[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fr4EOjrmK_15u3Xp7ltwUZn7h54aZHmyUS2K1LEMcYos":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},1043,"Henkisotilaan kertomuksia","Starbäck, Carl Georg",1828,1885,"1043-starback-c-georg-henkisotilaan-kertomuksia","1043__Starbäck._C._Georg__Henkisotilaan_kertomuksia","Kustaa Adolfin historian tapauksista","tietokirja",[14],"sota",[],"fi",1879,1909,83545,534118,false,49952,[24,25,26],"Gustav II Adolf, King of Sweden, 1594-1632 -- Fiction","Historical fiction","Swedish fiction -- Translations into Finnish",[28,29,30],"History - European","History - Royalty","History - Warfare","\"Henkisotilaan kertomuksia: Kustaa Adolfin historian tapauksista\" by C. Georg Starbäck is a historical account written in the early 20th century. The book recounts events from the life and reign of Gustavus II Adolphus, King of Sweden, emphasizing the tales of a \"henkisotilas,\" or royal bodyguard, who serves as a connection between significant historical figures and key events of the time. The narrative likely unfolds against the backdrop of Sweden's tumultuous yet glorious era, often showcasing the intertwined fates of nobility and common soldiers.  The opening of the work introduces readers to the enigmatic and largely forgotten castle of Tidö, highlighting its rich history associated with the notable statesman Axel Oxenstierna and the influential King Gustavus II Adolphus. In this setting, a \"henkisotilas,\" characterized by a mix of reverence and melancholy, stands as the last remnant of a past era, connecting the reader to memories of grand battles, royal intrigues, and personal sacrifices made for a greater cause. The initial chapters hint at key historical events and influential relationships, setting the stage for a narrative filled with vivid memories and profound reflections on loyalty, honor, and the passage of time. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Soini, Lauri",233,"Teos tarkastelee Ruotsin kuningas Kustaa II Adolfin aikakauden historiallisia tapahtumia kuninkaallisen henkisotilaan näkökulmasta. Kertomukset kattavat kuninkaan kosintamatkan, sotaretkiä Baltiassa ja Preussissa sekä hovin sisäisiä juonitteluja.","C. Georg Starbäckin 'Henkisotilaan kertomuksia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 1043. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HENKISOTILAAN KERTOMUKSIA\n\nKustaa Adolfin historian tapauksista\n\n\nKirjoittanut\n\nC. GEORG STARBÄCK\n\n\nSuomentanut\n\nJUHO AHAVA\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Johdanto. Henkisotilaasta sananen.\n  1. Juhana herttuan airut.\n  2. Ebba neiti.\n  3. Kuninkaan kosintamatka.\n  4. Riian ketjukuula.\n  5. Viimeinen herttua.\n  6. Voittoratsastus Preussin halki 1626.\n  7. Kuninkaallinen lahja.\n  8. Puolalainen ruhtinatar.\n  9. Salaliitto Braunsbergissä.\n 10. Jesuiitan miina.\n 11. Tanskan prinssin nauharuusu.\n 12. Neuenburgin kummitus.\n 13. Wollinin leopardit.\n 14. Quint von der Bruce.\n 15. Morsiamen sormus.\n 16. Kustaa Hornin hairahdus.\n Viiteselitykset.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\nHenkisotilaasta sananen.\n\n\nMälarin muutaman läntisimmän lahden rannalla sijaitsee vanha, nyttemmin\npuoleksi unhotettu linna, -- Akseli Oxenstjernan rakennuttama _Tidö_.\nÄskettäin, ennenkuin tila oli viimeisen kerran myyty, oli se runsaine\nerilaatuisine kokoelmineen muinaisten päivien muistomerkkien kätketty\nmuseo, erittäinkin sen ajan, jota me pidämme Ruotsin kunniakkaimpana --\nKustaa II Adolfin. Silloinen omistaja oli linnan laitattanut\nalkuperäiseen kuntoonsa, ja huoneet olivat suurimmaksi osaksi\nkalustetut samoilla huonekaluilla kuin suuren valtiokanslerin aikaan.\nTässä linnassa saattoi myös unelmiensa siivin kiitää pois hetken\nhyörinästä ja kotiutua mainittuun aikaan, joka, vaikka se monessa\nsuhteessa olikin raaka ja sievistymätön, kuitenkin yhdessä suhteessa\nsaavuttaa kaikkien aikojen ihailun, siinä nimittäin, että silloin\nvoitiin uhrata henki aatteen puolesta.\n\nJa astuessaan sisään kaunisrakenteisesta portista ja nähdessään\nedessään linnanpihan, takalistolla korkeat linnanportaat, jotka\nseitsemännentoista vuosisadan tapaan olivat koristetut suurilla kiveen\nhakatuilla kiemuroilla ja irrallisilla kartiopatsailla -- joutui\ntunnelman valtaan, joka teki mielen herkäksi niille kuville, joita\nsuuri rakennus herätti jokaisella askeleella. Tunsi nykyisestä elämästä\nsiirtyvänsä siihen, jota elettiin parisen vuosisataa takaperin, muistot\nhahmottuivat ja elpyivät eloon, luuli näkevänsä varjojen vaeltavan edes\nja takaisin, luuli kuulevansa ääniä ja puhetta, vaikka asumattomassa\nlinnassa oli niin hiljaista kuin haudassa.\n\nKunnioituksen tunteella astui vastaanottosaliin ja näki valtaistuimen\nkoristellun kunniataivaan ja mustalla samettipeitteellä verhotun\npöydän. Oli kuin valtiokanslerin juuri pitäisi tulla tai olisi hän\näsken lähtenyt paikoiltaan ja poistunut sisempiin huoneihin. Vieressä\noli \"katajahuone\", jonka lattia, seinät, katto olivat laudotetut\nkatajalla, ja \"kuningatar Kirstin sänkykamari\" -- viheriällä sisustettu\nhuone, joka oli säilytetty aivan sellaisena kuin se oli Kustaa Adolfin\ntyttären vieraillessa isänsä ystävän luona, jonka elämän illan hän niin\nsyvästi katkeroitti. Kuningattaren muotokuva oli seinällä. Hän oli\nnäköjään hymyilevä ja leppeä, mutta kuinka tympäisevä olikaan tämä\nhymy, kun ajatuksissaan asetti iäkkään Akseli Oxenstjernan hänen\nrinnalleen! Ehdottomasti muistui mieleen, mitä hänen sydänsurussaan\ntäytyi kirjottaa pojalleen Osnabrückin rauhankokoukseen: \"Saan\nkärsiä nyt paljo juuri siltä, jonka parhaaksi olen heittäytynyt\nkaikenlaatuisiin vaivoihin ja puuhiin, mutta joka ei ole näiden\nuhrausten arvoinen... Tämä on minun osani, se on myös sinun; kenties\ntulee meille molemmille vieläkin pahempaa. Mutta luota Jumalan apuun ja\nneuvoon ja tee mikä oikein on. Kun voi vaieta, niin vaikene; mitä\ntäytyy halveksia, halveksi sitä; mitä täytyy kohdella naurulla, naura\nsille! Mutta mitä ei kunnialla voi kärsiä, älä sitä kärsi! En voi uskoa\npaperille enempää, koska en tiedä, kenen käsiin kirje voi joutua.\"\n\nAkseli Oxenstjernan kirjotuspulpetti, jonka ääressä tämäkin kirje\nkirjotettiin, oli vielä paikoillaan hänen työhuoneessaan, samoin kuin\nse lipas, jossa hän säilytti suuren kuninkaansa kirjevaihtoa. Mutta\nsamoin kuin kuningattaren kuvan näkeminen herätti ajatuksia, jotka\nolivat omansa korottamaan tätä suurta miestä, niin vaikuttivat myös ne\nvielä vanhemman ajan muistomerkit, joita näyteltiin varushuoneessa.\nSiellä nähtiin monia eri esineitä, jotka havainnollisesti valaisivat\nhänen aikaansa, -- kuten hänen ratsastussatulansa, pistoolinsa\nmiekkansa ja kannuksensa, hänen rekensä, lippuja ja ristikeihäitä,\njollaisia hänen henkivartiansa olivat käyttäneet, -- mutta siellä\nnähtiin myöskin varustus, johon hänen sukulaisensa, arkkipiispa Jöns\nPentinpoika (Oxenstjerna), pukeutui, kun hän Upsalan kirkon pääalttarin\nedessä riisui piispankaapunsa ja vannoi karkottavansa Ruotsin\nkuninkaan. Ja ikäänkuin tämän pappisvaltiaan historian täydennykseksi\nja hänen ja hänen puolueensa toiminnan hedelmien valaisemiseksi nähtiin\ntäällä myös miekka, jollaista käytettiin verilöylyssä vuonna 1520.\n\nMerkillistä kyllä vaeltaa ajatus helpommin menneisyyden maaperällä\nja näkee ja ymmärtää elävämmin kuin muuten kertomukset siitä\nsuuresta, jalosta ja valtavasta, mitä silloin ajateltiin ja\ntehtiin, kun ruumiillinen silmä näkee edessään esineitä, vaikkapa\nvähäpätöisimpiäkin, siltä ajalta, jolloin suuret miehet elivät. Se on\ntosin yhä päättynyt kokonaisuus, mutta se siirtyy katselijan silmien\neteen. Seisoo ikäänkuin virran partaalla, jonka kuohuvat aallot ovat\näsken hämmästyttäneet maailmaa, vaikka ne nyt ovat asettuneet lepoon.\nSe havainnollinen katsaus Akseli Oxenstjernan elämään, jonka kaikista\nnäistä esineistä sai, pani ehdottomasti huudahtamaan kuningas Kaarle\nX:n sanat hänen kuolinvuoteellaan: \"Onnellinen, joka on niin elänyt;\nonnellinen, joka niin kuolee!\"\n\nVanha mies ja hänen molemmat poikansa menivät aivan perätysten hautaan.\nIsä kuoli 1654, vanhempi poika Johan 1657 ja nuorempi Erik 1656. Tämä\npoika peri Tidön isältään, ja hänen kuolemansa jälkeen eli hänen\npuolisonsa, kreivitär Elsa Elisabeth Brahe -- Lützenissä kaatuneen\nNiilo Brahen tytär -- täällä lapsineen muutamia vuosia edelleen. Mutta\nsitten kosi Kaarle X:n veli, herttua Juhana Adolf, kreivitär Elsaa, ja\nniin vietettiin Tidössä häät.\n\nTarvitsee vain muistaa sitä ruhtinaallista rikkautta ja arvoa, joka\ntähän aikaan oli Ruotsin ylhäisaatelille ominainen, sekä että sulhanen\noli kuninkaiden tyttärenpoika ja veli, että hänen sisarensa oli\nnaimisissa Magnus Gabriel De la Gardien kanssa ja että morsiamen setä\noli Pietari Brahe, jotka kaksi miestä silloin joksikin aikaa\nmerkitsivät enimmän Ruotsin maassa, -- tarvitsee vain muistaa nämä\nseikat käsittääkseen, millä loistolla ja komeudella nämä häät\nvietettiin. Tämän yhtä epäillyn kuin epäluuloisen ruhtinaan tarkotus\nolikin tämän avioliiton kautta voittaa ylhäisaateli puolelleen, joka ei\nkuitenkaan onnistunut.\n\nMuuan, johon kaikki se hälinä ja kaikki se rikkaus, joka täällä\nrehotti, ei tehnyt suurtakaan vaikutusta, oli eräs vanha mies\nvanhanaikaisessa puvussa, jollaisia Kustaa Adolfin henkisotilaat\nkäyttivät. Hän oli pitkäkasvuinen, kookas ukko, jonka hopeanharmaat\nhapset näyttivät olevan ainoastaan koristeena hänen korkean otsansa\nympärillä, sillä voimien riutumista eivät ne ilmaisseet. Jaloilla\nkasvojen piirteillä, jotka ensi näkemältä näyttivät ankaroilta ja\nvakavilta, lepäsi tyyneys, jota saattoi sanoa juhlalliseksi, samalla\nkuin lapsellisen harras hymy huulilla ilmaisi sisällistä voimaa, joka\nvasten luontoaankin kärsi sen mitä ei voinut estää tai muuttaa. Koko\nmies teki katsojaan saman vaikutuksen kuin hyvin päätetty työpäivä,\nkuin kaunis kesäilta, jolloin kellastuvat viljapellot kypsyvät\nkorjattaviksi ja soitetaan hartaushetkeen pitäjänkirkkoon.\n\nMies oli ollut sankarikuninkaan mukana alusta loppuun, ja sitten oli\nhän ollut valtiokanslerin mukana. Nyt seisoi hän yksikseen jälellä\naikana, jota hän ei itse alkanut ymmärtää ja joka ei ymmärtänyt häntä,\nseisoi jälellä vanhassa puvussaan, vuottaen aikaansa, kuten muinen oli\ntehnyt taistelun tuoksinassa Puolan ja Saksan sotakentillä. Mutta rakas\noli hän kuitenkin kaikille, jotka tulivat kosketukseen hänen kanssansa,\nja hän säilytti heidän mielessään tuoreena muiston siitä ajasta, joka\noli ollut hänen aikansa. Moni nuori herra tai neiti saattoi tosin\nhymähtää hänen haalistuneelle puvulleen ja hänen vakavalle naamalleen,\njoka niin vähän sopi siihen juhlahumun ja omavaltaisten tapojen aikaan,\njoka oli alkanut Kirsti kuningattaren mukana ja joka vielä jatkui,\nvaikkakin Kaarle X:n sota sitä hieman keskeytti -- mutta he eivät häntä\ntunteneet.\n\nLapset tunsivat hänet, ja he eivät hymyilleet. Heille oli hän rakkain\nja paras ystävä, joka ikäänkuin eli ainoastaan levittääkseen heille\nkuvia isoisän ajoilta ja kertoakseen heille hänen sanansa. Nyt olivat\nhe tosin alaikäisiä, vanhin tytär oli ainoastaan yhdentoista vuoden\nvanha ja nuorin poika, Kaarle Kustaa, viisivuotias: mutta vielä\nmyöhemminkin, kun tämä Kaarle Kustaa oli everstinä ja vanhempi veli\nAksel, joka kaatui Lundin taistelussa, ratsumestarina henkirykmentissä;\nkuuntelivat he mielellään vanhuksen tarinoita Kustaa Adolfin urotöistä\nja isoisän suurteoista.\n\nKuka oli sitten tämä mies, johon kaikki ylen ylhäiset häävieraat\nkatsoivat ihmetellen, monet kunnioituksella, eikä kukaan\nvälinpitämättömästi? \"Hän oli henkisotilas!\"\n\nEnempää nyt ei tarvittu tietää tästä alhaisesta miehestä, vaikkakin\nhäntä pidettiin arvossa. Hänen ominaisuutensa henkisotilaana ja vanhana\nhuonekaluna valtiokanslerin talossa oli hänen ainoa arvonsa, hänen\nnimensä ja kaikkensa niiden mielestä, jotka pyörittivät Ruotsin ja\nEuropan kohtaloita päissään, -- se oli kylliksi myös niille, joita\nkiinnittivät häneen muut siteet kuin lyhyen yhdessäolon pintapuolinen\ntuttavuus.\n\nOxenstjernan talossa ei kukaan ajatellut vanhaa miestä koskaan muuten\nkuin \"henkisotilaana\". Hän ei tarvinnut mitään nimeä erotukseksi\nmuista. Kaikki tiesivät, ketä tarkotettiin, kun puhuttiin\nhenkisotilaasta. Ja sentähden olisi kenelle tahansa talonväestä tehtyyn\nkysymykseen, kuka vanha mies oli, saanut aivan kuin luonnostaan\nlankeavana täysin tyydyttävän vastauksen:\n\n\"Hän on henkisotilas!\"\n\nHänen laitansa oli kuten vanhojen kansanlaulujemme tekijäin. Lauluja\nlauloi koko maa, mutta tekijöitä ei kukaan tuntenut. Eikä hän itsekään\npuhunut itsestään, ei edes kertomuksissaan luottanut ainoastaan siihen,\nmitä oli itse nähnyt ja kokenut, vaan myöskin siihen, mistä muiden\nluotettavain todisteiden kautta oli saanut varmuuden, eikä se ollut\narvotonta, mitä hän tiesi henkilöistä ja tapahtumista, jotka kuuluvat\nRuotsin suuruuden aikaan. Hän näki itsekin heidät kirkkaammassa ja\nheleämmässä valossa, mitä loitommalle aika siirsi taulun hänestä, jotta\nhän, kuten maalari, saattoi paremmin luoda yleiskatsauksen ja liittää\neri osat kokonaisuudeksi. Väliin nähtiin korkeasti oppineiden miesten\npuhuttelevan häntä, kuten oli laita nyt häissäkin, kun pieni,\nlikinäköinen ja koukkunenäinen Upsalan professori Johannes Schefferus,\njoka, kuinka kumartelevainen hän lyhyessä silkkiviitassaan olikin\nylhäisiä kohtaan ja kuinka kohteliaasti hänen suunsa hienoine\npikkuviiksineen hymyilikin hänen korkeakreivilliselle ylhäisyydelleen\nMagnus Gabriel De la Gardielle, kuitenkin niin kiintyi henkisotilaan\nkuvauksiin tapauksista \"autuaan kuninkaan\" aikana -- niin nimitti aina\nhenkisotilas Kustaa Adolfia, vaikka nyt Kaarle X:kin oli kuollut ja\nhänestäkin olisi voinut sanoa niin -- ettei hän huomannut korkean\nkreivin viittausta, kun tämä kerran kulki sen verrattain syrjäisen\nhuoneen lävitse, johon professori ja henkisotilas olivat vetäytyneet\nvierasten hälinästä.\n\n\"Hän oli henkisotilas!\" -- sanoi kreivi sitten ja hymyili alentuvasti\nprofessorille, kun tälle huomautettiin hänen pahasta virheestään ja hän\nriensi nöyrimmästi pyytämään anteeksi.\n\nToinen vaatimattomampi mies, joka tilaisuuden tarjoutuessa mielellään\npuhutteli henkisotilasta ja lausui kummastuksensa hänen monipuolisista\ntiedoistaan sellaisissakin asioissa, jotka olivat tai joiden olisi\npitänyt olla hänen käsityksensä yläpuolella, oli kreivi Gabriel\nGabrielinpoika Oxenstjernan kotisaarnaaja. Hänen nimensä oli Elof\nSkragge, ja kreivi Gabriel ylensi hänet leskikuningatar Hedvig\nEleonoran hovisaarnaajaksi samana vuonna, jona nämä häät pidettiin, ja\nkolme vuotta myöhemmin Moran kirkkoherraksi Taalainmaahan.\n\nHäiden jälkeen menivät ylhäiset vieraat pois, ja myöskin morsian ja\nsulhanen menivät pois; heidän piti asua herttuan linnassa,\nStegeborgissa, joka sijaitsi Itä-Göötinmaalla. Mutta henkisotilas jäi\nedelleen Tidöhön, jossa nyt tuli sangen autiota ja hiljaista. Vanha\nmies kulki täällä yksin muistoineen, kunnes vuoden kuluttua nuori\nkreivi Kaarle Kustaa toi kotiin morsiamensa Hedvig Ebba De la Gardien,\nvaltiokanslerin, kreivi Magnus Gabrielin tyttären. Kreivi Kaarle Kustaa\nmatkusti kuitenkin samana vuonna Wieniin ja kuoli siellä kolme vuotta\nmyöhemmin. Kahdesta pojasta kuoli vanhempi vuotta ennen isäänsä, ja\nnuorempaa, Akseli Oxenstjernan sukuhaaran viimeistä jälkeläistä,\nkasvatti hänen äitinsä täällä kotona, kunnes onneton putoaminen eräältä\nKägleholman parvekkeelta lyhensi rouvan päivät. Silloin oli Kaarle\nKustaa neljäntoista vuotias. Hän oli vanhan henkisotilaan silmäterä, ja\nkaiken sen hyvän, jalon ja ylistettävän, mitä hänen vanha herransa\nvaltiokansleri oli ajatellut ja toiminut, koko hänen parhaan työnsä\nsiunauksen oli runsaimmassa määrin langettava tämän viimeisen\njälkeläisen osaksi. Se oli henkisotilaan toivo, ja hän hymyili\nihastuksissaan tulevaisuudenunelmilleen. Mutta nuori kreivi lähti\nsotaan, ja sitten saapui kotiin viesti, että hän oli kuollut.\n\nSatavuotiaan ryppyiset kasvot värähtivät, kun kuolonsanoma saapui, ja\nhän sanoi: \"Silloinpa olenkin palveltavani palvellut ja voin mennä\nkotiin, minäkin, Herrani ja autuaan kuninkaani luo!\" Ja siitä päivästä\nlähtien ei kukaan kuullut sanaakaan henkisotilaan huulilta. Nuori\nkreivi kuoli keväällä, huhtikuussa, ja kesä kului ja pellot\nkeinuttelivat kultiaan tuulessa.\n\nSilloin eräänä iltana nähtiin henkisotilaan lähtevän Tidön linnasta.\nKaikki ihmettelivät, mihin hän aikoi, mutta kukaan ei häneltä kysynyt\neikä kukaan häntä seurannut. Jokaisella oli kyllin ajateltavaa omissa\nasioissaan, kunnes uusi omistaja tulisi. Ja ukko taivalsi tietä myöten\nmeren rannalle. Siellä viittasi hän luoksensa muutaman nuorukaisen,\njoka ymmärsi hänen tarkotuksensa, kun hän osotti venhettä ja ojensi\nkätensä järvelle, ja souti hänet niin ylitse Sundbyholmaan\nSödermanlannin rannalle. Täällä nyökkäsi vanhus ystävällisesti pojalle\nja katosi maihin. Poika seurasi perästä hieman loitommalla ja näki\nhänen menevän Jäderin pappilaan. Siellä viipyi hän kauvan, ja poika\nlähti kotimatkalle. Mutta illalla, auringon parhaallaan laskiessa,\nnähtiin henkisotilaan kävelevän mäkeä ylöspäin valtiokansleri Akseli\nOxenstjernan rakennuttamalle Jäderin kirkolle, joka kukkulallaan kohoaa\nkoko ympäröivän Rekarnen seudun ylitse; ja seuraavana aamuna, kun\nlukkari kulki kirkkomaan kautta, löysi hän ukon istumasta kuolleena\nOxenstjernan hautaholvin luota. Silloin oli elokuun 28 päivä 1706,\ntasan kaksikuudetta vuotta valtiokanslerin kuoleman jälkeen.\n\n\n\n\n1.\n\nJuhana herttuan airut.\n\n\nEi ollut vielä mennyt täyttä vuottakaan siitä, kun tulin autuaan\nkuninkaan palvelukseen -- olin silloin vain poikanen, tuskin\nviidentoista vanha, mutta isokasvuinen ja vahva, jotta olin saavuttanut\nhänen suosionsa -- niin, vuottakaan ei ollut vielä täyteen kulunut, kun\njo seisoin vahdissa Nyköpingin linnan yläsalin ovella, jossa hänen\nisänsä, vanha Kaarle kuningas makasi ruumiina. Minä en seissut\npääovella, vaan eräällä pienemmällä ovella huoneessa, jonka läpi\nkulettiin ja jossa oli useampia ovia.\n\nOli perjantai ja varhainen aamu. Autuas kuningas oli muutamia päiviä\naikaisemmin lähettänyt säädyt kotiin ja piti hänen tänään lähteä sotaan\netelään päin. Seisoin parhaallaan miettien yksikseni, että ne olivat\nonnellisia, jotka saivat mennä hänen mukanaan, sillä minun piti vasta\nmaanantaina mennä perästä. Silloin avautui ovi aivan edessäni, ja\nkuningas astui sisään. Hän kulki raskain ja vitkallisin askelin suoraan\nhuoneen poikki, ja minä olin kuulevinani hänen huokaavan. Hän näki\ntuskin minua, mutta minä näin hänet enkä unhota ikänäni sitä syvää\nsurua, joka lepäsi hänen kasvoillaan, kun hän avasi ruumishuoneen oven\nja meni sisään. Mitä hän siellä teki, en tiedä, mutta olen varma siitä,\nettä hän rukoili Jumalaa itsensä ja Ruotsin valtakunnan puolesta, ja\nminä köyhä poika, seistessäni siinä ristikeihäs kädessäni, panin myös\nkäteni ristiin ja luin rukouksen kuninkaan ja valtakunnan puolesta.\n\nParhaallaan niin seistessäni avautui toinen ovi, ja Ebba neiti riensi\nminun luokseni. Hän näytti kiihtyneeltä ja oli kalpea, mutta kaunis\nkuin päivä oli hän katsella. Minusta näytti hän itkeneeltä. Sillä vanha\nleskikuningatar oli näet ankara, ja niin neiti kuin Ebba olikin, ei\nhäntä pidetty parempana kuin muitakaan hovineitsyeitä, jotka eivät\nsaaneet ruotia heidän eteensä pantuja silakoita. Mitä hän minusta\ntahtoi, en sillä kertaa saanut tietää, sillä hän ei ollut vielä ehtinyt\npuolilattiaan, kun hän kuuli huudettavan nimeänsä ja pysähtyi äkkiä\nvavahtaen.\n\nHänen takanaan seisoi vanha leskikuningatar, eikä hän näyttänyt\nleppyisältä seistessään siinä kuin ukkospilvi, josta joka hetki odotti\nsalaman leimahtavan ja musertavan hennon kukkasen. Neiti kääntyi\nnöyrästi takaisin.\n\n\"Kun kukin pysyy askareensa ääressä, niin onni kotiutuu taloon!\" sanoi\nleskikuningatar ja viittasi sisälle vievään avonaiseen oveen. Neiti\nnäytti tahtovan puhua, mutta kuningatar viittasi kädellään, ja silloin\nneiti meni.\n\nSamassa tuli kuningas ruumishuoneesta. Hän oli itkenyt, näin sen, mutta\nhänen katseensa oli kirkas ja luja, siinä asui luottamus, rohkeus ja\ntoivo. Hän riensi äitinsä luo, joka seisoi kyynelsilmin hänet\nnähdessään ja sulki hänet syliinsä.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, poikani!\" sanoi leskikuningatar. \"Jumala\nsiunatkoon sinua! Tehtävä on vaikea, mutta sanon kuten autuas herrani,\nsinun isäsi: sinun on se suoritettava!\"\n\n\"Kiitos, rakas äiti!\" lausui kuningas ja lisäsi äänensävyllä, jota en\nvoi kuvailla: \"Jumala auttaa minua, olen siitä varma!\"\n\nSilloin tarttui hän äitinsä käteen ja talutti hänet pois. Seisoin,\nhäpeä sanoa, kyynelet silmissä ajatellessani tulevia aikoja ja sitä\nkuormaa, jonka Herra oli laskenut nuoren kuninkaan hartioille. Olin\niältäni nuori, mutta minulla oli korvat kuullakseni ja ymmärrys\najatellakseni, ja sen sanon, ettei kukaan niistä, jotka nyt elävät ja\njotka ovat huvitelleet ja mässänneet Kirsti kuningattaren hovissa, voi\najatellakaan, kuinka silloin oli Ruotsin valtakunnan laita. Mutta minä\nsen tiedän, minä, sillä minä olin mukana alusta alkaen ja seisoin\nautuaan kuninkaan lähellä. Hän saapui valtakuntaan sananmukaisesti\ntyhjin käsin, ja ympäri maata oli autiotalo autiotalon vieressä, jottei\npaljoa pirahdellut aarrekamariin, ja aatelisherrat... niin, ne olivat\nkuin puhalletut pois, jos en ota lukuun autuasta herraani,\nvaltiokansleria ja muutamia muita, -- ja keskellä tätä kurjuutta seisoi\nkolme naapuria miekat maalla ja uhkasivat joka puolelta tuhota köyhän\nisänmaamme. Juutit olivat vaarallisimmat, heillä oli Kalmari\nhallussaan, ja nyt tänä talvena, kun autuas kuningas seisoi niin\ntypötyhjänä, piti heidän ottaa Elfsborg ja Gullberg ja sitten marssia\nJönköpingiin, jonka olisi voinut murskata muutamilla tykinlaukauksilla,\nniin huonosti siellä oli laita, ja sitten... sitten piti vanhan\nRuotsimme nöyrästi alistua ja meitä kohdata kohtalon, joka muinaisina\npäivinä oli meille aiottu, meidän piti orjina suudella Tanskan\nkuninkaan kättä.\n\nJa kaikkien näiden vaarojen vastassa seisoi kuningas yksin, Jumala ja\nhyvä miekkansa turvanaan... yksin, sanoinko niin... ei, ruotsalainen\ntalonpoika oli mukana, kuten hän oli isoisänkin mukana. Mutta mihin\npystyivätkään nämä harjaantumattomat joukot ylivoimaista tanskalaista\nsotajoukkoa vastaan, joka oli kokoonpantu parhaista sotureista, mitä\nrahalla saattoi pestata? Ja paitsi talonpoikia oli kuninkaalla tuskin\nkourantäysi väkeä, joka oli harjotettua ja tottunutta sotaan, mutta\nhänelle miltei vaarallisempaa kuin vihollinen; sillä se teki mitä\ntahtoi, meni mihin tahtoi, ryösti ja teki tuhojaan kuten vihollismaassa\nja meni vihollisen puolelle, jos sitä uhattiin rangaista. Uskokaa pois,\ntarvittiin rohkeutta rinnassa ja lujaa luottamusta Jumalan apuun ja\noikeaan asiaansa, kun moisissa olosuhteissa lähti vihollista vastaan,\nja kai hänellä oli oikeus joskus näyttää huolestuneeltakin, kuningas\nraukalla, vaikkakin hän seisoi suorana kaikkien edessä ja sisimmässään\nuskoi, kuten sanoikin, että Jumala oli häntä auttava.\n\nMinun pääni pyöriessä täytenään näitä ajatuksia syöksi huoneeseen\nJuhana herttuan airut. Tunsin hänet hyvin ja tiesin, että hän oli\nmiehekäs nuorimies, jolla oli sydän oikealla paikallaan. Hän voi tuskin\npuhua tultuaan sisälle, niin nopeasti oli hän juossut linnanportaita\nylös. Näin sentään, että suuttumuskin paisutti hänen poveaan. Hän oli\nkalmankalpea ja silmät paloivat, ja ikäänkuin itseään hillitäkseen löi\nhän rintaansa, mutta silloin tarttui muuan nappi kiinni ja katkaisi\nparisen hopeanauhaa hänen mustasta takistaan.\n\n\"Missä on herttua?\" kysäisi hän. \"Minun täytyy tavata hänet... hänen\nsanottiin menneen ruumishuoneeseen!\"\n\nSanoin hänelle, ettei niin ollut laita, mutta en voinut hänelle\nilmottaa, missä herttua oli, kun tämä samassa tuokiossa tuli sisään.\nHän tuli tuskin näkyviin, ennenkuin airut heittäytyi hänen eteensä\nlattialle ja ojensi kätensä häntä kohden, vetreiden vesien vieriessä\nkalpeita poskia pitkin ja sanojen tuskin päästessä vapisevilta huulilta\nkuuluviin.\n\n\"Auttakaa minua, auttakaa minua!\" huudahti hän. \"Mitä on minun tehtävä,\nköyhän miehen, jolla ei ole maailmassa ketään, jonka puoleen kääntyä,\nmuita kuin te...\"\n\nHerttua pysähtyi ja ojensi torjuen kätensä, samalla kuin korkea otsa\nvetääntyi ryppyyn ja ylen sävyisät silmät näyttivät levottomilta.\n\n\"Tyynny, Sven Bårdinpoika!\" sanoi hän lempeästi. \"Nouse ja sano minulle\nmitä on tapahtunut; kuinka minun on sinua autettava?\"\n\nJa nyt kertoi Sven, kuinka hän eräältä valtiopäivämieheltä\nLänsi-Göötinmaalta oli saanut tietää, että kreivi Sten oli uhannut\nhäätää hänen vanhan isänsä, joka Kaarle kuninkaalta oli saanut pienen,\nGräfsnäsin linnan alusmaihin kuuluvan talon. Gräfsnäs oli, kun hurja\nkreivi Akseli Lejonhufvud rikkoi Kaarle kuningasta vastaan ja pakeni\nvaltakunnasta, palautettu kruunulle ja lahjotettu Akselin veljelle\nMaurille, joka oli aina ollut Kaarle kuninkaalle uskollinen. Kreivi\nAkselin poika Sten sai kuitenkin tilukset takaisin Kaarle kuninkaalta,\nluvattuaan antaa sedälleen hyvityksen. Kreivi Sten veti kuitenkin\nhurjuudessa ja julmuudessa vertoja isälleen eikä hän tahtonut tietää\nmistään tilusten vähennyksestä, vaan uhkasi ajaa pois Svenin isän,\nvanhan miehen, jolla oli monta lasta, niistä Sven vanhin.\n\n\"Ja nyt on hän ajanut isäsi talosta?\" kysyi herttua, joka ilmeisesti\ntahtoi saada pitkän selonteon välemmin päättymään.\n\n\"Ei, hän on tosin vielä paikallaan, mutta kreivin armosta ja niiden\npalvelusten tähden, joita veljeni tekee hänelle... Ja tässä asiassa\npyydän teitä auttamaan, herttua... en voi kärsiä, että veljeni on\nhurjan kreivin palveluksessa ja että hänet pakotetaan vahingoittamaan\nkuningasta ja isiensä maata...\"\n\n\"Mitä sanot, Sven... vahingoittamaan valtakuntaa, mitä sillä tarkotat?\"\n\n\"Ajatelkaas vain, teidän jaloutenne\", vastasi airut, \"että kreivi\nAkseli oleskelee Tanskassa ja voidaan häntä minä hetkenä tahansa\nodottaa Gräfsnäsiin, ja panen henkeni pantiksi siitä, että jollei hän\nsaa tahtoaan lävitse, niin nostaa hän melun siellä alamaassa ja voi nyt\nalkavassa sodassa tuottaa isänmaalleen suurempaa onnettomuutta kuin\nkukaan osaa uneksiakaan.\"\n\nHerttua kääntyi syrjittäin ja katsoi ylöspäin ikkunaan, niin että\nterävän leuvan piikkiparta sojotti aivan vaakasuorasti esiin.\n\n\"Te autatte minua, eikö totta, herttua, te autatte minua\", jatkoi Sven.\n\"Isäni, joka on miehuullisesti taistellut valtakunnan puolesta, saa\nolla rauhassa, ja veljeni saa palvella teitä... hän on nuori, mutta hän\nvoi tapella kahden edestä... sanokaa, sanokaa, herttua... autattehan\nminua?\"\n\nHerttua hymyili leppeästi kiihkeälle airuelleen ja taputti häntä olalle\nsanoen:\n\n\"Toivon voivani auttaa sinua, mutta meidän on ensin tutkittava asiaa,\nvoihan näyttäytyä, ettei se olekaan niin vaarallinen kuin miksi huhu on\nsen tehnyt täällä... Joudumme pian, jos Jumala suo, sinne alamaahan\npäin.\"\n\nNäin sanoen herttua lähti. Airut seisoi hetkisen paikallaan, mutta hän\nei sanonut minulle mitään enkä minä hänelle. Kohta vaihdettiin uusi\nvahti sijaani, ja kun minä menin alas linnanpihaan, ajoi kuningas ulos\nlinnanportista. Näin vain vilahduksen hänen kauniista kasvoistaan\nmustalla vaatteella peitetyn reen yltä, jossa hän ajoi, ja sen näin\nsitten joka yö unissani kuin minkäkin tähden mustan pilven yltä.\nMinulla ei kuitenkaan ollut pitkiä aikoja unelmoimiseen. Minun oli\nkäsketty mennä valtiokanslerin luo tehtävän tähden, joka minulle oli\nuskottu, ja minä menin takaisin linnaan häntä tapaamaan. Kulkiessani\npitkän käytävän kautta, joka vei kuningattaren huoneeseen, kuulin\nkahden henkilön kuiskivan keskenään. He seisoivat pilkkosen pimeässä,\nmutta onnettomuudeksi juuri pysähdyttyäni avaamaan ovea valtiokanslerin\nhuoneeseen avattiin muuan ovi molempain kuiskuttelijain takana,\nja silloin tulvahti vahva valo heihin. Kummastuin suuresti\ntuntiessani heidät airueksi ja neitsyt Sidonia Gripiksi, joka oli\nleskikuningattaren hovineitsyt. Ajattelin heti, että herttua\nmahdollisesti oli lähettänyt jonkun salaviestin vietäväksi neiti Maria\nElisabethille, hänen kihlatulleen, mutta näin ei kuitenkaan ollut\nlaita.\n\nSaatuani valtiokanslerin määräyksen -- minun oli ratsain vietävä\nautuaalta kuninkaalta kirje hänen sotapäällikölleen Jämtlantiin -- ja\nvarustauduttuani matkalle, jolle oli lähdettävä seuraavana aamuna,\njohtui airut jälleen mieleeni, ja minä mietiskelin, enkö jollakin\nkeinoin voisi auttaa häntä. Menin sentähden herttuan majataloon. Kaksi\nmiestä kulki edelläni ja he näyttivät aikovan samaan suuntaan, mutta\noli jo pimeä, etten voinut nähdä ketä he olivat. He menivät tosiaankin\nherttuan majataloon, ja kun olin aivan heidän perässään, niin näin\nheidän menevän airuen huoneeseen, ja vasta täällä näin, että toinen\nheistä tosiaankin oli airut. Menin heti jälestä ovelle, mutta se oli\nsuljettu eikä kukaan tahtonut avata, vaikka huusin airuen nimeä kerta\ntoisensa jälkeen.\n\nTämä tuntui minusta omituiselta, ja minä päätin pysähtyä portin\nedustalle nähdäkseni, eikö vieras pian menisi, jolloin voisin suorittaa\nasiani. Svenin kasvot näyttivät huolestuneilta, vaikkakin ilmeisesti se\nmyrsky, joka aamulla oli raivonnut hänen sisällään, oli nyt\nhuomattavasti asettunut. En ollut seissut kauvan, kun kuulin askeleet,\nja kohta sen jälkeen näin airuen tulevan käyden. Hän oli painanut\nhattunsa syvään kasvoilleen ja kulki nopeasti, mutta minä löin häntä\nolalle ja mainitsin hänen nimensä. Se ainoastaan joudutti hänen\naskeleitaan, edes saamatta häntä kääntymään, jonkatähden tartuin hänen\nkäsivarteensa. Hän aikoi väkivoimin tempautua irti, -- mutta se ei\nauttanut mitään. Olimme aivan lyhdynvalaiseman portin edustalla, ja\nminä näin selvään hänen kasvonsa.\n\nHän ei ollut airut, vaikka hänellä oli airuen puku.\n\nPäästin hänet heti irti ja tunsin kuinka kalpenin kauhusta. Kasvot,\njotka näin edessäni, eivät minulle olleet tuntemattomat, vaikken\nvoinutkaan sanoa kenen ne olivat. Päästäkseni varmuuteen riensin\nportista pihaan ja Sven Bårdinpojan luo, mutta hänen ovensa pysyi yhtä\nsuljettuna kuin tämä salaisuus. Tämän jälkeen kesti kauan, ennenkuin\nnäin jälleen niin todellisen kuin vääränkin Sven Bårdinpojan. Olin\nkuitenkin näkevä heidät molemmat.\n\nSota meni menoaan, niin talvi- kuin kesäsotaretkikin 1612, ja\nyleensä katsoen suuremmalla menestyksellä maallemme kuin kukaan oli\nvoinut odottaa, kiitos siitä autuaan kuninkaan väsymättömälle\ntoimeliaisuudelle ja sille rohkeudelle, jota hän osasi luoda rahvaan\nrintaan. Tosin oli kuningas Kristian voittanut Elfsborgin ja\nGullbergin, ja tosin olivat suuret alat Smålantia ja Länsi-Göötinmaata\nhävitettyinä, mutta hänen pääsuunnitelmansa oli ehkäisty. Rantzau oli\ntaivaltaessaan Kalmarista Jönköpingiin ehtinyt Wimmerbyhyn ja odotti\nmääräyksiä kuninkaaltaan, jonka samaan aikaan piti rynnätä eteenpäin\nlänsipuolelta, kun autuas kuningas saapui Länsi-Göötinmaalta ja ajoi\nhänet kiireimmän kaupalla takaisin. Vihollinen ei tohtinut vitkastella\nenempää kuin jänis rummun pärinän kuullessaan. Vihollissotilaiden\nruumiita, joita metsiin ympärinsä kokoontuneet talonpojat olivat\nkaataneet, makasi siroteltuna pitkin tietä Högsbyn ja Ålemin välillä,\nja sairaat ja haavotetut täytyi heidän jättää oman onnensa nojaan.\nTanskan kuningas oli sillä välin tosiaankin marssinut joukkoineen\nJönköpingiin, mutta marssi oli ollut äärimäisen rasittava, ja hän oli\nilman tykkejä, niin ettei hän voinut ryhtyä mihinkään ennen Rantzaun\nsaapumista. Mutta hän sai tietää, että tulossa olikin vihollinen, ja\nsilloin luikki hänkin tiehensä.\n\nKun me marssimme kaupunkiin, näytti pahin vaara siten voitetulta. Mutta\nsilloin sairastui kuningas. Ajaessaan Rantzauta takaa Högsbyn metsässä\noli hän juonut kylmää vettä eräästä lähteestä, ja kun hän oli\npalavissaan ja hiessään, kylmetti hän siten itsensä. Hän oli koko\ntaipaleella tuntenut voivansa pahoin, mutta nyt täytyi hänen laskeutua\nvuoteelle, ja jos toivo ajaa vihollinen maasta oli ollut suuri, niin\nkasvoi levottomuus nyt suuremmaksi. Leskikuningattarelta tuli kirje\nkirjeen jälkeen. Hän tahtoi, että hänen poikansa jättäisi sotajoukon\nJuhana herttuan huostaan ja itse tulisi hänen luoksensa Wadstenaan.\nMutta kenen Herra on valinnut johonkin suurtyöhön, sitä ei hän kaada\nensi askeleella. Elokuun ajaksi jäi kuningas Jönköpingiin ja palasi\ntällaikaa täyteen terveyteensä. Juhana herttua ja muutamat neuvosherrat\nsaapuivat Jönköpingiin kuninkaan oleskellessa siellä.\n\nMinä kaipasin herttuan seurueessa Sven Bårdinpoikaa, mutta saattoihan\nhän olla poissa herttuan asioilla, joten se ei herättänyt minun\nkummastustani. Kuitenkin sain pian kuulla, että hänellä oli\npoissaoloonsa pätevät syynsä. Hän nimittäin istui vankina, sillä kreivi\nSten syytti hänen käyneen kimppuunsa sopimattomin sanoin ja ottaneen\nosan hänen omaisuuttaan, kun hän kreivittärensä ja parhaiden\nkalleuksiensa kera pakeni Gräfsnäsin linnasta, vihollisten ryöstellessä\ntalvisotaretken aikaan. Kreivi oli valittanut leskikuningattarelle, ja\ntämä oli itse kirjottanut kuninkaalle, joka puolestaan oli käskenyt\nJuhana herttuan toimeenpanemaan ankaran tutkimuksen ja rankaisemaan\nrikollisen. Nämä tiedot sain, kun ratsastin kuninkaan seurueessa\nsyvemmälle Länsi-Göötinmaahan, Bogesundiin, jossa kuningas tahtoi\nkatsastaa sinne kokoontunutta sotaväkeä; olimme siellä syyskuun\nensimäisinä päivinä. Sanoma teki minut surulliseksi, ja minä aavistin\nheti, ettei kaikki ollut oikealla tolallaan, vaikkakin herttuan\nmielestäni täytyi pian saada valoa asiaan. Unhotin, että hyvä herttua\nvoitiin niin helposti puijata, erittäinkin nyt, kun koko hänen\nhuomionsa oli kiintynyt sotaan ja kaikkeen, mikä oli sen yhteydessä.\nKuitenkin päätin minä ensi tilaisuudessa, kun kuningas puhutteli minua,\njoka jo silloin tuontuostakin tapahtui, ilmaista hänelle Nyköpingin\nlinnassa tapahtuneen keskustelun.\n\nSilloin saapui yhtäkkiä sanomia, jotka antoivat joka miehelle muuta\najateltavaa. Kuningas oli tuskin palannut Jönköpingiin, ennenkuin muuan\npikalähetti toi leskikuningattarelta kirjeen, jossa ilmotettiin\nkuningas Kristianin koko laivastoineen purjehtineen Tukholman\nsaaristoon ja uhkaavan Tukholmaa. Kuningas sai kirjeen juuri\nkulkiessaan henkivartiasalin lävitse, jossa minä muutamain muiden\nkanssa seisoin oven suussa, ja hän kävi hirveän kalpeaksi luettuaan\njobinpostin ja sanoi ojentaen kirjeen valtiokanslerille, joka oli\nmukana:\n\n\"Jumala paratkoon, valtiokansleri, nyt vasta alkaa olla tosi edessä!\"\n\nVaara olikin suurempi kuin koskaan. Jos Tukholma joutui vihollisten\nkäsiin, olisi kai kaikki mennyttä, niin ajatteli kukin kohdaltaan.\nValtiokanslerikin kalpeni. Mutta he olivat, nähkääs, molemmat\nmiehiä, jotka eivät vaaraa väistäneet! Kuningas ei epäröinyt\nsilmänräpäystäkään. Hän nousi heti ratsaille ja ratsasti ainoastaan\npari miestä kerallaan yötä ja päivää myöten Tukholmaan. Tällä kertaa\nolin minä mukana enkä unhota koskaan, kuinka jääkylmältä minusta\ntuntui, kun kolmen aikaan yöllä ratsastimme läpi vallituksen, jota he\nparhaallaan rakensivat eteläportin edustalle, ja saavuimme kaupunkiin.\nYöllä oli kirkas kuutamo, ja minusta aivan kuoleman kylmyys levisi\nvanhaan isänmaahani. Mutta kuningas ei menettänyt hetkiseksikään\nrohkeuttaan, ja hänen ruumiinsa oli kuin raudasta. Hän ratsasti täyttä\nlaukkaa linnaan. Kaksi tuntia saapumisensa jälkeen nousi hän taasen\nratsaille ja ratsasti eversti Mönnichhofenin joukon etunenässä\nWaxholmaan.\n\nMutta silloin oli vaara ohitse. Kuningas Kristian oli samana aamuna\npurjehtinut pois. Hän oli turhaan koettanut houkutella ruotsalaisia\nlaivoja meritaisteluun, ja Waxholmaa vastaan ei hän voinut mitään niin\nkauvan kuin ruotsalaiset laivat olivat siellä. Kaikki tyyni tuntui\naamulla, kun palasimme kaupunkiin, siltä kuin tuntuu herätessä pahasta\nunesta tai vetäessä syvään henkeään tehtyään hengenvaarallisen\nhyppäyksen, joka on onnistunut. Minulla oli hyvää aikaa mietiskellä\nsekä vaaraa että pelastusta, kun saman päivän illalla sain kuninkaan\nkäskyn ratsastaa viemään häneltä kirjeitä Länsi-Göötinmaan puoleen.\n\nPalatessani jouduin taivaltamaan läpi avaran laakson, jossa Gräfsnäsin\nlinna sijaitsee Antenin järven rannalla. Oli jokseenkin kaunis syysaamu,\nja korkeat lehtipuut, jotka ympäröivät linnaa, punersivat ja\nkellersivät mitä koreimmissa värivivahduksissa ja loistivat kuin kulta\nsiintäväin vuorien tummanvihreää vasten; mutta Anten lepäsi tyynenä ja\nkirkkaana kuin kuvastin ja kuvasteli kuusitornista linnaa niin\nuskollisesti kuin vedessä olisi uiskennellut maalattu taulu. Linnan\nnähdessäni johtui mieleeni kuningatar Margareta Lejonhufvudin\nveljenpoika, hurja kreivi Akseli, ja hänen yhtä hurja poikansa, kreivi\nSten, ja -- heistä johduin pian herttuan airueen, onnettomaan Sven\nBårdinpoikaan. Nyt päätin paikalla ottaa selvän, kuinka hänen oli\nlaitansa. Täällä linnassa ei asia voinut olla tuntematon.\n\nNiinpä ratsastin linnaa kohden. Siinä oli näkyviä merkkejä vihollisen\ntervehdyksistä, ja siellä näytti niin tyhjältä ja autiolta. Olin nyt\nehtinyt niin lähelle, että olin juuri jättämäisilläni korkeat puut,\njotka minua suojelivat uteliailta silmiltä, ja aioin ratsastaa\nnostosillalle. Silloin näin miehen, joka tuli juosten sillan ylitse ja\nepätoivo kasvoillaan riensi lehtoa kohden, missä minä olin. Tuokion\nkuluttua oli hän luonani ja pyysi minua Jumalan nimessä antamaan\nhevoseni hänelle. Minä ällistyin, ja kun hän huomasi, etten niin\npäätäpahkaa suostuisi hänen vaatimukseensa, ojensi hän minulle pienen\nlippaan ja pyysi, että ottaisin hänet takapuolelle hevosen selkään,\nsiten tekisin hyvän työn, jonka Jumala minulle kyllä palkitsisi. Hän\nsanoi minulle nimensä, enkä minä enää epäröinyt. Hän oli Niilo\nBårdinpoika, airueen veli. Olikin jo hyvä aika, sillä kun käännyin,\nnäin joukon asestettuja miehiä tulevan linnasta, ja muuan heistä\nviittasi sinne päin, missä me olimme. Kannustin hevostani ja me\nratsastimme pois.\n\nNyt sain tietää millä kannalla asiat olivat. Oli ainoastaan osaksi\ntotta mitä Svenistä sanottiin. Hän ei ollut ottanut kreivi Steniltä\ntämän omaa, vaan riistettyä omaisuutta, ja oli silloin päästänyt\nsuustaan sanoja, joita hänen asemassaan olevan miehen ei pitänyt sanoa\nsynnynnäiselle kreiville. Lipas sisälsi hänen vanhan isänsä rehellistä\nomaisuutta, ja se oli jätetty linnaan säilytettäväksi, kun tanskalaiset\nsaapuivat tulen ja miekan väellä. Koko seutu oli vienyt kalleutensa\nlujaan linnaan, uskoen niiden siellä olevan parhaassa tallessa. Mutta\ntämän lippaan otti kreivi paetessaan mukaansa; silloin sattui hänet\nkohtaamaan Sven, joka heti tunsi isänsä lippaan ja otti sen pois. --\nKreivi joutui vihasta pois suunniltaan, mutta se ei auttanut mitään.\nSven antoi sanan sanasta, ja ratsasti matkoihinsa isänsä lipas\nmukanaan. Kun kreivi Sten oli sitten päässyt Suomen puolelle ja\nvalittanut leskikuningattarelle, eikä rangaistus hänen mielestään\njoutunut kyllin nopeasti, sanoi hän Niilolle, että tämän oli hänelle\nhankittava takaisin lipas sisältöineen, muuten käskisi hän voutinsa\najaa pois pojan isän, vanhan Bårdin. Niilo, joka oli aivan\ntoisenluontoinen kuin veli, lähti silloin Ruotsin puolelle -- hänellä\nei ollut muuta keinoa -- ja meni vanhan isänsä luo. Tämä oli saanut\nlippaan Sveniltä eikä arvellut jättäessään sen lunnaaksi itsensä ja\npoikansa puolesta, ja sitä myöten oli kaikki hyvin. Mutta surullisin\nsydämin erosi Niilo vanhempainsa kodista ja taivalsi Gräfsnäsiin, josta\nhänen tänään oli lähdettävä edelleen palausmatkalle Suomeen.\n\nMutta viimeöynä oli vanha kreivi Akseli saapunut linnaan mukanaan\njoukko miehiä ja elämöinyt tavalliseen tapaansa. Kaiken, mikä oli\njonkin arvoista, otatti hän kasaan viedäkseen mukanaan. Hän näyttäisi\nRuotsin kuninkaalle, kiljui hän, ettei hän pelännyt häntä enempää kuin\nhänen isäänsä ja setäänsäkään. Hän oli iskenyt silmänsä myös Niiloon ja\nlippaaseen, jota tämä kantoi kainalossaan, ja ottanut sen väkivallalla.\nKaikki selitykset, kaikki rukoukset olivat turhia. Mitä häntä\nliikuttikaan vanha Bård, muuan tyrannin elukoista, ja hänen sikiönsä?\n\n\"Luulin nyt\", niin päätti poika parka, \"että ehtisin pakoon tänne\npuiden juurelle ja voisin hiipiä pois, kreivin touhutessa linnan\ntoisella reunalla, ja sentähden sieppasin lippaan ja läksin\njuoksemaan.\"\n\nHän pettyi, raukka. Emme olleet ratsastaneet pitkältä, kun jo ajajat\nolivat kintereillämme. Heillä oli levänneet hevoset, minun hevoseni oli\nväsynyt ja kantoi kaksinkertaista kuormaa. He tulivat yhä lähemmäksi,\noli mahdoton päästä pakoon. Niilo näki sen yhtä hyvin kuin minäkin.\n\n\"Luvatkaa antaa lipas kuninkaalle ja sanoa hänelle kaikki\", sanoi hän;\nja ennenkuin ehdin vastata, oli hän hypännyt maahan ja meni varmoin\naskelin ajajiaan vastaan. Niiden etunenässä oli kreivi Akseli itse ja\nmuita asestettuja miehiä kuusi. Vaihdettiin muutamia sanoja; näin\nkreivin kohottavan miekkansa ja Niilon kaatuvan lävistettynä maahan, ja\nminun täytyi tulisesti rientää, jos tahdoin täyttää onnettoman pojan\nrukouksen. Valitettavasti olivat he jo alusta alkaen minua liian\nlähellä. Kuulin heidän hevosensa korskuvan takanani ja olin joka hetki\ntuntevinani hurjan kreivin miekankären selässäni.\n\nTietämättäni olin poikennut tielle, joka vei ukko Bårdin pieneen\ntaloon, ja siinä oli pelastukseni. Äkkiä, laskettaessani tulisesti\neteenpäin, pilkistivät muutaman puun takaa metsästä esiin kalpeat ja\nsurullisen näköiset kasvot. Hän oli sama mies, jonka taanoisena iltana\nnäin Sven Bårdinpojan airutpuvussa Nyköpingissä. Mies hätkähti\nnähdessään niin monta ratsumiestä, astui sitten parisen askelta\neteenpäin, ja kun minä luulin hänen aikovan tarttua hevoseni turpaan,\nniin tempasin miekkani aikoen iskeä hänet maahan. Hän näki sen ja\nhymyili, mutta viittasi kädellään. En voinut selittää sitä merkillistä\nvaikutusta, joka tällä miehellä oli minuun; ja vielä suurempi vaikutus\noli hänellä ajajiini. Vilkaisin taakseni, mihin hän ryhtyisi; hän meni\npelottomasti suoraan kreivi Akselia vastaan, joka pysähdytti hevosensa\nja hetkisen jälkeen kääntyi takaisin kaikkine miehineen ja katosi.\n\nSurumielisesti hymyillen lähestyi sen jälkeen omituinen mies minua ja\nkysyi mitä oli tapahtunut ja mikä oli aiheuttanut kreivi Akselin\nlaukkaratsastuksen. Sanoin hänelle kaiken, sillä ajattelin itsekseni,\nettä hän jouti kuulla sen, koskei hän, vaikka hänellä näytti olevan\nsuuri vaikutusvalta, käyttänyt sitä pikemmin auttaakseen reipasta Sven\nBårdinpoikaa oikeuteensa. Mies vuodatti kyyneliä, kun olin lopettanut\nkertomukseni, ja sanoi:\n\n\"Ratsasta pian kuninkaan luo, sotamies... mutta minä tahdon lähettää\nkirjeen mukanasi hänelle; kenties sanani saa jotakin aikaan sielläkin.\nOdota minua täällä!\" Hän meni pois hetkisen ajaksi ja sitten palasi hän\nkirjeen kera, ja minä jatkoin taivaltani suruissani ja ihmeissäni. Kun\njonkun aikaa tämän jälkeen palasin kuninkaan luo, jätin kirjeen ja\nkerroin kaiken mikä oli sen yhteydessä, luki kuningas sen\ntarkkaavaisuudella; ja vihastus, joka paloi hänen silmissään kaiken sen\nilkivaltaisuuden ja kaikkien niiden valitusten johdosta, joita\nGräfsnäsin kreivistä hänelle tehtiin, näytti silloin hieman asettuvan.\n\n\"Olisiko siis siinä suvussa joku, joka voisi voittaa sydämeni!\"\nhuudahti hän ja lisäsi mietteihinsä vaipuen: \"Johan Kasimir\nLejonhufvud!\" Mutta sen jälkeen kääntyi hän nopeasti minuun ja sanoi:\n\"Ole huoletta, poika, selvitämme kyllä lopulta tämän vyyhden, niin\nsotkuinen kuin se onkin!\"\n\nNyt olin tyyni Sven Bårdinpoikaan nähden, sillä autuas kuningas ei\nkoskaan unhottanut lupaustaan. Ja kun parisen päivää myöhemmin\nratsastin Juhana herttuan luo, olin kirjeen sisällyksestä niin varma\nkuin olisin sen lukenut; enkä pettynytkään. Vähitellen ja ikäänkuin\nitsestään selvisi solmu solmulta se katala pirunverkko, joka täällä oli\npunottu. Kaikki kävi toivomusten mukaan, -- lukuunottamatta vanhaa\nkreivi Akselia. Hän ei saanut enää koskaan palata valtakuntaan, ja\nkuningas käski, että maasta karkotettuja herroja koskeva säädös oli\nsovitettava häneen kaikessa ankaruudessaan, jos hän uskalsi astua\njalallaan Ruotsin maaperälle.\n\nSurullisennäköinen, kalpeakasvoinen mies, joka ei ollut kukaan muu kuin\nkreivin vanhin poika, Johan Kasimir, sai vihdoin jäädä valtakuntaan; ja\nminä yksinkertaisuudessani uskon lujasti, että se kirje, jonka hän\nantoi minun viedäkseni kuninkaalle, ja jossa hän -- sillä sain\nsittemmin tiedon sen sisällyksestä -- pyysi saada (vaikkakin hän\noleskeli isänmaassansa vastoin kuninkaansa tahtoa, mutta kerjäten hänen\narmoaan) vahvistaa kuolleen Niilo Bårdinpojan kertomuksen totuuden, --\nuskon, että tämä kirje vaikutti enemmän kuninkaan mielenmuutokseen kuin\nkaikki leskikuningattaren ja Juhana herttuan esirukoukset.\n\nMinulle itselleni suotiin ilo avata airuen vankilan portit. Herttua oli\nWadstenan linnassa, kun jätin hänelle kirjeen. Hänen kasvonsa\nkirkastuivat silloin, ja hän löi useampia kertoja kädellään rintaansa.\nHän käski minun kertoa seikkaperäisesti kaiken, ja sitten istuutui hän\nkirjottamaan ja ojensi minulle kirjeen, jota viemään minun oli\nratsastettava Orreholmaan Länsi-Göötinmaassa, jossa Sven istui\ntornissa.\n\nTämän ilon kuvailkoon joku muu, samoin kuin hänen surunsakin, kun hän\nsai tietää veljensä kohtalon. Menimme yhtä matkaa hänen isänsä taloon,\nja siellä tapasimme kreivi Johan Kasimirin. Tämä heltyi kyyneliin hänet\nnähdessään, sulki hänet syliinsä ja sanoi häntä ystäväkseen.\n\n\"Jos Herra on minulle armollinen ja suo minulle isänperintöni, ei sinun\nkoskaan tarvitse kärsiä puutetta tässä maailmassa\", sanoi hän.\n\nJa näin olikin hänellä täysi syy sanoa. Sillä niin paljo kuin Sven ja\nhänen isänsä olivat kärsineetkin kreivi Stenin tähden, oli kuitenkin\nkreivi Johan Kasimir saanut tukea ja turvaa heidän luonaan koko sen\najan, minkä hän henkipattona vietti Ruotsin rajojen sisällä, samoin\nkuin hän sai kiittää ainoastaan Svenin uskaliasta mieltä siitä onnesta,\nettä sillaikaa jonkun kerran sai tavata kihlattuaan Sidonia Gripiä,\njonka kera hän parisen vuotta myöhemmin vietti häänsä.\n\n\n\n\n2.\n\nEbba neiti.\n\n\nKieltäytyminen on taito, jonka harvat osaavat. Kuitenkin tiedän yhden,\njoka sen osasi, hän oli autuas kuningas, ja vielä yhden, joka oli Ebba\nneiti. Ken hänet näki kuningatar Kristinan hovissa Nyköpingissä niinä\nhuolestuttavina vuosina, jolloin Kaarle kuningas sulki silmänsä ja\nRuotsin maassa oli kaikkialla sekasortoa, surua ja köyhyyttä, ken hänet\nnäki silloin ja sitten kreivi Jakobin, sotamarskin, kreivittärenä\nkävelevän kautta Leckön ja Vengarnin suurten salien, näki kuinka\nlempeästi, kuin rakastavasti hän täytti velvollisuuksiaan puolisona ja\näitinä, -- hän ei koskaan voi lukea rivejä, jotka hän kerran piirsi\ntimanttisormuksellaan muutamaan Tukholman linnan ikkunaruutuun,\najattelematta, että hän oli nainen, joka osasi kieltäytyä ja tuntea\nitsensä onnelliseksi ja tyytyväiseksi kieltäytymisessään.\n\n    \"Osaani tyydyn, minkä saan,\n    ja kiitän Herraa armostaan\" --\n\nkirjotti hän,-- Jumala suokoon, että jokainen nainen ja joka mies voisi\nsydämensä nöyryydessä ajatella niin ja toimia sen mukaan, kuinka paljo\nonnettomuutta silloin pysyisikään loitolla!\n\nNäin hänet, kun hän oli vielä lapsi, valkokutrinen ja kirkkaan\nsinisilmäinen pienokainen, niin hyvä ja lempeä kuin suloinen\nkevättuuli, joka ikäänkuin tuo päivän valoa ja lämpöä mukanaan itse\nsiitä tietämättä, sulattaa talven lumen ja loihtii ensi kukat ilmoille.\nSilloin leikki hän kuninkaan kera tallipihalla, sillä tämäkin oli\nlapsi, vaikka väkevämpi, rohkeampi ja lisäksi viisaampi kuin muut\nlapset samassa iässä. Ebba neidin äiti oli kuningatar Kristinan paras\nystävätär, ja sentähden olivat lapset usein yksissä. Sitten kuoli\nBirgitta rouva, ja leskikuningatar lupasi hänelle hänen\nkuolinvuoteellaan olla äidin sijaisena hänen ainoalle lapselleen.\nWisingborgin kreivillä, Magnuksella, ja Birgitta rouvalla, ei ollut\nmuita lapsia kuin tämä tytär. Silloin en suinkaan luullut, että tulisin\nseisomaan niin lähellä näitä leikkiviä lapsia! Birgitta rouvan kuoltua\ntuli Ebba neiti hoviin, ja siitä pitäen näkivät kuningas ja hän\ntoisensa useammin.\n\nMutta aika kului. Kun kuningas Kaarle kuoli, oli neiti kukoistava\nneitsyt, soreampi kuin kukaan muu Ruotsin maassa, sillä hänessä ei\nnähty vain kukannupun kauneutta, vaan jotakin muuta, korkeampaa, joka\nkuvastui silmistä ja valaisi koko olennon kauttaaltaan. Sellaisen\ntäytyikin olla neitsyen, joka voittaisi kuninkaan rakkauden; ja pian\nalettiin kuulla, että he rakastivat toisiaan, vaikkeivät he siitä\nsanoin puhuneet. Mutta katseet puhuivat... ja leskikuningattaren\nhovissa oli teräviä silmiä ja tahto, joka voi paljon.\n\nKuinka rakkaus syttyi nuorten rinnassa, saattaa helposti ymmärtää, kun\nlapsuuden muistot yhtyivät tietoisuuteen, ettei kauniimpaa ja\nmainiompaa neitsyttä tai nuorukaista ollut koko Ruotsissa, eipä koko\nmaailmassakaan, sillä niin ajattelivat he kumpikin toisistaan. He\nihailivat toisiaan ja heillä oli syytä siihen, ja tästä ihailusta\nversoi pian hellyys ja rakkaus. Leskikuningatar näki hyvissä ajoin\ntämän orastavan rakkauden ja valvoi haukansilmin jokaista askelta,\njonka nuori neiti otti, ja jokaista sanaa, jonka hän rohkeni sanoa. En\nunhota koskaan, kun seisoin vahdissa suuressa salissa Nyköpingissä,\njossa kuningas Kaarle makasi ruumiina, kuinka neiti tuli juosten ja\nkysyi kuningasta ja kuinka leskikuningatar tuli kohta perästä ja käski\nhäntä menemään työhönsä. Silloin ensin aavistin, että kuningas ja neiti\nolivat puhuneet keskenään, kuten varmaan aavisti leskikuningatarkin.\nMutta kuitenkaan ei ollut niin, sen huomasin sittemmin; sillä\nsotaretken aikana tanskalaisia vastaan 1612 eivät kuninkaan ajatukset\nolleet sielläpäin, ja jos olisivat olleet, olisin varmaan saanut sen\ntietää, kuten myöhemmin tein.\n\nOli joulunaika 1612. Kuningas majaili Wernamossa rauhanneuvottelujen\ntähden, jotka Tanskan kanssa jatkuivat Ulfsbäckissä, ja eräänä iltana,\nkun olin lopettanut tehtäväni hänen huoneessaan ja olin lähtemäisilläni\npois, kutsui hän minua. Hänen äänensä kuulosti samalla kertaa\nkiihkeältä ja surumieliseltä, ja jälkeenpäin, kun voin tarkemmin\nmiettiä kaikkea ja yhdistellä seikkoja toisiinsa, olen huomannut mitä\nsilloin kuninkaan rinnassa oikeastaan liikkui.\n\n\"Olet reipas poika... tarkotan, että voin luottaa sinuun!\" -- Niin voi\nhän tehdä, sen hän näki minusta, ja hän hymyili ja nyökäytti minulle\npäätään.\n\n\"Voitko myös olla vaiti?\" kysyi hän sen jälkeen.\n\n\"Koetelkaa minua, teidän majesteettinne!\" vastasin minä.\n\nEttä hän havaitsi minut luottamuksensa arvoiseksi, se on minun paras\nmuistoni menneiltä päiviltä. En voinut silloin käsittää, mitä hän\ntarkotti, ja makasin puolen yötä sitä aprikoiden; mutta sitten kului\npitkä aika eikä kuningas näyttänyt ajattelevankaan mitä sanoi minulle\ntuona iltana. Niin solmittiin vihdoin rauha Knärödissä, kaikessa\nsietämättömyydessäänkin siedettävämpi kuin kuningas oli rohennut toivoa\nja odottaa, ja kuningas lähti Wernamosta ja matkusti sisämaahan.\nWadstenassa kohtasi hän äitinsä, leskikuningattaren, ja Juhana\nherttuan, ja siellä allekirjottivat nämä rauhansopimuksen.\nLeskikuningatar oli iloinen nähdessään jälleen rakasta poikaansa --\nsillä hän rakasti tätä hartaasti, vaikka hän rakasti nuorempaa\npoikaansa herttua Kaarle Filipiä vieläkin enemmän, -- mutta saatoin\nkyllä nähdä kuninkaasta, kun hän lähti äitinsä luota viimeisenä iltana,\nettä oli vaihdettu sanoja, jotka surettivat hänen sydäntään.\n\nMinulle hän ei luonnollisesti sanonut mitään, mutta enpä luule\nhänen siitä paljoja puhuneen kenellekään. Kun saavuimme Väsbyn\nkuninkaankartanoon Uplantiin, kutsuttiin minut äkkiä eräänä aamuna\nkuninkaan huoneeseen. Hän seisoi kirjotuspöytänsä ääressä ja hänellä\noli kiire, sillä hän aikoi muutamain vuorimiesten kera lähteä Salan\nkaivoksille, samana päivänä, mutta kumminkin seisoi hän siellä kauvan\nmietteihinsä vaipuneena ennenkuin hän puhutteli minua. Vihdoin ojensi\nhän minulle kaksi kirjettä ja sanoi:\n\n\"Sinun on ratsastettava Tukholmaan ja Nyköpingiin näiden kirjeiden\nkera ja jätettävä ne kreivi Magnuksen ja hänen majesteettinsa\nleskikuningattaren käteen!\" Sitten hän vaikeni hetkiseksi ja katsoi\nminua terävästi ja tutkivasti silmiin.\n\n\"Muistatko, mitä kysyin sinulta Wernamossa ja mitä sinä vastasit?\"\nkysyi hän sitten.\n\n\"Kyllä, muistan hyvin.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi silloin kuningas. \"Uskon, että voit vaieta, ja sentähden,\nkas tässä\", hän otti kolmannen kirjeen ja ojensi minulle, \"tämä on\nsinun jätettävä Ebba neidille, hänelle itselleen, ymmärrätkös, hänen\nomiin käsiinsä!\"\n\nPunastuin ilosta sen luottamuksen johdosta, jota kuningas osotti\nminulle, ja minä onnistuinkin suorittamaan tehtäväni hänen täydeksi\ntyytyväisyydekseen; sillä onni suosi minua, niin että voin jättää\nkirjeen kenenkään näkemättä Ebba neidin käsiin. Kuitenkin ihmettelin\nsitä, että kuningas käytti henkisotilastaan sellaisilla asioilla, kun\nmoni aatelinenkin olisi tuntenut itsensä siitä imarrelluksi; mutta\nasianlaita oli niin, että suurin varovaisuus oli välttämätön, ja kaikki\ntiet, jotka veivät kuninkaan valitun luo, olivat niin hyvin vartioidut,\nettä tuskin kukaan muu kuin minunlaiseni, jota kukaan ei osannut\nepäillä, olisi voinut kulkea vartioketjun lävitse.\n\nNeiti antoi minulle puolestaan kirjeen kuninkaalle, enkä voi sanoa,\nkummanko silmät loistivat kirkkaammin ja onnellisemmin, kuninkaan vai\nneidin, kun vein nämä kirjeet perille. Sitten ratsastin monet kerrat\nkirjeiden kera kahtaanne käsin, ja kaikki kävi onnellisesti ja hyvin,\neikä kukaan ollut niin varma kuin minä, että ennen pitkää Ruotsin\nvaltakunta saisi kuningattaren, joka kauneuteensa ja hyveihinsä nähden\nsaattoi olla kuningas Kustaa Adolfin arvoinen. Sain kuitenkin nähdä ja\nkuulla asioita, joita en ollut voinut aavistaakaan. Varmaa on, että\nkuinka suloinen rakkaus lieneekin, ei se aina karkeloi ruusuilla, ja\ntäällä kasvoi pelkkiä ohdakkeita ja orjantappuroita. Näytti siltä, kuin\nkaikki olisivat liittoutuneet autuaan kuninkaan nuoruuden rakkautta\nvastaan, etupäässä leskikuningatar ja koko hänen hovinsa, mutta myöskin\nkuninkaan hartain ystävä valtiokansleri oli tässä asiassa hänen\nvastustajansa, ja kaikkia keinoja, vieläpä sellaisiakin, joita en\nmielelläni tahdo uskoa, käytettiin jäähdyttämään ja sammuttamaan\nkuninkaan liekkiä. Ei saatu pahaakaan rauhaa, ennenkuin saatiin tämä\nrakkaus kuopatuksi maan multaan... voin kai sanoa, kun ajattelen,\nmillaisena toisinaan tapasin tämän jalon neidin. Sillä hän oli väliin\nniin kalpea kuin kuolema ja saattoi tuskin puhua kyyneliltään.\n\nPahempaa tuli kuitenkin, kun kuningas lähti Venäjälle sotaan. Hän\nkirjotti kirjeen toisensa jälkeen, mutta ei saanut koskaan vastausta --\nneiti kirjotti myös, mutta ei saanut vastausta hänkään.\n\nKerran Narvassa -- kun olimme palanneet Augdowista, jonka oli täytynyt\nantautua kuninkaalle, eikä hän tahtonut matkustaa talveksi meren yli\nRuotsin puolelle, vaikkakin hän myönsi sotapäällikölleen Jaakko De la\nGardielle luvan viettää talvensa kotimaassa, -- silloin kutsui hän\nminut taasen, ja hänellä oli kasvoillaan sama ilme kuin hänen\npuhutellessaan minua Wernamossa.\n\n\"Saat mennä kotiin\", sanoi hän, \"ja tämän kirjeen saat viedä mennessäsi\nja tuoda minulle vastauksen Tukholmaan. Jumala kanssasi!\"\n\nMinä lähdin, ja jos kuningas olisi puoleksikaan ollut niin onnellinen\nkuin minä olin täyttäessäni hänen käskyjään, niin olisi hänellä ollut\nonnea kylliksi. Tuuli tuli kuin tilattuna ja vei minut meren ylitse, ja\nyhtä nopea oli matkani Mälarin ylitse Gripsholmaan. Sillä\nleskikuningatar asui silloin siellä ja hänen luonaan se, jolle\nkuninkaan kirje oli vietävä.\n\nOli tavattoman kaunis syyspäivä, kun saavuin linnaan, ja kuningatar\nkoko seurueineen istui puistossa. Aurinko säteili lännessä, ja ilma oli\nniin lauha kuin olisi ollut kesäpäivä. Sentähden viipyi kuningatarkin\nulkosalla kauvemmin kuin tavallisesti, ja illan suussa sytytettiin\nsoihtuja ja lamppuja sinne ja tänne puiden väliin. Oli saapunut sanoma\nAugdowin vallotuksesta, ja kuningatar tahtoi pienellä juhlalla viettää\ntätä menestystä. Tämäkin oli tavallaan minulle onneksi, sillä siten oli\nminun helpompi päästä neidin lähelle, enkä minä tahtonut millään\nehdolla tulla näkyviin, jotta minut tunnettaisiin kuninkaan\nhenkisotilaaksi ennenkuin neidillä oli kirje käsissään.\n\nNäin silloin tällöin loitompaa hänestä vilahduksen, enkä voi sanoa,\nkuinka sydämelleni teki kipeää nähdessäni näitä kalpeita kasvoja,\njoiden jokaisesta piirteestä kuvastui suru, vaikka niiden täytyi\npakottautua hymyilemään. Kun ilta alkoi pimetä, voin minä\nesteettömämmin lähestyä, ja silloin jouduin todistajaksi kohtaukselle,\njoka ei sitten ole koskaan muistostani hälvennyt. Kulin hiljaa\neteenpäin tiheän pensasaidan vartta, jonka lehdistön lävitse siellä ja\ntäällä tunkeutui palavain soihtujen loimo toiselta puolen. Äkkiä kuulin\nmahdikkaan äänen puhuvan aivan lähelläni. Kuningattaren hovimarsalkka\nse puhui Itä-Göötinmaan herttuattaren pikalähetin kanssa, ja niistä\nsanoista, jotka kuulin, saatoin ymmärtää, että hovimarsalkka koetti\nsaada lähettilästä odottamaan seuraavaan aamuun viesteineen, jottei\nhäiritsisi juhlailoa. Juhana herttua ja hänen puolisonsa eivät eläneet\nmitään onnellista elämää yhdessä, alinomaa tuli herttuattarelta\nvalituksia äidilleen milloin mistäkin, mutta aina hänen lapsistaan ja\nmiehestään, ja alituiseen oli hän sairaana, poloinen herttuatar.\n\nEi kumpikaan keskustelijoista huomannut minua, joka olin pensasaidan\ntummimmassa varjossa, mutta tuskin oli hovimarsalkka hieman loitonnut,\nkun pensasaita raottui ja kirkas valonhohde lankesi edessäni olevalle\ntielle.\n\nTämä oli etäinen osa puistosta, mutta kaunis paikka näköaloineen\njärvelle, todellinen ruusulehto, ja kukkien keskellä näin kuninkaan\nkihlatun. Hän seisoi liikkumatonna, vaiti, ristissä käsin ja katse\nsuunnattuna taivasta kohden. Luultavasti hän ajatteli sydämensä\nrakastettua, joka oli kaukana hänestä sodassa, ja rukoili tämän\npuolesta Häntä, joka yksin voi tehdä kaiken mitä ihminen voi toivoa ja\najatella. Se oli yksinäinen hetki, ja sellaisia ei neiti rukalla ollut\nmonia. Sentähden tahtoi hän nyt vapaasti hengähtää ja unelmoida\nrauhassa kaunista kesäunelmaansa siitä, kuinka hän tekisi Kustaa\nAdolfin onnelliseksi ja tulisi itsekin onnelliseksi hänen rinnallaan.\n-- Ja silloin, juuri silloin oli kuninkaan kirje häntä niin lähellä!\nMinä paloin kärsimättömyydestä saada jättää sen hänen käsiinsä, mutta\nen hennonut häiritä häntä rukouksissaan, luullen, että tämä suotuisa\nhetki tulisi kai aina kestämään niin kauvan, että ehtisin suorittaa\ntehtäväni. Mutta seisoin kirje kädessä pensaan suojassa, valmiina\nojentamaan sen esiin silmänräpäyksessä.\n\nSilloin kuuluivat keveät askelet lähenevän, ja minä näin kuinka Ebba\nneiti vavahti, aivan kuin kukka, kun kylmä tuuli puhaltaa. Ojensin jo\nkirjeen esiin, mutta hän ei sitä nähnyt, enkä minä uskaltanut lausua\nhänen nimeään; mutta samassa näyttäytyi muutamia nuoria neitosia,\nkuningattaren hovineitsyitä, kuten Ebba neitikin. Heillä oli kiire\nlöytää mitä etsivät, ja kun he saivat hänet näkyviinsä, riensivät he\nesiin kuin haukkapari, joka keskenään kilpailee kunniasta ehtiä ensiksi\nuhrinsa kimppuun.\n\n\"Täältähän löydämme sinut vihdoinkin\", huudahti toinen heistä, ja ääni\noli niin pisteliäs, että aivan värisin sitä kuullessani. \"Mutta niinhän\nse on, kun on jotakin sydämellään, niin silloin mielellään pakenee\nystäviä ja sukulaisiakin...\"\n\n\"Oh, rakas ystävä\", puuttui toinen naureskellen puheeseen, \"Ebba neidin\ntarvitsee harjotella, kunnes hän kerran astuu meidän kaikkien etupäähän\nja itse leskikuningatarkin saa taivuttaa päänsä hänen edessään... älkää\npanko pahaksenne, Ebba neiti, minä tekisin kuten tekin, ja onneton se,\njoka ei minua pitäisi kunniassa.\"\n\nOli jotakin avomielistä ja suoraa tämän neitsyen puheessa, ja pistävyys\njohtui ilmeisesti enemmän vallitsevasta äänilajista leskikuningattaren\nhovissa kuin mistään halusta todella pahottaa neiti rukan mieltä.\nTarvittiinkin vain katse, josta kuvastui kokonainen hartaan sävyisyyden\nja lapsenuskon taivas, saattamaan tämän neitsyen toiselle tuulelle.\nMutta silloin alkoi toinen, ja sitten tuli vielä lisäksi pari\nneitsyttä, jotka samoin olivat etsineet Ebba neitsyttä ja nyt löysivät\nhänet suureksi ilokseen, kuten sanoivat. He puhuivat aivan toisella\nnuotilla, ja niin mies kuin olinkin, vapisin vihasta, harmista ja\nsurusta sen pahan panettelun tähden, jota täällä harjotettiin.\n\n\"Kas, se on aivan varmaa, Gertrud, se on aivan varmaa!... Ja hän on\nniin kaunis, oi niin kaunis; en elinpäivinäni ole koskaan nähnyt\nsellaista ihoa ja sellaisia silmiä. Itse leskikuningatarkin on katsonut\nhäneen, katsonut silmänsä puhki... ja kuningas sitten...\"\n\n\"Ja kuningas?\"... kysäisi neitsyt Gertrud hyvin näytellyllä\nkummastuksella.\n\n\"Kuningas ei voi muuta kuin ihailla sellaista kauneutta, hän samoin\nkuin jokainen mies, joka tajuaa sellaista...\"\n\n\"Onhan sentään eroa ihailulla ja rakkaudella!\"\n\n\"Niin, sama ero kuin auringolla ja päivällä; kun aurinko paistaa, on\npäivä, mutta kun aurinko on mennyt mailleen, on päiväkin päättynyt,\npäivä on auringon tytär, ja ihailusta voi syntyä rakkaus. On sääli\nteitä, neiti Ebba, mutta teidän olisi seurattava ystävienne neuvoa eikä\nannettava ajatustenne lentää kovin korkealle; sillä täytyy olla vahvat\nsiivet, joka tahtoo lentää kotkan kera tämän pesään.\"\n\nEbba neiti katsoi milloin yhteen, milloin toiseen, ja saattoi selvästi\nnähdä, että hän tahtoi kernaasti loitota hyvistä ystävistään, kun vain\nlöytäisi pätevän syyn poistumiseensa. Sellaista ei kuitenkaan ollut\nhelppo löytää, ja ystävien neuvot ja surkuttelut kävivät yhä\nterävämmiksi ja kärkevämmiksi. Silloin katsoi hän heihin, ja\nsurullisissa silmissä paloi sellainen neitseellinen puhtauden liekki ja\nhänen otsallaan vallitsi sellainen majesteetillisuus, että pistosanojen\nvirta ikäänkuin hetkeksi pysähtyi, haihtui pois ystävätärten huulilta.\n\n\"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa tästä asiasta\", kysyi hän, mutta\nääni oli niin lempeä ja suloinen, että kivikin olisi voinut heltyä\nkyyneliin. Ympärillä seisovat vaikenivat, kysymys tuli heille liian\nodottamatta, ja se kohdistui liian suoraan asiaan, niin ettei heillä\nheti ollut sopivaa vastausta käsillä. Neiti lisäsi sentähden: \"Jollette\ntahdo minusta mitään enempää, niin sallikaa minun mennä matkaani.\"\n\n\"Varjelkoon, kuulostaa kuin jo luulisit istuvasi kuningattaren\nistuimella!\" huomautti muuan neitosista nenäkkäästi.\n\n\"Jos niin olisi\", vastasi Ebba neiti hymyillen, \"jos niin olisi,\npitäisi kai minun luullakseni käskeä teidät menemään, kun nyt sen\nsijaan pyydän samaa oikeutta itselleni.\"\n\n\"Kuten teidän majesteettinne siis käskee!\" vastasi hovineitonen ja\npoistui niskaansa keikauttaen.\n\nHän ei kuitenkaan ollut ehtinyt kulkea monta askelta, ennenkuin hän\nkohtasi leskikuningattaren itsensä, joka tuli kävellen parin\nvaltaneuvoksen kera ja sattumalta keskusteli heidän kanssaan samasta\nasiasta. Hän ei tahtonut millään ehdolla sallia, että hänen poikansa\nnostaisi muutaman alamaisensa tyttären valtaistuimelle, jossa hän olisi\nitsensä leskikuningattarenkin yläpuolella; ja tässä hänen\npyrkimyksessään yhtyi häneen monta apulaista, joiden joukossa ei kateus\nollut vähäisin; sillä yksikään muista korkeista suvuista ei tahtonut\nsitä kunniaa suoda tapahtuvaksi Brahe-suvulle.\n\nMutta nuorten rakkaus näytti olevan lujempi kuin vanhan\nleskikuningattaren tahto, vieläpä kaikkien sukulaisten ja ystäväinkin\ntahto lisäksi. Ja mitä selvemmin saattoi nähdä, ettei kuninkaan mieltä\nsaatu muuttumaan, sitä kiihkeämmäksi ja innokkaammaksi kävi vastustus,\nsitä kovemmaksi ja katkerammaksi leskikuningatar, joka ei ainoastaan\nsallinut hoviväkensä vainota kuninkaan morsianparkaa pistosanoilla ja\npilkalla, vaan itsekin väliin näytti esimerkkiä. Hän suuntasi nyt\nkulkunsa lehtoon, jossa Ebba neiti ja hovineitsyet olivat, ylväänä ja\nsynkkänä kuten pilven varjo, kun se lähestyy niityn kukkia.\n\nHänen terävä silmänsä näki kohta, kuinka täällä olivat asiat, näki\nmyöskin, kuinka Ebba neidin silmät suuntautuivat häneen rukoillen\nhartaasti apua; mutta hänen kasvojensa piirteet kovenivat vain yhä\nenemmän, vaikka suu hymyili.\n\n\"Teillähän on oikein kuutamokasvot tänään, neitsyt Ebba... se sopii\nkuitenkin huonosti siihen iloon, jota tahdon nähdä ympärilläni\nkuninkaan Augdowissa saavuttaman voiton johdosta... ja kuningattaren\nilme luullakseni myös! Mutta jättäkää ne ajatukset mielestänne, ylevä\nneitsyt, sillä eihän teistä ole nuoren kuninkaan pauloihin kiertäjää...\njättäkää ne sentähden mielestänne, muuten tulee suru lopuksi\nraskaammaksi, niin, paljon raskaammaksi, Ebba, kuin pilkka nyt.\"\n\nHän viittasi kädellään ja teki päällään liikkeen merkiksi, että toisten\nhovineitsyiden oli poistuttava. Kenties hän näki sen hirveän taistelun,\njota Ebban povessa taisteltiin, kun hän aivan kuin metsänotus ajeltuna\nkedolta kedolle turhaan etsi paikkaa, ystävää, jonka sydäntä vasten\nsaattoi itkeä kyllikseen ja ilmaista surunsa, -- kenties hän näki tämän\nja tahtoi sanoa lohdutuksen sanan sydän rukalle.\n\nJäätyään kahden kesken neidin kanssa meni hän tämän luo ja sanoi:\n\"Tyttö, kuningas rakastaa toista!\" Ebba neiti seisoi aivan kuin\nyhtäkkiä muuttuneena kiveksi. Vanha leskikuningatar näytti olevan niin\nvarma asiastaan, ettei se sietänyt mitään vastaväitettä. Mutta aivan\nkuin antaakseen kovan totuuden oikein tunkeutua tytön sieluun jätti hän\ntämän ja katosi, ennenkuin neiti oli ehtinyt tointua siitä\nhervahduksesta, johon kuningattaren sanat olivat hänet saattaneet.\n\nKoskaan en ole nähnyt ihmissilmien kuvastavan niin syvää surua kuin\nsilloin, mutta en myös koskaan, kuinka se vaihtui valoon, jota olisi\nvoinut sanoa sydämen voitoksi omasta itsestänsä. Hän lankesi polvilleen\nlehdon varjoon, en kuullut sanoja, joita hänen huulensa lausuivat,\nmutta kuulin raskaita huokauksia ja nyyhkytyksiä. Sitä kesti hetken\naikaa, sitten hän nousi ja tahtoi rientää pois. Silloin astuin esiin ja\njätin hänelle kirjeen kuninkaalta. Hän katsoi siihen hämmentyneenä.\n\n\"Kuninkaalta!\" sanoin minä ja lisäsin: \"Tunnette minut kyllä, ylevä\nneiti... muutaman päivän kuluttua on kuningas täällä!\"\n\nSen jälkeen jätin hänet ja menin syvemmälle puistoon, jossa minut pian\ntunnettiin kuninkaan henkisotilaaksi ja vietiin kuningattaren luo,\njolle minun oli kerrottava kaikki mitä tiesin kuninkaasta ja sodasta.\n\nJoidenkuiden päivien perästä saapui kuningaskin ja näki jälleen\nsydämensä rakastetun, eikä kukaan uskaltanut hänen läsnäollessaan\nnousta panemaan kahta oljenkorttakaan ristiin hänen ja neidin välille.\nAinoastaan leskikuningatar lauloi vanhaa lauluaan ja katsoi epäsuopein\nsilmin nuorten rakkautta, sanoipa pojalleen suoraan, että tämän oli\nkuningaskruunun tähden uhrattava rakkautensa. Mutta salaisuudessa\nkaivettiin maata heidän jalkojensa alta. He luulivat näkevänsä ruusuja\nympärillään, mutta yhtenä ainoana yönä saattoivat ne kaikki lakastua ja\nraueta tyhjiin. Itse asiassa oli kuningatar tavallaan antanut myöten ja\nainoastaan vaatinut muutamien vuosien koetusaikaa; \"sillä -- sanoi hän\n-- jos hänen poikansa välttämättä tahtoi naida jonkun alamaisensa\ntyttären, niin ei hän tiennyt ketään arvokkaampaa kuin Ebba neidin\", --\nmutta tämän koetusajan kuluessa viritettiin satoja pauloja molemmille\nniille, joita oli koeteltava. Ja kun he kestivät koetuksen, lisättiin\nainoastaan kiusauksia ja pimeä kudos tehtiin lujemmaksi.\n\nKuningas vietti joulun kotona, ja uunna vuonna 1615 ratsastin minä taas\nkirjeitä viemään kuningattarelle ja Ebba neidille Nyköpingin linnaan.\nKuningas kysyi tässä kirjeessä äidiltään, eikö koetusaika nyt jo saisi\npäättyä. Vastaus ei täyttänyt kuninkaan toiveita, mutta yhä hän sentään\ntoivoi ja uskoi parempain aikojen koittavan. Kuitenkin saivat asiat\ntänä vuonna käänteen, jota ei kukaan voinut aavistaa, kun kuningas\nlähetti Ebba neidille uudenvuodenlahjansa ja kohta tämän jälkeen pyysi\näidiltään saada toteuttaa naimatuumansa.\n\nOlen monta kertaa ajatellut, mitä kuninkaan ylihovisaarnaajan, tohtori\nJonas Palman oli tapana sanoa, kun hän puhui hovista ja hovielämästä,\njota hän ei voinut sietää ja josta hän kirjotti kirjankin latinaksi.\n\"Hovin\", sanoo hän siinä,\n\n    \"sana on aikeeton, lupaus kestämätön,\n    päivä on valoton sen, levoton uinaus yön,\n    leivätön pöytänsä täys, vettä ei maljassaan.\"\n\nJa autuas kuningas sai sen kokea hänkin, vaikka hänelle oma äitinsä\nsanoi aikeettomia sanoja ja antoi pettäviä lupauksia. Valtaa ja loistoa\nsai hän nauttia yllinkyllin elinaikanaan: mutta se onni, joka oli\ntarjolla jokaiselle alamaiselle hänen valtakunnassaan, ei ollut häntä\nvarten. Hän piteli kädessään kultaista maljaa, mutta lähteen kirkasta\nvettä ei hän saanut juoda, täytyi olla viiniä. Jaa, niin oli laita, ja\nkentiesi viisas leskikuningatar ja korkeat herrat olivat oikeassa; minä\nen vain voi käsittää, miksi kuninkaan on luovuttava ihmisen\nyksinkertaisimmista oikeuksista, luovuttava, kieltäydyttävä koko\nelämänsä onnesta, tai kuinka kansa sillä tavoin on tuleva\nonnellisemmaksi. Mutta varmaa on, ettei mikään Ruotsin kansan hyväksi\ntehtävä uhri ollut liian suuri autuaalle kuninkaalle.\n\nPaljo näin ja kuulin tänä vuonna ennenkuin taasen kuninkaan mukana\nlähdin sotaan, mutta vasta jälkeenpäin aloin sitä käsittää. Ratsastin\nvielä parisen kertaa kulettaen kirjeitä kuninkaan ja neidin välillä.\nKun viimeisen kirjeen kera saavuin Wäsbyhyn, jossa kuningas silloin\noleskeli, oli valtiokansleri hänen luonaan. He keskustelivat kauan, ja\nmitä kaikkea jalo Akseli kreivi silloin sanoi, tietänee Jumala yksin,\nmutta koskaan en kuningasta nähnyt niin perin surullisena kuin silloin,\nja kun hän otti vastaan kirjeen minun kädestäni, putosi sille pari\nkyyneltä. Sitten en enää koskaan kulettanut häneltä kirjeitä Ebba\nneidille.\n\nSen jälkeen valmistettiin keväällä 1615 neiti Katarinan ja pfalzkreivi\nJuhana Kasimirin häitä, ja kuningas piti hyvin tärkeänä, että kaiken\npiti käydä tavalla, joka vastasi Ruotsin kuninkaan ja hänen\nrakastetuimman sisarensa arvoa. Siihen aikaan näin kerran hänet ja Ebba\nneidin yhdessä, mutta toivoin, etten olisi sitä koskaan nähnyt.\nKuningas seisoi eräässä linnan huoneessa, jossa hänen äitinsä ja\nmuutamat tämän hovinaisista olivat, kun sain kutsun tulla hänen\nluoksensa. Hän lähti silloin toiseen ulompaan huoneeseen antaakseen\nminulle käskynsä, ja silloin tuli neiti. Tämä punastui nähdessään\nkuninkaan, ja miltei huomaamaton hymy väreili hänen huulillaan. Mutta\nkuningas tervehti häntä niin vieraasti ja kylmästi, ikäänkuin ei\nkoskaan olisi häntä ajatellutkaan, ja kalman kalpeus peitti silloin\nneidin äsken niin punastuvat ja hymyilevät kasvot. Ah, hän ei kuullut\nsitä syvää huokausta, joka kuninkaalta pääsi tytön kadotessa viereiseen\nhuoneeseen.\n\nMinusta oli kaikki tyyni käsittämätöntä. Minusta tuntui ikäänkuin\nkulkisin unissani. Kuningas lähti sisarensa häistä, mutta hyvästi\njättäessään kuulin hänen sanovan neiti Katarinalle: \"Toivon, että tulet\nsynnyttämään pojan, joka nousee seuraajakseni Ruotsin valtaistuimelle!\"\n-- ja silloin oli lähellä, etteivät kyynelet tulvahtaneet hänen\nsilmistään. Sotapäällikön, Jaakko kreivin, joka oli viettänyt joulua\nkotona, piti seurata kuningasta takaisin; ja päivää ennenkuin kuningas\nastui laivaan, sain erään käskyn vietäväksi hänelle. Tapasin hänet\nleskikuningattaren luona ja odottaessani otti tohtori Niilo\nChesnecopherus minut käsilleen ja alkoi puhella kaikenlaisista\nasioista, aivan varovasti ja viisaasti, kuten hänen tapansa oli, ja\nveti minut silloin erääseen huoneeseen, joka oli aivan sen vieressä,\njossa leskikuningatar oli. Hänen tarkotuksensa oli urkkia minulta\nkuningasta koskevia tietoja; ja rakkausjuttu eräästä toisesta kuin Ebba\nneidistä oli se lanka, jonka ympäri hänen puheensa punoutui. Minä\nvapauduin tykkönään vastaamasta, kun sisään astui rikas ja mahdikas\nhollantilainen herra Abraham Cabeljou.\n\nTohtori Niilo otti hänet vastaan kuin hän olisi ollut joku valtakunnan\nneuvoksista, niin notkeana ja hymyilevänä. Hänen majesteettinsa oli\nsillä hetkellä kiinnitetty -- sanoi hän -- mutta herra Cabeljou pääsisi\npian hänen puheilleen -- ja sitten puuttuivat he keskusteluun\nkeskenään. En sitä paljoakaan kuunnellut, ennenkuin tohtori Niilo alkoi\npuhua kauppamiehen tyttärestä, kauniista Margaretasta.\n\n\"Otittehan sorean tyttärenne mukaanne?\" sanoi tohtori Niilo.\n\nHollantilainen nyökkäsi myöntävästi, ikäänkuin sanoakseen, että sehän\noli aivan luonnollista, ja tohtori Niilo lisäsi hymyillen: \"Kunhan vain\nei tykkituli pelottaisi hentoa impeä kuoliaaksi... mitä kuninkaan\nmiehiin tulee, on tarjolla vaara, että tuli hänen silmistään on\nvaarallisempi kuin vihollisen tykeistä tuleva.\"\n\nKauppamies hymyili tälle imartelulle ja näytti sangen tyytyväiseltä.\nHän oli muuan niistä hollantilaisista, jotka olivat muuttaneet kuningas\nKaarle IX:n äskettäin perustamaan Göteborgiin, ja hän oli tämän\nkuninkaan samoin kuin hänen leskikuningattarensakin suuressa suosiossa.\nNyt hänen oli purjehdittava ruotsalaisen sotajoukon luo Venäjälle, ja\nhänen tyttärensä piti tuleman mukaan. Neitsyt Margareta oli ihana impi,\ntäytyypä sanoa, etten ole koskaan nähnyt sorjempaa, sillä hänen\nkauneutensa voitti Ebba neidinkin; mutta hänen kauneutensa oli toista\nlajia, kauneutta, joka niin sanoakseni veti alaspäin maahan, kun Ebba\nneidin kauneus taas kohotti ylöspäin taivasta kohden.\n\nVihdoin saapui Jaakko kreivi, ja minä sain toimittaa asiani.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin purjehti hän kuninkaan kera meren yli\nitäänpäin. Matkalla ajattelin kaikkea mitä olin kuullut ja nähnyt enkä\nvoinut koskaan saada lähtemään mielestäni kuninkaani ja Ebba neidin\nsurullisia kasvoja; mutta kuinka ajattelinkin ja kuinka koetinkin\nselittää niitä jos näitäkin seikkoja, niin ne olivat kuten olivat.\nRakkaus tavallisesti punasteleikse onnesta ja ilosta ja saa uutta\nviritystä itse vastuksistakin, joita kohtaa; mutta täällä oli sillä\npelkkiä kyyneliä seuralaisinaan. Kuningas oli koko matkan hiljainen ja\numpimielinen. Ei sanaakaan, ei ilon pilkahdustakaan, ei hymyäkään...\nhän suri nuoruutensa rakkautta enemmän kuin kukaan saattoi luulla;\nsillä sen voin kuitenkin ymmärtää, että se oli nyt lopussa, vaikken\nkäsittänytkään miksi. Mutta paljo muutakin, jota en voinut käsittää,\noli tapahtuva tällä sotaretkellä. Sain taasen nähdä hymyn kuninkaan\nhuulilla, vaikkei mitään muutosta ollut tapahtunut hänen\nsydämenasiassaan.\n\nOlimme leiriytyneet Pleskowin edustalle. Suuri kaupunki linnoineen,\nkirkkoineen ja lukemattomine luostareineen ynnä 3,000 puolustajineen\nlepäsi tulvivain virtojen peittämällä seudulla kuin koirien ympäröimä\nmetsäsika, alituiseen kiihottaen hyökkäykseen, mutta kuitenkin\nmahdotonna siepata. Heinäkuun 30 päivästä syyskuun loppuun majaili\nkuningas tämän kaupungin edustalla, ympäröiden sen sotaväkineen\nkolmelta puolelta, ja tähän aikaan näin kuninkaan hymyilevän naiselle,\njoka ei ollut Ebba neiti. Hän oli neitsyt Margareta Cabeljou. Kukaan ei\nsaata ihmetellä sitä, että kuningas, samoin kuin joka mies, pysähtyi\nkatselemaan hänen kauneuttaan; mutta näkö herätti ihailua, ja niin kävi\nkuin leskikuningattaren hovineiti sanoi, että hän ihaili niin kauan,\nkunnes joutui ihastuksen valtoihin. Rakkautta ei se kuitenkaan ollut,\nvaan pikemmin epätoivoa, sillä hän kantoi sydämessään sen kuihduttavan\nvarmuuden, ettei hänelle kuninkaana ollut suotu onnea kotilieden\nääressä.\n\nRikas herra Abraham oli tullut, ja hänen tyttärensä oli mukana, aivan\nkuin kuulin tohtori Niilon puhuvan Tukholman linnassa; ja yhtä varmaa\nkuin on, että kuningas täällä Pleskowin edustalla teki tuttavuutta\nhänen kanssansa, yhtä varmaa on myös, ettei suinkaan hän itse etsinyt\nMargaretaa. Eikä tämä neitsyt tuonut hänelle onnea -- ah, minä sen\nparhaiten tiedän, sillä minä näin hänet yksinäisinä hetkinään! Hän\nlähti leiristä Pleskowin luota lokakuun 17 p:nä ja matkusti Narvan ja\nInkerinmaan kautta Suomeen; ja jos Kyminkartanon muurit voisivat puhua,\nolisi niillä paljo kertomista Kustaa Adolfin nuoruudenrakkaudesta,\nhänen surustaan ja kärsimyksistään. Kun oikein tuntee kuninkaan\nmielenlaadun, kuinka harras ja syvä hänen rakkautensa Ebbaan oli, niin\nei voi liikutuksetta lukea, kuinka hän ilmaisi surunsa laulussa:\n\n    Fahr hin Hoffnungh, was wilt du nuhn,\n    Mich lenger izt aufthalten,\n    Und wilt mich thun die Zeit so schön,\n    Vergeblich hier vorwallten,\n    Ihn liebe um ein medlein hardt,\n    Welche ebn mein Schmertz gefallen hat --\n    Nein ich will lieber scheiden. --[1]\n\nMinut lähetettiin kuninkaan asioille takaisin Liivinmaahan, kun hän\npurjehti Ruotsiin, ja minä oleskelin siellä, kunnes Venäjän kanssa\nsolmittiin rauha. Mutta en vielä silloinkaan saanut palata kotiin ja\nherrani luo, vaan sain uusia käskyjä täytettäväkseni, niin että vasta\nsyysmyöhällä, marraskuussa 1617, saavuin jälleen Tukholmaan. Sillä\nvälin oli kuninkaan suru ja Ebba neidin muisto ehtinyt vaaleta, kunnes\nse taas yhtäkkiä elpyi tavalla, jota olin vähimmin kaikista odottanut.\n\nEnsimäisenä iltana, päästyäni vapaaksi palvelustehtävistäni, vei tieni\nminut leskikuningattaren Katarina Stenbockin ikkunan alitse, jonka\nedustalle oli kokoontunut melkoinen ihmisjoukko, seisten ja katsellen\nylös ikkunoihin.\n\n\"Mitä täällä on tekeillä?\" kysyin eräältä vanhalta porvarilta, joka\nseisoi ahtaalle sulloutuneen joukon reunalla.\n\nHän katsoi minuun kummissaan, kun en tiennyt sitä, minkä koko kaupunki\ntiesi, ja minun täytyi uudistaa kysymykseni ennenkuin sain vastauksen:\n\"Hm, siellä ovat Ebba neidin kihlajaiset, joita leskikuningatar\nviettää...\" -- \"Ebba neidin kihlajaiset?\" kertasin minä enkä ollut\nuskoa korviani.\n\n\"Niin, niin\", jatkoi mies innokkaasti -- \"Ebba neidin ja sotaherra\nJaakko De la Gardien kihlajaiset... odotamme vain, milloin aselupaus\ntapahtuu ja peitsi heitetään ulos... sinä näytät minusta vahvalta\nmieheltä, voisit heittäytyä joukkoon ja hankkia minulle palasen\nhopeakangasta!\"\n\nKuulin tuskin mitä mies sanoi, niin kiintynyt olin siihen uskomattomaan\najatukseen, että Ebba neiti kihlautuisi Jaakko De la Gardielle, ja\nsuuntasin silmäni ylöspäin ikkunaan mahdollisesti nähdäkseni\nsotapäällikön tutut kasvot. Vasta silloin tahdoin uskoa, mitä nämä\nihmiset pitivät itsestään varmana. Mutta mies jatkoi: \"Hopeaiseen\ntaftisilkkiin kääritty peitsi kuuluu olevan otettu Suuresta\nNovgorodista, sillä ainoastaan sellaisen voitonmerkin päällä tahtoo\nurhoollinen sotaherra tehdä lupauksensa, kuten kerrotaan.\"\n\nVieläkin kärsimättömämpänä katselin ympäriltäni paikkaa, josta voisin\nnähdä suureen saliin, missä kihlajaisjuhlaa vietettiin, mutta sellaista\npaikkaa ei missään näkynyt. Silloin pisti äkkiä päähäni koettaa päästä\ntaloon ja jos mahdollista nähdä läheltä mitä halusin. Ja se onnistui\nminulle. Kohdaten vain pikku esteitä tunkeuduin joukon lävitse eräälle\ntakaportille. Vahti, joka siellä seisoi, tunsi minut ja päästi minut\nsisään, ja pian seisoin toisten palvelijain joukossa muutamassa\nsivuhuoneessa, jota käytettiin tarjoiluhuoneena.\n\nAselupaus tapahtui juuri, kun olin päässyt paikalleni. Sulhanen seisoi\nniin ylevänä ja onnellisena kauniin morsiamensa rinnalla. Mutta\nmorsian... sydämeni oli särkymäisillään, kun näin sen surumielisen\nhymyn, jolla hän kohtasi rakastajansa säteilevän katseen. Peitsi\nkannettiin esiin, ja ympärille käärityllä hopealiinalla loistivat De la\nGardien värit. Mutta korkealla ja lujalla äänellä lausui Jaakko herra\nlupauksen huomenlahjastaan. Morsian vavahti silloin hiukan, tai kenties\nolivat silmäni vain sen näkevinään, vaikkei todellisuudessa niin\ntapahtunutkaan. Kun peitsi senjälkeen, kuten tapa vaati, laskettiin\nmorsiamen jalkojen juureen, kumartui hän eteenpäin, ja silloin olin\nnäkevinäni parin kyynelen kimaltelevan hopeakankaalla. Oliko se\nkentiesi viimeinen ilmaus toivosta, joka täytyi tukehduttaa? Oliko hän\nviekkaiden juonien johdosta, oliko hän pakosta vai vapaaehtoisesti\npettänyt sen uskollisuuden, jota ennen oli luvannut toiselle? Nämä ja\nsenlaatuiset kysymykset tulvivat ylitseni, ja minä heräsin niistä\nvasta, kun ulkona seisovan väkijoukon ilohuuto täytti ilman ja\ntunkeutui suureen saliin. Peitsi kannettiin pois ja heitettiin\nväkijoukolle. Minä välitin vähät siitä, kuka tai ketkä pääsivät Jaakko\nDe la Gardien lupausaseen käärerepaleiden onnelliseksi omistajaksi.\nMinusta tällä hetkellä revittiin repaleiksi aivan toinen vaate,\nnimittäin se, jolla alinomaa olin nähnyt kirjaimet G.A. ja E.B.\nyhdistettyinä kuninkaallisen kruunun alla. Ah, kuinka maailma pitääkään\nihmistä ja hänen hymyilevimpiä toiveitaan leikkikalunaan!\n\nKuinka on tämä kaikki tapahtunut? -- kyselin yhä uudelleen itsekseni\npoistuessani raskain askelin leskikuningattaren talosta. Kuinka onkaan\nse suu puhunut, joka on saanut Ebba neidin ottamaan tämän askeleen?...\nKuka johdattikaan Jaakko De la Gardien tämän neitsyen luo, kun hän\nkuitenkin tiesi, mitä kaikki tiesivät, että hänen kuninkaansa oli tämän\nkatsonut morsiamekseen? Niin kyselin itsekseni ja tulin yhä varmemmaksi\njokaisesta kysymyksestä, jonka tein. Ainoastaan yksi saattoi siihen\npystyä, ja tämä ainoa oli kuninkaani oma äiti. Se oli minusta selvää,\nja sittemmin sain sille vahvistuksen.\n\nKuningatar Kristina ei saanut rauhaa, ennenkuin oli avioliiton siteillä\nsaanut sidotuksi joko poikansa tai neidin, ja viimeksi mainittuun\nnähden se hänelle onnistuikin, kun ensin kertomus siitä, mitä oli\ntapahtunut leirissä Pleskowin luona, oli tehnyt tarpeellisen\nvaikutuksensa. Ebba neiti ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan\nmistään avioliitosta. Hän oli tahtonut pysyä ensi lemmelleen\nuskollisena, mutta sitten voitiin kertoa kuninkaan mieltymyksestä\nMargareta Cabeljouhon, ja nyt alkoi hän kuunnella ankaran kuningattaren\npuhetta ja uskotteluja, kuinka vähän oli luottamista niin nuoren ja\nhuikentelevaisen kuninkaan uskollisuuteen. Ja kuta kauemmin hän niitä\nkuunteli, sitä uskottavammilta tällaiset puheet näyttivät, varsinkin\nkun niitä toisteli hänen koko ympäristönsä, Kustaa Vaasan vanha\nleskikuningatarkin, jonka luona hän silloin oleskeli Strömsholmassa.\nKiihkeimmin puhui hänelle kuitenkin hänen loukattu ylpeytensä. Kuinka\nsaattoikaan hän kilpailla sellaisen kuin Margareta Cabeljounin kanssa?\n\n    \"Kivenkin kaikkein kovimman\n    saa rauta kulumahan,\n    ja eessä veden vuolahan\n    se joutuu liikuntahan...\"\n\nlauloi kuningas muutamassa sepittämässään laulussa, ja niin kävi myös\nheille molemmille.\n\nKuningas kieltäytyi rakkaudestaan valtakunnan tähden, kun tämän\nvälttämättömyys oli hänelle todistettu hänen isoisänsä ja setänsä\nesimerkillä. Ebba neiti kieltäytyi myös, koskei hän tahtonut tulla\neripuraisuuden aiheeksi maassa, jota hänen Kustaa Adolfinsa hallitsi.\nEttä hän silloin antoi enemmänkin perään ja meni askelta pitemmälle,\nantoi kätensä miehelle, jonka nimeä tosin kaikki ylistellen\nmainitsivat, se johtui loukatusta ylpeydestä.\n\nMutta kuningas käveli raskain askelin Tukholman linnassa eikä tiennyt\nmitä hänen oli ajateltava ja sanottava. Koskaan ei hän unhottanut\nnuoruutensa morsianta, sen verran on varmaa; mutta taistelu oman\nitsensä kanssa ja voitto antoi voimaa hänen sielulleen, että hän voi\nkantaa kahta suuremman kuorman kuin muut miehet. Sillä kotoista onnea,\njosta hän oli unelmoinut Ebba Brahen rinnalla, ei hän koskaan\nsaavuttanut; mutta hän kesti kohtalonsa miehekkäin mielin ja asetti\nmääränsä korkeammalle, kun pienempi temmattiin häneltä pois. Ruotsi oli\nhänen kotinsa, hänen morsiamensa, -- Ruotsin maa ja kansa ja se usko,\njonka puolesta hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja toimineet,\n-- kas siinä oli nyt hänen elämänsä päämaali, jolle hän antoi sydämensä\nlämpimimmän rakkauden ja uhrasi lopuksi henkensä. Se olikin ainoa\nmorsian, joka voi täyttää Ebba Brahen paikan, sittenkin, kun oli tuonut\nkotiin Saksasta ruhtinaan tyttären, joka maailman silmissä oli kyllin\narvokas kantamaan kruunua Ruotsin kuningattarena.\n\nSeuraavana vuonna, itse juhannuspäivänä, vietettiin Jaakko De la\nGardien ja Ebba neidin häät. Vihkiminen toimitettiin Suurkirkossa, joka\nsai lahjaksi 78 naulan painoisen hopeisen kynttiläkruunun.\n\nMutta kuinka onnellinen heidän avioliittonsa olikin ja kuinka\nuskollisesti Ebba täytti velvollisuutensa puolisona ja äitinä, ei hän\nkuitenkaan voinut niin kokonaan vapautua menneisyydestä, ettei joskus\nyksinäisinä hetkinä muistot nuoruuden unelmista ja toiveista olisi\nheränneet hänen sielussaan. Eräänä sellaisena hetkenä kirjotti hän\ntunnetut säkeensä ikkunaruutuun. Ja samoin kuin ne ovat siellä\nmuistomerkkinä hänen sävyisästä, alistuvasta mielenlaadustaan, samoin\novat myös ne, jotka leskikuningatar on piirtänyt alle, muistona hänen\nlujasta, järkähtämättömästä ja ankarasta luonteestaan. Oli näkevinään\nhänen korkean vartalonsa ja suuret ankarat silmänsä lukiessaan:\n\n    \"Sä toisin tahdot, toisin täytyykin,\n    niin moiset seikat sattuu useimmin.\"\n\nNyttemmin ei ruutu enää ole jälellä, se hävisi suuressa linnanpalossa\n1697; mutta siihen asti saattoi kuka tahansa lukea molemmat värssyt,\nhurskaan sielun hiljaisen huokauksen ja mahtavan tahdon ankaran\nmuistutuksen.\n\nNäin kerran kuninkaan itsensä seisovan tämän ruudun ääressä\najatuksiinsa vaipuneena ja käsi koholla, ikäänkuin hänkin tahtoisi\npiirtää jonkun rivin ennestään olevien lisäksi. Mutta käsi sai sitten\nvitkalleen laskeutua, ja hän meni pois tyynin ja lujin askelin, vaikka\nsurumielinen hymy leikki hänen huulillaan.\n\nKuukausi Ebba neidin häiden jälkeen lähti kuningas Tukholmasta,\npurjehti meritse Kalmariin ja sieltä Itämeren ulapoille. Hänen\nsanottiin koettavan muutamia vasta rakennettuja laivoja, mutta itse\nasiassa oli hänen matkallaan aivan toinen päämaali.\n\nHän purjehti Saksaan ja viipyi poissa neljätoista päivää. Mutta sitä\neivät tienneet muut kuin hänen kaikkein lähimpänsä, hänen äitinsä\nleskikuningatar, valtiokansleri ja aniharvat muut. Mitä hän teki siellä\nulkomailla, en tiedä; mutta kerran kuulin valtiokanslerin virkkavan\npari sanaa, jotka saivat minut uskomaan, että hän oli ollut\nBerliinissä, vaikkei kukaan siellä tiennyt, kuka hän oli ja mitä hän\ntahtoi.\n\nKun hän teki toisen matkansa meren taakse ja kosi ja sai suostumuksen,\nsilloin olin minä mukana.\n\n\n\n\n3.\n\nKuninkaan kosintamatka.\n\n\nKuninkaan lähettiläänä ratsastin kerran muutamain herrojen luo\nUplantiin ja saavuin eräänä perjantaina iltapäivällä kreivi Abraham\nBrahen luo Rydboholmaan. Olin paluumatkalla Tukholmaan, jonne minun\nolisi välttämättä pitänyt saapua vielä samana päivänä, koska minun\nparin päivän perästä piti lähteä kuninkaan kera etelään. Nyt sattui\nkuitenkin niin, ettei kreivi Abraham ollut kotona, mutta häntä\nodotettiin myöhempään illalla, ja siitä oli seurauksena, että vasta\nseuraavana päivänä saatoin ajatella matkani päättämistä. Minun haluni\npaloi päästä taipaleelle, sillä oli kehno sää, tuulla huitoi, satoi\nvettä ja rakeita sekaan, niin että ratsastus yötä myöten oli kaikkea\nmuuta kuin hauskaa.\n\nMutta kreivi Abraham ei palannutkaan illalla kotiin. Luultavasti oli\npaha sää viivyttänyt häntä matkallaan. Vasta lauantai-aamuna neljän\najoissa hän saapui kartanoon.\n\nAamun koittaessa oli taivas kirkas ja kevätilma mitä leppoisin, vaikka\ntuuli vielä. Erään purjealuksen piti lähteä kaupunkiin, ja kun tuuli\noli myötäinen ja matka meritse kävisi joutuisammin, päätin minä seurata\nvenheessä mukana. Heti kun sain kohdata kreivin, menin laivurin luo, ja\nalus lähti kohta vesille.\n\nOlin kuitenkin suuresti pettynyt laskuissani. Tuuli, joka aamulla oli\npuhaltanut hyvällä puhdilla ja pullistanut purjeita tasaisella\nvoimalla, alkoi päivemmällä tyyntyä, niin että meidän täytyi tarttua\nairoihin. Se kävi ajan oloon jokseenkin vaivaloiseksi, mutta vielä\npahempaa tuli, kun tuuli äkkipäätä pyörähti ympäri ja alkoi puhaltaa\naivan vastastamme. Suurimmilla ponnistuksilla onnistuimme kuitenkin\nneuvottelemaan salmesta Lindingin saaren vieritse, mutta sitten näytti\nmyrsky uhittelevan kaikkia ponnistelujamme. Kulimme aivan läheltä\nrantaa ja minä mietiskelin parhaillani itsekseni, eikö minun ollut\nmentävä maihin ja Valdemarin saaren[2] poikki kulettava jalkaisin\nkaupunkiin, kun joku huusi minulle rannalta:\n\n\"Hei, toveri, mistä tulet ja mihin aiot mennä?\"\n\nSilmäsin rantapengermälle ja näin muutaman tammen juurella vanhan\nPietari Kauppasaksan, kunniallisen kauppamiehen, jolle kerran olin\nonnistunut tekemään palveluksen, mitä hän ei koskaan unhottanut.\nJollemme olisi olleet niin lähellä maan katveessa, en olisi voinut\nkuulla miehen sanoja, ja nytkin täytyi minun heristää korviani\nvoidakseni ne käsittää. Viittasin kädelläni merkiksi, että tunsin\nhänet, mutta hän tuli kallion reunalle niin lähelle kuin pääsi ja\nhuusi:\n\n\"Laske maihin, hyvä mies, laske maihin! Älä luulekaan venheellä\npääseväsi kaupunkiin näin navakassa vastatuulessa... Tule juomaan\nkipponen olutta kerallamme!\"\n\nMinä noudatin neuvoa, ja saaristolainenkin piti parhaana laskea\naluksensa rantatyyneen ja odottaa parempaa tuulta.\n\nKunniallinen porvari iloitsi sydämestään, kun oli kohdannut minut, ja\nme menimme yhtä matkaa keskemmälle metsäistä saarta. Tällä saarella,\njoka nykyisin on jokseenkin hyljättynä, liikuskeli siihen aikaan\nsunnuntaisin iltapuoleen joukottain Tukholman asukkaita, jonka tähden\nkuningas Kaarle X määräsikin laittamaan sinne puiston lammikoineen ja\nluolineen ja suihkulähteineen ja hakkauttamaan metsän ja istuttamaan\npuita, jotta siitä tulisi oikea huvitarha. Miksi tämä työ on\nkeskeytynyt, en tiedä, enkä sitäkään, miksei samoin kuin ennen käytetä\ntätä luonnonkaunista saarta huvitteluun kesäkuukausina. Toisin oli\nlaita, kuten sanottu, nuoruudessani. Silloin olivat sangen tavallisia\nhuvimatkat Waldemarin saareen, ja useimmin paikoin kuului iloa ja\nriemua puiden siimeksestä, vanhemman väen istuessa yhdessä pakinoiden.\n\nSeura, johon Pietari Kauppasaksa nyt vei minut, oli sekin käyttänyt\nkaunista kevätpäivää huvimatkaan, ja siinä laakson loivanteessa, johon\noli asetuttu, oltiin myöskin turvassa myrskyltä ja nautittiin\nainoastaan kevätpäivän lämpimästä. Aivan yksistään huvin vuoksi ei\nsentään oltu lähdetty liikkeelle, kuten sitten saatoin huomata, sillä\nPietari Kauppasaksan sukulainen, mahdikas Abraham Cabeljou, oli mukana,\nja hän oli aikeissa vuokrata molemmat kuninkaan latokartanot, joihin\nWaldemarin saarikin kuului, ja sittemmin saikin hän ne vuokralle.\n\nPaitsi herra Abrahamia kiinnitti seurueessa kaksi henkilöä suuressa\nmäärin huomiotani. Toinen heistä oli hänen tyttärensä, ihmeen kaunis\nMargareta, joka nyt oli naimisissa kuninkaan petardimestarin Drillon\nkanssa ja oli saanut läänityksekseen Iso-Benhamran kartanon Uplannissa.\nHänen kasvoillaan oli surumielinen ilme, jonka tähden saatoin hänet\nnähdä vähemmällä vastenmielisyydellä kuin muuten olisi ollut laita.\nToinen oli muuan pfalzkreivi Johan Kasimirin asepalvelijoista, muhkea\nja säkenöiväsilmäinen mies, joka näytti syntyneen noustakseen\nylöspäin. Tunsin häntä hieman ennestään, mutta tulin nyt hänen kanssaan\nenemmän tuttavaksi, varsinkin kun hän antoi minun ymmärtää, että hän\nseuraisi herraansa ja että tämä seuraisi kuningasta matkalle etelään.\nHänen herransa näytti luottavan häneen suuressa määrin, ja epäilemättä\nhän sen ansaitsikin.\n\nHänen huomionsa oli kuitenkin enimmän kiintynyt erääseen nuoreen\ntyttöön, Pietari Kauppasaksan tyttäreen, vilkkaaseen ja kauniiseen\nneitsyeen, jonka silmät saattoivat kilpailla rouva Margaretan silmien\nkanssa. Hän näytti niin iloiselta ja raittiilta ja lämminsydämiseltä,\nettä teki aivan hyvää mielelle, kun häntä katseli. Oliko hän yhtään\nmieltynyt pfalzkreivin asepalvelijaan, sitä en voinut nähdä, mutta sitä\nselvemmin näin, että tämä oli syvästi kiintynyt häneen. Hänellä oli\nkaulassaan ruusunpunainen silkkihuivi, joka oli edestäpäin kiinnitetty\nkallisarvoisella neulalla, osottaen isän rikkautta.\n\nMonica, niin oli neitsyt nimeltään, oli isänsä silmäterä, ja vaikkakin\nukko ilmeisesti suosi kauniin nuorukaisen kosintaa, -- hän epäilemättä\ntoivoi suuria tämän tulevaisuudesta, ja siihen saattoi hänellä olla\nsyytäkin, -- niin ei hän kuitenkaan tahtonut pakottaa tytärtään. Hän\noli hyvin puhelias ja tänään mieleltään iloisempi kuin tavallisesti,\nniin että hän uskoi minulle koko joukon asioita, muiden muassa\npfalzkreivin palvelijan kosinnan ja mitä oli sen yhteydessä.\n\nVaikkakaan en kauan viipynyt heidän seurassaan, muistan kuitenkin\nkaiken niin hyvin kuin se olisi tapahtunut eilen, sen johdosta, mitä\nsitten tapahtui ja mistä heti kerron.\n\nKaupungista saapui pikalähetti, joka kutsui kosijan pikimmittäin\nherransa luo, ja tämä ratkaisi asian. Vanha Pietari Kauppasaksa löi\nkäsiään yhteen kutsuakseen kaikki läsnäolijat koolle ympärilleen, ja\nheidän asetuttuaan piiriin hänen ympärilleen kohotti hän vaahtoavan\nolutkipponsa ja sanoi, heittäen salavihkaan katseen tyttäreensä, jonka\nposket yhtäkkiä kävivät valkoisiksi kuin lumi:\n\n\"Sukulaiset ja ystävät, minulla on teille jotakin sanottavaa!\nPfalzkreivin asepalvelija, Melcher, kosii tytärtäni Monicaa. Nyt on\nhänen lähdettävä pitkälle matkalle herransa mukana, ja sitä ennen\ntahtoisi hän kai mielellään saada tämän asian selville. Niin tahdon\nminäkin, ja Jumala tietää, että tämä kelpo poika on minulle rakas kuin\npoikani; hänen isänsä ja minä olimmekin parhaat ystävät, ja kun hän\nkuoli, pyysi hän minua olemaan isän sijaisena pojalleen... No niin,\nkuinka olen täyttänyt lupaukseni, sen Herra tuomitkoon\"; tuon jalon\nmiehen näin sanoessa vierähti hänen silmästään pari kyyneltä, jotka hän\nkuitenkin nopeasti kuivasi ja lisäsi sitten: \"Kernaasti näkisin nyt,\nettä saisin laskea sinun kätesi, Monica, Melcherin käteen... niin,\nniin, en pakota sinua, lapseni, saat noudattaa omaa mieltäsi, sillä\najatukseni on, ettei sydäntä voi pakottaa, mutta jos sydämesi vastaa\nmyöntävästi Melcherin kysymykseen, niin tiedä, että vanha isäsi\niloitsee sydämestään, lapseni... sano nyt, mitä mieltä olet asiasta!\"\n\nMonican posket olivat vuoroon punaiset, vuoroon valkoiset, ja povi\nkohoili kiihkeästi kiinninapitetun liiviröijyn alla. Hetkisen ajan näin\nkyynelten kimaltelevan hänen pitkissä silmäripsissään, mutta pian\nleikki hymy hänen huulillaan. Minusta hän oli vielä lapsi eikä\nnäyttänyt voivan käsittää eliniän kestävän rakkauden vakavuutta.\nViivyteltyään hetken aikaa vastaustaan kohotti hän silmänsä ja\nkiinnitti ne ensin isäänsä ja sitten Melcheriin.\n\n\"Koska annatte minun valita, rakas isä\", sanoi hän, \"niin en tahdo\nvastata myöntävästi enkä kieltävästi...\"\n\n\"Monica!\" huudahti isä. \"Jompikumpi täytyy sinun tehdä!\"\n\n\"En voi, isä\", jatkoi tyttö. \"Jos sanoisin ei, niin sanoisin valheen,\nsamoin jos sanoisin jaa... tahdon saada ajatusaikaa!\"\n\n\"Ajatusaikaa?\" kysyi isä näyttäen huolestuneelta, mutta Melcher astui\nesiin ja tarttui neitsyen käteen, jonka tämä salli hänen pitää.\n\n\"Niin, isä Pietari!\" sanoi hän. \"Monicalle on annettava\najatusaikaa!... Hän on minulle liian rakas voidakseni hänet tahtoa\nilman hänen vapaaehtoista suostumustaan... Sano siis, Monica, milloin\ntahdot antaa minulle vastauksesi, minä odotan kärsivällisesti!\"\n\nSe oli miehekästä puhetta, ja minä näin kuinka tuntuvan vaikutuksen se\nteki nuoreen tyttöön. Jos tämä pulska mies oli jo hänelle rakas\nennaltaan, täytyi rakkauden nyt oikein lehahtaa lentimilleen. Hän\npunastui ja painoi silmänsä maahan. Sen jälkeen kohotti hän katseensa\nja kiinnitti sen Melcheriin.\n\n\"Kun kuninkaan häät pidetään, tahdon minä antaa vastaukseni!\" sanoi\nhän, ja silmät näyttivät sanovan: ole huoletta, minä sanon jaa, minä\nsanon jaa!\n\nOikukas tyttö hämmästytti kaikkia, mutta hän piti kiinni sanastaan, ja\nMelcher hymyili surumielistä hymyä, sillä hän luuli kuten kaikki\nmuutkin siihen aikaan, ettei kuningas koskaan menisi naimisiin.\n\n\"Olkoon niin kuin olet sanonut, Monica\", sanoi hän. \"Kuninkaan\nhääpäivänä tulen luoksesi, jos silloin elän... sitä ennen et näe\nminua!\"\n\nNäin sanottuaan otti hän jäähyväiset ja lähti, ja minä lähdin hänen\nmukaansa. Kun tulimme kappaleen matkaa pois, seisoivat siellä vaunut,\njoissa Abraham Cabeljoun ja hänen tyttärensä piti ajaa kaupunkiin.\nSiellä pysähtyi Melcher ja tarttui minun käteeni katsoen silmiini aivan\nkuin tahtoisi nähdä lävitseni. Mutta hän ei sanonut mitään, vaan me\njatkoimme äänettöminä taivallustamme.\n\nLaskeutuessamme Brunkebergin rinnettä alaspäin ja nähdessämme linnan ja\nkaupungin edessämme pysähtyi hän taas ja tarttui käteeni. Nytkin katsoi\nhän minuun pitkään. Vihdoin hän sanoi:\n\n\"Sinulla on kuninkaan luottamus, tiedän sen!\"\n\n\"Niin\", vastasin minä, \"kuningas on osottanut minulle luottamustaan!\"\n\nSitten vaikeni hän hetken, jonka jälkeen hän virkkoi:\n\n\"Aikooko kuningas naida?\"\n\nMitä tiesin asiasta, sitä ei minulla ollut oikeutta ilmaista, enkä minä\ntiennytkään muuta kuin minkä olin voinut päättää joistakuista\nyksinäisistä lauseista kuninkaan keskustellessa lankonsa pfalzkreivin\ntai valtiokanslerin kanssa. Mutta toiselta puolen ei minulla ollut\nsydäntä riistää mieheltä kaikkea toivoa, vaan sanoin:\n\n\"Kuningas on nuori... ja hänellä on sydän hänelläkin!\"\n\nVastaus näytti tekevän tarkotetun vaikutuksen, mutta sanaakaan enempää\nemme puhuneet keskenämme ja kohta erosimme kaupungin portilla.\n\nMelcherin täytyi samana päivänä ratsastaa kaupungista muutamille\ntärkeille herransa asioille, kuten sitten sain tietää.\n\nMinun aikani meni linnassa koko aamupäivän, ja vasta myöhään illalla\npääsin vapaaksi. Aamupäivän tapahtumat Waldemarin saarella, kaunis\nMonica ja hänen uljas kosijansa, kaikki oli niin elävänä silmieni\nedessä, että minä enempiä ajattelematta suuntasin askeleeni Pietari\nKauppasaksan taloon. Mutta he eivät olleet vielä palanneet kotiin\nretkeltään. Menin silloin alaspäin laivasillalle. Ilta alkoi jo pimetä.\nMyrsky oli hieman asettunut, mutta meri lainehti kuitenkin vielä\nkovasti, ja navakat tuulenpuuskat kulkivat suurella kohinalla, niin\nettä palausmatka Waldemarin saarelta näytti suuressa määrin\nvaaralliselta. Pidinkin aivan itsestään selvänä, että he olivat\nmieluummin palanneet maitse kaupunkiin, ja sehän selitti heidän\nviipymisensäkin. Näin ei kuitenkaan ollut laita. Seisoin hetken\nkatsellen aaltojen leikkiä ja ajattelin kuinka pehmeitä, taipuvia ja\nkauniita ne olivat ja kuinka ne sentään saattoivat tuhota suurimmatkin\nlaivat. Taivas oli sillävälin peittynyt pilviin, joten ilta tuli yhä\npimeämmäksi, niin että lopulta saatoin erottaa ainoastaan lähimpäin\naaltojen vaahtoharjat. Ja ne tulivat ulvoen ja kähisten, ikäänkuin\ntahtoen minut ajaa pois rannalta. Silloin kuulin läpitunkevan huudon.\n\nSe oli jonkun onnettoman hätähuuto, jonkun, joka oli pimeässä merellä.\n\nEn aprikoinut kauan, vaan riensin lähimpään purjelaivaan, jossa tapasin\npari merimiestä kuuntelemassa huutoa mereltä samoin kuin minäkin.\n\n\"Venhe, pian!\" huusin minä, ja ennenkuin molemmat miehet olivat\nehtineet kääntyäkään, olin minä hypännyt muutamaan venheeseen ja\ntyöntänyt sen vesille. Sousin vimmatulla vauhdilla sille suunnalle,\njosta kuulin huudon. Aallot, jotka kähisivät niin inhakasti minulle\nseistessäni rannalla, näyttivät nyt aivan kuohuvan raivosta, himoten\nsitä saalista, joka ikäänkuin tuli heille tarjolle. Olin tosin ollut\nhengenvaarassa monet kerrat, mutta koskaan en ole niin ajatellut\nkuolemaa kuin tein silloin.\n\nJokin musta esine ui aalloissa kappaleen matkan päässä minusta. Se oli\nkumolleen kaatunut venhe. Apuni näytti siis tulleen liian myöhään.\nAivan venheen takana ui toinen esine, joka milloin nousi, milloin\nlaskeutui.\n\nSe oli miehen ruumis, ja minä onnistuin vetämään sen venheeseeni.\nKatselin ympärilleni enkö enää näkisi ketään; mutta se oli turhaa. Hän,\njonka olin löytänyt, oli kietoutunut purjeliinaan, muuten en olisi\ntavannut häntäkään. Sillä välin oli myrsky raivonnut raivottavansa ja\npalausmatkalla oli tyynempää. Mutta pimeys esti minua näkemästä, kuka\noli se onneton, joka makasi edessäni.\n\nVasta kun merimiehet, jotka seisoivat yhä rannalla, toivat lyhdyn,\nnäin, kenen olin tuonut rannalle, ja kotvan aikaan en voinut puuttua\nmihinkään. Niin ällistyin. Hän ei näet ollut kukaan muu kuin Pietari\nKauppasaksa.\n\nHänen rinnalleen oli tarttunut pieni ruusunpunainen silkkiliina.\nLuultavasti hän oli koettanut pelastaa tytärtään, vaikkei hän sitä\nvoinut, ja silloin oli neula, joka piti kaulaliinaa yhdessä, tarttunut\nhänen nuttuunsa ja vetänyt liinan mukanaan.\n\nNiinpä voi olla samantekevää, naiko kuningas vai ei, ajattelin minä\nmolempien merimiesten kera viedessäni hukkuneen Pietari Kauppasaksan\nkotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSattuneiden esteiden tähden lykkäytyi kuninkaan matka parisen päivää,\nniin että hän astui laivaan vasta torstaina huhtikuun 27 päivänä.\nKalmarin salmella tuli pfalzkreivin asepalvelija laivaan. Sydämeeni\npisti hänet nähdessäni. Hän ei tiennyt mitään. Pieni punainen\nkaulaliina oli minulla huostassani, ja jossakin tilaisuudessa aioin\nantaa sen hänelle ja kertoa kuinka meidän herramme oli äkkiä vetäissyt\nviivan heidän laskujensa ylitse, mutta sopivaa tilaisuutta siihen ei\nottanut tarjoutuakseen. Herrani, kuningas, piti muuten aikaani niin\ntäpärällä, etten oikein voinut puuttua Melcher paran asiaan.\n\nKuningas itse oli kosintamatkalla, mutta suurimmassa salaisuudessa.\nMatkasta tiesivät ainoastaan aniharvat neuvokset ja luonnollisesti\npfalzkreivi, joka oli mukana. Mutta hän erosi kuninkaasta samana\npäivänä, jona hänen piti ratsastaa Berliiniin, missä kuninkaalla oli\nvalittunsa ja jonne hän ratsasti pikimmittäin samana vuonna kuin Ebba\nneidin häät vietettiin.\n\nKun pfalzkreivi meni kuninkaan luo -- olimme Sällendorpissa --\nottaakseen jäähyväiset, tuli Melcher juosten luokseni. Ilo loisti hänen\nsilmistään, ja hän saattoi tuskin puhua, niin kuumasti kuohui veri\nhänen suonissaan.\n\n\"Kuningas on kosintamatkalla!\" sanoi hän.\n\nMinä nyökäytin päätäni ja näytin kaiketikin alakuloiselta, luullakseni,\nsillä hän tarttui kiihkeästi käteeni ja sanoi:\n\n\"Tiedätkö jotakin, joka koskee minua?\"\n\n\"Jätä asiasi Jumalan haltuun, Melcher\", sanoin minä perin liikutettuna\nja lisäsin kiireesti: \"Älä luota ihmisiin.\"\n\n\"Mitä tarkotat moisella puheella?\" kysyi hän, ja hänen silmänsä\npaloivat, mutta samassa tulivat kuningas ja pfalzkreivi, ja me erosimme\nja ratsastimme kukin tahollemme.\n\nKuningas matkusti yksinkertaisena kapteenina, ja kun me saavuimme\nBerliiniin, ratsasti hän ensimäiseen majataloon, jonka löysimme. Mutta\nsinne emme saaneet millään ehdolla asettua, Majatalon isäntä piti meitä\nenglantilaisina sotilaina eikä tahtonut tietääkään sellaisista\nvieraista. Kuningas hymyili ystävällisesti kiivaalle isännälle ja\ntaputti häntä olalle, mutta se ei auttanut. Hänen ravintolansa ei ollut\nlaitettu englantilaista roistoväkeä varten, sanoi isäntä, eikä edes\ntahtonut uskoa, että kuningas oli upseeri, joka tahtoi tehdä selvän\nomasta ja väkensä puolesta.\n\nSiten ei ollut mitään muuta keinoa kuin ratsastaa edelleen, ja niin\nsaavuimme toiseen majataloon. Mutta siellä kävi samalla tavoin. Meitä\npidettiin englantilaisina sotilaina, ja majatalon isäntä ei tahtonut\nmillään ehdoilla antaa meille huoneita. Onnettomuudeksi oli juuri\nsamana päivänä englantilaista sotaväkeä marssinut kaupungin lävitse, ja\nheidän keskuudessaan ei ollut samanlainen kuri kuin autuaan kuninkaan\nsotajoukossa. Jokainen kunniallinen mies ja nainen rukoili Jumalaa\nvarjelemaan itseään kaikilta sotilailta.\n\nVihdoin kolmannessa paikassa sai kuningas asunnon. Kaikessa\nsalaisuudessa ilmotti hän vaaliruhtinattarelle saapumisensa, ja illalla\nsovittiin, että hän seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, saapuisi\nlinnaan.\n\nSunnuntaiaamuna yhdeksän aikaan meni kuningas sentähden linnaan. Minä\nseurasin mukana ja kannoin hänen vaippaansa, niin että saatoin nähdä ja\nkuulla minkä mitäkin siitä mitä tapahtui. Kuninkaan saapuessa piti\nsaarnan juuri alkaa. Minä pysähdyin oven suuhun, mutta kuningas meni\neteenpäin, ja minä voin tuskin kuvailla, kuinka suurta huomiota vieras\nsotilas herätti. Kukaan ei tuntenut häntä, mutta samalla kertaa\nyksinkertainen ja kallisarvoinen puku, kauniit ja ja jalot kasvot,\nylevä ja majesteetillinen ryhti vetivät kaikkien katseet puoleensa, ja\nsaatoin kuulla kuiskailtavan: \"Kuka on vieras, kuka on tämä\nsalaperäinen muukalainen, tämä muhkea mies?\"\n\nYhä innokkaammiksi kävivät kuiskutukset ja kummastus kohosi\nkukkuroilleen, kun vaaliruhtinatar jumalanpalveluksen päätyttyä kutsui\nkuninkaan sisempiin huoneihinsa ja vain hänet yksin. Tänä hetkenä\nnäkivät kuningas ja hänen kuningattarensa ensi kerran toisensa. Minä en\nluonnollisesti voi tietää, mitä tapahtui vaaliruhtinattaren huoneessa,\nmutta sen tiedän, että sinä hetkenä ratkaistiin autuaan kuninkaan ja\nRuotsin kohtalo pitkiksi ajoiksi. Sillä silloin kihlattiin kuningas ja\nMaria Eleonora. Te tiedätte kaikki, kuinka kaunis hän oli, mutta tuskin\non hän minusta milloinkaan näyttänyt kauniimmalta kuin hän silloin oli\nBerliinin linnankirkossa. Kuitenkaan ei hän kaikessa ihanuudessaan\nollut sellainen kuin Ebba neiti, ja luullakseni kuningaskin oli sitä\nmieltä, vaikkei kukaan kuullut hänen koskaan sitä sanovan.\n\nParin päivän perästä lähti kuningas Berliinistä ja matkusti Reiniä\nalaspäin käydäkseen korkeain sukulaistensa luona Pfalzissa. Tälläkin\nmatkalla noudatti hän samaa salaperäisyyttä ja käytti koko ajan nimeä\nkapteeni Gars. Minulle on sanottu, että tämä nimi on syntynyt sanojen\n\"Kustaa Adolf, Ruotsin kuningas\"[3] alkukirjaimista. Kun me saavuimme\nHeidelbergin vaaliruhtinaan hoviin, ei kukaan paitsi ruhtinashuoneen\nvanhimpia jäseniä tiennyt kuka hän oli ja nämä säilyttivät myös\nsalaisuuden niin hyvin ja osottivat näennäisesti esiintymisessään\nniin suurta välinpitämättömyyttä, että jokainen piti häntä vain\nyksinkertaisena aatelismiehenä pfalzkreivin, hänen lankonsa,\nseurueessa. Sillä täällä yhtyi kuningas tämän lankonsa kanssa, ja\ntäällä näin minä jälleen Melcherin. Mutta olisin toivonut, ettei hän\nsillä kertaa olisi ollut herransa seurueessa, niin pelästytti hän minua\nja sellaisen hämmennyksen hän sai aikaan. Hän ei kuitenkaan voinut\nsille mitään, Melcher parka. Minä olisin kenties tehnyt kuten hän, jos\nolisin ollut hänen asemassaan.\n\nJo ensimäisenä päivänä saavuttuamme näin eräässä linnan käytävässä\nnäyn, joka sai minut äkkiä pysähtymään. Se oli eräs nainen... se oli\nMonica! Tunsin kylmän hien virtaavan pitkin selkääni, ajatukseni\nseisahtuivat, en tiennyt uneksinko vai olinko valveilla. Mutta ilmestys\nnäyttäysi ja katosi ennenkuin ehdin saada suustani sanaakaan. Ja\nentistä enemmän pelkäsin nyt kohdata Melcheriä enkä uskaltanut\najatellakaan, mitä tapahtuisi, jos hän saisi nähdä saman näyn. Kun\nsentähden tapasimme toisemme illalla, koetin kaikin tavoin suunnata\nhänen ajatuksiaan toisaalle.\n\nHovi oli illalla ulkona huvikävelyllä. Melcher ja minä seisoimme hieman\nsyrjässä tieltä, kun he kulkivat ohitse, ja näimme kuninkaan muiden\nsaattueeseen kuuluvain aatelismiesten joukossa kappaleen matkaa\njälempänä ruhtinaallisia henkilöitä. Heidän kulkiessaan ohitsemme astui\nkuningas muutamia askelia edelle, ikäänkuin olisi aikonut liittyä\nedeltä kulkeviin, ja ruhtinatar Katarina kääntyi samassa ja sanoi\njotakin ranskaksi sisarelleen, siksi ääneen, että kuningaskin kuuli\nsen. Sain sittemmin kuulla, että hän sanoi: \"Nuo ruotsalaiset taitavat\nolla nenäkästä ja sietämätöntä väkeä!\" -- Hän sai pian syytä katua tätä\najattelematonta arvosteluaan, hyvä ruhtinatar!\n\nSeuraavana päivänä ei käynyt sen paremmin eikä hullummin kuin että\nmuuan hoviherroista tahtoi tehdä tämän ruhtinattaren Ruotsin\nkuningattareksi, vieläpä kuninkaan itsensä välityksellä. Tämä hommamies\noli kansleri Rusdorf. Kuninkaan ja niiden ruotsalaisten herrojen, jotka\nolivat hänen mukanaan, piti käydä katsomassa muuatta leiripaikkaa, ja\nkansleri oli valittu heidän saattajakseen. Retkellä hän aivan ihastui\nkuninkaaseen ja keskusteli vilkkaasti hänen kanssaan, aluksi\nkaikenlaisista asioista, mutta kuta enemmän hän huomasi kuninkaan\nläheisesti tuntevan Ruotsin kuningasta, sitä lähemmin puuttui hän\ntuumaansa hänen kauttaan valmistaa avioliittoa Ruotsin kuninkaan ja\npfalzkreivillisen ruhtinattaren kesken. En voinut selvään kuulla\nkaikkea mitä puhuttiin, mutta kerran, kun pysähdyimme tielle\nkatsellaksemme muuatta kaunista näköalaa, kuulin kanslerin sanovan:\n\n\"Kuninkaanne puhunee saksaa ja ranskaa aivan täydellisesti?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi kuningas, ja silloin oli minun vaikea salata hymyäni.\n\"Hän puhuu suunnilleen yhtä hyvin kuin minäkin!\"\n\n\"Onhan sentään kummaa\", jatkoi kansleri, \"että ruotsalaiset sallivat\nkuninkaansa niin kauan olla naimatonna. Valtakunnan tyyneys kuitenkin\nriippuu vallanperijästä!\"\n\n\"Sallivat?\" keskeytti kuningas hieman kiihtyneenä. \"Ruotsin kuningas\naikoo naida oman eikä heidän tahtonsa mukaan.\"\n\nTällöin lähtivät he jälleen liikkeelle, ja keskustelu jatkui samaan\nsuuntaan, ja kansleri jutteli pitkältä ja leveältä avioliiton\nedullisuudesta kuninkaan ja vaaliruhtinatar Katarinan kesken. Kun\nsaavuimme illalla kotiin, sanoi kansleri ystävällisesti kumartaen\nkuninkaalle, -- minä seisoin aivan vieressä, sillä kuningas oli juuri\nlaskeutunut hevosen selästä ja heittänyt ohjakset minulle sekä käskenyt\nminun irrottaa hänen levättinsä, -- että hän halusi saada tietää\nruotsalaisen kapteenin nimen.\n\n\"Olisi hyvä, jos minulla olisi Ruotsissa teidänlaisenne ystävä, siinä\ntapauksessa, että herrani jostakin syystä lähettäisi minut siihen\nmaahan!\"\n\n\"Nimeni on Gars\", vastasi kuningas, \"kuninkaan henkikaartin kapteeni,\nja lupaan teille, en ainoastaan ystävyyteni, vaan myöskin kuninkaani\nerityisen suosion, jos tienne joskus toisivat teidät isänmaahani.\"\n\nSitten he menivät linnaan sisälle.\n\nMyöhempään illalla lähti hovi taasen huvikävelylle, ja silloin tapahtui\nse, minkä olisin toivonut mitä kauimmin tayahtumattomaksi.\n\nSeisoimme, minä ja Melcher, jokseenkin samalla paikalla kuin edellisenä\niltana, mutta kaunis ilma oli houkutellut liikkeelle joukon väkeä, joka\nkäveli edestakaisin, nöyrästi tervehtien verkalleen eteenpäin\ntaivaltavia ruhtinaallisia henkilöitä. Hyvän matkaa jälempänä heitä ja\nheidän palveluskuntaansa, jonka joukossa tänäkin iltana oli myös\nkuningas, tuli yksinäinen pari. Aluksi ei Melcher enkä minä katsonut\nsinnepäin, vaan suuntasimme katseemme ohikulkijoihin, mutta kun nämä\nolivat ehtineet loitommalle ja me käännyimme, silloin sattuivat\nkatseemme yksinäiseen pariin.\n\nToinen oli kansleri Rusdorf, ja hänen rinnallaan kulki -- Monica.\n\nMelcher tarttui kiihkeästi käsivarteeni, ja hänen silmänsä näyttivät\ntahtovan tunkeutua ulos kuopistaan.\n\n\"Elävän Jumalan nimessä... hän on Monica!\" sanoi hän tahtoen syöstä\nesiin.\n\nMalttamatta lainkaan harkita, ajattelematta sitä mahdottomuutta, että\ntyttö olisi täällä ja niin lyhyessä ajassa, tuskin kuukaudessa, olisi\nsaavuttanut aseman, joka oikeutti hänet kävelemään hoviseurueessa\nkanslerin rinnalla, -- tahtoi Melcher syöstä esiin. Minä koetin häntä\npidättää.\n\n\"Hän ei ole Monica!\" sanoin hänelle aivan korvaan. Mutta Jumala\ntietäköön, että olin yhtä elävästi vakuutettu kuin hänkin, että näin\nMonican edessäni. Ne olivat hänen kasvonsa, hänen silmänsä, hänen\nmustat kutrinsa, hänen veitikkamainen hymynsä, koko hänen olentonsa. Ei\nsentähden ihme, että Melcher antoi itsensä eksyttää tunteidensa, jotka\nnyt kuohuivat kuin myrskyinen meri ja hukuttivat hänen järkensä\nkerrassaan. Hänen silmänsä suitsuttivat tulta, hänen ruumiinsa vapisi,\nja joka lihas jännittyi. Minä tartuin lujasti hänen käteensä ja\nkertasin sanani, ettei se ollut Monica, sillä mitäpä muutakaan voin\ntällä hetkellä sanoa. Mutta kaikki oli turhaa. Kaikki voimani eivät\nriittäneet pidättämään häntä rinnallani.\n\n\"Ah, nyt ymmärrän\", huudahti hän. \"Olet oikeassa, ei pidä luottaa\nihmisiin.\"\n\nJa näin sanoen riistäytyi hän minun käsistäni ja oli yhdellä\nhyppäyksellä tiellä, jota kansleri kulki Monican rinnalla. He\npysähtyivät ja katsoivat hämmästyneinä hurjaan mieheen, joka tarttui\nMonican käteen ja tuimasti tempasi hänet tiepuoleen.\n\n\"Monica!\" huudahti hän. \"Silläkö tavoin pidät lupauksesi minulle?...\nVoi sinua, petturi, joka niin saatat leikkiä sydämillä!\"\n\nKauhusta huudahtaen tarrautui Monica kanslerin käsivarteen, ja\nympärille kerääntyi väkeä, jonka hätähuuto oli houkutellut paikalle.\nKansleri näytti synkältä ja vihaiselta. Kehässä oli muutamia\nvaaliruhtinaan henkivartioitakin. Hän viittasi heille, ja he lopettivat\njutun lyhyeen.\n\nHe riensivät esiin ja saarsivat nuorukaisen. Hän teki vastarintaa ja\nheitteli heitä luotaan kuin he olisivat olleet pahaisia poikasia. Mutta\nlisäksi tuli useampia, niin että hänen suuretkin ruumiinvoimansa\nlopulta kävivät riittämättömiksi, ja hänet vietiin pois vangittuna.\n\nKaikki kävi hyvin nopeaan. Se oli vain silmänräpäyksen työ. Minä en\ntiennyt mitä minun oli tehtävä, kun asia oli saanut tämän käänteen.\nMutta jos nainen, joka piteli vaaliruhtinaan kanslerin käsivarresta,\noli Pietari Kauppasaksan tytär, niin oli epäilemättä parempi niinkuin\noli. Sillä mitään onnea ei Melcherille voinut konsanaan koittaa hänen\nrinnallaan. Raskain askelin menin linnaan ja pyysin saada puhutella\nvankia.\n\nHänet oli sulettu kuolemaantuomittujen torniin. Hänen rikoksensa oli\nsellainen, ettei sitä voinut sovittaa muuten kuin kuolemalla. Koko\nillan tuntui kaikki olevan aivan päin mäntyä. Minä koetin päästä\nkuninkaan puheille hovin palattua huvikävelyltään, mutta hän oli yhden\nhetken yksissä pfalzkreivin kanssa, toisen kanslerin kanssa, ja minun,\nalhaisen henkisotilaan, oli mahdoton saada häntä kallistamaan minulle\nkorvaansa. Ainoa ajateltava pelastus oli kuitenkin siinä, että\nkuninkaan tietoon olisi saatu koko juttu alusta loppuun.\n\nVihdoin, kun jo olin menettämäisilläni kaiken toivoni, kutsuttiin minut\nkuninkaan luo. Näin jo ensi silmäyksellä, että hän oli kiihtyneessä\nmielentilassa. Hän antoi minulle aivan lyhyeen käskyn ratsastaa hänen\nasioilleen Schonauhin ja toimitettuani siellä tehtäväni ratsastaa\nsuorinta tietä Lodenbergiin, jossa minun oli odotettava häntä, sillä\nhän aikoi viipymättä lähteä Heidelbergista ja matkustaa kotiin. Sen\njälkeen viittasi hän kädellään merkiksi, että minä sain mennä. Mutta\nminä pyysin häntä hetkiseksi minua kuuntelemaan, ja hän katsoi\nkysyvästi minuun.\n\n\"Minä tunnen asian perin pohjin, teidän majesteettinne!\" sanoin minä.\n\"Ja tahtoisin, että teidän majestettinnekin sen tuntisi, sillä onhan\nelämässä hetkiä, jolloin ei kykene hillitsemään itseään.\"\n\nKuninkaan katse synkistyi, mutta hän antoi minun puhua, ja minä kerroin\nMelcherin tarinan. Kuninkaan kasvojen ankara vakavuus lieveni hieman,\nmutta hän ei virkkanut sanaakaan, ja kun olin lopettanut, viittasi hän\ntaasen kädellään, että minun oli mentävä.\n\nHetkistä myöhemmin ratsastin pois Heidelbergista, mutta Jumala tietää,\nettä tein sen raskain mielin. Tieni kulki pitkin Neckarin pohjoista\nrantaa, ja toisella puolen nosti majesteetillinen Königstuhl päälakensa\ntaivasta kohden kuten synkkä jättiläinen, joka uhkasi ainaiseksi\npeittää varjollaan elämän hymyilevän kevään ja tehdä viheriöivästä\nkukkasniitystä kuivan ja aution erämaan.\n\nKuinka oli käyvä Melcherille, sitä en tiennyt enkä voinut aavistaakaan.\nMinä panin toivoni kuninkaaseen, mutta tiesin myös, kuinka ankara hän\noli kaikessa, mikä koski kuria ja järjestystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarraskuussa vietti kuningas häänsä Tukholmassa. Kun näin kaiken sen\nkomeuden, jonka kuningas suurella huolella oli onnistunut saamaan\naikaan morsiamensa vastaanottajaisiin, ja vertasin siihen vakavaa\nleskikuningatarta ja hänen mielipiteitään moisesta rihkamasta, johtui\nmieleeni laulu kuningatar Rikissan saapumisesta, kuinka hän sanoi\nRuotsin rouville, jotka olivat tulleet rajalle häntä vastaan:\n\n    \"Ja isäni maassa ollessain\n    mä kultavaunuissa ajella sain\",\n\nsekä kuinka Ruotsin rouvat vastasivat hänelle \"kaikella\nkunnioituksella\": --\n\n    \"Juuttien tapoja älä tuo meille.\n    Hopeasatuloin, kultasuitsin\n    ratsain kulkevat Ruotsin rouvat.\n    Niin ollut on tapana vanhastaan,\n    ja pysyä saakin se ennallaan.\" --\n\nPaitsi ruhtinaallisia henkilöitä, jotka olivat kuningattaren mukana,\nnimittäin hänen äitiään, tätiään ja sisartaan, oli hänellä kolme\nhovimestaritarta, kahdeksan hovineitsyttä, hovimestari ja seitsemän\nhovijunkkaria. Kuningatar itse oli niin korea, ettei koskaan olisi\nluullut näkevänsä niin paljo koruja ja rikkautta yhtyneenä niin suureen\nkauneuteen. Sillä sorea hän oli, sitä ei voi kukaan kieltää, ja\nkuningas näytti ylen onnelliselta. Hänen veljensä, herttua Kaarle\nFilip, ja herra Holger Rosencrantz, Tanskan kuninkaan lähettiläs,\nsaattoivat kuningatarta hääsaatossa.\n\nTukholmassa vilisi niinä päivinä väkeä koko Ruotsin valtakunnasta.\nLiivinmaaltakin saapui viisikymmentä aatelismiestä lisäämään\nhääloistoa. Vanha leskikuningatar Katarina Stenbock oli myös mukana,\nhän, joka omista häistään lähtien vanhan Kustaa kuninkaan kanssa muisti\nniin paljo kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut kuningashuoneessa.\nKuninkaan äiti, jonka nyt olisi pitänyt olla sydämestään iloinen\nnähdessään suunnitelmansa täydelleen toteutuneena, kun Ebba neiti oli\njo naitu ja hänen kuninkaallinen kosijansa nyt meni vihkituoliin, --\nkuninkaan äiti ei tahtonut olla mukana autuaan kuninkaan häissä.\nAinoastaan kuninkaan hartaimmat rukoukset saivat hänet vihdoin\ntaipumaan. Minulla oli osani hoidettavana ja yllinkyllin tehtävää.\nLinna oli vieraita aivan täytenään, ja yksi juoksi sinne ja toinen\ntänne, kaikki toimittaen askareitaan. Vasta hääpäivän iltana sain\nhetkisen, jolloin voin sanoa olevani omilla hoteillani. Kulin\nverkalleen linnasta alas kaupunkiin, jossa oli vaikea päästä tungoksen\ntähden eteenpäin; luulen, että koko Tukholma oli sinä päivänä\njalkeilla, puhumattakaan kaikista aatelisrouvista ja -palvelijoista.\nKulkiessani Länsi-Pitkäkatua eteenpäin tulin sen talon luo, joka kerran\noli kuulunut Pietari Kauppasaksalle.\n\nNähdessäni portin ja portaat, joita myöten kerran kannoin ylös kuolleen\nmiehen, heräsi yhtäkkiä mielessäni elävästi muisto tuosta huhtikuun\npäivästä ja Monicasta. Surullisen päivän jälkeen Heidelbergissa on\nollut voinut vapautua tästä rakkausjutusta, en myöskään saada selville,\noliko se Monica, jonka siellä näin, todellakin hän vai ei. Enimmäkseen\nolinkin oleskellut kaukana Tukholmasta, niin etten todenteolla voinut\nryhtyä asiaa tiedustelemaan. Niiden kertomusten mukaan, joita olin\nkuullut Melcheristä, en tiennyt muuta kuin että hänet todellakin oli\nrangaistu kuolemalla. Nimeä ei minulle oltu sanottu, mutta mies, jolta\nasiata kysyin, tiesi, että sellaisen rangaistuksen oli eräs mies\nkärsinyt siihen aikaan, ja kukapa muu se olisi voinut olla? Kuninkaalta\nen voinut kysyä, pfalzkreiviä en ollut nähnyt koko kesänä. Nyt johtui\nkaikki, mikä oli tämän asian yhteydessä, mieleeni uudella voimalla, ja\najattelin itsekseni, että ensi tilassa etsin käsiini herra Abraham\nCabeljoun ja rouva Margaretan, jotka ainakin voivat antaa minulle\nvarmuuden, oliko Monica kuollut vai elikö hän vielä.\n\nMinä seisoin kauan katsellen vanhaa taloa, jonka ikkunaluukut olivat\nruuvatut kiinni, ja sain silloin monta sysäystä ohikulkijoilta, jotka\neivät voineet käsittää, mitä arvoa pimeällä rakennuksella saattoi olla\nminulle. Kun vihdoin käännyin lähteäkseni, näin vähän matkan päässä\nkookkaan miehen, kalpean kuin kuolema, seisovan käsivarret ristissä ja\nkatselevan erääseen talon ikkunaan, jonka nyt vasta huomasin olevan\nauki ja siten ilmaisevan, että huone sen sisäpuolella oli asuttu. Minun\nmielessäni heräsi heti ajatus rientää taloon ja alkaa Monicaa koskeva\nkyselyni, kun kalpea mies pidätti minut lyömällä olalleni.\n\nHän ei ollut kukaan muu kuin Melcher, vaikkakin niin muuttuneena, että\nminun tarvitsi katsella häntä kauan, ennenkuin hänet oikein tunsin.\nSyvälle vajonneet silmät paloivat kuin tuliset hiilet mustien\nkulmakarvojen alla, ja puolet kasvoista peitti paksu parta. Tuska, viha\nja epätoivo kuvastui hänen kalpealla, ryppyisellä otsallaan, ja samaa\nilmaisivat hänen sisäänpainuneet poskensa ja yhteenpuristuneet\nhampaansa.\n\n\"Se on hän!\" sanoi hän viitaten ikkunaan, samalla kuin hänen kasvonsa\nvetääntyivät katkeraan hymyyn.\n\n\"Hän?\" kysäisin minä voimatta käsittää mitä tai ketä hän tarkotti.\n\"Kuka hän?\"\n\nMutta ylhäällä ikkunassa näin vilahduksen mustapukuisesta olennosta,\njoka nopeasti vetääntyi sisemmälle huoneeseen, ikäänkuin tahtoen\nvälttää katseitamme.\n\n\"Se on Monica!\" kuiskasi Melcher aivan korvaani ja veti minua samassa\neteenpäin kadulla.\n\nHän kertoi nyt minulle, kuinka hän vältti sen kohtalon, joka oli häntä\nuhannut Heidelbergissa. Se, jonka siellä näimme, ei ollut Monica, vaan\neräs ylhäinen saksalainen nainen, vaaliruhtinaan kanslerin kihlattu.\nEttä saattoi olla kaksi niin samannäköistä ihmistä kuin tämä Fräulein\nja Monica, sitä olen aina ihmetellyt, mutta eihän se ole aivan niinkään\nharvinaista. Autuas kuningas ja sotamarsalkka, herra Johan Banér olivat\nmyös jokseenkin yhdennäköiset, ja taistelun tuoksinassa saattoi heihin\nnähden usein erehtyä. Kuningas oli tosiaankin kertomalla Melcherin\ntarinan, joka sitten kierteli kaikkien huulilla Heidelbergin hovissa ja\nherätti kaikkien mielissä sääliä onnetonta rakastajaa kohtaan,\npelastanut hänet kuolemanrangaistuksesta. Mutta hänen tekonsa oli\nkuitenkin niin uhkarohkea, ettei häntä voitu jättää aivan\nrankaisematta, ja sentähden oli hänet pidetty vankeudessa koko kesän.\nHänellä oli sitten ollut toimitettavana erinäisiä herransa,\npfalzkreivin, asioita, ja vasta kuninkaan morsiamen Kalmariin\nsaapumisen jälkeisenä päivänä oli hän tullut sinne.\n\n\"Ja Monica?\" kysyin minä, uteliaana tietämään, kuinka hän niin varmasti\nsaattoi sanoa, että mustapukuinen olento ikkunassa oli todellakin hän.\n\nHän katsoi minuun hymyillen synkkää epätoivon hymyä ja veti minut\nmukanaan kapealle kadulle, joka vei Pyhän Gertrudin kappeliin.[4] Hän\nkulki kiirehtien edelläni ikäänkuin hänellä olisi ollut mielessään\npäätös, jonka toteuttaminen nyt oli tapahtuva. Kun saavuimme kappelin\nluo, oli siellä verrattain äänetöntä ja hiljaista. Melcher meni suoraa\ntietä lukkarin asuntoon, josta hän sai avaimet hautaholviin kirkon\nalla. Sitten tarttui hän käteeni ja vei minut alas. Vaelluksemme oli\nkammottava täällä kuolleiden joukossa. Askeleet kaikuivat niin kumeina\nkiviholveissa, ja oli aivan pimeää muualla paitsi perimäisessä\npohjukassa, jossa paloi pari kynttilää erään kirstun vieressä. Melcher\noli viettänyt hyvän osan aamupäivästä tämän kirstun ääressä, joka\nsisälsi Pietari Kauppasaksan tomun, ja hän oli sytyttänyt kynttilätkin.\n\nKun me lähestyimme kirstua, juoksi hän luo ja suuteli sitä kiihkeästi\nkerran toisensa jälkeen. Sen jälkeen hän nousi ja kääntyi minuun, ja\nhänen kasvonsa olivat silloin niin juhlalliset ja hänen silmänsä\npaloivat niin tavattomalla loisteella, että minä tunsin kylmän\nväristyksen, aivan kuin mikäkin haamu olisi seissut edessäni.\n\n\"Tässä lepää ainoa, joka tahtoi minulle hyvää tässä elämässä!\" sanoi\nhän laskien kätensä kirstulle.\n\n\"Ja nyt menen hänen luoksensa... Älä kuitenkaan luule, että olen sinut\nottanut mukaan ainoastaan todistamaan täältä lähtöäni... ei, tahtoisin\npyytää sinulta jotakin... Kas tässä, tämän sormuksen antoi minulle\nMonica, lapsena... anna nyt se hänelle takaisin... olisin tehnyt sen\nitse, jos olisin saanut häntä tavata... Sano hänelle myös, että eräänä\nsynkkänä hetkenä elämässäni ei ollut hänen sulhasensa ja kuoleman väliä\npitemmältä kuin miekkani pituus... sano hänelle myös, että annan\nhänelle anteeksi ja toivotan hänelle onnea, jota hän ei minulle\nsuonut!\"\n\nKäsitin nyt selvään, mitä intohimoinen mies aikoi kiihtyneessä\ntilassaan, ja tartuin hämmästyneenä hänen käteensä.\n\n\"Melcher!\" sanoin minä. \"Onko varmaa, että Monica elää?\"\n\nMinun kysymykseni aiheutti vastakysymyksen, ja minä kerroin nyt\ntapauksen taannoisena myrskyisenä yönä kohtauksemme jälkeen Waldemarin\nsaarella huhtikuussa, ja minä kerroin myös, kuinka olin löytänyt pienen\nruusunpunaisen kaulaliinan, joka minulla vielä oli tallessa ja jonka\naioin jättää Melcherille.\n\nHän kuunteli tarkkaavaisesti, ja lopetettuani seisoi hän nyt vaiti\nhetken, mutta sitten syttyi taasen vanha liekki hänen silmiinsä.\n\n\"Kenties olisi ollut parempi\", sanoi hän, \"jos hän sinä yönä olisi\nmennyt isänsä mukana, parempi hänelle ja minulle... Mutta koska hän nyt\nelää, niin on hän tavalla tai toisella pelastunut... sillä hän elää, ja\nennen vuoden loppua on hän morsian.\"\n\n\"Ja kuinka sen tiedät?\"\n\n\"Kysyin siitä hänen sukulaiseltaan, rouva Margaretalta... ja hän sanoi\nsen tietävänsä varmasti... Monicaa itseään en ole saanut puhutella, en\nBenhamrassa, jossa hän on oleskellut isänsä kuoleman jälkeen, enkä\ntäällä hänen isänsä talossa.\"\n\n\"Mutta täytyyhän sinun toki tavata hänet ja kuulla asia hänen omasta\nsuustaan... en päästä sinua ennen kuin olet luvannut minulle sen.\"\n\n\"Liian myöhään!\" huudahti Melcher ja tempasi lyhyen tikarin\nuumavyöstään.\n\nHuomasin että täytyi käyttää väkivaltaa. Niin hurja oli katse, niin\nkiihkeä pieninkin liike, etteivät pelkät sanat ilmeisesti pystyneet\nsaamaan mitään aikaan.\n\nMutta silloin lausuttiin yksi ainoa pieni sana, jolla oli voimaa\nmuuttamaan kokonaan epätoivoisen miehen: -- se oli hänen nimensä. Ja\näänessä, joka tämän nimen lausui, oli sellaista musiikkia, että voin\nhyvin ymmärtää puheen nuorukaisista, jotka linnanneitsyitten laulu\nlumoaa. Siinä oli surua, siinä oli iloa, toivoa, luottamusta, ja kaikki\nsulautui puhtaaseen, sydämelliseen rakkauteen.\n\nSamassa astui Pietari Kauppasaksan talon musta hahmo pimeydestä esiin.\nHän heitti taakse mustan hunnun, ja Monican kasvot, tosin kalpeampina\nkuin viimeksi nähdessäni, mutta äärettömän paljo kauniimpina,\nhymyilivät Melcheriä vastaan, jonka kädestä putosi tikari, ja hänen\nselälleen auenneet silmänsä ilmaisivat, että hän tuskin tunsi, kuka\nhänen edessään seisoi.\n\nMutta Monica meni hänen luoksensa ja ojensi hänelle kätensä.\n\n\"Kuninkaan hääpäivä on tänään!\" sanoi tyttö. \"Ja minä odotan sinulta\nlupauksesi täyttämistä, Melcher!\"\n\n\"Kuninkaan hääpäivä!\" änkytti Melcher. \"Mitä tahdot, Monica?... Tämä on\nisäsi hauta, mitä täältä etsit?\"\n\n\"Etsin sinua, Melcher... sinähän paikan olet valinnut, mutta minulle se\non toki yhtä pyhä kuin sinullekin, ja kuulkoon isäni henki, jos se on\ntäällä läsnä, ikuisen lupaukseni!\"\n\nNyt heltisi side onnettoman Melcherin sydämen ympäriltä, ja vuodattaen\nkyyneliä virtanaan sulki hän kauniin tytön syliinsä.\n\nSe oli omituinen kihlaus keskellä kolkkoa hautaholvia, mutta sillä oli\nJumalan siunaus mukanaan, ja sehän sentään on paras asia tässä\nmaailmassa. Me nousimme sanan varsinaisessa merkityksessä kuolleista\nelämään.\n\n\"Mutta kuka oli sitten mies, jonka sukulaisesi sanoi niin varmasti\nolevan kihlattusi?\" kysyi Melcher, kun ensimäinen ihastus oli ehtinyt\nasettua ja me lähestyimme Pietari Kauppasaksan taloa.\n\n\"Se olit sinä itse\", sanoi Monica. \"Kun sinä olit palannut ja kun\nsinussa on miestä pitämään sanasi, ei hän toki voinut kuunaan uskoa\nmuuta kuin että sinä kyllä saavut kuninkaan hääpäivänä... Ettet minua\ntavannut, johtui siitä, että olin kaupungissa, kun sinä menit\nBenhamraan, ja kun tulit tänne, olin minä siellä. Mutta niinpä olet\ntäyttänyt lupauksesi siinäkin, ettet ole minua nähnyt ennen kuin\nkuninkaan hääpäivänä.\"\n\nUmmelleen vuosi tämän jälkeen vietettiin Melcherin ja Monican häät,\nja sen voin sanoa, että onni hymyili heille leppeämmin kuin\nkuninkaalliselle morsiusparille, jonka häät vietettiin samana päivänä,\njolloin Melcher luuli Jumalan ja koko maailman hänet hyljänneen.\n\n\n\n\n4.\n\nRiian ketjukuula.\n\n\nVenäläinen sota oli päättynyt Stolbowan rauhaan, ja koko Ruotsi odotti\nnyt ikävöiden saavansa nauttia rauhan siunauksia, kuten saattoi olla\nsyytäkin puolen vuosisadan alituisten sotien jälkeen. Mutta niin hyvin\nei käynyt. Kuningas Sigismund Puolassa antoi meille muuta ajateltavaa.\n\nHän ei tahtonut millään ehdolla tunnustaa autuasta kuningasta Ruotsin\noikeaksi kuninkaaksi, vaan arveli, että hän oli kapinoitsijan poika, ja\narmosta ja suosiosta tahtoi hän tunnustaa hänet Södermanlannin, Neriken\nja Värmlannin herttuaksi, eli sen herttuakunnan, joka hänen isällään\noli ollut hallussaan. Kun autuas kuningas kirjotti hänelle ja tahtoi\nalkaa rauhanneuvottelut, vastasi Sigismund loukkaavaan sävyyn; mutta\nkuitenkin meni kuninkaamme niin pitkälle, että tahtoi suoda\nviholliselleen Ruotsin kuninkaan arvonimen, jos hän muuten luopuisi\nkaikista vaatimuksistaan valtakuntaan nähden. Mutta tämä puhe meni\nkuuroille korville, ja asia täytyi ratkaista miekalla.\n\nSentähden koottiin sotajoukko ja laivasto varustettiin kuntoon.\nElfsnabbin satamassa kuningas antoi sotasäädöksensä, jotka tekivät\nRuotsin sotajoukon sotakuriin nähden malliksi koko Europalle.\nValtiokansleri luki ne koko sotajoukon edessä, joka oli asetettu\ntaistelujärjestykseen Årstan niitylle. Kuningatar ja hänen äitinsä\nsamoin kuin leskikuningatar olivat saapuvilla; niin myös kuninkaan\nveli, herttua Kaarle Filip, jonka nyt piti antaa ensimäinen\nopinnäytteensä sodassa. Kuningas ei ollut iloinen sinä päivänä. Häntä\nhuolestutti niin hyvin kuningattarensa kuin rauhanhieronta Venäjän\nkanssa. Asianlaita oli näet niin, että venäläiset itse asiassa\ntahtoivat vain viivyttää asiaa, kunnes he voisivat päättää, kumpaako,\nPuolaa vai Ruotsia, vastaan he alottaisivat sodan uudelleen. Molemmille\nhe olivat menettäneet paljon ja tahtoivat ottaa takaisin tappionsa.\nAlituinen vastatuuli, joka oli kestänyt lähes kolme viikkoa ja estänyt\nlaivaston pääsemästä Elfsnabbiin, masensi puolestaan sekin kuninkaan\nmieltä.\n\nVasta heinäkuun 20 päivänä astui kuningas laivaan, ja sanottuaan\njäähyväiset kuningattarelleen, joka oli kyyneliin sulamaisillaan ja\nerosta aivan epätoivoissaan, lähti hän purjehtimaan. Tämä tapahtui\nheinäkuun 24 pnä. Mutta tuskin olimme saaristosta päässeet ulapalle,\nkun jo nousi kova myrsky, joka hajotti laivaston. Kuningas ja herttua\nolivat \"Scepter\" nimisessä laivassa, ja heidän täytyi laskettaa\nPernonlinnaan, jonne he ankkuroivat neljän päivän purjehduksen jälkeen.\nSinne saapui muukin laivasto, joka oli vähitellen kokoontunut\nRuhnunsaaren luo keskelle Riianlahtea. Pernosta lähti se kuninkaan\nkäskyn mukaan Riikaan, jonne saapui elokuun 1 p:nä, ja joidenkuiden\nvastoinkäymisten jälkeen alkoi miehistö nousta maihin. Elokuun 9 p:nä\nsaapui kuningas veljensä ja valtakunnan marskin Jaakko De la Gardien\nkera maitse Pernosta.\n\nMutta samat vastukset, joita tämä sotaretki säihin ja tuuliin nähden\noli kohdannut alusta alkaen, näyttivät jatkuvan sen päästyä alkuun.\nSuuri kaupunki osotti päättäneensä pontevasti puolustautua, ja se\nvoima, jonka kuningas levitti moniin leireihin muurien ympärille, ei\ntehnyt vähintäkään vaikutusta asukkaihin. Kohta kuninkaan saavuttua,\nkun hän parhaallaan merkitsi leiripaikkaa eräälle leirilleen kaupungin\nkoillispuoliselle hietamäelle, putosi tykinkuula sille paikalle, josta\nhän juuri oli lähtenyt.\n\nKolmipäiväisen vallitustyön ja kanuunain sijotuksen jälkeen alkoi Riian\npommitus. Kävi sellainen jyrinä kuin itse ukkonen olisi laskeutunut\nmaahan ja ajaa jyristellyt ympäri kaupungin muureja. Yli tuhannen\nkuulaa päivässä singotettiin kaupunkia kohden. Jo oli Santaportti\nammuttu maahan, ja kolme tornia oli pahoin vahingoittunut, kun kuningas\nuskalsi ryhtyä hyökkäykseen.\n\nSe ei onnistunut, ja samassa mylläkässä näimme Väinäjoen toisella\npuolen ruhtinas Radziwillin tulevan puolalaisen ratsuväen kera\nkaupungille avuksi. -- Kaikella on kuitenkin aikansa, niin pahalla kuin\nhyvälläkin, sen olen huomannut.\n\nJuuri se päivä, joka alkoi huonosti onnistuneella hyökkäyksellä, oli\nJobinpäivä autuaalle kuninkaalle.\n\nVasta päivän koittaessa, kun ne komppaniat, jotka olivat olleet mukana\nyöllisessä hyökkäyksessä, palasivat leiriin, sai kuningas varmempia\ntietoja ruhtinas Radziwillista. Tämä odotti vain enemmän väkeä,\njota oli tulossa, mennäkseen virran ylitse ja hyökätäkseen\nkasakkajoukkoineen piirittäjäin kimppuun, samalla kuin riikalaisetkin\ntekisivät hyökkäyksen. Kuninkaan vielä puhuessa tästä marskin kanssa,\njoka silloin oli hänen luonaan teltassa, saapui kirjeitä Tukholmasta.\nKuningas avasi ja silmäili ne lävitse, ja hänen kasvonsa synkistyivät\nyhä enemmän. Muuan kirjeistä oli kuningattarelta. Hän oli samana\npäivänä, kuin laivasto lähti Elfsnabbista, synnyttänyt kuolleen tytön\nja oli kuolemansairaana surusta kuninkaan poissaolon tähden.\n\nHetkistä myöhemmin lähti kuningas teltastaan. Hänen seurueessaan olin\nminäkin mukana, ja aivan minun edelläni kulki nuori mies nimeltään\nStackelberg. Kuningas itse hoiti päällikkyyttä siinä leirissä, joka oli\nmäellä kaupungin koillispuolella. Hän lähti hietaharjua alaspäin\nmennäkseen virralle katsomaan, minkä vaikutuksen tekivät kanuunat,\njotka olivat asetetut kolmelle saarelle, mitkä vasta suuren mieshukan\njälkeen oli onnistuttu valtaamaan.\n\nHän oli ehtinyt jokseenkin samalle paikalle, missä ensimäinen\nkanuunankuula, joka näytti olevan aiottu hänelle, iski maahan, kun hän\npysähtyi ja katseli kenttää pitkin, pitäen kättään silmillään\nsuojellakseen niitä polttavalta auringolta.\n\nTuskin oli kuningas pysähtynyt, ennenkuin kaupungista sinkosi taas\nkuula ja heti perästä vielä yksi. Hiekka ja multa pelmusi ympärillämme.\nAluksi en nähnyt mitään, mutta tyynnyin nähdessäni kuninkaan seisovan\npystyssä. Ympärinsä makasi kuitenkin haavotettuja ja kuolleita,\nviimemainittujen joukossa nuori Stackelberg. Kuningas oli seissut aivan\nhänen vieressään, niin että hänen vaatteensa olivat kauttaaltaan\nveressä.\n\nNäin syvästi surumielisen katseen kuninkaan silmissä, kun ne sattuivat\nhävitykseen hänen ympärillään. Sen jälkeen kulki hän rivakoin askelin\neteenpäin...\n\nKun hän taasen palasi telttiinsä, kulki hän synkkiin ajatuksiin\nvaipuneena kiihkeästi edestakaisin. Hän huusi minua ja käski minun\nkutsua marskin, mutta samassa astui telttaan herttua, ja kuningas\nperuutti käskynsä. Herttua oli aina hiljainen ja umpimielinen ja näytti\nylpeältä, vaikkakin lämmin ja miehuullinen sydän sykki hänen\nrinnassaan. Kuningas riensi häntä vastaan ja tarttui hänen käteensä.\nLempeä hymy levisi silloin herttuan kasvoille, ja hän kysyi: \"Mitä\najattelee veljeni tänään? Ei kaikitenkaan epäonnistunutta hyökkäystä,\nsillä tämä morsian ei näytä aikovan antautua ensi kutsulla... Se on\nsiis jotakin muuta, tahdotko sanoa minulle sen...?\"\n\n\"Puuttuu vain, että saapuu viesti rauhanhieronnassa olevilta herroilta,\nettä venäläinen ei välitä hyvästä puheesta... mitä meidän silloin on\ntehtävä, veli Kaarle?\"\n\nMutta kuten sanoin, kaikella on aikansa, ja vilpitön, joka uskollisesti\npyrkii täyttämään velvollisuuksiaan, huomaa usein, että alkaa juuri\nsilloin valeta, kun on pimeimmillään. Minä olin vetäytynyt takaisin,\nmutta seisoin teltanaukossa, niin että kuulin mitä korkeat veljekset\npuhuivat keskenään, ja Jumala tietää kuinka mielessäni paloi halu\nlöytää jokin aine, joka saattoi keventää kuninkaan mieltä.\n\nSilloin tuli Henrik Fleming käyden, ja sydämeni sävähti hänet\nnähdessäni. Hän oli yksi niistä, jotka olivat rajalla neuvottelemassa\nvenäläisten kanssa. Epäilemättä toi hän mukanaan vastauksen kuninkaan\nkysymykseen, mutta oliko se ilahduttava vai ei, sitä en voinut lukea\nhänen kasvoistaan.\n\nHän oli pitkäkasvuinen ja kookas herra. Hänen kasvonsa olivat ankarat,\nmelkeinpä tuimat. Hän oli urhoollinen soturi ja hän kunnostautui niin\nhyvin juuttilaisia kuin nyt viimeksi venäläisiä vastaan taisteltaessa,\nmutta hän oli lisäksi kitsas ja ahnas rahoihin ja näyttäytyi siinä\nsuhteessa väliin sellaiseksi, että olisi saattanut kysyä, oliko hänellä\nsydäntä.\n\nHän tuli nyt suoraa päätä kuninkaan teltan luo, jossa seisoin, ja käski\nminun ilmottaa kuninkaalle saapumisensa. Se ei tosin kuulunut\noikeastaan minulle, mutta kun ketään muuta ei ollut saapuvilla, salli\nkuningas sen tapahtua. Kun eversti astui sisään, jäi kuningas\nistualleen ja kysäisi kiihkeästi, millaisia sanomia hän toi mukanaan.\nEversti ojensi kuninkaalle kirjeen rauhanhierojilta ja sanoi kumartaen:\n\n\"Teidän majesteettinne! Olen teidän käskynne mukaan luovuttanut\nAugdowin venäläisille, mutta siten onkin rauhanneuvottelut ja\nrajanmäärääminen saatu onnelliseen tulokseen!\"\n\nNyt hypähti kuningas pystyyn, ja ilon välähdys loisti hänen silmistään.\nHän tarttui kiihkeästi everstin käteen ja sanoi:\n\n\"Tuotte mukananne sanomia, Henrik Fleming, kuten kunnian mies ainakin!\"\n\nSen jälkeen luki hän kirjeen ja hänen katseensa kirkastui yhä enemmän.\nKun hän oli lopettanut, tarttui hän taasen everstin käteen. \"Olette\ntuonut minulle tietoja\", sanoi hän, \"jotka ansaitsevat kiitoksen.\nSentähden tahdon teille lahjottaa muutamia taloja, sanokaa vain, mistä\nne haluatte!\"\n\nSellaista kehotusta ei Henrik Flemingille tarvinnut lausua kahteen\nkertaan. Hän mainitsi heti ne talot, mitkä halusi, ja saikin ne. Minun\nkäskettiin nyt uudelleen kutsua valtakunnan marski ja riensin matkaani,\niloiten mielessäni kuninkaan ilosta. Valtakunnan marski saapui kohta,\nja minä asetuin jälleen paikalleni teltan aukkoon. Olin seissut siinä\nhetkisen, kun hieman loitommalla näin kasvot, jotka muistelin nähneeni\nennenkin, eikä minun tarvinnutkaan kauan haparoida muistossani.\n\nHän oli muuan Henrik Flemingin palvelijoista, lyhyehkö ja tanakka mies,\nja hänelle oli suotu kasvot, jotka olisivat voineet pelotella\nkasakankin pakosalle. Mutta näillä kasvoilla lepäsi sellainen vakavuus,\nkuin kaikki elämän ilo olisi ainaiseksi paennut niiden omistajalta. Hän\nteki minuun tuskallisen vaikutuksen, kun näin hänet ensi kerran, ja\nkenties juuri sentähden, nähdessäni nyt hänet loitompaa, tuntui\nonnettomuus ikäänkuin kasvavan hänen ympärillään ja levittävän mustat\nsiipensä peittääkseen itse auringonkin pimeyteen. Hän olikin kärsinyt\npaljon, sen tiesin, mutta en tiennyt kaikkea ennenkuin sinä hetkenä,\njolloin hän ainaiseksi lakkasi kärsimästä. Eikä sitä tiennyt kukaan\nmuukaan. Hän kulki kuin arvotus läpi elämän. Kukaan ei hänestä paljoa\nvälittänytkään, ja ken osotti siihen taipumusta, hänkin kadotti pian\nhalunsa. Niin äreä ja epäystävällinen hän oli.\n\nEnsi kerran näin hänet viisi vuotta aikaisemmin. Sinä päivänä oli\npelottava rajuilma; oli lokakuu, pimeä ja kylmä, ja kohisevia\nmyrskynpuuskia kulki vähänväliin ikäänkuin ajaakseen pois raskaat\npilvet, vaikkei se onnistunut. Sade alkoi jokaisen puuskan jälkeen\nyltyneellä vauhdilla.\n\nOlin matkalla Lehtisten kartanoon, mutta en ehtinyt illalla perille,\nvaan täytyi minun mennä yöksi erääseen pieneen mökkiin hieman syrjässä\ntieltä. Mökin tuvassa makasi sairas ukko, vanhempi nainen seisoi\naskaroiden lieden ääressä, ja pienen huoneen etäisimmässä nurkassa,\naivan mummon varjon pimittämänä, istui nuori tyttö kokoon\nkyyristyneenä. Aluksi en häntä paljoa tarkannut, mutta sitten huomasin,\nettä hänelle oli suotu yhtä paljon kauneutta kuin veli oli ruma, sillä\nhän oli sen synkän miehen sisar, miehen, jonka näin jälleen leirissä\nRiian edustalla, ja vanhukset olivat näiden lasten vanhemmat. Pojan\nnimi oli Pertti, tyttären Marjatta. Väki oli ystävällistä ja soi\nminulle kernaasti tilaa takan ääressä ja hevoselleni suojaa katoksen\nalla.\n\nPainostava alakuloisuus vallitsi tuvassa, enkä minä voinut saada\nkeskustelua käyntiin kaikista yrityksistäni huolimatta. Ainoastaan sen\nverran sain tietää, että vanha herra Klaus Fleming[5] oli kuollut ja\nettä hänen poikansa Henrik astuisi Lehtisten tilan hallintoon, vaikka\nvanhempi veli Herman olikin siihen asti asunut siellä isänsä luona,\nHenrikin asuessa Hannulassa. Mutta lisäksi sain aavistuksen jostakin\nsuuresta onnettomuudesta, joka uhkasi torpanväkeä ja jonka otaksuttiin\nolevan yhteydessä kartanon herran vaihdoksen kanssa. Minun\nuteliaisuuteni oli kuitenkin herännyt enkä minä tahtonut niin helposti\npäästää käsistäni tilaisuutta oppia hieman lähemmin tuntemaan miestä,\njonka urhoollisuutta ja karskiutta olin niin monessa tilaisuudessa\nihaillut.\n\n\"Henrik herra on kuitenkin urhea herra!\" -- sanoin minä, ja ukon\nvastaus antoi aineen uuteen kysymykseen, ja niin neuvoin jouduimme\nalalle, jolla ukko tuli vähemmän umpimieliseksi. Ainoastaan mummo\nheitti silloin tällöin terävän ja ikäänkuin varottavan katseen häneen.\nKaikesta, mitä hän sanoi, saatoin ymmärtää, että torpanväen kohtalo\nriippui eräästä henkilöstä, jonka nimeä ei mainittu ja jota en silloin\nenkä myöhemminkään saanut kuulla. Tämä nimetön oli ollut erään Akseli\nWachtmeisterin palveluksessa ja sitten tullut Henrik Flemingin\npalvelukseen.\n\n\"Se tapahtui kummallisesti\", sanoi ukko, \"mutta molemmat herrat olivat\njoutuneet riitaan keskenään ja kävivät kaksintaisteluun Haapsalossa.\nAkseli herra kaatui ja Henrik herran täytyi paeta, mutta hän putosi\nneljän sylen syvyiseen kaivoon ja olisi hukkunut, jollei...\"\n\n\"Hänet pelasti Pertti?\" -- keskeytin minä.\n\n\"Niin!\" vastasi ukko. \"Hänet pelasti Pertti, ja\" -- lisäsi hän --\n\"kohta sen jälkeen tuli _hän_ Henrik herran palvelukseen!\"\n\nSana _hän_ lausuttiin omituisella äänensävyllä. Se oli ainoa tapa,\njolla nimetöntä miestä merkittiin koko keskustelun aikana.\n\n\"Siitä on nyt kymmenen vuotta\", jatkoi ukko. \"Se tapahtui kaksi vuotta\nennen Henrik herran häitä... asia peitettiin hiljaisuuteen; niin,\nsanottiin, että Akseli herra oli kompastunut miekkaansa muutamassa\nkuopassa ja silloin saanut surmansa. Niin, Henrik herra oli siihen\naikaan raisu ja huimapää herra eikä pitänyt suurta lukua itsestään.\nKova ja ankara oli vanha Klaus herrakin häntä kohtaan...\" Mummon\npikainen katse sai hänet vaikenemaan, mutta minä onnistuin muutamilla\nristikysymyksillä saamaan hänet jatkamaan.\n\n\"Hänellä ja hänen nuorella rouvallaan ei kahdeksan päivää häiden\njälkeen ollut enempää kuin vaatteet yllään. Hän kutsui silloin luokseen\nmuutamia ystäviä, ja heidän ja Ebba rouvan läsnäollessa vetäisi hän\nesiin rahakukkaronsa ja otti sieltä ainoan roposen. 'Siinä on kaikki,\nmitä minulla on enää jälellä', sanoi hän tarttuen vasaraan ja lyöden\nsen kiinni seinään. Sen jälkeen latasi hän pistoolinsa, sitoi tyhjän\nkukkaron latasimeen ja ampui sen ilmaan. 'Nyt, Ebba', sanoi hän\ntarttuen vaimonsa käteen, 'nyt saat pyytää Jumalalta hänen siunaustaan,\nsillä Henrik Flemingillä ei ole mitään'.\"\n\n\"Ja kuinka he sitten tulivat toimeen?\"\n\n\"No ka, appiukko, herra Erland Bååt, auttoi häntä hieman leiville, ja\nsitten tuli hän tänne Suomen puolelle isänsä luo, joka antoi hänelle\nHannulan tilan asuttavaksi, korjattuaan ensin kaiken viljan. Niin että\nHenrik herra on kyllä saanut kokea, miltä köyhän miehen elämä\nmaistuu... Nyt hän on lopulta muuttunut; hänestä kyllä tulee varakas\nherra, se on varma se, ja kun vanha Klaus herra ummisti silmänsä, antoi\nhän hänelle Lehtisten kartanon. Mutta _hän_ on hänen luonansa.\"\n\nUkko huokasi, ja hänen vaimonsa pani kätensä ristiin ja tuijotti\ntuleen. Samassa aukeni ovi.\n\nSisään astuivat poika Pertti ja _hän_. Viimeksi mainittu oli kaunis\nmies. Hän katsoi ivallisen ja halveksivan näköisenä vanhuksiin ja meni\nsen jälkeen tyttären luo, joka kalman kalpeana painautui nurkkaan niin\npitkälle kuin voi. Nimettömän kasvot kalpenivat myös silloin, ja ilkeä\nhymy väreili hänen huulillaan. Pertti seisoi äänetönnä ja synkkänä,\nkuten pimeä yö karkeloivan virvatulen takana. Hän näytti odottavan,\nettä nimetön sanoisi jotakin, jopa hänen silmänsä näyttivät hiljaisesti\nrukoilevankin, että niin tapahtuisi: mutta nimetön ei käsittänyt mitään\ntai ei tahtonut mitään käsittää. Vihdoin sai Pertti sanoiksi: \"Henrik\nherran tahto on, että te, isä, äiti ja sisko, muutatte täältä!\"\n\nHän puhui nopeasti ja lausui sanat kuin hänen olisi ollut vaikea saada\nniitä suustaan ja olisi sentähden tahtonut kiiruhtaa. Nimetön katsoi\nMarjattaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: \"Sinä voit vielä kaiken\nmuuttaa, se riippuu sinusta, sano sananen minun mieleni mukaan, ja\nsairas isäsi ja äitisi saavat asua edelleen tuvassaan.\" Ukko nousi\nvuoteelta ja katsoi poikaansa, äiti peitti kasvonsa käsiinsä, Marjatta\nistui kuin kivikuva. Kului katkerimman tuskan hetki, mutta kuka enimmän\nkärsi, sitä en voinut silloin aavistaa.\n\n\"Armollinen herra antanee sentään meille hieman aikaa?\" änkytti vihdoin\nukko. -- Poika pudisti päätänsä, mutta sanaakaan ei tullut hänen\nhuuliltaan.\n\n\"Tänäkö iltana?\" kysyi isä jälleen.\n\n\"Tänä iltana\", mutisi Pertti ja lähti näin sanoen tuvasta. Minä paloin\nharmista ja riensin julmurin jälkeen lujissa aikeissa ottaa selko\nolosuhteista ja vaatia hänet vastuuseen siitä sydämettömyydestä, jolla\nhän antautui välikappaleeksi niin kammottavassa asiassa. Mutta tultuani\npihalle mykistyin. Pertti seisoi nojaten päänsä seinää vasten, ja minä\nkuulin hänen nyyhkyttävän kuten lapsen. Kun olin selvinnyt\nkummastuksistani ja tahdoin häneltä kysellä, oli hän kadonnut.\n\nTuvasta kuului äänekästä ja kiihkeää puhetta. Kuulin, että puhuja oli\nMarjatta, mutta sanoja en voinut erottaa, ja kun astuin jälleen sisään,\nseisoi nimetön valmiina lähtemään. Kaunis tyttö seisoi keskellä lattiaa\npystypäin ja käskevänä, ikäänkuin kuningasverta olisi virtaillut hänen\nsuonissaan.\n\nJa ankara käsky kävi täytäntöön. Samana iltana täytyi näiden raukkojen\nlähteä majastaan sateeseen ja pimeään eivätkä he tienneet mihin\nastuisivat jalkansa tai päänsä kallistaisivat. Ah, ei siihen aikaan\nkorkeat herrat köyhää väkeä säälineet. Herra Joachim Berndes Porvoon\nkuninkaankartanossa on koonnut raskaan kirousten kuorman päänsä päälle.\n\nHerra Henrik Fleming Lehtisissä ei ollut paljoakaan parempi. Koetin\nauttaa onnettomia niin hyvin kuin voin ja annoin ukon istua hevoseni\nselkään ja vein heidät lähimpään taloon, jossa he saivat ainakin levätä\nyli yön. Mutta puhuimme tuskin sanaakaan.\n\nToimitettuani asiani Lehtisten kartanossa poistuin näiltä tienoin, ja\nvasta nyt, kuten sanottu, Riiassa näin Pertin uudestaan.\n\nIllalla, kun Henrik herra lähti kuninkaan luota ja meni telttiinsä,\nseurasin häntä loitompaa. Hän ja Pertti kulkivat hietaharjun rinnettä\nylöspäin, ja minä poikkesin eräälle polulle, joka kiemurteli vesakon\nvälitse hieman alempaa. Herra oli iloisella mielellä, kuten saattoi\nollakin kuninkaansa kohtaamisen jälkeen. Hän hyräili kävellessään koko\nmatkan. Niin saapuivat he erääseen paikkaan, jossa olivat aivan kahden\nkesken. Silloin pysähtyi Pertti äkkiä ja huusi herraansa nimeltä. Tämä\nkääntyi ja katsoi kummissaan palvelijaansa. Näin Pertin silmissä saman\nhartaan rukoilevan katseen kuin hänen katsoessaan nimettömään isänsä\ntuvassa. Mutta äkkiä kääntyi taasen Henrik herra ja jatkoi kulkuaan.\n\nPertti huusi uudestaan, ja uudestaan kääntyi Henrik herra. Mutta tällä\nkertaa Pertti puhui.\n\n\"Herra!\" sanoi hän ojentaen kätensä. \"Herra, anna heille torppa\ntakaisin!\"\n\nHenrik herra rypisti silmäkulmiaan ja singahutti vihaisen katseen\nPerttiin, joka seisoi yhä rukoilevassa asennossaan.\n\n\"Tiedättehän itsekin\", jatkoi hän, \"millainen _hän_  oli!\"\n\nHän lausui sanan _hän_ samalla äänensävyllä kuin olin sen kuullut\nisänkin lausuvan.\n\nMutta Henrik herra ei näyttänyt ottavan heltyäkseen. Hän pyörähti\nkiihkeästi ympäri ja kulki nopein askelin lopun matkaa, eikä Pertti\nhäntä enää pysähdyttänyt.\n\n\"Tunnetko enää minua, Pertti?\" kysyin hänet hetken jälkeen tavattuani.\n\nHän nyökäytti päätään eikä näyttänyt olevan halukas antautumaan\nkeskusteluun. Mutta minä en päästänyt häntä niin helpolla. \"Kuinka\nvoivat vanhukset ja Marjatta?\" jatkoin kyselyäni. -- \"Huonosti!\" sanoi\nhän pudistaen päätään.\n\n\"Onko _hän_ vielä Lehtisissä?\"\n\n\"Ei!\" vastasi hän kärtyisästi ja tahtoi poistua luotani. Mutta minä\ntartuin hänen käteensä ja sanoin:\n\n\"Minä suon sinulle ja heille hyvää, Pertti... kenties voin enemmän kuin\nluuletkaan.\"\n\nHänen silmistään näin, että hän tuli hieman leppyisämmälle tuulelle,\nmutta siltä ei hän ollut avomielisempi. Enemmän arvaamalla kuin suoraan\nhänen puheestaan sain selville, että nimetön oli jonkin vilpin tähden\najettu pois Lehtisten kartanosta ja että Pertti pelkäsi tai oikeammin\nsanoen oli varma siitä, että mies sentähden vaani tilaisuutta kostoon\nja ettei Henrik Flemingin henki ollut turvattu niin kauan kuin nimetön\noli elossa. Saatoin myös ymmärtää, että Pertti oli nähnyt hänet pari\nkertaa Augdowissa ja että hän oli varma miehen oleskelusta nyt Riiassa\ntai uskoi tämän hiipivän ruotsalaisten leirin ympärillä.\n\n\"Hän ei siis ole ruotsalainen eikä suomalainen?\" kysyin.\n\n\"Hän on puolalainen\", kuului vastaus, mutta kun edelleen kysyin, kuinka\nHenrik herra saattoi hänet ottaa palvelukseensa, oli Pertti kauan\nvaiti. \"Pakosta!\" sanoi hän vihdoin.\n\nErosin sillä kertaa Pertistä keskustelematta hänen kanssaan sen\nenempää. Vasta sittemmin sain varmuuden, että nimetön oli ollut Akseli\nWachtmeisterin palvelija, ja saatoin silloin ymmärtää, että\nkaksintaistelun salaamiseksi Henrik herran oli siis täytynyt ottaa mies\npalvelukseensa.\n\nSitten en nähnyt Perttiä pitkiin aikoihin. Piiritystöitä joudutettiin\nlisätyllä vauhdilla, ja meillä oli kullakin tehtävää tahollamme. Tosin\nteki kaupunki yhä itsepäisesti vastarintaa, mutta kuningas oli itse\niloisempi ja tyytyväisempi mieleltään, ja se vaikutti kaikkiin, jotka\nhäntä ympäröivät. Hän sai viestin Tukholmasta, että hänen\nanoppimuorinsa, leskivaaliruhtinatar, oli suostunut hänen\ntoivomukseensa viipyä jonkun aikaa, että kuningatar voisi jossain\nmäärin rauhottua puolisonsa ollessa poissa. Sotamiehetkin rohkaistuivat\nsuurimpiin ponnistuksiin. Ei ollut kyllin suurta vaaraa heitä\npidättämään, kun he näkivät kuninkaan ja hänen veljensä tarttuvan\nlapioon ja ottavan osaa työhön.\n\nMutta syyskuun alussa, kun nurkkavarustus, luja linnotus\nJaakobinportin, Santaportin ja Uuden portin luona oli ammuttu\nmurskaksi, kävivät hyökkäykset tulisemmiksi ja taajemmiksi. Maan\nallakin, jonne kaivettiin miinoja muurien ja tornien räjäyttämiseksi,\nsaatettiin käydä verisiä taisteluja. Niin tapahtui silloin, kun joku\nkaupunkilaisten miina osui vastakkain jonkun meidän miinamme kanssa,\nkuten joskus sattui. Kaupungissa oli keksitty myös eräs uudenlaatuinen\nheittoammus, joka teki meille suurta vahinkoa. -- Mutta vihdoin oli\nkaupungin muurin alle asetettu miinat kolmeen eri kohtaan,\nkolminurkkaiset miinat, joihin oli pantu neljäkolmatta tynnyriä ruutia\nkulkivat pitkin vallien alusta. Alkoi käydä selväksi, ettei kaupunki\nkauemmin voinut puolustautua, erittäinkin kun muurinaukot olivat niin\nsuuret, ettei vihollinen ehtinyt laittaa särkymiä kuntoon. He olivat\nkyllä eräänä päivänä niissä hommissa, kun pitkällinen sade teki kaikki\nliikkeet mahdottomiksi meidän puoleltamme, mutta seuraavana hävittivät\nmeidän kanuunamme korjaukset ja enemmänkin. Sinä päivänä, syyskuun 12\np:nä, salamoi ja jyrisi aamusta iltaan sekä maan että meren puolelta.\nKuningas tahtoi saada taistelun loppuun, sillä häntä olivat ärsyttäneet\nriikalaisten vastaukset kehotuksiin, että kaupunki antautuisi. Yöllä\noli tehtävä yleinen hyökkäys.\n\nKuningas oli iltapäivällä teltissään, ympärillään upseerinsa, joille\nhän jakoi määräyksiään sen hyökkäyssuunnitelman mukaan, jonka hän oli\nlaatinut, suunnitelman, jota sitten olen kuullut suurimpien\nsotaherrojemme ihailevan sen viisauden ja kaikkien mahdollisuuksien\nlaskemisen tähden, joka siitä kävi esiin. Minä seisoin teltanaukossa.\nHerttua Kaarle Filip tuli ratsastaen ohjakset höllällä ja meni\nkuninkaan luo. Kohta hänen jälkeensä tuli herra Henrik Fleming ja hänen\nmukanaan Pertti, joka pysähtyi teltin eteen luokseni.\n\nTeltti sijaitsi ylhäällä hietaharjulla ja näkyi toisten telttien\nylitse, ja tuuli, joka kävi pohjoisesta, vei ruudinsavun eteläänpäin,\nniin että kaupunginmuurilta saattoi sangen hyvin nähdä mitä tapahtui\nkuninkaallisen teltan edustalla ja ketkä menivät sinne. Sen tähden\nsuuntasi vihollinen mielellään tulensa tähän suuntaan, ja niin\ntänäänkin.\n\nHenrik herra oli tuskin astunut jalkansa telttiin, kun kuulimme tutun\nkuulanvinkunan, joka tuntui suhahtavan aivan korviemme ohitse. Teltistä\nkuului hämmästyksen huudahdus, ja useat herroista juoksivat ulos.\n\nSe oli ketjukuula, ja oli kulkenut suoraan teltin poikki ja aivan\nkuninkaan pään vieritse. Minä vapisin kauttaaltani kauhusta ja saatoin\nkotvan aikaan tuskin selvästi ajatella. Silloin tuli Pertti teltin\ntakaa esiin. Hänen silmänsä tähystivät pitkään ja terävästi minuun.\n\n\"Sen laukauksen ampui _hän_!\" sanoi hän ja lisäsi: \"Se ei ollut aiottu\nkuninkaalle, vaan Henrik herralle!\"\n\n\"Kuinka sen tiedät?\" kysyin.\n\n\"_Hän_ on kaupungissa, ja kaksi kuulaa on tavottanut Henrik herraa jo\nhänen tänne tullessaan. Toinen kulki aivan hänen editseen, toinen hänen\nja minun välitseni. Ja varmempaa ampujaa kuin _hän_ ei ole\nruotsalaisessa eikä vihollisten leirissä!\"\n\nPertti puhui enemmän kuin tavallisesti, mutta hetken tärkeyden tähden\nen ollut halukas käyttämään hänen puheliaisuuttaan hyväkseni. Tapaukset\nseurasivatkin nopeasti toisiaan tänä iltapäivänä. Herttuan ja\nkorkeimpain upseerien onnistui taivuttaa kuningas tarjoomaan vielä\nviimeisen kerran kaupungille tilaisuuden pakkosopimuksen hierontaan.\nMuuan torvenpuhaltaja lähetettiin viemään kirjettä pormestarille ja\nraadille. He saivat kuuden tunnin mietintäajan. Sen jälkeen saapui\nkaupungista torvenpuhaltaja ehdottamaan kahden päivän aselepoa, ja\ntähän suostuttiin. Sillaikaa päästiin niin pitkälle, että kaupunki\ntahtoi lähettää valtuutetut neuvotteluun, kun ensin panttivangit oli\njätetty molemmin puolin. Herra Svante Banér, herra Henrik Fleming ja\nmuuan kuninkaan kirjuri lähetettiin panttivangeiksi.\n\nNäin Pertin kohta herrojen lähdettyä, ja hänen mustissa silmissään\npaloi synkkä tuli. En voinut uskoa muuta kuin että hän aikoi ryhtyä\njohonkin uhkarohkeaan yritykseen pujahtaakseen kaupunkiin. Sillä\nhänestä oli tietysti varmaa, että hänen herransa meni varmaan\nkuolemaan.\n\nMutta porvarit esittivät kuninkaalle asiansa niin liikuttavasti kuin\nvoivat ja tahtoivat vedota hänen jalomielisyyteensä. He olivat\nvannoneet Sigismundille uskollisuutta, he eivät olleet koskaan tehneet\nRuotsin valtakunnalle mitään pahaa, ja ennen kaikkea tahtoivat he\nmuistuttaa kuninkaan mieleen, että Puola oli nyt joutunut sotaan\nTurkkia vastaan. Kuningas vastasi itse. Hän mainitsi, kuinka hän\nturhaan oli koettanut saada rauhaa Puolan kanssa, vieläpä suurilla\nuhrauksilla puolestaan. Sentähden oli hän pakotettu tähän sotaan.\n\n\"On kyllä totta\", lausui hän, \"ettei teidän kaupunkinne itse kohdaltaan\nole tehnyt minulle mitään vääryyttä, mutta se on minun ja Ruotsin\nvihollisille pääpesänä, joka on edistänyt kaikkia hyökkäyksiä Ruotsia\nvastaan, jollei muuten, niin samoin kuin troijalainen hevonen.\nSentähden on Riiasta tehtävä ruotsalainen tai se on hävitettävä.\nYlpeästi olette hylänneet ensimäisen tarjoukseni, että teidän\nkaupunkinne jätetään rauhaan, jos itse tahdotte välttää kaikkea\nosanottoa sotaan. Nyt on piiritys vaatinut niin monien urhoollisten\nmiesten hengen, ettette voi enää antaa mitään muuta vastausta kuin sen,\ntahdotteko luovuttaa kaupunkinne minulle vai ette.\"\n\nPorvarit kääntelehtivät ja vääntelehtivät. Oikeastaan eivät he voineet\nväittää mitään kuninkaan puhetta vastaan, ja heidän ahdinkonsa suureni,\nkun kuningas kehotti heitä kiiruhtamaan ja sanomaan kumminko tahtoivat\ntehdä. Silloin pyysivät he kuukauden välirauhaa voidakseen saada\nlisäväkeä Puolasta.\n\n\"Teidän majesteettinne älköön panko pahakseen tätä pyyntöä\", sanoivat\nhe, \"koska teidän majesteettinne on selvästi sanonut teidän\nmajesteettinne olevan kylliksi vahvasti varustetun vallatakseen\nkaupungin, vaikkapa se saisikin lisävoimaa. Jos teidän majesteettinne\nsallii meidän saada apuväkeä, niin olemme syyttömät, jollei sellaista\nsaada, ja päinvastaisessa tapauksessa on teidän majesteettinne voitto\nsitä suurempi.\"\n\nMutta silloin kuningas huiskautti kättään ja sanoi:\n\n\"Niin kalliilla en tahdo ostaa kunniaa enkä viivyttää voittoa, joka\nminulla on Jumalan avulla käsissäni.\"\n\nKun porvarit sittenkin tekivät edelleen esityksiään, loppui kuninkaan\nkärsivällisyys.\n\n\"Tahdon antaa teidän omin silmin nähdä miinat ja millaiset\nmahdollisuudet teillä on puolustaa kaupunkianne. Älkää liian kauan\nkoetelko kärsivällisyyttäni älkääkä saattako kaupunkianne äärimäiseen\nperikatoon. Olen ainoastaan teidän naistenne ja lastenne tähden\nkoettanut käyttää lievempiä keinoja, mutta jos pakotatte minut\nkäyttämään väkivaltaa, niin langetkoon teidän päällenne kaikki se\nviaton veri, joka silloin tulee vuotamaan. Käyttäkää sentähden ajoissa\nhyväksenne sitä lempeyttä, jota teille tarjoan. Sitten tulee\nkatumuksenne liian myöhään!\"\n\nTämä vaikutti. Illalla palasivat lähettiläät kaupunkiin, ja seuraavana\npäivänä, joka oli lauantai, tulivat valtuutetut ja luovuttivat\nkaupungin avaimet.\n\nSunnuntaina marssi kuningas juhlallisesti kaupunkiin ja kuunteli\nkiitossaarnaa, joka pidettiin Pyhän Pietarin kirkossa.\n\nSitten päivällä olivat suuret vieraspidot, ja kuningas ja herttua ja\nkaikki korkeammat upseerit olivat läsnä. Myöskin herra Svante Banér ja\nherra Henrik Fleming. Heillä oli ollut oikeita pitopäiviä heidän\nollessaan kaupungissa panttivankeina, niin että Pertin levottomuus\nnäytti olleen aivan aiheeton.\n\nSanoinkin sen hänelle, kun tapasin hänet aamupäivällä, kuninkaan ja\nherrojen istuessa pöydässä.\n\n\"Päivä ei ole vielä lopussa!\" vastasi hän katsoen minuun syvällä,\nihmeellisen läpitunkevalla katseellaan.\n\nHämärissä seisoin muutamain kuninkaan henkivartiain kera portailla,\njotka veivät taloon, mihin herrojen päivälliset oli järjestetty. Väkeä\ntuli ja meni, ja oli verraton hälinä ja surina. Alhaalla kadulla seisoi\njoukko porvareita, jotka keskustelivat keskenään katsellen ylöspäin\nikkunoihin. Pienehkö ryhmä seisoi aivan lähellä minua. Heillä oli\njoukossaan mies, joka näytti tuntevan tarkoin ruotsalaiset herrat,\nsillä joka kerta kun jokin heistä näyttäytyi ikkunasta, tiesi hän\nsanoa, kuka se oli. Hän oli kaunis mies, ja muistelin nähneeni hänen\nkasvonsa jossakin ennen. Hänen musta tukkansa ja partansa oli hyvin\nhoidettu.\n\n\"Kas, tuolla on kuningas!\" huudahti äkkiä muuan porvareista.\n\n\"Ei!\" selitti kaunisnäköinen mies. \"Ei, hän on herra Johan Banér!\"\n\n\"Herra Johan Banér?... Silloin ovat he hyvin yhdennäköiset!\"\n\n\"Niin, heistä voi helposti erehtyä... Mutta tämä on Johan Banér, ja\nhän, joka nyt tuli puhuttelemaan Johania, on Kustaa Horn...\"\n\n\"Niin, niin... nyt tunnen heidät, nämä herrathan ne hyökkäsivät\npuolikuun kimppuun; ne taistelivat kuin leijonat, sen mainesanan tahdon\nheille antaa. Mutta kuka on sitten herra, joka nyt tulee heidän\nluoksensa? Hän näyttää komealta.\"\n\nKysytty ei vastannut, mutta näin kuinka hän yhtäkkiä kävi aivan\nkalpeaksi, ja hänen silmänsä paloivat omituisella loisteella.\nEpäilemättä teki tuon urhoollisia kenttäeverstejä lähestyvän miehen\nnäkeminen häneen niin syvän vaikutuksen, että hän unhotti tykkänään\nvastata tehtyyn kysymykseen.\n\n\"Hänet toki tunnemme\", puuttui puheeseen joku seurasta, joka tähän asti\noli ollut vaiti. \"Hän oli täällä panttivankina, hän on, jollen pety,\nherra Henrik Fleming. Mutta kas... mitä se merkitsee, näyttää kuin hän\nolisi jo saanut kestityksestä kyllikseen. Hän pitää hattuaan kädessään\nja kumarteleiksen kuin olisi aikeissa lähteä.\"\n\nNyt valkeni minulle asia yhtäkkiä. Kauniskasvoinen mies ei ollut kukaan\nmuu kuin _hän_, jonka näin torpantuvassa Lehtisissä. Ja nämä tuikkivat,\nkammottavat silmät, -- niin, Pertti oli epäilemättä oikeassa\nsanoessaan, ettei päivä vielä ollut lopussa.\n\nMies vetääntyi syrjään, toiselle puolen katua, missä talot heittivät\nvahvan varjon, mutta minä olin vielä näkevinäni väijyvät silmät, jotka\nhehkuivat murhanhalusta. Ylhäällä salissa olivat jo kynttilät\nsytytetyt, mutta eteisessä ja portaissa oli pimeää, sillä ilta alkoi\nhämärtyä. Silloin kuulin askelia takanani, ja porraskäytävä ja eteinen\nvalaistiin yhtäkkiä soihduilla. Kuningas seurueineen tuli lähteäkseen\npois vieraspidoista. Pimeys tuli yhtä synkemmäksi, kun valonkajastus\npoistui.\n\nHenrik Fleming ei kuitenkaan ollut kuninkaan saattueessa. Mutta äkkiä\nkuului taasen askeleita portaissa, ja nyt tuli Henrik herra. Tein\nkuitenkin itsekseni sen huomion, että hänen oli täytynyt juoda pikari\nenemmän kuin tavallisesti, sillä hän kulki hieman etukumarassa. Ainakin\nnäytti hän lyhemmältä kuin muulloin. Sillä välin asteli hän ohitseni,\nja minä katsoin käsi silmillä ja aloin luulla, että olin itse saanut\nliiaksi miestä väkevämpää, sillä olin tuntevinani Pertin, vaikkakin\nvaatteet ja kaikki pukineet olivat Henrik Flemingin. Minä paloin\nkärsimättömyydestä saada tavata Perttiä ja kuulla, kuinka sen laita\noli, ja päätin seuraavana aamuna etsiä hänet käsiin. Nyt täytyi minun\nhuolehtia tehtävistäni kuninkaan palveluksessa.\n\nHetkistä myöhemmin olin sen talon portilla, missä kuningas asui, kun\nmuuan porvari juoksi hädissään viereisestä talosta ja huusi henki\nkurkussa: \"Murha, murha!\" Hän juoksi katua eteenpäin yhä edelleen\nhuutaen, mutta kun hän joutui minun kohdalleni, tartuin hänen\nkäsivarteensa ja kysyin mitä hän tarkotti, kuka oli murhattu ja kuka\noli murhaaja. Mieleeni ei johtunut uskoa muuta kuin että joku sotamies\noli äkkipikaisuudessa käynyt käsiksi porvariin itseensä ja hän nyt\ntahtoi nostaa hälytyksen. Mutta porvari huusi kohti kurkkua, että eräs\nkuninkaan herroista oli murhannut kaksi miestä hänen omassa talossaan.\n\nKuningas oli äärimäisen ankara sotakuriin nähden yleensä, ja nyt sitä\nenemmän, kun hänen sotasääntönsä olivat niin äskettäin määrätyt\nnoudatettaviksi. Hänen huoneensa ikkuna oli auki, ja hän oli kuullut\nniin porvarin huudon kuin minun kysymykseni ja porvarin vastauksen\nsiihen. Ja nyt tuli hän kadulle, seurassaan ainoastaan Kustaa Horn ja\nhänen kamaripalvelijansa Lennart Torstinpoika.\n\n\"Viekää minut paikalle!\" sanoi kuningas porvarille. Näin, että hän oli\nvihastunut. Hän puhui lyhyeen ja kiukkuisesti. Porvari vapisi\nkauttaaltaan, mutta noudatti heti kuninkaan käskyä ja vei hänet\ntaloonsa. Minä seurasin mukana noudattaen nuoren Lennart herran\nviittausta. Juuri kulkiessamme portista pihaan kuului laukaus, mutta\npamaus tuntui hiljaiselta.\n\nMeitä kohtasi kauhun näky, kun saavuimme huoneeseen, jossa tapaus oli\nsattunut, ja saatoin tuskin pidättää kyyneliäni nähdessäni Pertin tutut\npiirteet.\n\nHän makasi kalpeana ja kuolevana lattialla, mutta hänen herransa oli\npolvillaan hänen vieressään ja oli nostanut ylös hänen päänsä. Pertti\noli pukeutunut herransa pukuun.\n\nMinä näin kyyneleitä Henrik Flemingin poskilla, ja hän oli niin\nvajonnut katselemaan kuolevaa palvelijaansa, ettei huomannut kuninkaan\nsaapumista huoneeseen. Kuningaskin tuli liikutetuksi nähdessään, kuinka\nherra suri murhattua palvelijaansa.\n\n\"Pertti, Pertti!\" sanoi Henrik herra, ja hänen äänensä oli murtunut ja\nlauhkea. \"Saisipa Jumala tehdyn tekemättömäksi! En voi tätä sinulle\nkoskaan korvata!\"\n\nPertti katsoi herraansa syvällä katseellaan, ja koko hänen kasvoillaan\nlepäsi sellainen surumielisyys, että niiden tuimat piirteet näyttivät\nikäänkuin siliävän puhtaimpaan kauneuteen.\n\n\"Antakaa torppa heille takaisin!\" kuiskasi hän.\n\n\"Annan, annan!\" huudahti Henrik herra. \"Lupaan sen sinulle äitini\nhengen edessä yhtä varmasti kuin sinä pysyit äidilleni tekemällesi\nlupaukselle uskollisena kuolemaan saakka.\"\n\nPertin huulille levisi hymy. Hän sulki silmänsä. Kuului hiljainen\nhuokaus, ja niin oli kaikki lopussa.\n\nSilloin laski kuningas kätensä Henrikin olalle ja sanoi: \"Olen kuullut\nuskollisen palvelijan rukouksen ja teidän lupauksenne... Mutta mitä\ntämä merkitsee?\"\n\nIlmeisesti hämmästyksissään hypähti Henrik pystyyn. Tarvittiin\nhetkinen, ennenkuin hän oikein voi tyyntyä. Vihdoin viittasi hän\nkädellään huoneen toiseen päähän. Siellä makasi hän, kauniskasvoinen\nmuukalainen. Hänellä oli syvä haava rinnassaan ja hän näytti vielä\nelävän. Lattialle ojentuneessa oikeassa kädessään piteli hän laukaistua\npistoolia. Kasvot vääristyivät kuolintuskissa.\n\n\"Teidän majesteettinne\", sanoi Henrik herra, \"kaikki tämä on surullinen\njuttu alusta alkaen, ja että se päättyi uskollisen palvelijani\nkuolemalla eikä minun, kuten oli tarkotettu, se on Jumalan työ eikä\nihmisten.\"\n\nHän kertoi nyt kuinka hän ja Akseli Wachtmeister viisitoista vuotta\ntakaperin olivat eräässä juomaseurassa joutuneet vaihtamaan kiivaita\nsanoja keskenään ja se oli päättynyt siten, että herra Akseli oli\nhaastanut hänet kaksintaisteluun. Haastaja sai surmansa, mutta herra\nHenrikin täytyi paeta. Silloin putosi hän syvään kaivoon, josta Pertti\nhänet pelasti. Hän luuli kauan, ettei kaksintaistelusta tiennyt kukaan,\nja kaatuneen sukulaisetkin koettivat antaa tapahtumalle toisen värin,\npeläten kuninkaan rangaistusta. Mutta sitten saapui eräänä päivänä\n_hän_, joka oli ollut herra Akselin palveluksessa, ja antoi ymmärtää,\nettä hän tiesi salaisuuden ja itse silminnäkijänä saattoi todistaa mitä\noli tapahtunut. Hän oli kuitenkin taipuvainen vaikenemaan asiasta, jos\nHenrik herra tahtoi suostua hänen toivomukseensa ja ottaa hänet\npalvelukseensa. Henrik herra teki niin, ja kaikki kävi hyvin jonkun\naikaa eteenpäin ja uusi palvelija saavutti vähitellen siinä määrin\nherransa luottamuksen, että hän lopuksi pääsi voudiksi Lehtisten\nkartanoon.\n\nSyynä kaikkiin näihin hänen hommiinsa oli hänen rakkautensa Pertin\nsiskoon, kauniiseen Marjattaan. Mutta tällä oli toinen rakastettu eikä\nhän tahtonut tietää voudista mitään. Silloin vimmastui hän ja vannoi\nkostavansa, ja hän piti sanansa. Hän osasi mainiosti tehdä mustan\nvalkoiseksi, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän sai Henrikin\nhäädättämään Marjatan isän mökistään, ja hän oli lisäksi niin julma,\nettä pakotti häätäjäksi Marjatan oman veljen.\n\n\"Poika parka\", sanoi Henrik herra, \"toimi syistä, jotka sain\ntietää vasta hänen kuolinhetkenään. Hän ja minä olemme miltei\nkasvaneet yhdessä, ja äitini rakasti reipasta poikaa sydämestään.\nKuolinvuoteellaan hän otti häneltä lupauksen, että hän pysyisi\nuskollisesti palveluksessani, mitä sitten mahtoi tapahtuakin. Ja tämän\nlupauksensa hän pitikin, niin raskasta kuin hänestä mahtoi ollakin\ntoteuttaa sellaisia käskyjä kuin ajaa oma isänsä ja äitinsä pois heidän\nkodistaan. Hän toivoi kuitenkin aina voivansa saada mieleni heltymään.\nMutta tuo samainen ilkiö oli minut sokaissut. Luulin Pertin olevan\nvarkaan, ja olisin hänet ajanut pois, mutta äitini tähden annoin hänen\njäädä palvelukseeni.\"\n\nHän tarttui, voimatta hillitä liikutustaan, kuolleen palvelijan käteen\nja katseli kauan äänetönnä hänen kalpeita kasvojaan.\n\n\"Vihdoin sain selville\", jatkoi hän sitten, \"että oma voutini oli\nvaras, ja ajoin hänet armotta pois. Hän uhkaili ilmaista salaisuuteni,\nmutta minä välitin siitä vähät, ja hän käsitti itsekin, ettei kukaan\nuskoisi poisajettua palvelijaa, vaan uskoisi hänen puhuvan kostaakseen.\nMutta kostaa hän tahtoikin, ja sentähden on hän alinomaa väijynyt\nhenkeäni, vaikkakin Perttini, kuten nyt ymmärrän, on uskollisena\näidilleni antamalle lupaukselleen minua vartioinut. Nyt tulevat\nvanhukset saamaan torppansa, uudistan lupaukseni teidän edessänne,\nherra kuningas, ja kaunis Marjatta on saava sen, jota hän rakastaa ja\njoka voi turvata vanhuksia Pertin sijasta.\"\n\nLopuksi kertoi Henrik, kuinka Pertti, jolla oli ihmeellinen kyky väijyä\nherransa vihollisia, tänään oli koettanut houkutella miehen jälkeensä,\nkerrankin voidakseen tehdä lopun hänen vainoomisestaan ja omastakin\npuolestaan kostaakseen hänelle. Hän oli pukeutunut herransa pukuun ja\nniin täydellisesti osannut matkia hänen käytöstään ja ryhtiään, että\nmurhaaja tosiaankin oli pitänyt häntä etsimänään ja hiipinyt hänen\njälestään Henrik herran majataloon. Siellä antoi Pertti hänen hiipiä\njälestään huoneeseen, jossa he nyt olivat, mutta samassa kuin hänen\nmiekkansa kalahti, pyörähti Pertti ympäri, ja syntyi hirveä taistelu,\njoka kuitenkin päättyi siten, että murhaaja kaatui lattialle, saatuaan\niskun rintaansa.\n\n\"Juuri kun palasin kotiin\", sanoi Henrik herra, \"seisoi Pertti keskellä\nhuonetta miekka maalla ja pukeutuneena minun vaatteihini, minä olin\nviinistä kiihottunut, ja päähäni välähti onneton ajatus, että hän\ntahtoi pettää minua. Löin hänet lattiaan... niin, tahdon sen häpeäkseni\ntunnustaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan viittasi syrjään.\nSilloin, kun näin tuon kurjan petturin, ymmärsin kaiken ja ojensin\nPertille käteni. Samassa kääntyi näköjään kuollut mies ja ampui\nlaukauksen, joka tosin oli aiottu minulle, mutta sattui parhaaseen\nsydämeen, mikä koskaan on sykkinyt tässä maailmassa.\"\n\nHenrik herra kumartui ja laski kätensä Pertin otsalle. Kuningas ja\nkaikki läsnäolijat olivat syvästi liikutetut.\n\nPorvari meni luo ja kiinnitti tutkivan katseen murhaajaan. Sen jälkeen\nkääntyi hän ja sanoi:\n\n\"Niin, palvelijanne on oikeassa, herra. Tämä mies on tosiaankin\ntavotellut henkeänne. Siitä ei ole monta päivää, kun itse näin hänen\nsuuntaavan muurilla kanuunan toisensa jälkeen teitä kohden, kun näimme\nteidän kävelevän hietaharjua pitkin. Kolmannen panoksen latasi hän\nketjukuulalla, ja näimme, kuinka hän sai sattumaan kuninkaan telttiin.\"\n\n\n\n\n5.\n\nViimeinen herttua.\n\n\nSanon autuaan kuninkaan veljeä, Kaarle Filipiä, viimeiseksi herttuaksi,\nkoska hän oli viimeinen Ruotsin valtakunnassa, jolla oli oma maa\nhallittavanaan ja vallittavanaan. Mitä aion kertoa, oli herttuan\nelinaikana salaisuus; ainakin siitä tiesivät vain muutamat harvat.\nNyttemmin ei enää ole laita niin, ja sitä paitsi ovat kuolleet kaikki\nne, jotka silloin paloivat toivosta ja pelosta, rakkaudesta ja vihasta.\nSillä hetkisen aikaa oli vihakin mukana leikissä.\n\nSuunnilleen noin kuukautta ennen kuin oli lähdettävä Liivinmaalle, olin\ntaipaleella Arbogasta Tukholmaan ja ratsastin Mälarin eteläpuolitse.\nPäivä oli tavattoman lämmin, ja illemmalla kävi kuumuus aivan\ntukehduttavaksi. Olin ratsastanut Thorshällan kautta ja ehtinyt Vallbyn\nkirkon ohitse, kun nousi niin raju myrsky ja ukkossade, että olen\nharvoin nähnyt sen vertaista. Kiirehdin matkaani niin paljon kuin\npelästynyt hevoseni salli, sillä hevosparka vapisi koko ruumiiltaan ja\njokaisen salaman välähtäessä se lyyhistyi maahan. Lopulta päätin etsiä\nsuojaa eräästä talosta tien varrelta; olen muistavinani, että talon\nnimi oli Ingeby.\n\nSiellä seisoi jo kolme satuloitua hevosta katoksen alla, joten sinne\noli jo tullut ihmisiä ennen minua ja epäilemättä samalle asialle, kuten\npian sainkin tietää. He olivat nimittäin kaksi Lilljehöök veljestä,\nKnut ja Johan; viimeksi mainittu oli parisen vuosikymmentä myöhemmin\nurhoollisuudestaan niin tunnettu valtakunnan asemestari, joka kaatui\nsotamarski Torstinpojan aikaan Leipzigin luona. Veli kuoli maaherrana\nTurussa 1660-luvulla. Nyt olivat he vielä aivan nuoria, Johan\nkolmenkolmatta, Knut kahdeksantoista vuotias, mutta näköjään vahvoja ja\nkelpo poikia. Johanin piti tulla mukaan retkelle Liivinmaahan, ja\nveljen oli seurattava häntä Tukholmaan, lähteäkseen sitten ulkomaan\nmatkalle. Palattuaan hän tuli Vaksalan kihlakunnan tuomariksi\nUplantiin.\n\nKun astuin tupaan, istuivat molemmat veljekset kiintyneinä vilkkaaseen\nkeskusteluun. Palveluspoika, joka seurasi heidän mukanaan, seisoi oven\nluona levitellen heidän viittojaan. Minä painauduin penkille ja\najattelin vain kuinka pian pääsisin uudestaan taipaleelle.\n\nMitä veljekset puhuivat keskenään, sen kanssa minulla luonnollisesti ei\nollut mitään tekemistä, vaikkei heidän puhettaan pienimmälläkään\ntavalla häirinnyt minun saapumiseni eivätkä salamat, jotka korvia\nlumpaisevan jyrinän seuraamina tuon tuostakin valaisivat matalan\nhuoneen. Mitä siis kuulin, olisin tykkänään unhottanut, jolleivät\nsittemmin tapahtumat olisi niin luontuneet, että jouduin mukaan\nratkaistaessa sitä arvotusta, joka minulle silloin asetettiin.\n\n\"Kylliksi puhuttu tästä asiasta, veli Knut\", sanoi herra Johan lyöden\nkädellään veljensä polveen. \"Kaikki tyyni ovat pelkkiä houreita, ja\nsitä paitsi sanoo eräs vanha sananlasku: älä puhu nahkasta, ennenkuin\nolet kaatanut karhun, -- ha-ha-ha. Älä suutu, veli, ei se minustakaan\noikein sovellu, kun on puhe kauniista neitosesta, mutta ymmärräthän\nkyllä, mitä tarkotan...\"\n\n\"Karhun... karhun!\" matki Knut, ja ääni kuulosti sekä kiihtyneeltä että\nsuuttuneelta. \"Olitko unhottanut, mitä kerroin sinulle veljemme Anteron\nluona, kun olimme Fånössä yhdessä, ja neitsytkin oli siellä. Minä\nsanoin hänelle kaiken, ja hän hymyili ja puristi kättäni.\"\n\n\"Loruja, veli Knut\", jatkoi Johan, \"neitsyt Elisabeth on kahdeksan\nvuotta vanhempi kuin sinä, ja hänen huolenpitoansa naissukulaisensa,\nmeidän kälymme, pikku langoista pidit sinä todistuksena siitä, että...\nrakas veli, sanon sulle, jätä houreet sikseen. Hänellä on toinen\nrakastettu, ja vähimmän kaikesta ajattelee hän nuorukaista, jonka\nkorvantaukset ovat vielä tuskin kuivat!\" Ja sitten nauroi hän makeasti\nsutkaukselleen.\n\nNuorempi veli kertoi edelleen pitkän jutun jostakin, mikä oli\ntapahtunut Fånössä herra Anteron luona, mutta sen hän jutteli koko\njoukon hiljaisemmin, ja herra Johan hymyili, eikä se kai sisältänyt\nmuuta, kuin nuoruuden unelmia sekään. Mitään nimiä ei kuitenkaan\nmainittu, niin etten päässyt keskustelusta tietämään, kuka neitsyt\nElisabeth oli, enkä myöskään, mikä hänen sukulaisensa oli naimisissa\nherra Anteron kanssa.\n\nKuten sanottu, välitin vähät tästä kaikesta, kun siitä puhuttiin, ja\nolisin sen unhottanut ainaiseksi, jollei samana iltana tai yönä olisi\nsattunut tapahtumia, jotka kiinnittivät sanat mieleeni.\n\nKun rajuilma oli mennyt ohitse, nousin lähteäkseni taipaleelle. Tippui\nvielä suuria, raskaita sadepisaroita, mutta ilma oli käynyt\nviileämmäksi, ja metsä ja niitty kimalteli kauneimmissa väreissä\nlaskevan auringon säteilyssä. Hevoseni hirnui iloisesti minua vastaan,\nja hetkisen kuluttua istuin taasen satulassa ja ratsastin Ingebystä\ntieheni. Juuri päästessäni talosta maantielle näin palveluspojan\ntulevan ulos tuvanovesta ja menevän katokseen, josta saatoin ymmärtää,\nettä molemmat nuoret herrat pian seuraisivat esimerkkiäni. En\nkiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, vaan ratsastin iloisin mielin\neteenpäin.\n\nNiin aloin lähetä Sundbyn kirkkoa, jonka torni kuvastui vaaleaa\nyötaivasta vasten. Vähän ennen kirkkoa eroaa tie Sundbyholmaan, jonka\nomisti valta-amiraali Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelm, joka oli nainut\nKristina Sevedintytär Ribbingin. Minulla oli hieman tietoa suvusta,\nsillä vanha herra Seved oli valtiovarain hoitajana Kaarle kuninkaan\nkuollessa ja yksi autuaan kuninkaan holhoojista, ennen kuin tämä itse\njulistettiin täysivaltaiseksi Nyköpingin valtiopäivillä. Herra Seved\noli nyt kuollut monta vuotta sitten, samoin kuin hänen rouvansakin.\nPojat olivat maailmalla, vanhempi Suomessa, nuoremman piti muutaman\nsuomalaisen rykmentin everstiluutnanttina lähteä mukaan sotaan. Kaksi\ntyttäristä oli naimisissa. Nuorin, neitsyt Elisabeth, oleskeli\nsisarensa luona Sundbyholmassa.\n\nKaikkea tätä en luonnollisesti ajatellut ratsastaessani Sundbyholman\ntiehaaran ohitse, mutta juuri siihen täytyi minun pysähtyä ja sain\nhyvää aikaa ajatella pitkin jos poikinkin.\n\nMuuan ratsumies lasketti täyttä laukkaa minua vastaan. Ratsastin\ntiepuoleen, ja niin huimaa vauhtia hän meni ohitseni, etten voinut\nnähdä kuka ratsumies oli. Mutta hän oli tuntenut minut, ja tuskin oli\nhän päässyt parin hevosenpituuden päähän, kun hän pysähdytti yhtäkkiä\nja huusi minulle. Äänen tunsin ja hätkähdin. Se oli herttuan ääni.\nPyöräytin heti hevoseni ympäri ja menin hänen luoksensa. Hän oli\ntosiaankin herttua Kaarle Filip; hän hyppäsi satulasta ja heitti\nohjakset minulle sanoen:\n\n\"Tiedän, että voin luottaa sinuun; ota hevoseni ja ratsasta kappaleen\nmatkan päähän metsään ja pysy paikoillasi kunnes palaan. Mutta älä sano\nkenellekään, kenen hevonen on ja ketä odotat... Ymmärrätkö?\"\n\nTietysti ymmärsin. Herttua nyökäytti päätään ja katosi puiden väliin\ntien toiselle puolen Sundbyholmaa kohden. Jos amiraali olisi ollut\nsiellä kotosalla, ei tässä olisi ollut mitään ihmetyttävää, paitsi\nherttuan esiintymisen salaperäisyys, hän kun oli halvasti puettu, niin\nettei kukaan, joka ei häntä enempää tuntenut, olisi voinut hämärässä\nnähdä, kuka hän oli. Mutta nyt tuli salaperäisyyden lisäksi se seikka,\nettä amiraali oli kaukana kartanostaan laivastossa, jota varustettiin\nviemään sotajoukkoa Riikaan.\n\nNo, ei maksanut vaivata päätään asialla, jota ei kuitenkaan voinut\nsaada selville, ja niin vetäysin minä herttuan hevosen kera metsään.\n\n\"Hehei!\" kuului samassa huuto maantieltä.\n\nKatsoin ympärilleni. Ilmeisesti molemmat veljekset nyt tulivat\nratsastaen tietä pitkin. Metsä oli tällä puolen reunaltaan sangen\nharvaa, niin että he noustessaan mäkeä ylöspäin olivat ilmeisesti\nnähneet minun poikkeavan tieltä metsään.\n\nKun minä en vastannut mitään, vaan aivan tyynesti jatkoin matkaani\npuiden välitse, kannusti herra Knut hevostaan ja oli tuokiossa\nrinnallani. Hän oli sangen vihainen. Kenties oli veli häntä\nsuututtanut.\n\n\"Kuka olet, mies, ja mitä ratsastat täällä metsässä?\" kysyi hän.\n\nMinä en vastannut mitään, katsoin vain häneen ja tahdoin jatkaa\nmatkaani. Sitä tulisemmin kiehahti hänen verensä.\n\n\"Vastaa, mies, tai pidän sinut rosvona!\" jatkoi herra Knut. \"Kenen\nhevosta talutat ohjaksista?\"\n\n\"Olen kuninkaan henkisotilas\", vastasin minä, \"ja olen rehellisillä\nretkillä. Enempää en voi teille sanoa, herra!\"\n\nHän näytti epäilevän, mutta minä lisäsin, että jos hän tahtoi saada\nlähempiä tietoja, niin olin menossa Tukholmaan kuninkaan luo, ja\nkuninkaan edessä kyllä antaisin täydellisen vastauksen jokaiseen hänen\nkysymykseensä. Kenties ei hän kuitenkaan olisi rauhottunut, jollei\nhänen veljensä herra Johan olisi tullut ja saanut häntä jättämään\nminut, jotta sain ratsastaa tietäni, kuten hekin ratsastivat omaansa.\n\nPoistuvain hevosten kavionkapse kuului kauan, sillä tuuli puhalsi\nsieltä päin, mutta kun se hälveni kuulumattomiin, oli ympärilläni aivan\nhiljaista. Ainoastaan rastas liversi, ja jokunen yöperhonen liihotteli\nkeveästi kuin henkäys puiden oksien välissä.\n\nMitä herttualla mahtoi olla tekeillä Sundbyholmassa, sitä oli minun\nmahdoton käsittää; mutta mitä kauemmin hän viipyi, sitä useammin\najatukseni palasivat sille taholle ja yhä mukaansa tempaavampina\ntuntien pituuden mukaan. Sillä tunnit kuluivat niin vitkaan, niin\nvitkaan, ettei minusta valoisa kesäyökään voinut niitä lyhentää.\n\nNiin alkoi vihdoin valeta idässä ja aamu koitti, mutta herttuaa ei vain\nkuulunut.\n\nLaitoin hevosia hieman kuntoon ja talutin niitä perästäni hieman\nlähemmäksi maantietä.\n\n\"Hyvää huomenta, nuori mies, ja kiitos hyvästä vartiosta!\" kuului\nsilloin huudahdus takaani.\n\nHän oli herttua, ja siinä seisoin minä kummissani ja voin vielä\nvähemmän kuin ennen käsittää, mistä hän tuli ja missä hän oli ollut.\nHän näytti onnelliselta, vaikkakin eräänlainen surumielisyys oli\nlevinnyt hänen ylpeille kasvoilleen. Hänen ulkonäössään oli nimittäin\nyleensä ylpeyden tai ylevyyden piirre, kummaksi sen nyt tahtoikaan\nnimittää; mutta se ei ollut samanlainen kuin veljessä, autuaassa\nkuninkaassa, tässä majesteetissa, joka seisoo niin korkealla, ettei\nkenenkään mieleen johdu ajatella hänestä muuta kuin korkeaa. Herttuan\nylhäisyys oli pikemmin sellaista, jota hän tarvitsi pysyäkseen yllä.\nKuitenkin oli hän ruhtinas, jolla oli runsaita lahjoja ja josta\noli hyviä toiveita, sen kuulin usein autuaalta herraltani,\nvaltiokanslerilta. Hän olikin muuten hiljainen ja harvasanainen, ja\nhänen huulillaan näki harvoin saman lempeän, armiaan hymyn, joka\nlämmittää ja vetää puoleensa ja joka oli niin suuressa määrin\nkuninkaalle ominainen. Kuitenkin saattoi herttuakin, kun hän oli\nomaistensa piirissä, laskea leikkiä aika lailla, erittäinkin ollessaan\nsisarensa, neiti Katarinan parissa, sillä häntä rakastivat suuresti\nmolemmat veljekset.\n\n\"Ratsasta nyt Sundbyholmaan\", lisäsi hän ja taputti minua olalle,\nsamassa tarttuen ohjaksiin ja laittautuen nousemaan satulaan. \"Ratsasta\nSundbyholmaan... sieltä löydät Tidölandista saapuneen purteni; sano,\nettä tapasit minut tiellä Vallbyn ja Sundbyn välillä ja että ratsastan\nEdsbyhyn, josta aion lähteä vesille... ymmärrätkö?\"\n\nNyt käsitin kyllin selvään, että hyvän herttuan oli toki täytynyt olla\nSundbyholmassa, vaikkakin hän oli tehnyt kierroksen metsässä\neksyttääkseen minut jäliltä. Minä en kuitenkaan ollut tietävinäni siitä\nmitään. Herttua istui pian ratsailla ja ratsasti pois Jäderiä kohden,\njosta tie eroaa pohjoiseen Fiholmaan ja Björnsundiin, ja sieltä hieman\nitäänpäin sijaitsee Edsby. Hän ratsasti aivan verkkaan, ja\ntodennäköisesti oleskelivat hänen ajatuksensa enemmän niillä seuduin,\njotka jäivät hänen taakseen, kuin niillä, mihin hän aikoi mennä.\nKatsoipa hän parisen kertaa taakseenkin, ja hänen katseensa oli\nunelmoiva, vaikkakin onnen hymy väikkyi hänen huulillaan.\n\nMinä täytin hänen käskynsä ja ratsastin Sundbyholmaan. Halki puiston\nliihotteli naisolento, kookas, solakka ja suloinen. Kun ratsastin hänen\nohitsensa, tunsin hänet neiti Elisabethiksi. Hänkin näytti unelmoivalta\nja onnelliselta samalla. Hän ei toisin voinut kauneudessa vetää vertoja\nEbba neidille, mutta sorja hän oli, ja hänen suurissa, tummansinisissä\nsilmissään oli jotakin erittäin kiehtovaa. Kun ensin hänet huomasin,\nnäin hänen suutelevan jotakin, jota hän piti kädessään, ja hän suuteli\nsitä yhä uudelleen. Se oli medaljonki, joka riippui kultaketjusta hänen\nkaulallaan, -- kuten voin nähdä tultuani lähemmäksi.\n\nHän näki puvustani, että olin kuninkaan palveluksessa, ja huusi\nsentähden minulle, kysyen mitä tahdoin ja ketä etsin. Ilmotin hänelle\nkohdanneeni hänen jaloutensa herttuan tiellä Vallbyn ja Stenbyn\nvälillä, ja että hän oli aikonut lähteä vesille purrellaan täältä\nSundbyholmasta, mutta oli muuttanut mielensä ja lähettänyt minut\nkutsumaan purttaan Edsbyhyn häntä vastaan. Neitsyt hymyili silloin\nvienosti, ja minä olin huomaavinani hennon punan lehahtavan hänen\nkasvoilleen.\n\nMinä jatkoin matkaani rannalle, jossa pian näin herttuan aluksen\npurjehtivan navakassa länsituulessa ja laskettavan Sundbyholman rantaa\nkohden. Pursi oli runsaasti koristeltu maalauksilla ja kultauksilla  ja\nlippuun oli ommeltu herttuan nimikirjaimet. Kun se tuli pitemmälle\nlahteen eikä tuuli enää ylttänyt purjeihin, tarttuivat miehet airoihin\nja pursi läheni laituria. Huusin silloin perämiehelle herttuan\nmääräyksen, jonka jälkeen pursi taasen käänsi kokkansa ulapalle.\n\nKun käännyin, seisoi neitsyt Elisabeth aivan takanani. Mikä hänet oli\nhoukutellut rannalle, en silloin voinut aavistaa, mutta mikään\nonnellinen retki ei se hänelle ollut. Hän katsoi niin ikävöiden korean\npurren perään, kun se pistäysi lahdesta ulapalle ja purjeet taasen\ntuulessa pullistuivat, ja olin näkevinäni kyynelten kimaltavan hänen\nkauniissa silmissään. Mutta äkkiä hän vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.\n\nHänen nimensä lausui joku, joka oli lehdistössä vierellämme, ja tuokion\njälkeen seisoi nuori herra Knut Lilljehöök hänen edessään. Tämäkin oli\nkalpea, mutta hänen silmänsä paloivat ja hänen huulensa vavahtelivat.\nHän ei näyttänyt voivan hillitä itseään. Ei edes minun läsnäolonikaan\nvoinut häntä saada malttamaan mieltänsä.\n\n\"Elisabeth, Elisabeth\", huusi hän, \"oletko siis unhottanut minut?\"\n\nElisabeth riensi häntä vastaan ja ojensi kätensä, kuten ojennetaan\nrakkaalle ystävälle ja lisäksi läheiselle sukulaiselle; toinen ei\nliikahtanut, mutta veti henkeään saadakseen jonkun sanan suustaan.\n\n\"Leikitkö kanssani, vai luuletko, että minä leikin sinun kanssasi?\"\npuuskahti hän vihdoin. \"Ei, Elisabeth, niin poikanen kuin olinkin, niin\noli täyttä totta, mitä sanoin sinulle Fånössä sukulaisesi, rouva Annan,\nja veljesi luona.\"\n\n\"Kuinka voit puhua noin?\" sammalsi neitsyt Elisabeth parka eikä tiennyt\nkuinka hänen olisi käsitettävä nämä kiihkeät sanat tai kuinka\nvastattava niihin. \"Kuinka voit luulla, että olen tahtonut leikkiä\nkanssasi, mutta, vielä enemmän, kuinka voit luulla, että minä olisin\nvoinut sitoa itseni leikkipuheeseen Fånössä?\"\n\nSiihen tapaan puhui neitsyt hetken, ja hänen sanansa näyttivät tekevän\nihmeen tyynnyttävän vaikutuksen nuoreen herraan. Hänen silmänsä\nkatselivat lopulta aivan tyynesti koreaan neitoseen, kun hän sanoi:\n\n\"Jos silloin pidit puheeni veljeni luona leikkinä, mikä voi olla sekä\nluvallista että luonnollista, niin tahdon kuitenkin nyt sanoa täydellä\ntodella, että sinun täytyy tulla omakseni, ja minä olen jo...\"\n\n\"Ei, ei, Knut\", keskeytti neitsyt Elisabeth sangen vakavasti, melkein\nkäskevästi. \"Ota takaisin ne sanat, se ei koskaan tule tapahtumaan!\"\n\n\"Ei koskaan tapahtumaan? -- Olen kuitenkin saanut vanhimman veljesi\nlupauksen, ja hän on kuitenkin tietääkseni naittajasi.\"\n\n\"Knut, onko totta mitä sanot?\"\n\n\"Niin totta kuin olen Niilo Antinpojan poika ja herra Antero Fånössä on\nveljeni!\"\n\nHän oli tuskin lausunut sanat, kun neitsyt parka vaipui kalveten\nmaahan, kuten lilja, jonka juurelta on puutarhurin lapio poistanut\nviimeisen turvesikkareen. Ja saman vaikutuksen, joka nuoren miehen\nsanoilla oli neitsyeen, näyttivät ne tämän johdosta olevan\ntekemäisillään häneen itseensäkin. Hän seisoi eteenpäin kumartuneena ja\ntuijottavan kalpeana; hänen kätensä olivat ojennetut eteenpäin, mutta\nne vapisivat, ja hän näytti joka hetki olevan kaatumaisillaan maahan.\n\nMinä hyppäsin hevoseni selästä, nostin hellävaroen pyörtyneen tytön\nmaasta ja kannoin hänet ylös taloon, jossa hänen pikku piikasensa\ntulivat vastaani ja ottivat hänet hoiviinsa. Minun oli vaikea selviytyä\nkaikista kysymyksistä, jotka sinkoilivat ylitseni ristiin ja rastiin;\nmutta minä vastasin vain, että olin löytänyt neitsyt Elisabethin\npyörtyneenä rannalta, jättäen tulisen Knut herran asiaksi selviytyä\nmuusta miten parhaiten voi.\n\nHän kai oli ajatellut tarkemmin asiaa, sillä kun minä tulin alas\nrannalle, oli hän kadonnut, ja niin sai juttu jäädä minun lausuntoni\nvaraan, sillä muut eivät olleet nähneet, mitä oli tapahtunut.\n\nLeirissä Riian luona oli herttua Kaarle Filip mukana ja näyttäytyi\nruhtinaaksi, jolla oli aito ruotsalaista verta suonissaan. Hänen oli\nollut vaikea päästä mukaan. Leskikuningatar rakasti häntä kuten\nsilmäteräänsä, ja vaikka hän sanoi, että \"hänelle teki yhtä kipeää,\nkumpaako sormeaan hän leikkasi\", niin tietää kuitenkin joka mies, että\nnuorempi poika oli paljo lähempänä hänen sydäntään kuin vanhempi,\nautuas kuningas. Mutta ei hän eikä kuningas, joka rakasti veljeään\nsydämestään, ollut kuitenkaan voinut vastustaa herttuan rukouksia\npäästä mukaan tälle sotaretkelle. Ylhäisimmät neuvosherratkin, sekä\nvaltakunnan kansleri että amiraali, olivat herttuan pyynnöstä puhuneet\nsiitä kuninkaalle. Herttua itse lausui, että hänen oli sopimatonta\nistua paikoillaan, eikä hän tahtonut lukeutua isänmaan hyödyttömäin ja\nkelvottomain asukasten joukkoon, vaan olla mukana tulessa ja saavuttaa\nhieman kokemusta sodassa.\n\nSotajoukossa olikin kaikkien ilo nähdä nuorta ruhtinasta, kuinka\narastelematta hän keskellä kuulasadetta tarjosi rintansa alttiiksi\nkuninkaansa ja maansa puolesta. Hänen nähtiin usein kuninkaallisen\nveljensä rinnalla lapio kädessä ottavan osaa vallinluontiin ja muuhun\nkovaan työhön, niin että sotamiehet hurmaantuivat ihastuksesta ja\nvoivat mennä vaikka tuleen osottaakseen rakkauttaan kuninkaaseen ja\nhänen veljeensä. Siellä sodassa näki jokainen selvään, mikä reipas ja\nmiehekäs sydän sykki vakavan ja hiljaisen ruhtinaan rinnassa.\n\nMutta hän ei ollut ruumiiltaan yhtä vahva kuin autuas kuningas. Hän ei\njaksanut kärsiä niitä rasituksia ja puutteita, joita leirielämä toi\nmukanaan. Kun olimme saaneet Riian haltuumme ja marssineet kaupunkiin,\nsairastui herttua. Kuningas oli usein hänen luonansa ja lyhensi hänen\naikaansa rattoisalla keskustelulla. Sillä sairaus oli käynyt silmien\nkimppuun ja pimittänyt ne niin, ettei herttua voinut lukea kirjaakaan.\n\nKerran, kun herttua oli parantumaisillaan ja iloitsi siitä, että sai\nlähteä kuninkaan kera kotiin, seisoin käytävässä hänen kamarinsa\nedessä, kun kuningas tuli hänen luoksensa. Kuningas viittasi minulle ja\nkäski minun odottaa herttuan etuhuoneessa. Minä tein niin. Kuningas\ntapasi herttuan istumassa pöydän ääressä ja kirjottamassa kirjeitä. Hän\nnuhteli hellästi veljeään tämän varomattomuuden tähden. Herttua nauroi\nsanoen:\n\n\"Minä kirjotan Kaisalle ja lähetän terveisiä sinulta, veli! Hän\nkirjottaa minulle ja pyytää minulta lainaksi rahoja, mutta minä sanon\nhänelle, että tämä sota on tehnyt kukkaroni niin tyhjäksi, että\ntosiaankin luulen sen voipumuksensa tähden aivan menevän pyörryksiin.\"\n\nHerttua nauroi makeasti leikilleen, ja kuningas otti siihen osaa. He\nnimittivät sisartaan, Katarina neitiä, joka oli naimisissa pfalzkreivi\nJohan Kasimirin kanssa, Kaisaksi ollessaan oikein hyvällä tuulella.\n\n\"Soveliaammassa tilaisuudessa tahdon kuitenkin hänelle osottaa\npalvelevaisuuttani, josta pyydän häntä olemaan vakuutettu\", lisäsi\nherttua.\n\nIloissaan siitä, että oli tavannut veljensä niin hyvissä voimissa,\nmistä hänen leikkisä tuulensa oli riittävänä todistuksena, erosi\nkuningas hänestä, kun he ensin olivat keskustelleet lähdöstä, joka oli\ntapahtuva muutamia päiviä myöhemmin.\n\nMutta vaikka herttua näyttikin joka päivä palaavan entiseen\nterveyteensä, ei toivo kuitenkaan ollut varma. Kuningas lähti Riiasta\nmarraskuun loppupuoliskolla ja retkeili ympärinsä Liivinmaalla, missä\njoukko pikku linnotuksia -- kuningas sanoi niitä \"pikku hökkeleiksi\" --\njoutui hänen käsiinsä. Herttua seurasi mukana, mutta ei ottanut osaa\nmihinkään sotatoimiin, vaan ajoi linnotuksesta toiseen pohjoiseen päin.\nJoulun aikaan oli kuningas Wolmarissa, jossa puheltiin paljo Jaakko De\nla Gardien ja valtakunnan amiraalin nuoruuden urotöistä, kun he\nkourantäydellä väkeä puolustivat pientä linnotusta koko puolalaista\nsotajoukkoa vastaan. Uunna vuonnakin 1622 retkeili kuningas ympärinsä\nlinnotuksesta toiseen, mutta herttua ajoi Narvaan, johon kuningaskin\nsitten saapui.\n\nKukaan ei juuri enää ajatellut herttuan sairautta. Mutta kun luultiin,\nettä hän oli päässyt pitkiksi ajoiksi kaikista kuoleman tuskista,\nsilloin kävi kuten psalmissa sanotaan: \"Silloin tulee kolkuttamaan\nvieras, jota meillä on tapana kuolemaksi kutsua.\" Hän kolkutti\nherttuankin ovelle ja painoi hänet sairasvuoteeseen tammikuun\n12 p:nä. Herttua ei ollut valittanut mitään kipuja matkalla, mutta\nnähtävästi oli hän luullut itseään liian terveeksi ja tehnyt jonkun\nvaromattomuuden. Narvassa täytyi hänen laskeutua vuoteelle. Kuitenkin\nuskoivat kaikki, jotka tulivat hänen kanssaan kosketukseen, että hänen\npahoinvointinsa oli ohimenevää, ja sitä uskoa vahvisti lääkärikin, joka\nkatsoi herttuan ensi sijassa tarvitsevan lepoa.\n\nTästä tyyntyi kuningas, joka, kun hän ensin tuli kotiin ja tapasi\nherttuan vuoteen omana, oli sangen suruissaan. Mutta herttua itse oli\ntodennäköisesti jo alusta toista mieltä, vaikkakin tekeytyi\nhuolettomaksi eikä tahtonut tehdä veljeään levottomaksi.\n\nNousin eräänä päivänä ylöspäin vanhan linnan portaita, linnan, joka\nseisoi niin synkkänä ja mustana, silmäillen lumen peittämän seudun ja\nmeren ylitse. Olin vienyt viestejä kuninkaalta eversti Taubelle\nWittensteiniin ja luulin, että tapaisin kuninkaan herttuan luota, kuten\nhänen kamaripalvelijansa, herra Lennart Torstinpoika, oli minulle\nsanonut. Vahti herttuan etuhuoneessa sanoi minulle samaa, ja kuningas\noli tosiaankin ollut siellä sisällä, mutta mennyt pois toista tietä\nkuin oli tullut. Kaikki tunsivat minut ja kun sanoin, että minulla oli\nkuninkaalle sanomia, jotka eivät sietäneet viivyttelyä, niin neuvottiin\nminut huoneeseen, joka oli aivan sen huoneen vieressä, missä herttua\nmakasi.\n\nSattumalta ei sisällä ollut ketään, mutta herttua kuuli, että joku\nkulki ovesta, ja huusi hiljaa, jonka tähden astuin sisään. Hän makasi\nniin kalpeana ja kuihtuneena tummanpunaisen vuodeuutimen takana, jota\nhän veti hieman syrjään paremmin nähdäkseen. Hän oli kai minut\ntuntenut, sillä hänen huulillaan häivähti hymy, ja hän viittasi minua\ntulemaan lähemmäksi.\n\n\"Teit minulle kerran palveluksen, ennenkuin lähdimme tähän sotaan\",\nsanoi hän muistuttaen minua metsästä Sundbyholman luona.\n\nHänen sormessaan välkkyi kallisarvoinen sormus, ja hän tarttui siihen\nja piti sitä silmiensä edessä, jotka katselivat sitä sellaisella\nihastuksella kuin kokonainen onnen ja ilon maailma olisi vierittänyt\nkuviaan sormuksen ahtaan ympyrän lävitse. Kului pitkä hetki herttuan\nvirkkamatta mitään, mutta sitten kohotti hän katseensa minuun.\n\n\"Olet vaitelias ja luotettava, tiedän sen\", sanoi hän, \"tee minulle\nvielä muuan palvelus...\"\n\nKova tuska teki hänelle mahdottomaksi jatkamisen. Hän puristi huulensa\nyhteen, ja hiki helmeili hänen otsallaan. Minä tahdoin rientää\nkutsumaan hänen lääkäriään, mutta hän ymmärsi tarkotukseni ja viittasi\nminulle innokkaasti kädellään.\n\n\"Anna tämä\", sanoi hän ojentaen minulle sormuksen, \"anna tämä\nhänelle... Hän pyysi minulta sitä, kun viime kerran olimme yhdessä, ja\nminä sanoin hänelle silloin, että kerran antaisin sen hänelle, mutta\nsilloin... silloin olisin minä mennyttä.\"\n\nHän pyyhkäisi pois pari silmistään kihonnutta kyyneltä. Minä odotin\nhänen jatkavan ja sanovan minulle, kenelle minun oli kallisarvoinen\nlahja jätettävä. Mutta hän sanoi vain:\n\n\"Näetkös, en luullut, kun kirjotin viimeisen kirjeeni... en luullut,\nettä minut niin pian kutsuttaisiin... jaa, jaa, näyttää kuin päiväni\nolisivat lopussa... Älä sano sitä kenellekään, älä kenellekään,\nmuistatko, mutta jos pääsen tästä eläville jaloille, niin voit antaa\nsen minulle takaisin, muussa tapauksessa anna se hänelle.\" -- --\n\nViereisestä huoneesta kuuluivat tarmokkaat askeleet. Tunsin aivan liian\nhyvin, kuka tulija oli, ja paloin kärsimättömyydestä, että herttua\nsanoisi sen nimen, jolle sormus oli vietävä. Mutta hänellä oli niin\nkiire puristaessaan kättäni kiinni kalleuden ympärille, jottei sitä\nnähtäisi, ja samassa astui kuningas huoneeseen.\n\nHän katsoi kummastuneena minuun ja herttuaan, mutta tämä hymyili niin\nlempeästi veljelleen, että kuningaskin hymyili vastaan ja viittasi\nminulle, että sain poistua.\n\n\"Ei, ei\", sanoi silloin herttua, \"minä jaksan kyllä kuulla, mitä\nsanomia hän tuo. Ovatko puolalaiset saaneet kelpolailla selkäänsä?\"\n\n\"Ole huoletta, veli, me selviämme hyvin!\" vakuutti kuningas, lisäten,\nettä hän toivoi asiain paranevan päivä päivältä.\n\nMutta silloin nousi herttua vuoteessaan istualleen kyynäsvarteensa\nnojaten ja sanoi suurella innolla:\n\n\"En kuitenkaan luule veljeni aikovan tehdä totta puheestaan, että hän\nviipyy täällä ja odottaa minua?\"\n\n\"Luuletko sitten, että on viipyvä niin kovin kauan, ennenkuin voit\nnousta jaloillesi ja seurata minua?\" kysyi kuningas vastaan sekä\nlisäsi: \"Kuinka veljeni voikaan toivoa, että minä saattaisin lähteä\ntieheni ennenkuin tiedän millaisen käänteen tämä tauti tulee saamaan?\"\n\n\"Ruotsin valtakunta merkitsee sentään jonkun verran enemmän\nkuninkaalleni kuin herttua Kaarle Filip\", vastasi herttua ja oli oikein\nkaunis istuessaan siellä tumman purppurataivaansa alla. \"Sitäpaitsi\ntunnen voivani paremmin, paljon paremmin. Epäilemättä on hän oikeassa,\noppinut tohtori, kun hän sanoo, että minä pääasiallisesti tarvitsen\nlepoa. Tee siis minulle mieliksi äläkä lisää levottomuuttani viipymällä\nminun tähteni täällä, kun tärkeät valtiohallinnolliset asiat kutsuvat\nsinua kotiin Ruotsiin... Ah, pelkkä ajatus, että sinä kuitenkin olet\ntahtonut olla luonani, antaa minulle voimaa kestämään kaipauksen.\"\n\nKuningas pudisti lempeästi päätänsä ja kääntyi minuun. Minä esitin\nasiani ja sain käskyn heti samana iltana ratsastaa takaisin, jonka\njälkeen poistuin. Kun seisoin ovessa, nyökkäsi herttua minulle.\n\nSitten en nähnyt häntä enää koskaan tässä elämässä.\n\nTammikuun 16 p:nä otti kuningas veljeltään jäähyväiset palatakseen\nmaitse Suomen kautta ja Pohjanlahden ympäri kotiin. Matka kävi\nonnellisesti. Geflessä oli kuningatar Maria Eleonora hänen vastassaan,\nja hänen seurassaan jatkoi hän matkaa Tukholmaan, jonne hän saapui\nhelmikuun 9 p:nä.\n\nTänne saapui pian surullinen sanoma, että herttua Kaarle Filip oli\nvaipunut kuolon uneen kello 2 ja 3 välillä yöllä tammikuun 25 päivää\nvasten. Itä-Göötinmaan herttua Juhana oli kuollut jo 1618, ja niin oli\nvaltakunnassa kuningas yksin jälellä kuningashuoneesta. Monta kertaa,\nkun olen ajatellut sitä rakkautta, joka vallitsi korkeain veljesten\nvälillä, on johtunut mieleeni mitä herrani valtakunnan kansleri sanoi\nmonta vuotta myöhemmin, kun oli kysymyksessä päättää aivan uudesta\nkuningassuvusta valtakuntaan, että täällä olisi tullut oikea verisauna,\njollei Jumala olisi niin pian kutsunut sekä herttua Juhanaa että\nherttua Kaarle Filipiä. Kuinka olisi voinut käydä, tietänee Jumala\nyksin ja ne, jotka paremmin ymmärtävät arvostella niin korkeita\nasioita, mutta varmaa on, että näiden veljesten välillä vallitsi aivan\ntoinen suhde kuin vanhan Kustaa kuninkaan poikien välillä.\n\n\"Minun onneni yhtyi hänen onneensa, ja minun elämääni sulostutti hänen\nelämänsä!\" kuulin kuninkaan sanoneen manalle muuttaneesta veljestään,\nkun hän oli Upsalassa vanhan leskikuningatar Katarina Stenbockin\nhautajaisissa keväällä 1622. Ja useammissakin tilaisuuksissa kuulin\nhänen lausuvan sanoja, jotka ilmaisivat vilpitöntä ja sydämellistä\nsurua.\n\nMutta herttuan sormus piti minua aivan kuin tulisilla hiilillä. Kuka\ntuo \"hän\" oli, sitä minun oli vaikea saada selville. Puhuttiin kyllä\nsinne ja tänne herttuan mieltymyksistä, mutta sitä en paljo\nkuulostellut eikä se antanut minulle mitään ohjausta hänen luoksensa,\njoka oli väikkynyt herttuan ajatuksissa hänen viime hetkinään. Monta\nkertaa olin kysymäisilläni kuninkaalta, mutta tahdoin kuitenkin sitä\nennen päästä puheihin neitsyt Elisabeth Ribbingin kanssa, sillä kuinka\nkääntelinkin asiaa ja kuinka uskomattomalta se minusta tuntuikin, niin\nen voinut olla yhdistämättä herttuan yöllistä vierailua Sundbyholmassa\nneitsyt Elisabethin pelkoon ja pyörtymykseen, kun hän sai kuulla, että\nhänen veljensä oli kihlannut hänet herra Knut Lilljehöökille.\n\nKuitenkin oli minun meneteltävä mitä varovaisimmin. Sillä en tahtonut\npienimmälläkään tavalla vahingoittaa nuoren neidon mainetta, enkä\nmyöskään saattaa pienintäkään tahraa jalon herttuan muistolle.\nViimeinen kysymys oli, kuinka voisin päästä Sundbyholmaan. Ja sen piti\ntapahtua nyt keväällä, sillä kohta kesän tultua lähtisi kuningas taasen\nsotaan.\n\nSilloin sain eräänä päivänä kuninkaalta käskyn ratsastaa viemään\nkirjettä valtakunnan amiraalille Sundbyholmaan. Hän oli yksi niistä,\njotka olivat määrätyt hoitamaan hallitusta kuninkaan ollessa poissa, ja\nhän oli nyt mennyt pariksi päivää maatilalleen.\n\nOli iltapäivä, kun ratsastin tietä Sundbyn kirkolle. Oli tuskin vuotta\nsiitä, kun viimeksi ratsastin samaa tietä, ja kuinka paljo olikaan\nmuuttunut! Mitä taannoisena yönä tapahtui, näin niin selvästi edessäni.\nKatsoin useaan kertaan ympärilleni, ikäänkuin olisin odottanut, että\nherttua saapuisi tulisella juoksijallaan. Puut näyttivät minusta\ntutuilta, ja minusta tuntuivat ne viittovan minulle pitkillä\nkäsivarsillaan, ja tuulen humina niiden latvoissa, tämä yksisävyinen ja\nkuitenkin niin ihmeen ihana soitto, tuntui laulavan minulle kuolleesta\nherttuasta ja hänen rakkaudestaan. Tosin tiesin vaiteliaan herttuan\nmielitietystä yhtä vähän kuin ennenkin. Mutta jokin sisälläni sanoi,\nettei minun tarvitsisi turhaan ratsastaa tietä amiraalin maatilalle.\n\nKun saavuin Sundbyholman tiehaaraan, pidätin hevostani ja katselin\nympärilleni. Pälkähti päähäni lähteä metsään, tien toiselle puolelle,\njotta mahdollisesti löytäisin polun, jota herttua oli yöllä kulkenut.\nKenties, ajattelin, löydän lopulta juuri tässä hiljaisessa metsässä\narvotuksen ratkaisun.\n\nKun minulla oli hyvää aikaa, panin päätökseni toimeen ja ratsastin\nmetsään, sidoin hevoseni puuhun ja koetin löytää sen paikan, jossa olin\nseissut hevosten kanssa yöllä ja johon herra Knut tuli luokseni. Puun\nlöysinkin pian. Siellä oli suuria kiviä ympärinsä, niin että paikan\ntunsi helposti, ja ilokseni näin kapean uran aukenevan kivien takaa\nmetsään. Epäilemättä oli herttua tullut tätä polkua myöten.\n\nKulin eteenpäin. Polku teki pitkän kaarroksen länttä kohden. Hetkisen\ntaivallettuani pilkkui puiden välitse pieni tupanen, jonne päätin mennä\nsisälle kysymään, mihin polku vei, mutta saavuttuani perille huomasin,\nettei tuvassa ollut ketään kotona. Erinäisistä esillä olevista töistä\nvoin kuitenkin päättää, ettei minun tarvitsisi odottaa kauan ennenkuin\nsen asukkaat saapuisivat, ja sentähden istuuduin ikkunan ääreen, joka\noli avoinna. Lähellä ikkunaa kuulin erään tiheän leppäpensaan takana\nkahden äänen puhuvan puoliääneen, ja pistin juuri pääni ulos\npuhutellakseni heitä, kun yhtäkkiä kuulin mainittavan neitsyt\nElisabethin nimen ja samalla että hänestä oli tullut pienen tytön äiti.\n\n\"Hanki minulle selko lapsen isästä, ja minä tahdon antaa sulle kultaa\nkouran täydeltä!\" kuulin miehisen äänen sanovan, ja ääni kuului\nkatkeralta.\n\n\"Se ei ole helppoa, mutta tahdon koettaa parastani!\" vastasi vanha\nnainen, jonka pään saatoin erottaa leppäpensaan lehdistön lävitse.\n\n\"Vannon sen kautta kaiken, mikä pyhää on\", jatkoi vihastunut mies,\n\"että laki on tässä pantava voimaan kaikessa verisessä ankaruudessaan!\nEi ollut siis ihme, että hän sanoi ei ja yhä ei ja itki ja rukoili, kun\ntahdoin, että hänestä tulisi kunniallisen miehen vaimo. Mutta, niin\ntotta kuin elän... leikki ei ole vielä lopussa!\"\n\nHän nousi ja poistui kiireisin askelin. Vanha nainen astui kohta sen\njälkeen tupaan. Hänen silmänsä suurenivat nähdessään minut, mutta minä\nsanoin hänelle asiani ja sain sen selityksen, että polku vei ainoastaan\nmuutamiin loitompiin mökkeihin metsässä. Kun sanoin hänelle, että olin\nkuulevinani jonkun puhuvan astuessani tupaan, sanoi hän minulle, että\nse oli herra Sven Ribbing, valtiokanslerin lanko Sundbyholmasta.\n\n\"Ja siellä vallitsee niin kova suru\", lisäsi hän, \"vaikkakin tänään on\nkartanossa vieraita läheltä ja kaukaa, sillä amiraali lähtee Tukholmaan\nnäinä päivinä. Neitsyt Elisabeth parka\", lisäsi hän, ikäänkuin hänellä\nolisi tarve ilmaista ajatuksensa jollekin tästä asiasta.\n\nVaikkakin jo pääkaupungissa tiesin kaiken, mitä häneltä voin saada\ntietooni, annoin hänen jatkaa, koska hän näytti olevan hyvin selvillä\nsuvun oloista ja suhteista ja oli seurannut rouva Kristinan, amiraalin\nrouvan, mukana kotoa, kun tämä meni naimisiin. Herra Sven oli kovasti\nvihastuksissaan siitä, mitä oli tapahtunut Sundbyholmassa. Hän oli\nsaapunut samana päivänä, mutta oli ensin tahtonut kuulustella vanhaa\nuskottua palvelijaa, ennenkuin ratsasti kartanoon. Hän oli tahtonut,\nettä neitsyt Elisabethin piti menemän herra Knut Lilljehöökin\npuolisoksi, mutta nyt ei ollut ainoastaan tämä tuuma hyljättävä, vaan\nlisäksi sai koko suku häpeän kannettavakseen.\n\n\"Saadaanpas nähdä, että ankara herra oikeutetussa vihassaan, sillä\nkukaan ei voi sanoa muuta kuin että hänen asiansa on oikeutettu...\nsaadaanpas nähdä, että hän ryhtyy joihinkin hullutuksiin. Minä tunnen\nhänet minä, kuinka tulinen ja kiihkeä hän on; hän voi Sundbyholmassa\nryhtyä leikkiin, jota tuskin konsanaan unhotetaan.\"\n\nSynkin mielin jätin vanhuksen ja lähdin kartanoon. Alinomaa näin\nedessäni sorean neitsyt Elisabethin, kuinka hän kalpeni ja kaatui\nmaahan herra Knut Lilljehöökin puhuessa, ja nyt aavistin olevan samat\nkovat edessä, jollei vielä pahempaakin.\n\nSundbyholmassa oli paljo vieraita. Minä jätin hevoseni tallin luo ja\nmenin ylös kartanoon tavatakseni valtakunnan amiraalin. Minulle\nsanottiin, että hän oli puistossa, ja minä menin sentähden erääseen\nupeaan lehmuskäytävään. Samassa tuli muuan mies lujin askelin\njälestäni. Hän oli herra Sven Ribbing, kuten pian sain tietää. Hänen\nperässään tuli kohta vielä pari herraa ja hänen sisarensa, amiraalin\nrouva.\n\nMinä astuin syrjään ylhäisen herrasväen tieltä ja seurasin perästä\nhieman loitompaa, sillä kuulin heidän juttelustaan, kun he kulkivat\nohitseni, että heidänkin kävelyretkensä tarkotus oli löytää amiraali.\n\nTämä oli eräässä kukkaslehdossa, ympärillään muutamia naishenkilöitä,\nniiden joukossa myös hänen natonsa, neitsyt Elisabeth. Hän oli\nkummakseni surupuvussa, ja oli vielä kauniimpi kuin nähdessäni hänet\naamulla vuosi takaperin hylkäävän herra Knut Lilljehöökin\nnaimatarjouksen.\n\nKohta nähtyään lankonsa riensi valtakunnan amiraali häntä vastaan,\nmutta herra Sven seisoi jäykkänä ja kankeana ja tahtoi tuskin ojentaa\nkättänsä.\n\nAmiraali heitti häneen kummastuneen katseen, mutta herra Sven ei\npitänyt häntä kauan tietämätönnä siitä, mikä hänen huonon tuulensa\naiheutti.\n\n\"Minua kummastuttaa\", sanoi hän, \"niin, minua kummastuttaa enemmän kuin\nvoin sanoa se, että löydän teidät täältä...\"\n\n\"Aionkin, jos Jumala suo, huomenna tai ylihuomenna lähteä Tukholmaan\",\nkeskeytti valtiokansleri. Mutta herra Sven huiskautti kättään,\nikäänkuin tahtoisi sanoa, ettei tuo kuulunut asiaan. Hän kääntyi\nkuitenkin amiraalista sisareensa, joka vapisi kuin haavanlehti veljensä\nvihaisten katseiden ja hänen äänensä terävän sävyn tähden. Hän tunsi\nkyllin veljeään hänkin, neitsyt Elisabeth parka.\n\n\"Ja sinä, Elisabeth\", tiuskaisi mies sisarelleen, \"ilkeätkö\nläsnäolollasi saastuttaa kunniallisten miesten ja naisten seuraa?\"\n\n\"Veli Sven\", änkytti Elisabeth ja pani kätensä ristiin veljeä kohden,\n\"veli Sven, sinulla ei ole syytä...\"\n\n\"Minullako ei ole syytä!\" huudahti tämä. \"Niin, totta kuin nimeni on\nSven Ribbing, ja niin totta kuin sinä olet äiti, niin minulla on\nsyytä... Isämme nimen kautta, kuinka olet voinut tahrata kunniallisen\nnimesi, kuinka olet voinut unhottaa itsesi, sukusi... etkö sitten\ntiedä, millainen rangaistus seuraa sellaisesta teosta kuin sinun? Ei\nainoastaan häpeä ja kunniattomuus, -- menetät kaiken, mitä olet perinyt\nisältä ja äidiltä, ja sinun täytyy kuolla nälkään tai kerjätä leipääsi\njoka miehen ovella...\"\n\nSuuttunut mies oli poissa suunniltaan. Turhaan koetti milloin amiraali,\nmilloin rouva Kristina hillitä sanatulvaa, joka pursui hänen\nhuuliltaan, ja hänen katkeruutensa oli paljo suurempi kuin minä nyt\nvoin kuvailla.\n\nMutta neitsyt Elisabethissa tapahtui muutos, joka kykeni saamaan aikaan\nenemmän kuin kukaan läsnäolijoista kykeni.\n\nHän kohotti ylpeänä kauniin päänsä ja katsoi veljeensä niin puhtaalla,\nniin viattomalla ja majesteetillisella katseella, että tätä miellytti\nse vastoin hänen tahtoaankin. Oli kuin hänen edessään olisi seissut\nkuningatar, syyttäjä syytetyn sijaan, tuomari tuomitun sijaan. Hänen\nviime sanansa tulivat vain puoliksi kuuluviin. Toinen puoli niistä\nikäänkuin hälveni pois ja katosi kuulumatonna avaruuteen. Ympärillä\ntuli aivan hiljaista. Kaikkien katseet kääntyivät ihmetellen milloin\nveljeen, tehdyn rikoksen säälimättömään kostajaan, milloin häneen,\nrikolliseen, joka niin mahtavasti sai veljensä katseellaan vaikenemaan.\n\n\"Veli\", sanoi Elisabeth, ja hänen äänensä helähti niin puhtaasti ja\nlempeästi ja surullisesti samalla kertaa, \"veli, puhut herttua Kaarle\nFilipin leskelle!\"\n\nEn voi kuvata vaikutusta, jonka nämä muutamat sanat tekivät veljeen ja\nkaikkiin niihin, jotka eivät tunteneet asiaa.\n\nHerra Sven seisoi kauan aivan hiljaa, ikäänkuin kivettyneenä. Hänen\nsilmänsä tuijottivat ylevän majesteetilliseen naiseen eteensä, hänen\nhuulensa liikkuivat, mutta kukaan ei voinut sanoa, liikkuivatko ne\npuhuakseen vai sen liikutuksen johdosta, joka valtasi koko hänen\nolemuksensa ja pani jokaisen lihaksen vapisemaan.\n\n\"Herttua Kaarle Filipin leski!\" änkytti hän vihdoin.\n\n\"Niin!\" jatkoi loukattu. \"Sisaresi oli jalon ruhtinaan laillisesti\nvihitty vaimo!... Voitko nyt ymmärtää, miksi minun täytyi vastustaa\ntahtoasi ja jalon Knut herran pyyntöä. Lapsi, jonka äiti olen, on\nherttuan tytär, ja aviosopimuksemme on sukulaisemme valtakunnan\namiraalin huostassa. Mutta kun minä olin liian alhainen neitonen\nkorkealle ruhtinaalle, niin täytyi meidän avioliittomme pysyä\nsalaisuutena koko maailmalle. Hänen muistonsa ja minun oma kunniani\nvaatii nyt, että ilmaisen asian todellisen laidan.\"\n\nAmiraali vahvisti sen, mitä herttuan leski oli sanonut, ja nyt oli Sven\nherran vuoro nolostua. Se kävi kuitenkin helpommin, sillä sisar oli\nhyvyys itse, ja pian lepäsivät he toistensa sylissä.\n\nIllalla, saatuani kirjeen jätetyksi amiraalille, pyysin saada puhutella\nrouva Elisabethia, ja silloin annoin hänelle herttuan sormuksen. Hän\nvuodatti ilon ja surun kyyneleitä samalla kertaa, ilon, koska hän näki\nolleensa ruhtinaalle niin rakas, surun, koska tämä niin pian temmattiin\npois, hänen saamatta olla puolisonsa rinnalla ottamassa vastaan hänen\nviimeisen huokauksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Elisabeth meni sitten kuitenkin herra Knut Lilljehöökin kanssa\nnaimisiin. Hänen ja herttuan poika kasvatettiin leskikuningattaren\nluona, ja tämä poika oli hänen ilonsa niin kauan kuin hän eli.\nSittemmin oli hän hovimestarittarena ensin kuningatar Kirstillä ja sen\njälkeen kuningatar Hedvig Eleonoralla.\n\n\n\n\n6.\n\nVoittoratsastus Preussin halki 1626.\n\n\nJoulukuussa 1625 kuoli leskikuningatar, urhakka Kristina rouva, Kaarle\nkuninkaan leski.\n\nKuningas oleskeli silloin Liivinmaalla, ja sanoma kuolemantapauksesta\nsaapui hänelle juuri kun hän aikoi käydä taisteluun. Hänet valtasi\nsuru, mutta hän kantoi menetyksensä miehuudella, kuten hän aina teki,\nja minä kuulin hänen sanovan: \"Korkeimman tahtoa ei voi vastustaa.\nMeillä on kuitenkin vain lyhyt aika oleskeltavana täällä surun ja\nrasitusten maassa, ja kaikkein parasta on, jos päätteeksi saamme hyvän\nlopun.\"\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen sai hän voiton Wallhofin luona, jonka\njälkeen hän, sotamarskin saavuttua Riiasta sotajoukkoon, jätti\npäällikkyyden hänelle ja lähti Rääveliin, jossa kuningatar odotti\nhäntä. Kun hän saapui kotiin valtakuntaansa jälleen, vietettiin hänen\näitinsä hautajaiset.\n\nNe olivat Strängnäsissä. Aatelisto oli kuninkaan käskystä saapunut\nNyköpingiin, missä ruumis oli liinoihin käärittynä samassa salissa,\njota käytettiin Kaarle kuninkaan maatessa ruumiina. Kuninkaan\nhenkikaarti oli myös saapunut Liivinmaalta. Strengnäsin tuomiokirkossa\npiti piispa, tohtori Lauri, ruumissaarnan; ja valtiokansleri piti\npuheen, kun kuninkaalliset arvomerkit laskettiin ruumiille. Neljätoista\nvuotta oli mennyt siitä kuin samassa paikassa vietettiin sama\njuhlallisuus Kaarle kuninkaan kuoltua -- neljätoista vuotta, ja\nkuitenkin olivat ne kuin kaksi iltaa, joiden välillä on yö ja päivä,\nvaikkakin päivä oli ollut täynnä työtä, täynnä suruja ja taisteluja,\nmutta myöskin kunniaa. Aika laskee niin hiljaa laskujaan ja saa\ntaulunsa täyteen, ihminen huomaa tuskin kuinka tunti lisätään tuntiin,\nkuukausi kuukauteen ja vuosi vuoteen, ennenkuin joku erikoinen tapaus,\nkauan kaivatun ystävän jälleennäkeminen tai kuten täällä autuaan\nkuninkaan suru äitinsä hautajaisissa, samalla paikalla kuin puolitoista\nvuosikymmentä aikaisemmin isän hautajaisissa, pakottaa hänet näkemään\nja ajattelemaan pyyhkimätöntä numeroa ajan numerotaululla. Silloin\nkohottaa ihminen pelästyneenä katseensa ja huudahtaa: Niin pitkä aika\non siis kulunut! Niin, nyt olivat menneet kaikki tästä suuresta\nsuvusta! Kuningas yksin oli jälellä ja pfalzkreivitär Katarina; sillä\nluopiota Puolassa ja hänen jälkeläisiään ei ollut otettava lukuun.\nKuinka hartaasti rukoilinkaan Herraa, kun näin tämän kookkaan olennon\nastuvan eteenpäin tuomiokirkon holvien lävitse ja kun näin surun\nmajesteetillisilla kasvoilla, -- kuinka hartaasti rukoilinkaan Herraa,\nettä hän laupiaalla kädellään suojelisi Ruotsin kuningasta. Mutta\nHerran ajatukset ja tiet eivät ole meidän ajatuksemme ja tiemme. Vielä\npuoli vuosikymmentä ja vuosi lisäksi, ja suuri kuningas oli päättänyt\nvaelluksensa ja mennyt sitä tietä, jota meidän kaikkien täytyy kerran\nkulkea, astuaksemme tuomiolle Herran eteen!\n\nSuuri ihmisjoukko oli virrannut katsomaan suurta hautajaisloistoa.\nSiitä nyt ei ole paljo puhumista, sillä samoinhan on kaikissa\nsellaisissa tilaisuuksissa, joissa on jotakin nähtävää. Mutta eräät\nkasvot joukosta herättivät minussa vilkasta huomiota.\n\nNe olivat vanhemmat naiskasvot, piirteiltään puhtaat ja kauniit. Tuumin\nitsekseni, kun näin niiden lempeän, rauhaisan ilmeen, että sellaiselta\nmahtoi näyttää ihminen, jonka menneen elämän ylitse ei minkään pahojen\npimeydentöiden nuhteleva muisto heitä varjoaan. Sille, joka oli\nkovettunut sodan verisessä leikissä, teki hyvää näiden sisäistä\nhurskautta, omantunnon rauhaa ja tyytyväisyyttä todistavain kasvojen\nnäkeminen. Minusta tuntui samalta kuin auringon säteen sattuessa\njäätyneeseen maahan ja kohottaessa kukkia itse vuorenseinästäkin.\n\nNäin vanhuksen silmien seuraavan kuningasta. Kerran seisoi kuningas\naivan hänen lähellään, hän olisi hyvin voinut puhutella häntä, ja hyvä\nkuningas olisi hänelle vastannut. Mutta minä näin kuinka jalot kasvot\nkalpenivat pelosta ja kyynelet täyttivät silmät. Hän päästi suotuisan\ntilaisuuden käsistään, ja hetkistä myöhemmin ei hänen ollut mahdollista\nenää päästä nähtäviin eikä kuultaviin.\n\n\"Mitä tahdotte, vanha muori?\" kysyin häneltä koettaen näyttää niin\nlempeältä kuin voin.\n\nHän katsoi minuun pitkään, ikäänkuin tahtoisi tutkia, saattoiko hän\nluottaa ystävällisiin sanoihini.\n\n\"Tahtoisin mielelläni puhutella kuningasta!\" sanoi hän vihdoin, mutta\nkääntyi samassa pois. Hän näytti pelkäävän sanoneensa liian paljon.\n\n\"Nykyään ei ole helppo asia saada puhutella kuningasta\", sanoin\ntarttuen hänen käteensä, \"hänellä on nyt pää täynnä sotaisia\najatuksia...\"\n\n\"Sodasta juuri tahtoisin puhuakin!\" keskeytti mummo ja lisäsi, kun minä\nhymyilin sille varmuudelle, jolla hän puhui: \"Niin, niin, tahtoisin\npuhua sodasta; nähkääs, minulla on poika siellä, ja minä seison haudan\npartaalla, voin lukea jo päiväni.\"\n\nKeskustellessamme olimme hieman loitonneet ihmisjoukosta, ja\nluultavasti oli vanhus nähnyt silmistäni, että tarkotin hänelle hyvää,\nsillä ei kestänyt kauan, ennenkuin olin alusta loppuun selvillä siitä,\nmitä hänellä oli sydämellään.\n\n\"Minulla oli tytär\", kertoi hän. \"Sanottiin hänen olevan kauniin, mutta\npaavilaiset saivat hänet pauloihinsa. Silloin, kuningas Juhanan aikaan,\nmonet sellaisetkin, jotka tiesivät enemmän kuin me pikku eläjät,\neksyivät kuulemaan paavilaisia saarnoja. No hyvä, ja kuningas\nSigismundin aikaan sai muuan hänen herroistaan tyttöni, lupasi hänelle\ntavaraa ja kultaa ja mitä ihanimman elämän monissa linnoissaan, ja hän\nkuunteli herran lupauksia ja meni sen mukana meren yli kaukaiseen\nmaahan. En kuullut hänestä enää sen koommin, ja mieheni kuoltua muutin\ntänne Strengnäsiin, josta olen syntyisin.\"\n\n\"Ja poikanne?\" kysäisin, koska hän minusta loittoni aivan liian kauas\nasiastaan.\n\n\"Poikani kasvoi luonani ja oli ilonani ja riemunani. Hän kävi täällä\nkoulua, ja minä toivoin hänen kerran voimallisesti saarnaavan oikeaa\noppia paavia ja koko hänen joukkuettaan vastaan. Itse tohtori Laurikin\n-- piispa\", lisäsi hän selvyyden vuoksi -- \"taputti minua monta kertaa\nolalle ja sanoi, että minulla oli oleva kunniaa hänestä, Pietarista,\nsillä se oli hänen nimensä.\"\n\n\"Niin minäkin luulen, niin vähän kuin niitä asioita käsitänkin\",\nlisäsin minä, kun vanhus hetkiseksi pysähtyi.\n\n\"Niin\", huokasi hän, \"mutta nyt on hän siellä maailmalla, uskottomain\nihmisten joukossa, jotka ostavat ja myyvät Jumalan pyhiä armolahjoja\nkuten muitakin markkinatavaroita. Onneton oli se hetki, jona annoin\nsuostumukseni hänen matkaansa, ja siitä on jo parisen vuotta...\"\n\n\"Eihän hän kuitenkaan ole enää lapsi\", lohdutin häntä. \"Tietäähän hän,\nmitä sanoo ja tekee.\"\n\n Hän pudisti epäilevästi päätänsä ja kuivasi pois kumpuavat kyynelet.\n\n\"Hän ei ole lapsi, ei... sitä hän ei ole; mutta hän ei saa koskaan\ntehdyksi sitä, mitä aikoi siellä maailmalla. Koko retki on hyödytön\nretki, ja varmaan ympäröivät häntä suuremmat vaarat kuin kukaan luulee.\nSillä nuo mustat jesuiitat, he eivät häikäile Jumalan enkelinkään\nedessä, jos tämä asettuisi heidän tielleen, mitä he sitten\nvälittäisivät pojastani; ja jesuiitta se täällä kävikin, aivan varmaan,\nvaikka hän oli puettu merisotilaan pukuun.\"\n\nNyt minäkin pelästyin ja olin utelias kuulemaan, kuinka kaiken laita\noli; sillä puolalaiset urkkijat eli \"koiransilmät\", kuten autuas\nkuningas niitä nimitti, eivät olleet niinkään harvinaisia Ruotsin\nrajojen sisällä, ja erittäin täällä Strengnäsissä oli piispa\nsalaperäisellä tavalla saanut kuningas Sigismundilta kirjeen, joka oli\nosotettu Ruotsin säädyille. Mistään sellaisesta ei tässä kuitenkaan\nollut kysymys, kuten pian sain kuulla.\n\n\"Tänne saapui eräänä päivänä muuan merisotilas, jolla oli mukanaan\nkirje tyttäreltäni. Hän oli nyt korkean puolalaisen herran leski, ja\nhänellä oli suunnattomat rikkaudet hallussaan. Hän oli kirjottanut\nmonta kirjettä, mutta ainoakaan ei ollut saapunut perille, ja sentähden\nlähetti hän nyt luotettavan kirjeentuojan. Hän tahtoi nähdä veljensä ja\ntehdä hänelle niin suuria lahjotuksia, että veli muistaisi häntä niin\nkauan kuin elää, vaikkakin surkutteli sokaistua poloista, joka samoin\nkuin minä, hänen äitinsä, oli tuomittu ikuiseen piinaan lutherilaisen\nkerettiläisyytensä tähden... niin, semmoista oli kirjeessä, jonka\npoikani luki minulle!\"\n\n\"Ja niin lähti hän sisarensa luo?\" kysyin.\n\n\"Niin hän lähti hänen luoksensa, ei kurjan mammonan tähden, vaan, kuten\nhän sanoi, koettaakseen onneaan, eikö hän voisi palauttaa sisartaan\nhänen harhateiltään ja tuoda hänet mukanaan kotiin, vaikka kaikki kulta\nja hopea jäisi sinne merien taakse.\"\n\n\"Ja tästäkö aiotte puhua kuninkaalle?\"\n\n\"Niin\", vastasi hän, \"jos on totta, kuten sanovat, että kuningas nyt\nkesäksi menee Preussiin, niin tahtoisin pyytää häntä käyttämään\nvaltaansa pojalleni avuksi... Olen varma, että koko jutussa piilee\nilkeä juoni, niin, niin olen!\"\n\nOli totta, mitä vanhus oli kuullut sanottavan, että tänä vuonna oli\nkysymys Preussista, mutta ulottuiko kuninkaan valta pelastamaan hänen\npoikaansa vaarasta, sen jätin ratkaisematta. Kuitenkin lupasin hänelle\nmielessäni, että jos joutuisin hänen poikansa jälille, niin veisin\nhänen terveisensä pojalle ja koettaisin saada tämän luopumaan\nvaarallisesta hommasta, johon oli ryhtynyt, että keskellä umpikatolista\nPuolaa muka käännyttäisi rikkaan lesken. Lopuksi tarvitsin jotakin,\njohon voisin vedota pojan edessä, jotta hän luottaisi minuun, ja sen\nsainkin.\n\nVanhuksen asunto oli jokseenkin lähellä parin riippakoivun juurella,\nrauhan koti, kuten tuli ollakin sen, missä hurskas ja jumalinen henki\nasui. Kun astuimme kynnyksen ylitse, meni hän hyllyn ääreen takan luo\nja otti sieltä raamatun, jonka kuluneet kannet osottivat kuinka paljon\nsitä oli käytetty.\n\n\"Tässä on nimeni, jonka on mestari Olavi kirjottanut omalla kädellään\",\nsanoi hän, ja häneltä vierähti kyynel irtonaiselle lehdelle, jota hän\npiteli kädessään. \"Jos tapaatte poikani, niin näyttäkää hänelle vain\ntämä lehti, niin hän kyllä luottaa teihin!\"\n\nSiinä oli kaikki, mitä hän voi antaa minulle ohjeeksi. Tyttärensä\nmiehen nimeä ei hän voinut minulle sanoa. Kaikki riippui siis\nsattumasta. Kuitenkin lupasin hänelle, että jos löytäisin hänen\npoikansa, niin veisin hänelle äitinsä terveiset ja pyytäisin häntä\npalaamaan takaisin kotiin. Kuitenkin aiheutti tämä kohtaukseni vanhan\nmummon kanssa Strengnäsissä sarjan tapauksia, muutamat niin\nihmeellisiä, etten voinut oikein ymmärtää niiden yhteyttä, ja olen\nväliin luullut, että olin noitaämmien leikkikaluna.\n\nJuhannuksen aikaan lähdimme Ruotsin saaristosta ja purjehdimme Itämeren\nulapoille. Harvat aavistivat, että oli kysymys Preussista,\nhedelmällisestä ja rikkaasta maasta monine kaupunkeineen alisen\nVeikselin ja kaikkien niiden pienten virtojen varsilla, jotka laskevat\nvetensä Itämeren lahtiin tällä rannikolla, niin sanotuilla Haffeilla.\nSiirtää sota tänne oli samaa kuin tarttua Puolan valtakunnan kurkkuun,\nja kun ajattelee niitä pitkiä sotia, joita meidän maamme oli käynyt\nmelkeinpä lakkaamatta, siitä pitäen kun vanha Kustaa kuningas sulki\nsilmänsä, niin on jotakin suurenmoista tällaisessa astumisessa\nvihollisen nenän eteen, kuten autuas kuningas nyt teki. Mutta\npuolalaiset maat olivatkin ylen kurjassa tilassa. Jokainen tahtoi olla\nherrana eikä kukaan totella, ja sellainen ei käy laatuun ajanoloon.\n\nMutta vaikka maailma hämmästyi nähdessään Ruotsin kuninkaan nousevan\nPreussia vastaan, niin vielä suurempaa ihmettelyä herätti, kun nähtiin,\nmiten ripeästi hän pani tämän maan valtansa alle. Kesäkuun 26 p:nä\nsaavuimme Pillauhin, aivan Königsbergin edustalle, ja heinäkuun 12 p:nä\nolimme voittajaherroina kulkeneet kautta maan aina Saksan valtakunnan\nja Pommerin rajoille, niin että kuningas silloin saattoi kirjottaa\nvaltakunnan marskille, \"että hänellä paitsi niin monia kauniita\nmaa-alueita oli kuusi- tai seitsemäntoista kaupunkia maassa\". Hyvällä\nsyyllä saattoi autuaan kuninkaan rippi-isä, tohtori Johannes Botvidi,\nsanoa ruumissaarnassaan, että hän vallotti kaupunkeja sellaisella\nnopeudella kuin olisi vain ratsastanut maan lävitse.\n\nPillau vallattiin kohta saavuttuamme, jonka jälkeen kuningas purjehti\nBraunsbergiin, joka sekin vallattiin. Sen jälkeen hyökkäsi hän\nFrauenburgia vastaan, edelleen Tolksmitiin ja muutamiin muihin\npikkukaupunkeihin ja sitten Elbingiin ja Marienburgiin. Heinäkuun 12\np:nä täytyi Dirschaun antautua, ja silloin tehtiin silta Weikselin\nylitse. Mewe, Stargard, Putzig ja Zarnowitzin luostari pitkin Pommerin\nluoteisrajaa joutuivat kuninkaan käsiin.\n\nKun jouduimme Elbingin edustalle, tahtoi kaupunki aluksi tehdä\nvastarintaa, vaikkei sillä ollut enempää kuin 600 asekelpoista miestä\nja puolitoista sataa palkkasoturia. Kuningas asettui leiriin eräälle\nkunnaalle, jota nimitettiin Emaukseksi. Etupuolelta suojeli sitä\ntammimetsä, ja kuningas laitatti lisäksi vallituksen ja suletutti\nkaupungin maan ja veden puolelta. Hän oli pian etukaupungeissa. Nämä\nolivat avoimet ja sijaitsivat länteen, etelään ja itään vanhasta\nkaupungista, joka yksin oli varustettu muureilla ja torneilla,\nvesihaudoilla ja leveällä vallilla. Se oli erittäin kaunis kaupunki,\nkadut leveät ja suorat.\n\nHeinäkuun 5 p:nä lähetti kuningas ensin torvensoittajan ja sitten\nhovimarsalkka Didrik von Falkenbergin ja muutaman everstin vaatimaan\nkaupunkia antautumaan. Porvarien oli annettava vastauksensa ennen\nyhdeksää seuraavana aamuna. Kaupunki vaati pitempää ajatusaikaa, mutta\nei saanut. He tekivät monia eri ehdotuksia voittaakseen aikaa ja\nsaadakseen lisäväkeä, mutta kuningas vaati järkähtämättömästi, että\nkaupungin oli määrätyn ajan sisällä annettava lopullinen vastauksensa.\nNiin koitti heinäkuun 6 p:n aamu.\n\nKuningas ja osa hänen sotajoukkoaan oli läntisessä etukaupungissa.\nKaupungin koillisosassa Schmiedtthorin edustalla oli avoin paikka,\njosta vei silta kaivannon ylitse etukaupunkiin. Aivan kellon lähetessä\nyhdeksää tulivat kaupungin lähettiläät sillan ylitse. He eivät olleet\nvielä ehtineet tehdä päätöstään.\n\n\"Mikä vahinko\", huudahti kuningas, \"jos minut pakotetaan tulella ja\nmiekalla hävittämään niin hyvin rakennettu paikka! Voisin vaatia teiltä\nmuutamia tynnyreitä kultaa pakkoverona, mutta en tavottele teidän\nrahojanne enkä tuhoanne. Käyn sotaa saavuttaakseni rauhan ja tahdon\nsuojella teidän laillista järjestystänne ja erikoisoikeuksianne, mutta\nkaupungin portit täytyy teidän avata minulle!\"\n\nYmpärillä seisoi joukko esikaupungin väkeä, joka oli kokoontunut\nkuulemaan kuinka tulisi käymään, hävitetäänkö heidän talonsa ja kotinsa\nlinnotetun kaupungin itsepintaisuuden johdosta vai saisivatko he\nlevossa ja rauhassa hoitaa askareitaan ja nähdä ystävällisen kuninkaan\nmarssivan pois sotajoukkoineen.\n\nLoitommalla oikealla syntyi hieman hälinää. Sen sai aikaan pari miestä,\njotka tulivat juosten raastuvalle johtavalta kadulta. He pysähtyivät\nkuitenkin kohta, niin ettei kukaan kiinnittänyt heihin erikoisempaa\nhuomiota. Mutta minä huomasin pian, kuinka he hiipivät eteenpäin,\nikäänkuin peläten tulevansa huomatuiksi, kunnes he saapuivat erääseen\npaikkaan parin kunnianarvoisan etukaupungin porvarin taakse, jossa he\nsaattoivat päästä kaupungin lähettiläiden huomioon. Toinen heistä oli\ninhottavan näköinen vanhempi mies. Mutta hän oli kuin pölkystä ja\nkivestä tehty. Sitä vilkkaampi oli toinen. Hän oli aivan nuori ja\nkasvoiltaan tavattoman kaunis. Näin kuinka hän viittoi lähettiläille,\nmilloin vain joku heistä käänsi kasvonsa sinne päin. Hän näytti\nonnistuneen kiinnittämään heidän huomiotaan, sillä näin kuinka\ntakimaiset alkoivat kuiskia keskenään ja lopuksi salavihkaa nykiä\npormestaria takista. Pormestari puhutteli parhaallaan kuningasta. Hän\nja herrat, jotka olivat hänen ympärillään, eivät huomanneet mitään, ja\nminä tuskin tiesin näinkö oikein vai oliko se vain kuvittelua. Samassa\nlausui kuningas katsoen terävästi kalpenevaan pormestariin: \"Teillä on\nvalittavana kaksi asiaa, joko olette ystäviäni tai vihollisiani. Jos\nvalitsette jälkimäisen, niin saatte vastata seurauksista! Mutta jos\nainoakaan laukaus ammutaan minua vastaan, olen teitä rankaiseva siten,\nettä lastenlapsennekin sitä surevat!\"\n\nSilloin juoksi nuori mies esiin. Hän oli aivan kuin joutunut epätoivon\nvaltaan tai toimi ikäänkuin tietämättä mitä teki, jonkun salaisen\nmahdin vaikutuksen alaisena, ja kun näki vanhemman miehen kasvojen\nilmeen, täytyi epäröimättä etsiä niistä selitys tähän odottamattomaan\nkäytökseen. Hän juoksi pormestarin ja lähettilästen luo ja huusi\nsellaisella äänellä kuin olisi hukkumaisillaan:\n\n\"Apuväkeä tulee, apuväkeä tulee!\"\n\nSamassa olin hänen rinnallaan ja tartuin hänen käsivarteensa. Hän\nlyyhistyi kokoon ja vaipui maahan. Minä heitin katseen sinne, missä\nvanhus oli seissut, mutta hän oli kadonnut. Nuoren puolalaisen, sillä\nhän oli puettu kuten sellainen, raahasin mukanani ratsumiesten luo\nkuninkaan taakse. Pidimme häntä kaikki puolalaisena urkkijana, kuten\nhän kai olikin. Olin nähnyt hänet ennen Braunsbergissa, kun\nkeskusteltiin sikäläisen tuomiokirkon luovuttamisesta, ja oli jo\nsilloin kiinnittänyt mieltäni se into, jota hän osotti, kun jesuiitat\najettiin sieltä. Epäilemättä oli hän muuan niistä puolalaisista\naatelisnuorukaisista, jotka saivat kasvatuksensa kuuluisassa\njesuiittilaiskaupungissa. Kun kuningas valtasi tämän kaupungin, ei\nsiellä ollut koulussa vähempää kuin 250 oppilasta.\n\nHänen huudahduksensa ja hänen kiinniottamisensa täällä kaupunginportin\nedustalla oli silmänräpäyksen asia. Kaupungista saapuneet\nluottamusmiehet tuskin kuulivat, mitä hän oli heille huutanut, ainakaan\nei se tehnyt heihin mitään vaikutusta. Sillä Elbingin kaupunki antautui\nsamana päivänä ja avasi porttinsa kuninkaalle, joka marssi kaupunkiin.\n\nNytkös alkoi riemu, erittäinkin etukaupungissa.\n\nKaikki tahtoivat nähdä ja tervehtiä kansanmielistä Ruotsin kuningasta,\njota he pitivät vapauttajanaan paavilaisten sorrosta, seikka, jonka\nkuningas itse katsoi selittävän kuulumattoman menestyksensä tänä\nkesänä.\n\nKun kuningas ratsasti ohi kansanjoukon, joka oli kokoontunut Burgthorin\nedustalle, tuli hän pysähtyneeksi puhuttelemaan lähinnä seisovia\nporvareita ja kysäisi lopuksi leikillään, tahtoivatko he hänet\nkuninkaakseen.\n\n\"Kyllä!\" huudahtivat silloin kaikki yhdestä suusta, ja sitten, kun\nkuningas ratsasti eteenpäin, kuului katkeamaton huuto: \"Tuolla tulee\nkuninkaamme!\" --\n\n\"Sinä vangitsit jonkun?\" sanoi kuningas minulle illalla ja kysyi, kuka\nhän oli.\n\nEn tiennyt sitä, eikä hänen suustaan päässyt sanaakaan hänen\njouduttuaan minun käsiini. Se herätti kuninkaan huomiota; hän käski\nminun tuoda miehen hänen eteensä, ja sen tein. Mutta kuninkaan onnistui\nsaada häntä puhumaan yhtä vähän kuin muidenkaan.\n\n\"Se maksaa henkesi\", sanoi vihdoin kuningas, \"jollet voi tehdä selvää\npuolestasi!\"\n\nMutta sekään ei tepsinyt. Minua aivan säälitti nähdessäni, kuinka\nmiesparka taisteli itsekseen. Hetkisen näytti siltä, kuin hän olisi\ntahtonut langeta kuninkaan jalkoihin, mutta seuraavana hetkenä olivat\nhänen silmänsä kiillottomat. Hänen kauneutensa vaikutti kuninkaaseen.\nHänen oli täytynyt hautoa mielessään syvää surua, joka oli hänet tehnyt\nmelkein tunnottomaksi ulkonaiselle maailmalle. Kun ajattelin vanhan\nmiehen tylyä katsetta, hänen, joka aamulla oli vangin rinnalla, en\nvoinut ihmetellä, että hän oli tahdoton ase sellaisen miehen kädessä.\n-- \"Saat ajatella asiaa huomiseen!\" sanoi kuningas ja antoi minulle\nmerkin, että veisin vangin pois.\n\nMyöhään yöhön kesti hälinä kaupungissa, ja joka mies sai nähdä\nvilahduksen kuninkaasta, eikä ihastuksen huudoista tahtonut koskaan\ntulla loppua. Kun lopulta pääsin levolle ja kulin ohi linnankirkon,\njonka solakka torni kohosi niin korkealle, että se näytti vetävän\nvertoja aivan vieressä sijaitsevalle munkkikirkon tornille, niin soivat\nurut siellä sisällä. Pysähdyin hetkeksi ja kuuntelin, ja yhä\nkuvastuivat kauniin nuorukaisen kasvot silmiini.\n\nPää täynnä vankia koskevia ajatuksia heittäysin vuoteelleni ja näin\nmerkillistä unta. Olin olevinani suuressa kirkossa, jonka holvit olivat\nniin korkeat, että ne ylettivät taivaaseen, ja niissä humisi\nihmeellisen ihana soitto. Joukko ihmisiä käveli edestakaisin, muutamat\nlauloivat, toiset polvistuivat, ja alttarin edessä oli kova tungos.\nHerran ehtoollista jaettiin, olin näkevinäni, ja minäkin lähestyin\npäästäkseni osalliseksi taivaallisista armolahjoista. Juuri astuessani\nalimmalle portaalle tulivat vastaani ne, jotka äsken olivat olleet\npöydässä, ja heidän joukossaan näin Strengnäsin vanhan mummon\nhurskaat, sydämelliset, vaikkakin surulliset kasvot. Hän tuli suoraan\nminua kohden; minä menin syrjään päästäkseni hänen ohitseen, mutta hän\ntuli nytkin minua kohden. Minä pysähdyin päästääkseni hänet ohitseni\nkummalta puolen hän tahtoi, mutta nyt pysähtyi hänkin ja sulki\ntahallaan minulta tien. Minä pyysin häntä menemään syrjään, mutta hän\nvain hymyili hurskaan sielun hymyään ja seisoi liikahtamatta pidellen\ntoisella kädellään raamattua ja toista kättään lepuuttaen sen päällä.\nSilloin tartuin häneen vetääkseni hänet syrjään, mutta hän seisoi kuten\nliikkumaton kuvapatsas samalla paikalla. Ikäänkuin hourailun puuskassa,\nniin etten voinut olla oman itseni herra, olin sieppaavinani puukkoni\nja iskin sen vanhukseen. Sydäntä viiltävästi huudahtaen kaatui hän\nlattiaan, -- ja minä heräsin.\n\nMinä heräsin ja niin elävästi näin uneni edessäni, että kesti kotvan\nennenkuin voin vapautua siitä kauhusta, joka minut oli vallannut sen\nkauhean teon johdosta, että saatoin nostaa käteni hurskasta ja\nturvatonta naista vastaan, joka oli pannut luottamuksensa ja toivonsa\nminuun. Mutta samalla kertaa kuin uni väistyi syrjään, juolahti toinen\najatus mieleeni, muistin kauniin nuorukaisen, ja nyt näin edessäni sekä\nhänet että vanhuksen, enkä voinut olla asettamatta heitä yhteyteen\nkeskenään.\n\nLevottomuudella, jota en voi kuvailla, nousin vuoteestani.\n\"Ajatteles, jos hän olisi\", sanoin itsekseni, \"jos hän olisi vanhuksen\npoika, ja juuri minä olen ottanut kiinni poloisen nuorukaisen ja siten\ntullut hänen kuolemansa välikappaleeksi, minä, joka lupasin niin\nlujasti mennä hänen avukseen ja pelastaa hänet vaarasta! Mutta hän\nesiintyi vihollisena, eikä hän tahtonut sanoa kuka oli\", lisäsin\nminä puolustautuakseni omantuntoni edessä. \"Olen tehnyt vain\nvelvollisuuteni! Jollei hän ole Ruotsin vihollinen, miksi tämä\nvaikeneminen?... Mutta vaikeneminen voi toki olla hyvänkin verhona,\nsamoin kuin maa kätkee sekä hyviä että pahoja juuria helmaansa. Vasta\nkun ne versovat esiin, tuntee ne ja saattaa ne erottaa toisistaan.\"\n\nSiihen suuntaan kulkivat ajatukseni. Näköjään tämä nuori mies oli\nsyypää, siinä kaikki mitä voin huomata, ja ajatus, että tämä\nnäennäisyys saattoi pettää, erittäinkin, kun näin edessäni niin jalot\nkasvot suurine puhuvine silmineen, -- tämä ajatus vei minut epätoivoon.\nMinä päätin lähteä vangin luo ja nousin pukeutuakseni.\n\nOli aivan hiljaista. Ulkona kauniissa kaupungissa oli hälinä lakannut;\nkuulin ainoastaan marssivan patrullin väsyneet askelet, kun se kulki\nsen talon ikkunain editse, mihin minut ja muutamat muut kuninkaan\nhenkisotilaat oli majotettu.\n\nTämä talo sijaitsi kaupungin kaakkoisosassa aivan lähellä\nhospitaalikirkkoa. Burg-thorilta kulki katu tämän kirkon luo, ja\nlähellä oikealla kohosi korkea torni, jonka takana oli oivallinen\npuutarha, mikä kuului kouluun eli kollegioon. Tämän tornin ja\nhospitaalikirkon välillä sijaitsi talo, jossa majailin. Se oli vanha,\nharmaa rakennus, muurit tavattoman paksut, joka osotti, että talo oli\nvarmaankin rakennettu ristiritarien aikaan. Pohjakerroksessa oli minun\nhuoneeni.\n\nOlin pian pukeutunut. Ohitse marssiva patrulli oli aikoja sitten mennyt\nmenojaan, mutta siitä huolimatta kuulin askeleita ja tunsin ilmanvetoa\naivan kuin ikkuna olisi ollut auki. Aluksi en siihen paljon\nkiinnittänyt huomiotani, mutta kun avasin oven, kävi veto niin kovaksi,\nettä päätin tutkia sen syytä ennen lähtöäni. Yö oli valoisa, mutta\npienessä huoneessa mataloine ikkunoineen oli siitä huolimatta\njokseenkin pimeänhämärää.\n\nSulettuani oven ja varmistuttuani, että ilmanveto jatkui, aloin etsiä\nsen syytä, mutta en voinut löytää sitä. Ikkuna oli sulettu eikä sitä\nnäyttänyt avatun moneen pitkään päivään. Ylipäätään oli huone\nsellainen, ettei siinä nähtävästi oltu asuttu pitkiin aikoihin, ja\nsänky oli kiireen kaupalla siirretty hetken tarvetta varten seinään\nkiinni, jossa se nyt seisoi. Ei ollut edes mitään tulisijaakaan.\n\nMonta kertaa käännyin ympäri ja aloin jo pitää etsintääni toivottomana,\nkun huomasin esiinpistävän pienan vuoteeni takana seinällä. Menin sinne\nja ojensin käteni, en juuri siksi, että olisin sieltä uskonut löytäväni\nmitä etsin, mutta sentään halusin tarkastaa tätä esiinpistävää kapeaa\nseinäpilaria. Ja sieltä ilmanveto tuli kun tulikin.\n\nVedin nopeasti pois raskaan sängyn. Pilari oli ovi, joka oli\nponnahtanut auki. Silloin en voinut nähdä, mutta huomasin myöhemmin,\nettä se oli salaovi, jonka salasalvan olin jollakin levottomalla\nliikkeellä unissani saanut aukeamaan. Sitä en nyt ajatellut, kun\nvihdoinkin sain selville, mistä ilmanveto tuli, mutta päässäni välähti\najatus, että minun täytyi tutkia, mihin ovi vei, ja vielä enemmän veti\nmieleni siihen, kun aukon lävitse kuulin ikäänkuin kaukana puhelevia\nääniä.\n\nPelottomasti ja hiljaisin askelin menin pimeään holviin, johon ovi vei.\nPian löysin portaat, jotka veivät ylöspäin, sitten seurasi pitkä\nkäytävä, joka näytti ulottuvan pitkin koko taloa ja nähtävästi oli\nlaitettu itse muuriin. Se päättyi kiertoportaihin. Kun olin päässyt\nniistä ylös, jakaantui käytävä kahtaanne. Olisi ollut parempi minulle,\njos olisin valinnut sen, jota en valinnut. Se, jota läksin kulkemaan,\nvei minut erääseen avoimeen eteiseen, josta talon pääportaat veivät\ntalon muihin osiin. Suuri ja korkea, taidehikkaasti kiveen hakattu\nikkuna ulkoseinällä päästi sisään riittävästi valoa, jotta saatoin\nerottaa niin hyvin portaat kuin niiden molemmin puolin juoksevan\nristikkoaidan, joka sekin oli hakattu kivestä. Leveät upeat portaat\nveivät kaikkien kerrosten kautta ulos suureen sisäänkäytävään, jota\nympäröivät ja koristivat kiviveistokset. Tämä sisäänkäytävä oli ollut\nsulettu, eikä suuria tammiporttejakaan näkynyt pitkiin aikoihin\nliikutetun saranoiltaan. Me, jotka olimme majotetut taloon, olimme\nkäyttäneet toista syrjäisempää sisäänkäytävää.\n\nVasemmalla porrasten edessä oli ovi huoneustoon. Minä onnistuin ilman\nmelua työntämään tämän oven auki ja tulin aivan pimeään huoneeseen.\nMutta katseeni ehdittyä hieman tottua mustaan yöhön siellä, näin toki\netäisimmällä seinällä valojuovan, ja taasen kuulin puhuvia ääniä, mutta\npaljon lähempää.\n\nMenin aivan hiljaa eteenpäin valojuovaa kohden. Tämä tuli parin tumman\nja raskaan uutimen välitse, jotka olivat erottuneet hieman raolle\nikkunan edessä tämän ja sisemmän, paljo suuremman huoneen välillä. Tämä\nsisempi huone oli kokonaan valaistu useilla vahakynttilöillä, jotka\npaloivat suuressa, monihaaraisessa kynttiläjalassa, joka oli puhtaasta\nhopeasta ja seisoi pöydällä huoneen etäisimmässä nurkassa. En ollut\nkoskaan nähnyt mitään niin säteilevän koreaa ja ihanaa kuin tämä huone.\nLuulin kyllä, että autuas kuningas, kun hän jolloinkin otti vastaan\nvieraiden valtojen lähettiläitä, esiintyi saavuttamattomalla loistolla,\nkuten kuninkaallinen majesteettius vaati, mutta se ei ollut mitään sen\nrinnalla mitä näin täällä. Seinät olivat lattiasta kattoon peitetyt\nkallisarvoisilla maalauksilla, ja niiden välissä oli kiviveistoksia ja\nmuita koristuksia, jotka säkenöivät kullasta ja hopeasta. Penkeillä\nvirui oivallisimpia kultareunuksisia päänalusia, ja lattiata peitti\nkallisarvoinen, pehmeä matto.\n\nKaikkea tätä en kuitenkaan nähnyt heti, tai vaikka näin sen, en\najatellut sitä. Vasta sittemmin on se vähitellen selvinnyt muistossani,\nvaikka aluksi vähemmän tärkeät seikat eivät olleet tai olivat vain\nosittain olemassa ja vasta sitten sukeltavat esiin, seikka toisensa\njälkeen, kunnes koko kuva on täydellinen, sekä itse keskus että sen\nkehys.\n\nPuhuvat äänet ne ensiksi kiinnittivät huomioni. Ne kuuluivat\nviereisestä huoneesta, mutta puhujat tulivat pian sieltä. Ensin tuli\nkiihkein askelin ja elein nuori mies, ja sydän seisoi liikkumatonna\nrinnassani, kun sain hänet oikein näkyviini.\n\nHän oli nuori, kaunis puolalainen, jonka itse olin vienyt vankeuteen ja\njonka luo olin juuri lähtemäisilläni, kun olosuhteet toivat minut tähän\nhuoneeseen. Kohta hänen jälestään syöksi sisään ristissäkäsin ja\nrukoilevin elein nuori tyttö, jos mahdollista vielä kauniimpi kuin\nnuorukainen. Hän oli kalpea, ja mustat kutrit, jotka valuivat alas\njalokiviä salamoivan pääkoristeen alta, saivat vaaleuden vielä enemmän\npistämään silmiin. Käsivarsissaan oli hänellä kultaiset rannerenkaat,\njotka välkkyivät joka liikkeellä, ja solakalla vyötäröllä oli\nhelmitetty uumavyö, josta riippui pari pitkää kultanauhaa alas\nvalkoiselle silkkihameelle.\n\n\"Ei, ei ikinä... en voi sitä tehdä enkä tee!\" huudahti nuori mies.\n\nHän puhui saksaa, jota ymmärsin hyvin, ja nuori neitikin käytti tätä\nkieltä, vaikkakin hän silloin tällöin sekotti mukaan italialaisen\nsanan.\n\n\"Mutta sano sitten, mio caro, sano sitten\", pyysi nainen kyyneleet\nkauniissa silmissään, \"mitä sinut tahdotaan tekemään?\"\n\nNuorukainen pysähtyi äkkiä, tarttui neidin käsiin ja katsoi pitkään\ntämän silmiin, ja hänen kasvojensa kovuus näytti silloin lievenevän,\ntai oikeammin näytti kuin hänen sielunsa jännitys olisi hieman\nhöltynyt.\n\n\"Mitäkö minut tahdotaan tekemään?\" kertasi hän harvakseen, ja sitten\npudisti hän päätänsä. \"Niin, niin, voithan sinä sitä kysyäkin, sillä\nsinä olet puhdas ja hyvä; mutta sentähden älkööt korvasi koskaan kuulko\nsitä hirveää ehtoa, joka minulle on asetettu sinun kätesi\nvoittamiseksi.\"\n\n\"Ehtoa?\" huudahti neiti, ja hänen silmistään heijasti onni, jota hän\ntunsi, sillä hän näytti olevan nuoren miehen voittamaisillaan.\n\"Tarvitaanko muita ehtoja kuin minun tahtoni...? Kuka täällä asettaa\nehtoja, kuka ottaa itselleen sellaisen oikeuden?... Tule, lähtekäämme\ntästä julmasta maasta, jossa niin monet asiat nousevat onnemme tielle,\nja lähtekäämme Italiaan! Siellä onni kukoistaa, eikä siellä mikään\nhäiritse rakkauttamme. Mitä merkitseekään minulle mitä uskot, kunhan et\nvain unhota uskollisuuttasi Marialle?\"\n\n\"Ah, Maria\", huokasi nuorukainen, \"onni täytyy tuntea eheänä, tai\nmuuten se pakenee; ja usko minua -- omatunto, omatunto, se painaa\nraskaasti ihmisen onnen vaa'assa. Tai sano minulle, kuinka voisi sinun\nhenkesi tuntea autuutta, kun tietäisit minun kärsivän hornan tuskia,\nkuten uskot kerettiläisen tulevan kärsimään? Se onni, jonka luulet\nsilloin omaavani, on vain aistien hurmausta, joka katoaa, kun viini on\njuotu loppuun ja sinulla on tyhjä pikari kädessäsi...\"\n\n\"Et rakasta siis minua? Olet kuin tähdet ylhäällä taivaalla; nekin\nnäyttävät tuikkivan kirkkaimmin ja palavan lämpimimmin, kun täällä\nalhaalla on kylmintä ja pimeintä!\"\n\n\"Rakastan sinua liian paljon, Maria\", vastasi nuori mies, \"ja teen niin\nsiksi, että sydämesi on lämmin ja puhdas, kuten kukka, jonka terään\neivät vielä maailman tuulet ole puhaltaneet myrkyllistä pölyään.\nRakastan sinua myös sentähden, että olen toivonut ja toivon yhä, että\nkerran kohtaamme toisemme totuuden Herran edessä samassa\nhääpuvussa...\"\n\n\"Ei, ei... pois tämä raskas vakavuus! Se on kuin kylmä merituuli, se\nkietoo pelkkää sumua sydämeni ympärille. Olen tyytyväinen, kun tiedän,\nettä rakastat minua, enkä tahdo mitään ehtoja, vaan tahdon antaa\nkaiken, jopa henkenikin, jos vaadit sen, kiinnittääkseni sinun\nrakkautesi minuun.\"\n\n\"Ja jos ottaisin sinun sanastasi kiinni, jos sanoisin sinulle: jos\ntahdot tulla omakseni, niin täytyy sinun jättää kaikki tämä loisto ja\nkaikki tämä rikkaus ja lähteä pois maahan, jossa vuodessa on pitempi\ntalvi kuin kesä ja vuorokaudessa pitempi yö kuin päivä, -- maahan,\njossa myös osataan rakastaa ja antaa henki rakkauden tähden, mutta\njossa rakkautta ei pidetä niin erillisenä, että se voi elää ja\nkukoistaa, vaikka kaikki muu kuolee... Tule mukanani siihen maahan ja\nsinä olet tuleva onnelliseksi minun onneni kautta!\"\n\nNyt oli kauniin tytön vuoro vaipua ajatuksiin. Hän loi silmänsä maahan\nja seisoi kauan vaiti.\n\n\"Ja kaikki tämä on siis tullut\", sanoi hän sitten, \"kaikki tämä on\nkohonnut päähäsi erottuamme Braunsbergissä, ja sinun piti ratsastaa\ntänne Elbingiin lupaamaan kaupungille avunlähetystä... kuinka on tämä\nmuutos tapahtunut?\"\n\n\"Avunlähetystä... ha, ha, miltä se sana kuuluu sellaisilla huulilla\nkuin sinun, Maria!... Ah, minä kurja, minä tahdoin itkeä verta ja\nkuolla tuhansia kertoja ainoastaan voidakseni hetkiseksi... ei, Maria,\nälä kysy minulta... älä puhu mitään!... Toivoisin olevani kuollut!\"\n\nHän oli aivan epätoivoissaan. Hän väänteli käsiään, löi vasten\nrintaansa, ja kului hyvän aikaa ennenkuin hän voi kuulla mitä neiti\nsanoi. Tämä puolestaan näytti olevan yhtä suurten tuskien vallassa kuin\nnuori mieskin.\n\n\"Minä en päästä sinua\", sanoi tyttö vakavuudella, joka teki hänet monin\nverroin kauniimmaksi, \"en päästä sinua ennen kuin olet sanonut minulle\nkaiken! Aavistan, että rakkauttamme tahdotaan käyttää muiden\ntarkotusten välikappaleena... minä kyllä kestän, sano minulle, sano,\noi, pyydän sinua... mitä on pantu sinulle ehdoksi saadaksesi käteni?...\nMinä alistun kaikkeen, paitsi siihen, että menetän sinut... Sano\nminulle tämä ehto!\"\n\nMies kalpeni, ja hänen silmänsä loistivat tuskan loisteella. Hän\ntarttui neidin käteen ja sanoi vapisevin huulin: \"_Ruotsin kuninkaan\nkuolema_!\"\n\nNämä sanat saattoivat tuskin vaikuttaa syvemmin minuun kuin tyttö\nparkaan. Hän astui kauhuissaan pari askelta takaperin ja peitti\nkasvonsa käsillään.\n\nNyt oli minulle kohtaus aamulla kaupunginportin edustalla aivan selvä.\nNuorukaisen taistelu vapautuakseen siitä mahdista, joka vaati häntä\nmurhantöihin, se hänet sai esiintymisessään epäröimään ja lopuksi\npysähtymään puolitiehen, kun hän juoksi esiin pormestarin luo. Lisäksi\nalkoi minulle käydä selväksi, että minulla oli täällä edessäni se, jota\netsin, ja jonakin hetkenä olin ikäänkuin näkevinäni vilahduksen\nyhtäläisyyttä puolalaispukuisen upean miehen ja Strengnäsin mummon\nhurskaiden kasvojen välillä. Tämä oli jesuiittain pirunpeliä, kuten\nheti aavistin. He eivät voineet mielisuosiolla sulattaa sitä häpeää,\njonka olivat kärsineet Braunsbergissä, kun heidät ajettiin sieltä pois,\nja lisäksi suuren ja kallisarvoisen kirjakokoelmansa menetystä.\nJo Riiassa oli kuninkaalla ollut kohtaus heidän ja vanhan\n\"Luostari-Lassin\" kanssa, joka silloin oli päässyt ehein nahoin,\nvaikkakin maailmaan levitettiin toinen toistaan pahempia huhuja\nkerettiläiskuninkaan raa'asta menettelystä häntä ja hänen\nveljeskuntaansa kohtaan. Keitto oli siis ollut kauan tulella ja nyt se\noli valmiiksi kiehunut; puuttui vain poikanen, joka sen tarjoaisi\nkuninkaalle, ja siihen oli tätä nuorukaista käytettävä.\n\nVeri kiehui suonissani, ja minä tempasin jo uutimen syrjään ja kohotin\nkäteni lyödäkseni ikkunan sisään, mutta silloin näin aamullisen\ninhottavan näköisen miehen astuvan huoneeseen, ja se pidätti minut.\nKahdestakin syystä en tahtonut menetellä liian äkkipikaisesti.\nEnsiksikin tahdoin nähdä asian kehittyvän alkamaansa suuntaan, niin\nettä saatoin käydä avuksi nuorelle miehelle, jonka nyt otaksuin olevan\nStrengnäsin mummon pojan; -- toisekseen olivat he nyt kaikessa\ntapauksessa käsissäni niin yksi kuin toinenkin. He eivät voineet\nminulta paeta.\n\nRuma mies seisottui nuoren parin eteen ja suuntasi hyväksi aikaa\nkatseensa nuorukaiseen. Sen jälkeen kohotti hän hitaasti kätensä ja\nsanoi:\n\n\"Henki hengestä! -- Mitään vaalia ei ole!\"\n\n\"Enkä minä tarvitsekaan valita! Ah, kuinka voinkaan olla enää kahden\nvaiheella, kun olen nähnyt hänen jalot, majesteetilliset kasvonsa ja\nkuullut hänen puhuvan, -- puhuvan minullekin, murhaajalle, lempeyden ja\njalomielisyyden kieltä.... Ei, tuhat kertaa ei! -- Annan ilolla henkeni\nkuninkaani puolesta!\"\n\nKamala, hirvittävä hymy väreili kivikovilla huulilla. \"Poikani, puhut\najattelemattomia sanoja\", sanoi hän, \"ja lupaat jotakin, jonka kauhuja\net tunne... Älä anna hetken ihastuksen itseäsi hurmata... meillä on\nvielä yllin kyllin aikaakin, jotta ehdit tyyntyä ja ottaa järkesi\nvangiksi.\"\n\nNuori mies oli ihastuttavan kaunis, kun hän vastasi, ja hänen katseensa\nleimusi.\n\n\"Aika ei voi muuttaa päätöstäni\", sanoi hän. \"Minä menen kuninkaan luo\nja sanon hänelle koko totuuden... hän on liian suuri ja jalo\nlangetakseen sellaisiin verkkoihin kuin ne, jotka teidän luihu\nkavaluutenne on punonut synkimmän pimeyden langoista. Sellainen oli\ntarkotukseni, ennenkuin veit minut pois vankeudesta ja toit tänne...\"\n\n\"Poloinen nuorukainen, et tiedä, mitä sanot\", keskeytti hänet\nkivikasvoinen. \"Katsos häntä, joka koko viattomalla sydämellään on\nkiintynyt sinuun, ajattele siskoasi, joka heittää koko toivonsa sinuun,\najattele kunniaa, joka sinua odottaa, muistoa, joka tulee osaksesi\ntässä maailmassa, kun olet ainoan autuaaksitekevän kirkon vapauttanut\nsuurimmasta ja vaarallisimmasta vihollisestaan! Ajattele kaikkea tätä,\nja sano sitten ajatuksesi!\"\n\n\"Vade retro satanas -- mene pois, saatana!\" oli nuorukaisen ainoa\nvastaus.\n\nHän kääntyi ja kulki huoneen lattiaa sitä ikkunaa kohden, jonka ääressä\nseisoin. Ja sydämeni paisui ylpeydestä nuorukaisen tähden, joka tosin\noli ollut lankeamaisillaan, mutta jonka voitto nyt juuri sen johdosta\ntuli sitä ihanammaksi. Koko hänen ryhtinsä osotti, että hän oli täysin\ntietoinen siitä uhrista, jonka hän oli kantamaisillaan sovitukseksi\nsiitä, että oli hetkiseksi unhottanut velvollisuutensa ja omantuntonsa\näänen.\n\nNuori neiti oli kaiken tämän aikana ollut vaiti, mutta hartain ihailu\nkuvasteli hänen katseissaan, joilla hän seurasi niin nuorukaisen sanoja\nkuin vaihtelevia kasvojen ilmeitäkin. Nyt astui hän esiin, ja hänen\nryhtinsä ja liikkeensä olivat ruhtinaalliset. Hänen suuret silmänsä\nsätelivät, ja jalolla otsalla loisti neitseellisen viattomuuden\nmajesteetillisuus.\n\n\"Minunkin henkeni on otettava\", sanoi hän, \"sillä minä en voi sallia,\nettä hiuskarvaakaan taivutetaan Pohjolan kuninkaan päästä!\"\n\nNuorukainen kääntyi näiden sanojen kauniin helähdyksen satuttamana, ja\nneiti heittäytyi hänen syliinsä. Vanha kivinaama seisoi siinä kuin\nlahonnut pajunkanto parin solkevan ritvakoivun edessä. Saattoi nähdä\nkuinka tyynen pinnan alla joku päätös ponnisteli kypsyäkseen. Silmän\nhirveä tuimuus ja lujasti yhteen puristetut huulet osottivat, että se\nmikä liikkui hänen sielussaan tarvitsi aikaa päästäkseen täyteen\nselvyyteen. Epäilemättä oli viimeksi tapahtunut juonittelijalle jotakin\naivan odottamatonta, joka tekisi tuhoja, jollei sitä tuhottaisi. Ja\ntämä viimeinen tehtävä oli paljo vaikeampi asia, kun se koski tätä\nnaista, kuin silloin, kun se koski nuorta miestä.\n\n\"Tarvitaan vain\", jatkoi neiti, \"tarvitaan vain sananen minulta jalolle\nsukulaiselleni, hänen majesteettinsa kuningas Sigismundin ylimmälle\nsotapäällikölle, ja kauniit tuumanne ovat tehdyt tyhjiksi... Oi, kuinka\njulmaa, että Herran palvelijat kulkevat veripolkuja!\"\n\n\"Koniecpolskylle!\" jupisi kivikasvoinen, ja ilkeä hymy avasi taasen\nhänen huulensa.\n\n\"Mutta minä voin nopeammin viedä viestin perille!\" huusin minä lyöden\nikkunaan.\n\nTahdoin syöksyä esiin ja ottaa kiinni katalan konnan. Tässä oli\npelastettava kolmen ihmisen henki, ei ainoastaan kuninkaani, vaan myös\nniiden kahden, joiden jalon päätöksen täällä olin kuullut.\n\nMutta samassa sammutettiin kynttilät, ja seinä -- en tiedä mistä se\ntuli, mutta se työnnettiin eteen tai putosi alas tai nousi ylös\nlattiasta -- aivan läpitunkematon seinä teki tyhjäksi kaikki koetukseni\npäästä huoneeseen.\n\nKuulin kähisevän äänen siellä lausuvan muutamia sanoja, joiden\nsisältöä en kuitenkaan voinut saada selville. Luonnollisesti oli se\nkivikasvoisen käsky molemmille rakastaville, vaikkakin seinä tukehdutti\näänen, jotta se kuului vain kahinalta.\n\nNopeasti kuin ajatus juoksin takaisin salakäytävään. Olin täysin\nvakuutettu, että tätä tietä kivikasvoinen tulisi kulkemaan, ja siunasin\nunta, joka välillisesti oli johtanut minut löytämään oven. Mutta\nsielläkin oli ovi työnnettynä eteen. Käytävä ei haaraanturiut, kuten\nmennessäni ylempään kerrokseen, oli jälellä vain se käytävä, joka vei\nalas huoneeseeni. Purin hampaani yhteen vihasta. Mutta jostakin kautta\ntäytyi heidän kai tulla ulos talosta, ja minä riensin vartioimaan\nkaikkia uloskäytäviä.\n\nMutta kaikki vaivani olivat turhat. Kukaan ei poistunut vanhasta\ntalosta, eikä minkäänlaiset äänet ilmaisseet, että siellä oli ketään\nelävää olentoa, lukuunottamatta niitä harvoja huoneita, jotka oli\nluovutettu kuninkaan henkisotilaille.\n\nKävelin edestakaisin oikein tietämättä mihin minun olisi ryhdyttävä.\nMutta tuntien kuluessa alkoi asia näyttää minusta mitä ihmeellisimmältä\nja niin mahdottomalta, että minä aloin aivan etsiä todisteita\nvakuuttaakseni itseäni, ettei kaikki tyyni ollut vain unen jatkoa. Että\nitse omassa persoonassani olin paras todistus, en tullut ajatelleeksi.\nRiensin vankilaan ja kysyin vankia.\n\nKyllä, hän oli siellä, sanoi vartia, -- mutta kun minä vaadin häntä\nhankkimaan siitä varmuuden, olikin vankila tyhjä. Minua kalvoivat\ntunteet, jotka melkein olivat minulle vieraat. Minua suututti perin\nkatkerasti, että kivikasvoinen roisto oli päässyt minulta pakoon, ja\najatellessani sitä vaaraa, joka uhkasi kuningasta, jouduin rajattoman\nlevottomuuden valtaan.\n\nKesti kauan, ennenkuin löysin jälkeäkään vangista, kauniista neidistä\ntai vanhasta jesuiitasta; mutta vihdoin olin kuitenkin heidät tapaava\njälleen niin merkillisissä olosuhteissa, että olen harvoin sellaisissa\nollut.\n\n\n\n\n7.\n\nKuninkaallinen lahja.\n\n\nPuhutaan ylistellen autuaan kuninkaan anteliaisuudesta, ja siihen onkin\nsyytä. Sille, joka oli mukana ja näki omin silmin, millainen oli laita\nja millaista sitten tuli, sille, joka lisäksi tiesi kuinka vähät varat\nhänellä oli liikutettavana, sille näyttäytyy hänen suuruutensa\nsaavuttamattomana juuri hänen anteliaisuudessaan. Minä miespahanen\nymmärrän tosin vain vähän siitä, että kirjataito on niin suureksi\nhyödyksi, mutta kuulin usein autuaan kuninkaan puhuvan siitä, ja kuulin\nmyös autuaan herrani, valtakunnan marskin, puhuvan siitä ja minä uskon\nheitä. Sen verran käsitän myös, että minulla on kuolematon sielu ja\nettä sen on saatava hoitonsa ja ravintonsa yhtä hyvin kuin ruumiinkin,\nettä ihmisen täytyy saada muutakin ravintoa kuin lihaa ja leipää.\nSentähden tarvitaan kouluja, ja koska on ero pienten ja suurten\nvälillä, tarvitaan alempia ja ylempiä kouluja.\n\nMutta kaikilla, ylhäisillä kuten alhaisillakin, on kuitenkin sama määrä\nja tarkotus: Jumalalle ainoalle kunnia! Siinä yhtyvät korkein oppi ja\nsuurin yksinkertaisuus yhtä varmasti kuin kaikkien meidän vaelluksemme\ntäällä maan päällä päättyy hautaan. Siellä ei kysytä, mitä tietä olemme\nkulkeneet hankkiessamme tietomme ja taitomme, vaan ainoastaan ovatko ne\noikeata laatua, ja talonpoika auransa äärestä voi siellä käydä\nkenraalin edellä, joka sotatantereen tykin jyrinässä on niittänyt\nvoittoja.\n\nKukin tarvitsee mestarinsa, ja autuaalla kuninkaalla oli mestarinsa\nmyös opin alalla. Hänestä oli mieluinen ja suloinen lohdutus istua\nkirja kädessä ja harkita mitä oppineet miehet olivat ajatelleet. Siinä\nhän oli isäänsä ja isoisäänsä. Monta monituista kertaa, kun palasimme\nkotiin sotakentältä, oli minun kutsuttava hänen nuoruudenopettajansa,\nherra Juhana Skytte hänen luoksensa, eikä silloin ollut puhetta muusta\nkuin pelkistä oppineista aineista. Kuningas kyseli, herra Juhana\nvastaili. Latinaa ja kreikkaa, ja mitä ne oppineet asiat nyt ovatkaan\nnimeltään, autuas kuningas sekä luki että puhui. Tulisimman sodankin\naikaan, kun olimme parhaallaan retkellä, näin kuninkaan, milloin oli\njoutohetki, tarttuvan kirjaan. Kerran istui hän teltissään ja luki\nkirjaa, jonka joku Hugo Grotius oli kyhännyt kansainvälisestä\noikeudesta. Valtakunnan kansleri tuli silloin kuninkaan luo, joka pani\nkirjan pois ja sanoi hymysuin katsellen herra Akseliin:\n\n\"Toivoisin, että Hugo Grotius olisi luonani; osottaisin hänelle, mikä\nerotus on teorian ja käytännön välillä.\"\n\nJa totta kai onkin, että toisinaan on helpompi kirjottaa jostakin\nasiasta kuin toteuttaa se käytännössä.\n\nAutuas kuningas rakasti oppia ja tahtoi, että hänen valtakunnassaan\njokainen joka tahtoi kunnostautua opinuralla, saisi siihen tilaisuuden;\nja häntä ympäröiviä eturivin miehiä elähdytti sama henki. Ah, monet\nmonituiset saavat kiittää tämän kuninkaan ja hänen lähimpiensä\nopinrakkautta siitä, että ovat päässeet tiedon tarhaan noutamaan\nviisautta isänmaan hyödyksi ja kunniaksi. Sillä kansalliseksi tahtoi\nkuningas tehdä opinkin, vaikka useimmat oppineet puhuivat ja opettivat\nlatinaksi.\n\nMutta paljo huolta ja monia suruja oli autuaalla kuninkaalla tällä\nalalla, ennenkuin hän saavutti mitä tahtoi, ja valtakunnan ensimäisen\noppilaitoksen laita oli hänen ensimäisinä hallitusvuosinaan niin\nhuonosti, että sitä nyttemmin tuskin uskotaan, kun siitä kuullaan\npuhuttavan.\n\nUplantilaisessa ratsuväessä oli muuan ratsumies, joka ensin oli aikonut\ntulla papiksi, ja monet kai sieltä lähtivätkin sotaan, vaihtaen kirjan\nmiekkaan, -- tämä ratsumies oli nimeltään Jaakko, ja hän oli\nurhoollisimpia ja huimapäisimpiä miehiä joukossaan. Mutta kuten sanottu\non, hän aikoi ensin papiksi. Näin hänet ensi kerran puettuna naiseksi,\ntietysti se oli hirvittävän suuri ja väkevä nainen, ja kuitenkin oli\nhänen näyteltävä hovineitoa, oikeastaan vanhaa sotaurhoa, joka\nneitoseksi pukeutuneena tahtoi päästä rakastettunsa neitsytkammioon.\n\nOlivat näet tulossa Juhana herttuan ja Kaarle kuninkaan tyttären, neiti\nMaria Elisabethin häät, ja Upsalan oppinut professori Johannes\nMessenius oli juhlallisuuden lisäämiseksi kyhännyt kometian, jolla oli\nnimenä \"Signill\", mikä oli kuninkaan tyttären nimi. Kaikkiaan oli\nvalittu neljäkymmentä ylioppilasta esiintymään leikissä, ja niistä\nneljän nuoren aatelisherran oli näyteltävä naisväkeä. Aatelittomaan\njoukossa oli ratsumies Jaakko, ja hän oli olevinaan Habor. He\nharjottelivat Upsalassa professorin luona, ennenkuin lähtisivät\nTukholmaan, ja eräässä sellaisessa harjotuksessa minä sain nähdä Jaakko\nHaborin puettuna hovineidoksi.\n\nHauskasti se alkoi ja loppui vielä hauskemmin, vaikkakin tuli surua ja\nvaikerrusta jälkeenpäin. Minä olin monien muiden mukana saanut luvan\nkatsella tätä ihanutta, ja minä muistan usein istuneeni sydän kurkussa,\nkun näin ja kuulin, kuinka muinaisinakin aikoina kavaluus ja vilppi\nkutoivat verkkojaan.\n\nHabor oli norjalainen kuninkaanpoika, joka lähti Hotunaan kosimaan\nsveakuninkaan tytärtä Signilliä, ja sen hän tekikin, jonka jälkeen hän\ntaasen lähti matkaansa, luvattuaan Signillille palata pian jälleen.\nSillä välin tuli toinen kosija Saksanmaasta. Signill, jota hänen isänsä\npiti ankarasti vartioituna, kysyi muutamalta neitosistaan, minkä\nnäköinen saksalainen kosija oli, ja me nauroimme kaikki, kun neitonen\nsanoi, että sulhasella tosin oli kauniit kasvot, mutta\n\n    \"hän on kuin vuohi puheeltaan,\n    ja jalat on kuin olki vaan,\n    ei muuten suuri kunnossaan.\n    Pahoja paljo tapoja\n    on hällä, kirosanoja,\n    'Potz-donnereita' täynnä suu,\n    hattuineen pöytään istuutuu.\"\n\nMutta muuan paha ja häijynilkinen neuvonantaja kylvi vihaa Signillin\nveljien ja Haborin veljien välillä, jotka silloin oleskelivat immen\nisän luona, niin että jälkimäiset kaatuivat taistelussa edellisiä\nvastaan, ja edellisetkin löi Haborin miekka, kun hän saapui jälleen.\nHabor ajoi pois myös saksalaisen kosijan, mutta hänen täytyi itsensäkin\nlähteä Ruotsista. Signillin kutsumana tuli hän kuitenkin takaisin,\npuettuna samettiseen neitsytpukuunsa.\n\nHän ilmotti olevansa vieraan kuninkaan tytär, joka tahtoi oppia naisten\nkäsitöitä Signilliltä, ja Signill otti hänet vastaan ja kehotti häntä\nliittymään muiden neitostensa joukkoon. Mutta siihen sanoi valepukuinen\nJaakko-Habor olevansa liian ylhäissyntyinen.\n\nNyt oli hyvä Jaakko poikani luonnoltaan hieman kömpelö, eivätkä hänen\nsuuret kouransa oikein sopineet ompeluneulaa käsittelemään, joten hän\nnäytti aika hassunkuriselta; mutta ei siinä kyllin, ylhäiset herrat,\njotka näyttelivät muita naisosia, ilvehtivät ilmeisesti hänen kanssaan.\nItse Signillkään ei voinut olla salamyhkään sanomatta pistosanoja hänen\nkorvaansa, ja innoissaan sanoivat he pistosanansa niin ääneen, että me\nkaikki kuulimme ne ja purskahdimme nauruun. Tätä ei Jaakko voinut\nsietää, ja hän mietti, kuinka rankaisisi pilkkaajiaan.\n\nKun hän sentähden tuli kometian siihen kohtaan, jossa Signill tuntee\nHaborin, ja valepukuinen rakastaja kysyi lemmityltään, rakastiko tämä\njotakin, koska niin huokasi, ja kun Signill silloin vastasi\nrakastavansa Haboria, sanoi Haborin näyttelijä, kuten hänen piti\nsanoakin:\n\n    \"Unohda huoles, armahani,\n    nyt Habor seisoo rinnallasi, --\"\n\nmutta lisäsi vihasta salamoivin silmin: \"ja minä näytän sinulle, kuka\nolen!\" -- antaen Signillille samassa korvapuustin, jotta tämä kaatui\nnurinniskoin.\n\nSyntyi hirvittävä metakka: professori itse, oppinut herra Johannes\nMessenius, syöksi keppi sojossa Jaakko parkaa kohden. Mutta tämä väänsi\nkepin pois suuttuneen herran kädestä, -- se oli hänelle lapsen leikkiä,\nniin väkevä hän oli, ja joutumatta ymmälle kaikesta hälinästä ja\nhuudoista ympärillään meni hän niin lähelle katsojia kuin mahdollista\nja sanoi hyväntahtoisesti hymyillen: \"Tietäköön jokainen, etten\nkauemmin aio olla näiden valepukuisten marakattien ilveilyn esineenä...\nMinut piti hirttää, sillä sellainen on Haborin loppu tässä leikissä, ja\njollei kukaan muu sitä tee, teen sen itse, sillä kirjan lyön seinään\ntästä hetkestä lähtien; luulen, että armollinen kuninkaamme tarvitsee\nparia vahvaa käsivartta, ja sellaiset voin minä tarjota. Sentähden\nsanon kuten Habor, kun hänet on vietävä hirsipuuhun meren taa:\n\n    \"Hyvästi, Signill kaunoinen,\n    suo jäädä kuivaks poskuen.\n    Hyv'yötä koko katsomoon,\n    mi ystäväänsä muistakoon,\n    ei ihmetellen kaaduntain,\n    ei panetellen muistoain.\"\n\nHänen voimakas äänensä kuului kaiken ylitse, ja lopuksi oli hänen\npuhuessaan aivan hiljaista. Kun hän oli lopettanut, huusi professori,\nettä hän oli \"kunniansa unhottanut lurjus, kun niin saattoi vääntää\nkauniin kometian mullin mallin\", mutta Jaakko hymyili niin tyynesti, ja\nheittäen neitsytpukunsa luotaan sanot hän:\n\n\"Tuossa on nunnankaapunne, minulle se ei sovi, -- kenties tavataan\ntoiste, kenties ei, mutta kummin hyvänsä, kauemmin ette ainakaan näe\nminun kävelevän Upsalan katuja.\"\n\nNäin sanoen lähti hän tiehensä, ja lattia keinui hänen lujien ja\nraskaiden askeleidensa alla.\n\n\"Käärme oman lieteni ääressä, salainen rudbeckkiaani!\" huusi\nprofessori, ja siten oli annettu tunnussana taisteluun melkeinpä\nelämästä ja kuolemasta.\n\n\"Rudbeckiaani, rudbeckiaani!\" huusivat kaikki ja syöksyivät nyrkit\nsojossa ja siepaten kukin mikä parhaiten sopi lyömäaseeksi ulos ovesta\njättiläismäisen Jaakon jälkeen. Signill, joka ei ollut kukaan muu; kuin\nherra Johan Lilljehöök, oli innokkain kaikista ja syöksyi ensimäisenä\nulos niin äkkiä paenneen Haborinsa jälkeen.\n\nJohannes Messenius oli kaikessa suuressa oppineisuudessaan luonnoltaan\nhillitön mies. Hän oli äreä, turhamainen ja vallanhimoinen ja tahtoi\nolla ensimäinen mies Upsalassa. Mutta professori Johannes Rudbeckius ei\nhänkään antanut perään, ja ensi hetkestä, jolloin viimeksi mainittu\nsaapui Upsalaan, vallitsi heidän molempien välillä eripuraisuus, joka\npian puhkesi todelliseen vainoon ja taisteluihin, joita heidän\nmolempain kannattajat kävivät Upsalan kaduilla. Professori Rudbeckin\nihailijoita nimitettiin rudbeckiaaneiksi ja professori Messeniuksen\nkannattajia messeniaaneiksi. Edellinen näyttelytti myös ylioppilaillaan\nkometioja, mutta kreikaksi ja latinaksi, niin että ainoastaan oppineet\nniitä ymmärsivät ja olivat niistä huvitetut, mutta Messenius puolestaan\nnäyttelytti oppilaillaan ruotsalaisia kometioja ja mieluimmin\nmarkkinoilla, jolloin paljo kansaa oli koolla. Kaikki virtasivatkin,\nkuten luonnollista, ruotsalaisia kometioja katsomaan, ja tämä suututti\nmitä suurimmassa määrin Rudbeckiusta ja antoi osaltaan syytä epäsopuun.\n\nMesseniaaneihin kuului joukko ylhäisiä nuorukaisia, ja sanottiin, että\noppinut professori koetti ilveillään ja kujeillaan vetää heitä luokseen\nistuttaakseen heihin mieltymystä paavinoppiin, sillä hän kuului itse\nolleen salainen jesuiitta, ja jesuiitat hänet olivat kasvattaneetkin\nBraunsbergissä. Kuinka sen laita oli, tietää Jumala yksin, mutta mitään\ntodistuksia ei koskaan voitu tuoda esiin. Varmaa vain on, että metelit\nja taistelut Upsalassa antoivat autuaalle kuninkaalle paljo huolta, ja\nvaikea oli keksiä kuinka ne saattoi saada asettumaan.\n\nHuuto: \"salainen rudbeckiaani!\" -- tuli nyt, kuten mainitsin, hirveän\ntaistelun tunnussanaksi. Me riensimme kaikki ulos, ja siellä näimme\nJaakon ei ainoastaan niiden yhdeksänneljättä ympäröimänä, jotka olivat\nolleet hänen mukanaan näyttelemässä, vaan muiden vielä useampien, jotka\nolivat rientäneet paikalle osaksi katselijain joukosta, osaksi muualta\nkaupungista. Sillä oli kuin petolintujen käydessä haaskan kimppuun,\nkukaan ei tiedä mistä ne tulevat, mutta ne tulevat ja parvittain\ntulevatkin. Niin vahva kuin Jaakko olikin ja niin kunnon sivalluksia\nkuin hän jakelikin, ei hän olisi kyennyt pitämään puoliaan tätä\nlaumaa vastaan, jollei hän odottamatta olisi saanut apua juuri\nrudbeckiaaneilta.\n\nNämä riensivätkin paikalle kaikilta tahoilta ja kulmilta heti kun\nkuulivat huudot ja taistelun melskeen. Jaettiin murhaavia sivalluksia,\nen tahdo sitä salata, ja herra Johan Lilljehöök ei suinkaan ollut\nkehnoin. Hän tahtoi puolestaan antaa Jaakolle muistomarjan korvapuustin\nedestä, mutta ennen häntä ehti Åke Tott, joka tukevalla ryhmysauvalla\niski Jaakkoa ohimoon. Hän vaipui maahan, ja kaikuva huuto ilmotti hänen\nkaatumisensa. Tämä tappelu jatkui kuitenkin myöhään yöhön, ja\nseuraavana päivänä ei ainoastaan saattanut poimia taistelupaikalta\nkatkenneiden keppien, pöydänjalkojen ja tuolinselustain palasia, vaan\nvoi myös ylioppilaiden laastaroiduissa poskissa ja sinikeltaisissa\nkasvoissa nähdä taistelun kieltämättömiä muistomerkkejä.\n\nMutta tuli vieläkin pahempaa. Tuollaiset ylioppilaiden väliset\ntaistelut eivät olleet lainkaan harvinaisia. Ne kuuluivat niin\nsanoakseni päiväjärjestykseen siitä lähtien, kun professorit itse\nsyytivät toisilleen haukkumasanoja konsistorin istunnoissa. Nyt\nsyksyllä saapui kuninkaalta kirje Upsalaan, että yliopiston rehtori oli\nvaihdettava vuosittain, joten hän erotti siihen asti olleen, jonka pari\nvuotta aikaisemmin hänen isänsä oli asettanut akatemian vakinaiseksi\nrehtoriksi, mutta jonka katsottiin virassaan osottavan puolueellisuutta\nmesseniaaneja kohtaan.\n\nKuninkaan kirjeen johdosta valittiin Rudbeckius rehtoriksi, ja nyt\npuhkesi vihollisuus hänen ja hänen vastustajainsa välillä täyteen\nliekkiin. Messenius vaati Rudbeckiusta nimenomaan kaksintaisteluun ja\nsuorastaan yllytti puoluelaisiaan ilmeisiin väkivaltaisuuksiin.\nSellaisia syntyikin, ja aateliset nuorukaiset kävivät etunenässä kuin\nmitkäkin raiviot.\n\nErittäin kunnosti näissä tappeluissa itseään Åke Henrikinpoika Tott,\nkuningas Erikin tyttären poika, sama joka vaivutti Jaakko ratsumiehen\nmaahan. Konsistori kokoontui erään hurjan tappelun jälkeen, jolloin\nrudbeckiaanit olivat lyöneet pirstaksi joukon ikkunaruutuja, ja\nkeskusteltiin parhaallaan rangaistuksesta, johon pahimmat\ntappelupukarit ja niiden joukossa Åke olisi tuomittava, kun konsistorin\novi aukeni ja rouva Lucia Grothusen -- hän oli Messeniuksen vaimo\nja kuningas Sigismundin opettajan, Arnold Grothusenin tytär --\nsyöksyi sisään oppineiden herrojen eteen, jotka istuivat mykkinä\nkummastuksesta.\n\nLucia rouvasta on liikkunut paljonkin pahoja puheita, mutta minä pidän\nkiinni siitä, mitä valtakunnan kansleri sanoi, että siitä tuskin oli\nuskottava puoltakaan, samoin kuin muutamia vuosia myöhemmin kuulin\nhänen lausuvan koko tästä taistelusta näiden molempien professorien\nvälillä, että myöskin tohtori Johannes Rudbeckius oli syypää tähän\nsekamelskaan. Mutta tuima rouvashenkilö, eikä erittäin kaino, lie Lucia\nrouva sentään ollut, sillä hän luki lakia korkeille konsistorin\nherroille, niin etteivät nämä tienneet mitä hänelle vastaisivat.\nMeheviä sanoja ei hän suinkaan säästänyt; ei edes hurskas arkkipiispa\nKeniciuskaan jäänyt osattomaksi hänen terävän kielensä pistoksista.\n\nHänen esiintymisensä oli kuitenkin enemmän vahingoksi kuin hyödyksi\nhänen kodilleen ja miehelleen. Konsistori, joka jatkoi neuvottelujaan\ntuohtuneen Lucia rouvan poistuttua, päätti lähettilään kautta kieltää\nhänen miestään pitämästä yksityisluentoja, koskei Rudbeckiuskaan\nsellaisia pitänyt, ja tiedettiin tai luultiin, että juuri\nyksityislennoillaan Messenius yllytti kuulijoitaan näihin häpeällisiin\nmellakoihin. Konsistorin lähettiläs saapuikin aivan oikein Messeniuksen\nluo viesteineen arkkipiispalta ja konsistorilta.\n\nMessenius antoi lähettilään puhua pisteeseen, mutta silloin löi hän\nnyrkkinsä pöytään ja huudahti vihasta säkenöivin silmin ja vapisevin\nhuulin:\n\n\"Minä välitän viisi arkkipiispasta ja muista papillisista herroista!\nTervehtikää heitä ja sanokaa heille se! Ja mitä tulee minun\nkannattajiini, joita nyt vainotaan kaikin neuvoin, niin sanokaa\nkonsistorin herroille, jotka sanovat minun ruotsalaisia kometiojani\nnarrinkujeiksi, samalla kuin viholliseni saa syyttämättä näytellä\nomiaan kreikaksi ja latinaksi, vieläpä saa niistä ylistystäkin,\ntervehtikää heitä ja sanokaa, että vanha Cicero on lausunut kauniin\nopetuksen sanoessaan, että ihminen ei ole syntynyt maailmaan ainoastaan\noman hyötynsä tähden, vaan myös isänmaansa parhaaksi, ja että minun\nmenettelyni maalina tässä asiassa on ollut ainoastaan isänmaan\njalostaminen, -- jos heillä muuten on päätä käsittää, että nuorisolle\nvoi olla mitään hyvää siitä, että he oppivat tuntemaan, mitä hyvää ja\nmitä pahaa muinen oli isiemme keskuudessa. Muuten tahdon lopuksi sanoa\nÅke Henrikinpojan asiasta, joka heillä nyt on käsissään, että niin\nhänen kuin muidenkin ylhäisten nuorukaisten vanhemmat ovat asettaneet\nhänet ja heidät minun yksityisen hoitoni ja rangaistusteni alaiseksi!\n-- Siinä terveiset, jotka lähetän arkkipiispalle ja konsistorille, ja\najatelkoot he nyt kaksi kolme kertaa päänsä ympäri, ennenkuin\nsatuttavat kättään herra Äkeen.\"\n\nSellaista oli elämä siihen aikaan Upsalassa, ja joka päivä tuli yhä\npahempaa eikä parempaa.\n\nSillävälin onnistuttiin kuitenkin löytämään uusi Habor, joka hyvissä\najoin ehti oppia mitä oli tarpeen, ja \"comoedian\" esitys tapahtui\nonnellisesti joulukuussa 1612, Juhana herttuan ja ruhtinatar Maria\nElisabethin kunniaksi. Se tapahtui Tukholman linnassa; autuas kuningas\nja hänen äitinsä, leskikuningatar, vastanaineet ja koko hovi katselivat\nhistoriallisia kuvia ja ilmaisivat suuren tyytyväisyytensä niihin.\n\nMutta vaikka kuningas olikin tyytyväinen kirjailijaan, niin ei hän\nollut tyytyväinen professoriin. Häiden aikaan oli Tukholmassa\nuseampiakin professoreja, ja kuningas puhutteli heitä ankarimmittain.\nOppineiden herrojen täytyikin myöntää, että hän oli oikeassa, vaikkakin\nmoniaat miettivät mielessään, että kuninkaan nuhteet olisivat sopineet\nparemmin Messeniukselle yksin.\n\n\"Jollen itse olisi kokenut ja jollen tietäisi, mitä hyötyä ja etua\nkirjallisista tiedoista on, niin olisi minulla varsin vähän syytä pitää\nhuolta Upsalan akatemiasta tai olla erityisen suosiollinen niitä\nkohtaan, jotka olen sinne ottanut opettajiksi, mutta jotka eivät välitä\nvirkansa ja arvokkaisuuden vaatimuksista niin paljon kuin omasta\nkunnianhimostaan, yksityisestä vihastaan ja synnynnäisestä\nkateudestaan. Mutta sanon teille, että jollei tämä teidän melunne ota\nloppuakseen, niin osaan minä käyttää kuninkaallista valtaani ja laittaa\nniin, että vastaisuudessa säästyn sellaisilta kevytmielisiltä jutuilta,\nja ettei häpeä kovin pääse päällekynsin.\"\n\nOppineet vaikenivat, ja kuningas jatkoi hetken jälkeen, annettuaan\nheille tilaisuuden oikein miettiä hänen sanojaan:\n\n\"Luotan teihin, että kukin kohdaltanne koetatte hillitä moista\nvallattomuutta ylioppilaiden keskuudessa ja näyttää heille hyvää\nesimerkkiä, jotteivät he herjaisi eivätkä häpäisisi toisiaan, eivät\njuopottelisi eivätkä reuhaisi ja muuten eläisi kelvottomasti. Tahdon\nmyös pian lähettää akatemialle avoimen kirjeeni, jossa ankarimmin ja\nvakavimmin olen käskevä, että nyt valitsette uuden rehtorin, niin ettei\nvanha, joka tätä ennen on ollut, eikä viimeksi valitsemanne tule\ntoimimaan akatemian johdossa, kunnes saan tilaisuuden lähettää muutamia\nuskottuja miehiä, jotka asiaa voivat tutkia!\"\n\nNäin sanoen kuningas päästi heidät menemään, ja tällä kertaa otti hän\nheiltä tylysti jäähyväiset. Mutta se olikin välttämätöntä, jos mieli\ntehdä loppu häpeästä; ja häpeä se oli, yhtä suuri häpeä oppineille\nitselleen kuin vahinko heidän tieteilleen. Autuas kuningas oli syvästi\nhuolissaan ja neuvotteli kanslerin kera siitä, mitä parhaiten voisi\nmäärätä vamman parannukseksi.\n\nKuninkaan rangaistuskirje tulikin. Sain itse ratsastaa Upsalaan sitä\nviemään; tein sen maaliskuussa 1613. Mutta lopullista tutkimusta ei\nkuitenkaan pidetty siellä, vaan Tukholmassa sikäläisen tuomiokapitulin\nynnä valtakunnan piispojen sekä kanslerin, valtaneuvos kreivi Abraham\nBrahen ja kuninkaan entisen opettajan herra Juhana Skytten edessä.\n\nNiin valtiokansleri kuin Abraham kreivikin olivat olleet määrätyt\nyliopiston hallintomiehiksi tai kanslereiksi, kuten sanotaan, niin että\nheidän täytyi olla lähemmin selvillä sikäläisistä olosuhteista. Herra\nJuhana Skytte nimitettiin sitten tähän virkaan. Piispat olivat\npääkaupungissa neuvottelemassa Elfsborgin lunnaista.\n\nTämän tuomioistuimen eteen haastettiin nyt Upsalan professorit ja ensi\nsijassa luonnollisesti Messenius ja Rudbeckius. He näyttivät sangen\ntuikeilta astuessaan sisään, kuten valtiokanslerin kuulin sittemmin\nuseinkin kertovan, eivätkä he kenestäkään näyttäneet olevan halukkaita\nsovintoon. Oikeuden edessä lueteltiin kaikki ne säännöttömyydet, joita\noli ilmaantunut Upsalassa ja joihin he olivat olleet syypäät, ja\nmainittiin herjaussana toisensa jälkeen, joita he olivat käyttäneet\ntoisiaan vastaan. Molemmat oppineet eivät kuitenkaan näyttäneet\ntahtovan niitä peruuttaa millään ehdolla, vaan ulkonäöstään päättäen\ntehdä ne puolta pahemmiksi. Erittäinkin oli Rudbeckius kiihkeä.\n\nValtiokansleri ei voinut muuta kuin hymyillä, kun hän vanhoilla\npäivillään muisteli tätä kuulustelua ja kertoi, kuinka Rudbeckius astui\nesiin sellaisella vauhdilla kuin hänen olisi ollut taitettava peitsensä\nkilpakentällä, kun määrätty rehtori, herra Johan Lenaeus oli maininnut\nMesseniuksen nimittäneen häntä \"aasiksi\". Hän sieppasi kiihkeästi\ntaskustaan kirjan, joka oli heprealainen raamattu, paljo vaikeampi\nlukea kuin tavallinen, koska se oli painettu ilman pisteitä.\n\nTämä kirja kädessään astui hän pöydän luo kaikkien piispojen ja\nneuvosherrojen eteen, avasi sen, pani sen pöydälle ja sanoi kääntyen\nvastustajaansa ja viitaten avattuun raamattuun:\n\n\"Lue, jos sinussa on miestä, mutta jollet voi, niin olet itse aasi!\"\n\nHerrat pöydän ympärillä voivat tuskin pidättää nauruaan professorin\nkuumaverisyyden tähden, mutta tämä ei nähnyt enempää kuin Messeniuksen\neikä kuullut muuta kuin suututtavan sanan \"aasi\" korvissaan. Hän\nkopaisi käsillään taskujaan ja näytti vielä tahtovan ottaa esiin jonkun\nkirjan, jota hän ei kuitenkaan löytänyt, ja silloin kävi hän vielä\nkiihkeämmäksi, sanoi että hän etsi muuatta matemaattista kirjaa, ja jos\nhänellä olisi se ollut mukanaan, olisi hän osottanut, että Messenius\noli siinäkin tieteessä taitamaton.\n\nKuitenkin onnistuttiin paljon puheen ja monien esitysten jälkeen saada\nmolemmat katkeroituneet miehet malttamaan mielensä, niin että he\nlopuksi sopivat ja pyysivät toisiltaan anteeksi. Mutta sittenkin\nsaattoi olla eri mieliä siitä asiasta, eikö kurjuus olisi alkanut\nuudelleen, jollei kuningas olisi erottanut heitä akatemiasta, vaikkakin\nsiten, että he sieltä muuttivat korkeammille kunniasijoille. Rudbeckius\ntuli kuninkaan hovisaarnaajaksi ja Messenius asessoriksi äsken\nperustettuun Tukholman hovioikeuteen.\n\nNiin tuli vihdoinkin loppu levottomuuksista ja oppineiden\nnyrkkitaisteluista Upsalassa. Rudbeckius meni yhä eteenpäin ja pääsi\nvihdoin piispaksi Vesteroosiin, mutta Messeniuksen asiat menivät\ntaapäin. Kaksi vuotta Tukholmassa tapahtuneen oikeudenkäynnin jälkeen\nvietiin hänet vankina Kajaanin linnaan Suomeen. Sanottiin, että hän oli\nollut salaisessa kirjevaihdossa kuningas Sigismundin ja Puolan\njesuiittain kanssa.\n\nKuinka sen laita oli, en tiedä; mutta varmaa on, että kauneimmankin\nkukan, ja sellainen oli autuas kuningas, ympärillä voi kasvaa\nrikkaruohoa, ja siihen lajiin luen minä herra Erik Yrjänänpoika\nTegelin, niin oppinut kuin hän olikin ja niin hyviä historiakirjoja\nkuin hän onkin kirjottanut. Hän oli saita mies, ja onneton oli se, joka\nosui heittämään katseensa maatilaan, johon hänkin oli iskenyt silmänsä.\nSilloin ei hän jättänyt käyttämättä mitään keinoa saavuttaakseen\ntarkotuksensa. Koettipa hän mustata itse Jaakko de la Gardietakin\nKaarle kuninkaan aikaan, vaikka se epäonnistui, ja sen hän teki\nainoastaan päästäkseen hänen tiluksiinsa käsiksi.\n\nSamantapaiset olivat nyt myös hänen ja Messeniuksen välit.\nHerra Erik Yrjänänpoika oli nimittäin saanut valtaansa ne maatilat,\njotka Arnold Grothusen oli omistanut Ruotsissa, ja Messenius,\nkoska hän oli nainut Grothusenin tyttären, vaati myöskin niitä,\njoten siitä syntyi oikeudenkäynti, joka suoritettiin suurimmalla\nkatkeruudella ja joka oli Messeniukselle vielä vaarallisempi\nsentähden, että hän sai vaikutusvaltaisen herra Erik Yrjänänpojan\nleppymättömäksi vihollisekseen. Vuonna 1616 syytettiin häntä salaisesta\nyksituumaisuudesta valtakunnan vihollisten kanssa ja tuomittiin\nelinkautiseen vankeuteen. Tämä tapahtui samana vuonna kuin autuas\nkuningas istui niin suruissaan Kyminkartanossa ja sepitteli säkeitään\nonnettomasta rakkaudestaan.\n\nJaakko ratsumies oli silloin sattumalta Tukholmassa ja kuuli puhuttavan\nkohtalosta, joka odotti hänen entistä opettajaansa. Se kävi hänen\nsydämelleen, ja hän päätti tehdä jotakin vainotun puolesta. Eikä ollut\nhänen tapojaan ajatella, kuinka se tapahtuisi tai voiko hän edes tehdä\njotakin. Jotakin oli tehtävä, se oli selvää, ja se oli hänen itsensä\ntehtävä, sillä ketään muuta ei hänellä ollut käskettävänään.\n\nMuuanna hyvänä päivänä, vähän ennen tuomion langettamista, meni hän\nMesseniuksen luo ratsusaappaissaan ja miekka sivulla. Hänet tunnettiin\nheti. Sellaista jättiläistä ei helposti unhota.\n\n\"Jumalan rauhaa, herra professori tai asessori, vai mikä nyt\nlienettekään!\" sanoi hän.\n\nMessenius katsoi häneen uudelleen. Mitä hän tahtoi, tuliko hän häntä\npilkkaamaan vai tuomaan joitakin tietoja? Mutta Jaakko hymyili, ja tämä\nhymyileminen loukkasi miestä, jonka kimppuun käytiin kaikilta puolilta.\n\n\"Messeniaanit olisivat nyt hyvät olemassa\", jatkoi Jaakko, \"mutta\nheitäpä ei nyt näykään mailla eikä halmeilla, ei Signilliä eikä\nmuita,... mutta sittenkin minä seison nyt edessänne...\"\n\nMessenius ei tiennyt mitä hänen oli ajateltava entisestä oppilaastaan,\njoka kerran petti hänet. Tämä johtui hänen mieleensä; se kenties oli\nainoa, mikä entisyydestä oli hänen mielessään. Hyvää sydäntä, joka\nsykki jättiläisen rinnassa, ei hän nähnyt eikä sitä ajatellutkaan.\nJaakko olikin niitä miehiä, että hän näytti mitä julmimmalta juuri\nsilloin, kun hän oli tekemäisillään jotakin hyvää. Otsa oli rypyssä,\npensasmaiset kulmakarvat puristuivat yhteen, puoleksi peittäen silmät.\nSamat eleet olen nähnyt sangen lempeissäkin kasvoissa, kun ajatukset\novat kiintyneet johonkin erittäin tärkeään.\n\nMesseniuksesta, joka ei tuntenut häntä lähemmin, kuuluivat sen tähden\nhänen sanansa enemmän ivalta kuin osanotolta, ja yleensä hillitöntä\nluonnettaan hän kykeni nyt vaaran hetkenä hallitsemaan vähemmän kuin\nkonsanaan. Kuitenkin ajatteli hän jossain määrin vastustajansa valtaa\nja urkintaa, ja sentähden vetääntyi hän askel askeleelta huoneen\nvastakkaiseen päähän, silmiensä liekin yhä yltyessä.\n\nJaakko seurasi jälestä, sillä hänen päähänsä eivät mahtuneet muut\najatukset kuin ne, jotka täyttivät hänen sielunsa.\n\n\"En tietysti ollut mukana\", sanoi hän, \"kun 'Blancka Martha' esitettiin\njäähyväisiksi, mutta kometianne ovat hyvässä muistossani... kuinka\nBlancka Martha nyt taas lauloikaan?... Hän laulaa herralleen, kuningas\nBirgerille:\n\n    \"Schöns Lieb gedenck der Treue,\n    Die du mir hast verpflicht,\n    Und lass dich nicht gereuen,\n        Gereuen,\n    Von Hertzen meine ich dich!\"\n\n\"Kas, nyt laulan teille minä, ja minä laulan, kuten kuningatar lauloi:\n\n    \"Daran solst du gedencken,\n    Hertz allerliebste mein,\n    Mein Hertz thu ich dir schenken,\n        Schenken,\n    Es soll dein eigen sein.\"\n\nJa tämän saneltuaan irvisteli Jaakko julmain kulmakarvojensa alta.\n\nTosiaan täytyy tämän tunteenpurkauksen esineelle antaa anteeksi, jos\nhän erehtyi koko kohtauksen oikeaan tarkotukseen nähden. Hän tekikin\ntorjuvia liikkeitä kädellään, samalla kuin hänen silmänsä riittävästi\nilmaisivat sitä harmia, joka kiehui hänen sisällään, hänen yhä\nmennessään askel askeleelta takaperin.\n\nJaakko puolestaan joutui tunteellisuutensa uhriksi, kuten hän aina\nteki, milloin oli oikein innoissaan. Hän tarttui arvokkuudella\nasessorin käteen toisella kädellään ja toisella tarttui häntä\nkaulukseen, sanoen:\n\n\"Niin, silloin olivat he mukana, Hornit, Soopit, Lilljehöökit, Posset,\nBjelket ja mitä he nyt kaikki ovat nimeltään, nämä ylhäiset nuoret\nherrat, -- silloin olivat he mukana huvinsa tähden, mutta nyt, kun huvi\non tiposen tiessään ja onnettomuus on ovella, missä ovat he nyt, en näe\nheitä...\"\n\nTällaikaa olivat he joutuneet vastakkaisen seinän ovelle, ja nyt\nläjähti korvapuusti Jaakon poskelle. Asessori tempautui rivakalla\nliikkeellä vapaaksi, hypähti ovesta toiseen huoneeseen ja löi sen\njälestään kiinni.\n\nJaakko seisoi silmäillen sulettuun oveen, sivellen kädellään\nposkipäätään, jota poltti sen jokseenkin tuiman vastauksen jäleltä,\njonka hän oli saanut parhaassa tarkotuksessa tekemäänsä kysymykseen.\nHän seisoi hetken aikaa katsellen sulettuun oveen. Hyvää hän oli\ntarkottanut tuolle miehelle, jonka koko käytös oli hänelle yhtä\nkäsittämätön kuin ovi oli sulettu. Sisältä ei kuulunut hiiskahdusta\neikä liikahdusta. Jokseenkin nolona lähti hän lopulta tiehensä.\n\nHän suuntasi matkansa ratsumestarinsa luo, kunnian miehen, joka\nkuitenkin pian kaatui taistelussa. Tämä, samoin kuin toveritkin, piti\npaljo Jaakosta, ei ainoastaan hänen tavattoman väkevyytensä, vaan\nmiltei enemmän hänen iloisen mielensä tähden, joka niin räikeästi pisti\nesiin kuivan ja karkean pinnan alta. \"Antakaa minulle neuvo,\nratsumestari!\" sanoi hän tälle, tämän nyökätessä hymyillen hieman\nvapaapuheiselle Jaakolle. \"Jos minulla on vihainen koira, josta\nkuitenkin pidän ja jonka tahtoisin pelastaa, ja jos näen suden käyvän\nsen kimppuun verisine kitoineen... kuinka on minun parhaiten\nmeneteltävä pelastaakseni koiran, tempaanko sen pois vai lyönkö suden\nkuoliaaksi?\"\n\n\"Sinä haudot päässäsi vakavia asioita\", vastasi ratsumestari, \"mutta\narvotuksiin en ole halukas vastaamaan. Sano suoraan, Jaakko, ketä\ntarkotat koiralla ja ketä tarkotat sudella?\"\n\n\"Vihainen koira on asessori, herra Johannes Messenius, ja susi on herra\nErik Yrjänänpoika Tott!\"\n\nRatsumestari ällistyi kuullessaan nämä nimet, mutta Jaakko jatkoi aivan\ntyynesti:\n\n\"En jaksa nähdä, että Yrjänä Pietarinpojan poika vainoaa entistä\nopettajaani... Ei omena kauas puusta putoa, sanotaan, ja se pitää\npaikkansa Erik herraankin nähden; sillä jos Yrjänä Pietarinpoika oli\nhuono neuvonantaja kuningas Erikille, niin koettaa hänen poikansa tehdä\nkaiken pahan minkä voi, vaikkakin, Jumalan kiitos, kuningas Kustaa\nAdolf on toinen kuningas kuin kuningas Erik.\"\n\n\"Täytyy sentään nähdä ja sietää paljo tässä maailmassa\", keskeytti\nratsumestari.\n\n\"Ei, seis!\" tarttui Jaakko juttuun. \"Voi nähdä ja sietää mitä tahtoo,\nmutta minä en tahdo, en, en tahdo. Kuten sanoin, en jaksa nähdä tämän\ntapahtuvan, tahdon pelastaa entisen opettajani, niin tahdon,\nratsumestari, ja nyt on teidän annettava minulle neuvo! Onko minun\ntemmattava asessori pois Erik herran käsistä vai onko minun lyötävä\ntämä juonittelija kuoliaaksi, kuten hän on rehellisesti ansainnut?\"\n\n\"Sinun ei ole tehtävä kumpaakaan\", sanoi ratsumestari ja katsoi Jaakkoa\nkasvoihin etevämmän hengen koko voimalla.\n\nJaakko katsoi kummissaan esimieheensä, jonka sanoja hän ilmeisesti ei\nvoinut käsittää, niin vakuutettu hän oli siitä, että jotakin täytyi\ntehdä.\n\n\"Ei kumpaakaan!\" toisti hän, silminnähtävästi ajatellen jompaakumpaa\nvaihtopuolistaan.\n\nMutta ratsumestari uudisti vielä suuremmalla vakavuudella neuvonsa ja\nosotti Jaakolle, mitä vaarallisia seurauksia saattoi koitua hänen\npuuttumisestaan tähän asiaan, vaikkei hän siltä pienimmässäkään määrin\nvoisi muuttaa sitä kohtaloa, joka uhkasi Messeniusta ja jonka täytyi\nmennä omaa menoaan, mitä Jaakko mahtoikin tuumia tai tehdä. Seuraus,\narveli ratsumestari, ei olisi mikään muu kuin että Jaakko saattaisi\nitsensä onnettomuuteen.\n\nParisen päivää myöhemmin langetettiin tuomio, ja tuomittu oli\nvangittava ja vietävä Suomeen.\n\nKun Jaakko oli jäänyt yksin omin päin arvostelemaan ja ratkaisemaan,\nkummanko keinon valitsisi, menisikö suoraan herra Erik Yrjänänpojan luo\nja pelottaisi hänet kääntymään toiselle tolalle vai koettaisiko temmata\nMesseniuksen pois Erik herran käsistä, päätti hän ryhtyä jälkimäiseen,\nja seuraavina päivinä hän kulki vaipuneena syviin ajatuksiin, alinomaa\nhyräillen Blancka Marthan laulua:\n\n    Mein Hertz thu ich dir schenken,\n        Schenken,\n    Es soll dein eigen sein.\n\nSinä päivänä, jona Messenius oli määrätty vangittavaksi, näytti Jaakko\ntuimemmalta kuin konsanaan ja pyörittelihe sen talon porraskäytävässä,\nmissä Messenius asui, turhaan koettaen päästä sisään. Vähän väliin näki\nhän rouva Lucian jossakin ikkunoista, ja hän viittasi rouvalle ja\nkoetti kaikkein kaunopuheisimmilla eleillä tehdä itsensä ymmärretyksi,\nmutta se ei onnistunut. Siinä seisoi hän paikoillaan tai käveli\nedestakaisin, mutta hän ei poistunut porrasten luota. Hänen\ntarkotuksensa oli puolustaa sisäänkäytävää ketä vastaan tahansa; ja\nepävarmaa on, kuinka olisi käynyt, jolleivät muut olisi pitäneet häntä\nsilmällä, -- hän olisi kai tehnyt itsensä onnettomaksi ainaiseksi.\nMutta hänen ratsumestarinsa, joka tunsi hänet ja tiesi, mikä uskollinen\nsydän hänellä sykki karkean ulkokuoren alla, piti huolen siitä, että\nhän vältti vaaran. Taloon oli kaksi sisäänkäytävää, ja toisesta vietiin\npois vangittu Messenius rouva Lucian ja heidän poikansa kera, Jaakon\nkävellessä vartioiden toisen edustalla.\n\nJa siellä käveli hän vielä illan tullen, vähänväliä silmäillen\nikkunoihin, nähdäkseen jossakin niistä rouva Lucian tai Messeniuksen\nitsensä. Se ei luonnollisesti hänelle onnistunut, kun heidät kerran oli\nviety pois. Vihdoin saapui ratsumestari.\n\n\"Mitä täällä teet, Jaakko?\" kysyi hän.\n\nJaakko ei aluksi vastannut. Vasta kun kysymys uudistettiin, sanoi hän\nlyhyeen ja ynseästi:\n\n\"Minä vaanin sutta!\"\n\nRatsumestari ilmotti hänelle silloin, että susi oli jo saanut saaliinsa\nja että hänen odotuksensa oli turha, mutta Jaakko ei häntä uskonut.\nRatsumestari käski hänen silloin poistua portin luota ja mennä\nmajapaikkaansa, mutta Jaakko seisoi paikallaan ja suuntasi vain pitkän\nja vitkastelevan katseen esimieheensä. Tämä käsitti, että jos hän\ntahtoi pelastaa urhokkaan ratsumiehen, täytyi hänen ryhtyä muihin\nkeinoihin; sillä siinä mielentilassa, missä Jaakko nyt oli, saattoi hän\nryhtyä mihin hommiin tahansa, ja ennenkuin Messenius oli viety\nkaupungista, ei kukaan voinut vastata, mitä kaikkea väkevä Jaakko\nuskaltaisi hänen pelastuksekseen.\n\nHän lähti sentähden, ja hetkeä myöhemmin tuli muutamia Jaakon tovereita\ntuoden sen käskyn, että hänen oli seurattava heitä. Hän sanoi ei,\nsyntyi vaarallinen tappelu, ja täytyi tulla lisäväkeä, ennenkuin Jaakko\nsaatiin alistumaan. Hänet pantiin vankeuteen rangaistukseksi\nkäytöksestään; mutta kun laiva oli lähtenyt Tukholman satamasta vieden\nMesseniuksen mukanaan, pääsi Jaakko vapaaksi.\n\nOnneton Messenius istui sitten pitkät vuodet synkimmässä vankeudessa\nKajaanin linnassa, syvällä Suomen metsissä, kokonaisen 16 peninkulman\npäässä lähimmästä kaupungista. Kului yhdeksäntoista vuotta, ennenkuin\nhän sai lempeämpää kohtelua osakseen, ja kohta sen jälkeen hän kuoli,\nnimittäin 1637.\n\nYhdeksän vuotta häntä pitempään eli hänen vastustajansa Johannes\nRudbeckius, joka kuoli Vesteroosin piispana 1646, jättäen jälkeensä\nyksitoista lasta, jotka korotettiin arvoon ja kunniaan ja voittivat\naatelisvaakunan ja kypärän.\n\nMutta autuas kuningas, hän ajatteli alituiseen Upsalan akatemiaa ja\nkuinka hän voisi sitä suojella, jotta se kestäisi ajan myrskyt. Monta\nylevämielistä sanaa kuulin hänen puhuvan valtiokanslerille siitä\nasiasta, kuinka tärkeää oli, että valistus leviäisi kaikille. Hän suri\nsitä, että alituiset sotaretket jättivät hänelle niin vähän aikaa\nrauhallisia toimia varten, ja oppi ja tiedot ovat sellaisia hedelmiä,\njotka eivät kypsy sodan jaloissa.\n\nKöyhä kansa ei myös voi tarjota tieteille ja niiden harjottajille sitä\nkehotusta, joka niille on välttämätön. Jos jotakin saattoi tehdä, oli\nse kuninkaan itsensä tehtävä, ja hän tekikin sen tavalla, jota ei kai\nkukaan saattanut odottaa.\n\nMolempien herttuain, hänen veljensä ja sisarenlapsensa, kuoltua olivat\nne monet maatilat, jotka ikimuistoisista ajoista olivat kuuluneet hänen\nsuvulleen ja tuntuvasti lisääntyneet kirkon hallusta otetuilla tiloilla\nvanhan Kustaa kuninkaan aikaan, joutuneet hänelle. Näistä\nperintötiluksistaan lahjotti hän kokonaista kolmesataakolmetoista\nmaatilaa ja neljä vesimyllyä, paitsi muutamia pienempiä tiluksia\nUpsalan akatemialle, niin että ne olivat ainaiseksi jäävät tämän\nomaisuudeksi.\n\nMainitkaa minulle kuninkaista se, joka tekee samoin! Se oli tosiaankin\nkuninkaallinen lahja!\n\nHerrani, valtiokansleri, lausui kerran pojalleen, Kustaa kreiville,\nsanat, joita en käsittänyt silloin enkäpä nytkään, mutta jotka ovat\nkiintyneet mieleeni.\n\n\"Jokaisella valtakunnalla\", sanoi hän, \"on jossakin määrin\nyhtäläisyyttä vanhan Rooman kanssa. Kenties on vielä tuleva aika,\njolloin meidän maamme suuruuksien, samoin kuin Rooman patriisien,\ntäytyy koota ympärilleen kansan miehiä, nerokkaita ja oppineita miehiä,\njoiden kunnolle ja kyvyille heidän täytyy tehdä tilaa. Jos niin käy\najan täytyttyä, niin sen saavat aikaan ne sivistyslaitokset, jotka ovat\nvoineet vaikuttaa ja elää itsenäistä elämää juuri sentähden, että suuri\nkuningas on laskenut niiden alle maaperän, joka ei ole ollut\nriippuvainen päivän valtiollisista tuulenpyörteistä.\"\n\n\"Muistakoot he silloin\", lisäsi hän sitten, kuten hänellä oli useinkin\ntapana sanoa, \"että Kustaa Adolfin rakkautta maahansa heidän on\npohjaltaan kiittäminen yhdenvertaisuudestaan etumaisten miesten kanssa.\nVarmaa on, että tässä kuninkaallisessa lahjassa on suurella Kustaa\nAdolfilla muistomerkki, joka kestää kautta aikojen, sittenkin, kun\nvoittomerkit ovat ammoin aikoja maatuneet hänen ja hänen miestensä\ntomun ympärillä!\"\n\n\n\n\n8.\n\nPuolalainen ruhtinatar.\n\n\nMuistettavan yön jälkeen Elbingissä en sitten pitkiin aikoihin voinut\nlöytää jälkeäkään Pietarista enkä kauniista neidistä enkä vanhasta\npoppamiehestä -- jesuiitta vai mikä hän nyt oli. Ja oli tulossa päivä,\njolloin kuningas purjehtisi kotiin. Olin kovasti harmissani, kun\najattelin, että olin ollut maaliani niin lähellä, mutta ikäänkuin vain\nnähdäkseni, kuinka se livahti käsistäni, ja lisäksi olin aivan\nneuvoton, mihin minun oli ryhdyttävä. Olin oikein suruissani, kun\najattelin vanhaa muoria, joka kärsimättömästi odotti palaamistani, enkä\nminä voinut viedä hänelle ainoaakaan lohdutuksen sanaa.\n\nSilloin kohtasin eräänä päivänä, parhaallaan kulkiessani noissa\najatuksissani, Jaakko jättiläisen, ratsumiehen, jonka opin tuntemaan\ntaanoin ollessani Upsalassa katselemassa näytelmää Haborista ja\nSignestä. Hän näytti yhtä hyväntahtoiselta, perin rehelliseltä ja\nkunnon mieheltä kuin silloin, kun hän nousi oppinutta professoria ja\nkaikkia hänen ylhäisiä oppilaitaan vastaan, jotka nyt suurimmaksi\nosaksi olivat samoin kuin Jaakkokin täällä sodassa. Tosin oikeastaan\nasettamatta kunnon Jaakkoa mihinkään yhteyteen sen kanssa, mikä pyöri\npäässäni, lähestyin häntä ja aloin sukeutua keskusteluun hänen\nkanssaan. \"Nyt me pian lähdemme kotiin\", sanoin. \"Kotiin?\" kysyi hän\nvastaan ja katsoi hymyillen ja kummissaan minuun.\n\nHänen kummastuksensa kysymykseni johdosta olikin aivan luonnollinen,\nsillä mietteissäni unhotin tykkänään, että sotajoukko tuli pysymään\npaikoillaan ja että ainoastaan kuningas itse matkustaisi kotiin. Mutta\nsamassa juolahti mieleeni tehdä uskalias mies uskotukseni, ja annoin\nhänelle kaikki ne tiedot mitkä voin, jotta hän osaisi pitää asioita\nsilmällä minun itseni ollessa poissa.\n\nHän kuunteli tarkkaavaisena mitä sanoin ja lupasi lujasti kättä lyöden,\nettä hän tekisi parastaan. Onni suosikin häntä enemmän kuin minua,\nkuten nyt tahdon kertoa. Mutta kun ajattelen, kuinka me seurasimme tätä\nasiaa, ensin kukin erikseen, ja sitten yhdessä, niin en voi muuta kuin\najatella vanhaa satua paimenpojasta, joka taivaltaessaan etsimään\nkadonnutta prinsessaa sai apua pikku keijukaisilta. On kyllä totta,\nettä Jaakko jättiläisruumiineen ja tavattomine voimineen kaikista\nvähimmän muistutti pientä keijukaista, mutta hän samoin kuin minäkin\nteki keijukaisille palvelusta. Meidän oli pelastettava sekä paimenpoika\nettä prinsessa ilkeän noidan käsistä, ja noita, se ei ollut kukaan muu\nkuin jesuiitta, tuo musta, ruma kivinaama. Neuvokkuudessa ja\nväkevyydessä saattoi Jaakko kuitenkin hyvin vetää vertoja niille pikku\nolennoille, jotka satu panee esiintymään paimenpojan pelastajina.\n\nNiin saatoin jotensakin tyynenä seurata autuasta kuningasta kotiin ja\najatella astumista muorin lempeäin silmien näkyviin. Ah, suuri oli\nriemu, kun kuningas tällä kertaa saapui Tukholmaan ja ratsasti\nkaupunkiin, jossa kaikki vallatut liput ja standaarit olivat ripustetut\nnäkyviin. Tykit \"Kolmessa kruunussa\" paukkuivat yhtä mittaa, kaikki\nkellot soivat, ja kansa riensi kirkkoihin kiittämään Jumalaa, joka niin\narmollisesti oli suojellut kuningasta ja Ruotsin aseita.\n\nOlikin kuin uusi henki olisi virrannut kautta kansan. Ei puhuttu enää\nkuten ennen puoleksi kuiskaillen siitä vitsauksesta, jonka Herra oli\nmonien sotien muodossa laskenut kannettavaksemme, vaan puhuttiin\nrohkeudella ja luottamuksella. Voimaa oli kyllä ollut koko ajan, kuinka\nolisikaan muuten voitu saada aikaan se, mitä oli tapahtunut, mutta\nvoima saattoi nyt ikäänkuin vaikuttaa suuremmalla vapaudella.\nItsenäisyyden tunto ikäänkuin teki voimat kaksinkertaisiksi. Seisoimme\nsamalla kalliopohjalla kuin ennenkin, mutta aurinko valaisi sen\npainiskelun hyökkäävien aaltojen kanssa, ja tässä auringon valossa\nsäteilivät kaikki silmät, hymyilivät kaikki huulet.\n\nMutta tässä yleisessä riemussa kiitivät minun ajatukseni pois\nlempeäsilmäisen vanhuksen luo, ja missä vain näin hopeahapsiset,\nryppyiset kasvot, olin näkevinäni hänet edessäni. Oli kuitenkin varmaa,\netten saattanut tavata häntä Tukholmassa. Jos kuninkaan asioilla\nretkeillessäni joutuisin Strengnäsiin ja tapaisin hänet, voisin ainakin\nlohduttaa häntä sillä tiedolla, että asia oli hyvissä käsissä.\n\nNiin olikin laita, ja, kuten mainitsin, onnikin oli suotuisa. Mutta\ntahdonpa kertoa järjestään, kuten asia tapahtui.\n\nSotamarski Herman Wrangelin pääkortteeri oli kuninkaan poissaollessa\nMarienburgissa ja asui hän vanhassa linnassa, jossa kerran muinaisina\naikoina ritarikunnan suurmestarilla oli istuimensa. Se oli suuri, komea\nrakennus, jossa hän näytti viihtyvän hyvin keskellä monia muistoja,\njotka muistuttivat häntä myös hänen omasta nuoruudestaan, sillä hän\nkuului vanhaan liivinmaalaiseen ritarisukuun. Jaakko oli myös\nMarienburgissa.\n\nSyksy oli mennyt hänen saamatta tietoonsa kerrassaan mitään, mikä olisi\nollut etäisimmässäkään yhteydessä kadonneiden kanssa. Mutta sitten tuli\njoulu.\n\nSilloin hän eräänä päivänä käveli muuatta syrjäkatua, joka oli\nkauttaaltaan jäätikön peittämä, niin että sitä oli sangen vaikea\nkulkea. Jonkun matkan päässä hänen edellään kulki muuan mies, jolla\nnäytti olevan kiire, vaikka hän liikkuikin suurella vaikeudella\niljanteella. Vaateparrestaan päättäen oli hän Puolan juutalainen, ja se\nosuikin paikalleen. Eräässä paikassa, jossa katu oli hyvin viettävä ja\nkatukivitys oli niin sanoakseni hajaantumistilassa, ei mies parka\nvoinut enää säilyttää tasapainoaan, vaan kaatui ja taittoi jalkansa.\nJollei Jaakko olisi ollut niin lähellä kuin hän oli, olisi onnettomuus\nkenties tullut suuremmaksikin.\n\nKesti kotvan, ennenkuin juutalainen ehti tointua ja antaa selvän\nvastauksen; mutta kohta, kun oli saanut tietää mihin mies toivoi\ntulevansa viedyksi, otti Jaakko hänet vahvoille käsivarsilleen ja vei\nhänet paikalle, erääseen pieneen taloon lähellä kaupungin porttia.\nMutta kuta tyynempiin olosuhteihin pikku juutalainen pääsi, missä hänen\nolisi pitänyt voittaa tuskansa, sitä levottomammaksi hän kävi. Tämä\nkummastutti Jaakkoa, ja hän kysyi syytä siihen, saamatta kuitenkaan\nmitään vastausta; hänestä näytti vain voivotus ja valitus tulevan siitä\nyhä suuremmaksi.\n\n\"Sinulla on jotakin omallatunnollasi, pikku mies, mutta tuo se esiin!\"\nkehotti Jaakko.\n\n\"Voi, voi\", huokasi juutalainen kääntelehtäen ja vääntelehtäen, mutta\nei kuitenkaan tahtonut sanoa mitään.\n\n\"Oletko kotoisin täältä Marienburgista?\" kysyi Jaakko.\n\n\"En, en, asun kaukana täältä!\" oli vastaus.\n\n\"Mitä täällä sitten asioit?\"\n\n\"Voi, voi\", ulvoi juutalainen, \"minä tulen onnettomaksi, onnettomaksi,\nvoi, voi.\"\n\n\"Eikö sitä sitten voi auttaa?\" jatkoi Jaakko, joka alkoi käydä\nkärsimättömäksi ja puoleksi suuttua, vaikkei hänen ystävällinen\nsydämensä vielä sallinutkaan hänen päästää suuttumustaan ilmoille. \"Jos\ntulet onnettomaksi, niin täytyy sinussa olla miestä tekemään jotakin\nonnettomuuden pienentämiseksi, jollet voi sitä kokonaan välttää.\"\n\nJuutalainen jatkoi valitustaan, mutta kuinka Jaakko puhuikaan, saavutti\nhän lopulta miekkosen luottamuksen, ja tämä ilmaisi, että hänellä oli\nkirje vietävänä tuomiokirkon suntiolle ja että hän oli ottanut\nviedäkseen vastauksen tähän kirjeeseen pater Josephukselle, joka tällä\nhaavaa oleskeli eräässä linnassa läheisyydessä.\n\n\"Olet siis, kun kaikki käy ympäri, urkkija!\" huudahti Jaakko,\noikeastaan vain pelottaakseen juutalaisen antamaan täydellisen\nvastauksen.\n\n\"Urkkija!\" änkytti juutalainen. \"Jumalan äiti antakoon teille anteeksi\nsen, että sälytätte moista niskoilleni!... Kuinka voisin minä, mies\nparka, puuttua niin korkeihin asioihin... Voi, voi, hyvä mies ja jalo\npelastajani, siinä erehdytte kerrassaan... Minulla ei ole tämän sodan\nkanssa mitään tekemistä... voi, minä, minä haluan ainoastaan rauhaa,\nainoastaan rauhaa.\"\n\n\"Se on kyllä hyvä, mutta jollet voi näyttää toteen mitä sanot, niin ei\nasiasi toimittamisesta tule mitään, siitä saat olla varma. Puhu siis ja\npuhukin selvään! Meidän kanssamme on täällä leikkimistä yhtä vähän kuin\nniiden, jotka sinut ovat lähettäneet tälle asialle.\"\n\n\"Se on minun surmani, se on minun surmani!\" vaikeroi juutalainen itkien\nja lyöden rintoihinsa.\n\nJaakko koetti häntä tyynnyttää, ja kun hän vihdoin alkoi tajuta\npuhetta, sanoi Jaakko hänelle:\n\n\"Tässä ei ole sinulla mitään valinnan varaa, sinun on puhuttava suusi\npuhtaaksi, sillä sen sanon sinulle, että muussa tapauksessa joudut\nvähemmän kuin tunnin kuluessa riippumaan lähimpään hirsipuuhun, ja koko\nasia riippuu siis siitä, katsotko mukavammaksi heittää henkesi nyt vai\nsäästää sen lähimpään kertaan, jolloin joudut ahdinkoon. Jos tahdot\nseurata neuvoani, niin älä koskaan ota enää viestejä viedäksesi\npuolalaisten ja ruotsalaisten leirin välillä.\"\n\n\"Puolalaisen leirin?\" sammalsi juutalainen. \"Kuka on sanonut, että\ntulen puolalaisten leiristä... tulen Habersdorffin linnasta, joka\nsijaitsee herttuakunnassa lähellä Rosenbergiä, ja Jumala on\ntodistajani, ettei minulla ole aavistustakaan kirjeen sisällöstä. Mutta\nminkä tiedän, sen tahdon sanoa sinulle, jos lupaat minulle uskosi ja\nkunniasi kautta, ettet tahdo minun häviötäni, vaan tahdot auttaa minut\ntästä kurjuudesta, mikäli se on sinun vallassasi.\"\n\nPreussin herttuakunta kuului autuaan kuninkaan langon, Brandenburgin\nvaaliruhtinaan Yrjö Wilhelmin vallan alle.\n\nNo, sen lupasi Jaakko, ja niin kertoi juutalainen, ensin siveltyään\nkädellään särkevää jalkaansa, samalla vuodattaen monta kyyneltä ja\npäästäen monta huokausta. Minun täytyy kuitenkin mainita, että Jaakko\nteki parhaansa luunmurtuman hoitoon nähden ja että hän lähetti sanan\nlähimmälle haavurille, jota kuitenkin saatiin odottaa.\n\n\"Näetkös, siellä linnassa laitetaan häitä\", sanoi juutalainen. \"Mutta\npuuttui jotakin, josta puhutaan tässä kirjeessä ja joka minun piti\ntuoda mukanani palatessani.\"\n\n\"Anna minulle kirje\", käski Jaakko, ja juutalaisen täytyi pitkien\ntinkimisten jälkeen antaa se hänelle.\n\n\"Tämä kirje täytyy avata ja lukea ruotsalaisin silmin!\" sanoi Jaakko\nsitten, pistäen kirjeen taskuunsa. \"Ne voivat olla vaarallisetkin häät\nnuo, joita laitetaan Habersdorffin linnassa. Voi tapahtua myös, että\nsinne tulee odottamattomia vieraita, vaikkapa häiden laittaja olisi\nitse ylisotapäällikkö...\"\n\n\"Voi, voi, hyvä mies, uskokaa minua!... Ei häiden laittaja ole mikään\nylisotapäällikkö, vaan muuan hänen rikas sukulaisensa, eräs\nleskikreivitär...\"\n\n\"Ja kuka on morsian?\" keskeytti Jaakko, jolle äkkiä juolahti mieleen,\nettä sattuma kenties tässä antoi hänelle johtolangan sen arvotuksen\nratkaisemiseen, jota hän nyt koetti selvittää yhdessä minun kanssani.\n\n\"En tiedä enempää kuin että hän on nuori, rikas ja kaunis kuin päivä.\"\n\n\"Hänen nimensä... mikä on hänen nimensä?\" kysyi Jaakko innoissaan.\n\n\"En ole koskaan kuullut häntä nimitettävän muuksi kuin ruhtinatar\nMariaksi, mutta niin paljon olen voinut nähdä, että hänen on täytynyt\nkärsiä paljon, ja nyt muistuttaa hän enemmän vankia kuin vapaata\nihmistä, vielä vähemmän ruhtinatarta. Kuitenkin kumarretaan syvään\nhänen edessään joka kerta kun häntä puhutellaan... Niin, niin, hänellä\non paljo valittamista, ja varmaan ei tahtoisi kukaan kaikista\nruhtinattaren rikkauksista ottaa hänen osaansa kannettavakseen, siitä\nolen varma.\"\n\nNimi samoin kuin muukin kuvaus kävi täydellisesti yhteen sen kanssa\nmitä olin kertonut, ja sentähden koetti Jaakko sitä innokkaammin saada\njuutalaiselta ne tiedot ruhtinattaresta, jotka tämä voi antaa. Ja\njuutalainen tiesi aika paljon.\n\nHän oli itse asiassa linnan palvelija, mutta oli pukeutunut\njuutalaiseksi, koska siten luuli voivansa vähemmällä vaaralla suorittaa\nkaikkea muuta kuin helpon tehtävän, nimittäin viedä kirjeen keskelle\nvihollisen pääkortteeria, jossa pienimmänkin harha-askeleen johdosta\nsaatettiin häntä pitää ja kohdella urkkijana. Tässä olikin oikeastaan\nJaakon voima hänen ylitsensä, ainakin aluksi, sillä näyttäytyi pian,\nettä Jaakko ja juutalainen yhtyivät yhdessä asiassa, nimittäin siinä,\nettä he tunsivat sääliä ruhtinatarta kohtaan ja halusivat pelastaa\nhänet.\n\n\"Kenen kanssa hän menee naimisiin?\" kysyi Jaakko. \"Sinusta näyttävät\nhäät olevan suurin onnettomuus?\"\n\n\"Niin, niin, se onkin niin\", vastasi juutalainen. \"Juuri häät...\nKatsos, minä luulen ja monet muut minun mukanani, että ruhtinattarella\non toinen rakastettu, ja nyt pakotetaan hänet morsiustuoliin...\nSentähden suree hän, ja hän suree itsensä kuoliaaksi, voi, voi... sen\nsaavat kaikki nähdä.\"\n\n\"Kuka on sitten sulhanen?\"\n\n\"Muuan vanha herra, raihnas ja ilkeä. Jos ruhtinatar parka riutuu nyt\nsiinä vankilailmassa, joka häntä ympäröi, niin hän varmaankin kuolee\ntykkänään, kun hän saa sellaisen vanginvartian kuin vanhan kreivin.\"\n\nHaavuri, joka saapui, keskeytti keskustelun; mutta Jaakko oli saanut\ntietää siksi paljon, ettei hän katsonut voivansa päästää käsistään sitä\nlankaa, jonka palvelija oli hänelle antanut. Tämä oli hyvä sielu, joka\noli valmis tekemään kaikkensa onnettoman ruhtinattaren puolesta, ja kun\nhaavuri oli hoitanut hänen luumurtumansa ja jälleen poistunut, ei\nkestänyt kauan, ennenkuin Jaakko ja hän pääsivät yksimielisyyteen\nkeskenään, vaikkakin palvelija epäilevästi pudisti päätänsä\nJaakon rohkealle, hänen mielestään mielettömän rohkealle\npelastussuunnitelmalle.\n\n\"Mutta mistä tiedät\", kysyi Jaakko, kun haavuri oli poistunut\nhuoneesta, \"mistä tiedät, että ruhtinattarella on toinen rakastettu?\"\n\n\"Sen toki näkee joka mies, jolla on silmät nähdäkseen ja vähän\nymmärrystä ajatellakseen\", vastasi palvelija. \"Oli muuan nuori herra,\nhäntä sanottiin ruhtinattaren sukulaisen veljeksi, sukulaisen, joka oli\nsangen vanhan herran nuori leski, ja tämä vanha herra taasen oli\nruhtinattaren tulevan herran ja miehen kaukainen sukulainen... Nuori\nmies oli muhkea herra... hän oli muuten samasta maasta kuin kuninkaamme\nSigismund ja siis sinun maanmiehesi...\"\n\n\"Hänen sisarensa, rikas leski, oli siis hänkin Ruotsista kotoisin...?\"\n\n\"Niin, vanha herra oli nähnyt hänet ollessaan kuningas Sigismundin\nmukana hänen perintömaassaan taistellakseen kuninkaan setää vastaan...\nsilloin näki hän tytön ja ihastui niin tähän, että otti hänet\nvaimokseen ja kuollessaan jätti hänelle kaikki rikkautensa. Sisarkin on\nvielä huomattava kauneudestaan, vaikka hän on koko joukon vanhempi\nveljeään.\"\n\n\"Ja tämä hänen veljensä se on voittanut ruhtinattaren rakkauden?\"\n\n\"Niin, siltä meistä kaikista näyttää linnassa... he olivat aina\nyksissä, ja nuori herra olisi varmaankin syöksynyt Weikseliin, jos\nruhtinatar olisi sitä toivonut, kun tämä puolestaan oli epätoivoissaan\njoka kerta, kun nuoren herran joidenkin asiain tähden täytyi erota\nhänestä... Niin, he rakastivat toisiaan, siitä ei epäilystäkään!\"\n\n\"Mutta mitä on sitten tullut väliin... missä on nuori herra, miksi\nruhtinatarta pakotetaan?\"\n\n\"Niin, näetkös, kuka voi tietää kaiken mikä elää ja liikkuu ylhäisten\nsydämissä? Näemme heidän liikkuvan sinne ja tänne kuten pilvien\ntaivaalla; mutta tuulta, joka panee pilvet liikkeeseen, emme näe,\nymmärrämme ainoastaan, että tuuli käy etelästä, kun pilvet menevät\npohjoiseen päin, ja pohjoisesta, kun ne menevät etelään päin.\"\n\n\"Mutta tässä on minusta tuuli puhaltanut suoraan paholaisen palkeesta\nhelvetistä!\" puuttui Jaakko puheeseen, antaen harminsa vapaasti\npurkautua valloilleen.\n\n\"Se on puhaltanut pyhästä roomalaisesta kirkosta!\" sanoi palvelija\nhiljaa, ikäänkuin peläten omia sanojaan.\n\n\"Pyhästä roomalaisesta kirkosta! No, kyllähän se on täynnä kuolleiden\nluita ja perkeleen kavaluutta ja vilppiä, sen tietää Herra Jumala, ja\nonnellisia olemme me, jotka olemme siitä päässeet,... mutta mitä\npyhällä kirkolla onkaan hyötyä siitä, että erottaa nämä nuoret ihmiset\ntoisistaan?\"\n\n\"Siitä en minä ymmärrä mitään\", virkkoi palvelija tehden ristinmerkin.\n\"Mutta vanha linnanvartia sanoo, eikä se tunnukaan uskomattomalta,\nvaikken minä siitä ymmärrä mitään...\"\n\n\"No, mitä hän sanoo?... Luulen että vapiset puhuessasi pyhän\nroomalaisen kirkon tähden?\"\n\n\"Pyhällä kirkolla on pitkät käsivarret, ja se on mahtava\", selitti\npalvelija tehden uudestaan ristinmerkin. \"Kun on kysymys siitä, ei pidä\nuskoa isää eikä äitiä, ei siskoa eikä veljeä. Huomaa onnettomuuden\nversovan ikäänkuin omista sanoistaan, voimatta edes aavistaakaan...\"\n\n\"Kas niin\", keskeytti Jaakko, \"jättäkäämme se juttu. Sano minulle\nlyhyesti ja selvään, mitä vanha linnanvartia sanoo; hän näyttää olevan\nainoa, joka selvään uskaltaa nähdä, mitä hänellä on silmiensä edessä,\npelkäämättä valkeaksi sivuttuja muureja enempää kuin kuolleiden\nluitakaan niiden sisällä... Hän sanoo siis...?\"\n\n\"Hän sanoo, että kirkko tahtoo saada rikkaudet, hurskaan lesken\nrikkaudet.\"\n\n\"Sitä luulinkin... no hyvä, siitä kenkä siis puristaa. No, ja hurskas\nleski, hän ei tahdo antaa kirkolle rikkauksiaan?\"\n\n\"Ei, hän tahtoo ne antaa veljelleen, eikä kirkolla olekaan mitään sitä\nvastaan, se vain tahtoo palauttaa tämän veljen ainoaan autuaaksi\ntekevään uskoon,... hän on tuhlaajapoika, ja jos hän kääntyy ja palaa\ntakaisin, niin kirkko antaa hänelle anteeksi ja häät laitetaan.\"\n\n\"Niinkö\", puuttui Jaakko puheeseen. \"Ja nuori herra, mitä sanoo hän\nkaikkeen tähän?\"\n\n\"Sitä en tiedä... epäilemättä vastauksena saa pitää niitä häitä, joita\nvarustetaan toiselle!\"\n\nJaakko vaipui mietteihinsä. Oli ilmeistä, että Pietari oli vastannut\n\"ei\" siihen esitykseen, joka hänelle oli tehty pyhän kirkon taholta, ja\nettä hän sen johdosta oli tullut kirkon vainon esineeksi. Että samainen\nkirkko oli tahtonut käyttää häntä välikappaleena saadakseen Ruotsin\nkuninkaan pois päiviltä, ja että hän oli pontevasti torjunut tämän\nyrityksen, sitä ei palvelija voinut tietää. Samalla kohosi Pietari yhä\nkorkeammalle Jaakon ajatuksissa. Se oli nuorukainen, joka ansaitsi\nsaada auttavan käden rehelliseltä ruotsalaiselta, ja Jaakko päätti\nmielessään tehdä kaikkensa hänen ja nuoren ruhtinattaren pelastukseksi.\n\n\"Nuori herra on kadonnut\", jatkoi palvelija. \"Hän ratsasti pois\nlinnasta pater Josefin kera vähän ennen teidän kuninkaanne saapumista\ntähän maahan. Ruhtinatar lähti myös linnasta kohta sen jälkeen, ja\njonkun ajan kuluttua palasi hän yksinään takaisin, ja silloin alkoi\nhänen kurjuutensa aika. Sen verran tiedän, sillä olen sen kuullut\nnäillä omilla korvillani, että pater Josef on hänen pyövelinsä ja että\nsillä miehellä on käsissään keinoja pakottaakseen hänet mihin ikinä\ntahtoo.\"\n\n\"Ja nämä keinot?\"\n\n\"Merkitsevät samaa kuin hänen rakastettunsa henki!\"\n\n\"Oletko kuullut sen?\"\n\n\"Niin, olen kuullut sen!\"\n\nJaakko pudotti jättiläisnyrkkinsä kumealla jymähdyksellä vasten\npolveaan, ja hänen rypistyneet kulmansa, joiden alta salamoivat harmaat\nsilmät, olivat melkein saattaneet kauhuihinsa palvelija paran, joka\nhetkiseksi luuli, että häntä kohtaisi purkautuvan vihan ensi sivallus.\nPalvelijat siellä muilla mailla ovat pelkkiä orjia, ilman mitään\noikeuksia, arkoja kuin järjettömät eläimet. Ne uskaltavat tuskin katsoa\nkunniallista miestä silmiin. Torjuakseen uhkaavan vaaran riensi\npalvelija lisäämään:\n\n\"Seisoin kerran suuressa salissa, kun kuulin puvunkahinan viereisestä\nhuoneesta. Siellä oli ruhtinatar, ja kohta hänen jälestään tuli pater\nJosef. Minä hiivin erään varjostimen taa, joka oli vuoteen edessä,\njuuri heidän astuessaan saliin. 'Onko se viimeinen sananne?' kysyi\npater, ja hänen kivikovat kasvonsa näyttivät niin hirveän tuimilta,\nettä tunsin kalmankylmyyden värähtävän kaikkien jäsenieni lävitse.\nRuhtinatar ei vastannut mitään, ja pater lisäsi: 'Saatte vielä\najatusaikaa muutamia tunteja, tulen huomenna tähän aikaan jälleen; jos\nlähetätte minut silloin pois ilman teidän suostumustanne, niin olette\nsamassa omin huulin lausunut hänen kuolintuomionsa'...\"\n\n\"Ja hän tuli jälleen?\"\n\n\"Hän tuli jälleen, ja mitä silloin sanottiin, en tiedä, mutta\nruhtinatar aivan suli kyyneliin, ja sitten tuli vanha sairas kreivi, ja\nniin alettiin laittaa häitä... Siinä on nyt kaikki mitä tiedän, ja jos\nvoit tehdä jotakin ruhtinattaren pelastukseksi, niin Jumalan äiti...\"\n\n\"Jumalan äitiä en tunne\", sanoi Jaakko synkkänä ja laski raskaan\nkätensä palvelijan käsivarrelle, \"mutta Jumalan Pojan tähden tahdon\nhenkeäni säästämättä tehdä kaikkeni ruhtinattaren ja nuoren maanmieheni\npuolesta. Mutta nyt on ryhdyttävä viisaasti asiaan... jos minulla olisi\nse katala pater näiden käsieni välissä\", lisäsi hän hammasta purren,\n\"rutistelisin hänet niin, että hänen olisi vaikea löytää entistä\npiilopaikkaansa tässä maailmassa.\"\n\nTämä lisäys ei juuri osottanut suurta kykyä itsehillitsemiseen, mutta\nsen hän sanoikin vain ensi tulisuudessaan. Kun hän sai aikaa, niin\nymmärsi hän kyllä toimia sekä tyyneydellä että maltilla. Hän kysyi\nedelleen, tiesikö palvelija mitään sen kirjeen sisällöstä, joka hänellä\noli mukanaan. Se mahtoi olla sangen tärkeä, koska se oli menevä niin\nvaaralliseen paikkaan kuin Marienburg oli kaikille, jotka kävivät\npuolalaisten nimellä. Sitä hän ei kuitenkaan tiennyt, mutta hän\nmainitsi erään linnanvartian otaksumisen, josta Jaakko saattoi aavistaa\ntodellisen asianlaidan.\n\nViekas pater nähtävästi luuli, ettei ruhtinatar ollut vilpittömästi\nsuostunut avioliittoon, ja sentähden olivat hänen häijynelkiset aivonsa\nmiettineet jonkun keinon siltä varalta, että viime hetkessä tulisi\nodottamaton \"ei\", sillä sellaista oli kuultu ennenkin, tuumi\nlinnanvartia. Mutta mikä se keino mahtoi olla, sitä ei vanha kunnon\nmies voinut saada selville, mutta hän oli kehottanut pikku palvelijaa,\njonka viisauteen hän suuresti luotti, pitämään tarkoin silmällä kaikkea\nja painamaan kaiken muistoonsa, niin että he sitten hänen palattuaan\nvoisivat nähdä juonien lävitse ja, jos se oli heidän vallassaan, auttaa\nkaikkien rakastamaa ruhtinatarta.\n\nJaakko, joka huomasi voivansa luottaa puolalaiseen, neuvotteli nyt\nhänen kanssaan, kuinka heidän parhaiten olisi meneteltävä, ja kun he\nolivat päässeet yksimielisyyteen, meni hän suntion luo ja antoi tälle\nkirjeen, mainiten, kuinka viestintuojalle oli käynyt. Suntio oli luihu\nnäöltään. Hän katsoi epäluuloisesti sekä kirjeeseen että sen tuojaan,\nmutta avattuaan kirjeen ja luettuaan sen lävitse pyysi Jaakkoa viemään\nhänet loukkaantuneen luo. Niin tapahtui, ja kun suntio huomasi, kuinka\nmahdoton palvelijan oli palata linnaan, sanoi hän pitävänsä itse huolen\nvastauksen viennistä pater Josefille. Hän sanoi sen tyynellä, melkein\nsalaperäisellä äänellä, joka ärsytti Jaakkoa ja sai hänet\nvaromattomasti virkkamaan:\n\n\"Varo vain, ukko, ettet hairahdu, sillä minä tiedän kyllä, kuka voi\npitää sinut kurissa!\"\n\nSuntio käänsi äkkiä terävät silmänsä Jaakkoon, ja hänen katseensa\nkiilui kiukusta. Mutta sanaakaan ei päässyt hänen huuliltaan.\n\nHiivanuuttina olivat häät pidettävät, eikä siihen ollut monta päivää,\nmutta tuskin silmänräpäyksen ajaksikaan päästi Jaakko suntiota\nnäkyvistään näinä seuraavina päivinä. Hän piti ukkoa silmällä aivan\nliiankin tarkoin. Se oli häneltä varomatonta, sillä suntio huomasi sen\nja kävi sen johdosta kahta varovammaksi ja menetteli sen jälkeen\ntavalla, jota Jaakko kaikista vähimmän saattoi aavistaa.\n\nJaakko luuli, ja tätä hänen luuloaan vahvisti palvelija, joka antoi\nhänelle kaikki ne tiedot, mitkä hän voi, niin hyvin henkilöistä kuin\nasioistakin, linnan ympäristöstä ja tärkeimpäin huoneiden asemasta,\nmistä linnanvartian saattoi löytää ja missä ruhtinattaren huone oli, --\nJaakko luuli, että suntio lähtisi itse Habersdorffiin, ja hän oli\npäättänyt lähteä jälkeen. Mutta joko se tehtävä, jonka suntio oli\nsaanut pater Josefilta, vaati aikaa, tai sattui joitakin muita esteitä,\nkaikessa tapauksessa kului päivä päivän jälkeen, ja lopulta oli itse\nhääpäivä käsissä. Jaakko oli epätoivoissaan ja luuli puolittain, että\nkaikki oli hukassa. Silloin hän varhain tänä aamuna näki varjomaisen\nolennon hiipivän ulos suntion asunnosta. Mutta hänen suurimmaksi\nkummastuksekseen lähestyi varjo häntä itseään, ja ennenkuin hän ehti\najatella puoleen tai toiseen, olivat suntion palavat silmät jo aivan\nhänen edessään. Hänen kummastuksensa muuttui ällistykseksi, kun\nilkeännäköinen mies avasi suunsa ja sanoi äänellä, joka kuului\ntaisteluun vaativalta ja melkein ivalliselta: \"Tänään minä lähden\nHabersdorffiin ja pater Josefin luo!... Kiitos hyvästä vartiosta,\nkiitos, kiitos!\"\n\nSamassa varjo katosi. Kaikki kävi kuin vilahdukselta. Rehellinen\nJaakkokin tunsi aluksi olevansa tykkänään paiskattu satulasta maahan;\nmutta heti toinnuttuaan riensi hän panemaan moneen kertaan miettimäänsä\ntuumaa toimeen.\n\nHän riensi ratsumestarinsa luo ja anoi päivän lomaa. Ratsumestari\nnäytti epäröivältä ja epäluuloiselta, mutta antoi sentään hänelle\nvapaan päivän. Ratsumestarin ulkonäkö herätti Jaakon ihmettelyn, mutta\nhän ei aavistanut mitään, hänen päässään pyöri vain se onnettomuus,\njota hän toivoi joutuvansa estämään. Nopeasti riensi hän talliin, missä\npuolalaisen palvelijan hevonen seisoi valmiiksi satuloituna, nouti\nvaatemytyn, joka sisälsi muutaman vankeudessa kuolleen puolalaisen\nrakuunan puvun, ja riensi Rosenburgiin vievää tietä myöten ulos\nkaupungista.\n\nTuntia myöhemmin ratsasti vahva ratsumiesosasto ulos samasta\nkaupunginportista. Ratsumiesten etunenässä ratsasti hänen oma\nratsumestarinsa. Hän poikkesi kuitenkin pian toiselle tielle, joka vei\netelämpään, ja lähetti ainoastaan pienemmän kymmenmiehisen osaston\nhiljakseen ratsastamaan Jaakon jälkeen, jonka kookas vartalo pian\nkuvastui valkenevan päivän sarastusta vasten itäisellä taivaanrannalla.\n\nJaakko ei voinut hetkistäkään ajatella mitään sellaista kuin että häntä\najettaisiin takaa. Hänen koko mielensä oli suuntaantunut suntioon ja\nsitä kalvoi kovasti levottomuus, että tämä pääsisi häneltä pakoon.\nHänen terävät katseensa lennähtelivät kenttää kaikkiin suuntiin, mutta\nhän ei nähnyt mitään. Ainoastaan aamutuuli puhalteli ja tuprautti\nsiellä täällä ilmaan kourantäyden lunta, joka pyrysi ympärinsä.\nKaupunki oli jäänyt hänen taakseen, ja hän lasketti suurelle, aukealle\ntasangolle, joka täältä ulottuu itään päin, kaikilta puoliltaan\nvuorenkukkulain ympäröimänä, paitsi kaakkoisesta, josta se rajottuu\nmereen.\n\nTäällä vihdoin sai Jaakko näkyviinsä ratsastajan, joka näköpiirin\netäisimmällä äärellä ratsasti hevosella, jota hänen näytti olevan\nvaikea hoitaa. Hevonen, jolla Jaakko ratsasti, oli oivallinen eläin ja\nvei hänet salaman nopeudella kentän ylitse. Hän näki, kuinka etäinen\nratsastaja, huomattuaan, että häntä ajettiin takaa, teki kaikkensa\npäästäkseen pakoon, mutta se ei onnistunut. Jaakko pääsi joka hetki\nhäntä lähemmäksi ja huomasi pian sanomattomaksi ilokseen, että se oli\nsuntio.\n\n\"Hehei, ukkoseni\", huusi hän tavotettuaan suntion, \"nyt voimme\nkappaleen matkaa ratsastaa yhtä matkaa... älkää pelästykö, en tahdo\nteille mitään pahaa, mutta huomaan kyllä, että voin olla teille\navuksi... onpas se äksy eläin, jolla ratsastatte.\"\n\nSuntio ei vastannut mitään, mutta hän sivalsi sauvallaan ratsuaan\nlautasille, niin että elukka nousi pystyyn ja olisi kenties kaatunut\nselälleen, jollei Jaakko olisi lujalla kädellä tarttunut ohjaksiin.\nSähisevä puoleksi nielty ääni pääsi suntion huulilta.\n\n\"Onko tämä tavallinen tie Habersdorffiin?\" kysyi Jaakko olematta\nhuomaavinaan suntion kiukkua.\n\n\"Ei!\" kuului lyhyt ja kuiva vastaus.\n\n\"Mutta aiottehan sentään sinne?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Ette? -- Mutta sanoittehan minulle niin!\"\n\n\"Olen muuttanut mieleni... häät kai voidaan viettää ilman minuakin, ja\nminä joudun huomennakin kylliksi aikaisin Habersdorffiin.\"\n\nHänen tarkotuksensa oli voittaa aikaa.. Ei erittäin kaukana paikasta,\nmissä Jaakko oli hänet saavuttanut, oli pieni mökki, ja sinne hän\nsuuntasi matkansa. Jaakko seurasi.\n\nTuvassa asui vanhanpuoleinen mies, joka istui kohennellen hiilosta, kun\nmolemmat ratsastajat astuivat sisään. Vaikkei kumpikaan heistä ollut\nsäästänyt hevostaan, sillä suntio näytti omasta puolestaan tahtovan\ntehdä lopun pikaratsastuksesta ja päästä lepoon, oli sentään päivä\nkulunut, niin että se oli jo hyvän matkaa iltapuolillaan ja alkoi jo\nhämärtyä. Muutamiin puolalaisiin sanoihin, jotka suntio lausui,\nvastattiin samalla kielellä, mutta sitten istui hengenmies tyynesti\ntulen ääreen eikä näyttänyt olevan lainkaan kiireissään.\n\nJaakko mietiskeli vain, millä tavoin hän parhaiten saavuttaisi\ntarkotuksensa.\n\nVihdoin nousi tuvan asukas ja meni verkkaisin askelin ulos. Suntio\nistui liikkumatonna, mutta lausui sitten aivan luonnollisesti ja ilman\nmitään levottomuuden merkkiäkään, että heillä täytyi olla polttopuita\ntuleen, sekä nousi mennäkseen ulos ja sanoakseen siitä. Mutta silloin\nlaski Jaakko kätensä hänen olalleen.\n\n\"Ei!\" sanoi hän. \"Nyt tahdon minä toimittaa asianne... olkaa aivan\nkiltisti, en tahdo teille mitään pahaa, mutta tahdon antaa teidän\nrauhassa lämmitteleidä tulen ääressä sillaikaa kuin minä ratsastan\nlinnaan...\"\n\n\"Ystäväni\", sanoi suntio sangen viattomasti, \"ystäväni, minusta nähden\nsaatte kernaasti ratsastaa linnaan, en tahdo estää teitä.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", vastasi Jaakko. \"Mutta tahdon samalla auttaa teitä\nja suorittaa teidän asianne!\"\n\n\"Minunko asiani?\" virkkoi suntio, viekkaasti hymyillen, mutta ei\nehtinyt enempää, ennenkuin Jaakko sieppasi lujan nuoranpätkän, tarttui\nsalakavalan miehen vyötäisiin ja sitoi hänen kätensä selän taakse.\n\nKaikki tapahtui niin nopeasti ja odottamatta, ettei suntio ehtinyt\nryhtyä mihinkään, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän päästi kiukkuisen\nhuudon, ja ukko joka oli mennyt ulos, palasi tupaan kirves kädessään.\nHän syöksähti Jaakkoa kohden, mutta tälle oli pikku asia riisua\nvihollisensa aseet ja sitoa taakse hänenkin kätensä. Kun hän sitten oli\nlujalla nuoralla sitonut heidän jalkansa yhteen, niin että he olivat\nistuvassa asennossa vastatusten, pani hän käsivartensa ristiin\nrinnalleen ja katseli työtään. Hän teki kädellään merkkejä, että hän\ntahtoi puhua; mutta kumpikaan ei pitänyt siitä lukua, vaan molemmat\nhuusivat yhä pahemmin.\n\nSilloin otti hän olkia eräästä tuvan nurkasta, jossa ukolla näytti\nolevan makuuksensa, ja tukki niillä ensin suntion ja sitten ukon suun.\n\nNyt tuli hiljaista, ja Jaakko saattoi saada äänensä kuuluviin.\n\n\"Valitettavasti en nyt voi saada vastausta\", sanoi hän kääntyen\nsuntioon, \"mutta minun täytyy tutkia teidän vaatteenne, ettenkö sentään\nniistä löytäisi, mitä tarvitsen.\"\n\nJa hän alkoi heti etsintänsä, joka ei ollutkaan vaikeaa, kun suntio ei\nollut koskaan voinut kuvitella joutuvansa näin tungettelevan ja tylyn\npitelyn alaiseksi. Alimaisen liivinutun alla oli pieni tasku, ja siinä\noli jokseenkin paksu kirje, kääritty nyörillä ja osotettu pater\nJosefille. Siitä huolimatta jatkoi Jaakko etsintäänsä, mutta ei\nlöytänyt mitään enempää.\n\n\"Älkää peljätkö\", sanoi hän pidellen kirjettä koholla, \"tämä kyllä\nmenee osotteen omistajalle, ja kun olen sitten toimittanut tuumani,\nniin, jos muuten pääsen sieltä hengissä, palaan tänne, vapautan teidät\nja tulen mukananne takaisin Marienburgiin.\"\n\nNäin sanottuaan riensi hän pihalle, mutta palasi jälleen mukanaan\nvaatemytty, jonka hän avasi, ja puki ylleen vaatekappaleen toisensa\njälkeen, niin että hän loppuun päästyään oli hiuskarvalleen puolalaisen\nrakuunan näköinen. Hänen harjotuksensa Upsalassa oppineen professorin\njohdolla tuli hänelle nyt hyvään tarpeeseen. Hän osasi täydellisesti\nulkonäöllään ja elkeillään matkia niitä palkkasotureita, joita silloin\npalveli kaikissa Europan sotajoukoissa. Hänellä oli sama, yhtaikaa\nuhmaava ja omavaltainen ryhti, sama terhakka ja kevytmielinen muoto.\n\nHän pisti kirjeen vyöhystäänsä ja riensi matkoihinsa. Hetken jälkeen\nkuulivat vangitut, istuessaan katsellen toisiaan, kuinka hän loittoni\ntäyttä laukkaa tuvalta. Voi kuvitella, että heidän oli hirveän\npiinaavaa sitä kuulla, mutta vehkeilijät olivat sen hyvin ansainneet.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin Jaakko ratsasti perille linnaan, joka\nsijaitsee erään virran varrella. Virta ei talvipakkasista huolimatta\nollut jäätynyt, vaan pienissä aaltosissaan kuvasteli monia valoja,\njotka säteilivät linnan ikkunoista. Kirkas taivas säkenöi ylhäällä\ntuhansine tähtineen.\n\nKun Jaakko saapui linnan portille, seisoi siellä vanhempi mies, jonka\nhän kuvauksista päättäen otaksui linnanvartiaksi.\n\n\"Tuletko Marienburgista?\" kysyi tämä tuikeasti, ja kun Jaakko vastasi\nmyöntävästi, sanoi hän yrmeällä äänellä: \"Silloin et pääse tänne, me\nemme ota vastaan lähettiläitä vihollisten kaupungista!\"\n\nMutta hän oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, ennenkuin muuan\nheitukka tulla heipotteli esiin ja toisti kysymyksen, ja kun Jaakko oli\nuudistanut vastauksensa, kysyi heitukka: \"Onko sinulla kirjeitä pater\nJosefille?\"\n\nKun Jaakko oli vastannut myöntävästi, kuvastui miehen kasvoilla\npettämätön ilo, ja hän sanoi portinvartialle, että viestintuoja oli\npäästettävä sisälle ja hänelle annettava osansa hääiloista, sillä sen\nhän oli rehellisesti ansainnut.\n\nMuristen antoi rehellinen portinvartia perään, ja Jaakko piti varansa,\nettä sai hevosensa selästä hypättyään kuiskatuksi hänen korvaansa:\n\n\"Minä tulen ruhtinattaren avuksi... olkaa varuillanne ja pitäkää\nminulle portti avoinna.\"\n\nLinnanvartian silmät suurenivat, mutta hän ei ehtinyt kysellä, sillä\nheitukka tuli samassa ja käski Jaakkoa antamaan kirjeen hänelle, niin\nhän veisi sen pater Josefille. Mutta siihen sanoi Jaakko ei. Hän oli\nsaanut ankaran käskyn jättää se ainoastaan pater Josefin omiin käsiin,\nja siinä ei voinut mikään auttaa. Heitukka katosi, mutta tuli hetkisen\njälkeen takaisin ja viittasi Jaakkoa seuraamaan itseään.\n\nKulku kävi useampain käytäväin ja huoneiden kautta, kunnes he vihdoin\npysähtyivät huoneeseen, joka oli himmeästi valaistu. Heitukka meni\nviereiseen huoneeseen, josta ovea avatessa tulvahti häikäisevä\nvalovirta ja jossa kuului puhuvan pidätetty, mutta terävä ja luja ääni.\n\nKului hetki, mutta sitten saapui vanhempi herra, puettuna\nleveäliepeiseen, mustaan silkkipukuun, jollaisia jesuiitat tavallisesti\nkäyttävät. Se oli pater Josef, rumanaamainen mies, joka teki minulle\nunhottumattoman kepposen Elbingissä. Hän tähysteli vaieten Jaakkoa\npäästä jalkoihin, Jaakon ottaessa verkalleen kirjeen esiin ja antaessa\nsen hänelle. Nyt seurasi joukko kysymyksiä, kuka kirjeen oli antanut\nhänelle ja missä oli palvelija, joka oli ratsastanut Marienburgiin.\nJaakko teki selkoa kaikesta, lyhyeen ja varmasti, ja sitä myöten oli\nkaikki hyvin. Mutta siitä ei Jaakko puolestaan ollut oikein selvillä,\noliko hänen seurattava pateria vai antaisiko hän tämän poistua kirjeen\nkera. Jälkimäinen ei saanut tapahtua, edellinenkin saattoi olla\nvaarallista. Mutta vierasten täyttämässä linnassa ei hänen tarvinnut\npelätä, että pater tarpeettomasti menisi liian kauas pois.\n\nTämä repikin heti nyörin kirjeen ympäriltä, avasi kuoren ja asettui\nkattolampun alle saadakseen selvän sisällöstä. Kuoressa oli rypistynyt\nkirje, ja sen olisi kai pitänyt sisältää jotakin enemmän, sillä pater\nkohotti häneen terävän, läpitunkevan katseen ja kysyi:\n\n\"Onko tässä kaikki?\"\n\n\"On!\" vastasi Jaakko.\n\nPater luki rypistyneen kirjeen ja oheenliitetyn kirjotuksen, jonka alla\nriippui sinetti, ja lukeminen näytti saattavan hänet parhaimmalle\ntuulelle. Hän viittasi Jaakolle hyvin tyytyväisenä ja katosi viereiseen\nhuoneeseen. Jaakko astui hiljaa askeleen seuratakseen häntä, mutta\npysähtyi kuultuaan, että pater pysähtyi sinne. Hän meni vain oven luo,\nniin että hän selvästi voi kuulla, mitä siellä tapahtui.\n\n\"Ruhtinatar!\" virkkoi pater lyhyesti ja painokkaasti. \"Olen saanut\nsanomia, jotka sallivat minun luopua kaikesta puhevallastani tässä\nasiassa. Voitte noudattaa vapaata tahtoanne!\"\n\nKuului ilon huudahdus ja samalla silkkipuvun kahahdus, ja vanhemman\nnaishenkilön ääni kysyi:\n\n\"Kuinka, isä Josef... sananne tulivat niin äkkiä, etten ihmettele, että\nsukulaiseni on vaikea uskoa teitä.\"\n\n\"Oi, hän on siis kuollut?\" huudahti ruhtinatar.\n\n\"Ei, hän elää, mutta hän on kuollut teille!\" vastasi pater, ja hän\njatkoi hetkisen varrottuaan: \"Nuoruuden kevytmielisyydessään on hän\njoutunut toisen rakkauden valtoihin, ja muutamia päiviä sitten\nvietettiin hänen häänsä. Tässä on vihkitodistus, ja tässä on vihinnän\ntoimittajalta saamani kirje, joka poistaa kaiken epäilyksen, mikä\nsaattaisi herätä mielessänne. Sen on hän itse kirjottanut nykyiselle\nvaimolleen, rahvaan naiselle, joka on seurannut sotajoukon kuormastossa\naina Pillausta saakka ja jonka kanssa hän epäilemättä on ollut\ntuttavuudessa, ennenkuin hän saapui tänne Ruotsista.\"\n\nJaakko seisoi valmiina sysäämään oven auki ja astumaan sisään, mutta\nnähtyään kuvan, joka oven avautuessa ilmaantui hänelle, viivyttelihe\nhän vielä. Nuori ruhtinatar seisoi kokoon luhistuneena ja kädet\nsuonenvedontapaisesti ristissä ja rajusti kohoilevin povin sen hirveän\ntuskan kourissa, jonka paterin kylmä viesti oli hänelle tuottanut.\nHänen rinnallaan seisoi vanhempi nainen ja koetti lempeällä\nväkivallalla sulkea hänet syliinsä, vaikka hänen kalpeat ja suruiset\nkasvonsa riittävästi todistivat, että hänkin oli kiihkeästi liikutettu.\nPater seisoi selin Jaakkoon.\n\nSellaisena näyttäytyi kuva Jaakolle ensi silmäyksellä, mutta juuri\nkohottaessaan jalkansa astuakseen yli kynnyksen näki hän ruhtinattaren\njalolla pontevuudella kohottavan ihmeen ihanan päänsä. Hän oli\nkasvoiltaan niin kalpea kuin vastasatanut lumi, ja hän silmäili eteensä\nniin ylpeästi ja kylmästi kuin tähdet ylhäällä silmäilivät vanhan\nlinnan katonharjaa. Salaman nopeudella oli hän tehnyt päätöksensä. Hän\noli rakastettunsa henkeä pelastaakseen tahtonut uhrata oman onnensa, ja\ntämä sillaikaa, unhottaen valansa ja lupauksensa, matkusti kotimaahansa\ntoisen naisen keralla. Häntä oli loukattu sydämensä sisimpään. Tieto\nhänen rakastettunsa kuolemasta olisi ollut suloinen verrattuna siihen\njulmaan petokseen, jonka esineenä hän oli ollut. Mutta kaikki tämä oli\nlaskettua, ja sellainen ihmistuntija oli pater Josef, että hän ymmärsi\noikein pohjiaan myöten, mitä voimia oli käytettävä vietäessä hänen\ntuumiaan lävitse. Hänen kasvonsa näyttivät tällä hetkellä melkein\nleppeiltä, ja hän aivan kuin hekumoi niistä sanoista, jotka hän jo\nedeltäpäin oli kuulevinaan ruhtinattaren huulilta.\n\n\"Niinpä on minun siis kerran herättävä kauniista unelmastani!\" sanoi\nhän. Nämä sanat olivat kuin välttämätön jäähyväiskatse menneisyyteen,\nporras astuessa ulos siitä paratiisista, jossa hän oli toivonut\nsaavansa elää elämänsä, porras astuessa ulos talvenkylmälle nummelle,\njossa hänen jalkansa polkisi pelkkiä okaita.\n\nHän ei voinut pidättää hiljaista huokausta, mutta siinä olikin kaikki.\nSitten oli hän yhtäkkiä ikäänkuin muuttunut uudeksi ihmiseksi.\n\n\"Olen valmis, pater Josef, antakaa häämessun alkaa!\" Hän sanoi nämä\nharvat sanat, kuten kuningatar sanoo hovimarsalkalleen: \"Hyvä, käskekää\nvaunujen ajaa esiin, tahdon lähteä täältä.\"\n\nMutta nyt astui Jaakko esiin. \"Anteeksi\", sanoi hän, \"mutta minullakin\non täällä muuan sana sanottavana!\"\n\nJos kivilattia olisi auennut läsnäolijain jalkojen alla, olisivat he\ntuskin hämmästyneet yhtä suuresti kuin nähdessään yksinkertaisen\nrakuunan astuvan sisään, ja alkavan puhua. Mutta Jaakko ei antanut\nheille aikaa tointua.\n\nHän kääntyi ensin kalmankalpeaan morsiameen. \"Teidän oikea sulhasenne\",\nsanoi hän, \"ei ole Habersdorffin linnassa tänä iltana, vaan kuihtuu\njossakin niistä maanalaisista vankiloista, joita tässä maassa on niin\nviljalta, ja josta te, herra pater, olette kai parhaiten selvillä...\"\n\nNäin sanoen kääntyi hän pateriin, mutta tämä, joka heti aavisti, että\nhänen hyvin suunnitellut tuumansa olivat menemäisillään myttyyn, ja\njoka ei ollut niitä miehiä, joilta puuttui mielenmalttia, oli rientänyt\nhuoneen toiseen päähän ja sysännyt auki oven suureen saliin, missä\nritarit ja neidit vaelsivat ympärinsä, odottaen sulhasta ja morsianta.\nEnempää ei tarvittu kokoamaan kaikkia häävieraita sen huoneen ovelle,\njossa Jaakko oli, ja paterin tarkotus oli tietysti ylen ylhäisen\ntodistajajoukon avulla päästä herraksi taistelukentällä ja nopealla\nkäänteellä heitättää ulos halvan rakuunan.\n\nAavistiko Jaakko hänen tarkotuksensa, sitä en tiedä, mutta hän pelasti\nitsensä hyvin. Hän oli Upsalassa tunnettu siitä, että osasi vapaasti\npuhua latinaa, ja nyt tuli se hänelle hyvään tarpeeseen, sillä siten\nsaattoi hän sanoa sanottavansa kaikkien ymmärrettävästi.\n\n\"Minä syytän tätä miestä\", sanoi hän viitaten pateriin, \"minä syytän\nhäntä kamalimmasta rikoksesta... hän vaanii kuin salamurhaaja\nkuninkaani, suuren Kustaa Adolfin henkeä, ja nyt on hän valmis\nkatalimmalla petoksella syöksemään nuoren ruhtinattaren onnettomuuteen.\nKaikki, mitä hän on sanonut teille, ruhtinatar, on valetta, kirje on\nvaletta, vihkitodistus on valetta... voin todistaa sen. Marienburgin\nsuntio, joka on keittänyt sopan pater Josefin määräysten mukaan, istuu\nvangittuna jonkun matkaa täältä... hän voi vahvistaa sanani.\"\n\nKokoontuneiden vieraiden keskeltä kuului yksi ainoa surina, josta\nsaattoi erottaa huutoja: \"Kuka on mies?\" -- \"Kuinka hän on tullut\ntänne?\" -- \"Onko hän juopunut?\" -- \"Viekää hänet pellolle!\"\n\nKunnon Jaakkoni ei ollut kaikkea laskenut niin hyvin kuin hänen olisi\npitänyt. Hän saattoi rehelliseen ruotsalaiseen tapaan rynnätä eteenpäin\nja iskeä, mutta hän ei ollut ottanut lukuun vihollistensa paljoutta, ei\najatellut, että he mahdollisesti olivat vahvemmat kuin hän.\n\nPater Josef viittasi kädellään, ja surina hiljeni. Muutamia heitukoita\nsaapui nyt kauhua kuvastavin kasvoin, mutta he pysähtyivät nähtyään\nrakuunan ja pater Josefin, joka aivan tyynesti kääntyi heihin.\n\n\"Heittäkää ulos tuo juopunut mies!\" sanoi hän tehden välinpitämättömän\nviittauksen kädellään ikäänkuin tahtoen sanoa, että kaikki oli\njonkinjoutavaa eikä ansainnut niin suurta hälinää.\n\nJa pari heitukkaa tarttui Jaakkoon, joka kuitenkin heitti heidät\nloitommalle kuten koiranpennut, jollaikaa joku kolmas heistä virkkoi\npaterille, joka oikeastaan näytti olevan linnan herra:\n\n\"Linna on vihollisten saartamana!\"\n\nNytkös tuoksina syntyi, ja samassa astui Jaakon ratsumestari sisään.\nHän oli saanut käskyn samana päivänä ratsastaa Rosenburgiin, ja kun\nsuntio viekkaasti tuli hänen luoksensa ja syytti Jaakkoa vehkeilystä\nvihollisen kanssa, esittäen todistuksina siitä niin hyvin hänen\ntiheät käyntinsä puolalaisen palvelijan luona kuin juuri tämän\nratsastusretken, jolle hän tänään lähtisi, niin oli ratsumestari\npäättänyt seurata hänen jälkiään. Suntio oli toivonut, että hän juuri\ntällä tavoin parhaiten voisi vapautua epäluulon alaiseksi saattamastaan\nratsumiehestä, mutta hän ei aavistanut, että ruotsalainen ratsumestari\ntarvitsisi niin selviä todistuksia heittääkseen halvan ratsumiehen\nvankeuteen.\n\nRatsumestari, joka linnanvartialta oli saanut tiedon niin hyvin Jaakon\nsaapumisesta kuin siitäkin, mitä ylhäällä linnassa parhaallaan\ntapahtui, kumarsi kunnioittavasti linnan omistajattarelle ja sanoi\nsitten: \"Olen pahoillani, että häiritsen iloista juhlaa, mutta kenties\nsaapumisestani on jollekin iloakin... Suokaa minulle anteeksi, mutta\nteidän on otettava minut ja väkeni yöksi vieraiksenne!\"\n\n\n\n\n9.\n\nSalaliitto Braunsbergissä.\n\n\n\"Sinulla on rehellinen sydän, Jaakko, ja sinä olet rivakka toimimaan\",\nsanoi ratsumestari, kun hän hieman myöhemmin kutsui Jaakon luoksensa\nsaadakseen selon koko jutun juoksusta. \"Mutta näetkös, tahdon opettaa\nsinulle asian, joka on kahden veroinen: ei pidä antaa sydämensä juosta\nmatkoihinsa vieden pään mukanaan, silloin voi enemmän vahingoittaa kuin\nhyödyttää.\"\n\nOlikin ilmeistä, että jos Jaakko olisi jäänyt oman onnensa nojaan, niin\nolisi hän epäilemättä tällä erää joutunut päätään lyhemmäksi. Mutta,\nkuten autuaan kuninkaan oli tapana sanoa, onni suosii rohkeita, jollei\nitse asiassa ole niin, että hänellä, joka näkee sydämeen, on valta ja\nvoima auttaa ja lähettää apunsa juuri vastoin rikkiviisaan pään laskuja\nja niiden ylitse.\n\nMutta ratsumestari, joka oli oikea mies miehiään, tarttui nyt asiaan\nsiinä, mihin Jaakon täytyi lopettaa, ja teki parasta mitä hän voi ja\nymmärsi. Sillä koska hän oli saapunut paikalle ja hänellä oli valta\nauttaa onnetonta ruhtinatarta, niin tahtoi hän käyttää tätä valtaansa.\n\nHänellä oli pitkä keskustelu linnan omistajattaren kanssa, joka ei\nollut kukaan muu kuin Pietarin sisar, ja niin päätettiin, että\nruhtinatar seuraisi ruotsalaiseen pääkortteeriin, sieltä varman\nsuojeluksen alaisena matkustaakseen erään sukulaisensa luo, joka\noleskeli Brandenburgin vaaliruhtinaan Yrjö Wilhelmin hovissa.\n\nPater Josef käveli ympärinsä ja koetti näyttää niin tyytyväiseltä kuin\nvoi, vaikka se, joka oli lähemmin perehtynyt olosuhteihin, saattoi\ntosin nähdä harmin ja kiukun kiehuvan hänen sisällään; niin, luultavaa\non, että hän itse asiassa kärsi paljo enemmän kuin hänen\nliittolaisensa, suntio, joka istui köysittynä köyhän ukon kera tämän\ntuvassa, voimatta liikkua tai sanoa sanaakaan. Pater oli sanonut\nsanansa, että ruhtinatar oli vapaa ja sai seurata omaa tahtoaan, ja\ntämä sana muodosti hänen ympärilleen ikäänkuin verhon, jonka suojassa\nhän ainakin ulkonaisesti saattoi olla olevinaan tyytyväinen kaikkeen\nmitä oli tapahtunut ja tapahtui. Jaakko, joka ei paljoa arvellut ja\narastellut, oli aikonut viedä mustan jesuiitan vangittuna\nMarienburgiin, ja epäilemättä olisi se ollut onni monelle, jos se olisi\nvoinut tapahtua; mutta ratsumestari, joka harkitsi asiaa ja näki sen\nkaikilta puolilta, piti mahdottomana käydä häneen käsiksi, ja itse\nRuotsin kuninkaallakaan, jos hän olisi ollut saapuvilla, ei olisi ollut\nvaltaa sillä tavoin sekaantua vihollistensa yksityiseen elämään.\n\n\"Niin on se hornan koirapari irti ja alottaa jälleen ajonsa yhtä\nreippaana kuin ennenkin!\" väitti Jaakko vastaan.\n\nMutta ratsumestari pysyi mielipiteessään, ja puheille kutsuttu\nlinnanvartia, joka mielellään olisi tahtonut mennä Ruotsin kuninkaan\npalvelukseen, jos hänellä olisi ollut kaksikymmentä vuotta vähemmän\nniskoillaan, oli aivan samaa mieltä kuin ratsumestarikin, vaikka hän\nsamalla myönsi Jaakon olevan oikeassa. Sillä pater Josef, tuumi hän,\nkulkisi tietään, vaikka se veisikin perikatoon. Hänen kostonhalunsa ei\nkoskaan asettuisi eikä kuolisi ennenkuin hänen mukanaan, mutta tällä\nhetkellä ei sitä vastaan voinut ryhtyä mihinkään varovaisuuskeinoihin.\nOli kuitenkin hyvä, että nuori ruhtinatar asetettiin hänen\nvaltapiirinsä ulkopuolelle, vaikka oli kyllä totta, että hänellä oli\npitkät käsivarret.\n\n\"Mutta suntio?\" kysyi Jaakko, joka ainakin tahtoi katkaista lähimmät\njohtolangat luihun paterin käsistä.\n\n\"Suntio?\" kertasi ratsumestari ja vaikeni hetkisen, jonka jälkeen hän\nlisäsi: \"Suntio ei saa palata Marienburgiin niin kauan kuin\nruotsalainen pääkortteeri on siellä. Hän on vehkeillyt vihollisten\nkanssa saattaakseen Ruotsin alamaisen perikatoon.\"\n\n\"Hänet voidaan toki asettaa oikeuden eteen ja tuomita kuolemaan?\"\ntäydensi Jaakko puoleksi kysyen.\n\nMutta sitä ei ratsumestari kuitenkaan tahtonut. Se olisikin ylenmäärin\närsyttänyt pater Josefia ja hänen mukanaan koko hänen veljeskuntansa\njoukkuetta, joka jo ennaltaan hautoi kostontuumia kaikkien niiden\nperäytymisaskelten johdosta, joita he olivat pakotetut astumaan aina\nRiian vallotuksesta alkaen, jossa vanhan Luostari-Lassin oli pakko\npanna kampsunsa kokoon ja muuttaa Braunsbergiin, ja niiden häviöiden\ntähden, joita Ruotsin aseiden voitto oli heille tuottanut.\n\nLähetettiin siis muutamia ratsumiehiä noutamaan suntiota, joka\njätettiin linnaan yhdessä pater Josefin kanssa valittamaan osakseen\nsaamaansa kohtelua ja kutomaan niitä verkkoja, joista aikanaan kosto\noli koituva. Ruhtinatar vietiin, kuten päätetty oli, Marienburgiin ja\noleskeli hän siellä jonkun aikaa rouva Kaarina Gyllenstjernan,\nsotamarskin puolison luona, joka seurasi herraansa ja miestänsä\nsotaretkellä. Mutta kun vaaliruhtinas Yrjö Wilhelm tuli Berliinistä\nmatkustaen Königsbergiin, niin ilmotutti sotamarski hänelle\nruhtinattaren toivomuksen päästä sukulaisensa luo, joka oli\nvaaliruhtinaan seurueessa. Sen jälkeen lähti ruhtinatar ruotsalaisten\npääkortteerista ja saapui onnellisesti sukulaisensa luo, niin että kun\nminä keväällä saavuin Pillauhin ja kerran ratsastin vieden kirjeitä\nKönigsbergiin, näin hänen ajelevan vaaliruhtinaan vaunuissa\nvaaliruhtinattaren rinnalla ja uskoin tuskin silmiäni. Silloin en vielä\nollut tavannut Jaakkoa.\n\nMuutamana toukokuun ensimäisistä päivistä 1629 ankkuroi kuningas\nlaivastoineen Pillaun edustalle. Hän aikoi mennä suorinta tietä\nDanzigiin, jonka tähden sotajoukko nousi maihin kapealle\nmaakannakselle, joka on kuin mikäkin suuri luonnon muodostama salpapuu\nsen merenlahden suulla, minkä rannoilla Königsberg, Braunsberg,\nFrauenburg ja Elbing sijaitsevat. Silloin saapui vaaliruhtinaan\nlähettiläs, joka pyysi saada takaisin Pillaun. Kuningas vastasi ei,\nmutta samassa saapui sanoma, että vaaliruhtinas sotajoukkoineen marssi\nPillauta kohden, ja tämä sai kuninkaan heti viemään sotajoukkonsa\nPillauhin ja niille vallituksille, jotka sinne olivat rakennetut, mistä\nheti hyökkäsi lankoaan vastaan ja niin lähelle, että etuvartiot\nseisoivat aivan toistensa nenän edessä.\n\nNyt petti yhtä ylpeän kuin aran ja horjuvaisen vaaliruhtinaan rohkeus.\nLähettiläät alkoivat liikkua edestakaisin hänen ja kuninkaan välillä,\nja oli jo kysymys siitä, että he persoonallisesti kohtaisivat toisensa\nKönigsbergissä. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään monien puolalaisten\nherrojen tähden, jotka oleskelivat vaaliruhtinaan luona ja osasivat\ntehdä tyhjäksi sen, mikä epäilemättä olisi koitunut hänen todelliseksi\nhyväkseen. Kuitenkin tekivät korkeat langokset keskenään aselevon, ja\nkaikki oli ymmärrettävästi hyvin vaaliruhtinaan puolella. Tällöin,\nviedessäni eräänä päivänä kuninkaalta kirjettä ruotsalaiselle\neverstille, joka oli kuninkaan lähettiläänä Königsbergissä, minä eräänä\npäivänä näin kauniin ruhtinattaren vaaliruhtinattaren vaunuissa.\n\nHän oli kasvoiltaan kalpea ja näytti kantavan syvää surua sydämessään.\nNo, sen asian saatoin minä käsittää, niin tavallinen sotamies kuin\nolinkin, ja minut valtasi levottomuus ja kova halu pian kohdata\nJaakkoa. Tätä kohtaamista sain kuitenkin odottaa. Se tapahtui vasta\nonnettomuuden jälkeen Danzigerhauptin luona, jossa koetettaessa öiseen\naikaan vallata vihollisten vallitusta luoti sattui kuninkaan vatsaan,\nniin että hän kaatui venheeseen, ja kreivi Pietari Brahe uskoi täyttä\ntotta, että kuningas oli kuollut. Minä olin soutajain joukossa, enkä\nminä voi kuvailla niitä tunteita, jotka minua värisyttivät nähdessäni\nhänen kaatuvan. Tiesin tuskin enkö itsekin ollut kuollut ja soutanut\nkuningastani Jumalan istuimen eteen. Vasta, kun kreivi hypähti esiin,\ntarttui peräsimeen ja käski meidän kääntää veneen, tulin jälleen jonkun\nverran tolkulleni. Mutta nyt putoilivat vihollisten luodit niin tiheään\nkuin olisimme soutaneet keskellä luotisadetta. Ei ehtinyt silmäänsäkään\nräpäyttää ennenkuin kuului uusi vingahdus, ja niin pureutui muuan kuula\nvenheeseen. Venhe alkoi täyttyä vedellä ja olisi uponnut, jollei kreivi\nolisi reväissyt hihaansa ja sillä tukkinut reikää. Merkillistä kyllä\nemme me toiset saaneet pienintäkään naarmua.\n\nKun vihdoin olimme saapuneet rantaan ja kuningas tullut tunnoilleen,\nluuli hän itsekin, että se olisi hänen kuolemakseen, mutta niin se ei\nollut. Luoti, joka hänet oli kaatava, ei ollut vielä valettu. Mutta\npäivä, joka nyt valkeni -- se oli toukokuun 25 päivä -- oli surun ja\nlevottomuuden päivä jokaiselle ruotsalaiselle sydämelle. Kun kuningas\nkannettiin leiriin, keskusteli hän kreivi Pietarin kanssa niistä\ntoimenpiteistä, joihin oli ryhdyttävä hänen kuoltuaan. Parisen kertaa\nsattui hänen silmänsä minuun, ja minä näytin niin miehekkäältä kuin\nvoin, mutta kun kuningas hymyillen viittasi minulle, en minä voinut\nkauemmin pidättää kyyneleitäni.\n\nKuningas vietiin leiristä eräälle läheisyydessä sijaitsevalle Berwald\nnimiselle maatilalle, joka kuului sotamarskille, ja sieltä saimme\nmuutamia päiviä myöhemmin ilosanoman, että kuningas oli toipumaan päin,\nvaikkei luotia oltu voitu ottaa pois, vaan oli se jälellä ruumiissa ja\njäikin sinne useiksi viikoiksi.\n\nTällöin minä jälleen tapasin Jaakon ja sain häneltä tietää, mitä oli\ntapahtunut meidän erityisessä asiassamme talven aikaan, ja siis\nselityksen, kuinka ruhtinatar saattoi olla vaaliruhtinaan hovissa\nKönigsbergissä. Ne olivat kyllä tärkeitä tietoja, mutta paljoa ei siltä\noltu voitettu. Me tiesimme, missä prinsessa oli; mutta paimenpoika oli\nja pysyi kateissa. Siinä seisoimme tyhjin käsin, vaikkakin olimme\nottaneet näytelläksemme keijukaisia ja tarttuaksemme mukaan näytelmään\nvoimalla, joka oli suurempi kuin ilkeän noidan. Lupasimme kuitenkin\ntoisillemme pitää silmämme ja korvamme auki, ja asia oli nyt joutunut\nsille kannalle, että se itsessäänkin veti meitä eteenpäin yhtä suuressa\nmäärin kuin minun haluni valmistaa hyvälle Strengnäsin mummolle se\nainoa ilo, jonka hän enää saattoi saavuttaa tässä maailmassa.\n\nSillävälin lähti kuningas -- toukokuun viimeisinä päivinä --\nDirschauhin, jossa hän tahtoi kohdata Koniecpolskin ja uskaltaa käydä\ntaisteluun hänen kanssaan; mutta silloin sai hän yhtäkkiä sanoman, että\neräs toinen puolalainen sotaherra Potocki uhkasi Braunsbergiä, joka oli\nsuurimmassa vaarassa joutua vihollisten käsiin. Antero Erikinpoika oli\nnimeltään ruotsalainen käskynhaltia Braunsbergissä. Hän oli urhoollinen\nja päättäväinen mies, niin että kun hän katsoi vaaran uhkaavan, saattoi\nolla varma siitä, että tosiaankin oli niin laita. Sentähden ei kuningas\nviivytellyt rientää kaupungille avuksi. Hän otti suurimman osan\nratsuväestä ja muutamia jalkaväkirykmenttejä mukaansa ja lähti\npikamarssissa itäänpäin. Minä sain häneltä käskyn rientää edeltä ja\nkoettaa päästä kaupunkiin ilmottamaan Antero Erikinpojalle avun\nlähestymisestä.\n\nMinun ei tarvitse sanoa, kuinka kiidin tieheni.\n\nKeskellä yötä saavuin kaupungin edustalle, onnistuin aivan koskematonna\npääsemään puolalaisen sotajoukon ohitse ja pääsin kaupunginportin\nlävitse. Riensin heti tapaamaan käskynhaltiaa, joka kuitenkin nyt\nnäytti alakuloisemmalta kuin olin odottanut. En kuitenkaan voinut\nalhaisen asemani tähden kysyä häneltä syytä siihen; mutta myöhemmin\nkäsitin selvästi, mikä hänen huolensa aiheutti ja vähensi ilon tuomani\nviestin johdosta.\n\nSen aiheutti asujanten mieliala siinä kaupungissa, jonka puolustus\nhänelle oli uskottu.\n\nKohtasin pelkkiä synkkiä kasvoja, kun lähdin käskynhaltian luota ja\nkulin kautta katujen asuntooni erääseen taloon jokseenkin lähellä\nkaupungin muuria. Näin selvään, että ruotsalaista lippua, joka hulmusi\ntornissa kaupunginportilla, ei katsottu lempein silmin. Tämän kaupungin\nlaita oli perin omituinen, aivan erilainen kuin muiden, joiden oli\ntäytynyt avata porttinsa kuninkaalle. Täällä oli nimittäin väestö\nkatolinen, jollainen ei ollut laita muissa kaupungeissa. Niissä oli\nmeitä tervehditty vapauttajina, vieläpä Elbingissä huudettiin\nihastuksella, kun kuningas saapui ratsain: \"Kas, tuolla tulee\nkuninkaamme!\" Mutta Braunsbergissä ei meitä pidetty vapauttajina, vaan\npäinvastoin sortajina.\n\nTässä kaupungissa sijaitseva jesuiittakolleegio oli täällä estänyt\nevankelisen opin levenemisen. Mutta nyt oli lisäksi tullut toinen\nseikka, joka kiihotti mieliä ja nostatti katkeruuden huippuunsa,\nnimittäin porvarien vähentyneet tulot.\n\nNämä riippuivat näet suuressa määrin mainitusta jesuiittakolleegiosta\nja sen monista, usein sangen rikkaistakin oppilaista. Kolleegiolla oli\nitselläänkin suuret tulot, eivätkä katoliset tuomioherrat säästäneet\nkirkon varoja, kun oli kysymyksessä heidän hyvinvointinsa, heidän\nhevosensa, heidän äveriäät asuntonsa ja ennen kaikkea heidän\nherkullinen kitansa. Heihin voi täydelleen sovelluttaa kertomuksen,\njolle sekä kuningas että hänen ystävänsä valtiokansleri monta kertaa\nmakeasti nauroi, katolisesta piispasta, joka, kun hänen, lihavuudestaan\nkiiltävänä, oli hiessä otsin leikattava pala herkullisesta paistista,\nmutta silloin poltti sormensa, huudahti huoaten: \"Quid non patimus\npropter regnum Christi?\" (Mitä emme kärsisikään Kristuksen valtakunnan\ntähden?)\n\nKas, sitä he pitivät totisena jumalanpalveluksena ja sen puolesta he\ntaistelivat kaikilla aseilla, rikoksellisillakin, -- että he saisivat\nylellisimmässä hekumallisuudessa nauttia kaikkea sitä hyvää, mitä\nmaailma ja satumaiset rikkaudet saattoivat antaa, samalla kuin\ninhimillinen kurjuus päästi kuuluviin valitushuutonsa heidän ikkunainsa\nalla ja usein heidän jaloissaan, heidän lihavanturpeain sormiensa alla\nvetäisi viimeisen huokauksensa. Ja kansa, petetty kansa raukka katsoi\nhartaasti ylös pyhiin lippuihin ja vihittyihin kirkkoastioihin, kun\nniitä juhlakulkueissa kuletettiin kautta katujen; ja porvarit,\nkäsityöläiset ja kauppiaat, jotka katolisissa herroissa näkivät parhaat\nliiketuttavansa, auttoivat minkä voivat lujittamaan heidän arvoaan ja\nlevittämään uskoa heidän messujensa ja rukoustensa voimaan ja tehoon.\n\nNyt olivat käsityöläiset ilman tilaajia ja kauppiaat ilman ostajia.\nMitä tarvitsikaan totinen ja vähiin tottunut ruotsalainen soturi!\nKaikissa olosuhteissa oli tapahtunut mullistus, jonka ehdottomasti\ntäytyi synnyttää ja pitää vireillä syvää tyytymättömyyttä. Tämä ei\nollut mikään salaisuus ruotsalaiselle käskynhaltialle. Hän tunsi sen ja\noli esittänyt asian kirjeellisesti kuninkaallekin. Jokainen saattoi\nmyös nähdä, että kuinka he koettivatkin teeskennellä ja puhua\nkaunistelluin sanoin, kun heitä puhuteltiin, niin ei heistä kuitenkaan\nkoskaan voinut tulla hyviä ruotsalaisia.\n\nErittäin pari henkilöä herätti minun tarkkaavaisuuttani kulkiessani\nkatua eteenpäin. He olivat puetut kuten kauppamiehet ja olivat\nkiintyneet hiljaiseen keskusteluun, kun kulin heidän ohitsensa. Juuri\nsilloin kohotti toinen heistä päänsä ja teristi silmänsä\nleveähartiaiseen mieheen, joka oli käsityöläisen puvussa ja kulki\npoispäin toisessa päässä katua.\n\n\"Eikö se ole hän?\" lausui hän samalla naapurilleen.\n\n\"On, hän se on!\" vastasi tämä ja katsoi samaan suuntaan, poistuvan\nkäsityöläisen jälkeen.\n\nKuka tämä mahtoi olla, olisin mielelläni halunnut tietää, sillä päähäni\npälkähti, että heillä oli tekeillä jotakin salaperäistä tähän mieheen\nnähden. Sillä hetkellä olisin seissut vastauksetonna, jos joku olisi\nkysynyt minulta miksi, mutta katse terottuu, mitä enemmän tottuu\nkatselemaan pimeässä, ja olen usein huomannut, että tämä ensimäinen\nvaikutelma, jonka olen saanut henkilöstä, on johtanut arvosteluni\nhänestä oikeille jälille.\n\nEpäluuloni vahvistuivat edelleen, kun näin molempien kauppamiesten\nmerkitsevällä ilmeellä nyökkäävän toisilleen, jonka jälkeen he erosivat\nnopeasti ja menivät kumpikin taholleen, toinen käsityöläisen jälkeen,\njonka vielä saattoi nähdä kadun päässä.\n\nNämä kolme miestä ja molempien kauppiaiden omituinen salaperäinen\nulkonäkö kuvastui silmieni eteen verkalleen jatkaessani kulkuani\nmajapaikkaani. Päivä kului kuitenkin tapahtumatta mitään\nmerkillisempää, joka olisi vähimmässäkään määrin vahvistanut\nepäluulojani. Kulin ympäri kaupunginmuuria ja katselin lakeudelle,\njosta loitompaa näkyivät puolalaiset liput, ja minä laskin itsekseni,\nkuinka nopeasti kuningas voisi tuoda apujoukkonsa Dirschausta tänne.\nKoetin myös vielä kerran saada näkyviini käsityöläisen, mutta siinä en\nonnistunut, kuinka moneen kertaan kulinkin ristiin rastiin kaupungin\nlävitse.\n\nKerran olin näkevinäni vilahduksen hänestä jesuiittakolleegion muutaman\nsuuren portin luona, mutta silloin olin niin loitolla, että saatoin\nsangen hyvin erehtyäkin, ja kun saavuin luo, ei siellä ollut ketään,\njoka edes kaukaisimmallakaan tavalla olisi muistuttanut hänestä. Koko\npäivänä en nähnyt kumpaakaan kauppamiehistäkään.\n\nNiin joutui ilta, liikunta kaupungin kaduilla lakkasi, tuli tyyntä ja\nhiljaista. Ainoastaan virta lorusi äyrästensä välissä asioita, joita ei\nkukaan ymmärtänyt, vaikkakin minun korvissani, jotka nyt kerran\nluulivat kuulevansa kuiskutuksia kaikkialla, kuului, kuin se pikku\naaltosillaan toisi tervehdyksiä salaisilta ystäviltä, että pian oli\nsaapuva hetki, jolloin huokaileva kaupunki vapautettaisiin\nkerettiläisen sorron alta. Sumukin seurasi mukana tasangolta ja kääri\nkaupungin keveään huntuunsa, niin että mielikuvituksella oli vapaa\nleikkikenttä ja runsaasti tilaisuutta nähdä varjojen liikkuvan, missä\nitse asiassa ei ollut mitään, joka saattoi antaa aihetta pelkoon.\n\nVielä kerran menin kaupunginmuurille ja terotin korviani, kuulostellen\neivätkö ne voisi erottaa rummunpärrytystä tai torventoitotusta lännestä\npäin. Kuinka sydämeni olisikaan täyttänyt ilo, jos pienikään värähdys\nilmassa olisi ilmaissut minulle ruotsalaisten joukkojen lähestymisen.\n\nMutta se oli turhaa. Kaikki oli hiljaista sillä taholla. Mutta lähempää\nkuulin kyllä, kuinka vihollisleirissä oltiin liikkeessä, ja minä\njouduin sielunjännitykseen, jota en voinut hillitä. Seisoin kauan\nsiellä, mutta oli miten oli, kaikki pysyi hiljaisena siellä, mistä minä\ntahdoin kuulla miesten ja hevosten töminää. Vartio portilla oli\npaikallaan. Antero Erikinpoika oli kelpo mies, ja kuningas saattoi\nhyvällä syyllä luottaa häneen. Hän piti väkensä kurissa, ja hänen\nsilmänsä oli mukana kaikkialla.\n\nHän tuli juuri kaupungin portille minun kulkiessani ohitse. Hän tunsi\nminut niiden soihtujen valossa, jotka paloivat porttiholvissa.\n\n\"Kunhan vain tämä yö päättyisi hyvin\", sanoi hän nyökäten minulle,\n\"niin sitten toivoisin Jumalan avulla vaaran olevan ohitse. Huomenna\nsaamme varmasti odottaa hänen majesteettinsa saapuvan, mikäli kaikki\nkäy onnellisesti ja hyvin.\"\n\nSiihen ei ollut mitään vastattavaa, mutta hänen sanojensa johdosta\npelkäsin minä lähestyvää yötä enemmän kuin kenties olisin muuten\npelännyt.\n\nVihdoin menin hitain askelin majapaikkaani katsomaan hevostani ja\nlepäämään pariksi tunniksi, voidakseni sitten sitä paremmin valvoa.\n\nKun tulin talon portille, jonne minun oli mentävä, seisoi siellä lyhty\nkädessä toinen kauppamiehistä. Hän viittasi minulle varsin\nystävällisesti. Se oli hänen talonsa, kuten sittemmin sain tietää, ja\ntämä veitikka toivotti minulle vielä makeaa untakin. Kun minä palasin\ntallista, seisoi hän vielä paikoillaan.\n\nTavallisissa olosuhteissa ei tämä olisi sisältänyt mitään, joka olisi\nvirittänyt epäluulojani, mutta nyt päätin, etten päästä häntä\nnäkyvistäni.\n\nJa vielä enemmän vakaantui tämä päätökseni niiden kysymysten johdosta,\njoita mies teki minulle, kun lähestyin alakerrassa sijaitsevan huoneeni\novea.\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi hän, \"korviini on saapunut huhu, että kuningas on\nmatkalla tänne, mutta se kai on vain pelkkää puhetta, joka on syntynyt\nhyvän oluemme vaikutuksesta, vai mitä arvelet, ystäväni?\"\n\n\"Siitä en voi sanoa mitään!\" vastasin.\n\n\"Olet kuitenkin puvustasi päättäen kuninkaan henkipalvelija...\"\n\n\"Mutta meidän kuninkaallamme\", keskeytin hänet, \"ei ole tapana uskoa\najatuksiaan yksinkertaiselle sotamiehelle.\"\n\n\"Hyvä, hyvä, ystäväni\", sanoi hän viitaten minulle ystävällisesti,\n\"nuku hyvin, nuku hyvin, toivon, ettei mikään tule sinua häiritsemään!\"\n\nMenin huoneeseeni ja liikuskelin siellä ikäänkuin menisin makuulle;\nmutta itse asiassa hiivin sen jälkeen ovelle, ja olin kuulevinani\novenraosta, joka ei ollut erittäin tiivis, että joku hengitti\nulkopuolella. Otaksuin sen olevan kauppamiehen, joka kuulosteli,\nmenisinkö todellakin vuoteeseen, enkä siinä pettynytkään.\n\nHetken jälkeen kuulin myös askeleita, jotka hiljaa loittonivat ja\njoiden selvään kuulin menevän portaita ylöspäin. Seisoin hetken\nneuvotonna, tietämättä mitä minun oli tehtävä, mutta yksi seikka oli\nselvä: jos mielin saada jotakin toimeen, oli minun päästävä toiselle\npuolelle ovea.\n\nNopeasti heitin sentähden olkanauhani olalleni, pistin pistoolin\nvyöhöni ja koetin avata oven niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta\nhämmästyksekseni huomasin, että tämä oli sulettu. Siinä oli kerta\nkaikkiaan todistus, että tekeillä oli jotakin, johon minua ei tahdottu\ntodistajaksi. Mutta toiselta puolen osotti se minulle välttämättömäksi\ntoteuttaa aikeeni ja pitää tarkkaa vartiota. Käskynhaltian lausunto:\n\"Kunhan vain tämä yö menisi hyvin!\" -- kaikui alituiseen korvissani, ja\njoka hetki kohosi huoleni ja levottomuuteni. Mutta ei ollut helppo asia\nsanoa, kuinka minun oli meneteltävä päästäkseni ulos ilman mitään\nmelua, -- ja oli aivan välttämätöntä, että he luulisivat minun makaavan\nsyvässä unessa, jos mielin seurata heitä ja keksiä jotakin niistä\njuonista, joita tänä yönä punottiin tai vietiin perille, kun niiden\naika oli tullut.\n\nKatselin ympärilleni, kuinka pääsisin ulos. Mitään muuta ovea kuin se,\njonka kautta olin tullut sisälle, ei ollut. Ikkuna oli minun ainoa\npelastukseni, ikkuna ja pimeä, sumuinen yö.\n\nAjatus oli tuskin välähtänyt päässäni, ennenkuin riensin ikkunan luo ja\nkoetin avata sen. Suureksi ilokseni huomasin, että sen saattoi avata,\nja todellisella nautinnolla hengitin minä kylmää yöilmaa.\n\nHyvä kauppamies oli ryhtynyt ainoastaan puolinaisiin\nvarovaisuustoimiin, jotka kai olisivat olleetkin riittävät, jos hän\nolisi ollut tekemisissä niiden palkkasotilaiden kanssa, joille olut ja\nuni maistui varsin hyvälle ja jotka eivät huolehtineet muusta kuin\nettähän täyttivät annetut käskyt. Kenties olisin minäkin heittäytynyt\nunen hoiviin enkä koskaan huomannut olevani suljettu lukon taa, ellei\nepäluuloni olisi herännyt.\n\nNyt oli minulle helppo asia kavuta avoimesta ikkunasta pihalle, jonka\njälkeen suljin ikkunan niin hyvin kuin sen voi tehdä.\n\nHetken aikaa oli kuitenkin kaikki hiljaista, ja kello läheisessä\nKatariinan luostarissa ilmotti, että oli vain yksi tunti jälellä\npuoliyöhön. Hiivin niin hiljaa kuin suinkin pitkin kivijalan vartta\nsuurelle ovelle, joka oli suljettu, ja sen ohitse toiselle, joka pienen\nulkonevan rakennuksen edustalta ilmeisesti vei alas kellariin.\nAskeleet, jotka talon sisällä lähestyivät eteisen ovea, saivat minut\npysähtymään.\n\nOvi avattiin varovasti, ja kaksi varjoa lähestyi. Minä kyyristyin\nmaahan nurkkaan, jonka kellarinporstua muodosti talon seinävarteen.\n\nMolemmat varjot lähestyivät hiipivin askelin tätä kellarinporstuaa. He\npysähtyivät aivan eteeni.\n\n\"Mutta eiköhän siten sentään viedä varovaisuutta liian pitkälle?\" kysyi\ntoinen heistä kuiskaten.\n\n\"Ei!\" vastasi toinen. \"Minun täytyy ensin puhutella ratsumestaria, joka\nmyös tahtoo nähdä, onko kaikki kunnossa.\"\n\nMinä vapisin kuin olisin tuntenut kylmän käärmeen kosketuksen. Minä\ntunsin tämän äänen enkä olisi siitä erehtynyt, vaikka olisin sen\nkuullut tuhansien joukosta. Hän oli sama mies, joka oli puhunut\nsalaperäisessä huoneessa Elbingissä, hän oli pater Josef!\n\n\"Mutta tunnit kuluvat!\" uskalsi toinen huomauttaa, ja hän ei ollut\nkukaan muu kuin kauppamies, isäntäni.\n\n\"Entä sitten?\" Kysymys ei näyttänyt tarvitsevan mitään vastausta.\n\n\"Koko tuuma voi mennä myttyyn\", jatkoi kauppamies.\n\nEn voinut käsittää mistä oli kysymys, mutta koko uteliaisuuteni oli\nherännyt, ja ainoastaan ponnistaen kaikki voimani maltoin olla\nhyppäämättä esiin ja heti tarttumatta molempiin roistoihin. Mutta\nmielessäni oli elävänä ajatus, että minun velvollisuuteni oli koettaa\ntutkia mitä täällä tapahtui, ja se auttoi minua pysymään hiljaa.\n\n\"Ystäväni\", vastasi pater, \"pidän kiinni jo parisen kertaa lausumastani\nmielipiteestä; haluaisin, että tämä uhkarohkea yritys lykättäisiin...\nVarma uskoni on, että saaliimme sillä tavoin tulisi paljon\nsuuremmaksi...\"\n\n\"Jousi voidaan virittää niin tiukalle, että se katkeaa\", väitti\nkauppamies.\n\n\"Silloin on kaari huono, siinä kaikki... ja tässä on huono vertauskin.\nMeidän apajamme on oivallinen, nuotan perä on niin hyvin punottu, ettei\nse repeä, vaikka vetäisimme koko Braunsbergin puoleemme. Ja mitäs\nsitten, kauppamies Cleve, jos vedämme sillä vielä...\"\n\n\"Niin, niin\", puuttui kauppamies puheeseen, \"sitä olen kyllä miettinyt\njuurtajaksaen, mutta luulen, ja siihen uskoon jään, että silloin\nsilmukat pettävät.\"\n\n\"Ei, ei, sanon minä, ne eivät petä...\"\n\nHänellä ei ollut aikaa sanoa enempää, sillä kellarin ovelle kuului joku\njyskyttävän sisältäpäin.\n\nKauppamies riensi avaamaan, ja muuan mies, asestettuna hampaitaan\nmyöten, tuli näkyviin.\n\nVaihdettiin muutamia sanoja, jotka epäilemättä olivat tunnussanat,\njonka jälkeen viimeksi saapunut puuttui puheeseen.\n\n\"Kaikki on valmiina, onko tie vapaa?\"\n\n\"On!\" vastasi kauppamies.\n\n\"Silloin on tunnin kuluessa Braunsberg käsissämme!\" lausui soturi\niloisen luottamuksen ilmeellä.\n\nHän laittautui rientääkseen jälleen pois kellarin ovesta, kun pater\nkysyi tyynellä ja kylmällä äänellään:\n\n\"Onko kenraali leirissä?\"\n\n\"Ei\", vastasi soturi, lisäten: \"mutta hän saapuu yön kuluessa.\"\n\nSeurasi hetkisen hiljaisuus, jollaikaa soturi odotti, mitä paterilla\nolisi vielä sanottavaa. Tälle osotettiin jotensakin suurta arvonantoa\nkaikkialla, missä hän näyttäytyi.\n\nPäässäni välähti yhtäkkiä valoisa ajatus, kun kuulin paterin kysyvän,\noliko kenraali leirissään. Soturilla oli siis tuoreita uutisia sieltä,\njopa niin tuoreita, että kuulosti kuin hän itse olisi juuri sieltä\nsaapunut, sillä ei kai alhaalla kellarissa voinut kaikki olla valmiina,\neikä hän kai voinut siellä tietää kenraalista mitään, mitä eivät\nliittolaisetkin jo olisi tunteneet, jos soturi olisi tullut tavallisia\nteitä ja ollut ainoastaan piilossa kellarissa. Oli ilmeistä, että hän\ntosiaankin nyt saapui vihollisten leiristä ja ainoastaan ennen\ntuumattua hanketta viimeistelläkseen. Täytyi siis olla salainen yhteys\nmaan alitse tämän talon ja vihollisten välillä.\n\nTämä selkeni minulle kuin salaman valossa, ja samalla tein itselleni\nkysymyksen, mihin minun nyt oli ryhdyttävä. Ensi kuohahduksessani aioin\nhypähtää esiin ja yhdellä iskulla kukistaa nämä kaikki kolme, joka kai\nolisi minulle onnistunutkin, kun he eivät voineet lainkaan aavistaa\nläsnäoloani. Mutta yhtä nopeasti syntyi päässäni kysymys, mitä sillä\nvoittaisin. Jos vihollisen tarkotus oli tämän salaisen käytävän kautta\näkkiarvaamatta hyökätä kaupunkiin, niin en suinkaan estäisi heidän\nhankettaan raivaamalla nämä kolme pois tieltä.\n\nTässä täytyi panna suuremmat voimat liikkeeseen. Mutta jos se tapahtui\nliian myöhään? Tämä ei kuitenkaan ollut otaksuttavaa, kun vihollisten\nsotavoimat saattoivat vasta olla lähdössä. Nämä ajatukset välähtelivät\nnopeammin kuin niistä voi kertoa. Mutta minä paloin kärsimättömyydestä,\nkuinka pääsisin pois pihasta ja ruotsalaisen käskynhaltian luo\nkertoakseni hänelle, miten asiat olivat.\n\nPater oli kuitenkin katsonut hyväksi avata jälleen suunsa. Hän tosin\nsanoi sanansa kuiskaamalla, mutta sentään olivat ne yhtä teräviä ja\nkovia kuin kuullessani hänen puhuvan Elbingissä.\n\n\"Olisi hyvä, ratsumestari\", sanoi hän, \"jos tämä asia voitaisiin\nlykätä.\"\n\n\"Mahdotonta\", vastasi ratsumestari, \"mahdotonta! Se tärvelisi koko\nsuunnitelman.\"\n\n\"Sanotaan, enkä minä pidä sitä uskomatonna, että kuningas itse saapuu\ntänne, ja silloin...\"\n\n\"Silloin olisi kai kaikki hukassa\", keskeytti ratsumestari vilkkaasti,\nja olin kuulevinani, kuinka hänen huulensa vetääntyivät hymyyn.\n\n\"Sinä olet lapsi, poikani\", jatkoi pater, \"ja tyydyt yhteen osteriin\nhaavissasi, vaikka voisit saada helmisimpukankin.\"\n\n\"Mutta minulla on kenraalin käsky\", sanoi ratsumestari kiirehtien.\nEpäilemättä piti hän arvoisan paterin himmeää viittausta jonakin\nmahdottomana päähänpistona, josta hän tahtoi päästä niin pian kuin\nmahdollista, jottei suotta haaskaisi aikaa.\n\n\"Kenraalin, ystäväni, -- toivoisin vain, että saisin tavata hänet, hän\nymmärtäisi paremmin mitä täällä on vaarassa ja mitä voitettavissa...\nOtan kuitenkin sen vastuulleni, antakaa tämän yön mennä, antakaa\nkuninkaan saapua, ja ensi yönä voitamme me voiton, joka lopettaa sodan\nyhdellä iskulla ja torjuu monta vaaraa ainoalta autuaaksi tekevältä\nkirkolta.\"\n\n\"Mutta jos kuningas ei tulekaan...\"\n\n\"Jos hän ei tule!\"\n\n\"Niin, ja jos, mistä pyhä neitsyt varjelkoon, sillä välin tulisi\ntunnetuksi, minkä nyt tietävät ainoastaan muutamat harvat...\"\n\n\"Ei, ei,\" huudahti kauppamies innokkaasti, \"antaa asian mennä menoaan.\nSiinä on kylliksi voittoa, kun Braunsberg pelastetaan kuningas\nSigismundille.\"\n\nPater ei virkkanut mitään, joko siksi ettei hän tahtonut enempää\ntuhlata sanoja näille miehille tai siksi ettei hänellä ollut mitään\nväittäneistä ratsumestarin viimeistä lausuntoa vastaan. Tämä kysyi\nvielä kerran, joko nyt miina laukaistaisiin, ja kun mitään vastausta ei\nkuulunut, avasi hän kellarin oven ja katosi.\n\nMinä seisoin kuin neulojen nenillä, mutta tuskin olivat pater ja\nkauppamies taasen jääneet kahden kesken, kun edellinen lausui:\n\n\"Seuraa minua, kauppamies Cleve... meidän täytyy myös mennä leiriin.\nTahdon sentään nähdä, eikö kenraali ole tavattavissa.\"\n\nKauppamies teki muutamia vastaväitteitä, mutta hänen täytyi vihdoin\nvaieta järkähtämättömän paterin edessä, ja niin katosivat hekin\nkellarin ovesta. Kuulin kuinka avainta väännettiin ympäri sisäpuolelta\nja kuinka heidän askeleensa loittonivat kiviportaita alaspäin.\n\nNyt olin minä vapaa toimimaan.\n\nEnsimäinen tehtäväni oli tunnustella eikö täällä ollut, kuten olin\nnähnyt muissa paikoin, salpapuomia pantavaksi ulkoapäin kellarin oven\neteen siihen kuuluvine salpoineen. Aivan oikein, sellainen löytyi, ja\nminä en hidastellut pannessani sitä hakaansa.\n\nSen jälkeen riensin avaamaan porttia ja riensin lyhimpiä katuja vanhaan\nlinnaan, missä käskynhaltia asui.\n\nMinä mahdoin näyttää ylen kummalliselta, sillä vartia epäröi\npäästäessään minua sisään, ja minä kävin yhä kiivaammaksi, mitä\nuseampia esteitä kohtasin. Lopulta pääsin läpi, ja muuan ratsumies meni\nsisään minua ilmottamaan.\n\nNyt ei viipynyt kauan, ennenkuin seisoin sen ainoan edessä, jolla oli\nvoimaa pelastaa Braunsberg kuningas Kustaa Adolfille. Oli vain kysymys\nsiitä, voinko saada hänet uskomaan minua, ennenkuin oli liian\nmyöhäistä. Alku ei luvannut suuria. Sillä väsyneenä uutterasta\ntoiminnasta ja monien öiden valvonnasta otti hän minut vastaan kuin\nkiljuva jalopeura. Mutta minun tyyneyteni riisui hänen aseensa. Heti\nkun hän oli ehtinyt murista muristavansa, sanoin:\n\n\"Tunnin kuluessa on Braunsberg vihollisen käsissä, jollette usko\nsanojani ja pikimmittäin käy toimintaan.\"\n\n\"Vihollisten käsissä!\" sanoi hän, heittäen minun kiukkuisen katseen.\n\"Tuletko sinä pilkkaamaan minua, mies, vai nukkuuko minun väkeni\nkuolinuntaan -- luuletko sinä että olen jättänyt kaiken niin\ntuuliajolle, etten oikeissa ajoin saisi tietoa, jos vihollinen olisi\nliikkeellä; mitäs sanot siihen?\"\n\n\"Niin, niin, en epäile sitä, mutta siellä, missä vahtinne seisovat, ei\nvihollinen lainkaan näyttäydy... Ainoastaan Jumalan sallimuksesta olen\nsaanut vihiä heidän teistään...\"\n\n\"Mitä tarkotat, mies, mitä teitä vihollinen sitten...\"\n\nHän nousi kiihkeästi pystyyn sängyssään ja terotti silmänsä minuun;\nvalmiina silmänräpäyksessä hypähtämään jalkeille.\n\n\"Vihollinen ryömii maan alitse!\" vastasin minä.\n\n\"Maan alitse!\" puuskahti hän.\n\nMutta samassa oli hän jaloillaan ja heitti vaatteet ylleen sellaisella\nnopeudella, että se selvästi osotti, kuinka kykenevä mies hän oli, tämä\nAntero Erikinpoika. Ja sellaiselle miehelle antaa mielellään anteeksi\nmuutamat hänen pikapäissään sanomansa sanat.\n\n\"Voitko näyttää minulle tien?\" kysyi hän napittaessaan kiinni\nhirventaljatakkiaan.\n\n\"Kyllä!\" vastasin minä.\n\n\"Hyvä!\" sanoi hän ja kutsui sisään miehen, joka seisoi etuhuoneessa.\n\n\"Pankaa rumpu soimaan!\" sanoi hän hänelle.\n\nHetkisen jälkeen oli hän valmis ja astui suureen saliin. Täällä tuli\nhäntä vastaan muutamia upseereja, jotka oli kutsunut rummun ensi\npärrytys.\n\n\"Muureille!\" huudahti hän heille. \"Luulen, että tänä yönä on paholainen\nitse liikkeellä pitämässä lemmonleikkiään!\"\n\nHänen uskonsa nimittäin oli, että vihollinen uskaltaisi tehdä yleisen\nhyökkäyksen heti kohta, ja jotakin sinnepäin olin minäkin itsekseni\najatellut, vaikken vielä ollut saanut tilaisuutta kiinnittää hänen\nhuomiotaan siihen. Nyt huomasin ilokseni, että tämä mies oli kaikin\npuolin täysikelpoinen paikalleen, ja on uskomatonta, kuinka sellainen\ntietoisuus vahvistaa voimia ja lisää rohkeutta ja toivoa. Näyttäytyi\nmyös, kuinka täydellisesti miehistö oli hänen vallassaan.\n\nAlhaalla linnanpihassa seisoi jo muuan osasto järjestyksessä, ja\nkaikkialta kuulin, kuinka muu joukko parhaallaan järjestyi. Hän uudisti\nkäskyjään ja valitsi osaston parasta väkeä seuraamaan itseään. Hänen\nkäskystään olin minä alituiseen hänen sivullaan.\n\n\"Nyt pojat\", sanoi hän, kun osasto oli valmis marssimaan, \"nyt, pojat,\non tosi edessä, ja minä vien teidät vihollista vastaan paikkaan, josta\nsieppaamme sen kuin rotanloukusta, mutta kenellä ei ole rohkeutta tulla\nmukaan, hän saa mennä muiden mukana kaupungin muureille.\"\n\nRaikuva hurraa kuului vastaukseksi hänen puheeseensa. Kukaan ei astunut\nrivistä pois, kaikki tahtoivat seurata häntä kuin yksi mies. Ja niin\nkäski hän eteenpäin.\n\nTulimme hyvissä ajoin. Sumu lepäsi paksumpana kuin konsanaan kaupungin\nyllä, mutta minä osasin kyllä eteenpäin. Puomi oli liikuttamatonna\nkellarin oven edessä eikä sisäpuolelta kuulunut mitään ääntä. Aluksi\nvälähti päässäni ajatus, että pater Josef oli onnistunut tapaamaan\nkenraali Potockin ja tekemään tyhjäksi yrityksen sinä yönä, mutta pian\nsaimme kokea, ettei yöllinen marssimme ollut turha.\n\nSytytimme mukana tuomamme soihdut, ja niiden valossa alkoi marssi\nkellariin.\n\nTäällä oli eräässä nurkassa kapea aukko, josta mies tuskin voi kulkea\nlävitse, mutta se vei tielle, joka yhdisti kauppamiehen talon ja\nvihollisten leirin. Työ näytti äskettäin tehdyltä. Sen saattoi nähdä\näskenhakatuista nyteistä, joita sinne ja tänne oli laitettu tukemaan\nseiniä ja kattoa ja estämään löyhää maata luhistumasta kasaan.\n\nMutta vielä ei kuulunut mitään. Näytti melkein siltä, kuin vihollinen\nolisi kaivanut sudenkuopan, jonne oli houkutellut kuninkaani väen. Me\nkulimme yksitellen, ja etumainen kantoi tuohusta. Minä kulin lähinnä\nkäskynhaltiaa. Olimme kai jo ehtineet kaupungin muurin kohdalle, kun\nkäytävä laajeni jokseenkin suureksi holviksi. Epäilemättä oli tässä\naiottu ruveta kaivamaan ylöspäin, mutta jostakin syystä muutettu\nmieltä. Tässä muutti myös Antero Erikinpoika ensimäisen päätöksensä\njatkaa kulkua, kunnes vihollinen kohdattaisiin tai aina vihollisen\nleiriin. Olikin ilmeistä, että jos vihollinen täällä kohdattaisiin,\nniin oli tämä avara holvi paras vastaanottopaikka. Mutta jottei\nsoihtujen valo säikäyttäisi vihollista kääntymään takaisin, peitettiin\neteenpäin vievän käytävän aukko kahdella paksulla vaipalla.\n\nTämä oli tuskin tehty, kun me kuulimme askelten kaiun, kumean, raskaan\nkaiun, kuten jättiläiskäärmeen uupuneen läähätyksen, kun se vierii maan\nalitse eteenpäin.\n\nTulija oli vihollinen, ja pian sen korvat alkoivat kuumeta. Syntyi\nmurhaava taistelu, jota käytiin äärimäisellä katkeruudella molemmilta\npuolin. Jos minä voisin oikein kuvailla tämän taistelun kamalan kuvan,\njota valaisivat savuavat soihdut, mitkä tuskin kykenivät näyttämään\nmuuta kuin sen, että me olimme pimeimmässä yössä, niin luulen, että\nmoni sydän pamppailisi ja moni poski kalpenisi kauhusta. Lopuksi\npääsimme me voitolle ja laahasimme pois joukon vankeja ruumiskasoista\njalkojemme ympäriltä. Mutta nyt saimme tiedon, joka pani jalat allemme\nja sai meidät päätä pahkaa rientämään yläilmoihin.\n\nKohta kun Antero Erikinpoika näki taistelun kallistuvan meille\nvoitolliseksi, lähetti hän muutaman sotilaan ottamaan selkoa,\nlähestyikö vihollinen muureja. Tämä palasi takaisin ja kertoi, että\nkuului vihollisen rummutusta ja soittoa ja että joka hetki odotettiin\nhyökkäystä.\n\nNopeammin kuin voi kuvailla tehtiin sen johdosta palausmatka. Antero\nErikinpoika oli ensimäisenä kaupungin muurilla, ja minä saavuin lähinnä\nhänen jälestään. Aamu alkoi sarastaa, ja kuului selvään melkoisen\nsotavoiman lähestyminen. Minulle pälkähti kuitenkin heti päähän,\netteivät nämä voineet olla hyökkäyskolonnan ääniä. Sumun vuoksi, joka\nvielä lepäsi tienoilla, ei voinut nähdä mitään.\n\n\"Ei\", sanoin minä, \"tämä ei ole vihollinen, vaan se on kuningas!\"\n\nJa yhtäkkiä kuului raikuva hurraa pitkin muureja.\n\nMe näimme ruotsalaisten lippujen pistävän näkyviin sumusta, ja pian\ntunsimme marssin sävelet, joita soitettiin.\n\nKuningas teki kuitenkin käännöksen poispäin, ja me näimme muutaman\nkukkulajonon ylitse, josta sumu oli jo hävinnyt, koko ratsuväen\nkiitävän huimaa vauhtia puolalaista leiriä kohden. Siitä saivat\npuolalaiset toisenlaista aamumusiikkia kuin olivat odottaneet.\nHeidän täytyi suinpäin lähteä leiristään käpälämäkeen pahimmassa\nsekamelskassa. He eivät pysähtyneet ennenkuin viiden peninkulman päässä\nBraunsbergistä, missä he asettuivat taistelujärjestykseen muutaman\nsalmen taa. Kuningas tavotti heidät illalla, mutta ei voinut niin\nnopeasti päästä pienen virran ylitse, joka siellä Wormdittin luona\nvirtaa Passargaan, ja aamulla oli vihollinen kadonnut.\n\nNyt vasta saapui kuningas Braunsbergiin. Hänen tulopäivänsä oli\nilopäivä. Hän pysähtyi hetkeksi Antero Erikinpojan eteen, ojensi sitten\nhänelle kätensä ja sanoi:\n\n\"Nyt on maksettu Wormdittin velka!\"\n\nMitä hän sillä tarkotti, sen ymmärsi joka mies, ja kun hän sitten kulki\nrivien editse ja verrattomalla tavallaan kiitti heitä, nyökäten\nyhdelle, toiselle sanoen ystävällisen sanan, niin silloin ei riemusta\ntahtonut tulla loppuakaan.\n\nMutta vielä vallitsi kuitenkin tyytymättömyys kaupungissa. Porvarien\nsynkät, tuikeat kasvot, kun he seisoivat katsellen, olivat kuin pimeä\npilviseinä, jonka takaa aurinko paistaa. Se saa vain pimeyden\nnäyttämään sitä pimeämmältä. Kun kuningas sitten ratsasti ohitse\nlinnaan ja tervehti ihmisjoukkoja oikealle ja vasemmalle, niin\nvastasivat he tosin, mutta yhtään eläköönhuutoa ei kuulunut. Huomasi\nselvästi, että tämän kaupungin asujamet eivät olleet samoja kuin\nElbingissä.\n\nKuningas saapui puolenpäivän rinnassa ja vasta illan suussa hän\nratsasti linnaan.\n\nTäällä linnanportin läheisyydessä näin minä jälleen käsityöläiseni eli\npater Josefin. Hänen väijyvä, läpitunkeva katseensa tähysteli terävästi\nkuninkaaseen. Selkäpiitäni karmi nähdessäni tämän katseen. Miehen\nulkonäkö muistutti linnunpyydystäjää sillä hetkellä, jolloin hän näkee\nmitään pahaa aavistamattoman linnun hypähtävän vankeuteensa.\n\nMinä, joka en kuulunut riveihin ja sain siis toistaiseksi olla omassa\nvapaudessani, olin seurannut virtailevan kansanjoukon mukana ja saanut\npaikan aivan paterin vierellä. Onneksi ei hän ollut minua koskaan\nnähnyt eikä sentähden minua tuntenut eikä voinut olla varuillaan minuun\nnähden. Vähän matkan päässä hänestä seisoi toinen synkkä olento, jota\nen ennen ollut nähnyt, vaan jonka sitten sain tietää olevan\nMarienburgin suntion. Juuri kuninkaan ratsastaessa linnanportin lävitse\nnäin paterin salavihkaa lähestyvän suntiota, ja minäkin tein saman\nliikkeen. He seisoivat muutamassa kaupungin muurin ulkonevassa\nnurkkauksessa ja olivat melkein kuin ilman todistajia, sillä kenenkään\npäähän ei pistänyt kiinnittää mitään huomiota siihen, mitä heillä\nmahtoi olla toisilleen sanottavaa. He puhuivat myös kieltä, jota harvat\nkaupungin asukkaista ymmärsivät, mutta josta minä satuin olemaan\njokseenkin hyvin selvillä. Mutta jotten tarpeettomasti herättäisi\nepäluuloa, nojauduin minä huolettomasti linnankaivannon ylitse vievän\nsillan kaiteeseen.\n\n\"Älä kysele\", virkkoi pater, \"vaan tee kuten sanon!\"\n\nSuntio teki tuskin huomattavan liikkeen päällään merkiksi, että hän\nymmärsi tarkotuksen.\n\n\"Vie ruhtinatar hänen luokseen\", jatkoi pater. \"Tahdon itse pitää\nlopusta huolen. Ole varma, ettei meidän käsistämme kukaan livahda, ja\nrikkaudet joutuvat ennenkuin toivommekaan veljeskuntamme omiksi...\"\n\n\"Aika?\" kysyi suntio, kun pater ei virkkanut siitä mitään.\n\n\"Kun ensimäinen talo alkaa palaa!\" oli paterin vastaus.\n\nSuntio nyökkäsi taasen, että hän ymmärsi hyvin, ja pirullisesti\nhymyillen lisäsi pater:\n\n\"Minun miinani on niin kaivettu ja laitettu, ettei enkelikään voisi\nsitä tehdä paremmin, ja yleisessä sekamelskassa ei kukaan voi syyttää\nketään tapahtuneesta onnettomuudesta, mutta me tulemme voittamaan\nkunniaa ja mainetta suurtyöstä, jolla ei ole vertaistaan.\"\n\n\n\n\n10.\n\nJesuiitan miina.\n\n\nOlin vakuutettu, että se pirullinen suunnitelma, josta ensin sain vihiä\nElbingissä, nyt tulisi toteutettavaksi. Ja tämä suunnitelma ei\ntarkottanut ketään muuta kuin autuasta kuningasta, sillä\nsaaliinhimoiset jesuiitat tahtoivat siten saavuttaa veljeskunnalleen\njonkun suuren edun, jota he muuten olisivat saaneet kauan odottaa. Mikä\ntämä oli, sitä oli minun vaikea saada selville, mutta minä aavistin,\nettä se oli yhteydessä suojattini ja ruhtinattareni kanssa, jonka nyt\npitäisi oleskella kaupungissa.\n\nJokainen voi käsittää levottomuuteni, ja se kiihtyi samassa määrin kuin\ntietoisuus niistä harvoista keinoista, jotka minulla oli tarjolla pahan\nvastustamiseksi, ehti päästä tajunnassani selvyyteen. Ensi tehtäväni\noli, etten päästäisi jesuiittoja, varsinkaan pater Josefia,\nnäkyvistäni. Mitä hän oli puhunut miinasta, jonka hän oli kaivanut ja\nlaittanut niin taitavasti, ettei kukaan voisi sitä löytää -- mitä tuli\nsiihen puheeseen, niin olin vakuutettu, että se oli vain vertaus siitä\npimeyden työstä, joka yön kuluessa tulisi suoritettavaksi. Mutta että\nse suunnitelma, jonka hän oli miettinyt, tulisi vaikuttamaan varmasti\nja varmemmin kuin se vihollisten miina, joka oli kaivettu kaupungin\nmuurin alle, ellei sitä jollakin tavoin voitu tehdä tyhjäksi, siitä\nolin aivan varma. Nyt käsitin myös, miksi hän tahtoi saada lykätyksi\ntuuman, että äkkiarvaamatta tultaisiin kaupunki kaappaamaan kellarin\nkautta.\n\nHän tiesi, että Braunsbergin ollessa vaarassa saapuisi kuningas sinne,\nja kun hän kerran olisi kaupungissa, niin ei tämä olisi verrattava\ntavalliseen simpukkaan, vaan simpukkaan, jonka sisällä on jalo helmi,\nja sitä saalista ei hän tahtonut päästää käsistään. Nyt oli\nliittolaisten tuuma kaupungin kaappaamisesta mennyt myttyyn, mutta nyt\ntahtoi hän itse siepata sekä sen että kuninkaan ja lisäksi korjata\nveljeskunnalleen ne rikkaudet, jotka hän hämärässä puheessaan suntiolle\nasetti yhteyteen ruhtinattaren ja hänen sydämensä rakastetun kanssa.\n\nHädissäni tahdoin rientää kuninkaan luo ja kertoa kaiken hänelle. Mutta\nensin täytyi minun sentään saada pater Josef valtaani, ja niin täytyi\nminun kulkea hänen jälkiään. Minne hän meni, sinne täytyi mennä\nminunkin. Onneksi minulle vilisivät kadut väkeä täytenään, niin että\nminun oli helppo häntä seurata. Lisäksi on pahojen hankkeiden laita\nusein niin, että juuri kun ne ovat mitä parhaimmin ja oivallisimmin\nsuunnitellut ja niiden mestari luulee olevansa aivan varma\nmenestyksestä, juuri silloin ja ikäänkuin tämän varmuuden seurauksena\nlankeavat he itse kuoppaan, jonka ovat kaivaneet muille. Jumalan sormi\nse täten viittaa ja ilmottaa kerta kerran jälkeen varotuksensa, vaikka\nihminen on aivan kuin sokea, katsoo avoimin silmin eikä kuitenkaan näe\nmitään.\n\nNo niin -- valepuvussaan, ympärillään liittolaiset, jotka katsoivat\nhäneen ylöspäin kuten päämieheensä ainakin, kulki pater Josef katua\neteenpäin eikä voinut aavistaa, että hänen kintereillään seurasi joku,\njoka Jumalan ihmeellisestä sallimuksesta oli saanut vihiä hänen\nsisimmistä ajatuksistaan. Totta on, ettei hän voinut mitään sellaista\nottaa laskuihinsa; se oli sattuma, jota hänen oli aivan mahdoton\nasettaa muiden hänen suunnitelmansa toteuttamista kohtaavain esteiden\njoukkoon, -- mutta juuri tässä sattumassa näin minä Jumalan mahtavan\nkäden, ja sellaiset sattumat kohtaavat ja ovat kohdanneet kaikkia\npimeyden töitä, jotka eivät ole toteutuneet.\n\nNäissä mietteissä kulkiessani näin minä paterin pysähtyvän ja\npuhuttelevan muuatta porvaria. Tämä ei ollut kukaan muu kuin isäntäni,\nkauppamies Cleve. Luonnollisesti minä pysähdyin ja katselin muuatta\noluenpanijan kilpeä, sillä täytyihän minun tehdä jotakin, jotten\nvetäisi huomiota puoleeni. Sattumalta oli edessäni kaupungin etevin\noluenpanimo, josta kaikkiin ympäristön kaupunkeihin vietiin kuuluisaa\nBraunsbergin olutta, joka tunnettiin nimellä \"Füllwurst\", ja sentähden\nei voinut pälkähtää kenenkään päähän muuta kuin että minä, muukalainen,\nseisoin ihaillen koreaa kilpeä, jonka kirjotusta minä tavailin.\n\nAloin juuri pelätä, että seisoin ja tavailin liian kauan, kun\nkauppamies ja pater-käsityöläinen vihdoinkin erosivat, ja jälkimäinen\npoikkesi lähimpään kujaan. Nyt sain minäkin jalat alleni ja kaikeksi\nonneksi jouduin kujan suulle siksi kreivin aikaan, että näin miekkoseni\nmenevän sisään erään talon portista. Talon etupuolen saatoin nähdä\nkujan suulta. Nyt saattoi kaikki olla hukassa, ajattelin itsekseni, ja\nepätoivoissani välitin viisi mistään varovaisuudesta, vaan kulin\njuoksujalkaa kujan lävitse.\n\nSiitä oli kuitenkin se odottamaton seuraus, että minä törmäsin\nJaakkoon, joka oli hänkin vapaaksi päästyään lähtenyt katselemaan\nkaupunkia. Viittasin hänelle että hän seuraisi minua, panematta\nmerkille hänen hyväntahtoista hymyään.\n\n\"Tänä yönä tai paremmin sanoen nyt heti\", sanoin ruotsiksi, jota\nkaupungissa ei kukaan voinut ymmärtää, \"täytyy sinun tehdä minulle\npalvelus.\"\n\n\"Luulenpa, että olet itsensä paholaisen kinterillä\", sanoi Jaakko, ja\nhänellä oli siihen hyvä aihe niin minun ulkonäössäni kuin hätiköivissä\nliikkeissänikin.\n\n\"Niin\", vastasin minä, \"olen paholaisen kinterillä... se on pater\nJosef.\"\n\nEnempää ei minun tarvinnut sanoa, kun Jaakko oli valmis uhraamaan\nvapaa-aikansa palvellakseen minua tai kenties oikeammin kuningasta,\nkoska se koski myös häntä.\n\n\"Näetkö tuon talon?\" kysyin minä, eikä se ollut vaikeaa siitä paikasta,\njossa seisoimme kujalla.\n\nTalo seisoi aivan yksikseen virran partaalla. Minä olin pitänyt porttia\nsilmällä koko ajan ja nähnyt, ettei ketään ollut kulkenut ulos eikä\nsisälle. Että pater Josef oli valinnut tämän talon pääkortteerikseen,\nei voinut olla suuressa määrin herättämättä ihmettelyäni; mutta se\ntapahtui kai siksi, että hän juuri siten voi säilyttää salaisuutensa\nviattoman ja yksinkertaisen käsityöläisen hahmon alla. Sillä talo oli\nerään nahkurin oma.\n\n\"Siellä hän on!\" sanoin nyt Jaakolle. \"Älä kysele, sillä minä en jouda\nvastaamaan, minun täytyy tavata kuningas... Mutta pidä silmällä tätä\ntaloa, ja jos hän lähtee ulos, täytyy sinun seurata häntä ja lähettää\nminulle siitä sana. Sano vain: minä menen, niin minä ymmärrän\ntarkotuksen, mutta toivon pian olevani täällä jälleen!\"\n\nJaakko ymmärsi hyvin, kuinka hänen oli meneteltävä, ja minä tiesin\nvoivani luottaa häneen.\n\nRiensin siis linnaan saadakseni jos mahdollista tavata kuningasta.\nSillä käsitin kyllä, että niin hämärä kuin vaara olikin, niin en voinut\nhäntä pelastaa muuten kuin koettamalla saada hänet lähtemään pois\nlinnasta. Että juuri siellä onnettomuuden oli iskettävä häneen tai,\nkäyttääkseni paterin sanoja, miinan räjähdettävä -- sen sanoi minulle\nkamala ilme paterin kasvoilla, kun hän näki kuninkaan menevän linnaan.\n\nKuningas oli suuressa salissa upseeriensa ympäröimänä. Minä pysähdyin\novelle, joka vei erääseen holvikäytävään. Kuningas oli mahtanut melkein\nsamalla hetkellä astua saliin, sillä hän kulki lattian ylitse\nvastapäiseltä ovelta. Hänen otsansa säteili tyytyväisyydestä, ja hänen\nhuulillaan oli vanha hyväntahtoinen hymynsä, joka antoi niin\nviehättävän ilmeen hänen kasvoilleen.\n\nHän meni suoraa päätä linnanpäällikkö Antero Erikinpojan luo, joka\nseisoi keskustellen Johan Rosenin kanssa.\n\n\"Olette kuten kunnian mies hyvittäneet hairahduksenne, jonka teitte\nluovuttaessanne Wormdittin!\" sanoi kuningas ojentaen kätensä\nlinnanpäällikölle, jonka posket punastuivat ilosta tämän kuninkaan\ntunnustuksen johdosta kaikkein näiden urhoollisten everstien ja\nupseerien läsnäollessa.\n\nTämä kaupunki oli tehnyt pakkosopimuksen vuosi takaperin, neljä viikkoa\nkuninkaan lähdön jälkeen kotimatkalle, ja antautunut viholliselle.\nWormdittin raati ja porvaristo vakuuttivat tosin, että ruotsalainen\npuolustusväki oli puolustautunut miehuullisesti ja ainoastaan heidän\nvaatimuksestaan suostunut pakkosopimukseen, jotta siten vältettäisiin\nne julmuudet naisia ja lapsia kohtaan, jotka olivat seurauksena\nkaupungin vallotuksesta väkirynnäköllä. Oli myös todistettu, että pikku\nkaupungin alempi väestö oli ollut nousemaisillaan kapinaan. Mutta tuima\nHerman Wrangel ei ottanut lukuun näitä lieventäviä asianhaaroja,\nvaikkakin lisäksi tuli, että vihollinen itsekin tunnusti urhoollisen\npuolustuksen sallimalla sadanneljänkymmenen miehen suuruisen\npuolustusjoukon marssia matkoihinsa miekkoineen ja ampuma-aseineen,\nlippuineen, kiluineen ja kaluineen -- \"mit Säck und Pack\", kuten\nsaksalainen sanoo. Sotamarski asetti käskynhaltian sotaoikeuden eteen\nMarienburgissa, jossa hänet tuomittiin kuolemaan, ja upseerit pantiin\nvankeuteen. Näiden upseerien joukossa oli Antero Erikinpoika.\n\nHän oli silloin myös menettänyt muutamia läänityksiä Ulfvesundin ja\nSkaraborgin läänissä. Mutta kun hän oli tunnettu urhoolliseksi ja\npelkäämättömäksi mieheksi, niin oli hänet asetettu linnanpäälliköksi\nBraunsbergiin. Täällä oli hän osottanutkin riittävästi ansaitsevansa\nsen luottamuksen, jonka kuningas oli häneen pannut.\n\n\"Saatte läänityksenne takaisin\", sanoi kuningas \"ja lisäksi annan\nteille Östran kihlakunnan tuomarinverot!\"\n\nTämä lausuttiin tarkotuksella niin kovalla äänellä, että se kuului yli\nkoko salin. Sitten puhutteli kuningas hyvän hetken onnellista Antero\nErikinpoikaa, jonka jälkeen hän kääntyi Johan Banérin ja muiden\neverstien puoleen, sillaikaa kuin virvokkeita tarjottiin ympärinsä.\n\nSillä väliin katettiin pöytä salin alipäähän. Minä seisoin kuin\nneulojen nenillä enkä tiennyt, kuinka minun olisi meneteltävä\npäästäkseni kuninkaan puheille. Oli onni, että ovi lämpimän vuoksi oli\nauki, niin että minä ainakin voin käyttää ensi tilaisuutta hyväkseni.\nYhtäkkiä tuli liikettä salissa. Linnanpäällikön näin lähestyvän\nkuningasta. Hän pyysi häntä illaksi vieraakseen, ja kuningas nyökkäsi\nystävällisesti suostumukseksi.\n\nNiin menivät he pöytään.\n\nSamassa kuulin kumean läppäyksen. Luulin, että sydämeni pakahtuu.\n\nMutta silloin sattui kuninkaan silmä minuun, ja hän viittasi minut\nluokseen sinne, missä hän istui yksin pöydän yläpäässä. Se ei\nherättänyt erikoisempaa huomiota. Kaikki läsnäolijat tiesivät kuka minä\nolin ja olivat tottuneet näkemään kuninkaan minua puhuttelevan.\n\nKun menin luo, hymyili kuningas minulle ja sanoi nostaen viinilasin\nhuulilleen:\n\n\"Tässä pyykissä on sinullakin osasi!\"\n\nMinä en vastannut mitään, mutta kuningas näki, että minä olin\nkiusaantunut joutuessani kaikkien näiden ylhäisten herrojen\nkummastelevain katseiden esineeksi, ja hän lisäsi:\n\n\"Kas niin, valpassilmäinen kelpo mies ansaitsee kiitoksen\nkuninkaaltaan!\"\n\n\"Teidän majesteettinne!\" änkytin minä, mutta en voinut saada sanaakaan\nenempää suustani, sellaiseen pulaan jouduin kuninkaani kiittelyn ja sen\ntietoisuuden välillä, että salainen vaara uhkasi hänen päätänsä tai\nettä kenties tällä hetkellä pantiin tuli sytyttimeen hänen jalkojensa\nalla.\n\nKuningas oli useammissakin tilaisuuksissa tahtonut palkita sitä vähää,\njonka olin voinut toimittaa hänen palveluksessaan, ja kun ajattelen\nkuinka moni mahtava ja arvossa pidetty mies niistä, jotka nyt elävät,\non alottanut henkisotilaana, niin olisin kai minäkin voinut nousta\nkunnian portaita ylöspäin. Mutta sitä en ole tahtonut: minulle on ollut\nkunniaa kylliksi siinä, että olen saanut palvella suurta kuningasta\ntietäen saavuttaneeni hänen suopeutensa. Olen ollut Kustaa Adolfin\nhenkisotilaana ja sitten olen palvellut hänen ystäväänsä, suurta\nvaltiokansleria, -- mitä muuta kaipaisinkaan?\n\nOlin sentähden aina pyytänyt päästä siitä ylennyksestä, jota kuningas\noli minulle tarjonnut, ja epäilemättä odotti kuningas nytkin saavansa\nkuulla vanhan virren, vaikka minä vain ajattelin, kuinka voisin saada\nilmoille sen varotuksen, joka minulla oli sydämelläni. Mutta kuningas\nei antanut minulle lainkaan aikaa siihen.\n\n\"Mitä tällä kertaa olet tehnyt\", sanoi hän, \"sen tietävät kaikki, jotka\nistuvat tässä pöydässä.\"\n\nOlikin aivan luonnollista, että avomielinen ja rehellinen Antero\nErikinpoika oli kertonut koko tapauksen, kuinka olin pelastanut\nBraunsbergin. Sentähden hymyilivät kaikki nämä tuimat soturikasvot\nsuopeina minua kohden kuninkaan sanojen johdosta, ja Antero Erikinpoika\nitse, joka ei tuntenut eikä voinut tietää niitä vaikuttimia, joita olin\nseurannut, seisoi valmiina kertoakseen uudestaan kaikkien kuullen minun\nosani Braunsbergin onnellisessa puolustuksessa. Hän nousi puoleksi\ntuoliltaan ja ojensi kätensä minua kohden. Ja kaikkea tätä vastaan en\nvoinut tehdä mitään, en kerrassaan mitään. Olin aivan turvatonna\ntoisaalle ja avutonna toisaalle.\n\nSe oli epätoivon hetki. En voi kuvailla kuinka kärsin. Oli kuin minut\nolisi revitty kappaleiksi pala palalta, ajan yhä kuluessa ja vaaran\nlähetessä lähenemistään. Läppäyksen jonka olin kuullut, olin\nkuulevinani uudestaan, ja minua ihmetytti, ettei kukaan muu sitä\nkuullut. Mutta tuolla he istuivat, kuningas ja hänen upseerinsa,\ntyytyväisyydestä ja mielihyvästä säteilevin silmin, ja minä yksin, minä\nseisoin kuin kärsimätön arvotus heidän edessään.\n\nMuutamat kuninkaan lausumat sanat vapauttivat minut lumouksestani, ja\nkuninkaan oli täytynyt huomata, kuinka kasvoni silloin kirkastuivat.\n\n\"Tule huomenna luokseni\", sanoi hän, \"saat viedä minulta viestejä\nvaltiokanslerille... silloin tahdon myös katsoa, emmekö voi puhua\nasioita selville, sinä ja minä! -- Aamulla varhain jesuiittain\nkollegioon!\"\n\n\"Jesuiittain kollegioon?\" kysyin minä.\n\n\"Niin, niin\", hymyili kuningas, \"sinne aion yöpyä!\"\n\nPelkoni kuninkaan henkeen nähden oli siis turha, sillä kukaan\nkaupungissa ei voinut tietää, että hän aikoi asua tässä talossa, ja\naamuun mennessä, jolloin se voisi tulla tunnetuksi, toivoin ehtiväni\ntehdä paljon, mikä nyt vielä oli tekemättä.\n\nJa tapansa mukaan kuningas jättäisi sangen pian iloisen pitopöydän ja\nvetääntyisi pois. Tuskin kukaan muu kuin vahtiupseeri tulisi silloin\nhäntä seuraamaan, niin ettei minun tarvinnut pelätä hänen suurella\nseurueella vetävän huomiota puoleensa.\n\nNyt riensin minä ulos. Nyt tunsin voimieni ja rohkeuteni kasvavan,\nsillä nyt saatoin toimia suuremmalla vapaudella.\n\nKohta päästyäni ulos pimeään holvikäytävään, jonka synkät varjot tuskin\nväistyivät parin kattolampun valon tieltä, pysähdyin minä kuuntelemaan,\nkuulisinko vielä läppäyksen. Mutta kaikki oli hiljaista. Mitä olin\nkuullut, sen täytyi olla merkki salaliittolaisille johonkin kokoukseen\ntai toimenpiteeseen, mutta ei sitä, minä olin sen pitänyt. Olikin\nluonnollista, että jos paterin sanat: \"kun ensimäinen talo palaa\",\ntosiaankin merkitsivät jotakin aiottua murhapolttoa, niin eivät he kai\ntorninkellon läppäämisellä vetäisi kaikkien huomiota siihen, mitä\nheillä oli tekeillä.\n\nTässä suhteessa tyyntyneenä riensin sentähden portaita alas.\n\nSilloin kuulin alemmassa eteisholvissa, josta ojentautui vasempaan\nsamanlainen holvikäytävä kuin yläkerroksessakin, -- silloin kuulin\ntässä holvikäytävässä hiljaisia, hillittyjä askeleita. Minä pysähdyin,\nmutta silloin pysähtyivät myös askeleet. Heti kohta suuntasin kulkuni\ntähän holvikäytävään, ja pian kuulin nöyrän äänen kysyvän:\n\n\"Voitteko neuvoa minulle tien kuninkaan luo?\"\n\n\"Kyllä, mutta kuningasta ei etsitä linnan kellarikerroksesta!\" vastasin\nminä.\n\n\"Ah, minä mies parka\", jatkoi nöyrä ääni, \"miten minä tietäisin, mistä\nsuurta kuningasta etsitään... Eksynhän itsekin tässä suuressa\nlinnassa.\"\n\n\"Olipa silloin onni, mies poloinen, että tapasit minut... mitä sinä\ntahdot kuninkaasta?\"\n\nHän kertoi pitkän jutun parista ruotsalaisesta ratsumiehestä, jotka\nolivat ryöstäneet hänen talonsa ja pakottaneet hänet siten turvautumaan\nkerjuusauvaan, ja siitä tahtoi hän nyt valittaa kuninkaalle. Ei hän\nkuitenkaan nyt tahtonut tai ei uskaltanut astua suuren kuninkaan eteen,\nsanoi hän, vaan oli tyytyväinen, jos sai tietää, missä kuningas oli,\nniin voisi hän varhain seuraavana aamuna langeta hänen jalkojensa\njuureen ja rukoilla apua.\n\nSillä puhein seurasi hän mukanani linnasta, ja tuskin olin heittänyt\nhäneen ainoan katseen, ennenkuin tunsin hänet samaksi mieheksi, jota\npater Josef oli puhutellut ja joka oli saanut hänen käskynsä \"viedä\nruhtinattaren hänen luoksensa\", kun ensimäinen talo alkaisi palaa.\nHarkitsin itsekseni, oliko minun heti tartuttava hänen niskaansa ja\nvietävä hänet syytettynä kuninkaan luo. Mutta olin nyt liian varma\nsiitä, että se mitä nämä pirulliset miehet aikoivat tehdä, tulisi\ntapahtumaan linnassa, niin että annoin hänen mennä vapaana tiehensä.\n\nKun hän oli päässyt linnansillan ylitse, näin hänen pysähtyvän ja\nkääntyvän ympäri, ikäänkuin olisi tähystellyt, pysähdyinkö vai tulinko\nhänen jälestään. Vähän loitompana näin hänen vielä kerran tekevän\nsamoin ja sitten rientävän pois nopeammin kuin olisin hänestä uskonut.\nNyt läksin minäkin kulkemaan samaa tietä rientääkseni paterin ja Jaakon\nluo.\n\nMutta samassa paikassa, jossa olin nähnyt hiipivän miehen pysähtyvän ja\nkatsovan taakseen, pysähdyin minäkin. En kuitenkaan voinut nähdä mitään\nmuuta kuin linnan korkean ja raskaan kiviröykkiön ja valaistut ikkunat\nsiinä huoneessa, jossa kuningas istui pöydässä ylempine upseereineen.\nLinnankaivannossa näyttivät ikkunoiden valonsäteet heijastavan himmeänä\nkimmellyksenä. Mutta johtuikohan tämä linnankaivannon kimmellys\nsittenkään salin ikkunoista, kysyin itsekseni juuri aikeessa jatkaa\nkulkuani; ja minä käännyin uudestaan katsomaan taakseni jokseenkin\nsamassa paikassa, jossa hiipivä mieskin oli kääntynyt.\n\nNyt huomasin selvään, että valon täytyi tulla toiselta suunnalta, ja\nminä seurasin silmilläni linnanmuuria. Silloin erotin pian kapean\nvalojuovan, joka tunkeutui esiin pienestä ikkunasta aivan lähellä veden\npintaa. Tämä herätti suurimmassa määrin kummastustani, ja minä päätin,\nmaksoi mitä maksoi, tutkia syytä siihen.\n\nRiensin sentähden takaisin ottaakseni selvän, kuinka voisin päästä\ntämän ikkunan luo. Minulle selvisi heti, että minun täytyisi mennä\nsinne pitkin muurin ulkosivua, sillä olisi kuluttanut liian paljon\naikaa etsiä sitä käytävää, joka vei sinne linnan sisäpuolelta. Mutta\nnyt oli kysymys siitä, kuinka ilman venhettä voisin toteuttaa tämän\npäätökseni. Se kävi kuitenkin helpommin kuin ensimältä olin voinut\nkuvitellakaan.\n\nSillan kaiteesta lähti leveä perusmuurin kivireunusta vinoon alaspäin,\nkuten näytti, alas vesikaivantoon. Minä kapusin hiljaa sitä pitkin ja\nhuomasin, että aivan vesirajassa, parahiksi sen alapuolella, kulki\njokseenkin leveä alemman kivimuurin reunus eteenpäin, ja minä otaksuin\nsen jatkuvan pitkin linnan koko tätä sivustaa. En pettynytkään siinä,\nja pian olin pienen ikkunan edessä.\n\nJoku lauloi ikkunan sisäpuolella, ja lähemmin kuunnellessani kuulin\nselvään ruotsalaisen virren sanat. Se oli sama virsi, jota Niilo Sturen\nkerrotaan veisanneen, kun onneton kuningas Erik tikari ojossa\nmieletönnä syöksi hänen vankihuoneeseensa.\n\n    \"Jos kova onni kohtaakin,\n        ja vihoihin\n    saan suurten maailmassa; --\n    niin tiedän lohdun vakavan:\n        käyn turvahan\n    luo Herran taivahassa.\"\n\nMielessäni välähti aavistus, että veisaaja oli Pietari, ja sykkivin\nsydämin jyskytin ikkunaan heti kun sisällä tuli hiljaista. Veisaaja ei\nkuullut minua, ja minun täytyi uudistaa kolkutukseni pariin kertaan.\nSilloin kuulin askelten lähestyvän ikkunaa, ja ääni, joka oli\nveisannut, kysyi, oliko joku ikkunan takana.\n\n\"On\", vastasin. \"Oletko vankina siellä?\"\n\n\"Olen!\" kuului vastaus.\n\n\"Iloitse sitten, sillä Jumalan avulla tahdon tulla avuksesi.\"\n\nKummastuksen ja ilon huudahdus kuului sisältä korviini.\n\n\"Siirrä vain kynttilä syrjään\", sanoin minä, \"jottei se kieli\nkenellekään, mitä meillä on tekeillä, ja sitten murramme pois\npuuluukut!\"\n\nValonsäteet olivat tunkeutuneet parin paksun puuluukun raoista ja\ntaittuneet linnankaivannon mustaan veteen. Nämä luukut olivat lujasti\nsuljetut, mutta meidän onnistui kuitenkin yhteisin ponnistuksin saada\nne auki, niin että minä voin päästä sisään.\n\nHeti päästyäni sisälle suljin jälleen luukut ja pyysin vankia nostamaan\nkynttilän esiin, niin että voimme nähdä toisemme, enkä minä ollut\npettynyt, näin edessäni Strengnäsin hurskaan lesken pojan, nuorukaisen,\njoka oli voittanut puolalaisen ruhtinattaren rakkauden.\n\nSydämeni oli vähällä pyörähtää ympäri rinnassani, kun näin miten\nPietari oli muuttunut sitten viime näkemän. Ei ollut paljon jälellä\nsiitä reippaasta nuorukaisesta, joka salaperäisessä talossa Elbingissä\nniin ylpeästi torjui luotaan salakavalan juonittelijan ja juuri siten\nsyöksyi onnettomuuteen. Hänet oli siitä pitäen pidetty kovimmassa\nvankeudessa, ainoastaan jonkun kerran oli hänen luonansa käynyt hänen\npyövelinsä. Tämä oli jättänyt vankilan vartioimisen eräälle\nuskotulleen, joka oli kuuromykkä, mutta hänelle tietysti sokeasti\nuskollinen.\n\nKummastuksekseni tunsi onneton minut. Tapaukset tuona päivänä, jona\nminä otin hänet kiinni ja pater Josef hänet sitten vapautti ainoastaan\nheittääkseen vielä kovempaan ja lisäksi julmempaan vankeuteen, olivat\nelävästi painuneet hänen mieleensä, ja hänellä oli ollut niin hyvää\naikaa muistella niitä samoin kuin niiden henkilöiden piirteitäkin,\njoiden kanssa hän oli silloin tullut johonkin kosketukseen, että hän\ntunsi minut heti nähtyään.\n\nHän tarvitsi hetken aikaa tyyntyäkseen. Ruumiin voimat olivat\nsuurimmassa määrin riutuneet, ja hän muistutti enemmän kuollutta kuin\nelävää. Suuret silmät tähystelivät aivan kamalina kuopistaan, ja\nkalpeat kuihtuneet kasvot kuvastivat sellaista katkeruutta, joka tuskin\nvoisi hälvetä.\n\n\"Sanot tulevasi minua vapauttamaan\", olivat hänen ensimäiset sanansa.\n\"Silloin täytyy tämän päivän olla merkillinen päivä, sillä sinä et ole\nensimäinen, joka tuot minulle sen ilosanoman, että saisin vapauteni\ntakaisin...\"\n\n\"Kuka muu kuin minä sinulle on sitten puhunut sellaisia sanoja?\" kysyin\ntarttuen hänen käteensä.\n\n\"Synkkä pater ensin, ja äsken oli hänen lähettiläänsä täällä\nilmottamassa, että minulla oli odotettavissa suuri ilo, jota en voinut\naavistaakaan...\"\n\nMinua kummastutti se mitä kuulin, enkä minä tiennyt mitä ajattelisin.\nOlisinko siis tehnyt väärin pateria kohtaan? Ei, se ei ollut\nmahdollista; tässä täytyy piillä jonkun pirullisen juonen. Sen laita\nsai kuitenkin olla kuinka tahansa, nyt en aikonut päästää tilaisuutta\nkäsistäni, varsinkin kun minulle kävi selväksi, että juuri täällä,\ntässä huoneessa, pater Josef aikoi päättää työnsä.\n\n\"Hänen lähettiläänsä oli täällä?\" kysyin. \"Tunnetteko miehen?\"\n\n\"Hän on Marienburgin suntio, ja minä tiedän, että hän on pater Josefin\nkätyri.\"\n\n\"Ja uskotteko itse vapauteen, jonka nämä miehet ovat teille luvanneet?\"\n\n\"En usko mihinkään tässä maailmassa! Oi, jospa vapaana ollessani olisin\nollut luja ja olisin voinut pontevasti torjua ensimäiset viettelevät\nkuiskutukset, jotka veivät minut yhä kauemmaksi ja kauemmaksi pois\nainoasta oikeasta. Mutta minä olin heikko, ja viettelys saapui\nkauneimmasti hymyillen, saapui rikkautensa koko loisteessa, ja tämän\nihanuuden ja rikkauden saavuttamiseen tarvittiin niin vähän, oi, niin\nvähän, ainoastaan sana, yksi ainoa sananen...\"\n\n\"Ja te sanoitte tämän sanasen...\"\n\n\"En, sitä en sanonut, mutta...\"\n\n\"Mutta...?\"\n\n\"Tunnustan ikuiseksi häpeäkseni, että olin sen sanomaisillani...!\"\n\n\"Teitä tahdottiin luopumaan uskostanne?\" kysyin. -- Hän katsoi minuun\nvastaamatta.\n\n\"Teitä tahdottiin murhaamaan kuningas?\" jatkoin, ja nuori mies seisoi\nkuin kivettyneenä, kykenemättä käsittämään kuinka saatoin tietää tämän\nkaiken.\n\nMutta vankeutensa pitkän yön aikana näytti hän joutuneen siihen tilaan,\nettei häntä enää mikään kummastuttanut.\n\n\"Tiedän kaiken tämän\", jatkoin minä, \"mutta tiedän myös, että teillä on\njalo ja miehekäs mieli, ja minä kuulin itse, kuinka te sanoitte tälle\npater Josefille, ja minun piti jo silloin rientää teille avuksi, kun\nsekä te että kaunis ruhtinatar, jonka rakkauden te olette voittanut,\nkatositte ja haihduitte pois ikäänkuin varjot, kun valoa tuodaan\nhuoneeseen.\"\n\nKerta kaikkiaan selittääkseni hänelle, kuinka tiesin kaiken\ntämän, kerroin tapauksen Elbingissä, ja minä puolestani sain\nselityksen siihen, joka minusta oli silloin tuntunut hämärältä\nja käsittämättömältä.\n\nJesuiitta oli tiennyt olevan olemassa muutaman maanalaisen käytävän,\njoka vei siihen taloon, mihin Pietari oli sijotettu vankina yöksi, ja\noli vienyt hänet sieltä pois vanhaan ritaritaloon, jossa ruhtinatar\nhäntä odotti. Sieltä oli hänet, kun hän niin varmasti torjui jesuiitan\njokaisen jatkuvan yrityksen käyttää häntä välikappaleena kuninkaan\ntoimittamisessa pois päiviltä, viety tähän vankilaan Braunsbergiin.\nMutta itse hän ei tiennyt, missä oli, ennenkuin minä ilmotin sen\nhänelle. Hän tiesi vain, että kuolema odotti häntä ennemmin tai\nmyöhemmin.\n\n\"Ja vielä tänä hetkenä, kun sinä tulit luokseni\", sanoi hän, \"en odota\nmitään muuta vapautusta kuin kuolemaa... pyövelini tulevat pian,\nsaatpas nähdä, etten ole erehtynyt!\"\n\nMinä aavistin tosin kavalia juonia piilevän sen vapauden alla, jonka\nmustat miehet olivat luvanneet, mutta minua kummastutti se, että heidän\nuhrinsa niin varmasti saattoi puhua kuolemasta, ja hän selitti sen\nminulle muutamin sanoin.\n\n\"Sisareni rikkaudet he tahtovat saada käsiinsä\", sanoi hän, \"ja sen\ntähden täytyy minun kuolla, käsitän sen nyt tai aina siitä lähtien, kun\nannoin heille valallisen testamenttini, että kaikki, mitä siskoni oli\nomistanut ja mikä hänen kuoltuaan jäisi minulle perinnöksi, olisi\nlankeava heidän veljeskunnalleen.\"\n\n\"Mutta jos niin on, mikseivät he ole jo aikoja sitten toteuttaneet\ntarkotustaan?\" kysyin.\n\n\"Minun sisareni tahtoa ei tässä asiassa voida vastustaa,\" selitti hän;\n\"kuinka harras hän lieneekin katolisessa uskossaan, niin on hän\npäättänyt tehdä minut perijäkseen, ja hänen miehensä sukulainen, jalo\nja ritarillinen Koniecpolsky, ei salli, että sisareni tahtoa tässä\nsuhteessa horjutetaan tai rikotaan. Juonittelijain täytyy sentähden,\njos tahtovat saavuttaa tarkotuksensa, tehdä hänen tahtonsa mukaan.\nSentähden eivät he olekaan tähän asti uskaltaneet riistää henkeäni;\nmutta nyt, kun minulla ei kuitenkaan, kuten he ovat osottaneet, ole\nmitään toivottavaa rakkaussuhteestani, jota voineekin pitää mieletönnä,\nja sentähden olen heidän toivomuksestaan kirjottanut testamenttini, nyt\nodotan minä kuolemaa, ja epäilemättä onkin tarkotuksena, että se tänään\ntulee tapahtumaan.\"\n\n\"Olisi tullut tapahtumaan\", lisäsin minä, \"sillä minun luullakseni\ntulee nyt jotakin muuta tapahtumaan.\"\n\nHän katsoi minuun, ja epäilys kuvastui hänen silmistään, vaikkakin\nsurumielinen hymy leikki hänen huulillaan. Hän sanoi:\n\n\"Sitä mahtia, joka yli vuoden on pitänyt minua kahlittuna tuonne\nkivimuuriin ja vasta nyt, kun olen kirjottanut testamenttini,\nirrottanut minun kahleeni ja päästänyt minut liikkumaan, -- sitä\nmahtia vastaan te ette voine mitään; kiitos kuitenkin hyvästä\ntarkotuksestanne!\"\n\nEn tahtonut tuhlata sanoja siihen, mitä tahdoin ja voin tehdä, saisihan\nhän sen kuitenkin pian nähdä, mutta sen sijaan halusin saada selville,\nmitä hän ajatteli äitiinsä nähden ja siihen suruun, jonka hän oli\nvalmistanut hänelle. Käänsin sentähden puheen tähän asiaan, sanoin\nhänelle terveisiä hänen äidiltään ja kerroin tämän surusta ja ikävästä\nkadonneen poikansa tähden, joka alinomaa oli hänen ajatuksissaan ja\njonka puolesta hän hartaasti rukoili häntä, jolla yksin on voima\nauttaa. Mutta minun ei tarvinnut käyttää monia sanoja päästäkseni\nselville tästä asiasta.\n\nNuori mies avasi minulle koko sielunsa, ja hän itki hiljaisia kyyneliä\npuhuessani hänen äitinsä surusta.\n\n\"Hän on ollut ikävöimiseni esineenä tämän pitkän vankeusvuoteni\naikana\", sanoi hän. \"Olen nähnyt hänet sieluni silmien edessä sekä\nvalveilla että unissani, ja kun palaat kotiin, niin sano hänelle, että\nolen kuollut nuoruuteni lupauksille uskollisena.\"\n\nHän ei ehtinyt sanoa enempää, kun vankihuoneen oven ulkopuolelta kuului\naskeleita ja käsi tarttui lukkoon. Minä ymmärsin, ketä tulijat olivat,\nja varmuuden vuoksi vilaistuani, että luukku oli hyvästi kiinni, jottei\nkukaan voinut aavistaa kenenkään asiaankuulumattoman läsnäoloa,\nkuiskasin nopeasti vangin korvaan:\n\n\"Neuvo minulle, mihin voin piilottua!\"\n\nKäsitän tuskin, kuinka minulla saattoi olla niin paljon mielenmalttia,\nkun nyt jälkeenpäin ajattelen kuinka paljosta tällä hetkellä oli\nkysymys. Vähänväliä lennähti ajatukseni myös kuninkaan luo, ja minä\nkysyin vavisten itsekseni, oliko hän nyt lähtenyt linnasta ja päässyt\nturvaan vai hiipivätkö kenties tällä hetkellä murhaajat salapolkujaan\nlöytääkseen hänet. Mutta tapaukset silmieni edessä vetivät nyt koko\nhuomioni puoleensa ja syrjäyttivät aavistukset kuninkaan vaarasta.\n\nVanki katsoi minuun, ja hänen katseessaan oli tyyneys, jonka jalot\nluonteet tavallisesti saavat vaaran hetkellä. Mutta siitä kuvastui\nlisäksi kysymys, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: \"Mitä hyödyttääkään se,\nettä piiloudut, mikä on tapahtuva, sen täytyy kuitenkin mennä menoaan.\"\nMutta minulla oli omat aikeeni. Olin vakuutettu, että Jaakko seurasi\npater Josefia ja että, jollei hän astuisi heti hänen mukanaan\nvankilaan, olisi hän niin lähellä, että hän voisi kuulla minua, jos\ntarvitsisin kutsua häntä avuksi. Ja tällainen oli tarkotukseni. Sillä\nminä tahdoin ensin kuulla, eivätkö rikolliset nyt lausuisi sellaisia\nsanoja, että voisin saada heidät kiinni itse teosta. Jos taasen Jaakko\nastuisi sisään liian aikaisin, ei sillä olisi mitään menetetty, sillä\ntunsimme siksi molemmat miehet, että muitta mutkitta saatoimme syyttää\nheitä kuninkaan edessä. Pidin sentähden kiinni tuumastani ja kehotin\njokseenkin innokkaasti vankia täyttämään tahtoni.\n\nHän viittasi sisempään vankihuoneeseen, jossa oli aivan pilkkosen pimeä\nja johon ovi oli auki. Minä riensin sinne, ja samassa aukeni toisen\nhuoneen ovi. Paikaltani voin mainiosti nähdä ja kuulla kaiken tulematta\nitse nähdyksi.\n\nTulijat olivat molemmat jesuiitat, ja välissään toivat he hunnutetun\nnaishenkilön. Edelliset olivat varmaankin vankilan etuhuoneessa\nriisuneet valepukunsa, sillä sisään astuessaan olivat he veljeskuntansa\npuvussa.\n\nHunnutettu oli kallisarvoisessa, mutta tummassa puvussa. Tunsin hänet\nheti kauniiksi tytöksi Elbingistä, ja kun hän kohotti huntuaan ja minä\nnäin hänen kasvonsa, näytti hän minusta kauniimmalta kuin koskaan.\nKauniilla kasvoilla lepäsi niin jalo majesteetillisuus, ja suuret,\nsäkenöivät silmät puhuivat voimasta ja päättäväisyydestä, joka\nihastutti minua. Tämän naisen täytyi olla kykenevä suuriin tekoihin --\nja hän, niin nuori, niin kaunis ja niin ihana, hänkö olisi lankeava\nnäiden miesten laskujen uhriksi! Minä paloin kärsimättömyydestä, jotta\nsaisin kuulla, mitä arvon pater oli aikeissa tehdä, kun hän, sen mukaan\nmitä hän sanoi suntiolle, itse aikoi päättää työn.\n\nHetki oli jännittävä, ja epäilemättä myös paterille ja hänen\napulaiselleen, sillä heidän kasvojensa ilme todisti sielunjännitystä,\njota he eivät kyenneet salaamaan.\n\nEräänlainen hätiköiminen heidän eleissään herätti ensi hetkestä alkaen\nminun mielenkiintoani. Heidän katseensa olivat terävät, mutta samalla\nkertaa, tahtoisin sanoa, arat, vaikkakin he itse asiassa juuri tällä\nhetkellä osottivat verratonta rohkeutta. Mutta arkuus kuvastui\nsittenkin heidän silmistään, ja heidän jalkansa polkivat vankilan\nlattiaa niin kiirehtien, kuin se olisi polttanut niitä. Jos tässä\nsaattoi puhua tulisista hiilistä, joita joku kokoaa vihollistensa\npäälle, niin olivat ne kootut näiden miesten jalkojen alle eivätkä\nheidän päänsä päälle. He näkivät ilmeisellä vastenmielisyydellä kuinka\nhetket kuluivat hukkaan, kun molemmat nuoret riensivät toisiaan vastaan\nja vaihtoivat muutamia sanoja, jotka jälleennäkemisen ilo toi heidän\nhuulilleen, vaikka he olivatkin synkässä vankilassa.\n\n\"Maria!\" huudahti nuori mies levittäen sylinsä häntä kohden, ja neito\nsulaen kyyneliin painoi päänsä hänen rintaansa vasten.\n\n\"Maria!\" jatkoi nuori mies. \"Sinä, sinä tulet luokseni päästämään minua\nkahleistani... vai onko se edelleen uusi julmuus, jonka sinun pimeät\naivosi ovat keksineet, viedäksesi minulta järjen, sinä katala\ntekopyhä?\"\n\nViimeiset sanat lausui hän paterille, ja hänen rypistyneet kulmansa\nantoivat hänen kasvoilleen ilmeen, jollaisen olen nähnyt niissä\nkuuluisissa maalauksissa, joissa Jumalan enkelit lähtevät taisteluun\npimeyden ruhtinaita vastaan.\n\nPater viittasi kädellään ja tekeytyi niin hunajanimelän näköiseksi kuin\nhän voi, mutta vanki jatkoi:\n\n\"Mitä te tahdotte?... Aiotteko ottaa henkeni hänen läsnäollessaan,\njotta hänellekin jäisi ikuinen muisto, joka vie häneltä kaiken ilon ja\njättää hänet elämään yön pimeydessä, kunnes iäisyyden aamu koittaa?\"\n\nMutta ruhtinatar painoi kätensä nuoren miehen suulle, ja hänen\nkatseensa manasivat pois hänen sisäisen myrskynsä. Hän tyyntyi jälleen.\n\nSilloin puuttui pater Josef puhumaan. \"Poikani\", sanoi hän.\n\n\"Jos puhut minulle\", keskeytti hänet Pietari, \"niin älä tahraa huuliasi\nlausumalla sanoja, joiden pyhästä tarkotuksesta sinulla ei ole\naavistustakaan! -- Kuuntelen ilman niitäkin kaikkea mitä sinulla on\nminulle sanottavaa.\"\n\n\"Sanasi, jotka pitkät kärsimyksen yöt ovat synnyttäneet sielussasi,\nsaat kernaasti tuoda ilmoille\", vastasi pater myönteliäästi. \"Tulen\nluoksesi ystävänäsi ja tuon mukanani syliisi sen, jota sydämesi\nhalajaa... Kuinka vähän välitän kiukkuisista sanoistasi, voit itse\nhuomata, kun ilmotan sinulle, että nyt tahdon toimittaa ne pyhät menot,\njotka kirkon lait määräävät, kun mies ja nainen on vihkimyksen kautta\nyhdistettävä aviopariksi Jumalan ja maailman edessä... Mutta\nkiiruhtakaamme\", lisäsi hän.\n\nSuntio hipsutteli edes ja takaisin mahdikkaan esimiehensä takana, mutta\nhänen askeleensa olivat hiljaiset, melkeinpä kuulumattomat, sillä pitkä\nharjotus antaa tietysti taitavuutta.\n\n\"Niin, niin!\" huudahti ruhtinatar vilkkaasti. \"Kiiruhtakaamme, ja\nsitten... sitten tahdomme jättää tämän maan ja matkustaa kauas pois,\nmaahan, missä aurinko säteilee lämpimämmin ja jossa tiet ovat\nviheriämmät ja kukkivammat kuin täällä...\"\n\nVanki seisoi äänetönnä tuijottaen eteensä. Tämä oli ilmeisesti jotakin,\nmihin hän ei ollut valmistunut ja jota hän ei ollut voinut\najatellakaan. Mitään petostakaan ei tässä voinut olla hankkeissa, ja\nvakuutus siitä muutti kokonaan vangin käsityksen heidän asiastaan. Hän\nmeni pater Josefin luo ja ojensi hänelle kätensä sanoen:\n\n\"Jos olen siis ajatuksissani tehnyt väärin teitä kohtaan, niin antakaa\nminulle anteeksi, samoin kuin minäkin annan anteeksi kaiken, mitä te\nolette tehnyt minulle, sen onnen tähden, jota tunnen!\"\n\n\"Poikani\", vastasi pater, \"silmäsi näkevät vain sen, joka on sinua\nlähinnä, ja näkevät sentähden usein väärin ja saattavat sinut pitämään\nnäennäisyyksiä todellisuutena... Mutta aika kiiruhtaa... Kas tässä,\npoikani, tämä paperi on sinun allekirjotettava samoin kuin oma\ntestamenttisikin ja sitten...\"\n\nVanki otti paperin. Se oli hänen ja hänen tulevan vaimonsa testamentti,\njonka mukaan kaikki heidän omaisuutensa oli heidän kuolemansa jälkeen\njoutuva jesuiittain veljeskunnalle.\n\nEpäluulon ja harmin katse suuntautui pateriin, joka nyt turhaan koetti\nsitä viihdyttää. Mutta ruhtinatar laski taasen kätensä vangin olalle ja\nsai hänet, kuten itsekin oli suostunut tekemään, uhraamaan kurjan\nkullan sen onnen tähden, joka heitä odotti. Ja hän kuunteli suloisia\nsanoja, kaksin kerroin hyväileviä nyt, kun ne lausuttiin hänen\nseistessään toisella puolen vankila ja kuolema, toisella vapaus,\nrakkaus ja toivo.\n\nHeti sen jälkeen toimitettiin vihkimys.\n\nMinulle oli tällä hetkellä kaikki tyyni käsittämätöntä, vaikkakin\nolisin uskaltanut luvata henkeni siitä, että morsiusparin kanssa\npelattiin jotakin katalaa peliä. Kuitenkin olin kokonaan pettynyt\nsiihen nähden, mitä oikeastaan olin tarkottanut, kun olin jäänyt pater\nJosefin näkymättömäksi todistajaksi. Siinä, mitä täällä tapahtui, ei\nollut mitään muuta moitittavaa kuin heidän suuri ahneutensa, joka\nkuitenkaan heidän kirkkonsa käsitystavan mukaan ei ainoastaan ollut\nanteeksiannettavaa, vaan jota pidettiin Jumalalle mieluisenakin.\n\nPaterin katseesta välähti huonosti salatun ilon ilme, kun hän kääntyi\nsuntioon ja lausui latinaksi:\n\n\"Ad finem, frater! Loppuun, veli!\"\n\nSuntio sytytti silloin pienen vahakynttilän ja meni huoneen etäisimpään\nnurkkaan, jossa hän askarteli jotakin, mitä kuitenkaan en enempää\npannut merkille. Pater tekeytyi juhlallisen näköiseksi ja sanoi\nmorsiusparille:\n\n\"Rauha olkoon teille! Hetkinen vielä, ja teidän rauhanne on oleva\ntäydellinen. Me lähdemme nyt luotanne, mutta palaamme pian ja\nvalmistamme teille tilaisuuden pakoon.\"\n\n\"Pakoon?\" kysyi Pietari kummissaan, mutta hän ei ehtinyt sanoa enempää,\nennenkuin minä seisoin hänen rinnallaan.\n\n\"Pako ei täällä tarvitse tulla näille kysymykseen\", sanoin minä\nviitaten morsiuspariin. \"Mutta pakokin voisi kyllä olla hyvä teille ja\nteidän kätyrillenne, pater Josef, mikäli sitä olisi mahdollinen\ntoteuttaa... Hiljaa, hiljaa, kaikki vastarinta on turhaa! Jos teillä\nsitäpaitsi on hyvä omatunto, ei teidän tarvitse mitään pelätä, mutta\ntässä on teidän syyttäjänne, ja minulla on todistajia, niin että teidän\nlienee vaikea välttää rangaistusta.\"\n\nOn mahdoton kuvailla sitä ilmettä, joka nyt vääristi paterin kasvot.\nHän tahtoi puhua, mutta hämmästys ja kiukku tukehdutti äänen, ja\nlisäksi pelkäsi hän jotakin, jota en sillä hetkellä voinut\naavistaakaan.\n\n\"Pudistakaamme tomu jaloistamme ja paetkaamme tästä luolasta\", virkkoi\nsuntio kalpeansinisin huulin ja silmät selällään, \"Tuo kurja on\nilmeisesti petturi, joka on osannut pettää teidät eikä sentähden\nansaitse sitä suurta onnea, jonka te olette hänelle valmistanut.\"\n\nHän tarttui paterin takkiin ja veti hänet ovea kohden, ja yhä\nkamalammin paloivat silmät, yhä hirveämpänä kuvastui kauhu hänen\nkasvoillaan.\n\nSamassa aukeni ovi, ja Jaakon jättiläisvartalo näyttäytyi. Olin siis\ntäysin varma, että voisin hyvin lannistaa molemmat mustat, jollei\nmitään aivan odottamatonta tapahtuisi. Sentähden olin aivan tyyni ja\nenempää kuulostelematta, mitä pettureilla oli sanottavaa, käännyin minä\nJaakkoon.\n\n\"Lopettakaamme kiusa lyhyeen\", sanoin. \"Tunnemme kyllin hyvin nämä\nmiehet, sinä ja minä, sulkekaamme heidät tänne aamuun asti... Silloin\nviemme heidät kuninkaan tuomittaviksi!\"\n\nHe koettivat heittäytyä ovelle, temmaten kumpikin tikarinsa, joilla\nluulivat voivansa valmistaa tietä. Mutta Jaakko tarttui suntioon,\nväänsi tikarin hänen kädestään ja kantoi hänet kuten syyhyisen koiran\nsisempään vankihuoneeseen. Samoin tein minä pater Josefille. Kuului\nkamala, metsänpedontapainen kiljahdus, kun me suljimme oven, ja ulvonta\njatkui yhä, niin kauan kuin viivyimme siellä alhaalla.\n\nMutta kauan emme viipyneetkään.\n\n\"Nyt on tie auki, ei ainoastaan vapauteen, vaan elämään\", sanoin minä\nmykkinä katseleville vastavihityille.\n\nEikä kestänyt kauan, ennenkuin me kaikki neljä seisoimme\nlinnansillalla.\n\nMutta mikä näky kohtasikaan meitä siellä!\n\nKaupunki oli ilmitulessa, ja liekit leimusivat taivasta kohden. Hälinä\nja huudot ja sekamelska lisääntyi, kun samassa kuului pöyristyttävä\npamahdus siitä osasta, josta me olimme äsken lähteneet. Nousi paksu\nsavupatsas, ja kivensiruja satoi satamalla ympärillämme.\n\nPater Josefin miina se näin räjähti, mutta se räjähdytti hänet itsensä\nja hänen apulaisensa sen jalokiven sijaan, josta hän oli puhunut\nkauppamies Josefille ja puolalaiselle ratsumestarille.\n\nTarkotetut uhrit, niin hyvin kuningas kuin rikas perijä ja hänen rikas\nmorsiamensa, olivat pelastetut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPietari matkusti sitten morsiamensa kera Ruotsiin, jossa hänestä tuli\nsangen arvossapidetty mies; hän saavutti aatelisarvon ja muita\nkunnianosotuksia.\n\nHänen äitinsä, vanha lempeäsilmäinen leski, sai kaipauksensa ja\ntoivonsa täytetyksi, ja siitä pitäen olin minä aina tervetullut vieras\nhänen luoksensa samoin kuin vieläkin olen hänen poikansa luo.\n\nTämä sai todellakin nostaa enimmän osan sisarensa suuresta perinnöstä.\nSisar eli ja kuoli Puolassa, erillään maailmasta, melkein nunnaelämää.\nKuitenkin kirjotti hän silloin tällöin kotiin veljelleen, ja viime\nhetkinään pyysi hän äitiään antamaan hänelle anteeksi kaiken surun ja\nhuolet, joita tällä oli ollut hänen tähtensä. Sentähden verhoutui hänen\nmuistonsa lieventävään sovituksen huntuun.\n\nUrhoollisen Koniecpolskyn ritarillisuus se oikeastaan toimitti köyhälle\nruotsalaiselle hänen sisarensa suuren perinnön.\n\n\n\n\n11.\n\nTanskan prinssin nauharuusu.\n\n\nOlimme leirissä Dirschaun luona kesällä 1628, niin, olimme siellä kohta\njuhannuksen jälkeen. Kuningas meni ensin Mendeä vastaan, mutta kääntyi\nsieltä Danzigiin, josta hän vetäytyi Dirschauhin, ensin hävitettyään\nuseampia vihollisen sotalaivoja Weikselmündessä.\n\nDanzig sai sillä kertaa aivan odottamattoman liittolaisen säistä ja\ntuulista. Tuskin muistan toista sellaista sadekesää kuin oli sinä\nkesänä. Koko kesä- ja heinäkuun satoi lakkaamatta, ja ukkonen kävi\nvähän väliä. Danzigin edustalla jyrisi se kilvan kenttätykistön kanssa,\nikäänkuin siellä ylhäällä käytäisiin yhtä tulista taistelua kuin täällä\nalhaallakin. Tuskin oli ehtinyt nähdä savupilven lomasta välähdyksen,\nkun toinen jo leimahti ylhäältä, ja kun hehkuva kuula sattui\namiraalilaivaan ja tunkeutui alas ruutikammioon, niin että kaikki tyyni\nkamalasti pamahtaen räjähti ilmaan, oli kuin syvyyden lähteet olisivat\npuhjenneet ja taivaan ikkunat auenneet valaakseen uuden\nvedenpaisumuksen syntistä maailmaa hukuttamaan.\n\nTämä lakkaamaton sadesää, joka velloi kaikki tiet ja polut\npohjattomiksi ja valeli vesiperäiset alamaat niin tulvilleen, että näki\nvain pelkkiä laajoja järviä siellä, missä oli tottunut näkemään\nkukkivia ja viheriöiviä niittyjä ja aaltoilevia viljapeltoja, sekä\npakotti maalaisväestön hakemaan turvaansa lähimmiltä kukkuloilta ja\nkaupungeista -- tämä pakotti kuninkaan pysymään paikoillaan Dirschaussa\nja toistaiseksi jättämään mielestään kaikki sotaliikkeet. Oli\nhuolestuttavaa muonavaroihinkin nähden. Ja tuli yhä pahempaa eikä\nparempaa. Upseerit, jotka kolmekymmentä vuotta olivat palvelleet\nsotajoukossa, eivät sanoneet muistavansa mitään sellaista. Tähän\nvaikutti suurelta osalta se, että vihollinen hävitti peninkulmia\nlaajalta omaa maatansa. Kun me sitten aloimme mennä eteenpäin, kulimme\nkuin erämaata myöten. Joukko-osastot, joita lähetettiin ympärinsä\netsimään ja hankkimaan muonatarpeita, menivät kolmentoista peninkulman\npäähän Puolan pääkaupungista, Warsovasta, mutta löysivät ainoastaan\ntyhjiä asuntoja.\n\nKuninkaan omassa pöydässäkin juotiin ainoastaan vettä. Silloin osattiin\nantaa vedelle arvonsa, ja samoin oli leivän laita. Sitä täytyi kulettaa\npitkät taipaleet, ja se vähä mikä tuli perille, ei riittänyt pitkälle,\nvaan ainoastaan nälän kiihdyttämiseen. Se oli vaikea aika, mutta\nvoitettuja vaikeuksia on suloista muistella. Ollessamme leirissä\nDirschaun luona saapui Tanskan kuninkaan tallimestari leiriin kahden\nsatuloidun hevosen kanssa, jotka kuningas Kristian lahjotti autuaalle\nkuninkaalle. Ne olivat kaksi pulskaa elukkaa, ja loistavat suitset ja\nsatulat osottivat, että Tanskassa oli päästy kappaletta pitemmälle kuin\nmeillä kuninkaan kapineiden koristelussa. Tallimestari otettiin\nystävällisesti vastaan ja sai sitten kuninkaalta hänen muotokuvansa\nynnä noin 500 dukaatin arvoiset kultavitjat. Hän oli ollut kuningas\nKristianin mukana Saksassa sodan aikana ja siellä saavuttanut kunniaa\nurhoollisuudellaan ja kylmäverisyydellään. Kun kuninkaan hevonen kaatui\nhänen altaan onnettomassa taistelussa Lütterin luona, antoi\ntallimestari hänelle omansa sijaan ja pelasti sillä tavoin kuninkaansa\nhengen.\n\nKuulin autuaan kuninkaan tavallisella hyväntahtoisella ja\nystävällisellä tavallaan puhuvan tallimestarille tästä tapauksesta ja\nylistävän häntä.\n\nKuitenkin oli tämä vain alku eräälle toiselle kohteliaisuudelle\nkuningas Kristianin puolelta. Ah, kun silmäilen takaisin niihin päiviin\nja mietin, kuinka pieni ja vähäpätöinen kuninkaamme oli, kun hän ensin\npääsi valtaan, ja kuinka korkealle tanskalaiset silloin kohottivat\npäänsä eivätkä tahtoneet sallia pienintäkään tinkimistä Elfsborgin\nlunnaista, joiden tähden koko Ruotsi huokaili -- kun ajattelen sitä ja\nvertaan, millaista sitten tuli ja kuinka asiat vähitellen muuttuivat,\nniin että onni ja menestys seurasi autuasta kuningasta ja Ruotsin\naseita ja kohotti hänet korkeimpaan kunniaan kaikkien kuninkaiden ja\nruhtinasten joukossa maailmassa, silloin saa sydämeni siivet, ja minä\ntoivoisin kuten tämä suuri kuningas voivani oiken nöyrryttää mieleni\nHerran edessä ja antaa hänelle ylistyksen ja kunnian. -- Niin, ne\nolivat vain alkua nuo mainiot hevoset, jotka tallimestari Wenzel\nRotkirch toi.\n\nHeinäkuun lopulla lähti kuningas liikkeelle Dirschausta. Kuningas itse\nlähti Marienburgiin, mutta sotajoukko sijotettiin ympäri erästä kylää\nDanzigerwerderille ja jäi sinne noin viikon ajaksi. Juuri silloin\nvietettiin toinen suuri rukouspäivä, ja kohta sen jälkeen antoi\nkuningas lähtökäskyn.\n\nMutta tällä viikolla, jonka kuningas oleskeli Marienburgissa,\ntapahtui se merkillinen tapaus, että Tanskan kuninkaan poika tuli\nhänen luoksensa oppimaan sotataitoa hänen johdollaan. Hän oli\njärjestykseltään kuningas Kristianin toinen poika, prinssi Ulrik. Hän\noli kukoistavan nuoruutensa keväässä, mutta rivakka ja reipas, ja olisi\nhänestä kenties ajanoloon tullut jotakin, jos olisi saanut elää. Mutta\nhänet kaatoi salamurhaajan käsi vuoden perästä kuninkaan kuoltua. No\nniin, siitä ei minun nyt pitänyt puhua.\n\nPrinssi Ulrik tuli lukuisan seurueen kera, kuten kuninkaanpojan\nsopiikin. Hänelle osotettiin huoneet Marienburgin linnassa. Vanha\nkreivi Thurn -- jonka poika, kreivi Frans Bernhard, palveli autuasta\nkuningasta ja oli muuan hänen oivallisimmista sotapäälliköistään, mutta\nkuoli pilkkukuumeeseen Strassburgissa saman vuoden lopulla, suureksi\nsuruksi kuninkaalle samoinkuin isälleen ja kaikille, jotka hänet\ntunsivat -- vanha kreivi Thurn ja kreivi Solms olivat prinssin mukana.\nEpäilemättä piili jotakin tämän ylhäisen vierailun takana, vaikken minä\nsaanut selville, mitä se oli.\n\nKohta prinssin tultua saapui myös muuan osasto eversti Baudissinin\nrykmentistä Elbingistä. Se oli suurikasvuista, upeaa väkeä; teki oikein\nhyvää katsella heitä, vaikkakin he olivat omavaltaisia, hurjia\nveitikoita. Mutta jos miehistö olikin yleensä kaunista, niin oli heidän\nkapteeninsa kaikkea muuta. Hän oli pieni pallopyöreä ukko, jonka\npunaisenruskeat, rokonarpiset kasvot muistuttivat hehkuvaa\nkuparikattilaa sepän vasaran alla. Ei voinut olla vetämättä suutaan\nhymyyn, kun ensin hänet näki, ja onneton kohtalokin näytti häntä\npitävän leikkipallonaan. Hänen sanottiin olevan hillittömän hurja ja\nkiihkeä mies luonnoltaan.\n\nEräänä aamuna kulin avoimen paikan poikki linnan edustalla odotellen\nlinnansotilaita, joiden oli satuloitava kuninkaan ja prinssin hevoset.\nSillä kuningas aikoi tehdä huviratsastuksen ympäri kaupunkia. Silloin\nkuulin nopeita juoksuaskelia takanani, ja kun käännyin, näin muutaman\nprinssin palvelijoista juoksevan jälestäni, ikäänkuin hänkin olisi\naikonut linnaan.\n\n\"Mihin niin kiire, hyvä mies?\" kysyin minä, ja palvelija pysähtyi.\n\n\"Etsin herrani nauharuusua, joka on kadonnut, ja me olemme kaikki\nonnettomia, jollei prinssi saa sitä takaisin.\"\n\n\"Ja sen pitäisi olla linnassa?\" kysyin hieman kummissani.\n\nMies ei ehtinyt vastata, niin kiire hänellä oli joutua linnaan; mutta\nkun minulla oli sama tie, niin saavuin linnaan kohta hänen jälestään ja\njouduin näkemään mies poloisen epätoivon, sillä mitään nauharuusua ei\nhän ollut löytänyt eikä mitään sellaista ollut löydettävissä.\n\n\"Nähkääs, minä luulin\", änkytti palvelija, \"että kun prinssi on\nheittänyt pois hattunsa, nauharuusu mahdollisesti on tarttunut\nsatulavaljaihin...\"\n\n\"Hattunsa?\" kysyin kummissani. \"Silloin ei vahinko liene ylen suuri,\nvaan voi sen helposti korvata?\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi palvelija hyvin innoissaan ja huitoen käsillään, \"ei,\nei, nähkääs, hän on saanut pienen nauharuusun sydämensä rakastetulta\neikä tahdo sitä hukata mistään hinnasta maailmassa. Hän kantoi\nnauharuusua yhtä uskollisesti kuin Braunschweigin herttua Kristian\nkantaa kuningatar Elisabetin hansikasta.\"\n\nPuhelias mies kietoutui niin kertomukseen tästä ruhtinaasta ja hänen\nritarillisesta rakkaudestaan maanpaossa olevaan Böhmin kuningattareen,\nettä hän hetkeksi aivan unhotti herransa nauharuusun. Mutta meidän\nmolempien huomio kääntyi pian toiselle suunnalle.\n\nTalli, jossa prinssin hevoset seisoivat, sijaitsi aivan lähellä sitä,\njonka kuningas oli ottanut omille hoteilleen. Ja tästä tallista tulivat\nnyt sotamiehet kauhua kuvastavin kasvoin ja huusivat toistensa\nkilvalla, että muuan kuninkaan hevosista oli kadonnut, ja juuri se,\njolla hänen nyt aamulla piti lähteä ratsastamaan, nimittäin toinen\ntanskalaisista hevosista. Kukaan ei voinut käsittää, mihin hevonen oli\njoutunut, ja vahti ei ollut mitään huomannut. Arvailtiin jos jonnekin\npäin, toinen toistaan hullunkurisempaa, mutta lopuksi oltiin sitä\nmieltä, että tässä oli jotakin yliluonnollista tapahtunut. Pulska\ntanskalainen hevonen oli lumottu, siitä ei ollut epäilemistäkään, ja\nsentähden oli hyvä, että se oli lähtenyt matkoihinsa tekemättä mitään\nvahinkoa. Ajatelkaas vain, että kuningas olisi istunut sen selässä ja\nse olisi yhtäkkiä tehnyt lopun sankarin elämästä. Kulki väristys\nkaikkien läpi ajatellessa, kuinka helposti olisi voitu menettää\nrakastettu kuningas.\n\nMutta parhaallaan seisoessamme syventyneinä selittämättömän\nselittämiseen -- rangaistusta, joka odotti huolimatonta, ei kukaan\najatellut, ja olen varma siitä, että rikollinen olisi ilolla heittänyt\nhenkensä tietäessään, että hän kuitenkin oli syyllisyydellään\npelastanut kuninkaan paljoa pahemmasta pahasta -- seisoessamme puhellen\ntästä, kuulimme loitolta nelistäväin hevosten kavionkopinan.\n\nHetken jälkeen nähtiin kaksi hevosta lähenevän talleja, ja toisen\nselässä ei istunut kukaan sen pienempi eikä suurempi kuin pallomainen\nkapteeni Rutger von Schwitz, tällä hetkellä läpeensä yhtä\ntulipunaisena. Hänen viiksensä törröttivät kuin harjat ympäri paksuja\nhuulia, ikäänkuin hänen sisältään olisi leiskunut tulenliekki ja\npakottanut ne muodostamaan jonkunlaisen auringon hänen suunsa\nympärille.\n\nHän talutti toisella kädellään kuninkaan kadonnutta hevosta, joka oli\nhiestä aivan vaahdossaan.\n\nKapteenille sateli kysymyksiä satamalla, mutta hänen huuliltaan ei\ntullut sanaakaan vastaukseksi.\n\n\"Te vartioitte kuin kurjat elukat!\" kiljui hän ja lisäsi itsekseen\nmutisten: \"Mutta kyllä minä...\"\n\nPitemmälle ei hän ehtinyt, ennenkuin autuaan kuninkaan tallimestari\ntuli ja aivan yksinkertaisesti piti kapteenia rikollisena.\n\n\"Minä syytän teitä\", sanoi hän, \"ja jollette voi tehdä selkoa, kuinka\nhevonen on joutunut käsiinne, niin täytyy teidän vastata teosta.\"\n\nLuulin aivan, että pyöreä kapteeni pakahtuisi vihasta, niin leimusivat\nhänen verestävät silmänsä ja niin värähtelivät punaiset posket, samalla\nkuin harja suun ympärillä aivan nousi pystyyn eteenpäin.\n\n\"Minä olen Rutger von Schwitz\", sanoi hän, vaikkakin sanat tuskin\ntulivat kuuluviin, niin kiihtynyt hän oli, \"olen Rutger von Schwitz,\nkapteeni eversti Baudissinin rykmentistä... syyttää minua!... Oletteko\njärjiltänne, ihmiset?... Se on kuninkaan hevonen!\"\n\nNäin sanoen heitti hän kuninkaan hevosen ohjakset kädestään, pyöräytti\nhevosensa ympäri niin helposti ja mukavasti kuin olisi hevonen\nseurannut hänen ruumiinsa käännähdystä eikä päinvastoin, ja tuokion\njälkeen livahti hän tiehensä kuten pyryilma tai hyvin ammuttu nuoli.\nHän ratsasti suurella ja vahvalla hevosella, ja epäiltiin oliko pikku\nmiehen mahdollista pysyä suuren hevosen selässä, mutta juuri tämän\nepäilyksen tähden oli kummastus sitä suurempi, kun sitten nähtiin,\nmillä täydellisellä taitavuudella ratsastaja hoiti hevostaan.\n\nTallimestari hymyili, sillä hän kuten me muutkin käsitti hyvin, että\ntuittupäinen kapteeni se oli saanut hevosen kiinni ja paljastanut\nrikollisen. Ihmettelimme vain sitä, että hän antoi kaiken mennä niin\nvähällä, sillä kukin osaltamme luulimme, että hän heittäisi\nhansikkaansa rohkealle syyttäjälle vasten kasvoja, jolloin viimeinen\nvillitys olisi tullut pahemmaksi kuin ensimäinen. Ettei niin\ntapahtunut, johtui ilmeisesti siitä, että kapteeni Rutgerin pää oli\ntäpötäytenään aivan toisia asioita ja niin tärkeitä asioita, etteivät\nne jättäneet tilaa muille ajatuksille ennenkuin olivat suoritetut.\n\nSeurasin hänen jälestään niin pian kuin voin. Hän meni teltille, jossa\nhänen ratsumiehensä makasivat, ja tuskin oli hän ehtinyt perille\nennenkuin hän soitatti hälytyksen. Kädenkäänteessä oli koko komppania\nratsailla suorassa rivissä. Miehet tunsivat johtajansa ja tiesivät,\nettei hänen kanssaan ollut leikkimistä, ja nyt oli täytynyt tapahtua\njotakin tavatonta, joka oli tehnyt hänet pahemmaksi kuin he olivat\nhänet koskaan nähneet. Muuten kapteeni Rutgerista piti hänen väkensä.\nSillä ensiksikin huimi hän taistelussa kahden edestä ja toiseksi\nummisti hän toisen silmänsä ryöstöihin nähden ja piti aina miestensä\npuolta, kun oli kysymys rangaistuksesta.\n\nÄärimäisellä sivustalla ja aivan lähellä sitä paikkaa, jossa seisoin,\nistui ratsailla hyvin nuori mies, nähtävästi joku nahkapoika. Hän oli\nkalpea ja oli hänellä kärsivä ilme kasvoillaan. Näytti kuin hänen\najatuksensa olisivat olleet kaukana poissa ja hänen ruumiinsa\ntajuttoman työkalun tavoin tehnyt ne liikkeet, jotka hänen esimiehensä\nkäski.\n\nTuimana kuin talvinen pakkaspäivä istui kapteeni väkensä edessä,\npyöräytti muutamia kertoja hevosensa ympäri ja löi nyrkillään pyöreää\nvartaloaan. Se oli hullunkurinen näytelmä kaikille paitsi niille, joita\nse tarkotti.\n\nYltympärinsä kokoontui suuri lauma väkeä, osaksi kaupungista, osaksi\nkenttäkaupustelijoita ja muuta irtainta väkeä, joka nyt alituiseen\nseurasi sotajoukkoa. Erittäinkin oli saksalaisten rykmenttien jälkeen\nkasaantunut tällaista saattojoukkoa, ja jokainen sotilaanvaimo tahtoi\nsiellä käydä kenttäkauppaa. Mutta surina vaikeni ja hymy hälveni\nkasvoilta, kun kapteeni Rutger avasi suunsa ja hänen viiltävä, vihasta\nvapiseva äänensä halkaisi ilmaa hänen edessään.\n\n\"Pojat\", sanoi hän, \"pojat, katsokaa minua, katsokaa minua syvälle\nsilmiin; hakkaan teidät kaikki mäsäksi, joka kynnen... silmät ja korvat\nauki ja avatkaa sanoilleni tie ahtaihin aivoihinne...\"\n\nSen jälkeen pyöräytti hän taasen hevostaan ja löi nyrkillään pyöreää\nrintaansa vasten.\n\n\"Tules tänne, sinä viheliäinen matonen, sinä keltanokka, jonka kynnet\neivät vielä ole kasvaneet, jotta voisivat käpristyä... tule tänne,\nsanon minä, tahdon terottaa ne niin, jotta kalpenet... Kas niin, Max,\ntänne, sanon minä!\"\n\nJa kalpea nuorukainen sivustasta ratsasti eteenpäin hevosensa pituuden.\nHän oli kalpea kuin kuolema, ja hänen silmänsä kääntyivät maahan.\n\n\"Missä olet ollut?\" kysyi kapteeni Rutger ja antoi hevosensa mennä\naskel askeleelta lähemmäksi.\n\nRekryytti ei vastannut mitään.\n\n\"Kuinka sait kuninkaan hevosen?... Oletko varastanut sen vahtien nenän\nedestä? Se olisi jotakin, mutta siihen et sinä kelpaa... Sano heti\npaikalla, poika, mistä sait kuninkaan hevosen?\"\n\nMutta kalpea nuorukainen seisoi äänetönnä ja jäykkänä. Ainoastaan\nsilloin, kun kapteenin sanat kävivät liian loukkaaviksi, nosti hän\nsilmänsä ja kiinnitti ne tuokioksi häneen, ikäänkuin olisi tahtonut\ntutkia, olivatko kiihkeät sanat tosiaankin täyttä totta.\n\n\"Vastaa, sanon minä\", kiljui lopuksi kapteeni. \"Tässä katkeaa minun tai\nsinun elämäsi! -- Vastaa, tai hakkaan sinut maahan heti paikalla!\"\n\nSynkkä murina kuului näiden sanojen johdosta kautta ratsumiesten\nrivien. Nähtävästi oli poloinen nuorukainen heille rakas, vaikkakin hän\noli vain nahkapoika ja sentähden saattoivat hänet tuntea ainoastaan\nmuutamat harvat. Katsojain joukko tunkeutui aivan luo. Tämä oli\nratkaiseva hetki.\n\nSilloin ratsasti vanha harmaahapsinen ratsumies rivistä esiin.\n\n\"Minä menen takaukseen Maxin puolesta!\" sanoi hän. \"Ja luulenpa, että\nsen tekevät useammatkin kuin minä.\"\n\nKapteeni Rutger hypähti hevosensa selässä, pyöräytti silmänräpäyksessä\nhevosensa ympäri ja kääntyi harmaapartaan.\n\nHän oli tuokion kokonaan poissa suunniltaan, mutta vain tuokion. Sillä\nkiinnittämättä enempää huomiota harmaaparran sanoihin tai kenties juuri\nosottaakseen, kuinka sydämestään halveksi tarjottua takausta, tempasi\nhän salaman nopeudella miekkansa, pyöräytti hevosensa ympäri ja oli\ntaasen aivan kalpean Maxin vieressä. Tämä istui yhtä järkähtämätönnä.\nOli kuin hän odottaisi vain surmaniskua ollakseen oikein tyytyväinen.\n\nKukaan ei voi tietää, kuinka olisi käynyt, jollei pelastus olisi tullut\ntaholta, jota ei kukaan aavistanutkaan.\n\nSyntyi hälinä, kuului miesten ja naisten huutoa, kuului vinkunaa, kuten\n\"Odinin hurjan metsästyksen\" käydessä syksyisin yli niittyjen, ja\nyhtäkkiä ilmaantui kapteenin taakse olento, omituisin laatuaan.\n\nSe oli pieni kuvatus, kokonaan pitkän mustan tukan peittämä, ja tukan\nalta pilkisti esiin pari pieniä säkenöiviä silmiä. Jos hän olisi\nilmestynyt ainoastaan vilahdukselta ja jälleen kadonnut, luulen, ettei\nkukaan läsnäolijoista olisi epäröinyt ottaessaan valalleen, että olento\noli paholainen itse tai joku hänen palvelevista hengistään.\n\nKun minä nyt olen jokseenkin pitkäkasvuinen, niin saatoin nähdä\nihmisjoukon ylitse, ja sillä taholla, jolta vinkuna kuului, oli maa\nhieman viettävää, niin että aivan hyvin näin, kuinka muuan ratsastaja,\ntai oikeammin sanoen pikku kummitus lähestyi, sillä minä näin tuskin\nmuuta kuin suuren liehuvan harjan hevosen selässä. Näin tämän\npysähtyvän loitompana ja sitten ratsastajan nuolen nopeudella juoksevan\nkentän poikki, kunnes hän vihdoin katosi näkyvistäni katselijajoukon\ntaakse.\n\nKaikki tyyni tapahtui nopeammin kuin minä voin sitä kuvailla. Kapteeni\nRutger ei huomannut mitään, ja niin ratsumiehet kuin katselijatkin\nodottivat henkeään pidätellen sekä rekryytin kohtaloa, sillä jokainen\nkatsoi hänen viimeisen hetkensä tulleen, että sitä, mikä oli\ntarkotuksena kummituksella, hiustukolla tai kuinka häntä kuvaavimmin\nnimittäisin.\n\nMutta, kuinka ihmeellisesti vaihtuvatkaan liikutukset ihmissielussa!\nOlen nähnyt sen ylhäisten ja alhaisten piireissä, tulisten ja\npikavihaisten samoin kuin niidenkin, jotka ovat pelkkää kylmyyttä ja\nvarovaisuutta. Kapteeni Rutger von Schwitz oli oikein tuohduttuaan kuin\ntuli ruutisäiliössä, hän ei kuullut eikä nähnyt. Mutta hän ei ollut\npitkävihainen; viha ei voinut juurtua hänen mieleensä. Hän oli raaka,\nhän oli korskea, mutta hän ei ollut julma. Ja tästä huolimatta lausui\nhän tällä hetkellä sanoja, ikäänkuin hän olisi ollut todellakin julma,\nikäänkuin hän olisi tahtonut tyydyttää kostonhimoaan, jota hänellä ei\nitse asiassa ollut.\n\n\"Ei!\" huusi hän. \"Se olisi liian hyvin tehty sinulle, piimäsuu, jos\nhyvä säiläni halkaisisi pääsi, -- ei, sinä saat paremman rangaistuksen,\nsinut ajetaan pilkalla ja häpeällä komppaniastani, ja sitten saat\nkiekkua ja kaakottaa parhaasi mukaan niille, jotka viitsivät sinua\nkuulla... Silloin luullakseni saat kielesi kantimet liikkeelle\njälleen... Viekää hänet pois, hän on oikea varas, joka tuskin voi\npunastua kurjan ammattinsa tähden.\"\n\nJalon suuttumuksen liekki leimahti rekryytin silmissä ja hänen\npunastuvilla poskillaan. Hänen huulensa liikkuivat. Kenties olisivat\nnämä loukkaavat sanat saaneet hänet puhumaan; mutta samassa tukittiin\nkapteeni Rutgerin suu ja hänet tehtiin mahdottomaksi sekä näkemään että\nkuulemaan.\n\nPitkätukkainen kuvatus otti vauhtia ja oli pontevalla hyppäyksellä\ntuossa tuokiossa kapteenin takana hevosen lautasilla. Ennenkuin tämä\ntiesi mitään, sai hän lyönnin päähänsä, niin että hatunkoppa painui\nluttuun, ja heti sen jälkeen vedettiin tumma ja suurehko hilkka,\njollaisia naiset pitävät, hänen päänsä ylitse ja solmittiin hänen\nkaulansa ympäri.\n\nKaikki seisoivat kuin lumottuina, ja ensi tuokiossa ei kukaan nähnyt\nnäytelmässä mitään hullunkurista. En edes minäkään voinut vetää hetken\nvakavuudessa suutani hymyyn täydelliseen toimettomuuteen saatettua\nkapteenia nähdessäni. Vasta jälkeenpäin, kun voi tyynesti muistella\nkaikkea järjestään ja olin nähnyt koko seikkailun lopun, saatoin nähdä\ntapahtuman hassuuden ja sille makeasti nauraa.\n\nKapteeni Rutger ei itsekään voinut aluksi käsittää mitä hänelle\ntapahtui. Hän pyyhkäisi molemmin käsin silmiensä editse, ikäänkuin nämä\nolisivat äkkiä kadottaneet valonsa, hän pyöräytti hevosensa ympäri,\nhänen kuultiin päästävän kovan huudon, mutta mikään ei auttanut.\n\nEntä kummitus sitten?... Niin, kummitus oli kadonnut.\n\nKimakasti ulvahtaen, joka muistutti mieletöntä naurua, hypähti\npienokainen hevosen lautasilta maahan. Kaikki väistyivät syrjään, ja\nnopeammin kuin kukaan voi ajatellakaan oli hän ehtinyt hevosensa luo ja\nkiiti pois, niin että näkyi vain liehuva musta tukka, joka suli yhteen\nhevosen harjan kanssa.\n\n\"Mitä tämä merkitsee?\" kuului samassa väkijoukon takaa kuninkaan ääni.\n\nHän oli aamuratsastuksellaan nähnyt ratsukomppanian rivissä ja\nihmisjoukon ympärillä sekä suunnannut matkansa sinne. Häntä seurasivat\nherra Johan Banér ja sotamarsalkka Herman Wrangel ynnä tanskalainen\nprinssi ja vieraat kreivit.\n\nIhmiset syöksyivät syrjään, ja kuningas ratsasti esiin kapteeni\nRutgeria kohden, joka joutui yhä enemmän ymmälle kuullessaan kuninkaan\näänen.\n\nKuningas, joka heti näki, ettei tässä voinut olla kysymys mistään\nsotakurin rikkomisesta miehistön puolelta, purskahti nauruun nähdessään\npyöreän kapteenin, joka teki epätoivoisimpia ponnistuksia vapautuakseen\nvieraasta päähineestä.\n\n\"Mikä teitä vaivaakaan, urhea kapteenini?\" sanoi hän. \"Luulenpa, että\nolette tänä yönä käyttänyt ylen suurta yömyssyä.\"\n\nEi kuultu muuta kapteeni Rutgerilta kuin mahtava mutta katkonainen\nmurina, ikäänkuin karhu olisi saanut mehiläispesän päähänsä. Ja kuta\npahemmassa pulassa kapteeni oli, sitä enemmän hymyili kuningas. Prinssi\nnauroi ääneensä ja samoin muutkin herrat. Vihdoin älysivät ratsumiehet\nja katselijatkin kohtauksen naurettavuuden, eikä ollut ainoatakaan\nsuuta, joka ei olisi ollut naurussa, jos erotan pois rekryytin. Hän\nistui ratsunsa selässä silmät maahan luotuina, ja minä olin\nhuomaavinani, että huokauskin pujahti esiin hänen yhteenpuristuneiden\nhuultensa välitse.\n\nKukaan ei tullut kapteeni Rutgerin avuksikaan. Suuttumus ensin, kun\nkapteeni ei tahtonut ottaa vanhan ratsumiehen sanoja korviinsa,\nkummituksen äkillinen ilmestyminen ja katoaminen ja lopuksi kuninkaan\nyhtä äkillinen saapuminen, -- kaikki tämä antoi jokaiselle kylliksi\najateltavaa ja saattoi unhottamaan kapteenin, joka kuitenkin oli itse\njoutunut pahimpaan pulaan. Eikä muuten ollutkaan helppo asia\nhäntä auttaa. Hän tuijakehti kuin paarma tulessa. Hän ammahdutti\nhevosensa milloin mihinkin suuntaan, pysähdytti, päästi kuuluviin\npuolitukehtuneen mörähdyksen ja nyhtäisi auttamatonta hilkkaa, sitten\npyörähdytti hän taasen toiseen suuntaan, mutta ainoastaan parisen\naskelta. Näytti ikäänkuin suuri hevonen säikähtäisi ja hypähtäisi\njokaisesta herransa mörähdyksestä.\n\nVihdoin ratsasti vanha kreivi Thurn esiin ja tarttui hevosen ohjaksiin,\nja harmaaparta, joka oli avannut suunsa rekryyttiä puolustaakseen,\nrohkaisi mielensä ja kreivin viittauksesta auttoi herraansa pääsemään\nvapaaksi kahlehtivasta hilkasta.\n\nVapautettu näytti kuitenkin aluksi yhtä naurettavalta kuin hän oli\nnäyttänyt peitettynäkin.\n\nKapteeni parka näytti kuin unesta heränneeltä. Silmät tirrottivät\nhämmentyneinä suoraan eteen, ja tukka ja parta olivat pystyssä ja\npörröllään kaikkiin suuntiin. Lytistynyt hattukin näytti aivan kohoavan\nhiussuortuvain varassa. Hänen ensi tehtävänsä oli vetää syvään henkeään\nja puhkaa, jonka jälkeen hän tervehti kuningasta niin hyvin kuin se\nkävi päinsä.\n\nTuskin oli kuitenkaan vieras päähine poissa ja tuskin oli kovin nauru\nehtinyt asettua, ennenkuin prinssi Ulrikin kasvot punehtuivat ja\nkävivät sangen vakaviksi. Hän katsoi terävästi ja uhkaavasti mitään\naavistamattomaan kapteeniin.\n\n\"Mitä tämä on?\" puuskahti hän kumartautuen kreivi Solmsin puoleen.\n\"Mitä miehellä on hattukopassaan?\"\n\nKapteeni Rutgerin harmaassa ja hieman nukkavierussa hatussa oli\nnimittäin keltainen nauharuusu. Kukaan ei ollut sitä ennen huomannut\neikä kukaan tiennyt myöskään sanoa, että kapteeni olisi koskaan\nrakastunut johonkin naiseen.\n\nKuinka nauharuusu oli joutunut hänen hattuunsa, sitä ei kai tällä\nhetkellä olisi voinut kukaan sanoa; mutta se oli siellä ja pysyi yhä\nsiellä kuten pieni omenankukka harmaan kallion huipulla. Tämä oli oikea\nonnettomuuden päivä kovasti koetellulle miehelle.\n\nKreivi katsoi sinne, mutta kapteeni käänsi samassa päätänsä, niin ettei\nhän voinut nähdä mitään, vaan nojautui eteenpäin hevosensa selässä.\n\n\"Luulen, että se on nauharuusu!\" vastasi hän sitten.\n\n\"Ja jos minä näen oikein, niin on se keltainen väriltään?\" jatkoi\nprinssi.\n\n\"Niin!\" vastasi kreivi, joka ilmeisesti koetti antaa niin nauharuusulle\nkuin koko asiallekin toisen värin kuin todellisen. \"Sitä voin tuskin\nsanoa, sillä päivä häikäisee niin silmiäni, mutta luulen, että se on\nvalkoinen, niin... se on valkoinen, kenties on se muuttanut väriään,\nsillä se ei näytä olevan eilispäivältä; se kuuluu epäilemättä johonkin\naikoja sitten vaalenneeseen lehteen urhoollisen kapteenin\nnuoruudenhistoriassa.\"\n\nPrinssi kääntyi nyt kreivi Thurniin ja teki hänelle saman kysymyksen.\nTämä, joka ei sitä lähemmin ajatellut, kenties ei tuntenutkaan asiaa\nniin hyvin kuin kreivi Solms, vastasi nopeasti ja varmasti, että\nnauharuusu oli keltainen väriltään ja näytti tosiaankin olevan joku\nvaalistunut muisto.\n\n\"Silloin täytyy sen olla minun!\" sanoi prinssi ja näytti sangen\napealta.\n\nKuningas, joka sillä välin oli puhutellut sotamarskia antaakseen\nkapteenille aikaa jotenkuten tointua, kääntyi nyt tämän puoleen ja\nviittasi hänelle ystävällisesti, virkkaen äänensävyllä, jossa kuitenkin\noli yhtä paljo vakavuutta kuin leikkiäkin:\n\n\"Antakaas nyt kuulla, kapteeni Rutger, kuinka tämän kaiken laita on...\ntoivon sentään, ettette tahdo tuoda tänne leiriin mitään vieraita ja\nuusia tapoja?\"\n\n\"Teidän majesteettinne!\" änkytti kapteeni, joka tuskin tiesi, kuinka\nkauan kuningas oli ollut tapausta näkemässä, eikä siis sitäkään, mitä\nhän tarkotti. \"Teidän majesteettinne... en tiedä sitä itsekään!...\nKäskekää minun yksin ratsastaa koko puolalaista sotajoukkoa vastaan, ja\nminä teen sen ilolla... mutta tähän teidän majesteettinne kysymykseen\nen voi vastata mitään... tämä päivä näyttää minulle olevan oikea\nonnettomuuden päivä, kavaluus on kietonut minut pauloihinsa!\"\n\nÄänensävy, jolla hän puhui, ja sula rehellisyys hänen suurissa,\nharmaissa silmissään todisti riittävästi, että hänen sanansa olivat\ntotta.\n\n\"Mitä se merkitsee, kapteeni?\" kysyi kuningas vielä vakavammin kuin\nennen. \"Ettekö tiedä, kuinka se on tapahtunut?\"\n\nJos joku on milloinkaan nähnyt kapteeni Rutger von Schwitzin\nkalpenevan, niin tapahtui se tällä hetkellä, mikäli tätä sanaa voi\nkäyttää niin kuparinpunaisista kasvoista kuin hänen.\n\n\"En, teidän majesteettinne\", alkoi hän, \"tahdon palvella halvimpana\nkuormastopoikana everstini rykmentissä, jos tiedän sen... Istuin tässä\nhevoseni selässä, istuin tässä, ja istuin oikeutta... oikeutta\nvakavassa asiassa...\"\n\n\"Oikeutta!\" keskeytti kuningas kummastuneena. \"Mitä sillä tarkotatte?\nOletteko unhottanut tai ettekö tunne sotasääntöjäni? Tarkotan, ettei\nratsumiesoikeutta saa istua rykmentin everstin olematta läsnä.\"\n\nKapteeni Rutger paran osaksi tuli yhä pahempaa ja pahempaa. Kuninkaan\nsotasääntöjen mukaan, jotka ensi kerran luettiin Årstan niityllä vähän\nennen sotajoukon nousemista laivaan purjehtiakseen meren yli Riikaan,\nolivat kaikki rikokset, jos ne olivat raskauttavampaa laatua,\ntutkittavat ja tuomittavat ylioikeudessa, jossa valtiomarski tai\nsotamarski oli puheenjohtajana, ja jos ne olivat helpompaa laatua,\nalioikeudessa, jossa sen rykmentin eversti, mihin rikollinen kuului,\noli puheenjohtajana. Tätä alioikeutta sanottiin rykmentinoikeudeksi\njalkaväessä ja ratsumiesoikeudeksi hevosväessä.\n\nMajesteetinrikokset, valtiopetokselliset salaliitot, rikokset\nkorkeampaa päällystöä vastaan, rikosjutut, joissa syyllinen tuomittiin\nmenettämään henkensä, jäseniään tai kunniansa, kuuluivat ylioikeudelle,\nja kun sen oli kokoonnuttava, lähetettiin torvensoittaja toitottamaan\nkaikkialle leiriin. Kun oli kysymys hengestä ja kunniasta, kokoontui\ntämä tuomioistuin paljaan taivaan alla ympärillään piiri jalkaväkeä, --\nmuuten teltassa.\n\nMitä nyt tässä tapauksessa lienee ollutkaan rikottu, niin oli\nkuumaverinen kapteeni kokonaan unhottanut kaikki lailliset muodot.\nHänelle mahtoi nyt yhtäkkiä se selvitä, sillä hän istui aivan kuin\nukkosen iskemänä. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa.\n\n\"No, kapteeni\", kehotti kuningas, \"haluan pian tietää, mitä teillä on\nsanottavaa puolustukseksenne! Varmaankin käytätte väärää sanaa\nmerkitsemään asiaa, joka itsessään ei ole niin vaarallinen.\"\n\nKapteeni Rutger hengitti keveämmin kuninkaan ystävällisen puheen\njohdosta. Kenties oli kuninkaastakin kylliksi rangaistusta siinä\nhäväistyksessä, jonka kapteeni oli kärsinyt oman komppaniansa edessä,\nja syytä antaa hänen paremmin valita sanansa.\n\n\"Niin, nähkääs, teidän majesteettinne\", virkkoi kapteeni, \"nähkääs, oli\ntehty varkaus, varkaus raskauttavinta laatua, ja minä tapasin varkaan\nitse teosta, ja minun sisälläni aivan kiehui vihasta, hän oli muuan\nomasta väestäni, teidän majesteettinne... muuan omasta väestäni.\"\n\nViha näytti uudelleen olevan kiehumaisillaan kapteenin sisällä. Sillä\nääni kohosi hänen puhuessaan, ja viimeiset sanat hän aivan kiljui. Se\nsoi kuin särkyneiden urkujen valittava ääni.\n\n\"Varas?\" huudahti kuningas. \"Varmaankin hairahdutte taasen liiotteluun,\nkapteeni!\"\n\n\"Ah, en, teidän majesteettinne... otin hänet kiinni omin käsin... Hän\nratsasti teidän omalla hevosellanne, oivallisella ratsulla, jonka\nTanskan kuningas...\"\n\n\"Minun hevosellani!\" tarttui kuningas sangen tulisesti puheeseen.\n\"Minun hevosellani!... Hyvä, kapteeni, silloin voimme saada valoa\nasiaan... Missä rohkea varas on?\"\n\nKapteeni viittasi rekryyttiin, joka istui ratsullaan silmät maassa ja\npunastunein poskin. Mutta hienoissa kasvojen piirteissä oli jotakin\nniin ylevää ja jaloa, että kuningas vaipui hyväksi hetkeksi katselemaan\nhänen kasvojaan. Tämä nuorukainen ei varmaankaan ollut halpa varas.\nNäki selvään, kuinka hänen sisällään kuohui ja kuinka hän ponnisteli\nhillitäkseen itseään.\n\n\"Oletko sinä ottanut minun hevoseni?\" kysyi kuningas, mutta jo hänen\näänensäkin ilmaisi, että hän oli vakuutettu vastakohdasta.\n\nTuskin kuultava \"olen\" hiipi rekryytin vapisevilta huulilta.\n\n\"Kuulenko oikein, poika?\" uudisti kuningas kysymyksensä. \"Oletko\nuskaltanut ottaa kuninkaasi hevosen?\"\n\nNuorukainen viivyttelihe hieman ennenkuin vastasi. Hänen rintansa\nkohoili rajusti, ja hänen näytti olevan vaikea saada sanaakaan\nhuuliltaan, mutta lopulta pusersi hän esiin selvän ja varman: \"olen\".\nKuitenkin näytti hän mieluummin olevan valmis kuolemaan kuin sanomaan\ntämän sanan.\n\nHäntä ei voinut olla säälimättä. Ilmeisesti oli se tapahtunut nuoruuden\nhuimuudessa. Hän oli halunnut nousta komean hevosen selkään, halu oli\nkasvanut voittamattomaksi, ja sitten oli hän jollakin käsittämättömällä\ntavalla saanut hevosen tallista ja täyttänyt aikeensa. Niin käsitin\nhänen menettelynsä, niin oli kuningaskin mahtanut käsittää asian. Sillä\nniin lempeällä äänellä ei hän olisi puhunut, jos olisi luullut\ntavallisen varkaan olevan edessään.\n\n\"Sinä tahdoit raisulla elukalla vain koettaa taitavuuttasi\nratsumiehenä?\" kysyi kuningas.\n\n\"En, teidän majesteettinne, en!\" oli nuorukaisen vastaus.\n\nKuningas katsoi kummastuneena ympärilleen, ja lempeät kasvot muuttuivat\nankaroiksi ja vakaviksi. Kuitenkin saattoi nähdä, että hän epäröi, mitä\nhänen oikeastaan oli tehtävä. Varmaan oli hän itse, samoin kuin kaikki\ntai useimmat läsnäolijat, vakuutettu nuorukaisen syyttömyydestä. Hänen\ntunnustuksensa ilmaisi enemmän kuin hän tahtoi ilmaista. Olisin\nuskaltanut taata hengelläni, että hän tunnusti olevansa syyllinen tähän\ntekoon ainoastaan päästäkseen ilmaisemasta jotakin muuta. Mutta mikä\ntämä muu oli, josta hän tahtoi vaieta... vaieta henkensä uhallakin, --\nsitä oli vaikea saada selville.\n\n\"Silloin täytyy asia tutkia laillisen tuomioistuimen edessä!\" sanoi\nkuningas lopulta.\n\nJa hänen viittauksestaan vietiin rekryytti pois. Kuningas käänsi\nhevosensa jatkaakseen ratsastusretkeään, mutta sanoi ensin kapteeni\nRutgerille:\n\n\"Kiitos vain teille, kapteeni, kun saatoitte kauniin hevoseni oikealle\ntolalle!\"\n\nRöhkinä, jonka piti ilmaista suurinta ihastusta ja jota kapteeni\nRutgerissa ei ollut miestä pidättämään, kuului hänen paksuilta\nhuuliltaan, ja hän siveli itseensä tyytyväisenä kädellään partaansa,\njoka kuitenkin kaikista ponnistuksista huolimatta kieltäytyi taipumasta\njärjestykseen.\n\nMutta silloin lähestyi prinssi Ulrik kuningasta ja sanoi:\n\n\"Luvallanne, teidän majesteettinne, tahtoisin tehdä muutaman kysymyksen\nkapteeni Rutgerille!\"\n\nKuningas nyökkäsi sangen ystävällisesti, ja kapteeni näytti julman\ntyytyväiseltä, odottaen parasta siitä, että tanskalainen ruhtinas\nosotti hänelle niin suurta huomiota. On mahdoton kuvailla, kuinka\nhullunkurinen hänen ilmeensä oli, kun hän, puoleksi hämillään niin\nsuuresta suosiosta, nakkasi päätänsä taaksepäin ja koetti näyttää\nnöyrältä, samalla kuin tuuli liehutti onnetonta nauharuusua hänen\nhatussaan.\n\nPrinssi Ulrikin kasvot ilmaisivat sitä vastoin kaikkea muuta kuin\nystävällisyyttä. Hänen vilkkaat silmänsä katsoivat terävästi\nkapteeniin, samalla kuin hän kädellään kovasti tempoi kultaketjua, joka\nkoristi hänen rintaansa.\n\n\"Sanokaa minulle, kapteeni Rutger von Schwitz\", sanoi hän, \"kuinka\nkauan olette kantanut nauharuusua, joka koristaa hattuanne?\"\n\nVaikka Weikselin virta olisi heittänyt muutaman vesiaaltonsa kapteenin\nylitse, ei hän olisi enemmän ällistynyt kuin nyt prinssin sanoista.\n\n\"Nauharuusua, teidän korkeutenne, nauharuusua\", änkytti hän, \"kuinkako\nkauan olen kantanut...?\"\n\n\"Niin, niin, kapteeni\", toisti prinssi innokkaasti, \"nauharuusua, joka\nkoristaa hattuanne, kuinka kauan olette sitä kantanut?\"\n\nKapteeni heitti prinssiin sellaisen katseen kuin olisi luullut tämän\nyhtäkkiä menettäneen järkensä. Sen jälkeen pudisti hän suurta päätään\nja vaikeni.\n\nKuningas, joka ei tiennyt, kuinka asianlaita oli, piti prinssin\nkysymystä sangen tungettelevana ja koetti sentähden auttaa ahdistettua\nkapteeniaan, niin suuresti kuin tämän ulkomuoto vastustikin sitä\notaksumista, että hän kantaisi nauharuusua merkkinä uskollisuudestaan\njollekin sydämensä valtiattarelle.\n\n\"Tämä on sentään kunnianasia, rakas prinssi\", sanoi hän ystävällisesti\nhymyillen.\n\n\"Niin, teidän majesteettinne\", vastasi prinssi. \"Se on kunnianasia, ja\njuuri sentähden täytyy minun arvon kapteenilta pyytää suoraa vastausta\nkysymykseeni... Tunnen hänet sitä paitsi yhtä hyvin kuin hänkin tuntee\nminut, siitä pitäen kun Baudissinin rykmentti oli kuninkaallisen isäni\nsotajoukossa.\"\n\nKapteeni vain pudisti päätänsä kerta kerran jälkeen. Hän oli edelleen\nsitä mieltä, että kuninkaallinen korkeus oli joutunut hieman pyörälle\npäästään. Hänen ei edes pälkähtänyt päähänsäkään ottaa hattu päästänsä\nja katsoa sitä.\n\n\"Nauharuusu, jota kannatte, on minun!\" virkkoi prinssi. \"Suvaitsetteko\nselittää, kuinka se on joutunut käsiinne?\"\n\nKapteeni Rutgerin suusta kuului kummallinen ääni. Se oli itse asiassa\nainoa tapa, jolla hän katsoi soveliaaksi ilmaista hämmästyksensä ja\nepäilyksensä prinssin järkeen nähden; mutta sitä saatettiin myös pitää\npetturin yrityksenä käyttää tilaisuutta hyväkseen ja pelastautua\nvastaamasta.\n\nLopulta menetti kuningaskin kärsivällisyytensä, ja hän sanoi, vaikkakin\nvielä hymyhuulin:\n\n\"Jollei nauharuusu ole teidän, kapteeni Rutger, niin voittehan helposti\ntehdä selon, mistä ja kuinka sen olette saanut.\"\n\nNyt vihdoinkin pälkähti kapteenin päähän ottaa hattu päästään\nkatsoakseen itse, mitä perää puheessa saattoi olla, tai oikeammin --\nsillä hänen naamansa osotti täydellisintä vakuutusta, että hänen\nhattunsa oli yhtä viaton kuin hän itsekin -- osottaakseen kaikille,\nettä mitä kaikkea tässä hatussa mahtoi ollakin nähtävänä, niin ei siinä\nollut mitään nauharuusua ja kaikkein vähimmän prinssin.\n\nTuskin oli hän kuitenkaan saanut hatun käteensä, kun hänen silmänsä\nsattuivat nauharuusuun.\n\nJa hän pudotti kädestään hatun, ikäänkuin sen kopassa olisi piillyt\nkäärme. Kuningas ei voinut olla hymyilemättä, mutta merkillistä kyllä\nei prinssi muuttunut lainkaan leppeämmäksi eikä tullut näistä muiden\nmielestä pettämättömistä merkeistä lainkaan vakuutetuksi, ettei\nkapteeni tiennyt tällaista koristusta olevan hatussaan. Mutta prinssiä\nsuututti jo se, että hänelle niin kallisarvoinen nauharuusu oli voinut\njoutua sellaisiin käsiin kuin kapteeni Rutgerin, ja tämän tähden ei hän\nollut lainkaan taipuvainen katsomaan asiaa paremmassa ja kapteenille\nedullisemmassa valossa.\n\nKuningas, joka nyt sai minut näkyviinsä, viittasi minulle, että\nottaisin ylös hatun, jonka minä annoin hänelle, ja hän otti omin käsin\nnauharuusun, joka oli kiinnitetty neulalla, sekä ojensi sen\nkohteliaasti hymyillen prinssi Ulrikille, ikäänkuin olisi toivonut\ntäten saavansa hänet leppeämmälle tuulelle. Mutta jos tämä oli\nkuninkaan tarkotus, niin epäonnistui se täydellisesti.\n\n\"Teidän majesteettinne\", sanoi prinssi, \"kunniani ei salli minun jättää\ntätä asiaa sikseen, ennenkuin kapteeni Rutger on antanut minulle\ntäydellisen selityksen, kuinka hän on saanut nauharuusuni. Jollei hän\nsitä voi, ratkaiskoon teidän majesteettinne itse, ansaitseeko hän, että\nhäntä siedetään kunniallisten miesten joukossa.\"\n\nKuninkaan kasvoilla vilahti mielipahan ilme, vaikkakin hän säilytti\nkoko ystävällisyytensä pelätyn naapurikuntakaan poikaa kohtaan.\n\n\"Luulen\", sanoi kuningas, \"että kapteeni on yhtä vähän selvillä siitä,\nkuinka nauharuusu on tullut hänen hattuunsa, kuin sen kovan onnen\nsyystä, minkä uhriksi hän joutui meidän tänne saapuessamme. Kenties,\nkun kaikki ehtii selvitä, huomaamme molempien seikkojen olevan\nyhteydessä keskenään.\"\n\nKuningas viittasi siihen tapaukseen, kun kapteeni ratsasti sokkona,\njolle hän ei vielä ollut saanut selitystä. Hän kääntyi miehistöön ja\nkehotti sitä, joka parhaiten oli nähnyt kuinka kaikki oli tapahtunut,\nkertomaan siitä. Harmaaparta kertoi silloin lyhyesti tapahtuman, kuinka\njoku kuvatus oli tullut ikäänkuin tuulen mukana ja takaapäin hypännyt\nkapteenin hevosen selkään, käärinyt hänen päänsä ja kadonnut, ennenkuin\nkukaan ehti siepata sitä kiinni.\n\nTapaus tuskin selvisi lainkaan tästä selityksestä, mutta kuitenkaan ei\nse näyttänyt tekevän mahdottomaksi kuninkaan otaksumista nauharuusuun\nnähden. Prinssi pysyi kuitenkin mielipiteessään ja vaati ankaraa\ntutkintoa.\n\nHänen tahtonsa täytyi täyttääkin. Mitä siitä olisikaan seurannut, jos\ntanskalainen prinssi olisi saanut syytä valittaa, että hänen kunniaansa\noli loukattu?\n\nJa niin päättyi tämä seikkailu siihen, että prinssi Ulrik tosin sai\ntakaisin nauharuusunsa, mutta kapteeni Rutger paran täytyi suureksi\nihmeekseen nähdä menettäneensä vapautensa, kunnes hän voi tehdä\ntyydyttävästi selkoa, kuinka oli saanut tuon kirotun hatunkoristeen.\n\n\n\n\n12.\n\nNeuenburgin kummitus.\n\n\nKuningas oli huolestuneempi kuin hän tahtoi näyttää kapteeni Rutger von\nSchwitziä kohdanneen tapauksen johdosta. Baudissinin väki oli tunnettu\nuhkamielisyydestään yhtä paljon kuin urhoollisuudestaankin, eikä\nkuningas mielellään tahtonut loukata heitä ensi kertaa heitä\nkohdatessaan. Hän teki sentähden parastaan tyynnyttääkseen prinssi\nUlrikia, mikä lopulta onnistuikin, niin että rukouspäivän jälkeen\nlähtiessämme Marienburgista ratsasti paksu kapteeni komppaniansa\netunenässä yhtä huoletonna ja kuparinpunaisena kuin tavallisesti.\n\nMutta pahempi oli Max rekryytin laita. Hän oli lähtenyt leiristä\nluvatta, hänet oli tavattu pahoista töistä, vieläpä ratsastamasta\nkuninkaan omalla hevosella. Tämän alla täytyi piillä joitakin salaisia\nja vaarallisia vehkeitä. Kapteeni Rutger murisi kuin karhu, milloin\nvain poika parka tuli puheeksi. Olisi kenties ollut paljo parempi, jos\nMax olisi voinut tyydyttää kapteeninsa, mutta sitä hän joko ei voinut\ntai ei tahtonut. Nyt tahtoi kapteeni päättää jutun lyhyeen, hänestä\nolivat mutkatiet kaikkine koukeroineen jotakin aivan tarpeetonta, joka\nainoastaan sotkisi asian vielä enemmän.\n\nPääasiassa oli kapteeni yhtä mieltä kuninkaan kanssa, nimittäin siinä,\nettä rangaistuksen oli seurattava rikosta, vaikkei hän aivan\nyhtynytkään kuninkaan käsitykseen, jonka mukaan ensin oli tutkittava,\noliko tosiaankin tehty jokin rikos.\n\nKuningas oli tässä suhteessa pikemmin taipuvainen uskomaan vastakohtaa,\nniin monet asianhaarat kuin syytettyä vastaan olivatkin.\n\n\"Pidä silmäsi auki\", sanoi hän minulle illalla ennen Marienburgista\nlähtöämme, \"pidä silmäsi auki, voit nähdä paremmin kuin minä, ja\nmiehestä mieheen voidaan puhua paljon, josta saattaa olla hyötyä\ntotuuden saamiseksi selville, mutta mikä ei koskaan tule kuninkaan\nkorviin.\"\n\nNiin, siinä hän oli oikeassa, ja minä, joka olin kuninkaan kanssa samaa\nmieltä, tein kaiken voitavani tutkiakseni kuinka oli laita rikoksen,\nminkä Max oli ottanut niskoilleen, tai piilikö sen alla jotakin\npahempaa.\n\nMinä epäilin jo silloin, että kuvatus, joka oli tehnyt kapteeni\nRutgerin sokoksi, oli jossakin suhteessa rekryyttiin. Kansan kesken\njuteltiin, että öisin nähtiin hurjan hevosen huimaa vauhtia otaltavan\nkentän poikki lähellä Marienburgia. Mutta se oli niin vauhko ja\nnopsajalkainen, ettei kukaan ehtinyt sitä oikein nähdä. Muuan\nkenttävahti oli eräänä yönä ampunut sitä ilman mitään vaikutusta.\nElukka joko oli \"varattu\" luotia vastaan tai ei se kuulunut tähän\nmaailmaan, vaan ratsasti sillä paha henki. Tämä tuli pian\nuskonkappaleeksi ensin Baudissinin ratsumiesten ja sitten koko\nsotajoukon keskuudessa.\n\n\"Paha henki\" oli nähty lähempääkin, ja aina vankilan tienoilla, mihin\nrekryytti oli suljettu. Mutta että se oli henki, kävi selville siitä,\nettei sillä ollut mitään varjoa, kuten muilla ihmisillä, ja että se\nnäyttäytyi ja katosi, kenenkään näkemättä ja käsittämättä kuinka se\ntapahtui. Kukaan ei ajatellut, ettei pimeässä voinut nähdä mitään\nvarjoa ja että äkillinen ilmestyminen ja katoaminen riippui voimasta ja\nvikkelyydestä, jota tällä olennolla, kuka se mahtoi ollakin, oli\nsuuremmassa määrin kuin ihmisillä yleensä. Että hevonen ja henki\nkuuluivat yhteen, oli selvää, koska kerran henki nähtiin vankilan\nläheisyydessä kohta kun hevonenkin oli näyttäytynyt.\n\n\"Teidän täytyy päästä selville numeroista!\" sanoi kuningas hymyillen\nsotamarski Herman Wrangelille, joka oli valittanut kuninkaallisten\nkirjelmäin salakirjainten johdosta ja anonut, että Adler Salviuksen\ntäytyisi niiden sijaan käyttää ruotsin tai saksan kieltä.\n\nMutta vaikka sotamarskin oli ollut vaikea selviytyä salakirjaimista\nkuninkaallisissa kirjelmissä, niin oli minulla kuninkaan antamassa\nrekryyttiä koskevassa tehtävässä selvitettävänä salakirjain, joka oli\npaljo pahempi, koskei minulla ollut mitään avainta apunani, vaan\nainoastaan hämäriä kummituksellisia viitteitä, jotka aivan voivat\nsaattaa epätoivoon.\n\nKun Baudissin saapui, istuttiin ratsumiesoikeutta, mutta Max piti\nlujasti kiinni siitä, mitä hän oli sanonut, ja mitään muuta valoa ei\nvoitu saada asiaan. Hänet tuomittiin kuolemaan, mutta kuningas lykkäsi\ntuomion täytäntöön panemisen, jolla toimenpiteellä hän saavutti\nsuuressa määrin suosiota uhkamieliseltä Baudissinin väeltä. Tämä\ntapahtui samaan aikaan, kun muutamat komppaniat näitä ratsumiehiä,\njotka vielä olivat jälellä Elbingissä, kieltäytyivät tottelemasta\nkuninkaallista käskyä liittyä sotamarskin joukkoon, ennenkuin olivat\nsaaneet palkkansa kovissa riikintaalareissa. Kuninkaan ei ollut\noteltava ainoastaan _yhtä_, vaan kahta vastaan, kuten on tapana sanoa.\n\n\"Milloin Max tuli teidän rykmenttiinne?\" kysyin kerran vanhalta,\nharmaapartaiselta ratsumieheltä, joka oli nuorukaista puolustanut\nkapteeni Rutgerin edessä.\n\n\"Elbingissä!\" vastasi harmaaparta.\n\n\"Ettekö tuntenut häntä ennen?\" \"En... en ollut nähnyt häntä koskaan!\"\n\"Ja kuinka hän tuli teille niin äkkiä rakkaaksi?\"\n\n\"No, sen voin sanoa teille... hän tuli täysi kukkaro mukanaan, otti\nsiitä vain vähän itselleen ja antoi enimmän osan tovereille. Lisäksi\nkykeni hän antamaan mestarinäytteen taidossaan ratsastaa hevosella...\nNiin, kapteeni Rutger itse taputti käsiään, kun näki hänen\npyörähtelevän tasangolla Elbingin edustalla. Mihin hän kelpaa\ntaistelussa, sitä emme ole nähneet ja tuskin tulemme näkemäänkään,\nkoska hänen päivänsä pian ovat lopussa. Sillä hän ei sano 'jaa'; kun\nkerran on sanonut ,ei'...\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Niin, sen verran olen oppinut häntä tuntemaan.\"\n\n\"Elbingissä senkin?\"\n\n\"Niin, Elbingissä!\"\n\nJa hän kertoi nyt, kuinka muutamia ratsumiehiä oli istunut ravintolassa\nja juonut maailmankuulua braunsbergiläistä olutta, jolla ei ollut\nvertaistaan koko Saksassa, kuten väitettiin -- ja silloin oli\nkomppanian kovin tappelija, jätinväkevä holsteinilainen, tullut\npuhuneeksi nauharuususta, jota prinssi Ulrik kantoi hatussaan, samasta\nnauharuususta, joka kapteeni Rutgerille tuotti niin paljon häpeää.\nHolsteinilainen tunsi koko tuon jutun, mutta selitti, ettei nainen,\njota prinssi niin jumaloi, ollut sen arvoinen. Sillä hän,\nholsteinilainen, oli omin silmin nähnyt, kuinka sama naikkonen oli\nsyleillyt toista kuin prinssiä ja vastaanottanut häneltä kaikki ne\nlemmenvalat, joita mies voi antaa sydämensä rakastetulle.\n\nMax oli istunut korvat hörössä holsteinilaisen kertoessa, mutta sitten\nhän oli hypähtänyt pystyyn ja antanut tälle iskun vasten kasvoja\nhuudahtaen: \"Sen valehtelet kuin katala koira!\" Holsteinilainen oli\ntarttunut rohkean nuorukaisen kurkkuun, heittänyt hänet maahan ja\ntemmannut veitsensä pitäen sitä hänen kurkkunsa kohdalla. \"Peruuta\nsanasi tai ajan puukon lävitsesi!\" huusi suuttunut mies, mutta Max ei\nvirkkanut sanaakaan. Hän koetti vaan päästä vapaaksi, mikä hänelle\nlopulta onnistuikin. Silloin vetäisi hän nopeasti miekkansa ja piti\nhyvän hetken puoliaan vaarallista vihollistaan vastaan. Lopulta ehti\ntämän veri hieman jäähtyä, ja hän oli aivan hyvillään siitä, että\ntoiset astuivat väliin ja välittivät sovinnon, ennenkuin saapui ketään\nkutsumatonta vierasta, joka mahdollisesti olisi ilmottanut tappelun ja\ntehnyt pikaisen lopun sekä holsteinilaisesta että reippaasta\nnahkapojasta. Mitään kaunaa ei holsteinilainen enää tuntenut, pikemmin\nosotti hän sen jälkeen Maxille suurempaa ystävällisyyttä kuin kenties\nmuuten olisi osottanut. Mutta Max sitä vastoin ei näyttänyt yhtä hyvin\nvoivan sietää riitaveljeään. Hänen kova onnensa täällä Marienburgin\nluona koski kovasti kaikkien mieliin.\n\n\"Mutta eikö sitten kukaan tiedä, mistä hän tuli?\" kysyin minä.\n\n\"Ei, ei kukaan.\"\n\n\"Ei kapteeninnekaan?\"\n\n\"Ei, varmaan ei... kun mies on vain terve ja ravakka, mitä\ntarvitseekaan tietää enempää?\"\n\n\"Miksi hän sitten pestautui juuri teidän joukkoonne\", kysyin hieman\nloukkaavasti, mutta tahdoin käyttää tilaisuutta saadakseni asiasta niin\ntarkat tiedot kuin mahdollista.\n\n\"Meidän joukkoomme!\" huudahti harmaaparta suurin silmin, mutta tyyntyi,\nkun minä parhaani mukaan koetin selittää kysymystäni ja osottaa, etten\nsuinkaan sillä tarkottanut alentaa Baudissinin ratsumiesten arvoa,\nsillä heidän urhoollisuudestaan ja pelottomuudestaan olin kuullut niin\npaljon ylistellen kerrottavan.\n\n\"Niin\", tuumi ratsumies, \"tuskin uskon, että hän tuli luoksemme muusta\nsyystä kuin että me tulimme Elbingiin jokseenkin samaan aikaan kuin\nhänkin ja olimme menossa kuninkaan leiriin. Sillä sinne tahtoi hän\nennen kaikkea tulla niin pian kuin mahdollista.\"\n\nSiinä oli kaikki, mitä sain tietää kuolemaan tuomitun tovereilta. Se\noli kuitenkin enemmän kuin tuomioistuin oli saanut tietoonsa, sillä\nminulle ilmaisivat miehet tietonsa vapaammin ja avomielisemmin kuin\npuhuessaan everstien ja kaikkien upseerien edessä.\n\nSillä välin marssitti kuningas sotajoukkojaan etelää kohden. Ensin\nsaavuimme Marienwerderin edustalle, ja se avasi heti porttinsa,\nkun meidän tykkimme alkoivat paukkua yli muurin. Siellä oli\nbrandenburgilaista väkeä, ja vaaliruhtinas tuli jälleen valituksineen\nja tahtoi saada kaupungin takaisin, mutta kuningas sanoi jyrkästi ei,\nja vaaliruhtinaan täytyi tälläkin kertaa nöyrtyä ja antaa asian olla\nkuten se oli.\n\nMarienburgista kävi kulku edelleen etelään päin muutaman\nvuorenselänteen rinnettä, joka täällä Weikselin eteläpuolella ulottuu\nMarienburgista aina pieneen Drewenin virtaan Thornin luona. Tämän\nvirran toisella puolen ulottuvat Puolan tasangot silmänkantamattomiin.\nSiellä ja täällä piirtäytyi vuoren poikki pieni joki. Muuan suuremmista\noli Ossavirta, joka purkautuu Weikseliin hieman pohjoiseen päin\nGraudentzista.\n\nTäällä asettui kuningas leiriin virran pohjoisrannalle, ja kohta sen\njälkeen saapui Koniecpolsky leiriytyen virran eteläpuolelle. Meitä oli\nkaikkiaan 16,000 miestä, puolalaisia ei enempää kuin 10,000. Vihollinen\npysyi hiljaa vuoren rinteellä melkein saavuttamattomassa asemassa, ja\nkaikki kuninkaan yritykset houkutella häntä taisteluun olivat turhat.\nTavallisesti eivät he olleet hitaita rynnätessään taisteluun. He\nlennähtelivät sinne tänne ja parveilivat kuin kärpäset, mutta nyt he\npysyivät hissukseen. Eivät edes kasakatkaan olleet niinä miehinäänkään\nettä hyökkäisivät kimppuumme.\n\nKuningas alkoi silloin lähettää pienempiä osastoja tienoille ympärinsä,\nsiten saadakseen Koniecpolskyn ainakin hajottamaan voimansa, mutta se\nonnistui ainoastaan puolittain. Sitten lähetti hän sotamarskin Mewaa\nvastaan; ei, Koniecpolsky pysyi paikoillaan ja lähetti vain muutamia\nkomppanioja sinne lisävahvistukseksi.\n\nSilloin päätti kuningas yrittää Neuenburgin kaupunkia vastaan. Tämä\nkaupunki sijaitsee samoin kuin Mewakin Weikselin länsirannalla,\nsuunnilleen puolitiessä tämän kaupungin ja Graudentzin välillä. Tämä\ntehtävä uskottiin nuorelle kreivi Thurnille. Minä olin ollut viemässä\nviestejä kuninkaalta sotamarskille, niin etten tiennyt mitään,\nennenkuin ratsastin leirin lävitse palatessani sotamarskin luota ja\nsain nähdä tapahtumat.\n\nRetkelle oli lähdettävä öiseen aikaan. Sitä varten oli valittu 1,000\nmuskettisoturia.\n\nHeti kun sain tietää, mistä oli kysymys, menin minä kuninkaan luo ja\npyysin lupaa lähteä mukaan. Luvan sain tehtyäni selon, miksi sitä\ntahdoin. Toivoin nimittäin sieltä löytäväni ainakin jonkun johtolangan\nsen arvotuksen ratkaisuun, mistä rekryytin asia riippui.\n\n\"Ja mistä tiedät, että tämän vyyhden pää olisi Neuenburgissa?\" kysyi\nkuningas.\n\nMinun oli vaikea kuninkaalle selittää, kuinka olin saanut päähäni tämän\najatuksen. Hän ei tiennyt tarinoita pahasta hengestä, joka ratsasteli\nMarienburgin ympärillä, ja kukaan ei ollut uskaltanut sanoa hänelle\nniistä sanaakaan, sillä joka mies tiesi, kuinka vihainen kuningas oli\nmoiselle. Minulla oli ollut muita syitä; pelkäsin nimittäin, että\nkuningas, jos olisin maininnut hänelle pahan hengen tai oikeammin\nkummituksen käynnit rekryytin vankilan lähistössä, olisi epäilemättä\nryhtynyt toimenpiteihin vangitakseen tämän olennon, jolloin olisi ollut\nlopussa kaikki toivo tämän kysymyksen selvittämisestä. Sillä tämä\nsamalla kertaa sekä rohkea että arka, eriskummainen tai suorastaan\nmielipuoli olento ei epäilemättä ilmaissut tai voinut ilmaista\nsanaakaan siitä, mitä kuningas oikeastaan tahtoi tietää. Jos tosiaankin\noli jotakin yhteyttä tämän kuvatuksen ja Maxin ynnä hänen\nesiintymisensä oikean syyn välillä, niin täytyi huomaamatta seurata sen\njälkiä ja sillä tavoin, sitä pelottelematta, päästä sen lähtökohtaan.\n\nNyt raukesivat kuitenkin tyhjiin nämä epäilysteni syyt, sillä nyt ei\nkuningas voinut tehdä mitään, joka panisi esteitä tielle, ja jos\nkuvatus löytyisi Neuenburgista, niin olisihan sekin jotakin sen suuren\nohella, mikä kuninkaalla oli silmämääränään. Jollen taasen löytänyt\nmitä toivoin Neuenburgista löytäväni, niin täytyi minunkin hyljätä\nkaikki toivo, että voisin saada valoa tähän hämärään ja kaikkia\nratkaisuyrityksiä uhittelevaan arvotukseen.\n\n\"Kummitus\", vastasin minä sentähden ja lisäsin, kun kuningas näytti sen\nunhottaneen, \"kummitus, joka pani prinssin nauharuusun kapteeni von\nSchwitzin hattuun, oleskelee Neuenburgissa!\"\n\n\"Ja mitä tällä asialla onkaan tekemistä poika paran kanssa?\" kysäisi\nkuningas.\n\nMinä kerroin, mihin perustin otaksumiseni, ja kuningas kuunteli\ntarkkaavaisesti sanojani. Asia näytti edelleen olevan lähellä\nhänen sydäntään, ja hän tahtoi saada tarkimman selon kaikista\nerikoisseikoista. Sen jälkeen viittasi hän ystävällisesti minulle,\nikäänkuin merkiksi, että hän oli samaa mieltä kuin minäkin. Mutta\nsitten kysyi hän aivan äkkiä ja katsoi epäillen minuun:\n\n\"Kuinkas sitten tiedät, että kummitus, joksi nimität rohkeaa\nratsastajaa, oleskelee Neuenburgissa?\"\n\nTein siitä selon.\n\n\"Sain sen tietää viime kerran palatessani sotamarskin luota, jonne vein\nteidän majesteettinne käskyjä... oli jo pimeä, ennenkuin ehdin\nMarienwerderiin, ja kun olin ehtinyt kappaleen matkaa tänne päin, oli\nyö käsissä. Minä ratsastin aivan metsänreunaa pitkin, mistä tasanko\nalkaa, jonka rajalla kuulin joen virtaavan. Silloin kuulin yhtäkkiä\nnelistävän hevosen kavioiden kapsetta takanani. Minä pysähdyin ja\nkäännyin, mutta en voinut nähdä mitään, ennenkuin hevonen äkkiä oli\naivan luonani.\"\n\n\"Ja se oli?\" keskeytti kuningas vilkkaasti.\n\n\"Se oli kummitus... näin sen aivan selvästi. Mutta samassa poikkesi\nhevonen kentälle vauhdilla, joka oli yliluonnollinen. Minä koetin\nseurata perästä, ja voi minunkin hevoseni laukata, kun niin tarvitaan,\nmutta minun täytyi joutua ajossa tappiolle. Kuitenkin olin siksi\nkintereillä, että näin, kuinka elukka syöksyi virtaan ja ui yli\ntoiselle rannalle.\"\n\n\"Ja sinä tiedät, että se oli Neuenburgin luona?\"\n\nKyllä, sen tiesin, sillä näin tornin ylinnä vuorenreunalla toisella\npuolen.\n\n\"Hyvä\", vastasi kuningas hieman aprikoituaan, \"saat mennä mukaan; minua\nilahduttaisi, jos menestyisit hankkeessasi.\"\n\nNiin oli asia ratkaistu, ja minä ilmottauduin kreivi Thurnille. Kun\nsaavuin, keskusteli hän parhaallaan tanskalaisen prinssin kanssa, joka\nkantoi keltaista nauharuusua hatussaan. Prinssi nyökkäsi ystävällisesti\nminulle, kun kuuli, mikä asiani oli, ja sanoi leikkisästi:\n\n\"Sanotaan kyllä, että Puolan kuningattaren aarre on säilyssä tuossa\nkaupungissa, mutta jos tahdot saada jotakin siitä mukaasi, niin voi\nsiinä kyllä olla vaikeutensa.\"\n\nHän kai otaksui minun haluavan mukaan seikkailuun runsaan saaliin\ntähden, ja siihen luuloon sai hän jäädäkin. Kaikistellen ei voi olla\nvarma vastatessaan niin korkeain herrojen puheihin.\n\nTunnit kuluivat nopeasti, ja puoliyön aikaan lähdimme leiristä. Oli\ntotta, että Neuenburgiin oli koottu paljo rikkautta, summattoman paljon\nkultaa ja hopeaa oli ympäristön aateli vienyt sinne ympäristöstä, jotta\nne siellä olisivat varmassa turvassa, ja se puhe oli yleinen, että\nPuolan kuningattaren aarteetkin säilytettäisiin siellä. Tiedettiin\nmyös, että kaupungissa edellisenä päivänä oli ollut markkinat, jolloin\nsiellä oli vietetty myös pyhän Dominicuksen juhlaa suurella loistolla\nja upeudella.\n\nMeille, jotka emme olleet tottuneet katoliseen jumalanpalvelukseen, oli\njotakin satumaista kaikki se komeus, joka oli katolisissa kirkoissa ja\nmitä käytettiin katolisissa kirkkojuhlissa. Lippuja kultaisine ja\nhopeaisine ripsuineen, helmine ja jalokivineen, häilyviä\nsuitsutusmaljoja ja ihmeen ihana laulu, -- kaikesta tästä voin tuskin\npuhuakaan, mutta se tuntui minusta aina tavattoman korealta.\n\nKaupungin rikkaudet ja markkinat, jotka tietysti toivat sinne rikkautta\nvielä enemmän, -- nämä tekivät kaiken voitavansa elähdyttääkseen\nkansaa. Ajateltiin tuskin mitään vaaraa, ainoastaan helposti\nsaavutettujen voittojen hedelmiä. Yö oli sysimusta. Se oli muuan\nsyyskuun ensimäisiä öitä, ja päivä oli ollut sateinen, vaikkakin\nelokuun mukana olivat ylimalkaan alkaneet paremmat säät. Virta vyöryi\nraskaasti ohitsemme äyräidensä välissä, ja toisella puolen kohosivat\nsen vuoren jyrkät huiput, millä Neuenburg sijaitsi.\n\nKaikki kävi mainiosti. Kohtaamatta vähintäkään vastarintaa pääsimme\nvirran ylitse ja hyvällä vauhdilla kohosimme sitten ylöspäin jyrkkää\nrannikkoa, kuinka suuresti pimeys vaikeuttikin kiipeämistä.\nMuskettisoturit, jotka tavallisesti olivat puetut rautavarustukseen,\nolivat tälle retkelle lähtiessään riisuneet pois ne, ja oli heillä\nraudasta ainoastaan hatut. Minulla oli ainoastaan miekkani ja pari\npistoolia vyössäni.\n\nÄkkiä kuului aivan läheltä vasempaa sivustaa, jossa minä olin, käheä\nnauru, joka kamalan pöyristävänä kajahti pimeässä yössä.\n\n\"Paha henki!\" kuului samassa kuiskaus kulkevan vasemmalla sivustalla\nmiehestä mieheen.\n\nMinua värisytti, en voinut sille mitään, mutta kohta heräsi mielessäni\naivan päinvastainen tunne, nimittäin ilon tunne sen johdosta, etten\nollut erehtynyt, vaan kummitus oli tosiaankin näillä main. Kenties\nolisi tämän noitamaisen olennon esiintyminen tehnyt miehistöön\nepäsuotuisan vaikutuksen, jollei samassa olisi huomio kääntynyt toiseen\nsuuntaan.\n\nKohtasimme vihollisten asettamat vahdit. Heidät siepattiin tuokiossa,\nheidän ehtimättä antaa kaupungin puolustajille mitään varotusta. Se\nkannusti yhä enemmän kaikkien voimia, ja samalla unhotettiin käheä\nnauru, joka muistutti pahasta hengestä.\n\nNyt meni kaikki tavallista menoaan. Kaupunki makasi vaipuneena uneen.\nKukaan ei ollut ajatellut, että vihollinen oli läheisyydessä, vielä\nvähemmän mitään hyökkäystä. Oli edellisenä iltana juotu täysin\nsiemauksin huvitusten maljasta, ja päällikkö oli pikemmin totutun tavan\nmukaan asettanut vartiat pitkin rantaa kuin siksi, että hän olisi\npitänyt mitään sellaista tarpeellisena.\n\nMeidän porttimiinamme, jotka räjähdyttivät kolme kaupunginporttia,\nherättivät nuo onnettomat unelmistaan. Me virtailimme kaupunkiin,\nvastarintaa tosin hieman tehtiin, mutta se ei auttanut, kaupunki oli\ntunnin kuluttua käsissämme, ja onnettomat asukkaat saivat verisen aamun\nremuavan ilopäivänsä jälkeen. Ja pyhä Dominicus pysyi kaukana poissa\neikä voinut auttaa. Hänen juhlastaan oli tullut surmajuhla.\n\nSellainen oli se ainakin monille. Sillä nyt seurasi hirveitä asioita.\nMinä värisen vielä, kun ajattelen kaikkia niitä kauhuja, joita\nmuskettisoturit voitonhuumassaan harjottivat, ja mitä voinkaan minä\nmies parka tehdä. Ei edes kreivi Thurnkaan ja muut upseerit voineet\nhillitä raivoavia miehiä, jotka luulivat vaivaloisella kiipeämisellä\nsaaneensa jonkunlaisen oikeuden puolelleen.\n\nMutta merkillinen mahti on ihmisen kuvitelmilla! -- Yksi ainoa talo\nsäästettiin. Se sijaitsi lähellä kirkkoa, suuri porraspääty kadulla\npäin, ja ensi kerroksen keskimäisen ikkunan edessä oli suuri ulkoneva\nparveke hakatusta kivestä. Tällä parvekkeella ei ollut ketään suurempaa\neikä pienempää kuin itse Neuenburgin paha henki!\n\nSiellä hän seisoi, pitkä tukka hulmusi tuulessa ja mustat silmät\nsalamoivat soihtujen loimossa, ja melskeen ja ryskeen ja onnettomain\nasukasten hätähuutojen lomitse viilteli hänen vikisevä, käheä ja kamala\nnaurunsa. Minuakin pöyristytti.\n\nTällä kummallisella olennolla oli vierellään höyhenpatja, josta hän\notti kourauksen toisensa jälkeen ja sirotteli ilmaan, samalla puhuen\njoitakin nopeita, käsittämättömiä sanoja, ja sitten taasen nauraen\nkamalaa nauruaan. Ei ollut ainoaakaan miestä tuhannen muskettisoturin\njoukossa, joka ei olisi juossut tai ainakin kiiruhtanut askeleitaan\nmennessään tämän talon ohitse. En tiedä, mikä minut vei sille\nsuunnalle, sillä aluksi olin toisella reunalla kaupunkia.\n\nMutta minä tulin, ja minä kuulin ja näin, ja minä pysähdyin tuokioksi,\nsillä vastoin tahtoanikin valtasi minut juurtuneiden kuvittelujen\nvoima. Se kesti kuitenkin vain tuokion; hetkisen jälkeen olin vanhalla,\nkömpelöin leikkauksin koristellulla tammiportilla, joka hitaasti\nkääntyi saranoillaan ja päästi minut erääseen eteiseen, josta nousivat\nportaat ylempään kerrokseen. Nousin portaita enemmän juosten kuin\nkäyden.\n\nKuulin mielettömän naurun vielä portaissa, mutta sitten se lakkasi, ja\ntuli niin hiljaista kuin haudassa. Kun saavuin ylempään eteiseen,\npysähdyin ja käännyin ympäri keksiäkseni jotakin vihjettä kululleni\nedelleen, mutta oli selvää, että minun oli täällä heittäydyttävä\nsattuman varaan... niin, sattuman, jos sellaista on olemassakaan. Mutta\nkoskaan en ole nähnyt selvemmin kuin silloin, että on olemassa\nkorkeampi voima, joka johtaa ihmisten kohtaloita.\n\nTämä ajatus välähti silloinkin mielessäni, mutta minä olin tuskin\nkääntynyt, ennenkuin joku tarttui lujasti, aivan kuin kuolintuskissaan\nkaulaani, ja kirkas rauta välähti silmieni edessä. Se olisi epäilemättä\nollut viimeinen hetkeni, sillä kaikki tapahtui niin äkkiä ja\nodottamatta, että minun oli mahdoton tehdä liikettäkään\npuolustuksekseni, -- jollei hyvä rautakaulukseni olisi ollut kaulani\nympärillä.\n\nViholliseni oli hyökännyt kimppuuni takaa päin, tunsin hänen\npolvilumpionsa kupeessani, ja toisella käsivarrellaan piteli hän kiinni\nkaulastani. Pisto tuli siten ylhäältä viistoon alaspäin. Se oli\ntähdätty tavattomalla voimalla ja varmuudella, mutta kärki sattui minun\nrautakaulukseeni, ja terä katkesi.\n\nUlvahduksella, jota ei voi kuvailla, päästi vihollinen irti kaulastani.\nTuntui siltä, kuin olisi käärme kietonut renkaansa uhrinsa ympärille\nja äkkiä jostakin syystä muuttanut aikeensa, juuri ollessaan\nantamaisillaan kuolettavan piston, ja irrottautunut irrottautumistaan\nrengas renkaalta ja madellut pois.\n\nJalkojeni juuressa makasi jokin hiustukko. Se oli Neuenburgin \"paha\nhenki\".\n\nMinä tartuin häneen ja nostin hänet ylös. Hän oli kevyt kuin lapsi,\nhuolimatta siitä voimasta ja notkeudesta, johon hän oli kehittynyt.\nMutta kun näin hänet nyt läheltä, huomasin heti, ettei hän ollut mies,\nvaan -- nainen!\n\nMuuan ovi oli raollaan, nähtävästi sama, jonka kautta mielipuoli oli\ntullut, kun hän oli lähtenyt parvekkeelta syöksyäkseen minun kimppuuni.\nMinä menin tästä ovesta ja tulin huoneeseen, johon viereisestä\nhuoneesta, mikä oli kadulle päin, kuulin syviä ähkyviä huokauksia.\n\nHidastelematta astuin tähän huoneeseen. Se oli suuri sali, kolme\nikkunaa kadulle päin, ja keskimäisen ikkunan edessä oli parveke, jolle\nvei kaksi ovea. Ne olivat auki, niin että tänne kuului ryösteleväin\nsotamiesten ja onnettomain asujanten hälinä ja huudot.\n\nKorkeassa nojatuolissa salissa istui vanha ukko, ja hänen pitkä harmaa\npartansa riippui alas rinnalle. Hänen yllänsä oli musta samettipuku,\njoka laskeutui avaroille poimuille hänen jalkojensa ympärille. Hän\nistui aivan liikkumatonna, ikäänkuin sen kamalan soiton lumoamana, mikä\ntunkeutui sisään avoimista parvekkeen ovista.\n\nHänen kasvonsa olivat kauniit, ja siinä himmeässä valaistuksessa, jota\npunertava aamunkajastus levitti, muistuttivat ne hiuskarvalleen\nvangitun rekryytin kasvoja. Mutta ne näyttivät tuimemmilta. Tuska\nnäytti pisara pisaralta syöpyneen tämän miehen sieluun ja antaneen\nhänen kasvoilleen tämän omituisen mieliharmin, katkeruuden ja vihan\nleiman.\n\nKun astuin sisään, kohotti hän huomaamatta katseensa ja kiinnitti sen\ntuokioksi minuun. Minä laskin taakkani matolle, joka peitti koko\nlattian, ja lähestyin vanhusta.\n\nHän repäisi nopeasti auki väljän samettitakkinsa ja osotti vapisevalla\nkädellä sydämeensä.\n\n\"Tuossa!\" sanoi hän. \"Tuossa, mutta joutuin!\"\n\nMinä hymyilin hänen innolleen ja sanoin saksaksi, jota mukiinmenevästi\nosasin puhua, etten tahtonut hänelle mitään pahaa.\n\nSilloin huokasi hän, ja hänen päänsä painui rintaa vasten.\n\n\"Vielä enemmän siis!\" kuiskasi hän ikäänkuin itsekseen.\n\n\"Voinko olla teille joksikin avuksi?\" kysyin minä, mutta en saanut\nmitään vastausta.\n\nMuutaman sivuhuoneen ovi avautui hiljaa, ja sieltä näyttäytyivät\nkalpeat, mutta tavattoman kauniit naiskasvot. Nainen näytti viittaavan\nminulle, ja pikemmin himmeästi aavistaen, että saisin häneltä jotakin\nvalaistusta, kuin varmasti tietäen mitä tein, menin minä ovelle.\nNopealla silmäyksellä taakseni näin vanhuksen istuvan samassa\nasennossa, liikkumatonna ja ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin lumouksen\nvaltaamana, ja hänen jaloissaan makasi mielipuoli pitkän, mustan\ntukkansa peitossa. Minä astuin yli kynnyksen sisempään huoneeseen,\ntuntien mielessäni selittämätöntä ahdistusta.\n\n\"Oletko Ruotsin kuninkaan väkeä?\" kysyi tanskaksi kaunis nainen, mutta\nhän puhui kuiskaten, ja sanat lausuttiin niin nopeasti, että niistä\nselvään huomasi hänen pelkäävän vanhuksen herättämistä kuin sitäkin,\nettä tilaisuus menisi käyttämättä ohitse.\n\n\"Sano minulle sitten\", jatkoi hän, kun olin vastannut hänen ensimäiseen\nkysymykseensä, \"jos tiedät, niin sano minulle, onko muuan nuori\nherra... muuan nuori mies\", oikaisi hän, \"äskettäin tullut kuninkaan\nleiriin ja ruvennut hänen palvelukseensa. Hänen nimensä on Gaston de\nMontagne... ei, ei, hänen nimensä on Max.\"\n\n\"Kyllä\", vastasin minä, \"hän palvelee eversti Baudissinin rykmentissä\".\n\n\"Baudissinin!\" huudahti hän kummissaan ja kaikki sielunjännityksen\nmerkit kasvoillaan. \"Baudissinin?... Onko eversti Baudissin sitten\njättänyt Tanskan kuninkaan ja mennyt Kustaa Adolfin palvelukseen?\"\n\n\"Kyllä, niin hän on, ja Rehn kreivi samoin!\" vastasin minä.\n\nHän vaipui hetkeksi äänettömyyteen. Mutta kun minä nyt luulin olevani\ntämän sekavan vyyhden oikeassa lähtöpäässä, niin lisäsin minä: \"Tanskan\nprinssi Ulrik on myös nyt kuninkaan leirissä!\"\n\n\"Prinssi Ulrik!\" huudahti hän lehahtaen helakan punaiseksi, jonka\njälkeen hän nopeasti kääntyi pois.\n\nKun hän taasen kääntyi minuun, oli hänen katseensa tyyni ja\nsanomattoman onnen ilme lepäsi hänen hienoilla kasvoillaan, vaikkakin\nsiihen sekottui jotakin synkkää ja surumielistä, joka teki hänet minun\nmielestäni kahta vertaa kauniimmaksi. Hän katsoi minuun kauan. Kenties\ntahtoi hän tutkia, voiko hän uskoa minun rehellisiä silmiäni, ja\ntutkimuksen tulos mahtoi olla minulle edullinen, sillä hän otti\naskeleen eteenpäin ja pani kätensä käsivarrelleni sekä katsoi minua\nsilmiin.\n\n\"Max poistui jonkun aikaa sitten kuninkaan leiristä... sano minulle,\npalasiko hän onnellisesti takaisin?\"\n\nMinä pudistin päätäni, ja yhtäkkiä sumentui hänen kirkas katseensa ja\nhän kysyi levotonna, kuinka Maxille sitten oli käynyt. Hetkisen\nepäilin, oliko minun sanottava totuus kokonaan, sillä niin paljon\nkäsitin, että tällä tytöllä oli kova kohtalo kannettavanaan, ja että\nhänelle pilkkui tuskin ainoakaan päivänsäde varjojen välitse, jollei\ntällainen säde ollut hänen rakkautensa. Mutta sitten mietin, ettei\nminulla ollut muuta valittavana, ja minä kerroin hänelle niin\nhellävaroen kuin voin jutun kuninkaan hevosesta ja prinssin\nnauharuususta ja näin kuinka hänen kasvonsa silloin vuoroon kalpenivat,\nvuoroon lehahtivat tulipunaisiksi. Kun puhuin hevosesta, hymyili hän,\nvaikkakin kyynelet helmeilivät hänen silmissään.\n\n\"Hevonen tunsi hyvin ratsastajan, joka sillä silloin ratsasti\", sanoi\nhän, \"se on monet kerrat syönyt kauroja hänen kädestään. He ovat\nmelkein kasvaneet yhdessä, ja meidän isämme, kreivi, on suuresti\nkaivannut näitä molempia hevosia. Ne on nimittäin isäni antanut\nlahjaksi Baierin herttualle, Maxille, ja häneltä ovat ne sodan aikaan\njoutuneet Mansfeldin ja lopuksi kuningas Kristianin omiksi... Ah, minä\nvoin ymmärtää, kuinka kaikki on käynyt! Sisar parkani se on ottanut\nhevosen kuninkaan tallista... Hän rakastaa, näetkös, veljeään...\"\n\n\"Max, rekryytti\", keskeytin vilpittömästi kummissani, \"hän on siis\nteidän veljenne?\"\n\n\"Niin!\" hymyili hän. \"Gaston on meidän veljemme, ja sisar parkani,\njolla on monet valoisatkin hetket elämässään, näyttää tähän tunteeseen\nikäänkuin valaneen koko sielunsa... Ja uskomattomine voimineen ja\ntavattomassa notkeudessaan on hän vaarallinen jokaiselle, jonka hän\nluulee jollakin tavoin olevan veljellemme vahingoksi...\"\n\nHän katkaisi äkkiä. Epäilemättä katsoi hän puhuneensa kylliksi\ntehdäkseen minulle selväksi kohtauksen kuninkaan edessä, jolloin\nkapteeni Rutgerille ja nuorelle rekryytille kävi niin huonosti. Hän\nvaikeni ja antoi päänsä vaipua käteensä.\n\nMutta sitten välähtivät hänen kauniit silmänsä ja hän katsoi ylös\nsellaisella lujuudella ja päättäväisyydellä, että se kummastutti minua.\n\"Minun täytyy päästä kuninkaan puheille\", sanoi hän, \"voitko viedä\nminut hänen luoksensa?\"\n\nOli mahdoton asia viedä hänet kaupungista, jossa voitosta huumaantuneet\nja ryöstön ja julmuuksien vimmaamat muskettisoturit nyt olivat\nherroina. Minä mietin sentähden vastaustani, sillä tahdoin toki tehdä\nhänelle mieliksi, sitä enemmän, kun käsitin siten voitavan vierittää\njulman vääryyden niiden hartioilta, jotka kuitenkin olivat parhaan\nymmärryksensä mukaan tuominneet tämän naisen veljen kuolemaan. Niin\npitkälle en ollut ehtinyt kertomuksessani, ja minua vavistutti\najatellessani, että minun tarvitsisi sanoa hirveä sana.\n\nMieluimmin olisin tahtonut etsiä käsiini kreivi Thurnin ja jättää hänen\nhaltuunsa koko tämän asian; mutta minä en uskaltanut jättää taloa, ja\nniin ei minulla ollut muuta keinoa kuin vastata kieltävästi hänen\nkysymykseensä, voinko viedä hänet kuninkaan luo.\n\n\"Mutta\", lisäsin minä, \"voitte luottaa minuun... vien uskollisesti ja\ntunnollisesti viestinne kuninkaalle...\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän, \"minun täytyy itseni häntä puhutella... en henkeni\nuhallakaan tahdo, että epäluulon varjo lankeaa veljeni maineelle\".\n\nJalo ja uljas neitsyt kävi minulle sääliksi. Koetin vielä kerran\nesittää hänelle, että hänen oli välttämätöntä luottaa minuun, koska\nhänen ainoastaan siten oli mahdollinen tehdä jotakin veljensä hyväksi.\nMinä katsoin kerta toisensa jälkeen ikkunasta kadulle, enkö näkisi\nvilahdustakaan everstistä, kreivi Thurnista; mutta ketä kaikkia\nnäinkin, niin häntä en nähnyt. Silloin ei lopulta auttanut muu kuin\npakottaa esiin molemmat sanat.\n\n\"On kysymys veljenne hengestä\", sanoin minä, ja hän teristi silmänsä\nselälleen, ja hänen poskensa olivat niin valkoiset, niin valkoiset,\nmutta katse näytti epäilevältä. Näytti kuin ei hän olisi uskonut tai\ntahtonut uskoa minun sanojani.\n\n\"Veljeni hengestä?\" kysyi hän. \"Kuinka voi olla kysymys hänen\nhengestään?\"\n\n\"Hänet on tuomittu kuolemaan!\" sanoin minä ja kerroin koko tapahtuman\nja että tuomion täytäntöönpano oli lykätty ainoastaan kuninkaan\narmosta.\n\nTieto teki häneen hirveän vaikutuksen. Luulin hänen kuolevan siihen\npaikkaan. Hänen silmänsä kävivät kiillottomiksi, ja hänen huulensa\nvapisivat. Mutta ainoastaan tuokioksi sortui hän sen tuskan alle, joka\ntahtoi hänet saada valtaansa. Sen jälkeen nosti hän maltilla, jollaista\nen ollut hänestä uskonut, kauniin päänsä ja kiinnitti silmänsä minuun,\nja näissä silmissä piili käsittämätön voima. Minusta tuntui, ikäänkuin\nhän olisi katsonut suoraan lävitseni.\n\n\"No hyvä\", sanoi hän, \"otat kai sitten viedäksesi sanani\nkuninkaallesi?\"\n\nMinä en vastannut, vaan syöksyin ikkunan luo, jonka olin jättänyt\nraolleen. Olin kuulevinani kreivi Thurnin käskevän äänen alhaalta\nkadulta.\n\nHän olikin siellä, mutta hän katosi samassa kuin hänet näin. Pari\nmuskettisoturia seisoi talon nurkalla ja katseli ylös parvekkeelle.\nKenties tahtoivat he koettaa onneaan, kun \"paha henki\" ei enää\nheitellyt suojelevia untuviaan heitä vastaan. Minä tunsin toisen heistä\nja huusin häntä nimeltä. Hän kohotti kummissaan katseensa, mutta\nlähestyi minut tunnettuaan. Minä pyysin häntä kiireimmittäin etsimään\nkreiviä ja pyytämään häntä tulemaan ylös niin pian kuin voi.\nMuskettisoturilla oli satoja kysymyksiä tehtävänä, mutta minä vain\nviittasin kädelläni ja ilokseni näin hänen rientävän pois.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi\", sanoin sen jälkeen neidille, \"voin hyvin\nymmärtää, että teidän on vaikea kääntyä luottamuksella minuun, halvan\nsotamiehen puoleen, ja sentähden olen tahtonut, jos se on mahdollista,\nkutsua tänne kreivi Frans Henrik von Thurnin, joka johtaa tätä väkeä,\njoka on vallannut kaupungin.\"\n\nNäin tyytyväisyyden vilahduksen hienoilla ja ilmeikkäillä kasvoilla,\nmutta myöskin kuinka luottamus minuun kasvoi.\n\n\"Tässä on kysymys veljeni elämästä, ja, mikä on enemmän,\nhänen kunniastaan\", sanoi hän. \"Sentähden älkäämme hukatko\nsilmänräpäystäkään... Tule!\"\n\nHän teki käskevän eleen päällään ja meni ulompaan huoneeseen, ja minä\nseurasin häntä. Vanhus istui siellä yhtä jäykkänä ja liikkumattomana\nkuin hänet jättäessäni; mutta mielipuoli nousi, ja hurjat katseet\nseurasivat niin terävästi sisaren liikkeitä, että tahtoisin sanoa\nniiden imeytyneen häneen. Äänettömästi hän kohottautui ja lepäsi\nkyynäskolkkansa varassa. Liike oli niin pehmeä kuin olisi käärme\nmaannut lattialla ja pistänyt päänsä ylöspäin.\n\nMielipuoli oli saanut päähänsä, että sisar oli syypää veljen\nkärsimyksiin.\n\nKyynelet täyttivät kauniin neidin silmät, kun hänen katseensa sattui\nisään, ja ilmoille pujahti huokaus, niin syvä ja raskas, että minä\naivan hätkähdin. Hän lankesi polvilleen vanhuksen luo ja tarttui hänen\nkäteensä ja katseli niin rukoilevasti ja suloisesti ylös vanhuksen\nkasvoihin kuin enkeli lähestyessään syntistä ihmistä ja koettaessaan\nkuiskata hyviä ajatuksia hänen sieluunsa.\n\n\"Isä, isä!\" sanoi hän. \"Etkö kuule minua?\"\n\nMutta vanhus ei kuullut mitään.\n\n\"Gaston elää\", sanoi neiti silloin, ja tuskin oli tämä nimi päässyt\nhänen huuliltaan, ennenkuin ukon silmistä ja koko olennosta välähti\neloa.\n\nHän heittäytyi takanojaan tuolillaan, tarttui molemmin käsin tyttärensä\npäähän ja kiinnitti häneen lujan ja läpitunkevan katseen.\n\n\"Gaston elää?\" sanoi hän. \"Gaston elää... ja hän tulee takaisin\nluokseni?\"\n\n\"Ei, ei, isä hyvä\", sanoi tytär hyväillen. \"Sitä hän ei voi, mutta sinä\nsaat varman viestinviejän hänen luoksensa, niin että hän saa tietää\nsinun antaneen hänelle anteeksi.\"\n\nÄkkiä vaipui vanhus jälleen kasaan, kuten se, joka äkkijyrkännettä\nylöspäin kavutessaan saa käsin kiinni kallion reunasta ja pääsee siksi\nkoholle, että voi nähdä sen ylitse, mutta näkeekin vain uuden kuilun\ntoisella puolen ja silloin epätoivosta huudahtaen päästää kätensä irti\nja vaipuu voimatonna takaisin syvyyteen. Sitä, mikä asui hänen sielunsa\nsyvyydessä, mitä hän toivoi, sitä ei tytär hänelle tarjonnut, ja sitä\nmitä tämä tarjosi, sitä epäröi hän ottaa vastaan. Kului hyvä hetki,\nennenkuin hän ehti voittaa sisäisen myrskynsä. Se onnistui kuitenkin.\n\nHän kiinnitti jälleen katseensa tyttäreensä ja tarttui tämän käteen.\nHänen otsallaan oli surumielinen piirre, ja kyynelet näyttivät\ntäyttävän hänen silmänsä.\n\nNyt kuuluivat lähestyvät askelet, ja ovesta astui sisään kreivi Frans\nHenrik. Hän katsoi kysyvästi minuun ja vanhukseen ynnä ihmeen\nkauniiseen tyttäreen. Hän ymmärsi, etten minä voinut vastata, ja hän\npysyi tämän liikuttavan jutun lopun hiljaisena katsojana. Vanhus ja\ntytär huomasivat tuskin hänen saapumistaan, ja jos he sen\nhuomasivatkin, merkitsi tämä seikka heille niin vähän, etteivät he\nsiihen kiintyneet.\n\n\"Se kirous, jonka huulesi lausuivat, kun hän viimeksi oli täällä, on\nkohdannut häntä hirveällä tavalla... on kysymys hänen kunniastaan...\"\n\n\"Hänen kunniastaan!\" sammalsi ukko vavisten kuin lapsi. Liikutus\nvaltasi hänet niin, että kasvojenpiirteet höltyivät ja vääristyivät.\n\n\"Niin, niin\", täydensi tytär. \"Hän on syytettynä varkaudesta ja\nyhteydestä Ruotsin kuninkaan vihollisten kanssa... Hän voisi puolustaa\nitseään, mutta hän ei tahdo... hän ei tahdo maailman edessä sanoa,\nettä häntä painaa isänsä kirous sentähden että hän on ihastunut\npohjoismaalaiseen kuninkaaseen ja tahtoo tämän johdolla taistella\nuskonsa puolesta, uskon, jonka hän jo kehdossa on imenyt sieluunsa\näidiltään... Ota takaisin, isä, ota takaisin tämä kirous, joka on\nvienyt sinut itsesi haudan partaalle ja heittänyt surun niin katkerana\nja vuorenpainoisena isänsydämeesi.\"\n\n\"Varas... petturi?\" änkytti vanhus ja vaipui takaisin suruiseen\nmaailmaansa, ikäänkuin ei olisi voinut käsittää sitä hirveää\nonnettomuutta, joka levitti siipensä hänen päänsä ylitse ja uhkasi joka\nhetki käyränokallaan katkaista sen heikon säikeen, josta sovituksen\nmahdollisuus riippui. Mutta tytär jatkoi rukouksiaan ja hyväilyjään.\n\n\"Ajatteles vain\", sanoi hän, \"hän saapui tänne sinun käskystäsi,\nsaadakseen sovituksen, koska sinun sanasi saattoi selittää niin, ja kun\nhän palasi takaisin, sinun kirouksesi taakan painamana, tapasi hän\nkuninkaan hevosen, jonka meidän Diana parkamme, olen varma siitä, oli\nosannut houkutella kuninkaan tallista, ja silloin putoavat kohtalon\niskut hänen päähänsä, yksi toistaan raskaampina... Oi, ota takaisin\njulma sanasi, isä, ota se takaisin!... Olethan kuitenkin sanonut,\nkun itkit poikaasi ja yön hiljaisuudessa vääntelit käsiäsi\nepätoivoissasi,... olet sanonut, että jos hän vain tulee taasen\nluoksesi, tahdot unhottaa kaiken ja antaa hänelle siunauksesi... Sano\nse nyt tälle miehelle, hän vie sanasi perille pojallesi, ja suuri\nkuningas antaa hänelle takaisin hänen kunniansa ja elämänsä, ja hänen\neteensä avautuu rata suuriin urotekoihin.\"\n\nNiin puhui hän kyynelsilmin ja suuteli ja hyväili isänsä kättä, johon\nhän lopuksi painoi päänsä odottaen minkä vaikutuksen hänen sanansa\nolivat kyenneet saamaan aikaan. Ja ne tekivätkin vaikutuksen.\n\nVanhus kohotti katseensa, hänen silmänsä suuntautuivat tyttären päähän,\nja leppeä sovituksen hymy lepäsi hänen huulillaan. Mutta aivan kuin\nkirous olisi levännyt koko tämän suvun yllä, vilahtivat aivan hänen\ntakaansa \"pahan hengen\", tai Dianan, kuten hänen oikea nimensä oli,\nvastenmieliset kasvot. En minä eikä kreivi ollut kiinnittänyt häneen\nhuomiota, ja niin hiipivät ja hiljaiset olivat hänen askeleensa, että\nolisimme tuskin voineet seurata niitä, jos olisimme aikoneetkin. Minä\nen nähnyt mitään, ennenkuin pieni käsi tarttui kallisarvoisen tikarin\nkahvaan, mikä riippui vanhuksen vyöllä.\n\n\"Kiitos, tyttäreni, kiitos\", sanoi vanhus hiljaa. \"Sinun sanasi on kuin\nhyväätekevä tuli, joka sulattaa sydämeni jääkuoren... olet oikeassa,\nGastonin täytyy elää ja saada kunniansa takaisin...\"\n\nJa sitten kohotti hän katseensa minuun ja näytti tahtovan kysyä, kuka\nminä olin.\n\n\"Olen kuninkaan henkisotilas\", sanoi minä. \"Mutta tässä seisoo kreivi\nFrans Henrik ja hän voi paremmin suorittaa tehtävänne.\"\n\nNyt astui kreivi esiin ja meni liikutetun ukon luo, jonka silmistä\nkuvastui ilmeinen ilo, kun sai asiasta puhua vertaisensa kanssa.\n\n\"Jos tahdotte käyttää minua sanansaattajananne\", sanoi hän, \"niin\ntahdon viedä sen niin pojallenne kuin hänen majesteetillensa\nkuninkaalle, ja molemmat tulevat siitä iloitsemaan... sillä teidän\npoikanne tosiaan ansaitsee paremman kohtalon kuin sellaisen kuoleman,\nmikä häntä uhkaa.\"\n\n\"Niin, sanokaa hänelle... sanokaa hänelle, että siunaan häntä, sanokaa\nhänelle se, herra kreivi, älkääkä salatko kuninkaalta mitään!... Ah,\nnämä päivät ovat opettaneet minulle paljon, ja epäilemättä oli hän\noikeassa, vanha hugenotti, joka sanoi minulle kerran, että ken voi\nantaa sydämestään anteeksi, hän on parempi kristitty, vaikkei hän\nkuuntelekaan messua latinaksi, vaan äidinkielellään ja itse lukee\nraamattuaan.\"\n\nKaunis neiti aivan suli kyyneliin kuullessaan nämä isänsä sanat, ja hän\nkohotti päätänsä katsellakseen ukon kasvoja. Silloin, äkkiä kuin\najatus, kuului korahdus ukon viereltä, ja mielipuolen Dianan kädessä\nvälähti tikari. Käsi kohosi ja vaipui niin huimalla nopeudella, etten\nminä eikä kreivi voineet tehdä pienintäkään liikettä, ennenkuin\nrukoileva tytär kaatui syrjälleen ja tikari oli pistetty hänen\nrintaansa.\n\nKoskaan ei mene mielestäni se kamala nauru, jonka Diana päästi\nmurhatyönsä tehtyään. Kreivi Frans Henrik tarttui hänen käsivarteensa,\nmutta hän tempautui irti ja syöksyi ikkunasta parvekkeelle. Kreivi\nseurasi jälestä, mielipuoli teki epätoivon hyppäyksen kadulle, jossa\nhän murskautui katukiviin. -- --\n\nPaljoa enempää ei ole sanottavaa tästä hirveästä tapauksesta.\n\nSeuraavana päivänä tuli poika, Gaston, kaupunkiin, ja isä sulki hänet\nsyliinsä molempien sisartensa ruumiiden välillä. Prinssi Ulrik saapui\nmyös ja itki vilpittömän surun kyyneliä sydämensä rakastetun ruumiin\nääressä, kiinnittäen keltaisen nauharuusun tämän tummiin kutreihin. Hän\nsai myös pian tietää, että ainoastaan veli se oli painanut sisarensa\nsydämelleen, vaikka se oli tapahtunut paikalla, missä sen oli voinut\nnähdä ohiratsastava osasto Baudissinin ratsumiehiä, ja niihin kuului\nmyös jättiläinen, joka Braunsbergissä oli tahtonut päättää Gastonin\npäivät.\n\nVanha Montagne, joka oli elänyt levotonta elämää ja tuhlannut suuren\nrikkautensa ja ainoastaan siinä osottanut jotakin vakavuutta, ettei\nkoskaan vetänyt miekkaansa esiin muuten kuin katolisen lipun alla, eli\nainoastaan muutamia päiviä kovan koettelemuksensa jälkeen.\n\nHänen veljensä oli komentajana Strassburgissa, joka hänen oli pakko\nluovuttaa meidän kuninkaallemme, vaikkakin Koniecpolsky hänet sentähden\nasetti sotaoikeuden eteen ja hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin.\nSiitä surusta toki säästyi vanhus Neuenburgissa. Mutta poikaan,\nGastoniin, koski se niin kovasti, että hän päätti seurata prinssi\nUlrikia, kun tämä kohta sen jälkeen lähti ruotsalaisesta leiristä ja\nmeni kotiin isänsä luokse.\n\nHe eivät sitten eronneet, ennenkuin prinssi kaatui salamurhaajan uhrina\nvuonna 1633.\n\n\n\n\n13.\n\nWollinin leopardit.\n\n\nSota meni menoaan, ja suuret tapaukset vaativat kaikkien huomion ja\nvaltasivat mielet sisällyksellään, niin että tuskin joudettiin\najattelemaan yksityisiä tapahtumia ja niitä miehiä, jotka auttoivat\nkuningasta hänen suurtyössään. Jo nyt on sen johdosta paljon hälvennyt,\nja se aika on tuleva, jolloin yksityiset piirteet kokonaan unhottuvat\nja ikäänkuin vaipuvat sen mahtavan aallon alle, joka vierii eteenpäin\nKustaa Adolfin nimen yhteydessä ja kuvastaa välkkyvällä pinnallaan\nkaikkein jalointa ja kauneinta, mitä isänmaamme on saanut aikaan.\n\nVoikin tapahtua, ettei sata vuotta tämän jälkeen ole juuri ketään, joka\ntahtoo luoda katseensa menneihin aikoihin siten, että hän ottaa\nvaivakseen katsella myöskin pienoisseikkoja, vaikka kuitenkin on\nvarmaa, että joka rakennuksessa peruskivet, joita ei kukaan näe, ovat\nyhtä välttämättömät kuin ne, jotka kannattavat korkeita holveja. Tosin\nkyllä aina tullaan tuntemaan ne suuret miehet, jotka elivät autuaan\nkuninkaan lähimmässä ympäristössä, mutta niiden miesten rivit, jotka\nseisoivat näiden alapuolella, ja sen jälkeen kaikki ne, jotka\ntalonpoikais- ja porvaristuvista lähtivät miehuullisella rohkeudella\nseuraamaan suuren kuninkaan jälkiä, -- kaikkia näitä ei voida nähdä\nkuninkaan nimeä ympäröivän loiston tähden. Mutta minä luulen, että\nainoastaan se, joka voi jossakin määrin nähdä kokonaisuuden, latvasta\njuureen, voi käsittää autuaan kuninkaan ajan koko kauneuden.\n\nSen laita on aivan kuin tammen: se on kaunis katsella, vaikkapa vain\nnäkeekin sen alastoman ja vahvan rungon ja suuret solmuiset haarat,\nmitkä puhuvat jättiläisvoimista ja lukemattomista voitoista. Mutta\nrunko ja haarat, ne ovat kuningas ja suuret; -- pienet, he vastaavat\nkaikkia niitä tuhansia lehtiä, jotka peittävät haarat ja oksat\nkesäiseen aikaan. Ja ainoastaan puettuina kesäpukuunsa näyttäytyy tammi\ntäydessä ihanuudessaan. Minä näin tämän tammen tuoreimmassa kasvussaan\nenkä voi unhottaa sitä näköä. Mutta minunkin muistossani alkaa viheriä\nverho varista pois, ja minä näen ainoastaan rungon ja haarat; kuinka\npaljo suuremmassa määrin onkaan näin laita silloin, kun koko\nkellastunut lehdistö on varissut tomuun tammen rungon ympärille.\nSilloin ei parhaallakaan tahdolla maailmassa voi erottaa enempää kuin\ntämän ja kenties sellaiset haarat kuin Akseli Oxenstjerna, Johan Banér\nja Lennart Torstensson.\n\nVertaus ei ole minun. Olen saanut sen mieheltä, joka jo aikoja sitten\non seurannut autuasta kuningasta toiseen elämään, mutta joka täällä\nmaan päällä vaeltaessaan oli kuningasta sangen lähellä ja jota kuningas\nkäytti paljon; tarkotan sihteeri Lauri Grubbea -- \"kirjuriksi\"\nsellaista sanottiin Kaarle IX:n päivinä, mutta sittemmin\noleskellessamme Preussissa ja Saksassa tuli siitä \"sihteeri\". Kuninkaan\nkansliassa oli monia sellaisia; myös Adler Salvius alotti siellä\nuransa, ja Lauri Grubbe olisi kai hänkin voinut nousta neuvostuoliin,\njos Herra olisi hänelle suonut pitemmän ijän.\n\nMinulle oli Lauri herra sangen rakas, ja minä luulen että hänkin piti\nminua arvossa, tietystikin yhteisen herramme, autuaan kuninkaan tähden;\nja väliin saattoi tapahtua, että me istuimme pitkät hetket jutellen\nkeskenämme. Silloin hän kerran puhui muun ohella siitäkin, kuinka vähän\nme oikeastaan tiesimme siitä, mitä muinoin oli, \"ja niin voi kenties\nkäydä meillekin ja sille ajalle, jossa elämme\", sanoi hän. \"Kuningasta\ntullaan muistamaan, mutta sinua ja minua ja kaikkia niitä tuhansia,\njotka nyt elävät ja liikkuvat kirjavassa sekamelskassa täällä\nympärillämme, kaikkia näitä muistetaan sadan vuoden kuluttua yhtä vähän\nkuin tammen lehtiä, joita, kun ne kerran ovat varisseet ja maatuneet\nrungon juurelle, ei koskaan enää mainita.\" Niinpä niin, epäilemättä hän\noli oikeassa.\n\nMatkalla Saksaan me, sihteeri Grubbe ja minä, jouduimme lähemmin\npuheisiin. Me olimme molemmat samassa laivassa kuin autuas kuningaskin.\nAh, mikä aika se olikaan, ja kuinka toisenlaiseksi nyt alkoi kaikki\nkäydä! Laivalla ei ollut ainoaakaan miestä, joka ei tuntenut matkan\ntarkotusta, jokainen tunsi sen sisimmässä sydämessään, ja jos se joskus\nalkoi peittyä hämärään, niin kirkastui se jälleen nähdessä itsensä\nkuninkaan. En ihmettele sitä, että saksalaiset hänen kuolemansa jälkeen\ntahtoivat tehdä hänestä pyhimyksen; he olisivat tahtoneet sitä vielä\nenemmän, jos he olisivat tunteneet hänet lähemmin ja voineet katsoa\nhänen lävitsensä, kuten minä, köyhä mies, häpeä sanoa, luulen voineeni.\nHänen ajatuksensa ja tekonsa kävivät yhteen, hän ei sanonut yhtä ja\ntehnyt toista; hän oli kunniaa ja kuninkuutta kauttaaltaan, ja\nsentähden oli Jumalan henki hänen kanssansa, ja tekee aivan hyvää\nsydämelle lukea niitä lehtiä, jotka ovat merkityt hänen nimellään.\n\nOlen kuullut puhuttavan ristiritareista, millä innostuksella he\nratsastivat pyhään maahan taistellakseen ja voittaakseen tai\nkuollakseen Kristuksen nimen tähden; ja totisesti oli Ruotsin kuningas\nKustaa Adolf ristiritari jalointa lajia. Hänestä saattoi sen nähdä yhtä\nhyvin kuin sen saattoi kuulla hänen puheestaan; ja sanat, jotka hän\nlausui jäähyväisiksi säädyille Tukholman linnassa: \"kenties emme näe\ntoisiamme enää koskaan\" -- ne tunkeutuivat rakkauden vakavuudella\njokaisen mieleen ja vihkivät edessä olevan taistelun pyhäksi\ntaisteluksi. Hän ja me kävimme Jumalan taistelua, me tunsimme sen\nrinnassamme, ja sen tähden kiinnyimme me niin läheisesti toisiimme,\nvaikkei meidän kovan onnen päivänä Lützenin luona oltu sallittu seurata\nsankaria oikeaan kotiin. Sentähden saattoi valtiokanslerikin, kun hän\npuhui autuaasta kuninkaasta, sanoa, että jumalallinen sallimus ja neron\nmielijohde se sai kuninkaan lähtemään sorretun Saksanmaan avuksi ja\ntaisteluun ihmishengen vapauden puolesta. Kuninkaan polvistuminen ja\nrukous, kun hän astui venheestä, joka oli hänet vienyt maihin\nUsedomiin, on ikäänkuin päällekirjotus hänen elämänkirjansa seuraavaan\nlukuun, joka lisäksi on kaunein ja on kantava hänen nimensä Ruotsin\nrajojen ylitse kautta koko Europan myöhäisimmillekin jälkiajoille.\n\nSitä suurta, mitä tämä luku sisältää, en minä voi kertoa, siihen\nvaaditaan toisia voimia; itse valtiokanslerikin, joka kuitenkin saneli\noppineelle tohtori Chemnitiukselle, mitä tämän tuli kirjottaa,\ntunnusti, ettei hän voinut niinkuin tahtoi kirjotuksessa säilyttää tätä\nkallisarvoista satua. Minä pysyttäydyn pienten parissa ja pienissä\ntapauksissa, toisin sanoen juuri siinä, jota suuressa kirjassa pidetään\nsivuseikkana.\n\nEnsimäinen tapaus, jonka nyt aion kertoa, ja joka on saanut nimekseen\nWollinin leopardit, koska -- niin, sehän näkyy itse kertomuksesta! --\ntämä tapaus on läheisimmässä yhteydessä kuninkaan persoonan kanssa.\n\nAstuttuamme maihin Usedomissa -- se tapahtui kesäkuun 26 p:nä, mitä\npitkällisimmän matkan jälkeen, sillä me astuimme laivaan toukokuun\nviimeisenä päivänä ja olimme silloin valmiit purjehtimaan, mutta meitä\nviivytti vastatuuli, niin että me vasta kolmen viikon perästä pääsimme\noikein merille -- astuttuamme maihin pääsimme kyllä pian Oderin\nsuistomaiden herraksi. Se oli tehty ennen kesäkuun loppua, jonka\njälkeen kuningas marsitti jalkaväkensä Haffin ylitse ja voitti\nStettinin. Minä olin mukana, mutta kulin jälleen pää täynnä synkkiä\najatuksia ja levottomuus sydämessä; sillä jälleen oli kysymys jostakin\nilkeästä kepposesta, joka olisi tehtävä autuasta kuningasta vastaan.\n\nEnsi kerran aavistutti minua, että jotakin sellaista oli tekeillä,\nratsastaessamme Peenemündestä saaren ylitse Swinemündeen Usedomin\netelärannalle. Matkalla sinne levähti kuningas eräässä luostarissa,\njonka nimi oli Burglowa. Se oli yöllä heinäkuun 2 päivää vasten.\nVarhain aamulla seisoin pidellen kuninkaan hevosta, ja ratsumiehet,\njoiden oli seurattava häntä, seisoivat keskustellen ympärillä, jotkut\nistuivat jo ratsaillakin.\n\nSilloin näin minä puiden takaa vilahduksen miehestä, jonka tunsin\nhyvin, kun hän tuli lähemmäksi. Hän oli muuan italialainen\nratsumestari, joka jo talvella oli tarjonnut kuninkaalle palvelustaan;\nhäntä ei kuitenkaan oltu hyväksytty, vaan hän oli seurannut mukana\nomalla kustannuksellaan. Hänen kasvonsa ja koko ihminen olivat muuten\nensi hetkestä, jona hänet näin, tehneet minuun vastenmielisen\nvaikutuksen, ja itse tämä hiipiminenkin puiden välissä näytti minusta\nkummalliselta. Hän ei voinut aavistaa, että minun silmäni seurasivat\nhäntä niin tarkoin seistessäni hevosen takana nojaten päälläni tämän\nkaulaan, niin että hädin tuskin saatoin nähdä lähitienoille. Kukaan muu\nei häntä huomannut, sillä hoviherrat ja upseerit, jotka kuuluivat\nkuninkaan seurueeseen, seisoivat kauempana luostarinpihassa, ja heillä\noli sitä paitsi niin paljon puhumista äkillisestä menestyksestä\nPeenemünden luona ja siitä selittämättömästä seikasta, että\nkeisarilliset sallivat meidän tällä tavoin ilman mitään vastarintaa\nsaavuttaa pohjan ja lujan lähtökohdan, niin ettei heille johtunut\nmieleenkään katsella ympärilleen sellaisilla silmillä kuin minun, jotka\nnyt kerran olivat sellaiset, että näkivät tai olivat näkevinään vilppiä\nja juonia ikäänkuin ilmassa heti kun oli kysymys kuninkaasta.\n\nKun hän nyt seisoi muutaman vaahteran varjossa, väijyvä katse\nkiinnitettynä muutamaan luostarin ikkunaan, jossa hän epäilemättä näki\nkuninkaan (sillä hänen huoneensa oli sillä puolella), oli mahdoton\nerehtyä siitä, mitä hänen mielessään liikkui. Niin synkät ja niin vihaa\nja uhkaa täynnä olivat nämä kasvot, ja silmistä loisti kamala kiilto,\nkuten metsänpedon ollessa valmiina hyppäykseen.\n\nVihdoin saapui kuningas. Hän nyökkäsi minulle samassa hypähtäen\nsatulaan, ja sitten lasketti hän väljään luostarin portista.\n\nMinä vitkastelin tahallani hieman, nähdäkseni, kuinka ratsumestari\nkäyttäytyisi, ja minä näin, mitä muut, kaikkein vähimmän kuningas,\neivät huomanneet, -- näin kuinka synkkä mies nousi hevosen selkään ja\nlasketti eteenpäin aivan kuin olisi ollut siepattava vihollisen lippu\nkeskellä tulista taistelua. Silloin en ollut minäkään hidas\nheittäytymään hevosen selkään ja laskettamaan portista ulos muun\nseurueen ohitse.\n\nMutta silloin ratsumestari pysähdytti. Hevonen vapisi hänen allansa\nkovan rynnäkön jälkeen, mutta itse hän istui hattu kädessä ja\nalasluoduin katsein sekä kuninkaan että herrojen kummastelun esineenä.\n\n\"Mitä tämä merkitsee, ratsumestari?\" kysyi kuningas, ja hänen katseensa\nmittaili italialaista päästä jalkoihin.\n\n\"Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne!\" vastasi italialainen. \"En\nluullut, että näin varhain saisin kohdata teidän majesteettinne. Olin\nmatkalla hankkiakseni teidän majesteetillenne, kuten toivon, iloisen\naamutervehdyksen...\"\n\nSaattoi tosiaankin olla sangen totta mitä hän sanoi. Aamu oli niin\nvarhainen, ettei kuningasta voinut odottaa ulkosalla, ja hän ratsasti\naina niin yksinkertaisessa harmahtavassa takissa, että häneen nähden\nhelposti saattoi erehtyä. Siitä, joka ei ollut nähnyt miehen\nhiiviskelyä puiden välitse ja niitä väjyviä katseita, joita hän\nsuuntasi luostariin päin, tuntui hänen vastauksensa aivan\nluonnolliselta.\n\nMinusta taasen tuntui, kuin joku väliintullut este olisi keskeyttänyt\nhänen todelliset hankkeensa, ja tämä este piili luonnollisesti siinä,\nettä kuningasta seurasi niin suuri seurue, ettei suinkaan siten aina\nollut laita.\n\n\"Minkä aamutervehdyksen sitten olitte minulle aikonut?\" kysyi kuningas,\nkatse yhä terävästi tähdättynä mieheen.\n\n\"Että Swinemünde joutuu teidän käsiinne yhtä helposti kuin\nPeenemündekin!\" vastasi ratsumestari.\n\n\"Niinkö, ratsumestari!\" virkkoi kuningas. \"Ne terveiset lienette tuonut\nvain minun mielikseni...\"\n\n\"Luulen kuitenkin kaikessa tapauksessa voivani sanoa, että on sangen\nvähän vastarintaa odotettavissa\", keskeytti ratsumestari, yhä\nvarmempana sekä käytökseltään että katseeltaan, kuten minusta tuntui,\nvaikkakin se luonnollisista syistä jäi huomaamatta kuninkaalta ja\nmuilta.\n\nKuitenkin kysyi kuningas minun suureksi ilokseni;\n\n\"Ja mihin nojaudutte sellaisessa otaksumisessanne?\"\n\n\"Minulla on vanhastaan\", kuului vastaus, \"tuttua väkeä Wollinissa, ja\nhe ovat antaneet minulle tietoja keisarillisista, olin juuri\ntaipaleella hankkiakseni varmuuden kaikesta\".\n\n\"Hyvä!\" huudahti kuningas. \"Seuratkaa silloin minua, ratsumestari;\ntahdomme itse katsoa, kuinka asianlaita on.\"\n\nKuningas jatkoi sen jälkeen ratsastustaan, ja ratsumestari liittyi\ntoisiin herroihin. Minä ratsastin, kuten minun tulikin, viimeisenä, en\nkuitenkaan niin kaukana, etten olisi voinut täydellisesti pitää\nmiestäni silmällä, vaikken voinutkaan kuulla kaikkea mitä hänellä oli\nsanottavaa.\n\nLisäksi olivat ajatukseni kiintyneet selvittelemään, mikä mahtoi olla\noikea sisältö hänen lausunnossaan kuninkaalle. Jotakin siinä täytyi\nolla totta, se oli selvää, sillä muussa tapauksessa pelasi hän aivan\nliian vaarallista uhkapeliä omasta päästään. Mutta sittenkin piili\ntämän kaiken alla jotakin, josta minun täytyi päästä selville, ja minä\npäätin, etten päästä miestä näkyvistäni, en tällä ratsastusmatkalla\n(vaikkeikään lukuisan saattueen keskellä oikeastaan mitään vaaraa\nuhannut) enkä myöhemminkään. Sillä kukaan ei voinut tietää, mitä sanoja\nsaattoi päästä pujahtamaan tai mitä saattoi tapahtua. Minä voin saada\nvahvistuksen aavistuksilleni ennenkuin luulinkaan.\n\nKuitenkin näyttäytyi pian, että miehen otaksuminen oli kaikin puolin\nperusteltu.\n\nKun pääsimme niin pitkälle, että voimme järjestäytyä hyökkäykseen\nvallituksia vastaan -- kuninkaalla oli 3,000 muskettisoturia ja koko\nratsuväki mukanaan -- näimme suureksi kummaksemme, kuinka vihollinen\nsytytti nämä tuleen ja sitten venheissä ja proomuissa riensi salmen yli\nWollinin saarelle, mistä samoin pian nousi savu ja liekit taivasta\nkohden. Siten menivät he yhtä karkua tämän saaren poikki Wollinin\nkaupunkiin. Wollinin linna, joka kuului Pommerin herttuan sisarelle,\nkohosi yli kaupungin, jonka vihollinen kohta sytytti. Kaupungin\ntoisella puolen Diewanowin ylitse vievä silta paloi sekin kohta\nilmitulessa ja ilmotti meille, että vihollinen oli pelastunut\nmannermaalle. Mikään ei puhunut italialaisen eduksi paremmin kuin nämä\nliekit.\n\nKuningas viittasikin hänet luokseen ja sanoi:\n\n\"Kiitän teitä, ratsumestari, hyvästä tarkotuksestanne, en tule teitä\nunhottamaan! Kunpa vain ei mahtava nuotio, jonka kroatit ovat\nlaittaneet, polttaisi liiaksi onnettomia asukkaita!\"\n\nKun sitten saavuimme Wolliniin, tapasimme sekä kaupungin että linnan\nryöstettynä typityhjiksi, mutta koska me olimme käyneet niin äkkiä\nheidän kimppuunsa, oli heidän täytynyt jättää niille hyvilleen niin\ntykit ja hevoset kuin kuormastonsakin. Mutta ikäänkuin tehdäkseen\nmeidän menestyksemme täydelliseksi joutui samassa menossa myös tyhjäksi\nryöstetty Cammin meidän käsiimme. Olimme kuulleet paljon puhuttavan\nkeisarillisten tavasta käydä sotaa, kuinka he marssivat eteenpäin\ntulessa ja liekeissä samoin kuin veressä ja kaikenlaatuisia rikoksia\ntehden, ja mitä tässä tilaisuudessa näimme, vahvistikin todeksi\nkuulemamme. Tähän viittasivat myös kuninkaan italialaiselle lausumat\nsanat.\n\nTämä hymyili ilkeää hymyä, mutta kuninkaan suosion oli hän ilmeisesti\nvoittanut. Minä puolestani sain ennen pitkää nähdä jälleen saman hymyn.\n\nWollinin linnassa oli kaksi leopardia. Niitä säilytettiin suuressa\nhäkissä, ja niillä Wallenstein aikoi kunnioittaa keisaria. Wallenstein\noli ne tuottanut laivalla Wolliniin, jotta ne sieltä lähetettäisiin\nedelleen määräpaikkaansa.\n\nNäistä leopardeista levisi pian juttuja koko sotajoukkoon, ja jokainen\ntahtoi nähdä ne. Minä olin lapsuudessani kuullut paljon puhuttavan\nniistä vieraista eläimistä, joita kuningas Erik tuotatti\nkruunajaisiinsa, ja halusin samoin kuin toisetkin päästä täällä olevia\nsamoja otuksia tarkastelemaan.\n\nVasta illalla sain aikaa mennä linnaan. Silloin tällöin kohtasin jonkun\nskotlantilaisen, joka oli viipynyt muita myöhempään; mutta muuten alkoi\nnyt olla hiljaista suuressa rakennuksessa, jossa hämärä levitti\nharsonsa esineiden ylitse.\n\nLinnanpihan perällä oli suuri häkki, jonka ristikoiden välitse näin jo\nkaukaa neljän tulipallon loistavan. Ne olivat villipetojen silmät,\njotka olivat suunnatut minuun. Elukat olivat mahtavia nähdä, enkä minä\ntiedä mitään mihin voisin verrata niiden notkeita liikkeitä, jotka\nsamalla kertaa olivat niin sulavat ja todistivat niin suurta voimaa. Ne\njuoksentelivat edestakaisin häkissään hipoen toistensa kylkiä ja\nheiluttaen pitkiä häntiään.\n\nKun seisoin niiden edessä, pysähtyivät ne hetkeksi, mutta alkoivat\ntaasen pian levottoman juoksentelunsa. Ilmeisesti oli lähellä hetki,\njolloin niiden piti saada ravintonsa, ja minä olin siis saapunut\nonnelliseen aikaan, jotta saisin nähdä niiden syövän. Sillä välin kulin\nympäri häkin, joka seisoi linnanseinän vieressä, nähdäkseni ne itse\nsamoin kuin niiden vankilankin kaikilta puolilta. Muutamassa nurkassa\noli hieman olkia jokseenkin suuren mukulakiven ympärillä.\n\nSeistessäni juuri häkin ja linnanseinän nurkkauksessa tuli elukkain\nhoitaja kaksi suurta lihakappaletta mukanaan. Minä aioin juuri astua\nesiin, kun näin linnanpuistossa italialaisen viheriän hattusulan, ja\nnyt oli minun tarkkaavaisuuteni kiintynyt vähintään yhtä paljon häneen\nkuin elukoihinkin, ikäänkuin hänkin olisi ollut villipeto, joka vaani\nsaalistaan. Eläinten hoitaja, kalpea nuorukainen, jolla oli hyvä ilme\nkasvoillaan, vaikkakin niitä painoi suru, tahtoisinpa sanoa epätoivo,\noli sillä välin lähestynyt häkkiä ja muutamasta luukusta pistänyt sinne\nlihakappaleet, joiden kimppuun pedot hyökkäsivät verrattomalla\nahneudella, ja samassa lähestyi italialainen samanlaisin hiipivin\naskelin ja väjyvin katsein kuin olin pannut merkille puiden juurella\nBurglowan edustalla. Minä pysyttäydyin niin jäykkänä ja liikkumatonna\nkuin kivikuva, ja sieltä, missä seisoin, ei minua voinut nähdä\nratsumestari, joka lähestyi toiselta puolen.\n\n\"Anselmo!\" kuiskasi tämä ja nuorukainen kohotti pelästyneen katseen.\n\n\"Onko siellä mitään?\" kysyi ratsumestari, mutta Anselmo pudisti\npäätään.\n\n\"Tahdon itse katsoa!\" virkkoi silloin ratsumestari, ja nuorukainen meni\nnurkan ympäri häkin toiselle puolen, jossa hän muutaman kangen avulla\nkohotti kiven.\n\nSiellä ei tosiaankaan ollut mitään, mutta ratsumestari ei näyttänyt\nolevan siihen tyytyväinen.\n\n\"Kun mustamekko on ollut täällä, niin tuo minulle heti sana, mutta ei\nvain kenellekään... kuuletko, ei vain kenellekään...\"\n\nSamassa älysi hän minut, ja yhtäkkiä näin entisen hymyn koristavan\nhänen huuliaan, ja hän lisäsi ikäänkuin ei olisi minua nähnytkään:\n\n\"Näetkös, yllätys on silloin tuleva sitä suuremmaksi... ole huoletta,\nystäväni, onnen päivät ovat kyllä palaavat!\"\n\n\"Ja minun sisareni?\" kysyi nuorukainen vapisevin äänin ja katse\nkiihkoisasti tähdättynä ratsumestariin.\n\n\"Sisaresi on myös tuleva onnelliseksi... Voit kyllä siitä, millä\nikävällä odotan tietoja hänestä, nähdä kuinka rakas hän on minulle...\nUsko minua, päivä on kyllä palaava meille, ja silloin, Anselmo,\nhaihtuvat muistosta kaikki nämä katkerat hetket tai ovat ne olemassa\nainoastaan johtaakseen ajatuksen ja tunteen pelkkään valoon ja iloon...\nMutta kuka sinä olet?\"\n\nHän katkaisi äkkiä puheensa ja tuli häkin ympäri luokseni.\n\nSanoin hänelle kuka olin, ja hän lausui kummastuksensa siitä, että\nminulla, kuninkaan henkisotilaalla, saattoi olla aikaa viivytellä niin\nkauan hirvittäväin petoeläinten luona, jonka jälkeen hän loittoni\nlinnanporttia kohden. Minä seisoin hetken paikoillani sanomatta\nsanaakaan, silmilläni tähystellen eläimiä, vakuutettuna siitä, ettei\nratsumestari niin jättäisi minua näkyvistään. Minun tarkotukseni oli\ntutkistella eläinten hoitajaa saadakseni selville, mitä kiven alla\nsaattoi olla etsittävää; mutta kohta ajattelin, että saatoinhan toki\netsiä keskustelua varten paremmankin paikan, jonka tähden minäkin\nläksin linnasta tieheni ja huomasin silloin, kuinka hyvin ajateltua\ntämä oli minulta. Sillä ratsumestari oli aivan edustalla. Jos hänen\ntarkotuksensa oli mennä takaisin eläintenhoitajan luo, niin esti hänet\nsiitä muuan toinen italialainen, joka oli kuninkaan palveluksessa.\n\nTämä toinen oli nimeltään Qvinti ja hänellä oli seurassaan pari\nskotlantilaista upseeria. Vaikka ratsumestari ilmeisesti ei halunnut\ntehdä heille seuraa, täytyi hänen kuitenkin taipua siihen, ja kaikki\nkatosivat yhdessä kaupunkiin päin. Ratsumestari kääntyi parisen kertaa\nkatsomaan taaksensa, mutta minä kävelin niin tyynesti linnasta\npoispäin, ettei hän liene voinut epäillä mitään. Vasta kun he olivat\nkääntyneet kadunkulmassa näkymättömiin, pysähdyin minä ja palasin\nrivakoin askelin samaa tietä.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin kohtasin nuoren eläinten vartian, ja minä\nmenin häntä vastaan.\n\n\"Ystäväni\", sanoin minä, \"elukkasi ovat tehneet minuun sellaisen\nvaikutuksen, että tahdoin nähdä ne vielä kerran.\"\n\nHän hymyili, mutta pudisti päätänsä merkiksi, ettei se käynyt laatuun\ntai ettei hänellä ollut siihen asiaan nähden mitään sanomista. En\nkuitenkaan päästänyt häntä niin helpolla, vaan kiedoin hänet\nkeskusteluun, jonka kuluessa hän itse siitä aavistamatta antoi minulle\ntärkeitä tietoja. Ensiksikin sain tietää, että hänen sisarensa oli\nratsumestarin kihlattu. Sisar oli kenttäkaupustelijattarena\nkeisarillisessa sotajoukossa ja salaisessa kirjevaihdossa rakastettunsa\nkanssa. Mieleeni juolahti heti, että tämän kirjevaihdon, joka oli niin\nsalainen, täytyi koskea jotakin muuta kuin ajatusten vaihtoa kahden\nrakastavan välillä, mutta sitä ei yksinkertainen eläinten vartia\nnäyttänyt lainkaan huomaavan.\n\nHänen puheensa oli sangen hämärää, ja hänen oli sangen vaikea lausua\najatuksensa saksaksi, mutta hän näytti tahtovan tehdä uskottavaksi,\nettä hänen sisarelleen oli pyhä neitsyt jollakin tavoin ilmestynyt ja\ntämän johdosta oli hän jättänyt isänsä linnan Italiassa ja lähtenyt\nrakastettunsa kera maailmaan taistelemaan pahaa vastaan. Avioliitto\nhänen ja tavallisen ratsumestarin välillä oli sula mahdottomuus, ja\nmolemmat olisivat hukassa, jos tytön ruhtinaalliset sukulaiset heidät\nkeksisivät. Kysyttyäni, oliko sellaista vaaraa todella tarjona niin\nkaukana Italiasta, pani Anselmo sormen suulleen, vilkaisi nopeasti\nympärilleen ja kuiskasi:\n\n\"Jesuiitat!\"\n\nTäällä oli siis riittävästi syytä epäluuloihin. Salainen kirjevaihto,\nniin salainen, että sitä varten etsittiin piilopaikka, jossa ei kukaan\nvoinut sellaista aavistaa, ja toiseksi jesuiittain juonet, jotka eivät\ntietysti olleet punotut heikommista langoista täällä kuin\neteläisemmässä Preussissakaan.\n\n\"Mutta kuinka kauan kirjevaihto on käynyt leopardien kynsien suojassa?\"\n\n\"Oh!\" vastasi Anselmo katsellen arasti ympärilleen, mutta tahtomatta\nantaa minulle mitään lähempiä tietoja. Ja kun minä nyt yleensä tiesin,\nmitä häneltä saatoin saada tietooni, niin en tahtonut olla\nitsepintainen.\n\nLuonnollisesti muuteltiin piilopaikkaa tarpeen mukaan, ja niin lähellä\nkuninkaan persoonaa, mihin juonittelu nyt oli joutunut, ei parempaa\nsellaista voinut ajatellakaan.\n\nPää täynnä keskenään risteileviä ajatuksia, kuinka voisin päästä näiden\njuonien perille, erosin eläinten vartiasta ja läksin jälleen\nvartiopaikalleni kuninkaan läheisyyteen. Olin aivan epätoivoissani, kun\nminut samana iltana lähetettiin viemään viestejä ja kirjeitä takaisin\nUsedomiin ja Peenemündeen. Se oli surullinen ratsastusmatka, vaikka\nsuviyö hymyili niin lempeästi ympärilläni ja merituuli henkäili\nviileyttä pääni ylitse.\n\nSuoritettuani kuninkaalta saamani tehtävän kävelin minä kaupunkia\nkohden ja pysähdyin eräälle paikalle, josta oli vapaa näköala Wolgastin\nkaupunkiin, joka yön pimeydessä kohotti muurinsa ja torninsa toiselle\npuolen. Silloin katkaisi ajatusjuoksuni tuttu ääni, joka huudahti\nminulle.\n\nHuutaja oli kuninkaan sihteeri, Lauri Grubbe. Hän oli iloinen, kun\ntapasi juuri minut, ja pyysi minua mukaansa kotiin, jonka minä teinkin.\n\nSulettuaan oven hyvin ja päästyään varmuuteen, ettei ketään kuulijoita\nollut saapuvilla, kääntyi hän minuun salaperäisen näköisenä ja sanoi\npannen kätensä olalleni ja katsoen minua silmiin:\n\n\"Voinko luottaa sinuun?... Kyllä, tiedän, että voin\", lisäsi hän, kun\nminä en vastannut, \"ja sen tähden oli onni, että tapasin juuri sinut.\nNäetkös, ilma on yhä sama kuin noustessamme yöllä maihin, se on täynnä\nukkosta.\"\n\n\"Puhukaa vain suoraan, Lauri herra\", sanoin minä. \"Voitte luottaa\nminuun aivan kuin itseennekin!\"\n\n\"On aivan kuten sanon\", jatkoi hän. \"Ilma on täynnä ukkosta, ja salama\non valmiiksi taottu; on vain kysymyksessä ottaa selko, missä ja kuinka\nsen on iskettävä, tahtoisin lisätä: milloin -- mutta se voi tapahtua\nmilloin tahansa.\"\n\n\"Luulen voivani arvata, mihin suuntaan tähtäätte\", sanoin minä, ja\nkirjuri katsoi kummastuneena minuun.\n\n\"Salamaa taotaan ahjon ääressä, minkä tulta hoitavat samat miehet,\njoiden kanssa olimme tekemisissä Braunsburgissa, ja maali, johon on\niskettävä, on sama kuin silloinkin.\"\n\nHän taivutti päänsä eteenpäin merkiksi, että olin arvannut oikein ja\nkäveli muutamaan kertaan yli lattian.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"jesuiitat ne taasen ovat liikkeellä ja he tähtäävät\nkuningasta.\"\n\nHän oli yksinkertainen ja suora, tämä Lauri herra, näin arkioloissaan,\nja sentähden minä pidin hänestä. Joku toinen, kuten herra Antero Gylle,\njoka sittemmin aateloitiin, tai Adler Salvius, olisi sanonut: meidän\nkaikkein armollisinta herraamme, hänen majesteettiaan. Hän ei\nkuitenkaan ollut vähemmässä määrin kuninkaan suosiossa kuin joku\nheistä, ja lujuudessa ja kunnossa saattoi hän täydellisesti vetää\nvertoja kenelle tahansa, olisi kai noussutkin yhtä korkealle kuin joku\nmuukin, jollei tuoni olisi tullut väliin ja katkaissut hänen uraansa\nhänen parhaissa vuosissaan. Samoin kuin kuningas piti valtiokanslerikin\nLauri Grubbea suuressa arvossa.\n\nHän ilmaisi nyt minulle, että hän oli saanut kirjeen valtiokanslerin\nsihteeriltä, joka hämärin sanoin kertoi, että oli petos tekeillä ja\ntarkoin määrättynä tarkotuksena kuninkaan murhaaminen. Kirjeen\nkirjottaja oli kuullut sen eräältä toiselta preussilaisessa kansliassa,\nja tämä toinen oli saanut tiedon Regensburgista muutamalta hyvältä\nystävältään, joka oli kehottanut häntä tekemään kaikkensa hyvissä ajoin\nestääkseen niin hirveän tapahtuman.\n\n\"Mutta mitä on tehtävä?\" huudahti hän. \"Kenen puoleen on minun\nkäännyttävä, ja ken voi täällä tehdä jotakin?... Kuningas itsekö?...\nEi, hän halveksii moista puhetta lujassa luottamuksessaan Jumalaan...\nValtiokansleriko?... Hän on kaukana poissa, samoin sotamarskikin, herra\nKustaa Horn, ja herra Johan Banér tulisuudellaan turmelisi kaiken.\nSillä tarvitaan suurinta varovaisuutta, jottei hätiköivillä\ntoimenpiteillä kiirehdittäisi ilkitekoa sen sijaan, että sitä pitäisi\nviivyttää ja ehkäistä. Anna minulle joku neuvo, jos voit,... emmehän\ntoki voi panna käsiämme ristiin sellaisissa oloissa... mitä mieltä sinä\nolet?\"\n\n\"Olen samaa mieltä kuin tekin\", vastasin minä, \"enkä luulekaan, että\nmeidän tarvitsee haparoida aivan niin pimeässä kuin te luulette, vaikka\nasia tuskin tulee sillä autetuksi.\"\n\nLauri herra pysähtyi käynnistään ja tuli aivan luokseni.\n\nMinä kerroin, mitä olin nähnyt aamulla Burglowassa ja mitä oli\ntapahtunut Wollinissa ja keskusteluni eläinten vartian kanssa.\n\n\"Pettyisin suuresti\", lisäsin minä, \"jollen olisi miehen jäljillä, ja\nolen iloinen siitä, että olen saanut ilmottaa teille tämän, sillä nyt\nvoimme me molemmat valvoa kukin tahollamme, ja olisipa merkillistä,\njollemme oikeissa ajoin voisi lyödä tulppaa tämän mustan käytepullon\nsuulle.\"\n\nHerra Lauri Grubbe vaipui mietteihinsä, pani käsivarret ristiin\nrinnallensa ja kulki muutamia kertoja edestakaisin.\n\n\"On kyllä luultavaa\", sanoi hän vihdoin, \"että meillä on italialaisessa\nratsumestarissa mies tähtäimessämme, kenties kuuluu samaan liittoon\nmyös hänen maanmiehensä, Qvinti. Kumpikaan näistä herroista ei ole\nkoskaan minua miellyttänyt, heidän pehmeät eleensä ja liukkaat kielensä\nsopivat huonosti meille pohjoismaalaisille.\"\n\nKuinka sitten juttelimmekaan asiasta puoleen jos toiseenkin, niin\npysähdyimme kuitenkin siihen, että tässä saattoi Herra yksin auttaa,\njollei tapahtuisi mitään odottamatonta tapausta, joka toisi valoa\nasiaan ja paljastaisi petturin.\n\nLevottomuuttani seuraavina päivinä ei voi kuvailla, ja sitä eivät\nhälventäneet jatkuvat tiedonannot minun ja Lauri herran välillä.\n\nPeenemündeen tuli paljon touhua kuninkaan palattua sinne. Ensin saapui\nkuninkaan sukulaisten, Mecklenburgin herttuain lähettiläs, ja sitten\nkokoontuivat sotapäälliköt neuvotteluun. Siinä päätettiin, että\nkuninkaan olisi yritettävä vallottaa Stettin. Keisarillisten päällikkö\nPommerissa, Torquato Conti, joka oli jättänyt meidät rauhaan, kunnes\nolimme ehtineet saada oikein tukevan jalansijan Oderin suistomaalla,\nalkoi viimeinkin liikkua. Hän oli turhaan koettanut vallata muuatta\ntornia Stettinin ja Demmin välillä, ja nyt oli saapunut tieto, että hän\nhaali väkeään kokoon yllättääkseen Stettinin. Tämä kaupunki oli sangen\ntärkeä, sillä sen omistamisesta riippui herruus Pommerissa. Sentähden\ntahtoi kuningas ehättää ennen Contia, ja päätökseksi tulikin, että hän\nmenisi suoraan Haffin ylitse Stettiniin. Kniphausen jäisi Usedomin\npäälliköksi ja vanha Lesslie Wollinin.\n\nHeinäkuun 5 päivänä meni kuningas sentähden takaisin Svinemündeen,\njohon seuraavina päivinä koko jalkaväki vähitellen kokoontui. Kaikkiaan\nlienee meillä ollut kymmenisen tuhatta miestä. Ne majailivat eräällä\nniemellä, joka on nimeltään Kaseborg, Usedomin kaupungista etelään\npäin. Heinäkuun 8 p:nä oltiin valmiit astumaan laivaan, jonka piti\ntapahtua illalla. Italialaisista en ollut näinä päivinä nähnyt mitään,\njoka olisi voinut antaa ravintoa epäluuloilleni. He olivat paljon\nyhdessä, mutta kenenkään päähän ei pälkähtänyt nähdä siinä mitään\neriskummaista, he kun maanmiehinä tietenkin parhaiten ymmärsivät\ntoisiaan ja viihtyivät toistensa seurassa. Vasta samana päivänä, jona\nmeidän oli astuttava laivaan, tapahtui jotakin, joka vei epäluuloni ja\nlevottomuuteni huippuunsa.\n\nPommerin vanhalta herttualta oli saapunut lähetystö kuninkaan luo.\nLähettiläät olivat herttuan kansleri ja muuan hänen neuvoksistaan, ja\nhe pyysivät herransa puolesta, että kuningas sallisi hänen pysyä\npuolueettomana, tai toisin sanoen, että kuningas tahtoisi osottaa\nhänelle sen ystävyyden, että säästäisi hänet vierailultaan; hän kai\npiti enemmän siitä, että näki kansansa ja maansa ryöstettynä ja\npoltettuna ja kaikin puolin tuhottuna kuin että olisi vihottanut herra\nkeisariaan puolustautumalla, mutta eihän toisekseen silloin kukaan\nvoinut tietää, että Ruotsin kuninkaalla olisi se mahti, minkä hän\nsitten osotti omistavansa.\n\nKuten luonnollista oli, saivat pelästyneet herrat kieltävän vastauksen\npyyntöönsä: \"Tahdon seurata heti jälestänne\", sanoi kuningas, \"ja siten\nsaada varman selon, tahtooko teidän herranne olla ystäväni vai\nviholliseni.\" Mutta pommerilaisten herrojen ollessa kuninkaan luona\npuuhailin minä kuninkaan hevosen kanssa enkä ajatellut mitään muuta\nkuin mitä minulla oli käsilläni. Silloin seisoi äkkiä leopardien vartia\nedessäni.\n\n\"Mitä tahdot?\" kysäisin jotensakin tuikeasti, sillä koko salainen\njuonenpunonta muistui mieleeni nähdessäni nuorukaisen, joka välitti\nkirjevaihtoa petturien välillä.\n\n\"Ei pahaa, ei pahaa\", sammalsi Anselmo murretulla saksankielellään. \"Ei\nvoi auttaa... sano vain minulle, missä voin tavata mieheni!\"\n\n\"Ja miksi tahdot tavata hänet juuri nyt?\"\n\n\"Koska... koska...\" hän ei saanut sanoja suustaan, jonka tähden minun\ntäytyi häntä auttaa vielä parilla kysymyksellä.\n\n\"Onko ratsumestari ollut linnassa?\" oli ensimäinen kysymykseni, ja hän\nvastasi siihen myöntävästi.\n\n\"Leopardien luona?\"\n\nAnselmo nyökkäsi.\n\n\"Ja eikö hän ole löytänyt mitä etsii?\"\n\nEi, sitä ei hän ollut.\n\n\"On vihasta suunniltaan\", lisäsi Anselmo, \"ja sanoo, että... mutta, mio\ncaro, sano minulle, mistä hänet tapaan!\"\n\nMielessäni välähti, että leopardien vartialla täytyi olla kirje\nmukanaan. Ratsumestarin suuttumus ei voinut johtua muusta kuin että\nkirje, jota hän odotti, oli jäänyt tulematta, ja epäilemättä oli hän,\nkun hän kai piti mahdottomana saapua tänään Wolliniin, käskenyt\nnuorukaista, jos kirje saapuisi, tuomaan sen hänelle. Mutta jos\naavistukseni oli oikea, niin täytyi juuri tämän kirjeen olla paras\nkeino petturien paljastamiseen.\n\n\"Sinulla on kirje mukanasi!\" sanoin naulaten silmäni nuorukaiseen ja\nosottaen hänen taskuaan.\n\nHän hätkähti, karahti kalmankalpeaksi ja katsoi ympärilleen kaikille\npuolin. Minä koetin tyynnyttää häntä ja sanoin:\n\n\"Älä pelkää, minä en tahdo sinulle mitään pahaa eikä kukaan muukaan,\nmutta ole vilpitön, muuten sinut pidetään urkkijana ja hirtetään\nensimäiseen puuhun.\"\n\n\"Armoa, armoa,\" sanoi hän, \"teen sen sisareni tähden, hänen tähtensä.\"\n\n\"Anna minulle kirje!\" sanoin minä.\n\nHänet valtasi vavistus, joka pusersi tuskanhien hänen otsalleen; minä\nnäin kuinka hän taisteli itsensä kanssa, tottelisiko minua vai ei. Oli\nmerkillinen sallimus, että hän leiriin saavuttuaan tapasi juuri minut,\nmutta minä olen nähnyt monet kerrat, kuinka ihmeellisesti ihmisten\nlaskut menevät myttyyn jostakin aivan aavistamattomasta syystä.\nParemmin ei tosin voi joku suunnitelma olla tehty kuin se, joka tässä\noli kysymyksessä, ja jos leopardien vartia olisi tavannut jonkun muun\nkuin minun, niin epäilemättä olisi hän ilman vaikeuksia päässyt sen\nluo, jonka luo pyrki. Mikä hänen askeleensa johti juuri minun luokseni,\nsitä on yhtä vaikea sanoa kuin on helppo ymmärtää, kuka hänen silmiensä\nantoi ensin sattua minuun, kun hän lähestyi leiriä. Minä näin siinä\nmerkin, että kaikkivaltias valvoi Ruotsin kuninkaan yllä ja silmäili\nsiunaten Ruotsin maata ja minua, köyhää miestä, joka tahdoin tehdä niin\npaljon, mutta itse asiassa voin niin vähän.\n\nKuinka hän nyt itsekseen lienee miettinytkään, niin oli hän lopulta\nantamaisillaan minulle kirjeen, kun Lauri herra tuli käyden ja suuntasi\naskeleensa minun luokseni.\n\n\"Kirje ratsumestarille\", sanoin minä, kun hän oli ehtinyt aivan luo, ja\nhän ymmärsi täydellisesti tarkotuksen.\n\n\"Leopardien välityksellä?\" kysyi hän ja käänsi katseensa minusta\nnuorukaiseen.\n\nKun hänen terävä katseensa oli ikäänkuin lukenut ajatukset leopardien\nvartian sielun syvyydestä, kääntyi hän minuun ja kysyi ruotsiksi:\n\n\"Minusta näyttää paremmalta antaa nuorukaisen itsensä jättää kirje\nomistajalleen. Laitamme niin, että se tapahtuu todistajain ollessa\nläsnä. Tiedän kyllä, missä hän nyt on; herra Johan Banér ei ole\nkaukana, ja herra Lennart Torstensson oli kiintynyt keskusteluun hänen\nkanssansa. Seuratkoon poika siis meitä.\"\n\nJa silleen se sai jäädä; kulimme eri rykmenttien ohitse muutamain\npöytäin luo, jotka seisoivat parin tuuhean vaahteran juurella. Täällä\nistui ratsumestari ja muutamia upseereja. Hieman loitommalla seisoivat\nJohan Banér ja Lennart Torstensson.\n\nMe suuntasimme kulkumme viimeksi mainitun luo, mutta kulimme\nitalialaisen ohitse, niin että hän voi nähdä kirjeentuojan, jonka\nkäteen minä tartuin. Minä tunsin, kuinka hän vapisi, ja kun me kulimme\nratsumestarin ohitse, ei hän rohennut nostaa maasta katsettaan.\n\nTämä oli, kuten olimme laskeneetkin, tuskin saanut Anselmon näkyviinsä,\nennenkuin hän seurasi tätä tarkkaavaisuudella, jota hän ei voinut\nsalata, ja kun hän näki meidän kulkevan ohitse nousi hän, sanoi parisen\nsanaa tovereilleen ja seurasi hiljakseen perästämme.\n\nLauri herra ei ollut huomaavinaan mitään, vaan näytti kulkevan omissa\najatuksissaan; mutta saavuttuamme aivan herra Johan Banérin kohdalle,\npysähtyi hän ja katsoi ylös, sanoen ikäänkuin ohimennen:\n\n\"Huomisaamuna lähtee pikalähetti neuvoston luo.\"\n\nHerra Johan, joka ei oikein kuullut, mitä lausuttiin, astui askeleen\neteenpäin, ja herra Lennart seurasi. Samassa kääntyi Lauri herra ympäri\nja näki ikäänkuin sattumalta ratsumestarin, joka oli pysähtynyt hieman\nloitommaksi ja katsoi alaspäin rannalle, missä pommerilaiset herrat\njuuri menivät pois kuninkaan luota palatakseen Stettiniin saamansa\nvastauksen kera.\n\n\"Kas tuolla seisoo itse ratsumestari, jota etsimme\", huudahti Lauri\nherra ja mainitsi hänen nimensä viitaten häntä luoksensa. Ja\nratsumestari lähestyi, ei kuitenkaan läheskään niin luontevan\nliukkaasti kuin hänen oli tapana.\n\n\"Herra ratsumestari\", sanoi Lauri herra, \"täällä on kirje teille.\"\n\nAnselmo vapisi kuin haavanlehti ja ratsumestari oli kalmankalpea; mutta\nkatseessa, jonka hän suuntasi poloiseen leopardien vartiaan, loisti\nkuluttava tuli, oikea hornan liekki. Herra Johan ja herra Lennart\nkatsoivat kysyvästi ja kummissaan sihteeriin, joka näytti tekevän\nyksinkertaisimman asian maailmassa valtiovaaralliseksi.\n\nKun keskustelu kävi saksaksi, ymmärsi Anselmo kaiken mitä puhuttiin, ja\nminun viittauksestani ojensi hän kirjeen, ja ratsumestari otti sen ja\naikoi pistää taskuunsa, ensin tarkastettuaan päällekirjotusta.\n\n\"Aivan oikein\", sanoi hän suurella maltilla, \"se on tosiaankin minulle.\nMistä olet saanut sen, ystäväni?\"\n\n\"Wollinissa!\" vastasi Anselmo sellaisella äänellä kuin kieli olisi\ntarttunut hänen kurkkulakeensa.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" jatkoi ratsumestari. \"Jos tahdot seurata minua, niin\nlähetän kirjeen vastaan.\"\n\nJos asia olisi nyt ollut muissa käsissä, ja jollen olisi nähnyt näiden\nkirjeiden salaista piilopaikkaa, niin olisin itsekin antanut asian\nmennä menoaan, ja ratsumestari olisi mennyt kirjeineen ja lähettänyt\nvastauksensa leopardien vartian mukana. Mutta nyt puutuin minä tai\noikeammin Lauri herra, joka minulta oli saanut tietää asianlaidan,\nväliin parilla sanalla, jotka tuokioksi saivat italialaisen pois\nsuunniltaan.\n\n\"Sananen ensin\", sanoi hän. \"Kaikki olisi nyt hyvin, mutta teidän\ntäytyy ensin selittää kirjeenvaihtonne salaperäisyys.\"\n\n\"Salaperäisyys?\" puuskahti italialainen loukatun viattomuuden\näänensävyllä.\n\n\"Niin\", jatkoi Lauri herra, \"teidän täytyy myöntää, että näyttää hieman\nkummalliselta, kun joku valitsee kaksi leopardia kirjeiden vartiaksi ja\nsuojelijaksi, niin meneväin kuin tulevainkin... Pyydän sentähden teitä\nnäiden herrojen kuullen selittämään, kuinka tämän laita on, muussa\ntapauksessa täytyy minun kuninkaan nimessä pyytää teitä jättämään kirje\nminulle.\"\n\nItalialainen seisoi kuin ukkosen lyömänä, mutta hän suoriutui tavalla,\njota ei Lauri herra enkä minä voinut aavistaakaan. Hän olisi voinut\nkysyä, kuinka Lauri herra oli saanut tietoonsa hänen salaisuutensa,\nmutta sitä ei hän tehnyt, vaan hän menetteli toisin, ja juuri siten,\nettä sen ennen kaikkea täytyi miellyttää jaloja mieliä, sellaisia kuin\nherra Johan Banérin ja herra Lennartin.\n\n\"Tahdon avomielisesti vastata kysymykseenne\", sanoi hän. \"Minulla on\nsuojeltavana salaisuus, jonka säilyttämisestä riippuu koko elämäni\nonni. Tämä kirje\", ja hän vei sen huulilleen ja suuteli sitä, \"tämä\nkirje on kihlatultani, mutta jos joku saisi tietää, että hän kirjottaa\nminulle tai minä hänelle, niin olisi hän hukassa, ja te ette tiedä, te,\njotka tulette kylmästä pohjolasta, mitä merkitsee olla jesuiittain\nurkinnan esineenä. En luule koskaan voivani kyllin varmasti piilottaa\nniitä kirjeitä, jotka tulevat häneltä minulle ja menevät minulta\nhänelle. Sanon tämän teille, koska näen teissä aatelismiehiä, jotka\neivät tahtone loukata minua syvemmin kuin jo lausutut epäilykset ovat\nloukanneet...\"\n\nHän katkaisi puheensa, jolloin kyyneleet, loukatun kunnian kyyneleet,\nkihosivat hänen silmiinsä. Sen jälkeen jatkoi hän kääntyen Johan\nBanériin ja ojentaen kirjeen häntä kohden:\n\n\"Jos haluatte sitä\", sanoi hän, \"niin olen valmis teidän\nläsnäollessanne avaamaan ja lukemaan tämän kirjeen.\"\n\nKoko hänen olennossaan oli niin jalon avomielisyyden leima, että itse\nLauri herra ja minäkin luulimme hetkiseksi, että olimme pettyneet.\n\nJa kun näin oli meidänkin laitamme, kuinka ei silloin olisi näitä\nylhäisiä herroja, jotka kumpikin olivat itse ritarillinen avomielisyys\nilmielävänä, kuinka ei silloin olisi heitä miellyttänyt tämä kieli,\nnämä katseet ja syvintä tuskaa ilmaisevat kasvojen ilmeet, varsinkin\nkun heihin syvästi vaikutti se into, jolla he olivat miehen nähneet\nhuolehtivan kuninkaan menestyksestä ja jolla hän oli voittanut itse\nkuninkaankin suosion?\n\nHe ojensivat molemmat kätensä ratsumestarille, joka sai poistua\nkirjeineen.\n\nMinä sanoin Lauri herralle, kun erosimme ja minä olin saanut aikaa\noikein miettiä kaikkea:\n\n\"Vielä kerran tahdon käydä leopardien luona!\"\n\nTapahtumain myöhemmän kehittymisen tahdon kertoa seuraavassa.\n\n\n\n\n14.\n\nQuint von der Bruce.\n\n\nMiehistön nousu laivaan kävi illalla hyvin. Kuningas oli innoissaan ja\noli mukana kaikkialla, sillä se nyt kerran oli ominaista hänen\nluonteelleen, että kuinka suuresti hän luottikin miehiinsä, niin luotti\nhän kuitenkin enimmän itseensä. Verrattomalla tarkkuudella piti hän\nsilmällä kaikkea ollakseen varma, että kaikki oli kuten sen piti olla,\nkun jotakin tärkeää oli suoritettava. Se näyttäytyi jo noustessa yöllä\nmaihin Usedomissa, jolloin hän hyppeli teljolta teljolle purressa,\njonka oli hänet vietävä laivasta maihin. Muutamassa toisessa venheessä\noli jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotaan, ja kun hän silloin juoksi\nkeulavantaalle paremmin nähdäkseen, astui hän harhaan ja kolautti\nsääriluutaan niin pahasti, että ihoon tuli naarmu. Oli suuri onni,\nettei hän loukkautunut pahemmin keskellä kesähellettä ja ankarimman\ntyön aikana. Kuningasta ympäröivät herrat pelkäsivät pahinta.[6]\n\nMonet kerrat onnettomuus oli kuningasta yhtä lähellä; mutta kun joku\nuskalsi muistuttaa kuningasta, että hänen olisi pidettävä varansa ja\nmuistettava, kuinka paljo riippui hänen elämästään, oli hänellä tapana\nsanoa: \"En voi sitä auttaa, sillä luonteeni on sellainen; en voi uskoa\nhyvin tehdyksi mitään, mitä en ole itse nähnyt!\" -- Kaikki kävi\nkuitenkin tällä kertaa onnellisesti ja hyvin.\n\nSuotuisalla tuulella purjehdimme suuren Haffin ylitse ja nousimme\nmaihin Oderburgin luona, muutaman vanhan linnan, joka sijaitsi\ntykinkantaman päässä Stettinistä. En tahdo viivytellä kertomalla,\nkuinka vanha herttua Bogislaus, jonka lopulta täytyi itsensä ajaa\nvaunuillaan kuningasta vastaan, pakotettiin avaamaan porttinsa ja\nkuinka hänen urhoollinen everstinsä, joka ensin suututti kuningasta\nlähettämällä rummuttajan neuvotteluun, itse meni kuninkaan\npalvelukseen. Merkillistä on sentään, kuinka ihminen väliin toimii omaa\nhyväänsä vastaan.\n\nKun katsoin vanhaa herttuaa, kuinka hän puhkui ja huokaili ja rimpuili\nvastaan, kun kuningas tahtoi hänen omaksi parhaakseen miehittää hänen\npääkaupunkinsa, niin oli se minusta kuin koettaisi auttaa lintua, joka\non eksynyt johonkin huoneeseen ja levottomasti räpyttelee siipiään\nvasten seiniä ja kattoa, jopa ikkunaakin, mutta ei millään neuvoin osaa\nmennä ulos ja käy vain levottomammaksi jos sitä koettaa auttaa.\n\"Tunteeko teidän majesteettinne myös keisarin vastustamattoman voiman?\"\nkysyi herttua lopuksi.\n\n\"Kyllä\", vastasi autuas kuningas, \"minä tunnen sen, mutta myöskin sen,\nettä Jumalan voima on suurempi ja ettei hän koskaan hylkää oikeaa\nasiaa!\"\n\n\"Nun, in Gottes Namen!\" sanoi silloin vanha mies syvästi huoaten, joka\nminun korvissani muistutti linnun siipien räpytystä, kun sen on\nonnistunut saamaan kiinni ja päästää ulos avoimesta ikkunasta.\n\nMutta kaikki tuo, kuinka marssimme kaupunkiin -- se miehitettiin\nuplantilaisilla, länsigööteillä ja kuninkaan henkivartiaväellä --\nkuinka leirin suojaksi luotiin valleja ja hautoja kaupungin ja\nOderburgin välille ja kuinka linnassa juhlittiin -- kaikki tuo on nyt\njoka miehelle tuttua. Mutta niin ei ole se, kuinka kävi italialaiselle\nratsumestarille.\n\nKului viikkokausi huomaamattani hänestä mitään epäiltävää, vaikkakin\nseurasin häntä sellaisella tarkkaavaisuudella, että minun olisi pitänyt\nkyllä keksiä, jos olisi ollut mitään keksittävää. Hän oli iloinen,\nlaski leikkiä ja joi vertaistensa kanssa ja näytti ottavan maailman\nkeveältä kannalta. Mitään sellaista tavatonta ja silmiin pistävää intoa\nkuninkaan palveluksessa, että itse kuningaskin saattoi hairahtua, sitä\nen enää nähnyt.\n\nWolliniin en onnistunut pääsemään, ja kuta enemmän päiviä kului, sitä\nhyödyttömämpänä aloin sitä pitääkin, kun tunnettu piilopaikka ei\ntietysti ole enää mikään piilopaikka, niin että olisin turhaan sieltä\netsinyt kirjeitä. Mutta levottomuuteni ei siltä hälvennyt, vaan\nlisääntyi lisääntymistään, erittäinkin kun ymmärsin, että jos petos oli\ntodellakin tekeillä, niin toimivat petturit nyt vielä paljon\nsalaperäisemmin.\n\nHeittelehtäessäni näiden molempien äärimäisyyksien välillä -- toisella\npuolen ilkeä viekkaus, joka kulki niin syviä ja salaisia teitä, että se\nuhmaili paljastuksen mahdollisuuttakin vastaan, toisella puolen\nmahdollisuus, että italialainen ratsumestari tosiaankin oli puhunut\ntotta herroille Usedomissa -- oli minulle vihdoin jonkunlainen valon\nvilahdus pimeydessä se ajatus, että mies saattoi olla pelkästään\nvälikappale. Häntä vastaan puhui enää ainoastaan hänen hiivintänsä\npuiden välissä Burglowan luona ja hänen huima ratsastuksensa ja\näkillinen pysähdyksensä, kun hän näki suuren seurueen; kaiken muun\nsaattoi selittää sillä tavoin kuin hän itse ja leopardien vartia olivat\nyhtäpitävästi selittäneet. Siinä oli kaikessa tapauksessa jotakin alla,\njoka ei sietänyt päivän valoa ja joka piti minua edelleen siinä\nuskossa, että jotakin kuitenkin oli tekeillä, vaikkakin minä, kun\najattelin kaikkia seikkoja toistensa yhteydessä, jäin siihen\nvakuutukseen, että minulla tässä oli ainoastaan alempi välikappale eikä\nse, jolla oli petoksen johtolangat käsissään.\n\nTätä käsitystäni vahvisti Lauri herra, joka oli samoin kuin minäkin\nvakuutettu, että jotakin oli tekeillä, kun vain löytäisi langat\nkäsiinsä.\n\n\"Varmaa on\", sanoi hän, \"ettei se kala, joka pyristeleksen pinnalla,\nole yhtä vaarallinen kuin se, joka ui pohjalla.\"\n\nHän odotti joka päivä kirjettä ystävältään valtiokanslerin luona, ja\nepäilemättä sisältäisi se valaistusta asiaan. Mutta hän kehotti minua,\nvaikkei sitä tosin tarvittu, etten väsyisi etsinnässäni, samoin kuin\nhänkin puolestaan tahtoi pitää silmänsä ja korvansa auki.\n\n\"Everstiluutnantti Quint?\" kysyin minä.\n\n\"Quint!\" vastasi Lauri herra ja nyökkäsi vakuuttavasti päätään.\n\nNiin, hän oli ainoa, kehen epäluulot saattoivat kohdistua. Hän oli\nulkonaisesti yhtä pehmeä ja notkea kuin ratsumestarikin, mutta hänen\nkatseensa oli tyynempi ja syvempi. Häntä ei voinut koskaan nähdä\najattelematta, että hänen mielessään liikkui jotakin suurisuuntaista,\nvaikkei voinut sanoa, oliko tarkotus paha vai hyvä. Hän oli\neverstiluutnanttina hovimarsalkka Didrik von Falkenbergin rykmentissä,\nja tämä osotti hänelle suurta suosiota. Hänen rouvansa, joka oli hänen\nmukanaan, oli kerrassaan mainio nainen ja asui eräässä talossa, joka\nsijaitsi kaupungin eteläosassa lähellä muuria ja samoin Oderia, jonka\nmuuan haara juoksee tämän kaupungin lävitse.\n\nTähän mieheen ja tähän taloon, joka näytti olevan niin hyvin valittu\nsalaisen yhteyden pitämiseen vihollisen kanssa, suuntasin minä nyt koko\ntarkkaavaisuuteni, milloin vain sain siihen aikaa palveluksestani, ja\nvoin hyvin sanoa, että vietin joka yön pimeimmät hetket tämän talon\nläheisyydessä, niin että everstiluutnantti, jos hän olisi huomannut\nminut, olisi voinut saada minusta omituisia ajatuksia, aivan kuin minä\nolisin kulkenut kosiskelijan polkuja.\n\nEräänä yönä, kun oli mitä pimein, seisoin muutaman talon nurkalla,\njosta minulla oli esteetön näköala niin hyvin taloon, jossa\neverstiluutnantti asui, kuin myös virralle, kun äkkiä kuulin ikäänkuin\naironvetäisyn, mutta en mitään enempää. Virta solisi rantojensa\nvälissä, ja ympärillä oli kaikki hiljaista. Äänen oli kenties\naikaansaanut joku virrassa uiskenteleva pölkky, jota vasten aalto oli\nloiskahtanut.\n\nMenin kuitenkin hiljaa aivan virran partaalle, mutta en voinut pimeässä\nnähdä mitään. Tosin olin kuulevinani, ikäänkuin minusta jonkun matkaa\nvasemmalle työntyisi vene aivan hiljaa rantaa vasten. Tuumin itsekseni,\nettä luulottelu voi saada aikaan kummallisia asioita, ja olin\nvetäytymäisilläni takaisin tähystyspaikkaani. Jos olin kuullut oikein,\nolisi veneen täytynyt tulla etelästä päin, siis vihollisten taholta, ja\nsehän oli sula mahdottomuus.\n\nMutta juuri silloin näin kahden varjon tulevan rannalta ylöspäin, ja\nminä heittäysin salaman nopeudella maahan, mikäli mahdollista\nvälttääkseni joutumista ilmi, kuten ilmeisesti olisi tapahtunut, kun\nolin aivan avoimella paikalla.\n\nMolemmat varjot kulkivat muutamia askelia eteenpäin, mutta sitten\npysähtyivät ne yhtäkkiä. Ryhdistä ja käynnistä päättäen olin toisen\nheistä tuntevinani italialaiseksi ratsumestariksi, ja silloin oli\nminusta itsestään selvää, että toinen oli leopardien vartia.\n\nMinusta näytti, ikäänkuin ratsumestari tai se varjo, jota pidin hänenä,\nolisi äkkiä huomannut seuralaisensa joksikin toiseksi kuin hän tämän\noli odottanut olevan. Hän pysähtyi ja tarttui toisen käteen, vetäisi\ntämän lähemmäksi ja kumartui eteenpäin ikäänkuin paremmin nähdäkseen,\nja sitten levitti hän käsivartensa ja sulki toisen varjon syliinsä.\n\nNyt valkeni asia minulle.\n\nJos toinen varjoista oli italialainen ratsumestari, niin täytyi toisen\nolla hänen italialainen kihlattunsa. Mutta tämän oli täytynyt\nkäsittämättömällä tavalla pujahtaa venheessä kaupunkiin aivan vahtiemme\nvälitse, ja kun tämä oli verraton uhkateko, niin täytyi syyn siihen\nolla paljo tärkeämmän kuin pelkän lemmenkohtauksen.\n\nMinä seisoin kuin lumottuna, silmät naulittuina näihin kahteen, jotka\npysähtyivät hetkeksi ja keskustelivat keskenään moneen kertaan\nsyleillen ja tehden kaikkea sellaista kuin rakastavaisten kesken\nymmärtääkseni on tapana.\n\nVihdoin lähtivät he kulkemaan rantaa ylöspäin ja suuntasivat kulkunsa,\nkuten minusta näytti, siihen taloon, jossa everstiluutnantti Quint\nasui.\n\nOli onni, että heillä oli toistensa kanssa niin kylliksi tekemistä kuin\nheillä oli, sillä muuten heiltä olisi tuskin voinut jäädä huomaamatta,\nettä minä seurasin heitä, ja minun täytyy tunnustaa olleeni niin\nkiintynyt tähän varjoleikkiin, etten oikein noudattanut sitä\nvarovaisuutta kuin minun olisi pitänyt. Minä tulin heitä niin lähelle,\nettä voin aivan kuulla, mitä he sanoivat, mutta onnettomuudeksi\npuhuivat he italiankieltä, jota minä en ymmärtänyt.\n\nAivan oikein, he menivät everstiluutnantin taloon, ja ratsumestari --\nnyt lähempää näin selvään, että hän se oli -- otti taskustaan avaimen,\navasi pienen takaportin, ja niin katosivat molemmat.\n\nSiinä kaikki, mitä olin saanut tietooni. Siinä seisoin minä niin\nlähellä, ja kuitenkin oli minun aivan mahdoton saada tietoa siitä\nsalaisuudesta, joka vähitellen kypsyi tai kenties juuri tänä yönä oli\npuhkeava hedelmään.\n\nEnsi aikomukseni oli rientää leiriin kuninkaan luo, mutta kun ajattelin\nlähemmin, että mitä tulisikin tapahtumaan, niin ei kuitenkaan voinut\nolla kysymystä mistään yllätyksestä samoin kuin oli laita\nBraunsbergissä, sillä täällä oli toki väestö protestanttinen eikä\nsuinkaan rakastanut keisarillisia -- kun ajattelin tätä, niin olin sitä\nmieltä, että minun piti jäädä, sillä voinhan aina nostaa hälytyksen\nheti, kun petturit kävisivät toimintaan.\n\nMutta minä sain kauan odottaa. Minä valitsin paikan, mistä saatoin\nnähdä niin talon pääportin kuin mainitun takaportinkin, ja siellä\nseisoin varmaankin tunnin, ennenkuin kuului vähintäkään ääntä tai näkyi\npienintäkään liikahdusta, yhtä vähän pihalta kuin ikkunoistakaan.\n\nVihdoin kuuluivat askeleet, jotka lähestyivät takaporttia. Tämä aukeni\naivan hiljaa, ja kaksi miestä astui ulos.\n\nToinen oli jälleen ratsumestari, toinen oli muuan porvari. He\nkeskustelivat keskenään, ja kun he huomasivat kadun olevan aivan\ntyhjän, eivät he kai katsoneet tarvitsevansa välittää siitä\nvarovaisuudesta mikä kuului asiaan. Vaikkakaan he eivät puhuneet\nkovalla äänellä, kuulin minä kuitenkin selvään, mitä he sanoivat, ja\nrakastunut ratsumestari, joka nyt uiskenteli sulassa ihastuksen\nmeressä, näki kevytmielisyydessään pelkkää kultaa ja kukkaskumpuja eikä\nlainkaan ajatellut mitään onnettomuutta tai tielle sattuvia esteitä.\n\nLuonnollisesti se, minkä kuulin, oli vain ennen alkaneen keskustelun\njatkoa.\n\n\"Mutta ruotsalaisella kuninkaalla on pitkät käsivarret\", sanoi porvari.\n\"Vaikka hän nyt onkin kaupungin ulkopuolella leirissään, niin ulottaa\nhän kyllä koko kaupunkiin, niin, jokaiseen pisteeseen, missä ikänä tuli\nsyttyisikin. Hän ja hänen sotajoukkonsa on kuin yksi ruumis, ja jos\nkärpänen ryömii varpaan ylitse, niin saa hän heti tiedon pikku\noliosta.\"\n\n\"Sen täytyy käydä sittenkin\", puuttui ratsumestari puheeseen. \"Niin,\nsen täytyy käydä; se voitto tuntuu laajalle, ja kaikkien meidän onnemme\non varma.\"\n\n\"En minä ainakaan ole puuttunut leikkiin vain onnen tähden\", virkkoi\nporvari jälleen vakavasti. \"Minä tottelen vain pyhää neitsyttä, häntä\nenkä ketään muuta!\"\n\n\"Hyvä, hyvä, ystäväni\", sanoi ratsumestari. \"Ken ei tottele häntä\nmielellään ja koko sydämestään, niin hänet jättää onnikin.\"\n\n\"Niin, niin... minusta ei se ainakaan tule riippumaan, jollei asia\nsaavuta menestystä, mutta minä toistan, että täytyy toki katsoa, ettei\nsatimeen tartu kissa hiiren sijaan, jolle se on viritetty... täytyy\ntarkoin harkita kaikkea, ja minä sanon mitä olen sanonut, ruotsalaisten\nratsumiesten kanssa ei ole leikkimistä, ja Maximilian Teufel on soturi,\njolle vain harvat vertoja vetävät. Pitäkää varanne, herra ratsumestari,\netteivät he ole täällä ennenkuin aavistammekaan, ja silloin taitaa olla\nliian myöhäistä.\"\n\nRatsumestari nauroi epäröivälle porvarille ja taputti häntä olalle\nsanoen:\n\n\"Meillä on tänään heinäkuun 19:s tai oikeammin, sillä nyt on jo puoliyö\nohi, meillä on heinäkuun 20:s päivä. Teufel on parhaallaan tulossa\nWollinin kautta ja marssii viivyttelemättä tänne päin, ja jos tämäkin\nepäonnistuu, niin ainakin...\"\n\nRatsumestari pysähtyi ja kuunteli. Minä luulin tuokion, että minut oli\nkeksitty, mutta niin ei sentään ollut. Muurilla tapahtui vahdin muutto,\nja tämä kuului hiljaisessa yössä hyvin sinne, missä olimme. Päästyään\nvakuutetuksi, ettei ollut ketään asiaan kuulumatonta kuuntelijaa,\njatkoi ratsumestari, kuitenkin matalammalla, puoleksi kuiskaavalla\näänellä, samalla kuin hän pysähtyi ja painautui kiinni porvariin:\n\n\"Niin ainakin onnistuu toinen... Stettin on tuleva meidän käsiimme,\nsiitä voitte olla varma.\"\n\nSiinä minä nyt kuulin salaisuuden ja aioin hypätä esiin ja tarttua\npetturiin, kun porvari virkkoi huoaten:\n\n\"Jospa niin tapahtuisi, toivon sitä hartaasti, sillä en mielelläni\ntahtoisi, että tuohon toiseen ryhdytään, niin, en tahtoisi sitä\nmielelläni.\"\n\n\"Se on kuitenkin rauhan ehto!\" sanoi ratsumestari sangen varmasti.\n\"Ilman sitä saavutetaan vähän, vaikka Stettin onkin keisarin kädessä.\"\n\nMolemmat miehet kääntyivät nyt toiselle kadulle, ja minä annoin heidän\nmennä muutamia askelia, sillä tahdoin ensin hieman harkita, mitä olin\nkuullut, ennenkuin kävin toimintaan. Ne muutamat sanat, jotka olin\nkuullut, olivatkin senlaatuisia, että ne saattoivat vallata\nminunlaiseni köyhän miehen.\n\nAsianlaita oli tosiaankin niin, että kuningas oli jättänyt suurimman\nosan ratsuväestä Usedomiin, kun hän jalkaväen kera meni Stettiniä\nvastaan, ja eversti Lesslie oli näinä päivinä saanut käskyn tehdä\nsillan Wollinin salmen yli ja lähettää ratsuväen Stettiniin. Vihollisen\ntarkotus oli siis estää tämä, mutta toiseksi myös päästä Stettinin\nherraksi ja kolmanneksi vielä jotakin, jonka rehellinen porvari ei\nmielellään olisi suonut tapahtuvan, mutta joka oli rauhan pääehto, ja\nse ei ilmeisesti voinut olla muuta kuin mistä kirje herra Lauri\nGrubbelle puhui.\n\nPäätin ennen kaikkea kääntyä tämän puoleen, sillä ratsumestarin saattoi\naina tavata millä hetkellä tahansa.\n\nViivyttelemättä lähdin sentähden siihen taloon, missä kuninkaalla oli\nkansliansa ja Lauri herralla myös muuan huone.\n\nKello kävi kolmatta, kun seisoin hänen ovensa edessä. Hän oli jo\nnoussut ja istui työnsä ääressä sekä selitti, etten olisi voinut tulla\nsopivammin, koska hän oli aikonut lähettää sanan minulle. Kerroin\nhänelle, mitä olin saanut tietää, ja minä näin kuinka hänen kasvonsa\nselkenivät hänen puhuessaan, sillä voihan tavallaan sanoa\nselkenemiseksi sitäkin, kun näkee asian oikean laidan ja huomaa\nolevansa pilkkosen pimeässä.\n\n\"Sinulla on vyyhti käsissäsi\", sanoi hän hetken jälkeen. \"Sinulla on se\nkokonaan. Mutta\", lisäsi hän, \"nyt on meidän katsottava, kuinka saamme\nsen kerityksi. Siitä, mitä porvari niin vastahakoisesti tahtoo, on\nminulla tässä mustaa valkoisella; on tosiaankin kysymys kuinkaan\nhengestä.\"\n\nHän läppäsi kädellään äsken avattua kirjettä. Sen oli tuonut posti\nkuninkaan kansliaan Preussista. Kirje oli kirjotettu latinaksi, ja hän\nluki sen minulle. Hiukset nousivat päästäni, kun kuulin sen hirveän\nsisällön.\n\nEi ollut kysymys mistään enemmästä eikä vähemmästä kuin kuninkaan\nmurhaamisesta. Muuan munkki Omburgista oli ostettu lähtemään\nruotsalaiseen leiriin toteuttaakseen tihutyön. Hän tulisi papillisessa\npuvussa ja uskottelisi olevansa karkotettu maastaan uskonnollisista\nsyistä. Hän jättäisi kuninkaalle anomuskirjeen, joka kuivikehiedan\nsijasta on siroteltu nopeasti vaikuttavalla myrkyllä, jonka\nvalmistuksen ainoastaan iljettävät jesuiitat tunsivat ja olivat nyt\nkäyttäneet taitoaan tähän tarkotukseen. Myrkky oli niin väkevää, että\nse surmasi, kun sitä vain hengitti. Jollei tämä kuitenkaan syystä tai\ntoisesta onnistuisi, niin ettei kuningasta kohtaisi kuolema hänen\nluettuaan tämän kirjeen, niin oli mies varustettu myös tikarilla tai\npuukolla, joka oli kastettu yhtä väkevään myrkkyyn, ja sillä hän\nsilloin tekisi murhan.\n\n\"Jesuiitat ovat vakuuttaneet hänelle\", luki kirjeessä, \"että jos hän\nonnistui surmaamaan kuninkaan ja saataisiin kiinni teosta, niin ei\nhänen pitänyt joutua toivottomuuteen, vaikka häntä kohtaisikin julmin\nrangaistus; sillä hän saisi sitä suuremman ilon taivaassa, hänen\nsieluaan ei vietäisi kiirastuleen, vaan enkelit kantaisivat sen suoraa\ntietä Abrahamin helmaan, koska hän oli surmannut suurimman\nkerettiläisen.\"\n\nSitten seurasi täydellinen kuvaus kerettiläisestä.\n\nLauri herra katsoi minuun ja pani kirjeen pöydälle.\n\n\"Niin on asia\", sanoi hän; \"on kuin paholainen kiertelisi maailmaa.\nTuon nyt voi sentään varoa, mutta tässä lukee vielä jotain muutakin,\njoka lienee yhtä vaarallista, jollei vaarallisempaa.\"\n\nHän otti jälleen kirjeen ja jatkoi lukemista:\n\n\"Vielä on jälellä yksi salaisuus, jonka tahdon sinulle ilmottaa.\nKeisarillisen sotajoukon muutamat upseerit\" -- kirjeessä oli _capitanei\nDucesque_ -- \"ovat muka totuuden ja omantunnonvaivojen tähden jättäneet\npaikkansa ja tarjoutuneet kuninkaan palvelukseen. On välttämätöntä,\nettei heihin panna luottamusta. Voit itse arvata syyn.\"\n\n\"Luullakseni\", virkkoi Lauri herra lopetettuaan lukemisen ja uudelleen\npantuaan pois kirjeen, \"luullakseni on meillä tässä suurin vaara, koska\nsiitä yleensä olemme saaneet ainoastaan viittauksen.\"\n\n\"Eikö kirjeessä sitten ole näistä mitään enempää?\" kysyin minä; mutta\nLauri herra pudisti päätään ja jätti minulle kirjeen.[7]\n\nEi, siinä ei ollut mitään enempää.\n\n\"Parisen heistä\", sai herra Lauri Grubbe taasen sanoiksi, \"parisen\nheistä olemme luullakseni keksineet molemmissa italialaisissa, ja se\npitää varmaan paikkansa, että Quinti, everstiluutnantti, on pää ja\nratsumestari ainoastaan käsivarsi.\"\n\n\"Ja mitä teidän mielestänne on meidän nyt tehtävä\", kysyin minä\ninnokkaasti, Lauri herran vielä kerran silmäillessä kirjettä.\n\nHän hypähti nopeasti pystyyn ja vastasi sellaisella äänensävyllä, että\nsiitä huomasi hänen varmasti pitävän parhaana juuri sitä mitä hän\nsanoi.\n\n\"Meidän on mentävä hänen majesteettinsa luo, sinun ja minun, ja vieläpä\nheti paikalla.\"\n\n\"Ja vietävä kirje?\" kysyin minä.\n\n\"Ei, mutta sinun ilmotuksesi!\" vastasi hän. \"Everstiluutnanttiin ei\nvoida vielä käydä käsiksi, mutta ratsumestari täytyy heti kohta asettaa\noikeuden eteen. On tärkeää, ettei hukata hetkeäkään.\"\n\nLauri herra lausui minun omat ajatukseni, ja hetken kuluttua olimme\ntiellä kuninkaan luo.\n\nHänkin oli jo ylhäällä, ja ilman vaikeuksia pääsimme hänen luoksensa.\n\nLauri herra johti puhetta ja kertoi alusta alkaen, mitä havaintoja\nolimme tehneet ja kuinka italialaisen hommat olivat tulleet ilmi.\n\nKuningas kuunteli häntä tyynesti, ja hänen kasvoillaan kuvastuivat ne\ntunteet, jotka kirjurin sanat olivat hänen mielessään herättäneet.\nMinulla ei ole sanoja niitä kuvaillakseni. Hänen kasvonsa ilmaisivat\nsuuttumusta, mutta myös halveksimista ja suruakin; mutta hän oli niin\ntyyni, hänen ympärillään vallitsi sama juhlallinen tunnelma kuin\ntemppelikuorissa. Minut valtasivat samat tunteet kuin Upsalan\ntuomiokirkossa seistessäni hänen isoisänsä, vanhan Kustaa kuninkaan\nhaudalla.\n\n\"Eihän kuitenkaan käy pahemmin kuin Herra tahtoo!\" sanoi hän lopulta\nkääntäen katseensa Lauri herraan.\n\nSen jälkeen vaipui hän hetkeksi ajatuksiinsa ja kääntyi sitten minuun\nkäskien viemään määräyksen ratsumestarin vangitsemisesta, jonka jälkeen\nhän lisäsi, ennenkuin olin ehtinyt mennä, niin että minä kuulin sanat:\n\n\"Tiedonannot ovat toki sellaisia, että voimme niitä käyttää... lopun\nsaamme jättää kaikkivaltiaan haltuun. Hän tietää kyllä, mitä hän\ntahtoo, ja siihen saamme olla tyytyväiset.\"\n\nMinä lähdin, eikä kestänyt kauan, ennenkuin ratsumestari istui lukkojen\nja telkien takana. Tapasin ensiksi hovimarsalkan itsensä, jolle ilmotin\nkuninkaan käskyn. Hän seurasi sitten minua takaisin kuninkaan luo.\n\nLauri herra oli vielä kuninkaan luona, ja minä sain nyt itse kertoa\nhovimarsalkan läsnäollessa, mitä yöllä olin saanut tietooni.\n\nKuningas neuvotteli sen jälkeen hovimarsalkan kanssa siitä, mitä nyt\noli tehtävä. Hän oli sangen levoton ratsuväen tähden, jota hän odotti\nsaapuvaksi.\n\n\"Luulen kyllä heidän pääsevän läpi\", sanoi hän, \"mutta minulla ei ole\nvaraa mieshukkaan. Meidän täytyy pitää tarkasti silmällä teitä\nvihollisten taholla. Jos he tahtovat leikkiä, täytyy meidän olla\nvalmiit heitä kohtaamaan... Sano ratsumestari Platowille, että hän\nsaapuu luokseni!\"\n\nViimeiset sanat suunnattiin minulle, ja minä riensin heti kutsumaan\nmainittua ratsumestaria. Ratsumestari tuli. Minä pysähdyin oven suuhun,\nkoska minulla kuninkaan suopeuden tähden oli omat vapauteni ja\noikeuteni. Sillä minä aloin olla vanha uskottu palvelija, joka kuuluin\nenemmän kuninkaalle persoonallisesti kuin mihinkään sotajoukkoon.\n\nRatsumestari Platow oli urhoollinen ja luotettava upseeri, ja kuningas\nkäytti häntä sentähden paljon.\n\n\"Teidän on heti noustava ratsaille, ratsumestari von Platow ja\nlähdettävä neljänkymmenen ratsumiehen kera tiedustelemaan.\"\n\nRatsumestari kumarsi ja kuningas lisäsi:\n\n\"On mitä tärkeintä, että pidätte silmänne ja korvanne auki, sillä on\npidettävä tie auki ratsuväelle, jonka vihollinen aikoo yllättää. Teidän\non pidettävä silmällä tietä Stargardiin ja Gartziin. Luotan siihen,\nettä jos vaara uhkaa, annatte minulle siitä joutuin vastauksen, jotta\njoudun avuksi\".[8]\n\nRatsumestari oli ylpeä siitä tärkeästä tehtävästä, joka hänelle oli\nuskottu, ja poistui, jonka jälkeen kuningas taasen alkoi keskustella\nhovimarsalkan ja Lauri herran kanssa. Stargard, joka sijaitsi itään\npäin Stettinistä, oli vallattu kohta tämän kaupungin jälkeen ja oli\nsiis meidän käsissämme, mutta Gartzissa oli vihollisen päävoima\nTorquato Contin johdolla. Oli aivan selvää, että suurempi sotavoima\ntulisi tältä taholta, jos vihollinen tosiaankin aikoi yllättää\nruotsalaisen ratsuväen, ja ratsumestari Platow saattoi syyllä katsoa\ntehtäväänsä luottamustehtäväksi.\n\nAsia oli siis hyvissä käsissä. Mutta minä näin vaaran toisellakin\ntaholla, jossa sitä ei voinut kohdata muuten kuin niin sanoakseni\nsalakähmään -- toisin sanoen samalla tavoin kuin se itsekin mielellään\nesiintyi, ja kun oli kysymys kuninkaan hengestä, en minä epäröinyt\nkeinoilla millä tahansa pyrkiä pahan perille. Tässä oli pidettävä\nsilmällä italialaista everstiluutnanttia. Anomuskirjettä kyllä varoisi\nkuningas itsekin, kun hän nyt tiesi, että sellainen mahdollisesti\nhänelle esitettäisiin.\n\nHeti kun olin varmistunut, ettei kuninkaalla ollut minulle enää antaa\nmuita käskyjä, läksin sentähden everstiluutnantin taloon.\n\nTahdoin välttämättä päästä sisälle näkemään lähemmin niin sitä kuin sen\nasukkaitakin, mutta se ei ollut mikään helppo asia. Onni kuitenkin\nsuosi minua. Kaksi sotamiestä hovimarsalkan rykmentistä, jossa\nitalialainen palveli everstiluutnanttina, seisoi portilla, ja minä\ntunsin heidät kelpo miehiksi, kuten kaikkikin hänen miehensä olivat.\nDidrik von Falkenberg oli ollut autuaan leskikuningattaren\nhovimarsalkkana, ennenkuin hän seurasi mukana Preussin sotaan. Häntä\nsanottiin tuskin koskaan muuksi kuin \"hovimarsalkaksi\". Hän oli oikea\nmiesten mies.\n\n\"Onko everstiluutnantti tässä talossa?\" kysyin sotamiehiltä.\n\n\"On, mutta hän aikoo nyt lähteä kuninkaan luo\", vastasi toinen heistä,\nharmaaparta ukko, jonka silmät kuvastivat pelkkää rehellisyyttä.\n\n\"Kuninkaan luo?\" kysyin minä enkä katsonut tarvitsevani salata\nkummastustani.\n\n\"Hänellä on luullakseni jotakin tärkeää ilmotettavaa kuninkaalle\",\njatkoi harmaaparta, \"sillä hän on käskenyt, että hänen hevosensa on\nsatuloitava, ja luullakseni on ratsastus jotakin vakavampaa kuin pelkkä\nhuviratsastus, mutta...\"\n\n\"Mutta\", kysäisin minä, \"mitä vielä?\"\n\n\"Nähkääs, asianlaita on niin\", sanoi harmaaparta tarttuen olkahihnaani\nja vetäen minua hieman syrjään, \"asianlaita on niin, että\neverstiluutnantin rouva on antanut minulle erään tehtävän aivan\ntoiselle taholle ja odotin juuri, että tapaisin miehen, joka voisi\nsuorittaa sen minun sijastani; sillä minulle kävisi huonosti, jollen\nhoitaisi everstiluutnantin hevosta käskyn mukaan. Nyt, nyt...\"\n\n\"Nyt tahtoisit antaa minulle asian?\" täydensin minä, ja soturi nyökkäsi\nmyöntävästi.\n\n\"Tavallaan\", lisäsi hän, \"olet sinä paras mies antamaan ne tiedot,\njotka hän haluaa; hän nimittäin tahtoo tietää, onko mahdollista päästä\nvankilaan sen ratsumestarin luo, joka otettiin kiinni vähän aikaa\nsitten.\"\n\nMinun ei tarvitse sanoa, että ilomielin lupasin toimittaa tämän asian\nparhaimmittain. Erosimme tämän jälkeen, ja minä menin näön vuoksi\nvankilaan päin, mutta käännyin pian takaisin ja menin suoraa päätä\ntaloon, jossa pyysin saada puhutella everstiluutnantin rouvaa.\n\nHän oli kaunis nainen, jonka kasvot kuvastivat sanomatonta lempeyttä.\nHän oli nähtävästi hyvin huolissaan, ja hän saattoi tuskin pidättää\nkyyneliään, jotka uhkasivat joka hetki puhjeta esiin. Hänen rinnallaan\nseisoi toinen nainen, joka oli aivan toisennäköinen ja ryhdiltään niin\nmajesteetillinen, niin varma ja käskevä, kuin hän olisi pidellyt\nmaailman kohtaloita käsissään. Hänenkin kasvojensa piirteet olivat\nkauniit, ja hänen mustat silmänsä salamoiva minua kohden, ikäänkuin hän\nolisi odottanut minun tuovan jonkin voitonsanoman hänen valtaistuimensa\njuurelle.\n\n\"Se ei käy laatuun!\" sanoin aivan lyhyeen ja selitin kuinka olin\njoutunut suorittamaan toisen tehtävää.\n\n\"Kaikki on hukassa, kuuletko, Rosaura!\" huokasi lempeä rouva ja peitti\nkasvonsa hienolla valkoisella liinalla, jota hän piti kädessään.\n\nRosaura lehahti tuokioksi hehkuvan punaiseksi, mutta ei ainoaakaan\nsanaa päässyt hänen huuliltaan, eikä ainoakaan piirre hänen kasvoissaan\nilmaissut muuten, mitä hänen mielessään liikkui. Hänen suuret silmänsä\ntähystivät niin läpitunkevina minuun, kuin olisi hän tahtonut nähdä\njokaisen kätkön omassatunnossani. Hän teki minulle myös muutamia\nkysymyksiä, jotka todistivat sekä viisautta että terävänäköisyyttä. Hän\nnäytti tahtovan tutkia minua. Epäilemättä tapahtui se siinä\ntarkotuksessa, että jos kestäisin koetuksen, hän käyttäisi minua\nedelleen johonkin lähettilästehtävään. Luultavasti en vastannut hänen\nodotuksiaan, sillä hän pysyi sitten vaiti.\n\nEverstiluutnantin rouva, joka näytti enemmän mieleiseltäni naiselta,\nteki minulle muutamia kysymyksiä, ja minä en voinut olla ajattelematta\nitsekseni, kuinka ihmeellisesti Herra yhdistää hyvän ja pahan\nrinnatusten, ja surkuttelematta hyvän naisen osaa, kun hän oli sidottu\npetturiin.\n\nMitään sellaista en sitä vastoin tuntenut nähdessäni toista, jonka nimi\noli Rosaura ja joka oli ratsumestarin kihlattu, sama, joka souti pitkin\nOderia keskellä yötä ja minun nähteni kohtasi rakastettunsa. Hän oli\nnainen, joka näytti painiskelevan kohtalon kanssa, taistelevan elämästä\nja kuolemasta ja ennemmin ihastuksella vuodattavan viimeisen\nveripisaransakin kuin joutuvan häviölle.\n\nMinä en päästänyt häntä näkyvistäni, vaikkakin puhelin toisen kanssa,\njonka nimi oli Isabella.\n\nVihdoin kuului askeleita viereisestä huoneesta. Molemmat näyttivät jo\naskelten kaiusta tuntevan kuka tulija oli. Rouva Isabella istui\nliikahtamatta. Rosaura lähestyi ovea, ja minä näin, kuinka hän pani\nsormen huulilleen everstiluutnantin astuessa sisään.\n\nTämän silmät suurenivat, kun hän näki minut, ja hän heitti terävän\nkatseen vaimoonsa. Mutta ikäänkuin hän ei olisi ollut tietävinään minun\nläsnäolostani, sanoi hän viimeksi mainitulle:\n\n\"Olen kiinnittänyt hänen majesteettinsa huomiota siihen, että on\nvälttämätöntä lähettää tiedustelemaan etelään päin. Olen saanut ottaa\nvastaan hänen majesteettinsa kiitokset innostani, ja hän on suostunut\nsiihen, että saan itse ottaa osaa tähän retkeen.\"\n\n\"Jätät siis meidät?\" kysyi rouva Isabella ja katsoi levottomasti\nmieheensä.\n\n\"Niin, jätän teidät, mutta toivon pian olevani luonanne jälleen.\"\n\n\"Voittajana!\" lisäsi Rosaura, ja hänen silmänsä loistivat.\n\n\"Voittajana!\" lisäsi everstiluutnantti ja poistui.\n\nMinäkin riensin matkoihini. Olin varma siitä, että halpamainen\nsuunnitelma tulisi nyt tavalla tai toisella toteutettavaksi, ja paloin\nhalusta ja levottomuudesta, kuinka voisin tehdä laskut tyhjäksi.\n\nKulkiessani eteenpäin katua, joka vei leiriin, kohtasin ratsumestari\nPlatowin, joka neljänkymmenen valitun ratsumiehen kera lasketti\nkaupungin eteläistä reunaa kohden. Epäilemättä tulisi everstiluutnantti\nsiellä yhtymään tähän joukkoon. Hän oli muka paremmin kotiutunut maahan\nja tunsi tiet.\n\nHänen menettelytapansa on muuten helppo käsittää. Hän aavisti pahaa\nratsumestarin vangitsemisen johdosta eikä nähnyt mitään parempaa tapaa\nsuojella itseään ja esiintyä velvollisuuksilleen uskollisena kuin\nilmaista itse kuninkaalle vähän siitä vaarasta, joka uhkasi.\n\nItse asiassa oli hänellä kuitenkin toinen syy, jota kaikista vähimmän\nsaatoin aavistaa. Hän ei nimittäin tullut koskaan takaisin.\n\nKun von Platow ja hänen ratsumiehensä olivat ratsastaneet\npuolentoista peninkulman paikoille, tuli vihollinen heidän näkyviinsä.\nEverstiluutnantti käski silloin ratsumiehiään vetääntymään takaisin, ja\nratsumestari, joka ei katsonut uskaltavansa käydä taisteluun ylivoimaa\nvastaan, noudatti everstiluutnantin esimerkkiä. Mutta tämä ratsasti\nitse kappaleen pitemmälle eteenpäin ja katosi muutaman mäen taakse.\nKuitenkin pysähtyi ratsumestari ainoastaan tuokion, jonka jälkeen hän\nratsasti eteenpäin ratsumiehineen. Muutamia laukauksia vaihdettiin,\nkuitenkaan ei ollut puhumista mistään oikeasta taistelusta. Mutta\neverstiluutnantti joutui vihollisten käsiin. Niin sanottiin, kun Platow\npalasi, ja jokainen uskoi ratsumiesten lausuntoja ja säälitteli\nonnetonta, jota viholliset epäilemättä kohtelisivat karkurina, koska\nhän oli ennen palvellut keisarillisten joukossa hänkin.\n\nNe, jotka tiesivät hieman enemmän ja näkivät hieman pitemmälle kuin\naivan jalkojensa eteen, he ymmärsivät kyllä, kuinka asian oikea laita\noli ja ettei everstiluutnantilla itse asiassa ollut mitään pelättävää.\nPelko, että joutuisi ilmi, hänet ajoi antautumaan vihollisen käsiin.\nHän olisi aivan yksinkertaisesti voinut lähteä kaupungista käyttämättä\ntätä tilaisuutta hyväkseen, mutta hänelle oli tärkeää, ettei häntä\npidettäisi petturina. Se selvisi siitä, mitä tapahtui toisena yönä\ntämän jälkeen.\n\nErään käynnin johdosta, jonka seuraavana päivänä tein everstiluutnantin\nasuintaloon, seurasin kaksinkertaisella valppaudella kaikkea, mitä\ntapahtui tässä talossa tai sen naapuristossa tätä käyntiä seuraavan yön\nkuluessa.\n\nTapasin molemmat naiset jokseenkin samanlaisina kuin edellisenä aamuna.\nRouva Isabella oli vaipunut suruun ja kyyneliin, Rosaura seisoi suorana\nja jäykkänä ja näytti ikäänkuin vaativan vaaraa kaksintaisteluun.\nToimitin asiani sanomalla, että kuningas koettaisi kyllä pian lunastaa\neverstiluutnantin vapaaksi.\n\n\"Kiitos, kiitos\", sanoi rouva Isabella. \"Hänen majesteettinsa on sulaa\nhyvyyttä ja armoa ja\", sitten huokasi hän taas ja lisäsi matalammalla\näänellä, ikäänkuin olisi oikeastaan tahtonut sanoa tämän itsekseen,\n\"voittajana ei hän tullut takaisin, vaikka hän uskoi niin lujasti.\"\n\nSilloin leimahtivat Rosauran silmät ja hän heitti taaksepäin ylpeän\npäänsä ja sanoi italiaksi jotakin, mistä minä en ymmärtänyt muuta kuin\nsanan \"vittoria\" -- voitto. Mutta hänen ulkonäkönsä ja ryhtinsä puhui\nenemmän kuin hänen sanansa. Näytti siltä, kuin hän olisi sanonut: \"Hän\ntulee kyllä voittajana!\" Ainakin valtasi minun mieleni yhtäkkiä ajatus,\nettä everstiluutnantin pako oli yhteydessä Stettinin äkkiyllätyksen\nkanssa.\n\nMinä säilytin kuitenkin koko tyyneyteni ja sanoin ainoastaan:\n\n\"Voitto on samoin kuin kaikki muukin Jumalan kädessä!\"\n\nTuo pieni sana \"vittoria\" kaikui sitten koko päivän korvissani eikä\nantanut minulle mitään rauhaa. Mietiskeltyäni moneen kertaan sen kaikki\nmahdolliset ja mahdottomat merkitykset päätin lopulta, etten jättäisi\neverstiluutnantin asuntoa sinä yönä näkyvistäni, olinpa vielä\njärjestänyt niinkin, että sain silmänräpäyksessä lähetetyksi sanan\nleiriin ja kuninkaalle sekä kreivi Niilo Brahelle, joka rykmenttinsä\nkera majaili kaupungissa.\n\nTähystyspaikaksi olin valinnut saman kulman kuin ennenkin, koska sieltä\nvoin nähdä niin talon etupuolen kuin senkin puolen, missä takaportti\noli, ja tarkimmankaan etsinnän jälkeen en ollut voinut löytää mitään\nmuuta uloskäytävää kuin nämä kaksi.\n\nMutta yön tunnit kuluivat yksi toisensa jälkeen, enkä minä huomannut\nvähintäkään, joka olisi tuntunut epäilyttävältä. Kaikki oli hiljaista\nsuuressa kaupungissa, ja minä kuulin Oderin solisevan rantojensa\nvälissä samoin kuin sinä yönä, jona Rosaura nousi maihin ja seurasi\nratsumestaria everstiluutnantin asuintaloon.\n\nVihdoin löi kello kaksitoista, ja minä aloin uskoa, ettei sinä yönä\ntulisi mitään tapahtumaan siitä, mitä odotin, kun äkkiä sain kuulla\nkitisevän äänen, kuten avainta pistettäessä lukkoon. Kohta tämän\njälkeen näin pienen takaportin aukeavan ja naisolennon hiipivän\nkadulle.\n\nSe oli Rosaura. Yö ei ollut niin pimeä, etten aivan hyvin olisi voinut\nhäntä tuntea. Hän katseli varovasti ympärilleen ja lähti sen jälkeen\nkatua alaspäin kulkien aivan talorivin seinänviertä myöten. Minä\nseurasin häntä varovasti seinänvierustaa myöten toisella puolen katua,\nsilmät terävästi tähdättyinä häneen.\n\nHän kääntyi kulkemaan kaupungin muurin vartta pitkin, yhä edelleen\nhiipien yhtä varovasti. Eräällä paikalla, missä tällä kertaa ei ollut\nvahteja, nousi hän muurille.\n\nKaikessa tässä, joka tuntui minusta kummalliselta, en oikeastaan nähnyt\nmitään vaaraa, mutta se vahvisti minun luuloani, että vihollisten\ntaholta olisi jokin hyökkäys odotettavissa.\n\nHän pysähtyi ja katseli edessään aukenevalle tienoolle, pani kätensä\nkulmilleen paremmin nähdäkseen, taivutti päänsä eteenpäin ja kuunteli,\nja tämän uudisti hän vähänväliä. Vihdoin kyyristyi hän ja puuhaili\njotakin, mitä en voinut nähdä sinne, missä seisoin.\n\nEi kuitenkaan kestänyt monta silmänräpäystä, ennenkuin minä seisoin\nhänen rinnallaan, ja nyt näin että hän oli sitonut suuren veripunaisen\nliinan suulleen. Se oli ilmeisesti merkki viholliselle, missä sopivin\nhyökkäyskohta oli, ja tässä olikin paras sellainen. Nyt en pitkään\nvitkastellut ennenkuin tartuin hänen käteensä ja repäisin pois liinan.\n\nHän koetti tempautua vapaaksi, mutta minä pitelin häntä kiinni. Silloin\nsieppasi hän käsiinsä tikarin ja tavotti minua lyödäkseen. Hän oli\nnainen, jolle harvat pystyivät pontevuudessa ja notkeudessa vertoja\nvetämään. En kai ole eläessäni ottanut naista syliini muulloin kuin\ntämän kerran, ja käsivarressani on vielä hänen tikarinsa kären jälki.\n\nAlkoi jo valeta, niin että saattoi nähdä jokaisen esineen. Silloin\npäästi Rosaura huudon, kimakan ja vihlaisevan, niin että sen täytyi\nkuulua sangen kauas, ja hän kävi yhtäkkiä aivan säveäksi, joten\ntempasin helposti häneltä aseen ja heitin sen muurille.\n\nMutta samassa näin mäen rinteeltä jokseenkin läheltä rivin loistavia\nkypäriä. Sieltä oli vihollinen tulossa. Siinä oli selitys hänen\n\"vittoriaansa\". Ja jolleivät kuninkaan vahdit olisi olleet niin\nvalppaita kuin ne olivat, olisi siitä helposti saattanut koitua\nvittoria.\n\nTällä hetkellä näytti asema synkältä, ja minä olin vähällä paiskata\nkauniin petturinaisen mäsäksi voidakseni nostaa hälytyksen. Vihollinen\nläheni huimaa vauhtia, minä en tahtonut jättää vaarallista ja\npäättäväistä vankia, eikä häntä ollut niin helppo saada alas muurilta.\n\nHänen kimakka huutonsa, jolla hän oli tahtonut viholliselle opastaa\ntietä, kun minä repäisin pois liinan, sai kuitenkin aikaan myös sen,\nettä muurin puolustajatkin riensivät paikoilleen.\n\nHovimarsalkka oli ensimäisten joukossa, jotka tulivat paikalle. Hän\nhuomasi ja tunsi minut ja käski muutaman soturinsa rientää paikalle ja\nottaa vankini huostaansa. Sen jälkeen käski hän avata kaupungin\nportit ja syöksyä vihollista vastaan. Käskettyäni viedä Rosauran\neverstiluutnantti Quintin asuntoon pääsin minä vapaammin hengittämään\nja olin aikeissa lähettää yksityiset viestinviejäni liikkeeseen. Mutta\nsitä ei tarvittu, sillä vihollinen ei ollut sen vahvempi kuin että\nsaapuvilla olevat puolustajat saattoivat siitä selvitä. Minä paloin\nhalusta syöksyä taistelun temmellykseen, mutta kun minulla ei ollut\nkuninkaan lupaa, täytyi minun pysyä toimetonna katselijana.\n\nTämän laita oli kuitenkin samoin kuin monen muunkin, mikä kiihdyttää\nihmissydäntä; kun se on ohitse, on kuin sitä ei olisi ollutkaan.\nTaistelu oli tulinen, mutta lyhyt. Meidän mieshukkamme oli vähäinen.\nVihollinen lyötiin tykkänään takaisin, ja aivan toiset kuin ne,\njoita se alkuaan koski, saivat kärsiä seuraukset italialaisen\neverstiluutnantin ylpeästä suunnitelmasta vallata Stettin autuaalta\nkuninkaalta. Sen saivat tehdä poloiset asukkaat ympäröivissä kylissä.\nSillä tuskin oli vihollinen lyöty pakosalle, ennenkuin saatiin nähdä\nsavupatsasten nousevan ylös taivasta kohden. Se oli muka kosto\npettymyksen johdosta. Niin tekee koirakin saatuaan selkäänsä. Se puree\nkeppiä eikä kättä, joka lyö.\n\nTämä koskee jotakin muutakin. Näin oli myös sen kauniin naisen laita,\njoka innoissaan sen puolesta, mitä piti oikeana ja hyvänä, painiskeli\nminun kanssani ja teki minuun haavan, joka pakotti minut jonkun aikaa\nkulkemaan käsivarsi siteessä.\n\nRosaura oli, siitä ei ole epäilystäkään, paras, jaloin ja ritarillisin\nkaikista niistä, jotka täällä olivat liittyneet yhteen vääntääkseen\nautuaan kuninkaan voittovaunujen pyörän taaksepäin. Mutta hän meni\nkuolemaan, kun sen sijaan toiset, huonommat, ne, jotka olivat tahtoneet\nkäyttää hänen innostustaan keinona toteuttaakseen suunnitelmiaan,\nkävivät vapaina ja elivät vapaina... niin, vapaina, jollei ota lukuun\nsitä häpeää, joka seurasi heitä läpi elämän.\n\nEn tiedä, kuinka se kävi, mutta hänen onnistui riistäytyä vapaaksi, kun\nhäntä vietiin pois muurilta, ja ennenkuin kukaan aavistikaan tai osasi\najatella mitään sellaista, nähtiin hänen syöksyvän ulos kaupungin\nportista ja eteenpäin taistelun temmellykseen.\n\nTaistelevat eivät häntä huomanneet. Hovimarsalkka huusi karanneelle\neverstiluutnantilleen, että hän käyttäytyi kuten kurja raukka, kun hän\ntällä tavoin nousi niitä vastaan, joille hän oli vannonut\nuskollisuutta. He seisoivat vastatusten taistelussa.\n\nSilloin, juuri silloin, näin Rosauran aivan kuin lentävän eteenpäin\nmiesten välitse, ja hän oli aivan hovimarsalkan takana.\n\nNäin tämän taivuttautuvan syrjään. Laukaistun pistoolin savu kiemurteli\nhevosen pään edessä.\n\nItalialainen oli tähdännyt pistoolinsa hovimarsalkkaa kohden, mutta\nluoti sattui Rosauraan.\n\nJa hän vaipui maahan, viruen verissään, yhtenä sen taistelun uhreista,\njota käytiin ihmishengen vapauden puolustajain ja sen sortajain\nvälillä. En voi sitä auttaa, mutta tästä tapauksesta näin selvemmin\nkuin koskaan, kuinka nurja ja luonnoton tämä taistelu ihmisten ja\nihmisten välillä oli, ja puhe rauhasta maassa kaikui niin ihmeelliseltä\nkorvissani.\n\nMutta kylliksi siitä asiasta. Voitto oli meidän, ja ennen kaikkea --\nkuningas oli pelastettu.\n\nMyrkytetty anomuskirje ei tullut koskaan perille, eikä valepukuinen\nmunkki myrkytettyine tikareineen näyttäytynyt.\n\nKului vuosi ja tapahtui mitä kummallisimpia tapauksia, ennenkuin\njälleen puhuttiin, että petos kohotti päätänsä Ruotsin kuningasta\nvastaan.\n\n\n\n\n13.\n\nMorsiamen sormus.\n\n\nStettinissä sattui eräs tapaus, joka on elävästi painunut mieleeni.\nMutta tahdon kertoa järjestään.\n\nVuonna 1628 laitettiin häitä Tidössä. Valtiokanslerin tytär neiti\nKristina -- sanon neiti, koska korkeain herrain tyttäriä tähän aikaan\nsanotaan neideiksi, mutta silloin ei puhuteltu neideiksi ketään muita\nkuin kuninkaan ja Sture-suvun tyttäriä ja mahdollisesti niitä, jotka\nolivat lähemmissä sukulaisuussuhteissa kuninkaallisen huoneen kanssa,\n-- neiti Kristina siis, valtiokanslerin vanhin tytär, oli vietävä\nvihille, ja sulhanen oli sotamarski, herra Kustaa Horn.\n\nHän oli jo korkealla kuninkaan suosiossa ja oli vakaannuttanut\nmaineensa voittamalla puolalaisen sotapäällikkö Gonsefskin, jonka hän\nvoitti sinä vuonna, jolloin olimme Wolmarin luona, ja teki siten\nkuninkaalle mahdolliseksi mennä suoraa tietä Preussiin eikä\nLiivinmaalle, kuten hän ensin aikoi keväällä lähtiessään retkelle.\nLokakuun lopulla päätetyn kesäsotaretken jälkeen nousi kuningas laivaan\nPillaussa ja lähti kotiin, ja silloin olin minäkin mukana.\n\nJouduin silloin olemaan läsnä neiti Kristinan häissä, vaikkakin saavuin\nkartanoon tuoden viestejä kuninkaalta ja kirjeitä valtiokanslerilta\nenkä siis kuulunut talonväkeen.\n\nMyöhään illalla poikkesin suurelta maantieltä Tidöhön vievälle tielle.\nAurinko läheni läntistä taivaanrantaa ja kultasi puiden latvat, jotka\nupeilivat kirjavassa väriloisteessaan. Metsien ylle oli ikäänkuin\nkudottu yhteen kaikenkarvaisia värejä ja varjoja, jotka odottivat\nainoastaan myrskyä, joka repisi kaiken rikki ja sirottelisi kuin tomun\nympäri maata. Lukemattomat olivat lehdet, eikä kuitenkaan yksi ollut\nsamanlainen kuin toinen, aivan kuten on laita ihmistenkin, joille\nmikään ei käy samalla tavoin, paitsi alkua ja loppua, kuinka suuria he\nkilvotellevatkin ja kuinka upeillevat ja loistellevat hetkisen,\nennenkuin kellastuneiden lehtien tavoin vaipuvat hiljaisuuteen.\n\nEn tiedä mistä se johtui, mutta mieleni kävi alakuloiseksi nähdessäni\ntätä syyskuvaa, vaikkapa parhaallaan ratsastinkin häihin. Lopulta\npudistauduin irti unelmistani ja sanoin itsekseni: pitäisipä sinulla\ntoki olla parempi ymmärrys, sinulla, joka olet ollut mukana niin\nmonessa verileikissä ja itse katkaissut niin monta elonsäiettä\ntuollaisesta ihmislehdestä; sinulla täytyisi olla parempi ymmärrys kuin\nettä annat ajatustesi haihatella päin kuloa ja metsää! Ja niin tulin\najatelleeksi kuningasta, jonka puolesta olin ollut ja tulisin vieläkin\nolemaan niin monessa verileikissä, mutta silloin tuli miltei vielä\npahempaa. Sillä nyt aloin ajatella sitä päivää, jolloin hänetkin\ntemmattaisiin kuten niin monet muut kansaltaan, voitoistaan ja\nkunniastaan.\n\nSellaisissa ajatuksissa -- en voinut auttaa sitä, ne olivat nyt kerran\nsaaneet minut valtaansa -- saavuin kartanoon.\n\nMuuan tallipoika, joka näki, että kuuluin kuninkaan väkeen, tuli\nottamaan hevosen, jonka jälkeen minä menin ylös linnaan.\n\nJuuri silloin näin nuorten neitseellisten kasvojen pilkistävän esiin\nparisen kukan välistä muutamain korkeain puiden takaa. Näin ne vain\ntuokion ajan, ne pilkistivät näkyviin ja katosivat yhtä nopeasti, mutta\nkauniit kasvot näin sitten koko yön edessäni. Silmissä oli syvimmän\nepätoivon ilme. Voin tuskin sanoa koskaan muulloin nähneeni niin\nsurullisia kasvoja.\n\nJa kuitenkin olivat nämä morsiamen kasvot, jotka minä tunsin aivan\nhyvin.\n\nHän ei olisi voinut näyttää surullisemmalta, vaikka hän yhtäkkiä\nkeskellä onnensa lämpimintä päiväpaistetta olisi tuntenut kuoleman\npistoksen sydämessään. Ja niin kulkivat taasen ajatukseni edelleen\nsamaa latuaan, nähden kuolemaa ja häviötä ympärinsä.\n\nSilloin kohtasin itsensä sotamarskin, joka tuli toiselta taholta juuri\nlähetessäni linnanporttia.\n\n\"Sinäkö täällä?\" kysyi hän ja pysähtyi kiinnittäen minuun tyynen,\nläpitunkevan katseensa.\n\nMinä tervehdin ja mainitsin asiani. Silloin viittasi hän kädellään,\nettä seuraisin häntä. Joukko häävieraita, sukulaisia ja ystäviä läheltä\nja kaukaa, oli kokoontunut kartanoon, ja jokaista polkua suuressa\npuistossa ja metsässä ympärinsä polkivat silloin ylhäiset herrat ja\nrouvashenkilöt. Ne, jotka nyt tulivat sulhasen ympärille, seurasivat\nhäntä linnaan, ja minä liityin heihin, vaikkakin tarpeeksi loitolla.\n\nMorsianta en kuitenkaan nähnyt. Hän oli ilmeisesti mennyt toisaalle\npäin. Kaikki tyyni näytti minusta niin käsittämättömältä, että olin\npuolittain huolissani. Joko oli tapahtunut jokin onnettomuus tai tulisi\ntapahtumaan, se oli minusta aivan selvää, ja näkemäni surulliset kasvot\nolivat minusta kuin joku monista lehdistä, ja niiden piirteihin näytti\nolevan kirjotettu samaa kuin lehtienkin: sinä olet kedon kukkanen, joka\nvarisee ja lakastuu.\n\nKulkiessani herrojen jälestä luin hiljaa rukouksen valtiokanslerin ja\nkoko hänen huoneensa puolesta, sillä he olivat minulle rakkaita jo\nsilloin, vaikkakin he sitten tulivat vielä rakkaammiksi. Ja niinpä\nolimmekin ylhäällä linnassa.\n\nTäällä tuli hurskas rouva Åkentytär Bååt, valtiokanslerin emäntä ja\nmorsiamen äiti, vävyään vastaan, sillä tämä oli lähettänyt muutaman\npalvelijan viemään hänelle sanan, että oli tullut kirjeitä ja viestejä\nhänen herraltaan ja mieheltään.\n\nHän oli vanhankansan rouva, esiintymiseltään ankara, mutta uskollinen\nja harras sydämestään. Nyt oli hän oikein kaunis, kun sydämen lämpö\nsateli koko hänen kasvoistaan ja lisäsi hänen silmiensä loistetta. Hän\nteki minulle monia kysymyksiä miehestään, kuninkaasta ja muutamista\ntapauksista sotapaikoilla. Morsiamellekin oli kirjeitä, ja Anna rouva\nlähetti häntä hakemaan.\n\nMe olimme eri huoneessa, jossa ei ollut saapuvilla ketään muita kuin\nKustaa herra ja Anna rouva. Sitten sain jälleen nähdä nuo kasvot, jotka\ntekivät minuun niin syvän vaikutuksen.\n\nHän tuli. Hän oli iloinen ja nyökkäsi niin rakastavaisesti Kustaa\nherralle. Minä seisoin aivan ovensuussa, mutta olin kuitenkin\nnäkevinäni, kuinka hymyn alle oli kyynel kätkettynä ja kuinka käsi,\njoka otti kirjeen vastaan, vapisi. Olisin sanonut, että tämän sai\naikaan ilo, jollen olisi nähnyt näiden kasvojen äsken kukkien välissä\npuistossa suuntaavan taivasta kohden katseen, niin täynnään surua ja\ntäynnään rukousta, kuin olisi ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.\n\nKun hän luki kirjettä, valuivat kyynelet kirkkaina hänen poskiaan\npitkin, ja nyt olivat ne aivan luonnolliset. Luoden Kustaa herraan niin\npuhtaan ja viattoman katseen kuin enkeli ikään ojensi hän tälle kirjeen\nja painautui luottavasti häntä vasten. Kirjeen, jonka hän sai, olen\nsitten lukenut moneen kertaan ja muistan sen sanasta sanaan. Se kuului\nnäin:\n\n\"Rakkahan tyttäreni! Korkein Jumala sinua ja rakasta miestäsi\nsiunatkoon, armahtakoon ja varjelkoon! Minun ei tarvitse kirjottaa,\nkuinka mielelläni olisin halunnut olla viettämässä juhlapäiväänne,\nmutta isänmaan asiat eivät ole sitä sallineet. Tiedätte kuitenkin\nhyvin, että kannan isällistä sydäntä teitä kohtaan ja että joka päivä\nrukoilen, että siunaus täyttäisi kotinne, enkä epäile rukouksen\nkuulemista. -- Rakas tyttäreni, astu rakkaudella ja nöyryydellä miehesi\nsilmien eteen! Hänen sukunsa olkoon sinun! Älä käytä väärin sitä, että\nmiehesi on sinulle hyvä, ja vältä kaikkea, jonka huomaat olevan hänelle\nepämieluista, tietäen että hänen suosiostaan lähinnä Jumalaa riippuu\nkoko sinun menestyksesi. Jos täytät tämän, niin tiedän varmaan, että\nhänkin puolestaan osottaa sinulle sen rakkauden ja kunnian, joka\nsinulle tulee, ja että korkein Jumala teidän avioliittonne ilolla ja\nonnella siunaava on, kuten minä joka päivä ja uskollisesti rukoilen.\"\n\nKustaa herra ojensi kirjeen, luettuaan sen, Anna rouvalle, ja katsoi\nlämpimästi morsiameensa.\n\n\"Oletko aina hyvä minua kohtaan?\" kysyi tämä, mutta silmät olivat\nkyyneliä täynnä.\n\nKustaa herra hymyili ja näytti niin läpeensä hyvältä ja rehelliseltä,\nvaikka hän oli kauniimpi silloin kuin myöhemmin pitkän vankeutensa\njälkeen Saksassa. Mutta morsian jatkoi kyselyään:\n\n\"Annatko minulle anteeksi ja oletko hyvä minua kohtaan, vaikkapa\ntuottaisin sinulle suruakin, kun se vain tapahtuu vastoin tahtoani?\"\n\nNyt tarttui sulhanen morsiamensa molempiin käsiin ja katsoi häntä\nsilmiin.\n\n\"Sellaisen surun voimme kyllä kantaa, Kristina\", sanoi hän, \"sillä sen\nsurun panee kannettavaksemme Herra etkä sinä!\"\n\nIlon pilkahdus näyttäytyi neiti Kristinan silmissä, ja hän tahtoi\nilmeisesti sanoa enemmän, kun Anna rouva lähestyi heitä, sulki heidät\nsyliinsä ja sanoi lempeällä vakavuudella:\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, lapset!\"\n\nSitten ei morsiuspari sinä iltana enää puhunut enempää keskenään, sillä\nnyt seurasivat he Anna rouvaa vierassaliin.\n\nLähdettyäni huoneesta jouduin minä pitkään pylväskäytävään, jossa oli\nhyvin himmeä valaistus. Siellä oli tosin ikkuna ikkunan vieressä, ja\npari lamppuakin riippui katossa, mutta ulkona oli jo niin pimeä, ettei\nsieltä tullut mitään valoa, eivätkä lamputkaan kyenneet hälventämään\npimeyttä käytävästä.\n\nEn tiennyt silloin, että neideillä oli huoneensa linnan tällä puolella,\nmutta kulkiessani pylväskäytävää eteenpäin tuli muuan Anna rouvan\npalvelijattarista ja tervehti minua kuten vanha tuttu, jollainen hän\nolikin, sillä me tunsimme toisemme nuoruutemme päivistä lähtien, vaikka\nhän oli kymmenkunnan vuotta nuorempi kuin minä, -- niin, nyt tuli hän\nja puhutteli minua. Hänellä oli niin paljon kyseltävää herrastaan,\nvaltiokanslerista, ja miehestään, joka oli mukana kaukana sodassa\nj.n.e. Seisoimme siinä kauan pakinoiden, kunnes hän nopeasti tarttui\nkäteeni, samalla tehden toisella kädellään liikkeen, kuten tehdään\njotakin odottamatonta tapahtuessa.\n\n\"Tuolla on neitien huone!\" sanoi hän hyvin hiljaa ja puristi lujasti\nkättäni. \"Pysy hiljaa, hiljaa, minä olen onneton, jos joku näkee, että\nminä vanha ihminen seison juttusilla jonkun miehen kanssa!\"\n\nJa tämä ihmisrukka näytti tosiaankin kovin hätääntyneeltä. En voinut\nolla hymyilemättä hänelle.\n\nOlimme melkein käytävän päässä lähellä ovea, joka vei portaille. Mutta\ntakanamme toisessa päässä oli muuan ovi auennut; se oli neitien huoneen\novi, ja tämä seikka se oli häntä niin säikähdyttänyt. Minä tein\nkuitenkin hänelle mieliksi ja me seisoimme aivan hiljaa.\n\nAvatun oven takaa pilkistivät muutamat kasvot näkyviin. En tuntenut\nniitä, ne olivat nuoret ja kauniit, mutta minä en pitänyt katseesta.\nNo, se tekeekin yleensä vastenmielisen vaikutuksen minuun, kun näen\njonkun noinikään heittävän väijyvän ja vakoilevan katseen ympärilleen.\nAjattelen silloin aina, että on tekeillä jotakin, joka ei siedä\npäivänvaloa, mutta minä olenkin luonnostani epäluuloinen.\n\nKauniit kasvot tähystelivät nyt oikeaan ja vasempaan käytävässä, mutta\nkun tähystelijä ei huomannut mitään, katsoi hän sisälle huoneeseen,\njohon avattu ovi vei.\n\n\"Se on Märta, neiti Kristinan kamarineitsyt!\" kuiskasi vanha\nystävättäreni, joka nyt jälleen rohkaisi mielensä. \"Mitä hän tahtonee,\nkun niin salavihkaan tähystelee kaikkiin nurkkiin?\"\n\nHänen kuiskaustaan ei kuullut kukaan muu kuin minä.\n\nKauempaa käytävästä, avatun oven takaa, kuului kahden äänen\nkeskustelua, mutta ne puhuivat hyvin hiljaa.\n\n\"Jumala olkoon kanssasi!\" kuulin toisen sanovan. Se oli neiti Kristinan\nääni.\n\n\"Olkaa huoletta, hyvä neiti!\" vastasi Märta. \"Tunnen jotakin sisälläni,\njoka sanoo, että kaikki on käyvä hyvin.\"\n\n\"Etpä vain pettyisi!\" vastasi neiti Kristina. \"Ah, en ikinäni luullut,\nettä surren ja kyynelöiden valvoisin hääyöni... Jumala suokoon sinulle\nonnea, rakas Märta, enkä ole elämässäni unhottava, mitä nyt teet\npuolestani!\"\n\n\"Älkää sanoko niin, rakas armollinen neiti, älkää sanoko niin\", virkkoi\nkamarineitsyt. \"Mikään ei ole suurempi kuin iloni, jos onnistun; siinä\non palkkaa kylliksi, jos voin tehdä rakkaan neitini tyyneksi ja\nonnelliseksi jälleen... kuivatkaa nyt kyyneleenne, minä kyllä...\"\n\nMuuan ovi, joka äkkiä avattiin vielä etempänä käytävässä, katkaisi\nkeskustelun. Ovi sulkeutui, ja Märta riensi käytävää ulospäin. Kun hän\ntuli meidän luoksemme, pysähtyi hän ja katsoi terävästi meihin, mutta\nei virkkanut mitään. Ei hänellä ollut siihen aikaakaan, jollei\ntahtonut, että hänet tavottavat ne kilisevät kannukset, jotka tulivat\nyhä lähemmäksi.\n\nNe kuuluivat eräälle talon palvelijalle, jonka häthätää oli\nratsastettava Vesteråsiin jollekin asialle. Hän heitti tuskin\nkatsettakaan meihin molempiin, ja kun hän oli mennyt ohitse, tarttui\nvanha ystävättäreni minun käteeni ja sanoi tuiki tärkeällä äänellä:\n\n\"Täällä on jotakin hullusti, niin varmaan on; jokin on mennyt pois\npaikoiltaan, mikä se nyt sitten lieneekin...\"\n\nJa sitten vaikeni hän hetkisen. Minä tahdoin mennä tieheni ja seurata\nMärtaa. Olin aivan samaa mieltä kuin ystävänikin. Se oli syynä\nsurullisiin kasvoihin ja kyyneleisiin silmiin, jotka näin saapuessani\nlinnaan; tätä syytä Märta tahtoi nyt mennä tavalla tai toisella\npoistamaan, ja minua veti vastoin tahtoanikin hänen jälkeensä. Minä\nmietin mielessäni, että mahdollisesti voisin olla urhoolliselle tytölle\navuksi, ja sydän pamppaili rinnassani ilosta, ajatellessani, että\nhiljaisuudessa voisin tasottaa tien kuninkaan ystävän tyttärelle.\n\nMutta vanha ystävättäreni ei päästänyt minua niin helpolla. Mitä hän\nsanoi, miellytti minua tavallaan, mutta toiseltapuolen tympäisi sikäli\nkuin en sitä ymmärtänyt, koska en tuntenut asiaa, mutta jälkeenpäin\nhuomasin sen olevan aivan oikein.\n\n\"Sen saat tietää\", sanoi hän, \"että neidin kamarineitsyt on sellainen,\njota hänen olisi pitänyt kaikista vähimmän valita uskotukseen, mitä se\nnyt lieneekin, joka hänen tänä yönä on toimitettava. Mutta jos tahdot\nhyödyttää tätä taloa, niin seuraa tytön jälestä, jos voit, sillä sen\nsanon vielä kerran, etten luota häneen enempää kuin...\"\n\nHän hipaisi lihavia käsiään vastakkain, mutta kohotti kohta sen jälkeen\nkaulaliinansa kulman silmilleen ja sanoi itkien:\n\n\"Jumala armossaan olkoon läsnä ja valvokoon meidän kaikkien ylitsemme\nja erittäin rakkaan herrasväen ja neitsyt Kristinan ylitse, amen!\"\n\nMinä puristin hänen kättään ja lähdin, innokkaampana kuin koskaan, jos\nse oli mahdollista, auttamaan surullista neitiä. Mutta sentähden\ntarvitsin ensiksikin tietää, mihin asiaan täällä tarvittiin apua, ja\ntämän tiedon saamiseen ei ollut muuta keinoa kuin seurata\nkamarineitsyttä. Ensin juolahti mieleeni kysyä häneltä suoraan, mutta\nkohta hylkäsin tämän ajatuksen, koska oli selvää, että hän joko\njättäisi sellaisen kysymyksen vastaamatta tai antaisi eksyttävän\nvastauksen, ja silloin ei ollut muuta keinoa kuin hiljaisuudessa\nseurata mitä hän hommaili.\n\nMutta ennen kaikkea ei ollut mikään helppo asia löytää häntä suuresta\npuistosta, jossa varjot olivat niin tummat ja jossa humiseva tuuli\nhämmensi hänen askeleensa kuuluvista. Kuu oli tosin ylhäällä, mutta se\nauttoi vähän, sillä käytävät risteilivät niin eksyttävästi, että mitä\nnäki tai luuli näkevänsä yhtenä silmänräpäyksenä, se oli kadonnut\ntoisena.\n\nNiin olin kulkenut pitkin ja poikin ja ehtinyt alas rantaan, pääsemättä\nyökulkijattaren jälille.\n\nTäällä oli muuan lehmusten ympäröimä aukeama, josta oli ihanin näköala\nMälarille, ja tiesin armollisen herrasväen usein olevan tapana istua\ntäällä, kun aurinko kallistui länsivinoon ja Mälarin aallot leikkivät\nvasten rantoja. Täällä olin kerran tavannut valtiokanslerinkin, kun\ntoin hänelle kirjeitä kuninkaalta. Pysähdyin nyt itsekin aivan\nihastuneena siihen kuvaan, joka levisi edessäni.\n\nOli kuin tuulikin kunnioittavasti kaartaisi tätä rauhan tyyssijaa.\nTäällä oli niin hiljaista, niin hiljaista, että olisin aivan kuullut\nlehden putoavan.\n\nSilloin kuulin askeleita. Mutta hetkisen jälkeen olivat ne häipyneet.\n\nSen sijaan kuulin lapsen laulelevan rannalla alapuolellani. Hän lauloi\nvirttä, mutta väliin olin kuulevinani nyyhkytyksiä, varovasti\nlähetessäni hiekotetun kentän reunaa.\n\nSilloin kuulin taasen jalan lipeämisen kiveltä ja kuinka joku oksa\nsamalla katkesi. Tämä ääni kuului ylempää ja syrjään päin siitä, missä\nlapsi lauloi.\n\nKatsoin sinne päin ja olin selvään näkevinäni vaalean puvun vilahduksen\npensasten varjosta. Itse seisoin muutaman lehmuksen juurella niin,\nettei minua voinut lainkaan nähdä alhaalta päin. Kun olin astunut\npuunrungon ympäri parisen askelta syrjään päin, saatoin nähdä aina alas\nrannalle.\n\nSiellä istui pikku tyttönen kivellä, käsi poskella veisaten virttä.\n\nOlin näkevinäni hänen edessään jotakin kimaltelevaa muutaman kiven\nvieressä aivan vesirajassa. Lapsi huiskutti jalkaansa sinne ja tänne\nkiven ylitse, ja sentähden luulin ensin, että kuu se loisti aaltoihin\nja vuoroon tyttö sen varjosti jalallaan. Mutta nyt veti hän jalkansa\ntykkänään pois ja istui aivan hiljaa pannen pienet kätösensä ristiin.\n\n\"Niin, jos voisin rukoilla kuten sinä tahdot rukoiltavan\", virkkoi hän\nkatsoen taivasta kohden, jossa tähti syttyi tähden viereen, \"silloin\nkyllä kuulisit minua... mutta on sentään parasta, kun tapahtuu sinun\ntahtosi!\" Ja sitten painoi hän päänsä käsiinsä ja istui aivan hiljaa.\n\nSilloin kuulin taasen valkean hahmon askeleet, mutta nyt en nähnyt\nhäntä, sillä muuan kallionkieleke pistäytyi niin pitkälle, että se\npeitti kummun tämän puolen. Mutta minun silmäni olivat kiinnitetyt\nlapseen, jolla, hänelläkin, näytti olevan sydänsuru, minkä ainoastaan\nJumala saattoi auttaa.\n\nNyt taivutti pienokainen päätänsä alaspäin ja katsoi vedenpintaan, hän\ntaivutti sitä yhä enemmän ja katsoi suuria kiviä rantaäyrään vieressä,\njoiden ympärille kuu sirotteli loistavimpia hopeahilujaan, -- ja sitten\nkurottautui hän tähystämään pieniä välkkyviä aaltosia, jotka aivan\nkilvalla kiitivät hänen jalkojensa luo.\n\nSilloin hypähti hän pystyyn ja kurotti kätensä eteenpäin, aivan kuin\nolisi yhtäkkiä nähnyt aarteen jaloissaan. Hän seisoi hetken aivan\nhiljaa ja katse naulattuna johonkin loistavaan esineeseen, jota hän\ntuskin uskalsi koskettaa. Näin selvään, että se oli sama esine, joka\näsken oli vetänyt minunkin katseeni puoleensa.\n\nVihdoin kumartui lapsi alas ja otti aalloista pienen esineen, joka\nkimalteli kuin tähti hänen kädessään.\n\n\"Ah!\" huudahti silloin joku ja löi kätensä yhteen aivan lapsen takana.\n\nSe oli valkoinen hahmo, ja kuutamossa näin selvään, että se oli neiti\nKristinan kamarineitsyt.\n\n\"Mitä pidät kädessäsi, lapsi?\" kysyi hän ja ojensi kätensä ottaakseen\nsäteilevän esineen.\n\nTyttö katsoi ylös, ja hänen silmissään välkkyivät kyynelet, jotka\nhelmeilivät laihoja poskia pitkin.\n\n\"Se on sormus!\" sanoi hän.\n\n\"Ja mistä olet sen löytänyt?\" kysyi Märta taasen.\n\n\"Tästä, juuri tästä!\" vastasi lapsi ja osotti jalkansa viereen kivelle,\njonka ylitse aallot loiskuivat, mutta sieltä ei näkynyt enää mitään\nloistavaa.\n\n\"Anna minulle sormus!\" virkkoi Märta innokkaasti ja kumartui käsi\nojolla, mutta pienokainen hypähti syrjään ja katsoi jokseenkin\nepäluuloisesti häneen.\n\n\"En anna\", vastasi hän. \"Pidän sormuksen ja annan sen omistajalleen...\"\n\n\"Ja kuka sitten on omistaja?\"\n\n\"Se on neiti Kristinan sormus\", vastasi lapsi niin varmasti kuin olisi\nollut itsestään selvä asia, että kaikkien täytyi tietää, että sormus\noli neiti Kristinan.\n\nMärta kysyi, kuinka hän sen voi tietää, ja tyttö vastasi:\n\n\"Istuin tässä rannalla, sillä olin aamupäivällä puhutellut neitiä, joka\non käynyt meitä aina katsomassa äidin sairauden aikana, ja kaikki\nsanovat, että jollei hyvää neitiä olisi ollut, niin olisi äiti kuollut\npois; niin sanovat, ja uskon kyllä että he ovat oikeassa, sillä koskaan\nen ole nähnyt äitiä niin huonona... niin, istuin täällä ja ajattelin,\nkuinka hyvä Jumala on ollut meitä kohtaan ja että kyllä kai minäkin\nmaailmasta löydän leivänpalani, vaikka se nyt näyttää, kuten sanotaan,\npimeältä ja mahdottomalta, meitä kun on niin monta lasta, kokonaista\nkahdeksan kappaletta, joka ei ole vähän se...\"\n\n\"Kuinka vanha olet?\" keskeytti kamarineitsyt.\n\n\"Niin, olin viime kesänä yksitoista talvinen, niin että nyt olen\nkaksitoista.\"\n\n\"Et ole siis täysikasvuinen\", virkkoi Märta huonosti salatulla\nharmilla, \"paitsi kieltäsi, joka ei kangertele.\"\n\n\"Niin, samoin sanoo hyvä neitikin\", jatkoi lapsi, joka ilostui yhä\nenemmän, mitä enemmän ajatteli löytämäänsä aarretta, ja sentähden\nlörpötteli vapaasti kaikkea, mikä oli yhteydessä neidin ja sormuksen\nkanssa, välittämättä kamarineitsyen lisääntyvästä nyreydestä. \"Niin,\nsamoin sanoo hänkin, mutta nyt istuin täällä, kuten sanoin, ja\najattelin häntä, päivä oli laskemaisillaan, ja herrasväet, jotka\nistuivat tuolla ylhäällä lehmusten alla, poistuivat, niin että siellä\ntuli hiljaista. Silloin kuulin jotakin kilahtavan kiveä vasten aivan\nlähellä minua ja kohta sen jälkeen hätiköivän huudahduksen, ja katsoin\nylös. Neiti seisoi kallion reunalla, kurotti käsivarsiaan ja kurkisti\nalaspäin. Mutta hän näytti niin onnettomalta, että minä aivan\nkangistuin pelästyksestä.\"\n\n\"No, hyvä\", kiirehti Märta, \"näkikö neiti sinut?\"\n\n\"Ei, kuulin hänen vain huudahtavan: 'sormukseni!' ja sitten näin hänen\nkoettavan päästä alas jyrkännettä; mutta kun se ei onnistunut, nousi hän\ntakaisin jyrkänteen reunalle. Samassa mainitsi joku hänen takanaan\nhänen nimensä, luulen että se oli ankara Kustaa herra, ja niin katosi\nhän... Muuten olisin juossut ylös hänen luoksensa ja tuonut hänet hyvää\ntietä tänne alas, ja me olisimme yhdessä etsineet hänen kadotetun\nsormuksensa.\"\n\n\"Hyvä, että löysit sen!\" keskeytti Märta ja ojensi kätensä ottaaksensa\nsormuksen.\n\nMutta tyttö oli varuillaan, ja taivuttautuen syrjään päin jatkoi hän\nkertomustaan -- ilmeisesti enemmän siksi, että hän tunsi tarvetta itse\nmuistella koko juttua sormuksen katoamisesta ja löytämisestä, kuin\nselittääkseen sitä kamarineitsyelle.\n\n\"Niin, kuinka olisimmekaan saaneet etsiä\", sanoi hän. \"Tässä paikassa\nei varmaan ole ainoaakaan kiveä, jota en olisi kääntänyt ylösalaisin,\nja kuitenkin oli se kuin lumottu, en nähnyt mitään sormusta. Minä etsin\naivan mahdottomista paikoista, mutta sitä ei löytynyt mistään. Aloin\nlopuksi itkeä, sillä tiesin hyvin, miltä neiti rukan sydämessä tuntui;\ntietysti se oli sama sormus, jonka hän oli saanut sulhaseltaan -- hän\npuhui siitä äidille, kun oli tuvassamme tässä taanoin, -- ja minusta se\noli niin perin surullista... Niin meni päivä mailleen, ja silloin\nistahdin minä tuolle kivelle; ja taasen ajattelin neitiä ja kaikkea\nmitä hän oli tehnyt äidin hyväksi, ja silloin aloin veisata virttä,\njota äidin on tapana veisata, ja aina väliin itkin. Ja minä rukoilin\nJumalaa, että hän katsoisi alas minun puoleeni ja soisi minun tehdä\nrakkaalle neidille sen ainoan ilon, jonka saatoin hänelle tehdä; mutta\ntuli yhä pimeämpää, ja tuuli alkoi henkäillä niin kylmänä vesiltä...\nMinulta oli kaikki toivo mennyt, ja minä luulin, etten rukoillut oikein\nJumalan mielen mukaan, koskei hän tahtonut kuulla rukoustani. Silloin\nnousi kuu ja paistoi yli järven minua vastaan, ja minä rukoilin Jumalaa\nja sanoin, että oli kyllä parasta, kun kävi, kuten hän tahtoi; ja\nsitten käänsin katseeni taivaalta järven pinnalle ja järven pinnalla\nseurasin silmilläni kimmeltelevää tietä, jonka kuu oli heittänyt\nsuoraan minua kohden, ja siinä, aivan jalkojeni edessä oli sormus...\njollei se ole Jumalan ihme, niin sanokaa?... Kyllä, se se oli varmaan.\nAjatelkaas, kuinka neiti tuleekaan iloiseksi!\"\n\n\"On kyllä aivan oikein, että hän tulee iloiseksi\", virkkoi Märta.\n\"Mutta sitä iloisempi hän on, kuta vähemmän hänen tarvitsee odottaa.\"\n\n\"Hänen ei tarvitse odottaa laisinkaan\", puuttui tyttö puheeseen.\n\n\"Kuinka sitten aiot menetellä, kun et tahdo antaa minulle sormusta?\"\n\n\"Minä vien sen itse hänelle!\"\n\n\"Oletko mieletön, lapsi, viet muka itse... kuinka pääsisit neidin luo\nkeskellä yötä? En edes minäkään saa tavata häntä ennenkuin aamulla\nvarhain; mutta silloin saa hän sen, jos tahdot jättää sen minulle.\"\n\nTyttö katsoi häneen hetkisen. Mutta Märtan silmissä mahtoi olla\njotakin, joka pelästytti häntä; sillä hän puristi kätensä kiinni\nsormuksen ympäri ja huudahti:\n\n\"Ei, ei... en anna sormusta kenellekään muulle kuin neidille\nitselleen...\"\n\nJa niine hyvineen juoksi hän tiehensä rantakivien ylitse ja oli\ntuokiossa kadonnut leppäpensasten taakse.\n\nMärta seisoi hetken paikallaan ja katsoi hänen jälkeensä, jonka jälkeen\nhän alkoi suurella vaivalla neuvotella jyrkännettä ylöspäin.\n\nEn voi kieltää, että minua ilahdutti nähdä arvotus ratkaistuksi ja että\npienokainen oli kylliksi rohkea ja päättäväinen säilyttääkseen\nitselleen ilon tehdä neiti Kristina iloiseksi.\n\nKauempaa en kuitenkaan saanut olla omilla hoteillani, sillä minun\ntäytyi varhain aamulla lähteä Tidöstä. Ja minä ratsastin sieltä iloisin\nmielin, sillä olin varma siitä, että neiti Kristina saisi takaisin\nsormuksensa. Niin hän saikin, mutta juttu ei ollut siltä vielä lopussa.\n\nSittemmin sain kuulla, kuinka kaikki kävi, niin että voin kertoa sen,\nvaikken itse ollutkaan mukana.\n\nLähdettyäni lehmusten juurelta rannalta, missä olin kuullut keskustelun\nneidin kamarineitsyen ja pikku tytön välillä, jonka nimi oli Kaarina,\nkulki edellinen synkissä mietteissään polkua puiden välitse. Hän oli\nsaavuttanut suuressa määrin emäntänsä luottamuksen -- kuinka helppo\nonkaan voittaa sydän, joka uskoo kaikista hyvää! -- mutta, kuten vanha\nystävättäreni, Anna rouvan uskottu palvelija, sanoi: hän ei suinkaan\nansainnut tätä luottamusta, ja vilppi piili kauniin pinnan alla.\n\nHän tunsi aivan hyvin tien siihen tupaan, jossa Kaarinan äiti asui.\nÄidin nimi oli Inga, hän oli syntyisin Tidöstä ja oli nuoruudessaan\nnähnyt Anna rouvan nuorena, sillä valtiokansleri sai Tidön rouvansa\nmukana, ja sentähden olivat kaikki täällä hänelle niin rakkaat, ja joka\nilta rukoili hän Anna rouvan, hänen herransa ja miehensä ynnä hänen\nlastensa puolesta. Näistä oli neiti Kristina hänelle rakkain. Hän oli\n\"ilmetty\" äitinsä kuva, tuumi muori Inga; ja se hyvyys, joka loisti\nhänen silmistään ja ilmeni jokaisesta hänen sanastaan ja teostaan,\nkiinnitti vielä lujemmaksi sen rakkauden herrasväkeen, joka oli\njuurtunut lapsuusvuosina tai pikemmin peritty äidinmaidosta.\n\nMärta lähti nyt Inga muorin tupaan. Ei tosin ollut niin helppoa\nkeskellä yötä välttää eksymistä metsässä, jossa monet polut risteilivät\nkeskenään; mutta hän osasi kuitenkin perille, eikä ollut vielä\npuoliyökään käsissä, kun hän koputti ovelle ja astui sisään.\n\n\"Inga muori\", sanoi hän hiljaisella äänellä.\n\nMutta Inga muori oli valveilla. Kaarina oli äsken tullut kotiin, ja\näiti mietiskeli yhä valveillaan, mitä lapsi oli hänelle sanonut.\n\nSe on kyllä omituista, mutta totta, että lapsi, joka ilonsa ensi\npuuskassa kertoi kaiken eikä näyttänyt saavan sittenkään puhumisesta\nkyllikseen, ei sanonut sanaakaan, kun oli ehtinyt hieman tyyntyä.\nPaljon vaikutti siihen sekin seikka, että hän pelkäsi menettävänsä\naarteensa ja jäävänsä ilman sitä iloa, että saisi sen itse viedä\nneidille.\n\nÄiti oli kysynyt häneltä, missä hän oli ollut, ja tyttö oli vastannut,\nkuten lasten on tapana, kun niiden on pakko sanoa jotakin päästäkseen\nsanomasta kaikkea, \"että hän oli ollut ulkona, linnan luona ja\npuistossa\", ja hän oli venytellyt sanojaan, niin että äiti oli\nhuomaavinaan niiden sisältävän paljon enemmän kuin ne suoraan sanoivat.\nTällä hetkellä ei hän välittänyt kysellä enempää; olipahan siihen\nkyllin aikaa aamulla; mutta kuitenkin makasi hän mietiskellen näitä\nsanoja, kunnes ovi avautui ja vieras ääni mainitsi hänen nimensä.\n\nHän asetti heti kohta käynnin tyttärensä yhteyteen ja hätkähti niin,\nettä kesti kotvan ennenkuin hän ehti tointua.\n\nKaarina makasi puolivalveillaan, kiitti Jumalaa hänen hyvyydestään ja\nuinaili niin suloisesti siitä ilosta, että voi poistaa neidin\nkyyneleet, että hän nukahdettuaan näki olevansa pelkän valon\nympäröimänä. Mutta valo katosi ja tuli pimein yö, kun hän kuuli\nkamarineitsyen äänen.\n\n\"Onko tyttö tullut kotiin?\" oli tämän toinen kysymys, ja kun äiti\nvastasi myöntävästi, alkoi hän kertoa koko tapausta sormuksesta,\narmollisen neidin surusta ja hänen omasta vaatimuksestaan, että tyttö\nantaisi hänelle sormuksen, jotta hän voisi viedä sen omistajalleen.\n\nTyttö ymmärsi, että kysymyksessä oli sama kuin rannallakin, että hänen\nnimittäin oli luovuttava sormuksesta, ja sydän jyskytti niin kovasti\nhänen rinnassaan, ettei hän ensi tuokiossa voinut paikaltaan liikahtaa.\nMutta äkkiä pälkähti hänen päähänsä, että hänen oli koetettava päästä\nulos tuvasta ja piiloutua johonkin syvälle metsään, kunnes aurinko\nnousi ja hän saattoi mennä linnaan.\n\nJa hän nousi istualleen vuoteessaan. Tuvassa oli pilkkosen pimeää, niin\nettei kukaan voinut nähdä mitä hän puuhaili. Hänen onnistui sentähden\naivan huomaamatta hiipiä penkin ja seinän viertä ovelle. Mutta kun\nhänen piti se avata, huomasi hän pelästyksekseen, että ovela\nkamarineitsyt oli sinne asettunut vahtiin, aivan kuin aavistaen, että\nlapsi aikoi hiipiä ulos.\n\nSamassa huusi äiti hänen nimensä ja kamarineitsyt tarttui hänen\nkäteensä, joka hapuili ovenripaa.\n\nKaarina päästi pelästyksen huudon, mutta kamarineitsyt sanoi\nriemuitsevalla äänellä:\n\n\"Enkös sitä jo arvannut... hän aikoi hiipiä pois sormuksen kera! Sinä\npaha lapsi, joka tahdot tuottaa äidillesi niin suuren surun!\"\n\n\"Kaarina, Kaarina!\" kuului äidin ääni. \"Mitä on pistänyt päähäsi, mitä\ntahdotkaan, lapsi, armollisen neidin sormuksesta?\"\n\nKaarina vaikeni. Suru, harmi ja epätoivo kuristivat hänen sydäntään\nniin, ettei hän voinut sanoa sanaakaan. Mutta niin hyvin hänen\nvaikenemisensa kuin sekin seikka, että hän oli aikonut hiipiä pois\nsormuksen kera, vahvisti äitiä siinä luulossa, että saatana oli hänet\nkietonut juonillaan.\n\n\"Tule tänne, lapsi\", sanoi hän, ja kamarineitsyt veti perälle turhaan\nvastustelevan lapsukaisen.\n\n\"Anna minulle sormus!\" kuului äidin ääni, joka vapisi surusta.\n\nKäsky täytettiin. Kaarina ojensi hänelle sormuksen, mutta samalla oli\nhänen sydämensä pakahtumaisillaan. Epätoivoissaan -- hurjassa\nilkeydessään, sanoi kamarineitsyt -- heittäytyi hän äidin sänkyyn ja\nnyyhkytti ja itki.\n\nMutta äiti antoi sormuksen Märtalle ja sanoi itku kurkussa:\n\n\"Kas tuossa, ota... ja anna se rakkaalle, hyvälle neidille ja pyydä\nhäntä antamaan anteeksi, jos hän voi, lapsi paralleni. Tyttö saa kyllä\nrangaistuksensa, ja tahdon hänet itse, niin viheliäinen kuin olenkin,\nviedä armollisen neidin luo pyytämään anteeksi.\"\n\nSe oli kuitenkin enemmän kuin mitä Märta halusi ja tahtoi, ja kuinka\nkiire hänellä olikin joutumaan pois saaliineen, niin koetti hän sentään\nmuutamin sanoin torjua tämän päätöksen toteuttamisen.\n\n\"Nythän on sentään kaikki paha voitettu\", sanoi hän, \"lapsi ei suinkaan\nole niin pahaa tarkottanut; en luule, että armollinen neiti on teille\nnyreissään... Ehtii hyvin sittenkin, kun hän tulee teidän luoksenne,\nminkä hän varmaankin tekee ennenkuin lähtee pois kartanosta herransa ja\nmiehensä kera.\"\n\nNäin sanottuaan lähti hän ja taivalsi voitonriemuissaan metsän ja\npuiston lävitse takaisin linnaan, miettien vielä kerran kauttaaltaan\nsen suunnitelman, jonka hän oli laatinut häijynilkisessä päässään,\ntarkastaen jokaisen silmukan mustassa kudelmassaan ja luoden katsauksen\nseurauksiin, jotka näyttivät hänelle kirkasta kultaa ja muita\nihanuuksia.\n\nAamulla varhain seisoi hän neiti Kristinan edessä, jonka ensimäinen\nkysymys hälveni pois nähdessä Märtan kyyneliä ja surullista muotoa.\n\nSormusta ei hän ollut voinut löytää, mutta neiti voi uskoa, että hän\noli etsinyt jokaisen kiven vierestä, kaikkein pienimmänkin, ympäri\nkallion juurta lehmusten alta, aivan kuin neiti oli sanonut. Neiti\nuskoi häntä, ja kuinka hän muuta voikaan, ja niin alkoi hän\nkyynelissään hääpäivänsä.\n\nKohta tilaisuuden saatuaan kertoi hän Kustaa herralle kaiken mitä oli\ntapahtunut, mutta viekas neitonen hymyili mielessään, samalla kuin hän\npuhui sokerinimeliä sanoja surustaan rakkaan emäntänsä tähden, joka\nmoneen kertaan koetti lempein sanoin häntä lohduttaa.\n\nItse hääpäivän kuluessa oli hänellä kuitenkin suurten huoltenkin\nhetkiä. Sillä vähänväliä johtui hänen mieleensä, että Kaarina saattoi\ntulla ja hänen valppaudestaan huolimatta hiipiä morsiamen luo, ja\nsilloin olisi kaikki ollut hukassa. Hän oli siinä määrin syventynyt\nsalaiseen vartioimiseensa, ettei hän kerran kuullut, kun itse Anna\nrouva huusi häntä, ja sai nuhteet, kun vihdoinkin saapui.\n\nMorsian taputti häntä silloin ystävällisesti olalle ja sanoi:\n\n\"Sinä olet väsynyt, Märta, sinä tarvitset kyllä levätä!\"\n\n\"Ei\", vastasi Märta, \"sitä en tarvitse, mutta en voi saada sormusta\najatuksistani.\"\n\nJa neiti Kristina hymyili niin lempeästi hänelle ja sanoi, ettei hän\nunhottaisi mitä Märta oli tehnyt ja kestänyt hänen tähtensä.\n\nMutta Kaarinaa ei näkynyt eikä kuulunut, eivätkä vastanaineet joutaneet\nenää käymään Inga muorin luona, sillä he lähtivät kohta häiden jälkeen\nkartanosta. Lähdön edellisenä iltana tuli Märta itse tupaan tuoden\nterveiset emännältään ja kysellen, kuinka siellä voitiin. Sormusta ei\nInga muorin tarvinnut enempää ajatella. Kaikki oli annettu anteeksi, ja\nolipa Märtalla mukanaan pieni lahjakin Kaarinalle todistukseksi, että\nneiti tahtoi unhottaa koko tämän asian. Kaarina itki yöllä katkeria\nkyyneliä, mutta uni tuli lopulta, ja unissaan oli hän näkevinään\nrakkaan neidin, joka lempein silmin viittasi häntä luoksensa, ja hän\nviittasi vastaan ja sanoi, että hän kyllä tulisi, sillä se nyt oli niin\nhelppoa unissa.\n\nKustaa Hornin puoliso ei kuitenkaan palannut enää koskaan isänkotiinsa.\nHän seurasi miestänsä sotaan, ja kun Puolan sota oli päättynyt, oli hän\nhänen mukanaan Suomessa, ja seurasi sen jälkeen mukana Saksaan, kun\nsiellä sota alkoi, ja hänellä oli mukanaan uskottu Märtansa, joka kai\nolisi vähät välittänyt lähdöstä sotatielle, jollei hän olisi ollut\nkiintynyt erääseen Kustaa herran ratsumieheen, muutamaan\nliivinmaalaiseen, joka oli yhtä viekas ja saaliinhimoinen kuin hän\nitsekin, mutta muuten urhokas mies.\n\nSilloin eräänä päivänä, se tapahtui meidän saavuttuamme Stettiniin,\nastui Märta emäntänsä eteen ja näytti niin säteilevän iloiselta.\n\n\"Voitteko ajatella sitä, rouva Kristina\", sanoi hän, \"olen nähnyt\njotakin, niin, se tuntuu minusta aivan ihmeeltä!\"\n\n\"Mitä sitten olet nähnyt?\" sanoi rouva Kristina kohottaen katseensa\nkäsityöstään, joka hänellä oli käsissään.\n\n\"Niin, sormuksen!\" sanoi Märta.\n\n\"Sormuksen?\" toisti rouva Kristina, joka nyt pian kahden vuoden\nkuluttua ja saatuaan sotamarskilta lohdutusta surussaan, ei ensi\ntuokiossa voinut ajatellakaan, että Märta puhui hänen kadotetusta\nsormuksestaan.\n\n\"Teidän oman sormuksenne, rouva Kristina!\" uudisti silloin Märta,\n\"teidän sormuksenne, joka hävisi teiltä häidenne edellisenä päivänä.\"\n\nNyt löi rouva Kristina kätensä yhteen ja hypähti pystyyn. Ensi hetkessä\ntuntui, kuin joku vainaja olisi noussut kuolleista. Hän oli tosin\nrauhottunut häviön jälkeen, mutta kadotettuun sormukseen liittyi niin\nmonia luottamuksen ja toivon muistoja, jotka sen mukana ikäänkuin\nvietiin pois häneltä, että hänen nyt, kun hän yhtäkkiä kuuli, että se\noli löydetty jälleen, oli vaikea yhtäkkiä tyyntyä ja päästä omaksi\nherrakseen.\n\nSenjälkeen seurasi kysymys toisensa jälkeen, kenen huostassa sormus\noli, kuinka Märta oli sen löytänyt ja kuinka tämä oli voinut saada sen,\nvoiko se tosiaankin olla sama j.n.e. Suureen osaan tästä ei Märta\ntietysti voinut tai ei tahtonut antaa mitään vastausta.\n\nHän oli eräällä kauppiaalla katsellut muutamia tavaroita, joista\nepäilemättä suurin osa oli ryövättyjä sodan aikaan, ja hän oli ne\nsaanut käsiinsä sotilailta. Märta oli puotien ikkunoita katsellessaan\ntullut pysähtyneeksi hänenkin ikkunansa eteen, ja hän oli ollut vähällä\nlysähtää istualleen, niin hämmästynyt hän oli, kun sormus oli sattunut\nhänen silmiinsä. Hän oli kysynyt kauppiaalta, mitä se maksoi, ja tämä\nei tosin ollut niin mielellään puuttunut vastaamaan hänen\nkysymyksiinsä; mutta kun hän silloin oli sanonut palvelevansa\nsotamarskin perheessä, niin oli kauppias sanonut hinnan.\n\nSe oli kuulumaton summa, mutta rouva Kristina tunsi kuumeista ikävää\nnähdä jälleen sormuksen, ja uskottu palvelijatar osasi hyvin\nsovitetuilla sanoilla lisätä tätä hänen ikäväänsä, niin että hän\nlähetti asiamiehen kauppiaan luo, laski hänelle rahat ja sai\nsormuksensa.\n\nSinä iltana oli hän kenties iloisempi kuin itse hääpäivänään, kun hän\nsai näyttää kadonneen sormuksen sotamarskille.\n\nTämäkin oli iloinen ja sanoi tyystin tarkasteltuaan sormusta,\nsaadakseen vakuutuksen, ettei asiassa vain ollut mitään petosta:\n\n\"Sittenhän voin sanoa sinulle, Kristina, koska sormus on nyt jälleen\nlöydetty, että vanhan tarun mukaan on sen onni, joka tämän sormuksen\nomistaa, sidottu siihen. Sentähden minä pyysin sinua niin tarkoin sitä\nsäilyttämään, kun ensin annoin sinulle sen. En lainkaan tiennyt, että\nse oli niin kallisarvoinen kauppatavarana.\"\n\nKuinka sormus oli joutunut kauppiaan käsiin, pysyi toistaiseksi\narvotuksena, sillä kun sotamarski lähetti hakemaan tätä, oli hän\nkadonnut.\n\n\n\n\n16.\n\nRustaa Hornin Hairahdus.\n\n\nEnemmän kuin vuosi oli kulunut saapumisemme jälkeen Saksaan. Taisteluja\noli voitettu, kaupunkeja vallattu ja posket olivat kalvenneet monilta\nniistä, jotka rohkeina ja toivehikkaina olivat lähteneet taistelemaan\nja kuolemaan totisen uskon puolesta. Ah, sellaista ei ollut lopulta;\nmutta niin kauan kuin autuas kuningas oli mukana, oli ikäänkuin\nraittiimman ilman hengähdykset olisivat liidelleet ruotsalaisten\nlippujemme ylitse! No hyvä, olimme saaneet Preussin valtaamme, olimme\nvallanneet Frankfurtin Oderin varrella ja Landsburgin, ja Magdeburg oli\nkukistettu, ja kuningas oli pakottanut lankonsa luovuttamaan Spandaun\nja Küstrinin ja mennyt Werbeniin, päästäkseen lähemmäksi \"vanhaa\nkorpraalia\", kuten hän nimitti Tillyä, jota vastaan hän nyt oli\nsuutuksissaan enemmän kuin koskaan, samoin kuin kaikki koko\nsotajoukossa. Sillä hänen kuvaansa ei nyt nähty muuten kuin palavan\nMagdeburgin liekkien ja savun lävitse, ja ilkityöt onnettomassa\nkaupungissa, verivirrat, kuolevain ja pakenevain huudot, -- kaikki tämä\nhäilyi kuin mikäkin hornan huntu vanhan soturin nimen ympärillä.\n\nHeinäkuussa tuli kuningas Werbeniin, jonka lammikkojen takana\nsotajoukolla oli ikäänkuin luonnollinen linnotus. Tätä vieläkin\nlujitettiin, ja kaupunki muureineen oli ikäänkuin luja lukko keskellä\nlinnotusketjua. Kuningas sai hyvää aikaa varustautua. Vasta neljätoista\npäivää hänen saapumisensa jälkeen marssitti Tilly väkensä Werbeniä\nvastaan, ensin kuitenkin Burgslottissa saatuaan tervetuliaiset, jotka\nmaistuivat kylläkin katkerilta; sillä kaksi ratsurykmenttiä, jotka\nolivat siellä, tulivat suurimmaksi osaksi hävitetyiksi. Siellä olin\nitsekin mukana ja ratsastin aivan kuninkaan jälestä, joka tapansa\nmukaan syöksyi keskelle tulisinta taistelua. Hetkiseksi kadotin silloin\nkuninkaan näkyvistäni, sillä minutkin saarsivat viholliset tykkänään.\nSamoin kävi kuninkaallekin, mutta Jumalan käsi lepäsi hänen päällänsä.\nKun pääsin vapaaksi omista saartajistani, niin näin kuninkaan\npelastetuksi ja Harald Staken parasta vauhtia ajavan vihollisparven\npakosalle.\n\nTämä taistelu tapahtui keskellä yötä. Vihollinen menetti yhden\neverstin, useampia upseereja ja varmaankin 2,000 hevosta. Yksi\nrykmentti hakattiin kokonaan maahan.\n\n\"Meillä oli hieman kuuma yösija!\" sanoi kuningas hymyillen minulle, kun\naamulla astuin hänen eteensä. \"Mutta me varustamme viholliselle\nparemman, kun se saapuu luoksemme Werbeniin!\" lisäsi hän, ja minä\nnyökkäsin myöntävästi.\n\nMutta kuninkaan iloinen mieliala muuttui pian. Syynä siihen oli niukka\nrahansaalis, joka häntä muuten vaivasi alituiseen näihin aikoihin.\nKuulin hänen valittavan Berlinissä, kun hän oli siellä toukokuun\nalkupäivinä ja pakotti lankonsa, vaaliruhtinaan, luovuttamaan mainitut\nkaksi linnotusta, -- \"emme ole vielä saaneet penniäkään Ruotsista...\ntotta puhuen on laitamme sellainen, ettei meillä ole edes ainoata\ntaalaria köyhille!\" -- Ja rahanpuutteen johdosta syntyi epäjärjestyksiä\nmiehistön kesken, ja väkivaltaisuuksia tehtiin. Ratsumiehet elivät\nmelkeinpä yksinomaan ryöstöstä.\n\nKuningas ei voinut tehdä mitään, hänen täytyi vasten tahtoaankin katsoa\nsormien lävitse. Mutta jalo, ihmisiä rakastava mieli kärsi kaksin\nverroin kaikesta siitä pahuudesta, josta kerrottiin. Ainoa, johon\nkuningas saattoi luottaa pulan auttamiseen nähden, oli valtiokansleri.\nMutta häneltä ei kuulunut rahoja eikä kirjeitä. Kuningas joutui pois\nsuunniltaan. Eräänä aamuna, kun tulin hänen luoksensa, oli Lauri Grubbe\nsiellä ja piti äsken kirjotettua kirjettä kädessään. Kuningas oli\nsangen kiihtynyt ja sanoi painaen nyrkkiään pöytään:\n\n\"Jumala paratkoon, tämä kurjuus vie kapinaan, ja siitä seuraa meidän\nperikatomme itsestään. Sotajoukko ei ole kuuteentoista viikkoon saanut\npenniäkään ja on elänyt ainoastaan siitä sotamiehen leivästä, jonka\nolemme saaneet kiskotuksi kaupungeilta, ja nyt on tämäkin lopussa...\nEi, lehtori Lauri, teidän on kirjotettava ankarasti, että tässä on\ntapahtuva muutos ensi tilassa...\"\n\nJa sitten kulki hän muutamia kertoja edestakaisin, jollaikaa suuttumus\nnousi yhä korkeammalle.\n\n\"Jollei muutosta tapahdu, täytyy meidän lähteä palausmatkalle, ja sen\nvoi käsittää kuka tahansa, mitä siitä on seuraava. Siitä ei koidu\nainoastaan meidän ikuinen häpeämme, vaan myös isänmaalle suurinta\nvahinkoa!\"\n\nMutta se olikin, sen voin varmasti sanoa, autuaan kuninkaan vaikein\naika Saksassa, aina Magdeburgin kukistuksesta Leipzigin taisteluun\nsaakka, ja hänen suuttumuksensa valtiokansleria kohtaan -- sillä kirje,\njoka Grubben oli kirjotettava, oli menevä hänelle... kuninkaan ankarat\nsanat ovat siinä pilkulleen; olen sen sitten moneen kertaan lukenut\nvaltiokanslerin luona täällä Tidössä -- hänen suuttumuksensa\nvaltiokansleria kohtaan on pidettävä sen hädän ilmauksena, missä hän\noli.\n\nKuitenkaan eivät olleet kylliksi sotajoukon keskuudessa tapahtuneet\nepäjärjestykset ja yleinen tyytymättömyys, joita autuas kuningas\nvoittamattoman levottomuuden hetkinä saattoi liiotellakin, oli vielä\ntoinenkin asia, joka puolestaan lisäsi hänen vihastustaan ja\nkärsimättömyyttään.\n\nHän oli nimittäin käskenyt sotamarskia, herra Kustaa Hornia\nkiiruhtamaan Werbeniin sen sotajoukon kera, joka oli jäänyt jälelle\nOderin varrelle hänen johtoonsa; mutta sotamarski ei tullut. Oli\nlähetetty toinen toistaan ankarampia käskykirjeitä, että hänen täytyi\ntulla kiireimmittäin, mutta hän ei tullut. Kun sen tähden nyt Grubbe\noli mennyt ulos, kääntyi kuningas minuun, ja hänen silmänsä leimusivat,\nja puna hehkui hänen poskillaan.\n\n\"Mitä sanot?\" kysäsi hän lyhyesti ja kiihkeästi. \"Kuuluuko mitään\nidästä päin?\"\n\nEn voinut tyynnyttää häntä niin kiihkeästi odotetulla tiedolla, ja hän\nnäki sen kasvoistani, jonka tähden hän tuli luokseni ja pani kätensä\nhartioilleni sanoen:\n\n\"Sinä sentään ymmärrät minut!\"\n\n\"Sen tekevät kaikki, teidän majesteettinne!\" uskalsin minä sanoa, mutta\nkuningas keskeytti minut, ja katse synkkeni heti jälleen ja säihkyi\nsalamoita.\n\n\"Niinkö?\" huudahti hän. \"Eikö sotamarskin pitänyt lähettää tuhat\nvanhaa, hyvin harjotettua sotamiestä Alt-Brandenburgiin, ja mitä\nlähettää hän...? Niin, kaikki äsken pestattua väkeä ja muutamia satoja,\njotka äsken ovat tulleet kotoa Ruotsista, kaikki harjaantumattomia\nmiehiä... Ymmärtävätkö he minut...? Ei, sitä he eivät tee! Tilly on\ntäällä minä hetkenä tahansa, meidän olisi oltava valmiit leikkimään\nuudestaan sama leikki kuin Burgslottin luona, mutta päivä menee päivän\njälkeen enkä minä näe tomuhiukkastakaan siitä väestä, joka sotamarskin\nolisi tuotava minulle... Ei, niin totta kuin olen Ruotsin kuningas,\ntäytyy tässä joku muutos tapahtua.\"\n\nHän istuutui kiihkoissaan pöydän ääreen ja alkoi kirjottaa. Se kävi\nniin nopeasti kuin salaman välähdys olisi valahtanut paperille, ja\nsisällys oli kai jotakin samaan lajiin. Heti kun muutamat rivit olivat\nkirjotetut, sulki kuningas kirjeen ja ojensi sen minulle.\n\n\"Kas tässä\", sanoi hän, \"nouse ratsaille ja ratsasta yötä ja päivää ja\nanna tämä hänelle!\"\n\nEn tiedä koskaan nähneeni autuasta kuningasta sellaisena kuin tällä\nhetkellä. Mutta minulla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin totella.\n\nSe, mitä minun nyt on kerrottava, on sangen sotkuista, enkä minä oikein\ntiedä, mistä minun on alettava. Sillä tapaukset pyörivät ja tunkeilevat\nkeskenään muistossani samoin kuin ne tekivät todellisuudessakin, ja\nkaiken yllä, mitä tapahtui, kaikkien ajatusteni yllä väikkyivät synkän\npilven tavoin kuninkaan sanat siitä vaarasta, joka uhkasi häntä ja koko\nmeidän maatamme, jos täytyi lähteä palausmatkalle sen johdosta, mitä\nniin valtiokanslerin ja sotamarskinkin taholta oli lyöty laimin.\n\nMinä tein kuten kuningas käski. Ratsastin levähtämättä yötä ja päivää.\nKaikilla postiasemilla, joita kuninkaan käskyn mukaan oli perustettu\npitkin tietä, jotta viestit kulkisivat nopeasti pääjoukon ja\nsotamarskin välillä, kysyin tietoja, mutta kukaan ei tiennyt sanoa\nmitään. Minun epätoivoni kiihtyi, ja minä olin mielessäni sotamarskille\nkenties vihaisempi kuin kuningas itse.\n\nVihdoin eräänä iltana -- minä olin silloin lähellä Pommerin rajaa --\nsain vihdoin kuulla, että sotajoukko oli koottu ja valmiina lähtemään.\nMinä vedin helpotuksen huokauksen, mutta kun kysyin miksi hän\nviivytteli, vastattiin minulle, että sotamarski ei ollut sotajoukossa\nsaapuvilla. Tämä tuntui minusta arvotukselta. Hänen luultiin olevan\nStettinissä, mutta kukaan ei tiennyt mitään varmaa. Minä tuumin hetken\nitsekseni, mihin minun oli matkani suunnattava, mutta päätin ratsastaa\nperille Stettiniin. En ollut kuitenkaan ratsastanut pitkältä, kun\nhuomasin äärimäiseksi epätoivokseni, että hevoseni väsymyksestä tuskin\npysyi jaloillaan. Oli aivan mahdoton saada toista hevosta. Minun täytyi\npakostakin levähtää yöllä muutamia tunteja.\n\nLopulta poikkesin lähimpään talonpoikaistaloon, jossa kuitenkin\ntöintuskin sain hieman purtavaa hevoselle ja itselleni. Talo oli muuten\nväkeä täynnä. Minun täytyi tyytyä istumaan penkillä siinä missä istuin\nja lepäämään niinkuin voin nojaten päälläni lautaseinää vasten.\nVähitellen nukkuivat tuvassa muut yksi toisensa jälkeen, ja minä\nitsekin olin päästämäisilläni silmäni vaipumaan umpeen, kun kuulin\naskeleita aivan läheltäni toiselta puolen seinää. Raotin hieman\nsilmäluomiani, kuten on tapana tehdä, kun jokin häiritsee ollessa juuri\nnukkumaisillaan, ja silloin huomasin, että istuin nojaten pieneen\ntyöntöikkunaan lautaseinässä, ja raosta näkyi valkopukuinen hahmo.\n\nOli kirkas kuutamo, ja se valaisi viereisen huoneen, niin että saatoin\nvähällä vaivalla, ainoastaan kääntämällä päätäni, nähdä mitä siellä\ntapahtui. Valkea hahmo, jonka olin nähnyt, oli nuori nainen. Hän seisoi\nhajalla hapsin keskellä huonetta kuuntelevassa asennossa, mutta niin\nhätääntyneenä, etten tiennyt, kulkiko hän unissaan vai kuuliko hän\ntodella jotakin viereisestä huoneesta.\n\nHänellä oli kauniit kasvot, jotka luulin nähneeni ennen, vaikken tällä\nhaavaa voinut muistaa missä. Hänen kasvoillaan oli surullinen ilme, ja\nhänen silmissään näytti kiiluvan kyyneliä kuun hohteessa. Olin\nkuitenkin itse aivan liian paljon huolen ja levottomuuden vallassa\nkiintyäkseni enemmän kuin tarpeellista oli surulliseen tyttöön\nlähelläni. Käänsin jälleen päätäni nukkuakseni, hymyillen\nlevottomuudelle, joka vainosi pikku ihmisiä ja joka oli niin\nsanomattoman vähäpätöinen sen levottomuuden rinnalla, joka kenties\ntällä hetkellä karkotti unen suuren kuninkaan silmistä. Mutta kuitenkin\non siten, että olkoonpa suuri tai pieni, niin suru koskee sydämeen, ja\nJumala valitsee voimien mukaan kuorman ihmisen kannettavaksi.\n\nMutta silloin liikkui jälleen tyttö eteenpäin. Hän juoksi joustavin\naskelin vastakkaiselle seinälle, jossa pari porrasta vei ovelle.\n\nIlmeisesti kuuli hän siellä sisällä jonkun tai joidenkuiden puhuvan.\nHän seisoi kädet ristissä ja allapäin, syvimmässä surussa, ja kuitenkin\nnäytti hän jännitetyllä tarkkaavaisuudella kuuntelevan keskustelua oven\ntoisella puolen.\n\nEn voinut enää kääntää silmiäni pois hänestä, ja kuta enemmän häntä\nkatsoin, sitä selvemmäksi minulle kävi, että olin nähnyt hänet ennen.\nJa äkkiä, en voi sanoa, kuinka se kävi, juolahti mieleeni kuva Tidöstä,\njossa yöllä näin neitsyt Märtan ja pikku tytön heidän keskustellessaan\nrannalla. Tämä täällä oli tyttö, joka oli löytänyt morsiamen sormuksen,\nmutta niin sydämettömällä tavalla menettänyt ilon viedä sen rakkaalle\nneidilleen, hän minulla oli täällä edessäni, vaikkakin hänestä neljässä\nvuodessa oli tullut täysikasvuinen neitsyt. Hän mahtoi nyt olla\nseitsemännellä- tai kahdeksannellatoista vuodellaan.\n\nHeti tämän ajatuksen välähdettyä päässäni seurasi sitä sarja\nsukulaisajatuksia, kuinka torpantyttö oli voinut joutua niin kauaksi\nkotoaan, kuinka hän oli joutunut juuri tähän taloon ja mihin hän\ntästedes suuntaisi tiensä. Kenties, ajattelin, on petos vihdoin\npaljastettu, petollinen kamarineiti saanut ansaitun palkkansa ja\nsyyttömästi epäilty päässyt hänen paikalleen. Ja minä hätkähdin,\nistuessani siinä penkillä, sillä jos todellakin oli siten, niin\nhäneltähän saisin selon, missä sotamarski oleskeli. Hetken innossani\najattelin tämän olevan aivan lähellä, kenties Penkunin linnassa, joka\nsijaitsi aivan lähellä.\n\nTämä ajatus sai minut aivan hereille, ja minä ihastuin siitä niin,\netten ajatellut kuinka mahdotonta oli, että kamarineiti oli täällä, jos\nhänen emäntänsä, rouva Kristina, oli linnassa. En myöskään ottanut\nhuomioon, kuinka mahdotonta sotamarskin oli matkustaa emäntänsä kanssa,\nkun oli kysymys sellaisesta nopeudesta kuin kuningas oli käskenyt. No\nniin, paloin kärsimättömyydestä saada puhutella tyttöä ja päätin lähteä\nulos koettaakseni päästä hänen kanssaan puheikkain.\n\nOlin jo noussut puoliksi, kun taasen äkillinen liikahdus viereisessä\nhuoneessa pani minut pysymään hiljaa ja katsomaan sinne sisälle.\n\nNäin silloin torpantytön seisovan keskellä huonetta toinen käsi lujasti\npainettuna sydäntä vasten ja toinen suonenvedon tapaisesti ojennettuna\novea kohden, jota kohden hänen kasvonsa olivat odottavassa, puoleksi\ntaisteluun vaativassa asennossa. Koko hänen olentonsa näytti puhuvan\nsamalla kertaa kiihkeästä surusta, mutta lisäksi masentumattomasta\nrohkeudesta luottamuksella kaikkivaltiaaseen kohdata sitä hirveää\nvaaraa, joka uhkasi.\n\nSilloin aukeni pieni ovi porrasten yläpäässä ja muuan suurikasvuinen\nmies astui alas huoneeseen. Tyttö antoi käsiensä vaipua kupeilleen, ja\nhänen silmänsä suuntautuivat ylpeinä tulijaan, joka lähestyi häntä\nnopein askelin ja tahtoi tarttua hänen käteensä.\n\n\"Tänne täytyy minun jättää sinut\", sanoi hän, \"on ratsastettava pitkä\nmatka tänä yönä, ja minun on oltava rykmentissä aamulla... Mutta voit\nluottaa siihen mieheen, joka tulee tänne sinua noutamaan...\"\n\n\"Luottaa!\" huudahti tyttö. \"Sinä herjaat Jumalaa, sillä sinä petät\nminut!\"\n\nMies, jonka puku, lähemmin häntä nähtyäni, ilmaisi, että hän oli\nruotsalainen rakuuna, samalla kuin hänen puheensa ilmaisi hänen olevan\nsuomalaisen, peräytyi muutaman askeleen ja katsoi ihmeissään tyttöön,\njonka jälkeen hän virkkoi:\n\n\"Etkö ole vapaasta tahdostasi seurannut minua, etkö itse pyytänyt minua\ntuomaan sinut tänne Penkuniin... enkä minä ole sinulta sanallakaan\nkysynyt päähänpistosi syytä. Millä tavoin muka petän sinut?\"\n\n\"Ja kuitenkin petät minut... mutta usko minua, on olemassa yksi, joka\nnäkee sinut eikä jätä sinulle rankaisematta.\"\n\nRakuuna huitaisi kärsimättömästi kättään kalpeaa tyttöä kohden, jonka\nsilmät puhuivat huolesta, ja hän sanoi:\n\n\"Petoksesta voit puhua vasta kun sinut on petetty...\"\n\nNäin sanoen käänsi hän tytölle selkänsä ja aikoi poistua. Mutta tyttö\ntarttui hänen käteensä ja virkkoi pelosta ja levottomuudesta\nvapisevalla äänellä:\n\n\"Jos on kuten sanot, että voin luottaa sinuun, ja minun pitäisi voida\nsitä, koska palvelemme samaa herraa, niin satuloi hevoseni ja päästä\nminut ratsastamaan takaisin Stettiniin. Täytyyhän minun toki puhutella\nrouva Kristinaa vielä kerran, kun hän on vielä elossa.\"\n\nMutta rakuuna ei tahtonut kuulla. Hän tempasi miltei tuimasti kätensä\nirti ja meni lujin askelin pois huoneesta. Onneton riensi jälkeen,\ntarttui molemmin käsin oveen temmatakseen sen auki, mutta se ei\nhievahtanutkaan. Mieltäni vihlaisi nähdessäni sitä epätoivoa, jolla hän\nhuomasi olevansa suljettu huoneeseen. Hän hypähti ylös, ojensi\nepätoivoisena kätensä korkeutta kohden ja vaipui sen jälkeen alas\nlattiaan, paeten hädissään sen ainoan luo, joka täällä voi auttaa, kun\nkaikki ihmisapu petti.\n\nOlin kuitenkin kaikesta, mitä olin kuullut ja nähnyt saanut\nvahvistuksen otaksumiselleni, että edessäni oli lapsi Tidöstä ja ettei\nrakuuna ollut kukaan muu kuin neitsyt Märtan mies. Sentähden lujittui\nyhä enemmän päätökseni päästä tytön kanssa puheikkain, maksoi mitä\nmaksoi. Voin siten en ainoastaan saada selon sotamarskista, vaan\nmyöskin mahdollisesti tulla välikappaleeksi lapsi parkaa kohtaan tehdyn\npetoksen saattamiseksi päivän valoon ja kenties paljastaa petturin.\n\nKuitenkin puhe rouva Kristinasta lisäsi levottomuutta povessani.\nKorvistani kuulosti, kuin hän olisi häilynyt elämän ja kuoleman\nvaiheilla, ja tiesin hyvin, miltä jalosta sotamarskista tuntuisi, jos\njotakin sellaista olisi kysymyksessä.\n\nNo hyvä, nousin hiljaa penkiltä pystyyn -- oli tarpeetonta täällä\nherättää suurempaa huomiota ja kerätä todistajia -- työnsin hiljaa\nikkunanluukun kiinni, menin hiljaa ovelle ja astuin ulos tuvasta.\nOnneksi paistoi kuu tuvan toiselta puolen, niin että siellä, missä\nseisoin, oli tumma varjo. Oli melkein mahdoton nähdä minua, kun kukaan\nei epäillyt, että täällä keskellä yötä olisi urkkijoita, ja kuulla oli\nminua yhtä mahdoton, niin hiljaa kiltti ovi kääntyi saranoillaan.\nKuitenkaan ei tämä varovaisuus olisi minulle ollut tarpeellista.\n\nKaksi varjoa loittoni tuvasta. Toisen heistä tunsin suomalaiseksi\nrakuunaksi. Toinen oli lyhyenläntä, lihavahko mies. Ensimäinen oli\nkiintynyt innokkaaseen keskusteluun, josta en kuitenkaan voinut kuulla\nmuuta kuin pari katkonaista lausetta.\n\n\"On tärkeää, ettei hän tule liian pian\", virkkoi rakuuna, ja toinen\nvastasi:\n\n\"Hyvä, hyvä, kyllä viipyy... kukaan ei häntä laahaa mukanaan.\"\n\nRakuuna virkkoi jotakin, jota en voinut kuulla, mutta ajatuksen voin\nymmärtää siitä, mitä toinen vastasi:\n\n\"Kelpo ratsumestari ei kyllä häntä päästä, kun hän vain on saanut hänet\nvaltaansa!\"\n\nHe katosivat puiden varjoihin ulkohuoneiden luona. Rakuuna aikoi\nluonnollisesti kiiruhtaa ratsastustaan ehtiäkseen rykmenttiinsä, ja\ntoisella oli ennen eroa yhtä ja toista puhuttavaa hänen kanssansa. Oli\ntosin minun puoleltani hieman varomatonta, kun en ollut varmasti\nselvillä tästä viimeksi mainitusta seikasta, mutta toiselta puolen oli\nminusta aivan samantekevää, vaikka hän tulisikin ja yllättäisi minut.\nSillä minä olin täysin selvillä siitä, mitä minun oli tehtävä.\n\nKulin nopeasti talon päätypuolelle, jossa täytyi olla oven, minkä\nkautta molemmat miehet olivat tulleet. Se löytyikin sieltä, ja aivan\nlukitsematonna, joko sitten olivat miehet pelänneet liian suurella\nvarovaisuudella herättävänsä epäluuloja tai eivät lainkaan tunteneet\npelkoa, joka ei tavallisissa olosuhteissa olisi ollutkaan tarpeellista.\n\nSisällä oli verrattain pimeää, sillä pieni ikkuna oli pihan puolella.\nNäin kuitenkin esineet siksi hyvin, että löysin viivyttelemättä oven\nsiihen huoneeseen, jossa tyttö parka oli. Mutta tämä ovi oli pantu\nsäppiin ulkoa päin. Tyttö oli siis todellakin vankina, ja ikkuna, josta\nkuu loisti hänen huoneeseensa, oli kovin korkealla, niin että hänen oli\nmahdoton pelastua senkään kautta.\n\nKun astuin huoneeseen hänen luoksensa, oli hän vielä polvillaan\nvaipuneena rukoukseen. Minä astuin esiin ja panin hiljaa käteni hänen\npäänsä päälle ja sanoin, jotta hän kerta kaikkiaan tietäisi minun\ntulleen hänen ystävänään eikä vihollisenaan:\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, lapsi!\"\n\nHän hypähti pystyyn, höyhenkeveänä ja notkeana, mutta suurissa silmissä\nei ollut mitään pelästyksen ilmettä, vaan ne kuvastivat tyyneyttä ja\nlujuutta, joka minua samalla sekä kummastutti että ilahdutti. Kuitenkin\nolen usein havainnut, mikä sielua tyynnyttävä ja vahvistava voima\nlämmin rukous on, sanat voivat muuten olla kuinka yksinkertaisia\ntahansa. Ja köyhä tyttö näkyi hyvin tuntevan sen taidon.\n\nAluksi piti hän minua rakuunan ystävänä, johon hänen olisi pitänyt\nluottaa, mutta ei tarvittu monta sanaa, ennenkuin hän ilokseen huomasi,\nettä olin joku toinen, johon hän todellakin saattoi luottaa. Muistutin\nhäntä illasta, jolloin hän oli löytänyt kallisarvoisen sormuksen ja\nsanoin hänelle saaneeni sittemmin tietää, ettei sormus joutunut\nomistajalleen.\n\n\"Ja nyt on sormus täällä\", sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät\nharmista, \"täällä tällä miehellä...\"\n\n\"Rakuunalla?\" kysyin minä kummastuneena. Sillä en olisi suonut\nsellaisen häpeätahran liittyvän kuninkaani soturiin.\n\n\"Ei, vaan toisella\", vastasi hän. \"Mutta he ovat molemmat samassa\nvyyhdessä, ja se, joka pitelee kaikkea käsissään, ei ole kukaan muu\nkuin Märta, hän, kamarineitsyt, joka yhä vielä on rouva Kristinan\npalveluksessa... Ah, armollinen rouva parka, kyllä hän olisi ansainnut\nolla toisenlaistenkin käsien vaalittavana, sillä Märtan sydämen on\nkullanhimo kivettänyt!\"\n\n\"Kuka sitten on tuo toinen?\" kysyin minä, keskeyttäen hänet, sillä\nrouva Kristinan ajatteleminen saattoi viedä hänet liian kauas asiasta.\n\n\"Toinen on roisto\", vastasi hän. \"Hän on olevinaan kauppamies, mutta\nhän kaupittelee ainoastaan varastettua tavaraa.\"\n\n\"Ja sormus...\"\n\n\"Sormus on hänen käsissään!\"\n\n\"Ja kuitenkin sen otti Märta sinulta...\"\n\n\"Niin\", keskeytti hän minut. \"Hän sen otti minulta, mutta hän ei vienyt\nsitä perille ennenkuin saattoi tehdä sen täysin varmana siitä, ettei\njoudu ilmi.\"\n\nSitten kertoi hän, mitä olen jo kertonut vehkeistä Stettinissä, jolloin\nrouva Kristinan täytyi melkoisella rahasummalla lunastaa kallisarvoinen\nsormus. Mutta hän kertoi jotakin enemmänkin, joka saattoi minut\nsuuressa määrin levottomaksi.\n\n\"Rouva Kristinan onni riippuu sormuksesta\", sanoi hän, \"ja sen saatuaan\nonkin hänellä ollut alituinen onni. Vanhin lapsi, pikku Agneta neiti,\nsairasti henkihieverissä, kun sormus joutui oikealle tolalle, mutta\ntaudin selkä taittui samana päivänä, ja siitä pitäen on hän ollut\nterve. Nyt sairastaa toinen lapsi, pikku Kustaa, kuolemaisillaan, ja\nhän sairastui, kun sormus joutui uudestaan hukkaan.\"\n\nNyt ei ollut aikaa selittelyihin ja taikauskon poistamiseen tyttö paran\npäästä. Se nyt istuu rahvaan mielessä yhtä lujasti kuin jo lahonneen\npuun juuret lujassa maassa. Mutta minuunkin, joka kuitenkin olen\noleskellut tässä suhteessa kaiken taikauskon yläpuolella olevan\nkuninkaan läheisyydessä, teki syvän vaikutuksen sormuksen asettaminen\nyhteen rouva Kristinan kodissa sattuneiden onnettomuuksien kanssa.\nKuitenkin pisti heti päähäni, että tämänkin alla piili jokin paljo\npahempi juoni, ja minä sainkin sille vahvistuksen.\n\n\"Onko rouva Kristinakin samaa mieltä asiasta?\" kysyin minä.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän, \"Siitä on Märta kyllä pitänyt huolen, ja rakas\nrouva parka sairastui ruttoon samana päivänä, jona sormus toisen kerran\nkatosi, keskusteltuaan juuri pitemmän aikaa Märtan kanssa.\"\n\nAsia oli siis aivan selvä. Märta oli varastanut sormuksen, ja\nkorottaakseen sen uuden ostohinnan niin kalliiksi kuin mahdollista oli\nhän räikein värein elvyttänyt vanhan sormukseen liittyvän tarun. Pojan\nhengen pelastamiseen ei tietysti mikään hinta ollut liian suuri. Ja nyt\nsormus annettaisiin kyllä takaisin, kun hätä oli suurimmallaan ja käsi\navoin maksamaan minkä summan hyvänsä. Kuului asiaan, että sormus nyt\nosuisi oikeihin käsiin toisella tavoin kuin edellisellä kerralla. Sitä\nvaati varovaisuus.\n\n\"Mutta, rakas lapsi\", sanoin niinä, \"kuinka olet sitten tullut tänne ja\nmistä tiedät, että sormus on miehellä?\"\n\n\"Kysytte jotakin, jossa on pitkältä kertomista\", vastasi tyttö. \"Aina\nsiitä lähtien, kun tulin Saksaan, ja siitä, kun tulin rouva Kristinan\nluo... sillä minut on otettu hänen palvelijainsa joukkoon, ja Märta on\nollut itse ystävällisyys minua kohtaan, vaikken minä ole koskaan saanut\npuhutella rouva Kristinaa... Se on ollut sula arvotus minulle, kunnes\nse tänä yönä on minulle hieman selvennyt... Niin, minä olen pitänyt\nsilmäni auki, sillä minulla ei ole siitä pitäen, kun Märta äitini\ntuvassa pakotti minut antamaan sormuksen, ollut pahaakaan rauhaa,\nennenkuin saisin puhutella armollista rouvaa itseään; olen pitänyt\nsilmäni ja korvani auki ja saanut tietää, kuinka kummallisesti sormus\njoutui ensi kerralla oikeihin käsiin. Kun kysyin Märtalta siitä, kävi\nhän vaaleaksi ja punaiseksi, mutta sitten kertoi hän pitkän sadun,\nkuinka hänet itsensä petettiin, sillä sormus oli varastettu häneltä\nsilloin yöllä Tidön linnassa, sanoi hän... Nyt, kun sormus joutui pois\ntoisen kerran, kertoi hän siitä minulle ja itki niin katkeria kyyneliä,\nettä minun olisi käynyt häntä sääliksi, jollei minulla olisi ollut\nasiasta omat ajatukseni...\"\n\n\"Mutta, rakas lapsi\", kysyin häneltä, \"miksi et mennyt rouva Kristinan\npuheille?\"\n\n\"Itse asiassa sentähden, että hyvää tarkottava ja kelpo Märta piti\nminua vangittuna itseni siitä tietämättä. Kaikki tiet rouva Kristinan\nluo olivat suletut, ja palvelijoilla yleensä oli minusta omituinen\nkäsitys, että minä olin jonkunlainen eksynyt lammas, jota Märta rouva\nKristinan luvalla koetti johtaa oikealle tielle. Kuulin sen heidän\npuolinaisista viittauksistaan, ja näin sen heidän olkapäiden\nkohotuksistaan ja karsaista katseistaan, joka kerta milloin näyttäysin.\nKun koetin lähestyä armollista rouvaa, sulettiin kaikki ovet, joiden\nluo tulin, ja sanottiin pelästyneellä äänellä ja ilmeellä, että\nsotamarski itse oli kieltänyt minut astumasta hänen vaimonsa näkösälle.\"\n\n\"Lapsi parka!\" sanoin hänelle. \"Et ole silloin astellut kukitettuja\npolkuja sotamarskin talossa.\"\n\n\"Kukitettuja, en\", vastasi hän. \"Mutta koskaan en ole kadottanut\ntoivoa, että Jumala saattaisi totuuden päivänvaloon.\"\n\n\"Sen hän tekeekin\", arvelin minä, ja hän punastui aivan kuin ilosta sen\nvarmuuden tähden, jonka minun sanani hänen mielessään vaikuttivat. Hän\nteki päällänsäkin vakuuttavan eleen, ikäänkuin olisi ajatuksissaan\ntoistanut sanani. Sen jälkeen jatkoi hän:\n\n\"En sentähden jättänyt, kun Märta oli minulle kertonut varkaudesta,\nhäntä sen jälkeen hetkeksikään näkyvistäni. Kuului nimittäin asiaan,\nettä minun oli mentävä hänen mukanaan, mihin hän menikin, paitsi rouva\nKristinan luo. Kuten sanottu, seurasin häntä nyt kaikkialle, kunnes hän\neräänä iltana, jolloin hänellä oli kiireempi kuin tavallisesti, epäsi\nsenkin. Tämä herätti epäluulojani vielä suuremmassa määrin, ja minä\npäätin seurata häntä salaa. Luultavasti ei hän ehtinyt antaa määräyksiä\ntoisille palvelijoille, sillä kun minä lähdin talosta, en kohdannut\nmitään esteitä, vaan onnistuin täyttämään aikeeni seurata hänen\nkinterillään. Kaukana kaupungin ulkolaidalla pysähtyi hän erään talon\neteen, jossa hänet päästettiin sisälle. Kaikki oli omiaan vahvistamaan\nepäluulojani, ja minä tahdoin kaikesta välittämättä kerrankin saada\noikein selvän hänen juonistaan. Minä onnistuinkin kiipeämään portin\nylitse ja hiipimään sisälle taloon. Täällä kuuntelin jokaisella ovella,\nkunnes lopulta kuulin hänen äänensä ja että hän puhui sormuksesta. Nyt\nunhotin minä kaiken ja tempasin ovea jos mahdollista saadakseni\nsormuksen ja paljastaakseni petturin.\"\n\nHän pysähtyi ja kuunteli. Mutta mitään ei kuulunut ulommasta huoneesta.\nKauppamies näytti olevan aivan liian varma saalistaan ja käytti\nsentähden epäilemättä yön hiljaisuutta hyväkseen harjottaakseen\ntuotteliasta liikettään toisella taholla.\n\n\"Mutta sen sijaan paiskattiin ovi auki\", jatkoi kertojatar, \"ja minä\nseisoin Märtan edessä silmä silmää vasten. En voi elinpäivinäni\nunhottaa hänen muotoaan minut nähdessään. Katseltuaan minua hetken\naikaa sanoi hän nyt olevansa sormuksen jälillä ja että puuttui vain\nhenkilöä, joka tahtoisi uhrata jotakin rouva Kristinan tähden. Tätä\nhenkilöä ei kai ollut vaikea löytää, tuumin minä, ja tarjouduin\nuskaltamaan mitä tahansa, jotta sormus löytyisi jälleen. Tämä\nilmeisesti ilahdutti Märtaa, ja hän puhui niin kauniisti, että\npuolittain aloin katua epäluulojani häntä kohtaan. Hän kuvaili minulle\nmyös niitä vaaroja, joita tulisin kohtaamaan ja varotti minua\npuolittain puuttumasta asiaan, vaikkakin, sanoi hän, olin ainoa, joka\ntässä asiassa voi jotakin toimittaa. Sillä muuan pommerilainen\nherrasmies oli nähnyt minut ja tahtoi antaa minulle sormuksen, jos\nlahjottaisin hänelle rakkauteni. Hän oli jo kauan tiennyt tämän, mutta\nminun parastani valvoen ei hän ollut tahtonut minulle sitä sanoa, jota\npaitsi hän oli toivonut, että pommerilainen linnanherra, joka tietysti\noli ostanut sormuksen varkaalta, taipuisi neuvottelemaan muillakin\nehdoin. Nytkään ei hän olisi maininnut asiasta minulle, jollen olisi\nsaapunut paikalle.\"\n\nMinä pudistin päätäni tälle täysin perehtyneelle ja taitavalle\nviekkaudelle, alkaen yhä enemmän aavistaa kuinka asianlaita oli. Märta\nei luonnollisesti tahtonut millään ehdolla päästää rikoksensa\npaljastajaa emäntänsä silmien eteen, mutta toiselta puolen ei hän\ntahtonut eikä uskaltanut päästää häntä omankaan katsantonsa alta,\nennenkuin nyt tarjoutui suotuisa tilaisuus, vaikkakin hänen sydämensä\nkovuus valitussa keinossa näyttäytyi kaikessa alastomuudessaan.\n\n\"Mielelläni tahdoin uskaltaa kaikkeen rouva Kristinan tähden\", jatkoi\ntyttö, \"mutta pyysin kuitenkin hieman ajatusaikaa, jonka sainkin. Jokin\nsisälläni sanoi, että kaiken tämän alla piili uusia juonia; mutta olin\nlujasti päättänyt uhrata vaikka henkeni jalon rouvan ja totuuden\npuolesta, ajattelin myös, että se korkea herra, joka oli saanut\nsormuksen haltuunsa, taipuisi kuultuaan todellisen kertomukseni ja\nsamaan hintaan, jonka hän oli maksanut sormuksesta, palauttamaan sen\noikealle omistajalleen. Nyt...\"\n\nHän pysähtyi jälleen ja kuunteli, mutta minä kehotin häntä\nkiiruhtamaan.\n\n\"Linnanherra... mitä sanoi hän?\" kysyin minä.\n\n\"Olen matkalla hänen luoksensa\", jatkoi hän, \"mutta häntä ei ole\nolemassakaan. Ah, ette voi ajatellakaan miten syvään kurjuuteen minut\ntahdotaan syöstä... Sormus on kauppamiehen huostassa...\"\n\n\"Ja sinä itse, tyttö... mitä sinulle aiotaan tehdä?\"\n\n\"Minut on myyty eräälle keisarilliselle everstille!\" änkytti hän,\nveripunaisena häpeästä ja tuskin voiden pidättää pursuvia kyyneliään.\n\nNyt vasta käsitin täydellisesti koko pirullisen suunnitelman. On\nmahdoton selittää, mitä hirveää elämää keisarilliset viettivät. He\nelivät himoissaan kuin metsän elukat, heillä ei ollut ihmisyyden tuntoa\neikä käsitystä ihmisarvosta. Täytettyään taskunsa ryöstösaaliilla ja\ntahrattuaan kätensä murhissa heittäytyivät he irstailuihin, joista ei\nvoi kertoa. Ja keisarillinen eversti jättäisi tyttö paran sotilaille\nleirissä. Sellainen oli kohtalo, joka häntä odotti. Hengissä ei hän\nsieltä palaisi.\n\nTällä tavoin olisivat rikolliset ainaiseksi päässeet vaarallisesta\ntodistajasta, ja melkeinpä tapausten kulku oli vienyt tähän itsestään,\nheidän tekemättä muuta kuin että olivat ne panneet liikkeeseen, ja\ntämänkin viattomimmalla tavalla maailmassa, sillä olihan hän itse,\nkuten rakuuna sanoi, vapaasta tahdostaan halunnut tulla viedyksi\naatelismiehen luo. Kun ihminen on kerran tullut rikosten tielle,\nsaavuttaa hän ihmeteltävällä tavalla taitavuuden nukuttaa omantuntonsa,\nja usein on pimeys hänen sisällään sitä mustempi, mitä nöyremmin ja\nhurskaammin hän onnistuu esiintymään ulkonaisesti. Ulkokullattu on\npaholaisen vaarallisin lähettiläs täällä maan päällä.\n\n\"Mutta mistä tiedät tämän kaiken?\" kysyin minä voitettuani ensi\nhämmästykseni.\n\n\"Kuulin heidän puhuvan tuolla sisällä\", sanoi hän viitaten huoneeseen,\njonka ovella hän oli seissut kuuntelevassa asennossa. \"He puhuivat\nsaksaa\", jatkoi hän, \"he luulivat, etten sitä ymmärtäisi, mutta minä\nolen kaksi vuotta palvellut Tukholmassa saksalaisella kauppiaalla ja\nsillaikaa oppinut sen verran, että voin hyvin selvitä, sillä koko\nmieleni paloi tänne siitä pitäen kuin rouva Kristina lähti Tidöstä.\"\n\nHän kertoi minulle juurtajaksain, mihin kertomuksessani olen ainoastaan\nviitannut, että hän oli tehnyt päämääräkseen päästä Saksaan rouva\nKristinan luo, ja hänen luja tahtonsa voitti kaikki esteet, kunnes hän\nvihdoin noin kuukautta ennen kuin minä hänet tapasin saksalaisen\nkauppiaan mukana oli tosiaankin saapunut Stettiniin ja siellä heti\nmennyt sotamarskin taloon, jossa hänet jo mainituista syistä otti Märta\nhoiviinsa ja vartioitavakseen, sillä tämä oli tosiaankin tullut korkean\nemäntänsä oikeaksi kädeksi.\n\n\"Silloin kiitän Jumalaa, joka toi minut tiellesi\", sanoin minä. \"Nyt\nteemme Jumalan avulla kaikki juonet tyhjiksi!\"\n\n\"Mutta sormus!\" huudahti hän.\n\nSormuksen, tuumin minä, ottaisin väkisin, ja kurjalla konnalle osaisin\nkyllä toimittaa hyvin ansaitun rangaistuksen. Mutta hän kiinnitti\nhuomiotani johonkin, jota en ollut ajatellut. Hän oli rohkea tyttö,\njuuri sellainen, joita maassamme on syntynyt moniakin. Hän oli lämmin\ninnostuksessaan siihen asiaan, jonka oli ottanut päämääräkseen, ja\nkuitenkin kylmäverinen, ettei hän suurimmassakaan vaarassa hätiköinyt.\n\nSovimme pian siitä, että tässä aluksi oli käytettävä viekkautta\nviekkautta vastaan, jos tahdoimme saada sormuksen takaisin ja voittaa\naikaa, joka oli kahdessakin merkityksessä tarpeellista, osaksi minun\nasiani tähden sotamarskille, joka oli Stettinissä, osaksi rouva\nKristinan tähden, joka makasi kuolemaisillaan. Minulla ei ollut paljo\nlisättävää tai muutettavaa hänen ehdotuksessaan. Se koski ainoastaan\nsormuksen saamista takaisin. Muu sai jäädä minun asiakseni.\n\nKuu oli vaipunut mailleen meidän keskustelumme aikana, niin että\nhuoneessa oli aivan pimeä. Me otaksuimme, että kauppamies saapuisi\npäivän koitteessa, ja sen hän tekikin. Minä olin kyyristynyt huoneen\npimeimpään nurkkaan, jottei hän aavistanut läsnäoloani, vaikkakin hän\nkatseli epäluuloisesti ympärilleen heti saavuttuaan ja kysyi oliko\nketään käynyt huoneessa. Tyttö mainitsi silloin, että isännän vaimo oli\nkäynyt noutamassa joitakin vaatteita, ja tämä tyynnytti häntä, sillä\ntällä tavoin sai yksinkertaisen selityksensä se seikka, että ovi ei\nenää ollut ulkoapäin säpissä.\n\nMies alkoi puhutella sangen lempeästi ja ystävällisesti tyttöä ja\nkiitteli häntä, kuultuaan, ettei hän ollut ollenkaan peloissaan. Sillä\neihän hänellä ollut mitään pelättävää, ei kerrassaan mitään, tuumi\nmies.\n\n\"Ei mitään\", vastasi tyttö, \"ainoastaan aika kuluu liian hitaasti.\"\n\n\"Ho, ho\", nauroi kauppamies, \"joudumme kyllin ajoissa, kyllin\najoissa... armollinen herra tulee varmaan hyvin iloiseksi.\"\n\n\"Mutta saanhan minä vain sormuksen?\" keskeytti tyttö. \"Olemmehan siitä\nyksimieliset?\"\n\n\"Tietysti\", riensi kauppamies vakuuttamaan, \"tietysti, sormus tulee\nomaksenne, tai oikeammin se on teidän, niin se on.\"\n\n\"Niin\", vastasi tyttö, ja hänen äänensä vapisi, \"sen täytyy olla minun,\nmuuten... muuten en koskaan astu jalallanikaan linnaan.\"\n\n\"Herra varjelkoon, kuinka se kuuluu vakavalta\", nauraa hykersi\nkauppamies, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa enempää, riensi tyttö\nulompaan huoneeseen, johon hän seurasi jälestä.\n\nSiellä seisoi tyttö, kun minä tulin ovelle voidakseni nähdä mitä\ntapahtui, siellä seisoi hän paljas veitsi kädessään ja sanoi niin\nvarmalla äänellä, ettei se jättänyt tilaa epäilyksille, että hän\ntappaisi itsensä, jos huomaisi tulleensa petetyksi. Kauppamies koetti\nhyvin sanoin häntä tyynnyttää, ja hän oli niistä mielistyvinään, mutta\nlisäsi että hän tahtoi kantaa sormuksen sormessaan todistukseksi siitä,\nettei häntä aiottu pettää. Eihän se kuitenkaan paljoa merkinnyt, saiko\nhän sen muutamia tunteja ennemmin tai myöhemmin. Kauppamies tinki\nvastaan, mutta lopulta taipui hän ja hieman epäröityään otti esiin\nsormuksen, jonka hän pani hänen käteensä.\n\n\"Mutta nyt lähdemmekin heti taipaleelle!\" sanoi hän sen jälkeen ja\ntarttui tytön käteen viedäkseen hänet ulos.\n\nMinä olin rientämäisilläni esiin, mutta huomasin, kuinka tyttö\npimeänhämärässä tutki sormusta.\n\n\"Epäiletkö vielä petosta?\" kysyi kauppamies, ja tyttö vastasi:\n\n\"Kyllä, niin teen, mutta sormus on oikea!\" ja sitten lankesi hän\npolvilleen suudellen sitä.\n\n\"Pian, pian!\" kehotti kauppamies.\n\nMutta nyt astuin minä esiin ja tartuin häntä kaulukseen. Kauppamies\nhuusi, että hänet oli petetty, väki heräsi kaikkialla ja saapui\npaikalle. Minä tyynnytin heidät sillä selityksellä, että kuninkaan\nnimessä vangitsin petturin ja varkaan, ja hieman rimpuiltuaan istui hän\nsidottuna hevosen selässä, jonka jälkeen me kaikki kolme ripeällä\nravilla lähdimme talosta Penkunin linnan läheltä, minä taluttaen vangin\nhevosta suitsista.\n\nRatsastimme Stettiniin jo aamupäivällä. Jätin vangin vartioille\nportilla, jonka jälkeen minä ja sormuksen omistamisesta iloinen\nsuojattini jatkoimme taivaltamme suoraa päätä sotamarskin asuntoon.\n\nTäällä seisoi muutamia hevosia satuloituina talon edustalla. Muutaman\nniistä tunsin samaksi, jolla sotamarskin oli tapana ratsastaa. Osasto\nsuomalaisia ratsumiehiä oli aivan sisäänkäytävällä. Oli ilmeistä, että\nsotamarskia odotettiin joka hetki, samoin että sen täytyi olla mitä\ntärkeimmän syyn, joka viivytti häntä siellä sisällä.\n\nMe laskeuduimme ratsailta ja minä menin sisään käytävään suojattini\nseuraamana. Ovessa kohtasin erään palvelijan, jonka pyysin opastamaan\nminut sotamarskin luo. Hän teki vastaväitteitä, mutta minä sanoin\nhänelle, että toin kirjeitä kuninkaalta, ja silloin riensi hän\nneuvomaan minulle tietä, portaita ylöspäin, kasvoillaan kuitenkin surun\nilme, joka koski sydämeen.\n\nPäästyämme portaiden yläpäähän kohtasimme parisen muita palvelijoita.\nToinen heistä kävi suoraapäätä seuraajattareni kimppuun ja koetti\nsulkea hänen tiensä. Minä tartuin silloin hänen käteensä, mutta se ei\nauttanut. Palvelija sanoi: ei, tyttö ei saanut tulla sotamarskin ja\nrouva Kristinan silmien eteen, juuri nyt, ei millään ehdolla. Minä\nvälitin vähät siitä, mitä hän sanoi, työnsin hänet vain syrjään,\ntempasin oven auki ja astuin sisään, yhä pidellen levottomuudesta ja\npelosta vapisevaa tyttöä kädestä.\n\nMutta tuskin olimme astuneet sisään, ennenkuin Märta tuli meitä\nvastaan, niin, olisi parempi sanoa, hyökkäsi meitä vastaan, sillä hän\noli aivan kuin hurjistunut naarastiikeri. Hänen silmänsä syöksivät\ntulta, ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat ja jäykät kuin niiden\nhakattujen kuvienkin uunin reunustalla, joiden läheisyydessä seisoimme.\n\n\"Sinä täällä!\" huudahti hän. \"Mikä on aikeesi... sinä saastutat ilman\nkuolevan läheisyydessä... sinä ilkeä tyttö, eikö sinulla sitten ole\nsydäntä rinnassasi.\"\n\nSuunnilleen näin kuuluivat hänen sanansa, ja hän oli niin poissa\nsuunniltaan, että hän ilmeisesti oli valmis mihin tahansa estääkseen\nsyytöksen ja tuomion astumasta kynnyksen ylitse emäntänsä huoneeseen.\n\nMutta minulla ei ollut halua tarpeettomasti hukata aikaa. Työnsin hänet\nsyrjään, tartuin lukkoon ja menin huoneeseen, jossa rouva Kristina\nmakasi kuolinvuoteellaan ja sotamarski seisoi vuoteen vieressä. Ah, se\noli surun päivä siinä talossa, ja minä näin kuinka kyynel toisensa\njälkeen vieri sotamarskin poskia pitkin. Hän katsoi ylös, kun me\nastuimme sisään ja kiinnitti surullisen katseensa minuun. Sieluani\nviilsi, kun minun täytyi tunkeutua tuomaan kuninkaan vihansanaa jalon\nmiehen kotiin ja singahduttaa se salaman välähdyksenä taivaalta\nhiljaisuuteen kuolevan puolison kuolinvuoteen ympärillä. Kaikki\nkysymykset, joita hänen huulensa näyttivät tahtovan lausua,\nmykistyivät, kun hän sai minut nähdä lähempää. Hän tunsi minut liiankin\nhyvin tietääkseen, mille asialle tulin ja ojensi kätensä ottaakseen\nvastaan kuninkaan kirjeen, jonka minä hänelle jätinkin.\n\n\"Kuninkaalta?\" kuiskasi sairas, ja Kustaa herra nyökkäsi hymyillen,\nsamalla kääntyen pois avatakseen kuninkaan kirjeen.\n\nMinä seisoin yhä oven suussa, ja suojatti parkani aivan suli kyyneliin.\nKuitenkin onnistui hän hieman malttamaan mieltänsä, kun ovi avautui ja\nMärta pisti päänsä sisälle. Muuan palvelija näyttäytyi aivan hänen\ntakanaan. Luonnollisesti oli tarkotus vetää tyttö ulos, toivossa, ettei\ntäällä tehtäisi mitään vastarintaa. Mutta minä vedin itkevän\nkeskemmälle lattiaa niin että rouva Kristina voi hänet nähdä, ja nostin\nhänen kättään, niin että hän näkisi sormuksen.\n\n\"Kaikkivaltias Jumala!... Sormus!\" huudahti Märta aivan takanani, ja\nniin sotamarski kuin rouva Kristinakin suuntasivat katseensa tytön\nkäteen.\n\nSotamarski hypähti luo ja vetäisi sormuksen hänen sormestaan ja kysäsi\nhelposti käsitettävällä innolla, kuinka hän oli saanut sen. Tyttö paran\noli kuitenkin niin vallannut ilo sen johdosta, että hän vihdoinkin oli\nonnistunut tuomaan tämän sormuksen perille, ja toiselta puolen suru\nnähdessään rakkaan rouva Kristinan kalpeat, riutuneet kasvot, ettei hän\nvoinut saada sanaakaan suustaan. Mutta minä puhuin hänen sijastaan,\njotta niin Kustaa herra kuin rouva Kristinakin tiesivät koko jutun, ja\nkuolemankalpeilla kasvoillaan hymy, jota voi kuvailla, ojensi rouva\nKristina kätensä uskolliselle, mutta syyttömästi epäillylle tytölle,\njoka hänelle oli kerran ollut niin rakas. Tyttö ei saanut sitten\npoistua hänen luotaan niinä hetkinä, jotka rouva Kristinalla olivat\nvielä jälellä tässä elämässä, ja sitten pysyi hän hänen tyttärensä\nrinnalla niin kauan kuin tämä eli. Rouva Kristina kuoli puolipäivän\naikaan. Pieni poika kuoli jo ennen.\n\nMutta Märta ja hänen miehensä saivat hyvin ansaitun rangaistuksensa.\n\nKun palasin kuninkaan luo, oli hänen vihansa jo asettunut, ja kun\nkerroin hänelle kaiken, sanoi hän:\n\n\"Herran tiet eivät ole niinkuin meidän tiemme... luullakseni tapaan\npian Kustaa herran ja saan auttaa häntä unhottamaan sen ainoan\nhairahduksen, josta minulla on ollut aihetta häntä nuhdella.\"\n\nSe tapahtuikin, kun he kohtasivat toisensa Alt-Brandenburgissa. Tillyn\nhyökkäys Saksin vaaliruhtinaan kimppuun, jonka johdosta vaaliruhtinaan\noli pakko heittäytyä autuaan kuninkaan syliin, hälvensi myös\npainostavaa epävarmuutta kuninkaan ympärillä ja sai hänet ryntäämään\neteenpäin peräytymisen sijaan.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Suomennettuna kuuluisi laulu suunnilleen näin:\n\n    Pois toivo, miksi tahdotkaan\n    mua enää houkutella,\n    tuon ajan mulle kaunistaa\n    turhalla loistehella,\n    on tyly tyttö armahain,\n    hän nautti juuri tuskastain --\n    ei, eron teen mä ennen. --\n\n                      _Suoment. muist_.\n\n[2] Nykyinen Eläintarha.\n\n[3] Gustavus Adolphus Rex Sveciae.\n\n[4] Saksalaiseen kirkkoon.\n\n[5] Tätä Klausta ei ole sekotettava Sigismundin uskolliseen\npuoluelaiseen, valtakunnan marskiin, joka kuoli Suitian kartanossa\n1597.\n\n[6] Kaarle Kaarlenpoika Gyllenhjelmin kirje neuvostolle heinäkuun 7\np:ltä 1631: Ark. t. 30-åriga krigets hist. II. 20. _Julkaisijan\nmuistutus_.\n\n[7] Kaksi samansisältöistä kirjettä löydettiin Oxenstjernan\nkirjevaihdosta Tidöstä. Ne on kirjottanut muuan Kristoffer Sternkoppf\nRegensburgissa, mutta ne ovat päivätyt 10 ja 20 p:nä elokuuta 1630,\nsiis kuukautta myöhemmin kuin ne, joista henkisotilas tässä kertoo. Me\nmainitsemme ne tässä todisteina, että sellaisia kirjeitä tosiaankin\nkirjotettiin, vaikkeivät ne saattaneet olla samoja kuin ne, mitkä Lauri\nGrubbe sai Preussista. _Julkaisijan muistutus_.\n\n[8] Sananmukaisesti sihteeri Lauri Grubben kirjeestä neuvostolle\nheinäkuun 24 p:ltä 1641.\n\n\n\n"]