneksi oli nuori Jokkum päässyt puhumisen alkuun\nja sanoi nyt:\n\n\"Bräsig -- äiti, täytä toki Bräsigin lasi -- Bräsig, siitä voi\nkuitenkin jotakin syntyä, ja mitä pitää meidän vanhempina sille\ntehdä?\"\n\n\"Anna asian mennä menoansa, Jokkum! Miksi on Jumala nuoria miehiä\nluonut mailmaan, ja mitä on heillä muita toimia kuin rakkauden\nhommia? Mutta nuo pienet sirkkuset!\"\n\n\"Te laskette leikkiä, Bräsig\", puhkesi rouva Nüssler pikaisesti\nsanomaan; \"niin ei pitäisi teidän haastella näin vähäisessä asiassa,\nsillä tyynessä vedessä kala kutee\".\n\n\"Antakaa hänen kutea!\" huudahti Bräsig.\n\n\"Vai niin?\" sanoi rouva Nüssler. \"Sitä te sanotte! Mutta minä sanon\ntoisin. Jokkum ei välitä semmoisista mitään; hänen puolestansa\nsaisivat kyllä kaikki meidän palvelustyttömme rakastua ja akastua,\nja minä -- Jumala nähköön -- onhan minulla tekemistä muutenkin\nyltäkyllin ja niin paljo katselemista eteeni, etten jouda näkemään,\nmitä selkäni takana tapahtuu\".\n\n\"No, mutta minä sitte?\" kysyi Bräsig.\n\n\"Te!\" sanoi rouva Nüssler vähän halveksimalla, \"semmoisista asioista\nette te mitään ymmärrä\".\n\n\"Mitä!\" huudahti Bräsig, \"minäkö, jolla yhtä aikaa on ollut kolme\nmorsianta...\" Edemmäksi ei hän tullut, sillä rouva Nüsslerin\nkasvot kävivät nyt vuorostaan pitkiksi ja hän katseli Bräsigiä\nniin uteliaasti silmiin, että Bräsigin oli viruttaminen alas\nhämmennyksensä tuolla kuminaviinaryypyllä, jonka rouva Nüssler oli\nkaatanut hänen lasiinsa.\n\n\"Se on saakelin ikävä juttu!\" huudahti Bräsig ja nousi istuimeltaan,\n\"ja ken on siihen syypää? Nuori Jokkum!\"\n\n\"No, Bräsig, mitäpä minä sille voin?\"\n\n\"Mitä? Sinä annat Sulttaanin syödä suuhunsa silmäisi edessä oman\naamiaises, otat kaksi papinalkua taloosi asumaan, etkä tiedä\nasiasta sen enempää kuin pässi! Mutta, rouva Nüssler, älkää\nolko millännekään, ottakaa vaan levollisesti ne molemmat nuoret\nhengelliset herrat taloonne. Minä -- minä pidän silmällä noita pieniä\ntyttösiä, ja ne molemmat luikarit on pentele perivä! Tappelian, tuon\nkahdentaistelian, otan niinä vartioitakseni, pitäkää te vaan vaaria\nkääntäjästä, sillä hän on pahin\".\n\n\"No, olkoonpa niin, muuta neuvoa ei kai ole\", sanoi rouva Nüssler ja\nnousi myös pöydästä.\n\nMikon aikana tulivat molemmat papinrekryytit Reksowiin majailemaan,\nja Frans lähti Eldenan maanviljelyskouluun, ja kun hän kävi ulos\nGürlitzin pappilan puutarhasta, katseli häntä aidalla, ihan samalla\npaikalla, jossa Fritz voileipänsä ja olutpullonsa kanssa oli istunut,\neräät armaat, ihanat kasvot, ja nämä kasvot olivat silkkisen,\nruusunpunasen rahakukkaron näköiset, josta viimeinen ropo on annettu\nparhaimman ystävän hyväksi.\n\nKun Lovisa tänä iltana hämärän aikana tuli tupaan, veti pastorin\nrouva tuon ison, kauniin tytön syliinsä, suuteli häntä noille\nraitteille huulille ja pusersi hänen puhdasta sydäntänsä rintaansa\nvasten. -- Semmoista eivät naiset toki voi jättää tekemättä!\n\n\n\n\nLuku 14.\n\nMitä Sofi Degel ja Kristian Däsel pakisivat penkillä, ja minkätähden\nBräsig näytti, kuin olisi ukkonen iskenyt häneen, ja miksikä hän\nseisoi kuin amiraali mastopuun vieressä. Koulumestari Strull astuu\nesille sotajärjestyksessä, ja Fritz Triddelfitz ratsastaa tietoja\netsimään. Pomukkelskopp menee sattumalta kävelemään kauniin ilman\ntähden ja Kananen ottaa hänen sillä retkellä vangiksi. Aksel rupee\nihmistuntiaksi.\n\n\nJuhannuksen iltana 1843 istui David Däselin vanhin poika Juha\nDegelin nuorimman tyttären kanssa Pümpelhagenin yrttitarhassa aikaa\nviettämässä penkillä kuuvalossa, ja Sofi Degel sanoi Kristianille:\n\"Kristian, näitkö nuorta rouvaa, kun olit noutamassa nuoren herran\nhevosia?\"\n\n\"Tietysti minä hänen näin; nuori herra veti minun sisään saliin\nja näytti hänen minulle, sanoen: 'Kas, tässä on sinun armollinen\nemäntäsi!' ja nuori emäntä kaasi minulle kupillisen kahvia, jonka\nminun oli heidän nähdensä juominen\".\n\n\"No, miltä hän näytti?\"\n\n\"Sitä ei ole mikään helppo sanoa\", sanoi Kristian; \"hän on sinun\nkokoises, ja samanlainen vaalea tukka on hänelläkin ja hän on yhtä\npunanen ja valkea kasvoiltaan, ja hänellä on myös harmaat silmät\nniinkuin sinulla, ja hänellä on ihan samanlainen pieni sievä\nsimasuukkonen\", ja samassa painoi hän oikein rohkean suudelman Sofin\npunasille huulille.\n\n\"Herran Jestan, Kristian\", huusi Sofi ja vapautti itsensä Kristianin\nsyleilystä, \"hän näyttää siis ihan semmoiselta kuin minä?\"\n\n\"Tyttö, oletko oikein viisas?\" huudahti Kristian; \"älähän semmoisia\nluule! Näetkös, sellaisilla ihmisillä on aina jotakin, mikä ei\nmeikäläisille ensinkään sovi. -- Armollinen rouva olisi minun\npuolestani saanut istua tänä iltana tässä minun kanssani penkillä,\nkunnes häntä olisi ruvennut viluttamaan keskellä kesää, ja minun ei\nolisi mieleeni johtunut, antaa hänelle suukkosta\".\n\n\"Vai niin?\" sanoi Sofi Degel, nousi ylös ja keikautti kauniin päänsä\ntaaksepäin, \"mutta siihen olen kai minä sinulle hyvä kyllä?\"\n\n\"Sofi kulta\", sanoi Kristian ja löi taas kätensä hänen uumillensa,\nhuolimatta hänen vastustelemisistansa, \"näetkös, sellaiset ihmiset\novat liian hoikkia ruumiiltaan ja heillä on myös liian heikko\nluurakennus; jos minä heitä näin syleilisin kuin sinua, täytyisi\nminun aina pelätä sysääväni heiltä ristiluun pois sijaltansa tai\nkaatavani heidät kokonaan nurin. Ei, Sofi kulta\", sanoi Kristian, kun\nhiljakseen kävivät kotoa kohden, ja taputti häntä kädellään, \"mikä\nyhteen sopii, se sopii yhteen\".\n\nJa kun he erosivat, silloin oli Sofi taas armollinen Kristianille\nja näytti niin ystävälliseltä, kuin olisi hän valmis rupeemaan\nKristianin armolliseksi rouvaksi: \"No, huomenna saan hänen itse\nnähdä\", sanoi hän ja siepsahti pois Kristianin käsistä: \"Herranen\naika, minun pitää auttaa tyttöjä sitomaan seppeleitä huomiseksi\".\n\nJa niin oli laita. Pümpelhagenissa sidottiin seppeleitä ja\nkunniaportti oli pystytetty, ja kun Hawermann seuraavana aamuna\nkatseli juhlallisuuden valmistuksia ja Mari Möller vielä pisteli\nsinne tänne jotakin vihantavaa tai jonkun kukkasen koristeeksi ja\nFritz Triddelfitz, vihreä jahtitakki yllä, valkeat nahkaset housut,\nja keltavartiset saappaat jalassa ja tuli punanen huivi kaulassa,\nkäydä kopeili renkipoikien ja päivätyöläisten keskellä, tuli nyt\npehtori Bräsigkin saapuville kaikessa loistossaan: heleänsiniset\nkapeat kesähousut jalassa ja ruskea, ikivanha hännystakki yllä,\njoka takapuolelta kyllä peitti hänen pohkeensakin, mutta joka\netupuolelta näytti, kuin olisi ukkonen iskenyt häneen ja riistänyt\npois hänen päältänsä tuon ruskean kuoren, niin että keltanen puu\nnyt tuli näkyviin leveänä juovana, sillä hänellä oli ruskean takin\nalla kaunis, keltanen pikeeliivi. Päässä oli hänellä tietysti kolmea\nkorttelia korkea silkkihattu.\n\n\"Hyvää huomenta, Kaarlo! No, kuinka voidaan? Haha! Tuossapa ovat jo\nkoko varusteet valmisna! Hyvä vaan, Kaarlo! Mutta kunniaportti olisi\nsaanut olla vähän korkeampi, ja kummallakin puolella olisi pitänyt\nolla torni; minä olen semmoisen ennen nähnyt vanhan Fredrik Fransin\naikana, kun hän riemukulussa tuli Güstrowiin. -- Ja missä on teidän\nlippunne?\"\n\n\"Lippumme?\" kysyi Hawermann, \"semmoista ei meillä ole\".\n\n\"Kaarloseni, mitä sinä aattelet? Kuinka voitte olla ilman lippua?\nOnhan herra luutnantti ollut sotaväessä, pitää kai hänelle lippu\nhankkia. -- Möller\", huusi hän ujostelematta, \"tuokaa tänne kaksi\nkarkeata raitia ja ommelkaa ne kiini pitkittäin; Kristian Päsel,\nnouda minulle oikein suora, sileä humalariuku, ja te, Triddelfitz,\nsaakaa tänne suti, jolla säkkejä merkitään, ja läkkitötterö!\"\n\n\"Mutta hyväinen aika, Sakari, mitä kujeita sinulla on tekeillä!\"\nsanoi Hawermann ja ravisteli päätänsä.\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig, \"se on onni, se, että hän on palvellut\nPreussin väessä, jos hän olisi ollut Meklenpurin palveluksessa, niin\nemme olisi saaneet värejä kokoon; mutta Preussin värit? Musta läkki,\nvalkea raiti -- siinähän ne ovat\".\n\nHawermann tahtoi ensin vastustella, mutta hän maltti mielensä: no,\nolkoon menneeksi! nuori herra on kyllä ymmärtävä, että tarkotus on\nhyvä.\n\nJa Bräsig ryhtyi nyt työhön ja maalasi lipulla suurilla kirjaimilla\n\"Eläköön!!!\" -- \"Pitäkää piukassa!\" huusi hän Mari Möllerille ja\nFritz Triddelfitzille, jotka häntä tässä toimessa auttivat, \"että\nsaan piirretyksi säännöllisesti lipulle herra luutnantin ja hänen\nrouvansa!\" sillä hän oli päättänyt \"Eläköön\" sanan jälkeen kirjottaa\n\"Herra luutnantti\" ja \"Luutnantin rouva\", luopuen niin ensimäisestä\naikeestansa \"A. von Rambowista\" ja \"F. von Satrupista\", koska nuo\njälkimäiset olivat vaan pari aatelisnimeä ja semmoisten kanssa\noli hänellä elinaikansa ollut tekemistä, eikä hän pitänyt niitä\nminäkään erinomaisena asiana: mutta luutnanttien kanssa ei hän liioin\nollut seurustellut ja sentähden piti hän sitä erinomaisen korkeana\narvonimityksenä.\n\nJa saatuansa nyt lippunsa valmiiksi, juoksi hän sen kanssa ympäri\ntaloa ja pisti sen ulos herraspytingin ylimmästä ullakosta ja\nläähätti taas alas portaita myöden, sitä alhaalta nähdäksensä, ja\npisti sen ulos vilja-aitan akkunasta ja ulos lammasnavetan ikkunasta,\nmutta se ei ollut hänelle missään mieliksi.\n\n\"Kaarlo, se ei näytä kauniilta\", sanoi hän harmissaan; mutta vähän\naikaa arveltuansa asetti hän sen tuon vihreän kunniaportin eteen ja\nhuudahti: \"Kaarlo, mitä vietäviä minä enää etsin? Tässä on hänen\noikea paikkansa, josta hän näyttää komealta\".\n\n\"Niin mutta, Bräsig\", sanoi Hawermann, \"se peittää meiltä koko\nkunniaportin ja noiden korkeain poppelipuiden takaa ei tule mitään\ntuulenhenkeä lippuun ja nuo molemmat raskaat sänkyraidit rippuvat\nalas pitkin humalariukua kuin viimetalviset jääpuikut\".\n\n\"Kyllä siihen keino keksitään, Kaarlo\", sanoi Bräsig ja veti\ntaskustansa pitkän nuoran ja sitoi sen kiini lippunsa ylimmäiseen\nulkopuoliseen kulmaan.\n\n\"Kyösti Kegel\", huusi hän sikapaimenelle, \"osaatko kiivetä hyvin?\"\n\n\"Osaan, herra pehtori\", vastasi Kyösti.\n\n\"No, sie siivo sikapaimen, poikueni\", sanoi Bräsig ja nauroi omalle\npilapuheellensa ja kaikki rengit ja renkipojat ja piiat nauroivat\nmuassa, \"otappa nyt tähän nuoran päähän kiini ja kiipee poppeliin ja\nvedä nuora piukkaan\".\n\nJa Kyösti toimitti tehtävänsä erinomaisen hyvästi ja veti lipun\npiukkaan ja levitti purjeen, ikäänkuin aikoisi koko Pümpelhagen\nlähteä purjehtimaan tiehensä, ja Bräsig seisoi humalarivun vieressä,\nikäänkuin seisoisi hän purjepuun luona meritappelussa ja komentaisi:\n\"Minun puolestani voi hän nyt tulla. Kaarlo, minä olen valmis\".\n\nMutta Fritz Triddelfitz ei ollut vielä valmis, sillä hän oli\nomin päinsä ruvennut jalkaväen komentajaksi ja tahtoi järjestää\nheidät kahteen sotaiseen riviin lammasnavetan eteen, asettaen\ntoiselle puolelle päivätyöläiset, rengit ja renkipojat, ja toiselle\npuolelle naidut vaimot, piiat ja piikatytöt. Housukomppanian sai\nhän pitkällöisen tepastuksen perästä jonkinlaiseen järjestykseen;\nmutta hamekomppaniasta, siitä ei hän minkäänlaista tolkkua saanut.\nNaiduilla vaimoilla oli jokaisella kivärin sijasta pieni perillinen\nkäsivarrella, joku Jokkum tai Heikki, jonka välttämättömästi piti\nsaada nähdä myöskin, ja he kantelivat näitä aseitansa sinne tänne\nhyvin epäsäännöllisellä tavalla, piiat eivät tunnustaneet Fritziä\nollenkaan komentajaksensa ja Sofi Degel huusi hänelle, että hän viisi\nveisasi hänen käskyistänsä, hän oli mamseli Möllerin alamainen,\nja piikatyttöjen keveä parvi ammuskeli omin päinsä poppelipuiden\nja kiviaidan välissä, ikäänkuin olisi vihollinen jo näkyvissä ja\njokainen heistä tahtoisi tehdä jonkun kauniin soikkarin vangiksensa.\nFritz Triddelfitz viskasi keppinsä, jota hän oli komentosauvana\nkäyttänyt, väkensä jalkain juureen ja sanoi heidän ei ansaitsevan\nedes ilmaa hengittää, ja meni Hawermannin luo ja ilmotti, ei enää\ntahtovansa puuttua mokoman joukkion johtamiseen, Ja jos Hawermannilla\nei ollut mitään sitä vastaan, niin tahtoi hän kernaammin ratsastaa\nherra pehtorin hevosella tiedustelemaan, joko herrasväki oli tulossa.\nHawermann ei oikein mielellään siihen suostunut, sillä hän arosteli\nvanhaa hevostansa, mutta Bräsig kuiskasi hänelle varsin kuuluvasti:\n\"Anna hänen mennä, Kaarlo, niin pääsemme hänestä, ja toimet tulevat\njuhlallisemmiksi\".\n\nFritz ajaa leiskautti nyt pehtori Hawermannin kimolla Gürlitziä\nkohden; mutta Bräsig sai uutta syytä suuttuaksensa, kun koulumestari\nStrull koulua käyvän Äsel- ja Egelsuvun nuorison kanssa, virsikirjat\nselällään kädessä, astui kentälle. Sitä kuria, jota Fritz ei voinut\naikaan saada edes hetkeksikään, piti mestari Strull voimassa koko\nvuosikauden. Hän tuli paikalle kahdessa joukossa, ensimäisessä\nrivissä olivat Äselit, koska hän voi luottaa heidän lauluunsa,\ntoiseen riviin oli hän asettanut Egelit, joista hän -- valitettavasti\n-- tiesi, että heillä kullakin oli omat ajatuksensa nuotista ja\ntahdista.\n\n\"Taivas meitä varjelkoon, Kaarlo, mikä tarkotus noilla on?\" kysyi\nBräsig, nähdessänsä koulumestarin astuvan esille.\n\n\"No, Sakari, mestari Strull tahtoo kai myöskin puolestansa osottaa\nkunniaa nuorelle herrallensa, ja miks'eivät saisi koululapset\nnäyttää, mitä he ovat oppineet?\"\n\n\"Liikaa jumalisuutta, Kaarlo; liikaa jumalisuutta _luutnantista_! --\nEikö teillä ole rumpua tai jotakin torvea?\"\n\n\"Ei\", nauroi Hawermann, \"semmoisia kaluja ei meillä ole\".\n\n\"Se on pahasti, se\", sanoi Bräsig, \"mutta maltappa! Kristian Däsel,\npidäppä kiini lipusta! -- Kyllä siihenkin keino keksitään, Kaarlo\",\nsanoi hän ja lähti pois.\n\nMutta jos Hawermann olisi tietänyt, mitä hänellä nyt oli mielessä,\nniin olisi hän varmaankin tehnyt vastusta. Bräsig viittasi nimittäin\nyövartiaa, David Däseliä, tulemaan syrjään ja kysyi häneltä, missä\nhänen kalunsa oli. Taavetti arveli vähän aikaa ja vastasi viimein:\n\"Tässä!\" ja kohotti keppinsä ilmaan, jolla joka päivätyöläisen Fritz\nTriddelfitzin käskystä täytyi olla varustettuna: tehdäksensä sillä\nherra luutnantin tullessa kunnianosotteen, oli hän sanonut.\n\n\"Pöllöpää!\" tiuskaisi Bräsig, \"minä tarkotan soittokamasi\".\n\n\"Te tarkotatte minun torveani? Se on kotonani\".\n\n\"Osaatko sinä soittaa sillä jotakin nuottia?\"\n\n\"Osaan\", vastasi David Däsel, yhden hän osasi.\n\n\"Konna enemmän antaa, kuin hänellä on\", sanoi Bräsig, \"käy nyt\nnoutamaan soittoneuvosi ja tule sitte tuonne navetan taa, minä tahdon\nsinun taitoas koetella\".\n\nJa kun he siellä olivat molemmat kahdenkesken, asetti Taavetti torven\nhuulillensa ja puhalsi, juuri-kuin olisi koko navetta ollut tulessa\nja liekissä: \"Minä lähden, lähden Berliniin, Berliniin, ja kultani\nmun jää tänn' -- tyyt! tyyt!\" sillä hän piti soitannosta paljon.\n\n\"Seis'!\" keskeytti Bräsig häntä: \"Täällä pitää sinun puhaltaa\nhiljaan, sillä minä aion hankkia Hawermannille odottamattoman huvin;\nkun herra luutnantti tulee, silloin saat sinä puhaltaa voimaisi\nperästä. Ja kun koulumestari on vedellyt virtensä loppuun, ota\nsilloin vaaria minusta; minä annan sinulle merkin: kun kolme kertaa\nheilautan lippua, alota silloin\".\n\n\"Hyvä, herra pehtori; mutta sitte pitää meidän Koiramme pantaman\nkahleisin; me nimittäin emme viime aikoina ole olleet hyvässä\nsovussa, ja niin pian kuin minä torveni kanssa tulen näkyviin,\nsyöksee hän heti minun päälleni\".\n\n\"On toimitettava\", sanoi Bräsig ja meni Däselin kanssa taas\njuhlamenoihin, tarttui itse taas lipuntankoon kiini ja tuli paikalle,\njuuri kun Fritz Triddelfitz ajaa karahutti ylös töyrästä myöden niin\npaljon kuin tuon vanhan kimon käpälistä lähti, ja huusi: \"Jo tullaan!\nJo tullaan! He ovat jo Gürlitzissä!\"\n\nJa he tulivat. Vitkalleen ajoi Aksel von Rambow nuoren kauniin\nvaimonsa kanssa tänä kauniina kesäaamuna. Vaunuin kuomi oli laskettu\nalas, ja jo toisella puolella Gürlitziä osotti Aksel kädellään yli\nnoiden avarain, vihreäin, auringon paisteessa helottavain peltojen\nPümpelhagenin viileätä puistoa kohden: \"Katso, armahin Fridaseni,\ntuolla se on, tuolla on meidän maatilamme\". Ne olivat vaan harvat ja\nyksinkertaiset sanat, mutta suurta onnea ja kopeutta osottivat ne,\nettä hän oli tilaisuudessa tarjoomaan rakkaimmalle olennolle, mitä\nhänellä mailmassa oli, pehmosen sijan; ja vaikka hän olisi puhunut\ntuhansia sanoja, Fridalle ei hän olisi voinut selvempää kieltä\npuhua; Frida ymmärsi mikä onni ja kopeus hänen sielunsa täytti, ja\nhänen oma sydämensä uhkui täynnä rakkautta ja kiitollisuutta. Koko\nhänen olentonsa oli vilvas, raitis ja kirkas, hän oli kuin viileä\npuro, joka tähän asti on juossut syrjässä vihreän, tyynen siimeksen\nsuojassa kaukana valtatiestä vuorten ja metsäin välissä, mutta joka\nnyt yht'äkkiä ilmaantuu auringon kultaiseen valoon ja näkee omassa\npohjassaan kirjavia kiviä ja oudonlaisia näkinkenkiä, salaisia\naarteita, joita ei hän milloinkaan ollut ajatellutkaan, puro,\njossa pieniä kiiltäviä kaloja lystisti ja sukkelasti välähtelee,\nkuin yhtä monta toivomusta ja halua työhön ja toimintaan, ja jonka\nkirkkaassa vedessä vihannat niityt ja kukkaset kuvastuvat, kuin\nkaikki ne ilot ja riemut, jotka nyt loistivat hänelle vastaan hänen\nmielikuvituksessansa.\n\nVilvas, raitis ja kirkas oli hänen ulkomuotonsakin ja soveltui\nylimalkaan Kristian Däselin kertomukseen; mutta ken häntä tänä\nhetkenä likemmin tarkasteli, kun hän katseli Pümpelhagenin puistoa\nkohden ja taas loi silmänsä nuoreen puolisoonsa, hän voi kyllä nähdä,\nettä nuo raittiit posket myöskin voivat saada lempeämmän värin ja\nettä vieno, lempeä valo voi lieventää tuota kirkasta tulta, joka\nloisti hänen harmaista silmistänsä, niinkuin kesäillan hämärä peittää\nloistoisan maan ja uuvuttaa sen hiljaa lumoavalla lemmenlaulullansa\nsuloiseen uneen.\n\n\"Ah\", huudahti hän ja puristi Akselin kättä, \"kuinka kaunista on\ntäällä teillä! Mitkä viljavat pellot! Näetkö vaan, kuinka kauniina\nlaiho kasvaa! Semmoista en ole milloinkaan ennen nähnyt\".\n\n\"Niin\", sanoi Aksel ja katseli varsin onnellisena vaimonsa iloa,\n\"meillä on rikas maa, paljoa rikkaampi kuin teillä\". Nyt hän olisi\nvoinut vaieta, ja se olisi ollut yhtä hyvä; mutta miksikä oli Frida\nollut niin varomaton ja oli koskettanut hänen keppihevoseensa,\nmaanviljelykseen; tässä täytyi Akselin toki näyttää, että hänkin\nymmärsi jotakin siitä asiasta, hän lisäsi sentähden: \"Mutta vielä\nparemmaksi pitää sen tulla. Meiltä puuttuu tietoja, me emme osaa\nvielä kaikin puolin käyttää maatamme hyväksemme. Näetkös! Tuolla\netäällä töyräällä, jossa nyt kasvaa nisua, on jo Pümpelhagenin\npelto, ja saatpa nähdä, että kahden vuoden perästä kasvaa siellä\nkaikenlaisia kauppayrttejä ja niistä olen saava kolmenkertaisen\ntulon\". Ja nyt rupesi hän lavertelemaan niitä ja näitä hampusta ja\nhumalasta, öljykasveista ja aneksista, ja pisteli niiden joukkoon\nsinne tänne, niinkuin ymmärtäväinen maanviljeliä ainakin, apilasta\nja muuta kylvöheinää, \"pitääksensä karjaansa hyvässä lihassa\nja saadaksensa pellon höystettä\", sanoi hän, ja kun hän juuri\nparhaillaan puuhaili värikasvien kanssa ja myyskenteli suurista\nsummista punasta krappia, sinistä morsinkoa ja keltasta vauia\n(väriruohoa) ja otti oikein korkeat sääret selkäänsä, silloin\nilmaantui yhtäkkiä eräässä käänteessä tällä puolella Gürlitziä nämä\nsamat kirjavat värit myöskin korkeasäärisen hevosen, Hawermannin\nkimon, selässä hänen näkyviinsä. Se oli Fritz Triddelfitz; hän\nilmaantui ihanana kuin taivaankaari Ja katosi samassa kuin\ntähdenlento.\n\n\"Mikä se oli?\" huudahti Frida, ja Aksel huusi: \"Hei! Hei!\" Mutta\nFritz ei ollut kuulevinansa, hänen oli vieminen sana kunniaportilla\nodottaville ja hänellä oli tuskin sen verran aikaa, että hän,\nGürlitzin läpi ajaessansa, ehti huutamaan Pomukkelskopille, joka\nseisoi ovensa edessä: nyt he tulevat viidessä minutissa ovat he\nGürlitzissä. Ja Pomukkelskopp huusi yli puutarhan aidan lehtimajaan:\n\"Malla ja Salla tulkaa! Nyt on aika\". Ja Malla ja Salla heittivät\ntuon uuden maalaiskuvan, jota he taas kirjaelivat, lehtimajan\nvieressä kasvaviin nokkosiin ja pystyttivät italialaiset olkihatut\npäähänsä ja tarttuivat isä Pomukkelskoppiin kiini kahden puolin\nja isä Pomukkelskopp sanoi: \"Älkää millään ehdolla vaan katsoko\ntaaksenne, sillä tämän pitää näyttää siltä, kurri olisimme vaan\nsattumalta kävelemässä, esimerkiksi kauniin ilman tähden\".\n\nMutta kova onni ei nuku! Kun Mukkel tytärtensä kanssa meni ulos\nveräjästä ja Aksel hiljakseen ajoi läpi kylän ja hänen nuori vaimonsa\nkysyi häneltä: \"Kuka se herttainen tyttö oli, joka meitä tervehti?\"\nja Aksel hänelle vastasi sen olleen Lovisa, Hawermannin, hänen\npehtorinsa tyttären, ja että se talo, jonka edessä hän seisoi, oli\npappila, mahtoi kai piru riivata Pomukkelskopin Kanasta, että hän\njuuri samaan aikaan kävi ruokkimaan ankanpoikia mäskillä, valkea\nmyssy päässä ja tuo musta merinolevätti yllä, sillä se piti vielä yhä\nja oli kylläksi hyvä tämmöiseen toimeen. Nähdessänsä Pomukkelskopin\nmenevän ulos veräjästä molempain tyttäriensä kanssa, piti hän sitä\nihan hävyttömyytenä, että Mukkel lähti pois kotoa ilman häntä; hän\npyyhki sentähden mäskiset kätensä vanhaan, tahmeaan, mustaan pukuunsa\nja lähti astumaan perästä, päästä valkeana, varrelta mustana,\njäykkänä ja suorana, juurikuin olisi joku vanha, puoliksi lahonnut\nhautaristi lähtenyt vähän kävelemään.\n\n\"Mukkel!\" huusi hän puolisonsa perästä.\n\n\"Älkää katsoko taaksenne\", sanoi Mukkel, \"tämän pitää näyttä varsin\nluonnolliselta\".\n\n\"Kopp\", huusi Kananen, \"etkö sinä tahdo seisahtaa! Pitääkö minun\nsinun tähtes juosta itseni hengähdyksiin?\"\n\n\"Minun puolestani\", sanoi Pomukkelskopp harmissaan. \"Älkää katsoko\ntaaksenne, lapset, minä kuulen jo vaunujen jyrinän, ja pitää näyttää\nsiltä, kuin tulisimme vaan sattumalta\".\n\n\"Mutta, isä\", sanoi Salla, \"onhan se äiti\".\n\n\"Äiti tai ei äiti!\" huusi Pomukkelskopp vihan vimmassa, \"hän\nturmelee koko asian. Mutta, armaat lapset\", lisäsi hän, vähän aikaa\narveltuansa, \"älkää sanoko sitä äidille\".\n\nJa kyhkynen tuli ähkyen perästä: \"Kopp!...\" mutta hän ei ehtinyt\nedemmäksi, sillä vaunut saapuivat myös samassa paikalle ja\nPomukkelskopp seisoi nyt siinä ja kumarteli: \"Aah! Toivotan onnea,\ntoivotan onnea! Paljo Jumalan siunausta!\"\n\nJa Malla ja Salla niiailivat, ja Aksel käski ajajan pidättää ja\nsanoi iloitsevansa suuresti nähdessänsä naapurinsa olevan hyvässä\nvoimisessa perheensä kanssa, ja Mukkel nykäisi tuontuostakin\nsalaisesti vanhaa mustaansa, että Kananenkin niiaisisi; mutta Kananen\nseisoi jäykkänä ja läähätti vaan, ikäänkuin tuntuisi vastaanotto\nhänestä liian lämpimältä, ja Frida istui myös niin jäykkänä\nvaunuissaan, kuin ei tämä seikka häneen ensinkään koskisi. Ja Mukkel\nrupesi jo kertomaan siitä erinomaisesta tapauksesta, että hän juuri\ntänään ja tähän aikaan molempain tyttäriensä kanssa sattui olemaan\nkävelemässä, kun hän samassa sai pienen nyhjäyksen kylkeensä Kanasen\nkynkkäluusta ja kuuli hänen irvistellen kuiskaavan: \"Ja sinun vaimosi\nseisoo tässä kai kuin pataässä?\" josta hän kokonaan joutui hämille\nja takertui kaikenlaisiin sananparsiin, niin että Aksel kyllästyi ja\nkäski kuskinsa ajaa edelleen, sillä muistutuksella, että hän toivoi,\npian taas saavansa nähdä herra Pomukkelskopin.\n\nJa Pomukkelskopp jäi ällistyneenä seisomaan maantielle, korvat\nlerpuksissa, ja Malla ja Salla tarttuivat häneen kiini taas molemmin\npuolin, ja sen sijasta, että hänen olisi pitänyt ikäänkuin sattumalta\nmennä taas kävelemään, palasi hän takasin kartanoonsa ja hänen\nperässänsä kulki Kananen ja johti häntä hellillä ohjaksillaan takasin\nhänen velvollisuuteensa; mutta vuosikausia muisteli Pomukkelskopp\ntätä hetkeä ja Kanasensa varoituksia ei hän sinä ilmoisna unhottanut.\n\n\"He näyttävät olevan hyvin ikäviä ihmisiä\", sanoi Frida, kun taas\najoivat eteenpäin.\n\n\"Sitä he ovat\", sanoi Aksel vastaukseksi, \"mutta he ovat hyvin\nrikkaita\".\n\n\"Ah\", huudahti Frida, \"kuinka vähän kiitettävä on rikkaus yksin!\"\n\n\"Se on totta, Frida kulta! mutta sen miehen sanotaan olevan hyvin\nkelvollinen maanviljeliä ja tämä seikka ynnä tuo niin likeinen\nnaapuruus pakottaa meitä seurustelemaan heidän kanssansa\".\n\n\"Onko se todellakin sinun aikomukses, Aksel?\" kysyi Frida.\n\n\"Varmaan\", vastasi Aksel, ja Frida istui tuokion aikaa ajatuksissaan\nja kysäisi sitte yht'äkkiä: \"Mimmoinen mies pastori on?\"\n\n\"Minä itse en häntä paljon tunne; mutta minun isävainajani piti\nhänestä paljon ja minun pehtorini oikein jumaloitsee häntä. Mutta\",\nlisäsi hän vähän ajan perästä, \"se on luonnollista! pastori on\nkasvattanut hänen ainoata tytärtänsä pienestä lapsesta asti\".\n\n\"Vai niin, sitä ihanaa tyttöä pappilan edessä; mutta siinä työssä on\nkai pastorin rouvalla ollut paras osa. Tunnetko sinä häntä?\"\n\n\"Tunnen mar -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt -- hänen\nsanotaan olevan vanha iloinen rouva\".\n\n\"He ovat varmaankin hyviä ihmisiä\", sanoi Frida vakavasti.\n\n\"Frida kulta\", lausui Aksel ja asettui vastarintaan, \"kuinka pikaan\nte naiset toki teette päätöksiänne! Sentähden että nuo ihmiset\novat kasvattaneet vierasta lasta ja -- otaksukaamme -- häntä hyvin\nkasvattaneet, sentähden...\" ja nyt aikoi hän laveammin levitellä\nlaihaa viisauttansa, jota hän itse nimitti \"ihmistuntemiseksi\" --\nsillä se on tunnettu asia, että juuri ne, jotka sokeina, kuin koiran\npenikat, ovat tulleet mailmaan ja jotka eivät vielä ole yhdeksättä\npäivää nähneet, enimmästi ihmistuntemisestaan haastelevat ja sillä\nylvästelevät; -- mutta hän ei tällä erällä valitettavasti päässyt\nsen pitemmälle, sillä hänen nuori rouvansa hypähti ylös istuvalta\nja huudahti: \"Katso, Aksel, katso! Lippu ja kunniaportti! Väki on\nvalmistanut meille juhlallisen vastaanoton!\"\n\nJa kuski Degel katsahti taaksensa yli olkapäänsä ja lausui,\ntyytyväisesti nauraen: \"Niin, armollinen rouva, minä en saisi sanoa;\nmutta näettehän sen nyt itse, siitä on suuri ilo syntyvä. Mutta\nminä tahdon ajaa hiljakseen, muuten saavat he vielä minun hevoseni\npelkäämään\".\n\n\n\n\nLuku 15.\n\nMiksikä lippua ei voi liehuttaa, ja miksikä kahlekoira käy David\nDäselin kinttuihin kiini. Miksikä Mari Möller on ryykkiluodin\nnäköinen ja Bräsig tahtoo syöttää Pümpelhagenin sikoja rusinoilla ja\nmanteleilla. Fritz saa hevosen ja Hawermann kirjan. Älköön kukaan\nmillään ehdolla juosko pimeässä vaunuin aisaan, ja kuinka oppineet\nkutsuvat ihmisen vatsaa myöskin organismiksi.\n\n\nNyt olivat perillä. Hawermann lähestyi vaunuja ja lausui pari\nyksinkertaista sydämellistä sanaa, ja tuon nuoren rouvan kirkkaat\nsilmät tähtäsivät niin lempeästi vanhuksen harmaita hapsia, ikäänkuin\nlämmittävä auringon säde, ja ennen kuin Aksel tiesikään -- hän ei,\nnäet, vielä sekasotkuisen ihmistuntemisensa kanssa ollut selvillä,\nkuinka hänen tässä tilaisuudessa piti itseänsä käyttää -- koppasi\nFrida Hawermannille kättä ja tällä kädenpuristuksella solmittiin\nliitto, kummankaan mitään hiiskumatta, sillä he olivat katsoneet\ntoinen toisensa silmiin ja havainneet niissä suoruutta, totuutta ja\nluottamusta. Ja Aksel tarjosi nyt myöskin kättänsä, ja koulumestari\nStrull astui Äsel-joukkoneen esille ja alotti \"kiitosvirren\nerityisissä tiloissa\", n:o 545 Meklenpurin virsikirjasta \"Kovan\nukkosen ilman jälkeen\"; mutta hänellä oli kumminkin sen verran\nymmärrystä, että hän alotti toisesta värsystä, koska se erinomaisen\nhyvin sopi hänen nuoreen isäntäänsä: \"Herra, sinun voimaas kiitämme\",\nja Bräsig tahtoi nyt riehuttaa lippua, mutta Kyösti Kegel piti kiini.\n\n\"Etkö tahdo hellittää nuorasta, lurjus!\" huusi Bräsig.\n\n\"Sun vihas me tunnemme\", lauloi koulumestari eteenpäin.\n\n\"Poika, päästä penteleessä nuora irti!\" huusi Bräsig väliin.\n\n\"Ja myös kuinka armokätes meitä varjelee\", lauloi koulumestari.\n\n\"Saan minä sinun kynsiini, köntti, niin kyllä minä sinun luusi\nruntelen!\" huusi Bräsig.\n\n\"Ken Sinuun luottaa vaan, se kyllä varjellaan\", lauloi koulumestari.\n\n\"Herra pehtori, nuora istuu kiini poppelipuussa\", huusi poika, ja\nBräsig tempaisi lippua ja veti kokonaisen oksan alas, ja koulumestari\nlauloi: \"jos kuinka taivas jyräilee\".\n\nJa Fritz Triddelfitz juoksi ja soitti ruokakelloa, minkä jaksoi,\nBräsig heilutti lippua ja miehet ja vainiot, rengit ja piiat,\nrenkipojat ja lapset huusivat: eläköön ja hurraa! ja David Däsel\npuhalsi torvea: Minä lähden, lähden Berliniin, Berliniin ja\nkultani mun jää tänn' -- tyyt! tyyt! tyyt! ja nyt tuli kaikki niin\njuhlalliseksi, että se jo koiraakin liikutti, sillä viimeisen\ntyytäyksen kuullessaan syöksi kahlekoira, jonka Kyösti Kegel\npiloillansa oli irtilaskenut, että hänkin saisi tänään vähän iloita,\nDavid Däselin koipiin kiini, ja nuo molemmat ruunat vaunujen edessä\nrupesivat myös omituisella tavalla kuorsahtelemaan, jonka tähden\noli oikea onni, että kuski Däsel jo ennakolta oli sitä varten\nvaruillansa; sillä tällä kertaa päättyi kaikki hyvästi, eikä kauvan\nviipynyt, kun ajaja pidätti herraspytingin eteen ja Aksel nosti\nnuoren, rakkaan vaimonsa ulos vaunuista.\n\nHuoneet olivat sisältä koristetut yhtä runsaasti vihannuudella ja\nkukilla kuin ulkopuolelta, ja seppeleiden ja kukkaköynnöksien välissä\npyöri Mari Möller uudessa, punasessa musliinipukimessaan, posket\nja käsivarret tulipunasina, ja vilvoteltuaan itseänsä pikkusen\nvihannuudessa, syöksähti hän taas takasin kyökkiin takan eteen\nikäänkuin ryykkiluoti, jota tuontuostakin täytyi kuumentaa, ja kun\nnyt tuo nuori, armollinen rouva oli astunut yli kynnyksen, kävi Mari\nMöller häntä vastaan, nuo punaset käsivarret harillaan, ikäänkuin\nolisi hän Molok vainajan ilmeinen tytär, ja laski nuoren emännän\npäähän tulipunasista ruusuista kiedotun seppeleen, hypähti kolme\naskelta taaksepäin ja liikutteli punasia käsivarsiansa, juurikuin\nleimahtelisivat tulenliekit ulos hänen sisästänsä ja lausui värsyn,\njota hän koko kolme pitkää kuukautta Bräsigin kanssa oli valmistellut:\n\n    \"Nyt terve, terve tultuas,\n    Sä emäntämme armias!\n    Oi ota vastaan seppele,\n    Jonk' päähääsi nyt laskemme,\n    Ja nöyrä onnen toivotuksemme!\"\n\nJa kun Mari Möller oli läksynsä lukenut, tempasi hän ruokasalin oven\nselkiselällensä, ja siellä seisoi pöytä täynnä ruokia ja se oli jo\nhyvän aikaa ollut katettuna, sillä päivä oli jo pitkälle joutunut.\nJa Aksel kuiskasi pari sanaa erikseen rouvallensa ja rouva nyykäytti\npäätään ystävällisesti tuon ruususeppeleen alta ja kääntyi vanhaan\npehtoriin ja sanoi: tänään oli pehtorin oleminen hänen vieraanansa\nja koulumestarin ja tuon nuoren maanviljeliän myöskin ja mahtaisiko\nse vanha oiva herra, joka lippua oli liehuttanut, hänelle rukkaset\nantaa, jos hän häntäkin päivälliselle pyytäisi? Sitte lähestyi\nhän Mari Mölleriä ja kiitti häntä vielä kerran hänen kauniista\npuheestansa ja toimestansa ja sanoi, että hänellä nyt kai oli aikaa\nnauttia hänen kanssansa yhdessä, mitä hän niin suurella huolella oli\nvalmistanut. Ja Mari Möller lensi nyt ilosta niin punaseksi, kuin\nolisi koko kyökinuuni sysätty hänen sydämeensä ja kuumennettu mitä\ntulisimmilla koivuisilla hiilillä.\n\nJa kauvan ei viipynyt, kun kaikki tulivat saapuville. Hawermann\noli tuonut Bräsigin ja esitteli hänen nuorelle haltiaväelle\nvanhana, uskollisena ystävänänsä, joka myöskin oli tuntenut vanhan\nkamarineuvos vainajan hyvin likeisesti ja ei ollut voinut olla\nottamatta osaa tervetuliaisiloihin Pümpelhagenissa. Bräsig meni\nsuorastaan Akselin luoksi, tarttui hänen käteensä ujostelematta ja\npuristeli sitä ja ravisteli päätänsä, ikäänkuin vakuuttaen hänelle\nystävyyttänsä elämässä, kuolemassa:\n\n\"Herra luutnantti\", sanoi hän, \"on hauskaa nähdä teitä! Ja niinkuin\nKaarlolle jo olen sanonut, ilahuttaisi minua suuresti, jos te\ntulisitte isäänne\".\n\nJa sitte hän lähestyi nuorta rouvaa: \"Armollisin rouva\", ja nyt\nhaparoi hän hänen kättänsä, tavottikin sen viimein ja näytti\nsiltä, kuin aikoisi hän sitä suudella, mutta yht'äkkiä sysäsi hän\nsen kyynärän matkaa pois luotansa: \"Ei! Tätä ei! Minun on aina\ntäytynyt suudella armollisen kreivinnani kättä ja se tuntui kuin\njoku pakollinen hovipalvelus; minä en tahdo kyllästyä teihin, siksi\nnäytätte te liian rakastettavalta; mutta jos joskus tarvitsette\nluotettavaa miestä -- nimeni on Sakarias Bräsig -- lähettäkää\nsilloin sana minulle -- minä asun pienen taipaleen päässä tästä --\nHaunerwiemissä -- ja päivä ei ole oleva minulle liian kuuma eikä yö\nliian pimeä\".\n\nTämmöisten puheiden kanssa on omituinen laita; rehelliset ihmiset\npuhuvat suorastaan suunsa puhtaaksi, eivätkä sinä hetkenä ajattele,\nkuinka se vastaanotetaan. Aksel ei ottanut näitä sanoja vastaan\nsemmoisina, kuin niiden tarkotus oli. Että mokoma pehtori Bräsig\nasetti hänelle esikuvan -- olkoonpa vaan se hänen oma isänsä,\njolle hän oli niin suuressa kiitollisuuden velassa -- se ei häntä\nmiellyttänyt; hän tunsi itsensä loukatuksi. Frida taas, joka tarkasti\nkaikki asiat perin pohjin, otti tuon vanhan pehtorin puheen vastaan\nkuin sipulin, jonka vanhat kuivettuneet ja karheat hilseet hän kuori\npois, ja niin tuli sieltä oikein kaunis kiiltävä sydän näkyviin ja\nkun hän vielä leikkasi sen halki, löysi hän sieltä niin terveen,\neheän sirkkalehden, että hän tarttui tuon vanhan pojan käteen kiini\nja veti hänen istumaan pöytään viereensä.\n\nNyt tuli Fritz Triddelfitz, tietysti nuorena tilanhaltiana, sillä\nhän oli ottanut päällensä sinisen häntyrinsä kiiltävine nappineen,\njoka näytti ihan siltä, kuin olisi Pomukkelskopin sininen takki\npenikoinnut vartavasten Fritzin tähden. Ja nyt tuli koulumestari\nStrull, suuri, roteva mies, jonka luoja pikemmin oli määrännyt\npuunhakkaajaksi kuin lasten kurittajaksi. Paksun päänsä ja mustan\npukunsa kanssa, joka jälkimäinen jo rupesi hyvin ruskealta\nvivahtelemaan, näytti tämä vanha urho aimolliselta rautanaulalta,\njoka sattumalta on lyöty viistosti seinään ja, joka siihen nyt\nvähitellen on kiiniruostunut. Hänen, kasvonsakin näyttivät vähän\nruostuneilta, ja ainoa, mikä hänessä näytti eloisemmalta, oli hänen\npaitansa kellahtunut etupuoli, jota koulumestarin muori sentähden\noli runsaasti sivellyt sinivärillä, ja tästä oli hän saanut tuon\nmerivihreän vivahduksen.\n\nNämä molemmat viimetulleet otti Aksel erinomaisen kohteliaasti\nvastaan, ja kun hän kuuli, että Fritzin isä oli apteekari\nRahnstädtissä, joka myös osasi tehdä analyysejä, täytyi Fritzin\nistua hänen vereensä, ja kun pehtori Bräsig kuuli sanan analyysi,\nsieppasi hän sen heti herra luutnantin suusta ja sanoi erikseen\nHawermannille: \"Analuski? Analuski? Mitä hän sillä tarkottaa?\nTarkottaako hän sillä syöpäläisiä?\" Ja odottamatta vastausta, sanoi\nhän Akselille: \"Armollisin herra luutnantti, niitä vietäviä varten\non teidän antaminen apteekarin pojan hankkia itsellenne purkin\nlunkentus napoleonia\",[11] jota Aksel tietysti ei ymmärtänyt.\nJa vaikka hän olisi ymmärtänytkin, ei hänellä olisi ollut aikaa\nsiihen puuttua, sillä kun nyt kaikki olivat pöytään sijoittuneet --\nkoulumestari istui vaan puoliksi, sillä hän vaan vaappui tuolinsa\nyhdellä kannikalla -- ryhtyi hän heti pääaineesensa, Pümpelhagenin\nmaanviljelykseen, mullisteli ylös alasin koko pellon ja viskeli\nympärillensä luujauhoja, salpietaria ja guanoa ja laitatti heti\npuutarhan taa suuren humalatarhan, niin että vanha Hawermann parka\narveli hiljakseen itseksensä: niin kehnoiksi ei hän toki olisi\nluullut herransa käsityksiä maanviljelyksestä; ja se häntä enimmästi\nkummastutti, että Bräsig saattoi nauraa täyttä kurkkuansa kaikelle\ntälle hulluudelle. Mutta se oli varsin luonnollista, sillä Bräsig\nluuli Akselin vaan laskevan leikkiä ja pilapuheita, ja kun nuori\nisäntä lopetti humalaviljelyksensä näillä sanoilla: \"Tietysti\npitää maan olla sitä varten ensin täydellisesti valmistettu\",\npurskahti Bräsig suureen nauruun ja sanoi: \"Oikein, -- ja kun tämän\nvalmistuksen olemme aikaan saaneet, niin möyhennämme sitä vielä\nvähäsen ja sitte kasvatamme siinä vaan rusinoita ja manteleita ja\nsyötämme niillä sikoja\", -- tässä kääntyi hän nuorta emäntää kohden\n-- \"miten makealta maistuneekaan rusinoilla ja manteleilla syötetty\nsika?\"\n\nTämä ei Akselille oikein ollut mieleen ja hän katseli perhanan\npitkäkseen pitkin nenäänsä ja rymisteli silmäkarvojansa myttyyn;\nmutta hän oli niin hyvällä vauhdilla talouden asioissaan, ettei\nhän siitä niin helpolla voinut hellittää, ja rupesi nyt puhumaan\nkyntämisestä ja eräästä koneesta kokkarenuijan kanssa, jonka hän\nitse oli keksinyt, ja kääntyi armossa lähimmän naapurinsa Fritz\nTriddelfitzin puoleen, joka antoi niin äärettömän sivistyneitä ja\nviisaita vastauksia, että Mari Möller istui siinä suu solallansa ja\nlöi ajatuksissaan rintoihinsa ja huudahti: \"Jumala armahtakoon minua\nsyntistä! Ja häntä kohden minä, mieletön mato, kurotin kättäni! Sehän\nolisi ihan, kuin jos hanhi ja kotka munisivat samaan pesään\".\n\nKun päivällistä oli syöty, nousi armollinen rouva pöydästä, jätti\nhyvästi seuralle ja sanoi Hawermannille: Aksel ja hän olivat aikoneet\nmennä huomenna kartanon peltoja katselemaan, ja hän toivoi, että\nHawermann rupeisi heille oppaaksi. Sen Hawermann ilolla lupasi tehdä,\nja kun nuori emäntä oli pois mennyt, kävi malja vielä vähän aikaa\nympäri pöydässä ja Daniel Sadenwaterin oli tuominen sikareja. Tämän\nvanhan palvelian oli Aksel nimittäin pitänyt Fridan pyynnöstä ja\nsentähden oli Daniel tänään päivällisellä pannut hänen eteensä vanhan\nherran veitsen ja kahvelin ja oli tällä tavalla mielestänsä asettanut\nAkselin talon uudeksi isännäksi, ja joka kerta, kun hän tarjottimella\noli tarjonnut nuorelle herrallensa uutta ruokalajia, oli hän samassa\ntarjonnut hänelle oman itsensä ja hänen vanhat silmänsä sanoivat\nselvään: hänen nuori herransa voi tehdä hänen kanssansa, mitä hän\ntahtoi, hän oli ehdottomasti häntä totteleva.\n\nBräsig otti \"sikalin\", niinkuin hän niitä kutsui, ja kertoi herra\nvon Rambowille, että hänkin silloin tällöin poltteli semmoisia,\nnimittäin lukkari Brökerin tekemiä; no, ne olivat kans sitä lajiansa,\nja hänestä tuntuivat ne liian karvailta ja samassa ilettäviltä,\nsillä ihmiset sanoivat Brökerin liisteröivän niitä kiini omalla\nsyljellänsä, jonka tähden hän ei voinut pitää niitä maukkaina.\nAksel ei tähän mitään vastannut, sillä -- hän ei tietänyt miksikä\n-- Bräsig ei häntä miellyttänyt, Bräsigissä oli hänen mielestänsä\nlian paljo ilkullista lystillisyyttä, joka huonosti soveltui hänen\nomaan ihastukseensa maanviljelyksestänsä, sitä vastaan oli Fritz\nTriddelfitz ollut ihan toisenlainen kuulia, hän oli nyykytellyt ja\nravistellut päätään, milloin suostumuksesta, milloin ihmetyksestä,\nja huudahdellut ihastuksissaan niin monta kertaa oh ja ah, että\nAksel vihdoin luuli olevansa oikein paksu, valettu talikynttilä,\njoka seisoi korkealla kynttiläjalassa, valaisemassa Pümpelhagenia\nja läheisiä kyliä, niin -- miks'ei -- koko mailmaa. Mutta, niinkuin\njo monesti olen sanonut, Aksel oli hyvä ihminen, hän ei ainoastaan\ntahtonut valaista ympäristöänsä, hän tahtoi myös sitä lämmittää;\ntuo herkullinen atria, nuo hyvät viinit ja se ihana tunne, että hän\noli isäntä, synnyttivät hänessä päivällisen jälkeen kaikenlaisia\najatuksia. Hän huusi Hawermannia tulemaan akkunan luo ja kysyi\nhäneltä, oliko hän tyytyväinen Fritziin. Hawermann vastasi: noin\njotenkin, olihan Fritz jo oppinut yhtä ja toista, ja hän toivoi\naikaa myöden hänestä tulevan kelvollisen maanviljeliän. Tämä oli\nAkselista, joka niin armollisella mielialalla oli, kylliksi, ja hän\nkysyi vielä, mitä Fritzillä oli palkkaa ja oliko hänellä hevosta\nkäytettävänänsä. Ei, vastasi Hawermann, hevosta ei hänellä ollut eikä\nmitään palkkaakaan, hän ei antanut mitään eikä myöskään saanut mitään.\n\nAksel lähestyi nyt Fritziä ja sanoi: \"Hyvä Triddelfitz, ilokseni\nolen herra pehtorilta kuullut, että hän on hyvin tyytyväinen teihin,\nminä saan sentähden tarjota teille tulevaksi vuodeksi palkaksi\nviisikymmentä taaleria ja yhden hevosen pidettäväksi\".\n\nFritz tuli ihan ymmälle: Hawermann hyvin tyytyväinen häneen, se oli\nhänestä ihkasen uutta; viisikymmentä taaleria, olihan se jo sievä\nsumma; ja hevonen sitte; hänen päänsä kävi niin pyöräile, että hän\ntuskin voi Akselia kiittää. Mutta Aksel ei hänelle siihen aikaa\nantanutkaan, sillä hän veti Hawermannin taas akkunan luo. Ja nyt\njuosta nelistivät kaikki lähiseudun hevoset, mustat ja ruskeat, kimot\nja rautikot Fritzin aivoissa ympäri, ja kutakin erikseen siellä\nnyt tarkasteltiin, ikäänkuin olisi Meklenpurin hallitus siirtänyt\nRahnstädtin markkinat hänen päähänsä, ja häntä vastapäätä istui\nBräsig ja irvisteli, yht'äkkiä huudahti tuo onnenmyyrä, Fritz:\n\n\"Herra pehtori, tulevassa kuussa tulee suuriherttua Rahnstädtiin,\nsiksi pitää minun se saada, sillä me nuoret maanviljeliät ratsastamme\nhäntä vastaanottamaan\".\n\n\"Mikä pitää teidän saada?\" kysyi Bräsig.\n\n\"Rautikkotamma, nuori tamma, Kyösti Preberowin tamma\".\n\n\"Minä tunnen sen\", sanoi Bräsig hyvin kylmästi.\n\n\"Kelpo hevonen!\"\n\n\"Vanha kaakki on se\", sanoi Bräsig, \"ja suuriherttuan tullessa\nRahnstädtiin ette voi sitä käyttää, sillä se ei voi kuulla\nhurraahuutoa\".\n\nSe olisi pahasti, se, sillä semmoisessa tilassa tulisi tietysti\n\"hurraa!\" huudettavaksi; mutta Fritz tiesi hyvin, että Bräsig joka\ntilaisuudessa vastusti häntää hän ei siis ollut tästä millänsäkään.\n\nSillä aikaa oli Aksel vielä pitänyt lyhyen esitelmän vanhalle\npehtorillensa maanviljelyksen edistymisestä ja lopuksi pisti hän\nvanhuksen käteen erään kirjan, sanoen: \"Minä annan teille tämän\nkirjan lahjaksi; sen pitäisi tästä lähin olla jokaisen maanviljeliän\nraamattuna\".\n\nHawermann kiitti, ja koska rupesi jo hämärtämään, erosi seura. Nuo\nmolemmat vanhat pehtorit ja mestari Strull, joka mukaan kutsuttiin,\nmenivät Hawermannin huoneesen. Fritz siirtyi talliin.\n\nMitä hänellä siellä oli tekemistä, ei kukaan tietänyt, ei edes hän\nitsekään, hän meni vaan sinne kuin vainun vedosta, hänen täytyi saada\nnähdä hevosia, hänen täytyi saada sisällinen olentonsa sopusointuun\nulkomailman kanssa, ja niin käveli hän puolipimeässä edes takasin\nnoiden vanhain työjuhtain takana, jotka hän jo tuhat kertaa ennen oli\nnähnyt, ja katseli niiden jalkoja. Yhdellä oli patti -- kukaan ei\nollut mies saamaan häntä ostamaan pattikonttista hevosta, sen taudin\ntunsi hän kyllä; toisella oli pääntautia -- mitä pääntauti oli, sen\noli hän tietänyt jo pari vuotta aikaa; kolmannella oli virmatautia\n-- sepä olisi oikea hölmö, joka ostaisi virmaisen hevosen; eräällä\noli pahka kintuissa -- ei mitään vaaraa! poltetaan vaan vähän\ntulisella raudalla; ja nyt tulivat kivisapet ja räkätaudit ja kaiken\ntämän hevoskurjuuden keskeltä loisti hänen sydämeensä ystävällinen\nmyhäily ja eräs ihmeen-ihana olento, nimittäin tuo armollinen nuori\nrouva, johon Fritz Triddelfitz sitte päivällisen oli kuolemaan asti\nrakastunut, ja niin kiittämätön oli se luikari, että hän oli aikeissa\ntehdä isäntänsä, joka tämän hevoshuvituksen hänelle oli toimittanut,\nonnettomaksi, vaikka tosin vaan ajatuksissa.\n\n\"Niin\", sanoi hän seisoissansa tallin ovella, kun hämärä hiljaa\npeitti kaikki pimeyteen, \"mitä on Lovisa Hawermann armollisen rouvan\nenkelihahmoon verrattuna. Minun tulee sinua sääli, Lovisa! Miten oli\nmahdollista, että minä voin häneen rakastua. Voi hyväinen aika, ja\nMiina ja Liina sitte! Pari pientä tölleröä. Ja Mari Möller! Semmoinen\nluntus! Mikä suuri erotus hänen ja armollisen rouvan välillä tänään\npäivällisellä oltaissa, kuin peruna persikan rinnalla! Ja kun minä\nnyt vaan saan rautikkotammani, niin silloin -- 'armollinen rouva,\nmitä käskette? Kenties on kirje postiin vietävänä?' tahi kun hän\nillalla tulee takasin tanssiaisista Rahnstädtistä ja vanha Daniel\nSadenwater ei ole heti saapuvilla -- tempaisen minä auki vaunuin oven\nja kannan hänen sisään käsilläni! 'Ah, hyvä Triddelfitz, minulta\njäi nenäliinani Rahnstädtiin', taikka, 'kalossini'. 'Ovat paikalla\nnoudettavat', ja niin hyppään minä rautikon selkään -- yks -- kaks\n-- kuin nuoli ilmassa -- puolen tunnin kuluttua olen taas takasin --\nkaksi penikulmaa puolessa tunnissa -- 'armollinen rouva, tässä ovat\nkalossinne', ja silloin sanoo hän: 'Kiitoksia, rakas Triddelfitz,\nsemmoinen kohteliaisuus -- _tuhat tulimmaista_, sitä penteleen\naisaa!\" Sillä kun hän nyt pilkkopimeässä aikoi mennä tallista pois,\nsattui hän rakkauden hommissaan astumaan päin aisaa, joka hänen\nomasta huolimattomuudestansa siihen oli jäänyt, ja siinä hän nyt\nmakasi nuorena tilanomistajana jollakin pehmeältä tuntuvalla läjällä.\nMitä se oli, ei hän tietänyt; mutta hänen nenällänsä oli jonkinlainen\naavistus siitä, ja sen verran tiesi hän varmaan, että hänen ensin\noli tarkasteleminen pukuansa kynttilän valossa, ennen kuin hän meni\nHawermannin luo.\n\nHawermannin huoneesen olivat nuo kolme vanhaa herraa menneet ja kun\nhe nyt illan hämärässä istuivat siellä koossa, kysyi Bräsig: \"Kaarlo,\ntuo kirja on kai semmoinen romanikirja, jota luetaan talvi-illoilla?\"\n\n\"Sitä en vielä tiedä, Sakari. Sytytetäänpä kynttilä palamaan, niin\nsaamme nähdä\".\n\nJa kun nyt huone oli valaistu, aikoi Hawermann tarkastaa kirjan\nnimeä, mutta Bräsig otti kirjan hänen kädestänsä: \"Ei, Kaarlo, onhan\nmeillä täällä kirjanoppinutkin seurassamme, Strull saa lukea\".\n\nStrull rupesi nyt lukemaan yhtä painoa, ikäänkuin lukisi hän\nsunnuntain evankeliumia, ja jos hän ylimalkaan mitään pysähdystä\nteki, niin tapahtui se ainoastaan vieraissa sanoissa: \"Kemia\nmaanviljelyksen ja fy-si-o-logian palveluksessa --\"\n\n\"Seis!\" huudahti Bräsig, \"niin ei se sana ole, se on fysionomia\".\n\n\"Ei suinkaan\", väitti Strull, \"tässä äännetään sitä fy-si-o-logia\".\n\n\"Olkoon menneeksi, Strull\", sanoi Bräsig, \"noiden vierasten sanain\nkanssa on omituista laitaa, yksi ääntää niitä yhdellä tavalla, toinen\ntoisella. Eteenpäin vaan!\"\n\n\"Kirjotti Justus Liebig lääketieteen ja filosofian tohtori\nkemian professori Ludwigin yliopistossa Giessenissä Hessenin\nsuuriherttuallisen Ludwig-tähdistön ja Venäjän keisarillisen\nPyhän Annan tähdistön kolmannen luokan ritari ulkomainen jäsen\nkuninkaallisessa tiedeakatemiassa Tukholmissa -- ja nyt tulee\ntaas joku latinalainen sana, jota en taida lukea -- Lontoossa\nkuninkaallisen Akatemian kunniajäsen Dublinissa --\"\n\n\"Seisahda!\" huudahti Bräsig. \"Taivahan pyhät, mitä kaikkiahan se\nmies onkaan!\"\n\n\"Ei ole vielä likimaillekaan lopussa, tulee kumminkin vielä toinen\nsen verta\".\n\n\"Sen jätämme sillensä. Lue eteenpäin vaan!\"\n\n\"Viides parannettu ja lisätty painos Braunschweig Vieweg ja pojan\nkustantama 1843. Sitte tulee esipuhe\".\n\n\"Sen jätämme myöskin lukematta\", sanoi Bräsig, \"ja alotamme alusta\".\n\n\"Päällekirjotus kuuluu seuraavalla tavalla: _Aineisto_, viiva alla\".\n\n\"Hyvä!\" sanoi Bräsig, \"eteenpäin vaan!\"\n\n\"Elimellisen kemian tehtävänä on tutkia elämän kemiallisia ehtoja ja\nkaikkein organismein täydellistä kehkiämistä. Piste.\"\n\n\"Minkä vietävän kehkiämistä?\" kysyi Bräsig.\n\n\"Kaikkein organismein,\" sanoi koulumestari.\n\n\"Jopa nyt jotakin,\" huudahti Bräsig, \"olen minä kyllä ulkomaalaisia\nsanoja kuullut, mutta organismi, organismi! Olisi se edes ollut\nurkunisti! Mutta saatpa nähdä, tämä on oleva joku versikirja, sillä\nne alkavat myöskin aina semmoisilla ymmärtämättömillä sanoilla.\nEteenpäin vaan!\"\n\n\"Kaikkein eläväin olentoin voimassa pysyminen riippuu visseistä\naineista, joita sanotaan _ravintoaineiksi_; niitä organismi käyttää\nkehitäksensä ja uudistuaksensa. -- Piste\".\n\n\"Siinä se mies on oikeassa\", sanoi Bräsig; \"ravintoaineita tarvitsee\nelävä olento ja\" -- hän otti kirjan Strullin kädestä -- \"niitä\norganismi käyttää, nyt tiedän minä myöskin, mitä hän organismilla\ntarkottaa; hän tarkottaa sillä vatsaa. Minä tahdon sanoa teille,\nmestari, tämä on vaan korupuhetta, että kirja näyttäisi sitä\noppineemmalta\".\n\nSiihen suuntaan kulki pakina vielä muutaman aikaa, kunnes\nkoulumestari meni kotia, ja kun hän oli mennyt, istuivat nuo molemmat\nvanhat ystävät vielä tuttavallisesti ja hiljaa kahdenkesken -- sillä\nBräsig jäi yöksi Pümpelhageniin -- kunnes Hawermann huokasi raskaasti\nja lausui: \"Ah, Sakari, minä luulen, että minulle nyt on tukala aika\ntulossa\".\n\n\"Miksikä niin? Sinun nuori isäntäs on iloinen, leikillinen mies;\nkah, sitä hauskaa pilaa, kuin hän tänään laski päivällispöydässä\nomituisesta maanviijelyksestänsä!\"\n\n\"Siinäpä se juuri on, sinä pidit sitä leikkinä ja hän piti sitä\ntotena\".\n\n\"Hän piti sitä totena?\"\n\n\"Varmaan teki hän sen. Hän on tutkinut maanviljelystä noista\nuudenaikaisista kirjoista ja ne soveltuvat huonosti meidän vanhoihin\ntapoihimme, ja vaikka minä mielelläni tahtoisinkin, en voi minä\nkumminkaan enää perehtyä tuohon uuteen tapaan, minulta puuttuu siihen\ntietoja\".\n\n\"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo! Näetkös, tieteitten laita\nnäyttää minusta olevan sama kuin köydelläkiipiän; joka lapsuudesta\nasti on tottunut nousemaan torniin, ettei hänen päätänsä pyörytä,\nse hyppii vanhoilla päivilläänkin pelkäämättä pitkin köyttä, ja\njoka koulupoikana pienestä asti on tottunut tieteisin, ettei hänen\npäätänsä pyörytä, se hyppii myös vanhoilla päivillään huviksensa\njokaisella köydellä, jonka tieteet ovat hänen käytäväksensä\npiukottaneet. -- Ymmärrätkö minua?\"\n\n\"Ymmärrän. Mutta sen me olemme nuorina ollessamme laiminlyöneet,\nja ruveta hyppimään tuommoisella köydellä\" -- hän osotti kirjaa\n-- \"siihen ovat minun vanhat luuni jo liian jäykät. Mutta minä en\nhäntä tahdokaan vastustella, hän voipi minun puolestani itse hoitaa\nmaanviljelystä tuolla uudella tavalla ja minä tahdon voimaini perästä\nolla hänelle siinä avullisna, mutta semmoinen maanviljelys vaatii\npaljo rahaa, ja sitä ei meillä ole. Minä luulin ensin hänen saavan\njotakin vaimonsa kanssa; mutta sieltä kai ei mitään ole lähtenyt,\nkoska hän itse on laitattanut nuo uudet ajoneuvot ja uudet huonekalut\nRahnstädtissä, ja maksettu ei niistä vielä ole penniäkään\".\n\n\"No, vähänpä siitä, Kaarlo; huonoa kauppaa ei hän kuitenkaan ole\ntehnyt. Hänen rouvansa miellyttää minua erinomaisesti\".\n\n\"Minua myöskin, Bräsig\".\n\n\"Ja mitä kelpo vaimo talossa voi toimeen saada, sen voit sinä nähdä\nomasta armaasta sisarestas. Huomenna menen minä hänen luoksensa,\nsillä siellä sanotaan ilmaantuneen arveluttavia häirinköjä noiden\nmolempain hengellisten herrain välillä. Ja sentähden nyt hyvää yötä,\nKaarlo\".\n\n\"Hyvää yötä, Bräsig\".\n\n\n\n\nLuku 16.\n\nFritz Triddelfitz rantahaukena. Herra von Rambow pitää puheen, ja\nmitä Päsel ja Näsel ja Kegel siitä arvelevat. Slusuhr ja Taavetti\ntulevat ensi kerran vieraisille samalla tavalla kuin ennen. Kuinka\nHawermann näytti armolliselle rouvalle pellot, ja miksikä toisinaan\nyhdessä ainoassa silmäyksessä voi piillä ihmisen koko tulevaisuus.\n\n\nSeuraavana aamuna kiiteli Fritz Triddelfitz Pümpelhagenin\nkartanolla kuin rantahauki kourilammikossa, sillä hän oli vetänyt\npäällensä sievimmän pukunsa, tuon vihreän jahtitakin ja nuo harmaat\npolvihousut, armollisen rouvan mieliksi -- sanoi hän -- että\nhänen ihanat silmänsä saisivat toki nähdä jotakin kaunista. Hänen\nsilmänsä, jotka muuten kaikissa askareissa, joita hän toimitti\nkartanolla, tähtäilivät päin Hawermannin asunnon akkunoita kuin\nkompassi päin pohjantähteä, vilkkuivat tänä aamuna sinne tänne pitkin\nherraspytingin koko etusivua, ja kun sieltä eräs akkuna aukesi\nja hänen nuori isäntänsä katsahti ulos ja huusi häntä, syöksähti\nhän kuin rantahauki yli kartanopihan, juuri kuin olisi Aksel\nhopeankarvaisessa yönutussaan ollut särki ja tuo punanen huivi hänen\nkaulassaan sen uimukset.\n\n\"Triddelfitz\", sanoi herra von Rambow, \"minä olen päättänyt pitää\ntänä aamuna pienen puheen väelleni, käskekää heidän kokoontua kello\nyhdeksältä kartanolle\".\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Fritz, sillä tätä lausetta aikoi hän tästä lähin\nruveta käyttämään herra luutnantin kunniaksi.\n\n\"Missä on pehtori? Minä tahtoisin puhua hänen kanssansa; mutta sen ei\nole kiirettä\".\n\n\"Hän meni pehtori Bräsigin kanssa ulos isosta portista\".\n\n\"Hyvä! Siis hänen takasintultuansa\".\n\nFritz teki syvän kumarruksen ja meni, kääntyi vielä kumminkin takasin\nja kysyi: \"Käskettekö, herra von Rambow, myöskin naisten tulla\nsaapuville?\"\n\n\"En, ainoastaan miesten. Mutta -- malttakaapa -- te voitte käskeä\nmyöskin naiset tulemaan\".\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Fritz ja kävi nyt ympäri kylässä ja kutsui sekä\nmiehet että naiset, jotka kartanoon työtä tekivät, ja käski heidän\nottaa parhaat vaatteet yllensä. Kahdeksas tunti oli kuitenkin jo\nlähenemässä, ja jos kyntäjien, jotka tuhrivat kesantopellolla, oli\njuhlapuvussa saapuminen kello yhdeksäksi paikalle, niin oli heitä\nheti kutsuminen; Fritz meni sentähden kesantopellolle.\n\nHawermann oli saattanut vanhaa ystäväänsä taipaleen matkaa ja oli\nsitte käynyt suoraan poikki pellon kyntäjäin luo, ja kun hän nyt\nkäveli niiden joukossa, näki hän Fritzin tulevan yli töyrään häntä\nkohden, niin suoraan, kuin hänen horjuva käyntinsä ja tuon kynnetyn\npellon savikokkareet sallivat.\n\n\"Herra pehtori, teidän pitää antaa heti riisua hevoset, miesten pitää\nkello yhdeksältä kokoontua herrashuoneiden eteen, isäntä aikoo pitää\nheille puheen\".\n\n\"Mitä hän aikoo?\" kysyi Hawermann ihan hämmästyneenä.\n\n\"Pitää puhetta\", kuului vastaus, \"toiset päivätyöläiset ovat jo\nkutsutut, myöskin naiset. Ne oli hän unhottanut, mutta minä muistutin\nhänelle vielä ajoissa niistä\".\n\n\"Te olisitte voineet tehdä jotakin parempaakin\", aikoi Hawermann\nsanoa, maltti kuitenkin mielensä ja sanoi levollisesti: \"No\nilmottakaa sitte miehille asianne\".\n\n\"Ja teidän pitää myös tulla\".\n\n\"Hyvä\", sanoi vanhus ja meni pahoilla mielin kotia. Pellolla oli\nkiirettä työtä, ja nyt vietiin väki koko aamupuoleksi päivää pois\ntyöstä; mutta sen hän kyllä voi taas takasin ottaa, se ei mitään\nhaitannut. Hänen isäntänsä oli heti ensimäisenä päivänä antanut\nkäskyn, kysymättä häneltä neuvoa, hän oli neuvotellut asiasta\nTriddelfitzin, vaan ei hänen kanssansa, ja asian kanssa ei ollut\ntoki mitään kiirettä ollut; ja vaikka se kyllä häntä harmitti,\nniin ei sekään vielä mitään ollut; _puhe_ itse se oli, joka häntä\nhuolestutti. Mitä oli hänellä väelle puhumista? Tahtoiko hän\nkehottaa heitä tekemään velvollisuutensa? Väki oli hyvää, he tekivät\ntyönsä yhtä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, kuin he söivät ja\njoivat, he eivät ajatelleet, että he siten muuta tekivät, kuin\nmikä heidän velvollisuutensa oli; olisi ollut sulaa hulluutta,\nmuistuttaa semmoisia ihmisiä heidän velvollisuuksistansa. Jos\nniistä usein puhutaan, ruvetaan niitä pian laiminlyömään! Tässä\nsuhteessa ovat päivätyöläiset kuin lapset; he rupeevat pian pitämään\nvelvollisuutensa täyttämistä ansiona. Vai aikoiko hän jotakin heille\nilmaiseksi antaa? Hyväsydäminen oli hän kyllä, sitä tehdäksensä.\nMutta mitä hän heille antaisi? Heillä oli kaikkia, mitä he\ntarvitsivat, ja mitään erityistä ei hän voinut heille antaa, sillä\nhän ei tuntenut heidän asemaansa tarpeeksi; hän voi siis syötellä\nheitä kaikenlaisilla epämääräisillä puheenparsilla ja lupauksilla,\njoita kukin voi selitellä omain halujensa ja toiveittensa mukaan,\njoita olisi ollut mahdoton täyttää. Sillä tavoin tekisi hän väen vaan\ntyytymättömäksi.\n\nSemmoiset olivat hänen ajatuksensa, kun hän astui nuoren isäntänsä\nkamariin. Nuori rouva tuli ystävällisesti hänelle vastaan, jo\ntäydesti puettuna tuota suostuttua kävelyä varten: \"Meidän täytyy\nvielä odottaa, herra pehtori, Aksel aikoo ensin puhua väelle\".\n\n\"Se ei ole kauvan kestävä\", sanoi Aksel ja myljäsi papereitansa.\n\nKoputettiin ovelle.\n\n\"Sisään!\" ja Fritz tuli sisään, kirje kädessä: \"Gürlitzistä\", sanoi\nhän.\n\nAksel aukaisi kirjeen ja luki; se oli onneton kirje, se oli notarius\nSlusuhrin lähettämä, ja hän ilmotti siinä tulevansa Taavetin kanssa\nPümpelhageniin edellä puolen päivää; he olivat molemmat sattumalta\nPomukkelskopin luona ja olivat häneltä kuulleet herra von Rambowin\njo tulleeksi maatilallensa, ja koska heillä oli tärkeitä asioita\nkeskusteltavana, niin rohkenivat he j.n.e. Asiat olivat sangen\ntärkeät, oli liitetty jälkikirjotukseen. Aksel oli suuressa tuskassa,\nsillä tulemasta ei hän voinut heitä kieltää, hän meni sentähden ulos\nja sanoi sanansaattajalle, että herrat olivat tervetulleita; mutta\nkun hän taas tuli sisään, oli hän niin hämillään ja levottomana, että\nnuori rouva sen havaitsi: \"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi hän.\n\n\"Ei mikään\", vastasi Aksel. \"Minä ajattelen vaan, että puheestani\npäivätyöläisille ei tule vielä pitkään aikaan valmista; on siis kai\nparas, että sinä menet yksin pehtorin kanssa katsomaan peltoa\".\n\n\"Ah, Aksel, minä olin niin suuresti iloinnut, saada sinun kanssas --\".\n\n\"Jaa, sitä ei voi auttaa, rakas lapseni; minä tunnen pellon jo\nennestään. Mene nyt vaan pehtorin kanssa, Frida kulta, ja -- niin\npian kuin joinkin ehdin, tulen minä perästäpäin\".\n\nHawermann oli oikein peloissaan, ettei nuori rouva tulisikaan, hän\nautti sentähden Akselia hänen aikeissaan, ja hänen kehotuksestansa\nseurasi Frida vihdoinkin, vaikka hieman pahalla mielellä.\n\nKun he olivat menneet, ja kyläläiset melkein miehissä olivat\nsaapuville tulleet, piti Aksel puheensa, vaikka koko huvitus tästä\nvaltiotoimesta oli tyhjäksi rauennut tuon onnettoman kirjeen\nkautta, sillä mitä hyvänsä hän mielessään kuvittelikaan: oma\nhuvitus ja arvoisuus, olla isäntänä, oli kumminkin tässä hänelle\npääasia. Melkein siihen suuntaan, kuin Hawermann oli pelännyt,\nkävikin nyt hänen puheensa! Muistutuksia ja lupauksia, suurilla\nsanoilla ja komeilla puheenparsilla koristettuna, pöyhkeili noiden\nyksinkertaisten päivätyöläisten silmäin edessä ymmärtämättöminä, ja\nainoa mikä tästä kaikesta oli heille selvää, mutta mikä myöskin heitä\nhuimasi, olivat nuo kullankiiltoiset lupaukset hyvistä töistä, ja\nettä heidän oli vaan tarvis tulla hänen luoksensa, jos he jotakin\nhalusivat, hän oli pitävä heistä isällistä huolta.\n\n\"No niin\", sanoi Päsel Näselille, \"kummi, se on jotakin se. _Hyvä\ntahto_ on kumminkin hänellä! Minä menen huomenna hänen luoksensa ja\npyydän saada yhden vasikan elättääkseni\".\n\n\"Saithan sinä jo viime vuonna yhden\".\n\n\"Ei haita mitään, sen voin minä myydä Gürlitzin kankurille\".\n\n\"Niin\", sanoi Kegel Degelille, \"minä menen huomenna hänen luoksensa\nja pyydän saada kevättouvon aikana kapan alan enemmän perunamaata,\nsillä minä en voi muuten tulla toimeen\".\n\n\"Niin, mutta ethän sinä mullittanut peruniasi viime vuonna oikeaan\naikaan; ja vanha pehtori onkin sinua sentähden hyvästi nuhdellut\".\n\n\"Se ei haita, hän ei siitä mitään tiedä, ja onhan hän nyt isäntä,\nvaan ei pehtori\".\n\nNiin oli nyt levottomuus ja tyytymättömyys valloillansa; Aksel\nitsekin oli levoton ja tyytymätön odotellessaan kutsumattomia\nvieraitansa, ja ainoa sielu, joka koko Pümpelhagenin kartanossa oli\ntyytyväinen, vaikk'ei levollinen, oli Fritz Triddelfitz, ja niin ei\nnuori isäntä siis kokonaan ollut viskannut helmiänsä sioille.\n\nSlusuhr ja Taavetti tulivat ja mitäpä olisi minulla siitä paljon\nkerrottavaa? He lauloivat samaa virttä kuin ennenkin, ja Akselin\ntäytyi kirjottaa siihen nuotit, ja tähän toimeen harjaantui\nhän vähitellen oikein hyvästi. Lainaaminen on todellakin ikävä\ntehtävä; mutta ei löydy mailmassa yhtään niin ikävää tehtävää aina\ntelottamiseen ja hirttämiseen asti, jota ei yksi tai toinen toimita\noikein mielihyvällä. Minä olen tuntenut ihmisiä, jotka eivät lepoa\nsaaneet, ennen kuin olivat lainanneet kaikilta sekä juutalaisilta\nettä kristityiltä, ja vaikk'ei Aksel vielä niin pitkälle ollut\nehtinyt, ajatteli hän kuitenkin jo toden perästä, ettei pidä päästää\nmitään sattuvaa, otollista tilaisuutta käyttämättä. Hän otti siis\ntänä aamuna vielä toisten velkojensa lisäksi Taavetilta uuden\nlainan, maksaaksensa taloutensa uutta sisustusta, ettei hänellä\nolisi tekemistä niin monen vaan ainoastaan yhden kanssa; hän ei kai\najatellut, että tämä _yksi_ oli yhtä hyvä kuin kymmenkunta _toista_.\n\nSillä aikaa käveli Hawermann nuoren rouvan kanssa pelloilla.\nRaitis kevätaamu karkotti pian nuo pienet alakuloisuuden varjot\nnoilta vereviltä kasvoilta ja noista kirkkaista silmistä loisti\nhyvä tahto tulla jotakin tuntemaan ja oppimaan, ja vanha pehtori\nhavaitsi iloksensa, että nuorella rouvalla todellakin oli hyvä\nkäsitys. Hän oli kasvanut maalla ja hänen luontonsa oli sitä laatua,\nettä hän otti vaaria semmoisistakin asioista, jotka olivat vähän\nsyrjempänä naisten tavallisista askareista, eikä hän tehnyt sitä vaan\npintapuolisesti, ei, hän tahtoi tietää jokaisen asian perinjuurin.\nHän tunsi siis maanviljelystä tarpeeksi, voidaksensa pian tutustua\noloihin täällä, sillä vaikka hän täällä sai nähdäkin paljon, mikä\nhänestä oli outoa, koska hänen isänsä tila oli vaan hietanummi ja\nPümpelhagen sitä vastaan kauniinta vehnämaata, oli hänellä kuitenkin\njoku lanka, jota myöden hän voi kulkea, ja jos hänen silloin\ntällöin täytyi seisahtuakin, niin autti vanha pehtori häntä taas\nlyhyellä, järkevällä opastuksella eteenpäin. Kävelystä oli molemmille\ntodellista iloa, ja yhteisestä, vilpittömästä ilosta kasvaa luottamus\nkuin kaunis kukka.\n\nNiin olivat he tulleet Gürlitzin rajalle asti, ja Hawermann osotti\nFridalle pappilan pellon, ja kertoa hänelle, että kamarineuvos\nvainaja oli ottanut sen arennille.\n\n\"Ja ohra tuolla toisella puolella?\" kysyi nuori rouva.\n\n\"Kasvaa jo Gürlitzin maalla, jonka herra Pomukkelskopp omistaa\".\n\n\"Siis se sama tilanomistaja, joka eilen perheensä kanssa tervehti\nmeitä\", huudahti Frida. \"Mimmoinen mies on oikeastaan tuo\nPomukkelskopp?\"\n\n\"Minä en pidä mitään seuraa hänen kanssansa\", sanoi Hawermann vähän\nsynkistyneenä.\n\n\"Ettekö häntä siis tunne?\" kysyi nuori rouva.\n\n\"Tunnen -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen ennen tuntenut; mutta\nsiitä asti kuin hän täällä on asunut, emme ole mitään seuraa toinen\ntoisemme kanssa pitäneet\", vastasi vanhus ja aikoi ruveta puhumaan\njostakin muusta; mutta Frida tarttui hänen käsivarteensa ja kysyi:\n\n\"Herra pehtori, minä olen vieras näillä seuduilla, Aksel näyttää,\nvaikka vaan pintapuolisesti, olevan tuttu sen miehen kanssa; sopiiko\nhän meidän seuraamme?\"\n\n\"Ei\", sanoi Hawermann lyhyesti ja vakaasti.\n\nHe kävivät edemmäksi, kumpikin omissa ajatuksissaan. Nuori rouva\nseisahtui ja sanoi: \"Voitteko ja tahdotteko sanoa minulle syyn,\nminkätähden olette lakanneet seurustelemasta sen miehen kanssa?\"\n\nHawermann katseli tuota nuorta rouvaa miettivän näköisenä:\n\"Kyllä\", lausui hän vihdoin, ikäänkuin puhuisi hän itseksensä, \"ja\njos te vastaanotatte minun sanani samalla luottamuksella, kuin\nkamarineuvosvainaja teki, niin on teille siitä hyötyä oleva\", ja hän\nkertoi nyt hänelle elämäkertansa levollisesti ja kiivastumatta, mutta\nmyöskin peittelemättä.\n\nNuori rouva kuulteli häntä tarkasti, keskeyttämättä häntä liioin, ja\nlausui vaan lopuksi: \"Ne ihmiset minua jo eilen puoliksi inhottivat,\ntänään he tekevät sen kokonaan\".\n\nHe kävelivät tällä hetkellä pappilan pellolla pitkin puutarhan aidan\nvierustaa, kun aidan toiselta puolelta kajahti heleä iloinen ääni:\n\"Hyvää huomenta, isä! -- Hyvää huomenta!\" ja samassa riensi se nuori,\nkaunis tyttö, jonka Frida eilen oli pappilan edessä nähnyt, ulos\npuutarhan veräjästä vanhaa pehtoria kohden. Mutta yht'äkkiä keskeytyi\nhänen riemunsa, kun hän näki tuon nuoren rouvan, hän seisahtui ja\nposkensa lensivät kauttaaltaan punasiksi, niin että Hawermannin oli\nitse meneminen noutamaan aamusuudelmansa, jos hän semmoista tahtoi.\n\nSydän täynnä onnea ja uljuutta esitteli vanhus nyt rakastetun\ntyttärensä; nuori rouva puheli hänen kanssansa ystävällisesti\nja kehotti häntä usein käymään Pümpelhagenissa isänsä ja hänen\nitsensäkin luona, ja kun Hawermann oli antanut hänen toimeksensa\nviedä terveisiä pastorille ja pastorin rouvalle, sanoivat he\njäähyväiset, ja molemmat käveliät menivät edemmäksi.\n\n\"Pappi ja hänen rouvansa ovat kai hyviä ihmisiä?\" kysyi Frida.\n\n\"Armollinen rouva\", sanoi Hawermann, \"minä en ole tasapuolinen\nmies antamaan vastausta tähän kysymykseen. _Minulle_ ovat ne\nihmiset pelastaneet, mitä minulle onnettomuudestani oli jälille\njäänyt, he ovat rakkaudella huolineet ja vaalineet minun ainoata\nlastani ja kasvattaneet häntä hyvyyteen, minä voin vaan suurimmalla\nkunnioituksella ja sulimmalla kiitollisuudella heitä muistella. Mutta\nkysykää lähiseudussa, keneltä tahdotte! Köyhät ja rikkaat, ylhäiset\nja alhaiset ovat rakkaudella heistä puhuvat\".\n\n\"Myöskin herra Pomukkelskopp?\" kysyi armollinen rouva.\n\n\"Myöskin hän, jos hän tahtoisi rehellinen olla Ja ilman ennakkoluuloa\npuhua\", sanoi vanhus, \"mutta semmoisena kuin hän nyt kerran on,\njoutui hän heti tultuansa pastorin kanssa riitaan juuri tästä\npellosta, jolla nyt kävelemme. Pastori ei sille mitään voi,\nminä oikeastaan olen syypää hänen vihaansa, sillä minä kehotin\nkamarineuvosvainajaa kaikissa tapauksissa vouraamaan pappilan pellon.\n-- Ja\", lisäsi hän vähän ajan perästä, \"pelto on Pümpelhagenille\nihan välttämätön, edut siitä ovat niin suuret, ettei niistä voida\nmilloinkaan luopua\".\n\nFrida pyysi tämän suhteen likempiä tietoja, ja kun asia hänelle\noli selväksi tullut, voipi melkein hänen päältänsä nähdä, että hän\noli päättänyt tehdä, mitä hän voi, pysyttääksensä peltoa heidän\nhallussansa.\n\nKun tulivat Pümpelhagenin kartanolle, lähtivät herra notarius\nSlusuhr ja Taavetti juuri pois, ja Aksel seisoi ovella ja jätteli\nheille hyvästi niin nöyrästi, kuin olisi notarius hänen entinen\nrykmentinpäällikkönsä ja Taavetti joku nuori kreivi.\n\n\"Keitä he ovat?\" kysyi Frida ja Hawermann sanoi sen. Frida tervehti\nnyt miestänsä ja kysyi häneltä: \"Mitä on sinulla, Aksel, noiden\nmiesten kanssa tekemistä ja miksikä olet niin erinomaisen kohtelias\nheitä kohtaan?\"\n\n\"Kohtelias?\" kysyi Aksel hämillään; \"miks'en sitä olisi? Minä olen\nkohtelias joka ihmiselle\", ja loi silmäyksen Hawermanniin, joka\nlevollisesti ja vakaasti katseli häntä.\n\n\"Sitä sinä olet\", sanoi hänen nuori rouvansa ja tarttui\nhänen käsivarteensa, mennäksensä sisään, \"mutta tavallista\nkauppajuutalaista ja...\"\n\n\"Lapsi kulta\", keskeytti Aksel äkkiä hänen puheensa, \"hän on vilja- ja\nvillakauppias ja minä tulen varmaankin vielä usein hänen kanssansa\nkauppaa tekemään\".\n\n\"Ja tuo toinen?\" kysyi Frida.\n\n\"Oh, hän on -- hän on sattumalta tullut myötä; hänen kanssansa ei\nminulla ole mitään tekemistä\".\n\n\"Hyvästi, herra pehtori\", sanoi Frida ja antoi vanhukselle kättä,\n\"kiitoksia, kiitoksia paljon ystävällisestä opastuksestanne\". Ja niin\npuhein meni hän huoneesen ja Aksel seurasi häntä; ovessa katsahti\nAksel taaksensa, vanhan pehtorin silmä tähtäsi niin täysinäisenä\nja surullisena häntä, että hänen oli kääntyminen pois. Hän seurasi\nvaimoansa huoneesen.\n\nTässä vilpittömässä ja surullisessa silmäyksessä piili noiden\nkolmen nyt toisistaan eronneen ihmisen koko vastaisuus. Aksel oli\nvalhetellut, hän oli ensi kerran pettänyt vaimonsa luottamuksen ja\nHawermann tiesi sen, ja Aksel tiesi, että Hawermannilla oli siitä\ntieto. Tässä oli kivi tiellä, johon jokaisen oli lankeeminen,\njoka sitä tietä kulki, sillä vilppi ja petollisuus oli pimentänyt\nkäytävän, eikä kukaan voinut eikä tahtonut varottaa toista siihen\nkiveen loukkaantumasta. Frida kulki viattomana ja sydän täynnä\nluottamusta edelleen tietä pitkin; mutta kauvanko voi viipyä, niin\noli hän satuttava itsensä kiveen. Aksel valehteli valehtelemistaan,\nhän koetti luulotella itsellensä, että hän pimeässä oli vievä itsensä\nja Fridan kiven ohitse, ilman että Frida oli sitä havaitseva ja\ntoisella puolella oli käytävä sitte taas tasainen oleva. Hawermann\nnäki selvästi vaaran ja tahtoi auttaa; mutta kun hän kurotti\nkättänsä, opastaaksensa ja varottaaksensa, työnsi Aksel sen takasin\nynseydellä ja salaisella vihalla. Sanotaan, että paha ihminen rupee\naikaa voittain salaisesti vihaamaan sitä, ken hänelle on hyviä\ntöitä tehnyt; se on kyllä mahdollista, mutta se ei ole mitään sen\nsalaisesti kalvavan ja jäytävän vihankaunan suhteen, jolla _heikko_\nihminen muistelee sitä, joka yksinään mailmassa tietää hänen kerran\ntehneen kehnon työn. Semmoinen salainen kaiho ei synny yht'äkkiä,\nniinkuin ilmeinen viha, joka tavallisesta riidasta ja torasta\nleimahtaa ilmituleen, ei, hiljakseen ja vähitellen nävertää se tiensä\nsydämeen kuin toukka seinään, ja tonkii tonkimistaan syvemmälle,\nkunnes sydän on täynnä kiukkua kuin seinähirsi toukanjauhoja.\n\n\n\n\nLuku 17.\n\nTässä luvussa muuttaa Jokkum kaksi luontoansa ja puhuu niin paljo,\nettä rouva Nüsslerin on todellakin suuttuminen. Miksikä Gottlieb ja\nRudolf vaihtavat rooleja, ja mitä siitä syntyy. Miksikä Rudolf pitää\nkauniin saarnan ja Gottlieb ei osaa pitää mimmoistakaan. Molemmat\npienet kaksoisomenat ullakkokamarissa. Minkä näköinen Gottlieb\noikeastaan on, ja millä tavalla pehtori Bräsig tahtoo sekaantua tähän\nhämmennykseen.\n\n\nBräsig meni aamulla, niinkuin hän oli aikonut, Reksowiin rouva\nNüsslerin luo. Ovella tuli perintöprinssi häntä vastaan ja\nliehakoitsi niin ystävällisesti hännällänsä, että häntä voi pitää\noikein kristillisenä koirana, joka ei enää muistellut entistä\ntuskaansa ja sitä kepitystä, jonka Bräsig oli hänelle antanut,\nja tuosta Tyynestä tyytyväisyydestä päättäen, joka loisti hänen\nkeltasenruskeista silmistänsä, mahtoi Reksowissa kaikki olla hyvässä\nvoimisessa, rouva Nüssler kyökissä ja Jokkum nojatuolillaan Mutta\nniin ei kuitenkaan ollut laita, sillä kun Bräsig aukaisi oven,\nistui Jokkum tosin asemallansa, mutta rouva Nüssler seisoi hänen\nedessänsä ja piti pientä sydämellistä nuhdesaarnaa, ettei Jokkum\nmuka välittänyt mistään eikä hiiskunut sanaakaan koko asiasta ja\nkun rouva Nüssler sai Bräsigin nähdä, lähestyi hän heti häntä ja\nsanoi hyvin suuttuneena: \"Ja tekään ette enää tule näkyviin, Bräsig;\nteidän puolestanne saisi täällä kyllä kaikki mennä ylös alasin, ja\nte olette kumminkin osaksi syypää siihen, että me otimme ne molemmat\nhuoneesemme\".\n\n\"Hiljaa!\" sanoi Bräsig, \"hiiskukaa hiljaa, rouva Nüssler! Mitä on\nsitte papinalkujen kanssa tapahtunut?\"\n\n\"Paljo on tapahtunut, vaikka minä en ole tahtonut puhua siitä mitään,\nsillä he ovat Jokkumin sukulaisia, ja se on huono lintu, joka\nsokaisee oman pesänsä; mutta siitä hetkestä saakka, kuin nuo molemmat\nluikarit taloon tulivat, ei ole enää lepoa, ei rauhaa, ja jos sitä\nvielä eteenpäinkin kestää, riitaannun minä vielä viimeksi Jokkuminkin\nkanssa\".\n\n\"Äiti\", sanoi Jokkum, \"mitä minä sille voin?\"\n\n\"Vaikene hiljaa, Jokkum\", huudahti Bräsig, \"syypää olet sinä. Miksi\net sinä rohkaise mieltäsi ja opeta heille ihmisten tapoja?\"\n\n\"Ei, Bräsig\", puuttui rouva Nüssler äkkiä puhumaan, \"antakaa Jokkumin\nolla rauhassa, tällä kertaa olette _te_ syyllinen. Te lupasitte pitää\nsilmällä, että nuo nuoret miehet tekisivät tehtävänsä eivätkä rupeisi\ntyhmyyksiin, mutta sen sijasta heitätte te toisen kokonaan, ettekä\nhuoli hänestä mitään, ja yllytätte toista vaan tyhmyyksiin, niin että\nhän, sen sijasta että hänen pitäisi lukea kirjojansa, juoksentelee\npitkin rantoja ongenvapa kädessä ja tuo minulle illalla kimpun\nsormenpituisia ahvenia. Ja kun jo luulin kaikista päivän askareista\npäässeeni, täytyy minun vielä ruveta perkaamaan noita viheliäisiä\nkituspiikkejä\".\n\n\"Mitä? Sormenpituisia ahvenia tuo hän, ja minä olen hänelle kumminkin\nnäyttänyt oikeat paikat, joissa suuria kaloja oleskelee. Kylläpä minä\nhänen...! Maltappa vaan!\"\n\n\"No mitähän vielä!\" huudahti rouva Nüssler, \"teidän pitää kokonaan\nkieltää häntä onkimasta, sillä sentähden ei hän ole tänne tullut!\nHänen pitää oppia jotakin, sanoo hänen isänsä, joka on vielä tänään\ntänne tuleva\".\n\n\"Ei, rouva Nüssler\", huudahti Bräsig, \"se minua suuresti harmittaa,\nettä hän niin huonosti on seurannut minun neuvoani. Onko hän muuten\nmitään tyhmyyksiä tehnyt?\"\n\n\"Ah, kylläpä vaan, tyhmyyksiä tekevät he molemmat! Mutta niinkuin\njo sanoin, minä en ole tahtonut siitä mitään puhua, koska he ovat\nJokkumin sukulaisia, ja ensimältä näyttikin siltä, kuin menisi\nkaikki hyvästi. Alussa oli täällä varsin hauska elämä, minun\nmolemmat tyttöseni vasta oikein elpyivät elämään: Miina täällä ja\nRudolf tuolla, ja Liina täällä ja Gottlieb tuolla, ja he pakisivat\nGottliebin kanssa ja telmivät Rudolfin kanssa ja nuo molemmat\nnuorukaiset olivat myöskin ahkeria työssänsä, ja Gottlieb istui\nkamarissansa ja luki, niin että savu suitsi päästä, ja Rudolf tutki\nmyös kirjojansa. Mutta ei kauvan viipynyt, kun he joutuivat riitaan\nja kiistaan hengellisistä asioista, ja Gottlieb, joka toki on\noppineempi kuin tuo toinen, sanoi Rudolfin ei enää ensinkään seisovan\nkristillisellä pohjalla\".\n\n\"Hahah!\" huudahti Bräsig, \"se on hänen mukaistansa. Hän tahtoi siis\nhäntäkin kääntää?\"\n\n\"Niin\", sanoi rouva Nüssler, \"siltä se näytti kai. Mutta toisella on\nkumminkin paljoa parempi pää kuin Gottliebillä, ja hän rupesi nyt\nlaskemaan pilojansa ja teki Gottliebistä pilkkaa, ja niin tuli asia\nvaan yhä hullummaksi; ja minä en tiedä kuinka, mutta minun molemmat\ntyttöseni rupesivat myös sekaantumaan asiaan, ja Liina, joka on\nviisaampi, piti Gottliebin puolta ja antoi korvainsa lerppua samalla\ntavalla kuin hän, ja Miina nauroi Rudolfin pilapuheille ja mellasti\nhänen kanssansa\".\n\n\"Niin\", puhkesi Jokkum sanomaan, \"kyllä kai se niin on, on kai\".\n\n\"Sinun pitäisi hävetä, Jokkum\", sanoi Bräsig, \"ettäs kärsit semmoista\nelämää talossas\".\n\n\"Ei, Bräsig\", sanoi rouva Nüssler, \"älkää niin sanoko: Jokkum on\ntehnyt, mitä hän on voinut, rakentaaksensa rauhaa. Kun Gottlieb\npuhui perkeleestä ja sillä tahtoi häntä pelottaa, uskoi Jokkum\nhäntä, ja kun Rudolf nauroi koko jutulle pirusta ja laski siitä\nleikkiänsä, nauroi Jokkum myös sydämensä pohjasta. Mutta kun kiista\noli pahimmallansa, silloin johtui hullunkurinen juoni Miinan päähän,\nhän vaihetti noiden molempain nuorten herrain kirjat, kantoi Rudolfin\nkirjat Gottliebin kamariin ja Gottliebin kirjat Rudolfin kamariin;\nja kun molemmat tästä hämmästyivät, sanoi Miina iloissaan, että oli\nparas, että he kerran vaihtaisivat oppia, niin tulisi ehkä sen kautta\nsopu heidän välillensä\".\n\n\"Miina on koko perhanan tyttö!\" huudahti Bräsig.\n\n\"No, he eivät ensimältä siihen tahtoneet suostua; mutta Gottlieb,\njoka on hyvänlaitainen ihminen, hän teki ensin alun, ja tuo toinen\nryhtyi vihdoin myöskin työhön ikävissään, nyt kun talvi oli tullut\neikä hän enää voinut ulkona kuljeskella. Ja nyt olisi teidän pitänyt\nolla sitä näkemässä! Kauvan ei viipynyt, kun näytti siltä, kuin\nolisivat he kirjojen kanssa vaihtaneet myös itsensä, Gottlieb laski\npilojansa ja nauroi perkeleelle, ja tuo toinen hölmiö tuskitteli ja\nhuokaili ja puhui pirusta, ikäänkuin istuisi se meidän kanssamme\npöydässä joka päivällisatrialla ja söisi perunia kuin joku muu\nkunniallinen ihminen. Nyt tulivat tyttösetkin ihan hämille, Miina\nrupesi nyt pitämään Gottliebin puolta, ja Liina Rudolfin, sillä\nnyt sanoi Rudolf, että _Gottlieb_ ei enää seisonut kristillisellä\npohjalla\".\n\n\"Hyi\", sanoi Bräsig, \"sitä ei hänen olisi pitänyt sanoa. Mutta,\nmaltappa! Oletko sinä sitä sorttia, ettet voi edes vetää ylös\nkunnollista ahventa?\"\n\n\"Niin\", huudahti rouva Nüssler hyvin harmistuneena, \"teidän\nonnettomain ahventenne tähden alkoi sama rettelö taas uudestaan,\nsillä kun kevät tuli ja ahven rupesi syömään, viskasi Rudolf koko\nkristillisen pohjansa ja kantansa sillensä, otti ongenvavan olallensa\nja juoksi teidän kanssanne pitkin rantoja, ja tuo toinen otti taas\npirun armoihinsa, sillä hänen täytyi käydä tutkintonsa ja ilman\nperkelettä ei sitä nykyaikana voida suorittaa. Ja minun molemmat\npienet tyttöseni eivät enää tiedä, kenenkä puolta heidän tulee pitää\".\n\n\"Niin, kylläpä he ovat koko penteleitä!\" huudahti Bräsig, \"mutta\nkääntäjä on syypää kaikkeen, miksi rupesi hän tyrkyttämään toiselle\nperkelettänsä ja kristillistä kantaansa?\"\n\n\"Älkää te koskeko siihen asiaan! Sillä Gottlieb on jotakin oppinut ja\non suorittanut tutkintonsa ja voi minä päivänä hyvänsä tulla papiksi;\nmutta tuo toinen junkkari ei kelpaa nyt enää mihinkään, ja on tehnyt\nmeille hirveän kepposen ja häpeän!\"\n\n\"Mitä on hän nyt taas toimeen pannut? Onko hän onkinut salakoita?\"\nkysyi Bräsig ja kohotti silmäkarvansa korkealle ilmaan.\n\n\"Ah, salakoita! Ei, saarnan on hän itselleen onkinut. Näettekö,\nBaldrianin rouva tahtoi tietysti mielellään kuulla Gottliebinsä\nkerran saarnaavan, ja hän pyysi Rahnstädtin pastorilta siihen\nlupaa ja tämä suostuikin siihen, ja sen kertoi Baldrianin rouva\nsisarellensa, Kurzin rouvalle. No, tämä tietysti harmitti Kurzin\nrouvaa, ettei hänen poikansa vielä ollut niin pitkälle ehtinyt kuin\ntuo toinen, ja hän meni myös pastorin luoksi ja tuo vanha pastori\noli semmoinen pöllöpää ja antoi myös Rudolfille luvan saarnata\nsamana päivänä. Ja nyt heittivät he arpaa, kumman piti saarnata\naamupuolella, kumman iltapuolella, ja Rudolf sai aamupuolensaarnan\ntoimeksensa. No, Gottlieb parka teki nyt työtä voimainsa perästä,\naamusta iltaan istui hän lehtimajassa puutarhassa ja koska hänellä\non huono muisto, luki hän yhä korkealla äänellä, ja tuo toinen\nlurjusteli vaan joutilaana. Mutta molempina viimeisinä päivinä istui\nhänkin lehtimajan taa ja oli valmistelevinansa saarnaa. No, nyt\ntuli sunnuntai ja Jokkum kyyditsi heidät kirkkoon ja me matkasimme\nkaikki muassa ja istuimme papinpenkkiin, ja minun on tunnustaminen\nteille, että minä olin hyvin tuskissani Rudolfin tähden, mutta se\nluikari seisoi siellä niin rohkeana eikä ollut millänsäkään, ja kun\naika tuli, nousi hän saarnastuoliin ja piti semmoisen saarnan, että\nkaikki ihmiset ällistyivät ja ihmettelivät, ja minä iloitsin pojasta\nja aioin ilmaista tunteeni Gottliebille, joka istui minun vieressäni,\nmutta silloin näen minä tuon vaivasen tepastelevan siinä käsin\nja jaloin, ikäänkuin aikoisi hänkin ylös saarnastuoliin vetämään\ntuota toista sieltä alas, ja sanoo: 'Täti kulta, sehän on _minun_\nsaarnani'. Ja niin oli todellakin laita, Bräsig: se lurjus oli\noppinut ulkoa koko saarnan, toisen sitä korkealla äänellä lukeissa\".\n\n\"Haha haha!\" nauroi Bräsig täyttä kurkkuansa, \"sepä on hauskaa,\noikein hauskaa!\"\n\n\"Ja sitä te sanotte hauskaksi?\" huudahti rouva Nüssler täydessä\nvihassa. \"Semmoinen narripeli Jumalan huoneessa on teistä hauskaa?\"\n\n\"Ei suinkaan!\" huudahti Bräsig ja nauroi sydämensä pohjasta, \"mitä\nhauskaa se kai olisi, piru sitä hauskana pitäköön, kelvoton kepponen\non se; mutta minä en voi sille mitään, minun on sille nauraminen\".\n\n\"Niin kai\", sanoi rouva Nüssler närkästyen, \"sitä te kyllä voitte\ntehdä, vaikka me muut kaikki emme tiedä miten olla, kuin elää häpeän\nja harmin tähden, seisotte te vaan ja nauratte\".\n\n\"No, jättäkäämme se seikka\", sanoi Bräsig lepytellen. \"Kuinkas kävi\nkääntäjän? Ha ha ha! Olisinpa minä tahtonut nähdä hänen naamaansa\".\n\n\"Niin, kuinka hänen kävi? Samaa saarnaa ei hän tietysti voinut\niltapuolella pitää, ja vanhan pastorin täytyi tätä hätätilaa varten\nlämmittää hänelle: eräs vanha saarna; mutta hän oli kovin suuttunut\nja sanoi, että, jos hän ilmottaisi asian, voisi Rudolf ripustaa\nvastaisen papinkauhtanansa ensimäisen pajupehkon nokkaan\".\n\n\"No, ja kääntäjä?\"\n\n\"Ah, se hurskas mies parka oli niin masentunut, ettei hän voinut\nsanoa mitään, mutta sitä enemmän sanoi rehtorin rouva ja suuttui niin\nkovasti sisarellensa, Kurzin rouvalle, ettei heidän välillänsä --\nvielä nytkään ole sopua. Kah, sitä melua, mikä siitä syntyi! Minua\noikein hävetti ja suututti, sillä Kurz ja rehtori sekaantuivat myös\nasiaan ja vielä olisi Jokkumikin siihen puuttunut, ellei vaunuja\nolisi samassa ajettu kuistin eteen ja minä saanut häntä istumaan\nniihin.\"\n\n\"Mutta mitäpä sanoi kaksintaistelia?\"\n\n\"Se vietävä oli kyllä viisas, hän vältti koko metelin, otti heti\nmokoman saarnansa jälkeen turvansa käpälämäkeen ja juoksi tänne\nReksowiin\".\n\n\"No, mutta sittemmin sai hän kai kelpo nuhdesaarnan teiltä?\" kysyi\nBräsig.\n\n\"Ei\", sanoi rouva Nüssler vakaasti, \"sitä hän ei saanut. Semmoisiin\nen minä pistä nenääni. Hänen isänsä tulee tänään tänne ja hänellä\non siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin rouva sanoo. Ja Jokkumin\nolen minä ankarasti kieltänyt siitä paljon puhumasta, sillä hän on\nviimeisinä aikoina ihan muuttanut luontonsa, hän vahtaa yhtä mittaa\nja haastelee asioista, joiden kanssa ei hänellä ole mitään tekemistä.\n-- Ole vaiti, Jokkum!\"\n\n\"Niin, Jokkum, ole sinä vaan hiljaa!\"\n\n\"Ja minun molempia pienosiani en tunne enää ollenkaan; saarnan\njälkeen itkivät tihkuttivat he koko matkan, ja karttavat kainostellen\ntoinen toisiansa ja vaihtavat tuskin sanaa toinen toisensa kanssa,\nhe, jotka muulloin aina kävivät käsi kädessä ja mitä toisella oli\nmielessä, se täytyi toisen heti saada tietää. Niin on, koko talo on\nkäännetty ylös alasin\".\n\n\"Äiti\", lausui nuori Jokkum ja nousi reippaasti ylös tuoliltaan,\n\"minä en paljon tahdo puhua, mutta sen minä vaan tahdon saada\nsanotuksi ja sinä olet sen näkevä, nuo nuorukaiset ovat panneet\njotakin tyttösten päähän\".\n\n\"Mitä olisivat he heidän päähänsä panneet, Jokkum?\" kysyi rouva\nNüssler vähän närkästyneenä.\n\n\"Rakkauden hommia\", vastasi Jokkum ja istahti taas nurkkaansa. \"Minun\näiti vainajallani oli aina tapana sanoa, kannedaatti ja opettajatar\nsamassa talossa... sinä olet sen näkevä: Gottlieb ja Miina\".\n\n\"Jumala varjelkoon sinun järkeäsi, Jokkum! Mitä tyhmyyksiä sinä\nlörpöttelet? Jos se totta olisi, niin sitte täytyisi kannedaatin\nvielä tänä päivänä lähtee talosta ja tuon toisen kans. -- Tulkaa\nulos, Bräsig minulla on teille jotakin sanomista\".\n\nKun he olivat ulostulleet, viittasi rouva Nüssler Bräsigille tulemaan\npuutarhaan ja he istuivat yhdessä lehtimajaan.\n\n\"Bräsig\", alotti rouva Nüssler, \"minä en enää voi kuulla tuota\nJokkumin ijankaikkista lörpötystä ja siihen on yksin Rudolf syynä,\njoka viime talvena, niin paljon pakisi hänen kanssansa, ja nyt se on\ntullut Jokkumille semmoiseksi totutuksi tavaksi, ettei häntä siitä\nenää saa luopumaan. Sanokaa minulle nyt rehellisesti ja suoraan\n-- sillä olettehan te luvanneet pitää siitä vaaria -- oletteko te\nhavainneet jotakin outoa pikku tyttösissä?\"\n\n\"Johan nyt jotakin!\" huudahti Bräsig, \"en pienintä rahtustakaan!\"\n\n\"Minä en myös voi sitä ensinkään ajatella\", sanoi rouva Nüssler ja\narveli aprikoi ajatuksissaan \"ensin olivat Liina ja Gottlieb hyviä\nystäviä ja Miina ja Rudolf, sittemmin piti Miina enemmän Gottliebin\nseuraa ja Liina Rudolfin, ja tutkinnon jälkeen seurusteli Liina\nuudestaan Gottliebin kanssa; mutta Miina ja Rudolf ovat epäsovussa,\nsillä aina tuosta koreasta saarnajutusta asti ei Miina enää tahdo\nnähdä häntä\".\n\n\"Rouva Nüssler\", sanoi Bräsig, \"mitä rakkauteen tulee, niin alkaa se\nensin aina salaisuudessa, niinkuin esimerkiksi kukkaiskimpusta, eli\nsillä tavalla että molemmat lausuvat toisillensa 'hyvää huomenta'\nja puristavat samassa kättä, tahi että molemmat yhtaikaa kumartuvat\nottamaan maasta lankakerää ja puskevat samassa päänsä yhteen, ja\nvieras ei siitä sen enempää havaitse. Mutta aikaa myöden tulee se\nenemmän silmiinpistäväksi, sillä tavalla että naispuoli usein lentää\npunaseksi ja miespuoli vilkuttelee ympäri silmillänsä, taikka sillä\ntavalla että naispuoli vetää miespuolen ruokakamariin ja panee hänen\neteensä makkaraa, häränkieltä ja sianlihaa, ja miespuoli lahjottelee\nnaispuolelle punasia tai sinisiä liinoja, tahi, jos oikein hullusti\non, kävelevät he kesäilloilla ulkona kuutamossa ja huokailevat. --\nOnko pikku tyttösten laita tämmöinen ollut?\"\n\n\"Ei, sitä en saata sanoa, Bräsig. Ruokakamarissa olen minä heidän\nkyllä silloin tällöin tavannut; mutta sieltä olen minä heidän\nheti poiskarkottanut, sillä minä en suvaitse semmoista kestitystä\nruokakammiossa; ja että minun pienoiseni olisivat punasiksi\nlentäneet, en ole myöskään havainnut, mutta että he viime aikoina\nusein ovat itkeneet silmänsä punasiksi, sen minä kyllä olen nähnyt\".\n\n\"Hm!\" sanoi Bräsig, \"tämä viimeinen seikka ei ole merkitystä\nvailla. Minä tahdon sanoa teille jotakin, rouva Nüssler, luottakaa\ntäydellisesti minuun, minä tunnen semmoiset asiat; Hawermannin\nvintiönkin sain minä kiini hänen rakkauden retkillään. Minä olen\nvanha metsämies, minä vainuun heitä heidän pesäpaikkaansa asti; mutta\nteidän pitää sanoa minulle, missä he päiväkauden tyyssijaa pitävät,\ns.o. missä minä heidän mahdollisesti voin tavata\".\n\n\"He oleskelevat täällä, Bräsig, juuri tässä lehtimajassa. Minun\npienet tyttöseni istuvat täällä iltapuolella päivää ja ompelevat ja\nsilloin tulevat myös nuo molemmat nuorukaiset tänne, mutta minä en\nole koskaan tullut ajattelemaan siinä mitään pahaa olevan\".\n\n\"Ei siinä mitään pahaa olekkaan\", sanoi Bräsig ja astui ulos\nlehtimajasta ja katseli pikimmältä ympärillensä, jolloin hänen\nsilmänsä sattuivat erääsen suureen kirsikkapuuhun, joka kasvoi\ntäynnä lehtiä, ihan lehtimajan edessä. -- \"Hyvä!\" lausui hän, \"mitä\ntehtävissä on, on tehtävä\".\n\n\"Herranen aika!\" huudahti rouva Nüssler, kun astuivat takasin\nhuoneesen, \"mitä kaikkea kurjuutta on vielä täällä tänä päivänä\ntapahtuva! Kurz tulee iltapuolella päivää kahvin aikana ja hän on\nkovin vihoissaan pojallensa ja muutenkin pahasisuinen mies! Saattopa\nnähdä, että hän on täällä kauniin melun nostava\".\n\n\"Niin on aina lyhytkasvuisten ihmisten laita\", selitti Bräsig, \"pää\nja ruumiin alapuoli istuvat liian liki toinen toistansa, mieli\nleimahtaa heti tuleen\".\n\n\"Min\", huokasi rouva Nüssler ja astui huoneesen, \"kurjuutta siitä\ntulee\".\n\nHän ei tietänyt, että kurjuus jo oli vallallansa talossa.\n\nSillä aikaa kuin alhaalla puutarhassa tätä keskustelua pidettiin,\nistuivat nuo molemmat kaksoisomenat ylhäällä ullakkokamarissansa\nja ompelivat. Liina istui akkunan ääressä, Miina toisen, eikä\nkumpikaan katsahtanut ylös työstänsä, he eivät ensinkään puhuneet\ntoinen toisensa kanssa, niinkuin ennen ompelukoulussa pappilassa,\nhe ompelivat ompelemistaan, ikäänkuin olisi mailma revennyt ja\nheidän pitäisi silmineulalla ja langalla paikata se taas kiini ja\nikäänkuin tietäisivät he varsin hyvin, mikä tärkeä työ heillä oli\ntehtävänä. Kummallista, ettei heidän äitinsä ollut mitään sanonut\nBräsigille siitä, että heidän kauniit, punaset poskensa olivat\npahasti vaalenneet; se oli mahtanut tapahtua hyvin vähitellen,\nkosk'ei hän sitä ollut huomannut. Mutta niin oli nyt kumminkin laita,\nnuo molemmat pienet omenat näyttivät niin kalpeilta, ikäänkuin\nolisivat he kasvaneet pohjanpuolella elämänpuuta, jossa ei heitä\ntavannut auringon säde, joka olisi voinut heidän poskensa värjätä;\nja näytti siltä, kuin eivät he enää kasvaisikaan samalla oksalla.\nViimein antoi Liina ompeluksensa pudota helmaansa, hän ei voinut\nenää ommella, vedet tuli hänen silmiinsä ja kyynelet vierivät pitkin\nvaaleita poskia, ja Miina kurotti myös niistinliinaansa ja piti\nsitä silmillänsä, joista kirkkaita kyyneliä alkoi tippua hänenkin\nsyliinsä, ja niin istuivat he ja itkivät ikäänkuin olisi tuo kaunis,\nviaton mailma heidän povessansakin revennyt rikki ja he eivät voisi\nsitä enää kiinipaikata.\n\nYht'äkkiä hypähti Miina ylös ja juoksi ulos ovesta ikäänkuin\ntäytyisi hänen välttämättömäsi ulos raittiisen ilmaan; mutta hän\nmaltti kumminkin mielensä semmoisessa tilassa ei hän voinut pihalle\nmennä äiti voisi hänen nähdä ja kysyä, mikä häntä vaivasi; hän jäi\nsentähden oven ulkopuolelle seisomaan ja itki taas. Ja Liina hypähti\nmyös ylös ja aikoi mennä lohduttamaan Miinaa; mutta hän maltti myös\nmielensä, sillä ei hän tietänyt, millä hän olisi häntä lohduttanut,\nja hän jäi oven sisäpuolelle seisomaan ja itki myös uudestaan.\n\nNiin erottaa usein ainoastaan ohut lauta kaksi sydäntä, ja kumpikin\nsydän kuulee toisen huokaavan ja itkevän ja kummallakin puolella\ntuota ohutta lautaa on salpa, jota olisi tarvis vaan vähän\nliikauttaa, niin väistyisi tuo väliseinä pois sydänten vallita; mutta\nkumpikaan ei tahdo ensiksi koskea salpaan, ja nuo molemmat sydämet\nitkevät itkemistään.\n\nMutta Jumalan kiitos! -- semmoista itsekästä ylpeyttä toinen\ntoistansa vastaan eivät nämä pienet sydämet tunteneet, ja Miina\naukaisi oven ja sanoi: \"Liina, miksikä itket sinä?\" ja Liina kurotti\nMiinaa kohden käsiänsä ja lausui: \"Ah, Miina kulta, miksikä itket\nsinä?\" Ja he vaipuivat toinen toisensa kaulaan ja itkivät uudestaan\nja posket saivat verevämmän värin, ikäänkuin olisi auringon sade\nniitä taas kohdannut, ja he pitivät niin lujasti toinen toisestansa\nkiini, juurikuin istuisivat he taas samalla oksalla.\n\n\"Miina kulta!\" huudahti Lima, \"minä tahdon luopua hänestä sinun\nhyväkses, sinä olet tuleva onnelliseksi hänen kanssansa\".\n\n\"Ei, Liina kulta!\" huudahti Miina, \"hän pitää enemmän sinusta ja sinä\noletkin paljoa parempi kuin minä\".\n\n\"Ei, Miina, minä olen asiasta selvällä, tänään iltapuolella tulee\nsetä Kurz tänne ja minä tahdon pyytää isää ja äitiä, että he antavat\nminun mennä hänen kanssansa, sillä minulle tulisi ehkä liian\nraskaaksi olla sitä näkemässä\".\n\n\"Tee niin, Liina kulta, silloinhan olet hänen vanhempainsa luona; ja\nminä tahdon pyytää Gottliebiä, että hän isänsä kautta hankkii minulle\nopettajattaren paikan, kun te molemmat taas tulette tänne takasin;\nminä tahdon olla kaukana, kaukana täältä, sillä minun sydäntäni\nkirventelee myös kovasti\".\n\n\"Miina\", huudahti Liina ja sysäsi sisarensa kyynärän matkaa pois\ntyköänsä ja katseli häntä varsin hämmästyneenä silmiin, \"_hänen_\nvanhempainsa luona? Ketä sinä tarkotat oikeastaan?\"\n\n\"No -- Rudolfia\".\n\n\"Sinä tarkotat Rudolfia?\"\n\n\"Niin, ketähän sinä sitte tarkotat?\"\n\n\"Minä? No, minä tarkotan Gottliebiä!\"\n\n\"Jee, jee!\" huudahti Miina ja halasi Liinaa taas kaulasta. \"Onko se\nmahdollista! Onko se mahdollista! Emmehän tarkota ensinkään samaa!\"\n\n\"Ah, Jumalani!\" huudahti Liina, joka oli ymmärtäväisempi, \"ja mihinkä\ntuskaan olemme toinen toisemme saattaneet!\"\n\n\"Mutta nyt on kaikki hyvästi taas\", huudahti Miina ja hyppeli,\nymmärtämättömämpänä ollen, ympäri huoneessa, \"nyt on kaikki hyvästi!\"\n\n\"Niin, Miina kulta, nyt on kaikki hyvästi;\" ja Liina\nymmärtäväisempänä tanssi myös ympäri huoneessa. Ja Miina\nymmärtämättömämpänä halasi uudestaan sisartansa kaulasta -- mutta\ntällä kertaa ilosta.\n\nNiin, jos oikealla ajalla tartutaan salpaan ja sysätään väliseinä\nsyrjään, niin yhtyvät taas sydämet ja kaikki tulee taas hyväksi,\nvaikk'ei riemu olisikaan niin suuri, kuin se täällä ylhäällä\nullakkokamarissa nyt oli. Milloin itkivät he, milloin nauroivat\nhe, milloin tanssivat ympäri lattialla, milloin istuivat toinen\ntoisensa syliin ja kertoivat kuinka tämä kaikki oli tapahtunut ja\nvalittivat tyhmyyttänsä, etteivät olleet huomanneet kuinka heidän\nlaitansa oli, ja ihmettelivät, kuinka oli ollut mahdollista, etteivät\nennemmin olleet siitä selkoa tehneet, ja sitte ilmottivat he toinen\ntoisellensa, kuinka pitkälle kumpikin oli orpanansa kanssa tullut ja\nettä ne molemmat oikeastaan olivatkin syypäät koko hämminkiin, sillä\nhe eivät vielä olleet puhuneet suutansa puhtaaksi. Ja Liina sanoi jo\nkauvan olleensa epäilyksissä, mutta vasta viime sunnuntaista oli hän\nollut varma siitä, että Miina rakasti Gottliebiä, sillä miksi olisi\nhän muuten niin katkerasti itkenyt kotimatkalla. Ja Miina sanoi, eikö\nhänen olisi pitänyt itkeä, kun Rudolf teki semmoisen hirveän kepposen\nsaarnastansa, ja hän oli ajatellut samalla tavalla kuin Liina,\nnähdessänsä hänen niin katkerasti itkevän kotimatkalla. Ja Liina\nsanoi: eiköhän se ollut häntä loukkaava, että Gottliebiä oli niin\npahasti petetty. Mutta nyt oli kaikki hyvä taas; ja kun ruokakello\nsoi, käydä tipsuttivat nuo molemmat kaksoisomenat käsi kädessä alas\nportaita myöden, ja kun he astuivat sisään tupaan, hämmästyi Bräsig,\njoka oli asettunut istumaan selin päivää vastaan, nähdessänsä heidän\niloiset kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, ja hän pakisi itseksensä:\n\"Mitä? Nuotko olisivat päästä pyörällä? Heilläkö olisi rakkauden\ntuskia? -- Ei, hauskaa on heillä\".\n\nRuokakellon soidessa tuli nyt myöskin Bräsigin kääntäjä,\npapinkandidaatti Gottlieb Baldrian sisään. Liina punastui ja kääntyi\nhänestä poispäin, ei vihoissaan, ei, vaan sen tunnustuksen tähden,\njonka ullakkokamarissa oli tehnyt, ja Bräsig puhui itseksensä:\n\n\"Tämä on minusta taas kummaa: Liina lentää punaseksi. Kuinka on se\nmahdollista? Tuon varestenpelätyksen, kääntäjän tähden?\"\n\nBräsigin sanat olivat kyllä ankarat, mutta mikään kaunis mies ei\nGottlieb ollut: luonto ei ollut häntä varustanut millään komealla\nulkomuodolla ja sen hiukkasen, mitä hän oli siltä saanut, oli hän\nturmellut järjettömällä tavalla. Niin oli esimerkiksi laita hiuksien.\nHänellä oli paksu tukka, ja jos sitä säännöllisesti olisi keritty,\nolisi se ollut varsin sievä, vaalea tukka ja hän olisi sen kanssa\nvoinut ilmaantua mihin hyvänsä, pelättämättä ihmisiä. Mutta nyt oli\nhän papillisessa innossaan ottanut vapahtajamme Kristuksen rakkaimman\nopetuslapsen, Johanneksen esikuvaksensa ja oli tehnyt jakauksen\nkeskelle päätänsä ja suki väkisin harjaksensa kahden puolin alaspäin,\nvaikka luonto oli ne määrännyt kasvamaan pystysuorasti ylöspäin.\n-- Minulla tietysti ei ole mitään sitä vastaan, jos tuommoinen\npieni, kymmen- tai kahdentoistavuotinen pojannulkki juoksentelee\nympäri hapset hajallaan ja semmoisten pienten nulikkain äideillä on\nvielä vähemmän sitä vastaan, he vaan silloin tällöin mielihyvillään\npyhkäisevät suortuvia pois heidän kasvoiltansa ja silittävät ne\nsileiksi, kun vieraita tulee -- ymmärtämättömät äidit käyttävät\ntietysti vielä tyhmyydessään hiuspaperruksia ja poltinrautaakin.\nMinulla ei myöskään ole mitään sitä vastaan, jos tapa semmoinen\nolisi, että vanhat ihmiset käyttävät pitkiä kiehkuroita, sillä\nvanhoissa seinätauluissa näyttää se kumminkin kauniilta; mutta\nkellä ei pohkeita ole, älköön käyttäkö kapeita housuja, ja kellä\nei kiehkuroita ole, älköön käyttäkö pitkää tukkaa. Gottliebin\nvastahakoiset hapset kiiluivat nyt, auringosta ruskettuneina, alas\ntaappäin kuin kimppu vanhoja ruostuneita rautanauloja, ja koska\nhänen oli niitä hyvästi voiteleminen, saadaksensa niitä sileinä\npysymään, tahrasivat ne vaan hänen takinkauluksensa, mitään muuta\nhyötyä ei niistä ollut. Tämän tuuhean hiusvarustuksen alta tuli\nnäkyviin jokapäiväinen, vaalea naama, joka tavallisesti näytti\ntuskaantuneelta, niin että Bräsig jo usein oli kysynyt häneltä,\nminkä suutarin luona hän teetti saappaansa, koska ne niin pahasti\npuristivat hänen varpaankänsiänsä. Hänen muu muotonsa soveltui\ntähän ulkonäköön, hän oli pitkä, hoikka ja kulmikas. Mutta se osa,\njosta tämän mailman matoiset lapset vähän iloitsevat, puuttui\nhäneltä kokonaan, hänellä ei ollut mitään mahaa, ja se paikka, jossa\ntämä tarpeellinen ja hyödyllinen parseeli tavallisesti sijaitsee,\noli hänen ruumiissaan niin tyhjä ja ontto kuin rouva Nüsslerin\njuurikaukalo, sisäpuolelta nimittäin. Bräsigistä oli hän sen vuoksi\njonkinlainen luonnon ihme, sillä hän söi kuin mies, mutta tähän\nasti ilman mitään seurausta. Kukaan ei saa luulla, että herännäiset\nmuusta elävät kuin ruoasta ja juomasta; minä olen tuntenut muutamia\nja tunnen vielä nytkin, joille en minä tässä suhteessa voi vertoja\nvetää. Niin, se on totta kyllä, kandidaattitilassa ovat he vielä\nkyllä hoikkia, mutta annappa heidän saada lihava kirkkoherran paikka,\nniin pullistuvat he kyllä, ja sentähden ei Bräsigkään vielä heittänyt\nkaikkea toivoa, saadaksensa vielä kerran nähdä Gottliebin arvoisasti\ntäyttävän papinkauhtanan, vaikka se nyt tuotti hänelle paljo salaista\npäänvaivaa.\n\nSemmoiselta näytti Gottlieb Baldrian; mutta kuva ei olisi varsin\ntäydellinen, jos en vielä lisäisi, että tämän kaiken yli levisi\npienen pieni vilahdus pharisealaista ulkokultaisuutta; sitä oli\nvaan pieni rahtunen, mutta ulkokultaisuuden laita on sama kuin\njuoksuttimen: pienen pienellä tilkalla voipi happauttaa koko\nvadillisen maitoa.\n\nHe istuivat nyt päivällispöytään ja Jokkum kysyi: \"Missä viipyy\nRudolf?\"\n\n\"Herranen aika, Jokkum, mitä sinä pakiset?\" huudahti rouva Nüssler\nharmissaan. \"Senhän sinun, toki viimeinkin pitäisi tietää, ettei hän\nmilloinkaan tule ajallansa paikalle. Hän on onkimassa: mutta joka ei\ntule ruoalle oikealla ajalla, saa olla tyytyväinen tyhjällä palalla\".\n\nPöydässä istuttiin hyvin hiljaa, sillä Bräsig ei puhunut mitään,\nhän tähysteli kaikin aistimin, havaitaksensa tunnusmerkkejä, ja\nrouva Nüsslerille oin kyllä hiljaisuudessa ihmettelemistä, mikä\nmuutos hänen tyttösissänsä oli tapahtunut. Siinä he istuivat ja\nnauroivat toinen toisellensa ja kuiskailivat hiljaa ja näyttivät\nniin onnellisilta, kuin olisivat heränneet tuskallisesta unesta, ja\niloitsisivat nyt, että kaikki oli ollut vaan unta ja että kirkas\npäivä taas paisti heidän päällensä.\n\n\n\n\nLuku 18.\n\nSisältää paljaita rakkauden asioita ja tekee Bräsigistä kuultelian,\nsiveyden vartian ja rakkauden suojelusenkelin puutarhan suuressa\nkirsikkapuussa.\n\n\nKun päivälliseltä oli päästy, kysyi Miina, jonka vuoro oli auttaa\näitiä talouden sisäaskareissa. \"Liina, mihinkä sinä menet?\"\n\n\"Minä tahdon vaan noutaa ompelukseni\", vastasi Liina, \"sitte menen\nlehtimajaan\".\n\n\"No, minä tulen pian perästä\", sanoi Miina.\n\n\"Ja minä tulen myös\", sanoi Gottlieb vitkalleen, \"minulla on kirja,\njonka minun vielä tänäpänä täytyy loppuun lukea\".\n\n\"Se on oikein\", lausui Bräsig, \"siitäpä tulee julman hauskaa\nLiinalle\".\n\nGottlieb aikoi ensin pitää pienen nuhdesaarnan Bräsigille tuon\n\"julma\" sanan väärin käyttämisestä, mutta maltti kuitenkin mielensä,\narvellen, ettei se Bräsigiin mitään vaikuttaisi, ei hän sanonut siis\nmitään, vaan meni molempain tyttösten kanssa ulos tuvasta.\n\n\"Hyväinen aika\", huudahti rouva Nüssler, \"mitenkä on minun lasteni\nlaita? Heistä en tule hullua hurskaammaksi: nyt he ovat taas yksi\nmieli, yksi sydän?\"\n\n\"Hiljaa rouva Nüssler!\" virkkoi Bräsig; \"tänään otan minä asiasta\nselvän. Jokkum tuleppa kanssani, mutta älä hiiskahda hivaustakaan\".\n\nJokkum seurasi häntä puutarhaan ja Bräsig tarttui hänen\nkäsivarteensa: \"Ole vaivihkaa, Jokkum, äläkä katso ympärilles, vaan\ntee niinkuin olisit minun kanssani päivällisen jälkeen kävelemässä\".\n\nJokkum teki, niinkuin käskettiin. Kun olivat tulleet lehtimajan\nedessä kasvavan kirsikkapuun luo seisahti Bräsig: \"Kas niin, Jokkum,\nköyristyppä nyt päin puuta vastaan\".\n\nJokkum aikoi jotakin sanoa, mutta Bräsig painoi hänen päänsä alas:\n\"Ole vaiti, Jokkum, -- pää puuta vastaan!\" ja samassa kiipesi hän\nJokkumin selkään: \"No niin, oikaise nyt ryhösi suoraksi. Todellakin,\nminä yletyn juuri\", -- ja iski käsin kiini alimmaisiin oksiin ja\nkapusi ylös puuhun. Vielä ei Jokkum ollut mitään sanonut, mutta nyt\nsai hän sanoneeksi: \"Bräsig, eihän ne vielä ole kypsiä.\"\n\n\"Pöllöpää!\" huudahti Bräsig ja kurkisteli punasine kasvoineen noiden\nvihreäin lehtien välistä kuin kypsä kurpitsi, \"luuletko sinä minun\naikovan Juhannuksen aikana etsiä marjoja kirsikkapuusta? Korjaa nyt\nmitä pikemmin luusi, äläkä seiso ällistele siinä kuin koira, joka\nvainuu kissaa puussa.\"\n\n\"Niin mitä minä sille voin,\" sanoi Jokkum ja jätti Bräsigin oman\nonnensa nojaan.\n\nKauvan ei Bräsigin tarvinnut odottaa, kun hän kuuli keveän,\nvilppaan jalanastunnan kirskuvan käytävän hiedalla ja Liina istahti\nlehtimajaan, suuri tukku ompeluaineita kädessä, ja jos hänellä\noli aikomus saada tämän kaiken tänään valmiiksi, olisi hänen heti\npitänyt ryhtyä työhön; mutta sitä ei hän tehnyt, vaan levitti kaikki\npöydälle, antoi päänsä vaipua päin kättänsä, katseli sinistä taivasta\nkohden ohitse Bräsigin kirsikkapuun ja istui syvissä ajatuksissa.\n\n\"Ah kuinka onnellinen olen minä!\" huudahti hänen kiitollinen pieni\nsydämensä, \"että Miina on minulle taas hyvä ja Gottlieb on minulle\nmyöskin hyvä, miksikä olisi hän muuten tänään päivällispöydässä\npolkenut minua jalkaan? Ja miksikä tarkasteli Bräsig meitä koko ajan\nniin tuimasti? Minä luulen että minä lensin varsin punaseksi. Ah,\nmikä hyvä ihminen on Gottlieb toki! Kuinka vakaisesti ja oppineesta\nvoi hän puhua, kuinka totinen on hän, pappius tulee ihan selvästi\nnäkyviin hänen kasvoissansa. Kaunis ei hän tosin ole, Rudolf näyttää\nparemmalta; mutta hänessä on jotakin omituista, ikäänkuin sanoisi hän\naina: pysykää kaukana minusta viheliäisen, kurjan romunne kanssa,\nminulla on korkeammat ajatukset, minä olen hengellinen mies. -- Hänen\nhiuksensa leikkaan minä vielä kyllä lyhemmäksi\".\n\nSe on hyvä asia maailmassa, etteivät kaikki nuoret tytöt katso\nulkonaisen kauneuteen, muuten olisimme me rumat iäksi päiväksi\njääneet vanhoiksi pojiksi ja meistäpä olisi kaunis joukkio syntynyt,\nsillä mikähän on rumempi kuin vanha, ruma nuorimies.\n\nLiinan loppusanoissa, että hän oli Gottliebin hiukset leikkaava,\noli niin varma toivo, että hän siitä punastui, ja kun hän samassa\nkuuli hietakäytävällä vitkallisten, arvokkaitten askelien narisevan,\ntarttui hän ompelukseensa ja alkoi pistellä kuin henkensä edestä.\n\nGottlieb tuli, kirja kainalossa ja istui kolmen askeleen päähän\nLiinasta ja rupesi lukemaan, mutta katseli kumminkin tuontuostakin\nyli kirjansa ikäänkuin ajattelisi hän tarkemmin, uuta hän oli\nlukenut, tai miettisi jotakin muuta. Papinkokelaiden kanssa on laita\nnyt semmoinen, nimittäin jos he ovat oikeata lajia ja itse uskovat,\nmitä he muille saarnaavat: ennen tutkintoa ei heillä muuta ole\nkuin hengellisiä ajatuksia, mutta _jälkeen_ tutkinnon tulevat myös\nmaalliset armoihin, ja ennen kuin ryhtyvät papin toimiin, rupeevat\nensiksi naimahommiin. Niin oli laita Gottliebinkin, ja koska ei\ntutkinnon jälkeen kukaan toinen tyttö ollut hänen tiellensä sattunut,\nkuin Liina ja Miina, ja koska Liina oli paljoa tarkemmin kuullellut\nhänen hengellisiä manauksiansa kuin tämän vallaton sisar, oli hän\nsaanut päähänsä sen maallisen ajatuksen, tehdä hänet papin rouvaksi.\nMutta tämmöisissä asioissa ei hänellä ollut paljon kokemusta, ne\nsaattivat hänen suureen hämminkiin, ja hän ei ollut vielä edemmäksi\ntullut kuin jalkaapolkemiseen, jota tehdessään hän kuitenkin aina\nitse enemmän säikähti, kuin Liina tunteissaan polkemisen.\n\nTänään oli hän kumminkin päättänyt, puuttua asiaan toden perästä, hän\nsanoi sentähden: \"Liina, tämän kirjan olen minä oikeastaan ottanut\nmukaani sinun tähtes. Tahdotko kuulla sitä?\"\n\n\"Tahdon\", vastasi Liina.\n\n\"Siitä syntyy ikävä juttu\", pakisi Bräsig itseksensä, joka ei tuolla\nylhäällä puun oksilla suinkaan levännyt millään pehmeillä patjoilla.\n\nGottlieb luki nyt Liinan kuullen pitkän saarnan kristillisestä\navioliitosta, kuinka siihen pitää mentämän ja kuinka sitä pitää\najateltaman; ja kun hän sen oli lopettanut, siirtyi hän askelen\nlikemmäksi ja kysyi: \"Mitä sinä siihen sanot, Liina?\"\n\n\"Onhan se varmaankin hyvin kaunista\", vastasi Liina.\n\n\"Naiminenko?\" kysäisi Gottlieb.\n\n\"Oi, Gottlieb!\" virkki Liina ja kumartui syvemmälle ompeluksensa yli.\n\n\"Ei, Liina\", sanoi Gottlieb ja siirtyi taas askelen lähemmäksi,\n\"se ei ole kaunista. Jumala siunatkoon sinua, ettet tätä tärkeätä\ntehtävää ihmiselämässä ole ymmärtänyt kevytmielisesti. Se on hirveän\ntukala, nimittäin kristillisessä merkityksessä\", ja nyt antoi hän\nkauhistavan kuvauksen avioliiton raskaista velvollisuuksista,\nvaivoista ja murheista, ikäänkuin valmistaisi hän Liinaa\nkuritushuoneesen, ja Bräsig siunaili ylhäällä kirsikkapuussa ja\nkiitti onneansa, ettei hän ollut joutunut semmoiseen kamalaan tilaan.\n\n\"Niin\", sanoi Gottlieb, \"avioliitto on sen kirouksen seurauksia,\njolla Jumala ajoi meidän esivanhempamme ulos paratiisista\", ja otti\nraamatun esille ja luki tuolle lapsi paralle Mooseksen ensimäisestä\nkirjasta kolmannen luvun, niin että Liinan koko ruumis rupesi\nvärisemään eikä hän enää tietänyt miten olla, kuten elää tuskan ja\nhäpeän tähden.\n\n\"Sunkin vietävän jesuviitti!\" huudahti Bräsig puoliksi kuuluvalla\näänellä puustaan, \"miksikä saatat sinä tuota viatonta lasta hämille!\"\nja hän oli miltei hypätä alas puusta, ja Liina olisi juossut\ntiehensä, ellei se kirja olisi ollut raamattu, josta Gottlieb oli\nlukenut, sillä mitä siinä seisoi, voi olla kyllä hyvä; Liina peitti\nkasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.\n\nMutta Gottlieb oli nyt joutunut kokonaan hengelliseen innostukseen ja\noli lyönyt käsivartensa ympäri Liinan ruumiin ja huudahti: \"Minä en\nsäästä sinua tänä juhlallisena hetkenä! Karoliina Nüssler, tahdotko\nnäillä kristillisillä ehdoilla tulia minun aviovaimokseni?\"\n\nLiina parka oli semmoisessa hämmingissä, ettei hän voinut puhua, ei\najatella, hän itki vaan itkemistänsä.\n\nSilloin kuului puutarhan käytävällä iloinen laulu.\n\n    Kala pieni järvessä\n    Uipi toisen jäljessä;\n    Kala pienoinen\n    Saapi kultaisen.\n\nJa Liina ponnisti viimeiset voimansa ja töytäsi ulos lehtimajasta,\nhuolimatta raamatusta ja kristillisistä ehdoista, ja juoksi Miinan\nohitse, joka nyt myöskin tuli ompeluksensa kanssa, ja Liinan perästä\nkoikki Gottlieb pitkillä, hitailla askelilla, ja hänen naamansa\nnäytti niin pitkältä kuin entisen papin, jolle lukkari pitkän saarnan\naikana kurotti kirkonavaimen saarnastuoliin, ilmottaen, että pastori\nsaarnasta päästyänsä voi itse sulkea kirkon oven, sillä hänen oli nyt\nrientäminen päivälliselle. Ja hämmästynyt mahtoi hän ollakin, sillä\nhän oli samoin kuin tuo pappi, tahtonut toimittaa tehtävänsä oikein\nhyvin, ja nyt oli hänen kirkkonsa tyhjä.\n\nMiina oli vielä pieni kokematon lapsi, sillä hän oli nuorin, mutta\nniin näppärä oli hän kumminkin, että hän havaitsi, että jotakin\noli tapahtunut, ja hän arveli itseksensä, eikö hänenkin pitäisi\nitkeä, jos hänelle semmoista tapahtuisi, ja millä hän sitte itseänsä\nlohduttaisi. Hän istui siis levollisesti lehtimajaan, levitti\nompeluksensa pöydälle, ja alkoi vähän huokailla, ajatellessaan omia\nepävarmoja toiveitaan, sillä muuta ei hän asiain näin ollessa juuri\nvoinut tehdäkään.\n\n\"Jumala varjelkoon!\" ajatteli Bräsig ylhäällä puussa, \"nyt istuu\nhänkin tuohon lepäämään, ja minun luuni ovat jo ihan puutuneet. Tämä\nrupee tulemaan pitkälliseksi\".\n\nMutta pitkälliseksi se ei kuitenkaan tullut, sillä kotvasen sen\njälkeen kuin Miina oli istahtunut, tuli kaunis nuori mies lehtimajan\nnurkan takaa näkyviin, ongenvapa selässä ja kalapussi kaulassa.\n\n\"Hyvä\", huudahti hän, \"että kohtaan sinun täällä, Miina. On kai jo\naikaa sitte päivällistä syöty?\"\n\n\"Tietysti, Rudolf\", vastasi Miina, \"onhan kello jo kohta kaksi\".\n\n\"Nyt on kai täti taas suuttunut minulle\".\n\n\"Oo, vähänpä siitä, sitä hän on ilman jäämättäsi pois\npäivälliseltäkin, mutta minä vaan pelkään oman vatsasi olevan sinulle\nenimmästi suuttuneena sillä siitä olet sinä pitänyt hyvin huonoa\nhuolta\".\n\n\"Mutta sitä parempaa huolta teidän vatsoistanne illalliseksi. Minä\nen voinut ennemmin tulla, kala söi niin vimmatusti. Minä olin tänään\nmustalla lammella, sinne ei Bräsig minua ole koskaan mukaansa\nottanut, ja nyt tiedän minä miksikä: se on hänen ruoka-aittansa, kun\nhän muualta ei mitään saa; koko lampi on täynnä turpia, näetkös!\ntuommoisia kelpo venkaleita!\" ja samassa aukaisi hän kalapussinsa\nja näytti Miinalle saaliinsa. \"Tällä kertaa olen tehnyt vanhalle\nBräsigille aika kepposen\".\n\n\"Perhanan kanalja!\" huudahti Bräsig itseksensä ja hänen nenänsä tuli\nkirsikkapuun lehtien välistä näkyviin kuin kelvollinen suolakurkku,\njoita rouva Nüssler tavallisesti talveksi kääri tämän saman\nkirsikkapuun lehtiin. \"Perhanan kanalja! hän on kumminkin päässyt\nminun turpaini perille! Tuhat tulimmaista! Semmoisia mötkäleitä kuin\nhän on saanut!\"\n\n\"Annappa tänne, Rudolf\", sanoi Miina, \"minä vien ne sisään ja tuon\nsinulle jotakin syödäkses\".\n\n\"Ei, ei! Anna sen olla\".\n\n\"No, ethän tahdo kai nälkää nähdä?\"\n\n\"No, olkoon menneeksi sitte. Pari voileipää, Miina!\"\n\nMiina meni ja Rudolf istui lehtimajaan.\n\n\"Hitto kans!\" sanoi Bräsig ja siirteli koipiansa hiljakseen oksilla,\nlöytääksensä paikkaa ruumiistansa, joka ei vielä ollut arostunut,\n\"nyt istuu tuokin peto lehtimajaan, täälläpä on heidän varsinainen\npesänsä\".\n\nRudolf istui syvissä ajatuksissa penkillä, mikä muuten ei ollut hänen\ntapojansa. Hän oli luonnoltaan hieman välinpitämätön, ikäänkuin\nantaisi hän asian panna hänet jotenkin ahtaalle, ennen kuin hän\nsiihen puuttui, mutta sitte ei hän myöskään kauvoja enää siekaillut,\nviskataksensa sen pois niskoiltansa. Ja kykyä siihen oli hänellä,\nsillä hän oli kyllä hoikka mutta samassa tukeva mies, ja kaiken tuon\nveitikkamaisuuden ohessa loisti hänen ruskeista silmistänsä hyvä\njoukko itsepäisyyttä, jonka kanssa tuo hieno arpi hänen, ruskealla\nposkellansa varsin hyvin soveltui yhteen ja ilmotti samassa,\nettei hän ollut viettänyt aikaansa yksistään uskontunnustuksen\ntutkimisella. \"Niin\", sanoi hän istuissaan ajatuksissansa, \"asia on\nperille saatettava. Minä olen kauvan kyllä sitä jo päässäni hautonut\nja mitään kiirettä ei sen olisi ollutkaan, onhan täällä varsin hauska\nolla, mutta tänään pitää kaksi asiaa ratkaistaman. Tänään tulee\nukko; hyvä vaan, ettei äiti tule, muuten minulta vielä. Puuttuisi\nsiihen rohkeutta. Minä sovin yhtä vähän papiksi kuin aasi kanteleen\nsoittajaksi ja Gottlieb kyrassierieverstiksi. Jospa Bräsig vaan olisi\ntäällä tänään, hän kyllä minua auttaisi. Ah taivahinen, Miina sitte!\nKunpa hänen vaan ensin saisin lepytetyksi\".\n\nSamassa tuli Miina, tuoden talrikin täynnä voileipiä.\n\nRudolf hypähti ylös istuimeltaan: \"Miina kulta, mikä pieni kiltti\ntyttö sinä olet!\" ja löi kätensä hänen uumillensa.\n\n\"Hellitä! hellitä!\" huudahti Miina ja irtautti itsensä. \"Minkä\nturmion olet sinä matkaan saattanut! Äiti on sinulle kovasti\nsuuttunut\".\n\n\"Sinä tarkotat minun saarnani tähden? No niin! Se oli tyhmä teko\".\n\n\"Ei\", sanoi Miina kiivaasti, \"se oli paha teko! Sinä olet sillä\ntehnyt pilkkaa pyhimmästä\".\n\n\"Nonoh! Niin aivan pyhiä eivät tuommoiset kokelaiden saarnat ole!\nvaikka ne olisivatkin jumalisen Gottliebin tekemiä\".\n\n\"Mutta, Rudolf, _kirkossa_!\"\n\n\"Ah, Miina kulta, sanoinhan minä sen tehneeni tyhmyydessä, minä\nen ollut asiaa tarpeeksi arvellut; minä ajattelin vaan, minkä\npöllömäisen muodon Gottlieb saisi, ja se houkutteli minua tekemään\ntyhmyyden. Mutta jätetään se jo sillensä, Miina!\" ja hän laski taas\nkätensä hänen uumillensa.\n\n\"Ei, hellitä!\" sanoi Miina, mutta jäi kumminkin olemaan. \"Ja pastori\non sanonut, että, jos hän asian ilmottaisi, sinä et sinä ilmoissa\nsaisi kirkkoherraan paikkaa\".\n\n\"Sitte hän vaan sen ilmottakoon, niin pääsen minä koko rettelöstä\".\n\n\"Mitä?\" kysyi Miina ja irtautti itsensä hänen käsistänsä ja työnsi\nhänen kyynärän matkaa pois tyköänsä, \"sitä sanot sinä toden perästä?\"\n\n\"Oikein toden perästä. Tämä oli ensimäinen ja viimeinen kerta, kuin\nminä kävin saarnastuolissa\".\n\n\"Rudolf!\" huudahti Miina varsin hämmästyneenä.\n\n\"Mitäpä pitkistä mutkista!\" huudahti Rudolf pikaisesti. \"Katso\nGottliebiä, katso minua, sovinko minä papiksi? Ja vaikka minulla\nolisi kaikki uskonnolliset tiedot päässäni, että voisin niistä vielä\nvähän oppineille professoreillekin jakaa, niin eivät he kumminkaan\nminua tutkinnossa hyväksyisi; he tahtovat vaan, että märehtii heidän\nniinkutsuttua jumalista mielialaansa. Ja vaikka olisin apostoli\nPaavali itse, he antaisivat minulle repposet, nähdessänsä tuon pienen\nnaarman poskessani\".\n\n\"Mutta miksihän sinä sitte rupeet?\" kysyi Miina ja tarttui äkisti\nhänen käsivarteensa. \"Ah, älä vaan rupee sotamieheksi?\"\n\n\"Enhän toki! Sitä en ajattele! En, _maamieheksi_ rupeen minä!\"\n\n\"Tuo perhanan lurjus!\" pakisi Bräsig puussa.\n\n\"Niin, Miina kultaseni\", pitkitti Rudolf ja veti Miinan istumaan\nviereensä penkille, \"maamieheksi rupeen minä, oikein ahkeraksi,\nkelvolliseksi maamieheksi, ja sinä, rakas Miinaseni, saat auttaa\nminua siksi tulemaan\".\n\n\"Miinan pitää kai opettaa heitä kyntämään ja äestämään\", sanoi Bräsig\npuussa.\n\n\"Minäkö, Rudolf?\" kysyi Miina.\n\n\"Niin, sinä, armas kiltti lapseni\", ja hän silitti hänen sileitä\nhiuksiansa ja taputti hänen hienoja poskiansa ja kohotti hänen\nleukaansa ja katseli hänen sinisiin silmiinsä, \"jos varmaan tiedän\nettä vuoden perästä tahdot tulla minun vaimokseni, niin on oleva\nhelppo asia, tehdä minusta kelpo mies. Tahdotko, Miina, tahdotko?\"\n\nJa Miinan silmistä vierivät kyynelet ja Rudolf suuteli ne pois hänen\nposkiltansa ja suuteli hänen punasia huuliansa, ja Miina laski\npienen, pyöreän päänsä hänen rintaansa vasten ja kun hän vähän\nloma-aikaa sai, kuiskasi hän hiljaa tahtovansa, ja Rudolf suuteli\nhäntä uudestaan useat kerrat, ja Bräsig huudahti puusta puoleksi\nkuuluvalla äänellä: \"Tätä ei pirukaan kestä! Tehkää joutua!\" Ja\nRudolf selitti nyt yhä suudellen, että hän aikoi tänään puhua\nisänsä kanssa, ja valitti samassa olevan vahinko, ettei Bräsig\nollut saapuvilla, sillä Bräsig voisi häntä suuresti auttaa hänen\nyrityksessään, ja hän sanoi varmaan tietävänsä vanhan pehtorin\npitävän hänestä.\n\n\"Perhanan veitikka!\" pakisi Bräsig puussa, \"nyppii pois minun\nturpani!\"\n\nJa Miina sanoi Bräsigin olevan täällä, hän oli kai levolla\npäivällistä syötyänsä.\n\n\"Kuuleppa vaan sitä tyttöstä!\" pakisi Bräsig, \"tätä sanoo hän\npäivällislevoksi! Mutta onpa nyt kaikki selvissä. Miksikä minä\nkauemmin luitani vaivaisin?\"\n\nJa kun Rudolf samassa sanoi tahtovansa sitä ennen puhua vanhan\npehtorin kanssa, luisti Bräsig alas kirsikkapuusta, niin että housut\nkivertyivät ylös aina polviin asti, ja roikkui puun alimmilla oksilla\nja huudahti: \"Tässä hän on!\" pudotti itsensä samassa alas ja asettui\ntuon rakastavan parin eteen muodolla semmoisella, joka selvästi\nosotti, että hän piti itseänsä tuomarina mitä arkaluontoisimmissakin\nasioissa.\n\nNuo molemmat nuoret hämmästyivät hyvänpäiväisesti. Miina piti\nsamoin kuin Liina kädet silmillään, sillä erotuksella vaan, ettei\nhän itkenyt, ja olisi, varmaankin juossut pois samoin kuin Liina,\njollei hän pienestä asti olisi ollut pehtori Bräsigin kanssa mitä\nparhaimmassa sovussa. Hän heittäytyi sentähden, silmät peitossa,\nBräsigin syliin ja pisti pienen pyöreän päänsä paljaasta häpeästä\nmilt'ei Bräsigin liivintaskuun ja huudahti: \"Setä Bräsig! setä\nBräsig! Te olette häijynilkinen mies!\"\n\n\"Vai niin?\" sanoi Bräsig. \"Sepä kuuluu varsin kauniilta\".\n\n\"Niin\", lausui Rudolf vähän kopeasti, \"teidän pitäisi hävetä, ruveta\ntäällä kuulteliaksi\".\n\n\"Munsööri maitoparta!\" sanoi Bräsig. \"Yksi sana niin hyvä kuin\nyhdeksän: häpeeminen ei minun puoleltani tule kysymykseenkään, ja\njos te luulette kopeudella jotakin voivanne vaikuttaa minuun, niin\nerehdytte suuresti\".\n\nSen huomasi kai Rudolfikin, ja jos hän muuten ei kammonutkaan pientä\nkiistaa, niin oli nyt kumminkin hänelle sen verran selvää, että hänen\ntässä tapauksessa oli antaminen myöden Miinan tähden. Hän vastasi\nsentähden vähän hiljaisemmalla äänellä, että jos Bräsig sattumalla --\njoka kyllä oli mahdollista -- oli puuhun joutunut, niin olisi hänen\nhäveliäisyyden vuoksi pitänyt joko yskimällä taikka muulla tavalla\nilmottaa lässäolonsa, eikä kuullella heidän asioitansa alusta loppuun\nasti.\n\n\"Vai niin?\", sanoi Bräsig, \"yskiä olisi minun vielä pitänyt?\n_Ähkynyt_ olen minä kyllä, ja jos ette olisi olleet niin innossanne\nasioistanne, niin olisitte sen kyllä kuulleet. Mutta teidän pitäisi\nhävetä, että te ilman rouva Nüsslerin lupaa rakastutte Miinaan\".\n\nSe oli _hänen_ asiansa, sanoi Rudolf, ja se ei koskenut keneenkään,\neikä Bräsig tuntenut semmoisia asioita.\n\n\"Vai niin?\" sanoi Bräsig. \"Onko teillä ollut kolme morsianta\nyhdellä haavaa? Minulla on ollut; ja ihan julkisia morsiamia olivat\nne, enkä kuitenkaan asiaa tuntisi? Mutta te olettekin semmoinen\nsalasissi, ongitte pois turpani mustasta lammesta ja sieppaatte\npois ihan silmäini nähden pikku Miinan lehtimajassa. -- No, älä ole\nmilläsikään, Miina: hän ei ole sinulle mitään tekevä\".\n\n\"Ah, setä Bräsig\", rukoili Miina neuvotonna, \"auttakaa meitä, me\npidämme toinen toisistamme niin paljon\".\n\n\"Älä ole milläsikään, Miina, olethan minun oma ristilapseni; kyllähän\nse taas haihtuu\".\n\n\"Ei, herra pehtori!\" huudahti Rudolf ja laski kätensä vanhuksen\nolkapäälle, \"ei, hyvä pehtori Bräsig, se ei haihdu; se on kestävä\nelämän loppuun asti. Minä rupeen maamieheksi, ja jos minulla on toivo\nsaada Miina omakseni, ja\" -- lisäsi hän, sillä niin sukkela oli hän\n-- \"ja jos te minulle hyvän neuvon annatte, niin sitte perhana kans\nriivaa, jollei minusta kelvollista maamiestä tule\".\n\n\"Perhanan veitikka!\" jupisi Bräsig itseksensä ja lausui kuuluvasti:\n\"Kyllä mar, jommoinenkin latinalainen maanviljeliä, joku Pistorius,\nPraetorius tai Trebonius, on teistä tuleva ja istutte pyörtynälle\nja luette tuon pitkänimisen miehen kirjasta happeesta ja tukkeesta\nja organismista, sillä aikaa kuin renkipojat teidän selkänne takana\nhajottelevat sontia ja jättävää pellolle virumaan könttiä suuria kuin\npääkallo. Oo, kyllä minä teidän tunnen! Yhden ainoan tiedän minä joka\non käynyt korkeat koulut, ja josta on jotakin tullut; se on nuori\nherra von Rambow\".\n\n\"Ah, setä Bräsig\", sanoi Miina ja kohotti vähitellen päätänsä\nnäkyviin ja taputti vanhusta poskille, \"mitä Frans voi, sen voi\nRudolfkin\".\n\n\"Ei, Miina, sitä ei hän voi. Ja miksikä ei? Sentähden että hän on\nvintiö, ja toinen käytännöllinen mies!\"\n\n\"Setä Bräsig\", sanoi Rudolf, \"te luulette sitä kai tuon tyhmän\nsaarnajutun tähden; mutta Gottlieb kiusasi minua niin kovasti\nkääntämiskiihkollansa, minun täytyi tehdä hänelle pieni kepponen\nkostoksi\".\n\n\"Ha ha ha!\" nauroi Bräsig, \"en sentähden suinkaan, se oli minusta\nhauskaa, hyvin hauskaa. Hän on siis tahtonut teitäkin kääntää,\narvattavasti onkimastakin? Olisittepa kuulleet sitä käännytyssaarnaa\njonka hän tänään iltapuolella piti, mutta Liina juoksi hänen\nkäsistänsä; mutta asia on kuitenkin ratkaistu\".\n\n\"Liinan ja Gottliebin välillä?\" kysyi Miina hyvin pelonalaisesti, \"ja\nsenkin te olette kuulleet?\"\n\n\"Tietysti olen minä sen kuullut, sillä juuri heidän tähtensä istuin\nminä tuossa penteleen kirsikkapuussa. Mutta tulkaapa nyt tänne,\nmunsööri Rudolf. Ettekö enää ikipäivinänne aio nousta saarnastuoliin\nja saarnoja pitää?\"\n\n\"En, en ikinä enää\".\n\n\"Tahdotteko nousta kello neljältä aamulla ja kesällä kello kolmelta\nantamaan apetta?\"\n\n\"Mihin aikaan hyvänsä\".\n\n\"Tahdotteko oppia oikein säännöllisesti kyntämään, äestämään ja\nsitoilemaan, s.o. oikealla olkisolmulla -- nuoralla ei ole mikään\nkonsti\".\n\n\"Tahdon\", vastasi Rudolf.\n\n\"Lupaatteko ettette kaupunkimatkoilla milloinkaan jää istumaan\nThürkowin kapakkaan punsilasin ääreen, kun kuormanne jo ovat\nedemmäksi menneet, niin että teidän olisi täyttä laukkaa niiden\nperästä ajaminen?\"\n\n\"Senkin lupaan minä\", sanoi Rudolf.\n\n\"Lupaatteko -- Miina, näetkös tuolla vähän syrjempänä on kaunis\nkukka, sitä sinistä tarkotan minä, nouda se minulle, minun tekee sitä\nmieleni -- lupaatteko\", kysyi Bräsig uudestaan, kun Miina oli mennyt,\n\"ettette milloinkaan luo silmäänne noihin perhanan piikatyttöihin?\"\n\n\"Oh, herra pehtori, mitä te minusta ajattelette\", sanoi Rudolf ja\nkääntyi närkästyneenä poispäin.\n\n\"No, noh\", virkki Bräsig, \"joka asia on edeltäpäin punnittava, ja\nsen sanon minä teille: jokaisesta kyynelestä, jonka minun pieni\nristilapseni teidän tähtenne vuodattaa, väännän minä kerran niskanne\nnurin\", ja samassa teki hän liikenteen, kuin aikoisi hän jo panna\nuhkauksensa toimeen.\n\n\"Kiitoksia, Miinaseni\", sanoi Bräsig, kun Miina toi hänelle kukan,\nja Bräsig haisteli sitä ja pisti sen sitte napinreikäänsä: \"Ja\ntuleppa nyt tänne, Miina, minä tahdon antaa sinulle siunaukseni. --\nEi, polvilles ei sinun ole tarvis langeta, sillä minä en ole sinun\nluonnollinen isäsi, ainoastaan risti-isäsi. -- Ja teitä munsööri\nRudolf, tahdon minä tänään iltapuolella auttaa, kun isänne tulee,\nettä pääsette pappiudestanne. -- Ja tulkaa nyt molemmat, meidän täyty\nmennä sisään. Mutta sen minä sanon teille, Rudolf, te ette saa istua\npyörtynälle lukemaan, vaan teidän on pitäminen sonnan hajottelemista\nsilmällä. Näettekö, näin pitää noiden perhanan renkipoikien tarttua\ntadikkoon, eivätkä saa heittää sontaa vaan noin mäiskis! pellolle,\nvaan heidän pitää sitä ensin kolme neljä kertaa tadikolla pudistella,\nettä lanta löyhentyy. Säännöllisesti sonnitetun pellon pitää näyttää\nniin siistiltä ja hienolta kuin samettimatto\". Niin puhein meni hän\nmolempain nuorten kanssa ulos puutarhan veräjästä.\n\n\n\n\nLuku 19.\n\nTämä on pitkä ja tärkeä luku, ja jos joku tahtoisi kertoa laveasti,\nmitä se sisältää, täytyisi hänellä olla enemmän aikaa kuin minulla;\nsentähden sanon minä vaan: kaksi nuorukaista astuu yli rouva\nNüsslerin puutarhan aidan ja poimii sieltä itselleen pari omenaa\npuusta, joka oikeastaan oli Bräsigin oma.\n\n\nMyöhempään iltapuolella päivää tuli kauppias Kurz rehtori Baldrianin\nkanssa käyden Reksowiin. Kurz oli vahingoksensa kutsunut rehtorin\ntälle kävelylle, sillä lyhytläntäisen on perhanan vaikea seurata\npitkäkoipista, ja mitä luonto oli ottanut Kurzin säännönmukaisesta\nmitasta, sen oli se auliilla kädellä antanut rehtorille. Niin\nastuivat he nyt yhdessä pitkin maantietä, ja rehtori Baldrian oli\nlausunut sen sukkeluuden, että he molemmat yhdessä näyttivät hänestä\nsiltä värsylajilta, jota roomalaiset sanoivat dactyliksi, nimittäin\npitkä, lyhyt, lyhyt; pitkä, lyhyt, lyhyt. Tämä tietysti harmitti\nKurzia, koska hänen jalkavärkkinsä ja hän itse käveliänä sen kautta\ntuli huonoon arvoon; hän koetti sentähden ottaa niin pitkiä askeleita\nkuin mahdollista.\n\n\"Nyt me muodostamme spondäin\", lausui rehtori.\n\n\"Tee niin hyvin, lanko\", sanoi Kurz hyvin harmissaan ja kokonaan\nhengästyneenä, \"ja heitä nuo oppineet pistopuheesi; minä hikoilen jo\nmuutenkin kautta kaiken ruumiin\".\n\nHän pyhki hien pois kasvoistansa, riisui takin pois yltänsä ja\nripusti sen sauvansa nokkaan.\n\nKurz oli ammatiltaan oikeastaan kryytikauppias, mutta hän harjotti\nsen ohessa myöskin rihkamakauppaa, ja koska tästä tavarasta aina jäi\npätkiä jälelle, oli hän varsin tyytyväinen lyhkäseen vartaloonsa,\nsillä hän saattoi aina käyttää näitä jäännöksiä hyväksensä. Tänä\nvuonna oli hän, varastoansa tarkastaissaan, tavannut jäännöksen\nnaisväen kappa-kangasta, johon oli painettu palmupuun lehtiä\nkurottelevain kirahvien kuvia. Vahinko olisi ollut sitä poisheittää,\nkaupaksi ei hän sitä myöskään saanut käymään, hän teetti siitä\nsentähden itselleen kesänutun, ja nyt marsi hän, tämä lippu selässä,\nReksowin kartanolle, juurikuin olisi hän äsken ruvennut jonkun\nsaksalaisen ruhtinaan lipunkantajaksi, jonka vaakunana oli kirahvi\nja palmupuu ja rehtori Baldrian koipi keltasessa nankkinitakissa\nhänen sivullansa saman saksalaisen ruhtinaan henkivartiarykmentin\nreunusmiehenä, ikäänkuin olisi tämä ruhtinas vaihtelun vuoksi kerran\nvalinnut keltasen nankkinin mieliväriksensä.\n\n\"Jumala nähköön\", huudahti rouva Nüssler, \"nyt tuo Kurz vielä\nrehtorinkin tullessaan!\"\n\n\"Todellakin\", virkkoi Bräsig; \"mutta hän ei ole meitä tänään paljon\nhäiritsevä, minä tahdon keskeyttää hänet aina hänen puheessaan\". He\npelkäsivät nimittäin molemmat rehtorin pitkäveteisyyttä.\n\nMolemmat vieraat tulivat sisään, ja rehtori piti pitkän lorun siitä\nsuuresta ilosta, että taas sai nähdä heitä, ja siitä erinomaisesta\ntilaisuudesta, kuin hänellä oli ollut, tulla tänne Kurzin seurassa,\njonka tähden Bräsig lausui lyhyesti, että pitkät koivet ovat paras\napu sille, ken kävelyllä on, ja samassa kääntyi hän poispäin, niin\nettä rehtorille, koska rouva Nüsslerkin vaan pakisi Kurzin kanssa,\nei jäänyt muuta kuuliaa kuin Jokkum, joka myöskin tarkasti kuulteli\nkaiken aikaa ja vihdoin lausui: \"Hyvää päivää, lanko, tee hyvin ja\nistu\".\n\nKurz oli pahalla päällä, ensiksikin sentähden että hänen oli\nnuhteleminen poikaansa, toiseksi sentähden että rehtori oli\njuoksuttanut hänen ihan uuvuksiin, ja kolmanneksi sentähden\nettä hän, riisuttuaan takin pois päältänsä, oli vilustunut ja\nsaanut nikotuksen. Hänen mieliharminsa ei kuitenkaan paljon\nmerkinnyt, sillä hän oli pahalla päällä yhtä mittaa, hän oli\nnimittäin demokraatti, tietysti ei mikään valtiodemokraatti, sillä\nsemmoisia ei vielä siihen aikaan Meklenpurissa ollut, ei vaan\nkaupunkilaisdemokraatti, sillä hän oli pannut elämänsä vastaiseksi\npäämaaliksi tempaista tuolta paksunenäiseltä leipurilta, joka asui\ntorin varrella ja jota pormestari niin kauheasti suositteli, oikeuden\nelättää kaupungin yhteistä sonnia. Hän ähkyi ja nikotti ympäri\nhuoneessa, ja varistuneen, hikisen naamansa ja lyhyen harmahtavan\ntukkansa kanssa näytti hän kauniilta, punaselta, äsken leikatulta\nsianlihakäikäleeltä, jonka päälle on varistettu pippuria ja suolaa\nja josta rasva valuu pitkin veistä. Vertaus ei sovi täsmälleen,\nsillä veistä ei ollut; mutta Bräsig piti siitä huolen, etten minä\nvertaukseni kanssa häpeään tule, sillä hän veti pöytälaatikosta\nesille kirkkaan, terävän pöytäveitsen, lähestyi lihakäikälettä ja\nsanoi: \"No nyt, Kurz, istukaa nyt ihan hiljaa tähän\".\n\n\"Mikä on tarkotuksenne?\" kysyi Kurz.\n\n\"Keino nikotusta vastaan. -- Kas niin -- Katselkaa nyt yhä veitsen\nterää. Nyt uhkaan minä yhä likemmältä teitä terällä; mutta teidän\ntäytyy pelätä, muuten ei siitä lähde mitään apua. Yhä likemmäksi,\n-- yhä likemmäksi, ikäänkuin tahtoisin minä halkaista nenänne. Yhä\nlikemmäksi -- aina silmiin asti\".\n\n\"Tulimmainen\", huudahti Kurz ja hypähti ylös \"puhkaisettehan vielä\nsilmät päästäni\".\n\n\"Hyvä!\" sanoi Bräsig, \"hyvä! Te pelästyitte, nyt auttaa se kyllä\".\n\nJa se autti todellakin, nimittäin nikotusta vaan ei mieliharmia\nvastaan.\n\n\"Missä on minun poikani?\" kysyi Kurz. \"Minä annan tänään hänelle\nhyvän löylytyksen. Niin, lankoseni\", lisäsi hän, kääntyen Jokkumia\nkohden, \"ei mitään muuta kuin harmia! _Täällä_ pojastani,\n_raatihuoneessa_ kaupungin sonnista, _kotona_ vaimostani tuon tyhmän\nsaarnajutun tähden, _kauppapuodissa_ apulaisestani, joka myy luodin\nmustaa silkkiä ja ottaa maksun vaan neljänneksestä! ja nyt täällä\nmaantiellä rehtorin pitkistä koivista\".\n\n\"Äiti kulta\", sanoi Jokkum ja sysäsi kahvikupin esille, \"täytä Kurzin\nkuppi\".\n\n\"No niin, lanko\", virkkoi rouva Nüssler, \"onhan siihen vielä aikaa;\nme voimme ensin asiasta vähän puhella. Miksikä pitäisi teidän kohta\nensi-pikaisuudessa käydä pojan kimppuun, se vaan saattaisi asian\nvielä pahemmaksi\".\n\n\"Kyllä minä hänen...\" huudahti Kurz vihoissaan; mutta edemmäksi ei\nhän ehtinyt, sillä ovi aukeni samassa ja Gottlieb tuli sisään.\n\nGottliebin käynnissä oli jotakin liiallista juhlallisuutta\nhavaittavana, kun hän lähestyi isäänsä ja lausui hyvää päivää.\nHänessä oli jotakin luonnotonta vakaisuutta ja samassa jotakin niin\noutoa papillista kainostelevaisuutta, että näytti siltä, kuin olisi\nhänen suojeluspyhänsä omaa erityistä tarvettansa varten vetänyt\nhäneen silmuksen ja ripustaisi hänen joka ilta vaarnaan, ettei mailma\nmillään muotoa saisi häntä kuluttaa.\n\n\"Hyvää päivää, kuinka on teidän laitanne, pappa?\" lausui hän ja\nsuuteli isäänsä kummallekin poskelle, ja vanhus suuteli myös,\nmutta tyhjään, ikäänkuin toutain, joka haukkaa ilmaan, kärpästä\ntavottaaksensa.\n\n\"Kuinka voi mamma?\" kysyi poika vielä. Sillä Gottliebin oli pienestä\nruveten aina täytynyt sanoa \"pappa\" ja \"mamma\", koska rehtori piti\n\"isän\" ja \"äidin\" nimitystä sopivana tavallisille ihmisille, mutta\nei oppineille, josta Kurz aina oli harmissaan, sillä hänen poikansa\nsanoi vaan \"isä\" ja \"äiti\".\n\n\"Hyvää päivää, eno\", sanoi Gottlieb Kurzille, \"hyvää päivää, herra\npehtori\", Bräsigille, ja kääntyi taas \"pappansa\" puoleen: \"Ilahuttaa\nminua suuresti, että tulitte tänään; sillä minun on puhuminen teidän\nkanssanne eräästä minulle sangen tärkeästä asiasta\".\n\n\"Ahah!\" jupisi Bräsig itseksensä, \"hän alkaa jo\".\n\nRehtori meni poikansa kanssa ulos pihalle, Bräsig asettui akkunan\nääreen ja piti silmällä molempia. Rouva Nüssler tuli hänen viereensä:\n\"Bräsig\", sanoi hän, \"no, oletteko saaneet tietää, miten minun\ntyttösteni laita on?\"\n\n\"Rouva Nüssler\", sanoi Bräsig, \"älkää pelästykö, asia on jo hyvällä\nalulla\".\n\n\"Mitä?\" huudahti rouva Nüssler pikaisesti, \"mikä on hyvällä alulla?\"\n\n\"Sen te pian saatte kuulla; katsokaa vaan ulos akkunasta. Miksikä\nluulette te rehtorin noin puristelevan kättä ja halailevan\nherännäistä? Hänen kristillisen uskonsa tähdenkö? Ei, minä tahdon\nsanoa sen teille, sen tähden, että te, rouva Nüssler, olette niin\nhyvää taloutta pitäneet\".\n\nBräsig tunsi ihmissydämen yhtä hyvin kuin mikään propheta; mutta\nhänellä oli sama paha tapa kuin entisillä prophetailla, hän puhui\nepäselvillä sananparsilla. Rouva Nüssler ei ymmärtänyt sanaakaan.\n\n\"Mitä? Sentähden, että minä olen hyvää taloutta pitänyt, halaa hän\nGottliebiä?\"\n\nBräsig oli vielä siinäkin suhteessa prophetain kaltainen, ettei hän\nvastannut mitään järjellisiin kysymyksiin, jos eivät ne soveltuneet\nhänen omiin tarkotuksiinsa.\n\n\"Näettekö\", huudahti hän, \"miksikä antaa rehtori hänelle nyt\nsiunauksensa? Sen tähden, että hän tietää rahalla kaikkia saatavan,\nja että hän tietää täältä sitä lähtevän\".\n\n\"Mutta mitä on sillä minun tyttösteni kanssa tekemistä?\"\n\n\"Sen pian saatte nähdä! Näettekö, nyt menee herännäinen tiehensä,\nja ukko -- Jumala meitä armahtakoon! -- hän valmistelee puhetta, ja\npitkäksi on se tuleva, sillä kaikki on hänessä pitkää, mutta kaikkein\npisimmät ovat hänen puheensa\".\n\nBräsig oli erinomainen ihmistuntia ja toteen näytti hän sen tässäkin,\nsillä tuskin oli rehtori tullut sisään, kun hän jo puhkesi puhumaan:\n\"Kunnioitettavat lässäoliat, eräs muinaisajan viisas on lausunut sen\njärkähtämättömän totuuden, että ennen kaikkia on se talo onnellisena\npidettävä, jossa hiljainen sopu riittävän, vieläpä runsaan\ntoimeentulon kanssa pitää asuntoa. Täällä tässä talossa on laita\nsemmoinen. Minä en ole tullut tänne, tätä sopua häiritsemään -- minun\nrakas lankoseni Kurz voipi tehdä mitä hän katsoo parhaaksi --, minä\nolen sattumalta tullut tänne; mutta sattumus voi useinkin tuottaa\nihmiselle jotakin varsin odottamatonta. Niin on tänään tapahtunut\nminulle. Tämmöinen sattumus von olla onneksi, se voi myös olla\nonnettomuudeksi; mutta koska en tahdo mitään ennakolta sanoa, niin en\nmyös puhu siitä sen enempää. -- Rakas lankoseni Jokkum, sinä, tämän\nonnellisen perheen varsinainen päällikkö\" -- Jokkum katseli häntä\nmuodolla semmoisella, kuin olisi rehtori sanonut hänen oikeastaan\nolevan kaikkein Ryssäin yksinhallitsian ja pitäisi hänen oikeuden\nmukaan istua valtaistuimella Kremlissä Wenäjän pääkaupungissa\nMoskowassa eikä täällä uunin takana -- \"niin\", pitkitti rehtori\npuhettansa, \"sinä, perheen varsinaisena päällikkönä, olet antava\nminulle anteeksi, että minä myöskin käännyn rakkaan kälyseni puoleen,\njoka aina niin suurella huolella ja rakkaudella ja niin siunatulla\nmenestyksellä on hoitanut oman perheensä asioita ja samassa tehnyt\nniin erinomaisen hyvän vaikutuksen heimolaisperheisin -- minä\ntarkotan tässä erittäinkin Gottliebin ystävällistä vastaanottoa.\nSinä, rakas lankoseni Kurz, kuulut myös heimoon, ja vaikka meidän\nkummankinpuoliset perheemme, kumminkin mitä niiden naispuolisiin\njäseniin tulee -- no, minä en tänä onnellisena hetkenä tahdo siitä\nlaveammin puhua -- elävät pienessä epäsovussa; niin tiedän minä\nkumminkin, että sinä sydämestäsi otat osaa minun onneeni. -- Mutta\",\nhän lähestyi Bräsigiä, -- \"miten tulee minun teitä puhutella,\npehtori? Te, joka ette sanan oikeassa merkityksessä kuulu heimoon,\nmutta joka aina olette olleet avullinen töissä ja viisas neuvoissa...\"\n\n\"Niin, ja minä tahdon antaa teillekin semmoisen\", keskeytti häntä\nvanhus, \"ajakaa aika vauhtia, muuten ette tule milloinkaan loppuun\".\n\n\"Loppuun?\" kysyi rehtori ja hänen alkuperäinen papillinen luontonsa,\njoka kauvan oli homettunut koulun tomussa, puhkesi näkyviin.\n\"Loppuun?\" kysyi hän juhlallisesti ja kohotti silmänsä korkeuteen,\n\"onko loppu oleva onneksi vai onnettomuudeksi? Kuka sitä voi tietää?\"\n\n\"Sen minä tiedän\", sanoi Bräsig, \"sillä minä olen kuullut alun tänään\niltapuolella tuossa perhanan kirsikkapuussa. Koko lorun loppuna on\nse, että herännäinen tahtoo kosia Liinaa\".\n\nNo, siitäpä hälinää nousi.\n\n\"Herran Jestan!\" huudahti rouva Nüssler, \"Gottlieb? Meidän lapsemme?\"\n\n\"Niin\", sanoi rehtori ja keskeytti yht'äkkiä puheensa ja seisoi siinä\nkuin ruiskumestari Klein Stemhagenissa, kun ruiskuja koeteltiin ja\nletku repesi ja hänen oma vesisuihkunsa lensi hänen päällensä.\n\nKurz hypähti pystyyn ja sanoi: \"Tuo penteleen veitikka Gottlieb vasta\non onnenotus!\"\n\nJokkum kavahti myös pystyyn, mutta vitkaan, ja kysyi Bräsigiltä:\n\"Sanoitko _Miina_, Bräsig?\"\n\n\"En, Jokkum, vaan _Liina_\", vastasi Bräsig levollisesti.\n\nJa Jokkum istahti uudestaan.\n\n\"Ja te olette sen tietäneet, Bräsig, ettekä ole sitä minulle\nsanoneet?\" huudahti rouva Nüssler.\n\n\"Oo, minä tiedän vielä enemmänkin\", sanoi Bräsig, \"mutta miksikä minä\nsitä teille sanoisin? Jos sen tiedätte neljännestä tuntia ennemmin\ntai myöhemmin, on yhdentekevä; ja minä ajattelin valmistaa teille\nodottamattoman ilon\".\n\n\"Ja tässä hän on\", sanoi rehtori ja veti Gottliebin, joka tähän asti\noli seisonut oven takana, porstuasta sisään, \"ja odottaa tuomiotansa\nteidän hyväntahtoisuudestanne\".\n\nJa nyt astui Gottlieb esille tavallisena ihmisenä ilman mitään\nnaurettavia omituisuuksia. Tuon papillisen muodon, Leevin suvun\ntunnusmerkin, oli hän kokonaan heittänyt sillensä, sillä tämmöisellä\nromulla ei nyt ollut sijaa hänen olennossaan, sen täyttivät tänä\nhetkenä puhtaat ihmiselliset tunteet, epäilys ja toivo, pelko ja\nrakkaus, ja ne, jotka nämä kaikki voivat hyväksi kääntää, seisoivat\ntavallisina ihmisinä! hänen edessänsä -- Jokkum tosin istui taas\n--; mutta oikea rakkaus ja mikä sitä seuraa, kihlaus ja vihkimys,\non niin kaunis, ihmiselimen tunne, ettei se suinkaan papillisesta\nkoristelemisesta tule paremmaksi. Tätä väitöstä olisi Gottlieb\njokaisessa muussa tilaisuudessa vastustellut voimainsa perästä, mutta\ntänä hetkenä oli tämä suloinen tunne hänen niin vallannut ja hän\npuhui niin sydämellisesti, niin täynnä luottamusta Jokkumin ja rouva\nNüsslerin edessä, että Bräsig pakisi itseksensä: \"Onpa se ihminen\nmuuttunut! Jos Liina niin vähässä ajassa on sen toimeen saanut, niin\nolkoon menneeksi! Hänestä voi vielä mies tulla\".\n\nRouva Nüssler kuulteli mielihyvällä Gottliebin vilpittömiä sanoja ja\nhän olikin aina pitänyt Gottliebistä, mutta että hänen oli antaminen\npois lapsensa, se tuntui hänestä liian äkkinäiseltä, hän joutui\nsuureen levottomuuteen: \"Herranen aika!\" huudahti hän, \"Gottlieb,\nolethan sinä aina ollut hyvä ihminen ja olet oppinut opittavasi\nhyvästi, mutta...\"\n\nTässä tuli hän ensimäisen kerran elämässään Jokkumilta keskeytetyksi.\nKun Jokkum kuuli, ettei kysymys Miinasta ollut, tuli hän\nlevolliseksi. Kun Gottlieb kääntyi puheellaan häneen, kokosi hän\najatuksensa, ja kun hän havaitsi, että kaikkein silmät tähtäsivät\nhäneen, päätti hän puhua, ja niin puuttui hän vaimonsa puheesen ja\nlausui: \"Niin, Gottlieb, kyllä kai se niin on, on kai, ja mitä minä\nisänä sille tehdä voin, olen minä tekevä! Jos äiti suostuu, niin\nsuostun minäkin; ja jos Liina suostuu, niin suostun minäkin\".\n\n\"Herranen aika, Jokkum\", huudahti rouva Nüssler, \"mitä sinä pakiset?\nPysy sinä ääneti! Minun on ensin puhuminen lapseni kanssa, minun on\nensin kuuleminen, mitä hän siihen sanoo\". Ja niin puhein riensi hän\nulos ovesta.\n\nMutta ei kauvan viipynyt, kun hän taas tuli takasin, taluttaen Liinaa\nkädestä, ja heidän perästänsä seurasivat Miina ja Rudolf, jotka tästä\ntapauksesta mahdollisesti tahtoivat saada käytännöllistä kokemusta\nomaksi hyväksensä. Ja Liina irtautti itsensä äitinsä kädestä ja\nheittäytyi Gottliebin rinnalle ja siitä äitinsä kaulaan ja istui\nsitte Jokkumin polvelle, joka taas oli istahtanut, ja tahtoi häntä\nsuudella, mutta ei voinut sitä yskältä tehdä, sillä Jokkum poltti\nmielikiihkossaan perhanan rajusti tupakkaa, ja Liina sanoi: \"Isä\nkulta!\" ja Jokkum sanoi: \"Liina kulta!\" ja kun Liina nousi, lähestyi\nBräsig häntä ja silitteli häntä ja sanoi: \"Älä ole milläsikään,\nLiina, minä lahjotan sinulle jotakin\". Ja nyt tuli Gottlieb ja\ntarttui Liinan käteen ja talutti hänen isänsä luoksi, ja herra\nrehtori kumartui niin syvälle alas, antaaksensa Liinalle isällisen\nsuudelman, että muut kaikki luulivat hänen aikovan ottaa nuppineulan\nylös lattialta; hän oli taas aikeissa ruveta pitämään uutta puhetta,\nmutta siitä ei tullut mitään, sillä Bräsig seisoi akkunan ääressä ja\nrummutti vanhaa Dessaun marsia vasten ikkunalasia, niin ettei kukaan\nvoinut sanaakaan kuulla, ja katseli samassa yli kartanon ladonkaton\nkirkkaasen ilmaan, ikäänkuin olisi siellä jotakin erinomaista\nnähtävänä. Ja hänellä olikin siellä jotakin erinomaista nähtävänä,\nhän näki tuolla etäällä, hyvin kaukana omenapuun, joka kerran oli\nkukostanut kauniisti ruusunpunasine kukkineen, se oli hänen puunsa,\nhän oli sitä kasvattanut ja vierailla vesoilla jalostuttanut; se oli\nhänen puunsa, mutta Jokkum oli sen istuttanut puutarhaansa, ja hänen\noli ollut antaminen sen tapahtua; mutta yhtä kaikki oli hän kuitenkin\nsitä puuta hoitanut ja vaalinut, ja puu oli kantanut hedelmiä,\nkauniita, punasia, täysinäisiä hedelmiä; ja hedelmät olivat kypsyneet\nja ne näyttivät hänestä kauniilta ja nyt oli kaksi nuorukaista\nkiivennyt yli aidan ja toinen heistä oli jo poimiminut yhden omenan\nja pistänyt sen taskuunsa, ja toinen kurotti myös jo kättänsä toista\nkohden. No, nuoret ovat nuoria, ja omenat ja pojat sopivat yhteen,\nsen hän tiesi, ja että näin oli kerran tapahtuva, sitä hän oli usein\nitseksensä ajatellut; hän soikin ne heille! mielellänsä, mutta että\nhänen pienten kaksoisomenainsa holhous nyt oli menevä toisiin käsiin,\nse häntä huolestutti, pienten sirkkustensa hoitoa ei hän heille\nsuonut ja sentähden rummutti hän kovasti ikkunalasia vasten.\n\nKauppias Kurz niisti nenäänsä niin rajusti, kuin puhaltaisi hän\ntorvea, säestääksensä Bräsigin rummutusta. Liikutuksesta ei hän tätä\ntehnyt, ei, vaan harmista; sillä nähdessään tätä perheellistä onnea,\ntunsi hän täällä olevansa kuin outo mulli karjassa, ja kuitenkin\noli juuri hän tänne tullut tärkeän asian tähden. Mutta asianhaarat\nvaativat kumminkin, että hän ystävällisesti toivotti onnea, ja hän\nmuutti sentähden muotonsa etikassa liotetun makean luumun näköiseksi\nja kävi poikansa Rudolfin ohitse, luomatta häneen silmäystäkään,\nja toivotteli onnea kahden puolin, ikäänkuin seisoisi hän tiskinsä\ntakana ja palvelisi ostajia ja täytyisi kohdella jokaista vierasta\nystävällisellä sanalla, vaikka hän varsin selvästi kuuli, kuinka\nhänen selkänsä takana koko etikkatynnyri juoksi maahan. Mutta kun hän\nnyt lähestyi rehtoria ja piti kaataa kortteli öljyä hänen mahdikkaan\npuheensa varaksi, silloin seisoi hän nilkasta asti etikassa,\njonka hänen palveluspoikansa oli antanut maahan juosta, ja hän ei\nenää voinut hieroa kauppaa ostajien kanssa, hän käännähti äkkiä\npoispäin ja huusi Rudolfillensa: \"Etkö sinä häpeä?\" ja juoksi taas\nvierasten luo ja sanoi: \"suokaa anteeksi! mutta tämä asia on ensiksi\nsuoritettava. -- Etkö sinä häpeä? Etkö sinä ole maksanut minulle\nenemmän kuin Gottlieb isällensä? Mitä sinä olet oppinut? Sanoppa\nkerran, mitä olet oppinut? Sanoppa se!\"\n\n\"Lankoseni\", sanoi rehtori ja laski ystävällisesti kätensä Kurzin\npään päälle, ikäänkuin olisi Kurz hyvästi suorittanut latinan\nkirjotuksensa, \"mitä hän on oppinut, on hänen mahdoton tuossa hopussa\nsanoa\".\n\n\"Mitä vietäviä!\" huudahti Kurz ja sysäsi rehtorin käden pois, \"oletko\nsinä ottanut minun mukaasi vai olenko minä ottanut sinun? Minä\narvelen ottaneeni sinun mukaani, siis on nyt tullut minun vuoroni.\n-- Etkö sinä häpeä?\" tiuskasi hän taas Rudolfille, \"tuossa seisoo\nGottlieb, hän on suorittanut tutkintonsa, hänellä on morsian --\nkaunis, rakastettava morsian\", samassa tahtoi hän tehdä kumarruksen\nLiinalle, mutta kumarsikin innoissaan rouva Nüsslerille, \"voipi minä\npäivänä hyvänsä kirkkoherraksi tulla\", tämän nojan sai Gottliebin\nsijasta Bräsig, \"ja sinä? Sinä olet vaan tapellut, ja mitä on\nsinulla nyt? Velkoja on sinulla; mutta niinä en niitä maksa!\" ja\nvaikk'ei kukaan väittänyt hänen täytyvän niitä maksaa, vakuutti hän\nvakuuttamistaan: \"Minä en niitä maksa! En, minä en niitä maksa!\" ja\nkävi Bräsigin luoksi akkunan ääreen ja rupesi myös rummuttamaan.\n\nRudolf parka sai tämän puheen aikana kestää hirveitä tuskia.\nTotta kyllä, että hän luonnosta oli saanut paksun nahan, ja että\nisä jo usein ennen häntä tällä tavalla oli löylyttänyt, hänen ei\nsiis olisi pitänyt panna sitä pahemmin mieleensä, kuin tarkotus\noli, sillä kukaan ei saa luulla, että Kurz sydämensä pohjasta oli\nsuuttunut poikaansa, ei, Jumala varjelkoon! päin vastoin! Juuri\nsentähden että hän hänestä piti, harmitti se häntä, ettei hänen\npoikansa ollut yhtä hyvissä kirjoissa. Mutta vaikka Rudolf kyllä\ntiesi, kuinka paljo hänen isänsä piti hänestä, ei olisi asia tällä\nkertaa hyvästi päättynyt, sillä ukko oli nuhdellut häntä liian\nkovasti ja kaikkein näiden todistajain kuullen, ja Rudolfilla oli\njo koko syöksäys katkeria sanoja kielellä, kun hän kaikeksi onneksi\nsattui katsahtamaan Miinaan, joka tämän päivän iltapuolesta asti\nrehellisesti piti itseänsä yhtenä lihana ja luuna Rudolfin kanssa\nja joka sentähden Rudolfin sijasta oli käynyt kalman kalpeaksi\nkasvoiltansa. Rudolf nielaisi katkerat sanansa, ja ensi kerran sai\nhän nyt tunteen, ettei hän tästä lähtein enää omin päinsä saanut\ntehdä tyhmyyksiä ja että hänen joka kerta, kuin hän semmoista aikoi\ntehdä, ensiksi oli katsahtaminen Miinan silmiin. Ja tämä, arvelen\nminä, on varsin hyvä ominaisuus nuoressa rehellisessä rakastajassa.\n\n\"Isä\", lausui hän, maltettuaan mielensä, ja kävi huolimatta noista\npitkistä silmäyksistä, joilla häntä kaikilta tahoilta katseltiin,\nisänsä luoksi ja laski kätensä hänen olallensa, \"isä, tyhmät\nkepposeni ovat nyt lopussa\".\n\nKurz rummutti rummuttamistaan, Bräsig taukosi.\n\n\"Isä\", sanoi Rudolf uudestaan, \"te olette syystä minulle suuttunut,\nminä ansaitsen sen, mutta...\"\n\n\"Heittäkää toki tuo perhanan rummutus\", sanoi Bräsig ja tarttui\nKurzin hyppysiin kiini.\n\n\"Isä\", sanoi Rudolf ja tavotteli isänsä kättä, \"antakaa se anteeksi\nja unhottakaa\".\n\n\"Ei!\" lausui Kurz ja pisti molemmat kätensä taskuihinsa.\n\n\"Mitä?\" kysyi Bräsig, \"te ette tahdo? Minä tiedän kyllä hyvin, isän\nja pojan välille ei saa kukaan vieras tunkea, mutta minä tahdon\nsiihen tuntea, koska te itse olette syypää, että asia on näin\njulkisesti puheeksi tullut. Mitä? Te ette tahdo antaa anteeksi tuolle\nnuorelle miehelle, teidän omalle pojallenne, hänen tyhmiä tekojansa?\nEttekö te itse lähettäneet minulle tuota kehnoa imelää Preussin\nkuminaviinaa? Ja enkö minä ole sitä anteeksi antanut ja unhottanut ja\nyhä edespäin teiltä ostanut ja rehellisesti maksanut?\"\n\n\"Minä olen teille aina hyvää tavaraa myynyt\", sanoi Kurz.\n\n\"Vai niin?\" sanoi Bräsig pilkallisesti, \"myöskin mitä housuihin\ntulee? Jokkum, sinä muistat vielä, miltä ne sittemmin näyttivät\".\n\n\"Ah, nuo vanhat, onnettomat housut!\" huudahti Kurz, \"niistä te olette\njo niin suurta melua pitäneet, että...\"\n\n\"Ha ha\", puuttui Bräsig hänen puheesensa, \"niin kelvolla että minusta\npääse. Eikö se ollut hävytön teko, ette annoitte minun käyttää niitä,\nvaikka kyllä tiesitte, että ne punasiksi tulivat, ja enkö minä ole\nsitä anteeksi antanut ja unhottanut? Unhottanut en tosin sitä ole,\nsillä minulla on hyvä muisti kaikesta, mitä tapahtunut on. Mutta\nteidän ei olekkaan tarvis unhottaa, teidän tulee vaan antaa anteeksi\ntuolle nuorelle miehelle\".\n\n\"Lankoseni\", alotti nyt rehtori, joka luuli häneltä, joka ennen oli\nollut pappina, vaadittavan että hän rupeisi rauhaa rakentamaan.\n\n\"Tee niin hyvin ja hoida omia asioitas\", huudahti Kurz ja pyöri\nympäri huoneessa, \"sinulla on morsian ja saat kirkkoherran paikan --\nnimittäin Gottlieb saa sen, ja me -- me emme ole mitään oppineet,\nmeillä ei ole mitään morsianta, ei mitään kirkkoherran paikkaa, vaan\nhäpeä on meillä!\"\n\n\"Isä\", huudahti Rudolf, \"kuulkaa toki minua!\"\n\n\"Niin\", sanoi rouva Nüssler, jonka sydän oli mielenliikutuksesta\npakahtua, ja tarttui Kurzin käteen kiini, \"kuulkaa nyt häntäkin, mitä\nhänellä oli sanomista; jos hän onkin tehnyt tuon tyhmän kepposen\nsaarnan kanssa -- ja ketään ei se asia enemmän ole harmittanut kuin\nminua -- niin on hän kumminkin muuten hyvä nuorukainen ja moni isä\niloitsisi hänestä\".\n\n\"Kyllä vaan, kyllä!\" sanoi Kurz, \"minä tahdon häntä kuulla, minä\ntahdon häntä kuullella\", ja asettui seisomaan Rudolfin eteen, kädet\nkupeissa: \"No sanoppa nyt, mitä sinulla on sanomista!\"\n\n\"Isä kulta\", sanoi Rudolf ja seisoi rukoilevan, mutta samassa\nvakaisen näköisenä hänen edessänsä, \"minä tiedän sen teitä suuresti\nsurettavan, mutta minä en voi toisin tehdä, minä en tule papiksi,\nminä rupeen maamieheksi\".\n\nSanotaan Puolassa pakotettavan karhuja tanssimaan sillä tavalla, että\nne pannaan kuumalle rautapellille, jossa niiden täytyy vuorotellen\nnostella jalkojansa, etteivät pala. Ihan samalla tavalla hyppi Kurz,\nkuultuaan nämä Rudolfin sanat, yhä vuorotellen milloin tällä, milloin\ntoisella jalallaan ympäri huoneessa, ikäänkuin piilisi piru rouva\nNüsslerin lattiani alla ja kuumentaisi hänen jalkapohjiansa. \"Tämäpä\non lystiä\", huudahti hän jokaisessa hyppäyksessä, \"tämäpä on lystiä!\nMinun poikani, joka on minulle niini paljo maksanut, joka niin paljo\non oppinut, aikoo ruveta maamieheksi! aikoo ruveta sontakuskiksi,\nmaamoukaksi!\"\n\n\"Jokkum\", huudahti Bräsig, \"suvaitsemmeko me tämmöistä häväistystä?\nNouse ylös, Jokkum! -- Mitä vietäviä, herra!\" huusi hän ja kävi\nKurzin kimppuun, \"mokoma sillisissi, semmoinen siirappisankari tulee\nhäpäisemään tänne meitä maanviljeliöitä? Herra, tiedättekö, keitä\nme olemme? Me olemme alkusääty, jos ei meitä olisi ja jos emme\nteiltä ostaisi romuanne, silloin saisitte te, kaupusteliat, juosta\nympäri maata, kerjäläispussi selässä, ja tämmöiseenkö säätyyn on\nteidän poikanne liian oppinut? Hän on oppinut pikemmin liian vähän\nkuin liian paljo. Luuletteko että kunnolliseksi maanviljeliäksi --\nasetu tähän minun viereeni, Jokkum! -- kelpaa mikä pöllöpää ja hölmö\nhyvänsä?\"\n\n\"Lankoseni\", alotti rehtori uudestaan.\n\n\"Aiotko tappaa minun pitkillä puheillasi?\" tiuskasi Kurz. \"Sinä olet\ntäällä katsonut etuasi; minä tulin myöskin tänne katsomaan tätä\n_kilttiä_ poikaani, ja nyt käyvät kaikki minun kimppuuni\".\n\n\"Kurz\", sanoi nyt rouva Nüssler, \"malttakaa toki mieltänne. Mitä ei\nole olemassa, sitä ei ole olemassa. Jos ei hän _tahdo_ papiksi tulla,\nniin on se _hänen_ asiansa; ja minusta näyttää olevan yhdentekevä,\njos hän kerta kelvolliseksi mieheksi tulee, joko hän sitte saarnaa\ntai kyntää\".\n\n\"Isä\", sanoi Rudolf, nähdessään isänsä rupeevan asiaa arvelemaan,\n\"antakaa minulle suostumuksenne, te ette voi arvata, kuinka suuressa\nmäärässä minun elämäni onni siitä riippuu\".\n\n\"Kuka ottaa _sinua_ oppiin?\" kysyi Kurz vielä kovin vihoissaan. \"Ei\nkukaan!\"\n\n\"Se on minun asiani\", sanoi Bräsig, \"minä tiedän yhden, se on\nHilgendorf Tetzlebenissä, hän ymmärtää ohjailla latinalaisia\nmaanviljeliöitä, hän on tehnyt ihmisiä kaikkein sivistyneimmistäkin.\nHänellä oli kerran eräs, joka kirjotteli värsyjä kuhilaiden takana;\nkun hän tahtoi sanoa: aurinko on noussut, sanoi hän: Aurora\nkurkistelee jo yli pensasaidan, ja kun hän tahtoi sanoa: ukkosen ilma\non tulossa, sanoi hän: lännestä nousee rusoreunainen pilventörmä, Ja\nkun hän tahtoi sanoa: nyt sataa tihuttaa, sanoi hän: taivas itkee\nhiljakseen -- ja kuitenkin on Hilgendorf tehnyt hänestä miehen. --\nHänen luoksensa pitää Rudolfin mennä\".\n\n\"Niin\", sanoi Kurz, \"mutta minä tahdon puhua Hilgendorfin kanssa,\nminä tahdon sanoa hänelle...\"\n\n\"Sanokaa hänelle kaikki, isä\", sanoi Rudolf ja tarttui isäänsä\ninnokkaasti kiini uumilta, \"mutta minulla on vielä yksi pyyntö...\"\n\n\"Haha!\" huudahti Kurz, \"sinä tarkotat velkojas; älä hiisku niistä\ntänään minun kuulleni, minulla on kylliksi maamoukasta, ja minä en\nmaksa niitä!\" ja niin puhein työnsi hän poikansa pois.\n\n\"Sitä ei teidän pidäkkään, isä\", sanoi Rudolf ja oijensi itsensä\nsuoraksi, ja koko hänen olennosta tuli näkyviin niin uljas mieli ja\nniin vakaa uskaliaisuus, että hän veti kaikkein silmät puoleensa;\n\"sitä ei teidän pidäkkään!\" huudahti hän, \"minä olen tänään tehnyt\nuuden velan, ja olen antanut kunniasanani, itselleni olen minä sen\nantanut, sen rehellisesti suorittaakseni ja takasinlunastaakseni,\nvaikka maksaisi se oman sydänvereni. -- Ja tässä on minun velkani!\"\nhuudahti hän ja lähestyi Miinaa, joka koko kiistan ajan oli levännyt\nsisarensa rinnalla ja jonka mielestä tuntui, kuin olisi viimeinen\ntuomio tulossa! -- \"Tässä!\" sanoi hän ja veti Miinan omalle\nrinnallensa. -- \"Ja kun minusta kerran on kelvollinen mies tullut,\nsilloin saatte kiittää _häntä_ siitä -- _tätä tässä_!\" ja kyynelet\npurskahtivat ulos hänen silmistänsä, \"tätä minun rakasta morsiantani\".\n\n\"Perhanan veitikka!\" sanoi Bräsig ja pyyhkäisi silmiänsä, siirtyi\nakkunan ääreen ja rummutti taas Dessaun marsia, sillä hän oli ainoa,\njoka osasi sen sävelen. Muut seisoivat siinä kuin pilvistä nakatut.\n\n\"Herran Jestan!\" huudahti rouva Nüssler, \"mitä tämä on?\" -- \"Mitä?\"\nhuudahti Jokkum, \"_Miina_, sanoo hän?\"\n\n\"Hyväinen Jumala, Jokkum, älä toki pakaja!\" huudahti rouva Nüssler.\n\"Miina, mitä tämä on, mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?\"\n\nMutta Miina lepäsi niin lujasti ja rauhallisesti Rudolfin rinnalla,\nikäänkuin ei hän enää milloinkaan voisi päätänsä nostaa, eikä\nmilloinkaan sanaa hiiskahtaa. -- Kurz älysi asian kaikkein\nensimäiseksi, pari laskuosotusta oli jolahtanut hänen päähänsä, ja\nJokkumin varallisuuden tila muodosti niissä pääluvun, ja laskun\ntulos miellytti häntä niin suuresti, että hän taas rupesi hyppimään\nvuorotellen toisella ja toisella jalallaan, mutta tällä kertaa ei\ntehnyt hän sitä puolalaisen karhun tavalla, ei, vaan niinkuin villi\nindianilainen, joka tanssii voitonriemusta, ja Bräsig rämisti siihen\ntahtia. Rehtori Baldrianin naama oli ainoa rauhallinen kohta koko\ntässä yleisessä hämmennyksessä ja se näytti yhtä käsittämättömältä\nkuin minun oma muotoni, tirkistäissäni hebrealaiseen raamattuun.\n\n\"Mitä tämä on, mitä tämä merkitsee?\" huudahti rouva Nüssler ja\nheittäytyi tuolille. \"Minun molemmat pienet tyttöseni samana päivänä!\nJa te sanoitte kumminkin tahtovanne heitä vartioita!\" sanoi hän\nkiivastuneena Bräsigille.\n\n\"Rouva Nüssler\", sanoi Bräsig, \"enkö minä ole heitä vartioinnut, niin\nettä luuni vielä ovat arat; mutta vahinko ei tule kello kaulassa,\nkuka sitä voi estää? -- Mitä sanot sinä, Jokkum?\"\n\n\"Minä en sano mitään; mutta minun äiti vainajani sanoi aina:\nkannedaatti ja opettajatar...\"\n\n\"Jokkum\", huudahti rouva Nüssler, \"sinä otat minulta vielä hengen\nsillä paljolla pakinallas, jonka tuolta lurjukselta Rudolfilta olet\noppinut\".\n\n\"Pöllöpää!\" huusi Kurz väliin ja hyppi ympäri pariskunnan, \"miks'et\nsitä minulle heti sanonut? Minä olisin sinulle kaikki heti anteeksi\nantanut tämän pienen, kiltin miniän tähden\", ja samassa veti hän\nMiinan pään esille ja suuteli häntä.\n\n\"Taivaan pyhät!\" huudahti rouva Nüssler, \"nyt kutsuu Kurz häntä jo\nminiäksensä ja suutelee häntä, Ja hänen poikansa ei ole vielä mitään\nja Miina on vielä varsin ymmärtämätön tyttö\".\n\n\"Vai niin?\" sanoi Bräsig, \"te arvelette sentähden että hän on\nnuorempi. -- Tulkaapa vähäisen tänne, minä tahdon sanoa teille\njotakin kahdenkesken\", ja samassa veti hän rouva Nüsslerin erääsen\nsoppeen ja siellä katselivat he molemmat yksimielisesti nurkassa\nolevaan sylkilaatikkoon. \"Rouva Nüssler\", sanoi Bräsig, \"mikä sopii\ntoiselle, sopii myöskin toiselle! te olette antaneet siunauksenne\nLiinalle, miksi ette myöskin Miinalle? Totta kyllä, että hän on\nymmärtämättömämpi, koska hän on nuorempi; mutta, rouva Nüssler,\nerotus kaksoisten välillä iän suhteen on niin mitätön, ettette sitä\nsaata lukuun ottaa, ja ilman sitä, -- kääntäjälle on teidän kumminkin\nantaminen tyttärenne; mitenkä tämä liitto on päättyvä, ei voi kukaan\neläväinen tietää, koska emme ymmärrä mitään papin asioista, sillä\nte ja Jokkum ja minä emme ole yksikään papiksi lukeneet. Mutta\nkaksintaistelian kanssa -- näittekö, kuinka hän seisoi, ikäänkuin\ntahtoisi hän käydä koko maailman kanssa miekkasille -- se perhanan\nlurjus! -- näettekö, hänen kanssansa maamiehenä kyllä tulemme\ntoimeen, häntä voitte te ja Hawermann ja minä ja, jos niiksi tulee,\nvielä Jokkumikin silmällä pitää, opastella ja oijennella. -- Ja\nnäettekö, rouva Nüssler, minä luulin aina, että Jokkum aikaa voittain\nmiehistyisi, mutta miehistyykö hän? Ei, hän ei miehisty, ja sentähden\nvoipi tämä nuorukainen vävypoikana tulla teille siunaukseksi, ja hän\nnimittäin johonkin kelpaa, sillä me vanhenemme vanhenemistamme, ja\nkun minä kerran silmäni ummistan -- no, siihen on kai vielä aikoja\nkuluva -- mutta se olisi oleva minulle suuri lohdutus, jos tietäisin\nteillä olevan jonkun, joka katsoo teidän parastanne\".\n\nJa tuo vanha herra katseli tuijotteli sylkilaatikkoon, ja rouva\nNüssler halasi häntä kaulasta ja antoi hänelle ensimäisen suudelman\neläissänsä ja lausui ystävällisesti ja levollisesti: \"Bräsig, jos te\ntoden perästä sen oikeana pidätte, niin ei se voi olla Jumalan tahtoa\nvastaan\".\n\nMoni lehvikkö on nähnyt raittiimpia, verevämpiä, tulisempia\nsuudelmia, mutta tuo vanha sylkilaatikko tuvan nurkassa ei kuitenkaan\nvaihtaisi heidän kanssansa.\n\nJa rouva Nüssler kääntyi takasin seuraan ja kävi Rudolfin luo ja\nsanoi: \"Rudolf, minä en sano muuta kuin: Jumalan nimeen sitte\",\nja veti Miinan ja Liinan luoksensa ja asetti heidät vuorotellen\nrinnallensa, niinkuin hän monta vuotta sitte oli tehnyt, ja toivo\nrehotti taas raittihimpana, vihreänä seppeleenä hänen vieressänsä,\nniinkuin se monta vuotta sitte oli tehnyt, ja kuiskaili samoja\nsuloisia sanoja hänen sydämeensä, kuin silloin; ja kuitenkin oli\ntänään laita ihan toinen, kuin silloin. Silloin lahjotti se hänelle\nnuo molemmat pienet kaksoiset, tänään tahtoi se ne häneltä ottaa;\nmutta toivo on rohkea kuin mehiläinen, se tungeikse joka kukkaseen ja\nimee siitä mettä.\n\nJa Bräsig käveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa ja piti\nnenäänsä ilmassa ja kuorsahteli ja veti silmäkarvansa korkealle ja\nlevitti lyhyet koipensa niin arvokkaasti ja ylpeästi harilleen,\nkuin olisi hän lasten oikea isä ja olisi päättänyt tänään naittaa\npois heidät, ja hänen seurassansa käveli ihmeen ihana naishahmu,\nmyöskin seppele kädessä, ja se seppele oli sammalista ja keltaisista\ntalvikukista, mutta se soveltui varsin hyvin yhteen noiden vakaisten,\nuskollisten silmäin kanssa, ja se hahmu tarttui hiljaa hänen käteensä\nja veti hänen yhä uudestaan äidin ja lasten luo ja hän laski\nkätensä heidän päänsä päälle ja kuiskasi heidän korvaansa lempeitä,\nystävällisiä sanoja.\n\nJa Rudolf lähestyi Gottliebiä ja antoi hänelle kättä: \"Eikö niin,\nGottlieb, tänään et sinä enää ole minulle vihainen?\" ja Gottlieb\npuristi hänen kättänsä Ja sanoi: \"Kuinka voit sinä semmoista\najatella, rakas veli! Anteeksi antaminen on kristityn velvollisuus\".\n\nRehtori rykäsi kurkkuansa, ikäänkuin aikoisi pitää taas pienen\npuheen, ja Kurz tempaisi häntä takinliepeestä ja pyysi häntä Jumalan\ntähden, ettei hän pilaisi asiaa, ja nyt vasta havaittiin, että Jokkum\noli kadonnut seurasta. -- Missä oli Jokkum? \"Herranen aika, missä on\nJokkum?\" huudahti rouva Nüssler.\n\n\"Niin, missä on Jokkum?\" kysyttiin kaikkialla ja Bräsig lähti\nensimäiseksi liikkeelle, häntä etsimään ja huusi ulos porstuan ovesta\npihalle: \"Jokkum!\" riensi takaovelle ja huusi puutarhaan: \"Jokkum!\"\nja tullessansa takasin näki hän kyökissä tulipunaset kasvot, jotka\npuhaltelivat hiilokseen suuren kuparikattilan alle, ja ne olivat\nJokkumin kasvot.\n\nTuvassa ollessaan oli hän yht'äkkiä saanut päähänsä, että näin\nerinomaisessa tilaisuudessa oli hänenkin jotakin tekeminen, ja\nhänen sydämensä oi tullut niin lämpimäksi, että nuo viisikolmatta\nastetta ulkona varjossa tuntuivat hänestä vielä liian viileältä, ja\nsaadaksensa ulkopuolisen ihmisensä sisäpuolisen kanssa sopusointuun,\noli hänen mieleensä heti johtunut punsinteko, sillä millään muulla\ntavalla ei hän perheellistä juhlaa voinut vietettäväksi ajatellakaan\nja hän puhalteli nyt voimainsa perästä, ja Bräsig joutui hänelle\navuksi ja maisteli keitosta, ja niin tulivat he vihdoin yhdessä\nsisään, kantaen rouva Nüsslerin suurinta soppavatia, tulipunasina\nkuin aarretta vartioitsevat lohikärmeet, ja asettaessaan vadin\npöydälle, lausui Jokkum: \"Kas tässä!\" ja Bräsig sai molemmille\nkaksoisomenille: \"Menkää kiittämään isäänne! Hän pitää huolta aina\nkaikista\".\n\nSillä aikaa kuin nyt vanhat herrat istuivat punsimaljan ääressä,\nsillä nuorilla oli kyllä muutakin tekemistä, meni rouva Nüssler\nhiljaa ulos ovesta; hänen täytyi itseksensä neuvotella vanhemman\nystävän kanssa, kuin Bräsig oli, ja nuo pienet kaksoisomenat olivat\nvaipuneet kokonaan vastaisen onnellisuutensa ihaniin unelmiin ja\nheräsivät niistä ainoastaan silloin, kun pehtori Bräsig päästi jonkun\nlystillisen pilapuheen, silloin tulivat heidän punaset poskensa\nkainostellen näkyviin tuon vastaisen onnenpuun kaunisten, vihreäin\nlehtien takaa ja loistivat niin suloisesti, että Bräsig yhä taas sai\nhalua laskemaan pilojansa.\n\n\"Niin\", sanoi hän Gottliebille, \"kaikilla on loppunsa. Te tahdoitte\nkääntää _minua_! Olkaa vaan varuillanne, minä käännän teidän --\nLiinan avulla käännän minä teidän\".\n\nJa kun Gottlieb aikoi vastustella, nousi Bräsig istuimeltaan ja\nantoi hänelle sydämellisesti kättä: \"Antakaa sen olla, intoa pitää\nteissä kumminkin olla, vaikka pastorikin olisitte, ja minä ajattelen\nhyvää teistä, sillä tupakkakumppanit eivät hylkää toinen toistansa.\n-- Ja te luikari, malttakaapa\", sanoi hän Rudolfiin kääntyen, \"te\nolette onkineet pois minun turpani; mutta Hilgendorf on kyllä teidän\nopettava huilua soittamaan\", ja niin puhein lähestyi hän nuorta\nonkikumppaniansa ja kuiskaisi hänelle korvaan: \"ei vahinko suuri!\nTeidän pitää vaan aina, kun mittaatte kapan jyviä, ajatella Miinaa,\nja kun keväällä seisotte ulkona pellolla kymmenkunnan äestäjän\nkeskellä ankarassa itätuulessa, joka ajaa nenänne täyteen savipölyä,\nettä tuntuu siltä, kuin tahtoisi pääskynen tehdä, sinne pesänsä,\nja aurinko kurkistelee pölypilven läpitse pyöreänä ja punasena\nkuin vaskikattila, silloin on teidän ajatteleminen, että ne ovat\nMiinan kasvot, jotka katselevat alas teihin. -- Eikö niin, kiltti\nristilapseni?\"\n\nSillä aikaa oli nyt rehtori juonut kolme lasia punsia, kummankin,\nmorsiusparin kunniaksi yhden ja yhden kaikkein kunniaksi yhteisesti,\nja nyt ei hän enää antanut itseänsä pidättää, ei edes Kurzinkaan,\nvaan piti vihdoinkin kauvan säästetyn puheensa ja alkoi esipuheen\nesipuheesta. Hän nousi istuimeltaan, otti teelusikan ja sokeripihdit\nkäteensä, jotka kahvikalasin jälkeen vielä viruivat pöydällä, yskäisi\npari kertaa merkiksi, että nyt oli alkava, ja kun hän havaitsi,\nettä kaikki häntä silmäilivät ja että Jokkum laski kätensä ristiin,\ntarkasteli hän ensin hyvin syvämietteisesti milloin lusikkaa, milloin\npihtejä. Yht'äkkiä kurotti hän teelusikan ihan Bräsigin nenän alle\nja kysyi häneltä tarkasti, ikäänkuin olisi Bräsig sen varastanut ja\ntäytyisi hänen nyt tunnustaa: \"Tunnetteko tätä?\" -- \"Tunnen\", vastasi\nBräsig, \"mitä sitte?\" -- Ja rehtori piti pihtejä Kurzin silmäin\nedessä ja kysyi häneltä samoin, tokko hän niitä tunsi. Kurz tunsi ne\nkyllä, olivathan ne Jokkumin.\n\n\"Niin\", pitkitti rehtori nyt puhettansa, \"te tunnette ne, se on:\nteillä on aistillinen käsitys niistä, voitte ne erottaa muista\nesineistä värin, kiillon muodon puolesta; mutta sitä siveellistä\nmerkitystä jonka minä niille annan, te ette tunne\". Hän katseli\nympärillensä, eikö kukaan tahtonut häntä vastustella; mutta kun\nkaikki vaikenivat, jatkoi hän. \"Niin, sitä ette tunne! Minun\non se teille ilmottaminen ja selittäminen. Näettekö, kauvan ei\nole viipyvä, niin tulee tämän talon toimelias emäntä ja korjaa\nlusikan ja pihdit, jotka tässä näennäisesti olivat erillään toinen\ntoisistansa, pöytälaatikkoon, jossa ne lepäävät yhdessä; tuhannen\ntuhansissa perheissä lepäävät ne yhdessä _samassa_ pöytälaatikossa;\nja tuhannen tuhatta vuotta takaperin lepäsivät ne yhdessä _samassa_\npöytälaatikossa. Se on vanha, pyhä tapa, sillä mitkä yhteen kuuluvat,\nniitä ei saa erottaa. Ja Aatami\" -- hän kohotti sokeripihdit ilmaan\n-- \"ja Eeva\" -- hän piti teelusikkaa näkyvillä -- \"kuuluivat yhteen,\nsillä Jumala oli heidät toinen toistaan varten luonut\" -- hän piti\nniitä molempia korkealla -- \"ja Jumala itse pani heidät yhteen\nparatiisin pöytälaatikkoon. -- Ja mitä teki Noah? Hän rakensi arkin,\npöytälaatikon -- jos niin tahdotte, rakkaat kuuliani -- ja kutsui\nuros- ja naaraspuoliset eläimet ja ne tottelivat hänen ääntänsä\" --\nnyt hän kuljetti sokeripihtejä yli pöydän sillä tavoin nimittäin,\nettä hän vuorotellen aukaisi ja taas sulki niitä, ja sysäsi\nteelusikkaa perästä päin -- \"ja menivät...\" --\n\n\"Sisään!\" huudahti Bräsig, sillä joku oli koputtanut ovelle, ja\nsisään astui Fritz Triddelfitz. Hän toi terveisiä Hawermannilta\nherra Nüsslerille ja kysyi, eikö hän tahtonut lainata Hawermannille\npari turnipsiraitia, sillä Pümpelhagenissa alkoi nyt turnipsinleikon\naika. Tämä teki häiringön, mutta rehtori pysyi asennossaan, valmisna\npuhumaan.\n\nKyllä vaan, sanoi Jokkum, hän oli ne lainaava, ja kun Fritz\npunsinhajusta ja rehtorin liikenteistä, jotka hän hyvin tunsi niiltä\najoilta, jolloin rehtori oli hänen selkäänsä pehmittänyt, havaitsi\nettä täällä oli jotakin erinomaista tekeillä, kävi hän varpaisillaan\nyli lattian ja istui pöydän ääreen, ja Jokkum lausui: \"Miina, täytä\ntoki Triddelfitzillekin lasi\".\n\nFritz joi ja rehtori oli taas alkamaisillaan.\n\n\"Alottakaa taas alusta\", sanoi Bräsig, \"sillä Triddelfitz ei muuten\ntiedä niistä on kysymys\".\n\n\"Me puhuimme siis...\" alotti rehtori.\n\n\"Sokeripihdeistä ja teelusikasta\", huudahti Kurz harmistuneena,\n\"ja että niiden paikka on pöytälaatikossa\", ja samassa otti hän\nne hopeakalut rehtorin kädestä ja viskasi ne pöytälaatikkoon ja\nsanoi: \"Kas niin, nyt ovat uroot ja naaraat Noahn arkissa, ja\nminä arvelen, meikäläiset ovat myöskin sinne tulevat. -- Teidän\non nimittäin tietäminen, Triddelfitz, että me vietämme täällä\ntänään kahdenkertaista kihlausta, se on pääasia, ja mitä rehtori\ntäällä veisailee, on vaan lörpötystä samasta asiasta. -- Kuinka voi\nHawermann?\"\n\n\"Kiitoksia vaan\", lausui Fritz, \"hän voi hyvin\", Ja nousi\nistuimeltaan ja toivotti onnea molemmille pariskunnille, tosin varsin\nvalituilla sanoilla, mutta kumminkin vähän välinpitämättömästi,\nikäänkuin vietettäisiin täällä vaan syntymäpäivää ja olisi noilla\nkaksoisomenilla tapana mennä kihloihin joka vuosi. -- Rehtori\nseisoi vielä yhä valmisna puhumaan.\n\n\"Liina, täytä toki eno rehtorin lasi\", sanoi Jokkum.\n\nSe tapahtui, ja rehtori joi; mutta sen sijasta että sen olisi pitänyt\nsaada hänet toiselle mielelle, sekotti punsi vaan ja hämmensi\nvielä enemmän hänen ajatuksiansa, jotka hän puhetta pitääkseen\noli ko'onnut, ja hänen aivoissansa syntyi täydellinen sekamelske,\nsillä kukin niistä pyrki ensiksi päästä liikkeelle lähtemään, mutta\njoka kerta, kuin joku niistä tuli näkyviin, ajoivat lässäoliat,\nmilloin Jokkum, milloin Kurz, milloin Fritz Triddelfitz, ne takasin\nyhden toisensa perästä, ja kun hän nyt vihdoin tahtoi tuoda esille\nsyviä mietteitään onnellisesta avioliitosta, kysyi Bräsig häneltä\nmitä viattomimman näköisenä: \"Te olette varmaankin aina eläneet\nonnellisessa avioliitossa, herra rehtori?\" Ja rehtori Baldrian istui\nrahille, syvästi huo'aten, eikä vielä tähän asti ole kukaan selkoa\nsaanut, koskiko tämä huokaus avioliittoa vai puhetta. Minä puolestani\nluulen sen koskeneen jälkimäistä, sillä minä pidän helpompana asiana\nluopua onnellisesta avioliitosta kuin onnistuneesta puheesta.\n\nNyt oli kumminkin tullut ilta ja rehtori, Kurz ja Triddelfitz\nsanoivat jäähyväiset, ja Rudolfin täytyi lähteä muassa, sillä Bräsig\nja rouva Nüssler olivat saaneet päähänsä, että hänen heti oli\nryhtyminen uuteen toimeensa ja tekeminen loppu tuosta joutilaana\nloipertelemisesta. Jokkum ja Bräsig saattoivat heitä kappaleen matkaa.\n\n\"Mitä toimii teidän nuori isäntänne, Triddelfitz?\" kysyi Bräsig.\n\n\"Kiitoksia, herra pehtori; hän on varsin verraton; hän piti tänään\naamulla puheen päivätyöläisille ja se oli puhe, joka kelpasi\".\n\n\"Mitä?\" huudahti Kurz, \"pitääkö hänkin puheita?\"\n\n\"Mitä oli hänellä puhumista?\" kysyi Bräsig.\n\n\"Mitä hän piti?\" kysyi Jokkum.\n\n\"Puheen\", sanoi Triddelfitz.\n\n\"Minä luulin hänen aikovan ruveta maamieheksi\". sanoi Jokkum.\n\n\"Niin kyllä\", sanoi Triddelfitz, \"mutta eikö hän maamiehenä voi\nmitään puhetta pitää?\"\n\nSe kävi yli Jokkumin ymmärryksen; maamies ja puhuja? Sitä ei ollut\nhän ennen kuullut, hän ei lausunut sanaakan enää koko iltana, ja kun\nhän meni maata ja oli nukkumaisillansa, sanoi hän siunatuksi lopuksi:\n\"Se mahtaa olla koko perhana mieheksi!\"\n\nBräsig ei niin helposti hellittänyt: \"Mitä on hänellä puhumista?\"\nkysyi hän uudestaan, \"jos päivätyöläisten kanssa jotakin on\nkeskusteltavana, niin onhan Hawermann saapuvilla\".\n\n\"Herra pehtori\", puuttui rehtori puheesen, \"hyvä puhe on aina\npaikallansa. Cicero...\"\n\n\"Mikä oli Cicero?\"\n\n\"Muinaisajan suurin puhuja\".\n\n\"Siitä en minä välitä; minä tarkotan, mikä hänen ammattinsa oli;\noliko hän maamies vai kauppamies, tai oliko hänellä joku virka, tai\noliko hän lääkäri, tai mikä hän oli?\"\n\n\"Sanoinhan teille, että hän oli muinaisajan suurin puhuja\".\n\n\"Minä muinaisajasta viisi veisaan! Jos ei hän mitään muuta ollut --\nminä en voi kärsiä noita vanhoja lörpötteliöitä. Ihmisen pitää osata\njotakin tehdä. Ja sen minä sanon teille, Rudolf, älkää ruvetko vaan\npuhujaksi; onkia saatte kyllä minun puolestani, ahvenia tai ihveniä,\nyhdentekevä, mutta puhumisen laita on ihan sama, kuin pistäisitte\nonkenne kaivoon. Ja nyt hyvää yötä! Jokkum tule!\" Ja niin erkanivat\nhe; ja Fritz Triddelfitz poikkesi oikealle kädelle Pümpelhagenin\nkesantopellolle ja kaikenlaisia ajatuksia pyöri hänen päässänsä.\n\nHän ei suinkaan kateinen ollut, mutta se harmitti häntä kuitenkin,\nettä hänen molemmilla koulukumppaneillansa Rahnstädtin ajoilta jo oli\nkummalakin morsian, eikä hänellä ollut mitään. Hän osasi kumminkin\nlohdutella itseänsä. Ei, sanoi hän, molemista morsiamista, kuin\nhe olivat saaneet, hän viisi piittasi: jos joku olisi hopeaisella\ntarjottimella noita molempia kaksoisomenia hänelle tarjonnut, hän\nei olisi niitä ottanut. Lovisa Hawermann voi myöskin mennä niin\npitkälle, kuin tietä kesti. Fritz Triddelfitz ei ollut mikään hölmö,\nhän ei poiminut ensimäisiä luumuja, kuin hänen tiellensä sattui,\nsillä ensimäiset luumut olivat madon syömiä, hän odotti ennemmin\nsiksi, että ne olivat täydellisesti kypsyneet, ja silloin voi hän\nniitä poimia sekä ylhäältä että alhaalta puusta ja niiden joukkoon\nluki hän vielä kaikki pienet tytöt, jotka kahdella sievällä jalalla\nhyppelivät ympäri mailmassa, ja olihan hänelle jo kumminkin hevonen\nluvattu ja näinä päivinä oli hän menevä ostamaan Kyösti Prebberovin\ntamman.\n\nLuku 20.\n\nNuoren rouvan silmät aukenevat, ja epäsopu alkaa hiljakseen. Miksikä\nnuori herra ei tahdo käydä vieraisilla Jokkum Nüsslerin luona eikä\nnuori rouva Pomukkelskopin luona. -- Pomukkelskopin aatelisista\nhommista ja Kanasen mesileivistä. Minkä suloisen tunteen Aksel\nsai tästä rauhallisesta, yksinkertaisesta perheestä ja kuinka\nhän antoi Bräsigille matkapassin. Miksikä Bräsig puhuu vihan\nvimmassa pannukakosta, ja miksikä Fritz Triddelfitz hevosen selässä\nkäyntöjalkaa ratsastaen yhä huutaa \"hurraa\".\n\n\nNiin sai nyt kaksi viikkoa kuluneeksi, jotka Aksel, sen sijasta että\nhänen olisi pitänyt sillä aikaa ottaa selkoa kartanon tiluksista ja\nsiitä tavasta, millä niitä viljeltiin, suurimmaksi osaksi vietti\nnikkari Flegelin luona työvajassa. Malli hänen peltokoneesensa,\njolla hän yht'aikaa aikoi kyntää, äestää ja kokkareita möyhentää,\noli nimittäin saapunut, ja hänen täytyi tietysti saada nyt kone\nvalmiiksi itsensä ja koko mailman hyväksi. Kirjeet ja rätingit ynnä\nmuut kirjalliset toimet, joita suurella maatilalla kysymykseen\ntulee, jäivät sentähden tekemättä, ja kun hän päivällisatrialle tai\nillalliselle tuli, osotti hänen muotonsa selvästi tuolle nuorelle\nemännälle, kuinka raskaasti hän oli työtä tehnyt.\n\nJa ken uskoo helpommin kuin nuori vaimo? Morsian ehkä? Eipä niinkään!\nMorsian on epäilevä, hän kyselee ja tiedustelee muilta, hän tahtoo\nensin tulla tuntemaan miehen, jota hän rakastaa; mutta kun hän luulee\nhänen tuntevansa ja antaa hänelle sydämensä, iäksi päiväksi, silloin\non hän varma ja seuraa miestänsä sokeasti, kunnes kerran väkivallalla\ntempaistaan peite pois hänen silmiltänsä, ja vielä sittekin\nponnistelee hän vastaan eikä tahdo nähdä ja pitää velvollisuutenansa,\nolla uskomatta sitä, mitä silmillänsä näkee.\n\nEihän se ollutkaan mitään pahaa, mitä Aksel koetti uskottaa\nvaimollensa, se oli vaan tyhmyyttä ja hän itse uskoi, että hän teki\ntyötä vastaiseksi hyväksensä; mutta se oli pahasti, ettei hän asiaa\nymmärtänyt ja ettei hänen vaimonsa sitä ymmärtänyt, sillä vaikka\nFridalla oli kyllä kirkkaat silmät ja selvä pää, ei hän kuitenkaan\ntullut ajattelemaan, että Akselin laita voi toisin olla kuin hänen,\njoka joka päivä kävi läpi kyökit ja kellarit, maitohuoneet ja\nvoipuodit, oppiaksensa talouden toimia ja voidaksensa itse kerran\nottaa emännyyden ohjat omiin käsiinsä.\n\nMutta kaikilla on aikansa ja vanha lampuri Köpke sanoi: yhdeksäntenä\npäivänä saavat koiran penikatkin silmät.\n\nFrida käveli eräänä päivänä illan tullessa edes takasin sen korkean\npensasaidan varjossa, joka ulottui siihen pihan kulmaan asti, jossa\ntyövaja oli, ja hänen nyt täällä ajatuksissaan kävellessänsä kuuli\nhän aidan toiselta puolelta pakinaa ja herjaussanoja, ikäänkuin olisi\nkaksi ihmistä joutumaisillaan toinen toisensa tukkaan: \"Vai niin? Se\nei kelpaa sinulle? Luuletko sen minulle sitte kelpaavan? -- Roisto,\nmitä sinä siinä virut tielläni? -- Mitä sinä täällä lurjustelet?\nKyllä minä sinun opetan\", ja samassa viskattiin jotakin hyvällä\nvauhdilla ovea vastaan.\n\nFrida tuli uteliaaksi ja kurkisteli aidan raosta, mutta näki vaan\nyhden ainoan henkilön, tuon vanhan nikkarin, Fritz Flegelin; ketään\nmuuta ei ollut näkyvissä, ja hän torueli ja pakisi ainoastaan omain\ntyökalujensa kanssa. Semmoinen riehuminen yksin päinsä näyttää varsin\nhullunkuriselta, ja Frida katselikin naurussa suin, kuinka vanhus\nkiroten ja sadatellen: \"Virukaa missä vietävässä tahanne! Minäkö\nteistä välittäisin?\" oli aikeissa viskata yhden kalun toisensa\nperästä työvajaan, mutta aina vaan heittää mätkäytti ne vajan\nraollaan olevaa ovea vastaan ja taas tarttui tukkaansa ja rupesi sitä\npöyhimään Ja toisinaan taas herkesi hän äkkiä ja katseli tuijotteli\ntuimasti alas maahan: \"Senkin vietävän nauta! Sinun tähtesi minulle\nkaikki tämä kiusa ja kurjuus!\"...\n\n\"Hyvää päivää, kummi\", lausui eräs toinen ääni ja päivätyöläinen\nKegel tuli hänen luoksensa ja nojasi lapioonsa, \"mitä sinä vielä\ntäällä toimit? Onhan jo pyhäilta käsissä\".\n\n\"Toimit! Onko tämä toimimista! Turhaa puuhaa on tämä. Mitä? Tämäkö on\nmalli olevinansa? Minä osaan varsin hyvin mallin mukaan työtä tehdä,\nmutta mokoman mallin mukaan ei itse paholainenkaan mitään toimeen\nsaa\".\n\n\"Onkohan teillä vielä se sama susi tekeillä, jota jo kauvan aikaa\nsitte alotitte?\"\n\n\"Mitä kai muuta! Tulevana kesänä voit käydä kysymässä, joko on\nvalmis\".\n\n\"Hänellä mahtaa kumminkin olla hyvä pää, koska hän semmoisen kalun on\nkeksiä voinut\".\n\n\"Vai niin! Sitä sinä luulet? Minä tahdon sanoa sinulle: keksiä voi\nkyllä jotakin mikä pöllöpää hyvänsä, mutta _tehdä_ jotakin, kummi;\n_tehdä_ jotakin kelvollista, siinä on temppu! Näetkös, mailmassa on\nkolmea lajia ihmisiä: muutamat ymmärtävät, mutta eivät osaa tehdä,\nmuutamat taas eivät ymmärrä, mutta osaavat kumminkin tehdä, ja\nmuutamat taas eivät ymmärrä eivätkä osaa tehdä, ja näiden viimeisten\njoukkoon kuuluu _hän_\", ja samassa heitti hän taas erään vaajan päin\nvajan ovea, \"ja sen kanssa täytyy minun nyt, tukka hiessä, vaivata\nitseäni\".\n\n\"Niin kummi, vähän kummallinen on hän tosiaankin. Sanoihan hän silloin,\nettä meidän vaan oli tarvis mennä rohkeasti hänen luoksensa ja\nilmottaa hänelle asiamme, jos meiltä jotakin puuttui; no, minä\nmeninkin hänen luoksensa ja pyysin saada häneltä enemmän perunamaata,\nmutta hän vastasi minulle, ettei hän voinut siihen mitään, ennenkuin\nhän kysyi neuvoa vanhalta pehtorilta. Niin, jos pehtori asiasta saa\nvihiä, niin ei synny siitä mitään, sillä hän tietää, että minä jätin\nperunani mullittamatta\".\n\n\"Anna vanhuksen olla rauhassa; hän on semmoinen, kuin hän on; hän\nsanoo minulle: Flegel, tee minulle auransiipi, ja minä teen sen,\ntahi sanoo hän: pyörät kaipaavat uusia kappoja, ja minä panen niihin\nuudet kapat, ja muusta mistään ei minun ole tarvis huolia; mutta\ntuon toisen kanssa! -- -- Saatpa nähdä, kummi, hän saa kynsiä vielä\nkorvansa taustaa\".\n\n\"Se on varma, se\", sanoi Kegel, \"ja perunamaa on jo luistanut minun\nkynsistäni\".\n\n\"Niin\", sanoi Flegel ja sulki vajan oven ja veti takin yllensä,\n\"mutta se oli varsin oikein! Ettet sinä saanut perunia, siihen olet\nitse syypää, miks'et mullittanut niitä? Ja jos pehtori antaisikin\nsinulle enemmän perunamaata, ei se sinua kuitenkaan auttaisi\".\n\n\"Se on totta, se\", sanoi Kegel, heitti lapion olallensa ja lähti\nMegelin kanssa tiehensä, \"se ei minua auttaisi, erittäinkään noiden\nmonien lasten tähden, mutta varma on, ettei se haitaksikaan olisi\".\n\nSanotaan kiitoksen lasten ja alhaisten suusta miellyttävän\nymmärtäväisintä ja ylhäisintäkin, ja se onkin totta; mutta yhtä\ntotta on, että moite samasta mitättömästä suusta sattuu kipeästi,\nerittäinkin jos se koskee ihmistä, josta me paljon pidämme. Ja\nmitähän merkitsi tämä pakina? Se oli tavallista lörpötystä, jommoista\ntuhat kertaa kuullaan tyhmäin ihmisten suusta, mutta myhäily katosi\nkuitenkin tuon nuoren rouvan huulilta ja mieli tuli pahaksi. Hänen\nmiehensä taitoa ja hyvää tahtoa täyttämään sitä, mitä hän puheessaan\noli luvannut, epäiltiin, ja tarkotus tällä kaikella oli, että Aksel\nei ollut mies tekemään, mitä hän oli ottanut tehdäksensä.\n\nFrida oli alakuloinen, Akselin tullessa illalliselle, ja hän sitä\nvastaan oli iloisella mielellä, ja tämäkin sopi jo hyvin huonosti\nyhteen.\n\n\"No niin, Frida kulta\", sanoi Aksel, \"nyt olemme jo jotenkin\ntäällä perehtyneet, nyt olisi luullakseni aika käydä naapureilla\nvieraisilla\".\n\n\"Niin kyllä, Aksel, mutta kenenkä luona?\"\n\n\"No, ensiksi tietysti rajanaapuriemme luona\".\n\n\"Mutta ennen kaikkia kumminkin pastorin luona\".\n\n\"Tietysti, hänen luonansa myöskin -- myöhempään\".\n\n\"Keitä muita on sitte enää jälillä?\" kysyi nuori rouva ja aprikoi\nitse mielessään, \"kartanonomistaja herra Pomukkelskopp ja arentimies\nNüssler\".\n\n\"Frida kulta\", sanoi Aksel ja tuli vähän vakaisen näköiseksi\nkasvoiltaan, \"arentimies Nüsslerin nimitit kai vaan pilan vuoksi;\narentimiesten kanssa emme tietysti saata mitään seuraa pitää\".\n\n\"Tästä asiasta on minulla toinen ajatus\", lausui Frida levollisesti,\n\"minä katson enemmän ihmiseen kuin hänen säätyynsä. Täällä voi olla\nlaita toisin kuin meillä Preussissa; mutta minun isäni huoneessa kävi\nmonta arentimiehen perhettä, miks'ei täällä? Nüsslerin rouva sanotaan\nolevan kelpo ihminen\".\n\n\"Minun pehtorini sisar. Hänen luoksensa en voi mennä; se ei käy\nlaatuun\".\n\n\"Mutta kartanonomistaja Pomukkelskopin luoksi?\"\n\n\"Tietysti; hän on kartanonomistaja, on rikas, on valtiosäätyläinen\nyhtä hyvin kuin minä...\"\n\n\"Ja on koko seudussa huonossa maineessa, ja hänen vaimonsa vielä\nhuonommassa. Ei, Aksel, sinne en minä milloinkaan mene\".\n\n\"Rakas lapsi...\"\n\n\"Ei, Aksel, minä luulen, että sinä et näe, miten asiat ovat. Jos\narentimies Nüssler olisi ostanut Gürlitzin kartanon, olisiko hän\nsilloin toinen mies, ja kärsitkö sinä silloin hänen luonansa\nvieraisilla?\"\n\n\"Ne ovat otaksumisia, jotka eivät kuulu tähän! Arentimielien luoksi\nen minä mene\", sanoi Aksel harmissaan.\n\n\"Enkä minä kartanonomistajan luoksi, niitä ihmisiä en voi kärsiä\",\nsanoi Frida myöskin vakaasti.\n\n\"Frida!\" rukoili Aksel.\n\n\"Ei, Aksel\", lausui Frida lujasti, \"minä matkaan huomenna sinun\nkanssas Gürlitziin, mutta en mene edemmäksi pappilaa, vaan poikkeen\nsinne\".\n\nSiihen asia päättyi; se ei ollut mitään riitaa eikä epäsopua; mutta\nkumpikin piti päänsä. Ja helposti ja mielellään olisi Frida antanut\nmyöden, jos hän olisi istunut illallispöytään sillä tuskallisella\ntunteella, että Akselilta puuttui älyä, arvostelemaan asiaa, ja\nlujuutta, sitä perille saamaan; ja kuinka helposti ja mielellään\nolisi Aksel antanut myöden ja olisi jättänyt Pomukkelskopin sillensä,\njos ei hänen mieleensä aina olisi muistunut, että Pomukkelskopp\noli rikas mies, jota hänen täytyi hyvitellä, sillä se voi joskus\nhäntä vielä auttaa; kuinka helposti ja mielellään olisi hän mennyt\narentimiehen perheesen, jos eivät nuo joutavat ennakkoluulot, joita\nhän sotaväessä palvellessaan oli päähänsä saanut, olisi estäneet\nhäntä nöyristämästä niskaansa.\n\nMutta se oli liian myöhäistä, asia ei enää ollut autettavissa,\nalkupuoli epäsopua oli päässyt huoneesen, ja ovi oli jäänyt\nraollensa, niin että loppupuolikin voi seurata perästä; sillä\nepäsopu on samannäköinen kuin paperileijan häntä, jolla lapset\nleikittelevät; pitkä on sen nauha ja siihen on kiinitetty paperin\nliuskoja vieretysten ja vaikka jokainen eri paperin liuska ei paljon\nmerkitse, tekevät ne kaikki yhteen kumminkin kokonaisen läjän, josta\non mahdoton selkoa saada, sillä siitä ei voi mitään alkua ei loppua\nlöytää.\n\nSeuraavana iltapuolispäivänä kävivät he Gürlitziin -- Aksel oli tässä\nkohden antanut myöden Fridalle, joka mieluisemmin kävi jalkasin kuin\najoi vaunuilla -- ja Aksel saatti rouvaansa pappilan veräjälle asti\nja lupasi taas tulla häntä noutamaan; itse meni hän herraskartanoon.\n\nPomukkelskopin perhe oli juuri juonut kahvinsa, ja Filip ja Natti ja\nnuo toiset lapset seisoivat pöydän ympäri kuin varsat seimessä ja\nkastelivat vehnäsiä sikurikahviin ja ryvettivät silmänsä ja pistivät\nteelusikat ja sormensa kuppeihin liottuneiden vehnäsien sekaan ja\nkirjottivat uljaan nimensä \"Pomukkelskopp\" pöydälle kaadettuun\nkahviin ja maitoon, ja nyhjivät ja lykkivät toinen toisiansa ja\nkatselivat samassa rakasta äitiänsä niin viattomannäköisinä, kuin\neivät olisi mitään pahaa tehneet; sillä Kananen istui myös pöydässä\ntahmeassa, mustassa leningissään ja piti järjestystä voimassa.\nTämä oli kaunis kuva perheellisestä onnesta, vehnäsien muruista ja\nsikurista, ja Pomukkelskopp istui sohvan kulmassa ja poltti tupakkaa.\nHän oli jo juonut kahvinsa, sillä isä joi aina ennakolta erityisestä\nkannusta puhdasta kahvia; mutta sekin oli vaan petosta, sillä Malla\nja Salla, jotka vuorotellen keittivät kahvia, joivat aina parhaan\nosan ja täyttivät sikurilla perhekannusta, mitä puuttui. Hän istui\nsiis sohvan kulmassa ja oli kohottanut vasemman jalkansa yli oikean,\nKlewen herttuan Adolfin määräyksen mukaan: \"Kun tuomari istuu\ntuomioistuimella, pitää hänen kohottaa vasen jalkansa oikean yli\"\nj.n.e., ja vaikk'ei hän tätä nykyä ollutkaan tuomari, niin oli hän\nkumminkin vielä paljoa enemmän, sillä hän oli tätä nykyä lainlaatia\nja ajatteli tänvuotisia valtiopäiviä, joille hän kaikissa tapauksissa\noli päättänyt mennä.\n\n\"Kanaseni\", sanoi hän, \"tänä vuonna menen minä valtiopäiville\".\n\n\"Vai niin?\" kysyi eukko, \"sinulla ei kai ole mitään muuta\ntilaisuutta, tuhlata rahoja?\"\n\n\"Kyhkyseni, se on minun velvollisuuteni; minun täytyy olla\nsaapuvilla, ja kalliiksi ei se myöskään tule. Tänä vuonna pidetään\nvaltiopäiviä tässä lähellä, Malchinissa, ja jos minä otan eväskontin\nmukaani...\"\n\n\"Vai niin? Ja minun kai pitää sillä aikaa vetää sinun saappaasi\njalkaani ja kahlata syvässä liejussa tanhualla ja pitää silmällä\nrenkejä?\"\n\n\"Kyhkyseni, sitä vartenhan on Kustaa täällä, ja jos minua tarvitaan,\nvoin tulla kotia minä hetkenä hyvänsä\".\n\n\"Mutta isä kulta\", sanoi Malla, joka yksinään koko seurasta silloin\ntällöin silmäili Rostockin lehteä, ja jota sentähden ja koska hän\naina tiesi, missä suuriherttua ja suuriherttuatar kunakin hetkenä\noleskelivat, pidettiin hyvin tarkkana valtiollisten olojen tuntiana\n-- sillä Pomukkelskopp itse luki ainoastaan viljan hintoja ja rahan\nkursia -- \"mutta isä kulta\", sanoi Malla, \"jos nyt jotakin tärkeätä\nesille tulee, esimerkiksi nuo punaset takit, josko te aatelittomat\nkartanonomistajat myöskin saatte käyttää punasia takkeja, tahi\nluostarikysymys, josko teidänkin naimattomilla tyttärillänne on\noikeus saada eläkettä luostarien tuloista, niin ettehän silloin\nvoi kotia päästä.\" Mallalla oli, näet, jo jonkinlainen aavistus\nsiitä, että luostariasia mahdollisesti vielä voi tulla hänen omaksi\nasiaksensa.\n\n\"No, ethän kai luule\", sanoi Pomukkelskopp ja nousi pystyyn ja\nalkoi käydä pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, \"että isäsi\nniin alentaa itsensä, että vetää samaa köyttä muiden aatelittomain\nkartanonomistajain kanssa ja äänestää heidän kanssansa ja laiminlyö\nsentähden oman taloutensa? Ei, jos täällä jotakin tapahtuu, kirjota\nvaan minulle, niin tulen minä, ja jos minun punasta takkia mieleni\ntekee, niin tiedän minä paremman keinon -- jokainen katsokoon itse\neteensä -- ja se on minulle oleva suurempi kunnia, jos saan sen\n_yksin_ kuin muiden rentusten kanssa, joilla ehkä on pari tuhatta\ntaaleria omana, ja kun minä kerran tulen kotia ja sanon: Malla kulta,\nminä yksin olen sen saanut! Silloin voit sinä ylpeillä isästäsi;\" ja\nsamassa koikki hän ympäri huoneessa ja puhalteli viattomain lastensa\nsilmiin tupakan savua, niin että he näyttivät kuin pasunaenkelit\npilvissä, joiden vaan oli tarvis pistää hölötin huulillensa,\ntoitottaaksensa isänsä kunniaa kuuluvaksi.\n\n\"Kopp, oletko tullut hulluksi?\" kysyi hänen rakas vaimonsa.\n\n\"Anna minun olla, Kanaseni! Aina vaan uljaasti! -- Sano minulle,\nkenenkä kanssa sinä seurustelet, niin sanon minä, kuka sinä olet. Jos\nminä äänestän aatelisten kanssa...\"\n\n\"Minun luullakseni olet sinä jo saanut kylliksi nenällesi\naatelisherroilta\".\n\n\"Kanaseni...\" sanoi Pomukkelskopp, vaan ei päässyt edemmäksi, sillä\nSalla, joka ompeli akkunan ääressä, hypähti ylös: \"Herranen aika,\ntuolla tulee herra von Rambow yli pihan\".\n\n\"Kanaseni!\" sanoi Pomukkelskopp uudestaan ja hänen silmistänsä tuli\nselvään näkyviin ankara moite, \"näetkös, aatelismies tulee _minun_\nluokseni. Mutta nyt ulos! ulos!\" kääntyi, hän lapsiparvensa puoleen\nja ajaa hoputti heidät ulos ovesta. -- \"Malla, pois kahviastiat!\nSalla, saa tänne pyhjinriepu! Ja Kanaseni\", hän pani oikein kätensä\nristiin, \"mene nyt ja ota toinen leninki yllesi!\"\n\n\"Mitä?\" sanoi Kananen, \"tulenko minä hänen luoksensa vai tuleeko hän\nminun luokseni? Semmoisena kuin hän minun tapaa, mahdan minä olla\nhälle hyvä kyllä\".\n\n\"Kanaseni\", rukoili Pomukkelskopp taivahisten tähden, \"minä pyydän,\nsinä turmelet tuolla mustalla aamupuvullasi koko asian\".\n\n\"Mukkel, oletko sinä ihan mieletön?\" kysyi Kananen eikä liikahtanut\npois paikaltansa, \"luuletko sinä hänen tulevan sinun tai minun\ntähteni? Hän tulee sentähden että hän tarvitsee meitä, ja\nkerjäläisille on tämä musta leninki hyvä kyllä\".\n\nMukkel rukoili vielä yhä, mutta turhaan. Malla ja Salla liepahtivat\nulos ovesta, asuansa vähän siivoamaan, mutta eukko jäi istumaan\njäykkänä kuin kanto.\n\nAksel tuli sisään ja tervehti pariskuntaa, ja tuota vanhaa mustaa\nleninkiä kohdeltiin yhtä höylisti kuin noita vihreäraitaisia housuja,\nsillä tuo nuori herra osasi niin oikealla ajalla ja oikeassa\ntilaisuudessa osottaa hienoa käytöstapaansa, että Pomukkelskopp\noikein ällistyi kaikesta tämän nuoren aatelismiehen ystävällisyydestä\nja nöyryydestä, ja Kananenkin tuli niin hyvälle mielelle, että hän\nkutsui rakasta puolisoansa \"Pokuksi;\" vielä tuo vanha, tahmea musta\nleninkikin häpesi omaa tyhmyyttänsä, niin että hän näytti itse oman\nomistajansa, Kanasenkin, silmissä kaiken tämän kohteliaisuuden ja\nhöyliyden loisteesi ihan ruosteenkarvaiselta. Ja nyt tuli Salla\nsisään ja oli jotakin etsivinänsä ja perästäpäin tuli Malla ja\nteki myös jotakin asiaa, ja Pomukkelskopp esitteli heidät, ja\nkohteliaasta puheesta syntyi nyt sivistynyt kun Sallan koruompelu\ntuli puheen aineeksi, ja kun Malla otti käsiinsä Rostockin lehden,\nkääntyi keskustelu valtiolliselle alalle. Ja Filip tuli sisään ja\nasettui nurkkaan äitinsä taa, ja nuo kaikki toiset pienoiset tulivat\npaikalle, aina yksitellen, ja asettuivat noiden molempain ensimäisten\ntaa, niin että Kananen vihdoin näytti oikealta vanhalta mustalta\nkanalta jonka taaksi poikaset hiipivät, haukan lennellessä ilmassa.\nJa kun äiti nyt otti liinavaatekaapin avaimen korista ja lähti ulos\novesta -- sillä, sanoi hän itseksensä, näin suurta kohteliaisuutta\ntäytyy toti jollakin tavalla palkita --, seurasi häntä koko parvi,\nsillä liinavaatekaapissa talletettiin niitä mesileipiä, joita Kananen\npiti varalla koko vuoden ja joita kahdesti vuodessa leivottiin. Ja\nnämä mesileivät olivat aina varsin kauniita, vaikka ne aikaa myöden\nsaivat hieman saksansaippuaisen maun, joka tuli liinavaatteiden\nläheisyydestä. Mutta siitä ei haittaa! Lasten makua ei ollut\nherkuilla pilattu, he olivat siihen pienestä asti tottuneet, ja jos\nei Akselin olisi täytynyt kuullella Pomukkelskoppia, niin olisi hän\nkyllä kuullut, kuinka ulkona kerjättiin ja manguttiin: \"Äiti, antakaa\nminulle! -- Äiti, minulle myös!\" Mutta Pomukkelskopp oli hänen\nkokonaan vallannut ja koetti tyrkyttää häneen hyvää ajatusta omasta\nitsestänsä ja rakastettavasta perheestänsä: \"Näettekö, herra von\nRambow\", sanoi hän, \"te tapaatte täällä hyvin yksinkertaisen perheen,\nminä olen hyvin yksinkertainen, minun vaimoni\" -- hän katsahti\nympärillensä, vieläkö Kananen oli lässä -- \"on varsin yksinkertainen,\nniinkuin nähneet olette, minun tyttäreni, minun muut lapseni on\nkasvatettu hyvin yksinkertaisesti. Meillä ei ole mitään vaatimuksia,\nme elämme vaan itseksemme onnellisena perhekuntana. Me emme välitä\nmuiden seurasta, Jumalan kiitos, meillä on kyllä itsestämme, mutta\",\nlisäsi hän ja hänen olentonsa sai arvoisan patriarkaalisen muodon,\n\"jokaisen täytyy vetää kortensa, jokaisella on määrätty työnsä, jonka\nhänen _täytyy_ toimittaa -- _täytyy_, sanon minä, kun hän sen kerran\non tehdäksensä ottanut, ja silloin ei ole myöskään Jumalan siunaus\npoisjäävä\".\n\nAksel myönsi kohteliaasti tämän olevan oivallisen järjestyksen.\n\n\"Niin\", sanoi Pomukkelskopp ja tarttui kauluksesta kiini pikku\nFilippiin, jolla oli suu täynnä kahdeksan kymmenettä osaa mesileipää\nja kaksi osaa saksansaippua, ja esitteli hänen nuorelle herralle,\n\"Filip, kumarra! -- Näettekö, tämän pienen pojan toimena on etsiä\nmunia, joita kanat munivat ulkopuolelle aitausta; jokaisesta\ntusinasta saa hän killingin ja rahat pannaan säästöön. Filip, kuinka\npaljo olet sinä jo koonnut, poikueni?\"\n\n\"Seitsemän taaleria, kolmeviidettä killinkiä\", vastasi Filip.\n\n\"Näetkö, poikaseni\", sanoi Pomukkelskopp ja taputti rakasta poikaansa\nposkille, \"Jumalan siunaus seuraa ahkeruutta, ja niin\" -- kääntyi\nhän taas Akselin puoleen -- \"on Natin toimena ko'ota vanhoja\nrautanauloja, hevosenkenkiä ja muita semmoisia, joista hän saa maksun\npainon jälkeen, ja Mari ja Heikki ja Kirsto kokoilevat omenia,\npääryniä ja luumuja jotka puista putoovat; ne ovat, tosin vielä\nsuurimmaksi osaksi röhkäleitä, mutta ei haita mitään, kaupunkilaiset\nostavat niitä kumminkin. Ja näettehän herra von Rambow, niin on\njokaisella minun lapsistani oma tehtävänsä\".\n\nAksel veti vähän suutansa nauruun. Kananen tuli samassa sisään,\ntuoden tullessaan pullon viiniä ja talrikillisen mesileipiä,\nja Pomukkelskopin iloksi oli hän vaihtanut tuon mustan pukunsa\nkeltaraitaiseen silkkileninkiin ja päässä oli hänellä aimollinen\nmyssy.\n\n\"Kanaseni\", sanoi Pomukkelskopp, \"ei sitä viiniä! Kun meillä on niin\nylhäinen vieras, pitää tuoda parasta sorttia!\"\n\n\"Tuo se itse sitte\", sanoi eukko tylysti.\n\nNiin tapahtui, ja Pomukkelskopp alkoi taas puheen: \"Niin, ja\nminun molemmilla vanhemmilla tyttärilläni on myös kummallakin eri\ntaipumuksensa, Salla pitää enemmän taiteesta, koruompelusta ja\nklaverinpelaamisesta, ja Mallaa miellyttää enemmän sanomalehdet ja\nvaltiotiede\".\n\nAksel lausui kummastustansa siitä, että Mallaa! huvittivat asiat,\njoista naiset eivät muuten paljon välitä, ja Malla vastasi, että\njonkun talossa täytyi kumminkin niistäkin huolta pitää, koska ei isä\nsitä tehnyt; ja koska isä nyt kumminkin oli valtiosäätyläinen, täytyi\nhänen toki tietää, mitä valtiopäivillä toimitaan, ja juuri silloin,\nkun herra von Rambow tuli; oli heillä puheena ollut, että isäkin tänä\nvuonna oli valtiopäiville menevä.\n\n\"Niin, herra von Rambow\", sanoi Mukkel, \"minä aion myöskin kerta\nsinne; en niiden rettelöjen tähden, joita minun aatelittomat\nvirkaveljeni ovat toimeen panneet, ne eivät minua liikuta, ja minä\ntunnen erotuksen aatelisten ja aatelittomani välillä varsin hyvin --\nei! minä tahdon vaan kerran mennä sinne ja tahdon näyttää heille,\nettä minä olen mies!\"\n\nAksel kysyi nyt, jotakin sanoaksensa, eikö Pomukkelskopp pitänyt\nmitään seuraa lähiseudun maamiesten kanssa.\n\n\"Kenenkä kanssa minä seurustelisin?\" kysyi Pomukkelskopp,\n\"arentimiehen kanssa Reksowissa? Hän on pöllöpää. Pehtorien kanssako?\nSemmoinen seura ei sovi minulle. Ja muuta seuraa ei täällä ole\nolemassa\".\n\n\"No sitte te seurustelette ainoastaan pastorin kanssa?\"\n\n\"En, en hänenkään kanssansa. Se mies ei ole alusta käyttänyt itseänsä\nniin, että minä tahtoisin mitään tekemistä hänen kanssansa; hän\nseurustelee henkilöjen kanssa, jotka eivät sovi minulle; hän on\nottanut huoneesensa teidän pehtorinne Hawermannin tyttären, ja minä\nen mielelläni näkisi, että minun tyttäreni tulisivat _sen_ kanssa\nlikempään tuttavuuteen\".\n\n\"Minä olen kuullut hänen olevan rakastettavan tytön\", sanoi Aksel.\n\n\"Kyllä vaan, sitä minä luulen\", sanoi Pomukkelskopp, \"enkä minä\ntahdokaan sanoa mitään pahaa tytöstä -- näettehän, herra von Rambow,\nminä olen vanha, yksinkertainen mies -- mutta Hawermannin tunnen minä\nvanhastaan, minä en tahdo sanoa, että hän minua silloin petti,\nmutta... se tapa millä teidän oma isänne ja pappilalaiset saattoivat\ntytön ja nuoren herran von Rambowin yhteen, ei voinut minua\nmiellyttää\".\n\n\"Minun orpanani Fransin?\" kysyi Aksel.\n\n\"Niin, hänen nimensä on kai Frans? Häntä minä tarkotan, häntä joka\noli täällä Hawermannin luona maanviljelysopissa. Minä en häntä tunne,\nsillä minun huoneessani hän ei ole käynyt. Onkin minusta varsin\nmieleen, siihen katsoen, mitä ihmiset keskenänsä puhuvat\".\n\n\"Hän kirjotteleekin vielä yhä tytölle kirjeitä\", sanoi Kananen.\n\n\"Ei, äiti\", sanoi Malla, \"sitä ei voi sanoa, hänen kirjeensä tulevat\naina pastorille. Meidän postinkuljettajamme tuo nimittäin aina\npastorin kirjeet muassa\", lisäsi Malla, Akseliin kääntyen.\n\n\"Se on yhdentekevä, se\", sanoi Kananen, \"säkkiä lyödään, aasia\ntarkotetaan\".\n\n\"Tätä en ole vielä ennen kuullut\", sanoi Aksel ja katseli hyvin\narvelevasta pitkin nenäänsä.\n\n\"Min\", vakuutti Pomukkelskopp, \"senhän tietävät kaikki ihmiset.\nTyttö juoksenteli yhä hänen perässänsä, tehden isällensä ja teidän\nsisarillenne, ja jos jotakin häirinköä tuli heidän välillensä, osasi\nHawermann ja pappilan herrasväki heidät taas sovittaa\".\n\n\"Ei, isä kulta\", huudahti Salla, \"heidän pääapulaisenansa oli vanha\nBräsig, hän kuljetti yhä sanomia toiselta toiselle\".\n\n\"Ken on oikeastaan tuo vanha Bräsig?\" kysyi Aksel jo hyvin äkäisenä.\n\n\"Köyhä vaivainen on hän!\" huudahti Kananen. \"Se hän on\", sanoi\nPomukkelskopp ja pöyhenteli itseänsä, \"ja on saanut pienen eläkkeen\nherra kreiviltä, eikä hänellä nyt ole mailmassa muuta tekemistä\nkuin juosta kylästä kylään, talosta taloon ja panetella ihmisiä, ja\npäälliseksi on hän vielä...\"\n\n\"Ei, isä\", puuttui Malla puheesen, \"antakaa minun sanoa se. Herra von\nRambow, se mies on -- demokraatti, täydellinen demokraatti!\"\n\n\"Se hän on\", vakuutti Pomukkelskopp, \"ja ihmehän olisi, ellei se\nveijari vielä kerran tule murhapolttajaksi\".\n\nJa tämä kelvoton heittiö oli istunut Akselin omassa pöydässä, ja kuka\noli siihen syypää? -- Hawermann. -- Tämä keskustelu oli valuttanut\nkylläksi kiukkua nuoren herran vereen ja mesileivät eivät myöskään\nhoukutelleet häntä jäämään, hän jätti siis hyvästi, ja Pomukkelskopp\nsaatti häntä yli pihan veräjälle saakka.\n\n\"Onko se todellakin totta, mitä orpanastani sanoitte?\" kysyi\nAksel, kun kävelivät yhdessä ulkona. \"Herra von Rambow\", sanoi\nPomukkelskopp, \"minä olen vanha, yksinkertainen mies, ja minun\niässäni ei enää välitetä semmoisista asioista, minä sanon vaan, mitä\nihmiset sanovat\".\n\n\"No, se on kai tuommoinen pian haihtuva ihastus: poissa vierestä,\npoissa mielestä?\"\n\n\"Sitä en luule\", sanoi Pomukkelskopp hyvin arvelevaisesti, \"sen\nverran kuin minä Hawermannia tunnen, on hän vanha, kavala kettu, joka\nei luovu tarkotuksestaan. Teidän orpananne on tarttunut koukkuun\".\n\n\"Onhan poika ihan mieletön\", sanoi Aksel, \"mutta kyllä minä hänen\njärjelle saan. Voikaa hyvin, naapuri! Kiitoksia ilmiannoistanne; minä\ntoivon pian saavani nähdä teidät luonani. Hyvästi!\" ja niin puhein\npoikkesi hän oikeanpuoliselle tielle.\n\n\"Malttakaa\", huusi Pomukkelskopp hänen perästänsä, \"te menette väärää\ntietä; vasenpuolinen tie vie Pümpelhageniin\".\n\n\"Minä tiedän sen\", sanoi Aksel, \"mutta minun täytyy mennä pappilaan,\nnoutamaan vaimoani. -- Hyvästi!\"\n\n\"Aha\", sanoi Pomukkelskopp, käydessään takasin yli pihan, \"tämäpä\non sievää, tämä on kaunista! Armollinen rouva on pappilassa! Niin,\nmiks'ei? Nuorelle herralle olen minä hyvä kyllä; mutta armolliselle\nrouvalle? -- Lapset!\" huusi hän, tultuansa ovessa sisään, \"armollinen\nrouva on pappilassa, me olemme kai hänelle liian huonoja\".\n\n\"Se ilahuttaa minua suuresti, Poku\", sanoi eukko, \"että aatelismies\ntaas on vetänyt sinua nenästä\".\n\n\"Onko se mahdollista!\" huudahti Salla.\n\n\"Kyllä vaan se mahdollista on\", sanoi isä, \"se on varma asia\",\nja antoi Natille ja Filipille, jotka ahkerasti syödä möykyttivät\nmesileipien jäännöksiä pari jyhmäystä selkään: \"Ulos, te mukulat!\"\nja heittäytyi sohvankulmaan ja sivalteli kärpäsiä; ja eukko pisteli\nnyt häntä kaikenlaisilla sananparsilla ylhäisistä tuttavuuksista,\nköyhistä vaivaisista ja aatelismiehistä ja sanoi: \"Salla, vie tuo\nkallis viini kellariin talteen, pullossa näkyy vielä olevan vähän,\nisä voi vielä kerran kestitä sillä korkeasukuisia ystäviänsä\". -- Ja\nvähän ajan perästä huudahti hän: \"Isä, tuleppa tänne akkunan ääreen!\nKatsoppa, tuolla menee sinun ylhäinen ystäväs armollisen rouvansa --\nsen hampsun! -- kanssa, ja kuka kulkee heidän kerallansa? -- Sinun\nmurhapolttajasi, vanha Bräsig!\"\n\nJa niin oli laita. Bräsig kulki molempain seurassa Pümpelhageniin\npäin, ja vaikka Aksel ei hänestä mitään lukua pitänyt, vaan antoi\nhänelle kaikenlaisia ynseitä vastauksia, ei hän siitä mitään\nvälittänyt, sillä hän iloitsi tuosta nuoresta rouvasta, jonka hän\npappilassa oli tavannut ja joka miellytti häntä tänään vielä enemmän,\nkuin päivällispöydässä taanoin.\n\nJa Frida voikin häntä miellyttää, voi miellyttää jokaista, joka näki,\nkuinka ystävällisesti hän astui sisään pappilan tupaan, jossa Bräsig\nistui vanhan pastorin luona, joka voimatonna ja sairaana lepäsi\nsohvalla; kuinka hän pidätti vanhaa herraa, joka vieraan tullessa\ntahtoi nousta seisaalle, ja kuinka hän laski molemmat kätensä\npastorin rouvan olkapäille, katsoi häntä kirkkailla silmillään ja\nkysyi häneltä, tahtoiko hän ottaa opastaaksensa vierasta, joka\ntarvitsi hyviä neuvoja, ja kuinka hän lähestyi Bräsigiä, ikäänkuin\nvanhaa tuttua, ja pudisteli rohkeasti hänen kättänsä. -- Ja kun\nLovisa tuli sisään, tervehti tuo nuori rouva häntäkin kuin vanhaa\ntuttua, ja katseli häntä yhä uudestaan, ikäänkuin olisi aina jotakin\nuutta hänen kasvoissansa nähtävänä ja vaipui tätä tehdessään\najatuksiinsa niinkuin kauniin kirjan lukia, joka ei tahdo kääntää\nlehteä, ennen kuin oikein ymmärtää, mitä on lukenut.\n\nJa tuolla nuorella rouvalla oli täällä paljon lehtiä käänneltävänä,\nja jokaisella lehdellä oli jotakin kaunista ja opettavaista;\npastorin kasvoissa oli luettavana kokemusta ja ystävällistä\nihmisrakkautta, pastorin rouvan kasvoissa toimeliaisuutta, elämän\nhalua ja sydämellisintä hyvänlaitaisuutta kirjavassa sekamelskassa,\nja Lovisan kasvoissa kainoutta, älyllisyyttä ja iloa siitä, että\nsai olla naisen kanssa, jolla oli nimi, joka hänelle kerran oli\ntullut niin rakkaaksi; ja Bräsigin kasvoissa oli nähtävänä tosin\nvaan muistutuksia tähän kaikkeen, mutta ne kuuluivat siihen ja\ntekivät asian selvemmäksi, ja tuo nuori rouva luki näitä muistutuksia\nyhtä suurella ilolla, kuin me poikanulikat muinoin muistutuksia\ntekstin alla _Cornelius Nepoksessa_. Ja kaikki tämä soveltui niin\nkauniisti ja viattomasti yhteen, ja siinä oli niin paljon rakkautta\nja iloisuutta, että tuosta nuoresta armollisesta rouvasta tuntui,\nkuin olisi hän kaunisten lasten parvessa, jotka somassa puutarhassa\ntanssivat vanhain puiden viileässä varjossa rinkitanssia, ja ringin\nkeskellä seisoi Lovisa ja kurotti hänelle kättä ja sanoi: \"Tule, nyt\nsaat sinä tanssia vuorosi!\"\n\nJa tähän rauhalliseen, iloiseen seuraan tuli Aksel nyt suuttuneena\nsiitä, mitä hänen korvaansa oli kuiskattu, ja harmissaan, että\nhänen täytyi noutaa vaimoansa semmoisten ihmisten seurasta, ja kun\nBräsig nyt vielä päälliseksi tervehti häntä: \"Hyvää päivää, herra\nluutnantti\", ei hänen mielensä siitä juuri paremmaksi tullut, ja\nhän kääntyi äkkiä pastorin puoleen ja lausui pari sanaa voimisesta\nja ilmasta, mutta niin kylmästi, että hänen käytöksensä koski kuin\njääpuikko hänen rouvansa lämmintä sydäntä, jonka tähden Frida äkkiä\nkavahti ylös istuimeltaan ja sanoi jäähyväiset, ettei vielä suurempi\nkylmyys, ikäänkuin raesade kesäiseen aikaan, jähdyttäisi tätä\nlämmintä ystävällisyyttä.\n\nHe lähtivät, mutta pehtori Bräsig lähti muassa, tuon nuoren kerran\nepäkohteliaisuudesta ei hän millänsäkään ollut, Bräsig ei ollut\nhänelle mitään tehnyt, hänellä oli hyvä omatunto, ja pait sitä oli\nhänellä hyvä ajatus omasta kyvystänsä, hauskuttamaan ihmisiä ja\nsaattamaan heitä toiselle päälle, jos he pahalla mielellä olivat. Hän\nkoetti siis pysyä luutnantin rinnalla ja pakisi pajatteli yhtä ja\ntoista, vaan hänen ei onnistunut saada tuon nuoren herran lyhyitä,\nynseitä vastauksia muuttumaan ystävällisiksi. Mutta kun nuori herra\nseisahti sillä paikalla, missä kirkkopolku yhtyy valtamaantiehen,\nja häneltä kysyi, mitä tietä hän aikoi mennä, jolahti yht'äkkiä\nBräsigin päähän, että tuo perhanan pöllö voi luulla hänen etsivän\nhänen seuraansa. \"Kuulkaapa, herra luutnantti\", sanoi hän ja seisahti\nmyöskin, \"tämä on minusta kummaa. Häpeettekö ehkä, käydä minun\nkanssani maantiellä? Minä saan ilmottaa teille, etten minä oikeastaan\nkäykään teidän kanssanne, minä käyn vaan teidän arvoisan, armollisen\nrouvanne kanssa koska hän on ystävällinen minua kohtaan. Muuten en\ntahdo olla rasitukseksi;\" ja samassa teki hän syvän kumarruksen\nnuorelle rouvalle ja lähti astumaan suoraan poikki turnipsisängen\nHawermannia kohden, joka vähän matkan päässä panetti eloja aumoihin.\n\n\"Aksel\", sanoi Frida, \"miksikä pahotit sinä niin kovasti tuon vanhan\nhyvänlaitaisen miehen mieltä?\"\n\n\"Sinun vanha hyvänlaitainen miehesi ei ole mikään muu kuin\nturmiontuottaja ja parittelia\".\n\n\"Luuletko sinä sitä todellakin? Ja luuletko sinä, että, jos hän\nsemmoinen olisi, Hawermann pitäisi niin likeistä kanssakäymistä hänen\nkanssansa?\"\n\n\"Miks'ei, jos hänellä siitä hyötyä on?\"\n\nNuori rouva katseli häntä puoliksi kummastellen, puoliksi\nsurkutellen: \"Aksel, mikä sinun on? Sinä olet muuten niin\nystävällinen jokaista ihmistä kohtaan ja uskot jokaista; mikä on\nsaattanut sinun epäluuloiseksi näitä molempia miehiä kohtaan? _Näitä_\nmolempia kohtaan, jotka ovat osottaneet meille vaan ystävyyttä ja\nrehellisyyttä?\"\n\n\"Ystävyyttä? -- Miks'ei? -- Olenhan minä _isäntä_ kartanossa. --\nMutta rehellisyyttä? Sen on aika osottava, ja mitä minä siitä\nolen kuullut, soveltuu huonosti yhteen minun käsitteitteni kanssa\nrehellisyydestä\".\n\n\"Mitä olet sinä kuullut? Keneltä olet sinä kuullut?\" kysyi Frida\npikaisesti ja hartaasti. \"Sano se minulle, Aksel! -- Minä olen sinun\nvaimosi\".\n\n\"Minä olen kuullut yhtä ja toista\", vastasi Aksel pilkallisesti,\n\"minä olen kuullut, että Hawermann jo kerran on tehnyt vararikon; ja\nkaunein juttu, mitä minä olen kuullut, on se, että hän opettajana\non käyttänyt valtaansa, parittaaksensa pappilan herrasväen ja\ntuon vanhan veijarin avulla, jolle minä juuri matkapassin annoin,\ntytärtänsä meidän orpanamme Fransin kanssa. Ja\", lisäsi hän\nsuuttuneena ja täynnä sappea, \"se hupsu on tarttunut onkeen!\"\n\nNyt nousi Fridan koko olento ankaraan vastarintaan, tämä ilkeys ei\nloukannut ainoastaan tuota viatonta lapsi parkaa, Lovisa Hawermannia,\nvaan häpäisi aina sisimpään sydämen pohjaan saakka koko hänen\nsukupuoltansa; hänen silmänsä iskivät tulta, kun hän tarttui kiini\nAkselin käsivarteen ja seisatti hänen: \"Sinä olet ollut _huonossa_\nseurassa ja olet kuullellut mitä ilkeintä panetusta!\" Hänen kätensä\nheltesivät, viha haihtui pois ja raskas alakuloisuus valasi hänen:\n\"Ah, Aksel\", huudahti hän, \"olethan sinä muuten niin hyvä, kuinka\nsaattaa semmoinen panetus hämmentää sinun selvää järkeäsi?\"\n\nAksel hämmästyi siitä kiivaudesta, millä hänen rouvansa tähän\nasiaan puuttui, hän olisi mielellään ottanut takasin, mitä hän oli\nsanonut; mutta nyt oli hän sen kerran sanonut, ja jos hän nyt olisi\nvähänkin myöden antanut, niin olisi hän omissa silmissänsä näyttänyt\nheikkouskoiselta, arvelemattomalta mieheltä, ja hän oli kumminkin\nolevinansa oikein vankka ja luja, hän ei siis voinut ottaa sanojansa\ntakasin, vaan sanoi: \"Frida, mikä sinun on? Sitä ei voi kuitenkaan\nvastaan väittää. Että minun hupsu orpanani on mennyt tuon tytön\nansaan, tietää koko seutu\".\n\n\"Jos sinä toisilla sanoilla tahtoisit ilmottaa tämän asian, jos sinä\nsanoisit, että sinun orpanasi on rakastunut tyttöön, niin minä sen\nmielelläni uskoisin ja sinun orpanasi, jota en minä vielä likemmin\ntunne, tulisi minulle sitä rakkaammaksi\".\n\n\"Mitä? Minun orpanani, joka on rikas ja itsenäinen, naisi minun\npehtorini tyttären?\"\n\n\"Sehän juuri on rikkaan ja itsenäisen nuoren miehen etu, että hän\nvoi vapaasti valita; ja todellakin! sinun orpanasi ei ole kelvotonta\nvalinnut\".\n\n\"Ja minä joutuisin vielä lopuksi jonkinlaiseen sukulaisuuteen\npehtorini kanssa, ja nuo parittajat, jotka asian ovat alkuun panneet,\njotka liiton ovat solmineet, saisivat riemuita voitostansa? -- En, en\nmilloinkaan minä sitä suvaitse\".\n\n\"Kas, tässä\", huudahti Frida, \"tässä juuri on valhe ja panetus, ja\nkuinka on mahdollista, että sinä uskot niin törkeätä kielastusta?\nKuinka voit sinä -- ottamatta lukuun ensinkään tuon rakastettavan\ntytön viattomuutta -- kuinka voit sinä otaksua, että tuo vanha\nyksinkertainen mies, tuo lempeä isä, joka ei muuta toivo kuin\ntyttärensä onnea, kuinka voit sinä luulla, että tuo arvoisa pastori\nja hänen vilpitön rouvansa ja että se vanha kunnon mies, joka meidät\njuuri loukattuna jätti, voisivat tehdä sydänkäpysensä tämmöisten\nsaastaisten vehkeiden esineeksi?\"\n\n\"No, sehän on helposti ymmärrettävä\", sanoi Aksel, \"he tahtovat tehdä\nhänen onnelliseksi\".\n\n\"Ah\", huudahti Frida yksivakaisesti ja surullisesti, \"sitte on meillä\nihan erilaiset käsitteet onnesta. Semmoisilla juonilla ei ketään\nonnelliseksi tehdä\".\n\n\"Enhän minä puhukaan _minun_ käsitteistäni onnesta\", sanoi Aksel,\njohon moite sattui, \"minä arvelen vaan, että sellaiset ihmiset\npitävät sitä onnena\".\n\n\"Älä sitä luule, Aksel, älä Jumalan tähden sitä luule! Korkeampi\nasema elämässä voipi tarjota ehkä vapaamman katsahduksen\nihmisellisiin oloihin; mutta alemmissa elämän ehdoissa vallitsee\nsen sijasta rakkaus, joka tähtää ylemmäksi maallisia oloja ja --\njoka meiltä niin usein puuttuu\", lisäsi hän vitkalleen ja pyyhkäisi\nkyynelen silmästänsä, sillä hän muisteli lapsuuden aikaansa, jolloin\nhän, ilman äitiä, oli ainoastaan isän holhottavana, joka töin\ntuskin voi pystyssä pitää säätynsä arvoa ja joka etsi lohdutusta\nvaivoillensa nuorten aatelisherrain huvituksista.\n\nNiin menivät he kotia, ja Aksel hyvänluontoisuudessansa koetti\ntaas lepyttää Fridaa, joka otti tämän ystävällisyyden vastaan\nsemmoisena, kuin se tarjottiin, ja molemmat olivat taas sovinnossa\n-- ulkonaisesti kumminkin --, sillä itse kiistan aineesta oli\nkummallakin oma ajatuksensa.\n\nKun Bräsig erosi heistä, meni hän Hawermannin luo, joka oli olkiauman\nteossa. Bräsig oli kiukkuinen, kovin kiukkuinen; sillä tavalla\noli ainoastaan Pomukkelskopp häntä kohdellut, ja hänen kiukkuansa\nvoi ainoastaan toinen kiukku lepyttää, ja hän oikein halusi tulla\nrenkipojan kiukkuun.\n\n\"Hyvää päivää, Kaarlo\", lausui hän ja ähkyi mennä Hawermannin ohitse,\npiti päänsä jäykkänä, kohotti silmäkarvansa korkealle, tarkasteli\nyhä aumaa ja kävi jykeillä askelilla sen ympäri. \"Aiotko valmistaa,\ntähän pannukakon?\" kysyi hän ystävältänsä, käytyänsä ympäri auman, ja\nasettui, haarat harillaan, hänen eteensä.\n\n\"Älähän haastele mitään!\" huudahti Hawermann pahalla mielellä, \"se\non minua jo kylliksi harmittanut. Minä sanoin eilen Triddelfitzille,\nettä hän perustaisi auman kahdenkymmenen jalan läpimitalla ja hän\non perustanut sen neljänkymmenen jalan läpimitalla, ja kun minä nyt\ntulin sitä katsomaan, seisoa tämä kummitus täällä. Hajottamaan sitä\nja tekemään sitä uudestaan ei minulla ole aikaa. No, seisokoon se\nsillänsä! Onhan siinä vaan olkia, eihän siitä suurta haittaa, vaikka\nne kastuisivatkin; mutta harmittaa se minua kumminkin, että minun\npellollani seisoa tuommoinen susi\".\n\n\"Niin, Kaarlo, ja saatpa nähdä että naapurisi. Pomukkelskopp saapi\nsiihen hampaansijan\".\n\n\"Saakoon! Mutta minä en voi ymmärtää, mikä minun Triddelfitziäni\nriivaa. Aina siitä ajasta ruveten, kuin nuori isäntä lupasi hänelle\nhevosen, ei hän kykene enää mihinkään mailmassa\".\n\n\"No, sinä annat kai silloin tällöin hänelle pienen löylytyksen?\"\n\n\"Ah, mitäpä siitä apua. Hän ei ajattele muuta kuin hevosta. Hän ei\nminusta mitään enää välitä, sillä meidän nuori herra on kehottanut\nhäntä hankkimaan itselleen englantilainen emähevonen, ja hän on\nluvannut sitten ostaa häneltä kaikki vastaiset varsat. Tänä aamuna\nlähetin minä hänet matkaan -- sillä sitä en voinut enää kärsiä -- hän\ntehköön nyt lopun asiasta ja ostakoon sen vanhan tamman!\"\n\n\"Kyösti Prebberowin rautikkotamman, Whalebonetamman?\"\n\n\"Niin, sehän se pitää olla!\"\n\n\"Oivallista!\" huudahti Bräsig, \"oikein oivallista! Ja tämän tamman\nselässä aikoo hän tepastella, suuriherttuan tullessa riemukulussa\nRahnstädtiin? Kaarlo, siinä vintiössä on sinulla suuri aarre\".\n\n\"Jumala sen tietää\", sanoi Hawermann ja tarkasteli aumaansa.\n\n\"Minä en sano, että hänestä on maanviljeliäksi, Kaarlo, minä sanon\nvaan että hän on lystillinen veitikka, ja jos hän rupee sinun nuoren\nherrasi kanssa yksiin tuumiin...\"\n\n\"Bräsig, älä puhu mitään minun herrastani väen kuullen\".\n\n\"Siinä sinä olet oikeassa, Kaarlo, se ei sovi; mutta tuleppa muassa!\"\n\nJa kun olivat taipaleen matkaa käyneet maantiellä, seisahti Bräsig ja\nsanoi vitkalleen ja vakaisesti: \"Kaarlo, sinun nuori herrasi pitää\nhäpeänä, käydä minun kanssani maantiellä. Mitä sinä siitä sanot?\nHän on loukannut minua rakastettavan rouvansa lässäollessa;\" ja nyt\nkertoi hän tapahtuman. Hawermann koetti häntä lepyttää, mutta se ei\nonnistunut, sillä Bräsig oli ihan haltioissaan.\n\n\"Kaarlo\", sanoi hän, \"tyhmyydessään on hän ampunut tämän nuolen,\njonka Samuli Pomukkelskopp on teroittanut, sillä hän tuli juuri hänen\nluotansa. Ja sinä saat sanoa, mitäs tahdot. Sinun nuori herrasi on\ntyhmä, ja kun sinä kerran lähdet pois, tulen minä lystin vuoksi tänne\nja asetun tuonne töyräälle katsomaan, mitä hulluuksia sinun herrasi\nja tuo vintiö Triddelfitz yhdessä saavat pellolla toimeen\".\n\n\"No\", huudahti Hawermann, \"voithan tuolla jo nähdä semmoista!\nKatsoppa tuonne!\" ja osotti etäälle pitkin maantietä, jonka varrella\nhe sattumalta seisoivat erään orjantappurapensaan takana.\n\nBräsig katseli tuijotteli pitkin tietä eikä voinut kummastuksesta\nsaada sanaa suustansa; vihdoin sanoi hän kumminkin: \"Kaarlo, sinun\nvintiösi on menettänyt mielensä. Apteekarien sanotaan toisinaan\nmenettävän mielensä, ja se ehkä kulkee perintönä lapsiin\".\n\nNäytti todellakin siltä, kuin olisi Bräsig oikeassa: Fritz tuli\nratsastaen tuon kuuluisan rautikkotamman selässä. Hän oli ottanut\nhatun päästänsä ja heilutteli sitä nyt ilmassa ja huusi täyttä\nkurkkuansa: \"Hurraa! hurraa!\" ja tätä teki hän ihan yksiksensä, sillä\nnoita molempia ystäviä orjantappurapensaan takana ei hän varmaankaan\nnähnyt, ennenkuin he yhtäkkiä astuivat hänen tiellensä ja Hawermann\nhäneltä kysyi, joko hän nyt oli kokonaan menettänyt järkensä.\n\n\"Se on paljasta valhetta\", sanoi Fritz.\n\n\"Mikä on valhetta?\" kysyi Hawermann suuttuneena.\n\n\"Että tämä tamma ei muka voi kuulla hurraahuutoa\", ja samassa rupesi\nhän taas hurraamaan.\n\n\"Näettekös\", sanoi hän ja hyppäsi alas hevosen, selästä ja sitoi sen\npajupensaasen, ja asettui jonkun matkan päähän siitä ja huusi taas\n\"hurraa! -- Näettekö, se ei ole millänsäkään. Ja te\", sanoi hän\nBräsigille, joka oli pakahtua naurusta, \"te sanoitte minulle, ettei\nse voi kuulla hurraa huudettavan; mutta se ei ole ollenkaan totta\".\n\n\"Niin\", sanoi Bräsig ja nauroi täyttä kurkkuansa, \"ja se on\n_kumminkin_ totta. Mitä olen sanonut, sen olen sanonut: se ei voi\nsitä kuulla, sillä tuo vanha tamma on ne viisi vuotta, kuin minä\nhänen olen tuntenut, ollut täysi kuuro\".\n\nSiinä seisoi nyt Fritz Triddelfitz, tuo kokenut, viisas ja sukkela\nFritz Triddelfitz, ja näytti niin tyhmältä, kuin milloinkin mikäkin\nnäyttää voi.\n\n\"Mutta\", sanoi hän vihdoin, \"Kyösti Prebberow on toki minun hyvä\nystäväni, ja tätä ei hän ole minulle ensinkään ilmottanut\".\n\n\"Niin\", lausui Bräsig, \"tämä olkoon teille opiksi; hevoskaupassa ei\nkatsota ystävyyteen\".\n\n\"No, älkää olko millännekään, Triddelfitz\", sanoi Hawermann, jonka\ntuli häntä sääli, \"kuuro hevonen ei ole mikään suuri vahinko, mutta\nvarokaa, ettette osta vikuria\".\n\n\"Oo\", sanoi Fritz, taas rohkaistuneena, \"kyllä minä asian tunnen!\nMutta näettekö vaan, mikä komea hevonen! Puhdasrotuinen -- Hektorin\nastuma -- ja kaikki sen varsat ostaa herra von Rambow minulta, ja\nmyytyäni noin kolme neljä varsaa...\"\n\n\"Ostatte te ritariskartanon\", puuttui Bräsig hänen puheesensa. \"No,\nsenhän me tunnemme jo ennestään. -- Ratsastakaa nyt vaan rauhassa\nkotia ja älkää särkekö maitopulloa, niinkuin entinen tyttö -- Kaarlo,\nsinä muistat kai? Gellertin saduista\".\n\nJa Fritz ratsasti tiehensä.\n\n\"Perhanan vintiö!\" sanoi Bräsig.\n\n\"Minä en tiedä minkä tähden\", sanoi Hawermann, \"mutta minä pidän\ntuosta veitikasta paljon hänellä on aina niin tyytyväinen mieli\".\n\n\"Se on nuoruuden ansio, Kaarlo\".\n\n\"Jaa, sitä kai se on\", sanoi Hawermann ajatuksissaan, \"tuolla hän nyt\nratsastaa vanhan kuuron tamman selässä varsin onnellisena\".\n\n\n\n\nLuku 21.\n\nFritz Triddelfitz on ainoa onnellinen ihminen Pümpelhagenissa, vaikka\nhän Kristian Däselin kanssa elää epäsovussa. Miksikä Kristian Däsel\nmielellään löisi Mari Möllerin luun ruhjuksi, ja miksikä tuo vanha\nmakkara- ja sianlihatuttavuus taas virkiää. Kuinka pikku vasikoille\nsiitä on vahinkoa. Pomukkelskopp lainlaatiana ja suuriherttuan\nfasanina. Kuinka pormestari Langfeldt käy, lyhty kädessä, pitkin,\nMalchinin katuja, ja mitä hullutusta vanhat hyväntahtoiset herrat\nvoivat aikaan saada, kun heillä on hölmön kanssa, tekemistä.\nMiksikä Pomukkelskopp ei edes omassa kodissaan tunne itseään oikein\nonnelliseksi.\n\n\nNiin, Fritz oli onnellinen, hän oli onnellisin ihminen Pümpelhagenin\nkartanossa, sillä siellä ei ollut paljon onnea, ja mitä kukin siitä\noli itselleen kuvaillut, ei ollut toteutunut. Hawermann tuli päivä\npäivältä yhä selvemmin huomaamaan, että hänen paras aikansa oli\nmennyt, sillä hänen nuori isäntänsä hommasi asioita, joita hän ei\nymmärtänyt, ja sitäkin teki hän vaan aika ajoin ja semmoisella\ninnolla ja kiireellä, että siitä vaan oli maanviljelykselle haittaa\nja saatti väen häirinköön, ja jos ei käynyt, niinkuin piti, ja jos\nkuorma kaatui ojaan, pantiin se aina Hawermannin syyksi.\n\nNuori isäntä itse ei myöskään ollut onnellinen, häntä ahdistivat\nvelat, joita hän koetti salata vaimoltansa, häntä ahdistivat Taavetin\nja Slusuhrin kirjeet -- itse eivät he enää saaneet kartanoon tulla,\nsen oli hän vaatinut, että asia salassa pysyisi, ja siihen olivat\nmolemmat mielellään suostuneet, sillä mitä salaisempana asiaa\npidettiin, sitä paremmin voivat he häntä, nylkeä, ja kun he hänen\nkanssansa Rahnstädtissä kaikessa hiljaisuudessa vehkeilivät, silloin\nvoivat he pidellä häntä ihan toisenlaisilla pihdeillä ja pusertimilla\nkuin Pümpelhagenissa, jossa hän oli isäntä ja jossa heidän muutamissa\nkohdin oli osottaminen häntä kohtaan jonkinlaista häveliäisyyttä.\nMutta muutenkaan ei hän ollut onnellinen: hän tahtoi olla isäntänä,\nmutta hänessä ei ollut siihen kykyä, sillä ken tahtoo käskeä, hänen\ntäytyy itsekin jotakin _osata_ -- ei _tietää_ yksistään, sillä hän\ntiesi kaikki asiat, paljoa paremmin kuin kukaan toinen -- mutta\n\"_osata_! Kummiseni, _osata_!\" sanoi vanha nikkari Flegel, ja hän oli\noikeassa: onnettomin ihminen on se, joka _tahtoo_, vaan ei _osaa_.\n\nJa Frida? Ei, ei hänkään ollut onnellinen; hän havaitsi, ettei\nhänellä ollut miehensä täydellistä luottamusta, hän havaitsi, että\nheillä kummallakin monessa vakaisessa asiassa oli eri ajatukset,\nhän havaitsi, ettei Akselilla ollut kykyä siihen ammattiin, jonka\nhän kerran oli valinnut elämänsä päätoimeksi, hän havaitsi, että\nAksel oli heikko kyllä, lykkäämään omat erehdyksensä muiden\nniskoille, ja päälle päätteeksi havaitsi hän -- ja se on mitä\npahin seikka nerokkaan naisen silmissä -- että Aksel teki itsensä\nnaurettavaksi, ja että Pomukkelskopilla, joka usein ja vasten\nFridan tahtoa tuli Pümpelhageniin, täytyi olla muita syitä kuin\ntavallinen kohteliaisuus, ettei hän nauranut Akselin sekasotkuisille\nja ajattelemattomille lauseille. Tätä asiata päätti Frida nyt pitää\nsilmällä; mutta tämmöinen toimi ei suinkaan onnea kartuta.\n\nFritz Triddelfitz oli onnellisin ihminen koko Pümpelhagenissa ja\nmyöskin koko lähiseudussa, jos emme ota lukuun noita molempia\nkaksoisomenia; mutta heitä emme saa lukuun ottaa, sillä kuka\nkuolevainen vetäisi kai onnellisuudessa vertoja äskenkihlatuille\nmorsiamille? Ei edes heidän omat sulhasensa, sillä vaikka tuo kunnon\nGottlieb, joka oli saanut kotiopettajan paikan erään iloisen,\nhyvänlaitaisen ja aatelittoman kartanonomistajan luona, aika tavalla\nja täydestä sydämestä kuritti ja opetti poikia, ja vaikka Rudolf\nHilgendorfin luona Tetzlebenissä hajotteli sontia niin koreasti\nja hauskasti, että Tetzlebenin kesantopelto näytti kuin hieno\nsamettimatto, ja hän iltasin laulellen, vihellellen meni levolle\nja säännöllisesti nukkui väsymyksestä keskellä lauluaan -- noiden\nkaksoisomenain onnellisuuteen verraten, kun he yhdessä istuivat ja\nompelivat morsiuspukuansa ja pakisivat ja laskivat leikkiä äitinsä\nja isänsä kanssa ja näyttelivät Lovisalle kirjeitänsä, ei koko\nsulhaisonni, ei edes Fritzin hevosilo ollut mitään.\n\nMutta Fritz oli todellakin hyvin onnellinen. Hänen ensimäisenä\ntehtävänänsä aamulla oli mennä talliin, jossa nuoren isännän molemmat\nratsashevoset ja Hawermannin vanha kimo seisoivat hänen tammansa\nkanssa; hän ruokki sitä itse, hän varasti kaurat pois toisten\nhevosten suusta, ja -- vaikka se ei oikeastaan ollut hänen tapojansa\n-- hän harjasi sitä omin käsin, sillä Kristian Däsel, jonka huolena\noli ratsashevosten ruokkoominen, ei tehnyt sitä likimainkaan hänen\nmieliksensä. Sunnuntai-iltapuolisina, jolloin hänellä ei muutakaan\ntekemistä ollut, meni hän talliin, veti oven perästänsä kiini,\nistui apehinkalolle, pani kätensä ristiin mahallensa ja katseli\nhartaasti, kuinka tuo vanha koni söi kauroja ja silppua, ja kun tamma\ntäytenäisenä ähkyi, nousi hän seisaalle, silitti sen selkää, kutsui\nsitä ystävällisesti \"vanhaksi hyväksi eukoksi\", ja kolme kertaa\npäivässä mittasi hän sitä ympäri mahan, ja sitä ei saata kummastella,\nsillä siitä riippuivat hänen vastaiset tulonsa.\n\nMutta mikään onni ei ole täydellinen, vähän harmia sekaantuu siihen\naina. Ja Fritz sai myöskin osansa siitä. Ensiksikin harmitti häntä,\nettä _hänen_ rautikkotammansa täytyi seisoa samassa tallissa\nHawermannin vanhan kankeakoipisen kimon kanssa: se seura ei sopinut\nhänen rautikollensa; ja toiseksi oli hän ainaisessa kiistassa\nKristian Däselin kanssa tammansa apettamisesta ja ruokkoomisesta.\n\n\"Herra Triddelfitz\", sanoi Kristian kerran, kun he taas olivat\nriitaantuneet, \"minä tahdon ilmottaa teille, että minä ruokin hevosia\nkaikkia yhdellä tavalla ja ruokkoon heitä yhdellä tavalla, mutta sen\nminä olen jo aikaa havainnut, että te otatte kaurat pois pehtorin\nvanhan kimon edestä ja panette ne tammanne purtiloon. Ja älkää panko\npahaksi, herra Triddelfitz, mutta kimo on yhtä hyvä luontokappale\nkuin mikään toinen, ja tarvitsee myös ruokaa elääksensä. -- Ja\nmitähän on tämä?\" kysyi hän, käydessään lähemmäksi seimihäkkiä,\n\"mitä? tämähän on vasikkain apilasta; kuinka tulee vasikkain apilas\ntänne? Minä en tahdo kuulla toreita pehtorilta, kun hän tulee tänne\".\n\n\"Sitä en minä tiedä\", sanoi Fritz, eikä hän sitä tietänytkään.\n\n\"No, se onkin yhdentekevä\", sanoi Kristian, \"mutta siltä, joka\nkantelee vasikkain heiniä tänne talliin, lyön minä luut ruhjuksi,\nsillä minä en tahdo mitään harmia saada\".\n\nJa Kristian Däsel asettui väijymään, nähdäksensä kuka vasikkain\nheiniä talliin kanteli, eikä kauvan viipynytkään, niin sai hän sen\nnähdä. Ja ken oli hän, joka kumosi kaiken laillisen järjestyksen\nFritzin rautikkotamman hyväksi, ken oli niin kovasydäminen, että hän\nFritzin rautikkotamman tähden varasti noilta viattomilta vasikoilta\nheidän heinänsä, kellä oli rohkeutta rautikkotamman tähden antamaan\nluunsa alttiiksi, Kristianin ruhjottavaksi. Ken oli hän? No, minun\ntäytyy se kai sanoa, sillä arvata ei voi sitä kukaan. Mari Möller\noli se, joka joka kerta, kuin hän tuli vasikoita juottamasta ja\ntallin ohitse kävi, toi tukullisen vasikkain makeita heiniä ja\nlevitti ne Fritzin vanhan tamman eteen. -- Tässä voisi nyt joku tehdä\nmuistutuksen ja sanoa: seis! seis! Äläpä nyt laske liikoja! Mistä\nkesällä juottovasikoita saadaan? Niin vastaan minä hänelle, että se\non minun asiani, minulla on oikeus hypätä yli pitkien aikojen, ja\nsillä tavalla olen nyt tullut keskelle talvea uuden vuoden jälkeen\nv. 1844. Ja jos hän vielä kysyy minulta! kuinka voi Mari Möller\nsemmoista tehdä? Niin vastaan minä hänelle, että se on yhtä tyhmä\nkysymys kuin tuo kysymys juottovasikoista; eikö minulla ole oikeus\nottaa kirjaani yhtä hyvin leppeitä ihmisiä, jotka anteeksi antavat ja\nunhottavat, kuin häijyjä ja sapikkaita, jotka kaiken ikänsä kantavat\nvihaa? Mari Möller tahtoi unhottaa ja anteeksi antaa, mutta koska ei\nkäynyt laatuun, että hän vaan noin suorastaan lensi Fritzin kaulaan,\nlensi hän rakkautensa ja heinäinsä kanssa Fritzin rautikkotamman\nkimppuun, koska se tätä nykyä oli rakkahin olento, mitä Fritzillä\nmailmassa oli. Ja tämä oli hyvin liikuttava teko, Fritz tuli varsin\nhaikealle mielelle, kuullessaan, mikä oli syynä kiistaan hänen\nentisen kultasensa ja Kristian Däselin välillä. Hän sopi pois entisen\nmorsiamensa kanssa ja tuo entinen hyvä makkara- ja sianlihatuttavuus\nvirkosi uuteen eloon.\n\nNiin oli nyt talvi tullut, niinkuin sanoin, ja mitään merkillistä\nei ollut näillä seuduilla tapahtunut, ainoastaan Pomukkelskopin\noli myöhään syksyllä ollut meneminen valtiopäiville ja se sai tuon\nhiljaisen yksinkertaisen perhekunnan kokonaan häirinköön. Kananen\nriehui ja torueli huoneissaan ja viskeli astioitaan -- nimittäin\nsemmoisia, jotka eivät rikki menneet -- paukutti ovia ja sanoi\nsuoraan, että hänen miehensä oli tullut hulluksi; Malla ja Salla\npanivat hänelle vastarintaa -- vaikka vaan salassa --, sillä he\nolivat saaneet tietää, että se luutnantti, joka komensi valtiopäiväin\nvartiaväkeä, lisäsi tulojansa komeilla paaleilla, jotka hän pani\ntoimeen louisdorin sisäänpääsömaksua vastaan kultakin hengeltä.\nHelluntaipaaleissa olivat he olleet Rostockissa, eläinnäyttelyssä\nolivat he myöskin käyneet; mutta valtiopäiväpaalit? Nehän mahtoivat\nolla jotakin erinomaista! He yllyttivät sentähden isäänsä voimainsa\nperästä pitämään puoliaan äitiä vastaan.\n\n\"Kyhkyseni\", sanoi Pomukkelskopp, \"enhän minä toisin voi tehdä; minä\nolen luvannut herra von Rambowille, että minä tulen, ja hän lähti jo\neilen ja odottaa minua\".\n\n\"Vai niin?\" sanoi Kananen, \"ja hänen rouvansa, se riikinkukko,\nodottaa kai minua?\"\n\n\"Kyhkyseni, eihän hän ollenkaan tulekkaan; ja jos en minä käytä\ntätä tilaisuutta näyttääkseni, että minä olen mies, joka pidän\naatelin puolta, kuinka voin minä toivoa, että he tekevät minun\naatelismieheksi? Näethän, nyt matkaan minä vielä sinne mustassa\nhännystakissa, mutta ken voi taata, etten tule takasin punasessa?\"\n\n\"Kylläpä sinä sitte kauniilta näyttäisit!\" sanoi eukko ja lähti ulos\novesta.\n\n\"Yhtä kauniilta kuin mikä toinen aatelismies hyvänsä\", jupisi\nPomukkelskopp hänen perästänsä.\n\n\"Herran Jestan, isä kulta, minä tiedän...\" huudahti Salla ja juoksi\nulos ovesta ja tuli taas takasin tuoden tullessaan tulipunasen\nalushameen, jonka hän heitti isän hartioille kuin papin messupaidan.\nja asetti hänen peilin eteen; ja Pomukkelskopp silitteli hametta ja\nkatseli itseänsä kaikin puolin suurella ihastuksella, kunnes eukko\ntaas tuli sisään ja tempaisi tuon punasen pukimen pois hänen yltänsä:\n\"Jos välttämättömästi tahdot ruveta pöllöksi, niin rupee siksi sitte\nvaltiopäivillä, mutta älä täällä minun huoneessani\".\n\nTätä piti ritariskartanonomistaja jo täydellisenä lupana, saada mennä\nvaltiopäiville, ja hän lähtikin matkaan. Mutta tultuansa Malchiniin\nja poikettuansa Voitelin hotelliin, alkoivat heti vastukset; hän\noli, näet, poikennut väärään paikkaan, sillä hänen olisi pitänyt\nruveta majailemaan Büllenin hotellissa, jossa aatelismiehet\nmajailivat; nyt seisoi hän paljasten pormestarien ja aatelittomain\nkartanonomistajain keskellä, joka ei millään tavalla sopinut hänen\ntarkotuksiinsa. Hän oli nyt joka miehen tiellä eikä tietänyt miten\nolla, kuin elää, ja kukaan ei häntä myöskään neuvoa voinut; vihdoin\nrohkaisi hän kumminkin mielensä ja kyseli yhdeltä ja toiselta, eikö\nkukaan heistä ollut nähnyt herra von Rambowia Pümpelhagenista, sillä\nAkseliin perusti hän vastaiset toiveensa. Kukaan ei ollut häntä\nnähnyt; vihdoin sanoi kuitenkin eräs herra hänelle, että herra von\nRambow oli tänään iltapuolella mennyt herra von Brülowin kanssa\nBrülowin kartanoon, katsomaan puhdasrotuisia oreja. Se oli vahinko,\nse, sillä Aksel oli hänen ainoa turvansa valtiopäivillä, ja hänen\npiti esitellä hänet ylhäisille herroille, ja hän oli nyt tiessänsä,\nantamassa esitellä itsellensä puhdasrotuisia oreja. Tuskissaan\nlähestyi Pomukkelskopp vihdoin erästä muhkeata, lihavaa herraa, joka\nnäytti hyvin ystävälliseltä, mutta jonka silmissä samassa piili pieni\nveitikkamaisuus, ikäänkuin tahtoisi hän mielellään tehdä jonkun\nkepposen, mutta sitä ei Pomukkelskopp havainnut.\n\n\"Suokaa anteeksi\", sanoi hän, \"minä olen kartanonomistaja\nPomukkelskopp Gürlitzistä, ja olen ensimäistä kertaa valtiopäivillä.\nTe näytätte minusta ystävälliseltä mieheltä, sentähden tahtoisin minä\nkysyä teiltä, mitä minun oikeastaan pitää täällä tehdä?\"\n\n\"Hee\", sanoi tuo ystävällinen herra, otti nuuskaa hyppysiinsä ja\nkatseli Pomukkelskoppia uteliaasti, \"mitä teidän täällä pitää tehdä?\nTeidän ei ole tarvis täällä mitään tehdä; välttämättömät käyntinne\nolette kai jo suorittaneet?\"\n\n\"En\", sanoi Pomukkelskopp.\n\n\"No, sitte täytyy teidän käydä hallituskomsarjuksen, maamarsalkin ja\nmaakuntaneuvoksen luona visitillä. -- Hyvää iltaa Langfeldt, mihin\nsinä menet?\" keskeytti hän puheensa tässä ja tähtäsi kysymyksensä\nerääsen mieheen, joka juuri, lyhty kädessä, oli astumaisillaan ulos\novesta.\n\n\"Noita tavallisia tyhmiä visitejä tekemään\", vastasi mies ja kääntyi\novessa vielä kerran ympärinsä: \"Jäätkö sinä tänne Brückner? Minä tulen\npian taas takasin\".\n\n\"No, älä vaan viivy liian kauvan\", lausui tuo ystävällinen herra ja\nkääntyi taas Pomukkelskoppia kohden, \"ja noita käyntejä ette vielä\nole suorittaneet?\"\n\n\"En\", sanoi kartanonomistaja.\n\n\"Herranen aika, no rientäkää sitte! Tuo herra, jolla on lyhty\nkädessä, käy samoilla, retkillä, teidän ei ole muuta tarvis kuin vaan\nseurata lyhtyä, Sepä sopii oivallisesti! Mutta rientäkää, rientäkää!\"\n\nPomukkelskopp tempaisi hattunsa naulasta, töyttäsi ulos ovesta ja\nkiiruhti pitkin Malchinin katuja tuon opastavan lyhdyn perästä\nniin sukkelaan kuin hänen lihavuutensa ja ähkynsä suvaitsivat.\n-- Tuo ystävällinen herra otti hyppysillän nuuskaa nenäänsä, ja\nveitikka tuli varsin selvään näkyviin hänen silmistänsä, hän istahti\nlevollisesti pöydän taa, myhäili itseksensä ja sanoi: \"Tahtoisinpa\nnyt mielelläni nähdä Langfeldtin naamaa\".\n\nJa sitä olisi todellakin ollut haaska nähdä, Kun Güstrowin pormestari\nLangfeldt oli tullut hallituskomsarjuksen etehiseen ja oli antanut\nlyhtynsä lakeijalle, ähkyi joku hänen perässänsä portailla, ja\nPomukkelskopp teki syvän nojan lakeijalle ja kysyi: \"Herra lakeija,\nmissä on se herra, jonka luona pitää visiti tehdä?'\"\n\nLakeija aukaisi hänelle oven ja Pomukkelskopp rämpi nyt sisään ja\nteki mitä nöyrimpiä kumarruksia Langfeldtin edessä, sillä hän piti\nhäntä hallituskomsarjuksena, jota ei saatakaan ihmeeksi panna,\nsillä Güstrowin pormestari piti aina päätänsä niin etunojossa,\nikäänkuin tahtoisi hän puskea läpi seinän, ja se asento soveltui\nhyvin Meklenpurin hallituskomisariukselle. Hän oli kuitenkin niin\nystävällinen, että hän osotti Pomukkelskopille oikean miehen, ja\nkoska hän nyt oli asiansa toimittanut, lähti hän pois ja otti taas\nlyhtynsä lakeijalta. Pomukkelskopille tuli tuska, hän pelkäsi\njäävänsä yksin, hän teki sentähden enää vaan pari syvää nojoa, ja\nsitte pötkimään taas lyhdyn perässä.\n\nMaamarsalkin luona kävi samalla tavalla: herra, pormestari oli\njuuri alottanut kohteliaan puheen, kun Pomukkelskopp tulla ähkyi\nhänen perästänsä, \"Tuleeko tuo peto tännekin?\" jupisi Langfeldt\nitseksensä, sanoi hätäisesti jäähyvästin ja yritti päästä hänestä;\nmutta kartanonomistaja oli sitkeä, lyhty oli hänen ainoa turvansa,\nhän töyttäsi taas ulos huoneesta sen perässä.\n\nMaakuntaneuvoksen luona tapasivat he taas toinen toisensa; pormestari\nsuuttui nyt silmittömästi, ja koska hän oli maakuntaneuvoksen kanssa\nhyvin tuttu, sillä he istuivat molemmat samassa valiokunnassa, ei hän\ntäällä kavastellut, vaan sanoi: \"Herra, mitä te juoksette yhä minun\nperässäni?\"\n\n\"Mi -- minä\", änkytti Pomukkelskopp, \"minä saan yhtä hyvin käydä\nvisiteillä kuin tekin!\"\n\n\"No, käykää niillä sitte omin päinne!\" huudahti pormestari.\n\nMaakuntaneuvos koetti heitä viihdyttää, mutta seurauksena siitä vaan\noli, että Pomukkelskopp rupesi hävyttömäksi, ja kun pormestari meni\nulos ovesta, töyttäsi hän taas hänen perässänsä, lyhtyä seuraten.\nMutta nyt loppui pormestarin kärsivällisyys: \"Herra!\" puhkesi hän\nsanomaan ja käännähtihe ympäri kadulla, \"mitä te minun perässäni\njuoksette?\"\n\nPomukkelskopp oli nyt kokonaan tointunut hämmennyksestään, jossa hän\näsken tuon ylhäisen herran luona oli ollut, ja koska hän oli kuullut,\nettä hänellä oli tekemistä vaan tavallisen pormestarin kanssa,\nrehenteli hän sentähden rintojansa ja sanoi: \"Herra, minä olen yhtä\nhyvin suuriherttuan fasani kuin tekin!\"\n\nHänen aikomuksensa oli sanoa \"vasalli\", mutta erehtyi sanan suhteen.\nNo, tuommoinen naurettava erehdys voi saada ihmisen, olkoonpa hän\nvaikka kuinka vihainen, lystille päälle, ja semmoinen sukkela\nveitikka, kuin herra pormestari oli, unohti heti kiukkunsa, hän\npuhkesi sydämelliseen nauruun ja sanoi: \"No, sepä on lystiä, että sain\ntietää, kuka te olette\".\n\n\"Ja mihinkä te menette\", huudahti Pomukkelskopp vielä vihoissaan,\n\"sinne voin minäkin mennä!\" ja astua läähätti lyhdyn perässä.\n\nSitä ei hänen kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä Langfeldt oli\nnyt suorittanut visitillä käyntinsä ja meni kortteeriinsa, ottamaan\nportin avainta ja pelirahoja illaksi, ja Pomukkelskopp seurasi\nhäntä hänen huoneesensa. Pormestari laski lyhtynsä pöydälle -- asia\nrupesi tuntumaan hänestä hyvin hullunkuriselta --, hän kääntyi\nPomukkelskoppia kohden ja kysyi nauraen: \"Sanokaapa minulle toki,\nmitä asiaa teillä täällä on?\"\n\n\"Käydä visitillä yhtä hyvin kuin tekin!\" huudahti Pomukkelskopp\ntäydessä vihan vimmassa tuon naurun tähden.\n\n\"Kenenkä luona _täällä_?\"\n\n\"Se ei teihin koske!\" huudahti Pomukkelskopp, \"se herra on kyllä\ntuleva\", ja istua rojahutti eräälle tuolille.\n\n\"No tämäpä on hauskaa komiljaa\", sanoi pormestari ja huusi ulos\novesta: \"Sofi, tuoppa tänne kynttilää!\" ja kun Sofi tuli, näytti\npormestari hänelle Pomukkelskopin ja kysyi häneltä: \"Sofi, oletko\nkoskaan ennen nähnyt fasania? Katso, tässä on fasani! Tämä on\nsuuriherttuan fasani!\" ja Sofi nauroi sydämensä pohjasta ja juoksi\nulos ovesta, ja talonomistaja tuli myös katsomaan fasania ja\nhänen lapsensa samaten, ja siitä syntyi nyt semmoinen ilo, että\nPomukkelskopin oli vihdoin huomaaminen, kenenkä luona hän oli\nvisitillä, Täydessä vihan vimmassa töyttäsi hän ulos huoneesta ja\npormestari astuskeli nyt hiljakseen lyhtynsä kanssa hänen perästänsä.\n\n\"Langfeldt\", kysyi tuo ystävällinen herra Voitelin salissa ja pisti\nnuuskaa nenäänsä, \"oletko jo suorittanut käyntisi?\" ja samassa tuli\nveitikka näkyviin hänen silmistänsä.\n\n\"Kuuleppa\", huudahti pormestari, \"nyt minä asian ymmärrän! Se minun\nolisi pitänyt heti arvata, että sinä tuon pedon olit lähettänyt minun\nperästäni juoksemaan\". Ja hän kertoi nyt koko tapahtuman, ja niin\ntuli se tiedoksi muillekin, sillä herrat valtiopäivillä tahtovat\nmyöskin jotakin huvitusta, ja Pomukkelskoppia kutsuttiin fasaniksi ja\nAkselia, jonka hännässä hän yhä pyöri, kutsuttiin fasaninvartiaksi,\nja kun Malla ja Salla tulivat valtiopäiväpaaleihin, varsin kirjavina,\nkutsuttiin heitä pikkufasaneiksi. Kun Pomukkelskopp kerran\näänestyslipulle oli kirjottanut myönnytyksensä sanalla \"I-a-a!\",\ntahtoivat muutamat nimittää häntä \"valtiopäiväaasiksi\", mutta se ei\nsaanut yleistä kannatusta, sillä fasani oli jo päässyt liian suureen\nvaltaan.\n\nPaljon iloa ei Pomukkelskopilla ollut valtiopäivillä olostaan, sillä\nitse aatelismiehetkään, joiden hännässä hän hyöri ja joiden kanssa\nhän äänesti, eivät hänestä mitään välittäneet, sillä he pelkäsivät\nsen kautta tulevansa naurunalaisiksi; ja kun Pomukkelskopp kotia\ntuli, silloin vasta oikein hänen kärsimyksensä alkoivat, sillä hänen\nrakas Kanasensa nimitti häntä tuontuostakin \"Pokuksi\", ja mitä tämä\ntarkotti, tiesi hän hyvin, ja Malla ja Salla eivät pitäneet enää\nhänen puoltansa, sillä he olivat valtiopäiväpaaleissa istuneet,\nistuneet kuin munia hautomassa. Ja nyt pisteli ja näykki koko\nperhekunta tuota yksinkertaista miesraukkaa ja lainlaatiaa, joka\nistui sohvankulmassaan muodolla semmoisella, että jo kivenkin olisi\nhäntä sääli ollut.\n\n\"Poku, mitä hyvää on nyt sinulla ollut valtiopäivillä käynnistäsi?\"\n\n\"Isä, tuletteko pian aatelismieheksi?\"\n\n\"Poku, mitä noilla valtiopäivillä oikeastaan hommataan?\"\n\n\"Ah, minä en sitä tiedä. Siellä nalkutetaan\".\n\n\"Poku, kuka siellä nalkuttaa?\"\n\n\"Sitä en minä tiedä. Siellä nalkuttavat toinen toistansa\".\n\n\"Isä, miten on luostariasia nyt oikeastaan päättynyt?\"\n\n\"Sitä en minä tiedä; sen saat kyllä vielä ajoissa lukea Rostockin\nlehdestä;\" ja niin sanoin nousi hän sohvalta ja meni riiheen torumaan\npuijia.\n\n\n\n\nLuku 22.\n\nLeinin eri lajeista ja mikä erotus on sanoilla _Venus, Phönix_ ja\n_Ponys_. Bostonin pelaajat. Minkä näköinen Fritzin puhdasrotuinen\nvarsa oli, ja miksikä entisen pehtorin päistärikköhevonen juoksi\nkylän lammikkoon.\n\n\nMutta -- niinkuin jo olen sanonut -- uusi vuosi 1844 oli tullut\nja talvi oli mennyt, ja kevät seisoi jo lehtineen, ruohoineen ja\nkukkineen mailman oven takana ja odotti vaan viittausta isännältä,\nsaadaksensa käydä sisään koristamaan huonetta, ja mikäli lumi ja\njää katosi maasta, sikäli sulivat myöskin ihmissydämet, ja heidän\nsilmänsä kävivät kirkkaiksi kuin auringon paiste, joka heijasti\nmailmaa.\n\nVanhan Hawermanninkin silmät olivat kirkastuneet ja hänen rintansa\nkohosi, kevään muuttaissa sinne, hänen askaroitessaan ja puuhatessaan\nulkona pellolla, ja niinkuin hän kylvi kevättouon maan mustaan\nmultaan, niin oli Herra kylvänyt hänen uskolliseen sydämeensä\nuutta toivoa. Hänen isäntänsä oli matkannut nuoren rouvansa kanssa\nsukulaistensa luo, hän voi siis taas mielensä mukaan hallita ja\nvallita omassa valtakunnassaan, ja hän saattoi nyt useammin tavata\ntytärtänsä kuin talven kuluessa. Tänä aamuna oli Hawermann puhutellut\nhäntä, kirkossa käydessään, ja nyt istui hän sunnuntai-iltapuolella\nvarsin hyvillä mielin kamarissaan ja ajatteli niitä ja näitä.\nKukaan ei häntä häirinnyt, sillä Fritz istui tallissa tammaansa\nvartioimassa, joka vanhuksesta oli varsin hyvä asia, sillä nyt tiesi\nhän aina, missä Fritz oli tavattavana.\n\nBräsig astui sisään ovesta: \"Hyvää päivää, Kaarlo!\"\n\n\"Mitä?\" huudahti Hawermann ja hypähti pystyyn, \"minä luulin sinulla\ntaas leinin olevan ja olin jo hyvin kahdella päällä, eiköhän pitäisi\nkäydä sinua, tänään katsomassa, mutta isäntäni ei ole kotona ja Fritz\nTriddelfitziin ei ole viime aikoina ollut mitään luottamista\".\n\n\"No, mikä häntä vaivaa?\"\n\n\"Hänen vanha tammansa on varsan saava\".\n\n\"Haha!\" huudahti Bräsig \"ja se tulee mailmaan puhdasrotuisena ja hän\naikoo myydä sen sinun nuorelle herralles\".\n\n\"No niin on kai laita. Mutta onko sinulla taas ollut leini vai eikö?\"\n\n\"Siitä perhanan taudista, Kaarloseni, en voi todellakaan sanoa,\nonko se _oikeata_ leiniä vai eikö. Muuten onkin se yhdentekevä,\nsillä kärsimys on samaa mutta syyt ovat hyvin erilaiset. Näetkös,\nKaarlo, jos saat leinin hyvinsyömisestä ja hyvinjuomisesta, silloin\non se _oikeata_ sorttia; mutta jos saat sen noista kirotuista\nohutpohjaisista, lankkinahkaisista saappaista, silloin on se väärää\nlajia, ja se on minulla\".\n\n\"No, miksihän sinä yhä vielä käytät niitä vietäviä?\"\n\n\"Ovathan ne minulla vielä jälillä kreivin ajoiltani, enkä voi niitä\npoisheittää. Mutta -- mitäpä piti minun taas kysyä -- oletko tänään\nollut pappilassa?\"\n\n\"Olen\".\n\n\"No, mitenkä on siellä laita?\"\n\n\"Äh, siellä on laita huono kyllä; vanha herra on sangen heikko; kun\nhän tänään saarnastuolista alas astui, juoksi hiki virtana pitkin\nhänen kasvojansa, ja viipyi hyvän aikaa, ennenkuin hän sohvallaan\ntointui taas\".\n\n\"Vai niin, vai niin!\" sanoi Bräsig ja pudisteli päätänsä, \"ei näytä\nhyvältä; mutta -- ikää onkin hänellä jo\".\n\n\"Sitä hänellä on\", lausui Hawermann miettivästi.\n\n\"Ja kuinka voi sinun tyttösi?\"\n\n\"Kiitoksia, Sakari -- Jumalan kiitos! hän voi hyvin. Hän oli viime\nviikolla täällä, mutta minulla ei ollut liioin aikaa, minun täytyi\nmennä hernekylvölle; mutta armollinen rouva näki hänen ja vei hänen\nluoksensa ja hänen luonansa oli Lovisa iltaan asti\".\n\n\"Kaarlo!\" huudahti Bräsig, hypähti pystyyn, käveli ympäri huoneessa\nja puri innoissaan imukkeen poikki piipustansa, \"usko minua, sinun\narmollinen rouvasi on naisista paras koko ihmiskunnassa\".\n\nJa Hawermann kavahti myös pystyyn ja alkoi kävellä edes takasin\nhuoneessa, ja joka kerta, kuin he kohtasivat toisensa, puhalsivat\nhe mahtavan savupilven toinen toistansa vastaan, ja Bräsig kysyi:\n\"Enkö minä ole oikeassa, Kaarlo?\" ja Hawermann vastasi: \"Sinä olet\noikeassa, Sakari!\" Ja ken tiesi, kuinka kauvan he vielä olisivat\ntällä tavalla tepastelleet, jolleivät samassa olisi pihalle ajaneet\neräät vaunut, joista Kurz ja rehtori Baldrian astuivat ulos.\n\n\"Hyvää päivää! Hyvää päivää!\" huudahti Kurz tullessaan sisään tupaan,\n\"kas sitä vaan! Täällähän on pehtorikin. No, mitenkäs voidaan, vanha\nystävä? -- Hawermann, minä tulin apilaansiementen tähden\".\n\n\"Hyvää päivää!\" lausui rehtori Baldrian Bräsigille ja venytti sanaa\n\"päivää\" niin pitkäksi, kuin kestäisi päivää ikuisesti, \"kuinka te\nvoitte, arvoisa herra?\"\n\n\"No jotenkuten\", sanoi Bräsig.\n\n\"Hawermann\", huusi Kurz samassa, \"eikö niin? oivallisia siemeniä\".\n\n\"No niin, Kurz\", sanoi Hawermann, \"mitään erinomaisia eivät ne ole,\nminä olen koetellut niitä tulella rautapellillä; jos siemenet ovat\nsemmoisia, kuin niiden pitää olla, niin hyppivät ne kuin kirput\npellillä, mutta näistä jäi moni siemen olemaan paikallansa\".\n\n\"Te ette näytä likimaillekaan niin pulskalta arvoisa herra\", sanoi\nrehtori taas kesken puheen Bräsigille, \"kuin sinä siunattuna hetkenä,\njolloin punsin ääressä vietimme kihlausta\".\n\n\"Sillä on syynsä\", sanoi Hawermann ja löi kätensä Bräsigin uumille,\n\"minun vanhalla ystävälläni on taas ollut leini\".\n\n\"Niin, niin\", nauroi rehtori ja oli olevinansa oikein sukkela.\n\n    \"_Vinum_, isä,\n    Ja _coena_, äiti,\n    Ja _Venus_, kuoma,\n    Ne leinin tuovat\".\n\n\"Siemenet ovat oivallisia\", huudahti Kurz sillä väliin, \"parempia\nette ole mies saamaan mistäkään\".\n\n\"Ohoh, Kurz\", sanoi Hawermann, \"oma kehu haisee, on myös vanha\nsananparsi\".\n\n\"Kuulkaapa!\" huusi Bräsig samoihin sanoihin rehtorille, \"säästäkää\nfranskaanne minun kuulleni! Sitä kieltä en minä ymmärrä. Mitä on\nminulla ja minun kirotulla leinilläni _Venuksen_ kanssa tekemistä?\"\n\n\"Arvoisa ystävä ja suosiani\", sanoi rehtori juhlallisesti, \"Venus oli\nennen muinoin rakkauden jumalatar\".\n\n\"On minusta yhdentekevä\", huudahti Bräsig, \"olkoonpa hän ollut mikä\nhyvänsä, tätä nykyä kutsutaan tavallisia lampurin koiria Venukseksi\".\n\n\"Ei, Hawermann\", huusi Kurz taas väliin, \"Jos apilaan siemenillä on\noikea kiilto ja näyttävät punertavansinisiltä...\"\n\n\"Niin, Kurz\", sanoi Hawermann, \"mutta semmoisilta eivät teidän\nsiemenenne juuri näytäkkään\".\n\n\"Hyvä ystävä\", lausui rehtori taas Bräsigille \"Venus oli, niinkuin jo\nsanoin, jumalatar, ja kuinka lampurin koiraa...\"\n\n\"Mitä joutavia!\" keskeytti Bräsig hänen, \"tuon jumalattaren jutun on\njoku teille uskotellut, Venus on jonkinlainen lintu. Kaarlo, sinä\nmuistat kai vielä tarinat lapsuuden ajoiltamme Venus linnusta?\"\n\n\"Aa\", huudahti rehtori, ikäänkuin olisi asia hänelle selvennyt, \"nyt\nminä tiedän, mitä te tarkotatte, te tarkotatte Phönix lintua, joka\nArapiassa tekee pesänsä kalleista yrteistä...\"\n\n\"Sehän on ihan mahdoton!\" huudahti Kurz. \"Kuinka voisi taitavinkaan\nlintu valmistaa pesänsä neilikoista, karvaista pippureista,\nkartemummasta ja muskottipähkinöistä!\"\n\n\"Hyvä lankoseni, sehän on vaan tarina\".\n\n\"No, sittenpä valehtelee tarina\", sanoi Bräsig, \"ja te äännätte sen\nsanan ihan väärin, se ei ole Phönix, vaan se on Ponys, ja ne eivät\nole mitään lintuja, ne ovat pieniä hevosia, eivätkä ne ole kotoisin\nArapiasta, vaan Ruotsista ja Ölannista, ja minä tunnen ne varsin\nhyvin, sillä minun armollisella kreivinnallani oli kaksi ponysta,\njoilla hän aina kävi ajelemassa\".\n\nRehtori tahtoi taas oikaista, mutta Kurz puuttui hänen puheesensa:\n\"Älä, lankoseni, älä viitsi! Me uskomme muutenkin, että sinä\nsemmoisissa asioissa olet Bräsigiä oppineempi\".\n\n\"Ei\", sanoi Bräsig, \"antakaa hänen vaan tulla!\" ja asettui samassa\nrehtorin eteen, ikäänkuin voisi hänen puolestansa kiista taas alkaa.\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Kurz, \"emme ole tulleet tänne kiistelemään\nVenuksista ja apilaan siemenistä; me olemme tulleet tänne kaikessa\nystävyydessä pelaamaan bostonia\".\n\n\"Se onkin parempi, se\", sanoi Hawermann ja asetti pöytää kuntoon.\n\n\"Malta, Kaarlo\", sanoi Bräsig, \"minua ei miellytä, että sinä itse\nhommaat semmoisia toimia, se on sinun oppilaasi tehtävä\". Ja samassa\nhuusi hän yli pihan: \"Triddelfitz!\"\n\nJa Fritz tuli täyttä juoksua.\n\n\"Triddelfitz, me aiomme pelata bostonia, pankaa pöytä kuntoon ja\npotti piettejä varten ja täyttäkää piiput\".\n\nFritz teki, niinkuin oli käsketty, herrat istuivat pöydän ääreen\nja nyt voi peli alkaa; mutta niin väleen ei se kuitenkaan käynyt,\nsillä ensin piti määrättämän, kuinka korkeasti pelattiin. Kurz, joka\npelissä aina oli uhkarohkea, tahtoi pelata killingin grandissimoa;\nmutta se oli toisista liian korkeata peliä ja Bräsig selitti ettei\nhän istunut pelipöytään nylkemään toisia. Vihdoin suostuttiin\nHawermannin välityksellä huokeammasta pelistä ja vedettiin.\n\n\"Kenellä on ruutua?\" kysyi rehtori, \"ruutu jakaa\".\n\n\"Kurz jakaa\", sanoi Bräsig.\n\nNo nyt voitiin viimeinkin alottaa; mutta ei vieläkään alkanut,\nsillä rehtori laski kätensä korteille ja katsellen ympärilleen\npelitovereitansa lausui hän \"Kummallista todellakin! Olemmehan\nkaikki selväjärkisiä ihmisiä ja me pelaamme peliä, nimittäin\nkorttipeliä, joka historiallisten todistusten mukaan on keksitty\nerään heikkomielisen kuninkaan huvitukseksi. Franskan kuningas Kaarlo\nnimittäin...\"\n\n\"Ei, veikkoset\", sanoi Kurz ja otti kortit pois rehtorin kädestä,\n\"jos pelaamme, niin pelaamme, jos tahdomme tarinoita, niin\ntarinoitsemme\".\n\n\"Jakakaa!\" huudahti Bräsig ja Kurz jakoi, mutta jakoi kiireissään\nväärin; siis \"uudestaan!\" Nyt onnistui ja voitiin ruveta ostamaan.\n\n\"Minä passaan\", sanoi Hawermann etukädessä. Nyt tuli rehtorin vuoro;\nhänen kauttansa viivähti peli tuokion aikaa, sillä hänellä oli se\ntaikausko, että kortit tulivat muka paremmiksi, jos hän kokosi ne\nyksitellen, ja koska hän teki kaikki tehtävänsä mitä suurimmalla\ntarkkuudella, pani hän kortit aina tarkkaan järjestykseen ja\nhän asetti seitikot ja viitikot niin, että hän voi nähdä niiden\nkeskimäisen silmän, ettei hän hairahtuisi ja pitäisi niitä kuutikoina\nja nelisilmäisinä.\n\nKurz oli sillä aikaa laskenut korttinsa pöydälle, latonut kätensä\nristiin niiden päälle ja katseli nyt rehtoria ja huokasi.\n\n\"Minä passaan\", sanoi, rehtori.\n\n\"Kyllä minä sen arvasin\", sanoi Kurz, sillä hän tiesi, että hänen\nlangollansa täytyi olla erinomaiset lehdet, jos hän uskalsi jotakin\nomin päinsä sanoa, mutta sitä vastaan oli hän suuresti peloissansa,\nettä rehtori menisi mukaan, kun hän itse oli ostanut, sillä silloin\nei hänellä tavallisesti ollut mitään, tahi turmeli hän pelin, jos\nhänellä jotakin oli.\n\n\"Pas!\" sanoi Bräsig, jonka vuoro nyt oli lausua.\n\n\"Boston grandissimo!\" sanoi Kurz.\n\n\"Ken menee mukaan?\"\n\n\"Pas!\" sanoi Hawermann.\n\n\"Hyvä lankoseni\", sanoi rehtori, \"_yksi_ tikki -- _toinen_ tikki--\nno, kylläpä kolmaskin tulee -- minä menen mukiin\".\n\n\"No niin\", sanoi Kurz, \"mutta yhteisesti ei makseta, jokainen maksaa\npuolestansa\".\n\n\"No, Kaarlo\", sanoi Bräsig, \"lyö pöytään! näytetäänpä heille, mistä\npukki parran sai\".\n\n\"No niin\", sanoi Kurz, \"mutta hiiskua ei saa sanaakaan\".\n\n\"Ei millään muotoa\", sanoi Hawermann ja paiskasi pöydälle\nherttakympin: \"Herttaa tällä kertaa\".\n\n\"Sotamies ei ole joka mies\", sanoi rehtori ja viskasi herttapampun\npäälle.\n\n\"Naisten mieli on miehelähän\", sanoi Bräsig ja otti pampun matamilla.\n\n\"Rouvan pitää herra saada\", sanoi Kurz ja kaasi matamin kuninkaalla,\nlaski tikkinsä eteensä ja pelasi ulos ristilankun: \"Ristiä, sanoi\nkissa, kun jäälle kuoli!\"\n\n\"Iske se!\" neuvoi Bräsig Hawermannia.\n\n\"Ei saa hiiskua pelissä\", huudahti Kurz.\n\n\"Ei tule kysymykseenkään\", sanoi Hawermann ja viskasi pienen ristin\npäälle.\n\n\"Yhdeksäinen on itsepäinen\", sanoi rehtori ja veti esille\nyhdeksänsilmäisen.\n\n\"Naispuoli minusta huoli\", virkkoi Bräsig ja otti pelin matamilla.\n\n\"No, pentele kans!\" huudahti Kurz. \"Ristiä ei hänellä myöskään ole.\nMitäpä hänellä viimein onkaan?\"\n\n\"Päästä pino aljetaan\", sanoi Bräsig. \"Kas tässä pataässä!\" ja pelasi\nulos mainitun lehden. \"Eläköön armias, rakkakin ruhtinas!\" huusi hän\nja veti patakuninkaan pöydälle. \"Kunnia sille, jolle kunnia tulee!\"\nja patarouva seurasi perästä.\n\n\"Herranen aika!\" huudahti Kurz, laski korttinsa pöydälle ja katsasti\nrehtoria, \"mitäpä hänellä lieneekään? Pataa ei hänellä myöskään ole\".\n\n\"Hyvä lankoseni\", sanoi rehtori, \"vielä tulee minunkin vuoroni\".\n\n\"Mutta liian myöhään\", sanoi Kurz ja otti kortit taas käteensä\nsyvällä huokauksella, ikäänkuin olisi; rehtori kohdellut häntä\nhävyttömästi, jota hän kuitenkin tahtoi kristillisesti kärsiä.\n\n\"Kaarlo\", kysyi Bräsig, \"kuinka monta tikkiä on meillä?\"\n\n\"Neljä\", sanoi Hawermann.\n\n\"Ei\", sanoi Kurz, \"tämä ei kelpaa. Hiiskua ai saa pelissä mitään\".\n\n\"Eihän tämä ole mitään hiiskumista\", sanoi Bräsig, \"minä vaan kysyin.\n-- Maltappa, Kaarlo, _yhden_ tikin saan minä vielä, ja jos sinä vielä\nsaat yhden niin on meillä tarpeeksi\".\n\n\"Minä saan osani\", sanoi Kurz.\n\n\"Ja minä myös\", sanoi rehtori.\n\nParin pelauksen perästä laski Kurz kätensä korteillensa ja sanoi: \"No\nniin, minulla on tarpeeksi\".\n\nRuutu oli viskattu pöydälle, rehtori leikkasi matamilla, Bräsig otti\nkuninkaalla: \"Mihin on mielesi, tyttöseni?\" ja rehtori parka istui\nsiinä pitkällä nenällä: \"Mitenkä on tämä mahdollista, minä en voi\nsitä ymmärtää\".\n\n\"Eihän sinulla ollut mitään lehtiä\", huudahti Kurz.\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig, \"jos olisit oikein ollut varuillasi, niin\nolisivat saaneet vielä yhden pietin lisäksi\".\n\n\"Niin, sinähän olet syypää, ethän sinä vastannut minun herttaani\".\n\n\"Kaarlo, eihän minulla ollut enemmän väriä, minulla oli kuningas\nyksistään\".\n\n\"Ei, lankoseni\", huudahti Kurz, \"tämä ei kelpaa, sinä turmelit koko\npelin, olihan sinulla risti kuningas ja viskasit vaan yhdeksäisen\npäälle. Me olisimme kyllä voittaneet\".\n\n\"Aa, mitäpä te pakisette?\" sanoi Bräsig ylenkatseella, \"te olisitte\nvoittaneet! Minullahan oli koko pataväri kädessäni ja lisäksi vielä\npari oikein kelpo jyskykorttia; mitäpä te voitte tehdä?\"\n\n\"Herra, luuletteko te, että minä paljo välitän teidän jyskyistänne,\nkun minä kerran boston olen sanonut?\"\n\n\"No no\", viihdytti Hawermann heitä ja antoi uudet kortit, \"heittäkää\ntuo perästäpäin viisasteleminen sillensä, se tuntuu ikävältä\".\n\nTähän tapaan pelasivat he edelleen, ja näytti usein siltä, kuin\nolisivat he tarttua toinen toisensa, tukkaan, vaikka olivat mitä\nparhaimpia ystäviä. Rehtori voitti, ja hänellä olikin paras toivo\nvoittaa, sillä ken ensiksi häviää, voittaa tavallisesti aina\nperästäpäin. Kurzilla oli huono onni; mutta semmoinen on usein\nhelposti autettava: \"Kymmenen grandissimoa\", sanoi hän. Kaikki\nhämmästyivät, vieläpä hän itsekin; hän tarkasti vielä kerran\nkorttejansa: \"Kymmenen grandissimoa!\" sanoi hän toistamiseen, laski\nkortit pöydälle ja käveli kamarissa edestakasin; \"niin pelataan\nVenedigissä ja muissa suurissa kylpypaikoissa\".\n\nJuuri kun hän parhaillaan riemuitsi ja toiset, olivat mitä\nsuurimmassa pulassa, tuli Fritz Triddelfitz sisään, varsin kalpeana\nja surkeannäköisenä; \"Herra pehtori, herra Hawermann, ah, tulkaapa\npikkusen ulos!\"\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti Hawermann, \"mitä on tapahtunut?\" ja aikoi\nnousta; mutta Kurz piti hänestä kiini:\n\n\"Ei\", sanoi hän, \"peli on ensin pelattava. Minulle on jo kerta ennen\nsamoin käynyt, silloin nimittäin kun se suuri tulipalo oli ja minä\njuuri olin levittänyt grandissimo-kortit pöydälle, silloin juoksivat\nmyös kaikki tiehensä\".\n\n\"Herra pehtori\", rukoili Fritz uudestaan, \"teidän on tuleminen\".\n\n\"Herranen aika!\" huudahti Hawermann, eikä antanut Kurzin enää\npidättää itseänsä, vaan hypähti pystyyn, \"mitä on tapahtunut? Onko\ntuli vallallansa?\"\n\n\"Ei\", änkytti Fritz, \"minä... minulle... minulle on jotakin\ntapahtunut\".\n\n\"Mitäpä on teille tapahtunut?\" tiuskasi Bräsig yli pöydän.\n\n\"Minun rautikkotammani on saanut varsan\", sanoi Fritz häpeissään.\n\n\"No, semmoista on jo usein tapahtunut\", virkkoi Bräsig. \"Miksikä\nnäytätte te niin nolonnäköiseltä sentähden. Sehän on iloinen sanoma,\nettä niin on käynyt\".\n\n\"Kiin kyllä\", sanoi Fritz, \"mutta... mutta... se on niin\nkummallista. Teidän on tuleminen sitä katsomaan, herra pehtori\".\n\n\"No, onko varsa sitte kuollut?\" kysyi Hawermann.\n\n\"Ei\", sanoi Fritz, \"se on ihan terve; mutta se on niin kummallinen...\nKristian Däsel sanoo sen olevan kamelivarsan\".\n\n\"No\", sanoi Hawermann, \"voimmehan pelata pelimme jälestäpäin, mennään\nkatsomaan\".\n\nJa vaikka Kurz pani vastaan, menivät kaikki kumminkin Fritzin kanssa\ntalliin.\n\n\"Semmoista varsaa en ole vielä milloinkaan nähnyt\", sanoi Fritz\ntalliin mentäissä, \"sillä, on tuommoiset pitkät korvat\", ja hän\nosotti kyynärpäistä alaspäin.\n\nKun tulivat talliin, seisoi Kristian Däsel seimessä, jossa\nrautikkotamma ystävällisesti nuuskieli varsaansa ja kökötti ja\ntuo pienokainen teki ensimäisiä kömpelöitä yrityksiä vastaisiin,\nsukkelampiin hyppäyksiinsä. Tallirenki pudisteli päätänsä ja sanoi\nBräsigille, joka oli siirtynyt hänen viereensä: \"Niin, sanokaapa,\npehtori, mikä otus tuo kummitus on tässä syntisessä mailmassa\".\n\n\"No niin\", sanoi Bräsig, katsahti Hawermanniin ja lausui vähäisesti:\n\"minä tahdon sanoa sinulle, mikä se on: tämä _puhdasrotuinen_ varsa\non _muuli_\".\n\n\"Se se on\", sanoi Hawermann. \"Muuli?\" huudahti Fritz, hyppäsi\nmolemmin jaloin yli seimen aitauksen ja tarttui, tamman\nhököttämisestä huolimatta, varsan kaulaan kiini ja tarkasteli häntä\nnaamaan, silmiin ja korviin, ja nähdessään näistä tämän kauhistavan\ntotuuden, huudahti hän vihan vimmassa: \"Kylläpä minä taitan niskan\nsekä tältä epäluomalta että Kyösti Prebberowilta\".\n\n\"Hävetkää toki, Triddelfitz\", sanoi Hawermann vakaisesti, \"etteköhän\nnäe, kuinka emä on iloissaan, vaikk'ei varsa olekkaan mikään\npuhdasrotuinen sikiö\".\n\n\"Niin\", lausui Bräsig, \"ja hänellä on kumminkin siihen lähin oikeus,\nniinkuin pastorin rouva sanoo. Kyösti Prebberowilta saatte minun\npuolestani niskan taittaa, sillä hän on kolmekertaisesti karaistu,\npaatunut lurjus\".\n\nFritz nousi vitkalleen ulos seimestä, syvä alakuloisuus oli tullut\nvihan sijaan; \"kuinka on se mahdollista?\" huudahti hän, \"hän on\nminun paras ystäväni ja hän pettää minun kuurolla hevosella ja aasin\nvarsalla. Minä vedän hänet oikeuteen\".\n\n\"Sanoinhan teille, ettei hevoskaupassa tule kysymykseen ystävyys\neikä rehellisyys\", sanoi Bräsig ja tarttui Fritziin käsivarresta\nja talutti hänen ulos tallista, \"mutta minun tulee teitä surku\nteidän oikeutetun harminne tähden. Hevoskaupan oppirahoja olette nyt\nsaaneet maksaa ja sitä täytyy jokaisen tehdä; mutta hevosriidasta\ntahdon teitä varottaa, sillä, muulin jo aikaa kuoltua, ei semmoinen\noikeudenkäynti ole likimaillekaan lopussa. Näettekös\", sanoi hän ja\ntalutti Fritziä edes takasin kartanolla, \"minä tahdon kertoa teille\nerään semmoisen jutun varoitukseksi. Oli nimittäin vanha Rütebusch\nSwensinissä hän myi omalle langollensa, joka täällä ennen Hawermannia\noli pehtorina, erään kimohylkiön ratsashevoseksi. Hyvä, eli niinkuin\nteidän tapanne on sanoa: 'bong!' Kolme päivää sen perästä tahtoo\npehtori koettaa uutta hevostansa, hän kiipee siis otuksen ratsaille,\nsillä se oli koko kolhonkorkea ja hän sitä vastaan perhanan\nlyhytkoipinen; mutta tuskin oli hän päässyt selkään istumaan, kun\ntuo juhta juoksee täyttä nelistä hänen kanssansa kylän lammikkoon --\nseisattamisesta ei puhettakaan! -- aina kaulaan asti, ja siihen jäi\nse seisomaan; ei liikahda eteen- ei taaksepäin. Se oli onni kimolle\nja pehtorille, sillä muuten olisivat molemmat hukkuneet. Pehtori\nhuusi, minkä jaksoi, apuun tulemaan, sillä hän ei voinut pohjata,\neikä hän osannut uidakaan, ja tuon vanhan nikkari Flegelin täytyi\npelastaa hänet paatilla. No, nyt alkoi oikeudenkäynti, sillä pehtori\nväitti hevosen olevan vikurin ja Rütebuschin piti se takasin ottaa,\nsillä vikuruus purkaa hevoskaupankin. Siihen ei Rütebusch kuitenkaan\nsuostunut, ja nuo molemmat langokset joutuivat ensin epäsopuun ja\ntulivat vihdoin: niin kiivaiksi vihamiehiksi, etteivät suvainneet\nnähdä toinen toistansa kolmen penikulman päässä. Mutta oikeudenkäynti\nmeni menojansa. Koko Swensinin oli tekeminen valansa, että eläin\nheidän luonansa oli täysijärkinen ollut ja Pümpelhagenilaiset saivat\nvannoa, että hevonen heidän luonansa oli vikuruutta osottanut: Niin\nkesti oikeuden juttua jo viidettä vuotta ja sillä aikaa seisoi eläin\njoutilaana tallissa ja söi kauroja, sillä pehtori ei enää milloinkaan\ntahtonut sen selässä ratsastaa, koska hän piti sitä hengelle\nvaarallisena olentona; nuijata ei hän sitä myöskään tohtinut, koska\nse oli _corpus delictus_, niinkuin sitä lakikielessä sanovat. Nyt\ntuotettiin oppineimmat hevostohtorit paikalle, kuusi kappaletta,\nmutta heistä ei apua, he olivat erimielisiä, kolme heistä sanoi\nhevosen olevan viisaan, toiset kolme väittivät sen olevan hullun.\nMutta oikeudenkäyntiä kesti kestämistään, ja koko joukko uusia\nriitoja oli siitä syntynyt, sillä nuo oppineet hevostohtorit olivat\nantaneet haukkumanimiä toinen toisillensa, ja vetivät toinen toisensa\noikeuteen. Nyt kirjotettiin eräälle kuuluisalle hevosprofessorille\nBerlinissä, mitä hän muka arveli asiasta. Professori kirjotti\ntakasin, että piti leikattaman tuolta vanhalta kaakilta pää poikki ja\nlähetettämän hänelle, hänen täytyi muka nähdä sen aivot; olihan hyvin\nvaikea järjellisestä ihmisestä sanoa, oliko hän hullu vai viisas,\nmutta järjettömän luontokappaleen suhteen oli se viittä vaikeampi,\nkoska se ei voi mitään puhua. Niin, se piti nyt tehtämän, mutta vanha\nRütebusch asianajajansa kanssa pani vastaan ja sai sen estetyksi, ja\noikeudenkäyntiä voitiin taas jatkaa. Niin kuoli vanha Rütebusch ja\npuolta vuotta myöhempään hänen lankonsa, ja kumpikaan ei sopinut, ei\nedes kuolinvuoteella, ja he ovat molemmat menneet ijankaikkisuuteen,\nkumpikin lujana luulossaan, toinen pitäen kaakkia viisaana, toinen\nhulluna. Nyt lopetettiin riitajuttu vihdoinkin, se loppui itsestään,\nkoska tuo vanha, kimo kolme viikkoa sen perästä myös kuoli paljaasta\nlihavuudesta hyvien päiväinsä tähden. Nyt suolattiin sen pää\nniin hyvästi kuin mahdollista ja lähetettiin tuolle oppineelle\nprofessorille Berliniin, ja hän kirjotti takasin, että kimo koko\nelämänsä aikana oli ollut yhtä vähän hullu kuin hän itse, ja toivoi\nvaan että riitakumppanit myöskin olisivat olleet yhtä viisaita kuin\ntuo luontokappale, niin selviltä olivat sen aivot näyttäneet. Ja se\nmies oli oikeassa; sillä se renkipoika lurjus, joka toi pehtorille\nhevosen, palveli sittemmin minulla ja hän tunnusti minulle panneen\nkappaleen palavaa taulaa eläinraukan hännän alle, kostoksi siitä,\nettä pehtori edellisenä päivänä oli antanut hänelle selkään. Ja nyt\nkysyn minä jokaiselta järjelliseltä ihmiseltä, eikö se ollut varsin\nviisas eläin, joka juoksi kylän lammikkoon, sammuttaaksensa tulta!\n-- Ja niin loppui se suuri riita; mutta ne pienet! riidat noiden\noppineiden hevostohtorien välillä, ne kestävät vielä yhä. Ja nyt\ntahdon minä sanoa teille jotakin: Hawermann on vanhan Prebberowin,\nsen veijarin isän, hyvä ystävä ja hän on puhuva hänen kanssansa, että\nte saatte omanne takasin. Menkää nyt vaan ja älkää olko vihoissanne\ntuolle pienelle olennolle taikka sen emälle, sillä ne ovat viattomia,\nemä on pettynyt yhtä hyvin kuin tekin\". Ja niin puhein seurasi hän\ntoisien jälestä, jotka jo istuivat pelipöydän ääressä.\n\n\"No nyt!\" sanoi Kurz, \"kymmenen grandissimoa siis! Minä pelaan itse\nulos\".\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig, \"sinun pitää puhua vanhan Prebberowin kanssa,\nettei sinun vaivainen vintiösi joudu liian suureen huoleen\".\n\n\"Sen minä teenkin, Sakari, ja asia on selville saatettava. Minun tule\nsuuresti sääli, että tuon poika paran koko ilo meni tyhjiin. Ken\nolisi voinut ajatellakaan muulia!\"\n\n\"Minun tulee huomauttaa\", lausui rehtori ja laski korttinsa, jotka\ntöin tuskin oli saanut järjestetyiksi pöydälle -- Kurz istui kuin\ntulisilla hiilillä -- \"että täällä yleisesti kutsutaan tuota\nvastasyntynyttä eläintä muuliksi, vaikka sitä luonnonhistoriallisen\npuheparren mukaan pitäisi kutsuttaman hevosaasiksi. Erotus on\nnimittäin se...\"\n\n\"Sinä voit tehdä ihmisen hulluksi luonnonhistoriallasi!\" huudahti\nKurz. \"Pelaammeko me luonnonhistoriaa vai pelaammeko korttia? Kas\ntässä, ruutuässä on pöydällä!\" Nyt ei mikään enää auttanut, rehtorin\ntäytyi tunnustaa, ja Kurz voitti pelinsä ja samassa oikeuden neljä\nviikkoa aikaa kerskailla kymmenestä grandissimostansa.\n\nNiin pelasivat herrat edelleen, riidellen kaikessa ystävyydessä,\nkunnes rehtori, laskettuaan umpiarviolta rahansa, havaitsi että hän\noli voittanut jo kolme taaleria ja kahdeksan killinkiä, ja koska onni\nei enää viimeisenä aikana ollut häntä yhtä uskollisesti seurannut,\npäätti hän lopettaa, nousi sentähden ylös pöydästä, sanoi jalkojansa\npaleltavan ja pisti voittonsa taskuunsa.\n\n\"Jos teidän jalkojanne paleltaa\", sanoi Bräsig, \"tahdon minä antaa\nteille hyvän neuvon: ottakaa joka aamu, ennen kuin einehditte,\nnäpillinen nuuskaa nenäänne, se auttaa kylmiä jalkoja vastaan\".\n\n\"Johan nyt!\" huudahti Kurz, joka viimeaikoina oli voittanut, \"kuinka\ntäällä voi jalkoja paleltaa!\"\n\n\"Vai niin?\" kysäisi rehtori pikaistuneena, sillä hänen oli\npuolustaminen voittoansa, \"eikö minun jalkojani voi paleltaa yhtä\nhyvin kuin sinun? Eikö sinun jalkojasi aina rupee paleltamaan meidän\npeliseurassamme, kun sinä olet voittanut?\" ja hän pysyi päätöksessään\nja sai pitää kylmät jalkansa ja voittonsa, ja kotvasen ajan kuluttua\nlähtivät nuo molemmat kaupunkilaiset tiehensä ja ottivat Bräsigin\ntaipaleen matkaa mukaansa.\n\nHawermann oli juuri menemäisillään levolle, kun hän kuuli ovensa\ntakana kovasti puhuttavan ja riideltävän, ja Fritz Triddelfitz astui\nsisään Kristian Däselin kanssa.\n\n\"Hyvää iltaa, herra pehtori\", sanoi Kristian, \"minulle se on\nyhdentekevä\".\n\n\"Mitä nyt on taas tapahtunut?\" kysäisi Hawermann.\n\n\"Herra pehtori\", sanoi Fritz, \"te tiedätte kuinka minulle kävi tuon\n-- niin -- tuon muulin kanssa, ja nyt ei Kristian tahdo antaa sen\neläinraukan olla tallissa\".\n\n\"Mitähän se merkitsee?\" kysäisi Hawermann.\n\n\"Niin, herra, se on minusta yhdentekevä! Mutta _tämä_ ei voi olla\nyhdentekevää, minä olen palkattu hoitamaan hevosia ja varsoja, vaan\nen kameleita ja hevosaaseja. Mitä? Sitte voisi herra Triddelfitz pian\ntuoda apinoita ja karhujakin talliin\".\n\n\"No, mutta jos minä sanon, sinulle, että sen eläimen pitää saada\nolla tallissa ja sinun pitää hoitaa sitä yhtä hyvin kuin muitakin\nvarsoja...\"\n\n\"Niin, jos te sitä käskette, niin on se minusta yhdentekevä ja\nvoinhan minä sen sitte tehdä. No, hyvää yötä sitte, herra pehtori, ja\nälkää panko pahaksi\", ja niin puhein meni hän.\n\n\"Herra Hawermann\", sanoi Fritz, \"mitä on herra von Rambow tästä\ntapauksesta sanova? ja erittäinkin hänen armollinen rouvansa?\"\n\n\"Älkää siitä olko millännekään, he eivät siitä paljon välitä\".\n\n\"Niin\", sanoi Fritz ja astui ulos ovesta, mennäksensä levolle, \"mutta\nse minua kuitenkin hävettää, että sen juuri piti tapahtuman minun\ntammalleni\".\n\nKun herra von Rambow tuli kotia, sai hän kuulla asian heti\nKristianilta, ja koska hän oli hyvänlaitainen mies ja piti paljon\nFritzistä, sillä he olivat useissa suhdissa toinen toisensa\nkaltaiset, lohdutti hän Fritziä ja sanoi: \"Älkää olko millännekään!\nPuhdasrotuisen varsan kaupasta ei tosin meidän välillämme mitään\ntullut. Teidän tulee kuitenkin muistaa, että tämä on epäsopuisen\nyhtymisen tavallinen seuraus. Me panemme tamman ja varsan myöhemmin\nsamaan hakaan, ja saattepa nähdä, että meillä vielä on iloa heistä\".\n\nJa niin tapahtuikin, jokaisella oli hauskaa tuosta omituisesta\neläimestä. Kun kylän mukulat sunnuntai-iltapuolina kuleksivat\npelloilla, lähestyivät he varsakarsinaa ja katselivat tuota pientä\nmuulia: \"Näetkös, Jokkum, tuossa hän on\".\n\n\"Niin, siinä hän on todellakin!\"\n\n\"Näetkös, kuinka se vilkuttaa korviansa!\"\n\n\"Katsoppa vaan, kuinka se potkii takajaloillansa!\"\n\nKun piiat menivät ohi karsinan niitylle lypsämään lehmiä, seisahtivat\nhe myöskin tässä: \"Näetkös, Stiina, tuossa on herra Triddelfitzin\nmuuli!\"\n\n\"Tule, käydäänpä likemmäksi, Wiikka\".\n\n\"Ei, sitä en minä tee, se näyttää niin rumalta!\"\n\n\"No, kaikkiapa vielä! Ethän häntä itseä kumminkaan niin kammo, sillä\nhän määrää sinulle aina kaikkein helpoimmat tehtävät\".\n\nJa koko lähiseudussa tuli nyt rautikkotamma ja muuli ja Fritz\ntunnetuiksi, ja missä hyvänsä Fritz nähtiin, kysyttiin aina hänen\nsuureksi harmiksensa, kuinka muuli jaksoi. Mutta aasinvarsa siitä\nviisi välitti, hän juoksenteli kesäkauden muiden jalosukuisten\nvarsain kanssa ympäri karsinassa ja jos joku tuli häntä liian\nlikelle, tiesi hän antaa hänelle hyvän kiemauksen.\n\n\n\n\nLuku 23.\n\nTässä luvussa tekee Aksel laskujansa ja parantelee talouden hoitoa\nAyrshire-sonneilla ja hienovillaisilla jaaroilla. Kananen tahtoo\nkaiken mokomin lentää yli Pümpelhagenin rajan. Gottlieb pelaa\nbostonia, ratsastaa, tanssii ja laulaa hei-rallaralla-raa! Nuori\nJokkum ja nuori Sulttaani katselevat iltataivasta. Kotiapteekista ja\nvanhoista kenkärajoista, hiljaisesta miehestä ja kolkosta haudasta.\nPastorin pieni rouva, Lovisa ja Bräsig katselevat kirkkomaata, Mukkel\nja Kananen pappilanmaata.\n\n\nTämä vuosi oli Pümpelhagenille ollut oikein siunattu vuosi, ja kun\nsyksy läheni ja viljan hinta nousi, luuli Aksel pääsevänsä kaikista\nhuolistaan ja murheistaan. Hän laski ja laski, ja tiesi ihan\ntäsmälleen, jos hän sai turnipsista niin korkean hinnan ja villoista\nniin ja niin paljon ja karjantuotteista niin paljon, kuinka monta\nkappaa nisuja hänen oli myyminen, maksaaksensa velkansa viimeiseen\ntaaleriin. Kylläpä sitte perhana riivaisi, jos ei hän tänä vuonna\npäässyt kaikista veloistaan. Mutta tämä vuosi olikin toista, hän\noli _itse_ ollut Pümpelhagenissa, hän oli _itse_ isäntänä hoitanut\nasioitansa, ja isännän silmä on talouden pidossa, mitä aurinko on\nsuuressa mailmassa, sen valossa kasvaa ja kypsyy kaikki, sillä\nisännän jalka pellon sonnittaa. Eikä kauvan viipynyt, niin riisti\nAksel vaivihkaa nämä armolahjat pois Jumalan käsistä ja luki tämän\nsiunatun vuoden omaksi ansioksensa; nuo korkeammat viljan hinnatkin\nnäyttivät hänestä olevan hänen ansionsa.\n\nHän ui nyt päälläpäin ja jos häneltä sattumalta silloin tällöin\npuuttuikin rahoja talouden tarpeellisten ulostekojen ja Taavetin\nja Slusuhrin langenneiden vekselien maksamiseen, niin ei se mitään\nhaittanut, sillä hän oli viisaalla ja kelvollisella talouden\npidollaan hankkinut itselleen suurta luottamusta lähitienoossa, johon\npäätökseen hän tuli siitä, että kumminkin Pomukkelskopp useassa\ntilaisuudessa oli tarjonnut hänelle rahoja lainaksi. Ne oli hän\nottanutkin arvelematta vastaan, päästäksensä Taavetin kynsistä,\nja niin maksoi hän Pomukkelskopin rahoilla velkansa Taavetille\nja Slusuhrille, ja nämä antoivat rahat taas Pomukkelskopille ja\nPomukkelskopp taas hänelle, ja niin kulkivat rahat mieheltä miehelle,\nja tämä kiertokulku olisi ollut varsin hauskaa, jos ei Aksel olisi\nollut ainoa, joka siitä tappiolle tuli ja jos ei Pomukkelskopilla\nolisi ollut vaiva, uudestaan järjestää rahapakat, ettei Aksel\nhuomaisi, että hän aina sai takasin omat rahansa. Mutta sitä ei voitu\nvälttää, jos ei Pomukkelskopp tahtonut astua ilmi piilostaan, josta\nhän väijyi Pümpelhagenia; hän otti siis tämän vaivan hartioillensa,\npääasiallisesti sentähden, että hänellä oli oma ilonsa siitä, että\nkanssakäyminen heidän välillään oli tullut niin vilkkaaksi.\n\nAksel iloitsi myöskin tästä asiasta, sillä hänellä oli nyt aina\nrahoja, joilla hän pääsi pahimmasta pulasta, ja ne pienet korot,\njoita hän niistä sai maksaa, näyttivät hänestä varsin mitättömiltä,\nsillä hänen ei milloinkaan johtunut mieleensä laskea yhteen, mitä ne\ntekivät koko vuodelta, ja hän oli täydessä aikeessa ryhtymään suuriin\nparannuspuuhin Pümpelhagenissa. Mutta tunnettu asia on, että nuoret\nherrat, jotka eivät enempää ymmärrä maanviljelyksestä ja talouden\nhoidosta, juuri alkavat parannuksiansa siitä, joka kaikkein pikemmin\nvie heidät perikatoon. Minä tarkotan karjanhoitoa. Ja miksikä\njuuri siitä? Minä luulen sentähden, että nuorilla herroilla ei ole\nsuurta vaivaa, ostaa itselleen joku muukalainen sonnipulkki ja pari\nuudenaikaista jaaraa, ja sentähden että karjanhoidon lait vielä ovat\nniin epäselviä, että tyhminkin voi puhua siitä viisaan tavalla. Ei\nole muuta tarvis kuin sysätä syrjään kaikki vanhat, monivuotiset\nkokemukset, joka ei ole vaikeata, ja kohta näyttää hänen nuori\nkeltanen tukkansa yhtä arvokkaalta kuin vanhuksien harmaat hapset.\n\nPümpelhagenissa oli breitenburgilaisia lehmiä joita vanha\nkamarineuvos Hawermannin neuvosta ja Hawermannin avulla oli\nhankkinut. Näiden suhteen piti jotakin uutta saada toimeen,\nja Aksel matkasi sentähden Sommersdorfiin Pommerissa, jossa\nhuutokaupalla myytiin karjaa, ja huusi Pomukkelskopin kehotuksesta\nerään erinomaisen kauniin Ayrshire-sonnin. Miksikä juuri sen?\nNo, ensiksikin, koska se oli niin kaunis, toiseksi, koska se oli\nSkotlannista, ja kolmanneksi, koska se oli jotakin uutta.\n\nPümpelhagenissa oli negretti-rotuisia lampaita, jotka antoivat\nrunsaasti villoja ja joista aina oli ollut hyvä tulo; mutta\nvillamarkkinoilla oli Pomukkelskopp, oman ilmotuksensa mukaan, saanut\npuolentoista taaleria enemmän leiviskältä, siis sai tämä viekas\nnaapuri tuon nuoren herran houkutelluksi ostamaan häneltä hyvin\nkalliista hinnasta kaksi hienon-hienoa elektorali-jaaraa. Että hän\nennen oli saanut paljon enemmän villoja jokaisesta lampaasta ja siis\npaljon suuremman leiviskäluvun kuin Pomukkelskopp, ei johtunut hänen\nmieleensä; olihan hänellä paljon muutakin laskettavaa.\n\nHawermann vastusteli voimainsa perästä näitä uusia puuhia, mutta\nturhaan, hänen nuoren herransa silmissä oli hän vanha ukko, joka oli\njäänyt takapajulle eikä enää voinut seurata aikaansa, ja kun tuo\nvanhus ahdisti häntä liian kovasti järjellisillä varoituksillaan, oli\nhänellä aina sama vastaus valmisna: \"mutta herranen aika, voidaanhan\naina koettaa;\" vaan ei ajatellut sitä, että muutamissa kohdissa\nkoettaminen ja hävittäminen on sama asia. Pehtori ei saanut hänestä\nmitään urakkaa ja hänen oli kiittäminen Jumalaansa, ettei tuon nuoren\nherran mieleen johtunut puhdasrotuisten hevosten kasvattaminen, joka\njo kumminkin kummitteli ilmassa. Nuori rouva ei myöskään voinut\nmitään estää, sillä hän ei tietänyt, millä tavalla hänen miehensä\npääsi rahapulistaan, hänen oli vastaiseksi tyytyminen siihen,\nmitä hän näki, heittämättä kuitenkaan asioita kokonaan sillensä,\nja Akselista oli tämä silminnähtävästi paljasta tyytyväisyyttä ja\nkultaisia toiveita.\n\nJa Gürlitzissä Pomukkelskopin ja hänen Kanasensa luona vallitsi\nmyös sula tyytyväisyys, se tahtoo sanoa, ei juuri perheellinen;\nmutta sitä eivät he pyytäneetkään yksinkertaisuudessaan, ei, he\nolivat tyytyväiset raha-asiain sukkelaan kiertokulkuun, ja toiveet\nkävivät yhä kultaisemmiksi sanan alkuperäisessä merkityksessä, sillä\nPümpelhagenin ja Gürlitzin raja tuli yhä epäselvemmäksi, mitä enemmän\nsitä tallattiin; Pomukkelskopilla oli vaan tuontuostakin ikävänä\ntoimena, typistää Kanasensa siipiä, kun hän kaiken mokomin nyt jo\ntahtoi lentää yli väliaidan, poimimaan toiselta puolelta toukkiansa.\n\nJokkum Nüsslerin talossa istua pönötti tyytyväisyys kaikessa\nmukavuudessa tuolla leveällä sohvalla, ja jos joku siellä olisi\ntahtonut kultaisista toiveista puhua, olisi hänen täytynyt tehdä se\nsiinä merkityksessä, kuin runoiliat sille sanalle antavat, puhuissaan\n\"kultaisesta aamutaivaasta\", ei niin, kuin luulisivat he kullan\nkiillon vastaavan taivaan loistetta, ei, vaan sentähden, etteivät\nhe tunne mitään kauniimpaa, sillä, niin harvoin saavat he sitä\nnähdä. Gottlieb heitti vähitellen tuon pörhöisen herännäiskotelon\npois päältään ja rupesi katselemaan mailmaa toisilla: silmillä kuin\nnoilla sinisillä silmälaseilla, jotka hän oli saanut Erlangenista\ntai Jumala tiesi mistä. Hän pelasi Bräsigin suureksi iloksi jo\nhuonosti bostoniakin, oli kerran noussut hevosen selkään ja pudonnut\nmaahan vahingoittamatta itseänsä, olipa tullut Jokkum Nüsslerin\nelojuhlaankin, hän ei ollut tanssinut se tahtoo sanoa, ei kumminkaan\njulkisesti kaikkein nähden, mutta Liina oli kuitenkin vienyt hänen\nviereiseen kamariin ja siellä opettanut häntä tanssimaan polkkaa, ja\nlopuksi oli Gottlieb laulanut kuuluvasti mutta hyvin huonolla äänellä\nhei-ralla-ralla-raa!\n\nJa Rudolf sitte? No, hänestä emme tahdo mitään muuta sanoa kuin mitä\nHilgendorf sanoi Bräsigille: \"Bräsig, _hän_? Ihan kuin minä itse:\nmahdoton saada häntä uupumaan: kourat kovat kuin rauta! Hän luo vaan\nsilmän vilkauksen, niin tietää hän heti asian, ihan kuin minä itse!\n-- Ja kirjat? -- Niihin ei koske! Ihan kuin minä!\"\n\nRouva Nüssler oli onnellinen lastensa onnesta, ja nuori Jokkum ja\nnuori Sulttaani istuivat tuntikausia yhdessä ja katselivat toinen\ntoistansa, lausumatta sanaakaan, ja ajattelivat sitä hetkeä, milloin\nhe saisivat uuden vallanperiän, nuori Jokkum Rudolfin ja nuori\nSulttaani uuden nuoren Sulttaanin \"seitsemännen\". Se ei tosin ollut\nmikään aamutaivas, mitä he katselivat, mutta tyytyväisistä ihmisistä,\nniinkuin Jokkum ja Sulttaani olivat, näyttää iltataivaskin toisinaan\nkultaiselta.\n\nNiin asui onni jokaisessa kodissa tällä seudulla, jokaisessa omalla\ntavallaan, ainoastaan siinä kodissa, johon se vasta oikein oli\nottanut tyyssijansa ja jossa sai talvella istui lämpimän uunin\nääressä ja kesällä lehmuksen alla oven edessä ja lehtimajassa\npuutarhassa ja jossa se, ikäänkuin vanha hyvänlaitainen isoisä,\nmielihyvillään oli tarkastellut Lovisan vilkkaita liikuntoja ja\njohtanut pastorin rouvan pyhjinriepua ja pitänyt herra pastorin\nkirjotukset järjestyksessä, siellä ei onni enää tahtonut viihtyä,\nse oli sanonut hiljaa jäähyväiset ja oli sulkenut oven vaivihkaa\nja oli mennyt sinne, mistä hän oli tullut; ja hänen perästänsä oli\ntullut levottomuus ja suru, sillä tuo vanha, hyvänlaitainen pastori\noli käynyt yhä heikommaksi. Hän ei oikeastaan maannut vuoteella\neikä ollut varsinaisesti kipeä, ja tohtori Strumpf Rahnstädtissä\nei ollut kaikista niistä kolmesta tuhannesta seitsemästäsadasta\nseitsemästäkymmenestä ja seitsemästä taudista, jotka oikeudella\ntulevat ihmisen osalle, mies löytämään yhtään, joka olisi sopinut\npastorille. Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa, ja sen hän\ntekikin nurkumatta, sillä tuo vanha, uskollinen ystävä, rauha, oli\nlähteissään laskenut kätensä hänen päänsä päälle ja sanonut hänelle:\n\"Minä menen, mutta vaan vähäksi aikaa; sitte palaan minä taas\nReginasi luoksi. Sinä et minua tarvitse luonasi, koska minä jo vuosia\nolen asunut sinun sydämessäsi aina siitä ankarasta hetkestä asti,\njolloin sinä teit tilin Jumalan ja mailman kanssa. Lepää nyt, väsynyt\nolet sinä kumminkin!\"\n\nJa väsynyt oli hän, hyvin väsynyt. Hänen Reginansa oli asettanut\nhänen sohvalle kuvien alle, hänen oman tahtonsa jälkeen, että hän\nvoisi nähdä ulos akkunasta; Lovisa oli peittänyt hänen lämpimillä\nvaipoilla, ja molemmat olivat varpaillaan menneet ulos, ettei hänen\nleponsa tulisi häirityksi. Ulkona lankeavat tämän talven ensimäiset\nlumisinkaleet maahan, hiljaa, varsin hiljaa; ja ulkona oli yhtä\nhiljaista kuin sisällä, sisällä hänen sydämessänsä; ja hänestä\ntuntui, kuin viittaisivat nuo siunaavat Kristuksen kädet hänelle --\nkukaan ei sitä ollut nähnyt, mutta hänen Reginansa oli jälistäpäin\nniin selittänyt -- ja hän oli noussut ja aukaissut kaapin, jonka hän\noli saanut perinnöksi isävainajaltansa ja jonka hänen äitivainajansa\naina itse oli kiillottanut, ja oli istunut nojatuolille kaapin eteen\nja oli vielä kerran tahtonut nähdä, mikä hänelle tässä mailmassa oli\nrakasta ja kaunista.\n\nKaappi oli nimittäin kaikkein niiden kalujen talletuspaikka, jotka\nhänestä hänen elämässään olivat tärkeitä ja ihmeellisiä, se oli\nhänen kotiapteekinsa, jossa hän talletti välikappaleita tämän\nmaallisen elämän suruja ja tuskia vastaan, joita hän käytti, kun\nhänen sydämensä oli kipeä; ne olivat vaan yksinkertaisia kotikuureja,\nmutta ne auttivat aina. Niitä ei ollut sälytetty purkkeihin ja\npulloihin, eikä mitään opastuslippuja niiden käytäntöön ollut niihin\nkiinitetty, ne olivat vaan jonakin otollisena hetkenä sattuneet hänen\nkäsiinsä ja hän oli ne käytettäväksi tallelle pannut. -- Kaikki, mikä\nsaattoi johtaa hänen muistiinsa puhdasta iloa, oli tallella tässä\nkaapissa, ja jos hän jolloinkulloin surullinen oli, niin virkisti\nhän mieltänsä näitä katselemalla, eikä milloinkaan sulkenut hän tätä\nkaappia, tuntematta tämän kotilääkityksensä voimaa ja ilmaisematta\nkiitollisuuttansa siitä. -- Siellä oli se raamattu, jonka hän lapsena\nensiksi oli saanut isältänsä, siellä oli se kaunis kristallipikari,\njonka hänen paras yliopistotoverinsa hyvästijättäissä oli lahjottanut\nhänelle, siellä oli se niistinliina, jonka Regina morsiamena oli\nvirkannut hänelle, siellä oli se näkinkenkä, jonka eräs merimies,\njonka hän oli opastanut oikealle tielle, vuosien perästä oli hänelle\nlähettänyt, siellä olivat Lovisan, Miinan ja Liinan uudenvuoden\nja joulun onnentoivotukset, joita he läkillä ja kynällä olivat\nsopertaneet paperille ja niiden vieressä viruivat heidän ensimäiset\nkömpelösti tehdyt käsityönsä; siellä oli hänen Reginansa kuihtunut\nmorsiusseppele ja se suuri hopealla silattu kuvaraamattu, jonka\nHawermann, ja se hopeasilainen merivahainen piipunkoppa, jonka Bräsig\noli lahjottanut hänelle hänen seitsemäntenäkymmenentenä ja viidentenä\nsyntymäpäivänänsä, ja kaapin alimmaisella hyllyllä talletettiin\nkenkiä, niitä kenkiä, jotka Lovisalla ja Reginalla ja hänellä\nitsellään oli ollut, kun he ensimäisen kerran tulivat Gürlitzin\npappilaan.\n\nVanhat jalkineet eivät ole kauniita, mutta hänestä mahtoivat ne olla\nsuloiset nähdä, sillä he ottanut ne ulos kaapista ja oli asettanut\nne ympärillensä ja oli kauvan tarkastellut niitä ja oli ajatellut\nyhtä ja toista tätä tehdessään, ja oli ottanut ensimäisen raamattunsa\nsyliinsä ja oli aukaissut Kristuksen vuorisaarnan ja lukenut siitä.\n-- Kukaan ei ollut sitä nähnyt, mutta se ei ollutkaan tarpeesen,\nhänen Reginansa tiesi sen ilmankin, kuinka kaikki oli tapahtunut. --\nJa sitte oli hän hyvin väsynyt ja oli kallistanut päänsä nojatuolin\nkulmaa vastaan ja oli nukkunut.\n\nSiinä asemassa he hänen tapasivat, ja pastorin rouva istui hänen\nviereensä nojatuolille, painoi hänen silmänsä kiini ja laski\npäänsä hänen päätänsä vastaan ja itki hiljaa itseksensä, ja Lovisa\nheittäytyi hänen jalkainsa juureen ja pani kätensä ristiin hänen\npolvillensa ja katseli vesissä silmin noita molempia rakkaita\nrauhallisia kasvoja. Sitte taitti pieni pastorin rouva tuon avonaisen\nraamatun lehdenkulman ja otti kirjan hiljaa pois pastorin kädestä\nja nousi, ja Lovisa nousi myös ja heittäytyi Reginan kaulaan, ja\nmolemmat hyrähtivät ääneensä itkemään ja koettivat lohdutella\ntoinen toistansa, kunnes pimeä alkoi tulla. Sitte otti pastorin\nrouva pastorinsa saappaat ja omat kenkänsä ja pani ne kaappiin\nja sanoi: \"Siunattu olkoon se päivä, jolloin te yhdessä tulitte\ntähän huoneesen;\" ja pani Lovisan pienet pieksut niiden viereen ja\nsanoi: \"ja sekin päivä, jolloin te ensimäisen kerran kävitte meidän\nkynnyksemme yli\", ja sitte sulki hän kaapin kiini kaikkine iloineen.\n\nKolmen päivän perästä haudattiin tuo hyvä pastori Behrens siihen\npaikkaan kirkkotarhassa, jonka hän eläissään itse oli valinnut ja\njosta voi nähdä noiden kirkasten akkunain läpitse pappilan tupaan\nsisään ja johon aurinko aamulla loi ensimäiset säteensä.\n\nSaattojoukko oli hälvennyt, Hawermanninkin oli ollut lähteminen,\nBräsig yksin oli ilmottanut tahtovansa jäädä pappilaan yöksi; hän oli\nkoko päivän ollut avullisna, missä vaan tarvittiin, ja hiipi nyt,\nnähdessänsä noiden molempain rouvasihmisten seisovan käsi kädessä\nakkunan ääressä, hiljaa pois tuvasta ylös lepokammioonsa ja katseli\nhämärässä ulos akkunasta kirkkotarhaan, jossa tuo kolkko hauta\noli valkean lumen peitossa. Hän ajatteli sitä miestä, joka siellä\nlepäsi, kuinka hän usein oli kurottanut hänelle kättä auttaaksensa ja\nneuvoaksensa häntä, ja hän lupasi itseksensä, korvata sen voimainsa\nperästä tuolle pienelle pastorin rouvalle. -- Ja alhaalla asuntuvassa\nseisoivat nuo molemmat turvattomat naiset ja katselivat myös tuota\nkolkkoa hautaa kohden ja lupasivat hiljaa sydämissänsä toinen\ntoisellensa osottaa kaikkea sitä rakkautta ja ystävyyttä, johon se\nhiljainen mies, joka tuolla mullassa lepäsi, niin usein oli heitä\nkehottanut ja jota hän niin usein heitä kohtaan oli harjottanut. Ja\npastorin pieni rouva kiitti Jumalaa ja pastoriansa siitä, että he\nolivat antaneet hänelle hänen surussansa niin hyvän lohdutuksen kuin\ntämä oli, jota hän nyt halaili, ja hän silitti Lovisan kiiltävää\ntukkaa ja suuteli häntä tuontuostakin, ja Lovisa rukoili Jumalaa,\nantamaan hänelle kaikkea hyvää ja kaunista, että hän voisi laskea\nne kaikki elatusäitinsä syliin. -- Niin, verekset haudat ovat\nkukkaspengerten kaltaisia, joita puutarhuri tekee, kasvattaaksensa\nniissä kaikkein kauniimpia kukkia; mutta myöskin rumia sieniä kasvaa\nusein näillä penkereillä.\n\nSamana iltana seisoi Gürlitzissä vielä kaksi muutakin henkilöä\nakkunan ääressä ja katseli ulos hämärään, ei kirkkotarhaan,\nei sinnepäinkään, vaan pappilan maata, ja Pomukkelskopp\nsanoi Kanasellensa, että nyt ei voinut toisin käydä, nyt oli\narentikontrahti purjettava, nyt oli hänen se saaminen, hän tahtoi\npuhua asiasta uuden pastorin kanssa ennen vaalia.\n\n\"Mukkel\", sanoi Kananen, \"Pümpelhagenin herra ei suinkaan sitä\nsuvaitse, hän ei päästä peltoa kynsistänsä\".\n\n\"Kynsistänsä, Kanaseni? Minähän pidän häntä kynsissäni\".\n\n\"Niin, jospa nuori herra suostuisikin siitä luopumaan; mutta kuinkas\nkäy sitte, jos me saamme semmoisen uuden papin tänne, joka itse\nhoitaa maanviljelystänsä?\"\n\n\"Kyhkyseni, enhän minä tunne sinua enää ensinkään! Valitsemmehan\nitse; me valitsemme herännäisen papin. Semmoisilla on vaan tekemistä\nraamatun, virsikirjan ja uskonkappalten kanssa, heillä ei ole aikaa\nmaanviljelyksestä huolta pitämään\".\n\n\"No, mutta emmehän valitse yksin, Pümpelhagen ja Reksow ja Warnitz\nvalitsevat myös\".\n\n\"Kyhkyseni, Warnitz ja Reksow! Mitä voivat ne Pümpelhagenia ja\nGürlitziä vastaan? Jos Pümpelhagenilaiset ja minun alustalaiseni\nääntävät yhdessä...\"\n\n\"Älä luota alustalaisiisi, ne roistot tekevät sinulle vaan vahinkoa.\nJa etkö luule, että pastorin rouvakin on vastusteleva sinun\npyyteitäisi? Ja hän voi sen tehdä, koko kylä riippuu kiini hänessä\nkuin takkiainen\".\n\n\"Enköhän minä voi hänelle sitä kostaa? Hänen pitää lähteä pois\nkylästä; -- täällä ei ole papinlesken kotia, ja pitäisikö minun\nrakentaa hänelle semmoinen? Juu perunia, rouva kulta, odottakaa vaan\nsitä!\"\n\n\"Kopp, sinä olet pöllöpää! Tapahtuuhan vaali jo paljoa ennemmin\".\n\nJa niin puhein läksi hän.\n\n\"Kyhkyseni\", huusi Pomukkelskopp hänen perästänsä, \"armas kyhkyseni,\nole huoleti, minä pidän kyllä huolta asiasta\".\n\nNiin, vereksillä haudoilla rehottaa myöskin rikkaruoho, kun\nperilliset kurottavat ahneesti kätensä vainajan rahaan ja\nomaisuuteen, kun naapuri käyttää hyväksensä lesken ja orpoin hätää,\nlaventaaksensa taloansa ja tiluksiansa, ja kun voitonhimo istuu\nmukavassa sohvankulmassa ja miettii, mitenkä voisi kostua toisen\nonnettomuudesta.\n\n\n\n\nLuku 24.\n\nMitä Frans aikoi tehdä pappilassa, vaan ei tehnytkään. Miksikä Bräsig\noli varovainen ja Fritz kopea. Uudestaannäkeminen ja mieliharmit.\n2000 taaleria tippusen tiessänsä! -- Ken on auttava? Vanha ystävä\nPomukkelskopp ja pappilan pelto.\n\n\nBräsig oli koko viikon pappilassa, hän pani kaikki kuntoon, mitä\nsemmoisessa muutoksessa tarpeesen oli, hän toimitti kalunkirjotuksen,\nkirjotteli kokonaisia kasoja mitä kummallisimpia surukirjeitä,\nkantoi itse, huolimatta pyrystä ja pakkasesta ja leinistään postiin,\nsuoritti suutari- ja nikkarirätingit Rahnstädtissä ja istui nyt\nmaanantaina hautauksen jälkeen pastorin rouvan ja Lovisan kanssa\naamiaispöydässä ja aikoi kohta syötyänsä lähteä, kun samassa\neräät vaunut ajoivat pihalle ja Frans von Rambow hyppäsi maahan\nja riensi sitä päätä terveenä ja iloisena pappilan tupaan. Mutta:\n\"hyvä Jumala!\" huudahti hän, nähdessään nuo molemmat rouvasihmiset\nsurupuvussa, \"mitä on täällä tapahtunut? Missä on pastori?\"\n\nPastorin pieni rouva nousi ylös nojatuoliltaan ja kävi tuota nuorta\nherraa vastaanottamaan, antoi hänelle kättä ja lausui hiljaisella\näänellä: \"Minun pastorini on matkannut pois, matkannut kotiansa, ja\nhän käski sanoa terveisiä kaikille, kaikille\" -- tässä ei voinut hän\npidättää kyyneleitänsä, vaan itki niistinliinaansa -- \"kaikille,\njoista hän oli pitänyt, teille myöskin\".\n\nJa Lovisa lähestyi myöskin häntä ja antoi hänelle kättä, sanomatta\nmitäkään. Hänen poskensa olivat lentäneet punasiksi, kun hän ensiksi\nhänen näki ja tunsi, mutta nyt oli hän taas rauhallinen ja maltti\nmielensä. Ja Bräsig pudisteli Fransin kättä ja puheli niistä ja\nnäistä, johtaaksensa seuraa toisille ajatuksille ja saadaksensa heitä\nheittämään näitä ensikohtauksen tuskallisia tunteita; mutta Frans\nei häntä kuullellut, hän seisoi ihan ällistyneenä, tämä sanoma tuli\nhänelle niin äkkiä ja niin ankarana hänen iloisiin toiveisinsa.\n\nKaksi vuotta oli hän ollut Eldenan maanviljelysakademiassa; hän oli\nollut uuttera ja oli siellä hankkinut itselleen tietoja kaikilla\nhaaroilla, joita maanviljelyksessä tarvitaan ja joita ainoastaan\nsemmoinen laitos tarjoaa; käytännöllisen maanviljelemisen tunsi\nhän tarkoin Hawermannin opastuksesta. Hän oli nyt täysi-ikäinen\nja voi ottaa tiluksensa omaan haltuunsa; mikään ei estänyt häntä\nperustamasta perhettä, kuin hänen oma varovaisuutensa. Tämä ja\npastori vainajan levolliset, järkevät kirjeet, jotka huolellisesti\nkarttivat jokaista pienintäkin yllytystä tai viittausta ja jotka\nkaiken iloisen sydämellisyyden ohessa aina kehottivat seuraamaan\njärjen tietä, olivat pidättäneet häntä äkkinäisistä teoista ja\najattelemattomista toimista. Hänen sydämensä ei ollut tunnoton, se\ntykki yhtä lämpimästi hänen rinnassaan, kuin minkä toisen nuoren\nmiehen hyvänsä, joka ensisilmäyksellä rakastuu aina korvihin asti\nja kantaa edessään kättänsä ja sydäntänsä tarjottimella; mutta hän\noli lapsuudesta asti tottunut luottamaan omaan järkeensä ja hän oli\npieniäkin asioita toimittanut varovaisuudella -- muutamat sanoivat\n_liian suurella_ varovaisuudella -- mutta se ei haittanut! Tässä\nasiassa oli hän oikeassa, tämän koko elämälle tärkeän askelen tahtoi\nhän tehdä lämpimällä sydämellä, mutta kylmällä päällä. Hän oli\nhillinnyt sydämensä tunteet, oli sulkenut kaikki iloiset unelmat\nonnesta ja autuudesta lujasti rintaansa, ikäänkuin makean ytimen\nkovaan kuoreen hän ei ollut tahtonut aukaista sitä paljaasta himosta\nja hekumasta, hän oli odottanut kärsivällisesti, kunnes onnelliset\nsattumukset, juurikuin auringon paiste ja sade, saivat kuoren\nitsestään hiljaa aukeamaan, että sydän terveenä ja eheänä tulisi\nnäkyviin ja että siitä, kasvaisi puu, jonka varjossa hän kerran\nonnellisena voisi istua Lovisansa kanssa. Ja kun hänen sydämensä\ntoisinaan oli tulisemmin sykkinyt ja oli yllyttänyt häntä käymään\nkatsomaan ja tapaamaan rakastettuansa, silloin oli hän uskollisesti\nvastustellut tätä haluansa, oli varonut, ettei tyttöä millään tavalla\npakotettaisi, vaan että hän saisi aikaa, ajatella tilaansa, ja tehdä\npäätöksensä; ja kopeasti oli Frans sysännyt syrjään sen ajatuksen,\nettä hän käyttäisi onnellista taloudellista asemaansa puhemiehenänsä.\nJa jos hänen sydämensä toisinaan tämän taistelun aikana vuosikin\nverta, niin oli hän sille silloin rohkeasti lausunut: \"Arpajaispeliä\ntämä ei ole! Semmoinen voitto on helposti voitettu ja yhtä helposti\nhävitetty. Se voitto vasta kelpaa, jonka vaivalla saa, siitä voi\nvastedes iloa olla\".\n\nMutta nyt oli hän täysi-ikäinen, nyt oli hän mies kaikin puolin,\nnyt oli hänen kopeutensa ja rehellisyytensä tuota suloisinta,\nrakastettavinta olentoa kohtaan tullut täydellisesti tyydytetyksi,\nnyt tuli tuon kovan pähkinän sydän terveenä ja eheänä näkyviin\nmaan mustasta mullasta, nyt oli aika sitä hoitaa, että siitä puu\nkasvaisi, nyt ei ollut ainoastaan aika, vaan myöskin velvollisuus\nse tehdä. Nyt hyppäsi hän vaunuihinsa, taistelu varovaisuuden ja\nlämpimän sydämen välillä oli loppunut, varovaisuus jäi kotia, hyvään\nsäilyyn, ettei se kokonaan katoaisi, sillä hän saattaisi sitä vielä\ntarvita, ja tuon lämpimän sydämen otti hän vaan mukaansa ja matkalla\nhyvitteli ja hellitteli hän sitä kaikilla tavoin ja lauloi sille\nsuloisia lauluja ikäänkuin olisi se kapalolapsi ja hän sen äiti.\n-- Ja nyt oli ilo tiessänsä, laulut onnesta ja rakkaudesta olivat\nturhaan lauletut, hänen sydämensä tykki levottomammin kuin ennen, nuo\nmolemmat huolelliset, surupukuun puetut olennot nähdessään, ja vaikka\nhän olikin jättänyt malttavaisuutensa kotia, hänen ihmisellinen\ntunteensa, hänen kunnioituksensa näin suurta surua kohtaan ja muisti\ntuosta kunnianarvoisasta vainajasta olivat kumminkin seuranneet\nhänen muassaan, ja semmoisten valtaa ei voi mikään rehellinen\nsydän vastustella, se masentuu, vaikka kyllä surulla ja tuskalla.\n-- Rakkaus, sanovat ihmiset, on itsekäs eikä välitä muista, ja se\nonkin totta! Se on oma mailmansa itseksensä ja menee omaa menoansa,\nikäänkuin ei mikään muu siihen koskisi; mutta jos sen alku on\nJumalasta, niin on sen kulku ijankaikkisilla laeilla määrätty,\nettei se milloinkaan hairahdu pois oikealta tolalta, ei mihinkään\nkosketa, vaan valaisee muut mailmat suloisella, lempeällä valollansa,\nikäänkuin iltatähti, vuodattaen lepoa ja virvotusta kipeihin sydämiin.\n\nNiin oli Fransinkin rakkauden laita, se ei voinut loukata, ei voinut\nmitään levottomuutta muille tuoda, sen täytyi lohduttaa ja lääkitä,\nja sentähden hillitsi hän sydämensä ja vaikeni, ja kun hän sanoi\njäähyväiset pappilassa, silloin oli hänen mielensä kuin matkustajan,\njoka hiellä ja vaivalla on lähestynyt kaukaa näkyvää kirkontornia ja\nsaa nyt ensimäisistä taloista tietää, että tämä ei ole oikea, että\nvasta pitkän, taipaleen takana on hänen matkansa määrä, hän ottaa\nhyvän siemauksen ja lähtee ripeästi astumaan edelleen.\n\nOli kaunis, kirkas talvipäivä, kun Frans kävi Pümpelhageniin ja antoi\nvaunujen hiljaa seurata perästä; Bräsig kävi hänen kanssansa. Tuo\nnuori mies oli vaipunut omiin syviin ajatuksiinsa, mutta Bräsig ei\nja sentähden he eivät sopineet oikein yhteen. Bräsig olisi kernaasti\nvoinut jättää kertomatta kaikki ne jutut, jotka tänään kummittelivat\nhänen päässänsä; mutta pehtori Bräsigin parhaimpia ominaisuuksia,\noli, ettei hän milloinkaan havainnut, koska hän oli haitaksi. Vihdoin\noli hänen kumminkin huomaaminen, ettei tuo nuori herra mitään\nvastannut: hän seisahtui sentähden melkein samassa paikassa, jossa\nAksel taanoin oli niin hävyttömästi hänelle matkapassin antanut, ja\nkysyi: \"Mitä? Olenko minä ehkä teille rasitukseksi? Semmoista on\nminulle jo kerta ennen tällä paikalla tapahtunut teidän arvoisan\norpananne kanssa, voinhan nyt, niinkuin silloinkin, väistyä syrjään\".\n\n\"Hyvä herra pehtori\", sanoi Frans ja tarttui vanhuksen käteen,\n\"älkää panko pahaksenne: tuon vanhan hyvän pastorin kuolema ja tämä\nsurullinen muutos tuossa minulle rakkaassa pappilassa ovat tehnet\nminuun liian syvän vaikutuksen\".\n\n\"Vai niin\", lausui Bräsig ja puristi hänen kättänsä, \"jos niin on,\nniin on se teille kunniaksi, ja minä olen aina sanonut, myöskin\npastorin rouvalle; ja pikku Lovisalle, että te olette, niinkuin\nsivistyneen maanviljeliän olla pitää, sillä teillä on ihmiselliset\ntunteet rinnassa ja pidätte kumminkin noita perhanan renkejä kurissa;\nja Rudolfille olen minä aina sanonut, hänen tulee ottaa teidät\nesikuvaksensa. Tunnetteko Rudolfia?\" Ja nyt rupesi hän kertomaan\nRudolfista ja Miinasta ja Gottliebistä ja Liinasta ja otti koko\nseudun puheeksi, ja Frans maltti mielensä ja kuulteli tarkasti,\nniin että hän, kun Pümpelhageniin saapuivat, tunsi kaikki, vieläpä\nPomukkelskopp ja hänen Kanasensakin.\n\n\"Niin\", sanoi Bräsig, kun tulivat Pümpelhagenin pihalle, \"te menette\nnyt armollisen orpananne luoksi ja minä Hawermannin luoksi, ja mitä\nminä puhuin teille Pomukkelskopista ja hänen salaisista juonistansa,\nse jää meidän kahden kesken, ja siitä saatte olla vakuutettu, että\nminä pidän häntä silmällä, ja jos hän täällä vielä panee toimeen\nsalaisia vehkeitä niin otan minä niistä selvän\".\n\nMutta Frans ei mennytkään herraspytinkiin, hän jaoksi Bräsigin edellä\npehtorin puolelle, jossa hän oli viettänyt niin monta hiljaista\nsydämellistä hetkeä vanhan, uskollisen opettajansa kanssa, hän\nheittäytyi vanhuksen kaulaan, ja näytti kuin olisivat aika ja vuodet\npyyhkäistyt pois heidän molempain väliltänsä, ja vanhuksen silmät\nkävivät kosteiksi ja tuon nuoren miehen posket saivat verevämmän\nvärin, ikäänkuin olisi vanhuksen siunaus saanut tuon nuoren sydämen\nheleämmin rehottamaan. Niin oli laita tässä, ja niin pitäisi aina\nolla. Ja Frans lähestyi myöskin Fritz Triddelfitziä ja oikaisi\nhänelle kätensä ja sanoi: \"Hyvää päivää, Fritz\".\n\nMutta Fritz oli myös kopea puolestansa, hänellä oli porvarismiehen\nkopeus, ja hän oli myös kostonhimoinen, hänellä oli tuo tapaus\nvaltaojanteessa vielä tuoreessa muistossa, hän vastasi kylmästi:\n\"Kuinka te jaksatte, herra von Rambow?\"\n\n\"Fritz, oletko sinä hullu?\" sanoi Frans ja kiersi hänen ympäri\nja jätti hänen seisomaan kuin tutkimattoman kysymysmerkin, johon\ntoisetkin saivat arvotusvoimaansa koetella, ja antoi kättä noille\nmolemmille vanhoille herroille ja meni orpanansa luoksi.\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig ja istui pöydän ääreen, jossa ruoka jo oli\nvalmisna, \"oivallinen nuori mies tuo herra von! Ja mikä herkullinen\nporsaan paisti teillä tässä! Seitsemään kylmään talveen en ole enää\nporsaan paistia nähdä saanut\".\n\nAksel otti vastaan orpanansa Fransin sydämellisesti ja todellisella\nilolla, ja se olikin luonnollista, sillä nämä molemmat orpanukset\nolivat sukunsa ainoat miehelliset edustajat. Frida, joka jo\nhäissänsä oli tullut Fransin tunteinaan, iloitsi nähdessänsä tuon\nhyvänlaitaisen ja ymmärtäväisen nuoren miehen ja koetti kaikilla\ntavoin tehdä hänen täälläoloansa niin iloiseksi kuin mahdollista, ja\nkun Hawermann päivällisen jälkeen oli saattanut Bräsigiä taipaleen\nmatkaa ja nyt tuli takasin yli pihan, lähetti Frida pyytämään häntä\ntulemaan kahville, koska hän syystä luuli sen olevan Fransille\nmieliksi. Tässä tilaisuudessa tuli nyt ilmi, että Frans kaikkein\nensiksi oli käynyt pehtorin puolella, joka tietysti närkästytti\nAkselia; hän rypisti kulmiansa tämän kuullessansa, ja hänen rouvansa\nkumminkin havaitsi heti, että hänen sydämensä alkoi paisua. Se olisi\nitsestänsä voinut olla yhdentekevä, jollei hän olisi ollut niin\nymmärtämätön ja maltiton, että hän kylmällä, ynseällä käytöksellä\nkosti Hawermannille, mitä Frans oli rikkonut -- jos sitä ylimalkaan\nvoi rikokseksi sanoa.\n\nSeura ei siis nytkään oikein sopinut yhteen; jokainen ystävällinen\nsana Hawermannin ja Fransin välillä harmitti Akselia; hän tuli\nyhä jäykemmäksi ja kylmemmäksi, ja vaikka tuo nuori rouva kyllä\nlevitti suloista, lämmintä auringon paistetta ympärillensä, oli koko\nkeskuuspuhe jo taukoamaisillansa, kun Hawermann yht'äkkiä kavahti\nylös istuimeltansa, riensi akkunalle ja ilman pitkittä mutkitta\njuoksi ulos ovesta.\n\nAkselin kasvot lensivät tummanpunasiksi kiukusta: \"Tuopa on toki\nliian hävytöntä!\" huudahti hän \"minun pehtorini näyttää tahtovan,\nheittää kaikki tavallisen kohteliaisuuden vaatimukset sillensä\".\n\n\"Sehän mahtaa olla jotakin tärkeätä\", sanoi Frida; ja läheni akkunaa.\n\"Mitä on hänellä tuolla päivätyöläisen kanssa tekemistä?\"\n\n\"Sehän on päivätyöläinen Regel!\" sanoi Frans, joka myös katseli ulos\nakkunasta.\n\n\"Regel? -- Regel?\" kysäisi Aksel ja hypähti nyt myöskin pystyyn,\n\"sehän on se sanansaattaja jonka minä eilen lähetin viemään 2000\ntaaleria kullassa Rostockiin, eihän hän vielä liene ehtinyt takasin\ntulemaan\".\n\n\"Sehän se kai on\", huudahti Frans, \"mikä tuon vanhan miehen on niin\nsaanut haltioihinsa. Näetkö vaan, kuinka hän rääkkää tuota mies\nparkaa! Semmoisena en ole minä häntä milloinkaan nähnyt!\" ja niin\npuhein juoksi hän ulos ovesta ja Aksel perässä.\n\nKun he ulos tulivat, oli vanha pehtori tarttunut tuon nuoren, vahvan\npäivätyöläisen kaulukseen ja ravisteli häntä niin, että hattu putosi\nhäneltä lumeen: \"Se on valhe!\" huusi hän, \"se on hävytön valhe! Herra\nRambow, mies on hukannut rahat!\" huudahti hän isännällensä.\n\n\"Ei, ne on minulta ryöstetty!\" huusi päivätyöläinen ja seisoi\nkalmankalpeana pihalla.\n\nAksel oli myös käynyt kalpeaksi; ne 2000 taaleria olisi hänen\noikeastaan jo aikaa pitänyt lähettää Rostockiin, mutta hän oli yhä\nviivytellyt, kunnes hänen vihdoin oli pakko se tehdä, ja hän oli\nlainannut nämä rahat Pomukkelskopilta -- ja nyt olivat ne tippusen\ntiessänsä.\n\n\"Se on valhe!\" huusi Hawermann, \"minä tunnen miehen. Hänkö antaisi\nväkisin ryöstää rahat itseltänsä? Kymmenen miestä ei voi häneltä\nväkisin ottaa edes piipullista tupakkaa;\" ja hän hyökkäsi uudestaan\nmiehen niskaan.\n\n\"Malttakaa!\" huudahti Frans ja astui väliin, \"antakaa miehen puhua\nrauhassa. Kuinka on rahojen laita?\"\n\n\"Ne on minulta ryöstetty\", sanoi Regel. \"Kun minä tänä aamuna tulin\nRahnstädtin takana olevaan Gallinin metsään, tuli kaksi miestä\nminua vastaan, ja toinen pyysi minulta vähän tulta piippuunsa ja\nkun minä aioin hänelle tulta iskeä, tarttui toinen takapuolelta\nkiini uumilleni ja paiskasi minun maahan, ja ottivat minulta sen\nmustan paketin taskustani ja juoksivat sitten Gallinin metsään, minä\nperässä, mutta en voinut heitä enää saavuttaa\".\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" puuttui Aksel puheesen. \"Kuinka tulit sinä\nvasta tänään aamulla Gallinin metsään, jonne on vaan puoli penikulmaa\nRahnstädtistä? Enkö minä sinulle selvään sanonut, että sinun piti\nhankkia itselles passi Rahnstädtin pormestarilta ja sitte käydä\nläpi yön, että rahat tänään kello 12 olisivat Rostockissa?\" (Se oli\nviimeinen hetki, jolloin rahat olivat maksettavat, muuten olisi hän\nhaastettu oikeuteen.)\n\n\"Niin, herra\", sanoi päivätyöläinen, \"ja passin olen hankkinutkin,\nja tässä hän on\", ja veti sen esille hattunsa vuorin alta, \"mutta\ntalviyöllä kulkeminen ei ole mitään leikintekoa, ja minä jäin\nsukulaisteni luoksi Rahnstädtiin ja arvelin, että ehtisinpä vielä\nsittenkin ajoissa Rostockiin\".\n\n\"Kristian Däsel!\" huusi Hawermann yli pihan ja oli jo varsin\nlevolliseksi tullut, sillä ainoastaan se luja vakuutus, että\npäivätyöläinen oli valehdellut häntä vasten silmiä, oli saanut\ntuon vanhan miehen haltioihinsa. \"Herra von Rambow\", sanoi hän kun\nKristian tuli lähemmäksi, \"ettekö tahdo, että kruununmies noudetaan\ntänne?\" -- ja kun Aksel siihen suostui, sanoi hän: \"Kristian,\nvaljasta hevonen kääsien eteen, sinun pitää noutaa Rahnstädtin\npormestari tänne; asiaa koskevan kirjeen annan minä mukaasi. Ja sinä,\nRegel, tuleppa tänne, sinulle tahdon minä osottaa rauhallisen paikan,\njossa voit asiaasi aprikoida\". Niin puhein lähti hän päivätyöläisen\nkanssa pois ja sulki hänen kamariin.\n\nKun Aksel nyt orpanansa kanssa meni takasin huoneesen, olisi\nhänellä ollut sopivin tilaisuus ilmottaa tuolle nuorelle miehelle\nrahapulansa; mutta, vaikka hän tiesi, että Frans mielellään\nolisi tahtonut ja voinut häntä auttaa, vaikeni hän kumminkin.\nJa se on tunnettu, kaikkialla havaittu totuus, että varsinaiset\nvelantekiät mieluisemmin kääntyvät kovasydämisten koronkiskojain\nkuin helläsydämisten ystäväin ja sukulaisten puoleen. He ovat liian\nylpeitä, tunnustaaksensa tyhmyyttänsä ja hätäänsä; mutta: eivät\nole ylpeitä kylliksi, pyytämään ja lainaamaan rahoja kelvottomilta\njuutalaisnylkyreiltä. Mutta tämä ei ole mitään ylpeyttä, tämä ei ole\nmitään muuta kuin viheliäisintä pelkuruutta, joka kavastelee ystävien\nja sukulaisten järjellisiä ja hyväntahtoisia varotuksia.\n\nAksel vaikeni siis ja käveli levottomana edes takasin huoneessa,\njossa Frida ja Frans haastelivat tästä omituisesta tapauksesta. Asia\noli herralle kuitenkin sangen hankala, rahat täytyi hankkia, muuten\nhaastettaisiin hän oikeuteen, haaste oli jo kenties tulossa. Hän ei\nkotona kauemmin viihtynyt, hän käski tuoda hevosensa, ja vaikka jo\nrupesi hämärtämään, lähti hän ratsastelemaan, niinkuin hän sanoi --\nhän ratsasti Pomukkelskopin luo.\n\nPomukkelskopp kuulteli erinomaisella osanotolla herra von Rambowin\nonnettomuutta ja voivotteli ihmisten kehnoutta ja kummasteli, miksikä\nherra von Rambow ollenkaan piti pehtoria, koska ei sillä edes\nollut sen verran ymmärrystä, että voi hankkia hänelle luotettavan\nmiehen näin tärkeätä asiaa toimittamaan, ja arveli että kaiken\ntämän takana voi piillä vielä jotakin muuta, vaikkei hän sitä vielä\ntahtonut sanoa, mutta sen hän kumminkin tahtoi saada sanotuksi, että\nHawermann aina oli pitänyt erinomaista huolta omasta edustansa,\nesimerkiksi mitä pappilan peltoon tuli; sen vouraamiseen oli hän\nyllyttänyt kamarineuvos-vainajaa vaan sentähden, että hän itse saisi\nenemmän kuormarahoja,[12] sillä Pümpelhagenille oli silminnähtävästi\nvahinkoa tästä arentimaasta ja sen oli hän hänelle todeksi näyttävä.\nJa nyt lateli hän pitkän jonon laskuja Akselin eteen, joita ei\nAksel ollenkaan voinut seurata, koska hän ylimalkaan ei osannut\nlukua laskea ja tässä tuokiossa vaan ajatteli rahapulaansa. Hän\nsanoi sentähden vaan kaikkeen \"niin, niin\" ja otti viimein asiansa\npuheeksi, että Pomukkelskopp vielä lainaisi hänelle 2000 taaleria.\nPomukkelskopp väänteli itseään ensiksi hieman, kynsi korvansa\ntaustaa ja lausui vihdoin \"olkoon menneeksi\" mutta ainoastaan sillä\nehdolla, ettei Aksel vouraisi pappilan peltoa uudelta pastorilta.\nTämä olisi nyt saattanut herättää tuon nuoren herran kummastusta, ja\nPomukkelskopp tulisikin jo jotakin sinne päin, hän osotti sentähden\nhänelle uudestaan luvuilla, että Gürlitzin kartano paljoa ennemmin\nvoi ottaa sen vourataksensa ja että he sillä tavalla molemmat\nhyötyisivät vaihdosta. Aksel kuulteli vaan puolella korvalla häntä\nja suostui vihdoin kirjallisesti antamaan tämän lupauksen; hän\noli kovassa rahapulassa, ensimäisestä hädästä oli pääseminen millä\nehdolla hyvänsä, ja hänessä oli miestä kyllä tappamaan lypsävä\nlehmänsä, saadaksensa rahoja nahasta.\n\nSe asia oli nyt selvillä: Aksel piirsi nimensä; velkakirjaan,\nPomukkelskopp pani pakettiin nuo 2000 taaleria ja lähetti oman\ntallirenkinsä viemään niitä; Akselin kirjeen kanssa Rahnstädtin\npostiin. Niin olikin paras, sillä sillä tavoin ei kukaan\nPümpelhagenissa saanut asiasta vihiä. Kun Aksel ratsasti kotia hautoi\nhän päässänsä kahta valhetta niin lujasti, että hän vihdoin itse\nrupesi niitä uskomaan: ensiksi, että Hawermann oikeastaan oli yksin\nsyypää koko vahinkoon, ja toiseksi, että hän voi olla iloinen, että\nsillä; tavalla pääsi pappilan pellosta.\n\n\n\n\nLuku 25.\n\nKeräjäpäivä. Miksikä Slusuhr on kadottanut omantuntonsa. Kahdesta\naviopariskunnasta, ja kuinka paholainen on viekas peijakas. Mitä\nHawermannilla oli päivä-työläisen vaimon kanssa puhumista, ja miksikä\nFrans estää Akselia ryhtymästä äkkipikaiseen toimeen. Pomukkelskopp\nkoskee sormella paistiin ja ratsastaa sitte tiehensä; molemmat\norpanukset turmelevat mahansa tällä paistilla, ja Frans huomaa ettei\nPümpelhagen ylimalkaan miellytä häntä, hän matkaa tiehensä, eikä edes\nFridakaan voi häntä pidättää.\n\n\nPümpelhageniin oli sillä aikaa tullut Rahnstädtin pormestari notarius\nSlusuhrin kanssa, joka piti pöytäkirjaa. Se mies oli toiminut hyvin\nhuolellisesti, hän oli heti Hawermannin kirjeen saatuansa, lähettänyt\nnäppärän polisimiehen kaikkiin kapakkoihin ja kauppapuoteihin, joihin\npäivätyöläiset tavallisesti poikkeavat, kyselemään, josko ja mihinkä\naikaan päivätyöläinen Regel Pümpelhagenista mahdollisesti niissä oli\nollut, ja sillä tavalla oli hän saanut tarkoin tietää yhtä ja toista,\njosta hänellä voi olla apua, asiaa tutkiessaan.\n\nRegel oli kello neljän aikaan edellisen päivän iltapuolella\ntullut hänen luoksensa ja oli saanut passinsa, oli näyttänyt\nhänelle rahapaketin, raha oli ollut ommeltuna mustaan vakstuukiin\nja pormestari oli vielä tarkasti katsonut, ettei sinetti ollut\nrikkoontunut. Mies oli kertonut hänelle -- hän oli ylimalkaan\nkäyttänyt hyvin puheliaalta -- että hänen oli matkaaminen yön\nläpi; se oli tosin tähän vuoden aikaan liian paljo pyydetty, mutta\nolihan mies terve, rivakka mies: liian pimeä ei voinut tulla,\nkoska lumi valaisi ja puoliyön aikana oli kuukin nouseva: hän oli\nsentähden neuvonut häntä heti lähtemään. Mutta sitä ei hän nyt\nollut tehnyt, niinkuin pormestari varmaan oli tietää saanut: hän\noli käynyt muutamissa kapakoissa ja oli ostellut ryyppyjä: vielä\nkello yhdeksältäkään ei hän ollut lähtenyt pois kaupungista, vaan\noli siihen aikaan seisonut vielä erään kauppapuodin edessä ja juonut\nviinaa ja oli kerskaillen puhunut rahoistaan ja oli näyttänyt\npakettia puotipojille. Mihinkä hän sitte oli joutunut, ei pormestari\nvielä tietänyt; mutta se hänestä näytti varmalta, että mies oli ollut\npahasti pöhnässä, ja hän kysyi nyt Akselilta ja Hawermannilta, oliko\nmies tavallisesti viinaan menevä.\n\n\"Sitä en minä voi tietää\", sanoi Aksel, \"minua on tässä suhteessa\nluottaminen pehtoriini\".\n\nHawermann katsahti häneen, ikäänkuin olisi tämä lause häntä\noudostuttanut, aikoi väittää jotakin sitä vastaan, mutta sanoi vaan\npormestarille, ettei hän koskaan ollut mitään sentapaista miehessä\nhavainnut, ei edes kuullutkaan; Regel oli aina ollut raittihin mies\nkoko kartanossa ja hän ei ylimalkaan voinut tässä suhteessa kartanon\nväkeä moittia.\n\n\"Saattaa niin olla!\" sanoi pormestari... \"mutta, varsin oikeassa ei\nsen miehen laita ollut; _kerta_ on _ensimäinen_ kerta -- hän oli\nvarmaankin juonut jo ennen, kuin hän minun luokseni tuli. Kutsukaa\nhänen vaimonsa tänne\".\n\nVaimo tuli. Hän oli nuori, sievä vaimo; ei siitä ollut monta aikaa,\nkun hän vielä oli ollut mitä verevin ja kaunein meklenpurilainen\nmaatyttö, mutta nyt olivat lapsivuoteet vieneet ruusut poskilta ja,\ntalouden askareet olivat tehneet nuo hienot, notkeat jäsenet jäykiksi\n-- työväen vaimot vanhenevat väleen maalla -- pait sitä oli hänellä\nsurua, ja pelko pani kaikki hänen jäsenensä vapisemaan. Hawermannin\ntuli sääli tuota vaimo parkaa, hän kävi hänen luoksensa ja sanoi:\n\"Älkää pelätkö, sanokaa vaan totuus, niin tulee kaikki taas hyväksi\".\n\n\"Herran Jestan, herra pehtori, mitä on tapahtunut? Mitä on minun\nmieheni tehnyt?\"\n\n\"Sanokaa\", kysyi pormestari, \"eikö teidän miehenne juo toisinaan\nenemmän viinaa, kuin hän sietää?\"\n\n\"Ei, herra, ei milloinkaan, hän ei juo ensinkään viinaa, eikä meillä\nolekkaan sitä kotona; ainoastaan elonaikana juo hän ryypyn, joka\nkartanosta annetaan\".\n\n\"Eikö hän eilen, kun hän kotoa lähti, ollut juonut viinaa?\" kysyi\npormestari uudestaan.\n\n\"Ei, herra! Hän söi ensin ja sitte lähti hän noin kello puolikolmen\naikaan matkaan. Niin, ei... mutta malttakaapa, malttakaapa! -- Niin,\nnähnyt en ole sitä; mutta kuitenkin! Herra Jumala, kun minä eilen\nillalla avasin kaapin, oli viinapullo tyhjä\".\n\n\"Eihän teillä ole milloinkaan viinaa kotona?\" kysyi pormestari.\n\n\"Ei, sitä ei meillä olekkaan; mutta tämä oli vielä jälillä\nhautajaisista; me hautasimme viime perjantaina vanhimman pienen\ntyttäremme, ja siitä jäi vähän jälille. Ah, kuinka hän sitä suri!\nkuinka kovasti hän sitä suri!\"\n\n\"Ja te luulette, että teidän miehenne on viinaa juonut?\"\n\n\"Niin, herra, kukapa muuten olisi sen tehnyt?\"\n\nSe pantiin pöytäkirjaan ja vaimo sai mennä.\n\n\"No niin!\" sanoi Slusuhr röyhkeästi Akselille vilkutti silmää\npormestarille, \"viinan olemme nyt selville saaneet, kunhan vaan\nlöytäisimme rahatkin\".\n\n\"Herra notarius, kirjottakaa\", lausui pormestari levollisesti\nja vähän nuhtelevaisesti ja osotti sormellaan pöytäkirjaan:\n\"Päivätyöläinen Regel tuodaan esille, varotetaan puhumaan totuutta,\nja antaa seuraavat ilmotukset\".\n\n\"Herra pormestari\", huudahti nyt Aksel, \"minä en ymmärrä, mitä tällä\nviinajutulla on minun rahani kanssa tekemistä. Mies on ne varastanut!\"\n\n\"Juuri sitä\", sanoi pormestari erinomaisen levollisesti, \"tahtoisin\nminä tietää, onko hän ne varastanut eli oikeimmin -- kätkenyt, ja\njosko hän ylimalkaan oli semmoisessa tilassa, että hän semmoista\nsaattoi tehdä\", ja hän lähestyi tuota nuorta herraa likemmäksi ja\nsanoi hyvin ystävällisesti, mutta myöskin vakavasti: \"Herra von\nRambow, varas, joka aikoo varastaa 2000 taaleria, ei juo itseänsä\nedeltäpäin humalaan. Muuten on minun teille ilmottaminen, että minun\ntuomarina ei tule ainoastaan pitää silmällä teidän, vaan myöskin\nsyytetyn etua\".\n\nRegel tuli sisään, hän oli kalmankalpea: mutta se tuska, joka\ntänään iltapuolella, pehtorin häntä hätyyttäissä, oli koko hänen\nolennossansa tullut ilmi, oli nyt kadonnut, hän näytti lujalta\nkuin tammipölkky, johon ei mikään toukka tohdi kajota. Hän myönsi\njo kotona juoneensa viinaa ja Rahnstädtissä vielä enemmän, että.\nhän kello yhdeksältä vielä oli ollut kauppapuodin edessä, sitte\nsukulaistensa luona Rahnstädtissä yötä ja että hän kello kuudelta\naamulla oli lähtenyt matkalle Rostockia kohden; mutta siinä pysyi hän\nlujana, että Gallinin metsässä oli kaksi miestä ryöstänyt häneltä\nrahat.\n\nSillä aikaa kuin hänen viimeiset sanansa kirjotettiin pöytäkirjaan,\nlensi ovi auki ja päivätyöläisen nuori vaimo syöksi miehensä luo\n-- sillä mitään ankaraa säännönmukaisuutta ei seurata Meklenpurin\nyksityisissä keräjätutkinnoissa -- ja tarttui hänen käsivarteensa ja\nhuudahti: \"Jokkum! Jokkum! Oletko tehnyt vaimosi ja lapsesi ikuisesti\nonnettomiksi?\"\n\n\"Mari! Mari!\" huusi mies, \"minä en ole sitä tehnyt. Minun käteni ovat\npuhtaat. Olenko minä koskaan varastanut tai jotakin ottanut?\"\n\n\"Jokkum!\" huudahti vaimo, \"sano herroille totuus!\"\n\nPäivätyöläisen rinnassa riehui ristiriitaisuus, hänen\nkasvonsa lensivät tummanpunasiksi; mutta yhtäkkiä kävi hän taas\nkalmankalpeaksi ja loi arkamaisen, epävakaisen silmäyksen vaimoonsa:\n\"Mari, olenko minä milloinkaan mitään varastanut tai ottanut?\"\n\nVaimo antoi käsiensä pudota alas hänen hartioiltansa: \"Et, Jokkum,\nsitä et sinä ole! Sitä et sinä tosiaankaan ole tehnyt! Mutta sinä\nvalhettelet, sinä olet jo usein ennenkin minulle valhetellut\". Vaimo\npiti esiliinaa silmillänsä ja meni ulos ovesta; Hawermann seurasi\nhänen perästänsä. Ja päivätyöläinen vietiin pois.\n\nPormestari ei ollut estänyt miehen ja vaimon yhtymistä; se ei\nollut, niinkuin olla piti, mutta se voi antaa hänelle ohjetta,\nmiten päästä totuuden perille. Kuullessaan vaimon sanat: \"sinä\nvalhettelet, sinä olet jo usein ennenkin minulle valhetellut\",\noli Aksel kavahtanut pystyyn ja, käveli pikaisilla askelilla edes\ntakasin huoneessa, hänen omatuntonsa vaivasi häntä, hän ei tietänyt\nmiksikä se teki sen juuri nyt, hän tiesi vaan, että varastanut\nja ottanut ei hän ollut mitään, mutta _valhetellut_ oli hän jo\nennen. Mutta niin on laita ihmisen, joka ei ole suora, siinä\nsilmänräpäyksessäkin, jolloin hänen omatuntonsa herää, valehtelee\nhän uudestaan jotakin puolustukseksensa. _Hänen_ laitansa oli ihan\ntoinen kuin _päivätyöläisen, hän_ oli vaan valhetellut vähän rouvansa\nhyväksi, ettei rouva tulisi levottomaksi, mutta _päivätyöläinen_ oli\nvalhetellut, anastaaksensa itsellensä toisen omaisuutta.\n\nNiin, herra von Rambow pitkittäkää vaan sillä tavalla, niin on\npaholainen vielä kerran saava teistä oikein makean haukkapalan.\n\nSlusuhr oli kirjottanut pöytäkirjansa loppuun ja kävi taas rohkeasti\nAkselin luo ja sanoi: \"Niin, herra von Rambow, ken valehtelee, se\nvarastaa myös\". Tämä oli hävytön lause Akselista hänen nykyisessä\nmielentilassaan, erittäinkin kun hän hyvin tiesi, kuinka pieni erotus\noli Slusuhrin ammatin ja varastamisen välillä; hän ei ainoastaan\nkummastunut, ei! hän hämmästyi tuon miehen hävyttömyydestä. Sitä ei\nhän kuitenkaan olisi tehnyt, jos hän olisi tietänyt, mitä ihmiset\npuhuivat herra notariuksesta.\n\nIhmiset puhuivat nimittäin, että notariuksen isä oli aikonut myydä\nhänen pienenä poikana Meklenpurin suuriherttualle juoksupojaksi ja\noli tätä tarkotusta varten antanut tohtori ja kirurgi Kohlmannin\nNeubrandenburgissa leikata häneltä pois pernan, että hän paremmin\nvoisi juosta; mutta tohtori, joka muuten kaikki tiesi, oli eräänä\nonnettomana hetkenä, jolloin hänen silmiänsä hämärsi, pernan sijasta\nleikannut pois omantunnon, ja nyt kuleksi Slusuhr mailmassa pernansa\nkanssa, mutta ilman omaatuntoa, ei juoksiana, ei, vaan notariuksena.\n\nTätä nykyä ei tuomarilla ollut mitään enempää tekemistä;\ntodistajat, päivätyöläisen sukulaiset, eivät olleet saapuvilla ja\npormestari käski sentähden, että vanki vielä tämä yö pidettäisiin\nPümpelhagenissa ja seuraavana päivänä tuotaisiin Rahnstädtiin.\n\n\"Sitte on hän pantava kellariin herraspytingin alle\", sanoi Aksel\nHawermannille, joka taas oli tullut sisään.\n\n\"Herra von Rambow\", sanoi Hawermann, \"eikö olisi parempi antaa hänen\nolla kamarissa pehtorin puolella, siellä on rautaristikot...\"\n\n\"Ei\", sanoi Aksel tylysti, \"kellarissa on myös rautaristikot; minä\ntahdon välttää hankaluuksia, joita pehtorin puolella voisi tapahtua\".\n\n\"Herra von Rambow, minä nukun keveästi, ja jos te käskette, niin\nvoipi vielä joku luotettava mies vartioita ovella\".\n\n\"Mitä minä käskin, sen minä käskin. Asia on minulle liian tärkeä,\nuskoakseni sitä teidän keveän unenne ja tuon lurjuksen kumppanin\nhuostaan\".\n\nHawermann katsahti häneen pitkäänsä ja lausui \"Tapahtukoon tahtonne\",\nja meni ulos ovesta.\n\nKello oli likemmäksi kymmenen, illallinen oli jo hyvän aikaa ollut\npöydällä. Mari Möller oli tuskissaan noiden paistettujen kourujen\ntähden, jotka tahtoivat palaa häneltä ihan karreksi, Frida oli\nmyös mielipahoillaan tuosta illallisen pitkästä viivyttämisestä,\nvaikka Frans voimainsa perästä koetti häntä, puheillaan\nhuvitella. Viimeinkin tulivat oikeudenherrat, ja Frida kävi\nteeskentelemättömällä tavallaan pormestaria vastaan ja kysyi: \"Eikö\nniin? Hän ei ole niitä varastanut?\"\n\n\"Niin, armollinen rouva\", lausui pormestari levollisesti, mutta\nvakavasti, \"päivätyöläinen ei ole niitä varastanut, mutta ne on\nhäneltä varastettu, tai hän on ne hukannut\".\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti Frida sydämensä pohjasta, \"ettei mies ole\nmikään varas! Se ajatus, että epärehellisiä ihmisiä asuu kartanossa,\nolisi minulle ollut kauhistus\".\n\n\"Ethän kai luule, että meidän väki on parempi kuin kaikki muut? Se\non ihan samanlaista roistoväkeä, kuin muissakin kartanoissa, he\nvarastavat jok'ainoa\", vastasi Aksel.\n\n\"Herra von Rambow\", sanoi Hawermann, joka myös oli tullut\nillallisatrialle, \"meidän väkemme on rehellistä väkeä, minä olen\nollut kylläksi kauvan täällä, minä tunnen heidät. Koko sillä ajalla\nei ole yhtään varkautta tapahtunut\".\n\n\"Ah, sitähän olette minulle aina sanoneet, ja nytpä nähdään -- nytpä\nnähdään, mistä he käyvät! -- Tyhmän herkkäuskoisuuteni tähden menetin\n2000 taaleria. Ja jos te niin tarkoin tunnette väen, miksikä hankitte\nminulle juuri _tämän_ miehen?\"\n\nHawermann katsahti häneen pitkäkseen: \"Niinkuin näyttää\", sanoi\nhän, \"tahdotte sysätä syyn minun päähäni, mutta jos tässä joku\nerehdys tapahtunut on, niin en minä ota sitä syykseni. Totta\nkyllä\", lisäsi hän pikaisemmin puheesensa, ja kasvonsa punastuivat\nsuuttumuksesta, \"että minä olen tämän miehen teille lähettänyt;\nmutta vaan sentähden, että te itse aina olette käyttäneet häntä\nkuljettajana rahalähetyksissä; hänen olette jo enemmän kuin kymmenen\nkertaa lähettäneet Gürlitziin, ja tässä on herra notarius, joka voi\ntodistaa, kuinka monesti mies on ollut hänen luonansa semmoisilla\nasioilla\".\n\nFrida katsahti, Hawermannin näin puhuttua Slusuhriin ja notariuksen\nsilmät tähtäsivät häneen; kumpikaan ei sanonut mitään, ja niin\nerilaiset kuin heidän ajatuksensa olivatkin, tuntui kuitenkin siltä,\nkuin olisivat he katsoneet toinen toisensa sydämeen. Hän näki tuosta\nilkeästä ilosta notariuksen silmissä, että notarius oli hänen onnensa\nsuurin vihamies ja notarius näki tuon nuoren rouvan kirkkaista,\njärkevistä silmistä, että Frida oli pahimpana esteenä hänen ja\nPomukkelskopin vehkeille.\n\nAksel aikoi antaa pikaisen vastauksen pehtorin puheelle, mutta, hän\nvaikeni, nähdessänsä tuon vanhan miehen katsovan häneen, vakaasti ja\nFridan luovan häneen kysyvän silmäyksen. Myöskin Slusuhr piti suunsa\nkiini, sillä hän oli ainoa, joka voi nähdä: sen orjantappurapensaan\nläpitse, joka vähitellen oli kasvanut tähän puutarhaan, ja nyt\noli hän väijyksissä pensaan takana ja vainui, eiköhän mikään otus\njuoksisi hänen tiellensä. Mutta pormestarilla ja Fransilla ei\nollut mitään aavistustakaan siitä, että Hawermann pikaisuudessaan\noli koskenut arkoihin asioihin, ja he yksistään siis pitkittivät\nkeskuuspuhetta illallispöydässä. Kun ruoalta päästiin, meni kukin\nerillensä; pormestari jäi yöksi kartanoon.\n\nKaikki nukkuivat Pümpelhagenissa, ainoastaan kaksi aviopariskuntaa\nvalvoi vielä; toinen pari oli herra von Rambow rouvansa kanssa,\ntoinen Regel vaimonensa. Ensinmainittu pari istui yhdessä tuossa\nlämpimässä, suuressa salissa ja yö oli niin rauhallinen, että olisi\nkyllä pitänyt olla halua ja rohkeutta, aukaisemaan sydämensä ja\nsanomaan totuus. Mutta siinä ei tullut mitään. Frida kehotti niin\nlämpimästi ja innokkaasti miestänsä tunnustamaan, sillä tiesihän hän\njo kyllä, että Aksel oli suuressa rahanpulassa; he voisivat elää\nniukemmin, mutta Pomukkelskopin ja Slusuhrin kanssa seurustelemisesta\noli Akselin luopuminen; Frida oli puhuva Hawermannin kanssa, hän\nkyllä tiesi parhaan keinon. -- Akselissa oli kaikki puolinaista; hän\nei suorastaan valhetellut, mutta ei hän sanonut totuuttakaan. Että\nhän oli satunnaisessa rahanpulassa, myönsi hän, sillä keltä 2000\ntaaleria varastetaan, voipi kyllä tulla pulaan; eihän hän ollutkaan\nmitään puinut, eikä ollut siis vielä mitään voinut myydä -- että hän\njo edeltäpäin oli myynyt hyvän joukon nisuja ja saanut niistä rahat,\nsitä ei hän maininnut. Mitä hänellä Pomukkelskopin ja Slusuhrin\nkanssa oli tekemistä. -- Taavetista ei hän mitään lausunut --, ei\nvoinut häntä vahingoittaa, ne olivat vanhoja, suoritettuja asioita\n-- uudesta lainastaan Pomukkelskopilta ei hän mitään virkkanut --\nja ne ihmiset olivat häntä kohtaan aina olleet siivoja; mutta mitä\nHawermanniin tuli -- tässä hän nyt ensi kerran innostui -- pehtorinsa\nkanssa ei hän voinut raha-asioista keskustella, se ei isäntänä\nhänelle sopinut.\n\nAksel ei suorastaan valhetellut, ja kun hän laski kätensä rouvansa\nuumille ja hänelle sanoi, että kaikki oli taas hyväksi tuleva, sanoi\nhän myös totuuden, sillä sinä hetkenä luuli hän sitä itsekin. Frida\nlähti raskaalla sydämellä hänen luotansa.\n\nTuo toinen pari ei istunut lämpimässä huoneessa; päivätyöläinen\nlepäsi kylmässä kellarissa ja hänen vaimonsa rämpi polvillaan ulkona\nkellarin akkunan edessä Marraskuun kylmässä tiheässä rankkasateessa;\nhe eivät istuneet vieretysten, heitä erotti toisistaan vahvat\nrautakanget.\n\n\"Jokkum\", kuiskasi vaimo tuon rikkinäisen akkunan läpitse, \"sano\ntotuus\".\n\n\"Ne on minulta ryöstetty\", kuului vastaus.\n\n\"Jokkum, ken on ne ryöstänyt?\"\n\n\"Kuinka minä sen tietäisin?\" sanoi Regel ja hän puhui totta; hän ei\ntietänyt, kuka se naisihminen oli ollut, joka selvällä kirkkaalla\naamulla valtamaantiellä oli vetänyt pois hänen povitaskustansa tuon\nmustaa paketin, kun hän vielä pohmelopäissä eilisestä elamoisesta ja\nuudestaan pöhnässä parista ryypystä varhain aamulla käydä hoiperteli\npitkin tietä Gallinia kohden. Hän ei valhetellut, mutta totuutta ei\nhän myöskään voinut sanoa; kuinka saattoi hän myöntää, että häneltä,\nnuorelta, väkevältä mieheltä, naisihminen oli julkisella maantiellä\nottanut 2000 taaleria. Sitä ei hän voinut, vaikka henki olisi otettu.\n\n\"Jokkum, sinä valhettelet! Jos et minulle tahdo totuutta sanoa, niin\nsano se kumminkin meidän vanhalle pehtorille\".\n\nEi, hänelle ei hän millään muotoa voinut sitä sanoa, sillä hänelle\noli hän kerran luvannut, ettei hän koskaan enää valehtelisi, ja\npehtori oli häntä niin sydämellisesti varottanut -- hänelle ei voinut\nhän sitä sanoa.\n\n\"Jokkum, mitä sinä aiot?\"\n\n\"Minä tahdon lähteä pois\".\n\n\"Jokkum! Jokkum! Ja minun aiot jättää tänne lasten kanssa?\"\n\n\"Mari, minun täytyy päästä pois; muuten käy hullusti\".\n\n\"Jokkum, sano totuus ja kaikki tulee taas hyväksi\".\n\n\"Jos et tuo minulle purasta ja rahoja, niin otan minä tänä yönä\nhengen itsestäni\".\n\nTäälläkin rukoiltiin, pyydettiin ja anottiin yhtä hyvin kuin tuolla\nylhäällä lämpimässä salissa; mutta puhdas totuus ei tahtonut tulla\nilmi, ei täällä eikä tuolla; häpeä pidätti sitä täällä yhtä hyvin\nkuin tuolla häpeä tunnustaa ajattelemattomia, tyhmiä tekoja, ja\nmyöskin täällä lähti vaimo raskaalla sydämellä miehensä luota.\n\nSeuraavana aamuna sai sanoma, että Regel oli murtanut itsensä irti\nja karannut tiehensä, koko Pümpelhagenin häiriöön. Pormestari ryhtyi\ntoimiin, saadaksensa, häntä taas kiini, ja matkasi notariuksen kanssa\nkotia. Aksel oli raivoissaan, kukaan ei tietänyt miksikä, mutta hän\nraivosi kai itsensä tähden ja sentähden, ettei hän voinut syyttää\ntästä ketään toista, koska hän itse oli käskenyt, että mies oli\nsuljettava kellariin.\n\nAamiaisen aikaan tuli Pomukkelskopp tiedustelemaan, oliko\nvarmaankin totta, mitä hän oli kuullut puhuttavan. Hän ja Frans\ntervehtivät toinen toistansa kylmästi ja vieraanlaisesti, mutta sitä\nystävällisemmin otti Aksel hänet vastaan. Pomukkelskopilla oli paljo\nkertomista siitä, kuinka oikeuslaitokset kohtelevat yhteistä kansaa\nveltosti ja että Rahnstädtin pormestari oli liian hyvänlaitainen\nlurjuksille; hän puhui varkauksista, joita hän ja hänen tuttavansa\nolivat kärsiä saaneet, ja lopetti vihdoin puheensa sillä, että hän\nitse luuli, samoin kuin Hawermannkin, ettei mies ollut sitä tehnyt.\n\"Se tahtoo sanoa\", lisäsi hän, \"hän ei ole sitä itsestänsä tehnyt,\nhän voi olla vaan toisen välikappaleena, sillä mikään päivätyöläinen\nei tohdi varastaa 2000 taaleria, jotka hänelle on uskottu; siinä\npiili joku viekkaampi takana. Ja sentähden\", sanoi hän, \"neuvon minä\nteitä, herra von Rambow, pitämään silmällä niitä, jotka ovat olleet\navullisna päivätyöläisen karkaamiseen ja jotka ylimalkaan pitävät\nhänen puoltansa\".\n\nAkselin mielen oli tappio ja harmi kylliksi katkeroittanut ja\njokainen siemen, joka siihen putosi, erittäinkin rikkaruohon siemen,\nversoi siinä hyvästi. Hän käveli huoneessa edes takasin. Jaa,\nPomukkelskopp oli oikeassa, hän oli vanha kokenut mies, joka tunsi\nihmiset, s.t.s. täällä maalla. Mutta ken voi olla Regelin kanssa\nyksissä neuvoin? Hän ei tietänyt tähän vastata. Ken oli pitänyt\nRegelin puolta? Sen oli Hawermann tehnyt, hän oli kaikkein ensiksi\nselvään sanonut, että Regel kai oli hukannut rahat. Mutta olihan hän,\nasiasta tiedon saatuansa, käsin käynyt miehen kimppuun? No, sehän\nvoi olla ennakolta suostuttua peliä. Ja miksikä hän kaiken mokomin\ntahtoi, että päivätyöläinen olisi pantu hänen viereiseensä kamariin?\nKenties sentähden, että hän olisi voinut hänen kanssansa keskustella,\nkenties, että hän tällä tavalla olisi voinut häntä paremmin\nkarkaamaan auttaa?\n\nNämät arvelut olisivat jokaisesta järjellisestä ihmisestä näyttäneet\ntyhmiltä; mutta piru on kavala veijari, hän ei valitse viisaita, ja\nvahvoja ihmisiä, kylvääksensä heihin rikkaruohoansa, hän valitsee\nsitä varten heikot ja tomppelit.\n\n\"Mitä on teidän pehtorillanne tuolla vaimon kanssa tekemistä?\" kysyi\nPomukkelskopp, joka oli siirtynyt akkunan ääreen.\n\n\"Sehän on Regelin vaimo\", sanoi Frans, joka seisoi hänen vieressänsä.\n\n\"Niin\". huudahti Aksel pikaisesti... \"mitä on hänellä vaimon kanssa\ntekemistä? Sen tahtoisin minä tietää\".\n\n\"Sepä on hyvin kummallista\", virkkoi Pomukkelskopp.\n\nKartanolla seisoi Hawermann päivätyöläisen vaimon kanssa ja kehotti\nsilminnähtävästi häntä johonkin; vaimo vastusteli, mutta vihdoin\nantoi hän myöden ja kävi Hawermannin kanssa ylös herraspytinkiin. He\ntulivat sisään.\n\n\"Herra von Rambow\", sanoi Hawermann, \"vaimo on minulle juuri\ntunnustanut, että hän on auttanut miestänsä tänä yönä karkaamaan\".\n\n\"Niin, herra\", sanoi vaimo ja hänen kätensä ja jalkansa vapisivat,\n\"minä olen sen tehnyt, minä olen siihen syypää; mutta minä en\nvoinut olla sitä tekemättä, hän olisi muuten tappanut itsensä\", ja\nnyt puikahtivat kyynelet hänen silmistänsä ja hän kätki kasvonsa\nesiliinaansa.\n\n\"Soma juttu!\" huudahti Aksel tylysti, vaikka hän muuten oli\nniin hyväluontoinen, \"soma juttu! Tämähän näyttää olevan oikein\nvarsinainen salaliitto!\" Frans likeni vaimoa, veti hänet tuolille\nistumaan ja kysyi: \"Eikö miehenne ole sanonut teille, mihinkä rahat\novat joutuneet?\"\n\n\"Ei, nuori herra, hän ei ole minulle mitään sanonut, ja mitä hän\nsanoi, on vaan valhetta; sen minä tiedän; mutta ottanut ei hän ole\nniitä\".\n\n\"Kuinka te tohditte\", tiuskasi Aksel Hawermannille, \"ilman minun\nkäskyäni ruveta kuulustelemaan vaimoa?\"\n\nHawermann hämmästyi tästä kysymyksestä, mutta vielä enemmän siitä\näänestä, millä se tehtiin: \"Minä luulin\", sanoi hän vihdoin\nlevollisesti, \"että olisi hyvä tietää, kuinka ja milloinka vanki on\nkarannut, että saataisiin vihiä hänen nykyisestä olopaikastansa\".\n\n\"Eli myöskin antaa vihiä!\" huudahti Aksel ja kääntyi äkkiä poispäin,\nikäänkuin olisi hän sanonut jotakin, joka tulisi hänelle hyvin\nkalliiksi asiaksi.\n\nNiin vaaralliseksi, kuin hän syystä luuli, ei asia tosiaan tullut,\nsillä Hawermann ei ymmärtänyt, mitä Aksel sanoillansa tarkotti,\nhän kuuli vaan, millä äänellä ne sanottiin, ja siinä oli jo\nkylliksi saamaan hänen mitä vakaisimmalla tavalla sanomaan: \"Mitä\nte sanoillanne tarkotatte, en minä tiedä, ja se onkin minusta\nyhdentekevä; mutta sitä tapaa, millä te eilen illalla ja tänään\naamulla olette minulle puhuneet, en minä hyväksy. Eilen vaikenin\nminä teidän armollisen rouvanne läsnäolon tähden, mutta nyt tässä\nseurassa\" -- hän katsahti samassa Pomukkelskoppiin -- \"ei ole\ntarvis minun kursastella\", ja niin puhein lähti hän ulos ovesta ja\npäivätyöläisen vaimo seurasi häntä.\n\nAksel aikoi juosta hänen perästänsä, mutta Frans astui hänen\ntiellensä: \"Mitä sinä aiot, Aksel? Malta toki mielesi! Sinä olet\nsyypää, sinä olet loukannut tuota vanhaa miestä pahemmin, kuin hän\nvoi aavistaakaan\".\n\nSepä oli hävytöntä, jupisi Pomukkelskopp, ikäänkuin puhuisi hän\nitseksensä, semmoista ei hän olisi kärsinyt pehtoriltansa; mutta\nhänen oli kiiruhtaminen kotiansa, sanoi hän, ja huusi ulos akkunasta\nhevostansa. Hän oli jo saanut asiat niin hyvälle alulle, kuin hän\nmilloinkin toivoa voi.\n\nHevonen tuli, Aksel saattoi naapuriansa ulos ovesta; Frans jäi tupaan.\n\n\"Todellakin varsin hyvä mies, tuo teidän orpananne!\" sanoi\nPomukkelskopp, \"mutta hän ei tunne vielä mailmaa, ei tiedä vielä,\nmikä sopii _herralle_, mikä _palvelialle_\". Ja niin ratsasti hän\ntiehensä.\n\nAksel tuli huoneesen takasin ja paiskasi lakkinsa, jonka hän tuon\nkylmän aamun tähden oli pannut päähänsä, sohvankulmaan ja huudahti:\n\"Penteleen roistot! Piru periköön heidät kaikki, kosk'ei enää, voi\nluottaa heihin keneenkään!\"\n\n\"Aksel\", sanoi Frans ja kävi ystävällisesti häntä likemmäksi, \"sinä\nteet suurta vääryyttä väellesi, sinä teet vääryyttä itsellesi,\nveli kulta, kun tuolla tavalla kiihotat hyväntahtoista sydäntäsi\nsyyttömään vihaan\". \"Syyttömään? Mitä? Minulta on varastettu 2000\ntaaleria...\"\n\n\"Ne ovat menneet hukkaan, Aksel, erään päivätyöläisen\nkevytmielisyyden kautta\".\n\n\"Joutavia, _menneet hukkaan_?\" huudahti Aksel ja kääntyi poispäin,\n\"matkitko sinäkin samaa tyhmää tarinaa kuin minun pehtorini!\"\n\n\"Aksel, kaikki ymmärtävät ihmiset ovat samaa mieltä, sanoihan\npormestari itse...\"\n\n\"Mitäpä semmoisen nahjuksen sanoista! Jos minä olisin asiaa tutkinut,\nniin olisi peräti toisia asioita tullut ilmi; niin jospa minä vaan\nolisin saanut tuon vaimon tänä aamuna ensiksi käsiini, niin olisivat\nhänen ilmotuksensa kuuluneet ihan toisilta; mutta nyt? Ah, tämähän on\nihan täysi salaliitto!\"\n\n\"Kuuleppa, Aksel, sinä teit jo kerta ennen jonkinlaisen viittauksen\",\nsanoi Frans kovalla äänellä ja vakavasti, \"onneksi ei sitä\nymmärretty, nyt teet sinä sen toistamiseen, ja minun puolestani\n_täytyy_ se ymmärtää\".\n\n\"No, ymmärrä vaan; ilman riittävää syytä ei sitä tehdä\".\n\n\"Ja semmoista voit sinä sanoa levollisella omalla tunnolla? Sinä\ntohdit kiukussasi ilkeällä röyhkeydellä viskata semmoisen häpeäpilkun\nkuudenkymmenen vuotisen ukon kunnialliseen elämään?\"\n\nSe sattui Akseliin ja jähdytti hieman hänen tulisuuttansa, ja hän\nsanoi, harmissaan, ettei hänen teeskennelty raivonsa enää tahtonut\nkestää: \"Minä en ole sanonut, että hän on sen tehnyt; minä olen vaan\nsanonut, että hän mahdollisesti on voinut sen tehdä\".\n\n\"Semmoinen epäluulo on yhtä paha kuin itse teko\", sanoi Frans\nkylmästi; \"se häpäisee sinua yhtä paljon kuin tuota vanhaa miestä.\nArvele toki, Aksel!\" lausui hän pikaisemmin ja laski kätensä\norpanansa olkapäälle, \"kuinka kauan tuo vanhus on uskollisesti ja\nvilpittömästi palvellut sinun isääsi ja sinua itse? _Minulle_\",\nlisäsi hän hiljakseen itseksensä, \"on hän ollut vielä enemmän,\nminulle on hän ollut ystävä ja opettaja\".\n\nAksel kävi edes takasin, hän tunsi tehneensä väärin -- kumminkin\ntässä silmänräpäyksessä --, mutta suorastaan tunnustamaan, että\nhän epärehellisellä tavalla oli tahtonut tykätä oman tyhmyytensä\nja vääryytensä toisen syyksi, siihen puuttui häneltä rohkeutta,\nhän rupesi tinkimään omantuntonsa kanssa ja ryhtyi siihen keinoon,\njohon väärintekiät ja heikot ihmiset aina ryhtyvät: hän johti riidan\nvastustajan omaan personaan. Puhtaan totuuden myy vielä tänä päivänä\nheikko ihmissielu kolmestakymmenestä hopeapenningistä.\n\n\"Niin, _sinulle_\", sanoi Aksel, \"_sinulle_ on hän kyllä tuleva vielä\njoksikin muuksikin\".\n\n\"Mitä sinä tarkotat?\" kysäisi Frans ja kääntyi äkkiä häntä kohden.\n\n\"No, en juuri mitään\", vastasi Aksel. \"Minä arvelin vaan, että sinä\npian tulet kutsumaan häntä appivaariksi\".\n\nNäissä sanoissa piili hävytön ilkeys, niillä oli karkotuksena\nloukata miestä, joka puolusti totuutta; se oli sitä lokaa, joka\nPomukkelskopin kanssakäymisestä oli häneen tarttunut; tummanpunasiksi\nlensivät Fransin kasvot. Hänen kallein, pyhin salaisuutensa oli\ntuotu ilmi, tuotu ilmi tässä kiusallisessa tilaisuudessa ja tällä\ntavalla, sanojen häpäisevä tarkotus oli silminnähtävä. Veri syöksähti\ntummanpunasena hänen kasvoihinsa, ja koettaen malttaa mieltänsä,\nsanoi hän lyhyesti: \"Se ei kuulu tähän\".\n\n\"Miks' ei?\" sanoi Aksel; \"se selittää kumminkin, miksikä sinä niin\nkiihkeästi puolustat herra Hawermanniasi\".\n\n\"Se mies ei tarvitse mitään puolustusta, hänen koko elämänsä on hänen\npuolustuksensa\".\n\n\"Ja hänen kaunis tyttärensä\", sanoi Aksel ja käveli pitkillä\naskelilla ja suurella riemulla edes takasin.\n\nFransin sydän alkoi paisua, mutta hän hillitsi itsensä: \"Tunnetko\nsinä tyttöä?\" kysyi hän levollisesti.\n\n\"Tunnen -- tahi en -- se tahtoo sanoa, minä olen hänen nähnyt:\nminä olen nähnyt hänen pappilassa, ja hän on usein ollut täällä\nminun vaimoni luona ja minun vaimoni myöskin hänen luonansa; minä\ntunnen hänen vaan ulkomuodolta: kaunis tyttö, hyvin kaunis tyttö,\ntodellakin! Hän veti minun huomioni puoleensa jo isäni hautajaisissa\".\n\n\"Ja kun sinä sait tietää, että minä pidin tytöstä, etkö sinä\nkoettanut tulla häntä likemmin tuntemaan?\"\n\n\"En, Frans, en! Miksikä? Tiesinhän minä, ettei siitä tuumasta\nmilloinkaan mitään voi syntyä\".\n\n\"Sitten tiesit sinä todellakin enemmän kuin minä\".\n\n\"Oo, minä tiedän vielä muutakin, minä tiedän mitä vipuja ja ansoja\non käytetty, että sinä paulaan menisit, ja että vielä yhä ollaan\npuuhassa, sopivassa tilaisuudessa heittämään perus sinun kaulaasi\".\n\n\"Ja keneltä tiedät sinä tämän kaiken? Mutta mitäpä minä sellaista\nkyselen! Semmoisia ilkeitä juoruja voidaan ainoastaan _yhdessä_\ntalossa koko seudussa kokoon panna. Mutta koska nyt kerran meidän\nkesken se asia on puheeksi tullut, niin tahdon minä suoraan ilmottaa\nsinulle, että minulla todellakin on aikomus naida tyttö, se tahtoo\nsanoa, jos hän ei anna minulle rukkasia\".\n\n\"Sen jättää hän kyllä, tekemättä!\" huudahti Aksel ja pyöri\nkiukuissaan ympäri huoneessa. \"Sen jättää hän kyllä tekemättä! Ja\ntämän tyhmyyden tahdot sinä tehdä? Ja tämän häpeän tahdot sinä\ntuottaa minulle?\"\n\n\"Aksel, punnitse sanasi!\" huudahti Frans, jonka viha puhkesi\nilmituleen. \"Mitä se asia sinua liikuttaa?\"\n\n\"Mitä? Minuako, joka olen vanhin koko suvussamme, eikö se minua\nliikuttaisi, että nuorempi sukulainen häpäisee sitä sopimattomalla\navioliitolla?\"\n\nVielä kerran hillitsi Frans itsensä ja sanoi: \"Sinä olet itse nainut,\nsydämesi halua seuraten, etkä ole sivuseikoista väliä pitänyt\".\n\n\"Se on ihan toista!\" huudahti Aksel ylpeästi ja luuli nyt olevansa\nvoiton puolella: \"Minun vaimoni on yhtä jalosukuinen kuin minä, hän\non vanhaa aatelissukua; sinun kultasesi on minun pehtorini tytär,\nJonka pappilan herrasväki armosta ja sääliväisyydestä on ottanut\nluoksensa\".\n\n\"Häpeä!\" huudahti Frans täydessä vihan vimmassa, \"ettäs soimaat\nviatonta niin suuren onnettomuuden tähden!\"\n\n\"On minulle yhdentekevä!\" sanoi Aksel kiivasten, \"minä en tahdo\nkutsua pehtorini tytärtä orpanakseni; se tyttö ei ole milloinkaan\nastuva minun nynnykseni yli\".\n\nKaikki se veri, joka äsken tulisena kuohui Fransin poskissa ja\nsuonissa, tunkihe nyt sydämeen, kalpeana seisoi hän orpanansa edessä\nja sanoi äänellä, joka vapisi sisällisestä liikutuksesta: \"Sinä olet\nsen sanonut. Sinä olet sanonut sanan, joka erottaa meidät. Lovisa\nei ole astuva sinun kynnykses yli, mutta en myöskään minä\". Ja niin\npuhein meni hän; ovessa, kohtasi häntä Frida, joka viereisestä\nhuoneesta oli kuullut kiistan:\n\n\"Frans, Frans, mikä teidän on?\"\n\n\"Jääkää hyvästi, Frida\", sanoi Frans pikaisesti ja meni ulos ovesta\npehtorin puolelle.\n\n\"Aksel\", huudahti Frida, käydessään miestänsä kohden, \"mitä olet sinä\ntehnyt? Mitä olet sinä tehnyt?\"\n\n\"Olen antanut hyvän läksytyksen nuorelle hulivilille\", sanoi Aksel ja\nkäveli pitkillä askelilla edes takasin huoneessa, ikäänkuin olisi hän\nvoitollisesti ryhtynyt mailman nurinperäiseen järjestykseen ja pannut\nsen taas oikealle tolalle, \"nuorelle hulivilille, joka kaunisten\nkasvojen tähden aikoo tehdä tyhmyyden\".\n\n\"Ja sen olet sinä uskaltanut tehdä?\" sanoi Frida ja vaipui kalpeana\ntuolille ja katseli suurilla, kirkkailla silmillänsä miehensä\nriemukulkua lattialla: \"Sinä olet uskaltanut sysätä mitättömän\nsukukopeutesi kahden jalon sydämen väliin?\"\n\n\"Frida\", sanoi Aksel ja tiesi kyllä olevansa väärässä, sillä hänen\nomatuntonsa sanoi sen hänelle, mutta hän ei kuitenkaan voinut sitä\nmyöntää, \"minä luulen tehneeni velvollisuuteni\".\n\nJa siitä voi olla varma, että ne ihmiset, jotka eivät milloinkaan\ntäytä velvollisuuttansa, kaikkein enimmän tällä sanalla röyhkeilevät.\n\n\"Oi\", huudahti Frida ja kavahti ylös, \"ja olet loukannut rehellisen\nsuoran miehen sydämen kuolemaan asti! Aksel\", rukoili hän ja laski\nmolemmat ristiin ladotut kätensä Akselin olkapäälle, \"Frans on mennyt\npehtorin puolelle, mene hänen perässänsä, sovita taas, mitä olet\nrikkonut, tuo hän taas meidän luoksemme\".\n\n\"Minun pitäisi kai pyytää häneltä anteeksi pehtorini läsnäollessa?\nEi, sen jätämme mieluisemmin tekemättä! Oo, tämäpä on kummaa!\" ja hän\nkiihotti itsensä taas teeskenneltyyn kiukkuunsa, \"minulta varastetaan\n2000 taaleria, minun pehtorini mestaroi minua, minun orpanani pitää\nrakkaan appi-isänsä puolta ja nyt yhtyy vielä oma vaimoni heidän\nseuraansa!\"\n\nFrida katsahti hänen silmiinsä, hellitti kätensä, viskasi saalin\nhartioillensa ja sanoi: \"Jos et sinä mene, niin menen minä\", lähti\nulos ovesta ja kuuli Akselin vielä vaan huutavan: \"Niin, mene vaan,\nmene! Mutta sen vanhan ketun on lähteminen pois talostani!\"\n\nKun Frida kävi yli pihan, valjastettiin jo Fransin hevosia, ja kun\nhän tuli pehtorin huoneesen, oli Hawermann juuri sanonut nuorelle\nherralle: \"Herra von Rambow, te olette sen unhottava. Te olette\ntähän asti viettäneet elämäänne meidän ahtaassa piirissämme; kun\nte menette matkoille -- jonka minäkin pidän varsin oikeana -- niin\ntulee teille toiset ajatukset. Mutta, Frans kulta\", sanoi vanhus\noikein sydämellisesti, muistellessaan entisiä aikoja, \"älkää saattako\nlapseni sydäntä levottomaksi\".\n\n\"En, Hawermann\", sanoi Frans juuri, kun nuori rouva astui huoneesen.\n\n\"Herranen aika!\" huudahti Hawermann, \"minä olen unhottanut jotakin.\nSuokaa anteeksi, armollinen rouva!\" ja niin lähti hän ulos ovesta.\n\n\"Aina hellätuntoinen ja nöyrä!\" virkkoi Frida.\n\n\"Niin, sitä hän on\", sanoi Frans ja katseli vanhuksen menoa. Vaunut\najettiin esille, mutta niiden oli vielä kauvan odottaminen: näillä\nmolemmilla oli vielä paljon haastelemista toinen toisensa kanssa,\nja kun Frans vihdoin nousi vaunuihin, olivat nuoren rouvan silmät\npunaset ja Fransinkin kiilsi kyynel silmässä: \"Tervehtikää vanhaa,\nkunnon pehtoria!\" sanoi hän. \"Ja tervehtikää myös Akselia!\" lisäsi\nhän hiljaisemmalla äänellä, puristeissaan Fridan kättä. Vaunut\nvierivät matkoihinsa.\n\n\n\n\nLuku 26.\n\nRouva Nüssler saa jotakin päähänsä ja hänen nojatuolinsa narahtaa,\nBräsig hyväksyy sen myöskin, ja rouva Nüssler lähtee sentähden\nRudolfin kanssa Pümpelhageniin. Mitä rouva ja herra von Rambow\nsanovat tämän käynnin johdosta. -- Gottlieb ja Jokkum matkaavat\nPomukkelskopin luoksi ja Jokkum piirtää nimensä kirjaan. Ajaja\nKristian ennustaa ja ennustaa oikein. -- Varo nenääsi. -- Liina halaa\nGottliebiä ja luulee saaneensa sammakon syliinsä. -- Jokkumin nenä\ntulee kylpylaitokseen, ja Bräsig vannoo löylyttävänsä Pomukkelskoppia\nkuin pieni Taavetti suurta Goliathia.\n\n\nNuori-Jokkum istui uuninnurkassa ja poltteli tupakkaa, nuori\nSulttaani makasi tuolin alla, pää roikkuen niin pitkälle, että\nvoi nähdä Jokkumin. Jokkum katsahti Sulttaaniin, vaan ei sanonut\nmitään, eikä Sulttaanikaan sanonut mitään. Oli varsin hiljainen\nja rauhallinen meno tänä joulukuun iltapuolipäivänä Reksowissa,\nainoa, joka rytisi ja narisi yhtä mittaa, oli rouva Nüsslerin\nvarpuinen nojatuoli, jolla hän istui akkunan ääressä; joka kerta,\nkun rouva Nüssler heitti silmuksen kudinvartaasen, narahti tuoli,\neikä häntä voitu siitä moittia, sillä rouva Nüssler ahdisti häntä\npahasti, hän oli nimittäin aikaa voittain tullut jotenkin lihavaksi\nrouvasihmiseksi.\n\nMutta tänään narisi tuo vanha tuoli pahemmin, kuin tavallisesti,\nsillä rouva Nüssler oli kutoissaan vaipunut syviin ajatuksiin, ja\nnämä ajatukset kävivät yhä levottomammiksi ja ahdistivat hänen\nmieltänsä ja painoivat tuolia, ja tuoli narisi yhä hullummin.\n\n\"Hyväinen aika\", sanoi hän ja laski kutimen syliinsä, \"niinhän on\ntämän mailman meno: toisen vaivaisen vahinko on toisen autuaan onni!\nJokkum, tiedätkö mitä minä juuri ajattelin?\"\n\n\"En\", sanoi Jokkum ja katsoi Sulttaaniin, mutta ei Sulttaanikaan\ntietänyt.\n\n\"Jokkum\", sanoi rouva Nüssler, \"mitä sinä siitä arvelet, jos Gottlieb\netsisi Gürlitzin kirkkoherran paikkaa? Gottlieb on tosin vanhaan\nkirkkoherra vainajaan verraten vaan viheliäinen raukka; mutta joku\nsaa sen paikan kumminkin, miks'ei hän ole yhtä hyvä sitä saamaan kuin\njoku toinenkin?\"\n\nJokkum ei sanonut mitään.\n\n\"Jos Pomukkelskopp olisikin häntä vastaan, meidän väki ja\nWarnitzilaiset valitsevat hänen kumminkin; tulee siis vaan riippumaan\nPümpelhagenin herrasta. Mitä sinä siihen sanot, Jokkum?\"\n\n\"Niin\", sanoi Jokkum, \"kyllä kai se niin on, on kai\", ja koska asia\nhäntä suuresti liikutti, puhui hän vielä enemmän ja sanoi: \"mitä voi\nsille tehdä?\"\n\n\"Ah\", sanoi rouva Nüssler, \"sinun kanssasi ei ole puhumista. Jospa\nBräsig olisi täällä, hän voisi neuvon antaa\", ja alkoi kutoa\nuudestaan.\n\n\"Aa\", huudahti hän noin puolen tunnin kuluttua, \"siinä paha, missä\npahasta puhutaan; tuollahan tulee Bräsig ajaen kartanolle. Ja ken on\nhänen kanssansa? Rudolf -- no johan nyt, Rudolf! Kuinka tulee Rudolf\ntänään tänne? Jokkum, tee minulle mieliksi -- se poikahan käyttää\nitsensä siivosti -- ja älä häntä nyt suututa monilla vanhoilla\nsananparsillas\". Niin puhein juoksi hän ulos ovesta, ottamaan\nvieraita vastaan.\n\nMutta hän oli liian kauvan haastellut; kun hän tuli ulos, oli Miina\njo Rudolfin kaulassa: \"Herranen aika!\" huudahti rouva Nüssler,\n\"Miina, hiljaa!\" ja talutti Rudolfin sisään huoneesen.\n\n\"No\", sanoi Jokkum, \"istuhan toki, Bräsig! Rudolf istu sinäkin!\"\n\nMutta istumisesta ei nyt tuossa hopussa mitään tullut, sillä\nRudolfilla oli niin paljon pakisemista Miinan ja Liinan kanssa,\nja Bräsigin päässä pyöri kaikki ympäri kuin kellossa ja hän käydä\ntepasteli edes takasin huoneessa, kuin olisivat hänen koipensa kellon\nheilurit; \"Jokkum\", sanoi hän vihdoin, \"tiedätkö mitä? Häntä ei ole\nsaatu kiini\".\n\n\"Ketä?\" kysyi Jokkum.\n\n\"No herranen aika, Jokkum\", sanoi rouva Nüssler, \"anna toki Bräsigin\npuhua loppuun. Sinähän puutut aina päistikkaa ihmisten puheesen; anna\nheidän toki puhua loppuun! Bräsig, ketä ei ole saatu kiini?\"\n\n\"Regeliä\", sanoi Bräsig, \"ovat seuranneet hänen jälkiänsä aina\nWismariin asti, mutta siellä tuli loppu ilosta, sillä juuri viikkoa\nennemmin oli hän paennut ruotsalaiseen kauppalaivaan ja lähtenyt\nItämerelle\".\n\n\"Taivaan pyhät!\" huudahti rouva Nüssler. \"Minkä surun tämä on\ntuottava veljelleni Kaarlolle!\"\n\n\"Rouva Nüssler, siinä te olette oikeassa: Kaarloa ei voi enää\ntuntea, sillä hän on kokonaan vetäynyt pois muiden seurasta ja\nhautoo raskaita ajatuksia mielessään. Se asia huolettaa häntä aina\nperhanasti -- ei hänen itse tähtensä -- ei! vaan hänen isäntänsä\ntähden, sillä te saatte nähdä, sen nuoren miehen on ennemmin tai\nmyöhemmin lyöminen kintaat pöytään\".\n\n\"Se olisi Kaarlon kuolema!\" huudahti rouva Nüssler.\n\n\"Mitä sille voi tehdä?\" sanoi Bräsig, \"se nuori aatelismies hävittää\nitsensä tahallansa: hän alkaa nyt kasvattaa puhdasrotuisempia\nhevosia. Sillä niinkuin minä vanhalta Prebberowilta olen kuullut,\non hän antaunut yhteyteen Lichtwarkin kanssa, joka on houkutellut\nhänen ostamaan puhdasrotuisen orin, jolla on patti jaloissa ja\nhalvaus kintuissa, sanalla sanoen kaikki raaja-taudit, ja lisäksi\non hän hankkinut itselleen vielä puhdasrotuisen tamman, joka ähkyy\nniin raskaasti kuin torvella toitottaisi, ja hän aikoo vielä ostaa\nTriddelfitzin kuuron rautikon, saadaksensa aikaan täydellisen\nhevoslasaretin Meklenpurissa. Sen pienen aasinvarsan saa hän\nkaupanpäälliseksi -- ja se minua ilahuttaa, sillä se on ainoa järkevä\nolento koko joukkiosta\".\n\n\"No, katsokoon hän itse eteensä\", sanoi rouva Nüssler, \"mutta Jokkum\nja minä puhuimme juuri siitä nuoresta, herrasta -- Miina, sinä voit\nmennä vähän Rudolfin kanssa kävelemään! Ja Liina, sinä teet heille\nseuraa!\" -- ja kun nuoret olivat menneet, pitkitti rouva Nüssler:\n\"Bräsig, me puhuimme Gürlitzin kirkkoherran paikasta: Jospa Gottlieb\nvoisi sen saada!\"\n\n\"Rouva Nüssler\", sanoi Bräsig ja pidätti heilurinsa käymästä ja\nseisahtui rouva Nüsslerin eteen, juurikuin olisi kello lyönyt täyden\ntunnin, \"mitä te nyt juuri sanotte, on uusi ajatus, eikä mikään\nihminen koko mailmassa ole niin näppärä keksimään mitäkään uutta kuin\nnaiset. Mistä te tämän ajatuksen olette saaneet?\"\n\n\"Ihan itsestäni\", sanoi rouva Nüssler, \"sillä Jokkum ei pidä minun\nkanssani tätä nykyä enää ensinkään yhtä; hän tekee semmoisissa\nasioissa aina vaan vastusta\".\n\n\"Jokkum, ole sinä vaiti!\" sanoi Bräsig, \"sinä olet väärässä; sillä\ntällä sinun rakkaan rouvasi ajatuksella on ponsi ja perä. --\nWarnitzin puolesta menen minä takaukseen; kartanon alustalaiset\nvalitsevat _minun_ vaalipappini, vaikka herra kreivi ja kreivinna\nseisoisivat päällänsä; Reksowin puolesta vastaat sinä, Jokkum;\nPomukkelskopp panee vastaan, vaikka vaan kiusastakin; mutta se ei\nhaita; Pümpelhagenista riippuu paljo. -- Mutta kuka on haasteleva\nasiasta nuoren aatelismiehen kanssa? _Hawermann_? Hän on tätä nykyä\nisäntänsä kanssa epäsovussa: -- _Minä_? En kelpaa, sillä hän on minua\nloukannut. _Nuori Jokkum_ itse? Minä en luota Jokkumiin: hän takertuu\nvaan sananparsiinsa. _Gottlieb_? -- On hyvä mies, mutta pöllöpää. --\nSiis ken? _Rudolf_! On koko perhana mieheksi, niinkuin Hilgendorf\nminulle on kirjottanut. Rudolfin pitää mennä Pümpelhageniin ja te,\nrouva Nüssler, menette muassa sukulaisuuden vuoksi, että hän voi\nsanoa syynsä\".\n\n\"Herranen aika!\" huudahti rouva Nüssler, \"pitääkö minun mennä nuoren\nherran luo?\"\n\n\"Ei\", sanoi Bräsig, \"te menette nuoren rouvan luo ja Rudolf nuoren\nherran luo. Missä on Rudolf? Rudolfin pitää heti tulla tänne\".\n\nRudolf olikin kohta valmis lähtemään tälle matkalle orpanansa\nGottliebin hyväksi, ja sovittiin siitä, että hän seuraavana päivänä\nmenisi tätinsä kanssa Pümpelhageniin.\n\nNiin tapahtuikin; mutta kun lähetyskunta saapui Pümpelhageniin, ei\nherra von Rambow ollut saapuvilla, hän oli mennyt ratsastamaan;\nhe menivät sentähden armollisen rouvan luo, joka otti heidät\nystävällisesti vastaan. Rouva Nüssler lähestyi häntä ujostelematta ja\nilman pitkittä mutkitta ja sanoi: \"Älkää panko pahaksi, armollinen\nrouva, että minä tulen teidän luoksenne näin kursastelematta;\nminä kuulun vanhan ajan ihmisiin ja minun mielestäni on puhdas\ntinatalrikki paljoa parempi kuin hopeainen, joka on likainen\".\n\nFrida riisui itse liinan rouva Nüsslerin kaulasta, kehotti häntä\nistumaan sohvaan, antoi ystävällisen viittauksen kädellään Rudolfille\nistumaan tuolille ja aikoi itse istua vieraansa viereen, kun samassa\nrouva Nüssler keskeytti hänet, sanoen varsin tuttavallisesti:\n\"Näettehän, armollinen rouva, tämä on minun orpanani, joka aikoo\ntulla minun vävykseni; hän on kauppias Kurzin poika Rahnstädtistä,\njonka luona tekin teette kauppaa\".\n\nRudolf kumarsi kohteliaasti ja muutamien niiausten perästä istui\nrouva Nüssler viimeinkin sohvaan.\n\n\"Niin\", sanoi tämä lihava rouva, \"hän on myös lukenut, mutta ei ole\nsiinä pitkälle tullut; mutta nyt, ruvettuansa maamieheksi edistyy\nhän hyvästi, niinkuin Hilgendorf on Bräsigille kirjottanut\".\n\nTämä kaikki oli kyllä totta, mutta Rudolfista tuntui se tässä\ntilaisuudessa sopimattomalta, jonka tähden hän keskeytti tätinsä\npuheen ja sanoi: \"Mutta täti kulta, te ette aikoneet puhua _minusta_,\nte aioitte puhua _Gottliebistä_\".\n\n\"Niin, armollinen rouva, se on minun varsinainen asiani: minulla\non nimittäin vielä toinen orpana, joka myös aikoo tulla vävykseni,\nrehtori Baldrianin poika Rahnstädtistä, hän on lukenut loppuun asti\nja on suorittanut kaikki tutkinnot, mitkä vaaditaan, ja voi nyt\nmikä päivä hyvänsä tulla kirkkoherraksi. Nyt on meidän rakas vanha\npastorimme muuttanut ijankaikkisuuteen -- ah, armollinen rouva, mikä\nkelpo mies hän oli! -- ja te ette saata siis kummaksua, että minä\nmielelläni näkisin, että Gottlieb saisi tämän kirkkoherran paikan,\nsillä niin pysyisi minun Liinani lähitienoilla\".\n\n\"En, rouva kulta\", sanoi Frida, \"sitä en minä kummaksu, ja jos\nminusta riippuisi, tulisi kaikissa tapauksissa teidän vastainen\nvävynne paikan saamaan; minä olen kuullut niin paljon hyvää teistä ja\nteidän tyttäristänne\".\n\n\"Todellakin?\" kysyi rouva Nüssler, sydämestä liikutettuna. \"Niin,\nniin, kyllä he ovat herttaisia tyttöjä!\" huudahti hän.\n\nSamassa kuului askelten ääni ulkoa ja herra von Rambow, joka palasi\nratsastusretkeltänsä, astui sisään. Nuori rouva esitteli vieraat ja\nAksel katseli, nimet kuultuansa, hyvin pitkäkseen pitkin nenäänsä.\nMutta Rudolf ei siitä ottanut hämmästyäksensä, hänellä oli mahtava\nuutinen varalla, jota hän ei nyt aikonut käyttämättä jättää: hän\nlähestyi nuorta herraa likemmäksi ja sanoi: \"Herra von Rambow,\nsaisinko puhua pari sanaa teidän kanssanne kahdenkesken?\"\n\nAksel ja Rudolf siirtyivät viereiseen huoneesen.\n\n\"Herra von Rambow\", sanoi Rudolf, \"teiltä varastettiin edellisellä\nviikolla 2000 taaleria, kaikki tanskalaisissa kultatukaateissa,\nniinkuin itse olette sanoneet; päivätyöläinen on karannut, ja näyttää\nsiltä, kuin ei häntä enää saataisi kiini; mutta rahojen perille on\ntultu\".\n\n\"Mitä?\" huudahti Aksel, \"mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Sitte eilisen iltapuolisen tiedän minä, että Rahnstädtin pormestari\non saanut hyvän viittauksen siihen suuntaan. Kun minä seisoin\nisäni kanssa hänen kauppapuodissansa, tuli eräs kankurinvaimo.\njoka riitelee miehensä kanssa avioerosta, ja pyysi saada rikkoa\ntanskalaista kultatukaattia. Minä tunnen vaimon, hän on keppiköyhä,\nja pormestari tietää erojuttukirjoista, ettei vaimolla ole _mitään_,\nei _niin mitään_. Isäni ja minä ilmotimme tämän asian pormestarille,\nja kun vaimoa kuulusteltiin, saatiin tietää, että hänellä paitsi\nmainittua kultarahaa vielä on ollut muitakin rahoja, joista hän\nei voinut tehdä tiliä, mitenkä hän ne oli saanut, ja -- mikä on\npääasia -- hän oli samana aamuna käynyt samaa tietä kuin teidän\nsanansaattajanne\".\n\n\"Kuinka se on mahdollista!\" huudahti Aksel, -- \"sitten ei mies\nolisikaan niitä varastanut!\"\n\n\"Näyttää siltä\", sanoi Rudolf, \"kuin olisi ne häneltä varastettu.\nMeidän vanha varova pormestari on pistänyt vaimon muiden pienten\ntunnustettujen varkauksien tähden vankeuteen ja on kieltänyt isääni\nja minua millään ehdolla asiaa ilmottamasta; teille sitä vastaan,\nkun hän kuuli, että minä näille seuduille matkaan, antoi hän minulle\nerityisesti luvan sen ilmottaa. Te tulette varmaan vielä tänään\nsaamaan siitä kirjallisen tiedon\".\n\n\"Herra Kurz\", sanoi Aksel, \"minä kiitän sydämestäni, että te\nvartavasten olette ajaneet tänne, tuodaan minulle tätä sanomaa\", ja\nantoi tuolle nuorellemiehelle kättä.\n\nRudolf hymyili hieman ja virkkoi vihdoin: \"Jos tämä olisi ollut\nyksin syynä tännetulooni, niin olisin kai tullutkin yksin; mutta te\nolette kai havainneet minun tätini, hänellä on vielä yhtä ja toista\nsydämellä\".\n\n\"Jos jollakin tavalla voin olla avuksi...\" sanoi Aksel kohteliaasti.\n\n\"No, minä tahdon puhua asian suoraan, minun orpanani, eräs papin\nkandidaatti, ilmottaa, itsensä minun tätini kautta hakiaksi Gürlitzin\nkirkkoherran paikkaan\".\n\n\"Orpananne? Minä luulin teidän itse papiksi aikovan\".\n\n\"Olen aikonut! Herra von Rambow, olen aikonut!\" huudahti Rudolf\noikein sydämellisesti, \"mutta minä luulen, että minulla ei ole\nsemmoista korkeampaa kutsumusta, niinkuin siihen nykyään vaaditaan,\nja olen sentähden luopunut aikomuksestani ja ruvennut maamieheksi, ja\nminä voin vakuuttaa teille\", ja samassa loi hän niin iloisen suoran\nkatseen tuon nuoren herran silmiin, \"minä olen siitä asti ollut hyvin\nonnellinen ihminen\".\n\nTäytyisi olla perinjuurin turmeltunut ihminen, ketä ei tämmöinen\nraitis elämän ilo miellyttäisi, ja vaikka Aksel päältäpäin oli vähän\nvialle tullut ja kuori paikka paikoin oli kuhmuja saanut, oli ydin\nvielä, kumminkin ihan terve, hän huudahti sentähden oikein sydämensä\npohjasta: \"Oikein! Oikein: Minä olen tehnyt samalla tavalla.\nMeklenpurilaisen maamiehen elämä ei ole suinkaan huonompaa! Missä te\ntätä nykyä oleskelette, herra Kurz?\"\n\n\"Tämän vuosisadan suurimman maamiehen Hilgendorfin luona\nTetzlebenissä\", nauroi Rudolf.\n\n\"Varsin kelpo mies!\" sanoi Aksel, -- \"myöskin puhdasrotuinen!\nSe tahtoo sanoa, niinkuin hänen hevosensa!\" Ja nyt he rupesivat\nlavertelemaan Graymomuista ja Herodoteista, Hilgendorf sai myöskin\nosansa, ja kun Rudolf vihdoin nousi ja hyvästijätöksi tarjosi herra\nvon Rambowille kättä, puristi jälkimäinen sitä ystävällisesti ja\nsanoi: \"Te voitte olla varma siitä, että minun ääntäni ei saa; kukaan\nmuu kuin teidän orpananne\".\n\nJa kun he nyt tulivat naisten huoneesen, nousi rouva Nüssler ylös\nsohvasta ja sanoi Fridalle: \"Hän panee henkensä alttiiksi teidän ja\nherransa edestä\", ja lähestyi herra von Rambowia ja sanoi: \"Eikö\nniin, te teette sen, herra von Rambow? Mikä onni olisi minulle, jos\nsaisin pitää Liinani niin lähellä tässä naapuristossa\".\n\nAksel ei ollut tottunut niin vapaasen ja suoraan kohteluun eikä hän\njuuri liioin pitänyt Nüssleriläisistä -- tietysti ilman niitäkään\njärjellistä syytä; mutta se uutinen, että hän mahdollisesti saisi\ntakasin 2000 taaleriansa, tuo pakina Rudolfin kanssa puhdasrotuisista\nvarsoista ja tämä rouva Nüsslerin todellakin sydämellinen,\nyksinkertainen ja suora käytös tekivät vaikutuksen, Aksel lähestyi\nrouvaansa ja sanoi: \"Frida kulta, meillä on toivo saada 2000\ntaaleriamme takasin\".\n\n\"Jumala sen suokoon!\" lausui rouva Nüssler. \"Rudolf, oletko puhunut\nasiasta armollisen herran kanssa?\"\n\n\"Kyllä\", ennätti Aksel edeltäpäin sanomaan; \"asia on selvillä, minä\npuolestani annan ääneni hänelle; mutta minä tahtoisin hänen ensin\nnähdä\".\n\n\"Sehän on oikeus ja kohtuus!\" sanoi rouva Nüssler, \"ei sikaa\nsäkissä osteta. Ja te saatte nähdä, kun hän tulee ja saarnaa teidän\nkuullenne, te saatte nähdä, että hän _osaa_; mutta, Jumala nähköön,\nheikkouksia? No, niitähän on joka ihmisellä; niitä ei ole hänkään\nvailla\".\n\nJa niin matkasivat he taas tiehensä, Gottlieb oli saanut äänet.\n\n\"No niin\", sanoi Bräsig, \"asia on siis hyvällä alulla; nyt riippuu\nvaan Gottliebin käynnistä Pomukkelskopin luona ja sitte vaaliin!\nMutta takoa pitää, niin kauvan kuin rauta on kuuma, ja koska\nPomukkelskopin luona ei häntä voi mikään ihminen eikä Jumala auttaa,\ntäytyy hänen itse kestää se isku ja se niin pian kuin mahdollista\".\n\nTämä ajatus oli hyvä ja Gottlieb sai sanan ja kovan käskyn ensi\npäivinä tulla Reksowiin, saamaan lähempiä neuvoja matkallensa.\n\nHän tuli, ja kun Bräsig lyhyesti oli asian hänelle selittänyt, otti\nhän tehdäksensä tämän raskaan tehtävän. Kristian ajoi kummituksella\nkuistin eteen, Liina toi vaippoja, peittoja ja saaleja ja kääri\nvastaisen miehensä niihin.\n\n\"Oikein\", sanoi Bräsig, \"kapaloitse hän hyvästi, ettei hän vilustu ja\nmenetä kaunista messuääntänsä; tänään on oikein ilkeä ilma\".\n\nYht'äkkiä nousi Jokkum uuninnurkastaan, oikein kelpo vauhdilla, ja\nsanoi: \"Miina, minun mekkoni!\"\n\n\"No, nyt on hukka merrassa!\" huudahti Bräsig.\n\n\"Jokkum, mikä sinun on?\" huudahti rouva Nüssler.\n\n\"Äiti\", sanoi Jokkum, \"sinä matkasit Rudolfin kanssa, minä\nmatkaan Gottliebin kanssa; minä tahdon myös tehdä tehtäväni\", ja\nhän nyykäytti päätänsä niin lujasti ja katseli ympärilleen niin\nvakaisesti, että Bräsig huudahti: \"Tuhat tulimmaista! Semmoista en\nole sinä ilmoisna nähnyt\".\n\n\"Ah, Bräsig\", sanoi rouva Nüssler, \"semmoinen on hän viime aikoina\naina ollut; mutta antakaa hänen vaan olla, ei siinä mikään puhuminen\nauta\".\n\nJa Jokkum matkasi Gottliebin kanssa. Mutta Liina meni pieneen\nullakkokamariinsa ja rukoili niin hartaasti Jumalaa Gottliebinsä\nedestä, ikäänkuin lähtisi hän todellakin viimeiselle retkellensä.\n\nJokkum ja Gottlieb taivalsivat äänettöminä tuota vaivalloista tietä,\nkumpikaan ei puhunut mitään, sillä kumpikin oli ajatuksissaan, ja\nsentähden ei puhuttu mitään, ainoastaan ajaja Kristian katsahti kerta\ntaaksensa ja virkkoi: \"Jos tätä tietä yölliseen aikaan ajaja nukkuu,\nniin voipi helposti ajaa nurin\". Niin saapuivat he kello kolmen\naikaan Pomukkelskopin luo.\n\nPomukkelskopp maata loikoi sohvallansa ja hieroi silmiänsä, sillä\nKustaa oli herättänyt hänen päivällisunestansa, kun hän nouti aitan\navaimen, sillä tänään oli lauvantai ja hänen oli mittaaminen jyvät.\n\n\"Kustaa\", huudahti Pomukkelskopp äkäisenä, \"sinä olet ja pysyt kaiken\nikäsi tolliskona! Pöllöpää! Minä panetan sinun seipään kärkeen, että\nkaikki ihmiset näkevät, mikä älliö sinä olet\".\n\n\"Mutta, isä kulta...\"\n\n\"Mitä vietäviä! Enkö minä ole sinulle sanonut, ettet saa kalistella\navaimia, kun isäsi etsii lepoa! Mitkä vaunut ne ovat, jotka tulla\nvierivät kartanolle?\"\n\n\"Herranen aika\", huudahti Kustaa, \"sehän on meidän naapurimme Nüssler\nerään toisen herran kanssa\".\n\n\"Pöllöpää!\" huudahti Pomukkelskopp, \"enkö minä ole sinulle sanonut,\nettet saa kutsua joka ihmistä naapuriksi! Viimein on vielä päivämies\nBrinkmannkin minun naapurini, koska hän asuu lähellä puutarhaani;\nminä en tahdo olla jokaisen naapuri\", ja niin puhein meni hän ulos\nkatsomaan, mitä siellä oli.\n\nJokkum ja Gottlieb olivat sillä aikaa astuneet alas vaunuista ja\nJokkum kävi Pomukkelskoppia vastaan ja lausui: \"Hyvää päivää naapuri!\"\n\nPomukkelskopp kumarsi niin kohteliaasti, kuin hän valtiopäivillä\nollessaan oli oppinut ja pyysi heitä astumaan sisään.\n\nJos tuolien kolinaa, kun istahdettiin, ei lukuun oteta, vallitsi\nhuoneessa syvä äänettömyys; Jokkum luuli, että Gottlieb alottaisi\npuheen, ja Gottlieb luuli, että Jokkum sen tekisi, ja Pomukkelskopp\nluuli, ettei ollut hänen asiansa ensiksi aikaa. Viimein alotti\nkumminkin Gottlieb ja sanoi: \"Herra Pomukkelskopp, niinkuin tiedätte,\non pastori Behrens, joka oli hyvä ja kunnon mies, muuttanut\ntaivaallisen isänsä luoksi ja vaikka näyttääkin kovalta ja melkein\nepäkristilliseltä, että minä näin pian hänen kuolemansa jälkeen etsin\nhänen jälkeensä avonaiseksi jäänyttä kirkkoherran paikkaa, en luule\nkuitenkaan tämän kautta loukkaavani ihmisellisiä tunteita ylimalkaan\nenkä totisen kristityn velvollisuuksia erittäin, koska tiedän, että\nniinä tämän anomukseni kautta vaan noudatan omani vanhempaini ynnä\nvastaisen appini ja anoppini toivomusta\".\n\nTämä oli kaunis alku ja Gottlieb oli kaikin puolin oikeassa; mutta\nPomukkelskopp oli myös oikeassa ettei hän siihen ensinkään vastannut,\nvaan vähän ylhäisesti lausui, että tuo kaikki saattoi olla varsin\nhyvää, mutta hän toivoi kuitenkin saada tietää, kenenkä kanssa\nhänellä oli kunnia puhua. Jokkum nyykäytti päätään Gottliebille,\nsanomaan se vaan rohkeasti, ja Gottlieb sanoikin nyt olevansa rehtori\nBaldrianin poika ja papin kandidaatti. Tämän ilmotuksen kuultuansa,\nnojasi Jokkum taas mukavasti tuolillensa, ikäänkuin olisi asia nyt\noikealla tolalla ja hän voisi kaikessa levollisuudessa imeskellä\npiippuansa. Mutta koska Mukkel ei ollut hänelle mitään piippua\ntarjonnut, täytyi hänen tyytyä vaan siihen, että teki muutamia turhia\nmaiskauksia huulillaan, ikäänkuin toutain, joka haukkoo ilmaa.\n\n\"Herra kandidaatti\", sanoi Pomukkelskopp, \"samalla asialla on jo\nuseampia teikäläisiä minun luonani käynyt\" -- se oli valhe, mutta\nhän ei tietänyt kirkkoherrankaan paikan suhteen mitään muuta neuvoa,\nkuin mitä hän käytti kaupitessaan syöttilässikoja teurastajalle --\n\"mutta\", lisäsi hän, \"minä olen heille kaikille antanut repposet,\nkoska minulle eräs kohta on tärkeä\".\n\n\"Ja se kohta on?\" kysyi Gottlieb, \"minun todistukseni...\"\n\n\"Niistä minä viisi välitän\", sanoi Pomukkelskopp, \"minä tarkotan\npappilan peltoa. Jos te suostutte vouraamaan minulle pellon --\ntietysti hyvää, sangen hyvää arentia vastaan, -- niin saatte minun\nääneni, muuten ette\".\n\n\"Niinkuin luulen kuulleeni\", sanoi Gottlieb, \"on pelto herra von\nRambowilla arennilla, enkä minä tahtoisi mielelläni...\"\n\n\"Siitä voitte olla huoletta, herra von Rambow ei ota enää peltoa\nhoitoonsa\", sanoi Pomukkelskopp ja katseli Gottliebiä niin uljaasti\nsilmiin, kuin olisi hän jo myynyt syöttiläänsä mitä korkeimmasta\nhinnasta. Jokkum ei lausunut mitään, mutta lopetti turhan\nimeskelemisensä ja katseli vastaista vävypoikaansa, ikäänkuin olisi\nhän tahtonut kysyä: \"Mitenkä nyt suu pannaan?\"\n\nGottlieb joutui hieman ymmälle, sillä hän oli maallisissa asioissa\nvarsin kokematon, mutta kun hän oli asiaa tuokion arvellut, asettui\nhänen rehellinen luontonsa tämmöistä ehtoa vastaan, hän ei tahtonut\ntämmöisellä tavallisella kaupanhieromisella päästä hengelliseen\nvirkaansa, hän sanoi siis suoraan: \"Sitä en voi enkä tahdo minä\nteille luvata, semmoisilla keinoilla en minä tahdo virkaani astua.\nEihän sen olekaan kiirettä, ennenkuin minä viran olen saanut\".\n\n\"Vai niin?\" sanoi Pomukkelskopp ja katsella karsasteli Gottliebiä\nja Jokkumia, suu irvissä, syrjästä päin; \"älkää luulko, herra\nkandidaatti, että vanha kettu menee satimeen; mitä perästäpäin\nvoi tapahtua, on tietämättömissä, ja jos herra von Rambow ei\nvälittäisikään pellosta, niin voisittehan vourata sen apillenne. Eikö\nniin, teidän apillenne?\"\n\nJohan nyt Pomukkelskopp kummia pakisi! Jokkum vouraamaan peltoa;\nJokkum, jolla aamusta iltaan oli raskas kuormansa, ottaisi vielä\ntämän taakan niskoillensa! Hän kavahti kuin nuoli pystyyn ja sanoi:\n\"Hyvä naapuri, ken tekee, minkä jaksaa, häneltä ei voi enempää\nvaatia; ja mitä minä sille voin? Jos Pümpelhagenin herra ei tahdo\npeltoa, en tahdo minkään sitä, minulla on yltäkyllin muutenkin\ntekemistä?\"\n\n\"Herra Nüssler\", kysyi Pomukkelskopp oikein viekkaasti, \"tahdotteko\nluvata kirjallisesti, ettette vouraa peltoa?\"\n\n\"Tahdon!\" huudahti Jokkum oikein sydämensä pohjasta ja istahti taas\nmukavasti tuolille ja alkoi moksahutella huulillaan.\n\nPomukkelskopp käveli huoneessa edes takasin ja arveli: herra von\nRambow luopui arennista. Jokkum ei siitä huoli; he ovat ainoat\nnaapurit, jotka voisivat kysymykseen tulla; erityistä arentimiestä ei\nniin pieni pelto kannata, ja hänen, kartanonomistajana, ei tarvinnut\nsemmoista suvaitakaan; nyt riippui siis vaan siitä, tokko Gottlieb\nitse voi hoitaa maanviljelystänsä ja siltä kannalta arvosteli\nhäntä nyt Pomukkelskopp, kävellessään edes takasin lattialla ja\ntarkastellen häntä syrjästä päin.\n\nLuoja on luonut paljon ihmisiä ja jokainen ihminen on saanut\nerityiset lahjat mukaansa matkallensa, ja kukin ihminen on saanut\njotakin lajia koko suuren joukon, mutta toisista lahjoista ainoastaan\nmuruja; mutta Gottliebin suhteen oli luoja hieman erehtynyt, hän\nei ollut -- siltä kumminkin näytti -- pistänyt hänen poveensa\nminkäänlaista taipumusta maanviljelykseen, ja Bräsig oli voimainsa\nperästä koettanut Gottliebiin tässä suhteessa jotakin tyrkyttää,\nmutta turhaan: missä ei mitään siementä ole, ei siinä mitään kasva.\nGottlieb ei voinut erottaa kauraa ohrasta, eikä härkää sonnista,\nja kun hän eräänä päivänä astui lehmän jälkeen ja huudahti: \"Hyi!\nsitä ilkeätä hevosen sontaa!\" antoi Bräsig hänen mennä tahratuilla\nsaappaillaan, istui itse Jokkum Nüssler lehtimajaan ja pakisi\nitseksensä: \"Jumala nähköön kuinka sekin raukka tullee tässä\nmaailmassa toimeen\".\n\nJuuri tämän vian havaitsi nyt sukkela Pomukkelskopp Gottliebissä,\nja sentähden piti hän hänestä paljon: \"Tuo ei viljele maata sinä\nilmoisna ikinä\" lausui hän itseksensä, \"hän on minun mieheni. Mutta\npitää olla kuitenkin varuillansa!\"\n\n\"Herra kandidaatti\", sanoi hän ääneensä, \"minä pidän teistä. Te\nolette hyvälahjainen ja siivo mies, te ette tahdo suostua minun\nvaatimukseeni -- hyvä! -- en ininäkään suostu teidän anomukseenne.\nMutta jos herra Nüssler allekirjottaa kirjallisen sitoumuksen, ettei\nhän tahdo vourata pappilan peltoa, niin voidaan vielä asiasta puhua,\nsillä niinkuin sanoin, minä pidän teistä\".\n\nJa niin kirjotti Jokkum nimensä paperiin ja nuo molemmat hölmöt\nlähtivät kartanosta, hyvin tyytyväisinä toimeensa. He eivät olleet\nmitään saaneet, eivät mitään muuta kuin neljännen osan lupausta\nherra Pomukkelskopilta ja sentähden oli Jokkumin täytynyt piirtää\nnimensä kirjaan; he olivat kumminkin hyvin tyytyväisiä. Jokkum\npysyi lujana siinä mielessä ja kuolikin samassa luulossa, että hän\nallekirjotuksellansa oli hankkinut vävypojallensa kirkkoherran paikan.\n\nJokkumin ja Gottliebin teki mieli poiketa vielä vähän pappilaankin:\nmutta ajuri Kristian pani vastaan: se ei käynyt laatuun, oli jo\npilkkopimeä. Niin horjui siis \"kummitus\" tuolla liejuisella tiellä\nsumussa ja pimeässä kotoa kohden. Pimeyttä, sumua ja kummitusta\nseuraa tavallisesti uni, ja ken tämän nelilehtisen apilaan löytää,\nhänellä on kaikenlainen onni tarjona. Uniukko tulikin pian\nneljänneksi, Jokkum nukahti jo kohta Gürlitzistä lähdettäissä, ja jos\nolisi päivä ollut, niin olisi ruoskan lerppauksista voinut havaita,\nettä Kristian, karjatielle saavuttua, oli ruvennut torkkumaan;\nGottlieb ei tosin nukkunut, mutta, hänen ajatuksensa ajelivat vielä\netäämpänä kuin muiden, sillä hän uneksi Liinastansa, kirkkoherran\npaidasta, vaalisaarnasta ja tulosaarnasta. Ja kun olivat, olleet\nsille paikalle, jossa Kristian menomatkalla oli tehnyt järkevän\nmuistutuksensa, ja koska nyt uni ja pimeys sattui yhteen tämän paikan\nkanssa ja Gottlieb unelmissaan oli ehtinyt viimeiseen vaaliseteliin,\njoka oli ratkaiseva hänen kohtalonsa, rupesi tuo perhanan kummitus\nkummittelemaan; toinen etupyörä kohosi korkealle kovalle äyräälle,\ntoinen takapyörä, jonka kohdalla Gottlieb istui, syrjähti syvään\nkuljuun -- vielä pari askelta ja -- loiskis! -- koko rämelys rojahti\nojaan.\n\nHuoneeni akkunasta, jonka ääressä istun ja kirjottelen, olen nähnyt\nmonen suuriherttuallisen tilanhoitajan hyppäävän alas vaunuista ja\npoikkeavan vastapäätä asuvan ravintolan emännän rouva Lurentzin\nluoksi, mutta niin sukkelaan, kuin Jokkum lensi ulos vaunuista, en\nole kenenkään nähnyt hyppäävän: tehden suuren kaaren syöksähti hän\nyli Gottliebin, joka tuli lepäämään alla, tuohon pehmeään liejuun,\nja ajaja, Kristian, tämä vanha rehellinen palvelia, ei heittänyt\nisäntäänsä tässäkään pahassa pulassa, vaan lensi myös päistikkaa alas\nistuimeltansa ja tuli loikomaan kyljetysten hyvän isäntänsä viereen.\n-- \"Ptruu, humma! -- Pysykää vaan alallanne lepäämässä, herra!\"\nhuudahti tämä kelpo palvelia, \"kyllä hevoset seisovat\".\n\n\"Sinä pöllöpää!\" huudahti Jokkum.\n\n\"Jumalan kiitos!\" huusi Kristian ja nousi seisoalle, \"minun ovat\nluuni kaikki eheät. Mutta, herra pysykää vaan alallanne, kyllä minä\nhevoset pidätän\".\n\n\"Pöllöpää!\" huudahti Jokkum ja rämpi myös jaloillensa, sillä aikaa\nkuin Gottlieb vielä yhä mänki ja piehtaroi tuossa syvässä kuljussa,\n\"kuinka voit sinä ajaa tässä kumoon?\"\n\n\"Niin, kyllä kai se niin on, on kai\", sanoi Kristian, joka\nmonivuotisessa palveluksessaan oli oppinut isäntänsä sananparret,\n\"mitä voi tämmöisessä pimeydessä ja tämmöisellä tiellä sille tehdä?\"\n\nNyt oli Jokkumin suu tukittu hänen omilla sananparsillaan, hän ei\nsiis enää tietänyt, mitä hänen piti sanoa, hän kysyi sentähden:\n\"Gottlieb, ovatko luusi eheät?\"\n\n\"Kyllä vaan, eno\", sanoi kandidaatti \"entäs teidän?\"\n\n\"Eheät ovat\", vastasi Jokkum, \"kaikki muut paitsi nenä, mutta sen\nolen kai kokonaan menettänyt\".\n\nVaunut nostettiin taas ylös ja kun taas kukin istui paikallansa,\nkääntyi Kristian puolittain taaksepäin ja sanoi: \"Herra, enkö minä\nsitä jo iltapuolella ennustanut, tämä on sama paikka?\"\n\n\"Pöllöpää!\" huudahti Jokkum ja pyyhkieli nenäänsä, \"sinä nukuit\".\n\n\"Nukuin! herra, minäkö nukuin? Tämmöisessä pilkkopimeässä on\nyhdentekevä, joko nukkuu tai valvoo; mutta minä sanoin sen\nedeltäpäin. Tunnenhan minä tämän tien ja minä sanoin sitä heti\".\n\nJa kun hän sittemmin kertoi tapauksen toisille rengeille, vakuutti\nhän yhä, että hän oli sen edeltäpäin sanonut; mutta herra ei ollut\ntahtonut sitä kuulla, ja Jokkumia ruvettiin tästä lähin pitämään\noikeana uhkarohkeana miehenä, joka syyttä pani henkensä alttiiksi.\n\nHe ajoivat kuistin eteen ja Gottlieb astui ensin alas vaunuista.\nLiina oli jo kauvan istunut levottomuuden tulisilla hiilillä ja\noli tänä pimeänä iltana, kuullellut jokaista pienintäkin hivausta\nulkoa, joka voi tuoda hänelle varman tiedon, kuinka oli käynyt. Nyt\nkuului jotakin -- siinä he ovat -- ei, se oli vaan tuulen humina\npoppelipuissa -- mutta nyt! -- oikein. Vaunuthan ovat, nyt tulevat\nlikemmäksi, jo ajavat pihalle -- Liina hypähti pystyyn, hän juoksi\novelle, mutta täytyi ensin painaa kätensä levottomasti sykkivälle\nsydämellensä -- hyväinen aika, kuinka se tykki toivosta ja pelosta!\n-- Liina juoksi porstuaan. \"Pysy kaukana minusta!\" huudahti Gottlieb,\nmutta liian myöhään; Liina oli hyvin varomaton, vaikka hän oli vanhin\n-- hän heittäytyi Gottliebin kaulaan ja pusersi hänet tuliselle\nsydämellensä: mutta, yhtäkkiä tunsi hän käsiensä ja lämpimän povensa\nkylmenevän, hänestä tuntui kuin olisi hän saanut sammakon syliinsä,\nhän hellitti kätensä ja huudahti: \"Herranen aika, mikä sinua vaivaa?\"\n\n\"Ajoimme nurin\", sanoi Gottlieb, \"me olemme Jumalan armollisella\navulla ajaneet nurin; se tahtoo sanoa, Kristian ajoi nurin, mutta\nJumalan armollinen apu varjeli meitä vahingollisista seurauksista\".\n\n\"Miltä te näytätte!\" huudahti Bräsig, joka kynttilän kanssa tuli\nporstuaan, juuri kun Jokkum astui sisään ulko-ovesta.\n\n\"Niin, Bräsig\", sanoi Jokkum, \"kyllä kai se niin on, on kai: me\najoimme nurin\".\n\n\"Mitä hulluja!\" huudahti Bräsig, \"kuinka saattaa järjellinen ihminen\nsinun iässäsi ajaa nurin omalla tiellänsä? Sinä olet nukkunut,\nJokkum\".\n\n\"Herranen aika!\" huudahti rouva Nüssler, \"Jokkum, miltä sinä näytät!\"\nja käänteli Jokkumia yhä ympäri kynttilän valossa, ikäänkuin\nkääntelisi hän paistinvartaalla vasikanpaistia, jonka hän hyvästi oli\nvalellut kermalla. \"Hyväinen Jumala, ja sinun nenäsi, Jokkum!\"\n\n\"Ja miltä näyttää hengellinen herra!\" huudahti Bräsig ja näytteli\nGottliebiä edestä ja takaa. \"No hyväinen aika!\" huudahti hän ja\njätti Gottliebin seisomaan, \"ja sinä Liina! Mitä Liinaseni, ethän\nsinä kai ole ajanut nurin! Rouva Nüssler, katsokaa, hänellä on\nvarmaankin puoli Gürlitzin likaista tietä helmassaan\".\n\nLiina lensi tummanpunaseksi kaavoiltansa ja Miina rupesi häntä\npyyhkielemään, ja samaa teki rouva Nüssler Jokkuminsa kanssa:\n\"Hyväinen aika! Jokkum, kuinka olet sinä itsesi ryvettänyt! Aa,\nkatsokaapa vaan tuota kaunista, uutta viittaa!\" Sen oli Jokkum\nhankkinut itselleen ylkämiehenä ollessaan noin parikymmentä vuotta\nsitte. \"Ei, tämä ei kelpaa, teidän täytyy riisua kaikki pois yltänne\nja huomenna koko repakko pesuun!\"\n\nTätä käskyä nyt noudatettiin, ja vähän ajan perästä istuivat molemmat\nmatkamiehet, kuivat verhot yllä, pöydän ääressä tuvassa. Mutta nyt\nrouva Nüssler vasta sai nähdä, miltä Jokkumin nenä oikeastaan näytti:\n\"Jokkum\", huudahti hän, \"miltä sinun nenäsi näyttää!\"\n\n\"Sanohan sitä\", sanoi Jokkum.\n\n\"Jokkum\", lausui Bräsig, \"minun täytyisi perhanasti valhetella, jos\nmilloinkaan olisin havainnut mitäkään kauneutta sinun nenässäsi;\nmutta, tuhat tulimmaista! mimmoiseksi se nyt on tullut!\"\n\n\"Jumala nähköön, se suurenee suurenemistaan! Mitä pitää sille tehdä?\"\nhuudahti rouva Nüssler.\n\n\"Rouva Nüssler\", sanoi Bräsig, \"hänen pitää kylpylaitokseen\".\n\n\"Mitä?\" huudahti rouva Nüssler, \"minun Jokkumini kylpylaitokseen,\nsentähden että hän on loukannut hieman nenänsä?\"\n\n\"Ymmärtäkää minua oikein\", sanoi Bräsig, \"hänen ei pidä kokonaan,\nkäsineen, jalkoineen kylpylaitokseen, hänen pitää pistää vaan nenänsä\nsiihen: meidän täytyy hankkia kylmiä kääreitä. Taikka, Jokkum, voitko\nsinä saada nenästäsi juoksemaan verta? Siitä olisi suuri apu\".\n\nSitä ei Jokkum voinut tehdä, ja sentähden ruvettiin nyt hautomaan\nnenää kylmillä kääreillä, ja Jokkum seisoi vakaisesti ja\ntyytyväisenä, nenällä liinariepuja ja nenän alla piippunysä.\n\n\"Mutta\", sanoi Bräsig, \"vielä ei tiedä yksikään eläväinen sielu, mitä\nte Samuli Pomukkelskopin luona olette toimeen saaneet\".\n\n\"Niin\", sanoi Liina, \"Gottlieb, mitenkä kävi?\"\n\nGottlieb kertoi nyt, kuinka heille Pomukkelskopin luona oli käynyt,\nja kun hän lopetti puheensa, sanoi Jokkum: \"Niin, kyllä kai se niin\non, minä olen allekirjottanut\".\n\n\"Jokkum, _mitä_ olet sinä allekirjottanut?\" kysyi Bräsig äkäisesti.\n\n\"Etten minä tahdo vourata pappilan peltoa\".\n\n\"Sitte sinä olet tyhmyyden tehnyt. Kas sitä jesuviittia! Pappilan\npeltoa hän hapottelee -- vaivainen kauvas käkee, ennenkuin ehtoon\nnäkee. Vai sitä tekee sinun mielesi! Mutta malta, malta\", Bräsig\nkavahti pystyyn ja käveli pitkillä askelilla edes-takasin huoneessa,\n\"kyllä minä siihen mutkan muistan. Perästä kuuluu, sanoi torventekiä.\nSamuli Pomukkelskopp, me tapaamme vielä toisemme! Mitä sanoo se\nsuuri runoilia Taavetista ja Goliathista? Minä vertaan nimittäin\nitseäni Taavettiin ja häntä Goliathiin: 'Hän otti lingon käteensä\nja otsaan häntä tavotti, niin että kallo komahti'. Ja kuinka\nkauniisti lausuu sama mainio runoilia ihanissa loppusävelissään:\n'Niin käypi suurisuisen aina, kun luulee seisovansa, jo tuho hänet\nlokaan painaa'. Ja niin on käyvä sinullekin, Samuli! Niin, rouva\nNüssler, nyt olen suuttunut, enkä tahdo syödä illallista, vaan sanon\n'hyvää yötä', sillä päässäni pyörii vielä kaikenlaisia ajatuksia\".\n-- Hän otti kynttilän ja meni, ja illallisen jälkeen menivät pian\nkaikki levolle, ja Liina makasi vielä hyvän aikaa huolissa ja\npelossa unetonna ja kuulteli tuulen kohinaa puissa ja loppumatonta\njalanastuntaa alakerrassa, sillä pehtori Bräsig asui siellä ja arveli\naprikoi koko yökauden.\n\n\n\n\nLuku 27.\n\nKolme ihmistä lohduttelee toinen toistansa, kunnes muuttolinnut\nlähtevät. Naisten ripsulojen ja esiliinannauhan jälkeen ei itse\npaholainenkaan voi huonetta rakentaa. -- Ulos! ulos! -- Miksikä\novat ne ihmiset sivistyneitä, jotka osaavat kasvattaa varsoja,\nja ne sivistymättömiä, jotka osaavat kasvattaa ihmisiä? -- Fritz\nTriddelfitz rupee myös tekemään keksintöjä, ja mitenkä Hawermann\nhäntä siitä kiittää. -- Hevoshaat.\n\n\nVuosi 1845 oli tullut, ja mailma oli mennyt vanhaa menoansa ja\noli kierähtänyt kerran ympärinsä. Yö ja päivä, ilo ja suru olivat\nvaihdelleet ihan samalla tavalla kuin aina siitä asti, kuin Luoja oli\nyön ja päivän asettanut ja pannut ihmisen paratiisin yrttitarhaan ja\najanut hänet taas sieltä pois. Päivä paistaa jokaiselle, yö yllättää\njokaisen; siinä ei ole mitään erotusta. Mutta onko ilon ja surun\nlaita sama? Onko ne yhtä rehellisesti jaettu? Minä luulen sitä! Herra\noijentaa kätensä kaikkien ylitse ja hänen kädestänsä putoo onni ja\nonnettomuus, tuska ja lohdutus tasan yli koko mailman ja jokainen\nsaa siitä osansa; mutta ihmiset eivät tyydy siihen, he tahtovat\nmuuttaa onnettomuuden onneksi, ja onnea pitävät he onnettomuutena,\nlohdutusmaljan työntävät he pois tyköänsä, juuri kuin olisi se\nsapella täytetty, ja tuskan karkottavat he naurulla.\n\nIhmiset, joista minä tässä kirjassa olen kirjottanut, eivät olleet\nparempia kuin toisetkaan, he tekivät samalla tavalla kuin kaikki\nmuut. Mutta kaksi asiaa on Luoja mailmaan pannut varsinaiseksi\nonneksi ja onnettomuudeksi, toisesta näistä ei lähde mitään sappea\nja toista ei voi naurulla poistaa, ne ovat syntyminen ja kuolema,\nalku ja loppu. Myöskin minun pienessä mailmassani oli alku ja loppu,\nsyntyminen ja kuolema käynyt. Pümpelhagenissa istui kaunis, nuori\nrouva ja kiikutteli pientä tyttölasta sylissänsä ja oli aukaissut\nsydämensä oven väljälle, että Jumalan kirkas päivä voi paistaa sinne\nsisään. Hän ei toisin voinut tehdä. Yön varjoihin, jotka lähenivät\nhäntä joka taholta, ei hän voinut silmiänsä luoda, hänen oli\niloitseminen! Ja lähellä Gürlitzin pappilaa oli hauta ja kaksi mustaa\nhahmoa kävi hiljaa sinne ja tuli hiljaa taas takasin, ja kun kevät\ntuli, istuttivat he kukkia haudalle; ja kun lehmus huoneen edessä sai\nlehden ja seljaispensas kukosti, silloin istuivat he yhdessä penkillä\nja lämmittelivät toinen toistansa juuri samalla tavalla kuin silloin,\njolloin pastorin rouva kääri pikku. Lovisaa vaippaansa. Mutta nyt\noli laita päinvastainen, nyt kääri Lovisa pastorin pienen rouvan\nvaippaansa. Ja niin istuivat nämä kaksi ihmistä yhdessä ja katselivat\nkirkkotarhaa kohden, ja kun Hawermann tänne tuli, oli heitä kolme ja\nhe antoivat levollisina yön heidät yllättää, mutta lohdutusmaljaa he\neivät työntäneet pois luotansa, ja kun he erosivat, loisti heille\niltatähti.\n\nSurun ensimäinen, tuskallinen tunne oli haihtunut pappilalaisista,\nmutta sen jäljet olivat vielä nähtävinä, kauniit jäljet, jommoisia\nkuolemanenkeli painaa ihmisten kasvoihin. Lovisaa oli hän\nlähteissään suudellut korkeaan, kirkkaasen otsaan, ja suudelma jäi\nsiihen pysyväisesti ja loisti siinä vakaisena ajatuksena; pientä\npyöreätä pastorin rouvaa oli hän lähteissään halannut ja oli vienyt\nhäneltä melkein kaiken elämän ilon ja sen sijaan vuodattanut hänen\nsieluunsa elävän muiston hänen pastoristansa. Näissä muistoissa hän\nenää vaan eleli, ja kaikki sai niin olla, kuin ne pastorin aikana\nolleet olivat; pastori-vainajan lukukamarissa seisoi nojatuoli\nkirjotuspöydän edessä, Viimeinen saarna, jonka hän oli tehnyt,\noli pöydällä ja kynä sen vieressä, ja raamattu, jonka hän lapsena\noli saanut, oli aukaistuna siltä kohdalta, johon hän pastorinsa\nkuollessa oli merkin pannut. Joka aamu meni hän kaikkein ensiksi\npyhjinriepunsa kanssa kamariin ja pyyhkieli ja siivosi suojan ja\nseisoi sitte kauvaa aikaa ajatuksissaan ja katseli päin ovea,\nikäänkuin olisi pastori tuleva yönutussaan antamaan hänelle suudelman\nja sanomaan: \"Kiitoksia, Regina kulta\". Ja päivällispöytään valmisti\nLovisa kolme sijaa ja pastorin tuoli oli aina varalla, ja pastorin\nrouvasta tuntui, kuin olisi hänen miehensä läsnä ja puhuisi hänen\nkanssansa hauskimmalla tavallansa, ja sen verta eloisuutta, kuin\nsuru häneen oli jättänyt, tuli silloin ilmi, sillä lohdutusmaljaa\nei hän työntänyt pois luotansa. Mutta kuinka kauvan voi tätä vielä\nkestää? Uusi kirkkoherra oli pian valittava; ja silloin täytyi hänen\nlähteä, niin, hänen täytyi jättää koko kylä, jättää hauta, sillä\nmitään leskenkotia ei ollut täällä ja Pomukkelskopp ei suinkaan\nollut semmoista rakennuttava, sillä hän ei ollut velvollinen sitä\ntekemään. Viimeisen kerran näki hän niiden hedelmäpuiden kukoistavan,\njotka hänen pastorinsa oli istuttanut, viimeisen kerran istui hän\ntuon kukkivan seljaispensaan varjossa, jossa hän niin onnellisena\noli pastorinsa kanssa istuskellut, viimeisen kerran tuli kevät ja\nympäröi kukilla hänen onnellisen majansa, viimeisen kerran tyhjensi\nkesä sille runsauden sarvensa: \"Lovisa, kun syksyllä muuttolinnut\nlähtevät, silloin lähdemme mekin\", sanoi hän surullisena ja hänestä\ntuntui, kuin tulisi kuolema vielä kerran vierastamaan hänen\nhuoneesensa.\n\nHawermann oli hänen uskollisin ystävänsä, ja rouva Behrens\nantautui kokonaan hänen valtaansa; mitä Hawermann teki, oli hyvin\ntehty. Hawermann arveli ja tuumaili päässään, mutta miten hän\ntuumailikin, lähteminen oli pastorin rouvan sittenkin; mutta\nhelpottaa tahtoi Hawermann hänelle tätä lähtöä. Kauppias Kurzilla\noli tilava syrjärakennus ja sen takana puutarha, se voitiin tehdä\nihan samankaltaiseksi, kuin pappila oli. Ja Lovisan oli salaisesti\nmittaaminen, kuinka suuri pappilan tupa, kuinka pitkä seinä oli, ja\nsitte matkasi hän isänsä kanssa Rahnstädtiin, ja rakennusmestari\nSchulz kutsuttiin paikalle, sillä hänen piti tehdä rakennuskaava\nLovisan mittausten jälkeen, mutta Schulz ei tahtonut, sillä, sanoi\nhän, \"sitä en minä voi: naisten ripsulojen ja esiliinannauhan jälkeen\nen osaa minä mitään kaavaa piirustaa, eikä se olekkaan tarpeesen;\nkaavan piirustaminen on kaavan piirustamista, minä en piirusta mitään\nkaavoja, minulla on kaavat päässäni\". Ja Kurz vakuutti rakennuksen\ntulevan paljoa paremmaksi, jos se tehtiin toisella tavalla; mutta\nHawermann pysyi lujana, että niin piti tehtämän, kuin hän tahtoi,\nmuuten ei koko asiasta syntyisi mitään, ja rakennusmestari Schulz\nsanoi: \"Ei haita mitään, jos se sillä tavalla pitää rakennettaman,\nniin tulen minä ja mittaan itse huoneen suunnat\".\n\nSiihen nyt suostuttiin, ja \"arkitehti\" Schulz, niinkuin hän itse\nkutsui itseänsä, tuli aamulla varhain, kun pastorin rouva vielä\nlepäsi, ja mittasi huoneen, pakisten itseksensä: \"Seitsemän --\nseitsemän -- viisikolmatta -- viisikolmatta -- Kurz -- Hawermann\n-- Kurz -- Hawermann -- tyhmyyksiä -- tyhmyyksiä! -- Tähän pitää\nhammasorsi -- liian paljo painoa -- pultti läpilyötävä -- no, niin --\nkaikki valmisna -- niin, nyt ulos! ulos!\" ja niin lähti hän ja ajaa\nhyrytteli hiljaa kotoansa kohden, niin ihana rakennuskaava päässä,\nkuin milloinkaan mikään ihminen on tehnyt.\n\nRakentamiseen ryhdyttiin nyt, ja Hawermann, joka ahkerasti kävi\nsitä tarkastelemassa, oli ylimalkaan siihen hyvin tyytyväinen,\nainoastaan tuo hammasorsi ei häntä oikein miellyttänyt, mutta\nkoska hän havaitsi, että \"arkitehti\" Schulz kaikin mokomin tahtoi\nsitä, tyytyi hän siihen, erittäinkin kun hän sai tietää ettei\nhänen rakennusmestarinsa vielä milloinkaan ollut mitään huonetta\nrakentanut, johon hän ei ollut hammasorttansa liittänyt. Kurz tyytyi\nsiihen myöskin, ja niin saatiin muuttaminen niin helpoksi, kuin\nylimalkaan mahdollista oli.\n\nPümpelhagenissa vallitsi, niinkuin sanottu, suuri ilo: Fridan\nkirkkaat silmät tähtäsivät hänen pientä tytärtänsä ja äidinrakkaus\noli kutonut näille kirkkaille silmille hienon, suloisen verhon,\nettei hän näkisi niitä pilviä, jotka uhkasivat tämän pienen olennon\nvastaisuutta. Ja mikä ei muuten ollut hänen tapojansa: hän uneksi,\ntoinen autuas unelma seurasi toista; ja vielä kirkkaammin loisti\nonni hänen silmistänsä, kun hän autuaalla hymyilyllä kohotti\npienokaistansa Akselinsa käsiin.\n\nAkselin sydän oli myös täynnä iloa, hän tuli palan ajan takaa\nkatsomaan äitiä ja lasta; mutta tässä oli kuitenkin eräs mutka:\nhän oli toivonut itsellensä poikaa, joka olisi perinyt hänen\nvanhan sukunsa nimen. Kummallinen kyllä on tämän mailman meno,\nettä tuommoinen pieni tyttölapsi, siitä hetkestä ruveten, jolloin\nhän ensi kerran näkee päivän valkeuden, joutuu ristiriitaan muiden\nihmisten kohtuuttomain toivojen ja ennakkoluulojen kanssa ja saa\nsentähden kärsiä. Jos joku olisi tätä Akselille sanonut, niin olisi\nhän suuttunut, suuttunut kovasti, sillä hän iloitsi todellakin, tästä\npienestä mutkasta huolimatta, hän olikin heti lähettänyt ilmotuksen\ntästä \"ilahuttavasta tapauksesta\" kaikille tuttavillensa, vieläpä\nhevos-ystävillensäkin ja Pomukkelskopille; ainoastaan kolme henkilöä\noli hän tahallansa unohtanut: orpanansa Fransin -- \"tuon tyhmän poika\ntolvanan\" --, pastorin rouvan Gürlitzissä -- \"sen parittelian\" --,\nja rouva Nüsslerin -- \"tuon vanhan, sivistymättömän ihmisen\". Ja kun\nhän nyt laski kirjeet vaimonsa nähtäväksi lapsivuoteelle ja Fridaa\nkummastutti, että nuo kolme ihmistä olivat unhotuksiin jääneet,\nsanoi Aksel ynseästi, ettei hän pitänyt mitään yhteyttä semmoisten\nihmisten kanssa; jos Frida tahtoi sen tehdä, sai hän sen tehdä omalla\nedesvastauksellansa.\n\nJa Frida teki sen; ja muutamain päiväin perästä tuli Lovisa,\ntoivottamaan onnea pastorin rouvan puolesta, ja Aksel sattui tulemaan\nsisään kamariin, ja kun hän näki pehtorinsa tyttären, sanoi hän: \"Aa,\nneiti Hawermann! Pyydän anteeksi\", ja siirtyi pikaisesti ulos ovesta.\n\nJa taas parin päivän perästä tuli rouva Nüssler ajaen Kristianin\nkanssa kummituksella kartanolle, ja Aksel pakeni pellolle, tämän\nnähdessänsä; ja kun hän takasin tultuansa kuuli Danielilta,\nettä rouva Nüssler vielä oli armollisen rouvan luona, huudahti\nhän tuimasti: \"Minä en ymmärrä, kuinka minun vaimoani saattaa\nmiellyttää semmoisen sivistymättömän ihmisen seura!\" Tämä oli sangen\nkoomillista, että hän niin sanoi, sillä hän oli muutamia viikkoja\ntakaperin eräässä hevosmiesten seurassa sanonut ystävänsä von\nBrülowin, jolla oli samanniminen kartano, olevan hyvin sivistyneen\nja oppineen miehen, ja kun eräs nuori tohtori, joka sattumalta oli\nlässä, muistutti, että sen herran sivistyksestä ja opista ei ollut\npaljon kehumista, oli Aksel noussut ylös ja sanonut yli olkansa\ntuolle, nokkaviisaalle nuorelle miehelle: Ken jollakin haaralla on\nsaanut niin kelvollista toimeen, kuin herra von Brülow korkeammassa\nhevoshoidossa ja erittäinkin varsain kasvattamisessa, niin pitäisi\nmyrkyllisimmänkin kateuden suoda hänelle sivistyneen ja oppineen\nmiehen nimen, vaikkei hän muuten mitään osaisikaan, sillä tämä\nasia oli niin tärkeä mailmassa. Ja nyt oli Akselin silmissä tämä\nnainen sivistymätön, joka antoi hänen rouvallensa hyväntahtoisia,\njärjellisiä neuvoja, että hän niiden mukaan voisi hoitaa ja kasvattaa\nnuorta ihmistaimea, hänen omaa pientä lastansa.\n\nPomukkelskopp tuli myös kiiltävänappisessa, sinisessä hännystakissaan\nnoilla nelivaljaisilla vaunuillaan, joiden kyljessä hänen vaakunansa\nloisti, ja toivotti onnea. Tämä oli peräti toista, tämä oli\nsivistyneen tuloa! Ja Aksel otti hyvin ystävällisesti hänet\nvastaan ja Pomukkelskopin oli syöminen illallista hänen kanssansa\nja sitte näytti Aksel hänelle puhdasrotuiset tammansa varsoineen,\nja Pomukkelskopp iloitsi niistä suuresti ja tarttui oikein\nsydämellisesti hänen käsivarteensa ja katsoi niin vilpittömästi\nhänen silmiinsä ja sanoi: \"Hyvin kaunista; hyvin kaunista, herra\nvon Rambow, alku on hyvin kaunis, mutta jos te jotakin kelvollista\ntahdotte puhdasrotuisten hevosten suhteen toimeen saada, niin täytyy\nteidän hankkia hevoshakoja. Nuori varsa tahtoo tietysti elää vapaassa\nilmassa. Vapaus, vapaus, herra von Rambow! Se on ensimäinen ehto,\njos jotakin kelvollista tahdotaan aikaan saada. Ja näettekö, teillä\nonkin siihen tässä paras tilaisuus; jos te tuolta puiston takaa\nerotatte neljä aitausta teidän neljälle puhdasrotuiselle tammallenne\nja kesäviljan sijasta kylvätte peltoon heinän ja apilaan siemeniä\naina tuonne töyräälle asti -- alempana juoksee puro ja siinä hyvää\njuomavettä --, sitte voi jotakin siitä syntyä. Tietysti\", lisäsi\nhän, nähdessään Akselin käyvän hieman arvelevaiseksi, \"on teidän\npehtorinne sitä vastaan\".\n\n\"Minun pehtorillani ei ole mitään sanomista, kun minä jotakin\nkäsken\", sanoi Aksel pikastuen.\n\n\"Sen minä tiedän\", viihdytti Pomukkelskopp, \"ei hän ymmärräkkään\nsemmoisista mitään\".\n\n\"Mutta peltolohko tulee liian pieneksi, jos erotan siitä tämän\nhedelmällisimmän kulman maata\", sanoi Aksel.\n\n\"Niin\", sanoi Pomukkelskopp ja nykäisi olkapäätänsä, \"mutta teidän\ntäytyy kumminkin panna peltonne uuteen jakoon pappilan maan tähden,\njonka nyt tavalla tai toisella menetätte\".\n\n\"Se on totta, se\", sanoi Aksel vitkallisesti, sillä mitä hän kerran\nhädässään oli luvannut, se häntä nyt harmitti, sillä ihminen ei luovu\nmielellään siitä, mistä hänellä ennen on etua ja iloa ollut. Mutta\nPomukkelskopp oli niin ystävällinen, niin hyväntahtoinen ja suora;\nhän antoi Akselille niin monta hyvää neuvoa ja -- tämän sanoi hän\nvaan sivumennen: jos rahoja oli tarvis, hän oli aina altis antamaan\n--, niin että Aksel hyvästijättäissä puristi ystävällisesti hänen\nkättänsä ja istui sitte salissaan, pää täynnä hevoshakoja. Hawermann\nkävi yli pihan; Aksel tempaisi akkunan auki ja huusi häntä: \"Herra\nHawermann\", sanoi hän, kun vanhus seisoi akkunan edessä, \"kuinka\npitkälle olette ehtineet ohraa kylvämään puiston takana?\"\n\n\"Luullakseni saamme ylihuomenna sen lohon kylvetyksi, huomenna\nalotamme puron puolelta\".\n\n\"Hyvä! Aina töyräälle saakka -- minä annan sittemmin teille lähemmät\nmääräykset -- pitää kylvettämän timoteiheinää ja valkeata apilasta\nohran sekaan. Lähettäkää huomenna Triddelfitz Rahnstädtiin noutamaan\nTaavetilta heinänsiemeniä\".\n\n\"Mutta eihän ohran jälkeen peltoa kai jätetä syöttömaaksi\".\n\n\"Kuulettehan, että minä aion kylvättää tämän pellontilkun laitumeksi.\nMinä aion laittaa siihen hakoja varsoja ja tammoja varten\".\n\n\"Hakoja? Hakoja?\" kysyi vanhus, ikäänkuin luulisi hän herransa\nlaskevan pilaa.\n\n\"Niin, hakoja\", huusi Aksel ja aikoi paiskata akkunan kiini.\n\n\"Herra von Rambow\", sanoi Hawermann ja laski kätensä akkunanlaudalle,\n\"tämä on paras maa koko lohossa, jos erotatte sen pois, niin jää\nlohko pieneksi. Juuri sentähden vourasi kamarineuvos vainaja pappilan\nmaan sen lisäksi\".\n\nHän sanoi samaa, mitä Aksel itse oli sanonut, ja nuori herra tiesi\nvarsin hyvin, että pehtori oli oikeassa; mutta herroista tuntuu hyvin\nkatkeralta myöntää alamaisiensa oikeassa olevan.\n\n\"Minä en vouraa enää pappilan maata\", lausui nuori herra.\n\nVanhuksen kädet vaipuivat alas: \"Ette vouraa enää pappilan maata?\"\nsanoi hän, \"herra, se maa on meille niin paljo tuottanut... minä\nolen pitänyt siitä erityistä kirjaa...\"\n\n\"On minulle yhdentekevä! Kuulettehan, etten minä sitä vouraa\".\n\n\"Herra von Rambow, se on mahdotonta...\" \"Kuulettehan, _etten sitä\nenää vouraa_\".\n\n\"Herra, minä pyydän, ajatelkaa toki...\"\n\n\"Mitä vietäviä!\" huudahti Aksel ja paiskasi akkunan kiini.\n\"Ikävystyttävä vanhus!\" jupisi hän, \"on aina oikeassa olevinansa!\"\nja heittäytyi loikomaan tuolillensa, ajatellen hevoshakojansa; mutta\nniin kauneina, kuin ne äsken hänen mielessänsä olivat häämöttäneet,\neivät ne enää hänestä näyttäneet, hänen täytyi ensin haihduttaa pois\nmielestänsä, että hän taas oli väärässä.\n\nJa vanhus sitte! Kuinka katkerasti loukattuna meni hän toukopellolle!\nMissä ristiriitaisuudessa oli hänen alttiiksiantavaisuutensa ja\nkiitollisuutensa kamarineuvos vainajaa kohtaan häpeän kanssa,\njota hän niin usein sai kärsiä vanhan isäntänsä ainoalta pojalta!\nJa mitä autti tämä riita? Mitä autti se häntä? Mitä hyötyä oli\nhänen nuorelle herrallensa siitä? Ei mitään! Askel askelelta läheni\nse mies häviötänsä, ja se käsi, joka hänen olisi voinut ja niin\nmielellään olisi tahtonut pelastaa, sysättiin pois, ja sitä sydäntä,\njoka oli täpötäynnä rakkautta ja ystävällisyyttä tuota nuorta herraa\nja koko hänen perhettänsä kohtaan, kohdeltiin, kuin tykkisi se\nväliäpitämättömästi ja hitaasti petollisen päivätyöläisen povessa,\njoka vaan ajattelee palkkaansa.\n\n\"Triddelfitz\", sanoi hän, tultuansa kylvöpellolle, \"tämän kulman\ntässä pitkin puroa aina töyräälle asti aikoo herra panna heinälle;\nhän tulee kyllä itse tänne ja antaa teille likempiä käskyjä,\nkylvättäkää tässä ohraa vähän harvempaan\"!\n\n\"Mitä hän sillä tarkottaa?\" kysyi Fritz.\n\n\"Sen on hän teille itse sanova, jos hän katsoo sen hyväksi. Tuolla\nhän tulee ulos puutarhasta\", sanoi vanhus ja siirtyi pois herransa\ntieltä.\n\n\"Triddelfitz\", sanoi herra von Rambow, paikalle tultuansa, \"tämä\npeltotilkku aina tuonne töyräälle asti kylvetään heinällä, teidän\non huomenna noutaminen siemeniä Taavetilta; minä aion laittaa tähän\nhevoshakoja\".\n\n\"Oivallista!\" huudahti Fritz, \"minä olen aina sitä ajatellut, emmekö\nsaisi täällä toimeen hevoshakoja tai jotakin senkaltaista\".\n\n\"Jaa, jaa, se on välttämätöntä!\"\n\n\"Niin aina, se on välttämätöntä!\" huudahti Fritz täydellä\nvakuutuksella; sillä kukaan ei saa luulla, että hän oli mikään\nimartelia. Hän ajatteli todellakin samaa, mitä hän sanoi, ja jos hän\nolisi tietänyt mitä kustannuksia ja mitä kurjuutta nämä haat muassaan\ntoivat, ei hän suinkaan olisi niihin suostunut. Mutta niinkuin\nennemmin on sanottu, kaikissa tämmöisissä hullutuksissa piti hän\nherransa kanssa sydämestänsä yhtä.\n\n\"Onko teillä syltäpuuta?\" kysyi Aksel.\n\n\"_Syltäpuuta_? Ei\", sanoi Fritz ja veti vähän ylenkatseellisesti\nsuunsa nauruun ja sanoi samassa hyvin nöyrästi ja ujostellen: \"minä\nolen keksinyt uuden mittakoneen. Suvaitsetteko, että saan näyttää\nsen teille\", ja samassa juoksi hän lähimpään ojaan ja toi sieltä\nsuuren tynnyrivanteen, joka oli sidottu nuorilla ristin rastin;\nnäiden nuorien keskustaan pisti hän keppinsä ikäänkuin rattaan napaan\nja pyöritti konetta ympäri: \"Vanne tekee ympäri pyörähtäessään\ntäydelleen syllän\", sanoi hän, \"ja tämä vasara tässä lyö joka kerta,\nkun syltä on täysi\".\n\n\"Kas! Kas sitä vaan!\" huudahti Aksel, jossa vanha keksimisen halu\ntaas heräsi, \"ja sen olette ihan itsestänne keksineet?\"\n\n\"Ihan itsestäni\", sanoi Fritz; mutta hänen olisi pikemmin pitänyt\nsanoa, että hänen laiskuutensa oli sen keksinyt, sillä hän ei\nmielellään tahtonut köyristää pitkää runkoansa.\n\n\"No, mitatkaa sitte tämä pelto\", sanoi Aksel ja meni kotia ja jupisi\nitseksensä: Triddelfitz oli todellakin kelvollinen maanviljeliä ja\nkekseliäs mies; hänen kanssansa voi paremmin taloutta hoitaa kuin\nHawermannin.\n\nVähän ajan perästä tuli pehtori takasin Fritzin luoksi hyvin\näkäisenä: \"Triddelfitz\", sanoi hän, \"mitä kujetta tämä on? Te kylvätte\nohraa liian taajaan\".\n\n\"En suinkaan!\" sanoi Fritz, \"olenhan minä asettanut koneeni juuri\nniin, kuin te käskitte, minä olen itse mitannut maan\".\n\n\"Se ei ole mahdollista!\" huudahti Hawermann, \"sitte minun silmäni\nminun pettäisivät. Missä on teidän mittapuunne?\"\n\n\"Mittapuuta ei minulla ole\", sanoi Fritz, \"enkä sitä tarvitsekaan\",\nlisäsi hän ylpeästi, muistellessaan sitä suurta ylistystä, jonka\nhän armolliselta herraltansa oli saanut, \"minä mittaan kaikki\nkoneellani;\" ja hän osotti samassa keksintöönsä, joka kaikessa\nviattomuudessaan virui hänen jalkainsa juuressa.\n\n\"Mitä?\" huudahti Hawermann, \"mikä kalu tuo on?\"\n\n\"Minun keksintöni\", sanoi Fritz ja näytti niin kopealta, kuin olisi\nhän keksinyt ensimäisen höyrykoneen.\n\n\"Ahaa!\" huudahti Hawermann, \"ottakaa nyt tuo kiekkonne ja mitatkaa\ntähän suuntaan kymmenen syltää\".\n\nFritz otti nyt koneen käsiinsä ja pyöritti sitä, Hawermann kävi\nsivulla ja luki: \"No kuinka paljo olette saaneet?\"\n\n\"Kymmenen syltää\", sanoi Fritz.\n\n\"Ja minä olen saanut yhdeksän ja kaksi jalkaa\" sanoi vanhus.\n\n\"Se ei ole mahdollista\", sanoi Fritz, \"te olette erehtyneet, minun\nkoneeni käy oikein\".\n\n\"Kolme minun askeltani tekee Meklenpurin syllän\", sanoi vanhus\nkiivastuen, \"mutta sentähden että te olette tyhmä, turmelette te\nkoko ohran kylvön. Kuinka voitte te tuommoisella leikkikalulla\nmitata kuoppaista maata, jota roisi käyttää ainoastaan ihan sileällä\npellolla! Mutta tuo laiskuus -- tuo laiskuus! Menkää heti ja tuokaa\ntänne oikea syltäpuu!\" ja niin puhein veti hän veitsen taskustansa ja\nleikkeli Fritzin keksinnön pieniksi palasiksi; sitte meni hän taas\nkylvömasinan luo ja asetti sen toisella tavalla.'\n\nFritz seisoi nyt siinä ja katseli pehtorin perästä ja loi taasen\nsilmänsä keksintöönsä, joka nyt pieninä pirstaleina virui maassa.\nSe on todellakin raskas hetki nuorelle miehelle, joka mailmassa\ntahtoo jotakin toimeen saada, jos hän heti, ensi yritystä tehdessään,\nkellahtaa pyllyllensä. Fritzin tarkotus oli niin hyvä -- tietysti\nkaikkein ensiksi oman itsensä tähden -- mutta myöskin virkaveljeinsä,\nkaikkein maanviljelysoppilaiden tähden koko Meklenpurin maassa,\nettä tuosta ilkeästä selän köyristämisestä olisi päästy, ja nyt\nvirui hänen hyvä tarkotuksensa pieninä palasina hänen jalkainsa\njuuressa. \"Syltäpuu on minun tuominen\", jupisi hän itseksensä,\n\"siinä ei mikään auta: mutta tuhat kertaa ennemmin viljelen minä\nmaata armollisen herran kuin tuon vanhan Hawermannin kanssa\". Ja kun\nhän kävi kartanolle, mittapuuta noutamaan, täyttyi hänen sydämensä\nkatkeruudesta Hawermannia vastaan, ja hän unhotti kaikki, mitä hän\nkerran eräänä suloisena hetkenä, oli vanhukselle luvannut, nimittäin\ntuon kauniin asunnon ritariskartanossaan, nuo molemmat vaunuhevoset\nja ratsashevoset, ja kun hän tuokion aikaa oli ollut Mari Möllerin\nluona, joka nyt taas oli siirtynyt asumaan hänen tyhjään sydämeensä,\nja häneltä oli kuullut, että nuori herra akkunasta oli antanut\nHawermannille hyvän läksytyksen, tunsi hän tästä lohdutusta ja lähti\nMari Möllerin tyköä, syltäpuu olalla ja makkaran pala kädessä, ja\npakisi itseksensä: \"Ei, ei käy enää työskenteleminen ukon kanssa, hän\ntulee liian vanhaksi; uusista aatteista ei hän ymmärrä mitään\".\n\n\n\n\nLuku 28.\n\nUudenaikainen elonkorjaus; järjestys pitää toki olla. Miksikä\nHawermann riisuttiin valjaista, ja miksi päivätyöläisillä pitää,\nolla hyödyllistä askaroimista, -- Sotamarsalkki ajutanttinsa kanssa.\n-- Miksikä Hawermann istui kiviaidalle, ja mitä Bräsig sanoi. --\nMiksikä sotamarsalkki ajoi ajutantin perästä, ja ruuna hyppäsi yli\nlammastarhan aidan. -- Kun uskollinen sydän tahtoo meistä erota.\n\n\nJa niin sai tou'on aika kuluneeksi ja kesä tuli. Hevoshaat oli pantu\ntoimeen, ja Fritzin vanha tamma käveli eräässä niistä keskellä\nvarsalaumaa kuin vanha arvoisa muori lapsiparven joukossa.\n\nKartanon nuori emäntä tuli harvoin näkyviin, ja sitä lohdutusta,\njonka vanha pehtori ennen oli saanut hänen kirkkaista silmistänsä\nja ystävällisistä sanoistansa, täytyi hänen nyt olla ilman, sillä\nFridalla oli rakkaampia ja tärkeämpiä toimia, vaikka koko puuha vaan\ntarkotti muutamia lapsenkääreitä; mutta hän tiesi kumminkin, kuinka\nsuuriarvoisia ne toiveet olivat, joita hän käsivarrellaan kiikutteli,\nja tehdäksensä tätä taakkaansa keveämmäksi, pani hän velvollisuuden\nsille tasapainoksi.\n\nMyöskin Aksel sai isänarvon kanssa jonkinlaisen hämäräisen,\nepämääräisen käsityksen siitä, että nyt oli hänen velvollisuutensa\npitää huolta lapsestansa, ja hän rupesi sentähden hurjasti\nmaata viljelemään. Tähän asti oli hän ollut vaan jonkinlaisena\nylipäällikkönä pelloillansa, mutta nyt veti hän korpraalin halvan\nmunteeringin yllensä ja pisti nenänsä joka paikkaan, vieläpä\ntervatynnyriinkin. Sen hän kyllä olisi voinut tehdä, ja se onkin\nvarsin hyvä, että isäntä pitää huolta kaikista: mutta komentaminen\nolisi hänen pitänyt jättää siksensä, sillä sitä ei hän ymmärtänyt.\nHän puuttui mitä järjettömimmällä tavalla talouden askareihin, kumosi\nkaikki pehtorin toimet, ja saatuansa kaikki sekasotkuun, meni hän\nkotia ja sysäsi kaiken syyn vanhuksen niskoille: \"Ukolla ei ole enää\nmitään kykyä! Hän on tullut liian vanhaksi. Hän ei enää kelpaa!\"\n\nJa Kristian Segel sanoi Didrik Snäselille: \"Niin, mitä pitää meidän\nnyt tehdä, herra sanoo niin ja pehtori näin\".\n\n\"No, veikkoseni\", sanoi Didrik, \"kun herra käskee...\"\n\n\"Niin, mutta se on paljasta tyhmyyttä\".\n\n\"Siitä ei sinun tarvitse välittää, kun hän käskee, täytyy meidän\ntotella\".\n\nNiin tuli syksy ja elot piti korjattaman pelloilta. Ruis oli leikattu\nja seisoi kolme päivää kuhilaissa.\n\n\"Herra pehtori,\" huusi Aksel akkunasta Hawermannille, ja kun vanhus\noli tullut lähemmäksi, sanoi Aksel: \"Huomenna ajamme rukiinelot\nsisään\".\n\n\"Herra von Rambow, se ei käy vielä laatuun; eilen ja tänään on ollut\npilvinen ilma, elot eivät ole vielä kuivia ja jyvä on varsin pehmeä,\nmuutamat oljet ovat vielä varsin vihreitä\".\n\n\"Oo, kylläpä se käy laatuun. Kuinka olette te ajatelleet elojen\najamista järjestettäväksi?\"\n\n\"Jos korjaustyöhön ryhdytään, niin täytyy ruveta tästä heti kylän\ntakaa ja pitää tehdä sitä kahdessa jaksossa, toiset ajavat suureen\nlatoon, toiset ohrahuoneukseen\".\n\n\"Kylän takaa? Kahdessa jaksossa? Miksikä?\"\n\n\"Mitä likempää kylää alotamme, sitä enemmän saamme korjatuksi, ja\nilma näyttää hyvin uhkaavalta; Ja kahdessa jaksossa kaksille parsille\non meidän ajaminen, muuten seisoo väki toinen toisensa tiellä ja\nelovankkurit joutuvat epäjärjestykseen\".\n\n\"Vai niin!\" sanoi Aksel ja pani akkunan kiini, \"sitä minä tahdon\nlikemmin ajatella\".\n\nJa hän ajatteli ja tuli siihen päätökseen, että nämä elot oli hän\nkorjaava Triddelfitzin kanssa yksin; Hawermann ei saisi tähän toimeen\nensinkään puuttua, ja näyttääksensä kerrankin, että Hawermannia\nei ensinkään tarvittu, oli nyt ajaminen alotettava juuri pellon\näärimmäisestä päästä ja ainoastaan yhdessä jaksossa. Mitä etua tai\nhaittaa yhdestä tai kahdesta jaksosta oli, ei hän oikein tietänyt,\nmutta ne olivatkin vaan sivuseikkoja, eivätkä luultavasti muuta\nolleet kuin pehtorin vanhoja oikkuja ja niistä hän tahtoi itsensä\nkokonaan vapauttaa.\n\nSeuraavana aamuna kello viisi oli hän jo jaloillaan ja läheni hyvin\nystävällisesti vanhaa pehtoria, joka askaroi kartanolla: \"Hyvä herra\nHawermann, minä olen asiaa tarkoin punninnut -- älkää panko pahaksi\n--, minä olen päättänyt yksin toimittaa tämän elonajamisen nuoren\nTriddelfitzin kanssa, ja järjestää itse kaikki valmistukset\".\n\nVanhus seisoi hänen edessään kuin pilvistä pudonnut. Vihdoin sai\nhän vaivalloisesti suustansa nämä sanat: \"Ja minä, herra, minun\npitää vaan katsella päältä? Ja tyhmän poikanulikan apuun luotatte te\nenemmän kuin minuun?\" Ja hän painoi keppinsä maahan ja katseli tuota\nnuorta miestä silmillä, jotka loistivat niin vilkkaasti, kuin olisi\nkoko hänen pitkän elämänsä työ ja toiminta virennyt uuteen eloon. Ja\nhän lausui rohkeasti: \"Te olitte pieni poika, kun minä uhrasin kaikki\nvoimani ja taitoni teidän isänne hyväksi -- hän kiitti minua siitä,\nkuolinvuoteellansa kiitti hän minua siitä! -- mutta te? Te olette\nosottaneet minulle vaan kiittämättömyyttä ja nyt te tahdotte vielä\nhäpäistä minua?\"\n\nJa hän meni, ja Aksel riensi hänen perästänsä:\n\n\"Hyvä herra Hawermann, eihän se ollut tarkotus. Minä tahdoin vaan\nkerran itse koettaa...\"\n\nMutta se oli hänen tarkotuksensa; Aksel tiesi varsin hyvin, että se\noli hänen tarkotuksensa! Hän ei enää tahtonut pitää palveluksessaan\ntuota vanhaa miestä, tämä ymmärsi hänen liian hyvin, ja hänen täytyi\nhävetä vanhuksen edessä.\n\nVanha pehtori meni kamariinsa; aukaisi kirjotuspulpettinsa ja istui\nsen eteen; mutta kauvan viipyi ennen kuin hän voi mitään ajatella ja\nmihinkään päätökseen tulla. Sillä aikaa kuului kartanolla ääniä:\n\n\"_Triddelfitz_!\"\n\n\"_Herra von Rambow_!\"\n\n\"Mihinkä sinä aiot, Jokkum?\"\n\n\"En tiedä, kukaan ei ole minulle mitään sanonut\".\n\n\"Fritz Päsel, mihinkä aiot sinä äkeinesi?\"\n\n\"Mitä? Kesantopellolle tietysti, äestämään\".\n\n\"Pöllöpää!\" -- se oli Fritzin ääni -- \"meidän on ajaminen rukiinelot\nsisään\".\n\n\"Olkoon niin taikka näin, se on minulle yhdentekevä\", sanoi Päsel ja\npaiskasi rautaset äkeet pois vankkureilta, \"mitä pehtori käskee, sitä\nteen minä\".\n\n\"Flegel!\" huusi nuori herra.\n\n\"Fritz Flegel!\" huusi Triddelfitz.\n\n\"Mikä hätänä?\" ärjäsi eräs ääni työvajasta.\n\n\"Missä ovat elohäkit?\" huusi Fritz Triddelfitz.\n\n\"Tuolla ne ovat\", sanoi vaunumaakari, \"ja minulle ei ole kukaan\nmitään sanonut\".\n\n\"No mitä meidän nyt oikeastaan pitää tehdä?\" kysyi päivätyöläinen\nNäsel.\n\n\"Jumala tiesi, veikkonen\", sanoi Pegel, \"meillehän ei ole kukaan\nmitään sanonut\".\n\n\"Flegel\", huusi Fritz, \"meidän on ajaminen eloja sisään, elovankkurit\npitää voidella\".\n\n\"Olkoon menneeksi\", huusi Flegel vajasta, \"tervapytty on täällä\".\n\n\"Herra von Rambow\", sanoi Fritz, \"missä on Hawermann, eikö pidä\nkutsua Hawermannia?\"\n\n\"Ei\", sanoi Aksel vitkalleen ja kääntyi poispäin.\n\n\"Niin\", sanoi Fritz, joka rupesi vähän tuskaantumaan,\n\"sisäänajamisesta ei tule kai tänään aamupuolella mitään\".\n\n\"Ei ole tarpeesenkaan, me alotamme iltapuolella\".\n\n\"Mutta mitä käskette päivätyöläisten sillä aikaa tehdä?\"\n\n\"Päivätyöläisten!\" sanoi Aksel ja kääntyi pois, \"yhä vaan\npäivätyöläiset! -- onhan talossa aina jotakin hyödyllistä työtä\ntehtävänä. Kuulkaapa\", ja hän kääntyi takasin, \"he voivat myös\nvoidella vankkureita\".\n\nJa sillä aikaa istui vanha pehtori pulpettinsa ääressä ja yritti\njotakin kirjottaa, kirjottaa jotakin ratkaisevaa, joka oli\nkoskeva koko hänen elämäänsä, hän tahtoi luopua herrastansa, hän\ntahtoi repiä rikki sen sillan, joka kerran oli rakettu hänen ja\nkamarineuvos-vainajan välille, sydämestä sydämeen; hän tahtoi\nsanoa itsensä irti. Hän kuuli -- vaikk'ei tyystin kaikkia -- mitä\ntyhmyyksiä tuolla ulkona hommattiin, hän juoksi akkunalle, ikäänkuin\ntahtoisi hän antaa jonkun järjellisen käskyn; mutta ei! se oli\nmennyttä, hänellä ei ollut täällä enää mitään tekemistä! Hän rypisti\nkirjeen, jonka hän oli alottanut kokoon ja alotti uudestaan, mutta ei\nsekään häntä tyydyttänyt, hän sysäsi kirjotuskalunsa syrjään ja sulki\npulpettinsa. Mutta mitä nyt? Mihin piti hänen nyt ryhtyä? Hänellä ei\nollut mitään tekemistä, hän oli riisuttu valjaista; hän heittäytyi\nsohvankulmaan ja arveli aprikoi ympäri päänsä.\n\nIltapuoleksi oli vanhan Flegelin ja parin vanhan päivätyöläisen\navulla vankkurit ja ladonparret saatu sen verran kuntoon, että\nvoitiin ruveta ajamaan; ja nyt ryhdyttiin toimeen. Aksel istui\nhevosen selkään ja rupesi pääkomentajaksi; Fritzin täytyi herransa\nkäskystä myös nousta ratsaille. Mutta koska hänen vanha kuuro\ntammansa ontui, oli hänen ratsastaminen puhdasrotuisella ruunalla,\njoka taas oli vauhko; Fritz oli jonkinlainen ylipäällikön ajutantti.\nNyt alettiin. Kuusi paria hevosia valjastettiin kuusien elovankkurien\neteen ja ajettiin yhdessä jonossa -- järjestys on aina pääasia --,\ntoisessa päässä, nimittäin kartanolla, olivat purkajat ja anteliat\n(jotka sitomia parsille nostivat), toisessa päässä, nimittäin\npellolla, kuormantekiät, latojat ja haravoitsiat. Kun merkki oli\nannettu, astuivat purkajat latoon ja ajajat nousivat vankkureille,\nAksel ja Fritz ratsastivat edeltä, elovankkurit tulivat perässä, eikä\nsinä ilmoisna ikänä ole Pümpelhagenissa niin kaunista järjestystä\nollut olemassa, kuin tänä ihanana iltapuolena; ja järjestys on aina\npääasia. Vanha nikkari Fritz Flegel seisoi työvajassaan ja katseli\njonon menoa: \"Mitäpä tuokin nyt merkitsee\", sanoi hän ja kynsi\npäätänsä, niin kummallisen oudolta näytti hänestä tämä järjestys. --\n\"Mutta vähänpä minä siitä\", jupisi hän itseksensä ja rupesi työhönsä,\n\"mutta missä vietävässä on meidän vanha pehtori?\"\n\nPehtori istui kamarissaan ja mietti miettimistään; ensi kiivaus\noli haihtunut, hän nousi ja kirjotti lyhyen kirjeen, jossa sanoi\nluopuvansa jouluksi ja pyysi vapautta elojen korjausajaksi, koska\nhäntä ei enää tarvittu. Sitte hän otti hattunsa ja keppinsä naulasta\nja lähti pois kamarista ja meni ulos portista, sillä sisällä ei hän\nvoinut olla. Hän istui kiviaidalle seljaispensaan varjoon ja katseli\npitkin Warnitzin tietä, jota pitkin elovankkurien oli tuleminen;\nmutta niitä ei kuulunut, ainoastaan Bräsig tuli käyden sitä tietä\nmyöden.\n\n\"Tuhat tulimmaista, Kaarlo, mitä hullutuksia te teette tuolla\nrajalla? Kuinka voit sinä antaa ajaa eloja sisään, ovathan ne vielä\nihan vihreitä. Ja kuinka annat sinä kuusien vankkurien ajaa yhdessä\njaksossa? Ja miksikä seisovat vankkurit kuormineen tuolla tiellä?\"\n\n\"Sitä en minä tiedä, Bräsig, sitä pitää sinun kysyä nuorelta herralta\nja Triddelfitziltä\".\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Bräsig, minulla ei ole täällä enää mitään sanomista\".\n\n\"Mitä? Kuinka? Mitä sinä sanot?\" huudahti Bräsig ja nosti\nkulmakarvansa korkealle ilmaan.\n\n\"Minulla ei ole enää mitään sanomista\", sanoi vanhus hiljaa\nitseksensä, \"minä olen sysätty syrjään, minä olen nuoren herran\nmielestä liian vanha\".\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig ja laski kätensä vanhaa ystävänsä olalle,\n\"miten on sinun laitasi? Kerro se minulle!\"\n\nJa Hawermann kertoi hänelle, kuinka kaikki oli tapahtunut, ja kun hän\noli kertomuksensa lopettanut, kääntyi Bräsig ympärinsä ja loi niin\nkiukkuisen katseen luojan ihanaan ilmaan ja puri hammasta, ikäänkuin\ntahtoisi hän murtaa muruiksi koko ilkeän mailman, ja raivosta\nvärisevällä äänellä huusi hän pitkiä Warnitzin tietä: \"Jesuviitti!\nPerhanan jesuviitti!\" ja kääntyi taas Hawermannin puoleen: \"Kaarlo,\nmyöskin tuota Triddelfitziä olet sinä kasvattanut kuin kärmettä\npovessasi!\"\n\n\"Bräsig, mitä voi hän sille, hänen täytyy tehdä, mitä käsketään\".\n\n\"Tuolla hän tulee täyttä nelistä ja koko kuusi elokuormaa hänen\nperässänsä, aika vauhdilla. Tämäpä on komiljaa! maanviljelyskomiljaa!\nMaltappa! Tuossa vanhan sillan kohdalla ajavat nurin\", huudahti\nBräsig ja hyppeli tepasteli leinin vaivaamilla raajoillansa,\nikäänkuin olisivat ne olleet syypäät onnettomuuteen ja saisivat nyt\nkärsiä siitä rankaistusta, sillä minun on tunnustaminen, tuo vihan\nvimma muuttui hänessä nyt yht'äkkiä iloksi. \"Kas, siinähän se nyt on\nkoko pentele!\" huudahti hän suurella riemulla, sillä niin kuin hän\noli ennustanut, niin tapahtuikin: kun ensimäinen täysinäinen kuorma\nkelpo vauhtia tuli sillalle, keikahti se kumoon.\n\n\"Seis!\" huudettiin. \"Tuhat tulimmaista, seisattakaa!\"\n\nFritz katsahti taaksensa; mitäpä nyt oli tehtävä? Hän ei\nkuolemaksensa tietänyt mitään neuvoa; onneksi havaitsi hän\nHawermannin ja Bräsigin kiviaidalla ja ajaa leiskautti nyt heitä\nkohden: \"Herra pehtori...\"\n\n\"Niitä kaloja, kuin onkitaan, niitä saadaan\", huudahti Bräsig.\n\n\"Hyvä herra pehtori, mitä pitää meidän tehdä? Kuorma on kumossa\nsillalla ja toiset eivät pääse ohitse\".\n\n\"Ratsastakaa mitä pikemmin...\"\n\n\"Kaarlo, sinä pidät suusi, sinä olet pantu viralta, sinulla ei ole\nenää mitään sanomista\", puhkesi Bräsig puhumaan.\n\n\"Ratsastakaa mitä pikemmin...\" sanoi Hawermann.\n\n\"Ei, jättäkää se tekemättä, rengit ovat olleet viisaammat kuin te, he\nkantavat jo sitomat pois tieltä\".\n\n\"Herra pehtori\", sanoi Fritz ujostellen, \"minä en voi sille mitään,\nherra von Rambow on niin käskenyt: vankkurien pitää seurata kaikki\nyhdessä jonossa ja renkien pitää ajaa täysiä kuormia nelisten\".\n\n\"No ajakaa sitte, niin että kielenne killuu kyynärää pitkältä ulos\nsuustanne!\" huudahti Bräsig.\n\n\"Ja herra istuu hevosen selässä töyräällä ja pitää silmällä ja\nkomentaa kaikkia\".\n\n\"On kai toisessa kädessä kiikari ja toisessa komantosauva niinkuin\nvanhalla Blücherillä Rostockin torilla?\" sanoi Bräsig pilkallisesti.\n\n\"Ratsastakaa kartanolle ja toimittakaa, että ensimäinen purettu\nvankkuri heti taas lähtee matkaansa\", sai Hawermann sanotuksi.\n\n\"Sitä en tohdi tehdä\", sanoi Fritz, \"herra on nimenomaan sanonut,\nettä vankkurien pitää taas lähteä yhdessä jonossa liikkeelle: hän\ntahtoo pitää järjestystä kunnossa, sanoo hän\".\n\n\"Sanokaa sitte hänelle, että suurin hölmö, mitä minä eläissäni olen\nnähnyt...\"\n\n\"Bräsig, punnitse sanasi!\" keskeytti Hawermann hänet äkkiä.\n\n\"On -- on teidän pieni muulinne, herra Triddelfitz\", lopetti Bräsig\nlauseensa varsin tyvenellä mielellä.\n\nFritz ratsasti kartanolle.\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig, \"voimmehan mennä sisään ja katsella tätä\nkaunista järjestystä tuolta akkunastakin\".\n\n\"Minulle yhdentekevää\", sanoi Hawermann ja huokasi raskaasti, \"joko\nolemme siellä tai täällä\".\n\nHe menivät. Kuormat tulivat kartanolle, ensimäinen ajettiin ladon\nparsille, toiset jäivät odottamaan tanhualle. Purkajat parkuivat,\nettä heidän täytyi vaivata itsensä hengettömiksi; päivätyöläiset\nvalittivat elojen olevan märkiä ja kummastelivat, ken oli niitä\ntalvella puiva; rengit nauroivat ja tekivät koirankureja joutilaina\nollessaan, ja Fritz ratsasti erinomaisen levollisella mielellä ympäri\nkartanolla, sillä hän teki velvollisuutensa ja noudatti herransa\nkäskyjä. Kun kaikki kuormat oli purettu, asettui hän taas vankkurien\netunenään ja jono lähti taas liikkeelle. Purkajat ja anteliat vetivät\nhiljakseen ladonoven kiini, syrjähtivät longollensa ja nukahtivat,\nsillä aikaa oli heillä nyt kyllä.\n\n\"Onpa tämä ihanaa, rauhallista elonajoa, Kaarlo\", sanoi Bräsig, \"koko\nkartanossa vallitsee kuoleman hiljaisuus, ei edes haavan lehtikään\nvärähdä. Tämä on varsin hauskaa minusta, sillä minä en ole semmoista\nennen nähnyt\".\n\n\"Minusta ei se ole hauskaa\", sanoi Hawermann \"minä näen turmion\ntulevan. Vielä muutamia tuommoisia tyhmyyksiä, ja väki kadottaa\nkaiken kurin; jos he kerran näkevät, että herra heille käskee, mitä\nhän ei itse ymmärrä, niin tekevät he, mitä he tahtovat. Minun tulee\nsääli tuota onnetonta nuorta miestä ja ennen kaikkia hänen nuorta\nrouvaansa!\"\n\n\"Tuolla tulee sinun armollinen rouvasi juuri ulos huoneesta ja\nlapsenpiika seuraa häntä korivaunuineen, jossa se pieni hempukka\nlepää. Mutta Kaarlo, tuleppa joutusaan akkunalle! Mitä tuo on?\"\n\nOli todellakin syytä juosta akkunaan, sillä suoraan yli pihan ajaa\nkarautti Fritz Triddelfitz vanhan puhdasrotuisen ruunan selässä tulta\npolttain, ja noin kymmenkunta syltää hänen perästänsä ajoi Aksel ja\nhuusi: \"Triddelfitz!\"\n\n\"Heti!\" huusi Fritz ja ajoi ulos portista; Aksel perässä.\n\n\"Mitä pentelettä tämä on?\" kysyi Bräsig, ja tuskin sai hän aikaa\noikein kummastellaksensa, kun Fritz, ruuna ja Aksel taas leiskahtivat\npihalle kaivoportin kautta ja kiitivät yli kartanon.\n\n\"Triddelfitz!\"\n\n\"Heti!\"\n\n\"Herra, oletteko hullu?\" huusi Bräsig, kun Fritz ajoi pehtorin\nasunnon ohitse, mutta Fritz ei antanut mitään vastausta, vaan istui\nihan kyyryssä ruunan selässä ja irvisteli vähän suutansa tuskasta ja\npelosta ja aikoi tervehtiä armollista rouvaa, mutta töyttäsi vaan\nhattunsa pois päästänsä, ja nuori rouva huusi hämmästyksissään:\n\"Aksel, Aksel! mitä tämä on?\" mutta ei saanut myöskään mitään\nvastausta, sillä Akselilla oli myös kova kiire. Mutta samassa hyppäsi\nruuna yli lammastarhan aidan ja Fritz lensi pää edellä pavunvarsiin,\nja Aksel seisatti hevosensa ja huusi taas: \"Triddelfitz!\"\n\n\"Heti, herra von Rambow\", kuului Fritzin ääni pavunvarsista.\n\n\"Piruko teitä ajaa?\" huudahti Aksel.\n\n\"Ei, hän ei aja minua\", sanoi Fritz ja seisoi -- Jumalan kiitos! --\ntaas jaloillansa, \"minä ajoin _häntä_; minä luulen, että ruuna on\nvauhko\".\n\n\"Se hän on varmaan!\" sanoi Kristian Däsel, joka tuli juosten\npaikalle tallista. \"Näettehän, armollinen herra, ruunaa on herra\nkreivin luona aina käytetty ratsashevosena ajojahdissa, ja kun hän\nsaa oikun päällänsä, juoksee hän niin kauvan, kunnes joku aitaus;\ntulee vastaan, sen ylitse hyppää hän ja seisoo sitten alallansa kuin\nlammas. Näettehän, tuolla hän seisoo\".\n\n\"Aksel\", kysyi nuori rouva lähemmäksi tultuaan, \"mitähän tämäkin\nmerkitsee?\"\n\n\"Ei mitään, lapsi kulta, minä annoin Triddelfitzille käskyn, ja hänen\nratsastettuansa pois, muutin minä mieleni ja aioin peräyttää käskyni,\nseurasin häntä, hänen hevosensa rupesi vauhkoksi, ja minä ajoin\nperästä\".\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti Frida, \"ettei mitään vahinkoa tapahtunut.\nMutta etkö tahdo tulla sisään illalliselle?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Aksel, \"minä olen itseäni tänään vähän vaivannut. --\nTriddelfitz, kaikki pysyy tavallisessa järjestyksessä\".\n\n\"Ymmärrän\", sanoi Fritz, ja Aksel meni rouvansa kanssa sisään.\n\n\"Aksel\", kysyi Frida, kun istuivat illallispöydässä, \"miten on sen\nlaita? Minun kotonani tuli elonaikana aina vaan yksi kuorma erältään\nkartanolle, mutta täällä tulee aina kuusi yhtä haavaa\".\n\n\"Frida kulta, minä tunnen tuon vanhan tavan myöskin varsin hyvin;\nmutta siinä ei voi millään muotoa välttää epäjärjestystä, minä annan\njärjestyksen vuoksi ajaa kaikki kuormat yhdessä jonossa\".\n\n\"Ja onko Hawermann niin tahtonut?\"\n\n\"Hawermann? Ei, hänellä ei ole mitään sen kanssa tekemistä;\nminä katsoin tarpeelliseksi viimeinkin tehdä lopun pehtorini\nhallituksesta, minä olen sanonut hänelle, että minä tahdon toimittaa\ntämän elonajon ilman hänen apuansa\".\n\n\"Aksel, mitä olet sinä tehnyt! Sitä ei voi se mies mitenkään kestää\".\n\n\"Hänen on se tekeminen! Hänen on tottuminen pitämään minua herrana\nkartanossani\".\n\n\"Semmoisena on hän sinua aina pitänyt. Aksel kulta, tämä on oleva\nkatkerain surujen ja huolten alkuna meille\", ja Frida vaipui\nraskaissa ajatuksissaan tuolillensa ja katseli tuijotteli eteensä.\nAksel ei ollut hyvällä mielellä; samassa aukesi ovi ja Daniel\nSadenwater toi kirjeen: \"Terveisiä herra pehtorilta\".\n\n\"Siinä nyt ollaan!\" sanoi Frida.\n\nAksel luki kirjeen: \"Pehtori luopuu virastansa jouluksi. Voipi heti\nmennä. En tarvitse mitään pehtoria. Voin saada sata sijaan. Mutta\nettä hän lähettää minulle luopumuskirjeen, etten minä ehtinyt hänen\nedeltänsä, se minua harmittaa!\" ja niin rupesi hän juoksemaan edes\ntakasin lattialla. -- Frida istui hiljaa eikä sanonut sanaakaan. Sitä\npiti Aksel moitteen merkkinä, sillä hän tiesi kyllä hyvin, että hän\ntaas oli väärällä tiellä; mutta se ei saanut tulla näkyviin, hänen\ntäytyi taas sysätä syyllisyytensä muiden hartioille, ja sentähden\nsanoi hän vääryydessään: \"Mutta se tulee siitä, se tulee siitä, että\nsinä niin kiivaasti puolustat tuota vanhaa, ulkokullattua kettua!\"\n\nFrida ei sanonut sanaakaan, hän nousi hiljaa pöydästä ja meni ulos\novesta.\n\nTänä iltana istui Frida kätkyen ääressä ja tuuditteli pientä\ntytärtänsä uneen. -- Ah, kenpä voisi yhtä helposti tuudittaa\najatuksensa uneen! -- Mutta tuommoinen pieni olento on kotoa\nylhäältä korkeudesta ja hänessä on vielä vähän jälellä sitä ikuista\ntaivaallista rauhaa, jonka Jumala on hänelle matkan varaksi antanut;\nmutta ihmisten ajatukset tulevat maasta, ne liikkuvat huolien ja\nsurujen taakan alla torjuvilla, väsyneillä askelilla, ja liiaksi\nväsynyt ihminen ei saa unta.\n\nNiin, Aksel oli oikeassa, hän sai kyllä pehtorin taas, satakin yhden\nsijaan. Mutta Frida oli myös oikeassa: uskollinen sydän tahtoi heistä\nerota.\n\n\n\n\nLuku 29.\n\nMiksikä oikeastaan Gottlieb valittiin, ja nuori Jokkum oli\nvyhdinpuina. Herännäisiin ei ole ensinkään luottamista. Miksikä\npastorin rouva ei mennyt häihin ja kumminkin meni häihin. Kuinka\nhelposti voi luvata itsensä paholaiselle, ja kuinka helposti\nvoi menettää pillinsä ja pussinsa ja pappilan pellon. Miksikä\nPomukkelskopp oikein vakaisesti kysyi Jumalalta: vieläkö oikeutta on\nolemassa mailmassa, ja miksikä hän hiukan kiusasi Akselia. -- Bräsig\nantaa herra von Rambowille hyvän neuvon ja saa kiitokseksi siitä\ntölmäyksen rintaansa.\n\n\nJokkum Nüsslerin talossa oli vaan iloa ja hauskuutta: Gottlieb\noli valittu, oli valittu vakinaiseksi papiksi, ja ketä sai hän\ntästä kaikesta kiittää? Ketäpä muuta kuin meidän vanhaa hyvää,\nyksinkertaista ystäväämme Pomukkelskoppia; hän ratkaisi vaalin.\n\n\"Kanaseni\", sanoi hän kirkossa ja laski lukujaan, sillä aikaa kuin\nnuo kolme nuorta vaalipappia tuskassa ja hiessä kilpaa ajoivat ja\nkukin tavallansa koetti käyttää jumalansanaa syöttinä, saadaksensa\nonkeensa kirkkoherran paikkaa; \"Kanaseni\", sanoi hän, kun Gottlieb\nviimein lopetti ja pyyhkäisi katkeran hien pois kalpeilta\nkasvoiltansa, \"Kyhkyseni\", sanoi hän, \"me valitsemme tämän; hän on\ntyhmin\".\n\n\"Kun vaan olisi\", sanoi hänen rakas vaimonsa, \"kuinka voi toinen\npöllöpää arvostella toista pöllöpäätä?\"\n\n\"Kyhkyläiseni\", sanoi Pomukkelskopp eikä ollut ensinkään kuulevinansa\nrakkaan puolisonsa pilkallista viittausta ja ivaa; kenties sentähden\nettä hän oli siihen niin tottunut, kenties sentähden että Gottliebin\nsaarna oli häntä liikuttanut, sillä Gottliebin saarnan aineena oli:\n\"antakaa anteeksi vihamiehillenne\". \"Kanaseni, ensimäinen, tuo\npunanaamainen, on vanhan pehtorin Hamannin poika, ja omena ei putoo\nkauvas puusta, sinä saat nähdä, hän hoitaa itse maanviljelystänsä;\nja tuo toinen, näethän, hän on kavala kettu. Kustaa on nähnyt hänen\npikimmältään tarkastelevan peltoja, ja pappilan ajajapojalta on hän\nkysynyt: kenen tuli pitää pappilan ulkohuoneita kunnossa, ne rutiskot\nolivat hajoomaisillansa. -- Niistä kummastakaan emme huoli; rehtorin\npoika on meidän miehemme\".\n\n\"Ken väärin laskee, saa laskea uudestaan\", sanoi Kananen.\n\n\"Minä en laske väärin\", sanoi Pomukkelskopp, \"herra von Rambow ja\nNüssler ovat kirjallisesti luopuneet pellosta, itse tuo nuori mies\nei voi maata viljellä, siksi on hän liian tyhmä, ja arentimiestä ei\nminun tarvitse suvaita; hänen on vouraaminen pelto minulle, ja hän on\nminun käsissäni; minä voin sanoa hänelle: niin ja niin paljo, eikä\npenniäkään enempää!\"\n\nJa niin tuli nyt Gottlieb valituksi, sillä hän sai melkein kaikki\näänet, ainoastaan pari vanhaa päivätyöläistä Reksowista äänesti\nisäntäänsä, Jokkum Nüssleriä. Mutta se oli vaan erehdys, sillä he\nluulivat sen olevan yhdentekevää, äänet jäivät kumminkin sukuun.\n\nJa Jokkum Nüsslerin huoneessa oli vaan iloa ja riemua, ja nuo\nmolemmat kaksoisomenat uiskentelivat heleässä auringonpaisteessa\nkirkasta puroa myöden, joka reunoihin asti oli täynnä suloisia\ntoiveita, ja pyörivät toinen toisensa ympäri, ja Miina lelli lystisti\nsisarensa kanssa, vaikka asia ei häneen personallisesti ensinkään\nkoskenut. -- Mutta pieni syy oli hänellä sittenkin itse puolestansa\nuida muassa, sillä hänen isänsä, nuori Jokkum, oli eräänä päivänä\ntullut kotia pellolta ja oli sanonut, että tämä ainainen puuhaaminen\nrasitti häntä liioin, hän näkisi mielellään että Rudolf olisi niin\npitkälle joutunut, että hän voisi tämän kuorman ottaa hartioillensa.\nSiihen oli äiti tosin vastannut, että hänen pitäisi hävetä vähän,\nolihan hän vielä nuori mies, ja isä oli taas sanonut: no, sitte sai\nhän kai vielä edespäinkin taloutta hoitaa; mutta siinä oli kumminkin\npieni alku vastaiseen onnellisuuteen ja olihan asiassa jotakin perää,\njohon sai toivonsa perustaa.\n\nLiinan asia oli jo päivän selvänä, hänen myötäjäisiänsä hommattiin ja\nrouva Nüsslerin asuntupa näytti kehruhuoneelta ja pummulitehtaalta:\ntäällä kehrättiin ja tuolla ommeltiin, täällä neulottiin ja tuolla\nvirkattiin, kelattiin ja vyhdittiin, ja jokaisella oli työtä\nkyllä, vieläpä Jokkumilla ja Sulttaanillakin. Jokkumia käytettiin\nvyhdinpuina ja hän istui, piippu hampaissa, jäykkänä ja kurotti\nkäsiään, joihin lankavyhti oli pistetty, ja hänen vaimonsa kehi\nlankaa, ja kun Jokkum jo luuli huo'ahtaa saavansa, silloin tuli Liina\nja sitte Miina, ja hän oli vangittu mies. Mutta myöskin Sulttaani sai\nosansa, häntä poljettiin yhä käpälille, ja kellään ei ollut suurempaa\nsyytä kirota, näitä häitä kuin Sulttaanilla, kunnes hän vihdoin\nperäytyi koko tantereelta ja piti rikkaläjääkin parempana paikkana\nkuin huonetta, jossa myötäjäisiä valmistetaan.\n\n\"No niin\", sanoi rouva Nüssler eräänä iltana ja laski kätensä\nsyliinsä, \"Bräsig, minun puolestani voidaan vaikka huomenna häitä\nviettää, minä olen valmis\".\n\n\"No\", sanoi Bräsig, \"pankaa ne sitte toimeen, sillä herännäinen ja\nLiina ovat, luullakseni, myöskin valmiit\".\n\n\"Ah, Bräsig, mitä te pakisette! Tärkein asia puuttuu vielä; hallitus\nei ole vielä antanut vaalille vahvistustansa. Miksi sitä taas\nvieraalla nimellä sanotaan?\"\n\n\"Ahaa, minä tiedän. Te tarkotatte vokationia, niinkuin sitä\ntavallisesti sanovat, mutta minä pidän vokativusta oikeampana, sillä\npastori Behrens vainaja sanoi aina minun poikana ollessani vokativus\".\n\nSamassa silmänräpäyksessä tuli kuski Kristian ovesta sisään: \"Hyvää\niltaa, rouva, tässä ovat sanomalehdet\".\n\n\"Eikö mitään kirjeitä ollut postissa?\" kysyi rouva Nüssler.\n\n\"Oli\", sanoi Kristian, \"yksi kirje oli myös, siellä\".\n\n\"Miks'et tuonut sitä muassa?\"\n\n\"Ei\", sanoi Kristian ja viittasi poispäin kädellään, ikäänkuin\nosottaaksensa, ettei hän ollut niin tyhmä, \"sehän oli oikein kamala\nhinta, minkä he siitä pyysivät, ja minulla ei ollut niin paljon rahaa\nmuassani\".\n\n\"No, mitä se sitte maksaa?\"\n\n\"Niin, sanokaapa sitä: kahdeksan taaleria maksaa se, posti on sen\ntuonut ja se tulee tuolle nuorelle herralle, ylkämiehelle\".\n\n\"Herranen aika, Kristian, niin kallis kirje! Keneltähän se tullee?\"\n\n\"Kyllä minä sen tiedän\", sanoi Kristian, \"mutta en sano\", ja katseli\nkarsasteli Bräsigiä.\n\n\"Herra pehtorin kuullen voit kaikki sanoa\", sanoi rouva Nüssler.\n\n\"No, olkoon menneeksi!\" sanoi Kristian, \"se tulee eräältä naiselta,\nmutta nimen olen minä unhottanut\".\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti rouva Nüssler, \"naiselta! minun\nvävypojalleni! ja maksaa kahdeksan taaleria!\"\n\n\"Semmoista voi tapahtua!\" sanoi Bräsig, \"voi tapahtua\nherännäisillekin!\"\n\n\"Niin, semmoista voi tapahtua!\" sanoi Kristian ja aikoi lähteä ulos\nhuoneesta.\n\n\"Kristian\", kavahti rouva Nüssler ylös istuimeltaan, \"sinä menet\ntaas huomenna Rahnstädtiin rukiita viemään, tiedustele samassa hyvin\ntarkkaan nimeä, ja ne kahdeksan taaleria annan minä sinulle mukaasi,\nminun täytyy saada se kirje\".\n\n\"Hyvä\", sanoi Kristian ja lähti, \"sen tahdon toimittaa\".\n\n\"Bräsig\", huudahti rouva Nüssler ja heittäytyi varputuolilleen, niin\nettä tuo vanha krapelus oikein ryskähti, \"mitä on minun vävypojallani\nnaisten kanssa tekemistä?\"\n\n\"Sitä en tiedä!\" sanoi Bräsig, \"on minulle varsin tuntematonta, koska\nminä en milloinkaan välitä toisten salaisuuksista. Perästä kuuluu,\nsanoi torventekiä. Huomenna saamme sen tietää\".\n\n\"Kas sitä Gottliebiä\", huudahti rouva Nüssler, \"sitä hiljaista,\nsiivoa miestä!\"\n\n\"Herännäisiin ei ole ollenkaan luottamista\", sanoi Bräsig. \"Älkää\nluottako mihinkään jesuviittiin!\"\n\n\"Bräsig\", huudahti rouva Nüssler ja tuo vanha tuoli porasi pahasti,\nkun hän nousi, \"jos jotakin tämän takana on, niin otan minä lapseni\ntakasin. Jos Rudolf sen olisi tehnyt, olisin hänelle sen voinut\nanteeksi antaa, sillä hän on aika hulivili eikä sitä peittelekkään;\nmutta Gottlieb? En, en sinä ikänä! Joka niin pyhä on olevinansa ja\nkuitenkin semmoisia toimii -- hän pysyköön kaukana minun perheestäni!\nSemmoisen ihmisen kanssa ei minulla ole mitään tekemistä!\"\n\nJa kun Gottlieb illalla tuli ruoalle, tarkastella tähysteli\nhänen vastainen anoppinsa häntä joka taholta, juuri kuin olisi\nhän puotipoika, jota väärällä rahalla tahdotaan pettää. Ja kun\nGottlieb illallisen jälkeen pyysi Liinan tuomaan hänen kamariinsa\nlasin raitista vettä, sanoi rouva Nüssler, että Liinalla oli muuta\ntekemistä, ja kun Gottlieb nyt kääntyi Mariin, sisäpiikaan, samalla\npyynnöllä, sanoi rouva Nüssler, että hän saattoi itse mennä kaivolle,\nolihan hänellä sinne ihan yhtä pitkä matka kuin Marillakin. Ja niin\nveti hän yht'äkkiä varsinaisen taikapiirin Gottliebin ympärille,\njonka yli ei mikään naisolento voinut mennä.\n\nSeuraavana päivänä, kun kaikki istuivat päivällispöydässä, tuli kuski\nKristian sisään ja antoi viittauksen rouva Nüsslerille: \"Rouva kulta,\nminulla olisi pari sanaa sanottavaa\".\n\nJa rouva Nüssler antoi viittauksen Bräsigille ja nuo molemmat vanhat\nrakastajat menivät Kristianin, kanssa ulos porstuaan.\n\n\"No?\" kysyi rouva Nüssler.\n\n\"Tässä hän on\", sanoi Kristian ja veti suuren kirjeen ulos\nliivintaskustansa, \"ja naisen nimen tiedän minä myöskin\".\n\n\"No?\" kysyi rouva Nüssler taas. \"Niin\", viskutteli Kristian\nsalaisesti rouva Nüsslerin korvaan, \"Miina on hänen esinimensä ja\nSterium on muistaakseni hänen isän nimensä\".\n\n\"Mitä? Miina -- Sterium on hänen nimensä?\" huudahti rouva Nüssler.\n\n\"Ahaa!\" huusi Bräsig ja tempaisi kirjeen rouva. Nüsslerin kädestä,\n\"tässä on taas surkuteltava todistus siitä, ettei tunneta vieraita\nnimiä, sehän on ministeriumin vahvistuskirja\", ja hän tempaisi oven\nsekillensä ja huusi sisään huoneesen: \"Hurraa! Te vanha herännäinen\nsiellä! Tässä hän on, ja nousevalla viikolla on häät!\"\n\nJa rouva Nüssler heittäytyi Gottliebin kaulaan ja suuteli häntä ja\nsanoi: \"Gottlieb, Gottlieb kultaseni, minä olen tehnyt sinulle suurta\nvääryyttä, älä pane pahaksi, Gottlieb, Liina saa tuoda sinulle joka\nilta vettä, ja milloin vaan tahdot, pidetään häät\".\n\n\"Herranen aika\", huudahti Gottlieb, \"mitähän tämä on...?\"\n\n\"Ei, Gottlieb, sitä en vielä voi sinulle sanoa; minua hävettää niin;\nmutta kun kolme vuotta olet ollut naimisissa, sitte tahdon sinulle\nkaikki sanoa\".\n\nJa häitä pidettiin, ja niistä olisi paljon kertomista, kuinka Miina\nLiinan kanssa itki katkerasti vihkimyksen jälkeen, kuinka Gottlieb\nnäytti varsin kauniilta, sillä Liina oli leikannut pois hänen\nniskastansa nuo ruostuneet rautanaulat, kuinka rouva Nüssler vakuutti\njokaiselle, joka sattui hänen tiellensä, ettei hän ensinkään tuntenut\njalkojansa, joka oikeastaan merkitsi, että hän tunsi ne aivan\nhyvin. -- Mutta minä en kerro näistä häistä mitään muuta, kuin mitä\nminä itse olen nähnyt, nimittäin että nuo vanhat ystävykset, nuori\nJokkum ja nuori Sulttaani, makasivat aamulla vieretysten sohvalla ja\nnukkuivat.\n\nHawermann oli häissä, mutta hän oli hyvin harvapuheinen; hänen\nLovisansa oli myös siellä ja iloitsi täydestä sydämestä orpanansa\nonnesta, mutta ääneti oli hän myös ja yksvakainen. Pastorin rouva ei\nollut tullut, mutta juuri kun vieraat rupesivat toivottamaan onnea\nmorsiamelle ja ylkämiehelle ja Jokkum juuri oli aikeissa lausumaan\nmyös pari sanaa, aukesi ovi ja pastorin rouva astui sisään keskelle\nhääiloa mustassa surupuvussaan ja heittäytyi Liinan kaulaan ja sanoi:\n\"Minä suon sen sinulle, minä suon sen sinulle sydämestäni; ja mahdat\nsinä tulla siellä yhtä onnelliseksi, kuin minä olen ollut. Sinulla\non siihen lähin oikeus!\" Ja hän suuteli Liinaa ja silitteli häntä,\nkääntyi sitte äkkiä pois ja meni ilman hyvästijättämättä ovelle asti.\njossa hän huusi: \"Hawermann!\"\n\nHänen ei olisi tarvinnut huutaa, sillä Hawermann seisoi jo hänen\nvieressänsä, ja kun rouva Behrens oli noussut vaunuihin, istui\nmyöskin Hawermann hänen viereensä ja he ajoivat Gürlitziin.\n\nGürlitzissä astuivat he ulos vaunuista ja menivät kirkkotarhaan ja\ntarttuivat toinen toisensa käteen ja katselivat vihreätä hautaa,\njonka päällä kasvoi monivärisiä kukkia, ja kun menivät pois, virkkoi\npastorin pieni rouva, syvästi huo'aten, ikäänkuin maljan pohjaan\njuotuansa: \"Hawermann, minä olen valmis\", ja nousi vaunuihin ja\nHawermann ajoi hänen kanssansa Rahnstädtiin. \"Lovisa tietää, mitä\nhänen tulee tehdä\", sanoi rouva Behrens, \"hän toimittaa huomenna\ntänne minun kalustoni\". Ja he kävelivät yhdessä tarkastellen tuota\nuutta asuntoa, ja pastorin rouva kiitti Hawermannia ja suuteli häntä\nhänen hyväntahtoisuutensa tähden, että hän oli laittanut kaikki\nsamaan tapaan, kuin Gürlitzin pappilassa oli, ja hän katsahti ulos\nakkunasta ja sanoi: \"Niin, kaikki, kaikki on täällä, paitsi hauta!\"\n\nKauvan aikaa katselivat he yhdessä ulos akkunasta, vihdoin tarttui\nHawermann rouva Behrensin käteen ja sanoi: \"Rouva kulta, minulla\nolisi suuri pyyntö, minä olen ilmottanut luopuvani herra von Rambowin\npalveluksesta ja lähden sieltä jouluna, voitteko antaa minun\nasuttavakseni tuolla yläkerrassa päätykamarin ja tahdotteko ottaa\nminut ruokaanne?\"\n\nPaljon olisi rouva Behrensillä ollut kyseltävää ja puheltavaa, jos\nei hetki olisi niin liikuttava ollut; tällä kertaa sanoi hän vaan:\n\"Missä Lovisa ja minä asumme, siellä on myös teidän paikkanne\".\n\nNiin on laita mailmassa, mikä yhdelle on _ilo_, on toiselle _suru_,\nja häät ja hauta ovat lähellä toinen toistansa, ja kuitenkin on\nerotus niiden välillä suurempi kuin kesähelteen ja talvipakkasen\nvälillä. Mutta mailmassa on erinomaisen oivallinen laji ihmisiä --\netsi niitä vaan, kyllä ne ovat löydettävissä --, ja nämä ihmiset\nrakentavat ihmeellisiä, taivaasen asti kohoovia siltoja sydämestä\nsydämeen yli juopien, joita mailma kaivaa, ja semmoisen sillan\nrakensivat nuo molemmat pienet pyöreät pastorin rouvat Liina\nReksowissa ja Regina Rahnstädtissä välillensä, ja laskettuansa\nrakennuksensa päätekiven suorastaan yli Gürlitzin pappilan, vierivät\nhe toinen toisensa syliin ja pitivät kiini toinen toisistansa niin\nlujasti, ettei heitä enää elämässä voitu toisistansa erottaa.\n\nNo, ja meidän hyvä ystävämme Gottlieb sitte? Hän teki tehtävänsä,\nhän kantoi tämän sillan rakennukseen savea ja kalkkia -- hän olikin\nvielä vaan vasta alkuinen papintoimissa; mutta se on minun sanominen,\nettä hän tulosaarnassansa vähemmän muisteli itseänsä kuin uskollista\nedeltäjäänsä, pastori Behrens vainajaa.\n\n\"Hän alkaa tulla vähän järkeensä\", sanoi Bräsig, tultuansa\nkirkosta, ja taputteli Liinaa poskille ja antoi Miinalle suudelman.\n\"Herännäisistä tulee toisinaan varsin järjellisiä ihmisiä; mutta he\novat paholaisen vallassa. Minulla on eräs varsin hyvä herännäinen\ntuttavana, nimittäin pastori Mehlsack, oikein, oiva kunnon mies; hän\non antaunut niin pitkälle yhteyteen paholaisen kanssa, ettei hän\nenää Jumalasta mitään puhukkaan, ja mitä Krakowin ihanan seurakunnan\npastoriin tulee, on hän tesmälleen laskenut, että maihnassa hyörii\n_kolmesataa kolmekymmentä_ ja _kolme tuhatta_ pirua, ottamatta\nollenkaan lukuun pääperkelettä ja hänen perillisiänsä. Ja arvaappa,\nLiina, mitä haittoja meille ihmisille voi niistä olla: sinä istut,\nesimerkiksi Rahnstädtissä, hyväin ystäväin seurassa punssilasin\nääressä, juot lasin, juot toisen, ehkä vielä kolmannenkin, ja sinun\nvieressäsi istuu herra, ruskea hännystakki yllä, -- sillä piru\nkäyttää aina ruskeata hännystakkia, se on hänen kontrahdin-mukaisesti\ntekeminen -- ja puhelee koko illan ystävällisesti sinun kanssasi, ja\nkun sinä seuraavana aamuna heräät, seisoo sama herra sinun edessäs ja\nsanoo sinulle: 'Hyvää huomenta, te lupasitte itsenne minulle eilen',\nja samassa näyttää hän sinulle hevosenkaapansa ja jos hän on hyvällä\nmielellä, niin vetää hän vielä häntänsä näkyviin ja sivelee sinua\nsillä korville, ja niin olet sinä nyt iäksi päiväksi hänen omansa.\nSemmoista saarnaavat meille rehelliset, herännäiset, ja nuo toiset\novat vielä hullumpia\".\n\nJa niin muutti Gottlieb Liinansa kanssa pappilaan ja Miina vieri\ntietysti muassa, ja usein tapahtui, että Gottlieb hämärässä tarttui\nMiinaan ja antoi hänelle Liinan sijasta suudelman; mutta se jäi\nkumminkin sukuun, ja sillä ei ollut sen suurempaa merkitystä. --\nMutta se merkitsi jotakin, että Pomukkelskopp rakkaan vaimonsa ja\nMallan ja Sallan kanssa kävi nuoren pastorin luona, vastaamassa\nhänen vieraissakäyntiänsä Pomukkelskopin luona. Ja tämän käynnin\ntarkotuksena oli pappilan pelto, ja tuo sininen, kiiltävänappinen\nhännystakki sanoi mustalle kauhtanalle: hän tahtoi ottaa pellon\nhaltuunsa ja tarjosi hänelle noin puolen siitä, mitä herra von Rambow\noli antanut ja Kananen lisäsi, että se oli oikeus ja kohtuus, ja\nmuistutti että Jokkum Nüssler kirjallisesti oli luopunut arennista,\nja Gottlieb seisoi siinä ja kumarteli sinisen hännystakin edessä ja\noli jo sanomaisillansa ehdotukseen suostuvansa, kun Liina hypähti\npystyyn kuin nuoli tuoliltansa ja sanoi: \"Seis! Tässä asiassa on\nminullakin jotain sanomista. Meidän täytyy kysyä järjellisiltä\nihmisiltä neuvoa\", ja huusi ulos ovesta: \"Pehtori Bräsig, tulkaapa\npikkusen tänne!\"\n\nJa Bräsig tuli ja asettui rohkeasti liinaisessa nutussaan tuon\nkauniin sinisen hännystakin eteen ja kysyi: \"Mikäs on?\"\n\nJa Liina juoksi hänen luoksensa: \"Pehtori Bräsig peltoa ei saa pois\nvourata. Se on oleva minun suurin iloni\".\n\n\"Sitä ei pois vouratakkaan, rouva kulta, armas Liinaseni\", sanoi\nBräsig, \"minä itse tahdon sitä viljellä\".\n\n\"Minun ei ole tarvis suvaita mitään erityistä arentimiestä täällä\",\nhuusi Pomukkelskopp.\n\n\"Ei sinun tarvitsekkaan -- ei teidän tarvitsekkaan, herra Sameli!\nMinä rupeen vaan herra pastorin pehtoriksi täällä\".\n\n\"Herra Nüssler on minulle kirjallisesti vakuuttanut...\"\n\n\"Että sinä olet pöllöpää\", sanoi Kananen ja veti hänen ulos ovesta.\n\n\"Hyvä herra pastori\", sanoi Bräsig ja meni Gottliebin kanssa\npuutarhaan, \"tästä asiain menosta ei teidän tule kiittää minua,\nvaan ainoastaan omaa rakasta rouvaanne, Liinaa. Kummallista kyllä,\nkuinka nuo pienet, viattomat olennot heti häiden perästä tulevat\njäykemmiksi. No, antaapa heidän olla, heillä on usein oikeus\npuolellaan. Mutta te, joka teidän kristilliseltä kannaltanne\nkatselette korvapuusteja, joita annetaan oikealle ja vasemmalle\nposkelle, te tietysti saarnaatte vihaa vastaan, mutta _vihaa pitää_\nolla; missä ei mitään vihaa ole, siinä ei mitään rakkauttakaan, ja\ntuo juttu korvapuusteista on minusta paljasta lorua. Minä vihaan\nvimmatusti, minä vihaan Samuli Pomukkelskoppia! Mitä? Kuinka? Mitä?\nEikö semmoista juutasta pitäisi vihata?\"\n\n\"Hyvä pehtori kulta, tämä jumalaton ajatustapa...\" ja Gottlieb\nolisi kai nyt uudessa asemassaan seurakunnan pappina pitänyt vielä\nankaramman nuhdesaarnan vanhukselle kuin ennen onkimisesta, mutta\nhyväksi onneksi tuli samassa Liina sisään ja heittäytyi ilman\npitkittä mutkitta Bräsigin kaulaan: \"Bräsig kulta, Bräsig kulta,\nkuinka voimme teille sen palkita, että meidän hyväksemme luovutte\nrauhallisesta levostanne?\"\n\n\"Älä siitä surua pidä, Liinaseni, missä vihaa on, siinä on myös\nrakkautta; mutta huomasitko, kuinka minä kutsuin häntä vaan\nylenkatseellisesti _herra Sameliksi_, vaikka hänen ristimänimensä on\nSamuli?\"\n\n\"Te tarkotatte kai Samuelia\", puuttui Gottlieb puheesen.\n\n\"En, herra pastori, 'Samueli' on juutalainen nimi, ja vaikka hän\non todellinen juutalainen, s.t.s. kastettu, niin on hän kuitenkin\nkasteessa saanut tuon kristillisen nimen _Samuli_, ja hänen vaimonsa\nsai nimen _Karnalia_\".\n\n\"Pehtori Bräsig\", huudahti Liina ja purskahti nauruun, \"nyt te\nsekotatte kaikki sikin sokin! Hänen ristimänimensä on Kornelia\".\n\n\"Mahdollista kyllä, että hän tätä nykyä häveliäisyyden tähden kutsuu\nitseänsä niin, mutta minä olen sen omilla silmilläni lukenut.\nKun siihen aikaan vanha pastori Bobzin oli kuollut ja lukkarin\ntäytyi pitää kirkonkirjaa, silloin oli siihen kirjotettu: Vihityt\nherra _Samuli_ Pomukkelskopp ja neitsy _Karnalja_ Kielipalku,\nsillä hän on syntyänsä kielipalku ja kanalja on hän myös. Mutta,\nLiina, jättäkäämme heidät; semmoisten kanssa ei meillä ole mitään\ntekemistä, ja me kolme tahdomme elää onnellisessa avioliitossa ja\ntuon pienen kulmakamarin annatte te minulle, että minä voin pitää\nsilmällä talouden toimia ja sittehän piru riivaa, jollei nuori herra\npastori vuoden perästä itse voi hoitaa maanviljelystänsä. Mutta nyt\nhyvästi! Minä tiedän kaksi kelvollista lypsävää lehmää, ne ostan minä\nensialuksi ja nuo molemmat kimot vanhalta Prebberowilta, ja vanhan\npastorin Yrjön pidämme, sillä hän on oikein koko urhio mieheksi, mitä\nhevosten ja karjan hoitoon tulee. Ja nyt hyvästi!\" ja niin meni hän\nmatkoihinsa, tuo vanha pakana, joka ei voinut olla vihaamatta.\n\nMutta joka vihata tahtoo, hän älköön panko pahaksi että häntä myös\nvihataan; ja ketään ei tänä päivänä enemmän vihattu kuin pehtori\nBräsigiä.\n\nKun Pomukkelskopp oli kotia tullut, alkoi Kananen sukia ja sivellä\ntuota rauhallista yksinkertaista meklenpurilaista perheenisää ja\nlainlaatiaa mitä ilkeimmällä tavalla ja pisteli hänen onnetonta\nritarillista lihaansa pillikkeillä ja nokkosilla, ja Kanasen\nivallisten sananparsien loppuna oli aina: \"Niin, Kopp, sinä olet yhtä\nviisas kuin tanskalainen hevonen, tulet kolmea päivää ennen sadetta\nkotia!\"\n\nViimein ei meidän hyvä ystävämme enää voinut kärsiä tätä, hän hyppäsi\npystyyn sohvankulmastaan ja huusi: \"Malla, sano minulle totuus, enkö\nminä aina hellänä isänä teistä ole surua pitänyt?\"\n\nMutta Malla tutki Rostockin sanomalehteä niin uutterasti, kuin lukisi\nhän siinä oman kihlauksensa.\n\n\"Salla, mitä minä sille voin, että mailma on niin paha?\"\n\nMutta Salla pisteli ommeltavansa pienen Amorin lihaa kiivaasti ja\nhuokaili ikäänkuin mielipahasta, ettei tuo pieni Amor ollut hänen\nrakas isänsä, ja päälle päätteeksi tuli vielä Kustaakin ja kalisteli\navaimia lautaa vastaan, ikäänkuin olisi hänen velvollisuutenansa\ntoimittaa musikia tähän liikuttavaan perhenäytelmään.\n\nMutta kaikilla on rajansa; mikä on liikaa, se on liikaa, ja ihmisen\nluonto voi kestää ainoastaan vissin määrän kidutusta: meidän hyvän\nystävämme oli toki näyttäminen kapinalliselle perheellensä, että hän\noli _herra_ huoneessaan, hän juoksi sentähden ulos ovesta ja jätti\nheidät oman onnensa nojaan: hän juoksi puutarhaan aina liimatukille\nasti, mutta mitä se häntä autti? Hän oli tosin osottanut valtansa\nomaa lihaansa ja vertansa vastaan, mutta häntä itseänsä ei se ollut\nhyödyttänyt, sillä tuossa hänen silmäinsä edessä oli pappilan pelto,\nkaunis pappilan pelto. Ja sen takana Pümpelhagen, ihana Pümpelhagen;\nmolemmat olivat ne oikeastaan hänen omansa, sillä hän oli pappilan\npellosta antanut edeltäpäin 2000 taaleria, ja kuinka paljo oli hän\nantanut Slusuhrille, Taavetille ja tuolle kerjääjälle, herra von\nRambowille! Hän ei voinut niitä nähdä, hän käänsi kasvonsa pois\nja katseli päin sinistä syystaivasta ja arveli itsensä: lieneekö\nenää oikeutta olemassa mailmassa. Samassa tuli Filip ja veti häntä\nsinisen hännystakin liepeestä -- Kanasensa kiusaksi oli hän nimittäin\njättänyt vastoin kaikkea järjestystä sen yllensä -- ja sanoi, että\nherra von Rambow oli tullut ja tahtoi häntä puhutella.\n\nHerra von Rambow? -- Aa, maltappa! Nyt oli hänellä kumminkin joku,\njota hän puolestansa voi kiusata, joka sai korvata kaiken sen tuskan,\nminkä hänen rakas perheensä oli hänelle tuottanut. Herra von Rambow?\nMaltappa! Hän aikoi mennä kotiansa, mutta tuollapa Aksel jo tuli itse\nhänen luoksensa: \"Hyvää huomenta, hyvä herra naapuri! No, kuinka\nvoidaan? Tahdoin tulla kuulemaan, kuinka pappilan pellon on käynyt\".\n\nVai niin? Pappilan pellon? Malta sinä vaan! Mutta ei pidä olla\nmillänsäkään!\n\nPomukkelskopp katseli pitkin tylppänenäänsä, jonka luonto oli hänelle\nantanut, mutta ei virkkanut mitään.\n\n\"No, kuinka on käynyt?\" kysyi Aksel.\n\nMutta Pomukkelskopp ei hiiskunut juuta, ei jaata, vaan katseli pitkin\nnenäänsä, ikäänkuin kestäisi sitä penikulmaa pitkältä.\n\n\"Naapuri kulta, mikä teidän on? Kaikki on kai järjestyksessä, toivon\nma?\"\n\n\"Sitä toivon minäkin\", sanoi Mukkel ja kääntyi poispäin ja tempaisi\nsavikkeenvarren ylös perunamaasta, \"kumminkin on 2000 taalerin\nvekselinne järjestyksessä\".\n\n\"Mitä?\" kysäisi Aksel hämmästyen, \"mitä sillä tässä tekemistä?\"\n\n\"Malta vaan, Aksel! Kyllä sen vuoro vielä tulee. Älä hiisku mitään!\nHän tahtoo sinua vaan vähän kiusata. Teillä, herra von Rambow\", sanoi\nMukkel ja kokoili vielä joukon noita hyvästi rehottavia savikkeita\nja kääntyi sitte tummanpunaisena nuorta herraa kohden, \"teillä on\nne 2000 taaleria ja _minulla_ pappilan pelto, s.t.s. minulla ei ole\nsitä\".\n\n\"Hyväinen aika, herra naapuri, ja te olitte kumminkin niin varma...\"\n\n\"En likimaillekaan niin varma kuin te, teillä on ne 2000 taaleria\n-- eikö niin? Te olette ne saaneet -- ja minä\", hän polki vasenta\njalkaansa ja töyssäsi mahastansa ulos seuraavat sanat, \"ja minä olen\nsaanut pitkän nenän\".\n\n\"Mutta...\"\n\n\"Ei, jättäkää toki nuo 'muttat', minä olen tänään aamulla jo niistä\ntarpeekseni saanut; kysymys on nyt vekseleistä\", ja hän haparoi\ntaskuissansa, \"jassoo, minulla on toinen takki ylläni, minulla ei ole\nlompakkoa muassani, jossa niitä talletan. Kolme viikkoa takaperin oli\nyksi niistä jo maksettavissa\".\n\n\"Mutta, hyvä naapuri kulta, minä pyydän. Kuinka muistelette te juuri\ntänään niitä? Enhän minä sille mitään voi, ettette ole saaneet\nvourata pappilan peltoa\".\n\nEi auta se sinua, Aksel, pysy vaiti vaan! Ei hän mitään pahaa tee,\nhän vaan vähän nipistelee sinua.\n\nPomukkelskopp oli tänään jo kuullut liiaksi pappilan pellosta, hän\nei enää tahtonut siitä puhua, hän ei siis ollut kuulevinansa Akselin\nsanoja, vaan nipisti taas: \"Minä olen hyväntahtoinen ihminen,\nminä olen ystävällinen mies. Ihmiset sanovat myös minua rikkaaksi\nmieheksi, mutta niin rikas en minä ole, että minä voisin viskata\nrahani maantielle; sitä en tahdo vielä tehdä. Mutta, herra von\nRambow, minun täytyy _nähdä_ jotakin, _nähdä_ täytyy minun jotakin.\nMinun täytyy nähdä, että minun rahani ovat ta'atut, ja joka on\nvetänyt niinensä vekseliin, hänen täytyy myös...\"\n\n\"Naapuri kulta\", puuttui Aksel tuskissaan hänen puheesensa, \"minä\nolen sen kokonaan unhottanut. -- Minä pyydän teitä... minä en ole\nensinkään sitä ajatellut\".\n\n\"Vai niin?\" kysyi Mukkel, \"ette ole sitä ajatelleet? Mutta ihmisen\n_pitää_ ajatella ja...\", nyt aikoi hän ruveta ahdistamaan, mutta\nsamassa sattui hän hiomaan silmänsä Pümpelhageniin -- ei! -- ei pidä\nolla millänsäkään! Miksikä ravistelisi hän puuta, eiväthän hedelmät\nvielä olleet kypsät. \"Ja\", jatkoi hän puhettansa, \"tästä kaikesta\nsaan minä kiittää tuttavuuttani tuon viheliäisen Bräsigin kanssa.\nNäin on hän palkinnut minulle ne hyvät työt, joita minä hänelle hänen\nnuorena ollessansa tein. Minä lainasin hänelle rahoja, kun hän tahtoi\nostaa kellon, minun housujani on hän saanut käyttää, kun hänen omansa\nolivat rikki. Ja nyt? Ah! Minä tiedän kyllä mitenkä asian laita on,\ntuo vanha kettu, Hawermann, piilii sen takana\".\n\nKurota _sormenpääsi_ vaan paholaiselle, niin sieppaa hän kohta _koko\nkäden_, ja sitte johdattaa hän sinua, mihinkä hän tahtoo, ja jos\nsopii hänen asioihinsa, niin painaa hän sinun polvillesi eteensä,\nniin että sinun täytyy rukoilla häntä tuskassa ja pelossa, hädässä ja\nahdistuksessa. Niin oli Akselin laita: hänen täytyi koettaa lepyttää\nkartanonomistajaa, hänen täytyi vetää hänen kanssansa samaa köyttä,\nhänen täytyi totuutta ja omaatuntoansa vastaan sadatella ja panetella\nBräsigiä ja Hawermannia. Miksikä? Sentähden että paholainen, vekseli\nkädessä, oli painanut hänen alas maahan polvillensa. Ja Aksel,\ntuo entinen rohkea, suruton kyrassieriluutnantti rämpi polvillaan\npaholaisen edessä ja imarteli häntä kaikenlaisilla häpäisevillä\njutuilla, joita hän tiesi kertoa Bräsigistä ja Hawermannista;\nettä hän saisi vanhan Moolokkinsa tuossa sinisessä hännystakissa\nviihtymään, petti hän parhaimmat ystävänsä, petti hän herransa ja\nmestarinsa. Mutta langettuansa niin syvälle ja luotuansa silmäyksen\nhäpeälliseen tekoonsa, iletti häntä niin, että hän heti ratsasti pois\ntalosta, johon hän oli jättänyt hyvän osan kunniatansa.\n\nHän ratsasti kotia kohden, ja tultuansa peltonsa rajalle, näki hän\nHawermannin, joka paahtavassa auringonpaisteessa käveli kylvökoneen\nperässä, ja piti vaaria, että kaikki tapahtui järjestyksen mukaisesti\nja kenenkä hyväksi? Hänen _itsensä_ hyväksi, oli Akselin sanominen,\nja tuliset hiilet polttivat hänen päänsä päällä. Ja ratsastettuansa\ntaas vähän matkan tuli näkyviin liinainen nuttu ja pehtori Bräsig\nkäydä läähätti hiessään pitkin tietä ja huusi yli kylvöpellon: \"Hyvää\npäivää, Kaarlo! Minä olen matkalla markkinoille, se tahtoo sanoa,\nlehmiä ostamaan, ja kaikki on hyvässä kunnossa: me hoidamme itse\nmaanviljelystämme ja Samuli Pomukkelskopp saa nuolla kynsiänsä\"; ja\nsamassa kuuli hän Akselin hevosen korskuvan takanansa ja kääntyi\nympärinsä; \"ja se mato, joka kalvoi Akselin povessa, teki hänet\nystävällisemmäksi tuota vanhaa poikaa kohtaan ja hän sanoi: Hyvää\npäivää, herra pehtori! Yhä vaan jaloillanne?\"\n\n\"Miks'ei, herra luutnantti? Ne kestävät vielä, vaikka leini niitä\nkiusaa, ja koska olen ottanut hankkiakseni karjaa pappilan nuorelle\nherrasväelle, niin olen nyt matkalla Gülzowiin; siellä on talollinen\nPagel, hänellä on pari lypsävää lehmää, ne aion minä ostaa pastorin\npuolesta\".\n\n\"Te tunnette kai täällä kaikki olot, herra pehtori?\" kysyi Aksel,\nollaksensa ystävällinen.\n\n\"Jumalan kiitos\", sanoi Bräsig, \"täkäläiset olot ovat minulle\nniin tutut, ettei minun ensinkään ole tarvis niitä tiedustella.\nMeikäläisen ei ole muuta tarvis kuin vaan vähän vilkauttaa toista\nsilmää, niin tiedän heti, miten asian laita on. Näettehän, minä\nkävin eilen\", ja hän viittasi kädellään Akselin hevoshakoja\nkohden, \"minä kävin eilen teidän hakojenne ohitse, ja silloin näin\nminä, että tuolla alhaalla perimmäisessä haassa tamma ja varsa\nkokonaan nääntyvät, ja minkä tähden? Kaurat varastetaan pois niiden\nhäkistä, ja jos ei ole aikomus niitä nälällä tappaa, niin on teidän\nvarustaminen häkki lukolla\".\n\nAksel katsahti pitkäkseen häneen: eiköhän tämä ollut vaan vanhuksen\nilkeyttä? Tietysti! Hän kannusti hevostansa ja lausui kylmästi:\n\"Hyvästi!\"\n\nBräsig katseli hänen perästänsä: \"Ellei tuo pöllöpää tahdo neuvoa\nseurata, niin olkoon seuraamatta! Minun tarkotukseni oli hyvä.\nMinusta näyttää muuten, kuin tahtoisi tuo nuori aatelismies kaikin\nvoiminsa syöstä onnettomuuteensa... mutta maltappa! Kyllä sinä\nvielä kerran tulet Tiituksen tuntemaan. -- Kaarlo\", huusi hän yli\npellon, \"hän antoi minulle taas tölmäyksen rintaani!\" ja lähti\nlehmäkaupallensa.\n\n\n\n\nLuku 30.\n\nReestä ja kukkakaalista ja keuhkomakkarasta, runoelmista ja\npyöreästä möhkäleestä ja norsunluisista luista ja Iloisesta\njoulupäivästä. Miksikä toisena joulupäivänä kaikki istuivat\nyksiksensä Pümpelhagenissa. Mitä kauniita asioita Mukkel laverteli,\nja mitä Frans kirjotti kirjeessään; mikä viisas juoni pöllähti Fritz\nTriddelfitzin päähän, ja mitä Mari Möller sälytti matkalaukkuun. --\nMukkelin kylvö kasvaa kauniisti, ja pyssy laukee. -- Kaikki rakkaus\nraukee ja katoo! Viha saa voiton.\n\n\nJa niin oli nyt talvi tullut, ja ihmisten täytyi ottaa tämä kolkko\nvieras vastaan. No, jos hän oikeana talvena tulee, niin tulkoon vaan;\nmutta jos hän jouluna astuu sisään ovesta märässä karvatakissa ja tuo\ntuvan täyteen likaa ja hajahtaa traanisaappailta, silloin voi hän\nyhtä hyvin pysyä poissa. -- Mutta tällä kertaa tuli hän, niinkuin\nhän usein on tullut minun oveni eteen: hän tuli kellojen kilinällä\nja ruoskan roiskeella, ja kaksi höyryävää kimoa reen edessä ja hän\nhyppäsi ulos reestä, ihan kuin Wilhelm Sidenbollentinistä, ja hieroi\nvilustuneita poskiansa ja hutki käsivarsillaan ympäri ruumistansa --\nkerran -- toisen -- ja kolmannen: \"Hyvää huomenta, herra Reuter, minä\nolen täällä teitä noutamassa. Terveisiä herralta ja rouvalta, teidän\nei ole muuta tarvis kuin vaan istua rekeen, sillä jalkapeitteitä\nja vaippoja on reessä koko kasoja, ja huomenna on jouluilta, ja\npikku Hanni käski minun rientää hyvästi ja ajaa nelistä\". -- Niin,\njos hän sillä tavalla tulee, niin laulamme me molemmat, minun\nvaimoni ja minä: \"Terve, terve, sä vieraamme armas!\" ja sulatamme\nsitä vanhaa poikaa lasillisella viiniä ja istumme rekeen, ja nyt\nlähdetään -- kaksi penikulmaa tunnissa --, ja kun olemme saapuneet\nBollentiniin, sanoo Fritz Peters: \"Mitä vietäviä, kuinka olette niin\nkauvan viipyneet!\" ja rouva rupee heti hieromaan minun vaimoani ja\nottaa häneltä saalin pois hartioilta ja sanoo minulle: \"Setä Reuter,\nminä olen säästänyt teitä varten kukkakaalia ja keuhkomakkaraa;\" ja\nnuo molemmat armaat tyttöset, Liisa ja Anna, joita minä niin usein\nkannoin käsivarrellani, kun he vielä pieniä olivat, tulevat ja\nantavat vanhalle sedällensä suudelman ja syleilevät minun vaimoani,\nja Fritz ja Max, jotka jo ovat suuria kimnasisteja, tulevat ja\ntervehtivät meitä reippaalla kädenlyönnillä, ja pikku Hanni väijyy\nsillä aikaa sopivaa tilaisuutta, päästäksensä myös minun kimppuuni,\nja tarttuu vihdoin minun vasempaan sääreeni ja siinä täytyy minun\nnyt koko illan häntä laahustaa. Ja sitte esitellään pikku Ernst,\nperheen pesäpahna, ja me seisomme tuon ihmelapsen ympäri ja taputamme\nkäsiämme kummastuksesta, kuinka se pienokainen on edistynyt\nviisaudessa ja tiedossa, ja sitte tulee _isoäiti_. Ja nyt aikaa\ntalvi- ja jouluilo, ja joulukuusi sytytetään, ja joululahjat tulevat\nja niiden joukossa on yksi minun vaimoltani värsyn kanssa, ainoa\nmitä hän milloinkaan on sepittänyt, ja se alkaa: \"Täss' istuelen ja\nhikoelen...\" ja pitemmälle ei säveltä kestäkkään; sitä sorttia onkin\njo siinä kylläksi.\n\nJa sitte tulee ensimäinen joulupäivä, ja kaikki on niin juhlallista\nja Jumala könttää hienot lumisinkaleet maahan, ettei mitään melua\nkuulu. Ja toinen joulupäivä tulee, ja pastori Piper tulee rouvansa\nkanssa ja provasti tulee rouvanensa, ja sitte tulee Anna, minun\nlempilapseni, sillä hän kävi koulua minun luonani, ja sitte tulee\ntohtori Adamin rouva Ja yliamtmanni Schönemarkin rouva ja Luzie Dolly\nistuu heidän sylissänsä; ja sitte -- sitte tulee pyöreä, möhkäle\najaen ja tohtori Dolly istuu tämän möhkäleen vieressä ja vierittää\nmöhkäleen ulos reestä ja, jättää sen kahden palvelustytön huostaan,\njotka seisovat valmisna -- sillä he tietävät tehtävänsä -- he kehivät\nmöhkäleen päältä pois turkin ja vaipan, päälystakin ja jalkapeitteen,\nkunnes vihdoin oikeudenneuvos Schröder tulee sieltä näkyviin. Mutta\nvalmis ei ole hän vielä likimaillekaan, hänen on ensin istuminen\ntuolille ja Sofi tarttuu toiseen jalkaan ja Mari toiseen ja niin\nvedämme häneltä karvasaappaat pois jalasta, sillä minun täytyy pitää\nhänestä kiini, etteivät piiat tempaa häntä lattialle. -- Ja taas\ntulee reki! Ja ulos hyppää Rudolf Kurz -- mitä? Hän hyppää yli ajajan\nruoskan? -- ja perässä tulee Hilgendorf. Tunnetteko Hilgendorfia?\nHilgendorfia, meidän Rudolfimme isäntää? -- Ettekö? -- Ei olekkaan\ntarpeesen. Lyhyesti sanoen: Hilgendorf on luonnon ihme, hänellä on\nnorsunluiset luut -- \"paljasta norsunluuta!\" ja niin lujasta aineesta\non luonto rakentanut tämän tilanomistajan, että jokainen, joka lyö\nhäntä olkapäälle tai polvelle, saa sinimarjoja käteensä, -- ihan vaan\nnorsunluun tähden.\n\nJa sitte juodaan kahvia, ja oikeudenneuvos kertoo tarinoita, ihmeen\nkauniita tarinoita, ja kertoo niitä innolla, se tahtoo sanoa, hän\nsytyttää yhä uudestaan piippuansa, koska hän palan ajan takaa antaa\nsen sammua, ja niin tyhjentää hän vähitellen koko tulitikkulaatikon,\nja Max asetetaan vartavasten pitämään hänelle tulta varalla. Ja\nsitte pelataan whistiä mollain ja karonkkain ja kaikkien muiden\ntemppujen ja juonien kanssa, sillä muuten ei herra oikeudenneuvos\npelaa. Ja sitte syödään illallista, ja kun hanhenpaisti tulee\npöydälle, sepittää herra oikeudenneuvos kauniimmat runoelmansa\nmitä rohkeimmilla riimeillä, joita löytyy tahi joita ei löydy, ja\njokaisen soratuvan riimin perästä kilistetään laseja, ja kun sitte\nnousemme, puristamme toinen toisemme kättä ja erkanemme rauhassa\nja ystävyydessä toinen toisistamme, ja jokainen toivottaa iloista\nyhtymistä taas vuoden perästä!\n\nMutta näin ei tänä vuonna vietetty Pümpelhagenissa toista\njoulupäivää. Talvi oli kyllä tullut sinnekin, mutta se, mikä sen\ntekee suloiseksi, tuttavallinen yhteys sydänten välillä, se oli\njäänyt seisomaan ulkopuolelle ovea, se ei ollut tullut sisälle,\nvaan oli ottanut iloonkin takinliepeestä kiini ja pidättänyt senkin\nulkona. Jokaisella oli täällä omat ajatuksensa, kukaan ei vaihtanut\nrakkauttansa toisen kanssa, paitsi Fritz Triddelfitz ja Mari Möller,\nsillä he istuivat kumminkin toisen joulupäivän iltapuolella yhdessä\nja söivät mesileipiä, kunnes Fritz vihdoin sanoi: \"Nyt en jaksa enää,\nsillä näethän, Mari kulta, huomenna täytyy minun lähteä matkalle,\nviemään Demminiin kolme kuormaa nisuja; ja jos minä vielä enemmän\nmesileipiä söisin, voisi se olla minulle vahingoksi, ja sitä en\nminä kumminkaan mielelläni tahtoisi, ja minun on vielä sälyttäminen\nlaukkuun lainakirjaston kirjat, että Demminissä voin ne vaihtaa\ntoisiin, että meillä iltasin on jotakin lukemista\", ja niin puhein\nnousi hän istuimeltaan ja meni katsomaan rautikkotammaansa, ja Mari\nMölleristä tuntui siitä, kuin ei hän kokonaan omistaisi Fritzin\nsydäntä, vaan että se oli jaettu hänen ja tamman välille.\n\nEräässä toisessa huoneessa istui Hawermann yksinänsä ajatustensa\nkanssa, ja ne olivat yksvakaisia kyllä, kun hän arveli, että hänen\ntyönsä ja toimensa tässä mailmassa nyt olivat päättyneet ja että\nhänen tästä hetkestä ruveten oli istuminen joutilaana kädet ristissä;\nja surullisia olivat ne myös, kun hän muisteli, minkä lopun hänen\ntyönsä ja toimensa täällä oli saanut ja että se, mitä hän oli\nsiunaukseksi kylvänyt oli muuttunut kiroukseksi.\n\nJa taas eräässä toisessa huoneessa istui Aksel ja Frida, yhdessä\nkyllä, mutta kumminkin taas itseksensä, sillä kummallakin oli omat\najatuksensa eikä kumpikaan tahtonut ilmottaa niitä toiselle. He\nistuivat äänettöminä, Frida hiljaa itseksensä, Aksel harmissaan;\nyht'äkkiä kuului porokellon ääni pihalta ja Pomukkelskopp ajoi\nkuistin eteen. Frida otti kutimensa ja meni ulos ovesta: Akselin\ntäytyi yksin ottaa naapuri vastaan.\n\nPian tulikin nyt molempain herrain välillä sivistynyt keskustelu\nmaanviljelyksestä, hevoskasvatuksesta ja viljan hinnoista hyvään\nvauhtiin, ja juhlapäivän iltapuoli olisi tällä kertaa saanut\nviattomasi! ja rauhassa kuluneeksi, jollei Daniel Sadenwater olisi\ntuonut postilaukkua. Aksel aukaisi sen ja, sai sieltä käsiinsä\nkirjeen Hawermannille, hän oli jo antamaisillaan sen Danielille,\npehtorille vietäväksi, kun hän näki oman vaakunansa kirjeen\nsinetissä, ja likemmin sitä tarkasteltuansa, tunsi orpanansa käsialan.\n\n\"Vieläkö sitä penteleen komiljaa pitkitetään minun selkäni takana?\"\nhuudahti hän ja paiskasi kirjeen Danielille miltei päin silmiä:\n\"pehtorille!\"\n\nDaniel meni hämmästyneenä tiehensä, ja Pomukkelskopp kysyi oikein\nsydämellisesti, mikä sai nuoren herran niin suuttumaan.\n\n\"Eikö ole syytä suuttua, kun pöllöpää orpanani yhä vielä pitkittää\nmieletöntä yhteyttänsä tuon vanhan ketun ja hänen tyttärensä kanssa?\"\n\n\"Aa\", sanoi Pomukkel, \"ja minä luulin sen asian jo aikaa loppuneen.\nMinä olen kuullut, että teidän orpananne, saatuansa tietää huhun,\njota nyt kaikki ihmiset hokevat, äkkiä oli luopunut asiasta eikä enää\ntahdo siitä mitään kuulla\".\n\n\"Minkä huhun?\" kysyi Aksel.\n\n\"No, tuon huhun teidän pehtoristanne ja päivätyöläisestä, Kegel on\nkai hänen nimensä, ja niistä 2000 taalerista\".\n\n\"Kertokaa, mitä sanovat ihmiset?\"\n\n\"No, tiedättehän sen kai itsekin? Minä luulin, että te sentähden\nolette antaneet eron pehtorillenne\".\n\n\"Minä en tiedä mitään, kertokaa!\"\n\n\"No, sehän on yleisesti tunnettu. Ihmiset sanovat: Hawermann ja\npäivätyöläinen ovat olleet yksissä neuvoissa, he sanovat, että\npehtori siitä hyvästä, että hän päästi päivätyöläisen karkuun,\non saanut puolet taikka enemmänkin varastetuista rahoista ja\non hankkinut päivätyöläiselle väärän passin, jonka nojalla hän\nWismarissa otettiin merimieheksi\".\n\nAksel juoksi huoneessa edes takasin: \"Se ei ole mahdollista! Niin\nhävyttömästi olisi minua petetty!\"\n\n\"Ihmiset sanovat sitäkin, että he molemmat jo edeltäpäin olivat\nasiasta keskenänsä sopineet; mutta sitä en minä usko\".\n\n\"Ja miks'ei? Mitä oli sillä vanhalla lurjuksella minun selkäni takana\nvaimon kanssa haastelemista? Mies, joka muuten aina oli selvä, olisi\ntällä kertaa ollut juovuksissa!\"\n\n\"Niin, mutta senhän sanoi Rahnstädtin pormestari itse huomanneensa\".\n\n\"Ah, tuo pormestari! Mitäpä semmoisesta tuomarista asian tutkiaksi!\nJoku kankurin vaimo olisi muka tehnyt sen, hän olisi keskellä\nmaantietä ottanut päivätyöläiseltä rahat, ja miksikä luullaan sitä?\nSentähden että hän on tahtonut rikkoa tanskalaisen kultatukatin,\njonka hän oli löytänyt; sillä siinä pysyi vaimo lujana, ja tuon\nviisaan herra pormestarin täytyi laskea hänet irti\".\n\n\"Niin, ja se, joka sanoi nähneensä kultatukatin, kauppias Kurz, on\nHawermannin sukulainen\".\n\n\"Oh\", huudahti Aksel, \"vielä tuhannen taaleria antaisin minä, kun\nvaan pääsisin näiden ilkeyksien perille\".\n\n\"Se ei ole mikään helppo tehtävä\", sanoi Pomukkelskopp, \"mutta\nkaikkein ensiksi ottaisin minä milloin lähtee hän?\"\n\n\"Hawermann? Huomenna\".\n\n\"Niin, kaikkein ensiksi ottaisin minä hänen kirjansa, tarkasti\ntutkiakseni; ei voi tietää, ovatko nekään oikeassa kunnossa.\nTarkastakaa erittäinkin rahalaskuja; toisinaan voi tavata\nodottamattomia seikkoja. Hän on muuten hyvissä varoissa, koska hän\naikoo elää Rahnstädtissä koroillansa. No, hän onkin monta pitkää\nvuotta ollut hyvässä ammatissa; mutta, minä tiedän myös varmaan, että\nvanhuksen on täytynyt maksaa velkoja, jotka eivät olleet vähäpätöisiä\nHän on myöskin -- niinkuin minä sattumalta olen notarius Slusuhrilta\nkuullut -- lainaillut vähiä rahojansa, kenties talonkin rahoja,\nliikaa korkoa vastaan\".\n\n\"Oh\", huudahti Aksel, \"ja kun minä silloin häneltä pyysin\" -- tässä\nkeskeytti hän puheensa, ettei hän mitään ilmiantaisi; mutta hän\njoutui vihan vimmaan ajatellessaan, että Hawermann olisi silloin\nvoinut häntä auttaa, vaan ei ollut sitä tehnyt, kun hän ei ollut\ntarjonnut hänelle kylläksi korkeita kasvuja.\n\nTämän vilkkaan keskustelun perästä ei puhe enää tahtonut oikein\nsujua, sillä kummallakin heistä oli kyllä tekemistä omain ajatustensa\nkanssa; ja kun Pomukkelskopp, hyvin tyytyväisenä toimintaansa, meni\nkotia, jätti hän nuoren herran von Rambowin niin myrkylliseen,\nsapikkaasen mielentilaan, että häntä iletti koko mailma ja\nhän itsekin ja koko yönä saanut hän unta silmäänsä häijyiltä\najatuksiltansa.\n\nEräässä kolmannessa huoneessa Pümpelhagenin kartanossa oli myös\nhiljaista ja yksinäistä menoa; Hawermann istui pulpettinsa edessä,\nhänellä oli tilikirjansa edessänsä ja hän laski viimeisten kuukausien\ntilit vielä kerta läpitse, josko ne pitivät yhtä kassan kanssa. Niin\nkauvan kuin hän oli pitänyt taloutta nuoren herran kanssa, oli hän\njoka vuodenneljännes vienyt hänelle kirjansa ja oli tahtonut tehdä\ntiliä; mutta nuorella herralla milloin ei ollut aikaa, milloin sanoi\nhän: kyllä kai ne oikeassa ovat, luomatta silmäystäkään kirjaan, ja\nkerran sanoi hän, ettei Hawermann ollut ensinkään tarvis sitä hänelle\nnäyttää. Mutta tätä välinpitämättömyyttä ei Hawermann kumminkaan\ntahtonut hyväksensä käyttää, vaan hän oli päinvastoin pitänyt\nkirjaansa huolellisesti, niinkuin hän nuoruudesta asti oli tottunut\ntekemään, ja oli myös pakottanut Triddelfitzin joka viikko antamaan\nviljarätingit, ja jos ne eivät tarkasti pitäneet paikkaansa, oli hän\ntässä suhteessa Fritzille paljoa ankarampi kuin muissa asioissa.\n\nKun ukko nyt istui toimissansa, tuli Fritz sisään ja kysyi sitä ja\ntätä, mikä koski hänen matkaansa Demminiin, ja kun Hawermann oli\nhänelle käskynsä antanut ja hän oli lähtemäisillään, huusi vanhus\nhänen perästänsä: \"Triddelfitz, teillä on kai viljarätinkinne\nvalmisna?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Fritz, \"se tahtoo sanoa, minä olen sitä jo alottanut\".\n\n\"Minä pyydän, että te annatte sen minulle tänä iltana, ja että se on\ntarkempi kuin edelliset\".\n\n\"Kyllä vaan\", sanoi Fritz ja meni ulos ovesta.\n\nDaniel Sadenwater tuli ja toi pehtorille kirjeen; vanhus nousi\nistuimeltaan ja kävi akkunan ääreen, ja kun hän tunsi Fransin\nkäsialan, alkoi hänen sydämensä tulisemmin tykkiä, ja kun hän luki ja\nluki, tulivat hänen silmänsä kirkkaammiksi, suuri ilo sädehti hänen\nsydämeensä ja sulatti kaiken sen kylmyyden ja jään, mikä viimeisinä\naikoina sinne oli kokoontunut, ihan samalla tavalla kuin ulkona\naurinko sulatti lumen katoilta, niin että se tippui pisaroina hiljaa\nalas maahan. Hän luki lukemistaan, ja hänenkin silmänsä tulivat\nkosteiksi, ja hiljakseen tippuivat, hänen kyynelensä paperille.\n\nFrans kirjotti hänelle, että niinkuin hän oli kuullut, aikoi hän\nnyt lähteä Pümpelhagenista, että hän nyt siis oli varsin vapaa, ja\nettä kaikki estelyt, joita hänellä muuten oli ollut, nyt saivat\nsiirtyä pois hänen vilpittömän toivonsa tieltä, joka ei antanut\nhänelle mitään rauhaa ja joka pakotti hänen -- Hawermannin kiellosta\nhuolimatta -- kirjottamaan Lovisalle itse, ja kirjeen, joka muassa\nseurasi, pyysi hän Hawermannin antamaan tyttärellensä, niin, toivoi\nhän, varmaan, olisi kolme ihmistä tuleva onnelliseksi.\n\nVanhuksen kädet vapisivat, kun hän pisti lapsensa kirjeen\nlompakkoonsa, hänen polvensa horjuivat, kun hän rupesi kävelemään\nedes takasin lattialla, niin kovasti valtasi hänet se ajatus, että\nhän tällä askelella, jonka hän nyt oli ottava, oli ratkaiseva\nainoa lapsensa vastaisen kohtalon, oli se sitte onneksi tai\nonnettomuudeksi. Hän istahti sohvankulmaan, ja kului hyvä aika,\nennenkuin hän oli kylläksi levollinen, tätä asiaa maltilla\nmiettimään. Niin kuohuu meri aamulla hurjasti lainehtien ja\npuolipäivän aikaan ovat aallot asettuneet, mutta synkältä ja\nuhkaavalta näyttää vielä vesi, ja illalla kuvastelee veden tyynessä\npinnassa sininen taivas ja valkeat kesäpilvet ajelevat korkealla ja\nilta-aurinko sulkee koko kuvan kultaisiin puitteisin.\n\nNiin oli laita vanhuksenkin: kun nuo raivoisat aallot olivat\nasettuneet, rupesi hän miettimään; vakaisesti ja huolellisna arveli\nhän itsekseen, tekikö hän oikein, jos hän antoi suostumuksensa,\neikö hän rikkonut velvollisuuttansa vastaan, jos hän vastoin nuoren\nisäntänsä tahtoa suostui asiaan. Mutta mitä oli hänellä, tekemistä\nmiehen kanssa, joka kiittämättömyydellä oli häntä kohdellut,\njoka melkein häpeällä ajoi hänet pois? Ei mitään. Hän rohkaisi\nmielensä, hänen uljuutensa kohotti päätänsä, tämä uljuus, jonka\nriippuvassa asemassa niin usein on vaikeneminen, ja jota ainoastaan\nse tuntee, joka siinä on säilyttänyt puhtaan omantunnon. Hän ei\nkauvemmin tahtonut tukahuttaa parahinta, sydämellisintä tunnettansa\nymmärtämättömän poikanulikan tähden, hän ei voinut uhrata lapsensa\nonnea tyhmien aatelisten kujeiden vuoksi. Ja kun hän tästä\nepäilyksestä oli päässyt, loisti kauniin iltataivaan kuva veden\ntyyneltä pinnalta hänen silmiinsä, ja kauvan istui hän siinä ja näki\nmolempain lastensa vastaisuuden valkeina kesäpilvinä häilyvän veden\nyli, ja ilta-aurinko valaisi ulkona valkeata lunta ja valaisi sisällä\nhänen valkeita hiuksiansa.\n\nKun hän näin istui vaipuneena suloisiin ajatuksiin, tempaistiin ovi\nauki ja Kristian Degel syöksi sisään: \"Herra pehtori, teidän täytyy\ntulla, Rubenin tamma on saanut hirveän ähkytaudin, emmekä tiedä mitä\npitää tehdä\".\n\nVanhus hypähti pystyyn ja riensi talliin.\n\nTuskin oli hän mennyt, niin tuli Fritz Triddelfitz\nsisään matkalaukkunsa ja lainakirjaston kirjojen ja koko\ntilanomistajapukunsa kanssa, laski ne tuolille akkunan eteen ja\naikoi juuri sälyttää ne kaikki laukkuun, että hän Demminissä voisi\nkeikailla, kun hän samassa havaitsi Hawermannin tilikirjan, sillä\nvanhus oli kiireissään unhottanut sulkea pulpettinsa. -- \"Tämäpä\nsopii hyvästi\", sanoi Fritz, otti kirjan ja kirjotti siihen\nviljarätingin, mutta hänen täytyi istua akkunan ääreen, sillä alkoi\njo hämärtää.\n\nHän ei vielä ollut rätinkiänsä loppuun kirjottanut, kun Kristian\nDegel uudestaan syöksi sisään: \"Herra Triddelfitz, teidän täytyy mitä\npikemmin tuoda kaksi turnipsiraitia aitasta, meidän on kääriminen\ntamma märkiin raiteihin\".\n\nKun Fritz kuuli jalan astuntaa, pisti hän Hawermannin kirjan\ntaaksensa tuolille, ja kun Kristian nyt häntä joudutti ja pisti\naitanavaimen hänen käteensä, jätti hän kirjan sillensä ja riensi ulos\nhänen kanssansa. -- Tultuansa aitanovelle, kohtasi hän Mari Möllerin,\njoka tuli lehmiä lypsämästä.\n\n\"Mari kulta\", huusi Fritz, \"tehkää niin hyvin ja sälyttäkää minun\nkapineeni laukkuun, ne ovat tuolilla akkunan edessä, mutta älkää vaan\nunhottako kirjoja!\"\n\nJa Mari Möller teki, mitä käskettiin, ja kahmasi puoli hämärässä ja\nkokonaan rakkauden hommissa Hawermannin tilikirjan matkalaukkuun\nlainakirjaston kirjojen keralla.\n\nKun Hawermann tuli takasin tallista, sulki hän Pulpettinsa,\naavistamattakaan mitään pahaa, ja seuraavana aamuna matkasi Fritz\nTriddelfitz, kukon laulaissa nisukuormineen ja laukkuineen Demminiin,\naavistamatta myöskään mitään pahaa.\n\nKun vanha pehtori viimeisen kerran oli antanut päivätyöläisille\nkäskynsä, rupesi hän myös ajattelemaan omia asioitansa ja haalimaan\nkokoon kimsujansa, kamsujansa, että hän iltapuolella voisi lähteä.\nHän ei kuitenkaan ollut saanut niitä täydellisesti järjestetyiksi,\nkun Daniel Sadenwater tuli sisään ja käski hänen tulla herra von\nRambowin puheille.\n\nAkselilla oli ollut hyvin levoton yö; hänen paras puhdasrotuinen\ntammansa, josta hänellä oli ollut suuria toiveita, oli sairastunut,\nse myrkky, mitä Pomukkelskopp oli kuiskannut hänen korvaansa, oli\nhäntä vaivannut, se tottumaton asema, johon hän nyt joutui, kun hän\nitse otti talouden hoitoonsa, teki hänen mielensä katkeraksi, ja nyt\noli hänen antaminen Hawermannille hänen palkkansa ja vielä lisäksi\nne monet ennakkomaksut, joita vanhus oli hänen puolestansa työväelle\nsuorittanut, eikä hän tietänyt edes, kuinka paljo ne tekivät, tokko\nhänen rahansa niiden, maksamiseen riittivätkään. Pehtorinsa edessä,\njoka itse oli virastaan luopunut, ei hän voinut häpäistä itseänsä,\nhänen täytyi keksiä joku keino ja löytää joku syy, jonka tähden\nhänen ei ollut tarvis hänelle heti velkaansa maksaa. Semmoista syytä\non tuossa hopussa vaikea löytää; mutta _riidan_ voi aina saada:\ntoimeen, ja se saa käydä _syystä_. -- Viheliäinen keino, mutta hyvin\ntavallinen! Ja että se johtui Akselin mieleen, todistaa kuinka\nhirveällä vauhdilla hän miehenä ja aatelismiehenä oli alasmäkeä\nmennyt; mutta mikään ei saata heikkoa ihmistä niin sukkelasti\nharhateille kuin rahapula, erittäinkin jos ulkokuori on ylläpidettävä.\n\nKun Hawermann astui hänen huoneesensa, kääntyi Aksel akkunaan ja\nkatseli ulos: \"Onko tamma jo terve?\"\n\n\"Ei\", sanoi Hawermann, \"se on vielä kipeä; olisi kai paras, tuottaa\nhevoslääkäri\".\n\n\"Se on _minun_ asiani. Mutta\", lisäsi hän ja katseli tuijotteli yhä\ntuimemmin ulos akkunasta, \"syynä on se, ettei pidetä mitään huolta\ntallista, vaan syötetään eläimiä pilaantuneilla, tunkkeisilla\nheinillä\".\n\n\"Herra von Rambow, te tiedätte itse, että heinät tänä vuonna ovat\nsaaneet liian paljo vettä; mutta tunkkaisia eivät ne ole. Ja itse\nolette te ottaneet pitääksenne huolta puhdasrotuisista hevosista,\nsillä kun minä muutamia viikkoja sitten panin toimeen pienen\nmuutoksen tallissa, toruitte te minua siitä kovilla sanoilla kun\notitte puhdasrotuiset hevoset omaan huostaanne\".\n\n\"Niin kyllä! niin kyllä!\" huudahti Aksel ja siirtyi pois akkunan\nluota ja käveli edes takasin lattialla, \"se on samaa vanhaa virttä\".\nYht'äkkiä seisahtui hän Hawermannin eteen ja katseli häntä, mutta\nvähän epävarmasti: \"Te aiotte tänään lähteä?\"\n\n\"Niin\", sanoi Hawermann, \"viime suostumuksemme mukaan...\"\n\n\"Minun ei oikeastaan olisi tarvis\", puuttui Aksel hänen puheesensa,\n\"päästää teitä ennen pääsiäistä; uudenvuoden jälkeiseen päivään asti\npitäisi teidän kumminkin jäädä\".\n\n\"Se on oikein; mutta...\"\n\n\"No se onkin yhdentekevä\", huudahti Aksel taas, \"mutta tilit on meidän\nensiksi tarkastaminen. Menkää ja tuokaa kirjanne\". Hawermann meni.\n\nAksel keksi nyt hyvän keinon, miten päästä pulasta, jos rahoja ei\ntarpeeksi ollut. Kun Hawermann tuli kirjansa kanssa, voi hän sanoa,\nettei hänellä nyt ollut aikaa sitä tarkastaa, ja jos Hawermann sitä\nvaati, voi hän ottaa korkeat sääret selkäänsä ja sanoa: Uudenvuoden\njälkeisenä päivänä oli vasta sen aika. Mutta asia tuli hänelle vielä\nmukavammaksi; Hawermann ei tullut takasin. Hän odotti odottamistaan,\nHawermannia ei kuulunut, vihdoin lähetti hän Danielin ja hänen\nkanssansa tuli nyt vanhuskin, mutta, suuressa mielenliikutuksessa,\nihan kalpeana, ja huudahti, ovesta sisään astuessaan: \"Hyväinen\nJumala, mitä on minulle tapahtunut! Kuinka on se mahdollista, kuinka\non se tapahtunut!\"\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Aksel.\n\n\"Herra von Rambow\", huudahti Hawermann, \"eilen illalla minä päätin\nvilja- ja raharätingit, lukitsin kirjani pulpettiini ja nyt on se\npoissa\".\n\n\"Oo, sepä on kauniisti!\" huudahti Aksel ivallisesti ja se suloinen\nsiemen, mitä Pomukkelskopp eilen oli hänen sieluunsa kylvänyt, rupesi\nnyt itämään, kasvamaan ja rehevästi rehottamaan, \"tämäpä on varsin\nkauniisti! Kun kirjaa ei tarvittu, oli se yhä tarjona, ja nyt, kun\nsitä tarvitaan, on kirja poissa!\"\n\n\"Minä pyydän\", huudahti Hawermann tuskissaan! \"älkää tuomitko liian\näkkiä, se on löydettävä, se löydettämän\", ja niin puhein juoksi hän\ntaas ulos ovesta.\n\nVähän ajan perästä tuli hän taas: \"Sitä ei löydy\", sanoi hän heikolla\näänellä, \"se on varastettu\".\n\n\"Oo, sepä on lystiä!\" huudahti Aksel ja, saatti itsensä edes ja\ntakasin juoksemisella teeskenneltyyn raivoon, \"välistä ei täällä\nensinkään varasteta -- niinkuin minun 2000 taalerini laita oli -- ja\nvälistä täällä taas on välttämättömästi varkaus tapahtunut; ihan sen\nmukaan, kuinka teidän asianne vaativat\".\n\n\"Jumalan tähden! Jumalan tähden!\" huudahti vanhus, \"antakaa minulle\naikaa, herra!\" Ja hän löi kätensä ristiin: \"Hyvä Jumala! Minun\nkirjani on poissa\".\n\n\"Jaa\", huudahti Aksel, \"ja päivätyöläinen Regel on myös poissa, ja\nihmiset tietävät, _kuinka_ hän pois on päässyt, ja minun kaksituhatta\ntaaleriani on myös poissa, ja ihmiset tietävät, _mihin_ ne ovat\njoutuneet. Oletteko nekin panneet kirjaan?\" kysyi hän ja lähestyi\nHawermannia ja katseli häntä tuimasti silmiin.\n\nVanhus katsahti häneen, hän katsahti ympärillensä, missä hän\noikeastaan oli, hänen kätensä, jotka hän oli ristiin laskenut,\nerosivat toisistansa, ja hänen jäsentensä läpi kulki hirmuinen\nvavistus, ikäänkuin särkisi valtava virta jääpeitteen, ja veri\nsyöksyi hänen jäsentensä kautta hänen kasvoihinsa, niinkuin vihaisen\nvirran vesi, kun se vapautuu ja ajaa jäämöhkäleet korkeihin kasoihin\nja murtaa tokeet: \"Kavahtakaa teitänne, ihmislapset!\"\n\n\"Konna!\" huusi hän ja syöksi Akselin kimppuun, joka oli peräytynyt,\nnähdessänsä vanhuksen vimmastuvan. \"Konna!\" huusi hän, \"minun\nkunniallinen nimeni...!\"\n\nAksel haparoi nurkassa, jossa hänen pyssynsä oli.\n\n\"Konna!\" huusi vanhus, \"sinun pyssysi ja minun kunniallinen nimeni!\"\nja syntyi nyt kiivas taistelu ja ottelu pyssystä, vanhus oli\ntarttunut ylhäältä pyssyn piippuun ja koetti vääntää sitä pois hänen\nkäsistänsä. Yhtäkkiä laukesi pyssy.\n\n\"Herra Jesus!\" huusi Aksel ja kaatui selällensä sohvalle; ja vanhus\nseisoi hänen edessänsä ja piti pyssyä kädessänsä.\n\nOvi tempaistiin auki ja nuori rouva juoksi läpi kruutin savun Akselin\nluoksi: \"Jumalan tähden! Mitä täällä on tapahtunut?\" ja kaikki se\nrakkaus, joka ennen oli hänen sydämessään Akselia kohtaan sykkinyt,\npuhkesi nyt kuin kirkas säde niiden pilvien läpitse, jotka sitä\nolivat peittäneet; Frida heittäytyi maahan hänen viereensä, hän\nrepäisi auki hänen vaatteensa: \"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Verta!\"\n\n\"Ole huoletta!\" sanoi Aksel ja koetti nousta seisoalle, \"haava on\nkäsivarressa\".\n\nVanhus seisoi liikkumattomana siinä, pyssy kädessä, virta oli\nperäytynyt takasin, mutta monen ihmisen onnen oli se hävittänyt\nja vihannilla niityillä ja viljavilla pelloilla virui nyt liejua\nja hietaa, ja näytti siltä, kuin ei enää milloinkaan siinä mitään\nkasvaisi.\n\nDaniel tuli juosten sisään ja sisäpiika, ja niiden, avulla pantiin\nAksel sohvalle ja riisuttiin häneltä takki. Haulit olivat ruhjonneet\nkäsivarren kamalasti ja veri vuosi virtana lattialle.\n\n\"Lääkäriä noutamaan!\" huusi nuori rouva ja koetti tukkia veren\njuoksua liinoilla, mutta kaikki, mitkä käsillä olivat, eivät\nsiihen riittäneet, hän katsahti ylös, noutamaan enemmän, ja hänen\noli meneminen Hawermannin ohitse, joka vielä yhä seisoi siinä\njäykistyneenä ja katseli kalpeana herraansa. \"Murhaaja!\" huudahti\nFrida hänelle, mennessään ulos; \"murhaaja!\" huusi hän toistamiseen,\npalatessaan takasin. Vanhus ei virkkanut mitään, mutta Aksel kohotti\nitseänsä vähän ylös ja sanoi: \"Ei, Frida, ei! siihen on hän viaton\",\nsillä vääryyttä rakastava ihminenkin antaa Jumalalle kunnian,\ntunteissaan Jumalan käden likeltä koskevan hänen elämänsä lankaa;\n\"mutta\", lisäsi hän, sillä totuttua tapaansa, puolustella itseänsä\nsyyttämällä toista, ei hän voinut heittää, \"petturi on hän ja varas.\n-- Menkää ja älkää tulko enää minun näkyviini!\"\n\nVeri syöksähti taas vanhuksen kasvoihin, hän aikoi jotakin sanoa,\nmutta nähdessänsä nuoren rouvan kääntyvän poispäin hänestä, meni hän\nhoiperrellen ulos ovesta.\n\nHän meni kamariinsa: \"petturi on hän ja varas\", pyöri hänen\npäässänsä; hän istui akkunan viereen ja katseli ulos pihalle, hän\nnäki kaikki mitä siellä tapahtui, mutta kaikki oli kuin unennäköä;\n\"petturi on hän ja varas\", sen yksistään ymmärsi hän, se yksistään\noli todellisuutta. Kristian Degel ajoi ulos kartanolta, hän tiesi\nvarsin hyvin, että hän meni lääkäriä noutamaan, hän tempaisi akkunan\nauki, hän aikoi huutaa hänelle, että hän ajaisi niin kovasti kuin\nmahdollista; mutta -- \"petturi on hän ja varas\", tunki ehdottomasti\nhänen suuhunsa. Hän sulki akkunan. Mutta kirja! Kirja täytyi löytyä\n-- kirja! Hän repi auki arkut ja lippaat, joihin hän oli sälyttänyt\ntavaroitansa, hän levitti kimsunsa ja kamsunsa lattialle, heittäytyi\npolvillensa -- ei rukoilemaan, sillä \"petturi on hän ja varas\", hän\nsohi kepillänsä kaapin alle, pulpetin alle ja sängyn alle: kirja\ntäytyi löytyä, kirja! Mutta turhaan! -- \"Petturi on hän ja varas\".\n-- Hän seisoi uudestaan akkunan ääressä, hän katseli taas ulos;\nmutta hänellä oli keppi kädessä, mitä teki hän kepillä? Tahtoiko hän\nmennä ulos? Tahtoi, hän tahtoi mennä ulos, hän tahtoi mennä pois,\npois täältä, pois! Hän pani lakin päähänsä, hän meni ulos ovesta,\nulos portista. Mihinkä? Yhdentekevä! Ihan yhdentekevä! Mutta vanha\ntottumus ajoi hänet Gürlitzin tielle. Vanhalla tiellä tulivat hänelle\nvanhat ajatukset: \"Lapseni! Minun lapseni!\" huudahti hän, \"minun\nkunniallinen nimeni!\" Hän piteli povitaskuunsa -- niin, siellä oli\nlompakko, siellä oli kirje hänen tyttärellensä. Mitä arvoa oli nyt\nsillä? Hän oli hävittänyt lapsensa onnen, hänen kunniallisen nimensä\nja tuon onnettoman laukauksen kanssa oli se iäksi päiväksi hävinnyt\nja ensimäiset katkerat kyynelet tihkuivat hänen silmistänsä ja\nniiden kanssa hyvän omantunnon tunne ja levitti lempeällä kädellään\nlievitystä hänen ahdistettuun sieluunsa -- mutta hänen kunniallinen\nnimensä ja hänen lapsensa onni oli iäksi päiväksi mennyt. -- Oi,\nkuinka onnellisena oli hän eilen istunut kamarissaan, kirje kädessä,\njonka Frans oli kirjottanut hänen tyttärellensä, minkä autuuden oli\nse kirje Lovisalle tuova, mikä onnellisuus oli siitä kukostava,\nkuinka kauniiksi oli hän kuvaillut vastaisuutta! Ja nyt oli tämä\nkaikki mennyt ja kadonnut, ja se häpeäpilkku, joka häneen oli\npainettu, poltti hänen ainoan lapsensa sydäntä ja oli sitä kalvava,\noli sen kuluttava. Mutta mitä oli hänen lapsellansa sen kanssa\ntekemistä? Mikä voi olla hänen onnensa esteenä? Ei! ei! Kirous ja\nhäpeä, jonka isä on saanut, mene perintönä lapsille neljänteen\npolveen asti, ja se sama piikkiaita, joka erotti hänen kunniallisista\nihmisistä, oli myös hänen lapsensa onnen esteenä. -- Mutta hän oli\nviaton. -- Kukapa siitä välitti, jos hän sitä sanoi? Kenenkä valkean\nviattomuuden puvun mailma kerran on lialla tahrannut, hänen on\nmatkaaminen mailman läpi samassa puvussa, kukaan ei pese häneltä sitä\npuhtaaksi, ja vaikka Herra taivaasta tulisi ja ihmeitä tekisi, että\nviattomuus ilmi tulisi -- mailma ei sitä usko.\n\n\"Oo\", huudahti hän, \"minä tunnen mailman!\" Hänen silmänsä tapasivat\nGürlitzin, Pomukkelskopin herraskartanon, ja eräästä hänen sydämensä\nsopukasta, jonka hän iäksi päiväksi oli suljetuksi luullut, nousi\npimeä hahmu ja levitti mustat siipensä hänen ylitsensä, niin ettei\nkirkas talviauringon säde enää häntä tavannut, se oli viha, joka\nhänessä syttyi; se surkuttelemisen kyynel, jonka hän lapsensa tähden\noli itkenyt, kuivui hänen silmistänsä, ja ääni, joka ehdottomasti\noli päässyt hänen huuliltansa, kuului taas: \"petturi on hän ja\nvaras;\" ja tuo musta hahmu liikutti siipiänsä ja kohensi tulta, joka\nilmilieskana hehkui ulos hänestä: \"Hän on siihen syypää, kyllä me\nvielä kerran suoritamme välimme!\"\n\nHän kävi läpi Gürlitzin, katsomatta oikealle tai vasemmalle\npuolellensa, kaikki, mikä kerta hänelle täällä oli rakasta ollut, oli\nkadonnut, hänellä oli vaan vihansa kanssa tekemistä, ja se ajoi häntä\nsuorastaan yhtä määrättyä päämaalia kohden.\n\nBräsig seisoi tienvarrella pappilan ladon vieressä, hän kävi\nHawermannia vastaan: \"Hyvä huomenta, Kaarlo. No, mitenkäs voidaan?\nMutta mikä sinun on?\"\n\n\"Ei mikään, Bräsig. Mutta anna minun olla, anna minun olla yksin.\nTule huomenna Rahnstädtiin, tule huomenna!\" ja niin puhein meni hän\nhänen ohitsensa.\n\nKun hän Gürlitzin toisella puolella tuli töyräälle, jolta Aksel\nensimäisen kerran oli näyttänyt kauniin maatilansa Pümpelhagenin\nnuorelle rouvallensa, ja jossa ilo oli saanut Fridan sydämen\nsukkelammin sykkimään, seisahti hän; tämä oli viimeinen paikka,\njosta hän voi nähdä sen paikan, jossa hän oli elänyt niin onnellisia\nvuosia, jossa hän oli saanut kärsiä aina sydänvereen saakka, jossa\nhänen kunniansa ja onnensa oli maahan tallattu. Silloin kiehui ja\nkuohui hänen sielussansa: \"Kurja mies parka! Valehtelia!\" -- Ja\nrouva? \"Murhaaja!\" sanoi hän minulle ja vielä kerran \"murhaaja!\" ja\nsanottuansa suustansa tämän hävyttömän sanan, kääntyi hän minusta\npois. \"Teidän turmionne on pian tuleva, minä olisin sen voinut ja\ntahtonut estää; uskollisesti kuin koira olen minä teitä vartioinnut;\nja kuin koiran olette te ajaneet minun pois luotanne; mutta...\" hän\npitkitti matkaansa Rahnstädtiin ja viha levitti mustat siipensä hänen\nylitsensä.\n\n\n\n\nLuku 31.\n\nMiksikä Lovisa kävi Gürlitzin tietä pitkin ja miksi hän katseli\nlänttä kohden, kunnes kyynelet tulivat silmiin. -- Hawermann pastorin\nrouvan kanssa, ja pastorin rouva toivoi, että pastori vielä eläisi.\n-- Bräsig kertoo ystävällensä Kaarlolle pitkiä tarinoita entisistä\najoista. -- Kalpea hahmu, eli isä ja lapsi. -- Bräsig rupee omin\npäinsä liittoon Pomukkelskoppia vastaan, sentähden nimittäin ettei\nhän tahdo olla harakkana. -- Rukkaset. -- Bräsig ajaa kankuri\nRührdanzin kanssa pitkin maantietä ja he haastelevat toinen toisensa\nkanssa, tarvitseeko papereita pässikin. -- Bräsig puhuu armollisen\nrouvan kanssa karrikkeista, ja Fritz Triddelfitzin täytyy tulla\nesille Mari Möllerin kanssa. -- Miksikä Pomukkel aina käytti paksua\nkaulavaatetta.\n\n\nRahnstädtissä oli pastorin rouvan luona joulunjälkeisenä päivänä\nankara kiire ja juokseminen ylös ja alas rappusia myöden, sillä\nLovisa teki viimeisiä, valmistuksiaan isänsä vastaisessa asunnossa\nja kun hän jo luuli kaikki kunnossa olevan, puuttui vielä, yhä yhtä\nja toista, mitä hän voi tehdä isänsä mukavuudeksi. Päivällisen aika\ntuli, mutta hänen isänsä ei ollut vielä tullut, ja hän oli kuitenkin\nvalmistanut, häntä varten sijan pöytään.\n\n\"Minä en tiedä, miten on laita\", sanoi hän pastorin rouvalle, \"mutta\nminua pelottaa niin\".\n\n\"Mitä?\" huudahti rouva Behrens, \"olet vasta neljänneksen vuotta ollut\nkaupungissa ja rupeet jo aavistuksia saamaan, niinkuin muutkin teetä\nsärpivät kaupungin naiset? Mihinkä on minun reipas maalaistyttöni\njoutunut?\" ja hän taputteli samassa kasvatustytärtänsä oikein\niloisesti ja ystävällisesti poskille.\n\n\"Ei\", sanoi Lovisa ja tarttui pastorin rouvan ystävälliseen käteen ja\npiti sitä lujasti omassaan, \"semmoiset epämääräiset aavistukset eivät\nminua vaivaa, mutta minä pelkään todellakin kovasti, voiko isä työn\npuutteessa täällä viihtyä ja perehtyä kaupungin elämään\".\n\n\"Lapsi kulta, sinä ajattelet juuri kuin olisi Rahnstädt pääkaupunki;\nei -- Jumalan kiitos! -- hanhet käyvät täällä avojaloin yhtä hyvin\nkuin Pümpelhagenissa, ja jos isääsi ilahuttaa maanviljelystoimet niin\nvoipi hän katsella, kuinka naapurimme oikealla kädellä ajaa lantaa\n_kahdella_ ja naapurimme vasemmalla kädellä _kolmella_ hevosella,\nja jos häntä miellyttää keskustelu sillä alalla, niin on hänen vaan\ntarvis käydä talonisäntämme Kurzin puheille, hän on kertova hänelle\nniin paljon niittyjen vouraamisesta ja kaupungin sonneista, että hän\non saava niistä yhtä kylläksensä kuin mekin\".\n\nLovisa naurahti ja kun ruoat oli korjattu päivällispöydältä, sanoi\nhän: \"Niin, äiti kulta, menkää nyt vähän levähtämään, minä tahdon\nkäydä taipaleen matkaa Gürlitzin tietä, eiköhän isä mahda tulla\nvastaani\".\n\nHän otti päälystakkinsa yllensä, pani lämpimän myssyn päähänsä\nja kävi pitkin tietä, jonka kohta alusta ruveten oli valinnut\nkävelypaikaksensa, sillä se vei hänet lähemmäksi sitä paikkaa, jossa\nhän oli niin onnellinen ollut, ja kun hänellä oli ollut enemmän\naikaa, oli hän tavallisesti käynyt aina sille töyräälle asti, josta\nhän voi nähdä Gürlitzin kylän, kirkon, pappilan ja kirkkotarhan, ja\nkun hänellä oli ollut vielä enemmän aikaa, oli hän poikennut hetkeksi\nLiinan ja Gottliebin luoksi ja oli puhellut pajatellut entisistä ja\nnykyisistä ajoista. Hän astui astumistaan, hänen isänsä ei tullut,\nitätuuli puhalsi häntä päin silmiä ja sai hänen poskensa rusottamaan,\nniin että hänen herttaiset kasvonsa loistivat tuon pimeän hunnun alta\nkuin kirkas kevätpäivä, tullessaan näkyviin synkistä sadepilvistä ja\ntäyttäen mailman toivolla ja ilolla. Mutta vesi tuli hänen silmiinsä;\noliko siihen syynä vastainen itätuuli? Vai oliko syynä että hän\nniin tarkasti tirkisteli, nähdäksensä isäänsä? Vai vaikuttivatko\najatukset sen? Ei, itätuuli ei ollut siihen syynä, sillä Lovisa oli\nseisahtanut ja katseli länttä kohden ja silmät olivat kumminkin\ntäynnä kyyneleitä, eikä syynä ollut isäänsä tirkisteleminenkään,\nsillä Lovisa katseli päinvastaiselle suunnalle, tuonne, missä\naurinko tulipunaisena pallona vähitellen teki laskua mustain\nkuusien taaksi; sitte oli vihdoinkin syynä kai hänen ajatuksensa.\nSemmoiset ajatukset, jotka herättävät milloin iloa, milloin surua\nnuoressa sydämessä, jotka ympäröivät sitä ruususeppeleillä, niin\nettä se välistä riemuitsee taivaasen asti sanomattomasta onnesta,\nvälistä taas on pakahtumaisillaan itkusta, kun ruususeppeleiden\npiikit repivät sydäntä veriseksi. -- Mutta miksikä kääntyi hän\nlänttä kohden? Ah, hän tiesi, että siellä oli hän, jolta suloisimmat\ntervehdykset tulivat hänen sydämellensä.\n\n    \"Länttä kohden, länttä kohden\n    Lennä vieno siipi!\n    Sinua mua kuollessainkin\n    Haluin vielä viepi!\"\n\nkuiskaili hän ja lensi punaseksi sen salaisen, suloisen tunteen\nvallassa, joka tuli ilmi hänen sydämestänsä, ruusunpunaseksi lensi\nhän kuin kaunis kevätpäivä, joka mennessään maillensa kultaa pilvet\nja ennustaa uutta ihanaa päivää huomiseksi.\n\nHän käveli edespäin aina sille töyräälle asti, jolla hänen vanha\nisänsä pari tuntia sitte oli seisonut ja vuodattanut ulos kaiken\nsen katkeruuden, jolla ihmiset olivat hänen maljansa täyttäneet.\nLovisa seisoi samalla töyräällä ääneti ja katseli Pümpelhagenia ja\nGürlitziä kohden, ja kaikki se rakkaus, mitä ihmiset näillä seuduilla\nolivat hänelle osottaneet, täytti hänen sydämensä, ja mitä vanhuksen\nahdistettu sydän vihassa ja kiukussa tässä oli syntiä tehnyt, sen\npyyhki tyttären rukous ja rakkauden ja kiitollisuuden kyynelet pois\nsiitä taulusta, johon kaikki on kirjotettu.\n\nRahnstädtistä oli Gürlitziin penikulma ja talvipäivän aurinko oli jo\npian laskemaisillansa taivaalta; Lovisan täytyi palata kotia. Samassa\nnäki hän miehen tulevan Gürlitzistä päin; se voi olla hänen isänsä,\nhän jäi vielä seisomaan tuokioksi aikaa paikallensa ja katseli\ntähysteli: ei, hänen isänsä ei se ollut! ja hän kävi taipaleen matkaa\nedelleen, katsahti taas taaksensa ja nyt näki hän, että se oli\npehtori Bräsig, joka tuli suorastaan häntä kohden.\n\n\"Herranen aika, Lovisa! mitä? Sinä seisot täällä, keskellä maantietä\ntässä tuimassa tuulessa? Miks'et mene sinä pappilan nuoren herrasväen\nluoksi?\"\n\n\"Ei, pehtori Bräsig, tänään en sinne aio. Minä lähdin vaan\ntavottamaan isääni\".\n\n\"Mitä? Kaarlo Hawermann? Eikö hän vielä ole teidän luonanne?\"\n\n\"Ei, ei vielä!\"\n\n\"No, mutta hän matkasi kumminkin jo tänään aamupuolella noin\npuoli-kahdentoista aikaan läpi Gürlitzin\".\n\n\"Hän on jo täällä ollut? Jumalan tähden, mihinkä hän sitte on\njoutunut?\"\n\nNyt johtui Bräsigin mieleen, kuinka kurjalta Hawermann näytti, ja\nhavaitessansa tuon rakkaan lapsen levottomuuden, sanoi hän, häntä\nlohduttaaksensa: \"Niin, meidän, nimittäin maamiesten, laitamme\non usein omituista laatua; yhdellä on tekemistä siellä, toisella\ntäällä; mahdollista, että hän on poikennut tästä oikealle kädelle\nGülzowiin; mahdollista, että hän jo on Rahnstädtissä ja ostelee\nsieltä yhtä ja toista. Mutta minä\", lisäsi hän, \"minä tulen nyt sinun\nkanssasi, lapsi kulta, minulla on myös asiaa Rahnstädtiin ja viivyn\nsiellä yötä, sillä minä aion ottaa takasin tuolta rikkiviisaalta\nsiirappisissiltä, Kurzilta, ne kolme taaleria, jotka hän viime erällä\nvoitti minulta bostonpelissä. Tänään on nimittäin peliseura koossa\".\n\nKun olivat vähän matkaa taivaltaneet, ajaa karauttivat eräät kääsit\nheitä vastaan Rahnstädtistä päin. Niissä oli Kristian Däsel tohtori\nStrumpfin kanssa. Tohtori käski seisattaa: \"Oletteko jo kuulleet?\nHerra von Rambowille on onnettomuus tapahtunut jahtipyssyllä, hän on\nampunut käsivartensa ruhjoksi. Mutta minulla ei ole enempää aikaa,\nkyytimiehen on jo kauvan ollut odottaminen minua; minä en ollut\nkotona. Anna mennä!\" Hän ajoi hyvää vauhtia edelleen.\n\n\"Mitä tämä on?\" huudahti Lovisa, \"minun isäni olisi lähtenyt\nPümpelhagenista semmoisen onnettomuuden aikana. Se ei voi olla\nmilloinkaan mahdollista\".\n\n\"Onnettomuus voi olla tapahtunut hänen lähdettyänsä\", sanoi Bräsig,\nmutta, muistellessaan Hawermannin tänaamullista onnetonta muotoa, ei\nuskonut hän itsekään selitystänsä.\n\nLovisa kävi yhä tuskallisemmaksi ja joudutti kulkua. Isänsä\nviipymisen ja tuon onnettoman tapauksen välillä Pümpelhagenissa ei\nhän voinut mitään yhteyttä löytää, mutta kuitenkin tuntui hänestä,\nkuin riippuisivat ne toinen toisestansa.\n\nSillä aikaa oli Hawermann saapunut pastorinrouvan luoksi\nRahnstädtiin. Hän oli poikennut pois suoralta tieltä ja käynyt\nsyrjäteitä, että hän rauhottuisi, ja ettei hän semmoisessa hirveässä\nmielentilassa ilmaantuisi lapsensa silmäin eteen. Kun hän nyt astui\nsisään pastorin rouvan luoksi, oli hänen mielensä tosin rauhottunut,\nmutta se hirmuinen taistelu, jonka hän vähän ennemmin oli sydämessään\nkestää saanut, oli jättänyt jälkeensä häneen hermottomuuden ja\nväsymyksen, joka sai hänen näyttämään kymmentä vuotta vanhemmalta\nja joka heti oli sattuva tuon pienen rouvan silmiin. Rouva Behrens\nkavahti pystyyn, antoi kahvin, jonka kanssa hän juuri puuhaili,\nkiehua ylitse, ja huudahti: \"Taivaan pyhät, Hawermann, mikä teitä\nvaivaa? Oletteko kipeä?\"\n\n\"En! -- Kyllä kai, minä luulen sitä. - Missä on Lovisa?\"\n\n\"Hän meni teitä vastaanottamaan, ettekö häntä ole tavanneet? Mutta\nistukaa toki! Herranen aika, te näytätte niin riutuneelta\".\n\nHawermann istui ja katseli ympärilleen huoneessa, oliko hän yksin\npastorin rouvan kanssa.\n\n\"Hawermann, sanokaa minulle, mikä teitä vaivaa?\" sanoi pieni rouva\nBehrens ja tarttui Hawermannin uupuneihin käsiin.\n\n\"Minusta ei ole enää mihinkään; minun on tästä lähin heittiönä ja\nkunniattomana ihmisenä vaeltaminen matkaani mailmassa\".\n\n\"Oo, ei suinkaan! ei suinkaan! Älkää semmoista sanoko!\"\n\n\"Että minulta otettiin tilaisuus työtä tekemään, sen olisin voinut\nkestää, vaikka kyllä raskaalla mielellä; mutta että minun myös on\nmenettäminen kunniallinen nimeni, se kirventelee minun sydäntäni,\nsitä en voi minä kestää\".\n\n\"Ja ken tahtoo teiltä sen ottaa?\" kysyi pastorin rouva ja katseli\nhäntä oikein vilpittömästi silmiin.\n\n\"Ne, jotka sen parhaiten voivat tehdä, herra von Rambow ja hänen\nrouvansa\", sanoi vanhus ja rupesi kertomaan, mitä tapahtunut oli,\nsortuneella äänellä ja usein keskeytyen; mutta kun hän viimein\nlopetti puheensa sillä, että se nuori rouvakin oli hänen hylännyt,\noli kääntänyt hänelle selkänsä ja antanut hänen varkaana ja petturina\nmennä tiehensä, silloin pääsi viha taas valloilleen hänessä,\nhän hypähti ylös tuolilta ja käveli säihkyvin silmin ja nyrkkiä\npuristellen edestakasin huoneessa, ikäänkuin tahtoisi hän käydä\ntaisteluun koko pahaa mailmaa vastaan.\n\n\"Oo\", huudahti hän, \"jospa siinä olisi kaikki! Mutta he ovat\nsatuttaneet minua pahemmin kuin he aavistaa voivat, he ovat vetäneet\nminun lapseni onnen minun onnettomuuteeni. Tuossa! lukekaa, rouva\nkulta!\" ja hän antoi rouva Behrensille Fransin kirjeen.\n\nRouva Behrens luki, paperi rytisi hänen kädessänsä, niin suureen\nmielenliikutukseen oli kertomus hänen saattanut; Hawermann seisoi\nhänen edessänsä; ja katseli häntä luopumatta.\n\n\"Hawermann\", sanoi rouva Behrens ja tarttui hänen käteensä,\nluettuansa kirjeen loppuun, \"ettekö havaitse Jumalan sormea: mitä\ntoinen orpana teitä vastaan on rikkonut, sen toinen taas palkitsee\".\n\n\"Ei, rouva kulta\", sanoi Hawermann tylysti \"minä olisin todellakin\nsemmoinen konna, joksi mailma minua tästä lähin on nimittävä, jos\nminä rehellisen, mitään pahaa aavistamattoman miehen huoneesen veisin\nvaimon, jonka nimi on tahrattu. Köyhä ja kunniallinen! Se kävisi\nlaatuun. Mutta kunniaton? -- Ei milloinkaan!\"\n\n\"Ah, Jumalani!\" huudahti pieni rouva, \"missä on nyt minun pastorini?\nJospa hän nyt olisi saapuvilla! Hän voisi auttaa ja neuvoa\".\n\n\"Sitä hän voisi\", sanoi Hawermann hiljaa itseksensä. \"Minä en\nvoi!\" huudahti hän, \"minun lapseni on seuraaminen omaa neuvoansa ja\nteidän, on häntä auttaminen, te olette enemmän kehittäneet hänen\ntunnettansa oikeuden ja vääryyden suhteen, kuin minä valitettavasti\nolen tehdä voinut. Jos minun lapseni tästä huolimatta pitää\noikeana ja kunniallisena suostua tarjomukseen, ja jos te itse sen\nhyväksytte, niin olkoon menneeksi! Minä en tahdo millään tavalla\nhänen päätökseensä vaikuttaa, minä en tahdo häntä nähdä, ennenkuin\nhän on päätöksensä tehnyt. Tässä kirje Fransilta hänelle, antakaa se\nhänelle ja kertokaa hänelle edeltäpäin, mitä tapahtunut on; niinkuin\nminä asian teille olen kertonut, niin on tapahtunut. Minä menen\nhuoneeseni; minä en voi, minä en saa siihen kädelläni puuttua\".\n\nHän meni ulos ovesta, mutta hän kääntyi taas takasin: \"Rouva kulta,\njos te katsotte sen hänen onneksensa -- minusta ei mitään väliä tule\npitää -- unhottakaa, mitä minä äsken sanoin! Minä tahdon tehdä, mitä\nvoin, että minun häväisty nimeni pysyy piilossa\".\n\nHän meni taas ulos ovesta ja portaalla jupisi hän itseksensä: \"Minä\nen voi toisin, minä en voi toisin tehdä\" Kun hän kamarissaan istahti\nsohvaan ja ympärillänsä näki, kuinka hänen tyttärensä oli kaikki\nkauniisti siivonnut ja järjestänyt, peitti hän kasvonsa käsillänsä\nja itki hiljaa itseksensä: \"Ja tästä kaikesta pitää minun luopua?\"\nsyvästi huoahti hän: \"Ja miks'en sitä tekisi? Miks'en sitä tekisi?\nJos se on hänen onneksensa\", huudahti hän, \"niin en tahdo häntä enää\nollenkaan nähdä\".\n\nUlko-oven kelloa soitettiin, hän kuuli Bräsigin äänen, hän kuuli\nlapsensa heleän tervehdyksen. Kaikki kävi taas hiljaiseksi. Hän\nkuulteli jokaista hivausta. Nyt kertoi pastorin rouva, mitä\noli tapahtunut, nyt revittiin rikki se sydän, jota hän rakasti\nhellimmästi. Vitkalleen läheni jalanastunta ylös portaita myöden.\nBräsig tuli sisään, hän näytti niin tyyneltä ja levolliselta, kuin\nolisi kuolema kulkenut hänellä vieraana, hänen kulmakarvansa, jotka\nhän muuten kohotti korkealle ilmaan, kun jotakin tavatonta tapahtui,\nriippuivat nyt raskaina alas peittäen hänen silmänsä, hän ei sanonut\nmitään muuta kuin: \"Minä tiedän, Kaarlo, minä tiedän kaikki\", ja\nistui ystävänsä viereen sohvalle.\n\nNiin istuivat he kauan illan hämärässä kumpikaan ei lausunut\nmitään; vihdoin haparoi Bräsig Hawermannin kättä: \"Kaarlo\", sanoi\nhän, \"me olemme tunteneet toinen toisemme jo pian viisikymmentä\nvuotta. Muistat kai vielä vanhan Knirkstädtin luona? Mikä ihana\nnuoruuden aika on meillä ollut! Aina tyytyväisiä ja iloisia! Ja\nlukuun ottamatta paria tyhmää tekoa, joita minä autin sinua toimeen\npanemaan, ei ole meissä mitään muuta moittimista. -- Kaarlo se on\ntodellakin lohduttava ajatus, kun vanhoilla päivillään voi sanoa:\nniin, tyhmyyksiä kyllä, mutta pahoja tekoja ei yhtäkään!\"\n\nHawermann vavahti ja veti kätensä pois.\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig taas, \"hyvä omatunto on toki hyvä asia\nvanhoilla päivillä ja ihmeellistä, varsin ihmeellistä on, että\nnämä hyvät omattunnot vanhoilla päivillä aina ja alati sattuvat\nyhteen eivätkä heitä toinen toistaan. Kaarloseni, minun rakas vanha\ntoverini!\" ja hän heittäytyi hänen kaulaansa ja itki katkerasti.\n\n\"Bräsig\", sanoi Hawermann, \"älä rasita enempi minun sydäntäni, se on\nkyllä raskas jo muutenkin\".\n\n\"Älähän mitä, Kaarlo! Kuinka voi sinun sydämesi raskas olla?\nSinun sydämesi on puhdas, niinkuin Jobin, se on oleva yhtä keveä\nkuin leivonen, joka kohoaa kirkasta taivasta kohden, sillä se\nonneton sattumus tuon perhanan -- ei, siitä en minä aikonut puhua;\nminä tahdoin sanoa -- -- Niin, mistähän me puhuimmekaan? Ja hah!\nomastatunnosta. On tosiaankin omituista laitaa tuon omantunnon\nkanssa, Kaarlo! Niin on esimerkiksi Kurzin omatunto, sillä hänellä\non semmoinen yhtä hyvin kuin sinulla ja minulla ja minä luulen,\nettä hän sen kanssa voi kestää kerran Jumalankin edessä; mutta\nminun edessäni ei hän pidä paikkaansa, sillä hän kurkistelee toisen\nkortteihin bostonia pelattaissa. Hänellä on jonkinlainen kolmen äyrin\nomatunto; sillä, näethän, suurissa asioissa on hän varsin tarkka,\nniinkuin esimerkiksi rouva Behrensin huoneen hyyryn kanssa; mutta kun\nkysymystä on kyynäristä, puolista tuopeista ja nauloista, silloin\nottaa hän, minkä saa, ja häntä ei hävetä ensinkään, kun hän vaan\nsaa jotakin; mutta jos hän ei saa, niin hävettää se häntä toki. Ja\nniin tahdoin minä sanoa sinulle, Kaarlo, koska sinä nyt täällä tulet\nasumaan, että sinun täytyy seurustella toisinaan hänen kanssansa, ja\nse huvitus on välistä niin ja näin, juuri kuin hänen omatuntonsakin,\nsillä hän puuttuu useasti puhumaan maanviljelyksestä, ja silloin,\nkiitää hän pois, kuin ajelisi hän lystiksensä savikärryillä.\nSiitä ei voi siis sinulle mitään huvitusta olla ja sentähden olen\nminä ajatellut niin, että, kun ensin olen saanut nuoren pastorin\ntoukokylvön toimitetuksi ja olen pannut kaikki vähän järjestykseen,\nmuutan minä tänne sinun luokses ja niin olemme toinen toisellemme\nhuviksi ja voimme sitte elon aikana taas mennä Gürlitziin, ettei tuo\npappi parka joudu liian suureen ahdinkoon, ja siihen ei hän olekaan\njoutuva, sillä Yrjö on ajatteleva mies, ja hän itsekin rupee jo --\nJumalan kiitos! -- kykenemään yhteen ja toiseen, sillä Liina on\nhänellä apuna. Ja kun hän. ensimäisen vuoden on kestänyt, niin saatpa\nnähdä, että hän heittää herännäisyytensä; mutta meidän täytyy antaa\nhänen toisinaan hommata vähän omin päinsä, että hän tulee ahtaalle ja\ntulee tuntemaan, että inhimilliseen elämään tarvitaan vähän muutakin\nkuin virsikirjan lukemista. Niin, ja sitte tulen minä sinun luokses,\nKaarlo; ja siitä on syntyvä elämä kuin silkki ja sinä olet näkevä,\nKaarlo, että meidän elinaikamme viimeinen neljännes on oleva paras\npala koko paistista\". Ja hän halasi taas häntä kaulasta ja puheli\nsikin sokin menneistä ja tulevista ajoista, ikäänkuin, äiti joka\ntahtoo saada lastansa viihdetyksi.\n\nKuu kumotti sisään akkunasta, ja mikä voipi paremmin parantaa\nrikkirevittyä sydäntä kuin sen suloinen valo ja vanhan monivuotisen\nystävän rakkaus? Minusta on aina tuntunut, että rakastuneille sopii\nparemmin kirkas, lämmin auringon paiste, mutta kuutamon kanssa\nsoveltuu ystävyys paremmin yhteen.\n\nHeidän vielä näin istuissaan, aukeni ovi ja hiljaisilla askelilla\ntuli hoikka olento sisään huoneesen ja jäi seisomaan kuun heleään\nvaloon, kädet oli hänellä ristiin ladottuna rinnalla ja kalpeilta\nloistivat kasvot kuutamossa kuin valkea marmoripatsas pimeätä seinää\nvastaan:\n\n_Was hat man dir, du armes Kind gethan?_\n\nBräsig siirtyi pois kamarista, sanomatta mitään, Hawermann peitti\nsilmänsä käsillänsä, ikäänkuin tuntisi hän niissä kipua, kipua aina\nsydämen pohjaan saakka. Tuo hoikka olento heittäytyi hänen viereensä,\nnuo ristityt kädet heltisivät ja sulkivat Hawermannin syliinsä ja\nnuo kalpeat kasvot likenivät hänen kasvojansa. Hyvän aikaa vallitsi\nhiljaisuus, vihdoin kuuli vanhus vienoja, lempeitä sanoja hiljaa\nkuiskattavan korvaansa: \"Minä tiedän, mitä sinä pidät oikeana; minä\nolen sinun lapses -- eikö niin? -- Sinun rakas lapsesi?\" --\n\nHawermann laski kätensä lapsensa uumille. \"Isä, isä!\" huudahti\nLovisa, \"me emme eroa toisistamme! Minun toinen isäni, joka nyt on\nJumalan luona, on kertonut minulle, kuinka sinä et tahtonut luopua\nminusta, ollessasi suurimmassa surussa ja onnettomuudessa, kun\npäivätyöläisenhyväsydäminen vaimo tahtoi ottaa minut huostaansa; nyt\nolet sinä taas surussa ja tuskassa, tahtoisitko nyt luopua minusta?\nPitäisikö minun nyt jättää sinut?\" -- ja hän veti isänsä luoksensa ja\nvirkkoi hiljaa: \"_Sinun_ nimesi on _minun_ nimeni, _sinun_ kunniasi\non _minun_ kunniani, _sinun_ elämäsi, on _minun_ elämäni\". --\n\nPaljo siellä puhuttiin kuun suloisessa valossa tuossa tuttavallisessa\nkamarissa, mutta mitä siellä, puhuttiin, sitä ei ole kenkään\nilmaiseva, sillä kun uskollinen isä ja rakas lapsi keskenänsä\nhaastelevat koko elämän onnesta, silloin on Jumala heidän kanssansa,\nja mitä he puhuvat, ei koske mailmaa, vaan ainoastaan heitä molempia.\n\nAlhaalla pastorin rouvan huoneessa oli toisenlaista elämää.\nPastorin rouva istui nojatuolilla ja itki katkerasti; tämä armas\nhyvänluontoinen rouva oli ihan haltioissaan, Hawermannin kova onni\noli sattunut kipeästi hänen sydämeensä, mutta kun hänen nyt itse\noli -- herättäminen tuo hirmuinen kamppailu tuon rakastetun tytön\npovessa, kun hän näki tämän kamppailun pääsevän valloilleen ja kun\nhän heti sen perästä näki luottamuksen ja mielenmaltin, tuskista ja\nhaavoista huolimatta, pääsevän voitolle hänen sydämessänsä, silloin\ntuntui hänestä, kuin olisi hän tahallansa polkenut pois jaloillansa\nottolapsensa onnen, ja tuska ja mielipaha ja katumus ja sääliväisyys\nruntelivat hänen sydäntänsä, niin että hänen oli hyrähtäminen\nkatkerimpaan itkuun.\n\nBräsig sitä vastaan oli jo ylhäällä Hawermannin luona käyttänyt\nsääliväisyytensä loppuun, hän oli tehnyt, mitä hän oli voinut,\nhillitäksensä raivoansa ihmisten pahuuden tähden, ja kun hän nyt tuli\npastorin rouvan luoksi eikä hämärässä havainnut hänen tuskaansa,\npuhkesi hän puhumaan: \"Perhanan jesuviitti roistot! Mitä? Semmoiselta\nmieheltä, kuin Kaarlo Hawermann on, aiotte te leikata kunnian ja\nhyvän maineen? Sehän on oikein pirullista! Sehän on ihan, kuin\npitäisi toinen kissaa ja leikkaisi toinen siltä hännän pois. Te\nkirotut...\"\n\n\"Bräsig, Bräsig, minä pyydän\", huudahti pieni rouva Behrens,\n\"heittäkää toki tuo jumalaton menonne!\"\n\n\"Tätä sanotte te jumalattomaksi menoksi? Minusta se kuuluu kuin\npyhäin enkelein laulu paratiisissa, kun minä vertaan sitä noiden\njesuviittiroistoin konnan töihin\".\n\n\"Bräsig, emme saa tuomita näitä ihmisiä\".\n\n\"Sen minä kyllä tiedän, rouva kulta, etten minä ole kaupungin tuomari\nettekä te istu oikeusneuvostossa; mutta kun konna rämpii minun\ntielleni, ettehän silloin voi vaatia minulta, että minä pidän häntä\nkauniina kanarialintuna? Ei, rouva kulta, konna on konna, ja Samuli\nPomukkelskopp on konnain konna, joka valaa myrkkyänsä meidän kaikkein\npäällemme. Mitä sanotte te siitä kiusasta, mitä hän taas on minulle\ntehnyt? Näettekös, hän on eräälle polulle, joka jo, niin sanoakseni,\ntuhat vuotta on vienyt pappilan pellolle, pystyttänyt paalun, ettemme\nkulkisi sitä tietä, ja on lähettänyt sanan minulle, että niin pian\nkuin minä käyn sitä tietä, antaa hän riisua minulta saappaat ja\npanee minut paljain jaloin hyppimään lumessa kuin harakka. Sanotteko\nte tätä kristilliseksi mielenlaaduksi? -- Mutta minä aion haastaa\nhänet oikeuteen. Kuinka voi semmoinen mies haukkua minua harakaksi?\nJa pastori Gottliebin pitää haastaa hänet oikeuteen. Kuinka voi hän\nsulkea pappilan pellolle vievän polun? Ja nuoren Jokkumin pitää\nhaastaa hänet oikeuteen, sillä hän on useat erät julkisessa seurassa\nsanonut nuorta Jokkumia pöllöpääksi, ja sitä ei Jokkumin tarvitse\nsuvaita. Ja teidän pitää haastaa hänet oikeuteen, että hän rakentaa\nteille leskenasunnon, sillä minä olen kuullut vanhoilta ihmisiltä,\nettä siitä on vielä välikirjat olemassa. Ja Kaarlo Hawermannin pitää\nhaastaa se nuori herra oikeuteen. Meidän täytyy nostaa oikea kapina\nnoita, jesuviitteja vastaan, ja jos minun neuvoani seurataan, niin\nmatkaamme huomenna varhain kaikki Güstrowiin oikeuteen ja lähetämme\nhaasteen koko joukkiolle yhtä haavaa ja otamme viisi avekaattia, että\nkullakin on omansa, ja sitte vips! oikeudenkäynti alkuun\".\n\nJos hän olisi tietänyt, että Lovisa sai enimmästi kärsiä noiden\njesuviittien juonista, olisi hän varmaan hankkinut hänellekin\nasianajajan; mutta Lovisan kärsimyksestä ei hänellä vielä ollut\nmitään aavistusta.\n\nPastorin rouva koetti häntä lepyttää; mutta se ei ollut mikään helppo\ntehtävä, hän tahtoi mullistaa kaikki ylösalasin, ja hänen vanhan\nystävänsä onnettomuus oli niin koskenut hänen sydämeensä, että se\nmikä muuten lepäsi pohjassa, nuo pienet renkipoikien harmit ja leinin\nja korttipelin kiusat, kaikki nyt tulivat pinnalle.\n\n\"Tulin tänne\", huudahti hän, \"huvittelemaan itseäni, koska tänään\non korttiseuran kokous, ja että saisin takasin tuolta vietävältä\ntuutinvääntäjältä, Kurzilta, ne kolme taaleria, jotka hän\nhävyttömällä kortteihin kurkistamisellaan minulta on veijannut, ja\nnyt tulee itse paholainen ja pitää kirottua peiliänsä minun silmäini\nedessä, että minä oikein likeltä näkisin mitä häijynkurisimpain\nihmisten ilkiötöitä! No, sitähän voi huvitukseksi sanoa! Ja, rouva\nkulta, ellette pane pahaksi, niin jäisin minä mielelläni yöksi tänne\nteidän luoksenne, sillä tuosta tyhmästä bostonpelistä ei kai enää\nmitään tule, ja olisi hyvä, että lepäisin Kaarlon kanssa, että voisin\nhäntä lohdutella\".\n\nPastorin rouva sanoi että sen hän soi mielellään, ja niin kului\nilta sadattelemisessa Bräsigin ja lepyttelemisessä rouva Behrensin\npuolelta. Hawermann ja Lovisa eivät tulleet näkyviin, ja kun Bräsig\nmeni ylös vanhan ystävänsä luoksi, ei Lovisa enää ollut siellä.\n\nSeuraavana aamuna sanoi Bräsig jäähyväiset vanhalle ystävällensä:\n\"Luota minuun vaan, Kaarlo, minä menen itse Pümpelhageniin ja\ntoimitan tänne sinun kalusi. Sinä olet saava kaikki, vaikka minua,\nkyllä inhottaa mennä taloon, josta sinun semmoisella ilkeydellä ovat\npois ajaneet\".\n\nSamana aamuna kirjotti Hawermann Fransille; hän kertoi hänelle\ntodenperäisesti ja tarkasti mitä hänelle viime aikana oli\nPümpelhagenissa tapahtunut, hän kirjotti hänelle, minkä kamalan lopun\nasia oli saanut, ilmotti hänelle, mihinkä häpeälliseen epäluuloon\nhän oli joutunut, ja lopetti sillä että hän ja hänen lapsensa olivat\nyhtä mieltä siinä, etteivät he voineet suostua hänen tarjomukseensa.\nHän tahtoi kirjottaa lämpimästi ja sydämellisesti siitä ystävyydestä,\njolla he aina olivat kohdelleet toinen toisiansa; mutta sanat eivät\nsujuneet niin vapaasti kuin ennen, ne tulivat varsin kankeasti\npaperille. Lopuksi pyysi hän häntä oikein vakaisesti jättämään hän ja\nhänen lapsensa oman onnensa nojaan.\n\nLovisa kirjotti myös, ja kun iltapuolella päivää pastorin rouvan\npalvelustyttö vei kirjeen postiin, seisoi Lovisa akkunan ääressä\nja katseli tytön perästä, ikäänkuin eroaisi nyt hänestä iäksi\npäiväksi, mikä mailmassa hänelle oli rakkainta, hän katsahti päin\naurinkoa, joka teki laskua länteen: \"Sinne mua kuollessaankin haluin\nvielä viepi\", kuiskasi hän. Mutta hän ei nyt lentänyt punaseksi\nkasvoiltansa, niinkuin eilen, hän seisoi kalpeana, ja kun auringon\nviimeinen säde katosi huoneiden taa, nousi syvä huokaus hänen\nahdistetusta rinnastansa, ja kun hän kääntyi pois akkunasta, vierivät\nkatkerat kyynelet alas pitkin hänen kalpeita poskiansa. Ne kyynelet\neivät vuotaneet hänen itse tähtensä, ne vuosivat Fransin tähden.\n\nKun Bräsig tuli pappilaan, juoksi pastorin nuori rouva jo ovessa\nhänelle vastaan: \"Ah, herranen aika, pehtori Bräsig, se on hyvä,\nettä tulette, täällä -- ei, ei täällä -- Pümpelhagenissa on kamalia\ntapahtunut. Tohtori Strumpf oli täällä -- meidän Yrjö tuli eilen\nillalla yht'äkkiä sairaaksi -- hän on houraillut -- ja minä annoin\nnoutaa tohtorin, joka kävi Pümpelhagenissa -- ja hän kertoi kamalia\nasioita -- s.t.s. ei oikeastaan hän, sillä, häneltä sai vaivalla\nvastausta, vaan hänen kyytimiehensä kertoi, että -- ah, tulkaa\nsisään, täällä vetää niin!\" ja niin puhein veti hän Bräsigin\ntupaan. Siellä kertoi nyt pastorin rouva hänelle, että ihmiset\nsanoivat, että hänen rakas enonsa Hawermann oli ampunut Akselia ja\noli sitte kadonnut tietämättömiin, arvattavasti tekemään loppua\nomasta elämästänsä. Bräsig lohdutti nyt häntä sillä sanomalla, että\nHawermann oli elossa, ja selitti hänelle miten ampumisen kanssa laita\noli, mutta kysyi, kuinka nuoren herran tila oli, ja kuultuansa,\nettei Strumpf ollut pitänyt haavaa hengelle vaarallisena, meni hän\nkatsomaan Yrjöä, jolla silminnähtävästi oli keuhkokuumeen puuska.\nNiin oli nyt vähitellen päivä joutunut puolille ja Bräsigin täytyi\nsuoria Pümpelhageniin, noutamaan Hawermannin kaluja, hänen täytyi\nsentähden Yrjön sijasta hankkia, itselleen toinen kyyditsiä.\n\nHän kyseli kylästä, kukaan ei tahtonut häntä kyyditä ja auttaa häntä\nkaluja kantamaan; yhdellä oli yksi, toisella toinen este, viimein\naikoi hän itse ruveta kyyditsiäksensä, kun samassa vanha kankuri\nRührdanz ilmotti: \"Niin, se on minulle ihan yhdentekevä, mitä _hän_\nsiihen sanoo; jos hän tahtoo tehdä minulle kiusaa, niin tehköön, minä\nmatkaan teidän kanssanne, herra pehtori\".\n\nBräsig ei sanonut mitään, vaan oli iloinen että hän sai miehen, joka\nvoi auttaa häntä kaluja kuormaan kantamaan, ja niin lähtivät he\nmatkaan.\n\n\"Rührdanz\", kysyi Bräsig, \"mitä te kiusasta puhuitte?\"\n\n\"Niin, herra, hän on kieltänyt meitä jokaista, me emme saa tehdä\nminkäänlaista palvelusta pappilalaisille, me emme saa edes käydä\npienimmällä asiallakaan heidän puolestansa\".\n\n\"Kuka on sen teiltä kieltänyt?\"\n\n\"No _hän_, meidän isäntämme Pomukkelskopp\".\n\n\"Perhanan jesuviitti!\" sanoi Bräsig itseksensä.\n\n\"Jos me sen teemme, on hän sanonut meille, niin saamme tulevana\ntalvena ruokkia karjaamme sahanpuruilla, hän ei anna meille\npivollistakaan heiniä eikä olkia, ja huoneitamme voimme lämmittää\ntulikivillä, sillä puista ja poltinturpeista ei voi paljon kysymystä\nolla\".\n\nBräsig muuttui mustaksi kiukusta, mutta vanhus oli nyt kerran\npuheesen päässyt ja pitkitti: \"Ja näettehän, hänen tähtensä täytyy\nmeidän nyt aina olla valmisna, olkoon yö tai päivä. Minä olin koko\nsunnuntain poissa hänen asioillansa ja tulin vasta eilen illalla\nkello kymmeneltä kotia\".\n\n\"Missä sitte kävitte?\"\n\n\"Ludwigslustissa rautatiellä\".\n\n\"Mitä teillä siellä oli tekemistä?\"\n\n\"Tekemistä ei minulla ollut siellä mitään\".\n\n\"No, olihan teillä kai jotakin asiaa sinne?\"\n\n\"Tietysti, asiaa oli minulla; mutta siitä ei tullut mitään, siliä\nhänellä ei ollut papereita\".\n\n\"Mitä sillä tarkotatte?\"\n\n\"Niin, näettekös, kartanosta tuli sana minulle, että veisin jaaran\nrautatielle; sen minä tein ja saavuinkin sen kanssa perille.\nNiin seisoi siellä mies, joka minusta näytti kuuluvan rautatien\npalvelukseen; hänelle sanoin minä sentähden: Hyvää huomenta, sanoin\nminä, tässä hän on. -- Kuka? kysyi hän. -- Jaara, sanoin minä. --\nMitä sille pitää? kysyi hän -- Niin, minä en sitä tiedä, sanoin minä.\n-- Eikö hänellä ole mitään papereita? kysyi hän. -- Ei, sanoin minä,\npapereita ei ole hänellä. -- Pöllöpää, sanoi hän, minä kysyn, eikö\n_Hänellä_ ole mitään papereita! -- Ei, sanoin minä, sanoinhan minä jo\nteille, ettei jaaralla ole mitään papereita. -- Tulimmainen! sanoi\nhän, minä kysyn häneltä, eikö _Hänellä itsellä_ ole mitään papereita.\n-- Mitä? sanoin minä, minulla? Mitä tarvitsen minä papereita? Eihän\nminua ole aikomus mihinkään lähettää. -- Näettehän, silloin rupesi\ntuo mies hävyttömäksi ja survaisi ensin minun pois sieltä ja paiskasi\nsitte jaaran perästäni, ja siinä me seisoimme molemmat rautatien\nvieressä. Hui! huusi se vietävä ja meni matkojansa! Ja me molemmat\njäimme seisomaan siihen, _hänellä_ ei ollut mitään papereita, minulla\nei ollut mitään papereita; mitä piti minun nyt tehdä? Minä nostin\nhänen taas rattaille ja lähdin hänen kanssansa kotia. Ja kun minä\neilen illalla kotia tulin, silloinpa vasta meteli alkoi, minä luulin,\nettä meidän herramme söisi minut elävältä, niin kamalasti ahdisti\nhän minua. Mutta mitä minä sille voin? Jos papereita olisi pitänyt\nolla, niin olisi kai niitä, mukaan annettu. Mutta sen verran voin\nminä sanoa, että jos ei meidän isäntämme olisi niin suuri herra ja\njos ei hänen niskansa olisi niin jäykkä ja jos me uskollisesti kaikki\npitäisimme yhtä, niin kyllä me kerran hänet pehmittäisimme. Ja hänen\nvanha pitkä akka huiskaleensa, se on vielä tuhat kertaa pahempi, kuin\nhän itse. Keväällä oli hän lyödä minun orpanani Kapphengstin tytön\npuolikuoliaksi. Kolme kertaa hyökkäsi hän tytön päälle luudanvarrella\nja sulki hänen sitte puuvajaan ja antoi hänen nähdä nälkää -- ja\nminkä tähden? Sen tähden että haukka oli vienyt kananpoikasen. Mitä\nvoi tyttö sille tehdä, että haukka vie kananpoikaset, ja mitä voin\nminä sille, ettei minulle annettu papereita?\"\n\nBräsig kuulteli tätä lorua, ja hän, joka eilen tahtoi nostaa kaikki\nkapinaan Pomukkelskoppia vastaan, vaikeni nyt hiljaa, sillä hän ei\nolisi ikinä saanut tunnon rauhaa, jos hän yhdelläkin varomattomalla\nsanalla olisi yllyttänyt väkeä isäntää vastaan.\n\nNiin tulivat he Pümpelhageniin ja seisattivat pehtorin asunnon eteen.\nSuurella hyppäyksellä törmäsi Fritz Triddelfitz ulos huoneesta\nBräsigiä vastaan: \"Herra pehtori, herra pehtori! Minun syyni ei se\ntodellakaan ole, Mari Möller oli ymmärtämättömyydestä pistänyt kirjan\nlaukkuun, ja kun minä Demminissä aioin muuttaa vaatteitani, niin tuli\nkirja käsiini\".\n\n\"Mikä kirja?\" kysyi Bräsig pikaisesti. \"Herranen aika! Hawermannin\ntilikirja, ja sehän oli syynä koko meteliin\".\n\n\"Ja sen kirjan\", huudahti Bräsig ja tarttui Fritzin rinnuksiin ja\npudisteli häntä, niin että hampaat suussa kalisivat, \"sen olette te,\nperhanan vintiö, vieneet muassanne Demminiin?\" ja survaisi hänet ovea\nkohden: \"Mars sisään! Kirja tänne!\"\n\nVapisten toi Fritz kirjan paikalle, Bräsig tempaisi sen hänen\nkäsistänsä: \"Perhanan vintiö! Tiedättekö mitä te olette toimeen\nsaaneet? Sen miehen, joka rakkaudella on teistä tahtonut miestä\ntehdä, joka kaikki teidän tyhmät tekonne on silkkiverholla peittänyt\nsen miehen olette saattaneet perikatoon, hänen olette te sysänneet\nmitä kurjimpaan tilaan\".\n\n\"Herra pehtori, herra pehtori!\" huudahti Fritz ja näytti\nkalmankalpealta, \"ah, hyvä Jumala, minä en sille mitään voi; Mari\nMöller pisti kirjan laukkuun ja minä ajaa karautin tänään tänne\nDemministä kahdessa tunnissa, että kirja taas tulisi mitä pikemmin\npaikallensa\".\n\n\"Mari Möller!\" huudahti Bräsig, \"mitä on teillä Mari Möllerin kanssa\ntekemistä? Oo, jospa minä olisin teidän isänne eli teidän äitinne,\ntai vaan teidän tätinne, kyllä minä teitä pieksisin, niin että te\njuoksisitte kuin orava pitkin seinää. Mitä on teillä sen vanhan\nrutkaleen Mari Möllerin kanssa tekemistä? Ja luuletteko te voivanne\nkorvata tyhmät tekonne ajamalla kuin hullu maantiellä? Pitääkö\nviattoman eläimen kärsiä teidän tähtenne? Mutta tulkaapa nyt tilille,\ntilille armollisen rouvan eteen! Siellä täytyy teidän kertoa, kuinka\nasia on tapahtunut, ja siellä voitte mieliänne myöden kerskailla Mari\nMölleristä\".\n\nJa niin puhein meni hän edeltä, ja Fritz seurasi vitkalleen perässä\nkuin nälkävuosi, sydän täynnä huolta ja tuskaa:\n\n\"Ilmottakaa minä ja tuo nuori mies armolliselle rouvalle\", sanoi\nBräsig Daniel Sadenvaterille, kun tulivat etehiseen, ja osotti\nTriddelfitziin.\n\nDaniel teki puolinaisen nojon ja meni; Fritz seisoi siinä kuin\nvoi auringonpaisteessa ja näytti muodoltaan semmoiselta, kuin hän\nkoulupoikana Parchimissa oli näyttänyt, kun opettajakokouksessa hänen\nasioitansa tutkittiin ja tuomittiin. Bräsig seisoi ihan köyryssä\nnurkassa; kirjaa piti hän lujasti kainalossaan ja veteli milloin\nvasenta, milloin oikeanpuolista saappaanraksia, että hänen keltaset\nsaapasvartensa tulisivat kaikessa loistossaan näkyviin.\n\nKun armollinen rouva tuli ja kävi heidän edellänsä saliin, seurasi\nBräsig häntä, ihan punasena sisällisestä mielenliikutuksesta ja\ntuosta köyrystä asemasta; Fritz kävi kalpean näköisenä perästä.\n\n\"Te toivoitte saada puhutella minua, herra pehtori?\" kysyi nuori\nrouva ja katseli milloin Bräsigiä, milloin Triddelfitziä.\n\n\"Niin, armollinen rouva, mutta ensin pyytäisin, minä nöyrimmästi,\nettä te tahtoisitte kuulla tätä apteekarin poikaa, tätä -- perhanan\nvintiötä\", aikoi hän sanoa, mutta hillitsi itsensä, \"tätä nuorta\nmiestä, hänellä on teille somia asioita kerrottavana\".\n\nNuori rouva kääntyi nyt uteliaalla katseella Fritziin, ja tuo poika\nparka rupesi nyt sopertamaan jotakin, ja kävi milloin vaaleaksi,\nmilloin punaseksi, ja kertoi jotenkin tarkkaan mitä tapahtunut oli,\nainoastaan Mari Möllerin nimen jätti hän mainitsematta ja lopetti \"ja\nniin tuli kirja erehdyksestä minun matkalaukkuuni\".\n\n\"Ilmi Mari Mölleri vaan!\" huudahti Bräsig väliin, \"totuuden pitää\nkokonaisuudessaan tulla ilmi!\"\n\n\"Niin\", sanoi Fritz, \"Mari Möller oli sen pistänyt laukkuun; minulla\noli sinä päivänä niin paljon tekemistä\".\n\nNuori rouva joutui suureen levottomuuteen: \"Ja niin olisi kaikki vaan\nonneton erehdys?\"\n\n\"Niin, armollinen rouva, niin on asian laita\", sanoi Bräsig, \"ja\ntässä on kirja, ja tässä viimeisellä, sivulla on Hawermannin\nloppulasku, paitsi palkkaansa tulee hänen saada vielä 400 taaleria,\nja oikein on se ja on pitävä paikkansa, sillä Kaarlo Hawermann ei\nlaske milloinkaan väärin ja voitti minun jo pienestä asti laskemisen\ntarkkuudessa\".\n\nNuori rouva otti vapisevalla kädellä kirjan vastaan, ja luodessaan\nsilmäyksen viimeiselle sivulle, pyörivät ajatukset sikin sokin hänen\npäässään: tässä asiassa oli Hawermann viaton, miks'ei myöskin tuossa\ntoisessa, jota hän ei koskaan itse ollut uskonut. Fritzin kertomus\nei voinut olla mikään valhe, ja niin oli hän tehnyt miehelle mitä\nsuurimman vääryyden, mutta olihan Hawermann ampunut hänen miestänsä!\nSiinä hän löysi jonkinlaista puolustusta itsellensä ja hän sanoi:\n\"Mutta, Jumalan tähden, kuinka voi hän Akselia ampua?\"\n\n\"Armollinen rouva\", sanoi Bräsig ja kohotti kulmakarvansa korkealle\nilmaan ja kävi mitä vakaisimman näköiseksi, \"teidän luvallanne, se on\nhävytön valhe, nuori herra tähtäsi pyssyllä häntä, ja kun Hawermann\nkoetti vääntää pyssyä pois hänen käsistänsä, laukesi se, ja siinä\non koko asia, ja minä tiedän kaikki, sillä hän on sen minulle itse\nkertonut eikä hän valhettele\".\n\nHyväinen aika, sen Frida tiesi, ja hän tiesi, ettei hän voinut sanoa\nsamaa _miehestänsä_; ensin, ensimäisessä hädässä oli Aksel itsekin\nsanonut: \"Mikään murhaaja ei hän ole;\" mutta jälestäpäin oli hän yhä\nvakuuttanut, että Hawermann oli häntä ampunut. Frida istahti alas\nja laski kätensä silmillensä kootaksensa ajatuksiansa, mutta se ei\nonnistunut; hän toipui kuitenkin vähitellen ja sanoi: \"Te olette\nvarmaankin tulleet noutamaan, rahoja pehtorin puolesta; minun,\nmieheni on sairas, minä en saa häntä nyt vaivata, minä lähetän ne\nhänelle\".\n\n\"Ei, armollinen rouva, sentähden en minä ole tullut\", sanoi Bräsig ja\noijensi itsensä suoraksi, \"minä olen tullut tänne, sanomaan totuuden,\nminä olen tullut tänne puolustamaan ystävääni, joka kuusikymmentä\nvuotta sitte oli minun leikkikumppanini\".\n\n\"Sitä ei teidän tarvitse tehdä, jos teidän ystävällänne on hyvä\nomatunto, ja minä luulen, että hänellä on se\".\n\n\"Tästä minä näen, armollinen rouva, että te huonosti tunnette ihmisen\nluontoa. Ihmisellä on kaksi omaatuntoa, toinen asuu ihmisen povessa,\nja sitä ei voi häneltä mikään perhana ottaa, mutta toinen on hänen\nulkopuolellansa ja se on hänen hyvä maineensa, ja sen voi häneltä\nmikä lurjus hyvänsä ottaa, jolla vaan on siihen kykyä ja näppäryyttä,\nja voipi tehdä hänestä lopun mailman silmissä, sillä ihminen, ei\nelä yksinänsä, hän elää mailman yhteydessä. Ja pahan maineen laita\non sama kuin ohdakkeen, jonka paholainen ja hänen apulaisensa\nkylvävät meidän peltoomme, se on siinä, ja mitä parempi maa on, sitä\nlihavammin se rehottaa ja kukkii ja tekee hedelmän ja kun tähkäpää\non kypsä, niin tulee tuuli -- kukaan ei tiedä, mistä hän tulee ja\nmihinkä hän menee -- ja se kuljettaa ohdakkeen untuvat pitkin peltoa,\nja seuraavana vuonna kasvaa koko pelto täynnä ohdakkeita ja ihmiset\nseisovat ja ällistelevät ja syyttävät maata eikä kukaan tahdo kitkeä\npois rikkaruohoa, sillä he pelkäävät saavansa okaita sormiinsa. Ja te\narmollinen rouva, olette myös arostelleet sormianne, kun minun vanha\nystäväni petturina ja varkaana ajettiin pois teidän talostanne, ja\nsen tahdoin minä sanoa teille, ja tahdoin sanoa teille, että se on\nkaikista enimmän huolestuttanut ystävääni Kaarlo Hawermannia. -- Ja\njääkää nyt hyvästi! Mitään enempää ei minulla ollut sanomista\". Ja\nniin puhein lähti hän ulos ovesta, Fritz tallusti hänen perästänsä.\n\nJa Frida? Missä oli se reipas, nuori, kirkassilmäinen ja\nteräväjärkinen rouva, joka arvosteli kaikki niin selvästi\nja levollisesti? Tämä ei ollut enää sama rouva kuin ennen,\ntuo maltillinen järkevä tyyneys oli muuttunut tuskalliseksi\nlevottomuudeksi, ja hänen kirkasta silmäänsä peitti varjo, joka esti\nhäntä näkemästä ympärillensä.\n\n\"Oo!\" huudahti hän, \"siis tämäkin taas valhe! Kaikki nämä epäluulot\nvaan valheen, pettymisen ja mitä kurjimman heikkouden synnyttämiä\nsikiöitä! Ja minun tuskani hänen tähtensä, minun rakkauteni häneen\nteki minunkin samaan rikokseen syylliseksi, minä loukkasin kuolemaan\nasti rehellisimmän sydämen, mikä minua kohtaan milloinkaan on\nsykkinyt! Mutta minä tahdon sen hänelle sanoa!\" Ja hän hypähti ylös:\n\"Minä tahdon repiä rikki tämän valheiden verkon!\" mutta hän vaipui\ntaas takasin istuimelle: \"Ei, ei nyt; minä en voi; hän on niin\nheikko\".\n\nAh, hän oli kyllä oikeassa: valhe ja petos kietouvat avaralta\nvilpittömimmänkin sydämen ympäri ja lähestyvät sitä yhä likemmäksi\nja likemmäksi ja vetävät sen paulaansa, niin että se joutuu ihan\nymmälle, kun mielen tyyneys on kadonnut ja arveleva järki on saanut\nsiirtyä syrjään pelon ja toivon tieltä.\n\nKun Bräsig tuli alas, oli Rührdanz Kristian Degelin ja erään toisen\navulla jo kantanut melkein kaikki kalut kuormaan, ja mitä vielä\npuuttui, saatiin myös pian paikallensa. Bräsig aikoi nyt nousta\nRührdanzin viereen vaunuille, kun samassa Fritz Triddelfitz pidätti\nhäntä: \"Herra pehtori, minä pyydän, sanokaa Hawermannille, että minä\nolen viaton, etten minä sille mitään voinut\".\n\nBräsig aikoi hänelle antaa hyvän kyydin, mutta nähdessänsä Fritzin\nonnettoman muodon, tuli hänen häntä sääli, ja hän sanoi: \"Kyllä, minä\nsanon sen hänelle, mutta parantakaa itsenne\". Niin puhein lähti hän.\n\n\"Herra pehtori\", sanoi Rührdanz vähän ajan kuluttua, \"se ei minuun\nkoske, ja minä puhelenkin vaan jotakin puhuakseni; mutta ken olisi\nsitä voinut ajatella! -- minä tarkotan Hawermannia\".\n\n\"Mitä te hänestä ajattelette?\"\n\n\"Oo, en juuri mitään. Minä ajattelen vaan, kuinka hän niin tuota\npikaa tuli pois talosta, ja laukaus sitte\".\n\n\"Se on kaikki tyhjää lörpötystä\", sanoi Bräsig harmistuneena.\n\n\"Sitä minäkin sanon, herra pehtori; mutta tallirenki Kristian,\nhän seisoi tässä, kun me kuormaa teimme, ja hän sanoi, että koko\nonnettomuuteen oli syynä nuo perhanan paperit, sillä Hawermann\nnimittäin ei ollut voinut näyttää oikeita papereita. Niin, sitä\nminäkin sanon, ne perhanan paperit!\"\n\n\"Hawermannin paperit ovat kaikki hyvässä kunnossa\".\n\n\"Niin, sitä sanon minäkin, herra pehtori, mutta se hiton ampuminen!\nTänä aamuna kertoi meidän nuori herra Kustaa sen kaikille koko\nkylässä\".\n\n\"Kustaa\", huudahti Bräsig vihan vimmassa, \"on lurjus, penikka, joka\nei vielä ole kuiva korvain takaa!\"\n\n\"Sitä sanon minäkin, ja älkää panko pahaksi, herra pehtori, mutta\nhän on kuitenkin paras koko joukkiosta. Sillä, näettehän, talossa\non nyt ensin ukko -- niin, Arndtin sisarenpoika oli viime viikolla\ntäällä, hän on kotoa Anklamista Preussissa, ja hän tiesi kertoa,\nettä mitä meidän herraamme tulee, killui aina ihmisen nahkaa hänen\nkepissään, niin oli hän piessyt väkeä; mutta sitä eivät preussilaiset\ntahtoneet suvaita, ja he menivät maakreivin eli maaneuvoksen -- minä\nen oikein tiedä kummaksi häntä sanotaan -- luoksi ja kantelivat\nhänen päällensä, ja maakreivin sanotaan häntä löylyttäneen\nhyvänpäiväisesti. Minä toivoisin, että meilläkin olisi maakreivi\nlähellä, sillä oikeuskanslia on liian kaukana\".\n\n\"Niin\", huudahti Bräsig suuttuneena, \"jos teillä semmoinen maaneuvos\nolisi, niin olisi teillä jotakin erinomaista\".\n\n\"Sitä sanon minäkin, herra pehtori; mutta kerta teki hän liian\ntörkeästi, hän löi erään raskaan vaimon ihan turmiolle, ja älkää\npanko pahaksi, herra pehtori, sitä pidän minä hyvin huonona tekona.\nMutta siitä sai myöskin kuningas tiedon ja antoi käskyn, viedä hänet\niäksi päiväksi Stettinin linnaan, kantamaan siellä kanunankuulia.\nNo, sentähden meni hänen pitkä puolisonsa kuninkaan luoksi ja\nlankesi kuninkaan eteen polvillensa, ja kuningas antoi anteeksi\nhänen miehensä rikoksen, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että\nhänen täytyy kantaa rautaista rengasta kaulassaan kaiken ikänsä ja\nkäydä joka syksy neljä viikkoa aikaa kantamassa kuulia Stettinin\nlinnassa -- tänä syksynä on hän taas ollut siellä -- ja samassa oli\nhänen lähteminen pois maasta; ja niin on hän tullut, tänne. Mutta,\nsanokaapa, herra pehtori, jos hän nyt täältä ajetaan pois, minne hän\nsitte joutuu?\"\n\n\"Minun puolestani menköön sinne, missä pippuri kasvaa!\" huudahti\nBräsig.\n\n\"Niin, sitä sanon minäkin, herra pehtori; mutta, älkää panko pahaksi,\nminä luulen etteivät ota häntä sielläkään vastaan, sillä näettehän,\n-- rahaa on hänellä yltä kyllä, että hän siellä voi itselleen talon\nostaa -- mutta mimmoisilta näyttävät hänen paperinsa? Sillä kun\nkuningas siellä saa nähdä hänen paperinsa ja hän niissä lukee, että\nhänellä on rautainen rengas kaulassa ja että hän juuri sentähden\nkäyttää tuota paksua rinnalle lerppuvaa kaulavaatetta, niin ei hän\nhänestä huoli\".\n\n\"Niin, sitte saatte kai pitää hänet hyvänänne\", sanoi Bräsig.\n\n\"Muuta neuvoa ei kai ole; meidän on hänet pitäminen, koska hän meille\non uskottu. -- Huh!\" huusi hän ja ajaa hyrytteli läpi Gürlitzin; ja\nBräsig vaipui syviin ajatuksiin.\n\nOmituista kyllä tämän mailman meno! Semmoinen mies, jolla niin huono\nmaine oli mailmassa, hän voi leikata kunnian ja hyvän nimen niin\nperin rehelliseltä mieheltä kuin Hawermannilta, ja mailma uskoo\nmokomaa miestä enemmän kuin kunnon miestä; sillä sen piti Bräsig\nvarmana, että Pomukkelskopp piili kaiken tämän takana, ja että hän\nkaikella tavalla koetti saada valheitansa levitetyksi, sitä todisti\nKustaan kertomus.\n\n\"Tämä on ilkeätä\", sanoi hän, kun hän Rahnstädtissä astui alas\nvaunuista pastorin rouvan asunnon edessä, \"mutta malta, Samuli! Minä\nolen sinulle jo yhden kiusan tehnyt, mitä pappilan peltoon tulee,\nminä teen sinulle vielä toisenkin; mutta kaikkein ensiksi vedän minä\nsinut oikeuteen -- harakka!\"\n\n\n\n\nLuku 32.\n\nMiksikä Rahnstädtiläisten uunna-vuonna 1846 täytyi syödä paljo\nhapanta silliä. -- Juoruista ja jaarituksista, huhuista ja\nhohuista. -- Suutari Bankin kylmistä jaloista ja Rahnstädtin\nsalaisesta rikosasiain-oikeudesta. -- Kuinka molemmat lihavat\nsimpsukat itsestänsä aukenevat, ja viskaalin rouvan on tukkiminen\nkauppias Krummhornin rouvan suu. -- Miksikä molemmat vanhat rouvat\nkiivastuivat ja pikku asessori parka rupesi itkemään. -- Frans voi\nodottaa ja tulla uudestaan.\n\n\nUusi-vuosi 1846 oli tullut onnentoivotustenpa kanssa, ja\nRahnstädtiläiset onnittelivat toinen toisiansa kyllä kadulla ja\nlämpimissä huoneissa, miten vaan sattui, ja muutamat lepäsivät\npuolipäivään saakka ja söivät paljo hapanta silliä edellisen illan\nkestin tähden ja paljo kerrottiin nuorten kesken, mitä eilen\nmailmassa oli tapahtunut, ja vanhat istuivat yhdessä ja haastelivat\nmyös keskenänsä, tosin ei siitä mitä paalissa ei vaan siitä mitä\nmailmassa oli tapahtunut. Ja siellä kulki nyt tuo Hawermannin ja\nherra von Rambowin juttu jokaisen suussa, ja niinkuin jokaisella\nkodilla on oma keitintapansa, niin on myös jokaisella oma tapansa\nvalmistaa akkapostia, yhdelle maistuu ruoka semmoisessa, toiselle\ntämmöisessä muodossa, ja jokainen valmistaa sen makunsa mukaan ja\nkutsuu naapurinsa vieraaksensa, ja Slusuhr ja Taavetti tulivat\nmolemmat joka paikkaan kutsumatta vieraiksi, ja toinen höysteli\nräättiä pippurillansa ja toinen kynsilaukallansa. Ja niin saatiin\npian Rahnstädtin kaupungille ja likitienoolle valmistetuksi juoru\nja keitos, joka oli maistuva hyvältä jokaiselle, sillä jokainen\noli höystänyt sitä oman makunsa mukaan: Hawermann oli muka jo\nvuosikausia pettänyt molempia herrojansa ja koonnut hirveän paljon\nrahaa, jonka tähden nuoren herran von Rambowin oli täytynytkin aina\nolla rahanpulassa; päivätyöläisen Regelin kanssa oli hän pitänyt\nyhtä varkaus-asiassa, ja oli sentähden päästänyt hänen karkaamaan\nja varustanut hänen väärällä passilla. Josko Jokkum Nüssler oli\ntämän kaiken alkuun pannut, ei vielä varmaan tiedetty. Mutta vihdoin\noli apteekari Triddelfitzin poika, -- erinomaisen hyvälahjainen ja\nnäppärä nuori mies -- saanut näistä vehkeistä vihiä, siten nimittäin\nettä hän salaisesti oli tarkastellut Hawermannin kirjaa ja siinä oli\nhavainnut koko petoksen alusta loppuun asti. Tämä oli nyt kertonut\nhavaintonsa Mari Möllerille, emännöitsiälle, ja he molemmat olivat\nyksissä neuvoin päättäneet, että Triddelfitzin piti ottaa kirja\nhaltuunsa, kunnes Hawermann oli lähtenyt, ja sen oli se varova\nnuori mies tehnytkin ja oli ottanut kirjan myötänsä matkallensa\nDemminiin, sillä hän aikoi antaa sen sitte ensi tilaisuudessa herra\nvon Rambowille. Mutta nyt oli Hawermann seuraavana päivänä kaivannut\nkirjaansa ja oli saanut päähänsä, että herra von Rambow oli sen\nottanut, hän oli sentähden ahdistanut herra von Rambowia ja oli\nsanonut häntä konnaksi ja oli tahtonut kirjaansa takasin, ja kun\nnuori herra ei sitä ollut tahtonut antaa, oli Hawermann tähdännyt\nhäntä pyssyllä päin rintaa. Tämä ei nuorta herraa miellyttänyt, hän\ntarttui pyssynpiippuun ja samassa laukesi pyssy, ja herra von Rambow\nmakaa nyt kuoleman kielissä. Mutta Hawermannin sanotaan piilivän\njossakin kaupungissa. -- Jotenkin tähän suuntaan oli se juoru, jonka\nRahnstädtiläiset yhdessä olivat valmistaneet, ja jokainen ihmetteli\nvaan, ettei pormestari panettanut niin vaarallista miestä rautoihin.\n\nOnneksi oli kaupungissa kumminkin kaksi järkevää ihmistä, jotka eivät\ntätä hullutusta uskoneet, toinen näistä oli Mooses, joka lausui,\nkun Taavetti hänelle asian kertoi, vaan näin: \"Taavetti, sinä olet\nliian tyhmä!\" ja meni toimiinsa; toinen oli pormestari itse, hän\npudisteli päätänsä ja meni myös toimiinsa. -- Rehtori Baldrian ei\nmennyt toimiinsa, sillä nyt oli koululla lupa-aika, ja hän arveli,\nettä, koska koko kaupunki sitä sanoi, niin oli kai jotakin perää\nasiassa; mutta sen hän tahtoi saada sanotuksi ja oli valmis panemaan\nsiitä sielunsa pantiksi, että hänen Gottliebinsä appi-isällä, Jokkum\nNüsslerillä ei ollut mitään sen asian kanssa tekemistä. -- Kurz\nsanoi: se voi olla mahdollista, mutta hän ei olisi sitä uskonut\nvanhasta Hawermannista, mutta toinen ei voi nähdä toisen sydämeen.\nKumminkin täytyi hänen tunnustaa, että yksi seikka näytti hänestä\nepäiltävältä, nimittäin että Fritz Triddelfitz olisi toiminut niin\nsuurella älyllä, ja sentähden luuli hän, että asia oli tapahtunut\nvähän toisella tavalla. -- Mutta juuri sentähden, että hänen\nFritziänsä siinä kiitettiin, uskoi apteekari jutun todeksi ja kertoi\nsitä ympäri kaupungissa, että hänen rakas poikansa nousisi ihmisten\narvossa.\n\nJa niin omituisella tavalla käy tässä mailmassa: juuri samaan aikaan,\nkun Fritzin kunniaa ja ylistystä leviteltiin koko kaupungissa,\nseisoi hän itse tuon kauhean pahantekiän, Hawermannin, edessä\nvarsin onnettoman näköisenä ja rukoili häntä Jumalan tähden\nantamaan hänelle tämä teko anteeksi, hän ei ollut sitä tahallansa\ntehnyt. Hawermann silitteli hänen pellavaista tukkaansa ja sanoi:\n\"Älkää olko millännekään. Triddelfitz! -- Mutta yksi asia painakaa\nmieleenne: monella hyvällä työllä on huonot seuraukset mailmassa,\nja monella huonolla hyvät seuraukset; mutta seurauksista ei meidän\ntule välittää, ne ovat toisen paremman miehen kädessä, ja seuraukset\neivät tee mitään tekoa hyväksi eikä huonoksi. Jos ette olisi väärin\ntehneet, kun aioitte pettää minut viljarätingillä, niin ei olisi\nteillä nyt omantunnon vaivoja, ja teidän ei olisi tarvis seisoa\nhäpeissänne minun edessäni. Mutta minä annan sen teille anteeksi, ja\ntässä saatte kuitin rahoista, ja tulkaa kunnolliseksi mieheksi! Ja\nnyt hyvästi!\" Hawermann antoi hänelle kuitin, sillä armollinen rouva\noli lähettänyt hänelle hänen palkkansa ja muun saantinsa Fritzin\nkanssa.\n\nFritz meni kestikievaritaloon, jonne hän oli jättänyt hevosensa.\nSiellä oli paljo väkeä koossa, ja kaikki lähestyivät häntä: \"No,\nkuinka on laita? -- Tehän teitte miehen tavalla!\"\n\n\"Onko herra von Rambowin tila vaarallinen? Elääkö hän vielä?\"\n\n\"Herranen aika, antakaa toki herra Triddelfitzin kertoa!\"\n\n\"Sanokaapa...\"\n\n\"Ei, sanokaa vaan, oletteko saaneet jo Hawermanniin kiini?\"\n\nMutta Fritzillä ei ollut ensinkään halua kertomaan, hän ei tietysti\ntahtonut itse levitellä omia tyhmyyksiänsä; hän tunki läpi\nväkijoukon, syötellen heitä yleisillä sananparsilla, ja hyppäsi\nhevosensa selkään, ja Rahnstädtiläiset ylistelivät kaikki yhtä suuta\nhänen kainouttansa, hän ei muka tahtonut itse kehua tekojansa.\n\nJos Rahnstädtiläiset nyt olivatkin pyörineet Fritzin ympärillä\nja koettaneet imeä hänestä uutisia, juurikuin olisi hän siirappi\ntynnyri ja he kärpästä, niin oli siitä vielä kummempia tuleva; tämä\nuuden-vuoden päivä oli tuleva varsinaiseksi uutisten päiväksi.\nSillä tuskin oli Fritz, ulkonäöltään uljaana ja vakavana, mutta\nsisällisesti murtuneena, ratsastanut ulos portista, kun eräät\nvaunut seisahtuivat kestikievaritalon eteen -- herra ajoi itse ja\nkyytimies istui takana -- ja Rahnstädtiläiset litistelivät neniänsä\nakkunaruutuja vastaan: kukapa se lienee?\n\n\"Minusta hän näyttää hyvin tutulta\", sanoi joku.\n\n\"Niin, nähnyt olen minäkin hänen\", sanoi toinen.\n\n\"Eikö hän ole...?\" alotti kolmas.\n\n\"Älähän mitä!\" sanoi suutari Bank, \"se, ketä sinä tarkotat, ei hän\nole\".\n\n\"Minä tiedän\", sanoi räätäli Wimmersdorf, \"minä olen tehnyt hänelle\nmonta takkia, hän on herra von Rambow, joka nyt asuu toisella\npuolella Sweriniä Hohen-Selchowissa, Pümpelhagenin herran orpana\".\n\n\"Räätäli on oikeassa, se hän on\".\n\n\"Niin, se hän onkin\".\n\n\"Saattepa nähdä, hän tulee tuon tapauksen tähden\".\n\n\"Se onkin hänen velvollisuutensa, sillä Pümpelhagenin herra makaa\nsairaana, hän ei voi mitään toimittaa. Saattepa nähdä, hän on käyvä\nasian varteen\".\n\nJa kun Frans tuli sisään, riisumaan turkkinsa, seisoivat\nRahnstädtiläiset kaikki, selät päin akkunaa, selät päin muuria, selät\npäin seiniä, ja katselivat ällistelivät kaikki huoneen keskikohtaa\nkohden, jossa Frans seisoi, ja olivat hätäpikaa kutoneet hänen\nympärillensä uteliaisuuden verkon, jonka kaikki siimat kulkivat\nkeskustaan, johon Frans saamattomana kärpäsenä oli takertunut.\n\nFrans meni ulos, puhui pari sanaa talon rengin kanssa ja kävi sitte\ntorille päin.\n\n\"Juho\", kysyi eräs akkunasta, \"mitä hän sinulle sanoi?\"\n\n\"Oo\", sanoi Juho, \"hän kysyi vaan pormestaria, lieneekö hän kotona\".\n\n\"Kuulitteko, hän on kysynyt pormestaria. Hän ryhtyy asiaan toden\nperästä\".\n\n\"Juho\", kysyi eräs toinen, \"eikö hän mitään muuta sanonut?\"\n\n\"Sanoi, hän kysyi, eikö se papin leskirouva, joka tänne on muuttanut,\nasu tässä lähellä kauppias Kurzin luona\".\n\n\"Ahaa! Ymmärrättekö? Papinlesken luona piilii varmaankin pehtori.\nHyvästi nyt!\"\n\n\"Kummi Wimmersdorf, mihinkä sinä aiot?\"\n\n\"Oo, minä aion myös kauppias Kurzille\".\n\n\"Odotappa, minä tulen muassa\".\n\n\"Se onkin totta, se\", sanoi eräs toinen. \"Kurzin luona voimme kaikki\nparhain nähdä\".\n\n\"Niin, mennäänpä Kurzille!\"\n\nEikä kauvan viipynyt, niin oli Kurzin puoti täynnä ihmisiä, joka\nmuuten oli hyvin harvinaista; mikä osti naukun, mikä kaksi, ja Kurz\nsanoi itseksensä: \"Jumalan kiitos! uusi vuosi alkaa varsin hyvästi\".\n\nVähän ajan kuluttua tuli Frans torilta, takasin ja kävi Kurzin\nkauppapuodin ohitse pastorin rouvani asuntoon.\n\n\"Mitä? Eipä hänellä olekkaan mitään polisimiestä muassaan?\" kysyi\neräs joukosta.\n\n\"Niin, Höppner ei ole kotona, hän on noutamassa itselleen sikaa\nPribbenowista\".\n\n\"Niin, se on totta, se\".\n\n\"Kuinka mahtaa tuntua vanhasta pehtorista, kun tuo nyt yht'äkkiä\ntulee hänen niskaansa!\" sanoi Wimmersdorf.\n\n\"Veikkoset, minun rupee paleltamaan jalkojani\", sanoi suutari Bank,\n\"minä menen kotia\".\n\n\"Mitä? Voithan sinä odottaa, siksi kun asia ratkaistaan\", sanoi\nnikkari Thiel.\n\n\"Tiedättekö mitä?\" sanoi Bank, \"minä luulen ettei koko jutussa ole\nmitään perää\"?\n\n\"Mitä? Kerroithan sinä itse sen minulle tänä aamuna\", sanoi nikkari\nThiel.\n\n\"Niin kyllä, mutta mitä aamulla puhutaan, ei pidä aina illalla\npaikkaansa. Minä olen sittemmin asiaa tarkemmin arvellut\".\n\n\"Se tahtoo sanoa, sinun jalkojasi on ruvennut paleltamaan\", sanoi\nräätäli Wimmersdorf, ja kaikki purskahtivat nauruun.\n\n\"Se on tyhjää lorua!\" sanoi suutari, \"ja koko juttu on tyhjää lorua:\nvanha pehtori on niin kauvan teettänyt minulla jalkineitansa, ja aina\non hän rehellisesti velkansa maksanut, ja hänkö olisi nyt vanhoilla\npäivillään ruvennut varastamaan ja ihmisiä ampumaan?\"\n\n\"Puhu sinä pehuja! Koska koko kaupunki sitä sanoo?\"\n\n\"Loruja, koko kaupunki! Tässä on herra Kurz, kysykää häneltä, eikö\nHawermann aina ole rehellisesti hänellekin maksanut? Kysykää häneltä,\nmitä hän siihen sanoo!\"\n\n\"Mitä minä siihen sanon? Minä en sano mitään\", sanoi Kurz; \"mutta\nuskoa en voi minä sitä, ja minulla on siihen omat syyni\".\n\n\"Niin, kuuletteko nyt?\"\n\n\"Niin, kylläpä kai se on mahdollista.\"\n\n\"Sanoinhan minä sitä heti, että asia tuntui minusta hyvin oudolta\".\n\n\"Jaa jaa\", sanoi Wimmersdorf, \"minun luonani ei hän ole teettänyt\nmitään, minä en ymmärrä, miks en minä sitä uskoisi\"...\n\n\"No, räätäli, älähän toki rupee naurunalaiseksi!\"\n\n\"Niin, veikkoset, räätäli on tyhmä!\"\n\n\"Minä tahdon teille jotakin sanoa\", sanoi Bank ja lyödä lämäytti\nnyrkkinsä tiskiin, \"tulkaa kaikki tänne -- herra Kurz, täyttäkää\nvielä kerta lasit! nyt juomme vanhan kunnon pehtorin onneksi\".\n\nJa niin he tekivät ja lähtivät kotia paremmilla ajatuksilla\nHawermannista ja vanhus oli taas saanut hyvän maineensa takasin\nheiltä kaikilta paitsi räätäli Wimmersdorfilta. -- Minkä tähden? Sen\ntähden että suutari Bankin jalkoja oli ruvennut paleltamaan.\n\nSemmoisesta mitättömästä asianhaarasta riippuu usein ihmisten\nhyvä tai paha ajatus. Tässä pääsi nyt hyvä puoli voitolle; mutta\nmitäpä merkitsee mutamain yksinkertaisten käsityöläisten hyvä\najatus salaisen, näkymättömän voiman rinnalla, joka, jokaisessa\npikkukaupungissa määrää ihmisten kohtalon ja pitää kädessään\nheidän onnensa ja onnettomuutensa sekaiset langat ja ohjaa heitä\nniillä, niin että heidän täytyy tanssia nuoralla tämän salaisen\nvoiman mielen mukaan? Minä tarkotan sitä salaista oikeutta, jota\nrouvasväki hiljaisina iltahetkinä kaikkein pahantekiäin kauhuksi\nistuu kutimen ja teekannun ääressä. Siellä saa kukin kurja tuomionsa,\nsiellä merkitään häntä kudinvartailla, nipistetään sokuripihdeillä,\nkärvennetään öljylampun liekillä, ja jokainen teeveteen kastettu\nkorppu antaa selvän kuvan, mimmoiselta tuon vaivaisen syntisen\nsieluntila näyttäisi, jos hän itse olisi lässä tämän tuomioistuimen\nedessä. -- Mitä piti kai Rahnstädtin rouvasväen neuvoskunta väliä,\nsuutari Bankin hyvästä ajatuksesta ja hänen palelevista jaloistansa?\nMitä huolivat he Hawermannin rehellisesti suoritetuista rätingeistä?\nNämä tuomarit punnitsivat asiaa vakaisemmalta kannalta, he ottivat\nennen kaikkia -- niinkuin lakimiehet sitä sanovat -- syytetyn\nantecedentiat, entisen elämän, tarkastellaksensa, ja niinä he\nhavaitsivat moitteenalaista, mitä Hawermanniin, Lovisaan, pastorin\nrouvaan ja vieläpä itse Bräsigiinkin tuli. -- Malla ja Salla\nPomukkelskopp olivat -- niinkuin maalarit sanovat -- väriä vähän\nkorottaneet, ripotellen pienen tilkan sinne, tilkan tänne, Slusuhr\noli ko'onnut nämä kalliit helmet yhteen ja oli -- niinkuin oppineet\nsanovat -- saattanut kaikki yhteen särmiöön, vielä oli Taavettikin\nvähän avullisena ollut, ja niin voi oikeuskunta saada todellisen\nkuvan Fransin rakkaudesta Lovisaan, Hawermannin ja rouva Behrensin\nparittajatoimesta ja Bräsigin ilkeästä välittäjävirasta.\n\nJuuri kun edeltävät asianhaarat oli suoritetuksi saatu, tuli\nkaupungin viskaalin rouva kauppias Krummhornin rouvan kanssa ja\nsaivat nyt teekestin emännältä mitä ystävällisimpiä nuhteita, että\nolivat myöhästyneet. No, he puolustivat itseänsä niin ja näin,\nsanomatta juuri mitäkään tähdellistä; mutta kun he istahtivat,\ntapahtui se semmoisella keikahduksella, ja kun he kutimeensa\ntarttuivat, tapahtui se niin jäykällä niskanheitolla, että tuon\nylhäisen oikeuston olisi täytynyt olla tyhmä, jollei olisi havainnut,\nettä heillä oli jotakin erityistä sydämellä. Oikeusto teki siis vaan\nvelvollisuutensa, kun vähitellen rupesi tunnustelemaan eteensä; mutta\nviskaalin ja Krummhornin rouvat olivat viisaudessaan edeltäpäin tämän\nmahdollisuuden arvanneet ja puristivat nyt huulensa lujasti kiini\nkuin veres simpsukka, ja mitä keinoja korkea oikeusto käyttikin,\nsimpsukat pysyivät lujasti lukossa. Huolien, huokaellen tarttuivat\noikeuston jäsenet kutimiinsa ja upottelivat taas korppuja teehen, ja\nkauhuksensa havaitsivat nyt molemmat simpsukat, että heidän hyvästi\ntalletetut uutisensa voivat pian vanhentua ja että niiden paras mehu\nvoi haihtua ilmaan, he aukenivat sen tähden itsestänsä, ja viskaalin\nrouva kysyi pormestarinnalta, eikö tänään iltapuolella eräs nuori\nherra ollut käynyt pormestarin luona. -- Oh, vastasi pormestarin\nrouva, herra von Rambowin orpana oli käynyt hänen miehensä puheilla,\nhe olivatkin vast'ikään siitä haastelleet.\n\n\"Ja mitä oli hänellä asiaa?\" kysyi viskaalin rouva.\n\n\"Hän tahtoi saada tietää, kuinka tutkinto niistä varastetuista\nrahoista oli päättynyt, ja kysyi myös, oliko sen johdosta, mitä\nPümpelhagenissa oli tapahtunut, joihinkin toimiin ryhdytty\".\n\n\"Ja mitä muuta?\" kysyi viskaalin rouva ja loi silmänsä alas\nkutimeensa.\n\n\"Mitään muuta ei ole mieheni minulle sanonut\", sanoi pormestarinna.\n\n\"Ja sitä te uskotte?\" kysyi viskaalin rouva.\n\n\"Häpeällistä on jokaiselle oikeustolle, ja erittäinkin tämmöiselle,\nuskoa yksinkertaista luonnollista asiaa Pormestarin rouva tunsikin\nheti, kuinka loukkaava tämä kysymys oli, ja hän vastasi pistävästi:\nJos te enemmän tiedätte, rouva kulta, niin sanokaa\".\n\nToinen simpsukka katsahti toiseen, ja molemmat purskahtivat nauruun.\nKun tuommoinen oikein lihava simpsukka -- sillä viskaalin rouva oli\nlihava, ja Krummhornin rouva ei myöskään ollut laihimpia -- sydämensä\npohjasta nauraa, tekee se aina suuren vaikutuksen ihmisiin, ja niin\ntapahtui nyt tässäkin että lässäoliat laskivat kutimensa syliinsä ja\nkatselivat simpsukoita.\n\n\"Herranen aika\", huudahti teekestin emäntä vihdoin, \"mitähän te sitte\ntiedätte?\"\n\n\"Krummhornin rouva saa kertoa\", sanoi viskaalin rouva\nkylmäkiskoisesti, \"onhan hän sen nähnyt yhtä hyvin kuin minä\".\n\nKrummhornin rouva oli hyvänluontoinen ihminen ja hän kertoi hyvin\nja sujuvasti, mutta hänen suutansa vaivasi sama vika kuin notarius\nSchäferin sääriä Rostockissa: sillä ei ollut mitään pidäkettä, ja\nihan samoin kuin notariuksen täytyi hänen tuontuostakin huutaa\nyhdelle ja toiselle: \"Pidä minusta kiini!\" eli \"Käännä minä takasin!\"\n-- Hän alotti nyt. \"Niin, aina, hän tuli suoraan poikki torin...\"\n\n\"Kuka?\" kysyi eräs pieni tyhmä tyttötöllerö, joka asessorina istui\noikeudessa eikä tätä asiasta itsestään arvannut.\n\n\"Hiljaa!\" huusivat kaikki.\n\n\"Niin, hän tuli suoraan poikki torin, minä tunsin, hänen heti, hän on\nkerran ostanut minun mieheltäni uuden pukimen, mustan hännystakin ja\nsiniset housut -- ei, mitähän minä pakisen! -- sinisen hännystakin\nja mustat housut; minä muistan hänen vielä, kuin olisi se tänään\ntapahtunut, hän käytti aina keltasia nahkahousuja ja pitkävartisia\nkaulussaappaita - vai oliko se sittenkin Fritz Triddelfitz? -- Sitä\nen minä, tosiaankaan enää varmaan tiedä. Niin, mitä piti minun taas\nsanoa?\"\n\n\"Hän tuli suoraan poikki torin\", kuului kolmesta suusta yht'aikaa.\n\n\"Oikein! Hän tuli suoraan poikki torin ja tuli kadulle, jonka\nvarrella viskaalin rouva asuu, minä satuin juuri olemaan hänen\nluonansa, sillä viskaalin rouva asuu, minä satuin juuri olemaan\nhänen luonansa, sillä viskaalin rouva tahtoi näyttää minulle uusia\nakuttimiansa, jotka hän on ostanut eräältä juutalaiselta, nimeltä\nHirsch -- ei, hänen nimensä on Bär, nyt minä sen muistan, se on se\nsama juutalainen, joka vast'ikään teki vararikon. Kummallista; minun\nmieheni sanoo, että kaikki juutalaiset tekevät vararikkoja ja tulevat\nsen kautta vaan rikkaammiksi, niin ettei mikään kristillinen kauppias\nvoi niiden veijarein kanssa ensinkään kilpailla. Missä minä taas\nolin?\"\n\n\"Hän tuli kadulle, jonka varrella viskaalin rouva asuu\".\n\n\"Niin aina! Viskaalin rouva ja minä seisoimme juuri akkunassa ja\nvoimme nähdä sisään rouva Behrensin huoneesen, ja viskaalin rouva\nsanoi, että hänen miehensä oli sanonut, että jos pastorin rouva\nrupeisi oikeutta käymään -- ei, ei pastorin rouva, vaan kirkkoraati,\ntai konsistoriumi tai mikä hän lienee -- niin täytyisi herra\nPomukkelskopin eli jonkun toisen rakentaa Gürlitziin uusi pappila, ja\nviskaalin rouva...\"\n\nMutta viskaalin rouva oli jo saanut kylliksensä tästä kertomuksesta,\nhän oli valmistanut itse ruoskan omalle kärsimättömyydellensä,\nkehottaissaan Krummhornin rouvaa kertomaan, hän puuttui sentähden\nhänen puheesensa: \"ja sitte hän meni rouva Behrensin huoneesen ja\nviipymättä enempää aikaa etehisessä, astui hän heti asunhuoneesen,\nja vanha pastorin rouva hypähti ylös sohvalta ja teki kädellään\nsemmoisen liikenteen, kuin tahtoisi hän torjua häntä pois tyköänsä,\nja näytti niin hämmästyneeltä, kuin olisi suuri onnettomuus hänet\nyllättänyt, ja niin mahtoi laita ollakin; ja sitten tarjosi rouva\nhänelle tuolin, mutta hän ei sille istunut, ja kun pastorin rouva\nmeni ulos, käveli hän edes takasin huoneessa kuin... niin, kuin...\"\n\n\"Rouva kulta\", puuttui Krummhornin rouva tässä puhumaan, \"te\nkuvailitte sitä tänään iltapuolella niin somalla värsyllä\".\n\n\"Niin aina: Kuningas on leijona, käydessänsä hiedalla. Niin,\nsemmoisena leijonana käveli hän edes takasin lattialla, ja kun vanha\npehtori tuli sisään tyttärensä kanssa, kävi hän hänen eteensä ja\nnuhteli häntä mitä kovimmilla sanoilla\".\n\n\"Mutta herranen aika\", sanoi tuo tyhmä pikku asessori, \"kuinka voitte\nte sen kuulla?\"\n\n\"Niin ystäväiseni\", sanoi viskaalin rouva ja nauroi pikku asessorin\ntyhmyyttä, \"_kuulla_ emme sitä voineet; mutta Krummhornin rouva ja\nminä olemme sen molemmat _nähneet, nähneet_ omilla silmillämme.\nJa vanha pehtori seisoi hänen edessänsä viheliäisenä syntisenä ja\nkatseli alas lattiaan ja otti levollisesti vastaan kaikki nuhteet\nja hänen tyttärensä, halasi häntä kaulasta, ikäänkuin tahtoisi hän\nhäntä, suojella\".\n\n\"Niin\", puuttui tässä Krummhornin rouva puhumaan, \"laita oli ihan\nsama, kuin vanhan puuseppä Stahlin, joka pantiin kiini, sentähden\nettä hän oli varastanut vitsoja astian vöiksi. Silloin juoksi myös\nhänen tyttärensä, Mari, isänsä ja polisi Höppnerin väliin eikä\ntahtonut suvaita, että hänen vanha, harmaapäinen isänsä vietiin\nraastupaan; ja vitsat oli hän kuitenkin varastanut, sen minä tiedän,\nsillä hän vannehti kolmella uudella vyöllä minun maitoastiani, ja\nminun mieheni sanoo aina sen olevan meille yhdentekevää, josko vitsat\non varastettu tahi ei, ja maidolle on se myös yhdentekevä, maito ei\nvarastetuista vöistä happane; mutta minä havaitsin kuitenkin...\"\n\n\"Niin aina, rouva kulta\", sanoi viskaalin rouva, ja keskeytti tämän\nsanatulvan, \"mutta huomasitteko myöskin, kuinka kalpealta tyttö\nnäytti ja kuinka hän vapisi, kun nuori herra kääntyi häneen ja antoi\nhänelle eron?\"\n\n\"En\", sanoi Krummhornin rouva vilpittömästi; \"kalpealta hän näytti,\nmutta vapisevan en minä hänen nähnyt\".\n\n\"Sen minä näin\", sanoi viskaalin rouva, \"näin hän vapisi\", lisäsi hän\nja huljutti ruumistaan nojatuolilla sinne tänne, juuri kuin olisi\nkesäpäivä ja kärpäset häntä ahdistaisivat, \"ja näin seisoi nuori\nherra hänen edessänsä\", hän nousi seisoalle \"side on katkennut,\nniinkuin minun poikani, ylioppilas, laulaa, ja näin katseli nuori\nherra häntä\", ja samassa loi viskaalin rouva niin julman silmäyksen\npikku asessoriin, että se raukka lensi varsin punaseksi, \"ja sitte\nrupesi vanha pastorin rouva häntä lepyttelemään ja puhui paljon ja\ntaputteli ja mairitteli häntä, ja hänelle mahtoikin tämä välitystoimi\nonnistua, sillä erotessaan antoi nuori herra heille molemmille kättä;\nmutta kun hän kadulle tuli, oli hänen kasvoissaan selvästi nähtävänä,\nkuinka iloinen hän oli, että pääsi mokomasta seurasta vapaaksi. Eikö\nniin, rouva Krummhorn?\"\n\n\"Sitä en minä nähnyt\", sanoi kauppiaan rouva, \"minä pidin silmällä\nvaan nuorta tyttöä, joka seisoi, kädet ristissä rinnalla ja ihan\nkalpeana. Herranen aika, minä olen nähnyt monta kalpeata tyttöä,\nvast'ikään veljeni tyttären, hänellä on kälvetystauti, ja lääkäri\nsanoo aina: rautaa! rautaa! Mutta rautaa on tytöllä kyllä, sillä\nhänen isänsä on seppä. Veljeni olisi voinut tulla joksikin muuksikin,\nsillä meidän isä vainajamme...\"\n\n\"Oi sitä tyttö parkaa!\" huudahti pieni tyhmä asessori, \"hän on niin\nkaunis tyttö. Ja se vanha ukko raukka! Minä en voi uskoa, että hän\nniin harmaapäisenä on tehnyt semmoista ilkityötä\".\n\n\"Ystäväni\", sanoi viskaalin rouva ja loi pikku asessoriin silmäyksen,\njoka sanaksi muutettuna merkitsi \"pöllöpää\", \"ystäväni, kavahtakaa\nitseänne semmoisesta sopimattomasta sääliväisyydestä, ja kavahtakaa\nettette seurustele ihmisten kanssa, jotka ovat tehneet rikoksia\".\n\n\"Niin, tehnyt on sen hän varmaankin\", kulki nyt suusta suuhun,\nkutimesta kutimeen, kupista kuppiin.\n\nPikku asessori tuli tappiolle; mutta yht'äkkiä, nousi pari vanhaa\nkokenutta rouvaa häntä puolustamaan heidän tavallisena toimenansa\nteekesteissä oli kantajan virka, mutta tänään tahtoivat he kerran\nruveta syytetyn puolustajiksi. He olivat, sillä aikaa kuin\nviskaalin rouva puhui, aina hiljaisuudessa nyykäytelleet päätään\nja vilkutelleet silmää toinen toiselleen: he tahtoivat antaa hänen\npuhua loppuun asti, mutta sitte aikoivat he käydä hänen kimppuunsa.\nJa viskaalin rouva oli tehnyt tyhmyyden, hän ei olin ottanut\nsukulaisuuden suhteita ollenkaan lukuun, sillä nuo molemmat rouvat\nolivat Kurzin ja rehtori Baldrianin rouvat, ja nyt oli heidän\nvuoronsa, nyt panivat he viskaalin rouvan ahtaalle.\n\n\"Rouva kulta, mistähän sen tiedätte niin varmaan, että Hawermann on\nsyyllinen?\"\n\n\"Rouvaseni, tiedättekö että Hawermann on minun veljeni lanko?\"\n\n\"Rouva kulta, teidän pitäisi vähän hillitä kieltänne\".\n\n\"Rouvaseni, teillä on jo ennen ollut siitä harmia\".\n\nJa nyt ammuskeltiin \"rouva kulta\" ja \"rouvaseni\" yhä suoraan yli\npöydän, ja teelusikat kalisivat kupeissa ja hatunnauhat värähtelivät\nleukain alla, ja nuo viattomat kutimet pantiin kokoon ja sälytettiin\nompelutaskuihin. Pormestarin rouva kävi näiden molempain rouvain\npuolelle, sillä hän ei ollut unhottanut viskaalin rouvan pisteliäitä\nsanoja. Taekestin emäntä juoksi toisen luota toisen luoksi ja rukoili\nheitä Jumalan ja taivaan tähden, etteivät tekisi _hänelle_ sitä\nhäpeätä, että juuri _hänen_ teekestissään semmoinen eripuraisuus\npääsisi valloilleen, ja pikku asessori rupesi katkerasti itkemään,\nsillä hän luuli olevansa syypää tähän meteliin. Mutta asia ei ollut\nenää autettavissa: puolet vieraista lähtivät tiehensä, toinen puoli\njäi jälille, ja Rahnstädtin kaupunki jakautui kahteen puolueesen.\n\nJa ne, joiden tähden kaikki tämä melu oli syntynyt, istuivat, jos\neivät juuri levollisina, niin kuitenkin rauhassa kotonaan eivätkä\nvoineet aavistaakaan, kuinka paljo vaivaa ja puuhaa he olivat\nsaattaneet uusille naapureillensa ja minkä riidan ja vihan he olivat\nherättäneet; he eivät ensinkään voineet ajatella, että se tuima\nkatse, jonka viskaalin punaposkinen rouva loi yli kadun, koski heitä,\nja pieni pastorin rouva sanoi usein, että ulkomuodosta päättäen oli\nvastapäätä-asuva viskaalin rouva varmaankin hyvin vankka ja luja\nihminen, joka kyllä kykeni pitämään kuria talossaan. Eikä Lovisa\naavistanut ensinkään, että se nuori, kaunis tyttö, joka käveli\nedes takasin hänen asuntonsa ohitse ja loi salaisesti silmäyksen\nakkunaan, tunsi sydämensä pohjasta häntä kohtaan sääliväisyyttä,\nja että hän oli se sama tyhmä pikku asessori, joka teekestissä oli\npitänyt hänen puoltansa. -- Ei, näillä ihmisillä oli ihan toista\najateltavana: Lovisan täytyi viihdyttää sairasta sydäntänsä ja\npeittää se mailmalta, ettei hänen isänsä nähnyt niitä vereksiä\nhaavoja, joita ero Fransista uudelleen oli aukirepinyt. Hawermann oli\ntämän eron jälkeen käynyt hiljaisemmaksi ja arvelevaisemmaksi kuin\nennen, hän ei nähnyt, ei ajatellut mitään muuta kuin lastansa. Hän\nistui syvissä ajatuksissa itseksensä, ainoastaan silloin, kun hänen\ntyttärensä näytti kalpeammalta ja myös uneksi itseksensä, kavahti\nhän pystyyn ja riensi ulos pieneen talontakaiseen puutarhaan ja\nkäveli siellä edes takasin, saadaksensa lepoa. Ah, mihinkä katosi\nhänen vihansa, nähdessänsä lapsensa rakkauden? Mihinkä joutui hänen\nkiukkunsa mailmaa vastaan, kun hän näki lähimmän mailman ympärillänsä\nkohtelevan häntä ystävyydellä ja hyväntahtoisuudella? Vihan ja kiukun\ntäytyi tietysti kadota semmoisesta sydämestä; mutta alakuloisuus ja\nsuurin sääliväisyys ainoan lapsensa kohtaloa kohtaan jäi jälille. --\nPieni pastorin rouva ei enää muistellut pyhjinriepuansa, hänellä oli\ntätä nykyä muuta pyhjittävänä, kuin pöytiä ja penkkejä, hänen täytyi\npuhdistaa kaksi sydäntä, jotka katkeamattomilla siteillä olivat\nhäneen liittyneet, pölystä ja tomusta, ja niitä hän nyt silitteli\nja siivoeli lohdutussanoillansa, että ne taas tulisivat kirkkaiksi\nja valkeiksi, mutta hänen vaivansa oli turha, kumminkin Hawermannin\nsuhteen.\n\nVanhuksen miehuuden voiman jänteet oli katkaistu, hyvän maineensa\nkanssa oli hän menettänyt kaiken elämän halun ja elämän rohkeuden ja\njoutilaisuus ja työttömyys, johon hän ei ollut tottunut, teki hänen\nalakuloiseksi, niin että hänen tilansa olisi ollut arveluttava,\njollei hänen lapsensa suloinen ääni olisi tuontuostakin karkottanut\nhänestä sitä pahaa henkeä, joka häntä vaivasi, niinkuin paimenpoika\nTaavetin laulu karkotti pahan hengen kuningas Saulista. Kaikki, mitä\nFrans eron katkerana hetkenä oli hänen lohdutukseksensa sanonut: että\npääsyytös kirjan löydön kautta oli tyhjäksi rauennut, että hän kyllä\ntiesi, mikä seikkoja ajattelematon ihminen hänen orpanansa Aksel oli,\nja että semmoisen miehen arvostelu ei voinut häntä vahingoittaa, että\nhän uskoi häneen, vaikka koko mailma häntä vastaan nousisi, sillä\nhänen povessaan oli toinen mailma; kaiken tämän, jonka vielä pastorin\nrouva hänelle toisti, hylkäsi Hawermann ja pysyi lujana siinä, että\nniin kauvan kuin hänen viattomuutensa, mitä varkausasiaan tuli, ei\nollut selville tullut, niin kauvan oli hänen nimensä tahrattu, ja\nhänen täytyi estää tätä nuorta miestä vastoin hänen tahtoansakin,\nsaattamasta nimeänsä häpeään.\n\nTämä oli nyt, jos asiaa likemmin tarkasteli, paljasta mielettömyyttä\nja moni voipi tässä syystä kysyä: miks'ei hän astunut vapaasti ja\nrohkeasti, hyvään omaantuntoonsa turvaten, mailman eteen, huolimatta\nihmisten valheista? Ja minä sanon niille, jotka niin kysyvät, että\nhe ovat oikeassa: se olisi hänen pitänyt tehdä ja sen olisi hän\ntehnytkin -- jos hän vielä olisi ollut sama Hawermann kuin ennen.\nMutta se ei hän enää ollut; kiusa, harmi, loukkaukset ja ylenkatse\nolivat hänen masentaneet, ja nyt tuli niiden lisäksi vielä julkinen\nsyytös ja tuo kauhea tapaus hänen ja hänen isäntänsä välillä; hänen\nhylkäsi vielä nuori rouvakin, jonka edestä hän olisi henkensä\nantanut, ja tämä kaikki tapahtui juuri samaan aikaan, jolloin hänen\nsydämensä oli auennut onnellista tulevaisuutta vastaanottamaan.\nTalvipakkanen ei tee vahinkoa, kevät tulee kumminkin; mutta kun\nluonto vihannoitsee ja kukkii, ja lumi silloin lankee taivaasta ja\npeittää nämä vihreät toiveet, silloin kutistuu kaikki käppyrään, ja\nkaikki ne pienet laululinnut, jotka kevääsen uskoivat ja luottivat,\nistuvat nyt kyyrystellen ja vilustuneina pesissään, ja autiossa\nmetsässä vallitsee kuoleman tyyneys. -- Vanhus oli sydämessään\nvalmistanut suuren ilon ja aikoi sanoa ihanimmille toiveilleen\ntervetuloa, ja nyt tunkivat nuo pimeät hahmot sisään ja käänsivät\nkaikki ylös alasin ja ryöstivät häneltä sen ainoan aarteen, joka\nhänellä enää oli mailmassa. Tämä oli isku, josta hän ei enää voinut\ntoipua. -- Ottakaa saiturilta aarre, jota hän kuusikymmentä vuotta\non haalinut kokoon, ja te otatte samassa häneltä hengen, ja se on\nkumminkin vaan aarre, jota ruoste raiskaa; mitä on se hyvän maineen\nrinnalla?\n\nNiin ei jäänyt pastorin rouvalle mitään muuta lohdutuskeinoa kuin\nFransin viimeiset sanat, että hän voi odottaa, hän oli tuleva\nuudestaan.\n\n\n\n\nLuku 33.\n\nMinä kysyn joka maamieheltä, voiko hän vielä muistella vuoden\n1845 kevättä: eikö silloin variksen sijasta kalkkunakukko voinut\npiillä Wapun päivänä rukiissa? -- Mailman lopusta, Kurzista ja\nTriddelfitzistä. -- Huonot ajat kaupungissa ja maalla, ja kuinka\nkolme veijaria käyttää tätä hyväksensä. -- Akselia ahdistetaan\nvähän rohkeammin, ja hän tekee mielestänsä hyvän kaupan. -- Kuinka\nTaavetin täytyy haistella setelikimppua, ja Pomukkelskopp ei tahdo\nmillään ehdolla vetää takasin jalkaansa, jonka hän on pistänyt\nPümpelhageniin. -- Isä on liian viisas!\n\n\nHawermann eleli siis yksinänsä ja istui karvarissaan eli käveli\npuutarhassa, kun pastorin rouvan luona oli vieraita; ja se tapahtui\nusein, sillä toinen puoli Rahnstädtistä luuli tekevänsä kaikille\nniille kiusaa, jotka olivat julistaneet rouva Behrensin huoneen\npannaan, jos kävivät ahkerasti täällä vieraisilla. Niin tuli rehtori\nBaldrian ja kauppias Kurzkin joka päivä rouva Behrensin luo, sillä\nheidän molempain rouvansa olivat kotona pitäneet heille niin ankarat\nsaarnat Hawermannin viattomuudesta, että heidän oli mahdoton häntä\nepäillä. Maalta tuli usein iltapuolisin Nuori Jokkum vaimonsa ja\nMiinan kanssa ja pastori Gottlieb Liinan kanssa; mutta Bräsig\nkävi täällä palan ajan takaa; hänelle oli pastorin rouvan huone\nkyhkyislakkana, jonne hänen viaton sydämensä yhä lenteli, kupu täynnä\nuutisia, joita hän Peksowista, Pümpelhagenista ja Gürlitzistä oli\nvanhaa ystäväänsä varten koonnut. Hän toi Hawermannille sanoman,\nettä maa jo oli kuiva -- s.t.s. kynnettävä; mutta öljypuun lehteä\nei hänellä aina ollut nokassaan. Kun puhuttiin Pomukkelskopista\nja Akselista, silloin pudotti hän sen kiihkossaan ja kyhkysestä\ntuli täydellinen varis. Hän ei välittänyt vastustelemisista, kun\nhän tuli lentäen, vaan sanoi Hawermannille suoraan päin silmiä\ntulevansa saattamaan häntä toiselle mielialalle, ja jos ei se\nhänelle onnistunutkaan, ei hän sitä pannut pahaksensa, vaan tuli\nuudestaan seuraavana päivänä ja kertoeli niitä ja näitä ilmasta ja\nmaanviljelyksestä.\n\nJa vuoden 1846 keväällä olikin paljon kertomista ilmasta ja\nmaanviljelyksestä. Talvi oli ollut lämmin ja lauhkea, ja kevät tuli\nvarhemmin kuin miesmuistiin. Helmikuussa vihotti ruoho ja vilja\nrehevästi, ja apilas tuli näkyviin, ja pelto oli kuiva viljeltäväksi,\nja maamies käveli vainiolla, arvellen joko oli aika kyntämään ruveta,\nuskaltaisiko hän jo kylvää herneitä vai eikö.\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig, \"saatpa nähdä, tästä ei tule hyvää loppua,\nkevät on liian kaunis: linnun, joka liian varhain aamulla laulaa,\nsyö kissa suuhunsa ennen iltaa; saatpa nähdä, että elonaikana vielä\nnousevat silmämme pystyyn. Kauniit kevät ovat petollisia!\"\n\nPalmusunnuntaina tuli hän Hawermannin luo ja hänellä oli kädessään\ntäysinäinen turnipsin kukka, jonka hän laski Hawermannin eteen\npöydälle.\n\n\"Katsoppa tätä vietävää! Minä löysin sen sinun turnipsistasi\nPümpelhagenissa. Sinä saat nähdä, Kaarlo, viikon kuluttua on koko\nhalme kukkiva kultaisena; mutta se on kaikki pilalla, juuresta\nlatvaan saakka täynnä syöpäläisiä!\"\n\n\"Niin, Sakari, on usein ennenkin tapahtunut, ja me olemme kumminkin\nniittäneet kauniin heinän\".\n\n\"Niin kyllä, Kaarlo, mitä _mustiin_ tulee, mutta _harmaiden_ laita on\ntoinen -- minä olen huviksesi ottanut mukaani yhden niistä näytteeksi\n--\" ja nyt kourasi hän taskuunsa ja veti esille paperikääryn, mutta\nkun hän sen aukaisi, ei siinä ollut mitään. -- \"Niin, näethän nyt!\nEnkö minä, sitä sanonut? Nämä kavalat harmaat syöpäläiset ovat\nsalaisia veijareita, heidän juoniansa on yhtä mahdoton arvata, kuin\nsitä vahinkoa, jonka he tekevät. -- Saatpa nähdä, Kaarlo, että tämän\nvuoden tulosta ei tule mitään, kaikki on tätä nykyä luonnotonta.\nMuina vuosina voi tavallisesti varis seisoa Wapun päivänä rukiin\noraassa, mutta tänä vuonna voipi kelvollinen kalkkunakukko piillä\nsiinä. Niin, Kaarlo, mailma, on ylös alasin, ja muutamin paikoin ovat\npapit jo saarnanneet, että kuu on käyvä maan ja auringon väliin, ja\nettä aurinko silloin on tuleva liian lähelle maata ja on polttava\nkaikki karreksi, toisin sanoen, että mailman loppu on tulossa ja että\nihmisten pitää tehdä katumus\".\n\n\"Oh, Sakari, sehän on vaan tyhjää lörpötystä\".\n\n\"Sitä sanon minäkin ja katumuksen laita on niin ja näin muutamin\npaikoin. Vähässä Ribowissa esimerkiksi ovat päivätyöläiset\nheittäneet työnteon ja myyneet sen vähän, mitä heillä omaisuutta\noli, juutalaisille ja juovat mässäävät nyt koko päiväkaudet, koska\nvielä lyhyen elämänsä aikana tahtovat nauttia omaisuuttansa. Pastori\nGottlieb aikoi myös ruveta semmoista saarnaamaan, mutta minä puhuin\nLiinan kanssa ja Liina sai hänen siitä luopumaan. Mutta, mitään\nhyvää loppua ei tällä ole, Kaarlo\".\n\n\"Että saadaan huono vuosi, voi olla mahdollista: mutta eilen oli Kurz\nminun luonani ja hän kehui suuresti sitä kaunista talviviljaa, joka\nrehottaa kaikilla pelloilla\".\n\n\"Kaarlo, minä olisin pitänyt sinua ymmärtäväisempänä. Kurz!\nJohan nyt jotakin -- Kurz! Mimmoinen suolatun sillin pitää olla,\ntietää hän, sillä hän on taitava kauppias; mutta jos hän rupee\narvostelemaan talviviljaa, niin täytyy hänen nousta varhemmin\nylös, sillä sitä arvostelemaan tarvitaan maanviljeliää, _taitavaa_\nmaanviljeliää. Mutta niinhän on laita, kuin minä aina olen sanonut,\njoka hölmö hutiloitsee meidän ammatissamme, ja kaupunkilaiset\npistävät nenänsä joka paikkaan kuin kärpäset. Jos joku harjottaa\nmaanviljelystä vaan huviksensa, niin olkoon menneeksi, minulla ei\nole mitään sitä vastaan, mutta jos hän siitä etsii etuansa -- ei,\nKurz! Siirappitynnyriin ja kortteihin kurkistelkoon hän, mutta jos\nhän kurkistelee rukiin laihoon, niin ei hän näe mitään. -- Mutta\nmitäpä piti minun sanoa, nousevalla viikolla muutan minä kimsuineni,\nkamsuineni sinun luokses\".\n\n\"Ei, Bräsig, älä sitä tee! Jos tästä huono vuosi tulee, niin\ntarvitaan sinua pappilassa, ja nuori pastori ei varmaankaan vielä\nymmärrä niin paljon maanviljelyksestä, että hän voisi tulla yksin\ntoimeen\".\n\n\"Niin, Kaarlo, tyhmä on hän kyllä vielä, ja jos, sinä sen hyväksi\nkatsot -- sillä minä seuraan kokonaan sinun neuvoasi -- niin jään\nminä vielä hänen luoksensa. Mutta nyt hyvästi! Minä en tiedä, minun\nvatsaani kurnii niin, minä käyn pikkusen rouva Behrensin luona,\neiköhän hänellä liene pieni napaus kuminaviinaa minulle antaa\".\nNiin puhein lähti hän ulos ovesta, mutta pisti heti taas päänsä,\nsisään: \"Melkeinpä olin unhottamaisillani puhua Pümpelhagenista, no,\nsiellähän pidetään tätä nykyä semmoista taloutta, että sitä on oikein\nkumma nähdä. Eilen tapasin Fritz Triddelfitzin kartanon rajalla ja\nvaikka hän on perhanan vintiö, oli hänellä melkein kyynelet silmissä:\n'herra pehtori', sanoi hän, 'näettekös, koko yökaudet lepään minä ja\nvaivaan päätäni maanviljelyksellä, saamatta unen einettä silmääni,\nja kun kaikki olen mitä parhaiten ajatellut ja aamulla panen väen\ntyöhön, niin silloin tulee herra, käsivarsi siteessä, ja hajottaa\nkoko järjestyksen, hän lähettää yhden päivätyöläisen sinne, toisen\ntänne, niin että he juoksevat ympäri pellolla kuin päättömät kanat,\nja minä juoksen perässä, saadakseni heitä taas kokoon, ja kun taas\nolen saanut heidät kootuksi, niin hajottaa hän heidät uudestaan\niltapuolella!' -- Kaarlo, tämä on oleva suuri huvitus sinulle,\netteivät voi tulla ilman sinua toimeen\".\n\nNiin puhein sulki hän oven ja meni; mutta vähän ajan perästä tuli\nhän taas näkyviin: \"Kaarlo! mitähän minun taas piti sanoa -- niin\npuolet Pümpelhagenin hevosia ovat uupuneet, pari päivää sitte oli\ntoinen merkelikuoppa vielä ihan täynnä -- ja siinä seisoivat nuo\nvanhat kaakit niin hurskaan näköisinä, pää ja korvat lerpuksissa,\nkuin talonpojat kirkossa. Ja tähän ei ole liika työ syynä, ei, vaan\nrehun puute. Sen tekee, sillä sinun nuori herrasi ei voi ollenkaan\narvata, kuinka paljo hänellä on ladoissa rehua, ja keväällä myi hän\nvielä kolme kuormaa kauroja ja kaksi kuormaa herneitä juutalaisille,\nja nyt on hänen aittansa niin tyhjä ja puhdas, kuin nuoltu. Ja nyt\ntäytyy hänen itse ostaa kauroja; mutta ne raukat juhdat, jotka\nleivän ansaitsevat, eivät saa mitään, kaikki menee noille joutaville\npuhdasrotuisille tammoille, jotka eivät mitään tee, vaan kuluttavat\npäivänsä joutilaina. Mailmassa ei ole todellakaan mitään oikeutta!\nNo, hyvästi nyt, Kaarlo!\" ja nyt hän lähti vihdoinkin.\n\nTämä oli surullinen kuva, mitä Bräsig tiesi Pümpelhagenista\nkertoa: mutta todellinen laita siellä oli vielä hullumpi, sillä\nsiitä ahdingosta, johonka Akselin ainainen rahanpula oli hänet\nsaattanut, ei Bräsig ollut mitään kertonut, ja se oli kuitenkin\npahin asia kaikista. Ainainen rahanpula tekee ihmisen ei ainoastaan\näreämieliseksi, vaan myöskin tylyksi alamaisiansa kohtaan, ja Aksel\njoutui nyt myös siihen tavalliseen erehdykseen, että hän ei luullut\nhyvään asemaan pääsevänsä, niin kauvan kuin hänen väkensä voi hyvin,\nja tätä nuottia oli Pomukkelskopp hänelle: yhä veisannut. Hän riisti\nnyt väeltänsä pois milloin mitäkin etuja; ja kun hänen luonnollinen\nhyväntahtoisuutensa taas pääsi voitolle, antoi hän heille taas\ntakasin yhtä ja toista; mutta kaikki tapahtui ajattelematta ja\nhätäisesti, ja se ei kelpaa. Ensimäkeä oli väki nauranut näille\nnurinkurisille muutoksille, mutta niin on aina laita alussa,\nnaurusta tuli pian nurina ja nurinasta vastustelemista ja valitusta.\nHawermannin hallitessa olivat päivätyöläiset aina saaneet jyvänsä\nja rahansa oikeaan aikaan, nyt täytyi heidän niitä odottaa, siksi\nettä jotakin oli saatavissa; se ei tunnu hyvältä. Ja kun he tulivat\nisännän puheille valitustensa kanssa, tiuskittiin heitä, ja se tuntuu\nvielä pahemmalta. Tyytymättömyys oli kaikkialla yleinen.\n\nAksel luotti vuoden tuloon; mutta valitettavasti oli Bräsig\noikein ennustanut: kun elonaika tuli, ei ollut pelloilla paljon\nkorjattavana, ja kun vilja oli koottu, olivat laarit vaan\npuolellansa, ja vanhat kokeneet maamiehet sanoivat nuorille\nvasta-alkaville: \"Olkaa varuillanne! Säästäkää ajoissa, niin on\nteillä hädässä jotakin!\"\n\nNeuvo oli hyvä, mutta mitä se Akselia autti? Hänen täytyi rahaa\nhankkia, sentähden antoi hän syksyllä puida, minkä jaksoi, siemeniksi\nja myytäviksi. Ja viljasta sai hän hyvän hinnan, sillä viljakauppiaat\nnäkivät edeltäpäin, miten oli käyvä, ja ostivat voittaaksensa, ja\nniin tuli luonnollisen hädän lisäksi vielä keinollinen. Vanhat\npäivätyöläiset pudistelivat paitansa, nähdessänsä viljakuormien\nlähtevän talosta: \"Mitä tästä on tuleva! Meillehän ei jää mitään\".\nJa vaimot seisoivat ryhmittäin ja vääntelivät käsiänsä: \"Katso,\nnaapuri, tämä pieni kasa tässä, siinä kaikki minun perunani, ja\nviallisia ovat ne vielä päälliseksi: mistä elämme talven?\" Ja niin\noli hätä joka talossa, ja tähän mitä hedelmällisimpään maahan oli se\ntullut kuin varas yöllä, kukaan ei ollut sitä ajatellut, kukaan ei\nollut varokeinoihin ryhtynyt, sillä kenenkään mieleen ei semmoinen\njohtunut. -- Mutta kaikkein pahimmassa hädässä olivat pikkukaupungit,\nja niissä kaikkein pahimmassa ahdingossa pikkukäsityöläiset.\nTyöväelle hankittiin työtä ja heidän lapsensa kävivät talosta\ntaloon kerjäläispussi selässä, ja sittemmin pantiin toimeen\nsoppakeittimöitä; mutta köyhä käsityöläinen? Työtä ei hänellä ollut\n-- kukaan ei teettänyt mitään -- ja kerjätä ei hän ymmärtänyt, eikä\nhänen kunniansa ja arvonsa sitä sallinutkaan. Ah, minä tulin kerran\nsiihen aikaan erään toimellisen ja ahkeran käsityöläisen majaan,\npäivällisruoka oli pöydällä, nälkäiset lapset seisoivat sen ympäri,\nja kun minä aukasin oven, viskasi emäntä liinan vadin yli, ja kun hän\nmeni ulos miestänsä kutsumaan, kohotin minä liinan lievettä, ja mitä\nsain minä nähdä? Keitettyjä perunankuoria. -- Se oli päivällisatria.\n\nSemmoisina aikoina istuu Jumala taivaassa ja erottaa seulomalla hyvät\nihmiset pahoista, niin että jokainen voi heidät selvästi nähdä.\nHyvät ihmiset jäävät hänen seulaansa, että hänelle niistä on iloa\noleva, ja että he hedelmän kantavat, mutta pahat putoovat maahan\nlusteen, pillikkeiden ja villikaalin, s.o. heidän vääräin toivojensa\nja saastaisten, pahain halujensa ja ajatustensa kanssa, ja kun ne\novat maahan pudonneet ja rupeevat hedelmää kantamaan, silloin nousee\nmyös tämä rikkaruoho, ja mailman silmissä näyttää se tosin kauniilta\nkukkimiselta, mutta kun elonaika tulee ja viikate vilkkuu pellolla,\nsilloin kaatuu niiden tähkä tyhjänä maahan, ja Jumala kääntyy pois\ntältä pellolta, sillä kirjotettu on: \"Heidän hedelmästänsä te heidät\ntunnette\".\n\nMoni jakeli tässä hädässä täysin käsin lahjojansa, huolimatta\nomasta pulastaan, ja maaneuvos von O. ja kamariherra von E. ja\narentimies H. ja myös meidän vanha tuttavamme Mooses ja vielä moni\nmuu jäivät meidän Herramme seulaan ja kantoivat kauniita hedelmiä\nnäinä huonoina aikoina, mutta Pomukkelskopp ja Slusuhr ja Taavetti\nputosivat seulasta pillikkeittensä ja villikaalinsa keralla ja\nistuivat nyt yhdessä Gürlitzin kartanossa ja tuumailivat, kuinka he\nparhaiten voisivat käyttää hyväksensä tätä yleistä onnettomuutta.\nJa Taavetti ja Slusuhr tiesivät varsin hyvin, mitä oli tehtävä;\njos heillä vaan olisi ollut kylliksi rahoja, niin olisivat he\nlainanneet niitä hätääntyneille ja ahdistetuille, nälkäisille ja\nvilustuneille korkeata korkoa vastaan. Mutta ne varat, jotka heillä\noli käytettävinä, olivat he jo panneet tähän kauniisen liikkeesen, ja\nnyt kehottivat he ritariskartanonomistajaa antamaan rahojansa tähän\ntarkotukseen, hän olisi myös saava osansa tästä ihanasta voitosta.\nMutta tähän ei tuo varova herra suostunut, se olisi helposti tullut\nihmisten korviin ja olisi voinut vahingoittaa hänen mainettansa; hän\nsanoi sentähden, ettei hänellä ollut mitään, ja mitä hänellä oli,\ntäytyi hänen pitää, elättääksensä karjaansa ja väkeänsä.\n\n\"Karjaanne\", sanoi Slusuhr hävyttömästi, \"sen minä myönnän, mutta\nväkeänne? Tehkää hyvin ja olkaa leikkiä laskematta. Teidän väkenne\njuoksentelee kerjäämässä ympäri koko maata, ja äsken juuri, kun\nme ajoimme pappilan ohitse, seisoivat heidän vaimonsa ja lapsensa\npappilan pihassa, ja heidän vanha ystävänsä Bräsig seisoi kahden\nsuuren sangon ääressä, jotka olivat täynnä hernerokkaa, ja pastorin\nnuori rouva jakeli siitä kauhalla ruukkuihin\".\n\n\"Jaelkoon! jaelkoon!\" sanoi Pomukkelskopp \"minä en tahdo estää ketään\ntekemästä hyvää työtä. Heillä mahtaa olla; minulla ei ole mitään, ja\nrahaa ei minulla myöskään ole\".\n\n\"Mutta teillä on Pümpelhagenin vekselit\", sanoi Taavetti.\n\n\"Ja te luulette, että hän voi maksaa? Hän on leikannut vielä vähemmän\nkuin me muut, ja sen hiukkasen, mitä hän on saanut, on hän jo puinut\nja myynyt\".\n\n\"Juuri sentähden\", sanoi Slusuhr, \"nyt on aika. Semmoinen sopiva\ntilaisuus ei tule helposti toistamiseen, eikä hän voi teille suuttua,\nsillä te olette itse pulassa ja teidän on täytynyt myydä vekselit\nminulle ja Taavetille. Älkää nyt tehkö mitään estelyitä, ravistelkaa\nnyt vaan puuta, nyt ovat hedelmät kypsiä\".\n\n\"Kuinka suuri on summa?\" kysyi Taavetti.\n\n\"Niin\", sanoi Pomukkelskopp ja meni kaappinsa, luo ja kynsi korvansa\ntaustaa, \"vekseleitä on minulla yhdentoistatuhannen taalerin edestä\".\n\n\"Loruja!\" sanoi Slusuhr, \"enemmän täytyy niitä olla\".\n\n\"Ei, enempää ei niitä ole. Kahdeksantuhatta kiinitin minä\npuolentoista vuotta sitte kartanoon, koska hän niin hartaasti pyysi\nsitä\".\n\n\"Sitte olette te tehneet tyhmästi, ne täytyy teidän ensin ylössanoa,\nja sitte saatte vielä kauvan odottaa\", sanoi notarius; \"mutta ei\nhaita mitään! Antakaa vaan nuo yksitoistatuhatta meille, niillä\nvoimme häntä tällä ihanalla ajalla kyllä hätyyttää\".\n\nMukkel ei ensin oikein mielellään tahtonut tähän suostua; mutta\nKananen tuli sisään, ja mikä hänen tahtonsa oli, tiesi Mukkel hyvin;\nhän antoi siis vekselit Slusuhrille ja Taavetille.\n\nNyt alkoi tuo vanha leikki taas Pümpelhagenissa, Slusuhr ja Taavetti\ntulivat ja panivat Akselin ahtaalle, ja kävivät hänen kimppuunsa\ntällä kertaa, ankarammin kuin ennen, ja ajan pidennyksestä ei tällä\nerällä ollut mitään puhettakaan. Hänen täytyi ja piti maksaa, ja\nhänellä ei ollut rahaa nimeksikään, eikä edes toivoa mitään saada.\nTämä tuli hänen päällensä kuin pyryilma, ja nyt heräsi ensimäisen\nkerran hänessä synkkä ajatus siitä, että tämä voi olla ennakolta\nsuostuttua peliä, että hänen ystävällinen naapurinsa Gürlitzissä oli\noikea syypää hänen ahdinkoonsa, ja että Pomukkelskopilla mahtoi olla\njoku erityinen tarkotus antaissaan aina näiden molempain veijarein\nkiskoa häneltä vekseleillä rahoja; mutta mikä tämä tarkotus oli,\nsitä ei voinut hän selville saada. Mutta mitä autti tässä uhka ja\npuhka, hänen täytyi rahoja saada, mutta keneltä? Hän ei tietänyt\nmitään neuvoa, mutta aina palasivat hänen ajatuksensa siitä\nepäluulosta huolimatta, joka hänessä oli herännyt, hänen naapuriinsa\nPomukkelskoppiin. Hänen oli auttaminen; kukas muuten? Hän hyppäsi\nhevosensa selkään ja ratsasti Gürlitziin.\n\nMukkel otti hänen erinomaisen ystävällisesti vastaan, oikein\nsydämellisesti, ikäänkuin täytyisi näiden huonojen aikojen saattaa\nnaapurit likempään yhteyteen, ja olisi toisen auttaminen toista tässä\nhädässä. Hän veisasi pitkän valitusvirren huonosta vuodentulostaan\nja voivotteli haikeasti rahapulaansa, niin että Aksel ei alussa\nollenkaan voinut asiaansa ilmottaa ja rupesi häpeemään, lähestyä\nnäin suuressa hädässä olevaa miestä anomuksellaan. Mutta hätä ei lue\nlakia, hän kysyi vihdoin, miksikä hän oli antanut vekselit noille\nmolemmille verenimiöille, ja Pomukkelskopp laski kätensä ristiin\nmahallensa ja loi tuohon nuoreen mieheen niin surkean katseen ja\nsanoi: \"Ah, herra von Rambow, suuressa hädässäni. Näettekö!\" ja hän\naukaisi kaappinsa ja näytti laatikkoon, jossa oli kai noin pari sataa\ntaaleria, \"näettekö, tässä on kaikki, mitä minulla on, ja minun pitää\nkumminkin pitää huolta väestäni ja karjastani, ja minä ajattelin,\nettä teillä saattoi olla liikeneviä rahoja tallella\".\n\nMutta, kysyi Aksel, miks'ei hän itse ollut kääntynyt häneen tässä\nasiassa.\n\n\"Se on minulle vastenmielistä\", sanoi Mukkel, \"te tunnette\nsananparren: raha yhdistää vieraat, mutta erottaa ystävät, ja me\nolemme kuitenkin niin hyviä ystäviä\".\n\nNiin, se oli kyllä totta, se, sanoi Aksel, mutta ne molemmat olivat\nhäntä niin kamalasti ahdistaneet, ja hän oli mitä kauheimmassa\npulassa.\n\n\"Hekö ovat sen tehneet?\" huudahti Pomukkelskopp; \"sitä he eivät saa\ntehdä! Minä olen pannut teille ehdoksi, etteivät saa ahdistaa minun\nrakasta naapuriani. Kyllä he suostuvat odottamaan -- siitä, saatte\nehkä pikkusen maksaa, mutta siitä ei pidä välittää, asiain näin\nollessa\".\n\nSen Aksel kyllä tiesi, mutta niin helposti ei hän tällä erällä ollut\ntyydytettävä, hänen tilansa oli liian tukala, hän yritti vielä kerran\nja rukoili taivaan tähden herra kartanonomistajaa auttamaan häntä\nkumminkin kreditillänsä, jollei hänellä itsellä rahoja ollut.\n\n\"Herranen aika, mielelläni\", sanoi Mukkel, \"mutta kenenkä luona?\nKenellä nyt on rahoja?\"\n\n\"Eikö Mooses mahtaisi auttaa?\" kysyi Aksel.\n\n\"Häntä en tunne\", kuului vastaus, \"minä en ole koskaan ollut asioissa\nhänen kanssansa. Teidän isänne oli hänen kanssansa yhteydessä, ja te\nitse tunnette myös hänen. Niin, kääntykää vaan häneen\".\n\nTämä oli ainoa lohdutus, jonka Aksel sai. Liukkaasti kuin ankeriainen\nluikersi lihava kartanonomistaja hänen käsistänsä, ja kun Aksel taas\nistui hevosen selässä ja ratsasti kotia, oli hänen ympärillänsä\npilkkopimeä, mutta hänen sisässänsä vielä pimeämpi.\n\nTaavetti ja Slusuhr tulivat uudestaan, he kiduttivat häntä\nmitä ilkeimmällä tavalla, ja vaikka hän kyllä koetti turvaella\nPomukkelskopin lempeihin ehtoihin, eivät he niistä mitään\nvälittäneet, he eivät muusta huolineet kuin rahasta.\n\nHän matkusteli siellä, hän matkusteli täällä, hän kolkutteli jokaista\novea, mutta turhaan, rahoja ei ollut missään; tuskaantuneena ja\nuupuneena palasi hän kotia, ja siellä kohtasivat häntä hänen rouvansa\ntyynet silmät, jotka selvästi kyllä osottivat, että Frida aavisti\nkaikki. Mutta hänen suunsa vaikeni ja huulet puristuivat kiini,\nikäänkuin olisi kaunis, monta suloista lohdutussanaa sisältävä kirja\niäksi päiväksi oleva Akselilta suljettu. Aina siitä hetkestä asti,\nkun Hawermann niin häpeällisellä tavalla oli ajettu talosta, ja Frida\noli tullut tuntemaan sen suuren vääryyden, jonka hän rakkaudesta\nmieheensä oli hänelle tehnyt, ei Frida enää puhunut miehensä kanssa\nhänen asioistansa; auttaa ei hän kumminkaan voinut, ja näin esti hän\nmiehensä turvaumasta uusiin valheisiin, joilla hän vaan pettäisi\nitseänsä ja muita.\n\nMutta tällä kertaa oli Aksel silminnähtävästi suuremmassa pulassa\nkuin tavallisesti, ja hänen levoton, äkäinen, ärtynyt mielentilansa\nosotti selvemmin, kuin milloinkaan ennen, hänen tuskaansa, ja kun\nFrida eräänä iltana meni levolle ja vielä kauvan aikaa katseli\npientä lastansa, liikutti se hänen mieltänsä ja sydäntänsä, Aksel\noli kumminkin tuon rakkaimman olennon isä, mitä hänellä tässä\nmailmassa oli, ja Fridan tuli niin sääli häntä, että hän katkerasti\nrupesi itkemään ja päätti seuraavana päivänä puhua hänen kanssansa\nystävällisesti ja mielellään ottaa hartioillensa osansa siitä surujen\ntaakasta, joihin Aksel yksin oli syypää.\n\nMutta seuraavana aamuna tuli Aksel hyräellen ja vihellellen alas\nportaita myöden ja huusi Triddelfitziä ja antoi käskynsä ja huusi\nKristian Degelille, että hän valjastaisi hevoset ja varusteleisi\nuseamman päivän retkelle, ja tuli vaimonsa luoksi muodolla, jossa ei\nollut havaittavana mitään levottomuutta, vaan päinvastoin vakavuutta\nja luottamusta, niin että Frida joutui varsin ymmälle ja jätti\naikomuksensa toimeen panematta.\n\n\"Sinä aiot matkalle?\" kysyi Frida.\n\n\"Niin, minä matkaan asioille ja tulen luultavasti käymään\nSwerinissäkin. Onko sinulla jotakin asiaa sisarilleni?\"\n\nFridalla oli vaan terveisiä heille lähetettävänä, ja hetken ajan\nkuluttua sanoi Aksel hänelle jäähyväiset ja istui vaunuihin ja ajoi\nSweriniin. Hän oli taas sanonut vaimollensa vaan puolen totuuden;\nhänellä ei ollut aikomusta matkata mihinkään muualle kuin Sweriniin\nsisartensa luoksi. -- Yöllä oli jolahtanut hänen päähänsä, että\nolihan hänen sisarillansa, rahoja, hänen isänsä oli ostanut heille\npienen talon ja puutarhan ja pannut heitä varten tallelle viisitoista\ntuhatta taaleria, jotka antoivat 4,5 prosenttia korkoa, ja siitä\nhe elivät, tosin hyvin niukasti, mutta kamarineuvos ei ollut muuta\nvoinut tehdä, vaan oli toivonut, että heidän lankonsa ja erittäinkin\nAksel vastedes tulivat heitä auttamaan. Tämä summa oli nyt yön\nkuluessa johtunut Akselin mieleen, sehän oli juuri hänen tarpeensa,\nsiitä oli hänelle apu lähtevä, ja voihan hän yhtä hyvin kuin vieraat\nihmiset maksaa heille korkoa; mutta hän oli antava heille täyteen 5\nprosenttia, ja vaikka rahat tätä nykyä olivatkin kiini niin totta\npenteleessä ne irti saatiin, jospa hän vähän saikin maksaa siitä.\nTämä toivo oli hänet niin iloiseksi tehnyt.\n\nKun nuori herra tuli Sweriniin ja ilmotti asiansa sisarillensa\nja valitti huonoa vuotta, tulivat nuo raukat vanhat piiat niin\nliikutetuiksi ja lohduttelivat Akselia, ikäänkuin olisi koko\nmailma hänelle vääryyttä tehnyt, ja kun Albertina, joka oli heistä\nviisain olevinaan ja joka piti huolta raha-asioista, varsin hiljaa\nlausui muutamia sanoja vakuudesta, puuttuivat nuo molemmat toiset,\nerittäinkin Fidelia, hänen puheesensa: se oli turhanpäiväistä\nahdasmielisyyttä, heidän veljensä oli hädässä, ja niin olivat tätä\nnykyä useat maamiehet, ja heidän veljensä oli heidän kopeutensa ja\nheidän ainoa tukensa, sitä oli heidän isävainajansa vielä vähän\nennen kuolemaansa sanonut. Ja kun Aksel nyt lupasi kiinittää rahat\nkartanoon, niin suostui Albertinakin asiaan, ja nuo hyvänlaitaiset\nvanhat ryökynät iloitsivat suuresti, että voivat auttaa rakasta\nveljeänsä.\n\nRahojen irtisaamisessakin oli Akselilla onni, siihen tarvittiin\nvaan pari juutalaista, ja ne hän löysi, ja vähän tappiota tuotti\nse myöskin, mutta siihen hän suostui; sen otti hän tietysti yksin\nniskoillensa, hänen armaat sisarensa saivat pitää viisitoistatuhatta\ntaaleriansa täydesti ja saivat tästä lähin lukea viisi prosenttia\nkorkoa.\n\nEnsiviikolla jälkeen uudenvuoden päivän 1847 tuli Aksel hyvällä\nmielellä kotia, ja pari päivää sen jälkeen, kun Taavetti ja Slusuhr\ntaas saapuivat ja häntä vasta oikein ahdistaa aikoivat, luki hän\nrahat pöydälle, pyysi saada vekselinsä ja teki heidän pitkille\nnaamoillensa kumarruksen, joka sanoilla ilmoitettuna merkitsi: \"Hyvät\nherrat, korjatkaa luunne\".\n\n\"Mitä tämä on?\" kysäisi Slusuhr, kun istuivat vaunuissa.\n\n\"Jumaliste!\" huudahti Taavetti, \"hänellä on rahoja. Näittekö? Hänellä\noli vielä koko tukku setelejä\".\n\n\"Niin, mutta mistä vietävästä on hän ne saanut?\"\n\n\"Niin, kysytäänpä Zodickilta\".\n\nZodick oli Taavetin orpana, mutta köyhä, ja häntä käytti Taavetti\naina kyytimiehenänsä, vaikka hänen varsinaisena toimenansa oli\nkuulustella, mitä ihmiset kartanoissa puhuivat.\n\n\"Zodick, oletko nähnyt, oletko kuullut, missä hän on ollut?\"\n\n\"Swerinissä on hän ollut, niin sanoi kuski\". \"Swerinissä? Mitä on\nhänellä Swerinissä tekemistä?\"\n\n\"Hän on sieltä noutanut rahoja\", sanoi Zodick.\n\n\"Swerinistä? Enkö ole sitä aina isälleni sanonut, että aateliset\nauttavat toinen toistansa. Ne on hän varmaankin saanut rikkaalta\norpanaltansa\".\n\n\"Vai niin?\" sanoi Slusuhr ja veti tukun setelejä ulos taskustansa\nja piti niitä Taavetin nenän alla: \"haisteleppa näitä! Haisevatko\nne aatelismieheltä? Kynsilaukalta ne haisevat, teiltä penteleen\njuutalaisilta on hän ne saanut. Mutta se on yhdentekevä. Meidän on\nmeneminen Pomukkelskopille. Hahaha! Kuinka se häijy itikka on hyppivä\nkiukusta\".\n\nJa siinä hän oli oikeassa, Pomukkelskopp tuli ihan raivoon,\nkuullessansa, ettei hänen aikeensa ollut onnistunut: \"Sitähän minä\nsanoin, sitäpä minä juuri sanoin: aika ei ollut vielä tullut; mutta\nKananen, Kananen! Sinä minua siihen pakotit!\"\n\n\"Sinä olet pöllöpää!\" sanoi Kananen ja meni ulos ovesta.\n\n\"Nyt ei saa hellittää!\" sanoi Slusuhr, \"nyt ei auta muu, nyt on\nteidän ilmottaminen Juhannukseksi maksettavaksi ne kahdeksan tuhatta,\njotka te olette kartanoon kiinittäneet\".\n\n\"Ei, ei\", voivotteli Pomukkelskopp, pyörien ympäri huoneessa, \"sehän\non ainoa jalansija, joka minulla enää on tuossa kauniissa kartanossa,\njos hän minulle nyt maksaa, niin on kaikki toivokin mennyt. Ja\nhänellä oli vielä enemmän rahoja?\" kysyi hän Taavetilta.\n\n\"Hänellä oli vielä iso tukku ja pieni tukku\".\n\n\"Niin, tehkää niinkuin tahdotte\", sanoi Slusuhr, \"mutta sen tahdon\nminä sanoa, että jollei hän nyt jo huomaa että te piilitte asian\ntakana, niin on hän ihan hölmö, ja kun hän kerta on siitä vihiä\nsaanut, niin on yhdentekevä, joko sanotte ylös rahanne heti, eli\nvasta parin vuoden perästä\".\n\n\"Veikkoset, veikkoset\", huudahti arvoisa lainlaatia ja polki ja\npuhkaili kuin höyrykone edes takasin tuvassa, \"vaikka hän sen\ntodellaan huomaisikin, hän ei voi tulla ilman minua toimeen; olenhan,\nhänen ainoa ystävänsä, joka häntä voi auttaa\".\n\n\"No, olkaa sitte häntä auttamatta. Juhannus on sopivin aika, silloin\nei hänellä ole mitään tuloja\".\n\n\"Vai niin? Onhan hänellä rahat villoista ja turnipsista\".\n\n\"No hyväinen aika! Onhan hänellä korot maksettavina, ja enin osa\nrahoista on varmaankin jo ennakolta kulutettu\".\n\n\"Ei, ei, minä en voi, minä en voi; jalkaani, jonka kerta olen\npistänyt kartanoon, en voi vetää takasin\" ja siihen päätökseen jäi\ntämä jalo ihmisystävä.\n\n\"On oikein kurja nähdä ihmistä\", sanoi notarius, kun ajoivat kotia,\n\"joka tahtoo saada jotakin toimeen, mutta kumminkin varoo keinoja.\nSaattepa nähdä, meidän kauniit puuhamme Pümpelhagenissa ovat nyt\nlopussa. Jospa meillä vaan ukon sijasta olisi eukon kanssa tekemistä,\nse eukko ei kavastele mitään\".\n\n\"Julman nerokas nainen\", myönsi Taavetti.\n\n\"Niin, sitä ei voi salata, meidän lypsinlehmämme Pümpelhagenissa\nehtyy ehtymistään. Ja kuitenkin voisi vielä kaikki käydä hyvästi,\njollette olisi semmoinen pöllöpää. Mitä vietäviä? Ettekö te voi\npakottaa isäänne sanomaan ylös seitsemää tuhatta taaleriansa? Sitte\nvoisimme taas koreasti ruveta lypsämään\".\n\n\"Jumala nähköön!\" huudahti Taavetti, \"hän ei sitä tee. Hän menee\nvanhan Hawermannin luo, ja siellä istuvat he yhdessä ja puhelevat, ja\nkun minä sanon: taattoseni, sano ylös! silloin sanoo hän: sano sinä\nylös sinun rahasi, minä sanon minun\".\n\n\"Sitte on hän lapsi uudestaan ja ihminen, joka on niin pitkälle\njoutunut, ettei hän enää voi valvoa omaa etuansa, on pantava\nholhouden alaiseksi\".\n\n\"Jaa, näettehän, sitä minä olen jo ajatellutkin; mutta näettehän --\nasia on sitä laatua -- näettehän: ukko on liian viisas\".\n\n\n\n\nLuku 34.\n\nAkselin ja Pomukkelskopin väli rikkoutuu. -- Miksikä Jokkum Nüssler\nuudenvuoden aamuna merkitsee lehmiänsä tervasutilla, ja miksikä\nMiina Nüssler sysätään isänhuoneesta vieraisin ihmisiin. --\nKuinka Lovisa ja pikku asessori sattuvat yhteen ja sitten istuvat\nsoppakeitinlaitoksessa kuorivat nauriita. -- Bräsig ottaa toimeksensa\nulkoasiat ja lukee Hawermannille Aristophaneen sammakoista. Mooses\ntahtoo sanoa ylös rahansa ja Akselin taivaalle nousee uusi pilvi. --\n1848.\n\n\nAksel tuli jotenkuten toimeen kevään ja alkupuolen kesää sisartensa\nrahojen jäännöksillä, ja kun kukkaronpohja taas rupesi kopisemaan,\nmyi hän ennemmin villansa edeltäkäsin, kuin kääntyi vinhaan\nuskolliseen naapuriinsa. Hän huomasi viimeinkin Pomukkelskopin\npaksujen peukalojen tulevan näkyviin peiton alta, ja rupesi yhä\nenemmän pelkäämään, että häntä oli keritty kuin lammasta ja että\nhänen rakas naapurinsa oli kätkenyt villat, mutta mikä oikeastaan\noli Pomukkelskopin tarkotus, sitä oli hänen mahdoton arvata.\nHän tuli yhä kylmemmäksi Pomukkelskoppia kohtaan, hän ei enää\nkäynyt hänen luonansa, hän pakeni puutarhan kautta ulos pellolle,\nnähdessänsä herra kartanonomistajan tulevan luoksensa, ja Frida\niloitsi hiljaisuudessa tästä muutoksesta. -- Mekin voisimme siitä\niloita, jos hän järjellä ja maltilla olisi toiminut ja olisi tyynellä\nmielellä irroittanut itsensä tästä ystävyydestä, mutta inhossaan\nPomukkelskoppia vastaan kiihkoontui hän niin, että hän luulotteli,\nei enää voivansa nähdä häntä silmäinsä edessä, ja kun kerran\neräässä vieraassa paikassa, nimittäin isänmaanmielisten kokouksessa\nRahnstädtissä, tilaisuus tuli, ajoi hän herra kartanonomistajan,\njoka ystävällisesti tahtoi lähestyä häntä, mitä hävyttömimmällä\ntavalla pois luotansa ja loukkasi häntä vielä mitä kipeämmästi ja\npäästeli semmoisia pistopuheita, että kaikki läsnäoliat voivat\narvata, mikä ajatus hänellä oli naapurinsa rahavehkeistä. Tämä oli\nkyllä rehellinen, mutta varsin tyhmä teko. Hän oli Pomukkelskopille\nkahdeksantuhatta taaleria velkaa, joita rahoja ei hänellä ollut\ntakanansa, ja jos hän tunsi kartanonomistajan niin hyvin, kuin hän\nvakuutti, niin olisi hänen myös pitänyt tietää, mikä seuraus tästä\noli tuleva. Pomukkelskopp voi sietää koko joukon hävyttömyyttä,\nmutta tämä oli noiden monien maamiesten lässäollessa vähän liiaksi,\nja kosto oli niin lähellä tarjona, ettei hän voinut olla sitä\nkäyttämättä. Hän ei lausunut mitään, vaan nousi ja meni notarius\nSlusuhrin luoksi ja sanoi: \"Ilmottakaa herra von Rambowille että hän\nTammikuun 15:ksi päiväksi maksaa minun kahdeksan tuhatta taaleriani.\nNyt minä tiedän asian laidan, kynsiimme emme saa häntä kumminkaan\nenää, hauska on häntä vähän nipistellä\".\n\n\"Jospa nyt vaan Mooseskin vaatisi rahansa!\" huudahti Slusuhr; ja tämä\nhurskas toive olikin käyvä toteen, mutta myöhempään.\n\nNuoren Jokkumin luona oli myös muutos tapahtunut, jota ei kukaan\nihminen paitsi rouva Nüssler ollut ajatellut. Rouva Nüsslerillä oli\naina ollut jonkinlainen aavistus, että Jokkum oli saava huonon lopun\nja ettei viimein enää kukaan voisi häntä hallita. Ja tämä pelko kävi\nnyt toteen. Jokkum oli joka vuosi pannut rahaa säästöön, ensialussa\ntosin vaan muutamia satoja taalereja; mutta sittemmin olivat\nsadat tulleet tuhansiksi, ja vaikk'ei hän itse pitänytkään huolta\nraha-asioistaan, sanoi hänen rakas puolisonsa kumminkin hänelle joka\nuudenvuoden päivänä, kuinka paljo vuoden kuluessa oli säästöön pantu,\nja Jokkum iloitsi siitä, vaikk'ei hän oikein tietänyt miksikä; mutta\nvuosien kuluessa oli hän nyt tähän niin tottunut, ja tottumus ja\nelämä oli Jokkumissa sama asia. Kun nyt huono vuosi tuli, sanoi rouva\nNüssler syksyllä Jokkumille: \"Nyt tulee kova aika, saatpa nähdä, että\nmeidän on kajoominen säästöihimme\".\n\n\"Äiti kulta\", sanoi Jokkum ja katsahti häneen ihan hämmästyneenä,\n\"eihän toki niin käyne\".\n\nalutta uudenvuoden päivänä ilmotti rouva Nüssler miehellensä,\nettä heidän oli tänä vuonna ollut käyttäminen 3,000 taaleria\nsäästörahoista, ja hyvä oli, jos niillä tulisivat toimeen. \"Emmehän\nvoi antaa väkemme ja karjamme nähdä nälkää\", lisäsi hän.\n\nJokkum hypähti pystyyn, mikä ei muuten ollut hänen tapojansa, polki\nSulttaania varpaille, mikä ei myöskään ollut hänen tapojansa, katsoi\nvarsin ällistyneenä vaimonsa silmiin eikä sanonut mitään, niinkuin\nhänen tapansa oli, lähti ääneti ulos ovesta ja Sulttaani seurasi\nperästä.\n\nTuli päivällisen aika, Jokkumia ei kuulunut; herkullinen lampaan\npaisti höyryi pöydällä, mutta Jokkum pysyi poissa; hänen vaimonsa\nhuusi häntä, vaan hän ei kuullut: emäntä etsi häntä, vaan ei häntä\nlöytänyt, sillä Jokkum seisoi pimeässä navetassa, tervapytty toisessa\nkädessä ja suti toisessa, ja veteli ristinmerkkejä karjan selkään.\nSulttaani seisoi hänen vieressänsä. Vihdoin viimeinkin löysi emäntä\nhänen tässä toimessa.\n\n\"Herranen aika, Jokkum, miks'et tule päivälliselle?\"\n\n\"Äiti kulta, minulla ei ole aikaa\".\n\n\"Mitä teet sinä täällä navetassa tervapytyllä?\"\n\n\"Minä merkitsen lehmät, jotka meidän on myyminen\".\n\n\"Taivaan pyhät!\" huudahti rouva Nüssler ja tempaisi tervasutin\npois Jokkumin kädestä, \"mitä hullutusta tämä on? Minun parhaimmat\nlypsinlehmäni!\"\n\n\"Äiti\", sanoi Jokkum levollisena, \"meidän on luopuminen yhdestä\nosasta väestämme ja karjastamme, muuten syövät ne meidän suuhunsa\".\n\nJa onneksi oli ensiksi karja, vaan ei väki, johtunut hänen mieleensä,\nmuuten olisi hänen renkeinsä ja piikainsa tänä uudenvuoden\npäivänä täytynyt kävellä tervaristi selässä. Suurella vaivalla ja\nrukoilemisella sai rouva Nüssler hänen viimein luopumaan tästä\ntoimesta ja tulemaan tupaan. Mutta täällä asettui Jokkum täydelliseen\nvastarintaan, hän ei enää tahtonut taloutta pitää eikä hän enää sitä\nvoinutkaan, ja Rudolfin piti tulla ja naida Miina ja ottaa talous\nhaltuunsa. Rouva Nüssler ei saanut, hänestä mitään tolkkua, hänen\ntäytyi sentähden lähettää sana Bräsigille. Ja Miina, joka puolestansa\noli tarpeeksi kuullut, hiipi ylös ullakkokamariinsa ja piti molempia\nkäsiään sykkivällä sydämellään ja pakisi itseksensä: olisi todellakin\nsuuri vääryys, jollei hänen isänsä saisi nauttia lepoa, ja miks'ei\nsaisi Rudolf taloutta hoitaa, koska hän sen osasi, olihan Hilgendorf\nniin kirjottanut; ja jos nyt pehtori Bräsig tässä asiassa asettuisi,\nhäntä vastaan, oli hän häntä läksyttävä, eikä tahtonut enää olla\nhänen ristilapsensa.\n\nKun Bräsig nyt tuli ja asia kerrottiin, asettui hän Jokkumin eteen,\nhaarat harillansa, ja puhui: \"Mitä tyhmyyksiä sinä toimit, Jokkum?\nTahraat lehmäsi pyhänä uudenvuoden päivänä tervaristeillä? Etkä tahdo\nenää taloutta pitää?\"\n\n\"Bräsig\", sanoi Jokkum, \"Rudolf hoitakoon taloutta; miks'ei saisi\nMiina mennä naimisiin yhtä hyvin kuin Liinakin? Onko Miina huonompi?\"\nJa hän loi silmänsä syrjään Sulttaaniin, Sulttaani pudisteli päätään.\n\n\"Jokkum\", sanoi Bräsig, \"oikein puhuttu! Kaikessa tyhmyydessäsi\nolet sinä lausunut hyvin viisaan sanan\" -- Jokkum nosti silmänsä --\n\"ei, Jokkum, minä en tahdo sinua ylistellä, minä sanon sitä vaan\nsentähden, että se on minunkin ajatukseni, sillä minä olen myös sitä\nmieltä, että Rudolfin on ottaminen täällä talous haltuunsa. -- Vaiti,\nrouva Nüssler!\" sanoi hän, \"tulkaa vähän tänne\". Ja hän veti rouva\nNüsslerin viereiseen huoneesen ja selitti hänelle, että pääsiäiseen\nsaakka jäi hän vielä pastori Gottliebin luoksi ja siihen saakka voi\nhän täällä vielä, pitää ulkoaskareita silmällä; mutta pääsiäisestä\nruveten täytyi Rudolfin ottaa talouden toimet haltuunsa, \"ja se\non oleva teidän onnenne\", lisäsi hän, \"sillä hän ei ole tahraava\nlehmiä tervalla, ja hänen onnensa on se myös, sillä siten tottuu hän\nvähitellen talouden toimiin; ja pääsiäisestä vuoden perästä pidetään\nhauskat häät\".\n\n\"Herran Jestan, Bräsig, se ei käy laatuun, kuinka voisivat Rudolf ja\nMiina asua samassa talossa? Mitä ihmiset siitä sanoisivat?\"\n\n\"Rouva Nüssler, minä tiedän sen kyllä, kihlausaikana arvostelevat\nihmiset vertaisiansa pahasti, minä tiedän sen itsestäni, silloin kun\nminulla oli kolme -- niin, mitä piti minun sanoa? Niin, Miina voi\nmuuttaa pastori Gottliebin luo, pääsiäiseksi muutan minä Rahnstädtiin\nHawermannin luo, ja sitte on minun huoneeni vapaa\".\n\n\"Niin, se käy laatuun\", sanoi rouva Nüssler. Ja siihen se asia\npäättyi.\n\nPääsiäisenä tuli Rudolf, mutta Miinan oli lähteminen, ja kun hän\nkimsuineen, kamsuineen istui vaunuissa, kuivasi hän kyyneleitä\nsilmistään ja piti itseänsä onnettomimpana olentona mailmassa, koska\nhänen rakas äitinsä oli sysännyt hänen ulos isänhuoneesta vieraisin\nihmisiin -- joiden joukkoon hän luki oman sisarensakin Liinan --\nja tämä kaikki tapahtui _ilman mitäkään syytä_; ja Miina puristi\noikein nyrkkiä, ajatellessaan Bräsigiä, sillä äiti oli ilmottanut\nhänelle, että Bräsig oli tämän parhaaksi nähnyt. \"Niin\", huudahti\nMiina, \"ja nyt täytyy minun asua hänen kamarissansa, jonka hän\non tupakan savulla niin mustannut, että voi sormellaan kirjottaa\nnimensä, seinään!\" Mutta kuinka lensivät hänen silmänsä pystyyn, kun\nhän kamariin astui, kuinka lensivät hänen silmänsä pystyyn! Keskellä\nhuonetta seisoi valkealla raidilla peitetty pöytä ja pöydällä\nkauniissa lasissa kukkaiskimppu, tehty vuoden-ajan antimista,\nlumikukista, sinivuokoista, keltasista narsisseista ja hyasinteista,\nja tämän alla oli kirje Miina Nüsslerille pehtori Bräsigin\nkäsialalla, ja kun Miina aukaisi kirjeen, hämmästyi hän varsin,\nsillä siinä oli värsyjä, ja tämä oli ensimäinen kerta, kuin hän oli\nrunoelman esineenä. Pehtori Bräsig oli eräältä rakennusmestarilta,\nnimeltä. Schulz, oppinut vanhan runoelman, jonka hän nyt sovitti\ntilaisuutta myöden ja oli itse värsyjen jatkoksi sepittänyt muutamia\nlohdutussäkeitä, joten kirje tuli kuulumaan näin:\n\n    Rakas ristilapseni!\n\n    Tässä onpi huoneeni,\n    vaan ei ole omani,\n    Se, ken tässä ennen asui,\n    samat sanat siitä lausui.\n\n    Kun hän lähti matkaansa,\n    astun hänen sijaansa;\n    niin on käyvä vastakin,\n    kun lähtö tulee mullekin.\n\n    Niin, eron hetki on katkera,\n    mut aika kuluvi ahkeraan,\n    siis astu sisään sä huoleti vaan,\n    vuoden viertyä häitäsi raketaan.\n\nMiina punastui hiemasen häistä lukeissaan ja heittäytyi nauraen\nsisarensa Liinan kaulaan ja moitti Bräsigin käytöstä; mutta\nsydämessään lupasi hän Bräsigille ystävällisen suudelman. Ja niin oli\nnyt Miina, täällä, Rudolf Reksowissa ja Bräsig pastorin rouvan luona\nja Hawermann Rahnstädtissä.\n\nHawermann ei ollut paljon muuttunut, hän eleli itseksensä, vaikka\nuseat koettivat häntä lohdutella. Rehtori piti hänelle tuontuostakin\npienen puheen, Kurz jaaritteli hänen kanssansa maanviljelyksestä\nja Mooseskin käydä köntysti toisinaan portaita myöden ylös\nHawermannin luoksi ja haasteli hänen kanssansa vanhoista ajoista ja\nkyseli häneltä neuvoa asioissaan. Mutta tämä kaikki oli turhaan:\nhän ajatteli yöt päivät lapsensa kohtaloa ja toivoi yhä, että\npäivätyöläinen Regel vielä kerta oli ilmaantuva ja oli vilpittömällä\ntunnustuksella vapauttava hänen tästä häpäisevästä epäluulosta.\nPäivätyöläinen oli useat kerrat kirjottanut kotia ja oli lähettänyt\nrahoja vaimollensa ja lapsillensa; mutta hän itse ei tullut. --\nPieni pastorin rouva rupesi salaisesti pelkäämään, että Hawermann\nvoi vähitellen tulla päästä vialle, ja hän kiitti luojaansa, että\nBräsig vihdoinkin muutti hänen luoksensa. Bräsig oli kyllä auttava,\nja jos jollakin, niin Bräsigillä oli sekä tahtoa että kykyä siihen.\nBräsigin levoton ja samassa hyvänlaitainen luonto ei antanut\nHawermannille mitään rauhaa, Hawermannin täytyi tehdä milloin sitä,\nmilloin tätä, hänen täytyi käydä jalottelemassa Bräsigin kanssa,\nhänen täytyi kuullella kaikkia niitä hullunkurisia kirjoja, joita\nBräsig toi Rahnstädtin lainakirjastosta, ja jos ei muusta apua ollut,\nniin esitteli Bräsig mitä mielettömimpiä ajatuksia ja väitteitä,\nsaadaksensa Hawermannia niitä vastustelemaan ja houkutellaksensa\nhäntä siten pieneen kiistaan. Tällä tavalla saatiin tosiaankin\nHawermann paremmalle, mielelle, mutta niin pian kuin puhe tuli\nPümpelhagenista ja Fransista, katosi kaikki ja paha henki vaivasi\ntaas häntä.\n\nLovisan laita oli paljoa parempi, hän ei ollut niitä naisia,\njotka, sentähden että heidän rakkautensa on vamman saanut, koko\nelinkautensa sitä hautovat ja ulkonaisella, riutuvalla muodollaan\ntahtovat näyttää koko mailmalle, kuinka kipeä heidän sydän parkansa\non, että ainoastaan kuolema voi heidät vapahtaa, ja ettei heistä\nenää ole mihinkään tässä mailmassa. Ei, sitä lajia ei hän ollut,\nhänellä oli voimaa ja rohkeutta kärsimään yksin onnettomuutensa,\nmailman sääliväisyyttä ei hän kaivannut. Syvällä, syvällä hänen\nsydämensä pohjassa piili hänen rakkautensa puhtaana kultana,\nkenenkään ei hän sallinut luoda sinne silmäystänsä, mailma ei saanut\nedes sen kiiltoakaan nähdä. Ja kun hän itse toisinaan yksinäisinä\nhetkinä astui alas aarteensa luo ja veti sen esille, vaihtoi hän\nsitä pieniksi rahoiksi jokapäiväistä tarvetta varten ja jakeli\nsiitä kaikille, jotka tulivat hänen pariinsa, ja _tämän_ rakkauden\nsai mailma nähdä, vaan ei _toista_. Ja kun Herra taivaassa näkee,\nkuinka semmoinen sydän urhollisesti taistelee kovaa onnea vastaan\nja kärsimyksistään huolimatta kaikin voiminsa koettaa hyvää tehdä,\nsilloin auttaa hän myöskin monessa tilaisuudessa, jota ei kukaan\nolisi aavistanut. Ihmiset sanovat sitä sattumukseksi; mutta jos sitä\ntarkemmin katselee, niin on se seuraus monista toisista seurauksista,\njoiden varsinainen syy pysyy meille salaisuutena.\n\nSemmoinen sattumus oli nyt keväällä sen teekokouksen jälkeen, jossa\nRahnstädtin rouvasväki oikeutta istui, kohtaava Lovisaa. Hän oli\nkotimatkalla Liinan luota Gürlitzistä ja kulki jalkapolkua pitkin\nRahnstädtin puutarhojen välitse, kun eräs puutarhan veräjä aukesi ja\nnuori, pieni, sievä tyttö tuli Lovisaa vastaan, ihan punastuneena ja\nkädessä kimppu syreninkukkia, tulpaaneja ja narsisseja.\n\n\"Oi, olkaa hyvä ja ottakaa\", sanoi pikku asessori -- sillä se oli\nhän -- ja kun Lovisa vähän kummastellen seisoi siinä, ikäänkuin\nepätiedossa, mitä hänen piti tehdä, juoksivat kyynelet alas pitkin\npienen asessorin poskia ja hän piti käsiään silmillänsä ja sanoi:\n\"Minä olisin niin mielelläni tehnyt teille iloa\".\n\nNo, tämähän tuntui varsin hellältä ja lämpimältä! Lovisa laski\nkätensä tyttösen uumille ja suuteli pikku asessoria, joka veti\nhänet sisään puutarhan lehtimajaan, ja siellä istuivat he kukkivan\nseljapuun alla ja Lovisa solmi tämän viattoman nuoren tytön kanssa\nhellän ystävyyden liiton, sillä ystävyys leimahtaa pian ilmituleen\nhiilistä, jotka rakkaus on jälkeensä jättänyt, ja tästä hetkestä\nruveten oli pikku asessori jokapäiväinen vieras pastorin rouvan\nmajassa ja kaikki talossa iloitsivat hänestä. Niin pian kuin\nHawermann kuuli pastorin rouvan vanhan klaverin ensimäiset äänet,\nkapusi hän alas portaita myöden ja istui nurkkaan ja kuulteli,\nkuinka pikku asessori vielä tästä vanhastakin pelivärkistä sai\nkauniita säveliä heltiämään, ja kun soitanto loppui, tuli pastorin\nrouvan vuoro, sillä pikku asessori oli tohtorin tytär ja tohtorit ja\ntohtorien lapset tietävät aina paljo uutisia, ja vaikka rouva Behrens\nei ollutkaan juuri utelias, niin tahtoi hän kumminkin mielellään\ntietää kaikki, ja aina siitä asti, kuin hän pikku kaupungissa asui,\noli tämä pienen kaupungin omituisuus tarttunut häneenkin, ja hän\nsanoi Lovisalle: \"Minä en tiedä, mikä sen tekee, mutta niin on\nlaita kumminkin, että mielellään tahtoo tietää, mitä naapuristossa\ntapahtuu; mutta kun minun sisareni, Triddelfitzin rouva, minulle\njotakin kertoo, kuuluu se niin tylyltä, mutta kun pikku Anna minulle\njotakin ilmottaa, kuuluu se niin viattomalta ja hauskalta; hän mahtaa\nolla pieni kiltti lapsi\".\n\nMutta varsinaisen merkityksensä sai tämä ystävyyden liitto vasta\nsilloin, kun huono vuosi tuli tähän pieneen kaupunkiin, tuoden nälän,\nhädän ja kurjuuden tullessaan. Pikku Annasen isä oli tohtori, ja\nmitään muita arvonimiä ei hänellä ollut; mutta hänellä oli jotakin\nparempaa, hänellä oli hellä sydän köyhiä kohtaan, ja kun hän kotona\noli kertonut yhden ja toisen kurjasta tilasta, tuli pikku asessori\nrouva Behrensin ja Lovisan luo ja kertoi heille taas, kuinka laita\noli siellä, kuinka laita oli täällä, ja rouva Behrens meni silloin\nruokakammioonsa ja aittaan ja kellariin ja sälytti korin täyteen\nruokatavaroita -- sen teki hän itse siihen ei kukaan toinen saanut\npuuttua ja nuo molemmat nuoret tytöt kantoivat ruoat pois illan\nhämärässä ja kun he takasin tulivat, suutelivat he toinen toistansa\nja antoivat suudelman rouva Behrensille ja Hawermannillekin, ja siinä\noli kaikki.\n\nJa kun soppakeittimö piti toimeen pantanaan, pitivät Rahnstädtin\nrouvat suuren kokouksen, jossa oli ratkaistava, kuinka semmoinen\nparhaiten saataisiin toimeen. -- Sen pitää tulla _suurellaiseksi_\nsanoi viskaalin rouva, ja kun häneltä kysyttiin mitä hän\nsillä tarkotti, sanoi hän sen olevan hänelle yhdentekevää,\n\"_suurellaiseksi_\" piti sen vaan tulla, muuten ei siitä olisi\nmihinkään. -- Ja teeseuran istunnossa lässäolleet tuomarit vaativat,\nettä tehtäisiin erotus jumalattomain ja hurskasten välillä,\njumalattomat saisivat kuolla nälkään, ja eräs nuori rouva, joka\nvast'ikään oli naimisiin mennyt, sanoi että pitäisi valittaman joku\nmies asiaa johtamaan. Kaikki nousivat häntä vastaan, ja viskaalin\nrouva sanoi, että niin kauvan kuin hän oli elänyt -- ja sitä oli jo\njommoinenkin aika, muistutti rouva Krummhorn -- oli keittäminen ja\nhyväntekeväisyys ollut naisten asiana, mitäpä miehet semmoisista\nymmärsivät? Mutta \"_suurellaisesti_\" oli asia alustettava. Ja seura\nerosi yhtä viisaana, kuin se kokoontunut oli, ja kun keittäminen\nalkoi puuhaili kaksi kaunista tyttöä takan ääressä valkeine\nesiliinoineen ja jakeli ruokia köyhäin astioihin ja he istuivat\nyhdessä jumalattomain ja hurskasten kanssa rahilla ja kuorivat\nperunia ja nauriita seuraavaksi päiväksi, ja tämä oli sitä pientä\nrahaa, johon Lovisa oli vaihtanut kultaisen aarteensa, ja pikku\nasessori pani roponsa myöskin alttiiksi.\n\nBräsig tuli ja vapautti pikku asessorin ulkoaskareista, ottaen ne\nomalle niskallensa, sillä Bräsig oli kokonaan luotu ulkotoimia\nvarten, niinkuin hänen raajansa sitä kyllä osottivat, ja kun hän vaan\nvähänkin sai leiniltä hoivaa, juoksi hän ympäri kaupungissa ja sanoi\nHawermannille: \"tohtori Strumpf määrää polchikumia ja liikuntoa, ja\nvesitohtori määrää kylmää vettä ja liikuntoa; liikuntoa määräävät\nmolemmat, ja minä tunnen, että se pitää minua pystyssä, Niin, mitä\npiti minun sanoa -- Mooses lähettää sinulle paljo terveisiä ja tänään\niltapuolella tulee hän\".\n\n\"Mitä? Joko hän on tullut Dobberanista kylpemästä? Minä luulin hänen\ntulevan vasta elokuussa takasin\".\n\n\"Niin, Kaarlo, mutta tänään onkin jo Jaakon päivä ja elonaika\nhyvällä alulla. Mutta -- niitähän piti minun sanoa -- niin, vanha\njuutalaisrahjus on kokonaan uudistunut, hän näytti varsin kauniilta\nja juoksenteli ympäri huoneessa, näyttääksensä minulle, kuinka\nliukkaaksi hän on tullut jaloiltaan. Mutta nyt minun on meneminen\nvanhan leskirouva Klahnin luoksi, hän odottaa minua puutarhassa,\nminä olen, näet, luvannut hänelle nauriin siemeniä, ja sitte on\nminun meneminen kauppias Krummhornin rouvan luo katsomaan hänen\nkissanpoikasiansa, minkä hänen niistä tulee jättää meitä varten;\nsillä, Kaarlo, kelpo hiirikissa on meidän hankkiminen, ja sitte\nmenen seppä Rischiltä poltinrautaa noutamaan Kurzin tamman tähden,\nkoska se vanha kaakki on saanut pahkoja jalkoihinsa yhtä taajaan,\nkuin Mooseksen Taavetilla on varpaankänsiä. Sinä et tiedä kai,\nonko sinun nuorella isännälläsi jo pahkakonttinen hevonen, muuten\nvoisi hän ostaa Kurzilta tämän vanhan kaakin, täydentääksensä\nhevoslasarettiansa. Ja illansuussa täytyy minun käydä pormestarin\nrouvan luona, sillä heillä on myös ollut muutama kappa ruista\nkylvössä, ja nyt panee rouva kokonaiset pidot toimeen, koska\nlaiho tänään on leikattu, ja minä olen luvannut järjestää kaikki\nsäännönmukaisesti, että kesti näyttäisi oikein maalaisilta pidoilta.\nNo, hyvästi nyt, Kaarlo, tänään iltapuolella luen minä sinulle\njotakin, minä olen tuonut hauskan kirjan muassani\". Ja niin juoksi\nhän taas katua ylös, toista alas, ja hikoili muiden palveluksessa,\nsillä koska meklenpurilaisessa pikkukaupungissa maanviljelys on\npääasiana, oli Bräsigin antaminen neuvoja yhdelle ja toiselle, ja\nniin oli hän pian tullut koko kaupungin hätävaraksi.\n\nIltapuolella päivää istui Bräsig Kaarlonsa luona ja hänellä oli\nkirja kädessä, josta hän aikoi lukea, ja jos kurkistamme yli hänen\nolkapäänsä, niin näemme nimilehdellä: \"Aristophaneen sammakot,\nkreikan kielestä käännetty\". Me kummastumme suuresti; mutta kuinka\nsuuresti olisi sama vanha kreikkalainen ivailia kummastunut\nRahnstädtiläisten sivistyksestä, jos hän kahdentuhannen vuoden\nperästä olisi kurkistanut pehtori Bräsigin olan ylitse ja olisi\nnimimerkistä nähnyt, että hänen vanhat runoelmansa loikoilivat\nkaikenlaisten \"Ruusujen\", \"Helmien\", \"Lemmikkien\" ja \"Kukkasten\"\nseassa Rahnstädtin lainakirjaston hyllyllä! Kuinka herttaisesti se\nveitikka olisi nauranut! -- Mutta pehtori Bräsig ei nauranut, hän\nistui hyvin totisena, suuret pyöreät rillit päässä, jotka kiisivät\nkuin vaunuin lyhdyt; hän piti kirjaa niin kaukana edessänsä, kuin\nkätensä ulottui, ja alkoi nyt lukea: \"Aristop-haneen sammakot --\nminä luen 'Hannin', Kaarlo, sillä 'Haneen' pidän minä painovirheenä;\nsanotaan esimerkiksi 'rakkari Hanni', josta minä kerran olen lukenut,\nja jos tämä vaan on puoliksikin niin hirvittävä, niin voimme olla\ntyytyväisiä, Kaarlo\".\n\nJa nyt alkoi Bräsig lukea ja luki koulumestari Strullin tapaan\nyhtä mittaa, seisahtamatta, ja Hawermann istui kuin kuultelisi\nhän tarkasti, mutta jo ennenkuin ensimmäinen lehti oli lopussa,\nvaipui hän omiin ajatuksiinsa, ja kun Bräsig kostutti sormeansa,\nkääntääksensä neljättä lehteä, näki hän närkästyen vanhan ystävänsä\nsilmien menevän kiini. Bräsig nousi seisoalle ja asettui hänen\neteensä ja katseli häntä. Mutta tunnettu on, että mylläri herää,\nkun mylly seisahtaa, ja että kuuliat heräävät, kun pappi lopettaa\nsaarnansa; niin kävi nyt Hawermannillekin, hän loi silmänsä auki,\nveti pari hyvää savua piipustaan ja sanoi: \"Kaunista, Sakari, hyvin\nkaunista!\"\n\n\"Mitä? Sinä kehut kirjaa, ja olet nukkunut\".\n\n\"Älä pane pahaksi\", sanoi vanhus, joka nyt vasta tuli oikein\ntunnollensa, \"mutta minä en ole ymmärtänyt sanaakaan. Vie kirja taas\npois, vai ymmärrätkö sinä paremmin?\"\n\n\"En ensinkään, Kaarlo, mutta minä olen maksanut siitä groschenin,[13]\nja kun minä kerran olen rahan maksanut, niin täytyy minun jotakin\nsaada sen edestä\".\n\n\"Niin, mutta jos et nyt mitään siitä ymmärrä?\"\n\n\"Eihän ihminen luekkaan ymmärtääksensä, Kaarlo, vaan ainoastaan\nhuviksensa lukee hän kirjoja. Näethän...\" ja hän aikoi hänelle tätä\nlikemmin selittää, mutta samassa kolkutettiin ovelle ja Mooses tuli\nsisään. --\n\nHawermann kävi häntä vastaan: \"Terve, Mooses, terve! Kuinka\nreippaalta te näytätte, oikein kauniilta!\"\n\n\"Sitä on minulle Nuppunenkin sanonut, mutta sen sanoi hän jo\nviisikymmentä vuotta takaperin\".\n\n\"No, mitenkä kylpypaikka teitä miellytti?\"\n\n\"Tiedättekö mitä, Hawermann? Kylpypaikassa iloitaan kaksi kertaa,\nensiksi silloin, kun sinne tullaan, ja toiseksi silloin, kun sieltä\nlähdetään. Laita on tässä sama kuin hevosen, puutarhan tai talon\nkaupassa: iloinen olet, kun sen saat, iloinen olet, kun siitä pääset\".\n\n\"Niin aina, työttömyyttä ette kai voineet kestää, kauppa-asianne ovat\nkai yhä mielessänne olleet?\"\n\n\"Kauppa-asiat? Minä olen vanha mies. Minun toimenani on, etten\nryhdy uusiin puuhiin, vaan vedän rahani pois vanhoistakin. Ja\njuuri sentähden tulin tänne teidän luonne; minä tahdon sanoa ylös\nseitsemäntuhatta taaleriani Pümpelhagenissa\".\n\n\"Oo Mooses, älkää toki! Te saattaisitte herra von Rambowin suureen\npulaan\".\n\n\"Sitä en luule; hänellä mahtaa olla rahoja, paljo rahoja. Taavetilla,\nnotariuksella ja Pomukkelskopilla on ollut hänen kanssansa asioita,\nheillä oli aikomus tänä uunnavuonna panna hänet piukalle, mutta hän\nluki heille yksitoista tuhatta taaleria pöydälle. Minä arvasin sen,\nsillä minä olen pitänyt Taavettia silmällä. Minä kutsuin Zodickin\neteeni. Missä te eilen olitte? kysyin minä häneltä. -- Kreivin luona,\nvastasi hän. -- Zodick, sinä valhettelet, sanoin minä. -- Silloin\nvannoi hän kiveen kovaan totta puhuvansa. -- Mutta minä väitin yhä:\nZodick, sinä valhettelet. Ja viimein sanoin minä: minä tahdon sanoa\nsinulle jotakin, sanoin minä: hevoset ovat minun, vaunut ovat minun,\nja kuski on minun; jos et sano totuutta, ajan minä sinun tiehesi, ja\nsitte joudut sinä maantielle. -- Nyt heltisi hänen kielenkantansa,\nja hän puhui minulle niistä yhdestätoista tuhannesta taalerista\nja eilen kertoi hän minulle, että Pömökkelskopp on sanonut ylös\nkahdeksantuhatta taaleria tammikuun 15 päiväksi. -- Pömökkelskopp on\nviisas mies, hän tietää kyllä, miten laita on\".\n\n\"Jumalan tähden!\" huudahti Hawermann ja hänen vihansa unohtui ja\nentinen uskollisuus von Rambowin perhettä kohtaan heräsi hänessä\ntietämättänsä, \"ja tekin aiotte vielä lisäksi vaatia ulos lainanne?\nMooses, teidän rahanne ovat kumminkin varmassa tallessa\".\n\n\"Olkoon niin, ne ovat varmassa tallessa. Mutta minä tiedän monta\nmuuta paikkaa, jossa ne myös ovat tallessa\". Ja hän katseli molempia\npehtoreja tuimasti silmiin ja lausui omituisella äänenkorolla: \"Minä\nolen hänen nähnyt; minä olen myös puhutellut häntä\".\n\n\"Ketä? Herra von Rambowia? Missä sitten?\" kysyi Hawermann.\n\n\"Dobberanissa pelipöydän ääressä näin minä hänen\", vastasi Mooses\nvihaisesti, \"ja majatalossani puhuttelin häntä\".\n\n\"Herranen aika\", huudahti Hawermann, \"sitä ei ole hän milloinkaan\nennen tehnyt. Kuinka on se onneton miesparka semmoiseen seuraan\njoutunut!\"\n\n\"Sitä olen minä aina sanonut\", huudahti Bräsig, \"herra luutnantti\nhävittää itsensä avoimin silmin\".\n\n\"Taivaan pyhät!\" puhkesi Mooses sanomaan, \"kuinka siellä rahoja\nmätkittiin, suuria kasoja kultarahoja oli heidän edessänsä ja\nniitä pantiin sinne, niitä pantiin tänne, niitä lykeltiin pöydän\ntälle laidalle, niitä lykeltiin pöydän tuolle laidalle, ja tämä\non olevanansa rehellistä tointa? Tämä on olevanansa huvitusta?\nKarvat nousevat pystyyn, sitä nähdessä. Ja siellä istui hän toisten\njoukossa. -- Zodick, sanoin minä -- sillä Zodick oli tullut minun\nvaunuillani, minä aion matkata matkoihini seuraavana päivänä --\nZodick, asetu tähän ja pidä silmällä Pümpelhagenin herraa, kuinka\nhänen käy, minä rupeen voimaan pahoin. Ja samana iltana tuli Zodick\nja sanoi: hän on kynitty, ja aamulla tuli herra von Rambow minun\nluokseni ja pyysi saada minulta tuhat taaleria. Minä tahdon sanoa\nteille jotakin, sanoin minä, jos minä saan olla isänä teille, niin\ntulkaa minun kanssani kotia, Zodick odottaa vaunujen kanssa kuistin\nedessä, minä otan teidän mukaani, se ei maksa teille penniäkään.\nMutta hän ei tahtonut, hän jäi sinne\".\n\n\"Se onneton miesparka!\" huudahti Hawermann. \"Semmoinen nulikka!\"\nhuudahti Bräsig, \"ja hänellä on vaimo ja lapsi! Oo, jospa sinä olisit\nminun poikani, kyllä minä sinun löylyttäisin!\"\n\n\"Mutta Mooses, Mooses!\" huudahti Hawermann, \"minä pyydän teitä\nJumalan, tähden, älkää sanoko ylös rahojanne. Hän on malttava\nmielensä, ja teidän rahanne on hyvässä tallessa\".\n\n\"Hawermann\", sanoi Mooses, \"te olette myös viisas mies, mutta\nkuulkaa: kun minä rupesin rahoilla kauppaa tekemään, sanoin minä\nitsekseni: Kun tulee joku ja pöyhistelee vaunuilla ja hevosilla ja\nkalleilla huonekaluilla, hänelle lainaat rahoja, semmoinen mies\nhankkii itselleen jotakin; kun tulee joku ja pitää hauskaa elämää ja\njuo shampanjaa -- no nuoret ovat nuoria! Mitä he tänään tuhlaavat,\nsen voivat he huomenna ansaita takaisin -- hänelle lainaat myös;\nmutta kun tulee joku, jolla on kortit taskussa ja joka täysin käsin\nviskelee rahojaan lokaan -- ole varoillasi hänestä, sanoin minä,\npeluri ei löydä rahojaan takasin loasta -- Ja mitä sanoisivat ihmiset\nminusta, Hawermann? Juutalainen, sanoisivat he, on yllyttänyt sitä\nnuorta miestä, on antanut hänelle rahoja, hänen pelataksensa, että\nhän häviäisi, ja että juutalainen hyötyisi nuoren miehen vahingosta\".\nJa Mooses oikaisi itsensä suoraksi. \"Ei, juutalaisella on myös\nkunniansa! Eikä kukaan saa tulla ja osottaa sormellaan minun hautaani\nja sanoa: Se, joka lepää tuolla, on liikkunut väärillä teillä. Enkä\nminä aio antaa miehen, joka ei vielä ole kuiva korvain takaa, viedä\nminulta minun kunniallista nimeäni vanhoilla päivilläni. Eikö hän\nole varastanut teiltä teidän kunniallista nimeänne, ja te olette\nkuitenkin hyvä ja rehellinen mies. -- Ei\", sanoi hän, \"istukaa\", kun\nHawermann hypähti ylös istuimeltaan ja pyöri edestakasin huoneessa;\n\"minä en tuomitse teitä; ihmisten luonnot ovat erilaisia; te tahdotte\nsitä suvaita ja teillä on teidän syynne; mutta minä en tahdo sitä\nsuvaita ja minulla on myös syyni. -- Ja nyt hyvästi, Hawermann,\nhyvästi herra pehtori!\" ja hän lähti; \"mutta tammikuun 15:ksi vaadin\nrahani\".\n\nNiin nousi siis tältäkin haaralta synkkä pilvi Akselin taivaalle,\njota ei hän ollut aavistanutkaan, mustat ukkosen pilvet piirittivät\nhäntä joka taholta, ja mahdoton oli sanoa, eikö niistä voinut syntyä\nraekuuro, joka iäksi päiväksi oli kukistava hänen toiveensa. Hän itse\ntosin ei ajatellut, että asia voi hänelle niin turmiolliseksi tulla,\nhän pani toivonsa hyvään vuodentuloon, niihin ennakkomaksuihin,\njoita hän vilja- ja villakauppiailta voi saada, ja vielä muihin\nodottamattomiin onnen sattumiin, joita myöskin toisinaan voi\ntapahtua, kun hyvin käy. Mutta yhtä usein kuin semmoiset sattumat\nvoivat ihmiselle avuksi tulla, yhtä usein voi yllättää hänet\nsattumus, joka masentaa mahtavimmankin ja saa hänen luulemaan, että\nsallimus leikkii sokkosilla hänen kanssansa.\n\nNiin tapahtui vuonna 1848.\n\n\n\n\nLuku 35.\n\nMiksikä Ferron saarella ja pohjannavalla kapinaan ruvetaan,\nmiksikä Rahnstädtin postimestari seisoo oven edessä ja pyöryttää\npeukaloitansa, ja miksikä papin kandidaatti ei enää voi sanoa muuta\nkuin \"puh\". Miksikä kaikki paksut, paitsi rakennusmestari Schulz ja\nBräsig, jäivät pois Rahnstädtin reformiyhtiöstä ja miksikä Manassen\npoika kaupittelee piilukkoja, ja Taavetin on kasvattaminen partaa.\n-- Kurz paiskataan ulos reformiyhtiöstä ja rehtori Baldrian perustaa\nompelumamselien yhtiön. Aksel tyhmänä, Pomukkel pulassa, hän kutsuu\nGottliebiä ja Liinaa päivälliselle. -- Liina ei suostu, ja Gottlieb\nsaarnaa vääriä jumalia vastaan ja saarnaa kirkon tyhjäksi.\n\n\nTässä en tietysti tahdo kirjottaa, oliko tämä vuosi mailmalle\neduksi vai vahingoksi, sen arvostelkoon kukin itse olojensa mukaan;\nenkä minä myöskään aio kirjottaa, mitä seurauksia siitä oli muulle\nmailmalle ja missä sen varsinaiset syyt ovat etsittävät; mutta mitä\ntämä vuosi tuotti niille henkilöille, joiden kohtaloa erittäin olen\nottanut kertoakseni, sitä en saata olla mainitsematta; muuten voisi\ntämä kirja saada järjettömän lopun.\n\nKun Helmikuussa meteli syttyi Parisissa, olisi se Meklenpurilaisista\nyhtä hyvin voinut tapahtua Turkinmaalla, ja useammista tuntui varsin\nhauskalta, että kertakin tapahtui taas mailmassa jotakin erinomaista.\nMutta Rahnstädtissäkin rupesi kumminkin valtiollinen henki heräämään,\nja postimestari sanoi, että jos tätä kesti, tuli asia arveluttavaksi,\nsillä hänen oli jo ollut tilaaminen yksitoista uutta sanomalehteä,\nneljä \"Hamburger Correspontia\" ja seitsemän \"Vossische Zeitungia\", ja\ntämä oli huono merkki, sillä jälkimäinen jäyti sananparsillaan irti\nkaikki yhteiskunnalliset olot; se ei luultavasti pahaa tarkottanut,\nmutta se _teki_ sitä kumminkin. Näin tuli nyt neljäviidettä\nvaltioasiain harrastajaa Rahnstädtissä tyydytetyksi, sillä heitä oli,\nnoin umpimähkään laskein, aina neljä, jotka pitivät samaa lehteä,\nja Rahnstädtin ylimysten pienet perilliset juoksivat pitkin katuja\nja kuljettivat lehdet tarkasti talosta taloon, ikäänkuin aikoisivat\nheidän rakkaat vanhempansa kasvattaa heistä postimiehiä. Mutta mitäpä\nriitti yksitoista lehteä semmoiselle kaupungille kuin Rahnstädt\noli? Koko porvaristolla ei ollut vielä mitään, ja porvareista piti\nkumminkin huolta pidettämän, ja huolta heistä pidettiinkin.\n\n\"Juhana\", sanoi Juha Bankin vaimo, \"mihinkä, sinä taas aiot?\"\n\n\"Pikimmältäni Grammelinin luo\".\n\n\"Sinä juoksentelet liian usein ravintolassa tätä nykyä\".\n\n\"Oo, yksi lasi olutta, Dortha! Asianajaja Rein lukee tänä iltana\ntaas sanomalehdistä: pitäähän ihmisen toki tietää, mitä mailmassa\ntapahtuu\". Ja Juha Bank ja vielä viisikymmentä hänen vertaistansa\nmeni olutkapakkaan.\n\nYlimpänä pöydän päässä istui asianajaja Rein, piti sanomalehteä\nkädessään, loi silmäyksen pitkin pöytää ja rykäisi pari kertaa.\n\n\"Hiljaa!\"\n\n\"Hiljaa!\"\n\n\"Grammelin, minulle vielä lasi olutta!\"\n\n\"Perhana, etkö sinä voi pitää suutasi! Hän rupee lukemaan\".\n\n\"Tuhat tulimmaista! Saanhan minä toki ensiksi tuottaa lasin olutta\neteeni?\"\n\n\"No, hiljaa nyt!\"\n\nJa asianajaja rupesi lukemaan. Hän luki Lyonista, Mailandista\nja Münchenistä; joka paikassa oli kapina syttynyt, mailma oli\nmenemäisillään ylösalasin.\n\n\"Aa, vartokaapa, tässä on vielä jotakin\", sanoi hän. \"Ferron saari,\n5:s päivä. Saari on täydellisessä kapinassa; meiltä aiotaan ottaa\nmeridiani, joka nyt enemmän kuin 300 vuotta on ollut vedettynä meidän\nsaaremme ylitse, ja nyt aiotaan muuttaa se Greenwichiin Englannissa.\nSuuri mielenkatkeruus englantilaisia vastaan. Kansa tarttuu\naseisin; meidän molemmat husarirykmentit on komennettu puolustamaan\nmeridiania\".\n\n\"No johan nyt jotakin, vai alkavat hekin!\"\n\n\"Niin, kaimaseni, eihän se olekkaan ihmettä; kun 800 vuotta on\njotakin omistanut, eihän siitä niin vain tahdo hellittää\".\n\n\"Kaimaseni, tiedätkö sanoa, mikä meridiani on?\"\n\n\"Mikäpä se lienee? Se on kai jotakin, jota englantilaiset voivat\nhyväksensä käyttää. Käethän, sinä et eilen illalla tahtonut uskoa\nminua, että englantilaiset ovat syypäät koko melskeesen; nyt kuulet\nsen\".\n\nAsianajaja Rein laski sanomalehden pöydälle ja sanoi: \"Tämäpä on\nhullua; minua oikein rupee pöyristämään\".\n\n\"Herranen aika, mitä nyt on taas tapahtunut?\"\n\n\"Onko jotakin hulluutta taas tekeillä?\"\n\n\"Eiköhän mahda! Kuulkaa! -- Pohjan napa, Helmikuun 27:s päivä.\nHyvin vaarallinen ja arveluttava kapina on syttynyt Eskimolaisten\nkesken; he eivät tahdo enää vääntää maan napaa ja vetävät syyksi\nuppiniskaisuuteensa traanin puutteen, jolla napaa voidellaan; viime\nvuonna oli muka valaskalain saalis ollut sangen huono. Tämän kapinan\nseuraukset voivat tuottaa koko mailmalle arvaamattomia vaurioita\".\n\n\"Tuhat tulimmaista! Mitähän tämä merkitsee? Nyt seisahtaa kai koko\nrämäskä käymästä?\"\n\n\"Kiin, mutta siihen pitää hallituksen puuttua!\"\n\n\"Ei, kaimaseni, siitä ei mitään synny, sitä ei aatelisto suvaitse\".\n\n\"Minä en usko koko jutusta sanaakaan\", sanoi Juha Bank.\n\n\"Sinä et sitä usko? No sinun suutarina pitäisi se kumminkin tietää.\nEikö traanin hinta viime vuodesta ruveten ole noussut?\"\n\n\"No veikkoset\", huudahti räätäli Wimmersdorf, \"sen saatan minä\nsanoneeksi, että mikään hyvä loppu ei ole tästä tuleva\". \"No\",\nhuudahti eräs toinen, \"minulle on yhdentekevä! Kun taivas repee,\nputoovat varpuset maahan. Mutta sen tahdon minä sanoa, pitääkö\nmeidän työtä tehdä, sillä aikaa kuin ne perhanan luikarit tuolla\npohjannavalla istuvat kädet ristissä? Grammelin, minulle vielä lasi\nolutta!\"\n\nTästä tarinasta voipi tehdä kolme päätöstä: ensiksi, että herra\nasianajaja Rein ei lukenut ainoastaan sanomalehdestä, vaan myöskin\ntoisinaan omasta päästänsä, ja että hän oli lystikäs mies, ja\ntoiseksi, että Rahnstädtin porvarit eivät vielä olleet oikein kypsiä\nlukemaan sanomalehtiä, ja kolmanneksi, että ihminen ei paljon piittaa\nasioista, jotka eivät vaaranna hänen omaa nahkaansa.\n\nMutta se oli meitä likemmältä koskeva. Eräänä päivänä jäi Berlinin\nposti tulematta, ja Rahnstädtiläiset seisoivat tiheässä ryhmässä\npostikonttorin edessä ja arvelivat, mitähän tämä merkitsi. Ja\nratsasmiehet, joiden piti viedä postilaukut maalle, tuumailivat\nkeskenään, pitikö heidän odottaa vai eikö; ja ainoa tyytyväinen\nihminen koko tässä häiringössä oli postimestari, joka seisoi oven\nedessä, kädet ristissä edessään, ja pyöritti peukaloitansa ja sanoi,\nettä kolmeenkymmeneen vuoteen ei hänellä yhden- ja kahdentoista\nvälillä päivällä ollut niin paljon loma-aikaa ollut kuin tänään.\n\nSeuraavana päivänä tulivat pienten postinkuljettajain sijasta\nkaupungin ylimykset itse, ja ratsasmiesten sijasta ajaa leiskauttivat\nherrat kartanonomistajat itse kaupunkiin. Mutta apua ei siitäkään\nlähtenyt, sillä posti ei kuitenkaan tullut, mutta sen sijasta kulki\nhuhu, että Berlinissäkin oli kapina syttynyt. Yksi tiesi sitä,\ntoinen tätä, ja vanha savenvalaja Düsing, joka asui ulkopuolella\nkaupungin porttia, vakuutti selvästi kuulleensa tänään koko päivän\nammuttavan kanunilla, jonka kaikki ihmiset rehellisesti uskoivatkin,\nvaikka Berlinistä Rahnstädtiin on neljäkolmatta penikulmaa. Mutta\nhänen naapurinsa, nikkari Hagen, sanoi: \"Veikkonen, minähän se olin,\njoka toimeen sain tuon kanunan jyskeen halkaistessani tänä aamuna\npyökkipölkkyjä puuvajassani\".\n\nKolmantena päivänä tuli nyt viimeinkin posti; mutta ei Berlinistä,\nvaan Oranienburgista; se toi tullessaan kuitenkin miehen, joka olisi\nvoinut kertoa paljon asioita, sillä hän oli koko ajan itse ollut\nBerlinissä, mutta hän oli matkalla puhunut äänensä niin sorroksiin,\nettei hän Rahnstädtissä enää voinut saada sanaa suustansa. Hän oli\npapin kandidaatti lähiseudulta, ja Rahnstädtiläiset tunsivat, hänen\nja kestitsivät häntä munatotilla, että hän saisi kielenkantansa\nliikkeelle. Hän joikin sitä sekoitusta kosolta, mutta se ei auttanut;\nhän osotti vaan kädellään kurkkuunsa ja rintaansa ja tahtoi lähteä\ntiehensä. Tämä oli tyhmä vaatimus, sillä Rahnstädtiläiset eivät\nolleet tänne tulleet, lähteäksensä taas pois pitkillä nenillä,\nhe eivät häntä päästäneet, ja kandidaatin täytyi käsin ja jaloin\nkoettaa antaa heille kuvausta Berlinin kapinasta. Hän rakensi siis\npari katusulkua -- ilmaan tietysti, sillä jos hän olisi ryhtynyt\nRahnstädtin katukivitykseen, niin olisi hän varmaankin saanut\npoliisin kimppuunsa; hän ampui kepillänsä sulkujen takaa, hän teki\nrynnäkköä niitä vastaan -- taas kepillään -- edestäpäin ja ajoi\ntäyttä nelistä keskelle Rahnstädtiläisiä, antaaksensa heille selvän\nkäsityksen rakunain tehtävästä; ja kanunain jyskettä osasi hän myös\nmatkia, sillä hänellä oli vielä sen verran ääntä jälillä, että hän\nvoi sanoa \"puh!\" \"puh!\"\n\nNiin tiesivät nyt Rahnstädtiläiset, mimmoiselta kapina näytti, ja\nkuinka se piti toimeen pantaman; he istuivat yhdessä ja joivat\nolutta ja kiistelivät, ja asiaa punnittiin niin vähäisesti, ettei\nedes ystävämme Reinkään enää tohtinut lukea pohjannavan seikkoja,\nerittäinkään kun herrat kaupungin ylimyksetkin tulivat ja joivat\nolutta, sillä he tahtoivat ajoissa sukeltaa alamaisten suosioon, jos\nnimittäin täälläkin kapina oli syttyvä. Ja sitä ajateltiinkin jo\nkovasti.\n\nRahnstädtissä oli yhtä hyvin levottomia päitä kuin muualla, ja\nvaikk'ei koko kaupungilla ollutkaan mitään yhteistä valitusta, niin\noli kumminkin itse kullakin oma mielihalunsa, jota saattoi vetää\ntyytymättömyytensä syyksi, ja Kurzin huolena oli kaupungin sonni.\nYhdestä asiasta olivat kumminki kaikki yksimielisiä, nimittäin että\nmuutos oli tapahtuva ja hyvää loppua ei ollut muuten tuleva, jollei\nsaatu toimeen mullistusta, s.t.s. hyvin pientä vaan.\n\nTuosta järjettömästä sanomalehtien lukemisesta syntyi järjellinen\nreformiyhtiö presidentin ja kellon kanssa, ja epäsäännöllisestä\nedes- ja takasinjuoksemisesta syntyi säännöllisiä kokouksia, joissa\nkävi niin paljo väkeä, että eräänä iltana seuran täytyi muuttaa\njuomahuoneesta saliin, jonne kumminkin olutkannut otettiin mukaan.\nTämä kaikki tapahtui mitä parhaimmassa järjestyksessä, joka on\nsitä kummallisempi, kun ajattelee, että koko seurassa oli paljaita\ntyytymättömiä ihmisiä, sillä ainoa tyytyväinen jäsen tässä yhtiössä\noli ravintolan isäntä Grammelin yksin. Salissa nyt pidettiin\npuheita, ensi aluksi pöydiltä ja tuoleilta; mutta siinä oli myös\nmuutos tapahtuva. Nikkari Thiel rakensi jonkinlaisen pyöreän pönkän,\njoka sai käydä puhujalavasta, ja ensimäisen puheen siitä piti\ntynnyrintekiä Dreier nikkari Thieliä vastaan, sillä hän nimittäin\npiti tätä kalua pikemmin vannehtian kuin nikkarin työnä ja pyysi\nläsnäolevalta kokoukselta suojelusta ammatillensa. Hän ei kuitenkaan\nsaanut mitään puolustusta, vaikka selvään kyllä nähtiin, että pönkkä\nkyllä oli paloviinatehtaissa käytettävän jähdytystiinun näköinen. --\nPaksun leipuri Wredowin pyyntöön ei myöskään suostuttu, hän ehdotteli\nnimittäin, että tynnyri tehtäisiin avarammaksi, koska siinä oli\nmahdoton liikkua. Mutta nikkari Wimmersdorf vastusteli häntä kovasti:\npönkkää ei ollut tehty möhömahoja varten, jotka viruivat ja loikoivat\nrasvassa, ne ajat olivat olleet ja menneet, jolloin huolta pidettiin\nainoastaan _heidän_ edustansa. Ei, tämä pönkkä oli niitä varten,\njoilla ei ollut liikoja lihoja, ja niille oli se tarpeeksi avara.\nJa tämä oli syynä, että ainoastaan laihat saivat puheita pitää, ja\nlihavat jäivät kiukusta ja harmista kokouksista pois, ja tämä oli\ntoisista hyvin mieleen. Mutta tämä oli heille itselle vahingoksi,\nsillä he karkottivat sillä tavoin yhtiöstä levolliset henget --\nniinkuin sitä sanotaan -- ja sen sijaan tunkivat nyt päivätyöläiset\nsiihen, ja nyt voi kapina alkaa. Ainoat, jotka olivat vähän\nlihavanläntiä ja jäivät kuitenkin yhtiöön, olivat pehtori Bräsig ja\nrakennusmestari Schulz.\n\nKukaan ei voinut olla tyytyväisempi näihin levottomiin aikoihin\nkuin pehtori Bräsig; hän oli yhä liikkeellä; hän oli kuin ampiainen\neli, vielä paremmin, mettiäinen, hän piti joka ovea ja akkunaa\nRahnstädtissä kukkasena, johon hän pisti kärsänsä ja josta hän imi\nuutisia, ja imettyänsä itsensä mettä täyteen, lensi hän takasin\npesäänsä ja syötteli Kaarloansa mesikakuillaan.\n\n\"Kaarlo, Ludwig Filip on ajettu tiehensä\".\n\n\"Onko se sanomissa?\"\n\n\"Olen itse sen lukenut. Kaarlo, hän mahtoi olla aika pelkuri. Kuinka\nvoi kuningas ottaa turvansa käpälämäkeen?\"\n\n\"Oo, Bräsig, semmoista on tapahtunut ennenkin. Etkö enää muista,\nkuinka Ruotsin kuninkaalle Kustaalle kävi? Kun kansa piti yhtä ja\nnousi häntä vastaan, niin jäi kuningas olemaan yksinänsä\".\n\n\"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo; mutta käpälämäkeen en minä\nsittekään turvaani ottaisi. Tuhat tulimmaista! minä istuisin\nvaltaistuimelleni ja panisin kruunun päähäni ja sätkisin käsilläni ja\njaloillani, jos joku kimppuuni kävisi\".\n\nJa myöhempään tuli hän taas: \"Kaarlo, Berlinin posti ei ole\ntänäänkään tullut ja sinun nuori isäntäsi ajoi täyttä nelistä läpi\nkatujen postikartanolle, tiedustellaksensa itse, mikä siihen syynä\non; mutta hänelle oli käydä hullusti, sillä muutamat porvarien\njoukosta olivat kokoontuneet ja neuvottelivat, tokko heidän oli\ntarvis suvaita, että mokoma aatelisherra ajoi nelistä kaupungin\nkaduilla. No, hän ratsasti sittemmin toista tietä Mooseksen luo, ja\nkoko asia jäi siksensä. Minulla oli myös vähän asiaa Moosekselle ja\nkävin vähän ajan perästä myös sinne ja saavuttuani paikalle, astui\nsinun nuori isäntäsi juuri ulos ovesta, ällisteli minua, mutt'ei\ntuntenut minua, jota en minä ihmeekseni pannutkaan, sillä hänellä oli\npää täynnä omia ajatuksia, ja minä kuulin vielä, kuinka Mooses sanoi:\nniinkuin sanonut olen, pelaajalla en lainaa mitään rahoja! -- Mooses\ntulee tänne iltapuolella päivää\".\n\nIltapuolella tulikin Mooses: \"Hawermann, se on totta, se on ihan\ntotta, mitä Berlinistä puhutaan\".\n\n\"Mitä? Onko sielläkin kapina syttynyt?\"\n\n\"Kapina on syttynyt -- mutta älkää puhuko siitä mitään -- tänään\naamulla tuli minun luokseni Berlinistä Manassen poika, kaupitteli\nvanhoja piilukkoja, joita hänellä on vielä lähes kolmekymmentä\ntuhatta tallella vuodelta 1815\".\n\n\"Mitä tekee hän vanhoilla piilukoillansa?\" huudahti Bräsig, \"jokainen\nsivistynyt ihminen käyttää nykyaikana knallihattuja\".\n\n\"Mitäpä minä tietäisin\", sanoi Mooses, \"minä tiedän jotakin, enkä\ntiedä niitäkään. Hän arvelee, että jos kapinaan noustaan, tulevat\nvanhat piilukkoiset pyssytkin käytäntöön, ja hän kertoi minulle että\nBerlinissä on ammuttu pyssyillä ja käyty sapeleilla ja pistooleilla\nja kanunilla ihmisjoukkoon; puh! puh! on siellä paukkunut koko yön,\nja ratsuväki ajelee pitkin katuja, ja kansa viskelee kiviä ja ampuu\nakkunoista ja katusulkujen takaa. Hirmuista! hirmuista! -- mutta\nälkää puhuko siitä mitään\".\n\n\"Siis oikea kanunanjyske?\" kysyi Bräsig. \"Hyväinen Jumala!\" huudahti\nHawermann, \"mikä kamala aikakausi nyt on mailmassa!\"\n\n\"Mitä merkitsee kamala aikakausi? Tyhmille ovat ajat aina huonoja, ja\nviisaille ovat ne aina hyviä. Jos olisi ollut hyviä aikoja, ei olisi\nminulla ollut syytä vetää kokoon omaisuuttani ja sanoa ylös lainojani\nsieltä ja täältä. Minulle, vanhalle ukolle, ovat ajat hyviä\".\n\n\"Mutta eikö teitä pelota, Mooses, nyt kun kaikki menee ylös alasin?\nPidetäänhän teitä rikkaana miehenä\".\n\n\"Ei, minua ei pelota. Nuppunen tuli sisään ja voivotteli, Taavetti\ntuli sisään -- näin hän vapisi ja sanoi: isä, mihinkä joudumme\nnyt rahoinemme? Me jäämme olemaan, missä olemme, sanoin minä. Me\nlainaamme taatuille miehille, me ryhdymme hyviin toimiin, niinkuin\nennenkin; me käymme myös miehestä jos tarvis on. Anna partasi kasvaa,\nTaavetti, sanoin minä, ajat vaativat sitä. -- No mutta jos ajat\nmuuttuvat? kysyi hän. -- Sitte ajelet sinä partasi pois, sanoin minä,\najat eivät sitä silloin enää vaadi\".\n\nPuhe kääntyi nyt Akseliin ja hänen pulaansa ja sitte siihen yleiseen\nrahan ja luottamuksen puutteesen, joka tätä nykyä vallitsi mailmassa\nja siitä oli paljon puhumista, sillä luottamuksen rauetessa täytyi\nmaatilojenkin raueta, ja moni sai jättää talonsa. Ja kun Mooses oli\nmennyt, istuivat molemmat vanhat maanviljelijät iltaan myöhäiseen\npastorin rouvan kanssa yhdessä ja puhe liikkui yhä surullisissa\nasioissa, ja rouva Behrens löi tuontuostakin kätensä yhteen mailman\njumalattoman elämän tähden ja kiitti ensimäisen kerran luojaansa,\njoka oli ottanut hänen pastorinsa luoksensa, ettei hänen ollut tarvis\nnähdä tätä epäkristillistä menoa, ja Hawermannin mieli oli kuin\nmiehen, joka on luopunut hyvästä työalastaan, jota rakkaudella on\nhoitanut, ja nyt näkee seuraajansa siinä tulevan turmiolle. Bräsig\nyksin ei ollut millänsäkään, hän piti päänsä pystyssä ja sanoi, että\ntämä levottomuus, joka vallitsi koko mailmaa, ei suinkaan ollut\nyksistään ihmisten keksimä, vaan Jumalan käsi oli siinä myöskin,\nkumminkin oli hän sen sallinut, ja ukkosen perästä oli ilma taas\npuhdistuva. \"Ja sinä, Kaarlo\", lisäsi hän -- \"teistä rouva Behrens\nei puhu mitään -- jos saan antaa sinulle neuvon, Kaarlo, niin tule\nhuomenillalla mukaan Grammelinille, sillä mitään ihmissyöjiä ja\nkapinoitsioita emme ole, ja tiedätkö, miltä se minusta tuntuu? Ihan\nkuin ukkosenilma; kun sitä katselet tyynestä kamarista, näyttää se\nhirveältä, mutta ollessasi ulkona, sitä tuskin huomaatkaan\".\n\nNiin kävi siis Bräsig Rahnstädtin reformiyhtiössä, ja joka ilta tuli\nhän kotia ja kertoi, mitä siellä oli tapahtunut.\n\nEräänä iltana tuli hän kotia myöhempään kuin tavallisesti ja kertoi:\n\"Tänään oli siellä aika rähinä, ja minä join pari lasia enemmän\nolutta, kuin tavallisesti, asian tärkeyden tähden. Näethän, nyt\novat kaikki päivätyöläisetkin ruvenneet reformiyhtiön jäseniksi,\nja miks'ei? Olemmehan kaikki veljiä. Ja ne penteleen veijarit ovat\nsaaneet päähänsä, että Rahnstädtin koko alue pitäisi uudestaan\nnaitattaman ja jaettaman yhtä suuriin osiin ja jokaisen asukkaan\npitäisi saada yhtä paljo maata, ja kaupungin metsästä pitäisi\njokaisen saada syksyllä kaataa itselleen talven varaksi oikein komean\npyökkipuun, sitte vasta olisi yhdenvertaisuus vallitseva ihmisten\nkesken. Mutta nyt nousivat maan omistajat tätä vastaan; he kyllä\nsanoivat rakastavansa tasa-arvoa, mutta omaisuudestansa he eivät\ntahtoneet luopua, ja Kurz piti pitkän saarnan pelloista ja niityistä\nja sai todellakin taas kaupungin sonnin puheesensa sekoitetuksi;\nja kun hän oli puheensa lopettanut, pidettiin häntä aristokraatina\nja sysättiin ulos. Ja sitte otti räätäli Wimmersdorf puhuaksensa\nja saarnasi teollisuusvapaudesta, mutta toiset räätälit kävivät\nheti hänen kimppuunsa ja ahdistivat häntä kovasti: tasa-arvoa he\nkyllä sanoivat harrastavansa, mutta ammattioikeuksiin ei saanut\nkoskea. Silloin nousi taas eräs nuori mies puhumaan ja kysyi\nivallisesti, mitenkä oli ompeliattarien laita? Voitaisiinko hekin\nottaa ammattikuntaan, vai eikö? Ja kun vanhat räätälit eivät siihen\ntahtoneet suostua, nousivat nuoret miehet ompeliattarien oikeutta\npuolustamaan ja paiskasivat vanhat räätälit ulos ja ulkona oteltiin\nvielä kiivaasti. Ja sisällä salissa piti rehtori Baldrian pitkän\npuheen, jossa hän laverteli laveasti naisten vapauttamisesta, tai\njostakin semmoisesta ja ehdotteli, että jos räätälimestarit eivät\ntahtoneet ottaa ompeliattaria ammattikuntaansa, niin perustettaisiin\nompeliattarille oma ammattikunta, sillä he olivat yhtä hyvin meidän\nsisariamme kuin muutkin ammattilaiset; tämä hyväksyttiin, ja\nompelumamselit ovat nyt ammattilaisia, ja niinkuin lähteissäni sain\nkuulla, aikovat ompeliattaret ylihuomenna, valkeissa vaatteissa ja\nsen vanhan keltanaamaisen piian johdattamina, joka tästä aina ohitse\nkulkee ja jota nimittävät 'mustalaiseksi', käydä rehtorin luona,\nhäntä kiittämässä hänen puheestansa, ja antavat hänelle muistoksi\nvillaisen ihokkaan ja alushousut\".\n\n\"Bräsig! Bräsig!\" huudahti Hawermann, \"mitä tyhmyyksiä te toimitte!\nMenettelettehän ihan, kuin ei teillä enää olisi mitään esivaltaa,\nkuin saisitte te hallita ja vallita mielenne mukaan\".\n\n\"Miks'emme sitä saisi, Kaarlo? Kukapa meitä estää? Me teemme\npäätöksiämme, niin hyvin kuin ymmärrämme, jos ei niistä mitään synny,\nniin ei niistä mitään synny, eikä niistä sinä ilmoisna mitään voi\nsyntyäkään, sillä, näethän, asiassa on yksi mutka: kaikki tahtovat\njotakin, vaan ei kukaan tahdo luopua mistäkään\".\n\n\"Niin kai on laita, Sakari, ja minä luulen, ettei siitä mitään suurta\nvahinkoa voi tulla meidän pienelle kaupungillemme, sillä täällä on\naina toinen toiselle vastapainona. Mutta ajatteleppa kuinka kävisi,\njos päivätyöläisten päähän maalla johtuisi ruveta maatiloja jakamaan?\"\n\n\"Eiväthän mahda semmoisiin ryhtyä!\"\n\n\"Että saa sanoa omaksensa olkoonpa vaikka kuinka pienen tilkun\nmaata, on juurtunut syvälle ihmisen luontoon, ja ne eivät suinkaan\nole huonoimpia ihmisiä, jotka tätä halajavat. Katseleppa ympärilles!\nKun käsityöläinen on jotakin koonnut, ostaa hän pienen puutarhan,\nvähäisen pellontilkun, josta hänelle on sekä hyötyä että huvitusta,\nja palkkamies kaupungissa tekee samalla tavalla, kun hänellä vaan\non siihen mahdollisuus tarjona niinkuin täällä; ja sentähden luulen\nminä, että palkkamiesten tyytymättömyys tässä kaupungissa ei mitään\nmerkitse. Mutta päivätyöläisen laita maalla on toinen: hänellä ei\nole mitään, omaisuutta, eikä voi edes kaikella säästäväisyydellänsä\nja ahkeruudellansa sitä saavuttaa. Kun tämmöiset tuumat kerta hänen\nkorviinsa tulevat ja hän asiaa ajattelemaan rupee ja ymmärtämättömät\nihmiset vielä häntä yllyttävät, niin saatpa nähdä että siitä voi\nvielä tuhoja tulla. Niin\", huudahti hän, \"ensimäisen iskun saavat\nkyllä vaan pahat isännät kestää, mutta ken takaa, ettei isku satu\nhyviinkin?\"\n\n\"Sinä voit olla oikeassa, Kaarlo, sillä tänään iltana sanoi Kurz\nminulle -- nimittäin ennenkuin hän ulos paiskattiin --, että viime\nsunnuntaina muutamat päivätyöläiset Gürlitzistä olivat pitäneet\nomituisia puheita hänen tiskinsä edessä\".\n\n\"Niin\", sanoi Hawermann ja otti kynttilän, mennäksensä levolle, \"minä\nen toivota kenellekään ihmiselle mitään pahaa, vaikka moni kyllä sitä\nolisi ansainnut, mutta pahasti on, että hyvät isännät saavat kärsiä\npahojen kanssa ja että se hyvin ansaittu vitsaus, joka tavottelee\nyhtä ja toista, sattuu koko maahan\".\n\nJa niin puhein lähti hän ja Bräsig sanoi itseksensä: \"Toden totta!\nKaarlo saattaa olla oikeassa, maalla voipi pahasti käydä, minun on\npian meneminen Jokkumia ja pastori Gottliebiä katsomaan. No, Jokkumia\nei mikään hätä vaaranna, hän ei ole ikipäivinään sanonut pahaa sanaa\npäivätyöläisilleen ja ne eivät myöskään sano mitään hänelle, ja\npappilan Yrjö ei suinkaan ole mikään kapinoitsia\".\n\nHawermann oli oikein arvostellut ihmiset, joiden kanssa hänellä\nniin kauvan oli ollut tekemistä: koko maassa liikkui levottomuus\nkuin kuumetauti. Oikeutettuja valituksia ja mitä järjettömimpiä\nja hävyttömimpiä vaatimuksia kulki suusta suuhun rahvaan kesken,\nja mitä alussa hiljaa kuiskailtiin korvasta korvaan, oli pian\nleimahtava ilmeiseen tyytymättömyyteen. Tähän olivat kartanoin\nomistajat enimmästi itse syypäät, he joutuivat ymmälle, kukin toimi\nomin päinsä ja omanedun pyyntö tuli vasta oikein selvästi näkyviin,\nkun kukin piti vaan huolta itsestänsä -- kun vaan sai elää rauhassa\nväkensä kanssa, ei naapurista mitään välitetty. Sen sijasta, että\nrehellisellä omallatunnolla ja vanhalla totutulla ystävällisyydellä\nolisivat näinä aikoinakin kohdelleet väkeä, kyyrystelivät muutamat\nomain palkollistensa edessä ja suostuivat antamaan kaikkia, niitä\nne tyhmyydessään vaativat, toiset ottivat korkeat sääret selkäänsä\nja uhkasivat miekalla ja pistoolilla, ja minä olen nähnyt muutamia,\njoilla aina oli kaksi pyssyä muassaan, kun ajelivat omilla\npelloillaan. Ja minkä tähden? Juuri sentähden ettei heillä ollut\nmitään hyvää omaatuntoa ja että ihmisrakkaus heistä oli jo aikaa\nkadonnut. -- Tätä tietysti ei voitu sanoa kaikista tilanhaltioista.\n\nAkselista ei sitä myöskään voitu sanoa, väkeänsä kohtaan ei hän\nkoskaan ollut paha ollut, ja jos ei hän tavallisesti kova ollutkaan,\nvoi hän kumminkin siksi tulla, jos hän pelkäsi asemansa isäntänä\nrupeevan horjumaan. Semmoisissa oloissa, kuin mailmassa nyt oli\nolemassa, tulee tavallisesti jokaisen oikea luonto näkyviin,\nniinkuin sitä myös humalaisista ihmisistä sanotaan, ja sen täytyi\nolla perhanan kokenut ja kylmäverinen mies, joka voi pitää silmällä\nkoko tätä melskettä ja häiriötä, pysyä varovana ja katsella sitä\nkaukaa ja arvata, mikä hyvä, mikä paha oli, ja kuinka oli johtaminen\nalustansa näissä hyrskyvissä aalloissa. -- Tähän ei ollut Akselilla\nkykyjä hän joutui pian ymmälle ja tarttui sokeasti kaikenkaltaisiin\napukeinoihin, päästäksensä selville, ja niin tapahtui, että hän\nteki itsensä syylliseksi tilanhaltiain molempiin tyhmyyksiin:\nmilloin myöntyi hän mielettömiin vaatimuksiin, milloin taas heräsi\nkyrassieriluutnantin luonto hänessä ja tarttui hän silloin pistooliin\nja sapeliin. -- Hänen alamaisensa eivät olleetkaan enää semmoisia,\nkuin ennen olivat olleet, ja siihen oli Aksel syypää: sillä välistä\noli hän ottanut heiltä yhtä ja toista pientä, jota köyhä mies vanhan\ntavan mukaan pitää suuressa arvossa, ja välistä taas oli hän täysin\nkäsin hyväntahtoisuudessaan jaellut heille kaikenlaisia armolahjoja\nja oli herättänyt väessä himon enempään, sillä hän ei tuntenut\nihmistä, erittäinkään köyhää maanviljeliää. Hän oli kiittänyt,\nväkeä, kun he laiskana olivat olleet, ja oli heitä moittinut, kun he\nolivat ahkeria olleet, sillä hän ei tietänyt kuinka paljo väki voi\ntyötä tehdä. Lyhyesti sanoen, hän ei ollut kohdellut heitä oikeuden\nja kohtuuden, vaan omien oikkujensa mukaan, ja koska hän viime\najoilla ei ollut millään hyvällä mielellä ollut, oli tyytymättömyys\npäivätyöläisten seassa kasvanut, ja mikä tähän asti ei heissä vielä\ntahtonut syttyä tuleen, niinkuin vanhan kovan tammipuun laita on, sen\nvirikkeiksi tuotiin muualta yhä uusia tervaksia, niin että senkin\nviimein täytyi ruveta palamaan.\n\nJokainen tietää, että ainoastaan viallisista puista tämmöisiä\nvirikkeitä saadaan, ja Akselin läheisyydessä, kasvoi semmoinen\npilaantunut honka, josta monta tervaslastua voi lähteä: nimittäin\nGürlitz. Tämä puu oli myös kerran terve ollut, mutta vaikka pastori\nBehrens oli tehnyt mitä oli voinut, sitä semmoisena pitääksensä,\noli puu kumminkin sairastunut, sillä kukin niistä isännistä, jotka\nsitä toinen toisensa perästä olivat hallinneet, oli taittanut siitä\noksan, ja tuo vanha tervanpolttaja Pomukkelskopp iloitsi oikein\nsydämestänsä, että puu oli viallinen, ja ajatteli vaan mitä mehuja\nhän siitä saisi lähtemään. Sillä löytyy todellakin -- hirmuista\nkyllä -- isäntiä, jotka enemmän pitävät rappiolle joutuneesta kuin\nhyvinvoivasta työväestä, ja jotka iloitsevat, että heidän alamaisensa\novat heille velkaa, sillä silloin voivat he heitä paremmin nylkeä.\n-- Mutta Pomukkelskopp ei ollut ajatellut, että semmoinen viallinen,\ntervanen honka ukkosen tulen siihen iskeissä, palaa pikemmin ja\nparemmin kuin terve puu; ja herra ritariskartanon omistajan naapurit,\njotka varsin hyvin tiesivät, että Gürlitzin väkeä kohdeltiin\npahasti ja sentähden heistä usein olivat pilkkaa tehneet eivät\nmyöskään ajatelleet, että se tuli, jonka Pomukkelskopp -- tietysti\ntahtomattansa -- oli sytyttänyt, kärventääksensä omaa selkäänsä,\nmyöskin saattoi kerran polttaa heitä, ja niin tuli Gürlitz siksi\nahjoksi, josta tuli levisi koko seutuun.\n\nGürlitzin päivätyöläiset olivat viinaan meneviä, sillä kartanossa oli\nviinakeittimö, josta he koko viikon kuluessa saivat viinaa velaksi,\njoka velka palkan maksupäivänä vedettiin pois heidän palkastansa;\nehtimiseen juoksentelivat he myös kaupungissa ja veivät joka pennin,\njoka heille ylitse oli jäänyt, Rahnstädtiin, jossa he kyllä saivat\ntietää, miten laita mailmassa oli, ja näissä tilaisuuksissa olivat\nherrat puotimiehet myöskin selittäneet heille, mimmoiseksi mailman\nvielä pitäisi tulla, ja kun he sitte kotia tulivat, kaasivat\nhe kaiken viina-viisautensa yhteen astiaan ja sytyttivät tämän\nonnettoman keitoksi palavien himojensa ja halujensa kanssa tuleen,\nniin että sen siniset, liehuvat liekit kohosivat korkealle ilmaan\nja heidän nälkäiset vaimonsa ja lapsensa seisoivat aaveentapaisesti\nympärillä ja pitivät tuon viallisen puun tervasta lastua -- omaa\nhätäänsä ja kurjuuttansa -- tulessa ja juoksivat sitte, tämä\ntulisoihtu kädessä, ympäri lähiseutua ja saivat viimein itse vanhan,\nrehellisen ja kovan tammipuunkin syttymään.\n\nIlmituleen ei se tosin heti leimahtanut, sillä sille oli vielä\nmonta estettä voitettavana; vielä kuului järjellisten ihmisten\nhyväntahtoisia varoituksia, vielä oli vanha uskollisuus elossa, vielä\noli muisto jälillä entisistä hyvistä töistä, vielä oli olemassa\nsynnynnäinen oikeuden tunto, joka eksyneessäkin sielussa on hereillä\nja kaivaa kärkensä omaantuntoon; ja tämä kaikki lankesi kuin kylmä\nsade taivaasta näille hehkuville hiilille ja esti tulen valloilleen\npääsemästä, vieläpä Gürlitzissäkin. Mutta jos Gürlitziläiset olisivat\nvoineet arvata isäntänsä ajatukset, niin olisi kyllä tuli pikemmin\nilmileimahtanut, sillä Pomukkelskopin sielussa vallitsi milloin\ntörkeä viha, milloin mitä kurjin pelkuruus, sillä hyvän omantuntonsa\noli hän jo menettänyt ja entisistä hyvistä töistänsä ei hän myöskään\nvoinut kerskata. Milloin huusi hän vimmoissaan: \"Voi niitä lurjuksia!\nLait ovat muutettavat! Mitä hyvää on hallituksesta, jolla on\nsotamiehiä, vaan joka ei niitä käytä? Mitä? Minun omaisuuteni on\nvaarassa; hallituksen pitää suojella minun omaisuuttani\". Milloin\nkutsui hän poikansa Kustaan kartanolta sisään ja sanoi: \"Sinä\npöllöpää, mitä on sinulla puijien kanssa tekemistä, anna heidän puida\nmielensä mukaan, minä en tahdo torua väkeäni\", ja kääntyi Kanasensa\npuoleen, joka istui jäykkänä kuin kanto ja katseli Pomukkelia, nenä\npitkänä ja leuka terävänä, liikahtamatta edes päätänsäkään.\n\n\"Kanaseni\", huudahti Pomukkelskopp, \"minä tiedän mitä sinä ajattelet,\nsinä ajattelet, että minun pitää näyttää että olen mies; mutta se ei\nkäy laatuun! Kyhkyseni! Meidän täytyy luovia, meidän täytyy luovia,\nvarovaisella luovimisella saavumme ehkä vielä satamaan\".\n\nKananen ei lausunut mitään tähän tuumaan, mutta näytti siltä, kuin ei\nhän puolestansa siihen suostuisi, ja Pomukkelskopp kääntyi Mallaan ja\nSallaan: \"Lapsukaiseni, ei hivaustakaan siitä, mitä täällä puhutaan!\nMinä tarkotan palvelusväelle! Ja olkaa ystävällisiä heitä kohtaan\nja pyytäkää rakasta äitiänne, että hänkin on ystävällinen. Herranen\naika, olenhan minä aina pitänyt ystävällisyydestä\".\n\nJa Malla ja Salla kävivät nyt Kanasen kimppuun: \"Äiti kulta, ette ole\nkuulleet, ette tiedä vielä mitä kummia on tapahtunut; Juha Jokkum on\nkertonut, että päivätyöläisten vaimot ovat piesseet nokkosilla erään\nkartanonomistajan. Äiti, meidän täytyy olla mielinkielin; muuten ei\nkäy hyvin, muuten ei käy hyvin!\"\n\n\"Te olette hulluja kaikki!\" sanoi Kananen ja siirtyi ovea kohden.\n\"Minäkö pelkäisin semmoisia roistoja?\" huudahti hän ja lähti ulos\novesta.\n\nMutta tämä, asiain näin ollessa, melkein luonnoton urhollisuus oli\njotakin varsin yksinäistä, sen täytyi ilman muiden apua ihan hyödyttä\nraueta tyhjään, sillä Mukkel, joka tuskallisesti pelkäsi rajun ilman\npuhkeemista, ei antanut itseänsä kiihottaa, ei houkutella, ja tämän\nhiljaisen, yksinkertaisen perheen muut jäsenet pitivät tällä kertaa\nisän puolta.\n\n\"Lapsukaiset\", huudahti isä, \"jokaista tulee kohdella\nystävällisyydellä. -- Ne perhanan roistot! Kukapa olisi sitä\nmuutamia kuukausia takaperin voinut ajatella? Filip ja Natti, te\nette saa lyödä kylän lapsia ettekä maalata enää vanhan Brinkmannin\nselkään aasinpäätä! -- Senkin roistot! Mutta tuo kirottu Rahnstädtin\nreformiyhtiö ja juutalaiset ja puotimiehet ovat heitä yllyttäneet;\nmutta malttakaapa...!\"\n\n\"Niin, isä\", sanoi Salla, \"ja kankuri Rührdanz on jo ruvennut\nRahnstädtin reformiyhtiön jäseneksi ja muut kylän asukkaat aikovat\nmyös mennä sinne; siitä voi tuho tulla\".\n\n\"Herranen aika, se on kyllä mahdollista! Mutta, malttakaapa, kyllä\nminä siihen mutkan muistan, minä rupeen itse yhtiön jäseneksi\".\n\n\"Te?\" huudahtivat molemmat tyttäret yhtä haavaa, ikäänkuin aikoisi\nheidän isänsä omalla kädellään pistää talonsa tuleen.\n\n\"Minun täytyy, minun täytyy! Sen kautta pääsen porvarien suosioon,\netteivät he enää yllytä noita lurjuksia minun kimppuuni; minä maksan\nkäsityöläisille heidän saantinsa, ja -- se _täytyy_ minun tehdä! --\nse on saakelin kova asia, mutta minun _täytyy_ se tehdä! -- minä\npyyhkäisen pois kirjoista päivätyöläisteni velat\".\n\nMalla ja Salla hämmästyvät; semmoisena eivät he isäänsä vielä\nmilloinkaan olleet nähneet; mutta he saivat vielä suuremman syyn\nhämmästyäksensä, kun isä sanoi: \"ja sen tahdon minä painaa teidän\nmieleenne, olkaa hyvin kohteliaat pastorille ja hänen rouvallensa --\nJumala paratkoon! -- äiti ei sitä tee - Kanaseni, Kanaseni, mihin\nkurjuuteen sinä minun saatat! Pappilan herrasväki voi meille olla\nsanomattoman suureksi eduksi ja vahingoksi. Ah, mitä ihmeitä voivat\ntilanomistaja ja pappi toimeen saada, jos he uskollisesti yhtä\npitävät näinä pahoina aikoina! Meidän on ystävällisesti kutsuminen\nheitä luoksemme, sittemmin, kun ajat taas tulevat rauhallisiksi,\nvoimme tämän kanssakäymisen rikkoa, jos ei se meitä miellytä\". --\n\nJa todellakin! Muutaman päivän perästä tuli pastori Gottliebille\nsydämelliset terveiset herra ja rouva Pomukkelskopilta -- Kananen\noli siis antanut myöden tässä asiassa -- ja pyydettiin, että\nherra pastori olisi hyvä ja tulisi rouvansa kanssa päivälliselle;\nsanansaattaja odotti vastausta.\n\nBräsig sattui juuri olemaan pappilassa, talouden toimia\ntarkastelemassa.\n\nKun Gottlieb oli kutsumuskirjeen lukenut, seisoi hän ällistyneenä,\nkuin olisi hän kutsuttu tuomiokapitulin eteen väärän opetuksen tai\nepäsiveellisen käytöksen tähden.\n\n\"Mitä?\" huudahti hän. \"Kutsumus meidän kartanon isännältä? Missä on\nLiina? Liina!\" huusi hän ulos ovesta.\n\nLiina tuli, luki kirjeen ja katseli Gottliebiä, joka seisoi\nneuvotonna hänen edessänsä, hän loi myös silmänsä Bräsigiin, joka\nistui sohvankulmassa ja irvisteli itseksensä.\n\n\"No\", virkkoi Liina viimein, \"sinne emme tietysti mene?\"\n\n\"Lapsi kulta\", sanoi pastori Gottlieb -- sillä hän kutsui vaimoansa\naina \"lapsikullaksi\", kun hän aikoi paiskata papillisen arvonsa\nhänelle vastapainoksi, muuten sanoi hän vaan \"Liina\" -- \"lapsikulta,\nsinä et saa hylätä kättä, jonka veljesi tarjoo sinulle\".\n\n\"Gottlieb\", sanoi Liina, \"tässä ei ole kysymystä kädestä, vaan\npäivällisestä, ja veljen nimi on Pomukkelskopp -- Enkö ole oikeassa,\nBräsig?\"\n\nBräsig ei sanonut mitään, hän vaan irvisteli, hän istui jäykkänä,\nkuin Mooseksen Taavetti punnitessaan, kultarahaa, ja katseli kumpi\noli vaa'assa painavampi, papillinen arvoko vai terve ihmisjärki.\n\n\"Lapsi kulta\", sanoi Gottlieb, \"kirjotettu on: Sinä et saa antaa\nauringon laskea vihasi ylitse, ja jos joku lyö sinua korvalle...\"\n\n\"Gottlieb, se ei sovi tähän; emmehän ole vihaisia, ja mitä\nkorvapuustiin tulee, olen minä samaa mieltä kuin Bräsig. -- Jumala\nantakoon minulle anteeksi! mutta ennen muinoin lie kai laita ollut\ntoinen, mailmassa, sen verran tiedän vaan, että jos se nykyään olisi\ntapana, niin syntyisi siitä semmoinen korville mäiskiminen, että joka\nmies saisi käydä, poski turvoksissa\".\n\n\"Mutta, lapsikulta...\"\n\n\"Gottlieb, sinä tiedät, etten milloinkaan sekaannu sinun papillisiin\ntoimiisi; mutta päivällisatria on maallinen toimi, ja Pomukkelskopin\nluona vielä maallisempi kuin tavallisesti. Ja sinä unhotat, että\nmeillä on vieraita. Eikö pehtori Bräsig ole täällä? Ja etkö tahdo\nennemmin syödä pehtori Bräsigin kanssa kotona hernerokkaa ja\nsiankorvia, kuin Pomukkelskopin kanssa herkkuja? Ja Miinan ovat he\njättäneet kutsumatta\", lisäsi Liina, kun Miina samassa astui sisään,\n\"ja he tietävät kumminkin, että Miina asuu meillä\".\n\nTämä oli Gottliebistä pätevä syy, hän piti paljo herneruo'asta\nja porsaan korvat söi hän tavallisesti aina yksin, ja minä voin\nlisätä vielä, että hän todellakin rakasti suuresti Bräsigin seuraa,\njoka häntä niin paljon oli auttanut ja uskollisesti ohjannut maan\nviljelemisessä, ja Gottlieb aprikoi usein, kuinka semmoinen mies,\nkuin Bräsig, joka oli niin uskollinen ja rehellinen toimissaan,\nkuitenkin saattoi olla niin vähän kristillinen ja kirkollinen\nmielialaltaan. -- Hän hylkäsi siis Pomukkelskopin kutsumuksen,\nmutta kun he nyt istuivat hernerokan ääressä ja Bräsig sattumalta\ntuli mainitsemaan, että hän oli _varsinainen_ jäsen Rahnstädtin\nreformiyhtiössä, hypähti pastori Gottlieb kuin nuoli pystyyn, jätti\nsiankorvat siksensä ja piti ankaran saarnan reformiyhtiötä vastaan.\nLiina nykäisi häntä tuontuostakin takinliepeestä: kylmenihän tällä\ntavoin hernerokka; mutta Gottlieb ei siitä välittänyt: \"Niin\", huusi\nhän, \"Jumalan vitsaus on tullut maahan; mutta voi sitä ihmistä, jonka\nHerra valitsee vitsaksensa!\" mutta koska ei tämä ollut mikään kirkko,\npuuttui Bräsig hänen puheesensa ja kysyi, kenenkä Jumala sitte siksi\noli valitseva.\n\n\"Se on Herran kädessä!\" huusi Gottlieb, \"hän voi valita siksi minun,\nhän voi valita siksi Liinan, hän voi valita siksi teidän!\"\n\n\"Liinaa ja minua ei hän valitse\", sanoi Bräsig ja pyyhkieli\nsuupieliänsä, \"Liina ruokki köyhiä vuonna 47 ja minä vannoin muutama\nviikko sitte tasa-arvoa ja veljyyttä reformiyhtiössä; minä en ole\nmikään vitsa, minä en tee kenellekään ihmiselle pahaa; mutta jos minä\nkerran saisin Samuli Pomukkelskopin kynsiini -- niin...\"\n\nGottlieb oli liian kiihkoissaan, hän ei tätä ollenkaan kuullut, vaan\nsaarnasi edelleen: \"Oo, perkele käy nyt ympäri mailmassa kuin kiljuva\njalopeura, ja se puhelava, joka tuossa kirotussa reformiyhtiössä\non rakettu, on alttari, jossa hänelle uhria kannetaan; mutta minä\npystytän toisen alttarin tätä alttaria vastaan; Jumalan huoneessa\ntahdon minä saarnata perkeleen suitsutusuhria, roformiyhtiöitä,\nvääriä jumalia ja heidän alttareitansa vastaan!\"\n\nNiin puhein istui hän ja särpi pikaisesti pari lusikallista rokkaa.\nBräsig antoi hänen olla vähän ajan rauhassa, mutta kun hän havaitsi,\nettä tuo nuori hengellinen herra taas oli sen verran vaipunut\nmaallisiin toimiin, että hän kävi siankorviin käsiksi, sanoi hän:\n\"Herra pastori, yhdessä kohdassa olette oikeassa, Rahnstädtin\npuhelava näyttää jotakuinkin perkeleen alttarilta, se on todellakin\nkuin jonkun viinakeittimön jähdytysamme; mutta että hänelle siellä\nuhrattaisiin, sitä en voi sanoa, jollei juuri räätäli Wimmersdorf\ntahi teidän oma rakas isänne sitä tee, sillä hän pitää aina kaikkein\npisimmät puheet -- ei, älkää minua keskeyttäkö! -- Minä tahdon vaan\nsanoa, että niin kauvan kuin minä pirun olen tuntenut, ja siitä on\njo monta vuotta, ei hän mielellään puutu Rahnstädtin reformiyhtiön\ntoimiin, sillä niin tyhmä ei hän suinkaan ole\".\n\n\"Gottlieb\", sanoi Liina, \"sinä tiedät, etten milloinkaan sekaannu\nsinun papillisiin toimiisi, mutta eihän toki ottane niin maallista\nasiaa kuin reformiyhtiötä saarnan aineeksi?\"\n\nKyllä vaan, sanoi Gottlieb vakaasti, sen hän oli tekevä.\n\n\"No, olkoon menneeksi!\" sanoi Bräsig; \"mutta mitä ihmiset sanovat,\nettä nimittäin papit parhaiden ymmärtävät valvoa omaa etuansa, se ei\nole totta, sillä sen sijasta että heidän pitäisi saarnata kirkkoon ne\nihmiset, jotka eivät kirkossa käy, saarnaavat he ulos nekin, jotka\nsiellä vielä käyvät\".\n\nJa pehtori Bräsigin ennustus kävi toteen, sillä kun Gottlieb\nseuraavana sunnuntaina erinomaisella kiivaudella saarnasi tätä\nuutta aikaa -- josta hän sivumennen mainiten ymmärsi yhtä paljon\nkuin äskensyntynyt lapsi -- ja reformiyhtiöitä vastaan, ja toisena\nsunnuntaina vielä aikoi tätä tointansa pitkittää, jäivät ainoastaan\nLiina ja Miina ja lukkari kirkkoon, sillä niitä muutamia kehruakkoja,\njotka siellä täällä yksinään istuivat penkeillä, ei voitu lukuun\nottaa, sillä Gottlieb tiesi kyllä, etteivät ne olleet tulleet\nkirkkoon hänen saarnansa vaan sen keitoksen tähden, jonka he\nsunnuntaina pappilassa saivat päivälliseksensä. Hän meni sentähden\nsaarnansa ja rouvaväkensä kanssa kotia ja nuo muutamat kehruakat\nseurasivat astiainsa kanssa perästä, lukkari lukitsi kirkon,\nja Gottlieb oli samalla mielellä kuin sotilas, joka kiihossaan\non paiskannut miekan, jolla hänen pitäisi taistella, keskelle\nvihollisten ryhmää ja nyt seisoo aseetonna taistelutanterella.\n\nNiin oli laita kaikkialla maassa, toisen käsi oli toista vastaan;\nmailma oli kuin ylösalasin mullistettu, ne joilla jotakin oli\nja jotka ennen olivat ylvästelleet, olivat nyt alamieliset, ja\nne joilla ei mitään ollut, olivat rohkeat, ne joita ennen oli\nviisaina pidetty, moitittiin nyt tyhmiksi, ja tyhmät tulivat\nyht'äkkiä viisaiksi; ylhäiset muuttuivat alhaisiksi, aatelismiehet\nluopuivat aatelisuudestaan, ja päivätyöläiset vaativat että heitä\npiti nimitettämän \"herroiksi\". Mutta kaiken tämän pelkuruuden ja\nhävyttömyyden läpi kulki kaksi lankaa, jotka voivat ihmistä taas\nlohduttaa ja virvottaa. Toinen näistä langoista oli korean kirjava ja\njos seurasit sitä ja voit irtauttaa itsesi maan yleisestä tuskasta\nja oman edun pyynnöstä niin voit sille nauraa sydämesi pohjasta,\nse oli ihmisten narrimaisuus joka nyt tuli peittelemättä näkyviin.\nToinen lanka oli ruusunpunanen ja siinä riippuivat kaikki ne avut,\njoilla toinen ihminen voi tehdä toisen onnelliseksi: sääliväisyys ja\narmeliaisuus, terve ihmisjärki ja viisaus, uutteruus ja tyytyväisyys,\nja tämä lanka oli rakkaus, puhdas ihmisrakkaus, jonka avuliaat\nkädet kietoivat tuon saastaisen itsekkäisyyden likaiseen kihermään,\nvastaiseksi vaan Jumalan oman päätöksen jälkeen, merkiksi, että se\non pysyvä voimassa pahimpinakin aikoina, mutta ken tiesi, hän voipi\nvielä antaa tämän hienon viivan levetä, niin että koko tuo likainen\nkihermä loistaa ruusunpunaselta, sillä lanka -- Jumalan kiitos! -- ei\nole katkaistu.\n\n\n\n\nLuku 36.\n\nMiksikä Sulttaani, Jokkum, rouva Nüssler ja Bräsig riitaantuvat ja\nRudolf ja Miina eivät saa yhdistyä. -- Mitä Jokkum laati Rostockin\nlehdeltä, ja miksikä Bräsig esittelee rouva Nüssleriä Rudolfille\nvanhan testamentin aikaisena enkelinä. -- Miksikä Fritz Triddelfitz\nja hänen kimonsa olivat kumpikin hyvin nöyriä ja rouva Nüssler kaasi\nrevolverit täyteen kuumaa vettä, ja Bräsig särki toisen revolverin\nhanan, ja on olevinansa Fritzin tätinä. -- Sulttaani herättää\nJokkumin hännällään, Sulttaani on viisas koira.\n\n\nReksow pysyi levollisena, nimittäin mitä päivätyöläisiin, rouva\nNüssleriin ja Rudolfiin tuli; Jokkumin ja Sulttaanin laita ei ollut\nyhtä hyvä.\n\nSulttaani oli kerta kävellyt navettaan katselemaan ja oli siellä\nnähnyt pienen leikillisen olennon, jota vanha paimen Flasskopp\nhoiteli; tämä olento oli Sulttaanin ilmetyinen kuva ja sitä\nkutsuttiinkin samalla nimellä. Sulttaani muisti vielä varsin tarkkaan\nlapsuuden ajoiltansa, mimmoisten olojen vallitessa hän oli Sulttaani\n\"kuudennen\" jälkeen noussut Reksowin valtaistuimelle, hänen mieleensä\njohtui se surullinen ajatus, että tämä hänen kuvansa, jota Flasskopp\nniin huolellisesti ruokki makealla maidolla, kenties oli aiottu\njohonkin korkeampaan asemaan ja mahdollisesti oli seuraava häntä\n\"Sulttaani kahdeksantena;\" ajat olivat sen mukaiset. Hän tuli hyvin\nlevottomaksi. Hän oli kahdella päällä, pitikö hänen, vetäen syyksi\nettei hän enää voinut mukaantua nykyiseen aikaan, jakaa hallitus\nReksowissa Sulttaani kahdeksannen kanssa, vai pitikö hänen kohdella\nhäntä vallankilpailiana, syödä suuhunsa hänen edestänsä makea maito,\nantaa hänelle potkaus ja ajaa hänet tiehensä yli Reksowin rajan. Hän\nkatseli tarkasteli yhä Jokkumia silmiin, mikä loppu tästä viimeinkin\noli tuleva; mutta Jokkumilla oli kyllä itsestänsä tekemistä, hän\noli myös suurimmassa levottomuudessa, ja niin huonoiksi olivat\najat tulleet, etteivät edes enää nämät vanhat ystävät pitäneet\nyhtä, vaan olivat käyneet levottomiksi ihan päinvastaisista syistä:\nSulttaanille oli toinen hallitsia kauhuksi, Jokkum sitä vastaan\nsydämestänsä semmoista toivoi; Sulttaani ei rakastanut yksityistä\nelämää ja paljaiksi kalvettuja luita, Jokkum sitä vastaan katseli\nyksityiselämään kuin kultaiseen maljaan, jonka Miina oli täyttävä\naamusin kahvilla, äiti päivällä väkevällä oluella ja illalla\nsjuklalla, vieläpä punssillakin, kun Bräsig talossa oli; hän halusi\nehdottomasti päästä hallituksen huolista vapaaksi, erittäinkin\nnyt, kun ajat olivat semmoisia, että oli niiden tähden unhottaa\npiippunsakin. Hän luki vielä yhä Rostockin lehteä, mutta viskasi sen\naina vihoissaan pois luotansa, sanoen rakkaalle vaimollensa: \"Äiti,\nsiinä ei mainita vielä nytkään mitään hanhista\". Hän luulotteli\nnimittäin, että häntä koko maassa pidettiin kovasydämisenä isäntänä,\nkun hän Rudolfin neuvosta oli päivätyöläisillensä hanhien[14]\nasemasta antanut kauniin summan rahaa, ja hän piti sitä Rostockin\nlehden velvollisuutena, että se, jota hän jo neljäkymmentä vuotta\noli tilannut, piti hänen puoltansa tässä hanhijutussa. Ja sen olisi\nRostockin lehti minunkin mielestäni aivan hyvin tehdä voinut,\nsillä Jokkum oli tässä asiassa viaton kuin äsken syntynyt lapsi;\nmutta lehden toimittaja oli kai sen unhottanut, tai oikeammin, ei\nollut asiasta milloinkaan tietoa saanut. -- Mutta Jokkum ei sitä\nunhottanut: missä kaksi palvelustyttöä seisoi yhdessä ja puheli\nmyssynnauhoista, silloin luuli Jokkum heidän puhuvan siitä, ettei\ntänä vuonna saatu mitään hanhen munia Reksowissa, ja kun kaksi\npäivätyöläistä kauroja puidessaan seisoi luuvan lattialla ja puheli\nvuoden tulosta, luuli hän heidän tuumailevan sitä, ettei tänä syksynä\nollut enää hanhia, jotka kauroja tarvitsivat. Hän ei siis ollut\ntyytyväinen uuteen aikaan eikä uuteen talouden pitoon, hän ei enää\n_millään ehdolla_ tahtonut hallita; Sulttaani sitä vastaan tahtoi\nvielä hallita, ja niin oli näiden molempien vanhain ystäväin välillä\nsopu rikkoontunut ja side oli katkaistu.\n\nRouva Nüssler oli näinä kovina aikoinakin, niinkuin sanottu, varsin\nlevollinen; mutta Jokkumin tila rupesi häntä kuitenkin arveluttamaan\nja hän katseli, usein ulos akkunasta, Bräsigiä ikävöiten.\n\n\"Minä en tiedä\", sanoi hän Rudolfille, \"miks'ei Bräsig tule? Hänellä,\nJumala nähköön, ei kumminkaan ole mitään mailmassa tekemistä, eipä\nkäy edes minuakaan katsomassa\".\n\n\"Täti kulta\", sanoi Rudolf, \"tunnettahan hänen? jos ei hänellä mitään\nole tekemistä, niin hankkii hän itselleen jotakin. Huomenna tulee hän\nkumminkin\".\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Niin täti kulta\", sanoi Rudolf hieman vitkastellen, \"minä -- minä\nolin aamulla katsomassa ruistamme Gürlitzin rajalla ja poikkesin\nsamassa hetkeksi pappilaan; siellä Bräsig istui ja huomenna lupasi\nhän tulla\".\n\n\"Rudolf, sinä et saa juoksennella pappilassa, sitä en minä suvaitse;\nsunnuntaisin, kun minä olen muassa, on toinen asia. Te istutte\nsiellä ja kuhertelette ja sinä panet Miinan päähän kaikenlaisia\nennenaikaisia houreita häistä ja naimisista, joista ei kumminkaan\nvielä mitään voi syntyä\".\n\n\"Niin, mutta täti kulta, jos ei nyt piakkoin häät tule, niin tulemme\nme vanhoiksi ja harmaiksi, niitä odottaissamme\".\n\n\"Rudolf\", sanoi rouva Nüssler ja läheni ovea, \"mihinkä joudumme minä\nja Jokkum? Olemmehan vielä nuoria ja voimme työtä tehdä; pitääkö\nhänen ruveta takataataksi ja minun muonamuoriksi?\"\n\n\"No\", sanoi Rudolf, kun rouva Nüssler oli ulos mennyt, \"niin liian\nnuoria ette toki enää ole, ettette jo voisi lepoon vetäydä. Ukko on\nkyllä siihen heti valmis, mutta eukko! hän tekee työtä siinä kuin\nkolme. No, huomenna tulee Bräsig; minä lykkään hänen edeltäni\".\n\nJa Bräsig tuli: \"Hyvää huomenta. Pysy paikallasi, Jokkum! -- No, onko\nteilläkin täällä pieni kapina alulla?\"\n\n\"On\", sanoi Jokkum ja puhalteli savuja suustaan kuin kuokkamaasta;\n\"mitäpä sille voi tehdä -- Sulttaani?\" sanoi hän, sillä hänen oli\nkääntyminen kysymyksellään Sulttaaniin, koska Bräsig jo aikaa oli\npujahtanut ulos ovesta ja huusi ulkona rouva Nüssleriä.\n\n\"Herranen aika, Bräsig\", sanoi rouva Nüssler ja pyyhki käsiänsä\nesiliinaansa, sillä hän oli juuri taikinan vanuttamisessa, \"herranen\naika, Bräsig, teitäkään ei saa nähdä näinä kamalina aikona! Mitenkä\njaksaa minun veljeni Kaarlo?\"\n\n\"Bonus! niinkuin sihteeri Rein sanoo, eli bong, niinkuin vintiö\nsanoo, eli 'aina parempi puoli päällä päin' niinkuin minä sanon;\nmutta hänen kunniallisen nimensä häpäiseminen ja pienen Lovisansa\nero Fransista kalvaa vaan vielä yhä hänen sydäntänsä ja tämä\nsisällinen haava vaivaa häntä, niin ettei hän tahdo välittää mitään\nuudistuspuuhista, parlamenteista ja muista korkeista valtiollisista\nasioista\".\n\n\"Jumalan kiitos!\" huudahti rouva Nüssler, \"siitähän tunnen Kaarlo\nveljeni hyvin, ettei hän välitä semmoisista hullutuksista\".\n\n\"Rouva Nüssler\", sanoi Bräsig ja asettui tanakasti vanhan kultasensa\neteen, \"te päästitte varomattoman sanan suustanne, niinkuin rehtori\nBaldrian nykyään teki, kun puhe oli päivätyöläisten perunamaista;\nmutta tätä nykyä pitää punnita sanojansa -- Kurz paiskattiin\njoku aika sitte niiden tähden ulos -- ja minä olen Rahnstädtin\nreformiyhtiön varsinainen jäsen enkä voi pitää hyvänäni, mitä te\nsanotte hullutukseksi\".\n\n\"Ettehän mahda aikoa paiskata minua ulos omasta kyökistäni?\" huudahti\nrouva Nüssler ja pisti kätensä kupeisinsa.\n\n\"Olenko minä sitä sanonut?\" kysyi Bräsig, \"Ludwig Filip on ajettu\npois, Baierin Ludwig on ajettu pois, Ludwig Kurz on ajettu pois; onko\nteidän nimenne Ludwig? Ei, minä olen tullut tänne katsomaan omin\nsilmin, kuinka täällä on laita, ja jos täällä kapina syntyy, niin\ntulen minä tänne Rahnstädtin reformiyhtiön ja porvarikaartin kanssa\n-- meillä on kaikilla keihäät ja muutamilla pyssykin -- ja minä\ntahdon varjella teitä\".\n\n\"Hitto hänen on perivä, joka uskaltaa tulla tänne\nkeihäineen, pyssyineen!\" huudahti rouva Nüssler. \"Sanokaa teidän\nroistojoukollenne, että he hankkivat itselleen uudet kädet ja jalat\nvanhain varaksi, sillä ne lyödään täällä rämäksi\".\n\nNiin puhein kääntyi hän pois meni ruokakammioonsa ja paiskasi oven\nperästänsä lukkoon.\n\nNiin, ajat olivat kovat! Vieläpä tämänkin, vanhan uskollisen parin\nvälille oli paholainen eripuraisuuden siemenen kylvänyt, ja kun\nBräsig jonkun aikaa oli seisonut ruokakammion edessä, niinkuin\nSulttaani toisinaan, tuntui hänestä samoin kuin Sulttaanista,\nikäänkuin pantaisiin hän pois viralta, ja hän meni, pää kallellaan,\nasuntupaan takasin ja sanoi Jokkumille: \"Nyt on todellakin huonot\najat! Ja sinä istut täällä, etkä jäsentäsi järkähdä? Sinun omassa\nhuoneessas riehuu kapina multahirsiä myöden\".\n\n\"Niin, Bräsig, minä tiedän sen, se tapahtuu hanhien tähden\", sanoi\nJokkum; \"mutta mitä voi sille tehdä? -- Bräsig, kaada itsellesi\npieni naukku!\" ja hän osotti jalallaan kaapin alimmaiselle hyllylle:\n\"tuolla on pullo\".\n\nBräsig kai nyt naukkuja muisteli! Hän asettui akkunan ääreen\nja katseli ulos ilmaan ja niinkuin kevättuuli ajeli taivaalla\nsadekuuroja ja taas antoi auringon paistaa pilvien raosta, niin\najeli myös kaikenlaisia surullisia ajatuksia kuin hajanaisia\npilvenrepaleita Bräsigin päässä: \"Mitä?\" huudahti hän, \"niinkö on\nsiis tämäkin päättyvä? Minä tahdoin auttaa häntä, ja hän tölmäisee\nminua vasten rintaa?\" ja taas valaisi auringon paiste hänen\nmieltänsä, mutta vaan vilaukselta ja ilkullisella valolla, joka\nei lämmittänyt: \"Haha!\" nauroi hän, \"minä tahtoisin nähdä, kuinka\nhän taistelee koko Rahnstädtin porvarikaartia vastaan, ja kuinka\nräätäli Wimmersdorf ja tuo viisasteleva värjäri 'Minä myös' pötkivät\nkäpälämäkeen!\"\n\nRudolf kävi juuri poikki kartanonpihan, ja nähdessänsä Bräsigin\nakkunassa, tuli hän sisään, koska hänellä oli hänen kanssansa\npuhumista.\n\n\"Hyvää päivää, pehtori Bräsig\".\n\n\"Päivää, päivää, Rudolf. No, kuinkas on laita? Minä tarkotan\npäivätyöläisiä. Kaikki rauhassa?\"\n\n\"Kyllä vaan! Tähän asti ei ole vielä kukaan hiiskunut sanaakaan\".\n\n\"Saatpa nähdä, että hanhet...\" jupisi Jokkum.\n\n\"Eno kulta, jättäkää toki hanhet rauhaan\", sanoi Rudolf.\n\n\"Mitä on noista perhanan hanhista sanomista?\" kysyi Bräsig.\n\n\"Ei juuri mitään\", sanoi Rudolf. \"Näettehän, viime vuonna oli\nminulla niistä niin monta harmia, ensin piti niitä paimennettaman\npyörtynöillä, sitte saivat ne käydä laitumella niityillä ja\nsyksympänä sänkipellolla, jolloin ne yhä juoksivat syysoraille,\njonka tähden minä kutsuin kokoon kaikki päivätyöläiset ja lupasin\njokaiselle 4 taaleria, jos he tahtoivat luopua hanhistansa, ja siihen\nhe suostuivatkin, ja nyt on eno saanut, päähänsä että väki pitää\nhäntä hirmuhaltiaana ja että noiden vietäväin hanhien tähden vielä on\nkapina syttyvä\".\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti rouva Nüssler, joka samassa tuli sisään,\n\"joko nyt taas on hanhista puhe!\" ja heittäytyi tuolille, kohotti\nesiliinan silmillensä ja rupesi katkerasti itkemään.\n\n\"Jumalan tähden, täti kulta, mitä tämä on?\" huusi Rudolf ja juoksi\nhänen luoksensa, \"kuinka voi semmoinen seikka teitä niin surettaa?\"\n\n\"Mitä voi sille tehdä?\" kysyi Jokkum ja nousi myös seisaalle.\n\nBräsig aikoi myös sanoa jotakin, mutta maltti mielensä, sillä hän kai\nparhaiten tiesi, mikä rouva Nüsslerin sydäntä rasitti, hän kääntyi\nakkunaan päin, veti silmäkarvansa korkealle ja katsella tuijotteli\nulos keväiseen ilmaan.\n\nRouva Nüssler kavahti ylös tuoliltaan, kuivasi silmänsä, sysäsi\nRudolfin ja Jokkumin syrjään -- jotenkin tulisesti -- kävi Bräsigin\nluoksi, löi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi: \"Bräsig, minä tiedän,\nteidän tarkotuksenne oli hyvä; minä en tahdokaan lyödä kenenkään\nluita ruhjuksi\".\n\n\"Oo, rouva Nüssler\", huudahti Bräsig, ja keväinen ilma sateineen,\nauringon paisteineen tuli näkyviin hänen silmistään, sillä hän nauroi\nkoko naamallaan ja silmistä tippui kyyneliä, \"räätäli Wimmersdorfille\nja rikkiviisaalle värjärille voitte kyllä minun puolestani antaa\nheidän ansaitun osansa\".\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" huudahti Rudolf.\n\n\"Sen minä teille selitän\", sanoi Bräsig ja irrotti itsensä hiljaa\nrouva Nüsslerin syleilystä ja tarttui hänen käteensä. \"Se merkitsee,\nettä te saatte oikean enkelin anoppimuoriksenne. En tarkota sitä\nlajia enkeleitä, joita nykyään pyörii paaleissa ja kävelypaikoilla\nRahnstädtissä, en! vaan semmoista vanhaa, kelvollista vanhan\ntestamentin enkeliä, semmoista taisteluun kykenevää, urhokasta\nenkeliä, joka oikeassa asiassaan ei pelkää itse paholaistakaan ja\njoka vetää vertoja kolmelle semmoiselle herralle kuin te\".\n\nJa hän asettui Rudolfin eteen, ikäänkuin olisi Rudolf ollut syypää\nrouva Nüsslerin sydämen tuskaan.\n\n\"Tulimmainen!\" huudahti Rudolf, \"mitähän olen minä tehnyt?\" ja\nkatsahti Jokkumiin, Jokkum loi silmänsä Sulttaaniin, Sulttaani ei\ntietänyt, eikä Jokkumikaan tietänyt, ja Rudolf lisäsi: \"Minä en\ntodellakaan tiedä...\"\n\n\"Eikä ole tarpeesenkaan\", sanoi Bräsig ja kääntyi tuimasti Jokkumiin\npäin: \"Ja sinä, Jokkum, sinä saatat tyhmällä hanhijutullasi vielä\nkoko talosi kapinaan. Sinun pitäisi ennemmin pysyä ihan vaiti, ja\nte, Rudolf, te tulette minun kanssani, minä tahdon pikimmältä luoda\nsilmäyksen teidän maanviljelykseenne, nähdäkseni, mitä te olette\nHilgendorfin luona oppineet\".\n\nVaikeneminen oli Jokkumille luotuisin toimi, ja Rudolf sai\nsopivan tilaisuuden puhumaan Bräsigin kanssa vastaisten häiden\njouduttamisesta. He myöntyivät siis mielellään kumpikin Bräsigin\ntuumiin.\n\nIltapuolella tuli Fritz Triddelfitz ratsastaen kartanolle.\nTällä kertaa kimon selässä, joka kulki kummallisella tavalla:\netujalat kävivät ulospäin kuin ihmisen, ja kaikkiansa koikki\nhän vaan kolmella jalalla, josta nähdään, että luonto toisinaan\njärjettömällä tavalla tuhlaa antimiansa. Kaunis ei Fritzin kimo\nsuinkaan ollut, erittäinkään käydessään; mutta se oli nöyrä hevonen,\nse kumarteli koko matkan pitkin maantietä, ja niin soveltui hän\nFritzin kanssa yhteen, sillä Fritz oli myöskin aatelismiehensä\nluona tullut erinomaisen nöyräksi ja höyliksi, ja jos muutamat\nhänen kumppaneistansa häntä pistelivätkin kimon tähden, niin nauroi\nFritz hiljaa itseksensä: \"Te pöllöpäät! Minä olen hyvästi hyötynyt\nkaupoistani, rautikon vaihdoin mustaan, mustan vaihdoin ruskeaan ja\nruskean taas kimoon, ja aina olen saanut puhdasta rahaa väliä\".\n\nKimo tuli siis nöyrästi Reksowin kartanolle Fritz astui nöyrästi alas\nselästä, tuli nöyrästi sisään huoneesen ja lausui nöyrästi \"hyvää\npäivää\".\n\n\"Äiti\", sanoi Jokkum, \"kaada toki herra Triddelfitzille kuppi\nkuumaa\", sillä he istuivat juuri kahvin ääressä.\n\n\"Hyväinen aika!\" ajatteli Bräsig, \"jokohan nyt tuotakin 'herraksi'\nnimitetään!\"\n\nFritz riisui päältänsä sadetakkinsa, veti jotakin ulos taskustansa,\nistui pöydän ääreen ja laski kummallekin puolelle kahvikuppiansa\nrevolverin pöydälle, jommoisia kaluja juuri tähän aikaan ruvettiin\ntäyttämään.\n\n\"Herra\", huudahti Bräsig, \"piruko teitä riivaa? Mitä te noilla\nperhanan ampuma-aseilla teette kahvikuppien keskellä?\"\n\nJa rouva Nüssler nousi levollisesti tuoliltaan, otti molemmat\nrevolverit toiseen ja kahvipannun toiseen käteensä, kaasi piiput\ntäyteen kahvia ja sanoi hyvin vähäisesti: \"Kas niin! nyt eivät ne\nenää laukee!\"\n\n\"Jumalan tähden!\" huusi Fritz, \"ainoan turvan mikä meillä enää on...\"\n\n\"Herra\", puuttui Bräsig hänen puheesensa, \"luuletteko täällä nuoren\nJokkumin luona olevanne ryövärien luolassa?\"\n\n\"Koko mailma on tätä nykyä ryövärien luola\", sanoi Fritz, \"sen\nherra von Rambow eilen selitti puheessaan päivätyöläisille, ja\nsentähden ratsastin minä Rahnstädtiin ostamaan näitä aseita -- toisen\nitselleni, toisen herralleni -- me tahdomme pitää puoliamme aina\nviimeiseen veren pisaraan asti\".\n\nRouva Nüssler katseli karsasteli Bräsigiä ja nauroi hieman salaa;\nBräsig nauroi täyttä kurkkuansa? \"ja noilla kapineilla ja herra von\nRambowin puheella aiotte te tukkia päivätyöläisten suun ja saattaa\nheidät toiselle mielelle?\"\n\n\"Niin, sitä me aiomme; minun armollinen herrani sanoi väelle, että\nhän aikoi kohdella heitä lempeydellä mutta myöskin ankaruudella, jos\nniin tarvis vaati\".\n\n\"Niin, kyllä kai se niin on, on kai\", tokaisi Jokkum suustansa.\n\n\"Voit olla oikeassa, Jokkum, mutta minä luulen että nuoressa\naatelismiehessä ei ole miestä sitä tekemään, sinä saat nähdä, että\nhän kohtelee hävyttömiä lempeydellä ja rauhaa rakastavia kovuudella\".\n\n\"Onko hän taas pitänyt puheen?\" kysyi Jokkum.\n\n\"Koko oivan puheen!\" vakuutti Fritz.\n\n\"Mistä hän niitä saa? Minun on sitä ihan mahdoton tietää\".\n\n\"Sehän on ihan yhdentekevä\", sanoi Bräsig, \"mutta mitä sanovat\npäivätyöläiset näistä sydämen purkauksista?\"\n\n\"Ne roistot\", sanoi Fritz, sillä hän oli paitsi höyliyttä oppinut\nherraltansa vielä paljon muutakin, \"eivät ansaitse hengittää\nilmaakaan, sillä kun minä puheen perästä kävin yli kartanonpihan,\nseisoivat ne lurjukset yhdessä ryhmässä ja minä kuulin heidän puhuvan\n'lörpöttelemisestä' ja 'nurinperäisestä' taloudenpidosta\".\n\n\"Sillä he tarkottivat kai teitäkin\", nauroi Bräsig ilkullisesti.\n\n\"Se on kyllä mahdollista!\" huudahti Fritz varsin vilpittömästi. \"Ja\niltapuolella tuli heitä viisi herran luoksi, ihan semmoisia, joita\nminä olin pitänyt ymmärtäväisimpinä, ja vanha nikkari Flegel oli\npuheenjohtaja ja sanoi: että, niinkuin he olivat kuulleet, oli herra\nPomukkelskopp antanut väellensä anteeksi kaiken velan ja oli luvannut\nkeille enemmän perunamaata ja vielä yhtä ja toista, mutta siitä eivät\nhe tahtoneet valittaa, sillä niin huonossa tilassa kuin Gürlitzin\nväki, eivät he olleet likimaillekaan ja he olivatkin tyytyväiset\nsiihen, mitä heillä oli; mutta kohtelemiseen eivät he olleet\ntyytyväisiä, sillä he saivat muka syyttömästi toreita ja heille\ntiuskittiin, jolloin he eivät sitä ansainneet, ja heitä ajeltiin\nkartanolla ja pellolla sinne ja tänne, niin etteivät he vihdoin enää\ntietäneet, mitä heidän piti tehdä; ja paras olisi kai, että herra\nvon Rambow antaisi minulle eron, sillä minä en muka vielä ymmärtänyt\njohtaa niin suurta taloutta ja kohdella väkeä säädyllisesti, minä\nolen kaikin puolin vielä liian nuori. Ja jos he vielä saisivat\njotakin pyytää, niin pyytäisivät he saada takasin vanhan pehtorinsa\nHawermannin. -- Niin, ajatelkaapa vaan! Mokomaa väkeä!\"\n\n\"Hm!\" sanoi Bräsig ja koko hänen naamansa vetäytyi ilkulliseen\nnauruun. \"No, mitäpä vastasi nuori herra?\"\n\n\"Kylläpä hän heille kyydin antoi ja sanoi heille, että kun _hän_\noli minuun tyytyväinen -- ja hän viittasi samassa kädellään minuun,\njolloin minä tein nöyrän nojon -- niin voivat hänen herrat\npäivätyöläisensäkin olla tyytyväisiä. Näettehän, silloin astui eräs\nvanha ukko, Juha Egel, esille -- tunnettahan te hänen: hän on heistä\nvanhin, hänellä on harmaat hapset -- ja sanoi, etteivät he olleet\nmitään _herroja_, sen he itse parhaiten tiesivät, ja kun he hänen,\nheidän herransa, luoksi olivat tulleet, olivat he tehneet tämän\nhyvässä tarkotuksessa eivätkä sen vuoksi, että he ajettaisiin pois\npistävillä sanoilla. Herra von Rambow oli itse _herra_ ja hän voi nyt\ntehdä, minkähän parhaaksi katsoi\".\n\n\"Sepä on koko perhanan ukko!\" sanoi Bräsig ja irvisteli taas.\n\n\"Niin, sanokaapa sitä! Mutta siinä ei vielä likimaillekaan kaikki;\npaksumpi pää tuli perästä päin. -- Illempana näin minä kuinka toinen\npäivätyöläinen toisensa perästä meni ratsastalliin, ja koska tiesin,\nettä Kristian Däselillä, tallirengillä, on vihankaunaa minua vastaan,\nniin ajattelin, mitäpä he siellä mahtavat hommata, ja menin tallin\nviereiseen vajaan, josta on aukko itse talliin, ja sieltä mä kuulin,\nkuinka Kristian Däsel yllytti toisia\".\n\n\"Se tahtoo sanoa\", puhkesi Bräsig sanomaan, \"te kuultelitte hieman\".\n\n\"No niin\", myönsi Fritz.\n\n\"Onkin varsin oikein\", sanoi Bräsig, \"kertokaa vaan enemmän\".\n\n\"Niin, minun on tässä mainitseminen, että Kristian Däsel kaiken\nmokomin tahtoo naida Sofi Degelin ja on jo useampia vuosia ollut\nhänen sulhasensa, mutta herra ei tahdo nainutta tallirenkiä, sillä\nhän luulee naineen tallirengin enemmän pitävän huolta omista\nlapsistaan kuin varsoista, joka onkin kai totta; mutta luopua ei\nherra hänestä myös tahdo, sillä hän luulee hänen hoitavan hevosia\nhyvin, -- mutta minä puolestani sanon: se ei ole totta. -- Ja nyt on\nKristian Däsel saanut päähänsä, että jos puhdasrotuisten hevosten\nkasvattamisesta varsahakoineen tulisi loppu, niin antaisi herra hänen\nnaida Sofi Degelin, ja sentähden yllytti hän tallissa päivätyöläisiä\npyytämään että hevoshaat muutettaisiin perunamaiksi\".\n\n\"No, te juoksitte kai heti herran luoksi ja kerroitte sen hänelle?\"\nBräsig kysyi.\n\n\"Tietysti\", sanoi Fritz, \"hänen täytyi saada siitä tieto, että hän\nvoi olla varuillansa. -- Ja kun he nyt tulivat ja rupesivat puhumaan\nhevoshaoista ja perunamaista ja arvelivat, että heidän vaimonsa ja\nlapsensa toki olivat yhtä hyviä kuin herran tammat ja varsat, ja että\nniistä enemmän oli huolta pidettävä, silloin näytti hän heille kuuman\nja päistikkaa tulivat he ulos ovesta. Kristian Däsel tietysti sai\nheti palkkansa ja ajettiin pois kartanosta\".\n\n\"No, mitä sanoo teidän hyvä emäntänne tähän?\" kysyi pehtori Bräsig.\n\n\"Niin\", sanoi Fritz ja nykäytti olkapäitänsä, \"mitäpä siihen\nvastaisin? _Hän_ ei sano mitään. Minä en tiedä, mitenkä _hänen_\nlaitansa on. Ennen tervehti hän minua -- tosin hieman ylhäisesti,\nmutta kuitenkin kohteliaasti -- nyt ei hän enää minuun luo\nsilmäystäkään, ja niin on ollut laita aina siitä tyhmästä\nkirjajutusta saakka Mari Möllerin kanssa. -- Niin, Mari Möller\non myöskin poissa, ja nyt pitää emännyyttä armollinen rouva ihan\nyksin, ja se on minun tunnustammen, että hän on kelpo emäntä,\nvaikk'ei hän minua enää tervehdäkään; ja Karoliina Kegel sanoo, että\narmollinen rouva tekee sitä vaan haihduttaaksensa ajatuksiansa, ja\ntoisinaan istuu hän ja kirjottelee kirjeitä, jotka hän kuitenkin\ntaas repii rikki, ja panee kätensä sitte ristiin ja katselee pientä\nlastansa. Häntä tulee oikein sääli, sanoo Karoliina Kegel. -- Mutta\ntaloudenpito menee hyvästi ilman toraa ja parkua: niin ja niin\n_pitää_ tehtämän ja niin tehdään. Jospa hänellä vaan olisi joku\nystävä, sanoo Karoliina Kegel -- no, minähän en siksi sovi -- ja\nherralla ei ole myöskään ketään ystävää\".\n\n\"Mutta minulle sopii se hyvin\", huudahti rouva Nüssler ja kavahti\nylös istuimeltaan, \"ja huomenna menen minä hänen luoksensa ja sinä,\nJokkum, voit myös kerran mennä sen raukan nuoren herran luoksi ja\npuhella hänen kanssansa; tämmöisinä aikoina tulee naapurien pitää\nenemmän yhtä\".\n\n\"Niin mutta, äiti kulta\", sanoi Jokkum, \"mitä minä sille voin? -- Ja\nhanhet; -- mutta Gottlieb ja Liina...\"\n\n\"Todellakin!\" huudahti rouva Nüssler, \"heidät molemmat ovat he\nleivälle saattaneet, ja sitä emme saa unhottaa\".\n\n\"_Hänellä_, herra von Rambowilla\", sanoi Bräsig ja näytti samassa\noikein vanhalta, väijyvältä veijarilta, \"hänellä on kai kyllä\nystäviä? -- Mitä sanoo herra Samuli Pomukkelskopp?\"\n\n\"Pomukkelskopp?\" kysäisi Fritz. \"Hänen kanssansa emme enää\nseurustele\", sanoi hän suurimmalla ylenkatseella ja kallistui\nBräsigiä kohden ja kuiskasi, hänelle: \"Hän on antanut meille\nhaasteen, hän on sanonut ylös rahansa, minä tiedän sen Zodickilta,\nMooseksen Zodickilta. Niin, se ystävyys on kokonaan lopussa,\nja Slusuhr ahdistaa joka hetki, milloin kirjallisesti, milloin\nsuullisesti; mutta me olemme myös ottaneet avuksemme asianajajan,\nsihteeri Reinin; tunnetteko häntä?\"\n\n\"Kyllä vaan\", kuiskaili Bräsig, \"minä tunnen hänen pohjan navan ja\nFerro-saaren jutusta\".\n\n\"Eikö hän ole koko perhana mieheksi?\" kysyi Fritz.\n\n\"Kyllä vaan\", sanoi Bräsig, \"hän voi vetää ihmisiä oikein hyvästi\nnenästä. Mutta\", kysyi hän ääneensä, \"mitä on teidän nuori herranne\npäättänyt tehdä päivätyöläisten asiassa?\"\n\n\"Sen tahdon minä sanoa teille\", sanoi Fritz. \"Me olemme molemmat\npäättäneet pitää puoliamme viimeiseen veren pisaraan saakka, ja\nminä sain heti käskyn mennä Rahnstädtiin, ostamaan näitä molempia\nrevolvereja\".\n\n\"Ja jos päivätyöläiset nyt uudestaan tulevat?\"\n\n\"Sitte ammumme\", sanoi Fritz.\n\n\"Oikein!\" sanoi Bräsig ja otti toisen revolverin käteensä ja\nleikitteli sen kanssa vähän itsekseen: \"Mutta rouva Nüssler, te\nolette kastaneet tämän ihan märäksi, se voi ruostua\", ja hän\npyyhkieli sitä takinliepeellään ja meni akkunan ääreen, ikäänkuin\ntahtoisi hän tarkemmin katsella tätä kalua, sillä aikaa kuin Fritz\nselitti Jokkum Nüsslerille tuon toisen revolverin rakennusta.\n\"Jokkum, missä on sinun työkalusi?\" kysyi Bräsig.\n\nJokkum osotti jalallaan kaapin alle. Fritz kuuli takanansa ensin\njotakin rytinää ja rätinää ja sitte kimeän napsauksen, ikäänkuin jos\njoku kova kapine katkeaisi, ja kun hän katsahti taaksensa, kurotti\nBräsig hänelle revolverin, mutta ilman hanaa, sillä sitä ynnä\nhohtimia piti hän toisessa kädessään: \"Kas tässä!\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" tokaisi Fritz suustansa.\n\n\"Kas niin!\" sanoi Bräsig, \"nyt ette enää tuolla kalulla voi ampua\nkeltään ihmiseltä silmiä pois päästä\".\n\n\"Herra, kuinka uskallatte te turmella minun revolverini?\"\n\n\"Sentähden että te olette tyhmä poikatolvana, eikä lapsien saa antaa\nleikitellä ampuma-aseiden kanssa\".\n\n\"Te olette vanha...\"\n\n\"Pöllöpää, tahdotte kai sanoa? Ja mahdollista, on, että minä se olen,\nruvetessani teidän kanssanne pakinoihin; mutta, herraseni, minä olen\ntässä tätinne sijassa, ja hänen puolestansa olen minä sen tehnyt\".\n\n\"Herrani on minun käskenyt ostaa revolverit, ja mitä hän minun\nkäskee, sen teen minä\".\n\n\"Se onkin teidän velvollisuutenne ja tässä onkin tämä teidän\nherraanne varten; voihan hän ampua, jos hänen haluttaa -- onpa hän\njo ennenkin ampunut -- mutta te...?\" ja Hawermannia muistellessaan\nkiivastui hän: \"Senkin vietävän vintiö, ettekö te jo ole kylliksi\nonnettomuutta toimeen saaneet?\"\n\nJa rouva Nüssler tulistui myöskin: \"Vait, Bräsig, vait! _Siitä\nasiasta_ ei hiiskaustakaan! -- Mutta teidän pitäisi hävetä,\nTriddelfitz, että niin kevytmielisesti puhutte ampumisesta ja\nihmishengestä\".\n\n\"Mitä?\" huudahti Jokkum ja hypähti myös pystyyn, \"äiti, aikooko hän\nampua ihmisiä?\"\n\nJa Sulttaani nousi myös jaloillensa ja lausui myöskin pari rohkeata\nsanaa, ja Fritz kävi tästä kaikenpuolisesta vastustelemisesta\nniin hämille, että hän unhotti kaiken kohteliaisuuden, tempasi\nkainaloonsa, sadetakkinsa, pisti eheän ja rikkinäisen revolverin\ntaskuunsa, katsahti vielä kerran taaksensa ovessa ja lausui\npontevasti, ettei hän sinä ilmoisna ikinä enää ollut pistävä\njalkaansa yli tämän talon kynnyksen, \"Ei olekkaan tarvis\", sanoi\nBräsig hyvin levollisesti. Mutta jos hän olisi kuullut, mitä puheita\nFritz piti, ratsastaissaan nöyrästi noikkivan kimonsa selässä pitkin\nmaantietä ja tuontuostakin katsellen rikkinäistä revolveriansa,\nsilloin ei hän suinkaan olisi niin levollisena pysynyt, sillä niille\nkunnianimityksille joita Fritz hänelle antoi, eivät edes Itävallan\nkeisarin arvonimet voineet vertoja vetää.\n\nOnneksi ei Bräsig häntä kuullut ja ylimalkaan ei hän siitä paljon\nvälittänyt, että Fritz julisti Nüsslerin talon pannaan; mutta tänään\naamulla oli hän tehnyt sen kokemuksen, että tämmöisinä aikoina\nparhainkin ystävyys saattaa rikkoontua, ja hän teki pyhän lupauksen,\nettei hän _millään_ ehdolla ollut ryntäävä Rahnstädtin porvarikaartin\nkanssa Reksowin kartanoon. Nuo tyhmät mielijohteet pääsivät toisinaan\nvalloillensa, mutta hänen hyvä sydämensä laahusti aina heti perästä\nja sai ne kiini taas, sillä riitaa ja toraa ei hän rakastanut. Hän ei\noikeastaan muuta tahtonut kuin paljasta iloa ja rauhaa, vaikka hänen\nomituisista puuhistaan päättäen näytti enimmästi siltä, kuin olisi\nhän hyvin riitainen mies.\n\nKun illan hämärässä Jokkum ja Sulttaani hiljaa, olivat vaipuneet\nuneen, ja tuo suloinen, tuttavalliseen pakinoimiseen sopiva hetki\noli tullut, rupesi Bräsig puhumaan Rudolfista ja Miinasta: \"Rouva\nNüssler, vanha sananlasku sanoo tosin, ettei hätää häihin, mutta\nmyöskin että ennen kurki kuolee kuin...\"\n\n\"Heittäkää toki nuo vanhat tyhmät sananlaskunne, Bräsig, ne eivät\nsovi minulle eikä teille! Mitä te tahdotte sanoa, tiedän minä, ja\nminä olenkin samaa mieltä kuin te ettei sitä kauemmin voi viivytellä:\nmutta mitä tulee hänestä ja minusta?\"\n\n\"Rouva Nüssler, te tarkotatte Jokkumia...\"\n\n\"Hiljan! Bräsig, älkää ilmottako mitään nimeä! Hänen puolestansa\" --\nja rouva Nüssler osotti Jokkumia -- \"voitte kyllä sen sanoa; mutta\ntuon toisen puolesta\" -- ja hän viittasi Sulttaaniin -- \"saatte olla\nhyvin varuillanne, sillä hän on viisaampi kuin me kaikki yhteen.\nNäettekö vaan, kuinka hän nostaa korviansa\".\n\n\"Aa!\" sanoi Bräsig ja katsahti Jokkumin nojatuolin alle, \"todellakin!\nMutta siitä ei estettä. Rouva Nüssler, asia on saatettava hyvään\nloppuun\".\n\n\"Niin kyllä, Bräsig, sitä minäkin sanon, mutta mihinkä joudun minä ja\nhän?\" tässä osotti hän taas Jokkumia. \"Jos nyt Miina ja Rudolf saavat\nhallinnon haltuunsa, mitä teen minä ja mitä tekee hän?\"\n\n\"Rouva Nüssler, teillä on sitte levolliset päivät ja saatte iloita\nperillistenne karttumisesta\".\n\n\"Se saattaa olla hauskaa kyllä, Bräsig, ja ihminen tottuu kaikkeen,\nvieläpä laiskuuteenkin; mutta katsokaapa minua tarkemmin, minä tulen\naskaroimisessakin yhä täysinäisemmäksi, ja jos tästä lähin kokonaan\npanen käteni ristiin ja istun vaan nojatuolissa, silloin vasta muutun\noikein muodottomaksi möhkäleeksi\".\n\n\"Rouva Nüssler\", sanoi Bräsig ja nousi seisaalle hänen eteensä ja\nnuoruuden suloiset muistot johtuivat hänen mieleensä: \"Te olette\naina olleet kaunis ja tulette aina kauniina pysymään\", ja teki rouva\nNüsslerin edessä nojon ja tarttui hänen käteensä.\n\n\"Bräsig, se on tyhmää lörpötystä!\" sanoi rouva Nüssler ja veti\nkätensä pois; \"katsokaapa vaan tuota koiraa! Eikö hän todellakin ole\nmeitä ymmärtänyt? Minusta ei ole niin paljon väliä, mutta mitä on\nhänestä tuleva? Minä saatan vielä tehdä sitä ja tätä käsilläni; mutta\nhän -- jos ei hänellä enää ole mitään tekemistä?\"\n\n\"Hän polttaa piippua ja makaa\", sanoi Bräsig.\n\n\"Niin\", sanoi rouva Nüssler, \"tätä nykyä kyllä\".\n\n\"Mutta hän on suuresti muuttunut viimeisinä aikoina -- tuosta tyhmästä\nhanhijutusta en tahdo mitään sanoa, sillä sen minä kyllä saan hänen\nunhottamaan -- mutta hän on käynyt niin uppiniskaiseksi, vastustelee\njoka asiaa, ja jos ei hänellä vast'edes enää ole mitään tekemistä,\nsaa hän mitä häijyimpiä juonia päähänsä\".\n\n\"_Jokkumko_?\" kysäisi Bräsig oikein pontevasti.\n\n\"Niin, hän\", sanoi rouva Nüssler, \"mutta siitä ei nyt sen enempää;\nnäettekö?\"\n\nJa Bräsig katsoi ja näki, kuinka Sulttaani nousi jaloillensa ja\nsiveli pari kertaa karhealla hännällänsä Jokkumia nenän alta, niin\nettä Jokkum heräsi, kohosi pystyyn ja kysyi: \"Äiti, mitä on kello?\"\nSitte hän kiskotteli ja havaitessansa Bräsigin, sanoi hän: \"Bräsig,\nonpa se koko perhanan mies, tuo herra von Rambow, hän on taas pitänyt\npuheen\".\n\nRudolf tuli sisään, valkea sytytettiin ja Bräsig veti leveän naamansa\nilkeään irvistelyyn suoraan yli pöydän Rudolfille vastaan; sen\ntarkotus ei kuitenkaan paha ollut, se oli vaan olevinaan vilkutusta,\njoka merkitsi jotenkin näin: \"Ole hiljaa vaan, luota kokonaan minuun,\nsinun asiasi on hyvällä alulla\".\n\nIlta kului hitaasti, sillä jokaisella oli omat ajatuksensa, ja kun\naika tuli levolle mennä, oli Bräsig ainoa, joka heti nukkui. Rudolf\najatteli Miinaa ja häitä, rouva Nüssler sitä kamalaa joutilasta\naikaa, joka häntä odotti, ja Jokkum hanhia ja herra von Rambowin\npuhetta. Tältä viimeiseltä ajatukselta ei hän saanut yöllä unta, ja\nkun rouva Nüssler aamupuolella käänsi itsensä toiselle kyljelle,\nottaaksensa vielä unta silmäänsä, näki hän Jokkumin täydessä asussa\nmenevän ulos ovesta Sulttaanin kanssa. Että tämä merkitsi jotakin,\ntiesi hän, mutta mitä? -- se oli tietämättömissä.\n\n\n\n\nLuku 37.\n\nLyhyt luku, mutta sangen tärkeä, sillä Nuori-Jokkum aikoo pitää\npuheen.\n\n\nJokkum käveli Sulttaanin kanssa edes takasin kartanolla, seisahtui\ntoisinaan ja kynsi päätänsä ikäänkuin tahtoisi hän saada jostakin\nselkoa. Sulttaani, seisahtui aina samassa, katseli Jokkumia, heilutti\nhieman häntäänsä ja vaipui taas omiin surullisiin ajatuksiinsa tuon\nperhanan kanssahallitsian tähden.\n\nRudolf tuli: \"Hyväinen aika, eno, joko tekin olette ylhäällä?\"\n\n\"Kyllä vaan, Rudolf, noiden juupelein hanhien tähden\", hän aikoi\nvielä jotakin lisätä, mutta ei saanut sitä niin pian lähtemään\nsuustansa, ja Rudolf sanoi: \"No, eno hyvä, jättäkää toki tuo vanha\njuttu. Minusta on kuitenkin varsin mieleen, että olette tänään näin\nvarhain jaloillanne, te teette tai hyvin ja ilmotatte renkivoudille,\nmitä väen tulee tehdä; minä en ollut eilen Gürlitzin puolella, tänään\ntahdon pikimmältäin käydä siellä katsomassa, joko siellä voidaan\nruveta kyntämään. Me jatkamme kai tänään eilistä tointamme ja ajamme\nlantaa perunamaalle\".\n\n\"Niin, Rudolf, mutta...\"\n\n\"Oo, eno hyvä, kyllähän se menee; mutta nyt on minun rientäminen\nmatkaan\", ja niin lähti hän tiehensä.\n\nJokkum astuskeli taas edes takasin; päivätyöIäiset tulivat vähitellen\nkartanolle ja renkivouti Kalsow lähestyi Jokkumia.\n\n\"Kalsow\", sanoi Jokkum, \"käske väen kokoontua tänne yhteen ryhmään\",\nja niin puhein meni hän Sulttaanin kanssa tupaan sisään.\n\nPäivätyöläiset, heidän vaimonsa ja muut palkolliset seisoivat yhdessä\nryhmässä talon edessä ja kyselivät toinen toisiltaan: \"Mitä meidän\npitää tehdä?\"\n\n\"Sitä en tiedä\", sanoi renkivouti Kalsow.\n\n\"No, menehän kumminkin sisään, häneltä kysymään\".\n\nKalsow tuli sisään; Jokkum käveli tuvassa edes takasin, Sulttaani\nseurasi häntä askel askelelta, sillä Jokkum piti lakkia päässänsä, ja\nse oli Sulttaanille, merkki, että hänen seuransa oli välttämätön.\n\n\"Isäntä\", sanoi Kalsow, \"väki on kaikki koossa\".\n\n\"Hyvä!\" lausui Jokkum.\n\n\"Mitä pitää meidän tehdä?\" kysyi Kalsow.\n\n\"Odottaa\", sanoi Jokkum.\n\nKalsow meni ulos, ilmotti väelle isännän käskyn ja väki odotti. Vähin\najan perästä tuli Kalsow taas sisään: \"Isäntä, he odottavat\".\n\n\"Hyvä!\" sanoi Jokkum, \"sano heille, että heidän on vielä vähän aikaa\nodottaminen, minä tahdon pitää heille puheen\".\n\nKalsow meni ja sanoi väelle, että heidän oli vielä odottaminen,\nisäntä oli pitävä heille puheen.\n\nVäki odotti, mutta kun ei mitään puhetta tullut, sanoi kuski\nKristian: \"Kalsow, minä tunnen hänen. Mene vielä kerta sisään ja\nhoputa häntä vähän\".\n\nKalsow meni vielä kerran sisään ja hoputti: \"No, isäntä, kuinkas on\npuheen laita?\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" tiuskaisi Jokkum hänelle, \"luuletko sinä, että\najatukset syntyvät itsestänsä kuin kyssä selkään?\"\n\nRenkivouti Kalsow pelästyi, tuli ulos väen luoksi ja sanoi: \"Se ei\nauta, isäntä suuttui, meidän on odottaminen\".\n\n\"Herranen aika\", jupisi rouva Nüssler itseksensä aitassa, jossa\npuuhaili toimissaan, \"mitä tämä merkitsee, seisoohan väki vielä yhä\nkartanolla?\" ja tempaisi akkunan auki: \"Mitä te täällä seisotte?\"\n\n\"Me seisomme täällä ja odotamme, hyvä rouva\".\n\n\"Mitä te odotatte?\"\n\n\"Me emme sitä tiedä; isäntä aikonee kai pitää puheen\".\n\n\"Kuka?\" kysyi rouva Nüssler.\n\n\"Isäntä\", vastasi Kalsow.\n\n\"Mitä aikoo hän pitää?\" kysyi rouva Nüssler.\n\n\"Puheen\", sanoi Kalsow.\n\n\"Kyllä minä hänet puhutan!\" huudahti rouva Nüssler ja paiskasi\nakkunan kiini, juoksi alas Jokkumin luoksi, sai häneen käsikynästä\nkiini ja pudisteli häntä, ikäänkuin olisi hänen ensin saattaminen\nhäntä tunnollensa: \"Mitä sinä _aiot_? Aiotko _sinä_ pitää täällä\npuheita? Minustako, vai Rudolfista ja Miinasta?\"\n\n\"Äiti\", sanoi Jokkum, mutta hyvin kovalla äänellä \"hanhista\".\n\n\"Jumala sinua armahtakoon\", sanoi rouva Nüssler vihan vimmassa, \"jos\nsinä hiiskahdat sanaakaan hanhista!\"\n\n\"Mitä?\" huudahti Jokkum ja asettui ensi kerran elämässään vaimoansa\nvastaan. \"Enkö minä saa pitää puheita? Kaikki pitävät puheita, herra\nvon Rambow pitää puheita, Pomukkelskopp pitää puheita, Bräsig pitää\npuheita reformiyhtiössä, mitä? Olenko minä sinusta liian huono\nsiihen?\" ja hän löi nyrkillään pöytään. \"Vaimo! enkö minä ole isäntä\ntalossani? Enkö minä saa puhua hanhistani?\"\n\nRouva Nüssler kävi ihan kalpeaksi, seisoi jäykkänä ja katseli\nJokkumia silmiin, ei sanonut juu eikä jaa, tavotteli toisella\nkädellään sydäntänsä kohden ja haparoi toisella taaksensa oven\nhakaa ja kun hän siihen oli kiini saanut, aukaisi hän oven ja\nmeni takaperin ulos, aina tähdäten Jokkumia silmillään, ikäänkuin\nleijonankesyttäjä tekee, nähdessänsä, ettei hirviö enää tahdo\ntotella. Mutta päästyänsä ulos, heittäytyi hän etehisen penkille ja\npurskahti hillittömään itkuun. -- Niin vuosi 1848 oli kamala vuosi,\nmitään hallitusta ei enää toteltu, täälläkin oli ilmeinen kapina\nsyttynyt.\n\nBräsig tuli vihellellen ja laulellen alas portaita myöden; mutta\nyht'äkkiä seisahti hän, nähdessänsä vanhan kultasensa näin surkeassa\ntilassa.\n\n\"Tuhat tulimmaista! Mitä nyt on tapahtunut? Näin varhain aamulla,\nkello puoli seitsemältä, virutte te rouva Nüssler, jo kyynelissä?\"\nSamassa astahti Bräsig rouva Nüsslerin viereen penkille ja aikoi\nvetää esiliinaa pois hänen silmiltänsä, mutta rouva Nüssler sysäsi\nhänen kätensä pois.\n\n\"Rouva Nüssler, minä pyydän teitä Jumalan tähden, sanokaa sanokaa\nminulle toki syy\".\n\nVihdoin viimeinkin huokaisi rouva Nüssler sydämensä pohjasta:\n\"Jokkum!\"\n\n\"Herrainen aika!\" huudahti Bräsig, \"oli hän kumminkin vielä eilen\nihan terve! Onko hän kuollut?\"\n\n\"Mitäpä vielä hän kuollut olisi\", huudahti rouva Nüssler, tempasi\nitse esiliinan pois kasvoiltansa ja katseli Bräsigiä punastuneilla,\nsäihkyvillä silmillä, \"hulluksi on hän tullut!\"\n\n\"Taivaan pyhät!\" huudahti Bräsig ja hypähti pystyyn, \"mitä hän tekee?\"\n\n\"Puheen aikoo hän pitää\".\n\n\"Mitä? Nuori-Jokkum pitää puheen? Se on paha merkki!\"\n\n\"Hyväinen Jumala!\" vaikeroi rouva Nüssler, \"ja väki on seisonut jo\ntunnin aikaa kartanolla ja minun hän paiskasi ulos ovesta, minä en\ntiedä ensinkään, kuinka tulin ulos tuvasta\".\n\n\"Hänen laitansa ei todellakaan ole oikeassa\", huudahti Bräsig, \"mutta\nälkää olko millännekään, rouva Nüssler, minä en ole pelkuri, minä\nuskallan käydä sisään\". Ja niin puhein meni hän tupaan.\n\nJokkum käveli edes takasin ja kynsi päätänsä. Bräsig istui ovensuuhun\ntuolille ja piti häntä silmällä, vaan ei lausunut sanaakaan. Tuvan\ntoisessa päässä istui Sulttaani ja katseli samoin isäntänsä kävelyä\neikä hiiskunut hivaustakaan -- tämä tuntui oikein tuskalliselta,\nkumminkin Jokkumista ja Bräsigistä; Sulttaani oli jotenkin levollinen.\n\nVihdoin kysyi Bräsig leppeästi: \"Mikä sinua vaivaa, Jokkum?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi Jokkum, \"minun pääni on niin pyöryksissä ja\najatukseni ajelevat sikinsokin, ikäänkuin herneet pohtimessa\".\n\n\"Sen mä uskon, Jokkum, sen mä uskon\", sanoi Bräsig ja katseli hänen\nkäyntiään edes takasin lattialla.\n\nYht'äkkiä seisahtui Jokkum ja huusi kovin kiukustuneena: \"Eihän\nhittokaan voi ajatuksiaan koota, puhetta pitääkseen, kun te molemmat\nnoin tirkistelette!\"\n\n\"Vai puheen sinä siis aiot pitää? Miksikä aiot sinä puhetta pitää?\"\n\n\"Bräsig, olenko minä huonompi kuin kukaan toinen? Ovatko minun\npäivätyöläiseni huonommat kuin muiden ihmisten päivätyöläiset? Heillä\npitää myös olla jotain huvitusta näinä huonoina aikoina; mutta\nminulla ei ole siihen oikein taipumusta, se tulee minulle liian\nraskaaksi; sinä olet siihen sukkelampi, tee niin hyvin ja pidä heille\npuhe\".\n\n\"Miks'en?\" vastasi Bräsig, \"jos sinua sillä voin auttaa; mutta sinä\net saa minua häiritä!\"\n\nJa nyt alkoi _Bräsig_ kävellä edes takasin lattialla ja _Jokkum_\nistui vuorostaan tuolilla ja katseli häntä. Yht'äkkiä tempasi herra\npehtori akkunan auki ja huusi: \"Tulkaa tänne lähemmäksi kaikki!\"\n\nPäivätyöläiset tulivat.\n\n\"Kansalaiset!...\" alotti Bräsig, mutta löi lämäytti samassa akkunan\ntaas kiini: \"Tulimmainen, sehän ei sovi, sillä he ovat vaan\npäivätyöläisiä ja heitä ei käy laatuun puhutella sillä nimityksellä!\nNythän näet, Jokkum, kuinka vaikea on puhetta pitää; ja sinä aiot\nryhtyä toimeen, johon en edes minäkään kykene?\"\n\n\"Niin, niin, mutta...\"\n\n\"Ole vaiti, Jokkum, minä tiedän mitä sinä aiot: sanoa!\" Ja hän meni\ntaas akkunan ääreen, aukaisi sen uudestaan ja sanoi: \"Hyvät ystävät,\nmenkää nyt kukin työhönne tänään, puheesta ei tule tänään mitään\".\n\n\"Niin, se onkin yhdentekevä\", sanoi Kalsow, \"mutta isäntä...\"\n\n\"Hän on malttanut mielensä\", keskeytti Bräsig hänen, \"hän arvelee,\nettä keväällä ei ole hänellä kylliksi aikaa siihen, mutta syksyn\npuoleen, elojuhlana, on hän pitävä teille oikein oivallisen puheen\".\n\n\"Se onkin kai paras, se\", sanoi Kalsow. -- \"No, väki, tulkaa nyt!\" ja\nhe menivät työhönsä.\n\nMutta nyt, kun päivätyöläisistä oli päästy, kääntyi Bräsig Jokkumiin\npäin, ja kaikki se arvoisuus, mitä hän ryhdillään voi osottaa,\nkaikki se valta, jolla hän Jokkumia jo monta vuotta oli johtanut,\ntuli nyt käytäntöön, tätä raukkaa suuriherttuallista arentimiestä\nahdistettaissa, ja Bräsig sanoi: \"Mitä? Sinäkö olisit _hullu?_ Sinä\nolet yhtä vähän _hullu_ kuin Sulttaani ja minä; mutta _tyhmä_ olet\nsinä. Miksikä ovat sinun rakkaat -- piti sanoa -- manalaan menneet\n-- piti sanoa -- perhanan vanhempasi sinua mailmaan saattaneet?\nSiksikö, että sinä pitäisit puheita ja kiduttaisit rakasta vaimoasi,\njoka viisikolmatta vuotta on imettänyt sinua rinnoillansa kuin\näskensyntynyttä lasta? Tule nyt heti muassa ja pyydä häneltä anteeksi\nja sano, ettet sitä enää koskaan tee\".\n\nJa Jokkum olisi kyllä tämän kaiken tehnyt, mutta anteeksipyytäminen,\neli kumminkin se tapa ja se muoto, millä Bräsig sitä vaati, tuli\nhäneltä säästetyksi, sillä rouva Nüssler ilmaantui samassa oveen: --\n\"Jokkum, Jokkum! Mitä rumia töitä olet sinä tehnyt!\"\n\n\"Niin, äiti...\"\n\n\"Jokkum, sinä saatat minun vielä hautaan!\"\n\n\"Ja sen vielä päälliseksi tuolla kirotulla mahtavalla puheellaan\",\npuhkesi Bräsig sanomaan.\n\n\"Äiti, enhän minä enää...\"\n\n\"Ah, Jokkum, minä en luule, että sinä siitä voit luopua, sinä olet\nsen kerta saanut päähäsi, ja saatpa nähdä, se tulee uudestaan\".\n\nJokkum vakuutti nyt saaneensa jo tarpeeksi puheen pitämisestä.\n\n\"Suokoon Jumala, että niin olisi!\" sanoi rouva Nüssler, \"ja ettäs\nnäet, että minäkin myönnyit sinun, tahtoosi, niin saapi Rudolf kyllä\nminun puolastani ja ylihuomenna pitää häitänsä\".\n\n\"Niin\", lausui Bräsig, \"ja nyt on taas rauha talossa, nyt on kaikki,\nkuin olla pitää, nyt muiskaiskaa suuta!\" -- \"Vielä kerta, Jokkum,\nettei vasen suupielesi jää osattomaksi!\"\n\nJa niin tapahtui, ja pehtori Bräsig pötki tiehensä suoraa päätä\nGürlitziin, ilmottamaan pienelle ristilapsellensa Miinalle näitä\nhyviä sanomia. Hän meni suorinta polkua, joka oli juuri sama, jolle\nritariskartanon omistaja Mukkel oli pystyttänyt varoituspaalun,\nettei sitä myöden saataisi kulkea; mutta Pomukkel ei ollut päässyt\naikomuksensa perille, sillä Gottlieb oli Bräsigin yllytyksestä\nvastustellut tätä tien sulkemista ja oli voittanut asian oikeudessa.\n\nKun Bräsig nyt kävi tätä polkua myöden, sattui herra kartanon\nomistaja juuri tulemaan häntä vastaan ja veti jo kaukana muotonsa\nhyvin ystävällisen näköiseksi ja lausui likemmäksi tultuansa: \"Hyvää\nhuomenta, rakas naapuri...\" -- edemmäksi ei hän päässyt, sillä Bräsig\nviilsi hänen ohitsensa ja lausui, luomatta häneen silmäystäkään:\n\"Joku on aikonut vedättää minulta saappaat pois jalastani, että\nhyppelisin tässä kuin harakka paljain jaloin;\" ja niin meni hän\nmenojansa, katsahtamatta edes taaksensa.\n\nJa kun hän nyt oli toimittanut asiansa Miinan luona Gürlitzissä\nja kun Miinan suuri ilo vähän oli asettunut ja Liina oli pyytänyt\nhäntä jäämään koko päiväksi pappilaan, vaikka Gottlieb ei tosin\nvoinut hänelle seuraa tehdä, sillä tänään oli lauvantai ja hänen\noli tekeminen saarnaansa, sanoi Bräsig: \"Rouva kulta, jokaisella\non tehtävänsä, ja jos pastori Gottliebillä on saarna tehtävänä,\nniin miks'ei minulla myös? Pitäähän minun vielä tänä iltana mennä\nreformiyhtiöön;\" ja niin lähti hän matkalle Rahnstädtiin.\n\n\n\n\nLuku 38.\n\nBräsig ja Pomukkelskopp reformiyhtiössä. -- Saako toinen veli vetää\n_toiselta_ saappaat pois jalasta? -- Herra Pomukkelskoppia pidetään\nsuur-mogulina ja herra Schulzia etanana. -- Mistä köyhyys on mailmaan\ntullut, ja miksikä se yhä vielä on mailmassa olemassa. -- Platonin\ntasavalta pitäisi toimeen pantaman; pelivapaus pitää olla; indigo on\nliian kallista; köyhyys pitää olla, mutta sen pitää olla järjellinen;\ntievero on poisteltava ja kansallisomaisuus hankittava: häränpaisti\nja luumut maistuvat hyvältä kyllä, mutta niitä emme saa. -- Pehtori\nBräsig seppelöitynä. -- \"Hohe Lorbeern stehen, wo der Krieger\nschläft\".\n\n\nKerrottuansa mitä uutisia hänellä Reksowista ja Gürlitzistä oli\nkerrottavana, ja koska pastorin rouvalla ja Hawermannilla ei enää\nollut mitään kysymistä, lähti Bräsig taas matkaan: \"Älkää panko\npahaksi\", sanoi hän, \"minun on, niin pian kuin olen saappani\nmuuttanut, meneminen reformiyhtiöön. Sinun pitäisi tulla mukaan,\nKaarlo, me valitsemme tänään itsellemme uuden esimiehen, koska vanha\nei enää sano voivansa hoitaa asioita. Minä valitsen sihteeri Reinin\n-- tunnetko häntä? Näppärä mies, oikein koko mailman tuntia; mutta\nkepposia tekee hän, se on totta. Ja tänään on meillä myös eräs hyvin\ntärkeä asia keskusteltavana -- rehtori Baldrian sanoo sen koskevan\najanhenkeä -- me aiomme nimittäin ottaa selvän siitä, mikä on syynä\nsuureen köyhyyteen mailmassa. -- Tuleppa vaan mukaan, Kaarlo\".\n\nMutta Kaarlo ei tahtonut, ja Bräsig meni yksin.\n\nEnsimäinen, jonka Bräsig sattui näkemään reformiyhtiön kokoussalissa,\noli -- Samuli Pomukkelskopp, joka myöskin, Bräsigin havaittuansa,\nheti riensi häntä kohden: \"Hyvää iltaa, rakas veli, kuinka sinä\njaksat, Sakari kulta?\"\n\nMonta ei ollut tässä näkemässä, miltä Bräsig näytti, tämän\nkuultuansa, ja ne, jotka sen näkivät, ällistyivät niin, etteivät\noikein selvää käsitystä siitä saaneet; mutta suutari Bank näki sen\nja hän on sen minulle kertonut: \"Fritz\", sanoi hän, \"hän näytti\nihan semmoiselta kuin katselisit kuvaasi mykevän lasin pinnalla:\nsuu oli toista vertaa leveämpi ja nenä toista vertaa paksumpi\nkuin tavallisesti, ja koko naama näytti tulelta ja rasvalta, ja\nkun hän asetti toisen jalkansa pistekkeesen ja sanoi: 'Herra\nSamuli Pomukkelskopp, teillä ei ole oikeutta minua sinutella',\ntiedätkö miltä hän silloin näytti? Ihan tesmälleen semmoiselta kuin\nAndreas Hofer Tirolista, jonka kuva killuu Vossin kapakan seinässä\nIvenackissa, sillä erotuksella vaan, ettei pehtorilla ollut mitään\npyssyä kädessä. Ja niin kääntyi hän pois ja näytti Pomukkelskopille\ntakapuolensa, ja minkämoisen takapuolen! ja meni vaalipöydän ääreen\nvalitsemaan esimiestä ja huusi suurella äänellä kautta salin: 'Minä\nvalitsen herra sihteeri Reinin,[15] sillä puhdas pitää meidän\nseuramme oleman ja kun eräs saastainen roisto tänne tunkee, on\nhän ulos ovesta viskattava'. Sitä ei nyt kukaan ymmärtänyt; mutta\nkaikki vaikenivat hiljaa, sillä että täällä jotakin oli tapahtunut,\nsen tiesi jokainen; ja kun hän nyt kävi läpi salin, tekivät kaikki\nhänelle tilaa, sillä hän näytti kiukkuiselta kuin sonni, joka uhkaa\npuskea; mutta hän istui kuitenkin levollisesti salin toiseen päähän,\nja mitä sitte tapahtui, tietää jokainen reformiyhtiön jäsen\". -- Niin\nkertoi Juha Bank minulle, ja minä uskon häntä, sillä hän oli minun\nhyvä ystäväni ja oli rehellinen mies, vaikka hän oli vaan suutari;\neräs kelvoton konna saatti verisellä teollaan hänen ennenaikaiseen\nhautaan sentähden että hän puolusti oikeutta, ja vaikk'ei se tähän\nkuulukkaan, tahdoin minä kuitenkin siitä kirjottaa, että niin\nkunnianarvoisan miehen ja rakkaan ystävän muisto ei olisi ainoastaan\nhänen hautakivellänsä luettavana.\n\nSakarias Bräsig siirtyi siis salin toiseen päähän ja siellä hän istui\nkuin ukkosen ilma, joka joka hetki uhkaa puhjeta valloilleen.\n\nSihteeri Rein tuli valituksi esimieheksi, hän soitti siis kelloa,\nsukelsi tynnyriin ja kiitteli kokousta tästä suuresta kunniasta ja\nlausui viimeiseksi: \"Hyvät herrat, ennen kuin rupeemme keskustelemaan\nköyhyys-asiasta, on minulla ilo ilmottaa teille, että herra\nritariskartanonomistaja Pomukkelskopp Gürlitzistä on pyytänyt päästä\nyhtiömme jäseneksi. Luullakseni ei kellään ole mitään sitä vastaan,\nettä hän otetaan yhtiöön\".\n\n\"Vai niin?\" kuului eräs sapikas ääni hänen takanansa, \"tiedättekö sen\nniin tarkoin? Minä pyydän puheen vuoroa\", ja kun uusi presidentti\nkatsahti taaksensa, seisoi pehtori Bräsig jo jähdytysastian laidalla.\n\n\"Herra pehtori Bräsigillä on puheen vuoro\", sanoi esimies ja Bräsig\ntunkihe tynnyriin.\n\n\"Kansalaiset!\" alotti hän, \"kauvanko aikaa siitä on, kun me täällä\nGrammelinin entisessä tanssisalissa vannoimme vapautta, tasa-arvoa\nja veljyyttä? Vapaudesta en tahdo tässä mitään puhua, kosk'en\ntässä viheliäisessä suppilossa edes voi liikuttaa ruumistani;\ntasa-arvosta en myöskään tahdo mitään lausua, sillä mitä meidän\nuuteen esimieheemme tulee, on hän meille hyvänä esimerkkinä, sillä\nhän käyttää aina harmaata nuttua, eikä niinkuin muutamat sinistä\nhännystakkia kiiltäväin nappien kanssa; mutta veljyydestä tahdon minä\npuhua. -- Kansalaiset! minä kysyn teiltä, onko se veljyyttä, että\ntoinen tahtoo vedättää toiselta veljeltänsä saappaat pois jalasta?\nKun toinen tahtoo hypyttää lähimmäistänsä kuin harakkaa lumessa tahi\nliejussa, jos lunta ei ole? Ja että toinen tästä sitte kerskailee\njoka paikassa, ja tällä tavoin häpäisee lähimmäistänsä? Minä kysyn\nteiltä, onko se veljyyttä? ja sanon: _herra_ Samuli Pomukkelskopp on\nniin veljellinen. Ja muuta mitään en tahtonut sanoa\".\n\nHän astui alas puhelavalta ja niisti nenäänsä, ikäänkuin olisi hän\ntahtonut torven toitahuksella lopettaa puheensa.\n\nRäätäli Wimmersdorf sai hänen perästänsä puheen vuoron. Hän piti\nsitä suurena kunniana Rahnstädtin reformiyhtiölle, että eräs\nkartanonomistaja tuli sen jäseneksi; hänen tietääksensä, oli tämä\nainoa sitä laatua, sillä herra Zanzelia, vaikka hänelläkin oli\nmaatila ja myös oli yhtiön jäsen, ei voitu lukuun ottaa, sillä hän\nei tehnyt ostoksiaan Rahnstädtissä eikä teettänytkään siellä mitään\ntarpeitansa. Hän puolestaan äänesti herra kartanonomistajan eduksi.\n\n\"Hyvä!\" kuului kautta salin. -- \"Wimmersdorf on oikeassa! -- Kummi,\nsinä olet oikeassa! -- Mistä me eläisimme, jos emme olisi hyvässä\nsovussa niin mahtavain miesten kanssa?\"\n\n\"Minä en ajattele samalla tavalla\", sanoi rakennusmestari Schulz\nja tuli vitkalleen näkyviin tynnyristä, ikäänkuin lihava etana\nkuorestaan: \"Räätäli Wimmersdorf -- lörpötystä! -- lörpötystä! Onko\nGürlitzin patruuni ennen meistä välittänyt, onko hän ennen rätinkinsä\nmaksanut, ennen kuin hän meitä tarvitsi? Miksikä seisoo hän täällä\nsalissa, kun hänestä äänestetään? Eikö hän voisi nöyrästi mennä ulos?\nMutta mitäpä vielä! Hänkö sitä tekisi! Ja miksi ei hän sitä tee?\nSentähden että hän on suurmooguli, Minä sanon: ulos! ulos!\"\n\nJa etana vetäytyi taas kuoreensa, mutta hänen puheensa oli tehnyt\nmahtavan vaikutuksen! \"Ulos! ulos!\" huusivat muutamat, ja toiset\nhuusivat: \"Pitkittäkää, pitkittäkää! Alkakaa uudestaan!\" ja eräs\nsuutarinsälli, oikea koiranhammas, lauloi selvästi kuuluvalla äänellä:\n\n    \"Etana, etana, lähde ulos kuoresta!\"\n\nMutta rakennusmestari Schulz ei tullut näkyviin, hän tiesi kyllä,\nettä hän uudella puheella vaan heikontaisi sitä suurta vaikutusta,\njonka hänen ensimäinen puheensa oli tehnyt, hän tahtoi sitä ennemmin\nvahvistaa ja seisoi Bräsigin vieressä puhelavan takana ja molemmat\nhuusivat lakkaamatta: \"Ulos! ulos!\" ja he olisivat varmaankin\nvoittaneet, jos ei kovaksi onneksi paholainen olisi ajanut Taavettia\nja Slusuhria jähdytysastiaan, molemmat varustettuina viiksillä\nmerkiksi, että he olivat hyvin vapaamielisiä. He laulelivat nyt\nPomukkelskopin ylistystä; hän on oikea \"auttava enkeli\", sanoi\nSlusuhr -- \"niin, oikea pikienkeli!\" huusi tuo koiranhammas\nsuutarinsälli väliin -- hän oli täällä Rahnstädtissä antanut monelle\nköyhälle perheenisälle edeltäpäin rahaa -- kymmenen prosentin\nkasvuista vaikeni hän -- ja oli tekevä vielä paljon enemmän kaupungin\nhyväksi. Taavetti veisasi samaa virttä, ainoastaan vähän värjäten\npuhettansa saframilla ja höystellen sitä kynsilaukalla: \"Hyvät\nherrat\", sanoi hän ja teki tuolle irvihampaiselle suutarinsällille\nsyvän kumarruksen, ettei hän häntä keskeyttäisi, \"ajatelkaapa!\najatelkaa koko kaupungin etua! heitä on ensiksi herra Pomukkelskopp\nitse, sitte Pomukkelskopin armollinen rouva -- erinomaisen älykäs\nnainen -- sitte ryökynä Salla ja ryökynä Malla ja herra Kustaa ja\nherra Natti ja herra Filip, ja sitte tulevat pikkuryökynät Mari\nja Sofi ja Melani ja sitten pikkuherrat Kirsto ja Jokkum ja sitte\nvasta nuo pienen pienet -- aa! malttakaapa, minä en ole vielä\nlopussa -- sitte tulevat sisäpiiat ja kyökkipiiat ja lapsenpiiat\nja sikapiiat -- minäkö heitä kaikkia tietäisin? -- ja sitte tulee\nkuski ja sitte tallirengit ja sitte härkärenki -- niin, tarvitseehan\nhänkin jotakin. Miks'ei hän mitään tarvitsisi? Joka ihmisellä on\ntarpeensa. Ja he tarvitsevat takkeja, he tarvitsevat housuja, he\ntarvitsevat kenkiä ja saappaita, ja he tarvitsevat sukkia ja paitoja\nja yönuttuja; ja kun kylmä tulee, täytyy heidän saada _lämmin_ takki,\nja kun _lämmin_ tulee, täytyy heidän saada _kylmä_ takki, ja kun\npalmusunnuntai tulee, jolloin he päästetään ripille, täytyy heidän\nsaada _hieno_ takki, ja jouluksi! Taivahan tekiä! Enkö ole aina\nsanonut: Kristus on toki ollut suuri mies! Minkä suuren liikkeen\nhän on saanut toimeen mailmassa jouluksi! Ja nämä kaikki on meidän\nhankkiminen ja on pitäminen niitä kauppana puodeissamme? Mutta kuka\nne meiltä ostaa? Herra Pomukkelskopp ostaa ne meiltä. Enempää ei\nminulla ole sanomista\". -- Eikä se ollutkaan tarpeesen, sillä kun\nhän oli lopettanut puheensa, istuivat kaikki suutarit ja räätälit\nja tekivät ajatuksissa kaikille noille pienille Pomukkelskoppille\nkenkiä ja saappaita ja ompelivat housuja ja takkeja, ja kauppamiehet\nkaupittelivat Mukkelille tähteitänsä, ja häthätää oli Kurz myynyt\nhänelle puolen puotiansa tyhjäksi.\n\nMutta tästä kaikesta huolimatta huusi Bräsig rakennusmestari Schulzin\nkanssa uudestaan: \"Ulos! ulos!\" jota vastaan toiset huusivat: \"Täällä\npysyköön!\" -- \"Ulos! ulos!\" -- \"Täällä pysyköön!\" -- Ja siitä syntyi\nnyt hirveä rähinä. Maalliset edut nousivat Pomukkelskopin saappaiden\nja housujen muodossa taisteluun ihanteellista veljeyttä vastaan: tämä\noli kova kamppailu. Viimeinkin sai presidentti kellollaan sen verran\nmetelin häikenemään, että hänen äänensä voitiin kuulla.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi hän.\n\n\"Ulos! ulos!\"\n\n\"Täällä pysyköön!\"\n\n\"Hyvät herrat\", alotti hän uudestaan, \"Jumalan kiitos!\"\n\n\"Ulos! ulos!\"\n\n\"Täällä pysyköön!\"\n\n\"Jumalan kiitos! Kokouksen mielet ovat niin selvästi tulleet ilmi,\nettä voimme asiasta ruveta äänestämään. Siis: kaikki ne, jotka\nsuostuvat siihen, että herra Pomukkelskopp otetaan yhtiöön, menevät\nsoittolavan puolelle salia, ne taas, jotka ovat sitä vastaan, menevät\npuhelavan puolelle\".\n\nNyt tuli Rahnstädtin reformiyhtiö liikkeelle; jokainen polki niin\nlujasti kuin mahdollista, osottaaksensa vakaata mieltänsä, ja\nkaukaa kuului se siltä, kuin olisi vanutusmylly ollut Grammelinilla\nkäymisessä, ja seuraus tästä tulikin pian näkyviin, sillä Grammelin\npyörähti sisään ovesta ja huusi: \"Herra presidentti, veikkoset! Minä\npyydän, että äänestätte rauhallisemmalla tavalla!\"\n\n\"Mitä joutavia!\" huusi nikkari Thiel, \"äänestää pitää, muuten ei tämä\nole mikään reformiyhtiö\".\n\n\"Sen minä kyllä tiedän, Thiel, mutta te äänestätte niin että rapinki\nvarisee seinistä\".\n\nJokainen sen kyllä nyt havaitsi, että äänestäminen oli tapahtunut\nliian rajusti, ja Grammelinin kehotuksesta päätettiin nyt, että tästä\nlähin ei enää äänestettäisi jaloilla, vaan ainoastaan käsillä.\n\nÄänet luettiin: Pomukkelskopp tuli varsinaiseksi jäseneksi\nRahnstädtin reformiyhtiöön. Rakennusmestari Schulz kääntyi Bräsigiin\npäin ja kysyi häneltä noin hieman yli olkapäänsä: \"No, jos näin käy,\nherra pehtori, mitäpä sitte on Saksanmaasta tuleva?\"\n\n\"On minusta yhdentekevä\", sanoi Bräsig; \"mutta veljeydestä älköön\nkukaan enää hiiskuko minulle sanaakaan\".\n\nNyt tuli köyhyyskysymys keskusteltavaksi, ja kun presidentti oli\nasian likemmin määritellyt, sai Rahnstädtin reformiyhtiö nyt\nratkaistaksensa: \"kuinka köyhyys ensin oli tullut mailmaan ja miksikä\nse yhä vielä oli mailmassa olemassa?\"\n\nRehtori Baldrian otti ensimäiseksi asiasta puhuaksensa. Hän astui\npuhelavalle takapuolelta, niinkuin kaikki muutkin tekivät, mutta\nantoi ylimmäisen oppilaansa kurottaa etupuolelta suuren joukon\nkirjoja eteensä, että kokous ennen kaikkia saisi hyvän ajatuksen\nhänen opistansa. Kun hän nyt oli asettanut viereensä raamatun,\nXenophonin, Platonin ja kaikki, mitä hänellä Cicerosta oli, teki hän\nkumarruksen ja sanoi näiden olevan hänen apujoukkonsa.\n\n\"Kummiseni\", sanoi Juha Bank suutari Deichertille, \"tästä tulee pitkä\njuttu, tunnemmehan hänen jo ennestään; otetaanpa ensiksi lasi olutta\".\n\nNyt alkoi rehtori puhua paukuttaa ja todisti raamatusta, että jo\nvanhan testamentin aikana köyhyys oli ollut juutalaisilla.\n\n\"Se ei ole totta!\" kuului eräs karkea ääni ta'ampaa joukosta, \"noilla\nkirotuilla juutalaisilla on kaikki raha, he siitä viisi piittaavat,\nmiltä köyhän olo tuntuu\".\n\nRehtori ei ottanut tästä hämmentyäksensä, hän näytti asian todeksi\nraamatusta, otti sitte Xenophonin esille ja kertoi paljon heloteista\nSpartassa, jota kokous silminnähtävästi ei täysin ymmärtänyt. Sitte\nsai hän Platonin käsiinsä ja kävi nyt puhumaan hänestä, s.t.s. ei\nhänestä itsestään, vaan hänen tasavallastansa ja sanoi, että jos\nRahnstädtiläisillä olisi, mitä Platon joutoilloillaan Athenalaisten\nhyväksi oli ajatellut, sitte voisi jokainen Rahnstädtin käsityöläinen\njoka päivä syödä häränpaistia ja perunia päivälliseksi ja\nsunnuntai-iltapuolina ajaa vaunuilla, ja lapset, jotka nyt juoksivat\nmierolla kerjäläispussi selässä, kävelisivät silloin kultavitjat\nkaulassa pitkin katuja.\n\n\"Tästä on meidän saaminen tarkempi selitys\".\n\n\"Eläköön Platon! Eläköön!\" kuului kautta salin.\n\n\"Veikkoset, oliko se sama vanha juutalaislahtari Platow, joka oli\nsilmäpuoli?\"\n\n\"Kyllä kai, veikkonen, minä tunsin hänen varsin hyvin, hän on\nteurastanut monta nautaa minun luonani\", sanoi teurastaja Krüger.\n\nPresidentin kello sai rauhan toimeen, ja sihteeri Rein kääntyi\nrehtoriin ja pyysi häntä veitikkamaisesti kokouksen puolesta,\nolemaan niin hyvä ja antamaan Rahnstädtin reformiyhtiölle selvä\nkuvaus Platonin tasavallasta. Se oli kova vaatimus, ja rehtori paran\njuoksi tuskan hiki pitkin otsaa, kun hän kolmasti yritti ja kolmasti\njoutui hämille, sillä hän ei tietänyt asiaa itsekään oikein. Hän\nsanoi siis vihdoin tuskissaan: Platonin tasavalta oli tasavalta,\nja mitä tasavalta oli, sen tiesivät kyllä hänen valtiollisesti\noppineet kuuliansa. -- No, senhän nyt jokainen tiesi, ja rehtori\nsaapui nyt Roomalaisiin ja kertoi hyvin omituisena seikkana, että\nvanhat Roomalaisetkin toisinaan olivat nälkää nähneet ja että he\nsilloin aina olivat täyttä kurkkuansa huutaneet _panem et circenses_.\n\"_Panem_, rakkaat kuuliani\", sanoi hän \"merkitsee nimittäin leipää ja\n_circenses_ merkitsee julkisia pelejä eli huvituksia\".\n\nYht'äkkiä kavahti suutari Deichert penkiltä pystyyn, vaikka Juha\nBank yritti pidättää häntä takinliepeestä, ja huusi: \"Kas sitä vaan!\nVanhat Roomalaiset eivät olleet mitään tyhmiä miehiä, ja mitä he\nvoivat tehdä, voimme me Rahnstädtiläisetkin tehdä! Oletteko kuulleet\nkummempaa? Kun minä ja Bökel ja Jürendt ja pari muuta istuimme\nPfeiferin luona ja pelasimme _vingt-unia_ [16], otatti pormestari\nkortit pois, ja meidän täytyi vanhan Pfeiferin kanssa mennä\nraastupaan ja saimme siellä maksaa sakkoa ja oikeuden kustannukset.\n-- Mitä hullutusta? -- Minä sanon niinkuin vanhat Roomalaiset:\npelivapaus pitää olla, julkisesti pitää pelata saada!\"\n\n\"Siinä olet oikeassa, kummiseni\", huudahti Jürendt, \"eläkööt vanhat\nRoomalaiset ja herra rehtori, eläkööt!\"\n\n\"Eläkööt!\" kuului nyt kautta salin, \"Eläkööt!\"\n\nRehtori otti nyt tämän eläköönhuudon itsensä ja Roomalaisten hyväksi\nkumarruksella vastaan ja nähdessänsä presidentin tuontuostakin luovan\nsilmänsä kelloa kohden, suorihe hän päättämään puhettansa ja lopetti\ntosiaankin: \"Arvoisat kuuliani\", sanoi hän, \"kun siis tarkastelemme\nnykyistä köyhyyttämme, niin ovat ne oikeastaan, köyhäin lapset ja\noppipojat, jotka tässä kaupungissa kerjulla käyvät\". Sen sanottuansa,\nastui hän syrjään ja otti apujoukkonsa kainaloonsa.\n\nHänen perästänsä puhui Juha \"Minä myös\".\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi hän, \"minä olen värjäri, minä myös\", ja samassa\noikaisi hän molemmat kätensä semmoisella kiivaudella ulos tynnyristä,\nettä koko reformiyhtiön silmät lensivät mustiksi, \"minä olen myös\nkäynyt herra rehtorin koulua, ja oikeassa on hän, meidän pitää saada\ntasavalta toimeen, olkoon se sitte Platonin, olkoon jonkun toisen,\narvelen minä myös; mutta mitä herra rehtori sanoo oppipojista, on\nsynti ja häpeä; minä tarkotan oppipoikia, en herra rehtoria, minä\nmyös. Hyvät herrat, minä olen oppipoikana matkannut ulkomailla, minä\nmyös\". --\n\n\"Uunin sopessa olet istunut äitisi luona\", kuului eräs ääni.\n\n\"Mitä? -- Aina Birnbaumissa asti Puolassa olen minä ollut ja vielä\nedempänäkin, minä myös, aina niin kaukana kuin taivas on sininen ja\nkunnollista sinivärjäriä tarvitaan\" ja löi rintoihinsa. \"Ja, hyvät\nherrat, minä saisin pitää kaksi sälliä, minä myös, mutta minä en voi,\nindigo on liian kallista\".\n\n\"Aa, sinä veijari! Sinä värjäät sinipuulla\", huudahti suutari\nDeichert.\n\n\"Tyhmää lörpötystä\", huusi Juha. \"Mitä vietävän indigoa?\" huusivat\nuseat äänet, \"hän värjää sinipuulla!\"\n\n\"Niin\", huudahti kokkapuheinen suutarin sälli, \"naiset, jotka hänen\nluonansa verhojansa värjättävät, voipi paikalla tuntea, he näyttävät\nkaikki tervanpolttajilta, sillä hänen kelvoton sinivärinsä lähtee\".\n\n\"Nuorukainen\", sanoi Juha jotenkin kopeasti, \"oletko milloinkaan\nkurkistanut minun sinityskattilaani?\"\n\n\"Sinun olisi paras pitää suusi kiini, kun köyhyydestä puhe on, onhan\nsinulla itsellä yltäkyllin\", huusi joku joukosta.\n\n\"Hyvät herrat, tämä on tyhmää lörpötystä! Totta kyllä, että minä olen\nitselleni uuden talon rakentanut, minä myös...\"\n\n\"Sinipuusta\", huudahti suutarinsälli.\n\n\"Sinipuusta!\" huudettiin kautta salin.\n\n\"Ei!\" huusi värjäri, \"vaan hongasta tammisilla alushirsillä!\"\n\n\"Sinipuusta!\" huudettiin uudestaan.\n\n\"Hyvät herrat\", yritti Juha vielä kerran, oikaisi itsensä suoraksi\nja löi sinertävällä nyrkillään rintaansa, \"minä olen Rahnstädtin\nporvari, minä myös, mitään enempää ei minulla ole sanomista\".\n\n\"Onkin jo kylläksi!\" huusivat muutamat.\n\n\"Tuommoinen hölmö!\" huusivat päivätyöläiset, \"alas se pöllöpää! Mitä\nhän tietää, tiedämme me kaikki jo ennestään!\" Ja Juha \"Minä myös\" sai\nastua alas puhelavalta.\n\nNyt otti Kurz puhuaksensa: \"Kansalaiset! Me puhumme täällä\nköyhyydestä ja se arvoisa herra, jolla äsken oli sananvuoro, puhui\nindigosta. Tuhat tulimmaista! Mitenkä me kauppamiehet voimme maksaa\nveroa, jos joka värjäri tuottaa itse indigonsa, ja sen tekee arvoisa\nedellinen puhuja yksistään sentähden, ettei kukaan saisi tirkistää\nhänen kortteihinsa, kuinka paljo indigoa ja kuinka paljo sinipuuta\nhän käyttää!\"\n\n\"Te tirkistätte itse kortteihin!\" huusi joku hänen takanansa; Kurz\nkatsahti taaksensa suorastaan Bräsigiä päin naamaa, mutta ei ollut\nmillänsäkään, vaan pitkitti: \"Ja hän voi kumminkin saada indigoa\nminulta helpommalla hinnalla kuin Rostockista. Mutta, kansalaiset,\nmitä köyhyyteen tulee, jos asiat tällensä jäävät, tulemme kaikki\nköyhiksi\".\n\n\"Siinä on hän oikeassa\", sanoi suutari Deichert Juha Bankille.\n\n\"Kansalaiset, minä olen vartavasten hankkinut itselleni hevoset ja\nvankkurit, kuljettaakseni itse kotia tavaroitani ja säästääkseni\najurin palkkaa\".\n\n\"Sitäkään pientä etua eivät nuo roistot suo meille enää!\" huusi ajuri\nSiewert.\n\n\"Mutta\", pitkitti Kurz puhettansa, \"mitenkäs kävi? Viime vuonna\notettiin ajoneuvoni takavarikkoon Teterowissa\" --\n\n\"Sentähden että hän aikoi pettää tullimiehiä\", keskeytti Siewert\nhänen.\n\nSemmoisesta vähäpätöisestä asiasta kuin puheen keskeyttämisestä ei\nKurz välittänyt, sillä hän oli jo kerran ulos viskattu ja oli saanut\nselkäänsä, hän pitkitti siis vaan puhettansa: \"Pormestari kutsutti\nminun eteensä ja kysyi minulta, ketä ajuria minä olin käyttänyt\ntavaroitani kuljettaissani? Omaa ajoneuvoani, vastasin minä. -- Siis\n_per se_\",[17] sanoi hän. -- \"Ei, sanoin minä, ei meritse, sillä\nRahnstädt ei ole mikään merikaupunki, vaan härillä. -- Silloin nauroi\npormestari ja sanoi käyttäneensä latinan kieltä. -- Kansalaiset,\nmihinkä on jouduttava, jos oikeustot käyttävät latinan kieltä, kun\njoltakin hevoset ja ajokalut on takavarikkoon otettu? Se vie\nsuorastaan köyhyyteen. Kuinka me kauppiaat voimme elää sillä vähällä\nvoitolla, mitä me saamme kahvista, sokerista, tupakasta ja nuuskasta?\"\n\n\"Teidän viheliäisestä nuuskastanne älkää hiiskuko hivaustakaan!\"\nhuusi suutari Deichert, \"tämmöisen bonon olen minä siitä saanut\",\nja hän piteli nenäänsä kämmenellään, vaan ei voinut sitä peitellä,\nsillä molemmin puolin tuli se vielä näkyviin hänen nyrkkinsä alta, ja\nkaikki nauroivat.\n\n\"Kansalaiset!\" pitkitti Kurz, \"minä tiedän kyllä hyvin että\nköyhyys pitää olla, mutta sen pitää olla järjellinen, semmoista\ntarkotan minä, josta jokainen itse saa pitää huolen ja jonka tähden\nhänen ei ole tarvis tulla lähimmäisellensä rasitukseksi. Mutta\nonko se mahdollista meidän kaupungissamme, jossa asiat ovat niin\nsurkuteltavassa tilassa? Kansalaiset! Jo vuosikausia olen minä\ntaistellut niitä kohtuuttomia etuoikeuksia vastaan, joita muutamat\nhenkilöt ovat itselleen anastaneet ja joita korkeat asianomaiset\nsuosivat\".\n\n\"Kummiseni\", sanoi nikkari Thiel Jürendtille, \"saatpa nähdä, nyt\nalkaa hän taas puhua kaupungin sonnista. Mutta sitte on hänen\nastuminen alas, sillä leipuri Wredow on minun lankoni\".\n\nJa niin kävikin!\n\n\"Kansalaiset!\" huusi Kurz, \"minä tarkotan kaupungin sonnia; tämä\nilkivaltaisuus...\"\n\n\"Alas! alas!\" huusi nikkari Thiel.\n\n\"Niin, alas! alas!\" kuului kautta salin.\n\n\"Me emme tahdo täällä kuulla mitään sonneista emmekä muista\nsarvipäistä!\" huusivat muutamat.\n\n\"Ei sitäkään pientä etua suvaitse hän toiselle!\" huusi Fritz Siewert.\n\"Hän tahtoo ahmata kaikki suuhunsa ja päälliseksi vielä kaupungin\nsonninkin!\"\n\nPresidentti kilisti kelloa mitä julmimmalla tavalla, Kurz kurotteli\nja oijenteli ruumistansa puhelavalla niin pitkäksi kuin mahdollista:\n\"Kansalaiset!...\"\n\n\"Mitä vietäviä? Kansalaiset?\" huusivat suutari Deichert ja\nnikkari Thiel ja vetivät tuon onnettoman kauppamiehen takaperin\ntakinliepeistä ulos jähdytysastiasta, niin että hän vaipui alas,\nainoastaan hänen sätkivät kätensä olivat vielä jonkun aikaa\nnäkyvissä, ikäänkuin hukkuvaisen, ja astian sisästä kuului kumisten:\n\"Kaupungin sonni -- sonni -- sonni -- sonni --\", sitte tuli\näänettömyys, ja Kurz vaipui puoliksi pyörtyneenä Bräsigin syliin.\nBräsig ja rakennusmestari veivät hänen ulos ovesta.\n\n\"Pitäkää toki onneton suunne kiini!\" sanoi pehtori Bräsig ja sysäsi\nKurzin viereiseen huoneesen, kunnes hän sai hänen sijoitetuksi\nerääsen soppeen, \"tahdotteko väkisinkin taas saada selkäänne?\"\n\nJa täällä asettuivat nuo molemmat vanhat pojat Kurzin oikealle ja\nvasemmalle puolelle ja vartioitsivat häntä.\n\nSillä väliin oli Fritz Siewert näyttänyt toteen, että köyhyys sai\nalkunsa tieverosta; tievero oli poistettava; ja räätäli Wimmersdorf\noli lausunut sen järjellisen ajatuksen että köyhien hyväksi oli\njotakin tehtävä ja tätä nykyä ei voitu heidän hyväksensä mitään\nmuuta tehdä kuin että suuriherttuan linnan seinään Rahnstädtissä\nkirjotettaisiin \"kansallisomaisuus\"; jos se myytiin, voitiin sillä\ntyydyttää koko joukko köyhiä. Tämä ehdotus hyväksyttiin ja seitsemän\nmiestä meni Grammelinin tallilyhdyllä varustettuna linnan tienoille\nja toimitti tehtävänsä liidunpalasella.\n\n\"Kristian\", kuului eräs ääni Pomukkelskopin takana, \"_tämä_ toimi\nmiellyttää minua. Sinä osaat kirjottaa, se on sinun kirjottaminen\nhuomenillalla meidänkin herran porstuan oven päälle\".\n\nPomukkelskopp katsahti taaksensa -- ääni tuntui hänestä tutulta --\nja hän katsoi erästä omaa päivätyöläistänsä suorastaan naamaan, ja\nse penteleen luikari vaan vielä lisäksi nyykäytti hänelle päätänsä.\n-- Pomukkelskopp tuli omituiselle mielelle; hän ei tietänyt, mitä\nhänen piti tehdä: pitikö hänen olla tuon lurjuksen _herra_ vai\n_veli_. Jotakin täytyi tässä tapahtua, hänen täytyi saada kumminkin\nreformiyhtiö puolellensa; kun Bräsig ja Schulz, saatettuansa Kurzin\nkotiin, tulivat saliin, huusi presidentti: \"Herra Pomukkelskopilla\non puheenvuoro\". -- Vitkalleen tunki Pomukkelskopp väkijoukon\nläpitse, puristi matkallaan nikkari Thielin kättä, taputti\nräätäli Wimmersdorfia olalle ja puhui muutaman ystävällisen sanan\nkokkapuheiselle suutarinsällille, ja ahdattuansa itsensä tynnyriin,\nalotti hän:\n\n\"Hyvät _herrat_!\"\n\nNo, sehän tekee aina suuren vaikutuksen, kun sininen hännystakki\nkiiltävien nappien kanssa puhuttelee päivätyöläisen mekkoa ja\npaikattua nuttua nimityksellä \"herra!\" ja kautta salin kulkikin heti\njupina: \"Se mies on oikeassa! -- Hän tietää, miten ihmisiä pitää\npuhutella\".\n\n\"Hyvät herrat!\" alotti Pomukkelskopp uudestaan, kun jupina oli\ntauonnut, \"minä en ole mikään puhuja, minä olen yksinkertainen\nmaamies; minä olen täällä kuullut parempia puhujia\"-- ja hän teki\nnojon rehtorille, Juhalle \"Minä myös\" ja räätäli Wimmersdorfille,\nja Fritz Siewert sai myöskin puolen kumarrusta tieveron tähden --\n\"olen myöskin kuulut huonompia\" -- ja hän katsahti ovea kohden, josta\nKurz oli viety ulos -- \"mutta, hyvät _herrat, puheet_ eivät ole\nminua teidän luoksenne vetäneet, vaan se mieliala, jonka minä täällä\ntapaan\".\n\n\"Hyvä, hyvä!\"\n\n\"Hyvät _herrat_! Minä rakastan täydestä sydämestä vapautta,\ntasa-arvoa ja veljeyttä! Minä kiitän teitä, että olette ottaneet\nminun tähän jaloon yhtiöön jäseneksi\". -- Tässä veti hän valkean\nniistinliinan taskustansa ja laski sen viereensä. -- \"Hyvät _herrat_,\nte puhutte täällä köyhyydestä. Monta hiljaista hetkeä olen minä tätä\nasiaa ajatellut, monta unetonta yötä olen minä päätäni vaivannut,\nsaadakseni selkoa, kuinka tämän pahan voisi poistaa\" -- tässä\npyyhkäisi hän niistinliinalla hien pois otsastansa luultavasti\nosottaaksensa, kuinka raskas tämä toimi oli hänelle ollut -- \"minä\ntarkotan, hyvät herrat, köyhyyttä pikkukaupungeissa, sillä meidän\npäivätyöläisemme maalla eivät tiedä mitään köyhyydestä\".\n\n\"Vai niin?\" huusi eräs ääni takapuolilta, \"Kristian, nyt on aika,\npuhu nyt!\"\n\n\"Meidän päivätyöläisemme\", sanoi Pomukkelskopp taas, huolimatta\nhäiritsiästä, vaikka hän kyllä tunsi äänen, \"saavat vapaan asunnon\npuutarhan kanssa, vapaan laitumen yhdelle lehmälle, heinät ja oljet\nsitä paitsi, puita ja poltinturpeita, peruna- ja pellavasmaata\nniin paljon kuin tarvitsevat, vuorotellen joka viikko vakkasen\nohria, vakkasen rukiita eli yhden taalerin ja vielä päälliseksi\nosansa puiduista jyvistä ja vaimot voivat vielä ansaita joka päivä\nviisi killinkiä lisäksi. Nyt kysyn minä teiltä, hyvät herrat, onko\npäivätyöläisen asema kaupungissa niin hyvä? Voiko päivätyöläinen\nylimalkaan enemmän vaatia?\"\n\n\"Ei! ei!\" huusivat kaupungin päivätyöläiset. \"Hyvät herrat!\" huusi\nnikkarinsälli Rutschow, \"minä olen nikkarinsälli ja saan koko\nkesänä yhdeksän groschenia ja yhden groschenin on minun vielä\nantaminen mestarille; minä olisin mieluisemmin päivätyöläinen herra\nPomukkelskopilla!\"\n\n\"Lurjus!\" huudahti rakennusmestari Schulz, \"oletko koko tänä keväänä\nollut kertaakaan työssä? Sinä lurjustelet joutilaana\".\n\n\"Hiljan! hiljan!\" huudettiin.\n\n\"Hyvät _herrat_!\" pitkitti Pomukkelskopp taas puhettansa, \"näettehän,\nniin on meidän päivätyöläistemme laita, ja kohtelu sitte! Jokainen\npäivätyöläinen voi minä hetkenä hyvänsä luopua palveluksestaan ja\netsiä itsellensä toisen paikan; eikö heidän kelpaa? Eikö siinä ole\nkylläksi?\"\n\n\"Kristian, puhu nyt sinä, nyt on aika!\" kuului taas takapuolelta.\n\n\"Hyvät _herrat_!\" huusi Pomukkelskopp nyt vielä lopuksi, \"mielialan\ntähden ja erittäinkin pikkukaupungeissa vallitsevan köyhyyden tähden\nolen minä liittynyt tähän jaloon yhtiöön, ja te saatte nähdä --\nminä en tosin ole mikään rikas mies -- mutta mitä minä tehdä voin,\nolen minä tekevä. Ja nyt, hyvät herrat, kehotan minä teitä vielä\nmolemmanpuoliseen puolustukseen; jos kaupunkilaiset ja maalaiset\nuskollisesti pitävät yhtä, niin pysyy järjestys voimassa, ja me\nvoimme keskustella ja suorittaa kaikki asiat hyvässä sovussa tässä\nihanassa reformiyhtiössä. Eläköön Rahnstädtin reformiyhtiö\".\n\n\"Hurraa! -- Eläköön! -- Hurraa! -- Eläköön!\" riehuttiin nyt joka\ntaholla ja haaralla.\n\n\"Eläköön herra Pomukkelskopp!\" huusivat muutamat, ja Mukkel kävi\nkumarrellen ja mitä ystävällisimmän näköisenä paikallensa.\n\nKun hän käännähti ympärinsä, oli hänen paikkansa puhelavalla jo\ntoisen hallussa, ja Sakarias Bräsigin punanen naama loisteli sieltä\nhänelle vastaan, ei ystävällisesti niinkuin aurinko ja kuu, ei, vaan\nniinkuin tulipallo, jonka Jumala on paiskannut ilmaan merkiksi, että\nvitsaus on pian kohtaava mailmaa.\n\n\"Kansalaiset!\" huusi hän ja osotti kansalaisillensa semmoisen\nmuodon, ikäänkuin olisi hän jo aamiaiseksensa syönyt heistä kaksi\nja aikoisi nyt vaata heidän joukostansa vielä yhden oikein lihavan\nillallisatriaksensa. \"Kansalaiset! Jos herra Sameli Pomukkelskopp\nolisi levollisesti jäänyt istumaan tunkiollensa Gürlitziin, niin en\nolisi mitään sanonut; jos ei hän täällä tässä salissa olisi minua\nsinutellut, eikä olisi tältä ylhäiseltä isänmaan alttarilta\" -- tässä\nlyödä lämäytti hän nyrkillään jähdytysastian reunaan -- \"levitellyt\nmitä ilkeimpiä valheita, en olisi mitään sanonut\".\n\n\"Se ei kuulu tähän!\" huudahti räätäli Wimmersdorf, \"se on tyhjää\nlörpötystä!\"\n\n\"Hiljaa! Hän saa puhua yhtä hyvin kuin joku toinen\".\n\n\"Herra, räätäli Wimmersdorf\", pitkitti Bräsig, \"jos te pidätte minun\npuhettani lörpötyksenä, niin voittehan minun puolestani tukkia\nkorvanne, sillä te olette minusta liian _tyhmä_! ja nyt voitte mennä\nja kantaa minun päälleni; minä olen pehtori Bräsig!\"\n\n\"Hän on oikeassa! -- Pitkittäkää!\" huudettiin.\n\n\"Kansalaiset, minä en olisi mitään sanonut, sillä minä pidän\nsopimattomana jokaiselle maanviljeliälle ja muille ihmisille,\nyllyttää päivätyöläisiä heidän isäntäänsä vastaan; mutta kun joku\"\n-- \"Suur-mooguli!\" huudahti rakennusmestari Schulz tässä -- \"astuu\ntälle veljeyden alttarille ja koettaa valheella lumoa reformiyhtiön\nsilmät ja tekee itsensä viattomaksi ja levittelee vääriä luuloja\npäivätyöläisten onnesta, niin tahdon minäkin jotakin sanoa. --\nKansalaiset! Minun nimeni on pehtori Bräsig!\"\n\n\"Hyvä! Hyvä!\"\n\n\"Herra Sameli Pomukkelskopp on teille sanonut, ettei maalla ole\nmitään köyhyyttä olemassa, koska hän nimittäin on luetellut\nkaikki ne edut, mitkä päivätyöläiselle oikeastaan pitäisi tulla\n-- _bonus_! niinkuin meidän arvoisa presidenttimme Rein sanoo --\nmutta, kansalaiset, päivätyöläisten etujen laita on ihan sama kuin\nhäränpaistin ja luumujen laita: ne maistuvat varsin hyvältä, mutta\nme emme saa niitä. Esimerkiksi ja noin vaan umpimähkään, mitä\ntulee asuntoon! Heti oikealla kädellä, kun Gürlitziin tullaan, on\njonkinlainen sikaläätti, joka on olevanansa ihmisasunto, siinä asuu\nWillgaus -- onko Willgaus täällä?\" -- Willgaus ei ollut tässä. --\n\"Ei haita mitään. Kattoa ei ole kolmeen viimeiseen vuoteen laitettu\nja vesi vuotaa kuin tapista sisään, ja kun tulee oikein ukkosen\nsade, silloin täyttyy tupa vedellä, niin että hänen pienet lapsensa\nloiskivat siinä kuin sammakot, sillä aikaa kuin mies itse vaimonsa\nkanssa on elonleikossa, ja kun mies sitä valitti, sanoi herra\nPomukkelskopp: olihan hänen nimensä Willgaus [18] ja viihtyväthän\nhanhet parhaiten vedessä\".\n\n\"Hyi, hyi! Sitä ei hänen olisi pitänyt sanoa!\"\n\n\"Ja mitä tulee lehmän vapaasen laitumeen ja heiniin! Missä on tämä\nlaidun olemassa? Puolen penikulman päässä kylästä, kankaalla, jossa\nei kasva muuta kuin kanervaa ja kuusia, ja sinne pitää vaimojen\nmennä kolme kertaa päivässä lypsämään? No, heitä on vaan enää kolme,\njoiden sitä on tarvis tehdä, sillä kahdeksantoista päivätyöläistä\nyhdestäkolmatta on kadottanut lehmänsä ähkyyn ja punatautiin, ja ne\nkolme, jotka vielä ovat jälillä, ovat oikeita loukkuja\".\n\n\"Se mies on suur-mooguli!\" huusi rakennusmestari hänen takanansa,\n\"ulos! ulos!\"\n\n\"Hiljan! hiljan! Älkää häiritkö puhujaa!\"\n\n\"Niin, kansalaiset, minä tahdon puhua enemmän. Mitä puihin ja\npolttoturpeisin tulee: Turpeet ovat rahkasuon turpeita, jotka\nmurenevat käsiin eivätkä anna mitään lämpöä, ja puut ovat\nkuusenkräniä ja risuja, joita lapset saavat kantaa selässään kotia\nmetsästä. Ja peruna- ja pellavasmaa sitte! Missä on se? Kaikkein\ntaaimmalla ja huonoimmalla pellolla. Kuka sitä sonnittaa? Linnut\nsitä sonnittavat, ja ken syksyllä näkee tuon viheliäisen pienen\nperunaläjän, hän lyö kätensä ristiin ja huudahtaa: hyväinen Jumala!\ntuostako on perheen ja sian koko pitkän talven eläminen? Mutta he\neivät eläkkään siitä, he varastavat. Herra Pomukkelskopilta eivät\nhe varasta, sillä sitte heidät hukka perisi, vaan he varastavat\nnaapureilta, ja eräs minun ystävistäni, rouva Nüssler, on antanut\nkäskyn, että niin pian kuin joku Gürlitzin päivätyöläinen tavataan\nhänen perunakuopistansa, on hän päästettävä irti, sillä hän tekee sen\nhädässään, ja tämä on kurjaa kyllä!\"\n\n\"Eläköön rouva Nüssler!\" huusi Juha Bank.\n\n\"Eläköön!\" huudettiin, \"eläköön!\"\n\n\"Ja pellava sitte!\" pitkitti Bräsig puhettansa, \"noin pitkää!\" ja hän\nosotti jalan mitan pitkin käsivarttansa, \"niin että itse notarius\nSlusuhr, joka kumminkin on olevinansa herra Pomukkelskopin erityinen\nystävä, minun lässäollessani lausui tämän pahan pilapuheen: sentähden\nkäyttävät kai naiset Gürlitzissä niin lyhyitä paitoja, kun tuosta\nlyhyestä pellavasta ei tule tarpeeksi pitkiä\".\n\n\"Se mies on hävytön konna\", huusi rakennusmestari, \"että hän vielä\nuskaltaa tehdä pilkkaa kurjuudesta. -- Ulos! ulos!\"\n\n\"Kansalaiset\", alkoi Bräsig uudestaan, \"minä tahdon vaan sanoa:\nasunto, lehmänlaidun ja puut ja polttoturpeet ja peruna- ja\npellavasmaa, ne ovat päivätyöläisten häränpaisti ja luumut maalla, ne\nmaistuvat varsin hyvältä, mutta he eivät saa niitä, ja se on syynä\nköyhyyteen maalla. -- Mutta mistä saa köyhyys alkunsa kaupungissa?\nKansalaiset, minä tahdon sen teille sanoa, sillä minä olen asunut\ntäällä kaupungissa jo kauvan kyllä ja olen tarkastellut ihmisten\nelämää: _syynä suureen köyhyyteen kaupungissa on köyhien suuri luku_!\"\n\nHän kumarsi, astui alas puhelavalta ja \"eläköön\" huutoja kaikui\nkautta salin. \"Se mies on oikeassa!\"\n\n\"Herra pehtori Bräsig eläköön!\"\n\nJa presidentti Rein lopetti kokouksen, sanoen, että semmoisen\npuheen perästä ei kai enää kukaan toinen tahtomat astua esille; ja\nnyt lähestyivät kaikki Bräsigiä ja onnittelivat häntä ja jokainen\npudisteli hänen kättänsä, paitsi Pomukkelskopp ja kaupungin\nsoittoniekka David Berger; edellinen oli hiljaa hiipinyt tiehensä\nja toinen oli juossut kotiansa, rämistämään kokoon soittokuntansa.\nJa kun Bräsig astui ulos Grammelinin portista, törrötti seitsemän\ntorvea puolikehässä häntä vastassa ja puhalsi suoraan häntä päin\nnaamaa \"Heil Dir im Siegerkranz!\" ja David Berger oli pannut\nrillit nenällensä ja löi tahtia Grammelinin biljardisauvalia, niin\nettä pehtori Bräsigin oli varominen, ettei sauva häneen sattunut.\nMutta Gürlitzin päivätyöläiset seisoivat tiheässä ryhmässä hänen\nympärillänsä ja kankuri Rührdanz sanoi; \"Älkää pelätkö, herra\npehtori, te olette puolustaneet meitä, nyt me taas puolustamme\nteitä\". Ja kun nyt Bräsigiä juhlallisessa kulussa saatettiin yli\ntorin ja pitkin Rahnstädtin monimutkaisia katuja, seurasi tämä\nkidutettu, kurja joukko uskollisesti ja rehellisesti häntä sillä tämä\noli ensimäinen kerta, kuin kukaan mailmassa otti heidän hätäänsä ja\nkurjuuttansa julkisesti puheeksi, ja se tieto, ettei kokonaan ole\nhylätty, taivuttaa pikemmin kuin kaikki manaukset ihmisen sielun\nhyvyyteen.\n\nPastorin rouvan asunnon edessä piti Bräsig vielä lyhyen puheen\nsaattojoukollensa ja sanoi heille, ettei ollut sopivaa, että\nhän kutsui heitä luoksensa, sillä hän asui papillisessa huoneessa,\nmutta ylihuomenillaksi pyysi hän seuraa kokoontumaan Grammelinilla\ntyhjentämään malja punssia. Tähän kaikki suostuivatkin hurraahuudolla,\nja kun Bräsig lepäsi vuoteella ja kertoi Kaarlolle, mitä tapahtunut\noli, lauloi Rahnstädtin lauluseura ulkona: \"Hohe Lorbeern stehen, wo\nder Krieger schläft\", ja Gürlitzin tiellä kulkivat Gürlitzin\npäivätyöläiset yksivakaisesti ja kankuri Rührdanz lausui: \"Veikkoset,\nseuratkaa minun neuvoani! Päästä me tahdomme hänestä, mutta se ei saa\ntapahtua väkivallalla, ei! vaan siivosti, sillä mitäpä sanoisi\nsuuriherttua ja herra pehtori Bräsig, jos me kostaisimme hänen\npuheensa käyttämällä itseämme roistoin tavalla?\"\n\n\n\n\nLuku 39.\n\nKuinka toinen ratsastaa sonnin, toinen aasin selässä. -- Kurzin rouva\nkoettaa saada rakasta miestänsä levolle, mutta mies tahtoo enämmin\nharjottaa maanviljelystä ja ajaa lantansa leipuri Wredowin pellolle.\n-- Musta paketti, ja mitä pormestari sanoo vakstuukista. -- Miksikä\nKählertska[19] kaikin mokomin tahtoo naida kankuri Smidtin ja lyödä\nSmidtskalta sääret poikki. -- Kurz on saava kuhmun kurkkuunsa ja\nHawermann saa Juhanneksen kukan. -- Miksikä Nuori-Jokkum juoksentelee\npellolla. -- Mitä rouva von Rambow sanoi rouva Nüsslerille, ja\nmiksikä Bräsig sanoo yhä \"ylemmäksi\" -- Kirje Parisista.\n\n\nIltapuolella seuraavana päivänä jälkeen kirkonmenojen, sillä silloin\noli sunnuntai, tuli Kurz Hawermannin ja Bräsigin luo: \"Hyvää päivää!\nHyvää päivää! Minä olen suuttunut! Ei mitään muuta kuin harmia\nniin pitkältä kuin päivää on! Mitä? Mokoma joukkio! Ei anna edes\npuhua suutani puhtaaksi. Ennemmin paimennan minä sikoja kuin rupeen\nkansanmieheksi! Mitä tyhmimpiä puheita kuultelevat he mielihyvällä ja\nhuutavat 'eläköön' ja pitävät iltalaulelmia ja häiritsevät ihmisten\nunta, ja kun minä aioin selvittää heille erään tärkeän asian, niin he\npolkivat ja vihelsivät. Ja tämä on olevanansa reformiyhtiö?\"\n\n\"Kuulkaapa, herra Kurz\", sanoi Bräsig ja lähestyi häntä, paria tuumaa\nkookkaampana kuin tavallisesti, \"on hyvin sopimatonta, että te\nmoititte iltalaulelmaa, sillä minulle se laulelma pidettiin, ja te\nolisitte taas saaneet selkäsaunan, jos hyvälaitainen herra Schulz ja\nminä emme olisi ottaneet teitä siipiemme suojaan. Mitä sanoo vanha\nsananlasku: 'Missä tapa on semmoinen, siellä saa ratsastaa sonnin\nselässä kaupunkiin;' mutta reformiyhtiössä ei ole semmoista tapaa, ja\njos joku siellä yhä tahtoo ratsastella ja tepastella sonnin selässä,\nniin häneen suututaan ja hän paiskataan sonnineen päivineen ulos;\nsillä, sitä varten ei ole reformiyhtiö olemassa\".\n\n\"Se on minusta yhdentekevä! ihan yhdentekevä!\" huusi Kurz, \"muutamat\nratsastavat aasin selässä ja heitä vaan ylistellään\".\n\n\"Tehän olette oikea kolho!\" huusi Bräsig, \"tehän olette hävytön mies!\nJos ei tämä olisi Kaarlo Hawermannin huone, niin paiskaisin minä\nteidän ulos portaita myöden, niin että saisitte kantaa luunne säkissä\nkotia\".\n\n\"Hiljan, Bräsig, hiljan!\" puuttui Hawermann heidän väliinsä, \"ja te,\nKurz, teidän pitäisi hävetä, että rupeette täällä ilman syytä riitaa\nja toraa rakentamaan\".\n\n\"Riitaa ja toraa on minulla eilen illalla ollut, riitaa ja toraa\non minulla ollut koko päivän. Tänään aamulla, kun tuskin olin\nsaanut silmäni auki, alkoi minun vaimoni jo riidan ja toran; hän ei\nsuvaitse, että minä menen reformiyhtiöön\".\n\n\"Siinä hän on varsin oikeassa\", sanoi Hawermann hyvin äissään,\n\"te ette sovi sinne ensinkään, sillä pikaisuudellanne ja\najattelemattomuudellanne ette saa mitään muuta kuin turmiota\ntoimeen;\" ja hän jätti hänen ja lähestyi Bräsigiä, joka astuskeli\nedes takasin ja puhisi kiukuissaan: \"Bräsig, hän ei kai sillä mitään\npahaa ajatellut\".\n\n\"On minusta ihan yhdentekevä, Kaarlo, mitä tuommoinen ilkeä,\nmadonsyömä epäluoma minusta ajattelee. -- Ratsastelee aasin selässä?\nHyi, sehän on vaan mitä ilkeintä kateutta\".\n\n\"Enhän minä teitä tarkottanut\", huudahti Kurz ja juoksi tuvan\ntoisella puolella edes takasin, \"minä tarkotin sillä lankoani\nBaldriania ja värjäriä ja noita toisia hölmöjä. Ja eiköhän pitäisi\nhulluksi tulla? Ensin toraa vaimoni kanssa reformiyhtiön tähden,\nsitte toraa puotipojan kanssa, joka makasi kello yhdeksään asti,\nlauloi eilen illalla toisten kanssa kadulla ja mässäsi aamuyöhön\nkello neljään asti; sitte toraa rengin kanssa ja eläinlääkärin\nkanssa, sillä minun hevosellani on kurkkutautia; sitte uudestaan\ntoraa vaimoni kanssa, hän ei salli minun ruveta maata viljelemään\".\n\n\"Siinä hän on taas oikeassa\", puhkesi Hawermann sanomaan, \"koko\nteidän maanviljelyspuuhastanne ei tule mitään, sillä te ette ymmärrä\nsiitä mitään\".\n\n\"Vai niin? Minä en ymmärrä siitä mitään? Ei mitään muuta kuin\nharmia! Sisäpiika tolvana peitti pöydän liinalla, joka ulottui\nalas lattialle saakka; no, me istuimme pöytään, samassa tulee eräs\nostaja, minä suutuin puotipojalle, joka ei paikalla rientänyt ylös\npöydästä, kiiruhdin itse, sain pöytäliinan jalkoihini ja tempaisin\nsoppavadin ja kaikki astiat lattialle. -- Niin, samassa tulee vaimoni\nja pidättää minun ja sanoo: Kurz, mene levolle, sinua seuraa tänään\nkova onni; ja joka kerta kun minä harmia saan, sanoo hän: Kurz, mene\nlevolle! -- Tästä voi ihminen hulluksi tulla\".\n\n\"Ja teidän vaimonne on taas oikeassa, jos te olisitte levolle\nmenneet, niin ette olisi täällä mitään riitaa alottaneet\", sanoi\nHawermann.\n\n\"Vai niin?\" huudahti Kurz, \"oletteko te jolloinkin terveenä ja\nraittiina levänneet koko päiväkauden vuoteella, sentähden että on\nollut kovan onnen päivä? Minä en sitä enää koskaan tee, pyytäköön\nvaimoni kuinka hartaasti hyvänsä. Siitähän voi suuttua kuoliaksi!\nVaimoni riisuu minulta silloin saappaat ja housut, ja minä lepään\nvuoteella ja kiukuttelen, etten voi nousta, vaikka tahtoisinkin\".\n\nNyt rupesi pehtori Bräsig täyttä kurkkuansa nauramaan.\n\n\"No\", sanoi Hawermann, \"tulkaa nyt tänne ja sopikaa pois\".\n\n\"Ah, mitä?\" sanoi Kurz, \"enhän minä häntä ole tarkottanutkaan, minä\ntulin tänne vaan pyytämään teitä molempia tulemaan minun kanssani\npellolleni katsomaan, joko voi ruveta kyntämään\".\n\nHawermannin välityksellä saatiin nyt sovinto aikaan, ja nuo kolme\nmaanviljeliää menivät yhdessä pellolle, sillä Kurz luki itsensä\nylpeästi heidän joukkoonsa ja takertui niin pahasti kaikenlaisiin\ntyhmiin puheisin maanviljelyksestä, että pehtori Bräsig yhä arveli\nitseksensä: \"Kenpä nyt oikeastaan ratsastelee aasin selässä?\"\n\n\"Minulla on täällä peltotilkku\", sanoi Kurz, \"150 neliösyltää\nsuuri, sitä varten olen minä ostanut 10 kuormaa lantaa teurastaja\nKrügeriltä, oikein väkevää teurastajanlantaa, minä aion istuttaa\nsiihen punajuurikkaita; eilen annoin hajotella lannan; eikö se riitä,\nhyvät herrat? Näettehän tässä!\" ja hän poikkesi tieltä peltomaalle.\n\n\"Sangen huonosti hajoteltu!\" sanoi Bräsig. \"Hyvästi, sonnitetun\npellon pitää näyttää kuin samettimatto\", ja rupesi kepillään\ntyrkkimään sontamöhkäleitä.\n\n\"Ei haita mitään\", sanoi Kurz, \"sen pitäisi kuitenkin hyvästi kasvaa,\nse on teurastajanlantaa, siitä olen maksanut 10 taaleria\".\n\nMutta yht'äkkiä seisahtui hän, haparoi käsillään ilmaan ja katseli\nhämmästyneenä ympärillensä.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti Bräsig, \"mikä nyt on?\"\n\n\"Taivaan pyhät!\" huusi Kurz, \"johan nyt piru riivaa! Tämä ei olekkaan\nminun peltoni, tuossa tuo viereinen on minun peltoni, ja se perhanan\nrenki on ajanut minun lantani vieraalle pellolle ja minä annoin\nsen vielä päälliseksi hajotella! Kymmenen taaleria! Ajajan palkka!\nHajottelemis-palkka! Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?\"\n\n\"No, Kurz, eihän se ole mikään suuri vahinko\", sanoi Hawermann,\n\"semmoista voi tapahtua, teidän naapurinne korvaa varmaankin teille\nlannan hinnan\".\n\n\"Mitäpä vielä!\" huudahti Kurz. \"Tämä on leipuri Wredowin pelto,\nhänen, jonka kanssa minä riitelen kaupungin sonnista; hän kyllä\njättää sen tekemättä!\"\n\n\"Ja tämä on olevanansa maanviljelystä\", sanoi Bräsig hyvin\nlevollisesti, \"vedättää lantansa toisten pellolle!\"\n\n\"Eiköhän tästä voi hulluksi tulla?\" huusi Kurz, \"mutta mitä\npelastettavissa on, on pelastettava\", ja samassa juoksi hän rajalle\nja tyrkki kepillään sontamöhkäleitä ja viskeli niitä yli rajan omalle\npellollensa ja uhkasi ja puhkasi tässä toimessa niin, että hän\nhengästyi, ja otti keppinsä ja viskasi sen kauvas pellolle ja änkytti\nihan kalpeana: \"Minä en välitä enää mistään! Miks'en mennyt levolle!\nKun tulen kotia ja saan tuon perhanan rengin käsiini -- ystävät, minä\npyydän teitä, pitäkää minusta kiini, -- muuten tapahtuu onnettomuus!\"\n\n\"Luottakaa kokonaan minuun\", sanoi Bräsig, \"minä pidän teidät\npystyssä\", ja iski jo edeltäpäin kiini hänen takkinsa kaulukseen.\n\n\"Mutta mitä pahaa on keppi tehnyt?\" sanoi Hawermann ja meni sitä\nnoutamaan.\n\nKeppiin oli jotakin takertunut kiini, Kurz oli toimessaan pistänyt\nsen jonkun esineen läpi, joka oli kohonnut ylös kepin varteen;\nHawermann aikoi irrottaa sen, mutta kun hän sitä tarkemmin katseli,\njäi hän seisomaan jähmistyneenä. Bräsigillä oli kylliksi tekemistä\nKurzista, hän ei ollut havainnut mitä hänen vanha ystävänsä toimi,\nmutta nyt huusi hän: \"Tuleppa, Kaarlo, mennään pois! Asiain näin\nollessa ei ole täällä kuitenkaan mitään tekemistä\".\n\nHän ei saanut mitään vastausta, ja kun hän katsahti ystäväänsä\nkohden, näki hän hänen seisovan ja pitävän kädessään jotakin mustaa\nja näki hänen sitä katselevan tuijottelevan ja kääntelevän ja\nvääntelevän.\n\n\"Hyväinen aika, Kaarlo, mikä sinun on?\" kysyi Sakarias Bräsig ja kävi\nlähemmäksi Hawermannia. Hän ei saanut mitään vastausta, Hawermann\nkatsella tuijotteli, kalman kalpeana, esinettä, jota piti kädessään,\nja kasvojen äkkinäiset vavahdukset osottivat, kuinka liikutettu hän\noli.\n\n\"Kaarlo, mikä sinun on, mikä sinua vaivaa?\" Rintansa syvimmästä\npohjasta sai Hawermann vihdoin sanotuksi: \"Paketti! -- Paketti! --\nTässä on paketti!\" ja näytti samassa Bräsigille mustaa vakstuukin\nkappaletta.\n\n\"Mitä? Mikä paketti!\"\n\n\"Oo, minä olen pitänyt sitä kädessäni, minä olen vuosikausia nähnyt\nsitä hereillä ollessani ja unissani! Katso, tässä on Rambowin\nvaakuna! Katso, tässä ovat vakstuukin laskokset! Näin oli se\nkäärittynä, noin suuri oli se! Näin oli ne kaksituhatta taaleria\nkullassa siihen kääritty! Tämä on se paketti, jonka Hegelin piti\nviedä Rostockiin!\"\n\nTämä kaikki tuli niin tykähytellen, niin tuskallisesti ja raskaasti\nhänen rinnastansa, ikäänkuin puhuisi hän unissaan, ja vanhus joutui\nsilminnähtävästi niin mielenliikutuksen valtaan, että Bräsig juoksi\nhänen luoksensa ja tuki häntä; mutta vakstuukista piti hän kiini\nniin lujasti kuin riippuisi siitä hänen henkensä, ja Bräsigin oli\nluopuminen aikomuksestaan, likemmin tarkastella löytöä.\n\nKurz tuli myös saapuville, mutta ei havainnut mitään erinomaista,\nsillä hän ei ollut vielä päässyt harmistansa: \"No\", huudahti hän,\n\"sanokaapa, eikö tästä pitäisi hulluksi tulla? Tuossa viruu minun\nlantani, tuossa minun kymmenen taaleriani leipuri Wredowin pellolla\".\n\n\"Hiiteen teidän lantanne!\" huudahti Bräsig. \"Kun te kerran puheesen\npääsette, niin juoksee se kuin tynnyrin tapista. Tuossa on keppinne.\nMeidän on meneminen kotia. Tule, Kaarlo, malta mielesi!\"\n\nJa kun Hawermann muutaman askelen oli astunut, palasi veri taas hänen\nkasvoihinsa ja nyt valtasi hänet kiireinen levottomuus, hän kyseli\nsitä ja tätä: keneltä Kurz oli lannan ostanut, milloin se oli ajettu,\nmistä se oli ajettu, mimmoinen mies teurastaja Krüger oli; ja sitte\nseisahtui hän taas, ja laski paketin kokoon ja katseli vakstuukin\nlaskoksia ja sinettiä, niin että Kurz kokonaan unhotti kiukkunsa\nja katseli ällisteli vanhaa pehtoria, mitähän nyt lie tapahtunut,\nettä vanhusta niin suuresti liikutti hänen lantansa ja kymmenen\ntaaleriansa. Viimein täytyi Bräsigin ilmottaa hänelle asian, mutta\nsamassa uhkasi hän Kurzia hirmuisella kirouksella, jos Kurz vaan\nsanasenkin hiiskahtaisi tästä muille: \"sillä\", päätti hän puheensa,\n\"te olette sitä lajia ihmistä, jotka eivät voi pitää suutansa kiini\".\n\nJa sitte seisoivat he taas yhdessä maantiellä ja arvelivat\naprikoivat, mitenkä vakstuuki oli tullut teurastaja Krügerin tarhaan,\nsillä Kurz ja Bräsig olivat siitä vakuutetut, ettei teurastajalla\nollut mitään asian kanssa tekemistä; hän oli siksi liian kunniallinen\nmies.\n\n\"Niin\", sanoi Hawermann, ja se entinen pontevuus, vakaisuus ja\nneuvollisuus, joka hänen surunsa ja kaihonsa aikana oli hänestä\nluopuneet, tuli taas täydellisesti takasin, \"niin, mutta mahdollista\non, että joku naapuri on sen viskannut sinne; asuuko teurastaja yksin\ntalossa?\"\n\nPihanpuolisessa rakennuksessa sanoi Kurz olevan hyyryläisiä, mutta\nkeitä ne olivat, ei hän tietänyt.\n\n\"Minun on meneminen pormestarille\", sanoi Hawermann, ja kun olivat\nkaupunkiin tulleet, meni hän suoraa päätä hänen luoksensa. Kurz\ntahtoi mennä muassa, mutta Bräsig pidätti häntä: \"Me kumpikaan emme\nole mitään kadottaneet\". Ja kun hän Kurzin talon edessä, sanoi\nhänelle jäähyväiset, lisäsi hän: \"Te olette mitä ilkeimmällä tavalla\ntänään minua loukanneet; mutta minä annoin teille anteeksi tuon\n'aasin selässä ratsastelemisen'; mutta jos te hiiskahdatte vaan\nsanankin jollekin Kaarlo Hawermannin asioista, niin minä väännän\nteiltä niskat nurin. Te vanha siirappisissi, te!\"\n\nHawermann tapasi pormestarin kotona, hän kertoi hänelle löydöstänsä,\nhän pani vakstuukin kokoon entisten laskoksien jälkeen, ja pormestari\nkävi yhä uteliaammaksi ja sanoi vihdoin: \"Jaa, todellako! Olihan\npaketti minunkin kädessäni, kun minä kirjotin sanansaattajalle\nmatkapassin; ja heti perästä päin tapahtuneen tutkinnon johdosta\nmuistan minä vielä varsin tarkkaan, miltä se näytti, ja jos minun\nitse olisi todistaminen, täytyisi minun tunnustaa, että tämä on\nihan sen näköinen tahi sama. Mutta hyvä Hawermann, tämä on hyvin\nepävarma todistuskappale, sillä teurastaja Krügerillä ei varmaankaan\nole mitään asian kanssa tekemistä; hän on meidän parhaimpia\nporvareitamme, hänestä ei voi semmoista uskoa\".\n\n\"Mutta talossa sanotaan asuvan vielä muitakin ihmisiä pihanpuolisessa\nrakennuksessa\".\n\n\"Se on totta, se! Malttakaapa, kenpä asuu vielä talossa? No, saammepa\nsen heti tietää\". Ja hän soitti kelloa ja sisäpiika tuli sisään:\n\"Wiikka, kuka asuu piharakennuksessa teurastaja Krügerin talossa?\"\n\n\"Siellähän asuu Kählertin leski ja kankuri Smidt\", vastasi Wiikka.\n\n\"Smidt? -- Smidt? Onko hän sama kankuri Smidt, joka on erotettu\nvaimostansa?\"\n\n\"On, herra, ja ihmiset sanovat, että hän aikoo mennä taas naimisiin\nKählertin lesken kanssa\".\n\n\"Vai niin? vai niin? Vai sitä sanovat ihmiset. -- Nyt saat sinä\nmennä\", ja pormestari käveli edes takasin ja arveli aprikoi päässään,\nja asettui sitte seisomaan Hawermannin eteen ja sanoi: \"Merkillinen\nyhteensattumus todellakin: se on saman vainion erotettu mies, jota me\njo kerta ennen tässä asiassa tutkimme; te muistatte kai, sama vaimo,\njoka silloin sanoi muka löytäneensä tanskalaisen kultarahan\".\n\nHawermann ei sanonut mitään, pelko ja toivo taistelivat liian\nrajusti hänen rinnassaan. Pormestari soitti taas kelloa, Wiikka\ntuli uudestaan: \"Wiikka, meneppä teurastaja Krügerille ja pyydä\nhäntä tulemaan minun luokseni pikimmältänsä\". -- Wiikka meni, ja\npormestari sanoi Hawermannille: \"Herra pehtori, nämä ovat kaikki\nvielä hyvin epävarmoja merkkejä, mutta mahdollista kyllä, että niistä\nvielä saadaan lujempi syytöksen peruste; minä voin sentähden antaa\nteille vaan vähän toivoa. Mutta vaikkemme mitään varmuutta asiassa\nsaisikkaan, mitä vahinkoa siitä? Kukaan järjellinen ihminen ei teitä\nepäile. Oikealla mielipahalla olen nähnyt, että te olette panneet\ntämän niin perättömän epäluulon sydämellenne. Mutta nyt on minun\npyytäminen teitä, että menette pois; ihmiset pitävät teitä kumminkin\njollakin tavoin asiaan kuuluvana. Olkaa kuitenkin tykkönään vaiti\nasiasta ja toimittakaa niin, ettei Kurz eikä Bräsigkään siitä mitään\nhiisku. Niin -- jaa -- niin, se käy laatuun! -- pehtori Bräsigin\nvoitte lähettää huomenna kello 9 minun luokseni\".\n\nHawermann meni, ja teurastaja Krüger tuli.\n\n\"Hyvä herra Krüger\", sanoi pormestari, \"minä olen pyytänyt teitä\ntulemaan että antaisitte minulle tietoja muutamista asioista. Teidän\ntalossanne asuvat kai Kählertin leski ja kankuri Smidt?\"\n\n\"Niin, herra pormestari, he asuvat pihanperäisessä rakennuksessa\".\n\n\"Niinkuin olen kuullut, aikoo kankuri Smidt naida Kählertin lesken?\nMutta tietääkö Kählertska, että on kaikenlaisia laillisia esteitä\nolemassa Smidtin uudestaannaimista vastaan?\"\n\n\"Aa, herra pormestari; minä en tiedä siitä mitään; minä en ylimalkaan\nvälitä mitään muiden ihmisten asioista; mutta te tiedätte kyllä\n-- naisväki! -- kun naiminen on tekeillä, niin hyörivät he kuin\nmehiläiset ja kantavat uutisia taloon -- niin, herra pormestari,\nälkää panko pahaksi, minun vaimoni ei ole tietysti muita parempi,\nja hän tuli muutama päivä sitte ja sanoi, että asiassa oli sen\nverran perää, että Kählertska kaikin mokomin tahtoi, mutta kankuri\nei tahtonut. Ja Kählertska on sanonut Borchertskalle, että hän jo\ntoista vuotta on keittänyt ja pessyt kankurille ja että nyt jo oli\naika, että hän tekisi asiasta toden; mutta siihen oli vaan kankurin\nerotettu vaimo, se naaras, syynä, sillä hän juoksentelee kankurin\nluona yhä, että kankuri naisi hänet uudestaan. Mutta jos Smidtska\nvielä kerran tuli, niin uhkasi Kählertska lyödä häneltä sääret\npoikki, ja kankuri saisi itse keittää ruokansa ja pestä poukkunsa\".\n\n\"Kählertin leski mahtaa olla ihan hullu\", ennätti pormestari\nsanomaan, \"pyrkiessänsä sen miehen kanssa naimisiin. Onhan leskellä\nvielä sen verran varoja, että hän tulee jotenkuten toimeen, mutta\nSmidtillä ei ole mitään muuta kuin kangastuolinsa; se tuli kyllä ilmi\nsilloin, kun avioliitto purettiin\".\n\n\"Niin, semmoinen oli kyllä laita _silloin_. Mutta näettehän, herra\npormestari, minä en juuri siitä välitä. Jos hyyryläinen maksaa\nhyyrynsä, en huoli minä hänestä sen enempää, ja sen on kankuri aina\ntesmälleen rehellisesti tehnyt, ja on vourannut vielä -- siitä on\nkai noin vuosi sitte -- minulta viereisen, pienen kamarin lisään, ja\nminun vaimoni sanoo olleensa siellä Kählertskan kanssa ja siellä oli\nkaikki niin kaunista, komea sohva ja tauluja seinässä\".\n\n\"Hänellä mahtaa olla paljon työtä ja ansaitsee paljon rahaa\".\n\n\"Johan nyt, herra pormestari, kankuri! Ja se on semmoista tointa,\nettä kaikki naapurit heti kuulevat milloin tuolit ovat käymisessä, ja\npäiviä kuluu useampia, jolloin en kuule niiden sälinää. Ei, hänellä\nmahtaa olla tallella säästöjä\".\n\n\"Ja hän elää muutenkin hyvästi?\"\n\n\"Kyllä vaan? Hänellä on lihaa joka päivä, ja minä olen sanonut\nvaimolleni: saatpa nähdä, olen minä sanonut, että ainoastaan\noivallisen lampaan- ja häränlihan tähden Kählertska pyrkii päästä\nhänen vaimoksensa\".\n\n\"No, herra, Krüger, sanokaapa minulle vilpittömästi -- tämä pysyköön\nmeidän kahden kesken! -- pidättekö te sitä miestä kaikin puolin\nrehellisenä miehenä?\"\n\n\"Pidän, herra pormestari, semmoisena pidän minä häntä. Aa,\nsemmoisissa asioissa olen minä tarkka; minulla on ollut hyyryläisiä,\njotka kartanolla saavat tikun sormeensa ja kun kyökissään sen\npois vetävät, onkin se neljää jalkaa pitkä halko minun parhaasta\npinostani, ja kun he käyvät etehisessä, putoo sattumalta naula\nnaudanlihaa heidän takintaskuunsa, ja omenat omenapuistani varisevat\naina heidän puolellensa. Mutta hänen laitansa ei ole niin; hän ei\nkoske milloinkaan mihinkään\".\n\nPormestari oli hyväntahtoinen mies, kunnon mies; mutta tätä nykyä\nei tämmöinen hyvä todistus tästä hänen kanssaihmisestänsä ollut\nhänelle ensinkään mieleen, hän olisi ennemmin nähnyt, että ihmiset\nolisivat pitäneet kankuria lurjuksena. Semmoista on vaikea selittää;\nmutta se on vaan varmaa, että ihmisen luonnossa on monta pohjatonta\nsyvyyttä, ja että semmoinen syvyys, jos se on auennut tuomarin eteen\non nielaissut tuhansia viattomia ihmisiä. -- \"Tuomari tuomitse\noikein! Jumala on sinun _herrasi_ ja sinä olet hänen palveliansa!\"\non kaunis lause, jonka isäni opetti minulle jo lapsena; mutta\nihmisellisen luonnon ilkeys ei anna sen aina vallita, puhumattakaan\nsiitä ilmeisestä pahuudesta, joka siitä etsii etuansa.\n\nTeurastajamestari meni ja pormestari käveli edes takasin huoneessaan\nja arveli aprikoi päässään, kuinka hänen oli menetteleminen,\nsaadaksensa selville, millä tavalla vakstuuki oli tullut teurastajan\ntarhaan. Kaksi seikkaa yllytti häntä tätä asiaa tutkimaan, ensiksikin\nsääliväisyys Hawermannin kanssa ja toiseksi se luja vakuutus,\nettä tämä oli sen saman rahapaketin kääre, jota hän kerran itse\noli pitänyt kädessänsä. Mutta miten hän arvelikin, mitään varmaa\nosviittaa, jota hän olisi seurata voinut, ei hän vielä löytänyt;\nmutta sen verran tiesi hän jo kumminkin, että kankurin erotettu vaimo\nvielä yhä piti yhteyttä kankurin kanssa.\n\nHawermann käveli myös huoneessaan edes takasin pikaisilla\nlevottomilla askelilla. Ah, kuinka mielellään olisi hän tahtonut\nilmottaa lapsellensa ja pastorin pienelle rouvalle näinä uudet\ntoiveensa! Mutta miksikä saattaisi heidän sydäntänsä levottomuuteen?\nOlihan hänellä tekemistä omastansakin kylliksi.\n\nBräsig istui tuolilla ja seurasi yhä silmillään Hawermannin kulkua\nlattialla, niinkuin Sulttaani teki, nähdessään Jokkumin panevan lakin\npäähänsä.\n\n\"Kaarlo\", sanoi hän vihdoin, \"minä iloitsen suuresti sinusta, sinä\nolet taas saanut ripeyttä ruumiisesi ja saatpa nähdä, että se tekee\nsinulle hyvää. Mutta sen minä sanon sinulle, sinun pitää hankkia\nitsellesi asianajaja. Ota herra sihteeri Rein avuksesi; hän on koko\nperhana mieheksi, hän osaa käännellä ja väännellä itseänsä, vaikka\nhän kyllä on pitkä. Yksin et pääse perille, mutta hän voi sinua\nauttaa, ja jos niin tahdot, niin voin minä ottaa asian puheeksi\nreformiyhtiössä, että kansalaisesi sinua auttavat\".\n\n\"Bräsig, minä rukoilen sinua Jumalan tähden! Kuinka voit sinä ruveta\nsemmoista torvella toitottamaan! Minä olen jo ilmankin pahasti\npeloissani, että Kurz sen ilmaisee\".\n\n\"Kurz? Ei, Kaarlo, hänen puolestansa voit olla rauhassa; tänään ei\nhän vielä sitä kenellekään ilmaise, sillä minä kävin hänen luonansa\nja pärmänttäsin häntä silmät ja korvat umpeen ja, saatpa nähdä,\nhuomenna on hänellä kuhmu kurkussa, niin ettei hän saa lähtemään\neläväistä sanaa suustansa\".\n\n\"Kurzilla kuhmu kurkussa? Mitä joutavia sinä jaarittelet, Bräsig?\"\nhuudahti Hawermann ja hänen oli nauraminen levottomuudessaankin.\n\n\"Kaarlo, älä sitä naura! Näethän, hänen tammallansa on kurkkutautia,\nsen sanoi hevoslääkärikin ja määräsi, että se vanha kaakki\nerotettaisiin muista tovereistaan tarttuman välttämiseksi, ja nyt\npyörii Kurz yhä pummulilla topatussa yönutussaan sairaan tamman\nluona ja tunnustelee häntä sieltä ja täältä ja juoksee sitte taas\nterveitten hevosten luo tiedustelemaan niidenkin tilaa, ja saastuttaa\nsillä tavoin nekin, sillä tauti aina tarttuu yönutun pummulitopinkiin\n-- pummulivaate on nimittäin mitä luotuisin tarttuman -- levittäjä\n-- ja saatpa nähdä, hän saastuttaa vielä itsensä ja huomenna on\nhänellä kurkku täynnä kuhmuja. Pääntauti tarttuu, miks'ei kurkkutauti\ntarttuisi?\"\n\nHawermann sai kovin levottoman yön; mutta vaikk'ei hän ollut\nsilmäänsä ummistanut, oli hän seuraavana aamuna kuitenkin virkku,\ntoivon kipenä oli pudonnut hänen synkkään yöhönsä ja valaisi sitä\navaralta, mutta huoneessa ei hän voinut olla, nuo neljä seinää\nahdistivat hänen sydäntänsä, hänen täytyi saada enemmän tilaa\nlevottomuudellensa, ja jo aikaa enemmin, kuin Bräsig k:lo yhdeksältä\nmeni raatihuoneesen, niinkuin pormestari oli käskenyt, käveli\nHawermann pitkin rauhallista polkua läpi vihantavien toukopeltojen.\nJa mikä ihana, kevät nyt oli! Tuntui ihan, kuin puhuisi taivas\nmaalle: \"Ole hyvässä turvassa ja toivo!\" ja ikäänkuin puhuisi maa\ntaas ihmisille: \"Olkaa hyvässä turvassa ja toivokaa!\" ja vanhalle\npehtorille puhui se myös kevään vihannuuden ja lintujen laulun\nkautta. \"Ole hyvässä turvassa ja toivo!\"\n\nMutta taivas ei pitänyt maalle sanaansa, sillä seuraava vuosi oli\nkatovuosi; maa ei pitänyt sanaansa ihmisille, sillä seuraava vuosi\noli nälkävuosi; oliko se pitävä sanassa tälle vanhuksellekaan? Hän\nei sitä tietänyt, mutta hän luotti sanansaattajaan. Hän kävi yhä\nedemmäksi, hän kävi läpi Gürlitzin, hän astui samaa polkua, jota hän\nkerta palmusunnuntaiaamuna oli astunut Fransin kanssa, silloin kun\nhänen tyttärensä pääsi ripille. Hän tiesi, että sinä päivänä Fransin\npovessa ensimäisen kerran rakkaus oli herännyt -- tämä nuori mies\noli hänelle siitä kerran kirjottanut; hän kirjotteli usein hänelle\n-- ja suuri katkeruus täytti hänen mielensä, että onni, joka niin\nhiljaisena ja puhtaana oli hiipinyt kahteen viattomaan sydämeen,\ntuli häirityksi ja runnelluksi toisen ihmiseni mielettömyyden ja\nvääryyden kautta, ja hän poikkesi oikealle kädelle Reksowiin vievälle\npolulle, ettei hänen ollut tarvis mennä Pümpelhagenin puiston kautta.\nTäällä tapasi hän tytön, jolla oli lapsi käsivarrella, ja likemmäksi\ntultuansa, seisahtui tyttö ja huudahti: \"Herranen aika, herra\npehtori! Herra pehtori! Enpä ole teitä pitkään aikaan nähnyt\".\n\n\"Hyvää päivää Sofi\", sanoi Hawermann ja katseli lasta, \"mitenkä on\nsinun laitasi!\"\n\n\"Ah, herra, _huonosti_ on minun laitani: Kristian Däsel on puhunut\nasiasta herran kanssa, että saisimme naida toinen toisemme, ja herra\najoi hänet pois ja minun aikoi hän myös ajaa pois, mutta armollinen\nrouva ei sitä sallinut. -- Aa, haluatko maahan, no juokse sitte!\"\nsanoi Sofi lapselle, joka sätki käsin ja säärin, päästäksensä maahan.\n\"Tähän aikaan päivästä\", pitkitti Sofi puhettansa, \"on minun aina\nkäyminen lapsen kanssa ulkona, sillä armollinen rouva häärii talouden\ntoimissa, ja pienokainen tahtoo juosta hänen perässänsä\".\n\nHawermann katseli lasta. Lapsi poimi kukkia ojan pyörtynällä ja\ntuli hänen luoksensa, Juhanneksen kukka kädessä: \"Se! -- Mies!\"\nsanoi lapsi ja pani kukkasen Hawermannin käteen, ja Hawermannin\nmieleen jolahti samanlainen kukka, jonka monta pitkää vuotta sitte\nsamanlainen lapsi -- hänen oma lapsensa -- oli pistänyt hänen\nkäteensä, ja hän nosti lapsen ylös maasta ja suuteli sitä, ja lapsi\nsilitteli hänen harmaita hapsiansa: \"ai! ai!\" ja hän laski lapsen\ntaas maahan ja kääntyi pois päin ja sanoi: \"Sofi Degel, riennä\nkotia, rupee pian satamaan\". -- Ja kun Hawermann astuskeli edelleen,\nputoeli kevätsade hiljaisina pisaroina maahan, ja hänen sydämensä oli\nvirkistynyt, niinkuin sade virkistää nuorta orasta. Mihinkä oli nyt\nhänen vihansa joutunut?\n\nKun Hawermann tuli Reksowiin, juoksi hänen sisarensa niin sukkelaan,\nkuin hänen lihavuutensa sitä salli, hänelle vastaan: \"Kaarlo!\nHerran Jestan, Kaarlo! Tulethan viimeinkin vielä kerran tänne!\nHerranen aika, ja kuinka reippaalta sinä näytät! ja niin kauniilta!\nKaarlo-veljeni onko sinulle jotakin tapahtunut?\"\n\n\"On, lapseni, on; mutta siitä sittemmin. Missä on Jokkum?\"\n\n\"Jokkum? Herranen aika, sepä on kysymys. Missä hän on, ei tiedä\nkukaan; hän tulee ja menee tätä nykyä kuin pyöriäinen. Aina siitä\nasti, kuin määrättiin, että Rudolf ja Miina nousevalla viikolla\nperjantaina viettävät häitä -- sinä tulet kai myöskin häihin? -- ei\nole hänellä lepoa, ei rauhaa yöllä, ei päivällä, ja nyt hommaa hän\nmaanviljelyksen kanssa, nyt kun touvot jo on tehty eikä enää ole\nJumalan rahtuista tekemistä, nyt juoksentelee hän ympäri pelloilla\nja, kotia tultuansa, alkaa hän torua. Tuntuu ihan siltä kuin tahtoisi\nhän näinä kahdeksana päivänä, jotka vielä on häihin, korvata kaikki,\nmitä hän viitenäkolmatta vuotena on laiminlyönyt\".\n\n\"Oo, anna hänen olla! Mitään vahinkoa eihän siitä ole\".\n\n\"Sitä sanon minäkin, mutta Rudolf on vihoissaan, että Jokkum pistää\nnenänsä jokaiseen hänen toimeensa\".\n\n\"No, kyllähän sekin tasaantuu. Onko teillä muuten kaikki rauhassa?\"\n\n\"Kyllä vaan, ja jos ei Jokkum olisi tahtonut pitää puhetta hanhista,\nemme olisi havainneet hivahustakaan koko ryminästä; mutta Gürlitzissä\nja Pümpelhagenissa sanotaan olevan huonosti laita\".\n\n\"Pümpelhagenissakin?\"\n\n\"Niin kyllä! He eivät kumpikaan sitä sano; herra ei sano, rouva ei\nsano; mutta tietäähän koko seutu, että siellä voi syttyä meteli\nmikä päivä hyvänsä. Herralla sanotaan olevan niin paljo velkoja, ja\npäivätyöläiset tahtovat palkkansa, jonka hän on jättänyt maksamatta,\nja he tahtovat sinua taas takasin pehtoriksensa\".\n\n\"Sehän on tyhmää lorua!\"\n\n\"Sitä olen minäkin sanonut. Ei, sanoin minä armolliselle rouvalle:\ntähän taloon ei pistä minun Kaarlo-veljeni enää jalkaansa\".\n\n\"Mitä?\" kysäisi Hawermann pikaisesti, \"oletko sinä ollut hänen\nluonansa?\"\n\n\"Kyllä, Kaarlo. Eikö Bräsig ole sinulle sanonut, että sinne aioimme?\"\n\n\"Että te sinne aioitte, on hän sanonut, mutta että te siellä olette\nkäyneet, sitä en tiedä\".\n\n\"Niin, Kaarlo, se tapahtui tällä tavailla: Triddelfitz tuli tänne\nkaikenlaisten ampuma-aseiden kanssa ja sanoi heidän aikovan käyttää\nniitä päivätyöläisiä vastaan, silloin sanoin minä Jokkumille, että\nmeidän oli meneminen heitä katsomaan. No, he olivat ennen meitä\nloukanneet, ja meidän ei olisi tarvinnut heistä huolia; mutta,\nKaarlo, _ajat!_ Kun nyt kerran ollaan naapureita ja jos _tämmöisenä\naikana_ ei tahdo kurottaa kättänsä lähimmäisellensä, niin ei ole\nnaapuruudesta paljon kehumista. No, me menimme heidän luoksensa;\nmutta mitä Jokkum siellä haasteli nuoren herran kanssa, siitä ei\ntietysti saa mikään ihminen vihiä. Jokkum, kysyin minä, mitä sanoi\nhän sinulle? Ei mitään, sanoi hän. Mistä te keskenänne haastelitte\nsitte? kysyin minä. Mistäpä piti meidän sitte haastella? sanoi hän.\nMitä sanoi hän viimeiseksi sinulle? kysyin minä. Hyvästi sanoi hän,\nmutta, äiti, minä en mene sinne enää toista kertaa. Siellä ei tule\nhullua harmaammaksi!\"\n\n\"Mutta kuinka otti rouva sinun vastaan?\" kysyi Hawermann.\n\n\"Niin, Kaarlo, minä luulen, että jos hän olisi tahtonut ilmottaa\ntunteensa, niin olisi hän heittäynyt itkein minun kaulaani. Mutta nyt\nkutsui hän minua kamariinsa ja näytti samassa niin ystävälliseltä,\nmutta myöskin välinpitämättömältä, ja kun minä hänelle ilmotin\ntulleeni hänen luoksensa ystävyyden ja naapuruuden tähden, ehkä\nvoisin jossakin asiassa olla hänelle apuna, katseli hän minua\nystävällisesti ja levollisesti silmiin ja kysyi: Sanokaa minulle,\nmiten voi teidän veljenne? Ja kun minä hänelle vastasin, että\nsinä voit hyvin -- Jumalan kiitos! -- kysyi hän Lovisan tilaa, ja\nkun minä siitäkin annoin hänelle hyvät tiedot, tuli hän varsin\niloiseksi ja kertoi minulle talouden toimistaan yhtä ja toista; mutta\ntässä ei ollut kuitenkaan sama laita, kuin jos pari meikäläistä\nnaisihmistä istuu yhdessä ja pakisee lyhyesti ja järjellisesti\ntalouden askareista; minusta tuntui tämä haastelu vähän liukkaalta;\nmutta sen saattoi nähdä, että hän osaa olla säästäväinen. Jumala\nnähköön, se taitaa ollakkin heillä tarpeesen! Näethän, Kaarlo,\nsilloin rohkaisin minä mieleni, nousin istuimelta ja tartuin hänen\nkäteensä ja sanoin, ettei hän saa minun apuani hylätä; kenkään ei\nsaa heittää pois likaista vettä, ennen kuin hänellä on puhdasta, hän\nsaattaisi tulla pulaan -- ja varmaankin oli hänellä ystäviä, mutta\nne olivat mahdollisesti etäällä -- silloin voi hän kutsua minua,\nsillä naapurina oli minulla siihen lähin oikeus, niinkuin pastorin\nrouva sanoo, ja mitä milloinkin tehdä voin, olin tekevä. Näetkös,\nKaarlo, silloin vieri kyynel hänen silmäänsä ja hän kääntyi poispäin\nja pyyhkäisi sen pois silmästänsä, ja kun hän taas kääntyi minua\nkohden oli hänen muotonsa niin ystävällisen ja iloisen näköinen ja\nhän tarttui minua käteeni ja kiitteli minua ja vei minun toiseen\nhuoneesen ja otti pienen lapsensa käsivarrellensa ja kurotti sen\nminulle ja pienokaisen oli minua suuteleminen. Mikä armas, herttainen\nolento se olikaan!\"\n\n\"Niin, niin!\" sanoi Hawermann, \"minä näin sen tänä aamuna. Mutta eikö\nrouva sinulle mitään vai valittanut?\"\n\n\"Ei sanaakaan. Hän ei puhunut miehestänsä eikä omasta tilastansa, ja\nkun kotia ajoimme, olimme yhtä viisaat kuin ennenkin, kumminkin mitä\nminuun tuli, sillä Jokkum ei puhu mitään, jos hän todellakin jotakin\nnuorelta herralta on kuullut\".\n\n\"No, sisar kulta, se onkin yhdentekevä. Että nuori herra on suuressa\nrahanpulassa, tietää koko mailma: Pomukkelskopp on vaatinut rahansa\neikä ole saanut niitä määräpäivänä ja on hänen nyt haastanut\noikeuteen; Mooses on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi eikä ole\nmyöskään saava rahojansa, sillä tämmöisellä ajalla ja asiain näin\nollessa ei voi Aksel niitä hankkia, ja kartano tulee myytäväksi,\nja helposta hinnasta on se menevä, ja Pomukkelskopp ostaa sen.\nMutta jos ajat paranevat ja kartanossa ruvettaisiin järjelliseen\ntalouden pitoon, niin voisi se vielä paljon tuottaa. Sinä tahdot\nauttaa armollista rouvaa, minä myöskin; pienet säästöni tahdon minä\nmielelläni alttiiksi antaa, jos nuori herra suostuu järjelliseen\ntalouden pitoon; mutta siinä ei ole vielä kylliksi. Minun on vielä\nvaihtaminen vakainen sana Mooseksen kanssa; olisipa synti ja häpeä,\njos eivät kunnialliset ihmiset voisi pitää puoliansa konnaa vastaan,\njoka ensiksi sekottaa veden, voidaksensa sitä paremmin siinä\nkalastaa!\"\n\n\"Niin, Kaarloseni, jos hän järjellisesti rupeisi taloutta pitämään ja\nsinä taas tulisit sinne pehtoriksi, silloin...\"\n\n\"Ei lapseni\", keskeytti Hawermann häntä vakaasti, \"siihen taloon en\npistä enää jalkaani. Mutta Jumalan kiitos! -- onhan meidän maassa\nvielä kelvollisia maamiehiä kyllin, ja semmoinen on hänen ottaminen\ntaloonsa, ja sen on hänen antaminen taloutta pitää, sen panemme\nhänelle välttämättömäksi\".\n\n\"Niin Kaarlo, se on kyllä hyvä, mutta nyt on meidän antaminen Miinalle\nmyötäjäiset -- Kurz voisi tehdä asiassa enemmän, sillä onhan Rudolf\nhänen ainoa poikansa; mutta hän vaan valittaa manguttaa yhä -- ja\nnyt on meidän kumminkin tekeminen tili Rudolfille ja on samassa\nkatsominen eteemme, että meillä on elämistä vanhoilla päivillämme, ja\nrahamme ovat kaikki kiini hypoteekeissa\".\n\n\"Siihen Mooses keinon keksii. Näethän, sisarueni, sinä olet sanonut\nrouvalle, että tahdot auttaa, ja minä tiedän, ettet sinä sitä vaan\nole suotta sanonut -- nyt on aika, auta nyt!\"\n\n\"Niin, Kaarlo, mutta Jokkum! Mitä sanoo Jokkum?\"\n\n\"Jokkum on viisikolmatta vuotta tehnyt, mitä sinä olet tahtonut, hän\non kai nytkin sen tekevä\".\n\n\"Siinä olet sinä oikeassa, Kaarlo, hänen _täytyy_ se tehdä, Mitä?\nMinä olen yhä hyvää taloutta pitänyt ja nyt rupee hän niskottelemaan?\nHän ei tätä nykyä muuta tee kuin kiusaa; hänen kanssansa on ihan\nmahdoton tulla toimeen!\" ja samassa hypähti rouva Nüssler ylös\ntuoliltaan ja löi nyrkkiä pöytään veljensä edessä, ikäänkuin olisi\nhän Jokkum.\n\n\"Rakas lapseni\", sanoi Hawermann, \"sinä olet pitkäin vuosien kuluessa\nmonta hyvää asiaa aikaan saanut, sinä saat kyllä aikaan tämänkin. Jää\nnyt Jumalan haltuun! Hyvästi!\" ja hän antoi sisarellensa suudelman ja\nmeni.\n\nMikä ihana kävely! Hänen eilinen ja tänaamuinen levottomuutensa oli\nkadonnut, toivo oli toden perästä häneen palannut, ja kaikki mitä\nhän näki ympärillänsä, sininen taivas ja viheriä maa, soveltui niin\nhyvästi hänen mielialaansa, soveltui siihen rauhaan, joka hänen\nsydämeensä oli tullut, ja kun hän saapui kotia ja hänen tyttärensä\nhäntä nuhteli ja pastorin rouva suuresti kummasteli, ettei hän\nollut päivälliselle tullut, että hän ensimäisen kerran oli aikansa\nunhottanut, silloin näytti hänen luontonsa niin iloiselta, että\nSakarias Bräsig oikein ihmetellen katseli häntä ja arveli itseksensä:\n\"Kaarlo on varmaankin löytänyt jonkun uuden todistuskappaleen\". Ja\nnyt istui hän ja muikisteli muotoansa Hawermannille hirmuisella\ntavalla, niin että Hawermannin vihdoin oli se ymmärtäminen ja hän\nlähti hänen kanssansa ylös kamariinsa.\n\n\"Bräsig\", huudahti Hawermann innossaan, \"tiedätkö mitään enempää\nasiasta? Onko jotakin ilmi tullut?\"\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig ja käveli, pitkä piippu hampaissa, edes\ntakasin lattialla ja nykki pystykaulustaan, joka arvattavasti häntä\nhaittasi, sillä hän ei tavallisesti semmoista käyttänyt. \"Kaarlo,\netkö minussa mitään huomaa?\"\n\n\"Kyllä vaan, Bräsig\", sanoi Hawermann, \"tuon pystykauluksen ja että\nsinä olet hyvin mielissäsi\".\n\n\"Se ei merkitse mitään, ylemmäksi\"\n\n\"No, sitte en tiedä sitä\".\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig ja asettui hänen eteensä, \"semmoisena kuin\nsinä minun tässä näet, olen minä nimitetty asessoriksi rikosasiain\noikeuteen ja saan istumisesta joka tunnilta kahdeksan killinkiä\nPreussin rahassa\".\n\n\"Ah, joutavia! Sano minulle toki, onko toivoa päästä asian perille?\"\n\nBräsig katseli ystäväänsä tuimasti silmiin, vilkautti hieman\nripsiänsä ja sanoi: \"Kaarlo, minä en saa sinulle mitään sanoa, enkä\nsanokkaan sinulle mitään; herra pormestari on minua nimenomaan\nkieltänyt täällä kaupungissa mitään puhumasta erittäinkään sinulle,\nsillä herra pormestari sanoo, että sinulle tulisi siitä vaan turhaa\ntuskaa, ja meidän täytyy saada enemmän todistuksia, sillä ilman\ntodistuksia ei hän voi mitään tehdä; ja näitä todistuksia karttuu\nainoastaan mitä suurimmassa salaisuudessa, sanoo herra pormestari,\nja jos koko kaupunki siitä tiedon saisi, syntyisi siitä vaan\nhämmennyksiä lurjusten puolelta\".\n\n\"Sen verran vaan saatan sanoa sinulle, että he ovat jo valhetelleet,\nja he tulevat vastakin valhettelemaan, kunnes he valhettelevat\nitsensä kiikkiin, s.o. kunnes he pistetään putkaan\".\n\nKoputettiin ovelle: kirjeenkantaja tuli sisään ja toi Hawermannille\nkirjeen: \"Parisista!\" sanoi hän ja meni.\n\n\"Herranen aika, Kaarlo! Sinullahan on perhanan ylhäisiä tuttavuuksia;\njohan nyt hittoja! Parisista!\"\n\n\"Se on Fransilta\", sanoi Hawermann ja kiskoi äkkiä kirjeen auki;\nhänen kätensä värisi, tätä tehdessään. Frans oli tosiaan usein\nhänelle kirjottanut, mutta joka kerta oli Hawermann joutunut\nlevottomuuteen, kun hän sai häneltä kirjeen, ja joka kerta oli\nhän kahdella päällä, pitikö hänen sanoa tästä kirjevaihdosta\nmitään lapsellensa vai eikö. Tähän asti ei hän ollut hänelle siitä\nmitään sanonut. -- Hän luki; kirje oli täynnä ystävyyttä ja vanhaa\nuskollisuutta; joka sana muistutti entisiä aikoja, mutta ei yksikään\nviitannut hänen rakkauteensa. Lopussa kirjotti hän, että hän vielä\nJuhannukseen asti oli viipyvä Parisissa ja sitte oli tuleva kotia.\nTämän viimeisen ilmotti Hawermann Bräsigille, pistäissään kirjeen\ntaskuunsa.\n\nBräsig oli sillä aikaa käynyt ajatuksissaan edes takasin, ja\nHawermann olisi kyllä kuullut, mitä hän itseksensä pakisi, jos ei\nhänen mielensä olisi niin ollut kiintynyt kirjeesen.\n\n\"Kummallista, varsin kummallista! Tämähän on ikäänkuin viittaus\nylhäältä! Sitä vastaan ei ole pormestarilla mitään sanomista.\nParisilla ei ole mitään todistusten kanssa tekemistä; tämä on\nkokonaan yksityinen asia. -- Kaarlo\", sanoi hän vihdoin ääneensä\nja seisoi Hawermannin edessä ja loi häneen semmoisen katseen,\njommoisen pormestari aamulla oli luonut kankuriin, kun hän häntä\ntutki. \"Kaarlo, sano minulle puhdas totuus: tietääkö nuori herra von\nRambow, se tahtoo sanoa, sinun entinen oppilaasi, että _sinä_ ja\n_rouva Behrens_ tiedätte, että hänen ja Lovisan välillä on jotakin\ntapahtunut, josta ei kukaan saa tietää?\"\n\n\"Ah, Bräsig, minä en ymmärrä...\"\n\n\"Hyvä, Kaarlo, minä huomaan etten lausunut ajatustani oikein\nselvästi: minä arvelen, että onko hänen ajatuksensa, että sinä\nja rouva Behrens ajattelette, että minä ajattelen hyvää hänen\nrakkaudestansa Lovisaan, ja että te olette sen minulle sanoneet. Se\non minun ajatukseni, sano nyt mikä on sinun ajatukses\".\n\n\"Että sinä sen tiedät, tietää hän, ja että sinä ajattelet siitä\nhyvää, tietää hän myöskin; mutta mitä kuuluu se tähän?\"\n\n\"Hyvä, Kaarlo; pane mieleesi jokainen sana! Mutta minun on nyt\nmeneminen, minä olen täksi illaksi kutsunut David Bergerin\npasunaenkeleinensä ja reformiyhtiön kaikki miespuoliset jäsenet\nGrammelinille punssille, ja nyt on minun paneminen kesti toimeen.\nHyvästi siis, Kaarlo!\" ja hän meni, mutta tuli taas sisään: \"Kaarlo,\nsano rouva. Behrensille, etten tule illalliselle. Jos ilmottaisin\nhänelle jotakin punssista, antaisi hän vielä minulle muistutuksia;\nja älä hämmästy, Kaarlo, jos tänä yönä tulen myöhään kotia. Avain on\nminulla.\" Mutta hän tuli vieläkin takasin ja sanoi: \"Kaarlo, mitä\ntehtävissä on, on tehtävä.\"\n\n\"Sen minä uskon\", sanoi Hawermann, sillä hän luuli Bräsigin punssia\ntarkottavan, \"sinä toimitat kyllä asiasi hyvin.\"\n\nBräsig nyykäytti päätään, ikäänkuin vakuutukseksi, että Hawermann voi\ntäydellisesti häneen luottaa, ja meni...\n\nHawermann istui kamarissaan ja luki vielä kerran kirjeen läpitse,\nja ken voisi häntä moittia, että sen riveistä sarasti kaikenlaisia\nsuloisia toiveita hänelle vastaan? Se lempeä ystävyys, jota kirje\nhuokui, tuntui hänestä hyvältä, kuin kevätilma aamulla, ja tuo\nvilpitön pakina soi suloiselta hänen korvissansa kuin lintujen laulu\naamulla. Oliko toivo taas pettävä hänet? Aika oli sen osottava! Ah,\n_aika_ ja _toivo_! Ne seisovat vastatusten kuin yö ja päivä; monen\nihmisen, joka pitkän yön perästä taas uskaltaa sydämensä pohjasta\ntoivoa ja näkee onnen ensimäisen kajotuksen sarastavan pimeällä\ntaivaalla, tempaisee aika pois, ennen kuin päivä on korkeimmallaan!\n\n\n\n\nLuku 40.\n\nBräsigillä on mehiläispesä päässään ja hän panee veljeyspaalit\ntoimeen. Kurzilla on kurkkutautia, ja herra postimestari laulaa kuin\nkanarianlintu. Bräsig istuu postimestarin rouvan pyhimmässä kammiossa\nja kirjottaa kirjettä Parisiin. -- Pastorin rouva koettelee ottaa\ntulta tulitikuillansa, ja kun ei siitä mitään synny, ottaa Bräsig sen\ntehdäksensä. Rahnstädtin posti lähtee, kummallista kyllä, oikealla\najalla matkaansa, ja Bräsig selittää kaikille Rahnstädtiläisille\nolevansa aika parittelia ja valmistelee Hawermannia odottamaan\ntärkeitä uutisia, tehtyänsä ensin Kählertskan mustasukkaiseksi.\nMiksikä hän piti kiini pastorin rouvasta, ja miksikä pastorin rouva\nvihdoin pitää häntä milt'ei kristittynä ihmisenä.\n\n\nKun Bräsig seuraavana aamuna heräsi, ravisteli hän päätänsä molemmin\nkäsin ja sanoi: \"Kaarlo sinä voit kiittää onneas, ettei minun päätäni\nporota vielä hullummin kuin todellakin porottaa; sillä ken istuisi\nmuuten tänään asessorina? Jos minä olisin suostunut Grammelinin\nkirotun punssin sekotukseen, niin olisi -- tänään aamulla täydellinen\nmehiläispesä päässäni. Mutta minä valmistin punssin itse\".\n\n\"No, teillä oli kai hyvin hauskaa?\" kysyi Hawermann.\n\n\"Kyllä vaan! mitä nuorempiin osallisiin tulee, huvittelivat he\nitseänsä voimainsa perästä; mutta mitä minuun tulee, olin hyvin\nvarovainen. Minä istuin kaupungin musikantin David Bergerin\nkanssa; mutta arvaappa, Kaarlo, mitä se mies voi kestää! Se kuuluu\nkyllä hänen ammattiinsa; mutta yhä vaan lasi lasin perästä, ja\naina pohjaan! Viimein toki heltyi hän, halasi minua kaulasta ja\nvalitti minulle, kyynelet silmissä, että hänen ansionsa oli näinä\nlevottomina, aikoina niin huono, että minun ja Süssmannin, joka on\nKurzin puotimiehenä, tuli häntä sääli. Ja herra Süssmann ehdotteli\nseuralle, että emmekö tahtoisi mitä pikemmin panna David Bergerin\nhyväksi toimeen veljeyspaaleja, se tahtoo sanoa, valtiollisia\nhuveja, joihin kaikki säätyläiset, aateliset ja porvarit,\nritariskartanonomistajat ja arentimiehet vaimoineen lapsineen\nsaisivat kokoontua ja toinen toisensa kättä, puristaa ja yhdessä\ntanssia ja suudellakin toinen toistansa, jos niin haluttaisi. Ja\nehdotus hyväksyttiin ja sunnuntaista viikon perästä on paalit.\nJa herra Süssmann pani heti listan esille ja siihen piirsin minä\npaikalla sinun ja minun ja rouva Behrensin ja Lovisan nimet\".\n\n\"Bräsig, kuinka voit sinä luulla, että rouva Behrens ja Lovisa,\nminusta puhumattakaan, menisivät paaleihin!\"\n\n\"Se tulee heidän tehdä, sillä niiden tarkotus on hyvä\".\n\n\"Sinä et itsekään niihin mene, Sakari, sillä perjantaista viikon\nperästä on Miinan häät ja sunnuntaina niiden jälkeen ripilläkäynti,\nja mitä luulet että sisareni sanoisi, jos sinä jäisit tulematta ja\nsen sijasta mässäisit tyhmissä reformipaaleissa?\"\n\n\"Sitte tulee tietysti asia muutettavaksi ja sentähden nyt hyvästi,\nKaarlo, minä menen heti Süssmannin luoksi asiasta puhumaan, ja sitte\non minun meneminen raatihuoneesen -- istumaan, neljä groschenia\ntunnilta\".\n\nHän meni suoraa päätä Kurzin puotiin, mutta herra Süssmann ei ollut\nkotona, Kurz itse hyöri puodissa, veteli laatikoita auki, kurkisteli\nniihin ja sysäsi ne taas kiini.\n\n\"Hyvää huomenta, Kurz, missä on teidän nuori herranne?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään nuorta herraa; minä itse olen herra\".\n\n\"Kurz, punnitkaa sananne, me elämme kansanvaltaisessa aikakaudessa.\"\n\n\"Mitä vietävän punnitsemista! Täälläkö? Minä viisi välitän koko\nkansanvallastanne, jos ei puotipalveliani aamusin pääse ylös\nvuoteelta, vaan koko yökaudet vaan juo mässää punssia; ja vanhain\nihmisten pitäisi hävetä...\"\n\n\"Vaiti, Kurz! Te aiotte kai taas pitkittää, viime sunnuntaisia\nhienoja lauseparsianne; mutta minun asemani oikeudessa ei enää\nsuvaitse semmoista. Ja nyt hyvästi, Kurz! Minun tulee kuitenkin\nteitä sääli, teihin on tarttunut kurkkutauti, teidän pitäisi\nmennä vuoteelle, tauti piilii jo luissanne ja jos tunnustelette\nleukapielienne alustaa, niin huomaatte että paise jo on hyvällä\nalulla. Mutta nyt hyvästi, Kurz\".\n\nHän meni; mutta Kurz riehui puodissaan ja sadatteli koko mailmaa,\nkunnes hänen rouvansa sai hänet viedyksi vuoteelle, juuri samassa\nkuin puotimies kämpi ylös, ja niin joutui Kurz tällä erällä arestiin.\n\nTämän pienen hämmingin perästä meni Bräsig raatihuoneesen ja\nansaitsi tänä päivänä ilman enempää vaivaa ja kaikessa rauhassa\nviisi kertaa neljä groschenia, sillä istunto kesti viisi tuntia,\nja kun hän tuli kotia, oli jo ruoalta päästy, ja kun häntä varten\npöytä uudestaan katettiin ja pastorin rouva rupesi pistelemään häntä\nepäsäännöllisestä elintavasta, kuinka tullaan kotia yöllä kello\nkahdelta ja päivälliselle kello kahdelta, istui pehtori Bräsig\nleveänä pöydän takana ja myhäili niin tyytyväisen näköisenä, kuin\ntahtoisi hän sanoa: niin, jospa sinä tietäisit, mitä vaikeita toimia\nminulla on tehtävänä ja millä sukkelalla tavalla minä ne perille\nsaatan, niin sinä minua silittelisit ja taputtelisit ja suutelisit\nminua, jota et vielä milloinkaan ennen ole tehnyt; ja kun hän nousi\npöydästä, lausui hän juhlallisesti: \"Rouva Behrens, kaikki tulee\nvielä päivän valoon, niinkuin herra pormestari sanoo\", ja vilkutti\nsilmää Hawermannille: \"_Bonus!_ niinkuin presidentti Rein sanoo;\"\nja lähestyi Lovisaa ja tarttui häneen uumilta ja suuteli häntä ja\nsanoi: \"Lovisa kulta, anna minulle hienoin arkki paperia, mitä löytää\nvoit, sillä minä aion sälyttää siihen jotakin, joka ei saa matkalla\nhieraantua, sillä se on lähetettävä kauvas\".\n\nJa kun hän meni ulos ovesta, paperiarkki kädessä, kääntyi hän taas\ntakasin ja sanoi: \"Kaarlo, niinkuin sanonut olen, mitä tehtävissä on,\non tehtävä\". Ja hän palasi vielä kerran ja sanoi: \"Rouva Behrens,\ntänään illalla tulen illalliselle\".\n\nHän meni postihuoneesen. Postimestari oli kotona, hän oli\naina kotona, 150 taalerin palkasta vuodessa oli hän antanut\nvangita itsensä elinajaksi, ei mihinkään vankikoppiin, ei, vaan\nlinnunhäkkiin, jota hän kutsui konttooriksensa, ja väliaikoinakin,\njolloin hänellä ei ollut mitään postiasioita hommattavana, istui hän\nhäkissään ja vihelteli ja lauleli kuin kaunihin kanarianlintu. Tässä\nsuloisessa toimessa hän juuri oli, kun Bräsig tuli hänen luoksensa.\n\n\"Hyvää päivää, herra postimestari. Te olette kunnon mies, sentähden\nuskallan minä teihin luottaa hyvin arkaluontoisessa asiassa.\nAsian oikeata laitaa ei teidän tietysti ole tarvis tietää, se\npysyy salaisuutena, ja se, mitä minä teille sanon, on myös pysyvä\nsalaisuutena. Minä aion nimittäin kirjottaa Parisiin\".\n\n\"Parisiin? Riivaako teitä paholainen! Mitä on _teillä_ Parisiin\nkirjottamista?\"\n\n\"Parisiin\", sanoi Bräsig ja oikaisi itsensä suovaksi.\n\n\"Hitto kans!\" sanoi postimestari, \"toinen pehtori saa kirjeitä\nParisista ja toinen aikoo niitä sinne lähettää. No, katsotaanpa, mitä\nsemmoinen maksaa\". -- Hän selaili nyt kirjojansa ja lausui vihdoin:\n\"sen hintaa ei ole näissä kirjoissa ollenkaan mainittu\".\n\n\"Mutta jos umpimähkään sitä arvostelen: alla kuudentoista groschenin\nen voi sitä tehdä\".\n\n\"Ei haita mitään; minä olen aamupuolella jo ansainnut kaksikymmentä\ngroschenia oikeuden istunnossa\".\n\n\"Kenelle sen lähetätte?\"\n\n\"Nuorelle herralle Frans von Rambowille\".\n\n\"Tiedättekö, missä hän asuu?\"\n\n\"No, Parisissa tietysti\".\n\n\"Niin, mutta Parisin kaupunki on suuri. Kadun, pitää teidän tietää ja\ntalon numeron\".\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti Bräsig, \"niin monta mutkaa! Niitä en minä\ntiedä\".\n\n\"Kysykää toki Hawermannilta\".\n\n\"Siinäpä se juuri on, hän ei saa siitä mitään tietää\".\n\n\"No, sitten en tiedä minä mitään muuta neuvoa, te kirjotatte kirjeen,\nja meidän on lähettäminen se Meklenpurin lähettiläälle, tohtori\nÖrtlingille, hän kyllä siitä selvon ottaa\".\n\n\"Sen hän tekee\", sanoi Bräsig, \"sillä asia on hyvin tärkeä ja sitä\nvarten saakin hän palkkansa. Mutta mitä minun piti sanoa? -- Niin,\nsuvaitsetteko että minä kirjotan sen kirjeen teidän luonanne, sillä\nHawermannille pitää sen pysyä salaisuutena?\"\n\n\"Kyllä vaan\", sanoi postimestari, \"tulkaa vaan sukkelaan tänne\nsisään, ettei vaimoni teitä näe, sillä vaikka tämän oikeastaan\npitäisi olla odotushuone, ei hän kuitenkaan suvaitse, että muut\nkuin kreivit tänne pääsevät. Ette saa pahaksua, että lukitsen oven\nperästänne\".\n\nSitä ei Bräsig pahaksensa pannut, ja niin istui hän nyt siellä kello\nkolmesta iltapuolella hämyyn saakka ja kirjotti kirjettänsä; ulkona\noven takana vihelteli ja lauleli postimestari häkissään. Bräsig\nkirjotti kirjottamistaan; postimestarinna sälisteli ovea päästäksensä\npyhimpään paikkaansa ja piti pahaa melua, mutta postimestarilla\noli avain taskussaan ja hän lauleli vihelteli yhä edelleen; Bräsig\nkirjotti kirjottamistaan. Vihdoinkin sai hän kirjeen valmiiksi,\nhän luki sen vielä kerran läpitse, ja voimmehan mekin luoda siihen\nsilmäyksen. Se kuului näin:\n\n    Korkeasukuinen herra von Rambow!\n\n    Täällä on tapahtunut merkillinen seikka, kauppias Kurz on\n    vedättänyt lantansa leipuri Wredowin pellolle, saman Wredowin,\n    jonka kanssa Kurz riitelee kaupungin sonnista. Siitä lannasta\n    on Hawermann löytänyt kappaleen mustaa vakstuukia varustettuna\n    Rambowin vaakunalla, ja on tämä löytö ollut Hawermannille\n    suureesi lohdutukseksi, mitä epäluulonalaisuuteen kultarahain\n    varkaudesta vuodelta 45 tulee, sillä itse pormestarikin sanoo\n    tämän olevan todistuskappaleen. Herra pormestari on tehnyt minun\n    oikeuden asessoriksi; siitä on pieni palkkio, mutta minulle\n    se toimi tulee sangen raskaaksi, sillä minä olen maamiehenä\n    tottunut liikkumiseen ja leinin tähden on liikunto minulle\n    välttämätön; vaivaa ei tosin siinä virassa paljon ole, mutta unta\n    sitä enemmän, sillä se tulee silmiin aina noiden pitkällöisten\n    istuntoin aikana. Uutta se etu tästä virasta on, että minä sen\n    kautta tiedän varsin tarkkaan, mitä Hawermann ei ollenkaan\n    tiedä, sillä pormestari on kieltänyt minun sitä ilmottamasta.\n    Mutta koska Te olette Parisissa ettekä Rahnstädtissä, voin minä\n    ystävänä vapaasti puhua Teidän kanssanne asiasta, ja asian laita\n    on tämä: leipuri valhetteli, ettei hän enää pidä mitään yhteyttä\n    erotetun vaimonsa kanssa, ja herra pormestari sanoo tämän taas\n    olevan todistuskappaleen. Meillä on ylimalkaan jo niin paljo\n    todistuskappaleita, että oikein päätä pyöryttää. Mutta tärkein\n    todistuskappale on Kählertska. Kählertska tahtoo nimittäin\n    kaikin mokomin mennä kankurin kanssa naimisiin, mutta kankuri\n    ei hänestä huoli, sillä kankurin erotettu vaimo tahtoo itse\n    saada takasin miehensä. Tämä on Kählertskassa herättänyt, niin\n    sanoakseni mustasukkaisuuden, ja sentähden on hän antanut ilmi\n    yhä uusia todistuksia, joiden herra pormestari sanoo olevan hyvin\n    päteviä, Mutta herra pormestari sanoo, että tässä pitää olla\n    hyvin varovainen, sillä nainen on täynnä sappea ja voi valhetella\n    pahanilkisyydessään. Mutta hänen valheensa ovat näyttäneet olevan\n    tosia, sillä hän on sanonut täyden: totuuden, ilmottaessaan\n    kankurilla yhä nähneensä tanskalaisia kultarahoja, niinkuin\n    teurastaja, Krügerkin kahdessa tapauksessa on todistanut; kun\n    kankuri nimittäin tänä aamuna seisoi oikeuden edessä ja syötteli\n    meitä uusilla valheilla ja uusilla todistuskappaleilla, pitivät\n    polisimiehet, Höppnerin johtamina, huonesyyniä kankurin luona\n    ja löysivät sieltä yhdeksän tanskalaista kultarahaa eräästä\n    kaapista. Tätäkin hän koetti vielä valheeksi väittää, mutta\n    se ei onnistunut. Kankurin erotettu vaimo, joka on itse,\n    pääpentele, pistettiin tänä aamuna vankeuteen, koska hänen\n    huonettansa syynättäissä hänen luotansa löydettiin nuuskatuosa,\n    joka on ollut täkäläisen pastori vainajan oma ja jota pastorin\n    jälkeenjäänyt perhe on säilyttänyt pyhänä muistona eräässä\n    lasilippaassa, ja tästä ilkeästä teosta istuu akka nyt kiini.\n    Kählertska on myös kiini; mutta vastaiseksi vaan sentähden,\n    että hän pahanilkisyydessään on loukannut koko oikeutta, herra\n    pormestaria ja vieläpä minuakin asessorina. He valhettelevat\n    kaikki umeet ja pimeet, mutta mitä apua heillä siitä? Herra\n    pormestari sanoo, että hän on vakuutettu siitä, että he ovat sen\n    tehneet, ja ilmi on sen tuleminen, ilmi on sen tuleminen. Mikä\n    ilo olisi se ystävälleni Kaarlo Hawermannille, jos hän vanhoilla\n    päivillään seisoisi täydellisenä viattomuuden enkelinä mailman\n    edessä ja kävelisi taas ihmisten seurassa harmaapäisenä valkeassa\n    viattomuuden puvussa. Heidän pitäisi hävetä silmänsä täyteen,\n    että ovat hänelle tämän tehneet, minä tarkotan -- luvalla sanoen\n    -- Pomukkelskoppia ja Pümpelhagenin herraa, jotka nyt myöskin\n    ovat riitaantuneet, sillä Sameli on haastanut Pümpelhagenin\n    herran oikeuteen, mutta se ei minua likemmin liikuta, sillä\n    minä olen reformiyhtiössä sanonut Pomukkelskopille ajatukseni\n    ja teidän orpananne on minua loukannut. Hänelle ei käy suinkaan\n    hyvin, sillä Mooses on sanonut ylös rahansa Juhannukseksi, jonka\n    tähden hän on pahassa pulassa, koska hänellä ei ole rahoja\n    eikä viljaakaan, ja mistä on hän elävä? Mies ei olekkaan enää\n    oikein tajullansa. Tästä kirjeestä ette saa mitään hiiskahtaa\n    Hawermannille, sillä tämä on salaisuus. Mutta minä ajattelin,\n    että teitä miellyttäisi saada tietää, kutka varsinaiset syylliset\n    ovat ja että Kaarlo Hawermann -- Jumalan kiitos! -- ei ole\n    niiden joukossa. Nämä viimeiset tapaukset ovat hänen mieltänsä\n    hyvin virkistäneet ja hän potkasee jo taaksepäin kuin varsa,\n    jonka selästä satula on riisuttu. Tätä pidän minä ilahuttavana\n    merkkinä vastaisuuteen katsoen. Uutta näiltä seuduilta voin\n    Teille vaan ilmottaa, että ensi perjantaina Miina ja Rudolf\n    viettävät häitänsä. Rouva Nüssler, jota vielä kai muistelette\n    kauniina nuorena vaimona, voi varsin hyvin, mutta on tullut\n    vähän täysinäisemmäksi; myöskin Jokkum jaksaa hyvin ja kasvattaa\n    uutta kruununperillistä, ruvetaksensa pian itse takataataksi.\n    Teidän entinen virkakumppaninne, Triddelfitz, on nyt kaikki\n    kaikkena Pümpelhagenissa; Hawermann sanoo hänestä vielä jotakin\n    tulevan; mutta minä sanon, että hän on vintiö ja hätyyttää\n    ihmisiä ampuma-aseilla, sen tähden onkin hän julistanut minun\n    ja rouva Nüsslerin täydelliseen pannaan. -- Reformiyhtiö on\n    myöskin tätä nykyä Rahnstädtissä; nuori pastori Gottlieb saarnaa\n    sitä vastaan, mutta pastorin nuori rouva Liina on kyllä pitävä\n    hänet kurissa. Rehtori Baldrian on vetänyt reformiyhtiöön\n    ompelumamselit ja erään muukalaisen, jonka nimi on Platow eli\n    Patow tai Petow eli jotakin semmoista; mutta Kurz on useat kerrat\n    viskattu ulos; hänen neljällä hevosellansa on kurkkutautia; hänen\n    vanhasta tammastansa tauti alkoi ja häneen itseensä on se kai\n    loppuva, sillä hänellä on jo kuhmu kurkussaan. -- Vanha pastorin\n    rouva Behrens on vielä yhä meidän arvoisa emäntämme, myöskin\n    mitä ruokaan ja juomaan tulee, sillä Hawermannilla ja minulla\n    on hänen luonansa lepo- ja asuntopaikka; ynnä jokapäiväinen\n    ravintomme; hän lähettäisi Teille yhtä hartaasti kuin Hawermann\n    terveisiä, mutta hän ei voi sitä tehdä, sillä hän ei tiedä\n    mitään tästä kirjeestä. Mutta usein me Teistä haastelemme, Te\n    seisotte aina elävänä kuvana vielä meidän silmäimme edessä.\n    Enempää en tällä erällä tiedä kertoa -- niin, johtuupa toki\n    mieleeni -- Pomukkelskopp on ruvennut reformiyhtiön jäseneksi;\n    rakennusmestari Schulz on kelpo mies, hän autti minua. Kristian\n    Däselin on Teidän orpananne ajanut pois, ja Regel on yhä vielä\n    teillä tietämättömillä; mutta Lovisa Hawermann voi -- Jumalan\n    kiitos! -- varsin hyvin.\n\n    Toivossa ettei tämä nöyrä kirjotukseni Teille ole haitaksi tai\n    häiriöksi, saan suurimmalla kunnioituksella sulkeudun teidän\n    suosioonne ja tervehdän Teitä oikein sydämestäni vanhana ystävänä!\n\n    Rahnstädt, Maaliskuun 13 p. 1848.\n\n    Teidän korkean Armonne kaikkein nöyrin\n\n                                      _Sakarias Bräsig_, entinen\n                                      pehtori ja nykyinen asessori.\n\n    _Jälkikirjotus_.\n\n    Yhdestä toiseen! Tätä kirjettä kirjotan postimestarin rouvan\n    kaikkein pyhimmässä suojassa, sillä postimestari on minua\n    nimenomaan sitä varten sinne sulkenut ja hän on vannonut minulle\n    pysyvänsä asiasta vaiti. Tämä kaikki tapahtuu salaisuuden\n    vuoksi, sillä Hawermann ja pastorin rouva ja Lovisa eivät\n    tiedä tästä mitään; mutta Lovisa on antanut minulle tämän\n    postipaperin, se tulee häneltä, ja luullakseni on tämä oleva\n    Teille suureksi iloksi, kun muistelen nimittäin omia nuoruuteni\n    aikoja, jolloin minulla yhtä aikaa oli kolme morsianta. Mutta\n    Lovisa onkin kaikessa rakkaudessaan ja surumielisyydessään\n    vanhan isänsä hellin holhooja ja muille ihmisille koko\n    sukupuolensa kallis helmi. -- Jos saan Teiltä vastauksen, ettei\n    Teillä ole mitään sitä vastaan, kirjotan vielä useammin niistä\n    vankeuteen pistetyistä ilkiöistä. Jos sunnuntaista viikon\n    perästä taas olette näillä seuduilla, niin kutsun Teitä meidän\n    veljeyspaaleihimme; kaikki ompelumamselit on myös kutsuttu.\n\n                                                   _Sama_.\n\nLopetettuansa tämän raskaan työnsä, koputti hän ovelle, ja kun\npostimestari aukaisi oven ja päästi hänen ulos, seisoi hän, hiki\notsassa.\n\n\"Herranen aika\", huudahti postimestari, \"miltä te näytätte! Eikö\nniin? Tottumaton työ tuottaa känsiä käsiin\". -- Samassa otti hän\nkirjeen Bräsigin kädestä ja pani sen kuverttiin ja kirjotti osotteen:\nherra von Rambow, ja pani sen vielä toiseen kuverttiin, jonka päälle\nhän kirjotti: Meklenpurin lähettiläskunnalle Parisissa, Bräsig maksoi\nkuusitoista groschenia edeltäpäin ja kirje voi nyt Jumalan nimessä\nlähteä matkaan, sillä postimies, joka sen oli ottava mukaansa,\nodotti postihuoneen edessä. Ja postimestari lauleli häkissään:\n\"Leipzigin ylioppilas kirjotti äsken kotians: äiti armas, sanokaa,\nsaako tyttö rakastaa?\" ja kun Bräsig astui ulos ovesta, lauloi hän:\n\"Custine pikajuoksian Parisiin laittaa sanomaan: Nyt Preussin ja\nSaksin sotilaat Mainzia alkaa pommittaa, ja jos ei apu tule vaan, mä\nkaupungista luopua saan\".\n\n\"Luopukaa mistä tahanne; mutta pitäkää suunne kiini, niinkuin\nlupasitte\", sanoi meidän vanha ystävämme ja meni kotia, sillä\nihanalla tunteella, että hän ei ainoastaan ollut saanut toimeen hyvää\ntyötä, vaan oli niin hienolla tavalla tässä vaikeassa tehtävässä\nnoin sattumalta saanut pistetyksi kirjeesen Lovisan nimen, niin\nettä sillä täytyi olla perhanan hieno kärsä, joka tässä voi mitään\nepäluulonalaista keksiä.\n\nKellä nyt on semmoinen autuas tunne povessaan, että on aikaan saanut\nnäin hyviä ja nerokkaita töitä ja siitä hieman tahtoo nauttia kuin\nlämpimän uunin läheisyydestä talvella, häneen sattuvat nuhteet ja\nherjaussanat sitä kipeämmin; ja näin kävi Bräsigin, kun hän astui\nhuoneesen, jossa pastorin rouva istui pikku asessorin kanssa --\nLovisa ei ollut lässä. Pastorin rouva sytytti juuri lamppua, mutta\ntulitikut eivät tahtoneet ottaa valkeata, ensiksi siitä syystä että\nKurzin tulitikut eivät ylimalkaan tahtoneet syttyä, ja toiseksi siitä\nsyystä että pastorin rouvalla -- kenties säästäväisyyden tähden --\noli tapana pistää laatikkoon takasin käytetyt ja turhaan koetellut\ntikut, jotenka tapahtui että semmoinen tulitikku lyhyen elämänsä\naikana tuli vähintänsäkin kaksikymmentä kertaa koetelluksi; tämä\nsaattoi tikusta olla kyllä hauskaa, mutta muille ihmisille oli se\nhyvin harmillista.\n\n\"No, siinäpä te olette!\" huudahti rouva Behrens harmissaan ja\nkoetti uutta tikkua. \"Vihdoinkin tulette kotia!\" toinen tikku. \"Te\nluikertelette päiväkaudet kaupungissa\", taas uusi tikku; \"mutta te\nkäytte kai silmät kiini\" -- kaksi tikkua yht'aikaan -- \"ja korvat\nummessa!\" -- taas uusi tikku. -- \"Te tiedätte muuten kaikki\" -- yksi\ntikku -- \"ja jos niiksi tulee, niin ette tiedä mitään\" -- kolme\ntikkua yhtä haavaa.\n\nBräsig oli rouva Behrensiä kohtaan aina hyvin nöyrä ja kohtelias, hän\notti sentähden laatikon hänen kädestänsä ja sanoi: \"Sallikaapa minun\nkoettaa!\" yksi tikku. -- \"Mitä te tällä pakinalla tarkotatte?\" --\ntoinen tikku. -- \"Olenko minä teitä jollakin tavoin loukannut?\" --\nkolmas tikku. -- \"Kurz voi kuurata kurkkuansa tikuillansa!\" -- kaksi\ntikkua. -- \"Minkä hänessä pitäisi syttyä, se ei syty, ja minkä ei\npitäisi syttyä, se syttyy\", -- kolme tikkua. -- \"Näillä riivatuilla\non kai myöskin kurkkutautia!\" ja niin paiskasi hän koko laatikon\npöydälle ja veti omat tuluksensa ulos taskustansa ja iski tulta.\n\n\"Bräsig\", sanoi rouva Behrens ja kokoili huolellisesti käytetyt\ntikut takasin laatikkoon, \"minä olen hyvin vihainen teille. Minä en\nole utelias; mutta kun jotakin tapahtuu, mikä koskee Hawermannia ja\nLovisaa, niin on minulla kai lähin oikeus saada siitä tieto. Miksikä\ntäytyy pikku Annan kertoa minulle, minkä te jo aikaa olisitte voineet\nminulle ilmottaa, sillä te olette sen tietäneet, minä näen sen teidän\nsilmistänne, te olette sen tietäneet\".\n\n\"Mitä sitte?\" kysäisi Bräsig ja oli olevinansa oikein tyhmä; mutta\npastorin rouva oli kovin suuttunut, sillä hän piti itseänsä pahasti\npetettynä ja sanoi:\n\n\"Aiotteko vielä tehdä itsenne viattomaksi? Minä tiedän varmaan, että\nte tiedätte kaikki, ettekä kuitenkaan sano minulle mitään?\" ja nyt\nrupesi hän ammentamaan uutisia vanhukselta ja pikku asessori ahdisti\nmyös häntä pahasti; yhä hienommaksi ja hienommaksi punoivat nuo\nmolemmat naiset paulojansa ja tyhjensivät niillä Bräsigin kaikesta,\nmitä hänellä oli sydämellä, sillä vaikeneminen ei ollut oikeastaan\nBräsigin asia, ja kun hän vihdoinkin epätoivossaan huusi: \"Niin, nyt\nen tiedä enää mitään\", silloin asettui pieni pyöreä pastorin rouva\nhänen eteensä ja sanoi: \"Bräsig, minä tunnen teidän, minä näen sen\nteidän kasvoistanne, että te vielä tiedätte jotakin. Puhukaa suunne\npuhtaaksi! Mitä te vielä tiedätte?\"\n\n\"Rouva kulta, se on yksityinen asia\".\n\n\"Se on yhdentekevä: ilmi pitää sen tulla!\"\n\nJa Bräsig kierteli tuolillaan sinne tänne ja katseli oikealle, ja\nvasemmalle puolelleen; mutta siinä ei auttanut, hänen oli puhuminen\nja hän lausui vihdoin: \"Minä olen kirjottanut Frans von Rambowille\nParisiin; mutta Kaarlo ei saa siitä tietää saada\".\n\n\"_Parisiin_!\" huudahti rouva Behrens ja pisti kätensä kupeisinsa,\n\"_nuorelle herralle von Rambowille!_ Mitä on teillä hänelle\nkirjottamista? Te olette kirjottaneet jotakin Lovisasta, minä näen\nsen teidän silmistänne! Niin, te olette jotakin kirjottaneen ja mitä\nminä tuskin olisin uskaltanut ajatella, sen olette te tehneet!\" ja\nhän juoksi kellonnuoraan ja soitti voimainsa perästä: \"Wiikka, juokse\npostiini postimestarin on heti antaminen pois se kirje, jonka pehtori\nBräsig on kirjottanut parisiin\".\n\nTarattarattaraa! puhalsi postimies ja vei Bräsigin kirjeen\ntorventoitotuksella juuri samassa pastorin rouvan nenän ohitse,\nsuoraa päätä Parisiin, ja pastorin rouva vaipui vihan vimmassa\nsohvankulmaan, ajoi Wiikan takasin kyökkiin ja -- valitettavasti\non meidän tunnustaminen -- hänessä heräsi melkeinpä pieni napina\nJumalaa vastaan, että hän juuri tänään kenties ensimäisen kerran --\nsalli Rahnstädtin postia lähteä oikealla ajalla, viemään Parisiin\nBräsigin tyhmyyksiä. Bräsig vakuutti kivenkovaan toimittaneensa asiat\nmitä hienoimmalla tavalla, kirjeessä ei ollut havaittavana mitään\nepäluulonalaista.\n\n\"Oletteko lähettäneet terveisiä Lovisalta?\" kysyi pastorin rouva.\n\n\"En\", vastasi Bräsig, \"minä kirjotin, että hän jaksaa varsin hyvin\".\n\n\"Oletteko kirjottaneet mitään muuta hänestä?\"\n\n\"Minä kirjotin vaan, että postipaperi on Lovisan ja että hän on koko\nsukupuolensa helmi\".\n\n\"Se hän on\", toisti pastorin rouva.\n\n\"Ja sitte lopetin kirjeen kutsumalla ystävällisesti nuorta herraa\nmeidän veljeyspaalihimme\".\n\n\"Se oli tyhmä teko\", huudahti pastorin rouva, \"siitä voipi hän\nluulla, että on tarkotus saada hän ja Lovisa taas yhteen\".\n\n\"Rouvaseni\", sanoi Bräsig ja oijensi itsensä suoraksi rouva\nBehrensin edessä, \"teidän sanoillenne kaikkea kunnioitusta! Mutta\noliko se tyhmä ja kehno teko, että koetin taas saattaa yhteen kaksi\nihmistä, jotka muiden ihmisten pahuus ja ilkeys on erottanut toinen\ntoisistansa? Tässä tarkotuksessa kirjotin minä kirjeen. Hawermann ei\nvoinut sitä tehdä; ja miksikä? Siksi että hän on isä, se ei olisi\nhänelle sopinut. Te ette voineet sitä tehdä, ja miksikä? Sentähden\nettä teille täällä Rahnstädtissä tämän asian tähden jo ennen on\nannettu kaikenlaisia hävyttömiä nimityksiä. Minulle sitä vastaan on\nihan yhdentekevä, jos he haukkuvatkin minua vanhaksi välittäjäksi;\nsemmoisesta minä viisi piittaan; minä tahdon laittaa Parisiin\nsanomia, ja jos Parisissa pidetään minua kunniallisena miehenä ja\nKaarlo Hawermannin ja Lovisan lujana ystävänä, niin on minusta\nyhdentekevä, vaikka koko Rahnstädt haukkuisikin minua vanhaksi\nparitteliaksi\".\n\n\"Niin, hyvä rouva, niin!\" huudahti pikku asessori ja halasi pastorin\nrouvaa kaulasta, \"herra pehtori on oikeassa. Mitä on Rahnstädtin\njuoruilla väliä? Mitä on väliä mailman tyhmillä tuomioilla, kun kaksi\nihmistä on onnellisiksi saatettava? Fransin pitää tulla ja Lovisa on\ntuleva onnelliseksi;\" ja samassa juoksi hän iloissaan Bräsigin luo\nja tarttui häneen uumilta ja antoi hänelle suudelman. -- \"Te olette\nvanha, kelpo pehtori Bräsig!\"\n\nJa Bräsig antoi hänelle suudelman takasin ja sanoi: \"Ai, te pieni\nsievä klaverinsoittaja, te pikku kiurunen, te! Kyllä kai tekin\ntahtoisitte semmoisessa tilassa koettaa onneanne! Mutta malttakaapa!\nÄlkäämme vielä huutako hoi, vielä on asia tietämättömissä, vielä\neivät lurjukset ole mitään tunnustaneet, ja sen verran kuin\nminä Hawermannia tunnen, on hänen ensin oleminen ihan puhdas\nsyytöksestä, ennen kuin hän mihinkään suostuu, ja sentähden en ole\nmitään hiiskunut hänelle asiasta, ettei Lovisa ja hän joutuisi\nlevottomuuteen. Ja onnipa on, että Kurzilla on kurkkutauti, sillä\nmuuten olisi hän jo aikaa sen koko mailmalle huudellut\".\n\n\"Bräsig\", sanoi pastorin rouva, \"kun asiaa lähemmin ajattelen, niin\nluulen, että olette tehneet oikein\".\n\n\"Todellakin, rouvaseni? Ja teitä harmitti vaan, ettette itse ensiksi\nolleet kirjottaneet. Mutta sen sijasta saatte te kunnian kirjottaa\nnuorelle herralle, niin pian kuin kaikki on selvillä\".\n\nKolmen päivän perästä tämän keskustelun jälkeen tuli Bräsig kotia\nja kohtasi etehisessä pastorin pienen rouvan, jonka oikea käsi\noli sidottu, sillä hän oli loukannut sen, kompastuissaan kellarin\nportailla.\n\n\"Rouva Behrens\", sanoi hän hyvin vakaisesti ja pontevasti, \"minä\ntulen heti taas ilmottamaan teille jotakin\", ja niin puhein astui hän\nportaita myöden ylös Hawermannin luo.\n\nHän ei lausunut \"hyvää päivää\" eikä mitään muutakaan tultuansa\nHawermannin huoneesen, vaan kävi hyvin juhlallisen näköisenä suoraa\npäätä läpi tuvan makaushuoneesen. Siellä kaasi hän lasin täyteen\nkylmää vettä ja lähestyi lasi kädessä Hawermannia: \"Kas tässä,\nKaarlo, juo!\"\n\n\"Mitä? Miksikä pitää minun juoda?\"\n\n\"Sentähden että se on sinulle hyväksi. Mikä sinulle jälistäpäin on\ntarpeesen, ei voi sinua edeltäpäin vahingoittaa\".\n\n\"Bräsig, mikä sinun on?\" huudahti Hawermann ja sysäsi lasin syrjään;\nmutta hän huomasi, että jotakin erinomaista hän nyt oli saava kuulla.\n\n\"No, Kaarlo, jos et tahdo, niin ole tahtomatta; mutta pysy nyt\nlujana, minä varotan sinua, pysy lujana\", ja alkoi kävellä edes\ntakasin lattialla ja Hawermann katseli ihan kalpeana hänen kulkuansa,\nhän huomasi Bräsigin valmistuksista, että tämä silmänräpäys oli\nratkaiseva hänen kohtalonsa.\n\n\"Kaarlo\", kysyi Bräsig ja asettui hänen eteensä, \"oletko nyt luja?\"\n\nSitä oli Hawermann todellakin, hän nousi seisaalle ja sanoi: \"Bräsig,\nsano, mitä sinulla on sanomista; mitä niin kauvan olen kantanut, voin\nkantaa vielä kauvemmankin\".\n\n\"Se ei ole tarkotus\", sanoi Bräsig, \"asia on selvillä; lurjukset ovat\ntunnustaneet ja meillä on rahat, jos ei juuri kaikki, niin kumminkin\nsuurin osa\".\n\nTodellakin oli vanhus valmistaunut kuulemaan jotakin, kuulemaan\nkuinka sen uuden päivän sarastus, jonka toivo oli kohottanut hänen\ntaivaallensa, taas oli sammuva; mutta kun nyt visseys, että uusi\npäivä todellakin oli noussut, kirkkaana kuin aurinko loisti hänen\nsilmiinsä, silloin häikäsi se hänen näköänsä ja tuhansittain\naurinkoita pyöri hänen ympärillänsä: \"Bräsig! Bräsig! Minun\nkunniallinen nimeni! Minun Lovisani onni!\" ja hän vaipui tuolille\ntakasin ja Bräsig kurotti hänelle vettä, ja vanhus joi ja tointui ja\nhalasi Bräsigiä, joka seisoi hänen edessänsä, polvista: \"Sakarias,\nsinä et ole minulle milloinkaan valhetellut!\"\n\n\"En, Kaarlo, se on selvä totuus ja on kirjotettu pöytäkirjaan, ja\nne lurjukset joutuvat Dreibergeniin [20], niinkuin herra pormestari\nsanoo, mutta ensiksi viedään he rikosasiainoikeuden eteen Bützowiin\".\n\n\"Bräsig\", sanoi Hawermann ja nousi pystyyn ja käveli edes takasin\nmakauskamarissa, \"jätä minut yksin, äläkä sano mitään Lovisalle! --\nEi, sano hänelle, että hän tulee tänne!\"\n\n\"Kyllä vaan, Kaarlo\", sanoi Bräsig ja asettui akkunan ääreen ja\nkatseli ilmaan ja pyyhkeili pois silmistään kirkkaita kyyneleitä,\nja kun hän lähti ulos ovesta, näki hän ystävänsä Kaarlon rukoilevan\npolvillaan makaushuoneessa.\n\nLovisa meni isänsä luo; Bräsig ei hänelle mitään muuta sanonut.\n\nMutta pastorin rouvan luona ei vallinnut sama hiljaisuus.\n\n\"Herranen aika\", sanoi tuo pieni rouva, \"Lovisa meni pois, Hawermann\nei tule, ja tekin, Bräsig, ette tule oikealla ajalla, ruoka jähtyy\nja meillä on kuitenkin niin koreita kaloja. Mitä te aioitte minulle\nsanoa, Bräsig?\"\n\n\"Oo, en juuri mitään\", sanoi pehtori Bräsig ja näytti semmoiselta,\nkuin olisi hän oppinut lurjuksilta kaikenlaisia konnankoukkuja ja\ntahtoisi hän nyt käyttää niitä pastorin rouvaa vastaan, sentähden,\nettä pastorin rouva oli läksyttänyt häntä kirjeen tähden. \"Minä en\ntiedä juuri muuta kuin että Hawermann ja Lovisa eivät tule ruoalle.\nMutta voimmehan syödä, kahdenkeskenkin \".\n\n\"Aa, Bräsig, miksikä eivät he tule?\"\n\n\"No, esiliinan tähden!\"\n\n\"Esiliinan tähden?\"\n\n\"Niin, kun esiliina oli märkä\".\n\n\"Kenenkä esiliina oli märkä?\"\n\n\"No, Kählertskan. Mutta käydäänpä käsiksi ruokaan, rouva kulta, kalat\njähtyvät muuten\".\n\n\"Ei einettäkään!\" huudahti pastorin rouva ja laski pari talrikkia\nkalojen päälle ja niiden yli vielä salvetin ja kaikkein\npäällimmäiseksi omat pyöreät kätösensä ja katseli Bräsigiä pyöreillä\nsilmillään niin tuimasti, ettei Bräsig enää voinut pidättää itseänsä,\nvaan tokaisi suustansa: \"Asia on selvillä, rouva kulta, ja lurjukset\novat tunnustaneet ja suurin osa rahoja on meillä myös\".\n\n\"Ja tämän sanotte minulle vasta nyt!\" huudahti pieni rouva ja\npyörähti ympäri pöydän ja aikoi liepsahuttaa ulos ovesta ylös\nHawermannin luo. Mutta sitä ei Bräsig suvainnut, ja luvaten kertoa\nhänelle kaikki juurtajaksain, sai Bräsig hänet istumaan viereensä\nsohvalle.\n\n\"Rouva Behrens\", sanoi Bräsig, \"kaikkein pätevin todistus on tullut\nilmi Kählertskan kautta, se tahtoo sanoa, ei juuri hänen itsensä\nkautta, vaan hänen ilkeän mustasukkaisuutensa kautta, joka naisväessä\non perhanan häijy omaisuus ja tuottaa mitä kurjimpia seurauksia.\nTeitä en minä tällä tarkota, minä puhun yksistään vaan Kählertskasta.\nNäettehän, tämä nainen oli saanut päähänsä, että hän menisi naimisiin\nkankurin kanssa, mutta kankuri ei hänestä huolinut. Nyt tiesi hän\nvarmaan, että kankurin erotettu vaimo tahtoi takasin miestänsä, ja\nsentähden vainui Kählertska heitä joka askelelta, ja niin tapahtui\nkerran, että hänen esiliinansa -- minä tarkotan Kählertskan -- oli\ntullut märäksi ja että hän aikoi kuivata sitä puutarhan aidan päällä.\nKun hän nyt seisoi puoleksi piilossa esiliinan takana, näki hän\nkuinka kankuri oli puutarhassa erotettua vaimoansa tavottelemassa --\nniin, tunnettehan te itse parhaiten semmoiset seikat\".\n\n\"Bräsig, minä varotan teitä...\"\n\n\"Hiljan, rouva kulta! Missään ojanteessa eivät he istuneet, he\nseisoivat salkopapujen seassa, ja vaimonpuoli oli varmaankin\nkiivennyt yli aidan puutarhaan, koska hän ei ollut käynyt kartanon\nkautta. Kählertska kutsui nyt ilkeässä kateudessaan teurastaja\nKrügerin vaimon saapuville, ja nyt näkivät molemmat, kuinka kankuri\nja hänen entinen vaimonsa katosivat pavunsalkojen taa ja kuinka\nvähän ajan kuluttua vaimonpuoli kiipesi yli aidan ja kuinka kankuri\nvarovasti kävi puutarhan käytävälle, jonka perästä molemmat matamit\nhiljaa hiipivät pois. Niin pitkälle olimme nyt tulleet, ja totta\nse oli, sillä teurastajan vaimo oli sen vannonut. -- Silloin sanoi\nherra pormestari, että jos Kählertska vaan saataisiin puhumaan,\ntietäisi hän vielä enemmänkin. Silloin sanoin minä: herra pormestari,\njospa koetettaisiin naisellista mustasukkaisuutta! Mutta mitenkä?\nsanoi hän. Herra pormestari, sanoin minä, minä tunnen semmoiset\nseikat siltä ajalta, kun minulla oli kolme morsianta yhtä aikaa;\nmustasukkaisuus on hyvin ilkeänluontoinen, se ei tunne armoa, ei\nsääliä. Antakaapa minun toimia. -- Ja kun nyt Kählertska taas tuli\noikeuden eteen, sanoin minä vaan noin umpimähkään: No, jos ei\nkankuri voikaan naida ketä hyvänsä ilman pitkittä mutkitta, erotetun\nvaimonsa voi hän kumminkin heti paikalla naida. -- Ja pormestari\nymmärsi minun yskäni ja sanoi: niin, jos hän niin tahtoo, on pyhä\nkonsistoriumi heti antava hänelle luvan siihen. -- Mutta nyt joutui\nKählertska haltioihinsa ja tokaisi sanoa: jos niiksi oli tuleva, niin\noli hän myös kaikki ilmaiseva, kankuri oli tuonut rahoja tullessaan\npuutarhasta, sillä sitä ennemmin ei hänellä ollut mitään rahoja\nkaapissaan, mutta perästäpäin oli hänellä niitä siellä koko joukko,\npaljaita Tanskan Kultarahoja. -- Näettehän, nyt oli Kählertska itse\nmennyt paulaan, sillä hän myönsi, että hän väärällä avaimella oli\nkäynyt toisten ihmisten kaapissa. Herra pormestari käski viedä hänet\npois ja pistää hänet vankeuteen; niin oli meillä nyt kolme koreata\nlintua häkissä. -- Kun kankuri taas tuli oikeuden eteen ja uudestaan\nvalhetteli, kuinka hän oli rahat saanut, ja sanoi teurastajan\nvaimolle suoraan vasten silmiä, ettei hänen erotettu vaimonsa ollut\nhänen kanssansa puutarhassa ollut, silloin kilpistyi teurastajan\nvaimokin ja sanoi nähneensä naaraan ei ainoastaan puutarhassa vaan\nvielä hänen kinttunsakin, kun hän yli aidan kiipesi -- älkää panko\npahaksi, rouva kulta -- mutta ne ovat hänen oma sanansa. Ja niin\ntuomittiin kankuri saamaan kymmenen paria selkäänsä, sillä meillä\n-- Jumalan kiitos -- on selkäsauna vielä julkeiden valheitten\nrangaistuksena ja pormestari torui häntä kovilla sanoilla, että hän\noli mestari ja oli sysättävä pois ammatistaan; mutta luuletteko, että\nhän tunnusti? Hän ei tunnustanut. Mutta niin pian kuin hän kolme\nensimäistä paria oli selkäänsä saanut, lankesi hän polvillensa,\njoka minusta näytti niin ilkeältä, että käännyin poispäin, ja nyt\nsanoi hän tahtovansa kaikki tunnustaa, ja sen hän tekikin, sillä\nhän itse ei ollut rahoja varastanut, vaan vaimo oli sen tehnyt.\nVaimo oli nimittäin tempaissut mustan paketin päivätyöläisen Hegelin\npovitaskusta, kun hän tunnottomassa tilassa makasi maantiellä, ja oli\nkätkenyt paketin metsään sammalien ja risujen alle ja oli tallettanut\nsitä siellä kaksi vuotta. Joka kerta, kun hän meni metsään risuja\nkokoelemaan, otti hän aina kätköstänsä pari kultarahaa, jotka hän\nsai vaihdetuksi vanhain juutalaisakkain avulla. -- Kurzin puodissa\noli hän myös käynyt. Ja niin tapasi hän noin puolitoista vuotta\ntakaperin kankurin ja kysyi häneltä, eiköhän kävisi laatuun, että\nhe uudestaan menisivät naimisiin, sillä hän ei ollut enää köyhä,\nhänellä oli jotakin ja hän lahjotti kankurille kultarahan. Mutta\nkankuri ei vielä tahtonut tuumaan suostua sillä hän oli siihen aikaan\nrakastunut Kählertskaan -- aatelkaapa, rouva kulta: _Kählertskaan_!\nMinulle saataisiin tarjota Kählertska hopeatarjottimella, minä en\nrakastuisi sittenkään häneen. -- Mutta kultarahan otti kankuri\nvastaan ja hänen rupesi tekemään mielensä niitä vielä enemmän, ja\nvaimo antoikin hänen niitä saada, kunnes kankurissa rupesi vanha\nrakkaus vaimoonsa heräämään uudestaan, niin ettei hän enää välittänyt\nmitään Kählertskasta. Ja sitte näytti vaimo entiselle miehellensä\nkoko aarteensa, ja he pitivät sitä kätkössä milloin missäkin, kunnes\nhe viimein tänä kesänä sälyttivät sen lippaasen ja kankuri viskasi\nmustan vakstuukin teurastajan tunkiolle, ja aarteen kaivoivat he\nyhdessä puutarhaan. Ja me menimme kankurin kanssa puutarhaan ja\nlöysimme perunamaasta tuhat neljä sataa taaleria. Aatelkaapa: tuhat\nneljä sataa taaleria perunamaasta! Noilla muilla rahoilla olivat he\nostaneet huonekaluja\".\n\n\"Herranen aika!\" huudahti pastorin rouva, \"pormestari ja te mahdatte\nolla kamalan viisaita miehiä, koska te semmoista olette selville\nsaaneet!\"\n\n\"Sitä me olemmekin, rouva kulta\", sanoi pehtori Bräsig tyynesti.\n\n\"Mutta vaimo sitte?\" huudahti pastorin rouva, \"olihan hän lähimmästi\nsyyllinen\".\n\n\"Niin aina, rouva kulta, siitä syntyi nyt hyvin hauska asia, sillä\nherra pormestari oli kätkenyt lippaan ja rahat vanhan hattunsa alle\nja kun kankurin vaimo tuotiin hänen miehensä lässäollessa oikeuden\neteen ja vielä kerran varotettiin puhumaan totuutta ja hän uudestaan\nvalhetteli, silloin kohotti pormestari hattuansa ja sanoi: No, se\nonkin yhdentekevää, onhan meillä kumminkin rahat. -- Näettehän,\nkun vaimo nyt havaitsi lippaan, syöksi hän kuin riivattu kankurin\nkimppuun ja silmänräpäyksessä repi hän hänen kasvonsa rikki paljailla\nkynsillään, ja huusi: senkin vietävän nauta! Minä tahdoin tehdä hänet\nonnelliseksi ja nyt tekee hän minut onnettomaksi! -- Rouva kulta,\nrakkaus on vielä hullumpi kuin mustasukkaisuus. Tätä ei Kählertska\nmilloinkaan olisi tehnyt! -- Mutta, hyvä rouva, minä pelkään, että\nkalat jähtyvät\".\n\n\"Aa, Bräsig, kuinka semmoinen asia voi teidän mieleenne johtua!\nMutta minun on meneminen ylös; Hawermannin luo, minun on hänelle\nsanominen...\"\n\n\"Että te suuresti iloitsette hänen viattomuudestansa\", sanoi Bräsig\nja veti pastorin rouvan hiljaa taas takasin sohvalle. \"Hänen\nluoksensa on teidän, tietysti meneminen, mutta myöhempään. Sillä\nnäettehän, minä luulen että Hawermannilla on vähäsen pakisemista\nJumalan kanssa ja Lovisa on häntä siinä toimessa auttava, ja se\nonkin hyvä, se, mutta myöskin kylläksi; sillä rouva kulta --\npastorin rouvana, te sen kyllä tiedätte -- meidän Herramme on hyvin,\nmustasukkainen, ja kun hän haastelee kiitollisen ihmissielun kanssa,\nsilloin ei hän suvaitse, että muita naisia sekaantuu heidän väliinsä,\nhän vetäytyy siinä tapauksessa pois, ja missä äsken vallitsi Jumalan\npyhä kirkkaus, siinä tulee nyt näkyviin inhimillinen kurjuus\".\n\nPastorin pieni rouva katseli Bräsigiä ällistyen ja puhkesi vihdoin\nsanomaan: \"Hyväinen Jumala, Bräsig! minä olen aina pitänyt teitä\npaatuneena pakanana ja te olette kumminkin kristitty!\"\n\n\"Sitä en tiedä, rouva kulta; se ei ole milloinkaan johtunut mieleeni.\nMutta sen tiedän, että sen mitä tässä asiassa heikoilla voimillani\ntehnyt olen, en ole sitä tehnyt kristittynä, vaan asessorina\nrikosasiain oikeudessa. -- Mutta, rouva kulta, meidän syömisestämme\nei kai enää mitään synny, minun ei olekkaan nälkä, minusta tuntuu\nkaikki täällä niin ahtaalta. Hyvästi, hyvä rouva! Minun täytyy mennä\nvähän raittiisen ilmaan!\"\n\n\n\n\nLuku 41.\n\nTaidetemppelin hammasorsi kuluttaa kuski Kristianin pukinnahkaiset\nhousut rikki. Miksikä kauppiaan kukkaset ovat parempia kuin Jumalan\nluomat. Miksikä Bräsig liikkuu lehtosammakkona. Sadantuhannen\ntaalerin rojahdus. Miksikä kaupungin soittoniekka David Berger yhä\ntuntee nykkimistä tukassaan, kun Kristian viipottelee ruoskaansa. --\nUudenaikainen vihkimystapa. Kirjavista liiveistä ja kukkaisruukuista\nmyssyjen päällä. Miksikä Bräsig yhä suutelee pastorin rouvaa. Sininen\nkukka toistamiseen. Sulttaani vihkimysalttarilla. Taidetemppeli ja\nmaitopuoti soitannollisessa kiistassa.\n\n\nPerjantai, jolloin Rudolf ja Miina aikoivat häitänsä viettää, oli\ntullut ja mitä kaunein helluntai-ilma helotti Reksowissa ja valaisi\nsitä omituista komia, jonka Jokkum rakennusmestari Schulzin avulla\noli pystyttänyt yksinkertaisen arentitalonsa viereen. Ulkopuolelta\nei se juuri miltään näyttänyt, se oli rakettu vaan lehtereistä ja\nlaudoista ja oli jotenkin markkinakojun näköinen, jossa ulkomaan\npetoja näytellään. Sisäpuolelta näytti tämä taideteos muhkeammalta,\nsillä ensiksikin olivat seinät verhotut puoliksi sinisillä, puoliksi\nkeltasilla tapeteilla, Rahnstädtissä ei, näet, ollut niin suurta\nsalia varten tarpeeksi samaa lajia paperia saatavissa: toiseksi\noli sali varustettu kuudella hammasorrella, sillä muuten Schulz ei\nolisi puuttunut koko puuhaan. Oikeastaan, sanoi hän, olisi niitä\npitänyt hankkia yhdeksän niin suurta huonetta varten, kuin hääsali\noli. Ja koska nyt Jokkum ei mitään ymmärtänyt rakennustaidosta\nja rouva Nüsslerillä kyllin oli tekemistä hääruokien ja juomien\nvalmistamisesta ja Bräsig oli Schulzin hyvä ystävä eikä siis tahtonut\nhäntä vastustella, sai rakennusmestari toimia mielensä mukaan ja\nliitti Jokkumin uuteen huoneukseen kuusi hammasortta, jotka näyttivät\nniin vankoilta, kuin kestäisivät ne mailman sivun. Bräsig ripusti\njokaiseen hammasorteen jonkinlaisia heilureita, joiden piti käydä\nkynttiläkruunuista, ja kuski Kristian ratsasteli harin reisin viikon\naikaa edestakasin hammasorsilla pukinnahkaisilla housuillansa,\nverhotaksensa näitä orsia tammenlehdillä; tämän hän saikin tehdyksi,\nmutta ainoastaan omain verhojensa vahingolla, sillä nuo karheat orret\nolivat vähitellen kuluttaneet hänen housunsa rikki. Jokkum hellitti\nhieman kukkaronsa nauhoja ja antoi hänelle rahaa, ostaaksensa uudet\nhousut, sillä hän tahtoi että hänen Miinansa kunniapäivänä kaikki oli\nhyvässä kunnossa.\n\n\"Äiti\", huusi hän vaimollensa, \"tuleppa katsomaan! Mitä voi kai tälle\nenää tehdä?\"\n\n\"Niin, Jokkum, kyllä kai se niin on, kuin olla pitää! Mutta herranen\naika, pitäähän panna kynttilät kruunuihin!\"\n\nHän aikoi juosta ulos, mutta samassa kuului ääni pilvistä,\ntammenlehtien pilvistä, ja eräs valkea olento, talikynttilöistä\nvalkea olento, tuli näkyviin ja lausui juhlallisesti: \"On kaikki\ntoimitettava, rouva Nüssler!\" Ja kun rouva Nüssler katseli\ntarkemmin korkeuteen, josta ääni tuli, näki hän vanhan enkelinsä,\nBräsigin, kauniin punasen naaman tulevan näkyviin tammenlehtien ja\ntalikynttiläin keskeltä, sillä Bräsig oli sitonut kynttilät papin\npyhän kaularöyhelön tavalla ympäri kaulansa, että hän vapaasti\nvoi käyttää käsiänsä, kynttilöitä paikoilleen pannessaan. Ja kun\ntämä toimi oli tehty, seisoivat he kolme yhdessä ja katselivat\nvalmistuksia ja Bräsig sanoi: \"Todellakin, Jokkum! Tämähän on kuin\njoku taikalinna, joista olen lukenut kirjassa nimeltä Tuhat yksi\nyötä\".\n\nJa Jokkum sanoi: \"Oikein, Bräsig; kyllä kai se niin, on kai, mutta\ntämä on pysyvä vaan yhden yön, sillä ylihuomenna jaotan minä sen taas\nmaahan\"!\n\n\"Sehän olisi julma teko!\" sanoi rakennusmestari, \"sillä nuo kuusi\nortta kestävät mailman sivun ja täällä voisi mikä keijukainen hyvänsä\nasua\".\n\nJa seuraavana päivänä tulivat keijukaiset, ei semmoisina, kuin herra\nSchulz oli niitä mielessään, kuvitellut, ei vaan krinuliineissä,\nse tahtoo sanoa, puolieräisissä, jouhista valmistetuissa\nkrinuliineissä, ei semmoisissa kirkonkellon tapaisissa, vivustimilla\nja teräsvauloilla varustetuissa, joita nykyaikana käytetään, mutta\nhyvällä alulla oltiin jo silloinkin, ja täti Klein Rostockista\noli kiinittänyt hameensa alle kelvollisen, kovan, saarnipuisen\ntynnyrinvanteen, joka matkalla hankasi hänen rakkaan sisarensa\nsääriä niin pahasti, että sen arvoisan rouvan koko häiden ajan, oli\nhautominen toista koipeansa kylmillä kääreillä. Mutta keijukaiset\ntulivat, he tulivat, seppeleet päässä, nämä seppeleet oli valmistettu\nluonnollisista kukista, vaan ei keinotekoisista, ja tämä oli suuri\nvahinko, sillä kun häiden lopussa sääret väsyivät ja naisten kauniit\nsilmät rupesivat ummistumaan ja hiuskiehkurat menivät hajalleen,\nikäänkuin olisi tuuli niissä riehunut, silloin vaipuivat myös\nuupuneiden kukkasten kuvut alaspäin ja toinen kuiskasi toiselle\nheikolla äänellä: \"Jospa tästä jo tulisi loppu; mikään ei herätä\nniin suurta halua yön hiljaiseen lepoon kuin hurmaava ilo\". Kuinka\ntoisin on laita nykyään! Nykyään seisovat kukkaset, kauppiaan\nkukkaset nimittäin, kun kaikki muut ovat väsyneet, suorasti pystyssä\nja virkkavat toinen toisillensa: \"Yhä edelleen vaan! Meidän\nteräslankamme ja verhomme kestää kyllä, ja kun tästä ilosta loppu\ntulee, panevat meidän laatikkoon, ja kun taas meitä tarvitaan,\nolemme virkut ja sirot!\" Ah miten mailma todellakin on paremmaksi\nmuuttunut! Jospa vaan voisi yhtä hyvästi rautalangalla, saarnipuulla\nja teräsvanteilla vahvistaa nuorten jalat ja keuhkot ja nuo viattomat\nsydämetkin!\n\nBräsig oli rouva Nüssleriltä ja Jokkumilta saanut täyden vapauden\nkutsua häihin kenen tahansa, ja ahkerasti tätä lyhyttä aikaa käyttäen\noli hänelle onnistunut saada kootuksi koko pieni sievä joukko somia,\ntanssiin taipuisia, uutteria tanssisääriä Reksowin hääjuhlaan, ja\njos näiden joukkoon, mitä miespuoleen tuli, oli hairahtunutkin joku\nkämpyräkontti, niin ei siitä suurta haittaa, sanoi pehtori Bräsig,\nsillä miesten sääret olivat selvästi näkyvissä, niin että niitä\nvoi kavahtaa. Paitsi Rahnstädtiläisiä ja joitakuita lähitienoolta,\noli Jokkum Nüssler Rudolfin kautta kutsunut saapuville kaikki\nsukulaisensa, joita oli jommoinen joukko, sillä heitä asui avaralta\nsiellä täällä Meklenpurissa ja Etupommerissa. Täällä oli setä Ludvig,\ntäällä oli setä Kristian ja eno Hanni ja orpana Wilhelm -- \"minun\noikea orpanani ja koko perhana suuta sukaisemaan\", sanoi Jokkum, \"kun\nsyömään ja juomaan ruvetaan\" -- ja täällä täti Diina, täti Stiina,\ntäti Miina, täti Liina ja Riina. \"Ja täti Sofi tulee myös\", sanoi\nJokkum, \"hän oli aikoinaan valittu vaimo\".\n\n\"Siitä mahtaa olla jo monta aikaa\", muistutti Bräsig.\n\nJa kun nyt vaunut vaunujen perästä uljaasti ajoivat Reksowin\nkartanolle ja koko Nüsslerin suku yhdessä ryhmässä seisoi Jokkumin\nympärillä ja toinen toisiansa tervehteli ja kyseli, kuinka viimeisinä\nviitenätoista tai kahtenakymmentenä vuotena oli jaksettu -- sillä\nniin kauvan oli jokainen istunut yksinänsä tunkiollansa eikä ollut\nmitään toisista tietänyt, sillä ne heistä, jotka kirjottaa osasivat,\neivät kirjottaneet -- sanoi Bräsig rouva Nüsslerille: \"Hyvin vankkaa\nrotua nämä Nüssleriläiset! Ihan puhdasverisiä Nüsslereitä! Ainoastaan\nJokkum on vähän heistä syrjähtänyt laihuutensa ja puheliaisuutensa\npuolesta\".\n\nBräsig meni \"taidetemppeliin\", niinkuin Schulz kutsui hammasorsista\nrakennustansa, ja kun hän siellä tapasi tämän rakennuksen mestarin\nolutpullon ääressä vaipuneena taideteoksensa katselemiseen, sanoi\nhän: \"Schulz, te olette tehneet tehtävänne ja minä myös; mutta\nsaattepa nähdä, että Jokkum pilaa koko juhlallisuuden tyhmillä\nsukulaisillansa\".\n\n\"Minulla ei ole sen kanssa mitään tekemistä\", sanoi herra Schulz,\n\"koska minä itsekin olen täällä vaan vieras, mutta jos he semmoisia\novat, kuin te sanotte, niin sitte: ulos! ulos!\"\n\nJa Bräsig liikkui nyt puutarhassa edes takasin kuin lehtosammakko, ei\nsentähden että hänellä olisi, ollut yllänsä \"_vihreä_\" hännystakki,\nsillä hän oli puettu kauniisen ruskeaan takkiinsa keltasen liivin\nkanssa, ei, vaan sentähden että hän ennusti yöksi huonoa ilmaa. --\nYht'äkkiä katsahti hän yli puutarhan aidan ja näki Jokkumin oman\n\"kummituksen\" tulevan, ei Kristianin, vaan erään päivätyöläisen\najamana, ja kun hän likemmin tarkasteli, näki hän kaksi rouvasihmistä\nistuvan vaunuissa, ja kun hän vielä likemmin tähysteli, havaitsi\nhän niiden olevan hänen oman sisarensa, Korthals vainajan lesken,\nainoan tyttärensä kanssa, jotka asuivat köyhissä varoissa jossakin\nEtupommerin perällä.\n\n\"Herranen aika!\" huudahti Bräsig, \"minun oma sisareni! Ja Lotta hänen\nkanssansa! Sen on rouva Nüssler tehnyt!\" huudahti hän ja riensi\nkyökin kautta etehiseen ja tapasi siellä rouva Nüsslerin ja sanoi:\n\"Tämän olette te minulle tehneet. Oo, te olette...\"\n\nSamassa astui kaksi rouvasihmistä etehisen hyvin yksinkertaisessa\npuvussa; mutta molemmat olivat he _kauniita, ihmeen kauniita_!\nVanhemman ystävälliset vanhat kasvot viruivat liikutuksen ja\nkiitollisuuden kyynelissä, nuoremman suurista, sinisistä silmistä\nja kullankarvaisten hiuksien alta tuli näkyviin ripeys ja\nteeskentelemättömyys: Missä on minun rakas setäni Sakarias? näyttivät\nnämä silmät kysyvän. Sillä tyttö ei ollut häntä nähnyt kuin yhden\nainoan kerran, ja siitä oli jo monta pitkää vuotta kulunut.\n\n\"Täällä! Täällä!\" huudahti Bräsig ja lykki ja nyhji rakkaita\nsukulaisiansa pois tieltä, ja sysäsi rouva Nüssleriä edeltänsä, ja\nsanoi: \"Tässä hän on; kiittäkää häntä!\"\n\nJa kun molemmat kiitollisilla sanoilla sen olivat tehneet ja taas\nkääntyivät Bräsigiä päin, oli hän tiessänsä. Niinkuin mylläri,\npantuansa myllynsä käymään ja tyhjennettyänsä jyvänsä myllyntoroon,\noli hän pujotellut pois Nüssler-suvun täysinäisten jauhosäkkien\nvälistä ja istui nyt lehtimajassa puutarhassa ja pursutteli ja\nniisteli nenäänsä, niin että rakennusmestari Schulz tuli olutpullonsa\nkanssa ulos taidetemppelistään, koska luuli soittajain jo tulevan.\n\nMutta ne eivät vielä tulleet; ensin tuli Kurz ja rehtori, kumpikin\nrouvansa kanssa, ja kun he oli esitelty ja jonkun aikaa olivat\nNüsslerein kanssa polkeneet salin lattiaa, lähestyi setä Ludvig\nNüssler möhömahansa kanssa Kurzia oikein pöyhkeänä ja sanoi syvältä\nmahansa pohjasta: \"Te voitte iloita, että tämän naimisen kautta\nuudestaan liitytte näin rikkaasen ja ylhäiseen sukuun. Näettekö\", ja\nhän osotti setä Kristiania, joka juuri mötkähti sohvaan istumaan,\n\"tuossa rojahtaa satatuhatta taaleria\".\n\n\"Siinä ei kylliksi\", muistutti setä Kristian.\n\nTämä tietysti harmitti Kurzia, mutta hän maltti kuitenkin mielensä;\nmutta kun setä Ludvig kysyi häneltä: \"Oletteko milloinkaan\nelämässänne nähneet näin paljon rikkaita miehiä yhtä aikaa koossa?\"\nsilloin puhkesi Kurz kiukuissaan sanomaan: \"En! Enkä myöskään niin\npaljo pöllöpäitä!\" ja kääntyi poispäin, ja hänen rouvansa, joka tämän\nkuuli, lähestyi häntä ja, sanoi: \"Kurz, minä rukoilen sinua Jumalan\ntähden! Sinä alotat jaaritella täällä taas kansanvallasta; olisi\nparas, että menisit heti levolle\".\n\nSitä ei Kurz kuitenkaan tahtonut tehdä, mutta Nüsslereitä kammoi hän\nkoko illan kuin ruttoa.\n\nJa pastori Gottlieb tuli Liinan kanssa, ja he näyttivät molemmat,\nheidän ikäänsä katsoen, hyvin kunnianarvoisilta, sillä heidän piti\nmolempain toimittaa vihkimys. Älköön kenkään ymmärtäkö minua, väärin!\nMinä en tarkota, että Liina itse oli vihkivä, sitä en tarkota! Mutta\nhän oli tämän ainoan kerran elämässänsä sekaantunut Gottliebin\ntoimiin ja, oli tarkastellut ja muutellut Gottliebin vihkimyspuhetta,\nmutta niin, että Gottlieb sanoi, ettei se enää ollut mikään kristityn\npapin puhe, vaan perheellinen, puhe; mutta Liina pysyi lujana, hän\nMiinan kaksoissisarena tiesi parhaiten, mikä hänen sisarensa sydäntä\nliikutti, ja Gottlieb sai tyytyä siihen.\n\nJa sitte tuli Hawermann pastorin rouvan ja Lovisan ja pikku asessorin\nkanssa ajaen lasivaunuilla, sillä rouva Behrens oli sanonut:\nmuuten ei tule asiasta mitään. Hän oli kerran suuren surun tähden\njäänyt pois häistä, joita pidettiin rouva Nüsslerin luona, nyt hän\ntahtoi suuressa ilossaan korvata tämän vahingon ja oli puristanut\nHawermannin ja Lovisan ja pikku asessorin kättä ja sanonut: \"Eikö\nniin? Me olemme tänään kaikki iloisia\". Ja semmoisina saapuivat he\nReksowiinkin, jossa Hawermann tapasi Bräsigin sisaren, jonka hän\nmonta vuotta takaperin oli tuntenut, eikä viipynyt kauvan, niin istui\nHawermann hänen vieressänsä ja haasteli hänen kanssansa entisistä\najoista ja joka kolmas sana oli aina \"Sakarias\"; ja Lovisa ja pikku\nasessori pitivät Lottaa, välissänsä ja joka kolmas sana oli aina\n\"setä Bräsig\".\n\nJa nyt tulivat suuret kukilla ja seppeleillä koristetut elovankkurit.\nNeljä hevosta oli niitä vetämässä ja kuski Kristian ratsasti ajajana\netumaisen hevosen selässä, uudet, keltaset, pukinnahkaiset housut\njalassa, ruoska punasilla ja sinisillä nauhoilla koristettuna ja\nhattu ruususeppeleellä, joka näytti melkein siltä, kuin tahtoisi tämä\nvanha hatunkulu käyttää nykyistä tilaisuutta, viettääksensä muiden\nmuassa viidenkymmenen vuotisia kultahäitänsä. Etumaisella laudalla\nistui David Berger, kaupungin soittoniekka, ja puhalsi: \"Juoppas,\njuoppas, juomahärkä, veteleppäs viinan märkää!\" ja hänen takanansa\nistuivat hänen oppilaansa ja puhalsivat samaa nuottia, mutta ei\nsamaa tahtia, sillä istuen toisella, kolmannella ja neljännellä\nlaudalla oli heidän mahdoton sitä seurata, koska David Berger istui\nkolmea lautaa edempänä heistä, ja kun hän kiukuissaan katsahti\ntaaksensa, tahi kun Kristian tahtoi ajaa ja viipautti ruoskaansa,\ntuntui aina nytkäys hänen tukassansa, sillä joku hänen pahankurisista\noppilaisistansa oli kiinittänyt piiskansiiman hänen niskakarvoihinsa,\nja joka kerta kun Kristian tempaisi piiskaansa tahi Berger itse\nliikautti päätänsä, tunsi hän aina tukistamista.\n\nJa näiden vankkurien perästä tulivat toiset elovankkurit, täynnä\nvalkeita vaatteita, ja valkeista vaatteista pilkisti joukko pieniä\nsieviä tanssisääriä näkyviin ja ylhäällä pyöreäin päiden päällä\nnuokkuivat ruusut ja neilikat ja näyttivät oikein häpeilevän noiden\nnuorten kaunisten kasvojen rinnalla. Nämä olivat niitä pieniä nuoria\nkeijukaisia. Ja keskellä keijukaisten parvea istui postimestari\nuudessa univormussaan -- ainoa, mikä Rahnstädtissä oli olemassa -- ja\nlauleli, kirjavana kuin tiklivarpunen, kaikkein kauniimpia säveliänsä\ntässä kukkaistarhassa. Ja näiden vankkurien perästä tulivat taas\ntoiset elovankkurit, täynnä nuoria herroja, täynnä salonkisankareita,\ntäynnä Rahnstädtin parhaimpia tanssioita, ja ensimäisenä hyppäsi\nKurzin puotimies Süssmann pitkin vankkurien aisaa alas maahan ja\ntakapuolelta keikahtivat rehtorin nuorimman seminaristin korkeat\nkoivet ilmaan.\n\nVieraat näyttivät kaikki hyvin iloisilta, emäntä yksin oli\nsuurimmassa pulassa, sillä hän ei tuntenut yhtäkään ainoata kaikista,\nnäistä vieraistaan, Bräsig oli, näet, valinnut heidät sen mukaan,\nmiten hän tunsi heidän sääriensä notkeutta. Hädissään huusi emäntä\nBräsigiä, mutta ennen kuin tämä ehti tulemaan, suoritti kuski\nKristian asian, ruveten itse edeskäviäksi. Hän tempaisi kyökin ja\nruokakammion oven auki ja sysäsi kaikki, mitä hän Rahnstädtissä oli\nvankkureillensa sälyttänyt, edeltänsä kamariin: \"Kas niin, sisään\nnyt vaan! Hiljan, hiljan! Nauttikaa nyt ensin vähäsen; kyllä vielä\nsaadaan odottaa\". -- Ja tämä neuvo oli hyvä, sillä vihkimykseen\nviipyi vielä hyvä aika, koska toinen teltanpitäjä, nimittäin Fritz\nTriddelfitz, ei ollut vielä paikalle saapunut. Rudolfin pyynnöstä\noli hän purkanut Nüsslerin huoneen pannaanpanostaan ja oli suostunut\nottamaan tätä kunniavirkaa vastaan.\n\nVihdoinkin tuli hän kimonsa selässä ratsastaen ja täydessä\njuhlapuvussa kartanolle ja astui semmoisella arvoisuudella vierasten\njoukkoon ja kumarteli niin kohteliaasti oikealle ja vasemmalle\npuolelle, että rehtorin pieni tyhmä seminaristi kuiskasi herra\nSüssmannin korvaan: \"Vahinko, vahinko, että jo olemme tämän tempun\ntehneet, muuten olisimme tästä paljon oppineet\". Herra Süssmann\nkatseli häntä säälivillä silmäyksillä ja sanoi Bräsigille, joka\nseisoi toisella puolella hänen vieressänsä: \"Herra pehtori, oletteko\njo kuulleet, että minä olen valittu ylihuomenna johtamaan tanssia\nmeidän veljeyspaalissamme?\"\n\nBräsig aikoi juuri sanoa, että hän oli hölmö, jos hän sen ottaisi\ntehdäksensä, sillä Kurz olisi ajava hänet pois, mutta hän ei sitä\nennättänyt sanoa, sillä morsiuspari astui samassa saliin.\n\nRudolf oli todellakin kaunis sulhanen. Hänen reipasta, iloista\nluontoansa vallitsi tänään hiljainen vakaisuus, jonka tähden hänen\nhilpeytensä ei nyt tullut näkyviin, ainoastaan se luja päätös, että\nhän kaikissa elämän vaiheissa kelpo miehenä raivaisi tiensä, loisti\nhänen ruskeista silmistänsä. Hän oli todellakin kaunis sulhanen,\nsillä milloinka on mies kauniimpi, kuin juuri silloin, kun hän\nrohkeana ja täynnä toivoa lähtee vakaiseen taisteluun? Ken voi\nmoittia hänen vanhaa äitiänsä, että hän nyt lähestyi poikaansa,\nsuuteli häntä ja silitteli hänen ruskeita kiehkuroitansa ja veti\nsalaisesti hännystakin hihasta näkyviin hänen rannikkaansa, että\nihmiset toki sen huomaisivat?\n\nJa Miina sitte! Miina näytti valkeassa atlaskapuvussaan ja\nmyrttiseppele päässään niin somalta kuin äsken vereksine lehtineen\npuusta poimittu omena, joka viruu kirkkaalla hopeatarjottimella.\nUlkonäöltään oli hän raitis ja viileä, kuin terve hedelmä, mutta\nsisällä sydämessä hehkui tuli. Ja rouva Nüssler itki nyyhkytti hiljaa\nnenäliinaansa ja sanoi Bräsigille: \"Minä en voi sille mitään, hän on\nminun viimeiseni, nuorimpani\".\n\nJa Bräsig katseli häntä ystävällisesti ja vastasi: \"Rouva Nüssler,\nälkää olko millännekään! Kyllä se pian haihtuu;\" ja hän meni\nsuorastaan Lovisa Hawermannin luo, kumarsi ja sanoi: \"Neitiseni, jos\nsuvaitsette, nyt olisi aika\". Muuten oli hänen tapansa sanoa vaan:\n\"Lovisa\", mutta tänään oli hän nuodemies ja hänen täytyi semmoisena\nseurata muiden tapaa. Ja Fritz Triddelfitz lähestyi pikku asessoria,\nsillä he molemmat olivat toisena nuodeparina, ja Kurz ja rehtori\nBaldrian asettuivat sulhasen opastajina molemmin puolin Rudolfia, ja\nkun Jokkumia jonkun aikaa oli sysäilty sinne tänne, sai hän vihdoin\npaikkansa Miinan viereen ja toisella puolella seisoi Hawermann\nmorsiamen toisena oppaana. Ja joukko lähti liikkeelle Schulzin\ntaidetemppeliin, jossa Gottlieb seisoi valkeaksi ja vihreäksi\nverhotun alttarin takana ja alotti Liinan vihkimyspuheen.\n\nMinä tiedän kyllä, ettei vihkimys kotona enää kelpaa, että vihkimisen\npitää tapahtua kirkossa, ja minulla ei olekkaan mitään sitä vastaan,\nkoska minä itsekin olen vihitty kirkossa, sillä minun vaimoni on\nsyntyänsä papintytär, hänelle ei muu tapa siis olisi sopinutkaan;\nmutta yhdessä kohdassa oli ennen laita parempi kuin tätä nykyä, kun\nnimittäin vihkimystoimi oli loppunut, ei nuorten naisten silloin\nollut tarvis lentää punasiksi häpeästä, eikä puolikasvuisten\ntyttöjen juosta äiteiltänsä kysymään: \"Äiti, mitä tämä merkitsee:\nKivulla pitää sinun...\" ja äitien ei ollut tarvis keskeyttää heidän\npuhettansa ja tukkia heidän suutansa: \"Hiljan! hiljan! Sen olet\nkyllä vielä aikanasi tietävä!\" -- Ja mitkään raa'at roistot eivät\nseisoneet silloin nuorten tyttöjen takana ja ilkkuneet niinkuin nyt,\nniin että lapsiraukat eivät tiedä, mihinkä silmänsä luovat, ja tämä\nkaikki tapahtuu vaan sentähden, että nämä sanat sattumalta ovat\nraamatussa. Yhtä hyvin voisivat nuoret papit lukea morsiusparille\nSalomon korkiaa veisua, sillä onhan sekin raamatussa. Minä luulen,\nettä jos meidän herramme Kristus taas ilmaantuisi, hänen tulisi\nsääli lasten viattomuutta ja hän ajaisi monen pois temppelistänsä.\nSemmoista opettamaan on huonoin, raainkin äiti paljoa parempi pappi\nkuin nuori kandidaatti, joka on suorittanut tutkintonsa ja pitänyt\ntulosaarnansa ja joka hauskan ylioppilaselämän perästä tuota pikaa on\nsaanut kristillisen mielialan ja lihavan kirkkoherran paikan.\n\nNo, niinkuin sanottu, siihen aikaan ei mikään pyhä konsistoriumi\nvielä ollut keksinyt semmoisia vihkimyspuheita Meklenpurissa ja\nvanhat tavat olivat vielä voimassa ja lapset vihittiin vielä\nsamalla lajilla kuin vanhemmat oli vihitty. Nyt on tässäkin muutos\ntapahtunut, niinkuin Kristian Schult sanoi, suistaissaan ruunaansa\nhäntäpuolelta; mutta Gottlieb ei vielä mitään siitä tietänyt, ja\njos hän jotakin siitä, olisi tietänytkin ja olisi tahtonut suistaa\nruumansa uuden muodin mukaan, ei Liina sitä olisi suvainnut, Liina\noli valittu vaimo; hän ei olisi suvainnut, että hänen puolisonsa\nolisi häpäissyt itsensä noiden rikasten, möhömahaisten ja tyhmäin\nNüsslerein ja Rahnstädtin kauppapalveliain ja seminaristien nähden!\nhän ei olisi sallinut että mikään pyhä konsistoriumi olisi pilannut\nhänen kaksoissisarensa kauneimman elämän juhlan, vaikka hän muuten\nkyllä oli yhtä harras papinrouva kuin joku toinenkin, lukuun\nottamatta rouva Behrensiä, jolla tässä oli etusija.\n\nNiin vaipuivat siis molemmat kaksoisomenat vihkimyksen jälkeen\ntäydellisesti onnellisina toinen toisensa syliin, ja Rudolf halasi\nheitä molempia yhtä haavaa ja rouva Nüssler seisoi vähän syrjempänä\nja katseli nenäliinansa takaa, pää kallellaan, ikäänkuin kuulisi hän\nylhäältä korkeudesta jotakin -- kenties enkelein laulua -- ja kun nyt\nnuo pöyhkeät, rikkaat Nüsslerit tunkivat likemmäksi onnittelemaan,\nseisoi Nuori-Jokkum keskellä joukkoa ja kumarteli joka taholle,\nikäänkuin viettäisi hän tänään omaa hääpäiväänsä toistamiseen: \"Setä\nLudvig, minun oma Miinani on hän! Orpana Wilhelm, meidän pikku\nopettajatar on hän! Täti Sofi, mitäpä sille voi tehdä?\" -- Ja nämä\nsukulaiset, tunkivat nyt esille, miehet kirjavissa liiveissään,\njoissa kultaiset kellonvitjat killuivat suoraan poikin mahoja, ja\nnaiset ihan täydelliset kukkaisruukut päässä myssyjen päällä ja\nmuutamien silmistä vuosi vettä, juuri kuin olisi noita pään päällä\nolevia ruukkuja liiaksi kasteltu. Ja Jokkumin miespuoliset ja\nnaispuoliset sukulaiset suutelivat vuorotellen Rudolfia ja Miinaa,\nikäänkuin merkiksi että he nyt tulivat jäseniksi heidän rikkaasen,\npaksuun ja pöyhkeään veljeskuntaansa; mutta tästä Kurz vihdoin\nsuuttui silmittömästi, kun hän ei päässyt uuden miniänsä luo, ja\nhänen vanha kelpo vaimonsa piti tällä kertaa hänen puoltansa, koska\nei edes hänkään voinut päästä omaa poikaansa halailemaan. Myöskin\nRahnstädtin tanssiat tunkivat päis ja tekivät nojojaan ja raapaisivat\njalkojaan nuoren parin ympärillä, ja mitäpä muuta he voivatkaan\ntehdä, suudella eivät he saaneet, se oli selvä seikka; ja tämän\nryhmän keskellä seisoi Fritz Triddelfitz pikku asessorin kanssa,\npitkänä ja soikkana, ei nuodemiehenä, ei, vaan kaikkein komentajana,\nja hänen takanansa seisoi rehtorin seminaristi lyhyessä häntyrissään\nja mustissa pummulisukissaan ja matki tarkoin kaikkia temppuja, mitä\nFritz edellä teki pitkässä häntyrissään ja mustissa, silkkisukissaan.\nHän oli Fritzin luonnollinen varjo, semmoisena kuin se on puolipäivän\naikaan, lyhimpänä ollessaan.\n\nIhan syrjässä muista seisoi vielä kaksi paria yhdessä; he eivät\ntulleet esille, sillä heillä oli vielä kyllin tekemistä keskenänsä,\neikä heillä ollut mitään kiirettäkään; nämä kaksi paria olivat\nHawermann Lovisan kanssa ja pehtori Bräsig pastorin rouvan kanssa.\nJa Lovisa oli kallistanut päänsä isänsä rintaa vasten ja katseli\nhäntä silmiin, ikäänkuin olisi hän kauvan ollut sairaana ja\nolisi nyt ensimäisen kerran kannettu tautivuoteelta ulos Jumalan\nraittiisen ilmaan, ja sinisestä taivaasta loisteli uutta elontoivoa\nhänen sydämeensä, ja Hawermannin kasvot näyttivät todellakin niin\nrauhallisen onnellisilta, että sininen taivas ja aurinko ja kuu ja\ntähdet kaikki voivat kuvastua niillä ja kaste ja sade voi niistä\nmaahan langeta ja ihmisiä virvottaa, ilahuttaa ja valaista. Ja ihan\nlähellä tätä paria seisoi Sakarias Bräsig ja oli laskenut kätensä\npienen pyöreän pastorin rouvan uumille ja kohottanut silmäkarvansa\nkorkealle ja purskutti nenäänsä ja sanoi: \"Minun pikku Miinaseni!\nMinun ristilapseni! Kuinka onnellinen hän on!\" ja joka kerta kuin\njoku noista vanhoista möhömahaisista Nüsslereistä antoi suudelman\nMiinalle, kallistui hän pastorin rouvaa kohden ja suuteli häntä,\nkorvataksensa tälle vanhalle papin rouvalle, mitä nuo paksukärsäiset\nNüsslerit vanhan totutun muodin mukaan mitä maallisimmalla\ntavalla Miinaa vastaan rikkoivat. Pastorin rouva suvaitsi hänen\nsuuteloitansa, mitään pahaa ajattelematta; mutta kun täti Sofi,\njoka ennen aikoinaan oli ollut hyvin kaunis ja jonkinlainen Venus\nNüsslerein joukossa, antaa moksahutti Rudolfille kolme suudelmaa\nperästysten, hämmästyi pastorin rouva, kun Bräsig taas kaikessa\nystävyydessä kurotti suutansa, ja sanoi: \"Bräsig, etteköhän ensinkään\nhäpee? Mitä on minulla teidän kanssanne tekemistä?\"\n\nJa Bräsig peräytyi taaksepäin, sanoen: \"Rouva kulta, älkää panko\npahaksenne, minä olin kokonani tunteitteni vallassa\", ja hän vei\npastorin rouvan Hawermannin luo ja sanoi: \"Kaarlo, sinä harjotat\noman käden oikeutta! Lovisa on minun nuodeneitini, sillä minä olen\nnaimaton mies, pastorin rouva ja sinä olette molemmat leskiä, ja se\nsopii paremmin\".\n\nMiina oli tarttunut Rudolfinsa käteen, ja nähdessänsä vanhimpain ja\nparhaimpain ystäväinsä seisovan vähän syrjempänä, oli hän jo useat\nerät yrittänyt rynnätä Nüsslerein rikkaita, paksuja ja pöhöisiä\nhietasäkkejä ja seminaristein ja puotimiehien puista paalutusta\nvastaan, pääsemättä kuitenkaan läpitse, mutta kun hänen vasta vihitty\naviomiehensä havaitsi hänen turhat yrityksensä, astui tämä itse\nrintamaan, sysäsi hietasäkin numero 1, nimittäin tuon rikkaan setä\nLudvigin, ja hietasäkin numero 2, tuon kokkapuheisen Wilhelmin,\nsyrjään, tarttui pisimmän paalutuksen, itse Fritz Triddelfitzin,\nkylkiluihin kiini ja siirsi hänet varovasti toiseen paikkaan, asetti\nsiivosti hänen varjonsa, seminaristin, hänen viereensä ja kun hän\ntällä tavalla oli raivannut tien auki, vei hän pienen vastavihityn\nvaimonsa niiden luoksi, jotka kukkaisruukkujen ja kirjavain liivien\nja kultaisten kellonvitjojen sijasta onnittelivat heitä suulla ja\nsydämellä. Ja kun rouva Nüssler oli päässyt lähelle lapsiansa ja\nheitä vuorotellen oli sydämellensä pusertanut, pyyhkäisi Rudolf\nkyynelet pois silmistänsä ja sanoi: \"Menkäämme vähän kävelemään\npuutarhaan, saadaksemme olla yksinämme\". -- Ja rakennusmestari\nSchulz, joka sattui olemaan lähellä ja tämän kuuli, sanoi: \"Niin,\nulos! ulos! Kaikki ulos! Täällä on ruokapöytä valmistettava!\" ja\nalkoi lykkiä ja nyhjiä rikkaita Nüsslereitä ikäänkuin pölkkejä ja\nsahatukkeja edellänsä.\n\nJa kun meidän seuramme -- minä sanon tahallani meidän -- kävi tuon\ntunnetun lehtimajan ohitse viittasi Bräsig kirsikkapuuhun ja sanoi:\n\"Munaseni, tämä puu on koko sinun elämällesi oleva jonkinlainen\ntodistuskappale ja tunnusmerkki, sillä sen suojassa sai sinun\nvastaisuutesi onni alkunsa, ja koska nyt puhumme tunnusmerkeistä,\nniin noudappa minulle taas sininen kukka, tuolla kasvaa yksi niitä\".\nJa kun Miina juoksi sitä noutamaan, sanoi pehtori Bräsig: \"Rudolf,\noletteko yhä pitäneet silloisen sinisen kukan mielessänne?\" Ja\nkun Rudolf sanoi sen tehneensä, katseli Bräsig hänen kirkkaisin\nsilmiinsä, ja tarkasteli häntä kiireestä kantapäihin ja lausui: \"Minä\nuskon teitä!\" ja kun Miina tuli takasin kukkanen kädessä, sanoi\nBräsig: \"Kiitoksia, Miina kulta! Minä tahdon sen sijasta heti antaa\nsinulle häälahjan\", ja hän veti ruskean hännystakkinsa povitaskusta\nnäkyviin vanhan, pöhöisen lompakon, selaili vanhoja maito- ja\nviljarätinkejä, joita hän siellä talletti, ja veti vihdoin eräästä\nsyrjäisestä lompakon sopesta esille kuivettuneen kukkasen ja sanoi:\n\"Näetkös, kiltti ristilapseni, tämä on sama kukka, jonka minulle\nsilloin annoit\", ja hän piti äsken poimittua tuoretta hukkaa vanhan\nrinnalla, \"ja jos vuosien kuluttua Rudolf saattaa antaa sinulle tämän\nuuden kukkasen samoilla kirkkailla silmillä, silloin voit sinä sanoa:\nminä olen ollut onnellinen vaimo. Muuta mitään en minä sano. Ja muuta\nmitään ei minulla olekkaan annettavaa, ei mitään!\" ja samassa oli\nhän jo siirtynyt pois heidän seurastansa ja he kuulivat vaan vielä\netäältä: \"Ei muuta mitään, kuin tämä todistus -- Rudolfin todistus!\"\nJa kun seura hänen taas kohtasi, kävi hän sisarensa tyttären Lotan\nkanssa, jotka molemmat miellyttelivät ja kiittelivät häntä, ettei hän\nmilloinkaan ollut unohtanut eikä hylännyt heitä.\n\nNyt tuli rouva Nüssler seuraan: \"Lapsikullat, tulkaa nyt, nyt on\nkaikki valmisna. Mutta älkää panko pahaksi: Jokkumin sukulaiset ovat\nkuitenkin arvoisimmat, enkä minä voi loukata Jokkumia -- hän on\nkumminkin isäntä talossa -- heidän täytyy istua lähinnä morsiusparia,\nsitä ei voi auttaa. Kurz ja hänen rouvansa istuvat tietysti heidän\nkeskellänsä, sillä heillä, niinkuin te, rouva Behrens, sanotte,\non lähin oikeus siihen; ja Gottliebin ja Liinan on myös istuminen\njoukossa, edellinen pappina ja jälkimäinen kaksoissisarena, ja\nJokkumin myöskin, sillä hän tietysti kuuluu sukulaisten joukkoon.\nMutta me, rouva Behrens, Kaarlo, Lovisa ja te, Bräsig, me istumme\ntoiseen päähän, ja häät tulevat olemaan iloiset\".\n\n\"Hyvä juttu!\" sanoi Bräsig, \"mutta missä istuu puotimies Süssmann,\nminun on vielä puhuminen hänen kanssansa meidän veljeyspaalistamme\".\n\n\"Ah, hyväinen Jumala! Se vaivanen istuu meidän perätuvassa, hän\ntahtoi näyttää Triddelfitzille muutamia tanssitemppuja ja kompastui,\nja samassa ratkesi hänen verhonsa, ja Kristianin oli noutaminen\nhänelle Jokkumin siniset housut, mutta siinä pukimessa ei hän tahdo\npäivällä tulla näkyviin, hän toivoo, ettei vaihtoa huomata illalla\nkynttilän valossa\". \"Ja hänkö rupee tanssin johtajaksi!\" sanoi Bräsig\nja meni meidän seuran kanssa saliin.\n\nJa nyt alkoi atrioiminen, ja taidetemppelissä juoksivat rouva\nNüsslerin kauniit palvelustytöt punasine poskineen, nauhamyssyineen\nja valkeine esiliinoineen edestakasin ja hyörivät, pyörivät kuin\nhyrrät, sillä semmoisia palkkapalvelioita kuin nyt kuluneessa\nmustassa hännystakissa, likainen valkea huivi kaulassa ja valkeat\npummulihanskat kädessä, ja sormenpäät rasvassa, ei siihen aikaan\nvielä ollut muotina; ja paksut Nüsslerit istuivat pöydässä ja söivät\nmässäsivät, ikäänkuin asuisi joku franskalainen muonakomsarjus\nvuodelta 1812 heidän mahassaan ja kokoilisi ruokavaroja\nkokonaista armeijaa varten, joka on marsiva Venäjää vastaan. Kun\nhakkeluspaistista olivat päässeet, kävivät he putinkiin käsiksi,\nja kun putinki oli liiviin köntätty, käytiin kyhkyispaistin ja\nparsan kimppuun, ja he kummastelivat suuresti, etteivät kyhkyset\nMeklenpurissa olleet niin suuria kuin hanhet, ja moittivat luojaa,\nettei parsajuuri ollut kasvanut yhtä paksuksi kuin humalariuku. Ja\nkun paisti tuotiin pöydälle, nousi orpana Wilhelm, Nüssler-suvun\npilanpuhuja, seisoalle, kilisti lasia, huusi kolme kertaa korkealla\näänellä \"Hiljan!\" kautta salin, kohotti lasinsa, korkealle ja lausui:\n\"Vanhan kenraalin Knusemongin[21] terveydeksi, joka on ollut ja on\nvieläkin mainio sankari!\" ja samassa tähtäsi hän katseensa nuoreen\npariin ja vilkutti vasenta silmäänsä Miinalle ja oikeata Rudolfille.\nJa setä Ludvig -- ymmärtäkää minua oikein: _rikas_ setä Ludvig --\nnousi vartavasten sentähden pystyyn ja sanoi: \"Wilhelm, sinä olet\nkumminkin perhana mieheksi!\"\n\nJa Bräsig sanoi pastorin rouvalle: \"Rouva Behrens, minä tiedän,\nettette suvaitse reformia; mutta, reformiyhtiön kokkapuheiden laskia\non sukkelampi!\"\n\nJa rouva Nüssler istui kuin kuumilla hiilillä, sillä hän pelkäsi yhä,\nettä Jokkumikin rupeisi nyt puhumaan; mutta Jokkum hillitsi itsensä,\nhänen puheensa eivät tarkottaneet koko seuraa, vaan ainoastaan\nlähimpiä naapureita, ja niiden sisältö oli tähän, suuntaan: \"Wilhelm,\ntäytä toki Ludvigin lasi. Ludvig, täytä toki Wilhelmin lasi\".\n\nJa kun nyt sjampanja tuotiin pöydälle, tarkastelivat paksut Nüsslerit\nyhä vaan pullojen etikettejä, ja sanoivat semmoista sorttia olevan\nheidänkin kellarissaan, ja Fritz Triddelfitz ja puotimiehet ja\nseminaristit joivat kuin miehet lasin lasin perästä, etteivät\ntakapajulle jäisi, ja hääjoukon vasempi kylki, jossa tanssiat olivat,\njoutui semmoiseen hurmaukseen, että pikku asessori sanoi näiden\nkeveäin joukkoin komentajalle, Fritz Triddelfitzille, että jos hän\npitkitti tällä tavalla, oli hänen taistelun alkaessa siirtyminen\npois, ja kun Fritz juuri alkoi ruveta tätä vastaan väittämään, veti\neräs odottamaton tapaus hänen ja koko seuran huomion puoleensa.\nNiin, ajatelkaapa vaan, mitä kummia asioita toisinaan järjettömän\nluontokappaleen päähän voi pöllähtää! Sulttaani, Jokkumin Sulttaani,\nmeidän vanha tuttavamme Sulttaani ilmaantui yht'äkkiä, vihreä seppele\npäässä ja toinen hännässä -- kuski Kristian oli juhlan kunniaksi\nhänet niillä koristanut -- alttarille, jossa Gottlieb ja Liina olivat\ntoimittaneet vihkimisen, ja pisti arvoisan itsevaltiasnaamansa\navioparin väliin ja nuoleskeli vuorotellen Miinaa, vuorotellen\nRudolfia kielellänsä ja siveli heitä hännällään kasvoihin. Ja\ntehtyänsä tämän, istahti tämä vanha lukki levollisesti alttarille\nja näytti olevan hyvin tyytyväinen näihin menoihin. Jokkum kavahti\npystyyn: \"Sulttaani, etkö sinä häpeä? Suori heti alas sieltä!\"\n\nMutta nyt nousi Bräsig ja huusi: \"Jokkum, niinkö sinä kohtelet\ntässä juhlallisessa tilassa parhainta ystävääsi?\" ja hän kääntyi\npastori Gottliebiin ja sanoi: \"Herra pastori, antakaa Sulttaanin\nolla! Jos tämä luontokappale tällä kristillisellä alttarilla\nilmottaa rakkautensa, niin tietää hän sen, vaikk'emme sitä tiedä.\nJa Sulttaani on viisas koira! Minä tiedän sen, sillä kun minä\nylhäällä kirsikkapuussa tulin näkemään tämän rakkauden alun, tuli hän\ntuntemaan sen samassa tilaisuudessa, sillä hän makasi lehtimajassa\npenkin alla. Herra pastori, Sulttaani on myös, niin sanoakseni,\ntodistaja, sillä hän oli tässä, kun nämä nuoret kihlasivat toinen\ntoisensa\".\n\nGottlieb kävi kalpeaksi tämän kauhean ajatuksen kuullessansa, mutta\nnuhdesaarnaa ei hän tällä kertaa päässyt pitämään, sillä hänen\nympärillänsä kuului rähinää ja sähinää kuin mehiläispesässä, sillä\ntästä syntyi nyt kova meteli ja kaikki rupesivat nyhjimään tuoleja\nja pöytiä -- \"ulos! ulos!\" huusi rakennusmestari -- ja sälistelivät\nvateja ja talrikkeja, ja rehtorin pieni seminaristi paiskasi tässä\nhäiriössä kokonaisen koson rouva Nüsslerin porsliinitalrikkeja\nlattialle, niin että sirpaleet lensivät pitkin salia, ja seisoi nyt\nurostyötänsä katsellen ja haparoi liivintaskustansa aarteita, joita\nei siellä kumminkaan ollut, ja kun rouva Nüssler kävi ohitse ja näki\ntämän turmion, punastui seminaristi kauttaaltaan ja sanoi tahtovansa\ntämän vahingon mielellään maksaa, vaikka hänellä tätä nykyä ei\nollut niin paljon rahaa mitassansa. Ja rouva Nüssler taputti häntä\nystävällisesti olkapäälle ja sanoi: \"Ah joutavia! Mutta rangaista\nteitä pitää!\" ja tarttui hänen käteensä ja talutti hänen Bräsigin\nsisarentyttären Lotan luo ja sanoi \"Te saatte suorittaa minun\ntalrikkini tanssimalla tämän kanssa tämän illan\". Ja seminaristi\nmaksoi rehellisesti velkansa.\n\nJa nyt alkoi tanssi. Ensiksi tanssittiin poloneesia. Fritz\nTriddelfitz oli johtaja sillä herra Süssmann ei ollut vielä\nnäkyvissä, ja mitenkä uljaasti hän toimitti tehtävänsä! Läpi\nsalin, läpi puutarhan, läpi kyökin ja etehisen ja asunhuoneen ja\nmakaushuoneen, ja takasin läpi puutarhan ja salin kulki jono, niin\nettä Jokkumin paksut sukulaiset kokonaan hengästyivät, ja Bräsig\nhuusi hänelle: eikö hän aikonut ottaa, vielä tunkiotakin mukaansa?\nJa Jokkum Nüssler tanssi joukossa, itse kolmantena, toisella\npuolella täti Sofi, toisella puolella Sulttaani, ja täti Sofin\nkukkaisruukun ja Sulttaanin seppeleiden välissä näytti hän kuin\nhelmi kullankoristeissa tahi kuin aasi kahden heinätukun välissä. Ja\nkun poloneesi oli loppunut, alotti David Berger vitkallista valssia\njohon etäältä vastasi sukkelan polkan sävelet, sillä rouva Nüssler\noli toimittanut niin, että väki myös sai tanssia, maitopuodissa\nnimittäin, ja siellä istui nyt vanha silmäpuoli Hartloff ja nikkari\nWichmann ja kankuri Rührdanz ja kaikki muut, ja Hartloff oli\nkaatanut toisille kelpo ryypyt ja oli sanonut heille, etteivät\nhe saaneet kavastella, mokomalle kaupungin musikantille he kyllä\nvertoja vetivät, ja nyt vinguttivat he viulujansa henkensä edestä,\nja kuski Kristian täytteli ehtimiseen laseja. Ja kun ilo nousi\nylimmilleen tuli Rudolf ja Miina maitopuotiin, ja Miina tanssi kuski\nKristianin kanssa, ja Rudolf kyökkipiian kanssa ja renkivouti huusi\n\"Eläköön!\" nuorelle parille ja Hartloff vingutti viuluansa samassa\nniin vimmatusti, ettei Rührdanz huilullansa voinut häntä ensinkään\nseurata, vaan jäi hyvän taipaleen taaksepäin.\n\nKun morsiuspari oli mennyt, seisoi kuski Kristian kyökkipiian kanssa\noven takana ja keskusteli hänen kanssansa: \"Dortha, mitä pitää tehdä,\nse pitää tehdä!\"\n\n\"No, Kristian, mikä sinun on?\"\n\n\"Dortha, olemmehan mekin kihlatut, ja mikä sopii yhdelle, sopii\ntoisellekin; meidän on vastaaminen heidän käyntiänsä, muuten he\nvoivat sen pahaksi panna\".\n\nJa Dortha sanoi häntä vähän hävettävän mennä herrasväen luo, mutta\njos he sen kumminkin tekivät, aikoi hän tanssia pehtori Bräsigin\nkanssa, sillä hänen hän tunsi, ja Kristian sanoi: olkoon niin, hän\npuolestansa tanssii emännän kanssa. Ja ennenkuin taidetemppelissä\nvoitiin mitään pahaa aavistaa, seisoi Kristian rouva Nüsslerin ja\nBräsig Dorothean kanssa toisten joukossa ja pyörivät kuin vietävät.\nNiin oli tapa siihen aikaan; vahinko vaan, ettei enää ole laita sama\n-- kumminkaan enimmissä paikoissa. Ilo ja suru yhdistävät ylhäiset\nja alhaiset; miks'ei saata herra, joka kuolinvuoteellaan toivoo,\nettä hänen päivätyöläisensä todellisesti surren saattavat hänen\nruumistansa hautaan, jakaa heidän kanssansa myöskin iloansa?\n\nNiin, tämä oli ilopäivä, ja mahdoton on kielin kertoa kaikkea sitä\nriemua, joka täällä liikkui jokaisen sydämessä, ja sai koivet\nhauskasti koikkimaan ja kädet toinen toisiinsa liittymään. Minä\ntiedän vaan, että Fritz Triddelfitz oli koko kemujen komentaja\nja että pikku asessori hänen sivullansa usein lensi punaseksi ja\ntanssin jälkeen juoksi Lovisan luoksi, ikäänkuin etsimään hänessä\nturvaa. Minä tiedän vaan, että pikku seminaristi tanssiessaan\nkompastui pari kertaa nurin, kun hän ajatuksissaan oli vaipunut\nluvunlaskun sokkeloihin: mitäpä jos hänen lähin esimiehensä saisi\nlukkarin paikan, ja hän sai hänen virkansa, ja jos hän eläisi hyvin\nsäästävästi ja saisi suutarin perunamaan, ja jos rikas setä Bräsig\nhäntä muutamilla taalereilla auttaisi -- eikö hän sitte voisi kosia\ntätä kaunista tyttöä, joka niin iloisesti tähtäsi häneen siniset\nsilmänsä, ja jonka keltaset kullankarvaiset hiukset tanssiessa\nliehuivat hänen mustaa hännystakkiansa vastaan. Minä tiedän vaan,\nettä ainoa onneton ihminen koko seurassa oli herra Süssmann,\nja hänkin ainoastaan silloin, kun hän sattui luomaan silmänsä\nalapuoliinsa, Jokkumin kuluneisin, sinisiin housuihin.\n\nNiin, täällä oli hauska elämä; mutta kaikilla on loppunsa. Pienet\nkeijukaiset ja puotimiehet ja seminaristit, tanssiat ja David Berger\nja muut soittoniekat lähtivät kotia -- vanhukset olivat jo aikaa\nmenneet. Ja Jokkum astui sukulaistensa etupäähän ja sijoitteli\njokaisen paikallensa ja rouva Nüssler vei rouvasväen levolle, ja\njokainen aviovaimo sai oman vuoteensa, mutta niiden, jotka vielä\nolivat naimattomina, joiden joukossa täti Sofi ensimäisnä, niiden\ntäytyi maata yhteisellä vuoteella suuressa, sinisessä salissa.\n\n\n\n\nLuku 42.\n\nKun peikot meitä peljättävät ja huone alkaa horjua. Vanha ystävä\nauttavalta enkelinä. Vielä kaksi toista hyvää ystävää auttavina\nenkeleinä. Aatelisnainen ei ole mikään talonpoika; Pümpelhagen on\nsentähden julkisella huutokaupalla myytävä. -- Toiset ihmiset pitävät\nmyös neuvoa ja tulevat siihen päätökseen, että suuriherttualla\nei voi olla mitään sitä vastaan, jos asia menee säännöllisesti.\nPomukkelskopp veljeyspaalissa. Isä Pomukkel uhraa oman lihansa ja\nverensä suutarinsällin hyväksi. Bräsig suuttuu ja pitää itseänsä\nesi-isänä Abrahamina. Hän ei tahdo millään muotoa ruveta Franskan\nkuninkaaksi. Veljeyspaali päättyy selkäsaunalla, ja Pomukkelskopp saa\npistoksen ihmisystävälliseen sydämeensä.\n\n\nSunnuntaina jälkeen häiden puuhasi nuori rouva von Rambow aamulla\nvarhain talouden toimissaan, hän piti tarkkaa huolta asioistansa\nja kirjotti kirjaansa tulot ja menot ja vaipui sitä tehdessään\nsyviin mietteisiin. Hän oli kokonaan masentumaisillaan pelosta ja\ntuskasta, sillä hän aavisti, että Akselin laita oli huono; mutta\nmihinkä toivottomaan tilaan Aksel järjettömällä taloudenpidollaan\noli joutunut, sitä ei hän kuitenkaan voinut arvata, sillä niin\nsuuri kuin hänen tuskansa ja pelkonsa olikin, ei hän kuitenkaan\naavistanut asiain todellista laitaa. Hän voi ainoastaan Akselin\nepävakaisesta, ärtyneestä mielentilasta ja siitä levottomuudesta,\njoka häntä ahdisti, arvata hänen olevan suuressa pulassa. Että hätä\noli korkeimmallansa, että veitsi uhkasi hänen kurkkuansa, että\npieninkin sivuseikka, jonkun pahansuopaisuus voi tehdä hänestä lopun,\nsitä ei Frida tosin vielä tietänyt. Aksel ei ollut hänelle mitään\nsanonut, hän oli aamulla antanut valjastaa hevoset ja oli lähtenyt\nmatkalle kolmeksi päiväksi. Mihinkä? Miksikä? Ne olivat kysymyksiä,\njotka eivät moneen aikaan enää olleet lähteneet Fridan suusta,\nsillä miksikä kolkuttaisi hän ovelle, jonka takana piili vaan valhe\nja teeskenteleminen? Hän löi syvällä huokauksella kirjansa kiini\nja puheli itseksensä: \"Mitä apua tästä kaikesta?! Naiskädet eivät\nkumminkaan voi estää huonetta raukeemasta\". Ja kun hän akkunasta näki\nFritz Triddelfitzin vitkalleen ja unisena horjuvan poikki pihan,\nantoi hän käsiensä vaipua syliinsä ja sanoi: \"Ja tuosta nyt riippuu\nkoko talous; hyvä on kumminkin, että hän on rehellinen ja on käynyt\nHawermannin koulua. -- Niin, Hawermann! Hawermann!\" huudahti hän\nja surulliset ajatukset ja katumus valtasi hänen ja kietoi hänen\nlumousvoimallaan. Ken ei muistele jolloinkulloin omasta elämästään\nhetkeä, jolloin samanlaiset ajatukset ovat ahdistaneet häntä kuin\nmenneiden aikojen peikot, jolloin kaikki viittasivat sormellaan\nyhteen ainoaan kohtaan, jossa ihmissydän oli ollut heikko? Ne eivät\nväisty syrjään, ne seisovat vankkana kuin muuri ja viittaavat yhä\nsamaan paikkaan ja yhdistävät nykyisen hätäsi ja tämän tapauksen ja\nhuutavat korvaasi: Tämä on seuraus, miksikä silloin teit väärin? --\nJa mitä Frida oli tehnyt oli hän tehnyt vaan rakkaudesta! Mutta siitä\neivät peikot välitä -- mitä huolii peikko rakkaudesta:\n\nHänen vielä näin istuissaan, astui Daniel Sadenwater sisään ja\nilmotti ritariskartanonomistajan Pomukkelskopin tulon. -- Eihän herra\nollut kotona, sanoi Frida. -- Sen oli Danielkin jo sanonut, mutta\nherra Pomukkelskopp oli nimenomaan sanonut tahtovansa, puhutella\narmollista rouvaa.\n\n\"Minä tulen heti\", sanoi Frida.\n\nSitä ei hän muuten suinkaan olisi sanonut, jollei hän tätä nykyä\nolisi tahtonut päästä ahdistavista ajatuksistaan, sillä hän inhosi\nsydämestänsä Pomukkelskoppia, mutta Pomukkelskopp oli kumminkin\nihminen, jolla oli liha ja luu, hän ei ollut mikään valju peikko.\nMutta Frida ei kuitenkaan olisi tätä tehnyt, jos hän olisi tietänyt,\nmikä häntä odotti. Pomukkel oli edeltäpäin, ja vielä tänä aamuna,\npitänyt neuvoa Taavetin ja Slusuhrin kanssa ja he olivat tulleet\nsiihen päätökseen, että olisi paras, että Pomukkel ostaisi kartanon\nkaikessa hiljaisuudessa Akselilta, \"sillä\", sanoi Pomukkelskopp, \"jos\nkartano tulee huutokaupalla myytäväksi, niin nousee sen hinta liian\nkorkeaksi. Ah, se nousee liian korkeaksi; ah, silloin tulevat toiset\naatelismiehet -- heitä löytyy joitakuita, joilla on paljo rahaa -- he\neivät heitä toisiansa -- he istuvat kiini toisissaan kuin takkiaiset\n-- he voivat maksaa ja maksavat hänen velkansa, jos niiksi tulee, tai\nostavat kartanon hänelle takasin\".\n\n\"Sen kyllä jättävät tekemättä\", sanoi Slusuhr. \"Ei, ei!\" huudahti\nPomukkel, \"jos minä voisin ostaa kartanon kenenkään tietämättä, se\nolisi paras. Hän on pehmennyt, pehmennyt kuin mädännyt omena, ja minä\ntunnen hänen, hän ei kurkista milloinkaan yli aidan, hän tarttuu aina\nvaan lähimpään oksaan, ja jos minä tarjoon hänelle sen verran rahaa,\nettä hän pääsee veloistansa, ja annan hänelle vielä vähän lisäksi,\nniin käy hän onkeen\".\n\n\"Te unhotatte vaan yhden seikan\", sanoi notarius, \"rouva on myös\ntalossa\".\n\n\"Ah, rouva ei tiedä siitä mitään\", sanoi Mukkel. \"Se on teidän\nonnenne, muuten ette olisi niin pitkälle tulleet. Hän loi minuun --\nnimittäin silloin kuin noista varastetuista rahoista juttu oli --\nsemmoisen katseen, etten sitä ikipäivinäni unhota\".\n\n\"No\", sanoi Taavetti, \"mitäpä siitä? Hän on nainen -- ei semmoinen\nnainen kuin rouva Pomukkelskopp, joka on kamalan viisas nainen --\nvaan hän on aatelisnainen, hän tietää paljo, hän ei tiedä mitään,\nhän ei tiedä yhtäkään mitään. Jos herra on pehmennyt, niin pitää\nrouvankin pehmentyä\".\n\nTaavetin ajatus hyväksyttiin: niin, jos tuolle rouva raukalle nyt\nisku iskulta ilmotettiin kaikki, niin oli hän kyllä pehmenevä,\nniin ei tullut hän vastustelemaan kauppaa, ja nyt päätettiin, että\nPomukkelskopp oli rynnäkön alottava, ja molemmat toiset seuraisivat\nperästä, vielä tänä aamuna: Aksel ei ollut kotona, sen he tiesivät.\n\nKun nuori rouva von Rambow tuli saliin Pomukkelskopin luo, oli\nPomukkel niin lempeän ja sääliväisen näköinen, kuin olisi hän\nJumalan pappi, joka oli tullut lohduttamaan rakastetun äitinsä\nkuolemaa surevaa nuorta rouvaa, hän kurotti niin sydämellisesti\nmolemmat kätensä Fridalle vastaan, ikäänkuin tahtoisi hän pusertaa\nhänen kättänsä oikein hartaasti. Mutta kun Frida ei tarjonnut\nhänelle kättä, laski hän molemmat kätensä ristiin ja katseli Fridaa\nmolemmilla rasvasta kiiluvilla silmillään niin isällisesti kuin\nkrokotiili, joka juuri aikoo ruveta itkemään.\n\nHän oli tullut, sanoi hän, vanhana ystävänä! uskollisena naapurina\nja oli tahtonut puhutella herra von Rambowia; asia oli kiireinen,\nhyvin kiireinen, ja koska nuori herra ei ollut kotona, oli hänen\nvälttämättömästi puhuminen armollisen rouvan kanssa. Olisi kurjaa\nkurjempi, jos ei hän naapurina tahtoisi auttaa, kun semmoinen\nonnettomuus oli tulossa, että Pümpelhagen oli myytävä julkisella\nhuutokaupalla enimmän tarjoovalle.\n\nFrida säikähti ja sanoi: \"Pümpelhagen myytävä?\"\n\nJa nyt näytti Pomukkelskopp todellakin niin onnettomalta, viattomalta\nkuin äiti, joka nukkuessaan on maannut lapsensa kuoliaksi: \"Ah\nhyväinen Jumala!\" huudahti hän vastaukseksi, \"mitä tuhoja minä olen\ntehnyt! Minä luulin että armollinen rouva jo tiesi...\"\n\n\"Minä en tiedä mitään\", sanoi Frida kalpeana, mutta lujana, ja\nkatseli tuota vanhaa kettua, juuri kuin tahtoisi hän katsoa hänen\nläpitsensä: \"Minä en tiedä mitään, mutta minä toivon saavani kaikki\ntietää. Miksikä tulee Pümpelhagen myytäväksi?\"\n\n\"Armollinen rouva\", sanoi herra kartanonomistaja ja väänteli itseään\nsinne tänne, \"suuret velat...\"\n\n\"Kenelle on minun mieheni velkaa?\"\n\n\"Minä luulen, monelle\".\n\n\"Teillekin?\"\n\nJa nyt näytti siltä, kuin olisi Pomukkelskopin sydämessä auennut\nse sulku, joka vuosikausia oli pitänyt hänen ihmisrakkauttansa\nsuljettuna; nyt voihan antaa sen tulvana valua yli Pümpelhagenin\nkartanon. Niin, sanoi hän, hänellä oli myös saatavaa; mutta ne rahat,\njotka hän aikanansa oli antanut, oli hän antanut ystävyydestä, ja\nniin saisivat ne olla vieläkin. Hän oli tänään tullut vaan tänne,\nantamaan herra von Rambowille hyvää neuvoa, kuinka asiaa voitaisiin\nkiertää ja vääntää niin, että nuori herra pääsisi pulastansa. Sen\nverran kuin hän tiesi, vaati Mooses myymistä, ja jos hänen suunsa\nsaataisiin tukituksi, niin voisi asia taas selvetä. Ja lähtöä\ntehdessään pudisteli hän vielä päätään ja vilkutti silmää, ikäänkuin\nolisi hänen väkisin täytynyt hillitä kyyneleitänsä, ja sanoi: että\njos hän sen olisi tietänyt, että asia oli pidettävä armolliselle\nrouvalle salassa, olisi hän ennen antanut repäistä kielensä ulos\nsuustansa, kuin olisi siitä eläväistä sanaa hiiskahtanut.\n\nJos ei asia olisi koskenut Fridaa niin likeltä, olisi tuo kavala\nviekkaus Pomukkelskopin olennossa tullut hänelle selvemmin näkyviin,\nmutta nyt oli hänellä vaan jonkinlainen aavistus siitä, tuska ja\npelko hämmensi hänen näköänsä; hänestä tuntui, kuin vapisuttaisi\nmaanjäristys huonetta, jossa hän asui, kuin tahtoisivat seinät, jotka\ntähän asti olivat olleet hänen turvanansa rajuilmaa vastaan, raueta\nhänen ja hänen lapsensa päälle ja haudata allensa sen hiukkasen\nonnea, mikä hänellä enää oli vastaisuuden toivona. Hän meni ulos\nvapaasen ilmaan, puutarhaan; ja siellä käveli hän nyt edestakasin\npäivän helteessä ja istui viileään siimekseen ja arveli ajatteli, ja\nhänestä tuntui, ikäänkuin ei tämä puiden pimento enää olisi hänen,\nja ikäänkuin eivät kukkaset, jotka kukkivat maassa hänen jalkainsa\njuuressa, ja jotka hän itse oli istuttanut, eivät enää olisi\nhänen. Hän istui samalla penkillä, jolla hänen vanha appi-isänsä,\nkamarineuvos, oli istunut valittaissaan Hawermannille pulaansa;\nsilloin oli Hawermann auttanut -- missä oli nyt Hawermann? Samojen\npuiden siimeksessä istui hän, jotka hän ensiksi oli nähnyt, kun\nAksel näytti hänelle tämän kauniin kartanon -- missä oli nyt hänen\nkopeutensa? Mihinkä oli kartano joutuva? Kenenkä omat olivat nyt nämä\npuut? Hän istui täällä hetken aikaa, mutta tätä hetkeä kesti kaksi\ntuntia; hän ei sitä huomannut. Hän kuuli jalanastuntaa Gürlitzin\ntieltä, hän aikoi lähteä pois; mutta ennenkuin hän ehti lähtemään,\nseisoivat notarius ja Taavetti hänen edessänsä.\n\nSlusuhr säpsähti hieman, nähdessänsä yht'äkkiä edessänsä naisen,\njota hän aikoi kiusata ja hätyyttää; Taavetti taas irvisteli kuin\napina, jonka käpäliin odottamatta omena on pudonnut. Notarius\nlähestyi armollista rouvaa suurella kunnioituksella ja kysyi syvästi\nkumartaen, oliko armollinen herra kotona. -- Hän oli matkalla, sanoi\nFrida.\n\n\"Mutta meidän täytyy välttämättömästi saada häntä puhutella\", sanoi\nTaavetti.\n\nSlusuhr katseli karsasteli Taavettia yli olkapäänsä, ikäänkuin\ntahtoisi hän sanoa: jospa sinä toki pitäisit tyhmän leukasi kiini.\nÄäneensä sanoi hän kuitenkin samat sanat: \"Niin, armollinen rouva,\nmeidän täytyy saada häntä välttämättömästi puhutella\".\n\n\"Sitte on teidän tuleminen uudestaan keskiviikkona, tiistaina tulee\nherra von Rambow kotia;\" ja niin puhein aikoi Frida mennä. Mutta\nnotarius astui puolittain hänen tiellensä ja sanoi:\n\n\"Se ei oikeastaan ollut meidän oma asiamme, vaan enemmän herra von\nRambowin asia, joka meidät tänne toi; kenties voitaisiin lähettää\nhäntä noutamaan. Asia on todellakin sangen tärkeätä laatua. Me\ntunnemme erään kaikin puolin taatun miehen, joka mielii ostaa\nPümpelhagenin, mutta hän tahtoo saada vastausta kolmen päivän\nkuluessa, tahtooko herra von Rambow myydä kartanon salaisesti, tahi\ntahtooko hän antaa sen mennä huutokaupalla enimmän tarjoovalle.\nTämä herra tässä on Mooseksen poika, joka on sanonut ylös rahansa\nJuhannukseksi, ja hän kehottaa hartaasti teitä minun, hänen\nasianajajansa kautta, myymään taloa vaivihkaa\".\n\nTämä kaikki oli tietysti valhetta. Nuori kaunis rouva seisoi ääneti\nheidän edessänsä ja katseli näitä molempia konnia; ensimäinen\nhämmästys oli kadonnut ja nyt nousi hänen viattomassa sydämessään\nkaikki hänen kopeutensa tätä ansaitsematonta onnettomuutta vastaan.\n\n\"Armollinen rouva\", sanoi Taavetti, joka, Fridan katseen tähden\nhämilleen joutuneena, kultaisia kellonvitjojansa muutaman aikaa oli\nnypistellyt, \"ajatelkaapa: minun isälläni on saatavaa seitsemäntuhatta\ntaaleria -- korkojen ja oikeuden kustannuksien kanssa nousevat\nne kahdeksaan tuhanteen --, herra Pomukkelskopilla on saatavaa\nkahdeksan tuhatta taaleria, Rahnstädtin käsityöläisillä -- meillä\non heidän rätinkinsä muassamme -- noin kolmetuhatta -- sitte on\nvielä vekselivelkoja ja sitte vielä noin kymmenen tuhatta -- minä\nen tarkoin tiedä kellä -- luullakseni Israelilla Swerinissä. --\nJos nyt myytte taatulle miehelle ja myytte huonekalut, sängyt ja\nliinavaatteet, voipi teille jäädä vielä kymmenentuhatta taaleria,\nkenties yksitoista, ehkäpä kaksitoistakin tuhatta taaleria. Ja jos\nsitte muutatte Rahnstädtiin ja asutte siellä, ei ole teillä mitään\nhuolia ja voitte elää kuin kreivinna\".\n\nFrida ei sanonut mitään, teki molemmille herroille kylmäkiskoisen\nkumarruksen ja meni sisään huoneesensa. Mikään ei rohkaise enemmän\njaloa, uljasta sydäntä kestämään mailman suruja ja huolia, kuin jos\nmailma esiintyy sille oikein kurjassa ilkeydessään. Silloin nousee\njalka itsestään tallaamaan tuon iletyksen pään ruhjuksi, ja uljas\nmieli ja hyvä omatunto purkavat ulos sydämestä kaiken levottomuuden\nja silloin taukoo siellä ristiriitaisuus; siellä vallitsee enää vaan\nviileä lepo, kirkkotarhan lepo.\n\n\"Pois hän menee kuin ruhtinatar!\" sanoi Taavetti.\n\n\"Te pöllöpää, te!\" sanoi Slusuhr. \"Milloinkaan en enää rupee\nsemmoisen hölmön kanssa, kuin te olette, mihinkään asioihin\".\n\n\"No, mutta\", sanoi Taavetti, \"emmekö tehneet samalla tavalla\ntalonpojan kanssa Kaaninissa ja eikö hän masentunut?\"\n\n\"Niin, talonpojan kanssa! Oletteko vasta eilen mailmaan tulleet,\nettette vielä tiedä, ettei aatelisrouva ole mikään talonpoika?\nTahdoimme hänen lannistaa -- juu perunia! -- kangistaneet olemme\nhänen. Jos olisimme näin käyneet herran kimppuun, olisi hän suostunut\nkaikkiin; mutta\", lisäsi hän pikemmin itseksensä kuin Taavetin\nkuullaksi, \"löytyy tosiaankin ihmisiä, vieläpä naisiakin, joita\ntodellinen onnettomuus vasta tekee vahvoiksi\".\n\nKun olivat tulleet herra ritariskartanonomistajan luo, ja hän nyt\nsai tietää, kuinka nuoren rouvan luona oli käynyt, joutui hän\nsuureen hätään: \"Herranen aika, kuinka on se mahdollista!\" sanoi hän\nTaavetille, \"kuinka voitte te käyttää itseänne niin tyhmästi näin\narkaluontoisessa asiassa? Teidän olisi pitänyt häntä kiusata, häntä\nkutkuttaa ja ahdistaa enemmän, ennenkuin näytitte hänelle hänen\nvastaisen kohtalonsa. Herranen aika, minä olin pannut kaikki niin\nhyvälle alulle: saattepa nähdä, kun herra tulee kotia, kangistaa\nrouva vielä hänenkin niskansa, ja seuraus on oleva, että kartano\nmyydään huutokaupalla\".\n\n\"Ja sitte te ostatte sen\", sanoi Slusuhr. \"Ei, ei! Se nousee liian\nkorkeaan hintaan, ja kuitenkin sopisi se minulle niin hyvin, tilukset\nsattuvat niin somasti rajatusten!\"\n\nNäin voivotteli tämä arvoisa herra ja piti neuvoa noiden toisten\nveijarien kanssa, mitä nyt oli tehtävä, mihinkä toimeen oli\nryhdyttävä.\n\nEräässä toisessa paikassa Gürlitzissä pidettiin myös neuvoa: kankuri\nRührdanzin tuvassa istui tänä aamuna päivätyöläisiä ja heidän\nvaimojansa koossa ja täällä puhuttiin, ei vilkkaasti, ei hätäisesti,\nvaan vakavasti ja arvelevasti, mutta pistävästi. \"No, mitäpä sanot\nsinä, veikkonen?\"\n\n\"Niin mitäpä siihen pitäisi sanoa? Pois pitää hänen, hän on\nihmisnylkiä! No, ja mitä sanot sinä, Rührdanz?\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, sitä sanon minäkin: pois pitää hänen! Mutta\nhyvät ystävät, saattepa nähdä, hän tulee takasin taas. Niin, jospa\nmeillä vaan olisi paperit, ettei hän enää saisi tulla takasin...\"\n\n\"Vähänpä teistä ja teidän papereistanne!\" huudahti eräs kookas,\nroteva päivätyöläisen vaimo uunin takaa, \"kun illalla tulette\nkaupungista, pää täynnä paloviinaa, silloin teissä kyllä on miestä,\nmutta perästäpäin raukeette rahjuiksi kuin roikaleet. Mitä? Pitääkö\nminun lähettää lapseni mierontielle kerjäläispussi selässä? Kolmeen\npäivään ei meillä ole ollut leivän palaa kotona, paitsi mitä lapset\novat tuoneet\".\n\n\"Kaikkein viimeisinä aikoina on kumminkin ollut vähän parempi laita\",\nsanoi ukko Brinkmann.\n\n\"Niin kyllä\", sanoi Willgaus, \"mutta pelosta, vaan ei hyvästä\ntahdosta. Mennäänpä miehissä kartanoon, jokaisella kelpo sauva\nkädessä, ja me panemme hänen kerran tuntemaan Jumalaa ja saatamme\nhänen yli rajan ja annamme hänelle kyydin matkalle. Kas niin! Suori\nnyt tiehesi!\"\n\n\"Mitä?\" huusi Kapphingstin vaimo, \"ja sen vietävän eukon, joka\nmelkein oli lyödä kuoliaksi minun, tyttöseni viheliäisen kananpojan\ntähden, hänenkö aiotte tänne jättää?\"\n\n\"Ja mamselit\", huusi eräs nuori vaimo, \"jotka meitä kiusasivat,\nkun kartanossa palvelimme, ja jotka sisällä tuvassa näyttivät itse\nvalkeuden enkeleiltä, niin pian kuin joku vieras oli talossa, mutta\njotka ulkona nyhjivät meitä kuin ilmeiset pirut, liekö saavat tänne\njäädä?\"\n\n\"Koko joukkio on ajettava pois!\" sanoi Willgaus.\n\n\"Ei, lapsukaiset!\" sanoi ukko Brinkmann, \"älkää. käyttäkö väkivaltaa\nalaikäisiä lapsia vastaan!\"\n\n\"Niin\", sanoi Rührdanzin vanha akka, joka istui jotenkin yksinänsä\nja kuori perunia päivälliseksi. \"Brinkmann, sinä olet oikeassa, ja\nKustaa saa myös. jäädä; minä olen nähnyt hänen salaa vievän vanhalle\nSchultskalle nelikon perunia; hän on myös peruna- ja pellavasmaata\njakaissaan aina mitannut pari syltää enemmän, kuin hänen piti; ja,\nWillgaus, katso, sinun vanhin poikasi käyttää vielä hänen vanhoja\nhousujansa. Hän ei voi tehdä niin paljon, kuin hän tahtoisi; eukko\npitää häntä liian tarkasti silmällä. Ei, Kustaata ja pienokaisia\nvastaan ei kukaan saa kohottaa kättänsä\".\n\n\"Äiti, sitä sanon minäkin\", sanoi Rührdanz. \"Ja minä tahdon sanoa\nteille jotakin: kaikki pitää tapahtua hyvässä järjestyksessä! Kaikki\nväki ei ole nyt lässä täällä, mutta illalla voimme vielä asiasta\npuhua. Hän ei ole kotona illalla, Juha Jokkum on saanut käskyn panna\nlasivaunut kuntoon, he aikovat tänään illalla matkata kaupunkiin\npaaliin; silloin voimme vielä puhua asiasta\".\n\n\"Niin\", huusi tuo roteva akka uunin takaa, \"puhua ja puhua! Te juotte\npäänne täyteen paloviinaa: ja me saamme nähdä nälkää. Jos ette laita\nsitä joukkiota pois niskoiltamme, niin teemme me sen, niin teemme\nme, mitä muut naiset jo ovat tehneet; orjantappuroita ja nokkosia on\nkyllä vielä olemassa\".\n\nNiin puhein lähti hän ulos ovesta ja kokous hajosi erilleen.\n\n\"Bernhard\", sanoi Rührdanzin vaimo miehellensä, \"asia voi saada pahan\nlopun\".\n\n\"Sitä sanon minäkin, äiti, sinä olet ihan oikeassa; mutta jos asia\najetaan kaikessa järjestyksessä, niin ei voi suuriherttualla olla\nmitään sitä vastaan. Ainoa, mikä puuttuu, on, ettei meillä ole mitään\npapereita näytettävänä, mutta, jos hänenkin on näyttäminen paperinsa,\nniin eivät ne suinkaan ole kauniita\".\n\nRührdanz oli oikeassa, josko suuriherttuankin suhteen, sitä en tiedä;\nmutta mitä lasivaunuihin ja Pomukkelskopin paalimatkaan tuli, siinä\noli hän oikeassa; sillä illan tullessa istui ritariskartanonomistaja\nsinisine hännystakkineen lasivaunuissaan, hänen vieressään istui\nhänen uljas Kanasensa ja näytti keltasenruskeassa silkkileningissään\nkuin joku hänen omista homettuneista mesileivistään kaikenlaisine\nmonimutkaisine reunuskoristeineen, sillä erotuksella vaan, että\nhänestä puuttui mesileipien ihra, hän oli kuiva ja sitkeä kuin\nanturanahka, ja hänen luunsa kalisivat karskuivat tuolla kuoppaisella\ntiellä kuin pähkinät pussissa. Vastapäätä istuivat nuo molemmat\narmaat tyttäret, hyvin kauniisti puettuina, hyvin kauniisti: mutta\nhyvin äkäisiä he olivat, että isä välttämättömästi oli tahtonut ottaa\nheidät mukaansa näihin paaleihin, jotka vaan olivat jonkinlaiset\n_porvaripaalit_. Mutta sentähden olivatkin he päättäneet isän\nkiusaksi olla kokonaan tanssimatta ja aikoivat kohdella mokomia\nporoporvareita kuin roistoja; jo edeltäpäin osottivat he matkalla\nvihaansa isäänsä vastaan hankaamalla hänen sääriänsä jykeillä\npähkinäpuisilla krinuliinin vanteillaan, jotka vaunumaakari tänään\naamulla oli saanut heidän hameitansa kiinittää. Kustaa istui\nkyyditsiän Juha Jokkumin kanssa edessä kuskituolilla.\n\nMinun ei voi johtua mieleeni tänään illalla taas ruveta tanssimaan\nkaunisten naispuolisten lukiaini kanssa veljeyspaalissa, siksi olen\nminä liian vanha, ja Rudolfin häistä, joissa minä tein parastani, on\nkulunut vasta kolme päivää. Minä menen sinne vaan! vähän syrjästä\npäin katsomaan ja istun sitä varten tänä kauniina kesäiltana penkille\nGrammelinin huoneen eteen; voinhan sittemmin käydä ylös saliinkin,\njuomaan lasin punssia, ja voin samassa yhden ja toisen kanssa\nveljestyä.\n\nGrammelinilla oli tänään aika hälinä, Rahnstädtin koko vallassääty,\nporvarit lapsineen, pari kartanonomistajaa, Pomukkelskopp etupäässä,\npari aatelismiestä poikinensa -- rouvat eivät olleet mukaan tulleet,\nhe olivat tänään iltapuolella saaneet kovan hammastaudin ja tyttäret\nolivat matkoilla -- lähiseudun arentimiehet ja nuoret maanviljeliät\ntulivat suurissa joukoissa. Meidän ystävistämme oli vaan harva lässä,\nsillä Jokkum Nüsslerillä oli tänään kirkonkäynti ja pastorin rouva\nja Hawermann ja Lovisa olivat menneet sinne, ja rehtori Baldrian ja\nKurz rouvineen ja Bräsig olivat myös olleet siellä päivällisellä,\nmutta tulivat kuitenkin ajoissa takasin, että vielä voivat paaliin\nmennä. Kurz ei kuitenkaan sinne tullut, hän oli tänään taas niin\npahasti suuttunut Jokkumin pöhömahaisiin sukulaisiin, että hänen\nrakkaan puolisonsa oli paneminen hänet vuoteelle, joka oli hyväksi\nei ainoastaan hänelle itselle, vaan erittäinkin herra Süssmannille\nja paalille, siliä nyt voi tämä nuori mies ilman häiriötä johtaa\ntanssia; hän oli sitä varten hankkinut itsellensä uudet housut ja\noli voidellut tukkansa niin paljolla rasvalla, että hän hyvin kyllä\nolisi voinut saada kaikki jäsenensä sillä sulaksi. Pikku asessori oli\nvanhempainsa kanssa tullut paaliin, ja Fritz Triddelfitz, joka tästä\noli tiedon saanut, saapui paikalle ensi luokan maatilanomistajana.\nPieni seminaristi, jonka rahat olivat lopussa ja joka voi arvata,\nettei Bräsigin sisarentytär ollut tuleva, istui vastapäätä\nGrammelinia erään vanhan klaverikulun ääressä ja rääkkäsi sitä ja\nlauloi: \"Kaikki ilot multa meni, luulen kohta kuolevani\", ja niin\nedespäin.\n\nRehtori Baldrian tuli rouvansa kanssa ja Bräsig rakennusmestari\nSchulzin kanssa, ja Slusuhr ja Taavetti tulivat myös. Taavetilla\noli kaksi kultaista sormusta enemmän kuin tavallisesti sormissaan,\nne oli annettu hänelle pantiksi, ja hän pureskeli kanelinkuorta,\nkarkottaaksensa itsestään karvakaupan lemuja. Ja koska nyt\nkaikki olivat saapuvilla, voipi kemut alkaa: David Berger pelasi\nmamseljeesiä -- niinkuin värjäri \"Minä myös\" sanoi -- ja herra\nSüssmann säesti korkealla äänellä: \"Allons enfants de la partie!\"\n\nAlussa näytti kaikki käyvän hyvästi; mutta veljestyminen\nkokonaisuudessaan ei tahtonut oikein luonnistua. Yhdeltä\npuolelta kyllä tämä sujui sukkelaan, sillä vallassäätyiset\nnuoret herrat ja nuoret herrat maalta veljestyivät tuota pikaa\nkaunisten porvarityttöjen kanssa; mutta nuoret naiset maalta ja\nvallassäätyisten tyttäret eivät millään ehdolla tahtoneet mieltyä\nporvarien poikiin, ja ensimäinen ilmeinen epäsopu sai alkunsa Malla\nPomukkelskopista. Suutarinsälli, reformiyhtiön pilkkakirves, pyysi\nhäntä tanssimaan, ja Malla vastasi että hänellä jo oli tanssia, ja\nnyt istui hän ja odotti Fritz Triddelfitziä eli herra Süssmannia eli\njotakin toista pelastavaa enkeliä, jonka sallimus hänelle lähettäisi,\ntanssimaan hänen kanssansa heti alkavaa polkkaa. Mutta sallimuksella\nei sattunut tällä erällä olemaan yhtään pelastavaa enkeliä varalla,\nvaan Malla jäi istumaan. Tuo sukkelasuinen suutarinsälli laski\nnyt pilojansa tästä ja sanoi vihdoin varsin kuuluvasti, jos eivät\n_ylhäiset naiset_ tahtoneet tanssia heikäläisten kanssa, niin ei\nollut _ylhäisten herrainkaan_ tarvis tanssia heidän naistensa kanssa,\nhe eivät olleet tänne tulleet ainoastaan syrjästä katselemaan muiden\niloa. Ja nyt saivat pienet sievät, viattomat porvarityttöparat, jotka\ntähän asti olivat tilaansa hyvin tyytyneet, kestää ankaraa myrskyä,\nsillä veljet ja sulhaset ahdistivat heitä: \"Wiikka, tanssippa vielä\nvaan kertakin tuon vääräsäärisen apteekariroikaleen kanssa!\" ja:\n\"Dortha, maltappa vaan kyllä minä sanon äitille!\" ja: \"Stiina, vielä\nyksi tanssi notariuksen kanssa, ja meidän välimme on rikki!\" Niin\ntorueltiin kautta salin, ja isä Pomukkelskopinkin täytyi vihdoin\nhuomata, mistä tämä rähinä alkunsa oli saanut, ja hän joutui\nsentähden semmoiseen levottomuuteen, että hän meni Mallansa luo ja\nnuhteli häntä ankarasti tästä teostaan. Suutarinsälli, sanoi hän, on\nhyvin arvokas henkilö, reformiyhtiössä kävi hän ainakin kymmenestä\nmuusta pelottavain pilkkapuheittensa tähden, ja vaikka Malla kyllä\nkinasti vastaan, isä Pomukkelskopp otti sivistyneesen tyttäreensä\nkäsikynästä kiitti ja talutti hänen läpi salin suutarinsällin luoksi\nja sanoi, että tämä oli vaan ikävä erehdys, hänen tyttärensä oli\npitävä sitä erinomaisena kunniana, saada tanssia niin arvoisan\nreformiyhtiön jäsenen kanssa. Ja katso! suutarinsälli hypyttää\nkieputti nyt mamseli Malla Pomukkelskoppia ympäri salin!\n\nIsä Pomukkel oli nyt, niin sanoakseni, uhrannut esikoisensa\nveljeyden alttarille, mutta siitä ei paljon apua, asia ei tahtonut\nenää parantua. Pehtori Bräsig teki kyllä parastansa, hän puuhaili\nruskeassa häntyrissään ympäri salia, sillä hän tahtoi kaikin\nmokomin, Pomukkelskopista huolimatta, saada veljestymisen toimeen:\nhän esitteli herra sen ja sen nikkari Thielin rouvalle, hän maltti\nmielensä ja käveli pahimman vihamiehensä, räätäli Wimmersdorfin,\nkanssa käsi kädessä ympäri salia ja suikkasipa vielä kaikkein nähden\n\"Minä myös\" värjärin vaimon punasille poskille kaksi veljeyden\nsuudelmaa; mutta tämä kaikki oli turhaa, sillä mitäpä voi yksityinen\nhenkilö paljaalla hyvällä tahdollansa matkaan saada! -- \"Herra\nSchulz\", sanoi Bräsig varsin väsyneenä puuhistaan, \"eiköhän ruoka ja\njuoma mahda saada veljeyttä virkeämään? Tanssi tuottaa vaan häiriötä\".\n\nMutta apua ei tahtonut olla ruoasta eikä juomastakaan;\nvallassäätyläiset olivat asettuneet toiseen päähän pöytää,\nporvaristo toiseen; toisessa päässä pöytää juotiin sjampanjaa,\ntoisessa päässä sitä ilkeätä juomaa, jota Grammelin häpeämättä myi\nhyvästä punaviinistä kahteentoista killinkiin pullolta. Tosin oli\nPomukkelskopp kutsunut suutarinsällin ruokatoveriksensa, hän istui\nMallan vieressä ja isä Pomukkel täytti hänen lasiansa ahkerasti;\ntosin oli värjäri \"Minä myös\" asettunut rouvansa kanssa kahden\nkartanonomistajan väliin ja tilasi sjampanjaa, sillä hän oli,\nniinkuin hän itse luuli, tunkenut taskunsa täyteen neljän groschenin\nkappaleita; mutta kun hän nyt aikoi maksaa, huomasi hän, että hän\npuolihämärässä oli hairahtunut, sillä rahan sijasta veti hän esille\nplakkaristansa kourallisen värjärimerkkejä. Tosin oli Bräsig istunut\nkahden niitä viehättävimmän porvaritytön väliin ja kohteli heitä\nsemmoisella isällisellä höyliydellä, että rouva Nüssler ei suinkaan\nviikkoon aikaan suonut hänelle yhtään hyvää sanaa, mutta pastori\nGottlieb sitä vastaan monta kristillistä kiitoslausetta; mutta mitäpä\nautti tämä kaikki? Grammelinin hapan punaviini ja sjampanja eivät\nsopineet yhteen, ja niin vallitsi pöydässäkin kaikkialla eripuraisuus.\n\n\"Herra Schulz\", sanoi Bräsig vanhalle ystävällensä, joka istui häntä\nvastapäätä, \"nyt on meidän koettaminen viimeistä keinoa; haastakaa te\nSüssmannin kanssa, kyllä minä puhuttelen herra Bergeriä\".\n\nJa herra Schulz lähestyi Süssmannia: \"Onko teillä nuottikirjat\nmuassanne?\"\n\n\"Kyllä vaan\".\n\n\"No, sitte toimiin heti! Nyt on aika!\"\n\nJa herra Süssmann jakeli pöydässä kirjat, ja Bräsig lähestyi\nDavid Bergeriä ja kysyi häneltä: \"Herra Berger tunnetteko nuottia\nSchillerin lauluun: Sisko liinaliivisessä, veikko tähti rinnassa?\"\n\n\"Kyllä vaan\", sanoi Berger.\n\n\"No, sitte toimiin heti! Antakaapa kuulua!\"\n\nJa yht'äkkiä kajahti kautta salin: \"Ilo, suihke jumalien!\" mutta yhä\nväheni laulajien luku, yhä heikommaksi kävi sävel, ja vihdoin seisoi\nvaan vanha pehtori Bräsig, nuottikirja nokan edessä, ja kyynelet\nkulkivat alas pitkin poskia, hänen laulaissansa: \"Teitä, miljoonat,\nma halaan -- kuolkoon valheen sikiö!\"\n\nTämä oli liikaa, tätä eivät he voineet suvaita. \"Valheen sikiö?\" Ei,\ntämä oli hävytöntä. Mutta valhettelivathan he kaikki! Niin kyllä,\nmutta vaan tarvittaissa. Seura nousi hyvin nolostuneena pöydästä,\nBräsig istui alakuloisena erääsen soppeen, hän oli pahoillaan, kovin\npahoillaan; nuoret rupesivat taas tanssimaan, ja Slusuhr ja Taavetti\nistuivat yhdessä eräässä viereisessä kamarissa ja joivat sjampanjaa\nja laskivat pilojansa pehtori Bräsigistä.\n\n\"Herra pehtori\", sanoi muutaman ajan kuluttua, rakennusmestari Schulz\nBräsigille, \"numero 3:ssa istuu muutamia, ja notarius ja Taavetti\ntekevät teistä pilkkaa, he ovat haastelevinansa yhtä ja toista\npolitiikista, ja notarius sanoi juuri, jos eivät Franskalaiset voi\nsaada ketään toista kuningasta Ludvig Filipin sijaan, niin voitte\nte ruveta Franskan kuninkaaksi; teillähän ei tätä nykyä ole mitään\nmuutakaan tekemistä, te voitte kyllä sen viran ottaa\".\n\n\"_Sitäkö_ hän sanoo?\" kysyi pehtori Bräsig ja nousi pontevasti ylös\nnurkastaan.\n\n\"Niin, sitä hän sanoi ja toiset nauroivat\".\n\n\"Ja Grammelinilla numero 3:ssa istuu hän?\"\n\n\"Niin, siellä hän istuu\".\n\n\"Tulkaa muassa, herra Schulz\".\n\nBräsig oli pahoillaan -- niinkuin jo sanonut olen -- hän oli kovin\npahoillaan; tuo kaunis veljeyden juhla, josta hän niin paljon oli\nihmiskunnan hyväksi toivonut, oli rauennut tyhjiin; hänen mielensä\noli kuin isä Abrahamin, hän aikoi jo uhrata lempilapsensa, aikoi\nheittää kaikki sillensä ja lähteä kotia, mutta silloin lähettää\ntaivas hänelle syyllisen, johonka hän voi purkaa vihansa, ja vielä\npäälliseksi juuri sen, jonka kimppuun hän nykyisessä mielen tilassaan\nystävänsä Pomukkelskopin perästä mieluisimmin tahtoi päästä. \"Tulkaa,\nherra Schulz\", sanoi hän ja kävi jykeillä askelilla suoraan läpi\nsalin etehiseen, jonne hän oli jättänyt hattunsa ja myhkyräsauvansa.\nHattunsa jätti hän paikalleen, mutta sauvan otti hän mukaansa numero\n3:een.\n\nTäällä istui suuri joukko vieraita pullojen ääressä ja nauroi juuri\neräälle pilapuheelle, jonka herra notarius oli lausunut. Yht'äkkiä\nvaikeni kumminkin kaikki, sillä tämä iloinen seura havaitsi\njoukossansa naaman, jota nähdessä kyllä nauru voi heretä. Tämä oli\nBräsigin naama, joka omituisella tavalla milloin katseli sauvaa,\nmilloin notariusta, niin omituisella tavalla, että seura pian rupesi\naavistamaan, mitä mahdollisesti voi tapahtua ja jonkinlaisella\nkiireellä väistyivät vieraat pois pöydän äärestä.\n\n\"Kuka roikale on tahtonut tehdä minun Franskan kuninkaaksi?\" huusi\nBräsig, niin että rapinki seinistä varisi, ja myhkyräsauva rupesi\nikäänkuin elämään hänen kädessänsä: \"Minä en tahdo tulla Franskan\nkuninkaaksi!\" ja -- mäiskis! -- mätkähti myhkyräsauva notariuksen\nlapaluiden väliin.\n\n\"Herra Jesus!\"\n\n\"Minä en tahdo tulla Franskan kuninkaaksi!\" ja taas teki\nmyhkyräsauva tehtävänsä ja nyt vakuutti pehtori Bräsig ja hänen\nsauvansa vuorotellen, ettei hän hautonut semmoisia kunnianhimoisia\najatuksia päässänsä. Kynttilät, lamput, pullot menettivät tässä\nvallantaistelussa henkensä, ja Taavetti joutui pöydän alle, se tahtoo\nsanoa, vapaehtoisesti hän hiipi sinne. Notarius huusi apua, kukaan\nei häntä auttanut; vasta sitte kun myrsky oli tauonnut, rohkaisi\nTaavetti pöydän alla mielensä ja sanoi: \"Suokaa anteeksi, herra\npehtori, onko tämä olevanansa veljeyttä?\"\n\n\"On\", huusi Bräsig, \"te ryökäle! Ihmisen ja koiran välillä on kepitys\nparas veljeys\".\n\n\"Ulos! ulos!\" huusi herra Schulz ja haparoi pöydän alle ja veti\nTaavetin näkyviin.\n\n\"Hyvät herrat\", huusi Slusuhr, \"te olette todistajani, kuinka minua\non kohdeltu, minä valitan oikeudessa\".\n\n\"Minä en ole mitään nähnyt\", sanoi eräs.\n\n\"Minä en tiedä mitään\", sanoi eräs toinen.\n\n\"Minä katselin ulos akkunasta\", sanoi kolmas, vaikka ulkona oli\npilkkopimeä.\n\n\"Herra Schulz\", sanoi Bräsig, \"te olette minun todistajani, että\nminä täällä olen antanut herra notarius Slusuhrille pahanpäiväisesti\nselkään\", ja niin puhein meni hän ulos ovesta, otti hattunsa ja lähti\nkotia.\n\nSe kepitys, jonka Slusuhr numero 3:ssa oli saanut, tuli pian tiedoksi\nsalissakin, ja jos jo ennenki täällä nyreämielisyys vallitsi, niin ei\nse tämän kautta suinkaan parantunut. Molemmat aatelismiehet olivat\njo aikaa suorineet tiehensä, muutamat vallassäätyläisistä olivat\nmyös jo kaikessa hiljaisuudessa kadonneet, ja pikku asessorilla\noli jo hattu päässä ja huntu hartioilla, vaikka Fritz Triddelfitz\nmelkein polvillaan rämpi hänen edessänsä ja pyysi saada tanssia hänen\nkanssansa vielä _yhden_, yhden _ainoan_ kerran ympäri salia.\n\nPomukkelskopp teki myöskin jo lähtöä; hänellä oli epäselvä, mutta\noikea aavistus, että hänelle vielä tänä iltana jotakin oli tapahtuva;\nhän meni siis rakkaan perheensä luo ja ilmotti heille, että hänen\nluullaksensa jo oli aika lähteä kotia. Hänen rakas perheensä kuvasti\nsurullisella tavalla koko juhlallisuutta, se oli myös kokonaan\nhajallaan. Kustaa hyppeli vielä hyvillä mielin räätäli Wimmersdorfin\nnuorimman tyttären kanssa, Salla seisoi herra Süssmannin kanssa vähän\nsyrjässä ja kuulteli hartaasti, kuinka herra Süssmann hänelle kertoi,\nettä hän vaan noin lystiksensä oli ruvennut Kurzin palvelukseen,\nmutta että hän pian oli sen paikan heittävä, hän ei vielä vaan\noikein tietänyt, pitikö hänen ottaa vastaan joku niistä paikoista,\njoita hänelle Hampurissa, Lyypekissä ja Stettinissä oli tarjottu,\nvai perustaisiko hän oman kaupan Rostockissa, sillä siellä oli\nhänellä vanha upporikas setä, joka joka kirjeessä rukoili häntä,\nettä hän viimeinkin ottaisi vaimon, että hän, setä nimittäin, voisi\nluovuttaa hänelle omaisuutensa ja asua hänen luonansa. Malla istui\nsohvankulmassa ja itki suutarinsällinsä tähden. Meidän vanha uljas\nKanasemme seisoi suorana kuin seiväs; vaikka häntä tänä iltana kyllä\noli ravisteltu, ei hän ollut liikahtanut paikaltaan, hän oli pysynyt\nlujana, eipä edes suutarinsällikään ollut saanut häntä hämille, ja\nkun Mukkel ilmotti hänelle, että heidän kai nyt oli lähteminen,\nsanoi hän vaan hyvin ystävällisesti: \"Poku, etkö aio kutsua\nystävääsi, suutarinsälliä, mukaan? Voithan kutsua vielä lisäksi\njonkun aatelisista tuttavistas. Ja että seura tulee täydelliseksi,\nvoithan vielä kutsua kankuri Rührdanzin ja Willgausin ja muut veljesi\nreformiyhtiöstä\".\n\nJa tämä aviollinen pistos jalossa veljellisessä sydämessään, matkasi\nmeidän ystävämme kotia.\n\n\n\n\nLuku 43.\n\nPäivätyöläiset ottavat Pomukkelskopin juhlallisesti vastaan, Kananen\nosottaa taas suurta urhollisuutta. -- Herra Süssmann tulee paalista\nja saattaa Kurzin erinomaisen onnettomaan tilaan, jota Bräsig käyttää\nhyväksensä, virkistääksensä vähän Kurzin rehellisyyttä -- Rührdanz\nja Willgaus menevät suuriherttuan luo, ja Pomukkelskopp, Taavetti\nja herra notarius pitävät salaista neuvoa. -- Notarius antaa tutkia\nruumiinsa ja saa kauniin todistuksen lääkäriltä.\n\n\nIhminen ei saa milloinkaan sanoa, mitenkä mikäkin asia päättyy;\nerinomattainkaan ei ole paholaista härsyttäminen, sillä hän tulee\nkyllä kutsumattakin; ja ne vieraat, jotka Pomukkelskopin piti Kanasen\nneuvosta kutsua, seisoivat jo Gürlitzin veräjällä ja odottivat jo\nisäntää ja emäntää. Kaikki Gürlitzin alustalaiset ja Pomukkelskopin\npäivätyöläiset seisoivat koossa kartanon pihaveräjällä, kun kesäaamu\nalkoi koittaa, ja aikoivat ottaa vastaan isäntäänsä.\n\n\"Lapseni\", sanoi Rührdanz, \"mitä tapahtuman pitää, pitää tapahtua,\nmutta kaikki säädyllisesti!\"\n\n\"Hiiteen sinun säädyllisyytesi!\" huusi Willgaus. \"Onko hän ollut\nsäädyllinen meitä kohtaan?\"\n\n\"Ei haita mitään\", sanoi Rührdanz, \"me emme saa pilata oikeuttamme.\nNäethän, mitä mielettömyyttä sinä haastelet. Kun me sittemmin menemme\nsuuriherttuan luoksi ja teemme tiliä toimistamme, sillä se on oikeus\nja kohtuus, ja hän kysyy: 'Willgaus, kuinka te käytitte itsenne?'\nja sinä vastaat: 'Niin, herra, ensin suomimme häntä kelpo lailla ja\nhosuimme eukkoa, ja sitte ajoimme heidät yli rajan', kuinka tämä.\nsoveltuisi? Mitä sanoisi suuriherttua tähän?\"\n\n\"Niin\", sanoi ukko Brinkmann, \"Rührdanz on oikeassa. Jos saatamme\nhänen yli rajan, niin pääsemme hänestä ja mihinkään muihin\nrettelöihin emme tahdo sekaantua\".\n\nSe ehdotus hyväksyttiin. Ja miesten takana seisoivat vaimot ja lapset\nja tuo eilisaamuinen suuri roteva akka seisoi heidän joukossansa ja\nsanoi: \"Nyt olemme saaneet heidät niin pitkälle, kuin tahdoimme.\nJolleivät he nyt aja ukkoa ja eukkoa pois kartanosta, niin hakkaan\nminä miestäni siksi, ettei hänellä ole luunsurua terveenä ruumiissa\".\n\n\"Niin, ystäväni\", huusi eräs toinen vaimo, \"meidän täytyy,\nmeidän täytyy päästä heistä! Minä olin eilen pappilassa --\nniin, pastorin rouva antoi minulle jotakin ja pastori kehotti\nminua kärsivällisyyteen -- mitä? Kärsivällisyyteen? Onko nälkä\nkärsivällinen?\"\n\n\"Jokkum Smidt\", huusi eräs pitkä, hoikka tyttö, \"juokseppa mäelle\nkatsomaan, joko tulevat. Wiikka, mitenkä lentänevät meidän molempain\nmamselein silmät pystyyn, kun he lähetetään matkaansa!\"\n\n\"Kummi\", sanoi päivätyöläinen Zorndt Brinkmannille, \"eikö meidän tule\nilmottaa asiaa papille? Olisi ehkä hyvä, että hänkin saisi tiedon\nsiitä\".\n\n\"Ei, kummiseni Zorndt, siitä ei mitään hyötyä olisi, sillä hän ei\nymmärrä tämmöisiä asioita, hän on minusta liian kokematon. Niin,\njospa vanha pastori vielä eläisi!\"\n\n\"Nyt tulevat\", ilmotti Jokkum Smidt, tullen juosten paikalle.\n\n\"No, ken alkaa puheen?\" kysyi Willgaus. \"Kyllä minä hevoset seisatan\".\n\n\"Rührdanz tietysti\", kuului kautta joukon.\n\n\"Niin, jos te siihen tyydytte, miks'en minä puhuisi?\" sanoi Rührdanz.\nKaikki olivat nyt hiljaa.\n\nKuski Juha Jokkum tuli nyt ajaen ja aikoi poiketa kartanoon\nveräjästä. Willgaus tarttui molempiin etumaisiin hevosiin\nsuupielistä, käänsi ne vähän syrjään ja sanoi: \"Juha Jokkum, seisata\ntässä tuokio aikaa\".\n\nPomukkelskopp pisti naamansa ulos lasivaunuista ja näki koko kylän\nväen seisovan edessänsä: \"Mitä tämä on?\"\n\nRührdanz -- ja hänen kerallansa koko ryhmä -- lähestyi vaunuin ovea\nja sanoi: \"Herra, me olemme keskenämme päättäneet, ettette enää\nvoi olla meidän isäntänämme, sillä te ette ole käyttäneet itseänne\nisännän tavalla meitä kohtaan, ettekä myöskään ennen muita ihmisiä\nkohtaan, sillä teillä sanotaan olevan rautarengas kaulassa ja\nsemmoista isäntää, jolla on rautarengas kaulassa ei meidän ole tarvis\nkärsiä\".\n\n\"Te rosvot! Te lurjukset!\" huusi Pomukkelskopp, saatuansa selville,\nmikä heidän tarkotuksensa oli. \"Mitä te tahdotte? Aiotteko käyttää\nväkivaltaa minua ja minun omaisiani vastaan?\"\n\n\"Ei, sitä emme aio\", sanoi ukko Brinkmann, \"me aiomme vaan saattaa\nteidän yli rajan\".\n\n\"Juha Jokkum!\" huusi Pomukkelskopp, \"aja päis! Lyö ruoskalla\njoukkoon!\"\n\n\"Juha Jokkum\", sanoi Willgaus, \"niin kohta kuin sinä liikautat\nruoskaa, mättäämme sinun alas kuskituolilta. Käännä nyt takasin! --\nNiin! Kas niin!\" ja kuski ja hevoset kääntyivät Rahnstädtiin päin.\n\nSalla ja Malla huusivat täyttä kurkkuansa, Kustaa hyppäsi alas\nkuskituolilta ja asettui päivätyöläisten ja isänsä väliin,\nestääksensä heitä hänen kimppuunsa pääsemästä; kaikki oli\nhäiringössä, ainoastaan Kananen istui jäykkänä ja järkähtämättömänä\neikä hiiskahtanut sanaakaan.\n\n\"Mitä te minusta tahdotte? Te rosvot ja ryövärit!\" huusi\nPomukkelskopp.\n\n\"Sitä emme ole\", huusi Smidt, \"teiltä emme ryöstä edes neulannuppia,\nja Kustaa voi tänne jäädä taloutta pitämään ja voi sanoa, mitä meidän\npitää tehdä\".\n\n\"Mutta eukkoa ja noita molempia mamseleja emme tahdo kauemmin täällä\nkärsiä, heidän pitää pois\", sanoi Kapphingstin vaimo.\n\n\"Hiljaa, lapset!\" sanoi Rührdanz, \"kaikki pitää käydä säännöllisesti.\nEttä viemme hänet yli rajan, sillä ei ole kylläksi; meidän on\nvieminen hänet meidän, tuomarillemme, Rahnstädtin pormestarille.\nKaikki pitää tapahtua laillisessa järjestyksessä\".\n\n\"Rührdanz on oikeassa\", kuului nyt joukosta, \"ja Kustaa, te saatte\nmennä rauhassa kotia, teille ei kukaan pahaa tee. Ja sinä Juha\nJokkum, sinä saat ajaa käyntöjalkaa\", ja nyt asettuivat muutamat\ntälle, muutamat toiselle puolelle vaunuja ja matkaa nyt tehtiin --\noikein juhlamarsissa.\n\nPomukkelskopp antautui, mutta kohtaloonsa ei hän ollut tyytyväinen,\nhän istui ja väänteli käsiänsä ja voivotteli itseksensä: \"Herran\nJestan! Herran Jestan! Miksikä minulle näin käy? Miksikä minulle näin\nkäy\"? ja tirkisteli ulos vaunujen ovesta: \"Hyvät ihmiset, olenhan\nminä aina ollut hyvä isäntä teitä kohtaan\".\n\n\"Ihmisnylkiä olet sinä ollut meitä kohtaan\", kuului eräs ääni\njoukosta.\n\nSalla ja Malla itkivät, Kananen istui jäykkänä kuin lämpömittarin\ntanko, mutta jos yksikin päivätyöläisistä olisi ymmärtänyt, mikä kalu\nlämpömittari on, niin olisi havaittu Kanasen muodosta, että se osotti\npaljon yli kiehuma-asteen, ja Willgaus, joka kulki juuri lähellä\nvaunuin ovea, olisi tietänyt olla varuillansa, siis, yht'äkkiä,\nhiiskahtamatta hivaustakaan, kääpäsi Kananen kädellään ja iski\nkiini Willgausin ruskeaan kiehkuraiseen tukkaan ja löyhytti sitä\npahanpäiväisesti, ja silmät kipenöitsivät ja kiiluivat puolipimeäin\nvaunuin ovesta ikäänkuin tarhapöllön, joka piti Willgausin ruskeata\npäätä jäniksen poikana.\n\n\"Tuhat tulimmaista! Näettekö sitä riivattua!\" huudahti Willgaus, \"lyö\nhäntä kynsiin, Düring! Tuhat tulimmaista! Näetkö sitä perhanaa! Lyö\nhäntä toki käpälille!\"\n\nKylläpä vaan! Ennenkuin Düring ehti häntä Kanasen kynsistä\nirrottamaan, oli eukko jo pari kertaa sysännyt Willgausin nenän\nvaunuin oven ripaa vastaan, niin että veri valui virtana sieramista.\n\n\"Tuhat tulimmaista! Tämäpä on saakelia! Siihen ilkiöön ei ole\nensinkään luottamista; mutta malta, malta, kyllä minä sinun...\"\n\n\"Seis!\" huusi Rührdanz, \"ethän voi häntä siitä moittia, kummiseni,\nsillä tämä ei ole muuta kuin luonnollista pahanilkisyyttä, sitä\non sinun tällä kertaa kärsiminen; mutta sinä voit ilmottaa sen\nsuuriherttualle ja voithan lystin vuoksi vielä näyttää hänelle nenäs\nkuinka eukko sinua matkalla on pidellyt\".\n\nKananen ei lausunut mitään; joukko kulki eteenpäin; rajalla\nlähetettiin vaimot ja lapset, jotka tänne asti olivat vaunuin\nperästä seuranneet, takasin kotia ja kello seitsemän aikaan tultiin\nRahnstädtiin, vitkalleen ja juhlallisesti.\n\nPehtori Bräsig loikoi akkunan äärenä ja imeskeli piippuansa ja arveli\najatteli eilisiltana sankartöitänsä. Kurz, joka eilen illalla ei\nensinkään ollut veljeyspaalissa ollut, oli kuitenkin hyvin pahalla\npäällä ja tohisi torueli puodissaan: \"Senkin tolvana! Vetelys!\nMaltappa! Tuletpa sinä vaan kotia!\" Ja mitenkäs muuten voi ollakkaan,\nhänen oli viimeinkin tuleminen kotia, nimittäin herra Süssmannin.\nHerra Süssmann loikahti yli kynnyksen, Kurz nojasi molemmin käsin\ntiskin syrjään ja näytti siltä, kuin aikoisi hän kiukuissaan hypätä\nyli pöydän ja käydä Süssmannin kimppuun jo ovella, muta hän antoi\nhänen kumminkin tulla ensin puotiin sisään.\n\n\"Huomenta, patruuna, patrooni!\" sanoi herra Süssmann ja hoiperteli\npuodin lattialla ja istui vihdoin, hattu koreasti kallellaan päässä,\nsillitynnyrin reunalle: \"Huomenta, Kurzinen, Hurzinen, Purzinen,\nL...\", tätä viimeistä sanan muunnosta ei hän kuitenkaan saanut\nsanotuksi, sillä Kurz tarttui molemmin käsin hänen tukkaansa,\ntöyttäsi lakin hänen päästänsä sillitynnyriin ja veti hänet noista\nrasvaisista, kärvennetyistä hiuskiehkuroista puodin peräpuoleen.\nHerra Süssmann haparoi umpimähkään taaksensa, saadaksensa kiini\njohonkin; hän sai käteensä öljytynnyrin tapin, tappi heltesi ja öljy\nkohisi koskena ulos tapinreiästä.\n\n\"Herranen aika!\" huudahti Kurz, \"minun öljyni, minun öljyni!\" hän\nhellitti herra Süssmannista ja pisti oikean kätensä etusormen\ntapinreikään. Herra Süssmann piti hanaa kädessään ja kieputti sitä\nriemuiten yli päänsä, ja niinkuin usein tapahtuu, että hullujen ja\njuopuneitten päähän pöllähtää kaikenlaisia juonia, niin johtui nyt\nSüssmanninkin päähän, että tämä temppu oli tehtävä täydellisesti! Hän\ntempaisi siis hanan pois etikkatynnyristäkin.\n\n\"Herranen aika! Minun etikkani!\" huusi Kurz ja pisti vasemman kätensä\netusormen etikkatynnyriin. Ja koska hän nyt näin oli kokonaan\nvangittu, ruumis köyryssä eteenpäin ja lyhyt nuttu yllä, oli\ntilaisuus herra Süssmannista liian otollinen. \"Patruuna! Kurzinen!\"\n-- mäiskis! -- \"Jääkää hyvästi, te tuuttisten lierittäjä!\" --\nmäiskis, mäiskis! -- \"Johanna menee, eikä palaa milloinkaan!\" --\nmäiskis, mäiskis, mäiskis! Sitte otti hän hattunsa sillitynnyristä,\npani sen kallelleen päähänsä, laski molemmat hanat kymmenkunnan\nkyynärän päähän Kurzista tiskille ja lähti nauraen ulos ovesta.\n\n\"_Auttakaa_!\" huusi Kurz, \"_auttakaa! auttakaa_!\" Mutta hänen väkensä\nei ollut kotona ja hänen uljas vaimonsa oli tarhassa kitkemässä\nparsajuuria, ja ainoa, joka häntä kuuli, oli pehtori Bräsig.\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig, \"minusta tuntuu, ikäänkuin joku huutaisi\nKurzilla. Minä menen katsomaan, onko siellä jotakin tapahtunut\".\n\n\"Auttakaa!\" huusi Kurz.\n\n\"Jumala nähköön\", sanoi Bräsig, \"mitä melua, te pidätte jo aamulla\nvarhain kello seitsemältä?\"\n\n\"Hävytön konna!\"\n\n\"Mitä? Niinkö te minua kohtelette?\"\n\n\"Kelvoton heittiö!\"\n\n\"Te olette raakalainen!\"\n\n\"Antakaa minulle hanat, jotka ovat tiskillä\".\n\n\"Noutakaa itse likaiset hananne, te hölmö, te!\"\n\n\"Minä en voi, öljy ja etikka juoksee maahan, enhän minä teitä\ntarkottanutkaan, minä tarkotan Süssmannia\".\n\n\"Se on toista se\", sanoi Bräsig ja kävi istumaan tiskille ja\nheilutteli jalkojansa, \"mikä teitä nyt oikeastaan vaivaa?\"\n\nKurz kertoi nyt, kuinka hän tähän onnettomaan tilaan oli joutunut.\n\n\"Te näytätte minusta hyvin lystiltä, Kurz; mutta pankaa tämä tapaus\nmuistiinne: ne osat ruumiista, joilla ihminen on syntiä tehnyt,\nsaavat aina rangaistusta kärsiä\".\n\n\"Minä pyydän...\"\n\n\"Hiljan, Kurz! Te olette aina tehneet syntiä öljyllä ja etikalla,\nsillä te olette sitä kaataissanne aina hetkauttaneet tuopin mittaa\nniin, että pohjalle aina on jäänyt pari kolme lusikallista.\nTahdotteko tästä lähin aina antaa täyden mitan? Lupaatteko, ettette\nenää milloinkaan, bostonia pelatessamme, tirkistele toisten\nkortteihin?\"\n\n\"Herran Jestan, lupaan, lupaan!\"\n\n\"No, sitte tahdon minä pelastaa teidän\", ja niin puhein toi hän\nKurzille hanat.\n\nTuskin oli Kurz vapaa, kun hän samassa töyttäsi ulos ovesta,\nikäänkuin olisi herra. Süssmann vielä ulkona häntä odottamassa.\nBräsig seurasi ja molemmat tulivat juuri parhaasen aikaan,\nnähdäksensä, kuinka päivätyöläiset toivat Pomukkelskoppia kaupunkiin.\n\"Hyväinen aika, mitä tämä on? Rührdanz, mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Älkää panko pahaksi, herra pehtori, me olemme ajaneet pois\nisäntämme\".\n\nBräsig ravisteli päätänsä: \"Nyt olette tehneet tyhmän työn!\" ja hän\nseurasi joukkoa ja paljo joutilasta väkeä seurasi muassa pormestarin\ntaloon asti; täällä riisuivat päivätyöläiset hevoset vaunujen edestä\nja Rührdanz ja Willgaus ja Brinkmann ja vielä pari muuta menivät\npormestarin puheille.\n\n\"Niin, hyvä herra\", sanoi Rührdanz, \"nyt toimme hänen tänne\".\n\n\"Kenen?\"\n\n\"Meidän isäntämme Pomukkelskopin\".\n\n\"Mitä? Mitä tämä on?\"\n\n\"Oo, ei juuri mitään, me emme tahdo häntä enää pitää isäntänämme\".\n\n\"Hyväinen aika, hyvät ihmiset, mitä te olette tehneet?\"\n\n\"Emme mitään muuta, kuin mikä oikeus on, herra pormestari\".\n\n\"Oletteko käyttäneet väkivaltaa isäntäänne vastaan?\"\n\n\"Emme pikkusormellakaan; mutta mitä eukkoon tulee, on hän pahoin\npidellyt minun ystävääni Willgausia, hän nimittäin...\"\n\nMutta pormestari oli jo ulkona huoneesta ja seisoi vaunuin luona ja\npyysi Pomukkelskoppilaisia astumaan ulos. Se tapahtui ja pormestari\nvei perheen huoneisinsa.\n\n\"Miksikä meitä näin pidellään! Miksikä meitä näin pidellään!\"\nvoivotteli Pomukkelskopp. \"Herra pormestari te tiedätte, että minä\naina olen ollut hyvä herra väkeäni kohtaan\".\n\n\"Kopp, etkö häpee?\" huudahti Kananen.\n\n\"Ei\", sanoi pormestari, luomatta huomiota Kanaseen, ja katseli\nherra kartanonomistajaa suorastaan silmiin, \"sitä ette ole olleet.\nTe tiedätte, että minä sentähden usein olen varottanut teitä, te\ntiedätte että minä juuri teidän käytöksenne tähden väkeänne kohtaan\nluovuin ajamasta teidän lakiasioitanne. Minulla ei siis ole asian\nkanssa mitään tekemistä, ja jos minä yksityisenä henkilönä siihen\npuutun, en tee minä sitä teidän tähtenne, vaan noiden raukkain,\nsokaistuin ihmisten tähden. Älkää siis panko pahaksi...\"\n\n\"Ah, hyväinen Jumala, antakaa minulle toki joku neuvo: mitä on minun\nnyt tekeminen?\"\n\n\"Gürlitziin ette voi takasin mennä, ette vielä kumminkaan, siitä\nsyntyisi vaan väkivaltaisuuksia, teidän on täällä odottaminen asiain\nloppua. Mutta malttakaapa; minä tahdon vielä kerran puhua heidän\nkanssansa\".\n\nNiin, mitäpä apua siitä? Väki oli vakaasti arvellut asiansa; niiden\nlevottomain luikarein, joita heidän joukossansa oli, oli täytynyt\ntyytyä rauhallisempain, vanhain päivätyöläisten päätökseen, ja nyt\noli mahdoton saada heitä horjumaan siitä lujasta luulostaan, että\nolivat oikealla tiellä.\n\n\"Ei, hyvä herra\", sanoi Rührdanz, \"takasin emme häntä ota; käyköön\nmiten tahansa\".\n\n\"Te olette tehneet itsenne syyllisiksi suureen rikokseen ja tämä asia\nvoi talla teille hyvin turmiolliseksi\".\n\n\"Se saattaa olla kyllä mahdollista, mutta jos rikoksista kysymys on,\nniin on herra Pomukkelskopp enemmän rikkonut meitä vastaan, kuin me\nhäntä vastaan\".\n\n\"Hyvät ihmiset, te olette reformiyhtiössä antaneet mielettömäin\nihmisten viekotella itseänne\".\n\n\"Älkää panko pahaksi herra pormestari, sitä on kyllä aina sanottu,\nmutta se ei ole totta. Mitä? Onhan meidän herramme Pomukkelskoppkin\nreformiyhtiön jäsen, ja hän on myös siellä puhunut; mutta hyvä herra,\nhän puhui valheita, sen tiedämme me parhaiten\".\n\n\"No, mutta mitä aiotte nyt tehdä?\"\n\n\"Nuori herra Kustaa on kotona, ja kun hän sanoo, meidän pitää tehdä\nsitä tai tätä, niin me teemme; mutta Willgaus ja minä, me menemme\nsuuriherttuan luo ja kerromme hänelle asian, ja sentähden pyydämme\nteitä, että annatte meille sitä varten paperit\".\n\n\"Mitä papereita pitäisi minun teille antaman?\"\n\n\"Niin, herra pormestari, älkää panko pahaksi, mutta se ei haittaisi.\nNäettekös, minä kävin kerran ilman papereita rautatiellä -- sieltä\nhe tietysti ajoivat minun pois -- mutta meidän suuriherttua ei ole\nmikään rautatie ja hän on kai kohteliaampi, ja jos meillä ei olekkaan\nmitään papereita näytettävänä, niin voit sinä, Willgaus, näyttää\nnenäsi, kuinka eukko on sinua pidellyt, ja minä näytän rehelliset\nkäteni, joita ei ole tahrannut mikään väärä omaisuus\".\n\nNiin puhein meni vanhus ulos, ja päivätyöläiset seisoivat ja kahmivat\ntaskujansa ja vetivät esille, mitä rahantähteitä heillä sattui\nolemaan: \"Niin, nyt menkää! Mutta menkää suoraa päätä Sweriniin!\"\nja: \"Älkää unhottako, miten Kapphingstin tytölle kävi!\" \"Jos\nsuuriherttua kysyy teiltä, mistä me sitte oikeastaan olemme eläneet,\nniin voitte rehellisesti sanoa, ettemme ole mitään omalta herraltamme\nvarastaneet; mutta rouva Nüsslerin perunakuoppia olemme toisinaan\nkäyneet tarkastelemassa, koska hän ei siitä mitään ole välittänyt!\"\n\nMolemmat miehet lähtivät Sweriniin; toiset päivätyöläiset menivät\nkotia; Juha Jokkum ajeli tyhjillä vaunuilla perästä; väki jota\noli kokoontunut kosolta pormestarin talon eteen, sillä huhu tästä\ntapauksesta oli kulkenut kuin kulovalkea läpi kaupungin, hälpeni, ja\npehtori Bräsig sanoi Hawermannille: \"Kaarlo, hän ei siis ole voinut\nvälttää kohtaloansa. Minä seurasin vähän matkaa joukkoa, en hänen\ntähtensä, vaan noiden raukkain päivätyöläisten tähden; kun hän itse\ntuli näkyviin, lähdin minä pois, minä en tahtonut nähdä häntä hänen\nkurjassa viheliäisyydessään\".\n\nPomukkelskopp oli rakkaan perheensä kanssa mennyt Grammelinille\nja istui siellä valittaen, vaikeroiden notarius Slusuhrin vuoteen\nääressä, joka, selkäsaunan saatuansa, heti oli ruvennut vuoteen\nomaksi, antaaksensa asialle oikein arveluttavan muodon.\n\n\"Minä lähetin heti lääkäriä noutamaan ja annan tutkia ruumiini, että\npääsen tuon perhanan pehtorin kimppuun. Strumpf ei ole kotona, mutta\ntoinen lääkäri on kohta tuleva\".\n\n\"Ah, kuinka onnellinen te olette\", sanoi Pomukkel.\n\n\"Kuinka niin?\" sanoi notarius ja käänsi itsensä toiselle kyljelle,\n\"eihän sitä voi miksikään erinomaiseksi onneksi sanoa, että saa\nselkäänsä tuumaa paksusta myhkyräsauvasta\".\n\n\"Te voitte kumminkin vaatia kostoa; mutta minä -- minä mies parka!\nMitä voin minä tehdä?\"\n\n\"Komppanian sotaväkeä pitää teidän pyytää avuksenne, ja sitte\npieksätätte ne perhanat, niin että ovat vähissä hengissä, ja jos te\nolette liian arka sitä tekemään, niin antakaa rouvanne toimia, hän\nkyllä sen seikan suorittaa\".\n\n\"Hyväinen Jumala! Ei, ei! Minä olen saanut heistä kyllikseni!\nPümpelhagenista ei tule mitään ja Gürlitziin en minä enää palaja, he\npolttaisivat minun taloineni. Ei, ei! Minä myyn, minä myyn!\"\n\n\"Tiedättekö mitä?\" sanoi Taavetti, joka samassa tuli huoneesen ja oli\nkuullut Pomukkelskopin viimeiset sanat, \"te olette oikeassa: myykää;\nniinä toimitan sen tehtävän, minä tiedän...\"\n\n\"Penteleen juutalaisluikari!\" sanoi Slusuhr ja siirrähtihe taas\ntoiseen asemaan. \"Tulimmaista kans! Luuletko sinä, ettemme sitä yksin\nvoi toimeen saada? Niin, herra Pomukkelskopp, myykää vaan, sillä\njos eivät he juuri polttaisikaan teidän asunhuonettanne, eloaumat\nja ladot he kyllä löytävät, sillä te olette vähitellen kasvattaneet\nsiellä itsellenne oikein kaunista sukua\".\n\n\"Mitä, herra notarius, mitä te tarkotatte? Te olette ansainneet\nrahaa, te voitte tehdä, pienen kaupan, ostaa jonkun talonpojan talon,\ntai myllyn; mutta ritariskartanoa? Siihen tarvitaan minun isääni\".\n\n\"Teidän isäänne? Jos hän kuulee, että on Pomukkelskopin kartanosta\nkysymys, niin sanoo hän: 'Juu perunia!' Me kaikki kolme olemme\nhuonoissa kirjoissa hänen luonansa\".\n\n\"Kun minä sanon\", alotti Taavetti, mutta samassa tuli lääkäri, pikku\nasessorin isä, huoneesen.\n\n\"Hyvää huomenta, te olette kutsuttaneet minua?\" kääntyi hän Slusuhrin\npuoleen. \"Mikä teitä vaivaa?\"\n\n\"Ah, herra tohtori, olittehan tekin eilen paalissa. Oi, mitä tuskia!\nTe olette varmaankin jo kuulleet...?\"\n\n\"On saanut selkäänsä\", sanoi Taavetti, \"minä olen todistaja. Hän on\nkärsinyt väkivaltaa\".\n\n\"Pitäkää te kirottu suunne kiini!\" huusi Slusuhr. \"Herra tohtori,\nminä pyydän, että pidätte minusta lääkärintutkimuksen; minä tuskin\nkai enää milloinkaan voin jäseniäni käyttää\".\n\nTohtori kävi nyt, mitään enempää sanomatta, potilaan luo, paljasti\nhänen selkänsä, ja siinä oli todellakin paljon nähtävänä, mitä\ntavallisen ihmisen selässä ei ole ja se oli kirjotettu siihen\nsuurilla, selvillä punasilla kirjaimilla. Pomukkelskopp oli\nristinyt kätensä sääliväisyydestä; mutta kun hän näki nämä viirut\nnotariuksen selässä, lensi hänen kasvoillensa oikein suloinen\nloiste ja Taavetti hypähti pystyyn: \"Taivahan pyhät! Mimmoiselta\nhän näyttää! Herra tohtori, minä pyydän, että tutkitte minua kans:\nrakennusmestari Schulz veti minun esille pöydän alta ja repi rikki\nuuden hännystakkini\".\n\n\"Lähettäkää räätälille!\" sanoi tohtori levollisesti ja kääntyi\nnotariukseen: \"Minä kirjotan teille alhaalla Grammelinin luona heti\ntodistuksen. Hyvästi, hyvät herrat!\"\n\nNiin hän meni ja vähän ajan perästä tuli Grammelinin sisäpiika ja\ntoi paperin, jonka tohtori lähetti notariukselle. Slusuhr aukaisi\npaperin ja luki:\n\n    'Virkani puolesta todistan minä täten, että herra Notarius\n    Slusuhr on saanut kelpo selkäsaunan, niinkuin viinaleista selässä\n    selvästi on nähtävä. Mutta se ei ole häntä vahingoittanut.\n\n                                      Nimi. Lääket. t:ri'.\n\n\"Ja tätä kirjottaa se mies minulle?\" puhkesi notarius sanomaan,\n\"mutta se ei ole häntä vahingoittanut? -- Aa, maltappa. Me kohtaamme\nkai vielä toisemme\".\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti Taavetti, \"onhan, toki parempi: se ei ole\nminua vahingoittanut, kuin: se _on_ minua vahingoittanut\".\n\n\"Te olette pöllöpää. Mutta mitäpä minä tässä enää venyn?\" sanoi\nSlusuhr. \"Älkää panko pahaksi minun täytyy mennä, minun täytyy saada\nkiittää herra pehtoria selkäsaunasta -- pienellä valituskirjalla\".\n\n\"Älkää unhottako minua, rakas ystävä\", sanoi Pomukkelskopp, \"te\nlupasitte kirjottaa minun puolestani vielä tänään Pümpelhageniin\".\n\n\"Luottakaa vaan minuun. Minun on mieleni niin katkera, minä\ntahtoisin kirjottaa koko mailma vastaan. Eikö teillä myös ole mitään\nkirjottamista, Taavetti?\"\n\n\"Jos minulla jotakin on kirjottamista, niin kirjotan minä; jos ei\nminulla mitään ole kirjottamista niin olen minä kirjottamatta\", sanoi\nTaavetti ja meni Pomukkelskopin kanssa ulos ovesta.\n\n\n\n\nLuku 44.\n\nKun ukkosenilma uhkaa. -- Pümpelhagenin päivätyöläiset ja kirje\nSwerinistä. -- Köyhä aatelisneiti. -- \"Hän on ruvennut konnaksi!\" --\nMiksikä nuori rouva von Rambow rajuilmassa ja yöllä juoksi pitkin\nmaantietä ja mitä Sulttaani siihen sanoi. -- Kukkaistee tekee\nvaikutuksensa, ja Kristianin täytyy ajaa nelisten. -- Rouva Nüssler\nrupee vanhoilla päivillään valhettelemaan ja Hawermann käyttämään\ntaikatemppuja.\n\n\nHaikean raskas oli aika ollut rouva von Rambowista Pomukkelskopin\nkäynnin jälkeen; vitkallisesti, askel askelelta, olivat hetket\nvierineet ja niiden perästä oli uusia huolia, uusia tuskia\nilmaantunut; vahvalla, lujalla kädellä oli hän kitkenyt tämän\nrikkaruohon pois ympäriltänsä; mutta ajan pitkään väsyy ahkerinkin\nkäsi ja uskaliainkin sydän halajaa lepoa, illan rauhaa. Hänen\nmiehensä ei ollut tullut määrättynä päivänä kotia; sen sijasta oli\ntullut sanansaattaja Slusuhrin sinetillä varustetun kirjeen kanssa,\nja sanansaattaja sanoi saaneensa käskyn odottaa siksi, että hän voi\nantaa kirjeen herra von Rambowille itselle. Mitä tämä merkitsi,\nsaattoi Frida kyllä arvata. Hän istui illanhämyssä kamarissaan\nlapsensa luona ja katseli ulos utuiseen kesäiltaan, jossa raskaita\npilviä kohosi taivaalle.\n\nPäivä oli ollut rasittavan lämmin ja semmoisena päivänä juoksee veri\nhitaasti suonissa: se ei lirise ja lorise kuin kirkas lähde, vaan\nluikertaa vitkaan ja vaivalloisesti, ikäänkuin suopuron likainen\nvesi, ja niinkuin luonto kaipaa ja halajaa ukkosenilmaa, uudestaan\nvirkistyäksensä, samoin halaa ja toivoo sydän levottomasti, että joku\npuuska tai isku, oli hän mikä hyvänsä, vihdoinkin pelastaisi hänen\ntästä tukehduttavasta tuskasta! Niin oli Fridan laita, niin halasi\nja toivoi hän kelvollista ukkosen iskua, joka puhdistaisi sen paksun\nilman, jota hän hengitti, että vihdoinkin taivas selkenisi; eikä hän\ntoivonutkaan turhaan.\n\nKaroliina Kegel tuli sisään ja toi postilaukun ja jäi seisomaan,\nikäänkuin olisi hänellä jotakin tekemistä, ja aukaisi laukun ja\nlaski erään kirjeen rouvan eteen pöydälle ja seisoi taas ja kysyi:\n\"Armollisin rouva, pitääkö minun sytyttää kynttilä?\"\n\n\"Ei, anna olla sytyttämättä\".\n\nKaroliina ei mennyt, hän jäi vieläkin seisomaan: \"Armollisin rouva,\nte olette meitä kieltäneet, me emme saa mitään juoruja kantaa,\nmutta...\"\n\n\"Mitä nyt?\" kavahti Frida ylös ajatuksistaan.\n\n\"Ah, armollisin rouva, Gürlitzin väki on ajanut pois isäntänsä\nPomukkelskopin rouvineen ja molempine tyttärineen\".\n\n\"Siis kumminkin!\" huudahti Frida.\n\n\"Niin ja kaikki päivätyöläiset seisovat kartanolla ja pyytävät saada\npuhutella teitä\".\n\n\"Aikovatko he ajaa meidätkin pois?\" kysyi Frida ja nousi levollisesti\nja kopeasti ylös tuoliltaan.\n\n\"Ei, ei, rakas armollisin rouva\", huudahti Karoliina ja heittäytyi\nmaahan ja halasi Fridaa polvista ja kyynelet purskahtivat ulos hänen\nsilmistänsä, \"ei, ei, se ei tule kysymykseenkään, ja minun vanha\nisäni sanoo, että ensimäistä, joka semmoista uskaltaa lausua, lyö hän\nlapiolla päähän. He sanovat vaan, että herran kanssa ei voi puhua,\nhän keskeyttää heidät aina, he tahtovat puhua teidän kanssanne, sillä\nteihin on heillä luottamusta\".\n\n\"Missä on Triddelfitz?\"\n\n\"Hyväinen aika! Tuolla hän pyörii heidän joukossansa, mutta hänestä\neivät he mitään välitä, he sanovat, ettei heillä ole hänen kanssansa\nmitään tekemistä, he tahtovat saada puhua armollisen rouvan kanssa\".\n\n\"Tule!\" sanoi Frida ja meni ulos.\n\n\"Mitä te tahdotte?\" kysyi nuori rouva, tultuansa ulos porstuan\novesta, jonka edessä päivätyöläiset seisoivat tiheässä ryhmässä.\n\nNikkari Fritz Flegel astui esille ja sanoi: \"Armollinen rouva,\nme tulemme teidän puheillenne sentähden, että me olemme kaikki\nyksimielisiä ja että me jo ennen olemme herran kanssa puhuneet,\nmutta siitä ei ole mitään syntynyt. Ja herra tiuskii vaan meille, ja\nherra Triddelfitziin ei meillä myös ole mitään luottamusta, sillä\nhän on vielä liian kokematon eikä tunne vielä asioita, ja sentähden\najattelimme, että te voisitte meitä auttaa, jos te niin hyvä\ntahtoisitte olla. Me emme vaadikkaan liikoja, me olemme tyytyväisiä\nsiihen, mitä me saamme, ja me saammekin, mitä meille tulee, mutta\nemme koskaan oikealla ajalla ja siihen emme voi tyytyä\".\n\n\"Niin\", puuttui Päsel puheesen, \"ja viime vuonna, jolloin oli\nnälkävuosi, myytiin rukiit loppuun, ja näettehän, armollinen rouva,\nminun pitää saada välikirjan mukaan kaksitoista karpiota rukiita,\njoista minun on eläminen, ja niitä en minä saa, vaan minua käsketään\nodottamaan. Niin, odottamaan, kun perunatkin ovat pilalle menneet!\nMistä pitää minun sitte elää?\"\n\n\"Armollinen rouva\", puhkesi tässä eräs vanha harmaapäinen ukko\npuhumaan, \"elatusaineista en tahdo mitään puhua, sillä nälkää meidän\nei juuri ole tarvinnut nähdä; mutta minun, vanhan miehen, täytyy\npäiväkaudet seisoa suokuopassa, selkä köyryssä, ammentamassa vettä,\nenkä voi illalla liikuttaa jäseniäni enkä yöllä saada unta silmääni\ntuskien tähden; tässä pitäisi kumminkin joku helpotus tapahtua.\nToisin oli laita silloin, kun Hawermann vielä täällä oli, mutta nyt\nkäskee yksi sitä, toinen tätä, ja ne, jotka käskevät, eivät ymmärrä\ntyötä\".\n\n\"Niin, armollinen rouva\", astui nikkarimies taas esille, \"ja\nsentähden pyydämme, että saisimme taas varsinaisen pehtorin, jos\nei Hawermann tahdo, niin jonkun toisen, mutta semmoisen, joka\nkohtelee meitä, säädyllisesti ja kuultelee meitä, kun meillä on\njotakin hänelle sanomista, ja joka ei tiuski meille eikä käytä,\nherjaussanoja, kun emme ole niitä ansainneet, eikä piekse meidän\nlapsiamme, kun he kartanoon tulevat, kepillä, niinkuin herra\nTriddelfitzillä ennen oli tapana\".\n\n\"Se ei saa tapahtua!\" sanoi Frida.\n\n\"Ei, armollinen rouva, nyt ei hänkään sitä enää tee; siitä on pian\npuoli vuotta, kun minä hänen kanssansa puhuin siitä vähäisesti\nkahdenkesken, ja aina siitä asti on hän ollut varsin sävyisä ja\nmaltillinen. Ja jos meidän armollisin herrammekin tulisi kerran\njärkeensä ja huomaisi oman etunsa, niin hankkisi hän itselleen\nkelvollisen pehtorin, sillä hän ei kumminkaan itse ymmärrä mitään\nmaanviljelyksestä, ja silloin ei pilaantuisi kokonainen nisulaiho\nhäneltä, niinkuin tapahtui viime vuonna, eivätkä ihmiset puhuisi niin\npaljon hänestä. Niin, armollinen rouva, ihmiset puhuvat sitä ja tätä\nja he sanovat, että herran on: myyminen kartano ja että hän aikoo\nmyydä sen Pomukkelskopille, mutta häntä emme ota isännäksemme\".\n\n\"Emme\", huudettiin nyt sikin sokin, \"häntä emme ota\".\n\n\"Miestä, jonka omat päivä työläisensä ovat ajaneet yli rajan, ei\nmeidän ole tarvis ottaa isännäksemme\".\n\nIsku iskun perästä oli päivätyöläisten puhuessa sattunut Fridan\nsydämeen. Se rakkauden ja kunnioituksen puute, jolla hänen miestänsä\nmainittiin, tämä tieto heidän tukalasta tilastansa, joka jo oli\nlevinnyt alhaisimpain työmiestenkin piiriin, kaikki tämä koski\nniin kipeästi hänen sydämeensä että hän töin tuskin sai sanotuksi:\n\"Hiljaa, väki! Kaikki, mitä minulle olette sanoneet, on herra\nratkaiseva, kun hän kotia tulee. Menkää nyt rauhassa kotia ja älkää\nenää toisten tulko niin suuressa joukossa kartanolle; minä tahdon\nilmottaa herralle teidän pyyntönne, ja minä luulen voivani luvata\nteille, että Juhannukseksi on muutos tapahtuva talouden hoidossa --\ntavalla tai toisella\" -- lisäsi hän syvällä huokauksella ja herkesi\ntuokioksi puhumasta, ikäänkuin täytyisi hänen tukehduttaa joku\nahdistava ajatus. \"Niin, Juhannukseen asti odottakaa, silloin on\nmuutos tapahtuva\".\n\n\"Se onkin yhdentekevä\".\n\n\"Sitte onkin asia oikeassa\".\n\n\"Me kiitämme suuresti\".\n\n\"No, hyvää yötä sitte, armollinen rouva\".\n\nNiin menivät he tiehensä.\n\nFrida meni kamariinsa, ulkona löi salamaa ja jyrisi ja tuulenpuuskia\nlenteli yli kartanon, ryöpyttäen hietaa ja ruhjuja akkunia vastaan.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"Juhannus on ratkaiseva; minä en ole liikoja\nluvannut, Juhannukseksi on muutos tapahtuva. Mutta mikä?\" ja hänen\nmieleensä johtui se kurja kuva, jonka Taavetti ilkeydessään oli\nmaalannut hänen eteensä hänen vastaisuudestansa: hän näki olevansa\npakotettu asumaan pikkukaupungissa hyyryllä, miehensä ja lapsensa\nkanssa joutilaana, ilman mitään toipumuksen toivoa; hän kuuli\nnaapurien kuiskailevan: noilla olisi voinut olla paremmatkin päivät;\nhän näki miehensä nousevan aamulla, menevän kaupunkiin, tulevan\ntakasin puolipäivän aikana, loikovan iltapuolen sohvalla, menevän\ntaas ulos ja laskeuvan illalla levolle. Aksel oli sillä tavoin yhä\nvaan kuluttava päivänsä turhaan. Frida näki itse surkastuvansa,\nuupuvansa jokapäiväisten huolten alla, ilman lohdutusta, ilman\nystäviä; hän näki itsensä viimeisellä vuoteellansa ja lapsensa\nseisovan vuoteen ääressä. Oman lapsensa! Tästä lähin orpona! köyhänä\naatelisneitinä! Kova kirous rasittaa tätä säätyä kun varoja ei ole\nkannattamaan arvoansa. Köyhä, aatelismies tulee kyllä toimeen, hän\nrupee sotamieheksi; mutta köyhä aatelisneiti raukka? Vaikka Jumala\nitse taivaasta tulisi ja varustaisi hänen kaikella enkeleinsä\nsuloudella, ja vaikka hänen vanhempansa kasvattaisivat häntä niin\nhuolellisesti, kuin ihmislasta kasvattaa voidaan, mailma menee hänen\nohitsensa, ja aatelismies sanoo: \"Hän on köyhä\", ja porvari sanoo:\n\"Hän on ylpeä\". Semmoisena näki Frida lapsensa, joka lepäsi äitinsä\nsylissä lapsen rauhallista unta, ukkosen ja myrskyn pauhatessa ulkona.\n\nKaroliina Kegel toi kynttilän ja sytytti sen; nuori rouva otti\nkirjeen, joka oli pöydällä, niinkuin tavallisesti tehdään, kun ei\ntahdota näyttää muille, mitä omassa povessa liikkuu. Hän katsoi\npäällekirjotusta, siinä oli hänen nimensä, hänen kälynsä Albertina\noli sen kirjottanut; hän repäisi kuvertin auki ja eräs toinen kirje\nputosi hänen käteensä, se oli kirjotettu hänen miehellensä.\n\n\"Pane kirje herran kirjotuspöydälle\", sanoi hän palveluspiialle.\nKaroliina meni.\n\nHänen miehensä sisaret olivat usein hänelle kirjotelleet, ja\nne olivat olleet enimmästä semmoisia kirjeitä, joita naiset\nkirjottelevat toisillensa ajan kuluksi. Frida aukaisi kirjeen, mutta\n-- ah! -- tämä ei ollut mikään kirje ajan kuluksi: Albertina kirjotti:\n\n    Rakas sisar!\n\n    Teenkö oikein, sitä en tiedä; Bertha kehottaa minua ja Fidelia\n    on jo kahdesti tempaissut kirjeen pois käsistäni, hän arvelee,\n    että se vaan voi pahottaa meidän rakkaan veljemme Akselin\n    mieltä. Mutta -- minä en tiedä mitään muuta neuvoa -- meitä\n    pakottaa todellinen hätä. Me olemme jo pari kertaa Akselille\n    kirjottaneet; hän ei ole mitään vastannut; hänellä on kai\n    näinä huonoina aikoina paljon matkailemista ja tietysti paljo\n    muitakin toimia -- sillä nyt ovat tulleet ikävät valtiollisetkin\n    seikat lisäksi, joista meilläkin täällä Swerinissä on ollut\n    kaikenlaista kiusaa -- ja sentähden luulen tekeväni oikein, että\n    käännyn sinuun; sinä olet meille vastauksen antava. Sinä tiedät,\n    että Aksel on ottanut ne rahat, jotka meidän isävainajamme oli\n    pannut talteen meitä varten, ja että hänen aikomuksensa oli\n    kiinittää ne Pümpelhageniin; hän lupasi meille viisi prosenttia\n    korkoa niiden neljän ja puolen prosentin sijasta, jotka me\n    ennen saaneet olimme -- se ei olisi ollut tarpeesen, sillä me\n    olisimme tulleet niilläkin toimeen -- mutta hän lupasi lähettää\n    meille korot säännölliset neljännes-vuosittain, mutta ei ole\n    kuitenkaan lähettänyt niitä meille kolmeen vuosineljännekseen.\n    Frida kulta, me emme olisi todellakaan siitä mitään puhuneet, jos\n    ei meillä olisi todellinen hätä käsissä. Lisäksi tulee vielä,\n    että meidän lankomme Breitenburg on käynyt meidän luonamme; hän\n    ei tietänyt Akselin lainasta mitään, mutta kun hän sen kuuli,\n    herjasi hän raa'alla tavallansa mitä hävyttömimmästi Akselia\n    ja sanoi meitä kolmeksi tyhmäksi tyttötölleröksi. Hän pyysi\n    saada nähdä meidän kiinityskirjaamme, jota emme voineet hänelle\n    näyttää, koska Aksel tähän asti aina on unhottanut lähettää sen\n    meille, ja sanoi meille sitte suoraan vasten silmiä, että me\n    olimme rahamme menettäneet, sillä se oli yleisesti tunnettu asia,\n    että Aksel huonon taloudenpitonsa kautta oli niin velkaantunut,\n    että Pümpelhagen oli myytävä huutokaupalla. Me tiedämme tosin,\n    mitä arvoa meidän tulee panna lankomme sanoihin, sillä hän on\n    aina vihannut meidän rakasta, Akseliamme, ja mitenkä olisi\n    mahdollista? Pümpelhagen myytävä? Satoja vuosia on se ollut\n    meidän suvullamme! Sitä ei suuriherttua suvaitsisi: -- ja me\n    sanoimmekin sen hänelle -- Fidelia hyvin kiivastuneena -- silloin\n    sieppasi Breitenburg hattunsa ja keppinsä ja sanoi raa'alla\n    tavallansa: \"Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt\n    on hän ruvennut myös konnaksi teitä kohtaan\", jonka kuultoansa\n    Fidelia juoksi esille ja näytti hänelle, missä ovi oli. Se\n    oli kamala kohtaus, enkä minä milloinkaan olisi sinulle siitä\n    kirjottanut, jollei minua olisi siihen pakottanut salainen pelko,\n    että Aksel ja Breitenburg kerran saattaisivat sattua yhteen ja\n    että he silloin, samoin kuin langokset Darmenburg ja Malzahn,\n    kunniani loukkauksen tähden ampuisivat toinen toisensa kuoliaksi.\n    Pidä sentähden vaaria Akselista, että hän välttää semmoista\n    kohtaamista, ja jos joinkin mahdollista, toimita niin, että me\n    saamme korkomme. Elonaikana aiomme tulla teitä katsomaan; me\n    iloitsemme lapsellisesti jo edeltäpäin, että saamme taas nähdä\n    teidän ja ne paikat, joissa me lapsina leikittelimme ja neitosina\n    uneksimme ja jossa me -- ah! -- näimme herttaisen isämme eroavan\n    näistä ilmoista. Niin, Frida, minä iloitsen siitä jo edeltäpäin\n    ja Bertha ja Fidelia tekevät samoin, sillä me elämme oikeastaan\n    vaan muistoista, sillä nykyinen elämämme on tyhjä ja ikävä.\n    Ainoastaan silloin tällöin tulee joku rakkaan isävainajamme\n    vanha ystävä ja kertoo meille, mitä mailmassa tapahtuu, ja on\n    Berthasta ja minusta oikein liikuttavaa nähdä, kuinka meidän\n    pieni Fideliamme, jonka luonto on niin hilpeä, viskaa syrjään\n    kutimensa ja tarkasti kuultelee kaikkia. Häntä miellyttää\n    nimittäin suuresti kaikki hoviuutiset. -- Voi hyvin, Frida, anna\n    anteeksi pajattelemiseni ja anna Akselille myötäseuraava kirje;\n    minä olen kirjottanut hänelle vakaasti ja luottamuksella, mutta\n    olen, niin paljon kuin mahdollista, välttänyt mieltä pahottavia\n    sanoja. Elonaikana näemme toisemme.\n\n                                      _Albertina von Rambow_.\n\n    Swerin, Kesäkuun 11 p. 1848.\n\nFrida luki kirjeen; mutta hän ei lukenut sitä loppuun, kun hän\ntuli sanoihin: \"Teidän veljenne Aksel on aina ollut heittiö, nyt\non hän myös ruvennut konnaksi\", heitti hän kirjeen lattialle ja\nväänteli käsiänsä, hypähti pystyyn ja juoksi sinne tänne huoneessa\nja huusi: \"Se hän on! Se hän on!\" -- Lapsi lepäsi nukuksissa Fridan\nedessä, hän heittäytyi tuolille ja otti taas kirjeen käsiinsä ja\nluki nuo kauheat sanat uudestaan, ja se hirveä kuva, jonka hän\nvähää ennemmin oli tehnyt oman lapsensa vastaisuudesta, katosi kuin\nvarjo, ja hänen edessänsä seisoi toinen, joka kirjavilla väreillään\nhäikäsi hänen silmiänsä, ja tämä kuva oli nuo kolme sisarta ja\nkuvan alla oli kirjotettu: \"Petetyt! Oman veljen pettämät!\" ja\nsen takana seisoi hänen miehensä kuva, mutta epäselvästi, hän ei\nvoinut oikein nähdä, mikä oli totta, mikä valhetta, ja kuvan alle\noli kirjotettu: \"Konna!\" -- Hirveätä! hirveätä! Nyt oli hän kaikki\nkadottanut! Kahdenkertaisesti kadottanut! Sillä hän ei ollut itse\nsyypää tähän kadotukseen, syyllinen oli se mies, jota hän kerran oli\nrakastanut enemmän kuin omaa sieluansa. Tämä oli hirveätä! -- Apua!\napua! Pois tuo polttava häpeäpilkku otsasta, jota hän niin usein\nalttiiksiantavassa rakkaudessaan oli suudellut! Mutta millä? Ken voi\nauttaa? Ah, nimiä jolahti kyllä hänen päähänsä, paljo nimiä, mutta ne\nnimet häämöttivät etäällä jyrkkiin kallioseiniin piirrettyinä, joihin\nhän ei voinut saada jalansijaa. Hän väänteli käsiänsä tuskissansa, ja\nnäköala kävi yhä ahtaammaksi, hän näki Pomukkelskopin ja Slusuhrin ja\nTaavetin nimet ja kavahti pystyyn ja viittasi kädellään, ikäänkuin\ntahtoisi hän karkottaa pois nämä aaveet, ja näköala kutistui\nkutistumistaan, mutta yht'äkkiä loisti hänelle hänen tuskissaan ja\nhädissään erään rouvasihmisen vanhat ystävälliset kasvot vastaan,\nnimittäin rouva Nüsslerin kasvot, ja ne näyttivät niin ystävällisiltä\nkuin silloin, jolloin rouva Nüssler suuteli hänen pientä lastansa.\n\nJa nuori rouva kavahti pystyyn ja huudahti:\n\n\"Hänellä on sydän, ihmisen sydän!\"\n\nUlkona jyrisi ja iski salamaa ja vesi valui virtana alas taivaasta;\nnuori rouva sieppasi huivin päähänsä ja töyttäsi ulos sateesen.\n\n\"Armollisin rouva! Jumalan tähden!\" huusi Karoliina Kegel,\n\"sateesenko aiotte ja yöhön pimeään?\"\n\n\"Anna minun mennä!\"\n\n\"Ei, sitä en tee!\" sanoi palvelustyttö ja juoksi hänen perästänsä.\n\n\"Ihmisen sydän, ihmisen sydän\", jupisi nuori rouva raukka yhä\nitseksensä ja sade pieksi häntä kasvoihin, mutta siitä ei hän\nvälittänyt; huivi oli hänellä kädessä, hän ei sitä ajatellut, hänen\njalkansa luiskahteli liejuisella, pehmeällä tiellä, hän ei sitä\nhuomannut, hänen sydämessänsä kuului yhä vaan ääni: päis! päis!\n\n\"Jos niin pitää olla, armollinen rouva, niin mennään sitte\", sanoi\nKaroliina Kegel ja sieppasi huivin rouvan kädestä ja peitti sillä\nhänen päänsä ja kaulansa ja tarttui häneen lujalla kädellänsä ja\nkysyi: \"Mihinkä?\"\n\n\"Rouva Nüsslerin luo\", sanoi nuori rouva ja jupisi taas: \"ihmisen\nsydän\".\n\nJa eräs ihmissydän tykki ihan lähellä häntä, mutta hän ei ajatellut\nsitä; mikään ei erota enemmän sydämiä toisistansa kuin sanat \"käskeä\"\nja \"totella\". Frida oli aina ollut hyvä väkeänsä kohtaan ja jokaisen\nhyvänlaitaisuuden heidän puoleltansa otti hän rakkaudella vastaan;\nmutta tässä tuokiossa ei hän Karoliina Kegeliä muistellut, hänen\nkoko olentoansa valtasi ajatus, että Aksel oli pelastettava häpeästä\nja tahrasta, ja rouva Nüsslerin rehelliset kasvot loistivat hänelle\nvastaan läpi sateen ja yön lähimpänä, ainoana tähtenä. -- \"Hänen\nluoksensa! Hänen luoksensa!\"\n\n\"Taivaan pyhät!\" sanoi rouva Nüssler ja kävi akkunan ääreen, \"Jokkum,\nmikä Jumalan ilma nyt riehuu!\"\n\n\"Niin, äiti, mutta mitä voi sille tehdä?\"\n\n\"Herranen aika!\" sanoi rouva Nüssler ja istui taas varputuolilleen,\n\"kenpä nyt olisi maantiellä kulkemassa! Minä kävisin pelosta\npuolikuoliaksi\".\n\nRouva Nüssler ompeli ompelemistaan ja Jokkum imeskeli piippuansa\nja kaikki tuvassa oli hiljaa ja ääneti. Silloin päästi Sulttaani\nJokkumin tuolin alta äkkinäisen morahduksen, joka koirain kielellä\nmerkitsee: \"Mitä?\" Kun hän ei mitään vastausta saanut, jäi hän\ntyynesti makaamaan, mutta yht'äkkiä nousi hän pystyyn ja kävi\nvanhoilla, jäykillä jaloillaan oven suuhun ja rupesi tavallansa\nkovasti haukkumaan.\n\n\"Sulttaani!\" huusi rouva Nüssler. \"Mikä tuon koiran on? -- Etkö tahdo\npysyä siivosti!\"\n\n\"Äiti\", sanoi Jokkum, sillä hän tunsi Sulttaanin yhtä hyvin kuin\nSulttaani hänen, \"joku tulee\".\n\nJa ovi aukesi samassa ja sisään horjui kalpea naishahmu ja rivakka\ntyttö piti häntä pystyssä ja talutti hänen rouva Nüsslerin sohvalle.\n\n\"Herranen aika!\" huusi rouva Nüssler ja kavahti pystyyn ja tarttui\nnuoren rouvan molempiin käsiin, \"mitä tämä merkitsee? Mitä on\ntapahtunut? -- Taivaan pyhät, ja kokonaan läpimärkä!\"\n\n\"Niin, Jumala paratkoon!\" sanoi Karoliina. \"Herranen aika, Jokkum,\nmitä sinä siinä istut ja töllistelet? Riennä Miinan luoksi. Miinan on\ntuleminen, ja Dortha saa keittää kukkaisteetä\".\n\nJa Jokkum hypähti myös jaloilleen ja juoksi nyt kiireimmiten ulos\novesta, ja rouva Nüssler riisui liinan nuoren rouvan päästä ja pyyhki\nniistinliinalla veden pois hänen kasvoistaan ja kauneista hiuksistaan\nja Miina lensi kuin nuoli sisään ovesta ja aikoi jotakin kysyä, mutta\nrouva Nüssler huusi: \"Miina, tässä ei ole aikaa katsella ja kysellä;\nnouda heti verhojasi ja liinavaatteita minun makauskamariini\".\n\nJa kun Miina oli mennyt, kysyi rouva Nüssler itse: \"Karoliina Kegel,\nmitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Ah, rouva hyvä, minä en sitä tiedä; hän sai kai tänään illalla\nhuonoja uutisia\".\n\nJa Miina oli toimittanut tehtävänsä liukkaasti ja rouva Nüssler\nja Karoliina veivät nuoren rouvan makauskamariin ja kun hän oli\nmuuttanut vaatteet ja juonut teetä ja lepäsi rouva Nüsslerin\nvuoteella, tuli hän taas tunnollensa, sillä ainoastaan ruumiillinen\nvoipumus oli hänen masentanut, ja vaikka ensimäinen isku ja se\nhirvittävä ajatus, ettei hänellä ollut ketään ihmistä luonansa, joka\nhäntä voi auttaa, oli hänen tainnuksiin vienyt, tointui hän täällä\ntaas pian, nähdessänsä nuo ystävälliset kasvot ja tämän lempeän\nolennon. Hän kohosi istumaan vuoteella ja katseli rouva Nüssleriä\noikein luottavasti silmiin: \"Te olette minulle kerran sanoneet, että\njos minä tulen hätään, tahdotte te auttaa minua\".\n\n\"Ja sen minä tahdonkin tehdä\", sanoi rouva Nüssler hyvin liikutettuna\nja silitteli Fridan käsiä, \"sanokaa vaan, mitä teiltä puuttuu?\"\n\n\"Ah, paljo!\" huudahti nuori rouva, \"meidän päivätyöläisemme ovat\ntyytymättömiä, meillä on velkoja, paljo velkoja, meidän kartanomme\naiotaan myydä...\"\n\n\"Ah, Jumala varjelkoon!\" huudahti rouva Nüssler, \"se ei suinkaan niin\näkkiä voi tapahtua!\"\n\n\"Sen minä voisin vielä kestää\", pitkitti nuori rouva, \"mutta eräs\ntoinenkin asia on minut teidän luoksenne ajanut, ja sitä en voi enkä\nsaa ikinä teille sanoa\".\n\n\"Älkää sitä sitte sanokokaan, armollinen rouva! Mutta nämä eivät\nole mitään naisten asioita, tähän tarvitaan miehen järkeä, ja jos\nteillä vaan olisi voimia, niin ajaisimme minun veljeni Kaarlon luoksi\nRahnstädtiin\".\n\n\"Ah, voimia minulla kyllä on; mutta kuinka uskallan minä ilmaantua\nmiehen eteen, jonka...\"\n\n\"A joutavia, armollinen rouva, te ette tunne häntä. -- Jokkum!\" huusi\nhän ulos ovesta, \"Kristianin on valjastaminen hevoset, mutta hän\ntehköön joutua, ja liiku sinäkin sukkelammin. -- Miina\", huusi hän\nulos toisesta ovesta, \"saa heti tänne uusi päälystakkisi ja hattusi\nja saalisi, me lähdemme ajamaan\".\n\nKaikki pantiin sukkelasti toimeen, ja kun istuivat vaunuissa, sanoi\nrouva Nüssler Kristianille: \"Kristian, sinä tiedät, etten minä\nmielelläni aja nelistä, mutta tänään aja, minkä käpälistä lähtee;\npuolessa tunnissa on meidän oleminen Rahnstädtissä. -- He ehtivät\nmuuten menemään levolle\", sanoi hän, kääntyen nuoreen rouvaan päin.\n\nPikku asessori oli juuri lähtenyt pastorin rouvan luota kotiansa,\nHawermann ja Bräsig olivat sanoneet \"hyvää yötä\" ja olivat menneet\nullakkokamariinsa, ja Bräsig oli juuri aukaissut akkunan ja\nhaistellut ulos ilmaan: \"Kaarlo, kuinka hyvältä kajahtaa ilma ukkosen\nperästä, taivas on täynnä tuoksua;\" samassa, ajoivat vaunut pastorin\nrouvan kuistin eteen, niin että huoneessa palavan kynttilän valo\nsattui suorastaan vaunuihin.\n\n\"Hyväinen Jumala!\" huudahti Bräsig, \"Kaarlo, siellähän istuu sinun\nrakas sisares ja Miina, ja näin keskellä yötä!\"\n\n\"Eihän liene mikään onnettomuus tapahtunut?\" sanoi Hawermann, otti\nkynttilän ja riensi ulos.\n\n\"Sisar kulta\", kysäisi hän pikaisesti, kun hän tuli alas portaista ja\nrouva Nüssler astui häntä vastaan, \"kuinka tulet sinä näin yölliseen\naikaan tänne? -- Ja Miina...\" mutta samassa keskeytti hän puheensa,\n\"armollinen rouva, te täällä tähän aikaan?\"\n\n\"Sukkelaan, sukkelaan, Kaarlo!\" sanoi rouva Nüssler, \"armollisella\nrouvalla on jotakin sinun kanssasi puhumista kahdenkesken. Tee joutua\nennenkuin toiset ehtivät saapuville!\"\n\nHawermann aukaisi heti pastorin rouvan parhaimman huoneen, nuori\nrouva kävi edeltä, Hawermann perässä, ja hän kuuli vaan alun Bräsigin\npakinasta portailla: \"Tuhat tulimmaista! Mistähän he tulevat? Suokaa\nanteeksi, että olen paitahihoillani; Kaarlo onkin kummallinen\nihminen, hän vei minulta kynttilän mennessään, enkä voinut pimeässä\ntuossa hopussa löytää takkiani. Mutta missä hän nyt on ja missä on\nMiina?\"\n\nRouva Nüsslerin ei ollut tarvis vastata näihin kysymyksiin, sillä\npastorin rouvan huoneesta tuli Lovisa kynttilä kädessä:\n\n\"Aa, täti kulta!\"\n\n\"Lovisa, tuleppa sisään ja te, Bräsig, takki yllenne ja tulkaa tekin\npastorin rouvan huoneesen\", ja se tapahtui ja pastorin rouva yhtyi\nsamaan seuraan, ja etehiseen tuli tyhjyys ja hiljaisuus, ja jos\nolisit pannut korvasi oikeanpuolista ovea vasten, niin -- olisit\nkuullut kuinka nuori aatelisrouva teki vilpittömän, liikuttavan\nsynnintunnustuksen vanhan pehtorin edessä, ensin kainostellen ja\npalavilla kyynelillä, sittemmin täydellä luottamuksella ja salaisella\navun toivolla sydämessään, ja jos olisit kallistanut korvasi\nvasemmanpuolista ovea vasten, niin olisit kuullut rouva Nüsslerin\nvalhettelevan mitä kauheimmalla tavalla, sillä hänen päähänsä oli\nyht'äkkiä pistänyt, että oli kai paras, koska kaikki kumminkin\npitivät armollista rouvaa Miinana, antaa hänen käydä Miinasta, kunnes\nhänen asiansa oli selvillä, etteivät ahdistaisi häntä kysymyksillä,\nja niin kertoi hän nyt, että Miina oli saanut hirveän hammaspoltteen\nja että hänen Kaarlo-veljensä tiesi taikatempun sitä vastaan,\nmutta että se voitiin panna toimeen ainoastaan keskiyöllä kello\nkahdentoista ja yhden välillä ja varsin salaisesti; ja pastorin rouva\nsanoi, että hän piti semmoista epäkristillisenä tekona, ja Bräsig\nsanoi: \"Minä en ole sinä ilmoisna tietänyt, että Kaarlo harjottaa\ntaikatemppuja ja puoskaroimista\".\n\nJa vähän ajan perästä pisti Hawermann päänsä sisään ovesta ja, sanoi:\n\"Rouva Behrens, jättäkää ulko-ovi auki, minun on meneminen vielä\nvähän asioille, mutta tulen pian takasin\", ja kun pastorin rouva\ntahtoi jotakin kysyä, oli Hawermann jo tiessänsä ja hän poikkesi\nsille kadulle, jonka varrella Mooses asui.\n\n\n\n\nLuku 45.\n\nRahoista, jotka haisevat, ja rahoista jotka eivät haise. -- Taavetti\non vielä yhä liian nuori, ja Miinan sijasta katselee pastorin rouva\nMooseksen silmiin. Rouva Nüsslerin valheet tulevat ilmi, ja pastorin\nrouva pitää saarnan. -- Miksikä Mooseksen on pyyhkiminen silmiänsä\nyönutun liepeellä ja rupee viimein myös saarnaamaan. -- Vaunut,\nkaksi kimoa edessä. -- Miksikä Frans tallettaa Bräsigin kirjettä\nsydämellänsä. -- Bräsig menee ahvenia onkimaan, Frans nukkuu, ja\nHawermann menee talontakaiseen puutarhaan. -- Jumalan auringosta ja\nJumalan onnesta, maallisista ruusuista ja maallisista iloista.\n\n\nMooses oli jo hyvin vanha mies, mutta hänen ruumiinsa oli vielä\nvarsin terve, ainoastaan käyminen kävi hänestä hyvin raskaaksi\nja uni ei tahtonut iltasin tulla hänen silmäänsä; hän istui\nsentähden valveilla yöhön myöhäiseen, kun hänen Nuppusensa jo\naikaa oli nukkunut, hän istui nojatuolillaan nojaten päätänsä\ntyynyyn ja muisteli mielessään vanhoja asioita -- uusista ei hän\nenää mitään välittänyt. Taavetti loikoi silloin sohvalla ja pakisi\npajatteli hänen kanssansa eli nukkui, miten sattui; mutta Taavetin\nkunniaksi on minun sanominen, ettei hän ollut minäkään poikkeuksena\nmuista uskolaisistansa, hän hoiti huolella vanhaa isäänsä hänen\nvanhuudessaan, ja tämän juutalaistavan voisi moni kristitty ottaa\nnoudattaaksensa. Tänä iltana pakisevat he keskenänsä.\n\n\"Taavetti\", sanoi vanhus, \"mitä olen minä sanonut sinulle? Sinä et\nsaa ruveta mihinkään asioihin Pomukkelskopin kanssa\".\n\n\"Jos minä olen niihin ruvennut, niin olen minä myös niistä hyvästi\nhyötynyt\".\n\n\"Sinä olet koonnut poroa pääsi päälle, sinä olet syönyt lokaa\".\n\n\"Ovatko rahat lokaa?\"\n\n\"Pomukkelskopin rahat on tahrattu loalla\".\n\n\"Isä, jos tahtoisit, niin voisimme tehdä suuren, kaupan:\nPomukkelskopp aikoo myydä Gürlitzin\".\n\n\"Miksikä?\"\n\n\"No, suottansa vaan\".\n\n\"Minä tahdon sanoa sinulle minkä tähden, Taavetti: sentähden ettei\nhän ole turvassa väkensä keskellä, että hän pelkää niiden polttavan\nhänen talonsa ja lyövän häntä päähän. Minä tahdon sanoa sinulle vielä\nenemmän: minä en tee sitä kauppaa, sinä et tee sitä kauppaa; kauppa\ntulee tehdyksi, mutta sen tekee sinun ystäväsi notarius, hän on sinua\nviisaampi, ja sinä olet vielä liian nuori\".\n\n\"Isä, minä...\"\n\n\"Vaiti, Taavetti, minä tahdon sanoa sinulle vielä enemmän: sinä\ntahdot tulla rikkaaksi, rikkaaksi yht'äkkiä. Katso, tuossa on ruukku,\njolla on kapea kaula, se on puoliksi täytetty kultarahoilla; sinä\npistät kätesi ruukkuun, kahmaset kourasi täyteen, etkä voi vetää\nkättäsi ulos; sinä pistät ruukkuun kätesi ja otat yhden rahan ja\nvedät kätesi ulos, ja pistät taas kätesi ruukkuun ja vedät sen taas\nulos ja teet sitä siksi kunnes rahat ovat lopussa, ja sinä saat ne\".\n\n\"Olenko minä kahmaissut kourani liian täyteen?\"\n\n\"Vaiti, Taavetti, minä en ole vielä lakannut puhumasta: sinä näet\nkaksi miestä, toinen viskaa rahan kirkkaasen veteen ja toinen\nviskaa kourallisen rahoja tadeveteen. Sinä menet kylmään veteen ja\nkastut ja noudat rahan vedestä, ja raha on kirkas ja puhdas; sinä\nmenet tadeveteen ja noudat kourallisen rahoja, ja ihmiset kääntyvät\npois sinusta, sillä he tuntevat pahan hajun pistävän nenäänsä.\nPomukkelskopp on viskannut rahansa sinua varten tadeveteen\".\n\n\"Mutta ne eivät haise\".\n\n\"Jos eivät ne haisekaan ihmisten edessä, niin haisevat ne Jumalan\nedessä; mutta ihmiset huomaavat myös niiden haisun, se tahtoo sanoa,\nkunnialliset ihmiset; mutta Pomukkelskopp ja notarius eivät sitä\nhaista, sillä heistä on niiden haju mirhami ja pyhä savu\".\n\nTaavetti aikoi jotakin sanoa, mutta samassa koputettiin ovelle.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Taavetti.\n\nVanhus oli hiljaa; nyt koputettiin uudestaan, mutta kovemmin.\n\n\"Taavetti, mene aukaisemaan ovi\".\n\n\"Mitä? Näin myöhäiseen?\"\n\n\"Taavetti, aukaise ovi! Kun minä olin nuori ja matkailin pitkin\nmaata, laukku selässä, koputin minä usein ovelle, ja minulle\navattiin, nyt olen minä tullut vanhaksi ja seison taas oven edessä ja\nolen koputtava ja Abrahamin Jumala on sanova: laske Mooses sisään,\nhän on ihminen! Hän, joka koputtaa on myös ihminen. Aukaise ovi,\nTaavetti!\"\n\nTaavetti meni ja Hawermann astui sisään. \"Taivaan pyhät!\" huudahti\nvanhus, \"pehtori!\" \"Niin, Mooses, älkää panko pahaksi; mutta minä\nen voinut muuta tehdä, minä pyytäisin saada puhua teidän kanssanne\nkahdenkesken\".\n\n\"Taavetti, mene ulos!\"\n\nTaavetti veti suunsa vinoon, mutta meni kumminkin.\n\n\"Siitä ei mitään hyötyä\", sanoi Mooses, \"sillä hän seisoo kumminkin\noven takana ja kuultelee\".\n\n\"Se on ihan yhdentekevä, Mooses, sillä täällä en minä kumminkaan voi\nteille sanoa, mikä minun asiani on. Voitteko tulla minun kanssani\nminun asuntooni?\"\n\n\"Hawermann, minä olen vanha mies\".\n\n\"Niin kyllä, minä tiedän sen; mutta ilma on lämmin ja kuu on noussut;\nminä tahdon taluttaa teitä kädestä; niin, Mooses, minä tahdon kantaa\nteitä, jos niin tahdotte\".\n\n\"No, mitä on sitte tapahtunut?\"\n\n\"Mooses, minä en voi sitä teille täällä sanoa, teidän täytyy saada\nkuulla omilla korvillanne, nähdä omilla silmillänne. Te voitte tehdä\nhyvän työn\".\n\n\"Hawermann, te olette kunniallinen mies, te olette olleet minun\nystäväni nuoruudesta asti, te teette, mikä on oikein. Kutsukaa\nTaavetti\".\n\nHawermann aukaisi oven -- oikein! -- siellä Taavetti seisoi, oven\ntakana: \"Herra pehtori, te ette saa viedä minun isääni tänä yönä, hän\non vanha mies\".\n\n\"Taavetti\", huusi vanhus, \"tuo tänne minun päälyssaappani!\"\n\n\"Isä, ette saa mennä! Minä kutsun äitiä\".\n\n\"Kutsu sinä vaan äitiä, minä menen!\"\n\n\"Mitä aiotte tehdä, isä?\"\n\n\"Minä aion tehdä kaupan, suuren kaupan\".\n\n\"Sitte tulen minä mukaan\".\n\n\"Taavetti, sinä olet vielä liian nuori, nouda tänne päälyssaappaat\".\n\nEi muuta neuvoa ollut, Taavetin oli ne tuominen ja vetäminen isänsä\njalkaan, Hawermann tarttui lujasti kiini vanhuksen käsivarteen,\nvanhus kahmas vasenpuoliseen takintaskuunsa henskelin puutteessa ja\nkäydä tölppäröi vitkalleen ja askel askelelta Hawermannin sivulla\npastorin rouvan asuntoa kohden.\n\nKun Hawermann Mooseksen kanssa rähmi yli pastorin rouvan kynnyksen,\nei voinut se tapahtua ilman kolinaa, vaan Mooses töyttäsi ovea\nvastaan ja kompastui yli kynnyksen, niin että hän oli kaatua. Tämän\ntietysti kuuli pastorin rouva yhtä hyvin kuin kaikki toiset, jotka\nhänen luonansa olivat.\n\n\"Herranen aika, siinähän tulee Hawermann Miina raukan kanssa taas\ntakasin\", sanoi rouva Behrens, juoksi ovelle ja pisti päänsä ulos;\nmutta sen sijasta että hän luuli saavansa nähdä Miinan ajettuneet\nposket, seisoi Mooses hänen edessänsä yönutussaan, päälyssaappaat\njalassa, vanhan ryppyisen naamansa kanssa, ja katseli häntä suurilla\nmustilla silmillänsä: \"Hyvää iltaa, rouva Behrens!\"\n\nPieni pastorin rouva hypähti takaperin melkein keskelle huonetta:\n\"Taivaan pyhät!\" huudahti hän, \"Hawermannihan harjottaa tänä yönä\nkaikenlaisia taikatemppuja ja epäkristillistä menoa, nyt vetää\nhän vielä keskellä yötä vanhan juutalaisenkin tänne; mitä on\njuutalaisella Miinan hammaspoltteen kanssa tekemistä?\"\n\nRouva Nüssleristä tuntui, kuin seisoisi hän kyökissään Reksowissa ja\nperkaisi kaloja ja olisi juuri tarttunut oikein kelvollisen hauen\nkiduksiin kiini, ja tuo hirviö hälväisisi hänen peukalonsa suuhunsa\nja pusertaisi nyt hiljaa, varsin hiljaa hampaansa yhä syvemmälle\nhänen lihaansa ja hänen täytyisi olla alallaan, ettei hirviö veisi\nkoko sormea. Miksikä olikaan rouva Nüssler valhetellut? Ja vielä\npäälliseksi semmoisia valheita, joiden joka silmänräpäys oli\ntuleminen ilmi.\n\n\"Rouva Behrens\", sanoi Bräsig, \"te olette kai nähneet vaan Mooseksen\nhahmun; hän itse ei se voi olla, sillä minä olin toispäivänä hänen\nluonansa ja silloin sanoi hän nimenomaan, ettei hän enää voinut käydä\nkadulle\".\n\n\"Ah\", puhkesi Lovisa tässä puhumaan, \"isällä on varmaankin joku\ntärkeä asia vanhuksen kanssa toimitettavana, ja täti tietää sen ja on\nkeksinyt vaan meidän hyväksemme tuon tarun Miinasta. Kuinka rupeisi\nisä näin yölliseen aikaan semmoisia tyhmyyksiä harjottelemaan!\"\n\nHauki pusersi hampaansa syvemmälle rouva Nüsslerin lihaan, mutta hän\nitse puri vielä hammasta ja kärsi: \"Aa, katsokaapa vaan!\" huudahti\nhän. \"kuinka kamalan viisas on tuo Lovisa! Viisaat lapset ovat\nvanhempainsa siunaus; mutta\" -- yht'äkkiä tempaisi hän nyt peukalonsa\nulos hauen hampaista -- \"minä näkisin mielelläni, että sinä olisit\nvähän tyhmempi. Sillä minä tahdon suoraan sanoa: Miina ei olekkaan\ntäällä, vaan täällä on armollinen Pümpelhagenin nuori rouva; hänellä\non jotakin asiaa Kaarlolle ja Moosekselle\".\n\nNyt suuttui pieni pastorin rouva pahasti, niin hyvin sentähden\nettei hänelle ollut asiasta tietoa annettu, vaikka hänellä omassa\nhuoneessaan oli siihen lähin oikeus, kuin myöskin sentähden että\nhän monen, pitkän vuoden kuluttua nyt ensimäisen kerran eläissään\ntuli huomaamaan, että rouva Nüssler, hänen vilpitön naapurinsa, voi\nvalhetella oikein kauhistavalla, epäkristillisellä tavalla: \"Ja tämän\nolette meille valhetelleet suoraan vasten silmiä?\" sanoi hän.\n\n\"Niin, rouva Behrens, sen olen tehnyt\", sanoi rouva Nüssler muodolla\nsemmoisella, kuin olisi hän ihan oikeassa.\n\n\"Rouva Nüssler\", sanoi pastorin rouva ja näytti siltä, kuin olisi\nnäkymätön käsi käärinyt takaapäin hänen yllensä pastori vainajan\npapinkapan, \"valhetteleminen on kauhistava synti, epäkristillinen\nteko\".\n\n\"Sen minä kyllä tiedän, rouva Behrens; minä en valhettelekaan\nmilloinkaan omaksi edukseni. Kun minä valhettelen, niin valhettelen\nvaan muiden ihmisten hyväksi. Minun tuli sääli, että nuorta rouva\nraukkaa, joka on niin onneton, täällä vaivattaisiin liiaksi\nkysymyksillä, ja koska kaikki häntä täällä pitivät Miinana, niin\nsanoin minä vaan: 'Niin aina' ja valhettelin pikkusen lisäksi\".\n\nMutta nyt näytti siltä, kuin kiinittäisi tuo näkymätön käsi myöskin\npastori vainajan papinkauluksen rouva Behrensin leuan alle, ja hän\npitkitti: \"Rakas ystävä, te olette mitä pahimmassa tilassa, te\nvalhettelette vielä tässä silmänräpäyksessäkin, te pidätte hyvänä,\nmikä on paha, te valhettelette...\"\n\n\"Teidän suosiollisella luvallanne, rouva Behrens\", puuttui tässä\nSakarias Bräsig puheesen ja kallistui kokonaan entisen kultasensa\npuolelle, \"minä olen ihan samaa mieltä kuin rouva Nüssler. Näettehän,\nviime viikolla huusi kaupungin viskaalin rouva minua ja kysyi hyvin\nystävällisesti: Herra pehtori, onko se totta, että pastorin rouva on\nollut ojanteessa tavottelemassa nuorta...\"\n\n\"Bräsig!\" huudahti pieni pastorin rouva ja hypähti pystyyn, ja\npapinkappa ja kaulus katosivat.\n\n\"Olkaa huoletta!\" sanoi Bräsig ja loi silmäyksen Lovisaan, \"kyllä\nminä siihen mutkan muistin. -- Ei, sanoin minä viskaalin rouvalle,\nse on ilkeä valhe. Ja niin valhettelin minä teidän hyväksenne, rouva\nBehrens, ja jos minua sentähden kerran kärvennetään helvetissä, niin\npyydän minä teitä, että hyväntahtoisesti lähetätte minulle virvotusta\ntaivaasta\".\n\nPastorin rouva aikoi jotakin sanoa, mutta samassa pisti Hawermann\npäänsä sisään ovesta: \"A, Bräsig, tuleppa pikkusen ulos\".\n\n\"Hawermann...\" alotti pastorin rouva.\n\n\"Rouva Behrens, minä tulen heti takasin\".\n\nBräsig meni.\n\nEtehisen toisella puolella oli ollut yhtä vilkasta pakinaa, mutta\ntoiseen suuntaan. Kun Hawermann tuli Mooseksen kanssa pastorin rouvan\nvierashuoneesen, nousi nuori rouva ylös sohvalta; Mooses hämmästyi.\n\n\"Armollinen rouva von Rambow\", sanoi Hawermann ja kääntyi nuorta\nrouvaa kohden, \"tässä on minun vanha ystäväni Mooses; mutta hän on\nhyvin väsynyt käymisestä. Te suotte sentähden anteeksi, armollinen\nrouva\", ja niin puhein vei hän Mooseksen istumaan sohvalle ja hankki\ntyynyjä hänen selkänsä ja niskansa taa. Kun vanhus hieman oli\ntointunut, kysyi Hawermann: \"Mooses, tunnetteko armollista rouvaa?\"\n\n\"Olenhan minä nähnyt hänen ajavan taloni ohitse; olenhan nähnyt hänen\nkävelevän Pümpelhagenin maantiellä; minä olen häntä tervehtinyt ja\nhän on ystävällisesti tervehtinyt minua takasin\".\n\n\"Mooses, te tiedätte, että herra von Rambowilla on velkoja, paljo\nvelkoja\".\n\n\"Sen tiedän\".\n\n\"Te olette myös sanoneet ylös velkanne\".\n\n\"Se on totta\".\n\n\"Mooses, teidän on peräyttäminen velkomisenne; teidän rahanne ovat\nvarmassa tallessa\".\n\n\"Mikä on varma? Puhuinhan teidän kanssanne asiasta jo keväällä.\nNykyisinä aikoina ei ole maatila enää varma, ainoastaan mies on\nvarma, herra von Rambow ei ole mikään varma mies, hän on huono\nmaanviljeliä, hän on hevosnarri, hän on pel...\"\n\n\"Vait! Muistakaa, että hänen rouvansa on täällä meidän luonamme\".\n\n\"No, minä muistan\".\n\nFrida kärsi kamalia tuskia. Tuokion aikaa kesti äänettömyyttä.\nHawermann alotti uudestaan: \"Jos keksittäisiin joku keino, jos\npantaisiin kartano arennille...\"\n\n\"Kuka arenteeraa nykyaikana?\" muistutti Mooses.\n\n\"Tahi jos saataisiin herra von Rambow suostumaan, että\nhän ottaisi kelvollisen pehtorin ja luopuisi itse kokonaan\nmaanviljelystoimista...\"\n\n\"Hawermann\", puuttui Mooses puheesen: \"Te olette vanha mies, te\nolette viisas mies, te tunnette mailman ja tunnette herra von\nRambowin, oletteko nähneet ketään herraa, joka on sanonut: minä en\ntahdo enää olla herra, minä annan toisen olla herrana?\"\n\nHawermann joutui hämille tästä kysymyksestä, hän loi kysyvän\nsilmäyksen nuoreen rouvaan, ja Frida loi silmänsä alas ja sanoi:\n\"Minä pelkään herra Mooseksen olevan oikeassa, minä pelkään, ettei\nmieheni suostu siihen\".\n\nMooses katsahti mielihyvällä nuorta rouvaa ja jupisi itseksensä:\n\"Viisas vaimo, rehellinen vaimo\".\n\nHawermann oli pulassa, hän istui ja arveli aprikoi päässään,\nvihdoin sanoi hän: \"No Mooses, jos nyt rouva von Rambow, eli minä,\neli asianhaarat saisivat nuoren herran siihen suostumaan, ja jos\nvelkojien vakuudeksi vähitellen saataisiin laillisesti vahvistetuksi,\nettä hän luopuu talouden pidosta ja antaa kelvollisen pehtorin hoitaa\ntalontoimia, peräytättekö sitte velkomisenne?\"\n\n\"Minä peräytän sen vuodeksi, ehkäpä kahdeksikin\".\n\n\"Te annatte siis rahanne olla kiinitettynä kartanossa; mutta hänellä\non vielä muitakin velkoja, ne ovat maksettavat; Pomukkelskopilla on\n8000 taaleria saatavaa\".\n\n\"Sen tiedän\", sanoi Mooses itseksensä.\n\n\"Sitte on vielä velkoja kauppamiehille, käsityöläisille, joita ei\nvuosikausiin ole maksettu; ja palvelusväki on maksettava ja talon\nkalusto kuntoon pantava, niihin menee myöskin noin 6000 taaleria\".\n\n\"Sen tiedän\", sanoi Mooses.\n\n\"Mutta sitte on vielä 13000 taalerin velka Swerinissä, joka kaikella\nmuotoa on suoritettava\".\n\n\"Hyväinen Jumala!\" huudahti Mooses, \"siitä en tiedä rahtustakaan\".\n\n\"Niin, ja sitte\", sanoi Hawermann varsin tyynesti, \"tarvitsemme vielä\npari kolme tuhatta taaleria käsirahoja, että voimme voimakkaasti ja\njärjellisesti ryhtyä uudestaan maata viljelemään\".\n\n\"Herjetkää, herjetkää! Nämä ovat ikäviä asioita, varsin ikäviä\",\nhuudahti Mooses ja näytti siltä, kuin aikoisi hän nousta ylös\nsohvalta.\n\n\"Malttakaa, Mooses! Minä en ole vielä lopussa\".\n\n\"Herjetkää, herjetkää! Minä olen vanha mies, minä en rupee semmoisiin\nasioihin\", ja hän nousi seisoalle ja valmistelihe lähtöön.\n\n\"Kuulkaa minua toki ensiksi loppuun, Mooses! Teidän ei ole tarvis\nantaa rahoja -- ne nousevat kai noin 31000 taaleriin; toiset, taatut\nhenkilöt antavat rahat; teidän on vaan Juhannukseksi hankkiminen ne\".\n\n\"Abrahamin Jumala! Minun on _näinä_ aikoina neljäntoista päivän\nkuluessa hankkiminen yksineljättä tuhatta taaleria! _yksineljättä\ntuhatta taaleria_! ja ne narreille, jotka ajattelemattomuudessaan\nryhtyvät tämmöisiin toimiin!\"\n\n\"No, Mooses, älkää olko millännekään! Kirjottakaa nimet ja summat,\njotka minä teille mainitsen. -- Tunnettehan rouva Behrensin?\nKirjottakaa rouva Behrensin puolesta 5000 taaleria\".\n\n\"Niin, minä tunnen hänen, hän on hyvä rouva, auttaa köyhiä; mutta\nmiksikä pitää minun kirjottaa?\"\n\n\"No, kirjottakaa vaan\".\n\nMooses otti lompakon povestaan, kostutti lyijykynäänsä ja kirjotti:\n\"No, minä kirjotin: 5000 taaleria\".\n\n\"Tunnettehan Bräsigin?\"\n\n\"Enköhän tuntisi Bräsigiä? Ken ei tunne Bräsigiä? Hän on hyvä\nmies, hauska mies, kävi aina minun luonani, kun minä sairas olin,\ntahtoi tehdä minusta kansanmiehen, vaati, että pitäisin puheita\nreformiyhtiössä; mutta hän on kuitenkin hyvä mies\".\n\n\"Kirjottakaa hänen puolestansa 6000 taaleria. -- Minun lankoni\nNüsslerin tunnette kai myöskin?\"\n\n\"Olenhan minä aina ostanut häneltä villoja. Hän on hiljainen mies ja\nhyvä mies, polttelee tupakkia; mutta hän ei ole mies, vaimo on mies\".\n\n\"No, kirjottakaa sitte minun sisareni puolesta 13000 taaleria\".\n\n\"Sitä en kirjota. Hän on nainen, varova nainen; hän on aina tinkinyt\nkahdesta groschenista leiviskältä\".\n\n\"Kirjottakaa! Minun sisareni on vielä tänä yönä itse teitä siihen\nkehottava. -- No niin! ja kirjottakaa nyt vielä minun puolestani\n7000, niin saamme yhteensä 31000 taaleria\".\n\n\"Hyväinen Jumala!\" huudahti Mooses, \"te tahdotte viskata pois\nrahanne, jotka te hiellä ja työllä olette ansainneet, joita olette\nsäästäneet vanhain päiväinne varaksi, ainoan lapsenne hyväksi! --\nJa kenenkä edestä te tämän teette? Nuoren miehen edestä, joka on\ntahtonut teidän ampua, joka on leikannut teiltä kunnian, joka on\nkohdellut teitä kuin koiraa?\"\n\n\"Se ei teihin koske, Mooses, se on minun asiani. Me...\"\n\nTähän asti oli nuori rouva istunut alallansa kauheissa tuskissa ja\noli tukehduttanut mitä katkerimmat tunteensa, mutta nyt ei hän enää\nvoinut itseänsä pidättää, hän hypähti ylös ja juoksi Hawermannin luo,\nlaski molemmat kätensä hänen olkapäillensä ja huudahti: \"Ei, ei!\nSe ei saa tapahtua! Nämä kunnon ihmiset eivät saa meidän tähtemme\njoutua onnettomuuteen. Koska itse olemme syypäät, niin tahdomme myös\nitse kärsiä. Minä tahdon kärsiä, ah, ja Aksel on myös kärsivä --\ntämän onnettomuuden ja häpeän! Mutta -- mutta --\" tässä huudahti hän\nehdottomasti: \"nuo raukat sisarukset!\"\n\nHawermann tarttui hiljaa hänen uumillensa ja vei hänen takasin\nistuimelle ja kuiskasi hiljaa hänelle: \"Olkaa huoleti! Te olette\nantaneet asianne minun huostaani; minä ajan sen loppuun, onnelliseen\nloppuun\".\n\nJa Fridan silmistä purskahti kyynelvirta.\n\n\"Hyväinen Jumala!\" sanoi Mooses itseksensä ja pani lyijykynänsä\nlompakkoon, \"nyt rupee nuori rouvakin jalomieliseksi. -- Onko tämä\nrahan lainaamista? Tämä ei ole mitään rahan lainaamista. Ja kaikki\novat he kumminkin rehellisiä ihmisiä! Tämä voi saada, vielä vanhan\nmiehenkin itkemään\", ja hän pyyhkeili yönuttunsa liepeellä kyyneliä\npois silmistänsä. -- \"Nyt saadaan nähdä, mihinkä juutalainen kelpaa\".\n\nHawermann oli mennyt ulos ovesta ja oli kutsunut Bräsigin toiselta\npuolelta, oli jo etehisessä ilmottanut hänelle, mistä kysymys\noli, ja tuli nyt hänen kanssansa sisään. Bräsig astui esille niin\nomituisen näköisenä, että Hawermannin itseksensä oli hänelle\nsuuttuminen, puoliksi näytti hän semmoiselta, kuin olisi hän menossa\nmarkkinoille jotakin myymään, puoliksi semmoiselta kuin olisi hänellä\njoululahjat taskussaan. Haarat niin harillaan kuin mahdollista,\nlähestyi hän Moosesta ja sanoi: \"Mooses, mitä Kaarlo Hawermann minun\npuolestani on allekirjottanut, vahvistan minä, _Sakarias Bräsig_,\nnimelläni; on minulle ihan yhdentekevä, joko puhtaassa rahassa tai\nvaltiopapereissa; mutta vasta uudeksi vuodeksi\".\n\n\"Hyvä\", sanoi Mooses, \"te olette taattu mies, herra pehtori, kyllä\nminä rahat hankin\".\n\nBräsig lähestyi armollista rouvaa, joka istui nojaten kyynärpäällään\npöytään ja peittäen silmiään kädellänsä, ikäänkuin olisi kynttilän\nvalo hänelle haitaksi; Bräsig teki syvän nojon, kysyi kuinka voitiin\nja kun nuori rouva tähän oli vastannut, kysyi Bräsig: \"Ja kuinka voi\nnuori herra von Rambow?\"\n\nFrida vavahti, ja Hawermann, joka oikeastaan oli aikonut kutsua\nasianomaiset sisään yksitellen, havaitsi että nyt oli aika käydä\nväliin, ettei Bräsig kaikessa viattomuudessaan kysymyksillä ja\npuheilla saattaisi nuorta rouvaa kokonaan hämille.\n\n\"Sakarias\", sanoi hän, \"tee hyvin ja kutsu rouva Behrens ja minun\nsisareni tänne, Lovisa voi myöskin tulla\".\n\n\"Kyllä vaan, Kaarlo\", ja tuokion perästä tuli hän niiden kolmen\nnaisen kanssa takasin.\n\nRouva Behrens riensi heti nuoren rouvan luo ja halasi häntä\nsydämellisesti eikä voinut hillitä itseänsä, vaan rupesi katkerasti\nitkemään, ja Lovisa seisoi vieressä, tuntien rinnassaan mitä suurinta\nja syvintä sääliväisyyttä.\n\n\"Abrahamin Jumala!\" puhui Mooses itseksensä, \"mikä yö tämä on! He\naikovat tehdä rahakauppoja ja itkevät toinen toisensa nähdessänsä ja\npuristelevat toinen toisensa kättä ja halailevat toinen toisiansa\nja ovat jalomielisiä ja helläsydämisiä toinen toisellensa ja minun\nvanhan miehen antavat he istua aamuun asti. -- Neiti Hawermann\",\nsanoi hän ääneensä, \"kun suloisten tunteittenne vallasta olette vähän\ntoipuneet, noutakaa minulle pieni siemaus viiniä; minä olen vanha\nmies\".\n\nLovisa juoksi ulos ja toi pullon viiniä ja lasin, ja Bräsig virkkoi:\n\"Lovisa kulta, noudappa minullekin lasi!\" sillä hänen jolahti kai\npäähänsä, panna vielä tänä yönä Mooseksen kanssa pienet, hauskat\njuomingit toimeen, ja hän istui Mooseksen viereen ja rupesi hänen\nkanssansa kilistelemään: \"Teidän terveydeksenne, Mooses!\" Mutta\nsiitä ei tahtonut mitään syntyä, sillä Mooseksella ei näyttänyt\nolevan halua, ja Hawermann toi sisarensa esille ja Mooses kostutti\nlyijykynäänsä ja kirjotti. Rouva Nüsslerin perästä tuli pastorin\nrouva, Mooses kirjotti taas, ja ilman että nuori rouva, joka Lovisan\nkanssa istui nurkassa, havaitsi mitään, saatiin kaikki valmiiksi ja\nMooses nousi istuimeltaan ja sanoi: \"Tiedättekö mitä? Minä tahdon\nilmottaa teille että ne yksineljättä tuhatta taaleria on taattu\nja kaikki nimet ovat hyviä; mutta tämä ei ole mitään rahakauppaa,\njalomielisyyttä on tämä. No, mitäpä siitä? Minä olen juutalainen,\nminä hankin rahat. Mutta minä olen vanha mies, minä olen varova\nmies. Jos ei herra von Rambow tahdo antaa, talouden ohjia pehtorin\nhaltuun eikä vahvista sitä oikeudessa; sitte asia lahoo, minä en\nhanki rahoja, hullu sitä tehköön. -- Kun minä haudataan kirkkotarhaan\nkuusien suojaan, johon olen rahallani teettänyt aitauksen, silloin\neivät saa ihmiset sanoa: niin, kyllä hänkin teetti itselleen\naitauksen; mitä hyvää nyt tuommoisesta tammipuisesta aitauksesta?\nSaattihan hän vähän ennen kuolemaansa koko joukon kunnon ihmisiä\nperikatoon, tehdäksensä vaan rahakauppojansa. Niin kävi rouva\nNüsslerin, rouva Behrensin, Hawermannin ja samoin herra Bräsigin.\n-- Minä olen harjottanut kauppaa nuoruudestani asti, ensin pussi\nselässä, sitte maantuotteilla ja villoilla ja viimein rahoilla,\nja kauppamiehenä tahdon minä myös kuolla, mutta varovaisena\nkauppamiehenä. -- Tulkaa, herra Hawermann, tarttukaa minun käteeni\nja viekää minua taas kotia. Hyvää yötä, rouva Nüssler, sanokaa\nterveisiä Jokkumille, hänen on tuleminen minua katsomaan. Hyvää yötä,\nherra pehtori Bräsig, käykää tekin minun luonani, mutta älkää enää\nsaarnatko reformista, minä olen vanha mies. Hyvää yötä myös, neiti\nHawermann, kun käytte minun taloni ohitse, tervehtikää minua taas\nniin ystävällisesti, kuin viimenkin. Hyvää yötä, rouva Behrens, kun\ntänään menette levolle, voitte sanoa: paljaita kunniallisia ihmisiä\noli minulla tänään majassani; vanha juutalainenkin oli kunniallinen\nmies\". Nyt lähestyi hän Fridaa: \"Hyvää yötä teillekin, armollinen\nrouva, te olette tänään itkeneet, sillä te ette ole tottuneet\ntämmöisiin asioihin; mutta älkää olko millännekään, kaikki tulee taas\nhyväksi; teillä on uusi ystävä, vanha juutalainen; mutta te olette\nsaaneet vanhan juutalaisen itkemään, sitä ei hän ole unhottava, sillä\nkyyneleitä ei hänellä ole enää jälillä monta\".\n\nHän kääntyi poispäin ja lausui vielä kerran: \"hyvää yötä!\" katsomatta\ntaaksensa ja Hawermann talutti hänen ulos ovesta ja Lovisa näytti\nvalkeata. Sisällä huoneessa oli kaikki hiljaa; jokaisella oli omat\najatuksensa. Ensimäinen, joka toipui, oli rouva Nüssler; hän huusi\nKristianille, joka nukkui etehisessä, että hän valjastaisi hevoset.\nKristian liikkui tänäpänä eli oikeimmin tänä yönä ihan toisella\ntavalla kuin tavallisesti, sillä kun Hawermann palasi Moosesta\nsaattamasta, nousivat armollinen rouva ja rouva Nüssler jo vaunuihin,\nja hän ehti tuskin enää sanomaan nuorelle rouvalle pari ystävällistä,\nlohduttavaa sanaa, kun samassa rouva Nüssler lausui: \"Hyvää yötä!\nKaarlo! Armollisen rouvan täytyy rientää lapsensa luo. Kristian, aja\nPümpelhageniin!\" ja niin lähtivät he matkoihinsa.\n\nHawermann seisoi vielä ajatuksissaan tiellä ja katseli vaunujen menoa\nja aikoi juuri palata huoneesensa, kun samassa eräät toiset vaunut\ntulivat näkyviin kadulla ja vaunujen edessä häämötti kuutamossa kaksi\nkimoa. Vanhus oli väistynyt pois tieltä ja seisoi nyt ovella, hänen\ntyttärensä oli jättänyt häntä varten kynttilän palamaan etehiseen, ja\nvanhuksen vartalo muodosti selvän varjon valkeata vastaan. Hän tahtoi\ntoki nähdä, kuka näin myöhään eli oikeammin näin varhain ajeli heidän\nrauhallisella kadullansa. Vaunut tulivat lähemmäksi, ne seisahtivat\nhuoneen eteen.\n\n\"Ota ohjakset!\" kuului eräs ääni, joka vanhuksesta tuntui hyvin\ntutulta, ja eräs mies heitti etuistuimelta ohjakset takana istuvalle\nkuskille ja hyppäsi samassa vaunuista maahan.\n\n\"Hawermann! Hawermann! Vieläkö minua tunnette?\"\n\n\"Frans! Herra von Rambow!\"\n\n\"Mitä täällä on tapahtunut, kun näin myöhäseen ollaan valveilla?\" ja\nhän lykkäsi vanhuksen takaperin, \"eihän vaan mikään onnettomuus ole\nsattunut?\"\n\n\"Ei -- Jumalan kiitos, ei; minä olen sen teille heti ilmottava\".\n\nJa nuori mies halasi vanhusta ja pusersi häntä, rintaansa vasten ja\nsuuteli häntä yhä uudestaan, ja tämä ei ollut mikään onnettomuus,\nvaan onni, mutta onnettomuus oli kuitenkin tarjolla, sillä sisällä\ntuvassa istui tyttö; veri oli paennut hänen kasvoistansa ja nuo\nsuuret silmät suurenivat suurenemistaan ja tähtäsivät tuijottivat\novea ja kädet tavottelivat sydäntä kohden, ja kun hän tahtoi\nnousta, tuntui siltä kuin vapisisi maa ja jyrisisi ylhäällä ukkonen\nja iskisi iskemistään salamoita hänen sydämeensä. Hän ei oikein\ntietänyt mitenkä, mutta samassa silmänräpäyksessä tuli se rauhallinen\npuutarha, johon hän vuosikausien kuluessa oli istuttanut kainoja\nkukkiansa, jonka varjokasten lehvikköjen suojasta hän niin usein\noli katsellut iltatähteä ja jonka hiljainen yö aina oli peittänyt\nvaippaansa, tämä puutarha tuli nyt hänen näkyviinsä salamojen ja\nukkosen tulen häikäsevässä valossa, ja kun nyt rajuilma oli mennyt\nohitse ja sydän oli tullut viihdytetyksi, paahtoi sitä aurinko niin\nkirkas ja polttava, että hänen olisi pitänyt kääntää siitä silmänsä\npois, mutta hän ei sitä voinut tehdä, sillä hänen rauhallisessa\npuutarhassaan teki auringon säde ihmeitä: nuo kainot orvonkukat\nmuuttuivat morsiusseppeleen punasiksi ruusuiksi ja tummain illakkojen\ntuoksu muuttui satakielen houkuttelevaksi, viehättäväksi lauluksi,\njoka ilmotti että nyt oli rakettava pesä, jossa rakkaus ja kevään ilo\noli asuva. Ja hänen kätensä vaipuivat alas, ja sydän tykki vapaasti\nja täysinäisenä, ja kun Frans tuli sisään Hawermannin kanssa käsi\nkädessä, silloin heittäytyi Lovisa hänen rinnallensa ja maa ei enää\nvapissut hänen allansa eikä ukkonen jyrissyt hänen päänsä päällä eikä\nmikään salama iskenyt häneen; mutta kaikki loisti täydessä kirkkaassa\nvalkeudessa hänen ympärillänsä! Ja he haastelivat toinen toisensa\nkanssa, paljon haastelivat he keskenänsä: \"Frans!\" -- \"Lovisa!\" eikä\nkukaan ymmärtänyt heidän kieltänsä, vaikka kaikki seisoivat heidän\nympärillänsä, sillä siitä oli jo aikoja kulunut, kun he olivat tätä\nkieltä kuulleet, ja ymmärtää piti sitä kumminkin; silloin tuli\npehtori Bräsigin surku noita nuoria, jotka olivat lentämäisillään\niäksi päiväksi pois maasta yli pilvien, ja hän vetää nytkäytti heidät\ntaas takasin maahan: \"Rouva Behrens\", sanoi hän, \"kun minulla oli\nyht'aikaa kolme morsianta, silloin...\"\n\n\"Ettekö häpee, Bräsig\" huudahti pastorin rouva kyyneltensä kesken.\n\n\"Rouva Behrens, sitä samaa sanoitte te minulle, kun minä tohtori\nÖrtlingin kautta kirjotin nuorelle herralle von Rambowille Parisiin;\nmutta minua ei silloin hävettänyt, enkä minä häpee tänäänkään;\nminä en ole ylimalkaan milloinkaan koko elämässäni hävennyt. Sillä\nnäettehän, rouva Behrens\", ja hän asettui pastorin rouvan eteen\nhaarat harillaan ja niisti taas nenäänsä, mutta ylöspäin ikäänkuin\nolisi jotakin sattunut hänen silmiinsä: \"näettehän, rouva Behrens,\nminä olen viime aikoina pannut toimeen monta kohtausta: ensiksikin\nvaltaojanteessa...\"\n\n\"Bräsig!\" huudahti pastorin rouva.\n\n\"Olkaa ihan huoleti, rouva kulta, minä en sano mitään ja minä\nvalhettelen kyllä teidän hyväksenne, jos niiksi tulee. Toiseksi:\nGottliebin ja Liinan kirsikkapuussa; kolmanneksi: Rudolfin ja Miinan\nsamassa puussa, mutta sitä ette saa kummaksua, jos vähän siitä\nylpeilen, että olen pannut toimeen liiton Rahnstädtin ja Parisin\nvälillä\".\n\n\"Niin\", sanoi Frans ja astui jo toisella askelella taas maahan,\n\"sen olette te tehneet ja minä kiitän teitä oikein sydämestäni\nteidän kauniista, ihanasta kirjeestänne; tässä se on, minä olen aina\nkantanut sitä povessani\".\n\n\"Hm\", sanoi Bräsig, \"vai aina povessanne. Sangen suuri kunnia\nminulle! Mutta sanokaa minulle ihan suoraan: oletteko tallettaneet\nkirjettä povessanne minun kyhäelmäni tähden -- sillä, Kaarlo, sitä et\nvoi sinä kieltää, että minä pastori Behrensin luona olin sinua aina\netevämpi kirjeen kirjoittamisessa -- vai oletteko sitä tallettaneet\nsentähden, että paperi oli Lovisalta?\"\n\n\"Molemmista syistä!\" huudahti Frans heleästi nauraen, \"mutta myöskin\nniiden iloisten uutisten tähden, joita kirjeenne sisältää. Niin\",\nsanoi hän ja lähestyi Hawermannia ja halasi häntä, \"nyt on tuo turha\ntuskitteleminen lopussa, nyt on viimeinenkin tekosyy, joka meidän\nyhtymistämme esti, kadonnut\", ja hän lähestyi Lovisaa ja antoi\nhänelle suudelman, ja tämä suudelma oli omituinen suudelma, sillä\nsitä voi jakaa kahdellatoista ja tulos oli vielä yhä täysi suudelma.\n\n\"Herranen aika\", sanoi rouva Behrens vihdoin, \"aamu koittaa jo sisään\nakkunasta\".\n\n\"Niin, rouva Behrens\", sanoi Bräsig, \"ja te valvotte koko yökauden,\nvaikka, olette vanha nainen, ettekä semmoiseen tottunut; teidän\npitäisi mennä levolle\".\n\n\"Bräsig on oikeassa\", sanoi Hawermann, \"ja sinä, Liisa, mene myös\nlevolle\".\n\n\"Tule, lapseni\", sanoi pastorin rouva ja tarttui Lovisan käteen,\n\"huomenna on myöskin päivä, ilopäivä\", ja pastorin rouva suuteli\nhäntä. \"Nyt tulevat sinun ilopäiväsi ja niissä elän minä oman\nnuoruuteni uudestaan!\"\n\nHe menivät.\n\n\"Herra von Rambow\", sanoi Hawermann.\n\n\"Miks'ei vaan Frans?\" kysyi tuo nuori mies.\n\n\"No olkoon menneeksi, Frans, rakas poikaseni, sinä saat levätä\nylhäällä minun vuoteellani Bräsigin luona, minä...\"\n\n\"Minä en voi levätä\", puuttui Frans puheesen.\n\n\"Kaarlo\", sanoi Bräsig, \"minua ei myöskään ensinkään nukuta, minun\nlepoaikani ja yöuneni on mennyt\" -- hän lähestyi akkunaa, aukaisi sen\nja katseli ulos ilmaan, -- \"Kaarlo, minusta näyttää siltä kuin ottaisi\nahven tänä aamuna syödäksensä. Ulos on minun meneminen, täällä tuntuu\noloni tuskalliselta, minä menen onkimaan; minä menen Reksowin metsään\nLaubanin järvelle, siellä tiedän minä paikan, jossa suuria ahvenia\nasuskelee. Hyvästi siis, nuori herra von Rambow, hyvästi, Kaarlo,\npidä hauskaa vastaisen vävysi kanssa\". Ja niin puhein lähti hän.\n\n\"Mutta mikä oli syynä, rakas appi\", sanoi Frans, \"että minä tapasin\nteidän kaikki vielä näin myöhäiseen valveilla? Minä lähdin heti\nmatkaan Parisista, saatuani Bräsigin kirjeen, olen matkannut yöt,\npäivät, ja toispäivänä saavuin maatilalleni. Mutta siellä oli niin\npaljo toimimista -- minun pehtorini eroaa, hän menee naimisiin --,\nniin että minä vasta eilen aamulla tähän aikaan voin lähteä tänne.\nMutta minä olin lähettänyt edeltäpäin hevosia varaksi, ja kun tänne\nsaavuin -- niin, minä tahdon sen tunnustaa\", -- ja hän nauroi hieman\n-- \"täytyi minun kumminkin saada nähdä se huone, jossa Lovisa lepäsi.\nJa niin tapasin minä teidän vielä valveilla\".\n\n\"Ah\", huokasi Hawermann, \"syy siihen oli sangen ikävä. Se tapahtui\nPümpelhagenin nuoren herran von Rambowin tähden, nuori rouva oli\ntäällä itse. Hän on kärsinyt kamalasti; mutta sitä ei voinut hän\nvälttää; ja kuitenkin on kaikki vielä epätietoista. Jospa te... sinä\nolisit tullut puolta tuntia ennemmin, niin olisi, luullakseni, kaikki\nselvillä\".\n\nJa nyt kertoi hän, mitä oli tapahtunut ennen ja sittemmin, hän kertoi\nkaikki niin vilpittömällä sääliväisyydellä, niin sydämellisellä avun\ntoivolla, että Fransin povessa heräsi palava halu saada auttaa; ja\nparas seikka oli, että hän voi auttaa. Hänellä oli sattunut olemaan\nrehellisiä holhojia ja kelvollisia ja kunnon pehtoreita; hänen\nvaransa ja omaisuutensa oli kasvanut heidän käsissänsä ja sittemmin\nmyös hänen omissa käsissään, sillä hän ei ollut käyttänyt sitä\nvälikappaleena, vajotaksensa irstaisuuden ja tuhlaamisen pohjattomaan\nkuiluun, ja tyhmyyksiä tekemästä oli varjellut häntä hänen selvä\njärkensä. Nyt voi hän kiittää onneansa, sillä hänellä ei ollut\nainoastaan halua tekemään hyvää, hänellä oli myös kykyä siihen.\n\nPaljon he nyt haastelivat keskenänsä ja mitä toinen tahtoi, sitä\ntahtoi toinenkin ja molemmat he tahtoivat auttaa; ja suostuttiin\nsiitä, että Fransin piti vielä tänään puhua asiasta Mooseksen kanssa.\nMutta kaikesta avosydämisyydestä huolimatta oli kummallakin vielä oma\nsalaisuutensa: Hawermann ei uskaltanut sanoa mitään Akselin velasta\nsisaruksille, sen oli nuori rouva vedet silmissä ja sydämen tuskalla\nhänelle uskonut, se ei ollut hänen omansa, se oli toisen tavaraa\nja se oli kalliisti maksettu ja kalliisti ansaittu. Fransilla oli\nmyös salaisuutensa; mutta se mahtoi olla hyvä salaisuus, sillä hänen\nkasvonsa näyttivät niin ystävällisiltä, ja mielihyvillään heitti\nhän toisen jalkansa sohvalle, ja mielihyvillään veti hän toisenkin\nperästä, ja hän nyykäytti päätään niin ystävällisesti Hawermannille,\nhänen puhellessaan, ja hän nyykäytteli päätään uudestaan, kunnes\nhän vihdoin nukahti. Nuoruus ja luonto otti voiton. Ja vanha\nHawermann nousi hiljaa istuimeltaan ja katseli Fransia kasvoihin,\njoissa viimeiset iloiset ajatukset vielä kuvastelivat, niinkuin\nilta-auringon säteet kuvastelevat kirkkaan, levollisen, läpikuultavan\njärven pinnalla, ja hän meni ja toi peiton ja levitti sen hiljaa\nFransin päälle, ja kävi pieneen talontakaiseen puutarhaan ja istui\nlehvikköön, jonka hän muutamia vuosia sitte suruissaan ja huolissaan\noli istuttanut, ja katseli akkunaa kohden, jossa hänen tyttärensä\nnukkui. Niin, nukkuiko hän? Ken voi nukkua, kun aurinko paistaa\nkirkkaasti sydämeen? Ken voi nukkua, kun jokainen ääni muodostuu\nrakkautta ja onnea kaikuvaksi säveleksi. -- Hiljaa helähti puutarhan\nveräjän linkku ja valkeassa aamupuvussa kävi kaunis tyttö puistoon\nja loi silmänsä korkeuteen auringon nousua kohden ja pani kätensä\nristiin rinnallensa ja katseli aamuaurinkoa, ikäänkuin ei mikään\nloiste häntä enää häikäisisi; mutta kyynelet vierivät alas pitkin\nhänen ruusunpunasia poskiansa. Oikein, Lovisa! Aurinko on Jumalan\naurinko, ja onni on Jumalan antama, ja jos se joskus paistaa liian\nkirkkaasti ja liian pistävästi silmiimme, niin ovat kyynelet hyvät\nsitä vastaan, niissä särkyvät auringon säteet. -- Ja hän kumartui\nmaahan ja otti ruusun käteensä ja hengitti sen tuoksua, vaan ei\nkatkaissut sitä. Oikein, Lovisa! Ruusut ovat maan ruusuja, ilot\novat maan iloja, ne kukostavat aikansa, anna heidän kukostaa! Mutta\njos tahdot niitä nauttia ennen aikaansa, niin saat kuihtuneen kukan\nrinnallesi ja lakastuneen ilon poveesi. Hän kävi hiljakseen edemmäksi\npuutarhaan, ja kun hän tuli lehtimajan luo, jossa hänen isänsä istui,\njuoksi hän isänsä luo, heittäytyi hänen rinnallensa ja peitti päänsä\nhänen poveensa: \"Isä, isä kulta!\" Oikein, Lovisa! Se on sinun oikea\npaikkasi! Sinun isäsi sydämessä loistaa Jumalan aurinko, sinun isäsi\nsydämessä kukostavat maan ruusut.\n\n\n\n\nLuku 46.\n\nSurullinen luku, joka viimein kuitenkin päättyy hyvästi.\n\n\nRouva Nüssler toi Fridan Pümpelhageniin ja monta lohdutussanaa\npudotteli hän kastepisaroina nuoren rouvan kuihtuneesen sydämeen, ja\nkun ei se vielä oikein tahtonut ruveta uudelle oraalle, lohdutteli,\nrouva Nüssler uudestaan: \"Älkää olko millännekään! Minun Kaarlo\nveljeni panee kyllä asian toimeen\". -- Ja niin tuli nuori rouva\naamuhämyssä kotia, ja hänen mielensä oli ihan toinen kuin edellisellä\nillalla, kun hän pois kotoa kiiruhti, ja toivon keralla palasi\nmyös rakkaus ja luottamus uudestaan hänen sydämeensä, ja hiljaa ja\nystävällisesti lähestyi hän Sofi Degeliä, joka istui nojatuolilla,\nlasta vartioimassa, ja oli nukkunut. Frida silitteli hiljaa hänen\nhiuksiansa ja sanoi: \"Kiitoksia, Sofi; sinä olet väsynyt, mene\nlevolle\".\n\n\"Armollisin rouva\", huudahti Sofi herätessään -- varmaankin\nsuloisista unista sulhasestaan -- \"lapsi on levollisesti nukkunut,\nainoastaan kerran annoin minä hänelle juomaa\".\n\n\"Hyvä\", sanoi nuori rouva, \"mene levolla\". Ja kun palvelustyttö\noli mennyt, seisoi Frida pienokaisensa edessä ja katseli häntä:\nei! ei! köyhän aatelisneidin surullinen kohtalo ei soveltunut\nnoille suloisille kasvoille, ja hänen illalliset ajatuksensa eivät\nsoveltuneet hänen tänaamuisiin ajatuksiinsa. Hänen sielunsa oli tänä\nyönä saanut kestää tuskia, hirmuisia tuskia, mutta yön kuluessa ja\ntuskien aikana oli toivo syttynyt hänen sydämeensä ja tämä tuskien\nsikiö kietotui hänen kaulaansa ja suuteli häntä ja taputteli hänen\nposkiansa, ja nuo siniset silmät tähtäsivät taivasta kohden ja\nniistä loisti luottamus niin -- niistä loisti voitto!\n\nNuori rouva meni levolle ja kaikki tänyölliset hahmut ilmaantuivat\nhänen eteensä: Karolina Kegel ja rouva Nüssler, pastorin rouva\nja Lovisa, Hawermann ja Bräsig, he seisoivat kaikki elävinä ja\nselvinä hänen silmäinsä edessä, hän ymmärsi heidät kaikki ja heidän\nvilpittömän toimintansa ja olentonsa; mutta niiden väliin tunkihe\neräs hahmu, jota hän ei ymmärtänyt, nimittäin vanha juutalainen.\nValo sattui niin kirkkaasti tähän olentoon ja niin pimeitä varjoja\ntuli näkyviin vanhan juutalaisen yönutun ja kasvojen poimuista --\nsemmoista ei hän ollut milloinkaan ennen nähnyt -- tämä kaikki tuli\nnäkyviin hyvin epäselvänä -- ja kun Frida muisteli vanhan juutalaisen\nlähtöä, silloin suureni tämä hahmu yhä suurenemistaan, mutta kävi\nsamassa yhä epäselvemmäksi, ja Frida risti kätensä rinnallensa ja\nnukkui.\n\nFrida nukkui, ja näki unta vanhasta juutalaisesta; mutta tämä oli\nsuloinen uni, ja ainoastaan yhden ainoan kerran havahti hän, hänestä\ntuntui, ikäänkuin ajaisivat vaunut kartanolle. Hän kuulteli, mutta\nsielu ja ruumis kaipasivat lepoa, pää vaipui hiljaa takasin tyynylle\nja tuo suloinen uni häilyi taas hänen vaaleilla hapsillaan ja\nkuiskaili hänen korvaansa ihmeellisiä asioita.\n\nMutta hän ei ollut väärin kuullut: eräät vaunut olivat todellakin\ntulleet, niissä vaunuissa istui hänen miehensä. Aksel oli näinä\npäivinä ajellut ympäri maata kuin rihkamakauppias, joka ostelee munia\nja kanoja, jokaiselle ovelle oli hän kolkutellut kuin lumppujen\nkerääjä: hän oli kysellyt liikemiehiltä, hän oli valitellut vanhain\nystäväin luona, joita hän hevoskilpajuoksuissa oli tullut tuntemaan\nja jotka häneltä olivat ottaneet hänen rahansa; kenkään ei ollut\nkotona, ja ne, jotka hän sattumalta tapasi, olivat ilman rahoja.\nNiin kauvan kuin kävelemme antivaatteissa, on meillä ystäviä kyllä,\nmutta kun ne ovat kuluneet, ja niitä täytyy paikata, hävettää tämä\nystäviä. Tämän sai Aksel katkerasti kokea. Hän oli salaa, sisariensa\ntietämättä, käynyt Swerinissä; hän oli käynyt sen juutalaisen\nluona, joka taanoin niin sukkelaan ja mielellään oli hankkinut\nrahat. Hän oli majatalostaan katsellut sitä suuntaa kohden, jossa\nFransin maatilat olivat; mutta missä oli Frans? Hän oli astunut\nviimeisen askeleen, hän oli ajanut lankonsa Breitenburgin luo, jonka\nkanssa hän oli epäsovussa, hän ei ollut välittänyt tuosta kylmästä\nvastaanotosta, hän oli ilmottanut hänelle kamalan tilansa, mutta ei\nollut sanonut hänelle mitään sisariensa rahoista. Lanko oli katsonut\nhäntä tuimasti silmiin ja kääntänyt hänelle selkänsä: \"Tu l'as voulu,\nGeorge Dandin![22] Ja tähän kuiluun, jonka sinä kevytmielisyydessäsi\nolet kaivanut, pitäisi minun heittää rahani? Rahani, jotka minä\npuutetta kärsien ja surulla olen ansainnut? Sinun sisaresi ei ole\nniitä tuonut myötänsä\".\n\nAksel aikoi jotakin sanoa niistä 7000 taalerista, jotka hänen vanha\nisänsä häntä varten kerran oli lainannut Moosekselta, mutta samassa\nkääntyi lanki Akselia kohden ja sanoi hänelle suoraan päin silmiä;\n\"Missä ovat ne 13000 taaleria, jotka sinä sisariltasi olet veijannut?\"\n\nTämä masensi Akselin kokonaan -- hänen lankonsa tiesi siis senkin --\nhän hoiperteli kalpeana ulos ovesta ja astui vaunuihinsa.\n\n\"Mihinkä?\" kysyi kuski.\n\n\"Kotia\".\n\n\"Missä vietämme yötä?\"\n\n\"Kotona\".\n\n\"Herra, sitä eivät hevoset kestä\".\n\n\"Niiden täytyy kestää\".\n\nNiin ajoivat he kotia, ja kun he olivat astuneet alas vaunuista,\nseisoi Juha noiden molempain kaunisten rautikkoin tuona ja sanoi:\n\"Molemmat takamaiset vaunuhevoset olemme jo ennen ajaneet pilalle,\nnyt ovat molemmat etumaisetkin lopussa; heistä ei ole muuhun kuin\nsontarattaiden eteen\".\n\nAksel kävi raskailla askeleilla huoneesensa, johon jo paistoi\nkirkas päivä. Hänen huoneessansa oli kaikki kuin ennenkin ja ennen\noli hän aina siinä hyvästi viihtynyt ja vanha tottumus oli aina\ntehnyt lempeän vaikutuksen hänen sydämeensä; mutta hänen sydämensä\nei ollut enää sama kuin ennen, hänen mielensä ja sydämensä oli\nmuuttunut, se ei tahtonut enää soveltua vanhaan totuttuun tapaan;\nhänen mieltänsä ahdisti; hän tempaisi akkunan auki, että aamun raitis\nilma pääsi virvottamaan hänen otsaansa; hän heittäytyi istumaan\nnojatuolillensa, joka oli hänen kirjotuspöytänsä edessä, ja pusersi\npäätänsä molemmilla käsillään, ikäänkuin tahtoisi hän pingottaa\nsen ruuvipihteihin. Samassa sattui hän näkemään pöydällä kirjeen,\nkäsiala oli hänelle hyvin tuttu, hän oli sen jo ennenkin nähnyt,\nhän repäisi kirjeen auki: kirje oli hänen sisareltansa. Mitähän oli\nhänen lankonsa Breitenburg hänelle sanonut? Niin, siinähän se oli!\nHän katseli ulos akkunasta, tuolta Reksowin kuusikkometsän takaa\nnousi aurinko. Hän katsahti taas kirjeesen; siinä oli ystävällisiä\nsanoja, mutta mitä apua sanoista, hänellä ei ollut rahoja. Hän\nkatsahti taas ulos akkunasta: hänen silmäinsä edessä lainehti\nvehnälaiho. Ah, jos se olisi jo tuleentunut, jos se olisi jo puitu\nja olisi antanut kahdenkymmenkertaisen sadon, niin, sitte -- ei!\nei! siitä ei sittenkään hänelle apua olisi ollut. Ja hän katsahti\ntaas kirjeesen: ystävällisiä sanoja! Mutta vähitellen saivat sanat\nvakaisemman muodon, ne katsella tuijottelivat häneen tuimemmin -- hän\nei voinut enää luoda silmiänsä muualle -- hän luki kirjeen loppuun,\nja siinä seisoi: \"minä olen tästä asiasta myöskin kirjottanut\nFridalle, rakas veli! Jos et sinä ole kiinittänyt kartanoon meidän\nsaantiamme, niin olemme me tyttöraukat ihan hukassa!\" -- \"Niin,\nhukassa!\" huudahti Aksel, \"hukassa!\" ja hypähti pystyyn tuoliltaan ja\njuoksi ympäri huoneessa; hän riensi akkunan ääreen, hänen edessänsä\nlepäsi luonto täydessä ihanuudessaan ja luonto tekee vaikutuksensa\njokaiseen sydämeen; mutta sydämen on oleminen sopusoinnussa luonnon\nkanssa, sen on oleminen avonainen ja altis auringonsäteelle ja on\nsisällisellä kaipauksella katseleminen vihantaa maata, sinistä\ntaivasta ja auringon kultaisia säteitä. Mutta hänen sydämensä ei\nollut enää puhdas, valhe oli saanut hänestä voiton, hänen mielensä\nja ajatuksensa olivat kiinitetyt viheliäiseen ihmiselliseen romuun.\nRahaa! Rahaa! Auringon säteistä ei voitu kultarahoja lyödä. Hän\nheittäytyi taas tuolillensa: Fridakin tiesi siis sen. Mutta Aksel\noli niin usein valhetellut hänelle; tätä ei voinut hän kumminkaan\nkieltää, Frida tiesi sen. Ja Frida seisoi hänen edessänsä, lapsi\nkäsivarrella, ja katseli häntä tuimasti ja hänen kirkkaat harmaat\nsilmänsä kysyivät: \"Olemmeko tämän ansainneet?\" ja hänen kolme\nsisartansa seisoi hänen ympärillänsä laihtunein poskin ja huulin\nhyypyneisin: \"Niin, Aksel, rakas Aksel, ihan hukassa!\" Ja näiden\ntyttöraukkani takana seisoi eräs synkkä hahmu omituisessa valossa, se\nhahmu ei näyttänyt olevan tästä mailmasta, ja tämä hahmu oli hänen\nvanha isänsä, ja se sanoi hänelle: \"Sinun pitäisi olla minun vanhan\nhuoneeni tuki, mutta sinä olet irrottanut siitä kiven kiven perästä\nja minun huoneeni olet sinä jaottanut maahan\". -- Tätä ei hän enää\nkestänyt, hän kavahti pystyyn -- hahmut katosivat --, hän juoksi\nedes takasin, ja kun hän taas tuli tunnollensa, seisoi hän kaapin\nedessä, jossa hänen ampuma-aseensa olivat. Ah, hän tiesi paikan, joka\noli niin yksinäinen, niin hiljainen, tämä paikka oli Laubanin järvi\nReksowin metsässä; hän oli iloisilla metsästysretkillä usein siellä\nollut vanhan metsävartian, Slangin, kanssa; siellä voi hän sen tehdä.\nHän kurotti kaappiin ja otti revolverin, jonka Triddelfitz kerran\noli hänelle hankkinut, että hän ampuisi sillä päivätyöläisiä. Hän\nkoetteli sitä; oikein, se oli ladattu. Hän meni ulos ovesta; mutta\nkun hän tuli porstuaan, näki hän oven, joka vei Fridan kamariin ja\njonka takana hänen vaimonsa ja lapsensa lepäsivät. Aksel vavahti, hän\nhoiperteli taaksepäin; kaikki ne suloiset hetket, joita hän täällä,\nuskollisen vaimonsa sydämellä ja lapsen sielun vähitellen elämään\nheräämistä nähdessään oli nauttia saanut, johtuivat hänen mieleensä,\nhän lankesi polvillensa kynnykselle ja kuumat kyynelet vierivät\nhänen poskillensa, ja nämä kyynelet, tämä palava rukous voivat hänen\npelastaa -- me tulemme sen vielä näkemään -- sillä Jumala johtaa\nmeitä hienolla, näkymättömällä langalla. Aksel nousi, hän ei ollut\nrukoillut oman sielunsa edestä, hän oli rukoillut toisten sielujen\nedestä; hän meni, hän meni hiljaiselle Laubanin järvelle. Hän\nheittäytyi maahan polvillensa nuoressa kuusikkometsässä, hän otti\nrevolverin taskustansa ja laski sen viereensä, hän loi vielä kerran\npalavan silmäyksen mailmaan; hän katsahti vielä kerran aurinkoon,\nJumalan ihanaan aurinkoon, viimeisen kerran, ennenkuin hänen oli\nyllättävä synkkä yö. Aurinko häikäisi hänen silmiänsä, hän otti\nniistinliinansa ja peitti sillä kasvonsa, ja nyt tulivat hänen\nmieleensä viimeiset, kamalat ajatukset. Raskaasti hän huokasi: \"Sen\ntäytyy tapahtua!\" huudahti hän. \"Hyvää huomenta, herra von Rambow!\"\nkuului ystävällinen ihmisääni hänen vierestänsä.\n\nAksel sieppasi liinan pois silmiltänsä ja peitti sillä revolverin.\n\n\"Näin varhain valveilla?\" kysyi Sakarias Bräsig, sillä hän se oli,\njoka istui maahan ruohostoon Akselin viereen. \"Aiotteko tekin onkia?\"\nSamassa laski hän kätensä niistinliinan ja revolverin päälle: \"Ahaa!\nTe tahdotte harjotella pistoolilla ampumista. Minäkin olin ennen\nsiinä hyvin taitava, minä ammuin pata- ja herttaässän aina keskeltä\npuhki\". Niin puhein nousi hän seisaalle ja otti revolverin käteensä:\n\"Näettekö pilkkua tuolla kuusessa -- Slang näyttää merkinneen tässä\npuita kirveellään -- minä pidän vetoa neljä groschenia, sillä enempää\nen pidä minä milloinkaan\" -- pah! pamahti revolveri, mutta kuula\nei sattunut pilkkuun -- pah! vielä toistamiseen ja taas turhaan,\nja vielä kerran, ja niin ampui hän kaikki kuusi laukausta: \"Sitäpä\nen olisi uskonut! Kaikki harhaan! Sitä en olisi uskonut! Minä olen\nvedon menettänyt! Tässä ovat ne neljä groschenia. Semmoinen vanha\nkrapelus!\" huudahti hän ja viskasi revolverin kauvas Laubanin\njärveen, \"sillä voisivat lapset ja nuoret miehet varomattomuudessaan\npian ampua itsensä kuoliaksi\".\n\nAkselista tuntui olonsa oudolta: yht'äkkiä asettui hänen vakaisimman,\nlujimman, epätoivonsa ja kamppailussa tehdyn päätöksensä ja sen\npimeän portin väliin, jonka kautta hän tahtoi uskaltaa astua, mitä\ntavallisin ja, Akselin mielestä, mitä törkein olento, ja siinä se nyt\nseisoi niin julkeasti ja röyhkeästi, kuin talonpoika markkinoilla,\npois tieltä oi sitä voinut sysätä oikealle eikä vasemmalle puolelle.\nAksel hypähti myös pystyyn: \"Herra...!\"\n\n\"Herrrra...!\" ärjäsi Bräsig takasin.\n\n\"Mitä teillä täällä on tekemistä?\"\n\n\"Ja mitä _teillä_ täällä on tekemistä?\" kysyi Bräsig puolestansa.\n\n\"Te olette hävytön narri!\" huudahti Aksel.\n\n\"Ja te olette vielä suurempi narri!\" huudahti Bräsig, \"te aiotte\nmielettömässä tilassa tehdä mitä kauhistavimman teon ja olette\nunhottaneet kaikki: rouvanne ja lapsenne. Niin! tuommoinen pieni\nhyppäys vaan, ja niin pääsemme kaikista! Eikö niin? Kumpi on nyt\nsuurempi narri?\"\n\nJa Aksel nojasi kuusta vastaan, toinen käsi sydämellä ja toinen\nsilmillä aurinkoa vastaan, ja hänen, edessänsä seisoi mitä\njokapäiväisin ihmisolento, ongenvapa kädessä, ja sulki häneltä\nkuoleman pimeän portin.\n\n\"Näettekös\", otti pehtori Bräsig uudestaan puhuaksensa, \"jos olisitte\ntulleet kolmea minutia ennemmin kuin minä\" -- ne olivat ne kolme\nminutia, jotka hän oli viettänyt kynnyksellä rukoillen polvillaan\nvaimonsa ja lapsensa edestä -- \"niin viruisitte nyt tuossa pää\npuhki hirvittävänä varoituksena, ja kun olisitte tulleet Jumalan\ntuomioistuimen eteen, niin olisi Jumala sanonut teille: narrien\nnarri! Sinä et tiedä, mitä tänä yönä sinun rakas vaimosi ja pehtori\nHawermann ja rouva Nüssler ja pastorin rouva ja Mooses ja muut\novat tehneet, ja jos Herra olisi tuominnut teidän ansion jälkeen,\ntiedättekö, mihinkä sitte olisitte joutuneet? Helvettiin olisitte\njoutuneet!\"\n\nAksel otti kätensä pois silmiltänsä ja katseli tuijotteli Bräsigiä:\n\"Mitä? Mitä te sanotte?\"\n\n\"Että teille on tänä yönä hankittu 31,000 taaleria, ja että Mooses\nhankkii rahat, ja että teidän orpananne Frans on tullut, ja hän\ntekee mahdollisesti vielä enemmän. Mutta tehän olette ihan mieletön\nihminen, kun annatte Triddelfitzin, sen vintiön, ostaa revolvereita,\nampuaksenne päivätyöläisiä, ja sitte hätyytätte niillä omaa\nhenkeänne\".\n\n\"Frans on täällä? Frans, sanoitte te?\"\n\n\"Niin, hän on täällä; mutta teidän tähtenne ei hän ole tullut,\nhän on tullut sentähden, että hän kaikin mokomin tahtoo tehdä\nLovisa Hawermannin armolliseksi rouvaksi von Rambowiksi; mutta\njos mielitte mailmassa ketään kiittää -- Frans aikoo arvattavasti\njotakin tehdä, tehdä mitä vielä puuttuu --. niin menkää sitte rakkaan\narmollisen rouvanne ja Kaarlo Hawermannin luo ja osottakaa heille\nkiitollisuuttanne; voitte myöskin käydä Mooseksen luona, ja rouva\nNüssleriä ette myöskään saa unhottaa, ettekä pastorin rouvaakaan --\nhe ovat kaikki olleet hyviä teitä kohtaan tänä yönä\".\n\nEn ole vielä koskaan aikonut itseäni ampua, enkä tiedä, mimmoinen\nsemmoisen ihmisraukan mieli on, kun hänen ja hänen päätöksensä\nväliin tunkeuu jokapäiväinen elämä. Minä arvelen, että se mahtaa\ntuntua hyvin harmittavalta, ikäänkuin oikein väsyneestä, uupuneesta\nmatkamiehestä lasillinen hapanta, lannistunutta olutta -- ja pehtori\nBräsig näytti todellakin tänä aamuna hieman äreältä. Mutta kun\nrakas, ihana ihmiselämä tulee sisään ovesta, ja nuori vaimo, lapsi\nkäsivarrella, kaataa hänelle lasillisen viileätä, raitista viiniä,\njuo hän lasin pohjaan ja sanoo: \"No niin! Nyt voitte kertoa, mitä\ntäällä on tapahtunut\". Ja pehtori Bräsig kertoi ja kertoi hyviä\nuutisia, ja Aksel horjui pois kuusen juurelta ja lankesi vanhuksen\nkaulaan! \"Herra Bräsig! Hyvä herra Bräsig! Onko tämä kaikki totta?\"\n\n\"Mitä sillä tarkotatte? Luuletteko, että minä tänä pyhänä hetkenä\nsyöttelisin teille valheita?\"\n\nJa Akselia pyörytti se pohjaton juopa, joka oli hänen edessänsä ja\njohon hän vastikään oli niin rohkeasti kurkistanut, hän hoiperteli\ntaaksepäin ja hänen ympärillänsä alkoi kuulua laulua ja soittoa\nilmassa ja maa heijasti ja loisti ja kaikki, mitä hän muuten oli\nvälinpitämättömästi katsellut ja kuullellut, teki nyt häneen\nvaltaavan vaikutuksen, hän peitti silmänsä käsillänsä ja rupesi\nkatkerasti itkemään. Ja pehtori Bräsig seisoi hänen edessänsä ja\nkatseli häntä sääliväisesti, lähestyi häntä lempeästi ja tarttui\nhänen olkapäihinsä ja ravisteli häntä, mutta hyvin vienosti ja\nsanoi: \"Me vaellamme kaikki eksyksissä, ja te olette suureksi osaksi\nitse syypää onnettomuuteenne; mutta kokonaan ei se ole teidän\nsyynne, sillä miksikä riivasi paholainen teidän äitiänne ja antoi\nteidän ensin tulla luutnantiksi? Mitä on maanviljeliällä tekemistä\nluutnantin kanssa? Sehän on ihan samaa, kuin jos kaupungin musikantti\nDavid Berger, joka torvellaan on puhaltanut pilalle toisen keuhkonsa,\nnyt rupeisi papiksi ja saarnaisi, saarnaisi vaan toisella keuhkolla;\nhän ei sitä kestäisi. Mutta\", ja hän kävi nuoren miehen käsivarteen\nkiini, \"menkäämme pois tästä paikasta, niin tulee mielenne\nparemmaksi\".\n\n\"Niin, niin!\" huudahti Aksel, \"te olette oikeassa! Tuosta\nonnettomasta soturielämästä on kaikki minun onnettomuuteni alkunsa\nsaanut, silloin tein minä ensimäiset velkani ja niistä seurasivat\nkaikki toiset. Mutta\", sanoi hän vähän ajan kuluttua ja seisahtui,\n\"mitä sanon minä vaimolleni?\"\n\n\"Ette mitään\", sanoi Bräsig.\n\n\"Ei\", sanoi Aksel, \"minä tein juuri pyhän lupauksen, että tästä lähin\naina sanon hänelle totuuden\".\n\n\"Se tulee teidän tehdäkin\", sanoi Bräsig. \"Luuletteko todellakin,\nettä nuori armollinen rouva on teiltä suorastaan kysyvä, ettekö tänä\naamuna ole aikoneet ampua itseänne? Ja jos te puheessanne joudutte\nhämille, niin valhettelen minä teidän puolestanne, sitä en minä\npane sydämelleni, sillä olisihan hirmuista, että niin hyvän nuoren\nrouvan koko ikänsä täytyisi vaeltaa mailmassa yhä ajatellen, että\nmies, jonka hänestä piti huolta pitämän, oli kurjasti aikonut jättää\nvaimonsa ja lapsensa. Ei!\" lisäsi hän lujasti, \"sitä ei hänen ole\ntarvis tietää; sitä ei ole kenenkään tarvis tietää paitsi teidän ja\nminun. Ja saattepa nähdä, että hän nukkuu vielä, sillä vasta, aamulla\nvoi hän levolle päästä ja hän oli varmaankin hyvin väsynyt\".\n\nNiin tulivat he Pümpelhageniin. Daniel Sadenwater oli etehisessä.\n\n\"Daniel\", sanoi Bräsig, \"hankkikaa meille vähän aamiaista, sillä\",\nsanoi hän, kun Daniel oli mennyt, \"teidän on vähän vahvistaminen\nitseänne ruoalla, että tulette toiselle mielelle, sillä tämmöinen\ntapaus kyselee voimia\".\n\nMutta tällä kertaa oli epätietoista, sanoiko hän tätä muiden tähden\nvai itsensä tähden, sillä kun aamiainen tuli pöydälle, ei Aksel\nvoinut mitään syödä, mutta Bräsig söi kuin riihentappaja.\n\nKello kymmenen aikaan tuli Frida huoneesen: \"Hyväinen aika, herra\npehtori! ja sinä, Aksel?\"\n\n\"Niin, Frida kulta, minä tulin kotia tänäaamuna\", sanoi nuori mies\nmatalalla äänellä.\n\n\"Ja nyt et enää matkaa pois, nyt pysyt sinä täällä\", sanoi Frida\nvakavasti. \"Ah, Aksel, minulla on sinulle paljo kertomista, paljo\nhyvää. Mutta kuinka olet sinä tullut herra pehtorin pariin?\"\n\nNyt, arveli Bräsig, on hänen aikansa puuttua asiaan: \"Minä olin\naamulla vähän onkimassa -- ette mahda panna pahaksenne, että minä\npanin ongenvapani teidän porstuaanne -- ja siellä tapasin minä herra\nvon Rambowin, joka oli kävelemässä, ja niin katselimme yhdessä hänen\nnisuansa ja hän kutsui minua aamiaiselle. Mutta armollinen rouva,\nonpa teillä oivallista makkaraa! Sen valmistamisen olette varmaankin\noppineet rouva Nüssleriltä!\"\n\n\"Ei\", sanoi Frida, luomatta kysymykseen mitään suurempaa huomiota,\nja katseli Bräsigiä ja Akselia vuorotellen, ikäänkuin olisi hänestä\ntoki kummaa, että Aksel oli kutsunut vanhan pehtorin sisään. \"Mutta\nmitenkäs on tämän laita, herra pehtori...?\" kysyi Frida.\n\nMaltappa! arveli Bräsig, nyt puhut itsesi pussiin, nyt on kääntäminen\npuhe toiselle tolalle, hän keskeytti siis Fridan puheen: \"Teidän\nluvallanne, armollinen rouva, te kutsutte minua vielä aina\n'pehtoriksi', pehtori olen ollut; mutta minä olen noussut virassa,\ntätä nykyä olen oikeuden asessori. -- Yhdestä toiseen!\" kääntyi\nhän Akselia kohden, \"miks ette nouda rahoja, jotka teitä varten on\noikeuden hallussa Rahnstädtissä?\"\n\n\"Mitä rahoja?\" kysyi Aksel.\n\n\"No, ne 1,500 taaleria, jotka lurjuksilta vielä saatiin. Saitte kai\njo viime viikolla siitä asiasta kirjeen oikeudelta?\"\n\n\"Herranen aika!\" huudahti Aksel, \"minä olen viime aikoina saanut niin\npaljon kirjeitä oikeuksilta, etten enää ole yhtäkään niistä avannut\".\n\n\"Minä tunnen sen asian\", sanoi Frida, \"rouva Nüssler kertoi sen\nminulle kotimatkalla, minä noudan kirjeen\", ja hän riensi ulos ovesta.\n\n\"Nuori herra von Rambow\", sanoi Bräsig ja oikaisi itsensä suoraksi,\n\"siinä olette taas tehneet tyhmyyden, sillä me oikeudenmiehet\nemme ainoastaan rankaise ihmisiä, me olemme myöskin ihmiskunnan\nhyväntekiöitä\".\n\n\"Mutta sanokaa toki, mitä rahoja ne ovat?\"\n\n\"Tässä on kirje\", sanoi Frida ja antoi sen Akselille.\n\nAksel aukaisi sen; oo, minkä vaikutuksen tämä häneen teki! \"Rahaa!\"\noli hänen sielunsa viime aikoina huutanut, yhä vaan \"rahaa!\" Nyt\nputosi odottamatta kaunis rahasumma hänen syliinsä, mutta mitä\nrahoja? \"Oi hyväinen Jumala!\" huudahti hän ja hoiperteli ja horjui\nihan hermotonna ympäri huoneessa, ikäänkuin unissakulkia, \"ei sekään\nsiis totta! Missä käsissä olen minä ollut? Petetty! Itse pettänyt\nitseni -- kaikkein enimmästi Itse pettänyt itseni!\" Niin syöksi hän\nulos ovesta, Frida tahtoi juosta hänen perästänsä, mutta Bräsig\npidätti:\n\n\"Olkaa huoletta, armollinen rouva! Minä tiedän keinon, millä hänen\nvoi viihdyttää\". Bräsig meni hänen perästänsä puutarhaan, jossa Aksel\npyöri ympäri haltioissaan. Vanhus asettui hänen tiellensä: \"Herra,\nmitä hullutusta tämä on?\"\n\n\"Pois tieltä!\" huusi Aksel.\n\n\"Ei!\" sanoi Bräsig, \"sitä ei minun ole tarvis tehdä. Ettekö häpee,\nettä kidutatte rouvanne kuoliaaksi raivoomisellanne?\"\n\n\"Miks'ette antaneet minun täyttää aikomustani?\" huusi Aksel. \"Tuhat\nkertaa katkerampi kuin kuolema on ottaa vastaan hyviä töitä! --\nihmisiltä, joita parempina aikoinani olen ylenkatsonut ja loukannut,\nniin, vieläpä sysännyt onnettomuuteenkin. Ah, minun ei ainoastaan\nole niitä vastaan ottaminen -- ei! -- minun on _täytymys_ se tehdä,\njos elää tahdon. -- Oi, oi!\" huudahti hän ja löi kädellään otsaansa,\n\"miksikä pitää elää? Miksikä elää, tämä pistos sydämessä?\"\n\nNiin raivosi hän itseänsä ja mailmaa vastaan ja pehtori Bräsig\nseisoi varsin tyynellä mielellä ja katseli häntä ja lausui vihdoin:\n\"Pitkittäkää sillä tavoin vaan vielä muutama aika; semmoisena\nmiellytätte te minua suuresti; sillä tavoin lähtevät teistä nuo\naateliset juonet! Mitä? Te ette tahdo ottaa vastaan mitään ystävyyden\nosotteita kunniallisilta porvarillisilta ihmisiltä? Eikö niin? Jos\njoku herra von, tai Pomukkelskopp, tai Slusuhr eli Taavetti tulisi,\nniin ettei kukaan eläväinen sielu siitä tietää saisi, se olisi teille\nmieluisempaa; mutta he eivät tule enää. Mutta tämä onkin minusta\nvaan sivuseikka; hävetä pitäisi teidän toki, että Herran kasvoin\nedessä, joka tänään aamulla pelasti teidän, vielä uudestaan lausutte\ntoivonne olevan saada ampua itsenne. Tehän olette kahdenkertainen\nitsemurhaaja!\"\n\nAksel oli rauhottunut, mutta samassa käynyt ihan kalpeaksi;\nhäntä pyörytti, ajatellessaan sitä juopaa, johon hän aamulla oli\nkurkistanut; Bräsig tarttui hänen käteensä ja asetti hänen istumaan\npenkille, jolla hänen vanha isänsä ja hänen hyvä rouvansa jo ennen\ntuskissaan ja huolissaan olivat istuneet. Vähitellen tointui hän\ntaas ja Sakarias Bräsig tarttui uudestaan häneen ja sanoi: \"Tulkaa!\nTulkaa armollisen rouvanne luo! Siellä on tätä nykyä teidän oikea\npaikkanne\", ja Aksel seurasi kuin lammas, ja kun tuvassa hänen\nnuori, rakas vaimonsa tarttui hänen käteensä ja veti hänen viereensä\nsohvalle ja häntä lohdutteli, purskahtivat kuumat kyynelet hänen\nsilmistänsä, sillä nyt vasta suli viimeinen jää hänen rinnastansa,\nhänen vaimonsa lempeästi häntä katsellessa, ja hänen sielunsa liikkui\navonaisena, vapaana, vielä tosin aaltoilevana, mutta kuitenkin\n_vapaana_! Ja Sakarias Bräsig oli siirtynyt akkunan ääreen ja rämisti\nruutua vastaan dessauer-marsiansa, niin että Fritz Triddelfitz, joka\nkulki ohitse, tuli likemmäksi ja kysyi: \"Herra pehtori, kutsutteko\nminua?\"\n\n\"En!\" ärjäsi Bräsig, \"pitäkää te huolta itsestänne ja talon toimista\".\n\nNyt tulivat vaunut jyristen kartanolle ja Hawermann ja Frans astuivat\nniistä ulos.\n\nFrans oli Hawermannin kanssa käynyt Mooseksen luona yhdeksän aikaan\nja oli luvannut maksaa orpanansa puolesta noiden toisten taattuin\nhenkilöjen sijasta 31000 taaleria, ja Mooses oli yhä nyykäytellyt\npäätänsä ja sanonut: \"Te olette varma; toiset ovat myöskin varmoja;\nmutta te olette rikas ja parempi on parempi\". -- Ja kun asia oli\ntoimitettu ja Frans oli jonkun matkaa vaeltanut pitkin katua\nHawermannin kanssa, sanoi Frans: \"Appi kulta, vartokaapa tässä\npenkillä vähän aikaa, minä tulen heti taas, unhotin puhua eräästä\nseikasta Mooseksen kanssa\". -- Ja tultuansa taas Mooseksen luo,\nsanoi hän: \"Mooses, minun appini Hawermann ilmotti minulle tänä\naamuna, että Pomukkelskopp aikoo myydä Gürlitzin...\" -- \"Taivahan\ntaatto!\" huudahti Mooses, \"Hawermann, appi! Mitä sillä tarkotatte?\"\n-- \"Että minä nain hänen tyttärensä\". Ja vanha juutalainen nousi\nvaivalloisesti istuimeltaan seisaalle ja laski kuihtuneen kätensä\nkristityn aatelismiehen pään päälle ja sanoi: \"Abrahamin Jumala\nsiunatkoon teitä! Te tulette hyvään sukuun\". Ja tuokion ajan\nkuluttua, sanoi Frans: \"Ostakaa kartano minulle, tehkää kauppa\nminun puolestani, mutta minun nimeäni ei saa mainita, ei kenenkään\n-- erittäinkään Hawermannin -- pidä saada siitä mitään tietää.\nJuhannukseksi voin minä maksaa 100,000 taaleria\". -- \"Mutta kuinka\nkorkean hinnan saan tarjota?\" -- \"Sen jätän kokonaan teidän\nvaltaanne; mutta kysykää jo tänään asiaa. Minä tulen huomenna, ja\nsitte puhumme likemmin siitä\". \"No\", sanoi Mooses, \"tämä on kauppa,\ntämä on rehellinen kauppa. Miks'en minä tekisi kauppaa\". -- Frans\nlähti.\n\nKun Aksel näki näiden molempain astuvan maahan vaunuista, yritti\nhän malttaa mieltänsä ja olla olevinansa, ikäänkuin oi olisi mitään\ntapahtunut, mutta turhaan. Hänen sielunsa oli saanut kestää liian\nrajun myrskyn; vihreät lehvät olivat rikkirevityt ja paljaat tynkät\nja trönöt tulivat näkyviin; Fridan ja Bräsigin oli rientäminen\nväliin; ja kun Aksel, sydämensä yllytystä seuraten, aikoi rientää\nHawermannia vastaan, tarttui Frida häneen kiini ja sanoi: \"Aksel,\nrakas Aksel, ei nyt! Huomenna, ylihuomenna! Joka päivä! _Sen_ miehen\nkohtaat sinä aina\".\n\nJa Hawermann otti lakkinsa ja sanoi, että hänellä oli asiaa Fritz\nTriddelfitzille hänen isältänsä, ja lähti ulos ovesta.\n\nJa Frans kävi Akselin luo ja halasi häntä ja sanoi: \"Aksel, tule\ntoiseen huoneesen, minulla on sinulle paljon sanomista\".\n\nJa kun jonkun aikaa olivat olleet siellä kahdenkesken, pisti Frans\npäänsä ulos ovesta ja huusi Fridaa. Eikä viipynyt kauvan, niin juoksi\nDaniel Sadenwater kartanolle ja etsi herra pehtori Hawermannia, ja\nkun Hawermann oli mennyt Bräsigin nokan ohitse, tuntui Bräsigistä\ntupa tyhjältä ja hän meni puutarhaan ja asettui eräälle töyräälle ja\nkatseli Reksowin kuusikkometsää kohden, tuonne Laubanin järvelle päin\nja arveli ajatteli itseksensä: \"Kummallista! Mikä on elämä, miksi on\nihmisen elämä!\" ja kun hän puolentoista tuntia oli tätä kysymystä\nhautonut päässänsä, puhkesi hän vihdoin sanomaan: \"Jospa nyt olisi\njotakin suuhun pantavaa, ja sitte rauhallinen paikka, jossa saisi\nvähän levähtää\".\n\nJa hänen toivonsa oli pian toteen käyvä, sillä Daniel tuli ja kutsui\nhäntä, ja kun Bräsig tuli saliin, seisoi Hawermann Akselin kanssa,\nkäsi kädessä, ja Frans hieroi hyppysiään ja katseli ruokia pöydällä\nja kävi Bräsigiä vastaan ja sanoi: \"Herra pehtori, annetaanpa nyt\nherkkujen maistua!\"\n\nJa Frida seisoi myöskin joukossa, suu hymyssä ja kasvoilla suloinen\ntyytyväisyyden loiste, ja lähestyi Bräsigiä ja sanoi: \"Herra pehtori\n-- herra asessori, piti minun sanoa -- kun Pümpelhageniin tulimme,\nolitte te minun pöytäkumppanini, nyt kun täältä teemme lähtöä, on\nteidän taas istuminen pöytään minun viereeni\".\n\n\"Mitä lähtöä?\"\n\n\"Ahaa, ystävä kulta\", sanoi Hawermann, \"sinähän olet muuten kaikki\ntietävinäsi ja huomaat heti asiat; mutta tätä et ole huomannut: herra\nvon Rambow on tehnyt vaihtokaupan Fransin kanssa, herra von Rambow\nsaa Hohen-Selchowin ja Frans Pümpelhagenin\".\n\n\"Sillä tavoin on asia parhain suoritettu, Kaarlo, ja jos sinä\nlasketkin pilojasi, etten ole mitään huomannut, niin huomasin\nminä kumminkin jo niin ja niin monta vuotta sitte, että herra von\nRambowista, kun hän vielä oli sinun oppilaasi, oli tuleva jotakin\".\nJa hän lähestyi Fransia, joka pudisteli oikein miehen tavalla hänen\nkättänsä.\n\nPäivällisen jälkeen suostuttiin vielä yhdestä ja toisesta, ja\njokainen voi nähdä, kuinka hyvällä mielellä Aksel oli, ettei hänen\nenää ollut mitään tekemistä noiden entisten koronkiskojain kanssa,\nvaan ainoastaan orpanansa kanssa, ja näin hyvällä mielellä ollessaan\nsuostui hän kaikkiin, siihenkin että hän antaisi kelvollisen pehtorin\nhoitaa taloutta ja että hän Fransin vakuudeksi antaisi vahvistaa\ntämän määräyksen laillisesti.\n\nMeidän kertomuksemme rientää nyt pikaisesti loppuansa kohden.\nTuskin oli viikko kulunut, kun Mooses sai kaupan tehdyksi ja osti\nPomukkelskopilta Gürlitzin kartanon; 192,000 taaleriin nousi sen\nhinta. Frans kävi asian varteen kiini molemmin käsin ja riensi suoraa\npäätä rakennusmestari Schulzin luo: \"Herra Schulz, voitteko pitää\nsuunne?\"\n\n\"Enköhän mahda!\"\n\n\"No, -- minä olen nyt Pümpelhagenin isäntä, lähettäkää muutamia\nmiehistänne sinne ja antakaa heidän repiä maahan ne hevosaitaukset,\njotka sinne olette rakentaneet\".\n\n\"Sitähän minä heti ajattelin, ettei niillä vietävillä voinut olla\npitkä ikä\".\n\n\"Hyvä! Mutta minä olen Juhannuksesta ruveten myöskin Gürlitzin\nomistaja...\"\n\n\"Kas! Kas sitä vaan! Pomukkelskopin lopuksi tuli siis kumminkin:\nUlos! ulos!\"\n\n\"Niin. Mutta kuulkaapa, minä aion rakennuttaa sinne papinleskenkodin\nja se pitää rakennettaman ihan samanlaiseksi kuin pappila on ja\nsen paikka on oleva ihan vastapäätä, juuri lähellä kirkkotarhaa.\nHankkikaa sitä varten kaava\".\n\n\"Ei ole tarpeesen, minulla on jo kaksi kaavaa, toinen oma hankkimani,\ntoinen neiti Hawermannin, jonka hän esiliinannauhalla on tehnyt\".\n\n\"Hyvä\", sanoi Frans ja nauroi oikein herttaisesti, \"seuratkaa\njälkimäistä kaavaa\".\n\n\"Mutta se ei ole oikea\".\n\n\"Ei haita mitään. Sen kaavan jälkeen on teidän rakentaminen.\nHankkikaa huomenna tarpeelliset puut, ottakaa täältä Rahnstädtistä\najurit ja kelvollinen muurari; mutta älkää millään muotoa hiiskuko\nasiasta kenellekään mitään. Jos rahoja tarvitsette, niin saatte niitä\nMoosekselta\".\n\nNiin puhein lähti hän ja vanha rakennusmestari Schulz seisoi ovella\nja katseli hänen menoansa: \"Aatelismies! Aatelismies! Tyhmiä toimia!\nEsiliinannauha! Mutta Pomukkelskopp: Ulos! ulos!\"\n\nFrans matkasi Hohen-Selchowiin; Hawermann ja pehtori Bremer, joka\nAkselin apulaiseksi oli pestattu, matkasivat hänen kanssansa. Aksel\nsaapui myös sinne kimsuineen kamsuineen, ja hänen perästänsä tuli\nRahnstädtin pormestari, jonka tuli tehdä vaihtokirjat, ja hänen\nkanssansa tuli Bräsig asessorina. Tähän toimeen ja Pümpelhagenin\nkaluston kuntoon panemiseen kului kolme viikkoa; ja niin oli nyt\nkaikki hyvässä järjestyksessä.\n\nJa pastorin rouvan luona oli myös kaikki valmisna häiden viettämistä\nvarten. Näitä häitä vietettiin kaikessa hiljaisuudessa ja minä\nvaikenen niistä myöskin.\n\nHäiden jälkeisenä päivänä istuivat Lovisa ja Frans ja pastorin\nrouva ja Hawermann suurissa vaunuissa, ja Bräsig istui edessä\nkuskilaudalla. He ajoivat Pümpelhageniin. Kun he saapuivat\nGürlitziin, oltiin siellä ankarassa puuhassa; hirsiä ja parsia\nvuoltiin ja veistettiin ja eräs hammasorsi oli jo valmisna, ja\nrakennusmestari Schulz seisoi paitahihoillaan ja hiki tippui otsasta,\nsillä hän rehki muassa väkensä keskellä. Frans pidätti hevoset ja\nhuusi vanhalle ahkeralle rakennusmestarille: \"Onko kaikki kunnossa,\nherra Schulz?\"\n\n\"Kaikki kunnossa!\"\n\n\"Nyt voitte puhua vapaasti, herra Schulz\".\n\n\"No, hyvä!\" sanoi Schulz. \"Neiti Hawermann... armollinen rouva, piti\nminun sanoa, mihinkä tuskaan te minun olette saattaneet! Kun luulin\njo kaikki olevan kunnossa, puuttui vielä yhtä ja toista. Minun on\nteidän kaavanne tähden täytynyt laittaa vielä hammasorsi lisään\".\n\n\"Mitä?\" kysyi Lovisa ja katsahti Fransiin. \"Ei mitään muuta,\nkultaseni\", sanoi Frans ja halasi häntä uumilta, \"kuin että minä\nolen ostanut Gürlitzin ja rakennan tähän papinleskenkodin, ihan\nsamanlaisen, kuin pappila on\".\n\n\"Minua varten?\" huudahti pieni pastorin rouva ja kyynelet, jotka jo\nkauvan olivat hänen silmissänsä viruneet, kun hän sai kirkkotarhan\nnähdä, jossa hänen pastorinsa lepäsi, purskahtivat nyt virtana ulos,\nja hän tarttui Fransin käteen ja itki ilokyyneliä, sillä kaipauksen\nkyynelet muuttuvat ihmisissä usein ilon kyyneliksi.\n\n\"Ja niin olen minä arvellut\", sanoi Frans hiljaa ja ystävällisesti,\n\"että minun appini ja pehtori Bräsig saisivat asua teidän luonanne,\nniinkuin tähänkin asti. Ja minä ajattelin, appi hyvä, että te\nvoisitte ottaa huoleksenne täällä talonhoidon, ja Bräsig voi silloin\ntällöin käydä Pümpelhagenissa katsomassa, kuinka siellä toimitaan\".\n\n\"Hyvä juttu!\" huudahti Bräsig kuskilaudalta, sillä hän oli kaikki\nkuullut, koska vaunuin kuomi oli alas laskettu, \"Kaarlo, enkö ole\naina sitä sinulle sanonut? Hänestä on tuleva jotakin!\"\n\nJa Hawermannin silmät vilkkuivat ilosta, että hän vielä sai taloutta\nhoitaa, vielä työskennellä, vielä puuhata ja toimia! -- -- Ja Lovisa\nheittäytyi Fransin kaulaan: \"Frans sinä olet herttasen hyvä ihminen!\"\n\nJa vaunut vierivät eteenpäin ja niin tultiin Pümpelhageniin. Ei\nmitään kunniaporttia! Mutta jokaisen sydämessä oli kunniaportti,\njonka Jumala taivaassa oli pystyttänyt!\n\nNyt olen puhunut suuni puhtaaksi ja tähän voisin lopettaa\nkertomukseni; mutta minä tiedän kyllä, että moni tahtoo mielellään\ntietää, kuinka niiden henkilöjen, joista tässä kirjassa olen puhunut,\njälkeen vuoden 1848 on käynyt ja sentähden seuratkoon tässä vielä\nlopuksi:\n\n\n\n\nLuku 47.\n\n\nEnnenkuin muutin Meklenpurista Thüringeniin, kävin vielä kerran\nkatsomassa niitä vanhoja rakkaita paikkoja, joissa nuorempana\nolin viettänyt hyviä päiviä, ja niin tulin Rahnstädtiin ja menin\nsieltä suoraa päätä eräänä sunnuntai-iltapuolena keskellä kesää\nGürlitziin. Minä tahdoin käydä katsomassa Hawermannia, Bräsigiä ja\npastorin rouvaa; heidät tunsin niiltä ajoilta, jolloin vielä olin\nmaamies, ja olin usein käynyt heidän luonansa Rahnstädtissä. Myöskin\nGottliebin tunsin minä juuri hänen kaikkein hurskaimmalta ajaltaan,\nja -- omituista kyllä! -- meistä on tullut hyvät ystävät, vaikka\nminä olen ihan toista mieltä kuin hän, arvattavasti on Gottliebiä\nmahtanut miellyttää juuri se vakavuus, joka asuu minun varsinaisessa\nluonteessa.\n\nTultuani Gürlitziin, menin papinlesken asuntoa katsomaan; minä\ntartuin ovenripaan; ovi oli lukittu: \"Hm\", ajattelin itsekseni, \"on\nsunnuntai-iltapuoli, arvattavasti levähtävät kai hieman\". -- Minä\nlähestyin akkunaa ja nousin varpailleni, nähdäkseni sisään, kun\nsamassa ääni kuului minun takanani: \"Siitä ei mitään apua, herra,\nsiellä ei enää ketään asu\".\n\n\"Eiköhän pastorin rouva enää täällä asukkaan?\"\n\n\"Hän on kuollut\".\n\n\"Ja Hawermann?\" kysyin minä.\n\n\"Hän on muuttanut armollisen rouvan luoksi Pümpelhageniin \".\n\n\"Onkohan pastori kotona?\"\n\n\"On, hän on kotona\", sanoi vanha pappilan Yrjö, sillä se oli hän,\n\"hän on kotona ja pastorin rouva myös, he juovat juuri kahvia\".\n\nMinä menin pappilaan ja koputin ovelle.\n\n\"Sisään!\" kuului kolea ääni.\n\nMinä astuin sisään, mutta -- minulle on paljo tapahtunut mailmassa,\njota en ole ymmärtänyt, ja usein olen minä kummastunut -- mutta tässä\nei ollut yksistään kummastuminen, tässä täytyi hämmästyä! Siinä istui\nGottlieb -- hiukset oli keritty ihan järjellisellä tavalla lyhyiksi;\nmissä ennen rouva Nüsslerin juurikaukalon ontopuoli oli, siinä oli\nnyt oikein säädyllinen maha, joka silminnähtävästi oli kasvamisessa;\nentiset kalpeat, kuoppaiset posket olivat muuttuneet kiiltäviksi ja\npunertaviksi ja punaset pyöreät huulet osottivat, että päivällisatria\noli hyvästi maistunut, mutta niiden takana olevat kelvolliset\nhammasrivit olivatkin myös tehneet velvollisuutensa. Ja semmoiselta\nnäytti koko mies, kuin maistuisi ruoka hänelle hyvästi, mutta että\nhän myös teki velvollisuutensa. Hänessä ei ollut mitään velttoutta,\nhän näytti pontevalta ja reippaalta, kaikki hänessä todisti kovaa\ntyötä, mielentyyneyttä ja hyvää ruokahalua. No niin! Ja rouva Liinan\nruumiin tilasta ei ollut juuri mitään sanomista, hän oli tässäkin\nsuhteessa ottanut tuon pienen pyöreän rouva Behrensin esikuvaksensa.\n\"Hm!\" pakisin minä itsekseni, \"se kuuluu kai asiaan täällä\".\n\nKun tervehtimisen ensimäisistä tempuista oli päästy, istuttiin,\nja nyt ruvettiin kyselemään, erittäin tein minä sitä puolestani.\nTapaukset, jotka tässä olen kertonut, sain minä enimmäksi osaksi\nkuulla Bräsigiltä; myöskin Hawermannilta olen kuullut yhtä ja\ntoista, sillä vanhus piti minusta paljon, ja joitakuita asioita\nolen tiedustellut sieltä ja täältä, ja niin istuin pöydän ääreen ja\nkirjotin ne paperille, ja koska kertomuksen pääkohtaukset tapahtuivat\nsiihen aikaan, jolloin olin maamies, panin kirjani nimeksi:\n\"Maamiesajoiltani\".\n\nGottlieb kertoi minulle nyt yhtä ja toista ja rouva Liina autti\nhäntä tässä toimessa uskollisesti, tuontuostakin häntä keskeyttäen;\nja kun minä nousin istuimeltani, mennäkseni Pümpelhageniin -- sillä\nFransin tunsin vielä maamiesajoiltani -- sanoi Gottlieb: \"Niin, mene\nvaan, tänään olet siellä tapaava kaikki koossa; mekin tulemme pian\nperästäpäin, ja minä tuon tullessani myös kolme lastamme, vanhin on\npoissa, hän on jo kimnasisti\".\n\nMinä kävelin pitkin Gürlitzin kirkkopolkua ja ajattelin mielessäni\nmitä olin kuullut, ja laita oli täällä niinkuin joka paikassa muualla\ntässä matoisessa mailmassa: ilo ja suru, syntymä ja kuolema olivat\nvaihetelleet.\n\nVanhoista tutuistamme oli Sulttaani kaikkein ensiksi muuttanut\nmanalan majoille; hän ei ollut kuollut luonnollisella tavalla --\nitsemurhaa ei hän tosin ollut tehnyt -- ei! -- Eräänä päivänä tuli\nkankuri Rührdanz, ruostuneella pyssyllä varustettuna, Reksowin\nkartanoon, hän sitoi nuoran Sulttaanin kaulaan ja, talutti hänen\npuutarhaan; nuori perintöprinssi seurasi muassa, nähdäksensä mitä\ntapahtui, ja hän käytti itsensä -- niinkuin sittemmin tiedoksi tuli\n-- hyvin sopimattomasti tässä tilaisuudessa, sillä hän hyppi ja\nrehki kuin hullu. Pyssy laukesi ja vähän ajan perästä tuli Rührdanz\nja kertoi Sulttaanin saaneen hyvin kristillisen lopun. Kun rouva\nNüssler antoi hänelle ryypyn, joi hän sen hyvin surullisen näköisenä\nja kertoi, että hän ja kaikki muut Gürlitzin päivätyöläiset olivat\nsaman päivän aamupuolella olleet oikeuden edessä; he olivat kaikki\ntuomitut istumaan vuoden aikaa vankeudessa, ja häntä oli pidetty\nkaikkein vietteliänä, jonka tähden hän oli tuomittu istumaan vielä\npuoli vuotta lisään. Hän lähti, tämän sanottuansa, ulos ovesta, mutta\npalasi vielä takasin ja sanoi: \"Rouva kulta, älkää unhottako minun\nvanhaa vaimoani! Mutta mikäpä oli syynä meidän onnettomuuteemme?\nMeillä ei ollut papereita\".\n\nToinen, jonka kuolema oli saavuttanut, oli Jokkum itse. Siitä\nhetkestä ruveten, kun hänellä ei enää ollut mitään talouden kanssa\ntekemistä, oli hän vasta, oikein virkuksi ruvennut; hän juoksi kaiken\npäivää ympäri pelloilla, enimmästi paikoilla, joissa ei mitään ollut\ntehtävää, ja seisoi siellä ja ravisteli päätänsä, mutta ei sanonut\nmitään. Ja eräänä sunnuntaina, joulun ja uudenvuoden välillä, oli\nhän taas puuhaillut ulkona pellolla jalkaa paksussa lumessa ja oli\npudonnut ojaan. Hän oli tullut kotia ihan kangistuneena vilusta;\nrouva Nüssler oli antanut hänelle kukkaisteetä, koko vadillisia;\nJokkum olikin rehellisesti tyhjentänyt maljat, mutta seuraavana\naamuna oli hän sanonut: \"Äiti, mitä ei voi, sitä ei voi. Mitä\ntapahtuman pitää, se tapahtuu. Kyllä kai se niin on, on kai, tälle\nei kukaan mitään voi tehdä\", ja niin nukkui hän hiljakseen. Hän\noli puuhannut toimissaan henkensä edestä ja vaivannut itsensä\nkuoliaksi, ja rouva Nüssler arveli jo hankkia hänen haudallensa\npäällekirjotukseksi: \"Hän kuoli virassaan\".\n\nHänen perästänsä kuoli Mooses; tämä vanhus oli elänyt rehellisenä\nmiehenä ja kuoli rehellisenä miehenä. Hän kuoli lujana uskossaan,\nja hänen kuoltuansa, annettiin hänelle mukaansa hautaan ne laudat,\njotka Juudaan suvulle tulevat, sillä hän oli Juudaan suvusta,\nja kun hän haudattiin, istui Taavetti tuhassa rikkireväistyissä\nvaatteissa ja moni kristitty seurasi häntä kirkkotarhaan, johon\nhän oli hankkinut tammipuisen aitauksen, ja minä luulen että hän\non tullut Abrahamin helmaan, vaikka kristityt häntä saattivat. Ja\npäivänä jälkeen hänen hautaamisensa seisoi kolme ihmistä hänen\nhaudallansa, nimittäin Hawermann ja molemmat rouvat von Rambow --\nFrida oli tullut vieraisille -- ja Hawermann kuivasi silmiänsä ja\nmolemmat nuoret rouvat laskivat verekset seppeleet vanhan juutalaisen\nhaudalle, ja kun he hiljaa kävivät kotia läpi Rahnstädtin niittyjen,\nlausui Hawermann: \"Hän oli juutalainen uskonnoltaan, mutta kristitty\ntöiltään\".\n\nJa nyt tuli Kanasen vuoro -- meidän urhokas Kanasemme! -- Pomukkel\noli kimsuineen, kamsuineen, lapsineen, hapsineen, muuttanut\nRostockiin sinisellä vaakunalla varustetuilla lasivaunuillaan,\njoiden perästä seurasi koko jono ramustovankkureita ja suuri lauma\nsyöttiläsoinaita. Kun ajat olivat tulleet paremmiksi, oli hän\nansainnut itselleen haukkumanimen; kaikkialla kutsuttiin häntä\n\"Polkuhinnaksi!\" sillä hän oli jokaiselle, joka vaan kuulla tahtoi,\nkertonut mitä hänelle oli tapahtunut ja kuinka hän oli Gürlitzin\nmyynyt ja oli aina lopettanut puheensa syvällä huokauksella, joka\ntuli aina mahasta asti: \"polkuhinnasta! ihan polkuhinnasta!\"\n\nUrhokas Kananen piti talouden ohjat yhä edelleen lujasti käsissään;\nmutta mikä hitto lie mennyt Rahnstädtiin palveluspiikoihin! He eivät\nensinkään tahtoneet tyytyä siihen kohteluun, mihin Gürlitziläisten\noli ollut tyytyminen. Joka viikko oli hänellä uusi piika; mutta\nvihdoin sai hän erään, joka näytti johonkin kelpaavan, se oli oikein\nvanha kyökkikarhu, mutta kun tämä oli häntä neljänneksen vuotta\npalvellut, rupesi sekin heittiö vastarintaan. Kananen ei kauvan\nsiekaillut, hän sieppasi uuninkoukun ja sivalsi sillä tyttöä päähän.\nTyttö ei enään vastaan hinaillut, sillä hän kaatua mötkähti takan\neteen lattialle. Lääkäri tuli, hän puheli niitä ja näitä veren\nseisahduksesta ja luunmurrosta; ja lorun loppuna oli, että tyttö\nparka kannettiin sairashuoneesen. Lääkäri oli kunnon mies, hän\nilmotti tapauksen asianomaiselle virastolle ja Kananen manattiin\noikeuteen. Jos hän olisi tyytynyt vaan niin ja niin pitkään ja niin\nja niin paksuun keppiin, niin ei olisi hänelle mitään tehty; mutta\nurhollisuudessaan oli hän siepannut uuninkoukun! Uuninkoukusta\nei puhuta mitään Meklenpurin laissa ja niin tuomittiin Kananen\nistumaan vankeudessa kuusi viikkoa ja suorittamaan pait sitä,\noikeuden kulungit ja niin ja niin paljo korvausta tytölle. Pomukkel\npani vastaan, hän vetosi ylempään oikeuteen, hän anoi armoa; siitä\nei apua: Kanasen täytyi istua suuren urhoutensa tähden. Pomukkel\nkertoi jokaiselle, kenen vaan halutti kuulla, tämän tapauksen; hän\nparjasi pitkin Rahnstädtin pisintä katua oikeustoa; sattumalta\nmahtoi joku oikeuden jäsenistä kuulla tämän, ja oikeusneuvosta\ntuomitsi Pomukkelin istumaan neljä viikkoa vankeudessa tästä\nhyvästä. Pomukkel koetti päästä asiasta rahalla; mutta se ei käynyt\nlaatuun; itse senatori Bank pani vastaan! Tällä kertaa piti oikeuden\nsaada vallita. Ja niin istuivat ne molemmat urholliset puolisot\nkumpikin vankeuskopissaan joulun pyhät vuonna 1852 ja uudenvuoden\npäivän vuonna 1858; ja kun he kaksi viikkoa olivat istuneet, tuli\nvankivartia vaimonsa luo ja sanoi: \"Wiikka, suuri on erotus niiden\nmolempain välillä: sillä aikaa kuin ukko riehuu ja pyörii ympäri\nja sadattelee Jumalaa ja koko mailmaa, istuu akka jäykkänä ja\njärkähtämättömänä vielä samalla paikalla, johon hän ensi iltana\nistautui\".\n\nMalla ja Salla panivat sillä aikaa, kuin heidän vanhempansa\nvankeudessa istuivat, toimeen suuren teekestin, johon kutsuttiin\nherroja ja rouvasväkeä ja johon herra Süssmannkin oli tullut;\nhän nimittäin oli taas sulasta armeliaisuudesta ottanut vastaan\npuotimiehen paikan jossakin Myllykadun varrella.\n\nKun vanha arvoisa pariskunta pääsi vankeudesta, meni Pomukkel\nkotiansa asuntupaan ja voivotteli päiviänsä rakasten tytärtensä\nedessä; mutta Kananen kävi suoraa päätä kyökkiin, jossa\ntapasi päivätyöiäisen vaimon. Sillä aikaa kuin Kananen oli\nistunut vankeudessa, oli syntynyt varsinainen kapina Rostockin\npalvelustyttöjen kesken ja Slepegrellenin tanssisalissa oli\nsalaliitto solmittu, ett'ei yksikään kunniallinen palvelustyttö saisi\nmilloinkaan palvella Pomukkelskoppillaa.\n\n\"Mitä saat sinä päivältä palkkaa?\" kysyi Kananen päivätyöläisen\nvaimolta.\n\n\"Kuusitoista groschenia\", kuului vastaus. Kananen sieppasi\nuuninkoukun, mutta hän maltti mielensä. Mutta tämä mielenmalttaminen\najoi sapen vereen, ja kolmen päivän perästä kuoli Kananen ja toisten\nkolmen päivän perästä hän haudattiin. Ei Pomukkelskopp eikä hänen\ntyttärensä tiedä, missä Kananen lepää, ja kun heiltä sitä kysytään,\nsanovat he: \"Tuolla jossakin syrjässä lepää hän\". Ainoastaan Kustaa,\njoka pehtorina ollen silloin tällöin tulee kaupunkiin, tietää sen.\nHän ottaa silloin jonkun pienokaisista mukaansa ja näyttää paikan:\n\"Katso, lapseni tuolla lepää äiti\".\n\nMinä olen puhunut surusta enkä ole vielä likimaillekaan päässyt\nloppuun; miks'en puhuisi myöskin ilosta? Sillä ilo asui\npapinleskenkodissa monta pitkää vuotta. Pastorin rouva istui usein\nillanhämyssä ja katseli pastorinsa hautaa: ah, hän olisi niin\nmielellänsä tahtonut kuolla; ja hän käännähti ympärinsä, kun Dortha\ntoi kynttilän, ja näki vanhat huonekalunsa ja tutut kuvat seinässä\nja pyhjinrievun vanhalla paikallaan, ja kuvien alla näki hän kahdet\nvanhat ystävälliset kasvot, jotka jo hänen pastorinsa aikana usein\nolivat siinä olleet, ja hän tahtoi niin mielellään elää!\n\nHawermann puuhaili yhä työssä, ei enää vierasten ihmisten hyväksi,\nei! vaan omain lastensa ja lastenlastensa hyväksi, sillä Lovisalla\noli jo kaksi pientä sievää tyttöstä. Mutta kerran sai Hawermann\nerityisen syyn iloitaksensa. Fritz Triddelfitz astui pikku asessorin\nkanssa sisään ovesta -- tietysti sinisessä hännystakissa -- ja\nilmotti olevansa tilanomistaja Takapommerissa ja että pikku asessori\noli hän morsiamensa, ja kun hän iltakauden oli puhellut niitä ja\nnäitä ja oli lähtenyt, sanoi Bräsig: \"Kaarlo, tällä kertaa olet taas\nollut oikeassa -- mutta kukapa olisi voinut sitä ajatella? Sinun\nvintiöstäsi on tullut varsin järjellinen ihminen; mutta älähän siitä\nylpeile, sinä et ole sitä tehnyt, pikku asessori on sen tehnyt\".\n\nBräsig itse kierteli ympäri koko seutua etsimässä uutisia; milloin\noli hän Reksowissa, milloin Pümpelhagenissa, milloin Rahnstädtissä;\nmutta kaikkein tärkeimmät kuulumisensa sai hän kuitenkin\nHohen-Selchowista. Sinne matkasi hän noin joka vuosineljännes, ja\ntultuansa takasin, sanoi hän: \"Kaarlo, siellä voidaan hyvin, Aksel\non kokonaan luopunut talouden hoidosta, hän istuu vaan työvajassa ja\ntekee keksintöjä. Paljasta hullutusta tietysti; mutta Bremer sanoo,\nettä parempaa isäntää hän ei voisi toivoakaan, ja armollinen rouva\nnäyttää niin onnelliselta ja autuaalta kuin paratiisin enkeli. Mutta,\nKaarlo, niin tyhmä ei Aksel kuitenkaan ole, kuin luulisi. Erään\nkeksinnön on hän tehnyt, jonka minäkin tahdon ottaa käyttääkseni.\nNäethän, asia on sitä laatua, että otetaan vanha hattu, jonka\netupuoleen tehdään kelvollinen reikä ja pannaan sitte lyhty hattuun,\nja kun talvisaikaan ratsastat johonkin illalla ja olet sytyttänyt\ntulen lyhtyyn, niin ratsastat kuin kirkkaalla päivällä\".\n\nBräsig pani todellakin Akselin keksinnön käytäntöön ja sai kaikki\nihmiset lähiseudun maanteillä pelkäämään; mutta kerran oli hän\ntaas käynyt Hohen-Selchowissa ja oli jo siellä ollessaan tuntenut\npienen leinin puuskan ja kun hän takasin tuli, vilustui hän pahasti\nmatkalla. Tästä sai hän kuoleman ruumiisensa.\n\nJa hänen vuoteensa äärellä istui pastorin rouva ja rouva Nüssler ja\nhänen vanha ystävänsä Kaarlo Hawermann, ja pastorin rouva kysyi:\n\"Bräsig kulta, eikö pidä kutsua nuorta pastoria?\"\n\n\"Ei ole tarpeesen, rouva Behrens; te olette koko elinaikani pitäneet\nminua paatuneena pakanana; oikein ei liene ollut, että semmoista\nelämää olen viettänyt; mutta papin pakinat!... Ei! niitä en\nminä tahdo kuulla. Ja kuuleppa, Kaarlo, 2000 taaleria on minuun\nsisarentyttäreni Lotta saava; muut rahat on Rahnstädtin koulu saava;\nsillä näethän, Kaarlo, rouva Behrensillä on kyllin elääksensä, ja\nsinulla on kylläksi, elääksesi, mutta noita pieniä koululapsi parkoja\ntulee minun sääli! Ja rouva Nüsslerillä on kyllin, elääksensä, ja\nminun ristilapsellani Miinalla on, elääksensä, ja sinulla, Kaarlo, ei\nole mitään puutetta, ja teillä kaikilla on, elääksenne, ja minulla\non, kuollakseni\".\n\nJa nyt rupesi hän hourailemaan ja puhumaan sekasin ensimäisestä\nnuoruutensa ajasta, jolloin hän oli kainnut isänsä lampaita, ja eräs\nvanha pässi teki hänelle suurta kiusaa, ja hän huusi rouva Nüssleriä,\nettä hän auttaisi häntä, ja rouva Nüssler istui hänen vuoteensa\nviereen ja halasi häntä, ja nyt rupesi Bräsig hourailemaan kolmesta\nmorsiamestansa ja rouva Nüssleristä ja yhä huusi hän suurella\näänellä, että rouva Nüssleriä ainoastaan oli hän oikein todenperästä\nrakastanut, ja rouva Nüssler suuteli pois sanat hänen suustansa: \"Sen\nminä kyllä tiedän, Sakarias kulta, sen minä tiedän\".\n\nYhä sekaisemmaksi kävi Bräsigin houraileminen, hän puheli asessorina\nolostaan, keräjäjutusta -- todistuskappaleista -- nuoresta herrasta\nvon Rambowista ja Laubanin järvestä, ja kuinka hän oli heittänyt\npistoolin järveen ja oli menettänyt neljä groschenia vetoa. Ja\ntaas välähti ihmeellinen valo hänen sieluunsa, ja hän kertoi\narmaalle rouva Nüsslerillensä niitä ja näitä kaksoisomenista ja\nristilapsestansa Miinasta, Kaarlo Hawermannista ja Lovisasta; mutta\nkaikki sikinsokin, ja sillä aikaa piti hän rouva Nüsslerin kädestä\nkiinni, ja yht'äkkiä kohotti hän itsensä istuvalle ja sanoi: \"Rouva\nNüssler, pankaa kätenne minun pääni päälle; minä olen teitä aina\nrakastanut, Kaarlo Hawermann, hiero minun jalkojani, niitä paleltaa\".\n\nHawermann teki sen ja samassa lensi suloinen hymyily Bräsigin\nkasvoille ja vitkalleen sai hän sanotuksi: \"Kirjotuksessa olin minä\nkumminkin, sinua etevämpi\". Ja sitte oli loppu.\n\nJa pieni pastorin rouva seurasi pian hänen perästänsä. On olemassa\nharvassa ihmisiä, jotka iloitsevat elämästä ja kumminkin mielellään\nkuolevat. Näiden harvojen joukkoon kuului pieni pastorin rouva,\nhänestä oli elämä vielä hauskaa maan päällä, mutta kun hänen\najatuksensa nousivat korkeuteen, ilmaantui hänen eteensä ihana kuva\nja entisiä tuttuja säveliä soi hänen korvaansa, sillä hän ajatteli\ntaivasta pieneksi, sieväksi maankirkoksi, jossa enkelit lauloivat ja\nhänen pastorinsa saarnasi. Nyt on hän korkeudessa pastorinsa luona\nja ripustaa hänen hartioillensa kapan ja sitoo hänen kaulaansa papin\nkauluksen ja laulaa muiden muassa siinä pienessä kirkossa, ei enää\nmitään \"kuolinvirsiä\", ei! vaan \"ylösnousemisen virsiä\".\n\nKun nyt näitä asioita ajatellessani kiersin ympäri sen lehtimajan\nnurkan, jossa niin moni ihmislapsi surussa ja tuskassa oli istunut,\nnäin minä vihannalla kedolla kolme pientä, noin neljän ja yhdentoista\nvuoden ikäistä tyttöstä leikittelevän, ja kun kävin vielä likemmäksi,\nnäin erään ystävällisen, tyytyväisen näköisen rouvasihmisen, joka\nlaski käsityönsä syliinsä ja nauroi noille pienokaisille, jotka\ntepastelivat vihannalla kedolla, ja varotti sormellaan: \"Älkää\npeuhatko liiaksi!\" Ja hänen vieressänsä istui verevä, terveen\nnäköinen mies ja luki sanomalehteä, mutta laski sen samassa syrjään\nja ravisteli päätänsä, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: ei ole siitä\nmitään huvitusta. Ja vähän syrjempänä istui toinen hyvin vanha mies,\njonka polvea vastaan nojasi eräs kahdentoista vuotinen tyttö ja\npakisi vanhuksen kanssa, ja vanhus keskeytti lapsen iloisen pakinan\nja sanoi nuorelle rouvalle: \"Anna heidän peuhata, Lovisa! Kyllä he\nvielä aikanansa vakaammiksi ja järkeensä tulevat\". -- Ja kun minä\nnurkan kierrettyäni tulin näkyviin, huusi vanhus: \"Hyväinen aika,\neiköhän se ole...?\" -- Ja Frans ja Lovisa tulivat minua vastaan,\nja Frans sanoi: \"No sepä on hauskaa, Fritz, että sinä tulit meitä\nkatsomaan\". -- \"Paljo terveisiä, armollinen rouva\", sanoin minä,\n\"vaimoltani Lovisalta\", sillä minun vaimoni on myös Lovisa.\n\nJa nyt ruvettiin haastelemaan niitä ja näitä; mutta iloa ei\nkestänyt kauvan, sillä läpi puutarhan juoksi hurja jahti ja neljä\npunaposkista, ruskeasilmäistä poikaa, harmaat housut jalassa ja\nharmaat takit yllä, kiiti pitkin käytävää, ja eräs kuusi vuotinen\npieni tenava juoksi Fransin kimppuun ja kävi hänen polviinsa kiini ja\nhuusi yli olkansa: \"Minä olen ensimäinen!\"\n\n\"Niin\", vastasi eräs toinen, noin kahdentoista vuoden vanha poika,\n\"sen minä uskon, sillä sinä juoksit niityn kautta; mutta minkä\nnäköinen sinä sentähden oletkin! No, kylläpä säätkin äidiltä hyvästi\ntoreita!\"\n\nJa nyt tarkasteli pienokainen alapuoltansa, ja todellakin! Jos hänen\näitinsä siihen oli tyytyväinen, niin voi hänkin sitä olla.\n\n\"Tulevatko vanhempanne pian?\"\n\n\"Tulevat\", sanoi vanhin pojista, \"he ovat ihan tässä lähellä. Ja\nisoäiti tulee myös ja rouva von Rambow, hän tuli eilen illalla\nmeille\".\n\n\"Ah, Frida!\" huudahti Lovisa, \"sepä on hauskaa!\"\n\nEikä viipynyt kauvan, niin tuli Rudolf Miinan kanssa, ja he näyttivät\nsemmoisilta kuin kaunis kesäpäivä, jolloin aurinko paistaa helottaa\npelloilla ja varjo on lyhyt ja ihmiset ovat paitahilloillaan,\nvoidaksensa paremmin työtä tehdä. Rudolfista on tullut kelvollinen\nmies, jota hänen kumppaninsa pitävät arvossa, sillä hän ei hoida\nmaanviljelystä vanhan tavan mukaan, vaan hän pitää oman etunsa ohessa\nmuidenkin ihmisten ja koko maan parasta silmällä. -- Ja jälestäpäin\ntuli rouva Nüssler ja Frida. Ja rouva von Rambow katseli oikealle\nja vasemmalle puolelle ja hänen mielensä kävi alakuloiseksi, ja\nkun he saapuivat lehtimajan luoksi ja kun ensimäiset sydämelliset\ntervehtimiset oli suoritettu, huusi Lovisa vanhimmalle tyttärellensä:\n\"Frida, noudappa tädille tuoli!\" sillä Frida oli kerran lausunut,\nettei hän mielellään istunut penkillä, jolla hän ennen oli niin\nsuuressa tuskassa istunut. -- Ja rouva Nüssler lähestyi Hawermannia\nja sanoi: \"Kaarlo veljeseni, kuinka jaksat?\"\n\n\"Hyvin!\" huusi Hawermann täyttä kurkkuansa, sillä rouva Nüssler oli\ntullut huonokuuloiseksi, \"ja kuinka jaksat itse?\"\n\n\"Hyvin muuten, mutta kuulo käy yhä huonommaksi. Ihmiset sanovat sen\ntulevan vilustumisesta. Tyhjää lorua! Kuinka voin minä vilustua? Minä\ntahdon sinulle sanoa, Kaarlo, siihen on Jokkum syypää; sillä viime\naikoinaan puhui hän niin paljo, että minun korvani saivat siitä vian.\nNo, hän ei sille mitään voinut, hänen oli luontonsa kai semmoinen\".\n\nJa vihdoin tuli pastori Gottlieb Liinan ja kolmen lapsen kanssa. Ja\nlapset leikittelivät yhdessä ja vanhat ihmiset puhelivat yhdessä, ja\nkun ilta teki tuloa, valmistettiin illallisatria ulkona, vanhoille\nerikseen ja nuorille erikseen, ja lasten pöydässä piti Lovisan vanhin\ntytär hallintoa, ja toisessa pöydässä hallitsi isoisä Hawermann, ja\nkumpikin piti toisenlaista hallintoa kuin hyvä tuttavamme Kananen\naikoinaan. Kuinka ystävällistä ja sydämellistä oli elämä täällä!\nJa juuri kun me vanhat Hawermannin alamaiset istumme iloisina ja\nylistelemme hänen hallitustansa, ken tulee tuolla pitkin puutarhan\nkäytävää? Fritz Triddelfitz pikku asessorin kanssa. Siitäkös nyt\nelämä nousi! Mitä kaikkia ehdittiinkään kysymään ja haastelemaan\nlyhyessä ajassa! Yht'äkkiä sai tuo hirviö Fritz Triddelfitz nähdä\nminun:\n\n\"Fritz, mistä sinä tulet?\"\n\n\"Niin, Fritz, mistähän sinä itse tulet?\"\n\n\"Fritz, enhän ole nähnyt sinua moneen monituiseen vuoteen\".\n\n\"Enkä minäkään sinua, Fritz\". Ja nyt fritzittelimme toinen toisiamme\nkoko seuran lystiksi ja hauskuudeksi.\n\n\"Fritz\", kysyi Fritz Triddelfitz, \"kirjotteletko sinä vielä kirjoja,\nFritz?\"\n\n\"Kyllä, Fritz, minä olen kyhäillyt niitä jo koko koson kokoon\".\n\n\"Mutta, Fritz, sitä pyydän sinulta, ettet vaan mainitse mitään\nminusta noissa vietävän kirjoissasi\".\n\n\"En voi sille mitään, Fritz\", sanoin minä, \"sinusta olen jo\nkirjottanut\".\n\n\"Mitä sitte?\" kysyi hän pikaisesti.\n\n\"Kuinka sinä olit tavottelemassa naisia suuressa valtaojanteessa \".\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Lovisa, joka istui vastapäätä minua.\n\nFrans purskahti täyttä kurkkuansa nauramaan: \"Sen kerron sinulle\nsopivassa tilaisuudessa\".\n\n\"Älä, älä sitä tee!\" huudahti Fritz.\n\n\"No, mitähän tämä on?\" kysyi pikku asessori ja katseli minua, Fritz\nReuteria, ja katseli Fritz Triddelfitziä. Minä vaikenin, mutta Fritz\nTriddelfitz sanoi: \"Sen kerron sinulle sopivassa tilaisuudessa\".\n\nVanha isoisä Hawermann nauroi sydämensä pohjasta. Kun illallisen\njälkeen yksin olimme, tarttui Fritz minun käteeni ja kysyi: \"Sanoppa,\nken on sinulle sen tapauksen kertonut?\"\n\n\"Bräsig\", sanoin minä.\n\n\"Sitähän juuri pelkäsin\", sanoi hän, \"Bräsigillä oli päätehtävä koko\ntapauksessa\".\n\n\"Niin aina\", sanoin minä.\n\nMoni kysynee nyt: Missä on Pümpelhagen ja Gürlitz ja Reksow? Kartalta\nsaatte niitä turhaan etsiä, ja kuitenkin ovat ne olemassa meidän\nrakkaassa isänmaassamme, ja minä toivon, että niitä on enemmässä kuin\nyhdessä paikassa. Kaikissa paikoissa, missä aatelismies, joka ei pidä\nitseänsä muita ihmisiä parempana, joka alhaisimmassakin työmiehessään\ntuntee kanssaveljensä ja joka itse puuhaa talon askareissa --\nsiellä on Pümpelhagen. Joka paikassa, jossa pappi saarnaa, joka\nei hengellisessä ylpeydessään vaadi, että kaikkein ihmisten pitää\nuskoa, mitä hän uskoo, joka ei tee mitään erotusta rikkaan ja köyhän\nvälillä, joka ei ainoastaan saarnaa, vaan joka neuvolla ja työllä\nrientää apuun, kun tarvis on -- siellä on Gürlitz. Joka paikassa,\nmissä elää maamies, joka koettaa edistää tietoansa ja taitoansa, ja\njolle maan yhteinen etu on suuriarvoisempi kuin oma rahallinen voitto\n-- siellä on Reksow. Ja joka paikassa, missä suloisten naisten rakkaus\nja iloisten, tervetten lasten toivo yhdistää nämä kolme, siellä ovat\nmyös ne kolme kylää olemassa.\n\nLOPPU.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Reguladetri.\n\n[2] Kandidaattia.\n\n[3] Merkitsee luikisteliaa, kavalaa ihmistä.\n\n[4] Ferdinand.\n\n[5] Baromeeteri = ilmapuntari.\n\n[6] Yläpäästä lukein, niinkuin Saksassa on tapana, jossa koulun\nkorkeinta eli viimeistä luokkaa sanotaan _primaksi_, ja sitä seuraa\njärjestyksessä alaspäin _secunda_, _tertia_ j.n.e. Suom. muist.\n\n[7] Bomukkelskopp merkitsee turskanpäätä.\n\n[8] Kilkkujalka.\n\n[9] S.o. hyväksyi vekselin. Suom. muist.\n\n[10] Fredrik Suuresta. Suom. muist.\n\n[11] Unguentum neapolitanum.\n\n[12] Pehtorit saavat Meklenpurissa tavallisesti jonkun määrätyn\npalkkion, niin kutsutun kuormarahan, jokaisesta myydystä\nviljakuormasta.\n\n[13] Noin 12 penniä. Suom. muist.\n\n[14] Kontrahdin mukaan oli Meklenpurin päivätyöläisillä ennen lupa\npitää hanhia, mutta nykyaikana saavat he sen sijasta tavallisesti\nrahaa tai muita etuja.\n\n[15] Rein = puhdas.\n\n[16] Yksikolmatta, eräs tunnettu onnenpeli franskalaisilla korteilla.\n\n[17] Omin neuvoin: se on latinan kielessä itse, mutta saksan kielessä\nmeri (See). Suom. muist.\n\n[18] Willgaus merkitsee metsähanhea.\n\n[19] Kählertin vaimo.\n\n[20] Meklenpurin kurituslaitos.\n\n[21] Que nous aimons = jota me rakastamme; tarkottanee kai rakkauden\njumalaa, Amoria. Suom. muist.\n\n[22] Racinen komediasta \"Les plaideurs\" lainattu franskalainen\nsananparsi, jota käytetään niitä vastaan, jotka itse ovat syypäät\nonnettomuuteensa. Suom. muist.\n\n\n\n"]