[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEhpGeym_FykLufAomxGbjzIPwiCguHw6jq_it-i3esQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},1042,"Muistelmia kuolleesta talosta","Dostojevski, F. M.",1821,1881,"1042-dostojevski-f-m-muistelmia-kuolleesta-talosta","1042__Dostojevski_F._M.__Muistelmia_kuolleesta_talosta",null,"romaani",[],[15],"venalainen","fi",1862,1888,77484,510301,false,49251,[24,25],"Exiles -- Fiction","Siberia (Russia) -- Fiction",[27,28],"Novels","Russian Literature","\"Muistelmia kuolleesta talosta\" by Fyodor Dostoyevsky is a semi-autobiographical novel written in the late 19th century. The book recounts the author's experiences in a Siberian labor camp, delving into the lives and thoughts of various characters he encounters during his sentence. The narrative primarily follows the main character, whose reflections and observations provide insights into the psychological and social dynamics within the confines of prison life.  At the start of \"Muistelmia kuolleesta talosta,\" we are introduced to the bleak and oppressive environment of the Siberian prison, where the narrator reflects on the stark contrast between life outside and the forced confinement of the inmates. Characters like Aleksanteri Petrowitsh Goräntshikow are introduced, highlighting their troubled pasts and the complex emotions tied to their crimes. The opening portion sets the stage for exploring themes of despair, camaraderie, and the struggle for identity amidst the dehumanizing conditions of imprisonment, as the protagonist navigates the intricacies of life behind bars while pondering deeper philosophical questions about freedom and morality. (This is an automatically generated summary.)",[],307,"Romaani kuvaa elämää siperialaisessa rangaistusvankilassa ja perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin karkotuksesta. Teos tarkastelee vankien arkea, hierarkioita ja inhimillisyyttä karuissa olosuhteissa.","F. M. Dostojevskin 'Muistelmia kuolleesta talosta' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1042. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juha Kiuru ja Projekti Lönnrot.","MUISTELMIA KUOLLEESTA TALOSTA\n\nKirj.\n\nF. M. Dostojevski\n\n\nVenäjän kielestä suomentanut A. F. H.\n\n\n\nK. J. Gummerus, Jyväskylä, 1888.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nJohdanto.\n     I. Kuollut talo.\n    II. Ensimäisiä vaikutuksia.\n   III. Ensimäisiä vaikutuksia.\n    IV. Ensimäisiä vaikutuksia.\n     V. Ensimäinen kuukausi.\n    VI. Ensimäinen kuukausi.\n   VII. Uusia tuttavia. -- Petrow.\n  VIII. Lujaluontoisia ihmisiä. -- Lukaa.\n    IX. Isai Fomitsh. -- Sauna. -- Baklushinin kertomus.\n     X. Joulu.\n    XI. Näytelmä.\n   XII. Sairashuone.\n  XIII. Jatkoa.\n   XIV. Jatkoa.\n    XV. Kesäaika.\n   XVI. Vankilan eläimet.\n  XVII. Vaatimus.\n XVIII. Toverit.\n   XIX. Karkaus.\n    XX. Vapaaksi pääseminen.\n\n\n\n\nJohdanto.\n\n\nSiperjan kaukaisilla seuduilla, erämaiden, vuorien ja\nläpipääsemättömien metsien keskellä tavataan joskus pieniä kaupunkeja,\njoiden asukasluku nousee tuhanteen, korkeintaan kahteen tuhanteen\nhenkeen, rakennukset ovat puisia ja ulkomuoto mitättömän näköinen.\nNämä kaupungit ovat varustetut kahdella kirkolla -- toinen\nkaupungissa, toinen hautausmaalla -- ja vivahtavat enemmän Moskovan\nympärillä oleviin kyliin kuin kaupunkeihin. Niissä on kuitenkin sangen\nriittävästi tuomareja, oikeuden jäseniä ja kaikkia muita alempia\nvirkamiehiä. Siperjassa palveleminen tuntuukin yleensä, kylmyydestä\nhuolimatta, erittäin lämpimältä. Ihmiset ovat yksinkertaisia, ilman\nmitään vapaamielisyyttä; järjestys on vanha, luja, vuosisatojen\nvahvistama. Virkamiehet, jotka totta puhuen vastaavat Siperjassa\naatelistoa, ovat joko alkuasukkaita, oikeita siperjalaisia tai\nVenäjältä, enimmiten pääkaupungeista tulleita, joita runsaat\npalkkamäärät, kaksinkertaiset kyytirahat ja suuren suuret\ntulevaisuuden toiveet ovat sinne houkutelleet. Ne heistä, jotka\nosaavat ratkaista elämän arvoituksen, jäävät melkein aina Siperjaan\npysyväisesti asumaan, eivätkä he siinä tapauksessa tarvitsekaan\nkauppojansa katua. Toiset taas, jotka ovat kevytmielisiä eivätkä osaa\nratkaista elämän arvoitusta, vaikeroivat aina: miksi olemme tänne\ntulleet? Kärsimättöminä odottavat he laillisen virka-aikansa, kolmen\nvuoden loppua ja palaavat sitten jälleen kotiseuduilleen moittien sekä\nivaten Siperjaa. He eivät ole oikeassa: sillä, ei ainoastaan\nvirallisessa, vaan myöskin muissa suhteissa voipi Siperjassa asua\nonnellisena. Ilmanala on oivallinen; maassa on paljon rikkaita ja\nvieraanvaraisia kauppiaita; paljon on varakkaita muukalaisiakin.\nNeitoset kukoistavat kuin ruusut ja ovat tavattoman siveellisiä.\nMetsän riistaa lentelee kaduilla. Sampanjaa juodaan luonnottoman\npaljon, kalanmäti on ihmeellisen hyvää. Viljasta saadaan paikoittain\nviidestoistakin jyvä... Yleensä on maa tuottavaa. Pitää vaan osata\nkäyttää sitä hyödyksensä ja Siperjassa osataankin siitä hyötyä.\n\nEräässä semmoisessa iloisessa pikkukaupungissa, jonka muisto pysyy\nhaihtumattomana mielessäni, kohtasin minä Aleksanteri Petrowitsh\nGoräntshikowin, maanpakolaisen, joka oli syntynyt Venäjällä\naatelismieheksi ja tilanomistajaksi, vaan joka sittemmin vaimonsa\nmurhaamisesta oli tuomittu toisen luokan pakkotyöhön, ja eleli nyt\nlainmääräämän kymmenvuotisen vankeusaikansa päätyttyä hiljaisena ja\nrauhallisena siirtolaisena K:n kaupungissa. Hän kuului oikeastaan\nlähellä olevaan volostiin, vaan piti asuntoa kaupungissa, jossa hän\nhankki itselleen elatusta lasten opetuksella. Siperjan kaupungeissa\ntavataan usein opettajina maanpakolaisia; heitä ei halveksita. He\nopettavat etenkin ranskankieltä, joka on suuresti tarpeellinen\nelämässä ja josta heitä paitsi Siperjan kaukaisissa seuduissa ei olisi\nmitään käsitystä. Ensi kerran tapasin minä Aleksanteri Petrowitshin\nerään vanhan, palveluksesta eronneen, vieraanvaraisen virkamiehen Iwan\nIwanitsh Gwosdikowin talossa, jossa oli viisi eri-ikäistä toivorikasta\ntytärtä. Aleksanteri Petrowitsh opetti heitä neljä tuntia viikossa\n30:sta kopeikasta tunnilta. Hänen ulkomuotonsa veti huomioni\npuoleensa. Hän oli tavattoman kalpea ja laiha mies, ijältään vielä\nnuorenlainen, noin kolmenkymmenenviiden vanha, pieni kasvuinen ja\nkivuloisen näköinen. Pukunsa oli aina sangen puhdas, eurooppalainen.\nJos joku puhutteli häntä, katsoi hän aina puhuttelijaa silmiin ja\nkuunteli tarkkaan jokaista hänen sanaansa, ikäänkuin hänelle olisi\nannettu paljon mietittävää tai tahdottaisiin päästä jonkun salaisuuden\nperille. Hänen vastauksensa oli aina selvä ja lyhyt, vaan kuitenkin\nsiihen määrin punnittu, että puhuttelija äkkiä tunsi jonkunlaista\nepämukavuutta ja vihdoin itsekin mielellään lopetti keskustelun. Minä\nkysäsin hänestä Iwan Iwanitshilta ja sain tietää, että Gorantshikow\nvietti nuhteetonta ja siveellistä elämää ja että muussa tapauksessa\nIwan Iwanitsh ei olisikaan pyytänyt häntä tyttäriensä opettajaksi;\nettä hän oli jörömäinen, karttoi ihmisiä, oli sangen oppinut, luki\npaljon, vaan puhui hyvin vähän ja että hänen kanssaan oli yleensä\nsangen vaikea keskustella. Muutamat vakuuttivat, että hän oli aivan\nvarmaan hullu, vaikka eivät pitäneetkään hänen hulluuttaan kovin\narveluttavana; että moni kaupungin arvokkaimmista miehistä osoitti\nhänelle ystävällisyyttä; että hän voisi tuottaa hyötyäkin\nkirjoittamalla anomuskirjoja y.m. Arveltiin, että hänellä oli paljon\nsukulaisia Venäjällä, ehkäpä ei aivan vähäpätöisiäkään ihmisiä, mutta\ntiedettiin myöskin, että hän heti vankeuteen jouduttuansa oli\nkatkaissut kaiken yhteyden heidän kanssansa, sanalla sanoen, että hän\nvahingoitti itseään. Sitä paitsi tiesivät kaikki hänen historiansa,\ntiesivät, että hän oli murhannut oman vaimonsa, vieläpä avioliittonsa\nensi vuonna, oli murhannut hänet mustasukkaisuudesta ja itse antanut\nrikoksensa ilmi (joka seikka lievensi hänen rangaistustansa).\nSellaisia rikoksia pidetään aina onnettomuuksina ja niitä\nsurkutellaan. Mutta siitä huolimatta tuo kummitus väisti tarkoin\nkaikkia ja ilmestyi ihmisten pariin ainoastaan opetustunteja\nantaakseen.\n\nAlussa minä en kääntänyt häneen erityistä huomiota, mutta itsekään en\ntiedä, minkä vuoksi hän alkoi vähitellen vetää minua puoleensa.\nHänessä oli jotain arvoituksen tapaista. Pitempiin keskusteluihin\nhänen kanssaan ei ollut mitään mahdollisuutta. Kysymyksiini vastasi\nhän tietysti aina, jopa niinkin, kuin olisi hän pitänyt sitä tärkeänä\nvelvollisuutenaan; mutta vastauksen saatuani oli minun hieman vaikeata\nkysellä häneltä enempää, jota paitsi hänen kasvonsakin ilmaisivat\nsellaisten keskustelujen jälkeen jonkunmoista kärsimystä ja väsymystä.\nMuistan, kuinka minä kerran kauniina kesä-iltana tulin hänen kanssaan\nIwan Iwanitshin luota. Äkkiä pälkähti päähäni kutsua häntä hetkiseksi\nluokseni polttamaan papyrossia. En voi kuvailla, mimmoista kauhua\nhänen kasvonsa osoittivat; hän menetti kokonaan malttinsa, alkoi\nladella joitakin katkonaisia sanoja ja äkkiä, luotuansa minuun\nvihaisen silmäyksen, rupesi juoksemaan vastakkaiseen suuntaan. Minä\noikein ihmettelin. Siitä alkaen katseli hän minua ikäänkuin\njommoisellakin pelolla. Mutta minä en jättänyt asiaa siksensä; oli\njotakin, joka veti minua hänen puoleensa, ja kuukauden kuluttua\npistäysin minä itse Goräntshikowin luo. Tietysti tein minä siinä\ntyhmästi ja epäkohteliaasti. Hän asui aivan kaupungin ääressä, erään\nporvariämmän luona, jolla oli keuhkotautinen tytär ja sillä taas\näpärä-lapsi, noin kymmen-vuotias, kaunis ja iloinen tyttö. Aleksanteri\nPetrowitsh istui viimemainitun kanssa ja opetti häntä lukemaan, kun\nminä astuin sisään. Nähtyänsä minut hän hämmästyi, ikäänkuin olisin\ntavannut hänet jossain pahanteossa. Hän joutui kokonaan hämille,\nhypähti tuoliltaan ja katsoi minuun tuijottaen. Vihdoin rupesimme\nistumaan; hän seurasi tarkkaan jokaista katsettani, ikäänkuin olisi\nepäillyt niissä erityisiä salaperäisiä aikeita. Minä huomasin, että\nhän oli luulevainen aina hulluuteen asti. Hän katseli minua\nvihaisesti, aivan kuin olisi kysynyt: \"etköhän jo kohta lähde pois?\"\nMinä puhelin hänen kanssaan kaupungistamme, päivän uutisista; hän oli\nvaitelias ja hymähteli vihamielisesti; näkyi, että tavallisimmat,\nkaikille tutut asiat olivat hänelle tuntemattomat ja ettei hän\nhalunnut niihin tutustuakaan. Sitten juttelin minä seudustamme ja sen\ntarpeista; hän kuunteli minua ääneti ja katsoi niin kummallisesti\nsilmiini, että minua rupesi vihdoin hävettämään. Muutoin olin minä\nvähältä saada hänet viekoitelluksi uusilla kirjoilla ja\naikakauslehdillä; ne olivat minulla kädessä, juuri postista tulleina,\nja minä tarjosin niitä hänelle aukasemattomina. Hän silmäsi niihin\nahnaasti, mutta muutti kohta aikomuksensa ja kieltäytyi niitä\nottamasta sanoen, ettei hänellä ole aikaa niiden lukemiseen. Viimein\nsanoin minä jäähyväiset ja tunsin ulos tultuani, että sydämeltäni oli\npudonnut joku raskas taakka. Minä häpesin ja minusta näytti tyhmältä\nvaivata ihmistä, joka oli asettanut päätehtäväkseen -- piiloutua\nmahdollisuuden mukaan koko maailmalta. Mutta teko oli tehty. Muistan,\netten kirjoja hänen luonansa melkein ollenkaan nähnyt, joten siis ei\nliene ollut perää siinä huhussa, että hän luki paljon. Yhtähyvin\najaessani pari kertaa myöhään yöllä hänen akkunainsa ohitse, huomasin\nniissä valoa. Mitähän toimitteli hän valvoessaan aamukoitteeseen asti?\nLieneeköhän kirjoittanut? Ja jos kirjoitti, niin mitähän sitten?\n\nAsianhaarat poistivat minut kaupungistamme noin kolmeksi kuukaudeksi.\nPalattuani talvella takasin, sain tietää, että Aleksanteri Petrowitsli\noli kuollut syksyllä, kuollut yksinäisyydessään kutsumatta edes\nkertaakaan lääkäriä luoksensa. Kaupungissa oli hänet jo melkein\nunohdettu. Hänen asuntonsa oli tyhjänä. Minä tein viipymättä\ntuttavuutta vainajan emännän kanssa aikoen saada häneltä kuulla, mitä\nhänen asukkaansa oli toimitellut ja eikö hän jotakin kirjoittanut?\nKahdestakymmenestä kopeikasta toi hän minulle koko korillisen paperia,\njotka vainaja oli jättänyt jälkeensä. Ämmä oli jörömäinen ja\nvaitelias, niin että häneltä oli vaikea saada asiallisia tietoja.\nAsukkaastaan ei hän voinut sanoa minulle mitään uutta. Hänen sanainsa\nmukaan ei vainaja juuri koskaan työskennellyt, ei avannut\nkuukausmääriin kirjojaan eikä ottanut kynää käteensä; sen sijaan oli\nhän yöt läpensä kävellyt pitkin laattiaa ja aina ajatellut jotakin,\njoskus puhunutkin itsekseen; hän oli kovin suosinut ja hyväillyt ämmän\ntyttären tytärtä, Katjaa, etenkin sen jälkeen, kun oli saanut tietää\nhänen nimensä, ja joka kerta Katariinan päivänä oli hän käynyt\npitämässä muistorukousta jonkun vainajan jälkeen. Vieraita ei hän\nvoinut suvaita; ulkona kävi hän vaan lapsia opettamassa; katsoi\nkarsaasti häneenkin, vanhaan ämmään, kun hän kerran viikkoonsa tuli\nhänen huonettansa siivoamaan, eikä kolmeen vuoteen juuri koskaan\npuhunut hänen kanssaan sanaakaan. Minä kysäsin Katjalta: muistiko hän\nopettajaansa? Hän katsahti minuun, kääntyi sitten seinään päin ja\nrupesi itkemään. Tuo mies oli siis jonkun saattanut itseänsä\nrakastamaan.\n\nMinä vein mukanani hänen paperinsa ja järjestelin niitä koko päivän.\nKolme neljännestä niistä oli tyhjiä, joutavia lehtiä tai\nharjoituskirjoituksia kaavain mukaan. Mutta olipa siinä melkoisen\npaksukin vihko, tiheään kirjoitettu ja lopettamaton, ehkä tekijän\nitsensä hylkäämä ja unohtama. Se oli Aleksanteri Petrowitshin\nkymmenvuotisen vankeusajan kertomus. Paikkapaikoin oli siinä muitakin\njuttuja, toisinaan hyvin kummallisia, kauhistuttavia, joita oli\npistetty väliin säännöttömästi, taudin tapaisesti, ikäänkuin\njonkunlaisesta pakosta. Minä luin nämä katkelmat moneen kertaan ja\ntulin miltei vakuutetuksi, että ne olivat kirjoitetut hulluudessa.\nMutta vankeusajan muistelmat -- \"Kuvaelmat kuolleesta talosta\" --\nkuten kirjoittaja itse niitä nimitti, eivät näyttäneet minusta aivan\nmitättömiltä. Minua huvitti kertomus aivan uudesta maailmasta sekä\nperikatoon joutuneesta kansasta, ja minä luin sitä uteliaasti.\nTietysti saatan erehtyäkin. Näytteeksi valitsen tähän noista\nmuistelmista joitakuita lukuja; arvostelkoon yleisö itse.\n\n\n\n\nI.\n\nKuollut talo.\n\n\nVankilamme oli linnoituksen kupeella, aivan lähellä vallia. Kun joskus\nkatseli aitauksen raosta avaraan maailmaan, eikö ehkä näkyisi jotakin,\nniin näkikin vaan pienen palasen taivasta ynnä korkean, ruohoa\nkasvavan maavallin, mutta vallilla astuskeli öin sekä päivin\nvartijoita; ja silloin vankiparka ajatteli, että vuosikausia kuluu ja\nniiden kuluessa hän samalla tavoin menee katselemaan aitauksen raosta\nsekä näkee saman vallin, samanlaiset vartijat ja saman pienen palasen\ntaivasta, ei kuitenkaan sitä taivasta, joka on vankilan yllä, vaan\ntoista, kaukaista, vapaata taivasta. Kuvitelkaa mieleenne iso piha,\nparin sadan askeleen pituinen ja puolentoista sadan askeleen levyinen,\nkaikkialta ympäröitty säännöttömän kuusikulmion muotoisella korkealla\nkehyksellä, se on aidalla korkeista pylväistä (paaluista), jotka ovat\nkaivetut pystysuoraan maahan, liitetyt lujasti toinen toisensa\nviereen, kiinnitetyt poikkilaudoilla ja ylhäältä teroitetut; kas siinä\nlinnan ulkonainen varustus. Yhteen aitauksen reunaan oli tehty luja\nportti, joka oli aina kiinni ja jota öin sekä päivin sotamiehet\nvartioivat; sitä avattiin tarvittaissa, kun vankeja oli päästettävä\nulkotöihin. Tämän portin takana oli valoisa, vapaa maailma, jossa\nihmisiä asui. Mutta aitauksen tänpuolisesta maailmasta ajattelivat\nnämä kuin olemattomasta sadusta. Siellä oli oma, erityinen maailmansa,\njoka ei ollut muun maailman kalttainen, siellä olivat omat lakinsa,\nomat pukunsa, omat tapansa ja tottumuksensa ja elävältä kuollut talo,\nelämä -- aivan tavaton ja ihmiset kummalliset. Siitäpä omituisesta\nnurkasta aioinkin minä kertoa.\n\nAitauksen sisällä nähtiin muutamia rakennuksia. Molemmin puolin\nleveätä sisäpihaa oli kaksi pitkää yksikerroksista huoneistoa. Ne\nolivat kasarmeja. Siellä asuivat vangit, jaettuina luokkiin. Aitauksen\nperällä olevassa rakennuksessa oli kyökki, kahdessa osastossa;\nkauempana oli vielä rakennus, johon saman katoksen alle oli sijoitettu\nkellareja, aittoja ja liiterejä. Pihan keskus oli tyhjä ja muodosti\ntasaisen, jokseenkin ison alan. Täällä asetettiin vangit riveihin,\ntarkastettiin ja huudettiin kukin nimeltään; näin tehtiin aamuin,\nkeskipäivin sekä illoin, välistä useammankin kerran päivässä aina sen\nmukaan miten epäluuloisia vartijat olivat ja miten taitavia he olivat\nlukemaan. Ylen ympärinsä, rakennusten ja aitauksen välille jäi vielä\njotenkin iso ala. Siellä, rakennusten takana, käyskentelivät\njouto-aikoinaan muutamat ihmisviholliset ja synkkämieliset vangit\nvälttäen siten muiden silmäyksiä ja ajatellen rauhassa omia\najatuksiaan. Kohdatessani heitä tällaisilla kävelyillä, tarkastelin\nuteliaasti heidän synkkiä kasvojaan ja arvailin heidän ajatuksiaan.\nOli eräs vanki, jonka mieli-työnä jouten ollessaan oli paalujen\nlukeminen. Niitä oli puolentoista tuhannen paikoille ja hän oli ne\nkaikki laskenut sekä merkinnyt. Kukin paalu merkitsi päivää; kunakin\npäivänä jätti hän luvusta pois yhden paalun ja sillä tavoin jälellä\nolevista voi hän havainnollisesti nähdä, kuinka monta päivää hänen oli\nvielä vankeudessa oleminen. Hän iloitsi sydämessään saatuaan jonkun\nkuusikulmion sivuista loppuun luetuksi. Hänen tuli vielä odottaa monta\nvuotta; mutta vankilassa oli aikaa oppia kärsivälliseksi. Minä näin\nkerran, kuinka eräs vanki otti tovereiltaan jäähyväisiä, oltuansa\nkaksikymmentä vuotta pakkotyössä. Olipa siellä ihmisiä, jotka\nmuistivat hänen tulonsa vankilaan; huoleton oli hän ollut silloin,\neikä ajatellut rikostaan yhtä vähän kuin rangaistustaankaan. Nyt lähti\nhän pois harmaapäisenä, jyrkän ja surullisen näköisenä ukkona.\nVaiteliaana kulki hän kasarmiemme läpi. Tullessaan kuhunkin kasarmiin,\nrukoili hän kääntyneenä jumalankuviin, ja kumarteli sitten nöyrästi\ntovereilleen pyytäen, etteivät muistelisi häntä vihamielin. Muistan\nmyöskin, kuinka eräs vanki, entinen varakas siperjalainen talonpoika,\nkutsuttiin jonakin iltana portille. Puolen vuotta sitä ennen oli hän\nsuureksi surukseen kuullut, että hänen vaimonsa oli mennyt toiselle\nmiehelle. Nyt oli vaimo itse saapunut vankilan edustalle tarjotakseen\nhänelle almua. He puhelivat pari minuuttia, puhkesivat sitten\nkyyneleihin ja sanoivat toisilleen ikuiset jäähyväiset. Minä näin\nmiehen kasvot, kun hän palasi kasarmiin... Niin, tässä paikassa sai\noppia kärsivällisyyttä.\n\nKun rupesi hämärtämään, vietiin meidät kasarmeihin ja suljettiin sinne\nkoko yöksi. Minusta tuntui aina raskaalta palata ulkoa kasarmiin.\nViimemainittu oli pitkä ja matala huone, himmeästi valaistu\ntalikynttilöillä, täynnänsä raskasta, tukahuttavaa löyhkää. En\nymmärräkään enää, kuinka minä voin viettää siinä kymmenen vuotta.\nLaverissani oli minulla kolme lautaa, siinä oli leposijani.\nSellaisilla lavereilla makasi samassa huoneessa kolmekymmentä henkeä.\nTalvella suljettiin ovet aikaisin. Sitten sai odottaa noin neljä\ntuntia, kunnes kaikki nukkuivat. Siihen asti täytyi kuulla melua,\nnaurua, haukkumasanoja ja kahleiden kolinaa sekä nähdä likaisuutta,\nkerittyjä päitä, poltinmerkin saaneita kasvoja, repaleisia vaatteita,\nkaikkea halvennettua ja häväistyä ... niin, ihminen on sitkeähenkinen!\nIhminen on olento, joka tottuu kaikkeen ja luulenpa, että se on hänen\nparas tuntomerkkinsä.\n\nVankilassa oli meitä kaikkiansa kaksisataa viisikymmentä henkeä -- se\noli melkein pysyvä lukumäärä. Yhdet tulivat, toiset lopettivat\nmääräaikansa ja menivät pois, kolmannet kuolivat. Ja kylläpä\ntässä olikin kaikenlaista väkeä. Luulenpa, että Venäjän joka\nkuvernementilla, joka maakunnalla oli täällä edustajansa. Oli\nmuukalaisiakin, olipa muutamia vankeja Kaukaasian vuoriltakin. Kaikki\nolivat he jaetut rikosten laadun, s.o. rikoksista määrättyjen vuosien\nmukaan. Saa otaksua, ettei ollut semmoista rikosta, joka ei olisi\nollut täällä edustettuna. Vankeusväestön tärkeimpänä osuutena olivat\nsiviililuokan vangit. Ne olivat rikoksellisia, joilta vapaus oli\nkokonaan riistetty; ne olivat yhteiskunnasta eroitettuja jäseniä,\njotka eroittamisensa ikuiseksi todistukseksi olivat saaneet\npoltinmerkin kasvoihinsa. Heidän vankeusaikansa vaihteli kahdeksan ja\nkahdentoista vuoden välillä, jonka jälkeen heidät lähetettiin\nsiirtolaisiksi johonkin siperjalaiseen paikkakuntaan. -- Oli myöskin\nsotilasluokkaan kuuluvia rikoksellisia, joilta ei riistetty kaikkea\nvapautta, kuten yleensä on tapana venäläisissä sotilasvankien\nruoduissa. Heidät oli lähetetty lyhyeksi ajaksi, jonka kuluttua he\nsaivat palata sinne, mistä olivat tulleetkin, sotamiehiksi Siperjan\nlinjarykmentteihin. Useat heistä lähetettiin melkein oitis jälleen\nvankeuteen uudistetuista törkeistä rikoksista, ei kuitenkaan enää\nlyhyeksi ajaksi, vaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Tätä luokkaa\nsanottiin \"alituiseksi.\" Mutta alituisilta ei riistetty sentään\nkokonaan vapautta. Vihdoin oli vielä melkoisen lukuisa luokka\nsuurimpia pahantekijöitä, etupäässä soturisäädystä. Sitä sanottiin\n\"erityiseksi osastoksi.\" Koko Venäjältä lähetettiin siihen\nrikoksellisia. He itse pitivät itseään ikuisina vankeina, eivätkä\ntienneet pakkotyönsä määräaikaa. Lain mukaan oli heidän työnsä tehtävä\nkahta, jopa kolmeakin kertaa raskaammaksi kuin muiden. \"Te olette\ntäällä ajaksi, vaan me ainaiseksi\", sanoivat he toisille vangeille.\nMinä olen sittemmin kuullut, että tämä osasto on hävitetty. Sitä\npaitsi on vankilastamme sittemmin poistettu myöskin siviilijärjestys\nja sen sijaan pantu toimeen yleinen sotilasvankien ruotu. Sen ohessa\non tietysti esimiehistökin muuttunut. Minä kerron siis entisyydestä,\nkauan aikaa sitten olleista ja menneistä asioista.\n\nSiitä on jo kulunut pitkä aika; kaikki on minusta kuin unen näköä.\nMuistan hetken, jolloin saavuin vankilaan. Se tapahtui illalla\njoulukuussa. Jo hämärti; väki palasi työstä; tehtiin valmistuksia sen\ntarkastusta varten. Viiksikäs aliupseeri avasi minulle ovet tähän\nkummalliseen taloon, jossa minun tuli viettää monta vuotta, kärsiä\nsemmoisia kärsimyksiä, joista minulla ilman kokemusta ei voisi olla\nvähintäkään käsitystä. Esimerkiksi en olisi mitenkään voinut ajatella\nhirveäksi ja tuskalliseksi sitä seikkaa, etten minä kertaakaan koko\nkymmenvuotisen vankeuteni aikana tulisi olemaan yksinäni! Eikä se\nollutkaan ainoa seikka, johon minun piti tottua.\n\nTäällä oli satunnaisia murhaajia ja murhaajia ammatiltaan, ryövärejä\nja ryövärien päälliköitä, oli myöskin pelkkiä taskuvarkaita,\nmaankulkijoita y.m. Oli sellaisiakin, joista oli vaikea päättää, minkä\nvuoksi he olivat tänne joutuneet? Mutta yhtähyvin kullakin oli oma\nkertomuksensa, sekava ja raskas kuin eilinen humala. Menneistä\nasioista eivät he yleensä halunneet kertoilla ja nähtävästi kokivat\nolla niitä ajattelemattakin. Minä tunsin murhamiehiä, niin iloisia ja\nhuolettomia, että olisin voinut lyödä vetoa, ettei omatunto heitä\nlaisinkaan nuhdellut. Mutta tapasi siellä synkkiäkin, melkein aina\nvaitelijaita olentoja. Elämästään juttelivat he harvoin, enkä minä\nhuomannut kessään uteliaisuuttakaan, ikäänkuin sitä ei olisi otettu\ntavaksi. Tapahtui kuitenkin, että joku rupesi väliin aivan\nsatunnaisesti puhumaan, samalla kun toiset välinpitämättöminä ja\njärömäisinä kuuntelivat. Ei kukaan voinut saada toistaan\nihmettelemään. \"Me olemme kirjaan pystyvää väkeä!\" sanoivat he usein\njonkunlaisella itseensä tyytymyksellä. Muistan, kuinka kerran eräs\npahantekijä, kohmelopäissään (vankilassa oli joskus mahdollista saada\nväkeviä juomia), alkoi kertoa murhanneensa viisivuotiaan pojan\nviekoiteltuaan hänet ensin johonkin tyhjään vajaan; siellä oli hän\npojan murhannutkin. Koko kasarmin väki, joka tähän asti oli nauranut\nhänen pilapuheilleen, karjasi nyt kuin yhdestä suusta ja pahantekijä\noli pakoitettu vaikenemaan. Vangit eivät karjasseet inhosta, vaan\nsiitä syystä, ettei semmoista pitänyt puhua, koska, semmoiset puheet\neivät olleet tapana. Tässä voin huomauttaa, että vankilan asukkaat\ntodellakin olivat kirjaan pystyviä, ei kuvannollisessa, vaan sanan\ntäydessä merkityksessä. Ainakin puolet heistä osasi lukea ja\nkirjoittaa. Missä muussa paikassa, jossa venäläistä kansaa on koossa,\nvoidaan siitä eroittaa 250 henkeä sillä tavoin, että puolet heistä\nolisi kirjaan pystyviä. Olen kuullut jonkun semmoisista tosiasioista\npäättäneen, että kirjataito turmelee kansaa. Se on erehdystä;\nturmeluksen syyt ovat aivan toiset, vaikkapa myöntäminen onkin, että\nkirjataito kehittää kansassa itseensä luottamusta. Mutta eihän se ole\nmikään vika. -- Kukin luokka eroitettiin toisistaan vaatteuksen\nmukaan. Muutamilla oli jakun toinen puoli tummanruskea, toinen taas\nharmaa, samoin oli myöskin housuissa toinen lahke harmaa\ntoinen tummanruskea. Kerran, kun olimme työssä, katseli eräs\nvehnästenmyyjä-tyttö minua kauan aikaa ja purskahti sitten äkkiä\nnauramaan. \"Hyi, miten hullusti!\" huudahti hän; \"ei ole piisannut\nharmaata sarkaa, eikä mustaakaan!\" Oli semmoisiakin, joilla koko jakku\noli harmaata sarkaa, vaan hihat mustanruskeata. Tukkakin oli eri\nlailla: toisilla oli puolet tukkaa keritty pitkin pää-kalloa, toisilla\ntaas poikkipuolin.\n\nJo ensi katseella voi huomata jonkunlaisen silmiin pistävän yhteisen\nominaisuuden tässä kummallisessa perhekunnassa; huomattavimmatkin,\nomituisimmatkin henkilöt, jotka vastoin tahtoansa kohosivat muiden\nylitse, noudattivat kuitenkin mielellään vankilan yhteisiä tapoja.\nYleiseen voin sanoa, että koko tämä ihmisjoukko, lukuun ottamatta\nmuutamia tavattoman iloisia olentoja, joita siitä syystä kaikki\nhalveksivat, oli synkkää, kateellista, kunnianhimoista, kerskaavaista,\nhelposti loukkautuvaa ja suuressa määrässä muotoihin kiintynyttä\nväkeä. Välinpitämättömyys kaikkea kohtaan oli suurimpana hyveenä.\nUlkonaista käyttäytymistä piti kukin tavattoman tärkeänä asiana. Usein\nmuuttui ylpein joukosta salaman nopeudella mitä arkamaisimmaksi. Oli\nmuutamia todella voimakkaita ihmisiä; ne olivat yksinkertaisia ja\nteeskentelemättömiä. Mutta kummallista: näiden lujaluontoisten,\nvoimakasten ihmisten joukossa oli muutamia suurimmassa määrin, melkein\ntaudintapaisesti kunnianhimoisia. Yleensä huomasi täällä kunnianhimoa\nja ulkopuolisuutta hyvin usein. Suurin osa vankeja oli turmeltunutta,\nkovin ilkeätä väkeä. Juorut ja moitteet olivat lakkaamattomia:\nelettiin miltei kuin kadotuksessa, pimeyden valtakunnassa. Mutta\nvankilan sisällisiä asetuksia ja hyväksyttyjä tapoja ei kukaan\nuskaltanut vastustaa; kaikki alistuivat. Oli mahtavia luonteita,\nvaikeasti alistuvia, mutta nekin alistuivat. Vankilaan tuli\nsellaisia, jotka vapaina ollessaan olivat jo liiaksi syrjäytyneet\ntavallisuudesta, niin että lopulta rikoksiansakin tekivät niihin\nmitään syytä tietämättä, ikäänkuin houreissaan, huumautuneina, usein\nkorkeimmilleen nousseesta kunnianhimosta. Mutta täällä masentuivat he\noitis, vaikka moni heistä ennen vankeuteen tulemistaan oli ollut\nkylien ja kaupunkien kauhuna. Silmäillen ympärilleen tulokas kohta\nhuomasi, ettei hän ollutkaan mieleisessään paikassa, ettei hän täällä\nvoinutkaan ketään ihmetyttää; hän tyyntyi pakostakin ja mukautui\nvallitsevaan tapaan. Tähän vallitsevaan tapaan kuului päältäpäin\nkatsoen jonkunlainen erityinen oman arvonsa tunteminen, joka oli\nhuomattava ominaisuus miltei jokaisessa vankilan asukkaassa. Tuomitun\npakkotyöläisen nimeä pidettiinkin todella jonkunlaisena virkanimenä,\njopa kunnioitettavanakin. Häpyä ja katumusta ei ollut merkiksikään!\nMuuten oli olemassa jonkunlaista ulkonaista, ikäänkuin virallista\nnöyryyttäkin, jonkunlaisia rauhallisia puheenparsia: \"Me olemme\nhukkaan joutunutta kansaa\", sanoivat he, \"emme osanneet elää\nvapaudessa, nyt saamme tehdä pakkotyötä.\" -- \"Et totellut vanhempiasi,\nnyt saat totella rummun lyöntiä.\" -- \"Et taipunut hyvään, nyt saat\nkokea pahaa!\" Tällaisia arveluja lausuttiin usein, osaksi siveellisinä\nopetuksina, osaksi tavallisina sananlaskuina, ilman mitään vakavampaa\ntarkoitusta. Kaikki oli vaan pelkkiä sanoja. Tuskinpa kukaan tunnusti\nsydämessään laittomuuttansa. Jos joku vanki olisi yrittänyt moittia\ntoveriansa rikoksesta (muuten rikoksen tekijän moittiminen ei ole\nvenäläisen luonteen mukaista), ei haukkumasanoista moititun puolelta\nolisi tullut loppua. Ja he olivatkin aika mestareja haukkumaan. He\nhaukkuivat hienostuneella, taiteellisella tavalla. Haukkuminen oli\ntäällä koroitettu taiteeksi; tarkoituksena ei ollut vaikuttaa niin\npaljon loukkaavilla sanoilla kuin loukkaavalla ajatuksella, hengellä,\naatteella, ja se on aina hienompaa, myrkyllisempää. Alituiset riidat\nvankien kesken olivat omiansa kehittämään haukkumataitoa. Koko tämä\nväestö työskenteli kepin pakoittamana, ja sen vuoksi pysyi laiskana ja\nturmeltuneena. Kaikki olivat he kokoontuneet tänne vastoin omaa\ntahtoansa; kaikki olivat he vieraita toisilleen.\n\n\"Piru on kuluttanut kolmet tallukat, ennenkuin sai meidät kootuksi\",\nsanoivat vangit, ja niinpä olivat juorut, kujeet, akkamaiset jutut,\nkateus, riita ja ilkeys ylimillään tässä katalassa paikassa. Ei mikään\nakka olisi voinut olla niin turhamainen kuin muutamat näistä\nmurhamiehistä. Tosin oli heidän joukossaan lujaluontoisiakin ihmisiä,\njotka olivat koko elämänsä aikana tottuneet hallitsemaan, käskemään,\nkaraistuneita, pelottomia ihmisiä. Niitä väkisinkin kunnioitettiin;\nitse puolestaan semmoiset ihmiset, vaikka olivatkin arkoja\nkunniastaan, eivät kuitenkaan tahtoneet rasittaa muita; he välttivät\nturhanpäiväisiä riitapuheita, käyttäytyivät erinomaisen arvokkaasti,\nolivat järkeviä ja melkein aina kuuliaisia päälliköille, ei\nkuuliaisuuden periaatteen, eikä velvollisuuden tunnonkaan tähden,\nmutta niin vaan, ikäänkuin jonkunlaisesta sopimuksesta, käsittäen\nsiitä tulevat molemminpuoliset edut. Muutoin heitä kohdeltiinkin\nvarovasti. Muistanpa, kuinka kerran eräs semmoinen peloton ja\npäättäväinen, julmista taipumuksistaan tunnettu vanki kutsuttiin\njostakin rikoksesta rangaistavaksi. Oli kesäinen päivä, työstä vapaa\naika. Majuuri, vankilan lähin ja välitön päällikkö, oli itse saapunut\nvahtipaikalle, joka oli aivan porttimme vieressä, ollakseen läsnä\nrangaistaessa. Tämä majuuri oli vankien kauhuna; hän sai heidät\npelosta vapisemaan. Hän oli järjettömän ankara, hän \"ryntäsi ihmisiä\nvastaan\", kuten vangit sanoivat. Enimmin pelättiin hänen läpitunkevaa\nkatsettaan, jolta ei voinut mikään olla salassa. Hän näki melkein\nkatsomattakin. Astuessaan vankilaan hän tiesi, mitä sen toisessa\npäässä tapahtui. Vangit nimittivät häntä kahdeksan-silmäiseksi. Hänen\nmenetystapansa oli väärä. Hurjilla, ilkeillä toimillaan hän vaan\nvihoitti jo ennestäänkin vihoittuneita ihmisiä ja jos hänen\nylipäällikkönsä ei olisi ollut kunniallinen ja ymmärtäväinen mies,\njoka välistä hillitsi hänen hurjia oikkujansa, olisi hän saanut aikaan\nsuurta turmiota. En ymmärrä, kuinka häntä onni seurasi loppuun asti;\nhän otti virkaeron henkeänsä menettämättä ja terveenä, vaikka olikin\njoutunut oikeuden käsiin.\n\nVanki vaaleni, kun häntä huudettiin. Tavallisesti kärsi hän tyynesti\nja vaieten rangaistuksensa, arvostellen kylmäverisesti ja\nvälinpitämättömästi tapahtunutta tapaturmaa. Häntä kohdeltiin muuten\naina varovasti. Mutta tällä kertaa hän jostakin syystä luuli olevansa\noikeassa. Hän vaaleni ja pisti hihaansa, salaa vartijoiltansa, terävän\nenglantilaisen suutarin-veitsen. Veitset ja muut teräaseet olivat\nvankilassa kovasti kiellettyä tavaraa. Tarkastuksia toimitettiin\nusein, odottamatta ja huolellisesti, rangaistukset olivat ankarat;\nmutta kun on vaikea löytää rosvolta sitä, jota hän nimenomaan on\npäättänyt salata ja kun veitsiä sekä työaseita tarvittiin vankilassa\nalituisesti, ei niitä, tarkastuksista huolimatta, voitu saada\nhäviämään. Ja jos ne otettiinkin pois, niin heti hankittiin toisia\nsijaan. Kaikki vangit kiiruhtivat aitauksen luo ja hämmästyneinä\nkatselivat paalunrakojen läpi. Kaikki tiesivät, ettei Petrow tällä\nkertaa aio taipua hyvällä rangaistavaksi ja että majuurilla oli loppu\nkäsissä. Mutta ratkaisevalla hetkellä istahti majuurimme rattaillensa\nja lähti pois jättäen rangaistuksen toimeen panemisen toiselle\nupseerille. \"Jumala itse pelasti hänet\", sanoivat vangit sittemmin.\nPetrow puolestaan kärsi rangaistuksensa aivan rauhallisena. Hänen\nvihansa lauhtui, kun majuuri oli lähtenyt pois. Vanki on kuuliainen ja\nrauhallinen johonkuhun määrään asti; mutta on kuitenkin raja, jonka\nyli ei saa mennä. Sanon tässä, ettei mikään voi olla huomiota\nansaitsevampaa kuin nämä kärsimättömyyden ja niskoittelemisen\npuuskaukset. Monasti kärsii ihminen useampia vuosia, kestää ankarimpia\nrangaistuksia ja äkkiä kadottaa malttinsa jonkun pikkuseikan, jonkun\nvähäpätöisyyden kohdatessa, ehkäpä ilman mitään syytäkään. Melkeinpä\nvoipi häntä silloin pitää hulluna, ja niinhän tavallisesti tehdäänkin.\n\nJo olen sanonut, että useampien vuosien kuluessa minä en huomannut\nnäissä ihmisissä vähintäkään katumuksen merkkiä, enkä minkäänlaisia\nahdistavia ajatuksia rikoksien tähden; suurin osa heistä arveli\nolevansa aivan oikeassa. Semmoinen on asianlaita. Syynä siihen on\ntietysti pidettävä ylpeyttä, huonoja esimerkkejä ja väärää\nhäveliäisyyttä. Mutta voipikos kukaan sanoa tutkineensa näiden\nperikatoon joutuneiden ihmisten sydämet ja lukeneensa niiden\nsalaisuudet? Luulenpa kuitenkin, että vuosien kuluessa olisi ollut\nmahdollista huomata näissä sydämissä vaikka jonkun piirteen, joka\ntodistaisi sisällistä surua ja kärsimystä. Mutta niin ei tapahtunut,\nei vähimmässäkään määrässä. Näyttää siltä, kuin rikoksia ei voisi\nselitellä määrätyn, valmiin katsantokannan mukaan, joten niiden\nfilosofiia on vaikeampi kuin luulisikaan. Tietty asia on, ettei\nvankila eikä pakkotyö voi parantaa rikoksen tekijää; ne vaan\nrankaisevat häntä ja turvaavat yhteiskunnan rauhaa hänen pahoilta\naikeiltaan. Pahantekijässä herättää vankila ja ankarinkin pakkotyö\nainoastaan vihaa, halua kiellettyihin nautintoihin ja mitä suurinta\nkevytmielisyyttä. Minä olen vahvasti vakuutettu siitä, että kuuluisa\nsellijärjestelmä ei saavuta oikeata tarkoitustaan. Se imee elämän\nmehun ihmisestä, veltostuttaa sekä heikontaa hänen sielunsa ja tarjoo\nsitten henkisesti kuivuneen muumian, puolihullun olennon muka\nkatumuksen ja parannuksen esikuvana. Selvää on, että pahantekijä, joka\nnousee yhteiskuntaa vastaan, vihaa sitä ja katsoo melkein aina itsensä\nolevan oikeassa ja yhteiskunnan väärässä. Sen lisäksi on hän siltä jo\nkärsinyt rangaistuksensa ja siitä syystä pitääkin itseään\npuhdistettuna, pyhitettynä. Sellaisten katsantokantain mukaan voisi\nmiltei puolustaa rikoksen tekijää. Mutta kaikista katsantokannoista\nhuolimatta myöntää jokainen, että on olemassa semmoisia rikoksia,\njoita aina ja joka paikassa, kaikkien lakien mukaan on pidetty\nkieltämättöminä rikoksina ja pidetään semmoisina vastakin, niinkauan\nkuin ihminen pysyy ihmisenä. Ainoastaan vankilassa kuulin minä\nkertomuksia hirveimmistä, luonnottomimmista töistä, kummallisimmista\nmurhista, joista puhuttiin nauraen hillitsemätöntä ja lapsellisen\niloista naurua. Etenkin on muistooni painunut eräs isänsä murhaaja.\nHän oli ollut aatelismies ja kuusikymmenvuotiaan isänsä tuhlaajapoika.\nKäytökseltään oli hän peräti kevytmielinen, ja isänsä oli koetellut\nhäntä hillitä, taivutella. Mutta ukolla oli talo ja luultiinpa häntä\nraharikkaaksikin; poika murhasi hänet, himoiten perintöä. Rikos tuli\nilmi vasta kuukauden perästä. Murhaaja oli ilmoittanut poliisille,\nettä hänen isänsä oli hävinnyt teille tietämättömille. Koko tämän\nkuukauden vietti hän mitä kevytmielisimmällä tavalla. Vihdoin hänen\npoikessa ollessaan löysi poliisi ruumiin. Pihalla, pitkin sen koko\npituutta, juoksi likaviemäri, joka oli peitetty laudoilla. Ruumis\nmakasi tässä viemärissä. Se oli puettu huolellisesti, harmaa pää oli\nleikattu pois ja pantu taas paikalleen, sen alle oli murhaaja\nasettanut tyynyn. Hän ei tunnustanut rikostaan, menetti aatelisarvonsa\nja lähetettiin pakkotyöhön kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Koko sen ajan,\njonka minä olin hänen kanssaan, säilytti hän mitä iloisimman\nmielialansa. Hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen ja\najattelematon, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen. Minä en koskaan\nhuomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Vangit eivät\nhalveksineet häntä hänen rikoksensa tähden, josta ei ollut\npuhettakaan, vaan siitä syystä, ettei hän osannut oikein käyttäytyä.\nJoskus mainitsi hän isäänsä. Puhuessaan kerran kanssani sukunsa\nrotevuudesta lisäsi hän: kas, isäni oli semmoinen mies, ettei\nkuolemaansa asti valittanut mitään kipua. Mokoma eläimellinen\ntunnottomuus on tietysti tavatonta. Se on jonkunlainen aistillinen\npuute, jonkunlainen ruumiillinen ja siveellinen virheellisyys,\ntieteelle vielä tuntematon, eikä mikään tavallinen rikos. Minä\npuolestani en tahtonut uskoa tällaisen rikoksen mahdollisuutta. Mutta\nhänen kotikaupunkinsa ihmiset, jotka tunsivat hänen elämänsä\nyksityiskohdat, kertoivat minulle siitä. Todistukset olivat niin\nselvät, että oli mahdoton olla rikosta todeksi uskomatta.\n\nVangit kuulivat hänen kerran yöllä unissaan huutavan: \"Ota kiinni, ota\nkiinni! Lyö häneltä pää poikki, lyö, lyö!...\"\n\nMelkein kaikki vangit puhuivat ja hourailivat yöllä. Haukkumasanat,\nrosvojen puheet, veitset, kirveet tulivat silloin useimmiten heidän\nhuulilleen. Me olemme masennettua väkeä, sanoivat he; meidän sydämemme\non masennettu, siitä syystä me huudamme yöllä.\n\nRuunun työ ei ollut ammattina, vaan velvollisuutena; vanki teki\ntehtävänsä, työskenteli ulkona säädetyt tuntinsa ja palasi taas\nvankilaan. Pakkotyötä vihattiin. Ilman erityistä työtänsä, jota vanki\ntekee kaiken älynsä ja ymmärryksensä mukaan, ei hän saattaisi\nvankilassa tulla toimeen. Ja mitenkä olisikaan mahdollista, että nuo\nkehittyneet, rajusti elämöineet ja elämänhaluiset ihmiset, jotka\nolivat väkisin temmatut yhteiskunnasta ja ihmiselämästä, voisivat omin\nneuvoinsa elää vankilassa säännöllistä ja järjellistä elämää?\nJoutilaisuus synnyttäisi heissä semmoisia rikoksellisia taipumuksia,\njoista heillä ennen ei ollut käsitystäkään. Työttä ja ilman\noikeutettua, varsinaista omaisuutta ei ihminen voi tulla toimeen, vaan\nturmeltuu ja muuttuu eläimelliseksi. Ja siitä syystä vankilassa\njokaisella luonnollisen vaatimuksen ja itsensä säilyttämisen pakosta\nolikin oma ammattinsa, oma toimensa. Koko pitkän, kesäisen päivän\nkuluessa tehtiin ruunun työtä; lyhyt yö tuskin riitti makuu-ajaksi.\nMutta talvella oli vanki lainmukaisesti jo hämärän tullessa suljettava\nvankilaan. Mitenkä olivat pitkät, ikävät talvi-illat saatavat\nkulumaan? Siitäpä syystä melkein joka kasarmi, kiellosta huolimatta\nmuuttuikin silloin suureksi työhuoneeksi. Työtä ja tointa oikeastaan\nei kielletty; ainoastaan työaseet olivat kielletyt. Mutta ilman aseita\noli työ mahdotonta. Työtä tehtiin siis salaisesti, ja näyttipä siltä,\nettei esimiehistö muutamissa tapauksissa pitänyt siitä suurta lukua.\nMoni vanki tuli vankilaan taitamattomana, vaan oppi siellä muilta\njonkun käsityön ja lähti sitten pois taitavana mestarina. Täällä oli\nsuutareja, tohvelintekijöitä, räätälejä, nikkareja, seppiä, piirtäjiä\nja kultaajia. Eräs juutalainen, Isai Bumstein oli juveelintekijä ja\nsamalla koronkiskuri. Kaikki tekivät he työtä ja ansaitsivat rahaa.\nTilauksia saatiin kaupungista. Raha on metallista tehtyä vapautta, ja\nsenpä vuoksi onkin se ihmiselle, jolta vapaus on kokonaan riistetty,\nkymmentä kertaa kalliimpi kuin muille. Jos raha vaan kilisee hänen\ntaskussaan, on hän jo puoleksi tyydytetty, vaikk'ei voisikkaan sitä\ntuhlata. Rahaa voipi kuitenkin tuhlata aina ja jokapaikassa, mutta\netenkin vankeudessa ollessa, koska kielletty hedelmä on kahta\nmakeampaa. Vankilassa oli saatavana myöskin viinaa. Piiput olivat\nankarasti kielletyt, vaan niitä käyttivät yhtähyvin kaikki. Raha ja\ntupakka olivat suojana keripukkia ja muita tauteja vastaan. Työ taas\noli esteenä rikoksille: ilman työttä vangit olisivat syöneet toisensa\nniinkuin hämähäkit pullossa. Siitä huolimatta työnteko ja rahojen\nomistus olivat kielletyt. Usein pantiin öillä toimeen äkkinäisiä\ntarkastuksia, otettiin kaikki kielletty tavara takavarikkoon, ja\njoskus joutuivat rahatkin etsijäin kynsiin, vaikka niitä kuinka\nkoeteltiin piilotella. Osaksi senkin tähden niitä ei säästetty, vaan\ntuhlattiin kohta viinaan; siinä syy, minkä vuoksi viinaa löytyi\nvankilassa. Jokaisen tarkastuksen jälkeen kadotti syyllinen\nomaisuutensa ja sitä paitsi joutui ankaran rangaistuksen alaiseksi.\nMutta kohta sen jälkeen puute taas poistettiin, uudet työaseet\nhankittiin ja olot palasivat entiselleen. Semmoinen asianlaita oli\ntunnettu päälliköille, eivätkä vangitkaan nurkuneet rangaistuksestaan,\nvaikka mokoma elämä vivahti elämään Vesuvius-vuorella.\n\nKellä ei ollut mitään käsityötä, harjoitti muita toimia. Ja toimet\nolivatkin sangen erilaisia. Muutamat harjoittivat esimerkiksi\nainoastaan välityskauppaa, ja kaupan esineet olivat väliin sellaisia,\nettei vankilan ulkopuolella kenenkään päähän olisi pistänyt sellaisten\nesineiden kauppaaminen, eikä edes missään arvossa pitäminenkään. Mutta\nvankilan väki oli kovin köyhää ja keinotteluun taipuvaa.\nPahanpäiväisellä rievulla oli arvonsa ja sitä tarvittiin jotakin\nvarten. Köyhyys vaikutti, että rahallakin oli vankilassa kokonaan\ntoisenlainen arvo kuin vapaudessa. Suuresta ja monimutkaisesta työstä\nmaksettiin puolikopeikaisilla. Muutamat harjoittivat menestyksellä\nkoronkiskomista. Vanki, joka oli tuhlannut rahansa, vei viimeiset\nkapineensa koronkiskojalle, jolta hän sai muutamia kuparirahoja\nsuunnatonta korkoa vastaan. Jollei hän lunastanut näitä kapineita\nmääräajalla, myytiin ne oitis ilman sääliä. Koronkiskominen kukoisti\nsiihen määrään, että panttina käytettiin ruunun tavaraakin, niinkuin\nliinavaatteita, kenkiä y.m., siis semmoisia esineitä, joita vanki\nsaattoi tarvita millä hetkellä hyvänsä. Mutta sattuipa näissä\nkaupoissa usein niinkin, että panttaaja meni rahat saatuansa pitkittä\npuheitta vanhemman aliupseerin, vankilan lähimmän päällikön luo ja\nilmoitti hänelle asianlaidan, jonka jälkeen pantatut ruunun tavarat\notettiin koronkiskojalta pois, ja se tapahtui usein ilman mitään\nilmoitusta vankilan ylemmille esimiehille. Sellaisissa tapauksissa ei\nollut tavallisesti mitään riitaakaan. Koronkiskuri antoi pantin\ntakasin ääneti ja nyrpeän näköisenä ikäänkuin hän jo ennakolta olisi\nodottanut, mitä tapahtuman piti. Ehkäpä hän itseksensä myönsi, että\nhän panttaajan sijassa olisi menetellyt aivan samoin. Ja jos hän\nvälisti riitelikin, niin tapahtui se suotta vaan, ikäänkuin omantunnon\npuhdistamiseksi.\n\nYleensä sanoen varastelivat kaikki vangit toisiltansa aikalailla.\nMelkein jokaisella oli oma, lukolla varustettu arkkunsa ruunun\nkapineiden säilyttämistä varten. Arkkuja oli lupa pitää, mutta ne\neivät voineet estää varkauksia. Luullakseni ei ole vaikea arvata,\nmimmoisia varkaita täällä oli. Eräs sydämestään minulle ystävällinen\nvanki, sanon sen liioittelematta, varasti raamattuni, ainoan kirjan,\njota minä sain pitää luonani vankilassa; samana päivänä tunnusti hän\nminulle tekonsa, ei kuitenkaan katumuksesta, vaan säälistä, kun näki\nminun sitä kauan hakevan. Vankilassa oli anniskelijoita, jotka\nmyyskentelivät viinaa ja sillä tavoin rikastuivat nopeasti. Tästä\nkaupasta puhun joskus erikseen, sillä se oli sangen merkillinen.\nVankien joukossa oli paljon salakuljetuksesta rangaistuja, joten ei\nolekkaan ihmeteltävä, että tarkastuksista ja vartioimisesta huolimatta\nviinaa tuotiin vankilaan. On huomattava, että salakuljetus oli täällä\ntavallansa aivan omituinen rikoksenlaji. Tuskinpa esim. voisi uskoa,\nettä rahallinen etu monella salakuljettajalla oli aivan sivuseikkana.\nYhtä hyvin oli asianlaita semmoinen. Salakuljettaja toimiskeli\nkiihkon, kutsumuksen pakoituksesta. Hänellä oli osaksi runoilijan\nluonne. Pelkäämättä kävi hän kohti vaaroja ja onnettomuuksia,\nviekasteli ja teki keksintöjä pelastaakseen nahkansa; väliin oli hän\nikäänkuin jonkun henkisen vaikutuksen alainen. Tämä hänen kiihkonsa\noli yhtä voimallinen kuin pelaamisen kiihko. Minä tunsin erään vangin,\njoka varreltaan oli jättiläinen, vaan luonteeltaan niin sävyisä,\nhiljainen ja tyyni, että oli mahdoton käsittää, mitenkä hän oli\njoutunut vankilaan. Hän oli siihen määrin sopuisa ja rauhallinen,\nettei koko vankeutensa aikana kenenkään kanssa riitaantunut.\nLänsirajalta oli hän lähetetty tänne salakuljetuksesta, ja kun hän ei\nvoinut vastustaa taipumustaan, ryhtyi hän täällä viinankuljetukseen.\nHäntä rangaistiin siitä monta monituista kertaa ja kovin hän\npelkäsikin rangaistusta. Sen ohessa tuotti viinankuljetus hänelle\nperäti mitättömän rahavoiton. Siitä rikastui vaan urakkamies.\nMiesparka rakasti taitoa taidon vuoksi. Hän vuodatti kyyneleitä kuin\nakka ja vannoi monasti rangaistuksen jälkeen lakkaavansa\nsalakuljetuksesta. Miehuullisesti hillitsikin hän haluansa jonkun\nkuukauden, vaan sitten lankesi taas... Tälläiset henkilöt olivat syynä\nsiihen, ettei viina loppunut vankilasta...\n\nVihdoin oli vielä eräs tulolähde, joka tosin ei suuresti rikastuttanut\nvankeja, vaan oli kuitenkin alituinen ja hyötyä tuottava. Tarkoitan\nalmuja. Yhteiskuntamme yläluokalla ei ole käsitystä siitä, kuinka\nkauppiaat, porvarit ja koko alhainen kansa pitävät huolta\n\"onnettomista.\" Almuja sateli lakkaamatta, melkein aina leivässä ja\nvehnäsessä, harvoin rahassa. Niitä paitsi olisivat vangit olleet kovin\ntukalassa tilassa, etenkin kanteen-alaiset, joita kohdellaan\nankarammin kuin muita. Almut jaettiin vankien kesken tasan. Jos\nkaikille ei riittänyt, paloitettiin vehnäskakku yhtä suuriin osiin ja\nkukin vanki sai välttämättömästi oman palasensa. Muistanpa, kun minä\nensikerran sain rahalahjan. Se tapahtui piakkoin vankilaan tuloni\njälkeen. Minä palasin aamutyöstä vartijan seuraamana. Vastaani tuli\näiti tyttärineen, joka viimemainittu oli noin kymmenen vuoden ikäinen\nja kaunis kuin Herran enkeli. Minä olin nähnyt heitä jo kerran\nennenkin. Äiti oli sotamiehen leski. Hänen miehensä oli ollut oikeuden\ntutkittavana ja hän kuoli vankilan sairashuoneessa samaan aikaan kuin\nminäkin makasin siellä kipeänä. Vaimo ja tytär tulivat hänen luokseen\njäähyväisille; molemmat itkivät katkerasti. Nähtyänsä minut, punastui\ntyttö ja sopotti jotain äidilleen; tämä pysähtyi oitis, haki\nnyytistään neljänneskopeikaisen ja antoi sen tytölle. Tyttö lähti\njälkeeni juoksemaan... Tässä sulle raha, \"onneton\", ota se Herran\nnimeen! huusi hän juosten eteeni ja työntäen käteeni lahjansa. Minä\notin sen vastaan ja tyttö palasi tyytyväisenä äitinsä luo. Tätä rahaa\nsäilytin minä kauan aikaa.\n\n\n\n\nII.\n\nEnsimäisiä vaikutuksia.\n\n\nVankeuteni ensimäinen kuukausi ja ylipäänsä sen alku-aika on pysynyt\nelävästi mielessäni. Viime vuodet ovat sitä vastoin jättäneet paljoa\nhimmeämmän muiston. Muutamat niistä ovat ikäänkuin kokonaan haihtuneet\ntai sulautuneet toisihinsa jättäen jälkeensä yhtäläisen\nkokonaisvaikutuksen, raskaan, yksitoikkoisen ja tukahuttavan.\n\nMutta kaikki, mitä minä sain kokea vankeuteni ensimäisinä päivinä,\ntuntuu minusta ikäänkuin eilen tapahtuneelta. Ja sehän onkin\nluonnollista.\n\nMuistan selvään, kuinka minä ensi alussa kummastelin sitä, etten tässä\nelämässä huomannutkaan mitään suuremmassa määrässä hämmästyttävää,\ntavatonta tai odottamatonta. Kaikki oli ikäänkuin jo ennen häämöttänyt\nmielikuvituksessani, silloin kun minä matkallani koettelin edeltäpäin\narvostella tulevaa kohtaloani. Mutta kohtapa rupesi melkein joka\naskeleella ilmaantumaan sangen kummallisia, odottamattomia ja\nerinomaisia tapauksia. Ja vasta myöhemmin, elettyäni kauan aikaa\nvankilassa, havaitsin minä semmoisen elämän koko omituisuuden ja\nrupesin yhä enemmän sitä ihmettelemään. Myönnän, että tätä ihmettelyä\nkesti vankeuteni koko ajan; en koskaan voinut siitä luopua.\n\nEnsimäinen vaikutus vankilaan saapuessani oli sangen vastenmielinen;\nmutta siitä huolimatta näytti minusta -- omituista kyllä -- että\nvankeudessa voi elää paljoa mukavammin kuin matkalla oikeastaan olin\nluullutkaan. Vangit, vaikka olivatkin raudoissa, kävelivät vapaasti\nvankilassa, riitelivät, laulelivat, tekivät tehtäviänsä, tupakoivat,\njoivatpa viinaakin (vaikka tosin sangen harvat) ja öisin löivät\njotkut korttia. Työkään ei näyttänyt minusta kovin raskaalta,\nrangaistustyöltä, ja vasta myöhemmin huomasin, ettei tämän työn\nraskaus ja rangaistuksen-omaisuus riippunut sen vaikeudesta eikä\nlakkaamattomuudesta, vaan siitä, että se oli pakollista, kepin\nkäskemää työtä. Vapaa talonpoika tekee työtä ehkä monta vertaa\nenemmän, välistä öisinkin, etenkin kesällä; mutta hän työskentelee\njärjellisessä tarkoituksessa ja työ tuntuukin hänestä helpommalta kuin\npakkotyöläisestä, joka tekee pakollista ja itselleen aivan hyödytöntä\ntyötä. Tulin kerran ajatelleeksi, että jos ihmistä tahdottaisiin\nrangaista mitä kauheimmalla tavalla, siten, että rangaistus saattaisi\nvapisemaan hirveimmänkin murhamiehen ja peloittaisi häntä rikoksista\njo ennakolta, niin pitäisi pakoittaa häntä tekemään täydellisesti\nhyödytöntä ja järjetöntä työtä. Vaikka nykyinen pakkotyö onkin\nvangille vastahakoista ja ikävää, on se kuitenkin järjellistä työtä;\nsillä on aina joku tarkoitus. Vanki tekee sitä joskus mielihyvällä,\ntahtoo saada sen valmiiksi mukavammin, pikemmin ja paremmin. Mutta jos\nhäntä pakoitettaisiin esim. kaatamaan vettä toisesta saavista toiseen\nja siitä takasin edelliseen, survomaan hiekkaa, kuljettamaan multaa\npaikasta toiseen ja sitten päinvastoin, -- luulenpa, että hän murtuisi\nmuutamien päivien kuluttua, tekisi tuhansia rikoksia kuollaksensa edes\nja päästäksensä siten mokomasta alennuksesta, häpeästä ja tuskasta.\nSemmoinen rangaistus muuttuisi tietysti kidutukseksi, kostoksi ja\nolisi järjetön, sillä sen kautta ei saavuttaisi mihinkään järjelliseen\ntarkoitusperään. Mutta kun osa semmoista kidutusta, järjettömyyttä,\nalennusta ja häväistystä on välttämättömästi kaikessa pakkotyössä,\nniin on se paljoa rasittavampaa kuin vapaa työ, juuri sen tähden, että\nse on pakonalaista.\n\nMinä tulin vankilaan talvella joulukuussa, eikä minulla ollut mitään\nkäsitystä kesätyöstä, joka on viittä vertaa raskaampaa. Talvella oli\nruunun töitä vankilassamme ylipäänsä vähän. Vangit kävivät Irtishillä\nsärkemässä vanhoja ruunun lotjia, työskentelivät verstaissa, lapioivat\nruunun rakennusten kohdalla tuulen kokoamaa lunta, polttivat ja\nsurvoivat alabasteria. Talvinen päivä oli lyhyt, työ lakkasi pian ja\nväkemme palasi aikaseen vankilaan, jossa se olisi saanut olla\ntyöttömänä, jollei olisi ollut omaa työtä. Mutta omaa työtänsä teki\nehkä ainoastaan kolmasosa vankeja, muut olivat tyhjäntoimittajia,\nkuljeskelivat ilman mitään tarvetta vankilan kasarmeissa, riitelivät\nja juonittelivat keskenänsä, levittelivät juoruja ja ryyppäilivät, kun\nvaan pääsivät rahoihin käsiksi; öisin pelattiin korttia viimeiseen\npaitaan asti, ja kaiken sen tekivät vangit ikävissään, joutessaan, kun\nei ollut muuta tekemistä. Vihdoin huomasin, että paitsi vapauden\nmenettämistä, paitsi pakoitettua työtä, vankeudessa on eräs rasitus,\njoka on miltei kaikkia muita suurempi. Se on pakonalainen yhdessä\nasuminen. Yhdessä asumista on tietysti muuallakin, vaan vankilaan\ntulee ihmisiä semmoisiakin, ettei heidän parissaan tahtoisi olla, ja\nminä olen vakuutettu, että kukin vanki on tuntenut siitä hankaluutta,\nvaikka tajuamattansakin.\n\nMyöskin ruoka näytti minusta riittävältä. Vangit vakuuttivat, ettei\nsellaista ole eurooppalaisen Venäjän vankiruoduissa. Siitä en voi\nmitään varmaa sanoa; minä siellä en ole ollut. Sen ohessa oli moni\ntilaisuudessa pitämään omaa ruokaansa. Lihanaulasta maksettiin meillä\npuolen kopeikkaa. Mutta omaa ruokaa pitivät ainoastaan ne, joilla oli\nrahaa; suurin osa söi ruunun ruokaa. Kehuessaan ruokaansa, puhuivat\nvangit ainoastaan leivästä ja iloitsivat siitä, että leipä oli meillä\nyhteinen ja ettei sitä jaettu painon mukaan. Viimemainittu tapa\npeloitti heitä; jos sitä olisi noudatettu, olisi kolmas osa vangeista\nsaanut kärsiä nälkää; kun leipä oli yhteistä, saivat kaikki\nriittävästi: Leipämme oli erittäin maukasta ja sen tähden tunnettua\nkoko kaupungissa. Siihen luultiin syyksi vankilan uunien\ntarkoituksen-mukaista rakennusta. Kaali ei ollut erittäin kehuttavaa.\nSitä keitettiin yhteisessä kattilassa, höystettiin hieman ryynillä ja\nse oli, etenkin arkipäivinä, kovin laihaa. Minua hämmästytti siinä\nlöytyvä rusakkain suuri paljous. Mutta siitäpä vangit eivät suuresti\nvälittäneet.\n\nKolmena ensimäisenä päivänä ei minun tarvinnut käydä työssä; sillä\näsken tulleiden annettiin aina levähtää matkan jälkeen. Toisena\npäivänä piti minun lähteä muuttamaan kahleita. Entiset olivat\nrenkaista tehtyjä, \"hienoäänisiä\", kuten vangit sanoivat. Niitä\nkannettiin vaatteiden päällä. Työssä käytettävät kahleet taas olivat\ntehdyt neljästä, noin sormen paksuisesta rautakangista, jotka olivat\nyhdistetyt keskenänsä kolmella renkaalla. Niitä kannettiin housujen\nalla. Keskimäiseen renkaasen sidottiin hihna, joka vuorostaan\nkiinnitettiin paidan päällä olevaan vyöhön.\n\nMuistan ensimäisen aamun kasarmissa. Vankilan portin edustalla\nilmoitti rummunpärinä päivän koittoa, ja noin kymmenen minuutin\njälkeen alkoi vartioiva aliupseeri availla kasarmeja. Ruvettiin\nheräämään unesta. Talikynttilän himmeässä valossa nousivat vangit\nvuoteiltansa väristen kylmästä. Useimmat olivat unen jälkeen\nvaiteliaita ja jörömäisiä: siinä haukoteltiin, venyteltiin jäseniä ja\nrypisteltiin silmäkulmia. Jotkut ristivät silmiään, toiset taas\nalkoivat jaaritella. Oli kovin tukahuttavaa. Raikas talvinen ilma\nsyöksi sisään niin pian kuin ovea avattiin ja levisi höyrypisaroina\nkoko kasarmiin. Vesiämpärin luo keräytyi vankeja; he tarttuivat\nvuorotellen kauhaan, ottivat suuhunsa vettä ja pesivät sillä kätensä\nsekä kasvonsa. Veden oli jo illalla tuonut puhdistaja. Kussakin\nkasarmissa oli lainmukaisesti toisten valitsema palvelija-vanki, jota\nsanottiin puhdistajaksi. Hän oli vapautettu työssä-käynnistä, jota\nvastoin hänen toimenaan oli kasarmin puhdistaminen, laverien ja\nlaattian peseminen, yösaavin tyhjentäminen ja raittiin veden\nnoutaminen kahteen ämpäriin -- aamulla peseytymistä, päivällä juomista\nvarten. Kauhasta, joka oli yhteinen, syntyi kohta riita:\n\n-- Mihin tuppaat! mutisi eräs synkännäköinen, korkeakasvuinen, laiha\nja mustaverinen vanki, jonka kerityssä päässä oli omituisia kuhmuja,\nsysien toista, lihavanläntää, matalakasvuista, iloisen ja\npunakannäköistä miestä; -- odota!\n\n-- Älä huuda! Seisomisesta raha maksetaan; siirry itse tiehesi!\nKatsoppas vaan, mokoma patsas! Näettekös, veljet, hänessä ei ole\nvähääkään hienon miehen tapaista.\n\nSe vaikutti; moni naurahti. Sitäpä iloinen, lihava mies oli\ntarkoittanutkin, sillä hän toimitti kasarmissa jonkunlaista\nvapaehtoisen narrin virkaa. Pitkäkasvuinen vanki katsahti häneen hyvin\nhalveksivasti.\n\n-- Sen syöttiläs! sanoi hän melkein kuin itsekseen -- onpas vaan\npaisunut vangin leivästä!\n\n-- Mikäs lintu sinä olet? huusi toinen äkkiä punehtuen.\n\n-- Lintu kuin lintu!\n\n-- Mikä lintu?\n\n-- Semmoinen vaan lintu.\n\n-- Mimmoinen semmoinen?\n\n-- Sanalla sanoen, semmoinen.\n\n-- Mimmoinen?\n\nMolemmat katselivat tuijottaen toisiansa. Lihava mies odotti vastausta\nja puristi nyrkkiänsä ikäänkuin valmiina tappeluun. Luulinpa\ntodellakin, että syntyy tappelu, sillä minulle oli tuollainen meno\nuutta ja minä katselin sitä uteliaasti. Mutta sitten sain tietää, että\nkaikki sellaiset näytelmät olivat aivan viatonta laatua ja että niitä\nnäyteltiin ikäänkuin komedioina yleistä huvia varten; tappelua syntyi\ntuskin koskaan. Sellaiset kohtaukset kuvaavat hyvin omituisella\ntavalla vankilan tapoja.\n\nPitkäkasvuinen vanki seisoi rauhallisena ja mahtavana. Hän tiesi, että\nmuut katselivat häntä ja odottivat, tekisikö hän itselleen häpeätä\nvastauksellaan vai ei? Hänen oli puoliansa pitäminen, oli\ntodistaminen, että hän todella oli lintu, vieläpä ilmoittaminen, mikä\nlintu? Sanomattoman ylenkatseellisesti silmäili hän vastustajaansa,\nkoettaen tämän suuremmaksi harmiksi katsella häntä olkapään ylitse,\nylhäältä alas, ikäänkuin hän olisikin katsellut jotain kuoriaista, ja\nsanoi sitten pitkäveteisesti ja selvästi:\n\n-- Kaakkuri!...\n\nSe on: että hän oli kaakkuri-niminen lintu. Kovaääninen naurunhohotus\noli vangin kekseliäisyyden palkkana.\n\n-- Konna olet, etkä kaakkuri! intoili lihava mies vihan vimmassa,\nhuomattuaan, että oli joutunut kokonaan tappiolle.\n\nMutta kun riita alkoi käydä uhkaavaksi, eroitettiin riitaveljet oitis.\n\n-- Mitä kiljutte! huusivat heille muut.\n\n-- Tapelkaa, elkääkä repikö kurkkuanne! huusi joku nurkasta.\n\n-- Annahan olla, niin tappelevatkin! kuului vastaukseksi. -- Meillä on\nuljasta, kiivasta väkeä; seitsemän tohtii käydä yhtä vastaan...\n\n-- Ja ovatpa kumpikin hyviä! Toinen tuli vankilaan leipänaulasta,\ntoinen taas söi ämmältä hapan-maitoa ja sai siitä selkäänsä.\n\n-- No, no, no! Jo riittää, huusi invaliidi, joka asui kasarmissa\njärjestyksen valvomista varten ja makasi sen vuoksi nurkassa\nerityisellä lavalla.\n\n-- Vettä, miehet! Invalid Petrowitsh heräsi! Invalid Petrowitshille,\nomalle veljellemme!\n\n-- Veljelle... Olenko minä sinun veljesi? Ruplaakaan emme ole yhdessä\njuoneet, ja sanoo veljekseen! mutisi invaliidi vetäen sinelliä\nyllensä...\n\nTehtiin valmistuksia tarkastusta varten; päivä alkoi valeta; kyökkiin\nkeräytyi lukuisa väki-joukko, ettei läpi voinut päästä. Vangit\ntungeskelivat lyhyissä turkeissaan ja kaksijakoisissa lakeissaan\nleivän ääressä, jota heille leikkasi eräs kokki. Kokit olivat muiden\nvankien valitsemia ja kussakin kyökissä oli niitä parittain. Heidän\nhallussaan oli myöskin kyökkiveitsi leivän ja lihan leikkaamista\nvasten, yksi kutakin kyökkiä kohden.\n\nKaikkiin nurkkiin ja pöytien ympärille asettuivat vangit lakki päässä\nja turkki päällä, valmiina lähtemään työhön. Muutamien edessä oli\nkaljahaarikkoja. Kaljaan murennettiin leipää ja sitten juotiin.\nHälinää ja melua oli kaikkialla: muutamat juttelivat kuitenkin\nhiljakseen jossain nurkassa.\n\n-- Ukko Antonitshille toivon leipää-suolaa, terveeksi! sanoi nuori\nvanki, istahtaen rypistyneen, hampaattoman toverinsa viereen.\n\n-- No, terve sitten, jos et laske leikkiä, vastasi puhuteltu\nnostamatta silmiään ja kokien pureskella leipää hampaattomilla\nikenillään.\n\n-- Kas, kun luulin, että sinä, Antonitsh, olit jo kuollut; oikein\ntotta.\n\n-- Kuole ensin itse; kyllä minä sitten perästä.\n\nMinä istahdin heidän luoksensa. Oikealla puolellani puheli keskenään\nkaksi vakavannäköistä vankia, jotka nähtävästi kokivat toinen toisensa\nedessä säilyttää arvokkaisuuttaan.\n\n-- Minulta ei varmaankaan varasteta, sanoi toinen; -- minä, veliseni,\npelkään, etten vaan itse jotain varastaisi.\n\n-- Eipä minunkaan lähelle ole kättä tuominen; poltan.\n\n-- Mitä vielä! Olemmehan Siperjan väkeä, emmekä mitään muuta ... kyllä\nsinut vielä tyhjennetään! Ovatpahan minunkin rahani huvenneet...\nNiinpä piti minun joku aika sitten pyrkiä Fetka-pyövelin luo; hänellä\noli talo esikaupungissa, osti sen Salomonilta, juutalaiselta, joka\nsittemmin hirtti itsensä...\n\n-- Tiedän. Hän oli meillä kaksi vuotta sitten kapakoitsijana,\nliikanimeltä Grishka -- pimeä kapakka. Tiedän.\n\n-- Etpähän tiedäkkään; se onkin toinen pimeä kapakka.\n\n-- Johan nyt oli! Olet sinäkin tietävinäsi! Vaan minä tuon sinulle\nkoko joukon todistajia...\n\n-- Johan toit. Mistäs sinä olet ja kukas minä olen?\n\n-- Kuka! Olenpa antanut sinua selkään, enkä kehu, ja sitten kysyy\nvielä, kuka!\n\n-- Sinäkö minua selkään! Selkääni antaja ei ole vielä syntynyt; ken\nlie yrittänyt, se maassa makaa.\n\n-- Benderin rutto!\n\n-- Tarttukoon sinuun Siperjan surma!\n\n-- Vieköön sinut turkkilaisen miekka!\n\nJa riita alkoi.\n\n-- No-no-no! Joko rupesitte ärjymään! kuului yltympäri. -- Eivät\nosanneet vapaudessa olla, nyt ylpeilevät siitä, että saavat täällä\nleipää suuhunsa...\n\nOitis eroitettiin. Haukkuminen, kielen \"pieksäminen\" oli sallittu. Se\nosaksi huvittikin muita. Mutta tappelua ei suvaittu, ainoastaan\npoikkeustiloissa vihamiehet joskus joutuivat käsikähmään. Tappelusta\nolisi ilmoitettu majuurille; olisi syntynyt tutkinto, majuuri itse\nolisi saapunut paikalle, sanalla sanoen, siitä olisi ollut haittaa\nkaikille, ja sen tähden tappelu olikin kielletty. Vihamiehet\nriitelivätkin keskenään enemmän huvin vuoksi, sanasutkauksiin\nharjaantuaksensa. Usein pettivät he itse itsensä, alkoivat kovin\nkiivaasti, vimmatusti ... syrjäinen ajatteli: nyt ne hyökkäävät\ntoisiansa vastaan. Mitä vielä! riitelivät aikansa ja erosivat. Kaikki\nse näytti minusta hyvin kummalliselta. Olen tässä varta vasten\nmaininnut esimerkkejä tavallisimmista vankien puheista. En voinut\nalussa käsittää, kuinka riita ajan kuluksi oli mahdollinen, kuinka\nsitä voitiin pitää hupaisana työnä, mieluisana harjoituksena,\nhauskuutena? Muuten on huomioon otettava myöskin kunnianhimo. Taitavaa\nhaukkujaa pidettiin kunniassa. Eikä paljon puuttunut, ettei hänelle\ntaputettu käsiä kuin näyttelijälle.\n\nJo edellisenä iltana olin huomannut, että minua katseltiin täällä\nkarsaasti. Minä olin jo nähnyt muutamien synkkiä silmäyksiä. Toiset\nsitä vastoin lähestyivät minua oitis, sillä he arvasivat, että minulla\noli rahaa mukanani. He neuvoivat, miten kahleita oli kannettava, ja\nhankkivat minulle, tietysti maksua vastaan, pienen lukolla varustetun\narkun, johon voisin kätkeä ruunun kapineita ja mukanani tuomia\nliinavaatteita. Seuraavana päivänä varastivat he minulta tuon arkun ja\nhankkivat sen hinnalla itselleen viinaa. Yksi heistä tuli minulle\nsittemmin hyvin suosiolliseksi, vaikka ei lakannutkaan varastelemasta\nkapineitani, milloin siihen vaan oli tilaisuutta. Hän teki sitä\naprikoimatta, melkein tietämättänsä, ikään kuin velvollisuudesta, enkä\nminä voinut häneen suuttuakaan.\n\nMuun muassa neuvoivat he minua pitämään omaa teetä ja sanoivat, että\nminä voisin hankkia oman teekyökinkin; väliajaksi toimittivat he\nkäytettäväkseni vieraan semmoisen. He ehdottelivat minulle kokkiakin,\njonka sanoivat kolmestakymmenestä kopeikasta suostuvan laittamaan\nruokaa, jos tahtoisin syödä omaani... Luonnollista on, että he ottivat\nminulta rahaa lainaksi ja kukin heistä tuli samana päivänä kolmasti\nlainaamaan.\n\nEntisiä aatelismiehiä katseltiin vankilassa karsain silmin.\n\nVaikka aatelismiehet menettivät täällä kaikki oikeutensa ja vaikka\nheitä kohdeltiin kuin muitakin vankeja, eivät nämä koskaan\ntunnustaneet heitä tovereikseen. Se ei tapahtunut minkään määrätyn\nennakkoluulon vuoksi, vaan muuten vaan, aivan itsestänsä. He pitivät\nmeitä todellakin aatelismiehinä, vaikka itse mielellään pilkkasivat\nmeitä lankeemuksemme tähden.\n\n-- Katsoppas vaan! Ennen sai Pekka Moskovassa herrastella, nyt saa hän\nnuoraa punoskella y.m. y.m. mielenosoituksia tuli osaksemme.\n\nHe näkivät mielihyvällä kärsimyksiämme, joita me koetimme heiltä\nsalata. Etenkin saimme kärsiä työnteossa siitä, ettei meillä ollut\nyhtä paljon voimaa kuin heillä, ja ettemme voineet heitä tehokkaasti\nauttaa. Ei ole mikään sen vaikeampaa kuin saavuttaa ihmisten\nluottamusta ja rakkautta (etenkin semmoisten ihmisten).\n\nVankilassa oli joitakuita aatelismiehiä. Ensiksikin viisi puolalaista.\nHeistä kerron joskus erityisesti. Vangit vihasivat kovasti\npuolalaisia, jopa enemmän kuin venäläisiä aatelismiehiä. Puolalaiset\n(puhun vaan valtiollisista vangeista) olivat käytöksessään hienoja,\nloukkaavan kohteliaita ja sangen umpimielisiä; he eivät voineet\nmitenkään salata vastenmielisyyttään muita vankeja kohtaan, vaan nepä\nmaksoivat heille samalla mitalla.\n\nMinä sain oleskella vankilassa melkein kaksi vuotta, ennenkuin\nsaavutin muutamien vankien suopeutta. Vihdoin kuitenkin useimmat\nheistä tulivat minulle ystävällisiksi pitäen minua \"hyvänä\" ihmisenä.\n\nPaitsi minua oli siellä neljä venäläistä aatelismiestä. Yksi heistä\noli halpamielinen, kurja olento, ammatiltaan vakooja ja ilmiantaja.\nMinä olin hänestä kuullut jo ennen vankilaan tuloani ja ensi päivistä\nkatkasin kaiken yhteyden hänen kanssaan. Toinen oli sama\nisän-murhaaja, josta olen jo ennen puhunut. Kolmas oli Akim Akimitsh;\nharvoin olen nähnyt niin kummallista miestä kuin tämä Akim Akimitsh\noli. Selvästi on hän painunut mieleeni. Varreltaan oli hän pitkä ja\nlaiha, ymmärrykseltään heikko, kovin oppimaton, suuri lörpöttelijä ja\ntarkka kuin saksalainen. Kaikki nauroivat hänelle ja muutamat oikein\nkarttoivat häntä hänen riidanhaluisen, vaateliaan ja joutavanpäiväisen\nluonteensa tähden. Hän joutui ensi hetkestä toisten läheiseen\ntuttavuuteen, riiteli heidän kanssaan, jopa tappelikin. Hän oli\nharvinaisen rehellinen. Jos hän missä huomasi epärehellisyyttä, niin\ntarttui oitis asiaan, vaikkei se häntä koskenutkaan. Hän oli kovin\nlapsellinen: kun hän esim. riiteli vankien kanssa, moitti hän heitä\nvarkaudesta ja koetti kaikessa totuudessa saada heitä luopumaan tuosta\npaheesta. Me tulimme tutuiksi jo ensi päivänä, ja hän kertoi minulle\nkohtalonsa. Hän oli alkanut palveluksensa Kaukaasiassa junkkarina\njalkaväessä, sai kauan kovaa kokea, vaan viimein pääsi upseeriksi ja\nlähetettiin päälliköksi johonkin linnoitukseen. Eräs rauhallinen\nnaapuri-ruhtinas poltti hänen linnansa ja teki häntä vastaan öisen\nryntäyksen; se ei onnistunut. Silloin Akim Akimitsh keksi juonen ja\noli olevinaan tietämätön siitä, ken ilkiötyön oli tehnyt. Kuukauden\nkuluttua kutsui hän ruhtinaan luokseen vieraisille. Tämä tulikin ilman\nmitään epäilystä. Akim Akimitsh järjesti joukkonsa, nuhteli ruhtinasta\njulkisesti, ja koetti hänelle todistaa, että linnojen polttaminen on\nhäpeällistä. Samalla luki hän syylliselle tarkat määräykset\nrauhallisen ruhtinaan velvollisuuksista ja lopuksi ammutti hänet\nkuoliaaksi, josta antoi oitis esimiehilleen asiallisen kertomuksen.\nKaikesta tästä joutui hän kanteen alaiseksi, tuomittiin hengeltä, vaan\nrangaistus lievennettiin ja hänet lähetettiin kahdeksitoista vuodeksi\nSiperjaan toisen luokan pakkotyöhön. Hän käsitti aivan hyvin, että oli\nmenetellyt laittomasti, sanoipa jo ennen ruhtinaan ampumistakin\ntienneensä, että rauhallista miestä olisi pitänyt tuomita lakien\nmukaan; mutta tästä tiedostaan huolimatta ei hän mitenkään voinut\narvostella rikostaan oikealta kannalta.\n\n-- Ajatelkaahan, että hän oli polttanut linnani! Pitikös minun kiittää\nhäntä siitä, vai kuinka? virkkoi hän vastaväitteisiini.\n\nMutta vaikka vangit nauroivatkin Akim Akimitshin omituisuuksille,\npitivät he häntä kuitenkin arvossa hänen tarkkuutensa ja kätevyytensä\ntähden.\n\nEi ollut sitä ammattia, jota Akim Akimitsh ei olisi osannut. Hän oli\nnikkari, suutari, tohvelin-tekijä, maalari, kultaaja, seppä, ja kaikki\nnämä ammatit oli hän oppinut vankilassa. Mitä hän kerran oli nähnyt,\nsen osasikin tehdä. Hän teki kaikenlaisia laatikoita, vasuja, lyhtyjä,\nlasten leikkikaluja ja möi niitä kaupungissa. Sillä tavoin ansaitsi\nhän rahaa ja hankki itselleen enemmän liinavaatteita, pehmeämmän\ntyynyn sekä kokoon pantavan madrassin. Hän asui samassa kasarmissa\nkuin minäkin ja oli minulle vankeuteni ensi päivinä suureksi avuksi.\n\nTyöhön lähtiessä järjestettiin vangit päävahdissa kahteen riviin;\nkeskelle ja taakse asetettiin ladatuilla pyssyillä varustettuja\nsotamiehiä. Sitten saapuivat paikalle insinööriupseeri, konduktööri ja\njotkut insinöörikuntaan kuuluvat alemmat työntarkastajat. Konduktööri\nluki vangit ja lähetti heidät työhön eri joukoissa.\n\nYhdessä muiden kanssa lähetettiin minut insinööriverstaaseen. Se oli\nmatala, pienenläntä rakennus, varustettu avaralla pihalla ja täytetty\nkaikenlaisilla työaineilla. Siinä oli kaksi pajaa, nikkarin- ja\nmaalarin-verstaat y.m. Akim Akimitsh kävi täällä ja työskenteli\nmaalarinverstaassa, keitti vernissaa, valmisti maalia ja teki\npähkinäpuusta pöytiä sekä muita huonekaluja.\n\nOdottaessani kahleiden muuttamista puhelin minä Akim Akimitshin kanssa\nvankila-elämän ensimäisistä vaikutuksista.\n\n-- Niinhän se on, aatelismiehiä eivät muut vangit suvaitse, virkkoi\nhän, etenkin valtiollisista rikoksista tuomittuja, ja syy siihen on\nselvä. Ensiksikin kuuluvat aatelismiehet aivan eri kansaluokkaan ja\ntoiseksi ovat he itse olleet joko aatelisien maaorjina tai\nsotamiehinä. Arvatenkin eivät he voi rakastaa aatelisia. Sen sanon,\nettä täällä on vaikea olla. Mutta Venäjän vankiruoduissa on vieläkin\nvaikeampi. Onhan sieltä tulleita täälläkin ja he eivät voi kyllin\nkehua meidän vankilaamme, ikäänkuin olisivat joutuneet helvetistä\nparatiisiin. Työ ei siellä kuulu olevan haittana. Sanotaan, että ensi\nluokkain päälliköt eivät ole soturisäädystä, ainakin menettelevät he\ntoisin kuin meillä. Siellä saa pakkotyöläinen, kuten sanotaan, pitää\nomaa taloutta. Minä siellä en ole ollut, mutta niin sanotaan. Siellä\nei keritä tukkaa, eikä käytetä erityistä pukua, vaikka toiselta puolen\non hyvä, että meillä ollaan eri puvussa ja kerityin päin; ainakin on\nse edullista järjestyksen vuoksi ja silmällekin mieluisaa. Vaan heille\nei se kelpaa. Ja nähkääs, miten sekalainen on seurakunta. Kuka on\nsotilaspoikia, kuka tsherkessejä, kuka eriuskolaisia, kuka on taas\noikeauskoinen musikka, joka jätti kotiinsa perheen ja rakkaat\nlapsensa, kuka juutalainen, kuka mikäkin, ja kaikkien tulee elää\nyhdessä, maksoi mitä maksoi, sopia toistensa kanssa, syödä yhteisestä\nmaljasta ja maata samoilla lavereilla. Ja mimmoinen on sitten vapaus:\nliika palasen saat syödä vaan varkain, joka äyri on piilotettava\nsaappaan varteen, eikä muuta sitten olekkaan kuin vankilaa, vankilaa.\nEipä ihmettä, jos hullutuksia päähän tuppaa.\n\nMutta sen kaiken tiesin jo ennestään. Minä tahdoin kuulla häneltä\njotakin majuuristamme ja Akim Akimitsh ei salannut tietojaan; kertomus\nei tehnyt minuun hyvää vaikutusta.\n\nVielä kaksi vuotta sain minä olla tämän majuurin tarkastuksen\nalaisena. Kaikki, mitä Akim Akimitsh hänestä kertoi, huomasin todeksi\n(sillä eroituksella vaan, että todellisuuden vaikutus oli paljoa\nvoimakkaampi kuin kertomuksen). Kauhistuttava oli tämä mies juuri sen\ntähden, että hänellä oli melkein rajaton valta kahden sadan hengen\nyli. Hän oli intohimoinen ja ilkeä ihminen, eikä mitään muuta. Vankeja\npiti hän luonnollisina vihollisinaan ja se oli hänen ensimäinen ja\nsuurin vikansa. Tosin oli hänellä joitakuita avuja, mutta kaikki\nilmestyi hänessä kuitenkin nurinpuolisessa muodossa. Ollen\nhillitsemätön ja pahanilkinen, tuli hän vankilaan välistä öisinkin, ja\njos huomasi, että vanki makasi vasemmalla kyljellään tai seljällään,\nniin rankasi häntä aamulla sanoen: \"makaa oikealla kyljellä, niinkuin\nolen käskenyt.\" Vankilassa vihattiin ja peljättiin häntä kuin ruttoa.\nHänen muotonsa oli punottava, ilkeä. Kaikki tiesivät, että hän oli\nkokonaan passarinsa Fetkan talutettavana. Kaikista enimmin rakasti hän\nTresorka nimistä villakoiraansa ja oli vähältä tulla hulluksi, kun\nTresorka sairastui. Sanotaan, että hän itki sitä kuin omaa poikaansa;\najoi luotaan eläinlääkärin ja oli tapansa mukaan vähältä joutua hänen\nkanssaan tappeluun; kuultuansa sitten Fetkalta, että vankilassa oli\neräs itseoppinut eläinlääkäri, joka muka paranteli elukoita erittäin\nhyvin, käski hän oitis kutsua tuon miehen luoksensa.\n\n-- Pelasta! Saat runsaan palkinnon; paranna Tresorka! huusi hän\nvangille. Tämä oli siperjalainen talonpoika, viekas ja älykäs mies,\njoka todellakin tunsi eläintauteja, mutta oli muuten täydellinen\ntalonpoika.\n\n-- Minä loin silmäni Tresorkaan, kertoi hän vangeille pitkän ajan\nkuluttua, kun koko asia oli joutunut unohduksiin; loin silmäni ja\nnäinkin, että koira makasi sohvalla, valkealla tyynyllä; sitä vaivasi\ntulehdus ja minä arvelin, että pitäisi aukaista suoni, niin koira\nparanisi. Mutta sitten tulin miettineeksi: jospa ei paranekaan, jos\nkuolee! Ei, sanoin, myöhään kutsuitte, korkea-arvoinen herra majuuri;\njos olisitte kutsunut niinkuin eilen tai toissa päivänä tähän aikaan,\nniin olisin parantanut; mutta nyt en voi mitenkään...\n\nJa niin kuolikin Tresorka.\n\nMinulle kerrottiin tarkoilleen, miten majuuriamme aiottiin murhata.\nOli täällä eräs vanki. Hän oli viettänyt vankeudessa jo useampia\nvuosia ja käyttäytynyt aina hyvin siivosti. Huomattiin myöskin, että\nhän tuskin koskaan puheli toisten kanssa. Häntä pidettiinkin\nheikkomielisenä. Hän oli kirjaan pystyvä ja lukikin viimeisen vuoden\nkuluessa melkein alinomaa raamattua, luki sitä yöt sekä päivät. Kun\nkaikki nukkuivat, nousi hän ylös puoliyön aikana, sytytti\nvahakynttilän, nousi uunille, aukasi kirjan ja luki aamuun asti.\nEräänä päivänä sanoi hän aliupseerille, ettei hän tahdo mennä työhön.\nAsia ilmoitettiin majuurille. Tämä tulistui ja saapui itse paikalle.\nVanki ryntäsi hänen kimppuunsa varustettuna tiilikivellä, mutta iski\nsyrjään. Hänet pantiin kiinni, tuomittiin ja rangaistiin. Kaikki\ntapahtui hyvin nopeasti. Kolmen päivän kuluttua kuoli hän\nsairashuoneessa. Kuollessaan sanoi hän, ettei hän ketään vihannut,\nettä hän tahtoi ainoastaan kärsiä. Hän ei kuulunut muuten mihinkään\neriuskolaislahkoon. Vankilassa kunnioitettiin hänen muistoansa.\n\nVihdoin sain minä kahleeni muutetuiksi -- -- -- Minä sanoin\njäähyväiset Akim Akimitshille ja saatuani kuulla, että minun oli lupa\npalata vankilaan, läksin liikkeelle vartijan seuraamana. Vangit\nalkoivat jo keräytyä. Muita aikasemmin palasivat ne, jotka tekivät\ntyötä urakalla. Urakkatyö oli ainoana keinona, jolla vankeja saatiin\ntyöskentelemään ahkerasti. Välistä olivat urakat suunnattoman suuret,\nmutta kuitenkin saatiin ne suoritetuiksi kahta vertaa pikemmin kuin se\ntyö, jota vangin piti tehdä määrälleen puoleen päivään asti.\nPäätettyänsä urakan, sai vanki kenenkään estämättä palata työstänsä.\n\nAterioiminen ei tapahtunut yhdessä, vaan miten sattui, ken ensin\npaikalle ennätti; eivätkä kaikki olisi sopineetkaan yht'aikaa\nkyökkiin. Minä maistoin kaalia, vaan tottumaton kun olin, en voinut\nsitä syödä ja keitin itselleni teetä. Sitten istahdimme pöydän päähän.\nKanssani oli eräs toveri, aatelismies niinkuin minäkin.\n\nToiset tulivat, toiset menivät. Tilaa oli tarpeeksi; mutta kaikki\neivät vielä olleet saapuneet. Viisihenkinen seura kävi istumaan\nerikseen ison pöydän ääreen. Kokki kaatoi heille kahteen maljaan\nkaalisoppaa ja asetti pöydälle kokonaisen vartaan paistettua kalaa.\nHeillä oli joku juhlanvietto ja he söivät omastaan. Meihin he\nkatsoivat karsain silmin. Sisään tuli eräs puolalainen ja istahti\nmeidän seuraamme.\n\n-- Kotona en ole ollut, vaan tiedän kaikki! huusi eräs korkeakasvuinen\nvanki astuen kyökkiin ja tarkastellen kaikkia läsnäolijoita.\n\nHän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, jäntevä ja laiha. Hänen\nkasvonsa osoittivat viekkautta ja samalla iloisuutta. Etenkin oli\nhuomattava hänen paksu, riippuva alahuulensa; se teki hänen muotonsa\nsangen hullunkurisen näköiseksi.\n\n-- No, hyvinkös nukuitte! Miksikäs ette tervehdi? Terve, kurskilaiset!\nlisäsi hän istahtaen omaa ruokaa syövien joukkoon; -- leipää-suolaa!\nOttakaa vastaan vierastanne!\n\n-- Emmepä, veli hyvä, olekkaan kurskilaisia.\n\n-- Tampovalaisiakos?\n\n-- Emme tampovalaisiakaan. Meistä et paljoa hyödy. Mene rikkaan miehen\nluo, pyydä häneltä!\n\n-- Vatsani on tänään tyhjä, veliseni; mutta missäs rikas mies on?\n\n-- Tuollahan tuo Gasin on rikas mies; mene hänen luokseen!\n\n-- Gasin tänään huilaa, veliseni, juopi kaikki rahansa.\n\n-- Hänellä on parikymmentä ruplaa, huomautti toinen. -- Viinakauppa on\nedullista.\n\n-- No ettekös huoli vieraasta? Syönpähän sitten ruunun ruokaa.\n\n-- Mene teetä pyytämään. Tuolla herrat juovat teetä.\n\n-- Mitkä herrat, eihän täällä ole herroja; samanlaisia ovat kuin\nmekin, murahti eräs nurkassa istuva jörönnäköinen vanki. Tähän asti ei\nhän ollut sanonut sanaakaan.\n\n-- Joisihan sitä teetäkin, vaan en ilkeä pyytää: meillä on\narvontuntoa! huomautti paksuhuulinen vanki katsoen ystävällisesti\nmeihin.\n\n-- Jos tahdotte, niin saatte minulta, sanoin minä hänelle. --\nHaluttaako?\n\n-- Vielähän kysytte! Kuinkas ei haluttaisi! -- Hän tuli pöydän ääreen.\n\n-- Katsoppas vaan, kotonaan särpi kaalia tallukasta, vaan täällä teetä\ntahtoo; herrasjuomaa tavottelee, virkkoi jörönnäköinen vanki.\n\n-- Eikös täällä kukaan juo teetä? kysyin minä häneltä. Mutta hän ei\nhuolinut vastata kysymykseeni.\n\n-- Kas tuossa kalatsiakin [vehnäleivos. Suom. muist.] tuodaan --\nsallittehan minun saada kalatsiakin?\n\nKalatsit tuotiin sisään. Nuori vanki kantoi kokonaista sidettä ja\nmyöskenteli sitä vankilassa. Kalatsien kauppias oli luvannut hänelle\njoka kymmenennen ja sitäpä vanki nyt halusikin ansaita.\n\n-- Kalatsia, kalatsia! huusi hän astuessaan kyökkiin; --\nmoskovalaisia, kuumia! Söisin itse, vaan rahaa on tarvis. No, pojat,\nviimeinen on jäljellä. Kellä teistä on ollut äiti?\n\nTämä äidin rakkauteen vetoominen huvitti kaikkia, ja häneltä ostettiin\nmuutamia kalatseja.\n\n-- Mutta kuinka luulette, sanoi myyjä, eiköhän Grasin huilaa itseänsä\nansaan. Jumal' auta! kun kerran on alkanut... Ei aikaakaan, niin on\nkahdeksansilmäinen täällä.\n\n-- Pistetään piiloon. Mitä, onkos hän kovin humalassa?\n\n-- Onpa niinkin! Juonittelee ja hakee riitaa.\n\n-- Saapipahan sitte selkäänsä...\n\n-- Kenestä he puhuvat? kysyin minä vieressäni istuvalta puolalaiselta.\n\n-- Gasinista, eräästä vangista. Hän harjoittaa täällä viinakauppaa.\nKun saa kokoon jonkun verran rahaa, juo ne heti. Hän on kovasydäminen\nja pahankurinen; selvänä on hän hiljainen, vaan päissään kauhea.\nIhmisiä vastaan hyökkää hän veitsi kourassa. Silloin muut häntä\nhillitsevät.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Hänen kimppuunsa käy noin kymmenkunta miestä ja nämä alkavat lyödä\nhäntä armottomasti, kunnes hän menee tainnoksiin, s.o. lyövät hänet\npuolikuolleeksi. Sitten panevat hänet laverille ja peittävät turkilla.\n\n-- Mutta sillä tavoinhan voipi hän menettää henkensä?\n\n-- Toinen mies menettäisikin, mutta ei Gasin; sillä hän on kauhean\nväkevä, väkevämpi kuin kukaan muu täällä vankilassa. Seuraavana\npäivänä herää hän aivan terveenä.\n\n-- Mitenkäs se on, kysyin minä vielä puolalaiselta, syöväthän hekin\ntuolla omaa ruokaansa, ja minä juon teetä. Yhtähyvin näkyvät he\nkatselevan teetäni katein silmin. Mitenkä se on ymmärrettävä?\n\n-- Siihen ei ole syynä tee, vastasi puolalainen. He ovat vihaisia\nteille siitä, että olette aatelismies, ettekä heidän kalttaisensa. He\ntahtoisivat sangen mielellään loukata ja alentaa teitä. Saattepa vielä\nkokea paljon ikävyyksiä. Täällä on meidän kovin vaikea olla. Kaikin\npuolin on meidän tilamme huonompi kuin muiden. Tottuaksemme näihin\noloihin tarvitaan paljon malttia. Usein saatte vielä kuulla parjauksia\nteen ja oman ruo'an tähden, vaikka täällä moni muukin sangen usein syö\nomaansa ja jotkut juovat alituisesti teetä. He saavat sitä tehdä, vaan\nme emme saa.\n\nSen sanottuaan hän nousi ylös ja lähti pois pöydän äärestä. Muutaman\nminuutin jälkeen toteentuivat hänen sanansa.\n\n\n\n\nIII.\n\nEnsimäisiä vaikutuksia.\n\n\nNiinpian kuin M--tsky (se puolalainen, joka puhui kanssani) oli\nlähtenyt, töytäsi Grasin, peräti juovuksissa, kyökkiin.\n\nEttä vanki saattoi olla juovuksissa huolimatta siitä, että oli\narkipäivä, jolloin kunkin piti olla valmiina työhön, huolimatta\nankarasta päälliköstä, joka saattoi milloin hyvänsä tulla vankilaan,\nhuolimatta aliupseerista, joka piti vankeja silmällä ja oli aina\nsaapuvilla, huolimatta vartijoista, invaliideista, sanalla sanoen\nmistään semmoisesta, se seikka hämmensi kokonaan entisen käsitykseni\nvankilan oloista. Ja sainpa olla täällä kauan, ennenkuin voin käsittää\ntämän kalttaisia ilmiöitä, jotka vankeuteni ensi aikoina näyttivät\nminusta arvoituksilta.\n\nJo olen sanonut, että vangeilla oli aina omaa työtä ja että tämä työ\noli heidän elämänsä luonnollisena vaatimuksena; myöskin olen\nmaininnut, että vanki, paitsi tätä työtänsä, rakasti kiihkoisasti\nrahaa, pitäen sitä miltei vapauden arvoisena, ja että hän oli jo\ntyydytetty, kun raha kilahteli hänen taskussaan. Päinvastoin oli hän\nveltto, surullinen, rauhaton ja alakuloinen, jos hänellä ei ollut\nrahaa; hän oli valmis varastamaankin, kunhan vaan sitä sai. Mutta\nvaikka raha olikin vankilassa niin suuressa arvossa, eivät sen\nonnelliset omistajat sitä kauan luonansa säilyttäneet. Ensiksikin oli\nrahoja vaikea säilyttää varkailta ja tarkastajilta. Jos majuuri löysi\nne äkillisissä tarkastuksissaan, otti hän ne oitis talteensa. Ehkäpä\nhän käytti niitä vankien ruo'an parantamiseksi. Mutta useimmiten\njoutuivat rahat varkaiden käsiin; sillä kehenkään ei voinut luottaa.\nSittemmin keksittiin täällä täysin turvallinen rahansäilyttämiskeino.\nRahat annettiin eräälle vanha-uskoiselle ukolle... En voi olla\nsanomatta hänestä muutamaa sanaa, vaikka siten poikkeenkin\nvarsinaisesta aineestani.\n\nHän oli noin kuudenkymmenen vanha, pieni, harmaapäinen vanhus. Ensi\nhetkestä hämmästytti hän minua suuressa määrin. Hän ei ollut\nlaisinkaan muiden vankien kalttainen; hänen katseessaan oli jotain\nniin rauhallista ja hiljaista, että minä mielihyvällä tarkastelin\nhänen kirkkaita silmiään, joita ympäröivät hienot säteen kalttaiset\nrypyt. Minä puhelin hänen kanssaan usein ja harvoin olen tavannut niin\nhyvää ja sydämellistä ihmistä kuin hän oli. Hänet oli lähetetty tänne\nsuurenlaisesta rikoksesta. Vanha-uskoisten joukossa alkoi ilmestyä\nkääntyneitä. Hallitus suositteli niitä ja käytti kaikkia keinoja\nsaadakseen muutkin taipumattomat kääntymään. Ukko, yhdessä muiden\nintoilijain kanssa, päätti \"seisoa uskonsa edestä\", kuten hän itse\nsanoi. Kun oikea-uskoista kirkkoa ruvettiin rakentamaan, polttivat he\nsen. Rikokseen osallisena lähetettiin ukko pakkotyöhän. Hän oli ollut\nvarakas kauppias; kotiansa hän jätti vaimon sekä lapset ja meni\nlujamielisesti vankeuteen, sillä hän piti sitä sokeudessaan\n\"kärsimyksenä uskon tähden.\" Kun hänen kanssaan olin jonkun aikaa\nelänyt, kysyin väkisinkin itseltäni: kuinka tämä hiljainen ja siivo\nihminen saattoi olla kapinoitsijana? Minä puhelin hänen kanssaan usein\n\"uskosta.\" Hän ei luopunut vähääkään vakuutuksestaan; mutta hänen\nväitteissään ei ilmaantunut laisinkaan vihaa, eikä katkeruutta. Yhtä\nkaikki oli hän hävittänyt kirkon eikä kieltänytkään sitä. Semmoiseen\nvakuutukseen nähden olisi luullut, että hän piti menettelyänsä ja sitä\nseurannutta kärsimystä kunnianaan. Mutta vaikka minä olisin kuinka\ntarkastellut ja tutkistellut, en huomannut hänessä koskaan\nkunnian-himoa, enkä ylpeyttä. Vankilassa oli meillä muitakin\nvanha-uskoisia, suurimmaksi osaksi siperjalaisia. Ne olivat\nkehittyneitä, viekkaita ihmisiä, suuria luku- ja kirjamiehiä sekä\ntavallaan taitavia väittelijöitä, sen ohessa ylpeitä, vaativaisia ja\nkovin kärsimättömiä. Aivan toisenlaatuinen oli tämä ukko. Vaikka hän\nolikin ehkä etevämpi kirjamies kuin toiset, karttoi hän kuitenkin\nriitoja. Hän oli sangen puhelias ja iloinen; nauroi usein, ei\nkuitenkaan raa'asti kuten useimmat vangit, vaan raikkaasti ja\niloisesti, niinkuin oli sopivaa harmaahapsiselle vanhukselle. Kenties\nerehdyn, mutta minusta näyttää kuitenkin siltä, kuin naurusta\nvoitaisiin tuntea ihmisiä; jos teitä ensi hetkestä miellyttää jonkun\naivan tuntemattoman ihmisen nauru, niin voitte olla vakuutettu siitä,\nettä se ihminen on hyvä. Koko vankilassa nautti ukko yleistä\nkunnioitusta, josta hän ei ollenkaan ylpeillyt. Vangit sanoivat häntä\nukkokullaksi eivätkä koskaan tehneet hänelle pahaa. Minä saatoin\nymmärtää, minkälainen vaikutus hänellä oli ollut uskolaisiinsa. Mutta\nhuolimatta näennäisestä lujuudesta, jolla hän kärsi rangaistustaan,\npiili hänessä syvä, haihtumaton suru, jota hän koetti salata muilta.\nMinä asuin samassa kasarmissa kuin hänkin. Kerran heräsin minä kello\nkolmen aikaan yöllä ja kuulin hiljaista, pidätettyä itkua. Ukko istui\nuunilla (jolla ennen se kirjanlukija oli istunut, joka tahtoi murhata\nmajuuria) ja rukoili käsin kirjoitetusta kirjastaan. Hän itki ja minä\nkuulin hänen aika ajoittain sanovan: \"Herra, älä hylkää minua! Herra\nvahvista minua! Lapsukaiseni, armaani! emme koskaan saa nähdä\ntoisiamme!\" En voi sanoa, mitenkä mieleni silloin kävi surulliseksi.\n-- Tälle ukolle uskoivat vangit rahansa tallennettavaksi. Melkein\nkaikki olivat täällä varkaita, mutta hän ei voinut varastaa.\nTiedettiin, että hän kätki tallennettavaksi uskotut rahat johonkin,\nmutta piilopaikan perille ei voinut kukaan päästä. Sittemmin ilmaisi\nhän minulle ja muutamille puolalaisille salaisuutensa. Eräässä\npaalussa oli oksa, joka näköään oli kasvanut kiinni puuhun. Se oli\nkuitenkin irtonainen ja peitti puussa olevan suuren kolon. Siihen\nkoloon pisti ukko rahat ja pani sitten oksan paikoilleen, niin ettei\nkukaan voinut piilopaikkaa löytää.\n\nMutta minä olen syrjäytynyt kertomuksestani. Viimeksi puhuin siitä,\nminkä tähden vangit eivät säilyttäneet kauan rahojaan. Paitsi\nsäilyttämisen vaikeutta oli vankilan elämä kovin ikävää; vanki taas on\nluonnostaan vapautta haluava olento ja yhteiskunnallisen asemansa\nvuoksi niin kevytmielinen, että hän mielellään tahtoo joskus\n\"huilata\", tuhlata kaikki rahansa melun ja soiton raikuessa\nunohtaakseen edes hetkiseksi surunsa. Olipa oikein kumma katsella,\nkuinka moni heistä niska kyyryssä teki työtä, välistä kuukausmääriä,\nainoastaan sen vuoksi, että jonakin päivänä saisi tuhlata koko\nansionsa ja istua sitten taas uuteen tuhlaukseen asti uutterana työn\nääressä. Moni heistä hankki itselleen uusia vaatteita, jakkuja,\nnuttuja. Yleisesti hankittiin myöskin karttuuni-paitoja ja\nvaskisolkisia vöitä. Näitä pukuja käytettiin pyhäpäivinä ja niiden\nomistajat kuljeskelivat aina kaikkien kasarmien läpi itseänsä\nnäytellen. Koreilemisen halu tuntui joskus hyvin lapselliselta; ja\nmonessa suhteen olivatkin vangit täydellisiä lapsia. Tosi on, että\nkaikki nämä vaatteet jotenkuten äkkiä hävisivät omistajiltaan, välistä\njoutuivat jo samana iltana pantiksi aivan mitättömästä hinnasta.\nTuhlaaminen kehittyi muuten asteettain. Sitä harjoitettiin\ntavallisesti juhla- tai nimipäivinä. Nimipäivän viettäjä nousi aamulla\nylös, asetti kynttilän pyhän kuvan eteen ja rukoili; sen jälkeen\npukeutui hän juhlavaatteisiin ja tilasi itselleen päivällisen.\nOstettiin lihaa, kalaa ja valmistettiin limppusoppaa; sitten söi hän\nkuin härkä, melkein aina yksinään, harvoin tarjoten muille\ntovereilleen. Nyt tuotiin esille viinaa: nimipäivän viettäjä joi\nitsensä humalaan kuin käki ja lähti sitten kaikin mokomin\nkuljeskelemaan pitkin kasarmeja, häilyen ja hoiperrellen sekä kokien\nnäyttää kaikille, että hän oli humalassa, että hän \"huilasi.\"\nKaikkialla suosii venäläinen rahvas juoppoutta, mutta vankien kesken\njuoppoa oikein kunnioitettiin. Juoppous oli vankilassa jonkunlaisena\nmahtina. Iloisella tuulella ollessaan palkkasi vanki itselleen\nsoittajan. Täällä oli eräs karannut puolalainen sotamies, joka pystyi\nviulunsoittoon, ja viulu olikin hänen ainoana omaisuutenaan. Hän ei\nharjoittanut mitään muuta ammattia kuin iloisten tanssisävelien\nsoittamista päihtyneille. Hänen velvollisuutenaan oli luopumatta\nseurata humalaista isäntäänsä kasarmista kasarmiin ja vinguttaa\nviuluansa kaikesta voimastaan. Usein näytti hän kyllästyneeltä,\nikävystyneeltä. Silloin hänelle huudettiin: \"soita, maksun olet\nsaanut!\" ja se pani hänet jälleen vinguttamaan. Kun vanki alkoi juoda,\nvoi hän olla lujasti vakuutettu siitä, että hänestä päihtyneenä\npidetään huolta, että hänet aikoinaan saatetaan levolle ja piilotetaan\njonnekin, jos päällikkö sattuisi tulemaan. Kaikki tämä tapahtui\ntoisten puolelta ilman mitään palkinnon toivoa. Aliupseeri ja\ninvaliidi taas, jotka asuivat vankilassa järjestyksen valvomista\nvarten, olivat myöskin varmat siitä, ettei humalikas voi vaikuttaa\nmitään häiriötä. Häntä tarkasti koko kasarmi, ja jos hän rupesi\nmeluamaan, raivoomaan, niin toiset kyllä olivat valmiit häntä\nrauhoittamaan, jopa sitoivat hänet köysiinkin. Senpä tähden\nalipäälliköt katselivatkin juoppoutta sormien lomatse, eivätkä\ntahtoneet tehdä sitä vastaan muistutuksia. He tiesivät hyvin hyvästi,\nettä jos viinaa ei sallittaisi, tapahtuisi vielä hullumpia juttuja. --\nMutta mistäs viinaa hankittiin?\n\nViinaa ostettiin anniskelijoilta. Heitä oli vankilassa joitakuita;\nkauppaansa harjoittivat he hyvällä menestyksellä, huolimatta siitä,\nettä juojia ja \"huilaavia\" oli yleensä vähän, juomiseen kun tarvittiin\nrahaa, ja sitä taas oli vaikea hankkia. Kauppa alkoi ja pitkittyi\naivan omituisella tavalla. Ajatelkaamme, ettei jollakin vangilla ollut\nammattia tai ettei hän halunnut työskennellä (semmoisia oli täällä\nkyllä), vaan tahtoi kuitenkin saada rahaa ja, ollen kärsimätön\nluonteeltaan, tahtoi saada sitä pian. Hänellä on hiukan varoja aluksi\nja hän päättää ruveta anniskelijaksi. Yritys on vaikea ja vaatii\npaljon alttiiksi antamista; sillä onhan selkäsaunan saaminen sekä\ntavaran ja pääoman menettäminen mahdollista. Mutta anniskelija ei\nhuoli siitä. Ensi kerralla tuo hän itse viinansa vankilaan ja myö sen\nsitten voitollisesti. Hän käyttää samaa keinoa toisen ja kolmannenkin\nkerran, ja jos ei joudu päällikön kynsiin, laajentaa kauppansa\nsuuressa määrin; hänestä tulee urakkamies, pääoman-haltija, hän\npalkkaa asiamiehiä ja apulaisia, on vähemmin vaaran alainen, vaan\nvoittaa yhä enemmin ja enemmin. Vaara sen sijaan uhkaa hänen\napulaisiaan.\n\nVankilassa on aina perin köyhtyneitä ihmisiä, jotka ovat ilman työttä\nja käyvät repaleissa, vaan joilla sen sijaan on rohkeutta ja\npäättäväisyyttä. Sellaisten ihmisten ainoana pääomana on heidän\nselkänsä; siitäkin voi olla jotain hyötyä ja senpä päättääkin rahansa\nmenettänyt tehdä kaupan esineeksi. Hän menee urakkamiehen luo ja\nsuostuu rupeamaan hänelle viinan-kuljettajaksi; rikkaalla\nanniskelijalla on semmoisia apulaisia useampia. Jossain vankilan\nulkopuolella on sovelias henkilö -- sotamies, porvari, väliin joku\nnainenkin -- joka urakkamiehen rahoilla ja sopimuksen mukaista,\nverrattain isoa palkintoa vastaan ostaa viinaa kapakasta ja kätkee sen\njohonkin määrättyyn paikkaan, jonne vangit tulevat työtä tekemään.\nHankkija maistelee aina itse tavarasta ja täydentää vajauksen\ntunnottomasti vedellä; se saa kelvata semmoisenaan, eikä vangin\nsovikkaan olla kovin vaatelias. Onhan hyvä, etteivät hänen rahansa\nmene aivan hukkaan ja että hän saa viinaa, tosin huonoa, mutta\nkuitenkin viinaa. Hankkijan luo ilmaantuvat anniskelijan osoittamat\nkuljettajat, varustettuina härän suolilla. Nämä suolet pestään ensin\nja täytetään sitten vedellä, joten ne pysyvät venyväisinä ja kelpaavat\ntarvittaessa viinasäiliöiksi. Täytettyään suolet viinalla, kietoo\nvanki ne ympärilleen niin taitavasti kuin mahdollista. Luonnollista\non, että tässä käytetään mitä suurinta taitoa ja varkaan koko\nkavaluutta. Asia koskee vangin kunniata; hänen on pettäminen sekä\nsaattajansa että vartijat. Ja hän pettääkin heidät. Ollen taitava\nvaras, välttää hän aina saattajan, tavallisesti jonkun nuoren\nrekryytin silmäyksen. Sen ohessa otetaan ajasta ja paikasta tarkka\nvaari. Vanki esim. on muurari ja hän kiipee kiukaalle: kukapa voi\nnähdä, mitä hän siellä tekee? Eihän saattomiehen sovi kiivetä hänen\njälkeensä. Vankilaa lähestyessään ottaa hän käteensä viisitoista tahi\nkaksikymmentä kopeikkaa ja rupee odottamaan korpraalia. Kutakin työstä\npalaavaa tarkastaa vahdissa oleva korpraali ja avaa hänelle vasta sen\njälkeen vankilan ovet. Viinan kuljettaja luottaa tavallisesti siihen,\nettei korpraali huoli häntä kovin tarkoin tutkia. Mutta välistä\nkopeloipi tämä salaisimmatkin paikat ja löytää viinan. Silloin on\njäljellä viimeinen keino: viinan kuljettaja pistää korpraalin kouraan,\nsalaa saattomieheltä, varalla olevan rahan. Mahdollista on, että hän\npääsee semmoisen tempun avulla tavaroineen onnellisesti perille. Mutta\nvälistä keino ei onnistu, ja silloin täytyy hänen turvata ainoaan\njälellä olevaan pääomaan s.o. selkäänsä. Asia ilmoitetaan majuurille,\npääomaa piestään ja piestään kovasti, viina otetaan takavarikkoon ja\nsalakuljettaja ottaa koko asian niskoillensa, ilmoittamatta\nurakkamiestä, ei kuitenkaan siitä syystä, että ilmianto inhoittaisi\nhäntä, vaan sen vuoksi, että se on hänelle epäedullinen; hän saisi\nkaikissa tapauksissa selkäsaunan; ainoana huvituksena olisi, että he\nmolemmat saisivat selkäänsä. Mutta urakkamiestä tarvitsee\nsalakuljettaja vastakin, vaikk'ei hän tavan ja sopimuksen mukaan\nsaakkaan häneltä selkäsaunasta mitään korvausta. Mitä ilmiantoihin\nmuuten tulee, ovat ne hyvin tavallisia. Vankilassa ei ilmiantajaa\nmitenkään ahdisteta; ei mitään tyytymättömyyttä häntä kohtaan ole\nolemassa. Häntä ei karteta, vaan pidetäänpä vielä ystävänäkin, niin\nettä jos joku tahtoisi vankilassa todistella ilmiannon alhaisuutta, ei\nhäntä kukaan ymmärtäisi. Se turmeltunut ja katala aatelismies, jonka\nkanssa minä lakkasin seurustelemasta, oli majuurin passarin Fetkan\nystävä sekä hänen vakoojansa, ja Fetka taas kertoi majuurille kaikki\nmitä oli häneltä kuullut. Se seikka oli täällä hyvin tunnettu, mutta\nkenenkään päähän ei edes pistänytkään mokoman ilkiön rankaiseminen tai\nnuhteleminen.\n\nMutta olen poikennut asiasta. Tietysti tapahtuu niinkin, että\nviinan-tuonti onnistuu; silloin ottaa urakkamies vastaan tuodut\nsuolet, maksaa niistä rahan ja tekee laskunsa. Lasku osoittaa, että\nviina on tullut hänelle kalliiksi, jonka tähden hän tyhjentää suolet\nja kaataa viinaan vielä kerran vettä, miltei toisen verran lisää, ja\nrupee sitten odottamaan ostajia. Ensi pyhänä, joskus arkenakin,\nilmestyy ostaja; se on vanki, joka on useampia kuukausia tehnyt työtä\nkuin härkä ja säästänyt rahaa voidaksensa tuhlata ne viinaan jonakin\nedeltäpäin määrättynä päivänä. Tätä päivää on mies parka jo kauan\nuneksinut ja se ajatus on työn ääressäkin virkistänyt hänen surullista\nmieltänsä. Vihdoinkin kajastaa tuon päivän rusko idässä; rahat ovat\nsäästössä, niitä ei ole otettu takavarikkoon, eikä varastettu; hän vie\nne anniskelijalle. Tämä antaa hänelle viinaa, alussa verrattain\npuhdasta, s.o. ainoastaan kahdesti vedellä sekoitettua; mutta sen\nmukaan kuin pullon sisältö vähenee, korvataan vajaus vedellä.\nViinakuppi maksaa viisi tahi kuusi kertaa enemmän kuin kapakassa.\nHelppo on arvata, mitenkä monta semmoista kuppia tyhjennetään ja mitä\nniistä maksetaan, ennenkuin viinan halu on tyydytetty. Juomisesta\nvieraantuminen vaikuttaa kuitenkin, että vanki humaltuu jokseenkin\npian ja jatkaa juontiaan, kunnes menettää kaikki rahansa. Silloin\ntuodaan esille muuta tavaraa; anniskelija on samalla pantin ottajakin.\nEnsin joutuvat hänen käsiinsä äsken hankitut kapineet, sitten vanhat\nrepaleet ja vihdoin ruunun omaisuuttakin. Tuhlattuaan viinaan kaikki\nviimeiseen riepuun asti, panee humalikas maata, ja kun hän sitten\nseuraavana päivänä tuntee välttämätöntä päänkipua, pyytää hän\nanniskelijaita turhaan viinaryyppyä kohmeloonsa. Surumielin tyytyy hän\ntukalaan tilaansa ja tarttuu jo samana päivänä jälleen työhön; hän\ntyöskentelee sitten taas muutamia kuukausia niska kyyryssä uneksien\nonnellista juomapäiväänsä, joka palaamattomasti on kadonnut ajan\nvirtaan, ja rohkaisee vähitellen mieltänsä odotellen toista\nsamanlaista päivää, joka on vielä kaukana, mutta joka yhtä hyvin\nkerran on saapuva.\n\nAnniskelijasta taas on huomattava, että kun hän on koonnut suuren\nsumman rahaa, s.o. joitakuita kymmeniä ruplia, hankkii hän viimeisen\nkerran viinaa, mutta ei seoita sitä vedellä, sillä hän on määrännyt\nsen omaa tarvettansa varten; on jo aika lopettaa kauppa ja hankkia\nitselleen hauskoja päiviä! Alkaa juominen, syöminen, musiikki. Varat\novat melkoiset; välittömät, alhaisemmat päällysmiehet lahjotaan.\nJuomista pitkitetään väliin useimpina päivinä. Hankittu viina juodaan\ntietysti kohta loppuun; silloin menee juomari muiden anniskelijain\nluo, jotka häntä jo odottelevat ja juo siksi, kunnes menettää\nviimeisen kopeikkansa. Vaikka vangit pitävätkin huolta humalikkaasta,\njoutuu hän kuitenkin joskus korkeimpain päällikköjen, majuurin tai\nvartijaupseerin silmiin. Hänet viedään vartijastoon, rahat, jos niitä\non jälellä, otetaan pois ja lopuksi saa syyllinen selkäänsä. Hän palaa\njälleen vankilaan ja jonkun päivän kuluttua ryhtyy jälleen\nanniskelijan toimeen. -- Muutamat, tietysti varakkaimmat velikullat\nuneksivat myöskin naisseuroja. Suurta maksua vastaan hiipivät he\nvälistä lahjotun vartijan seurassa etukaupunkiin, ollen muka työhön\nmenevinään. Ja siellä, jossain sopivassa talossa, aivan kaupungin\nääressä pannaan toimeen aika pidot. Raha vaikuttaa, ettei vankiakaan\nhalveksita; asiantunteva vartija saapuu paikalle hiukan aikaisemmin.\nTavallisesti joutuivat semmoiset vartijat itsekin ennemmin tai\nmyöhemmin vankeuteen. Mutta rahalla voi tehdä vaikka mitä, ja mokomat\nretket jäivät melkein aina salaisuudeksi. Täytyy kuitenkin lisätä,\nettä semmoisia huveja pantiin toimeen aniharvoin, koska niitä varten\nvaadittiin kovin paljon rahaa.\n\nVankeuteni ensi päivistä asti veti huomioni puoleensa eräs tavattoman\nsievännäköinen nuorukainen. Hänen nimensä oli Sirotkin. Hän oli\nmonessa suhteen omituinen olento. Etenkin hämmästytti minua hänen\nkaunis muotonsa; ijältään oli hän noin kolmenkolmatta vuoden vanha.\nHänet oli tuomittu erityiseen s.o. ikuiseen osastoon, joten hän oli\nsuurimpia pahantekijöitä. Ollen luonteeltaan hiljainen ja sävyisä,\npuhui hän vähän ja nauroi harvoin. Silmät olivat hänellä siniset,\npiirteet säännölliset, kasvot hienot ja tukka vaaleanruskea. Puoleksi\nkeritty päälakikaan ei voinut häntä sanottavasti rumentaa; niin sievä\noli hän. Ammattia ei hänellä ollut minkäänlaista, mutta rahaa sai hän\nkuitenkin tuon tuostakin, vaikka tosin vähässä määrin. Väliin antoivat\nhänelle toiset vaatteita, joskus punaisen paidankin ja Sirotkin oli\nhyvillään lahjoista; hän käveli pitkin kasarmeja, näytteli itseänsä.\nHän ei juonut, eikä pelannut korttia, ei hän myöskään riidellyt\nkenenkään kanssa. Usein käveli hän kasarmien takana, kädet taskussa,\nhiljaan ja mietiskellen. Mitä hän mietti, oli vaikea arvata. Kun häntä\njoskus kutsuin luokseni ja uteliaisuudesta kysyin jotain, niin hän\noitis vastasi, vieläpä jotenkin kohteliaasti, eikä muiden vankien\ntavalla, aina lyhyesti ja asiallisesti; hänen katseensa oli kuin\nkymmenvuotisen pojan. Jos hänellä oli rahaa, ei hän ostanut itselleen\nmitään tarpeellista, ei antanut paikata jakkuansa, eikä hankkinut\nuusia saappaita, vaan osti kalatsia, renikkaa ja söi sitten --\nniinkuin olisi ollut seitsenvuotias lapsi. \"Sinä nyt olet semmoinen\nSirotkin!\" sanoivat hänelle muut vangit. Kun ei ollut ruunun työssä,\noleili hän vieraissa kasarmeissa. Kaikilla muilla oli jotain tointa;\nainoastaan hän oli jouten. Jos hänelle sanottiin jotain, melkein aina\npilan vuoksi (hänelle nauroivat usein hänen omat toverinsakin), ei hän\nvirkkanut sanaakaan vastaan, kääntyi vaan pois ja meni toiseen\nkasarmiin; välistä taas, kun häntä kovin pilkattiin, punastui hän.\nUsein ajattelin: mitenkä tämä hiljainen, avomielinen olento oli\njoutunut vankilaan? Kerran makasin minä sairashuoneessa vankien\nosastossa. Sirotkin oli myöskin sairaana ja meidän vuoteemme olivat\nvierekkäin; illalla jouduin hänen kanssaan puheisiin. Hän innostui\näkkiä ja kertoi minulle tarkoilleen, kuinka hän oli joutunut\nsotamieheksi, kuinka hänen äitinsä oli sen johdosta itkenyt ja kuinka\nsotamiehenä oleminen oli tuntunut hänestä vaikealta. Hän sanoi, että\nsotamiehen elämä oli hänelle aivan mahdoton; sillä kaikki olivat\nhänelle äkäisiä ja kovia, päälliköt aina tyytymättömiä.\n\n-- Mitenkäs sitten kävi? kysyin minä. -- Minkä tähden jouduit sinä\ntänne, vieläpä erityiseen osastoon... Voi sinua, Sirotkin parka!\n\n-- Kaikkiansa olin minä, Aleksanteri Petrowitsh, vuoden pataljoonassa;\ntänne lähetettiin minut siitä syystä, että murhasin ruotupäällikköni\nGrigori Petrowitshin.\n\n-- Kyllähän sen olen kuullut, Sirotkin, vaan en usko oikein. Kuinka\nsinä olisit voinut ketään murhata!\n\n-- Niinpähän sattui. Aleksanteri Petrovitsh. Kovin tuntui elämä\ntukalalta.\n\n-- Kuinkas sitten muut sotamiehet tulevat toimeen? Tietysti alussa\ntuntuu vaikealta, vaan vähitellen tottuvat ja heistä tulee kelpo\nsotureja. Sinua luultavasti on äitisi hemmotellut, syöttänyt\nrenikoilla ja maidolla kahdeksantoista vuotiaaksi asti.\n\n-- Tosi on, että äitini rakasti minua kovasti. Kun jouduin sotaväkeen,\nsairastui hän ja sittemmin kuolikin, kuten olen kuullut... Elämäni\nkävi lopulta kovin katkeraksi. Päällikkö ei suvainnut minua, rankaisi\nvaan kaikesta, syyttömästikin. Minä tottelin ja elin siivosti, en\njuonut viinaa, enkä lainaillut keltään mitään, ja se onkin paha tapa,\nAleksanteri Petrowitsh, kun ihminen rupee lainailemaan. -- Ympärilläni\noli vaan kovasydämisiä ihmisiä -- ei ollut missä itkeäkään. Joskus\npiti mennä nurkan taa itkemään. Kerran seisoin minä vahdissa. Oli jo\nyö käsissä; minut oli asetettu päävahtiin tukien luo. Tuuli vinkui;\noli syksy ja pilkkoisen pimeä. Tuntui tukalalta, kovin tukalalta! Minä\nlaskin pyssyn jalalle, otin pois painetin ja asetin sen viereeni;\nriisuin oikean jalan saappaan, ojensin piipun rintaani kohden, nojasin\nsiihen ja liikautin isolla varpaalla hanaa. Eipä lauennutkaan! Minä\ntarkastin pyssyä, puhdistin sytytysreiän, kaasin uutta ruutia,\nkopauttelin limsiötä ja asetin aseen taas rintaani vasten. Mutta\nmitäpäs siitä! Ruuti pösähti, vaan laukausta ei kuulunut! Mitähän tämä\non? ajattelin. Vedin taas saappaan jalkaani, kiinnitin painetin\npaikoilleen ja rupesin ääneti astuilemaan. Siinä minä päätin, että\nkävi kuin kävi, mutta sotapalveluksesta on päästävä pois. Puolen\ntunnin kuluttua ajoi päällikkö paikalle; hän oli tarkastusmatkalla.\nHän huusi minulle: \"Niinkös sinä vahdissa seisot?\" Minä otin pyssyn\nkäteeni ja lävistin hänet painetilla. Neljä tuhatta sain sitten ja\njouduin tänne erityiseen osastoon.\n\nHän ei valehdellut. Ja mitenkä olisikaan häntä muuten lähetetty\nerityiseen osastoon? Tavallisia rikoksia rangaistaan paljoa\nlieveämmin. Muuten oli Sirotkin toveriensa joukossa ainoa\nsievännäköinen. Mitä tulee muihin saman osaston vankeihin, joita\ntäällä oli kaikkiansa noin viisitoista, niin oli oikein vastenmielistä\nnähdä heitä; ainoastaan parin kolmen kasvot olivat jommoisiakin; muut\nkaikki olivat isokorvasia, rumia ja inhottavia; jotkut olivat\nharmaapäisiäkin. Jos tilaisuus sallii, niin kerron tästä joukkiosta\ntoiste enemmän. Sirotkin oli usein Gasinin kanssa ystävyydessä, sen\nsaman miehen kanssa, jonka tähden minä aloin tämän luvun,\nhuomauttamalla, että hän töytäsi juopuneena kyökkiin ja että se seikka\nhämmensi minun alkuperäiset käsitykseni vankilan-elämästä.\n\nTämä Gasin oli hirveä olento. Hän teki kaikkiin kauhean,\ntuskallisen vaikutuksen. Minusta tuntui aina siltä, ettei kukaan\nvoinut olla julmempi kuin hän. Minä näin Tobolskissa ilkiötöistään\nkuuluisan rosvon Kamenewin; näin sitten Sokolow'in, joka oli\nkanteenalainen karannut sotamies ja julma murhaaja. Mutta eivät nekään\ntehnyt minuun niin vastenmielistä vaikutusta kuin Gasin. Minusta\ntuntui väliin, että edessäni oli mahdottoman suuri, ihmisen kokoinen\njättiläishämähäkki. Hän oli tataarilainen, tavattoman väkevä, väkevin\nmies koko vankilassa; kooltansa oli hän tavallista isompi,\nruumiinrakennukseltaan vankka; pää oli hänellä ruma ja luonnottoman\niso; hän kävi kumarassa ja katseli silmäkulmiensa alta. Vankilassa\nkulki hänestä omituisia huhuja: tiedettiin, että hän oli ollut\nsotamiehenä, mutta vangit kertoivat (en tiedä, lieneekö ollut totta),\nettä hän oli karkulainen Nertshinskistä; Siperjaan oli häntä lähetetty\njo monasti, mutta aina oli hän karannut, muuttanut nimeä ja vihdoin\njoutunut meidän vankilaamme, erityiseen osastoon. Hänestä kerrottiin\nmyöskin, että hän ennen ainoastaan huvikseen oli teurastellut pieniä\nlapsia: hänen sanottiin ensin vieneen lapsen johonkin yksinäiseen\npaikkaan, peloitelleen häntä siellä ja sitten, nautittuaan tarpeeksi\npienokaisen kauhusta, teurastaneen hiljaan ja vitkallisesti. Nämä\njutut olivat ehkä perättömiä, sen raskaan vaikutuksen synnyttämiä,\njonka Gasin teki kaikkiin, mutta ne sopivat kuitenkin hänen\nolentoonsa. Sen ohessa käyttäytyi hän vankilassa, selväpäisenä\nollessaan, sangen siivosti. Hän oli aina hiljainen, eikä koskaan\nriidellyt kenenkään kanssa, mutta siten menetteli hän ikäänkuin\nhalveksien muita, ikäänkuin olisi pitänyt itseään muita etevämpänä;\nhän puhui vähän ja oli aivan tahallaan harvasanainen. Kaikki hänen\nliikkeensä olivat hitaita, rauhallisia ja osoittivat itseensä\nluottamusta. Hänen silmistään näkyi, että hän oli älykäs sekä sangen\nkavala; hänen kasvoissaan kuvautui aina jonkunlaista ylpeyttä ja\nkovuutta. Hän harjoitti viinakauppaa ja oli vankilan varakkaimpia\nanniskelijoita. Mutta pari kertaa vuodessa joi hän itsensä humalaan ja\nsilloin tuli näkyviin hänen luonteensa koko eläimellisyys. Vähitellen\npäihtyessään alkoi hän ensin ärsyttää ihmisiä mitä ilkeimmillä\nivapuheilla, joita hän ikäänkuin edeltäpäin olisi valmistanut; vihdoin\ntäydellisesti humaltuneena tuli hän kovaan raivoon, tempasi veitsen ja\nkävi ihmisiin käsiksi. Vangit, jotka tiesivät hänen kauheat voimansa,\npakenivat ja piiloutuivat; hän ahdisti kaikkia, ken vaan sattui eteen.\nMutta kohta keksittiin keino tämän riiviön hillitsemiseksi. Noin\nkymmenen samaan kasarmiin kuuluvaa miestä ryntäsi äkkiä hänen\nkimppuunsa ja alkoivat häntä piestä. Tuskin voidaan kuvailla, mitenkä\nkauheata tämä pieksäminen oli; häntä lyötiin rintaan, kupeisiin,\nsydänalaan ja vatsaan; lyötiin kovasti ja kauan, ja lakattiin vasta\nsitten, kun hän oli kadottanut kaiken tuntonsa ja käynyt\npuolikuolleeksi. Toista ei olisi voitu lyödä niin kauheasti; sillä\ntoinen olisi heittänyt henkensä. Siten ei ollut Gasinin laita.\nLyömisen jälkeen käärittiin hän turkkiin ja kannettiin laverille.\n--\"Kylläpähän paranee!\" -- Ja todellakin heräsi hän seuraavana päivänä\nmelkein aivan terveenä sekä meni työhön äänettömän ja synkän\nnäköisenä. -- Ja joka kerta, kun Gasin joi itsensä humalaan, tiesi\njokainen vankilassa, että hänen päivänsä päättyy selkäsaunalla. Sen\nhän tiesi itsekin, mutta joi yhtähyvin. Sillä tavoin kului muutama\nvuosi; vihdoin huomattiin, että Gasin rupesi masentumaan. Hän alkoi\nvalittaa kaikenlaisia kipuja, alkoi nähtävästi heikontua; yhä useammin\noleskeli hän lasaretissa... \"Antautuipahan!\" sanoivat vangit\ntoisilleen.\n\nHän tuli kyökkiin sen puolalaisen viuluniekan seurassa, jota\nhumalikkaat tavallisesti palkkasivat soittamaan ilon täydentämiseksi,\nja seisattui keskelle laattiaa tarkastellen ääneti läsnä olijoita.\nKaikki vaikenivat. Kun hän vihdoin huomasi minut ynnä toverini,\nsilmäili hän meitä vihamielisesti ja halveksivasti, naurahti sitten\ntyytyväisen näköisenä, ikäänkuin olisi tehnyt jonkun päätöksen, ja\nkovasti hoiperrellen astui pöytämme luo.\n\n-- Saankos kysyä, alkoi hän (hän puhui venäjää), millä varoilla\nsuvaitsette juoda täällä teetä?\n\nMitään sanomatta katsahdin minä toveriini, ymmärtäen, että oli parasta\nvaieta. Vähinkin vastaväite olisi saattanut hänet raivoon.\n\n-- Siis on teillä rahoja? jatkoi hän kyselyänsä. -- Siis on teillä\nrahoja koko joukko, mitä? Sitä vartenkos te olette vankilaan tulleet?\nOletteko tulleet teetä juomaan? Puhukaa, että teitä!...\n\nVaan huomattuaan, että me olimme päättäneet olla vaiti, kävi hän\ntulipunaiseksi ja vapisi raivosta. Hänen lähellään nurkassa oli suuri\npönttö, jossa säilytettiin päivälliseksi ja illalliseksi vangeille\nleikattua leipää. Se oli niin iso, että siihen mahtui leipää puolelle\nvankilan väestölle; nyt oli se tyhjä. Hän tarttui siihen molemmilla\nkäsillään ja kohotti sen ylitsemme; hetkisen kuluttua olisi hän\nmusertanut meidät. Katsomatta siihen, että murhaa tai murhanaikomusta\nseurasi ikävyyksiä koko vankilalle: olisi ryhdytty tutkisteluihin,\ntiedusteluihin, ruvettu noudattamaan suurempaa ankaruutta, jonka\ntähden vangit kaikella muotoa kokivatkin välttää semmoisia rikoksia,\n-- katsomatta kaikkeen tähän, vaikenivat nyt kaikki ja odottelivat. Ei\nkuulunut sanaakaan puolustukseksemme! Ei kukaan huudahtanut Gasinille!\n-- niin kovasti vihasivat he meitä! Heitä nähtävästi huvitti meidän\nvaarallinen tilamme... Mutta asia päättyi onnellisesti: juuri kun hän\naikoi heittää pöntön päällemme, huudahti joku eteisestä:\n\n-- Gasin! Viina varastettiin!...\n\nHän heitti pöntön laattialle ja töytäsi kuin hurja kyökistä.\n\n-- No, Jumala pelasti! sanoivat vangit toisilleen. -- Ja vielä kauan\naikaa jälestäkin päin puhuivat he siitä.\n\nMinä en saanut myöhemminkään selville, oliko tämä ilmoitus viinan\nvarastamisesta todenmukainen vai ainoastaan meidän pelastukseksemme\nkeksitty.\n\nIltapimeällä, ennenkuin kasarmit suljettiin, kävelin minä paalujen\nluona ja mieltäni ahdisti raskas suru, jommoista en ole koskaan\nmuulloin tuntenut. Vaikealta tuntuu vankeuden ensi päivä, olipa se\nsitten linnassa tai vallikellarissa taikkapa Siperjassa... Minä\nmuistan, että enimmin antoi minulle ajatuksen aihetta eräs seikka,\njoka koko vankeusaikani kuluessa usein palasi mieleeni; se oli\nrangaistuksien epätasaisuus samanlaisista rikoksista. Tosin ei voi\nrikoksiakaan verrata toisiinsa, eipä lähennellenkään. Esimerkiksi: on\nkaksi murhamiestä; molempien asia on tarkoilleen punnittu; kummankin\nrikoksesta seuraa melkein sama rangaistus. Mutta nähkääpäs sen ohessa,\nmimmoinen ero on rikoksissa. Toinen heistä on tappanut ihmisen\nturhanpäiten, sipulista: tuli maantielle ja murhasi ohi kulkevan\nmiehen, mutta miehelläpä oli vaan sipuli omaisuutta. Toinen taas on\nmurhannut intohimoisen hirviön, puolustaessaan morsiamensa, sisarensa\ntai vaimonsa kunniaa. Toinen on tehnyt murhan maata kiertäessään,\nmonilukuisten ruunun-miesten ahdistamana puolustaen vapauttaan,\nelämätään, usein nälkään kuolemaisillaan; toinen taas teurastaa pieniä\nlapsia ainoastaan huvikseen, tunteakseen käteensä niiden lämmintä\nverta, nauttiakseen niiden viimeisestä pelon vapistuksesta. Ja mitäpäs\nsiitä? Molemmat joutuvat samaan vankilaan. Tosin on olemassa\njonkunlainen erilaisuus rangaistusajan pituudessa. Mutta nämä\neroitukset ovat verrattain vähäpätöisiä, jota vastoin eroituksia\nsamanlaisissa rikoksissa on -- lukematon paljous. Eroituksia on yhtä\nmonta kuin luonteitakin. Mutta otaksukaamme, että tätä seikkaa ei voi\npoistaa eikä tasoittaa, että se on jonkunlainen ratkaisematon tehtävä,\nniinkuin esim. ympyrän neliöitseminen. Mutta sen ohessa on olemassa\neräs toinenkin eroitus, eroitus rangaistuksien seurauksissa...\nVankilassa on ihmisiä, jotka siellä kuihtuvat, sulavat kuin kynttilät\nja on taas toisia, jotka vapaina ollessaan tuskin tiesivätkään, että\nmaailmassa voi olla niin iloista elämää, mieluisien, sukkelien\ntoverien seurassa. On niitä vankilassa semmoisiakin. Kuinkas on\nsivistyneen, tunnokkaan miehen laita? Hänen oman sydämensä särky\nmurtaa hänen voimansa pikemmin kuin mikään rangaistus. Hän tuomitsee\nrikostansa ankarammin kuin mikään laki. Ja hänen rinnallaan on toinen,\njoka koko vankeutensa aikana ei edes kertaakaan ota ajatellakseen\nmurhatyötään. Vieläpä pitää hän itseään oikeutettuna. On semmoisiakin,\njotka tekevät suotta rikoksia, saadakseen vaihtaa tukalaksi tulleen\nvapautensa vankilan elämään. Vapaana ollessaan on semmoinen ihminen\nelänyt aina alennuksen tilassa, tehnyt työtä aamusta yöhön saakka,\nurakkamiestänsä varten saamatta koskaan syödä tarpeeksensa; mutta\nvankilassa on työ helpompaa, leipää on tarpeeksi ja niin hyvää, ettei\nhän moista ole nähnytkään; pyhinä annetaan hänelle lihaa, ja sen\nlisäksi saa hän antimia sekä työn ansiota. Ja seura sitten? Hänen\ntoverinsa ovat ovelaa, sukkelaa ja tiedokasta väkeä; hän ei ole\nsemmoisia tovereita vielä koskaan nähnyt. Hän pitää seuraa paraimpana,\nmitä suinkin olla voi. Tekeeköhän rangaistus näihin kumpaankin\nsamanlaisen vaikutuksen? Mutta jättäkäämme ratkaisemattomat kysymykset\nsikseen. -- Rumpu lyö, täytyy joutua kasarmiin.\n\n\n\n\nIV.\n\nEnsimäisiä vaikutuksia.\n\n\nAlkoi viimeinen lukeminen, jonka jälkeen kasarmit suljettiin, kukin\nerilaisella lukolla, ja vangit jätettiin lukittujen ovien taa aamun\nkoittoon asti.\n\nLukemista toimitti aliupseeri kahden sotamiehen avulla. Sitä varten\nasetettiin vangit tavallisesti seisomaan pihalle ja paikalle saapui\nvartija-upseeri. Mutta usein tämä temppu tapahtui yksinkertaisemmin.\nLuettiin joka kasarmissa erittäin. Niin tehtiin nytkin. Lukijat usein\nerehtyivät, lukivat toistamiseen, menivät pois ja tulivat jälleen.\nVihdoin vartijaraukat saivat toivotun määrän täyteen ja sulkivat\nkasarmin. Siinä sai sijansa noin kolmekymmentä henkeä, tungettuina\njotenkin ahtaasti lavereille. Oli vielä aikaista käydä levolle ja sen\nvuoksi itsekunkin täytyi ryhtyä johonkin toimeen.\n\nPäällysmiehistä jäi kasarmiin ainoastaan invaliidi, josta jo ennen\nolen puhunut. Kussakin kasarmissa oli sen ohessa vanhin, jonka majuuri\nitse valitsi vankien joukosta, tietysti katsoen valittavan hyvään\nkäytökseen. Sangen usein tapahtui, että vanhimmatkin joutuivat kiinni\njostain suuremmasta kujeesta; he saivat silloin selkäänsä, menettivät\nkunniavirkansa ja joutuivat samanarvoisiksi kuin muutkin vangit.\nMeidän kasarmissamme oli vanhimpana Akim Akimitsh, joka kummakseni\närjyi joskus vangeille. Nämä vastasivat hänelle enimmiten\npilapuheilla. Invaliidi oli viisaampi, eikä sekaantunut mihinkään,\nvaan jos hän joskus sattui kieltänsä liikauttamaan, niin tapahtui se\nvaan ikäänkuin omantunnon puhdistamiseksi. Enimmiten istui hän ääneti\npenkillään ja suutaroi, eivätkä vangit pitäneet hänestä juuri mitään\nlukua.\n\nVankeuteni ensimäisenä päivänä tein minä erään huomion ja tulin\nsittemmin vakuutetuksi, että se oli oikea. Huomioni oli se, että\nkaikilla vapaudessa olevilla ihmisillä ilman poikkeusta, alkaen\nvankien välittömistä vartijoista, kaikkiin niihin asti, joita vankilan\nelämä tavalla tai toisella koski, oli liioteltuja ajatuksia vangeista.\nTuntuipa melkein siltä, ikäänkuin he olisivat joka hetki odotelleet\nvangin ryntäystä veitsi kourassa jonkun viattoman ihmisen kimppuun.\nMutta omituisinta oli se, että vangit itsekin tiesivät että heitä\npeljättiin ja se seikka synnytti heissä nähtävästi jonkunlaista\nylpeyttä. Huomattava on kuitenkin, että vankien paras päällikkö on se,\njoka heitä ei pelkää. Ja yleensä, ylpeydestä huolimatta, vangeillekin\non paljoa mieluisampaa, kun heihin luotetaan. Siten voidaan saavuttaa\nheidän suosiotansakin. Vankeusaikanani tapahtui, vaikka tosin sangen\nharvoin, että joku päälliköistä tuli vankilaan ilman vartijoita. Olipa\nhauska nähdä, kuinka se hämmästytti vankeja. Semmoista pelotonta\npäällikköä aina kunnioitettiin ja jos joku rikos olikin tekeillä, jäi\nse hänen läsnä ollessaan tekemättä. Vankien vaikuttamaa pelkoa on\nolemassa kaikkialla, missä vaan on vankeja, enkä minä oikein tiedä,\nmikä siihen lienee syynä. Jonkunlaista aihetta senlaiseen pelkoon\nantaa tietysti jo vangin, pahantekijäksi tunnustetun ihmisen\nulkomuotokin; sen ohessa tietää jokainen vankilaa lähestyvä, että sen\nsisällä oleva ihmislauma on kokoontunut sinne vastoin omaa tahtoansa\nja etteivät mitkään toimenpiteet voi muuttaa elävää ihmistä\nkuolleeksi: hän säilyttää tunteensa, koston- ja elämänhalunsa sekä\nmuut taipumuksensa ja tahtoo niitä tyydyttää. Mutta siitä huolimatta\nei vankia tarvitse ollenkaan pelätä; sillä eihän ihminen rupea niin\nhelposti toistansa veitsi kourassa ahdistamaan. Sanalla sanoen, jos\nsemmoinen vaara onkin mahdollinen, jos se joskus voipikin tapahtua,\nniin ovat moiset onnettomuudet kuitenkin niin harvinaisia, ettei\nniistä maksa puhuakaan. Kysymys on nyt tietysti ainoastaan tuomituista\nvangeista, joista moni iloitsee päästyään viimeinkin vankeuteen\n(siihen määrin mieluista on väliin uusi elämä), ja tahtoo siis elää\nhiljaan sekä rauhallisesti; sitä paitsi kovin levottomia estävät muut\nvangit liiasta vallattomuudesta. Pakkotyöläinen, olkoon hän kuinka\nrohkea ja häijy tahansa, pelkää vankeudessa kaikkea. Kanteen-alaisen\nvangin laita on taas toinen. Hän voipi todellakin hyökätä syrjäisen\nihmisen kimppuun ilman mitään näennäistä syytä, ainoastaan sen tähden,\nettä hän saa huomenna rangaistuksensa. Mutta kun uusi rikos tapahtuu,\nlykkääntyy rangaistuskin tuonnemmaksi. Vaikuttavana syynä hyökkäykseen\non siis kohtalon muuttaminen, maksoi mitä maksoi. Tunnenpa erään\nsellaisen omituisen tapauksen.\n\nTäällä vankilassa, sotilasosastossa oli eräs entinen sotamies, joka\noli tuomittu vankeuteen pariksi vuodeksi; hän oli hirveä kerskailija\nja suuri pelkuri. Yleensä tavataan näitä ominaisuuksia venäläisessä\nsotamiehessä aivan harvoin. Meidän sotilaamme näyttää aina niin\ntoimekkaalta, ettei hänellä ole aikaa kerskailemiseen. Mutta jos hän\nkerran on kerskailija, on hän samalla myöskin tyhjäntoimittaja ja\npelkuri. Dutow (vangin sukunimi) pääsi viimein lyhyen vankeusaikansa\npäähän ja palasi jälleen linjarykmenttiin. Mutta hänen kalttaisensa,\njoita lähetettiin vankilaan muka parannusta varten, turmeltuivat\nsiellä ja joutuivat usein, pari-kolme viikkoa vapaana oltuansa,\ntakasin vankeuteen, ei kuitenkaan enää pariksi kolmeksi vuodeksi vaan\n\"ainaiseen osastoon\", viideksitoista vuodeksi. Niinpä kävi nytkin.\nKolmen viikon kuluttua vapaaksi pääsemisensä jälkeen teki Dutow\nmurtovarkauden; sitä paitsi oli hän röyhkeä ja vallaton. Oikeus\ntuomitsi kovan rangaistuksen. Siitä pahanpäiväisesti säikähtyneenä\nhyökkäsi hän, päivää ennen kuin hänet piti suljettaman ulos\nsotarinnasta, veitsi kourassa, vankien huoneeseen tulleen upseerin\nkimppuun. Tietysti hän käsitti aivan hyvin, että seurauksena\nsemmoisesta teosta on vaan kovempi rangaistus ja pitempi vankeusaika.\nMutta hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan lykätä rangaistuksen\nkauheata hetkeä, vaikkapa muutamiksi tunneiksi. Hän oli siihen määrin\npelkuri, ettei tohtinut edes haavoittaakaan upseeria; hyökkäys oli\ntehty ainoastaan näön vuoksi, jonkunmoisen uuden rikoksen aikaan\nsaamiseksi, että sen johdosta vaan syntyisi uusi oikeudenkäynti.\n\nRangaistuksen edellä oleva hetki on vangille tietysti kauhea, ja minä\nolin tilaisuudessa näkemään useita tuomittuja rangaistuksen edellisenä\npäivänä. Tavallisesti kohtasin minä heitä sairashuoneessa, vankien\nosastossa, jossa usein makasin kipeänä. Kaikki vangit koko Venäjän\nmaassa tietävät, että lääkärit ovat heitä kohtaan säälivämpiä kuin\nmuut ihmiset. Lääkärit eivät tee koskaan mitään eroitusta vankien\nvälillä, kuten melkein kaikki muut vastoin tahtoansa tekevät. Alhainen\nkansa on tässä kohden kuitenkin poikkeuksena, sillä se ei moiti\nkoskaan vankia hänen rikoksestaan, olkoonpa rikos kuinka suuri\ntahansa, vaan pitää sen sovitettuna kärsityn rangaistuksen ja kovan\nonnen kautta. Senpä tähden sanookin venäläinen rikosta onnettomuudeksi\nja rikoksen tekijää onnettomaksi. Sellaisessa nimityksessä on syvä\nmerkitys, jonka ohessa on huomattava, että sanasepitys on tehty\ntajuttomasti, vaistomaisesti. Mutta lääkärejä pitävät vangit usein\ntodellisina suojelijoinansa, etenkin kanteen-alaiset, joiden tila on\ntukalampi kuin muiden. Sellainen vanki laskee arviolta, milloin hänen\nkauhea rangaistuspäivänsä saapuu ja lähtee sairashuoneeseen\nlykätäkseen tuon raskaan hetken vaikka hiukankin tuonnemmaksi. Kun hän\nsitten sairashuoneesta palaa ja tietää varmaan, että rangaistus\ntapahtuu huomenna, tulee hänen mielensä kovin levottomaksi. Muutamat\nkoettavat itserakkaudesta salata tunteitaan, vaan teeskennelty rohkeus\nei voi pettää ketään. Muut huomaavat, kuinka asianlaita on, vaikka he\nihmisrakkaudesta vaikenevatkin. Minä tunsin erään nuoren murhaajan,\nentisen sotamiehen, joka oli tuomittu saamaan täyden määrän\nkepinlyöntejä. Hänet valtasi semmoinen pelko, että hän päätti juoda\nedellisenä päivänä korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa. Huomattava\non, että viinaa on aina olemassa rangaistavaksi tuomitulla vangilla.\nSitä hankitaan suuresta maksusta kauan aikaa edeltäpäin ja tuomittu on\nvaikka puolen vuotta välttämättömiä tarpeitaan vailla, säästääkseen\nrahaa viinakortteliin, jonka hän juopi neljänneksen tuntia ennen\nrangaistustaan. Vangit ovat yleensä vakuutetut siitä, että juovuksissa\noleva tuntee vähemmin kipua vitsojen tai kepin lyönneistä. Kun\nmiesparka oli juonut viinan, tulikin hän oitis sairaaksi; hän oksensi\nverta ja hänet vietiin melkein tunnottomana sairaishuoneeseen. Tämä\noksentaminen turmeli hänen rintansa siinä määrin, että hänessä\nmuutaman päivän kuluttua ilmestyi oireita varsinaiseen keuhkotautiin,\njohon hän puolen vuoden kuluttua kuolikin. Lääkärit, jotka häntä\nparantelivat, eivät tienneet, mistä tauti oli alkunsa saanut.\n\nPuhuessani vankien arkamaisuudesta rangaistuksen edellä, on minun\nlisättävä, että moni heistä osoitti hämmästyttävää pelottomuuttakin.\nMinä muistan monta esimerkkiä uhkarohkeudesta, joka välistä näytti\njonkunlaiselta tunnottomuudelta, ja nämä esimerkit eivät olleet\nharvinaisia. Etenkin on muistossani erään julman pahantekijän\nrangaistus. Muutamana kesäpäivänä levisi sairashuoneessa huhu, että\nillalla rangaistaan erästä karannutta sotamiestä ja kuuluisaa rosvoa\nOrlowia sekä tuodaan sitten vankien osastoon. Odotellessaan Orlowia\nsanoivat sairaat, että häntä rangaistaan kovasti. Kaikkien mieli oli\njotenkin liikutettu ja myönnän, että minäkin odotin tuota rosvoa hyvin\nuteliaana. Jo kauan olin hänestä kuullut ihmeitä. Miestä sanottiin\nsemmoiseksi ilkiöksi, jommoisia on harvassa; hän oli murhaillut\nkylmäverisesti sekä vanhuksia että lapsia; hänessä oli sitä paitsi\ntahdon voimaa ja hän tunsi tämän voimansa. Häntä syytettiin useista\nmurhatöistä ja tuomittiin saamaan keppiä kujajuoksussa. Hänet tuotiin\nsamana iltana sairashuoneeseen, jossa jo oli pimeä, niin että\nkynttilät olivat sytytetyt. Orlow oli melkein tunnoton ja kovin\nvaalea, hänen pikimusta, tuuhea tukkansa oli vanuksissa. Hänen\nselkänsä oli pöhöttynyt ja verisensinertävä. Koko yön hoitivat häntä\nmuut vangit, muuttivat hänelle haudevettä ja kääntelivät häntä\ntoiselta kyljeltä toiselle, antoivat hänelle lääkkeitä, aivan kuin hän\nolisi ollut heidän oma sukulaisensa tai hyväntekijänsä. Seuraavana\npäivänä tointui hän täydellisesti ja astui pari kertaa laattian\npoikki! Se hämmästytti minua; sillä hän oli tullut sairashuoneeseen\nkovin heikkona ja rasittuneena. Hän oli kärsinyt samalla kertaa puolet\ntuomituista kepinlyönneistä. Lääkäri keskeytti rangaistuksen\nhuomattuaan, että sen jatkaminen olisi tuottanut vangille\nvälttämättömän kuoleman. Sen ohessa oli Orlow pienikasvuinen ja\nheikkoruumiinen mies sekä kuihtunut pitkällisen oikeuden käynnin\naikana. Ken on sattunut tapaamaan oikeudenalaisia vankeja, se\nvarmaankin muistaa kauan aikaa heidän kuihtuneita, laihoja ja kalpeita\nkasvojaan sekä kuumeentapaista silmäystään. Siitä huolimatta parani\nOrlow nopeasti. Paranemiseen vaikutti nähtävästi hänen sisällinen,\nhenkinen lujuutensa. Tosiaankin oli hän aivan tavaton ihminen.\nUteliaisuudesta tutustuin minä häneen lähemmin ja tutkistelin häntä\nkokonaisen viikon. Varmaa on, etten koskaan elämässäni ole tavannut\nvoimakkaampaa, lujaluontoisempaa miestä. Minä olin nähnyt tosin jo\nTobolskissa erään yhtä kauhean maineen saavuttaneen henkilön, erään\nentisen rosvopäällikön. Hän oli villipedon kalttainen ja kun seisoi\nhänen vieressään, tietämättä edes hänen nimeänsäkään, niin voi jo\nvaistomaisesti tuntea olevansa jonkun hirveän olennon läheisyydessä.\nMutta hänessä kummastutti minua henkinen tylsyys. Aineellisuudella oli\nsemmoinen valta hänen henkisten ominaisuuksiensa rinnalla, että jo\nensi silmäykseltä näki hänessä ainoastaan ruumiillisten nautintojen ja\nlihanhimojen hurjia taipumuksia. Olen vakuutettu, että Korenew -- se\noli rosvon nimi -- olisi masentunut ja vavissut pelosta rangaistuksen\nedellä, vaikka hän oli tehnyt murhatöitä silmiänsä räpäyttämättä.\nOrlow oli hänen täydellinen vastakohtansa. Hänessä oli aineellisuus\nkärsinyt täydellisen tappion. Tämä mies näytti voivan hallita itseään\ntäydellisesti, hän halveksi kaikkia vaivoja sekä rangaistuksia ja oli\naivan peloton. Hänessä ilmaantui vaan suunnatonta mielenlujuutta,\nkoston halua ja pyrkimistä tarkoituksien perille. Muun muassa\nhämmästytti minua hänen suuri kopeutensa. Hän katseli kaikkea\nhalveksien, kuitenkin ilman mitään teeskentelyä, ikäänkuin luonnon\nvaatimuksesta. Luulenpa, ettei kukaan olisi voinut vaikuttaa häneen.\nHän katseli kaikkea tavattoman tyynenä, ikäänkuin ei olisi ollut\nmitään, joka olisi voinut häntä kummastuttaa. Ja vaikka hän täysin\nymmärsi, että muut vangit pitivät häntä kunniassa, ei hän koskaan\npöyhkeillyt heidän edessään. Kuitenkin olivat kunnianhimo ja ylpeys\nmelkein poikkeuksetta kaikkien vankien yhteisenä ominaisuutena. Hän\noli hyvin ymmärtäväinen ja omituisen suoramielinen, vaikkei ollenkaan\nmikään lörpöttelijä. Kysymyksiini vastasi hän suoraan, että hän\nodotteli paranemistaan päästäkseen pikemmin rangaistuksestaan; ensin\nsanoi hän peljänneensä, ettei voisi sitä kestää. -- \"Mutta nyt\",\nlisäsi hän iskien minulle silmää, \"on asia ratkaistu. Kun olen saanut\njäljellä olevat lyönnit, lähetetään minut muiden mukana Nertshinskiin,\nmutta tiellä minä karkaan! Karkaan aivan varmaan! Kunhan selkä vaan\npikemmin paranisi!\" Ja näiden viiden päivän kuluessa odotti hän\nhartaasti päästäksensä pois sairashuoneesta. Väliin oli hän hyvinkin\nleikkisä ja iloinen. Minä yritin puhella hänen kanssaan hänen\nentisistä vaiheistaan. Hän rypisti hieman silmäkulmiaan, kun rupesin\nniistä kyselemään, vaan vastasi kuitenkin aina suoraan. Mutta kun hän\nhuomasi, että minä koettelin herätellä hänen omaatuntoansa ja saada\nhäntä katumuksen tielle, katsahti hän minuun peräti halveksivasti ja\nylpeästi, ikäänkuin olisin äkkiä muuttunut hänen silmissään pieneksi\npojaksi, jota ei sovi aikamiehenä kohdella. Osoittivatpa hänen\nkasvonsa jonkunlaista surkuttelemistakin minua kohtaan. Hetkisen\nkuluttua purskahti hän sydämelliseen naurunhohotukseen, joka\nkuitenkaan ei ollut ivanaurua, ja minä olen vakuutettu, että kun hän\noli yksinänsä ja sattui muistamaan sanojani, nauroi hän ehkä montakin\nkertaa itsekseen. Vihdoin lähti hän sairashuoneesta, vaikkei hänen\nselkänsä ollutkaan vielä täydellisesti parantunut; minä myöskin jätin\nsairashuoneen ja palasin vankilaan; hänet taas vietiin vahtipaikalle,\njossa häntä oli ennenkin pidetty. Erotessamme puristi hän kättäni,\njoka seikka osoitti hänen puoleltaan suurta luottamusta minua kohtaan.\nSyynä käden puristamiseen lienee ollut sekin, että hän oli tyytyväinen\nsilloiseen hetkeen. Toden teolla ei hän voinutkaan olla minua\nhalveksimatta, sillä olinhan minä hänen mielestään onneton, heikko ja\nkaikin puolin surkuteltava olento. Seuraavana päivänä vietiin hänet\ntoistamiseen rangaistavaksi.\n\nKun kasarmimme suljettiin, sai se omituisen näön -- se näytti\nvarsinaiselta ihmisasumukselta. Nyt vasta sain minä nähdä\nvankeustoverieni oikeata kotielämää. Päivällä voivat aliupseerit,\nvartijat tai muut päälliköt ilmestyä joka hetki vankilaan, ja siitäpä\nsyystä sen asukasten käytös olikin silloin hiukan teeskenneltyä ja\nvarovaa, ikään kuin he alinomaa olisivat odottaneet jotain\nrauhattomuutta. Mutta niin kohta kun kasarmi suljettiin, asettui kukin\npaikoilleen ja useimmat ryhtyivät johonkin käsityöhön. Huone\nvalaistiin äkkiä. Kullakin oli oma kynttiläjalkansa. Mikä rupesi\nsaappaita valmistamaan, mikä taas vaatteita neulomaan. -- Tukahuttava\nilma kävi yhä rasittavammaksi. Joukko velikultia istahti nurkkaan\nkyykkysilleen laattialle levitetyn maton ääreen korttia lyömään.\nMelkein kussakin kasarmissa oli jollakin vangilla kyynärän verta\npahanpäiväistä mattoa, kynttilä ja tavattoman taliset, rasvaiset\nkortit. Kaikkea tätä sanottiin yhteisellä nimellä \"maidaniksi.\"\nKorttien isäntä sai pelaajilta maksun, noin viisitoista kopeikkaa\nyöltä; se olikin hänen tulolähteensä. Tavallisesti pelattiin \"kolmea\nlehteä\", n.s. gorka-leikkiä y.m. Kaikki olivat rahapelejä. Kukin\npelaaja laski eteensä kasan vaskirahoja s.o. kaikki, mitä hänellä\nkäsillä oli, ja pelasi, kunnes oli menettänyt ne tyyten tai korjannut\nitselleen toveriensa rahat. Peli loppui myöhään yöllä, vaan kesti\nvälistä aina aamun koittoon saakka, jolloin kasarmin portit avattiin.\nMeidän huoneessamme samoin kuin vankilan muissakin kasarmeissa oli\nkerjäläisiä, s.o. joko viinan ja korttipelin kautta omaisuutensa\nmenettäneitä tai muuten luonnostaan kerjäämiseen taipuvia ihmisiä.\nKäytän tahallani sanaa \"luonnostaan.\" Tosiasia on näet, että\nkaikkialla kansassamme, olkootpa olot mimmoiset hyvänsä, on muutamia\nomituisia henkilöitä, jotka ovat hiljaisia ja usein uutteroitakin,\nvaan joita jo kohtalo näyttää määränneen ikuisiksi kerjäläisiksi. He\novat aina raukkamaisia, aina siivottomia, näyttävät poljetuilta,\nmasennetuilta ja ovat alituisesti muiden, tavallisesti huilaavien tai\näkkiä rikastuneiden ja sen johdosta ylvästelevien käskettävinä.\nKaikenmoinen alkuunpano on heille hyvin vaivaloista. He ovat ikäänkuin\nsyntyneet palvelemaan, tottelemaan ja tanssimaan vieraan pillin\nmukaan; heidän toimenaan on vieraan käskyn täyttäminen. He eivät voi\nrikastua mitenkään; he pysyvät aina kerjäläisinä. Olen huomannut, että\nsemmoisia ihmisiä on muuallakin kuin alhaisossa; niitä on kaikkialla\nyhteiskunnassa, joka säädyssä, joka puolueessa, aikakauslehdissä ja\nseuroissa. Niin oli asianlaita kussakin kasarmissa, kussakin\nvankilassa, ja niinpian kun maidan pantiin toimeen, ilmestyi\nkohta joku semmoinen henkilö palvelemaan. Hänet palkattiin\ntavallisesti yhteisesti, koko yöksi, viidestä kopeikasta, ja hänen\npäävelvollisuutensa oli seisoa koko yö vartioimassa. Tavallisesti\noleskeli hän noin kuusi tai seitsemän tuntia pimeässä eteisessä\nkolmenkymmenen asteen pakkasessa kuunnellen joka jysäystä, heläystä\njoka askelta. Majuuri tai vartijat ilmestyivät välistä vankilaan\njotenkin myöhään yöllä, astuivat sisään hiljaan ja tapasivat sekä\npelaajat että työntekijät kuin myöskin liiat kynttilät, joita voitiin\nnähdä pihaltakin. Kun eteisen lukko äkkiä narahti, oli myöhäistä\npiiloutua, sammuttaa kynttilät ja heittäytyä laverille. Mutta kun\nvahtipalvelijan oli siinä tapauksessa odottaminen kuritusta\nmaidanilta, olivatkin semmoiset erehdykset hyvin harvinaisia. Viisi\nkopeikkaa on tosin turhanpäiväinen maksu vankilassakin; mutta minua\nhämmästytti aina palkkaajien kovuus sekä armottomuus niin tällaisissa\nkuin muissakin tilaisuuksissa. \"Kun rahan sait, niin palvele!\" --\nsiinä mahtilause, joka ei sietänyt vähintäkään vastustelemista.\nJuopunut huilaaja, joka lukua pitämättä tuhlaili rahaa sinne ja tänne,\nteki kaiken mokomin vääryyttä sille, joka häntä palveli, ja sen seikan\nhuomasin minä paitsi vankilassa myöskin muualla.\n\nMinä jo sanoin, että kasarmissa useimmat rupesivat jotakin työtä\ntekemään: pelaajia lukuun ottamatta oli ainoastaan viisi joutilasta\nhenkilöä; he menivät oitis levolle. Minun paikkani laverilla oli oven\nvieressä. Laverin toisella puolen, pääksytysten, oli Akim Akimitshin\nleposija. Kello kymmeneen tai yhteentoista asti teki hän työtä,\nliimaillen kokoon jotain kirjavaa kiinalaista lyhtyä, joka oli häneltä\ntilattu kaupunkiin verrattain hyvästä hinnasta. Lyhtyjä valmisti hän\nmestarillisesti, määrätystä kaavasta poikkeamatta; työnsä päätettyään\npani hän kaikki kapineensa huolellisesti talteen, levitti polstarinsa,\nrukoili Jumalaa ja asettui hiljaan levolle. Siivoutta ja järjestystä\nnoudatti hän mitä suurimmalla tarkkuudella; nähtävästi piti hän\nitseään sangen viisaana miehenä, kuten typerät ihmiset ylipäänsä\ntekevät. Jo ensipäivästä tuntui hän minusta hieman vastenmieliseltä;\nmuistaakseni ajattelin minä hänestä sinä päivänä paljon ja ihmettelin\netenkin sitä, että hänen kalttaisensa henkilö, joka maailmassa olisi\nvoinut hyvin menestyä, oli joutunut vankilaan. Vastedes olen vielä\nmonasti puhuva Akim Akimitshista.\n\nKerron lyhyesti kasarmimme muista asukkaista. Minun piti oleskella\ntäällä monta vuotta ja olivathan kaikki nuo ihmiset asuintoverejani.\nEi ole siis kumma, että minä tarkastelin heitä hyvin uteliaasti.\nVasemmalla puolellani oleville lavereille oli sijoittunut joukko\nKaukaasian vuorelaisia, joita oli tänne tuomittu enimmiten ryöstöistä\neri pitkiksi ajoiksi. Heitä oli: kaksi lesgiläistä, yksi\ntshetsheniläinen ja kolme Dagestanin tatarilaista. Tshetsheniläinen\noli synkännäköinen, jörömäinen mies; tuskinpa puhui hän kenenkään\nkanssa, katseli vaan ympärilleen vihaisesti, silmäkulmiensa alta,\nmyrkyllisen ilkeä hymy huulilla. Toinen lesgiläisistä oli jo vanha\nukko, varustettu pitkällä könkönenällä; hänen ulkomuotonsa oli kuin\nryövärin ainakin. Sitä vastoin hänen toverinsa, Nurra, teki minuun\nheti ensialussa sangen miellyttävän vaikutuksen. Hän oli vielä\nnuorenlainen mies, kooltaan keskinkertainen ja vankkaruumiinen;\nhänellä oli vaalea tukka, vaaleansiniset silmät, ylöspäin pyrkivä nenä\nja muuten vivahti hän kasvoiltaan suomalaiseen naiseen; hänen säärensä\nolivat koukistuneet alituisesta ratsastamisesta. Koko hänen ruumiinsa\noli täynänsä painetin sekä luotien haavoja. Kotimaassaan oli hän\nkuulunut rauhoitettuihin vuorelaisiin, mutta hän oli matkustellut\nkuitenkin alinomaa vihamielisten kansalaistensa luo tehden heidän\nseurassaan hyökkäyksiä venäläisiä vastaan. Vankilassa rakastivat häntä\nkaikki. Hän oli aina iloinen ja ystävällinen muita kohtaan, teki työtä\nvaikeroimatta, oli tyyni ja reipas, vaikka osoittikin usein\ntyytymättömyyttä vankilassa vallitsevaan pahuuteen ja likaisuuteen;\nvarkaus, petos, juoppous ja ylipäänsä kaikenlainen epärehellisyys\nsuututti häntä kovasti; riitaa ei hän kuitenkaan alkanut kenenkään\nkanssa, vaan käänsi selkänsä kaikelle inhoittavalle. Koko vankeutensa\naikana ei hän itse varastanut mitään eikä tehnyt muutakaan rikosta.\nHän oli kovin jumalinen ja rukoili ahkeraan; muhamettilaisten juhlien\nedellä olevat paastot vietti hän kuin intoilija ainakin rukoillen yöt\nläpensä. Kaikki pitivät hänestä ja luottivat hänen rehellisyyteensä.\n-- \"Nurra on jalopeura\", sanoivat vangit, ja sen nimen sai hän\npitääkin. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hänet lähetetään\nmääräajan kuluttua takasin Kaukaasiaan. Luulenpa, että hän olisi\nkuollut, jos häneltä olisi riistetty tämä toivo. Jo vankeuteni\nensipäivänä veti hän huomioni puoleensa. Enhän voinut olla\neroittamatta hänen lempeitä, miellyttäviä kasvojaan muiden vankien\nilkeistä, synkistä, hullunkurisista muodoista. Tuskin olin ollut\nvankilassa puoli tuntia, kun hän sivumennessään pudisti minua\nolkapäästä ja nauroi ystävällisesti. En voinut alussa ymmärtää, mitä\nhän sillä tarkoitti; sillä venäjää puhui hän hyvin huonosti. Kohta sen\njälkeen tuli hän jälleen luokseni ja ystävällisesti hymyillen löi\nminua olkapäähän. Sitten yhä uudelleen ja sitä jatkoi hän kolmen\npäivän kuluessa. Tarkoituksensa oli, kuten minä sittemmin huomasin,\nosoittaa, että hänen oli minua sääli, että hän tunsi, kuinka vaikeata\nminun oli tutustua vankilaan; hän tahtoi näyttää minulle ystävyyttään,\nrohkaista mieltäni ja osoittaa avuliaisuutta. Hyväsydäminen,\nlapsellinen Nurra!\n\nDagestanilaisia tataareja oli kolme, ja kaikki olivat he veljeksiä.\nKaksi heistä oli jo ikämiehiä, jota vastoin kolmas, Alei, oli tuskin\nkahtakymmentä kahta vuotta vanhempi; ulkomuodoltaan oli hän vieläkin\nnuoremman näköinen. Hänen paikkansa laverilla oli vieressäni. Hänen\nkaunis, vilpittömyyttä ja ymmärrystä, mutta samalla lapsellista\nhyvyyttä ilmaiseva muotonsa veti ensi hetkestä sydämeni puoleensa, ja\nminä iloitsin, että kohtalo oli määrännyt juuri hänet naapurikseni.\nHänen sielunsa kuvautui hänen ihanassa muodossaan. Hänen hymyilynsä\noli lapsellisen avomielinen; suuret, mustat silmät olivat niin\nystävälliset, että minä häntä nähdessäni tunsin aina erityistä\nmielihyvää ja lievennystä surussani. Minä en laske liikoja. Hänen\nkotimaassaan oli kerran vanhin veli (hänellä oli viisi vanhempaa\nveljeä; kaksi heistä oli joutunut johonkin tehtaasen) käskenyt häntä\nratsain ja miekalla varustettuna seuraamaan muita jollekin retkelle.\nVanhempien ihmisten kunnioitus on vuorelaisten kesken niin suuri,\nettei poika uskaltanut eikä edes ajatellutkaan kysyä matkan\ntarkoitusta. Toiset taas eivät pitäneet tarpeellisena puhua hänelle\nsiitä. Heidän mielessään oli rosvoretki, joka tarkoitti erään rikkaan\narmeenilaisen kauppiaan ryöstämistä. Yritys onnistui: saattojoukko\nmurhattiin, samoin myöskin kauppias itse ja hänen tavaransa joutuivat\nmurhaajille. Mutta asia tuli ilmi: kaikki kuusi veljestä otettiin\nkiinni, heidän syyllisyytensä näytettiin toteen, heidät rangaistiin ja\nlähetettiin Siperjaan, pakkotyöhön. Aleita armahti oikeus lyhentämällä\nhänen rangaistusaikansa; hänet tuomittiin pakkotyöhön ainoastaan\nneljäksi vuodeksi. Veljet rakastivat häntä suuresti. Hänestä oli\nheille huvia pakkotyössä, ja nuo synkän näköiset miehet hymyilivät\naina kun katselivat häntä; jos taas rupesivat hänen kanssaan\npuhelemaan (muuten puhuttelivat he häntä harvoin, ikäänkuin hän olisi\nyhä vielä ollut heidän mielestään pieni poika, jonka kanssa ei sopinut\nhaastella vakavimmista asioista), niin heidän jörömäiset muotonsa\nkävivät iloisemmiksi, ja minä arvasin, että he laskivat leikkiä;\nainakin silmäilivät he toisiansa ja hymyilivät ystävällisesti\nkuunnellessaan Alein vastauksia. Hän taas tuskin uskalsi puhutellakaan\nveljiänsä; siihen määrin kunnioitti hän heitä. Vaikeata on ajatella,\nmiten tämä nuorukainen voi vankeutensa aikana säilyttää sydämensä koko\nhellyyttä, pysyä rehellisenä, herttaisena, miellyttävänä,\nraaistumatta, turmeltumatta. Kaikesta näennäisestä taipuvaisuudesta\nhuolimatta oli hänellä kuitenkin voimakas, luja luonne. Hän oli siveä\nkuin puhdas neitonen, ja toisten ilkeä, törkeä, likainen tai\nepärehellinen, väkivaltainen käytös sytytti tyytymättömyyden tulen\nhänen ihanissa silmissään, jotka siten tulivat vieläkin ihanimmiksi.\nHän karttoi riitaa ja toraa, vaikkei hän muuten ollutkaan niitä, jotka\nantavat loukata itseään rankaisematta. Riitaa hänellä ei ollut\nkenenkään kanssa: kaikki rakastivat, kaikki suosivat häntä. Minulle\noli hän alussa ainoastaan kohtelias. Vähitellen aloin minä puhella\nhänen kanssaan; muutamissa kuukausissa oppi hän venäjän kielen, jota\ntaitoa hänen veljensä eivät saavuttaneet koko vankeutensa aikana. Hän\nnäytti minusta erittäin ymmärtäväiseltä, vaatimattomalta ja\najattelevalta nuorukaiselta. Sanalla sanoen: minä en pidä Aleita\nollenkaan tavallisena luonteena ja muistelen yhtymistäni hänen\nkanssaan elämäni mitä paraimpana yhtymisenä. On olemassa ihmisiä,\njotka luontonsa puolesta ovat niin oivallisia, niin hyviä, että on\nmahdotonta ajatellakaan heidän koskaan voivan muuttua huonommiksi.\nSemmoisten ihmisten puolesta voipi olla aina levollinen. Ja minä olen\nnytkin levollinen Alein puolesta. Missähän tuo kelpo mies nyt\nlieneekään?...\n\nKerran, kun jo kauan aikaa olin ollut vankilassa, venyin minä\nlaverilla, pää täynnä raskaita ajatuksia. Alei, joka muuten oli aina\nahkera ja toimelias, oli sillä kertaa jouten, vaikka vielä olikin\naikaista käydä makuulle. Mutta silloin oli muhamettilaisilla pyhä ja\nsen tähden hän ei tehnytkään työtä. Hän venyi, nojautuen kättänsä\nvasten, ja mietti niinikään jotain. Äkkiä kysyi hän minulta:\n\n-- Tuntuuko mielesi nyt raskaalta?\n\nMinä katsahdin häneen uteliaasti, sillä minua kummastutti tämä\nhienotunteisen ja ymmärtävän Alein äkkinäinen kysymys; tarkemmin\nkatsottuani huomasin, että hänen kasvonsa osoittivat surua ja minä\nymmärsin, että hänen oma mielensä oli juuri sillä hetkellä raskas.\nMinä ilmaisin hänelle arveluni. Hän huokasi ja hymyili surumielisesti.\nMinä pidin hänen hymyilystään, joka oli aina hieno ja sydämellinen.\nSilloin tuli näkyviin kaksi hohtavan valkeata hammasriviä, joiden\nkauneutta olisi voinut kadehtia maailman paras kaunotar.\n\n-- Etköhän sinä, Alei, ajatellut sitä, mitenkä kotimaassanne\nDagestanissa tätä juhlaa vietetään? Arvatenkin on siellä nyt hyvä\nolla?\n\n-- Ajattelinpa niinkin, vastasi hän riemastuen, ja hänen silmänsä\nkirkastuivat. -- Mutta, mitenkäs arvasit, että minä juuri sitä asiaa\najattelin?\n\n-- Kuinka en sitä olisi arvannut! Onkos siellä parempi olla kuin\ntäällä?\n\n-- Oi, miksi puhelet siitä...\n\n-- Varmaankin on siellä nyt kauniita kukkasia, on paratiisi!...\n\n-- Voi, elä puhu enää. -- Hänen mielensä oli kovin liikutettu.\n\n-- Kuules, Alei, onko sinulla sisar?\n\n-- On, mutta mitäpä siitä?\n\n-- Varmaankin on hän kaunotar, jos lienee näköisesi.\n\n-- Mitäs minusta! Hän on semmoinen kaunotar, ettei moista ole koko\nDagestanissa. Voi, miten kaunis on tuo sisareni! Et ole semmoista\nnähnytkään! Äitinikin oli kaunis.\n\n-- Rakastiko sinua äitisi?\n\n-- Voi! Mitä puhutkaan! Hän varmaankin on kuollut minun tähteni. Minä\nolin hänen rakkain poikansa. Hän rakasti minua enemmän kuin sisartani,\nenemmän kuin ketään muita... Hän tuli luokseni unissani ja itki minun\ntähteni.\n\nHän vaikeni eikä puhunut sinä iltana enää sanaakaan. Mutta sen jälkeen\nhaki hän aina tilaisuutta saadakseen keskustella kanssani. Hän ei\nalkanut kuitenkaan koskaan itse puhetta, sillä hän kunnioitti minua\njostain tuntemattomasta syystä. Sen sijaan oli hän hyvin iloinen, kun\nminä puhuttelin häntä. Minä kyselin häneltä Kaukaasiasta ja hänen\nentisestä elämästään. Toiset veljet eivät häirinneet keskustelujamme,\njotka heille päin vastoin näyttivät olevan mieleen. Huomattuaan, että\nAlei kävi minulle yhä rakkaammaksi, rupesivat hekin puolestaan\nkohtelemaan minua entistä ystävällisemmin.\n\nAlei auttoi minua työssä ja palveli minua vointinsa mukaan kasarmissa,\nsillä häntä nähtävästi huvitti, kun hän jollakin tavoin voi olla\nminulle hyödyksi. Syynä tällaiseen avuliaisuuteen ei ollut\nminkäänlainen matelemisen halu, vaan lämmin ystävyyden tunne, jota hän\nei koettanutkaan minulta salata. Aleilla oli muun muassa taipumusta\nkäsitöihin: hän oppi jokseenkin hyvin liinavaatteita neulomaan,\nsaappaita ompelemaan ja vihdoin myöskin nikartelemaan. Veljet kehuivat\nhäntä ja ylpeilivät hänestä.\n\n-- Kuuleppas, Alei, sanoin minä hänelle kerran, miksi et ole oppinut\nlukemaan ja kirjoittamaan venäjää? Siitä voi olla sinulle vast'edes\npaljon hyötyä täällä Siperjassa.\n\n-- Kyllähän minulla olisi halua. Mutta keltäpä saan opetusta?\n\n-- Onhan täällä paljon kirjaan pystyviä! Jos tahdot, niin voin minäkin\nsinua opettaa.\n\n-- Voi, opeta, ole hyvä! ja hän oikein kohottihe laverilla, pani\nrukoilevasti kätensä yhteen ja katsoi minuun.\n\nMe ryhdyimme työhön jo seuraavana iltana. Minulla oli venäläinen Uusi\nTestamentti, joka kirja ei ollut kielletty vankilassa. Ilman aapista,\nainoastaan tämän kirjan avulla oppi Alei muutamassa viikossa lukemaan\noivallisesti. Kolmen kuukauden kuluttua ymmärsi hän jo täydellisesti\nkirjakielen. Hän luki innokkaasti ja mielihyvällä.\n\nKerran me luimme hänen kanssaan koko vuorisaarnan. Minä huomasin, että\nhän lausui muutamia kohtia erittäin tunnokkaasti.\n\nMinä kysyin häneltä, miellyttikö häntä se, jota hän luki?\n\nHän katsahti minuun äkkiä ja puna lensi hänen kasvoilleen.\n\n-- Oi, niin! vastasi hän; niin, Jesus on pyhä profeeta, Jesus puhui\nJumalan sanaa. Erinomaista!\n\n-- Mikäs kohta sinua enimmin miellyttää?\n\n-- Se, jossa hän sanoo: anna anteeksi, rakasta, älä vainoo\nvihollisiasi. Voi, kuinka hyvin hän puhuu!\n\nHän kääntyi veljiensä puoleen, jotka kuuntelivat keskusteluamme, ja\nrupesi heille jotain innokkaasti juttelemaan. He puhelivat kauan aikaa\nvakavan näköisinä ja nyykytellen vakuuttavasti päitään. Sitten\nkääntyivät he puoleeni hymyillen juhlallisesti, oikein muhamettilaisen\ntavoin (minua miellyttää suuresti semmoinen hymy ja etenkin sen\njuhlallisuus) ja vakuuttivat: että Jesus oli Jumalan profeeta ja että\nhän teki savesta linnun, puhalsi siihen ja se lähti lentoon ... ja\nettä se on heillä kirjoissa kirjoitettuna. He olivat täydellisesti\nvakuutetut siitä, että tekivät minulle mieliksi ylistäessään Jesusta,\nja Alei tunsi itsensä onnelliseksi, kun veljet suostuivat tekemään\nminulle tämän mielihyvän.\n\nKirjoituksessa tehtiin niinikään suuria edistyksiä. Alei hankki\npaperia (hän ei antanut minun ostaa sitä rahoillani), kyniä,\nläkkiä ja oppi parissa kuukaudessa oivallisesti kirjoittamaan.\nSe seikka hämmästytti hänen veljiänsäkin. Heidän ylpeydellään ja\ntyytyväisyydellään ei ollut rajoja. He eivät tienneet, miten olisivat\nkiittäneet minua. Jos työnteossa satuimme yhteen, auttoivat he minua\nkilvan ja pitivät sitä onnenaan. Aleista ei puhettakaan. Hän rakasti\nminua ehkä yhtä paljon kuin veljiänsäkin. En unohda koskaan sitä\nhetkeä, jolloin hän lähti pois vankilasta. Hän vei minut kasarmin taa,\nheittäytyi siellä kaulaani ja puhkesi itkuun. Sitä ennen ei hän ollut\nkoskaan suudellut minua eikä itkenyt. \"Sinä olet tehnyt minulle niin\npaljon\", sanoi hän, \"ettei isäni eikä äitini olisi voinut minulle\nniin paljon tehdä: sinä olet tehnyt minut ihmiseksi; Jumala on sen\nsinulle palkitseva, ja minä en sinua koskaan unohda\"...\n\nMissähän, missähän lienee tuo hyvä, armas Alei!...\n\nPaitsi tsherkessiläisiä oli kasarmissamme koko joukko puolalaisia,\njotka muodostivat toisista vangeista erillään olevan perhekunnan.\nKuten jo ennen olen sanonut, vaikutti heidän erillään olonsa ja\nvihansa venäläisiä vankeja kohtaan, että kaikki muut vangit vuorostaan\nvihasivat heitä. He olivat kiusaantuneita, sairasmielisiä ihmisiä.\nLuvultaan oli heitä kuusi henkeä. Muutamat heistä olivat sivistyneitä\nihmisiä. Heiltä sain minä vankeuteni viime aikoina joitakuita kirjoja.\nEnsimäinen lukemani kirja teki minuun voimakkaan, kummallisen\nvaikutuksen. Näistä vaikutuksista kerron vastedes. Ne olivat minulle\nhyvin huvittavia ja minä olen vakuutettu, että monelle jäävät ne\nkäsittämättömiksi: sillä ilman kokemusta on muutamia seikkoja mahdoton\narvostella. Sanon vaan sen, että henkinen kaipaus on raskaampi\nruumiillisia tuskia. Alhaisoon kuuluva mies joutuu vankilassa\nverstaistensa, ehkäpä kehittyneempienkin ihmisten pariin. Tietysti on\nhän kadottanut paljon -- kotiseutunsa, perheensä j.n.e., mutta seura\non sittenkin samanlainen. Sivistynyt ihminen taas, jonka laki\ntuomitsee samaan rangaistukseen kuin alhaisenkin, kadottaa usein\nsuhteellisesti enemmän. Hänen täytyy tukehuttaa kaikki vaatimuksensa,\nkaikki tottumuksensa; joutuessaan sivistymättömään seuraan täytyy\nhänen oppia hengittämään toisenlaista ilmaa... Hän on verrattava\nkalaan, joka vedetään järvestä rannalle... Ja siten tulee lain mukaan\nsamanlainen rangaistus hänelle usein kymmentä vertaa raskaammaksi.\nTämä totuus pitää paikkansa, vaikkapa katsottaisiinkin ainoastaan\naineellisia tottumuksia, joista täytyy luopua.\n\nMutta puolalaiset muodostivat erityisen kokonaisuuden. Kaikista\nkasarmimme asukkaista suosivat he ainoastaan erästä juutalaista,\nehkäpä yksinomaan sen vuoksi, että tämä heitä huvitteli. Tuosta\njuutalaisesta pitivät muutkin vangit, vaikka kohta kaikki hänelle\nnauroivatkin. Minä en nytkään voi ajatella häntä nauramatta. Häntä\nnähdessäni muistui joka kerta mieleeni Gogolin Taras Bulbassa kuvaama\njuutalainen Jankel, joka, riisuutuneena maata-panoa varten, muuttui\nsuuressa määrin kananpojan kalttaiseksi. Juutalaisemme Isai Fomitsh\noli kuin paljaaksi höyhennetty kananpoika. Hän oli jo ikämies, noin\nviidenkymmenen vuoden vanha, lyhytkasvuinen ja heikkoruumiinen, viekas\nja samalla peräti tyhmä. Hän oli hävytön ja pöyhkeä, mutta myöskin\npelkurimainen. Hänen kasvonsa olivat rypyssä ja otsaan sekä poskiin\noli painettu poltinmerkkejä. Minä en voinut mitenkään käsittää, kuinka\nhän oli voinut kestää kuusikymmentä lyöntiä. Hänet oli tuomittu\nmurhasta. Hänellä oli resepti, jonka hän oli saanut kansalaistensa\navulla eräältä lääkäriltä heti rangaistuksensa jälkeen. Tämän reseptin\nmukaan luuli hän saavansa voidetta, jonka avulla poltinmerkit kahdessa\nviikossa katoovat. Vankilassa ollessaan ei hän kuitenkaan uskaltanut\nhankkia tätä lääkettä, vaan odotteli 12-vuotisen pakkotyönsä loppua,\njolloin hän kaiken mokomin aikoi käyttää sitä hyväkseen. \"Muutoinhan\nen voi mennä naimisiinkaan -- sanoi hän minulle kerran, -- ja minä\naion välttämättömästi mennä naimisiin.\" Me olimme hyvät ystävät, ja\nhän oli aina oivallisella tuulella. Elämä vankilassa ei ollut hänelle\nvaikeata; hän oli ammatiltaan juveelintekijä ja sai paljon työtä\nkaupungista, jossa ei ollut toista sen ammatin harjoittajaa; siten ei\nhän tarvinnut tehdä vaikeampia töitä. Tietysti oli hän samalla\nkoronkiskuri, joka lainaili kasvua ja panttia vastaan muille vankilan\nasukkaille rahaa. Hän tuli vankilaan ennen minua ja eräs puolalainen\nkuvasi minulle tarkoilleen hänen tulonsa. Se on hupaisa juttu, jonka\naion vast'edes kertoa; Isai Fomitshista tulen vielä usein puhumaan.\n\nKasarmimme asukkaihin kuului vielä neljä vanhauskolaista, niiden\njoukossa myöskin se ukko, jolle vangit uskoivat rahansa; pari kolme\nvähävenäläistä, jotka olivat synkännäköisiä miehiä; eräs nuori\nhoikkanenäinen pakkotyöläinen, joka oli jo kerinnyt tehdä kahdeksan\nmurhaa, vaikka ijältään ei ollutkaan kuin noin kolmenkolmatta vanha;\njoukko väärän rahan tekijöitä, joista yksi oli koko kasarmin\nhauskuutena, ja vihdoin muutamia synkkämielisiä ihmisiä, keropäisiä ja\nrumakasvoisia, vaitelijaita ja kateellisia, jotka vaan vihaisesti\nkatselivat silmäkulmiensa alta, ja niin olivat he päättäneet katsella,\nrypistellä kulmiansa ja vaieta vielä monta monituista vuotta -- koko\nvankeutensa ajan. Kaiken tämän huomasin minä hät'hätään uuden elämäni\nensimäisenä ilottomana iltana, savun ja lijan, haukkumisien ja\nsanomattoman ruokottomuuden ohessa, tukahuttavassa ilmassa, kahleiden\nkalistessa, kirouksien ja hävyttömän naurun kajahdellessa. Minä panin\nmaata paljaalle laverille asetettuani vaatteita pääni alle (tyynyä\nminulla ei vielä ollut) ja peitin itseni nutulla. Unta en saanut\nkuitenkaan pitkään aikaan, vaikka olinkin peräti väsynyt ja\nkiusaantunut päivän kummallisista ja odottamattomista vaikutuksista.\nVastaisuudessa sain minä kokea vielä paljon, jota ennen en koskaan\nolisi voinut aavistaakaan.\n\n\n\n\nV.\n\nEnsimäinen kuukausi.\n\n\nOltuani vankilassa kolme päivää, sain minä käskyn mennä työhön.\nMuistan aivan hyvin ensimäisen työpäiväni, vaikkei minulle silloin\ntapahtunutkaan mitään tavatonta, etenkin, jos otetaan huomioon, että\nuusissa oloissa muutenkin näytti minusta kaikki tavattomalta. Tuo\npäivä on yhteydessä ensimäisten vaikutusten kanssa, sillä minä jatkoin\nvielä uteliasta tarkasteluani. Sitä ennen vaivasivat minua tuskalliset\najatukset.\n\n\"Tämmöinen on nyt vaellukseni loppu; minä olen vankilassa! --\najattelin tuon tuostakin itsekseni; -- kas tämä on nyt satamani\npitkäksi, pitkäksi aikaa, tyyssija, johon minä saavun raskailla\ntunteilla... Vaan kukapa tietää? Kun vuosien kuluttua sen jätän,\nehkäpä sitä vielä kaipaankin!...\" -- lisäsin siihen jonkunmoisella\nvahingon ilolla, tahtoen isontaa omaa haavaani, ikäänkuin\nonnettomuuden koko suuruuden tunto olisi tuottanut nautintoa.\nTämmöisen olopaikan kaipaus oli ajatus, joka saattoi minut\nhämmästymään: minä aavistin jo silloin, kuinka ihmeellisesti ihminen\nvoi kotiutua kaikkialla. Mutta sehän oli tulevaisuuden asia; tällä\nhaavaa oli kaikki ympärilläni vihamielistä ja hirvittävää ... siltä\nminusta ainakin näytti. Hurja uteliaisuus, jolla uudet toverini\nkatselivat minua, heidän osoittamansa jäykkyys aatelista tulokasta\nkohtaan, tuo jäykkyys, joka välistä näytti vihalta -- kaikki se\nvaivasi minua siihen määrin, että minä itsekin halusin päästä pikemmin\ntyöhön tutustuakseni kerrassaan kaikkiin kärsimyksiini ja voidakseni\nsitten ruveta elämään niinkuin muutkin vankeustoverini. Tosi on, etten\nminä silloin vielä paljoa huomannut enkä aavistanut, että\nvihamielisyyden ohessa oli myöskin ystävällisyyttä. Muutamat\nmiellyttävät, suopeat kasvot, joita minä huomasin kolmena ensimäisenä\npäivänä, olivat kuitenkin omiansa rohkaisemaan mieltäni. Suurinta\nsuosiota osoitti minulle Akim Akimitsh. Muidenkin joukossa en voinut\nolla huomaamatta joitakuita hyväluontoisia ja iloisia ihmisiä.\n\"Kaikkialla on pahoja ihmisiä ja pahojen ohessa myöskin hyviä --\najattelin minä lohdutuksekseni; -- kenpä tietää? Ehkäpä nämä ihmiset\neivät olekkaan paljoa huonompia kuin ne, jotka jäivät vankilan\nulkopuolelle.\" Niin ajattelin, ja itsekin pudistin päätäni semmoiselle\najatukselle. Jumalani! enhän tietänyt silloin, mihin määrin tämäkin\najatus oli oikea!\n\nEsimerkin vuoksi mainitsen erään vangin, jota minä vasta monen vuoden\nkuluttua opin täydellisesti tuntemaan. Hänen nimensä oli Sushilow.\nPuhuessani pakkotyöläisistä, jotka eivät olleet muita _huonompia_,\nmuistui hän ehdottomasti mieleeni. Hän palveli minua. Oli minulla\ntoinenkin palvelija. Akim Akimitsh neuvoi minulle jo vankeuteni alussa\nerään Joosepin, jonka hän sanoi suostuvan kolmestakymmenestä\nkopeikasta kuukaudelta valmistamaan minulle eri ruokaa, jos ruunun\nruoka on mielestäni kovin huonoa ja jos minulla on muuten varaa oman\nruoan pitämiseen. Jooseppi oli yksi kokeista, johon ammattiin vangit\nitse valitsivat keskuudestaan neljä miestä; valittujen vallassa oli\nsuostua tai olla suostumatta heille uskottuun toimeen, saivatpa he\nsuostuttuaankin siitä luopua vaikka jo seuraavana päivänä. Kokit eivät\ntarvinneet käydä työssä; heidän ainoana toimenaan oli leivän\nleipominen ja kaalisopan keittäminen. Heitä ei sanottu vankien kesken\nkokeiksi, vaan kyökkipiioiksi, jolla nimellä ei kuitenkaan tarkoitettu\nmitään ivantekoa, sillä valittiinhan tämmöiseen toimeen ymmärtäviä ja\nmahdollisuuden mukaan rehellisiä miehiä; nimitys oli annettu niin\nvaan, leikin vuoksi, eivätkä kokit ottaneet siitä ollenkaan\nloukkaantuakseen. Jooseppi tuli melkein aina valituksi ja muutamien\nvuosien kuluessa toimitti hän aina kokin ammattia luopuen siitä\nainoastaan joksikin aikaa, kun ikävä ja samalla viinan kuljettamisen\nhalu pääsi hänessä valtaan. Hän oli harvinaisen rehellinen ja siivo\nihminen, ja kuitenkin oli hän salakuljetuksesta joutunut vankeuteen.\nHän oli sama kookas ja terveennäköinen salakuljettaja, josta jo olen\nmaininnut; luonteeltaan oli hän hiljainen, myöntyväinen ja kaikille\nystävällinen; arkuudestaan huolimatta ei hän kuitenkaan voinut olla\nkuljettamatta viinaa vankilaan, sillä salakuljetus oli tullut hänelle\nintohimoksi. Yhdessä muiden kokkien kanssa harjoitti hän\nviinakauppaakin, vaikkei tosin niin suuressa määrin kuin esim. Gasin,\nsillä hän ei tahtonut panna suuria varastoja alttiiksi. Tämän Joosepin\nkanssa olin minä aina hyvässä sovussa. Varoja omaa ruokaa varten ei\ntarvittu kovin paljon. Enpä erehdy, kun sanon, että minulta meni\nkuukaudessa ruokaan kaikkiansa hopearupla, lukuun ottamatta leipää,\njoka oli ruunun; joskus, kun olin kovin nälissäni, söin myöskin\nvankilan kaalisoppaa, joka alussa tuntui vastenmieliseltä, vaan johon\nlopulta totuin. Tavallisesti ostin minä vaan lihaa, noin naulan verran\npäivää kohti; talvella oli sen hintana puoli kopeikkaa. Lihaa\nhakemassa kävi torilla joku invaliideista, joita meillä oli yksi\nkussakin kasarmissa järjestyksen valvomista varten. Nämä invaliidit\nottivat vapaehtoisesti tehdäksensä vangeille ostoksia torilla aivan\nmitätöntä tai ei minkäänlaista maksua vastaan. Sen he tekivät oman\nrauhansa vuoksi, sillä muuten olisi heidän ollut mahdoton tulla\ntoimeen vankien parissa. He toivat vankilaan tupakkaa, teetä, lihaa,\nvehnäleipää y.m. y.m. Viinaa ei kuitenkaan saatu invaliidien\nvälityksellä eikä sitä heiltä vaadittukaan, vaikka heille joskus\nryyppyjä tarjoiltiinkin. Jooseppi valmisti minulle vuosikausia\nperäkkäin aina saman paistipalasen. Ja kylläpä se olikin paistettu, --\nmutta eihän siitä ole nyt kysymys. Huomattava on, että moneen vuoteen\ntuskin vaihdoin Joosepin kanssa kahta sanaa. Monasti aloin tosin\npuhetta, vaan hänellä ei näyttänyt olevan halua sen jatkamiseen: hän\nhymyili vaan, vastasi \"niin\" tai \"ei\", ja siinä kaikki. Olipa kumma\nkatsella tuota lapsekasta jättiläistä.\n\nPaitsi Jooseppia oli minulle apuna myöskin Sushilow. Minä en hakenut\nhäntä. Hän itse löysi minut ja esitti itsensä; enkä minä enää muista,\nkoska ja mitenkä se tapahtui. Hän rupesi pesemään vaatteitani.\nKasarmien takana oli sitä varten erityinen lika-kuoppa. Tämän kuopan\npäällä pestiin ruunun altaissa vankien alusvaatteita. Sen ohessa keksi\nSushilow tuhansia seikkoja, joilla hän koki olla mielikseni: hän toi\neteeni teekannun, juoksi asioillani, haki minulle milloin mitäkin, vei\njakkuni paikattavaksi, voiteli saappaitani noin neljä kertaa\nkuukaudessa, ja kaiken tämän teki hän mielellään sekä toimellisesti,\nikäänkuin hänellä olisi ollut painaviakin velvollisuuksia\ntäytettävänä. Sanalla sanoen, hän yhdisti kohtalonsa minun kohtalooni\nja otti huolehtiakseen kaikista asioistani. Hän esimerkiksi ei koskaan\nsanonut: \"teillä on niin ja niin monta paitaa, teidän jakkunne on\nrikki\", vaan aina: \"_meillä_ on niin ja niin monta paitaa, meidän\njakkumme on rikki.\" Hän katseli minua suoraan silmiin, eikä luullut\nitsellään mitään muuta tarkoitusta olevankaan. Hän ei harjoittanut\nmitään ammattia ja tuskinpa sai hän rahaa muualta kuin minulta. Minä\nmaksoin hänelle vointini mukaan, s.o. puolikopeikaisilla, ja hän oli\naina tyytyväinen. Hän voi palvella ketä hyvänsä ja minut oli hän\nvalinnut ainoastaan siitä syystä, että minä olin muita ystävällisempi\nja maksaessa rehellisempi. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan\nvoi rikastua, jotka vartioitsivat täällä maidaneja seisoen\ntalvipakkasella yökausia eteisessä ja kuunnellen pihalta jokaista\nääntä; palkakseen saivat he viisi kopeikkaa yöltä, vaan erehdyksen\ntapahtuessa kadottivat senkin ja annettiinpa heille vielä selkäänkin.\nHeistä olen jo ennen puhunut. Näiden ihmisten luonteenominaisuutena on\noman itsensä alentaminen kaikkialla ja miltei kaikkien edessä;\nyhteisissä asioissa taas on heillä mitä vähäpätöisin asema. Kaikki se\non heille luonnonomaista. Sushilow oli kovin surkuteltava ja\nalennettu, jopa masennettukin olento, vaikk'ei hänelle täällä kukaan\ntehnyt väkivaltaa, luonnostaan oli hän masennettu. Minun oli häntä\naina sääli. Minä en voinut katsoakaan häneen ilman säälin tunnetta,\nvaikka syytä siihen en itsekään oikein ymmärtänyt. Puhella en voinut\nmyöskään hänen kanssaan; hänellekin oli puheleminen nähtävästi hyvin\nvaikeata ja hän vilkastui vasta sitten kun puheen lopetettua sai\ntoimekseen jonkun tehtävän, jonkun asialla käynnin. Vihdoin tulin\nvakuutetuksi, että minä ainoastaan siten voin tuottaa hänelle\nmielihyvää. Hän ei ollut suuri- eikä pienikasvuinen, ei hyvän- eikä\npahannäköinen, ei tyhmä eikä ymmärtäväinen, ei nuori eikä vanhakaan,\nhiukan rokonarpinen ja osaksi vaaleaverinen. Mitään tarkoilleen\nmäärättyä ei hänestä voinut sanoa. Varma oli vaan, että hän kuului\nsamaan seuraan kuin Sirotkin, ja syynä siihen oli yksinomaan hänen\nvaatimattomuutensa ja hiljaisuutensa. Vangit nauroivat hänelle joskus,\npääasiallisesti sen vuoksi, että hän matkalla tänne Siperjaan oli\n_vaihtautunut_, ja sen oli hän tehnyt punaisesta paidasta sekä\nhopearuplasta. Tuo mitätön hinta, johon hän oli myynyt itsensä, olikin\nsyynä vankien nauruun. Vaihtautumisella tarkoitettiin nimien ja\nsamalla myöskin kohtalojen vaihtoa. Semmoinen temppu näyttää tosin\nkummalta, vaan oli kuitenkin näihin aikoihin vankien kesken yleisenä\ntapana, jolla oli vanhat muistonsa. Alussa en voinut sitä mitenkään\nuskoa todeksi, vaan sittemmin tuli asia päivän selväksi.\n\nVaihtautuminen tapahtui seuraavalla tavalla. Ajatelkaamme esimerkiksi,\nettä joukko vankeja on matkalla Siperjaan. Siinä on kaikenlaista\nväkeä: mitkä ovat tuomitut vankilaan, mitkä tehtaisiin, mitkä taas\nsiirtokuntiin; kaikki ovat he yhdessä joukossa. Jossakin paikassa,\nvaikkapa Permin läänissä tahtoo joku vanki vaihtautua toisen kanssa.\nEsimerkiksi joku Mihailow tai muu suuri pahantekijä katsoo\nmonivuotista pakkotyötä itselleen eduttomaksi. Ajatelkaamme, että hän\non viekas, kokenut ja asianymmärtävä mies; hän valitsee tovereistaan\njonkun yksinkertaisen, masennetun ja hiljaisen, jonka rangaistus on\nsuhteellisesti pienempi: joko tehtaisiin muutamiksi vuosiksi tai\nsiirtokuntiin taikkapa myöskin lyhytaikaiseen vankeuteen. Vihdoin\nlöytää hän Sushilowin. Sushilow on entinen maaorja ja hänet on\ntuomittu siirtokuntiin. Hän on jo kulkenut puolitoista tuhatta virstaa\nilman että hänellä koskaan on ollut rahakopeikkaakaan; hän on\nvaivaantunut, väsynyt, syö ainoastaan ruunun ruokaa, saamatta koskaan\nmakupaloja, hänen yllään on ruunun vaatteet, ja kaikkia on hän valmis\npalvelemaan tyytyen mitättömiin puolikopeikaisiin. Mihailow puhuttelee\nSushilowia, hieroo hänen kanssaan tuttavuutta, jopa ystävyyttäkin, ja\njuottaa hänet vihdoin humalaan. Silloin ehdoittelee hän tuolle\nraukalle vaihtautumista. \"Minä menen\", sanoo Mihailow, \"pakkotyöhön, tai\noikeastaan en pakkotyöhönkään, vaan johonkin 'erityiseen osastoon.'\nVaikka se onkin vankila, on se kuitenkin erityinen, siis parempi.\" --\nErityinen osasto ei ollut tunnettu kaikille viranomaisillekaan,\nesimerkiksi Pietarissa. Se oli tuommoinen erillään oleva, harvojen\nasuma nurkka (tähän aikaan oli siinä noin seitsemänkymmentä henkeä),\nniin että sitä ei ollut helppo löytääkään. Myöhemmin tapasin minä\nSiperjan oloja tuntevia virkamiehiä, jotka minulta ensikerran kuulivat\n\"erityisestä osastosta.\" Lakikirjassa on siitä kaikkiansa noin kuusi\nriviä: \"Perustetaan siihen ja siihen vankilaan erityinen osasto,\ntärkeimpiä rikoksellisia varten, kunnes vaikein pakkotyö Siperjassa\naloitetaan.\" Vangit itsekään eivät tienneet, oliko tämä osasto ikuinen\nvai määräaikainen? Määräaikaa ei mainittu, oli vaan sanottu: kunnes\nvaikein pakkotyö Siperjassa aloitetaan, siinä kaikki. Ei ole siis\nkummaa, ettei Sushilow eivätkä muutkaan vangit tuntenut tätä osastoa.\nItse Mihailowillakaan ei siitä ollut muuta käsitystä kuin minkä hän\nvoi saada rikoksestaan, joka oli törkeätä laatua ja josta hän oli\nkärsinyt kolme tai neljä tuhatta kepin lyöntiä. Hän siis saattoi\narvata, ettei häntä lähetetä mihinkään hyvään paikkaan. Sushilow on\nhumalassa, on yksinkertainen ja täynnänsä kiitollisuutta\nimartelevaista Mihailowia kohtaan: hän ei voi kieltäytyä. Sitä paitsi\non hän jo kuullut, että vaihtautuminen käy päinsä, että muutkin\nvaihtautuvat, joten siinä ei ole mitään tavatonta. Sopimus tehdään.\nHävytön Mihailow käyttää hyväkseen Sushilowin suurta yksinkertaisuutta\nja ostaa häneltä nimen punaisella paidalla ja hopearuplalla, jotka\nantaakin hänelle oitis vierasten miesten läsnäollessa. Seuraavana\npäivänä on Sushilow humalassa ja häntä juotetaan yhä uudelleen; onhan\nsitä paitsi vaikeata kieltäytyäkin: hopearupla on jo juotu ja punainen\npaita menee kohta samaa tietä. Jos et tahdo, niin anna rahat takasin.\nMutta mistäs Sushilow voisi saada kokonaisen ruplan? Jollei hän taas\nlaita rahoja takasin, käytetään häntä vastaan pakoituskeinoja; siinä\nasiassa ovat vangit hyvin ankaria. Hänelle annetaan selkään, ehkäpä\nhänet murhataankin, ainakin uhataan.\n\nJa jos vangit kerrankin olisivat leväperäisiä tällaisissa asioissa,\nkatoaisi koko vaihtautumisen mahdollisuus. Jos voisi kieltää lupauksia\nja kumota sovittuja kauppoja -- kenpä niitä rupeisikaan täyttämään?\nSanalla sanoen, asia koskee kaikkia ja senpä vuoksi vangit\nosoittavatkin siinä ankaruutta. Sushilow huomaa, ettei mitään\npelastuskeinoa ole olemassa ja päättää tyytyä kohtaloonsa. Asia\nilmoitetaan toisille vangeille ja jos tarvis vaatii, juotetaan\njoitakuita heistäkin. Näille on tietysti yhdentekevä, saako Mihailow\nvai Sushilow kovemman kohtalon, pääasia on, että sen johdosta on juotu\nja syöty; he ovat siis vaiti. Seuraavalla pysäyspaikalla huudetaan\nvangit nimeltään; tulee Mihailowin vuoro: \"Mihailow!\" Sushilow vastaa:\n\"minä!\" \"Sushilow!\" Mihailow huutaa: \"minä!\" -- ja niin mennään sitten\neteenpäin. Ei kukaan asiasta enää hiiskukkaan. Tobolskissa eroitetaan\nvangit eri joukkoihin. Mihailow lähetetään siirtokuntiin, vaan\nSushilow, lukuisan vartijajoukon mukana erityiseen osastoon. Nyt on\nkaikki vastustus mahdoton. Ja mitenkä asiaa voisi todistaakaan?\nAinakin kuluisi siihen useampia vuosia. Ja mikä tulisi seuraukseksi?\nMistä saadaan vihdoin vieraat miehet? Kieltävät, vaikkapa niitä\nolisikin. Ja niinpä jääkin loppupäätökseksi, että Sushilow joutui\nhopearuplasta ja punaisesta paidasta \"erityiseen osastoon.\"\n\nVangit eivät nauraneet Sushilowille sen vuoksi, että hän oli\nvaihtautunut (vaikka ylipäänsä halveksittiinkin niitä, jotka ottivat\nkärsiäkseen kovemman rangaistuksen), vaan siitä syystä, että hän oli\ntyytynyt ainoastaan punaiseen paitaan ja hopearuplaan, sillä se oli\nkovin mitätön hinta. Tavallisesti tehtiin semmoinen vaihto suurista\nsummista, suhteellisesti tietysti. Otettiinpa muutamia kymmeniä\nrupliakin. Mutta Sushilow oli niin hiljainen, niin vaatimaton ja\nmitätön, ettei hänelle oikein voinut nauraakaan.\n\nKauan, jo useampia vuosia olin minä elänyt yhdessä Sushilowin kanssa.\nVähitellen tuli hän minulle kovin ystävälliseksi, minä en voinut olla\nsitä huomaamatta ja totuin itsekin häneen. Mutta kerran jätti hän\njonkun pyyntöni täyttämättä, vaikka oli juuri saanut minulta rahaa, ja\nminä -- en voi sitä koskaan antaa itselleni anteeksi -- sanoin\nhänelle: \"kas niin, Sushilow, rahan kyllä otatte, vaan asiaa ette\ntoimita.\" Sushilow oli vaiti, juoksi asiallani ja tuli kovin\npahoilleen. Kului pari päivää. Minä ajattelin: Näinköhän olivat sanani\nsyynä hänen suruunsa. Minä tiesin, että eräs vanki Anton Wasiljew\nvaati häneltä kiven kovaan puolenkopeikan suuruista velkaa. Arvasin,\nettei Sushilowilla ollut rahaa ja ettei hän uskaltanut pyytää minulta.\nKolmantena päivänä sanoin hänelle: \"Sushilow, te luultavasti tahdoitte\npyytää minulta rahaa Anton Wasiljewia varten? Tässä on.\" Minä istuin\nsilloin laverilla ja Sushilow seisoi edessäni. Hän oli nähtävästi\nkovin hämillään siitä, että minä itse tarjosin hänelle rahaa ja otin\npuheeksi hänen tukalan asemansa, etenkin, kun hän mielestään oli\nsaanut minulta liiaksikin, eikä siis voinut toivoa lisää. Hän katsahti\nensin rahoihin ja sitten minuun, kääntyi äkkiä pois ja meni tiehensä.\nKaikki tuo kummastutti minua suuresti. Hän meni vankilan aitauksen luo\nja nojasi päänsä sitä vasten. -- \"Sushilow, mikä teitä vaivaa?\"\nkysyin minä häneltä. Hän ei katsonut minuun, ja minä huomasin\nsuureksi ihmeekseni, että hän oli valmis itkemään: \"Te, Aleksanteri\nPetrowitsh... ajattelette... -- alkoi hän katkonaisesti ja luoden silmänsä\nsyrjään, -- että minä teitä... rahan edestä... vaan minä... minä...\noih!\" Nyt hän taas kääntyi aitaukseen päin niin, että kolautti\nsiihen otsansa -- ja rupesi itkemään!... Ensi kerran näin minä jonkun\nitkevän vankilassa. Töin tuskin sain hänet rauhoittumaan, ja\nvaikka hän siitä lähtein osoittikin minulle entistä suurempaa\npalvelemishalua, huomasin minä kuitenkin muutamista pienistä\nmerkeistä, ettei hän voinut koskaan unohtaa moitettani. Sen ohessa\nnauroivat hänelle toiset, pilkkasivat häntä kaikissa mahdollisissa\ntilaisuuksissa, haukkuivat häntä aika lailla, ja hän eli kuitenkin\nheidän kanssaan sovinnossa sekä ystävyydessä eikä ottanut koskaan\nloukkaantuaksensa. Niin, vaikea on oppia ihmisiä tuntemaan, vaikkapa\nmonivuotisenkin tuttavuuden jälkeen.\n\nSiinäpä onkin syy, minkä tähden vankila ei voinut alussa näyttää\nminusta semmoiselta, jommoiselta se näytti myöhemmin. Senpä tähden\nsanoinkin, että suuresta uteliaisuudestani huolimatta en voinut päästä\nsilmieni edessä olevienkaan asioiden perille. Luonnollista on, että\nminua hämmästyttivät alussa huomattavimmat, silmiin pistävimmät\nseikat, mutta ehkäpä en niitäkään käsittänyt oikein, ehkäpä nekin\njättivät sieluuni ainoastaan raskaan, surullisen vaikutuksen. Siihen\noli suureksi osaksi syynä myöskin yhtymiseni A--win kanssa; tämä mies\nteki minuun sangen tuskallisen vaikutuksen vankeuteni ensi aikoina.\nMinä tiesin muuten jo ennakolta tapaavani hänet täällä. Hänpä se oli,\njoka myrkytti vankeuteni alkuajan ja lisäsi sieluni tuskia. En voi\nolla hänestä puhumatta.\n\nA--w oli mitä ikävimpänä esimerkkinä siitä, mihin määrin ihminen voipi\nalentua ja huonota, mihin määrin hän voi kuolettaa kaikki siveelliset\ntunteensa, ilman mitään vaivaa, ilman katumusta. Hän oli nuori\naatelismies, josta jo ennen olen maininnut, että hän kanteli\nmajuurille kaikki, mitä vankilassa tapahtui, ja oli ystävyyden\nliitossa hänen palvelijansa Fetkan kanssa. Miehen elämäkerta on\nseuraava: Päättämättä missään lukujaan ja riitaunnuttuaan Moskovassa\nsukulaistensa kanssa, joita hän oli hämmästyttänyt siivottomalla\nelämällään, saapui hän Pietariin, ja saadakseen rahoja, päätti täällä\ntehdä halpamaisen ilmiannon, s.o. hän päätti saattaa onnettomiksi\nkymmenen henkilöä tyydyttääkseen sammumatonta himoansa hekumaan ja\nnautintoihin, joihin Pietarin elämä oli hänet siihen määrin\nhoukutellut, ettei hän kamoksunut mielettömiä tekojakaan. Hänen\nkujeensa saatiin kohta paljastetuksi; sillä ilmiantoonsa oli hän\nkietonut viattomiakin ihmisiä, ja siitä syystä lähetettiin hänet tänne\nSiperjaan kymmeneksi vuodeksi. Hän oli vielä hyvin nuori; hänen\nelämänsä oli vasta alulla. Olisi luullut, että noin kauhea kohtalon\nmuutos vaikuttaisi hänessä jonkunlaista vastarintaa, jonkunlaista\nluonteen muutosta. Mutta hän taipui kohtaloonsa ilman mitään\nmielenliikutusta, ilman mitään inhoa, eikä peljännyt siinä muuta kuin\ntyönpakkoa ja nautintojen kaipausta. Arvelipa hän niinkin, että\npakkotyöläisen asema suopi hänelle paremmin tilaisuutta kaikenmoisiin\nilkiötöihin. \"Kun olen kerran pakkotyöläinen, niin saan harjoittaa\nilkeyttä, enkä tarvitse hävetäkään.\" Semmoinen oli hänen ajatuksensa.\nMinä olen oleskellut useampia vuosia murhamiesten ja muiden\npahantekijäin seassa, vaan en ole kessään heistä tavannut niin\ntäydellistä siveellistä turmelusta, niin kurjaa halpamaisuutta kuin\nA--wissa. Täällä oli aatelinen isänsä murhaaja, josta jo olen\nmaininnut; mutta olenpa vakuutettu, että hänkin oli paljoa\nkunniallisempi ja ihmisellisempi kuin A--w. Koko vankeutensa aikana\nnäytti tämä mies minusta lihamöhkäleeltä, joka oli varustettu\nhampailla ja vatsalla sekä sammumattomalla nautinnonhimolla ja joka\nvoi himojensa tyydyttämiseksi tehdä murhatöitä, sanalla sanoen mitä\nhyvänsä, kunhan vaan jäljet tulevat peitetyiksi. Minä en liioittele,\nsillä tunsin A--win aivan hyvin. Hän oli esimerkkinä siitä, kuinka\nkauas aineellisuus voipi ihmisessä mennä, kun sitä ei hillitse mikään\nkohtuuden laki. Ja kuinka inhoittavaa oli nähdä hänen alinomaista\npilkallista hymyilyänsä. Hän oli oikea hirviö. Lisättävä on vielä,\nettä hän oli viekas ja viisas, kaunis ja joihinkin määrin oppinut sekä\ntaidokas. Ei, pikemmin voi kärsiä tulipaloa, ruttoa ja nälkää kuin\nsemmoista ihmistä yhteiskunnassa! Olen jo sanonut, että vankilassa oli\nturmelus ylimmillään, että vakoilemiset ja ilmiannot kukoistivat ja\netteivät vangit siitä ollenkaan ottaneet pahastuakseen. Päin vastoin\nolivat kaikki ystävällisiä A--wille ja kohtelivat häntä paljoa\nsuopeammin kuin meitä. Viinaan menevän majuurimme suosio antoi hänelle\nvankien silmissä suuren arvon ja merkityksen. Muun muassa uskotteli\nhän majuurille osaavansa tehdä muotokuvia (vangeille vakuutti hän\nolevansa kaartin luutnantti) ja hänet kutsuttiin majuurin luo ottamaan\nhänestä kuvaa. Sillä tavoin joutui hän yhteyteen Fetkan kanssa, jolla\noli suuri vaikutus herraansa, siis myöskin kaikkiin vankilan asioihin.\nA--w vakoili meitä majuurin käskystä, mutta kun viimemainittu oli\nhumalassa, löi hän kätyriänsä korville ja haukkui häntä vakoojaksi\nsekä ilmiantajaksi. Tapahtuipa niinkin, että majuuri heti\nkorvapuustien jälkeen istautui tuolille ja käski A--win ryhtymään\nmuotokuvan tekoon. Majuuri uskoi todellakin, että A--w oli suuri\ntaiteilija, mutta siitä huolimatta katsoi kuitenkin olevansa\noikeutettu lyömään häntä arvellen: vaikkapa oletkin taideniekka, niin\nolet kuitenkin vanki; minä taas olen päällikkösi, ja saan siis\nmenetellä kanssasi niinkuin tahdon. Muun muassa antoi majuuri A--win\nriisua saappaitansa ja kantaa makuuhuoneestaan kaikenmoisia astioita,\nvaikka hän pitkään aikaan ei voinutkaan pitää tuota miestä muuna kuin\nsuurena taiteilijana. Muotokuvan tekoa kesti kuitenkin tavattoman\nkauan, miltei kokonaisen vuoden. Vihdoin huomasi majuuri, että häntä\nvedettiin nenästä ja tultuaan selville siitä, ettei kuva valmistunut\nkoskaan, vaan päinvastoin kävi päivä päivältä yhä enemmän\nepäonnistuneeksi, suuttui hän ja antoi taideniekalle selkään sekä\nlähetti hänet kovaan työhön vankilaan. A--w oli siitä nähtävästi\npahoillaan, sillä hänen oli vaikea luopua joutilaista päivistä,\nherkkupaloista, Fetka-ystävästään ja kaikista nautinnoista, joita nämä\nystävykset valmistivat itselleen majuurin kyökissä. Siitä lähtein\nlakkasi majuuri ainakin vainoamasta M-nimistä vankia, joka oli ollut\nA--win alinomaisen panettelemisen esineenä. Syy siihen oli taas\nseuraava: A--win vankilaan tullessa oleskeli M. yksinään. Hän suri\nkovasti; hänellä ei ollut mitään yhteistä toisten vankien kanssa, hän\nkatseli heihin kauhulla, näkemättä heissä mitään hyvää ja voimatta\nseurustella heidän kanssaan. Nämä taas maksoivat hänelle samalla\nmitalla. Yleensä on M:n kalttaisten ihmisten tila vankilassa kauhea.\nSyy, jonka tähden A--w oli joutunut vankilaan, oli M:lle tuntematon.\nMutta kun A--w huomasi, kenen kanssa hänellä oli tekemistä, uskotteli\nhän oitis M:lle, että hän oli joutunut tänne aivan päinvastaisesta\nkanteesta, melkein samanlaisesta kuin M. itsekin. Tämä taas ihastui\nsuuresti löytäissään semmoisen toverin ja ystävän; hän koetteli\nlohdutella uutta ystäväänsä vankeuden ensi päivinä luullen, että hänen\nsurunsa oli kovin suuri, antoi hänelle viimeiset rahansa, ruokki häntä\nja jakoi hänen kanssaan välttämättömimmät tavaransa. Mutta A--w rupesi\nhäntä kohta vihaamaan ainoastaan siitä syystä, että M. oli\njalomielinen mies, joka kauhistui kaikenlaista halpamaisuutta ollen\nsiis aivan toisenlainen kuin A--w; mitä M. sitä ennen oli puhunut\nvankilasta ja sen päälliköstä, kaiken sen kertoi A--w ensi\ntilaisuudessa majuurille. Tämä suuttui siitä hirveästi M:iin, vainoili\nhäntä ja olisi saattanut hänet perikatoon, jollei komendantti olisi\nsitä estänyt. A--w puolestaan ei ollut millänsäkään, vaikka hänen\nhalpamaisuutensa tulikin M:n tietoon; M:ä kohdatessaan hän vaan\nhymyili ivallisesti: se tuotti hänelle nähtävästi nautintoa. M. itse\nhuomautti minulle siitä monta kertaa. Tuo kurja olento karkasi\nsittemmin erään toisen vangin sekä vartijan kanssa, mutta siitä\nvastedes. Alussa tekeytyi hän minuakin kohtaan ystävälliseksi,\narvellen, etten minä tuntenut hänen entisyyttään. Sanon vieläkin, että\nhän teki vankeuteni ensi ajat sangen katkeriksi. Minä kauhistuin sitä\nilkeyttä ja pahuutta, johon äkkiä olin joutunut. Minä ajattelin, että\ntäällä olivat kaikki yhtä kurjia, yhtä ilkeitä, mutta siinä erehdyin;\nminä tuomitsin kaikkia saman mitan mukaan kuin A--wia.\n\nKolmena ensimäisenä päivänä kävelin minä ikävissäni missä sattui tai\nviruin laverillani ja annoin, Akim Akimitshin neuvon mukaan, erään\nluotettavan vangin ommella itselleni paitoja ruunun palttinasta,\ntietysti maksua vastaan (joku puolikopeikainen paidalta), hankin,\nniinikään Akim Akimitshin kehoituksesta, kokoonpantavan niinillä\ntäytetyn ja palttinalla päällystetyn matrassin, joka oli ohut kuin\nkakkara, sekä tavattoman kovan, villalla täytetyn tyynyn. Akim\nAkimitsh osoitti suurta avuliaisuutta näiden kapineiden hankkimisessa\nja ompelipa hän minulle sitä paitsi omakätisesti peitteen vanhasta\nruunun sarasta, jota olin ostanut muilta vangeilta. -- Ruunun tavarat,\nkun niiden pitoaika päättyi, jäivät vankien omaisuudeksi; ne myytiin\noitis vankilassa ja olipa esine kuinka kulunut hyvänsä, voitiin siitä\nsaada jommoinenkin hinta. Se seikka minua alussa kovin ihmetytti.\nMutta minä tulinkin vasta täällä lähempään yhteyteen alhaisen rahvaan\nkanssa. Äkkiä muutuin itsekin samanlaiseksi rahvaan mieheksi,\nsamanlaiseksi pakkotyöläiseksi. Minä omistin ainakin muodollisesti\nheidän tottumuksensa, ajatuksensa ja tapansa, vaikk'en niitä\nsydämessäni voinutkaan hyväksyä. Minä kummastelin ja ihmettelin,\nikäänkuin ennen en olisi tiennyt mitään semmoisista oloista, vaikka\nniistä hyvinkin tiesin ja olin kuullut. Mutta todellisuus tekee aivan\ntoisenlaisen vaikutuksen kuin paljas tieto tai korvakuulo. Enhän\nesimerkiksi saattanut koskaan ajatella, että mokomilla vanhoilla\nrääsyillä voipi olla jonkunlainen arvo. Ja kuitenkin kokosin minä\nniistä itselleni peitteen! Mimmoista vankien vaatteiksi määrätty sarka\noli, on vaikea kuvitella. Se näytti tosin samanlaiselta kuin paksu\nsotamiehen-sarka, mutta kun sitä vähänkin aikaa käytti, kului se\nhämmästyttävällä tavalla. Sarkavaatteus annettiin tosin vaan vuodeksi,\nmutta töin tuskin kesti se niinkään kauan. Vanki tekee työtä ja kantaa\nraskaita kantamuksia, hänen vaatteensa hieroontuvat ja kuluvat pian.\nLammasnahkaturkit annettiin taas kolmeksi vuodeksi ja niitä käytettiin\ntämän ajan kuluessa paitsi turkkina myöskin peitteenä ja alustimena.\nMutta turkit olivat lujat, vaikka joillakuilla nähtiinkin määräajan\nloppupuolella palttinalla paikattuja turkkeja. Siitä huolimatta\nmaksettiin hyvinkin kuluneista turkeista noin neljäkymmentä kopeikkaa.\nParemmin säilyneistä voitiin saada kuusi- jopa seitsemänkinkymmentä\nkopeikkaa, ja vankilassa pidettiin semmoisia summia hyvin suurina.\n\nRahalla oli vankilassa, kuten jo olen maininnut, suuri merkitys ja\nvoima. Aivan varmaan voin sanoa, että vanki, jolla oli hiukankin\nrahaa, kärsi paljoa vähemmin kuin se, jolla sitä ei ollut laisinkaan,\nvaikka kohta kaikki saivat ruunulta mitä he välttämättömästi\ntarvitsivat. Mitäpä he siis rahoilla tekisivätkään -- arvelivat\nesimiehemme. Minun täytyy vieläkin sanoa, että jos vangeilta\npoistettaisiin kokonaan rahan saannin mahdollisuus, tulisivat he\nsurusta mielipuoliksi tai kuolisivat kuin kärpäset taikka myöskin\ntekisivät kauheita rikoksia -- tullaksensa kuolemaan tuomituiksi tai\nmuuten \"muuttaaksensa kohtaloansa.\" Kun vanki, joka rahaa hankkiakseen\non hikoillut miltei verta tai antautunut kaikenlaisiin viekkautta\nkysyviin keinotteluihin, osoittaa kuitenkin lapsellisen\najattelematonta tuhlaavaisuutta, ei se seikka ollenkaan todista sitä,\nettei hän osaa pitää saalistansa arvossa. Rahalle on vanki tavattoman\nahnas, ja kun hän tuhlaa sitä, osoittaa se vaan, että hän pitää\njotakin muuta kalliimpana kuin rahaa. Mutta mitä? Vapautta tai\njonkunlaista vapauden uneksimista. Ja vangit ovatkin suuria\nuneksijoita. Minä tapasin täällä _kaksikymmen vuotiseen_ pakkotyöhön\ntuomittuja, ja nekin saattoivat hyvin rauhallisesti lausua esim. näin:\n\"Annahan kun pääsen määräaikani päähän, niin silloin...\" Vangin nimi\nosoittaa jo vapautta kaipaavaa ihmistä, vaan rahaa tuhlatessaan\nmenettelee vanki aivan mielensä mukaan. Huolimatta poltinmerkeistä,\nkahleista ja vihattavista paaluista, jotka peittävät häneltä muun\nmaailman ja sulkevat hänet kuin eläimen häkkiin, saattaa hän hankkia\nitselleen viinaa, s.o. ankarasti kiellettyä tavaraa, jopa voipi joskus\n(vaikka ei aina) luusia lähimmät päällikkönsä, invaliidit, ehkäpä\naliupseerinkin, jotka sallivat hänen rikkoa lakia ja järjestystä\nvastaan; voipipa hän sitä paitsi ylpeilläkin heidän edessään ja\nylpeilemiseen on vanki hyvin taipuvainen; hän tahtoo näyttää\ntovereilleen, jopa uskotella itselleenkin, vaikkapa hetkeksikin, että\nhänellä on valtaa ja vapautta paljoa enemmän kuin luulisi, että hän\nvoipi tuhlata, olla vallaton, loukata muita pahanpäiväisesti, ja että\nkaikki tuo on hänelle mahdollista, on hänen vallassaan. Senpä tähden\nvangit selvänäkin ollessaan ovat taipuvia ylpeyteen, kerskailemiseen\nja oman itsensä lapselliseen ylentämiseen. Vihdoin on juomisessa omat\nvaaransa -- siis jonkunlainen vapauden varjo. Mutta mitäpä ei\nsaattaisi antaa vapauden hinnaksi? Jos miljoonain omistajan kaulaa\nkiristettäisiin nuoralla, luopuisi hän miljoonistaan saadakseen\nhetkisenkin hengittää vapaasti.\n\nJoskus näkevät päälliköt ihmeekseen, että joku vanki, elettyään\nuseampia vuosia rauhallisesti ja siivosti, äkkiä ilman mitään syytä,\naivan kuin paha henki olisi mennyt häneen, rupee meluamaan,\nelämöimään, jopa tekee välistä suuria rikoksiakin: osoittaa ilmeistä\nröyhkeyttä korkeimpia päälliköitään kohtaan, tekee murhatyön tai\nmuuten harjoittaa väkivaltaa j.n.e. Häntä ihmetellään. Yhtä kaikki on\nsyynä tähän äkkinäiseen mielenosotukseen persoonallisuuden väkinäinen\nilmautuminen sekä itsensä ilmaisemisen halu, joka joskus voi muuttua\nvihaksi, raivoksi, järjettömyydeksi, taudiksi. Niinpä kun elävänä\nhaudattukin herää arkussaan, kolkuttaa hän arvattavasti arkkunsa\nkanteen, koittaen työntää sitä päältänsä, vaikka järki tietysti\nhänelle vakuuttaa, että kaikki semmoiset kokeet ovat turhat. Mutta\neihän siinä järki tule kysymykseen. On myöskin huomattava, että\nmelkein kaikki vallattomuuden ilmaukset vangissa pidetään rikoksina;\nsenpä vuoksi onkin hänelle yhdentekevää, tapahtuuko tämmöinen ilmaus\nsuuressa vai vähässä määrässä. Jos kerran elamoi, niin elamoi aika\nlailla ja jos taas ryhtyy vaarallisiin toimiin, niin samahan se on\nvaikka tekisikin murhatöitä. Kun vaan alkuun pääsee: sitten on itseään\nmelkein mahdoton hillitä. Senpä tähden olisikin parempi, ettei koko\npuuhaan ryhtyisi. Sitä vaatisi kaikkien etu.\n\nNiin; mutta mitenkä se on mahdollista?\n\n\n\n\nVI.\n\nEnsimäinen kuukausi.\n\n\nMukanani vankilaan toin minä jonkun verran rahaa. Käsillä pidin vaan\nhiukan, jota vastoin minulla oli kätkettynä, s.o. liimattuna\nvankilassa luvallisen Uuden Testamentin kanteen muutamia ruplia, jotta\nne siten säilyisivät varkailta. Tämän kirjan ynnä siinä olevat rahat\nsain minä Tobolskissa lahjaksi muutamilta maanpakolaisilta, jotka\nkaikkia onnettomia jo kauan sitten olivat tottuneet pitämään\nveljinään. Siperjassa on aina henkilöitä, jotka ovat asettaneet\nelämänsä päämääräksi onnettomien isällisen hoidon, tarkoittamatta\nsillä mitään omaa voittoa, aivan kuin nuo onnettomat olisivat heidän\nomia lapsiansa. En voi olla tässä mainitsematta erästä sellaista\nhenkilöä. Samassa kaupungissa, jossa vankilamme oli, asui eräs leski\nNastasja Iwanowna. Vankeudessa ollessamme ei meistä tietysti kukaan\nvoinut tulla persoonallisesti hänen tuttavuuteensa. Hän näkyi ottaneen\nelämänsä tarkoitukseksi pakkotyöläisten auttamisen pitäen huolta\netupäässä meistä. Kärsikö joku hänen sukulaisensa tai muu hänelle\nrakas henkilö samanlaista rangaistusta, en voi sanoa, varmaa on vaan,\nettä hän tahtoi tehdä hyväksemme kaikki, mitä suinkin voi. Paljoa hän\ntosin ei voinut; sillä hän oli kovin köyhä. Mutta me tiesimme\nkuitenkin, että vankilan ulkopuolella oli meillä sangen harras ystävä.\nMuun muassa toi hän meille tietoja, joita me kipeästi kaipasimme.\nVankilasta päästyäni olin minä tilaisuudessa käydä hänen luonaan ja\ntutustua häneen persoonallisesti. Hän asui esikaupungissa erään\nläheisen sukulaisensa luona. Hän ei ollut nuori eikä vanha, ei kaunis\neikä ruma; enkä minä saanut selville sitäkään, oliko hän ymmärtäväinen\nja oppinut. Joka askeleella oli hänessä huomattavana sanomatonta\nhyvyyttä, vastustamatonta halua avuliaisuuteen, hyväntekeväisyyteen.\nMinä vietin erään vankeustoverini kanssa hänen luonaan melkein koko\nillan. Hän katsoi meitä suoraan silmiin, nauroi kanssamme ja kiirehti\nmyöntämään kaikki, mitä me sanoimme; hän kestitsi meitä niin hyvin\nkuin voi. Tarjottiin teetä, ruokaa, makeisia, ja jos hänellä olisi\nollut tuhansia, olisi hän käyttänyt ne meidän sekä vankeuteen\njääneiden toveriemme hyväksi. Erotessamme antoi hän kullekin meistä\nsikaarikotelon muistoksi. Nämä kotelot oli hän itse valmistanut\npahvista ja päällystänyt ne värillisellä paperilla, jommoista nähdään\nkouluissa käytettävien laskuoppikirjojen kansissa (ehkäpä joku\nsellainen koulukirja olikin käytetty niitä varten). Ylen ympärinsä\nolivat ne koristetut kultapaperilla, jota hän ehkä varta vasten oli\nhakenut puodista. \"Koska te poltatte papyrossia, niin ehkä voitte\nkäyttää näitä hyväksenne\", sanoi hän meille ikäänkuin itseänsä\npuolustellen... Muutamat väittävät (olen siitä kuullut sekä lukenut),\nettä rakkaudessa lähimmäisiin on samalla myöskin itsekkäisyyttä.\nKuinka tässä tapauksessa olisi saattanut olla itsekkäisyyttä, sitä en\nvoi mitenkään ymmärtää.\n\nVaikka minulla vankilaan tullessani ei ollut paljon rahaa, en\nkuitenkaan voinut suuttua niihin, jotka jo ensi alussa pettivät minua\nja tulivat kaikessa viattomuudessa lainaamaan toista, kolmatta, jopa\nviidettäkin kertaa. Myönnän kuitenkin, että minua harmitti se, että\nnuo lapsellisen viekkaat ihmiset pitivät minua tyhmikkönä ja nauroivat\nminulle, kun minä niin usein annoin heille rahaa lainaksi. He tietysti\narvelivat, että minä olin heidän narrinaan ja olenpa vakuutettu, että\nhe olisivat kunnioittaneet minua enemmin, jos olisin ajanut heidät\nluotani. Mutta vaikka olinkin kovin harmissani, en voinut kuitenkaan\nantaa heille kieltävää vastausta. Näinä ensi päivinä mietin minä\nvakavasti, mille kannalle minun oli asettuminen uusiin tovereihini.\nMinä tunsin, että koko tuo seura oli minulle aivan outo, että minä\nolin sen suhteen täydellisessä tiedottomuudessa, ja että siinä tilassa\nen voisi olla kovinkaan monta vuotta. Siis täytyi valmistautua. Ennen\nkaikkea päätin minä käyttäytyä suorasti, omantunnon mukaan. Mutta minä\ntiesin, että se oli vaan puheenparsi, jota vastoin edessäni oli mitä\nodottamattomin käytäntö.\n\nNiinpä pääsikin katkera suru minussa yhä enemmän valtaan huolimatta\npienistä puuhistani, joista jo olen maininnut ja joihin Akim Akimitsh\nsai minut ryhtymään. \"Kuollut talo!\" sanoin minä itsekseni katsellen\njoskus hämärässä vankilan portailta työstä palanneita vankeja, jotka\nkuljeskelivat veltosti kasarmeista kyökkeihin ja päinvastoin. Minä\nkatselin heitä ja koettelin heidän kasvoistaan sekä liikkeistään saada\nselville, minkälaisia miehiä he oikeastaan olivat? He taas kulkivat\nohitseni rypistellen silmäkulmiaan tai myöskin ylen määrin iloisina\n(nämä ovat useimmin tavattavat muodot vankilassa), haukkuivat toisiaan\ntai muuten keskustelivat; joskus kävelivät he yksinään, ikäänkuin\najatuksissaan, hiljaan ja keveästi, toiset väsyneen ja tyytymättömän\nnäköisinä, toiset taas kopeina, lakki kallellaan ja turkki\nhuolettomasti hartioille heitettynä, silmäillen röyhkeästi ja\nkavalasti ympärilleen. Tuossa on nyt uusi maailmani, ajattelin\nitsekseni -- ja siihen on minun väkisinkin perehtyminen... Minä\nkyselin ja tiedustelin uusista tovereistani Akim Akimitshilta, jonka\nkanssa usein join teetä, etten tarvitsisi olla yksinäni. Sivumennen\nsanoen oli tee tähän aikaan melkein ainoana ravintonani. Teenjuonnista\nei Akim Akimitsh kieltäytynyt ja kuumensi itse veden kummallisen\nnäköisessä, omatekoisessa teekeittiössä, jonka olin saanut M:ltä\nlainaksi. Akim Akimitsh joi tavallisesti vaan yhden lasin (hänellä oli\njuomalasitkin) ja sen teki hän hiljaan sekä juhlallisesti, jonka\njälkeen hän sanoi minulle kiitokset ja rupesi ompelemaan peitettäni.\nMutta tiedonhaluani ei hän osannut tyydyttää eikä ymmärtänyt edes,\nminkä vuoksi minä tiedustelin ympärillämme olevien ihmisten luonteita;\nmuistanpa, kuinka hän kuunteli minua, jonkunlainen viekas hymy\nhuulilla. Ei, minun pitää itseni kokea, eikä kysellä, ajattelin\nitsekseni.\n\nVarhain neljännen päivän aamuna järjestettiin vangit vankilan pihalla\nkahteen riviin aivan samoin kuin silloinkin, kun minun piti muuttaa\nkahleita. Etu- ja takapuolella seisoivat ladatuilla pyssyillä\nvarustetut sotamiehet. Sotamies saa ampua vangin, jos tämä lähtee\nkarkuun, mutta hän on edesvastauksen alainen laukauksesta, jos\nvälttämätön pakko ei ole sitä vaatinut; sama on asianlaita, jos vangit\nnostavat kapinan. Mutta kukapa koettaisikaan paeta julkisesti?\nInsinööri-upseeri, konduktööri, aliupseerit, sotamiehet ja\ntyönjohtajat saapuivat paikalle. Toimitettiin huuto; ne jotka kävivät\nräätälin-verstaissa, lähtivät ensin; he ompelivat vankilan tarvetta\nvarten, ja insinööreillä ei ollut heidän kanssaan mitään tekemistä.\nSitten lähtivät ne, jotka kävivät muissa verstaissa ja vihdoin\nkarkeimpien töiden tekijät. Niiden joukossa olin minäkin. Linnan\ntakana jään peittämällä joella oli kaksi kelvottomaksi joutunutta\nruunun lotjaa, jotka olivat purettavat, ettei puuaine joutuisi\nhukkaan. Se oli kuitenkin jokseenkin vähäarvoista, tuskinpa minkään\nhintaista. Halkoja myytiin kaupungissa hyvin helpolla ja metsää oli\nympäristöllä paljon. Tarkoituksena olikin vaan, etteivät vangit saisi\nistua jouten, ja sen nämä aivan hyvin tiesivät. Semmoiseen työhön\nryhtyivät he aina laimeasti, jota vastoin asianlaita oli aivan toinen,\njos työ itsessään oli arvokasta ja erittäinkin, jos sitä voitiin saada\nurakalle. Silloin oli vangeissa työintoa ja vaikka siitä ei ollut\nheille itselleen mitään hyötyä, koettivat he voimainsa mukaan\nvalmistaa sitä joutuisaan ja hyvästi; nähtiinpä heissä silloin\nitserakkauttakin. Mutta kysymyksessä oleva työ, joka oli keksitty\nenemmän näön kuin tarpeen vuoksi, ei sopinut urakkatyöksi, vaan\ntehtiin sitä lakkaamatta aina siksi, kunnes rummun pärinä sen\nkeskeytti kello yhdentoista aikaan aamulla. Päivä oli lämmin ja\nsumuinen; lumi melkein suli. Joukkueemme kulki linnan takana olevalle\nrannalle helistellen kahleitaan, jotka astuessa antoivat itsestään\nääntä, vaikka olivatkin kätkettyinä vaatteiden alle. Pari, kolme\nmiestä lähetettiin varastohuoneelle noutamaan tarpeellisia työaseita.\nMinä kuljin muiden mukana ja tunsin mieleni virkistyneeksi; sillä minä\nhalusin mitä pikemmin tutustua työhön, nähdäkseni mimmoista se oli?\n\nMuistan kaikki aivan selvään. Tiellä kohtasimme me erään parrakkaan\nporvarin, joka seisahtui ja pisti kätensä taskuun. Joukostamme erosi\nkohta eräs vanki, joka paljain päin otti vastaan almun -- viisi\nkopeikkaa ja palasi sitten nopeasti toisten luo. Porvari risti\nsilmiänsä ja jatkoi matkaansa.\n\nTovereistani olivat muutamat synkännäköisiä ja harvapuheisia, toiset\ntaas välinpitämättömiä ja laimeita; jotkut juttelivat keskenään\nveltosti. Yksi heistä oli tavattoman iloinen mies; sillä hän pajatti,\njopa tanssikin kulkiessaan, kilautellen tuon tuostakin kahleitaan. Se\noli sama matalakasvuinen, lihavanläntä vanki, joka ensi aamuna oli\nriitaantunut toverinsa kanssa siitä, että tämä uskalsi sanoa itseänsä\nkaakkuriksi. Iloinen mies, nimeltään Skuratow, rupesi vihdoin\nlaulamaan erästä hauskaa laulua, joista muistan vaan säkeet:\n\n    Eukon sain ma tahtomatta --\n    Jauhamass' ollessain.\n\nBalalaika [soittokone, joka on varustettu kahdella tai kolmella\nkielellä. Suom. muist.] vaan puuttui.\n\nHänen iloisuutensa herätti muutamissa seuralaisissa tyytymättömyyttä;\npidettiinpä sitä melkein loukkauksena.\n\n-- Jo rupesi ulvomaan! sanoi eräs vanki, jota asia tietysti ei\nollenkaan koskenut.\n\n-- Oli sudella laulu, senkin otti häneltä tuulalainen! huomautti\ntoinen synkännäköinen mies vähävenäläisellä murteella.\n\n-- Mitäpä siitä, että olen tuulalainen, vastasi Skuratow, -- olettehan\nte niitä, jotka Pulttavassa tukehtuivat jauholimppuun.\n\n-- Mitäpäs itse olet syönyt! Ehkä kaalia tallukasta.\n\n-- Minä, veikkoseni olenkin aika herkkusuu, vastasi Skuratow\nkääntymättä kenenkään puoleen erityisesti. -- Luumuihin ja vehnäseen\nolen tottunut. Velimiehilläni on nytkin vielä oma puotinsa Moskovassa,\ntuulta myövät, hirveästi rikastuvat.\n\n-- Mitäs sinä möit?\n\n-- Mitä vaan sattui. Minä sainkin silloin ensimäiset kaksisataa...\n\n-- Ruplaako? kysäsi joku uteliaasti.\n\n-- Mitä vielä, ystäväiseni, kepinlyöntejä ne olivat. Lukaa! kuules,\nLukaa!\n\n-- Olen minä Lukaakin, vaan sinulle Lukaa Kusmitsh, sanoi eräs\npienenläntä, terävänenäinen vanki.\n\n-- No hiisi vieköön! Olkoon menneeksi: Lukaa Kusmitsh!\n\n-- Olen minä Lukaa Kusmitshkin, vaan sinunlaiselle olen setä.\n\n-- Mene hiiteen setinesi, kanssasi ei maksa puhua! Kas niin veljet,\nMoskovassa en minä ollutkaan kauan; lopulta annettiin minulle\nviisitoista ja lähetettiin pois... Niinpä minä siellä en\nennättänytkään rikastua. Sitä kuitenkin olisin kovasti halunnut, niin\nkovasti, etten oikein osaa sanoakaan.\n\nMoni naurahti. Skuratow oli tuommoinen velikulta, joka piti\nvelvollisuutenaan huvittaa synkkiä tovereitaan saamatta siitä tietysti\npalkakseen muuta kuin torumista. Ehkäpä saan vielä vast'edes\ntilaisuutta puhua hänen kalttaisistaan ihmistä.\n\n-- Voipihan sinua nytkin näätänä pitää, huomautti Lukaa Kusmitsh. --\nPukukin maksaa sata ruplaa.\n\nSkuratowin yllä oli peräti kulunut turkkipaha, jossa oli paikka paikan\npäällä. Välinpitämättömästi tarkasteli hän puhujaa.\n\n-- Pää sen sijaan maksaa paljon! vastasi hän. -- Moskovastakin\nerotessani lohdutin itseäni sillä, että vien pääni mukanani. Hyvästi,\nMoskova! Kiitos saunasta, kiitos vapaasta ilmasta! Mutta pukua, rakas\nystävä, älä huoli katsoa...\n\n-- Päätäsikös pitää katsoa?\n\n-- Eikä hänellä ole pääkään omansa; lahjaksi on sen saanut, sanoi taas\nLukaa.\n\n-- Olikos sinulla, Skuratow, ammattia?\n\n-- Kyllähän yritin suutarin ammattia. Kaikkiansa sain yhden parin\nvalmiiksi.\n\n-- Menikö kaupaksi?\n\n-- No olipahan eräs, joka nähtävästi ei pelännyt Jumalaa, eikä\ntotellut vanhempiansa; Jumala hänet rankaisikin ja hän -- osti.\n\nSkuratowin ympärillä olijat nauroivat aika lailla.\n\n-- Sitten suutaroin kerran vielä täälläkin, jatkoi Skuratow\nsanomattoman kylmäverisesti. -- Stepan Feodoritsh Pomortsewille,\nluutnantille, laitoin anturat.\n\n-- Olikos hän tyytyväinen?\n\n-- Ei ollut. Ikäpäiväksi haukkui ja vieläpä tuuppaili minua takaapäin\npolvellaan. Kovin hän suuttui. -- No, niin! mitäpäs siitä!\n\n    Kun ol' hetki vierähtännä,\n    Akuliinan mies ol' läsnä...\n\nÄkkiarvaamatta rupesi hän taas laulamaan ja tanssimaan.\n\n-- Kas tuota kelvotonta! mutisi lähelläni kulkeva vähävenäläinen\nluoden häneen karsaan silmäyksen.\n\n-- Turhanpäiväinen ihminen! huomautti toinen vakavalla äänellä.\n\nMinä en ollenkaan ymmärtänyt, minkätähden Skuratow oli joutunut muiden\nvihoihin ja minkätähden kaikkia iloisia halveksittiin? Vähävenäläisen\nja muiden vihan luulin minä syntyneen persoonallisista syistä. Mutta\nsyynä siihen ei ollut persoonallisuus, vaan se, ettei Skuratowissa\nollut tarpeeksi oman arvonsa tuntijaa ja että hän, toisten vankien\nsanojen mukaan, oli \"hyödytön ihminen.\" Eivät kuitenkaan kaikki\niloiset olleet muiden vihan alaisia samassa määrässä kuin Skuratow. Se\nriippui siitä, mitenkä kukin antoi itseänsä kohdella; hyväluontoinen\nihminen sai aina kärsiä loukkauksia. Se tuntui minusta kummalta. Mutta\nolipa iloistenkin joukossa semmoisia, jotka eivät antaneet myöten ja\nniitä täytyi toisten väkisinkin pitää arvossa. Seurassamme oli eräs\nsellainen mies, joka, kuten minä myöhemmin huomasin, oli sangen\nhupaisa ja miellyttävä ihminen; hän oli kookas ja komean näköinen,\nhänen kasvonsa olivat kauniit ja osoittivat älyä. Häntä sanottiin\nvallinkaivajaksi, sillä hänellä oli ollut ennen semmoinen ammatti\nsotaväessä; nyt oli hän erityisessä osastossa. Hänestä aion vielä\nvastedes puhua.\n\nMuuten eivät kaikki \"totiset\" olleet yhtä äkäisiä kuin iloa vihaava\nvähävenäläinen. Vankilassa oli joitakuita, jotka tahtoivat olla muita\netevämpiä, viisaampia. Muutamilla heistä oli todellakin ymmärrystä\nsekä lujuutta ja he pääsivätkin tarkoituksensa perille, s.o. he\nsaavuttivat arvoa ja vaikutusvaltaa toveriensa parissa. Keskenään\nolivat nämä älymiehet vihollisia ja kullakin heistä oli paljon\nkadehtijoita. Muita vankeja kohtelivat he arvokkaasti, jopa\nkunnioittavastikin, välttivät tarpeettomia riitoja, olivat\npäällikköjen suosiossa, esiyntyivät työnteossa jonkunlaisina\njärjestäjinä, eikä kukaan heistä olisi ruvennut kinastelemaan esim.\nlaulun tähden; semmoisiin joutaviin asioihin eivät he kajonneet. Minua\nkohtaan osoittivat he erityistä suopeutta, olematta kuitenkaan kovin\npuheliaita. Heistä myöskin kerron vastedes tarkemmin.\n\nTultiin rannalle. Alhaalla joella oli jäätynyt vanha lotja, joka oli\npurettava. Joen toisella puolen siinti aro; näkyala oli synkkä. Minä\nluulin, että kaikki ryhtyisivät oitis työhön, vaan niin ei tapahtunut.\nJotkut istahtivat rannalla oleville hirsille; melkein jokainen veti\nsaappaan varresta tupakkakukkaron sekä omatekoisen puisen piippunysän.\nRuvettiin polttamaan; sotamiehet sulkivat joukkomme ketjuilla ja\nrupesivat ikävystyneen näköisinä meitä vartioimaan.\n\n-- Ja kenenkä päähän pisti tämän lotjan purkaminen? virkkoi joku\nitsekseen.\n\n-- Lastujako lie tarvinnut.\n\n-- Joka meitä ei pelkää, sen päähän pistikin, huomautti toinen.\n\n-- Minnekkähän nuo ukot rientävät? virkkoi taas edellinen, pitämättä\nlukua saamastaan vastauksesta, ja osoitti kauempana pitkin hankea\nperäkkäin kulkeviin talonpoikiin. Toiset kääntyivät veltosti\nosoitettuun suuntaan ja kun ei ollut muuta tekemistä, rupesivat\ntalonpoikia ivaamaan. Viimeinen heistä kulki jokseenkin\nhullunkurisesti, kädet hajalla ja isolla, talonpoikaislakilla verhottu\npää kallella. Miehen piirteet kuvautuivat selvästi valkeata lunta\nvasten.\n\n-- Katsoppas veli Petrowitshia! sanoi joku pilkallisesti. Huomattava\non, että vangit hieman halveksivat talonpoikasta väkeä, vaikka itsekin\nolivat toiseksi puoleksi talonpoikia.\n\n-- Jälkimäinen astuu aivan kuin retikkaa istuttaisi.\n\n-- Se on hidasluontoinen mies, äveriäs suittanee myöskin olla,\nhuomautti kolmas.\n\nKaikki naurahtivat, mutta veltosti, ikäänkuin vastahakoisesti. Sillä\nvälin saapui paikalle kalatsin myyjä, ujakka ja sukkela eukko.\n\nHäneltä ostettiin kalatsia almuksi saadulla viisikopeikaisella ja\njaettiin tasan miesten kesken.\n\nNuori vanki, joka harjoitti kalatsin kauppaa kasarmissa, otti\nparikymmentä kappaletta ja alkoi kovasti vaatia palkakseen kolmea\nkalatsia kahden sijaan, kuten oli tavallista. Mutta eukko ei suostunut\nvaatimukseen.\n\n-- No, etkös sitten sitäkään anna?\n\n-- Mitä sitä?\n\n-- Sitä, jota hiiret eivät syö.\n\n-- Vieköön sinut rutto! sanoi eukko naurahtaen.\n\nVihdoin saapui työnjohtajakin, kepillä varustettu aliupseeri.\n\n-- Hei, miehet! Miksi istutte! Käykää työhön!\n\n-- Antakaahan urakalle, Iwan Matweitsh, virkkoi eräs \"etevimmistä\"\nnousten hitaasti paikaltaan.\n\n-- Miksi ette ennen pyytäneet? Kun lotjan puratte, niin siinä onkin\nurakka.\n\nVihdoinkin nousivat vangit ja lähtivät verkalleen joelle. Kohta\nilmaantui heidän keskuudessaan \"järjestäjiäkin\", ainakin sanoissa.\nLotjaa ei saanut rikkoa miten kuten, vaan oli mahdollisuuden mukaan\nsäilytettävä hirsiä, etenkin kaaripuita, jotka pitkin pituuttaan\nolivat kiinnitetyt puunauloilla lotjan pohjaan; työ oli pitkällistä ja\nikävää.\n\n-- No, ensiksikin olisi tämä hirsi irroitettava. Tarttukaapas kiinni,\nmiehet! huomautti eräs vanki, joka ei ollenkaan kuulunut etevämpiin,\neikä järjestäjiin, vaan oli pelkkä työmies, hiljainen ja vaitelias;\nhän tarttui hirteen, odottaen apulaisia, vaan avuksi hänelle ei kukaan\ntullutkaan.\n\n-- Johan nyt nostit! Et sitä sinä nosta ja vaikka isäsikin tulisi,\nniin ei hänkään nostaisi! murahti joku hampaidensa välistä.\n\n-- No, mitenkäs sitten on alettava? Enhän minä tiedä ... sanoi työhön\nryhtyjä jättäen hirren sikseen.\n\n-- Ei sinusta ole siihen työhön ... älä tuppailekkaan!\n\n-- Mokoma mies, ei osaa kolmea kanaakaan syöttää!\n\n-- Enhän minä, hyvät veljet, mitään, puolusteliihe moitittu; -- minä\nvaan ilman...\n\n-- Pitääkö minun pistää teidät pölyvaipan alle tai suolata talveksi?\nhuudahti työnjohtaja suutuksissaan, kun näki etteivät vangit ryhtyneet\ntyöhön. -- Aloittakaa! Sukkelaan!\n\n-- Eihän sukkelaan hyvä synny, Iwan Matweitsh.\n\n-- Ethän sinä siinä mitään tee, hoi! Saweljew! Juttu-Petrowitsh! Mitä\ntöllistelet!... Alkakaa!\n\n-- Mitäs minä tässä yksin saan aikaan?...\n\n-- Antakaapas urakalle, Iwan Matweitsh.\n\n-- Johan olen sanonut, ett'ette saa urakalle. Purkakaa lotja, siinä\nkaikki. Alkakaa!\n\nVihdoin ryhdyttiin työhön, kuitenkin veltosti, haluttomasti. Olipa\noikein harmillista katsella noita voimakkaita työmiehiä, joilta työ ei\ntahtonut sujua. Juuri kun ruvettiin irroittamaan ensimäistä märännyttä\nkaaripuuta, huomattiin, että se murtui, \"itsestään\", kuten\ntyönjohtajalle ilmoitettiin; niin ei siis käynyt päinsä, piti alkaa\njotenkin toisin. Siitä nyt syntyi pitkä keskustelu, mitenkä työ olisi\ntoisin alettava? Tietysti saatiin kohta kuulla riitaa ja olipa siitä\npahempikin jupakka syntymäisillään... Työnjohtaja ärjäsi taas ja\nheilutti keppiään, mutta lahonnut puu murtui kuin murtuikin. Vihdoin\ntuli selville, että kirveitä oli liian vähän ja että joku työase vielä\npuuttui. Sitä noutamaan lähetettiin vankilaan oitis kaksi miestä,\nvartijain seuraamina; toiset sillä välin istautuivat lotjan laidoille,\nottivat piippunsa esille ja rupesivat polttamaan.\n\nTyönjohtaja vihdoin sylkäsi. -- Ei työ teitä säikähdä, sen vetelykset!\nsanoi hän äkäisesti, viittasi kädellään ja lähti astumaan vankilaan\npäin.\n\nTunnin kuluttua tuli konduktööri. Kuunneltuaan tyynesti vankeja, sanoi\nhän antavansa urakkakaupalla irroitettavaksi vielä neljä kaaripuuta,\nkuitenkin niin, ettei niitä saisi rikkoa, jota paitsi määrätty osa\nlotjaa olisi purettava; sitten saisivat vangit mennä kotiansa. Urakka\noli melkoinen, mutta työhön ryhdyttiinkin nyt aivan toisellaisella\ninnolla. Ei nähty enää laiskuutta eikä taitamattomuutta. Kirveet\npaukahtelivat, puunaulat murtuivat. Toiset asettelivat paksuja\nrautakankeja kaaripuiden alle ja ne irtautuivat nyt kokonaisina,\nvahingoittamattomina. Työ sujui aika lailla. Kaikki olivat ikäänkuin\näkkiä viisastuneet. Ei kuulunut liikoja sanoja eikä riitoja, jokainen\ntiesi, mitä oli sanottava, mitä tehtävä, minne mentävä, mitä\nneuvottava. Juuri puoli tuntia ennen rummun lyöntiä saatiin työ\npäätetyksi ja väsyneet vangit lähtivät kotiansa aivan tyytyväisinä,\nvaikka olivatkin määrätystä ajasta voittaneet ainoastaan puoli tuntia.\nMitä itseeni tulee, huomasin erään omituisen seikan: kuinka hyvänsä\nminä yritin auttaa toisia, aina olin tiellä, aina minut ajettiin\nvihaisesti pois.\n\nVihonviimeinenkin nahjus, joka itse oli huonoimpia työmiehiä, eikä\ntohtinut äännähtääkään toisten rivakkaampien ja älykkäämpien edessä,\nkatsoi olevansa oikeutettu ärjymään minulle, jos satuin tulemaan hänen\nlähelleen, siitä syystä muka, että minä häiritsin häntä. Vihdoin sanoi\neräs vankka työmies minulle suoraan: \"Mihin tuppaatte, menkää\nmatkaanne! Ei teitä täällä tarvita.\"\n\n-- On kuin olisi säkissä! lisäsi kohta toinen.\n\n-- Parempi olisi, jos ottaisit astian, sanoi kolmas -- ja menisit\nrahan keruulle; täällä ei ole sinulla mitään tekemistä.\n\nMinun täytyi seisoa erilläni, mutta erillään seisominen, toisten työtä\ntehdessä, on hiukan noloa. Erilläni minä nyt kuitenkin olin, ja se\nseikka antoi toisille syytä uusiin pilapuheisiin.\n\n-- Kas mimmoisia miehiä on työhön lähetetty! Mitä hyötyä niistä on? Ei\nmitään!\n\nTämmöinen puhe huvitti toisia. Olihan hauska laskea leikkiä entisestä\naatelismiehestä.\n\nJo heti vankilaan tultuani rupesin minä itsekseni miettimään, mitenkä\nnäiden ihmisten kanssa olisi käyttäytyminen? Minä aavistin, että\njoutuisin usein heidän kanssaan samanlaisiin suhteisiin kuin äsken\ntyön teossa. Mutta siitä huolimatta päätin minä olla muuttamatta\nkäytöstapaani, josta olin jo joihinkin määrin selvillä. Minä päätin\nvastakin käyttäytyä niin yksinkertaisesti ja itsenäisesti kuin\nmahdollista, tavoittelematta mitenkään erityisesti heidän ystävyyttään\nja toiselta puolen hylkäämättä sitä myöskään, jos he puolestaan\nhaluaisivat lähestyä minua. Minun ei pitäisi pelätä heidän uhkauksiaan\neikä olla niitä huomaavinanikaan. En minä saisi myöskään osoittaa\ntaipuvaisuutta muutamiin heidän tapoihinsa ja tottumuksiinsa, sanalla\nsanoen, minun ei pitäisi pyrkiä täydelliseen ystävyyteen heidän\nkanssaan. Minä huomasin jo ensi hetkestä, että siten joutuisin vaan\nheidän halveksittavakseen. Ja kuitenkin arvelivat he puolestaan (siitä\ntulin minä myöhemmin aivan vakuutetuksi), että minun olisi pitänyt\nantaa arvoa aateliselle syntyperälleni, s.o. osoittaa joka askeleella\nhienoutta ja hempeyttä. Semmoinen oli heidän käsityksensä\naatelismiehestä. He tietysti olisivat haukkuneet minua semmoisesta\nkäytöksestä, mutta toiselta puolen olisivat pitäneet sitä arvossakin.\nMutta siihen minulla ei ollut mitään taipumusta; minä en koskaan ole\nollut heidän käsityksensä mukainen aatelismies; sen sijaan päätin minä\njyrkästi olla alentamatta heidän edessään sivistystäni ja\najatustapaani. Jos minä olisin heidän mielikseen osoittanut\nmyöntyväisyyttä ja taipuvaisuutta muutamiin heidän \"ominaisuuksiinsa\",\nolisivat he oitis arvanneet, että minä tein sitä pelkurimaisuudesta ja\nniin olisin minä joutunut heidän halveksimisensa esineeksi. A--w ei\nsovi tässä esimerkiksi; hän oli yhteydessä majuurin kanssa ja vangit\npelkäsivät häntä. Toiselta puolen en minä halunnut rajoittautua\nkylmään ulkonaiseen kohteliaisuuteen, kuten puolalaiset tekivät. Minä\noivalsin aivan hyvin, että vangit halveksivat minua sen vuoksi, kun\nminä tahdoin tehdä työtä niinkuin hekin; ja vaikka minä tiesin\nvarmaan, että heidän oli sittemmin pakko muuttaa mielipiteensä\nminusta, katkeroitti kuitenkin mieltäni se seikka, että he luulivat\nminun tavoittelevan heidän suosiotaan ja siitä syystä halveksivat\nminua.\n\nKun minä iltapäivällä työstä päästyäni palasin vankilaan väsyneenä ja\nvaivaantuneena, tunsin kovan surun taas ahdistavan mieltäni. \"Edessäni\non vielä tuhansia semmoisia päiviä\", ajattelin minä, \"ja kaikki ovat\nne toisensa kalttaisia.\" Äänettömänä kuljeskelin yksinäni kasarmien\ntakana ja huomasin äkkiä Sharikin, joka juoksi luokseni. Sharik oli\nvankilamme koira aivan samoin kuin on ruotu-, patteri- ja\nskvadroonakoiria. Se oli oleskellut vankilassa jo kauan aikaa, pitäen\nkaikkia isäntinään ja elättäen itseään kyökistä heitetyillä jätteillä.\nSe oli suuri, mustan- ja valkean-kirjava pihakoira, ijältään vielä\nnuorenlainen, varustettu kauniilla silmillä ja tuuhealla hännällä. Ei\nsitä kukaan hyväillyt, eikä siihen kukaan kääntänyt juuri\nhuomiotaankaan. Jo ensi päivänä silitin minä sitä ja annoin sille\nleipää. Kun sitä silitin, seisoi se hiljaan, katsoi minuun\nystävällisesti ja heilutti häntäänsä tyytyväisyyden merkiksi. Nyt ei\nse ollut nähnyt ainoata hyväilijäänsä pitkään aikaan, jonka vuoksi se\nhaki minua kaikkialla ja kun vihdoin oli löytänyt minut kasarmien\ntakana, juoksi se ulisten vastaani. En tiedä, mitenkä laitani lienee\nollutkaan, mutta minä olin valmis suutelemaan tuota eläintä, kun se\nheitti etukäpälänsä hartioilleni ja alkoi nuoleskella kasvojani.\n\"Siinä ystävä, jonka kohtalo minulle on lähettänyt!\" ajattelin\nitsekseni ja joka kerta, kun minä palasin työstä näinä ensimäisinä\nsurullisina aikoina, kiiruhdin ensin kasarmien taa, hyppelevä ja\nuliseva Sharik edelläni, syleilin sitä siellä samalla kun jonkunlainen\nlohduttava, mutta sen ohessa myöskin kiusaavan katkera tunne painoi\nsydäntäni. Muistan, että tuskassani oli oikein suloista ajatella, että\nmaailmassa oli kaikkiansa ainoastaan yksi olento, joka minua rakasti,\nja että se oli oma uskollinen koirani Sharik.\n\n\n\n\nVII.\n\nUusia tuttavia. -- Petrow.\n\n\nMutta aika kului ja minä perehdyin vähitellen oloihin. Päivä\npäivältä tulivat uuden elämäni ilmiöt minulle tutuimmiksi.\nTapaukset, ympäristö, ihmiset -- kaikki muuttuivat silmissäni yhä\ntavallisemmiksi. Hyväksyä tällaista elämää en tosin voinut, mutta\npitihän minun jo myöntää se tosiasiaksi. Outoja tunteita, joita oli\nvielä mielessäni, koetin minä tukahuttaa niin paljon kuin mahdollista.\nMinä en kuljeskellut enää epätoivoisena vankilassa enkä ilmaissut\nsuruani. Vankien uteliaat ja hävyttömät silmäykset eivät kohdanneet\nminua enää yhtä usein kuin ennen. He tottuivat nähtävästi minuun ja se\nilahutti minua. Minä kävelin vankilassa kuin kotonani ja tiesin\npaikkani laverilla, minä totuin semmoiseenkin, johon en luullut\nikänäni tottuvani. Säännöllisesti joka viikko kävin ajeluttamassa\ntoisen puolen tukkaani. Lauantaisin kutsuttiin meitä sitä varten\nvuorotellen vahtipaikalle, ja siellä pataljoonan parturit saippuoivat\nkylmällä saippuavedellä päämme ja ajelivat sen mitä tylsimmillä\npartaveitsillä, niin että nytkin tunnen ruumiissani kylmän\nväristyksen, kun ajattelen tätä kidutusta. Muuten keksittiin kohta\nkeino tätäkin pahaa vastaan: Akim Akimitsh neuvoi minulle erään\nsotilasvangin, joka omalla partaveitsellään ajeli kopeikasta kenen\ntukkaa hyvänsä; se olikin hänen ammattinsa. Moni vanki ajelutti\ntukkansa hänen luonaan, vaikka ihmiset täällä eivät olleet mitenkään\nhienostuneita. Vangit sanoivat tätä parturia \"majuuriksi\"; minkä\ntähden hän sen nimen oli saanut, sitä en voi sanoa. Tätä\nkirjoittaessani on tuo majuuri selvästi silmieni edessä; hän oli\nkorkeakasvuinen, laihanläntä, vaitelias ja tyhmän näköinen mies;\nkädessä oli hänellä aina nahkahihna, jolla hän öin sekä päivin\nteroitti partaveistänsä, niin että koko mies näkyi ikäänkuin\nsalautuneen tähän toimeen, jota hän nähtävästi piti elämänsä\npäätarkoituksena. Hän oli tavattoman iloinen, kun partaveitsensä oli\nterävä ja kun joku tuli tukkaansa ajeluttamaan; saippua-vesi oli\nhänellä aina lämmintä, käsi kevyt, ajeleminen pehmeätä. Hän nähtävästi\nnautti ja ylpeili taidostaan ja otti huolettomasti vastaan ansaitun\nkopeikan, ikäänkuin pääasiana olisikin ollut taito eikä kopeikka.\nKylläpä A--w sai aika löylyn, kun hän majuurille kannellessaan sanoi\nparturiamme vahingossa majuuriksi. Majuuri vimmastui siitä\npahanpäiväisesti. \"Tiedätkös sinä heittiö, mikä majuuri on?\" huusi hän\nvaahtosuussa; \"ymmärrätkö, mikä majuuri on! Joku vanki heittiö ja sitä\nsinä uskallat sanoa majuuriksi, jopa suoraan minulle silmien sisään,\nminun läsnä ollessani!...\" Ainoastaan A--aw voi tulla toimeen\nsemmoisen ihmisen kanssa.\n\nVankeuteni ensi päivästä asti rupesin minä uneksimaan vapauttani.\nVankeusaikani päättyminen oli lukemattomissa muodoissa mietiskelyjeni\nesineenä. Minä en voinut muusta ajatellakaan ja olen vakuutettu, että\nsemmoinen on laita jokaisen, joka on ajaksi menettänyt vapautensa.\nOikeinpa minua hämmästytti vankeustoverieni toiveiden kevytmielisyys.\nVapautta kaipaavan vangin mietteet ovatkin aivan toisenlaiset kuin\nvapaan ihmisen. Tietysti toivoo vapaa ihminenkin (esim. kohtalon\nmuutosta, jonkun yrityksen onnistumista), mutta hän elää ja toimii\nsamalla; elämä vetää hänet täydellisesti mukaansa. Toisin on vangin\nlaita. Tosin elää hänkin vangin, pakkotyöläisen elämää; mutta olkoon\nhän kuka hyvänsä ja olkoon hänen vankeusaikansa minkä pituinen\ntahansa, niin ei hän kuitenkaan voi pitää kohtaloansa määrättynä,\npäätettynä eikä elämäänsä osana varsinaisesta elämästä. Jokainen vanki\ntuntee, ettei hän ole kotonaan, että hän on ikäänkuin vieraana.\nKaksikymmentä vuotta on hänestä yhtä paljon kuin kaksi vuotta ja hän\non vakuutettuna siitä, että hän vankeudesta päästyään viidenkymmenen\nvanhana on yhtä reipas kuin nyt kolmenkymmenen vanhana. -- \"Kylläpähän\nvielä eletään!\" ajattelee hän karkoittaen mielestään kaikki epäilykset\nja muut harmilliset ajatukset. Vieläpä nekin, jotka ovat lähetetyt\nerityiseen osastoon ilman mitään määräaikaa, ajattelevat joskus, että\nei aikaakaan, niin tulee Pietarista käsky: \"lähetettäköön\nNertshinskiin määräajaksi!\" Sittenhän käy hyvin; ensiksikin kestää\nmatka Nertshinskiin lähes puolen vuotta, mutta joukossa matkustaminen\non paljoa hauskempaa kuin vankilassa oleminen! Ja kun viimein\nmääräaika Nertshinskissä päättyy, niin sitten... Ja sillä tavoin\najattelevat joskus harmaapäiset ukotkin.\n\nTobolskissa näin minä seinään kahlittuja. He olivat sidottuina noin\nsylen pituiseen ketjuun, ja läheisyydessään oli heillä makuulava.\nSemmoiseen rangaistukseen tuomitaan kauheimmista Siperjassa tehdyistä\nrikoksista, ja siten saavat onnettomat istua viisi, jopa kymmenenkin\nvuotta. Suurin osa heistä on ryövärejä. Olipa yksi herrasmiehen\nnäköinenkin; hän oli ollut kerran jossain virkatoimessa. Hän puhui\nhiljaan, kuiskaamalla ja hymyili makeasti. Hän näytti meille ketjuansa\nja osoitti myöskin, miten hän saattaisi mukavimmin laskeutua\nmakaamaan. Mikähän lintu sekin lie ollut! Ylipäänsä käyttäytyivät he\nkaikki siivosti ja näyttivät tyytyväisiltä, mutta sen ohessa halusi\njokainen heistä lopettaa istumisaikansa niin pian kuin mahdollista.\nMinkähän tähden? Sen tähden, että pääsisi pois tukahuttavasta,\nmatalasta huoneesta ja saisi kulkea vankilan pihan poikki ... siinä\nkaikki. Vankilan ulkopuolelle ei heitä enää koskaan lasketa. He itse\ntiesivät, että ketjusta päästettyjä pidetään kuolemaansa asti\nkahlittuina vankilassa. He tiesivät sen ja sittenkin toivoivat\npääsevänsä ketjurangaistuksesta niin pian kuin mahdollista.\nVoisivatkohan he ilman tätä toivoa olla vuosikausia seinään\nkahlittuina kuolematta tai hulluksi tulematta?\n\nMinä tunsin, että työ virkisti minua ja vahvisti ruumiinvoimiani.\nAlituinen henkinen levottomuus, hermojen kiihoitus ja kasarmin\numpinainen ilma olisivat voineet runnella minut kokonaan. Olemalla\nusein raittiissa ilmassa ja työntoimessa luulin minä voimistuvani,\ntulevani terveeksi ja reippaaksi. Siinä en erehtynytkään: työ ja liike\nolivat minulle suureksi eduksi. Kauhulla näin minä, kuinka eräs\ntoverini (aatelismies) lakastui vankilassa kuin sammuva kynttilä. Hän\ntuli tänne yht'aikaa kuin minäkin ja oli silloin nuori, reipas ja\nkaunis mies, lähtiessään sitä vastoin kuihtunut, harmaapäinen ja\nheikkohenkinen. Ei, tahdonpa elää ja olla terveenä, ajattelin minä\nhäntä nähdessäni. Senpä tähden sainkin alussa kärsiä työinnostani\npilkkaa ja ivaa muiden vankien puolelta. Mutta minä en huolinut siitä,\nvaan kävin uutterasti työssä, esim. alabasteria polttamassa ja\nsurvomassa, koska se oli ensimäisiä töitä, johon minä perehdyin.\nAlabasterin survominen ei ollut vaikeata. Insinöörit huojensivat\nmahdollisuuden mukaan aatelismiesten työntekoa, eivätkä siinä,\nsivumennen sanoen, menetelleetkään hemmoittelevasti, vaan kohtuuden\nmukaan. Väärinhän olisikin ollut vaatia toista vertaa heikommalta ja\nruumiilliseen työhön tottumattomalta ihmiseltä saman verran työtä kuin\nvarsinaiselta työmieheltä. Mutta tätä \"hemmoittelua\" ei aina\nnoudatettu ja jos noudatettiinkin, tapahtui se ikäänkuin salaa; sitä\npidettiin tarkasti silmällä. Usein täytyi olla kovassakin työssä, ja\nsilloin aatelismiehet saivat kärsiä kahta vertaa enemmän kuin muut.\nAlabasterityöhön lähetettiin noin kolme, neljä henkeä, tavallisesti\nvanhuksia sekä heikkovoimaisia, ja niiden joukossa tietysti meitäkin;\nsitä paitsi pantiin mukaan joku asiantunteva vanki. Semmoisena oli\nuseampina vuosina peräkkäin eräs Almasow, jörömäinen, mustaverinen,\nlaiha ja harvasanainen mies. Hän halveksi meitä suuressa määrin.\nMuuten oli hän niin harvapuheinen, ettei viitsinyt meille oikein\nriidelläkään. Vaja, jossa alabasteria poltettiin ja survottiin, oli\nautiolla ja jyrkällä joen rannalla. Talvella, varsinkin sumuisella\nsäällä tuntui ikävältä katsella jokea ja kaukana olevaa vastaista\nrantaa. Jotain surullista, sydäntä särkevää oli tässä autiossa\nseudussa. Mutta tuntuipa vielä surullisemmalta, kun aurinko paistoi\nvalkean lumen pintaan; olisipa tehnyt mieli lentää tuohon erämaahan,\njoka alkoi toisella rannalla ja levisi eteläänpäin loppumattomana\nkenttänä. Almasow ryhtyi työhön ääneti, synkän näköisenä, ja meitä\noikein hävetti, kun emme voineet häntä kunnollisesti auttaa. Mutta hän\ntyöskentelikin varta vasten yksinään, vaatimatta meiltä apua,\nikäänkuin pakoittaakseen meitä huomaamaan kaiken mitättömyytemme. Työ\nei ollut kuitenkaan sen suurempi kuin uunin lämmittäminen, jotta siinä\nolisi voinut polttaa alabasteria, jota me hänelle vähitellen\nkannoimme. Seuraavana päivänä, jolloin alabasteri oli jo kokonaan\npaahtunut, ruvettiin sitä tyhjentämään uunista. Kukin meistä otti\nkäteensä raskaan moukarin, täytti itselleen eri laatikon alabasteria\nja alkoi sitä survoa. Se oli mieluista työtä. Helposti mureneva\nalabasteri muuttui pian valkeaksi, kiiltäväksi pölyksi. Me\nheilauttelimme raskaita moukarejamme ja aikaan saimme semmoisen\njyrinän, että sitä oli hauska kuunnella. Vihdoin tuli väsymys ja\nsilloin tuntui elämä hyvältä, kasvot punottivat ja veri virtaili\nentistä nopeammin. Jopa Almasowkin katseli meitä suopeasti, aivan kuin\nolisimme olleet pieniä lapsia; tyytyväisenä poltti hän piippuansa\nvoimatta kuitenkaan olla murahtamatta, kun sattui meille jotakin\nsanomaan. Muuten oli hän samanlainen kaikkia kohtaan ja luulenpa, että\nhän oikeastaan oli hyväluontoinen mies.\n\nToinen työ, johon minua lähetettiin, oli sorvauspyörän pyörittäminen\nverstaassa. Pyörä oli iso ja raskas. Tarvittiin paljon voimaa sen\nliikuttamiseksi, etenkin jos sorvari valmisti (ruunun tarpeeksi)\njotakin kaidepuuta tai ison pöydän jalkaa, jota varten käytettiin\nmelkoisen suuria pölkkyjä. Yksin oli pyörän pyörittäminen semmoisissa\ntapauksissa mahdotonta, jonka tähden siihen toimeen lähetettiinkin\ntavallisesti kaksi henkilöä -- minut ja eräs toinen aatelismies B. Ja\nniin olikin tuo toimi meidän hallussamme useampien vuosien kuluessa.\nB. oli heikko, rintatautinen mies. Hän oli saapunut vankilaan vuotta\nennen minua kahden toverinsa seurassa; niistä oli toinen vanha ukko,\njoka öin sekä päivin rukoili Jumalaa (vangit häntä siitä suuresti\nkunnioittivat); hän kuoli minun täällä ollessani; toinen taas oli\nnuori, voimakas ja punakka mies, joka matkalla tänne Siperjaan oli\nkantanut puolitiessä väsynyttä toveriaan. Olipa hauska nähdä näiden\nmiesten keskinäistä ystävyyttä. B. oli erittäin sivistynyt,\nkunnollinen ja jalomielinen mies, jonka oli kuitenkin tauti runnellut\nja turmellut. Pyörää hoidimme me yhdessä ja se huvitti meitä\nkumpaakin. Minulle oli tämä työ oivallisena voimisteluna.\n\nMielitoimenani oli myöskin lumen lapioiminen. Se tapahtui tavallisesti\nlumituiskujen jälkeen, useamman kerran talvessa. Vuorokauden kestänyt\nlumituisku peitti muutamia taloja akkunain puoliväliin saakka, toisia\ntaas melkein kokonaan. Kun tuisku oli lakannut ja aurinko tullut\nnäkyviin, lähetettiin meidät suurissa joukoissa lapioimaan\nlumikinoksia ruunun rakennuksien edustalta. Kukin sai käteensä lapion\nja joukkokunnalle annettiin urakka, väliin sangen suurikin, mutta\nkaikki ryhtyivät kuitenkin innokkaasti työhön. Pehmeätä, äsken\npudonnutta ja päältäpäin hiukan jäätynyttä lunta oli helppo lapioida\nsekä heitellä ylen ympäri ilmaan, johon se hajosi kiiltävänä jauhona.\nLapiot tunkeutuivat keveästi valkeaan, auringon säteissä kimaltelevaan\nlumikinokseen. Vangit olivat melkein aina iloisia lapioimistyötä\ntehdessään. Raitis talvinen ilma sekä liike virkistytti heitä. Kaikki\nolivat hyvällä tuulella, nauru ja leikinteko oli ylimillään. Väliin\nruvettiin lumisille, mutta siitä oli kuitenkin seurauksena, että\nvakaamieliset ja kaiken ilon vihaajat nostivat kovan melun, joten\nyleinen riemastus päättyi tavallisesti haukkumiseen.\n\nVähitellen sain minä uusia tuttavia, joita en kuitenkaan itse hakenut,\nsillä olinhan vielä rauhaton, synkkämielinen ja luottamaton.\nTuttavuuteni syntyivät itsestään. Ensimäisinä alkoi vanki Petrow käydä\nluonani. Minä annan erityisen painon sanalle \"käydä\", sillä Petrow\nasui erityisen osaston kaukaisimmassa kasarmissa. Välillämme ei siis\nvoinut olla minkäänlaisia siteitä eikä yhteisiä harrastuksia.\nYhtähyvin piti Petrow ensi aikoina velvollisuutenaan pistäytyä melkein\njoka päivä luonani tai puhella kanssani, kun joutohetkinä kävelin\nkasarmien takana kaukana toisten silmäyksiltä. Alussa tuntui se\nminusta tukalalta. Mutta vähitellen osasi hän kuitenkin menetellä\nniin, että hänen seuransa tuli minulle hupaiseksi, huolimatta siitä\nettei hän ollutkaan juuri puhelias seuramies. Ruumiiltaan oli hän\nmatalakasvuinen, voimakas ja sukkela, hänen kasvonsa olivat jokseenkin\nmiellyttävät, poskiluut leveät, katse rohkea, hampaat valkoiset, ja\nalahuulen alla oli hänellä aina tupakkapuru. Tällaisen purun\nkäyttäminen olikin yleisenä tapana vangeilla. Hän oli neljänkymmenen\nvanha, vaan näytti kymmentä vuotta nuoremmalta. Hän puhui kanssani\nsangen vapaasti ja käyttäytyi aina kunnollisesti, kohteliaasti. Jos\nesim. huomasi, että minä hain yksinäisyyttä, niin sanoi hän\nainoastaan muutaman sanan ja jätti minut sitten rauhaan kiittäen\nkohteliaisuudesta, joten hän tietysti ei menetellyt muiden vankien\nkanssa. Olipa kumma, että semmoinen suhde pysyi välillämme useampien\nvuosien kuluessa. Enkä minä vielä nytkään oikein käsitä, minkätähden\nhän tuli luokseni melkein joka päivä? Tosin hän sittemmin varasteli\nminulta usein, mutta se tapahtui aivan kuin vahingossa; rahaa ei hän\npyytänyt minulta koskaan, eikä hän siis seurustellutkaan kanssani\nminkään aineellisen edun vuoksi.\n\nEn tiedä myöskään, minkä tähden minusta näytti siltä, kuin hän ei\nolisikaan asunut vankilassa, vaan jossain toisessa paikassa, josta hän\nsitten aivan kuin sivumennen kävi täällä tiedustelemassa uutisia ja\nkatsomassa meitä. Aina oli hänellä johonkin kiire, ikäänkuin joku\nolisi häntä odottanut tai ikäänkuin hänellä olisi ollut päättämättömiä\nasioita. Yhtähyvin ei hän näyttänyt kovin hätäilevältä. Katseensakin\noli hyvin omituinen: hän katsoi ihmisiä tarkkaan, rohkeasti ja hiukan\nivallisesti, mutta samalla myöskin jotenkin heidän ylitsensä,\nikäänkuin hän olisikin katsonut jotain toista kauempana olevaa\nesinettä. Senpä vuoksi näyttikin hän hieman hajamieliseltä. Minä\ntarkastin välistä varta vasten, minne Petrow meni luotani? Missä häntä\nodotettiin? Hän riensi johonkin kasarmiin tai kyökkiin, istautui\nsiellä puhelevien viereen, kuunteli heitä tarkkaan, otti joskus\nitsekin osaa keskusteluun, jopa kiivastuikin, mutta vaikeni sitten\ntaas äkkiä. Sekä puhuessaan että vaiti ollessaan näytti hän siltä,\nikäänkuin häntä jossain olisi odotettu, ikäänkuin hänellä jossain\nolisi ollut toimittamista. Omituisinta asiassa oli se, ettei hänellä\nollut mitään tointa, että hän eleli aivan joutilaana (ruunun töitä\ntietysti lukuun ottamatta). Mitään ammattia ei hän osannut tehdä, eikä\nhänellä ollut koskaan rahaa; rahasta ei hän pitänytkään paljon väliä.\nMutta mitä puhui hän kanssani? Hänen puheensa olivat yhtä kummalliset\nkuin hän itse. Jos hän esim. sattui huomaamaan, että minä kävelin\nyksinäni jossain vankilan takana, kääntyi hän äkkiä puoleeni. Hän\nastui nopeasti ja teki äkkinäisiä käänteitä. Hän tuli luokseni\nastumalla, mutta näytti siltä, kuin olisi juossutkin.\n\n-- Hyvää päivää.\n\n-- Hyvää päivää.\n\n-- Enkö häiritse teitä?\n\n-- Ette.\n\n-- Niin, minä aioin kysyä teiltä Napoleonista. Onkohan hän sukua\nsille, joka eli kahdennellatoista-luvulla? (Petrow oli sotilaspoikia\nja osasi lukea).\n\n-- On.\n\n-- Minkälainen presidentti hän on?\n\nHän kyseli aina joutuisaan ja katkonaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut\nmitä pikemmin päästä asian perille, ikäänkuin olisi tiedustellut\njotain hyvin tärkeätä.\n\nMinä selitin hänelle, minkälainen presidentti Napoleon oli, ja\nlisäsin, että hänestä kohta tulee ehkä keisarikin.\n\n-- Kuinka niin?\n\nSenkin asian selitin hänelle niin kuin taisin. Petrow kuunteli\ntarkkaan ja oivalsi täydellisesti selitykseni; hän oikein kallisti\nkorvansa minun puoleeni.\n\n-- Hm. Vielä piti minun kysyä teiltä, Aleksanteri Petrowitsh: onko\ntotta, kuten kerrotaan, että on olemassa semmoisiakin apinoita, joilla\nkädet ulettuvat kantapäihin asti ja jotka kooltaan ovat ihmisten\nsuuruisia?\n\n-- On niitä semmoisiakin.\n\n-- Mitäs apinoita ne ovat?\n\nMinä selitin asian niin hyvin kuin taisin.\n\n-- Missä ne elävät?\n\n-- Lämpimissä maissa. Sumatran saarella niitä on.\n\n-- Onkos se Amerikassa? Onkohan siinä perää, että ihmiset muka\nkulkevat siellä päälaellaan?\n\n-- Eivät ne kulje päälaellaan. Te puhutte antipoodeista. Minä selitin\nmahdollisuuden mukaan, mitä Amerika ja mitä antipoodit ovat. Hän\nkuunteli hyvin tarkkaan, aivan kuin olisikin tullut kyselemään\nantipoodeista.\n\n-- Niin, oikein! Näettekös viime vuonna luin minä kreivitär\nLavallier'istä. Onkohan se juttu totta, vai muutenko se on vaan kokoon\npantu? Se on Dumas'in kirjoittama.\n\n-- Tietysti on se vaan muuten kokoon pantu.\n\n-- No, jääkää hyvästi. Kiitoksia.\n\nJa Petrow katosi, emmekä me oikeastaan koskaan puhuneet muuten kuin\ntähän tapaan.\n\nMinä aloin kysellä hänestä muilta. Kun M. sai tietää tästä\ntuttavuudestani, varoitti hän minua. Hän sanoi, että moni vanki oli\nhäntä kauhistuttanut, mutta ei kuitenkaan kukaan, ei edes Gasinkaan,\nsiinä määrin kuin Petrow.\n\n-- Hän on lujamielisin, pelottomin vanki, sanoi M. -- Hän on valmis\nvaikka mihin; eikä häntä voi estää mikään, jos hän vaan saa jotakin\npäähänsä. Hän voisi murhata teidät aivan ilman mitään syytä, eikä hän\nsitä tehdessään edes silmiänsäkään räpäyttäisi. Minä luulen, ettei hän\nole oikein täysijärkinen.\n\nTämä arvostelu oli mielestäni hyvin merkillinen. Mutta M. ei voinut\ntyydyttävästi selittää, kuinka hän oli tullut semmoisiin\njohtopäätöksiin. Ja olipa omituista: vaikka minä seurustelin Petrowin\nkanssa monta vuotta ollen hänen parissaan melkein joka päivä ja vaikka\nhän osoitti minua kohtaan aina suosiota, johon minä en kuitenkaan\ntietänyt mitään syytä, sekä käyttäytyi vankilassa koko tämän ajan\nkuluessa siivosti eikä tehnyt mitään tuhotöitä, tulin minä kuitenkin\nhänen kanssaan seurustellessani yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että\nM. oli oikeassa ja että Petrow saattoi todellakin olla lujaluontoinen,\npeloton ja hillitsemätön ihminen. Minkä tähden hän näytti minusta\nsemmoiselta, sitä en voinut oikein käsittää.\n\nTämä Petrow oli sama mies, joka rangaistavaksi kutsuttuna tahtoi\nmurhata majuuriamme; mutta majuuri lähti kuitenkin paikalta vähää\nennen rangaistuksen toimeen panoa ja pelastui siten \"ihmeen kautta\",\nkuten vangit sanoivat. Petrowin vielä vapaana ollessa tapahtui, että\növersti löi häntä harjoituksessa. Arvattavasti oli häntä ennenkin\nlyöty, mutta sillä kertaa ei hän malttanut mieltänsä, vaan pisti\nkaikkien nähden överstin kuoliaaksi. Minä en kuitenkaan tunne\ntäydellisesti hänen edellisiä vaiheitaan; hän ei koskaan puhunut\nminulle niistä. Tietysti olivat nämä kohtaukset ainoastaan harvinaisia\nmielen puuskauksia: sillä hän oli todellakin siivo ja hiljainen.\nHänessä piili tosin voimakkaita, tulisia himoja, mutta hiilien päällä\noli aina tuhkaa, jonka peitossa ne salaa kytivät. Minä en huomannut\nhänessä koskaan taipumusta kerskailemiseen, enkä minkäänlaista kunnian\nhimoa, kuten muissa vangeissa. Hän riiteli harvoin, eikä hän ollut\nkenenkään kanssa ystävyydessä (paitsi ehkä joskus Sirotkinin kanssa).\nKerran näin minä kuitenkin hänen suuttuvan ankarasti. Hänelle ei\nannettu jotain esinettä ja siitä otti hän loukkaantuakseen. Hänen\nriitaveljenään oli eräs väkevä, suurikasvuinen, riitaisa ja uskalias\nvanki, nimeltä Wasili Antonow, siviiliosastosta. He olivat jo kauan\nriidelleet ja minä arvelin, että asia päättyy ehkä pieneen\nkäsikähäkkään, sillä joskus, vaikka tosin harvoin, meni Petrowkin niin\nkauas riidellessään. Mutta tällä kertaa oli tapahtua enemmänkin.\nPetrow vaaleni äkkiä, hänen huulensa vapisivat, kävivät sinisiksi ja\nhänen oli vaikea hengittää. Hän nousi paikaltaan ja ollen avojaloin\n(kesällä oli hän usein avojaloin) astui hän verkalleen, kuulumattomin\naskelin Antonowin luo. Silloin vaikenivat kaikki, niin että kärpäsen\nlennon olisi voinut kuulla. Kaikki odottivat. Antonow syöksähti häntä\nvastaan... Minä en voinut sietää enempää ja läksin pois kasarmista.\nLuulinpa, etten kerkiäisi oikein pihallekaan, kun jo saisin kuulla\nhätähuutoja. Mutta jupakka päättyi nytkin aivan toisin. Antonow\nviskasi hyvissä ajoin Petrowille riidanalaisen esineen (asia koski\njotain vanhaa rääsyä). Parin minutin kuluttua haukkui tietysti Antonow\nPetrowia ikäänkuin kunniansa puhdistamiseksi, näyttääkseen muka, ettei\nhän niin kovin pelkuri ollutkaan. Mutta haukkumisesta ei Petrow\npitänyt väliä; hän oli asian voittanut ja korjasi tyytyväisenä riidan\nalaiset rääsyt taiteensa. Neljännestunnin kuluttua kuljeskeli hän\nvankilassa toimettomana, niinkuin ennenkin, ikäänkuin kuulustellen,\nmissä hauskimpia juttuja kerrottiin. Häntä huvittivat kaikenlaiset\nasiat, mutta sittenkin näytti hän jokseenkin välinpitämättömältä.\nHäntä olisi voinut verrata rotevaan työmieheen, joka työtä vailla\nrupeaa joutessaan leikkimään pienten lasten kanssa. Enkä minä\nkäsittänyt, minkä tähden hän pysyi vankilassa, eikä karannut sieltä\ntiehensä? Olisipa hän senkin tehnyt, jos vaan olisi kovin haluttanut.\nSellaiset miehet kuin Petrow tottelevat järkeänsä ainoastaan niinkauan\nkuin he eivät jotain halua. Mutta silloinpa ei heitä voikaan mikään\nhillitä. Ja minä olen vakuutettu, että hän olisi voinut karata, olisi\nvoinut pettää vartijat ja istua viikon kuluttua leivättä jossain\nmetsässä tai rannan kaislistossa. Mutta arvattavasti semmoinen ajatus\nei ollut vielä pälkähtänyt hänen päähänsä. Tarkkaa miettimistä ja\ntervettä järkeä en minä hänessä koskaan huomannut. Tälläisillä\nihmisillä onkin vaan yksi ajatus, joka heitä koko elämän ajan ohjailee\nsinne ja tänne; niinpä he häilyvätkin alinomaa, kunnes vihdoin\nlöytävät mielensä mukaisen tehtävän; silloin on heille henkikin\nvähäarvoinen. Minä ihmettelin joskus, kuinka semmoinen mies, joka\npienestä kurituksesta oli murhannut päällikkönsä, antoi\nvastustelematta rangaista itseään vankilassa. Häntä lyötiinkin joskus\nsalakuljetuksesta; sillä niinkuin muutkin työttömät vangit, kuljetti\nhänkin tänne viinaa. Mutta hän taipui rangaistavaksi ikäänkuin\nvapaehtoisesti, ikäänkuin olisi käsittänyt, että rangaistus annettiin\nsyystä; muussa tapauksessa ei hän olisi taipunut, vaikka olisi\ntapettu. Ihmettelin minä myöskin sitä, että hän näennäisestä\nystävyydestään huolimatta varasteli minulta. Hän varasti esim.\nraamattuni, jonka hänen piti viedä jostain paikasta toiseen.\nKuljettavana oli vaan muutama askel, mutta matkalla ennätti hän löytää\nostajan, jolle möi raamatun ja hankki rahoilla viinaa. Varmaankin\nhalusi hän kovasti viinaa, ja mitä hän kerran halusi, sitä oli kaiken\nmokomin saatavakin. Semmoinen ihminen voipi murhata lähimäisensä\nparinkymmenen kopeikan tähden saadakseen korttelin viinaa, vaikka\ntoisinaan ei pidä väliä suurista rikkauksistakaan. Hän ilmoitti\nminulle itse varastaneensa raamattuni ja sen teki hän aivan\nrauhallisesti, välinpitämättömästi niinkuin olisi puhunut jostain\naivan tavallisesta asiasta. Minä koettelin torua häntä aika lailla,\nsillä olihan minun vaikea luopua raamatusta. Hän kuunteli tyvenesti ja\nmyönsi, että raamattu on hyvin hyödyllinen kirja, olipa pahoillaankin\nsiitä, ettei minulla sitä enää ollut, mutta varkauttaan ei hän\nkuitenkaan katunut; hänen katseensa oli niin tyyni ja vakava, että\nminä pidin parhaana lakata häntä moittimasta. Sanoistani ei hän\nottanut närkästyäkseen, sillä hän arveli luultavasti, että pitihän\nminun häntä vaikka mieleni hyvitykseksi hiukan nuhdella; toden teolla\npiti hän moitteitani joutavina juttuina, joista aika ihmisen tuskin\nsopi puhuakaan. Minusta näyttikin, siltä kuin olisi hän pitänyt minua\npienenä lapsena, jolla ei ollut käsitystä yksinkertaisimmistakaan\nasioista. Jos minä esim. rupesin hänen kanssaan puhumaan jostakin\nmuusta kuin kirjoista ja tieteistä, niin vastasi hän minulle tosin,\nmutta ainoastaan kohteliaisuudesta ja hyvin lyhyesti. Usein mietin\nitsekseni, minkä tähden hän uteli minulta kirjallisia asioita?\nTapahtui, että joskus näistä asioista puhellessa minä katsoin häneen\nsyrjästä, nähdäkseni, eikö hän nauranut minulle? Mutta hän ei\nnauranut; kuunteli vaan vakavasti ja jokseenkin, ei kuitenkaan kovin\ntarkkaavasti. Kysymyksensä teki hän selvään ja tarkoilleen, mutta ei\nosoittanut mitään erityistä kummastusta vastauksieni johdosta...\nMinusta hän nähtävästi ajatteli, ettei kanssani saattanut keskustella\nniinkuin muiden ihmisten kanssa, etten minä ymmärtänyt mitään muuta\nkuin kirjallisia asioita, joten minua muista asioista puhumalla ei\nkannattanut vaivatakaan.\n\nMinä olen vakuutettu, että hän piti minusta ja se seikka hämmästytti\nminua suuresti. Katsoiko hän minua alaikäiseksi, kehittymättömäksi\nlapseksi, tunsiko hän minua kohtaan semmoista myötätuntoisuutta, jota\nkaikki lujaluontoiset tuntevat heikompiansa kohtaan, sitä en tiedä...\nJa vaikka hän varastelikin minulta, olen kuitenkin vakuutettu, että\nhän varastellessaankin sääli minua. \"Oi, voi!\" ajatteli hän varmaankin\nomaisuuttani näpistellessään, \"mikähän lienee miehiäänkin, kun ei\nomastansakaan suuresti välitä!\" Mutta senpä tähden hän minua\nrakastikin. Kerran sanoi hän minulle ikäänkuin vahingossa, että minä\nolin \"liian hyväsydäminen ihminen\" ja \"niin suora, niin suora, että on\noikein sääli.\" \"Mutta älkää pahastuko siitä, Aleksanteri Petrowitsh\",\nlisäsi hän hetkisen kuluttua; \"sen minä sanoin teille sydämestäni.\"\n\nTällaisille ihmisille tapahtuu joskus elämässä, että heidän luonteensa\nkuohahtaa esille jossain äkkiarvaamattomassa työssä ja sillä tavoin\njoutuvat he kerrassaan oikean toimintansa pyörteeseen. Heistä ei ole\nalkuunpanijoiksi eikä johtajiksi; vaan alettua työtä ovat he\nensimäisinä valmiit täyttämään. He alkavat yksinkertaisesti, ilman\nmelua, vaan sen sijaan ovat arvelematta valmiina kukistamaan tiellä\nolevia esteitä, ja muut seuraavat sokeasti heidän jälkiään, seuraavat\nniin pitkälle kuin on mahdollista. Minä en usko, että Petrow saa\noikean lopun; hän on heittävä henkensä yhtäkkiä, ja jos hän lienee\nvielä elossa, merkitsee se, ettei hänen aikansa ole vielä tullut.\nKukapa muuten tietää? Ehkä hän vielä saavuttaakin harmaat hapset ja\nkuolee rauhallisesti vanhuudesta väsyneenä, häilyttyään koko elämänsä\nsinne tänne ilman mitään tarkoitusta. Mutta minusta näyttää kuitenkin,\nettä M. oli oikeassa, kun hän sanoi, että Petrow oli vankilamme\nlujaluontoisin asukas.\n\n\n\n\nVIII.\n\nLujaluontoisia ihmisiä. -- Lukaa.\n\n\nLujaluontoisista ihmisistä on vaikea puhua; vankilassa, samoin kuin\nmuuallakin, oli heitä hyvin vähän. Muutamat olivat jo ulkomuodoltaan\nhirveän näköisiä, ja kun ajatteli, mitä heistä kerrottiin, niin\noikeinpa täytyi väistyä heidän edestään. Joku epämääräinen tunne\npakoitti minua alussa karttamaan semmoisia ihmisiä. Sittemmin muuttui\nmieleni hirveimpienkin murhamiesten suhteen. Toiset taas eivät olleet\nmurhamiehiäkään ja kuitenkin näyttivät hirveämmiltä kuin jotkut monen\nmurhan tekijät. Muutamat rikokset olivat sitä laatua, että niistä oli\nvaikea saada minkäänlaista käsitystä; niin olivat ne kummallisia.\nNiinpä tapahtuu alhaisen kansamme keskuudessa murhia aivan omituisista\nsyistä. Sangen usein näkee esim. seuraavan murhaajatyypin: Mies elää\nhiljaan ja rauhallisesti. Hänen kohtalonsa on katkera, mutta hän\nkärsii. Ajatelkaamme, että hän on talonpoika, maaorja, porvari tai\nsotamies. Äkkiä kadottaa hän malttinsa; hän ei voi enää kärsiä, vaan\npistää kuoliaaksi vihamiehensä ja sortajansa. Nytpä tuleekin näkyviin\nomituinen ilmiö. Ensin murhasi tuo mies sortajansa, vihollisensa, ja\nsen rikoksen syitä voidaan ymmärtää; mutta sitten murhaa hän ketä\nhyvänsä, kuka vaan eteen sattuu, murhaa huvin vuoksi, loukkaavasta\nsanasta, katseesta tai muuten vaan, saadakseen toisen tieltänsä\nraivatuksi. Hän on aivan kuin päihtyneenä, houreissaan. Hypättyään\nkerran määrätyn rajan yli, rupee hän huvitteleimaan sillä, ettei pidä\nenää mitään pyhänä; hän tahtoo ikäänkuin kerrassaan riistää itsensä\nkaikista rajoituksista ja nauttia hillitsemättä vapaudestaan, nauttia\nsydämensä ahdistuksesta, jota mokomat työt eivät voi olla hänessä\nvaikuttamatta. Sen ohessa tietää hän, että kauhea rangaistus häntä\nodottaa. Semmoinen pahantekijä on verrattava ihmiseen, joka luiskahtaa\nkorkeasta tornista alas syvyyteen ja haluaa syöstä kerrassaan pää\nedellä tantereeseen, jotta elämän lanka samassa katkeaisi. Siihen\ntilaan voivat joutua peräti hiljaiset ihmiset. Joku heistä ylpeileekin\ntöistään. Mitä vähäpätöisempi hän sitä ennen oli, sitä enemmin haluaa\nhän nyt ylvästellä, rehennellä. Hän oikein nauttii muissa\nherättämästään kauhusta ja kammosta. Hän antautuu jonkunlaisen\nepätoivon valtaan ja tämmöinen \"epätoivoinen\" haluaa saada mitä\npikemmin rangaistuksensa; sillä mokoma epätoivo rupee vihdoin hänestä\nitsestäänkin tuntumaan raskaalta. Omituista on kuitenkin, että\ntämmöinen mielen tila kestää ainoastaan rangaistuspaikalle saakka,\njossa se äkkiä muuttuu, ikäänkuin ennakolta määrättävien sääntöjen\nmukaan. Silloin pahantekijä oitis masentuu, pehmiää. Rangaistuslavalla\nhän voivottelee ja pyytää kansalta anteeksi. Vankilaan tultuaan on hän\nihmeellisen alakuloinen ja hiljainen, niin että on mahdotonta luulla\nhäntä siksi, joka on murhannut useampia ihmisiä.\n\nOn tietysti semmoisiakin, jotka eivät masennu vielä vankilassakaan,\nvaan säilyttävät aluksi sielläkin jonkunlaista ylpeyttä, kopeutta. He\narvelevat, että enpä minä olekkaan niin huono mies kuin luulette; minä\nolen tehnyt monta murhaa. Mutta lopulta hekin masentuvat. Joskus\nmuistelevat he huvin vuoksi entistä elämäänsä ja jos silloin tapaavat\njonkun yksinkertaisen ihmettelijän, kertovat hänelle urotöitään,\nkoettaen kuitenkin salata sitä, että he itse ovat huvitetut\nsemmoisesta kertomuksesta. Semmoista itserakasta varovaisuutta\nnoudatetaankin hyvin taitavasti. Kertoja juttelee kerrottavansa\njokseenkin huolettomasti, vaikka toiselta puolen punnitseekin joka\nsanansa tarkoilleen, aivan kuin hän olisi käynyt oppia puhetaidossa.\n\nEräänä pitkänä talvi-iltana vankeuteni ensi aikoina kuulin minä\nlaverilla maatessani erään semmoisen kertomuksen ja tottumaton kun\nolinkin, pidin kertojaa hirveänä pahantekijänä ja lujaluontoisena\nihmisenä samalla kun melkein laskin leikkiä Petrowista. Aineena oli,\nkuinka kertoja, Lukaa Kusmitsh, ilman mitään syytä, ainoastaan huvin\nvuoksi, oli murhannut jonkun majuurin. Tämä Lukaa Kusmitsh oli sama\npienenläntä, terävänenäinen vähävenäläinen, josta jo olen ennen\nmaininnut. Hän oli ollut luullakseni maaorjana. Hänessä oli todellakin\njotain terävää, ylpeätä. \"Pieni on lintu, vaan kynsi terävä\", sanoo\nsananlasku. Mutta vangit oppivat vaistomaisesti tuntemaan toisiansa,\nja niinpä häntäkin ainoastaan harvat kunnioittivat. Hän oli tavattoman\nitserakas. Sinä iltana istui hän laverilla ja ompeli paitaa.\nLiinavaatteiden ompeleminen oli hänen ammattinsa. Hänen vieressään\nistui eräs yksinkertainen, vaan hyväluontoinen vanki, nimeltä Kobilin,\njoka oli hänen vierustoverinsa lavereilla. Lukaa riiteli hänen\nkanssaan usein ja kohteli häntä ylipäänsä kopeasti sekä pilkallisesti,\nvaikka Kobilin sitä yksinkertaisuudessaan usein ei huomannutkaan. Hän\nneuloi villasukkaa ja kuunteli välinpitämättömästi Lukaan kertomusta.\nTämä taas jutteli jokseenkin kovalla äänellä ja selvästi. Hän tahtoi,\nettä kaikki olisivat kuulleet hänen juttuansa, vaikka muuten olikin\npuhuvinaan yksinomaisesti Kobilinille.\n\n-- Minut lähetettiin, veliseni, omalta paikkakunnaltani, niin alkoi\nhän -- Tsh--wiin, löysäläisyydestä muka.\n\n-- Milloinkas se tapahtui, onko siitä jo kauan aikaa? kysyi Kobilin.\n\n-- Onpahan siitä jo toista vuotta. Kun saavuimme K--wiin, niin\npistettiinkin minut siellä vähäksi aikaa vankeuteen. Minä katsahdin\nympärilleni ja näinkin, että kanssani oli istumassa noin kaksitoista\nhenkeä, kaikki vähävenäläisiä, suurikasvuisia ja vankkoja miehiä kuin\nhärät ikään. Mutta kovin olivat he hiljaisia; ruoka oli vankilassa\nhuonoa, ja majuuri teki mitä vaan katsoi hyväksi. Minä istuin päivän,\nistuin toisen ja näin, että pelkureja olivat nuo toiset. Mitä te\nmokomaa pöllöä arastelette? sanoin minä heille.\n\n-- Meneppäs itse hänen pakeilleen! vastasivat he ja vieläpä\npilkallisesti. Minä olin vaiti. Ja olipa siinä yksi vähävenäläinen\nkovin naurettava mies, sanoi hän kääntyen Kobilinista kaikkien\npuoleen. -- Tämä mies kertoi, kuinka häntä tuomittiin ja mitä hän\noikeudessa oli jutellut, oikeinpa vedet valuivat ukon silmistä. Kotia\nolivat häneltä jääneet vaimo ja lapset. Itse oli hän vankka,\nharmaapäinen ja lihava. \"Minä häntä kielsin, mutta se konna yhä vaan\nkirjoitti ja kirjoitti. Minä jo sanoin, että hiisi saisi meidät kaikki\nperiä, mutta hän vaan kirjoitti... ja niinpä jouduinkin minä\nperikatoon!\" Annappas, Wasja rihmaa; kovin on tämä rihma mitätöntä.\n\n-- Tässä on torilta tuotua, vastasi Wasja tarjoten rihmaa.\n\n-- Meidän on parempaa, vaan tuonoin lienee invaliidi ostanut sitä\njoltain renttu-ämmältä, jatkoi Lukaa pujottaen rihmaa neulan silmään.\n\n-- Kummiltansa kaiketi.\n\n-- Kaiketi kummiltansa.\n\n-- No mitenkäs sitte majuurin kävi? kysyi unohdettu Kobilin.\n\nSitäpä Lukaa odottikin. Yhtähyvin ei hän ruvennut oitis jatkamaan\nkertomustaan, ikäänkuin ei olisi ollut huomaavinaankaan Kobilinin\nkysymystä. Tyynesti laittoi hän neulansa kuntoon, vetäsi jalkansa\nveltosti koukkuun ja alkoi vasta sitten:\n\n-- Minä sain vähävenäläiset yllytetyiksi ja majuuri kutsuttiin\npaikalle. Mutta olinpa jo aamusta pyytänyt eräältä naapurilta veitsen,\njoka minulla nyt oli piilossa hätätilaa varten. Majuuri vimmastui. Hän\najoi vankilaan. No, sanoin minä, elkää peljätkö, miehet! Mutta\nvähävenäläisillä oli sydän kurkussa; he oikein vapisivat. Majuuri\nryntäsi sisään, humalassa. \"Kuka täällä! Mitä täällä! Minä olen\ntsaari, minä olen jumalakin!\"\n\nKun hän sanoi: \"minä olen tsaari ja minä olen jumalakin\", silloin\nastuin minä esille, ja veitsi oli minulla hihassa, jatkoi Lukaa.\n\n-- Ei, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoin minä ja samalla tulin yhä\nlikemmä; eihän se voi olla mahdollista, teidän korkea-arvoisuutenne,\nettä te olette tsaari ja jumalakin.\n\n-- Sinäkös se oletkin, sinäkös se oletkin? huusi majuuri; --\nkapinoitsija!\n\n-- Ei, sanoin minä (ja tulin yhä likemmä), ei teidän\nkorkea-arvoisuutenne; kuten itse tiedätte, on Jumalamme kaikkivaltias,\njoka paikassa läsnäolevainen ja ainoa, sanoin minä. Ja tsaarimme on\nmyöskin yksi, kaikkien meidän hallitsijamme, Jumalan asettama. Hän on,\nsanoin, yksinvaltias. Mutta te, sanoin, te olette vaan majuuri, meidän\nesimiehemme tsaarin armosta, sanoin, ja omasta ansiostamme.\n\n-- Kuin-kuin-kuin-kuin! änkytti majuuri eikä voinut sanoa sen enempää.\nKovin oli ihmeissään.\n\n-- Kas näin, sanoin minä ja samassa ryntäsin häntä vastaan sekä\ntyönsin veitsen suoraan hänen vatsaansa. Se sattui oikeaan paikkaan.\nMajuuri kaatui ja ainoastaan jalat vielä vähän heilahtivat. Minä\nviskasin veitsen kädestäni.\n\n-- Nostakaa nyt hänet! sanoin minä vähävenäläisille.\n\nTässä poikkeen hiukan kertomuksesta. Lauseet semmoiset kuin: \"minä\nolen tsaari ja minä olen jumalakin\" ynnä muut samankalttaiset olivat\nennen hyvin tavallisia esimiesten suussa. Täytyy kuitenkin tunnustaa,\nettä nyt sellaisia esimiehiä on vähän, ehkäpä ovat ne kokonaan\nkadonneet. Huomattava on myöskin, että sellaisilla lauseilla\nherrastelivat tavallisesti ne päälliköt, jotka olivat kohonneet\nvirkaansa alhaisesta asemasta. Upseerin arvo ikäänkuin käänsi nurin\nheidän sisällisen ihmisensä. Saatuansa kokea kovaa kauan aikaa,\npääsivät he vihdoin upseereiksi, päälliköiksi ja tottumattomuudesta\nluulivat olevansa enemmän kuin olivatkaan; heidän kopeutensa kohtasi\ntietysti ainoastaan ala-arvoisempia ihmisiä. Korkeampia esimiehiään\nimartelivat he kuten ennenkin. Jotkut heistä kiirehtivät ilmoittamaan\nnäille esimiehilleen, että he olivat alhaisesta arvosta kohonneet\nupseeriksi ja että he \"muistivat aina asemansa.\" Alistetuille olivat\nhe taas itsevaltaisia käskijöitä. Luultavaa on, ettei enää tavata\nsemmoisia päälliköjä, joiden huulilta lähtisi: \"minä olen tsaari,\nminä olen jumalakin.\" Varmaa on kuitenkin, ettei mikään ärsytä\nvankeja ja muita alistettuja siinä määrin kuin mokomat lauseet.\nSemmoinen itsensä korottaminen ja liioiteltu ajatus omasta\nrankaisemattomuudestaan herättää vihaa nöyrimmässäkin ihmisessä ja\ntekee hänet kärsimättömäksi. Onneksi kuuluu koko juttu entisyyteen ja\nsilloinkin oli mokoman ylvästelijän peljättävä kovaa rangaistusta\nylemmiltä esimiehiltään.\n\nTosiasia on, että alistettuja suututtaa kaikenlainen kopeus, jota\nheitä vastaan osoitetaan. Muutamat ajattelevat esim., että kaikki\nonkin jo hyvin, jos vankia ruokitaan kelvollisesti ja kohdellaan\nmuuten lainmukaisesti. Se on erehdystä. Jokainen, olkoon hän kuka\nhyvänsä ja kuinka halvassa tilassa hyvänsä, vaatii kuitenkin\nvaistomaisesti ihmisarvonsa tunnustamista. Vanki tietää itse että hän\non vanki ja hylkyläinen; mutta eivät mitkään poltinmerkit eivätkä\nkahleet voi pakoittaa häntä unohtamaan, että hän on ihminen. Ja kun\nhän kerran on ihminen, pitää häntä kohdellakin ihmisenä. Jumalani!\nIhmisellinen kohtelu voipi vaikuttaa semmoiseenkin, jossa Jumalan kuva\non jo kauan sitten himmentynyt. Tällaisille onnettomille pitää olla\nihmisellinen; sillä siinä on heidän pelastuksensa, siinä heidän\nilonsa. Minä tapasin hyviäkin, kunnioitettaviakin esimiehiä ja näin,\nminkä vaikutuksen he tekivät noihin raukkoihin. Tarvittiin vaan\nmuutama ystävällinen sana ja vangit tulivat aivan toisiksi ihmisiksi.\nHe iloitsivat kuin lapset ja rakastivat kuin lapset. Huomautan vielä\nyhden omituisuuden; vangit itse eivät rakasta liian tuttavaa eikä\nliian ystävällistä käytöstä esimiestensä puolelta. He tahtoisivat\nkunnioittaa esimiestään, mutta niin ollen on se mahdotonta. Vanki on\nhyvillään, jos hänen päälliköllään on ritarimerkkiä, jos hän on muhkea\nmuodoltaan ja jonkun ylemmän esimiehen suosiossa, jos hän on ankara,\nmahtava, rehellinen ja oman arvonsa tunteva. Semmoisia miehiä vangit\nrakastavat arvellen, että kun päällikkö säilyttää oman arvollisuutensa\neikä loukkaa heitäkään, niin on kaikki hyvin.\n\n* * * * *\n\n-- Kylläpä sinua lie sitten pehmitetty? huomautti Kobilin\nrauhallisesti.\n\n-- Hm. Kyllähän se on totta, että pehmitettiin. Alei, annappas saksit!\nMinkä tähden tänään ei ole maidania?\n\n-- Rahat on juotu, huomautti Wasja. -- Jos ei olisi juotu, niin ehkä\nmaidankin olisi.\n\n-- Jos! \"Jos\" maksaa Moskovassakin sata ruplaa, virkkoi Lukaa.\n\n-- Kuinkas paljon sinä sait kaikkiansa? kysäsi taas Kobilin.\n\n-- Annettiinpa, rakas veli, sata viisi. Vaan kuinka luulette, veljet,\nolivatpa vähältä tappaa minut, jatkoi Lukaa kääntyen taas Kobilinista\nkaikkien puoleen. -- Kun sain nuo sata viisi, kuljetettiin minua\ntäydessä paraadissa. Sitä ennen en ollut vielä koskaan saanut\nselkääni. Kansaa keräytyi suunnaton joukko, koko kaupunki oli\njaloilla; sillä olihan murhamies rangaistava. Kyllä se kansa on niin\nmieletön, etten osaa sanoakaan. Timoshka [pyöveli] riisui minut ja\nsanoi: kestä nyt vaan, kohta poltan! Minä odotin, mitä oli tuleva? Kun\nhän läimäytti ensimäisen kerran, aioin minä huutaa, aukaisin suuni,\nvaan ääntäpä ei lähtenytkään. Kun sitten läimäytti toisen kerran,\nniin, uskokaa tai älkää, minä en tietänyt enää mistään mitään. Kun\nsitten toinnuin, kuulin luettavan: seitsemästoista. Neljästi annettiin\nminun levähtää, noin puoli tuntia erältään; vedellä valeltiin. Minä\ntuijotin edessäni oleviin ihmisiin ja ajattelin: \"nyt tulee\nkuolema...\"\n\n-- Ethän sinä kuitenkaan kuollut? kysyi Kobilini\nyksinkertaisuudessaan.\n\nLukaa loi häneen sanomattoman halveksivan silmäyksen; muut nauroivat.\n\n-- Sitä nyt on aika pöllö!\n\n-- Yläkammio on huonossa kunnossa, huomautti Lukaa, ikäänkuin katuen,\nettä oli ruvennut puheisiin mokoman tyhmikön kanssa.\n\n-- Ymmärrystä ei ole siunaantunut, tuumaili Wasja.\n\nVaikka Lukaa oli murhannut kuusi henkeä, ei häntä vankilassa kukaan\npeljännyt; itse olisi hän kuitenkin halunnut olla jonkunlaisena\nhirvittävänä olentona.\n\n\n\n\nIX.\n\nIsai Fomitsh. -- Sauna. -- Baklushinin kertomus.\n\n\nJoulu lähestyi. Vangit näyttivät juhlallisilta sitä odotellessaan, ja\nkun minä katselin heitä, rupesin itsekin odottamaan jotain tavatonta.\nNeljä päivää ennen juhlaa vietiin meidät saunaan. Ensi vuosinani\nkäytettiin meitä harvoin saunassa. Kaikki iloitsivat ja alkoivat\nvalmistautua. Lähtö oli määrätty tapahtuvaksi puolenpäivän aikaan,\njolloin työnteko lopetettiin. Muita enemmin iloitsi ja puuhaili Isai\nFomitsh Bumstein, sama juutalainen, josta olen jo maininnut\nkertomukseni neljännessä luvussa. Hän kylpi mielellään tavattoman\nkuumassa löylyssä, ja joka kerta, kun minä satun muistelemaan vankilan\nsaunaa (joka muistelemista ansaitseekin), niin ensi sijalle astuu\neteeni aina kasarmitoverini Isai Fomitshin kuva. Hän oli kovin\nhullunkurinen olento. Hänen ulkomuodostaan olen jo maininnut ennen;\nijältään oli hän noin viidenkymmenen vanha, kivuloinen, ryppyinen ja\nheikko mies. Hänen kasvoissaan ilmaantui alinomainen, lannistamaton\ntyytyväisyys, melkeinpä autuaallisuus. Nähtävästi ei hän ollut\nlaisinkaan pahoillaan siitä, että oli joutunut vankeuteen. Ollen\njuveelintekijä, jommoista ammattilaista paikkakunnalla ei ollut\ntoista, sai hän alinomaa työtä kaupunkilaisilta. Ja siten olivat hänen\nrahatulonsa jommoisetkin. Puutetta ei hän kärsinyt, vaan eli \"rikkaan\"\ntavoin ja lainailipa muillekin rahaa panttia vastaan. Hänellä oli oma\nteekyökkinsä, hyvä polstari, kupit ja ruoka-astiat. Kaupungissa asuvat\njuutalaiset pitivät hänen kanssaan yhteyttä ja auttoivat häntä.\nLauantaisin kävi hän vartijan saattamana juutalaisten rukoushuoneessa\n(laki sen salli) ja eli hyvin iloisesti, haluten kuitenkin päästä\nkaksitoista vuotisen vankeusaikansa päähän, jotta voisi mennä --\nnaimisiin. Hänessä oli omituisella tavalla yhdistettynä\nlapsellisuutta, tyhmyyttä, viekkautta, röyhkeyttä, avomielisyyttä,\narkuutta, kerskailevaisuutta ja hävyttömyyttä. Olipa omituista,\netteivät vangit hänelle juuri pahasti nauraneet, vaan laskivat hänestä\nainoastaan viatonta leikkiä. Isai Fomitshista oli nähtävästi kaikille\nhuvia. \"Hän on meillä yksinään, älkää kajotko häneen\", sanoivat\nvangit, ja Isai Fomitsh, vaikka ymmärsikin mitä sillä tarkoitettiin,\noli kuitenkin ylpeä arvostaan, joka seikka suuresti huvitti muita\nvankeja. Hän oli sangen hauskalla tavalla saapunut vankilaan (se\ntapahtui ennen minun tuloani, vaan minä kuulin siitä kerrottavan).\nEräänä iltana levisi äkkiä huhu, että vankilaan oli tuotu joku\njuutalainen ja että hänen tukkaansa paraikaa kerittiin vahtipaikalla.\nSitä ennen ei täällä ollut yhtään juutalaista. Vangit odottivat häntä\nhyvin uteliaina ja hyökkäsivät oitis miehen ympärille, kun hän oli\ntullut portista sisään. Vankilan aliupseeri vei hänet siviilikasarmiin\nja osoitti hänelle paikan laverilla. Mukana oli Isai Fomitshilla\nsäkki, jossa hän säilytti sekä omiansa että ruunun tavaroita. Hän pani\nsen pois käsistään, kiipesi laverille ja kävi istumaan, jalat\nkoukussa, uskaltamatta luoda kehenkään silmiänsä. Ylt'ympäri\nnaurettiin ja laskettiin leikkiä hänen juutalaisen syntyperänsä\njohdosta. Äkkiä tunkeutui joukon läpi eräs nuori vanki kantaen\nkäsissään peräti vanhoja, likaisia ja rikkinäisiä kesähousuja sekä\njalkarääsyjä.\n\n-- Kas niin, rakas ystäväni, minä olen sinua odottanut jo kuudetta\nvuotta. Mitäs näitä vastaan tarjoot?\n\nJa hän levitti tulokkaan eteen tuomansa ryysyt.\n\nIsai Fomitsh, joka vankilaan tullessaan oli niin pelästynyt, ettei\nuskaltanut luoda silmiään ympärillään seisoviin kauheannäköisiin\nihmisiin eikä sanoa heille sanaakaan, kohottautui oitis, kun oli\nnähnyt pantiksi tuodut rääsyt ja rupesi tunnustelemaan niitä\nsormillaan. Oikeinpa hän heitti ne valoa kohti. Kaikki odottivat, mitä\nhän sanoisi.\n\n-- No, hopearuplaa et ehkä antane? Se niistä kuitenkin pitäisi saada!\njatkoi pantin tuoja iskien silmää Isai Fomitshille.\n\n-- Hopearuplaa en voi antaa, vaan seitsemän kopeikkaa annan.\n\nNe olivat ensimäiset sanat, jotka Isai Fomitsh lausui vankilassa.\nKaikki purskahtivat nauruun.\n\n-- Seitsemän! No, anna vaikka seitsemän, olkoon onneksesi! Mutta\nkatso, että säilytät panttia; hengelläsi saat siitä minulle vastata.\n\n-- Korkoa kolme kopeikkaa, yhteensä kymmenen kopeikkaa, änkytti\njuutalainen vapisevalla äänellä ottaen rahoja taskustaan ja katsellen\narasti vankeja. Hän pelkäsi kovasti, mutta halusi samalla tehdä\nkauppaa.\n\n-- Vuodessako kolme kopeikkaa korkoa, vai miten?\n\n-- Ei vuodessa, vaan kuukaudessa.\n\n-- Oletpa ahnas, juutalainen. Mikäs on nimesi?\n\n-- Isai Fomitsh.\n\n-- No, Isai Fomitsh, sinä olet hyötyvä täällä lujasti. Herran\nhalttuun!\n\nIsai Fomitsh tarkasti vielä kerran rääsyjä, kääri ne sitten kokoon ja\npisti huolellisesti säkkiinsä samalla kun vangit yhä vaan nauraa\nhohottivat.\n\nMinusta näytti siltä, kuin kaikki olisivat häntä rakastaneet; kukaan\nei häntä ainakaan vainonnut, vaikka useimmat olivat hänelle velkaa.\nItse oli hän lauhkea kuin kana ja nähtyään, että häntä yleisesti\nkannatettiin, osoitti hän pöyhkeyttäkin, mutta niin hullunkurisella\ntavalla, ettei hänelle sitä viaksi luettu. Lukaa, joka aikanaan oli\ntuntenut paljon juutalaisia, härnäsi häntä usein, ei kuitenkaan\nvihasta, vaan muuten vaan, huvin vuoksi, samoin kuin härnätään koiria,\npapukaijia tai muita eläimiä. Isai Fomitsh tiesi sen aivan hyvin, eikä\nollut siitä millänsäkään, vaan laski leikkiä aika lailla vastaan.\n\n-- Hei, juutalainen, lyön kuin lyönkin!\n\n-- Jos sinä lyöt minua kerran, niin minä lyön sinua kymmenen kertaa,\nvastasi Isai Fomitsh reippaasti.\n\n-- Paiseinen!\n\n-- Vaikkapa olisinkin.\n\n-- Paiseinen juutalainen!\n\n-- Paiseinen, vaan kuitenkin rikas.\n\n-- Vapahtajan möit!\n\n-- Mitäs sitten.\n\n-- Oikein, Isai Fomitsh, oikein! Älkää koskeko häneen, hän on meillä\nainokainen, huusivat vangit nauraen.\n\n-- Hei, juutalainen, sinut viedään Siperjaan!\n\n-- Olenhan ilmankin Siperjassa.\n\n-- Pääset vielä kauemmaksi.\n\n-- No, onkos siellä Jumala?\n\n-- On kuin onkin.\n\n-- No sitten ei hätää; missä on vaan Jumala ja rahaa, siellä on hyvä\nolla.\n\n-- Oikein, Isai Fomitsh, aivan oikein! huusivat vangit ja vaikka Isai\nFomitsh näkikin, että häntä ivailtiin, ei hän kuitenkaan menettänyt\nreippauttaan; toisten kehuminen miellytti häntä nähtävästi ja hän\nalkoi laulaa kimeällä äänellä: la-la-la-la-la! Sitä sanatonta laulua\nveteli hän tuon tuostakin niin kauan kuin oli vankilassa. Sittemmin,\nkun oli lähemmin tutustunut kanssani, vakuutti hän minulle valalla,\nettä se oli sama laulu, jota nuo kuusisataa tuhatta juutalaista\nlauloivat kulkiessaan Punaisen meren poikki ja että vielä nytkin\njokainen juutalainen laulaa sitä, kun on saanut jonkunlaisen voiton\nvihollisistaan.\n\nPerjantai-illoin tuli kasarmiimme muiden kasarmien asukkaita varta\nvasten katsomaan, kuinka Isai Fomitsh vietti sapattiansa. Isai Fomitsh\noli niin lapsellisen kunnianhimoinen, että hän ylpeili tästä yleisestä\nuteliaisuudesta. Hyvin juhlallisen näköisenä kattoi hän nurkkaan\npienen pöytänsä, avasi kirjan, sytytti kaksi kynttilää ja mutisten\nmuutamia salaperäisiä sanoja, rupesi pukeutumaan juhlapukuunsa.\nSemmoisena oli hänellä kirjava villainen kaapu, jota hän säilytti\nhuolellisesti arkussaan. Molempiin käsiinsä sitoi hän kääreet ja aivan\notsan keskelle jonkunlaisen puulaatikon, joka omituisen näköisenä\nsarvena törrötti Isai Fomitshin päässä. Sitten alkoi rukous. Hän luki\nsitä laulavalla äänellä, huusi, syleksi, käänteli itseään edestakasin\nja teki outoja, hullunkurisia liikkeitä. Tietysti kaikki tämä kuului\nrukouksen menoihin eikä siinä olisikaan ollut mitään naurettavaa, jos\nIsai Fomitsh ei olisi teeskennellyt eikä ylpeillyt uskontonsa\ntempuilla. Väliin peitti hän päänsä käsillään ja rupesi lukemaan\nulisevalla äänellä. Ulina kävi yhä kovemmaksi ja väsyneenä kumarsi hän\nlaatikolla koristetun päänsä kirjaa vasten; mutta äkkiä lakkasi\nvaikeroiminen ja hän alkoi nauraa ja lukea lukujansa pitkäveteisellä,\nrukoilevalla ja onnellisuuden yltäkylläisyyttä osoittavalla äänellä.\n\"Hän intoilee!\" oli vankien tapana sanoa. Minä kysyin kerran Isai\nFosmitshilta: mitä tuo vaikeroiminen ja sitä seuraava äkkinäinen ilo\nmerkitsivät? Isai Fomitsh oli erittäin hyvillään, kun minä kyselin\nhäneltä noista asioista. Hän selitti kohta, että vaikeroimisella\ntarkoitettiin muistoa Jerusalemin kadottamisesta ja että laki käski\nitkemään ja lyömään rintoihinsa sitä tapausta muistellessa. Mutta laki\nmääräsi myöskin, että hänen, Isai Fomitshin, piti äkkiä (tämä \"äkkiä\"\noli myöskin laissa kirjoitettu) muistaa sitä ennustusta, jossa\nluvataan palauttaa juutalaiset takasin Jerusalemiin. Sillä hetkellä\npitää hänen oitis muuttua iloiseksi, laulella, nauraa ja lukea\nrukouksia niin, että äänikin jo ilmaisisi mitä suurinta onnea ja että\nkasvoista loistaisi juhlallisuutta, arvokkaisuutta. Tämä äkkinäinen\nmuutos ja sen välttämättömyys miellyttivät Isai Fomitshia\nsanomattomasti; hän piti sitä jonakin erityisenä, peräti viisaana\ntemppuna ja puhui minulle ylpeän näköisenä tästä uskontonsa\nsalaperäisestä säännöstä. Kerran, kun tälläinen innokas rukous\nparaillaan kesti, astui huoneeseen majuuri vartijaupseerin sekä\nsotamiesten saattamana. Kaikki vangit seisoivat suorana kuin tikut\nlaveriensa edustalla, ainoastaan Isai Fomitsh rupesi entistä enemmin\nmeluamaan ja ruumistaan vääntelemään. Hän tiesi, että rukous oli\nsallittu, ettei sitä saanut keskeyttää ja ettei hänen majuurin edessä\nhuutaessaan, tarvinnut pelätä mitään. Kovinpa olikin hän mielissään,\nkun sai huutaa ja väännellä itseään esimiehensä nähden. Tämä lähestyi\nhäntä askeleen päähän. Isai Fomitsh kääntyi majuuriin päin ja rupesi\nlukemaan juhlallista ennustustaan, viittoen samalla käsillään. Kun\nhänen oli määrä olla sillä hetkellä tavattoman iloisena ja arvokkaan\nnäköisenä, tekikin hän käytöksessään muutoksen siihen suuntaan\nsiristäen omituisella tavalla silmiään, nauraen ja kumarrellen.\nMajuuri ensin ihmetteli, vaan purskahti sitten nauramaan, sanoi häntä\nsuoraan silmien sisään hupsuksi ja lähti pois; mutta Isai Fomitsh\nkorotti vaan ääntänsä. Tunnin kuluttua, kun hän jo söi illallista,\nkysyin minä häneltä: mitähän, jos majuuri olisi tyhmyydessään\nsuuttunut teihin?\n\n-- Mikä majuuri.\n\n-- Mitenkä mikä majuuri? Ettekös te nähnyt häntä?\n\n-- En.\n\n-- Seisoihan hän kyynärän päässä teistä, aivan silmäinne edessä.\n\nMutta Isai Fomitsh selitti minulle sangen totisen näköisenä, ettei hän\nollenkaan nähnyt majuuria ja että hän rukoillessaan joutuu semmoiseen\ninnostuksen tilaan, ettei näe eikä kuule, mitä hänen ympärillään\ntapahtuu.\n\nMinä muistan aivan selvään, kuinka Isai Fomitsh lauantaisin kuljeskeli\nvankilassa työttömänä kokien kaikin voimin olla mitään tekemättä,\nniinkuin laissa oli määrätty. Muistan myöskin, kuinka hän joka kerta\nrukoushuoneesta palatessaan kertoi minulle kummallisia juttuja ja\ntahtoi saada minut uskomaan kaikenlaisia omituisia huhuja ja uutisia\nPietarista, sanoen kuulleensa ne kansalaisiltaan, jotka taas olivat\nsaaneet tietonsa asiantuntijoilta.\n\nMutta olenpa jo puhunut liian paljon Isai Fomitshista.\n\nKoko kaupungissa oli vaan kaksi yleistä saunaa. Toista niistä piti\neräs juutalainen, ja se oli numerosauna, jossa numerolta maksettiin 50\nkopeikkaa ja joka oli laitettu säätyhenkilöitä varten. Toinen taas,\naiottu etupäässä alhaisoa varten, oli vanha, likainen ja ahdas; siihen\nsaunaan vietiin meidät. Ulkona oli pakkanen ja auringon paiste. Vangit\nolivat mielissään, kun pääsivät kasarmeistaan kaupunkia katselemaan.\nLeikintekoa ja naurua kesti pitkin koko matkaa. Koko joukko ladatuilla\npyssyillä varustettuja sotamiehiä oli meitä saattamassa. Saunassa\njaettiin meidät heti kahteen osastoon; toiset saivat odotella kylmässä\neteisessä sill'aikaa kun toiset kylpivät, joka toimenpide oli\ntarpeellinen saunan ahtauden tähden. Ja sauna olikin todella niin\nahdas, etten oikein voinut käsittää, mitenkä toinenkaan puoli meistä\nvoi saada siinä sijansa. Mutta Petrow ei luopunut minusta; itsestään,\nilman pyyntöäni oli hän minulle avullinen, ja tarjoutui minua\npesemäänkin. Samalla ehdotteli apuansa myöskin erityiseen osastoon\nkuuluva Baklushin, joka oli täällä tunnettuna vallinkaivajan nimellä\nja josta minä olen jo ennen maininnut, että hän oli iloisin ja\nmiellyttävin kaikista vangeista. Me olimme jo hiukan tutustuneet\nkeskenämme. Petrow auttoi minua myöskin riisuutuessa, sillä\ntottumattomana viivyin minä siinä toimessa kovin kauan. Sen ohessa oli\neteisessä melkein yhtä kylmä kuin ulkona. Huomattakoon myöskin, että\nvangin on hyvin vaikea riisua vaatteitansa, jollei hän ole siihen\ntäysin tottunut. Ensiksikin täytyy osata nopeasti päästää auki\nkahleiden alla olevat säärystimet. Nämä säärystimet, jotka tehdään\nnahasta, ovat noin neljän verssokan pituisia ja ne kääritään\nalushousujen päälle, siinä missä rautakahle ympäröipi jalkaa. Pari\ntällaista säärystintä maksaa kokonaista kuusikymmentä kopeikkaa\nhopeassa, mutta siitä huolimatta hankkii jokainen vanki ne itselleen,\nkoska ilman niitä olisi mahdoton kulkea. Rautakahle on jokseenkin\nväljä, niin että voi pistää sormen sen ja jalan väliin; näin ollen\nhieroo kahle nahkaa ja jos vanki olisi yhdenkin päivän ilman\nsäärystimiä, ennättäisi hän saada haavoja jalkaansa. Mutta\nsäärystimien riisuminen ei ole sentään kovin vaikea asia. Vaikeampi on\noppia irroittamaan alusvaatteita kahleiden alta. Siinä onkin koko\ntemppu... Äkkinäisen on mahdoton arvata, mitenkä se käy laatuun.\nEnsiksi opetti meitä siihen Tobolskissa eräs vanki Korenew, joka oli\nollut ryövärien päällikkönä ja istunut viisi vuotta seinään\nkahlittuna. Mutta vangit tottuivat siihenkin ja suorittivat tempun\nilman mitään vaikeuksia. Minä annoin Petrowille muutaman kopeikan,\njotta hän niillä hankkisi saippuaa ja niinihuiskun; vangeille\nannettiin tosin ruunun saippuaakin, kullekin pieni palanen, noin\nkahdenkopeikaisen kokoinen ja yhtä paksu kuin se juusto, jota illoin\ntarjotaan haukattavaksi \"keskisäätyläisten\" luona. Saippuaa myytiin\neteisessä yhdessä sbitenin [juoma, joka on sekoitettu kuumasta vedestä\nja siirapista. Suom. muist.], kalatsien ja kuuman veden kanssa. Kunkin\nvangin osalle tuli isännän kanssa tehdyn sopimuksen mukaan kapallinen\nkuumaa vettä; ken tahtoi peseytyä puhtaammaksi, sai puolesta\nkopeikasta toisenkin kapallisen, joka annettiin eteisestä saunaan sitä\nvarten tehdyn aukon kautta. Riisuttuaan otti Petrow minua kädestä\nkiinni, huomauttaen, että minun oli hyvin vaikea astua kahleissa.\n\"Vetäkää ne ylemmä pohkeille\", sanoi hän pitäen minusta kiinni aivan\nkuin holhooja; \"kas tässä varovasti, tässä on kynnys.\" Minua oikein\nhävetti; mieleni olisi tehnyt vakuuttaa Petrowille, että kyllä minä\nyksinkin voisin päästä perille; mutta sitä hän ei olisi uskonut. Hän\nkohteli minua aivan kuin pientä, ymmärtämätöntä lasta, jota jokaisen\ntulee auttaa. Petrow oli kuitenkin kaikkea muuta kuin palvelija; jos\nminä olisin häntä loukannut, niin olisipa hän kyllä tiennyt, kuinka\nolisi minua kohdellut. Rahaa vaivojen palkaksi minä en hänelle\nollenkaan luvannut, eikä hän sitä pyytänytkään. Mikäs saattoi hänet\npitämään minusta semmoista huolta?\n\nAvattuamme saunan oven, tuntui minusta, ikäänkuin olisimme tulleet\nhelvettiin. Kuvitelkaa mieleenne noin kaksitoista askelta pitkä ja\nyhtä leveä huone, johon on tunkeutunut vähintäin kahdeksankymmentä,\nehkäpä satakin henkeä; sillä olihan meitä kummassakin osastossa\nyhteensä noin kahdensadan hengen paikoille. Silmiä pimittävä höyry,\nkarsta, lika ja ahtaus vaikuttivat, ettei tiennyt mihin jalkansa olisi\nlaskenut. Minä hämmästyin ja tahdoin kääntyä takasin, vaan Petrow\nrohkaisi minua. Vihdoin pääsimme me lavitsoille saakka, sitten kun\nolimme tunkeutuneet laattialla istuvien läpi ja tuon tuostakin\npyytäneet heitä kumartamaan, jotta olisimme voineet harppailla heidän\nylitsensä. Mutta kaikki paikat lavitsoilla olivat jo anastetut. Petrow\nilmoitti minulle, että paikka oli ostettava ja oitis ruvettava kaupan\nhieromiseen erään akkunan luona istuvan vangin kanssa. Kopeikasta\nluovuttikin hän paikkansa ja sai Petrowilta rahan, jonka tämä\nnyrkkiinsä puristettuna oli tuonut mukanaan saunaan; noustuaan\npenkiltä istahti paikkansa myönyt eteeni pimeälle, likaiselle\nlaattialle, jossa kosteaa tahraa oli karttunut melkein puolen sormen\npaksulta. Mutta kaikki paikat lavitsain edustallakin olivat anastetut.\nKoko laattialla ei ollut kämmenen suuruista alaa, jossa ei olisi\nistunut kyyryssä olevia vankeja loiskutellen vettä kapoistaan. Toiset\npeseytyivät seisoaltaan ja likainen vesi valui heistä suoraan\nlaattialla istuvien kerittyihin päihin. Lauteilla ja sinne vievillä\nportailla istui kyyryssä olevia peseytyviä vankeja. Peseytyminen ei\nkuitenkaan ollut pääasia. Alhaison kesken käytetään harvoin lämpimää\nvettä ja saippuaa; saunamies kylpee vaan kuumassa löylyssä ja valelee\nsitte itseään kylmällä vedellä -- siinä kaikki. Noin viisikymmentä\nvastaa kohosi ja laskeutui lauteilla samalla kertaa; kaikki hakkasivat\nitseänsä niin paljon kuin jaksoivat. Löylyä lyöttiin tuon tuostakin.\nSe ei ollut enää löylyä, vaan polttavaa tulta. Kaikki huusivat ja\nnauraa hohottivat samalla kun kahleet pitkin laattiaa kalahtelivat...\nJotkut takertuivat astuessaan toisten kahleisiin ja tarttuivatpa\nheidän omansakin alempana istuvien päihin, niin että he lankeilivat,\nriitelivät ja vetivät kanssansa niitäkin, joihin olivat takertuneet.\nLikaa valui joka paikassa. Kaikki olivat ikäänkuin huumauksen tilassa;\nkuului vinkumista ja kiljuntaa. Aukon luona, josta annettiin vettä,\ntungeskeltiin ja riideltiin. Kuuma vesi räiskyi kapoista laattialla\nistuvien päälle. Ei aikaakaan, niin akkunasta tai raotetusta ovesta\npilkisti esiin pyssyllä varustettu viiksikäs sotamies nähdäkseen, eikö\nehkä olisi syntynyt jotain epäjärjestystä. Vankien kerityt päät ja\npunaiseksi kuumentuneet ruumiit näyttivät kamalilta. Löylystä\nkuumentuneessa ruumiissa näkyivät selvään raippojen ja keppien jäljet,\nniin että vankien selät olivat ikäänkuin täynnä verisiä haavoja.\nHirveät jäljet! Minä tunsin kylmän väristyksen ruumiissani niitä\nnähdessäni. Kun löylyä lyötiin, täytti höyry sakeana, kuumana pilvenä\nkoko saunan; kaikki rupesivat nauramaan, huutamaan. Höyrypilven\nlomatse välähtelivät piiskatut selät, kerityt päät, koukistuneet kädet\nja jalat; ja kaiken sen ohessa nauraa hohotti Isai Fomitsh täydestä\nkurkusta ylinnä lauteilla. Hän kylpi niin, että olisi luullut hänen\npyörtyvän, mutta yhtä hyvin ei hän sittenkään näyttänyt saavan\ntarpeeksi löylyä; kopeikalla palkkasi hän itselleen kylvettäjän, vaan\nse ei sietänyt kuumuutta, heitti vastan kädestään ja meni valelemaan\nitseään kylmällä vedellä. Isai Fomitsh ei hellittänyt sittenkään, vaan\npalkkasi toisen ja kolmannen; eikä hän huolinut rahamenoistakaan, vaan\nmuutteli kokonaista viisi kylvettäjää. \"Onpa tuo Isai Fomitsh aika\nmies kylpemään!\" huusivat vangit alhaalta. Isai Fomitsh tunsi, että\nhän sillä hetkellä oli muita korkeammalla, oli voittanut kaikki muut,\nja niinpä huudahtikin hän juhlallisella, kimeällä, hullunkurisella\näänellä: la-la-la-la-la. Tulin ajatelleeksi, että jos me kaikki\nolisimme helvetissä, niin olisi näky samanlainen kuin täällä saunassa.\nMinä en malttanut olla ilmoittamatta tätä arveluani Petrowille; hän\nkatsahti ympärilleen, mutta ei virkkanut sanaakaan.\n\nMinä tahdoin ostaa hänelle paikan viereeni; vaan hän istahti jalkojeni\njuureen ja sanoi, että hänen oli mukava olla. Baklushin osteli meille\nsillä välin vettä ja kantoi sitä tarpeen mukaan. Petrow ilmoitti, että\nhän pesee minut kiireestä kantapäähän, niin että \"tulette puti\npuhtaaksi\", ja kutsui minua hartaasti kylpemään lauteille. Siihen en\nkuitenkaan suostunut. Petrow saippuoitsi minut ylen ympäri. \"Ja nyt\npesen minä pikku jalkanne\", virkkoi hän lopuksi. Minä aioin sanoa,\nettä kyllähän itsekin voisin pestä, mutta sitten en kuitenkaan\nhuolinut vastustella häntä, vaan antauduin kokonaan hänen huostaansa.\n\"Pikku jaloilla\" ei hän tahtonut laisinkaan imarrella minua; hän\narvattavasti ei voinut pitää jalkojani tavallisina jalkoina siitä\nsyystä, että semmoiset olivat ainoastaan tavallisilla ihmisillä, eikä\nminunlaisella miehellä.\n\nKun Petrow oli pesutoimensa lopettanut, saattoi hän minut kädestä\ntaluttaen ja varoitellen joka askeleella takasin eteiseen, jossa hän\noli avulias pukeutuessani; ja kun sitten oli saanut minut aivan\nvalmiiksi, riensi hän jälleen kylpemään.\n\nKotiin tultuamme tarjosin minä hänelle lasillisen teetä. Hän joi sen\nja kiitti. Minun pisti päähäni olla vieraanvarainen ja minä tarjosin\nhänelle ryypyn. Petrow oli sangen tyytyväinen, ryyppäsi, yskähti ja\nsanoi minulle, että olin hänet täydellisesti virkistänyt; sitten lähti\nhän nopeasti kyökkiin, ikäänkuin häntä olisi siellä paraillaan\ntarvittu. Kohta ilmestyi luokseni toinen toveri, Baklushin\n(vallinkaivaja), jonka minä saunassa ollessa olin niinikään pyytänyt\nkanssani teetä juomaan.\n\nBaklushinilla oli erittäin miellyttävä luonne. Totta on, että hän oli\ntaipumaton, jopa riitaisakin, eikä suvainnut, että hänen asioihinsa\nsekaannuttiin, sanalla sanoen, osasi pitää puoliansa. Mutta hän ei\nollut pitkävihainen, ja luulenpa, että kaikki vangit pitivät hänestä\npaljon. Minne hyvänsä hän menikin, kaikkialla otettiin häntä\nmielihyvällä vastaan. Hän oli tunnettu kaupungissakin hauskana\nmiehenä, joka ei koskaan kadottanut iloisuuttaan. Hän oli\nkorkeakasvuinen, ijältään noin kolmenkymmenen vanha, ja syylällä\nvarustetut, tavallisen kauniit kasvonsa osoittivat reippautta sekä\navomielisyyttä. Toisia matkiessaan väänteli hän kasvojaan usein niin\nhauskalla tavalla, ettei kukaan voinut olla nauramatta. Hän kuului\nleikinlaskijoihin, mutta ei kuitenkaan osoittanut myöntyväisyyttä ilon\nvihaajille, eikä häntä enää kukaan soimannutkaan \"turhamaiseksi ja\nhyödyttömäksi ihmiseksi.\" Hänessä oli intoa ja elävyyttä. Hän tutustui\nkanssani jo ensi päivinä ja ilmoitti minulle olevansa sotamiehen poika\nsekä palvelleensa ennen vallinkaivajana, jopa olleensa muutamien\nkorkeiden henkilöiden suosiossakin. Minulta rupesi hän oitis\nkyselemään Pietarin oloja. Hän luki kirjojakin. Tultuaan luokseni\nteetä juomaan, kertoi hän kaikkien hauskuudeksi, kuinka luutnantti Sh.\noli aamulla antanut majuuriamme nenälle, ja istahtaen sitten viereeni\nilmoitti hän minulle, että vankilassa puuhailtiin paraillaan\nnäytelmää. Juhlina oli täällä näet tapana panna semmoisia huveja\ntoimeen. Näyttelijät olivat jo tiedossa ja myöskin kulisseja\nvalmistettiin vähitellen. Muutamat kaupunkilaiset olivat luvanneet\nantaa pukuja, jopa naisten vaatteitakin; erään passarin avulla\ntoivottiin saada myöskin upseerin univormu, varustettuna\nolkanauhoilla. Kunhan vaan majuuri ei kieltäisi näytelmää niinkuin\nviime vuonna. Mutta viime vuonna joulun aikaan olikin majuuri pahalla\ntuulella; hän oli joutunut tappiolle korttipelissä ja sitä paitsi oli\nvankilassakin tapahtunut vallattomuuksia; senpä tähden kielsikin hän\nvihoissaan näytelmän, vaan nyt ehk'ei olisikaan yhtä jäykkä. Sanalla\nsanoen, Baklushin oli innoissaan. Näkyi, että hän oli tärkeimpiä\ntoimeenpanijoita uudessa hommassa, ja minä päätin myöskin mennä\nkaiken mokomin aiottua näytelmää katsomaan. Baklushinin ilo\nteaatteripuuhan johdosta miellytti minua. Me jouduimme pitempiin\npakeisiin. Muun muassa kertoi hän minulle, ettei hän palvellutkaan\naina Pietarissa; että hän siellä oli tehnyt itsensä syypääksi johonkin\nvirheeseen ja joutunut sen vuoksi R:in linnapataljoonaan, kuitenkin\naliupseerina.\n\n-- Sieltäpä minut lähetettiinkin tänne, huomautti Baklushin.\n\n-- Mistä syystä? kysyin minä.\n\n-- Niin mistäkö? Ajatelkaahan, Aleksanteri Petrowitsh, siitä, että\nrakastuin.\n\n-- No siitä nyt ei lähetetä Siperjaan, sanoin minä nauraen.\n\n-- Tosi on, lisäsi Baklushin, -- että minä sitä paitsi ammuin\nkuoliaaksi erään saksalaisen. Pitihän sitten joutua tänne saksalaisen\ntakia!\n\n-- Mitenkäs tuo asia tapahtui? Kertokaa, se huvittaa minua.\n\n-- Juttu onkin hyvin hullunkurinen, Aleksanteri Petrowitsh.\n\n-- Sitä parempi. Kertokaa.\n\n-- No, ehkäpä tuon kerron. Kuunnelkaa sitten...\n\nNyt kuulin minä murhajutun, joka ei ollut juuri hullunkurinen, vaan\nsen sijaan hyvin omituinen.\n\n\"Asia oli näin\", alkoi Baklushin. \"Kun saavuin R:iin, näin minä, että\nkaupunki oli komea ja suuri -- ainoastaan saksalaisia oli liian\npaljon. Minä tietysti olin nuori mies, olin esimiesteni suosiossa,\nkävelin lakki kallellaan ja aika kului hupaisesti. Saksalaisnaisille\niskin joskus silmää, ja yksi heistä, Loviisa nimeltään, sai minut\nitseensä mieltymään. He molemmat, Loviisa sekä hänen tätinsä, olivat\npyykinpesijöitä. Täti oli vanha, äkäpussi semmoinen, mutta elanto oli\nhänellä varakkaanpuoleista. Minä alottelin ensin akkunan ohi\nkulkiessani, mutta sitten rupesin varsinaisesti rakastamaan. Loviisa\npuhui venäjääkin hyvin, hiukan sorauttamalla, ja oli semmoinen\nkaunotar, ettei mihin panna. Minä alussa hänelle puhuin sitä ja tätä,\nvaan hän sanoi minulle: 'ei, sitä en voi, Sasha, tahdon säilyttää\nviattomuuteni, ollakseni sinulle oivallisena vaimona', ja hän vaan\nnauroi heleällä äänellään. Niinpä ryhdyinkin minä naimapuuhiin. Ja\nmiks'en olisikaan mennyt hänen kanssaan naimisiin? Jo oli aikomukseni\nmennä överstiluutnantin luo lupaa pyytämään... Mutta kuinkas kävikään!\nLoviisa kerran ei tullutkaan yhtymäpaikallemme, ei tullut toisella,\neikä kolmannellakaan kertaa... Minä lähetin hänelle kirjeen, mutta\nsiihen ei tullut vastausta. Mitäs tämä on, ajattelin minä. Jos hän\ntahtoisi tehdä minusta pilaa, niin voisihan hän kuitenkin vastata\nkirjeeseeni ja tulla myöskin yhtymäpaikalle. Mutta nyt ei hän tahtonut\ntehdä pilaakaan, vaan kerrassaan katkaisi kaiken yhteyden. Syy on\nvarmaankin tädissä, arvelin minä. Hänen luokseen en tohtinut\nkuitenkaan mennä; sillä vaikka ämmällä olikin tieto asiasta,\nkoettelimme me kuitenkin vältellä hänen silmiään. Minä olin kuin\npyörryksissä, kirjoitin viimeisen kirjeen ja sanoin: jollet tule, niin\ntulen minä itse tätisi luo. Siitä säikähtyi Loviisa ja tuli.\nItkusilmin sanoi hän, että eräs heidän kaukainen sukulaisensa, nimeltä\nSchulz, ammatiltaan kelloseppä, rikas ja vanhanpuoleinen mies, oli\nilmoittanut haluavansa mennä hänen kanssaan naimisiin -- että muka\ntekisi hänet onnelliseksi, ja ettei itsensäkään tarvitsisi olla\nnaimattomana; hän oli jo kauan rakastanut Loviisaa, jo kauan aikonut\nilmaista rakkauttaan. 'Katsos nyt Sasha, hän on rikas ja siinäpä onkin\nminun onneni; ethän sinä tahtone riistää sitä minulta?' Minä näin,\nettä tyttö itki ja syleili minua... Oh, arvelin itsekseni, onhan hän\noikeassa! Eihän sotamiehestä ole juuri naimaan, vaikkapa hän olisikin\naliupseeri! Ja niin sanoinkin minä hänelle: hyvästi sitten Loviisa,\njää Herran halttuun; en tahdo sinulta onneasi riistää... Onko sulhosi\npulska mies? -- Ei, vastasi hän, onpahan jo vanhanpuoleinen,\npitkänenäinen ... ja tyttö itsekin rupesi nauramaan. Minä läksin hänen\nluotaan. Mitäpäs siitä; ei ollut onnekseni! arvelin itsekseni.\nSeuraavana aamuna menin tuon kellosepän puodin edustalle, sillä\nLoviisa oli ilmoittanut minulle kadun. Katsoin akkunaan: siinä\nistuikin saksalainen, kelloa korjaili; ijältään oli hän noin\nneljänkymmenen viiden paikoilla, könkönenäinen, silmät selkiselällään,\nhännystakki hartioilla ja pystykaulus kaulassa, kovin oli juhlallisen\nnäköinen. Minä sylkäsin. Olisipa tehnyt mieleni särkeä hänen akkunansa\nsiinä paikassa ... mutta sitten ajattelin: mitäpä apua siitä olisi;\nolkoon niinkuin on! Tulin hämärissä kasarmiin, viskausin lavitsalle\nja, uskokaa tai älkää, Aleksanteri Petrowitsh, siinä puhkesin minä\nitkuun...\n\n\"Kului siitä päivä, kului toinen, jopa kolmaskin. Loviisaa en nähnyt.\nMutta kuulin kuitenkin eräältä kummilta (se oli niinikään vanha\npyykinpesijä, jonka luona Loviisa joskus kävi), että saksalainen oli\nsaanut vihiä rakkaudestamme ja päättänyt sen vuoksi kosia mitä\npikemmin. Muutoin olisi hän vielä pari vuotta viivytellyt. Loviisan\noli hän muka pakoittanut valalla lupaamaan olla minusta mitään\ntietämättä; kuulin hänen myöskin pitävän Loviisaa ja tämän tätiä\nepätiedossa, koska muka itsekään ei ollut asiaa aivan varmaan\npäättänyt. Sitten sain vielä tietää, että saksalainen oli huomiseksi,\ns.o. sunnuntaipäiväksi kutsunut heidät luokseen kahville yhdessä erään\nkolmannenkin sukulaisen, vanhan ukon kanssa, joka ennen oli ollut\nkauppiaana, vaan eleli nyt peräti köyhänä jossain kellarikerroksessa.\nKuultuani, että ensi sunnuntaina ehkä koko asia päätetään, jouduin\nminä vihan vimmaan, niin etten voinut itseäni hillitä. Koko sinä\npäivänä en ajatellutkaan muuta kuin sitä asiaa, ja tuon saksalaisen\nolisin minä syömällä syönyt.\n\n\"Sunnuntaiaamuna en tiennyt vielä mitään, vaan jumalanpalveluksen\njälkeen pistin sinellin päälleni ja läksin saksalaisen luo. Minä aioin\ntavata heidät kaikki. Mutta minkä tähden olin oikeastaan lähtenyt ja\nmitä aioin perillä sanoa, sitä en itsekään tiennyt. Pistin kuitenkin\nrevolverin taskuuni, jos sitä ehkä tulisi tarvis. Tämä revolverini oli\nhuononpäiväinen, varustettuna vanhanaikaisella lukolla; poikana\nollessani olin minä sillä ampunut. Tuskinpa voi sitä enää käyttääkään.\nYhtä hyvin latasin minä sen kuulalla; ajattelin, että jos he rupeavat\nylvästelemään ja ajamaan minua pois, niin otan minä revolverin esille\nja säikäytän heidät. Minä tulin. Verstaassa ei ollut ketään; kaikki\nistuivat takahuoneessa. Paitsi heitä ei ollut sisällä yhtään henkeä.\nPalkollisia olikin talossa ainoastaan yksi saksalainen piika. Minä\nastuin puotihuoneeseen: sinne vievä huononpuoleinen ovi oli haassa.\nSydämeni löi, minä seisahduin ja kuuntelin; he puhelivat keskenään\nsaksaa. Silloin survasin minä jalallani ovea, joka samassa aukeni.\nNäin, että pöytä oli katettu. Siinä oli suuri kahvikannu, ja kahvi\nkiehui väkiviinan avulla. Vehnäskorppuja oli myöskin ja tarjottimelle\noli asetettu viinakarahvi, silliä, makkaraa sekä pullo viiniä. Loviisa\nja täti olivat molemmat juhlapuvuissa ja istuivat sohvassa. Vastapäätä\nheitä istui sulhanen, kammattuna, hännystakissa ja korkeassa\npystykauluksessa. Syrjempänä istui toinen saksalainen, vanha ukko,\npaksu, harmaahapsinen; hän ei puhunut mitään. Kun minä astuin sisään,\nvaaleni Loviisa. Täti hypähti pystyyn, vaan painui sitten taas\nistumaan; saksalainen rypisti silmäkulmiansa, oli hyvin vihaisen\nnäköinen, nousi ylös ja sanoi:\n\n\"-- Mitä te tahdotte?\n\n\"Minä jouduin hiukan hämille, mutta kovinpa minua suututtikin.\n\n\"-- Mitäkö tahdon! Vieraaksesi tulin, otappas nyt vastaan ja tarjoa\nryyppyä!\n\n\"Saksalainen mietti hiukan ja sanoi: Istukaas!\n\n\"Minä istuin. -- Annappas, sanoin, viinaa!\n\n\"-- Tässä on viinaa, vastasi hän; juokaa.\n\n\"-- Annappas sinä minulle hyvää viinaa, sanoin. -- Kovin pisti minun\nvihakseni.\n\n\"-- Tämä on hyvää viinaa.\n\n\"Minua harmitti, että hän halveksi minua. Pahinta oli kuitenkin, että\nLoviisa näki ja kuuli kaikki. Minä otin ryypyn ja sanoin:\n\n\"-- Mitäs sinä, saksalainen, rupesit kopeilemaan. Tehdään sovinto.\nMinä tulin luoksesi ystävänä.\n\n\"-- Minä en voi olla teidän ystävänne, sanoi hän; te olette raaka\nsotamies.\n\n\"Silloin minä vimmastuin.\n\n\"-- Sinä sen pökkelö, mokoma makkarantekijä, sanoin minä. Tiedätkös,\nettä minä tästä hetkestä voin menetellä kanssasi niinkuin tahdon?\nVoinpa sinut revolverillakin ampua!\n\n\"Minä otin esille revolverin ja ojensin sen suoraan hänen päätänsä\nkohden. Toiset istuivat puolikuolleina; eivät tohtineet äännähtääkään,\nja ukko vapisi nurkassa kuin haavan lehti.\n\n\"Saksalainen oli ihmeissään, mutta ei kadottanut kuitenkaan\nmalttiansa.\n\n\"-- Minä teitä en pelkää, sanoi hän, ja pyydän, että te kunniallisena\nihmisenä lakkaatte heti pilanteostanne: minä teitä en ollenkaan\npelkää.\n\n\"-- Valehtelet, sanoin minä, pelkäätpäs! Etpähän tohdi päätäsikään\nliikauttaa; siinäpähän istut kuin naulattu.\n\n\"-- Ei, sanoi hän, sitä ette mitenkään uskalla tehdä.\n\n\"-- Miksi en uskaltaisi?\n\n\"-- Sen tähden, että se on kovin kielletty ja että teitä siitä\nankarasti rangaistaisiin.\n\n\"Olipa se peijakkaan saksalainen! Jollei hän olisi minua yllyttänyt,\nniin olisi hän vielä nytkin elossa; riidasta koko asia syntyikin.\n\n\"-- Niinkö luulet, etten tohdi, sanoin.\n\n\"-- Niin luulen.\n\n\"-- Enkö tohdi?\n\n\"-- Te sitä ette ollenkaan tohdi...\n\n\"-- Tuossa on sinulle sitten, sen makkara! Niin sanoen minä laukasin\nja hän kaatui tuoliltaan. Toiset rupesivat huutamaan.\n\n\"Minä pistin revolverin taskuuni ja kun sitten saavuin linnan luo,\nviskasin sen portin vieressä kasvavien viholaisten sekaan.\n\n\"Tulin kotia ja heittäydyin pitkäkseni; ajattelin, että nyt pannaan\nminut heti kiinni. Kului tunti, kului toinen, mutta minua ei pantukaan\nkiinni. Illan suussa ahdisti minua katkera suru; minä läksin ulos:\ntahdoin kaiken mokomin nähdä Loviisaa. Minä tulin kellosepän asunnon\nkohdalle. Siellä oli paljon kansaa ja poliiseja. Minä pistäysin kummin\nluo ja pyysin häntä kutsumaan ulos Loviisaa. Kohta sen jälkeen tuli\nLoviisa, heittäytyi kaulaani ja sanoi itkusilmin: 'kaikkeen olen minä\nsyypää, kun tottelin tädin tahtoa.' Hän sanoi minulle, että täti\näskeisen tapauksen jälkeen oli niin säikähtynyt, että makasi nyt\nsairaana eikä puhunut mitään; olipa hän kieltänyt Loviisaakin\npuhumasta, sillä hän pelkäsi kovasti. Meitä ei ollut kukaan nähnyt,\nsanoi Loviisa; sillä saksalainen oli lähettänyt ulos piikansakin, joka\nolisi repinyt häneltä silmät, jos olisi saanut tietää, että isäntänsä\naikoi mennä naimisiin. Itse oli hän kahvin keittänyt, itse myöskin\nleivät hankkinut. Mitä sukulaiseen tulee, oli hän koko ikänsä ollut\nvaitelias; tapauksen jälkeen oli hän ensimäisenä ottanut lakkinsa ja\nmennyt matkaansa. Varmaan on hänkin asiassa vaikeneva, sanoi Loviisa.\nNiin tapahtuikin. Kahteen viikkoon ei minua otettu kiinni, eikä edes\nepäiltykään. Näinä kahtena viikkona, uskokaa tai älkää, Aleksanteri\nPetrowitsh, nautin minä mitä suurinta onnellisuutta. Joka päivä\ntapasin Loviisaa; kovin oli tyttö kiintynyt minuun. Hän itki ja sanoi:\n'minä tulen mukanasi sinne, jonne sinut lähetetään; kaikki uhraan minä\nsinun tähtesi.' Minä olin valmis luopumaan vaikka elämästäni; niin oli\nsydämeni liikutettu. Mutta kahden viikon kuluttua pantiin minut\nkiinni. Ukko ja täti olivat tehneet keskenään suostumuksensa ja\nantoivat ilmi rikokseni...\"\n\n-- Malttakaahan, keskeytin minä Baklushinia; -- rikoksestanne olisi\nteidät tuomittu ainoastaan kymmeneksi tai kahdeksitoista vuodeksi\nsiviiliosastoon; mutta te olette yhtähyvin erityisessä osastossa.\nKuinka se on mahdollista?\n\n-- Siihen on syynä eräs toinen juttu, sanoi Baklushin. -- Kun minut\nasetettiin tuomioistuimen eteen, haukkui kapteeni minua häijyllä\ntavalla. Minä en voinut sitä kärsiä ja sanoinkin hänelle: \"Mitä\nhaukut? Etkös näe, heittiö, että olet oikeuden edessä!\" Siitä syystä\nruvettiin minua uudelleen tuomitsemaan; kaikesta yhteensä sain\nneljätuhatta selkääni ja jouduin sitten tänne erityiseen osastoon.\nMutta samalla kun minä sain rangaistukseni, rangaistiin myöskin\nkapteeni; hän tuomittiin menettämään arvonsa ja lähetettiin sitten\nsotamiehenä Kaukaasiaan. Jääkää hyvästi, Aleksanteri Petrowitsh!\nMuistakaa tulla näytelmäämme katsomaan.\n\n\n\n\nX.\n\nJoulu.\n\n\nVihdoin tuli joulukin. Aattona ei tehty enää paljon työtä. Käytiin\ntosin räätälin-verstaissa ja muissa työhuoneissa; mutta kohta\nkuitenkin palasivat kaikki takasin vankilaan, joko yksitellen tai\njoukoissa, ja puolen päivän jälkeen ei ketään enää lähetetty\nmihinkään. Aamullakin suurin osa kävi omilla asioillaan; toiset olivat\nviinan hankkimispuuhissa, toiset taas menivät katsomaan tuttujaan,\nsukulaisiaan tai myöskin kokoomaan palkkaa ennen tekemistään töistä;\nBaklushin ja muut näytelmän puuhaajat kävivät upseerien palvelijain\nluona saadakseen tarpeellisia pukuja. Jotkut häärivät ainoastaan siitä\nsyystä, että näkivät toistenkin häärivän, ja vaikka muutamilla ei\nollut mitään saatavana, näyttivät hekin siltä, kuin olisivat jostain\nodottaneet rahaa; sanalla sanoen, kaikki luulivat, että huomispäivänä\ntapahtuu jotain tavatonta. Illaksi toivat vankien asioilla käyneet\ninvaliidit mukanaan kaikenlaista ruokatavaraa: lihaa, porsaita, jopa\nhanhiakin. Hiljaisimmat ja tarkimmatkin vangit, jotka olivat\nsäästäneet koko vuoden pitkään saamansa kopeikat, pitivät\nvelvollisuutenaan viettää joulua suurellisesti, arvokkaasti. Huominen\npäivä oli vangillekin oikea juhla, jonka lakikin hänelle semmoiseksi\ntunnusti. Sinä päivänä ei häntä saanut lähettää työhön, ja semmoisia\npäiviä oli vuodessa kolme.\n\nJa kenpä tietääkään, mitä muistoja semmoinen päivä herätti näiden\npahantekijäin sielussa! Suuret juhlapäivät painuvat syvästi alhaisen\nkansan muistoon alkaen aina lapsuudesta saakka. Ne ovat raskaan työn\ntekijöille lepopäiviä ja perhejuhlia. Katkeralta tuntuu näiden päivien\nmuisteleminen vankilassa. Juhlapäivän viettäminen oli pukeutunut\ntäällä määrättyyn muotoon; harvat viettivät sitä juomingeilla; kaikki\nolivat totisia ja näyttivät puuhaavan jotakin, vaikka useilla ei\nollutkaan mitään puuhattavaa. Juomaritkin kokivat olla juhlallisen\nnäköisinä... Nauru oli ikäänkuin kielletty. Mielialassa ilmestyi\ntavatonta herkkätuntoisuutta sekä kiusallista kärsimättömyyttä, ja ken\npoikkesi yleisestä tavasta, vaikka vahingossakin, sitä kohdeltiin\nhaukkumasanoilla ja riidalla, ikäänkuin hän olisi osoittanut ilmeistä\njuhlan halveksimista. Tämä vankien mieliala oli merkillinen, jopa\nliikuttavakin. Puhumattakaan synnynnäisestä juhlan kunnioittamisesta,\naavistaa vanki sielussaan, että hänellä juhlaa viettäessään on jotakin\nyhteistä muun maailman kanssa, ettei hän siis vielä olekkaan hukkan\njoutunut hylkyläinen, koska vankilassa voipi olla samaa, mitä\nmuuallakin. Että heissä vallitsi semmoisia tunteita, sen saattoi\nselvästi huomata.\n\nAkim Akimitsh teki niinikään valmistuksia juhlaa varten. Hänellä ei\nollut mitään perheellisiä muistoja, sillä hän oli kasvanut orpona\nvieraan hoidossa ja joutunut viidentoista vuotiaana raskaaseen\npalvelukseen; eikä hänen elämässään ollut erityisiä ilojakaan, sillä\nhän oli aina viettänyt aikansa säännöllisesti, yksitoikkoisesti,\npoikkeamatta rahtuakaan velvollisuuksistaan. Ei hän ollut erittäin\njumalinenkaan, sillä ulkonainen hyvä käytös saattoi hänessä nähtävästi\nhimmentymään kaikki muut ominaisuudet, kaikki himot ja halut, sekä\nhyvät että huonot. Sentähden valmistuikin hän juhlaa vastaan ottamaan\nhätäilemättä, kiihkoilematta, ilman mitään surullisia, hyödyttömiä\nmuistelemisia, hiljaisesti ja sävyisästi, täyttääkseen ainoastaan sen,\nmitä velvollisuus vaati. Eikä hänen tapansakaan ollut särkeä päätänsä\najattelemisella. Tapahtumien merkitys ei liikuttanut häntä suuresti,\nmutta osoitettuja sääntöjä noudatti hän erinomaisen tarkasti. Jos\nhäntä olisi käsketty huomenna menettelemään aivan päinvastoin kuin\ntänään, olisi hän tehnyt senkin yhtä mielellään ja yhtä tarkasti.\nKerran, ainoastaan yhden kerran oli hän koettanut viljellä omaa\najatustaan, vaan sepä saattoikin hänet -- vankeuteen. Läksy ei voinut\nolla vaikuttamatta. Ja vaikk'ei hän koskaan voinut käsittää\nsyyllisyyttään, johti hän kuitenkin tuosta tapauksesta sen säännön,\nettei milloinkaan, ei missään tapauksessa pidä ajatella, sillä\najatteleminen \"ei ollut hänen järkensä asia\", niinkuin vankien kesken\noli tapana sanoa. Pitäen suuressa arvossa ulkonaisia temppuja, katseli\nhän jonkunlaisella kunnioituksella jouluporsastaankin, jonka hän oli\ntäyttänyt puurolla ja paistanut (omakätisesti, sillä hän osasi\npaistaakin), ikäänkuin se ei olisikaan ollut tavallinen porsas, vaan\njoku erityinen ja juhlallinen. Ehkä oli hän jo lapsuudestaan tottunut\nnäkemään joulupäivänä porsaan pöydällä ja tehnyt siitä sen\njohtopäätöksen, että porsas oli sinä päivänä aivan välttämätön; minä\nolen vakuutettu siitä, että hänellä olisi ollut koko ikänsä omantunnon\nvaivoja, jos hän yhtenäkään jouluna olisi ollut porsasta syömättä.\nEnnen juhlaa kävi hän vanhassa jakussaan ja vanhoissa peräti\nkuluneissa, vaan kuitenkin soveliaasti paikatuissa housuissa. Mutta\nnyt huomattiin, että hän oli säästänyt arkussaan uutta, jo neljä\nkuukautta takaperin annettua pukuansa siinä iloisessa toivossa, että\nsaisi uudistaa sen jouluna. Niin hän tekikin. Jo aattoiltana otti hän\npukunsa esille, tarkasti ja puhdisti sen sekä koetti sitten, oliko se\nhänelle sopiva. Silloin tuli selville, että kaikki oli puvussa kuin\nolla piti, napit, nipit ja leukaa hivelevä korkea kauluskin;\nmuistuttipa vyötäisten kohta jonkunlaista sotilasvormuakin, ja\nmielihyvillään pyörähti Akim Akimitsh pienen peilinsä edessä, jonka\nhän jo kauan sitten oli koristanut kultapaperista tehdyllä kehyksellä.\nAinoastaan yksi hakanen jakun kauluksessa ei ollut paikallaan.\nHuomattuaan epäkohdan, päätti Akim Akimitsh korjata sen; hän muutti\nhakasen, koetti uudestaan ja nyt oli kaikki hyvin. Sitten kääri hän\npukunsa jälleen kokoon ja kätki sen huomiseksi arkkuun. Hänen tukkansa\noli keritty jokseenkin hyvin; vaan peiliin katsoessaan huomasi hän\nkuitenkin, ettei se ollut aivan sileä; siinä oli joku, tosin peräti\nmitätön epätasaisuus, ja hän lähti oitis \"majuurin\" luo sitä\ntasoituttamaan. Ja vaikk'ei Akim Akimitshia olisi kukaan ruvennut\nhuomenna tarkastelemaan, tahtoi hän kuitenkin tasoituttaa tukkansa\nomantuntonsa rauhoittamiseksi, täyttääksensä siten kaikki juhlan\nvaatimat velvollisuutensa. Nappien, olkanauhojen ja napinlävien\nkunnioittaminen oli juurtunut hänen mieleensä välttämättömänä\nvelvollisuutena ja hänen sydämeensä -- kauneuden korkeimpana\nesikuvana. Asetettuaan kaikki järjestykseen, toimitti hän vanhimpana\nvankina heiniä kasarmiin ja valvoi tarkasti niiden levittämistä\nlaattialle. Täällä oli tapana, jonka syytä en kuitenkaan tunne, tuoda\njouluksi heiniä kasarmien laattioille. Lopetettuaan sitten kaikki\npuuhansa, rukoili Akim Akimitsh Jumalaa, laskeusi makuusijalleen ja\nnukkui oitis sikeään uneen, herätäkseen huomenaamuna niin varhain kuin\nmahdollista. Tavallisia töitä ei sinä iltana toimitettu; maidanista ei\nollut puhettakaan. Kaikki odottivat huomista päivää.\n\nSe vihdoin koittikin. Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, avattiin\nkasarmit ja vankeja lukemaan tullut aliupseeri toivotti kaikille\nrauhallista juhlaa. Hänelle vastattiin samalla tavoin, kohteliaasti ja\nystävällisesti. Kiireisen rukouksen jälkeen riensi Akim Akimitsh,\nsamoin kuin kaikki muutkin vangit, joilla oli hanhia ja porsaita\nkyökissä, katsomaan, mitenkä niitä valmistettiin, missä mikin oli\nj.n.e. Pienien, lumella ja jäällä peitettyjen akkunain läpi näkyi,\nettä kummankin kyökin kuudessa uunissa roihusi kirkas valkea, joka oli\nviritetty jo ennen aamun koittoa. Pitkin pihaa kuljeskeli\naamuhämärässä vankeja turkit hartioilla: he menivät kyökkeihin. Jotkut\nmalttamattomimmat olivat jo kerinneet käydä anniskelijain luona.\nYleensä käyttäytyivät kuitenkin kaikki erittäin siivosti ja\nhiljaisesti. Ei kuulunut tavallisia haukkumasanoja eikä riitoja.\nKaikki ymmärsivät, että päivä oli tärkeä ja juhla suuri. Muutamat\nkävivät toisissa kasarmeissa toivottamassa onnea tutuilleen. Oli\nhuomattavana jotakin ystävyyden tapaista. Mainitsen sivumennen, ettei\nvankien kesken tavallisissa oloissa ollut nähtävänä minkäänmoista\nystävyyttä; yleisestä ystävyydestä puhumattakaan, ei tapahtunut edes\nniinkään, että joku yksityinen olisi tehnyt ystävyyden liiton toisensa\nkanssa. Semmoista ei täällä tullut juuri koskaan kysymykseen, ja se on\nhuomiota ansaitseva seikka; niin ei ole asian laita vapaana ollessa.\nSeurustellessaan toistensa kanssa olivat kaikki ynseitä ja\nkuivakiskoisia, lukuun ottamatta muutamia harvoja poikkeuksia;\nsemmoinen oli täällä yleisesti noudatettavaksi otettu tapa. Minä\nläksin myöskin ulos kasarmista; päivä alkoi juuri valeta; tähdet\nhimmenivät; hieno, kylmä usva nousi ylös. Kyökkien piipuista kohosi\nsavupatsaita. Muutamat vastaani tulevat vangit toivottivat minulle\nystävällisesti onnea. Minä kiitin ja vastasin heille samoin. Heidän\njoukossaan oli semmoisiakin, jotka sitä ennen eivät olleet vaihtaneet\nkanssani yhtään sanaa.\n\nJuuri kyökin luona saavutti minut eräs sotilaskasarmin vanki. Jo\nkeskeltä pihaa huomasi hän minut ja huusi: \"Aleksanteri Petrowitsh!\nAleksanteri Petrowitsh!\" Hän juoksi kiireisesti kyökkiin päin. Minä\npysähdyin odottamaan. Hän oli nuori, pyöreäkasvoinen, hiljainen ja\nharvapuheinen mies, joka koko vankeusaikanani ei ollut sanonut minulle\nvielä sanaakaan; minä en tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän pysähtyi\neteeni hengästyneenä ja katsoi minuun, tyhmänlainen, mutta samalla\nonnellisuutta ilmaiseva hymy huulilla.\n\n-- Mitäs tahdotte? kysyin minä hiukan kummastuneena, kun näin, että\nhän seisoi vaan edessäni eikä sanonut sanaakaan.\n\n-- Ka mitäpä, nyt on juhla ... sai hän sanotuksi ja huomattuaan\nitsekin, ettei ollut enää mitään muuta sanottavaa, pujahti kiireesti\nkyökkiin.\n\nHuomattava on, ettemme me senkään jälkeen seurustelleet koskaan\ntoistemme kanssa emmekä sanoneet toisillemme sanaakaan aina siihen\nasti, kun minä pääsin pois vankeudesta.\n\nKyökissä, kuumaksi lämmitettyjen uunien luona oli suuri tungos ja\nahdinko. Jokainen valvoi omaansa; keittäjät rupesivat valmistamaan\nruunun ruokaa, sillä tänä päivänä syötiin päivällinen aikasemmin kuin\ntavallisesti. Ei kukaan maistellut vielä ruokia, vaikka monen olisi\ntehnyt mieli; muiden nähden tahdottiin noudattaa hyvää tapaa.\nOdotettiin pappia ja vasta sitten aiottiin lakata paastoamasta. Päivä\nei ollut vielä täysin valennut, kun portin takana korpraali rupesi\nhuutamaan: \"Kokit tänne!\" Tällaista huutoa kesti kahden tunnin\nkuluessa melkein lakkaamatta. Siten kutsuttiin kokkeja kyökistä\nottamaan vastaan kaupunkilaisten antimia. Niitä tuotiin runsaassa\nmäärin, tuotiin kalatsia, leipää, piirakoita, renikoita, bliniä ja\nmuita leivoksia. Luulenpa, ettei kaupungissa ollut yhtään\nporvari-emäntää, joka ei olisi muistanut lähettää joululahjoja\nvankeudessa oleville \"onnettomille.\" Oli hienojakin leivoksia\nrunsaassa määrin, oli myöskin vähempiä lahjoja -- joku puolenkopeikan\nkalatsi tai muu vehnäleipä, jonka toinen köyhä oli toiselle köyhälle\nviimeisestään antanut. Kaikki otettiin vastaan yhtä kiitollisesti,\nkatsomatta antimien ja antajien erilaisuuteen. Vastaanottaessaan\npaljastivat vangit päänsä, kumarsivat ja toivottivat antajille onnea,\njonka jälkeen he veivät lahjat kyökkiin. Kun niitä oli keräytynyt\nsuuria kasoja, kutsuttiin vanhimmat ja ne saivat jakaa lahjat tasan\nkutakin kasarmia kohden. Siinä ei ilmaantunut mitään riitaa, eikä\neripuraisuutta: jako toimitettiin rehellisesti ja kukin kasarmi sai\nosansa. Meidän kasarmiamme varten määrätty osuus jaettiin täällä\nyksityisten kesken, ja sen työn toimitti Akim Akimitsh yhdessä erään\ntoisen vangin kanssa; omin käsin he jakoivat ja antoivat kullekin\nosansa. Ei kellään ollut mitään vastaan sanomista; kaikki olivat\ntyytyväisiä; eikä kukaan epäillyt, että antimia olisi voitu salata tai\nharjoittaa vääryyttä jaossa. Järjestettyään asiat kyökissä, ryhtyi\nAkim Akimitsh pukeumistoimeen, jonka hän teki säädyllisellä ja\njuhlallisella tavalla, jättämättä yhtään hakasta kiinni panematta;\nvasta sen jälkeen toimitti hän varsinaisen rukouksensa. Hän rukoili\njokseenkin kauan. Samalla rukoili myöskin koko joukko muita vankeja,\nenimmäkseen ijäkkäitä miehiä; nuoret eivät rukoilleet kauan;\nnoustuansa vuoteelta ristivät vaan hätimiten silmänsä ja niin tekivät\nhe pyhinäkin. Rukouksen toimitettuaan tuli Akim Akimitsh luokseni ja\ntoivotti minulle juhlallisen näköisenä rauhallista joulua. Minä pyysin\nhäntä kanssani teevedelle, ja hän puolestaan tarjosi minulle porsaan\npaistia. Hetkisen kuluttua tuli luokseni myöskin Petrow onnea\ntoivottamaan. Hän oli nähtävästi jo ryypännyt, ja vaikka tulikin\nluokseni kiireisesti, ei hän kuitenkaan sanonut monta sanaa, seisoi\nvaan hetkisen edessäni, ikäänkuin jotain odotellen ja läksi kohta\nluotani kyökkiin. Sillä välin tehtiin sotilaskasarmissa valmistuksia\npapin vastaan ottamista varten. Tämä kasarmi oli sisustettu toisin\nkuin muut, siinä olivat laverit asetetut seinien viereen, eikä\nkeskelle huonetta niinkuin muissa kasarmeissa; niinpä olikin se koko\nvankilassa ainoana huoneena, jonka keskus oli vapaa. Semmoisen\nsisustuksen tarkoituksena lienee ollut se, että tähän kasarmiin olisi\nvoinut tarpeen tullessa koota vangit. Keskelle huonetta asetettiin\npuhtaalla liinalla katettu pieni pöytä, jonka päälle pantiin\njumalankuva. Vihdoin tuli pappi, kantaen ristiä ja pyhää vettä.\nRukoiltuaan ja laulettuaan jumalankuvan edessä, kääntyi hän vankien\npuoleen ja nämä tulivat hartaan näköisinä ristin luo. Sen jälkeen kävi\npappi kasarmeissa ja pirskoitti niihin pyhää vettä. Kyökissä kehui hän\nvankilan leipää, joka oli koko kaupungissa tunnettu hyvän makuiseksi,\nja vangit päättivät lähettää hänelle kaksi äsken leivottua leipää; ne\nsai eräs invaliidi viedä oitis perille. Kun pappi vei ristin pois,\nsaatettiin sitä samalla hartaudella kuin se oli vastaan otettukin, ja\nkohta sen jälkeen saapui paikalle komendantti majuurin seurassa.\nKomendanttia täällä rakastettiin ja kunnioitettiin. Hän kulki majuurin\nkanssa kaikkien kasarmien läpi, toivottaen kaikille rauhallista\njuhlaa, pistäytyi sitten kyökkiin ja maistoi kaalisoppaa. Se oli\noivallista; sinä päivänä annettiin joka vangin osaksi naulanverta\nlihaa. Sitä paitsi oli valmistettu hirssipuuroa ja voita oli annettu\nrunsaasti. Kun komendantti oli lähtenyt pois, ruvettiin majuurin\nkäskystä päivälliselle. Vangit väittelivät hänen silmiänsä. He eivät\nsuvainneet hänen vihaisia katseitaan silmälasien alatse, kun hän\nvilkui oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen, eikö olisi jossain\nepäjärjestystä tai virheellisyyttä.\n\nKäytiin päivälliselle. Akim Akimitshin porsas oli paistettu\noivallisesti. Mutta minä en voinut käsittää sitä seikkaa, että kohta\nmajuurin lähdön jälkeen ilmestyi tavattoman paljon päihtyneitä, vaikka\nviisi minuuttia sitä ennen kaikki olivat melkein aivan selviä. Nyt\nnähtiin koko joukko punottavia kasvoja, nähtiin myöskin balalaikoja.\nPuolalainen kulki jo viuluineen jonkun humalikkaan jäljissä,\npalkattuna koko päiväksi, ja vingutti hänelle iloisia säveliä.\nKeskustelu kävi yhä sekavammaksi, meluavammaksi. Päivällinen syötiin\nkuitenkin ilman suurempia häiriöitä. Kaikki tulivat ravituiksi.\nVanhukset ja jotkut muutkin menivät oitis ruoan jälkeen levolle, ja\nniin teki Akim Akimitshkin ajatellen arvattavasti, että suurena\njuhlana on päivällisen jälkeen välttämättömästi nukahdettava.\nVanhauskoinen ukko kiipesi lyhyen ruokalevon jälkeen uunille, avasi\nsiellä kirjansa ja rukoili melkein lakkaamatta aina sydän yöhön asti.\nHänen oli vaikea nähdä \"mokomaa häpeätä\", niinkuin hän nimitti vankien\nräyhäävää elämää. Kaikki tsherkessit istautuivat rappusille ja\nkatselivat humalaisia inhon sekaisella uteliaisuudella. Minä kohtasin\nNurran; \"huonosti, huonosti!\" sanoi hän pudistaen päätään, \"hyvin\nhuonosti! Allah on siitä suuttuva.\" Isai Fomitsh sytytti ylpeästi\nkynttilän nurkkaansa ja rupesi työtä tekemään, ikäänkuin olisi\ntahtonut osoittaa, ettei hän pitänyt juhlaa missään arvossa. Siellä\ntäällä pantiin toimeen \"maidaneja.\" Invaliideja ei pelätty laisinkaan\nja aliupseerin varalle, joka itse puolestaan koki olla mitään\nnäkemättä, asetettiin vartijoita. Vartijaupseeri pistäysi sinä päivänä\nkolmasti vankilaan. Mutta humalikkaat piiloutuivat ja maidanit\nlakkautettiin, kun hän tuli sisään; sitä paitsi ei hän näkynyt\ntahtovan kajota vähäpätöisiin epäkohtiin. Ja päihtymistä pidettiin\ntänä päivänä vähäpätöisenä epäkohtana. Vähitellen kävi elämä yhä\nmeluavammaksi. Syntyi riitoja. Selviä oli kuitenkin enempi osa, niin\nettä humalaisia voitiin pitää silmällä. Mutta kovinpa viimemainitut\njoivatkin. Gasin riemuitsi. Hän käveli tyytyväisen näköisenä\nmakuupaikkansa edustalla, jonne hän oli kantanut viinansa kasarmien\ntakana olevasta kätköpaikasta, ja hymyili viekkaasti, kun joku tuli\nhäneltä ryyppyä tahtomaan. Itse ei hän juonut pisaraakaan. Hän aikoi\nruveta siihen toimeen vasta juhlan lopulla, kun ensin olisi kerännyt\nrahat muiden taskusta. Kasarmeissa kajahtelivat laulut. Mutta elämä\nalkoi jo käydä tuskallisen tukahuttavaksi ja lauluista ei ollut\nkaukana itku. Jotkut kuljeskelivat balalaika kädessä, turkki\nhartioilla ja heläyttelivät kieliä reippaan näköisinä. Erityisessä\nosastossa muodostui kahdeksanmiehinen laulukuntakin. Se lauloi\noivallisesti balalaikojen ja kitarrien säestäessä. Varsinaisia\nkansanlauluja laulettiin vähän. Niistä muistan vaan yhden, näin\nalkavan:\n\n    Nuorna ollessain\n    Ma kestailin vain.\n\nMinä kuulin täällä toisinnoksenkin samaan lauluun. Loppuun lisättiin\nmuutamia säkeitä:\n\n    Mull' on pirtissäin\n    Järjestetty näin:\n    Luskat pestynä,\n    Kaali keittynä,\n    Pielet siistinä,\n    Piiras pöydällä.\n\nEnimmiten laulettiin n.s. vanginlauluja, jotka kaikki olivat yleisesti\ntunnettuja. Yhdessä semmoisessa, joka alkoi sanoilla: \"ennen\nmuinen...\" kuvailtiin leikillisesti, kuinka vanki ennen oli iloinnut\nja viettänyt herraselämää, vaan sitten joutunut linnaan; ennen oli hän\nsyönyt blamangeta ja juonut sampanjaa, vaan vankilassa -- \"kun sai\nkaalia ja vettä, söi niin että hampaat narskui.\"\n\nLaulettiin myöskin surumielisiä lauluja. Yksi sellainen vanginlaulu\noli näin kuuluva:\n\n    Luojan päivä valkeneepi,\n    Vahti koiton rummuttaa;\n    Ovet vanhin aukaseepi,\n    Kirjur' meidät tarkastaa.\n\n    Ihmiset ne eivät tiedä,\n    Mitä täällä kärsitään;\n    Luoja meit' ei heitä vielä,\n    Huku emme täälläkään, j.n.e.\n\nEräs toinen, luultavasti jonkun vangin sepittämä laulu oli vielä\nsurullisempi; sillä oli kaunis sävel, vaikka sanat olivatkin\nvastenmieliset. Sitä ei laulettu yhdessä. Usein tapahtui kuitenkin,\nettä joku yksityinen vanki istahti vankilan portaille ja ajatuksiinsa\nvaipuneena rupesi sitä yht'äkkiä korkealla äänellä laulamaan.\nSellainen laulu särki sydäntä. Äänet olivat täällä jokseenkin hyvät.\n\nSen ollessa alkoi jo hämärtää. Surua ja murhetta oli nähtävänä\njuoppouden ja melun keskellä. Se, joka tunti takaperin oli nauranut,\nitkeä nyyhkytti nyt jossain nurkassa ylen määrin päihtyneenä. Jotkut\nolivat jo kerinneet pari kertaa tapellakin. Toiset taas hoipertelivat\nkalpeina pitkin kasarmeja ja hakivat riitaa. Ne taas, joiden humala ei\nollut ärtyisää laatua, etsivät ystäviä, jotta olisivat voineet purkaa\nheille surunsa. Nuo ihmisraukat tahtoivat viettää hauskasti juhlaansa\n-- ja kuitenkin oli se päivä heille raskas ja surullinen. Sillä kaikki\nviettivät sitä ikäänkuin toiveissaan pettyneinä. Petrow kävi vielä\npari kertaa luonani. Hän joi vähän ja oli melkein selvä mies. Mutta\nhän odotti viimeiseen hetkeen asti jotain, jonka välttämättömästi piti\ntapahtuman, jotain tavatonta, juhlallista. Hän ei tosin puhunut siitä,\nmutta se näkyi hänen silmistään. Hän samosi kasarmista kasarmiin ilman\nväsymystä. Mutta mitään muuta kuin juoppoutta ja riitaa ei tapahtunut.\nSirotkin käveli myöskin uudessa punaisessa paidassaan kaikissa\nkasarmeissa, siistinä ja puhtaana, hiljaan ja lapsekkaasti, ikäänkuin\nhänkin olisi odottanut jotakin. Vähitellen kävi elämä kasarmeissa\ninhoittavaksi, kärsimättömäksi. Tosin oli paljon hupaisiakin\nkohtauksia, mutta mieleni tuntui kuitenkin raskaalta ja minun oli\nsääli ympärilläni olevia ihmisraukkoja. Tuolla kiisteli kaksi vankia\nsiitä, kenen olisi toistansa kestitseminen. Näkyi, että he olivat jo\nkauan kiistelleet, jopa olleet riidassakin keskenään. Toisella heistä\noli vanhaa vihaa toveriansa vastaan. Hän valitteli ja tahtoi näyttää\ntoteen, että toveri oli tehnyt hänelle vääryyttä: oli myyty joku\nturkki, kätketty joitakin rahoja viime vuonna laskiaisen aikaan.\nJotakin oli vielä sitä paitsi... Syyttäjä oli korkeakasvuinen, jäntevä\nja älykkään näköinen mies; luonteeltaan oli hän hiljainen, vaan\nhumalassa ollessaan tahtoi hieroa ystävyyttä toisten kanssa ja purkaa\nheille sydäntänsä. Riitelemään ja velkomaan rupesi hän ainoastaan\nsiitä syystä, että voisi sitten tehdä sitä lujemman sovinnon\nriitaveljensä kanssa. Toinen oli vankkaruumiinen, lyhyenläntä mies;\nkasvot hänellä olivat pyöreät, viekkaan näköiset. Hän oli juonut ehkä\nenemmän kuin ystävänsä, mutta ei ollut sentään humalassa. Hän oli\nlujaluontoinen ja pidettiinpä häntä varakkaanakin; nyt katsoi hän\nkuitenkin jostain syystä parhaaksi olla ärsyttämättä lavertelevaa\nystäväänsä, jonka hän sen vuoksi vei anniskelijan luo; ystävä taas\nvakuutti, että toinen oli velkaa ja että hänen sen vuoksi piti tarjota\nryyppy, \"jos tahtoi olla rehellisenä miehenä.\"\n\nAnniskelija, joka kohteli ostajaa kunnioituksella ja lavertelevaa\nystävää hieman halveksivaisesti, koska tämä joi vieraan kulungilla,\notti viinansa esille ja kaatoi sitä kuppiin.\n\n-- Ei, Stepan, oletpa niinkin velkaa, sanoi laverteleva ystävä,\nnähdessään, että oli päässyt voitolle.\n\n-- En minä viitsi kanssasi kiistellä, vastasi Stepan.\n\n-- Ei, Stepan, sen sinä valehtelet, vakuuttaa edellinen ottaen\nviinakupin anniskelijalta; -- sinä olet minulle velkaa; eihän sinulla\nole häpyäkään! Konna olet sinä, Stepan, sanalla sanoen konna!\n\n-- Älä mutise, äläkä läikytä viinaa maahan! Kun annetaan, niin juo!\nhuusi anniskelija lavertelevalle ystävälle.\n\n-- Juonhan minä, ole siitä huoleti! Onneksesi, Stepan Dorofeitsh!\nsanoi hän kääntyen kohteliaasti toverinsa puoleen, jota äsken oli\nsanonut konnaksi. -- Ole ikäsi onnellinen! Hän joi kupin pohjaan,\nrykäsi ja pyyhki suunsa. -- Ennen kulutin minä paljon viinaa,\nhuomautti hän kääntyen kaikkien puoleen; mutta nyt alkaa ikä painaa.\nKiitoksia, Stepan Dorofeitsh.\n\n-- Ei kestä.\n\n-- Ja niin minä puhunkin sinulle Stepan, aina vaan siitä; ja sitten\nvielä siitäkin, että sinä olet suuri konna...\n\n-- Mutta minä sanon sinulle, sen juoppolalli, keskeytti kärsimyksensä\nlopettanut Stepan, että meidän on nyt tehtävä hyvä ero. Mene sinä\nhaarallesi ja minä menen omalleni. En viitsi enää kuulla lorujasi.\n\n-- Etkös sinä sitten aiokaan antaa rahoja?\n\n-- Mitä hiiden rahoja sinulle antaisin?\n\n-- No hyvä! Toisessa maailmassa tulet vielä itse tarjoomaan, mutta\nsiellä en huoli niitä enää. Meikäläisen raha on työllä ja hiellä\nansaittua.\n\n-- Mene hiiteen.\n\n-- Mitä mutiset; näytä tie!\n\n-- Mene, mene!\n\n-- Konna!\n\n-- Roisto!\n\nJa niin alkoi riita, vielä ankarampi kuin ennen kestitsemistä.\n\nLavereilla istui kaksi ystävää. Toinen heistä oli korkeakasvuinen,\npunaposkinen, lihava mies. Hän melkein itki, sillä kovin oli mielensä\nliikutettu. Toinen taas oli kivuloisen näköinen, laiha ja\npitkänenäinen; hänen pienet silmänsä olivat luodut maata kohden. Hän\noli saanut aikanaan jommoisenkin opillisen kasvatuksen. Joskus\nmaailmassa oli hän ollut kirjurina ja esiytyi nyt toverilleen\ntietomiehenä, joka seikka jälkimäistä hiukan harmitti. He olivat\njuoneet koko päivän yhdessä.\n\n-- Hän löi minua! huudahti lihava mies pudistaen vasemmalla kädellään\nkirjurin päätä.\n\n-- Vaan minä sanon sinulle, ettet sinäkään ole oikeassa ... alkoi\nkirjuri opettavaisesti, katsoen yhä vaan kiinteästi maahan.\n\n-- Hän löi minua, kuulethan! keskeytti toinen pudistaen vielä kovemmin\nystävätään. -- Sinä oletkin ainoa ystäväni koko maailmassa; sen tähden\nsanonkin sinulle: hän löi minua!...\n\n-- Mutta minä sanon sinulle, että sellainen puolustus on häpeäksi,\nrakas ystävä! vastasi kirjuri suopealla äänellä; -- parasta on, kun\nmyönnät, että syynä juoppouteen on yksinomaan sinun oma heikkoutesi.\n\nLihava mies hoiperteli hiukan takaperin ja katsoi tylsän näköisenä\nitseensä tyytyväiseen kirjuriin; mutta sitten löi hän äkkiä suurella\nnyrkillään ystäväänsä vasten kasvoja, ja siihen loppuikin heidän\nystävyytensä siksi päiväksi. Laiha mies kaatui tunnottomana laverien\nalle...\n\nKasarmiimme tuli erityisestä osastosta eräs tuttava, tavattoman\nhyväsydäminen, iloinen, älykäs ja leikkisä mies. Hän oli sama vanki,\njoka ensi päivänä kyökissä ruokaillessa oli kysellyt rikasta miestä ja\nvakuutellut, että hänellä on kunniantuntoa sekä juonut sitten kanssani\nteetä. Hän oli noin neljänkymmenen vanha, tavattoman paksulla nenällä\nvarustettu mies. Kädessä oli hänellä balalaika, jota hän\nhuolettomasti soitteli. Hänen jälkeensä seurasi pienikasvuinen,\nisopäinen vanki, jota minä hyvin vähän tunsin. Hän ei juuri\nvetänytkään kenenkään huomiota puoleensa. Mies oli hiukan kummallinen,\nepäluuloinen ja jörömäinen; hän teki työtä räätälin verstaassa ja koki\nnähtävästi elää muista erillään. Nyt humalassa ollessaan seurasi hän\nkuin varjo Warlamowia. Hän oli suuressa mielenkiihkossa, heilutti\nkäsiään, löi nyrkkiään seinään, lavereihin ja olipa vähällä itkeäkin.\nWarlamow puolestaan ei ollut häntä huomaavinaankaan. Omituista oli,\netteivät nämä miehet sitä ennen juuri koskaan seurustelleet toistensa\nkanssa; heillä ei ollut ammatin eikä luonteen puolesta mitään\nyhteistä. He kuuluivat eri osastoihinkin ja asuivat eri kasarmeissa.\nMatalakasvuisen nimi oli Bulkin.\n\nNähtyään minut, veti Warlamow suunsa nauruun. Minä istuin\nmakuusijallani uunin vieressä. Hän seisahtui miettivän näköisenä\nkauemmaksi vastahani, heilautti sitten päätään ja astui reippaasti\neteeni; kosketellen hiljaan soittimia ja kopautellen jalallaan\nlaattiaa vasten rupesi hän laulamaan:\n\n    Kaunokainen, pieni, armas\n    Visertää ku' laulurastas,\n    Oma kultani.\n\n    Hamehessa muhkeassa,\n    Silkkisessä loistavassa,\n    On hän viehkeä.\n\n-- Vanhukselle Aleksanteri Petrowitshille! sanoi hän sitten ja katsoi\nsilmiini, veitikkamainen hymy huulilla; olipa hän melkein ruveta minua\nsuutelemaan. Hän oli humalassa. Lauseparsi \"vanhukselle sille ja\nsille...\" tarkoittaa, että sille ja sille vanhukselle toivotaan onnea,\nja sitä käytetään alhaisen kansan keskuudessa koko Siperjassa,\nvaikkapa puhuteltu ei olisikaan kahtakymmentä vuotta vanhempi.\n\"Vanhuksen\" nimellä tahdotaan osoittaa kunnioitusta, arvon antamista.\n\n-- No mitenkäs nyt jaksatte Warlamow?\n\n-- Ka tuossahan menee. Nyt on juhla, siitäpä humalakin; antakaa\nanteeksi!\n\n-- Hän valehtelee, aina vaan valehtelee! huusi Bulkin lyöden\nhurjapäisesti nyrkkiään lavereja vasten. Mutta toinen ei kääntänyt\nhäneen sittenkään mitään huomiota ja se seikka näytti kovin\nhullunkuriselta, sillä Bulkin oli yhtynyt Warlamowiin aivan ilman\nmitään syytä, ainoastaan sen vuoksi muka, kun Warlamow \"aina vaan\nvalehteli.\" Jos hänellä olisi ollut tukkaa päässä, olisi hän\nrepinyt sitä harmissaan. Näyttipä siltä kuin hän olisi ottanut\nvelvollisuudekseen vastata Warlamowin käytöksestä, ikäänkuin kaikki\nWarlamowin viat olisivat olleet hänen omallatunnollaan.\n\n-- Aina vaan valehtelee, aina valehtelee. Ei ole yhtään totista sanaa\nhänen puheessaan! huusi Bulkin.\n\n-- Mitäs se sinua koskee? virkkoivat muut vangit.\n\n-- Ilmoitan teille, Aleksanteri Petrowitsh, että minä ennen olin hyvin\nkaunis ja että tytöt pitivät minusta ... rupesi Warlamow taas\njuttelemaan.\n\n-- Valehtelee! Taas valehtelee! keskeytti Bulkin vinkuvalla äänellä.\nVangit nauraa hohottivat.\n\n-- Mutta minä heidän edessään ylvästelin; paita oli päälläni punainen,\nhousut plyysiset; olin kuin mikähän kreivi Butilkin ja join kuin\nruotsalainen, sanalla sanoen, miten vaan tahdotte!\n\n-- Valehtelee! vakuutti Bulkin jyrkästi.\n\n-- Siihen aikaan oli minulla kaksinkertainen kivikartano. Mitäpäs\ntuosta; kahdessa vuodessa kadotin molemmat kerrokset, niin että jäikin\njäljelle ainoastaan portti ilman pylvähiä. Mitäs luulette, rahat ovat\nkuin kyyhkyläiset, tulevat ja menevät!\n\n-- Valehtelee! vakuutti Bulkin vakuuttamistaan.\n\n-- Kun sitten tulin jälleen tuntooni, lähetin täältä vanhemmilleni\nkirjeen; luulin, että lähettävät minulle rahaa. Sillä sanottiin, että\nminä olin vastahakoinen vanhemmilleni; siitä on jo seitsemäs vuosi,\nkun lähetin.\n\n-- Eikö ole tullut vastausta? kysyin minä leikillä.\n\n-- Ei ole, sanoi hän ja nauroi itsekin, tuoden nenäänsä yhä likemmäksi\nkasvojani. -- Mutta minulla on täällä, Aleksanteri Petrowitsh,\nhenttu...\n\n-- Teilläkö henttu?\n\n-- Onufriew äsken sanoi: \"vaikka minun kultani on rokonarpinen ja\nruma, niin on hänellä kuitenkin koko joukko vaatteita; mutta sinun on\nsen sijaan kerjäläinen, pussi selässä käypi.\"\n\n-- Onko se totta?\n\n-- On kuin onkin! vastasi hän ja nauroi itsekseen; toisetkin\nnauroivat. Kaikki tiesivätkin todella, että hän oli tehnyt liiton\njonkun kerjäläisakan kanssa.\n\n-- No, mitäs sitten? kysyin minä haluten päästä hänestä erilleni.\n\nHän oli vaiti ja katsoi minua ystävällisesti silmiin; sitten sanoi:\n\n-- Etteköhän suvaitsisi antaa minulle hiukan viinarahaa? Minä olen,\nAleksanteri Petrowitsh, juonut teetä koko päivän, sanoi hän ottaen\nrahoja vastaan; -- ja niin olenkin minä sitä särpinyt, että rintaani\nahdistaa ja vatsani hölkkää kuin puteli...\n\nBulkinin hurjapäisyys ei tiennyt enää mitään rajoja. Hän viittaili\nkäsillään kuin vimmattu ja olipa vähältä itkeäkin.\n\n-- Hyvät ihmiset! huusi hän kääntyen kaikkien puoleen; -- hän yhä\nvalehtelee. Sanokoon mitä hyvänsä, niin aina, aina, aina vaan\nvalehtelee.\n\n-- Mitäs se sinua koskee! huusivat hänelle vangit ihmetellen miehen\nkiivautta; olethan sinä kovin kiukkuinen ihminen.\n\n-- En suvaitse valetta! huusi Bulkin säkenöivin silmin ja lyöden\ntäysin voimin nyrkkiään lavereja vasten; -- en suvaitse, että hän\nvalehtelee!\n\nKaikki nauroivat. Warlamow otti rahat, kumarsi minulle ja aikoi mennä\nulos kasarmista, tietysti anniskelijan luo. Vasta silloin oli hän\nhuomaavinaan Bulkinin.\n\n-- Tule pois! sanoi hän tälle pysähtyen kynnykselle ikäänkuin toinen\nolisi ollut hänelle tosiaankin tarpeellinen. -- Sen nuppula! lisäsi\nhän päästäen Bulkinin kulkemaan edellään ja alkaen jälleen rämpyttää\nbalalaikaansa.\n\nEn huoli jatkaa enää tämän hälyävän elämän kuvailua! Vihdoin päättyi\npäivä. Unissaan puhuivat ja hourailivat vangit enemmin kuin muina\nöinä. Siellä täällä oltiin vielä maidanien ääressä. Kauan odotettu\njuhla oli mennyt ohitse. Huomenna oli taas arkipäivä, oli taas mentävä\ntyöhön.\n\n\n\n\nXI.\n\nNäytelmä.\n\n\nKolmantena päivänä juhlan jälkeen aiottiin antaa teaatterinäytäntö.\nValmistavia puuhia oli arvattavasti paljon, mutta kun näyttelijät itse\nottivat kaikesta huolehtiakseen, emme me muut tienneet, miten pitkälle\nasia oli edistynyt ja mitä kulloinkin oli tekeillä. Emme oikein\ntienneet sitäkään, mitä aiottiin näytellä. Näyttelijät kokivat näiden\nkolmen päivän kuluessa työmatkoilla ollessaan hankkia niin paljon\npukuja kuin mahdollista. Kun Baklushin tapasi minua, näpäytteli hän\nmielihyvillään sormiaan. Luulenpa, että hän puhui hyvää majuuristakin.\nMuuten oli meille aivan tietämätöntä, oliko majuurilla vihiä\nteaatterihommastamme. Ja jos hän siitä tiesi, oli epävarmaa, aikoiko\nhän antaa siihen varsinaisen suostumuksensa, vai tahtoiko hän olla\nainoastaan vaiti, pitämättä väliä vankien puuhista, kunhan vaan kaikki\noli oikeassa järjestyksessä? Minä puolestani luulen, että hän tiesi\nteaatteripuuhasta, mutta ei tahtonut siihen sekaantua hyvin ymmärtäen,\nettä ehkäpä kävisi vielä hullummin, jos hän kieltäisi; silloin\nvoisivat vangit ruveta juomaan ja räyhäämään, niin että oli parempi,\njos he saivat jotain muuta tekemistä. Minä luulin majuurin ajatelleen\nsillä tavoin siitä syystä, että semmoinen ajatus oli luonnollisin ja\njärjellisin. Olisipa voinut tehdä senkin päätelmän, että jos vangit\nitse eivät ryhtyisi teaatteripuuhaan tai johonkin muuhun samanlaiseen\ntoimeen, pitäisi esimiehien tehdä jotain asian hyväksi. Mutta koska\nmajuurimme ajatteli aivan toisin kuin muut ihmiset, voin minä erehtyä\nsuuresti luullessani, että hän tiesi vankien teaatterihommasta ja\naikoi sen sallia. Majuurimme tapaisen miehen piti aina ahdistaa toisia\nja riistää heiltä oikeuksia. Siltä kannalta oli hän tunnettuna koko\nkaupungissa. Mitä huoli hän siitä, jos sellaisen menettelyn kautta\nsyntyisikin levottomuuksia! Levottomuuksiahan voidaan rangaista\n(arvelevat majuurimme kalttaiset miehet) ja pahantekijöitä kohtaan\nonkin käytettävä lain koko ankaruutta, siinä kaikki! Semmoiset tyhmät\nlain valvojat eivät tiedä, eivätkä voikaan tietää, että lain puustavin\ntarkka seuraaminen käsittämättä sen tarkoitusta ja henkeä onkin juuri\nsyynä epäjärjestyksiin. \"Laissa niin sanotaan\", väittävät he ja\nihmettelevät suuresti, kun heiltä vaaditaan sitä paitsi tervettä\njärkeä. Semmoinen vaatimus tuntuu heistä liialta ylellisyydeltä,\nsuvaitsemattomuudelta.\n\nVanhin aliupseeri ei vastustellut vankien toimia ja mistään muusta\neivät nämä välittäneetkään. Minä olen ihan varma siitä, että\nteaatteripuuha oli syynä siihen, ettei vankilassa joulun aikana\ntapahtunut mitään suurempaa epäjärjestystä, riitaa tai varkautta. Minä\nkuulin itse, kuinka vangit koettivat hillitä humalaisia toverejansa\nsillä perustuksella, että näytelmän toimeen paneminen voitaisiin\nheiltä kieltää. Aliupseerille lupasivat vangit käyttäytyä\nmoitteettomasti. He sanoivat tahtovansa täyttää ilolla lupauksensa ja\nolivat mielissään, kun heitä uskottiin. Huomattava on muuten, että\nnäytelmän salliminen ei tuottanut esimiehille mitään uhrauksia.\nNäyttämöä ei pantu kuntoon ennakolta; sillä siihen toimeen tarvittiin\nehkä vaan neljännestunnin aika. Näytteleminen kesti puolitoista tuntia\nja jos äkkiä olisi tullut esimiehiltä käsky sen lakkauttamisesta,\nolisi semmoinen käsky voitu panna samassa silmänräpäyksessä\ntoimeenkin. Puvut olivat kätketyt arkkuihin. Mutta ennenkuin kerron,\nmitenkä teaatterihuone oli järjestetty, tahdon puhua ohjelmasta s.o.\nsiitä, mitä aiottiin näytellä.\n\nErityisesti kirjoitettua ohjelmaa ei ollut. Vasta toisella ja\nkolmannella kerralla ilmestyi eräs semmoinen, jonka oli kirjoittanut\nBaklushin herroja upseereja ja yleensä säätyhenkilöitä varten, jotka\njo ensi kerralla olivat käynnillään kunnioittaneet teaatteriamme.\nHerroista oli läsnä tavallisesti vartijaupseeri ja kerran pistäytyi\nteaatteriimme tisuuriupseerikin. Niinikään kerran kävi siellä myöskin\ninsinööriupseeri; heitä varten toimitettiinkin kirjoitettu ohjelma.\nAjateltiin, että maine vankien näytelmästä leviää kauas linnassa, jopa\nkaupungissakin, jossa mitään muuta teaatteria ei ollut. Sanottiin,\nettä kerran asian harrastajat olivat kaupungissa panneet toimeen\nseuranäytelmän, siinä kaikki. Vangit iloitsivat kuin lapset\nvähimmästäkin menestyksestä, jopa kerskailivatkin siitä. \"Kenpä\ntietää\", sanoivat he, \"ehkä korkeimmatkin päälliköt saavat kuulla\nasiasta ja tulevat katsomaan; saavatpa sitten nähdä, mimmoisia\nnäyttelijöitä meillä on. Tämä ei olekkaan pelkkä sotamiesteaatteri,\njossa näytettäisiin kaikenmoisia kummituksia, liikkuvia venheitä,\nkarhuja ja pukkeja. Täällä on näyttelijöitä, varsinaisia näyttelijöitä\nja ne näyttelevät herrasnäytelmiä; semmoista teaatteria ei ole\nkaupungissa. Kenraali Abrasimowin luona sanotaan kerran olleen\nnäytelmän. No ehkäpä puvut lienevät olleet paremmat, vaan mitä\nkeskusteluun tulee, niin kyllä meikäläiset vievät voiton! Ehkäpä\nteaatterimme maine saapuu kuvernöörinkin korviin, ja jos hyvin käy,\nniin tulee hän itse katsomaan. Eihän kaupungissa ole muuta\nteaatteria...\" Sanalla sanoen, vankien mielikuvituksella ei ollut\nrajoja; jopa he toivoivat saavansa palkintoja ja työn vähennystäkin,\nvaikka toiselta puolen eivät itsekään voineet olla nauramatta omille\ntoiveilleen. He olivat täydellisiä lapsia huolimatta siitä, että moni\nheistä oli täyttänyt jo neljäkymmentä vuotta. Vaikk'ei mitään ohjelmaa\nollutkaan, tiesin minä näyteltäväin kappaleiden pääsisällön.\nEnsimäinen kappale oli nimeltä \"Filatka ja Miroshka kilpailijoina.\"\nBaklushin oli viikkoa ennen kehunut minulle, että hän on näyttelevä\nFilatkan osaa tavalla semmoisella, ettei sitä \"Sant-pietarinkaan\"\nteaattereissa ole paremmin näytelty. Hän käveli kasarmeissa ja kehui\nitseään kovin hävyttömästi, mutta samalla myöskin leikillisesti;\njoskus lateli hän jotain, jota hänen oli näkymöllä sanottava, ja muut\nnauroivat huolimatta siitä, oliko hänen jutuissaan mitään naurettavaa\nvai ei. Muuten on myönnettävä, että vangit tälläkin kertaa pitivät\narvostansa vaarin: Baklushinin tempuille ja jutuille nauroivat joko\nnuorimmat joukosta tai arvokkaimmat, joiden asema oli niin vakavalla\nkannalla, ettei heidän tarvinnut pelätä lausua suoraan ajatuksiaan,\nolivatpa ne sitten mimmoisia tahansa. Toiset sitä vastoin kuuntelivat\nteaatterijuttuja välinpitämättöminä, tahtomatta kuitenkaan niitä\ntuomita tai vastustaa. Vasta näytelmäpäivänä tuli uteliaisuus\nyleiseksi. Mitähän nyt tulee? Kuinkahan meikäläiset suoriutuvat?\nMitähän majuuri sanoo? Onkohan tällä kertaa menestys yhtäläinen kuin\ntoissa vuonna? j.n.e. Baklushin vakuutti minulle, että kaikki\nnäyttelijät olivat hyvin valitut, että jokainen oli paikallansa; että\nesirippukin oli olemassa; että Filatkan morsiamen osa oli annettu\nnäytettäväksi Sirotkinille, -- ja saattepa itse nähdä mimmoinen\nSirotkin on naisen puvussa! lisäsi hän siristäen silmiään ja\nmaiskutellen kieltänsä. Tilanhaltijan puolisolla tulisi olemaan\nreunuksella varustettu hame yllä ja auringonvarjo kädessä, hänen\nmiehensä taas esiytyisi olkanauhoilla varustetussa upseerin nutussa\nsekä keppi kädessä. Sitten seuraisi toinen draamallinen kappale\nnimeltä \"Kedril-syömäri.\" Nimitys herätti minussa uteliaisuutta; mutta\nvaikka kuinka olisin tiedustellut, en voinut päästä kappaleen perille.\nKuulin vaan, että se oli saatu käsikirjoituksena joltakin\netukaupungissa asuvalta aliupseerilta, joka arvattavasti itse oli\nottanut osaa sen näyttelemiseen jossain sotamiesteaatterissa.\nEtäisissä kaupungeissa ja lääneissä on meillä todellakin semmoisia\nnäytelmäkappaleita, jotka ylipäänsä ovat vähän tunnettuja, ehkäpä\npainamattomiakin, mutta jotka yhtähyvin ovat jostain ilmestyneet ja\nkuuluvat välttämättömästi kansanteaattereihin muutamassa osassa\nVenäjän maata. Minä sanoin varta vasten \"kansanteaattereihin.\" Olisipa\nhyvin toivottavaa, että joku tieteen harrastajoistamme rupeisi\ntarkemmin kuin tähän saakka tutkimaan kansanteaatteria, joka on\nolemassa ja ehkäpä ei olekkaan varsin vähäpätöinen. Minä en tahdo\nuskoa, että kaikki, mitä sittemmin näin vankien näyttelevän, olisi\nollut täällä mietittyä. Paljon oli saatu perintönä muualta; sillä\nkerran säädetyt ja hyväksytyt menettelytavat ja käsitteet kulkevat\nsuvusta sukuun. Niitä on opittava sotamiesten, tehtaalaisten sekä\nporvarien parissa. Ne ovat säilyneet myöskin kylissä ja\nmaaseutukaupungeissa aatelisperheiden keskuudessa. Luulenpa, että\nmoni vanha näytelmäkappale on levinnyt alustalaisten kautta\nkäsikirjoituksena pitkin Venäjää. Entisen ajan tilanhaltijoilla ja\nmoskovalaisilla herroilla oli omat teaatterinsa, joissa alustalaisia\noli näyttelijöinä. Ja näissä teaattereissa saikin kansan draama\nalkunsa. Mitä \"Kedril-syömäriin\" tulee, en saanut siitä ennakolta\nmuuta tietoa kuin sen, että näkymöllä ilmestyisi pahoja henkiä, jotka\nveisivät Kedrilin pois. Mutta mitä merkitsi Kedril, ja minkätähden se\nei ollut Kiril? Oliko kappale syntyänsä venäläinen vai ulkomaalainen,\nsitä en saanut mitenkään selville. Sanottiin myöskin, että lopuksi\nnäytetään \"pantomiini musiikin kanssa.\" Kaikki tämä oli tietysti hyvin\nhupaista. Näyttelijöitä oli noin viisitoista henkeä -- kaikki reipasta\nväkeä. He häärivät itsekseen, pitivät harjoituksia, välistä kasarmien\ntakana, ja koettelivat piilotella itseään muilta. Sanalla sanoen, he\ntahtoivat hämmästyttää meitä jollain tavattomalla, odottamattomalla.\n\nArkipäivinä suljettiin vankila varhain, niin kohta kuin yö alkoi\nlähestyä. Mutta joulujuhlana tehtiin poikkeus; vankilaa ei suljettu\nennen ehtoorummutusta. Tämä poikkeus oli tehty teaatterin tähden.\nJuhlan kuluessa lähetettiin melkein joka ilta vartijaupseerille nöyrä\npyyntö \"jättämään portit auki näytännön tähden\"; samalla lisättiin,\nettä eilenkin oli näytäntö ja portit olivat auki, ilman että mitään\nhäiriöitä tapahtui. Vartijaupseeri arveli näin: \"totta on, ettei\nhäiriöitä eilen tapahtunut; ja kun he lupaavat, ettei tänäänkään\ntapahdu, niin arvattavasti pitävät he itsestään huolen, ja se onkin\nparasta. Jos taas antaisin kieltävän vastauksen, niin kenties (kukapa\nnoita pahantekijöitä menee takaamaan!) tekevät tahallaan jonkun\nilkiötyön ja vartijat saavat siitä vastata.\" Lisäksi tulee vielä\nsekin, että vahdissa on ikävä seistä, parempi on mennä teaatteriin,\nkun semmoinen kerran on olemassa, eikä suinkaan mikään tavallinen\nsotamiesteaatteri, vaan vankien teaatteri, ja vangit taas ovat\nuteliasta väkeä; ja onhan vartijaupseerilla aina oikeus käydä\nnäytäntöjä katsomassa.\n\nJos tisuuriupseeri tuli saapuville ja kysäsi: \"missä on\nvartijaupseeri\" niin vastattiin, että \"hän meni vankilaan vankeja\nlukemaan\", joten asiasta helposti selvittiin. Sillä tavoin sallivat\nvartijaupseerit näytäntöjen pitämistä joka ilta juhlan kuluessa\nsulkematta kasarmeja ennen iltarummutusta. Vangit tiesivät\nentisestään, etteivät vartijat kiellä ja sen tähden olivatkin\nlevollisia.\n\nSeitsemännellä tunnilla tuli Petrow minua noutamaan ja me menimme\nyhdessä näytäntöä katsomaan. Meidän kasarmistamme lähtivät kaikki muut\npaitsi vanhauskolainen ukko ja puolalaiset. Viimeksi mainitut\nsuostuivat tulemaan vasta viimeiseen näytäntöön tammikuun neljäntenä\npäivänä, kun heille oli vakuutettu, että teaatterissa oli hauska olla\nja ettei mitään vaaraa ollut pelättävänä. Puolalaisten ylpeä käytös ei\nvaikuttanut laisinkaan loukkaavasti vankien mieliin; päinvastoin\notettiin heidät teaatterissa hyvin ystävällisesti vastaan. Annettiinpa\nheille paraat paikatkin. Mitä taas tulee tsherkesseihin ja Isai\nFomitshiin, tuotti teaatterimme heille mitä suurinta nautintoa. Isai\nFomitsh antoi joka kerta kolme kopeikkaa, mutta viimeisellä kerralla\npani hän lautaselle kymmenen kopeikkaa ja onnellisuus loisti hänen\nkasvoistaan. Näyttelijät kokosivat läsnä olijoilta vapaehtoisia\nlahjoja kulunkien suorittamiseksi ja omaksi virkistyksekseen. Petrow\nvakuutti, että minulle annettaisiin paraita paikkoja, koska minä muka\nmuita rikkaampana arvattavasti annan enemmän rahaakin ja sen ohessa\nolen semmoisissa asioissa enemmän jäljillä kuin muut. Niin\ntapahtuikin. Mutta kerron ensin salista ja sen sisustuksesta.\n\nSotilaskasarmimme, jossa näytelmät pidettiin, oli noin viidentoista\naskeleen pituinen. Pihalta tultiin portaille, portailta eteiseen ja\neteisestä kasarmiin. Tämä pitkä kasarmi oli, kuten olen jo maininnut,\nsisustettu toisin kuin muut: laverit olivat asetetut pitkin seiniä,\njoten huoneen keskus jäi vapaaksi. Käytävän puolella oleva osuus\nhuonetta oli jätetty katselijoille; siten jäi sen toinen puoli, joka\noli yhteydessä viereisen kasarmin kanssa, näkymöä varten. Ennen\nkaikkia hämmästytti minua esirippu. Se oli noin kymmenen jalkaa pitkä,\nja sitä kannatti todellakin ihmetellä; sen pinnalle oli öljyvärillä\nmaalattu puita, huvimajoja, lampia ja tähtiä. Se oli kokoon kyhätty\npalttinasta, sekä uudesta että vanhasta, kellä mitäkin oli\nannettavana, vankien rääsyistä ja paidoista, joita miten kuten oli\nyhteen ommeltu; se osa, johon ei riittänyt palttinaa, oli koottu\npienistä paperiliuskoista. Maalarimme, niiden joukossa etupäässä A--w,\nolivat sitä somasti koristelleet. Semmoinen ylöllisyys ihastutti\nsynkkämielisimpiäkin vankeja, jotka näytelmän kuluessa muuttuivat\nsamanlaisiksi lapsiksi kuin heidän vilkasluontoisemmatkin\ntoverinsa. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä ja kehuivat näytelmää.\nValaistusaineena käytettiin pieniksi pätkiksi leikattuja\ntalikynttilöitä. Esiripun eteen oli asetettu pari kyökeistä tuotua\npenkkiä ja niiden etupuolelle kolme neljä tuolia, jotka oli saatu\naliupseerin huoneesta. Tuolit olivat määrätyt ylemmille upseereille;\npenkit taas aliupseereille, kirjureille, konduktööreille ja muille\nalemmille päällysmiehille, joilla ei ollut upseerin arvoa. Näitä\nsyrjäisiä katsojia oli väliin enemmän, väliin vähemmän, mutta\nviimeisellä kerralla ei ollut penkeillä yhtään tyhjää paikkaa.\nPenkkien takana seisoivat vangit, kunnioituksesta muita läsnä olijoita\nkohtaan, lakittomin päin, jakut tai puoliturkit yllänsä huolimatta\nsiitä, että huoneessa oli raskas, hiestyttävä ilma. Vangeille oli\ntietysti jätetty liian vähän tilaa. Paikka paikoin, etenkin\ntakariveissä oli heitä melkein päälletysten, jota paitsi muutamat\nolivat sijoittuneet lavereille sekä kulissien taa ja kävivätpä jotkut\nalinomaa teaatterin takana olevassa toisessa kasarmissakin\nkatsellakseen näytäntöä sieltä peräkulissin ylitse. Ahtaus\ntakariveissä oli luonnoton ja verrattava ainoastaan siihen ahtauteen,\njota minä äskettäin näin saunassa. Eteisessä, jonka ovea pidettiin\nauki, oli kahdenkymmenen asteen pakkanen; mutta siitä huolimatta\nnähtiin sielläkin koko joukko katselijoita. Meidät, s.o. minut\nPetrowin kanssa, päästettiin oitis etupuolelle melkein penkkeihin\nsaakka, jossa oli paljon parempi olla kuin muiden takana. Minua\npitivät vangit asiantuntijana, koska muka olin ollut paremmissakin\nteaattereissa; he olivat usein nähneet, että Baklushin neuvotteli\nkanssani ja kohteli minua kunnioituksella; minulle oli siis nyt\nannettava kunniasija. Vaikka nuo pahantekijät olivatkin kerskailevaa\nja kevytmielistä väkeä, oli heidän luonteessaan kuitenkin muitakin\nominaisuuksia. He voivat nauraa minulle, kun näkivät, että olin huono\ntyömies; ja Almasow saattoi halveksia meitä aatelisia ja kerskailla\nsiitä, että hän osasi polttaa alabasteria. Kaiken tämän vainon ja\npilkan vaikutti se seikka, että me kuuluimme samaan säätyyn kuin\nheidän entiset herransa, joista heillä ei ollut hyviä muistoja. Mutta\nnyt teaatterissa väistyivät he edestäni. He tunnustivat, että siinä\nasiassa minulla oli parempi arvostelukyky kuin heillä, että minä olin\nnähnyt ja tiesin enemmän kuin he. Ynseimmätkin heistä (minä olen varma\nsiitä) toivoivat nyt, että minä kehuisin heidän teaatteriansa ja\npäästivät minut mielellään paraimmalle paikalle. Minä puhun nyt\nmuistellen silloisia vaikutuksia. Minusta näytti silloin -- sen\nmuistan aivan hyvin -- ettei heidän arvostelussaan ilmaantunut\nlaisinkaan itsensä alentamista, vaan päinvastoin oman arvonsa\ntuntemista. Paras ja huomattavin piirre kansamme luonteessa on\noikeudentunne ja sen noudattamisen halu. Ulkokullattua pöyhkeilemistä\nja etukynteen pyrkimistä, ansiosta huolimatta, ei kansassa ole. Kun\nvaan otetaan pois ulkonainen kuori ja katsotaan ytimeen tarkemmin ja\nilman ennakkoluuloja, havaitaan kansassa semmoisia ominaisuuksia,\njoita moni ei olisi voinut aavistaakaan. Meidän tietomiehemme eivät\nvoi kansalle paljoa opettaa. Päin vastoin saavat he itse oppia siltä\nyhtä ja toista.\n\nPetrow sanoi minulle teaatteriin lähtiessämme, että minut päästetään\netusijoille siitä syystä, että minä annan enemmän rahaa. Määrättyä\nmaksua ei ollut; jokainen antoi niin paljon kuin voi ja tahtoi.\nMelkein kaikki uhrasivat jonkun verran, vaikkapa puolikopeikaisen, kun\nlautasella tultiin rahoja keräämään. Mutta vaikka minut päästettiinkin\netupuolelle osaksi rahan tähden, siinä vakuutuksessa, että minä annan\nenemmän kuin muut, niin oli semmoisessa käytöksessä kuitenkin hyvin\npaljon oman arvonsa tuntemista. \"Sinä olet minua rikkaampi, mene siis\nedelle, ja vaikka me kaikki olemme täällä yhtäläisiä, panet sinä\nkuitenkin enemmän, joten oletkin näyttelijöille mieluisampi; sen\nvuoksi saatkin etusijan, sillä emme ole täällä rahan edestä, vaan\nomasta tahdostamme, ja niinpä onkin meidän itsemme annettava kullekin\noma paikkansa.\" Semmoisessa ajatuksessa oli paljon oikeata\narvollisuutta. Se ei ollut rahan, vaan oman itsensä arvostelemista.\nYleensä rahaa ja rikkautta ei täällä kovin paljon kunnioitettu, jos\ntarkastetaan vankeja jonkinlaisena kokonaisuutena, eikä kutakin\nerikseen. Enkä muista heistä yhtään yksityistäkään henkilöä, joka\nolisi rahan tähden tahtonut alentaa itseään. Tosin oli heidän\njoukossaan kerjäläisiä, mutta kerjäämisessäkin ilmestyi enemmän\nvallattomuutta ja leikillisyyttä kuin todellista kerjäämistä. En\ntiedä, olenko lausunut ajatukseni kyllin ymmärrettävällä tavalla...\nMutta nyt palaan jälleen teaatteriin.\n\nEnnen esiripun nostamista oli huoneessa nähtävänä omituisen vilkas\nkuva. Katselija-joukko, joka oli kaikilta puolin tungettuna,\nahdistettuna, odotti kärsimättömänä ja onnellisen näköisenä näytelmän\nalkamista. Takapuolella olivat ihmiset miltei päällekkäin. Moni oli\ntuonut kyökistä halkoja mukanaan; asetettuaan paksun halon joten kuten\npystyyn seinää vasten, kävi katsoja seisomaan sen päälle nojaten\nmolemmilla käsillään edessään olevan hartioihin ja seisoi siinä\nasemassa yhtä mittaa noin pari tuntia tyytyväisenä itseensä ja\npaikkaansa. Toiset pysyttelivät jaloillaan uunin alareunustalla\nnojaten niinikään edessään olevia vasten. Sivulla olevilla lavereilla\nsoittajien yläpuolella nähtiin myöskin taajoja katselijajoukkoja.\nSiellä olivatkin hyvät paikat. Noin viisi miestä oli kiivennyt uunille\nja katselivat sieltä alas. Niilläpä oli iloa! Ikkunalaudoilla nähtiin\nmyöskin paljon myöhästyneitä katsojia, jotka eivät parempia paikkoja\nenää löytäneet. Kaikki käyttäytyivät hiljaan ja siivosti. Kaikki\ntahtoivat näyttäytyä herrojen ja muiden vierasten läsnä ollessa\nparaimmassa valossa. Kaikkien kasvot ilmaisivat mitä lapsellisinta\nodotusta; kaikki olivat punaisia ja hikisiä kuumuudesta. Olipa\nomituista nähdä lapsellista iloa ja mitä puhtainta mielihyvää vankien\nmerkityissä, rumennetuissa kasvoissa, jotka sitä ennen olivat olleet\nsynkät ja jörömäiset! Kaikki olivat paljain päin ja oikealta puolen\nkatsoen näyttivät minusta kaikkien päät kerityiltä. Mutta näkymöltä\nkuuluu liikettä ja melua. Kohta nostetaan esirippu ylös. Soittokunta\nalkoi soittaa... Tästä soittokunnasta on mainittava pari sanaa.\nSivulla oleville lavereille oli sijoitettu kahdeksan soittajaa, joilla\noli kaksi viulua (yksi oli vankilasta ja toinen lainattu joltakin\nlinnassa asuvalta; soittajat olivat omia miehiä), kolme balalaikaa --\nkaikki omatekoisia, kaksi kitarria ja rumpu kontrabaasin asemesta.\nViulut olivat huononpuoleisia ja kitarrit samoin, jota vastoin\nbalalaikat olivat oivallisia. Ja niitä käsiteltiinkin mestarillisesti.\nSoitettiin ainoastaan tanssikappaleita. Väliin napauttelivat soittajat\nsormillansa balalaikan koppaan; säveleissä, balalaikan käyttämisessä\nja kappaleiden esittämisessä oli aivan omituista, alkuperäistä. Yksi\nkitarrin soittajakin teki tehtävänsä oivallisesti. Se oli sama\naatelismies, jonka sanottiin murhanneen isänsä. Mitä rumpuun tulee,\ntehtiin sillä ihmeitä; väliin pyöri se käyttäjänsä sormella, väliin\nviilsi tämän peukalo pitkin sen pintaa; väliin kuului taajoja,\nheliseviä ja yksitoikkoisia lyöntejä, väliin taas tuo voimakas ääni\nikäänkuin hajosi lukemattomiksi pieniksi, täriseviksi ääniksi. Sen\nlisäksi oli myöskin kaksi harmonikaa. Enpä toden totta olisi uskonut,\nettä yksinkertaisilla kansan käyttämillä soittokoneilla voisi saada\nniin paljon aikaan; sävelien sopusointuisuus, esittämisen luonne ja\nhenki olivat ihmeteltäviä. Vasta nyt huomasin minä, että venäläisissä\ntanssisävelissä on todellakin paljon reippautta ja iloisuutta. Vihdoin\nkohosi esirippu. Kaikki liikahtivat ja kallistuivat toiselta jalalta\ntoiselle; takimaiset nousivat varpailleen; joku putosi halolta; kaikki\navasivat suunsa, kohottivat silmänsä, ja täydellinen hiljaisuus\nvallitsi... Näytäntö alkoi.\n\nVieressäni seisoi Alei veljiensä ynnä muiden tsherkessiläisten\nseurassa. He olivat suuresti mieltyneet teaatteriin ja kävivät siellä\njoka ilta. Kaikki muhamettilaiset, tataarilaiset y.m. pitävät paljon\nnäytelmistä; sen olin minä jo ennenkin huomannut. Heidän lähellään oli\nIsai Fomitsh, joka esiripun kohottua tuli tavattoman uteliaaksi\nluullen saavansa nähdä kaikenmoisia ihmeitä ja kummituksia. Alein\nihanista kasvoista loisti lapsellista iloa, niin että oli erittäin\nhupaista katsella häntä ja muistanpa, että silmäni väkisinkin\nkääntyivät häneen, kun näyttelijät olivat jollain sukkelalla tempulla\nsaaneet aikaan yleistä naurua. Hän ei nähnyt minua; sillä hänellä oli\nmuuta katsottavaa. Vasemmalla puolellani seisoi eräs vanhanpuoleinen\nvanki, joka aina oli ollut jörömäinen ja tyytymätön. Tämä oli\nniinikään huomannut Alein, ja minä näin, kuinka hän hymyillen kääntyi\nmuutaman kerran nuoren tsherkessiläisen puoleen; niin oli Alei\nviehättävä! Alettiin \"Filatkan ja Miroshkan\" näyttämistä. Filatka\n(Baklushin) oli todella oivallinen. Hän suoritti tehtävänsä\nihmeellisen tarkkaan. Näkyi, että hän oli miettinyt jokaisen\nlauseensa, jokaisen liikkeensä. Tyhjänpäiväisiin sanoihin ja\ntemppuihin osasi hän panna ajatusta, niin että ne täydelleen\nvastasivat tarkoitustansa. Jos sen ohessa otetaan lukuun miehen\nluonnollinen, teeskentelemätön iloisuus ja yksinkertaisuus, niin\nluulenpa, että lukija itsekin, jos olisi nähnyt Baklushinin,\nmyöntäisi, että hänellä oli paljon luonnollista taipumusta\nnäyttelemistaitoon. Filatkaa olin minä nähnyt usean kerran Moskovan ja\nPietarin teaattereissa ja voin vakuuttaa, että pääkaupunkien\nnäytelmätaiturit eivät näytelleet sitä niin hyvästi kuin Baklushin.\nHäneen verrattuna olivat he maalaisia herrasmiehiä, eivätkä\nvarsinaisia talonpoikia. Mutta talonpoikaa olisivat he kuitenkin\ntahtoneet esittää. Baklushinia yllytti sen ohessa kilpailu; sillä\nkaikille oli tunnettu asia, että toisessa kappaleessa Kedrilin osaa\nnäyttelisi vanki Potseikin, jota kaikki syystä tai toisesta pitivät\nBaklushinia etevämpänä näyttelijänä; se harmitti Baklushinia kovasti.\nMonta kertaa tuli hän viime aikoina luokseni ja purki minulle\nsydämensä. Kaksi tuntia ennen näytelmän alkamista valtasi hänet kuume.\nKun katsojat nauroivat ja huusivat: \"Hyvin, Baklushin! Oikein kelpo\nlailla!\" loistivat hänen kasvonsa ilosta. Suutelukohtaus, jossa\nFilatka huusi ennakolta Miroshkalle: \"pyyhi suusi\", tehden itsekin\nsaman tempun, oli hyvin hullunkurinen. Kaikki rupesivat nauramaan.\nMutta enimmin vetivät huomiotani puoleensa katsojat; sillä nyt olivat\nkaikki teeskentelemättömiä. He tulivat väkisinkin iloiselle tuulelle.\nMieltymyshuutoja kuului tuon tuostakin. Tuossa joku nykii naapuriansa\nja ilmoittaa hänelle tunteitaan, huolimatta siitä, ken hänen\nnaapurinaan sattui olemaan; toinen taas, kun näkymöllä tapahtui jotain\nhupaista, luo ihastuneena silmäyksiä muihin katsojiin ikäänkuin\nkehoittaakseen heitäkin nauramaan. Kolmas taas maiskuttelee kieltänsä\nja näpäyttelee sormiansa eikä saata mitenkään pysyä asemillaan.\nVoimatta kuitenkaan mennä mihinkään, muuttelee hän vaan jalalta\ntoiselle. Kappaleen loppupuolella tuli ilo ylimmilleen. Minä en\nlaisinkaan liioittele. Sillä ajatelkaamme, että tämä kaikki tapahtui\nvankilassa, ajatelkaamme kahleita ja edessä olevaa pitkää, surullista,\nyksitoikkoista elämää; olihan kaikille näille masennetuille ihmisille\nsallittu iloita hetkinen sekä unhottaa ajaksi raskas unensa panemalla\ntoimeen kokonaisen teaatterin, ja vieläpä semmoisen, että sitä\nihmettelivät ja ihailivat kaupunkilaisetkin. Vankeja tietysti huvitti\nkaikki, muun muassa puvutkin. Erittäin hauskaa oli heistä nähdä, että\nesim. Wanjka Otpietijlla tai Netswietajewilla tai Baklushinilla oli\naivan toisenlainen puku, kuin se, jossa heitä vuosien pitkään oli\ntotuttu näkemään. \"Onhan tuo sama mies, sama vanki, jonka jaloissa\nkahleet kilahtelivat ja kuitenkin ilmaantuu hän nyt herrasnutussa ja\nkorkeassa hatussa! Onpa hän laittanut itselleen viikset ja tukankin.\nTuossapa hän ottaa taskustaan punaisen nenäliinan ja heiluttaa sitä\nollen olevinaan herrasmiehenä!\" Kaikki olivat riemastuksissaan.\nTilanhaltija esiytyi ajutantin vormussa, tosin vanhanpuoleisessa,\nolkanauhoissa ja kokaardilla varustetussa hatussa; hän teki tavattoman\nvaikutuksen. Halullisia tämän osan näyttelemiseen oli ollut kaksikin,\njotka riitautuivat keskenään aivan kuin pienet lapset, sillä kumpikin\nolisi tahtoneet esiytyä olkanauhoilla varustetussa upseerin puvussa!\nMuiden vankien täytyi ratkaista riita ja enimmät äänet sai\nNetswietajew, ei sen vuoksi, että hän olisi ollut pulskempi tai\nkomeampi kilpailijaansa, vaan siitä syystä, että hän vakuutti\naikovansa esiytyä keppi kädessä ja tätä keppiänsä tulisi hän\nheiluttelemaan ja piirtelemään sillä maata kuin herrasmies ainakin,\njota temppua Wanjka Otpietij ei voisi tehdä, kun hän oikeita\nherrasmiehiä ei koskaan ollut nähnyt. Ja kun Netswietajew sitten\nilmaantui puolisoineen näkymölle, piirteli hän todellakin alinomaa\nmaata hienolla kävelykepillään, jonka hän jostain oli hankkinut pitäen\nsitä arvattavasti herrasmaisuuden etevimpänä tuntomerkkinä.\nArvattavasti oli hän joskus lapsuudessaan, pienenä, paljasjalkaisena\npoikaressuna ollessaan, nähnyt jonkun komeasti puetun herran kävelevän\nkeppi kädessä ja ihastunut kovasti tämän taitavaan kepinheilutukseen;\nniinpä olikin muisto siitä jäänyt ijäksi päiväksi hänen mieleensä,\njoten hän nyt kolmenkymmenen vanhana osasi samalla tavoin heilutella\nkeppiänsä koko vankilan ihastukseksi. Netswietajew oli niin kiintynyt\ntoimeensa, ettei hän kepistään nostanut silmiään edes silloinkaan, kun\nhänen oli jotain sanottava. Tilanhaltijan puoliso oli myöskin\ntavallaan huomattava henkilö. Hän esiytyi vanhassa, peräti kuluneessa\nmusliinihameessa, käsivarret sekä kaula paljaana ja kasvot kovasti\nmaalattuna; päässä oli hänellä karttuuninen yömyssy, toisessa kädessä\npäivänvarjo ja toisessa kirjavasta paperista tehty viuhka. Hänelle\nnaurettiin kovasti, niin että hänen itsensäkin täytyi muutaman kerran\nruveta nauramaan. Tätä osaa näytteli vanki Iwanow. Sirotkin oli\ntytöksi puettuna erittäin sievä. Kupletit sujuivat myöskin hyvin.\nSanalla sanoen kaikki olivat tyytyväiset näytäntöön. Kritiikkiä ei\nollut eikä voinutkaan olla.\n\nMusiikki soitti taas alkajaiskappaleen ja esirippu nousi jälleen. Nyt\nnäyteltiin Kedriliä, joka oli Don-Juanin kalttainen; ainakin veivät\npirut kappaleen lopulla sekä herran että palvelijan mukaansa. Kappale\noli yhdessä näytöksessä; sen alku ja loppu olivat arvattavasti\nkadoksissa. Mitään järkeä kappaleessa ei ollut. Tapauksen paikka oli\nVenäjällä, jossain ravintolassa. Isäntä toi huoneeseen herran, jolla\noli sinelli päällä ja pyöreä hattu päässä. Herran jälkeen tuli hänen\npalvelijansa Kedril kantaen kapusäkkiä ja siniseen paperiin käärittyä\nkanaa. Kedrilillä oli puoliturkki yllä ja lakeijan hattu päässä. Hän\nse olikin syömäri. Hänen osaansa näytteli vanki Potseikin, Baklushinin\nkilpailija; herrana oli sama Iwanow, joka edellisessä kappaleessa oli\nnäytellyt tilanhaltijan rouvan osaa. Ravintolan isäntä Netswietajew\nilmoittaa, että huoneessa oleskelee paholaisia, ja lähtee sitten pois.\nHerra, joka on alakuloisen ja huolestuneen näköinen, sanoo tietäneensä\nasiasta jo ennen ja käskee Kedrilin järjestämään kapineita ja\nvalmistamaan illallista. Viimemainittu kalpenee ja vapisee kuin haavan\nlehti, kuultuaan paholaisista. Hän tahtoi paetakin, vaan pelkäsi\nherraansa. Ja sitä paitsi oli hänen nälkä. Hän on nautinnonhimoinen,\nviekas ja pelkurimainen; hän pettää herraansa joka askeleella, mutta\nsamalla pelkääkin häntä. Hänessä oli omituinen palvelijatyyppi, joka\nhyvin paljon muistutti Leporelloa. Potseikin oli hyvä näyttelijä,\nmielestäni vielä parempi kuin Baklushin. Kun minä seuraavana päivänä\nkohtasin Baklushinin, en ilmoittanut hänelle tietysti ajatustani\ntäydellisesti; siten olisin häntä liian paljon loukannut. Se, joka\nnäytteli herran osaa, teki myöskin tehtävänsä hyvin. Joutavaa jutteli\nhän paljon, mutta lausumatapa oli kuitenkin säännöllinen ja reipas,\nliikkeet asianmukaisia. Sill'aikaa kun Kedril puuhailee kapusäkin\nparissa, kävelee herra ajatuksissaan pitkin laattiaa ja ilmoittaa\njulkisesti, että hän tänä iltana päättää maallisen matkansa. Kedril\nkuuntelee uteliaana, vääntelee kasvojaan ja puhuu itsekseen naurattaen\nkuuntelijoita joka sanalla. Hänen ei ole sääli herraa; mutta hän on\nkuullut paholaisista ja haluaisi tietää, mitä ne ovat; niinpä rupeekin\nhän kyselemään. Herra ilmoittaa hänelle vihdoin, että hän kerran\njossain hädässä oli pyytänyt ja saanutkin apua paholaisilta; että\ntänään oli määräpäivä, jolloin ne arvattavasti tulevat sopimuksen\nmukaan noutamaan hänen sieluansa. Kedrilissä syntyy kova pelko. Mutta\nherra ei kadota mielen malttiaan ja käskee palvelijansa valmistamaan\nruokaa. Kuultuaan ruoasta, tulee Kedril taas iloiseksi, ottaen esille\nkanan ynnä viinipullon, ja ei aikaakaan, niin rupee hän itse kanaa\nmaistelemaan. Yleisö nauraa. Äkkiä narahti ovi, tuuli pieksi\nakkunaluukkuja; Kedril vapisee ja pistää suuhunsa mitä pikemmin niin\nsuuren paistipalan, ettei jaksa sitä nielläkään. Taas nauretaan. \"Onko\nvalmis?\" huutaa herra käyskennellen pitkin laattiaa. -- \"Kohta,\nherra... minä teille... valmistan\", vastaa Kedril, istautuu itse\npöytään ja rupee ahkuamaan herransa ruokaa. Yleisöä tuntuu huvittavan\nhänen sukkeluutensa ja viekkautensa samoin kuin sekin, että herra on\nnarrina. Täytyy tunnustaa, että Potseikin ansaitsi kaikkea kiitosta.\nSanat \"kohta, herra, minä teille valmistan\", lausui hän oivallisesti.\nIstuen pöydän ääressä söi hän ahnaasti peläten joka hetki, ettei herra\nhuomaisi hänen keppostaan; joka kerta, kun tämä kääntyi päin,\npiiloutui Kedril pöydän alle vieden kanapaistin mukanaan. Vihdoin saa\nhän nälkänsä tyydytetyksi ja rupee huolehtimaan herrastaan. -- \"Joko\nkohta, Kedril?\" huutaa herra. -- \"Tuossa paikassa!\" vastaa Kedril\nhuomattuaan, ettei herralle ole jäänyt paljon mitään jäljelle.\nLautasella oli vaan kanan jalka. Alakuloinen ja huolestunut herra ei\nhuomaa mitään, vaan istautuu pöydän ääreen ja Kedril asettuu pyyhe\nkourassa hänen taakseen. Katsojat nauroivat Kedrilin sanoille,\nliikkeille ja kasvojen väänteille, kun hän yleisöön kääntyneenä\nosoitteli tyhmää herraansa. Juuri kun herra alkoi syödä, ilmestyivät\npaholaiset. Tässä ei voinut enää käsittää tapausten juoksua ja\npaholaisetkin ilmestyivät jokseenkin kummallisella tavalla.\nSivukulississa aukeni ovi ja sisään astui valkeaan vaippaan verhottu\nolento, jolla pään asemesta oli palava lyhty; toisen olennon päässä\noli myöskin lyhty ja kädessä palmikko. Mitä nämä lyhdyt, palmikot ja\nvalkeat vaipat merkitsivät, ei voinut kukaan käsittää. Eikä sitä\nmuuten ajateltukaan. Niinhän arvattavasti piti olla. Herra kääntyi\npaholaisten puoleen jokseenkin rohkeasti ja huusi heille, että hän oli\nvalmis lähtemään. Mutta Kedril pelkää kuin jänis; hän ryömii pöydän\nalle, mutta pelostaan huolimatta muistaa hän ottaa mukaansa\nviinipullon. Paholaiset poistuvat hetkiseksi; Kedril tulee ulos pöydän\nalta; mutta juuri kun herra aikoo ruveta jatkamaan ruokailuaan,\nilmestyvät paholaiset jälleen ja ottavat herran takaapäin kiinni\nviedäkseen hänet kadotuksen valtakuntaan. \"Kedril, auta minua!\" huutaa\nherra. Mutta Kedrilillä on muuta tekemistä. Hänellä on nyt pöydän alla\npaitsi pulloa, myöskin lautanen ja leipä. Hän jää yksin, paholaiset\npoistuvat ja herra heidän mukanansa. Kedril tulee pois pöydän alta,\nkatselee ympärilleen ja ihastus loistaa hänen kasvoiltaan. Viekkaasti\nsiristää hän silmiänsä, istautuu herran tuolille ja nyykyttäen päätään\nyleisölle sanoo puoleksi sopottamalla:\n\n-- Kas nyt olen yksin... ilman herraa!...\n\nKaikki nauroivat sille, että hän on ilman herraa; mutta sitten lisää\nhän vielä yleisöön kääntyneenä niinikään puoleksi sopottavalla äänellä\nja yhä iloisemmin vilkutellen silmiään:\n\n-- Herran veivät paholaiset...\n\nKatsojien riemastus oli sanomaton. Paitsi sitä, että herran olivat\nvieneet paholaiset, sanottiin tämä seikka niin veitikkamaisella\ntavalla, että ei voinut olla käsiään taputtamatta. Mutta Kedrilin onni\nei kestänyt kauan. Juuri kun hän oli ennättänyt kaataa itselleen\nlasillisen viiniä, palasivat paholaiset ja hiipien varpaillaan\ntarttuivat takaapäin Kedriliin kiinni. Kedril huutaa täydestä\nkurkusta, eikä tohdi pelosta katsoa taaksensakaan. Puolustautua ei hän\nmyöskään voi; käsissä on hänellä pullo ja juomalasi, joista hän ei\nsaata luopua. Suu auki ja silmät selällään istuu hän puolen minuuttia\nniin hullunkurisen näköisenä, että hänestä olisi kannattanut ottaa\nvalokuva. Vihdoin viedään hänkin pois; pullo oli mukana ja mies parka\npotki sekä huusi minkä jaksoi. Hänen huutonsa kuului vielä kulissien\ntakaakin. Esirippu laskeutui ja kaikki nauroivat, olivat\nihastuksissaan... Soittokunta rupesi taas soittamaan tanssin säveltä.\n\nSoitto alkoi hiljaan, tuskin kuultavasti, mutta sitten kasvoi se\nvähitellen, tahti tuli nopeammaksi ja napauksia balalaikan koppaa\nvasten alkoi kuulua... Soitto oli täydessä vauhdissa ja olisipa\nGlinkan pitänyt kuulla sitä, vaikkapa sattumaltakin täällä vankilassa.\nAlkoi pantomiini, jonka kestäessä soittajat jatkoivat soittoansa.\nNäkymöllä nähtiin tupa ja siinä mylläri ynnä hänen eukkonsa. Mylläri\nkorjaili nurkassaan siloja ja hänen eukkonsa kehräsi pellavaa. Eukon\nosaa näytteli Sirotkin ja myllärinä oli Netswietajew.\n\nMainitsen tässä, että kulissit olivat sangen huonot. Senpä tähden\npitikin mielikuvituksen täydentää se, jota silmä ei nähnyt. Takaseinän\nasemesta oli levitetty jonkunmoinen matto tai loimi; sivuseinäksi oli\nasettu huononlainen sermi. Vasen puoli ei ollut millään peitetty, niin\nettä sieltä näkyivät laverit. Mutta katsojat olivatkin vähän\nvaativaisia ja taipuvaisia mielikuvituksessaan täydentämään sen, mikä\ntodellisuudessa puuttui; vangeille se ei ollutkaan vaikea asia. \"Kun\nsanotaan, että siinä on puutarha, huone tai tupa, niin kaikki se onkin\npidettävä puutarhana, huoneena tai tupana -- samahan se on.\" Sirotkin\noli nuorena naisena hyvin suloinen. Katsojat sanoivat puoliääneen\nmuutamia kohteliaisuuksia. Mylläri lopetti työnsä, otti lakkinsa ja\nsitten vielä piiskan sekä lähestyi vaimoaan ja ilmoitti merkeillä,\nettä hän aikoi mennä ulos, mutta jos vaimo hänen poissa ollessaan\npäästäisi jonkun sisään, niin ... ja mylläri näytti piiskaa. Vaimo\nkuunteli ja nyökäytteli päätään. Piiska oli hänelle arvattavasti hyvin\ntuttu, sillä hänellä oli omia vehkeitään miehensä poissa ollessa. Mies\nlähti pois. Niin kohta kun hän oli päässyt oven taa, näytti vaimo\nhänen jälkeensä nyrkkiään. Mutta samassa kuului kolkutusta; ovi\naukenee ja sisään astuu naapuri, niinikään mylläri, pitkäpartainen ja\nkauhtanaan puettu. Kädessä on hänellä lahja, punainen liina. Eukko\nnauraa; mutta juuri kun naapuri tahtoo häntä syleillä, kuuluu ovella\ntaas kolkutusta. Mitäs nyt on tehtävä? Eukko piilottaa naapurin pöydän\nalle ja tarttuu itse värttinään käsiksi. Ilmestyy toinen hyväilijä; se\non kirjuri ruunun vormussa. Tähän asti sujui näytteleminen\nmoitteettomasti, liikkeet olivat aivan oikeat. Täytyipä oikein\nihmetelläkin näitä tilapäisiä näyttelijöitä ja vastoin tahtoansa\najatella -- että paljon voimaa sekä kykyä menee hukkaan meillä\nVenäjällä vapauden ja suotuisien olojen puutteessa! Mutta vanki,\njoka näytteli kirjurin osaa, oli arvattavasti joskus käynyt\nmaaseututeaatterissa ja tullut siihen käsitykseen, että meikäläiset\nnäyttelijät eivät tiedä ollenkaan, kuinka näkymöllä on astuttava. Ja\nniinpä hän nyt astuikin aivan kuin entiseen aikaan klassillisten\nsankarien sanotaan näkymöllä astuneen, s.o. hän teki ensin pitkän\nharppauksen ja nostamatta toista jalkaansa seisahtui äkkiä, heitti\npäänsä ja koko ruumiinsa taaksepäin, katseli ylpeästi ympärilleen ja\n-- astui vasta sitten toisella jalallaan. Sellainen astuminen oli\nnaurettava, etenkin kun sitä otti noudattaakseen huvinäytelmässä\nesiytyvä kirjuri. Mutta yleisö ajatteli, että varmaankin sillä tavalla\npiti ollakin eikä huolinut arvostella sen tarkemmin mokomia\npitkäveteisiä askeleita. Tuskin oli kirjuri ennättänyt laattian\nkeskelle, kun kolkutusta kuului jälleen; emäntä joutui taas pulaan.\nMinne on kirjuri kätkettävä? Kistuun, koska se on auki. Kirjuri\npiiloutuu sinne ja eukko panee kannen kiinni. Tällä kertaa ilmestyy\nomituinen vieras, joka on niinikään rakastunut emäntään. Se on\nbramiini virkapuvussaan. Hillitsemätön nauru kajahtaa katsojien\njoukossa. Bramiinin osaa näytteli vanki Koshkin ja teki tehtävänsä\noivallisesti. Ryhti oli hänellä kuin bramiinilla ainakin. Liikkeillään\nosoitti hän rakkautensa koko suuruuden. Hän nosteli kättään taivasta\nkohden ja laski sen sitten sydämelleen; mutta paraillaan kun hän oli\ntunteittensa vallassa, kuului kova lyönti ovea vasten. Se oli isännän\nlyönti. Eukko hämmästyi kauheasti ja bramiini rukoili aivan kuin\npyörryksissä, että hänet piilotettaisiin. Sukkelaan asettaa eukko\nhänet kaapin taa ja rientää itse kehräämään muistamatta avata ovea;\nhän kehrää kehräämistään kuulematta miehensä kolkutusta, punoo\nhyppysissään olematonta lankaa ja on kiertävinään värttinää, joka\nkuitenkin makaa laattialla. Sirotkin osasi kuvailla hyvin\nonnistuneella tavalla tätä hämmästystä. Mutta isäntä löi jalallaan\noven rikki ja astui sisään piiska kädessä. Hän on kaikki huomannut ja\nosoittaa sormillaan, että vaimolla on piilossa kolme ihailijaa. Sitten\nrupee hän hakemaan piiloutuneita. Ensin löytää hän naapurin ja ajaa\nhänet nyrkillään huoneesta. Säikähtynyt kirjuri tahtoi karata, nosti\npäällään kistun kannen ja ilmaisi siten itsensä. Isäntä antoi\nhänen maistaa piiskaa ja nyt tanssi rakastunut kirjuri aivan\nepäklassillisella tavalla. Bramiini oli vielä jäljellä; isäntä hakee\nhäntä kauan ja löytää vihdoin nurkasta kaapin takaa, kumartaa hänelle\nkohteliaasti ja vetää hänet sitten parrasta näyttämön keskelle.\nBramiini yrittää puolustautua ja huutaa: \"kirottu, kirottu!\" (ainoat\nsanat koko pantomiinissa), mutta isäntä ei kuule häntä, vaan\nmenettelee oman mielensä mukaan. Vaimo, joka huomaa, että nyt tulee\nhänen vuoronsa, heittää työnsä ja juoksee ulos huoneesta; hänen\nrukkinsa kaatuu ja vangit nauravat. Alei nykii minua hihasta ja sanoo:\n\"Katso braminia, bramiinia!\" Itse nauroi hän, niin että tuskin\npystyssä pysyi. Esirippu laskeutui. Toinen näytäntö alkoi.\n\nMutta en huoli kertoa kaikkia näytäntöjä. Niitä oli vielä pari kolme.\nKaikki olivat ne hupaisia. Vangit eivät tosin olleet niitä\nsepittäneet, mutta ainakin panivat he niihin paljon omiaan. Melkein\njoka näyttelijä muodosteli kappaleita oman mielensä mukaan, niin että\neri iltoina samat miehet näyttelivät samoja osia eri tavalla.\nViimeinen kuvannollinen pantomiini päättyi tanssilla. Haudattiin\nvainaja. Bramiini, suuren joukon keskellä, teki arkun ääressä\nkaikenlaisia taikatemppuja, mutta turhaan. Vihdoin kaikui huuto\n\"aurinko laskee\", jolloin vainaja elpyi ja kaikki alkoivat ilosta\ntanssia. Bramiini tanssi kuolleista heränneen kanssa omituisella\ntavalla, niinkuin bramiini ainakin. Sillä päättyikin teaatteri\nseuraavaan iltaan asti. Vangit lähtivät liikkeelle iloisina,\ntyytyväisinä, kehuivat näyttelijöitä ja kiittivät aliupseeria. Riitaa\nei kuulunut. Kaikki olivat tavattoman tyytyväisiä ja nukkuivat\nrauhallisesti. \"Minkähän tähden?\" tekisi mieleni kysyä. Enkä minä\nesittele mielikuvitukseni tuotteita, vaan täyttä totta. Ainoastaan\nhiukkasen oli näiden ihmisparkojen annettu elää mielensä mukaan,\niloita ihmisten tavalla, ainoastaan hetkisiksi olivat he saaneet\nunhottaa vankilan elämän, ja siitä olivat he siveellisesti muuttuneet,\nvaikkapa vähäksikin aikaa... Mutta jopa on yösydän käsissä. Minä\nvavahdin ja heräsin sattumalta; ukko rukoili yhä vielä uunilla. Alei\nmakasi hiljaan vieressäni. Minä muistelin, että hän vielä\nnukkumaisillaankin oli nauranut ja puhellut veljiensä kanssa\nteaatterista; minä katsahdin väkisinkin hänen rauhallisiin,\nlapsellisiin kasvoihinsa. Vähitellen muistui mieleeni kaikki tyyni:\nkulunut päivä, juhla ja koko viime kuukausi... Hämmästyneenä kohotin\nminä pääni ja katselin makaavia toverejani kynttilän värähtelevässä\nvalossa. Minä katselin heidän kurjia kasvojaan, heidän kurjia\nvuoteitaan, kaikkea heidän köyhyyttään ja viheliäisyyttään, katselin\nja tahdoin ikäänkuin tulla vakuutetuksi, ettei kaikki tuo ollut mitään\nilkeätä unta, vaan todellisuutta. Todellisuutta se oli: joku kuului\nvoikahtaneen; joku liikautti raskaasti kättänsä, niin että kahleet\nrämähtivät. Joku vavahti unissaan ja rupesi puhumaan; mutta ukko\nrukoili uunilla kaikkien \"oikeauskoisten kristittyjen\" puolesta ja\nhiljaan, pitkäveteisesti kuului hänen äänensä: \"Herra Jesus Kristus,\narmahda meitä!...\"\n\n-- Enhän minä ole täällä ainaiseksi, vaan ainoastaan muutamiksi\nvuosiksi! ajattelin itsekseni ja painoin pääni jälleen tyynyä vasten.\n\n\n\n\nXII.\n\nSairashuone.\n\n\nKohta joulun jälkeen tulin minä kipeäksi ja minut vietiin rykmentin\nsairashuoneeseen, joka oli yksinäisellä paikalla puolen virstan päässä\nlinnasta. Sairashuoneen avaralla pihalla olivat palvelusväen sekä\nlääkärien asunnot ynnä muut tarpeelliset rakennukset. Päärakennukseen\nolivat sioitetut sairashuoneen monet eri osastot. Vankeja varten oli\njätetty ainoastaan kaksi isoa huonetta, jotka olivat aina sairaita\ntäynnä, mutta etenkin kesällä, jolloin vuoteita täytyi asettaa\nlähemmäksi toisiansa. Näissä sairashuoneissa oli kaikenlaista\n\"onnetonta kansaa.\" Siellä oli vankilamme asukkaita, ja syytöksen\nalaisia sotamiehiä, sekä tuomittuja että tuomitsemattomia; siellä oli\nmyöskin sairaita ojennusruodusta tuosta omituisesta laitoksesta, johon\nlähetettiin pienempiä rikoksia tehneitä rykmentin sotamiehiä muka\nparantamaan käytöstänsä; parin kolmen vuoden kuluttua palasivat ne\nkuitenkin sieltä semmoisina heittiöinä, ettei mihin panna. Kun joku\nvanki sairastui, ilmoitti hän asian aliupseerille. Hänen nimensä\nkirjoitettiin kirjaan, joka annettiin mukaan, kun hänet lähetettiin\nvartijan seuraamana rykmentin sairashuoneeseen. Siellä tutki lääkäri\nkaikkia pyrkijöitä ja ken huomattiin todellisesti sairaaksi, se pääsi\nlaitokseen. Nimeni merkittiin kirjaan ja kello yhden jälkeen, kun muut\nlähtivät työhön, lähetettiin minut sairashuoneeseen. Sairas vanki otti\nmukaansa rahaa ja leipää, niin paljon kuin mahdollista, sillä sinä\npäivänä ei hän voinut saada sairashuoneessa ruokaa; saappaan varteen\npisti hän myöskin pienen piippunysän ynnä tupakkakukkaron ja tulukset.\nSairashuoneeseen tullessani tunsin jonkun verran uteliaisuutta tätä\nuutta, minulle vielä tuntematonta laitosta kohtaan.\n\nPäivä oli lämmin ja sumuinen -- yksi niitä päiviä, jolloin\nsairashuoneen tapaiset laitokset näyttävät hyvin ikäviltä. Vartijan\nsaattamana astuin minä eteiseen, jossa oli pari ammetta ja jossa kaksi\nsyytöksen alaista sairasta, niinikään vartijan seuraamina oli jo\nodottelemassa. Saapuville tuli välskäri, joka katsahti meihin veltosti\nja meni vielä veltommin ilmoittamaan tulostamme apulaislääkärille.\nTämä tuli oitis saapuville, tarkasti meitä hyvin ystävällisesti ja\nantoi meille \"tautilistat,\", joihin oli kirjoitettu nimemme. Taudin\ntarkempi tutkiminen, lääkkeiden määrääminen y.m. oli sen lääkärin\ntehtävänä, joka hoiti vankien osastoja. Minä olin jo ennen kuullut,\nettä vangit eivät saata kyllin kehua lääkäreitään. \"He ovat kuin\nisät\", vastattiin minulle, kun minä kyselin lääkäreistä. Sillä välin\npiti meidän muuttaa pukua. Entiset vaatteet otettiin meiltä pois ja\nniiden sijaan annettiin uudet alusvaatteet, pitkät sukat, tohvelit,\nmyssy ja paksu, ruskeanvärinen sarkanuttu, jonka vuori näytti\nlaastarilla tahratulta palttinalta, toisin sanoen, se oli tavattoman\nlikainen. Sitten vietiin meidät vankien osastoon, joka oli pitkän,\nkorkean ja puhtaan läpikäytävän päässä. Ulkonainen puhtaus oli\nkaikkialla tyydyttävä; kaikki, mikä ensi katseella pisti silmään, oli\nloistavaa. Ehkäpä vaatimuksenikaan eivät olleet kovin suuret\nvankilasta tullessani. Molemmat syytöksenalaiset joutuivat\nvasemmanpuoliseen osastoon, minut vietiin oikeanpuoliseen. Ovi oli\nlukittu ja sen edustalla seisoi pyssyllä varustettu sotamies. Nuorempi\naliupseeri (kuuluva sairashuoneen vartijoihin) käski päästää minut\nsisälle ja niin saavuin minä pitkään, kapeaan huoneeseen, johon oli\nasetettu vuoteita, luvultaan kaksikymmentä kaksi; niiden joukossa oli\nkolme tai neljä vapaata. Vuoteet olivat puiset ja viheriäksi maalatut;\nmuuten ovat sen laatuiset vuoteet Venäjällä tunnetuita siitä, etteivät\nmillään muotoa voi olla ilman luteita. Minä sain sijani nurkassa,\nsillä puolen, jolla oli akkuna.\n\nKuten jo sanoin, oli täällä sairaita meidänkin vankilastamme. Muutamat\nheistä olivat minulle vanhoja tuttuja. Enin osa oli kuitenkin\nsyytöksen alaisia ja ojennusruotulaisia. Kovasti sairaita, s.o.\nalituisesti vuoteen omana olevia ei ollut kovin paljon. Ne, jotka\neivät olleet kovin sairaita, istuivat vuoteillaan tai kävelivät\nedestakasin pitkin huonetta, jossa kahden vuoderivin välille jäi\nmelkoinen ala kävelyä varten. Huoneessa oli tavattoman tukahuttava\nhaisu. Ilma oli täynänsä kaikenlaisia vastenmielisiä höyryjä ja\nlääkkeen hajua, vaikka valkea uunissa paloikin lakkaamatta. Vuoteeni\noli verhottu kirjavalla päällysvaatteella. Minä otin sen pois.\nPäällysvaatteen alla oli sarkapeite, varustettuna palttinavuorilla ja\nkarkeat alusvaatteet, joiden puhtaus oli hyvin epäilyttävää laatua.\nVuoteen vieressä oli pöytä, ja sen päällä ruukku ynnä tinakuppi.\nKaikki tämä oli siisteyden vuoksi peitetty pienellä käsiliinalla.\nPöydän alaosassa oli vielä hylly, jossa teen juojat säilyttivät\nteekyökkejä, kaljahaarikoita y.m.; mutta teen juojia ei ollut\nsairastenkaan joukossa paljon. Piiput ja tupakkakukkarot, joita oli\nmelkein kaikilla, jopa keuhkotautisillakin, pidettiin kätkössä\nvuoteiden alla. Lääkärit ja muut esimiehet eivät juuri koskaan\ntarkastelleet vuoteenaluksia ja jos näkivät jollakin piipun, eivät\nolleet sitä huomaavinaan. Muuten olivat sairaatkin varovaisia ja\npolttivat melkein aina uuniin. Ainoastaan yöllä poltettiin suoraan\nvuoteelta; mutta yöllä ei täällä käynytkään kukaan muu kuin\nvartijaupseeri jolloinkulloin.\n\nSitä ennen en koskaan ollut missään sairashuoneessa; kaikki oli\nminulle siis aivan uutta. Minä huomasin, että olin herättänyt muissa\nsairaissa uteliaisuutta. He olivat jo kuulleet minusta ja katselivat\nminua nyt ujostelematta, jopa hiukan ylpeästikin, niinkuin kouluissa\nkatsellaan uutta tulokasta tai lakituvissa oikeuden hakijaa. Oikealla\npuolellani makasi eräs syytöksen alainen kirjuri, jonkun kapteenin\näpäräpoika. Häntä syytettiin väärän rahan teosta ja hän oli maannut\ntäällä jo vuoden päivät, nähtävästi aivan terveenä, mutta vakuuttaen\nkuitenkin lääkäreille, että hänellä oli valtasuonen vika. Mies\nsaavutti tarkoituksensa; sillä hän pääsi pakkotyöstä sekä\nruumiin rangaistuksesta ja oli jo vuoden päivät maannut T--kin\nsairashuoneessa. Hän oli vankka ja roteva mies, ijältään noin\nkahdenkymmenen kahdeksan vanha, suuri veijari, sangen älykäs ja\ntavattoman itserakas; itse oli hän vakuutettu olevansa mitä\nrehellisimpiä miehiä maailmassa ja niinpä oli hän syyttömyydestäänkin\naivan varma. Hän rupesi ensiksi puhelemaan kanssani kysellen minulta\nuteliaasti yhtä ja toista ja selitellen puolestaan tarkoilleen,\nmimmoinen oli sairashuoneen ulkonainen järjestys. Tietysti ilmoitti\nhän minulle ennen kaikkia olevansa kapteenin poika. Hän olisi\nmielellään tahtonut olla aatelismiehenäkin tai ainakin \"säätyläisenä.\"\nKohta sen jälkeen tuli luokseni eräs ojennusruotulainen, joka alkoi\nvakuutella tuntevansa useita pakkotyöhön lähetettyjä aatelismiehiä ja\nrupesi luettelemaan heitä sekä ristimä- että isännimeltä. Hän oli jo\nharmaapäinen sotamies, ja hänen kasvoistaan voi päättää, että hän oli\nsuuri valehtelija. Hänen nimensä oli Tshekunow. Hän nähtävästi haki\nystävyyttäni siinä luulossa, että minulla oli rahaa. Huomattuaan, että\nolin varustettu teelehdillä ja sokurilla, tarjosi hän oitis apuaan\nluvaten hankkia teekyökin ja keittää minulle teetä. Teekannun oli\nM--tsky luvannut lähettää minulle jonkun täällä työskentelevän vangin\nmukana. Mutta Tshekunow ei kaivannut sitä. Hän hankki jonkunlaisen\npadan, jopa kupinkin, kiehutti teeveden ja palveli minua erittäin\nhalukkaasti, saaden siitä kärsiä myrkyllisiä pilkkasanoja eräältä\ntoiselta sairaalta. Tämä sairas oli keuhkotautinen, joka makasi minun\nvastassani; hänen nimensä oli Ustjantsew, sama syytöksenalainen\nsotamies, joka oli juonut korttelin nuuskalla sekoitettua viinaa ja\nsiten hankkinut itselleen keuhkotaudin; hänestä olen jo maininnut\njoskus ennen. Tähän asti oli hän maannut ääneti ja vaikeasti\nhengittäen sekä katsellut karsain silmin Tshekunowia. Miehen suuri\ntotisuus teki, että hänen tyytymättömyytensä tuntui hieman\nhullunkuriselta. Lopulta ei hän voinut enää olla vaiti:\n\n-- Sen orja! Löysipähän herran! sanoi hän voimattomuudesta hengästyen.\nHän oli kovasti sairaana.\n\nTshekunow kääntyi vihaisesti hänen puoleensa:\n\n-- Kuka on orja? kysyi hän katsoen halveksivaisesti Ustjantsewiin.\n\n-- Sinä olet orja! vastasi tämä vakavasti, ikäänkuin hänellä olisi\nollut täysi oikeus moittia Tshekunowia ja ikäänkuin se olisi ollutkin\nhänen velvollisuutenaan.\n\n-- Minäkö orja?\n\n-- Sinäpä juuri. Kuulkaahan, hyvät ihmiset, ei usko vielä! Ihmettelee!\n\n-- Mitä se sinuun koskee? Näethän, että he ovat yksin, aivan kuin\nilman käsiä. Palvelijatta eivät ole tottuneet olemaan. Miksi en\nauttaisi heitä, sinä takkukuonoinen narri!\n\n-- Kuka on takkukuonoinen?\n\n-- Sinä olet takkukuonoinen.\n\n-- Minäkö takkukuonoinen?\n\n-- Sinäpä juuri!\n\n-- Kauniskos itse olet? Onhan sinulla nenä kuin variksen pesä ...\nkoska minä olen takkukuonoinen.\n\n-- Oletpa niinkin takkukuonoinen! Parasta olisi, että makaisit ja\nkuolisit rauhassa, kun Jumala on kerran rangaissut.\n\n-- Mitä! Pitäisikö minun ehkä kumarrella mokomia. Ei isänikään\nkumarrellut eikä käskenyt minunkaan kumartelemaan. Minä ... minä...\n\nHän olisi tahtonut jatkaa, mutta kova yskä ja veren sylky esti hänet\nsiitä. Kohta nousi kylmä hiki hänen kapealle otsalleen. Yskältä ei hän\nsaanut puhutuksi, vaikka hänellä olisi kyllä ollut halua. Silmistä\nnäkyi, että hän olisi tahtonut vielä riidellä, vaan nyt piti hänen\nvoimattomana viittailla ainoastaan kädellään... Niinpä uneuttikin\nTshekunow hänet viimein.\n\nMinusta tuntui, että keuhkotautisen viha tarkoitti pikemmin minua kuin\nTshekunowia. Siitä, että Tshekunow tahtoi palvella ja ansaita siten\njonkun kopeikan, ei häneen olisi voinut kukaan suuttua. Jokainen\nymmärsi, että hän teki sen ainoastaan rahan tähden. Siinä kohden\nalhainen kansa ei ole kovin arkatuntoinen. Mutta Ustjantsew ei\nsuvainnut minua eikä teetäni eikä sitä, että olin kahleissakin\nherrana, toisen palveltavana, vaikka minä en ollenkaan pyytänyt\nkeltään palvelusta. Ja todella minä olisinkin tahtonut tehdä kaikki\nitse, ettei kukaan olisi tarvinnut pitää minua velttona ja\nherrasmaisena. Siinäpä olikin minun itserakkauteni, koska asia kerran\non puheeksi tullut. Mutta siitä huolimatta tapahtui aina -- minulle\nkäsittämättömästä syystä -- etten koskaan voinut sysätä luotani niitä\nmonia palvelijoita ja apulaisia, jotka vapaehtoisesti tulivat tarjolle\nja lopulta saivat minut valtoihinsa siinä määrin, että itse muutuin\nvihdoin heidän palvelijakseen; ulkonaisesti näytti kuitenkin siltä,\nettä minä olisin ollut heidän herransa ja etten ilman heitä olisi\nvoinut tulla toimeenkaan. Se seikka oli minusta tietysti hyvin\nharmillinen. Mutta Ustjantsew oli keuhkotautinen ja ärtyisä\nluonteeltaan. Muut sairaat olivat välinpitämättömiä, näyttivätpä\nhiukan ylpeiltäkin. Muistan, että sillä kertaa oli kaikilla puheen\naineena eräs syytetty vanki, joka paraillaan kärsi ruumiin\nrangaistustaan ja jonka samana iltana piti saapua sairashuoneeseen.\nSairaat odottivat tulokasta uteliaina. Sanottiin muuten, että\nrangaistus tulee olemaan helponlainen -- kaikkiaan ainoastaan\nviisisataa lyöntiä.\n\nVähitellen rupesin minä tarkastamaan, mitä ympärilläni oli. Sen verran\nkuin voin huomata, vaivasi useimpia tosisairaita keripukki ja\nsilmätauti, jotka olivat yleisiä tauteja paikkakunnalla. Toiset\nsairastivat kuume- ja rintatauteja. Täällä ei ollut niin kuin muissa\nsairashuoneissa eri osastoja eri tauteja varten, vaan kaikki sairaat,\njopa nekin, joilla oli tarttuvia tauteja, makasivat yhdessä. Näistä\ntosisairaista ovat eroitettavat ne, jotka tulivat tänne ilman mitään\ntautia, ainoastaan \"lepäilemään.\" Sääliväiset lääkärit ottivat heitä\nmielellään vastaan, etenkin kun oli paljon tyhjiä vuoteita. Olo\nvankilassa oli suhteellisesti niin huono, että moni sen asukkaista\ntuli mielellään sairashuoneeseen huolimatta siitä että ilma täällä oli\nraskas. Oli olemassa sairashuone-elämän ihailijoita, suurimmaksi\nosaksi ojennusruotulaisia. Minä katselin uteliaasti uusia toverejani\nja muistan, että huomioni kiintyi etenkin erääseen keuhkotautiseen,\njoka oli viimeisillään ja makasi lähellä Ustjantsewia, siis myöskin\nvastassani. Hänen nimensä oli Mihailow ja vielä pari viikkoa sitten\nnäin minä hänet vankilassamme. Jo siellä ollessaan oli hän sairastanut\nkauan ja hänen olisi pitänyt paljoa aikasemmin mennä parannuksille;\nmutta hän kärsi aivan tarpeettomasti vaivojaan; vasta joulun aikaan\nmeni hän sairashuoneeseen, jossa hän kolmen viikon kuluttua kuoli\nkovaan keuhkotautiin; hän oli aivan kuin sisällisesti tulen polttama.\nMinua hämmästytti hänen suuresti muuttunut muotonsa, joka vankilaan\ntullessani oli ensimäisinä painunut mieleeni. Hänen vieressään makasi\neräs ojennusruotuun kuuluva vanhanpuoleinen ja kauhean siivoton\nsotamies... Mutta enhän voi luetella kaikkia sairaita... Minä\nmainitsin tuon ojennusruotulaisen ainoastaan siitä syystä, että hän jo\nensi hetkellä antoi minulle jokseenkin täydellisen käsityksen eräästä\nsairashuonetta koskevasta omituisuudesta. Muistan, että tällä miehellä\noli kova nuha. Hän aivasteli alituiseen tehden sitä säännöllisesti\nkoko viikkokauden kuluessa, jopa unissaankin, ja jokaisen\naivastuspuuskauksen jälkeen oli hänen tapana sanoa: \"Jumalani,\nmimmoinen rangaistus!\" Nyt istui hän vuoteellaan ja täytti sieramiaan\npaperitötterössä olevalla nuuskalla, jotta olisi voinut voimallisemmin\nja säännöllisemmin aivastaa. Hän aivasti kirjavaan pumpuliseen\nnenäliinaan, joka oli ollut pesussa jo satoja kertoja ja muuttanut\nväriänsä aivan tavattomasti! Aivastaessaan rypistyi hänen pieni\nnenänsä omituisella tavalla samalla kun vanhat, mustuneet hampaat sekä\npunaiset, limaiset ikenet tulivat näkyviin. Aivastuksen jälkeen\nlevitti hän oitis nenäliinansa ja tarkasteli siihen runsaasti\nkeräytynyttä märkyyttä, jonka hän sitten pyyhkäsi yllänsä olevaan\nruskeaan ruunun nuttuun, niin että kaikki lika tarttui siihen, samalla\nkun nenäliina jäi vaan hieman kosteaksi. Tämä törkeä nenäliinan\nsäästäminen ruunun nutun vahingoksi ei herättänyt mitään vastaväitettä\nsairasten puolelta, vaikka joku heistä saattoi saada sittemmin saman\nnutun yllensä. Mutta alhainen kansamme ei ole juuri kovin inhoavainen.\nMinun oli tuota nähdessäni paha olla ja minä rupesin väkisinkin\ntarkastelemaan omaa nuttuani. Se oli jo kauan vetänyt huomioni\npuoleensa hajullaan; lämminneenä ylläni haisi se yhä enemmin\nlääkkeeltä, laastarilta ja jonkunlaiselta visvalta, joka olikin\nluonnollista, koska se pitkän ajan kuluessa oli ollut ainoastaan\nsairasten hartioilla. Ehkäpä selkäpuolella oleva palttinavuori oli\njoskus ollut pesussakin, varmaan en sitä kuitenkaan voi sanoa. Nyt oli\nse ainakin tahrattuna kaikenlaisilla nesteillä. Sillä asia oli niin,\nettä vankien osastoon tuotiin usein ruumiinrangaistuksen saaneita,\njoilla oli selkä täynänsä haavoja; heitä parannettiin vesihauteilla ja\nniinpä nuttu, joka pantiin oitis märän paidan päälle, ei voinut olla\ntahraantumatta. Ja joka kerta, kun minä vankeuteni aikana olin\nsairashuoneessa (ja siellä olinkin minä jokseenkin usein), en voinut\nilman epäluuloja pukea semmoista nuttua ylleni. Etenkin olivat minulle\nvastenmielisiä näissä nutuissa tavattavat syöpäläiset... Ja vaikka\nsairashuoneessa, raskasta ilmaa lukuun ottamatta, ulkopuolisesti\nvallitsi jonkunlainen siisteys, ei sisällisestä siisteydestä ollut\nmihinkään. Sairaat olivat siihen kuitenkin tottuneet ja he arvelivat,\nettä niin piti ollakin; mihinkään toimenpiteisiin puhtauden\nylläpitämiseksi ei ryhdytty. Mutta toimenpiteistä puhun vast'edes...\n\nJuuri kun Tshekunow oli tarjonnut minulle teeveden (jota varten\nsivumennen sanoen oli käytetty koko vuorokaudeksi sisään tuotua ja\nhuonossa ilmassa pilautunutta vettä), aukesi äkkiä ovi ja huoneeseen\nastui äsken rangaistu sotamies monen vartijan seuraamana. Minä näin\nensi kertaa vankia, joka äskettäin oli saanut rangaistuksensa.\nSittemmin tuotiin heitä tänne usein, muutamia kantamallakin (liian\nkovan rangaistuksen saaneita), ja joka kerta oli siitä sairaille\njonkunlaista vaihtelua yksitoikkoisuudessa. He ottivat tulokasta\nvastaan tavallisesti hyvin totisen näköisinä. Muuten vaikutti vastaan\nottoon rikoksen suuruus ja siitä seurannut rangaistus. Kovasti\nrangaistu ja suuri pahantekijä sai osakseen suurempaa kunnioitusta ja\nhuomiota kuin joku karannut rekryytti, jommoinen esim. oli sekin mies,\njoka nyt tuotiin sisään. Missään tapauksessa ei kuitenkaan osoitettu\nerityistä sääliväisyyttä eikä myöskään tehty mitään loukkaavia\nhuomautuksia. Ääneti auttoivat toiset rangaistua ja hoitelivat häntä,\netenkin jos hän ei voinut tulla toimeen ilman apua. Välskärit tiesivät\nhyvin hyvästi, että rangaistut olivat taitavissa käsissä. Apua\ntoimitettiin levittämällä kylmässä vedessä kastettu lakana tai paita\nrangaistun selkään tai myöskin siten, että siitä vedettiin tikkuja,\njotka lyödessä usein jäävät särkyneistä kepeistä lihaan. Viimeksi\nmainittu avunanto oli sairaalle hyvin tuskallinen. Mutta ylipäänsä\nkummastutti minua aina rangaistujen suuri kestävyys kipujen\nkärsimisessä. Minä näin heitä useampia, muutamia hyvinkin pahasti\nlyötyjä, mutta tuskin kukaan heistä vaikeroi! Ainoastaan kasvot olivat\nheillä muuttuneet, kalventuneet; silmät paloivat; katse oli epävarma,\nlevoton, huulet vapisivat, niin että onneton itse pureksi niitä\nmelkein verille. Sisään tullut sotamies oli noin kahdenkymmenen kolmen\nvuoden vanha, vankan näköinen, korkeakasvuinen, kaunis, mustaverinen\nmies. Hänen selkänsä oli pahasti pieksetty. Ylhäältä aina vyötäiseen\nasti oli hänen ruumiinsa paljastettu; hartioille oli heitetty märkä\nlakana, joka vaikutti, että hän vapisi kuin vilutautinen ja käveli\nnoin puolitoista tuntia edestakasin pitkin laattiaa. Minä katsoin\nhäntä kasvoihin; hän ei näyttänyt ajattelevan mitään, katseli vaan\nkummallisesti, kiinnittämättä huomiotaan mihinkään erityiseen\nesineeseen. Minusta näytti, että hän silmäili pitemmän aikaa teetäni.\nTee oli kuumaa; höyry kohosi kupista, mutta mies paralla oli kylmä,\nniin että hampaat löivät loukkua. Minä pyysin häntä juomaan. Hän tuli\nluokseni nopeasti ja sanaakaan sanomatta otti kupin, joi siitä\nseisoaltaan, ilman sokuria, kiirehtimällä ja kokien olla minuun\nkatsomatta. Juotuaan pani hän kupin paikalleen ja sanaakaan sanomatta,\npäätäänkään nyökäyttämättä rupesi taas kävelemään edes takasin pitkin\nlaattiaa. Ei hän huolinut nyt puheista eikä pään nyökytyksistä! Mitä\nmuihin vankeihin tulee, koettivat he alussa välttää keskusteluita\nrangaistun tulokkaan kanssa; annettuaan hänelle apuansa, eivät he\nhuolineet hänestä sen enempää, arvattavasti siitä syystä, että mies\nparka saisi olla rauhassa, johon tämä näkyi olevankin aivan\ntyytyväinen.\n\nSillä välin alkoi hämärtää ja yölamppu sytytettiin. Muutamilla,\nkuitenkin aivan harvoilla vangeilla oli omat kynttiläjalkansa. Vihdoin\nlääkärin iltakäynnin jälkeen tuli sisään vartioiva aliupseeri, luki\nkaikki sairaat, jonka jälkeen huone lukittiin; sitä ennen tuotiin\nkuitenkin yösaavi sisään... Minä sain ihmeekseni kuulla, että tämä\nsaavi oli sisällä koko yön; semmoinen oli järjestys. Päivällä\npäästettiin vanki ulos, ei kuitenkaan pitemmäksi aikaa kuin\nminuutiksi; yöllä sitä vastoin ei päästetty ollenkaan. Vankien osasto\noli toisenlainen kuin muut osastot ja vangin täytyi sairaanakin kärsiä\nrangaistustaan. Kuka tämmöisen järjestyksen lienee ensin pannut\ntoimeen, en tiedä; sen vaan tiedän, ettei sellainen järjestys ollut\nollenkaan paikallaan ja ettei turhanpäiväinen muodollisuus ilmaantunut\nmissään niin jyrkästi kuin tässä seikassa. Lääkärit eivät olleet\nsiihen tietysti syypäät. Sanon vieläkin, että vangit eivät voineet\nkyllin kehua lääkärejä pitäen heitä aivan kuin isinänsä. Kaikkia\nkohtaan olivat lääkärit suosiollisia, ystävällisiä, ja vanki, joka oli\nkaikkien hylkäämä, piti heitä suuressa arvossa, sillä hän huomasi,\nettä heidän ystävällisyytensä ei ollut teeskenneltyä. Ja muutenhan ei\nvoinut ollakaan; sillä lääkäreillä ei olisi ollut mitään\nedesvastausta, jos he olisivat käyttäytyneet toisin, s.o. jyrkästi,\nröyhkeästi; siis olivat he ystävällisiä ihmisrakkauden pakoituksesta.\nHe käsittivät sen seikan, että sairas vanki tarvitsee raitista ilmaa\nsamoin kuin muutkin sairaat. Muiden osastojen sairaat saattoivat esim.\njoihinkin määrin parannuttuaan kävellä vapaasti käytävissä ja\nhengittää raittiimpaa ilmaa kuin mitä sairashuoneessa oli tarjona.\nTuntuupa pahalta ja ilkeältä, kun muistelen mihin määrin tämä\nlämpimään huoneeseen tuotu saavi pilasi jo ennestäänkin pilaantuneen\nilman. Sanoessani, että vanki sairaanakin kärsi rangaistustansa, en\nsillä tarkoittanut ollenkaan, että semmoiseen toimenpiteeseen olisi\nryhdytty hänen rankaisemisekseen. Siten olisin tehnyt itseni\nsyylliseksi ajattelemattomaan parjaukseen. Sairasta ei sovi rangaista.\nNiin ollen on selvää, että joku ankara välttämättömyys oli pakoittanut\nesimiehiä mokomaan turmiolliseen toimenpiteeseen. Mutta mikä? Sepä nyt\nonkin harmillista, etten mitenkään voi selittää tämän, yhtä vähän kuin\nmonen muunkaan toimenpiteen tarpeellisuutta. Mikä oli syynä mokomaan\nankaruuteen? Sekö, että vanki tulisi sairashuoneeseen suotta, ilman\nmitään tautia, pettäisi lääkärit ja saattaisi yöllä ulos päästyään\npuikahtaa pakosalle? Sellaisen arvelun mahdottomuutta en tarvinne\nliioin todistellakaan. Mihinkä vanki voisi paeta? Mitenkä hän\npakenisi? Päivällä päästettiin vankeja ulos yksitellen; niin olisi\nvoitu tehdä yölläkin. Ovella seisoi ladatulla pyssyllä varustettu\nvartija. Vangin ei tarvinnut mennä kuin kahden askeleen päähän\nvahtipaikasta, ja sitä paitsi oli hänen seurassaan aina toinen\nvartija, joka ei päästänyt häntä hetkeksikään silmistään. Kysymykseen\nolisi voinut tulla ainoastaan yksi, rautaristikolla varustettu akkuna,\njonka edustalla niinikään käyskenteli vartija koko yön. Jos mieli\npäästä akkunasta läpi, olisi pitänyt lyödä se rikki ja murtaa\nristikko. Kukas voisi semmoista sallia? Ajatelkaamme, että vanki olisi\ntappanut saattomiehen kaikessa hiljaisuudessa. Mutta sittenkin oli\nakkuna ristikoineen murrettava. Huomattava on, että aivan lähellä\nvartijaa, noin kymmenen askeleen päässä hänestä makasivat toisen\nosaston vartijat, seisoi toinen sotamies pyssy olalla ja hänen\nvieressään niinikään saattomies sekä muut vahdit. Ja mihinkä olisi\nvoinut juosta talvella, tohvelit jalassa, nuttu hartioilla ja yömyssy\npäässä? Mutta koska vaara oli niin vähäinen (koska toisin sanoen sitä\nei ollut olemassakaan), minkä tähden sairaita sillä tavoin vaivattiin\nehkäpä heidän elämänsä viime hetkinä, sairaita, joille raitis ilma on\ntarpeellisempi kuin terveille? Minkätähden niin tehtiin, sitä en\nvoinut mitenkään käsittää.\n\nKoska kerran olen tullut kysyneeksi \"minkä tähden\", niin en voi olla\nmainitsematta erästä toista omituisuutta, joka oli minulle monen\nvuoden kuluessa niinikään selittämättömänä arvoituksena. En voi olla\nsanomatta siitä pari sanaa ennenkuin rupeen jatkamaan kertomustani.\nMinä tarkoitan kahleita, joista ei mikään tauti vapauttanut tuomittua\nvankia. Keuhkotautisetkin kuolivat kahleissaan. Yhtähyvin olivat\nsiihen kaikki tottuneet pitäen sitä jonkunlaisena välttämättömyytenä.\nTuskinpa kukaan ajattelikaan koko asiaa, sillä lääkäreistäkään ei\nkenenkään päähän kertaakaan pistänyt pyytää esimiehiltä kovasti\nsairaiden, etupäässä keuhkotautisten vapauttamista kahleista. Tosi on,\nettä kahleet itsessään eivät ole kovin suurena rasituksena. Painoltaan\novat ne 8-12 naulaa. Kymmenen naulaa ei ole terveelle ihmiselle\nrasittava paino. Minulle kerrottiin yhtä hyvin, että kahleiden\nkantaminen vaikutti muutamien vuosien kuluttua jalkojen kuivettumista.\nEn tiedä, oliko siinä jutussa perää; aivan todettomalta se ei sentään\ntunnu. Pienikin, vaikkapa kymmenenkin naulan paino, joka on ainaiseksi\nkiinnitetty jalkaan, tekee sen luonnottoman raskaaksi ja voipi\npitemmän ajan kuluttua vaikuttaa turmiollisesti... Mutta ajatelkaamme,\nettei siitä terveelle olisikaan mitään haittaa. Mitenkäs on sairaan\nlaita? Ajatelkaamme, ettei tavallinen sairaskaan kärsi siitä\nsanottavasti. Mutta niinkös on laita kovasti sairasten,\nkeuhkotautisten, joilla ilmankin kädet sekä jalat kuivettuvat niin,\nettä olenkorsikin tuntuu heistä raskaalta? Ja jos lääkärit olisivat\ntoimittaneet helpoitusta vaikka keuhkotautisillekin, niin olisi sekin\nollut suuri hyvätyö. Joku sanonee, että vanki on pahantekijä, joka ei\nansaitse laupeutta; mutta vaikkapa myöntäisimmekin sen todeksi, ei\nsovi kuitenkaan lisätä rangaistusta sille, johon Jumalan sormi on jo\nkoskenut. Mahdotonta on uskoa, että siten meneteltäisiin ainoastaan\nrangaistukseksi: sillä vapauttaahan oikeuskin keuhkotautisen ruumiin\nrangaistuksesta. Niinpä onkin tässä taas jonkunlainen salainen,\nvarovaisuuden synnyttämä toimenpide. Minkä vuoksi? -- sitä on mahdoton\nymmärtää. Sillä eihän todellakaan sovi ajatella, että keuhkotautinen\nsaattaisi karata. Eihän mokoma ajatus voi pälkähtää kenenkään päähän,\netenkin kun muistetaan keuhkotaudin laatua. Mahdotonta on myöskin olla\nolevinaan keuhkotautinen ja pettää lääkärejä karkaamisen aikomuksessa.\nTauti on semmoinen, että sen voi tuntea ensi katseella. Ja näinköhän\nsitä paitsi ihmisiä pannaan kahleisiin sen vuoksi, etteivät he\nkarkaisi? Ei suinkaan. Kahleet ovat vaan häväistykseksi,\nrangaistukseksi, sekä ruumiilliseksi että siveelliseksi. Niin ainakin\non ajateltava. Karkaamista ne eivät voi mitenkään estää. Taitamattomin\nja kömpelöinkin vanki osaa ne helposti viilata poikki tai murtaa\nkivellä rikki. Jalkakahleet eivät voi olla millään muotoa karkaamisen\nesteenä; mutta jos ne ovat ainoastaan rangaistukseksi määrätyt, niin\neihän kuolevata tarvinne enää rangaista.\n\nTätä kirjoittaessani muistuu mieleeni eräs keuhkotautiin kuollut\nvanki, sama Mihailow, joka makasi melkein vastapäätäni, lähellä\nUstjantsevia ja kuoli muistaakseni täällä oloni neljäntenä päivänä.\nEhkäpä olenkin puhunut keuhkotautisista sen vaikutuksen johdosta,\njonka tämä kuolemantapaus teki minuun silloin. Mihailowia tunsin hyvin\nvähän. Hän oli vielä nuori, noin kahdenkymmenen viiden vanha,\nsolakkavartaloinen mies. Hän kuului erityiseen osastoon ja oli\nomituisen vaitelias sekä surumielinen. Hän näytti aivan kuin\n\"kuivuvan\" vankilassa. Niin sanoivat sittemmin vangit, jotka pitivät\nhäntä hyvänä miehenä. Muistan, että hänellä oli kauniit silmät, enkä\nminä oikein tiedä, minkä tähden hän on nyt niin selvästi mielessäni.\nHän kuoli kello kolmen aikaan jälkeen puolen päivän; ilma oli sinä\npäivänä selkeä ja kylmä. Muistan, kuinka aurinko paistoi ohuesti\njäätyneiden akkunain läpi. Sen säteet kohtasivat onnetonta. Hän kuoli\ntunnottomana ja tehtyään lähtöä useita tunteja. Häntä tahdottiin\nauttaa, kun nähtiin, että hänen oli hyvin tukala olla; hän hengitti\nvaikeasti, syvästi, rohisevasti; hänen rintansa kohosi korkealle,\nikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi ilmaa. Hän riisti päältään\npeitteen sekä vaatteet ja rupesi vihdoin repimään paitaansa. Hirveätä\noli nähdä tätä pitkän pitkää ruumista, jonka jalat ja kädet olivat\nkuivuneet luuhun asti, vatsa painunut alas ja rinta kohonnut;\nkylkiluut olivat selvään erotettavina niinkuin luurangolla. Hänen\npäällänsä oli jäljellä ainoastaan puinen risti ynnä kahleet, jotka hän\nnyt olisi voinut vapaasti pudottaa jaloistaan. Puoli tuntia ennen\nhänen kuolemaansa vallitsi täällä hiljaisuus; sairaat puhelivat\nkeskenään melkein kuiskaamalla ja kävelivät miltei kuulumattomin\naskelin. Keskusteltiin vähän, enimmiten muista asioista ja yhä\nkovemmin rohisevaan sairaaseen luotiin harvoin silmäyksiä. Vihdoin\nlöysi sairas hapuroivalla kädellään rinnassaan olevan ristin ja rupesi\nsitä repimään ikäänkuin sekin olisi painanut häntä. Häneltä otettiin\nse pois. Kymmenen minuutin kuluttua hän kuoli. Ovelle lyömällä\nannettiin merkki vartijalle. Tämä tuli sisään, loi tylsän silmäyksen\nruumiiseen ja lähti viemään sanaa välskärille. Välskäri, sävyisän\nnäköinen nuori mies, joka muuten piti liian paljon huolta\nulkomuodostaan, ilmestyi kohta paikalle; nopein askelin lähestyi hän\nvainajata, koetteli tottuneen tavalla hänen valtasuontaan, viittasi\nsitten kädellään ja lähti pois. Kohta vietiin sana vartijoille;\nvainaja oli tärkeä vanki, erityisestä osastosta; häntä oli\nkuolleeksikin tunnustettava erityisillä tempuilla. Vartijoita\nodotellessa joku ilmoitti hiljaisella äänellä, että ehkä olisi hyvä\npainaa vainajan silmät kiinni. Toinen kuunteli tarkkaan, mitä\nsanottiin, lähestyi sitten hiljaan vainajata ja painoi hänen silmänsä\nkiinni. Nähtyään tyynyllä olevan ristin, otti hän sen käteensä,\nkatseli sitä tarkkaan ja pani sen jälleen Mihailowin kaulaan; pani\nkaulaan ja risti silmänsä. Sillä välin kangistuivat vainajan kasvot;\nvalon säde välähteli niiden yli; suu oli puoleksi auki; kaksi valkeata\nhammasriviä kiilsi ohuvien, ikeniin tarttuneiden huulien välistä.\nVihdoin tuli sisään vartioiva aliupseeri, miekka vyöllä ja kypäri\npäässä; häntä seurasi kaksi vahtia. Hän läheni ruumista yhä verkemmin\nja katseli hämillään vaiteliaita ja synkännäköisiä vankeja. Askeleen\npäässä vainajasta pysähtyi hän kuin naulattu ja näytti pelästyneeltä.\nPaljastettu, kahleissa oleva ja kuivunut ruumis hämmästytti häntä; hän\nriisui äkkiä kypärinsä, jota ei ollenkaan tarvittu ja risti silmänsä.\nHän oli jäykännäköinen, harmaapäinen soturi. Muistan, että samalla\nkertaa seisoi paikalla myöskin Tshekunow, joka oli niinikään\nharmaapäinen vanhus. Koko ajan katsoi hän ääneti aliupseeria suoraan\nsilmiin ja seurasi omituisen tarkkaan hänen liikkeitään. Molempain\nmiesten silmät kohtasivat toisensa ja Tshekunowin alahuuli vavahti\njostain syystä. Suutansa vääntäen nyökäytti hän päätään vainajata\nkohti ja sanoi:\n\n-- Olihan hänelläkin äiti! -- sekä lähti sitten pois.\n\nMuistan, että nämä sanat hämmästyttivät minua... Miksi oli hän ne\nlausunut ja mitenkä johtuivat ne hänen mieleensä? Sitten nostettiin\nruumis yhdessä vuoteen kanssa; oljet ratisivat, kahleet kilahtivat\nlaattiata vasten... Ne nostettiin ylös. Ruumis kannettiin pois. Äkkiä\nrupesivat kaikki kovalla äänellä puhumaan. Kuultiin, kuinka aliupseeri\nkäytävässä lähetti jonkun seppää noutamaan. Vainaja oli päästettävä\nkahleistaan...\n\nMutta minä olen poikennut aineestani...\n\n\n\n\nXIII.\n\nJatkoa.\n\n\nLääkärit kävivät sairashuoneen osastoissa aamuisin; yhdentoista aikaan\ntulivat he kaikki yhdessä, päälääkäri etunenässä; puolen tuntia sitä\nennen kävi osastossamme oma lääkärimme, eräs nuori, ammatissaan\ntaitava ja ystävällinen mies, josta vangit pitivät hyvin paljon,\narvellen, että hänellä oli ainoastaan yksi vika, että hän oli \"liian\nhiljainen.\" Todellakin oli hän vähäpuheinen ja ujoluontoinen, muutti\nruokalajia sairasten ensi pyynnöstä ja näyttipä olevan taipuvainen\nmääräämään lääkkeitäkin heidän mielensä mukaan. Muuten oli hän kelpo\nmies. Täytyy tunnustaa, että moni lääkäri Venäjällä nauttii alhaisen\nkansan rakkautta ja kunnioitusta; sen seikan huomasin minä aivan\ntodeksi. Tiedän, että sanani näyttävät kummallisilta, etenkin kun\notetaan lukuun alhaisen kansan luottamattomuus lääketaitoon ja\nulkomaan lääkkeisiin. Tosi on, että maalainen, kovimmassakin taudissa\nollessaan, mieluummin käyttää jonkun noitaämmän apua tai kotoisia\nyksinkertaisia lääkkeitään (joita muuten ei olekkaan halveksittava)\nkuin menee lääkärin luo tai sairashuoneeseen makaamaan. Mutta\npuhumattakaan siitä, että alhainen rahvas osoittaa luottamattomuutta\nkaikkia virallisia toimenpiteitä kohtaan, vieroittavat sitä\nsairashuoneista monenmoiset kauhistuttavat kulkupuheet, jotka usein\novat kaikkea perustusta vailla, vaikka välistä eivät ole aivan\nperättömiäkään. Enimmiten peloittaa häntä kuitenkin sairashuoneen\nsaksalainen järjestys, ympärillä olevat vieraat ihmiset, ankaruus\nruoassa, kertomukset välskärien ja lääkärien kovuudesta,\nruumiinleikkauksista y.m. Sen lisäksi ei rahvas voi välttää epäluulon\ntunteita ajatellessaan, että herrat ovat sairashuoneessa parantajina.\nMutta kun sitten lähemmin tutustutaan lääkäreihin (ei kuitenkaan ilman\npoikkeuksia), katoaa pelko hyvin pian, ja se seikka on luettava\nkunniaksi lääkäreillemme, etenkin nuorille. Useimmat heistä osaavat\nhankkia alhaisen kansan kunnioitusta, jopa rakkauttakin. Minä puhun\nsen mukaan, mitä itse näin monta kertaa useissa paikoissa eikä minulla\nole syytä luulla, että muualla olisi asian laita sanottavasti toisin.\nTosi on, että muutamissa paikoin lääkärit ottavat lahjoja, ovat\nhuolimattomia sairaita kohtaan ja laiminlyövät tehtäviänsä. Semmoista\non olemassa; mutta minä puhun lääkärien enemmistöstä tai paremmin\nsanoen, siitä yleisestä hengestä tai suunnasta, joka on havaittavana\nlääkäreissämme meidän päivinämme. Vaikka velvollisuuksiensa\nlaiminlyöjät puolustaisivat itseään miten hyvänsä, esimerkiksi\nsyyttämällä seuraa, joka on muka niellyt heidätkin, ovat he\nkuitenkin aina väärässä, etenkin jos ovat sen ohessa kadottaneet\nihmisrakkaudenkin. Ihmisrakkautta, ystävällisyyttä ja sääliväisyyttä\ntarvitsee sairas välistä enemmän kuin lääkkeitä. Olisipa jo aika\nlakata syyttämästä seuraa kaikesta pahasta. Tosi on, että se vaikuttaa\npaljon pahaa, mutta eihän sitä voi syyttää kaikesta; usein joku viekas\nveijari saattaa siten peitellä heikkouttaan, ja vieläpä ilkeyttäänkin,\netenkin jos hän osaa olla kaunopuhelias. Mutta nyt olen taas joutunut\npois aineesta; minä tahdoin sanoa, että alhainen kansa osoittaa\nluottamattomuutta enemmän lääkeopillista virkakuntaa kuin yksityisiä\nlääkärejä kohtaan. Tutustuttuaan heihin lähemmin, hylkää se entiset\nennakkoluulonsa. Muuten eivät sairashuoneemme vieläkään ole alhaisen\nkansamme mielen mukaisia, eivätkä siis voi täydellisesti saavuttaa sen\nluottamusta. Sellaisen vaikutuksen on minuun ainakin oma kokemukseni\ntehnyt.\n\nOsastomme lääkäri pysähtyi kunkin sairaan luo, katseli häntä erittäin\ntarkkaan, kyseli ja määräsi lääkkeet sekä ruo'at. Välistä huomasi hän\nitsekin, ettei sairaalla ollut mitään vikaa. Mutta kun vanki oli\ntullut lepäämään työstänsä tai makaamaan polstarilla paljasten\nlautojen asemesta ja sitä paitsi lämpimässä huoneessa kostean\npäävahdin asemesta, jossa kalpeita ja laihtuneita syytöksenalaisia\nsäilytettiin (syytöksenalaiset ovat kaikkialla Venäjällä kalpeita ja\nlaihtuneita, joka seikka todistaa, että heidän tilansa on raskaampi\nkuin tuomittujen pahantekijäin), niin lääkärimme kirjoittikin, että\nhäntä vaivasi joku _febris catarhalis_ ja antoi hänen maata joskus\nviikonpäivät sairashuoneessa. Tällaiselle \"febris catarhalis\n\"-taudille nauroi täällä jokainen. Tiedettiin hyvin hyvästi, että se\noli jonkunlainen molemminpuolisesta sopimuksesta lääkärin ja sairaan\nvälillä hyväksytty nimitys tekotaudille, \"varapistoksille\", kuten\nvangit käänsivät sanat: febris catarhalis. Välistä käytti sairas\nväärin lääkärin suopeutta ja makasi sairashuoneessa siksi, kunnes\nhänet sieltä ajettiin väkisin pois. Silloin oli hauska nähdä\nlääkäriämme; hän ikäänkuin pelkäsi ja häpesi sanoa sairaalle suoraan,\nettä hänen pitäisi tervehtyä ja pyrkiä pois sairashuoneesta,\nhuolimatta siitä, että hänellä lääkärinä oli täysi oikeus pitemmittä\nmutkitta toimittaa sairas pois kirjoittamalla tautilistalle: \"sanat\nest.\" Alussa ilmoitti hän asian viittailemalla ja rupesi vasta sitten\nkyselemään: \"Eiköhän olisi jo aika? Olethan sinä jo melkein terve,\ntäällä on ahdasta y.m. y.m.\" siksi että sairasta viimein rupesi\nhävettämään ja hän pyrki päästä pois sairashuoneesta. Vanhin lääkäri,\nvaikka olikin ystävällinen ja rehellinen mies (häntä rakastivat\nsairaat niinikään), oli kuitenkin paljon ankarampi ja jyrkempi kuin\nosaston lääkäri; osoittipa hän joskus kovuuttakin, joka seikka\nvaikutti, että häntä pidettiin täällä suuressa arvossa. Osaston\nlääkärin jälkeen kävi hän sairaita katsomassa yhdessä muiden lääkärien\nkanssa ja tutkisteli jokaista sairasta erittäin viivähtäen kauemman\naikaa kovassa taudissa olevien luona; hän osasi sanoa heille aina\njonkun rohkaisevan, ystävällisen sanan ja teki ylipäänsä kaikkiin\nhyvän vaikutuksen. \"Varapistoksia\" kärsiviä ei hän koskaan lähettänyt\npois; mutta jos sairas oli uppiniskainen, sanoi hän suoraan: \"Nyt,\nveliseni, olet jo levännyt tarpeeksi ja saat mennä pois; pitäähän\nsinun tietää, mikä kohtuus on.\" Uppiniskaisia olivat tavallisesti\nlaiskurit, etenkin keväiseen aikaan, tai myöskin ne syytöksenalaiset,\njotka odottivat rangaistustaan. Muistan, että erästä semmoista\nniskoittelevaa kohtaan täytyi käyttää erityistä kovuutta, ennenkuin\nsaatiin hänet taivutetuksi lähtemään. Hän väitti sairastavansa\nsilmätautia; silmät olivat hänellä punaiset ja hän sanoi tuntevansa\nniissä kovia pistoksia. Tautia ruvettiin parantelemaan kääreillä,\niilimadoilla, ruiskutuksilla y.m., mutta yhtäkaikki eivät silmät\ntahtoneet kirkastua. Vähitellen tulivat lääkärit siihen päätökseen,\nettä tauti oli teeskenneltyä: tulehdus oli aina vähäpätöinen,\ntulematta pahemmaksi tai paremmaksi. Siitä syntyi epäluulo. Vangit\ntiesivät jo aikoja sitten, että hän teeskenteli ja petti ihmisiä,\nvaikk'ei hän siitä itse puhunut kellekään. Hän oli nuori, kaunis mies,\nmutta teki kuitenkin kaikkiin vastenmielisen vaikutuksen\nsalaperäisyydellään ja synkkämielisyydellään; hän ei puhunut kenenkään\nkanssa, katseli vaan silmäkulmiensa alta, vältti muiden seuraa,\nikäänkuin olisi epäillyt kaikkia. Muistan, että jotkut pelkäsivät\nhänen tekevän jonkun ilkiötyön. Hän oli entinen sotamies, joka\nsittemmin oli joutunut kiinni julkeista varkauksista ja tuomittiin\nsaamaan tuhatta kepinlyöntiä sekä lähetettäväksi vankiruotuihin. Jo\nennen olen sanonut, että syytöksenalainen teki joskus uusia rikoksia\nlykätäkseen rangaistuksensa tuonnemmaksi: pisti ennen rankaisemistaan\npuukolla jotain esimiestään tai vaikkapa toista vankiakin; sen\njohdosta ruvettiin häntä uudelleen tuomitsemaan, rangaistus lykkäytyi\nkuukaudeksi tai pariksi ja hän oli tarkoituksensa saavuttanut. Hän ei\nhuolinut siitä, että häntä parin kuukauden perästä rangaistiin kahta\ntai kolmea kertaa kovemmin; kunhan hän vaan sai sillä hetkellä\nrangaistuksensa lykätyksi, vaikkapa muutamaksi päiväksikin; sitten sai\ntulla mitä hyvänsä -- siihen määrään voipi välistä näiden onnettomien\nmieli masentua. Jotkut jo kuiskailivat täällä keskenään, että häntä\npitäisi varoa; kenties saattaisi hän murhata jonkun yöllä. Mutta se\noli vaan paljasta puhetta; mihinkään varokeinoihin eivät vangit\nryhtyneet, eivät edes nekään, joiden vuoteet olivat hänen vuoteensa\nvieressä. Huomattiin muuten, että hän öisin hieroi silmiään\nkalkkijauholla ja jollain muulla aineella, jotta ne aamuksi tulisivat\npunaisemmiksi. Vihdoin uhkasi päälääkäri käyttää visvanauhaa. Mutta\nmiesparka ei sittenkään suostunut tervehtymään. Kovin oli hän\nuppiniskainen tai myöskin pelkuri; sillä vaikka visvanauhaa ei\nvoinutkaan verrata keppeihin, oli se kuitenkin hyvin rasittava.\nSairaan niskasta otettiin kouraan niin paljon nahkaa kuin mahdollista\nja sen läpi pistettiin veitsellä, joten syntyi leveä ja iso haava\npitkin koko niskaa; tähän haavaan pantiin noin sormen levyinen\npalttinanauha, jota sitten kerran päivässä määrätyllä tunnilla\nvedettiin edestakasin, niin ettei haava päässyt paranemaan, vaan pysyi\naina vereksenä. Mies kärsi tätäkin kidutusta muutaman päivän ja\nsuostui vasta sitten lähtemään pois sairashuoneesta. Eräänä päivänä\ntulivat hänen silmänsä aivan terveiksi, ja niin pian kuin niska oli\nparantunut, lähti hän päävahtiin kärsiäkseen seuraavana päivänä\ntuhatta kepin lyöntiä.\n\nRangaistuksen edellinen hetki on tietysti kauhea, ja minä tein\nehkä väärin, kun sanoin vankien silloin osoittamaa kauhua\npelkurimaisuudeksi. Hetki ei voi olla muuta kuin kauhea, koska vangit\nottivat päällensä kahden- tai kolmenkertaisen rangaistuksen, kunhan\nvaan saivat lykätyksi sen hiukan tuonnemmaksi. Toiselta puolen olen\nmaininnut semmoisiakin vankeja, jotka itse halusivat päästä pikemmin\nsairashuoneesta kärsiäkseen rangaistuksensa loppuun asti ja\npäästäksensä siten oikeuden kynsistä; sillä päävahdissa oleminen oli\nkaikkien mielestä paljoa pahempaa kuin varsinainen vankeus. Mutta\npaitsi luonnonlaadun erilaisuutta vaikutti muutamien pelottomuuteen\nmyöskin tottumus lyöntien kärsimiseen. Useasti lyödyn selkä ja rohkeus\nikäänkuin vahvistuvat ja hän rupee pitämään rangaistusta ainoastaan\nvähäisenä epämukavuutena, jota ei huoli pelätäkään. Yleensä sanoen on\nasian laita semmoinen. Eräs täkäläinen vanki, erityiseen osastoon\nkuuluva kristitty kalmukki Aleksanteri tai Aleksandra, kuten häntä\ntäällä nimitettiin, viekas ja peloton, mutta samalla hyväsydäminen\nmies, kertoi minulle naurusuin, kuinka hän oli saanut neljä tuhatta\nlyöntiä, vakuuttaen samalla pyhästi, että jollei hän olisi pienestä\npitäin tottunut patukkaan, jonka jäljet kauan aikaa pysyivät hänen\nselässään, ei hän koskaan olisi voinut kestää neljäätuhatta. Tätä\nkertoessaan hän ikäänkuin kiitteli kasvatustaan. \"Minua lyötiin aina,\nAleksanteri Petrowitsh\", sanoi hän minulle kerran istuessaan vuoteeni\nreunalla, \"löytiin kaikesta, mistä vaan sattui, lyötiin viisitoista\nvuotta peräkkäin alkaen siitä asti, kun rupesin itseäni muistamaan,\njoka päivä useampia kertoja, niin että minä lopulta totuinkin siihen.\"\nMitenkä hän oli joutunut sotamieheksi, sitä en tiedä; ehkäpä kertoikin\nhän minulle siitä, vaikka en sitä enää muista; hän oli ollut\nkarkulainen ja maankuleksija. Muistan hänen kertoneen, kuinka hän\npelkäsi kauheasti, kun hänet oli päällikön murhaamisesta tuomittu\nsaamaan neljätuhatta. \"Minä tiesin, että rangaistukseni tulee olemaan\nkova ja arvelin, että ehkä en pääsisikään siitä hengissä; tosin olin\ntottunut saamaan selkääni, mutta neljä tuhatta -- onkos se leikkiä! ja\nsitä paitsi olivat esimieheni kovin äkeissään! Olinpa varma siitä,\netteivät he päästäisi minua hengissä. Minä päätin tulla kristityksi,\najatellen, että ehkä saan armon, ja vaikka heimolaiseni sanoivat,\nettei siitä tule mitään, ettei armoa anneta, ajattelin minä kuitenkin:\nvoinhan koittaa; onhan heidän kristittyä enemmän sääli. Minut todella\nkastettiin ja siinä tilaisuudessa sain minä Aleksanterin nimen; mutta\nkepit ne pysyivät kuitenkin keppeinä; ei annettu yhtään ainoata\nanteeksi; jopa tuo minua harmitti. Ja minä mietinkin itsekseni:\nodottakaahan, kyllä minä vielä petän teidät kaikki. Ja uskottekos,\nAleksanteri Petrowitsh, minä petinkin! Minä osasin erittäin hyvin\ntekeytyä kuolleeksi, s.o. ei aivan kuolleeksi, vaan noin\npuolikuolleeksi. Ruvettiin sitten lyömään; lyötiin yksi tuhat:\npolttaa, huusin minä, lyötiin vielä toinenkin tuhat ja minä luulin,\nettä viimeinen loppu oli käsissä; jalat eivät tahtoneet enää kannattaa\nja minä heittäysin maahan; silmäni olivat kalmanväriset,\nkasvot siniset, hengitys lakkasi ja suu oli vaahdossa. Lääkäri\ntuli saapuville: kuolee kohta, sanoi hän. Minut kannettiin\nsairashuoneeseen, jossa oitis virkosin. Sitten vietiin minua vielä\nkaksi kertaa rangaistavaksi ja kovin olivat he minulle vihaisia, vaan\nminä petin heidät vielä kaksi kertaa. Kolmannen tuhannen jälkeen menin\ntainnoksiin, mutta kun neljättä tuhatta ruvettiin lyömään, tuntuivat\nlyönnit veitsen pistolta, kolmea tavallista vastasi silloin joka\nlyönti, niin kovasti minua piestiin! Lyöjät olivat vimmattuja! Tämä\nviimeinen tuhat (sen vietävä!...) maksoi kolme ensimäistä, ja jollen\nminä olisi tekeytynyt kuolleeksi vähää ennen rangaistuksen loppua\n(kaikkiansa oli vielä jäljellä noin kaksisataa lyöntiä), olisi minut\ntosiaankin piesty kuoliaaksi; minä en kuitenkaan hellittänyt, vaan\npetin taas ja menin tainnoksiin; taas uskoivat he minua ja miksi eivät\nolisi uskoneetkaan, kun lääkäri uskoi; sitten tosin lyötiin minua taas\nkaikin voimin, mutta henkiin jäin kuitenkin. Minkä tähden? Sen tähden,\nettä pienestä pitäin olin tottunut lyömiseen. Sen tähden olenkin nyt\nhengissä. Oh, kyllähän minua on eläessäni lyöty!\" lisäsi hän\nkertomuksensa lopulla surumielin, ikäänkuin olisi koettanut muistella,\nkuinka monta kertaa häntä oli lyöty. \"Mutta ei\", sanoi hän sitten\nlyhyen vaitiolon jälkeen; \"mahdotonta on lukea, kuinka monta kertaa,\naivan mahdotonta.\" Hän katsahti minuun ja naurahti niin\nsydämellisesti, etten minäkään voinut olla hymyilemättä hänelle\nvastaukseksi. \"Tiedättekös, Aleksanteri Petrowitsh, kun minä nytkin\nyöllä näen unta, niin näen siitä, että minua lyödään; muita unia\nminulla ei olekkaan.\" Hän huusi todellakin yöllä unissaan ja huusipa\ntäyttä kurkkua, niin että muut vangit herättivät häntä sysien kylkeen\nja sanoen: \"Mitä, saakeli, huudat!\" Hän oli vankkaruumiinen,\nlyhytläntä mies, luonteeltaan vilkas ja iloinen, ijältään noin\nneljänkymmenen viiden vanha; hän eli kaikkien kanssa sovinnossa;\nkuitenkin oli hänellä suuri taipumus varastelemiseen ja siitä häntä\nusein lyötiin; mutta kenelläpä täällä ei olisi ollut semmoista\ntaipumusta ja ketäpä siitä ei olisi lyöty.\n\nMainitsen tässä, että minua kummastutti usein se iloinen ja\nystävällinen mieliala, jota kaikki nämä lyödyt osoittivat kertoessaan\nsiitä, kuinka heitä oli lyöty ja kuka oli lyönyt. Usein ei ilmaantunut\nvihan merkkiäkään semmoisissa kertomuksissa, jotka panivat sydämeni\nentistä kovemmin tykyttämään; he kertoivat vaan ja nauroivat aivan\nkuin pienet lapset. Toisin oli laita M--tskyn; hän ei ollut\naatelismies ja sai kärsiä viisisataa. Minä kuulin sen muilta ja kysyin\nhäneltä, oliko asiassa perää? Hän vastasi lyhyesti, ikäänkuin tuntien\nsisällistä tuskaa ja katsomatta edes puoleenikaan: hänen kasvonsa\noikein punastuivat; hetkisen kuluttua katsahti hän minuun ja minä\nnäin, että hänen silmissään paloi vihan tuli ja että hänen huulensa\nvapisivat mielikarvaudesta. Minä huomasin, ettei hän voisi koskaan\nunohtaa tätä elämänsä tapausta. Mutta muut vangit melkein kaikki (en\nmene sentään takaamaan, ettei olisi ollut poikkeuksia) katsoivat asiaa\naivan toiselta kannalta. Eihän liene mahdollista, ajattelin minä\nvälistä, että he pitivät itseään täydellisesti syyllisinä ja\nrangaistusta ansainneina, etenkin kun olivat rikkoneet esimiehiänsä\neikä vertaisiansa vastaan. Suurin osa heistä ei syyttänyt itseään\nollenkaan. Minä olen jo sanonut, että omantunnon vaivoja ei heissä\nnäkynyt silloinkaan, kun rikos oli tehty omien vertaisien vahingoksi.\nEsimiehiä vastaan tehdyistä rikoksista ei maksa puhuakaan. Minusta\ntuntui, että asiata siinä tapauksessa katseltiin jonkunmoiselta\nkäytännölliseltä tai paremmin sanoen tosiasialliselta kannalta.\nOtettiin lukuun kohtalo, tosiasian välttämättömyys, ilman mitään\npitkiä miettimisiä, tajuttomasti, aivan kuin jonkunlaisena uskona.\nVaikka vanki olikin taipuvainen pitämään itseään syyttömänä\nesimiehiänsä vastaan tehdyissä rikoksissa, tunnusti hän kuitenkin\nkäytännössä, että esimiehet katsoivat asiaa aivan toisilla silmillä,\njonka vuoksi hän olikin rangaistava ja siten rikos sovitettava. Tässä\non taistelu molemminpuolinen. Sen ohessa tietää rikoksentekijä aivan\nvarmaan, etteivät hänen vertaisensa tuomitse häntä, vaan päin vastoin\npitävät häntä joko osaksi tai kokonaan syyttömänä, jos vaan hänen\nrikoksensa ei koske heitä itseään. Hänen omatuntonsa on siis\nlevollinen, eikä hän tunne mitään siveellistä lannistumista, joka\nonkin pääasia. Hän tietää ikäänkuin, että on mihin turvata, ja sen\nvuoksi ei hän ole tyytymätön, vaan pitää kohtaloansa välttämättömänä,\nsemmoisena, ettei sen alku yhtä vähän kuin loppukaan ole hänen\nvallassaan, vaan että se kestää kauan aikaa kerran aloitetun kovan,\nvälttämättömän taistelun ohessa. Mutta kaikki kertomukset eivät\nsentään osoittaneet välinpitämättömyyttä. Kun esimerkiksi kerrottiin\nluutnantti Sherebätnikowista, huomasin minä kertojissa jonkunlaista\npaheksumista. Tähän luutnantti Sherebätnikowiin tutustuin minä\nsairaanaoloni ensi aikoina, tietysti vankien kertomuksien mukaan.\nSittemmin näin minä hänet itsensäkin, kun hän oli täällä vartioimassa.\nIjältään oli hän noin kolmenkymmenen vanha mies, korkeakasvuinen,\nlihava ja paksuposkinen; hampaat olivat hänellä valkeat ja hän nauroi\nkovaäänisesti. Hänen kasvonsa osoittivat kevytmielisyyttä. Hän oli\nerinomaisen halukas piiskaamaan ja kepittämään, kun hänet määrättiin\nrangaistuksen toimeen panijaksi. Minä pidin luutnantti Sherebätnikowia\nkummituksena vertaistensakin joukossa ja semmoisena pitivät häntä\nmuutkin vangit. Tosin oli entiseen, eikä niin kaukaiseenkaan aikaan,\njonka oloja ei kuitenkaan enää tahtoisi uskoa todellisiksi, muitakin\nrangaistuksien innokkaita toimeenpanijoita. Mutta enimmiten oli heidän\nintoonsa syynä yksinkertaisuus eikä mikään huvin tunne. Luutnanttimme\nsitä vastoin oli siinä asiassa verrattava hienostuneeseen\nherkkusuuhun. Hän rakasti rangaistustaitoa taidon vuoksi. Hänellä oli\nsiitä huvia, ja samoin kuin Rooman aikuinen nautintoihin tottunut\nylimys, keksi hänkin kaikenmoisia luonnottomuuksia ilahuttaakseen edes\nvähänkin tylsistynyttä sieluansa. Ajatelkaamme, että joku vanki oli\nrangaistavana ja Sherebätnikow rangaistuksen toimeenpanijana; häntä\nilahutti jo paljas silmäys pitkään riviin asetettuihin ja paksuilla\nkepeillä varustettuihin miehiin. Tyytyväisenä kulki hän miehestä\nmieheen ja kehoitti jokaista täyttämään tehtävänsä innolla,\nvelvollisuuden mukaan, muutoin... Ja sotamiehet tiesivät, mitä tämä\n\"muutoin\" merkitsi. Kohta tuodaan pahantekijä esille, ja jollei hän\nvielä tuntenut Sherebätnikowia, jollei tietänyt vielä kaikkia hänen\ntemppujaan, niin tekee tämä hänelle esim. seuraavan kepposen (tämä\ntietysti on vaan yksi hänen monista kepposistaan; sillä luutnantti oli\nniissä asioissa hyvin kekseliäs.) Samalla kun vangin selkä\npaljastetaan ja hänen kätensä sidotaan pyssynperiin, joiden avulla\nhäntä sitten aliupseerien on määrä vetää pitkin n.s. viheriää kujaa,\nalkaa hän, seuraten yleistä tapaa, rukoilla rangaistuksen\ntoimeenpanijaa rankaisemaan helpommin, käyttämättä liiallista\nkovuutta; \"teidän jalosukuisuutenne\", huutaa hän, \"armahtakaa, olkaa\nniinkuin oma isä, ikäni olen rukoileva Jumalaa edestänne, älkää\nsortako, armahtakaa!\" Sitäpä Sherebätnikow odottikin, ja hän alkaa\nvangin kanssa seuraavan keskustelun:\n\n-- Ystäväni, sanoo hän, mitäs minä voin? Enhän minä rankaise, vaan\nlaki!\n\n-- Teidän jalosukuisuutenne, kaikki on teidän vallassanne, armahtakaa!\n\n-- Luuletkos, ettei minun ole sääli sinua? Luuletkos, että minua\nhuvittaa se, että sinua lyödään? Olenhan minäkin ihminen! Olenko vai\nen ole mielestäsi?\n\n-- Se on tietty, että olette, teidän jalosukuisuutenne; te olette isä,\nme olemme lapset. Olkaa omana isänämme! huutaa vanki ruveten jo hiukan\ntoivomaan.\n\n-- Ystäväni, ajattelehan itse asiaa; onhan sinulla sitä varten järki;\ntiedänhän minä itsekin, että minun on ihmisellisesti, leppeästi ja\narmollisesti kohdeltava sinuakin syntistä.\n\n-- Totista totta suvaitsette puhua, teidän jalosukuisuutenne.\n\n-- Niinpä niinkin armollisesti, vaikka sinä olisit kuinka syntinen\ntahansa. Mutta enhän minä rankaise, vaan laki! Ajattelehan, että minä\npalvelen Jumalaa ja isänmaata; minä teen suuren synnin, jos minä\nheikonnan lain voimaa; ajattelehan sitä!\n\n-- Teidän jalosukuisuutenne!\n\n-- Mutta mitäpä siitä! Olkoon menneeksi, sinun tähtesi! Tiedän, että\nteen syntiä, mutta olkoon menneeksi... Minä armahdan sinua tällä\nkertaa ja rankaisen keveästi. Mutta kuinkas sitten, jos minä siten\nvahingoitan sinua! Minä armahdan sinua ja rankaisen keveästi, mutta\nsinä arvelet, että tulevallakin kerralla tapahtuu samoin ja niinpä\nteet uuden rikoksen; kuinkas sitten käypi? Sehän lankee\nomalletunnolleni...\n\n-- Teidän jalosukuisuutenne! Ystäviä ja vihollisiakin olen minä\npahuudesta kieltävä! Sen minä taivaan Luojan valtaistuimen edessä...\n\n-- No, hyvä, hyvä! Vannotkos, että olet vast'edes hyvin käyttäytyvä?\n\n-- Hukuttakoon minut Jumala, ja ettäpä minä tulevassa maailmassa...\n\n-- Älä vanno, se on syntiä! minä uskon, kun vakuutat minulle\nsanallasi; vakuutatkos?\n\n-- Teidän jalosukuisuutenne!!!\n\n-- No tiedä sitten, että minä armahdan sinua orpoutesi ja kyyneliesi\ntähden; oletko sinä orpo?\n\n-- Orpo olen, teidän jalosukuisuutenne, aivan yksinäinen, ilman isää,\nilman äitiä.\n\n-- No olkoon menneeksi orpoutesi ja kyyneliesi tähden; mutta muista,\nettä tämä on viimeinen kerta ... viekää hänet, lisää hän sitten niin\nlaupiaalla äänellä, ettei vanki oikein tiedä, mitenkä rukoilisi\nJumalaa hänen edestään. Samassa alkoi julma kulku; rumpu pärisi,\nensimäiset kepit heilahtivat... \"Lämmittäkää!\" huutaa Sherebätnikow\nkohti kurkkua. \"Polttakaa häntä! Lyökää, lyökää! Löylyttäkää! Vielä,\nvielä! Kovemmin orpoa, kovemmin heittiötä! Lyökää, lyökää!\" Ja\nsotamiehet lyövät täydestä voimastaan, niin että onnettoman silmät\niskevät tulta ja hän rupee huutamaan, mutta Sherebätnikow juoksee\nhänen jälkeensä pitkin riviä ja nauraa kovaäänistä nauruaan pidellen\nkupeitansa ja voimatta naurulta oikaista itseään; oikein oli sääli\nmiesparkaa. Hän oli iloissaan ja hänen oli kovin hauska olla, ja\nainoastaan joskus lakkasi hän nauramasta huutaakseen: \"Lyökää häntä,\nlyökää! Lämmittäkää heittiötä, lämmittäkää orpoa!...\"\n\nKäytti hän seuraavaakin kepposta: Vanki tuodaan rangaistavaksi. Tällä\nkertaa ei Sherebätnikow ryhdy pitkiin puheisiin, vaan sanoo suoraan:\n\n-- Näetkös, ystäväni, minun on rangaistava sinua asian mukaan. Mutta\nehkäpä voisin tehdä sen verran, etten antaisi sitoa sinua pyssyihin.\nSaat mennä yksinäsi. Juokse kaikin voimin koko rivin läpi! Vaikkapa\njoka keppi sattuisikin, niin asia päättyy kuitenkin pikemmin, vai mitä\narvelet? Tahdotkos koettaa?\n\nVanki kuuntelee epäilevän näköisenä, mutta arvelee sitten: ehkäpä se\ntodellakin on helpompaa; minä juoksen niin kiireesti kuin vaan voin ja\nsiten tulee piina-aika viittä kertaa lyhemmäksi; ehkäpä ei joka keppi\nsatukaan.\n\n-- Hyvä, teidän jalosukuisuutenne, minä olen suostuvainen.\n\n-- No, minä olen myös suostuvainen, ala mennä, ala mennä! Katsokaa\nettette vitkastele! huutaa hän sotamiehille, tietäen muutenkin, ettei\nyksikään keppi jää sattumatta syyllisen selkään; hairahtunut sotamies\ntietää myöskin, mitä siitä on seurauksena. Vanki lähtee juoksemaan\nminkä ennättää pitkin \"viheriää kujaa\", mutta ei voi kestää\nviittätoista lyöntiäkään: kepit iskevät kuin ukkosen nuolet hänen\nselkäänsä ja onneton putoo maahan kuin heinän korsi. -- \"Ei, teidän\njalosukuisuutenne, parempi on menetellä lain mukaan\", sanoo hän\nnousten kalpeana ja säikähtyneenä, mutta Sherebätnikow, joka ennakolta\ntiesi, miten asia päättyisi, nauroi kohti kurkkuansa. Mahdotonta on\nkertoa kaikkia hänen kepposiaan, joista vankien kesken puheltiin.\n\nHiukan toisella tavoin kerrottiin täällä eräästä luutnantti\nSmekalowista, joka toimitti vankilassamme päällikön virkaa ennenkuin\nmajuurimme siihen toimeen määrättiin. Vaikka Sherebätnikowistakin\npuhuttiin jokseenkin välinpitämättömästi, ei hänen urostekojaan\nkuitenkaan liioin ihailtu eikä kehuttu, vaan päinvastoin\nhalveksittiin. Mutta luutnantti Smekalowia muisteltiin täällä\nmielihyvällä. Asia oli niin, ettei hän ollut mikään innokas\nrankaisija; sillä hänessä ei ollut laisinkaan Sherebätnikowin\nluonnetta. Mutta ei hän toiselta puolen vältellytkään rankaisuja; yhtä\nkaikki olivat hänen vitsansakin jättäneet jonkunlaisen rakkaan muiston\njälkeensä -- niin osasi tämä mies olla mieliksi vangeille! Mutta\nmitenkä? Millä tavoin oli hän saavuttanut semmoisen suosion? Tosi on,\nettä täkäläinen kansa, samoin kuin ehkä venäläinen kansa ylipäänsä on\nvalmis yhden ystävällisen sanan vuoksi unohtamaan tuskiansa; minä\nmainitsen tämän vaan tosiasiana selittelemättä sitä puolelta tai\ntoiselta. Ei ollut siis varsin vaikeata olla mieliksi näille ihmisille\nja saavuttaa heidän suosiotaan. Mutta luutnantti Smekalow oli saanut\nosakseen erityisen suosion -- niin että siitäkin, kuinka hän pani\nrangaistukset toimeen, puhuttiin mielihyvällä. \"Toista isää ei\ntarvinnut\", sanoivat vangit verratessaan entistä väliaikaista\npäällikköään Smekalowia nykyiseen majuuriin; \"sydämellinen oli mies!\"\n-- Tämä Smekalow oli yksinkertainen, ehkäpä tavallaan hyväkin mies.\nMutta tapahtuuhan niinkin, että päällikkö on hyvä, jopa\njaloluontoinenkin, mutta kuitenkin häntä vihataan ja välistä\npilkataankin. Asia on semmoinen, että Smekalow osasi menetellä niin,\nettä kaikki vangit pitivät häntä _omana_ miehenään ja se onkin suuri\ntaito tai paremmin sanoen syntyperäinen lahja, jonka hankkimisiksi sen\nomistajat eivät tarvitse nähdä paljon vaivaa. On omituista, että\nheidän joukossaan on monta huonoakin miestä, jotka yhtähyvin\nsaavuttavat suuren suosion. He eivät halveksi, eivätkä inhoa\nalistettujansa ja siinäpä onkin luullakseni syy näiden suosioon!\nHerrasmaista tyhjäntoimittajaa ei hänessä nähty eikä hän myöskään\nnoudattanut hienoja tapoja; kaikessa oli hän rahvaan miehen kalttainen\nja sitä huomaamaan on rahvas hyvin tarkka. Semmoinen mies maksaa sen\nmielestä hyvin paljon! Hyväntahtoisimman miehen on se valmis\nvaihtamaan ankarimpaan jos tämä vaan hajahtaa rahvaalta. Ja kun sen\nlisäksi tälläinen mies on samalla hyväsydäminen, vaikkapa omalla\ntavallaankin, silloin ei hänellä ole mitään hintaakaan! Luutnantti\nSmekalow, kuten jo olen sanonut, rankaisi joskus ankarastikin, mutta\nhän osasi kuitenkin tehdä niin, ettei häntä vihattu, vaan päin vastoin\ntähän aikaan, kun kaikki oli jo kauan sitten tapahtunut, naurusuin\nmuisteltiin hänen rangaistustemppujaan. Temppuja ei hänellä muuten\nollut monta; siksi puuttui häneltä keksintökykyä. Oikeastaan oli\nolemassa ainoastaan yksi ainoa temppu, jota hän käytti täällä lähes\nvuosikauden; mutta hyvä oli se ehkä vaan siitä syystä, että oli ainoa.\nHullunkurinen oli se myöskin. Ajatelkaamme että syyllinen tuodaan\nrangaistavaksi. Smekalow saapuu itse hymyhuulin paikalle ja kysyy\nsyylliseltä jotain häntä koskevaa yksityistä seikkaa, ilman mitään\nteeskentelyä, ainoastaan sen tähden, että hän haluaa siitä asiasta\nsaada tietoa. Tuodaan patukat ja tuoli; Smekalow istautuu tuolille ja\nsytyttää piippunsa. Hänellä oli hyvin pitkä piippu. Vanki alkaa\nrukoilla... \"No, käy pitkäksesi, mitä nyt siinä...\", sanoo Smekalow;\nvanki huokasee ja käy pitkäksensä. \"No, veliseni osaatkos sen ja sen\nrunon ulkoa?\" -- \"Kuinkas en osaisi, teidän jalosukuisuutenne, me\nolemme kristityitä, lapsuudesta osaamme.\" -- \"No, lue sitten!\" Vanki\ntietää edeltäpäin, mitä on luettavana ja tietää myöskin, mikä\nsemmoisesta lukemisesta seuraa, sillä sama seikka on tapahtunut muille\njo kolmekymmentä kertaa. Smekalow itsekin tietää, ettei asia vangille\nole tuntematon; hän tietää, että sotamiehetkin, jotka seisovat patukka\nkourassa pitkänänsä olevan uhrin vieressä, ovat jo aikoja sitten\nkuulleet tästä tempusta, ja yhtä hyvin uudistaa hän sitä vieläkin --\nniin on se hänelle mieluinen, ehkäpä siitä syystä, että hän itse on\nsen keksinyt. Vanki alkaa lukea, lyöjät odottavat ja Smekalow oikein\nkumartuu istualtaan, kohottaa kätensä ja lakkaa polttamasta piippuaan;\nhän odottaa määrättyä sanaa. Luettuansa ensimäisen värssyn tunnetusta\nrunosta, lausuu vanki vihdoin sanan: \"_taivahalla_.\" Sitäpä\ntarvittiinkin. \"Seis!\" huutaa riemastunut luutnantti ja lisää samalla\nhetkellä lyömiseen valmiille sotamiehelle: \"Sinä iske häntä\npatukalla!\"\n\nJa hän nauroi sydämensä pohjukasta. Ympärillä seisovat sotamiehet\nvetivät niinikään suunsa nauruun; nauroi myöskin lyöjä ja vähältä\nlienee lyötäväkin nauranut huolimatta siitä, että patukka heilui jo\nilmassa ja putosi samassa kipeästi hänen selkäänsä. Smekalow riemuitsi\nja riemuitsi juuri sen takia, että hän oli keksinyt ja peräti hyvin\nsovittanut sanat: \"taivahalla\" sekä \"patukalla.\" Hän lähti pois\nrangaistuspaikalta erinomaisen tyytyväisenä, ja melkeinpä oli\nrangaistukin tyytyväinen sekä itseensä että Smekalowiin; kohta sen\njälkeen kerrottiin vankilassa kolmattakymmentä ensimäistä kertaa jo\nkolmekymmentä kertaa ennen kerrottu juttu. \"Sanalla sanoen, oivallinen\nmies! Semmoinen leikinlaskija!\"\n\n-- Välistä kun satuit kulkemaan, kertoi joku vanki hymy-huulin -- niin\nhän istuikin akkunassaan, yönuttu yllä, teetä juoden ja piippuaan\npolttaen. Kun sitten nostit hänelle lakkia, niin kysyi hän: Minne\nmenet Aksenow?\n\n-- Työhön, Mihail Wasiljitsh, ensiksikin pitäisi verstaaseen; ja hän\nnaurahti itsekseen... Oivallinen oli mies! Kerrassaan oivallinen!\n\n-- Eikä semmoista toista tulekaan! lisäsi joku kuulijoista.\n\n\n\n\nXIV.\n\nJatkoa.\n\n\n[Kaikki, mitä minä tässä kirjoitan rangaistuksista, oli minun\naikanani. Nyt, kuten olen kuullut, on kaikki muuttunut ja yhä\nmuuttuu.]\n\nOlen ruvennut puhumaan rangaistuksista sekä rangaistuksien\ntoimeenpanijoista siitä syystä, että minä vasta sairashuoneessa\ntutustuin niihin asioihin tarkemmin. Sitä ennen tiesin niistä\nainoastaan korvakuulolta. Sairashuoneeseemme sijoitettiin\nkaikki ruumiinrangaistuksen saaneet sotamiehet ja vangit. Ensi\naikoina, jolloin vielä uteliaasti katselin kaikkia ympärilläni\nnäkyviä ilmiöitä, tekivät nämä rangaistut ja rangaistavaksi\nvalmistauvat minuun syvän vaikutuksen. Minä olin levoton ja\nhämmästyksissäni. Muistan, että koetin silloin kärsimättömänä tutustua\nyksityisseikkoihin, kuuntelin asiata koskevia vankien kertomuksia ja\npyysin selityksiä. Muun muassa halusin minä tutkia rangaistuksien eri\nmuotoja ja toimeenpanon erilaisuuksia, katsottuna vankien omalta\nkannalta; minä koetin saada selville rangaistaviksi menevien sielun\ntilaa. Olen jo ennen sanonut, että rangaistuksen edellä ovat harvat\nkylmäverisiä, vaikkapa otetaan lukuun nekin, joita jo monasti ennen on\nlyöty. Silloin joutuu tuomittu jonkun voimakkaan pelon alaiseksi ja se\nväkisinkin masentaa koko hänen siveellisen olemuksensa. Myöhemminkään\nen voinut olla tarkastelematta niitä rangaistuksensa ensi osan\nkärsineitä ja sairashuoneessa tarpeeksi parantuneita syytettyjä,\njoiden oli määrä jo seuraavana päivänä kärsiä jäljellä olevat kepin\nlyönnit. Tämä rangaistuksen jakaminen tapahtui aina paikalla olevan\nlääkärin määräyksen mukaan. Jos rikoksesta määrättyjen lyöntien luku\noli suuri, niin ettei vanki voinut koko rangaistustansa samalla kertaa\nkärsiä, niin jaettiin se kahteen, jopa kolmeenkin osaan; asia riippui\nsiitä, arveliko paikalla oleva lääkäri rangaistavan voivan mennä\netemmäksi rivien välissä, ilman että siitä oli vaaraa hänen\nhengelleen. Tavallisesti annettiin viisisataa, tuhatta, jopa\npuolitoistakin tuhatta lyöntiä yhtä haavaa; vaan jos oli tuomittu\nkaksi tai kolme tuhatta, niin rangaistus jaettiin kahteen, jopa\nkolmeenkin osaan. Ne, joiden selkä rangaistuksen ensi osan jälkeen oli\nparantunut ja jotka menivät toista osaa kärsimään, näyttivät\nlähtöpäivänänsä ja myöskin sen edellisenä päivänä hyvin surullisilta.\nHeissä oli huomattavana jonkunlainen ymmärryksen tylsyys ja tavaton\nhajamielisyys. Keskusteluihin semmoinen mies ei ryhtynyt, vaan oli\nenimmiten vaiti; omituista oli nähdä, etteivät muutkaan vangit koskaan\npuhuneet hänen kanssaan eivätkä olleet tietävinään siitä, mikä häntä\nodotti. Ei kuulunut liikaa sanaa eikä lohdutustakaan; häneen ei\nkäännetty juuri mitään huomiota. Se olikin tietysti parempi\ntuomitulle. Oli poikkeuksiakin, niinkuin esimerkiksi Orlow, josta olen\njo puhunut. Kärsittyään rangaistuksensa ensi osan, oli hän pahoillaan\nsiitä, ettei hänen selkänsä pian parantunut, jotta olisi voinut kärsiä\njäljellä olevatkin lyönnit ja karata sitten, ollessaan matkalla\nmääräpaikkaansa. Mutta häntä elähytti tämä hänen toivonsa ja se, mitä\nhänellä muuten saattoi olla mielessä. Hänellä oli kiihkoisa ja vilkas\nluonne. Hän näytti sangen tyytyväiseltä, vaikka koettikin tukahuttaa\ntunteitaan. Syynä siihen oli se, ettei hän ennen rangaistustaan\nluullut voivansa päästä rankaisijainsa käsistä hengissä. Jo\nsyytöksenalaisena oli hän kuullut esimiehiensä toimenpiteistä ja\nvalmisteli itseään kuolemaan. Mutta kärsittyään ensimäisen osan, hän\nrohkaisi mielensä. Hän tuli sairashuoneeseen puolikuolleena; minä en\nole koskaan nähnyt semmoisia haavoja; mutta hän tuli ilomielin ja\ntoivossa, että jääpi eloon; kuulemansa huhut olivat siis perättömiä,\nja kun hänet nyt oli päästetty hengissä, saattoi hän ruveta uneksimaan\nmatkaa, pakoa, vapautta, ketoja ja metsiä... Kahden päivän perästä\nsairashuoneesta päästyään kuoli hän samassa sairashuoneessa, jopa\nsamalla vuoteellakin; sillä hän ei voinut kestää rangaistuksensa\ntoista osaa. Mutta siitä olen jo ennen maininnut.\n\nJa yhtähyvin samat vangit, joille rangaistuksen edelliset päivät ja\nyöt tuntuivat niin raskailta, kärsivät kuitenkin rangaistuksensa\nmiehuullisesti. Minä kuulin harvoin vaikeroimisia pahoin lyödyiltäkään\nrangaistuksen jälkeisenä yönä; ylipäänsä osaa rahvas kärsiä kipua.\nSitä seikkaa tutkistelin minä tarkoilleen. Väliin tahdoin tietää,\nmiten suuri tämmöinen kipu oli ja mihin se olisi verrattava? Enpä\noikein tiedä, mitä varten minä tiedustelin semmoista. Muistan vaan,\netten sitä tehnyt yksinomaan turhamaisesta uteliaisuudesta. Sanon\nvieläkin, että mieleni oli kovasti liikutettu. Mutta keltään en voinut\nsaada tyydyttävää vastausta kysymyksiini. \"Polttaa niinkuin tulella\",\noli ainoa vastaus, jonka minä sain kaikilta. Polttaa, siinä kaikki.\nTutustuttuani näihin aikoihin lähemmin M--iin, kysyin minä asiasta\nhäneltäkin. \"Se tekee kovin kipeätä\", vastasi hän, \"tuntuu kuin selkä\nolisi tulessa.\" Sanalla sanoen, kaikki antoivat saman selityksen.\nMuistan myöskin, että minä tein silloin kummallisen huomion, jonka\ntodenperäisyyttä en kuitenkaan voi taata; vankien yhtäpitävät puheet\nantavat sille kuitenkin tukea; huomio oli se, että raipparangaistus,\nsuuressa määrässä käytettynä oli kaikista rangaistuksista kovin. Ensi\nkatseella luulisi sitä mahdottomaksi. Yhtähyvin on asia niin, että\nviidellä, jopa neljälläkin sadalla raipan lyönnillä voipi piiskata\nihmisen kuoliaaksi. Tuhatta lyöntiä ei voi kestää vahvinkaan mies. Sen\nohessa viisisataa kepin lyöntiä ei tuota mitään vaaraa hengelle.\nTuhatta kepinlyöntiä kestää heikonpuoleinenkin mies, ilman että hän\nheittää siitä henkeänsä. Kahdella tuhannellakaan lyönnillä ei voi\nlyödä kuoliaaksi tavallisen vankkaa miestä. Kaikki vangit sanoivat,\nettä raipat olivat pahemmat keppejä. \"Raipat menevät syvempään\",\nsanoivat he, \"senpä tähden koskevatkin kovemmin.\" Tietysti ovat raipat\nkiduttavampia. Ne vaikuttavat voimakkaammin hermoihin, tärisyttävät\nniitä tavattomasti. En tiedä, mitenkä lienee nykyään, mutta joku aika\ntakaperin oli olemassa jalosukuisiakin miehiä, joille uhrinsa\nkurittaminen tuotti samanlaista huvia kuin markiisi de Sadille ja\nBrennevillelle. Luulenpa, että tässä tunteessa oli jotakin samalla\nkertaa makeata ja karvasta. On ihmisiä, jotka tiikerin tavoin tahtovat\nmaistaa verta. Joka on kerran kokenut tätä valtaa, tätä rajatonta\nherruutta kalttaisensa ihmisen ruumiin ja hengen yli, joka kerran on\nhuomannut voivansa mitä suurimmassa määrässä alentaa Jumalan kuvaksi\nluotua olentoa, se ei enää voi hillitä tunteitaan. Hirmuvalta on tapa;\nse on kehityksen alainen ja se kehittyy vihdoin taudiksi. Minä olen\nvakuutettu, että paraskin ihminen voipi tottumuksen vaikutuksesta\nraaistua ja tylsistyä eläimen kalttaiseksi. Veri ja valta huumaavat;\nraakuus ja pahat tavat kehittyvät; järki ja tunne voivat perehtyä ja\nmieltyä mitä tavattomimpiin ilmiöihin. Ihminen ja kansalainen\nhaihtuvat tyrannissa ainaiseksi ja palaaminen ihmisyyteen,\nkatumukseen, uudesta syntymiseen tulee hänelle melkein mahdottomaksi.\nSitä paitsi vaikuttaa semmoisen itsevaltaisuuden esimerkki ja\nmahdollisuus turmiollisesti koko yhteiskuntaan; sellainen valta on\nviekoittelevaa laatua. Yhteiskunta, joka katselee välinpitämättömänä\nsemmoista ilmiötä, on jo turmeltunut perustuksissaan. Sanalla sanoen,\nruumiin rangaistuksen oikeus, joka on annettu toiselle toisensa yli,\non yhteiskunnallinen vamma, on mitä voimallisin keino kaiken\nihmisellisen järjestyksen tukahuttamiseksi ja hävittämiseksi.\n\nPyöveliä inhotaan yhteiskunnassa, mutta ei ylhäissäätyistä pyöveliä.\nNykyään on tosin lausuttu julki vastakkaisia ajatuksia, mutta\nainoastaan kirjoissa, aatteina. Eivätkä nekään, jotka ovat niitä\nlausuneet, ole vielä voineet tukahuttaa rinnassaan itsevaltaisuuden\nvaatimusta. Jokainen tehtailija, jokainen työnteettäjä tuntee\nvälttämättömästi jonkunlaista huvia siitä, että hänen työmiehensä on\nkokonaan, perheinensä hänestä riippuva. Asia on todellakin niin;\nihmissuku ei luovu niin helposti siitä, mikä on juurtunut sen vereen\nmiltei äidin maidon kanssa. Semmoisia äkkinäisiä käänteitä ei ole\nolemassa. Sukuvian tunnustaminen ei vielä riitä; täytyy kokonaan\nluopua siitä. Mutta se ei käy päinsä niin helposti.\n\nMinä mainitsin pyövelistä. Pyövelin ominaisuuksien alku on melkein\njokaisessa nykyajan ihmisessä. Mutta ihmisen eläimelliset ominaisuudet\neivät kehity aina samalla tavoin. Jos ne jossakin ihmisessä pääsevät\nylivaltaan, tulee sellainen ihminen tietysti kauheaksi, hirveäksi.\nPyövelit ovat kahta lajia; toiset heistä ovat vapaehtoisia, toiset\npakonalaisia. Vapaehtoinen pyöveli on tietysti aina halveksittavampi\nkuin pakonalainen, jota kuitenkin kansa inhoo ja pelkää suurimmassa\nmäärässä. Mikäs on syynä tähän melkein taikamaiseen pelkoon toista\npyöveliä kohtaan, samalla kun toinen saa osakseen hyväksymistä?\nEsimerkkejä on hyvin omituisia; minä tunsin hyviä, rehellisiä, jopa\nkunnioitettujakin ihmisiä, jotka yhtähyvin eivät voineet kärsiä sitä,\nettei rangaistava huutanut ja rukoillut armoa rangaistuksen kestäessä.\nRangaistavien on välttämättömästi huutaminen ja pyytäminen armoa. Niin\non otettu tavaksi; sitä pidetään sopivana ja välttämättömänä, ja kun\nkerran uhri ei tahtonut huutaa, niin rankaisija, jonka minä tunsin ja\njota muutoin voitiin pitää ehkä hyvänäkin ihmisenä, otti siitä\nloukkaantuakseen. Hän tahtoi ensin rangaista helposti, mutta kun ei\nkuullutkaan tavallisia \"teidän jalosukuisuutenne, oma isämme,\narmahtakaa, ikäni olen rukoileva edestänne Jumalaa y.m.\", julmistui\nhän ja antoi viisikymmentä lyöntiä lisää tahtoen saada uhrinsa armoa\npyytämään, ja hän saikin tahtonsa täytetyksi. \"Eihän sopinut, olihan\nse röyhkeyttä\", sanoi hän minulle vakavan näköisenä. Varsinainen,\npakonalainen pyöveli on taas tuomittu ja pakkotyöhön lähetetty vanki;\naluksi on hän ollut toisen pyövelin opissa ja toimeensa perehtyneenä\non hänet sitten jätetty ijäksi päiväksi vankilaan, jossa hänellä on\nerityinen huoneensa ja oma taloutensa; hän on kuitenkin melkein aina\nvartioituna. Tietysti elävä ihminen ei ole kone; vaikka pyöveli lyöpi\nvelvollisuudesta, joutuu hän kuitenkin joskus intoihinsa, ja vaikkei\nhän lyökkään ilman omaa huviansa, ei hänellä kuitenkaan ole mitään\nvihaa uhriansa kohtaan. Lyönnin osaavaisuus, ammattitaito ja halu\nesiytyä toverien ja yleisön edessä yllyttävät hänen itserakkauttaan.\nHän tekee työtä taidon tähden. Sitä paitsi tietää hän olevansa\nhylkyläinen, tietää, että taikauskoinen pelko kohtaa häntä kaikkialla,\neikä ole ollenkaan takeita siitä, ettei se vaikuttaisi häneen ja\nenentäisi hänen kiivauttaan, hänen eläimellisiä taipumuksiaan.\nLapsetkin tietävät, että hän \"on hyljännyt isänsä sekä äitinsä.\"\nOmituista on, että kaikki pyövelit, joita minä satuin näkemään, olivat\nkehittyneitä, ymmärtäväisiä, tavattoman itserakkaita ja ylpeitäkin\nihmisiä. Oliko tämä ylpeys kehittynyt yleisen halveksimisen uhalla,\nenenikö se sen pelon vaikutuksesta, jota rangaistavat tunsivat heitä\nkohtaan, en tiedä. Ehkäpä juhlallisuuskin, jolla he ilmestyvät\nrangaistuspaikalla yleisön edessä, on omiansa kehittämään heissä\njonkunlaista ylpeyttä. Muistan, että minä olin kerran pitkän ajan\nkuluessa tilaisuudessa tutustumaan erääseen pyöveliin. Hän oli\npienenläntä, jäntevä ja laiha, ijältään noin neljänkymmenen vanha,\nymmärtävän näköinen mies. Hän oli erinomaisen juhlallinen ja\nrauhallinen, käyttäytyi kuin herrasmies, vastasi kysymyksiini\nlyhyesti, ymmärtävästi ja kohteliaastikin, mutta kuitenkin hieman\nylpeänlaisesti. Vartijaupseerit puhuttelivat häntä usein minun\nkuulleni, jopa hyvin kohteliaastikin. Hän huomasi sen ja oli\nesimiestensä edessä tavallista säädyllisempi ja arvokkaampi. Mitä\nystävällisemmin päällikkö hänen kanssaan puheli, sitä jäykemmältä hän\nnäytti ja vaikka hän osoittikin hienoa kohteliaisuutta, olen minä\nkuitenkin vakuutettu siitä, että hän piti itseänsä sillä hetkellä\npaljoa arvokkaampana kuin hänen kanssaan puheleva esimies. Se oli\nkirjoitettuna hänen kasvoillaan. Tapahtui, että hänet lähetettiin\njoskus kuumana kesäpäivänä, vartijan seuraamana ja varustettuna\npitkällä, hoikalla seipäällä, tappamaan kaupungin koiria. Tässä\nkaupungissa oli tavattoman paljon koiria, jotka eivät olleet kenenkään\nomia. Mätäkuun aikana olivat ne vaarallisia ja esimiesten toimesta\nlähetettiin pyöveli niitä hävittämään. Mutta tämäkään halpa toimi ei\nalentanut häntä laisinkaan. Silloin saatiin nähdä, miten arvokkaasti\nhän kuljeskeli pitkin kaupungin katuja, väsyneen vartijan seuraamana,\npeloittaen jo ulkomuodollaan naisia ja lapsia, ja mitenkä hän ylpeästi\nsilmäili kaikkia vastaan tulijoita. Pyöveleillä on muuten hyvä\ntoimeentulo. Heillä on rahaa, he syövät hyvää ruokaa ja juovat viinaa.\nRahaa saavat he ottamalla vastaan lahjoja. Siviililuokkaan kuuluva\nsyytöksenalainen, joka tuomitaan rangaistukseen, lahjoo pyövelin,\nvaikkapa viimeisestäänkin. Mutta muutamille rikkaille syytetyille\nmäärää hän itse jonkun summan katsoen heidän varallisuutensa tilaan ja\nvaatien sillä tavoin välistä kolmekymmentä ruplaa, toisinaan\nenemmänkin. Rikasten kanssa tingitään aikalailla. Liian laimeasti ei\npyöveli tietysti voi rangaista; siitä vastaa hän omalla\nselkänahallaan. Mutta sen sijaan lupaa hän määrätystä maksusta\nuhrille, ettei lyö häntä kovin lujasti. Hänen ehtoihinsa melkein aina\nsuostutaan; muussa tapauksessa rankaisisi hän todellakin julmasti,\nsillä se on täydellisesti hänen vallassaan. Tapahtuu niinkin, että hän\nmäärää melkoisen summan köyhillekin syytöksenalaisille; silloin käyvät\nsukulaiset hänen luonaan, tinkivät, pokkuroivat ja jos eivät saa häntä\ntyydytetyksi, on hätä käsissä. Semmoisissa tapauksissa on hänelle\navuksi vaikuttamansa taikamainen pelko. Pyöveleistä kerrottiinkin\nkummia juttuja. Vangit vakuuttivat minulle, että pyöveli voi tappaa\nrangaistavan yhdellä ainoalla lyönnillä. Sopii kuitenkin kysyä,\nmilloin semmoista olisi tapahtunut? Ehkä jutussa sentään oli perää.\nTodeksi sitä ainakin vakuutettiin. Pyöveli itse sanoi minulle voivansa\nsen tehdä. Sanottiin myöskin, että hän voipi lyödä kaikesta voimastaan\nrangaistavan selkään, kuitenkin niin, ettei siihen synny pienintäkään\nhaavaa eikä vanki tunne minkäänlaista kipua. Näistä keinoista ja\ntempuista oli kertomuksia useitakin. Mutta vaikka pyöveli ottaakin\nlahjoja ja lupaa rangaista helposti, antaa hän kuitenkin ensi iskun\ntäydestä voimastaan. Se on tullut tavaksi. Seuraavat lyönnit ovat\nhelpompia, etenkin jos hän on saanut lahjoja. Mutta ensi lyönti on\nkaikissa tapauksissa hänen lyöntinsä. Minkä tähden hän sillä tavoin\nmenettelee, sitä en tiedä. Senkö tähden, että totuttaisi uhrinsa\nseuraaviin lyönteihin, siinä luulossa, että kovan lyönnin jälkeen\nseuraavat keveämmät lyönnit eivät tunnu niin kiduttavilta? Vai\nlieneekö syynä ainoastaan kopeilun halu, halu tehdä kerrassaan\nrangaistavalle ymmärrettäväksi, kenen kanssa hän on tekemisissä,\nsanalla sanoen, itsensä näyttämisen halu? Kaikissa tapauksissa tuntee\npyöveli ennen rangaistusta oman mahtinsa ja voimansa; hän on silloin\nkuin näyttelijä; yleisö ihmettelee ja kauhistuu häntä, eikä hän ilman\nnautinnon tunnetta huudakaan rangaistavalle ennen ensimäistä iskua:\n\"Katso itseäsi, minä poltan!\" -- tavalliset sanat tällaisissa\ntilaisuuksissa. Vaikeata on käsittää, mihin määrin ihmisen luonto\nvoipi turmeltua.\n\nSairashuoneessa maatessani kuulin minä kaikki nämä jutut. Makaaminen\noli kaikille erittäin ikävää. Kukin päivä oli aivan toisensa\nkalttainen! Aamulla oli edes huvia lääkärien käynnistä ja kohta sen\njälkeen seuranneesta päivällisestä. Syöminen tuotti tietysti niin\nikävissä oloissa erinomaista hupia. Ruoat olivat kullakin erilaiset,\nkatsoen taudin laatuun. Kuka sai ainoastaan ryynisoppaa, kuka velliä,\nkuka mannaryyni-puuroa, jota monet mielellänsä olisivat syöneet.\nPitkällisestä venymisestä olivat vangit tulleet herkkusuiksi.\nTervehtyville annettiin palanen keitettyä lihaa, \"härkää\", kuten\nmeillä sanottiin. Paras oli keripukkia sairastavien ruoka, johon\nkuului lihaa, sipulin, piparuutin y.m. kanssa; joskus annettiin siihen\nmyöskin viinaryyppy. Leipä oli joko ruisjauhoista tai sekasin ruis- ja\nvehnäjauhoista paistettua. Tämä virallinen hienous ruokia määrätessä\nhuvitti vankeja. Tosi on, että muutamissa taudeissa sairas ei voi\nsyödä paljon mitään. Sen sijaan ne, joilla oli ruokahalu, söivät, mitä\nvaan saivat. Muutamat vaihtoivat ruokiansa, niin että toista varten\nmäärätty ruoka joutuikin usein toisen suuhun. Ne, joille määrättiin\nheikkoa ruokaa, ostivat lihaa taikka myöskin sahtia ja sairashuoneen\nolutta niiltä, joille sitä määrättiin. Ruoat kulkivat rahan edestä\nkädestä käteen. Liharuoka oli kalliissa hinnassa; se maksoi viisi\nkopeikkaa paperirahassa. Jos osastossamme ei ollut semmoista, jolta\nolisi voinut ostaa, lähetettiin vartija vankien tai myöskin\nsotamiesten osastoon, \"vapaaseen\", kuten täällä sanottiin.\nMyymähalullisia oli aina. Itse tyytyivät he leipään, mutta ansaitsivat\nsen sijaan rahaa. Köyhyys oli tietysti yleinen, mutta ne joilla oli\nrahaa, lähettivät ostamaan torilta kalatsia ja muita herkkuja.\nVartijat toimittivat näitä ostoksia omaa voittoansa katsomatta.\nPäivällisen jälkeen tuli ikävin aika; kuka joutessaan makasi, kuka\nlörpötteli, kuka riiteli, kuka taas kertoi jotain ääneen. Jollei tuotu\nuusia sairaita, oli aika vielä ikävämpi. Uuden tulokkaan ilmestyminen\nherätti aina yleistä huomiota, etenkin jos tulokas oli tuntematon.\nHäntä katseltiin, koetettiin saada selville, kuinka hänen laitansa\noikeastaan oli, mistä hän tuli ja missä asioissa. Etenkin olivat\ntervetulleita ne, joita siirrettiin paikasta toiseen; ne kertoilivat\naina yhtä ja toista, tosin ei omista yksityisistä asioistaan, sillä\nniistä ei koskaan kyselty, jos ken ei omasta tahdostaan ruvennut\nkertomaan, vaan siitä, mistä tulivat? kenen kanssa? mimmoinen oli tie?\nminne olivat matkalla? y.m. Toiset taas, kun kuulivat uuden\nkertomuksen, muistivat jonkun seikan omista vaiheistaan:\nsiirtomatkoista, matkajoukoista, rankaisijoista, matkueen johtajista.\nRuumiinrangaistuksen saaneet ilmestyivät myöskin tähän aikaan,\nillalla. He tekivät aina valtaavan vaikutuksen, kuten jo olen\nmaininnut; mutta heitä ei tuotu tänne joka päivä; ja niinä päivinä,\njolloin heitä ei ilmestynyt, tuntui olo ikävänlaiselta, ikäänkuin\nkaikki olisivat olleet toisihinsa kyllästyneinä, jopa syntyi\nriitojakin. Sairaat oikein ihastuivat, kun tänne tuotiin mielipuolisia\ntutkittavaksi. Mielipuoleksi heittäytymistä rangaistuksen\nvälttämiseksi käyttivät joskus syytöksenalaiset. Mutta heidän\nmielentilansa saatiin pian selville taikka paremmin sanoen, he\npäättivät itse muuttaa menettelytapansa, niin että vanki, joka oli\nteeskennellyt pari kolme päivää, tuli äkkiä viisaaksi ja alkoi pyrkiä\npois sairashuoneesta. Häntä eivät pilkanneet siitä toiset vangit yhtä\nvähän kuin lääkäritkään; kaikessa hiljaisuudessa saatettiin hän pois\nsairashuoneesta, jonne hän ilmestyi parin kolmen päivän kuluttua\nrangaistuna takasin. Sellaiset tapaukset olivat kuitenkin harvinaisia.\nMutta oikeat mielipuoliset, joita tuotiin tutkittaviksi, olivat\nvitsauksena koko osastolle. Niitä, jotka olivat iloisia, huusivat,\ntanssivat ja lauloivat, ottivat vangit melkein riemastuksella vastaan.\n\"Sepä lystikäs!\" sanoivat he katsellen äsken tullutta hulluttelijaa.\nMutta minun oli sanomattoman vaikeata nähdä näitä onnettomia. Minä en\nvoinut koskaan kylmäkiskoisesti katsella hulluja.\n\nNaurulla vastaan otetun hulluttelijan alituiset vehkeet ja levottomat\ntemput kyllästyttivät vihdoin kaikkia. Erästä semmoista hullua\npidettiin täällä noin kolme viikkoa ja silloin ei olisi tehnyt mieli\nolla sairashuoneessa. Aivan kuin suotta tuotiin tänne samaan aikaan\neräs toinenkin mielipuoli. Tämä teki minuun syvän vaikutuksen. Asia\ntapahtui vankeuteni kolmantena vuonna. Ensi vuonna tai paremmin sanoen\nvankeuselämäni ensimäisinä kuukausina kävin minä muiden mukana kahden\nvirstan päässä olevassa tiilitehtaassa ja kannoin siellä tiilejä\nmuurareille. Piti korjata tehtaan uuneja tulevana kesänä tapahtuvia\ntiilitöitä varten. M--tsky ja B. tekivät minut siellä tuttavaksi\npaikalla olevan tarkastajan, aliupseeri Ostroshkin kanssa. Hän oli\npuolalainen, ijältään noin kuudenkymmenen vuoden vanha, komea ja\njuhlallisen näköinen ukko. Jo kauan aikaa oli hän oleskellut\nSiperjassa, jonne hän oli tullut sotamiehenä 30-luvulla; vaikka hän\nolikin alhaista syntyperää, kunnioittivat ja rakastivat häntä M--tsky\nja B. suuresti. Hän luki alituisesti katolilaista raamattua. Minä\nkeskustelin hänen kanssaan ja hän puhui ystävällisesti ja järkevästi,\nkertoili hupaisesti ja katsoi silmiini sävyisästi, rehellisesti.\nSittemmin en nähnyt häntä kahteen vuoteen, kuulin vaan, että hän\njostakin syystä oli joutunut oikeuden käsiin, ja nyt tuotiin hänet\näkkiä sairashuoneeseen mielipuolena. Hän tuli sisään viheltäen,\nnauraen ja rupesi sangen sopimattomien liikkeiden ohessa tanssimaan\npitkin laattiaa. Vangit iloitsivat, vaan minun mieleni kävi\nsurulliseksi... Kolmen päivän kuluttua olimme hänen kanssaan pahassa\npulassa. Hän riiteli, tappeli, vinkui, lauleli sekä öin että päivin ja\nteki aina niin vastenmielisiä temppuja, että kaikkia rupesi\nilettämään. Hän ei pelännyt ketään. Hänet puettiin kuumetautisen\npaitaan, mutta asia siten vaan paheni; ilman paitaa taas riiteli ja\ntappeli hän melkein kaikkien kanssa. Näiden kolmen viikon kuluessa\npyysivät melkein kaikki sairaat yhteen ääneen, että hänet vietäisiin\ntoiseen osastoon. Siellä taas parin päivän kuluttua pyydettiin, että\nhänet siirrettäisiin meille. Mutta kun mielipuolia oli täällä samalla\nkertaa kaksi, molemmat levottomia ja riitaisia, muutettiin niitä\nvuorotellen toisesta osastosta toiseen. Molemmat kävivät yhä\nhuonommiksi. Kaikki hengittivät vapaammin, kun heidät vihdoinkin\nvietiin täältä johonkin muuanne...\n\nMuistan vielä erään omituisen mielipuolen. Sairashuoneeseen tuotiin\nkerran kesällä eräs syytöksenalainen, vankka ja kömpelön näköinen,\nijältään noin neljänkymmenen viiden vanha mies, jonka synkät kasvot\nolivat rokonarpiset, silmät pienet ja punottavat. Hänet sijoitettiin\nviereeni. Mies näkyi olevan hyvin hiljainen, sillä hän istui\npaikallaan kenenkään kanssa puhumatta ja ikäänkuin jotakin miettien.\nHämärän tullessa kääntyi hän äkkiä puoleeni. Suoraan, ilman pitempiä\nmutkia kertoi hän minulle suurena salaisuutena, että hänen piti näinä\npäivinä saada selkäänsä kaksituhatta, josta kuitenkaan nyt ei tule\nmitään, koska översti G--:n tytär oli ruvennut puuhaamaan hänen\npuolestaan. Minä katselin häntä kummastellen ja sanoin, että siinä\ntapauksessa överstin tytär ei voisi saada mitään toimeen. Minä en\ntietänyt vielä mitään hänen tilastaan, sillä hänet tuotiin tänne\ntavallisena sairaana eikä mielipuolena. Minä kysyin, mikä häntä\nvaivasi? Hän vastasi, ettei hän sitä tiedä ja että hänet tuotiin\ntänne, vaikka hän on aivan terve; överstin tyttären rakkauden sanoi\nhän saavuttaneensa; pari viikkoa sitten oli tämä ajanut päävahdin sivu\nja rakastunut häneen, hän kun juuri samaan aikaan sattui katsahtamaan\nrautaristikon läpi. Rakastuminen oli tapahtunut yht'äkkiä. Ja sen\njälkeen oli tuo nainen käynyt kaksi kertaa päävahdissa; ensi kerran\noli hän tullut isänsä kanssa tervehtimään veljeänsä, joka oli silloin\npäävahdissa vartioimassa; toisen kerran tuli hän äitinsä seurassa\nalmuja jakelemaan ja silloin oli hän ohi mennessään kuiskannut hänelle\nkorvaan rakastavansa häntä ja tahtovansa hänet pelastaa. Omituisen\ntarkoilleen kertoi hän nämä hullutukset, jotka olivat syntyneet hänen\nhäiriötilassa olevissa aivoissaan. Hän uskoi lujasti pääsevänsä\nvapaaksi rangaistuksesta. Överstin tyttären kiihkeästä rakkaudesta\npuhui hän tyvenesti ja vakuuttavasti, ja vaikka kertomus olikin\nmahdoton, tuntui kuitenkin kummallisen omituiselta kuulla tuommoista\nrakkausjuttua mieheltä, joka oli lähes viidenkymmenen vanha,\nalakuloinen, surullinen ja rumannäköinen. Olipa omituista, miten\nrangaistuksen pelko oli vaikuttanut tähän arkaan sieluun. Ehkäpä oli\nhän todellakin nähnyt jonkun akkunasta ja pelosta syntynyt hulluus,\njoka eneni hetki hetkeltä, löysi kerrassaan muotonsa. Tämä onneton\nsotamies, joka ehkä koko elämässään ei ollut ajatellut neitosia,\nsepitti nyt aivoissaan kokonaisen romaanin. Minä kuuntelin häntä\nääneti ja ilmoitin sitten asian muille vangeille. Mutta kun nämä\nrupesivat tekemään hänelle kysymyksiä, ei hän vastannut mitään.\nSeuraavana päivänä puhutteli häntä lääkäri kauan aikaa ja kun hän\nsanoi olevansa aivan terve, jota myöskin tutkimus osoitti, lähetettiin\nhänet täältä pois. Mutta siitä, että hänen listaansa kirjoitettiin\n\"sanat\", saimme tietää vasta lääkärin lähdön jälkeen, niin että oli\nmahdotonta ilmoittaa hänelle asian oikeata laitaa. Mutta emmehän\noikeastaan itsekään tietäneet, kuinka asian laita oli. Vika oli hänen\nlähettäjissään, jotka eivät olleet ilmoittaneet syytä hänen\nlähettämiseensä. Siinä oli tapahtunut jonkunlainen laiminlyöminen.\nEhkäpä eivät hänen lähettäjänsäkään voineet aivan varmasti pitää häntä\nmielipuolena, vaan tahtoivat toimittaa hänet lääkärin tutkittavaksi.\nKuinka lienee ollutkin, varma on vaan, että hänet vietiin kahden\npäivän kuluttua rangaistavaksi. Se seikka hämmästytti häntä sangen\nsuuresti; viimeiseen hetkeen asti ei hän voinut uskoa, että häntä\ntodellakin tahdotaan rangaista, ja kun häntä ruvettiin kuljettamaan\nrivien välitse, huusi hän: \"apua!\" Sairashuoneessa ei häntä pantu enää\ntilan puutteen tähden meidän osastoomme, vaan vietiin toiseen. Mutta\nminä kyselin hänestä ja sain tietää, ettei hän kahdeksaan päivään\npuhunut kenenkään kanssa, vaan oli ollut aina peräti levoton ja\nalakuloinen... Kun hänen selkänsä parani, lähetettiin hän johonkin\ntoiseen paikkaan. Ainakaan minä en hänestä kuullut enää mitään.\n\nMitä muuten lääkitsemiseen ja lääkkeisiin tulee, eivät helposti\nsairaat, sen verran kuin minä voin huomata, noudattaneet määräyksiä\neivätkä nauttineet lääkkeitä, jota vastoin kovasti ja todellisesti\nsairaat nauttivat rohtojansa ja parantelivat itseään mielellään;\nmieluisimmin käytettiin kuitenkin ulkonaisia keinoja. Sarvia,\niilimatoja, hauteita ja veren iskua, joita yhteinen kansa suosii ja\njoihin se luottaa, käytettiin täällä runsaasti. Minua kummastutti eräs\nomituinen seikka. Nämä samat ihmiset, jotka osoittivat suurta\nkärsivällisyyttä, kun heitä rangaistiin kepeillä ja raipoilla,\nvaikeroivat ja voihkivat usein, kun heihin pantiin sarvia. Olivatko he\nsiihen määrin veltostuneet vai muutenko tahtoivat hienostella, sitä en\nvoi varmaan sanoa. Tosi on, että täkäläiset vereniskemis-neuvot olivat\nomituista laatua. Koneen, joka silmänräpäyksessä lävistää nahan, oli\nvälskäri jo kauan sitten kadottanut tai turmellut, tai ehkä oli se\nitsestään turmeltunut, niin että hänen oli pakko tehdä iskujansa\nlansetilla. Iskuja tehdään joka sarvea varten kahdentoista paikoille.\nKoneella tapahtuu se ilman mitään kipua. Kaksitoista terävää rautaa\nlyöpi samassa silmänräpäyksessä, joten kipu on tuntumaton. Mutta\nlansetilla hakkaaminen on aivan toista. Lansetti leikkaa\nsuhteellisesti hyvin hitaasti, niin että kipu tuntuu; mutta kun esim.\nkymmentä sarvea varten pitää tehdä sata kaksikymmentä semmoista\nleikkausta, niin vaikuttaa se kaikki tietysti hyvin kipeätä. Minä olen\nsen tempun kokenut ja vaikka se olikin kipua tuottavaa ja harmillista,\nvoi sitä kuitenkin kärsiä vaikeroimatta. Oikeinpa tahtoi naurattaa,\nkun näki pitkän ja vankan miehen kiemurtelevan ja ynisevän. Hän oli\nverrattava ihmiseen, joka tosiasioissa on luja ja vakava, mutta\nkotonaan, jouten ollessaan kiukuttelee ja riitelee eikä tahdo syödä\nsitä, jota hänelle tarjotaan; ei mikään ole hänen mielensä mukaista,\nkaikki tekevät hänelle harmia ja kiusaa: sanalla sanoen, hän\njuonittelee hyvinvointiansa, kuten mokomista herrasmiehistä sanotaan,\nvaikka semmoisia ihmisiä tavataan alhaisenkin kansan keskuudessa;\nmeidän vankilassamme oli niitä yhdessä asumisen vuoksi liiankin\npaljon. Usein tapahtui, että sairashuoneessa ruvettiin semmoisia\nhienostelijoita pilkkaamaan ja jotkut heitä haukkuivatkin; silloin\nvaikeni asianomainen, aivan kuin hän olisi odottanutkin haukkumisia.\nUstjantsew etenkin ei suvainnut semmoisia eikä koskaan laiminlyönyt\nhienostelevien haukkumista. Hän oli hyvin halukas riitelemään\nmuidenkin kanssa. Se oli hänellä nautintona, luonnon vaatimuksena,\nosaksi taudin, osaksi myöskin tylsämielisyyden vaikutuksesta.\nTavallisesti tuijotti hän ensin totisen ja tarkkaavan näköisenä ja\nrupesi vasta sitten lukemaan saarnojansa levollisella ja vakuuttavalla\näänellä. Kaikki häntä liikuttikin; ikäänkuin hänet olisi määrätty\npitämään silmällä järjestystä ja yleistä säädyllisyyttä\nsairashuoneessa.\n\n-- Kaikkia hän jutteleekin, sanoivat vangit nauraen. Häntä muuten\nsäästettiin eikä ryhdytty juuri riitoihin hänen kanssaan; joskus vaan\ntehtiin hänestä pientä pilaa.\n\n-- Kyllähän hänellä juttuja piisaa; yli kolmen kuorman niitä lähtee.\n\n-- Mitä juttuja? Hullulle tietysti ei kumarreta.\n\n-- Minkäs tähden hän pelkää lansettia? Kärsiköön!\n\n-- Mitäs se sinua liikuttaa?\n\n-- Ei, veliseni, keskeytti eräs vanki -- sarvet eivät ole mitään, vaan\nkun jotakuta vedetään korvasta, niin se on aivan toista.\n\nKaikki nauroivat.\n\n-- Onkos sinua vedetty?\n\n-- Niinkös luulet, ettei ole? Tietysti minua on vedetty.\n\n-- Ilmankos korvasi ovatkin kovin venähtäneet.\n\nTällä vangilla, Shapkinilla, oli todellakin tavattoman pitkät,\nriippuvat korvat. Hän oli entinen maankulkija, ijältään vielä nuori,\ntoimekas ja hiljainen; hän laski leikkiä hyvin totisen näköisenä, joka\nseikka teki hänen leikinlaskunsa sangen naurettavaksi.\n\n-- Kuinka olisi minun pitänyt luulla, että sinua on korvasta vedetty?\nJa miten olisin minä voinut tulla siihen päätökseen, sinä ahdasälyinen\nihminen, alkoi Ustjantsew uudestaan kääntyen tyytymättömänä Shapkinin\npuoleen, vaikka viimemainittu ei puhunut hänelle, vaan kaikille\nyhteensä, eikä edes katsonutkaan häneen.\n\n-- Kukas sinua veti korvasta? kysyi joku.\n\n-- Kuka? Ispravnikka [maalla oleva järjestystuomari. Suom. muist.]\ntietysti. Se tapahtui maankulkemisesta. Me tulimme silloin K:iin, ja\nmeitä oli kaksi, minä ja eräs toinen maankulkija, Efim, ilman mitään\nlisänimeä. Tiellä pääsimme me erään talonpojan luona Tolminan kylässä\nhiukan varoihimme. Se on semmoinen kylä, se Tolmina. K:iin tultuamme\nrupesimme heti ympärillemme katselemaan: sopisihan täälläkin hyötyä.\nMaalla on vapaa olo, aivan toisin kuin kaupungissa, se nyt on tietty\nasia. No, ensi aluksi pistäysimme kapakkaan. Ja katsokaas, siellä tuli\nluoksemme eräs onnettoman näköinen, hajahapsinen mies saksalaisessa\npuvussa. -- Sallikaa mun kysyäni, virkkoi hän, onko teillä kirjoja?\n[S.o. passia.]\n\n-- Ei ole, vastasimme me.\n\n-- Vai niin. Me olemme myöskin kirjattomia. Täällä on minulla kaksi\nystävää, sanoi hän; ne palvelevat kenraali Käkisen luona. [S.o.\nmetsässä, jossa käki oleskelee. Hän tahtoi ilmoittaa, että toveritkin\nolivat maankulkijoita.] Niinpä rohkenenkin kysyä, me kun olemme hiukan\nhuilanneet ja rahamme menettäneet, etteköhän suvaitsisi tarjota meille\npuolituopillista?\n\n-- Mielellämme, vastasimme me. Ja sitten me joimme. Nämä toisetpa\nilmoittivatkin meille erään näpistelemistä, s.o. ammattiamme koskevan\nseikan. Oli talo, kaupungin reunalla, ja siinä asui rikas porvari,\njolla oli tavaraa yltäkyllin; yöllä päätimme käydä hänen luonaan.\nMutta sielläpä jouduimmekin kaikki viisi kiinni. Meidät pantiin\nputkaan, mutta sieltä vietiin itsensä ispravnikan luo. Tämä sanoi\ntahtovansa itse tutkia meitä. Niinpä hän tulikin sitten luoksemme ja\nhänen jälkeensä kannettiin kupillinen teevettä; mies oli roteva,\nposkiparralla varustettu. Hän istahti. Paitsi meitä tuotiin esille\nvielä kolme maankulkijaa. Ja kyllähän se maankulkija on hauska poika:\nei hän muista mitään, on kuin puulla päähän lyöty, ei tiedä mitään.\nIspravnikka kysäsikin suoraan minulta: \"Ken sinä olet?\" Kovin hän\nhuusi minulle. Minä tietysti vastasin sitä, mitä muutkin: en tiedä, en\nmitään tiedä, teidän korkeasukuisuutenne; kaikki olen unohtanut.\n\n-- Elähän huoli, kylläpähän vielä puhut, naama on minulle tuttu; ja\nhän katseli minua vihaisesti. Minä häntä en sitä ennen ollut koskaan\nnähnyt. Hän kääntyi toisen puoleen ja kysyi: Ken sinä olet?\n\n-- Viittaa-karkuun, teidän korkeasukuisuutenne.\n\n-- Onkos sinun nimesi viittaa-karkuun?\n\n-- On teidän korkeasukuisuutenne.\n\n-- Hyvä, sinä olet viittaa-karkuun, mutta kukas sinä olet? Näin kysyi\nhän kolmannelta.\n\n-- Minä hänen jälestään, teidän korkeasukuisuutenne.\n\n-- Mikäs on nimesi?\n\n-- Nimeni onkin \"minä hänen jälestään\", teidän korkeasukuisuutenne.\n\n-- Kukas sinut, kelvoton, on sillä tavoin nimittänyt?\n\n-- Hyvät ihmiset ovat nimittäneet, teidän korkeasukuisuutenne. Onhan\nmaailmassa hyviä ihmisiä, teidän korkeasukuisuutenne.\n\n-- Keitä ovat ne hyvät ihmiset?\n\n-- En oikein muista, teidän korkeasukuisuutenne, antakaa\nmuistamattomuuteni jalomielisesti anteeksi.\n\n-- Oletko kaikki unohtanut?\n\n-- Kaikki, teidän korkeasukuisuutenne.\n\n-- Mutta olihan sinulla isä ja äiti?... Kaiketi heidät muistat?\n\n-- Arvattavasti on ollut, teidän korkeasukuisuutenne; mutta en\nsitäkään oikein muista; ehkäpä ne ovat olleet sentään, teidän\nkorkeasukuisuutenne.\n\n-- Missä sinä olet elänyt tähän asti?\n\n-- Metsässä, teidän korkeasukuisuutenne.\n\n-- Ainako metsässä?\n\n-- Aina metsässä.\n\n-- Kuinkas talvella?\n\n-- Talvea en ole nähnyt, teidän korkeasukuisuutenne.\n\n-- No, kuinkas sinä, mikäs sinun nimesi on?\n\n-- Kirves, teidän korkeasukuisuutenne.\n\n-- Ja sinä?\n\n-- Teroita, äläkä vitkastele, teidän korkeasukuisuutenne.\n\n-- Ja sinä?\n\n-- Teroittele vaan, teidän korkeasukuisuutenne.\n\n-- Eikö kukaan teistä muista mitään?\n\n-- Emme muista mitään, teidän korkeasukuisuutenne.\n\nIspravnikka seisoi ja nauroi ja naurahtelimme mekin. Mutta välistä\nsaattaa hän lyödä vasten hampaitakin. Vaan me maankulkijat olimme\ntervettä, hyvinvoipaa väkeä. -- Viekää heidät linnaan, kyllä minä\nsitten heidän kanssaan; vaan sinä saat jäädä -- sen hän sanoi minulle.\n-- Tule tänne, käy istumaan! Minä katsoin ja näin, että siinä oli\npöytä, paperia ja kynä. Arvelin: mitähän nyt tulee? -- Istu tuolille,\nsanoo hän, ota kynä käteesi ja kirjoita! Mutta itse tarttui hän\nkorvaani ja rupesi siitä vetämään. Minä katsoin häneen kuin paholainen\npappiin: en osaa, teidän korkeasukuisuutenne, sanoin minä. --\nKirjoita!\n\n-- Armahtakaa, teidän korkeasukuisuutenne. -- Kirjoita niinkuin osaat!\nItse veti hän aina vaan korvastani, veti ja vieläpä tempoikin! Sen\nsanon, veljet, ennemmin olisin kärsinyt kolmesataa kuin tätä tämmöistä\n-- piti vaan muka kirjoittaa!\n\n-- No, tuliko hän hourupäiseksi, vai kuinka?\n\n-- Eikä tullut. Asia oli niin, että T:ssä oli joku aika takaperin\nkirjuri tehnyt kepposet: oli puhaltanut ruunun rahat ja niiden kanssa\nkarannut; korvat olivat hänelläkin pitkät. No, siitä annettiin joka\nhaaralle tieto. Ja kun minulla olivat jotenkuten samat tuntomerkit,\nniin tahtoikin hän tutkaista, osasinko minä kirjoittaa ja millä\ntavoin?\n\n-- Vai niin! Tekikös se kipeätä?\n\n-- Sanoinhan jo, että teki.\n\nKaikki rupesivat nauramaan.\n\n-- No, kirjoititkos sinä?\n\n-- Mitäpä olisin kirjoittanut. Aloin vedellä kynää pitkin paperia,\nvetelin, vetelin, ja siihen se jäikin. No, korvapuusteja, se on\ntietty, sain minä kymmenkunnan ja pääsin sitten, vankilaan tietysti.\n\n-- Osaatkos sinä kirjoittaa?\n\n-- Osasin ennen, vaan kun kynillä ruvettiin kirjoittamaan, vieraannuin\nkoko asiasta...\n\nTällä tavoin puheltiin tai oikeammin lörpöteltiin silloin, kun aika\ntuntui ikävältä. Jumalani, mitenkä täällä olikin ikävä! Päivät olivat\npitkät, tukahuttavat, toinen toisensa kalttaiset. Vaikkapa olisi ollut\njoku kirja luettavana! Siitä huolimatta kävin minä, etenkin alussa,\nusein sairashuoneessa, väliin sairaana, väliin taas muuten\nlepäilemässä; tahdoin olla poissa vankilasta. Siellä oli vaikea olla,\nvielä vaikeampi kuin täällä. Siellä oli ilkeyttä, vihamielisyyttä,\nriitaa, kateutta ja alituisia pistosanoja meitä aatelisia kohtaan.\nTäällä sairashuoneessa oltiin enemmän yhdenvertaisia, elettiin\nystävällisemmin. Ikävin aika päivästä oli ilta ja alkuosa yötä.\nMakuulle ruvettiin aikaisin. Himmeä yölamppu oli kaukana oven luona\nkiiltävänä pisteenä, vaan meidän nurkassamme oli melkein pimeä.\nTukahuttava haju täytti huoneen. Joku ei voi nukkua, vaan nousee\nistualleen ja istuu noin puolentoista tuntia vuoteellaan, pää\nkallellaan, ikäänkuin miettien jotakin. Silloin katselin minä häntä,\nkoettaen arvailla, mitä hän mietti, jotta vaan ajan jotenkuten olisin\nsaanut kulumaan. Väliin rupesin itsekin haaveksimaan ja muistelemaan\nentisiä aikoja, jotka kuvautuivat tarkoilleen ja selvästi\nmielikuvitukseeni; johtuivatpa mieleeni semmoisetkin yksityisseikat,\njoita muulloin en mitenkään olisi voinut muistaa. Väliin taas koetin\narvailla tulevaisuuttani: mitenkähän täältä pääsen pois? Minne? Ja\nkoska se tapahtuu? Palaankohan koskaan kotiseudulleni? Näitä ajattelin\nminä ajattelemistani ja toivonkipinä rupesi rinnassani syttymään...\nVäliin taas rupesin lukemaan: yksi, kaksi, kolme j.n.e., jotta sitä\ntehdessäni olisin nukkunut. Väliin luin minä kolmeen tuhanteen saakka\nsaamatta unta silmääni. Joku liikautti itseänsä. Ustjantsew alkoi\nyskiä keuhkotautisen yskää, jonka jälkeen hän vaikeroi heikolla\näänellä: \"Jumalani, minä olen syntiä tehnyt!\" Ja omituista oli kuulla\ntätä sairasta, murrettua ääntä yleisen hiljaisuuden vallitessa.\nJossain nurkassa valvotaan myöskin ja puhellaan vuoteilta. Joku rupee\nkertomaan entisyydestään, kaukaisista asioista, maankulkemisesta,\nlapsistaan, vaimostaan. Kuiskaavasta äänestäkin voipi jo päättää,\nettei hän voi enää koskaan saavuttaa takasin entisyyttään; toinen\nkuuntelee häntä. Kuuluu vaan hiljainen, tasainen sopotus, ikäänkuin\nvesi suhisisi jossain kaukana...\n\n\n\n\nXV.\n\nKesäaika.\n\n\nKäsissä oli huhtikuun alkupuoli ja pääsiäinen läheni. Vähitellen\nalkoivat kesäiset työtkin. Aurinko tuntui päivä päivältä\nlämpimämmältä, valoisammalta: ilma tuoksusi keväiseltä ja vaikutti\nelähyttävästi ihmiseen. Kauniit päivät ilahuttivat kahleissa olevankin\nmieltä ja herättivät hänessä toiveita, pyrinnöitä, kaipausta.\nNähtävästi oli vapauden ikävä kirkkaina, lämpiminä päivinä suurempi\nkuin synkkänä talvi- tai syysaikana; sen tunsivat kaikki vangit. He\niloitsivat tosin kirkkaista päivistä, mutta samalla ilmaantui heissä\njonkunlaista kärsimättömyyttä, malttamattomuutta. Minä huomasin, että\nvankilassamme keväisin syntyi entistä useammin riitoja. Useammin\nkuultiin melua, huutoa, hälyä ja vihapuheita; mutta silloin saatiin\nmyöskin nähdä, kuinka vangit työn-teossa ajatuksiinsa vaipuneena\nsilmäilivät sinertävään etäisyyteen tuonne Irtishin taakse, jossa\nsuunnaton, puolentoista tuhatta virstaa avara kirgiisiläinen erämaa\nalkoi; saatiin myöskin kuulla, kuinka he huokailivat syvään, ikäänkuin\nolisivat väkisinkin tahtoneet hengittää tuota kaukaista, vapaata ilmaa\nja keventää siten ahdistettua mieltänsä. -- \"Ohoi!\" sanoivat he sitten\näkkiä, ikäänkuin pudistaakseen itsestään kaikki haaveilut, ja\ntarttuivat kärsimättömän ja synkännäköisinä lapioon tai tiileihin,\njoita oli kannettava paikasta toiseen. Hetkisen kuluttua unohtikin\nvanki jo äsköiset tunteensa ja alkoi joko nauraa tai riidellä, katsoen\nsiihen, mimmoinen luonne hänellä oli; väliin rupesi hän myöskin\ntavattomalla ja aivan tarpeettomalla innolla työskentelemään,\nikäänkuin tahtoen siten tukahuttaa jotakin, joka ahdisti ja painoi\nhänen rintaansa. Kaikki olivat he rotevia, enimmäkseen nuoria ja\nvoimakkaita miehiä... Raskaat ovat kahleet siihen aikaan! Tätä en minä\nsano runollisesti liioitellen, vaan täysin vakuutettuna sanojeni\ntotuudesta. Kun ilma lämpeni ja auringon säteet kirkkaasti\npaistoivat, kun ihmisen koko olento tunsi ympärillä olevan luonnon\nvastustamattomalla voimalla heräjävän unestaan, silloin tuntui\nsuljettu vankila ja sen vartijat raskaalta; -- tähän aikaan, jolloin\nleivonen ensi kerran ilmaantuu, alkaa Siperjassa ja koko Venäjällä\nkulkulaisuus: vangit karkaavat vankeuslaitoksista ja hakevat suojaa\nmetsissä. Päästyään vapaaksi tukahuttavasta olopaikastaan, oikeuden\nkourista, kahleista ja kepeistä, kuljeskelevat he mielensä mukaan,\nmissä vaan on suotuisampaa ja vapaampaa olla; he syövät ja juovat mitä\nmissäkin sattuvat saamaan, mitä Jumala lähettää ja öisin nukkuvat\nmetsässä tai kedolla ilman mitään huolta ja ilman vankilan suruja,\naivan kuin taivaan linnut, ottaen yöksi jäähyväiset ainoastaan\ntähdiltä ja ollen ainoastaan Jumalan silmän vartioimina. Eihän ole,\nken siitä ilmoittaisi! Välistä tuntuu raskaalta ja uuvuttavalta\n\"kenraali Käkisen palveleminen.\" Joskus ei saa vuorokausiin leipää;\nkaikilta täytyy piiloutua, salautua, täytyy myöskin varastaa, ryöstää,\njopa joskus tehdä murhiakin. \"Siirtolainen on kuin lapsukainen, mitä\nnäkee, sitä mieli tekee\", sanotaan Siperjassa sinne tuomituista\nsiirtolaisista. Tätä puheenpartta voidaan täydellisesti, vieläpä\nlisänkin kanssa sovittaa maankulkijoihin. Maankulkija on usein ryöväri\nja melkein aina varas, tietysti enemmän pakosta kuin kutsumuksesta. On\nolemassa paatuneita maankulkijoita. Toiset karkailevat pakkotyönsä\nloputtuakin, siirtolaisina ollessaan. Luulisi heidän olevan\ntyytyväisiä siirtolaisina, mutta eipä niinkään; yhä pyrkivät he\njohonkin, yhä tuntevat he vetovoimaa jonnekin. Elämä metsissä on\nköyhää ja peloittavaa, mutta vapaata ja seikkailulle otollista; se on\nviehättävää ja kummallisen ihanata niiden mielestä, jotka sitä kerran\novat kokeneet, ja niinpä tapahtuukin, että siirtolaiset karkailevat,\njopa semmoisetkin, jotka ovat siivoja ja tarkkoja ja joista vähältä\noli tulla toimekkaita talonisäntiä. Toiset menevät naimisiinkin,\nelävät viiden-vuoden paikoille yhdessä kohden ja äkkiä, jonakin\nkauniina aamuna katoovat, saattaen siten kummastelemaan jälkeen\njättämänsä vaimon, lapset ja koko volostin, johon olivat kuuluneet.\nTäällä vankilassa näin minä erään sellaisen karkulaisen. Hän ei ollut\ntehnyt suurempia rikoksia, ainakaan ei hänestä puhuttu mitään siihen\nsuuntaan; hän oli vaan karkaillut koko elämänsä. Hän oli ollut Venäjän\netelärajalla, Tonavan takana, Kirgiisien aroilla, itäisessä Siperjassa\nja Kaukaasiassa -- joka paikassa oli hän käynyt. Kenties olisi hänestä\nmuunlaisissa oloissa tullut toinen Robinson Krusoe, koska hänellä oli\nsemmoinen matkustelemisen halu. Kaiken tämän kuulin minä hänestä\nmuilta, sillä itse puhui hän hyvin vähän, ainoastaan sen verran kuin\nvälttämättömästi tarvittiin. Hän oli hyvin pienikasvuinen mies,\nijältään jo noin viidenkymmenen vanha, tavattoman hiljainen, ja\nrauhallinen; olisipa häntä luullut miltei tylsämieliseksi. Kesällä oli\nhänen tapansa istua auringon paisteessa ja mutista suunsa sisässä\njotain laulua, kuitenkin niin hiljaan, ettei sitä viiden askeleen\npäähän enää kuulunut. Hänen kasvonpiirteensä olivat jäykistyneet, hän\nsöi vähän, enimmiten leipää, ostamatta kertaakaan kalatsia tai viinaa;\ntuskinpa oli hänellä koskaan rahoja, tuskin osasi hän niitä lukeakaan.\nHäntä ei mikään näyttänyt liikuttavan. Vankilan koiria syötti hän\nväliin kädestään, eikä niitä täällä kukaan muu syöttänytkään.\nVenäläinen yleensä ei ole halukas koirien syöttämiseen. Sanottiin\nhänen olleen naimisissakin, jopa kaksikin kertaa; tiedettiin myös,\nettä hänellä oli lapsia jossain... Minkä vuoksi oli hän joutunut\nvankeuteen, sitä en tiedä. Vangit odottivat aina, että hän täältäkin\nkarkaisi, mutta eikö liene aika vielä tullut vai liekö ikä painanut,\nkoska hän eleli täällä elelemistään tarkastellen kaikessa\nhiljaisuudessa ympärillään olevaa kummallista menoa. Muutoin ei häneen\nsaattanut aivan varmaan luottaa; vaikka hänellä ei olisi luullutkaan\nolevan syytä karkaamiseen, oli kuitenkin metsässä kuljeskeleminen\nparatiisin kalttaista verrattuna vankilan elämään. Asia on aivan\nymmärrettävä. \"Vaikka tuntuukin raskahalta, on kuitenkin oma valta\" --\nsiinäpä onkin syy, minkä tähden kaikki vangit Venäjällä, olkootpa he\nmissä hyvänsä, tulevat keväisin levottomiksi. Mutta kaikki eivät\nsuinkaan aio karata; aivan varmaan voipi sanoa, että semmoisia\naikeita, katsoen asian vaikeuteen ja edesvastauksen suuruuteen, on\nvaan yhdellä sadasta; muut yhdeksänkymmentä yhdeksän ainoastaan\nkuvailevat mielessään, kuinka ja minne voisi karata, keventäen\nrintaansa semmoisilla haaveksimisilla. Jotkut tyytyvät vaan\nmuistelemaan, kuinka he ennen olivat karanneet... Minä puhun\nnyt tuomionsa saaneista vangeista. Paljoa useammin tekevät\nsyytöksenalaiset karkausyrityksiä. Määräajaksi tuomitut karkailevat\nainoastaan vankeutensa alussa. Oltuansa vankilassa pari-kolme vuotta,\nrupeevat he pitämään arvossa näitä vuosia tahtoen mieluummin lopettaa\nvankeusaikansa laillisella tavalla ja päästä siirtolaisiksi kuin\nantautua uusiin vaaroihin, jollei yritys sattuisi onnistumaan. Ja\nmahdollistahan on, ettei se onnistu. Ehkäpä vaan joka kymmenennelle\nonnistuu kohtalonsa muuttaminen. Tuomionsa saaneista ovat pitkäksi\najaksi tuomitut muita taipuvaisempia karkausretkiä tekemään.\nViisitoista ja kaksikymmentä vuotta tuntuu heistä ijankaikkisuudelta\nja niin pitkäksi ajaksi tuomittu on aina taipuvainen uneksimaan\nkohtalonsa muutosta, vaikkapa hän olisikin ollut jo kymmenen vuotta\nvankeudessa. Vihdoin estävät poltinmerkitkin karkausyrityksiä.\n\"Kohtalon muuttaminen\" on tullut pysyväksi lausetavaksi. Niinpä\noikeuden edessäkin, kun vankia syytetään karkaamisesta, sanoo hän\ntahtoneensa muuttaa kohtaloansa. Karkulainen ei tapailekaan\ntäydellistä vapautta -- hän tietää, että se on melkein mahdotonta --\nmutta hän tahtoo päästä joko toiseen laitokseen tai siirtokuntaan tai\nmyöskin uudestaan oikeuden tutkittavaksi -- sanalla sanoen minne\nhyvänsä, kunhan vaan ei joutuisi entiseen vankeuspaikkaansa, johon hän\non kyllästynyt. Jolleivät nämä karkulaiset löydä itselleen kesän\nkuluessa jotain sopivaa lymypaikkaa, jossa voisivat viettää talvensa,\njolleivät esim. tapaa jotain karkulaisten suojelijaa, jolle siitä\nolisi hyötyä, tai saa itselleen, välistä murhankin avulla, passia,\njolla voisivat kaikkialla oleskella -- tulevat he syksyksi, jollei\nheitä sitä ennen saada kiinni, suurissa joukoissa kaupunkeihin,\npäästäksensä maankulkijoina vankilaan talveansa viettämään toivoen\ntietysti voivansa kesän tullen karata sieltä jälleen.\n\nKevät ei voinut olla minuunkaan vaikuttamatta. Muistan, kuinka minä\njoskus halukkaasti katselin paalujen raosta ja seisoin kauan aikaa\nnojautuneena aitausta vasten, silmäillen jäykästi ja kyllästymättä,\nkuinka ruoho viheriöitsi linnamme vallilla ja kuinka etäinen taivas\nkävi yhä sinisemmäksi. Levottomuus ja suru kasvoivat päivä päivältä ja\nvankila tuntui yhä enemmän vastenmieliseltä. Vihamielisyys, jota minä\naatelismiehenä sain ensimäisten vuosien kuluessa alinomaa kärsiä\nmuilta vangeilta, vaivasi minua entistä enemmin. Näinä ensi vuosina\nmenin minä usein sairashuoneeseen ilman mitään tautia, ainoastaan sen\nvuoksi, etten tarvitsisi olla vankilassa ja kärsiä alinomaista vihaa\nmuiden puolelta. \"Tekö rautanoukat, tekö olette meitä noukkineet?\"\nsanoivat meille vangit, ja minä kadehdin vankilaan saapuvia alhaisoon\nkuuluvia miehiä. He tulivat kohta kaikkien toveriksi. Ja niinpä\nvaikutti kevät, vapauden ja ilon aika minuun surullisella, ikävällä\ntavalla. Paaston loppupuolella, luullakseni kuudennella viikolla, piti\nminun paastota. Jo ensimäisen viikon alussa oli vanhin aliupseeri\njakanut vangit paastoviikkojen mukaan seitsemään osaan. Kussakin\nosassa tuli siten olemaan noin kolmekymmentä henkeä. Paastoviikko oli\nminulle mieluisa. Paastoojat vapautettiin työstä. Me kävimme lähellä\nolevassa kirkossa, noin pari-kolme kertaa päivässä. Pitkään aikaan en\nollut käynyt Herran huoneessa. Suurenmoinen jumalanpalvelus, johon\nolin tottunut jo lapsuudestani vanhempieni kodissa, juhlalliset\nrukoukset, maahan kumarrukset -- kaikki se muistutti minulle kaukaista\nentisyyttä, muistutti nuoruuteni aikaa, ja tuntuipa hyvältä, kun\nmeidät lähetettiin aamulla pitkin jäätynyttä maata ladatulla pyssyllä\nvarustetun sotamiehen seurassa kirkkoon. Sotamies ei tullut kuitenkaan\nsen sisälle. Kirkossa asetuimme me taajana joukkona aivan oven suuhun,\njonne kuului vaan virrenlukijan kova ääni ja näkyi joskus vilaukselta\npapin musta kaapu sekä hänen paljas päälakensa. Muistui mieleeni,\nkuinka minä lapsuuteni aikana olin katsellut kirkossa alhaista kansaa,\njoka tungeskeli oven suussa ja nöyrästi väistyi paksujen olkapolettien\ntai hyvinvoivan herrasmiehen taikkapa myöskin komeasti puetun,\njumalisen rouvasihmisen edestä, jotka kaikin mokomin tahtoivat päästä\netupuolelle ja olivat alinomaa valmiit riitelemään ensimäisistä\npaikoista. Silloin näytti minusta, että oven suussa olijat\nrukoilivatkin toisin kuin perimmäiset, rukoilivat nöyrästi ja\nhartaasti, ikäänkuin tuntien täydellisesti alennuksensa tilan.\n\nNyt piti minunkin seistä samalla paikalla, eikä edes aivan\nsamallakaan; meidän luotamme väistyivät kaikki, ikäänkuin olisivat\nmeitä pelänneet; meille annettiin tuon tuostakin almuja, ja muistanpa,\nettä se tuntui minusta omituisen mieluisalta ja hyvältä. \"Olkoon\nvaikka niinkin!\" ajattelin itsekseni. Vangit rukoilivat hyvin\nhartaasti ja kukin heistä uhrasi vähäpätöisen kopeikkansa kynttilän\nostoa tai kirkon kolehtia varten. \"Olemmehan mekin ihmisiä\",\najattelivat he kenties silloin tai tunsivat rinnassaan, että Jumalan\nedessä olimme kaikki samanlaisia... Me kävimme Herran ehtoollisella\nennen aamu-jumalanpalvelusta. Kun pappi kalkki kädessä luki sanat:\n\"...ota minut vastaan niinkuin sinä otit ryövärin vastaan\" --\nsovittivat vangit nämä sanat itseensä ja lankesivat polvilleen niin\nettä kahleet rämähtivät.\n\nPääsiäisviikko oli käsissä. Kullekin vangille annettiin esimiesten\nmääräyksestä kananmuna ja palanen vehnäleipää. Kaupungista oli nytkin\nlähetetty paljon antimia. Myöskin pappi ristin kanssa tuli luoksemme\nja esimiehet kävivät meitä katsomassa; taaskin valmistettiin rasvaista\nkaalisoppaa, taaskin ilmestyi humalaisia ja hoipertelevia aivan samoin\nkuin jouluna, sillä eroituksella kuitenkin, että nyt sai kävellä\nvankilan pihalla ja lämmitellä auringon paisteessa. Olo oli\nvaloisampaa ja väljempää kuin talvella, mutta samalla myöskin\nikävämpää. Pitkä, loppumaton kesäpäivä kävi erittäin tukalaksi\njuhlina. Arkipäivät saatiin kulumaan työn-teolla.\n\nKesäiset työt olivat paljoa vaikeammat kuin talviset. Vangit\nrakensivat, kaivoivat maata, kasailivat tiilejä; toiset heistä tekivät\nsepän, nikkarin ja maalarin töitä ruunun rakennuksia korjattaessa.\nToiset kävivät tiiliä tekemässä. Tätä työtä pidettiin meillä\nvaikeimpana. Tiilitehdas oli noin kolmen tai neljän virstan päässä\nlinnasta. Joka päivä noin kello kuuden aikaan aamulla lähti koko kesän\nkuluessa iso joukko vankeja, noin viisikymmentä miestä, tiilintekoon.\nTähän toimeen valittiin karkean työn tekijöitä, s.o. semmoisia, jotka\neivät olleet käsityöläisiä eivätkä harjoittaneet mitään ammattia. He\nottivat mukaansa leipää, sillä paikan etäisyyden vuoksi ei ollut\nedullista käydä kotona syömässä ja siten kulkea noin kahdeksan virstaa\nliikaa; he söivät päivällisensä vasta illalla työstä palattuansa.\nUrakka taas annettiin joka päiväksi erältänsä ja oli sellainen, että\nsiihen tarvittiinkin kokonainen päivä. Ensiksikin oli savi kaivettava\nsekä kuljetettava määrätylle paikalle; kun sitten vesi oli kannettu,\npiti savea polkea kuopassa ja vihdoin tehdä siitä tiilejä, luullakseni\nparisataa, ehkäpä puolikolmattakin sataa. Minä kävin tehtaalla\nainoastaan kaksi kertaa. Työmiehet palasivat sieltä illalla väsyneinä,\nvaivaantuneina ja nurisivat koko kesän kuluessa toisille vangeille\nsiitä, että heidän piti tehdä raskainta työtä. Semmoinen nurina oli\nheille ikäänkuin lohdutuksena. Jotkut kävivät kuitenkin tiilinteossa\nmielellään; sillä olihan tehdas kaupungin ulkopuolella, avonaisella,\nyksinäisellä paikalla Irtishin rannalla. Olihan ainakin hauskaa\nkatsella ympärilleen tarvitsematta nähdä vankilaa! Saattoihan myöskin\npolttaa tupakkaa vapaasti ja loikoa huviksensa puolentunnin verran\nnurmikolla. Minä kävin joko verstaassa, niinkuin ennenkin, tai\nalabasteria tekemässä taikka myöskin olin tiilin kantajana, kun toiset\nrakensivat. Viimemainitussa työssä piti minun kerran kuljettaa tiiliä\nIrtishin rannalta rakennuksilla olevalle kasarmille seitsemänkymmenen\nsylen päähän linnan vallin yli, ja sellainen työ kesti kaksi kuukautta\nperäkkäin. Mutta olinpa kuitenkin hyvillämielin, vaikka nuora, jolla\nkannoin tiilejä, hieroi alinomaa olkapäätäni. Minä iloitsin siitä,\nettä työstä voimani nähtävästi lisääntyivät. Alussa jaksoin minä\nkantaa kerrallaan ainoastaan kahdeksan tiiliä, joista kukin painoi\nnoin kaksitoista naulaa. Mutta sitten saatoin kantaa kaksitoista, jopa\nviisikintoista ja se seikka ilahutti minua. Ruumiillista voimaa\ntarvitaan vankilassa yhtä paljon kuin siveellistäkin, jotta voisi\nkestää tämän kirotun elämän aineellisia hankaluuksia. Mutta minä\ntahdoin elää vankeuteni jälkeenkin.\n\nTiilien kantaminen ei miellyttänyt minua ainoastaan sen tähden, että\nruumiini voimat siten lisääntyivät, vaan myöskin siitä syystä, että\nsain tehdä tätä työtä Irtishin rannalla. Minä puhun usein tästä\nrannasta sen vuoksi, että ainoastaan siellä sain nähdä Luojan\nmaailmaa, puhdasta, kirkasta laaksoa, asumattomia, vapaita aroja,\njotka tyhjyydellään tekivät minuun omituisen vaikutuksen. Siellä voin\nasettua selin linnaan, joten se katosi näkyvistä. Kaikki muut työt\ntehtiin linnassa tai sen läheisyydessä. Jo ensi päivistä rupesin minä\nvihaamaan tätä linnaa ja etenkin muutamia sen rakennuksia. Majuurimme\nasumus näytti minusta kirotulta, ilettävältä paikalta ja minä en\nvoinut olla tuntematta katkeruuden tunteita, kun sen sivu satuin\nkulkemaan. Mutta rannalla saatoin unohtaa kaikki katsellessani erämaan\navaruutta. Kaikki oli minulle siellä rakasta, armasta: niinhyvin\nsinisellä taivaalla kirkkaasti paistava aurinko kuin myöskin kaukainen\nlaulu, joka kajahteli kirgiisiläiseltä rannikolta. Kun sitten katselin\nkauan aikaa ympärilleni, niin huomasinkin jonkun köyhän\nkirgiisiläisteltin; sen läheisyydessä oli tavallisesti savua ja\nkirgiisiläisvaimo, joka hääri kahden lampaansa kanssa. Kaikki tämä oli\nköyhää, villiä, mutta kuitenkin vapaata. Saattoi nähdä myöskin jonkun\nlinnun lentävän ilman halki ja seurata kauan aikaa sen lentoa: väliin\nkosketti se veden pintaa, katosi sitten näkyvistä ja ilmestyi taas\nkaukana, tuskin häämöttävänä pilkkuna... Pieni, kuihtunut kukkanenkin,\njonka minä aikaisin keväällä löysin kivien kolosta, veti\ntaudintapaisesti huomiotani puoleensa. Suruni tänä ensimäisenä\nvankeusvuotenani oli kovin suuri ja vaikutti mieleeni häiritsevästi,\nkatkerasti. Senpä tähden en minä voinutkaan huomata kaikkea, mitä\nympärilläni tapahtui. Minä suljin silmäni enkä tahtonut kaikkea\nnähdäkään. Pahanilkisten vankeustoverieni joukossa en minä huomannut\nhyviä ihmisiä, jotka vastenmielisestä ulkomuodostaan huolimatta\nkykenivät ajattelemaan ja tuntemaan. Myrkyllisten sanojen ohessa en\nhuomannut ystävällisiä, jotka olivat sitä kalliimpia, koska ne\nlausuttiin teeskentelemättömästi, välistä sydämen pohjasta, sydämen,\njoka oli ehkä kärsinyt enemmän kuin omani. Mutta miksi puhuisin siitä\nkovin laveasti? Minä olin mielissäni, kun kotiin palanneena tunsin\nitseni kovin väsyneeksi; ajattelin: ehkäpä nyt saan unta! Sillä\nnukkuminen oli kesällä raskasta, melkeinpä raskaampaa kuin talvella.\nIllat olivat tosin joskus hyvin mieluisat. Aurinko, jonka säteet eivät\nkoko päivänä poistuneet vankilan pihasta, alkoi vähitellen laskeutua\nmaillensa. Ilma kävi viileäksi ja sen jälkeen tuli (suhteellisesti\npuhuen) kylmänlainen yö. Odotellessaan vankilan lukitsemista,\nkävelivät vangit pihalla. Suurin osa heistä hääräili kuitenkin\nkyökissä. Siellä keskusteltiin aina jostain päivän kysymyksestä,\njuteltiin niitä näitä jonkun huhun johdosta, joka usein tuntui\nhullunkuriselta, vaan herätti kuitenkin vangeissa tavatonta\nuteliaisuutta; kerrottiin esim., että majuuriamme aiotaan panna\nviralta. Vangit olivat herkkäuskoisia kuin lapset; he tiesivät, että\nhuhu oli perätön, että sen oli pannut liikkeelle tunnettu lörpöttelijä\nKwasow, joka jo kauan aikaa sitten oli kadottanut kaiken luottamuksen,\nkoska hän valehteli joka askeleella: siitä huolimatta tarttuivat\nkaikki hänen levittämäänsä huhuun, punniten ja arvostellen sitä sekä\nlohduttaen sillä itseänsä. Asia päättyi kuitenkin niin, että he\nsuuttuivat vihdoin itseensä ja häpesivät omaa herkkäuskoisuuttaan.\n\n-- Kukas hänet panisi viralta! huusi joku; -- onhan hänellä siksi\npaksu niska, kylläpähän kestää!\n\n-- No, onpa hänelläkin herransa! vastasi eräs tulinen ja ymmärtävän\nnäköinen, mutta tavattoman riidanhaluinen vanki.\n\n-- Eihän toinen korppi toisen silmää puhkaise! huomautti jyrkästi eräs\nharmaapäinen vanki, joka yksinään söi kaalia nurkassa.\n\n-- Luuletkos, että esimiehet tulevat sinulta kysymään, panevatko hänen\nviralta vai eivät? lisäsi välinpitämättömänä neljäs rämpytellen\nhiljalleen balalaikkansa kieliä.\n\n-- Miks'ei? vastasi toinen kiivaasti; -- ja kun ruvetaan kyselemään,\nniin kaikkien on ilmoitettava. Kyllähän täällä muuten huudetaan, vaan\nkun asiaksi tulee, niin silloin aristellaan.\n\n-- Kuinkas sitten? sanoi balalaikan rämpyttäjä. -- Olemmehan vankeja.\n\n-- Joku päivä sitten, jatkoi riitainen mies -- jäi jälelle hiukan\njauhoja; ne kerättiin kokoon ja lähetettiin myytäviksi. Mutta mitenkäs\nkävi? Asiasta tehtiin ilmoitus ja jauhot otettiin pois; se oli\nolevinaan tarkkuutta. Onko mokomaa ennen kuultu?\n\n-- Kellekäs sinä tahdot, että kaivattaisiin?\n\n-- Kelle! Tietysti itse leviisorille, joka liikkuu tarkastuksilla.\n\n-- Mille leviisorille?\n\n-- Se on totta, veliset, että leviisori liikkuu, sanoi nuori, vikkelän\nnäköinen vanki, joka oli ollut ennen kirjurina ja oli lukenut\n\"Lavalliorin herttuattaren\" tai jotain semmoista. Hän laski aina\nleikkiä, mutta häntä kunnioitettiin kuitenkin ymmärtäväisenä ja\nkokeneena miehenä. Huolimatta sen enempää yleisestä uteliaisuudesta,\njonka sanoma reviisorin tulosta oli herättänyt, meni hän suoraan\nkyökkipiian s.o. kokin luo ja pyysi häneltä maksaa. Kokit\nmyyskentelivät aina jotain semmoista. He ostivat esim. omilla\nrahoillaan suuren maksapalan, jonka sitten paistoivat ja möivät\nvähittäin vangeille.\n\n-- Puolenko kopeikan, vai kopeikanko edestä? kysyi kokki.\n\n-- Leikkaa kopeikan edestä; antaa ihmisten kadehtia! vastasi vanki. --\nKenraali, veliset, kenraali semmoinen on matkalla Pietarista; hän\ntarkastelee koko Siperjan. Se on aivan varma. Komendanttilaiset\nkertoivat.\n\nUutisella oli tavaton vaikutus. Neljänneksen tuntia keskusteltiin\nkenraalista, ja siitä, oliko hän korkeampi täkäläisiä kenraaleja?\nEsimiehistä ja heidän arvostaan, s.o. siitä, kuka heistä on ylempi,\nkuka alempi, keskustelevat vangit hyvin mielellään, jopa riitelevät ja\nhaukkuvatkin toisiaan kenraalien tähden, ja ovatpa vähältä tapellakin.\nLuulisi, ettei semmoinen kiista maksa vaivaa. Mutta tietoa\nkenraaleista ja esimiehistä yleensä pidettiin jonkunlaisena\ntaitavuuden puntarina, jonkunlaisena osoituksena siitä, mimmoinen\nyhteiskunnallinen asema vangilla ennen aikaan oli ollut. Yleensä\nolivat keskustelut korkeista esimiehistä vankien mielestä mitä\ntärkeimpiä keskusteluita.\n\n-- Siis todellakin asia käypi siksi, että majuuri pannaan viralta\npois, huomautti Kwasow, joka oli pieni, punakka mies, kiivasluontoinen\nja hyvin tolkuton. Hän olikin pannut liikkeelle huhun majuurin viralta\npanemisesta.\n\n-- Kylläpähän lahjoo! tokasi siihen äskenmainittu jörönnäköinen vanki,\njoka jo oli saanut kaalisopan suuhunsa.\n\n-- Lahjoo kuin lahjookin, sanoi toinen. -- Vähäkös hän on rahoja\nriistänyt itselleen! Ennen palveli hän pataljoonassa. Joku aika sitten\ntahtoi hän naida ylipapin tyttären.\n\n-- Mutta siitäpä ei tullutkaan mitään: sai kääntyä tyhjin toimin pois;\nsiis onkin hän köyhä. Ei hänestä ole naimaan! Kovin on tyhjä mies.\nPääsiäisen aikaan kadotti hän kaikki korttipelissä; Fetka sen niin\nkertoi.\n\n-- Niin; kyllä hän osaa tuhlata.\n\n-- Oh, veliseni, kyllähän minäkin olin naimisissa. Ei ole köyhästä\nnaimaan: yökään ei tahdo riittää! huomautti Skuratow, yhtyen\nkeskusteluun.\n\n-- Kuinkas muuten! Sinusta tässä olikin juuri kysymys, huomautti\nentinen kirjuri. -- Ja sinä, Kwasow, olet pöllö, sen sanon suoraan.\nLuuletkos sinä todellakin, että majuuri voi lahjoa semmoisen kenraalin\nja että semmoinen kenraali tulee tosiaankin Pietarista käsin majuurin\ntähden? Pöllö olet sinä, se sinä olet.\n\n-- Kuinkas sitten? Eikös kenraalit otakkaan lahjoja? kysäsi joku\nepäilevästi.\n\n-- Se on tietty, etteivät ota, mutta jos ottavat, niin ottavat\nrunsaasti.\n\n-- Tietysti runsaasti, arvon mukaan.\n\n-- Kenraalit ottavat aina, huomautti Kwasow päättävästi.\n\n-- Sinäkös heitä olet lahjonut? sanoi sisään tullut Baklushin\nhalveksivasti. -- Oletkohan kenraalia koskaan nähnytkään?\n\n-- Olenpa niinkin!\n\n-- Valehtelet.\n\n-- Itse valehtelet.\n\n-- No jos olet nähnyt, niin sanoppas nyt kaikkien kuullen, minkä\nkenraalin olet nähnyt? Sano nyt, sillä minä tunnen kaikki kenraalit.\n\n-- Minä olen nähnyt kenraali Siebertin, vastasi Kwasow hiukan\nepäilevän näköisenä.\n\n-- Siebertinkö? Semmoista kenraalia ei olekkaan. Ehkä on hän,\ntuo samainen Siebert vilaissut selkääsi ollessaan vasta\növerstiluutnanttina; mutta sinä hämmästyksissäsi luulit häntä\nkenraaliksi.\n\n-- Kuulkaahan, mitä sanon, huusi Skuratow; -- sillä minä olen nainut\nmies. Kenraali Siebert oli tosiaankin Moskovassa; saksalaista\nsukuperää hän oli, vaan kuitenkin venäläinen. Joka vuosi kävi hän\npaaston aikana ripillä venäläisen papin luona. Joka päivä joi hän\nneljäkymmentä lasia vettä. Sanottiin, että hän paranteli itseään\njostakin taudista vedellä; hänen oma kamaripalvelijansa puhui minulle\nsiitä.\n\n-- Kai hänelle ilmestyi vatsaan ruutanoita semmoisesta\nvesipaljoudesta, huomautti balalaikan rämpyttäjä.\n\n-- Mitä te joutavia juttelette! Tässä on oikea asia kysymyksessä...\nMinkäslainen reviisori se on, joka tulee? huomautti hätäilevästi eräs\nijäkäs vanki, entinen husaari, nimeltä Martinow.\n\n-- Kaikki on valetta! virkkoi eräs epäilijä. Mistähän mokomat jutut\nlähtenevätkään? Kaikki on pelkkää valetta.\n\n-- Eipä olekkaan valetta! huomautti opettavaisesti Kulikow, joka sitä\nennen oli vaiennut. Hän kuului johtaviin henkilöihin; ijältään oli hän\nnoin viidenkymmenen vanha, arvokkaan näköinen ja hieman ylpeä\nkäytöksessään. Hän tiesi asemansa ja kerskaili siitä. Hän oli\nmustalainen ja paranteli eläimiä, joten hän ansaitsi itselleen rahaa\nkaupunkilaisilta; vankilassamme myi hän viinaa. Hänellä oli älyä ja\nkokemusta. Suulas oli hän myöskin.\n\n-- Asiassa on perää, veliseni, jatkoi hän rauhallisesti; -- viime\nviikolla kuulin minä, että kenraali, arvokkaimpia nähkääs, matkustelee\ntarkastuksilla pitkin Siperjaa. Se on tietty, että hänetkin lahjotaan,\nmutta sitä ei tee meidän kahdeksansilmäinen; hän ei sitä mitenkään\nuskaltaisi. Tosin on kenraalejakin kaikenlaisia, veliseni. Mutta sen\nminä sanon teille, että majuurimme jää kaikissa tapauksissa\npaikoilleen. Se on ihan varma. Meistä ei ole kantelemaan ja esimiehet\ntaas eivät rupea toisiansa ilmi antamaan. Reviisori pilkistää\nvankilaan ja sitten lähtee pois; ilmoituksen tekee hän semmoisen, että\nkaikki on hyvässä kunnossa...\n\n-- Niinpä niinkin; mutta majuuri on kuitenkin peloissaan: aamusta asti\non ollut humalassa.\n\n-- Mustaa koiraa ei saa pesemälle valkeaksi. Eihän hän ole ensi kertaa\nhumalassa!\n\n-- Johan sitte oltaisiin hukassa, jos ei kenraalikaan voisi saada\nmitään aikaan! Jo on ollut tarpeeksi heikäläisten juonia! Niin\npuhuivat vangit kiihkoisasti keskenään.\n\nSanoma reviisorin tulosta levisi kohta koko vankilaan. Pitkin pihaa\nkulki vankeja, jotka hätäisesti kertoilivat toisilleen uutisen. Toiset\npysyivät suotta välinpitämättöminä antaakseen siten itselleen enemmän\narvoa. Kasarmien portailla istui vankeja balalaikat käsissä. Toiset\njatkoivat tarinoimista. Muutamat laulelivat laulujaan; kaikkien mielet\nolivat sinä iltana liikutetut.\n\nKello kymmenen aikaan luettiin meidät, ajettiin kasarmeihin ja\nsuljettiin sinne yöksi. Yöt olivat lyhyet; sillä viidennellä tunnilla\nkäytiin meitä jo herättämässä. Kukaan ei nukkunut ennen yhtätoista.\nSiihen asti häärittiin ja tarinoitiin; jotkut panivat toimeen\nmaidaneja kuten talvellakin. Yö oli kauhean kuuma ja tukahuttava.\nVaikka ikkunasta puhalsikin kylmää ilmaa, kääntelivät vangit kuitenkin\nitseään lavereilla aivan kuin huumaantuneina. Syöpäläisiä oli\nlukematon paljous. Niitä oli tosin talvellakin jokseenkin paljon,\nmutta kevään tullen ilmaantui niitä siinä määrin, ettei minulla ilman\nomaa kokemusta olisi niiden paljoudesta mitään käsitystä. Ja mitä\nlähemmäksi kesä tuli, sitä rasittavammiksi kävivät syöpäläiset. Tosi\non, että niihin voipi tottua, sen tiedän omasta kokemuksestani; mutta\nsittenkin oli niistä paljon vastusta. Ne kiusasivat niin, että ihminen\noli aivan kuin kuumetaudissa, voimatta mitenkään nukkua. Kun ne sitten\naamun tullen lakkasivat vaivaamasta ja kun niiltä vihdoin pääsi\nnukahtamaan, kajahti äkkiä armoton rummun pärinä vankilan portilla.\nKiroillen kuunteli vanki kovaäänistä rummutusta ja ikäänkuin luki\nkapulan lyöntejä, samalla kun hänen mieleensä johtui se seikka, että\nsamoin tulee olemaan huomennakin sekä ylihuomenna ja vielä useampien\nvuosien kuluessa niin kauan kuin vankeutta kestää. Mutta kuinkas kauan\non se vielä kestävä? Sillä välin täytyi nousta ylös; alkoi tavallinen\nliike, tungeskeleminen... Vangit pukivat päällensä ja kiiruhtivat\ntyöhön. Puolen päivän aikaan saattoi tosin nukkua vielä tunnin verran.\n\nSanoma reviisorista ei ollut perätön. Huhut tulivat päivä päivältä yhä\nvarmemmiksi ja vihdoin tiesivät kaikki, että eräs arvokas kenraali oli\nlähetetty Pietarista tarkastusmatkalle Siperjaan ja että hän jo oli\nTobolskissa. Joka päivä tuli uusia tietoja vankilaan. Kaupungissa\nkerrottiin, että kaikki aristelivat, puuhailivat ja tahtoivat\nnäyttäytyä niin edullisessa valossa kuin mahdollista. Sanottiin, että\nesimiehet valmistelivat vastaanottoja, pitoja, juhlia. Vankeja\nlähetettiin joukottain tasoittamaan katuja, kitkemään ruohoa,\nmaalaamaan aitoja ja pylväitä, kalkitsemaan, voitelemaan, sanalla\nsanoen hät'hätään korjaamaan kaikki, mikä vaan oli silmiin pistävää.\nMeikäläiset ymmärsivät tämän seikan hyvin hyvästi, ja keskustelivat\nasiasta yhä kiivaammin, yhä äkäisemmin. Heidän mielikuvituksellaan ei\nollut enää rajoja. Aiottiinpa tehdä valituksiakin, kun kenraali rupeaa\nkyselemään, olivatko vangit tyytyväisiä? Sen ohessa riideltiin\nkovasti. Majuuri oli kuin tulisilla hiilillä. Entistä useammin kävi\nhän vankilassa, useammin huusi ja hyökkäsi ihmisten kimppuun, useammin\nkutsui vankeja vahtipaikalle ja piti tarkan vaarin puhtaudesta sekä\nsiivoudesta. Tähän aikaan tapahtui vankilassa aivan kuin sallimuksesta\neräs ikävä kohtaus, joka kuitenkaan ei lisännyt majuurin\nlevottomuutta, kuten olisi voinut luulla, vaan päin vastoin tuotti\nhänelle huvitusta. Eräs vanki pisti tappelussa vastustajaansa\nnaskalilla sydänalaan.\n\nVanki, joka teki rikoksen, oli nimeltään Lomow; sitä, joka oli saanut\nhaavan, sanottiin täällä Gawrilkaksi; hän oli ollut ijänikuinen\nmaankulkija. En muista enää, oliko hänellä muuta nimeä; täällä\nsanottiin häntä aina Gawrilkaksi.\n\nLomow oli ollut varakas talonpoika K:n piirikunnassa. Kaikki Lomowit\nasuivat yhdessä; heitä oli: vanha isä, kolme poikaa ja näiden setä,\nLomow. He olivat rikkaita miehiä. Koko läänissä tiedettiin, että\nheillä oli kolmensadan tuhannen paikoille puhdasta rahaa. He\nviljelivät maata, parkitsivat nahkoja, kävivät kauppaa, mutta\npääasiallisesti harjoittivat koronkiskomista ja maankulkijain sekä\nvarastetun tavaran kätkemistä y.m. Puolet piirikunnan talonpojista\nolivat heille velkaa, olivat heidän hallussaan. Heitä pidettiin\nymmärtävinä ja viekkaina talonpoikina; mutta aikaa myöten paisuivat he\nylpeiksi, etenkin sen jälkeen kun eräs arvokas henkilö rupesi\nmatkoilla ollessaan poikkeamaan heidän luonaan. Tämä arvokas henkilö\ntutustui siten lähemmin vanhaan Lomowiin ja piti hänestä paljon hänen\nälykkäisyytensä ja sukkeluutensa tähden. Vihdoin rupesivat he\nluulemaan, että saavat tehdä mitä tahtovat, ja ryhtyivät yhä useammin\nkaikenlaisiin laittomiin yrityksiin. Kaikki olivat heihin\ntyytymättömiä; kaikki toivoivat, että he joutuisivat häviöön; mutta\nhepä vaan nostivat päätään yhä korkeammalle. Ispravnikat ja muut\ntuomarit eivät merkinneet heidän mielestään mitään. Mutta vihdoin\nhekin horjahtivat ja joutuivat perikatoon; eikä se tapahtunut edes\nminkään suuremman rikoksen, vaan väärän kanteen tähden. Noin kymmenen\nvirstan päässä kylästä oli heillä suuri maatila. Eräänä syksynä asui\nsiellä kuusi kirgiisiläistä, jotka velkaantuneina olivat joutuneet jo\nkauan aikaa sitten heidän maaorjikseen. Jonakin yönä saivat nämä\nkirgiisit surmansa murhamiehen kädestä. Alkoi oikeudenkäynti, joka\nkesti kauan aikaa. Sen kuluessa tuli ilmi paljon ikäviä asioita.\nLomoweja syytettiin työmiestensä murhasta. Heitä epäiltiin siitä, että\nolivat muka liian paljon velkaantuneet työmiehilleen ja murhanneet\nheidät päästäkseen vapaaksi velan maksamisesta. Oikeuden-käynnin\nkuluessa hävisi heidän suuri omaisuutensa. Vanha ukko kuoli. Pojat\nlähetettiin pakkotyöhön. Yksi heistä joutui setänsä kanssa meidän\nvankilaamme kahdeksitoista vuodeksi. Ja kuitenkin olivat he aivan\nsyyttömiä kirgiisien murhaan. Vankilaan ilmestyi sittemmin mainittu\nGawrilka, tunnettu veijari ja maankulkija; hänpä ottikin koko asian\nniskoilleen. Minä en kuitenkaan kuullut häneltä omaa tunnustusta,\nmutta kaikki olivat vakuutetut siitä, että murhatyö oli hänen\ntekemänsä. Gawrilka oli ollut maata kiertäessään tekemisissä Lomowien\nkanssa. Hän oli lähetetty vankilaan lyhyeksi ajaksi karkulaisena ja\nmaankulkijana. Kirgiisit oli hän murhannut kolmen muun maankulkijan\nkanssa; he olivat toivoneet saavansa rahaa ja sen vuoksi tehneet\nmurhatyön.\n\nLomoweja ei täällä suosittu jostain minulle tuntemattomasta syystä.\nToinen heistä, veljenpoika, oli ymmärtäväinen ja sopuisa, mutta hänen\nsetänsä, joka oli pistänyt Gawrilkaa naskalilla, oli tyhmä ja riitaisa\nmies. Jo ennenkin oli hän monen kanssa riidellyt, ja häntä oli\naikalailla lyötykin. Gawrilkaa rakastivat kaikki hänen iloisen ja\nsopuisan luonteensa tähden. Vaikka Lomowit tiesivät, että hän oli\nsyyllinen heidän onnettomuuteensa, eivät he kuitenkaan riidelleet\neivätkä juuri koskaan seurustelleetkaan hänen kanssaan. Mutta äkkiä\nsyntyi riita Gawrilkan ja setä Lomowin välillä eräästä naisesta.\nGawrilka kerskaili sen suosiosta, mutta toinen tuli mustasukkaiseksi\nja eräänä kauniina päivänä pisti häntä naskalilla.\n\nVaikka Lomowit olivat hukanneetkin tavaransa oikeuden käynnin aikana,\nelivät he kuitenkin vankeudessa rikkaina miehinä. Heillä oli\nnähtävästi rahaa. He pitivät teekeittiötä ja joivat teetä. Majuurimme\ntiesi sen ja oli siitä kovasti suutuksissaan Lomoweille. Hän koetti\nnähtävästi kaikin tavoin heitä ahdistella. Lomowit selittivät asian\nsiten, että majuuri tahtoi saada heiltä lahjoja. Mutta lahjoja he\neivät antaneet.\n\nJos Lomow olisi vähänkin syvempään työntänyt naskalinsa, olisi\nGawrilkan henki ollut vaarassa. Mutta nyt pääsi tämä vaan naarmulla.\nAsia ilmoitettiin majuurille. Minä muistan, kuinka hän tuli vankilaan\nläähättäen ja nähtävästi tyytyväisenä. Hän puhutteli Gawrilkaa\ntavattoman ystävällisesti niinkuin omaa poikaansa.\n\n-- Mitä, ystäväiseni, voitko astua sairashuoneeseen vai et? Ei,\nparempi on, että valjastetaan hevonen. Toimita hevonen valjaisiin!\nhuusi hän hätäisesti aliupseerille.\n\n-- Enhän minä mitään kipua tunne, teidän korkeasukuisuutenne. Hän\npisti vaan keveästi, teidän korkeasukuisuutenne.\n\n-- Sinä et tiedä, sinä et tiedä, ystäväni; saatpahan nähdä... Paikka\non vaarallinen; kaikki riippuu paikasta; ihan sydänalaan tähtäsi\nheittiö! Mutta sinä, sinä, karjui hän, kääntyen Lomowin puoleen; kas\nnyt olet sinä käsissäni!... Vahtipaikalle!\n\nJa todellakin sai majuuri hänet käsiinsä. Lomow tuomittiin, ja vaikka\nhaava olikin aivan vähäpätöinen, katsottiin vahingoittamisen aikomus\nkuitenkin silminnähtäväksi. Syylliselle lisättiin vankeusaikaa ja\nannettiin tuhatta lyöntiä selkään. Majuuri oli aivan tyytyväinen...\n\nVihdoin tuli reviisorikin.\n\nToisena päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen saapui hän vankilaamme. Se\ntapahtui pyhäpäivänä. Edellisinä päivinä oli meillä kaikki pesty,\nsilitetty, nuoltu. Vankien päät olivat vast'ikään kerityt. Heidän\nvaatteensa olivat valkeat, puhtaat. Kesällä kävivät kaikki asetuksen\nmukaan palttinaisissa, valkeissa jakuissa ja housuissa. Selkään oli\njokaiselle neulottu musta ympyrä, noin kaksi versokkaa läpimitaltaan.\nKokonainen tunti opetettiin vankeja vastaamaan, jos korkea tarkastaja\nsattuisi tervehtimään. Toimitettiin kertausharjoituksia. Majuuri hyöri\nja pyöri kuin hullu. Tuntikauden ennen kenraalin ilmaantumista\nseisoivat kaikki paikoillaan kuin puukuvat. Vihdoin, puolenpäivän\naikaan tuli kenraali. Se oli arvokas kenraali, niin arvokas, että\nkaikkien virkamiesten sydämet koko länsi Siperjassa sykähtivät hänen\npaikalle tullessaan. Hän tuli sisään jyrkän ja mahtavan näköisenä;\nhänen jälkeensä seurasi suuri joukko paikallisia esimiehiä, kenraaleja\nja överstejä. Oli siinä eräs siviiliherrakin, korkeakasvuinen ja\nkaunismuotoinen, puettuna hännystakkiin; hän oli tullut niinikään\nPietarista ja käyttäytyi erittäin vapaasti ja itsenäisesti. Kenraali\nkääntyi usein hänen puoleensa hyvin kohteliaasti. Vankeja kummastutti\nsuuresti, että siviiliherra sai osakseen semmoista kunnioitusta,\nvieläpä niin arvokkaan kenraalin puolelta! Sittemmin saatiin tietää\nhänen sukunimensäkin ja sekin, ken hän oli. Majuurimme, sinipunaisella\nkauluksella varustetussa virkapuvussaan, verisine silmineen,\npunottavine kasvoineen ei tehnyt nähtävästi kenraaliin mieluista\nvaikutusta. Kunnioituksesta ylhäistä vierasta kohtaan oli hän ilman\nsilmälaseja. Hän seisoi loitompana, suorana kuin tikku, ja odotti\nkuumeentapaisesti tilaisuutta, voidakseen tuota pikaa täyttää jotain\nhänen ylhäisyytensä mielihalua. Mutta häntä ei tarvittu mihinkään.\nVaieten kulki kenraali kasarmien läpi ja pistäysi kyökkiinkin, jossa\nhän luullakseni maistoi kaalisoppaa. Hänelle osoitettiin minua: niin\nja niin, aatelismies muka.\n\n-- Vai niin! vastasi kenraali. Kuinkas hän nyt käyttäytyy?\n\n-- Tähän asti jokseenkin hyvin, teidän ylhäisyytenne, vastattiin\nhänelle.\n\nKenraali nyykäytti päätänsä ja parin minuutin kuluttua lähti pois\nvankilasta. Vankien silmät olivat häikäistyt, ja he jäivät\njonkunlaiseen neuvottomuuteen. Mikään valitus majuuria vastaan ei\nvoinut tulla kysymykseenkään. Ja siitä saattoi majuuri jo ennakolta\nolla vakuutettu.\n\n\n\n\nXVI.\n\nVankilan eläimet.\n\n\nHevosen osto, joka tapahtui kohta sen jälkeen, ilahutti vankien mieltä\nenemmän kuin ylhäisen tarkastajan käynti. Vankilassa pidettiin hevosta\nveden, lijan y.m. kuljetusta varten. Sen hoitajana oli joku vanki. Hän\najoikin sitä, tietysti vartijan seuraamana. Työtä oli hevosellamme\ntarpeeksi sekä aamuin että illoin. Meillä oli ollut jo kauan aikaa\nsama hevonen. Se oli hyväluontoinen, mutta lamaantunut. Eräänä\naamuna, vähää ennen Pietarin päivää, kaatui se maahan ja heitti\nhenkensä. Sääli oli yleinen ja kaikki kerääntyivät elukan\nympärille jutellen sekä riidellen. Täällä olevat hevospuoskarit,\nmustalaiset, y.m. osoittivat tässä tilaisuudessa taitoansa, jopa\nriitelivätkin keskenään, mutta hevosta eivät he saaneet henkiin. Se\nmakasi kuolleena, sen vatsa oli turvottunut ja jokainen piti\nvelvollisuutenaan kosketella siihen sormellaan. Tapahtunut onnettomuus\nilmoitettiin majuurille, joka päätti, että toinen hevonen oli oitis\nostettava. Pietarin päivänä aamujumalanpalveluksen jälkeen, kun kaikki\nolivat koossa, tuotiin vankilan pihalle myytäväksi tarjottavia\nhevosia. Kaupan hierominen jätettiin vankien tehtäväksi. Täällä oli\nhevosten tuntijoita ja kahdensadan viidenkymmenen miehen pettäminen\noli vaikeata. Ilmestyi kirgiisejä, bashkiireja, mustalaisia ja\nporvareja. Vangit odottivat kärsimättöminä jokaista uutta hevosta. He\niloitsivat kuin lapset. Enimmin huvitti heitä se seikka, että hekin,\naivan kuin vapaat ihmiset ostelivat itselleen hevosta ja että heillä\noli siihen täysi oikeus. Kolme hevosta tuotiin esiin ja vietiin pois;\nvasta neljäs hyväksyttiin ostettavaksi. Myöjät katselivat\nkummastellen, jopa aristellenkin ympärilleen, luoden joskus silmäyksiä\nmukana oleviin vartijoihin. Kahdensadan miehen suuruinen vankijoukko,\nsen kerityt päät, merkityt kasvot ja kahleet olivat omiansa\nherättämään hämmästyksen tunteita. Vangit käyttivät monenmoisia\ntemppuja tutkiessaan esille tuotuja hevosia. He tarkastelivat ja\nkoittelivat niitä totisen ja huolekkaan näköisinä, ikäänkuin siitä\nolisi riippunut vankilan koko onni. Tsherkessit hyppäsivät niiden\nselkään; heidän silmänsä hehkuivat ja kerkeästi juttelivat he\nkeskenään muille ymmärtämättömällä kielellään, näytellen valkeita\nhampaitaan ja nyökäytellen päätänsä. Jotkut venäläiset seurasivat\ntavattoman tarkkaan heidän keskustelujaan ikäänkuin olisivat tahtoneet\nlukea heidän ajatuksiaan. Sanoja eivät he ymmärtäneet, vaan koettivat\nkuitenkin heidän kasvoistaan päättää, oliko hevonen heille mieleen vai\nei? Semmoinen omituinen tarkkaavaisuus olisi syrjästä katsoen tuntunut\nkummalliselta. Mikähän saattoi vangit moiseen puuhailuun, jopa\nsemmoisetkin vangit, jotka muuten olivat hiljaisia ja alakuloisia,\ntohtimatta äännähtää vertaistensakaan parissa? Näyttipä siltä, kuin he\nolisivat ostelleet hevosta itselleen, ikäänkuin heille ei olisi ollut\nlaisinkaan yhdentekevää, mimmoinen hevonen tulee ostetuksi. Paitsi\ntsherkessejä osoittivat taitoansa myöskin mustalaiset ja entiset\nhevoskauppiaat; heidän mielipiteilleen annettiinkin suurin arvo.\nSyntyipä siinä jonkunlainen kilvoittelu mustalaisen Kulikowin, entisen\nhevosvarkaan- ja kauppiaan sekä erään itseoppineen hevospuoskarin,\nviekkaan siperjalaisen talonpojan välillä; viime mainittu oli tullut\nvankilaan äskettäin, mutta Kulikowin työansio kaupungissa oli jo\nennättänyt siirtyä hänelle. Asia oli semmoinen, että vankilan\npuoskareita pidettiin suuressa arvossa koko kaupungissa, eivätkä\nainoastaan porvarit ja kauppiaat, vaan myöskin korkeat viranomaiset\nkääntyivät heidän puoleensa, kun heiltä sattui joku elukka\nsairastumaan, ja niin he tekivät huolimatta siitä, että kaupungissa\noli varsinaisia eläinlääkärejäkin. Ennen Jelkinin, siperjalaisen\ntalonpojan, tuloa ei Kulikowilla ollut kilpailijoita, joten hän sai\npaljon työtä ja tuloja. Hän oli tyhjänpäiväinen kerskailija, joka\nsanoi enemmin tietävänsä kuin oikeastaan tiesikään. Tulojen puolesta\neli hän ylimyksenä vankien kesken. Kokemuksellaan, ymmärryksellään,\nrohkeudellaan ja päättäväisyydellään oli hän saavuttanut kunnioitusta\nmuiden vankien puolelta. Häntä toteltiin täällä. Hän puhui vähän ja\nainoastaan tärkeimmissä asioissa. Hänessä oli paljon todellista,\nteeskentelemätöntä pontevuutta. Hän oli jo ikämies, mutta vielä muhkea\nja älykäs. Meitä aatelismiehiä kohtaan käyttäytyi hän kohteliaasti,\nmutta samalla arvokkaasti. Jos hänet olisi puettu komeisiin\nvaatteisiin ja esitelty kreivinä jossain pääkaupungin klubissa,\nluulenpa, että hän olisi osannut käyttäytyä soveliaalla tavalla, olisi\nruvennut vistiä pelaamaan, keskustellut hiukan, mutta painavasti ja\nepäilemättä olisi häntä koko illan kuluessa pidetty kreivinä eikä\nmaankulkijana. Niin oli hän älykäs ja sukkela. Sen lisäksi oli hänen\nkäytöksessään jotain loistavata, kopeata. Arvattavasti oli hän\nelämässään nähnyt paljon. Muuten oli hänen entisyytensä peitetty\ntietämättömyyden hämärään. Hän oli erityisessä osastossa. Mutta kun\nJelkin, noin viidenkymmenen vanha, viekas vanhauskolainen talonpoika\ntuli vankilaan, pimittyi Kulikowin maine. Parissa kuukaudessa oli\nJelkin riistänyt itselleen kaiken työansion kaupungilla. Hän paransi\nhelposti semmoisiakin hevosia, joille Kulikow ei saanut mitään apua.\nParansipa hän semmoisiakin, joita eläinlääkäritkään eivät osanneet\nparantaa. Tämä talonpoika oli toisten kanssa joutunut vankeuteen\nväärän rahan teosta. Pitihän hänen vanhoilla päivillään ruveta\nmokomaan toimeen! Itse kertoi hän nauraen, että kolmesta oikeasta\nkultarahasta saivat he ainoastaan yhden väärän rahan. Kulikowille ei\nhänen puoskaritaitonsa ollut laisinkaan mieleen, sillä hänen oma\nmaineensa alkoi vankienkin kesken vähetä. Hänellä oli henttu\nesikaupungissa; hän kävi plyyssi-housuissa, kantoi hopeista sormusta,\nkorvarengasta ja omia, reunuksella varustettuja saappaita;\nkadotettuansa tulolähteensä, oli hänen täytynyt ruveta anniskelijaksi.\nMuutamat arvelivat, että kilpailijat voivat nyt hevosen ostossa joutua\nkäsikähmäänkin. Uteliaisuus oli yleinen. Kukin oli valinnut\npuolueensa. Kummankin puolueen kiivaimmat miehet alkoivat jo tulla\nlevottomiksi ja rupesivat hienostaan haukkumaan toisiaan. Itse Jelkin\nveti jo suunsa mitä ivallisimpaan hymyyn. Mutta asia saikin toisen\nkäänteen: Kulikow ei tahtonut riidellä, vaan menetteli hyvin viisaalla\ntavalla. Aluksi myönsi hän kohteliaasti vastustajansa arvostelun\noikeaksi, vaan saatuaan hänet kiinni jostain sanasta, huomautti\nhänelle sävyisästi, mutta pontevasti, että hän erehtyy ja ennenkuin\nJelkin ennätti puolustautua, todisti hän hänelle, missä kaikessa hän\noli erehtynyt. Sanalla sanoen, Jelkin saatettiin ymmälle\näkkiarvaamatta ja taitavasti, ja vaikka voittopuoli jäikin hänelle,\noli Kulikowinkin puolue tyydytetty.\n\n-- Ei, miehet, ei häntä niinkään helposti saada tolkulta; kylläpähän\npuolensa pitää, sanoivat toiset.\n\n-- Jelkin tietää enemmän! huomauttivat toiset, mutta jotenkin\nsävyisästi. Molemmin puolin puhuttiin sävyisästi.\n\n-- Tosin on hänellä keveämpi käsi, mutta mitä eläimiin tulee, niin ei\nKulikowkaan ole ymmärtämätön.\n\n-- Ei se mies ole ymmärtämätön!\n\n-- Ei ole...\n\nUusi hevonen vihdoin hyväksyttiin ostettavaksi. Se oli kelpo eläin,\nnuori, kaunis, vahva, miellyttävä ja iloinen. Kaikin puolin oli se\nmoitteeton. Ruvettiin hieromaan kauppaa. Pyydettiin kolmekymmentä\nruplaa, mutta meikäläiset tarjosivat kaksikymmentä viisi. Tingittiin\nkiivaasti ja kauan: hintaa vähennettiin ja myönnytyksiä tehtiin.\nVihdoin vankeja itsiänsäkin rupesi naurattamaan.\n\n-- Omastakos kukkarostanne otatte rahat, koska niin tingitte? sanoivat\nmuutamat.\n\n-- Ruunuako tahdotte sääliä? huusivat toiset.\n\n-- No, onhan se raha kuitenkin meidän kaikkien yhteistä...\n\n-- Yhteistä! Näkyy, ettei meitä hulluja kynnetä eikä kylvetä,\nitsestämme synnymme...\n\nVihdoin suostuttiin maksamaan kaksikymmentä kahdeksan ruplaa. Asia\nilmoitettiin majuurille ja vasta sen jälkeen tehtiin kauppa\nlopullisesti. Samalla tuotiin tietysti leipää-suolaa ja uusi hevonen\nkuletettiin kunnialla vankilaan. Luullakseni ei ollut sitä vankia,\njoka tässä tilaisuudessa ei olisi silitellyt sen kaulaa tai kuonoa.\nSamana päivänä valjastettiin uusi hevonen vesitynnyrin eteen ja kaikki\nkatselivat uteliaasti, kuinka se vetäisi kuormaansa. Vedenvetäjämme\nRoman silmäili elukkaa erinomaisen tyytyväisenä. Hän oli noin\nviidenkymmenen vanha, vakava ja vaitelias mies. Venäläiset ajurit\novatkin vakavia ja vaiteliaita luonteeltaan, ikäänkuin oleskeleminen\nhevosten parissa todellakin tekisi ihmisen vakavaksi, jopa\njuhlalliseksikin. Roman oli hiljainen, kaikille ystävällinen,\nharvapuheinen, nuuskasi ja hoiti vanhimmista ajoista asti vankilan\nhevosia. Äsken ostettu oli jo kolmas. Täällä olivat kaikki vakuutetut\nsiitä, että punakarvainen hevonen sopi vankilalle, oli ikäänkuin\nkotiutunut täällä. Niin sanoi Romankin. Täplikästä esimerkiksi ei\nolisi koskaan ostettu. Vedenvetäjänä oli aina, ikäänkuin jonkunlaisen\netuoikeuden nojalla, Roman, ja täällä ei olisi kenenkään päähän\npistänyt riistää häneltä tätä tointa. Kun entinen hevonen kaatui, ei\nedes majuurikaan ruvennut syyttämään häntä huolimattomuudesta; Jumalan\nsallimus se oli, mutta Roman oli hyvä ajaja. Uusi hevonen tuli kohta\nkaikkein lemmikiksi. Vaikka vangit olivatkin synkkää väkeä, tulivat he\nusein sitä hyväilemään. Kun Roman, joelta palanneena, pani aliupseerin\navaamaa porttia kiinni, seisahtui hevonen vankilan pihalle ja katseli\ntaakseen ajajaansa. \"Mene yksinäsi!\" huusi sille Roman ja hevonen\nlähtikin oitis liikkeelle seisahtuen vasta kyökin edustalle\nodottelemaan kokkeja, jotka tulivat ämpärillä vettä noutamaan.\n\n\"Viisas hevonen!\" huudettiin sille; \"yksinään toi saavin!...\nYmmärtääpähän!\"\n\n-- Niin todellakin: eläin on, vaan ymmärtää!\n\n-- Oiva olet, hevonen!\n\nHevonen nyökytti päätään ja puhalteli ilmaa sieraimistaan, ikäänkuin\ntodellakin olisi ymmärtänyt puhetta ja ollut mielissään kehumisista.\nJoku toi sille leipää ja suolaa. Hevonen söi ja taas nyökytti päätään\nikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"Tunnen sinut, tunnen! Olenhan minä\nhyvä eläin ja olethan sinäkin hyvä ihminen!\"\n\nMinäkin tarjosin hevoselle usein leipää. Oli hupaista katsoa sen\nkaunista päätä ja tuntea kättänsä vasten sen pehmeitä, lämpöisiä\nhuulia, jotka sukkelaan sieppasivat tarjotut palaset.\n\nYleisesti sanoen suosivat vangit elukoita ja jos heille olisi\nsallittu, olisivat he voineet hoitaa vankilassa koko joukon\nkotieläimiä ja siipikarjaa. Ja mikäpä olisikaan voinut suuremmassa\nmäärin lauhduttaa ja jalostuttaa heidän jäykkiä ja eläimellisiä\nluonteitaan kuin juuri sellainen toimi? Mutta sitä ei sallittu. Täällä\nvallitsevat olot eivät sitä myöntäneet.\n\nKoko vankeusaikanani oli täällä kuitenkin sattumalta muutamia eläimiä.\nPaitsi hevosta oli täällä koiria, hanhia, Wasjka niminen pukki ja\njonkun aikaa myöskin kotka.\n\nAlituisena vankilan koirana oli täällä, kuten jo ennen olen sanonut,\nSharik, joka oli viisas ja hyvä eläin ja jonka kanssa minä olin\nalituisessa ystävyydessä. Mutta kun alhainen kansa yleensä pitää\nkoiraa saastaisena elukkana, johon ei maksa huomiotakaan kiinnittää,\nei Sharikistakaan täällä kukaan huolinut. Se eli omia aikojaan, makasi\npihalla, söi kyökistä heitettyjä ruo'an jätteitä eikä herättänyt\nkenessäkään mitään erityistä huomiota; yhtähyvin tunsi se kaikki ja\npiti kaikkia vankilassa olijoita isäntinään. Kun vangit palasivat\ntyöstä, ja kun portilla kajahti huuto: \"korpraali!\" juoksi se\ntulijoita vastaan heiluttaen heille häntäänsä ja katseli jokaista\nystävällisesti silmiin odottaen jonkunmoista hyväilyä. Mutta sitä ei\nsen osaksi tullut moneen vuoteen keltään muilta kuin minulta. Senpä\nvuoksi suosikin se minua enemmän kuin muita. En muista enää, mitenkä\nvankilaan ilmestyi toinenkin koira, Bielka. Kolmannen, Kultäpkan toin\nminä pienenä pentuna kerran työstä palatessani. Bielka oli omituinen\nkoira. Sen yli oli joskus ajettu rattailla ja sen vuoksi olikin sen\nselkä alaspäin koukistunut; kun se juoksi, näytti siltä, kuin olisi\njuossut kaksi valkeata yhteen kasvanutta eläintä. Sen ohessa oli se\npaiseinen ja sen silmät vetiset: häntä oli melkein paljas ja aina\nkoipien välissä. Kohtalon masentamana näkyi se päättäneen olla\nhiljakseen. Ei se koskaan haukkunut ketään, ikäänkuin ei olisi\ntohtinut. Se söi enimmäkseen leipää kasarmien takana; jos taas näki\njonkun meikäläisen, heittäytyi se oitis selälleen nöyryyden merkiksi,\nikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"tee minulle mitä tahdot, minä en aio\nvastustella.\" Ja jokainen vanki, jonka eteen se sillä tavoin\nheittäytyi, katsoi ikäänkuin velvollisuudekseen potkasta sitä jalallaan\nsanoen: \"katsos tuota heittiötä!\" Mutta Bielka ei tohtinut vinkuakaan,\nvaan jos siihen kovin kipeästi sattui, alkoi se hiljakseen älistä.\nSamalla tavoin heittäytyi se selälleen myöskin Sharikin ja kaikkien\nmuiden koirien edessä juoksennellessaan kasarmien takana. Kun joku iso\nkoira ryntäsi haukkuen päälle, heittäytyi se selälleen ja makasi siten\nliikkumattomana. Mutta koirat ovat hyvillään, kun niiden vertaiset\nosoittavat nöyryyttä. Äkäisetkin niistä oitis lauhtuivat ja rupesivat\nuteliaina haistelemaan edessään olevaa raukkaa. Mitähän lienee silloin\nliikkunut vapisevan Bielkan mielessä? \"Annas olla, niin käypi hylky\nvielä kiinni!\" ajatteli se varmaankin. Mutta nuuskittuaan tarkoilleen,\njätti vieras koira sen rauhaan löytämättä siinä mitään huvittavaa.\nBielka hyppäsi oitis pystyyn ja lähti juosta hölkyttelemään toisten\njälkeen, jotka seurasivat jotain mustaa koiraa. Ja vaikka se tiesi,\nettei voisi koskaan tulla lähempään tuttavuuteen mustan koiran kanssa,\ntahtoi se kuitenkin seurata sitä edes kauempaa pitäen sitäkin\nhuvituksena onnettomuudessaan. Kunnianhimoa sillä ei ollut enää\nnimeksikään. Kadotettuaan kaikki tulevaisuuden toiveet, eli se vaan\nleipänsä edestä täydellisesti tuntien oman huonoutensa. Minä koetin\nsitä kerran hyväillä, joka seikka oli sille niin uutta ja tavatonta,\nettä se istahti maahan vavisten ja kovaäänisesti vinkuen.\nSääliväisyydestä hyväilin minä sitä usein. Senpä vuoksi ei se\nvoinutkaan tulla vastaani vinkumatta. Nähtyään minut kaukaa, rupesi se\nvinkumaan surkealla äänellä. Toiset koirat repivät sen kerran\nkuoliaaksi vallilla.\n\nAivan toisenluontoinen oli Kultäpka. Minkä vuoksi olin minä sen tuonut\nsokeana pentuna verstaasta vankilaan, en tiedä; minua huvitti sen\nelättäminen ja kasvattaminen. Sharik otti oitis Kultäpkan\nsuojelukseensa ja makasi sen kanssa yhdessä. Kun Kultäpka kasvoi\nsuuremmaksi, salli Sharik sen pureskella ja retuuttaa itseänsä ja\nleikki sen kanssa niinkuin isot koirat leikkivät pentujensa kanssa.\nOli omituista, ettei Kultäpka kasvanut paljon korkeudelleen, vaan sen\nsijaan kävi vaan yhä pitemmäksi ja leveämmäksi. Se oli takkuvillainen\nja väriltään hiirenkarvainen; sen toinen korva kasvoi alas, toinen\nylös. Luonteeltaan oli se tulinen, niinkuin kaikki pentukoirat, jotka\nilosta vinkuen ja huutaen tunkeutuvat nuolemaan isäntäänsä aina\nkasvoihin asti. Jos minä huusin missä hyvänsä: \"Kultäpka\", ilmestyi se\noitis jostain nurkasta, ikäänkuin maan alta ja riensi luokseni vinkuen\nja vieritellen itseään pitkin maata, kuin pallo ikään. Minä pidin\npaljon tuosta pikku elukasta. Näytti siltä, kuin kohtalo olisi\nvalmistanut sille runsaasti iloa ja riemua. Mutta eräänä päivänä vanki\nNeustrojew, joka valmisteli naisten kenkiä ja nahkatavaroita, käänsi\nsiihen erityisen huomionsa. Hän kutsui Kultäpkan luoksensa, koetteli\nsen karvaa ja ystävällisesti vieritteli sitä pitkin tannerta.\nKultäpka, joka ei aavistanut mitään pahaa, vinkui ilosta. Mutta\nseuraavana aamuna katosi se. Minä hain sitä kauan; mutta koiraa ei\nlöytynyt missään, ja vasta kahden viikon kuluttua kävi selväksi, mihin\nse oli joutunut. Kultäpkan nahka oli miellyttänyt suuresti\nNeustrojewia. Hän nylki koiran ja käytti nahan naisten talvikenkiin,\njotka sotatuomarin rouva oli häneltä tilannut. Hän näytti minulle\nkengätkin, kun ne tulivat valmiiksi. Nahka oli oivallista. Kultäpka\nparka!\n\nVankilassa harjoitti moni nahkojen valmistusta ja sitä varten tuotiin\ntänne usein hyvävillaisia koiria, jotka oitis hävisivät näkyvistä.\nMuistan kerran nähneeni kyökkien takana kaksi vankia. He neuvottelivat\njostain asiasta. Toisella heistä oli nuorassa kiinni komea, suuri\nkoira, joka nähtävästi oli jotain kallista rotua. Eräs kunnoton\npalvelija oli myönyt sen täkäläisille naiskenkien-tekijöille\nkolmestakymmenestä kopeikasta. Vangit tekivät valmistuksia sen\nhirttämiseksi. Se tapahtui hyvin mukavasti; nahka nyljettiin ja raato\nviskattiin syvään likakuoppaan, joka oli vankilamme viimeisessä\nperukassa ja josta kesän kuumuudessa levisi kauhean pahaa löyhkää.\nSitä puhdistettiin harvoin. Koira raukka nähtävästi huomasi, mikä\nsillä oli edessä. Levottomana silmäili se meitä kolmea vuorotellen ja\nuskalsi vaan harvoin heiluttaa tuuheata häntäänsä, ikäänkuin olisi\nsiten tahtonut lauhduttaa sydämiämme. Minä lähdin pois, vaan he\nlopettivat toimensa hyvällä menestyksellä.\n\nHanhia ruvettiin täällä hoitamaan aivan sattumalta. Kuka niiden\nomistaja oli, sitä minä en tietänyt, mutta jonkun aikaa oli niistä\nvangeille suurta huvia, ja olivatpa ne tunnetut kaupungissakin. Ne\nlisääntyivät täällä ja saivat ruokaa kyökistä. Kun poikaset kasvoivat,\nrupesivat ne seuraamaan vankeja työmatkoilla. Niinpian kuin rumpu\nalkoi päristä ja vangit lähtivät portille päin, juoksivat hanhet\nhuutaen heidän jälkeensä ja levitetyin siivin hyppäsivät toinen\ntoisensa jälkeen pikku portissa olevan kynnyksen yli asettuen sitten\noikealle sivustalle, jossa odottivat siksi, kunnes joukot saatiin\njärjestetyiksi. Ne liittyivät aina suurimpaan joukkoon ja työn\nkestäessä kuljeskelivat jossain lähellä olevalla laitumella. Niinpian\nkuin vangit lopettivat työnsä, olivat hanhetkin valmiit lähtemään.\nLinnassa tuli tunnetuksi, että hanhet kävivät vankien kanssa työssä.\n\"Kas, kun vangit kulkevat hanhineen!\" sanoivat vastaantulijat;\n\"olettepahan saaneet ne oppimaan!\" -- \"Tuossa on teille hanhia\nvarten!\" lisäsi joku ja antoi almun. Mutta vaikka hanhet olivatkin\nystävällisiä, teurastettiin ne kuitenkin kaikki, kun kerran joku\npaasto oli loppunut.\n\nMutta pukkiamme Wasjkaa ei olisi mitenkään tahdottu teurastaa, jollei\nolisi tapahtunut erityinen sattuma. Minulle on niinikään tietymätöntä,\nmistä ja miten vankilaamme ilmestyi kerran pieni, sievännäköinen,\nvalkea pukki. Muutamissa päivissä tuli siitä kaikkien suosikki ja\nilahuttaja. Löytyipä syykin sen pitämiseen: olihan paikallaan, että\ntallissa pidettiin pukkia. Yhtähyvin ei se asunut tallissa, vaan\naluksi kyökissä ja sitten missä vaan sattui. Se oli sangen sievä ja\nleikkisä elukka. Se tuli luokse huudettaissa, hyppi penkeille ja\npöydille, puski vankeja ja oli aina iloinen sekä leikkisä. Kerran, kun\nsillä oli jo jommoisetkin sarvet, rupesi lesgiläinen Babai eräänä\niltana, istuessaan portailla muiden joukossa, leikkimään sen kanssa.\nHe olivat jo kauan aikaa sysineet otsallaan toisiansa -- siten\nleikkivät vangit usein pukin kanssa -- kun Wasjka hypähti äkkiä\nylimmälle portaalle, nousi takajaloilleen ja survaisi Babaita päähän\nniin lujasti, että mies lensi nurinniskoin alas kaikkien läsnäolijain\nja Babain itsensäkin suureksi huviksi. Sanalla sanoen, Wasjkasta\npitivät kaikki hyvin paljon. Kun se rupesi kasvamaan, tehtiin sille\nyleisen ja vakaan päätöksen mukaan tunnettu leikkaus, jonka täkäläiset\npuoskarit osasivat tehdä oivallisesti. \"Muuten rupee se haisemaan\npukilta\", sanoivat vangit. Sen jälkeen lihoi Wasjka kovasti. Ja sitä\nsyötettiinkin aivan kuin teurastettavaksi. Siitä kasvoi komea,\npitkäsarvinen ja tavattoman lihava pukki. Ei se tahtonut pysyä oikein\npystyssäkään. Samoin kuin hanhet, tottui sekin käymään kanssamme\ntyöpaikoilla vankien ja vastaan tulijoiden suureksi huviksi. Kaikki\ntunsivat vankilan pukin Wasjkan. Välistä, kun esim. oltiin työssä joen\nrannalla, taittoivat vangit notkeita vesoja ja kokosivat lehväksiä\nsekä kukkia, joilla sitten koristivat Wasjkan: sarvien ympärille\nkiedottiin lehväksiä ynnä kukkia ja pitkin ruumista köynnöksiä.\nPaluumatkalla kulki koristettu Wasjka tavallisesti vankien edellä ja\nnämä astuivat perässä ikäänkuin ylpeillen siitä. Pukin ihaileminen\nmeni niin pitkälle, että muutamat lapsien tavoin rupesivat miettimään\nsen sarvien kultaamista. Mutta asiasta ei tullut kuitenkaan mitään.\nMinä muistan kysyneeni Akim Akimitshilta, Isai Fomitshin jälkeen\nparhaalta kultaajalta, oliko pukin sarvien kultaaminen mahdollista?\nHän katseli ensin tarkkaan eläintä, mietti sitten ja sanoi, että\n\"kenties onkin mahdollista, mutta kultaus ei tule pysyväiseksi ja on\nmuutenkin aivan tarpeetonta.\" Siihen asia jäikin. Ja kauan olisi\nWasjka elänyt vankilassamme ja kuollut ehkä lihavuuteensa, jollei se\nkerran, kulkiessaan työstä palaavien vankien edellä, olisi sattunut\nvastaan ajavan majuurin silmiin. -- \"Seis!\" huusi tämä; \"kenen on\npukki?\" Hänelle selitettiin asia. -- \"Kuinka! Vankilassa on pukki ja\nminun luvattani! Aliupseeri tänne!\" Aliupseeri tuli esiin, ja oitis\nannettiin käsky pukin teurastamisesta. Sen nahka oli nyljettävä ja\nmyytävä torilla; rahat pantavat ruunun kasaan, mutta lihat määrättiin\nkäytettäviksi vangeille valmistettavaa kaalisoppaa varten. Vankien\nkesken syntyi yleinen sääli, mutta majuuria täytyi kuitenkin totella.\nWasjka teurastettiin likakuopan päällä. Lihat osti eräs vanki ja\nmaksoi niistä toisille puolitoista ruplaa. Millä rahoilla ostettiin\nkalatseja, vaan lihan omistaja möi tavarataan vähittäin muille\npaistiksi. Liha olikin erittäin maukasta.\n\nVankilassa eli jonkun aikaa myöskin kotka, pientä, aroilla oleskelevaa\nrotua. Joku oli tuonut sen vankilaan haavoitettuna, vaivaantuneena.\nKaikki vangit keräytyivät sen ympärille; se ei voinut lentää: oikea\nsiipi laahasi pitkin maata ja toinen jalka oli poikki. Muistan, kuinka\nse tuimasti katseli ympärillään olevaa uteliasta miesjoukkoa avaellen\nkäyrää nokkaansa ja ollen valmiina taistelemaan henkensä edestä. Kun\nvangit olivat sitä kylliksensä katselleet ja lähteneet erilleen,\npoistui se hyppien toisella jalallaan ja heilutellen tervettä siipeään\nvankilan etäisimpään perukkaan, jossa se lyyhistyi paalujen\nnurkkaukseen. Siinä se eli noin kolme kuukautta. Ensi alussa tulivat\nvangit sitä usein katsomaan ja usuttelivat koiria sen päälle. Sharik\nryntäsi sitä vastaan innokkaasti, vaan pelkäsi nähtävästi tulla kovin\nlähelle, joka seikka huvitti suuresti vankeja. \"Se on peto\", sanoivat\nhe; \"ei antaudu!\" Sittemmin tuli Sharik rohkeammaksi; pelko meni\nohitse ja kun sitä usutettiin, tarttui se linnun kipeään siipeen.\nKotka puolusti itseään kaikin voimin kynsillään sekä nokallaan ja\nkatseli uteliaita vankeja ylpeästi niinkuin haavoitettu kuningas.\nVihdoin kyllästyivät siihen kaikki ja jättivät sen rauhaan; yhtähyvin\nnähtiin sen vieressä joka päivä lihapalasia ja hiukan vettä. Joku piti\nsiitä siis huolta. Alussa sille ei kuitenkaan kelvannut ruoka moneen\npäivään; sitten rupesi se syömään, mutta ei kuitenkaan kädestä eikä\nihmisten läsnä ollessa. Minä tarkastelin sitä usein kauempaa.\nNäkemättä ketään ja luullen olevansa yksin tuli se nurkastaan ulos ja\nkulki paalujen vieritse noin kahdentoista askeleen päähän, vaan palasi\nsitten jälleen paikalleen, ikäänkuin olisi tahtonutkin vaan hiukan\njalotella. Nähtyään minut, hyppeli se kaikin voimin takasin\npaikalleen, heitti päänsä taaksepäin, aukasi nokkansa ja oli valmis\ntappeluun. Minä en voinut lauhduttaa sen luontoa millään hyväilyllä:\nse puri vaan ja löi siivellään eikä tahtonut ottaa vastaan tarjoomaani\nlihaa; koko ajan katseli se minua äkäisillä, läpitunkevilla\nsilmillään. Yksinään ja vihaisena odotti se kuolemaansa luottamatta\nkehenkään, tulematta ystävälliseksi kellekään. Viimein muistui kotka\njälleen vankien mieleen ja vaikka kukaan ei ollut puhunut siitä pariin\nkuukauteen, ilmestyi kuitenkin äkkiä kaikissa säälin tunteita sitä\nkohtaan. Sanottiin, että kotka olisi vietävä pois: -- \"Antaa sen\nkuolla jossain muualla eikä vankilassa\", tuumaili joku.\n\n-- Tietysti on se vapautta rakastava lintu, joka ei ota perehtyäkseen\ntäällä asumaan, lisäsi toinen.\n\n-- Eihän se ole semmoinen kuin me, huomautti kolmas.\n\n-- Niinpä niinkin: kotka on lintu, vaan me olemme ihmisiä.\n\n-- Kotka on metsän kuningas ... alkoi Skuratow, mutta häntä tällä\nkertaa ei ruvettu kuuntelemaan. Kerran päivällisen jälkeen, kun rumpu\nkäski työntekoon, otettiin kotka ja vietiin pois vankilasta. Tultiin\nvallille. Kaksitoista miehinen joukko oli utelias näkemään, minne\nkotka lähtisi. Kaikki näyttivät omituisen tyytyväisiltä, aivan kuin he\nitse olisivat päässeet jonkunlaiseen vapauteen.\n\n-- Kas tuota konnaa: pureksii, vaikka hänelle hyvää tarkoitetaan,\npuheli kotkan kantaja katsellen lintua mielihyvällä.\n\n-- Laske hänet irti, Mikitka!\n\n-- Älä kiusaa sitä, vaan päästä vapauteen!\n\nKotka päästettiin vallilta arolle. Oli syksyinen, kylmä ja synkkä\npäivä. Tuuli vinkui autiolla kankaalla ja suhisi kellastuneessa,\nkuivaneessa erämaan ruohossa. Kotka lähti samoamaan suoraan eteenpäin\nheilutellen viallista siipeään ja ikäänkuin koettaen mitä pikemmin\npäästä näkyvistämme. Vangit katselivat huvikseen, kuinka sen pää\nvilkahteli ruohostossa.\n\n-- Katsoppas vaan! sanoi joku miettivän näköisenä.\n\n-- Eikä edes vilkaisekaan jälkeensä! lisäsi toinen. -- Ei kertaakaan\nole kääntänyt päätänsä, juoksee vaan!\n\n-- Luulitkos sinä, että se kääntyisi kiittämään? huomautti kolmas.\n\n-- Semmoistahan se vapaus on. Vapauteenhan lintu pääsi.\n\n-- Vapauteenpa niinkin.\n\n-- Eikä näykään enää...\n\n-- Mitä tässä seistä? Marsh! huusivat saattomiehet ja kaikki lähtivät\ntaas äänettöminä liikkeelle.\n\n\n\n\nXVII.\n\nVaatimus.\n\n\nTätä lukua alkaessaan pitää näiden muistelmien julkaisija\nvelvollisuutenaan ilmoittaa lukijalle seuraavaa:\n\nMuistelmien ensimäisessä luvussa on puhuttu eräästä aatelisesta\nisänmurhaajasta. Muun muassa oli hän mainittuna esimerkkinä siitä,\nmiten tunnottomasti vangit välistä puhuivat tekemistään rikoksista.\nSanottiin myöskin, ettei murhaaja tunnustanut ilkiötyötään, vaan että\nhänen elämänsä yksityiskohtia tuntevien ihmisten todistukset olivat\nniin selvät, että oli mahdotonta olla rikosta todeksi uskomatta. Nämä\nihmiset olivat kertoneet muistelmain kirjoittajalle, että rikoksen\ntekijä oli käytökseltään kevytmielinen ja että hän oli murhannut\nisänsä himoiten hänen perintöänsä. Kaikki murhaajan kotikaupunkilaiset\nkertoivat muuten asian samalla tapaa. Siitä seikasta \"muistelmien\"\njulkaisijalla on aivan varmat tiedot. Vihdoin mainittiin\n\"muistelmissa\", että hän säilytti aina mitä iloisimman mielialansa,\nettä hän oli peräti turhamainen, kevytmielinen ja ajattelematon\nihminen, mutta ei ollenkaan tyhmäpäinen ja ettei kirjoittaja koskaan\nhuomannut hänessä mitään erityistä julmuutta. Samalla lisättiin\nmyöskin: \"Minä puolestani en tahtonut uskoa sellaisen rikoksen\nmahdollisuutta.\"\n\nÄskettäin on näiden muistelmien julkaisija saanut Siperjasta tietoja,\njoiden mukaan rikoksen tekijä todellakin oli oikeassa ja että hän\nviattomasti oli saanut olla kymmenen vuotta pakkotyössä; hänen\nviattomuutensa näytettiin virallisesti toteen. Oikeat rikoksen tekijät\noli saatu ilmi ja he olivat tekonsa myöskin tunnustaneet; syyttömästi\nepäilty oli jo päästetty pois vankeudesta. Muistelmien julkaisija ei\nvoi mitenkään epäillä näiden tietojen todenperäisyyttä...\n\nTähän ei ole mitään lisättävänä. Sillä ei tarvinne laveasti puhua\ntapauksen surullisuudesta ja moisen syytöksen kautta aikaisin\nmurretusta elämästä. Tapaus on itsessään tarpeeksi ymmärrettävä,\ntarpeeksi hämmästyttävä. Se lisää uuden, tavattoman selvän piirteen\nkuvaukseen \"kuolleesta talosta.\"\n\nNyt varsinaiseen kertomukseen!\n\n* * * * *\n\nOlen jo ennen puhunut, että minä vihdoin totuin vankilan oloihin.\nMutta tämä \"vihdoin\" saapui kovin hitaasti, kovin tuskallisesti.\nOikeastaan tarvitsin minä siihen vuosikauden ja tämä vuosi oli elämäni\nvaikein. Senpä tähden onkin se painunut muistooni kokonaisuudessaan.\nMinusta näyttää siltä, kuin muistaisin tarkoilleen joka hetken tästä\nvuodesta. Minä olen myöskin sanonut, etteivät muutkaan vangit voineet\ntottua tähän elämään. Muistan ensi vuonna usein miettineeni itsekseni:\n\"Mitenkähän heidän laitansa lienee? Näinköhän ovat he levollisia?\" Ja\nnämä kysymykset huvittivat minua suuresti. Olen jo maininnut että\nkaikki vangit elivät täällä aivan kuin ravintolassa, majapaikassa,\neikä niinkuin kotonaan. Koko elinajakseen lähetetytkin häärivät ja\nikävöivät, ja jokainen heistä ajatteli mielessään jotain melkein aivan\nmahdotonta. Tämä alituinen levottomuus, joka ilmaantui sanattomana,\nmutta kuitenkin selvään, tämä tahtomatta lausuttujen toiveiden\nkummallinen kiihko ja kärsimättömyys, toiveiden semmoisten, jotka\nperusteettomuutensa tähden näyttivät hourailemiselta, vaikka ne usein\nsyntyivät, kumma kyllä, näennäisesti sangen käytännöllisten miesten\naivoissa -- kaikki tämä teki vankilan peräti omituiseksi paikaksi, ja\nminä luulen, että nämä piirteet olivatkin sille ehkä omituisimmat. Jo\nensi silmäykseltä tuntui siltä, ettei mitään semmoista ole vankilan\nulkopuolella. Täällä olivat kaikki uneksijoita ja se seikka ei voinut\nolla silmiin pistämättä. Se teki ikävän vaikutuksen, juuri siitä\nsyystä, että uneksiminen vaikutti vankilassa synkkyyttä, pimeyttä ja\nsairasmielisyyttä. Suuri enemmistö oli täällä vaiteliaita,\nvihamielisiä ihmisiä, jotka eivät tahtoneet ilmaista muille\ntoiveitansa. Avomielisyyttä ja suoruutta halveksittiin. Mitä\nmahdottomampia toiveet olivat ja mitä enemmän uneksijat tunsivat\nniiden mahdottomuutta, sitä enemmän he niitä pitivät salassa; mutta\nluopua niistä he eivät kuitenkaan voineet. Kenties jotkut häpesivät\nniitä itsekin. Venäläisen luonteessa on paljon järkevyyttä ja\nsisällistä ivaa omaa itseänsä kohtaan... Ehkäpä tämä alituinen,\nsalainen tyytymättömyys itseensä olikin syynä näiden ihmisten\nkeskinäiseen suvaitsemattomuuteen ja toinen toisensa ivailemiseen. Ja\njos joku heistä sattui lausumaan lapsellisen malttamattoman ajatuksen\ntai semmoisen unelman, jommoisia jokainen salaisesti kätki rinnassaan,\nolivat toiset oitis valmiina häntä moittimaan ja pilkkaamaan; ja\nminusta näytti, että kiivaimmat moittijat olivat juuri ne, joilla\nitsellään oli mitä rohkeimpia unelmia. Jo olen sanonut, että\nlapsellisia ja yksinkertaisia ihmisiä halveksittiin suuressa määrin.\nJokainen oli niin synkkä ja itserakas, että saattoi halveksia\nhyväluontoisia, itsestään pitämättömiä ihmisiä. Lapsellisia ja\nyksinkertaisia lörppöjä lukuun ottamatta, jakaantuivat kaikki muut\nhyväluontoisiin ja häijyihin, synkkämielisiin ja iloisiin.\nSynkkämielisiä ja häijyjä oli paljoa enemmän; ja jos jotkut heistä\nsattuivatkin olemaan luonteeltaan puheliaita, niin olivat he kuitenkin\nlevottomia juorujen levittäjöitä ja kadehtijoita. Kaikkeen vieraaseen\nryhtyivät he kärkkäästi, vaikka omia asioitaan eivät ilmaisseet\nkellekään. Se ei ollut hyväksyttynä tapana. Hyväluontoisia oli vähän;\nhe olivat hiljaisia ja säilyttivät unelmansa sydämessään luottaen\nniihin enemmän kuin synkkämieliset. Minusta näyttää, että vankilassa\noli muutamia toivottomiakin. Semmoinen oli esim. se vanhauskolainen\nukko, jolle vangit uskoivat rahansa tallennettavaksi; kaikissa\ntapauksissa oli niitä sangen vähän. Ukko oli näennäisesti rauhallinen,\nmutta hänen sisällinen tilansa oli muutamista merkeistä päättäen\nkauhea. Hänellä oli kuitenkin oma pelastuksensa, oma pakopaikkansa:\nrukous ja uskonnollisen kärsimyksen aate. Mielenvikainen, raamattua\nlukeva vanki, josta olen jo maininnut ja joka ryntäsi tiilikivi\nkourassa majuurin kimppuun, kuului nähtävästi myöskin epätoivoisiin,\ns.o. semmoisiin, jotka olivat viimeisenkin toivonsa kadottaneet; mutta\nkun kokonaan toivottomana on mahdotonta elää, keksikin hän itselleen\nvapaehtoisen, melkein keinollisen kärsimyksen. Hän ilmoitti\nhyökänneensä majuuria vastaan ilman mitään vihaa, ainoastaan\nsaadaksensa kärsiä. Ja kenpä tietää, mitä hänen sielussaan silloin\ntapahtui! Ilman mitään tarkoitusperää ja pyrintöä sen saavuttamiseksi\nei voi kukaan elää. Kadotettuaan tarkoituksensa ja toivonsa, ihminen\nsurusta muuttuu joskus kummitukseksi... Tarkoitusperänä kaikilla\nvangeilla oli vapaus ja vankilasta pois pääseminen.\n\nMinä olen tahtonut jakaa vankilamme asukkaat eri luokkiin; mutta\nonkohan se mahdollista? Todellisuudessa on loppumaton paljous\nerilaisuuksia, joita eivät voi vastata ajatuksen taidollisimmatkaan\nmääritelmät; todellisuus ei suvaitse mitään jyrkkiä erilaisuuksia,\nvaan on aina taipuvainen osittelemiseen. Jonkunlainen oma, erityinen\nelämä oli täälläkin, eikä se ollut ainoastaan virallinen, vaan\nsisällinen, itsenäinen elämä.\n\nMutta, kuten jo olen maininnut, minä en voinut enkä osannut vankeuteni\nensi aikoina tunkeutua tämän elämän sisimpään syvyyteen ja siitäpä\nsyystä sen ulkonaiset ilmaukset vaivasivatkin minua sanomattomasti.\nVälistä rupesin oikein vihaamaan onnettomuuden-toverejani. Minä\nkadehdin heitä sen vuoksi, että he olivat sittenkin omien toveriensa\nparissa ja ymmärsivät toinen toistansa, vaikka toden teolla tällainen\npakonalainen toveruus kyllästytti heitä samoin kuin minuakin, niin\nettä jokainen katsoi täällä toistansa hiukan kieroon. Sanon vieläkin,\nettä tällä kateudella, jota minä tunsin aika ajoin, oli laillinen\nsyynsä. Aivan varmaan ovat ne väärässä, jotka väittävät, että\naatelismiehen ja sivistyneen on vankihuoneessamme yhtä hyvä olla kuin\nalhaisen miehen. Tiedän, että semmoisia arveluja on olemassa; sillä\nminä olen niistä kuullut ja lukenut. Ja semmoisen arvelun perustus\nonkin oikeuden mukainen, ihmisellimen. Sillä ovathan kaikki ihmisiä.\nMutta arvelu on kuitenkin liian paljon ajatuksellinen. On jätetty\nhuomioon ottamatta koko joukko käytännöllisiä ehtoja, joita ei voi\nmuuten käsittää kuin todellisuudessa. Minä en puhu tätä siihen nähden,\nettä aatelismies ja sivistynyt muka tuntee hienommin, kipeämmin.\nSielua ja sen kehityskantaa on vaikea tarkoilleen arvostella.\nSivistyskään ei voi siinä kohden olla minkäänlaisena määrääjänä.\nOlenpa ensimäisenä valmis todistamaan, että minä täkäläisten ihmisten\nvalistumattomimmissa, alhaisimmissa piireissä kohtasin merkkiä mitä\nsuurimmasta sielun kehityksestä. Väliin tapahtui niin, että minä pidin\njotakin ihmistä useampien vuosien kuluessa villipedon kalttaisena. Ja\näkkiä tuli hetki, jolloin hänen sielunsa satunnaisesti aukeni ja siinä\nnäkyi olevan tunnetta, sydämellisyyttä, oman sekä vieraan kärsimyksen\nselvää käsittämistä, niin että ensi alussa tuskin saatoin uskoa sitä,\njota itse olin nähnyt ja kuullut. Tapahtui päin vastoinkin:\nsivistyneissä sain nähdä väliin semmoista tapojen raakuutta ja\nsiivottomuutta, että oikein iletti.\n\nMinä en puhu myöskään mitään erilaisuudesta tottumuksissa,\nelämäntavoissa, ruoassa y.m., joiden puolesta säätyhenkilön tila on\ntukalampi kuin alhaisen miehen, joka usein vapaana ollessaan on nähnyt\nnälkää, vaan vankilassa saa sen sijaan aina vatsansa täyteen. En tahdo\nsiitäkään väitellä. Ajatelkaamme, että vähänkin lujaluontoiselle\nihmiselle kaikki tämä on vähäarvoista, verrattuna muihin\nepämukavuuksiin, vaikka tapojen muutos oikeastaan ei olekkaan mikään\nvähäarvoinen asia. Mutta on olemassa epämukavuuksia, joiden rinnalla\nkaikki tämä jää syrjään siihen määrin, ettei huomaakaan\nsiivottomuutta, ahtautta eikä huonoa, likaista ruokaa. Kun hieno\nherrasmies ja tyhjäntoimittaja saa päivänkin tehdä otsansa hiessä\ntyötä, johon hänellä ennestään ei ole minkäänlaista tottumusta, kelpaa\nhänelle musta leipä ja rusakoilla täytetty kaalisoppa. Siihen voipi\nvielä tottua, niinkuin eräässä vanginlaulussa leikillisesti\nsanotaankin entisestä tyhjäntoimittajasta.\n\nEi; tärkeämpää kuin kaikki tämä on se, että jokainen äsken tullut\nparin tunnin kuluttua tulee samanlaiseksi kuin kaikki muutkin, yhtä\noikeutetuksi isännäksi vankilassa kuin siellä entisestään olijatkin.\nHäntä ymmärtävät muut ja hän myöskin ymmärtää muita, on kaikkien\ntuttava, ja kaikki pitävät häntä omanaan. Toisin on laita\nsäätyhenkilön, aatelismiehen. Olipa hän kuinka rehellinen, hyvä ja\nymmärtäväinen hyvänsä, saa hän aina kärsiä vuosikausia muiden vihaa ja\nhalveksimista; häntä ei ymmärretä ja -- mikä on pahinta -- häneen ei\nluoteta. Hän ei ole ystävä eikä toveri, ja vaikka hän vuosien kuluessa\npääseekin niin pitkälle, ettei häntä enää ahdisteta, ei hän kuitenkaan\nvoi päästä muiden vertaiseksi, vaan on aina tunteva itsensä vieraaksi,\nmuista eroitetuksi. Tämän eroittamisen tekevät vangit välistä ilman\nmitään vihamielisyyttä, melkein tietämättänsä. Vieras kuin vieras,\nsiinä kaikki. Ei mikään ole sen kauheampaa kuin elää vierastavien\nihmisten keskuudessa. Talonpoika, joka siirretään Taganrogista\nPetropawlowskin satamaan, löytää siellä oitis samanlaisen talonpojan,\nseurustelee hänen kanssaan ystävällisesti ja hetkisen kuluttua\nsaattavat he asua sovinnollisesti samassa majassa. Toisin on laita\naatelismiehen. Hänen ja alhaisen miehen välillä on ääretön juopa ja\ntämä juopa käypi täysin selväksi vasta silloin, kun aatelismies äkkiä,\nulkonaisten olojen pakoituksesta kadottaa entiset oikeutensa ja\nmuuttuu alhaiseksi mieheksi. Vaikkapa te olisitte koko ikänne\nyhteydessä rahvaan kanssa, vaikka seurustelisitte sen kanssa joka\npäivä neljänkymmenen vuoden kuluessa, esim. virkatoimissa tai muuten\nystävänä, hyväntekijänä -- niin ette koskaan oppisi tuntemaan sitä\nperin pohjin. Aina vaan syntyisi silmän petosta eikä mitään muuta.\nMinä tiedän, että kaikki, jotka lukevat tämän, sanovat, että minä\nliioittelen. Mutta minä olen vakuutettu, että väitteeni on\ntodenmukainen. Semmoiseen vakuutukseen en minä ole tullut kirjojen\nenkä ajattelemisen avulla, vaan kokemuksesta, ja minulla oli tarpeeksi\naikaa tutkimaan, oliko tekemäni havainto oikea...\n\nTapaukset vahvistivat jo ensi askeleelta huomioni todenperäisyyttä\nvaikuttaen minuun rasittavalla tavalla. Ensimäisenä kesänä kuljeskelin\nminä vankilassa melkein ypö-yksinäni. Minä olen jo sanonut, että olin\nsemmoisessa mielentilassa, etten voinut eroittaa muista vangeista\nniitä, jotka sittemmin olisivat voineet tulla minulle suosiollisiksi,\nrupeamatta kuitenkaan vertaisikseni. Oli minulla aatelisiakin\ntovereja, mutta se toveruus ei voinut kokonaan huojentaa raskautettua\nsydäntäni. Kerron esimerkin vuoksi erään tapauksen, joka on omiansa\nvalaisemaan asemaani vankilassa. Kerran elokuussa, kuumana, kirkkaana\narkipäivänä, kello yhden aikaan, jolloin kaikki tavallisuuden mukaan\nlepäsivät iltapäivä-töiden edellä, vangit äkkiä kokoontuivat vankilan\npihalle. Minulla ei ollut sitä ennen asiasta mitään tietoa. Siihen\naikaan olin minä tavallisesti vaipuneena omiin ajatuksiini, niin etten\njuuri huomannutkaan, mitä ympärilläni tapahtui. Ja kuitenkin oli\nvangeilla jo kolme päivää sitä ennen ollut jotain tekeillä. Ehkäpä\nheidän mielensä oli ollut liikkeellä jo aikoja ennenkin, päättäen\nheidän puheistaan, riidoistaan ja äreästä mielentilastaan, joka heissä\noli huomattavana viime aikoina. Syyksi siihen arvelin minä työn\nraskautta, ikäviä, pitkiä kesäpäiviä, unelmia metsistä ja vapaudesta\nsekä lyhviä öitä, joina ei saanut tarpeeksensa nukkua. Ehkäpä kaikki\ntämä yhdistyikin nyt äkkinäiseksi mielenpuuskaukseksi, mutta tekosyynä\ntähän puuskaukseen oli -- ruoka. Jo useampina päivinä olivat vangit\nvalitelleet ja olleet tyytymättöminä kasarmeissa, mutta etenkin\nkyökissä ruokaillessaan, olivat moittineet kokkeja ja panneet yhden\nheistä viraltakin; mutta sitten ottivat he hänet jälleen armoihin.\nSanalla sanoen, vangit olivat kovin tyytymättömiä.\n\n-- Työ on raskasta, mutta meitä vaan kelmuilla syötetään, murahti joku\nkyökissä.\n\n-- Jos ei kelpaa, niin tilaa blamangeta, virkkoi toinen.\n\n-- Kelmunsekaisesta kaalista minä pidän paljon, huomautti kolmas; --\nse on makeata.\n\n-- Mutta jos kaiken aikasi et saa muuta kuin kelmuja, onkos sekin\nmakeata?\n\n-- Kyllähän nyt olisi lihan aika, sanoi neljäs; -- tehtaan työ ei ole\nhelppoa ja urakka rupee nälättämään. Mutta eihän kelmuista nälkä\nlähde.\n\n-- No, jos ei kelmuista niin keuhkoista.\n\n-- Vaikkapa otettaisiin keuhkotkin lisäksi. Kelmut ja keuhkot --\nsiinäpä vasta ruoka. Onkos se laitaa?\n\n-- Kyllähän se ruoka on huonoa.\n\n-- Taskuansa täyttää varmaankin.\n\n-- Se taas ei ole sinun asiasi.\n\n-- Kenenkäs sitten? Vatsahan on omani. Koko maailman kuullen pitäisi\nilmaista vaatimus, siinä kaikki.\n\n-- Vaatimus?\n\n-- Niinpä niinkin.\n\n-- Vähänkös olet vielä saanut selkääsi vaatimuksista. Pöllö!\n\n-- Tosiaankin, virkkoi muristen eräs toinen, joka siihen asti oli\nnurkassa äänettömänä istunut. -- Sanoppas ensin, aiotko itse tehdä\nvaatimuksen?\n\n-- Miks'en. Jos vaan kaikki suostuisivat, niin kyllä minäkin. Köyhyys\non täällä semmoinen; kuka syö omaansa, kuka taas saa tyytyä ruunun\nruokaan.\n\n-- Ja sinun käy kateeksi. Toisten omaa tapailet.\n\n-- Toisen palaa älä halaa!\n\n-- Mitä!... Lienetpä rikas, kun ristissä käsin tahdot istua!\n\n-- Rikas on Matti, häll' on koira sekä katti.\n\n-- Mitäpä me, miehet, tosiaankin vitkastelemme. Kohta nylkevät he\nmeiltä nahankin. Miksi emme lähtisi liikkeelle?\n\n-- Miksi! Sinua on kai puretettava; olet tottunut purua syömään.\nVankeja kun olemme, niin siksi!\n\n-- Ja mikä siitä on seurauksena? Päällikön hyöty!\n\n-- Niinpä kyllä. Kovin se kahdeksansilmäinen onkin hyötynyt. Parin\nhevosia on ostanut.\n\n-- Eikä juokaan enää.\n\n-- Muutama päivä sitten tappeli hän eläinlääkärin kanssa\nkorttipöydässä.\n\n-- Koko yön pelasivat korttia. Fetka kertoi.\n\n-- Senpä tähden kaali onkin huonoa.\n\n-- Olettepa aika pöllöjä! Eihän meistä ole lähtijöiksi.\n\n-- Mutta jos kaikki lähdemme, niin saammepas nähdä, mitenkä hän\nitseään puolustaa.\n\n-- Mitenkäkö puolustaa! Hän lyö sinua vasten hampaita, sen hän tekee.\n\n-- Ja annetaanpa vielä oikeuden käsiin.\n\nSanalla sanoen, mielenkiihko oli yleinen. Tähän aikaan oli meillä\ntosiaankin huono ruoka. Pääsyynä tyytymättömyyteen oli kuitenkin\nyleinen ikävöiminen, alituinen mielentuska. Vanki taas on luonnostaan\nriitainen ja taipuvainen vastarintaan; mutta joukossa ryhdytään\nvastarintaan kuitenkin harvoin. Syynä siihen on alituinen\nerimielisyys, ja niinpä olikin täällä enemmän riitaa kuin tositointa.\nYhtähyvin ei mielenkiihko tällä kertaa mennyt ohi ilman seurauksia.\nVangit alkoivat keräytyä joukkoihin, juttelivat kasarmeissa,\nriitelivät, moittivat majuurin toimia; pienimmätkin asiat kaivettiin\nesille. Etenkin olivat muutamat raivossaan. Kaikissa senlaisissa\nasioissa on aina alkuunpanijoita, johtajia. Johtajat tällaisissa\ntapauksissa, s.o. vaatimuksia tehdessä, ovat huomiota ansaitsevaa\nväkeä niinhyvin vankihuoneissa kuin myöskin muissa yhdyskunnissa,\njoukkioissa y.m. Ne muodostavat omituisen tyypin, joka on kaikkialla\nsamanlainen. He ovat kiivasluontoista, oikeutta harrastavaista väkeä\nja luottavat lapsellisen vahvasti siihen, että oikeutta voipi\nsaavuttaa varmaan ja viipymättä. He eivät ole tyhmempiä kuin muutkaan,\nonpa heidän joukossaan hyvinkin viisaita, mutta he ovat liian\nkiivaita, voidakseen ennakolta aprikoida asioita. Jos taas onkin\nsemmoisia ihmisiä, jotka osaavat ohjata joukkoja ja saavuttaa\nvoittoja, niin kuuluvat ne jo toiseen, kansan johtajien tyyppiin, joka\nmeillä on hyvin harvinainen. Mutta ne, joista minä nyt puhun,\nvaatimusten tekijät ja alkuunpanijat, kärsivät melkein aina tappioita\nja joutuvat siitä syystä vankeuslaitoksiin. Kiivautensa tähden\njoutuvat he tappiolle, mutta kiivaudellaanpa he juuri vaikuttavatkin\njoukkoihin. Toiset seuraavat heitä mielellään. Heidän intonsa ja\noikeutettu tyytymättömyytensä vaikuttaa muihinkin ja lopulta\nliittyvät heihin horjuvaisimmatkin. Heidän sokea luottamuksensa\nmenestykseen antaa yllykettä pahimmillekin epäilijöille, huolimatta\nsiitä, että tämän luottamuksen perusteet ovatkin kovin horjuvaa,\nlapsellista laatua. Pääasia on se, että he astuvat toisten etunenässä\nja astuvat mitään pelkäämättä. He ryntäävät päälle silmittömästi kuin\nhärät, usein asiaa tuntematta, varomattomasti, ilman sitä\nkäytännöllistä viekkautta, jonka avulla joskus ilkeimmätkin,\nlikaisimmatkin ihmiset pääsevät voitolle ja saavuttavat\ntarkoituksensa mitään vahinkoa kärsimättä. Mutta he joutuvat\nvälttämättömästi tappiolle. Jokapäiväisissä oloissa nähdään heissä\nkatkeruutta, ylpeyttä, kärsimättömyyttä. Useimmiten ovat he hyvin\nyksinkertaisia ymmärrykseltään, joka seikka lisää vaan heidän\nvoimaansa. Harmillisinta on kuitenkin se, että he usein iskevät\ntarkoitusperästään syrjään, ryhtyvät sivuseikkoihin. Sepä heille\ntuottaakin turmion. Mutta joukot ymmärtävät heitä ja siinä on heidän\nmahtinsa... Muuten on vielä sanottava pari sanaa siitä, mitä\n_vaatimukset_ oikeastaan olivat?...\n\nVankilassamme oli muutamia, joita oli lähetetty tänne vaatimuksista.\nNepä kiihkoilivatkin enimmin. Kiivain oli eräs Martinow niminen\nentinen husaari; hän oli tulinen, levoton ja epäluuloinen mies, mutta\nmuuten rehellinen ja oikeutta harrastava. Hänen jälkeensä on\nmainittava Vasili Antonow, joka oli kylmäkiskoinen ja häijynnäköinen,\nhymyili ivallisesti, mutta oli muuten kokenut ja oikeutta rakastava.\nMutta kaikkia on mahdoton luetella, sillä paljon oli heitä. Petrow\nmuun muassa lenteli edes takasin, kuunteli mitä toiset keskustelivat,\npuhui itse vähän, oli nähtävästi mielenkiihkossa ja töytäsi kasarmista\nensimäisenä, kun ruvettiin kokoontumaan.\n\nVankilamme aliupseeri, joka hoiti vääpelin virkaa, tuli heti\nsäikähtyneenä ulos. Yhteen joukkoon asettuneina pyysivät vangit häntä\nilmoittamaan majuurille tahtovansa keskustella hänen kanssaan\nmuutamista seikoista. Aliupseerin jälkeen tulivat ulos myöskin\ninvaliidit ja asettuivat riviin vastapäätä vankeja. Toimi, jonka\naliupseeri oli saanut täyttääkseen, saattoi hänet yhä suurempaan\nhämmästykseen. Mutta sen täyttämistä ei hän uskaltanut laiminlyödä.\nSillä kun vangit kerran olivat ryhtyneet vaatimushankkeisiin, voi\nsiitä olla pahempiakin seurauksia. Kaikki päällysmiehet pelkäsivät\nvankeja. Ja jos asia olisikin päättynyt siihen, s.o. jos kaikki\nolisivat oitis muuttaneet mielensä ja lähteneet erilleen, niin\nsilloinkin olisi aliupseerin pitänyt välttämättömästi ilmoittaa tapaus\nkorkeammille esimiehille. Vaaleana ja pelosta vapisten lähti hän\nmajuurin luo, koettamattakaan itse viihdyttää vankeja. Hän huomasi,\netteivät he tällä kertaa rupeisi hänen kanssaan puheisiinkaan.\n\nTietämättä, mistä kysymys oli, liityin minäkin toisiin. Asian perille\npääsin vasta myöhemmin. Nyt luulin minä, että vangit kokoontuivat\ntarkastusta varten; mutta kun en nähnyt tarkastuksen toimittajia,\njouduin ymmälle ja katselin ympärilleni. Vangit olivat äreän ja\nkiihkoisen näköisiä. Toiset olivat kalpeita. Kaikki olivat\nhuolestuneita ja vaitelijaita majuuria odotellessaan. Minä huomasin,\nettä moni katsahti minuun suuresti kummastuneena ja käänsi sitten\nkasvonsa pois. He nähtävästi eivät uskoneet, että minäkin tahtoisin\nottaa osaa mielenosoitukseen. Mutta kohta kääntyivät he taas puoleeni\nja katsoivat minuun kysyvän näköisinä.\n\n-- Minkä tähden olet sinä täällä? kysyi minulta kovaäänisesti ja\nröyhkeästi Wasili Antonow, joka sitä ennen oli kohteliaasti\nteititellyt minua.\n\nMinä katsoin häneen kummastellen ja rupesin jo arvailemaan, että\njotain tavatonta oli tekeillä.\n\n-- Miksi tosiaankin seisot täällä? Mene kasarmiin, sanoi eräs nuori\nvanki, entinen sotamies, jota minä sitä ennen en tuntenutkaan. -- Ei\ntämä asia koske sinuun.\n\n-- Kokoontuvathan muutkin, vastasin minä hänelle; -- luulin että on\ntarkastus.\n\n-- Kaikki ne ryömivätkin esiin, murahti joku.\n\n-- Rautanokka, virkkoi toinen.\n\n-- Kärpäsen-tappaja! sanoi kolmas tavattoman halveksivasti. Tämä uusi\npilkkanimi sai aikaan yleisen naurun.\n\n-- Armoilla elelee kyökissä, lisäsi vielä joku.\n\n-- Heillä on kaikkialla paratiisi. Täällä on vankila, vaan he syövät\nkalatsia ja ostelevat porsaita. Omaasihan sinä syöt; mitäs tänne\ntuppailet?\n\n-- Täällä ei ole teidän paikkanne, sanoi Kulikow astuen reippaasti\nluokseni; hän otti minut kädestä ja talutti pois rivistä.\n\nKulikow näytti kalpealta, hänen mustat silmänsä hehkuivat ja alahuuli\noli hampaiden välissä. Hän ei odottanut majuuria kylmäverisenä. Minä\nkatselin häntä mielelläni kaikissa semmoisissa tilaisuuksissa s.o.\nsilloin, kun hän tahtoi näyttää itseään. Hän ylvästeli, mutta samalla\npuuhaili myöskin kovasti. Minusta näytti siltä, että hän olisi\nmestauslavallekin saattanut mennä ylvästellen. Nyt, kun kaikki\nsinuttelivat ja haukkuivat minua, oli hän aivan kuin suotta entistä\nkohteliaampi, mutta samalla tuntuivat hänen sanansa kopeilta,\nvaativilta, eivätkä sietäneet mitään vastaväitettä.\n\n-- Meillä on tällä kertaa omia asioita, Aleksanteri Petrowitsh, ja\nniinpä teillä ei olekkaan täällä mitään tekemistä. Menkää jonnekin\nsiksi aikaa... Teikäläiset ovat kaikki kyökissä, menkää sinne.\n\nKyökin akkunasta näin minä todellakin puolalaiset toverini; mutta\npaitsi heitä näytti siellä olevan paljon muutakin väkeä. Hämilläni\nmenin minä kyökkiin. Naurua, haukkumista ja tyy-ääniä (joka oli täällä\nsamaa kuin viheltäminen) kuulin takanani.\n\n-- Ei kelvannut! ... tyy-tyy-tyy! Iskekää kiinni häneen...\n\nEn koskaan ollut vielä tuntenut itseäni niin loukatuksi kuin silloin\nja mieleni tuntui raskaalta. Hetki ei ollut minulle otollinen. Kyökin\neteisessä kohtasin minä T--wskyn, aatelismiehen, joka oli\nlujaluontoinen ja jalomielinen nuorimies. Hänestä pitivät muutkin\nvangit. Hän oli rohkea, miehevä ja voimakas, ja ne hänen\nominaisuutensa tulivat näkyviin melkein joka liikkeessä.\n\n-- Mitäs te, Göräntshikow, huusi hän minulle; -- tulkaa tänne!\n\n-- Mitäs heillä siellä on tekeillä?\n\n-- He aikovat tehdä vaatimuksia, ettekös sitä vielä tiedä? Se ei\nheille tietysti onnistu: kukas rupee vankeja uskomaan? Ruvetaan\nhakemaan yllyttäjiä ja jos me siellä olemme, lykätään koko syy meidän\nniskoillemme. Muistakaa, minkä vuoksi me olemme joutuneet tänne.\nHeille annetaan selkään, vaan meidät jätetään oikeuden käsiin. Majuuri\nvihaa meitä ja hän mielellään tahtoisi meille turmiota.\n\n-- Ja vangitkin antaisivat meidät ilmi, lisäsi M--tsky, kun olimme\ntulleet kyökkiin.\n\n-- Tietysti eivät he säästäisi meitä, sanoi siihen T--wsky.\n\nPaitsi aatelismiehiä oli kyökissä paljon muutakin väkeä, yhteensä noin\nkaksikymmentä henkeä. He eivät tahtoneet ottaa osaa vaatimukseen,\nosaksi pelkurimaisuudesta, osaksi myöskin vakuutettuina koko puuhan\nhyödyttömyydestä. Täällä oli myöskin Akim Akimitsh, joka vihasi\nkaikkia semmoisia vaatimuksia, koska ne häiritsivät elämän\nsäännöllistä, virallista kulkua. Vaieten ja tavattoman rauhallisesti\nodotti hän asian päättymistä ollen täydellisesti vakuutettuna, että\njärjestys ja esimiesten tahto pääsee lopullisesti voitolle. Oli täällä\nmyöskin Isai Fomitsh, joka hämmästyneenä ja alla päin kuunteli\nuteliaasti keskusteluamme. Hän oli kovin levoton. Olivat täällä\nmyöskin kaikki aatelittomat puolalaiset, jotka olivat liittyneet\naatelisiin kansalaisiinsa. Oli myöskin muutamia arkaluontoisia\nvenäläisiä, vaiteliaita, alakuloisia ihmisiä. Toisten joukkoon eivät\nhe tohtineet mennä ja odottivat nyt surullisina, miten asia päättyisi.\nOli vihdoin muutamia synkännäköisiä, pelottomia vankeja, jotka\nomapäisyydessään eivät tahtoneet liittyä toisiin pitäen heidän\nyritystään turhanpäiväisenä asiana, josta ei mitään hyötyä voinut\nolla. Mutta minä luulin huomanneeni, että tällainen erillään oleminen\ntuotti heille jonkunlaista hankaluutta. Sillä vaikka he pitivätkin\najatustaan vaatimuksesta oikeana, niinkuin se todella olikin,\nkatsoivat he itseään kuitenkin seuranpettäjiksi, jotka olivat\nikäänkuin jättäneet toverinsa majuurin kynsiin. Täällä oli myöskin\nJelkin, sama siperjalainen talonpoika, joka oli joutunut vankilaan\nväärän rahan teosta ja saanut halttuunsa Kulikowin työansion\nkaupungilla. Vanhauskolainen ukko kuului myöskin joukkoomme. Kokit\nolivat miehissä jääneet kyökkiin, arvattavasti siinä luulossa, että he\nkuuluivat esimiehistöön ja ettei heidän siis sopinut asettua sitä\nvastaan.\n\n-- Yhtähyvin, sanoin minä kääntyen M:n puoleen, -- ovat kaikki muut\nmenneet ulos.\n\n-- Mitä se meitä koskee? sanoi siihen B.\n\n-- Meitä uhkaisi sata kertaa suurempi vaara, jos liittyisimme heihin.\nEi se meille sovi. _Je hais les brigands_. [Minä vihaan rosvoja. Suom.\nmuist.] Ja luuletteko te, että heidän vaatimukseensa suostutaan? Se on\naivan turha juttu.\n\n-- Siitä ei tule mitään, lisäsi eräs vanki, omapäinen ja\nsynkännäköinen vanhus. Almasow, joka oli saapuvilla, kiiruhti\nmyöntämään hänen sanojansa.\n\n-- Mitään muuta siitä ei tule kuin se, että osanottajat saavat\npuolensadan paikoille selkäänsä.\n\n-- Majuuri tuli! huusi joku ja kaikki hyökkäsivät akkunoihin.\n\nMajuuri oli äkäisen näköinen, ja hänen kasvonsa punottivat. Ääneti,\nmutta päättävästi lähestyi hän vankijoukkoa. Tälläisissä tapauksissa\noli hän todellakin rohkea eikä kadottanut mielen malttiansa. Muutoin\noli hän melkein aina puolihumalassa. Jopa hänen likainen,\nsinipunaisella reunuksella varustettu lakkinsa ja tummentuneet,\nhopeiset olkapoletitkin näyttivät tällä hetkellä turmiota uhkaavilta.\nHänen jäljissään kulki kirjuri Dätlow, joka oli erittäin tärkeä\nhenkilö vankilassamme; sillä toden teolla hallitsi hän täällä kaikki\nasiat ja olipa hänellä majuuriinkin suuri vaikutusvalta; hän oli\nviekas ja älykäs, mutta muuten hyväluontoinen mies. Vangit olivat\nhäneen tyytyväiset. Hänen jälkeensä astui aliupseerimme, joka\nnähtävästi oli jo saanut ankarat nuhteet ja vielä ankarammat olivat\ntulossa; häntä seurasivat vahdit, noin kolme tai neljä miestä, ei\nenemmän. Vangit, jotka luullakseni seisoivat paljain päin aina siitä\nasti, kun lähetettiin majuuria hakemaan, oikasivat nyt kaikki itsensä\nja jokainen heistä nojasi toiselta jalalta toiselle, jonka jälkeen he\nsydän kurkussa rupesivat odottelemaan korkeimman esimiehensä\nensimäisiä sanoja tai oikeammin ensimäistä ärjymistä.\n\nSitä ei tarvinnut kauan odottaakaan; jo toisen sanansa huusi majuuri\ntäydestä kurkusta, vinkuvalla äänellä; kovin olikin hän raivoissaan.\nAkkunoista me näimme, kuinka hän juoksenteli vankien edessä tehden\nheille kysymyksiä. Mutta mitä hän kyseli ja mitä vangit vastasivat,\nsitä emme matkan etäisyyden tähden voineet saada selville. Kuulimme\nvaan hänen ärjyvän näin:\n\n-- Kapinoitsijat!... Selkään teille... Yllyttäjät! Sinä olet\nyllyttäjä! Sinä yllyttäjä!\n\nVastausta ei kuulunut. Mutta hetkisen kuluttua näimme me, kuinka eräs\nvanki erosi muista ja lähti vahtipaikalle päin. Kohta sen jälkeen\nseurasi häntä toinen ja sitten kolmas.\n\n-- Kaikki oikeuden eteen! Kyllä minä teitä! Keitä siellä kyökissä on?\nkiljasi hän nähtyään meidät akkunasta. -- Kaikki ovat oitis tänne\najettavat!\n\nKirjuri Dätlow tuli luoksemme kyökkiin. Hänelle sanottiin, ettemme ota\nosaa vaatimukseen. Hän kääntyi pois ja ilmoitti asian majuurille.\n\n-- Vai eivät ota osaa! virkkoi tämä hiukan matalammalla äänellä, ollen\nnähtävästi hyvillään. -- Yhdentekevä, kaikkien pitää olla täällä!\n\nMe tulimme ulos. Minusta tuntui, että oli hiukan noloa tulla muiden\njoukkoon. Ja kaikki näyttivät olevankin alla päin.\n\n-- Vai niin, Prokofjew! Jelkin myöskin, ja sinä Almasow... Asettukaa,\nasettukaa tänne joukkoon, sanoi majuuri melkein hätäisellä, lauhkealla\näänellä. - M--sky, olethan sinäkin täällä... Nyt ovat heidän nimensä\nkirjoitettavat. Dätlow! Kaikki ovat kirjoitettavat oitis, tyytyväiset\nerikseen ja kaikki tyytymättömät erikseen, kaikki ovat kirjoitettavat\nja paperi tuotava minulle. Minä toimitan teidät kaikki ... oikeuden\neteen! Kyllä minä näytän teille, lurjukset!\n\nPaperi teki vaikutuksensa.\n\n-- Me olemme tyytyväisiä! murahti joku tyytymättömien joukosta, mutta\nkuitenkin hiukan epäilevällä äänellä.\n\n-- Mitä, tyytyväisiä! Ken on tyytyväinen? Ken on tyytyväinen, se\nastukoon erilleen.\n\n-- Tyytyväisiä, tyytyväisiä! kuului monesta suusta.\n\n-- Tyytyväisiä! Siis on teitä yllytetty? Siis on ollut yllyttäjiä,\nkapinoitsijoita? Sitä pahempi heille!...\n\n-- Herra Jumala, mitäs tämä nyt on! kuului joku joukosta huokaavan.\n\n-- Kuka, kuka se oli, joka huusi? kiljui majuuri ja töytäsi sinne,\njosta ääni oli kuulunut. -- Sinäkö se olit, Rastorgujew, sinäkö\nhuusit? Vahtipaikalle!\n\nRastorgujew, pullea ja isokasvuinen nuorimies lähti verkalleen\nvahtipaikalle päin. Hän oli tosin aivan viaton, mutta ei tohtinut\nkuitenkaan vastustella, kun majuuri häntä syytti huutamisesta.\n\n-- Lihavuudesta intoilee! huusi majuuri hänen jälkeensä. -- Katsoppas\nvaan, sen pöhönaama, kolmeen päivään...! Kyllä minä teidät kaikki\nselvitän! Menkää erillenne, tyytyväiset!\n\n-- Tyytyväisiä, teidän korkea-arvoisuutenne! kuului kymmenkunnan\nvangin suusta; toiset olivat vaiti. Mutta majuuri oli sitä\nodottanutkin. Hän halusi nähtävästi itsekin lopettaa asian mitä\npikemmin ja lopettaa sen jonkunlaisella sovinnolla.\n\n-- Kas niin, nyt ovat _kaikki_ tyytyväisiä! sanoi hän hätäisestä. --\nKyllähän minä sen huomasin ... tiesin. Yllyttäjiä on ollut! Heidän\njoukossaan nähtävästi on yllyttäjiä! jatkoi hän kääntyen Dätlowin\npuoleen; -- asia on tarkemmin tutkittava. Mutta nyt on aika mennä\ntyöhön. Lyö rumpua!\n\nHän oli itse läsnä vankeja työhön lähetettäessä. Vaieten ja\nsurullisina lähtivät nämä liikkeelle ja tahtoivat mitä pikemmin päästä\nmajuurin näkyvistä. Tämä taas kiiruhti kohta sen jälkeen vahtipaikalle\nja määräsi yllyttäjille rangaistukset, jotka eivät tulleet kuitenkaan\nvarsin koviksi. Oikeinpa hän piti kiirettä. Yksi heistä pyysi, kuten\nsittemmin kerrottiin, armoa, ja hänen pyyntöönsä myönnyttiin. Näkyi,\nettei asia huvittanut majuuria ja ehkäpä hän aristelikin hiukan.\nVaatimuksen ilmoittaminen on kaikissa tapauksissa arka asia, ja vaikka\nsitä ei tehtykään korkeimmille esimiehille, vaan ainoastaan\nmajuurille, tuntui se kuitenkin hieman epämukavalta. Etenkin tuntui\narveluttavalta se seikka, että vangit olivat miehissä osoittaneet\ntyytymättömyyttään. Asia piti tukahutettaman, maksoi mitä maksoi.\n\"Yllyttäjät\" päästettiin kohta irti. Seuraavina päivinä oli ruoka\nparempaa, mutta huononi sitten taas. Majuuri rupesi käymään vankilassa\nuseammin ja löysi siellä useammin epäjärjestystä. Aliupseerimme näytti\nhuolestuneelta, ikäänkuin hän ei vieläkään olisi tointunut\nhämmästyksestään. Mitä vankeihin tulee, olivat he vielä kauan aikaa\nrauhattomia, vaikk'eivät melunneetkaan enää niin kuin ennen; he\nnäyttivät hieman masennetuilta. Jotkut olivat oikein alla päin. Toiset\nmurisivat, vaikk'ei tästä asiasta juuri mielellään puhuttukaan. Moni\nivasi itseänsä ääneen, ikäänkuin rangaistukseksi vaatimusyrityksestä.\n\n-- Johan nyt tipahti suuhusi! sanoi joku.\n\n-- Naura vaan, mutta tee myös työtä! lisäsi toinen.\n\n-- Missä on se hiiri, joka ripustaisi kellon kissan kaulaan? huomautti\nkolmas.\n\n-- Eihän meikäläinen usko, jollei saa keppiä, se nyt on tietty asia.\nHyväpä on, ettei kaikkia piiskannut.\n\n-- Mutta sinä vast'edes ajattele enemmän ja lörpöttele vähemmän!\nhuomautti joku vihaisesti.\n\n-- Olet sinäkin opettavinasi!\n\n-- Olen kyllä.\n\n-- Mokomakin.\n\n-- Mikäs sinä sitten olet? Minä kuitenkin olen vielä ihminen.\n\n-- Koiran kaluama luu olet sinä.\n\n-- Se olet sinä itse.\n\n-- No, no, jo riittää! Mitä kiljutte! huudettiin joka haaralta\nriitelijöille...\n\nSamana iltana, s.o. vaatimuspäivänä kohtasin minä kasarmien takana\nPetrowin. Hän haki minua. Tultuaan luokseni, mutisi hän suunsa sisässä\npari sanaa, vaan vaikeni sitten ja rupesi koneellisesti astumaan\nrinnallani. Asia oli minulla vielä sydämelläni ja minä luulin saavani\nPetrowilta muutamia selityksiä.\n\n-- Sanokaapas, Petrow, kysyin minä -- eikö teikäläiset ole meille\nvihaisia?\n\n-- Ketkä olisivat vihaisia? kysyi hän ikäänkuin havahtuen.\n\n-- Vangit meille ... aatelisille.\n\n-- Minkä vuoksi pitäisi teille olla vihainen?\n\n-- No, sen vuoksi, kun emme ottaneet osaa vaatimukseen.\n\n-- Mitäs syytä teillä olisi ollut vaatimukseen? kysyi hän ikäänkuin\nkokien päästä tarkoitukseni perille; -- tehän syötte omaanne.\n\n-- Herrainen aika! Onhan teikäläistenkin joukossa niitä, jotka syövät\nomaansa ja kuitenkin tulivat he muiden mukaan. Olisihan meidänkin\npitänyt tehdä samoin ... toveruuden vuoksi.\n\n-- Niin ... mutta mitenkäs te olisitte meidän toverejamme? kysyi hän\nkummastellen.\n\nMinä katsahdin häneen kiireisesti: hän ei näyttänyt laisinkaan\nymmärtävän minua. Sen sijaan ymmärsin minä hänet tällä kertaa\ntäydellisesti. Ajatus, joka kauan aikaa oli ollut minulle himmeänä,\nselvisi nyt äkkiä ja minä ymmärsin sen, jota tähän asti olin vaan\nkoettanut arvailla. Minä ymmärsin, etteivät muut minua koskaan voi\npitää toverinaan, vaikkapa minä sitten olisinkin tuomittu ikuiseen\nvankeuteen, vaikkapa erityiseen osastoonkin. Petrowin katse jäi\npysyväisesti mieleeni. Kysyessään: \"mitenkäs te olisitte meidän\ntoverejamme?\" osoitti hän teeskentelemättömintä luonnollisuutta,\nyksinkertaisinta suoruutta. Minä ajattelin: eiköhän näissä sanoissa\nollut ivaa tai kiukkua? Mutta mitään semmoista en huomannut: en ollut\nheidän toverinsa, siinä kaikki. Mene sinä omaa tietäsi, me menemme\nomaamme; sinulla ovat omat asiasi, meillä niinikään omat.\n\nJa todellakin arvelin minä, että vaatimuksen jälkeen muut vangit\nrupeaisivat vainoomaan meitä niin, että elämämme muuttuisi toista\nvertaa vaikeammaksi. Mutta mitään semmoista ei tapahtunut: me emme\nkuulleet vähintäkään moitetta, emmekä edes viittaustakaan sinnepäin.\nMeitä kohdeltiin kuten ennenkin. Muuten ei vainoiltu muitakaan, jotka\neivät suostuneet vaatimuksen tekemiseen, yhtä vähän kuin niitäkään,\njotka huusivat olevansa tyytyväisiä. Niistä asioista ei kukaan\nmaininnut sanaakaan, ja se seikka näytti minusta hyvin kummalliselta.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nToverit.\n\n\nLuonnollista on, että aateliset vetivät minua, ainakin alussa enimmin\npuoleensa. Mutta vaikka täällä oli kolme entistä venäläistä\naatelismiestä (Akim Akimitsh, vakooja A--w ja se, jota pidettiin\nisänsä murhaajana), seurustelin minä ainoastaan Akim Akimitshin\nkanssa. Tunnustan kuitenkin, että häntäkin lähestyin minä ainoastaan\nsilloin, kun mieleni oli kovin raskas ja kun ei ollut muita, joita\nolisin voinut lähestyä. Edellisessä luvussa koettelin jakaa vankilan\nasukkaat eri luokkiin, mutta nyt, kun muistin Akim Akimitshin, luulen,\nettä hän on asetettava aivan erityiseen, s.o. välinpitämättömien\nvankien luokkaan. Kokonaan välinpitämättömiä vankeja, s.o. semmoisia,\njoille vapaus ja vankeus olisivat olleet saman arvoisia, ei meillä\ntietysti ollut, eikä voinut ollakaan; mutta Akim Akimitsh oli\npoikkeuksena. Hän oli järjestänyt elantonsa vankilassa aivan kuin\nolisi aikonut viettää siellä koko ikänsä: kaikki hänen ympärillään,\nalkaen matrassista, tyynyistä ja muista tarvekaluista, näytti olevan\nlujaa ja pysyväistä. Väliaikaisuudesta ei ollut merkkiäkään. Hänen\ntuli olla vankilassa vielä monta vuotta, mutta tuskinpa mietti hän\nkoskaan vapaaksi pääsyänsä. Mutta vaikka hän olikin suostunut\nkohtaloonsa, ei se tapahtunut sydämen taipumuksesta, vaan\nkuuliaisuudesta esivaltaa kohtaan; mutta näitä kahta asiata ei hän\nmuuten voinutkaan eroittaa. Hän oli hyväntahtoinen ihminen, joka\nauttoi minua alussa neuvoillaan ja palveluksillaan, mutta välistä,\netenkin ensi aikoina, teki hän tahtomattaan jo ennestäänkin raskaan\nmieleni vielä raskaammaksi. Minä puhelin hänen kanssaan ikävissäni;\nsillä minä halusin kuulla jonkun elähyttävän sanan, vaikkapa katkeran,\nkärsimättömänkin, vaikkapa olisimme yhdessä vaikeroineet kovan onnemme\njohdosta; mutta hän oli vaan vaiti ja liimaili paperilyhtyjänsä tai\nkertoi, kuinka heillä sinä ja sinä vuonna oli ollut sotaväen\ntarkastus, kuka oli ollut osaston päällikkönä, mikä oli hänen\nristimä-, mikä lisänimensä, oliko hän tyytyväinen tarkastuksessa,\nkuinka ampujille vaihdettiin merkkiä y.m. Ja kaiken sen kertoi hän\nperäti tasaisella, säädyllisellä äänellä, aivan kuin vesi olisi pisara\npisaralta tipahdellut. Eikä hän vilkastunut silloinkaan, kun kertoi\nsaaneensa jonkun Kaukaasiassa tehdyn sotatoimen johdosta \"pyhän Annan\"\nritarimerkin. Ainoastaan äänensä tuntui sillä kertaa hieman\njuhlallisemmalta; mainitessaan sanat \"pyhän Annan\" alensi hän ääntänsä\nhiukan ja vaikeni sitten pariksi, kolmeksi minuutiksi... Ensi\nvuotenani tapahtui joskus, että minä rupesin melkein vihaamaan Akim\nAkimitshia, tietämättä kuitenkaan syytä siihen; minä oikein sadattelin\nkohtaloa, joka oli saattanut minut hänen läheisyyteensä lavereilla.\nTunnin kuluttua saatoin kuitenkin moittia itseäni siitä. Mutta niin\ntapahtui ainoastaan ensimäisenä vuonna; sittemmin totuin minä\ntäydellisesti Akim Akimitshiin ja häpesin entistä tyhmyyttäni. Julki\nriidassa en minä muistaakseni ollut hänen kanssaan koskaan.\n\nPaitsi näitä kolmea venäläistä oli täällä vielä kahdeksan\naatelismiestä. Muutamien kanssa seurustelin minä mielellänikin.\nParhaat heidän joukossaan olivat muutamat sairasmieliset, sangen\nkärsimättömät ihmiset. Parin kanssa lakkautin minä sittemmin\nseurustelemisen kokonaan. Sivistyneitä heistä oli vaan kolme: B--sky,\nM--sky ja vanhus Sh--sky, joka ennen oli ollut jossain matematiikin\nprofessorina; hän oli hyväluontoinen ja leikkisä, mutta opistaan\nhuolimatta sangen yksipuolinen ihminen. Aivan toisenlaiset olivat M.\nja B. M:iin tutustuin minä heti alussa; hänen kanssaan en koskaan\nriidellyt, vaan kunnioitin häntä, voimatta kuitenkaan kiintyä häneen\nystävyyden siteillä. Hän oli sangen epäluuloinen ja vihamielinen mies,\nmutta osasi kuitenkin ihmeellisen hyvin hillitä itseään. Tämäpä hänen\nosaavaisuutensa olikin minulle vasten mielinen, sillä minusta näytti\nsiltä, ettei hän koskaan voisi kellekään avata sydäntään. Ehkäpä\nsaatan erehtyäkin. Hänellä oli voimakas ja sangen kunnioitettava\nluonne. Hänen varovainen, melkein jesuitimainen seurustelutaitonsa ei\nvoinut kuitenkaan peittää sitä seikkaa, että hänen sielussaan vallitsi\nsalainen, syvä epäilys. Häntä ahdistikin toiselta puolen tämä epäilys\nja toiselta taas luja, vastustamaton levottomuus muutamiin\nvakuutuksiin ja toiveihin. Huolimatta elämän kokemuksestaan oli hän\nkuitenkin alituisessa vihollisuudessa B:n ja hänen ystävänsä T:n\nkanssa. B. oli rintatautinen mies, kärsimätön ja heikkohermoinen,\nmutta muuten hyväluontoinen, jopa jalomielinenkin. Hänen\nkärsimättömyytensä muuttui välistä kiukuksi. Minä en voinut sietää\nsemmoista luonnetta ja myöhemmin lakkasinkin seurustelemasta hänen\nkanssaan, vaikk'en koskaan voinut olla häntä kunnioittamatta; M:n\nkanssa en minä koskaan riidellyt, mutta en voinut pitääkään hänestä.\nErottuani B:stä täytyi minun erota myöskin T:stä, josta jo olen\nmaininnut puhuessani vankien vaatimuksesta. Ero hänestä tuntui\nikävältä. Sillä vaikka T:llä ei ollutkaan sivistystä, oli hän\nkuitenkin hyväluontoinen ja reipas nuori mies. Asia oli semmoinen,\nettä hän rakasti ja kunnioitti B:tä siihen määrin, että piti melkein\nvihollisinaan niitä, jotka vähänkin vieraantuivat tästä hänen\nystävästään. Luullakseni jätti hän entisen ystävänsä M:nkin B:n\ntähden, vaikka he olivat kauan olleet yksissä. Muuten olivat he kaikki\nsairasmielisiä, kärsimättömiä ja epäluuloisia ihmisiä. Se onkin\nluonnollista: sillä heidän olonsa oli tukala, paljoa tukalampi kuin\nmeidän. He olivat kaukana syntymäseudustaan. Muutamat heistä olivat\ntuomitut pitkälliseen vankeuteen, kymmeneksi tai kahdeksitoista\nvuodeksi, mutta tärkeintä oli kuitenkin se, että he katselivat kaikkia\nympärillänsä olevia ennakkoluulon silmillä eivätkä voineet nähdä\nheissä muuta kuin pahuutta; ja tällaiseen katsantokantaan olivat he\ntulleet olojen pakoituksesta. Selvä asia on, että ikävä painoi heitä\nvankilassa. Tsherkessejä, tataareja ja Isai Fomitshia kohtelivat he\nystävällisesti, vaan inhosivat kaikkia muita vankeja. Ainoastaan\nvanhauskolainen ukko oli saavuttanut heidän täydellisen\nluottamuksensa. Huomattava on sen ohessa, etteivät toiset vangit\nkertaakaan pilkanneet heitä heidän syntyperänsä, uskontonsa tai\najatustapansa tähden, johon alhainen kansamme on joskus, vaikka tosin\nsangen harvoin muukalaisiin, etenkin saksalaisiin nähden taipuvainen.\nSaksalaiselle ainoastaan nauretaan; sillä saksalainen on venäläisen\ntalonpojan mielestä hyvin kummallinen ilmiö. Mutta puheena olevia\nvankeja kohdeltiin melkein kunnioituksella, eikä heihin ollenkaan\nkajottu. Mutta nepä sitä eivät koskaan tahtoneet huomata eikä ottaa\nlukuun. Mainitsin T:tä; hän oli sama mies, joka matkalla linnaamme oli\nkantanut B:tä käsillään, koska tämä, ollen heikko terveydeltään, oli\nväsynyt melkein puolitiessä. Heidät oli ensin lähetetty U--gorskiin.\nHe sanoivat, että siellä oli heidän hyvä olla, ainakin paljoa parempi\nkuin meidän linnassamme. Mutta he olivat ryhtyneet jonkunlaiseen,\nmuuten aivan viattomaan kirjevaihtoon toisessa paikassa olevien\nvankien kanssa ja siitä syystä lähetettiin kaikki kolme meidän\nvankilaamme, jossa korkeimmat esimiehet saattoivat pitää heitä\nparemmin silmällä. Heidän kolmas toverinsa oli Sh--sky. Ennen heidän\ntuloansa oli M--sky vankilassa yksinään. Senpä tähden kova ikävä\nvaivasikin häntä vankeutensa ensi vuonna.\n\nTämä Sh. oli sama jumalinen ukko, josta jo ennen olen maininnut.\nKaikki valtiolliset vankimme olivat nuorta, muutamat hyvinkin nuorta\nväkeä; ainoastaan Sh. oli yli viidenkymmenen vuoden. Hän oli\nrehellinen, mutta hiukan omituinen mies. Hänen toverinsa B. ja T.\neivät suvainneet häntä, eivätkä edes puhuneet hänen kanssaan pitäen\nhäntä itsepintaisena ja riitaisena ihmisenä. En tiedä, mihin määrin\nheillä oli syytä semmoiseen arvosteluun. Vankilassa samoin kuin\nkaikkialla muuallakin, missä ihmiset ovat koossa vastoin omaa\ntahtoansa, saattaa helposti syntyä eripuraisuutta. Syyt siihen ovat\nmonenlaiset. Sh. oli tosin tylsäjärkinen ja ehkäpä vastenmielinenkin\nihminen. Muutkaan toverit eivät suvainneet häntä. Minä puolestani\nen hänen kanssaan riidellyt, mutta en juuri sanottavasti\nseurustellutkaan. Omaa ainettansa, matematiikkiä hän nähtävästi osasi.\nMuistan, että hän usein koetteli selitellä minulle huonolla\nvenäjän-kielellään jotain tähtitieteellistä järjestelmää, jonka hän\nitse oli pannut kokoon. Minulle kerrottiin, että hän oli sen joskus\npainattanutkin, vaan että oppineet olivat sille vaan nauraneet.\nMinusta näytti, että häntä vaivasi jonkunlainen mielenvika. Hän\nrukoili alinomaa polvillaan ja saavutti sen kautta yleistä\nkunnioitusta, jonka hän säilytti aina kuolemaansa asti. Hän kuoli\nvankilassamme raskaan taudin jälkeen silmieni edessä. Vankien\nkunnioituksen saavutti hän heti tänne tultuaan ja syynä siihen oli\nseuraava kohtaus majuurin kanssa. Matkalla U--gorskin ja meidän\nlinnamme välillä oli heidän tukkansa ja partansa annettu kasvaa\najelematta, niin että majuuri, kun heidät tuotiin suoraan hänen\neteensä, joutui raivoon moisesta laiminlyönnistä, johon vangit\ntietysti olivat aivan syyttömiä.\n\n-- Mimmoiset he ovat, huusi hän; -- niinkuin maankulkijat ja ryövärit!\n\nSh., joka ymmärsi vaillinaisesti venäjän kieltä, luuli, että heiltä\nkysyttiin, olivatko he maankulkijoita tai ryövärejä, jonka vuoksi hän\nvastasikin:\n\n-- Me emme ole maankulkijoita, vaan valtiollisia vankeja.\n\n-- Ku-ku-kuin! Sinä röyhkeilet, huusi majuuri; -- vahtipaikalle! Sata\nlyöntiä, oitis tuossa paikassa!\n\nVanhus kärsi rangaistuksensa vastustelematta; hän ei edes värähtänyt\neikä päästänyt vähintäkään ääntä. B. ja T. tulivat sillä välin\nvankilaan, jossa heitä M. jo odotteli portilla; hän heittäytyi suoraan\nheidän kaulaansa, vaikka ei ollut heitä sitä ennen koskaan nähnyt.\nHarmistuneina majuurin kohtelusta, kertoivat tulokkaat hänelle kaikki,\nmitä tiesivät Sh:stä. Muistan, kuinka M. kertoi minulle siitä: \"Minä\nolin mielenkiihkossa\", sanoi hän; \"ja vapisin kuin vilutautinen. Minä\nodotin Sh:iä portilla. Hän oli tuleva suoraan vahtipaikalta, jossa\nhäntä rangaistiin. Äkkiä aukeni pieni portti: Sh. kulki kehenkään\nkatsomatta, vaaleana ja vapisevin huulin pihalla olevien vankien ohi,\njotka olivat jo kuulleet, että aatelismies oli rangaistavana;\nkasarmiin tultuaan meni hän suoraan paikalleen, asettui polvilleen ja\nrupesi rukoilemaan. Vangit olivat hämmästyksissään, jopa\nliikutettuinakin. Kun näin tämän ukon, joka oli jättänyt kotimaahansa\nvaimon sekä lapset, polvillaan, häpeällisesti rangaistuna ja\nrukoilevana, riensin minä kasarmien taa ja olin siellä kaksi tuntia\naivan kuin huumaantuneena, mielettömänä...\" Siitä lähtien\nkunnioittivat vangit Sh:iä suuresti ja kohtelivat häntä aina\nsuosiollisesti. Heitä miellytti etenkin se seikka, ettei hän huutanut\npiestessä.\n\nKoko totuus on kuitenkin sanottava; tämän tapauksen mukaan ei sovi\nlaisinkaan arvostella esimiesten käytöstä aatelisia vankeja kohtaan,\nolkootpa ne sitten venäläisiä tai puolalaisia. Tämä esimerkki näyttää\nvaan, että joskus saattoi joutua tekemisiin ilkeän ihmisen kanssa ja\njos tämä ilkeä ihminen sattui olemaan korkeimpana paikallisena\npäällikkönä, niin oli vanki huonossa turvassa, etenkin jos semmoinen\npäällikkö rupesi häntä vainoomaan. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että\nSiperjassa olevat korkeimmat esimiehet, joista riippuu kaikkien muiden\npäällikköjen käytöstapa, kohtelevat aatelisia vankeja sangen suopeasti\nkoettaen muutamissa tapauksissa helpoittaa heidän kohtaloansa. Syyt\nsiihen ovat selvät; ensiksikin ovat nämä korkeimmat päälliköt itse\naatelisia, toiseksi on joskus tapahtunut, etteivät aatelismiehet ole\ntaipuneetkaan rangaistaviksi, vaan hyökänneet rankaisijainsa kimppuun\nja tehneet siten tuhotöitä; ja kolmanneksi ilmestyi Siperjaan noin\nkolmekymmentäviisi vuotta takaperin suuri joukko aatelisia vankeja,\njotka osasivat hyvällä käytöksellään saavuttaa esimiestensä suosiota\nsiinä määrin, että nämä tottumuksesta väkisinkin katselivat tunnettuun\nluokkaan kuuluvia aatelisia vankeja toisilla silmillä kuin muita\npakkotyöläisiä. Korkeimpain päällikköjen esimerkkiä seurasivat myöskin\nalemmat päälliköt omistaen itselleen heidän katsantotapansa\nvelvollisuudesta, kuuliaisuudesta. Näiden alempien päällikköjen\njoukossa oli kuitenkin tylyjäkin miehiä, jotka moittivat korkeimpien\nesimiestensä toimenpiteitä ja olisivat olleet hyvin tyytyväisiä, jos\nheidän olisi annettu toimia oman mielensä mukaan. Mutta sitä heille ei\nsallittu. Sellaisen johtopäätöksen teen minä seuraavista syistä.\nToinen vankeus-luokka, johon minut oli tuomittu ja jonka esimiehistö\nkuului sotilassäätyyn, oli paljoa raskaampi kahta muuta luokkaa, s.o.\nkolmatta (tehdastyö-luokkaa) ja ensimäistä (kaivostyö-luokkaa). Se ei\nollut raskaampi ainoastaan aatelisille, vaan muillekin vangeille ja\nsyynä siihen oli se, että tämän luokan esimiehistö kuului\nsotilassäätyyn samoin kuin Venäjän vankiruoduissakin. Sotilassäätyyn\nkuuluvat esimiehet olivat ankarampia, järjestys oli tiukempi, aina\ntäytyi olla kahleissa, aina vartioituna ja lukon takana; mutta muissa\nluokissa ei semmoista ankaruutta noudatettu. Niin ainakin kertoivat\nvangit, joiden joukossa oli asiantuntijoitakin. Ilolla olisivat he\nkaikki menneet ensimäiseen luokkaan, jota laki piti ankarimpana, ja\noikeinpa he uneksivat monta kertaa semmoista muutosta. Venäjän\nvankiruoduista puhuivat kaikki, jotka siellä olivat olleet, kauhulla,\nvakuuttaen, ettei missään ole niin vaikea olla ja että Siperja siihen\nverrattuna on paratiisi. Jos siis, huolimatta ankaruudesta,\nsotilaspäälliköistä, ja kenraalikuvernöörin läheisyydestä sekä\nsemmoisista, joskus tapahtuneista sattumuksista, että joku syrjäinen\nviranomainen joko ilkeydestä tai virkainnosta oli valmis salaa\nkantelemaan asianomaiseen paikkaan, että ne ja ne päälliköt suosivat\nsen ja sen luokan vankeja, -- jos semmoisissa paikoissa, sanon minä,\naatelisia vankeja katseltiin toisilla silmillä kuin muita\npakkotyöläisiä, niin sitä enemmin tehtiin sitä ensimäisessä ja\nkolmannessa luokassa. Luulenpa, että minä voin arvostella koko\nSiperjaa sen vankilan mukaan, jossa itse oleskelin. Kaikki huhut ja\nkertomukset, joita minä kuulin asiasta ensimäisen ja kolmannen osaston\npakkotyöläisiltä, vahvistivat näitä arvelujani. Todellakin kohtelivat\nvankilamme kaikki päälliköt aatelisia vankeja varovammin kuin muita.\nTyön ja ruo'an puolesta ei ollut tosin mitään helpoitusta: samanlainen\noli meillä työ, samanlaiset kahleet, samat lukot, sanalla sanoen\nkaikki oli aivan samoin kuin muillakin vangeilla. Eikä helpoitus ollut\nmahdollinenkaan. Minä tiedän, että tähänkin aikaan oli kaupungissa\npaljon ilmiantajia, paljon juonittelijoita ja semmoisia, jotka\nkaivoivat kuoppaa lähimäisilleen; senpä tähden pelkäsivätkin päälliköt\nilmiantoa. Ja mikä olisikaan ollut pelättävämpää kuin semmoinen\nsyytös, että siihen ja siihen luokkaan kuuluvia vankeja hemmoitellaan!\nNiinpä olimmekin me samassa asemassa kuin muutkin pakkotyöläiset;\nainoastaan ruumiinrangaistuksessa tehtiin jonkinlainen poikkeus.\nTosin olisi meitä piesty pitemmittä mutkitta, jos vaan olisimme\nansainneet sitä, s.o. jos olisimme tehneet jonkun rikoksen. Sitähän\nolisi vaatinut virkavelvollisuus ja tasa-arvon noudattaminen\nrangaistuksessa. Mutta turhanpäiten, kevytmielisesti meitä ei\nkuitenkaan olisi piesty, kuten muille vangeille saattoi tapahtua,\netenkin jos alipäälliköt olivat taipuvia rankaisemaan oman mielensä\nmukaan missä vaan siihen tilaisuutta ilmestyi. Me tiesimme, että\nkomendantti, saatuaan kuulla Sh:in rangaistuksesta, vihastui kovin\nmajuuriin ja käski hänen vastedes välttämään semmoisia tekoja. Niin\nkertoivat minulle kaikki. Täällä tiedettiin niinikään, että\nkenraalikuvernöörikin, joka luotti majuuriimme ja piti häntä joihinkin\nmäärin taitavana miehenä, moitti häntä, kun sai kuulla asiasta. Se ei\nvoinut olla majuuriimme vaikuttamatta. Kovin olisi hän esim. halunnut\nsaada kynsiinsä M:iä, jota hän vihasi A--win kantelujen johdosta,\nmutta ei voinut mitenkään rangaista häntä huolimatta kaikesta\nvakoilemisestaan. Sh:in juttu tuli kohta tunnetuksi koko kaupungissa\nja yleinen mielipide oli majuurille vastainen; monelta sai hän siitä\nmoitteita, toisilta ankaroitakin. Tässä muistuu mieleeni ensimäinen\nyhtymiseni majuurin kanssa. Meille, s.o. minulle ja eräälle toiselle\naateliselle vangille oli jo Tobolskissa kerrottu tämän miehen\nilkeydestä. Sikäläiset kaksikymmentäviisivuotisen pakkotyönsä\nkärsineet aatelismiehet, jotka ottivat meitä vastaan hyvin\nystävällisesti ja seurustelivat kanssamme niin kauan kuin viivyimme\nvaihtopaikalla, varoittivat meitä tulevasta päälliköstämme ja\nlupasivat tehdä kaikki, mitä vaan tuttujensa kautta voivat,\nsuojellaksensa meitä hänen vainoilemisiltaan. Todellakin lähettivät he\nkirjeitä kolmelle kenraalikuvernöörin tyttärelle, jotka siihen aikaan\nPietarista tulleina vierailivat isänsä luona, ja nämä naiset lienevät\npuhuneetkin isälleen puolestamme. Mutta mitä voi hän tehdä? Hän vaan\nkäski majuuriamme noudattamaan tunnollisuutta. Kolmannella tunnilla\npuolenpäivän jälkeen saavuimme me, s.o. toverini ja minä, kaupunkiin\nja vartijat veivät meidät oitis päällikön luo. Me seisoimme eteisessä\nhäntä odotellen. Sillä välin lähetettiin vankilan aliupseeria\nnoutamaan. Niinpian kuin hän tuli saapuville, ilmestyi majuurikin.\nHänen punottava, ilkeä muotonsa teki meihin sangen ikävän vaikutuksen:\nmeistä tuntui, kuin julma hämähäkki olisi hyökännyt verkkoon\ntakertuneiden kärpäs-raukkojen kimppuun.\n\n-- Mikä on nimesi? kysyi hän toveriltani. Hän puhui sukkelaan,\nkimakasti ja lyhyesti tahtoen nähtävästi vaikuttaa meissä\nkunnioitusta.\n\n-- Se ja se.\n\n-- Sinun? jatkoi hän kääntyen minun puoleeni.\n\n-- Se ja se.\n\n-- Aliupseeri! Vie heidät oitis vankilaan; vahtipaikalla ovat he\najeltavat sivilijärjestyksen mukaan, oitis, puolipäätä; kahleet\nmuutettavat huomenna. Minkälaiset sinellit nämä ovat? Mistä ne olette\nsaaneet? kysyi hän äkkiä, huomattuaan yllämme harmaat viitat, jotka\nolivat varustetut selkäpuolella keltaisilla ympyrämäisillä kuvioilla;\nme olimme saaneet ne Tobolskista. -- Se on uusi vormu! Se on kai joku\nuusi vormu... Uudistuksia ... Pietarista ... puheli hän käännellen\nmeitä vuorotellen.\n\n-- Onko heillä mitään mukanaan? kysyi hän sitten äkkiä santarmilta.\n\n-- Omia vaatteita on, teidän korkeasukuisuutenne, vastasi santarmi\nojentaen itsensä suoraksi ja hieman säpsähtäen. Majuurin tunsivat\nkaikki, kaikki olivat hänestä kuulleet, kaikki pelkäsivät häntä.\n\n-- Ne ovat otettavat pois. Alusvaatteensa saavat he pitää, mutta\nainoastaan valkeat; jos kirjavia on, ovat ne pois otettavat. Kaikki on\nmyytävä huutokaupalla. Rahat pantavat talteen. Vangilla ei saa olla\nomaisuutta, lisäsi hän kääntyen meihin. -- Katsokaa, että käyttäydytte\nhyvin! Muutoin... ruu-miin ran-gaistusta! Pienimmästäkin rikoksesta\nr-r-raippoja!...\n\nKoko sen illan olin minä, tottumattomana mokomaan vastaanottoon,\nmelkein sairaana. Muutoin vaikutti mielen tilaani myöskin se, mitä\nminä näin vankilassa; mutta sinne tulostani olen jo kertonut.\n\nMinä sanoin, ettei meille tehty eikä tohdittu tehdäkään mitään\nhelpoitusta työnteossa. Mutta kerran kuitenkin yritettiin; minä kävin\nB:n kanssa kokonaista kolme kuukautta insinöörikansliassa\ntoimittamassa kirjurin ammattia. Sellaisen määräyksen oli\ninsinöörivirasto tehnyt salaa, s.o. siten, että muut asianomaiset,\nvaikka tiesivätkin asiasta, eivät olleet sitä tietävinään. Se tapahtui\nsilloin, kun insinööripäällikkönä oli G--w. Överstiluutnantti G--w\ntuli meille kuin taivaasta, oleskeli täällä kovin vähän aikaa -- ellen\nerehdy, ainoastaan puoli vuotta, ehkä ei sitäkään -- ja matkusti\nsitten Venäjälle; hän teki kaikkiin vankeihin syvän vaikutuksen.\nHänestä eivät vangit ainoastaan pitäneet, vaan kunnioittivatkin häntä,\njos sitä sanaa sopii tässä käyttää. Kuinka hän sen sai aikaan, en\ntiedä, mutta jo heti alussa voitti hän puolelleen kaikkien\nmielisuosion. \"Hän on isä! Muuta isää emme tarvitsekaan!\" sanoivat\nvangit silloin, kun hän oli insinöörikunnan esimiehenä. Juominkeihin\ntaisi hän olla taipuvainen. Kooltaan oli hän pienenläntä; hänen\nkatseensa osoitti rohkeutta ja itseensä luottamista. Mutta sen ohessa\nkohteli hän vankeja ystävällisesti, melkeinpä hellästi ja rakasti\nheitä aivan kuin isä lapsiansa. Minkä tähden hän suosi vankeja, en\ntiedä; varma on vaan, ettei hän voinut kohdata ketään heistä sanomatta\nhänelle ystävällistä, iloista sanaa tai nauramatta, laskematta leikkiä\nhänen kanssaan -- eikä semmoisessa käytöksessä ollut merkkiäkään\nesimiehyydestä tai ylhäisen hyväilystä alistettua kohtaan. Hän oli\nvangeille kuin oma toveri, aivan kuin oma ihminen. Mutta huolimatta\ntästä tasa-arvoisuudesta, eivät vangit koskaan laiminlyöneet\nosoittamasta hänelle asianomaista kunnioitusta. Päin vastoin. Kun\nvanki kohtasi hänet, kirkastuivat hänen kasvonsa ja päänsä\npaljastettuaan katseli hän esimiestään hymyhuulin. Jos tämä sattui sen\nlisäksi sanomaan jotain, niin sepä vasta tuntui vangin mielestä\njoltakin. Sellaisia esimiehiä on olemassa. Hän oli reippaan näköinen\nja kulki suorana. \"Hän on kotka\", sanoivat vangit. Heidän kohtaloansa\nei hän tietysti voinut mitenkään helpoittaa; sillä hän johti\nainoastaan insinööritöitä, joita aina, muidenkin esimiesten aikana\ntehtiin määrätyssä, muuttumattomassa järjestyksessä. Ainoastaan\nsilloin, kun hän sattumalta tapasi työssä olevan vankijoukon ja näki,\nettä työ oli jo päätetty, päästi hän miehet kotiin ennen rummun\nlyöntiä. Vankeja miellytti se, että hän luotti heihin eikä ollut\nmissään suhteen turhamainen, vaan vältti kaikkea, mikä saattoi\nalistettuja loukata. Jos hän olisi kadottanut vaikka tuhat ruplaa ja\njos joku täkäläinen varas olisi löytänyt rahat, olisi hän ne oitis\nvienyt esimiehelleen. Siitä olen aivan varma. Tunsivatpa vangit\nmielensä syvästi liikutetuksi, kun kuulivat, että heidän \"kotkansa\"\noli riitaantunut ankarasti ilkeän majuurin kanssa. Se tapahtui G--win\ntäällä olon ensimäisenä kuukautena. Majuurimme oli joskus ollut hänen\nvirkatoverinaan. Pitkän eron jälkeen kohtasivat he nyt toisiaan\nystävinä ja olivat usein yhdessä juomingeissa. Mutta äkkiä\nriitaantuivat he keskenään. G--w tuli majuurin ankaraksi viholliseksi.\nSanottiinpa myöskin, että he olivat tapelleetkin toistensa kanssa,\njoka majuuriimme nähden ei ollutkaan mitään mahdotonta. Kun vangit sen\nkuulivat, ei heidän ilollaan ollut loppua. \"Kahdeksansilmäinenkö hänen\nkanssaan voisi sopia! Hänhän on kotka, vaan majuuri...\" ja siihen\nlisättiin vielä sana, joka ei sovi painettavaksi. Innokkaasti\nkeskustelivat vangit siitä, kuka oli ketä selkään antanut. Jos huhu\ntappelusta olisi huomattu perättömäksi (niinkuin se ehkä olikin),\nolisivat vangit olleet kovin harmissaan. \"Kyllä kaiketi\ninsinööripäällikkö voitolle pääsi\", sanoivat he; \"sillä hän on ketterä\nmies, ja pakoonpa toinen kuului hänen kynsistään puikahtaneenkin.\"\nMutta kohta lähti G--w täältä pois ja se seikka saattoi vangit\nalakuloisiksi. Insinööripäälliköt olivat täällä tosin kaikki hyviä:\nminun aikanani vaihdettiin niitä kolmasti tai neljästi; \"mutta\nsemmoista emme kuitenkaan saa koskaan\", sanoivat vangit; \"kotka hän\noli, kotka ja puolustajamme.\" Sama G--w suosi myöskin aatelisia ja\nhänpä käskikin minun sekä B:n käymään joskus kansliassa. Hänen\nlähtönsä jälkeen järjestettiin asia säännöllisemmin. Insinöörit\n(etenkin yksi heistä) olivat meille hyvin ystävällisiä. Me toimitimme\npuhtaaksi kirjoittamista ja jopa alkoi käsialammekin siinä työssä\ntasaantua, kun äkkiä tuli korkeimmilta esimiehiltä käsky meidän\npalauttamisesta entisiin töihin; joku oli jo ennättänyt kannella!\nMuutoin emme olleet siitä pahoillamme; sillä kanslia rupesi meitä jo\nkyllästyttämään. Sitten kävimme me B:n kanssa pari vuotta samoissa\ntöissä, enimmiten verstaissa. Me pakisimme keskenämme; puhuimme\ntoiveistamme, vakuutuksistamme. Hän oli kelpo mies; mutta hänen\nvakuutuksensa olivat välistä kummalliset. Usein muodostavat viisaatkin\nihmiset itselleen sangen omituisia mielipiteitä. Mutta niiden tähden\novat he saaneet elämässään paljon kärsiä ja ne ovat tulleet heille\nkalliiksi, joten niistä luopuminen onkin kovin vaikeata, melkeinpä\nmahdotonta. B. kuunteli katkeralla mielellä vastaväitteitäni ja\npuolusti ajatuksiaan kiihkoisasti. Ehkäpä oli hänellä monessa asiassa\noikeampikin ajatus kuin minulla, sitä en tiedä; seurauksena oli\nkuitenkin, että me erkanimme toisistamme ja se tuntui minusta hyvin\nraskaalta; sillä me olimme jo kauan olleet yksissä.\n\nSillä välin kävi M. vuosien kuluessa yhä surullisemmaksi ja\nalakuloisemmaksi. Ennen, vankeuteni ensi aikoina oli hän puheliaampi\nja hänen sisällinen ihmisensä tuli useammin näkyviin. Jo kolmatta\nvuottaan vietti hän vankeudessa silloin kun minä tulin tänne. Alussa\nkuunteli hän mielellään kertomuksia maailman tapauksista kahtena viime\nvuonna, hänellä kun niistä ei ollut vankeutensa ensi aikoina\nmitään tietoa; hän kyseli niistä ja joutuipa niiden johdosta\nmielenkiihkoonkin. Mutta lopulta, vuosien kuluessa hänen henkinen\nelämänsä näytti pysähtyneen sydämen sisustaan. Hiilet peittyivät\ntuhkaan. Suuttumus kasvoi hänessä yhä enemmin. \"Je hais ces brigands\"\nkertoi hän minulle usein, katsoen inholla vankeja, joita minä olin\noppinut lähemmin tuntemaan; mitkään todistukseni heidän hyväkseen\neivät voineet häneen vaikuttaa. Hän ei ymmärtänyt, mitä minä puhuin;\njos hän hajamielisyydessään myöntyikin joskus, niin jo seuraavana\npäivänä saattoi hän taas kertoa: \"Je hais ces brigands.\" Sivumennen\nsanon, että me puhuimme keskenämme usein ranskan kieltä ja siitä\nsyystä nimitti meitä eräs työntarkastaja-sotamies Dranishnikow,\nomituista kyllä, \"fersheleiksi\" (s.o. välskäreiksi). M. vilkastui\nainoastaan äitiään muistellessaan. \"Äitini oli vanha ja sairas\", sanoi\nhän minulle; \"hän rakasti minua suuresti, mutta minä olen täällä, enkä\ntiedä, onko hän elossa vai lieneekö jo kuollut? Ehkäpä ei hän voinut\nsietää, kun kuuli, että minut oli tuomittu kujajuoksuun...\" M. ei\nollut aatelismies ja oli saanut kärsiä ruumiinrangaistusta ennenkuin\nhänet Siperjaan lähetettiin. Mainitessaan siitä puri hän hammasta ja\nkoki katsoa syrjään. Viime aikoina rupesi hän useammin oleskelemaan\nyksinään. Eräänä aamuna kutsuttiin hänet komendantin luo. Komendantti\notti hänet vastaan iloisesti hymyillen.\n\n-- No, M--sky, mimmoista unta näit sinä viime yönä? kysyi hän.\n\n\"Minä oikein säpsähdin\", kertoi meille M., kun oli palannut takasin.\n\"Tuntui aivan kuin sydämeeni olisi pistetty.\"\n\n-- Minä uneksin, että sain kirjeen äidiltäni, vastasi hän.\n\n-- Enemmän, enemmän! virkkoi komendantti. -- Sinä olet vapaa! Äitisi\non anonut puolestasi ... hänen anomukseensa on suostuttu. Tässä on\nhänen kirjeensä ja tässä myöskin vapautuskäsky. Vankeudesta pääset\noitis.\n\nHän palasi luoksemme kalpeana, uutisesta huumautuneena. Me toivotimme\nhänelle onnea. Hän ojensi meille vapisevat, kylmät kätensä. Muutamat\nmuutkin vangit onnittelivat häntä ilomielin.\n\nHän pääsi siirtolaiseksi ja jäi asumaan kaupunkiimme. Kohta sai hän\npaikan. Alussa kävi hän usein vankilassamme ja toi meille vointinsa\nmukaan kaikenmoisia uutisia. Etenkin huvittivat häntä valtiolliset\nkuulumiset.\n\nMuista aatelismiehistä, s.o. M:iä, T:tä, B:tä ja Sh:iä lukuun\nottamatta, kaksi oli vielä sangen nuoria miehiä, joita oli lähetetty\ntänne lyhyeksi ajaksi; he olivat oppimattomia, vaan rehellisiä,\nyksinkertaisia ja suoramielisiä ihmisiä. Kolmas, Atsjukowsky oli kovin\nyksinkertainen eikä hänestä mitään muuta olekkaan sanottava; mutta\nneljäs, B--m, oli jo ikämies ja teki meihin kaikkiin mitä ikävimmän\nvaikutuksen. En tiedä, kuinka hän oli joutunut valtiollisten\nrikoksellisten joukkoon. Hänellä oli pikkuporvarin luonne ja vähin\nerin rikastuneen kaupustelijan käytös. Sivistystä ei hänellä ollut\nminkäänlaista eikä häntä huvittanutkaan muu kuin hänen oma ammattinsa.\nHän oli maalari ja oikeinpa oivallinen maalari. Kohta saivat esimiehet\ntietää hänen taitonsa ja kaupunkilaiset rupesivat kilvan tahtomaan\nhäntä talojensa seiniä ja kattoja maalaamaan. Kahdessa vuodessa\nmaalasi hän melkein kaikki ruunun kortteerit. Niiden asukkaat\nmaksoivat hänelle omasta kukkarostaan ja siten ei hän tarvinnut elää\nköyhänä. -- Hänen kanssaan lähetettiin työhön muitakin tovereja ja\nyksi heistä, T--shewsky, oppi maalaamaan melkein yhtä hyvin kuin B.\nitse. Majuurimmekin, jonka huostassa oli niinikään ruunun talo, kutsui\nhänet luokseen maalaamaan seiniä ja lakeisia. Nytpä tekikin B.\nparastansa: kenraalikuvernöörinkään asunto ei ollut niin hyvin\nmaalattu. Talo oli puinen, yksinkertainen, vanha ja ulkoa päin\nränsistynyt; sisäpuolelta oli se kuitenkin maalattu kuin palatsi, ja\nmajuuri oli mielissään... Hän hieroi käsiään ja sanoi menevänsä nyt\naivan varmaan naimisiin; \"kun asunto on semmoinen, on mahdotonta olla\nnaimisiin menemättä\", lisäsi hän hyvin totisesti. B--miin oli hän\nhyvin tyytyväinen ja samoin myöskin muihin, jotka työskentelivät hänen\nkanssaan. Työtä kesti kokonaisen kuukauden. Tämän kuukauden kuluessa\nmuutti majuuri ajatuksensa aatelismiehistä, joita hän rupesi nyt\nenemmän suosittelemaan. Menipä hän niinkin pitkälle, että kutsui\nkerran Sh:n luoksensa vankilasta.\n\n-- Sh., sanoi hän -- minä olen loukannut sinua. Minä olen rangaissut\nsinua syyttä, minä tiedän sen. Minä kadun. Ymmärrätkö sen? Minä, minä,\nminä -- kadun!\n\nSh. vastasi, että hän sen ymmärsi.\n\n-- Ymmärrätkö sinä, että minä, minä, sinun päällikkösi, olen kutsunut\nsinut pyytääkseni sinulta anteeksi. Käsitätkö sitä? Mikä olet sinä\nminun rinnallani? Matonen! Ja vieläkin mitättömämpi: sinä olet vanki!\nMutta minä olen Jumalan armosta majuuri. [Tätä lausetapaa ei käyttänyt\nainoastaan majuurimme, vaan muutkin alemmat päälliköt, etenkin ne,\njotka alemmista asteista olivat kohonneet asemaansa.] Majuuri!\nYmmärrätkö sinä sen?\n\nSh. vastasi, että hän senkin ymmärsi.\n\n-- Nyt minä siis teenkin kanssasi sovinnon. Mutta käsitätkö, käsitätkö\nsinä sen täydelleen? Voitko sitä tuntea ja käsittää? Ajatteleppas\nvaan: minä, minä, majuuri ... j.n.e.\n\nSh. kertoi minulle itse tämän tapauksen. Siitä näkyy, ettei tämäkään\nhumalikas, turhanpäiväinen ja turmeltunut ihminen ollut kaikkia\nihmisellisiä tunteita vailla. Katsoen hänen käsitys- ja\nkehityskantaansa, saattaisi semmoista käytöstä pitää miltei\njalomielisyytenä. Ehkäpä vaikutti siihen myöskin päihtymys.\n\nMajuurimme unelma ei toteutunut; sillä lujasta päätöksestä huolimatta\nei hänen naimisiin menostaan tullut mitään. Sen sijaan joutui hän\noikeuden kynsiin ja sai käskyn pyytämään eroa virastaan. Nytpä vanhat\nsynnitkin tulivat esille. Ennen oli hän muistaakseni ollut\njärjestysmiehenä kaupungissa... Isku kohtasi häntä äkkiarvaamatta.\nVankilassa vaikutti sanoma siitä suurta riemastusta. Syntyipä sen\njohdosta oikein juhlapäivä! Majuurin sanottiin akkamaisesti itkeneen.\nMutta asia ei ollut autettavissa. Hän otti eron virastaan, möi\nhevosparinsa, sitten myöskin muun omaisuutensa ja joutui köyhyyteen.\nMe kohtasimme häntä myöhemmin, kun hän käveli kadulla, kulunut\nsiviilinuttu yllä ja kokaardilla varustettu lakki päässä. Hän katsoi\nvihamielisesti vankeihin. Mutta hänen lumousvoimansa oli kadonnut\nvirkapuvun kanssa. Virkapuvussa oli hän kuin ukkosenilma. Tavallisessa\nnutussa sitä vastoin näytti hän passarilta. Onpa kumma, mitä virkapuku\nvaikuttaa tällaisissa ihmisissä.\n\n\n\n\nXIX.\n\nKarkaus.\n\n\nKohta majuurimme virkaeron jälkeen tapahtui vankilassamme\nperinpohjaisia muutoksia. Entisen vankilan sijaan perustettiin tänne\nsotilasvankien-ruotu Venäjällä olevien samanlaisten laitosten mallin\nmukaan. Seurauksena oli, ettei toisen luokan pakkotyöläisiä enää\nlähetetty vankilaamme. Tänne lähetettiin ainoastaan sotilasvankeja,\ns.o. semmoisia, joilta ei riistetty vapautta kokonaan, vaan joita oli\nrangaistu ainoastaan lyhytaikaisella (korkeintaan kuusivuotisella)\nvankeudella; sen kärsittyään saivat he palata jälleen sotamiehiksi\nrykmentteihinsä. Mutta niitä, jotka tekivät itsensä syypäiksi uusiin\nrikoksiin, rangaistiin, kuten ennenkin, kaksikymmenvuotisella\nvankeudella. Vankilassamme oli tosin jo ennenkin sotilasvankeja, mutta\nheitä pidettiin täällä ainoastaan siitä syystä, ettei heitä varten\nmuuta sopivaa säilytyspaikkaa ollut. Nyt sen sijaan muuttui koko\nvankila tällaiseksi sotilasluokaksi. Itsestään on selvää, että entiset\nsiviilivangit, jotka olivat kadottaneet kaikki kansalaisoikeutensa ja\njoiden kasvot olivat varustetut poltinmerkillä, jäivät vankilaan\nmääräaikansa loppuun asti; mutta uusia poislähteneiden sijaan ei\ntullut, joten noin kymmenen vuoden kuluttua vankilassamme ei saattanut\nolla enää yhtään siviilivankia. Erityinen osasto jäi vankilaan\nniinikään jäljelle, ja siihen lähetettiin vast'edeskin suurimpia\npahantekijöitä soturisäädystä, \"kunnes vaikein pakkotyö Siperjassa\nalkaisi.\" Sillä tavoin pysyi elämämme entisellään: samanlainen oli\nruoka, samanlainen oli myöskin työ ja muukin järjestys, sillä\neroituksella vaan, että esimiehistö muuttui ja tuli mutkallisemmaksi.\nTänne asetettiin esiupseeri, ruodunpäällikkö ja sitä paitsi neljä\nylempää upseeria, jotka vuorotellen pitivät silmällä vartioimista.\nInvaliidit poistettiin; heidän sijaansa asetettiin kaksitoista\naliupseeria ja asemestaria. Jaot kymmenkuntiin pantiin toimeen, ja\nvankien joukosta valittiin korpraaleja, nimellisesti tietysti. Että\nAkim Akimitshista tuli oitis korpraali, on selvää. Koko tämä uusi\nlaitos arvoasteineen ja vankeineen jäi, kuten ennenkin, komendantin\nylipäällikkyyden alaiseksi. Siinä kaikki, mitä tapahtui. Tietysti\nolivat vangit alussa hyvin levottomia, juttelivat keskenään ja\narvostelivat uusia päälliköitään; vaan kun huomasivat, että kaikki\njäikin entiselleen, rauhoittuivat he ja elämä rupesi kulkemaan entistä\nrataansa. Pääasia oli kuitenkin se, että vangit pääsivät entisestä\nmajuuristaan; he saivat nyt ikäänkuin levähtää, hengittää vapaammin.\nPelonalaisuus katosi ja jokainen tiesi nyt, että tarpeen tullessa\nvoisi päällikölle antaa selityksiä ja että syytön saisi ainoastaan\nerehdyksestä kärsiä syyllisen asemesta. Viinan myöntiäkin pitkitettiin\ntäällä entisillä perusteilla, huolimatta siitä, että invaliidien\nsijaan oli tullut aliupseereja. Nämä aliupseerit näyttivät olevan\nsuurimmaksi osaksi kelvollisia ja ymmärtäväisiä miehiä, jotka\noivalsivat asemansa. Muutamat heistä osoittivat tosin alussa\ntaipumusta ylpeyteen luullen voivansa kohdella vankeja samoin kuin\nsotamiehiä. Mutta kohta huomasivat hekin, mitenkä asianlaita\noikeastaan oli. Niitä taas, jotka liian kauvan pysyivät\nymmärtämättöminä, johdattivat vangit itse asian perille. Olipa\nkoviakin kohtauksia; niinpä esim. juottivat vangit aliupseereja ja\nilmoittivat heille sitten, tietysti omalla tavallaan, että koska\nyhdessä oli juotu, niin... Asia päättyi siten, että aliupseerit eivät\nvälittäneet viinan tuonnista ja myynnistä tai oikeammin, kokivat olla\nmitään semmoista huomaamatta. Sen ohessa kävivät he, kuten entiset\ninvaliiditkin, torilla ja toivat sieltä vangeille kalatsia, lihaa ynnä\nmuuta, s.o. tekivät kaikkea, mistä vaan ei seurannut heille suurempaa\nhäpeätä. Minkä vuoksi entinen järjestys oli poistettu ja uusi sen\nsijaan pantu, sitä minä en tiedä. Se tapahtui vankeuteni viime\naikoina. Kaksi vuotta sain minä kokea uutta järjestystä...\n\nKertoisinko vankeuteni kaikista vuosista erältänsä? Sitä en aio tehdä.\nJos kertoisin järjestyksessä kaikki, mitä minä sillä ajalla sain nähdä\nja kokea, niin voisipa lukujen määrä karttua kolmen, jopa neljänkin\nkertaiseksi. Mutta semmoinen kertomus tulisi kovin yksipuoliseksi.\nKaikki tapaukset tulisivat olemaan samanlaatuisia, etenkin jos lukija\non kerinnyt edellä olevista luvuista muodostaa itselleen jotakuinkin\ntyydyttävän käsityksen toisen luokan vankeuselämästä. Olen tahtonut\nkuvata vankilamme ja kaikki, mitä minä siellä ollessani sain kokea,\nhavainnollisesti, selvästi. Olenko saavuttanut tämän tarkoitukseni,\nsitä en tiedä. Mutta sehän ei olekkaan minun arvosteltavanani.\nLuulenpa, että tähän voinkin lopettaa. Sen ohessa tuntuu välistä\nitsestänikin surulliselta näiden asiain muisteleminen. Ja tuskinpa\nvoisin kaikkia muistaakaan. Muutamat vuodet ovat joten kuten\nhaihtuneet mielestäni. Jotkut seikat, siitä olen vakuutettu, ovat\nkokonaan unohtuneet. Minä muistan esim., että kaikki nämä vuodet,\njotka olivat toinen toisensa kalttaiset, kuluivat hitaasti, ikävästi.\nMuistan, että nämä pitkät, ikävät päivät olivat aivan yhtäläiset,\nikäänkuin vesi olisi sateen jälkeen pisara pisaralta tipahdellut\nkatolta. Muistan, että ainoastaan vapauden, uuden elämän toivo antoi\nminulle voimia odottamaan, luottamaan. Minä maltoin mieleni ja odotin,\nminä luin joka päivän ja huolimatta siitä, että niitä oli jäljellä\ntuhannen, luin niitä yksitellen, hautasin yhden päivän ja iloitsin\nseuraavana päivänä, että jäljellä ei enää ollutkaan tuhannen, vaan\nyhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän päivää. Muistan, että koko sinä\naikana, sadoista tovereista huolimatta, minä olin yksinäisyydessä ja\nvihdoin miellyinkin tähän yksinäisyyteeni. Ollen henkisesti muista\neroitettuna tarkastelin minä entistä elämääni, tutkistelin sen\nvähäpätöisimpiäkin seikkoja, ajattelin entisyyttäni, tuomitsin itseäni\narmottomasti ja toisinaan siunailinkin kohtaloa siitä, että se oli\nsuonut minulle tällaisen yksinäisyyden, jota paitsi en olisi tullut\nelämääni ankarammin arvostelleeksikaan. Ja mitkä mietteet heräsivät\nsilloin sydämessäni! Minä lupasin pyhästi, etten vastaisuudessa tekisi\nenää semmoisia erhetyksiä kuin ennen. Minä tein itselleni\ntulevaisuuden ohjelman ja päätin lujasti seurata sitä. Minä uskoin\nsokeasti voivani täyttää nämä aikomukseni... Mutta minusta tuntuu\nkatkeralta silloisen mielentilani muisteleminen. Tietysti koskee tämä\nyksinomaan minua itseäni... Mutta minä olenkin sen kirjoittanut siinä\nluulossa, että lukija on ymmärtävä ajatukseni, sillä jokaiselle on\ntapahtuva samalla tavoin, jos hän joutuu elämänsä kukoistuksessa\nmääräajaksi vankeuteen.\n\nMutta mitäpäs siitä!... Sanon tässä vielä jotain, etten lopettaisi\nliian jyrkästi.\n\nMinun pisti päähäni, että joku saattaisi kysyä: eikös vankilasta\nkukaan saattanut karata ja eikö koko vankeusaikanani tapahtunut täällä\nyhtään karkausta? Olen jo sanonut, että vanki, oltuaan pari kolme\nvuotta vankeudessa, rupee pitämään arvossa näitä vuosia ja väkisinkin\ntulee siihen päätökseen, että parempi on olla loppuaikakin ilman\nhuolia, ilman vaaroja ja päästä laillisella tavalla siirtolaiseksi.\nMutta sellaiseen päätökseen tulee ainoastaan lyhyeksi ajaksi tuomittu\nvanki... Pitemmäksi ajaksi tuomittu voisi ehkä antautua vaaroille\nalttiiksi... Mutta täällä ei semmoisia sattumuksia juuri tapahtunut.\nLienevätkö vangit aristelleet, liekö tarkastus ollut kovin ankara, vai\nympäristökö (autio, erämaantapainen) lie ollut epäedullinen, sitä en\nvoi sanoa. Minä luulen, että kaikki nämä seikat vaikuttivat\nyhteisesti. Karata täältä ei ollutkaan helppo. Siitä huolimatta\ntapahtui minun aikanani yksi semmoinen yritys: kaksi tärkeätä vankia\nlähti täältä karkuun.\n\nMajuurin virkaeron jälkeen jäi A--w (se aatelismies, joka oli hänen\nvakoojansa) aivan yksiksensä, ilman suojelusta. Hän oli vielä sangen\nnuori mies, mutta hänen luonteensa vahvistui ja tasaantui vuosien\nkuluessa. Yleensä oli hän röyhkeä ja päättäväinen, jopa älykäskin.\nVapauteen pääsneenä olisi hän pitkittänyt vakoilemistaan, mutta ei\nolisi kuitenkaan joutunut enää vankeuteen yhtä helposti ja tyhmästi\nkuin ennen. Hän harjoitti täällä osaksi myöskin väärien passien\nkauppaa. Varmaan en sitä kuitenkaan tiedä. Minä kuulin siitä täällä\nolevilta vangeilta. Käydessään majuurin kyökissä sanottiin hänen\nharjoittaneen sitä tointa ja saaneen sillä tavoin melkoisia\nrahatuloja. Sanalla sanoen, hän näytti uskaltavan vaikka mitä\nkohtalonsa muuttamiseksi. Minä olin osaksi tilaisuudessa tutustumaan\nhänen sisälliseen ihmiseensä: hänen ruokottomuutensa oli\nhämmästyttävän suuri ja herätti vastustamatonta kamoksumista. Minusta\nnäytti, että jos hän olisi kovin halunnut juoda korttelin viinaa ja\njos hän ei olisi voinut tyydyttää haluansa muuten kuin murhatyön\ntekemällä, olisi hän aivan varmaan ryhtynyt siihenkin, kunhan olisi\nvaan voinut tehdä työnsä salakähmää. Vankilassa oppi hän ajattelemaan.\nHänenpä puoleensa kääntyikin erityisen osaston vanki Kulikow.\n\nMinä olen jo puhunut Kulikowista. Hän ei ollut enää nuori ijältään,\nvaan kuitenkin kiihkoisa, lujaluontoinen ja sangen kekseliäs. Hänellä\noli voimaa ja hän halusi elää; sellaisilla ihmisillä on elämän halua\nikänsä loppuun asti. Ja jos minä olisin ruvennut ihmettelemään, minkä\nvuoksi vangit eivät karanneet, niin olisin ihmetellyt etupäässä\nKulikowia. Mutta Kulikow päättikin karata. Kumpiko heistä vaikutti\ntoiseensa enemmän, A--w Kulikowiin, vai Kulikow A--wiin, sitä en\ntiedä; molemmat olivat he toistensa vertaisia ja sopivat luonteensa\npuolesta yhteen. Heistä tuli ystävykset. Minusta näyttää, että Kulikow\ntoivoi saavansa A--win avulla passit. A--w oli aatelismies, oli\noleskellut ennen ylhäisissä piireissä, ja se seikka lupasi\njonkunlaista vaihtelevaisuutta tulevissa seikkailuissa, kunhan vaan\npääsisivät Venäjälle. Kenpä tietää, mimmoiset sopimukset, mimmoiset\ntoiveet heillä olivat; luultavaa on kuitenkin, etteivät heidän\ntoiveensa olleet aivan samanlaiset kuin tavallisten siperjalaisten\nmaankulkijain. Kulikowilla oli näyttelijän luonne; hän saattoi valita\nitselleen monenlaisia rooleja elämässä; hänellä oli paljon toiveita,\nainakin toivoi hän vaihtelevaisuutta. Sellaisia ihmisiä tavataan\nvankilassa. He päättivät karata yhdessä.\n\nMutta karkaaminen ilman vartijaa oli mahdotonta. Täytyi saada vartija\nsuostumaan tuumaan. Eräässä linnapataljoonassa palveli muudan\npuolalainen, lujaluontoinen mies, joka olisi ehkä ansainnut\nparemmankin kohtalon; hän oli jo ijähtänyt mies, mutta mieleltään\nrohkea ja vakava. Nuoruudessaan oli hän ikävissään karannut\nSiperjasta, jossa hän palveli sotamiehenä. Hänet saatiin kiinni,\nrangaistiin ja pidettiin pari vuotta vankiruoduissa. Kun hän pääsi\njälleen sotamieheksi, malttoi hän mielensä ja antautui palvelukseensa\nhartaasti, voimiensa mukaan. Kelvollisuudellaan pääsi hän\nkorpraaliksi. Hän oli kunnianhimoinen, itseensä luottava ja oman\nansionsa tunteva mies. Se näkyi hänen katseestaan ja puheestaan. Minä\nnäin häntä usein muiden vartijain joukossa. Kuulin hänestä myöskin\nhiukan täkäläisiltä puolalaisilta. Minusta näytti, että entinen ikävä\noli muuttunut hänessä vihaksi, salaiseksi ja alituiseksi. Tämä mies\nvoi ryhtyä vaikka mihin ja Kulikow ei erehtynyt valitessaan hänet\ntoverikseen. Hänen sukunimensä oli Koller. He tekivät sopimuksen ja\nmääräsivät päivän. Oli käsissä helteinen kesäkuu. Ilmanala\nkaupungissamme oli jokseenkin tasainen; kesällä oli ilma sangen\nlämmin; sepä olikin maankulkijoille mieluista. Tietysti he eivät\nvoineet lähteä pakomatkalleen suorastaan linnasta; sillä kaupunki oli\navonaisella paikalla. Lähitienoolla pitkän matkan päässä ei ollut\nmitään metsää. Piti pukeutua toisiin vaatteihin, mutta sitä varten oli\nensin päästävä etukaupunkiin, missä Kulikowilla ennestään oli\nlymypaikka. Oliko etukaupungissa olevilla apulaisilla täysi tieto\nheidän aikeestaan, sitä en voi varmaan sanoa. Luultavasti tiesivät he\nsiitä, vaikka asia sittemmin ei tullutkaan täysin selville. Sinä\nvuonna alkoi jossain etukaupungin nurkassa vaikutuksensa eräs nuori ja\njokseenkin sievän näköinen nainen, liikanimeltä Wanjka-Tanjka, joka\nantoi hyviä toiveita ja osaksi toteuttikin niitä. Minä luulen, että\nhänelläkin oli asiassa osansa. Kulikow oli tuhlannut hänelle rahoja jo\nkoko vuoden kuluessa. Aamulla tulivat veitikat ulos ja osasivat\nlaittaa niin, että heidät lähetettiin vanki Shilkinin seurassa\nmuuraustyöhön pataljoonan tyhjiin kasarmeihin, joista sotamiehet jo\naikoja sitten olivat lähteneet leiriin. A--win ja Kulikowin piti\nauttaa Shilkiniä muuraustyössä. Koller toimitti itsensä vartijaksi,\nmutta kun kolmen vangin seurassa piti olla kaksi vartijaa, annettiin\nKollerille, koska hän oli vanha ja kokenut korpraali, toveriksi nuori\nrekryytti, joka siten saisi muka kelvollista harjaantumista\nvartijatoimessa. Karkurimme osasivat niin muodoin vaikuttaa\nälykkääseen ja luotettavaan Kolleriin, joka pitkällisen ja viime\nvuosina onnellisen palveluksen jälkeen päätti seurata heitä\npakoretkelle.\n\nHe tulivat kasarmeihin. Kello oli noin kuuden paikoilla aamua. Paitsi\nheitä ei siellä ollut ketään muita. Tehtyänsä työtä tunnin verran,\nsanoivat Kulikow ja A--w Shilkinille, että he menevät verstaaseen,\nensiksikin tapaamaan jotain henkilöä ja toiseksi hakemaan erästä\ntarvittavaa työasetta. Shilkiniä piti kohdella varovasti, s.o. niin\nluonnollisesti kuin mahdollista. Hän oli entinen moskovalainen\nporvari, ammatiltaan muurari, älykäs, viekas ja harvapuheinen mies.\nHänenlaisen miehen olisi luullut koko ikänsä vaeltavan liiviin ja\nviittaan puettuna, kuten moskovalaiset ainakin, mutta kohtalo määräsi\ntoisin ja hän joutui vihdoin ijäkseen erityiseen osastoon, siis\nsuurimpien pahantekijäin joukkoon. Mistä syystä hän oli ansainnut\nsemmoisen rangaistuksen, sitä en tiedä; erityistä tyytymättömyyttä ei\nhänessä ollut koskaan huomattavana; hän käyttäytyi aina siivosti ja\ntasaisesti; joskus joi hän itsensä humalaan kuin käki, mutta\nkäyttäytyi sittenkin moitteettomasti. Salaisuuden perillä ei hän\ntietysti ollut, mutta silmät olivat hänellä tarkat. Kulikow antoi\nhänelle merkin, että he menevät noutamaan viinaa, joka oli tuotuna jo\neilispäivänä verstaaseen. Sepä vaikuttikin Shilkiniin; hän päästi\nheidät menemään ilman mitään epäluuloa ja jäi kahden kesken rekryytin\nkanssa; Kulikow, A--w ja Koller lähtivät sen sijaan etukaupunkiin.\n\nKului puoli tuntia, mutta poistuneita ei kuulunut. Nyt rupesi Shilkin\nasiata miettimään, ja hän muistikin, että Kulikow oli näyttänyt hiukan\nomituiselta, ja että A--w oli kuiskutellut hänelle jotain; ainakin oli\nKulikow iskenyt hänelle pari kertaa silmää, sen oli hän nähnyt.\nKollerissa oli ollut myöskin jotain omituista: niinpä oli hän\nlähtiessään neuvonut rekryytiä, kuinka hänen olisi sillä aikaa\nkäyttäyminen, ja se ei ollut luonnollista menettelyä, ei ainakaan\nKollerin kalttaiselta mieheltä. Sanalla sanoen, mitä enemmin Shilkin\nasiaa mietti, sitä suuremmaksi kasvoi hänen epäluulonsa. Mutta aika\nkului sillä välin, ja hän tuli yhä levottomammaksi. Hän ymmärsi aivan\nhyvin, mikä vaara häntä uhkaili; sillä hän tiesi, että esimiesten\nepäluulo voisi kohdata häntäkin. Olisihan voitu luulla, että hän\npäästi toverinsa menemään yhteisen sopimuksen mukaan, ja mitä kauemmin\nhän oli ilmoittamatta Kulikowin ja A--win poistumisesta, sitä enemmin\ntällainen epäluulo saisi vahviketta. Aikaa ei siis ollut hukkaaminen.\nNyt hän muisti myöskin, kuinka Kulikow ja A--w olivat viime aikoina\nkuiskailleet keskenään ja oleskelleet usein kasarmien takana, kaukana\nmuiden silmäyksiltä. Hän muisti jo silloinkin miettineensä jotain sen\njohdosta... Uteliaana katsahti hän vartijaansa; tämä seisoi suu auki\npyssyänsä vasten nojautuneena ja kaiveli mitä viattomimman näköisenä\nnenäänsä. Shilkin ei huolinut edes ilmoittaakaan hänelle ajatuksiaan,\nvaan käski hänen tulemaan mukanaan insinööriverstaaseen. Verstaassa\nkysyttiin, olivatko he käyneet siellä? Mutta siellä ei heitä kukaan\nollut nähnyt. Nyt haihtuivat Shilkinin epäilykset: \"Mahdotonta on\",\narveli hän, \"että he olisivat menneet juomaretkelle esikaupunkiin,\nkuten Kulikowin tapana oli joskus tehdä. Sen olisivat he sanoneet\nhänelle; sillä sitä ei olisi maksanut salata häneltä.\"\n\nKello oli jo melkein yhdeksän, kun hän tuli vääpelin luo ja ilmoitti\nhänelle asian. Vääpeli pelästyi eikä tahtonut alussa uskoakaan koko\njuttua. Tietysti ilmoitti Shilkin asian ainoastaan arveluna,\nepäluulona. Vääpeli kiiruhti oitis majuurin luo. Majuuri vuorostaan\nvei sanan komendantille. Neljännestunnin kuluttua oli jo ryhdytty\nkaikkiin asianomaisiin toimiin. Tapauksesta ilmoitettiin myöskin\nkenraalikuvernöörille. Vangit olivat tärkeät ja Pietarista saattoi\nniiden karkaamisen johdosta tulla ankaria nuhteita. A--wia pidettiin,\noikein tai väärin, valtiollisena vankina ja Kulikow taas oli kuulunut\n\"erityiseen osastoon\", joten hän oli suurimpia pahantekijöitä. Tähän\nsaakka erityisestä osastosta ei ollut kukaan karannut. Nyt muistettiin\nmyöskin, että tämän osaston vankien piti olla kahden sotamiehen\nvartioimina tai ainakin piti kullakin heistä olla yksi vartija. Tätä\nmääräystä vastaan oli rikottu. Ja siitä saattoi seurata ikävyyksiä.\nLähetettiin sanansaattajia kaikkiin volosteihin ja läheisiin\npaikkakuntiin ilmoittamaan karkulaisten tuntomerkit. Lähetettiin\nmyöskin kasakoita ajamaan heitä takaa; kirjoitettiin myöskin\nnaapurilääneihin ja piirikuntiin... Sanalla sanoen, pelästys oli\nsangen suuri.\n\nSillä välin oli vankilassa huomattavana omituinen liike. Sen mukaan\nkuin vangit palasivat työstä, saivat he kuulla, mitä oli tapahtunut.\nSanoma levisi miehestä mieheen. Kaikki ottivat he sen vastaan\njonkunlaisella salaisella ilolla. Kaikilla sydän ikäänkuin sätkähti...\nPaitsi sitä, että tämä tapaus oli poistanut yksitoikkoisuuden\nvankilasta ja pannut muurahaispesän kihisemään, oli se omiansa\nvirittämään unholaan joutuneita kieliä vankien sydämissä; kohtalon\nmuuttamisen toiveet saivat uutta yllykettä. \"Ovathan muutkin\nkaranneet: miks'ei...?\" Ja jokainen rohkaisi mielensä tätä\najatellessaan. Äkkiä olivat kaikki tulleet ylpeiksi ja katselivat\nhalveksivaisesti aliupseereihin. Tietysti tulivat esimiehet oitis\nvankilaan. Tulipa itse komendanttikin. Vangit olivat reippaan näköisiä\nja heidän silmistään loisti ylpeyttä ja jonkunlaista itsetuntoa;\n\"kyllä meiltä syntyy jos jotakin\", arvelivat he itsekseen. Että\nesimiehet tulisivat heti vankilaan, siitä olivat vangit jo ennakolta\nvakuutetut. Arvattiin myöskin, että tarkastuksia pantaisiin toimeen ja\nsiltä varalta kaikki luvaton tavara kätkettiin. Tiedettiin, että\nesimiehet ovat tällaisissa tapauksissa hyvin tarkkoja. Ja niinpä\nsyntyikin nyt aika mylläkkä; kaikki paikat pengailtiin, tarkastettiin,\nmutta mitään ei voitu löytää. Jälkeen puolenpäivän lähetettiin vankeja\ntyöhön lukuisien sotamiesten saattamina. Iltapäivällä pistäysivät\nvartijat tuon tuostakin vankilaan; vankeja luettiin useammin kuin\ntavallisesti; pari kertaa tehtiin virhe ja siitä syystä ajettiin\nkaikki pihalle, jossa uudestaan luettiin. Sitten luettiin vielä kerta\nkasarmeissa... Sanalla sanoen, puuhaa oli paljon.\n\nMutta vangit eivät olleet millänsäkään. Kaikki näyttivät he sangen\nitsenäisiltä ja käyttäytyivät moitteettomasti koko illan kuluessa.\nEsimiehet arvelivat: \"eiköhän vankilaan ole jäänyt karkulaisten\nliittolaisia?\" ja senpä tähden vankeja pidettiinkin silmällä sekä\nkuunneltiin heidän keskustelujansa. Mutta vangit vaan nauroivat.\n\"Eihän semmoisissa asioissa liittolaiset jää vankilaan!\" \"Asia\ntoimitetaan hiljaan, eikä mitenkään muuten.\" \"Ja sellainenko mies oli\nKulikow, sellainenko A--w, etteivät olisi osanneet pitää asiaa\nsalassa? Sukkelasti he tekivät tekonsa. Semmoiset miehet luiskahtavat\nlukittujenkin ovien takaa!\" Sanalla sanoen, Kulikowin ja A--win maine\noli suuressa määrässä kasvanut; kaikki ylpeilivät heistä. Arveltiin,\nettä heidän urostyönsä tulee jälkimaailmankin tietoon ja pysyy kauan\naikaa yleisenä puheen aineena.\n\n-- Olivatpahan mestareja! sanoi joku.\n\n-- Kyllä meilläkin karata osataan, vai kuinka? lisäsi siihen toinen.\n\n-- Mitäpä siitä! tokasi kolmas katsellen pöyhkeästi ympärilleen. --\nKarkaa, kuka karkaa!... Vai pyritkö sinäkin heidän verrallensa?\n\nJonkun toisen kerran ei puhuteltu olisi jättänyt kunniaansa\npuolustamatta, mutta nyt hän oli siivosti vaiti, sillä myönnettävähän\noli, etteivät kaikki olleet Kulikowin ja A--win kalttaisia...\n\n-- Ja miksipä me todellakin pysymme täällä? sanoi eräs kyökin\nakkunassa istuva vanki heikolla, laulavalla äänellä. -- Eläessämme\nemme ole oikeita ihmisiä, emmekä kuollessamme oikeita vainaita. Oi,\noi!\n\n-- Mitä oihkat? Minkäs täytymykselle osaat?\n\n-- Osasipahan Kulikow... alkoi joku innokkaimmista.\n\n-- Niin, Kulikow! keskeytti häntä toinen halveksivasti.\n\nSe on: hän tahtoi sanoa, ettei Kulikowin kalttaisia ole monta.\n\n-- Olipa se A--wikin koko viekas mies!\n\n-- Mutta lienevätköhän jo kauaksi ennättäneet, olisi hauska tietää...\n\nJa nyt ruvettiin keskustelemaan siitä, kuinka kauas karkulaiset olivat\nennättäneet. Otettiin puheeksi, mihin suuntaan he ovat menneet, missä\noli paras piileskellä ja mikä volosti oli lähinnä? Vankien joukossa\noli semmoisia, jotka tunsivat paikkakunnan. Heitä kuunneltiin\nuteliaasti. Puhuttiin naapurikylien asukkaista, joiden sanottiin\nolevan älykästä väkeä; karkulaisilla ei heiltä olisi odotettavana\nmitään suvaitsevaisuutta.\n\n-- Talonpoika se täällä on koko kova mies.\n\n-- Aivan silmitön!\n\n-- Siperjalainen kollo! Varokoon itseänsä!\n\n-- Kyllä meikäläiset...\n\n-- Tietäähän sen, kuka voitolle pääsee. Eihän meikäläiset ole\nsellaista väkeäkään.\n\n-- Perästäpähän kuuluu.\n\n-- Luuletkos sinä sitten, että heidät saadaan kiinni?\n\n-- Minä luulen, ettei heitä saada kiinni sinä ilmoisna ikänä,\nhuomautti joku kiivaimmista lyöden nyrkillään pöytää vasten.\n\n-- Hm! Kyllähän asia voi kiekahtaa niin taikka näin.\n\n-- Mutta minäpä luulen, hyvät veljet, huomautti Skuratow -- että jos\nminä olisin maankulkija, niin minua ei saataisi koskaan kiinni!\n\n-- Niin, sinuako?\n\nKuului naurua; toiset eivät olleet Skuratowia kuulevinaankaan, vaan\nhän jatkoi:\n\n-- Ei koskaan saataisi kiinni! minä, hyvät veljet, usein ajattelen ja\nihmettelen sitä seikkaa, että minua vaan ei saataisi kiinni.\n\n-- Älähän huoli, kun nälkää saat kärsiä: tulet kuin tuletkin\ntalonpojalta leipää pyytämään. Muut nauroivat.\n\n-- Leipääkö pyytämään! Se on vale!\n\n-- Mitäpäs sinä kieltäsi pieksät? Olethan joutunut tänne siitä, että\ntapoit setä Wasjan kanssa karjan ruton. [Se on: miehen tai naisen,\njoiden epäiltiin päästävän ilmaan karjanruttoa. Täällä oli yksi\nsellaisen murhan tekijä.]\n\nNauru syntyi entistä kovempi. Totiset olivat kuitenkin yhä vielä\ntyytymättömän näköisiä.\n\n-- Se on valetta! huusi Skuratow; -- sellaisia huhuja on minusta\nMikitka levitellyt, eikä oikeastaan minusta, vaan Wasjkasta, vaikka\nminäkin yksin tein sain selkääni. Moskovalaisena olen minä jo\nlapsuudesta asti tottunut maata kulkemaan. Muistanpa, kuinka\nvirrenlukija opettaessaan veti minua korvasta ja sanoi: lue sinä\n\"armahda, Herra, minua sinun suuren laupeutesi tähden\" ja niin\nedespäin... Mutta minäpä luinkin hänen jälkeensä: \"annahan, herra, kun\nminä putkaan lähden\" ja niin edespäin... Semmoinen olin minä jo\nhamasta lapsuudestani asti.\n\nTaas nauroivat kaikki. Mutta Skuratow ei muuta tarvinnutkaan. Hän ei\nvoinut olla hulluttelematta. Kohta hänet unohdettiin ja ryhdyttiin\njohonkin vakavampaan keskusteluun. Siihen ottivat osaa enimmiten\nvanhemmat, kokeneemmat miehet. Nuoret kuuntelivat uteliaina; miehiä\noli keräytynyt kyökkiin kosolta; aliupseereja tietysti ei ollut läsnä.\nHeidän kuullensa ei olisi kaikkia asioita puhuttukaan. Uteliaista\nkuuntelijoista pisti silmiini eräs korkeakasvuinen, leveänaamainen\ntataarilainen, nimeltä Mametka. Hän ei osannut venäjänkieltä juuri\nollenkaan, mutta yhtähyvin kuunteli kovin uteliaan näköisenä muiden\nkeskustelua.\n\n-- Mitä, eikö niin, Mametka? kysyi häneltä joutessaan muiden hylkäämä\nSkuratow.\n\n-- Niin, niin! äännähteli Mametka ja ilosta nyykytteli hullunkurisesti\npäätään.\n\n-- Eihän heitä saada kiinni, eihän?\n\n-- Ei, ei! Ja Mametka rupesi oikein käsillään viittailemaan.\n\n-- Mutta jos erehdyt?\n\n-- Niin, niin! vastasi Mametka päätänsä nyykytellen.\n\n-- Olkoonpa vaikka niinkin!\n\nJa Skuratow painoi Mametkan lakin syvään hänen päähänsä, jonka jälkeen\nhän mitä iloisimmalla tuulella lähti pois kyökistä.\n\nKokonaisen viikon kestivät ankarat toimenpiteet vankilassa, samalla\nkun lähitienoilla jatkettiin karkulaisten etsimistä. Minä kummastelin\nsitä, että vangit saivat tarkat tiedot esimiesten toimenpiteistä\nvankilan ulkopuolella. Ensi päivinä olivat nämä tiedot edullisia\nkarkulaisille, joista ei kuulunut niin mitään! kadoksissa vaan olivat,\nsiinä kaikki. Vangit hymyilivät toisilleen, ja levottomuus\nkarkulaisten kohtalon johdosta rupesi haihtumaan. \"Eivätpähän vaan\nlöydä!\" sanoivat vangit tyytyväisen näköisinä toisilleen.\n\n-- Katosivat kuin pyssyn kuula!\n\n-- Katosivat ja kielsivät ikävöimästä, kun kohta muka palaavat.\n\nTäällä tiedettiin, että ympäristön asukkaat oli pantu liikkeelle, että\nkaikki epäiltävät paikat, metsät ja polut olivat vartioittuina.\n\n-- Turhaa vaivaa, sanoivat vangit naurusuin; -- kyllähän\nkarkulaisillakin on suojelijansa, jonka luona he nyt oleilevat.\n\n-- Tietysti heillä on! arvelivat toiset; -- kyllähän semmoiset miehet\neteensä osaavat katsoa.\n\nSitten puhuttiin vielä enemmänkin; arveltiin, että karkulaiset\noleskelisivatkin muka etukaupungissa, jossain kellarissa, kunnes\nlevottomuus haihtuisi ja tukka kasvaisi. Puolen vuoden tai vuoden\nperästä lähtisivätkin sitten etemmäksi...\n\nSanalla sanoen, kaikki olivat taipuvia romantillisiin arveluihin.\nMutta kahdeksan päivän kuluttua levisi vankien kesken äkkiä semmoinen\nhuhu, että karkurien jäljille oli päästy. Seuraavan päivän aamuna\nkerrottiin kaupungilla, että karkulaiset olivat jo joutuneet kiinni.\nPäivällisen jälkeen saatiin kuulla enemmänkin; sanottiin, että kiinni\nottaminen oli tapahtunut noin seitsemänkymmenen virstan päässä,\njossain kylässä. Vihdoin saatiin asiasta luotettava tieto. Palattuaan\nmajuurin luota ilmoitti vääpeli, että heidät tuodaan illalla suoraa\npäätä vahtipaikalle. Nyt ei ollut epäilykselle enää mitään sijaa.\nVaikea on kuvailla sitä vaikutusta, jonka tämä ilmoitus teki\nvankeihin. Aluksi kaikki ikäänkuin olisivat vihastuneet, mutta sitten\nnäyttivät nolostuneilta. Vihdoin ilmaantui jonkunlaista pilanteon\nhalua. Ruvettiin nauramaan, mutta ei enää kiinni ottajille vaan kiinni\notetuille; ensin nauroivat vaan muutamat, mutta sitten melkein kaikki,\npaitsi jotkut totiset ja vakavaluontoiset vangit, joilla oli omat,\nitsenäiset ajatuksensa ja joihin toisten nauru ei voinut vaikuttaa. He\nhalveksivat toisten kevytmielisyyttä ja vaikenivat.\n\nSanalla sanoen, aivan samoin kuin Kulikowia ja A--wia ennen oli\nylistetty, samoin ruvettiin heitä nyt halventamaan, ja sitä tehtiin\noikein mielihyvällä. Näytti siltä, kuin kaikki olisivat tunteneet\nitsensä loukatuiksi. Kerrottiin halveksivasti, että karkulaiset olivat\ntulleet kovin nälkäisiksi, että he olivat menneet kylään pyytämään\ntalonpojilta leipää. Mutta nämä jutut olivat perättömiä; sillä\nkarkulaisten jäljille oli päästy muuten. He olivat piiloutuneet\nmetsään; mutta heidät oli ympäröity joka taholta. Nähtyään, että\npelastus oli mahdoton, antautuivat he itse. Ja muutahan he eivät\nvoineet tehdäkään.\n\nMutta kun heidät iltapäivällä todellakin tuotiin vankilaan sidottuina,\nkäsistä ja jaloista, kiiruhtivat kaikki vangit paalujen luo katsomaan\nmitä heille tehtäisiin. Mutta he eivät nähneet vahtipaikalla muuta\nkuin majuurin ja komendantin ajopelit. Karkulaiset oli pistetty\nsalakomeroon odottamaan huomispäivänä tapahtuvaa oikeudentutkintoa.\nVankien pilapuheet lakkasivat itsestään. He saivat kuulla, etteivät\nkarkulaiset voineet antautumista mitenkään välttää; kaikki rupesivat\nnyt uteliaasti seuraamaan asian käsittelemistä oikeudessa.\n\n-- Tuhatta lyöntiä, sanoivat muutamat.\n\n-- Mitä vielä, arvelivat toiset; -- eivät he sillä pääse. Ehkäpä A--w\nsentään pääsee, vaan se toinen ei pääsekään, sillä hän on erityisestä\nosastosta.\n\nVankien arvelu ei ollut kuitenkaan oikea. A--w sai ainoastaan\nviisisataa. Sillä oikeus otti lukuun hänen tyydyttävän entisen\nkäytöksensä. Kulikowille tuomittiin luullakseni puolitoista tuhatta.\nRangaistus ei ollut laisinkaan ankara. Karkulaiset eivät sekoittaneet\nrikokseensa ketään muita ja puhuivat selvään, tarkoilleen; he sanoivat\nkaranneensa linnasta suoraan, missään poikkeamatta. Enimmiten\nsurkuttelin minä Kolleria; sillä hän kadotti kaikki, viimeiset\ntoiveensakin; hänelle tuomittiin lyöntejä enemmän kuin muille,\nmuistaakseni kaksituhatta, jonka jälkeen hän lähetettiin johonkin\ntoiseen vankilaan. A--wia rangaistiin helposti, säälien; lääkärit\nauttoivat häntä. Mutta hän vaan ylvästeli ja puhui sairashuoneessa\nkovaäänisesti, että nyt vasta hän on valmis vaikka mihin, että nyt\nvasta saa hän kummia aikaan. Kulikow käyttäytyi, kuten ennenkin, s.o.\nvakavasti, arvokkaasti. Palattuansa rangaistuksensa jälkeen vankilaan\nnäytti hän siltä, kuin olisikin siellä ollut koko ajan. Mutta vankien\najatus hänestä oli muuttunut. Katsomatta siihen, että hän osasi\nsäilyttää arvokkaisuuttaan, lakkasivat vangit häntä kunnioittamasta;\nhänen arvonsa siitä lähtien laskeutui suuressa määrin. Niin paljon\nvaikuttaa menestys ihmisten silmissä...\n\n\n\n\nXX.\n\nVapaaksi pääseminen.\n\n\nKaikki tämä tapahtui vankeuteni viimeisenä vuonna. Tämän vuoden ja\netenkin sen viime ajat muistan melkein yhtä hyvin kuin ensimäisenkin\nvankeusvuoteni. Mutta en huoli kertoa erityisseikkoja. Vaikka minä\nkärsimättömästi odotinkin vapaaksi pääsemistä, tuntui elämäni tänä\nvuonna kuitenkin helpommalta kuin vankeuteni edellisinä aikoina.\nEnsiksikin oli minulla nyt vankien joukossa paljon ystäviä, jotka\nvihdoinkin olivat ruvenneet pitämään minua hyvänä ihmisenä. Moni\nheistä kiintyi minuun totisen ystävyyden siteillä. Vallinkaivaja oli\nmelkein ruveta itkemään saattaessaan minua ynnä toveriani vankilasta,\nja kun me sittemmin vapaina ollessamme asuimme kokonaisen kuukauden\nkaupungissa eräässä ruunun rakennuksessa, kävi hän melkein joka päivä\nluonamme, meitä katsomassa. Oli muuten jyrkkiä, loppuun asti\nvihamielisiäkin ihmisiä, jotka -- Luoja tiesi, mistä syystä -- eivät\nvoineet vaihtaa kanssani sanaakaan.\n\nViime aikoina oli minulla yleensä enemmän etuuksia kuin vankeuteni\nkoko muuna aikana. Kaupungissa palvelevien soturien joukossa tapasin\nminä tuttuja, jopa entisiä koulutoverejakin. Minä uudistin tuttavuutta\nheidän kanssaan. Heidän avullaan sain minä enemmän rahaa, kirjoitin\nkotiseudulleni, ja hankkivatpa he minulle kirjojakin. Siitä oli jo\nuseimpia vuosia, kun minä olin lukenut kirjoja, ja minun on vaikea\nkuvailla sitä omituista, mieltä liikuttavaa vaikutusta, jonka\nensimäinen lukemani kirja teki minuun. Muistan, että minä aloin lukea\nsitä illalla, kun kasarmi suljettiin ja luin koko yön aina aamun\nkoittoon asti. Se oli eräs aikakauslehden numero. Tuntui siltä, kuin\nolisin saanut viestin toisesta maailmasta; entinen elämäni kuvautui\nselvästi eteeni ja minä koetin luetun mukaan arvailla, olinkohan\njäänyt paljonkin jäljelle tästä elämästä? Olivatkohan toiset eläneet\npaljonkin eteenpäin? Mikä heidän mieliänsä nyt liikutti, mitkä\nkysymykset nyt olivat polttavimpia? Minä tarkastelin sanoja, luin\nrivien välistä, koetin löytää salaisia ajatuksia ja viittauksia\nentisyyteen; hain jälkiä siitä, joka ennen aikaan oli liikuttanut\nihmisten mieliä ja surukseni huomasin, että olin suuressa määrin\nvieraantunut ihmis-elämästä. Täytyi tutustua uuteen elämään, uuteen\nsukupolveen. Etenkin veti huomiotani puoleensa eräs kirjoitus, jonka\nalla oli minulle ennestään hyvin tunnettu nimi... Mutta jopa oli\nilmestynyt uusiakin nimiä ja uteliaana kiirehdin minä tutustumaan\nheihin; minua harmitti vaan, että niin vähän kirjallisuutta oli\nsaatavanani. Entisen majuurin aikana oli vaarallistakin tuoda kirjoja\nvankilaan. Jos tarkastajat olisivat ne löytäneet, olisi heti kysytty:\n\"Mistä olet saanut kirjat? Olet siis yhteydessä jonkun ulkolaisen\nkanssa!...\" Ja mitäpä olisin minä voinut vastata siihen? Mutta ilman\nkirjallisuutta olin minä pakoitettu sulkeutumaan itseeni; minä tein\nitselleni kysymyksiä, koettelin niitä ratkaista ja välistä vaivasin\nniillä itseäni pitkät ajat... Mutta kaikkea sitä ei ole helppo sanoin\nselittää!...\n\nMinä olin tullut vankilaan talvella ja talvella, samana kuukauden\npäivänä oli minun sieltä lähteminenkin. Kärsimättömänä odottelin minä\ntalvea ja katselin kesän lopussa ilomielin, miten lehdet puissa ja\nruoho arolla lakastui. Mutta jopa oli kesäkin ohitse mennyt ja\nsyksyinen tuuli alkoi puhallella, jopa satoi luntakin ensikerran...\nTuli vihdoin kauan odotettu talvi! Sydämeni löi väliin kovasti\najatellessani vapauden lähenemistä. Mutta omituista oli se, että minä\ntulin sitä rauhallisemmaksi, mitä lähemmäksi vapauteni aika saapui.\nVankeuteni viime aikoina minä oikein kummastelin ja moitin itseäni;\nsillä minusta tuntui, että olin tullut aivan kylmäveriseksi ja\nvälinpitämättömäksi. Vangit, jotka kohtasivat minua joutoaikana\npihalla, toivottivat minulle onnea ja sanoivat:\n\n-- Kohta pääsette te, Aleksanteri Petrowitsh, vapaaksi; kohta jätätte\nmeidät onnettomat tänne yksiksemme!\n\n-- Onkos teillä vielä pitkä aika odotettavana, Martinow? kysyin minä\npuolestani.\n\n-- Niin, minullako? Kyllähän minä saan olla täällä vielä seitsemän\nvuotta...\n\nJa hän huokasi itsekseen, pysähtyi ja näytti hajamieliseltä, aivan\nkuin olisi tulevaisuuttansa ajatellut... Niin, moni onnitteli minua\nsydämellisesti ja ystävällisesti. Minusta näytti siltä, kuin kaikki\nolisivat ruvenneet kohtelemaan minua entistä suopeammin. Minä\nnähtävästi tulin heille yhä vieraammaksi; he sanoivat minulle jo\njäähyväisiä. K--tshinsky, puolalainen aatelismies, luonteeltaan siivo\nja hiljainen, käveli joutoaikana mielellään pihalla, kuten minäkin.\nHän tahtoi liikkeellä ja raittiilla ilmalla säilyttää terveyttään ja\nehkäistä tukahuttavien öiden vaarallisia vaikutuksia. \"Minä odotan\nkärsimättömänä teidän vapaaksi pääsemistänne\", sanoi hän minulle\nhymyillen, \"sillä minä tiedän, että siitä hetkestä on minun oltava\ntäällä ummelleen vuosi.\"\n\nHuomautan tässä sivumennen, että pitkällinen vapaudesta vieraantuminen\nantoi vapaudelle tavallista suuremman arvon. Vankien mielestä oli\nvapaus paljoa enemmän kuin se toden teolla onkaan. Joku renttumainen\nupseerin-passari näytti heistä miltei kuninkaalta, ainoastaan siitä\nsyystä, että hänen päänsä oli ajelematon ja että hän liikkui ilman\nkahleita, ilman vartijoita.\n\nVapautumispäiväni aattona kuljin minä iltahämärässä viimeisen kerran\nvankilamme ympäri paalujen kohdalla. Kuinka monta kertaa olin minä\nkulkenut samojen paalujen ohitse! Täällä kasarmien takana olin minä\noleskellut vankeuteni ensi vuonna yksinäni, hyljättynä, masennettuna.\nMuistan lukeneeni silloin, kuinka monta tuhatta päivää minulla oli\nvankeudessa oltavana. Jumalani! kuinka pitkä aika siitä on jo kulunut!\nKas täällä, tässä nurkassa oli kotkamme ollut vankeudessa ja täällä\nolin minä usein kohdannut Petrowia. Eikä hän nytkään jättänyt minua.\nHän juoksi luokseni, ja ikäänkuin arvaillen ajatuksiani ja jotakin\nihmetellen rupesi kulkemaan äänettömänä vieressäni. Ajatuksissani\nsanoin minä jäähyväiset mustuneille, hirsistä tehdyille\nkasarmeillemme. Kuinka ikävän vaikutuksen olivat ne tehneet minuun\nensi aikoina! Ehkäpä nekin olivat ajan kuluessa vanhentuneet, vaikka\nminä sitä en huomannut. Ja kuinka paljon nuoruutta ja voimaa oli\nhaudattu näiden seinien sisälle! Tahdon sanoa kaikki tyyni; sillä\nonhan vankilan väki tavatonta väkeä. Ehkäpä onkin se kansamme\nlahjakkain, voimakkain osa. Mutta hukkaan on mennyt heidän voimansa,\nmenehtynyt ikipäiviksi säännöttömällä, laittomalla tavalla. Ja kenenkä\non syy?\n\nNiin, kenenkä on syy?\n\nAikaisin seuraavana aamuna ennenkuin työhön lähdettiin kävin minä\nkaikissa kasarmeissa sanomassa jäähyväisiä vangeille. Monta känsäistä,\nvoimakasta kättä ojennettiin minulle ystävällisesti. Muutamat\npuristivat kättäni toverin tavoin, mutta sellaisia oli vähän. Sillä\nuseimmat ymmärsivät aivan hyvin, että minusta tulee kohta kokonaan\ntoisenlainen ihminen kuin he olivat. He tiesivät, että minulla oli\nkaupungissa tuttuja, että minä lähden kohta _herrojen_ luo ja istahdan\nvertaisena heidän viereensä. He ymmärsivät sen ja sanoivat minulle\njäähyväiset ystävällisesti, mutta kuitenkin niin, kuin minä olisin\nollut herra enkä heidän toverinsa. Muutamat kääntyivät luotani pois\neivätkä vastanneet minulle mitään. Olipa niitäkin, jotka silmäilivät\nminua vihamielisesti.\n\nRumpu alkoi päristä ja kaikki lähtivät työhön; mutta minä jäin kotiin.\nSushilow nousi tänä aamuna aikasemmin vuoteeltaan ja valmisteli\nminulle teetä. Sushilow parka! Hän rupesi itkemään, kun minä lahjoitin\nhänelle muutamia vaateriepuja, paitani, säärystimeni ja hiukan rahaa.\n\"Enhän minä sitä tapaile!\" sanoi hän vapisevin huulin; \"mutta minun on\nvaikea erota teistä, Aleksanteri Petrowitsh. Kehenkä turvaan minä nyt,\nkun te lähdette täältä?\" Minä sanoin jäähyväiset myöskin Akim\nAkimitshille.\n\n-- Tekin pääsette täältä kohta, sanoin minä hänelle.\n\n-- Kauan, sangen kauan on minun oltava vielä, virkkoi hän puristaen\nkättäni. Minä syleilin häntä ja me suutelimme toisiamme.\n\nKymmenen minuutin kuluttua vankien lähdön jälkeen päästettiin\nmeidätkin -- minut ynnä toverini, jonka kanssa olin vankilaan\ntullutkin -- vapauteen. Ensin piti mennä sepän luo kahleita\npäästämään. Mutta pyssyllä varustettu vartija ei ollut enää meitä\nsaattamassa; me kuljimme aliupseerin kanssa. Insinööriverstaassa\npäästivät meidät täkäläiset vangit kahleista. Minä odotin niinkauan\nkuin toverini kahleita irroitettiin ja astuin vasta sitten alasimen\nääreen. Sepät käänsivät minut selin itseensä, nostivat jalkani ylös ja\npanivat sen alasimelle... He hääräilivät ja tahtoivat tehdä työnsä\nniin mukavasti kuin mahdollista.\n\n-- Käännäppäs ensinnäkin liitoskohta esiin! ... käski vanhempi seppä;\n-- aseta se sitten, kas niin, nyt on hyvä... Lyö nyt vasaralla...\n\nKahleet putosivat. Minä nostin ne... Minun teki mieleni pidellä niitä\nkäsissäni, katsella niitä viimeisen kerran. Ikäänkuin olisin\nihmetellyt, että ne olivat olleet äsken jaloissani.\n\n-- Herran halttuun! Herran halttuun! sanoivat vangit katkonaisella,\nkolealla, mutta kuitenkin jostain syystä tyytyväisellä äänellä.\n\nNiinpä niinkin, Herran halttuun! Sillä olihan edessäni vapaus, uusi\nelämä, kuolleista herääminen... Herttainen hetki!\n\n\n\n"]