[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZXs9viBAfJlIpE-1_fSoEZjairJrHYnNmNvn9OnhQw8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},1044,"Artturi Berkow","Werner, E. (oik. Bürstenbinder, Elisabeth)",1838,1918,"1044-werner-e-artturi-berkow","1044__Werner_E.__Artturi_Berkow",null,"romaani",[],[],"fi",1874,1881,79403,501045,false,49430,[23],"German fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Artturi Berkow\" by E. Werner is a fictional narrative written in the late 19th century. The story centers around the wedding of the main character Artturi Berkow and his bride Eugenia, exploring the social context and intricacies of their union, which seems to be influenced by social status and familial expectations. The initial scenes are filled with tension as the characters navigate not only the ceremony itself but also the emotional undercurrents that hint at their troubled relationship dynamics.  The opening of the narrative introduces the grand wedding ceremony, where a mix of high society and family expectations collide. The church is bustling with attendees, but the bride displays an unsettling calm and cold demeanor, contrasting sharply with the excitement around her. Artturi, her husband, exhibits a passive indifference throughout the proceedings, signaling deeper issues within their relationship. The atmosphere shifts dramatically when an accident involving wild horses threatens the guests, leading to a heroic rescue by a local worker named Olli. This act sets the stage for the exploration of class tensions as Olli's bravery highlights the societal divide, which is underscored by Artturi's indifference. The beginning lays the groundwork for examining themes of duty, honor, and the disillusionment that often accompanies arranged marriages in a rigid social hierarchy. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Mellin, Robert",140,"Saksalainen romaani kuvaa varakkaan teollisuusperheen pojan Artturi Berkow’n ja aatelisen Eugenian avioliittoa. Teos sijoittuu kaivosympäristöön ja käsittelee säätyeroja, työläisten oloja sekä päähenkilöiden välistä suhdetta ja sisäistä kasvua.","E. Wernerin 'Artturi Berkow' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1044.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ARTTURI BERKOW\n\nKoonnut\n\nE. Werner [Elisabeth Bürstenbinder]\n\n\nSuomennos [R. Mellin]\n\n\n\nPorissa, O. Palanderin kirjapaino, 1881.\n\n\n\n\n\n\nNäytetty: _Joh. Tamsén_.\n\n\n\n\nPääkaupungin paras kirkko oli tungoksiin asti täynnä. Sinne\nsaapuneesta suuresta ihmisjoukosta ja alttarin runsaista\nkukkakoristuksista, kuin myös pitkästä rivistä kirkon ulkopuolella\nodottavia ajoneuvoja, saattoi arvata, että vihkimys, joka siellä oli\ntoimitettava, oli herättänyt huomiota ja osanottoa avarammissakin\nkeskuuksissa. Väestön käytös oli tämmöisissä tiloissa tuo tavallinen,\nkun paikan pyhyys ei salli mitään kuuluvampaa uteliaisuuden tahi\nosanottavaisuuden osoitusta -- odottava levottomuus, tarkka\nvaarinotto kaikesta mitä sakastin vaiheilla tapahtui, ja viimein\nyleinen tyytyväisyyden äännähdys, kun sen ovet aukesivat, ja, urkuin\nensimäisten sävelten kuuluessa, morsius-pari astui näkyviin.\n\nLukuisa ja loistoinen oli se joukko mikä nyt keräytyi morsiusparin\nja alttarin ympärille. Komeat univormut, raskaat silkki- ja\natlaska-puvut, lyöhyvät pitsikutoukset, kukat ja timantit, kaikki\nhohti, aaltoili ja kohisi yhtenä vilinänä. Niinhyvin etevimmät\nsuku- kuin rahaylimykset näyttivät täällä ollevan saapuvilla,\njuhlamenon loistoisuutta enentämässä.\n\nOikealla puolen morsianta seisoi, etevimpänä vieraana, eräs varteva,\nkomea upseeri, jonka univormu ja lukuisat rintatähdet osoittivat\npitkällistä sotapalvelusta. Ryhtinsä oli teeskentelemätön ja\narvoisa, nykyiseen juhlallisuuteen soveltuva, ja kuitenkin näytti,\nniinkuin hänen väkäisten kasvoinsa takana piilisi jotakin, mikä ei\nsopinut tähän iloiseen juhlamenoon. Silmänluonne, millä hän katseli\nmorsius-paria, oli omituinen, synkeä, ja kun silmänsä kääntyivät pois\nja vilahtelivat tiheään tunkeutuneen väkijoukon ylitse, silloin lensi\nnäille uljaille kasvoille ikään kuin tukahutettu mielikarvaus tahi\nvihastus, ja piukkaan likistetyt huulet värähtelivät vienosti.\n\nVastatusten tätä miestä ja sulhaista lähinnä seisoi eräs toinen,\nsivilivaatteisin puettu, vanhahko herra ja, kuten näytti, likisimpiä\nsukulaisia hänkin; mutta ei hohtokivien ylellinen paljous,\njoita hän lakkarikellossaan, sormuksissansa ja rintaneuloissaan\nnäytti katseltaviksi kantavan, eikä tuo tavattoman mielihyväinen\nryhtinsäkään voineet luoda häneen hiukankaan vertaa sitä ylhäisyyttä,\nmikä teki vastatusten seisovan upseerin niin merkilliseksi. Koko\nulkonäkönsä oli aivan tavallinen, ellen sanoisi halpamainen, eikä\nvoinut se silminnähtävä voitto-ilokaan, mikä nyt siinä oli nähtävänä,\ntehdä sitä jalomaisemmaksi. Sanomaton tosiaankin oli se voitto-ilo,\nmillä hän katseli morsiusparia ja sitte silmäili ympärilleen\nloistoisan kokouksen ja täpötäynnä olevain penkkirivien puoleen; se\noli tyytyväisyys semmoinen, jonka kauvan tavoiteltujen tarkoitusten\nvoittaminen synnyttää ja hänessä ei pieninkään epäkohta häirinnyt\nhetken juhlallisuutta.\n\nMutta nämä kaksi miestä olivatkin ainoat, jotka näyttivät vähän\nhartaammalla mielihalulla käyvän tähän juhlallisuuteen osallisiksi;\nmorsius-pari ei sitä tehnyt. Ei olisi vento-vieraskaan saattanut\npitää niin vähän väliä tästä juhlallisesta toimituksesta, kuin nämä\nmolemmat henkilöt, joiden tuota pikaa piti oleman toistensa omat. Tuo\nyhdeksäntoista vuotias morsian oli kieltämättä ihana tyttö, mutta\nkuitenkin hengähteli kaikki hänen ympärillään ikään kuin jää-kylmää\nviuhkaa, joka ei soveltunut paikkaan, eikä nykyiseen hetkeen.\nAlttarikynttiläin valo leikitsi hänen valkoisen atlaskavaatetuksensa\nsyvissä poimuissa ja kimalteli hänen kalleuden koristeittensa\ntimanteissa, mutta se kuvasi kasvoja semmoisia, jotka marmorin\nihanuuden ohessa näyttivät saaneen myös sen kovuuden ja kalseuden\nmuodon, ainakin täksi hetkeksi, joka muuten tavallisesti elähyttää\nkylmimpääkin mieltä. Paksut, valkeat palmikot, joille myrttiseppele\noli asetettuna olivat kummallisena vastakohtana hänen tummille\nkulmakarvoillensa ja noille tummille, miltei mustille silmille,\njotka koko juhlamenon aikana tuskin kerran tahi kahdesti ylenivät\npapin puoleen. Hänen säännölliset vähän kalpeat kasvonsa, jotka\nmolemmin puolin olivat morsius-hunnulla peitetyt, nähtiin osoittavan\nylhäisyyttä, joka kyllä voipi olla synnynnäinen, mutta ei koskaan\ntavaksi otettu. Ylhäisyys ylimalkain vallitsi tämän olennon muodossa;\nse osoitti itsensä ei ainoastaan hänen vienoissa ja jalonnäköisissä\nkasvonmurteissaan, vaan se näkyi niinikään hänen ryhdissään ja koko\nolennossaan niin, että jokainen muu kenties merkillisempi ominaisuus\nsen rinnalla jäi huomaamatta. Tämä nuori nainen näytti olevan luotu\nainoastaan elämän kukkuloilla leijailemaan, eikä koskaan sekautumaan\nsen alla liikkuviin ihmisiin tahi oloihin. Ja vastoin kaikkea tätä,\nnoissa tummissa silmissä oli jotakin, joka osoitti enemmän voimaa\nja järkevyyttä, kuin mitä salonki-naisessa tavallisesti tapaakaan,\nja kentiesi juuri nykyinen hetki vaatikin voimaa ja järkevyyttä\nnäkyviin, sillä univormuun puettu herra hänen oikealla puolellaan\nja kolme nuorempaa hänen takanaan seisovaa upseeria loivat, jota\nkauemmin juhlamenoa kesti, sitä tarkemmin tunnustelevia ja sitä\nlevottomampia silmäyksiä hänen kasvoillensa, jotka sillä välin\npysyivät yhtä huolettomina ja kalseina, kuin ne ensi hetkestä olivat\nolleet.\n\nSulhanen hänen rinnallaan oli noin 28 vuotias nuori mies, yksi\nnoita harvinaisia, jotka näkyvät olevan vain luodut salongeissa\nloistamaan, ainoastaan siellä olemaan merkillisiä ja siellä voitoista\nriemuitsemaan ja elämäänsä viettämään. Vaikka hän ryhtinsä ja\nverhotuksensa puolesta oli moittimaton ja sorea, niin koko olentonsa\nkumminkin osoitti, että hän oli kokonansa veltostunut. Hänen\nluonnollisesti vienot ja viehättävät kasvonmurteensa osoittivat niin\nääretöntä älyttömyyttä, niin suunnatonta huolettomuutta kaikkein\nasiain ja kaikkein ihmisten suhteen, että ne katselijan silmissä\nkadottivat kaiken sulonsa. Kaikki oli hänessä niin raukeata,\nniin väritöntä; ei hiukkaakaan punoitusta poskilla, ei virkeyden\nvilahdustakaan kasvoilla, jotka eivät enään näyttäneet, ei ilossa\neikä murheessa, voivan vähintäkään värähtää. Hän oli vienyt\nmorsiamensa alttarin eteen, kuten nainen jossakin seurassa saatetaan\nistuimelleen, ja nyt seisoi hän hänen vieressään, pitäen hänen\nkättänsä kädessään, juuri yhtä huolettomasti. Ei liiton tärkeys,\njohon oli antaumaisillaan, eikä sen naisen ihannuus, jonka oli naiva,\nnäyttänyt häneen pienintäkään vaikutusta tekevän.\n\nPapin puhe oli päättynyt ja hän alotti nyt varsinaisen vihkimisen.\nSuurena ja selkeänä kaikui hänen äänensä kirkossa, kun hän kysyi\nherra Artturi Berkow'ilta ja paroonitar Eugenia Maria Anna von Windeg\nBabenau'ilta, tahtoivatko aviopuolisoina olla toistensa omat.\n\nTaas upseerin kasvot värähtivät, ja miltei uhkaavasti lennättihän\nsilmänsä toiselle puolen -- seuraavassa silmänräpäyksessä\noli jo sana \"_tahdon_\" kahdesti lausuttuna, joten yksi\nylimyskunnanvanhimpia ja uljaimpia nimiä vaihetettiin _Berkow'in_\nyksinkertaiseen porvarilliseen nimeen.\n\nTuskin oli vihkiminen päätetty ja siunauksen viimeiset sanat\nlausutut, ennenkuin hohtokivillä koristettu herra kiireesti tunki\nesiin, nähtävästi pönäkästi morsianta syleilläksensä; mutta ennenkuin\noli ennättänyt panna tätä aikomustaan täytökseen seisoi upseeri\njo siellä. Maltillisena, mutta silmän luonnilla, joka tässä vaati\nkieltämätöntä oikeutta, tämä astui heidän molempain väliin ja\nsulki, ensimäisenä, sen nuoren naisen syliinsä; mutta huulet, jotka\nkoskettivat morsiamen otsaa, olivat kylmät, ja kasvot, jotka tytön\npuoleen kallistuneina olivat muilta kätkössä, osoittivat perin toista\nmieli-alaa kuin entistä maltillista ja uljasta arvoisuutta.\n\n-- Rohkeutta, isäni, se _täytyy_ tapahtua!\n\nNämä sanat, joiden merkityksen ainoastaan upseeri voi ymmärtää,\nsuhahtivat hiljaa, miltei kuulumattomina hänen korvissaan, mutta\nsaattivat hänet jälleen tajulleen. Vielä kerran likisti hän tytärtään\nrintaansa vasten; likistyksen herttaisuudessa oli jotakin kuin\nanteeksi anomusta; sitte hän päästi hänet ja antoi hänet alttiiksi\nsen toisen herran nyt välttämättömälle syleilylle. Tämä oli tähän\nasti odottanut nähtävällä malttamattomuudella, eikä nyt luopunutkaan\noikeudestaan onnitella \"rakasta miniätänsä\".\n\nMorsian tietysti ei koettanutkaan välttää hänen halaustaan, kun\nkaikkein silmät kirkossa olivat heidän puoleensa luotuina. Hän\nseisoi järkähtämättömänä; ihanat kasvonsa eivät lainkaan muuttuneet,\nhän ainoastaan loi silmänsä ylöspäin, mutta silmäyksessään oli\nylevyys, joka ei sallinut lähenemistä, joka niin voimallisesti\nhylkäsi sen mitä hänen ei käynyt kieltäminen, ettei sen suhteen\nkäynyt erehtyminen. Vähän hämäytyneenä appi hetikohta muutti äkäisen\nherttaisuutensa suuresti kunnioittavaksi kohteliaisuudeksi, ja kun\nsyleily sitte paikalla tapahtuikin, niin se oikeastaan ei ollut kuin\nnäön vuoksi, ja kätensä tuskin koskettivatkaan morsiushuntua. Uuden\nsukulaisen hyvinkin suuri itseensä luottamus ei kumminkaan kestänyt\ntätä silmäystä.\n\nNuori Berkow ei tehnyt asiata apellensa niinkään kiusalliseksi.\nJonkunlainen käden likistys vaihetettiin heidän välillään,\njota tehdessä hänen valkea hansikkaansa tuskin koski paroonin\nhansikkaasen. Siinä näytti kummastakin olevan kylliksi; sitte tarjosi\nhän nuorelle puolisolleen kätensä taluttaakseen hänet kirkosta.\nMorsiamen verhotuksen laaho kohisi marmoriportailla; ensimäisenä\nastuvan morsiusparin takana tuli vieraiden loistoisa juna, ja kohta\nsen jälkeen kuultiin kuinka vaunuja, toinen toisensa perään, pyöri\ntiehensä.\n\nKohta kävi kirkkokin tyhjäksi; mitkä riensivät kirkonporteille vielä\nkerran nähdäkseen heidän vaunuihin astumistansa, mitkä halusivat\nsaada siellä ulkona purkaa äärettömän täydelliset muistutuksensa ja\nhavaintonsa morsiusparin sekä likimmäisten sukulaisten vaatetuksen,\nnäön ja käytöslaadun suhteen. Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa\noli tämä tilava temppeli typö tyhjä; ainoastaan iltarusko\ntuikki korkeiden akkunain kautta sisään, valaisten alttaria ja\nalttaritaulua punaisella kiillollaan. Tuulen hengen liikuttamat\nkynttilänliekit liehuivat sinne tänne, ja laattialle runsaasti\nlevitetyt kukkaset levittivät lemuansa. Naisten laahot olivat\nla'asseet niitä, herrain jalat niitä tallanneet. Mihinkäpä kukkarukot\nkelpaisivatkaan tässä timantinloisteessa, tässä juhlallisuudessa,\njossa yhdistystä vietettiin vapaaherrallisen ritarisuvun tyttären\nja maakunnan pääkaupungissa asuvan miljoonanmiehen pojan välillä.\nWindegin hovilinnan eteen vaunut jo olivat pysähtyneet ja siellä,\njuhlallisesti valaistuissa huoneissa, elämä jo alkoi käydä\nvilkkaaksi. Vastaanotto-salissa nuori rouva seisoi käsi kädessä\npuolisonsa kanssa, kirkkahimmassa valon loisteessa, yhtä ihanana,\nyhtä korskeana ja jääkylmänä, kuin hän vähää ennen oli alttarin\nedessä seisonut, ympärillä seisovain vieraiden onnentoivotuksia nyt\nvastaan ottaen. Oliko hän suostumuksellaan vastikään vahvistanut\nonnensa? -- Synkeys, mikä yhä vielä varjosi hänen isänsä otsaa,\nkenties antoi siihen toisen vastauksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Noh! Jumalan olkoon kiitos, niin olemme nyt viimein valmiit!\nViimeiselläpä hetkellä saimmekin kaikki valmiiksi; neljännes tunnin\nperästä he voivat olla täällä. Olen antanut tarkat ohjeet väelle\nsiellä kunnaalla; heti kun vaunut näkyvät mäellä, pamahtaa ensimäinen\nkanuunan laukaus.\n\n-- Mutta, herra johtaja, tänäpänäpä olettekin oikein innoissanne ja\nilomielin.\n\n-- Säästäkää toki voimianne tähdellisimpään hetkeen.\n\n-- Tottapa kai, teidän asemassanne, te kun olette seremonianmestari\nja ylihovimarsalkka.\n\n-- Säästäkää te vaan kokkapuheitanne, hyvät herrat! keskeytti\nvihastunut johtaja nämä pilkalliset puheet. Soisinpa että tämä\nkirottu puuha olisi uskottu jollekin teistä. Minä olen saanut siitä\nkylläni.\n\nKoko lukuisa työväestö Berkowin suurissa vuorikaivoksissa ja\nlaitoksissa oli täydessä juhlapuvussa kokoontunut asuinhuoneuksen\nterrassin juurelle. Tämä linnan kaltainen, uuden-aikaisimpaan ja\nkauniimpaan huvila-muotoon rakettu huoneus, komean pitkä puolensa,\nkorkeiden peili-akkunainsa ja loistoisan pääporttinsa kanssa, teki\njo semmoisenaan mahtavan vaikutuksen, jonka ne avarat ja luonnikkaat\npuutarha-laitokset, mitkä sen kaikin puolin ympäröitsivät,\ntekivät vielä tuntuvammaksi, etenkin tänä päivänä, kun kaikki\noli juhlapukuun hankittuna. Erittäinkin oli kaikki kasvihuoneet\ntyhjennetty porraskäytäväin, balkongan ja penkereiden koristamiseksi\nmitä uhkeimmalla kukkaisloistolla. Kalliimmat ja harvinaisimmat\nkasvit, joita muuten harvoin laskettiin ulko-ilmaan, levittivät\ntäällä väriensä loistoa ja kukkainsa lemua. Avaroilla ruohokentillä\nviskoivat lähteet kimelteleviä suihkujaan korkealle ilmaan, ja oven\nedessä kohotti suunnattoman suuri kukkakiehkuroilla ja lipuilla\nkoristettu kunniaportti kukilla kaunistetun holvikaarensa.\n\n-- Olen saanut siitä kylläni! toisti johtaja, astuen likemmä\ntoisia herroja. Täällä vaatii herra Berkow mitä loistoisinta\nvastaanottoa ja luulee kaikki olevan hyvin tehtynä, kun antaa\nmeidän rajattomasti varoja käyttää; mutta väen mieluisuutta hän\nei lainkaan ota lukuun. Niin, jos meillä työmiehet vielä olisivat\nsemmoiset kuin olivat kaksikymmentä vuotta tätä ennen! Jos siihen\naikaan oli joku joutopäivä, tahi joku juhlallisuus tanssineen\nillalla, niin silloin ei tarvinnut pitää huolta eläköön-huudoista;\nentäs nyt -- toimeton huolettomuus toiselta, julkinen vastustus\ntoiselta puolen; eipä paljon puuttunut ettei nuorelta vallasväeltä\nkaikkea tervetulettelemista olisi kielletty. Jos huomenna palaatte\npääkaupunkiin, herra Sihvonen, niin eipä haittaisi, jos te siellä\nepähuomiosta puhuisitte vähän niistäkin oloistamme, jotka vielä ovat\ntuntemattomat, tahi ehkä pidetään tuntemattomina.\n\n-- Siitäpä varon itseäni! vastasi puhuteltu jurosti. Tahtoisitte\nkoolla siellä vastaanottamassa arvoisan isäntämme käskyjä sinäkin\nhetkenä kun hänelle ilmoitetaan asioita, jotka eivät ole hänelle\nmieleen. Minä semmoisissa tapauksissa väistän häntä niin paljon kuin\nsuinkin.\n\nToiset herrat naurahtelivat; ei näyttänyt poissa oleva isäntä\nnauttivan heidän erinomaista kunnioitustaan.\n\n-- Siis on hän kuitenkin saanut sen ylhäisen yhdistyksen aikaan sanoi\nyli-insinööri. Vaivaa hänellä kyllä on ollut siitä asiasta, mutta\ntämä yhdistys on toki jonkunlainen korvaus siitä aatelis-arvosta,\njota häneltä tähän asti niin yksipintaisesti on tahdottu kieltää,\nja johon päästäksensä varsin valtaväkisin hän hyörii ja pyörii. Se\nvoittoriemu ainakin hänellä nyt on että näkee, ettei vanha aatelisto\nenään loukkaudu hänen porvarillisuuteensa, kun itse Windegit käyvät\nheimoksiksi hänen kanssansa.\n\nHerra Sihvonen nytkäytti hartioitaan!\n\n-- Minkäpä muun voisivat tehdäkään! Perheen perin rappeutuneet\nasiat eivät ole mikään salaisuus pääkaupungissa. Mutta että kopean\nparoonin oli yhtä helppo antaa tyttärensä semmoiselle kauppatuumalle\nalttiiksi, sitä epäilen. Windegit kuuluivat ikivanhoista ajoista asti\nei ainoastaan vanhimpaan, vaanpa samalla pöyhkeimpään ylimyskuntaan.\nNyt vihdoin on heidän täytynyt notkistua katkeran välttämättömyyden\nedessä.\n\n-- Se vaan on varma, että meille tämä ylhäisyyteen kohoaminen tulee\nmaksamaan julman paljon rahaa! sanoi johtaja päätänsä pudistellen.\nOli miten oli, niin tottapa parooni oli ehtonsa määrännyt. Muuten en\nvoi lainkaan käsittää mitä kaikilla näillä uhrauksilla tarkoitetaan.\nKyllä vainen, jos tyttärelle ostettaisiin arvo ja nimi, mutta\ntietysti herra Artturi tulee olemaan halpasukuinen mies niin kuin\nennenkin, vaikka puoliso on ikivanhaa aatelis-sukua.\n\n-- Niinkö luulette? Löysinpä vetoa että asiat käyvät päinvastoin.\nSemmoinen sukulaisuus tuottaa enemmin tahi myöhemmin seurauksensa.\nParoonitar Windeg -- Babenau'in mieheltä, paroonin vävyltä, vihdoin\nei kielletä sitä aatelis-arvoa, jonka havussa isänsä tähän asti aivan\nsuotta on voimiansa ponnistellut. Ja mitä isään tulee, niin eipä sovi\nhäntä estää miniänsä salongissa yhtymästä seuroihin, jotka tähän asti\novat hänelle selkänsä kääntäneet. Kyllä tunnen isäntämme! Hän hyvin\nkyllä tietää, mitä tämä naiminen hänelle tuottaa, ja sentähden voi\nhän antaa sen maksaakin jotakin.\n\nEräs konttoori-palvelija, nuori, hyvin valkeaverinen mies, hiukan\nahtaasen hännystakkiin ja silohansikkoihin puettu, näki soveliaaksi\nvirkkaa sanan hänkin.\n\n-- Mutta en ymmärrä, minkä vuoksi nämä äsken naineet tekevät\nhääretkensä tänne meidän yksinäisille maisemille, eikä sen sijaan\nrunollisuuden maahan, Italiaan.\n\nYli-insinööri nauroi ääneen.\n\n-- Mitä sanotte, Wilpponen? Runollisuuttako tähän rahain ja\nnimen yhdistykseen? Muuten ovat hääretket Italiaan tulleet niin\ntavallisiksi, että herra Berkowikin katsoo ne kovin halpa-arvoisiksi.\nYlimykset matkustavat semmoisissa tiloissa \"maakartanoihinsa\", ja\nnythän ennen kaikkia tahdotaan olla ylimyksiä -- pelkkiä ylimyksiä.\n\n-- Pelkäänpä että syy on joku arveluttavampi, sanoi johtaja.\nPeljätään näetsen, että nuori herra voisi käytellä rahoja samalla\ntavalla Romassa ja Neapelissa, kuin on käytellyt niitä viime vuosina\npääkaupungissa, ja se oli hyvään aikaan kuin tehtiin loppu siitä\nelämästä. Tuhlaus menikin jo viimein satoihin tuhansiin! Kaivonkin\nvoi tyhjentää, ja herra Artturi oli jo hyvällä alulla näyttämässä\nisälleen semmoisen esimerkin.\n\nSihvosen ohuet huulet myhäilivät karvaasti.\n\n-- Eikö isänsä kaiken aikaa ole häntä juuri semmoiseen elämään\njohtanut; nyt hän niittää vaan, mitä on kylvänyt! Muuten voitte\nolla oikeassa; ehkäpä täällä yksinäisyydessä helpommin opittaneen\ntottelemaan nuoren puolison ohjeita! Pelkään vaan puolison sitouneen\ntähän ei juuri kadehdittavaan tehtävään ilman erinomaista innostusta.\n\n-- Luuletteko häntä pakoitetuksi? kysäisi Wilpponen intoisesti.\n\n-- Miksipä olis juuri pakoitettukaan? Niin surkeasti toki ei käy\nmeidän aikoinamme. Tyttö lienee vaan myöntänyt mutkattomaan ja\njärjelliseen tuumaan, kun selvästi tiesi minkälaiset asianhaarat\nolivat, ja minä olen varma, että tämä naimiskauppa tulee olemaan yhtä\nonnellinen kuin useimmat muutkin sentapaiset.\n\nValkeaverinen herra Wilpponen, joka silminnähtävästi innostuksella\nrakasti maailman surullisuutta, pudisti synkeämielisesti päätänsä.\n\n-- Ja kenties ei tulekaan olemaan! Jos nyt jälemmiten todellinen\nrakkaus heräjäisikin nuoren rouvan sydämessä, jos joku toinen\n-- mutta, oi Jumala nähköön! herra Hartonen; ettekö saata viedä\njoukkojanne tuonnemmiten? Aivanhan suoraan sanoen peitätte meidät\npölyyn tuommoisella marsimisella!\n\nNuori vuorimies, jolle nämät sanat lausuttiin ja joka juuri samassa\ntuli samoten noin viidenkymmenen työkumppalinsa etunenässä,\nloi joksikin ylenkatseellisen silmäyksen Wilpposen hienoiseen\njuhlapukuun, toisen tuolle hietaiselle tielle, josta vuorimiesten\njärkeät astumiset tosin panivatkin vähän pölyä liikkeelle.\n\n-- Oikealle kädelle, eteenpäin! komensi hän, ja miltei sotaisella\nsäntillisyydellä pyörähti joukko toisaalle ja meni osoitettua suuntaa.\n\n-- Koko karhu hän on, tuo Hartonen, sanoi Wilpponen, lyöden\nnenäliinallaan pölyä pois hännystakiltaan. Ei niin paljon että\nsanallakaan pyytäisi tyhmyyttään anteeksi! \"Oikealle kädelle,\neteenpäin!\" komentavalla äänellä, kuin kenraali komentaisi\nsotajoukkoaan. Ja kuinka hän sitte joka asiaan sekautuu! Ellen\nolisi ottanut hänen isäänsä puoltajakseni, hän olisi kieltänyt\nMartta Ellasen lukemasta runoteostani nuoren rouvan vastaanotoksi,\nrunoteostani, jonka --\n\n-- Jo olet lukenut koko maailmalle! lisäsi yli-insinööri\npuoli-ääneen, kääntyen tirehtöörin puoleen. Muuten hän on oikeassa;\nse oli hävyttömästi Hartoselta, että tahtoi kieltää sitä tekemästä.\nTeidän ei olisi pitänyt asettaa häntä joukkonensa juuri tälle\npaikalle. Niiltä ei voi odottaa mitään tulotervehdystä, ne ovat\nuppiniskaisimmat junkkarit koko vuori kunnassa.\n\nTirehtööri nyhjäytti hartioitaan.\n\n-- Mutta pontevammatkin! kaikki muut olen asettanut kylään\nja tänne tulevalle tielle, pulskeimmat vuori kaivosmiehet\nkuuluvat kunniaportille. Tekeehän tämmöisessä tilassa toki mieli\nnäytteille panna, mitä komeata väkeä on talossa.\n\nNuori vuorityön-mies, josta vastikään oli puhe, oli sillä aikaa\nasettanut toverijoukkonsa kunniaportin ympärille ja itse asettunut\nniiden etunenään. Tirehtööri oli oikeassa, ne olivat kaikkityyni\nkomeita miehiä, mutta kaikki he jäivät takapajulle heidän johtajansa\nrinnalla, joka oli päätään pitempi kuin useimmat heistä. Vankka ja\nvoimakas oli tämä Hartonen, joka mustissa vuorimiehen vaatteissaan\nnäytti varsin mahtavalta. Kasvojaan ei juuri käynyt kauniiksi\nsanominen, jos niitä arvosteltiin kauneuden tarkkain tunnusmerkkien\nmukaan. Otsa oli kentiesi hiukan liiaksi matala, huulet kovin\npulloiset, kasvonmurteet eivät suinkaan olleet tavalliset.\nVaaleankiherä tukka rippui kupealla, leveällä otsalla, ja niinikään\nhänen vaalean kiherä partansa ympäröi alapuolen kasvoja, joiden\nmiehuullisen ruskeasta väristä ei voinut arvata, että niiden niin\nusein täytyi kaivata ilmaa ja päiväpaistetta. Huulet olivat ynseästi\nsisäänpäin näpistetyt, ja sinisissä, joksikin synkästi liikkuvissa\nsilmissä oli jotakin, jota ei käy selittäminen, mutta jota tavalliset\nihmiset pitävät ja kunnioittavat etevyyden merkkinä. Miehen koko\nulkomuoto osoitti voimuutta kaikessa, ja kuinka vähän se jäykällä\nryhdillään herättikin myötätuntoisuutta, niin varmaan se väkisin veti\nhuomion puoleensa jo ensi silmäyksellä.\n\nEräs vanhanpuolinen mies, joka niinikään oli vuorimiehen vaatteisin\npukeutuneena, mutta ei näyttänyt työmiehiin kuuluvan, läheni nyt\nerään nuoren tytön kanssa, ja jäi seisomaan juuri mies joukon eteen.\n\n-- Jumalan rauha! Täällä mekin nyt olemme! kuinka on, Olli, joko\nolette valmiit?\n\nOlli vastasi vaan lyhyesti, mutta muut miehet vastasivat\ntervehdykseen isolla äänellä: Jumalan rauha! herra purnumestari!\njonka ohessa useimpain silmät kääntyivät häntä seuraavan nuoren tytön\npuoleen.\n\nTätä noin kaksikymmen-vuotiasta tyttöä sopi epäilemättä sanoa sangen\nkauniiksi, ja juhlallinen maalaispuku, jota siellä käytettiin,\nteki hänen ihastuttavaksi. Pikemmin lyhyt kuin pitkä varreltaan,\nhän päälaellaan tuskin ylettyi jättiläis-Hartosta olkapäähän,\nvahvat mustat palmikot ympäröivät hänen verevät, nuorennäköiset\nkasvonsa, jotka aurinko oli vienosti rusketuttanut. Posket olivat\nkukoistavaiset, silmät kirkkaat ja siniset, ja kasvonmurteet järeät,\nmutta kuitenkin miellyttävät. Hän oli yrittänyt ikäänkuin nuorelle\nvuorimiehelle kättä ojentamaan, mutta kun tämä jäi ristissä käsin\nseisomaan, laskei tyttökin kätensä kupeilleen; purnumestari, joka sen\nhavaitsi, silmäsi terävästi molempain puoleen.\n\n-- Olemmehan kai pahalla tuulella, kun ei ole käynyt tahtomme mukaan?\nkysyi hän. Älä hätäile, Olli, se tapahtuu niin harvoin, mutta kun\nasioissa menet kovin pitkälle, niin täytyy isänkin kerran mahtisanaa\nkäyttää.\n\n-- Jos minulla olisi jotakin komentovaltaa Martan suhteen, niin\nolisin _minä_ se, joka olisi mahtisanaa käyttänyt! vastasi Olli\nlujasti, synkeät silmänsä lennähtivät sen komean, kasvinhuoneesta\notetun kukkakimpun puoleen, jota tyttö piti kädessään.\n\n-- Senpä kyllä uskon, sanoi vanhus säveästi; se on juuri sinun\ntapasi! Kuitenkin hän vielä on sisareni tyttö ja saa noudattaa minun\ntahtoani. Mutta miten on kunniaporttinne laita tuolla ylhäällä?\nTuo lipputanko on solunut alas! Sitokaa se kiinni, muuten koko\nkukkaköynnös tipahtaa kentälle.\n\nOlli, jolle tämä kehoitus etupäässä annettiin, katsahti\nhuolimattomasti vaaran-alaisen seppeleen puoleen, mutta ei\nyrittänytkään sille avuksi lähtemään.\n\n-- Etkö kuule? muistutti isä kärtyisesti.\n\n-- Minä luulin olevani otettu työmieheksi vuori kaivokseen, vaan\nei tämän kunniaportin viereen. Kumma kyllä, että meidän täytyy\nseisoa täällä vahdissa! Joka on mokoman pystyttänyt, laittakoon sen\nkuntoonsakin.\n\n-- Etkö täksikään päiväksi malta herjetä mutisemasta? sanoi\npurnumestari närkästyneenä. No niin, kiivetköön joku teistä muista\ntuonne ylös!\n\nKaivosmiehet katsahtivat Ollin puoleen ikäänkuin odottaen häneltä\nluvan merkkiä, mutta kun ei sitä tullut, niin ei kukaan paikaltaan\nliikkunut, ainoastaan yksi heistä yritti kehoitusta noudattamaan;\nnuori johtaja käännähti ääneti ja katsahti hänen puoleensa. Yksi\nainoa vilkaisu noista sinisistä silmistä, ja se vaikutti kuin\nkomentosana; mies laskeusi hetikohta takaisin, eikä kättäkään enään\nliikuttanut.\n\n-- Soisin sen kaatuvan uppiniskaisten päidenne päälle! sanoi\npurnumestari kiivaasti, samassa kun nuoruuden ripeydellä itse kiipesi\nylös ja sitoi lipputangon kiinni. Kentiesi siitä oppisitte, miten\non juhlatilassa meneteltävä. Laurinki olette jo pilanneet; hän on\ntähän asti ollut teistä paras, mutta nyt hän tekee mitä herransa ja\nmestarinsa Olli käskee.\n\n-- Pitäisikö kentiesi iloita siitä, että tänne vielä asetetaan\ntoinenkin ylhäinen hallitus? kysyi Olli puoliääneen Luulin jo olevan\nmeille kylliksi entisestä.\n\nPurnumestari, joka työskenteli lipun vaiheilla, onneksi ei kuullut\nnoita sanoja, mutta nuori tyttö, joka tähän asti oli seisonut ääneti,\nkäännähti tuota pikaa toisinpäin ja katsahti hätäisesti ylös:\n\n-- Olli, minä rukoilen sinua!\n\nJäykkä nuori vuorimies tosin vaikeni tämän kehoituksen kuullessa,\nmutta kasvonsa eivät todistaneet sen enempää lempeyttä tahi\nsuostuvaisuutta. Tyttö oli jäänyt hänen viereensä seisomaan; hänelle\nnäytti olevan työlästä saada muutamat sanat sanotuiksi, jotka\npuoleksi kuuluivat kysymykseltä, puoleksi rukoukselta; vihdoin sanoi\nhän hiljaa:\n\n-- Ja tosiaanko siis, ett' tahdo tulla juhlapitoihin tänä iltana?\n\n-- En.\n\n-- Olli --\n\n-- Anna minun olla rauhassa, Martta; tiedäthän, että tanssitoimenne\neivät ole mieleeni.\n\nMartta astahti pikaisesti taapäin, punaiset huulensa kivertyivät\nynseästi, ja kostea kiilto hänen silmässään oli kentiesi pikemmin\nvihan kuin surkutuksen kyynel tähän lemmettömään vastalauseesen. Olli\nei sitä huomannut taikka ei huolinut huomata, hän ei pitänyt Martasta\njuuri mitään lukua. Sanaakaan virkkamatta, kääntyi tyttö häneen selin\nja meni toiselle puolelle.\n\nNuori vuorimies, joka sitä ennen oli yrittänyt lippua korjaamaan,\nkatsoi, muualle silmiään luomatta, hänen jälkeensä; nähtävästi hän\nolisi antanut paljonkin, jos häntä olisi kehoitettu; ei hän ainakaan\nsemmoisella ynseydellä olisi poistanut Marttaa luotansa.\n\nPurnumestari oli sillä aikaa tullut alas ja seisoi juuri ikään\nhyvillä mielin kättensä tekoa katselemassa, kun ensimäinen\nkanuunanpaukaus kuului kunnaalta, ja lyhyjen väli-aikain perästä\ntoinen ja kolmas.\n\nTämä merkki odotettuin lopullisesta tulosta aikaan saatti, kuten\non hyvin ymmärrettävä, vähän häiläköimistä. Herrat siellä ylhäällä\nneuvoittelivat yhä vielä täydellä vilkkaudella. Tirehtööri tarkasti\nkiireesti vielä kerran juhlallisuuksia, yli-insinööri ja herra\nSihvonen panivat hansikkaansa nuppiin, ja Wilpponen juoksi Martan\nluokse, ainaki kahtakymmentä kertaa kysymään, osaisiko hän tarkasti\nhänen värsynsä, niin ettei mitenkään kangertelisi ja niin saattaisi\nkoko hänen runotaitonsa vaaran alaiseksi. Jopa työmiehissäkin\nhavaittiin jonkunlaista uteliaisuutta saada, kuten sanoivat, nähdä\nheidän tulevan isäntänsä nuoren, kauniin rouvan. Useampi kuin\nyksi heistä vetäisi nahkavyönsä lujemmalle ja painoi hattunsa\nparemmin otsalle. Olli seisoi vaan yksinään huolettomana kaikesta,\nyhtä jäykkänä, yhtä ylenkatsovana kuin ennenkin, eikä ainoatakaan\nsilmäystä syrjään luoden.\n\nMutta tämä näin suurella vaivalla ja huolella valmistettu vastaanotto\noli päättyvä aivan toisin kuin oli odotettu ja toivottu. Kauhistuksen\nhuuto purnumestarilta, joka seisoi ulkopuolella kunniaporttia, käänsi\nkaikkein silmät sinnepäin, ja mitä nyt näkivät, oli tosiaankin\nhirmuista.\n\nMäkeä alaspäin, kylästä tulevan tien poikki, tulivat tahi oikeammin\nlensivät vaunut, joiden hevoiset nähtävästi olivat pillastuneet.\nArvattavasti pamauksista saikähtyneenä, ne karkasivat hurjaa vauhtia\nmäkeä alas, niin että vaunut, jotka tuolla epätasaisella tiellä\nkiitelivät sinne tänne, olivat suurimmassa vaarassa joko keikahtaa\noikealla kädellä olevaan äkkijyrkkään putoukseen, tahi musertua\nvasemmalla puolella olevia vahvoja puita vasten. Ajaja näkyi\nmenettäneen kaiken tolkkunsa, hän oli päästänyt ohjat valloilleen ja\noli hengenhädässään tarttunut kuskipenkkiin käsiksi, ja kunnaalta,\nminne edessä olevat puut estivät näkymästä matkaan saatettua\nonnettomuutta, pamahteli laukauksia ehtimiseen, joista säikähtyneet\neläimet vimmastuivat yhä hurjempaan menoon. Tämän hurjan menon\nhirmuinen loppu oli vaan kaikille hyvin silminnähtävä; alhaalla\nsillan luona tuli lopputapaus.\n\nAsuinhuoneuksen ympärille keräytyneet ihmiset tekivät, mitä\nsemmoisissa tiloissa useimmat tavallisesti tekevät. He huusivat\nkauhistuksesta, juoksivat neuvottomina ja avuttomina mikä sinne kuka\ntänne, mutta mitä tässä todellakin oli tehtävä tarpeellisen avun\nsaamiseksi, se ei yhdellekään johtunut mieleen. Eipä työmiehissäkään\nollut ketään, jolla juuri hädän hetkellä olisi ollut rohkeutta\nkylläksi, ei ketään, jolla olisi ollut tolkkua tulisessa kiirussa\nryhtyä apuun. Olipa kumminkin yksi, joka pysyi järjellään. Oivaltaa\nkoko tuo vaarallinen seikka yhdellä ainoalla silmänluonnilla,\nlennättää isä ja kumppalit tieltä pois ja hyömätä kohti, oli Ollille\nsilmänräpäyksen teko. Kolmella harppauksella oli hän päässyt\nsillalle, Martan hätähuuto kuului hänen jälessään -- mutta myöhään,\nhän oli jo karannut hevosia vastaan ja tarttunut niiden suitsiin.\nSäikähtyneet eläimet karkasivat korkealle pystyyn, mutta sen sijaan,\nettä olisivat seisahtaneet, ne lähtivät uudestaan laukkaamaan ja\ntahtoivat temmata Ollin muassaan. Kenenkä muun hyvänsä hevoset\nolisivatkin laahanneet muassaan ja mäsäksi tallanneet, mutta Ollin\njättiläisvoima ne sai taltutetuiksi. Hirmuisesti riuhtaisten suitsia,\njoita hän ei ollut käsistään päästänyt, sai hän toisen hevosen maahan\nsuistumaan; se kompastui ja kompastuessaan veti toisen muassaan --\nvaunut pysähtyivät.\n\nNuori vuorimies oli mennyt vaunuin ovelle siinä varmassa luulossa,\nettä tapaisi siellä istuvat tainnoksissa, naisen ainakin. Hänen\nmielestään pyörryksiin meno oli tavallista ylhäisissä, kun joskus\njoku vaara oli tarjona, mutta eipä mitään semmoista ollutkaan\nolemassa nyt, kun, jos milloinkaan, pyörtymiseen olisi ollut syytä\nkyllin. Nuori rouva seisoi pystyssä vaunuissa, puristaen itseään\nkaikista voimistaan selkätukeen kiinni, silmänsä tuijottivat\nvielä äkkijyrkänteesen, jonka pohjalla vauhti todenmukaisesti\nensiminuutilla olisi saanut hirmuisen lopun, mutta ei hiiskaustakaan,\nei ainoatakaan hätähuutoa ollut päässyt hänen tiukkaan ummistetuilta\nhuuliltansa. Valmiina viime hädässä uskaltamaan hyppäyksen, joka\ntosin olisi vienyt hänen välttämättömään kuolemaan, oli hän ääneti\nkatsonut kuolemaa silmiin, ja kasvonsa osoittivat, että hän sen teki\ntäydellä tiedolla ja tunnolla.\n\nOlli oli tuota pikaa tarttunut häneen ja nostanut hänen ulos, sillä\nraivoisat ja potkivat hevoset pitivät vaunuja yhä vielä vaarassa.\nMuutamissa sekunneissa oli hän kantanut hänet sillan yli, mutta\nnäiden sekuntien aikana katselivat ne tummat silmät vakavasti tätä\nmiestä, joka mokomalla kuoleman ylenkatseella heittäysi miltei\nhevosten kavioiden alle, ja Ollin silmät liukuivat näiden ihanain,\nkalpeiden kasvoin puoleen, jotka näin urhoollisesti olivat vaaraa\nkohdanneet -- kentiesi oli nuoresta vuorimiehestä liian outoa saada\nnäin äkkiä pehmeä, läikkyvä silkkivaatetus syleiltäväksi ja tuntea\nvalkean hunnun liehunnan ympärillään; mielen hurmio vilahti hänen\nkasvoillaan, ja äkisti, miltei kiivaasti laski hän hänet toiselle\npuolen siltaa maahan.\n\nEugenia vapisi vielä vienosti, kun huulensa aukenivat syvälle ja\nvapaasti henkeä vetäisemään, mutta tämä olikin ainoa merkki siitä\npelosta ja vaarasta, mistä hän oli päässyt.\n\n-- Minä -- minä kiitän teitä! Katsokaa miten Berkowin on laita.\n\nOlli, joka juuri aikoi tehdä sen, seisahti kummastuneena. \"Katsokaa\nmiten Berkowin on laita,\" sanoi nuori puoliso, hetkellä, jona\njokainen muu tuskissaan olisi huutanut miestään nimeltä, ja hän\nsanoi sen sangen kylmästi, aivan hätäilemättä. Aavistus siitä, mistä\nherrat paltalla sitä ennen olivat niin juurtajaksain puhelleet, nousi\nnuoressa vuori-työmiehessä; hän kääntyi pois ja meni katsomaan \"herra\nBerkowia.\"\n\nTämä ei kumminkaan tarvinnut enään hänen apuaan; hän oli jo\nastunut ulos ja tullut sillan yli. Artturi Berkowin toimeton\nja väliäpitämätön luonnon-laatu ei ollut tässäkään kovan\nonnen-kohtalossa kieltäynyt. Kun vaara noin äkkiluulematta tuli\nja hänen nuori vaimonsa aikoi hypätä vaunuista ulos, oli hän vaan\nlaskenut kätensä hänen käsivarrelleen ja hiljaa sanonut: \"Istu\npaikallasi, Eugenia! Sinä olet hukassa jos rohkenet semmoisen hypyn.\"\nSitte ei sanaakaan, ei tavaustakaan vaihetettu heidän välillään;\nmutta sillä aikaa kun Eugenia seisoi pystyssä vaunuissa, katsellen\neikö apua tulisi ja päättäneenä, että kuitenkin viimeisessä hetkessä\nviimeistä keinoa koettaisi, istui Artturi liikkumatta paikallaan;\nheidän siltaa lähetessä, oli hän ainoastaan silmänräpäykseksi\nlaskenut kätensä silmille, ja olisi uskottavasti antanut paiskata\nitsensä ynnä matkakumppalinsa kanssa mäsäksi, ellei apu olisi tullut\njuuri kun sitä paraiten tarvittiin.\n\nNyt seisoi hän sillan käsipuun vierellä, kentiesi hiukan kalpeampana\nkuin tavallisesti, mutta vapisematta ja ilman pienintäkään merkkiä\nmielenliikutuksesta. Eikö ollut hän mitään tuntenut, vai joko hän\njaksoi malttaa mielensä?\n\nApua, jota nyt ei lainkaan enään tarvittu, tuli kaikilta kulmilta.\nTusinoittain käsiä oli tuota pikaa liikkeellä, kumoon suistuneita\nhevosia seisalleen nostamassa ja puolitainnoksissa yhä olevaa\najajaa vaunuista auttamassa. Koko hääväki tunkeili ympärille nuorta\npariskuntaa säälimään ja surkuttelemaan. Kysymyksiä tehtiin ja apua\ntarjoiltiin mitä suinkin arvattiin; käsittää ei lainkaan voitu, miten\nonnettomuus oli tapahtua saattanut, ja paukauksia, ajajaa ja hevosia\nsyytettiin vuorotellen. Artturi, puuttumatta sekautumatta mihinkään,\nantoi tätä menoa hetkisen aikaa kestää; mutta teki sitte poistavan\nliikahduksen.\n\n-- Ei, hyvät herrat, minä pyydän! Näettehän, ettei meille\nkummallekaan ole vahinkoa tullut. Menkäämme kaikin mokomin huoneisin.\n\nHän tahtoi tarjota kätensä puolisolleen taluttaaksensa häntä\nhuoneisin, mutta, Eugenia jäi seisomaan ja katseli vaan ympärilleen.\n\n-- Entä pelastajamme? Eihän hänelle liene mitään tapahtunut?\n\n-- Niin, senpä olimmekin unhottaa, sanoi tirehtööri vähän\nhölmistyneenä. Eikö se ollut Hartonen, joka hevoset pidätti?\nHartonen, missä olette?\n\nHartonen ei vastannut mitään, mutta Wilpponen, joka ihmeissään tästä\nihastuttavasta uroteosta kokonaan oli unhottanut entisen kaihelmansa\nHartosta vastaan, huudahti innollisesti: \"Tuolla hän seisoo!\" samassa\nlentäen nuoren kaivosmiehen luokse, joka heti oli poikennut syrjään\nja nyt nojasi erästä puuta vasten.\n\n-- Hartonen, teidän pitää -- mutta taivaan nimessä, mikä teitä\nvaivaa? Aivanhan olette kuolemankalpea, ja mistä teillä verta vuotaa?\n\nOlli silminnähtävästi taisteli pyörtymistä vastaan, mutta kumminkin\nkarahtivat kasvonsa vihaisiksi, kun nuori konttoristi liikahti\nikäänkuin häntä auttaaksensa.\n\n-- Ei se ole mitään! Naarmu vaan. Kun minulla vaan olisi nenäliina.\n\nWilpponen aikoi juuri vetää nenäliinaansa lakkaristaan, kun yhtäkkiä\nsilkkivaatteet kahahtivat hänen vieressään. Nuori rouva seisoi\nhänen luonaan ja ojensi sanaa virkkaamatta oman kalliilla pitseillä\nreunustetun nenäliinansa.\n\nParoonitar Windeg ei liene vielä ollut tilaisuudessa antamaan\nkäytännöllistä apua kellekään haavoitetulle, muuten hänen olisi\nluullut ymmärtävän, että tämä kalliisti kirjaeltu patistinenäliina\nei juuri ollut sovelias veren tyrettämiseen, jota, sittekun tiheä\ntukka tähän asti oli sitä vähän seisattanut, nyt vuosi ankarasti;\nOllin olisi luullut sen vielä paremmin ymmärtävän, ja yhtä hyvin hän\nhetikohta kaappasi tarjotun nenäliinan käteensä.\n\n-- Kiitoksia, armollinen rouva; mutta siitä ei ole paljon hyötyä,\nsanoi purnumestari, joka jo seisoi poikansa vieressä, laskien kätensä\nhänen olkapäittensä ympäri. Odota Olli! ja samassa otti hän oman\nkarkean pellavaisen nenäliinansa ja likisti sen tuon hyvinkin syvältä\nnäyttävän haavan päälle.\n\n-- Onko se vaarallinen? kysyi Artturi Berkow pitkäveteisellä äänellä,\nläheten paikkaa toisten herrain kanssa.\n\nOlli oli yhtäkkiä kiskaissut itsensä isästään irti ja oikaissut\nitsensä, siniset silmänsä katselivat synkeämmin kuin milloinkaan, kun\nhän kovalla äänellä vastasi:\n\n-- Ei ollenkaan! siitä ei tarvitse kenenkään huolia; yksinäni tulen\ntoimeen.\n\nSanat eivät kuuluneet laisinkaan kunnioittavaisilta; mutta äskentehty\nhyvätyö oli siksi suuri, ettei käynyt häntä kovuutteleminen. Herra\nBerkow näytti vaan tyytyväiseltä, kun tämä vastaus vapautti hänet\nhuolesta ja vaivasta tämän asian suhteen.\n\n-- Minä lähetän tohtorin luoksesi, sanoi hän niin välinpitämättömästi\nkuin mahdollista, ja kiitollisuutemme pidätämme siihen asti luonamme.\nOnhan täällä tätä nykyä apua kyllin; -- saanko luvan, Eugenia?\n\nNuori rouva otti tarjotusta kädestä kiinni, mutta katsahti vielä\ntaaksensa nähdäksensä, oliko siellä todellakin tarvittavaa apua.\nNäytti niinkuin hän ei olisi oikein hyväksynyt miehensä menetyslaatua\ntässä asiassa.\n\n-- Ei tullut mitään koko hankkeestamme! sanoi Wilpponen aivan\nalakuloisena yli-insinöörille, kun hän muutamia minuutia sittemmin\nyhdistyi herrain joukkoon, jotka saattivat isännän poikaa ja sen\nrouvaa asuinhuoneukseen.\n\n-- Eikä runoelmastannekaan! ilvehti yli-insinööri. Kuka nyt huolii\nvärsyistä ja kukista? Eikä tämä ensimäinen vastaanotto uuteen\nkotiin muutenkaan ollut onnea ennustavainen sille, joka enteitä\nuskoo. Kuoleman vaaraa, haavoja, verta -- mutta juuri semmoinenhan\nromantisuus onkin teistä mieleen, Wilpponen. Nyt saatatte kirjoittaa\nkertomalaulun siitä, mutta siinä teidän kumminkin täytyy tehdä\nHartonen sankariksi.\n\n-- Olli, hän on ja pysyy yhtähyvin karhuna! tiuskaisi Wilpponen.\nMiksi hän ei saattanut sanoa armolliselle rouvalle jotakin sanaa\nkiitokseksi, kun rouva tarjosi hänelle oman hienoisen nenäliinansa?\nJa kuinka epäkohtelias eikö hänen vastauksensa herra Berkowille\nollut? Mutta jättiläis-luonto on sillä ihmisellä. Kysyttyäni häneltä,\nminkä tähden hän ei hetikohta sitonut haavaansa, hän vaan lyhyeen\nvastasi, ettei ennen ollut sitä havainnut. Olkaa hyvää ja huomatkaa!\nHän saa päähänsä kolauksen, joka olisi oikaissut itsekunkin meistä\nkenttäälle; hän hillitsee ensin hevoset, nostaa armollisen rouvan\nvaunuista, eikä havaitse itseään haavoitetuksi, ennenkuin veri\npurskahtaa hänestä virtaamaan; tekisipä toinenkin niin!\n\nVuorityömiehet olivat sillä aikaa olleet kaikki toverinsa luona;\ntapa millä tuleva isäntä oli eronnut hänestä ja suorittanut\nkiitollisuutensa, näytti kumminkin hetkeksi loukanneen heitä. Useita\nkamaloita silmäyksiä nähtiin, useita tuimia ja kovia morkkaussanoja\nkuultiin, jopa purnumestarikin rypisti otsaansa, eikä ollut hänellä\ntällä kerralla yhtään sanaa nuoren herran puollustukseksi. Hän\nkoki saada verta tyrettymään, jossa työssä Martta oli hänelle\ninnollisesti avullisena. Tytön kasvoissa oli hätä ja tuska niin\nselvästi nähtävänä, ettei se olisi Olliltakaan jäänyt huomaamatta,\nelleivät silmänsä olisi olleet toisaalle käännettyinä. Katsantonsa,\nmillä hän poismeneviä silmäili, oli omituinen, pitkällinen ja synkeä;\nsilminnähtävästi hän ajatteli jotakin muuta, eikä haavaansa.\n\nPurnumestari, joka aikoi panna väliaikaisen siteen verta yhä\njuoksevan otsan ympärille, näki nyt, että poika vielä piti\npitsi-nenäliinaa kädessään.\n\n-- Tuo hämmähäkin verkko! -- vanhuksen ääni kuului tavattoman\ntiukealta, -- tuosta kirjaellusta hämmähäkin verkostako meille apua\nolisi? Anna se Martalle, hän antakoon sen armolliselle rouvalle\ntakaisin.\n\nOlli katsahti nenäliinan puoleen, joka pehmeänä ja lemuavana kuin\ntuulen löyhkä istui hänen sormiensa välissä; mutta kun Martta ojensi\nkätensä sitä ottaaksensa, kohautti hän sen tuota pikaa ylös ja painoi\nhaavaa vasten; hienot pitsit veristyivät.\n\n-- Mitä teet sinä? sanoi isä kummastuneena, ja puolisuutuksissa.\nTuollako repaleella aiot sitoa tuumaa syvän haavan? Luulisinpa\nliinoja olevan meillä kylliksi.\n\n-- Vai niin, sitäpä en ajatellut, vastasi Olli lyhyesti. Anna sen\nolla, Martta, johan se kuitenkin on pilalla, -- ja niin pisti hän\nilman sen enempää liinasen mekkonsa alle.\n\nTytön kädet, jotka vastikään liikkuivat niin sukkelasti, vajosivat\ntuota pikaa kahtialle, ja hän katseli nyt joutilaana miten\npurnumestari pani haavaan tarpeellisen tukon ja sitoi oman liinansa\nsen ympärille. Sillä välin katsoi hän vakavasti Ollia silmiin.\nMinkä tähden oli Ollilla semmoinen kiire saadakseen tuon kalliin\npitsiliinan pilatuksi? Eikö hän tahtonut antaa sitä takaisin?\n\nMuuten nuorella vuorimiehellä ei näyttänyt olevan juuri suurta\nluonnonlahjaa sairastelemaan. Hän oli jo näyttänyt itsensä melkeän\nkärtyiseksi tästä hänelle niin runsaasti tarjotusta avusta, ja\nainoastaan isän valta taivutti pojan se vastaanottamaan; mutta nyt\nkavahti hän jaloilleen ja sanoi lujalla äänellä, että oli saanut apua\nkylliksi, ja nyt vasta voitiin hänet rauhaan jättää.\n\n-- Antakaa hänen olla, sen jöröpään sanoi purnumestari. Tiedättehän,\nettei maksa vaivaa taistella hänen kanssansa; saammehan kuulla mitä\nlääkäri sanoo. -- Oletpa, Olli, kaunis poika! Korjata nuorelle\nvallasväelle pystytettyä kunniaporttia, se ei käy millään ehdolla,\nse olisi liiaksi, mutta heittäytä hevosten eteen, jotka ovat\npillastuksissaan, saman vallasväen avuksi, eikä huolia mitään siitä,\nettä sinulla vielä on vanha isä, jolla koko maailmassa ei ole muuta\nkuin tämä poika, sen kyllä voit. Ja te toiset, jotka seuraatte\nherraanne ja johdattajaanne kaikissa -- eipä haittaisi, jos tälläkin\nkertaa ottaisitte hänen esimerkiksenne.\n\n-- Sanottuansa nämä sanat, joissa, vaikka ukko oli suutuksissa\nolevinaan, selvästi huomattiin yhtä paljon ylpeyttä pojastansa kuin\nrakkautta häneen, tarttui hän Ollia käsivarteen ja vei hänen pois\nseurassaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli iltapuoli. Juhlallisuudet Berkowin hovissa olivat, mitä\nvallasväkeen tuli, loppuneet. Sittekuin tuosta hirmuisesta\ntapauksesta, joka oli tehdä koko juhlallisuuden tyhjäksi, oli\nonnellisesti selville päästy, oli alkuperäisesti säättyjä menoja\ntunnollisesti noudatettu. Nuoret äsken-naineet, joiden aika kaiken\niltapäivää oli ollut joka suunnalla, olivat nyt vihdoin yksinään\nasunnossaan. Herra Sihvonen, jonka seuraavana aamuna piti palata\nvanhemman Berkow-herran luokse pääkaupunkiin, oli vastikään sanonut\njäähyväiset, ja nyt lähti palvelijakin huoneesta, laitettuansa\niltaispöydän valmiiksi.\n\nPöydällä palava lamppu levitteli kirkasta, lauhkeata valoansa tämän\npienen seura-huoneen vaaleansinisille damasti-tapeteille ja komeille\nhuonekaluille; tämä pieni huone oli, kuten muutkin rakennuksen\nhuoneet, äskettäin kuntoon pantu ja nuoren rouvan vastaanottamiseksi\nylen kalliisti varustettu ja oli aiottu hänen erinäiseksi\nhuoneeksensa. Likelle toisiaan vedetyt silkkikartiinit näyttivät\nkokonansa salpaavan tämän huoneen ulkomaailmasta erilleen; vaaseissa\nja marmorimaljoissa lemusi kukkia ja pöydälle pienen nurkkasohvan\neteen oli hopeainen ruoka-astiasto asetettuna; näyttipä kaiken tämän\nkomeuden keskellä ystävällisyys ja sopusuhtainen kotirauha kuitenkin\nasuvan.\n\nMutta juuri huoneitten suhteen äskenvihityt eivät vielä liene\nmaistaneet tämän kotoisen rauhallisuuden lumousta. Vielä täydessä\nseurapuvussaan seisoi nuori rouva keskellä huonetta, pitäen kädessään\nsitä kukkaköynöstä, jonka Wilpponen Martan sijassa itse oli saanut\nonnen hänelle antaa. Oranki-kukkain lemu ihastutti häntä erittäinkin,\nniinpä täydellisesti, ettei häneltä riittänyt vähintäkään huomiota\npuolisolleen, joka liion ei näyttänyt vaativankaan semmoista\nmuistamista, sillä tuskin oli ovi palvelijan mentyä ummistunut,\nennenkuin hän väsyneen näköisenä vaipui nojatuoliinsa.\n\n-- Tuo iankaikkinen näytteleminen on toisiaankin kuolettavaista.\nEikö sinustakin niin ole, Eugenia? Aina eilisestä puolipäivästä\nasti tuskin on suotu meille hetkeksikään lepoa. Ensiksikin vihintä,\nsitte päivällinen, sitte ylen väsyttävä matkustus rautatietä myöten\nja pakkohevoisilla halki yön ja koko aamupäivän, sen jälkeen\ntuo onnettoman kova tapaus, täällä taas vastaanotot, tehtaiden\nvirkamiesten esittämiset ja päivällinen -- isä ei näy järjestystä\nnäille juhlallisuuksille laatiessaan lainkaan ajatelleen, että\nmeillä on jotakin, jota sanotaan hermoiksi. Minun hermoistani, sen\ntunnustan, on peräti loppu tullut.\n\nNuori rouva pyöräytti vähän päätänsä, ja joksikin ylenkatseellinen\nsilmäys vilahti miehen puoleen, joka, ollessaan nyt ensi kerran\nkahdenkeskisessä yhteydessä, puolisollensa puhui hermoistansa. Eipä\nnäyttänyt Eugenia pahoin voivalta, ja ihanat kasvonsakaan eivät\nosoittaneet pienintäkään väsymystä.\n\n-- Oletko saanut tietoa, onko nuoren Hartosen haava vaarallinen,\nvaiko ei? kysyi hän vastausta antamatta.\n\nArtturi näytti vähän alakuuloiselta kun Eugenia ei ottanut ollenkaan\nhuomioonsa hänen tavattoman pitkää puhettansa, johon hän tavastansa\nluopuen oli ryhtynyt.\n\n-- Sihvonen sanoo, ettei se ole minkään arvoinen, vastasi hän\ntylysti. Luulen hänen tohtoria puhutelleen. Mutta nytpä johtuu\nmieleni, että pitäisihän meidän ajatella jonkunlaista palkintoa\ntuolle nuorelle miehelle. Minä ehkä annan asian johtajan haltuun.\n\n-- Etkö mieluummin itse ottaisi sitä tehdäksesi?\n\n-- Minäkö? Ei, säästä minua! Kuten vasta olen kuullut, hän ei olekaan\ntavallinen työmies, vaan on purnumestarin poika, ja itse päällysmies\ntahi joku semmoinen; kuinka siis tietäisin, onko raha-anto sopiva,\nvaiko joku muu lahja. Johtaja on varmaankin ratkaiseva sen asian\noivallisesti.\n\nHän antoi päänsä painua yhä syvemmälle tuolin täytteesen. Eugenia\nei virkkanut mitään, hän istui sohvalle ja nojasi päätään käteen.\nMuutaman hetken ääneti oltua, näkyi Artturille kuitenkin johtuvan\nmieleen, että pitäisi hänen toki osoittaa vaimolleen jotakin\nmieltymystä, ja ettei hänen käynyt, nojatuoliin vajouneena koko\niltaisella olemisen aikaa niin ääneti istuminen; tämäpä kysyi\nhäneltä hiukan ponnistusta, mutta hän sai aikaan tämän ponnistuksen\nja nousikin jaloillensa. Hän istui sitten puolisonsa viereen ja\nsalli häntä ottaa kädestä kiinni, kokipa vielä vyötärilläkin\nlaskea kättänsä; mutta yritykseen tuo asia jäikin. Äkkinäisellä\nliikahduksella Eugenia irroitti kätensä hänestä ja siirtyi syrjään.\nSiinä huomasi Artturi saavansa silmäyksen samanlaisen kuin\nisänsäsydän sai kärsiä ensi kerran miniäänsä syleillessä. Osoittihan\ntämä sitä jäistä kylmyyttä ja ylevää ynseyttä, joka paremmin kuin\nkieli sanoo: minä pysyn koskemattomana sinulle ja vertaisillesi.\n\nHelpompihan olikin näin kopeudella vaikuttaa isään kuin poikaan,\nkenties senkin tähden, että poika näytti jo olevan mahdotoin\nmihinkään liikuntaan. Eikä hän näyttänytkään peljästyvän tahi\nhämmästyvän tästä kovin selvästi näytetystä tylymielisyydestä: hän\nvaan katsahti puolisonsa puoleen vähän kummastuneena.\n\n-- Onko se sinusta mielyttämätöntä, Eugenia?\n\n-- Outoa kuitenkin. Tähän asti olet minut säästänyt siitä.\n\n-- Tähänkö asti? Niin, suhteet keskenämme vaarinotettiin kotonasi\njoksikin tarkasti. Kaksikuukautisena kihlaus-aikanamme minulla ei\nkertaankaan ollut onnea tavata sinua yksinäsi, ja isäsi ja veljesi\nläsnä-olo pani oloillemme pakon, joka nyt, kun ensikerran olemme\nkahdenkesken toki saanee jäädä syrjälle.\n\nEugenia siirtyi yhä kauemmaksi.\n\n-- No, täytyy minun sitten, tässä ensikerran ollessamme kahdenkesken,\nsanoa sinulle, etten minä pidä paljo mitään semmoisesta\nonnellisuudesta, jonka määrä on tyydyttää ainoastaan ulkonaisuuden\nvaatimuksia, eikä anna sydämmelle tilaisuutta siihen osalliseksi\npäästä. Minä vapautan sinun kerrassaan kaikista semmoisista\nvelvollisuuksista.\n\nEnnen mainittu kummastus näkyi nyt vähän selvemmin Artturin\nkasvoissa; sen enempää intoa siitä ei kumminkaan tullut näkyviin.\n\n-- Näytätpä olevan aivan suosiollinen tänäpänä. Ulkonaisuuden\nvaatimukset! sydämmen osanotto! Luulinpa toki sinussa, Eugenia,\nkaikista vähin tarvitsevani peljätä romantisuuden haaveita.\n\nSyvällinen mielikarvaus kuvautui nuoren puolison kasvoihin.\n\nHaaveksemiset elämäni suhteen päätin minä samana hetkenä milloin\nsinulle lupasin avioksi. Sinä ja isäsi tahdoitte mihin hintaan\nhyvänsä saada nimenne Windegin vanhaan nimeen yhdistetyksi, tahdoitte\nsiten väkisin päästä seuroihin ja kunniasijoille, joista tähän asti\nolette olleet syrjälle sysätyt. No niin, tarkoituksenne perälle\nolette päässeet, -- nimeni on nyt Eugenia Berkow.\n\nHän laski sanomattomasti ylenkatseellisen painon tälle viimeiselle\nsanalle. Artturi oli noussut istuimeltaan; hän näytti nyt vihdoin\nymmärtävän, että tässä oli jotakin muuta kuin paljas oikku, mikä\nolisi voinut syntyä jostakin unohtetusta palveluksen näytteestä\nnuorta puolisoa kohtaan matkalla.\n\n-- Tämäpä nimi ei saata olla sinusta oikein mieleen! En ole tähänasti\ntiennyt pelätä, että siihen tarttumiseen on ollut pakkoa omaistesi\npuolelta. Nyt tuntuu minusta kuitenkin niinkuin --\n\n-- Minua ei ole kukaan pakoittanut! keskeytti hänet Eugenia. Ei\nole kukaan minua houkutellutkaan. Minkä tein, sen tein varsin\nvapaatahtoisesti ja hyvin tietäen mihin sitousin. Omaisillani oli\nkyllä raskasta, että minun piti käydä uhriksi.\n\nArtturi nyhjäytti hartiotaan; kasvoistaan näkyi että keskustelu alkoi\nhäntä kyllästyttää.\n\n-- En ymmärrä, miten saatat katsella mutkatonta sopimusta perheiden\nkesken niin rasittavan onnettomalta kannalta! Jos isälläni olikin\nsiinä muita tarkoituksia, niin eihän parooninkaan syyt olleet\njuuri ylen ihanaa laatua, minkä ohessa ne arvattavasti myöskin\nvaativat isompaa kiirettä, josta hän kaiken mokimmin ei joutunutkaan\nvahingolle.\n\nEugenia töytäsi seisalleen, silmänsä tuikkivat tulta ja kiivaasti hän\nkäsivarrellansa tönäsi lemuavan kukkaisköynöksen pöydältä lattialle.\n\n-- Ja sen rohkenet minulle sanoa? Huolimatta mistään mitä ennen\nkosioimistasi tapahtui? Luulin toki tästä häpeäväsi, jos muuten vielä\nvoit jotakin hävetä.\n\nNuoren miehen raukeat, puoliksi sameat silmät lensivät yhtäkkiä\naivan selälleen; niissä kimalteli jotakin hohkatulen tapaista, mutta\näänensä oli kuin muullostikin raukeana ja innottomana.\n\n-- Ennen kaikkia täytyy minun pyytää sinua puhumaan selvemmin; en\nymmärrä noita perin ongelmoisia sanojasi.\n\nEugenia laski kätensä navakasti ristiin rinnallensa, joka näytti\nhäilyvän kuin myrskyisen ilman ajamaa aalto.\n\n-- Tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että olimme kukistumaisillamme,\nettä taloutemme oli häviöllä. Kuka siihen lienee ollut syynä,\nsiitä en voi eikä sovi minun päättää. Helppo on viskata soimauksia\nvastusten kanssa taistelevaa kohtaan. Mutta kun perintö-kartanot\njo vastaanottaessa ovat velan-alaisia ja yli arvonsa takavarikoon\npantuna, ja kun vanhan nimen loisto ja asema maailmassa kuitenkin on\nkannatettava, niin siinä ei käykään rahoja ja taas rahoja läjääminen,\nniinkuin teikäläiset tekevät alituisessa kiskomisen toimissansa.\nSinä olet aina kahmalottaan rahaa tuhlannut, olet tyydyttänyt\nkaikkia mielitekojasi, suvainnut tehdäksesi hullutuksia, vaikka\nminkämoisia; minä olen maistanut semmoisen elämän kaiken katkeruuden,\njonka täytyminen on maailman tohussa teeskennellä ja jonka velka on\nmailmalle näyttää loistoisuutta ja varallisuutta, vaikka kohta joka\npäivä, joka hetki on saattava likemmäksi perikatoa. Kentiesi olisimme\ntämän välttäneet, ellemme olisi yhtyneet juuri herra Berkowin\npauloihin, aluksi hän suoraan sanoen pakotti meitä ottamaan apuansa,\npakotti sitä niin kauan, että hänellä oli kaikki olomme vallassaan,\nettemme hätyytettyinä, kiedottuina, epätoivoon sortuneina, enään\nyhtään neuvoa tienneet. Sitte tuli hän ja vaati aviolupaukseni\npojalleen, ainoana pelastuksen mahdollisuutena. Isäni olisi ennemmin\nkärsinyt vaikka mitä kuin uhrannut minun, mutta minä en tahtonut\nnähdä häntä alttiiksi annettavan, tahi toimialaltaan temmattavan;\nminä en tahtonut tietää veljeni tulevaisuutta hukatuksi, nimeämme\nhäväistyksi; sen tähden annoin suostumukseni. Miten rasittavan\nkovalta se minusta tuntui, ei ole yksikään omaisistani tullut\ntietämään, mutta vaikka panin itseni kaupalle, niin tiedän kyllä\nvoivani vastata siitä Jumalalle ja itselleni; sinulla, joka annoit\nitsesi aseeksi isäsi ilkeille hankkeille, sinulla ei ole oikeutta\nsoimata minua; minussa vaikuttavat syyt olivat toki ylevämmät kuin\nsinussa.\n\nHän vaikeni mielen liikunnosta voimattomana. Puolisonsa seisoi\nvielä liikahtamatta hänen edessään. Hänen kasvoissaan näkyi taas\nsama kalpeus, mikä niissä oli asunut jo puolenpäivän aikana, heti\nkun olivat kuoleman vaaran välttäneet, ja silmänsäkin olivat yhä\nhimmentymäisillään.\n\n-- Onpa paha mielestäni, kun et uskonut minulle noita tietoja _ennen_\nnaimistamme, sanoi hän pitkään vetäen ääntänsä.\n\n-- Miksi olisin sen tehnyt?\n\n-- Siksi, että olisit välttänyt tämän halvan tilan, jossa kannat\nEugenia Berkowin nimeä.\n\nNuori rouva ei virkkanut mitään.\n\n-- Minulla ei toki ollut aavistustakaan tästä isäni aikeesta,\njatkoi Artturi, niinkuin tapani muutenkin on ollut pysyä kaukana\nhänen vaikutus-alaltaan. Hän sanoi minulle eräänä päivänä, että jos\ntahtoisin parooni Windegiltä anoa hänen tytärtänsä aviokseni, niin\nanomukseeni myönnyttäisiin. Tähän ehdoitukseen suostuin, sittemmin\nvietiin minä teille näytettäväksi, ja muutamain päiväin kuluttua oli\nkihlaus. Tämä on _minun_ osani tässä asiassa.\n\nEugenia kääntyi puoleksi toisaalle.\n\n-- Parempana olisin pitänyt tunnustuksesi, kun olisit sanonut samassa\nliitossa olleesi, kuin tuon jutun.\n\nTaas nuoren miehen silmät aukenivat, ja taas hohti niissä kummallinen\nsäihky, joka näytti yrittävän liekiksikin leimahtamaan, mutta sammui.\n\n-- Niin korkealla olen siis puolisoni kunnioituksessa, ettei sanojani\nedes pidetä uskottavina? sanoi hän tällä kertaa toki selvästi\ntuntuvalla mielen karvaudella.\n\nEugenian ihanissa kasvoissa, jotka nyt taas kääntyivät puolison\npuoleen, olikin mitä kylmin ylenkatse nähtävänä, ja sama ylenkatse\ntuntui hänen äänessäänkin, kun vastasi:\n\n-- Sinun on anteeksi antaminen minulle, jos en kohtele sinua kovin\nsuurella luottamuksella. Aina siihen päivään asti, jona ensi kerran\nastuit huoneisimme, tarkoituksella, jonka hyvin kyllä aavistin, aina\nsiihen asti tunsin sinut huhuista pääkaupungissa, ja ne --\n\n-- Eivät antaneet minusta erittäin hyvää kuvausta! Senpä arvaankin!\nEtkö olisi hyvä ja sanoisi, mitä pääkaupungissa oikeastaan nähtiin\nhyväksi minusta sanoa.\n\nNuori puoliso käänsi suuret silmänsä lujasti ja vakavasti miehen\npuoleen ja lausui:\n\n-- Siellä sanottiin, että Artturi Berkow eli varsin ruhtinaallisesti\nja tuhlaisi tuhansia, yksistään ja ainoastaan siten ostaaksensa\nnuorten aatelismiesten ystävyyden ja saattaaksensa oman\nmatala-arvoisen syntynsä unhotuksiin. Siellä sanottiin, että hän\neräissä hurjissa ja hillittömissä seuroissa oli hurjin ja hillittömin\nkaikista -- mitä muuten hänestä sanottiin, se on menevä naisen\narvostelua kauemmaksi.\n\nArtturin käsi nojasi vielä tuolille, jolla hän istui, kuitenkin oli\nse viime hetkisinä painunut yhä syvemmälle tuolin täytteesen.\n\n-- Ja sinä tietysti et katso vaivaa maksavaksi edes kokea parantaa\ntämmöistä harhalle joutunutta ihmistä, josta mailman yleinen tuomio\njo on puhunut viimeiset sanansa.\n\n-- En!\n\nJääkylmältä kuului tämä epäys. Vieno vävähdys näkyi nuoren miehen\nkasvoissa, kun hän äkkiä kavahti seisaalleen.\n\n-- Oletpa suora puheissasi, senpä jo kuulen vähän liiaksikin!\n\nYhtäkaikki! Aina on hyvä tietää kuinka on laita keskenämme, yhdessä\nkuin meidän kuitenkin nyt aluksi on oleminen. Eilen tehtyä liittoa\nei käy peräyttäminen, ainakaan ei hetikohta, saattamatta meitä\nkumpaistakin naurulle alttiiksi. Jos muuten olet ryhtynyt tähän\nteeskelmään, ilmoittaaksesi minulle, että vaikka matala-sukuisen\nrohkeudella olen ottanut sinun aviopuolisokseni, minun kuitenkin on\npysyminen loitolla paroonitar Windegistä -- ja minä otaksun sinun\nsen tehneen ainoastaan sillä tarkoituksella -- niin olet aikomuksesi\nperille päässyt, mutta -- tässä vaipui Artturi taaskin kokonansa\nvanhaan velttouteensa -- mutta minä pyydän että annatkin tämän olla\nviimeinen kerta kuin tämmöistä keskenämme tapahtuu. Minä inhoan\nkaikenlaisia teeskentelöjä; hermoni eivät lainkaan kestä niitä ja\nsaatetaanhan elämä järjestellä ilman tämmöistä joutavaa kiivauttakin.\nTällä kertaa luulen tekeväni sinulle mieliksi, jos jätän sinun\nyksinäsi. Annathan anteeksi, että poikkenen omille oloilleni.\n\nHän otti eräällä syrjäpöydällä seisovan hopeaisen haarakynttilä-jalan\nja lähti huoneesta, mutta siellä ulkopuolella jäi hän vielä hetkisen\najaksi seisomaan ja kääntyi. Tulinen liekki nuoren miehen silmissä\nei ainoastaan pilkkinyt, se leimahti voimakkaasti, vaikka vaan\nhetkisen ajaksi; sitte taas kaikki oli autiota ja kuollutta, mutta\nvaksikynttilät liehuivat levottomina sinne tänne, hänen mennessä\nhuoneesta huoneesen; oliko se ilmankäynnistä, vai siitäkö, että käsi,\njoka sitä kantoi, vapisi?\n\nEugenia oli yksinään jäänyt huoneesen ja syvä henkäys pullistutti\nhänen rintansa, kun oven kartiinit putosivat umpeen kohta puolisonsa\nmentyä. Hän oli saavuttanut, mitä oli tahtonut saavuttaa. Hän astui\nbalkongin akkunaan, ikäänkuin hän tästä keskipuheesta päästyä olisi\ntarvinnut taivasalta hakea ilmaa, lykkäsi kartiinin syrjään, ja\nakkunan puoleksi avattuaan, kurotti hän silmänsä tuoksuvaan, vienosti\nhämärään kevätyöhön. Tähdet vilkkuivat himmeinä, kevykäisissä,\nsumuntapaisissa pilvissä, jotka verhosivat koko taivaan, ja maiseman\nhämärään peittyneet esineet sekaantuivat epäselvinä toisiinsa.\nPaltalta kukkien lemu nousi sinne ylös ja suihkulähteestä kuului\nhiljainen loiske. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja rauha, vaan\nei tuon nuoren naisen sydämmessä, joka tänäpänä ensi kerran uuden\nkotonsa kynnykselle oli laskenut jalkansa.\n\nSe oli nyt loppunut, se kahden viimeisen kuukauden hiljainen,\nankara taistelu, jonka tuskat ja ponnistukset juuri olivat Eugeniaa\nkannattaneet. Ainapa on urhoollisen luonnossa jotakin ylevää\nsiinä ajatuksessa, että toisen hyväksi antaa koko tulevaisuutensa\nalttiiksi, että elämänonnensa uhalla hakea toisen pelastusta, ja\nettä armaisensa auttajana panna itsensä välttämättömän kohtalon\nuhriksi. Mutta nyt, kun uhri oli tehtynä, apu hankittuna, eikä mitään\nenään ollut vastustettavana tahi voitettavana, nyt himmentyi tuo\nrunollis-ihanainen kimmellys, millä Eugenian tyttärellinen rakkaus\ntähän asti oli kietonut tuon päätöksen, ja häntä odottavan elämän\nkoko onnettomuus ja kavaluus astui hänen eteensä.\n\nNuori rouva vaipui tuoliin ja peitti kasvonsa, ja kaikki mitä hän\nnäinä kuukausina oli taistellut ja kärsinyt, kaikki mitä tällä\nhetkellä moninkertaisella voimalla tunki häntä ahdistamaan, tunkeutui\nnäihin toivottomuuden sanoihin: Oi Jumalani, Jumalani, kuinka\nkestänen minä tämän elämän!\n\n       *       *       *       *       *\n\nBerkowin melkoisan avarat vuorikaivokset ja tehtaat olivat joksikin\nkaukana pääkaupungista, eräässä etäisessä maakunnassa, lähisessä\nseudussa ei ollut mitään erittäin viehättävää. Metsämäkiä, mäkien\ntakana, ylt'ympärinsä peninkulmaa laajalta ei muuta kuin kuusien\ntummaa, yksimuotoista vihannuutta, joka peitti kunnat ja laksot,\nniiden välillä kyliä ja yksinäisiä torppia, sekä siellä täällä joku\narentikartano tahi maatilus.\n\nNämä tilukset ja omaisuudet olivat maanteistä joksikin kaukana;\nlikimmäinen kaupunki oli parin tunnin matkan takana, mutta ne\nmonenkaltaiset suuremmoiset, metsälaksoista ylenevät paja-rakennukset\nja asuinhuoneet, virkeytenensä ja liikkeinensä tekivät että näyttivät\nmiltei kuin omituinen kaupunki. Kaikki apukeinot, joita teollisuus\nja tiede voi tarjolla pitää, kaikki mitä konevoima ja ihmiskädet\nvoivat aikaansaattaa, oli tänne kerätty, kiskomaan vastahakoiselta\nvuoren peikolta sen aarteita. Hoitokuntaan kuului kokonainen lauma\ninsinööriä, inspehtooreja, ylitarkastajia, jotka olivat tirehtöörin\njohdossa ja asuivat erinäisenä koloniana, jota vastoin ne tuhannet\ntyömiehet, joista vaan vähin osa oli saatettu koloniaan majoittaa,\nasuivat lähisissä kylissä. Yritys, mikä ensin oli nostanut\nkaivosten nykyisen isännän joksikin vähäpätöiseltä kannaltaan\nsille korkeudelle, jolla hän tätä nykyä oli, näytti miltei kovin\nsuurelta yksityisen miehen varoille, eikä käynyt sitä muuten kuin\nsuunnattomilla summilla pitkittäminenkään. Ne olivat mahtavimmat koko\nmaakunnassa, ja ne vallitsivatkin erinäisillä teollisuus-haaroillaan\nkaikki muut tehtaat, joista ei yksikään suuruudessa sille vertoja\nvetänyt. Nämä laitokset lukemattomine koneineen ja työvoimineen, sekä\ntyöpajoineen ja asuinhuoneineen, virka- ja asiamiehineen, oli kuin\nomituinen valtio, ja sen isäntä yhtä rajaton vallitsija, kuin mikään\nhallitsija vähäisessä ruhtinaskunnassaan.\n\nTottapa miehelle, joka oli näin suurten laitosten isäntänä,\ntoki lienee loukkaavaiselta tuntunut, että häneltä yhä edelleen\nkiellettiin ne edut, joidenka havussa hän niin ahkerasti oli\npuuhinnut ja jonka perille moni oli päässyt paljo vähemmällä\nansiolla teollisuuden nostamisen työssä; mutta tässä, niinkuin\nainakin missä päättäminen suorastaan lähtee ylimmästä paikasta,\ntuli miehen omat omaisuudet kysymykseen, ja Berkowilla ei ollut\npuoltajia ylimmysten seuroissa. Hänen entisessä elämässään oli\nniin moni tumma pilkku, jonka rikkautensa kyllä sai peittoon,\nmutta ei kuitenkaan poistumaan. Tosin hän ei ollut koskaan yhtynyt\nristiriitaan oikeuksille, mutta usein kyllä oli hän astua niiden\nrajain yli, joiden alueella laki tavallisesti rupesi vastakynneksi.\nEikä laitoksiaankaan maakunnassa, niin suurenmoiset kuin olivatkin,\ntahdottu kaiken puolin tunnustaa esikuvallisiksi. Monella suunnalla\nkävi puheita tunnottomasta voitonpyynnöstä, joka vaan tarkoitti\nisännän rikkauden kartuttamista, huolimatta lainkaan niiden ihmisten\nonnesta tahi onnettomuudesta, joita työntoimissa käytettiin,\npuheita kävi päällysmiesten vääryyksistä ja työmiesten kuohuvasta\ntyytymättömyydestä - kaikki nämä puheet olivat ja pysyivät kumminkin\nainiaan kulkupuheina, kun kotopaikkansa oli niin ylen etäällä.\nTosiasiana oli kuitenkin, että nämät maakartanot ja ruukit olivat\nmiltei tyhjenemätön rikkauden lähde isännällensä.\n\nTunnustaa toki täytyi jokaisen, että tämän miehen uutteruus ja nero\nolivat ainakin yhtä suuret kuin tunnottomuutensakin. Suurimmassa\nköyhyydessä syntynyt, ylettyään ja taas alettuaan elämän laineilla,\noli hän viimein onnistunut pysymään korkeudellaan, ja häntä oli jo\nuseita vuosia miljoonanmieheksi yleensä tunnustettu. Niinpä näytti\nnäinä viimeisinäkin vuosina onni yhtäläisesti seuraavan häntä; aina\nhänen sitä koetellessa, se pysyi hänelle uskollisena, ja missä vaan\narveluttavimpiin yrityksiin, vaarallisimpiin keinottelemisiin oli\nryhdittävä -- ne onnistuivat, niin pian kuin hänen neronsa otti ne\nohjataksensa.\n\nBerkow oli aikaisin tullut leskeksi, eikä ollut sitte enään\nnainut; väsymätön keinottelemisissa ja ansionpyynnissä ehtimiseen\ntyöskentelevä mielensä katseli kotielämää pikemmin kahleena\nkuin virvokkeena. Ainoa poikansa ja perillisensä kasvatettiin\npääkaupungissa, ja tässä kasvatuksessa ei mitään säästetty mitä\njohtajiin, opettajiin kaikissa opin-haaroissa, yliopistossa\nkäymisiin ja matkustuksiin tuli. Varsinaisesta harjoituksesta hänen\ntulevaan toimeensa, näin suuremmoisten hankkeiden päällikkyyteen\nja johtoon, sitä vastoin ei kuulunut mitään. Herra Artturi osoitti\njyrkkää vastenmielisyyttä kaiken oppimiseen, mikä ei kuulunut\nsalonki-sivistykseen, ja isänsä oli tuiki hennoitteleva ja niin\nylen kopeileva pojan loistoisasta seura-elämästä, jonka jatkamiseen\nhän ilolla anteli tuhansia markkoja, ettei todella ajatellutkaan\njärkinäisempää sivistyttämistä. Kävi miten kävi, niin löytyihän\ntarpeeksi asti taitavia ammattimiehiä, joiden oppia teollisuudessa\nja kauppa-asioissa korkeilla palkoilla voitiin hyväkseen käyttää.\nNäin kävi tämä nuori perillinen tuskin kertaakaan vuodessa näillä\nmaatiloilla, jossa hänen aina oli julman ikävä viipyä, jota vastoin\nisällä, joka ajoittain oleskeli pääkaupungissa hänkin, oli laitosten\nylimmäinen johto.\n\nIlma ei ollut tähän asti oikein suosinut nuoren parikunnan\nmaallaoloa. Aurinkoa harvoin nähtiin tänä kevännä; tänäpänä, useiden\nsadepäiväin perästä, se taas paistoi kirkkaana ja lämpimänä,\nikäänkuin kohdaltaan sekin sunnuntaita tervehtääksensä. Purnut\neli aukot olivat tyhjät ja tehtaat levähtivät, mutta vaikka oli\nsabbatinlepo ja ihana päiväpaiste, näytti yhtähyvin niinkuin seudun\nkamala luonto jotenkin vallitsisi yleensä näillä tiloilla. Kaikissa\nnoissa lukuisissa, ainoastaan hyödyn vuoksi raketuissa työpajoissa\nja asunnoissa ei ollut vähintäkään somuuden eikä mukavuuden aistia\nhuomattavana. Ettei kumminkaan isännältä tätä aistia puuttunut, sen\ntodisti hänen oma asuntonsa; se oli rakettu eräälle metsäkunnalle,\njosta oli avara näköala joka suunnalle, hyvän matkan päähän\ntehtaasta, ja oli sekä ulkopuoleltaan että sisustukseltaan oikein\nruhtinaallisella komeudella varustettu; se oli balkonkinensa,\npalttoinensa, ja kukkalaitoksinensa kuin saari eli kosteikko, täynnä\nlemua ja ihannuutta, tämän teollisuuden kotipaikan keskellä.\n\nPurnumestari Hartosen likellä kaivoksia oleva asunto osoitti jo\nulkopuolellaan, että sen asukkaat olivat paremmissa varoissa kuin\nmoni muu, ja niin se olikin. Hartonen oli nuorena ja ripeänä\nkaivostyömiehenä nainut erään tytön, joka palveli sittemmin kuolleen\nrouva Berkowin luona ja nautti emäntänsä erinomaista suosiota ja\nrakkautta. Nuori vaimo palveli sitte vielä naimisensakin jälkeen\ntahi vähemmin entistä isäntäväkeään, jonka tähden hänen miestänsäkin\nkaikin tavoin suosittiin ja eteenpäin autettiin, lykättiin virasta\nvirkaan ja viimein korotettiin purnumestariksi. Tosin tämä virka\nja nämä suosion osoitukset rouva Berkowin kuoltua lakkasivat;\nvainajan mies ei ollut se, joka erittäin huoli taloutensa entisistä\njäsenistä, ja kun kohta sen jälkeen Hartosenkin vaimo kuoli, niin\nsuosionosoituksia ei sen enemmin tullut kysymykseenkään. Kuitenkin\npysyi purnumestari aina siitä ajasta asti hyvin harrastuneena\nBerkowin perheesen, jota hän sai kiittää nykyisestä hyvästä toimeen\ntulostaan, hän kun muuten arvattavasti, niinkuin useat hänen\ntoverinsakin, ei koskaan olisi päässyt siitä vaivaloisesta, tuskin\nkannattavasta kaivotyöstä. Hän oli jo useita vuosia sitä ennen\nottanut isättömän ja äidittömän sisaren tyttärensä, Martta Ellasen,\nluoksensa, ja tämä teki täydellisesti kaikki enämmän tehtävät;\nhänen salaisen toivotuksensa toteutumisesta, että Martasta ja hänen\npojastaan tulisi parikunta, sitä vastoin ei tähän asti juuri suurta\ntoivoa ollut.\n\nTänä sunnuntai-iltana tämä muuten niin rauhallinen maja oli joksikin\nrauhattoman näytelmän paikkana, jommoiset näytelmät valitettavasti\neivät enään olleet isän ja pojan välillä harvinaisia. Tuvan keskellä\nseisova purnumestari puhutteli aika kiivaasti Ollia, joka vastikään\noli tirehtöörin asunnosta palannut, äännettömänä ja synkeämielisenä\nnojasi pihtipuolta vasten, jota vastoin vähän syrjässä seisova Martta\nselvästi nähtävällä levottomuudella katseli näitä torailevia.\n\n-- Onko mokomaa kuultu? meuhasi purnumestari. Eikö sinulla vielä\nole tarpeeksi asti vihollisia noissa herroissa, tarvitsematta\nväkisin härsyttää heitä päällesi? Patruuna tarjoaa tälle summan,\ntarpeeksi suuren kokonaiseen talouden hankkimiseen, ja tämä\näkäpäinen tekee jyrkän tenän. Mutta mitäpä sinä huolit taloudesta ja\nmuusta semmoisesta? Mitäpä sinä huolisit vaimoa itsellesi hankkia?\nEi! istua nenä sanomalehdissä kiinni, työstä kotiin tultuasi,\nnököttää puoli-yöhön kirja kädessä ja ahtaa sisääsi kaikkia noita\nuuden-aikaisia loruja, joita oikea vuorityömies ei ikänä maailmassa\ntarvitse, keikkua herrana ja mestarina kumppalien joukossa, niin\nettä kohta ei kysytäkään tirehtööriltä, vaan herra Olli Hartoselta,\nmitä tehtaissa on tehtävä -- se sinusta on mielyttävää. Ja jos sitte\nsattumoisiin muistutetaan, ettet olekaan muu kuin alapäällysmies,\nsilloin puhutaan \"maksusta\" ja viskataan koko romu vallasväen jalkain\neteen. Minä kohdaltani arvelen, että jos joku rehellisesti on ne\nrahat ansainnut, niin sen sinä olet tehnyt!\n\nOlli, joka tähän asti oli ääneti kuullellut isäänsä, polki, nämä\nsanat kuultuaan, kiivaasti jalkaansa.\n\n-- Mutta enpä nyt mitään huoli koko vallasväestä siellä mäellä: olen\njo sanonut heille, etten niinsanotusta \"uroteostani\", josta he niin\nsuurta ääntä pitävät, mitään palkintoa tarvitse, enkä mitään ota, ja\nsillä hyvä!\n\nVanhus yritti uudelleen ärjähtämään ja aikoi juuri alottaa vielä\nkovemman nuhdesaarnan, kun Martta tuota pikaa astui väliin.\n\n-- Antakaa hänen olla, eno, sanoi hän lyhyesti; hän on oikeassa.\n\nPurnumestari, joka näistä odottamattomista sanoista perin ällistyi,\nkatseli Marttaa suu avoinna.\n\n-- Vai niin? Hän on oikeassa? toisti hän vihaisesti. Kylläpä arvasin,\nsinun pitävän hänen puoltaan taaskin.\n\n-- Olli ei saata suvaita, että he niin kokonansa ajattavat tämän\nasian tirehtöörillä, jatkoi tyttö lujalla äänellä, eikä se niin\nsovikkaan. Jos herra Berkow edes itse olisi puhutellut ja kiittänyt\nhäntä, tahi muuten siihen tapaan -- mutta eihän se näy huolivan\nmistään koko maailmassa! Aina hän näyttää siltä kuin olisi hän\nvastikään unesta herännyt ja kuin paljas ihmisen näkeminen tuottaisi\nhänelle mitä suurimman kiusan, ja kun hän ei oikein nuku, silloin hän\nkaiken päivän makaa sohvalla, kattoon tuijotellen.\n\n-- Anna nuoren isännän olla rauhassa! keskeytti hänen purnumestari\nkiivaasti. Häntä kantaa hänen isänsä omalla tunnollaan. Isähän salli\nhänen lapsuudesta asti saada mitä hän tahtoi, mielistyi kaikkiin\nhänen pahoihin tapoihinsa, antoi hänen joka päivä kuulla kuinka rikas\nhänestä oli tuleva, ja ajoi opettajat ja palvelijat tiehensä, jos\neivät varpaillaan seisoneet nuoren herran edessä. Sitte vanhemmaksi\ntultuaan hän sai seurustella ainoastaan kreivien ja paroonien kanssa;\nrahaa isä antoi hänelle tukuttain, ja jota hullummin hän niiden\nkanssa menetteli, sitä paremmin se papan mielestä oli. Tottapa\nsydämen tunnollisuus sillä tavoin nuoressa ihmisessä turmellaan!\nsillä tunnollinen Artturi oli, sitä ei saa minusta kukaan, minusta,\njoka niin usein olen häntä polvellani ratsastuttanut, ja neroa\nhänellä niinikään on ollut. Muistan vielä, kun hänen, äitinsä\nkuoltua, piti lähteä kaupunkiin, kuinka hän silloin tarttui,\nkaulaani ja itki katkerat kyyneleensä, eivätkä he saaneet häntä\nminusta erilleen, vaikka herra Berkow rukoili ja hyväili häntä,\nluvaten hänelle kaikkea mitä maailmassa on; minun täytyi kantaa hänet\nvaunuihin. Mutta, kun kerta oli tullut kaupunkiin, johtajain ja\nopettajain alle, silloin tuli loppu kaikista; ensi kerran sieltä\ntakaisin tultuaan, hän vielä ojensi minulle kättä, mutta sitte\nmuuttui hän yhä suurellisemmaksi ja kylmemmäksi, ja nyt -- miltei\ntuskallinen mielenilmaus lennähti vanhuksen kasvoille, vaan hän tuota\npikaa loi pois tämän hentomielisyyden. -- Noh, sepä nyt minulle on\nsama, mutta sitä en suvaitse, että kaikissa tiloissa häntä parjaatte,\nerittäinkin Olli, joka oikein vihaapi häntä. Jos olisi annettu tuon\njurripään tehdä niin mieltänsä myöten, ja jos olisi työnnetty hänelle\nparisataa tuhatta siihen vielä lisäksi, niin tahtoisinpa tietää, mikä\nhänestä olisi tullut? Ei suinkaan mitään hyvää.\n\n-- Ehkäpä pahempikin, isäseni, sanoi Olli kuivasti; mutta mokomaa\nvennokasta minusta ei olisi tullut, sen saat uskoa!\n\nKeskustelusta, joka oli kääntyä arveluttavaksi, tuli nyt kaikeksi\nonneksi loppu. Ovea kolkutettiin ulkopuolelta, ja heti sen perästä\nastui eräs Berkowin perheen ylen komeaan liveriin puettu palvelija\nsisään, sanoen hyvää päivää purnumestarille.\n\n-- Armollinen rouva on lähettänyt minun tänne pyytämään teitä Olli\n-- Oi, kas Hartonen. Armollinen rouva haluaa puhutella teitä, ja minun\npiti käskeä teitä tulemaan hänen luoksensa säntilleen kello 7 aikana.\n\n-- Minuako?\n\n-- Olliako?\n\nNäin äännähtivät yhtäläisellä kummastuksella purnumestari ja sen\npoika, ja Martta silmäili yhtäläisellä kummastuksella palvelijata,\njoka ei mistään milläänkään jatkoi:\n\n-- Tottapa, Hartonen, teidän ja tirehtöörin välillä on jotakin ollut.\nHän tuli varhain aamulla armollisen rouvan luokse, joka muuten\nei huoli herrain asioista mitään, ja minä lähetettiin hetikohta\npikaisesti tänne, vaikka minulla tänäpänä on yltäkyllin siellä\ntekemistä. Kaikki tehtaan herrat ovat päivälliselle kutsutut, ja\nkaupungistakin tulee, tiesi mitä kaikkea herrasväkeä -- mutta minulla\nei ole silmänräpäystäkään aikaa viipyä. Tulettehan säntilleen?\n-- Kello 7 aikana, iltapäivällä.\n\nMiehellä näyttikin olevan kiire; hän nyökäytti tuota pikaa\njäähyväiset läsnä oleville ja meni.\n\n-- Kas tuossa se nyt on! sanoi purnumestari. Nyt vallasväki siellä\njo tietää mielettömän kieltosi. Ajattelepas nyt, miten asiasi heille\nselvität.\n\n-- Aiotko mennä Olli? kysyi Martta, joka tähän asti oli seisonut\nääneti, yhtäkkiä reippaasti ja kiinteällä äänellä.\n\n-- Mitä ajattelet, tyttö? marisi purnumestari. Pitäisikö mielestäsi\nhänen vielä kieltäytyä menemästä, kun armollinen rouva vasituisesti\nkäskettää häntä? Kyllä maarian hän ja sinä sen voisitte tehdä.\n\nMartta ei huomannut näitä sanoja, hän läheni orpanaansa ja laski\nkätensä hänen olalleen.\n\n-- Aiotko mennä? kysyi hän hiljaa.\n\nOlli seisoi vaan ja katsoi synkeästi lattiaan, ikäänkuin taistellen\nitsensä kanssa; yhtäkkiä keikautti hän päänsä taapäin, sanoen:\n\n-- Tottapa menen! Tahtoisinpa tietää, mitä armollisella rouvalla on\nminulle asiata, koska ei kahdeksaan päivään edes ole viitsinyt ky--\n\nHän hillitsi itsensä yhtäkkiä, ikäänkuin jo olisi liiaksi sanonut.\nMartan käsi oli liukunut pois hänen olaltaan ja tyttö syrjäytyi,\nmutta purnumestari sanoi huoaten:\n\n-- Jumala meitä armahtakoon, jos siellä käytät itsesi tuolla tavoin!\nKaiken onnettomuuden lisäksi on vanha Berkow tullut sinne eilen\nillalla. Kun te toisiinne yhdytte, silloin olet sinä ollut pisimmän\naikasi täällä alapäällysmiehenä, ja minä en ole enään purnumestari.\n\nYlenkatseen osoitus väikkyi nuoren miehen huulilla.\n\n-- Ole huoleti, isä! He hyvin tietävät, kuinka hartaasti riiput\n\"vallasväessä\" kiinni ja mitkä huolet sinulla ovat pahantapaisesta\npojastasi, joka nyt, kerrassa sanottu, ei aio kumarrella vallasväen\nedessä. Sinulle ei tee kukaan vahinkoa, ja tottapa minäkin - tätä\nsanoessaan Olli pöyhkeästi oikasi itsensä täyteen pituuteensa\n-- tottapa minäkin aluksi tulen jäämään tänne. Eroa he eivät uskalla\nminulle antaa, kyllä he siksi pelkäävät minua.\n\nHän käänsi isälle selkänsä, potkasi oven auki ja lähti ulos.\nPurnumestari taputti käsiään ja näytti suuresti haluavan lähettää\npaukkuvan nuhdesaarnan niskottelevalle pojalleen, mutta Martta, joka\ntaas rupesi Ollia puoltamaan ja, tällä kertaa vielä lujemmin, esti\nhänen sitä tekemästä. Kyllästyneenä torasta, otti vanhus piippunsa ja\nhankkiutui lähtemään ulos hänkin.\n\n-- Kuuleppas Martta, sanoi hän tultuaan jo ovelle ja kääntyen\ntakaisin, silmistäsi näen, ettei mikään uppiniskaisuus ole niin\nsuuri, ettei se tapaa väkevämpäänsä. Sinä olet tavannut Ollissa\nväkevämpäsi ja hän tapaa väkevämpäänsä hänkin, niin totta kuin minun\nnimeni on Pekka Hartonen.\n\nVallaskartanossa sillä aikaa puuhattiin suuria päivällisiä.\nPalvelijat hyppivät portaita ylös ja alas, kyökin puolessa ja\nruokahuoneissa hääläsivät ruanvalmistajat ja neitsyet edestakaisin,\njoka paikassa oli jotakin järjestelemistä ja vastuudesta\nasettelemista, ja koko talossa nähtiin se häälinä ja levottomuus,\nmikä tavallisesti käypi pitoja valmistaessa.\n\nSenpä sitkeämpi hiljaisuus vallitsi nuoren Berkowin huoneissa:\nakkunan peitteet olivat umpeen lasketut, ovien verhot kiinnitetyt,\nja vierimmäisessä huoneessa hiipi palvelija paksulla matolla,\nkuulumattomin askelin sitä ja tätä järjestellen. Herransa ei nyt\nmuuta halunnut kuin nukkua enimmän osan päivää, sohvallaan venyellen,\neikä hän suvainnut pienimmänkään risauksen häiritä rauhaansa.\n\nTämä nuori perillinen makasi, silmät puoli-ummessa, pitkänään\nsohvalla, kirja kädessä, jota luki tahi ainakin näytti lukeneen,\nsillä jo kauan oli sama sivu ollut hänellä avattuna. Nähtävästi\nhänestä oli työlästä käännellä lehtiä, ja nyt solahti huolettomasti\npidetty kirja kokonansa hänen hoikista, heikoista käsistään\nlaattialle. Aivan helppo olisi ollut kumartua ja ottaa se taas\nkäteen, vielä helpompi huutaa lähimmässä huoneessa työskentelevää\npalvelijaa antamaan sitä hänelle, mutta ei kumpaakaan tapahtunut.\nKirja jäi laattialle, eikä Artturi kotvaan aikaan vähintäkään\nliikahtanut; mutta kasvonsa osoittivat hyvin kyllä, ettei hän\nmiettinyt mitä oli lukenut eikä ollut unelmiinkaan vajonnut; hän vaan\noli ikävystynyt koko elämäänsä.\n\nKäytävästä likimmäiseen sivuhuoneesen viepä ovi avattiin joksikin\nryskeisesti ja kova komentava ääni teki lopun Artturin hupaisesta\ntehtävästä. Vanha Berkow kysäisi, sisään astuessaan, oliko poika\nvielä siellä, ja kun kuuli hänen olevan, laski hän palvelijan\nmenemään pois, syrjäytti oviverhoja ja astui poikansa eteen. Kasvonsa\nolivat punastuksissa, ikäänkuin kärtyisyydestä tahi vihasta, ja pilvi\nhänen otsallaan kävi yhä synkeämmäksi, kun hän Artturin havaitsi.\n\n-- Vai niin, vielä makaat lojottelet, aivan niinkuin makasit kolme\ntuntia tätä ennen.\n\nArtturi ei näkynyt tottuneen osoittamaan isälleen vähintäkään\nkunnioitusta. Hän ei ollut milläänkään isän sisään astumisesta, eikä\njohtunut hänelle mieleen vähintäkään muuttaa huoletonta asemaansa.\n\nIsän otsa vetäytyi vielä syvemmille kurtuille.\n\n-- Hitaisuutesi ja huolettomuutesi alkaa tosiaankin käydä käsitystäni\nlaajemmaksi. Täällä käytät itsesi kymmentä vertaa huonommasti\nkuin pääkaupungissa. Toivoin, että toki noudattaisit joitakuita\ntoivotuksiani, ainakin että jollakin tapaa kävisit osalliseksi niiden\nlaitosten hoitoon, jotka sinua varten olen hankkinut, mutta --\n\n-- Herra Jumala, keskeytti hänet nuori mies, ethän, isäkulta, toki\ntahtone minua pitämään huolta työmiehistä, koneista ja muista\nmokomista! Enhän ole ennenkään sitä tehnyt, enkä oikeastaan\nymmärräkkään, minkä vuoksi isä on tahtonut meidät tänne. Minä kuolen\nikävään tässä erämaassa.\n\nSanat todistivat todellakin sangen suurta tyytymättömyyttä, mutta\nne lausuttiin yhtähyvin semmoisen pilatun lempilapsen äänellä, joka\non tottunut aina ja joka tilassa noudattamaan juoniaan, ja joka\nkatsoo loukkaukseksi paljaan pyynnön jostakin asiasta, mikä ei ole\noikein mieluinen. Mutta jotakin lienee tapahtunut, mikä oli isää niin\nkovin suututtanut, ettei tällä kertaa kuten tavallisesti hillittänyt\nmieltänsä. Hän nykäytti hartioitaan.\n\n-- Olen nyt kerta niin hyvästi tottunut näkemään ja kuulemaan, että\nolet ikävystynyt joka paikkaan ja kaikkiin ihmisiin, sillä aikaa kuin\nminä saan kantaa koko kuorman ja kaikki huolet. Nyt varsinkin myrsky\nrajuaa joka suunnalta. Tuhlauksesi pääkaupungissa alkoi jo käydä yli\nminunkin varani; Windegin vapauttaminen hänen velkasitoumuksistaan\non vaatinut suuria uhrauksia, ja täällä sitte kohtaan kiusoja ja\nvastuksia loppumatta. Tänä aamuna olen puhutellut tirehtööriä ja\nyli-inspehtooria, enkä ole muuta kuullut kuin valituksia, alituisia\nvalituksia: suuria korjauksia aukossa, työpalkkain korotusta - uutta\nilmanjohtoa -- hullutuksia! Aivan kuin minulla nyt olisi aikaa ja\nrahaa niihin!\n\nArtturi kuulteli ihan huoletonna mistään. Jos hänen kasvoissaan joku\nmielen ilmaus oli havaittavana, niin se oli toivo, että isä menisi\ntiehensä; mutta tämäpä ei tehnytkään niin, vaan alkoi kiivaasti astua\nedes takaisin huoneessa.\n\n-- Luotapa hoitajiin ja niiden kertomuksiin! Nyt on puoli vuotta\nsiitä kun kävin täällä, ja kaikki on nurin narin. Nyt puhutaan\ntäällä väestön kapinallisesta mielialasta, arveluttavista oireista,\nuhkaavista vaaroista, juurikuin heillä ei olisi valtaa vetää ohjia\nniin piukalle kuin mahdollista. Etenkin mainitaan erästä Hartosta\nensimmäiseksi yllyttäjäksi; häntä toverinsa pitänevät jonkinlaisena\nuutena Messiaksena, joka nostaa kaikki tehtaat minua vastaan, ja\nkun kysyn minkä tähden Herran nimessä he eivät ole jo ammoin aikoja\najaneet miestä tiehensä, niin mitä saan vastaukseksi? -- Sitä ei\nuskallettu! Hän ei ole tähän asti työn suhteen ansainnut mitään\nmoitetta ja kumppalinsa olivat muka rajattomalla jumaloituksella\nhäneen kiintyneet. Kapina syntyisi tehtaissa, jos hänelle otollisitta\nsyitä ero annettaisin. Olen rohjennut vastata herroille, että he\nkaikkityyni ovat arkoja jäneksiä, ja että minä nyt tulen käymään\nasiaan käsiksi. Purnut olkoot semmoisinaan ja työpalkoissa ei tehdä\npienintäkään muutosta. Pieninkin uppiniskaisuus rangaistaan kovasti\nja kapinan nostajan minä itse ajan pois ja sen teen tänä päivänä.\n\n-- Sitä et voi tehdä, isä! sanoi Artturi yhtäkkiä, puoleksi\nistuelleen nousten.\n\nBerkow seisahtui hölmistyneenä.\n\n-- Minkä tähden en?\n\n-- Sentähden että se oli juuri Hartonen, joka pidätti hevosemme ja\nsiten pelasti meidät varmasta kuolemasta.\n\nBerkowin suusta äänähti tukahdettu suuttumus.\n\n-- Kova onni, kun se piti olla juuri se ihminen! No niin, sitte\ntietysti ei käy häntä tuohon paikkaan pois ajaminen; täytyy odottaa\ntilaisuutta. Muuten, Artturi, jatkoi hän synkeästi katsoen poikansa\npuoleen, se oli harmittava asia, että vasta vieraiden ihmisten\nkautta sain kuulla sen onnettomuuden; et katsonut vaivaa maksavaksi,\nkirjoittaa minulle joku sana asiasta.\n\nMitä varten sen olisin tehnyt? Nuori mies nojasi päätänsä kättä\nvasten. Kaikkihan kävi onnellisesti ja paitsi sitä täällä on oltu\ntappaa meidät surkutuksen osoituksilla, onnen toivotuksilla,\nkysymyksillä ja puheilla asiasta. En pidä henkeäni sen arvoisena,\nettä tarvitsee pitää semmoista elämää pelastuksestamme.\n\n-- Niinkö sanot? sanoi isä, katsoen poikaansa terävästi silmiin. Minä\nluulin naineesi päivää ennen onnettomuutta!\n\nArtturi ei vastannut mitään, kohotti vaan olkapäitään. Berkow katseli\nuteliaasti häntä kasvoihin.\n\n-- Koska sattumoisiin olemme yhtyneet tähän aineesen -- niin mikä on\nvaimosi ja sinun välillä haittana? kysyi hän yhtäkkiä ja suoraan.\n\n-- Minun ja vaimoni välilläkö? toisti Artturi, ikäänkuin tarviten\nmiettiä, kenestä puhe oikeastaan olikaan.\n\n-- Niin, teidän välillänne. Luulin tapaavani täällä nuoren,\nkuherrusviikkojaan viettävän avioparin, ja nyt kohtaan täällä\nsuhteita, joita pääkaupungissa en tosiaankaan voinut uneksiakaan.\nSinä ratsastat ympäristössä yksinäsi, hän ajaa taas toisia matkoja\nyksinään; ei kumpikaan teistä käy toisensa huoneessa. Te kartatte\ntoisianne tahallanne, ja kun joskus tapaatte toisianne, niin ei\nsanaakaan vaiheteta -- mitä tämä kaikki merkitsee?\n\nNuori mies oli noussut jaloilleen ja seisoi nyt isäänsä vastatusten,\nmuuttamatta kuitenkaan uneliasta käytöstänsä.\n\n-- Kummasti tarkka tieto sinulla onkin, isä, asioista, jota tietoa\ntuskin olet voinut saada sen puolen tunnin ajalla, minkä eilen\nillalla olimme yksissä. Oletko urkkinut palvelijoilta?\n\n-- Artturi! Berkow yritti kovuudella puhuttelemaan poikaansa, mutta\ntavallinen velttoperäisyytensä poikaa kohtaan vaikutti sen, että hän\ntälläkin kertaa jätti nuhtelematta hänen sopimatonta käytöstänsä.\n\n-- Näyttää niinkuin täällä ei vielä olisi totuttu ylhäisten tapoihin,\njatkoi Artturi huolettomasti. Siinä kohden olemme juurta jaksain\nylimyksellisiä, ja eikös, isä, kaikki mikä on ylimyksellistä ole\nhyvin mieleistäsi?\n\n-- Älä laske leikkiä! vastasi Berkow kärtyisesti.\n\nOnko se myös sinun luvallasi, että vaimosi julkenee laiminlyödä sinut\ntavalla, joka jo on puheen aineena koko tiennossa?\n\n-- Ainakin annan hänelle luvan tehdä saman, minkä pidätän itselleni.\n\nBerkow kavahti tuolilta seisaalle.\n\n-- Jopa menee kovin pitkälle! Artturi, sinä olet --\n\n-- En vedä vertoja sinulle, isä! keskeytti hänet poika kylmästi.\nAinakaan en olisi, isän velkakirjat kädessäni, pakoittanut tyttöä\nmyöntymään.\n\nPunastus Berkowin kasvoilla kalpeni yhtäkkiä ja hän peräytyi\nehdottomasti askeleen takaisin, kun epävakaisella äänellä kysyi:\n\n-- Mitä -- mitä se on?\n\nArtturi oikaisi itsensä hervottomasta asennostaan ja silmänsä vähän\nelvystyivät, kun loi ne isänsä kasvoihin.\n\n-- Parooni Windeg oli häviöllä, sen tiesi koko maailma. Kuka on hänen\nhäviöön saattanut?\n\n-- Minäkö sen tiedän? kysyi Berkow ivallisesti. Tuhlaavaisuutensa,\nhalunsa elää korkean ylimyksen tavalla, vaikka oli velassa korviaan\nmyöten! Hän olisi ollut hukassa ilman minun avuttani.\n\n-- Niinkö tosiaankin? Ja sillä avun teolla ei mitään tarkoitettu? Ei\nsiis pantukaan paroonille ehdoksi, antaa tyttärensä, tahi odottaa\nmitä pahinta? Hän suostui tähän yhdistykseen vapaa-ehtoisestiko?\n\nBerkow nauroi vastenmielisesti.\n\n-- Tietystipä niin? kukapa olisi sinulle toisin sen asian puhunut?\nMutta vaikka äänensä oli luja ja vakava, hän yhtähyvin arastellen\nloi silmänsä lattialle; tämä mies ei liene koskaan elämässään luonut\nsilmiään alas, kun joku muistutti häntä hänen tunnottomuudestaan; nyt\npoikansa edessä hän sen teki. Vieno mielikarvaus vivahti nuorenmiehen\nkasvoissa; jos hän tähän asti oli jotakin epäillyt, niin hän\nkumminkin nyt tiesi asian kyllin kylläksi.\n\nHetkisen äänettömänä oltua Artturi otti aineen uudelleen puheiksi.\n\n-- Tiedäthän, ettei minulla koskaan ollut halua naida, vaan että\nainoastaan myönnyin alinomaisiin muistutuksiisi. Eugenia Windegistä\nhuolin yhtä vähän kuin kaikista muista; enhän tuntenutkaan Eugeniata;\nmutta hän ei ollut ainoa, joka mielellään olisi uhrannut vanhan\nnimensä kunniaa, rikkautta voittaakseen; niinpä minäkin käsitin\nhänen ja hänen isänsä suostumuksen. Et ole nähnyt hyväksi ilmoittaa\nminulle, mitä ennen kosimistani tapahtui ja mitä sitte seurasi;\nvasta Eugenian suusta olen saanut kuulla minkälaista kauppaa olet\nmeistä molemmista tehnyt. Sen asian nyt annamme olla; se on nyt\nkerta tapahtunut ja sitä ei saada tekemättömäksi; kuitenkin pitäisi\nsinun ymmärtää, että varon itseäni antaumasta uusien nöyryytyksien\nalttiiksi. En halua enään seisoa vaimoni edessä niin, kuin sinä\niltana, jona hän täydellisellä ylenkatseella syytti minua ja isääni,\nja minun -- minun täytyi olla vaiti.\n\nBerkow, joka tähän asti oli ollut ääneti ja puoleksi toisaalle\nkääntyneenä, kääntyi nuo viimeiset sanat kuultuaan yhtäkkiä poikansa\npuoleen ja mietteli nyt häntä hämmästyneillä silmillä.\n\n-- Enpä olisi uskonut minkään voivan tuohon määrään vihastuttaa\nsinua, sanoi hän verkasti.\n\n-- Vihastuttaako? Minuako? Sinä erehdyt, isä! Niin pitkälle emme\nsuinkaan ole tulleet. Rouva puolisoni näki hyväksi heti alusta\nasettauta niin korkealle ylhäisen siveytensä ja ylimyksellisen\ntuntonsa pylväälle, että minä, joka molemmissa niissä kohdissa olin\nhäntä saman verran matalammalla, näin paremmaksi ainoastaan ottaa\nhänen kaukaa ihmetelläkseni. Kehoitanpa sinua toden takaa tekemään\nsamaten, jos joskus sattuisit niin onnelliseksi, että saisit nauttia\nhänen läsnäoloaan.\n\nHän heittäytyi ylenkatseellisella huolettomuudella taas sohvalle\nloikomaan, mutta tässä ivassa näkyi kuitenkin vähän sitä vihaa, josta\nisä oli maininnut. Berkow pudisteli päätänsä; mutta olonsa poikansa\nedessä tässä asiassa oli niin tuskallinen, että hän halusi niin pian\nkuin suinkin tehdä tästä keskipuheesta lopun.\n\n-- Soveliaassa tilassa puhumme enemmin tästä asiasta, sanoi\nhän yhtäkkiä, vetäen lakkarikellonsa nähtäviin. Täksi päiväksi\nheittäkäämme se sikseen. Vielä on kaksi tuntia siihen kun vieraat\nsaapuvat; minä lähden katsomaan etäämmällä olevia tehtaita; sinä et\nsiis tulekaan seuranani?\n\n-- En! sanoi Artturi, joka taas vaipui tavalliseen toimettomuuteensa.\n\nBerkow ei tällä kertaa yrittänytkään käyttämään isällistä valtaansa;\nkentiesi pojan kieltäymys tässä tilassa ei ollutkaan hänelle\nvastenmielinen. Hän kääntyi pois, meni ja jätti nuoren miehen\nyksinään; tämä näkyi nyt sattuvassa hiljaisuudessa taas vaipuman\nentiseen tunnottomuuteensa.\n\nJa sillä aikaa kuin ensimmäinen kirkas kevätpäivä hymyili tuolla\nulkona, sillä aikaa kuin vuoret tuoksusivat ja metsät kimaltelivat\nauringon valossa, lojotteli Artturi puolipimeässä kamarissaan\nalaslaskettuin akkunan peittojen ja ummistettuin oviverhojen takana,\nniinkuin hän yksinään ei olisikaan luotu tuoretta vuori-ilmaa ja\nhohtavan auringon valoa ihantelemaan. Ilma oli hänelle liian raskas,\naurinko kovin loistoisa; näkö-ala huikaisi häntä ja hän tunsi itsensä\nsanomattoman arkahermoiseksi ja heikoksi. Tämä nuori perillinen,\njolle oli tarjolla kaikkea mitä maailma ja elämä voi antaa, huomasi\nnyt, minkä hän niin lukemattomia kertoja oli huomannut, että tämä\nelämä tosiaan oli hirmuisen autio ja tyhjä, ettei muka maksanut\nvaivaa olla tähän syntynynnäkään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUhkeat ja loistoisat kestit olivat ohitse. Paitsi lukuisasti\nkokouneita vieraita, oli se tuottanut suuren voittoriemun Berkowille.\nAatelisperheet likisestä kaupungista, erittäinkin ne, jotka kuuluvat\neturiviin, pitivät itsensä muista kansaluokista jyrkästi erillään,\neivätkä tähän asti koskaan alentaneet itseään niin matalalle, että\nolisivat lähestyneet miestä, jonka onni vasta äskettäin oli alkanut\nja jota edellinen kaksipuolinen elämä yhä vielä esti pääsemästä\nylhäiseen seura-elämään. Mutta kutsumus-kirje, jonka alle oli\nkirjoitettuna: Eugenia Berkow, syntyjään paroonitar Windeg, yleensä\nhyväksyttiin. Tämähän yhtähyvin oli ja pysyi ikivanhan aatelis-suvun\njälkeisenä; häntä ei voitu eikä tahdottukaan kieltäymällä\nloukata, sitä vähemmin kun tiettiin, mikä oli pakoittanut hänen\ntähän avioliittoon. Ja kun nyt nuorta rouvaa kohdeltiin kaikella\nkunnioituksella ja sääliväisyydellä, niin mahdotontahan oli olla\nepäkohtelias appea kohtaan, jonka kartanossa juhlallisuus vietettiin,\nja niinpä siis oltiinkin hänellekin suosiollisia. Berkow iloitsi\nvoittoriemustaan; hän hyvin kyllä tiesi, että tämä vaan oli vähäinen\nalku siihen, mitä talven kululla oli pääkaupungissa pitkitettävä.\nTottapa paroonitar Windegia seuroissaan ei heitettäisi huomaamatta,\nvaikka hän tyttärellisestä rakkaudesta oli uhrannut arvonsa: nyt\nniinkuin ennenkin häntä pidettäisiin vertaisenaan, huolimatta hänen\nnykyisestä halpasukuisesta nimestään; ja mitä tähän itse nimeen tuli,\nniin nähtävä oli, ettei siihenkään kuuluvan päätoivomuksen nyt enään\npitäisi kaukana olemaan.\n\nJos tämä kunnianhimoinen pohatta toiselta puolen tunsi itsensä\nvelvoitetuksi suurempaan kiitollisuuteen miniäänsä kohtaan, vaikka\nkyllä hän tänäpäivänä enemmin kuin milloinkaan oli näyttänyt\nruhtinaallista ylevyyttään ja sekä Berkowille itselleen että\nkoko hänen seuralleen pitänyt itsensä tuiki likenemättömänä,\nniin oli toiselta puolen pojan käytös tänä päivänä häntä yhtä\npaljon hämmästyttänyt kuin vihastuttanutkin. Artturi, joka ennen\nyksinomaisesti oli seurustellut aatelisten kanssa näytti nyt\nsemmoiseen seuraan kerrassaan kyllästyneen. Hän oli noille ylhäisille\nvieraille osoittanut niin kalseata kohteliaisuutta, jopa linnaväen\nupseerejakin kohtaan, joiden kanssa hän muuten oli ollut hyvin\nystävällisellä kannalla, näyttänyt niin ehdollista töykeyttä,\nettä se useammin kuin kerran oli käydä loukkaavaiseksi. Berkow ei\nvoinut lainkaan käsittää tätä uutta oikullisuutta; mitähän poikansa\najattelikaan? Tahtoiko hän kentiesi näyttää vastarintaa puolisolleen,\nkun näin milt'ei tahallaan vältteli hänen vieraitaan?\n\nNe herrat kaupungista, joilla oli naisensa muassaan, olivat jo\nlähteneet pois, kun eivät katsoneet hyväksi matkustaa useita tuntia\npimeässä sateen lioittamilla, pohjattomilla teillä, ja näin oli\nemäntä saanut tilaisuuden päästä yksinäisyyteensä, tilaisuuden, jonka\nhän heti kohta käyttikin hyväksensä. Eugenia erosi seurahuoneista ja\nmeni omiinsa, jota vastoin hänen miehensä ja appensa viipyivät sinne\nvielä jääneiden vieraiden luona.\n\nSillä aikaa oli Hartonenkin tullut määrätyllä tunnilla. Hän ei ollut\nkäynyt siellä sitte kuin aikaisimmassa lapsuudessaan, jolloin hänen\nvanhempansa palvelus siellä rouva Berkowin kuoltua lakkasi; isännän\nhuvila, ympärillä olevine peltoineen ja puutarhoineen, oli melkein\nkaikille työmiehille lukittu Kultala, johon vaan virkamiehet silloin\ntällöin pääsivät, jos sattumoisiin joku erittäin täydellinen asia\ntahi kutsumus vaati heitä sinne. Hartonen astui korkean, kukkivilla\nkasveilla koristetun porstuan matoilla peitettyjä portaita ylös\nja kirkkaasti valaistua käytävää pitkin, kunnes siellä tapasi\npalvelijan, joka aamulla oli käynyt häntä käskemässä, ja tämä opasti\nhänen erääsen huoneesen.\n\nArmollinen rouva tulee hetikohta -- näin sanoen sulki hän oven hänen\nperäänsä ja jätti hänen yksinänsä.\n\nHuone, mihin Olli astui, oli iso ja komeasti koristeltu; se oli\nalku kokonaiseen jaksoon loistoisia huoneita, jotka tällä hetkellä\nolivat aivan tyhjät. Vieraat olivat vielä puutarhan puolella\nolevassa ruokasalissa, mutta juuri se tyhjyys ja hiljaisuus, mikä\nnäissä huoneissa vallitsi, teki niiden komeuden vielä enemmin\nsilmiin astuvaksi. Syrjään siirrettyin oviverhojen kautta näki\nOlli esteettömästi koko tämän loistoisan huonerivin, joista toinen\nnäytti voittavan toisensa komeuden puolesta. Kalliit, tummat\nsamettitapeetit näyttivät imevän päivänvaloa, mutta sitä kirkkaammin\nleikki se seinäin ja ovien kultauksilla, huonekalujen silkki- ja\natlaska-päällystöillä, kattoon ulottuvilla peilillä, jotka sen\nvilkkuvina säteinä heijastivat, niinkuin myös peilikirkkaalla\nparketti-lattialla; sitä heleämmin se valaisi kaikki ne maalitaulut,\nvartalokuvat ja astiat, joilla salongit olivat niin ylenmäärin\nkoristetut. Kaikki mitä rikkaus ja ylellisyys voi luoda, oli tänne\nkerättynä; ihanuuden, komeuden ja loiston kokonaisuus, mikä kyllä\nvoi huikaista sitä silmään, joka tähän asti oli tottunut asumaan\nvuorikaivosten hämärissä aukoissa.\n\nMutta tämä näkö, joka varmaan olisi hurmannut jok'ainoan hänen\ntovereistaan, ei näkynyt tekevän Olliin vähintäkään vaikutusta.\nTosin vilahtivat hänen silmänsä tuiki synkeinä, näitten huoneitten\nhohtavaisuuteen, mutta ihmettelemistä ei niissä näkynyt. Ikäänkuin\nkäydäkseen oikeutta jokaisen kalliin esineen kanssa, hän niitä\nkatseli, ja käänsi juurikuin vihaan leimahtaen selkänsä koko\nhuoneriville ja polki hiljaa, mutta kiivaasti, jalkaa lattiaan, kun\nei vielä ketään näkynyt; Olli Hartonen silminnähtävästi ei ollut\nluotu kärsivällisesti odottamaan, kunnes nähtiin hyväksi häntä\nvastaanottaa.\n\nYhtäkkiä suhahti jotakin hänen takanaan. Hän kääntyi päin ja\nastahti tuota pikaa takaperin, sillä moniaita askelia hänestä,\njuuri kynttiläruunun alla, seisoi Eugenia Berkow. Hän oli tähänasti\nnähnyt Eugenian yhden ainoan kerran, yksinkertaiseen mustaan\nsilkkivaatetukseen puettuna, silloin, kun hän kantoi hänet vaunuista\npois; rouvan kasvot olivat silloin puoleksi matkahatulla ja\nhunnulla peitetyt, ja Hartonen oli tästä kohtauksesta säilyttänyt\nainoastaan yhden muiston: ne suuret, tummat silmät, jotka silloin\nniin vakavasti katsoivat häntä kasvoihin; nyt -- nyt sitä vastoin\nilmaus oli kokonansa toista, kuin ne mitkä tähän asti olivat\nastuneet nuoren kaivosmiehen näköpiirille. Keveitä, valkoisia pitsiä\nliehueli valkoisella silkkihameella; ikäänkuin sinne puhallettuina\nnäkyi yksinäisiä ruusuja pitsiripsissä, ja ruusuköynnös kierteli\nuhkeata, vaaleata tukkaa, jonka himeä kiilto näytti kilpailevan\nkaulaa ja käsivarsia ympäröivän helmien kanssa. Vaksikynttiläin\nvalo kävi huikaisevana tähän ihanaan ilmaumaan, joka oli kuin\nvaseti luotu tämän loistavan kehyksen keskustaksi ja nyt seisoi\nHartosen edessä, ikäänkuin ei voiden eikä tahtoen lähetä mitään,\nmikä oli jokapäiväisen elämän halpamaisten toimien yhteydessä. Mutta\nniin paljon kuin Eugenian koko olento ilmaisikin sitä ylhäistä\naatelisnaista, joksi hän koko illan kuluessa yksinomaisesti oli\nitsensä osoittanut näytti kumminkin hänen silmänsä, että hän voi\nolla muutakin, etenkin nyt, kun siinä loisti selvästi nähtävä\ntyytyväisyys, kun näki tämän miehen, jota hän nyt läheni hiljaisella\nystävällisyydellä.\n\n-- Olen iloinen, että noudatitte kutsuani. Haluaisin puhutella teitä,\npoistaakseni erään epähuomion. Olkaa hyvä ja tulkaa kanssani!\n\nHän aukaisi erään syrjä-oven ja astui likisimpään huoneesen, johon\nOlli häntä seurasi. Tämä huone oli nuoren rouvan oma asumus, hänen\nyksityisen huone kertansa ja seurahuoneiden keskellä -- mutta mikä\njyrkkä eroitus tämän ja seurahuoneiden välillä! Täällä virtasi\nkattolampun himeä valo perin masenneena seinäin ja huonekaluin\npäällystäin lauhkean siniselle värille; pehmeät matot hiljensivät\nniille astutut rohkeat askeleet, ja kukkain lemu, joka lauhkeana ja\nsuloisena levisi huoneen lämpöiseen ja ihanaan ilmaan, hyväillen\nlöyhyili otsan ja ohimoiden vaiheilla. Olli oli seisahtunut kuin\nlumouksiin kynnykselle, vaikka tapansa muuten ei ollut hämmästyä;\nmutta täällä oli kaikki niin erilaista hohtavain loistokamarien\nsuhteen, niin paljon ihanampaa, niin uudentapaista ja hiljaista.\nEugenia oli seisahtunut, havaittuaan ettei nuori kaivosmies häntä\nseurannutkaan; hän oli istunut oven viereen tuolille, ja katsoi nyt\nuteliaasti häntä silmiin. Kiherä, vaalea tukka peitti kokonaan miehen\nvielä paranemattoman haavan, mutta tästä haavasta, joka kenelle\nhyvänsä olisi ollut vaarallinen, oli tämä voimakas mies tuskin\nmitään huolinut; Eugenia etsi turhaan hänen kasvoissaan jotakin\nmerkkiä todistaen sairaan kärsimistä. Kuitenkin hänen ensimmäinen\nkysymyksensä koski tätä haavaa.\n\n-- Te olette siis täydellisesti parantunut. Eikö haavanne enään tuota\nteille mitään kipua?\n\n-- Ei, armollinen rouva! Ei siitä kannata puhuakaan!\n\nEugenia ei ollut huomaavinankaan tämän vastauksen jyrkkää laatua,\nvaan jatkoi samalla ystävällisyydellä:\n\n-- Kuulin kyllä tohtorilta päivää jälkeen, ettei ollut mitään\npelkäämistä, muuten olisimme pitäneet teistä paremman huolen, ja\nHerra Wilpponen, jonka lähetin luoksenne illalla onnettomuuden\njälkeen, sanoi samaa.\n\nOlli oli, jo nuo ensimäiset sanat kuultuaan, nostanut silmänsä\nEugenian puoleen ja tarkasti katsonut häntä silmiin; synkeä otsansa\nselkeni verkalleen, ja äänensä kuului paljoa lempeämmältä, kuin\nvihdoin sanoi:\n\n-- En tiennyt, teidän senkään vertaa siitä huolivan, armollinen\nrouva. Herra Wilpponen ei sanonut teidän häntä lähettäneen, muuten --\n\n-- Muuten olisitte ollut häntä kohtaan ystävällisempi! jatkoi Eugenia\nhienosti nuhtelevalla tavalla. Hän valitti teidän olleen niin nurjan\nhäntä kohtaan, ja kuitenkin hän niin suuresti sääli teitä ja tarjousi\nniin mielellään ja ystävällisesti hankkimaan minulle sen halutun\ntiedon. Mitä teillä on herra Wilpposta vastaan?\n\n-- Ei mitään! Hän vaan soittaa kitarria ja laatii värsyjä!\n\nEugenia ei voinut olla nauramatta tälle eriskummalliselle ja\nkuitenkin juurtajaksaiselle selitykselle nuoren kirjurin luonteesta.\n\n-- Se ei teidän mielestänne olekaan mikään erinomainen ansio! sanoi\nhän puoleksi pilallisesti, ja tuskinpa luulen, että herra Wilpposen\nsijalla ollen tekisittekään itsenne semmoisiin vikapääksi. Mutta se\nsillänsä! Oli kokonaan toinen asia, minkä syystä käsketin teidät\ntänne. Kuten olemme tirehtööriltä kuulleet, te olette hyljänneet sen\nkiitollisuuden lahjan, jonka hän oli saanut asiaksi antaa teille.\n\n-- Niin olen, vastasi Olli synkeästi, sanallakaan lieventämättä tämän\nvastauksen tönkeyttä.\n\n-- Minusta on paha, jos lahja tahi laatu, millä se tarjottiin,\nloukkaa teitä. Herra Berkow -- vieno punastus lennähti Eugenian\nkasvoille, tätä valetta sanoessaan. -- Herra Berkow tietysti\naikoo itse kantaa teille kiitoksen omasta ja minun puolestani:\nmutta hän tuli estetyksi ja pyysi tirehtööriä sen tekemään hänen\npuolestaan. Paha olisi mieleni, jos siinä olisitte nähneet jotakin\nkiittämättömyyttä tahi nurjamielisyyttä meidän puoleltamme\npelastajaamme kohtaan, ja te ette saa hyljätä, kun nyt pyydän teitä\nminun käsistäni --\n\nOlli hypähti; mitä ensimäiset sanat olivat lieventäneet, sen loppu\nperäti pilasi. Kasvonsa vaalenivat kun arvasi mistä kysymys oli, ja\nhillimättömällä kiivaudella sanoi hän:\n\n-- Älkää sen enempää sanoko, armollinen rouva. Jos minulle sitä\ntarjoatte, tekin, niin soisin, että olisin antanut vaunujen\nkaikkineen mitä niissä oli kaatua.\n\nEugenia väisti tätä hillittömän hurjuuden äkkipikaista puuskaa,\njosta hurjuudesta Olli Hartosta peljättiin yleensä näissä tehtaissa.\nParooni Windegin tytär ei liene koskaan ennen sattunut niin likelle\nmokomaa silmänluontia ja ääntä, sitä vähemmin kuin hän ei koskaan\nliene lähennellyt työmiehen seuroja. Hän oikaisi itsensä loukattuna.\n\n-- En tahdo pakoittaa teille kiitollisuuttani! Jos puhe siitä tuntuu\nteille niin pahalta, niin on paha mielestäni, että olen kutsunut\nteidät tänne.\n\nHän kääntyi pois ja yritti lähtemään huoneesta mutta tämä liike sai\nOllin malttumaan. Hän astahti askeleen Eugeniaa likemmällä.\n\n-- Armollinen rouva -- minä -- antakaa anteeksi, _teitä_ en tahtonut\nloukata.\n\nNiin kiihkeästi syttyvä katumus oli tässä huudahduksessa, että\nEugenia kummastuneena jäi katsomaan häntä, ikäänkuin etsiäkseen hänen\nkasvoissaan vastausta tähän selittämättömään käytökseen; -- Hartosen\nrajuinen anteeksianomus oli masentanut Eugenian vihan.\n\n-- Minuako? kysyi Eugenia. Onko teistä siis yhtäkaikki, jos\nloukkaatte muita röykkeydellänne? esimerkiksi tirehtööriä ja herra\nWilpposta?\n\n-- On! vastasi Olli synkeästi. -- Herrain ja minun välillä ystävyys\nei tule kysymykseenkään.\n\n-- Eikö? kysyi Eugenia kummastuneena. Enpä tosin tiennytkään,\nettä herrain ja työmiesten väli on kiinteällä, eikä näytä herra\nBerkowillakaan olevan siitä aavistusta, sillä tottapa hän muuten\nolisi jollakin tavalla astunut välittäjäksi.\n\n-- Herra Berkow -- sanoi Olli tuikeasti -- on jo kaksikymmentä vuotta\npitänyt huolta kaikista tehtaiden asioista, paitsi työmiehistään,\nja sitä menoa tulee kestämään siihen asti kuin kerta rupeamme\nhänestä luopumaan pois, ja silloin -- ohoh, armollinen rouva, enpä\nmuistakkaan, että olette hänen poikansa vaimo. Suokaa anteeksi.\n\nNuori rouva pysyi ääneti, miltei hämmästyneenä tästä jäykästä ja\narvelemattomasta todistuksesta. Mitä hän nyt kuuli, tosin ei ollut\nmitään muuta, kuin mitä hän jo ennen silloin tällöin, vaikka vaan\nvihjaukselta oli kuullut apestaan, mutta tuo kauhea viha noissa\nsanoissa osoitti hänelle tuota pikaa koko sen hirveän rotkon, minkä\nherra Berkow oli saanut aikaan itsensä ja alamaistensa välille.\nKuka vaan Berkowia jostakin syytti, hän ainakin sai olla varma\nhänen miniänsä puolustuksesta; tämä oli itse nähnyt, mitä rumempia\ntodistuksia sen miehen tunnottomuudesta, mutta pojan puoliso tietysti\nei saanut ainoallakaan silmäyksellä sitä ilmaista; miniän täytyi siis\njoko ei olla kuulevinaan tuota muistutusta tahi nuhdella Hartosta, ja\nEugenia katsoi edellisen paremmaksi.\n\n-- Ette tahdo siis millään ehdolla ottaa mitään lahjaa vastaan, ei\nminunkaan kädestäni, sanoi hän, äkkiä keskeyttäen tämän vaarallisen\naineen ja ottaen edellisen asian puheiksi. Noh, sitten en voi\nmuuta kuin kiittää sitä miestä, jonka käsi tempasi minut varmasta\nkuolemasta. Hylkäättekö kiitoksenikin. Minä kiitän teitä, Hartonen!\n\nHän ojensi hänelle kätensä. Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä\nviipyi tämä hieno ja valkoinen käsi nuoren vuorimiehen karkeassa,\ntyöstä kovettuneessa kädessä, mutta tämä keveä kosketus näytti häntä\nkummallisesti vavahduttelevan. Kaikki viha katosi hänen kasvoistaan,\nkaikki synkeys hänen silmistään; rohkeileva pää kallistui jäykän\nniskan pehmitessä ja hän kumartui ojennetun käden puoleen\ntottelevaisuuden ja nöyryyden osoituksella, jota ei yksikään hänen\nesimiehistään koskaan ennen huomannut Olli Hartosen näyttäneen.\n\n-- No kah, täälläkö teitä käydäänki puhuttelemassa, Eugenia, ja\nvieläpä omat työmiehemmekin? äänsi heidän takanaan Berkow, joka\navasi oven ja poikansa parissa astui sisään. Eugenia vetäisi kätensä\ntakaisin ja Olli oikaisi itsensä tuota pikaa suoraksi; ei muuta\ntarvittu kuin tuo ääni, ennenkuin käytöksessään taas oli nähtävänä\ntuo tavallinen äänetön vihamielisyytensä, joka nyt vielä jyrkemmin\npisti näkyviin, kun Artturi tiukkuudella, mikä oli perin erilainen\nhänen tavallista raukeata ääntänsä, yhtäkkiä puhkesi sanomaan:\n\n-- Hartonen, mitä te täällä teette?\n\n-- Hartonen? toisti Berkow, tämän nimen kuultuaan ja likemmälle\nastuen.\n\n-- Noh, sehän se on se herra rauhattomuuden nostaja, joka --\n\n-- Joka hillitsi säikähtyneet hevosemme ja itse sai vamman päähänsä\npelastaessaan henkemme, keskeytti hänet Eugenia maltillisesti, mutta\nvakavasti.\n\n-- Vai niin! sanoi Berkow, joka hämäytyi yhtä paljon muistutuksesta\nkuin miniänsä näyttämästä lujasta käytöksestä. Niin, niin! kuulinhan\nsiitä puhuttavan ja tirehtööri sanoi sinun ja Artturin jo osoittaneen\nkiitollisuutenne siitä. Nuori mies lienee tullut tänne kiittämään\nlahjasta. Olettehan tyytyväinen, Hartonen, vai kuinka?\n\nPilvet Ollin otsalle keräytyivät taas uhkaaviksi, ja hänen huulillaan\nväikkyvä vastaus olisi arvattavasti tuottanut hänelle kovimmat\nseuraukset, ellei Eugenia lepyttäväisenä olisi astunut turvattiansa\nlikemmäksi ja viuhkallaan vienosti varoittaen koskenut hänen\nkättänsä. Olli hoksasi varoituksen; hän katsahti Eugeniaa silmiin,\nnäki selvästi kuinka hän huolestui, ja jäykkyys ja viha raukesivat\njälleen, hänen levollisesti ehkä kylmästi vastatessaan:\n\n-- Niinpä vainen, herra Berkow, minä olen tyytyväinen armollisen\nrouvan kiitokseen.\n\n-- Se on iloista kuulla! sanoi Berkow keskeyttäen lyhyesti.\n\nOlli kääntyi Eugenian puoleen.\n\n-- Saanko jo mennä armollinen rouva?\n\nEugenia nyökäytti päätänsä, ääneti myöntäen. Hän näki hyvin kyllä,\nmillä väkinäisyydellä nuori mies mielensä malttoi; vielä töykeä\nkumarrus esimiehelle ja sen pojalle, ja Hartonen jätti heidät.\n\n-- Noh, Eugenia, vähänpä taitoa turvatillasi onkin, sanoi Berkow\nilkullisesti. Hän menee ilman sen enempää tiehensä, odottamatta\nkunnes hänelle annetaan lupa mennä. Mutta, missäpä semmoiset ihmiset\noppisivatkaan ihmisen tapoja! Artturi, sinä näytät pitävän tuon\nHartosen oikeana merkillisyytenä. Oletko nyt tarpeeksi asti katsellut\nhäntä?\n\nArtturi olikin yhtämittaa silmäillyt pois menevää Hartosta ja katsoi\nvieläkin yhtä sitkeästi siihen oveen, jonka hän oli takanansa\nsulkenut. Nuoren miehen silmäkulmat olivat vienosti rypyillä, ja\nhuulet tiukalle näpistyneet. Vasta isän kysymyksen kuultua kääntyi\nhän taas isänsä puoleen.\n\nErinomaisella kohteliaisuudella läheni tämä miniäänsä.\n\n-- Surkuttelen sinua, Eugenia, että täkäläisiin suhteisiin aivan\noutona olet liian paljon itsesi alentanut. Tietysti et voinut\naavistaakaan, minä miehenä tämä nuorukainen liikkuu kumppaliensa\njoukossa, mutta, oli miten oli, ei pitäisi hänen sittekään tulla\nnäihin huoneisin, vielä vähemmin sinun asumukseesi asti, ei silläkään\nnimellä että tahtoo kiittää saadusta lahjasta.\n\nNuori rouva oli istuutunut, mutta kasvoissaan oli taas mielen ilmaus,\njoka teki, että appi näki paraaksi jäädä seisomaan hänen eteensä,\nsen sijaan että, kuten ensin oli aikonut, istuisi hänen viereensä.\nEugenia näkyi pakoittavan hänenkin ainoastaan etäältä ihmettelemään.\n\n-- Minun ymmärtääkseni teille puheen-alainen asia on vaan puoleksi\npuhuttu, vastasi Eugenia kylmästi. Saanko kysyä, milloinka viimeksi\npuhuttelitte tirehtööriä?\n\n-- Tänä aamuna. Hän sanoi saaneensa asiaksi antaa tälle Hartoselle\naamupäivällä rahasumman, jonka minä, sivutessa sanoen, katson liian\nsuureksi. Sehän on kokonainen omaisuus semmoisille ihmisille. En\nkuitenkaan tahdo tehdä teille mitään muistutuksia siitä, koska\nkerta luulette kiitollisuutenne olevan näin ylenmääräisellä tavalla\nosoitettava.\n\n-- Ette siis tiedäkkään, että se nuorimies on hyljännyt koko summan?\n\n-- Hyljännyt? sanoi Berkow, kavahtaen.\n\n-- Luultavasti sen tähden, että häntä pahastutti, jotta rahasumma\ntarjottiin hänelle kolmannen kautta, sillä aikaa kuin ne, jotka\nhän oli pelastanut, eivät katsoneet kannattavan liittää siihen\nainoatakaan kiitollisuuden sanaa. Tosin olen koettanut korjata tämän\nlaiminlyömisen, mutta en saanut häntä houkutelluksi ottamaan vastaan\npienintäkään. Eipä näytä tirehtöörikään niin \"kunnon lailla sitä\nasiata toimittaneen\".\n\nArtturi puri huultansa. Hän kyllä tiesi, ketä näillä sanoilla\ntarkoitettiin vaikka ne isälle sanottiin.\n\n-- Näyttää siis niinkuin olisit hänen tänne käskettänyt, sanoi hän.\n\n-- Niin olenkin.\n\n-- Soisin, että olisit antanut sen asian olla, sanoi Berkow, vähän\nvihastuneena. Juuri tätä Hartosta mainitaan joka suunnalta kapinan\nvarsinaiseksi aluksi työmiehissä, jonka aion ankarimmalla kovuudella\nhävittää. Nyt näen selvästi, ettei hänestä ole liikoja sanottu.\nHän rohkenee hyljätä semmoisen summan ainoastaan sen tähden, ettei\nsitä antaessa menetellä kaikkia niitä ylenmääräisiä temppuja\nnoudattamalla, mitkä hänen kopeutensa vaatii. Tosiaankin, se mies\nuskaltaa vaikka mitä. Kuitenkin täytyy minun muistuttaa sinua,\nEugenia, että miniälläni on eräitä kohtia lukuun otettavina, hyvääkin\ntehdessään.\n\nEugenian huulille ilmausi taas se ylenkatseellinen hymy, millä hän\nusein kohteli appeansa. Muistutus siitä, mihin herra Berkow oli hänen\npakoittanut, ei ollut lainkaan sovelias taivuttamaan häntä hänen\ntahtonsa mukaan, ja hänessä tämän muistutuksen johdosta syttyvä\nkiukku sai hänen laiminlyömään senkin, mikä apen vaatimuksessa oli\nkohtuullista.\n\n-- Valitettavasti, herra Berkow, minulla on muitakin kohtia\nlukuun otettavina kuin ainoastaan se, että minua sanotaan teidän\nminiäksenne, vastasi hän kylmästi. Tämä oli vaan poikkeuskohta, ja\nteidän täytyy suvaita, että vielä vastakin otan oman ymmärrykseni\ntekojeni ohjeeksi.\n\nSe oli taas paroonitar Windeg aina kiireestä kantapäähän, joka\npoisti porvari-pohatan rajojensa sisälle; mutta lieneekö riidan aihe\nherra Berkowia kovin suututtanut, vai eikö liene pöydässä runsaasti\nnautittu viini ollut aivan vaikutuksettaan, se vaan, ettei hän tällä\nkerralla osoittanutkaan tavallista, ehdotonta kunnioitusta, vaan\nvastasi joksikin kiivaasti:\n\n-- Tosiaanko? Noh, sitte täytyy minun pyytää sinua ajattelemaan -- --\n\nSen pitemmälle ei hän tullut, sillä Artturi, joka tähän asti oli\npysynyt syrjässä asiaan puuttumatta, seisoi nyt yhtäkkiä vaimonsa\nrinnalla ja sanoi tyvenesti:\n\n-- Ennen kaikkia pyydän isää lopettamaan tämän ikävän kiistelyn. Minä\nolen tähän asti antanut Eugenialle täydellisen vapauden töissänsä,\nenkä tahdo, että kukaan kokee sitä rajoittaa.\n\nBerkow katsoi poikaansa, ikään kuin ei olisi oikein kuullutkaan; hän\noli niin tottunut Artturin älyttömyyteen niin hyvin tärkeissä kuin\nvähäpätöisemmissäkin asioissa, ja tämä hänen äkillinen sekautumisensa\nasiaan suututti siis isää yhtä paljon kuin hänen vastustuksensa.\n\n-- Tänäpänä näytät olevan oikein halukas vastustamaan, sanoi hän\nilkullisesti. Tätä yhdistettyä vastarintaa minä toki saanen väistää,\nvarsinkin kun minulla vielä on sitä ja tätä toimitettavana. Huomena\ntoivon tapaavani sinun, Eugenia, vähemmin riidan himosena ja herra\npoikani myöntäväisempänä, kuin hän koko tänä päivänä on ollut.\nToivotan teille hyvää yötä.\n\nKun Berkow vihaansa tukahuttaen lähti huoneista, hän ei suinkaan\naavistanut, että hän äkillisellä lähdöllään saatti molemmat puolisot\npulaan semmoiseen, mihin he aina sen päivän illasta, jona olivat\ntänne tulleet, eivät olleet vielä joutuneet, siihen näetsen, että nyt\nolivat yksinään toistensa kanssa. Aina siitä asti olivat he tavanneet\ntoisensa ainoastaan vierasten ihmisten seurassa tahi atrioilla\npalvelijain läsnä ollessa, ja tämä kahden kesken oleminen näytti\nolevan kummallekin yhtä tukalaa. Artturi huomasi hyvin kyllä, ettei\nhänen sopinut mennä juuri isänsä kintereillä tiehensä, vaan että\nhänen sitä ennen oli sanominen muutamia sanoja vaimollensa, mutta\nuseita sekuntia viipyi ennenkuin hän päätti sen tehdä, ja kun se\nviimein oli tapahtumallaan, ennätti Eugenia tehdä sen ennen häntä.\n\n-- Se oli aivan tarpeetonta, että tulit minulle avuksi, sanoi Eugenia\nkylmästi. Kyllä olisin yksinänikin puollustanut itsenäisyyttäni\nisääsi vastaan.\n\n-- En epäile ollenkaan itsenäisyyttäsi, -- vastasi Artturi yhtä\nkylmästi, -- vaan epäilen muutamissa kohdin isäni herkkätuntoisuutta.\nHän oli tehdä muistutuksen, josta soisin sekä sinun että minun\nsäästetyksi, ja se oli ainoa syy, minkä tähden sekausin asiaan.\n\nNuori rouva ei virkannut mitään, kallistui vaan selkäkenoon\nnojatuolillensa, jolla aikaa hänen miehensä, joka seisoi\npöydänsyrjässä, otti siellä olevan viuhkan ja nähtävällä tarkkuudella\nkatseli siihen tehtyjä lehdityskuvauksia. Vielä ikävämpi äännettömyys\nvallitsi nyt, kunnes hän viimein taas otti puhuakseen.\n\n-- Mitä muuten Hartosen asiaan kuuluu, niin tosiaankin ihmettelen\nsiinä osoittamaasi alentavaisuutta. Sinulle kumminkin semmoiset\nseurat ja henkilöt mahtavat olla tuiki vastenmielisiä.\n\nEugenia aukaisi suuret tummat silmänsä.\n\n-- Ei mikään muu kuin velttous ja kunnottomuus ole minulle\nvastenmielistä. Kunnioitan jokaista, joka täydellisesti ja\nvoimakkaasti tekee tehtävänsä elämässä, tapahtukoon se sitten ylängön\nkukkuloilla tahi syvissä alangoissa.\n\nSiinä oli kova kiminä, tuossa hänen äänessään. Artturi leikitteli yhä\nvielä huolettomasti viuhkalla, mutta liikkeessään ja huulien vienossa\nvävähtelyssä oli jotakin herkkää -- -- hermoisuuden tapaista.\nEugenian mainitessa velttoutta ja kunnottomuutta häntä vienosti\nnykäytti, vaikka kasvonsa osoittivat täydellistä huolettomuutta.\n\n-- Ylevä katsantotapa! sanoi hän älyttömästi. Kuitenkin pelkään sen\ntulevan hiukan muuttumaan, jos tulet likemmin tuntemaan sitä hurjaa\nja hillitöntä elämää, mikä alangoissa tavallisesti vallitsee.\n\n-- Mutta tämä nuori vuorimies eipä olekaan tavallisia, sanoi Eugenia\njyrkästi. Lieneepä kyllä hurja ja hillimätön kuin luonnonvoima,\njoka voi tulla vaaralliseksi, ellei sitä johdata oikealle suunnalle\n-- mutta semmoiseksi en minä ole häntä havainnut.\n\nEugenian ääni oli välttämättömästi käynyt vähän hellemmäksi. Artturin\nsilmissä näkyi taas tuo omituinen, puoleksi piilevä kipinä, kun hän\nnyt loi silmänsä Eugenian puoleen.\n\n-- Sinulla näyttää jo olevan aivan ihmeellinen valta tuon hurjan\nhillimättömän luonnonvoiman taivuttamisessa! Se yritti jo joksikin\nsopimattomalla tavalla purkautumaan isääni vastaan, mutta sinä et\nmuuta tarvinnut kuin kohottaa viuhkaasi, ja jalopeurasta tuli lauhkea\nlammas.\n\nNuoren miehen hieno, valkoinen käsi räpsähytti nyt mainitun viuhkan\nniin kovasti kokoon, että tämän kalliin leikkikalun oli pahasti\nkäydä, samalla kuin hän ilkkuen jatkoi:\n\n-- Ja kuinka ritarillisesta eikö hän kumartunut kätesi puoleen! Jos\nemme olisi juuri samassa tulleet tähän, luulenpa hänen tosiaanki ihan\nvarmaan rohjenneen suudellakin kättäsi.\n\nEugenia nousi ylös kiivaassa mielenliikutuksessa.\n\n-- Pelkäänpä, Artturi, että tämä mies vielä kerran pakoittaa sinun ja\nisäsi johonkin muuhun kuin ilkkuilemiseen, enkä tiedäkään, tekeekö\nisäsi niin tuiki hyvin siinä, että häätää alamaisensa yhä rohkeammin\nvastustelemaan; seuraukset voivat vielä kerran palata hänen omille\nhartioilleen.\n\nPuolisonsa silmäili häntä lakkaamatta siinä kun hän nyt seisoi\nhänen vieressään; tuo kohiseva silkkivaatetus, nuo pitsit\nsisään-neulottuine ruusuineen ja tuo helmien loisto eivät kumminkaan\nolleet mitään uutta, yhtä vähän kuin se ihana, vaaleatukkainen pää,\nylevine kasvoineen ja vihaa säihkyvine silmineen. Kentiesi osoitti se\nhellä puolustus, minkä Eugenia näytti turvattiaan kohtaan, hänelle\njotakin outoa. Artturi jatkoi vielä samaa ilkullista ääntä, jota\nhän koko tämän puheen aikana oli käyttänyt, mutta sen äänen takana\npiili ikäänkuin raivokas viha, ja viuhkan kävi onnettomasti hänen\nkäsissään; tämä taiteellisesti vuoltu elehvantinluu katkesi, kun hän\npikemmin lennätti kuin laski sen nojatuolille.\n\n-- Pelastajamme on kenties pitänyt yhteiskunnallisen luennon sinulle?\nOnpa paha mielestäni, että se meni minulta kuulematta! Merkillinen\nihminen tuo Hartonen kuitenkin on. Hän saa aikaan vilkkaan pakinan\nkeskenämme. Mutta tämä hupainen aine lieneekin jo perin pohjin\nkeskusteltuna. Etkö usko sitä?\n\nPalvelija, joka astui sisään jotakin ilmoittamaan, teki pakinasta\nlopun. Artturi otti heti tämän syyksi lähteäkseen huoneesta; hän\nlausui vaimollensa jäähyväiset samalla kylmällä ja juhlallisella\ntavalla kuin millä he tavallisesti toisiaan kohtelivat. Palvelian\nmentyä, Eugenia tuskin oli yksinään, ennen kuin alkoi hillityssä\nmielen-liikutuksessa mittaelemaan huoneen lattiata. Mielensä oli\nkuohuksissa siitä kylmyydestä ja tunnottomuudesta, millä Ollin\nkaunista tekoa arvosteltiin; mutta tämä ei ollut ainoa syy, mikä teki\nhänen astuntansa niin kiivaaksi ja ajoi vihan punan hänen poskillensa.\n\nMiksi ei hän näyttänyt miehelleen sitä täydellistä ylenkatsetta,\njoka oli hänen niin helppo näyttää, kun miehensä isästä oli kysymys?\nAnsaitsiko mies parempaa? Nuori rouva tunsi sen jollakin tavoin,\nvaikka ei voinut käsittää, mitenkä puolisonsa hillitsi hänen\ntunteensa.\n\nArtturi oli juuri lähtemällään käytävän kautta pois, kun kohtasi\ntirehtöörin ja yli-insinöörin, jotka, Berkowin puheesta viivytettynä,\njuuri aikoivat sieltä lähteä; nuori Berkow seisahtui yhtäkkiä.\n\n-- Saanko kysyä, herra tirehtööri, minkä vuoksi Hartosen kieltäyminen\nottamasta vastaan hänelle lahjoitettua rahasummaa ensiksi ja\nyksistään vaimolleni ilmoitettiin, enkä minä saanut tietää asiasta\nmitään? kysyi hän tuimasti.\n\n-- Ohhoh, en tiennytkään, sanoi tirehtööri vähän hölmistyneenä,\nteidän huolivan koko asiasta mitään, herra Berkow. Ettehän tahtonut\nensinkään sekautua koko asiaan, jota vastoin armollinen rouva alusta\naikain oli siitä niin huolissaan, että luulin --\n\n-- Vai niin! keskeytti hänen Artturi, taas rypistäen huuliaan -- noh,\narmollisen rouvan tahto on aina muka noudatettava, mutta saanpa\nkumminkin pyytää, että tämmöisissä toiminto-asioissa -- hän laski\nerityisen äänenkoron tälle viimeiselle sanalle -- ettette niin\nkokonansa jätä minua lukuun ottamatta, niin kuin tällä kertaa olette\ntehneet. Toivon että vastedes minulle ennen kaikkia muita annetaan\ntieto, sitä vaadin välttämättömästi.\n\nNäin sanottuaan jätti hän herrat ällistyksiinsä seisomaan ja meni\nhuoneisinsa. Tirehtööri katsahti kumppaniansa.\n\n-- Mitäs te tästä sanotte?\n\nYli-insinööri naurahteli.\n\nTäällä tapahtuu ihmeitä ja kummia! Herra Artturi näyttää\nhuolivan hänkin asioista. Herra Artturi alkaa vaatimaan jotakin\nvälttämättömästi! Sitäpä ei vielä minun muistaakseni koskaan ole\ntapahtunut.\n\n-- Mutta eihän tämä olekaan työtoimiin kuuluvaa! sanoi tirehtööri\nvihoissaan. Se on suorastaan vaan yksityinen asia, ja kylläpä arvaan,\nmiten koko jutun laita on. Tottapa Hartonen taas on käyttänyt itsensä\nvanhaan herttaiseen tapaansa armollisen rouvan parissa. Minua\nhetikohta arvelutti, kun rouva käsketti hänen luoksensa -- _hänkö_\nhillimättömänä ja karttamattomana vallasväen seurassa! Kyllähän on\nrouvalle vasten silmiä voinut sanoa mitä hän minulle sanoi aamulla\nkonttorissa, ettei hän ole palkinnon puutteessa ja etteihän rahan\nhimolla olekaan henkeään uskaltanut. Tottapa nuori rouva on siitä\npahoillaan, nuori herra niinikään, ja tottapa saan olla valmis\npitämään herra Berkowilta muutamia kohteliaisuuden osoituksia\nhyvänäni siitä, että olen päästänyt Hartosen rouvan puheille. --\nNoh, tämäpä olisikin ensi kerta, kun herra Artturi olisi levotonna\njostakin, mikä hänen nuoreen rouvaansa koskee, arveli insinöörisinä\nkun menivät portaita alas. Jo havaitsen, että se talvinen ilma, mikä\ntässä avioliitossa vallitsee, vähitellen leviää koko ympäristölle.\nTalvi tuntuu niin pian kuin sitä lähestytään. Eikö ole teistäkin niin?\n\n-- Rouva Berkow oli minusta tänäpänä niin ihastuttavan kaunis. Tosin\noli hän vähän kopea ja pöyhkeä, -- mutta yhtähyvin viehättävän ihana.\n\nYli-insinööri muodostui sukkelan näköiseksi säpsähdyksestä.\n\n-- Jumala varjelkoon! Johan puhutte juuri Wilpposen tapaan! hyvä että\nolette ennättänyt viidennelle kymmenelle. Mutta koska Wilpposen tulin\nmaininneeksi, niin hän kokonansa jo on joutunut ihastuksensa valtaan,\nmutta luultavasti vaan ei tämä, eikä siihen kuuluva runollisuuskaan\nnostane mitään mustasukkaisuutta ylemmällä paikalla. Herra Artturi\nnäyttää olevan yhtä vähän taipuva ihantelemaan nuorta rouvaansa,\nkuin rouva on halullinen tämmöistä runoutta vastaanottamaan. Joka\npäivähän noita kuivan järjen nojalle perustettuja naimakauppoja\ntehdään. Mutta, sitä en nyt saata auttaa, minusta tuntuu niinkuin\ntämä ei päättyisikään tavalliseen laatuun, ja niinkuin kaiken tämän\njäätikön alla joku tulivuori piilisi, joka jonakin poutaisena\npäivänä puhkea salamoimaan ja jyskämään sekä antaa meidän kokea\nvähäisen maanjäristyksen ja maailmankin mullistuksen vähin muodoin.\nSekin kyllä \"olisi hiukkasen runoutta, näillä jokapäiväisen elämän\nautioilla aromailla\", kuten Wilpponen lausui, kun vaan hän ja hänen\nsoittokoneensa maailman haljetessa pelastuisi! Kas niin, nyt olemme\nalhaalla! hyvästi herra tirehtööri!\n\n       *       *       *       *       *\n\nYli kuukauden ajan oli kulunut mainitusta juhlallisuudesta; mutta\nherra Berkow, joka ei näkynytkään löytäneen sitä hauskuutta, jota oli\nodottanut \"lastensa äkillisestä ilahduttamisesta\", joksi hän sanoi\nensimäistä käyntiään äskennaineiden luona, oli jo muutamain päiväin\nkuluttua palannut pääkaupunkiin, missä kokonainen kuorma toimia\nhäntä odotti. Nyt häntä taas odotettiin pidemmäksi ajaksi tänne.\nEi mitään muutosta ollut sillä aikaa tapahtunut nuoren pariskunnan\nkeskinäisessä elämässä, paitsi sitä se oli jos mahdollista vielä\nenemmin eroitettu, kylmä ja säänöllinen kuin alussa. Molemmin puolin\nnäyttiin yhtä hartaasti ikävöittävän loppua näille lempiviikoille,\njotka nyt kerta oli päätetty yhdessä kuluttaa täällä maaseudun\nyksinäisyydessä, kunnes kesä tekisi pitemmän matkustuksen\nmahdolliseksi, josta palattua aiottiin syksynpuoleen palata\npääkaupunkiin, siellä iän kaiken asumaan. Tuleva koti siellä oli jo\nBerkowin toimesta pantu ylen loistavaan kuntoon.\n\nAamutyöstään vastikään päästyään Olli Hartonen oli kotiinsa\nmenemässä, mutta tällä kertaa täytyi hänen melkeästi pidättää muuten\nniin ripeitä askeliaan, sillä hänen vierellään käveli Wilpponen,\njoka, konttoorista juuri ulos astuttuaan, oli huutanut hänen\nodottamaan ja tullut hänen luokseen. Muuten oli harvinaista nähdä\nkenenkään konttooripalvelijoista näin tuttavasti seurustelevan\npäällysmies -- Hartosen kanssa, jolla oikeastaan ei ollut yhtään\nsuosiota niissä miehissä, ja vielä kummempaa oli, että juuri\nWilpponen oli tämän ystävällisyyden alkaja, ellei anneta vanhan\nsananlaskun, että ylenpuolisuudet koskevat toisiinsa, käydä\nselityksestä -- mutta tässä oli jotakin muuta olemassa. Tosiaan ei\ntiennyt yli-insinööri, mitä hän pilapuheellaan oli aikaansaattanut;\nmutta hänen ainoastaan leikin vuoksi virkkamat sanansa tuosta\nmiellyttävästä kertomalaulun aineesta, olivat valitettavasti\npudonneet ylen kiitolliseen maahan. Wilpponen aikoi täyttä totta\ntehdä runoelman Hartosen uroteosta, tämä kun pelasti nuoren herran\nja rouvan, mutta oli vielä kahden vaiheella pitäisikö tästä\nmestariteoksesta tulla kertoma- tahi sankariruno, vaiko näytelmä.\nKovaksi onneksi Ollille, oli hänen voimakas ja miehuullinen tekonsa\nsaattanut puheen-alaisen runoniekan siihen ajatukseen, että tämä\nnuori pelastaja olisi murhenäytelmänsankariksi erittäin sopiva, ja\nhän kiikkui sen tähden ehtimiseen Hartosen kintereillä tutkiakseen\ntätä kovin miellyttävää luonnetta. Kun nyt Hartonen vielä lisäksi,\nuljuudella mikä saatti itse tirehtöörinkin pahoille mielin, hylkäsi\ntarjotun, melkoisen palkinnon, silloin suureni se runollinen loiste,\nmikä hänen ympäröi, siihen määrään Wilpposen silmissä, ettei mikään\nsaanut sitä hälvenemään, ei huolettominkaan hurjamaisuus ihmetellyn\npuolelta, eikä tuimimmatkaan muistutukset esimiehiltä, jotka eivät\nlainkaan tahtoneet suvaita tätä tuttavallisuutta. Olli näyttikin\nvarsin vähän taipuvaiselta näihin tutkimuksiin; aivan usein koetti\nhän päästä erilleen tästä hänelle tukalasta seurasta, juuri niinkuin\nnäsäkästä kärpäistä karkoitellaan luotansa; mutta ei se auttanut.\n\nHerra Wilpponen oli nyt kerta päähänsä pannut tehdä hänestä sankarin,\ntosin rotevan, hurjan ja hillimättömän veitikan, ja jota pahemmin\nHartonen siinä suhteessa itsensä käytti, sitä enemmin toinen ihasteli\ntätä näin selkeäksi muodostunutta luonnetta, sitä innollisemmin hän\nsitä tutki. Viimein nuori kaivos-työmies vaan kohautteli hartioitaan,\nmukautuen välttämättömyyteen; vihdoin teki tottumuskin, että näiden\nmolempain nuorten miesten välillä syntyi jonkunlainen tuttavuus,\njossa kunnioitus aina tarkoin vaarinotettiin.\n\nOli joksikin kylmä pohjoistuuli. Herra Wilpponen, pani varuisasti\npäällystakkinsa nappiin ja kääri huolellisesti paksun Villasen\nkaulahuivinsa päät yhteen, huoahtain sanoen:\n\n-- Olettepa onnellinen ihminen, te Hartonen, jättiläis-luontonne ja\nlujane terveytenenne. Te kuljette vuori-aukossa edes ja takaisin,\nkuumasta kylmään, ja seisotte sitte täällä ulkona kylmässä viimassa,\njota vastoin minun täytyy hätäisesti varoa itseäni jokaiselta ilman\nmuutokselta. Ja siihen vielä olen arkahermoinen, niin heikko, niin\närtyväinen -- joka tulee siitä, että sielu liiaksi vallitsee ruumista.\nNiin, Hartonen, se tulee tunteiden ja ajatusten ylenmääräisyydestä!\n\n-- Minä luulen, herra Wilpponen, että se tulee teidän iankaikkisesta\nteeveden juonnistanne, arveli Olli puoleksi surkuttelevasti\nkatsahtaen pienen ja heikon kirjurin puoleen. Jos aamuin ja illoin\nvaan läikyttelette suuhunne sitä vetelää lämmintä latkua, niin ette\nikipäivinänne pääse voimiin.\n\nWilpponen silmäsi äärettömällä etevämmyyden tunnolla ylös, pitkän\nneuvon antajansa puoleen.\n\n-- Sitä ette ymmärräkään, Hartonen; minä en millään muotoa sietäisi\nniin järeätä ruokaa kuin te; ruumiinrakennukseni ei ole sovelias\nsemmoiselle rualle, ja paitsi sitä tee on erittäin kaunetieteinen\njuoma. Se elähdyttää minua. Sepä innostuttaa minua, kun päivän\nhalpamainen työ on tehtynä ja runottaret illan hiljaisuudessa minua\nlähestyvät --\n\n-- Te tarkoitatte värsyjen tekoa? keskeytti hänen Olli kuivasti. Vai\nniin, senkö tähden teetä tarvitsette, Noh, senpä mukaista niistä\nsitte tuleekin.\n\nOnneksi juuri samassa silmänräpäyksessä moniaita loppusoinnullisia\nvärsyjä istahti tämän näin kovasti loukatun runoilijan aivoihin; hän\nei siis huomannutkaan kumppalinsa epäkohteliaisuutta, ja hän kääntyi\ntaas ystävällisesti hänen puoleensa.\n\n-- Minulla on jotakin teiltä rukoiltavana, Hartonen, tahdottavana,\nvaadittavana, sanoi hän; teidän täytyy, maksoi mitä maksoi, myöntyä\nsiihen. Hallussanne on eräs kalu, joka teille on aivan arvoton ja\njoka tekisi minun onnellisimmaksi kuolevaisista; teidän täytyy se\nantaa minulle.\n\n-- Mitä täytyy minun antaa teille? kysyi Olli, joka, kuten\ntavallisesti Wilpposen puhuessa, ainoastaan puolittain oli häntä\nkuullellut, huolettomasti katsahdellen. Herra Wilpponen punastui,\nhuokasi, katsahti maata kohti, huokasi vielä kerran ja näki vihdoin\nnäiden valmistuksista päästyänsä soveliaaksi lausua:\n\n-- Te muistatte sen päivän, jona pelastitte nuoren rouvan. Oi,\nHartonen, se on ijäinen vahinko, ettei teillä ole mitään käsitystä\nsen satunnan runollisuudesta; jospa minä olisin teidän sijassanne\nollut! kuitenkin älkäämme siitä puhuko! Mutta armollinen rouva\ntarjosi teille oman nenäliinansa, kun näki teistä verta vuotavan. Te\npiditte sitä kädessänne kun samassa ne muut tulivat avuksenne. Ette\nsuinkaan ole saattanut semmoista asiata unhottaa!\n\n-- No, mitä nenäliinasta tahdotte? kysyi Olli, jonka huomio yhtäkkiä\noli tarkistunut.\n\n-- Minä haluaisin sitä omakseni, kuiskasi Wilpponen, alakuloisena\nsilmänsä maan matalalle luoden. Vaatikaa minulta mitä tahdotte; mutta\nantakaa minulle se kallis muisto naisesta, jota pidän jumalatani\npyhimpänä.\n\n-- Tekö? morahti Olli äänellä, joka sai hänen kumpalinsa väistymään\nja hätäisesti katsahtamaan ympärilleen, oliko ketään likiseudussa.\n\n-- Älä karju noin, Hartonen! Teidän ei tarvitse laisinkaan kauhistua\nettä jumaloitsen tulevan isäntämme puolisoa. Se on perin toista kuin\nmitä te olette tottuneet rakkaudeksi ajattelemaan! se on -- noh niin,\nte ette ymmärrä mitä kaukaisessa palava rakkaus on.\n\n-- En, vastasi nuori vuorimies lyhyesti, kiirehtien käyntiään ja\nsilminnähtävästi kokien saada keskipuhetta loppumaan.\n\n-- Ettekö millään muotoa voisikaan sitä käsittää! julisti herra\nWilpponen sanomattomalla mielihyväisyydellä; -- ette, näetsen,\nvoisi koskaan korottauta siihen tunteen ylevään puhtauteen, mihin\nainoastaan korkein sivistys voi korottauta, tunteesen, jolla ei ole\nmitään toivoa, eipä mitään haluakaan, joka tyytyy siihen että saa\npysyä etäällä äännettömässä ja autuaallisessa jumaloitsemisessa. Vai\nmitäpä muuta luulisitte voitavankaan tehdä rakastaessa naista, joka\non toisen oma?\n\n-- Pitää tukehduttaa rakkaus! sanoi Olli tukalasti, tahi --\n\n-- Tahi?\n\n-- -- lyödä toinen kuoliaaksi.\n\nHerra Wilpponen väistyi tavattoman sukkelasti toiselle puolen tietä,\njonne jäi seisomaan perin kauhistuksiinsa.\n\n-- Mikä hillittömyys! Tukka voi pyöristyä tuommoisille\nperus-aatteille! Te tahtoisitte murhalla ja kuolemankolauksella\nnäyttää rakkautenne oikeutetuksi? Olettepa, Hartonen, hirmuinen\nihminen, ja tuon te sanotte äänellä ja katsannolla -- niin niin,\narmollinen rouva sanoo totta, kun sanoo teidät hillimättömäksi\nluonnonvoimaksi, joka --\n\n-- Kuka sanoo minua siksi? keskeytti hänen Olli kiivaasti, ja\nsynkeästi katsahtaen Wilpposta silmiin.\n\n-- Nuori rouva! \"Hurja, hillimätön luonnonvoima\", niin on hän\nsanonut. Hyvin nerokas lause ja teihin erinomaisen hyvästi osattu.\nHartonen, -- nuori kirjuri rohkeni, vaikka joksikin varuisasti, taas\nlähetä kumppaliaan. -- Hartonen, kaikki saattaisin antaa teille\nanteeksi, kaikki tyyni, senkin mitä vastikään sanoitte! mutta mitä en\nsaata teille anteeksi antaa, se on iljettävä käytöksenne armollista\nrouvaa kohtaan. Oletteko te yksinänne silmitön tuolle ihannuudelle ja\nsulolle, joka on lannistanut röyhkeämmätkin toverinne; te kartatte\nnähdä häntä, juurikuin olisi teillä siitä joku onnettomuus? Jos\nvaan näette hänen vaunussa kaukana, niin jo käännytte takaisin\nja poikkeette syrjään, ja minä otan veikatakseni, että jokapäivä\nkuljette syrjäpolkua tirehtöörin kartanon sivutse, ainoastaan\nsentähden, että kentiesi kohtaisitte hänen siellä puisto-aitauksen\ntakana, jolloin tulisitte pakoitetuksi häntä tervehtämään. Voi\ntuota surkeata vihaa ylhäisempiä kansaluokkia kohtaan, joka ei tee\neroitusta naistenkaan suhteen! Sen sanon vieläkin, että olette\nhirmuinen ihminen!\n\nOlli ei virkannut mitään! vastoin tavallisuuttaan antoi hän nuhteiden\nrakeina sadella kasvoihinsa, sanaakaan vastaamatta, ja vahvisti siis\nWilpposta siinä onnellisessa erehdyksessä, että sen muistutuksista jo\noli tekoa ollut. Tästä yltyneenä jatkoi Wilpponen:\n\nPalataksemme pää-asiaan -- nenäliinaan --\n\n-- En tiedä mihinkä lienee joutunut, keskeytti hänen Hartonen\nkiivaasti. Tottapa se on hävitetty tahi on Martta antanut sen\ntakaisin. Minä en tiedä siitä mitään.\n\n-- Wilpponen oli kovin tyrmistyä tästä huolettomuudesta, millä hänen\nmielestään näin kallista kalua kohdeltiin, kun samassa näki Martan\nseisovan purnumestarin huoneen edustalla, jota olivat tulleet yhä\nlikemmä. Kuin petolintua, ampui nuori kirjuri hänen luoksensa ja\nalkoi tutkia häntä puheen-alaisen nenäliinan suhteen, mihinkä se oli\njoutunut, oliko hän todellakin antanut sen takaisin, vai eikö se\njostakin löytyisi. Ensin tyttö ei näkynyt häntä ymmärtävän; mutta\noivallettuaan mistä puhe oli, hänen kasvonsa melkoisesti synkistyivät.\n\n-- Nenäliina on vielä täällä, sanoi hän vakavasti. Luulin hyvin\ntekeväni, kun eräänä päivänä rupesin sitä pesemään, mutta Ollihan oli\nkuin hulluna ainoastaan siitä, että olin koskenut siihen. Se on hänen\nlaatikossaan.\n\n-- Noh! Olli vaanko juonitteli, kun ei tahtonut antaa minulle mitä\nhalusin! sanoi Wilpponen loukkautuneena, pahasti katsahtaen Ollia\nsilmiin, joka salaisella närkästyksellä oli häntä kuullellut ja nyt\nmiltei pilkaten sanoi:\n\n-- Olkaa huoleti, herra Wilpponen! Nenäliinaa te ette saa kumminkaan!\n\n-- Ja minkä tähden en, jos rohkenen kysyä?\n\n-- Sentähden, että minä sen pidän, vastasi Olli lyhyesti.\n\n-- Mutta Hartonen --\n\n-- Kun kerran olen kieltänyt, niin se sinänsä pysyy; senhän tiedätte,\nherra Wilpponen.\n\nWilpponen korotti silmänsä ja kätensä taivaasen, ikäänkuin ottaakseen\nsitä todistajaksi hänelle tehtyyn vääryyteen, mutta yhtäkkiä\nputosivat kädet hermottomina alas ja hän itse oikaisi itsensä yhtä\näkisti suoraksi, kun eräs ääni Martan takana virkkoi:\n\n-- Etkö, rakas lapsi, saata antaa minulle tietoa -- kah, herra\nWilpponen! kentiesi tulen ja keskeytän huvittavan puheen?\n\nWilpponen seisoi äännettömänä, mutta se oli yhtä paljon tuskan\ntunnosta kuin ihastuksesta tämän äkkiarvaamattoman kohtauksen tähden,\nhänen kun nyt tapasi se rusentava tieto, että hänen, joka tähän asti\naina oli ollut rouvan edessä puettuna paraisin vaatteisinsa, nyt\ntäytyi seisoa siellä sinisessä päällystakissa, viheriässä villasessa\nkaulahuivissa ja tuiman tuulen kovin punastuttamane nenä-huippuneen.\nHerra Wilpponen, jonka ilkipilainen kohtalo oli saattanut tämmöiseen\npulaan hänen ihanteensa edessä, toivotti itseään alimmaiseen\nvuorenaukkoon, mutta oli toki siksi älyllään, että tiesi tuskautua\nHartosen tähden, joka seisoi siellä pölyisissä työvaatteissaan juuri\nnuoren rouvan edessä, paikalta liikahtamatta.\n\nEugenia oli tullut sitä tietä, joka kulki huoneitten sivutse ja\nastahtanut pieneen puutarhaan, mistä aluksi näki ainoastaan nuoren\ntytön. Vastausta kysymykseensä hän ei saanut kohta; molemmat miehet\nseisoivat ääneti, mutta Martta otti nyt puhuakseen.\n\n-- Me puhuimme vastikään siitä pitsi-nenäliinasta jonka armollinen\nrouva antoi siteeksi ja jota ei vielä ole takaisin annettu.\n\n-- Vai niin; Nenäliinastani! sanoi Eugenia huolettomasti. Senpä\nolin tosiaankin jo unhottanut, mutta koska olet niin hyvästi sen\ntallehtinut, niin saatanpa saada sen takaisinkin.\n\n-- En minä ole sitä tallehtinut, se on Ollilla! Martan silmät\nvilahtivat synkeästi tarkastellen Ollin puoleen, ja Eugeniakin näkyi\nolevan vähän pahoillaan tälle nuorelle miehelle, joka ei ollut häntä\nedes tervehtänytkään.\n\n-- Noh, teilläkö se on, Hartonen? Vai ettekö tahdokaan antaa sitä\nminulle jälleen?\n\nHerra Wilpposella oli taas syytä suuttua Ollin \"inhoittavasta\nkäytöksestä\" sillä tämä seisoi edelleen yhtä järkkymätönnä, otsa\nsynkeästi rypistettynä ja huulet tiukalle näytettyinä, sanalla\nsanoen, yhtä uppiniskaisen ja röyhkeän näköisenä, kuin sinä hetkenä,\nkulloin oli astahtanut rouvan huoneuksiin. Voihan sen nähdäkin, että\nhänen ensin täytyi toden totta hillitä vihansa isäntänsä nuorta\npuolisoa vastaan, mutta tällä kertaa hänen parempi luonteensa sai\nvoiton. Herra Wilpponen näki hyvin selvästi, kuinka heti rouvan\näänähdettyä Hartonen häpesi käytöstänsä, kuinka tämä häpy hohtavana\npunana nousi aina otsaan asti, ottipa pois sen vihaisen röyhkeydenkin\nhänen käytöksestään. Hänen nuhdesaarnansa ei siis ollut jäännyt\naivan tehottomaksi; kuinkapa muuten se yksipintainen Hartonen, jota\nmuuten ei saatu hyvällä eikä väkisin mihinkään pakoitetuksi, olisi\nhiljaisella kuuliaisuudella noudattanutkaan yhtä ainoata kysymystä,\nniinkuin hän nyt teki, kun meni tupaan ja muutamain minutien kuluttua\npalasi nenäliina kädessä.\n\n-- Kas tässä, armollinen rouva.\n\nEugenia pisti nenäliinan, jota ei näyttänyt pitävän minkään\nveroisena, lakkariinsa.\n\n-- Ja nyt, herra Wilpponen, koska olen tavannut teidät täällä, niin\nsaattanette paraiten antaa minulle erään tiedon. Minä olen nyt ensi\nkerran kävellyt koko matkan tänne ja näen että silta, joka vie\npuistoon, on rautaportilla suljettu. Saadaanko se auki, vai pitääkö\nminun palatessani tehdä koko tuo kierros tehtaan kautta?\n\nHän osoitti sitä ainoastaan muutamain askelten päässä olevaa siltaa,\njoka vei päälitse pienoisen kaivannon, mikä oli tällä puolen\npuiston rajana, ja oli rautaisella portilla varustettu. Herra\nWilpposen tila oli tuskallinen. Rauta-portti oli tosiaanki lukossa;\ntahdottiin näetten tällä tavoin estää puistoon pääsemästä työmiehiä,\njotka osaksi asuivat tällä puolen, mutta avain oli puutarhurilla,\nja Wilpponen tahtoi rientää, niinpä lentää sitä noutamaan, jos\narmollinen rouva päättäisi odottaa siksi kun --\n\n-- No ei, no ei! keskeytti hänen Eugenia vähän äkillisesti. Sittehän\ntulisitte kulkemaan kahdesti sen matkan, jota tahdon välttää, ja\nodotus kävisi vähän pitkänlaiseksi. Ennen palaan samaa tietä.\n\nWilpponen ei tahtonut antaa rouvan sitä tehdä! hän pyysi ja rukoili\nnuorta rouvaa suomaan hänelle sen onnen, että saisi tehdä hänelle\ntämän jättiläis-palveluksen, kun samassa kova rasahdus keskeytti\nhäneltä hänen korean puheensa.\n\nOlli oli sillä aikaa lähennyt rautaporttia ja tarttunut siihen\nmolemmin käsin kiini. Hän pudisti rautakankea semmoisella voimalla,\nettä lukko ja salpa naukuivat. Kun ne eivät kumminkaan heti\nvääjänneet, lennähti vihan leimaus nuoren työmiehen kasvoille;\nvoimakas potkaus mursi viimeisen vastauksen siinä ei niin aivan\nuudessa lukossa -- ja portti lensi auki.\n\n-- Jumalan tähden! Hartonen, mitä teette? huusi Wilpponen\nsäikähtyneenä. Te turmelette koko lukon. Mitähän herra Berkow on\nsanova?\n\nOlli ei vastannut mitään. Hän pukkasi oven selälleen ja käänähti\nsitte tyvenesti rouvan puoleen.\n\n-- Tie on auki, armollinen rouva.\n\nEugenia ei näyttänyt puoleksikaan niin hämmästyneeltä kuin nuori\nkirjuri, astuissaan tälle näin väkivaltaisesti avatulle tielle; ei\npaljon puuttunut ettei nauranut.\n\n-- Kiitän teitä, Hartonen, ja mitä hävitettyyn lukkoon tulee, niin\nolkaa huoleti, herra Wilpponen, minä otan siitä vastatakseni. Mutta\nkoska portti nyt kerta on auki; -- ettekö tekin tahdo tulla tätä\nlyhempää tietä puiston kautta?\n\nMikä tarjous! Herra Wilpponen ei rientänyt, hän heittäytyi nuoren\nrouvan sivulle, ja ponnisti vauhdissaan aivojaan keksiäksensä\nhetikohta jonkun hupaisen ja runollisen puhe-aineen, mutta häätyi\nryhtymään kovin jokapäiväiseen, kun Eugenia katsahti taaksensa\nsamalla väkäisellä, mietteellisellä silmällä, joka jo kerta ennen\nturhaan oli koettanut syöksyä halki Hartosen vastahakoisen ja hänelle\nainakin käsittämättömän olennon.\n\n-- Tuolla Hartosella on oikeat raivion voimat ja hän on vielä sitte\ntuleva oikeaan raivion vimmaankin. Hän pirstaa arvelematta lukkoja ja\nsalpoja, ainoastaan --\n\n-- Ainoastaan raivataksensa minulle mukavamman tien, keskeytti hänen\nEugenia, vähän pilkallisesti silmäten kävelykumppalinsa puoleen.\nEttehän te, herra Wilpponen, toki tekisi itseänne vikapääksi\nväkivaltaiseen hyvyyteen?\n\nHerra Wilpponen väitti vilkkaasti tuommoista rohkeata tekoa\nvastaan. Kuinka saattaisi armollinen rouva luulla, että hän noin\nrohkeasti loukkaisi toisen omaisuutta, ja vielä päälliseksi rouvan\nläsnäollessa: ei ikäpäivinä! Mutta armollinen rouva oli näiden\nvakuutusten aikana nähtävästi toisissa ajatuksissa, eikä onnistunut\nWilpposen koko matkalla taivuttaa hänen huomiotansa puoleensa, ehkä\nkyllä siinä työssä näki vaivaakin.\n\nHartonen oli lykännyt ristikkoportin jälleen kiini ja palasi\nverkalleen tupaansa. Kumminkin jäi hän ovensa edustalle seisomaan,\nlakkaamatta katsellen puistoon, jonka lehtokäytävissä rouva ja herra\nWilpponen samassa katosivat.\n\n-- Luulin minä, Olli, että kun kerta olit kieltänyt, se siihen jäisi.\n\nNuori mies käännähti tulisesti takaisin ja loi synkeästi silmänsä\nMarttaan, joka seisoi siinä hänen äärellään.\n\n-- Mitä se sinuun koskee? kysyi hän ynseästi.\n\n-- Minuunko? Ei ollenkaan! Älä ole niin tuiman näköinen: sinä olet\nminulle vihassa siitä, että muistutin nuorta rouvaa nenäliinasta,\nmutta hänenhän se on, ja mitä sinä sillä hienolla, valkoisella\nkalulla tekisitkään? Ethän työstä tullessasi saata siihen koskeakaan,\nja katsellut sitä kyllä jo olet tarpeeksesi.\n\nTytön äänessä oli hienoa, mutta selvästi tuntuvaa pilkkaa, minkä\nOllikin lienee huomannut, sillä hän tiuskasi:\n\n-- Anna minun olla rauhassa pilkaltasi! ja tiedustuksiltasi! Sen\nsanon sinulle, Martta --\n\nOhoh! Mikä siellä ulkona on hätänä? Riitelettekö kukatiesi? kuului\npurnumestarin ääni sisältä, ja samalla astui hän ovelle.\n\nOlli kääntyi suutuksissa pois, eikä näkynyt haluavan jatkaa\nkiistaansa, jota vastoin Martta, huolimatta enon kysymyksestä,\nsuhkaisi hänen sivutsensa tupaan.\n\n-- Mikä tyttöä vaivaa? kysyi purnumestari, kummissaan katsoen hänen\njälkeensä, ja mikä tässä teidän välillänne oli asiana? Joko taas olet\ntiuskinut hänelle?\n\nOlli heittäytyi ynseästi penkille.\n\n-- En annakaan kaikkein läksytellä itseäni töistäni ja teoistani,\nMartan vielä vähemmin.\n\n-- Noh, eihän Martta sinulle mitään pahaa tee! arveli isä tyvenesti.\n\n-- Minulleko ei? Vaan miks'ei minulle?\n\n-- Kuuleppas poikaseni, eikö sinulla olekkaan silmiä päässäsi, vai\netkö tahdo tietää sitä? Mutta ethän ole koskaan huolinut naisista, ja\nsen tähden viime lopulla ei ole kumma, ettet lainkaan ymmärrä heitä.\n\n-- Mitä minun siis olisi ymmärrettävä? kysäisi nuori mies tärkeämmin.\n\nIsä otti piipun suustansa ja puhalsi aika savun ilmaan.\n\n-- Että Martta pitää sinusta, vastasi hän tuiki lyhyesti.\n\n-- Marttako? Minustako?\n\n-- Luulenpa tosiaankin, ettei hän vielä tiennytkään siitä mitään?\nsanoi purnumestari täydesti kummastellen. Se pitää hänen vanhan\nisänsä ensinnä hänelle kertoa. Mutta se tulee siitä, että pistetään\nnenä semmoiseen, mikä vaan päätä huimaa. Jumala nähköön, Olli,\nkylläpä jo olisi aika, että heittäisit nuo muut hommat hornaan\nmenemään ja ottaisit kelpo vaimon, joka saattaisi sinut parempia\najattelemaan.\n\nOlli loi silmänsä puiston varjoksiin, ja ne muuttuivat taas yhtä\nsynkeiksi kuin ennenkin.\n\nSinä olet oikeassa, isä, sanoi hän pitkään, jopa olisi aika!\n\nIsä oli oudosta kuulosta piippunsa pudottaa.\n\n-- Poikani, sepä oli ensimmäinen viisas sana sinulta minun kuulleni.\nJoko viimein toki olet tullut järkeen. No onpa jo tosiaankin aika!\nOlethan jo vuosia sitte kyennyt vaimon elättämään, etkä löydä mistään\nkauniimpaa, ripeämpää ja mielevämpää tyttöä kuin Martta on. Kuinka\niloinen olisin, jos teistä molemmista tulisi avio-pari, sitä en\ntarvitse sanoa. Mietipä todellakin sitä asiata itseki!\n\n-- Nuori mies oli kavahtanut seisomaan ja astui kiivaasti\nedestakaisin.\n\n-- Ehkäpä kyllä olisi parasta! Loppu tästä tulla pitää, se on\nvälttämätöntä! Sen olen vasta tänäpänä huomannut --, jota pikemmin\nsiis, sitä parempi!\n\n-- Mitä tarkoitat? Mistä pitää loppu tulla?\n\n-- Ei mistään, isä, ei mistään. Mutta sinä olet oikeassa; kun minulla\nkerta on vaimo, silloin tiedän mihinkä ajatusteni pitää kuulua. --\nLuulet siis Martan pitävän minusta?\n\n-- Mene ja kysy häneltä itseltään! sanoi purnumestari naurahtaen.\nLuuletko että yhä pitäisin tyttöä talossani, jos hän toista haluaisi?\nEi häneltä kosijoita puutu. Kyllä tiedän kutka häntä haluaisivat,\nja Lauri on jo vuoden päivät nähnyt turhaa vaivaa. Hän ei ole vielä\nsuostumusta saanut; sinä saat sen tänä päivänä, jos tahdot; siitä\nsaat olla varma.\n\nOlli kuulteli hartaalla mielihalulla, mutta niin miellyttävää\nkuin tämä puhe olikin, hänen kasvonsa eivät osoittaneet mitään\nonnellisuutta eikä tyytyväisyyttä. Näyttipä siltä kuin hän väkisin\ntahtoisi tukahuttaa sydämmessään raivoavia, ristiriitaisia tunteita,\nmitkä eivät sallineet hänen päästä mihinkään päätökseen, ja jotakin\nhurjamaista ja tempovaista oli niinikään siinä äkisti leimahtavassa\npäättäväisyydessä, millä hän kääntyi isänsä puoleen.\n\n-- Noh, hyvä, jos luulet, etten saa rukkasia, niin -- niin menen\nMarttaa puhuttelemaan.\n\n-- Nytkö heti? kysyi purnumestari hämmästyneenä. Mutta, Olli, noin\npäätähavin ei ole tapa kosia, kun neljännes-tuntia sitä ennen asiata\nei ole ajateltukaan. Mieti ensin asiata.\n\nOlli nyykäytti ruumistaan malttamattomasti.\n\n-- Mitä hyvää pitkästä odotuksesta on? Minun täytyy tietää, millä\nkannalla asia on. Antakaa minun mennä, isä!\n\nIsä pudisti päätänsä tälle pikaiselle päätökselle, mutta ei tahtonut\nestääkään poikaansa menemästä. Sydämensä ilossa hän ei juuri\nhuolinut, jos tämä näin hartaasti haluttu yhdistys solmitaan vähän\noudolla tavalla; hän päätti päinvastoin jäädä huoleti sinne ulos,\njotta nuorukaiset siellä sisällä saisivat rauhassa sopia keskenään,\nsillä hän tunsi Ollin siksi, että tiesi ajattoman sekaannuksen asiaan\npilaavan kaikkityyni.\n\nSukkelasti, niinkuin ei tahtoisi eikä tohtisi silmänräpäyksenkään\naikaa ajatella asiata, oli nuori mies sillä aikaa pistäytynyt\nporstuaan ja aukaissut tuvan oven. Martta istui pöydän ääressä,\nmuuten uutterat kädet työttöminä polvilla; hän ei katsahtanut sisään\nastuvan puoleenkaan eikä näyttänyt mitään huolivan siitä, että Olli\nseisahtui juuri hänen tuolinsa viereen; mutta sitä selvemmin näki\nOlli, että Martta oli itkenyt.\n\n-- Oletko vihassa minulle, Martta, että taas pikastuin. Siitä olen\npahoillani -- minkä tähden noin katsot päälleni?\n\n-- Sentähden, että tämä on ensi kerta kun siitä olet pahoillasi.\nMuulloin et ole koskaan huolinut, miten mikin asia minulle tuntuu, ja\nsama se voi olla sinusta tänäkin päivänä.\n\nÄäni kuului kylmältä ja poistavaiselta, mutta Olli ei antanut\nitseään säikytellä. Isän ilmoitus lienee voimallisesti vaikuttanut\nhänen uppiniskaiseen luonteesensa, sillä äänensä helähti tavattoman\nlempeältä, kun hän vastasi:\n\n-- Tiedän kyllä olevani melkoista huonompi muita, mutta sitäpä en nyt\nauttaa voi. Saat nyt ottaa minun semmoisena kuin olen, ja kentiesi\nvoit tehdä minusta paremman.\n\nTyttö oli jo ensimmäiset sanat kuultuaan hämmästyneenä katsahtanut\nylös, ja tottapa Ollin kasvoissa oli jotakin tavatonta, sillä tyttö\nliikahti yhtäkkiä, noustaksensa seisaalle. Olli piti hänestä kiini.\n\n-- Jää tänne, Martta! Minä tahdon puhutella sinua, minä tahdon\npuhutella sinua! -- Noh, pitkiä puheita en osaa pitää eikä niitä\nmeidän välillä tarvitakaan. Me olemme serkukset ja olemme jo monta\nvuotta asuneet tässä talossa; sinä tiedät paraiten minkälainen\nolen, ja sinä tiedät myös, että aina olen pitänyt sinusta, vaikka\npikku-kinastusta on ollut välillämme -- tahdotko ruveta vaimokseni,\nMartta?\n\nTämä kosiminen oli niin kiivasta, rajuista ja väkinäistä, kuin\nkosijan oma luonnekin oli. Hän vetäisi pitkään henkeänsä, ikään kuin\nnäillä ratkaisevilla sanoilla joku taakka olisi pudonnut rinnastansa.\nMartta istui vielä liikkumattomana hänen edessään; hänen muuten\nkukoistavat kasvonsa olivat muuttuneet kalman kalpeiksi; mutta hän ei\nepäröinyt eikä viipynyt silmänräpäystäkään, ennenkuin hiljaisella,\npuolimasennetulla äänellä tuota pikaa vastasi: en.\n\nOlli ei luullut oikein kuulleensakaan.\n\n-- Etkö?\n\n-- En, Olli, en tahdo! toisti Martta vakaasti. Nuori mies oikaisi\nitsensä loukkautuneena suoraksi.\n\n-- Noh, siispä koko puheeni meni hukkaan. Isä on siis erehtynyt ja\nsamoin minäkin. Ei vahinkoa mitään ole tapahtunut, Martta!\n\nMiehuullisen uljuutensa puolesta tästä lyhyestä kiellosta ylen\nloukkauksissaan oli hän juuri tuvasta lähtemäisillään, kun silmäys\nMartan puoleen pakoitti hänen vielä viipymään. Martta oli noussut\nseisomaan ja tarttunut tuolin selkäimeen molemmin käsin, ikään\nkuin sillä varotakseen itseänsä. Ei sanaakaan vastaukseksi tahi\nselitykseksi tullut hänen huuliltaan, mutta huulensa vapisivat niin\nankarasti ja kalpeissa kasvoissa värähteli niin sanomaton tuska, että\nOlli alkoi aavistaa, isän ainakin olevan oikeassa.\n\n-- Minä luulin sinun pitävän minusta, Martta! sanoi hän hienosti ja\nnuhtelevaisesti.\n\nMartta pyörähti kiivaasti hänestä pois ja peitti kasvonsa käsillään,\nmutta Olli kuuli ikäänkuin vaivoin pidätetyn nyyhkytyksen.\n\n-- Minun olisi pitänyt ymmärtää, että olen sinulle kovin kova ja\nkiivas. Sinä pelkäät sitä ja ajattelet, että häiden jälkeen kävisi\nvielä pahemmin; -- Laurista, joka kaikissa tekee tahtosi mukaan,\nvarmaan saat paremman miehen.\n\nMartta pudisti päätänsä ja kääntyi nyt verkalleen hänen puoleensa.\n\n-- En pelkää sinua, vaikka kyllä monesti olet kova ja kiivas.\nTiedänhän, ettet voi siihen mitään, ja minä olisin ottanut sinun\nsemmoisena kentiesi mielellänikin. Mutta semmoisena kuin nyt olet,\nOlli, en sinua tahdo, semmoisena kuin olet ollut aina siitä päivästä\nkuin - armollinen rouva tuli tänne.\n\nOlli hypähti; kasvonsa leimahtivat yhtäkkiä punaisiksi. Hän mieli\närjähtämään, hän tahtoi kiivaasti komentaa häntä pitämään suunsa\nkiini, mutta ei hän saanut sanaakaan suustansa.\n\n-- Eno luulee, ettet huolikaan kenestäkään, sinulla kun on aivan\ntoisia ajatuksia päässäsi, jatkoi Martta yhä intoisemmin -- niinpä\naivan toisia ajatuksia! Et ole koskaan huolinut minusta ja nyt tulet\nyhtäkkiä ja tahdot minua vaimoksesi! Tottapa tarvinnet jonkun, joka\nkarkottaisi nuo ajatukset, vai kuinka, Olli? Ja siihen on ensimäinen\nparas tarpeeksi hyvä, siihen olen minä kyllin hyvä? Mutta niin\npitkälle ei ole vielä tultu, että minä _siihen_ kelpaan.\n\nJa jos olisinkin pitänyt sinun kaikkea muuta maailmassa rakkaampana,\nja vaikka henkeni menisi siitä, että minun täytyy luopua sinusta,\n-- niin ennen Lauri, ennen kuka muu hyvänsä, kuin sinä!\n\nHirmuinen oli se kiihko, minkä tämä muuten niin tyvenmielinen tyttö\nnyt osoitti. Myrskyn, minkä Olli oli hänessä nostattanut, olisi\npitänyt näyttää Ollille, kuinka syvälle hän oli tunkenut Martan\nsydämeen; kentiesi hän sen havaitsikin, mutta ei se haihduttanut\nsynkeyttä hänen otsaltaan, eikä myöskään sitä hohtavaa kasvojen\npunaa, mikä jokaisesta Martan sanasta kävi yhä tummemmaksi. Hänellä\nei ollut vastausta Martan sanoihin, ja kun Martta nyt hyrähti\nankarasti itkemään, silloin seisoi hän äänetönnä hänen vierellään,\nkykenemättä sanallakaan häntä lohduttaa tahi rauhoittaa. Näin kului\nuseita minuuteja tuskallisessa äänettömyydessä. Martta kumartui\npöytää vasten, pää käsivarrella peitettynä. Ei muuta kuulunut kuin\nhänen tempovaiset nyyhkytyksensä ja vanhan seinäkellon yksitoikkoiset\nnapsutukset. Viimein Olli kallistui hänen puoleensa, äänensä ei ollut\nenään karkea ja kova, mutta ei lempeäkään; se ilmaisi ainoastaan\nmielikarvautta.\n\n-- Jääköön nyt asia tähän, Martta! Minä ajattelin, että asiat\nparanisivat, jos sinä olisit apunani; kentiesi ne vaan pahenisivat,\nja sinä olet aivan oikeassa, kun et tahdo uskaltaa yritystä. Asia\njääpi siis välillämme entiselleen.\n\nOlli meni tiehensä ilman sen enemmittä jäähyväisittä; mutta\nkynnykselle seisahtui hän vielä kerran ja katsahti takaisin Martan\npuoleen. Martta ei nostanut päätänsä, ja Olli astui liukkaasti ulos.\n\n-- Noh? kysäsi purnumestari intoisesti, astuen häntä vastaan. Noh?\nkertoi hän verkkaisemmin, sillä pojan kasvot eivät osoittaneet\nonnellista kosijata.\n\n-- Se oli turhaa yritystä, isä! sanoi Olli hiljaa. Martta ei\ntahdokaan minua ottaa.\n\n-- Eikö tahdokaan sinua? _Sinua_! huudahti vanhus, äänellä, niin kuin\nolisi saanut kuulla mitä uskottomimman asian maailmassa.\n\n-- Ei! Ja älkää nyt kiusatko häntä paljoilla kysymyksillä ja puheilla\nasiasta; hän kyllä tietää, minkätähden hän on antanut minulle\nrukkaset, ja minäkin sen tiedän; sentähden kolmannen ei tarvitse\nasiaan sekauta. Ja antakaa minun nyt mennä, isä; minun täytyy mennä\ntieheni.\n\nÄkkiä, ikäänkuin tahtoen välttää sen enempää haastelemista, riensi\nnuori mies tiehensä; purnumestari tarttui piippuunsa molemmin käsin\nja milt'ei ollut vihansa vimmassa sitä kenttää vasten musertaa,\nsaadaksensa sillä vihansa haihtumaan.\n\n-- Onko mahdollista ymmärtää naisten luonnetta! Olisinpa pannut pääni\npanttiksi siitä, että tyttö pitää häntä rakkaana, ja nyt laskee hän\nhänet rukkasinensa menemään, ja Olli -- enpä olisi uskonut pojan niin\npahaksensa sitä panevan. Hän näytti niin perin hävinneeltä ja pakeni\npois kuin hullu; mutta ei hän koskaan anna minulle selitystä, sen\nverran tunnen hänen, eikä Marttakaan tee sitä.\n\nPurnumestari alkoi kiivaasti kävellä edes ja takaisin pienessä\npuutarhassaan, kunnes raivonsa asettui ja hän malttoi mielensä. Ja\nmitäpä asiaan voitiinkaan? Väkisin pakoittaa nuorukaisia yhteen, jos\neivät tahtoneet, sitä eihän voitu, ja mitään hyötyä ei siitäkään\nollut, että vaivattiin päätänsä kysymyksellä, minkä tähden he eivät\ntahtoneet. Syvästi huoaten vanhus sanoi hyvästi mielituumalleen;\nsillä pakoittaa heitä ei käynyt laatuun.\n\nVielä seisoi hän surullisissa ajatuksissaan, kun näki nuoren Berkow\nherran astuvan tiellä, joka kulki hänen tupansa sivutse, puiston\ntakapuolelle. Artturi näytti olevan portteihin tutustuneempi kuin\nhänen vaimonsa oli ollut; hän veti jo taskustaan avaimen, joka sopi\nsiihen niin väkinäisesti avattuun lukkuun. Purnumestari tervehti\nnöyrästi ja kunnioittavasti sivu-menevää nuorta perillistä;\ntavallisessa välinpitämättömyydessään tämä tuskin loi silmiään\nsyrjään, tervehti ylhäisesti huolettomalla nyökäyksellä, jonka\narvattavasti piti merkitä kiitosta, ja aikoi astua eteenpäin.\nTuskallinen tunto riuhtaisi vanhuksen kasvoja; hän seisoi yhä\nlakki kädessä ja katsoi hänen jälkeensä hiljaisella, surullisella\nkatsannolla, joka näytti sanovan: \"Tuommoinenko sinusta siis on\ntullutkin!\"\n\nJoko nyt Artturi lienee nähnyt tuon katsannon, taikka että hänellä\nnyt vasta johtui mieleen, että se oli hänen lapsuuden ystävänsä ja\nleikkitoverinsa, joka seisoi hänen edessään, hän seisahtui yhtäkkiä.\n\n-- Noh, katsopas, eikö se ole Hartonen! Kuinka voitte?\n\nVeltolla, huolettomalla tavallaan ojensi hän hänelle kättä ja\nnäytti vähän närkästyvän, kun purnumestari ei heti kohta tavannut\nsitä; mutta purnumestarille ei ollut moneen vuoteen semmoista\nystävällisyyttä osoitettu; hän viipyi siis ottamasta häntä kädestä,\nja kun se viimein tapahtui, niin vienosti ja varovasti, kuin jos\npelkäisi tuon hienon valkoisen käden vahingoittuvan hänen kovassa\nkourassaan.\n\n-- Kiitän! minä voin joksikin hyvästi, herra Artturi -- suokaa\nanteeksi: herra Berkow, aioin sanoa.\n\n-- Sanokaa vaan Artturiksi, sanoi nuori mies huoleti. Te olette\nsiihen enemmin tottuneet ja minä kuulen teiltä sen nimen kernaammin\nkuin minkään muun. Siis olette tyytyväinen, Hartonen?\n\n-- Olenpa niinkin, Jumalan kiitos, herra Artturi. Minulla on mitä\ntarvitsen. Vähän huolta ja surua tietysti on joka talossa, ja minulla\non sitä nyt lasteni vuoksi -- mutta eipä nyt muuta olekaan.\n\nPurnumestari näki kummastuksekseen nuoren herran astuvan likemmä\nja laskevan molemmat kätensä säleaidalle, ikäänkuin aikovan käydä\npitempään puheesen.\n\n-- Lastenneko vuoksi? Minä luulin teillä olevan vaan yhden pojan.\n\n-- Aivan oikein, Olli poikani. Mutta minulla on myös eräs sisareni\ntytär, Martta Ellanen hoidettavanani.\n\n-- Ja hänkö huolettaa teitä?\n\n-- Mitä vielä! vastasi purnumestari intoisesti. Tyttö on niin ripeä\nja niin suosittava kuin kukaan voi olla mutta minä olin ajatellut,\nettä hänestä ja Ollista voisi tuilla pariskunta, mutta --\n\n-- Mutta tottapa Olli ei tahtone? keskeytti hänen Artturi.\n\nVanhus kohotti hartioitaan sanoen:\n\n-- En tiedä. Eikö lienekään todella tahtonut, vai lieneekö kosinut\nnurin puolisesti, se vaan, että asia on päättynyt heidän välillään.\nJa viimenen toivoni oli, että Olli saisi kelpo vaimon, joka voisi\nasettaa hänen päänsä oikeaan suuntaan.\n\nMerkillistä oli, että nämä vanhan vuorimiehen yksinkertaiset eikä\nsuinkaan miellyttävät perheelliset ilmoitukset eivät näyttäneet\nnuorta herraa kyllästyttävän; hän ei haukotellutkaan niin kuin\ntavallisesti, kasvonsa osoittivat jonkunlaista mielenkiintoakin, kun\nkysyi:\n\n-- Onko hänen aivoissaan tätä nykyä mitään vikaa?\n\nPurnumestari loi aran silmäyksen kysyjän puoleen ja sitte maahan.\n\n-- Oi herra Artturi, teille en tarvinne sitä mainita. Kyllä olette jo\nkuulleet tarpeeksi Ollista.\n\n-- Olenpa kuullut, nyt muistan, isäni on puhunut hänestä minulle.\nPoikanne ei ole hyvässä suosiossa herrain tykönä tuolla ylhäällä, ei\nlaisinkaan, Hartonen!\n\nVanhus huokasi syvästi.\n\n-- Siihen en voi mitään. Hän ei enään tottele minua, ja oikeastaan\nei hän koskaan ole totellut. Hän on aina pitänyt omaa päätänsä ja\njoka paikassa tahtonut saada omat mielipiteensä vallan päälle.\nMinä olen antanut sen pojan oppia enemmän kuin muut opettavat\npoikiaan, kentiesi enemmänkin kuin on hänelle hyödyllistä ollut;\nminä ajattelin, että hän pikemmin pääsisi eteenpäin maailmassa\nja hän onkin jo vuorityön päällysmiehenä ja pääsee kyllä vielä\nylipäällysmieheksikin, mutta opista koko hänen onnettomuutensa on\ntullut! Hän etsii selkoa kaikista mahdollisista asioista, tahtoo\ntietää kaikki asiat paremmin, istuu kaiket yöt kirjainsa ääressä ja\non toveriensa kaikki kaikissa. Kuinka hän menettelee päästäkseen\njoka paikassa ensimäiseksi, sitä en käsitä, mutta hän oli vaan\npienoinen nulikka, kun jo kaikki kuulivat hänen komentoansa, ja\nnyt on asian laita pahempi kuin milloinkaan. Mitä hän sanoo, sen\nhe uskovat sokeasti; missä hän on, sinne he kaikki keräytyvät, ja\njos hän tahtoisi viedä heidät vaikka hiiteen, niin he ovat hänen\nseurassaan, kun vaan hän on esimmäinen. Mutta se ei ole ollenkaan\nhyvä, erittäinkin täällä tehtaissa.\n\n-- Miksi ei juuri täällä? kysyi Artturi.\n\n-- Siksi että väen tila täällä on kovin huono! rupatteli purnumestari\naivan ajattelemattomasti. Älkää suuttuko, herra Artturi, että sanon\nsen teille vasten kasvojanne, mutta niin se todellakin on. Minä\nosaltani en saata valittaa: minun on aina käynyt ylen hyvästi,\nsen tähden että äiti-vainajanne suosi vaimoani -- mutta nuo muut,\nkatsokaapa! Ne tekevät työtä ja ponnistelevat päivä päivältä ja\ntuskin sittekään voivat hankkia välttämättömimpiäkään tarpeita\nvaimolleen ja lapsilleen. Sen Jumala tietäköön, että se on kovaa ja\nkitkerää leipää; mutta työtä meidän kaikkein tietysti pitää tehdä,\nja useimmat tekisivätkin sydämen halusta, jos heille vaan tapahtuisi\nsama oikeus kuin muissa tehtaissa. Mutta täällä heitä ahdistellaan ja\nkiusataan jokaisen pennin suhteen, mikä heidän niukkaan palkkaansa\nkuuluu, ja tuolla purnussa sitte ovat asiat niin surkean huonolla\nkannalla, että jokainen lukee Isä-meidän rukouksen ennenkuin menee\nsinne alas, hän ei voi muuta uskoa, kuin että jonakin armaana päivänä\nkaikkityyni romahtaa hänen päällensä. Mutta parannuksiin siellä ei\nlöydy rahoja, ja jos joku yhtyy hätään ja viheljäisyyteen, silloin\nei myöskään ole rahaa, ja sillä välin täytyy heidän nähdä, kuinka\nsatojatuhansia lähetetään pääkaupunkiin, että --\n\nVanhus maltti tuota pikaa mielensä ja tukki suunsa. Hän oli joutunut\nsemmoiseen pakinoimisen intoon, että kokonaan unhotti kuka se\noli, joka seisoi hänen edessään: ja se heleä punastus, joka hänen\nviimeisten sanainsa johdosta nousi nuoren herran poskille, sai hänen\nvasta pidättämään kielensä.\n\n-- Noh? kysäisi Artturi, hänen yhä ääneti pysyessä. Jatkakaa\npakinaanne, Hartonen; näettehän että kuultelen.\n\n-- Oi Herra Jumala! änkytti vanhus hädissään, en niin aikonut sanoa;\nminä kokonaan unhotin --\n\n-- Senkö unhotitte, kuka on tarvinnut nuo sadat tuhannet? Ette\ntarvitse puhdistaa itseänne, Hartonen, vaan kertokaa huoleti mitä\naiotte sanoa. Vai luuletteko, että aion syyttää teitä isäni tykönä?\n\n-- En! vastasi purnumestari vilpittömästi. Sitä ette suinkaan\ntee. Ette olekaan isänne luonnosta; hän erottaisi minut virastani\nvaromattoman lörpötykseni tähden. Noh niin, tarkoitukseni on vaan,\nettä kaikki täkäläinen meno vihastuttaa työväkeä. Herra Artturi --\nhän astui rukoilevalla, puoleksi pelvolla, puoleksi luottamuksella,\naskelen likemmä -- jos te kuitenkin ottaisitte asian korjataksenne!\nTe olette herra Berkowin poika ja tulette sittemmin perimään\nkaikkityyni; eihän asia koske keneenkään likemmin kuin teihin.\n\n-- Minuunko? kysyi Artturi mielikarvaudella, joka onneksi kokonaan\nvälttyi purnumestarilta; enhän ymmärrä mitään, miten täällä on tapana\ntahi mikä täällä on tarpeellista, aina on se ollut outoa minulle.\n\nVanha purnumestari pudisti surullisena päätänsä.\n\n-- Oi Jumala, mitäpä tuo on ymmärtää! Siihen ette tarvitse ensin\ntutkia purnua ja koneita. Siihen tarvitaan vaan, että katsotte ja\nkuultelette työväkeä, niinkuin nyt minua kuultelette, mutta sitäpä\nei kukaan tee. Joka valittaa se eroitetaan toimestaan, ja silloin\nkuuluu heti: \"sentähden, että on ollut uppiniskainen\", ja kun joku\nvuorityömies-parka semmoisesta syystä on toimestaan eroitettu,\nniin hän tuskin enään löytää yhtään elatuskeinoa. Minä vakuutan\nteitä, herra Artturi, se on viheljäisyyttä! ja sitäpä Olli ei voi\nnähdä, se kalvaa häntä, ja jos kymmeniäkin kertoja saarnaan hänen\najatuksiaan vastaan, niin hän kuitenkin pää-asiassa on oikeassa; niin\nei se kauvan käy laatuun. Ainoastaan keino, millä hän tahtoo saada\nmuutoksen aikaan on jumalaton ja syntinen; se tulee saattamaan hänet\nonnettomuuteen ja ne muut niinikään. Herra Artturi -- suuret karpalot\nnäkyivät ukon silmissä, kun hän tällä kertaa epäröimättä otti nuorta\nmiestä kädestä -- minä rukoilen teitä, älkää Jumalan tähden antako\ntätä menoa enään kestää! se ei ole hyvä, ei herra Berkowillekaan.\nYleensä muissa tehtaissa on työnteko lakkautettu, mutta jos se kerta\ntäällä tapahtuu, silloin, Jumala meitä auttakoon, silloin se on\nhirmuista!\n\nArtturi oli koko tämän puheen ajalla äänetönnä katsoa kurkistanut\neteensä, nyt nosti hän silmänsä ja katsoi pitkään ja vakaisesti\npuhujata.\n\n-- Minä olen puhuva isälleni siitä sanoi hän verkkaisesti. Luottakaa\nsiihen, Hartonen!\n\nPurnumestari päästi irti Artturin käden ja astui takaperin. Tosin\noli hän tällä kertaa purettuansa kaiken sydämensä, odottanut toista\nvaikutusta, kuin tuota kylmää lupausta. Artturi oikaisi itsensä,\nkääntyi pois ja yritti lähtemään.\n\n-- Vielä yksi asia, Hartonen! Poikanne on äskettäin pelastanut\nhenkeni, ja häntä lienee loukannut se, ettei ole kuullut yhtä sanaa\nkiitokseksi siitä. Oikeastaan en pidä elämätä suuressa arvossa,\nja mahdollista on, että sentähden arvasin sen hyvän työn kovin\nvähäarvoiseksi, mutta minä olisin korjannut tämän laiminlyömisen,\njos -- nuori perillinen veti kulmiaan ryttyyn ja äänensä kävi\ntuikemmaksi -- jos Olli ei olisi mikä hän on. Minulla ei ole\nhalua nähdä kiitollisuuteni ken tiesi samalla tavoin hyljätyksi,\nkuin äskettäin tapahtui tirehtöörille, jonka panin asialleni.\nKiittämättömänä en kuitenkaan tahdo itseäni pidettävän; sanokaa\nhänelle, että kiitän häntä, ja mitä muuhun tulee, aion puhua siitä\nisäni kanssa. Hyvästi!\n\nHän meni puiston kautta. Purnumestari katsoi surullisena hänen\njälkeensä ja raskas huokaus väikkyi hänen huulillaan, kun hän hiljaa\njutteli itsekseen: suokoon Jumala, että tästä olisi apua -- mutta\nsitä en usko!\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Siellä vallaskartanossa vedettiin herrasväen ajoneuvot\nvaunuhuoneesta pihalle ja ajaja hankkiutui hevosia valjastamaan.\n\n-- Tämäpä on jotain uutta, sanoi hän lähelle seisovalle palvelijalle,\njoka vastikään oli tuonut hänelle käskyn hevosten valjastamisesta.\nHerra ja armollinen rouva ajavat yhdessä. Meidän täytyy vetää\npunainen piiru annakkaan.\n\nPalvelija naurahteli.\n\nNiinpä niin, suurta hupaa heillä kyllä ei siitä ole, mutta toisinkaan\nei käy laatuun. Heidän on käytävä vuoronsa vieraissa niiden,\nylhäisten luona, jotka olivat täällä päivällisellä, ja silloin ei\nsovi, että ajavat sinne erillään toisistaan; muuten he kyllä sen\ntekisivät.\n\n-- Kummallista herrasväkeä! arveli ajaja, päätänsä pudistellen. Ja\nsitä sanotaan avio-elämäksi. Jumala jokaista semmoisesta avioliitosta\nvarjelkoon!\n\nNeljännes tuntia sen jälkeen pyörivät vaunut, joissa Artturi Berkow\nnuoren rouvansa kanssa istui, tiellä, joka vei kaupunkiin. Ilma, joka\nkoko aamupäivän oli ollut jommoinenkin oli melkoisesti rumennut.\nKoko taivas oli harmaiden pilvien peitossa, joita miltei myrskyksi\nyltyvä tuuli ajeli ja lähetti tuontuostakin sateen roiskauksia\njo ennestään läpimärälle maalle. Kevät oli ylimalkain rankka ja\nmyrskyinen, oikein omaansa tekemään maalla asumisen kaupunkilaisille\nmahdottomaksi kärsiä. Vaikka jo oltiin toukokuussa, niin puiston\npaljaat, lehdettömät puut tuskin vielä näyttivät ensimäisiä urpiansa;\ntuima tuuli ja kylmät sateen roiskaukset hävittivät lopen Berkowin\npuutarhurin kaiken kukaston, jota hän niin suurella vaivalla oli\nkasvattanut penkereille ja kukkasaroille, sekä pieksivät rikki\nja kuolettivat jokaisen kukan, mikä vielä puhkesi ulkoilmassa.\nPohjattomat tiet, sadeveden vallassa olevat metsät tekivät kaiken\nmatkustuksen yhtä ikäväksi kuin hyödyttömäksi yritykseksi.\n\nArtturi katseli, samoin kuin Eugeniakin, ääneti vaunu-akkunasta ulos,\nkoettaen yhtä vähän kuin puolisonsakin saada mitään puhetta alkuun.\nHe eivät olleet tänäpänä oikeen toisiaan tavanneet ennenkun vaunuihin\nastuessaan ja olivat silloin ainoastaan näön vuoksi virkanneet\njonkun sanan ilmanlaadusta, matkasta ja sen tarkoituksesta; sitte\noli jäähdyttävä äänettömyys seurannut, jota näytti tulevan kestämään\naina kaupunkiin asti. Tällainen matkustus ei ollut suloisinta;\ntosin he mukavissa kuomivaunuissaan eivät tunteneet mitään rumasta\nulkoilmasta, mutta ei voinut pehmeä istuinkaan täydellisesti suojella\ntäristyksistä näillä huonoilla teillä, joilla raskaat matkavaunut,\nvaikka hevoset olivat kauniit ja vahvat, ainoastaan verkalleen\npyörivät. He olivat ennättäneet noin puoliväliin matkaa ja olivat\nkeskellä metsää, kun erittäin ankara järähdys oli paiskata vaunut\nkumoon. Ajuri kirosi puoli-ääneen ja pidätti hevoset; sekä hän että\npalvelija nousivat kiireesti alas istuinlaudalta, ja nyt syntyi\niso-ääninen rupatus sinne ja tänne vaunujen ulkopuolella.\n\n-- Mikä on hätänä? kysyi Eugenia, hätäisesti nousten istuimeltaan.\n\nArtturi kohdaltaan ei juuri halunnut tietää mitä se oli; arvattavasti\nhän olisi huoleti odottanut, kunnes tultaisiin asiata ilmoittamaan;\nmutta nyt tunsi hän olevan syytä avata vaunun-akkunan ja uudistaa\nvaimonsa kysymyksen.\n\n-- Älkää hätäilkö, herra Berkow, sanoi ajaja, joka ohjat kädessä\nastui vaunun-akkunan eteen. -- Me olemme onnellisesti välttäneet\nvaaran, mutta olipa hiuskarvan päällä ettemme kaatuneet. Tottapa\njoku paikka takarattaissa on särkynyt. Ranssu on juuri-ikään siellä\nkatsomassa.\n\nTieto, minkä Ranssu asian tarkasteltuaan antoi, ei juuri ollut\nlohdullinen. Ratas oli saanut semmoisen vahingon, että nähtiin perin\nmahdottomaksi matkustaa vaunuilla, siinä kunnossa, missä olivat,\nsataakaan askelta edemmä. Molemmat palvelijat katselivat neuvottomina\nherrasväkensä puoleen.\n\n-- Pelkään, että meidän, asiain näin ollessa, täytyy luopua aiotusta\nkyläilemisestä, sanoi Artturi joinkin vetelästi, kääntyen rouvansa\npuoleen. Ennenkuin Ranssu ennättää kotiin ja sieltä takaisin toisten\nvaunuin kanssa, matkustus kaupunkiin myöhästyy.\n\n-- Sitäpä pelkään minäkin. Meillä ei siis ole muuta neuvoa kuin astua\nulos ja palata kotiin.\n\n-- Astua ulos? kysyi Artturi teeskelemättömällä kummastuksella. Aiot\nkentiesi jalkasin palata kotiin?\n\n-- Kentiesi sinä aiot jäädä vaunuihin, siksi kuin Ranssu ehtii tänne\ntoisia tuoda?\n\nArtturi näytti päättäneen sen tehdä, ja olisiki arvattavasti\nkernaammin istunut kaksi täyttä tuntia vaunujen nurkassa, jossa hän\ntietysti oli suojeltuna tuulelta ja ilmalta, kuin taipunut jalkaisin\nvaeltamaan kylmän ja märän metsän kautta. Eugenia lienee sen nähnyt\nhänen päältänsä, sillä tuo ylenkatseellinen hymy ilmaantui taas hänen\nhuulilleen.\n\n-- Minä osaltani katson kotiin kävelemisen paremmaksi tätä hyödytöntä\nja ikävää odotusta. Ranssu saattakoon minua, koska hänen kumminkin\ntäytyy palata. Tottapa sinä jäät vaunuihin? En millään muotoa\ntahtoisi sitä edesvastausta päälleni, että olen saattanut sinulle\nvilustuksen.\n\nMitä koko tämä onnettomuuden tapaus ei ollut voinut, sen vaikutti\nsilminnähtävä iva Eugenian sanoissa; se sai nuoren miehen pois hänen\nsopestaan. Hän nousi ylös lykkäsi vaunun-oven auki ja seisoi jo\nensi silmänräpäyksessä siellä ulkona vaunun-astuimella, tarjoten\nEugenialle kättä, auttaaksensa häntä ulos. Eugenia viipyi.\n\n-- Minä rukoilen sinua Artturi --\n\n-- Minä rukoilen _sinua_, ettet saattaisi meitä ihmisten\nnaurettaviksi ottamalla palvelian saattajaksesi kernaammin kuin\nminun. Tahdotko olla niin hyvä?\n\nNuori rouva nyykäytti miltei havaitsemattomasti olkapäitään, mutta\nmuuta neuvoa hänelle ei jäänyt, kuin vastaanottaa tarjottu käsi,\nsillä ajaja ja palvelia seisoivat juuri vierellä; hän astui siis\nulos, ja Artturi kääntyi miesten puoleen.\n\n-- Minä lähden saattamaan armollista rouvaa. Viekää vaunut johonkin\ntaloon, johon ne saavat jäädä toistaiseksi, ja tulkaa niin pian kuin\nmahdollista hevosten kanssa jälkeen.\n\nPalvelijat nostivat hattujansa ja rupesivat täyttämään saatua käskyä.\nEugenia hylkäsi vienolla nyökkäyksellä miehensä tarjotun käsivarren.\n\n-- Pelkäänpä, että meidän täällä täytyy luopua huvikävelyksestä,\nsanoi hän kierrellen.\n\n-- Kumpikin saanee katsoa, kuinka yksinään pääsee eteenpäin.\n\nHän koettikin sitä, mutta ainoastaan sillä seurauksella, että\njo ensimäisellä askeleella vajosi nilkkojansa myöten sitkeään,\nlikomärkään saveen ja kun hän, tästä säikähtyneenä, pakeni toiselle\npuolen tietä, yhtyi hän tuumaa syvään veteen, joka roiskui hänen\njalkainsa ympärillä; nuori rouva seisoi neuvotonna. Näin vaikealta\ntie, vaunuista katsottuna, ei ollut hänestä toki näyttänyt.\n\n-- Täällä tosiaankaan emme pääse käymään! arveli Artturi, joka sillä\naikaa oli koettanut samaa samalla seurauksella. -- Meidän täytyy\nmennä metsän kautta.\n\n-- Tuntematta teitä ja polkuja? Saatammehan eksyä!\n\n-- Tuskinpa! Muistan vielä poikuuteni aialta aivan hyvästi erään\npolun, joka menee suoraan poikki metsän, kunnasten sivutse ja alas\nlaksoon, joka on siitäkin edullinen että melkoisesti lyhentää matkan.\nSe meidän on etsittävä.\n\nEugenia vitkaili vielä, mutta puoleksi tulvillaan oleva ja\nrattaanjälillä vielä enemmin rikottu tie teki perin mahdottomaksi\nhänen mihinkään päästä. Se ei suonut hänelle valitsemisen valtaa. Hän\nlähti siis seuraamaan puolisoansa, joka jo oli poikennut vasemmalle\nkädelle, ja muutamassa hetkessä he jo olivat kuusien tiheän ja tumman\nvihannan keskellä.\n\nTäällä oli toki mahdollista päästä kävelemään sammaliskossa ja\npuunjuuria myöten, sillä ehdolla kuitenkin, että oli jalat, jotka\nolivat senmoiseen kävelyyn tottuneet. Herralle ja herrasnaiselle,\nsemmoisille, jotka olivat tottuneet ainoastaan huoneittensa\nparketti-lattiaan, joille vaunut ja ratsuhevoset olivat tarjolla joka\nhuvimatkalle, ja joiden vaellukset olivat ainoastaan huvikävelyksiä\npuistossa kauniilla ilmalla, tämä tie tuotti tarpeeksi asti vastuksia\n-- entäs vielä niin myrskyisenä ja sumuisena päivänä kuin tämä\noli! Kuitenkaan ei nyt enään satanut, mutta koko seutu oli aivan\nmärkänä, ja pilvet uhkasivat joka hetki uudella vesi roiskeella. Yli\ntunnin matkan päässä kotoa, keskellä metsää, johon olivat menneet\nvoiton ja tappion uhalla, ilman vaunuitta tahi palvelijoitta, ilman\npienintäkään suojaa tuulta ja sadetta vastaan -- olipa tosiaankin\nyhtä outo kuin tuskallinen tila herra Artturi Berkowille ja hänen\nkorkeasukuiselle puolisollensa.\n\nNuori rouva, tavallisella nerokkuudellaan, ei kumminkaan jäänyt\nneuvottomaksi. Hän oli heti ensi askelilla nähnyt mahdottomaksi\npelastaa vaalean silkki-hameensa ja valkoisen burnussinsa; hän antoi\nne sentähden molemmat huoleti märälle sammalikolle ja vettä valuville\npuille alttiiksi, ja astui rohkeasti eteenpäin. Mutta yhtä vähän kuin\ntämä puku oli sopiva tällaiseen vaellukseen, niinpä heikosti se voi\nsuojella pahaa ilmaa vastaan; hän kääräisi, vilusta väristen, keveän\nkasmiri-pukimensa tiukemma ympärilleen, ja hän välttämättömästi\nkärsi, kylmän tuulen häntä kosketellessa.\n\nPuolisonsa huomasi sen ja seisahtui. Veltostunut kuin oli, oli hän\nkotoa lähtiessään, vaikka kuomivaunut häntä täydellisesti suojasivat,\nheittänyt vaipan ympärilleen. Nyt otti hän sen mitään virkkaamatta\npäältänsä, laskeakseen sen nuoren vaimonsa hartiolle, mutta tämä teki\nlujan tenän eikä vastaanottanut.\n\n-- Minä kiitän! Minä en sitä tarvitse!\n\n-- Mutta sinulla on vilu.\n\n-- Ei ollenkaan! En olekaan niin arka kuin sinä.\n\nSanaakaan virkkaamatta otti Artturi vaipan takaisin, mutta sensijaan,\nettä olisi uudestaan luonut sen ympärilleen, nakkasi hän sen\nhuolettomasti käsivarrelleen ja astui nyt keveässä puvussaan Eugenian\nrinnalle. Tuulen puuska riuhtaisi häneltä hatun pois ja lennätti\nsen äkkijyrkästä törmästä menemään syvyyteen, josta sitä ei enään\nkäynyt hakeminen. Artturi katsahti aivan huoleti pakolaisen perään\nja viskasi, miltei uhalla pitkän tukkansa kasvoiltaan. Jalkansa\nupposivat joka askeleella syvälle sammalikkoon, ja kuitenkaan hänen\naskeleensa eivät olleet koskaan näyttäneet Eugeniasta niin vakavilta\nja jänteiltä kuin tänä päivänä. Hänen miehensä velttoperäinen\nryhti katosi hetki hetkeltä sitä enemmin, jota syvemmälle he\npainuivat viheriään erämaahan. Hänen muuten niin raukeat silmänsä\ntähystelivät tarkoin etsittyä polkua. Märkä, jylhä metsä näytti\noikein elähdyttävästi vaikuttavan häneen; niin syvälle henkitteli hän\ntuikeata pihkaista kuusikko-ilmaa, niin joutuisasti vei hän nuorta\npuolisoansa eteenpäin humisevain puulatvain alatse. Hän seisahtui\nyhtäkkiä ja huudahti miltei riemuten: Tuolla tie on!\n\nHe näkivätkin edessään kaitaisen polun, joka meni suoraan metsän\npoikki ja vähän etempänä heistä näytti lähtevän alaspäin. Eugenia\nkatsoi vähän kummastuksissaan sinne päin; hän ei ollut uskonut\nmiehestään olevan luotettavaksi oppaaksi, vaan oli varmaan luullut\nettä eksyisivät.\n\n-- Näytätpä tuntevan tämän seudun jotensakin! sanoi hän, rinnastusten\nmiehensä kanssa astuessaan.\n\nArtturi hymyili, mutta tämä hymy ei tarkoittanut Eugeniaa vaan\nympärillä olevaa seutua, jota hän nyt tyynemmästi tarkasteli.\n\n-- Enkö tuntisi metsääni! Me olemme vanhoja ystäviä, vaikka emme ole\nnähneet toisiamme moniin, moniin aikoihin.\n\nEugenia nostatti kummastuneena päätänsä. Semmoista puhetta ei ollut\nhän koskaan kuullut Artturin suusta. Siinä oli havaittavana syvälle\nsortunut tunne, minkä kuitenkin hänen äänensä ilmaisi.\n\n-- Rakastatko metsää niin paljon? kysyi Eugenia, malttamatta olla\njatkamatta puhetta, joka muuten arvattavasti olisi päättynyt\ntavalliseen äänettömyyteen. -- Minkätähden siis näiden neljän viikon\nkuluessa, et ole kertaakaan käynyt täällä?\n\nArtturi ei vastannut mitään. Silmäyksensä hupeni ikään kuin\nuneksivaisena noihin viheriöihin, sumun peittämiin syvyyksiin.\n\n-- Minkätähdenkö? toisti hän viimein synkeästi, -- en tiedä!\nKen tiesi olen ollut ylen hidas. Pääkaupungissanne unhotetaan\nkaikkityyni, niinpä kyllä tietokin metsän yksinäisyydestä.\n\n-- Pääkaupungissanne? Minä arvelin sinun, yhtä hyvin kuin minun,\nolevan siellä kasvatetun.\n\n-- Niinpä kyllä! Ainoastaan sillä eroituksella, että elämäni lakkasi,\nkun niin sanottu kasvatukseni alkoi. Minkä vuoksi oli eläminen, sen\njätin taakseni astuttuani niiden muurien sisälle; sillä elämä oli\njonkin arvoinen ainoastaan iloisina, päivänloistoisina lapsuuteni\nvuosina.\n\nNämät sanat lausui hän puoleksi kaipausta puoleksi mielikarvautta\nosoittavalla äänellä. Mutta liikahtipa Eugeniankin sydämestä entinen\nmielipaha jälleen voimmakkaasti. Kuinka rohkeni Artturi puhua\nluopumuksesta ja uhrauksesta? Mitä hän siitä tiesi? Eugenialtahan\nitseltään onni tosiaankin oli loppunut lapsuuden ijällä; hänellehän\nalkoi, maailmaan astuessaan, koko tuo pitkä sarja suruja,\nnöyryntymisiä ja epätoivoa, joka hänellä, isän uskotulla ja perheen\nasioihin tutustuneella, oli ollut läpikäytävänä, se katkera koulu,\njoka kyllä oli karaissut hänen luonteensa, mutta myös viennyt häneltä\nkaikki nuoruuden ilot. Minkälaiset eikö sitä vastoin hänen miehensä\nasema ja entiset päivät olleet. Ja niistä nyt otti puhuakseen niin\nkuin onnettomuudesta!\n\nArtturi näytti keksivän nämä ajatukset Eugenian silmistä, kun\nkumartui lykkäämään syrjään erästä laukoilevaa oksaa, joka olisi\nollut Eugenialle haitaksi.\n\n-- Sinä arvelet, ettei minulla pitäisi olla syytä valittaa?\nMahdollista. Kyllä! Onpa minulle sanottu, että onneni on\nkadehtittava. Mutta minä vakuutan sinulle, että toisinaan tuntuu\nminusta niin tuskallisen kamalalta semmoinen elämä, missä onni\nsirottelee jalkain eteen kaikkia lahjojaan, joita tallataan,\nainoastaan sen tähden ettei enään tiedetä, mitä niistä muuta sopisi\ntehdä! niin kamalalta ja lohduttomalta, että viimein, maksoi mitä\nmaksoi, paras on päästä mokomasta kullatusta autuallisuudesta pois\nvaikkapa myrskyyn ja raju-ilmaankin!\n\nEugenian tummat silmät olivat sanomattomalla kummastuksella luotuina\nArtturin kasvoihin. Yhtäkkiä välähti heleä puna Artturin poskille.\nHän näytti tuota pikaa huomaavan, että oli tehnyt itsensä vikapääksi\nsiihen anteeksi antamattomaan vikaan, että sydämestään jotakin\nilmoittaa puolisollensa.\n\nNuori mies veti otsansa rypyille ja loi uhkaavaisen silmäyksen\nsynkeään metsään, joka oli houkutellut hänen tämmöistä totta\npuhumaan, mutta jo seuraavana hetkenä oli hän taas vaipuva entiseen\nälyttömyyteensä.\n\n-- Myrskyä ja raju-ilmaa tosiaankin on enemmän kuin saatamme haluta!\nsanoi hän huolettomasti, kääntäen selkänsä Eugenialle, ja alkoi\nastumaan edelleen. -- Kauheasti tuolla aukinaisella kukkulalla\nvonkuu! Meidän täytyy odottaa siksi kun tuuli asettuu; nyt ei ole\nmäen rinteelle lähtemistä.\n\n-- Metsästä astuessaan heidät tapasikin niin ankara myrsky, että\ntuskin pysyivät jaloillaan. Tällä hetkellä oli mahdotonta päästä\nmihinkään polulle, joka tällä paikalla, jyrkkänä ja aukinaisena,\nlaskeutui laksoon; myrsky mieli lennättää kulkijaa syvyyteen. Tätä\nnykyä ei siis ollut muuta neuvoa, kuin jäädä tänne puiden suojaan,\nsiksi kun raivo lakkaisi.\n\nHe seisoivat vankan kuusen alla, metsän syrjässä. Myrsky reuhtoi sen\nviheriöissä oksissa, joita se suojellen ojensi nuorempain toveriensa\nylempänä, ja itse horjui se vikisten sinne tänne, mutta sen\njättiläis-vahva vaalean-harmaa runko antoi kuitenkin turvan ja suojan\nEugenialle, joka siihen sai nojautua. Siinä pakkotilassa olisi ollut\nsijaa kahdellekin, mutta olisi silloin ollut täytyminen tunkea toinen\ntoisiinsa likemmin, ja luultavasti oli se tämän seikan punnitseminen,\njoka pakoitti Artturin seisahtumaan muutamia askelia Eugeniasta,\nvaikka hänellä siellä oli aivan vähän suojaa tarjona, ja vaikka\näskeisen sateen vetyttämät oksat heiluen haalien kosolta roiskivat\nvettä hänen hartioillensa. Tukkansa liehui harristuneena tuulessa, ja\nsateen tipahtumat valuivat hänen suojattomalle otsalleen. Kuitenkaan\nei hän tehnyt pienintäkään yritystä siirtymään.\n\n-- Etkö -- etkö mieluimmin tahdo tulla tänne? kysyi Eugenia, siirtyen\nsyrjemmä, antaaksensa hänelle sijaa ainoalla kuivalla paikalla, mikä\nlöytyi.\n\n-- Kiitoksia! En tahdo vaivata sinua likisyydelläni.\n\n-- No ota toki vaippa ympärillesi! -- Tällä kertaa Eugenian ääni\nkuului heleänä kuin rukous. -- Aivanhan kastut likomäräksi.\n\n-- En ollenkaan; En olekaan niin arka ilmanlaadulle kuin luulet.\n\nNuori rouva puri huultansa. Ei ole hauska kun meitä kolhitaan omilla\naseillamme; mutta enemmin kuin tämä, loukkasi häntä se rohkeus,\nmillä Artturi antoi ilman ja tuulen piestä itseään, ainoastaan\nhäntä kuritaaksensa. Tosin katsoi hän tämän rohkeuden sanomattoman\nnaurettavaksi; eihän hänellä ollut siitä haittaa, ja hänestä oli\nmiltei yhtä, jos Artturi siitä vilustui, sairastui, tahi ei, mutta se\närsytti häntä kumminkin, että hän seisoi niin jäykkänä ja levollisena\nraju-ilman pieksettävänä; kentiesi tämä ei tapahtunut ponnistuksetta,\nmutta Artturi kesti sen kuitenkin -- hän, joka puolta tuntia sitä\nennen uneliaana ja viluisena nojasi vaunujen mukavia tyynyjä vasten\nja näytti tuskittelevan pienintäkin tuulen löyhäystä, mikä kentiesi\ntunki sisään lasiruudun kautta. Tarvitsiko hän todellakin myrskyä ja\nraju-ilmaa näyttääksensä Eugenialle, ettei hän ollutkaan se vennokas,\njoksi Eugenia oli häntä luullut?\n\nArtturi ei kumminkaan näkynyt ylipäiten tahtovan näyttää mieltä\nminkäänlaista; hän näkyi tällä hetkellä kokonaan unhottaneen\nEugenian läsnä-olon. Ristissä käsin seisoi hän siellä ja katseli\nvuoriselännettä, jonka enin osa tälle kukkulalle oli nähtävänä.\nVitkalleen liukui hänen silmänsä kukkulalta kukkulalle, ja Eugenia\nteki sillä aikaa yhtäkkiä sen hämmästyttävän havainnon, että hänen\npuolisollaan oikeastaan olikin sangen kauniit silmät. Tämäpä\ntosiaankin hämmästytti häntä; hän oli tähän asti vaan tiennyt sen,\nettä noiden puoli-umpinaisten silmäkannetten alla oli jotakin\nraukeata ja uneliaista, eikä ollut hän koskaan viitsinyt tyynemmin\nsitä tarkastella. Kun Artturi jonkun kerran silmäsi taivasta kohden,\nniin se aina tapahtui niin verkalleen, niin hitaisesti, ikään kuin\nsilmäys olisi vaatinut häneltä ääretöntä vaivaa, eikä kuitenkaan\nolisi vaivaa maksanut; ja kuitenkin tätä silmäystä kelpaisi katsella.\nKasvojen näöstä päättäen olisi noiden aina suljettuin silmälautasten\nalla luullut asuvan raukeat ja kylmät, siniset silmät; mutta\nsensijaan loisti sieltä puhtaan tummanruskea silmäpari, tosin vielä\nraukea ja untelo, mutta kuitenkin sen näköinen, että nämä silmät ehkä\nvoisivat välähdellä voimuudesta ja innostuksesta, ja niinkuin tämän\nsynkän katsannon takana asuisi aikoja sitten vajonnut, unhotettu ja\nlumottu maailma, mikä vaan odotti loihtusanoja noustaksensa jälleen\nsyvyydestään. -- Aavistus, mikä jo ennen oli noussut nuoressa\nrouvassa, kun Artturi metsässä niin äkisti kääntyi häneen selin,\nvaltasi hänen taaskin: se epäluulo, että isä tässä kasvatuksellaan\noli rikkonut ja turmellut äärettömän paljon, enemmän kuin että hän\nkoskaan voi siitä vastata ja enemmän kuin hän koskaan taisi palkita.\n\nSiellä seisoivat he molemmat, yksinään kukkulalla. Sumuhunnulla\npeitettynä oli metsä, tiukkaan ympäröittynä harmailla varjoilla,\njotka milloin tiukkaan kiertyivät tummain oksain ympäri, milloin\nliehuvina juomuina rippuivat niiden nenissä, milloin aaveentapaisina\nväikkyivät pitkin maata. Ja tämä sumuhuntu väikkyi ja liehui tuolla\nvuorillakin, milloin rikki raastettuna, milloin keräytyneenä tummain\nkukkuloiden ja puoskeiden laksojen vaiheille. Se oli loppumatonta\nväikkymistä ja keinumista, nousemista ja laskeutumista, ikään kuin\ntahtoisivat vuoret ja metsät milloin kohota etäisimmistä syvyyksistä,\nmilloin kätkeytä joka ihmis-silmältä. Ympärillä raivosi myrsky,\nvinkuen niin sata-vuotisten kuusien välitse kuin vilja-vainioin\nylitse; vikisten köyristyivät voimakkaat rungot, suhisten notkuivat\npuunlatvat ja niiden päällitse lensivät harmaat pilvet, muodottomiksi\njängiksi keräytyneinä, hurjasta paosta. Se oli raju-ilma, jommoinen\nainoastaan jonkun kerran ärjähtää vuorten keskellä, ja kuitenkin\nolivat ne kevätmyrskyjä, mitkä siellä ylhäällä pauhasivat. Näillä\nsuhisevilla siivillä teki kevät tulonsa, ei päivänloistoisena ja\nhymyilevänä, niinkuin siellä alhaalla laksoissa; täällä tuli se\ntuimana, hurjana ja väkinäisenä, mutta se oli kumminkin kevään\nhenki, mikä tässä myrskyssä puhalteli, hänen äänensä, mikä tässä\npauhinassa kaikui. Kevätmyrskyn luonteessa asuu ikäänkuin lupaus\nkaikesta siitä auringon loistosta ja kukkasten lemusta, mikä kohta on\nvalahtava maan päälle, ikäänkuin aavistus kaikesta siitä voimakkaasti\nluovasta elosta, joka jo ponnistaa valkeuteen tuhat kertaista nuorta\norastansa. Ja he kuulivat äänen, nuo humisevat metsät, lorisevat\nojat ja huuruavat laksot, ja ne vastasivat hänelle. Tässä pauhussa,\nkuohussa ja melussa helisi ainoastaan luonnon ilohuuto, joka vihdoin\nloi talven viimeiset kahleet päältänsä, helisi riemuhuuto, jolla se\ntervehti lähestyvää pelastajaa: Kevät tulee!\n\nTämmöisessä kevään taitoksessa on jotakin salatemppuista, ja\nvuoriseudun tarut antavat sille omituisen runollisen merkityksen.\nNe kertovat vuorenhaltijasta, joka silloin vaeltaa valtakuntaansa\ntarkastamassa ja jonka voima semmoisella hetkellä ryhtyy siunaavana\ntahi tuhoavana niiden ihmisten elämään, jotka sen alueella viipyvät.\nMitkä silloin toisensa kohtaavat, ne iäti yhteen kuuluvat, ja mitkä\nsilloin eriävät, ne eriävät kaikeksi iankaikkisuudeksi. He eivät\ntarvinneet kohdata toisiaan täällä, ne molemmat, jotka seisoivat\ntuolla kukkulalla; he olivat jo yhdistetyt lujimmalla siteellä,\nmikä voi yhdistää kaksi olentoa, ja kuitenkin seisoivat he niin\nkaukana toisistaan ja olivat niin oudot toisilleen, kuin olisi ollut\nmaailmoja heidän välillään. Äänettömyyttä oli kestänyt kotvan aikaan.\nEugenia teki siitä ensiksi lopun.\n\n-- Artturi!\n\nHän hypähti, ikäänkuin heräten ja kääntyi hänen puoleensa.\n\n-- Mitä haluat?\n\n-- Täällä ylhäällä on niin kylmä -- etkö nyt tahtoisi lainata minulle\nvaippaasi?\n\nNiinkuin äskettäin nousi taaskin heleä punoitus nuoren miehen\nkasvoille, kun hän sanomattomalla hämmästyksellä katsasti Eugenian\npuoleen. Hän tiesi, että tämä uljas nainen ennemmin olisi jähmettynyt\njääkylmässä tuulessa, kuin alentunut pyytämään sitä kerran\nhalveksittua vaatetta ja kuitenkin se nyt teki sen, särkyneellä\näänellä ja silmät maahan luotuina niinkuin silloin kuin tunnustetaan,\nettä on oltu väärässä. Tuotapikaa seisoi hän Eugenian vierellä ja\nojensi hänelle vaipan. Mitään virkkaamatta antoi Eugenia hänen\nlaskea se hartioilleen, mutta kun Artturi yritti palaamaan entiselle\npaikalleen, kohtasi häntä äänetön toden takaa nuhteleva silmäys.\nArtturi näkyi vielä epäröivän hetkisen aikaa; mutta eikö Eugenia\nollut tehnyt jotakin anteeksi anomisen kaltaista? Hän antoi siis\nynsyytensä mennä ja jäi hänen vierelleen. Laksosta nousi sumupenger\nja kääriytyi niin tiiviisti näiden molempain ympärille, kuin tahtoen\npidättää heidät tälle paikalle. Vuoret ja metsät katosivat harmaaseen\nusvaan; ainoastaan hyvin suuret kuuset pistivät siitä ylös,\nvakaisesti silmäillen näiden molempain puoleen, jotka olivat paenneet\nniiden suojeltavaksi. Heidän päällänsä ratisivat ja humisivat ne\ntummat oksat, kuin tuhansilla oudoilla, salaisilla sävelillä, ja\nsillä välin soivat metsän täyteläisemmät äänet -- --\n\n-- Olipa jotakin tuskallista, jotakin kamalaa tässä usvassa, tässä\nsuhinassa ja pauhinassa. Eugenia hypähti tuota pikaa, ikäänkuin\nkiskoutakseen irti jostakin vaarasta, joka oli kiertynyt hänen\nympärilleen.\n\n-- Sumu yhä sakenee, -- sanoi hän, masenneella äänellä, ja ilma yhä\nkovenee! Luuletko mitään vaaraa meillä olevan täällä?\n\nArtturi katsahti ympärillä vaappuvaa usvaa ja pyyhkäisi kädellään\nveden hiuksistaan.\n\n-- En tunne vuoriamme niin paljon että tietäisin, mihin määrään asti\nnämä myrskyt voivat olla vaarallisia. Ja jos nyt niin olisi, niin\npelkäisitkö?\n\n-- En ole pelkuri, ja yhtäkaikki on vapistus aina tarjolla, kun henki\non kaupalla.\n\n-- Ainako? Minä kuulin, että se elämä, jota me olemme näinä neljänä\nviikkona viettäneet, ei ole ollut semmoista, erittäinkin mitä sinuun\ntulee, että sen alttiiksi paneminen vapistuttaisi.\n\nNuori rouva loi silmänsä maahan. -- Sen mukaan kuin minä tiedän, en\nole kiusannut sinua millään valituksella, sanoi hän hiljaa.\n\n-- Etpä kyllä! Sinun huultesi ylitse ei tule valitusta. Jospa vaan\nvoisit karkoittaa poskiesi kalpeuden yhtä hyvästi kuin valituksen\nhuuliltasi! Tottapa soisit voivasi sen tehdä, mutta se käy yli\n_sinunkin_ tahtosi voiman. Luuletko minulla olevan niin suurta iloa\nsiitä, että näen, kuinka vaimoni menettää kaiken verensä minun\nvierelläni, sen tähden että sallimus nyt kerta on hänen sinne\npakoittanut.\n\nNyt oli Eugenia se, joka karahti tulipunaiseksi! mutta ei se ollut\nnuhde Artturin sanoissa, mikä tuotti tämän punan hänen poskilleen, se\noli se omituinen sana, jota Artturi nyt ensi kerran käytti. \"Vaimoni\"\nsanoi hän. Niinpä totisesti, Eugenia oli vihitty Artturille vaimoksi,\nmutta mieleensä ei ollut koskaan johtunut, että Artturilla voisi olla\noikeus sanoa häntä \"vaimoksensa\".\n\n-- Miksi nyt taas kosketat tuota asiata? kysyi Eugenia, kääntyen\npäin. -- Toivoin sen jo olevan iäksi päiväksi ratkaistun sillä\nensimäisellä välttämättömällä selityksellä, mikä välillämme oli.\n\n-- Siksi, kun näytät olevan siinä erehdyksessä, että tahtoisin\nelinajaksi pitää sinua niissä kahleissa, jotka totisesti ovat yhtä\nraskaat minulle kuin ne sinulle ovat olleet.\n\n-- Ääni kuului jääkylmältä, ja kuitenkin silmäsi Eugenia äkisti\nhäntä silmiin, mutta ei voinut hänen kasvoistansa mitään keksiä.\nMinkätähden verhottuivat nuo silmät heti kun Eugenia koetteli tutkia\nniitä? Eivätkö ne tahtoneet antaa hänelle selitystä, vai pelkäävätkö\nne sitä?\n\n-- Puhutko -- erosta?\n\n-- Luuletko, että olisin katsonut avioliiton välillämme yhä edelleen\nmahdolliseksi, noiden -- kunnioitusta tarkoittavain sanain perästä,\njotka minun ensi iltana täytyi kuulla suustasi?\n\nEugenia ei virkannut mitään. Heidän päällitse humisivat ja\nhuokuivat taas nuo viheriät kuuset; metsän ääni tunki kehoittaen ja\nvaroittaen näiden puolisoiden luokse, jotka juuri oli erotuomiota\nlausumaisillaan, sillä ei kumpikaan heistä tahtonut ymmärtää\nvaroitusta.\n\n-- Ei kummallakaan meistä ole tarpeeksi asti vapautta, niin että\nvoisimme perin laiminlyödä kaikki arvelut, jatkoi Artturi samaan\nlaatuun. -- Isäsi, samoin kuin minunkin isäni, on kovin tunnettu\nseurapiireissänne, yhdistyksemme nosti kovin suurta huhua, kuin\nettä taitaisimme niin pian sen purkaa, antamatta pääkaupungille\nammentamatonta ainetta häväistys-juttuihin, joissa me molemmat\ntulisimme olemaan naurettavina päähenkilöinä. Ei käy laatuun erota\nneljänkolmatta tunnin perästä, ilman mitään ulkonaisia syitä, eipä\nkahdeksan päivänkään perästä; meidän täytyy \"näön vuoksi\" kärsiä\ntoisiamme vuoden ajan, että sitte voisimme todenmukaisesti selittää,\nkuten luonteet eivät sovi yhteen. Toivoni oli että niin kauvan\nvoisimme kärsiä toisiamme; mutta näyttääpä niinkuin voimamme eivät\nriittäisi semmoiseen vaatimukseen. Jos tätä menoa yhä edelleen\nkestää, niin kumpikin menehdymme.\n\nKäsi, jonka nuori rouva oli kääräissyt puurungon ympärille, vapisi\nvienosti, mutta äänensä oli aina vakava kun sanoi:\n\n-- En menehdykään niin helposti kerran päätetyn tehtävän alle, ja\nmitä sinuun tulee, niin enpä uskonutkaan, että erittäin tuntisit\ntämän yhdessä elämisen kiusallisuutta.\n\nArtturin silmät leimahtivat; se oli taas tuo äkkipikainen\nsalamantapainen leimahus, joka tuli ja katosi näissä ruskeissa\nsilmissä, jättämättä mitään merkkiä jälkeensä; ne olivat taas raukeat\nja elottomat kuin tavallisesti, kun hän, vähän aikaa ääneti oltuaan,\nvastasi:\n\n-- Sinä et tosiaankaan sitä uskonut? Sepä se! Noh niin, minun\ntunteestani eihän asia ripukaan. En olisi koskenut tähän asiaan,\njos en olisi nähnyt välttämättömäksi rauhoittaa sinua lupauksella,\nettä yhdistyksemme puretaan, niin pian kuin se maailman edessä\nkäy laatuun. Kenties silloin en näe sinua niin kalpeana kuin tänä\nviimeisenä aikana, ja kentiesi sinäkin nyt uskot, minkä tähän asti\nolet valheena pitänyt, ettei minulla ollut aavistustakaan niistä\nhankkeista, jotka väkivallalla veivät minun sitomukseen, jonka luulin\nvapaaehtoisesti olevan minulla tarjona.\n\n-- Minä uskon sinua Artturi, -- sanoi Eugenia hiljaa, nyt uskon sinua.\n\nArtturi hymyili, mutta se oli äärettömän mielikarvauden hymyllä, kuin\nhän vastaanotti tämän ensimäisen todistuksen vaimonsa luottamuksesta\njuuri sillä hetkellä, jolla luopui hänestä.\n\nSumu alkaa aleta, sanoi hän keskeyttäen, -- ja myrskykin näkyy\nhetkisen ajaksi asettuneen. Meidän täytyy käyttää sitä aikaa\ntullaksemme täältä pois; tuolla laksossa olemme suojatut, eikä ole\nmeillä sitte pitkältä arentimiehen taloon, josta toivon saavani\nlainata vaunut. Tahdotko niin lähdetään astumaan?\n\nTie oli jyrkkä ja liukas, mutta Artturi näkyi tänäpänä tahtovan\nperäti kieltäytä luonteestansa. Hän astui lujilla ja tanakoilla\naskelilla alas vuorta, jota vastoin Eugenia ohuissa jalkineissaan\nja pitkissä vaatteissaan, ja kun vaippa vielä lisäksi esti hänen\nliikkeitään, tuskin pääsi kulkemaan. Artturi näki, että hänen tässä\ntäytyi hänelle avuksi käydä, mutta paljaassa käsivarren tarjoamisessa\ntällä tiellä ei ollut kyllin; hänen täytyi välttämättömästi ottaa\nhäntä vyötäisistä, jos avusta piti jotakin hyötyä olla, ja se -- ei\nkäynyt laatuun.\n\nAviomies oli kahden vaiheilla antaisiko puolisollensa avun, jonka\nhän olisi tehnyt kenelle vieraalle ihmiselle hyvänsä, ja sen avun\nsuhteen, minkä tuntematon ihminen näissä suhteissa arvelematta olisi\nvastaan ottanut, sen avun suhteen vaimo tässä epäili ottaisiko sen\nmieheltään vastaan; hän vapisi vienosti kun Artturi viimein, vähän\naikaa mietittyänsä, kuitenkin laski kätensä hänen ympärilleen.\nEi kumpikaan heistä virkannut sanaakaan tämän kymmenen minuutin\npituisella matkalla, mutta Eugenian kasvot kalpenivat joka askele,\nmihinkä he luikuivat laksoa kohden. Hän ei näyttänyt suvaitsevan,\nettä tuo käsi ympäröitsi häntä, että hänen täytyi nojata Artturin\nolkapäätä vasten niin liki, että Artturin hengitys kosketti häntä; ja\nkuitenkin helpotti Artturi hänelle niin paljon kuin mahdollista tätä\ntuskallista tilaa. Ei ainoatakaan silmäystä Artturi luonut Eugenian\npuoleen; koko hänen huomionsa näkyi olevan tiehen tarkistuneena,\nmikä vaatikin kaikkea varovaisuutta, jolleivät molemmat solahtaisi\nrinnettä alas. Mutta vastoin tätä tyvenmielisyyttä näkyi taas nuoren\nmiehen huulilla tuo petollinen vävähtely, ja kun hän oli ennättänyt\nalas ja syvälle henkeään vetäen laski nuoren rouvan käsistään, oli\nselvästi nähtävänä, että hän oli ollut kaukana olemasta levollinen\ntällä oudolla vaelluksella. Puiden oksain välitse pilkoittivat\narentitalon rakennukset, ja äkisti, ikäänkuin heidän täytyisi\nmihin hintaan hyvänsä lyhentää tämän yksinäisyyden, poikkesivat he\nsinne. Korkealla heidän päällänsä pauhasi kevätmyrsky ja siellä\nkukkulalla peitti sumu jälleen metsän rinteessä olevan kuusen, joka\nvarjellen oli levittänyt siipensä kahden ihmisen suojaksi, hetkellä,\njosta vuoritaru kertoo: Mitkä silloin toisensa kohtaavat, ne iäti\nyhteen kuuluvat, ja mitkä silloin eriävät, ne eriävät kaikeksi\niankaikkisuudeksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolenpäivän jälkeen samana päivänä, jona Artturi ja hänen vaimonsa\nolivat metsässä, oli herra Berkow tullut ja oli jo heidän kotiin\ntullessaan heidät vastaan ottanut; mutta hän ei näkynyt tällä kertaa\npää-kaupungista tuoneen muassaan sitä erinomaisen hyvää mielialaa,\nmillä hän tätä ennen täällä käydessään oli ollut, ahmiessaan\nensimäistä voittoriemua, minkä se uusi ylhäinen sukulaisuus hänelle\ntuotti. Tosin oli hän nytkin erinomaisen kohtelias miniäänsä\nja äärettömän armoitteleva poikaansa kohtaan; mutta koko hänen\nolentonsa osoitti jonkinlaista pikaisuutta, jotakin levottomuutta ja\nhajamielisyyttä, mikä jo illan kuluessa ilmaantui ja vielä selvemmin\nnäkyi seuraavana aamuna, kun Artturi astui hänen huoneesensa ja pyysi\npäästä puheille.\n\n-- Myöhemmin, Artturi, myöhemmin! sanoi hän poistellen. Älä nyt\nkiusaa minua turhanpäiväisillä, kun pääni on täynnä mitä vakaisimpia\nasioita. Raha- ja toimintoseikat ovat tuottaneet minulle äärettömiä\nhaittoja pääkaupungissa; kaikki tukkeutuu, kaikki antaa vahinkoa\nvoiton sijaan ja -- vaikka, tuotahan et ymmärrä, eikä se sinua\nmiellytäkään! Kyllähän kohta saan asiat kuntoon jälleen; mutta säästä\nminua nyt vaan yksityisistä asioistasi!\n\n-- Se ei ole mikään yksityinen asia, isä; asia on arvollinen\nsinullekin. Mieltäni pahoittaa, että minun juuri nyt täytyy vaatia\nhuomiotasi, hetkellä, jona sinulla on niin ylen paljon tekemistä,\nmutta sitä ei käy välttäminen.\n\n-- Noh, sitte päivällisen jälkeen! vastasi Berkow tuskallisesti.\nVoinethan niin kauan odottaa. Nyt minulla ei ole aikaa. Herrat jo\nodottavat minua siellä neuvoittelu-salissa, ja minä olen antanut\nsanoa yli-insinöörille, että minä heti kokouksen jälkeen tulen\nmenemään alas hänen seurassaan.\n\n-- Menemään alasko? kysyi nuori Berkow tarkallisemmin. Aiotko purnua\ntarkastaa?\n\n-- En! Minä aion tarkastaa vipulaitoksen muutosta, joka on tehty\npoissa ollessani. Mitäpä minä purnussa tekisin?\n\n-- Minä luulin, että kerran itse ottaisit tarkan tiedon, näyttääkö\nsiellä alhaalla todellakin niin huonolta kuin sanotaan.\n\nBerkow, joka jo oli lähtemäisillään, käännähti yhtäkkiä päin ja\nkatseli poikaansa erinomaisen kummastunein silmin.\n\n-- Mistä sinä tiedät miltä purnussa näyttää? kuka on pannut semmoista\npäähäsi? Näyttää niinkuin tirehtööri olisi kääntynyt herra poikaseni\npuoleen, kun en ottanut korviini hänen pyyntöänsä saada rahaa\nkorjauksiin. Silloin on hän tosiaankin kääntynyt oikean miehen\npuoleen!\n\nHän nauroi ääneen, huolimatta siitä tyytymättömyyden ilmauksesta,\nmikä oli luettavana Artturin kasvoissa, kun tämä vastasi:\n\n-- Kuitenkin on tutkittava, missä määrässä korjaukset ovat\nvälttämättömiä, ja kun nyt kerta menet sinne alas insinöörin\nseurassa, niin voisithan käyttää tilaisuutta ja ottaa purnu\nperinpohjin tutkittavaksesi.\n\n-- Varonpa itseni siitä! vastasi Berkow lyhyesti. Luuletko minulla\nolevan halua panna henkeäni vaaraan? Purnut ovat vaaralliset\nnykyisessä tilassaan, se on epäilemätön asia.\n\n-- Ja kuitenkin lähetät joka päivä satoja työmiehiä sinne alas?\n\nTämän kysymyksen nuotti oli varsin omituinen, niin omituinen, että\nisä rypisti otsaansa.\n\n-- Tahdot kentiesi pitää parannus-saarnan minulle, Artturi? Miltähän\nse kuuluisi sinun suustasi? Näytät yksinäisyydessäsi täällä maalla\nruvenneen harrastamaan philantropiaa (ihmisrakkautta). Mutta\nparempi että annat sen olla! Se on ylen kallishintainen huvitus,\netenki meidän suhteissamme. Muuten pidän huolen siitä, ett'ei\nminkäänlaisesta onnettomuuden tapauksesta minulle vahinkoa tule,\nsillä se nyt juuri tulisi sangen sopimattomalla ajalla. Mikä on\nvälttämätöntä, se tehdään ja parannetaan; laajoihin laitoksiin\nminulla ensistäkin ei ole rahaa, ja yhtä vähän voin, lyhemmäksikään\najaksi, seisahduttaa työtä; paljon rahaa olet sinä viime aikana ennen\nhäitäsi tarvinnut. Mutta enpä ymmärrä, minkä tähden nyt tuota pikaa\nhuolehdit asioita, joista ennen et ole tahtonut tietää mitäkään.\nOtapa sen sijaan asumustasi ja talvelliset iltahuvisi pääkaupungissa\njärjestääksesi ja jätä minulle huoli ja edesvastaus semmoisesta, mitä\net laisinkaan ymmärrä.\n\n-- En isä, en ollenkaan! vakuutti poika, teeskentelemättömällä\ntuimuudella. -- Siitä olet rehellisesti huolen pitänyt.\n\n-- Luulenpa tosiaankin, että tahdot antaa minulle nuhteita? puhkesi\nBerkow sanomaan. Etkö ole nauttinut kaikkia elämän riemuja? Olenko\nkoskaan karttanut yhtään uhria, jolla niitä on voitu hankkia sinulle\nrunsahimmassa mitassa? Enkö jätä jälkeeni rikkautta, minä, joka\nolen alkanut retkeni pennittä lakkarissa? Enkö ole naimisen kautta\nparoonitar Windegin kanssa saattanut sinua aatelisten pariin, johon,\nennen tahi myöhemmin, tulet kuulumaan. Tahtoisinpa nähdä sen isän,\njoka on tehnyt niin paljon poikansa hyväksi kuin minä!\n\nArtturi oli koko tämän puheen aikana äänettömänä katsonut akkunasta\nulos; nyt kääntyi hän mennäksensä pois.\n\n-- Sinä olet aivan oikeassa, isä, mutta minä näen, että sinulta\nnyt puuttuu sekä kärsivällisyyttä että aikaa kuulemaan, mitä olen\npäättänyt sanoa sinulle. Siis, päivälliseltä päästyämme!\n\nHän meni, kun Berkow, päätänsä pudistaen, katsoi hänen jälkeensä.\nPoikansa tuntui hänestä nyt aika-ajoin varsin mahdottomalta käsittää;\nmuuten hänellä ei juuri näyttänyt liikaa aikaa olevan, hän sulki\näkkiä kirjoituspöydän, otti hattunsa ja meni neuvottelu-saliin --\nsilmän luonteella, joka ei ennustanut lempeyttä siellä odottaville\ntehtaan herroille.\n\nPurnussa olivat sillä aikaa kaikki vuorityömiehet koolla,\nja niiden piti juuri nyt laskeuta toiseen kerrokseen; he\nodottivat ylipäällysmiestä, jota ei vielä näkynyt. Siellä oli\nmiehiä kaiken-ikäisiä ja kaikkiin työhaaroihin kuuluvia, joita\nvuorenkaivosten toimessa vaaditaan, niin myös kaikki tähän osastoon\nkuuluvat päällysmiehet; mutta heillä kaikilla oli vaan yksi keskus,\nnimittäin Olli Hartonen, joka seisoi keskellä ryhmää, ristissä\nkasinoja joka, vaikka hän ei juuri tällä hetkellä puhunut, kuitenkin\nehdottomasti näytti olevan päähenkilö.\n\nVarsinainen neuvottelu ei kyllä täällä liene tullut kysymykseen;\nsiihen oli niin aika kuin paikkakin varsin sopimaton; mutta tässäkin\nlyhykäisessä sattumoisessa yhtymyksessä näkyvät he puhuneen asioista,\njotka nyt kerran olivat joutuneet punnitsemisen pää-aineiksi tehtaan\ntyömiehissä.\n\n-- Luota siihen, Olli, ne eivät seuraa meidän esimerkkiämme noissa\ntoisissa tehtaissa, sanoi nuori vuorityömies Lauri, joka seisoi\nrinnatusten Hartosen vieressä. He väittävät, että se on liian\naikaista heille ja etteivät ole siihen kyllin valmistetut, sanalla\nsanoen, heillä ei ole halua, ja he tahtovat ensin odottaa soveliasta\naikaa.\n\nOlli nakkasi ynseästi päänsä kenolleen.\n\n-- Noh hyvä! Silläpä astumme yksinämme edellä. Meillä ei ole aikaa\nhukata!\n\nHämmästyksen hälinä kuului työmiesten joukosta.\n\n-- Yksinämmekö? kysyivät muutamat. Ilmanko tovereittamme, lisäsivät\ntoiset, ja enemmistö matki levottomasti: Nytkö jo?\n\n-- Nyt sanon minä, keskeytti heidät Olli komentaen, ja samalla\nyllyttäväisesti ympärilleen katsahtaen. Jos jollakin teistä on toinen\nmielipide, niin sanokaa!\n\nMelkoinen osa läsnä olevista näytti tosiaankin olevan toista\najatusta; kuitenkaan ei yksikään uskaltanut lujasti panna vastaan,\nainoastaan Lauri arveli:\n\n-- Mutta niinhän oli sinunkin mielestäsi, että parasta olisi jos\nkaikki lähiset laitokset yhtä haavaa lakkaisivat työtä tekemästä.\n\n-- Onko se minun syyni, että he nuhjailevat ja vitkastelevat\nsiksikuin kärsivällisyytemme loppuu? kysyi nuori päällysmies\nkiivaasti. Jos he nyt välttämättömästi tahtovat odottaa, niin me\nemme taida, sen te tiedätte hyvin kyllä. Mutta tottapa he tahtovat\nlähettää meidät edeltäpäin tuleen nähdäksensä kuinka meidän käypi.\nSepä vasta on oikein toverin tavalla tehty! Noh, kyllä tulemmekin\nilman heittä toimeen!\n\n-- Ja luuletko siis todellakin, että hän -- Lauri katsahti nyt\nsille suunnalle, missä vallas-miesten asunto oli - että hän antaa\nsuostumuksensa?\n\n-- Hänen täytyy! sanoi Olli jäykästi, taikka syöksee hän itsensä\nhäviöön! Nyt juuri on muutamat hänen aikeensa käyneet onnettomasti;\nsiihen vielä on hänen täytynyt maksaa kaikki herra poikansa velat\nja se uusi huoneus kaupungissa maksanee niinikään sadat tuhantensa;\njos nyt siihen lisäksi laitokset pysyvät työttöminä moniaita\nkuukausia, juuri nyt, kun ne suuret kontrahdit ovat tehdyt, niin\non loppu käsissä koko loistoisuudelle. Kaksi vuotta tätä ennen hän\nkentiesi vielä olisi sen kestänyt, nyt ei hän kestä. Me pääsemme\ntarkoituksemme perille, jos vaan sillä nyt uhkaamme häntä.\n\n-- Suokoon Jumala, että todellakin pääsisimme tarkoituksemme\nperille! huokasi eräs kaivostyömies, eräs jo elähtänyt, kalpea- ja\nlaiha-kasvoinen ja murheellisen näköinen mies. Olisipa kauheata,\njos ilman aikojamme saattaisimme päällemme kaiken surun ja hädän,\nja viikottain saisimme vaimonemme ja lapsenemme istua nälissämme,\nja kuitenki viime lopussa asia jäisi entiselleen. Jos kuitenkin\nkernaammin odottaisimme kunnes kumppalit --\n\n-- No niin, jos odottaisimme niitä toisia? -- kuului sieltä ja täältä\nyksityisiä ääniä.\n\n-- Lörpötyksiä, eikä koskaan muuta! ärjähti Olli hurjasti. Minä\nsanon teille, että juuri nyt on paras aika ja että me käymme edellä.\nTahdotteko seurata minua vai ettekö tahdo? Vastatkaa?\n\n-- Noh, älä nyt noin kiivastele! sanoi Lauri välitellen. Tiedäthän,\nettä sinua seuraavat kaikki, kun kerta niin pitkälle tullaan.\nAntakaamme toisten tehtaalaisten tehdä mitä tahtovat. Me olemme\nyksimielisiä -- täällä ei kukaan jätä sinua pulaan.\n\nEnpä neuvokaan ketään peräytymään kun asiasta tosi tehdään! sanoi\nOlli synkeästi ja uhkaavasti vilkaisten sille suunnalle, mistä\nvastaanpano kuului. Silloin ei pelkoisuus kelpaa, silloin täytyy\ntoisen vastata toisensa puolesta, ja voi sitä, joka ei sitä tee!\n\nNuorella johtajalla näytti yksinvaltaisessa käytöksessään kumppaleita\nkohtaan olevan oikea keino, millä hän voi tukahuttaa jokaisen\nmahdollisesti koituvan vastuksen. Ne harvat vastaan sanojat,\njotka yksin omaisesti olivat elähtäneitä miehiä, pysyivät ääneti,\njota vastoin muut, erittäinkin nuoremmat, ilmi-ääneen hyväksyen\ntungeksivat Hartosen ympärille, joka nyt tyvenesti jatkoi:\n\n-- Muuten ei nyt olekaan aikaa puhua kaikista noista asioista,\nillalla tahdomme --\n\n-- Ylipäällysmies! huudettiin keskelle hänen puhettaan, ja kaikkein\nsilmät kääntyivät samalla purnun suuta kohden.\n\n-- Erilleen toisistanne! komensi Olli, ja kuuliaisena komennolle\nlauma hajautui. Itsekukin kaappasi taas lyhtynsä, jonka oli luotansa\nlaskenut.\n\nYlipäällysmies, joka ripeästi ja joksikin äkkiarvaamatta oli astunut\nesiin oli arvattavasti havainnut tämän äkisti hajautuvan ryhmän,\nkentiesi kuullut komennonkin, sillä hän katsahteli uteliaasti\nympärilleen miesjoukkoon.\n\n-- Näytättepä pitävän tovereitanne aivan erinomaisessa kurissa,\nHartonen, sanoi hän kylmästi.\n\n-- Pidänpä jotensakin, herra ylipäällysmies! vastasi Hartonen samaa\nnuottia.\n\nEi liene ylipäällysmiehelle eikä muillekaan tehtaan virkamiehille\nollut mikään salaisuus, mitä se oli, josta työmiehet nyt enimmiten\npuhelivat keskenään; kuitenkin katsoi hän paremmaksi olla niin\nkuin ei olisi mitään kuullut eikä nähnyt, ja hän jatkoi ei mistään\nmilläänkään:\n\n-- Herra Berkow tahtoo yhdessä insinöörin parissa katsastaa\nvipulaitosta. Te jäätte Laurin seurassa kulkuaukkoon, Hartonen,\nkunnes herrat ovat tulleet takaisin. Päällysmies Wilmi vieköön\nväkenne purnuun, siksikuin itse tulette.\n\nOlli mukautui mitään virkkaamatta tähän järjestelmään ja jäi\nLaurin parissa sinne, jolla aikaa muut, ylipäällysmiehen johtamina\nmenivät alas kaivokseen. Viimeisen tovereista mentyä kääntyi nuori\nvuorityömies nyreissään po'is mennäkseen.\n\n-- Pelkuri-raukkoja ne jokaiset! jupisi hän vihoissaan. Niissä\nepäröimisissä ja pelvon tuskissa ei pääse paikalta. He tietävät\nyhtähyvin kuin minäkin, että meidän nyt juuri on ottaminen ajasta\nvaarin, ja yhtähyvin he eivät tahdo ryhtyä mihinkään sentähden,\nettä jäävät yksinään, sentähden, että nuo toiset eivät seiso heidän\ntakanaan. Onneksi meillä on juuri Berkow ainoa, joka on meillä\nvastuksena eikä mikään muu! Jos hän olisi mies, joka oikeaan aikaan\nheitä hyvillä sanoilla puhuttelisi, niin emme saisikaan asiaamme\naikaan.\n\n-- Etkö siis luulekaan hänen sitä tekevän? kysyi Lauri, vähän\nepäillen Hartosen arveluja.\n\n-- En, hän on pelkuri, niinkuin kaikki tirannit! Hän kerskailee\nja kiusaa meitä vaan niin kauan, kuin pysyy pinnalla kellumassa,\nmutta kun tulee kysymykseen hänen oma nahkansa tahi oma kukkaronsa,\nniin kyllä hän sitte ryömii ristin juureen. Hän on tehnyt itsensä\nniin juurta jaksain vihattavaksi ja on härsyttävä heidät niin supi\nsoppeellisesti, ettei viime lopussa kenelläkään enää ole mitään\nempimistä, ja silloin ovat kaikki asiat hyvin, silloin on hän jo\nvallassamme.\n\n-- Entäs nuori herra? Etkö luulekaan hänen sekautuvan asiaan kun\nmeteli alkaa?\n\nTeeskelemätön pilkka välkkyi Ollin huulilla, ylenkatseellisesti\nvastatessaan:\n\n-- Häntä en otakaan lukuun; hän juoksee ensi hälinällä kaupunkiin,\nsuojaa etsimään. Jos meillä olisi hänen kanssansa tekemistä, kyllä\nsilloin aikaan tulisimme; hän myöntyy vaikka mihinkä, kun vaan\nuhataan häntä, ettei saa tarpeeksi asti nukkua. Isä toki antaa meille\nenemmän tekemistä.\n\n-- Hän aikoo katsahtaa vipulaitosta, sanoi Lauri mietiskellen. Entäs\njos hän menee alas kaivokseenkin.\n\nOlli naurahteli kitkerästi.\n\n-- Mitä ajattelet? Semmoisten kuin meidän täytyy joka päivä panna\nhenkemme alttiiksi siellä alhaalla; siihen kyllä kelpaamme, mutta\nherra esimies jääpi kyllä turvallisempaan kulkuaukkoon. Soisinpa että\nkerta olisin kahden kesken hänen parissa, toisiamme vastatusten;\nsilloin opettaisin hänelle sen vapistuksen, jota niin usein on meillä\ntarjona siellä alhaalla.\n\nNuoren miehen silmäykset ja ääni olivat niin rajut, niin täynnä\nsynkeintä vihaa, että hänen maltillisempi toverinsa katsoi paremmaksi\nolla vaiti ja siten ainakin täksi kerraksi tehdä lopun keskustelusta.\nNyt seurasi joksikin pitkä äänettömyys; Hartonen oli astunut akkunan\nluokse ja katseli malttamattomasti ulos, kun yhtäkkiä tunsi käden\nolkapäällään ja näki Laurin seisovan ani vierellänsä.\n\n-- Haluaisin kysyä sinulta jotakin, Olli, alkoi hän änköttää. Noh\nniin, kyllä sanotkin sen minulle, jos pyydän sinua. -- Kuinka on\nsinun ja Martan väli?\n\nViipyi muutama hengähdys, ennenkuin Olli vastasi.\n\n-- Minun ja Martan väli! Tahdotko tietää sen? Nuori vuorityömies\nlaski silmänsä maahan. Tiedäthän, että jo kauan olen silmäillyt\nMartan puoleen, mutta hän ei ole koskaan huolinut minusta, sen tähden\nettä -- hän lienee huolinut jostakin toisesta. Noh, siitäpä en voi\nmoittia häntä! -- silmänsä liukui tämän ohella ihmeellisen liukkaasti\nystävän ääritse -- ja jos tosiaankin on totta, että seisot tielläni,\nniin saanen heittää asian huolestani. Sano siis suorastaan, joko\nolette asiasta sopineet?\n\n-- Emme ole, Lauri, vastasi Olli kolkolla äänellä, me emme ole\nsopineet, emmekä tullekaan sopimaan, sen tiedämme nyt kumpikin. En\nole esteenä enään minä, ja jos vielä kerran tahdot koettaa onneasi,\nniin luulen, että hän ottaa sinun.\n\nIlon leimaus välähti nuorukaisen kasvoille, kun syvästi hengähtäen\nitsensä oikasi.\n\n-- Niinkö tosiaankin luulet? Noh, kun sinä sanot sen, niin tottapa se\nniin on, ja minä tahdon koettaa onneani vielä tänä iltana.\n\nOlli veti otsaansa rypyille.\n\n-- Tänä iltanako? Etkö siis ollenkaan muista, että meillä tänä\niltana on neuvottelu ja että sinun pitää mennä sinne, eikä kosimaan?\nMutta etpä olekaan muita parempi. Nyt, kun aiomme mennä ottelemaan,\nlemmenhoureet kiertelevät päässäsi; ja nyt, kun jokaisen pitäisi\niloita siitä, ettei hänellä ole vaimoa ja lapsia, sinä ajattelet\nnaimista! Teidän kanssanne ei tule toimeen!\n\n-- Noh, saanenhan toki kysyä Martalta, puollusti Lauri itseään\nnurpastuneena; ja jos hän antaakin suostumuksensa, niin kyllä häihin\nainakin on pitkä aika. Mutta katsopas, et tiedä, millä mielellä\nollaan, kun rakastetaan jotakin, jota ei voida saada, eli kuinka\nsydän tykyttää, kun nähdään, että toinen päivä päivältä oleskelee\nhänen parissaan ja vaan tarvitsisi ojentaa kätensä saadakseen, sen\njonka vuoksi toinen panisi henkensä arvalle, vaan ei kuitenkaan huoli\nsitä ottaa; sinä --\n\n-- Vaiti, Lauri! keskeytti hänen Olli vapisevin huulin, pudottaen\npuristetun nyrkkinsä niin kovasti akkunapieleen että tärisi. - Mene\nMartan luokse, nai hänet, tee mitä tahdot, mutta älä kauemmin täällä\npuhu semmoisista asioista; en tahdo, en voi kauemmin kuulla niitä!\n\nNuori vuorityömies katseli kummastuksella ystäväänsä; hän ei voinut\nselittää noita hurjia nuhteita; kuitenkaan ei ollut epäilemistä, että\nOlli vapaalla tahdolla luopuu tytöstä. Aikaa ei hänellä kumminkaan\nollut miettiä tätä asiata, sillä samassa silmänräpäyksessä kuului\nBerkowin tuikea ääni ulkopuolella. Tämä sanoi kovalla ja sangen\nlemmettömällä äänellä hänen muassaan oleville herroille:\n\n-- Ja nyt pyydän teitä todellakin, hyvät herrat, heittämään ne\ntuumat. Vanha ilmapumppu on kestänyt niin kauan tätä ennen, mitään\nonnettomuutta tapahtumatta ja voi vieläkin kestää. Me emme tarvitse\nmitään kallishintaisia laitoksia, jotka katsotte välttämättömiksi\nsen tähden, ettei se kysy teidän kukkaroanne. Luuletteko tahtovani\ntänne ihmislempeätä mallilaitosta? Tuotteet tahdon enennetyiksi,\nja summat, jotka sitä varten vaaditaan, myönnetään. Muut tuumat\npois! Jos kaivosväki on vaarassa, niin siihen en voi mitään! heillä\non siitä leipänsä. Minä en voi heittää summia pois vakuuttaakseni\nmuutamia vuorenlohkojia ja päällysmiehiä onnettomuutta vastaan, joka\nehkä kerta voi tapahtua, mutta jota tähän asti ei ole tapahtunut.\nKorjaukset purnuissa ovat rajoitettavat kaikkein välttämättömimpiin,\nniin että työt pysyvät käymässä, ja sillä hyvä!\n\nHän töytäsi kaivoshuoneen oven auki ja näytti jotenkin pahasti\nhämmästyvän, kun näki nuo molemmat vuorityömiehet, joiden ei ollut\naavistanut siellä olevan ja jotka uskottavasti olivat kuulleet nuo\nhänen viimeiset sanansa. Vielä pahemmalta näytti niiden läsnä-olo\ntuntuvan yli-insinööristä.\n\n-- Mitä täällä ylhäällä teette, Hartonen? kysyi hän kiivaasti.\n\n-- Ylipäällysmies sanoi, että meidän pitää saattaa herrat\nkulku-aukkoon, vastasi Olli, kääntämättä tumman kiiltoisia silmiään\npois Berkowista.\n\nYli-insinööri nykäytti vienosti olkapäitään ja kääntyi esimiehensä\npuoleen silmänluonnilla, josta selvästi voi lukea: siihen olisi hän\nvoinut valita jonkun toisen -- kuitenkaan ei hän mitään virkkanut.\n\n-- Hyvä sanoi Berkow lyhyesti. -- Menkää te edellä, me tulemme\njälessä, hyvästi!\n\nMolemmat vuorityömiehet tottelivat; ollessaan jo poissa herrain\nnäkyvistä pysähtyi Lauri hetkisen ajaksi.\n\n-- Olli!\n\n-- Mitä tahdot?\n\n-- Kuulitko?\n\n-- Kuulinpa, ettei hän saata heittää summia pois pelastaakseen\nmuutamia lohkojia ja päällysmiehiä? Mutta että tulonsa on enennettävä\nsatoihin tuhansiin! Noh, turvattu ei ole lopuksi kukaan täällä\nalhaalla, ja hän tietysti laskeutuu tänne tänä päivänä. Saammehan\nnähdä, kenenkä vuoro ensiksi tulee.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäyttipä tosiaankin, niinkuin eilispäivän raju-ilmalla se niinkauan\nikävöitty kevät vihdoin olisi vallannut valtakuntansa; ilma oli\nikäänkuin taikasauvan lyönnistä yöllä muuttunut. Sumu ja pilvet\nolivat peräti kadonneet, ja niiden ohessa myrsky ja kylmä. Vuoret\nseisoivat niin kirkkaina, herttaisen auringonvalon loistossa,\nlauhkean, lämpimän ilman löyhäyksissä, että nyt vihdoin voitiin\ntoivoa viimeisten viikkoin alinomaisia sateita ja myrskyjä menneiksi,\nauringon paisteista kevättä ja kesää paenneiksi.\n\nEugenia oli mennyt balkongille ja katseli tätä vihdoin verhotonta\nmaisemaa. Silmänsä viipyivät uinailevasti ja mietiskellen\nlikimmäisillä vuorilla. Kentiesi hän ajatteli eilispäivän sumuhetkeä\ntuolla ylhäällä kukkulalla; kentiesi korvissaan vielä soi kuusen\noksain viuhina ja suihkina; -- mutta ajatuksensa keskeytyivät äkkiä\nja väkinäisesti postisarven sävelyksestä, jotka helähtelivät juuri\nhänen lähisyydessään; heti senjälkeen tuli ylimääräiset postivaunut\npenkereelle, ja hämmästyksestä huudahtaen luikahti nuori rouva\ntakaisin balkongilta. -- Isäni!\n\nSe olikin parooni Windeg, joka nyt nopeasti nousi vaunuista alas\nja astui asuinhuoneukseen, jossa tyttärensä jo portailla oli häntä\nvastaan-ottamassa. He näkivät nyt toisensa ensikerran häiden jälkeen,\nja huolimatta molempain palvelijain läsnä-olosta, jotka olivat\nhyökänneet ulos tätä ylhäistä vierasta vastaanottamaan, likisti isä\nlapsensa yhtä intoisesti syliinsä, kuin oli sen tehnyt hää-iltana,\nkun tytär matkavaatteissaan sanoi hänelle jäähyväiset. Nuori rouva\nirtautti itsensä viimein hiljalleen hänen syleilystään ja vei hänen\nmuassaan mielihuoneesensa, siihen siniseen salonkiin.\n\n-- Mikä äkki-arvaamattomuus, isä! sanoi Eugenia, ilosta ja\nriemastuksesta vielä hehkuen. -- En osannut aavistaakaan tätä\nodottamatonta tuloa.\n\nPitäen kättänsä yhä tyttären vyötäisillä parooni istui hänen\nviereensä sohvalle.\n\n-- En ollut minäkään aikonut tänne, lapseni. Mutta eräs matkustus\nsaatti minun näille seuduille, enkä tahtonut välttää parin tunnin\nkierrosta tavatakseni sinua.\n\n-- Matkustusko? Eugenia katsahti kysyvin silmin isänsä puoleen, jonka\nsilmät niin uteliaasti tähystivät tyttären kasvoja, kuin jos hän\nniistä tahtoisi lukea kertomuksen kaikista näistä viikoista, mitkä\nEugenia oli ollut hänestä eroitettuna, mutta kun Eugenian silmät\nsattuivat nähdä hatun, jota hän vielä piti vasemmassa kädessään,\nhypähti hän ja vaaleni.\n\n-- Oi Jumalani, isä kulta, mitä tuo suruharso merkitsee? Veljetkö? --\n\n-- Ne voivat hyvästi ja sanovat sinulle sydämellisiä terveisiä,\nkeskeytti hänen parooni rauhoitellen. Ole huoleti Eugenia! Ei se ole\nkukaan, joka sinuun likemmin koskisi. Kuolemantapaus on kyllä ollut\nsuvussa, mutta ei se -- valitettavasti minun kenties pitäisi sanoa\n-- käy yhdellekään meistä sydämmelle. Mutta siitä annan sinulle tarkan\ntiedon sittemmin, sano minulle nyt -- --\n\nEi, ei! keskeytti hänet Eugenia levottomana, -- minun _täytyy_ ensin\ntietää, ketä tämä suruharso tarkoittaa. Ketä se on, jonka meidän\npitää itkeä?\n\nWindeg asetti harsolla peitetyn hatun vierelleen ja laski kätensä\nlujemma tyttäreen ympärille; olipa jotakin tuskallista, miltei\nväkivaltaista siinä herttaisuudessa, millä hän likisti hänen itseensä.\n\n-- Minä olen matkalla osoittamaan orpanallemme Rabenauelle viimeistä\npalvelusta. Maatilansa ovat täällä maakunnassa.\n\nEugenia kavahti ylös.\n\n-- Kreivi Rabenaueko?\n\n-- On kuollut! vastasi parooni vakaisesti. -- Täynnä elinvoimaa\nja terveyttä, moniaita viikkoja ennen aiottua naimistaan. Sitä ei\nsuinkaan kukaan voinut arvata.\n\nEugenia oli kalmettunut: nähtävä oli, ettei tämä sanoma häntäkään\nsurettanut, ja kuitenkin pani se hänen mielensä ankaraan\nliikutukseen; hän ei virkkanut mitään, mutta isä näkyi ymmärtävän\nhänen mielenliikutuksensa.\n\n-- Sinä tiedät, että hän ja minä jo aikoja olimme oudot toisillemme,\njatkoi hän synkeästi. - Mahdotonta oli kärsiä Rabenauen hurjaa ja\nraakamaista käytöstä, enkä koskaan unhota, kuinka tuiman kiellon hän\nantoi minulle vuotta tätä ennen. Hän olisi voinut pelastaa meidät,\njos olisi tahtonut; se asia olisi ollut hänelle helppo, mutta hän\ntyönsi minun kovuudella ja kylmyydellä luotansa. Nyt on hän kuollut,\nkuollut ilman perillisittä; ja minä otan perillisenä sukukartanot\nvastaan, nyt se jo on myöhäistä, kun jo olen uhrannut lapseni.\nPistävä mielikarvaus oli näissä sanoissa. Eugenia nähtävästi koki\nmalttaa mieltänsä ja se hänelle onnistuikin muutamassa hetkessä.\n\n-- Oi isäseni, älä minua ajattele! Olenhan -- olenhan iloinen\najatellessani, että olen saanut niin runsaan korvauksen kaikista\nnöyrytyksistä, joita olet kärsinyt; minä vaan niin hämmästyin tästä\nodottamattomasta ja äkillisestä uutisesta. Eihän meillä ollutkaan\ntoivoa hänen tavaroitaan saada.\n\n-- Ei milloinkaan! vastasi parooni synkeästi. -- Rabenaue oli nuori\nja rehvakas; hän oli naimasillansa! Kuka taisi siis aavistaa, että\nkolmen päivän tauti tempaisi hänen pois! Mutta, koska hänen nyt kerta\npiti kuolla, miksi se ei voinut ennen tapahtua? Vielä neljä viikkoa\ntätä ennen olisi puoli, niinpä neljäskin osa siitä rikkaudesta,\nmikä nyt minulle virtaa, pelastanut meidät. Minä olisin saattanut\nviskata rahat, ynnä koron, jota hän kiskoi, sen hylkiön jalkain\neteen, joka syöksi minun onnettomuuteen, enkä olisi tarvinnut antaa\nainoata tytärtäni alttiiksi. Minä otin uhrisi vastaan, Eugenia;\nen itseni tähden, sen tietää Jumala; sen tein nimeni ja poikani\ntulevaisuuden vuoksi. Mutta että tämä katkera uhri on tehty hukkaan,\njosta muutamain viikkoin satunainen viipymys olisi säästänyt sinun ja\nminun, sitä sallimuksen ivaa en voi kestää!\n\n-- Et saa niin puhua, isä! vastasi Eugenia vakaasti. -- Se olisi\nvääryyttä muita lapsiasi kohtaan. Koska kreivi Rabenaue nyt kerta oli\nsemmoinen, niin hänen poismenoaan emme saata surra, ja se pelastaa\nsinun paljosta. Minun naimiseni poisti ainoastaan uhkaavimman kohdan;\nsittekin jäi vielä kyllin semmoista, mikä kovasti ahdisti sinua\nja mikä kentiesi ajan oloon olisi saattanut sinun tuon Berkowin\nhäpeälliseen vallan-alaisuuteen. Nyt on vaara iäksi päiväksi mennyt;\nsinä voit maksaa mitä olet vastaanottanut. Emme enään ole hänelle\nvelkaa!\n\n-- Mutta hän on velkaa meille! vastasi Windeg tuimasti -- ja hän\nkyllä varonee itsensä sitä velkaa maksamasta. Se on se, mikä minulle\nkatkeroittaa tämän pelastuksen, jota vähän aikaa tätä ennen olisin\nilolla tervehtinyt ja joka nyt pakottaa minun surkuttelemaan sinua\nkuolemani hetkeen asti.\n\nEugenia kääntyi pois ja kallistui syvälle kukkasten puoleen, jotka\nlemusivat astiassa hänen vierellään.\n\n-- En olekaan niin onneton, kuin sinä ja veljet luulette, sanoi hän\nhiljaa.\n\n-- Etkö? Luuletko, että olen antanut kirjeesi pettää minun? Jo\nedeltäkäsin tiesin, että kokisit säästää meitä; mutta jos vielä\nolisin epäillyt, niin kalpeat poskesi nyt puhuisivat kyllin selvästi.\nSinä olet onneton, Eugenia sinun täytyy olla onneton tuon miehen\nkanssa, joka --\n\n-- Isä, te puhutte puolisostani!\n\nNuori rouva kavahti ylös niin äkisti ja niin kiivaasti, että isänsä\nperäytyi ja katseli häntä hämmästyksellä, kummastuen yhtä paljon\nhänen ääntään kuin purppurahehkua, mikä peitti hänen poskensa.\n\n-- Suo anteeksi, sanoi hän hämmästyksistään toipuen; -- en voi vielä\ntottua siihen ajatukseen, että tyttäreni on Artturi Berkowin puoliso\nja että olen hänen huoneessaan, mutta täytyyhän minun tulla tänne,\njos tahdon nähdä lastani. Sinä olet oikeassa, minun tulee säästää\nsinua, sinua miehessäsikin, jolle nyt kerta olet kuuluva, vaikka\nselvästi kyllä näen, kuinka paljon olet kärsinyt ja vieläkin kärsit.\n\nHeleä hehku oli verkalleen poistunut Eugenian poskilta, mutta vielä\noli niissä nähtävänä kirkas heijastus, kun hän matalalla äänellä\nvastasi:\n\n-- Sinä erehdyt, minulla ei ole syytä valittaa Artturista. Hän on\nalusta aikain pysynyt etäisyydellä, josta minun tulee olla hänelle\nkiitollinen.\n\nParoonin silmä välähti.\n\nEn kehoita häntä enkä isäänsä unhottamaan sitä karttavaisuutta, minkä\novat sinulle velkapäät; he eivät laisinkaan ansainneet sitä kunniata,\nminkä sinä tuotit heidän talollensa, jossa siihen asti aivan vähän\nkunniata löytyi. -- Mutta erään korvauksen voin toki hankkia,\nEugenia! Sinä et tule kauemmin kantamaan tuota nimeä, jossa rippuu\nniin paljon häpeällisyyttä meitä ja muita kohtaan ja joka ei ole\nvähemmin häpeällinen sentähden ettei laki voi sitä rangaista. Minä\nolen pitänyt huolen, että se ainakin saa loppunsa.\n\nMitä tarkoitat? kysyi nuori rouva hämmästyen.\n\n-- Olen käynyt tarpeellisiin toimiin ja puuhin, että -- tässä näytti\nparooni tekevän väkinäisyyden itselleen, saadakseen sanaa suustansa --\npuolisosi voitaisiin korottaa aateliseen säätyyn. Hänelle, mutta en\nhänen isälleen, voin tämän hyvän työn tehdä. Se ei ole tavatonta,\nettä nimi muutetaan tällaisessa koroituksessa, ja se saa luvan\ntapahtua tässäkin. Te saatte itse valita jonkun kartanonne nimen,\nminkä katsotte uudelle aateliselle suvulle soveliaaksi.\n\n-- Uudelle aateliselle suvulleko? kysyi Eugenia soinnuttomasti. --\nSinä erehdyt isä, ja jos haluat sitä koroitusta ainoastaan minun\ntähteni -- mutta olkoon niin, sinä olet oikeassa, se on ainakin\nparasta. Minulle on se ajatus ollut hirmuinen, että minun täytyisi\nehdottomasti ottaa takaisin, mitä hän kalliisti kyllä on ostanut. Nyt\ntarjoamme hänelle toki jotakin siitä. Aatelinen arvokirja on hänelle\nrunsaasti palkitseva sen mistä hän luopuu.\n\nKuohuileva mielen tuimuus puhkuili näissä sanoissa, ja kuitenkin\nvivahteli kaikessa tässä tuimuudessa hillitty mielikarvaus;\nWindegille oli toinen yhtä käsittämätöntä kuin toinenkin. Tyttärensä\npuhe oli hänelle täydellinen salaisuus, ja hän aikoi juuri pyytää\nsiihen selitystä, kun palvelija ilmoitti herra Berkowin, joka halusi\nsanoa paroonille tervetuliaiset.\n\nArtturi astui sisään ja läheni paroonia, jolle hän sanoi muutamia\nkohteliaisuuksia hänen odottamattoman tulonsa johdosta. Nuorimies oli\ntaas varsin velttona ja huolettomana. Selvästi näkyi, että hän nyt\nvaan täytti kohteliaisuuden vaatimusta, joka käski hänen sanomaan\nappensa tervetulleeksi, ja tämä puoleltaan mukautui tervehtimisen\nvälttämättömyyteen. Koska vieraita todistajia tällä kertaa ei\nollut saapuvilla, niin jäi tavanmukainen kädenlikistys tekemättä\nja molemmin puolin tyydyttiin kalseaan kumarrukseen; sitte istui\nvanhempi herra taas tyttärensä viereen ja nuorempi jäi seisomaan\nsiinä silminnähtävässä tarkoituksessa, että niin paljon kuin\nmahdollista lyhentää tämän pakollisen käynnin vaimonsa salongissa.\n\nWindeg ei olisi ollut niin mailman tapoihin harjaantunut mies kuin\nhän todellakin oli, jollei hän, ehkä kesken mieltä paisuttavaa\npuhettansa Eugenian parissa, heti kohta olisi osannut noudattaa\nseurallista käytöstapaa. Tavalliset kysymykset ja selitykset perheen\nerinäisistä jäsenistä seurasivat; kreivi Rabenauen kuolema mainittiin\naiheeksi tähän matkustukseen ja siihen sovitti surkutustansa\nArtturi, jolla ei ollut yhtään aavistusta niistä muutoksista, mitkä\ntämä kuolemantapaus oli aikaansaattava hänen uutten sukulaistensa\nsuhteissa. Viho viimein parooni siirtyi toiseen asiaan.\n\n-- Muuten tuon pääkaupungista erään sanoman, joka teillekin herra\nBerkow, on suurimmasta arvosta, sanoi hän kohteliaasti. -- Saanen\notaksua, että isänne halu tulla aateliseen säätyyn koroitetuksi ei\nole teille mikään salaisuus, ja nyt saatan vakuuttaa teille, että se\non täytymäisillään. Yhdessä kohdassa tapasin kyllä voittamattomia\nesteitä; herra Berkowia itseänsä vastaan on näettesen eräitä -- turhia\nluuloja, joita tuskin käynee voittaminen; sitä vastoin tahdotaan\nhyvin mielellään merkitä häntä edellä muita yhtenä meidän etevimmistä\ntehdastelijoistamme sillä tavoin, että annetaan _hänen pojalleen_\naatelis-arvo. Toivon, lyhyesti sanoen, saattavani onnitella teitä\nsiihen.\n\nArtturi oli kuullellut tätä puhetta vakaisena. Nyt katsahti hän ylös,\nja samassa silmäsi Eugenia uteliaasti häntä silmiin, vaikka niissä\nsillä kertaa ei ollut mitään keksittävänä.\n\n-- Tohdinko kysyä teiltä, herra parooni, oliko tässä asiassa isäni\nhalu vaiko sääli tytärtänne enimmin vaikuttavaisena?\n\nWindeg koki peittää pientä nyrehdystä. Hän oli epäilemättä odottanut\nArtturin kiitollisuutta, ja nyt tuli sen sijaan tämä kummallinen\nkysymys.\n\n-- Molemmin puoliset toivotuksemme tietysti yhtyivät toisiinsa,\nsittekuin aviollinen yhdistys kerta oli vahvistettuna, vastasi\nhän vähän raskautettuna. Muuten en salannut jo silloinkaan herra\nBerkowilta epäilyksiäni koroituksensa suhteen ja sain vakuutuksensa,\nettä hän itse hätätilassa luopuisi siitä ainoan poikansa ja\nperillisensä eduksi, jolle yksistään hän tietysti soisi loistoisan\ntulevaisuuden.\n\n-- Minua pahoittaa, ettei isäni ole antanut minulle tietoa asian\njuoksusta: olen kuullut jaariteltavaksi, että hän sitä haluaa,\nsanoi Artturi kylmästi. -- Ja minua pahoittaa vielä enemmin, herra\nparooni, että olette käyttäneet puoltamustanne kunniaan, josta minun\nvaltaväkisin täytyy luopua.\n\nParooni kavahti seisomaan ja katsoa töllötti vävyänsä.\n\n-- Suokaa anteeksi, herra Berkow! en suinkaan kuullut oikein! Minusta\noli niinkuin olisitte luopumisesta puhuneet.\n\n-- Aatelis-arvosta luopumisesta, jos se minulle tarjottaisiin -- niin\non, herra parooni!\n\nWindeg nyt kokonansa joutui hämmille, mikä varmaan ei usein hänelle\ntapahtunut.\n\n-- Noh, sitte täytyy minun kumminkin pyytää teitä sanomaan syyn tähän\nlauhkeimmasti sanoen eriskummalliseen kieltämiseen. Olenpa oikein\nhalukas kuulemaan.\n\nArtturi käänsi silmänsä vaimoonsa, jonka poskille sanansa olivat\nnostaneet heleän punoituksen. Heidän silmäyksensä yhtyivät toisiinsa\nja viipyivät hetkisen aikaa toisissaan, mutta ei näyttänyt vaimon\nsilmäys vaikuttaneen miehessä suurta myöntyväisyyttä, sillä äänensä\nvivahti hyvin tuntuvasti ynseydelle, kun vastasi:\n\n-- Eriskummallisuus ei liene niinkään hylkäyksessäni kuin tarjouksen\nlaadussa. Jos aatelisuus olisi annettu isälleni niistä ansioista,\njoita hänellä kieltämättä on teollisuudessa, niin minäkin olisin\nsen vastaanottanut perintönä häneltä. Kunnian osoituksena se on,\nsekin niinkuin moni muu, ja semmoisena se on arvossa pidettävä. Vaan\nhänelle ei ole nähty hyväksi suoda tätä kunnian osoitusta, ja minä\ntietysti en ole se, joka otan punnittaakseni niitä \"luuloja\", jotka\nvoivat esteenä olla; mutta omasta puolestani en saata ensinkään\nvaatia semmoista kunnian osoitusta ja katson sen tähden paraaksi,\nettemme yllytä pääkaupunkilaisten luuloa siitä, että yhdistys\nWindegin sukuun välttämättömästi pitää tuoda aatelisen nimen\nseurassaan.\n\nHän oli aivan huolettomasti lausunut nämä viimeiset sanat ja\nkuitenkin Eugenia vihoissaan puri huuliaan; hän tiesi niiden\ntarkoittavan häntä yksistään. Tahtoiko siis Artturi irtauttaa issensä\nkaikesta, mikä vielä antoi Eugenialle oikeuden ylenkatsoa häntä? ja\nkumminkin Eugenialla nyt oli enemmin kuin milloinkaan halua sitä\ntekemään.\n\n-- Näynpä tosiaankin erehtyneen niissä suhteissa, jotka saattivat\nteidät hakemaan tätä yhdistystä, sanoi parooni pitkästi -- ja\nminä saan tunnustaa, etten ollenkaan teidän puoleltanne odottanut\nnäitä puolustuksia, jotka lienevätkin uudempaa syntyä, sillä ennen\nnaimistanne näytitte pikemmin olevan vastapuolista mieltä.\n\n-- Ennen naimistani! -- Sanomattoman karvas myhäily liikkui Artturin\nhuulilla. -- Silloin en vielä laisinkaan tiennyt, mitenkä teidän\nseuroissanne, herra parooni, minua ja suhteitani arvosteltiin.\nSittemmin on se sangen surkuttelemattomalla tavalla minulle\nilmoitettu, eikä siis pitäisi teitä hämmästyttää, jos minä luovun\nniissä liikanaisena kuokkavierana olemasta.\n\nEugenian sormet puristivat niin kovasti vastikään astiasta ottamaansa\nruusua, että tämän hennon kukkasen kävi samaten, kuin äskettäin hänen\nviuhkansa Artturin kädessä; se putosi katkenneena laattialle. Artturi\nei sitä havainnut. Hän kääntyi Eugeniaan miltei selin, siinä kun\nseisoi kääntyneenä isälle, joka katseli häntä niin kuin ei oikein\ntietäisi, oliko se todellakin vävynsä, joka seisoi hänen edessään.\n\n-- Minä tietysti en tiedä aavistaakaan, kuka on teille antanut nämä\nkaiken puolin liioitellut ilmoitukset, vastasi hän vakaisesti,--\nmutta minun täytyy pyytää, että tässä asian haarassa otatte\nEugeniankin lukuun. Seuroissa, missä hän arvattavasti tulevana\ntalvena tulee olemaan pääkaupungissa, hänen -- suokaa anteeksi, herra\nBerkow -- ei käy kantaminen tuota alhaista nimeä: se ei kuulunut\nisänne eikä minun tarkoituksiin.\n\nPitkään ja synkeästi silmäsi nyt Artturi puolisoonsa, joka ei vielä\nainoallakaan sanalla ottanut osaa tähän keskusteluun, vaikka kyllä\nhänellä muullosti oli tapana saattaa mieltänsä ja tahtoaan vallalle.\n\n-- Ennen talvea suhteet voivat muodostua aivan muiksi, kuin miltä\nnyt näyttävät. Jättäkää asia Eugenialle ja minulle! Tätä nykyä minun\ntäytyy särjetyllä mielellä pysyä vastapuolisena, Koska tämä koroitus\nkoskee minuun yksistään, niin tottapa minulla myös yksinäni on oikeus\nse vastaanottaa tahi hyljätä ja minä hylkään - antakaa anteeksi,\nherra parooni -- jyrkästi semmoisen kunnian, josta saisin kiittää\nvaimoni aatellista nimeä yksistänsä.\n\nWindeg nousi seisaalle loukkautuneena. -- Siis en saata muuta tehdä,\nkuin peruuttaa ne toimet, joihin jo on käyty, niin etten asiaan\nsekoittuisi vielä pahemmin, kuin mitä jo olen sekoittunut. -- Mutta\nethän, sanaakaan sano, sinä Eugenia. Mitä sanot herra aviomiehesi\najatuksista?\n\nVastaus jäi nuorelta rouvalta antamatta, sillä samana hetkenä\naukaistiin ovi, vaan ei hiljaa niinkuin tavallisesti palvelijan\ntoimesta, mutta tempaamalla riistettiin se auki, ja ilmoittamatta\nsysäsi herra Wilpponen kalman vaaleana huoneesen unohtaen kaikki\nne ulkonaiset vaatimukset, jotka hän muuten niin taitavasti osasi\nnoudattaa.\n\nOnko herra Berkow täällä? Antakaa anteeksi, armollinen rouva, minun\ntäytyy tulla tulisesti herra Berkowin puheille!\n\n-- Mitä on tapahtunut? kysyi Artturi, mennen vastaan nuorta miestä,\njonka masentunut ulkonäkö todisti tavallista suurempaa onnettomuutta.\n\n-- Onnettomuuden sattumus! vastasi Wilpponen, miltei hengelle\nkykenemättömänä. -- Alhaalla kulkuaukossa. -- Isänne on pahoin\nhaavoittunut, sangen pahoin, -- tirehtööri lähetti minun!\n\nHän ei tullut pitemmälle kertomuksessaan, sillä Artturi oli jo\nrientänyt sivutse hänen ja ovesta pois. Nuori kirjuri yritti juuri\nlähteä seuraamaan häntä, kun parooni käytävässä pidätytti häntä.\n\n-- Oletteko sanoneet pojallensa kaiken tapahtuman totuuden? kysyi hän\nvakaisesti. -- Minulta ette tarvitse mitään salata. Onko herra Berkow\nkuollut?\n\n-- On! vastasi Wilpponen. -- Hän oli nousta purnusta päällysmies\nHartosen kanssa -- köydet katkesivat -- Hartonen pelastui hypyllä\nlikimmäiselle pengerrykselle. Herra Berkow suistui syvyyteen. Ei\nyksikään ihminen voi ymmärtää, mikä onnettomuuteen oikeastaan on\nsyynä, mutta salata ei sitä voida. Olkaa varovat, kuin ilmoitatte\nsen armolliselle rouvalle, sen pyydän teiltä herra parooni! -- minun\ntäytyy pois.\n\nHän riensi Artturin jälkeen, jota vastoin Windeg palasi salonkiin,\njossa tyttärensä ankarassa mielen liikutuksessa tuli häntä vastaan.\n\n-- Mitä olet saanut kuulla, isä? sanansaattajan kasvot puhuivat\nenemmästä kuin haavoista. Mitä on tapahtunut?\n\n-- Pahinta! vastasi parooni maseutuneena. -- Me olemme vastikään toki\nkovasti syyttäneet sitä miestä, Eugenia; nyt on vihasta meidän ja\nhänen välillä tullut loppu -- kuolema on ratkaissut riidan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi viikko surulliselle juhlallisuutene oli mennyt, mutta painava\nsynkeys, mikä täyttää kunkin murhekodon, ei ollut poistunut, vaan\nkävipä vielä raskaammaksi kun oli päästy kaikesta levottomuudesta,\nmikä oli seurannut kaikista näistä järjestelyistä, surun osoituksista\nja vieraitten vastaamisista. Ulkonaisesta osanottamisesta todistuksia\nei puuttunut. Berkowin asema, tuttavuudet ja liittämykset tekivät\nhänen kuolemansa merkilliseksi tapaukseksi. Ruumiin saatto,\njohon tietysti kaikki tehtaan virkamiehet ja vuorilaitosten\ntyömiehet olivat liittyneet, oli ollut loppumaton. Mahdoton\npaljous kutsumus-kortteja ja kirjeitä täytti nuoren perillisen\nkirjoituspöydän, ja vaimonsa luona kävivät kaikki paikkakunnan\nherrasnaiset. Kummallekin osoitettiin kaikkea mahdollista\nhuomaavaisuutta, osoitettiin senpä mieluummin kuin tässä ei tullut\nkysymykseen turhain luuloin voittamisesta, kuten parooni niin\nperiviisaasti oli lausunut. Ei kellekään käynyt tämä kuolemantapaus\nerittäin sydämelle, kenties ei ainoalle pojallekaan, jonka hyväksi\nainoasti vainaja kumminkin oli tehnyt niin paljon; sillä työläs on\nrakastaa, missä ei laisinkaan kunnioitusta ole. Muuten oli vaikea\narvata, oliko isän kuolema koskenut Artturi Berkowiin syvälle,\nvaiko vaan pinnalle. Joka näki hänen touhunsa ja toimensa muiden\nparissa, uskoi kyllä jälkimäisen kohdan, ja yhtähyvin oli hänestä\ntuon surullisen tapauksen jälkeen tullut ankaran vakainen ja miltei\nluoksepääsemätön kaikille, paitsi niille, joiden kanssa hänen oli\nvälttämättömästi seurasteleminen. Eugenian mielen tyyneys ei voinut\nketään kummastuttaa, joka oli likemmin tutustunut asian haaroihin.\nHänessä, samoin kuin hänen isässään, katosi Berkowin kuoltua kaikki\nviha häntä kohtaan; muusta tunteesta ei koskaan ollut kysymystäkään\n-- ja valitettavasti asianlaita oli samainen monen muun suhteen;\nsillä aivan monella oli ollut syytä siihen.\n\nInsinöörejä ja työmestareita oli tämän onnen nostattaman miehen\npönäkkä ja törkeä käytös kovin usein loukannut; heidän oppinsa\nja taitonsa hän arvostelikin ainoastaan kauppatavaraksi, jota\nhän maksamalla saisi niin paljon kuin tahtoi -- kuin että he\nnyt kaipaisivat mokomaa esimiestä, joka piti arvossa, ei heidän\nluonnettaan, ei kunnollisuuttaan eikä taitojaan, vaan ainoastaan\nheidän mahdollisimman suurinta kelpaavaisuuttaan hänen hyödyksensä.\nVielä pahemmin oli asianlaita työmiehissä. Heissä vallitsi\ntäydellinen huolimattomuus, jossa ei voinut keksiä pienintäkään\nsäälimistä eli osanottavaisuutta. Berkow oli kuitenkin, vastoin\nkaikkea mitä muuten taittiin hänestä sanoa, ollut teollinen nero\nensimäistä lajia. Hän oli köyhyydestä ja alhaiselta asemaltaan\nkohonnut melkeän korkealle, oli aikaan saattanut laitoksia, jotka\nlaajuudessa vetivät vertoja maan etevimmille, ja hankkinut itselleen\naseman, jolla olisi voinut olla tuhansille ihmisille siunaukseksi.\nSiunaukseksi hän ei kumminkaan ollut; hän ei tahtonut olla. Sentähden\nvälttämättömästi hänen muistoonsa kiintyiki se ajatus, mikä hänen\nkuolemansa jälkeen huomattiin koko hänen ympäristössään ja kaikissa\nhänen laitoksissaan, tuo kenenkään mainitsema, mutta kaikkein\nomistama: Jumalan olkoon kiitos!\n\nMihin määrään perintö semmoisen elämän ja semmoisen kylvön jälkeen\ntodella oli niin kadehdittava, kuin näytti, jääköön sanomatta. Oli\nmiten oli, niin tämä perintö vieritti kokonaisen taakan tehtäviä\nnuoren perillisen hartioille, joihin tehtäviin hän yleisen arvelun\nmukaan, oli perin kykenemätön. Tosin oli hänellä kaikenlaisia\nammattimiehiä, päällysmiehiä ja edesvastauksen alaisia ympärillään;\nmutta jota enemmin hänen isänsä oli osannut pitää heitä kaikkia\ntahtonsa alaisina ja totuttaa heidät johtoonsa, sitä enemmin nyt\nisännän kättä ja silmää kaivattiin, kaivattiin isäntää itseäkin.\nNyt piti pojan ottaa ohjat käteensä, ja jo ennen sen tehtyään\ntäytyi hänen pitää hyvänään se arvelu tahi pikemmin päättämys, jota\nkaikkein hänen alamaistensa nureksumiset osoittivat. Nämä olivat jo\nyksimieliset siitä, että hän olisi mitättömäksi luettava.\n\nNeuvoittelusalissa olivat kaikki virkamiehet odottamassa nykyistä\nesimiestä, joka oli käskettänyt heidät sinne täksi tunniksi.\nMutta joka vaan olisi nähnyt näiden herrain neuvontietämättömät,\nlevottomat ja osaksi huolestuneet kasvot, olisi huomannut, että\ntässä oli kysymys jostakin muusta kuin ainoastaan tapamuotoisesta\ntervehdyksestä ja esittelystä.\n\n-- Tämäpä kova oli! sanoi tirehtööri Sihvoselle, joka vastikään oli\ntullut pääkaupungista. Pahin, mikä ylimalkain taisi tapahtua! Jo\nkauan olemme tienneet, että he keskenään neuvoittelevat ja tuumivat,\nja samoinhan asianlaita on kaikissa lähisissä tehtaissa. On nähty\nkinan lähenevän, on käyty toimiin ja puuhiin sitä vastaan, mutta\nettä sen nyt jo piti tulla, juuri tällä hetkellä! Se saattaa meidät\nkokonaan heidän valtoihinsa.\n\n-- Hartonen on hyvästi aikansa valinnut, sanoi yli-insinööri\ntuimasti. Hän tietää hyvin kyllä mitä tekee, kun astuu yksinään\netukynteen, ilman toisitta tehtaitta. Esimies kuollut, kaikki\ntyöt seisahtuneet ja epäjärjestyksessä, perillinen kykenemätön\ntarmokkaasti asioihin käsiksi käymään -- silloin tulee hän\nvaatimuksineen! Aina olen sanonut sen teille, tuo Hartonen on\nmeille nuoli lihassa. Työmiehet ovat hyviä, eikä sovi heitä\nmoittia, jos he viimein vaativat jotakin vakuutta hengelleen\npurnussa ja välttämättömimpiä elämän tarpeita. He ovat kauan kyllä\nkestäneet rasittavia suhteita ja ovat niinikään tehneet järjellisiä\nvaatimuksia, joihin käy myöntäminen. Mutta mitä he tahtovat määrätä\nmeille tämän johtajan kautta, sehän menee yli kaiken terveen järjen,\nsehän on täydellistä kapinaa kaikkia oloja vastaan.\n\n-- Mitähän nuori herramme nyt aikoo tehdä? kysyi joksikin\nalakuloisesti Wilpponen, joka neuvottomain ja levottomain joukossa\noli neuvottomin ja levottomin kaikista.\n\n-- Mitä hänen nykyisissä suhteissa täytyy tehdä, vastasi Sihvonen\nvakaisesti, -- myöntyä vaatimuksiin.\n\n-- Suokaa anteeksi, sitä ei hän voi! puhkesi yli-insinööri sanomaan.\nSepä kukistaisi kaiken järjestyksen ja muutaman ajan kuluessa\nhävittäisi hänen peräti. Minä ainakaan en jää tehtaisiin, jos niin\nkäypi.\n\n-- Ja kuitenkaan häntä muu keino ei auta, sanoi Sihvonen, olkapäitään\nkohauttaen. Johan olen sanonut, että asiat eivät ole niin loistoisat,\nkuin huhu tietää sanoa. Meillä on viime aikoina ollut vahinkoja,\nmelkoisia vahinkoja; me olemme olleet pakoitetut kaikilla suunnilla\nhankkimaan tavaroille menekkiä, uhranneet summia laitoksiin --\nnoniin, me olemme kokonaan teostemme vallassa. Jos tehtaat pidättävät\nmuutamia kuukausia ja jos emme voi täyttää tälle vuodelle tehtyjä\nvälipuheita, niin loppumme on käsissä.\n\n-- Tottapa väestö on saanut siitä jotakin vihiä, sanoi insinööri\nsynkeillä mielin, muuten eivät tohtisi tuommoista vastustamista\nyritellä; mutta tiedättehän kyllä hyvin, ettei käy peruuttaminen,\nmitä kerta on myönnetty. Hartonen on koettava kaikkia keinoja\npäästäksensä asian perille, ja jos hän todellakin pakollisen olomme\naikana onnistuisi -- entäs, mitä herra Artturi sanoi, kun ilmoititte\nhänelle miten asiat ovat?\n\nVarsin omituista oli, etteivät herrat koskaan kutsuneet häntä \"herra\nBerkowiksi\" tahi \"isännäksi\", ikäänkuin heille olisi ollut mahdotonta\nasettaa nuorta herraa mihinkään näitten olojen yhteyteen; he\nkutsuivat häntä yhä vaan \"herra Artturiksi\" tahi \"nuoreksi herraksi\",\nkuten tapansa aina oli ollut häntä nimittää. Tuon viimeisen\nkysymyksen johdosta kaikkein silmät kääntyivät Sihvosen puoleen.\n\n-- Hän ei virkkanut niin mitään, vastasi Sihvonen. \"Kiitän teitä,\nSihvonen!\" Siinä oli kaikki tyyni. Hän otti vaan paperit, jotka\npahan pulamme todistuksena otin hänelle viedäkseni ja sulkeutui\nhuoneesensa. Sittemmin en ole hänestä kuullut mitään.\n\n-- Minä olin hänen puheillensa eilen illalla ja esittelin hänelle\nvuorityömiestemme vaatimuksia, sanoi tirehtööri. -- Tosin hän\nkalmettui, kun Jobin sanoma ensin mainittiin; mutta sitte kuulteli\nhän ääneti, sanaakaan virkkamatta, ja kun tahdoin tuoda esiin\nmuutamia ehdoituksia ja lohdutuksen perusteita, siinä varmassa\nuskossa, että nyt ruvettaisiin neuvoittelemaan, niin hän toki laski\nminun menemään tieheni. Hän tahtoi ensin miettiä asiata yksinään. Ole\nhyvä ja huomaa: herra Artturi tahtoo miettiä! Aamulla sain käskyn\nkutsua teidät kaikki tänne neuvoittelemaan.\n\nSihvosen suun äärille ilmaantui taas tuo vanha halveksimisen irvistys.\n\n-- Luulen voivani edeltäkäsin sanoa teille tämän neuvoittelun\npäätöksen: myöntäkää mitä hyvänsä, suostukaa ehdottomasti, tehkää\nmitä tahdotte, mutta paras asia tänä hetkenä on takaus siitä, että\ntehdas pysyy käymässä. Ja sitte julistaa hän, menevänsä kaupunkiin\narmollisen rouvan parissa ja antaa asiain täällä käydä miten taivaan\nherralle ja Hartoselle näyttänee hyväksi.\n\n-- Mutta nytpä onnettomuudet häntä ahdistavat! Toinen kolaus\nottaa kun toinen jättää! virkahti Wilpponen, joka jalomielisellä\nsuuttumuksella otti poissa olevaa puoltaaksensa; väkevämpikin voisi\nsortua.\n\n-- Niin teillä on aina surkuttelemusta heikkoudelle, pilkkasi häntä\nyli-insinööri. Viime viikolla te puolustitte jyrkästi voimallista.\nHerra Hartonen sai silloin iloita erinomaisesta ystävyydestänne.\nVieläkö nytkin haaveksitte mitään hänen uroudestansa.\n\n-- En, taivaan tähden! sanoi Wilpponen, miltei inhostuen. Minä oikein\nkauhistun sitä miestä, ainakin -- herra Berkowin kuolinhetkestä\nalkaen!\n\n-- Minä niinikään, sanoi yli-insinööri lyhyesti, ja niinpä luulen\nmeidän kaikkeinkin tekevän. Onpa kauheata, että meidän täytyy juuri\nhänelle näyttää voimattomuuttamme, mutta kun ei ole todistajia, on\nparas olla vaiti. -- Luuletteko tosiaankin ilkeyttä mahdolliseksi?\nkysyi Sihvonen, alentaen äänensä.\n\nTirehtööri kohautti olkapäitään.\n\n-- Tutkinto on vaan vahvistanut sen tosi-asian, että köydet\nkatkesivat Ne ovat voineet katketa itsestään, mutta onko se\nniin ollut, sen tietää Hartonen yksinään. No niin, tutkinto ei\nole saattanut mitään valkeuteen, ja jos joku toinen olisi ollut\njohtajana, niin epäluuloa tosin ei olisi syntynyt. Se mies voi vaikka\nmitä!\n\n-- Mutta ajatelkaapas, eikö hän antautunut suurimman hengenvaaran\nalttiiksi. Hypäys mikä pelasti hänen, oli ihka hengen uhan työ,\njota ei yksi kymmenestä olisi koettanut, ja joka ei toiselle olisi\nonnistunutkaan. Hän sai olla valmis itse syöstymään syvyyteen ja\nrusentumaan.\n\n-- Huonosti tunnette Hartosen, sanoi yli-insinööri, päätä pudistaen,\njos luulette häntä silmänräpäyksenkään aikaa arveluttavan panna\nhenkensä alttiiksi, jos hän tahtoo yrittää jotakin, jossa henki\nvaaraan joutuu. Olittehan paikalla, kun hän heittäytyi hevosten\neteen. Sillä hetkellä hänen mielensä oli pelastaa, ja jos hän tahtoo\npahaa tehdä, niin hän varsin vähän huolii siitä, että hänen oma\nhenkensä on vaarassa. Siinäpä juuri sen miehen kauheus onkin, ettei\nhän huoli itsestään eikä muista, vaan hätätilassa uhraisi itsensäkin,\njos --\n\nHän vaikeni yhtäkkiä, sillä siinä hetkenä astui nuori isäntä\nhuoneesen. Artturi oli suuresti muuttunut, synkkä murhepuku teki\nhänen aina kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi, ja otsa ja silmät\nosoittivat ettei hän viimeisinä öinä paljon ollut levähtänyt;\nkuitenkin vastasi hän tyvenesti tehtaan herrain tervehdykseen ja\nastui heidän keskelleen.\n\n-- Olen antanut kutsua teidät, hyvät herrat, keskustellakseni\nkanssanne asioista, jotka isäni kuoltua ovat joutuneet minun\nhuolekseni. Täällä on paljon järjestämistä ja parantamista enemmän\nkuin kenties aluksi uskoimmekaan. Minä olen, kuten tiedätte, tähän\nasti ollut kaukana tästä vaikutus-alasta, enkä tietysti voi niin pian\nsiihen tutustua, vaikka näinä viime päivinä olen sitä koettanut.\nOdotan siis täysimmässä mitassa teidän hyvyyttänne ja mieltymystänne\nauttamaan minua. Minä olen pakoitettu vaatimaan paljon kumpaakin\nosaa, ja vakuutan teitä myös täydestä kiitollisuudestani.\n\nHerrat kumarsivat ja useimmat näyttivät hyvin hämmästyneiltä, jota\nvastoin yli-insinööri loi tirehtöörin puoleen silmäyksen, joka näytti\nsanovan: \"Tuohan oli hyvinkin järkeen puhuttu\".\n\n-- Muiden asiain, jatkoi Artturi, täytyy aluksi astua taammalle sen\nsatunnaisen onnettomuuden ja vaaran vuoksi, millä vuorityömiehet\nuhkaavat meitä työn lakkauttamisella, ellemme myönny heidän\nvaatimuksiinsa. Tässä tietysti ei voi tulla kysymykseen muuta kuin\nyksi ainoa keino, millä asia ratkaistaan.\n\nNyt oli herra Sihvonen se, joka yli-insinöörin puoleen loi\nsilmäyksen, joka, yhtä selvästi kuin vastikään yli-insinöörin silmä,\nsanoi: \"Enkö sanonut, hän hellittää ehdottomasti! Kohta hän julistaa\nlähtönsä kaupunkiin\".\n\nNuori isäntämies ei kumminkaan näkynyt kiirehtivän siinä aikeessa;\nhän vaan lausui:\n\n-- Ensin on välttämätöntä hankkia tieto, miten väestö on järjestetty\nja kuka heitä johtaa.\n\nNyt seurasi hetkisen äänettömyys, ei yksikään herroista tahtonut\nmainita sitä nimeä, joka tapahtuneessa onnettomuudessa oli saanut\nniin surkuteltavan merkityksen; viimein sanoi yli-insinööri:\n\n-- Se on Hartonen, joka heitä johtaa, eikä olekaan epäilemistä,\netteivät ole järkevästi johdetut ja ettei järjestelemässä ole mitään\nvaille jäänyt.\n\nArtturi katsoi terävin silmin eteensä.\n\n-- Sitä pelkään minäkin, ja tottapa silloin taistelemaan tultaneen,\nsillä täydellinen myöntyminen heidän vaatimuksiinsa tietysti ei voi\nensinkään tulla kysymykseen.\n\n-- Tietysti ei ensinkään kysymykseen! kertoi yli-insinööri riemuten,\nnäin antaen alun vilkkaalle väittelylle, jossa suurella lujuudella\npuollusti ennen ilmoitettuja mielenjohteitansa. Herra Sihvonen, joka\npuollusti vastakohtaa, ei ollut vähemmin innokas kaikenlaisilla\nvihjoilla ja viittauksilla, jotka nuori isäntä kyllä hyvin ymmärsi,\nselittämään, kuinka välttämätöntä hellittäminen olisi. Tirehtööri\npysyi enemmin puoltamatonna, neuvoi soveliaasta aikaa odottamaan ja\nsopimusta hieromaan. Muut vaan antoivat johtaja-miestensä puhua ja\nrohkenivat ainoastaan silloin tällöin virkahtaa jonkun muistutuksen\ntahi yleisen sanan.\n\nArtturi kuulteli ääneti ja nähtävällä tarkkuudella kaikkia,\nnäyttämättä kallistumista kummallekaan puolelle; mutta kun Sihvonen\npitemmän puheensa lopuksi peittelemättä sanoi \"meidän täytyy\" kohotti\nhän päänsä semmoisella jäykkyydellä, että kaikki mielenjohteet\nympärillään vaikenivat.\n\n-- Meidän ei täydy, herra Sihvonen. Asia on katseltava useammalta\nsyrjältä, ei vaan rahan; tässä on lukuun otettava minun asemani\nväestöä vastatusten, jonka perustus iäksi päiväksi olisi murrettuna,\njos antautuisin heidän valtaansa. Niin vähän kuin tunnenkin näitä\nasioita, ymmärrän kuitenkin, että heidän vaatimuksensa ulottuvat yli\nmahdollisuuden rajan, ja siinä te kaikki olette yhtä mieltä. Asiassa\nvoi olla väärää käsitystä, työmiehillä voi olla syitä valituksiin. --\n\n-- Niitä heillä onkin, herra Berkow, keskeytti insinööri vakavasti.\nHe ovat oikeassa, kun vaativat tutkintoa ja parannuksia purnuissa ja\nkun pyytävät korkeampia työpalkkoja, ja eräitä helpotuksia ja jako\ntyö-ajan suhteen sopii niinikään olla paikallansa; kaikki muut tuumat\novat yllytettyä uhkausta, mikä yksistään johtaja Hartosen päästä on\nlähtenyttä. Hän on koko tämän liikkeen henki.\n\n-- Kuullelkaammepa siis ensiksi häntä! Olen jo antanut sanoa\nheille, että hänen ja muidenkin asiamiesten läsnä-olo voi tulla\nvälttämättömäksi, ja he ovat siis täällä likellä. Tahdotteko käskeä\nheidät tänne, herra Wilpponen.\n\nHerra Wilpponen meni, hän astua tallusti suu auki, ja niin\näärettömästi oli hän hämmästynnyt, että oli milt'ei tyhmän näköinen.\nHerra Sihvonen kohautteli silmäkulmiaan, katsoen tirehtöörin puoleen;\ntämä otti näppiinsä nuuskua ja tähtäsi toisia herroja, jotka\ntuonnemmin kaikki käännähtivät nuoren isäntänsä puoleen. Tämäpä nyt\nties: tehtävänsä, hän jakeli käskyjä, ryhtyi säätelemisiin ja käytti\nsiinä pontevuutta, joka ei laisinkaan ollut heistä mieleen, paitsi\nehkä yli-insinööristä, joka oli asettunut Artturin viereen, selin\ntovereihinsa, ikäänkuin tietäen, minne nyt oikeastaan kuului.\n\nSillä aikaa tuli Wilpponen takaisin ja heti hänen jälessään astuivat\nOlli Hartonen, Lauri ja eräs muu vuorityömies huoneesen; mutta\nnämä kaksi jälkimäistä seisahtuivat, juuri kuin niin piti ollakin,\nmuutamia askelia taamma, antaen nuoren päällysmiehen yksinään astua\nesiin.\n\n-- Jumalan rauha! tervehti tämä, ja \"Jumalan rauha!\"\nsanoivat niinikään molemmat toverit; mutta äänenlaatu tässä\nvuorityömiesten vanhassa iloisessa tervehdyksessä tuntui merkitsevän\ntoista kuin sanat. Ollin käytöksessä oli aina ollut jotakin pontevaa\nja jäykkää, mutta tuo ei koskaan ollut ilmaantunut niin rohkeana,\nmilteipä loukkaavaisena, kuin nyt, kun hän ensi kerran tällä tapaa\nastui päällysmiestensä eteen, ei enään alamaisena, jonka tuli\nsääntöjä ja käskyjä vastaanottaa vaan lähettiläänä, joka eteen\nasetti, jopa oitis määräsi heille vaatimuksensa. Eipä tuo ollut\ntavallinen kopeus, mikä tuossa ponnessa puhui, vaan röyhkeä ylpeys,\nperustuva ajatukseen omasta voimasta ja toisten heikkoudesta. Hän\nantoi tummat, siniset silmänsä verkalleen liukua läsnä olevain\nääritse, kunnes ne viimein pysähtyivät isännän puolelle, ja huulensa\nväännähtelivät nurjuudesta, siinä kun ääneti odotti, että häntä\npuhuteltaisiin.\n\nArtturi oli koko edellisen keskustelun aikana ollut seisallaan;\nnytkin seisoi hän vallan vakaisena vastakkain sitä miestä, joka\npää-asiallisesti, sen mukaan kuin joka suunnalta väitettiin, oli\nsyynä siihen kukistukseen, mikä nyt uhkasi häntä. Tuosta vielä\nrajummasta syystä, mikä pantiin isän viimeisten hetkien yhteyteen,\npoika kaikeksi onneksi ei tiennyt mitään aavistaa, vaan kävi\ntäydellisellä mielenmaltilla keskustelemaan.\n\n-- Alapäällysmies Hartonen, te olette eilen minulle ilmoitettavaksi\ntirehtöörille esityttäneet kaikkein tehtaissani olevain työmiesten\nvaatimukset ja uhanneet yleisellä työn lakkauttamisella, jollei\nniihin myönnytä.\n\n-- Niin olen, herra Berkow! kuului sangen lyhyt, joksikin jyrkkä\nvastaus.\n\nArtturi nojasi kätensä pöydälle, mutta äänensä oli kalsea ja\ntoiminnon tapainen; eipä ilmestynyt siinä pienintäkään äreyden\nliikutusta.\n\n-- Ennen kaikkia tahdon tietää, mitä tällä vehkeilemisellä\ntarkoitatte. Eihän teillä olekaan vaatimuksia, sodan julistustahan\ntämä onkin! Teidän pitäisi itse kunkin huomata, etten voi semmoisiin\nmyöntyä ja etten tulekaan sitä tekemään.\n\n-- Josko voinette myöntyä, sitä en tiedä, herra Berkow, vastasi Olli\nkylmästi, mutta luulen että tulette sen tekemään, sillä me olemme\npäättäneet antaa tehtaiden istua, kunnes täytätte vaatimuksemme, ja\nmiehiä sijaamme ette saa koko maakunnasta.\n\nVastaus oli niin todentakainen, ettei ollut erittäin paljon sitä\nvastaan väittämistä; mutta ääni, millä se lausuttiin, oli samalla\nniin ivallinen, että Artturi veti otsansa kurtuille.\n\nTarkoitukseni ei ole kieltää teiltä kaikkea. Näissä vaatimuksissa\non monenlaista, minkä katson oikeutetuksi ja joihin sentähden\ntahdon myöntyäkin. Katselmus ja korjaus purnussa, jota vaaditte,\non toimitettava; työpalkka ainakin osaksi korotetaan. Minun täytyy\nsen vuoksi tehdä suuria uhrauksia, ehkäpä suurempia kuin tätä nykyä\ntehtaan isäntänä voin täyttää, mutta kuitenkin pitää ne tapahtumaan.\nSitä vastoin ovat siksensä jätettävät ne kohdat, jotka vaan\ntarkoittavat hallituksen kiskomista minun ja virkamiesten! käsistä ja\nsen kurin kumoamista, joka toiminnossa, semmoisessa kuin meidän, on\nhengen asia.\n\nYlenkatseen osoitus Ollin huulilta katosi, jättäen sijaa kummastuksen\nja epäluulon ilmaukselle. Hän katseli ensin virkamiehiä ja sitte\nnuorta isäntää, ikäänkuin luullen sen sanoneen, mitä muut olivat\nsille opettaneet.\n\n-- On kyllä ikävää, herra Berkow, mutta ne kohdat eivät kumoudu,\nvastasi hän röyhkeästi.\n\n-- Kylläpä uskonkin, että juuri ne kohdat ovat pää-asiana teillä,\nsanoi Artturi, vakavasti katsoen Ollia silmiin, kuitenkin sanon\nvieläkin, että niiden täytyy kumoutua. Minä olen myönnytyksissäni\nmenevä mahdollisuuden aina äärimmäiselle rajalle, mutta siellä\npysähdyn, enkä astu askeltakaan edemmä. Mihin suostun, se on\ntyydyttävä jokaisen, joka etsii kunniallista, kannattavaa työtä. Joka\nei siihen tyydy, se tarkoittaa kokonaan toista ja sen kanssa ei käy\nsopimusta toivominenkaan. Minä annan teille miehen sanani siihen,\nettä kaikki, mikä on välttämätöntä työmiesten turvallisuudeksi\npurnussa ja heidän työ-ansionsa korottamiseksi, on tehtävä, ja vaadin\nnyt puoleltani luottamusta sanoihini. Mutta ennenkuin rupeamme niistä\nkeskustelemaan, täytyy teidän luopua vaatimustenne toisesta osasta.\nNoutaa niitä on mahdotonta, enkä millään ehdoilla niihin suostu.\n\nHän säilytti yhä edelleen toimintomiehen maltillisen äänenlaadun,\nmutta yhtähyvin tämä puhe siksi poikkesi nuoren perillisen\ntavallisesta lausetavasta, että se Ollia hämmästytti. Tämä ei uskonut\nomia korviaan, mutta jota enemmin odottamaton tämä vastustus oli,\ntilassa, missä hän varmuudella oli odottanut arkaa ja hätäileväistä\nperäytymistä, joka ehdottomasti myöntyisi mihin hyvänsä, sitä enemmin\ntämä vastustus häntä yllytti, ja hillimätön luonteensa puhkesi vaan\nkovin äkkiä valloilleen.\n\n-- Tekisitte paremmin, herra Berkow, ettette tuolla tavoin\nsuorittaisi asiata, sanoi hän uhaten. Meitä on kaksituhatta ja\ntehtaat ovat milt'ei meidän vallassamme. Se aika on mennyt, kun\nannoimme räivätä ja tallata itseämme miten mielenne teki. Me\n_vaadimme_ nyt oikeuttamme, ja jos emme saa sitä hyvällä, niin otamme\nsen väkisin.\n\nHerroja puoleksi pisti vihaksi, puoleksi huoletti. He aavistivat\nkohtausta, joka, Hartosen tunnetun hurjuuden johteesta, kentiesi\npäättyisi väkinäisyyksillä. Artturi oli käynyt tumman punaiseksi\nkasvoiltaan; hän astui muutamia askelia edelleen ja seisahtui Ollin\neteen.\n\n-- Ennen kaikkia olkaa hyvä ja puhukaa toiseen laatuun, Hartonen,\nkun mieltänne ilmoitatte isännällenne! Jos tahdotte tulla\nasiamiehenä täällä vastaanotetuksi ja semmoisena vaatia jonkinlaista\nyhtävertaisuutta, niin laittakaa niin, että käytättekin itsenne miten\nsemmoisissa keskusteluissa sopii, älkääkä lasketelko mitään uhkauksia\nväkivallasta ja kapinasta vasten silmiämme! Te vaaditte kuria ja\njärjestystä väeltänne ja minä vaadin samaa teiltä. Olkaa siellä\nulkona toverienne joukossa vallitsijana niin paljon kuin tahdotte,\nmutta niin kauan kuin minä olen täällä, minä olen tehtaiden herra, ja\naion sinä pysyäkin. Ojentakaa itsenne sen mukaan.\n\nJos ukkonen olisi lyönyt neuvoittelusaliin, se ei olisi tehnyt\nsuurempaa vaikutusta kuin nämä voimakkaat ja kunnioitusta\nvaikuttavaiset sanat tekivät. Herrat ensimmältä väistyivät,\nmutta yrittivät sitte asettaumaan suojelevaksi kehäksi nuoren\nisännän ympärille, joka kuitenkin kädellään hätäilemättä osotti\nheidät paikoillensa. Molemmat vuorityömiehet katsoa tuijottivat\ntöllistyneenä hänen puoleensa, mutta ei yhteenkään heistä nämä\nsanat niin kovasti koskeneet kuin Olliin. Hän oli muuttunut\nkalmanvaaleaksi. Puoleksi kumartuneena seisoi hän siinä, tutisevin\nhuulin ja silmät pullistuneena juurikuin olisi hän kykenemätön\ntajuamaan, mitä kumminkin näki ja kuuli. Sitte näytti hän yht'äkkiä\nhuomaavan, kuinka mahdottomasti hän oli erehtynyt tämän miehen\nsuhteen, kun muutamia päiviä sitä ennen oli väittänyt, ettei sitä\nkävisikään mihinkään lukuun ottaminen, ja nyt näki leimauksen hänen\nsilmissään välähtävän väkevästi. Kuin suuttunut jalopeura oli hän\nhyökäämäisillään; mutta samoin kuin jalopeuraa hillitsee nyt häntäkin\nvoimakas silmäys, joka kirkkaana lujana ja levollisena kohtasi häntä.\nArtturi oli järkähtämättä seisonut paikallaan, hän oli ainoastaan\nluonut silmänsä auki täysikookkaiksi, ja tällä silmäyksellä valloitti\nhän päälle yrittävän raivon pysymään rajoissaan. Ainoastaan muutamia\nsekuntia kesti tätä keskinäistä silmäelemistä, ja heidän välinsä oli\nratkaistuna. Verkalleen aukeni Ollin nyrkki; verkalleen katosi hurja\nuhka hänen kasvoistaan ja silmät alenivat lattiata kohti. Hän oli\nnuoressa isännässä tavannut vertaisensa, ehkäpä väkevämpänsäkin ja --\nhän nöyristyi hänen edessään.\n\nArtturi astui takaisin. Äänensä oli taas kylmä ja levollinen, kun\njatkoi:\n\n-- Sanokaa nyt kumppaleillenne, mihinkä voin myöntyä ja mitä minun\ntäytyy kieltää! Sanokaa myöskin, etten peruuta ainoatakaan sanaa,\nminkä olen puhunut. Tällä kertaa minulla ei ole muuta teille\nsanomista.\n\n-- Noh, mitäpä siis; Ollin ääni kuului sortuneelta, milt'ei\nsisällisen vihan tukehtuneelta. -- Sitte julistan teille tehtaidenne\nkaikkein työmiesten nimessä, että nämä tehtaat huomispäivästä alkain\nlakkaavat käymästä.\n\n-- Hyvä se! Siihen olen tytyväinen. Mutta nyt varoitan minä teitä\nvielä kerran, Hartonen, kaikista ajattelemattomista yrityksistä.\nTeillä sanotaan olevan rajaton valta kumppalienne joukossa. Pitäkää\nsiis siitäkin huoli, että rauha ja järjestys voimassa pidetään,\nälkääkä luulko, että säikäytätte minua häiritsevillä hankkeilla!\nMinä ja virkamieheni tahdomme tehdä kaikki mitä voimme välttääksemme\nkaikkia riitoja, mutta jos meitä niihin pakoitetaan, niin meidän on\nryhtyminen toimiin ja puuhiin niitä vastaan, ja hätätilassa käytän\nisäntävaltaani. Säästäkää sekä minua että itseänne siitä!\n\nOlli kääntyi mennäksensä pois, mutta jäähyvästisilmäyksensä vihaan\nja raivoon sekaantui toinen, vielä syvällisempi intotuli, jota\nei kukaan liene aavistanut, mutta joka väkevästi rasitti tämän\nhurjan ja kiihkoisen miehen rintaa. Hän oli niin kauan ylenkatsonut\n\"vennokasta\" ja riemuinnut siinä ajatuksessa, että tätä vennokasta --\njoku toinenkin ylenkatsoisi. Jos hän tämän toisen edessä ilmaantuisi\nsemmoisena kuin nyt tässä, silloin olisi ylenkatse loppunsa saanut,\nja nuo suuret, ruskeat silmät, jotka olivat hänen hillinneet,\nvoisivat siltä toiselta ansaita jotakin muuta kuin vihaa ja\nvastenmielisyyttä. Syvä kalpeus, mikä nuhteiden saatua peitti nuoren\nvuorityömiehen kasvot, kävi yhä syvemmäksi hänen pois kääntyessään.\n\nSaammehan nähdä, kuka kauemmin kestää. Siksi onnea vaan!\n\n-- Hän meni molempine kumppalineen, mutta jälkimäisten kasvoista voi\nhuomata, että vastikään päättynyt keskustelu oli vaikuttanut heihin\naivan toisin kuin heidän johtajaansa. Puoleksi arasti, puoleksi\nkunnioittavasti katsahtivat he takaisin nuoren isännän puoleen, ja\nheidän käytöksessään oli jotakin vitkailevaista ja epäröitsevää,\nheidän sieltä erotessa.\n\nArtturin tarkastava silmä seurasi heitä ja hän kääntyi nyt herrain\npuoleen.\n\n-- Tuossa on meillä jo kaksi, jotka seuraavat häntä vaan puolittain!\nToivon useimpain malttavan mielensä aikaa saaden; tätä nykyä, hyvät\nherrat, meidän täytyy mukautua välttämättömyyteen ja antaa tehtaiden\nistua. Arvaan kyllä vaaran, mikä tässä etäisessä tienoossa uhkaa\nmeitä kahdeltatuhannelta ihmiseltä, joilla on Hartonen johtajana;\nmutta minä olen päättänyt pitää puoltani eikä peräytyä, siksikuin\nasia on ratkaistu. Tietysti se on teidän vapaassa tahdossanne,\ntahdotteko tässä seurata minua. Koska te lähes jokainen olette\npäätöstäni vastaan, niin tietysti en tahdo pakoittaa päällenne sen\nseurauksia, vaan tahdon kernaasti laskea jokaisen täältä erilleen,\njoka ehkä katsoo jonkun ajan poissaolon tehtaista välttämättömäksi.\n\nYleinen innokas kieltäyminen oli vastauksena tähän ehdoitukseen.\nKaikki herrat tunkeilivat miltei suuremmalla innolla nuoren isännänsä\nympärille, vakuuttamaan häntä, ettei yksikään luopuisi paikaltaan.\nYksin hämmästyneellä Wilpposellakin näytti yht'äkkiä olevan oikea\njalopeuran rohkeus, niin tarmokkaasti yhdistyi hän samaan päätökseen.\nArtturi hengähti syvästi.\n\n-- Kiitän teitä, hyvät herrat! Iltapäivällä puhelemme enemmän ja\nsovimme töistä ja toimista, joihin on ryhdyttävä; tällä kertaa täytyy\nminun jättää teidät. Teitä, herra Sihvonen, odotan tunnin perästä\nsinne työhuoneeseni -- vielä kerran, minä kiitän teitä kaikkia!\n\nVasta hänen mentyänsä ja oven suljettua, puhkesivat kaikki ne\nhämmästyksen, mieltymyksen ja huolen liikutukset sanoiksi, jotka\nhänen läsnä-olonsa tähän asti oli pidättänyt.\n\n-- Minä vapisen joka jäsenessäni; sanoi Wilpponen, kun nyt,\najattelematta päällysmiestensä läsnä-oloa, heittäysi tuolille;\nmutta äskeinen seikka näytti tehneen lopun kaikista tavallisista\nkäytöksistä. -- Taivaallinen Jumala, minkälainen kohtaus! Jo luulin\nHartosen, tuon hurjan ihmisen, hyökkäävän hänen päällensä; mutta\nsemmoiset silmäykset, semmoinen puheen laatu -- kuka sitä olisi\nnuoresta herrasta aavistanut!\n\nHän oli kovin tuikea, ylen tuikea! moitti Sihvonen; mutta tässä hänen\nmoitteessaankin ja epäilevässä päänpuistelussaan oli kokonaan toinen\nluonto, kuin ennen Artturista virkatuissa sanoissa oli ollut. -- Hän\npuhui aivan niinkuin hänellä vielä olisi miljoonia komennettavina,\neikä niinkuin tehtaiden käynti olisi hänellä hengen kysymyksenä.\nIsänsä olisikin tässä ylpeyttään katsomatta ehdottomasti antanut\nperään, sillä se olisi ollut ainoa keino asiainsa pelastamiseksi\nja omaa kunniatansa ja isännän arvoaan hän ei pannut kysymykseen.\nPojalla näkyy olevan toinen mieli; mutta ne sanat, joita sopi\nkäyttää vuosi tätä ennen, eivät nyt kelpaa. Hänen olisi pitänyt olla\nvarovaisempi eikä noin jyrkkä puheissaan, niin hänellä aina olisi\nollut tilaa mieltänsä muuttaa jos --\n\n-- Männikköön turhine pelkoinenne! keskeytti hänen yli-insinööri\nkiivaasti. Suokaa anteeksi, Herra Sihvonen, että käyn rajuksi;\nmutta näkyypä, että olette konttoorissa työskennelleet, ettekä\ntyömieslaumoja johtaneet. Hän on arvannut juuri oikean nuotin, hän\non vaikuttanut heissä kunnioitusta, ja tämmöisissä tapauksissa\nsiinä on kaikki. Ystävällisen puhuttelemisen he olisivat katsoneet\nheikkoudeksi, ylhäisen maltillisuuden ylpeydeksi. Heidän omaa\nkieltänsä: joko -- taikka, täytyy heidän kanssansa puhua, ja sen\nymmärtää herra Berkow paremmin kuin kukaan muu; sen kyllä näitte\nHartosesta.\n\n-- Pelkään vaan, että hän, oli miten oli, arvaa edessämme olevan\ntaistelun kovin helpoksi, sanoi tirehtööri vakaisesti. Omin päinsä\nolisivat työmiehemme tyytyneet siihen, mitä hän myöntää, mutta\nHartosen johdattavina he eivät sitä tee. Hän ei rupea mihinkään\nsopimukseen. Mutta herra on oikeassa, hän on mennyt suostumuksissa\nainakin rajojen äärille; etemmä meneminen olisi hänen itsensä,\nasemansa ja meidän kaikkein alttiiksi panemista!\n\nNyt he kaikki yhtä rintaa puhuivat \"herrasta\", niinkuin tämä\nylimys-nimitys seuraisi itsestänsä. Muutamissa tunneissa oli\nArtturi sen valloittanut; nyt ei enään näyttänyt muuta nimitystä\nheidän isännelleen löytyvänkään. Tottapa lienehän näyttänyt itsensä\nvaltijana.\n\nNe kolme asiamiestä olivat lähteneet huoneesta ja menivät nyt\ntehtaita kohden. Olli ei virkannut sanaakaan, mutta Lauri sanoi\npuoli-ääneen:\n\n-- Väitithän kerta, että jos joku ajallansa näyttäisi ikeniään ja\najallansa lausuisi meille oikeat sanat, niin -- mutta kuulepas, Olli,\nminä luulen hänen tuolla ylhäällä sen ymmärtävän!\n\nOlli ei vastannut, hän katsahti ylös akkunoihin ja ukonpilvi peitti\nhänen otsansa.\n\n-- Tämäpä siis olikin se, joka piili hänen silmissään, kun aina\nnäyttivät niin uneliailta, ikäänkuin hän ei olisi kelvannut mihinkään\nmuuhun maailmassa kuin nukkumaan! jupisi hän hammasta purren.\n\"Niinkauan kuin minä olen täällä, minä olen tehtaiden herra!\"\nLuulenpa tosiaankin hänellä olevan siihen luonnonlahjaa.\n\nHe kohtasivat nyt joukon vuorityömiehiä, Ollin väkeä, jotka eivät\nolleet menneet kaivokseen ja nyt piirittivät nämä kolme asiamiestä\nhätäisillä kysymyksillä.\n\n-- Antakaa Ollin kertoa se teille! sanoi Lauri kuivasti.\n\n-- Luulen, ettemme olekaan oikeata miestä tavanneet; hän ei aiokaan\nmihinkään suostua.\n\n-- Eikö? -- Vuorityömiehet näyttivät kaikki pettyneen. Toista\nvastausta olivat he toki odottaneet. Muutamia huutoja ja uhkauksia\nnuorta isäntää vastaan, jonka nimeä useita kertoja halveksimalle\nmainittiin, joutuivat kuuluviin.\n\n-- Vaiti! ärjäisi Olli heille. Te ette tunne häntä semmoiseksi,\nkuin me nyt olemme hänen nähneet. Ajattelinpa, että nyt niin\nhelposti pääsisimme voitolle, kun isä on poissa; mutta kaikki olemme\nerehtyneet pojan suhteen. Hänellä on mitä ei yksikään olisi uskonut\nsillä vennokkaalla olevan, hänellä on tahto! Vakuutan teitä, että se\ntulee antamaan meille kyllin tekemistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli vielä joksikin aikaisin aamupäivällä, vielä tuoksuivat ja\nkimmaltelivat vuoret ja metsät raikkaan keväisen aamun kasteessa,\nkun Eugenia aivan yksinään ratsasteli metsätietä. Hän oli oivallinen\nratsastaja ja rakasti tätä huvitusta innostuksella, ja kuitenkin\noli hän täällä maalla nauttinut sitä harvemmin kuin tapansa\noli. Ensistäkin oli ilmanlaatu estänyt kaikki huviretket, sitte\npuuttui häneltä halua siihen, mutta pääsyynä oli se, että hänen\nkaunis ratsunsa oli hänen miehensä kihlaus-ajalla lahjoittama, ja\nettä hän nyt kerta oli tottunut siirtämään vastenmielisyytensä\nantajaa kohtaan kaikkeen, mikä suorastaan tuli häneltä. Ainoastaan\nvastenmielisyydellä oli hän hääpäivänä käyttänyt niitä kalliita\ntimantteja, jotka hän oli saanut morsiuspukunsa koristeiksi; sitte ne\neivät olleet enään liikkuneet koteloistaan; ainoastaan pakollisesti\nliikkui hän siinä ylellisessä komeudessa, mikä ympäröitsi naimisensa\njälkeen, ja tämänkin ihanan eläimen, joka oli maksanut niin\ntarumaisen summan ja joka, hänen ensi kerran kihlattunsa vierellä\nsillä ratsastaessa, oli saattanut koko kaupungin ihmettelemään,\nsen valtijatar silminnähtävästi laiminlöi, jättäen sen kokonansa\npalvelijain huostaan.\n\nSitä suuremman kummastuksen nosti se palvelijoissa, kun armo eräänä\npäivänä käski satuloita hevosen huviratsastukselle, ja sanoi\npalvelijalle, joka hankkiutui kuin tavallisesti häntä saattelemaan,\nettä hän tällä kertaa tahtoi ratsastaa yksinään. Käskynsä tietysti\ntoteltiin, joskin jollakulla kummastuksella, ja hän ratsastikin\ntiehensä yksinään. Artturi tietysti ei tietänyt siitä mitään; Eugenia\nnäki häntä nyt jos mahdollista vielä harvemmin kuin ennen; Artturi\njäi monesti pois atrioilta, ja molemmat puolisot elivät ylimalkain\nniin erillään, että ainoastaan ylen harvinaisissa tapauksissa toinen\ntiesi mitä toinen tänä tahi toisna päivänä teki.\n\nEugenia ratsasti ravakkaa juoksua poikki metsän, kohtaamatta yhtään\ninhimillistä olentoa; täällä tuntuikin hyvin yksinäiseltä, ja\ntämä yksinäisyys, tämä aamun vilppaus ja ihanuus ei voinut olla\nelähyttävästi vaikuttamatta nuoreen rouvaan, joka moneen päivään ei\nollut liikkunut puistoa kauemmaksi. Tehtaat olivat työttöminä ja\njonkunlainen petollinen lepo ja hiljaisuus vallitsi tällä muuten\nniin uutteralla tilalla; mutta sitä vilkkaammin työ kävi nuoren\nisännän työhuoneessa, josta hän nyt harvoin liikkui mihinkään.\nTehtaan herrat tulivat ja menivät; neuvoitteluja pidettiin, kirjoja\nja papereita tarkasteltiin; Sihvonen matkusti pääkaupungin ja tehtaan\nväliä ehtimiseen; sillä välin lenteli kirjeitä ja lennätinsanomia\nedes ja takaisin; mutta tämä ponnisteleva toimellisuus oli niin\nvakaisen ja synkeän näköistä, että oli kuin olisi aavistettu jotakin\nonnettomuutta, jota tahdottiin estää ja jota vastaan ainakin\ntahdottiin varustauta. Eugenia tiesi työmiesten suhteen oltavan\njonkinlaisessa epäsovussa. Artturi oli itse puhunut hänelle siitä\nja lisännyt, ettei asia olisi juuri minkään arvoinen ja että se\nennen pitkää saataisiin sovituksi. Hän oli sanonut sen hänelle hyvin\ntyvenmielisesti, kylmästi ja vaan käskenyt hänen satunnaisilla\nhuviretkillään niin paljon kuin mahdollista välttämään niitä kyliä,\njoissa vuorityömiehet asuivat, heissä kun tätä nykyä muka vallitsi\njonkunlainen vihamielisyys. Tehtaan herratkin lienevät sen ohessa\nsaaneet jonkun vihjan, etteivät huolestuttaisi nuorta rouvaa, sillä\nEugenian yritykset saada siltä suunnalta likempiä tietoja menivät\ntyhjään, hän kun vaan sai kohteliaasti kierteleviä vastauksia ja\nrauhoittavia vakuutuksia. He olivat sanoneet hänelle, ettei hänen\npitäisi ensinkään huolehtia, että asia oikeastaan ei ollut minkään\nveroinen, vaan että sovintoa voitiin joka päivä odottaa -- ja\nkuitenkin Eugenia selvästi tunsi tuon kielletyn vaaran, samaten, kuin\nhän myös havaitsi sen muutoksen, mikä vanhan Berkowin kuolemasta\naikain oli tapahtunut hänen puolisossaan, vaikka tämä ei ollut\nmitenkään käytöstään häntä kohtaan muuttanut.\n\nNuori rouva oli luonteelleen rohkeampi ja uljaampi, kuin ettei olisi\nkatsonut tätä säästäväisyyttä kohtaansa jonkinlaiseksi loukkaukseksi.\nTietysti hänellä ei ollut oikeutta miehensä luottamukseen, eikä\noikeutta käydä osalliseksi hänen huoliinsa, kentiesi vaaroihinsa;\nmitä muut naiset saivat vaatia, se oli hänestä kaukana. Kun ero\nkerta on päätetty ja vaan moniaita kuukausia kärsitään toisiaan näön\nvuoksi, että niin vähän kuin mahdollista annettaisiin maailmalle\nrupattamista, silloinhan ollaan oudot toistensa harrastuksille.\n\nSenpä Eugeniakin ymmärsi, ja jos hän ei olisi ymmärtänyt niin Artturi\nolisi sen hänelle selittänyt, sillä samassa kuin hän, päivä päivältä\nyhä enemmin irroitti itsensä entisestä velttoudestaan ja voimalla\nryhtyi mitä pontevimpaan toimellisuuteen, samassa hän yhä enemmin\nkylmistyen ja vierastaen vältteli häntä; Eugenia olikin hänelle\nkiitollinen siitä, että hän koki huojentaa tapahtuvaa tuskallista\neroa siten, että nyt kohteli häntä juuri kuin outoa ihmistä.\n\nEugenia ei ollut ymmärtämättä, että Berkowin kuolema oli poistanut\nsuuren esteen hänen toivotuksiltaan. Berkow tuskin olisikaan\nsuostunut tätä yhdistystä purkamaan, jota kunnianhimonsa niin\nsuuresti oli halunnut ja jonka hän oli maksanut kalliisti kyllä.\nPoikansa ajatteli tässä toisin. Hänelle tämä yhdistys oli yhtä\nyhdentekevä, kuin se puoliso, jonka hän entisessä toimettomassa\nmyöntyväisyydessään oli antanut itselleen pakoittaa. Hän oli\nvapaatahtoisesti suostunut eroon jo ennenkuin Eugenia oli koettanut\ntaivuttaa häntä siihen, ja tämä ero, joka muuten pian yleensä maksaa\nniin äärettömän paljon taistelua ja mielikarvautta, niin monta\nkyyneltä, joka usein herättää kaikki ihmis-sydämen kiihkohimot heidän\nsyvyydestään, valmistui tässä niin rauhallisesti ja kiihkottomasti,\nniin täydellisessä keskinäisessä sovussa ja semmoisen kylmyyden,\nkohteliaisuuden ja tunnottomuuden ohessa, että se tosiaankin oli\nvarsin ihmeellistä.\n\nHevonen pillastui yhtäkkiä. Se ei ollut tottunut ratsuvitsaa\nmaistamaan, vielä vähemmin niin ankara kuin se nyt sai; se sai\ntänäpänä paljon kärsiä valtiattarensa kärsimättömyydestä, ja jos\ntämä ei olisi ollut semmoinen mestari ratsastus-taidossa kuin oli,\nniin tuo tulinen ja äkäinen eläin olisi antanut hänelle tarpeeksi\ntekemistä. Nyt hän sai sen jollakin ponnistuksella hillityksi, mutta\nnuoren rouvan hienot kulmat pysyivät kurtussa ja huulet kovasti\nummistettuina ikäänkuin sisällisestä närkästyksestä, oli se sitte\nhevosen vastustuksen tähden tahi sen tähden, että jossakin toisessa\npuuttui vastustusta.\n\nHän oli sillä aikaa ennättänyt arentikartanoon, joka oli puolen\ntunnin matkan päässä laksossa, ja nyt meni hän vuorta ylös, ei kyllä\nsitä jyrkkää polkua, jota hän tuonoin asteli Artturin parissa, sillä\nsitä ei käynyt ratsastamalla kulkeminen, vaan ei kaukana siitä vei\nkiertävä, mutta huokeasti kuljettava ajotie kukkulalle. Hevonen, joka\noli tottumaton semmoisiin mäkilöihin, taipui vaan vastenmielisesti\ntähän ponnistukseen, ja kukkulalle päästyään täytyi Eugenian\nseisahduttaa, suodakseen hevoselle tarpeellista levähdystä.\n\nNyt oli sumu, joka edellisellä kerralla peitti vuoren, kadonnut, ja\nkirkas päivä-paiste virtasi valaisevana ja lämmittävänä yli maan,\nniinkuin ei koskaan olisi aikaa ollutkaan, jolloin sade ja myrsky\ntäällä olivat vallasta taistelleet, ja jolloin maisema yltympäri oli\nollut harmaan, muodottoman huurukuvan näköisenä. Vielä lepäsivät\nlaksot aamuvarjojen viileässä, sinerväisessä sumussa, mutta sitä\nkirkkaampina kohosivat vuoret lukemattomine kukkuloineen, toinen\ntoistansa ylemmä, kuin yksi ainoa viheriä vuorimeri, siintäviin\nkukkuloihin asti etäällä. Tummat kuuset olivat koristaneet itsensä\nvereksellä, vaalealla vihannalla, ja täällä metsänvaipalla ja siellä\nulompana kallioisella pohjalla, juurien ja kivien välissä, missä\nikänä köynnös oli löytänyt paikan tahi taimi voinut juurtua, kukoisti\nja lemusi tuhannen muotoisia ja värisiä kasveja. Ja siihen lisäksi\nojat vaahtoisina laskeusivat laksoon, lähteet lorisivat, ja kaiken\ntämän ylitse kaariutui pilvetön, heleän sininen keväinen taivas.\nKaikki oli niin loistavan kirkasta, niin vapaata ja suurta, kuin\ntahtoisi luonto tälläkin äsken herätetyllä elolla parantaa joka\nhaavan, murtaa joka vankiuden, ikään kuin ei mikään täällä voisi\nhengitellä, mikä ei ollut heimoa vapaudelle ja onnelle.\n\nJa kuitenkin oli nuoren naisen katsanto niin tavattoman vakainen,\nkasvonsa niin tuskallisessa jännityksessä, kuin kaikesta tästä\nympäröivästä ihanuudesta hänelle olisi jotakin salaista kipua.\nKuitenkin olisi hänen pitänyt voida tarpeekseen hengähtää,\najatellessaan sitä luvattua vapautta, mikä hänellä oli oleva,\nennenkuin vielä toinenkin kevät tervehti maata. Minkä tähden ei\nhän voinutkaan sitä tehdä, minkä tähden vihlaisi tämän ajatuksen\nrinnalle eräs tunne hänen sieluaan, joka oli sukua tuskallekin?\nVaikuttiko kentiesi vielä tuska siltä hetkeltä, jona ero tarjottiin\nja hyväksyttiin? Hän ikävöi niin hartaasti tätä eroa; hän kärsi\nniin äärettömästi niissä kahleissa, joita hän tuskin enään jaksoi\nkantaa; aina siitä asti kuin hän Artturin seurassa oli täällä\nylläällä, ei hän sitä jaksanut! Aina siihen asti oli hän ollut\nluja ja järkähtämätön uhrauksessaan isän hyväksi, alamaisuudessaan\npakolliselle kohtalolle, vihassa pakoittajia kohtaan, mutta aina\nsiitä hetkestä asti näytti koko hänen tunteensa laatu muuttuneen.\nSinä hetkenä oli salainen vastustusvoima syntynyt hänen sydämessään,\ntaistelu jostakin, mikä piili hämäräisenä ja lausumattomana hänen\nsydämensä pohjassa ja jota hän ei mihinkään hintaan maailmassa\ntahtonut päästää itseään vallitsemaan; ja kuitenkin, se oli juuri\ntämä, mikä oli häätänyt hänen ulos tänä aamuhetkenä ja milt'ei\nvastoin hänen tahtoaan vienyt hänen tälle paikalle; kuitenkin oli\nse ainoana syynä siihen, että parooni Windegin tytär taisi unhottaa\nentistänsä siihen määrään, että jätti kotiin palvelijan, jonka aina\noli tapa saatella häntä tämmöisillä huvi-retkillä. Hän ei tainnut\neikä tahtonut ottaa todistajaa seuraansa tänä päivänä -- ja hyvä\noli, ettei semmoista ollutkaan, sillä pysähtyessään hevosinensa\nsinne kukkulalle ypö yksinänsä, tapasi hänen keskellä kaikkea tätä\npäiväpaisteista kevätloistoa ikäänkuin hiljainen ikävä sen hetken\nsalavihkoisesta lumouksesta, kun sumu ja pilvet liehuivat hänen\nympärillään, kun petäjien latvat suihkivat heidän molempain päällä\nja myrsky tohisi vuoren rommakoissa ja laksoissa; siitä hetkestä,\njolloin ne suuret ruskeat silmät, jotka silloin ensi kerran loivat\nverhonsa hänen edessään, antoivat hänelle ensimäisen aavistuksen\nsiitä, että siitä miehestä olisi voinut tulla paljo kentiesi mitä\nhyvänsä, jos häntä olisi rakastettu ja hän olisi rakastanut,\nennenkuin hänen oman isänsä käsi syöksi hänen siihen pyörteesen,\njossa niin monen kyky on lannistunut. Ja tätä muistellessa heräsi\neräs muukin tunne, jota Eugenia Windeg ei koskaan ennen ollut\nkokenut, joka oli aiottu vasta Berkowin puolison koettavaksi, tuska,\npaljon hiljaisempi, mutta myös paljon syvällisempi, kuin kaikki mitä\nhän tähän asti oli kärsinyt, ja hän laski käden silmilleen, joista\nlämpöinen kyynelvirta hillittömästi valahti.\n\n-- Armollinen rouva!\n\nEugenia hypähti, ja samassa hyppäsi oudosta äänestä säikähtynyt\nhevonen syrjään, mutta samana hetkenä oli voimakas käsikin tarttunut\nohjiin ja pakoitti nyt hevosen asettumaan. Olli Hartonen seisoi juuri\nhänen vierellään.\n\n-- En tiennyt hevosta niin araksi, mutta sainpa heti sen ohjista\nkiinni, sanoi hän anteeksi pyytävällä äänellä, samalla kun\npuoleksi levoton, puoleksi ihmettelevä silmäys vilahteli nuoren\nratsastajattaren ääritse, joka, vaikka hämmästynyt, oli pysynyt\nsatulassa.\n\nEugenia pyyhkäisi kädellä sukkelasti kasvojaan, saadakseen kyynelten\njälet pikaa katoamaan, mutta myöhään. Epäilemättä oli Hartonen nähnyt\nnämä kyynelet, ja tämä ajatus ajoi heleän punan Eugenian poskille,\nja teki hänen äänensä tyytymättömyyttä osoittavaksi, kun äkisti ja\njyrkästi sanoi:\n\n-- Päästäkää ohjat! Hevonen ei ole tottunut, että tuntematon häntä\npitelee, ja pilttoupi pian vieraan ihmisen kosketuksesta. Te saatatte\nsekä minun että itsenne vaaraan läheisyydellänne.\n\nOlli totteli ja astahti syrjälle. Eugenia silitteli kädellään\nhyväillen hevosen kaulaa; hän oli ainoastaan korskuvalla\nmalttamattomuudella suvainnut tuon vieraan käden, jonka voimaa se\nkumminkin ensi hetkessä oli totellut, mutta asettui ennen pitkää\nvaltiattarensa hyväilyksistä.\n\nSillä aikaa olivat Hartosen silmät yhtenänsä luotuina nuoreen\nrouvaan, joka hevosen selässä näyttikin niin komealta kuin\nharvat hänen sukupuolestaan. Musta ratsuvaatetus, pieni hattunen\nhuntuneen, vaaleiden palmikoiden ja ihanain, vielä kyynelistä\npunoittavain kasvoin peittona, keveä ja vakava ryhtinsä, jota\nhän hevosen levottomuudessa ei hetkeksikään menettänyt, tekivät\nEugenian solakkaan vartalon oikein ihastuttavaksi. Koko ilmestys,\nsiinäkun hän istui ihanan eläimen selässä, kirkkaan auringon valon\nympärivirtaamana, oli kunnon ja sulon täydellinen kuva.\n\n-- Olitteko te täällä kukkulalla, Hartonen? kysyi Eugenia toivoen,\nettä Hartonen olisi tullut sinne samalla hetkellä kuin hän puhutteli\nhäntä, eikä siis ollut nähnyt hänen kyyneliään. En havainnut teitä\nennen.\n\n-- Minä seisoin vähän tuonnempana! hän viittasi vastapäätä olevaan\nmetsään, jonnepäin Eugenia ei ollut katsonut. Näin teidän ratsastavan\ntänne ylös ja seisahduin teitä odottamaan.\n\nNuori rouva, joka aikoi ratsastaa hänen sivutsensa metsään, pidätti\nhevosensa kummastuneena.\n\n-- Odottamaanko minua? toisti Eugenia. Minkä vuoksi?\n\nOlli ei vastannut.\n\n-- Oletteko yksinänne, armollinen, rouva? Aivan yksinännekö? Eikö\nteillä ole palvelijaakaan muassanne, niinkuin tavallisesti?\n\n-- Ei ole, näettehän että olen aivan yksinäni. Olli astui äkisti,\nmutta tällä kertaa varovammasta kuin sitä ennen, hevosen rinnalle.\n\n-- Sitte täytyy teidän palata! Hetikohta! Minä saatan teitä, ainakin\nkunnes tulette tehtaiden näkyviin.\n\n-- Mutta mitä varten kaikki tämä? kysyi Eugenia enemmin ja enemmin\nhämmästyen tätä tarjousta ja nuoren vuorityömiehen kurttuista otsaa.\n-- Onko mitään vaaraa täällä metsässä, taikka onko täällä jotakin\nmuuta peljättävää?\n\nOlli loi silmänsä alemmalle metsätielle, jonka mutkat osaksi olivat\nnäkyvissä.\n\n-- Me olimme masuunin luona tuolla ylhäällä! sanoi hän vihdoin\npitkään, minä ja toverini. Minä lähdin yksinäni suorinta tietä sen\ntähden, että tahdoin olla ennen palanneena, toiset menivät ajotietä.\nTe voisitte viimein kohdata heidät, armollinen rouva, ja silloin\ntahtoisin kernaammin olla teitä likemmällä -- kävi miten kävi.\n\n-- En pelkää, vastasi Eugenia vakaasti, ja minä toivon etteivät\nhe toki loukkaa minua. Tiedän kyllä työmiehissä tyytymättömyyttä\nvallitsevan, mutta minulle on sanottu, ettei se ole juuri minkään\narvoista ja että se kohta saadaan asettumaan.\n\n-- Silloin on teille valheteltu! keskeytti hänen Olli tuimasti.\nSovinnosta ja vähäpätöisyyksistä nyt ei olekaan kysymystä. Herra\nBerkow on julistanut meille sodan, taikka me hänelle, joka on\nyhdentekevä. Se vaan, että olemme tätä nykyä riidassa, ja se ei lopu\nennen kuin jompikumpi meistä on hukassa. Sen sanon minä teille,\narmollinen rouva, ja tottapa minä paraiten sen asian tiedän.\n\nVieno kalpeus vetäysi nuoren naisen kasvoille, saatuaan nyt\nvahvistuksen kauan jo vallitsemaan pelkoonsa, mutta samalla loukkasi\nhäntä Hartosen rohkeat, kerskuvat sanat asiata ilmoittaissa, ja tästä\nsai hänen ylimmysluontonsa joksikin täyden pontevuuden, kun hän\nvarsin kylmästi vastasi:\n\n-- Noh, jos asianlaita niin on, niin minun on mahdotonta vastaanottaa\njohtoa ja vielä vähemmin suojelusta mieheltä, joka noin ilmeisesti ja\npeittelemättä on julistanut olevansa herra Berkowin vihollinen, --\nminä ratsastan yksinäni.\n\nHän yritti laskemaan hevosensa täyttä karkua menemään, kun Olli\ntuotapikaa, kiivaasti ja rohkeasti, sulki häneltä tien.\n\n-- Seisahtukaa, armollinen rouva! Teidän täytyy ottaa minut mukaanne.\n\n-- Täytyykö? Eugenia nostatti ylevästi päätänsä. Ja jos nyt en tee\nsitä?\n\n-- Sitte -- pyydän teitä sitä tekemään.\n\nSe oli taas sama pikainen muutos rohkeimmasta uhittelemisesta miltei\nkerjäävään rukoukseen, mikä jo ennen oli masentanut Eugenian vihan\nja nytkin asetti hänen tyytymättömyytensä. Eugenia katsahti alas\nnuoreen päällysmieheen, joka synkeästi ja vihaisesti ja kuitenkin\nsilminnähtävästi murheellisena silmäili häneen.\n\n-- En voi taipua tarjoukseenne, Hartonen! sanoi hän vakaisesti. Jos\ntosiaankin tovereissamme on niin pitkälle tultu, että kohdatessani\nheitä en ole loukkaukselta turvattu, niin pelkään että se vaan on\nteidän tekoanne, ja että kaikki on tullut alkujaan mieheltä, joka\nnoin leppymättömästi vihaa meitä.\n\n-- Meitä? keskeytti hänen Olli kiivaasti. Teitä en vihaa, armollinen\nrouva, eikä teitä loukata, ei sanallakaan! Ei yksikään ole rohkeneva\nteille mitään virkkaa, kun minä olen paikalla, ja jos joku rohkenisi,\nniin sitä hän ei tee toisen kerran. Antakaa minun tulla muassa!\n\nEugenia epäröi hetkisen; mutta pelkäämättömyytensä ja Ollin vihaiset\nsanat ratkaisivat asian.\n\n-- Minä käännyn takaisin ja vältän ajotien! sanoi hän navakasti.\nJääkää te tänne, Hartonen, asemanne herra Berkowin suhteen vaatii sen.\n\nIkäänkuin tämä nimi olisi laskenut kauan hillityn vihan irralle;\nHartosen silmät leimahtivat yhtäkkiä Eugenian puhuessa, ja hurja\nverinen suuttumus säihkyi niissä.\n\n-- Herra Berkow! äänähti hän; -- Herra Berkow, joka niin\nsuosiollisesti antaa teidän yksinänne ratsastaa, vaikka tiesi meidän\nolevan tuolla mäellä ja nyt täytyvän olla täällä metsässä! Eihän\nBerkow koskaan ole teistä huolinut, se on hänestä yhtä, jos olette\nonneton taikka ei, ja kuitenkin hän on ainoa, jonka täytyy siitä\nvastata!\n\n-- Hartonen, mitä rohkenette puhua! sanoi Eugenia, närkästyksestä\nja mielikarvaudesta hehkuen; mutta turhaan koki hän hillitä häntä;\nHartonen keskeytti hänen puheensa ja jatkoi kasvavalla kiivaudella.\n\n-- No niin, kyllähän se oli kauhea rikos, että näin teidän itkevän,\nkun luulitte ettei yhtään ihmistä ollut lähitienoissa; te itkette\nusein, armollinen rouva, te olette itkeneet monta kertaa sittekuin\ntänne tulitte, vaikka ei kukaan ole nähnyt sitä niinkuin minä\nvastikään. Tiedänpä kuka siihen on syynä, ja minä annan hänen --\n\nHän malttui tuota pikaa, sillä nuori rouva oli oikaissut itsensä\nkorkealle satulassa, ja nyt tapasi hänenkin yksi noita musertavan\nylevyyden silmäyksiä, joilla Eugenia osasi tehdä itsensä\nlikenemättömäksi. Äänensä kuului jään kylmältä, ja vieläkin\npahemmalta; se oli juuri valtijattaren äänenlaatu alamaista kohtaan,\nkun hän nyt tiuskasi Hartoselle:\n\n-- -- Vaiti, Hartonen! Vielä yksi sana, yksi ainoa sana häntä\nvastaan, ja minä unhotan, että olette pelastaneet hänen ja minun oman\nhenkeni, ja vastaan puheesenne kuten se ansaitsee.\n\nHän pyöräytti hevosen ja tahtoi ratsastaa hänen sivutse, mutta Ollin\njättiläis-runko seisoi keskellä tietä, väistymättä ainoatakaan\naskelta. Olli oli kalvettunut tuosta haltijan äänestä, jonka hän nyt\nensi kerran kuuli Eugenian huulilta, ja viha, joka säihkyi hänen\nsilmissään, näkyi nyt häntäkin tarkoittavan.\n\n-- Mene pois tieltä! käski Eugenia entistä lujemmin. Minä tahdon\nkulkea eteenpäin!\n\nMutta hänellä oli täällä vastassa mies, jossa käskyt eivät mitään\nvoinneet ja joka hänen käskystä vaan pahemmin raivostui. Sensijaan\nettä olisi totellut, hän yhdellä ainoalla askelella astahti\njuuri hänen vierelleen ja tarttui toisen kerran, ja tällä kertaa\nrautakouralla hevosen ohjiin, huolimatta ratsastajan vaarasta,\nhuolimatta että hevonen pystyyn kavahtaisi.\n\n-- Älkää puhutelko minua noin, armollinen rouva! sanoi hän alhaisella\näänellä. Paljon voin kärsiä, ainakin teiltä, jos ei keltään muulta;\nmutta tuota äänähdystä en suvaitse! Älkää häätäkö hevosta, jatkoi\nhän kiivastuksissaan, kun Eugenia ratsuvitsalla aikoi pakoittaa sitä\nkiskaisemaan itsensä irti ja karkaamaan sieltä tiehensä. Te ette saa\nminua kumoon ratsastamalla, mutta minä, minä, Jumala avita, tempaan\nsen kumoon, niinkuin kerran tempasin ne molemmat toiset hevoset.\n\nHirmuinen uhkaus oli hänen sanoissaan ja vielä enemmin hänen\nsilmäyksissään. Ensi kerran näki Eugenia Hartosen kaikkia peljättävän\nhurjuuden kääntyvän itseään kohtaan ja hoksasi nyt asemansa kaiken\nvaarallisuuden; mutta samassa hetkessä huomasi hän myös ainoan\nkeinon, mikä tässä voi auttaa.\n\n-- Hartonen, sanoi hän nuhdellen, mutta äänensä oli tuota pikaa\nkäynyt leppeäksi, miltei vienoksi. Vastikään tarjositte minulle\npalvelustanne ja nyt uhkaatte jo minuakin? Jopa ymmärrän, mitä\nminulla on kumppaleiltanne peljättävänä, kun tekin noin kohtelette\nminua! Enpä olisikaan ratsastanut metsään tänäpänä, jos olisin tätä\naavistanut.\n\nNämä nuhteet, mutta vielä enemmin tämä ääni näkyi Ollin maltuttavan:\nhurja äkäisyytensä katosi, niin kuin hän ei koskaan olisi kuullutkaan\nsitä äänenlaatua, joka sen oli nostattanut. Vielä piteli hän oikealla\nkädellä ohjia, mutta vasen nyrkki aukesi vähitellen ja uhkaavaisuus\nkatosi hänen kasvoistaan.\n\n-- Tähän asti en ole peljännyt teitä, jatkoi Eugenia hiljaa, vaikka\nteistä niin paljo pahaa on sanottu. Tahdotteko nyt vaikuttaa\nminussa sen pelvon? Me olemme likellä jyrkännettä; jos yhä noin\närsytätte hevostani, tahi täytätte uhkauksenne, niin tässä tapahtuu\nonnettomuus. Taitaako mies, joka heittäysi hevosteni eteen\npelastaaksensa tuntemattoman ihmisen, nyt saattaa minut vaaraan.\nPäästäkää minua menemään, Hartonen!\n\nOlli hypähti ja loi silmänsä jyrkänteelle, jota olivat aivan likellä;\nverkalleen päästi hän ohjat ja verkalleen, ikäänkuin väistyen\npoistumatonta voimaa, astui hän syrjään ja jätti tien Eugenialle\nauki. Eugenia katsahti välttämättömästi taaksensa; siellä seisoi\nhän liikahtamatta, ynseät silmät maata kohden, ilman sanaakaan\nvastaukseksi tahi jäähyväisiksi, ja antaen Eugenian ratsastaa\ntiehensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori rouva veti syvään henkeänsä, kun, hevosen nopeus oli pelastanut\nhänen tuosta vaarallisesta lähisyydestä. Siellä oli hän kumminkin\nvapissut, niin rohkea kuin olikin. Hän ei olisi ollutkaan nainen,\nellei hän tämän tapauksen perästä olisi tiennyt, mitä hän jo\nkauan oli aavistanut, että näetsen tämän miehen selittämätön ja\nristiriitainen olento kantoi häntä kohtaan paljon vaarallisempaa\ntunnetta kuin vihaa. Vielä nöyristyi Hartonen hänen valtansa alle,\nmutta hän oli ollut kahleensa katkomaisillaan. Eugenia oli nyt\nnähnyt esimerkin siitä, että, jos Hartonen kerta kaikki solmut ja\nsiteet murtaisi, hän järjettömyyden ja raivon suhteen kyllä olisi se\nhillitön luonnonvoima, mihin hän kerta oli hänen verrannut.\n\nHän oli ennättänyt laksoon, ja aikoi saadun varoituksen johdosta\njuuri poiketa ajotieltä, kun sieltä kuuli kavionkapseen; ja kun hän\nkääntyi taapäin, näki hän ratsastajan, joka tuli täyttä laukkaa\nkarauttaen ja muutamissa minuuteissa oli hänen vierellään.\n\n-- Jopa viimein! sanoi Artturi hengästyneenä, pyöryttäen hevosensa\nkääntymään. Kuinka varomattomasti, että juuri tänä päivänä lähdet\nyksinään ratsastelemaan! Et liene aavistanutkaan tämän yrityksen\nvaarallisuutta? Eugenia katsahti hämmästyneenä puolisonsa puoleen,\njoka pikaisesta ratsastuksesta läähöttäen ja palavissa ihoin pysähtyi\nhänen vierellään. Artturi ei ollut ratsasvaatteissaan, eikä ollut\nhänellä kannuksia eikä hansikoita; jokapäiväisessä puvussaan oli hän\nheittäynyt hevosen selkään, ajaaksensa Eugenian jälkiin.\n\n-- Vasta puoli-tuntia sitte kuulin puhuttavan mielijohteestasi,\nsanoi hän, hilliten mielenliikutuksensa. Ranssu ja Antti jo hakevat\nsinua eri suunnilla; minä kuitenki yksin pääsin oikeille jälille.\nArentikartanossa sanottiin sinun vähä sitä ennen ratsastaneen siitä\nsivutse. Nuori rouva ei kysynyt syytä tähän levottomuuteen; hän\ntiesi sen jo kyllin, mutta Artturin levottomuus hämmästytti häntä\nkumminkin. Olisihan Artturi voinut vaan lähettää palvelijansa\nhakemaan. Mutta tottapa ajatus, että työmiehet voisivat loukata hänen\nvaimoansa pitäisi olla herralle kovin harmittava, ja sepä siinä\nollenee syynä, kun hän itse riensi häntä hakuun.\n\n-- Minä olen ollut tuolla kukkulalla, sanoi hän, osoittaen käymisensä\npäämäärää.\n\n-- Kukkulallako? Jossa etsimme suojaa myrskyä vastaan? Sielläkö olet\nkäynyt?\n\nEugenia kävi tumman punaiseksi; hän huomasi Artturin silmissä taas\ntuon kummallisen leimauksen, jota hän moneen viikkoon ei ollut\nnähnyt. Ja minkä tähden kysymys oli noin kiihkeä, noin hengästynyt?\nEikö hän jo aikoja sitte ollut unhottanut sitä hetkeä, jonka muisto\nvielä niin usein kiusasi Eugenia?\n\n-- Sattumoisiin saavuin sinne, sanoi hän äkisti, ikään kuin\nvierittääkseen päältänsä jonkun syytöksen, ja tällä lauseella olikin\ntoivottu vaikutus. Leimaus Artturin silmistä katosi ja ääni taas\nkylmistyi ja vakaantui.\n\n-- Sattumoisiinko? Vaiko niin! Kylläpä ymmärsinkin, ett'ei tämmöinen\nvuorilla retkeileminen voinut olla tarkoituksenasi; ainoastaan\ntuskaisestihan hevonen tavallisesti suvaitsee tämmöisiä teitä. Mutta\nsattumoisiin olisit myöskin voinut joutua kaupungin tielle, ja sitä\njuuri pelkäisin.\n\n-- Ja mitä siitä oli pelkäämistä? kysyi Eugenia uteliaasti, samalla\nkun molemmat erosivat tältä leveältä tieltä kaitaisemmalle, joka vei\nsuoraan metsän halki.\n\nArtturi koki vältellä hänen silmäyksiään.\n\n-- Muutamia surkuteltavia seikkoja, joita juuri tänä päivänä voisi\nsiellä tapahtua. Vuorityömiehemme ovat siirtyneet ylempään masuuniin,\nhankkimaan sielläkin melua ja vastustusta. Hartonen on ylimmilleen\nyllyttänyt heidät pauhaavilla puheillaan; olen saanut kuulla, että jo\neilen liene häiriötä siellä ollut, ja ihmislauma, joka kiukuissaan\ntulee semmoisten levottomuuksien näyttämöltä, voi valitettavasti\ntehdä mitä hyvänsä. He kaiketi ovat nyt juuri palaamassa.\n\n-- Oli miten oli, niin olisin välttänyt suurta tietä, sanoi nuori\nrouva huoleti. Minua oli jo varoitettu.\n\n-- Varoitettuko? Kuka sinua varoitti?\n\n-- Hartonen itse, jonka neljännes tuntia tätä ennen tapasin tuolla\nkukkulalla.\n\n-- Tällä kertaa Artturin hevonen oli se, joka äkisti kavahti pystyyn,\nsäikähtyen kiivautta, millä ratsastajansa riuhtasi ohjia.\n\n-- Hartonenko? Ja hän rohkeni lähetä sinua, puhutella sinua, kaiken\nperästä mitä on tapahtunut näinä viimeisinä päivinä.\n\n-- Sen hän teki ainoastaan varoitaksensa minua ja tarjoutaksensa\nminulle saattajaksi ja suojelijaksi. Minä en halunnut kumpaakaan; sen\nkatsoin olevani sinulle ja asemallesi velkapää.\n\n-- Sen katsoit olevasi minulle velkapää! toisti Artturi ilkullisesti.\nOlenpa sinulle äärettömän kiitollisuuden velassa semmoisesta\nsuosiollisuudesta; mutta hyvä oli, ettet hänestä huolinut, sillä jos\nolisit antanut hänen saattaa itseäsi -- niin olisin minä, niin paljon\nkuin vältänkin riidan ensimäisen aiheen antoa, kuitenkin antanut\nhänen tietää, että koko kapinan alkuunpanija ja johtaja pysyköön\nloitolla vaimostani.\n\nEugenia ei virkkanut mitään; kuitenkin hän siksi tunsi puolisonsa,\nettä tiesi, että hän, niin kalsealta kuin näyttikin, nyt oli\nhirmuisen vihaisena; hän tunsi nuo likistetyt huulet, tuon vapisevan\nkäden; juuri semmoisena oli hän seisonut hänen edessään hänen\nensi-iltana siellä ollessaan; hän vaan paremmin ymmärsi, mitä tämän\nkalseuden takana piili.\n\nHe ratsastivat ääneti halki auringon valaisemaa metsää; hevosten\nkaviot tömisivät ainoastaan hiljaa pehmeätä sammalikkoa vasten.\nTäälläkin oli yleensä keväistä ilmaa ja keväisiä tuulelmia,\ntäälläkin kaariutui heleänsininen taivas kuusten latvain päälitse,\nja täälläkin tunsivat he salaisen kivun sydämissään, he tunsivat\nsen vaan ankarammin, kipeämmin kuin siellä kukkulalla. Hevoset\nkulkivat tällä kaidalla tiellä vieretysten. Eugenian ratsasvaatteen\nsyvät laskokset laahasivat pensaiden päällitse ja huntunsa liehahti\ntuontuostakin Artturin olkapäille. Näin lähellä ollessaan Eugenia\nei voinut olla huomaamatta, että Artturi nyt, kun ankarasta\nratsastuksesta tullut palavuus oli kadonnut, oli sanomattoman\nkalpea. Artturilla tosin ei ollut koskaan ollut nuoruuden tervettä,\nvirkeätä muotoa, mutta tämä oli aivan toista kalpeutta kuin kalpeus\nnuorissa pääkaupunki-keikareissa, jotka viettivät iltansa salongeissa\nja pelipöydän ääressä, maataksensa sitte päivillä hervottomina\nja ylenkylläisinä sohvillaan yhteenvedettyin kartiinien takana,\nsen tähden että väsyneet ja turmeutuneet silmät eivät sietäneet\npäivänvaloa. Tuo kalpeus tuli uskottavasti samasta syystä kuin synkät\nmurhekurtut hänen otsassaan, kuin vakava, totinen mielen-ilmaus\nhänen kasvoissaan, jotka muuten tavallisesti vaan osoittivat velttoa\nhuolettomuutta. Mutta Artturi Berkowille oli äärettömäksi eduksi tämä\nmuutos, joka olisi rumentanut kaikkia muita. Eugenia huomasi nyt\nvasta, että hänen miestänsä sopi sanoa ihanaksi. Sitä ennen ei hän\nollut tahtonut sitä nähdä; miehen velttoon ja huolettomaan luonteesen\nolivat kaikki hänen hyvät puolensa Eugenian silmiltä huvenneet; ne\nilmaantuivat vasta nyt yhdistettynä siihen voimuuteen, joka näytti\nniin uudelta ja oudolta Artturin kasvoissa ja koko ryhdissä, vaikka\nkyllä tämä voimuuden ilmaus aina oli ollut niissä, ehkä väsymyksestä\npiilevänä ja sortuneena, niinkuin niin paljon muutakin. Niinpä niin,\nlumoavainen maailma alkoi jälleen kohota syvyydestään; lähenevä\nmyrsky, se vaan, oli sen eloon herättänyt. Eugenian mieltä miltei\nkarvastellut, ettei hänellä mitään osaa ollut tähän heräämiseen,\nettei hän ollut tiennyt niitä noitasanoja, jotka olisivat päästäneet\nlumouksista. Artturi nousi omalla voimallaan, mitäpä tässä vierasta\nkättä tarvittiinkaan.\n\n-- Mieltäni pahoittaa, että minun täytyi lyhentää huviretkesi, sanoi\nArtturi, tehden viimein lopun tästä äänettömyydestä, mutta hän teki\nsen siihen kohteliaan kalseaan laatuun, joka hänen aina oli tapa\nEugeniaa kohtaan vaarinottaa, -- suvinen päivä on ihana!\n\n-- Minäpä arvelen, että ratsastus ulkoilmassa olisi tarpeellisempi\nsinulle kuin minulle! Nuoren rouvan ääneen sekaantui levottomuutta,\njosta hän kentiesi ei itse tiennyt mitään. -- Sinä olet niin\nkalpeannäköinen, Artturi!\n\n-- Minä olen työhön tottumaton, sanoi hän eräänlaisella tuimalla\nivalla. Se tulee siitä, että olen veltostunut! En saa tehdyksi\nsitäkään, minkä kirjurini joka päivä tekevät.\n\n-- Minusta pikemmin näyttää siltä, että ponnistat kykyäsi viimeisiin\nasti, sanoi Eugenia äkisti. Tuskin päiväkausiin astut työhuoneestasi\nulos ja öillä näen, kuinka kynttilät palavat siellä aamuun asti.\n\nÄkillinen punoitus lennähti nuoren miehen kasvoille.\n\n-- Milloin aloit lainata akkunoilleni semmoista huomiota? kysyi hän\nhuoleti, mutta hyvin katkeroittuneena. Enpä luullutkaan silmiesi\nniihin ulettuvan.\n\nNyt oli nuoren rouvan vuoro punastua, mutta hän hillitsi äkkiä tämän\npunastuksen ja vastasi vakavalla äänellä:\n\n-- Siitä asti kuin sain tietää, että vaara, jota niin jäykästi\nkiellät, päivä päivältä enenee enenemistään. Minkä vuoksi ko'et\nuskottaa minua väärin tämän kapinan laajuuden ja sen mahdollisten\nseurausten suhteen?\n\n-- En tahtonut saattaa sinua levottomaksi.\n\n-- Enpä olekaan mikään säikkyvä lapsi, jota tarvitsisi noin\nsurkuteltavasti säästellä, ja jos joku vaara uhkaa meitä --\n\n-- Meitäkö? keskeytti hänen Artturi. Annapa anteeksi, mutta vaara\nvoi korkeintaan tulla uhkaavaksi ainoastaan minulle. Lapsena en ole\nkoskaan aatteessanikaan sinua pitänyt; mutta velvollisuudekseni olen\nkatsonut, etten vaivaisi paroonitar Windegiä asioilla, jotka hänelle\ntietysti ovat yhtä yhdentekeviä ja ennen pitkää yhtä vieraitakin,\nkuin nimi, jota hän vielä kantaa.\n\nÄäni tässä vastauksessa soi jääkylmältä; se oli Eugenian oma\näänenlaatu, jota hän ainakin aivan usein oli käyttänyt Artturia\nkohtaan, nähdessään tarpeelliseksi tarkkauttaa häntä sukuperäänsä\nja pakolliseen naimiseensa. Nyt antoi Artturikin hänelle huomauksen\nsamasta asiasta. Nuoren naisen silmissä välähti jotakin närkästyksen\ntapaista, luodessaan ne puolisoonsa.\n\n-- Ja sinä kiellät siis minulta kaiken tiedon asioistasi?\n\n-- En toki kielläkkään -- jos sitä haluat.\n\nEugeniassa näkyi hetkisen aikaa sisällinen taistelu.\n\n-- Sinä olet hyljännyt työmiesten vaatimukset, vaiko et? sanoi hän\nviimein.\n\n-- Minä olen myöntänyt mitä niistä on käynyt myöntäminen ja mitä\nväestö itse on pyytänyt.\n\nHartosen ylellisistä vaatimuksista oikeastaan ei ansaitsekaan\npuhua; ne vaan tarkoittavat kaiken kurin kumoamista, vallattomuuden\naikaan saamista, ja ovat suorastaan loukkaavaiset. Hän tuskin olisi\njuljennutkaan niitä esitellä, jollei olisi tiennyt, että minulta\ntässä taistelussa koko oloni joutuu vaaraan.\n\n-- Ja mikä joutuu vaaraan? kysyi Eugenia, hengen ahdistuksessa\npelvosta. Omaisuutesiko?\n\n-- Vielä enemmän -- eloni ja oloni!\n\n-- Etkö aio antaa myöten?\n\n-- En!\n\nNuori rouva katsahti äänettömänä miestänsä, tätä miestä, joka kolme\nkuukautta sitten ei voinut kestää näytelmää, sen tähden että hermonsa\neivät sitä sietäneet, ja joka nyt niin vakavana kävi vastamaan\nottelua, jossa elonsa ja olonsa oli vaarassa. Oliko hän todellakin\nsama kuin ennen? Jääkylmältä soi tuo \"en\"-sana, ja Eugenia tiesi sen\nyhtä jääkylmänä pantavan hurjimpiakin uhkauksia vastaan.\n\n-- Pelkään, että Hartonen jatkaa taistelua viimeisiin asti, vastasi\nEugenia. Hän vihaa sinua.\n\nYlenkatseellinen myhäily väikkyi Artturin huulille.\n\n-- Sen tiedän! Viha on päätteeksi vielä molemmin puolinen.\n\nEugenia ajatteli noita säihkyviä silmiä, joita näki kukkulalla,\nmainitessaan miehensä nimen, ja äkkinäinen mielen tuska valloitti\nhänen.\n\n-- Älä halveksi sen miehen vihaa, Artturi, hän on kauhistuttava\ninto-himoissaan, ihan kuin voimissansakin.\n\nArtturi loi pitkällisen ja synkeän silmäyksen Eugeniaan.\n\n-- Tunnetko hänen niin tarkasti? Tuo mekkosankari on tosiaankin\naina ollut ihmeteltävä silmissäsi. Viheliäinen ponsi, joka änkää\nmahdottomia ja ennemmin vetää satoja muassaan onnettomuuteen, kuin\nkuultelee järjellistä puhetta! Mutta itse Hartonenkin löytänee\nkallion, jota vastaan rauta-otsansa turhaan yrittää iskuansa; minulta\nhän ainakaan ei ota mitään väkisin, vaikka ryhtyisinkin häntä vastaan\naina oloni viimeisiin asti.\n\nHän pidätti yhtäkkiä hevosensa ja Eugenia teki samaten. Metsätie\nja eräs ison ajotien mutka kävivät tässä kohti ristiin, ja tällä\njälkimäisellä havaitsivat he, mitä juuri olivat välttää tahtoneet,\nlauman vuorityömiehiä, jotka olivat tähän seisahtuneet ja näyttivät\njotakin odottavan. Artturi rypyitti kulmiaan.\n\n-- Näyttää kuin emme voisi välttää kohtausta!\n\n-- Käännymmekö takaisin? kysyi Eugenia hiljaa.\n\n-- Se on myöhäistä! He ovat jo havainneet meidät. Poiketa toisaalle\nei käy tässä laatuun, ja takaisin kääntyminen olisi pakenemista.\nOlipa pahasti, että meidän juuri piti olla hevosinemme, se härsyttää\nheitä vielä enemmän, mutta arkailemista emme saa näyttää; eteenpäin\ntäytyy meidän mennä.\n\n-- Ja kuitenkin olet peljännyt tätä yhtymistä? Artturi katseli\nEugeniaa suurin silmin.\n\n-- Minäkö? Ei, minä tahdoin vaan, ettet sinä heitä kohtaisi. Nyt\nsitä ei käy välttäminen, mutta ethän olekaan yksinäsi. Pidä hevosta\nvakavasti ohjista ja pysy aivan vierelläni! Kentiesi pääsemme ilman\nmielipahoitta.\n\nNämä sanat vaihetettiin äkisti ja hiljaa, heidän tuskin minuutin\najaksi pidättäessä hevosiansa. Nyt ratsastelivat he verkalleen\neteenpäin suurelle tielle, josta heidät jo oli havaittu.\n\nArtturi oli oikeassa. Huonommalla onnella he eivät ikänä olisi\ntainneet tätä laumaa kohdata. Väestö oli ärsyksissä, kaikki\nvihoissaan ja kiukuissaan jo ruukin edustalla tapahtuneen melun\njohdosta; he jo alkoivat kärsiä kovia seurauksia uppiniskaisuudestaan\nja nyt näkivät he isäntänsä, joka ei millään ehdoilla tahtonut\nmyöntyä heidän vaatimuksiinsa, ylhäisen puolisonsa parissa\npalaavan -- kuten arvelivat -- huviratsastukselta; suututtava\nnähtävä ihmisille, jotka jo taistelevat puutteen kourissa! Pahan\ntapanen hälinä kuului. Jo nakeltiin puoli-äänisiä uhkauksia ja\nhaukunta-lauseita; nämä kyllä vaikenivat ratsastavain ajotielle\nennätettyä, mutta koko joukko oli, juurikuin keskinäisen välipuheen\njohdosta, asettunut tiheäksi ryhmäksi, joka näkyi aikovan estää\nratsastajat eteenpäin pääsemästä.\n\nArtturin huulilla näkyi taas tuo vieno hermojen vävähtely, joka\nhänessä oli ainoa mielenliikutuksen näkyväinen merkki, mutta kätensä\nei vapissut ensinkään, kun hän tarttui Eugenian hevosta suitsiin,\npitääksensä, tapahtui mitä tapahtui, eläintä juuri vierellänsä.\n\n-- Hyvää päivää! hyvät ihmiset.\n\n-- Tervehdykseen ei vastattu. Ei ainoakaan koko joukosta vastannut\nsiihen mitään. Sen sijaan säihkyi vihaisia silmäyksiä joka suunnalta\nmolempia vastaan, ja likinnä seisovaiset tunkivat vielä likemmä\ntoisiansa.\n\n-- Ettekö tahdokaan päästää meitä kulkemaan? kysyi Artturi\nvakaisesti. Hevoset tulevat levottomiksi, jos noin tungette kohden.\nAntakaa sijaa!\n\nNiin vaarallinen kuin heidän asemansa olikin, jonka Eugenia\ntäydellisesti käsitti, katsahti tämä kumminkin hämmästyksellä\npuolisonsa puoleen. Tämä oli ensikerta, kuin Eugenia kuuli tuon\npuheenlaadun hänen suustansa; se kuului hyvin hiljaiselta, mutta oli\nyhtähyvin kartanon isännän puheenlaatu alamaisiaan kohtaan. Tämä\nArtturin käytös oli tosin vaarallinen yritys semmoisella hetkellä,\nmutta se olisi epäilemättä onnistunut, jos joukko olisi ollut\njohtajatta. Nyt sitä vastoin kaikkein silmät kääntyivät yhtäälle,\nikäänkuin sieltä odottaen merkkiä myöntymykseen tahi vastustukseen.\nSiellä ulompana näetsen seisoi Olli Hartonen, joka juuri ikään oli\ntullut kukkulalta ja jota he arvattavasti olivat odottaneet. Hän\nseisoi järkähtämätönnä, kädet ristissä ja silmät vakaisesti luotuina\nBerkowiin ja hänen puolisoonsa, mutta näissä silmissä ei ollut mitään\nhyvää havaittavana.\n\nArtturi silmäsi sinne minne muutkin katsoivat. Hän kääntyi nyt\nkokonaan sinnepäin.\n\n-- Hartonen, tekö olette johtajana täälläkin? Laittakaa siis niin,\nettä pääsemme kulkemaan! Näettehän että odotamme.\n\nJos näissä sanoissa olisi ollut hiukkanenkaan valtaa tahi\nrukousta -- yhtäkaikki kumpaako -- niin se olisi ollut kuin säde\nruuti-astiassa, ja Olli näyttikin tätä sädettä odottavan. Mutta\ntämä malttavainen kehoitus järjestyksen pitoon, joka samalla vaati\nHartosta hyvin ymmärrettyä velvollisuuttaan täyttämään ja samalla\nmyöskin tunnusti hänen valtansa, kummastutti häntä, ehkei kuitenkaan\nvoinut mieltänsä mihinkään taivuttaa. Hän astui vitkalleen likemmä\nBerkowia.\n\n-- Vaiko niin, herra Berkow, te tahtoisitte päästä kulkemaan?\n\n-- Niinpä kyllä; näettehän, että aiomme tuonne toiselle puolen.\n\nYlenkatseellinen pilkka loisti Ollin kasvoissa.\n\n-- Ja sen tähden kutsutte minua apuun? Olettehan \"herra\" tehtaissanne\nja työmiehissänne! käskekää heidät siirtymään! Vai -- jopa kävi\näänensä koleaksi ja uhkaavaksi -- vai huomaatteko kentiesi nyt, että\nminä täällä olen herra ja vaan tarvitsen sanan antaa näyttääkseni sen\nteille?\n\nEugenia oli kalvennut, samalla kun hevosensa yhä likeni puolisonsa\nhevosta. Hän kyllä tiesi, ettei nuo uhkaavat silmät häntä uhanneet,\nmutta eipä hän itsensä vuoksi vapissutkaan. Nyt ei hänellä ollutkaan\nsitä valtaa, jonka alle Olli sitä ennen oli nöyristynyt; häntä\naavistutti, ettei tämä valta mitään voisi, niin kauan kuin Olli näki\nhänen viipyvän puolisonsa rinnalla.\n\n-- Sadat ainakin yhden voittavat! jos tappeluksesta on kysymys,\nvastasi Artturi jäykästi, mutta ettehän sitä tarkoittanutkaan,\nHartonen! Vai ettekö luulisi olevanne suojeltuna, jos sattuisitte\nyksinänne tehtaan herrojani vastaan? Toivon olevani täällä yhtä\nhyvässä turvassa kuin huoneissani.\n\nOlli ei vastannut mitään; hän katsoi vaan synkästi nuoren\nmiehenpuoleen, joka näin hätäilemättä piti hevostaan hänen\nvierellään ja katseli häneen kirkkain ruskein silmin yhtä vakavasti,\nkuin taistelun ensin alkuun saadessa. Silloin Artturi toki oli\nkokoushuoneessa tehtaan virkamiehistön ympäröimänä ja suojelemana;\nnyt oli hän yksinään vihastuneen joukon keskellä, joka vaan odotti\nmerkkiä käydäksensä loukkauksiin, kentiesi väkinäisyyksiin, ja\nkuitenkaan hänen kasvoissaan ei ainoakaan jäntere liikahtanut, ja\nryhti oli niin uljas ja rohkea, ikäänkuin hän tietäisi ja tuntisi,\nettä hän tässä oli isäntänä.\n\nTämä hellämielisyys ja tämä pontevuus ei ollut vaikuttamatta tähän\nkuuliaisuuteen tottuneesen joukkoon. Vielä toisen kerran kääntyivät\nheidän silmänsä kysyväisinä Olliin, joka vielä seisoi siellä ääneti.\nVielä hänkin kerran katsahti ylös, ja silmäsi sitte syrjään Eugenian\nkalpeille kasvoille. Yhtäkkiä astui hän syrjään.\n\n-- Siirtykää, niin että hevoset pääsevät menemään! te siellä\nvasemmalla puolella.\n\nKäsky täytettiin hetikohta niin kiireesti, että näytti, kuin ei se\ntapahtuisikaan vastahakoisesti. Vähemmässä ajassa kuin minuutissa oli\nleveä tie aukaistuna, niin että Berkow vaimonensa estymättä ratsasti\ntiehensä. Toisella puolen tietä he taas poikkesivat metsäpolulle ja\nkatosivat heti sen jälkeen synkeään kuusistoon.\n\n-- Kuulepas Olli! -- Lauri astui säveästi nuhdellen toverinsa\nrinnalle -- vastikään tuiskit minulle siitä, että tuolla masuunin\näärellä puhuin rauhasta, -- mitä nyt itse olet tehnyt?\n\nOlli katsoa tuijotti vielä sinne kuusiston puoleen; nyt kun nuori\nisäntä itse ei enään ollut häneen vaikuttamassa, hän jo näytti\nkatuvan jalomielistä myönnytystään.\n\n-- \"Sadat yhtä vastaan!\" jupisi hän katkerasti, -- ja \"minä olen\nhyvässä turvassa teidän keskellänne!\" Niin, niiltä ei puutu kauniita\nsanoja, kun pelkäävät, ja me raukat näykkäämme aina tuohon vanhaan\nonkeen.\n\n-- Tuopa ei näyttänytkään siltä, että hän pelkäisi! sanoi Lauri\nvakaasti. Ainakaan ei hän ole semmoinen kuin isänsä. Olli, pitäisi\nhän meidän toki --\n\n-- Mitä pitäisi meidän? keskeytti hänen Olli tuikasti. Antautako,\neikö niin? Niin että te vaan pääsette lepoon ja rauhaan ja että hän\nsitte tekee kinan pahemmaksi kuin isä koskaan on tehnyt, nähdessään\nettä hänelle kaikki onnistuu. Jos tällä kertaa päästin hänen\nmenemään, niin se oli sen tähden, ettei ollut yksinään, sen tähden,\nettä hänellä oli rouvansa muassaan, ja sen tähden, että -- tässä Olli\nvaikeni yhtäkkiä. Tämä kopea mies olisi ennen purrut kielensä poikki,\nkuin tunnustanut kumppaleilleen, mikä voima se oli, joka yksinään oli\ntaivuttanut hänen sääliväisyyteen.\n\nArtturi ja Eugenia olivat sillä aikaa ääneti ratsastaneet eteenpäin.\nIkäänkuin yhteisesti koettu vaara olisi heidät yhteen rengastanut,\nantoivat he, vaikka leveämmällä tiellä nyt oli kyllin tilaa, hevosten\nvieläkin mennä kyljetysten, ja Artturi piteli yhä vielä Eugenian\nhevosen ohjia kädessään, vaikka ei mitään ollut pelkäämistä ja kaikki\nenemmät huolet niin rohkeasta ratsastajasta kuin Eugenia oli, jo\nolivat perin tarpeettomat.\n\n-- Huomaatko nyt tämänpäiväisen huviajosi vaarallisuuden? kysyi\nArtturi vihdoin.\n\n-- Huomaan, mutta huomaanpa sinunkin asemasi vaarallisuuden.\n\n-- Siihen täytyy minun tyytyä. Olethan nyt itse nähnyt, minkä\nehdottoman kuuliaisuuden tuo Hartonen tietää valloittaa itselleen.\nYksi ainoa sana häneltä ja me saamme esteettömästi kulkea; ei\nyksikään rohjennut napista, ja kuitenkin he kaikki odottivat vaan\nviittausta häneltä, kääntyäkseen meitä vastaan.\n\n-- Mutta eipä hän antanut sitä viittausta, sanoi Eugenia lujalla\näänen merkityksellä.\n\nArtturi loi taas tuon kummallisen, pitkällisen ja synkeän silmäyksen\nEugeniaan.\n\n-- Eipä kyllä? Ei tänä päivänä! Tottapa hän paraiten tietää, mikä\nhäntä esti. Mutta hän voi tehdä sen huomenna tahi yli huomenna, jos\nhän ja minä kohtaamme toisemme; siitä olen aivan varma.\n\nLähetessään metsän laitaa he juoksuttivat hevosiaan ravakammasti\nja seisahtuivat sitte neljännes-tunnin perästä paltan eteen.\nArtturi heiskahti satulasta alas -- kuinka keveästi ja notkeasti\nhänen entisten kankeiden liikkeidensä suhteen! Hän ojensi kätensä\nauttaaksensa vaimoaan alas; mutta nuoren rouvan kasvot olivat vielä\nylen kalpeat; hän vavahteli vienosti, kun Artturi laski kätensä\nhänen vyötäisilleen, ja tämä vavahtelu kävi yhä ankarammaksi, kun\nkäsi ympäröi häntä hiukkasta kauemmin kuin tähän palvelukseen olisi\ntarvittu.\n\n-- Olitko peloissasi? kysyi Artturi, ottaen häntä kädestä,\nsaattaaksensa häntä sisälle.\n\nEugenia vaan ei vastannut. Hän oli kokenut kuolon tuskan tällä\nhuvimatkalla; mutta pikemmin hän soi, että hän pidettiin pelkurina,\nkuin että hän suostuisi antaa Artturin aavistaa, että hän hänen\ntähtensä oli vapissut, ja kuitenkin näytti Artturi sitä arvelevan.\n\n-- Onko huolettanut sinua, Eugenia? kysyi hän vieläkin. Äänensä soi\nniin vienolta, niin verhoittuna ja samalla likisti hän Eugenian\nkäden yhä lujemma rintaansa vasten. Eugenia loi silmänsä häneen; tuo\nsyvällinen, väkevä loiste oli taas Artturin silmissä, mutta tällä\nkertaa lempeämpänä, vieläpä viehättävämpänä kuin Eugenia koskaan\nennen oli sitä nähnyt, ja hän kallistui syvälle Eugenian puoleen,\nikäänkuin ei tahtoisi menettää ainoatakaan sanaa hänen vastauksestaan.\n\n-- Artturi, minä --\n\n-- Herra parooni Windeg ja vanhin poikansa ovat tulleet tänne puoli\ntuntia tätä ennen! ilmoitti eräs äkisti esiin poukahtava palvelija,\nja tuskin oli tämä ilmoitus tehtynä, ennenkuin nuori parooni, joka\narvattavasti akkunoista oli nähnyt nämä ratsastajat, luikahti alas\nportailta kaikella kahdeksantoista-vuotisella kiihkeydellä --\ntervehtämään sisarta, jota hän ei ollut nähnyt hääpidosta päästyä.\n\n-- Oi, sinäkö se olet, Klaus! Eugenia tunsi miltei tuskallisen piston\nisän ja veljen muuten niin hartaasti ikävöitystä tulosta. Artturi oli\nirtaunut hänen kädestään juuri samassa kun Windegin nimi mainittiin.\nEugenia näki kuinka jäinen kylmyys levesi hänen kasvoilleen, ja kuuli\nkuinka jääkylmältä hänen äänensä soi, kun hän kohteliaasti mutta\noudosti tervehti nuorta lankoa.\n\n-- Etkö tule parissamme huoneisiin? kysyi Eugenia, kun Artturi jäi\nportaiden edustalle seisomaan.\n\n-- Suo anteeksi, jos pyydän sinua tällä kertaa yksinäsi sanomaan\nisääsi tervetulleeksi. Minä olen unhottanut jotakin, minkä nyt\njuuri muistan. Minä tulen niin pian kuin mahdollista herra paroonia\ntervehtimään.\n\nHän astui puolemmalle samassa kun Eugenia ja hänen veljensä lähtivät\nportailta nousemaan. Veli näytti vähän hämmästyneeltä, mutta silmäys\nsisaren kalpeille kasvoille sai hänen pidättämään kysymyksen, joka\njo väikkyi hänen huulillaan. Hän kyllä tiesikin miten asiat täällä\nolivat. Oliko tuo \"heittiö\" huviretkellä taas rohennut loukata\npuolisoaan? Nuori parooni lennäti uhkaavan silmäyksen alas portailta\nja kääntyi sitte vielä enemmällä herttaisuudella sisarensa puoleen.\n\n-- Eugenia, minua niin iloittaa kun jälleen saan nähdä sinut ja sinä\n--?\n\nNuori rouva koki saada väkinäisen hymyilyn näkyviin.\n\n-- Minuakin iloittaa, Klaus, minä olen sanomattoman iloissani! Hänkin\nsitte katsahti alas portailta, mutta siellä oli tyhjä. Tottapa\nArtturi jo oli mennyt sieltä. Loukkautuneena oikaisi hän itseään\nuljaan suoraksi. Menkäämme isän luokse! Hän odottaa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nBerkowin tilain kaikissa asukkaissa oli kentiesi vaan yksi ainoa,\njoka katseli tuota isännän ja sen alamaisten välillä alkavaa\ntaistelua toiselta kannalta kuin uhkaavalta, ja tämä ainoa oli Herra\nWilpponen. Nuoren kirjurin vaaleatukkaisessa päässä piileskeli\nniin paljon ylellistä ja sekavaa runoutta, ettei hän voinut olla\ntuntematta tätä vaarallista asemaa ja sitä tohuista mielenkuohua,\nmikä minä hetkenä hyvänsä voi muuttua toraksi, ylen miellyttäväksi.\nTosin oli hänen ihastuksensa Olli Hartosen suhteen kokonaan\npoukahtanut nuoren isännän puoleen, sittekuin tämä niin äkkiä itse\noli asettunut hallinnon etukynteen ja itse käynyt ohjiin käsiksi\nvakavuudella, jota ei kukaan olisi uskonut niissä käsissä olevan,\nmutta se ponnistuttava toimekkuus, millä Artturi koki tutustua tähän\noutoon vaikutus-alaan ja vastustaa kaikilta suunnilta uhkaavia\nvaaroja ja vahinkoja, vaati korkeintaan vanhempain herrain neuvoa ja\napua; nuoremmat tehtaan herrat nauttivat nyt, kun heidän tehtävänsä\nolivat enimmäksi osaksi lakkauneet, vastentahtoisesti työttömyyttä,\nja herra Wilpponen käytti sitä vajotaksensa niin paljon kuin\nmahdollista niin sanottuun innolliseen ylistykseensä armollisen\nrouvan suhteen, ja siinä tunteakseen itsensä niin onnettomaksi kuin\nsuinkin.\n\nTotta puhuen tämä jälkimäinen kohta kävi hänelle jotensakin\ntyölääksi, sillä oikeittain hän voi sangen hyvin tässä toivottomassa\ninnossaan; rakkauden piti, jos mieli sen olla runollinen, hänen\nmielestään aina olla onneton; onnellinen rakkaus hänellä ei koskaan\njohtunut mieleenkään. Tämä etäinen jumaloitseminen tyydytti häntä\ntäydellisesti ja hänellä oli tarpeeksi tilaisuutta antauda sen\nnojaan, hän kun harvoin tahi ei koskaan tullut liekkinsä esineen\nlähisyyteen. Hän oli ollut nuoren rouvan puheille ainoastaan kerran\nsiitä päivästä asti, jona hän saatti hänen puistosta kotiin. Eugenia\noli, satunnaisesti häntä kohdatessaan, koettanut saada likempää\nselkoa äskeisen työnlakkauttamisen tarkoituksesta. Mutta nyt oli\nhänen mieheltään käynyt kova käsky kaikille herroille, etteivät\nmillään muotoa saattaisi hänen vaimoaan levottomaksi, ja Wilpponen\nnoudatti tätä käskyä siihen määrään, että salasi kaikki, mikä koski\nnykyistä asemaa ja nykyisiä suhteita; sitä vastoin ei hän voinut\nolla kuvailematta neuvoittelusalissa hänen puolisonsa ja Hartosen\nkesken ollutta ottelua ja koska hänen nyt aina piti runollisiksi\nkaikki asiat käännellä, niin tämä tapaus hänen suussaan muuttui niin\nnäytelmäiseksi ja nuori isäntä, äkisti leimahtavane voimuutenensa,\nyleni semmoiseksi sankariksi, että oli mahdotonta käsittää, mitenkä\ntämä kuvaus niin taisikaan tarkoituksestaan syrjähtyä.\n\nTosin oli Eugenia kuullellut nähtävällä innostuksella ja oli\nsilminnähtävästi kalvennut, mutta oli pysynyt kummallisen\näänettömänä, ja kertoilija odotti lopulla turhaan lausetta hänen\nhuuliltaan. Sanallakaan sen enempää asiaan koskematta oli Eugenia\nkylmällä kohteliaisuudella kiittänyt Wilpposta ja sitte kylmällä\nkohteliaisuudella laskenut hänen menemään, ja vuorimies oli eronnut\nhänestä kummastuksissaan ja vähän loukkauksissaan hänen puuttuvasta\nosanottavaisuudestaan. Eihän siis nuorella rouvalla ollutkaan\nkäsitystä sellaisen aseman runollisuudesta! Vai tuliko se siitä, että\nhänen miehensä oli siinä sankarina? Joku toinen olisi arvattavasti\nriemuinut tästä ajatuksesta, mutta Wilpposen runollinen mielikuvitus\noli tavallisesti siitä merkillinen, että se käänsi luonnolliset\nsuhteet ylös alaisin. Hän oli loukkauksissaan siitä, että tämä eloisa\nesitelmä, hänen esitelmänsä, niin kokonaan oli jäänyt vaikutuksetta;\nhän tunsi paitsi sitä Eugenian lähisyydessä jotakin siitä jäisestä\nilmasta, mikä yli-insinöörin sanain mukaan hänen ympäröitsi. Eugenia\noli aina niin etäinen, niin ylevä ja saavuttamaton, ja enimmin\njuuri silloin kun hän ilmaantui täynnä hyvyyttä ja alhaisuutta.\nTämän alhaisuuden edessä eipä muuta neuvoa ollutkaan, kuin joko\nehdottomasti jumaloita häntä, taikka tuntea itsensä hirmuisen\nmitättömäksi ja vähäarvoiseksi, ja herra Wilpponen, jonka mieleen\njälkimäinen ajatus ei koskaan voinut johtua, tietysti katsoi\nedellisen paremmaksi.\n\nTähän ja tällaisiin ajatuksiin vajonneena oli hän tullut\npurnumestarin asunnolle, ja koska hän tavallisesti ei katsellut\noikealle eikä vasemmalle puolellensa, sattui hän sillalla niin\nkovasti yhteen erään nuoren, juuri ikään vastakkaiselta suunnalta\ntulevan naisen kanssa, että tämä keveästi huudahtaen ja syrjään\nhyppäämällä pelasti itsensä hänen jalkaansa alta. Nyt vasta katsahti\nWilpponen ylös, ujosti änkyttäen anteeksi pyyntöä.\n\n-- Suokaa anteeksi, neiti Melania! En nähnyt teitä! Olin niin\najatuksiini vajonneena, etten ollenkaan pitänyt tiestä vaaria.\n\n-- Neiti Melania oli yli-insinöörin tytär, jonka kodissa nuori\nkirjuri toisinaan kävi vieraissa, mutta tämän ajatuksilla oli\ntavallisesti niin ylhäinen lento, ettei hän juuri paljon huolinut\ntästä kuusitoista-vuotiaasta tytöstä, jolla kuitenkin oli kaunis\nvartalo, pienet ihastuttavat kasvot ja ilkamoiset silmät, mutta\njossa muuten ei ollut mitään runollista. Tämä Wilpposesta ei ollut\nlikimainkaan kyllin ylevää, eikä ollut nuori nainenkaan puoleltaan\nerittäin paljon huolinut Wilpposesta, joka hänestä tuntui joksikin\npitkäpuheiselta ja ikävältä. Wilpponen katsoi nyt tarpeelliseksi\nkorjata vastentahtoisen epäkohteliaisuutensa muutamilla kohteliailla\nsanoilla.\n\n-- Varmaan tulette huvi-kävelyltä, neiti Melania? Oletteko käyneet\nkaukanakin?\n\n-- Oi ei, en ole kaukana käynyt. Isä on kieltänyt minulta kaikki\npitemmät vaellukset eikä hän toden takaa mielellään sallikaan, että\nmenen yksinäni kävelemään. Sanokaa minulle, herra Wilpponen, onko\nsiis tosiaankin vuorityömiestemme kohta hyvin vaarallinen?\n\n-- Vaarallinenko? Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Wilpponen perin\nviisaasti.\n\n-- No niin, enpä juuri tiedä; mutta isä on välistä niin vakaisena,\nettä on oikein paha mielestäni; hän on jo maininnutkin aikovansa\nlähettää äitin ja minun kaupunkiin.\n\nNuori mies veti kasvonsa alakuloisuutta osoittaville kurtuille.\n\n-- Ajat ovat arveluttavat, neiti Melania, hirmuisen arveluttavat!\nEn saata moittia isäänne, että tahtoo nähdä vaimonsa ja lapsensa\nturvattuina, sillä aikaa kun meidän miesten on paikallamme pysyminen\nja viimeiseen mieheen asti taisteleminen.\n\n-- Viimeiseen mieheen asti! sanoi nuori nainen säikähtäen. Mitä\nsanotte! Voi isä-rukkaa!\n\n-- Noh, minä puhuin vaan kuvallisesti! rauhoitti häntä Wilpponen.\n-- Mitään ruumiillista vaaraa ei tule laisinkaan olemaan, ja jos\nniin pitkälle tultaisiinkin, niin herra yli-insinööri vuottensa ja\nasemansa vuoksi, puolisona ja isänä on siitä vapaa. Me nuoremmat\nastumme silloin tulen eteen.\n\n-- Astutteko tekin? kysyi neiti Melania vähän epäileväisestä\n\n-- Totta kai, neiti Melania, minä menen etukynnessä.\n\nHerra Wilpponen, joka, tehdäksensä tämän vakuutuksensa vielä\nluotettavammaksi, juhlallisesti oli laskenut käden rinnallensa,\nharppasi yhtäkkiä takaperin ja peräytyi sitte äkisti toiselle puolen,\njonne Melania yhtä äkisti seurasi häntä; juuri heidän takanaan\nseisoi Hartonen. Hän oli heidän huomaamattaan tullut sillan yli,\nja kasvoilleen lensi ylenkatseellinen nauru, nähdessään molempain\nnuorukaisten säpsähdyksen.\n\n-- Ette tarvitse noin peljästyä, herra Wilpponen sanoi hän tyvenesti.\n-- En aio tehdä teille pahaa.\n\nNuori kirjuri näkyi toki käsittävän peräytymisensä naurullisuuden,\nja huomaavan, että hänen, nuoren naisen johtajana ja suojelijana,\nvälttämättömästi oli toisin itsensä käyttäminen. Hän rohkaisi siis\nitsensä minkä voi, asettui yhtä paljon säikähtyneen Melanian eteen,\nja vastasi joksikin vakavasti:\n\n-- Enpä luulekaan, Hartonen, teidän tahtovan käydä päällemme\navoimella maantiellä.\n\n-- Herrat näkyvät kumminkin luulevan sitä! ivaili Olli. -- Te\njuoksette jokainen tiehenne, heti kun vaan minun näette, juurikuin\nryöväri olisin. Herra Berkow yksinään käyttää itsensä toisin. --\nHartosen ääni tutisi taas, ikäänkuin hän ei voisi tyvenesti tätä\nnimeä mainita. -- Hän yksinään astuu minua vastaan; vaikka minulla\nolisi koko työmiehistö takanani.\n\n-- Herra Berkow ja armollinen rouva ovatkin ainoat koko tehtaassa,\njotka eivät mitään aavista -- sanoi Wilpponen varomattomasti.\n\n-- Mitä eivät aavista? kysyi Olli, luoden synkeän ja pitkällisen\nsilmäyksen häneen.\n\nJoko että nuori kirjuri oli suuttunut Ollin pilkasta häntä ja hänen\nvirkaveljiään kohtaan, taikka että hän katsoi välttämättömäksi\ntekeytä sankariksi Melanin edessä, se vaan, että hän sai yhtäkkiä\nsemmoisen raivon puuskan, mikä toisinaan voi saattaa arat luonteet\nylenpuolisuuksiin, ja hän vastasi reippaasti:\n\n-- Emme juoksekaan tieltänne sen tähden, että yllytätte väkeä ja\nteette kaiken sopimuksen mahdottomaksi, emme suinkaan sen tähden!\nVaan me väistymme tieltänne sen tähden -- tässä alensi hän äänensä,\nniin että nuori tyttö ei voinut ymmärtää mitä hän sanoi -- sen tähden\nettä köysi mennessänne alas purnuun herra Berkowin parissa, katkesi\n-- jos nyt välttämättömästi tahdotte tietää, minkä tähden teitä\nvältämme.\n\nSanat olivat sangen ajattelemattomat, sangen rohkeat, varsinkin\nsemmoiselta mieheltä kuin Wilpponen oli, eikä ollut hän arvannut\nniiden vaikutusta. Olli hypähti, päästäen raivoisan, ehkä hillityn\nkiljauksen, josta saatti pelätä vaikka mitä, ja kävi samassa hetkessä\nkalman kalpeaksi. Uhkaavasti kouristettu käsi vaipui alas, kopaten\nhätäisesti kiinni sillan rautaristikosta. Hirmuisesti vohottavin\nrinnoin ja hampaita purren seisoi hän siinä, ja silmänsä liekitsivät\nhänen edessään seisovaan Wilpposeen ikäänkuin tahtoen rusentaa hänen.\n\nTämä oli ylen kova koetus molempain nuorukaisten rohkeudelle. Kumpika\nheistä oikeastaan ensin juoksi pakoon ja veti toisen muassaan, sitä\neivät he tienneet, mutta kumpikin juoksi minkä jaksoi, ja vasta sitte\nkuin useita huoneuksia oli heidän ja tuon peljättävän välillä ja\nhe selvästi näkivät, ettei hän heitä takaa ajanut, he hiljensivät\njuoksunsa.\n\n-- Mutta sanokaapa, herra Wilpponen, mitä tuo merkitsi? kysyi Melania\nhätäisesti. -- Mitä sanoitte hirmuiselle Hartoselle, koska hän noin\npurki vihaansa? kuinka taisitte niin hurjasti suututtaa hänen!\n\nNuori kirjuri naurahteli, vaikka kalpein huulin. Tämä oli ensi\nkerta kuin hän sai nuhteita hurjapäisyydestä, ja hän tiesi kyllä\nansainneensa nämä nuhteet. Nyt vasta oivalsi hän vaarallisen tekonsa\nkaiken laajuuden.\n\n-- Loukattu jalouteni! sanoi hän, vielä läähättäen; velvollisuuteni\nsuojella teitä, neiti Melania; näittehän, ettei toki uskaltanut\npäällemme.\n\n-- Ei, juoksimmepa juuri parahiksi sieltä pois! sanoi Melania\nkaunistelematta. -- Ja onneksemme sen teimmekin, muuten olisimme\nkenties saaneet panna henkemme.\n\n-- Minä juoksin vaan teidän tähtenne, selitti Wilpponen\nnärkästyneenä. -- Muuten olisin pitänyt paikkani, vaikka henkeni\nkaupalla.\n\n-- Olisipa kuitenkin ollut ikävä asia, arveli nuori tyttö. -- Te\nkirjoitatte niin kauniita värsyjä.\n\nWilpponen punastui ihastuksesta.\n\n-- Tunnetteko runoelmiani? Enpä uskonut teidän kodissanne -- tottapa\nherra yli-insinöörillä on jotakin runollista suuntaani vastaan.\n\n-- Isä puhui äskettäin tirehtöörille siitä! sanoi neiti Melania,\nmutta vaikeni jyrkästi. Mahdotontahan hänen oli sanoa nuorelle\nrunoilijalle, että ne värsyt, mitkä hänen kuudentoista-vuotinen\nmakunsa tunsi niin liikuttavaisiksi, oli hänen isänsä pistelevän\npilkan ja ilveellisten muistutusten ohessa lukenut tirehtöörille ja\nsitte viskannut paperin pöydälle ja huudahtanut: \"ja tuommoisilla\nhullutuksilla se mies aikansa kuluttaa!\" Tämä olikin Melanian\nmielestä ollut kovin julmasti ja väärin sanottu tätä nuorta miestä\nvastaan, joka hänestä nyt ei enään ollutkaan ikävä, sittekuin\nonneton rakkaus oli alkanut häntä vaivata, mikä selvästi näkyi hänen\nrunoelmistaan. Tämä seikka selitti ja puhdisti kaikki hänen olentonsa\nkummallisuudet. Melania kiirehti vakuuttamaan hänelle, että hän\nkohdaltaan oli havainnut hänen värsynsä sangen kauniiksi, ja alkoi\nvilpittömällä osanottavaisuudella, joskin vähän ujosti, lohdutella\nhäntä hänen onnettomuudessaan.\n\nHerra Wilpposeen lohdutus pystyikin; hänestä tuntui niin sanomattoman\nsuloiselta, että toki viimein tapasi olennon, joka ymmärsi hänen,\nja vielä suloisemmalta, että tämä olento lohdutti häntä. Oikeinpa\ntuntui pahalta hänen mielestään, että he jo olivat enättäneet\nyli-insinöörin asunnolle, ja että tämä herra itse seisoi akkunassa ja\nhämmästyksellä katseli tätä nuorta paria. Wilpposella ei ollut halua\nantauta yli-insinöörin pilkkapuheille alttiiksi, jos Melania rupeaisi\nkertomaan heidän kohtaustaan Hartosen parissa ja heidän yhteistä\nkilpajuoksuaan. Hän sanoi siis hyvästi nuorelle tytölle, vakuuttaen,\nettä tämä oli vuodattanut palsamia hänen sydämeensä, ja neiti Melania\nmeni portaita ylös, kiusaten päätänsä miettimällä, kukahan olisi tuo\nnuoren kirjurin ylen miellyttävän, onnettoman rakkauden esine.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPurnumestari Hartosen asunnossa istui ukko itse pöydän ääressä, pää\nkäden nojassa; ei kaukana hänestä akkunan luona seisoivat Martta ja\nLauri, kun Olli aukaisi oven arki-tupaan. Keskustelu sisällä olevain\nvälillä keskeytyi niin äkkiä ja jyrkästi, että nuoren vuorityömiehen\nolisi pitänyt arvata heidän hänestä puhuneen; hän ei kumminkaan\nnäyttänyt sitä huomaavan, vaan sulki oven peräänsä, viskasi hattunsa\npöydälle ja heittäysi, sanaakaan virkkaamatta ja tervehtämättä, isoon\nnojatuoliin kakluunin ääressä.\n\n-- Jumalan rauha! sanoi purnumestari, verkalleen kääntyen hänen\npuoleensa. -- Etkö katso enään kannattavan tervehtää meitä? Minun\nmielestäni toki saisit noudattaa sitä tapaa.\n\n-- Älä kiusaa minua isä, tiuskaisi Olli kärtyisesti, heittäen päänsä\ntaapäin ja painaen kättä otsalleen.\n\nPurnumestari nyykäytti hartioitaan ja kääntyi hänestä pois; Martta\nlähti paikaltaan akkunan luota ja istui enon viereen, ruvetaksensa\ntaas työhönsä, jonka puhutellessaan Lauria oli antanut pöydällä\nlevätä. Ahdistava äänettömyys vallitsi nyt tuvassa hetkisen aikaa;\nviimein astui nuori vuorityömies ystävänsä luokse.\n\n-- Päällysmies Wilmi on käynyt täällä saadakseen puhutella sinua,\nOlli; hän tulee tänne taas tunnin perästä. Hän on käynyt kaikissa\ntehtaissa näillä tienoin.\n\nOlli pyyhkäisi kädellä otsaansa, ikäänkuin tahtoen karkoittaa pois\njonkun kiusallisen unelman.\n\n-- Noh, miten asiat ovat? kysyi hän, mutta kysymys kuului\nhaluttomalta, puoleksi oudoksuvalta, ikäänkuin hän tarvitsisi ensin\nmiettiä, mistä oikeastaan kysymys olikaan.\n\n-- Ne liittyvät meihin, kertoi Lauri. -- Esimerkkimme näyttää\nrohkaisseen heitä. Nyt kapina syttyy joka paikassa. Rautatehtaat\ntuolla mäellä aloittavat ja sitte tulevat kaikki muut tehtaat, ellei\nniille hetikohta myönnetä kaikkia -- sitä ei tarvitse ajatellakaan.\nKahdeksan päivän kuluessa työ on seisahtunut kaikissa purnuissa ja\nmasuuneissa koko piirikunnassa.\n\n-- Joko viimein! -- Olli lensi pystyyn kuin sähköytetty. Poissa oli\ntuossa paikassa kaikki haluttomuus ja kaikki uneileminen. Miehen\nkoko pontevuus palasi. -- Joko viimein! sanoi hän vieläkin, syvään\nhengähtäen. -- Jopa oli aikakin; he ovat jättäneet meidät kauaksi\naikaa yksinämme!\n\n-- Niin, sentähden, että yksinämme teimme alun.\n\n-- Olkoonpa niin! Mutta meidän ei käy odottaminen. Asia oli täällä\ntoisin kuin muissa tehtaissa. Joka työpäivä vei Berkowia askeleen\neteenpäin, ja meitä askelen taapäin. Onko Wilmi tuolla kylissä? Hänen\ntäytyy hetikohta ilmoittaa asia kumppaleille, se on antava heille\nuskallusta.\n\n-- Sitä tarvitaankin! sanoi purnumestari tyvenesti. -- Eipä näytäkään\nuskallus enään niin erinomaiselta. Neljääntoista päivään ei ole\nkuultu ainoatakaan vasaranlyöntiä. Te odotatte ja odotatte rukousta\ntahi ainakin kokoonkutsumusta, joka teidän arvelunne mukaan on\ntuleva, mutta tuolla mäellä ei havaita siihen minkäänlaista merkkiä.\nTehtaan herrat väistyvät tieltänne, eikä suinkaan herra itsekään\nnäytä siltä, että aikoisi peräytyä tuumankaan leveyttä. Sen sanon\nsinulle, Olli, jo on aika että saat apua.\n\n-- Sen hyvin tiedän! vastasi nuori mies. -- Tuskin on neljäätoista\npäivää siitä kun herkesimme työtä tekemästä, ja minä olen sanonut\nheille, että saavat valmistauta kahden kuukauden puutteesen, jos\ntahdomme voittaa, ja voittaa meidän täytyy.\n\nVanha isä pudisti päätänsä.\n\n-- Kaksi kuukautta! Tällä aikaa sinä, minä ja Lauri tulemme toimeen,\nmutta ei ne, joilla on vaimo ja lapsia.\n\n-- Niiden täytyy, vastasi Olli kylmästi. Minäkin luulin pääsevämme\nhelpommin ja pikemmin asiasta, mutta minä erehdyin. Jos he tuolla\nmäellä tahtovat häätää meidät viimeistä keinoa koettamaan, niin\nannammekin heidän maistaa sitä viimeistä viimeiseen pisaraan asti.\n\n-- Taikka he antavat meidän! virkahti Lauri. -- Jos herra tosiaankin\n--\n\nOlli polki raivoisasti jalkaansa.\n\n-- \"_Herra_!\" aina ja alinomaa vaan \"herra\"! Eikö teillä siis\nolekaan muuta nimitystä tuolle Berkowille? Ette ole ennen niin häntä\nkutsuneet, mutta sittekuin hän sanoi teille mikä hän on ja mikä hän\ntahtoo olla, ette muusta nimestä tiedäkään. Sen sanon teille, että\njos saamme asiamme aikuiseksi, niin me olemme herroja; silloin on\nhänellä vaan nimi ja meillä on valta! Hän tietää hyvin kyllä, että\nsitä tarkoitamme. Sentähden kinaa hän vastaan, ja sentähden ovat\nkaikki vaatimuksemme myönnytetyiksi saatavat -- maksoi mitä maksoi.\n\n-- Koeta vaan! sanoi purnumestari lyhyesti. -- Saathan nähdä,\nkäännätkö yksinäsi maailman ylös alaisin! Siitä on jo kauan kuin olen\nmitään virkkanut tässä asiassa.\n\nLauri otti hattunsa akkunakoukulta ja yritti lähtemään.\n\n-- Sinäpä tiennet paraiten, mitä siitä voitamme. Sinähän olet\njohtajamme.\n\n-- Niin olenkin, vastasi Olli, ja kasvonsa synkistyivät; mutta\nhelpommaksi olin luullut pitää teidät koossa. Te teette asian kyllä\nraskaaksi minulle!\n\n-- Mekö? sanoi nuori vuorityömies ja oikaisi itsensä loukattuna. --\nEt suinkaan meistä saata valittaa; kaikkihan tottelevat sinua joka\nasiassa.\n\n-- Tottelevat! -- Ollin synkeät, surkkaavat silmät liukuivat\nystävän kasvoille. -- Niinpä niin, kuuliaisuutta ei puutu, enkä\nsiitä valitakaan, mutta välimme on käynyt toisenlaiseksi, meidän\nkahdenkeskinenkin väli, Lauri, perin toisenlaiseksi entisen suhteen.\nTe olette kaikkityyni niin vieraita, niin kalseita ja arkoja, että\nminusta näyttää, kuin vaan pelkäisitte minua -- eikä sen enempää.\n\n-- Ei, ei, Olli! -- Lauri puollusti itseään tältä moitteelta\nkiivaudella, josta miltei voinut arvata, että Olli oli sanonut totta.\n-- Me luotamme yksistään sinuun, kokonansa sinuun. Mitä ikänä lienet\ntehnyt, niin sen olet tehnyt meidän hyväksi, etkä itsesi hyväksi, sen\ntiedämme kaikki; sitä ei yksikään meistä unhota!\n\n-- \"Mitä ikänä lienet tehnyt, niin sen olet tehnyt meidän hyväksi!\"\nsepä kuului vallan viattomalta ja voi olla niin ajateltukin, mutta\nkuitenkin tuntui näissä olevan joku salainen merkitys, ja Olli näytti\nsen aavistavankin, sillä hän loi nyt läpitunkevan silmäyksen puhujan\nkasvoihin. Lauri väistyi tämän silmäyksen edestä.\n\n-- Minun täytyy mennä! sanoi hän äkisti. -- Minä lähetän Wilmin\ntänne. Olethan kotona, niin että hän varmaan tapaa sinun?\n\nOlli ei vastannut. Punoitus poskilla, minkä mielenliikutus viimeisinä\nhetkisinä oli niille ajanut, oli taas yhtäkkiä jättänyt sijansa\nsamalle harvinaiselle kalpeudelle, mikä jo hänen tupaan astuissaan\npeitti hänen kasvonsa; hän vaan nyökäytti myöntymyksensä ja kääntyi\nakkunan puoleen.\n\nNuori vuorityömies kumarsi purnumestarille ja meni. Martta nousi ylös\nja meni ulos hänen jälkeensä. Tyttö ei ollut koko keskustelun aikana\nvirkkanut sanaakaan, hän oli vaan alinomaa katsellut miehiä. Hän jäi\nulos kotvan ajaksi, mutta se ei herättänyt mitään huomiota tupaan\njääneissä. He kyllä tiesivät tulevalla morsiusparilla olevan paljon\ntoisilleen kuiskuttamista, eivätkä he oikeastaan näyttäneetkään\nsuuresti sitä ajattelevan.\n\nIsä ja poika olivat yksinään; mutta äänettömyys, joka nyt vallitsi,\noli kenties tukalampi, kuin se Ollin sisään astuttua oli ollut.\nHän seisoi akkunan vieressä, otsa ruutua vasten painettuna, ja\nkatsoa tuijotti ulos, mitään näkemättä. Purnumestari ei liikkunut\npaikaltaan; hän istui yhä vielä pöydän ääressä, pää käden nojassa;\nmutta vanhuksen kasvot olivat viime viikoilla merkillisesti\nmuuttuneet. Ne olivat täynnä surua ja huolta; rypyt, mitkä vanhuus\noli niihin piirtänyt, olivat syvenneet, ja silmä katsahteli niin\nraukeasti ja surullisesti, kuin jos hänen entinen reippautensa ja\nriidanhimonsa, joka ennen oli saanut hänen pitämään niin monta\nnuhdesaarnaa pojalle, olisi iäksi päiväksi rauennut. Nyt istui hän\nsiellä hiljaisena ja rasitettuna, eikä yrittänytkään keskustelua\njatkamaan.\n\nTämä äänettömyys kävi viimein mahdottomaksi Ollin kestää ja hän teki\npikaisen käännähdyksen.\n\n-- Ja sinä et sano mitään, isä, siitä sanomasta, minkä Wilmi on\ntuonut? Onko sinusta todellakin yhdentekevää, jos voitamme tahi\nsorrumme.\n\nPurnumestari kohotti verkalleen päätänsä.\n\n-- Yhdentekevää se minulle ei ole, mutta eipä sekään ole minulle\niloista, että käytte päälle uhkauksilla ja väkivallalla. Tahdonpa\nkumminkin nähdä, kuka viimein lannistuu, herrat vaiko me! Siitä sinä\ntietysti et huoli, kunhan olet saanut tahtosi tapahtumaan! Sinä\nolet nyt herra ja valtija koko tehtaassa. Sinun luoksesi he kaikki\ntulevat; sinua he kumartavat; sinua tottelevat kaikki norjina kuin\nvesi -- sitähän sinä alusta aikain pyrit jo saavuttaa, sitähän koko\nhanke oikeastaan onkin tarkoittanut.\n\n-- Isä! virkahti nuori mies.\n\n-- Älä niin mitään! sanoi purnumestari väistäen, -- sitä et kyllä\ntunnusta minulle etkä itsellesikään, mutta niin se kumminkin on. He\novat seuranneet sinua kaikki, minäkin olen tehnyt samaten; enhän\nviime lopussa saattanut varsin yksinäiseksi jäädä; katsopa nyt, minne\nviet meidät! Sinä, joka kannat edesvastauksen.\n\n-- Minäkö yksin olen pannut asian alkuun, kysyi Olli kiivaasti. --\nEikö päätös ollut yksimielinen, että asiat olivat toisenlaisiksi\nsaatavat, ja emmekö ole toisillemme luvanneet pitää yhtä, kunnes niin\nkäypi.\n\n-- Jos ei mitään myönnettäisi, niinpä niin! Mutta nyt on kaikki\neli pian kaikki myönnettynä, sillä mitä kielletty on, se ei ole\ntyömiestemme vaatimia; se on semmoista, mitä sinä olet lisännyt, sinä\nyksinäsi, Olli, ja sinä olet myöskin ainoa, joka sitä yhä vaadit.\nIlman sinutta he jo aikoja olisivat jälleen töihinsä ryhtyneet, ja\nmeillä olisi taas lepo ja rauha tehtaissa.\n\nNuori päällysmies keikautti ynseästi päänsä taapäin.\n\n-- No niin, minusta se lähti, enkä tosiaankaan lue häpeäkseni,\nettä näen kauemmaksi, ja että enemmän ajattelen tulevaisuutta kuin\nmuut. Jos he tyytyvät siihen, että vanha viheliäisyys saadaan vähän\nhuokeemmaksi ja että hengenkitku vähän paremmin on turvattuna\npurnussa -- niin minä en tyydy siihen, eivätkä uskaliaimmat meistä.\nPaljoa vaadimme, se on tosi -- me tahdomme milt'ei kaikkea, ja jos\nBerkow vielä olisi miljoonanmies, joksi koko mailma häntä luulee,\nniin hän kumminkin varoisi antaumasta meidän valtaamme. Mutta\nmiljoonanmiespä hän ei enään olekaan, ja koko hänen onnensa on meidän\nkättemme varassa ja siinä, josko ne tahtovat liikkua hänen hyväkseen\ntahi ei. Et tiedä, isä, miltä konttoorissa ja kokous-salissa näyttää,\nmutta minä sen tiedän ja sanon, että kinatkoon vastaan niin paljon\nkuin tahtoo, mutta myöntyä hänen täytyy, kun kaikilta suunnilta\nhyökätään häntä vastaan.\n\n-- Ja minä sanon sinulle, hän ei tee sitä! sanoi purnumestari. Ennen\nhän lakkauttaa tehtaiden käynnin! Tunnenpa tuon Artturin. Jo poikana\noli hän senmoinen, perin toisenlainen kuin sinä. Sinä menettelit\nuhkauksella aina, tahdoit väkisin vallita kaikissa, oli se työ,\npuutarhan häkki tahi toveri -- hän ei mielellään käynyt mihinkään\nkäsiksi, ja kauan viipyi ennenkuin hän sai jotakin alkaneeksi,\nmutta jos hän sen kerta sai, silloin ei hän helpoittanut ennenkuin\noli voittanut. Nyt on hän näyttävä teille, mistä hän käy. Kun hän\nkerta on ohjat käteensä saanut, silloin ei kukaan tempaa niitä hänen\nkäsistään. Hänellä on osaksi sinun jäykkä pääsi; muista sanani, kun\njoskus vielä saat sen kokea!\n\nOlli katseli synkeästi eteensä; hän ei nyt vastustanutkaan\ntavallisella kiivaudellaan, mutta silminnähtävää oli, kuinka\nnärkästys kuohui hänessä, juuri sentähden ettei hänellä ollut mitään\nvastaan sanomista. Ehkäpä oli jo jonkun kerran saanut kokea tuota\n\"jäykää neroa.\"\n\n-- Ja käyköönpä asia miten hyvänsä, jatkoi isä -- luuletko että\nkaiken perästä mitä nyt on tapahtunut vielä vastakin saat olla\npäällysmiehenä, että sinua yhtähyvin vielä suvattaisiin tehtaissa?\n\nNuori mies nauraa virnisteli.\n\n-- Enpä luule, en tosiaankaan, jos se on tuolla mäellä olevain\nvallassa. He tietysti eivät ota minua armoihin! Mutta eipä armosta\ntulekaan puhetta olemaan, me määräämme heille vaatimuksemme, ja\nensimäinen vaatimuksemme tulee olemaan että minä jään alalleni.\n\n-- Tiedätkö sen niin varmaan?\n\n-- Älkää häväiskö tovereitani, isä, sanoi Olli -- he eivät jätä minua\nyksinäni!\n\nEikö sittekään, jos tuolla mäellä olevain vaatimus tulee olemaan,\nettä sinun pitää pois. Ja sen ehdon herra tulee tekemään, luota\nsiihen!\n\n-- Ei ikänä! Sitä ei hän ikänä saa aikaan! He tietävät jokainen,\netten ole itseni hyväksi tähän hankkeesen ryhtynyt; minun ei ole\nollut niin huonosti asiat; minun ei tarvinnut nälkää nähdä, ja\nminä saan leipäni missä hyvänsä. Se oli heidän viheliäisyytensä,\njonka tahdoin korjata. -- Älkää puhuko tuolla lailla, isä! Usein he\ntuottavat minulle huolta kyllin, mutta jos asiasta kerta tosi tulee,\nniin tungen perille eikä yksikään minua pulaan jätä. Jonne minä\njohdan heitä, sinne he menevät, ja minne minä pysähdyn, sinne hekin\npysähtyvät, oli se missä hädässä ja pulassa hyvänsä!\n\n-- Ennen -- niinpä kyllä! Ei nyt enään. Vanhus oli noussut istualta,\nja vasta nyt, hänen täyttä päivänvaloa vasten käännyttyä, oli\nnähtävänä, kuinka murheelliset hänen kasvonsa olivat ja kuinka\nkumarassa se vähän aikaa sitä ennen vielä vankka ruumis oli.\n\n-- Olethan itse sanonut Laurille, että asiat ovat muuttuneet, jatkoi\nhän hiljaa -- ja sinä tiedät myös päivän ja hetken milloin se\ntapahtui. En tarvitse sanoa sinulle, Olli, mutta minulta -- minulta\nse päivä on vienyt kaiken sen hitusen lepoa ja iloa, jota vielä\nvanhoille päivilleni toivoin. Nyt se on mennyt, iäksi päiväksi.\n\n-- Isä! huudahti nuori mies. Purnumestari teki poistavan liikahduksen.\n\n-- Samapa on! En tiedä siitä mitään, enkä tahdokaan mitään tietää,\nsillä jos saisin sen selvästi ja säntilleen kuulla, silloin olisi\nloppuni tullut. Minä saan jo kyllikseni paljaasta siitä, kuin\najattelen sitä; se on jo miltei vienyt älyni.\n\nOllin silmät välähtivät taas, yhtä uhkaavina kuin sitä ennen\nystävänkin sanoista.\n\n-- Ja jos nyt sanon sinulle, isä, että köysi katkesi, että käteni ei\n--\n\n-- Parempi ettet virkkaa mitään, keskeytti hänen vanhus karvailla\nmielin. -- En usko sinua kuitenkaan, ja muutkaan eivät usko sinua.\nAinahan olet ollut hurja ja väkivaltainen, ja olisit raivossasi\nlyönyt kuolijaaksi paraan ystäväsikin. Koetapa vaan, astupa toveriesi\nkeskelle ja sano: Se oli vaan vahingon tapaus! -- ei kukaan usko\nsinua!\n\n-- Ei kukaan! toisti Olli matalalla äänellä. -- Etkä sinäkään, isä?\n\n-- Purnumestari loi surulliset silmänsä vakaasti poikaansa.\n\n-- Saatatko tässä minun edessäni pysyä väitöksessäsi, ettet ole\nsyypää, et laisinkaan syypää siihen onnettomuuteen? että sinä --\nhän ei päässyt kysymyksensä loppuun, sillä Olli ei kestänyt hänen\nkatsantoaan; hänen vielä liekitsevät silmänsä painuivat lattiata\nkohden; hänen kasvojaan riuhtoi, hän kääntyi pois -- ja äänettömyys\nvallitsi tuvassa; ainoastaan vanhuksen raskas hengitys kuului.\nKätensä, kun hän sillä pyyhkäisi otsaansa, ja ääni vapisi vielä\nenemmin, kun hän viimein hiljaa sanoi:\n\n-- Kätesi ei koskenut siihen? Oli se käsi tahi ei, ja lienee se\nollut miten hyvänsä -- kaikki sanovat, että asiata ei käy tutkiminen\neikä mitään todeksi näyttäminen, Jumalan kiitos, ainakaan ei\ntuomio-istuimen edessä. Saat, Olli, tehdä tunnossasi tilin siitä,\nmitä siellä alhaalla tapahtui, mutta älä vaadi enään tovereitasi\nväkisin! Oikein olet nähnyt; siitä päivästä asti he vaan pelkäävät\nsinua; saathan nähdä kuinka kauan pelkällä pelvolla pakoittaa heitä\nvoit!\n\nHän meni. Poika yritti hyökkäämään hänen jälkeensä; mutta hän\npysähtyi yhtäkkiä, lyöden nyrkkinsä otsaansa. Ääni, joka sen ohella\ntunki hänen rinnastaan, oli kuin pidätettyä ähkäämistä. --\n\nKymmenen minuutia lienee kulunut, kun ovi taas aukesi ja Martta astui\nsisään. Eno oli poissa ja Olli istui nojatuolissa, kasvot käsien\npeitossa. Tämä ei enään näkynyt Marttaa hämmästyttävän; hän vaan\nsilmäsi Ollin puoleen ja meni sitte pöydän äärelle ja kävi käsiksi.\nOlli oli kuullessaan hänen askelensa oikaissut itsensä. Hän nousi\nnyt verkalleen tuolilta ja meni Martan luokse; muuten hänen tapansa\nharvoin oli huolia tytön asioista, ainakaan ei puhua hänelle niistä.\nNyt hän teki sen. Kentiesi oli tällekin jäykälle ja umpinaiselle\nluonteelle se hetki tullut, jona halusi merkkiä osanottavaisuudesta,\njuuri sillä hetkellä, jona kaikki väistyivät -- kaikki pakenivat\nhäntä.\n\n-- Sinä ja Lauri olette siis sopineet asiasta? alotti hän. En ole\nvielä puhutellut sinua siitä, Martta. Minulla on ollut niin paljon\nmuuta ajattelemista. Oletteko kihloissa?\n\n-- Olemme; -- soi lyhyt, puoleksi poistava vastaus.\n\n-- Ja milloin häät tulevat?\n\n-- Kyllähän siihen vielä ennätetään.\n\nOlli katseli tyttöä, joka läähättäen ja vapisevin käsin työskenteli,\nkatsahtamattakaan hänen puoleensa, ja salainen tunnon nuhde näkyi\nliikkuvan hänessä.\n\n-- Oikein olet tehnyt, Martta, sanoi hän hiljaa, -- aivan oikein!\nLauri on ripeä mies ja pitää sinua rakkaana, kentiesi rakkaampana\nkuin -- muut olisivat voineet pitää. Ja kuitenkin annoit hänen\nmennä ilman vastauksetta vielä kerran sen jälkeen kuin toisiamme\npuhuttelimme. Milloin sai hän suostumuksesi?\n\n-- Kolme viikkoa sitten tästä päivästä.\n\n-- Kolme viikkoa sitten tästä päivästä! Vai niin! Se oli päivällä\n-- onnettomuuden jälkeen purnussa! Silloin siis annoit hänelle\nsuostumuksesi?\n\n-- Juuri silloin! Siihen asti en tainut sitä. Mutta juuri sinä\npäivänä tiesin taitavani ruveta hänen vaimokseen.\n\n-- Martta! -- Nuoren miehen ääni paisui ikäänkuin yhtaikaa vihasta ja\ntunnon tuskasta. Hän yritti laskemaan kätensä Martan käsivarrelle;\nMartta hypähti ja syrjäytyi välttämättömästi, Olli antoi kätensä\npudota ja astahti takaisin.\n\n-- Ja sinäkin? sanoi hän sortoisella äänellä -- No niin, sepä minun\nolisi pitänyt arvatakin.\n\n-- Olli! puhkesi tyttö julmalla mielikarvaudella sanomaan, -- mitä\nolet tehnyt meille, mitä olet tehnyt itsellesi! Oi, Jumala nähköön!\n\nOlli seisoi vielä häntä vastakkain. Käsi, jonka hän nojasi pöydälle,\nvapisi; mutta kasvonsa osoittivat hirmuista kovuutta ja tuimuutta.\n\n-- Mitä olen itselleni tehnyt, siitä kyllä huolen pidän. Mitä teille\nolen tehnyt, sitä vastoin? Noh, eihän kukaan tahdo edes kuullella\nminua! Mutta nyt sanon teille -- tässä muuttui hänen äänensä taas\nuhkaavaksi -- noita tarkoittelemisia ja kiusailemisia on jo kylliksi\n-- en kestä niitä kauemmin. Uskokaa mitä tahdotte ja ketä tahdotte.\nMinulle se tästä lähtien tekee saman. Minkä olen alkanut, sen saatan\nperille, teidän kaikkein tahtoa vastoin, ja jos nyt luottamus onkin\nloppunsa saanut -- niin kuuliaisuutta kyllä osaan itselleni hankkia!\n\nHän meni; Martta ei yrittänytkään häntä pidättämään ja se olisikin\nollut turhaa työtä. Olli paiskasi kiivaasti oven kiinni, niin että\nkoko tämä pieni rakennus tärisi; kohta sen jälkeen oli hän sieltä\npoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSinne ylemmä Berkowin huvilaan oli vierasten tulo kyllä tuottanut\nvähän enemmän eloisuutta, mutta ei sen enempää yhteyttä molempain\npuolisoiden niin jyrkästi eroitetuissa huoneellisissa suhteissa.\nVaikka tämä vieraissa käynti oli määrätty ainoastaan muutamia päiviä\nkestäväksi, keksi Artturi kyllin aiheita ja estelyksiä ollakseen\nniin paljon kuin suinkin heistä erillään, josta huomaavaisuudesta\nniin hänen appensa kuin nuori lankonsakin olivat hänelle erittäin\nkiitolliset. Parooni palasi nyt vasta pääkaupunkiin noista Rabenauen\nkartanoista, jotka nyt olivat hänen omansa. Hänen oli, sitä ennen\ntyttärensä luona käydessään, täytynyt erota hänestä jo seuraavana\naamuna, huolimatta siitä peljättävästä kapinasta, joka juuri hänen\nsiellä ollessaan oli syttynyt, sillä velvollisuus kutsui häntä,\nlikimmäisenä sukulaisena, orpanan kuolinvuoteelle; mutta tämän\nvelvollisuuden täytettyäkin oli jälelle jääneen omaisuuden ja tilain\nsuhteen vielä ollut niin paljon järjestämistä, mikä oli vaatinut\nuuden isännän siellä viipymään. Nyt vasta oli hän vanhine poikanensa,\njonka oli kutsunut luoksensa, paluumatkalla; tietysti ajettiin\ntälläkin kertaa se lyhyt matka Berkowin tilain kautta, ajettiinpa\nsitä mieluummin, kuin nuori Klaus parooni ei vielä ollut nähnyt\nsisartaan häiden jälkeen.\n\nPäivällä tulon jälkeen, oltaissa Eugenian salissa, jossa tilassa\nArtturi kuten tavallisesti ei ollut saapuvilla, näytti kumminkin\nniinkuin olisi kysymys jostakin enemmästä kuin vaan terveisillä\nkäynnistä ja jälleen näkemisestä. Nuori rouva istui sohvalla,\nkuullellen isäänsä, joka seisoi hänen edessään ja juuri nyt näytti\nlopettaneen pitemmän puheen. Klaus istui nojatuolissa, katsellen\nkiinteällä odotuksella sisartansa.\n\nEugenia oli laskenut otsan kättänsä vasten, niin että käsi peitti\nkasvot; hän ei muuttanut asentoaan eikä katsonut ylös, hiljaa\nvastatessaan.\n\n-- En tarvitse, isä, noita vihjauksia ja tähtäilemisiä, arvatakseni,\nmitä tarkoitat -- sinä puhut avio-erosta!\n\n-- Niin, lapseni, sanoi parooni vakaisesti, -- avioerosta, oli se\nmillä peittosyyn nimellä ja mihin hintaan hyvänsä. Mikä väkisin\notetaan, se tavallisesti ainoastaan pakolla säilytetään; se olisi\nollut Berkowien ajateltavana. Nyt, kun taas kykenen työni ja tekoni\nohjaamaan, kun en kauemmin tarvitse olla hänen velallisenaan, nyt\ntahdon koettaa kaikkea, irroittaakseni sinun niistä kahleista, jotka\nainoastaan minun tähteni otit kantaaksesi ja jotka, kieltänet sen\ntahi et, tekevät sinun äärettömän onnettomaksi.\n\nEugenia ei vastannut; isä otti hänen kätensä ja istui hänen viereensä.\n\n-- Tämä ajatus lienee sinulle outo ja hämmästyttävä? Minussa nousi\nse hetikohta, kun sain sen paljoa sisältävän sanoman, joka niin\näkki-arvaamatta teki muutoksen varoissani. Silloin tätä ajatusta\nei kumminkaan käynyt toteuttaminen. Mitä keinoja eikö tuo Berkow\nkäyttänyt, saadaksensa tämän yhdistyksen välillänne aikaan!\nMahdotonta oli ajatellakaan, että hän olisi suostunut aviopurkuun,\njoka kokonaan olisi sulkenut hänen pois niistä seuroista, joihin\nhän meidän kauttamme väkisin tahtoi päästä, ja miestä, joka\ntunnottomuudessaan voi tehdä vaikka mitä, ei käynyt riitaan\nhaastaminen. Kuolemansa on kerrassa muuttanut kaikkityyni, ja nyt on\nvaan pojan vastustus voitettava. Alusta asti hän on pysynyt joksikin\ntoimettomana koko tässä asiassa ja vaan ollut isänsä aseena; toivon\nsiis hänen antavan perään, kun me puoleltamme pontevasti ryhdymme\nasiaan.\n\n-- Hän on antava suostumuksensa, vahvisti nuori rouva; nuo sanat tuli\nmiltei äänen kuulematta. -- Ole huoleti siitä!\n\n-- Senpä parempi! arveli Windeg. -- Sen pikemmin pääsemme\ntarkoituksemme perille!\n\nNäytti siltä kuin tahtoisi hän liiankin pikaan päästä tarkoituksensa\nperille, ja niinpä se olikin. Velkautuneella parooni-paralla, joka\nnäki häviön edessään, ei ollut muuta neuvoksi, kuin ottaa Eugenian\nuhri hyväkseen, pelastaakseen siten itselleen ja pojilleen nimen\nja aseman; niin työlästä kuin tämä olikin, oli hän mukautunut\nvälttämättömyyteen, ja välttämättömyys oli opettanut hänen sitä\nkärsimäänkin. Rabenauen perillinen, joka oli jälleen päässyt\nitsevaraiseksi ja itsensä tajuavaksi, joka nyt helposti voi maksaa\njälleen saadun rahasumman, katsoi tätä pakkoa polttavaksi häpeäksi\nja tyttärensä avioliittoa julmaksi vääryydeksi, jonka hän itse oli\ntehnyt hänelle ja jonka hän millä hinnalla hyvänsä tahtoi palkita.\nKoko olonsa aikana uusilla tiloillaan oli hän alituisesti näitä\najatellut, ja keksintö oli nyt valmiina toimeen pantavaksi.\n\n-- Tottapa sinun niinkuin meidänkin tahtomme on -- jatkoi hän --\nettä nämä kiusalliset asiat niin pikaisesti kuin mahdollista käsille\notetaan ja loppuun saatetaan. Tahtoisin ehdotella sinulle, että nyt\njonkun peittosyyn nimellä tulisit seurassanne kaupunkiin ja sieltä\nryhtyisit tarpeellisiin puuhiin ja toimiin. Sitten et muuta tarvitse\nkuin kieltäyt palaamasta puolisosi luokse ja vaadit eroa. Me pidämme\nhuolen siitä, ettei hän väkivallalla koeta saada aikomuksiaan\nmenestymään.\n\nNo niin, Jumal' auta, sen teemme, Eugenia! virkahti Klaus\nkiihkoisesti. Jos hän nyt ei tahtoisi purkaa tätä häpeällistä\nkauppaa, niin veljiesi miekat kyllä pakoittavat hänen siihen. Nyt ei\nhän enään voikaan uhata meitä häpeällä ja julkisella pilkkaamisella,\nniinkuin isänsä teki. Se on ollut ainoa, josta joku Windeg joskus\nlienee vapissut, ainoa, millä väkisin tytär on otettu heidän\nheimostansa!\n\nNuori rouva liikahti tuskaisesti veljeänsä kohden. -- Heitä nuo\nuhkauksesi, Klaus, ja sinä isä, herkeä huolehtimasta. Huolet ovat\ntässä tarpeettomat. Minkä luulette ainoastaan taistelulla ja pakolla\nvoitettavaksi, se on minun ja Artturin välillä jo ammoin aikoja\nsovittu asia.\n\nWindeg kavahti seisaalle, ja Klaus astui hämmästyen askelen likemmä.\nEugenia teki nähtävää väkivaltaa itselleen saadakseen ääntään\nlujemmaksi, mutta eipä se tahtonut onnistua, ääni vapisi tuntuvasti\nhänen jatkaessaan:\n\n-- Jo ennen Berkowin kuolemaa olimme siitä sopineet, mutta tahdoimme\nvälttää kaikkea hälinää, minkä liian aikainen ja liian äkillinen\nero olisi nostanut, ja sitousimme siis vielä ulkonaisesti elämään\nyhdessä. --\n\n-- Joko ennen Berkowin kuoltua? keskeytti veli häntä äkisti, se\ntapahtui siis kohta häidenne jälkeen!\n\n-- Siispä olet itse ottanut asian puheeksi? kysyi isä yhtä äkisti.\nSiis olet itse sitä vaatinut?\n\nEi kumpikaan miehistä näkynyt ymmärtävän sitä, mikä kumminkin niin\nselvästi kuvautui nuoren rouvan kasvoihin; tämä silminnähtävästi\nkäytti kaikki voimansa ja malttinsa vastaukseen, ja äänensä olikin\naivan vakainen, kun vastasi:\n\n-- En ole milloinkaan koskenut tähän asiaan! Se oli Artturi, joka\nvapaa-ehtoisesti tarjosi minulle eron.\n\nParooni ja hänen poikansa katselivat toisiaan, niinkuin tämä selitys\nkävisi yli heidän käsitysvoimansa.\n\n-- Tuotapa en tosiaankaan olisi odottanut! sanoi parooni hämillään.\n-- Hänkö itse? Sitä en olisi uskonut.\n\n-- Saman se tekee! sanoi Klaus hellästi, kun hän antaa sinun\nmeille takaisin, Eugenia! Ei kukaan meistä ole vielä voinut iloita\nperintötiloistamme kun olemme tienneet sinun onnettomaksi meidän\ntoimestamme. Vasta sinun palattua luoksemme taidamme, isä ja me,\niloita tästä uudesta onnesta; sinua olemme aina kaivanneet!\n\nHän pani kätensä sisarensa vyötärille ja tämä kätki kasvonsa\nhetkisen ajaksi hänen olkaansa vasten, mutta nämä kasvot olivat yhtä\nkalmankalpeat ja kalmankylmät kuin mimmoisina veli jo kerran ennen\noli nähnyt ne alttarin edessä, ja nyt hän kumminkin oli palaava isän\nkotiin, josta silloin oli erinnyt.\n\nParooni katseli vähän hämmästyneenä tytärtään, joka nyt oikaisi\nitsensä, pyyhkäisten nenäliinasella otsaansa.\n\n-- Anna anteeksi, isä, jos tänäpänä näytän eriskummalliselta. En voi\noikein hyvästi, ainakaan en tarpeeksi hyvästi taitaakseni puhua tästä\nasiasta. Salli että menen huoneeseni, minä --\n\n-- Paljon olet kärsinyt tänä viime aikana, keskeytti hänen isä\nhellästi; sen näen, lapseni, jos et tahtoisikaan sitä tunnustaa. Mene\nsinä ja jätä kaikki minun huolekseni! Minä olen säästävä sinua niin\npaljon kuin mahdollista.\n\n-- Kummallista tämä kumminkin on, isä! sanoi nuori parooni, sittekuin\novi sisaren mentyä oli kiinni lykätty. Ymmärrätkö tuota Berkowia?\nMinä en häntä ymmärrä!\n\nWindeg kävi, otsa kurtuilla, kerran lattian poikki. Hänessä yhtyi\nhämmästykseen tuosta ilmoituksesta jotakin loukkaavaistakin.\nTämä kopea ylimys näki hyvinkin helposti selitettäväksi asiaksi,\nettä onnen kohottama mies, joka vallitsi miljoonia, ei ollut\nkammonut uhrauksia eikä juonia päästäkseen hänen perheensä\nsukulaisuuteen, vaikka hän itse kosti tämän pakon ainoastaan vihalla\nja ylenkatseella; mutta ei ollut hän koskaan voinut porvariselle\nvävylleen anteeksi antaa, että tämä semmoisella halveksimisella\noli vastaanottanut paroonittaren Windeg aviokseen, ikäänkuin tämä\navioliitto olisi ollut aivan tavallisia, eikä myöskään voinut hän\nanteeksi antaa, että Artturi sittemmin oli näyttänyt itsensä tämän\nkunnian suhteen, yhtä tunnottomaksi kuin isä oli ollut sen suhteen\nherkkätuntoinen. Ja nyt hän, tuo Artturi Berkow, peräytyi tästä\navioliitosta, ennenkuin häntä siihen oli pyydettykään! Sepä oli\nliikaa parooni Windegin ylpeydelle, hänen, joka kyllä oli valmis\ntaistelemaan takasin saamista, mutta ei ensinkään voinut kärsiä,\nettä sai tyttönsä takaisin hänen puolisonsa halveksimisesta tahi\njalomielisyydestä.\n\n-- Minä puhuttelen Berkowia, sanoi hän viimein, ja jos hän tosiaankin\ntaipuu, jota vastoin Eugenian vakuutusta epäilen, niin asia\nviipymättä pannaan toimeen.\n\n-- Viipymättäkö? kysyi Klaus. He ovat tuskin kolmea kuukautta olleet\nnaimisissa, ja minun mielestäni he tekevät oikein siinä, että\nvälttävät varsin aikaista eroa.\n\n-- Se on tietty! ja minä kohdaltani ehdottomasti yhtyisin samaan\nmieleen, jollei minulla olisi täydellisiä syitä jouduttamaan asiata.\nTäällä tehtaissa kaikki kohdat eivät ole niinkuin pitäisi olla;\nolenpa luotettavalta suunnalta saanut vihjan siitä, että alkanut\nlevottomuus työmiehissä voi antaa kuolemankolauksen Berkowin\nvarallisuudelle, jota tähän asti on luultu äärettömäksi. Jos hän\ntodellakin joutuu häviöön, niin vaimonsa ei voi samassa erota\nhänestä, se ei käy laatuun maailman silmissä; vaikka meillä olisikin\ntodellisempia ja syvällisempiä eron syitä, niin se yhtähyvin\nkatsottaisiin syyksi, ja niin ei saa olla! Parempi että otamme\npäällemme näin aikaisen eron silmiin pistäväisyyden, kuin että\nsidomme kätemme, jos peljätty mullistus tapahtuu. Yritys semmoinen\nkuin työmiesten ei lakkaa muutamain viikkoin kuluessa, sitä kestää\nainakin vuoden ajan, ja puolessa sitä aikaa ero on valmiina, jollei\nhän tee esteitä. Eugenian täytyy palata luoksemme, täytyy olla vapaa,\nennenkuin pääkaupungissa aavistetaankaan, miten asiat täällä ovat.\n\n-- Odotinpa sisareni käyvän tuumaamme osalliseksi vilkkaammasti ja\niloisemmasti kuin kävikään, sanoi Klaus miettiväisesti. No niinpä\nniin, jos he jo tätä ennen ovat päättäneet asian, niin ajatus ei\nollut hänelle mikään outo, mutta kumminkin hän on niin kylmä ja\numpimielinen, niinkuin kaikki nämä asiat olisivat etäisiä, niinkuin\nhänen omasta vapaudestaan ei olisikaan puhetta.\n\nParooni tempaisi hartioitaan. -- Eugeniaa huolettaa kun ajattelee\nvälttämättömästi nousevaa hälinää sekä oikeudenkäymisestä olevaa\nvaivaa ja harmia, asioita, joista ei saada häntä säästetyksi!\nSemmoinen ero on aina vaikea askel naiselle, ja kuitenkin se on\nastuttava. Meillä on siinä tapauksessa ainakin koko pääkaupunki\npuolellamme. Eipä valitettavasti ollut mikään salaisuus, minkä\nsyystä tämä naimiskauppa tehtiin, ja ihmiset näkevät sen hyvin\nymmärrettäväksi, että nyt kiirehdimme sitä purkamaan.\n\n-- Tuolla tulee Berkow, sanoi Klaus puoli-ääneen, lähisen huoneen\noven auetessa. Sinä tahdot puhutella häntä; jätänkö teidät yksinänne?\n\nWindeg teki kieltävän liikennön.\n\n-- Sinä olet vanhin perheessä, ja tämmöisissä keskusteluissa\nkolmannen henkilön läsnä-olo tavallisesti panee keskustelevana päälle\nterveellisen pakon; jää tänne, Klaus!\n\nSillä aikaa kun nämä sanat hiljaa ja kiireesti vaihetettiin, oli\nArtturi astunut likimmäisen huoneen kautta ja tuli nyt sisälle.\nTervehdys oli kohtelias ja kylmä kuin tavallisesti ja alkoi\ntavallisilla puheenparsilla. Vieraat lausuivat mielipahansa, että\nniin harvoin saivat nauttia isännän seuraa, ja tämä toi esteiksi\nmonenlaisia tehtäviään, jotka eivät sallineet hänen isännän hupaista\ntointa tehdä -- keskinäisiä kohteliaisuuksia, joita tietysti molemmin\npuolin epäiltiin ja joiden taa he pakosivat, jotta olisi toki jotakin\nsanomista.\n\n-- Toivon Eugenian alituisen läsnä-olon palkitsevan teille minun\npakollisen poissa-oloni! jatkoi Artturi, samalla kun silmänsä\nlennähtivät salin ympärille, ikäänkuin puolisoa etsien.\n\n-- Eugenia on paennut huoneisinsa, kun ei voi oikein hyvästi, selitti\nparooni, ja minä halusin käyttää tätä tilaisuutta esittääkseni\nteille erään toivotuksen, herra Berkow, jonka toteenkäyminen\npää-asiallisesti rippuu teistä.\n\n-- Jos toteen käyminen rippuu minusta, niin käskekää, herra parooni!\nNuori mies istuutui appeansa vastakkain, jota vastoin Klaus, joka\ntiesi mikä asia oli puheeksi tuleva, ikäänkuin sattumoisesti\nsyrjäytyi akkunan puolelle ja, kuten näytti, hyvin tarkallisesti\nkatseli ulos paltalle. Windegin käytös oli niin mittamääräinen ja\nylhäinen kuin mahdollista; arvattavasti näki hän välttämättömäksi\nsillä vaikuttaa kunnioitusta tyttärensä porvarillisessa puolisossa\nja siten ennakolta lannistaa jokaisen mahdollisen vastustuksen, hän\nkun arveli Artturin tarjoaman eron joksikin mielen kuohuksi jonkun\nkiivaan kiistan perästä; todelliseksi tarjoukseksi ei hän sitä\nuskonut.\n\n-- Levottomuuksille täällä teidän tiloillanne näytään antavan\nsuurempi merkitys kuin niillä kenties oikeittain onkaan, alkoi\nhän. Kun eilen kulin kaupungin kautta ja samalla kävin linnaväen\npäällikköä, erästä nuoruuden ystävääni, tervehtimässä, kuvailtiin\nminulle työmiestenne mieliala ylen uhkaavaksi ja levottomuuksien\nsyntyminen hyvin todenmukaiseksi.\n\n-- Kaupungissa näkyy olevan tehtaistani ja työmiehistäni enemmän\ntekemistä, kuin olen luullutkaan, vastasi Artturi kylmästi. En ole\nainakaan vielä etsinyt apua herra everstiltä.\n\nParooni ymmärsi näiden sanain poistavan tarkoituksen.\n\n-- Minä kohdaltani tietysti en tiedä asiaa arvostella, vastasi hän\näkisti. Tahdon vaan huomauttaa teitä siitä, ettei olisi soveliasta\nasettaa Eugeniaa alttiiksi täällä mahdollisesti sattuville\ntapauksille. Soisin saavani ottaa tyttäreni pääkaupunkiin seurassani\nainoastaan joksikuksi ajaksi, kunnes asiat täällä on saatu\nselvinneiksi.\n\n-- Nuoren puolison kasvot vienosti liikahtelivat; hän silmähti oven\npuoleen, joka vei hänen vaimonsa huoneisin, ikäänkuin tahtoen tietää,\noliko tämä pyyntö sieltä kotoisin; mutta vastauksensa oli aivan\nlevollinen:\n\n-- Eugenialla on täydellinen vapaus tehdä kuin tahtoo. Jos hän katsoo\ntarpeelliseksi lähteä pois -- niin en pane estettä.\n\nWindeg kallisti varsin tyytyväisenä päätänsä.\n\n-- Hän lähtee siis seurassamme huomenna! Mitä hänen viipymiseensä\nsiellä tulee, niin yhdymme tässä semmoiseen kohtaan, joka meille\nkummallekin lienee yhtä ikävä; mutta kumminkin katson paremmaksi\nsuullisesti puhua siitä, etenkin kun tiedän toivotuksemme pää-asiassa\nkäyvän yhteen.\n\nArtturi näytti yrittävän kavahtamaan tuolilta seisaalle, mutta maltui\nja pysyi paikallaan.\n\n-- Vai niin! Eugenia on jo puhunut teille asian! -- On!\nkummastuttaako se teitä? Tottapa hänen sopi ja täytyi isälleen\nensistäkin uskoa asiansa.\n\n-- Minä ajattelin, sanoi nuori mies ja huulensa vapisivat -- että\nasia saisi pysyä salaisuutena meidän välillämme, kunnes aika olisi\nkäydä sitä toimeen panemaan. Erehtynytpä olenkin, kuten näen!\n\n-- Miksi jättää toistaiseksi kerta tehty päätös? kysyi parooni\nhuoleti. Aika sen toimeen panemiseen on nyt juuri sovelias. Nykyiset\nsuhteet tiloillanne tietysti antavat paraan ja mutkattomimman syyn\ntyttäreni poislähtöön. Että poissa-olo tulee olemaan ikuinen, sitä\nmaailma ensimmältä ei tarvitse tietää. Nyt kesällä, kun kaikki\nlähtevät pääkaupungista pois, sopii valmistaviin toimiin paraiten\nkäydä. Kun nyt kaikissa tapauksissa hälinää ei käy välttäminen, niin\non aina parempi että maailman eteen saatetaan laskea tosi tapaus;\nsilloin juoruhimo tavallisesti pikemmin saa kyllänsä.\n\nLyhykäinen seisahdus puheessa seurasi; Artturi loi taas silmänsä\nvaimonsa huoneen-oven puoleen, tällä kertaa selittämättömällä\nmielen-ilmauksella kasvoissaan; sitte kääntyi hän taas isän puoleen.\n\n-- Lähtikö tämä pyyntö asian jouduttamisesta alkujaan Eugenialta\nitseltään?\n\nParooni katsoi soveliaaksi tällä kertaa salata totuuden; sillä\nkeinoin päästäisiin muka pikemmin tarkoituksen perille, ja kävi miten\nkävi niin Eugenia aina olisi hänelle siitä kiitollinen.\n\n-- Minä puhun tyttäreni puolesta! selitti hän mittamääräisesti.\n\nArtturi kavahti niin äkisti ja niin kiivaasti seisaalle, että tuoli\nkeikahti kumoon.\n\n-- Minä myönnyn kaikkeen, herra parooni, kaikkeen! Luulin\nilmoittaneeni tyttärellenne syyni asian viivytykseen, ne olivat\netunenässä häntä kohtaan vaarinotettavan karttavaisuuden vaatimia;\nitseäni en ottanut siinä laisinkaan lukuun. Jos hän sittekin haluaa\nasian jouduttamista -- niin kernaasti minulta -- käyköön niin.\n\nÄänenlaatu näissä sanoissa oli niin omituinen, että Klaus, jolta ei\nollut jäänyt yhtään sanaa keski-puheesta huomaamatta, vaikka hän\nyhä näytti palttaa katselevan, tuota pikaa käännähti puoleen ja\nkummastuksella katseli lankoa. Näyttipä parooni Windegkin vähän\nhämmästyneeltä; eikähän tässä oikeastaan ollutkaan syytä vihastua,\nkoska vaan tahdottiin vähän joutuisammin lakkauttaa kummallekin\npuolisolle kiusallinen pakko.\n\n-- Te suostutte siis eroon empimättä? kysyi parooni vähän epäilevästi.\n\n-- Ehdottomasti!\n\nParooni hengähti syvästi. Eugenia oli siis ollut oikeassa, kun oli\nsanonut miehensä ehdottomasti tulevan myöntymään. Mitä muuten vielä\nolisi esteitä poistettavina, ne paroonin arvellen eivät tuottaisi\nvastuksia.\n\n-- Olen teille suuresti kiitollinen taipuvaisuudestanne, sanoi hän\nkohteliaasti; se on kummallekin teille huojentava tämän ikävän\naskeleen. Nyt on vielä yksi kohta, joka kyllä ei kuulu asiaan, mutta\njoka kumminkin on järjestettävä. Herra isänne, tumma puna lennähti\ntämän muiston ohella tämän nyt rikkaan paroonin otsalle, herra isänne\noli hyvä ja takasi minua sitoumusten suhteen, joita en silloin voinut\nmaksaa. Nyt olen tilaisuudessa sen korvaamaan, ja minä soisin saavani\nniin pian kuin suinkin --\n\nHän vaikeni, sillä Artturi aukaisi silmänsä niin suuriksi ja\ntuimiksi, että silmäyksensä kielsi puheen jatkamisen.\n\n-- Emmekö kernaammin antaisi sen asian olla sinään? Minä kohdaltani\npyydän sitä.\n\n-- Se saattoi olla sinään, niin kauan kuin keskinäiset sitomuksemme\nolivat voimassa, selitti Windeg vakaisesti, mutta ei nyt enään kun ne\npuretaan. Ette suinkaan tahdo pakoittaa minua yhä edelleen pysymään\nvelan-alaisenanne.\n\n-- Velkaa tavallisessa merkityksessä eihän tässä ollutkaan olemassa.\nIsä vakuutti vaan omat saamisensa, ja näitä saamisia koskevat paperit\nminun tietääkseni hävitettiin, kun -- tässä puhkesi nuoren miehen\nviha ainakin hetkeksi valloilleen tuon pakollisen maltillisuuden\ntakaa -- kun te niistä annoitte tavaran.\n\nParooni nousi seisaalle pahastuneena.\n\n-- Silloin sitomus tehtiin -- vastasi hän kylmästi -- erinomattain\nherra Berkowin tahdosta; nyt on se purettava, erinomattain meidän\npyynnöstämme. Suhteet ovat siis nyt perin vastakkaiset.\n\n-- Onko siis aivan välttämätöntä, että eronkin hetkenä käyttelemme\nasiata kauppa-asiana, keskeytti hänen Artturi, pistävällä\ntuimuudella. Toivon ettei toki toista kertaa tahdota tehdä minua ja\nvaimoani kauppatavaraksi. Siinä on kyllin, että kerran niin on tehty.\n\nParooni käsitti perin väärin nämä sanat, niinkuin hän väärin selitti\nsen mielenliikutuksen, josta ne olivat lähteneet; hän rupesi niin\nylhäisen näköiseksi kuin mahdollista, ja sanoi:\n\n-- Olkaa hyvä ja muistakaa, herra Berkow, että sana \"kauppa\", jota\nnäette hyväksi käyttää, sopii vaan toiseen asianomaiseen -- meihin ei\nse sovi.\n\nArtturi astui askelen takaperin, mutta ryhtinsä oli niin uljas ja\nkunnioitusta vaativa, että herra parooni itse tuskin olisi voinut\nsemmoista näyttää.\n\n-- Jopa tiedän miten tästä naimisesta sovittiin, ja tiedänpä\nniinikään miten ne velkasitomukset syntyivät, joiden tähden te\npakoitettiin siihen myöntymään. Siispä helposti ymmärtänette, minkä\ntähden pyydän, ettei sitä velkaa sanallakaan mainittako. _Vaadin_\nteiltä, parooni, ettette pakoita poikaa punastumaan isänsä muistosta.\n\nWindeg oli jo kerran ennen joutunut hämmille vävynsä edessä; se oli\nsilloin kun tämä rohkeni hyljätä aatelisen arvokirjan, mutta se\noli toki tapahtunut entisen Artturi Berkowin tyvenellä, puoleksi\nhuolettomalla laadulla. -- Tämä käytös ja tämä kopeus sitä vastoin\nkivestytti paroonin kokonansa; hän katsahti välttämättömästi poikansa\npuoleen, joka jo oli astunut pois akkunan luota ja jonka kasvot\nosoittivat ääretöntä hämmästystä, jota hän ei koettanutkaan salata.\n\n-- En tiennyt teidän niin asiasta ajattelevan, sanoi Windeg viimein.\nTarkoitukseni ei suinkaan ollut pahoittaa mieltänne, mutta --\n\n-- Sen uskonkin. Siis jätämme asian unhotuksiin!\n\nMitä naimis-eroon tulee, niin käsken asiamieheni mukautua kaikkiin\nvaatimuksiinne. Jos tulisi itse minustakin kysymys, niin pyydän, että\nratkaisette solmun mielenne mukaan. Minä olen valmis kaikkeen, että\nasia niin pikaisesti ja hennosti kuin mahdollista päättyisi.\n\nHän kumarsi molemmille herroille ja lähti huoneesta. Samassa seisoi\nKlaus-parooni isänsä vieressä.\n\n-- Mitä tämä kaikki merkitsee, isä? Mikä taivaan nimessä näinä\nkolmena kuukautena tuosta Artturista on tullut! Tosin havaitsin hänen\neilen illalla entistä totisemmaksi ja vakaammaksi, mutta tuommoiseen\nkäytökseen en olisi uskonut häntä kykeneväksi!\n\nParooni ei ollut vielä tointunut hämmästyksistään. Nämä pojan sanat\nvasta tekivät sen hänelle mahdolliseksi.\n\n-- Eipä näytä hän tosiaankaan tienneen, miten isänsä keinoitteli\nmeidän suhteemme! Sepä asian kokonaan muuttaa, sanoi hän\nhämmästyneenä; jospa hän vaan olisi pyytänyt minua yhä edelleen\nvelan-alaisekseen.\n\n-- Hän tekee aivan oikein, sanoi Klaus intoisesti, hän kun tietää,\nmillä tavoin Berkow koronkiskonnallaan syöksi meidät onnettomuuteen!\nEi neljättä osaa siitä summasta, mikä sittemmin näytti meille niin\nsuunnattoman suurelta, ole hän maksanut, suoritettavikseen otetuista\nveloista, eikä penniäkään siitä saata poika vastaanottaa, jos ei\ntahdo pilata kunniaansa. Olihan silmin nähtävää, kuinka häpeä koko\ntästä asiasta raivosi hänessä. Kuitenkin tämä keskustelu päättyi\nhyvin kummallisesti. Hän kieltämättä ensinnä oli se, joka toimitti\nkehnommat ja halveksivammat tehtävät, mutta hän saattoi asian\nlopullisesti siksi, että me saimme miltei hävetä tarjoustamme.\n\nWindeg näytti ottavan tämän muistutuksen jommoisellakin epäsuosiolla\nvastaan, kentiesi sentähden, ettei voinut sitä vääräksi näyttää.\n\n-- Jos tähän asti olemme tehneet hänelle väärin, sanoi hän, niin olen\nnyt valmis tekemään hänelle oikeuden, senpä täydellisemmin, kuin nyt\navio-eron suhteen tosiaankin jäämme hänelle kiitollisuuden velkaan.\nEnpä luullut asian käyvän näin helposti, vaikka hän kyllä aina näytti\nhaluttomalta tähän naimiseen.\n\nKlaus'in kasvoihin ilmaantui taas tuo epäileväisyys, joka muuten ei\nollut niissä tavallinen.\n\n-- En tiedä mistä syystä, isä, mutta asia ei näytä minusta niin\naivan varmalta. Berkow ei suinkaan ollut niin levollinen, kuin\nhän oli olevinaan, eikä Eugeniakaan. Kiivautensa, kun sanoit,\nettä se oli Eugenia, joka vaati tätä pikaista eroa, ei osoittanut\nhuolimattomuutta ja Eugenian kasvoin muoto lähtiessään luotamme vielä\nvähemmin. Minussa on tämän johdosta noussut omanlaatuinen ajatus.\n\nParooni naurahteli kuin mahtavampi ainakin.\n\n-- Oletpa toisinaan todellakin lapsi, Klaus, niin kaksikymmentä\nvuotias ja upseri kuin oletkin. Luuletko siis tosiaankin, että\npäätös, minkä he molemmat, sen mukaan kuin nyt voi ymmärtää, jo\naikoja sitten ovat tehneet, on syntynyt ilman edellisiä kohtauksia\nja tapahtumia? Oli miten oli, Eugenialla on ollut paljon niistä\nkärsimistä, ja kentiesi Berkowillakin. Mitä niin viisaasti olet\nhuomannut, ei ole muuta kuin entisten myrskyin hyökyä. Jumalalle\nolkoon kiitos, että nyt molemmin puolin olemme selvillä ja että\nmyrskyt ovat loppuneet.\n\nTaikka jos ne nyt vasta alkavat! mumisi Klaus puoli-äänen,\nlähtiessään isänsä jälkeen salista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta oli tullut ja talossa vallitsi jonkunlainen levottomuus. Vielä\nsamana iltana oli parooni Windegin ja hänen tyttärensä välillä ollut\njoksikin pitkä keskustelu, ja heti sen jälkeen sai kamarineitsy\nkäskyn, panna emäntänsä vaatetukset kokoon. Jo sitä ennen oli herra\nBerkow ilmoittanut palvelusväelle, että vaimonsa seuraavana aamuna\noli lähtevä isänsä seurassa pääkaupunkiin, siellä moniaita viikkoja\nolemaan, ja että siis tarpeellisiin hommiin tämän matkustuksen\nvuoksi oli käytävä, joka ilmoitus tietysti hetikohta levisi tehtaan\nkoko virkamiehistöön ja yleensä nosti pikemmin arastelemista kuin\nkummastusta. Selvästi ymmärrettävähän oli, että herra lähetti\narmollisen rouvan pois, sentähden että tiesi kapinan kohta syttyvän\ntehtaissa. Hän tahtoi nähdä rouvansa turvattuna pääkaupungissa\nja oli todenmukaisesti itse niin hankkinut, että isä oli tullut\nhäntä noutamaan. Windeg oli oikein aprikoinnut: tekosyy oli niin\ntodenmukainen, ettei kellekään johtunut mieleen sitä epäillä. Nuoren\nparikunnan kankeasta, kummallisesta keskinäisestä välistä oli kyllä\nensimmältä paljon puhuttu tehtaissa ja koettu selittää syitä siihen;\nnyt olivat nämä puheet vähitellen lakanneet. Tiettiinhän, ettei tämä\nnaiminen ollut taipumuksesta tapahtunut, mutta kun ei koskaan mitään\nkuultu tuimista torista ja rettelöistä, mitkä tuskin olisivat jääneet\npalvelusväeltä huomaamatta, kun Berkow aina oli sula kohteliaisuus\npuolisoaan kohtaan ja puoliso pelkkä maltillisuus käytöksessään\nBerkowia vastaan, niin tottapa he olivat tottuneet toisiinsa\nja olivat nyt tyytyväiset -- mikä mukavuus olikin semmoisten,\nvieraslaskujen perästä tehtyin avioliittojen tavallinen seuraus.\nHeidän eriskummallista keskinäistä elämänlaatua luultiin vaan\nsuuren maailman tavaksi; tottapa pääkaupungin ylhäisissä seuroissa\nenimmiten elettiin näin erilaisella ja kohteliaalla kannalla, ja että\nparoonitar Windeg ja pohatta Berkowin poika tekivät samaten, eihän se\nenään pitäisi ketään kummastuttaa.\n\nEi kukaan aavistanut, että tämä matkalle lähtö, jonka edellä ei\nollut käynyt minkäänlaista kiistaa, tarkoitti avio-eroa, eikä sekään\nkummastuttanut, että herrasväki oli viettänyt iltansa erillään\ntoisistaan. Molemmat vieraat herrat söivät yksinään ruokasalissa;\nnuori rouva oli, kun ei voinut hyvästi, tuotattanut ruan kammioonsa,\nmutta kamarineitsyen kummastukseksi ei koskenutkaan siihen, ja\nherra Berkow ei syönyt ollenkaan, vaan pakeni \"toimintojen vuoksi\"\ntyöhuoneesensa, sittekuin oli antanut palvelijoille käskyn, ettei\nkukaan, oli se minkä syyn nimellä hyvänsä, saisi häntä häiritä.\n\nUlkona oli pilkkopimeä ja huoneessa loi kirjoituspöydällä palava\nlamppu valonsa miehelle, joka enemmän kuin tunnin ajan rauhatonna\nkäveli kävelemistään ja joka nyt viimein suljettuin ovien takana loi\nhaluttomuuden kauan kannetun valemuodon päähänsä ja antoi sisällään\nriehuvan myrskyn purkautua ilmiin. Hän ei ollutkaan enään tuo\nveltostunut, uneilevaan hentouteen vajonnut nuori perillinen, mutta\neipä liioin tuo nuori isäntäkään, joka yhtäkkiä nousneella tarmolla\nja maltillisuudella tiesi vaikuttaa kunnioitusta alammaisissaan\nja vuodattaa rohkeutta virkamiehiinsä. Noissa kasvoissa vallitsi\nraivoisa into, jonka voimaa hän itse ei ollut aavistanut, ennenkuin\nsinä hetkenä, jona hän iäksi päiväksi oli menettävä sen esineen. Se\nhetki oli nyt tullut, ja nyt se vaati vaatimustansa. Tuolla kalpealla\notsalla, noilla vapisevilla huulilla ja noissa tulisissa silmissä oli\nselvästi kirjoitettuna, mitä oli maksanut tämän päivän keskustelu,\njosta parooni Windeg oli sanonut, ettei hän ollut uskonut asian niin\nhelposti suoriavan.\n\nSiis oli se tullut, se niin kauan peljätty eron hetki, ja hyvä oli\nettä se tuli sillä neuvoin, että vieras mies ryhtyi asiaan, kun oma\nkykenevyys näytti hapertuvan voimattomaksi. Kuinka usein viimeisinä\nneljänätoista päivänä eikö Artturi ollut aikonut käyttää samaa\ntekosyytä, minkä parooni nyt hänelle ehdoitti, siten lyhentääksensä\ntämän yhdessä-olon tuskallisuutta; sillä tätä mittamääräistä\nulkonaista kylmyyttä ei ollut enään mahdollinen kestää; hehku hänen\nsydämessään rankaisi joka hetki tätä valheellisuutta; se kävi\nmiltei yli inhimillisten voimain -- ja kuitenkaan ei ollut mitään\ntullut tehdyksi. Kieltämätön totuus kyllä on, että parasta on kun\nvälttämättömät asiat tapahtuvat pian, mutta eipä jokaisella, jolla\non rohkeutta vakavalla kädellä laskea veitsen myrkytetylle haavalle\nruumiissaan, ole samaa rohkeutta, kun kalvaava poltto on sydämestä\nkiskottava; polttoon liittyy ainakin välttämättömästi kadottamisen\npelko. Olivathan nämä molemmat aikoja sitten erinneet toisistaan;\nmutta olihan Artturi toki vielä näkevä tuon ihanan, vaaleatukkaisen\npään jalone, nyt toki valkoisine kasvoineen ja eloisine, tummine\nsilmineen, olihan Artturi toki vielä tuon äänen kuuleva; ja tulihan\nsiihen vielä salaman nopeudella välähtäviä onnenkin hetkiä, jotka\nvastasivat kokonaisia, mielikarvaudella täytettyjä päiviä ja\nviikkoja; esimerkiksi pari päivää sitä ennen metsässä, kun Eugenia\nniin silminnähtävällä hätäisyydellä tunki hevosensa hänen hevosensa\nrinnalle, kun hän vapisi Artturin sylissä, tämän auttaissa häntä\nhevosen selästä -- olkoonpa vaan että se oli hentevyyttä, mutta\nArtturi ei ollut voinut vapaa-ehtoisesti luopua Eugeniasta ennen kuin\nnyt, koska häntä siihen vaadittiin.\n\nOvi aukesi hiljaa ja palvelija seisoi kynnyksellä.\n\n-- Mitä se on? tiuskaisi Artturi. Enkö ole sanonut --\n\n-- Antakaa anteeksi herra Berkow! rukoili säikähtynyt mies. Tiesin\nkyllä, ettei saisi häiritä teitä -- mutta kun -- kun armollinen rouva\nitse --\n\n-- Kuka?\n\n-- Armollinen rouva itse on täällä ja haluaa -- Palvelija ei saanut\naikaa lopettaa sanojaan ja hämmästyikin sitä kiivautta, millä\nhänen herransa riuhtaisi oven auki ja suhkaisi etuhuoneesen, missä\ntodellakin näki puolisonsa, joka näytti häntä siellä odottavan.\nSeuraavana hetkenä oli hän sen äärellä.\n\n-- Palveliatako kysymällä? Sepä tarpeetonta koreilemista!\n\n-- Kuten kuulin, sinä et tahtonut nähdä ketään, ja palvelija sanoi,\nettä kielto koski kaikkia ilman eroitusta.\n\nArtturi kääntyi nuhtelevin silmin palvelijan puoleen, joka\npuollustaen tekoansa sanoi:\n\n-- En tosiaankaan tiennyt miten minun piti tehdä. Tämähän on ensi\nkerta kun armollinen rouva täällä käypi.\n\nOikeastaan näissä sanoissa vaan oli hätäinen anteeksi pyyntö, mutta\nEugenia käännähti kumminkin äkisti, ja nuhteet, jotka jo pyörivät\nhänen puolisonsa huulilla, jäivät antamatta. Mies oikeittain\nsanoi totta; näin erinäiseen tapaukseen, kuin armollisen rouvan\nkäynti herran huonekerrassa oli, tämän käskyt eivät sopineet;\nja ensikerranhan Eugenia nyt astuikin tähän huonekertaan. Tähän\nasti oli häntä nähty ainoastaan isossa salongissa, ruokasalissa\nja seurahuoneissa; ei siis kumma jos hänen täällä käyntinsä nyt\nhämmästytti palvelusväkeä.\n\nArtturi viittasi palvelijan menemään ja astui vaimonsa parissa\ntyöhuoneesen. Eugenia näytti viivyskelevän kynnyksellä.\n\n-- Halusin puhutella sinua! sanoi hän ahtaalla äänellä.\n\nArtturi sulki oven ja lykkäsi nojatuolin esiin viitaten Eugeniaa\nistumaan. Nämä vähät hetket olivat tuottaneet takaisin nuorelle\nmiehelle kaiken tajunsa, josta kyllin oli saanut ponnistella näinä\nviimeisinä viikkoina; vastaukset ja käytökset olivat totiset ja\nmittamääräiset aivan kuin oudoimpaa naista kohtaan oudossa salongissa.\n\n-- Etkö halua istua?\n\n-- Kiitän! En tahdo sinua kauan viivyttää. Nuoren rouvan käytöksessä\noli jotakin arkamaista ja epävakaista, mikä merkittävään tapaan\neroitti hänen niin varmaan vakavasta asemasta. Kentiesi oudoksui\nhän näitä huoneita, ja kentiesi hänen myös oli vaikea aloittaa\nkeskustelua. Artturi ei auttanut häntä kummassakaan kohdassa; hän\nnäki, kuinka Eugenia kahdesti yritti puhumaan eikä tavannutkaan\nsanoja, mutta hän seisoi vaan ääneti ja kolkkona häntä vastakkain\nkirjoitus pöydän ääressä ja odotti.\n\n-- Isä on sanonut minulle, mitä on puhellut sinulle, sanoi Eugenia\nvihdoin, -- ja samaten keskustelunne päätöksen.\n\n-- Sitä olen odottanut, ja juuri sentähden -- suo se minulle\nanteeksi, Eugenia -- minä ensin niin hämmästyin näkemästäni sinun\ntäällä. Luulin sinun jo lähtöäsi valmistelevan.\n\nNämä sanat olivat hyvin valitut, menettääkseen vaikutuksen siitä\nmielenliikutuksesta, minkä Artturi tunsi kun näki Eugenian, ja ne\nnäyttivät vastaavaan tarkoituksensa. Kului muutama hetki ennenkun\nnuori rouva vastasi:\n\n-- Olet jo tänä iltapäivänä maininnut lähdöstäni palvelusväelle?\n\n-- Olen! Luulin siten täyttäväni tahtosi ja katsoin paraaksi, että\nkäsky valmistuksiin lähti minulta. Olitko aikonut toisin tavoin\nalottaa asian? Siinä tapauksessa mieleni on paha, etten tiennyt\ntarkoituksiasi.\n\nÄäni oli kalsea, ja näyttipä kuin kylmävä tuulahdus olisi koskettanut\nEugeniata; hän astahti välttämättömästi askelen taakse.\n\n-- Minulla ei ole mitään sitä vastaan muistuttamista. Minua\nhämmästytti vaan nähdä lähdölleni sovittu määrä-aika lyhennetyksi.\nSinulla oli kuitenkin asiasi pysyä siinä kiini.\n\n-- Minullako? Se oli sinun tahtosi, sinun vaatimuksesi, jota siinä\npaikassa noudatin. Niin ainakin parooni Windeg sanoi minulle.\n\n-- Eugenia kavahti. Näytti, niinkuin sillä syvällä helpoittavalla\nhenkäyksellä, joka nyt kohautti hänen rintaansa, kaikki arkuus ja\nepävakaisuus olisi kadonnut, niinkuin tämän vastauksen ohessa kaikki\nhänen uskalluksensa olisi palannut.\n\n-- Sitä aavistinkin! Isäni on puhunut liikoja, Artturi; hän on\npuhunut minun nimessäni, missä vaan on esittänyt oman tahtonsa. Olen\ntullut tänne poistamaan tätä väärinkäsitystä ja sanomaan sinulle,\netten lähde -- ainakaan en ennen, kuin olen sinun suustasi kuullut,\nettä sen tahdot.\n\nEugenia oli luonut silmänsä vakavasti, mutta ikäänkuin pelollisessa\nja henkeä salpaavassa odotuksessa Artturin kasvoihin, juurikuin\nnyt tahtoisi ja olisi pakoitettu hänen silmistään lukemaan\nvastauksen; mutta nämä silmät pysyivät verhoittuneina ja Eugenian\nsanat oikeastaan eivät mitään vaikuttaneet. Tosin hänen kasvojaan\nvävähytteli kun Eugenia selitti \"väärinkäsityksen\", mutta kenties se\nvaan näytti Eugeniasta siltä, sillä liikunto katosi yhtä pikaa kuin\noli tullutkin, kasvot pysyivät muuttumattomina ja ääni oli kalsea\nkuin ennenkin, kun Artturi hetkisen ääneti oltuaan kysyi:\n\n-- Et siis tahdokaan lähteä? Ja miksi et? Nuori rouva astui täydellä\nuskalluksella puolisonsa eteen.\n\n-- Sanoithan minulle eilen, että nyt uhkaavassa taistelussa elosi\nja olosi saatavat joutua vaaraan. Että siinä taistelussa tullaan\nottelemaan viimeisiin asti, sen tiedän. Hartosen viimeksi tavattuani\ntiedän niinikään, että asemasi on vielä suuremmassa vaarassa\nkuin mitä minulle tunnustatkaan. En voi enkä tahdo jättää sinua\nsemmoisella ajalla, se olisi pelkurimaisuutta ja --\n\n-- Oletpa sangen jalomielinen, keskeytti hänen Artturi; ja nyt piili\nhänen äänensä kalseuden takana huonosti salattu kitkeryys. -- Mutta\nettä taitaisimme jalomielisyyttä osoittaa, vaaditaan, että on joku,\njoka sen vastaan ottaa, ja minä en ota sitä sinulta vastaan.\n\nEugenian käsi kouristi, suuttumustansa hilliten, sametilla peitettyä\ntuolin selkäintä.\n\n-- Etkö?\n\n-- En! tuuma on isäsi alkama -- olkoonpa niin! Hänellä tietysti on\noikeus tyttärelleen, joka ennen pitkää on oleva kokonaan hänen,\nvaatia turvaa ja takuutta ilkeyttä ja vallattomuutta vastaan, jota\ntodenmukaisesti täällä on ilmaantuva. Minä annan hänelle täyden\noikeuden ja tyydyn ehdottomasti huomispäivän eroon.\n\nNuori rouva kohotti tarmokkaasti vaaleatukkaista päätänsä.\n\n-- Ja minä tyydyin siihen, ainoastaan niin kauan kuin luulin sen\nsinun tahdoksesi; yksin isäni tahtoa en ole totteleva. Olen nyt kerta\nsitounut puolison velvollisuuksiin, ainakin maailman edessä; maailman\nedessä tahdon ne täyttääkin, ja ne vaativat, etten saa, nähdessäni\nmitä tulemassa on, pelkoisesti luopua sinusta, vaan jäädä luoksesi\nkunnes vaara on ohitse ja alkuperäisesti määrätty eron aika on\ntullut. Silloin olen lähtevä enkä ennen.\n\n-- Etkö sittekään, jos nimenomaan pyydän sinua.\n\n-- Artturi!\n\nNuori mies seisoi puoleksi toisaalle kääntyneenä, oikea kätensä\nrutisteli kiivaasti paperia, jonka oli ottanut kirjoituspöydältä;\nväkinäisesti saavutettu mielenmaltti ei tahtonutkaan kestää tuota\nsilmäystä ja ääntä.\n\n-- Olen jo kerran ennen pyytänyt sinua, ettet näyttelisi mitään\njaloutta minua kohtaan, sanoi hän katkerasti. -- Luontoni ei\nole suostuva semmoisiin. Velvollisuuksiako? Naisella, joka\nvapaasta tahdosta antaa miehelle arvonsa ja sydämensä, hänellä\non velvollisuuksia kärsimään yhteisyyden vastuksia ja käymään\nosalliseksi yhteisyyden onnettomuuksissakin ehkäpä surmassakin,\nniinkuin on oltu yhteisyyden onnellisuudessa --; mutta niinpä\nei olekaan tapahtumat meidän välillä ollut. Meillä, ei ole\nvelvollisuuksia toisiamme kohtaan ensinkään, sentähden ettei ole\nollut meillä oikeuksiakaan toistemme suhteen. Ainoa, minkä tässä\npakollisessa avioliitossa taisin sinulle tarjota, oli mahdollisuus\nsaada se puretuksi. Se on ollut purettuna aina siitä hetkestä asti,\nkun päätimme erota. Tämä on vastaukseni tarjoukseesi.\n\nEugenian mustenevat silmät vavahtamatta yhä vielä rippuivat Artturin\nkasvoihin kiinnitettynä. Sitä tulista, kavaltavaa kiiltoa, mikä joka\nkerta salaman nopeudella oli paljastanut tuntemattomia aarteita, ei\nnyt näkynytkään, ja juuri nyt olisi Eugenia, mihin hintaan hyvänsä,\ntahtonut sen näkymään. Mitä hän noissa välähyksissä lieneekin nähnyt\ntahi aavistanut -- ja tottapa tämä pöyhkeä nainen oli aavistanut\njotakin, ennenkuin päätti käydä täällä ja tehdä tätä tarjousta --\neipä suonut hänelle Artturi riemua sitä kerran vielä nähdä, tahi\ntulla siitä selville; hän hillitsi täydellisesti itsensä, jättäen\nEugenian kiusallisiin epäilyksiinsä.\n\n-- Älä tee viipymistäni täällä niin raskaaksi minulle -- Eugenian\näänessä oli samaa kiusallista epävakaisuutta, mikä hänen sydämensä\ntäytti; hän horjaeli kopeuden ja suostuvaisuuden välillä. -- Minun\non täytynyt paljo tukahuttaa ja voittaa ennen tänne tultuani, sen\nymmärrät, Artturi; säästä minua myös sen tähden. Sanat soivat\npiankin kuin rukous; mutta Artturi oli nyt sillä kannalla, ettei hän\nhuomannut sitä. Hurja tuimuus ja kauhistuttava suututus, joka raivosi\nkoko hänen olennossaan, saattivat hänen tässäkin väärin ymmärtämään\nEugenian sanat ja hän vastasi katkeran terävällä äänellä:\n\n-- En epäile ensinkään, että paroonitar Windeg antautuu suunnattoman\nmatalaksi kun hän vielä, vaikka vapauskin on hänelle hetikohta\ntarjona, päättää kolmen kuukauden ajan kantaa vihattua halpasukuista\nnimeä ja viipyä näin tuiki ylönkatsotun puolison sivulla. Minun on jo\nkerran täytynyt kuulla, kuinka halpana sinä pidät molemmat, ja siitä\nvoin päättää mitä tämä itsesi valloittaminen tietysti on sinulle\nmaksanut.\n\n-- Sinä soimaat minua sanoistani sinä iltana kun tänne tulimme,\nsanoi Eugenia hiljaa. -- Minulta -- minulta se keskustelu jo oli\nunhoittunut.\n\nNyt vihdoin viimein leimahtivat Artturin silmät; mutta ei se ollut\nse välähys, jota Eugenia oli etsinyt ja halannut; se oli jotakin\nvierasta ja vihamielistä, mikä nyt liikkui Artturissa.\n\n-- Oletko tosiaankin sen unhottanut? Et kysykään, olenko minäkin\nsen unhottanut? Silloin täytyi minun kuulella sitä, mutta siinäpä\nolikin raja, minne asti kesti kärsimykseni. Luuletko miehen niin\nantavan itseään maahan poleksia, kuin sinä siinä iltana minulle\nteit, ja sitten mistään huolimatta nostattaa itsensä taas pystyyn,\nmilloin sinä näet hyväksi muuttaa ajatuksesi? Enpä ollutkaan se\nperin viheliäinen vennokas, miksi olit katsonut minun; sen hetken\nperästä en vennokas enään ollutkaan, se oli ratkaiseva hetki\nelämälleni, mutta se oli ratkaiseva tulevaisuudellemmekin. Mitä\nhyvänsä minulle tapahtuneekin, niin aion yksinäni sen kärsiä.\nPaljo olen oppinut näillä viimeisillä viikoilla; minä olen myös\naikaan paneva mitä tahdon, mutta -- tässä oikaisi hän itsensä\nhelaisevalla pöyhkeydellä -- naista, joka hääpäivänämme niin kopealla\nylenkatseella sysäsi minun luotansa, huolimatta oliko puoliso, jolle\nhän kumminkin oli avioksi antautunut, todellakin niin syyllinen\nkuin hän hänestä luuli; -- naista, jonka mielestä selitykseni,\nvakuutukseni, että hän erehtyi, ainoastaan oli valehtelijan\nvälttelyksiä -- joka, kysyttyäni, eikö hän luulisi kannattavan\nkoettaa parantaa \"hukkaantunutta\", toki ylenkatseellisesti vastasi\nminulle _en_ -- sitä naista en tahdo likelläni silloin kun taistelen\ntulevaisuudestani -- minä tahdon olla yksinäni!\n\nHän kääntyi äkisti toisaalle. Eugenia jäi hämmästyksissään\näänettömänä seisomaan; niin paljon kuin hänen puolisonsa luonne viime\najalla olikin muuttunut, niin ei hän kumminkaan ollut nähnyt häntä\nkiihkoisena, ja nyt oli Artturi siihen määrään kiihkoutunut, että se\nmiltei peljätti häntä. Myrskystä, mikä tässä leimusi häntä vastaan,\nsaattoi hän aavistaa, mikä oli häntä pahoittanut, mikä kuukausittain\noli hänessä riehunut, kunnes se viimein tempasi hänen tuosta\nhaluttomuudesta, Joka oli muuttunut hänen toiseksi luonteekseen.\nNiinpä se, tuo kalsea, ylenkatseellinen sana _en_ -- hän tiesi\nparaiten, kuinka väärin hän sillä oli tehnyt Artturia kohtaan; ja\nnyt, kun hän näki, kuinka syvälle se oli häntä loukannut, nyt olisi\ntämä hetki kentiesi voinut parantaa mitä toinen oli rikkonut, ellei\nnuo viimeiset onnettomat sanat olisi väliin tulleet. Ne koskivat\nnuoren rouvan kopeuden suonta, ja kun pöyhkeys sekaantui asiaan,\nsilloin oli ajatus ja mietintö hunnikolla, joskin hän tiesi väärässä\nolevansa.\n\n-- Sinä _tahdot_ olla yksinäsi; toisti Eugenia. -- No, sitte en tahdo\nväkisin tunkea äärillesi. Tulin vaan saamaan tarkempia tietoja, onko\nisäni tuuma myöskin sinun. Asianlaita on niinkuin näen, -- minä\nlähden siis.\n\nHän kääntyi mennäksensä. Ovella viipyi hän vielä vähäsen; hänestä\ntuntui, niinkuin olisi Artturi sinä hetkenä, milloin kätensä tarttui\nlukkuun, liikahtanut paikaltaan, niinkuin olisi hän aikeissa\nsyöksiä häntä pidättämään; mutta tottapa tuo olikin hairaus, sillä\nkäännettyänsä takaisin näki hän Artturin vielä seisovan kirjoitus\npöydän ääressä, tosin kuoleman kalmeana, mutta hänen suorassa\nmuodossaan ja kasvonsa jokaisessa soppelossa näki hän olevan\nkirjoitettuna sen sanan, millä hän kerran oli sysännyt hänen luotansa\n-- jäykkä, taivuttamaton _en_.\n\nEugenia ponnisti viimeisen hermonsa jäähyvästi sanoakseen.\n\n-- Huomena me tapaamme toisiamme ainoastaan isäni läsnä ollessa ja\nkentiesi ei koskaan enään -- voi hyvästi, Artturi!\n\n-- Voi hyvästi! sanoi hän tukalasti.\n\nEugenian jälkeen sulkeutui ovi; -- hän oli nyt kadonnut. Tämä\nviimeinen toinen toistansa näkeminen oli mennyt hyödyttömästi\nhukkaan, viimeinen porras sovintoon oli katkaistu. Ei ollut kumpikaan\ntahtonut nöyristyä, ei ollut kumpikaan lausunut sitä sanaa, mikä\ntässä yksistään olisi voinut pelastaa ja auttaa, sitä mutkatonta\nvähäistä sanaa, joka olisi palkinnut kaikki, vaikkapa heidän olisi\nollut kymmenen kertaisesti pahemmin; tyly pöyhkeys yksinään johti\npuhetta -- ja sillä oli tuomionsakin heille lausuttuna.\n\nHarmaana ja pilvisenä koitti seuraava aamu vuorten takaa; mutta\nkartanossa vallitsi vireyttä ja liikettä päivän alkuun katsomatta.\nLähtö oli täytynyt näin varhaiseksi määrätä, että oikeaan aikaan\nvoitaisiin saapua rautatien pysäyspaikalle ja vielä samana iltana\nennättää pääkaupunkiin. Ensimältä oli vaan Klaus von Windeg salissa.\nParooni oli vielä huoneessaan. Eugeniata ei myöskään näkynyt, ja\nnuori upseeri näkyi malttamattomasti odottavan jotakin. Hän oli\njo astunut useita kertoja salin permannot halki ja poikki, käynyt\nbalkongille ja sittemmin istahtanut nojatuoliin, josta ravakkaasti\nkavahti jaloille, kun Artturi Berkow astui huoneesen.\n\n-- Ah, jopa olette täällä, sanoi Berkow, tervehtien nuorta lankoaan\ntuohon kylmään kohteliaisuuden laatuun, joka heidän välillään oli\ntavallista.\n\nKlaus riensi vilkkaasti häntä vastaan.\n\n-- Haluaisin saada puhua teille muutamia sanoja kahden kesken, --\nmutta, herra Jumala, mikä teitä vaivaa; Oletteko sairas?\n\n-- Minäkö? kysyi Artturi levollisesti. -- Mitä ajattelette? Minä voin\naivan hyvästi.\n\n-- Niinkö on! vastasi Klaus, katsahtaen langon kalpeihin,\nvalvomisesta veltostuneihin kasvoihin, -- minä joudun toista\naatelleeksi.\n\nArtturi nyykäytti vähän kärtysti hartioitaan.\n\n-- En ole tottunut nousemaan näin varhain; silloin ollaan aina velton\nnäköiset. Muuten pelkään matkustuksen tulevan teille ikäväksi, sillä\naamu on kauhean pilvinen.\n\nHän meni akkunalle, ilmaa muka katsastakseen, mutta oikeastaan vaan\nvälttääkseen sitä harmittavaa kasvojen tarkastusta, millä Klaus kävi\nhänelle surkeaksi. Tämä ei kuitenkaan niin hevillä häntä heittänyt;\nhän astui häntä supi likelle.\n\n-- Tahdoin olla ensimmäisenä täällä huoneessa, alotti hän vähän\näpläköiten -- syystä että vielä halusin puhutella teitä kahden\nkesken, Artturi!\n\nPuhuteltu kääntyi kummastuneena yhtä paljon tästä pyynnöstä, kuin\nKlaus paroonin laadusta häntä puhutella. Tämä ei ollut nimittäin koko\nsukulaisuuden aikana kertaakaan kutsunut häntä ristämänimellä. Hänen\noli tapa tehdä kuin isänsä ja nimittää häntä \"herra Berkowiksi\".\n\n-- No mitä? kysyi Artturi kummissaan, mutta hyvin ystävällisesti.\n\nNuoren upseerin muodossa taisteli silmin nähtävästi ujous ja hämi\nmuita tunteita vastaan, mutta yhtäkkiä nosti hän aukeat, kauniit\nkasvonsa langon puoleen ja katsoi häntä uskollisesti silmiin.\n\n-- Me olemme tehneet teille väärin, Artturi, minä kenties enimmin!\nMinua suretti tämä naiminen, ja pakko, joka päällemme pantiin --\nja tahdon suoraan sen tunnustaa -- minä olen perin pohjin vihannut\nteitä, aina siitä hetkestä kun tulitte langokseni. Eilisestä aikain\ntiedän, että olemme erehtyneet, ja siitä aikain vihani on menneenä.\nMinä olen pahoillani, sangen pahoillani, ja sitä -- sitä juuri\ntahdoin sanoa teille! Annatteko minulle anteeksi, Artturi?\n\nHän ojensi uskollisesti ja sulimmasta sydämestä kätensä. Artturi\ntarttui siihen.\n\n-- Kiitän sinua, Klaus, sanoi hän suoraan.\n\n-- Jumalan kiitos! no niin on siis siitä päästy; en ole koko\nyönä saanut unta, vakuutti Klaus. -- Ja usko minua, isänikin on\nmyöskin oleva sinulle kiitollinen. Hän ei kyllä tule sitä suoraan\ntunnustamaan, mutta minä tiedän, miten hän ajattelee.\n\nPikainen hymy väikähti Berkowin kasvoissa; tosin otsa ei valostunut,\nsilmä ei kirkastunut; molempia peitti vielä synkkä pilvi, hänen\ntyvenesti vastatessa:\n\n-- Sepä minulle on hupaista kuulla. Siis emme toki eroa vihamiehinä.\n\n-- No niin, mitä lähtöön tulee, virkahti Klaus, -- niin isä vielä on\nhuoneissaan ja Eugenia nyt juuri yksinään kammiossaan -- etkö vielä\nkerran tahtoisi puhutella häntä?\n\n-- Mitä varten? kysyi Artturi kummastuen. -- Herra parooni on tänne\ntuleva millä hetkellä hyvänsä, ja Eugenia tuskin --\n\n-- Minä asetun oven eteen enkä päästä ketään tulemaan, vakuutti Klaus\ninnokkaasti. -- Minä viivytän isää niin kauan täällä huoneessa,\nkunnes te siellä olette valmiit.\n\nPikainen puna peitti hetkisen ajaksi Artturin otsan, kun hän kohtasi\nlangon tarkasti utelevan silmäyksen, mutta hän pudisteli epäilevästi\npäätänsä.\n\n-- Ei, Klaus, ei siitä ole mitään hyvää! Jo eilen illalla puhuttelin\nvielä kerran ja kauan sisartasi.\n\n-- Puhuttelitko? lähdöstäkin?\n\n-- Lähdöstäkin!\n\nNuori upseeri näkyi vähän äimistyvän, mutta aikaa ei ollut enempiin\nehdoituksiin, sillä ulompana jo kuuluivat paroonin askelet, ja\nheti astuikin hän jo huoneesen. Klaus siirtyi puoleksi ynseällä\nsilmänluonnilla peremmälle huonetta, jupisten itsekseen: \"Ei tässä\nasiassa sittekään kaikki ole selville\".\n\nAamuinen, jota syödessä kaikkein oli yhdessä oleminen, oli\nnautittuna. Paroonin mittailtu kohteliaisuus ja palvelijain\nalinomainen läsnä-olo oli helpottanut tätä yksissä-oloa; nyt ajoivat\nvaunut paltan eteen. Herrat ottivat päällysvaatteensa ja kamarineitsy\nojensi Eugenialle hänen hattunsa ja ison huivinsa. Artturi tarjosi\nvaimolleen kätensä saattaaksensa häntä alas. Täydellisen sovun\nulkonäkö tietysti oli viimeiseen hetkeen kannettava.\n\nHarmaana ja synkkänä oli aamu koittanut vuorille, harmaana ja\nsynkkänä usva laskeutui laksoon; ulkopuolella akkunoita lainehti\nkaasumeri, sisäpuolella hämäräinen päivänvalo teki huoneet oneiksi,\nkainaloiksi ja ikäviksi; näyttipä niinkuin koko tuo uhallinen komeus,\nmikä koristi nämä huoneet, tuota pikaa olisi menettänyt loistonsa ja\nvärinsä, ja tyhjinähän ne tulivatkin olemaan, aivan tyhjinä -- nuori\nvaltijatar oli niistä iäksi päiviksi lähtenyt.\n\nKlaus havaitsi, että hänen sisarensa muoto oli samanlainen, kuin\nmikä sitä ennen Artturissa oli häntä huolettanut, mutta muuten hän\nei kummankaan olossa voinut keksiä mitään outoa. He näyttivät voivan\nhyvästi suorittaa tehtävänsä, johon kerta olivat ryhtyneet, vaikka\nheidän kasvonsa kyllä todistivat, että aikeensa oli tuottanut heille\nunettoman yön.\n\nMiehensä käsivarresta pitäin astui Eugenia portaita alas, tietämättä\noikeastaan mitä tekikään, tahi minne menivät. Ikäänkuin unessa\nnähtynä olivat hänelle nuo vaatteilla peitetyt portaat, joita oman\nmatkustuspuvun liepeet koskettivat, ne korkeat oleanderi-puut, joilla\nporstua oli koristettu, palvelijat, jotka seisoivat kumarrellen\narmolliselle rouvalle, kaikki liukuivat epäselvinä ja varjon\ntapaisina hänen sivutsensa. Hän saapui vaunuille. Vielä kerran\nkohtasivat puolisoiden silmät toinen toisensa, mutta ne eivät\nsanoneet mitään toisilleen. Sumu liikkui sakeana ja kylmänä heidänkin\nvälillään. Sitte tunsi nuori rouva kuinka käsi, kostea ja kylmä,\ntapasi hänen kättänsä, hän kuuli muutamia vieraita, kohteliaita\njäähyvästi sanoja, joita ei ymmärtänyt, mutta se oli kumminkin\nArtturin ääni, joka ne lausui, ja siinä lennähti taas tuo tuikkaava\ntuska poikki koko tämän sekavan unelman -- sitte hevosten kavionkapse\nja ratasten pyörintä -- ja pois oli lähteminen, pois tuohon harmaasen\nhuuruun, joka häilyi ja laskeutui yltympäri, samoin kuin sinäkin\nkeväisenä hetkenä, kuna avio-ero päätettiin tuolla kukkulalla -- ja\nmitkä silloin eriävät, ne iäksi päiväksi eriävät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin sanoin teille, vakuutti yli-insinööri tirehtöörille, kun\nhe yhdessä astuivat kotiinsa, -- on nyt tottakin toista tulossa!\nHerra johtaja näyttää antaneen ryntäyskäskynsä, mutta mepä estämme\nheidät, mepä emme annakaan heille aihetta siihen. Aivanhan varmaan\nmeitä taisteluun vaaditaan ja loukkaukset ovat tapana joka päivä.\nHe ovat aivan oikein yllyttäneet koko seudun meitä vastaan, kaikki\ntehtaat istahtavat, meillä on vaan ollut kunnia alottaa. Siinä on\nvettä Hartosen myllylle. Hän kantaa nyt päätänsä kahta ylempänä kuin\nmuullosti.\n\n-- Herra Berkow näkyy aikovan vastustaa vaikka mitä, arveli\ntirehtööri. -- Hän on vienyt rouvansa turvattuun paikkaan; sepä\nparaiten todistaa, mitä hän arvelee omasta väestään.\n\n-- Joutavia! väestämmekö? virkahti toinen. -- Ne pian nöyryttäisimme,\njollei vaan tuota yhtä olisi! Mutta niin kauan kuin hän on etunenässä\nei ole lepoa eikä rauhaa tehtaissamme ajattelemistakaan. Jos vaan\nHartonen olisi kahdeksan vuorokautta pois täältä, niin kyllä\nvastaisin että sovinto syntyisi meille.\n\n-- Jopa olenkin sitä ajatellut -- tirehtööri katsahti tämän ohessa\nvaruisasti ympärilleen ja alensi äänensä -- olen ajatellut, eikö\nsopisi käyttää eduksemme sitä epäluuloa, jota jokainen kätkee\nsydämessänsä hänestä, ja jolla ei mitään vääryyttä häntä vastaan\ntapahtune. Mitä siitä sanotte?\n\n-- Ei kelpaa! Epäluulo meillä kyllä on, mutta missä ovat todistukset?\nKoneissa ja köysissä ei ole voitu mitään muuta keksiä, kuin että ne\novat katkenneet, ovathan herrat tuomarit paikalla pitäneet tarkempia\ntutkintoja. Miten se kävi ja mitä siellä purnun pohjalla tapahtui,\nsen tietää Hartonen yksinään, ja hän kyllä kykenee valehtelemaankin.\nSaisimme vaan, asian tyhjään raueten, jälleen päästää hänet irti.\n\n-- Mutta rikosasian tutkinto tekisi hänen kykenemättömäksi\nvahingoittamaan. Jos tehtäisiin kanne häntä vastaan, niin muutamain\nviikkoin vankeus --\n\n-- Ottaisitteko työmiestemme raivon vastataksenne, jos heidän\njohtajaansa käsiksi käytäisiin? Minä en sitä tekisi! Ne ryntäävät\nhuoneesen, jos tietävät siellä semmoista hankittavan, ja sen he\ntekevät varmaan.\n\n-- Sepä juuri kysymyksenä onkin. Hänellä ei ole enään heidän entistä\nluottamusta.\n\n-- Mutta entinen pelko on kyllä paikallaan. Sillä hän hallitsee\nyksinvaltaisemmin kuin koskaan ennen, ja -- te teette työmiehillemme\nväärin jos luulette, että he ainoastaan epäluulon nojalla jättäisivät\njohtajansa pulaan. He voivat kammoa häntä ja ajan kuluessa luopua\nhänestä, mutta samalla hetkellä kun kävisimme häneen käsiksi, he\nkeräytyisivät kaikki hänen ympärilleen ja suojelisivat häntä kaikesta\nvaarasta. Ei, ei, se ei käy laatuun. Mitä tahdomme välttää, veristä\nrynnäkköä, se juuri tapahtuisi, ja vieläpä olen varmaan vakuutettu,\nettei herra Berkow siihen suostuisi.\n\n-- Eikö hänellä vielä ole aavistustakaan näistä epäluuloista.\n\n-- Ei; tietysti ei kukaan rohkene virkata asiasta hänelle mitään ja\nluullakseni on parasta, että vastakin säästämme hänen siitä. Hänellä\non muutakin kyllikseen kantamista.\n\n-- Onpa tosiaankin, enemmin kuin kyllin -- ja viimeisten viikkoin\nsurusanomat ja Sihvosen kirjeet pääkaupungista eivät kumminkaan näytä\njäävän vaikutuksetta. Minä luulen, että hän todellakin aikoo suostua\nanomuksiin.\n\n-- Miksi hän sen tekisi? sanoi yli-insinööri, -- siihen on aika\nmuunkin puolesta myöhäinen. Ennen väelle vastattuaan, hänen kävi\nvalitseminen, uskaltaisiko uhrata rahojaan vai ottaisiko päällensä\nsen ikeen, minkä Hartonen on nähnyt hyväksi asettaa meille; mutta\nsittekuin hän kerta kohteli häntä sillä tavoin, se ei voi enään tulla\nkysymykseenkään. Joka rahtu valtaa on auttamattomasti kadotuksessa,\njollei hän nyt ole jäykkänä pysyvä. Hänen täytyy olla etupäässä, ja\nse _täytyminen_ on aina eduksi taistelussa.\n\n-- Entäs jos siinä kysytään kaikkia hänen varojansa!\n\n-- Entäs jos siinä kysytään miehen kunniata!\n\nMolemmat herrat joutuivat taas tuohon kiivaasen ja hyödyttömään\nkiistaan, jonka tavallinen seuraus oli että kumpikin sai pysyä siinä\nmielessä, mikä hänellä oli ollut; niinpä kävi tälläkin kertaa, kun\nkohta sen jälkeen erosivat toisistaan.\n\n-- Onpa oivallinen asia, tuo kaksipuolisuus, mumisi yli-insinööri\nvirkaveljensä mentyä, astuessaan omaan huoneesensa. -- Kunhan vaan\nollaan oikein varuisat ja pelkääväiset, niin ettei loukata kumpaakaan\npuoluetta, sillä kukapa tietää, kelle ohjat viimein joutuvat. Soisin\nettä kaikki nuo vaapsiaiset, -- Wilpponen, mitä maailman mokomia sinä\ntyttärestäni laadit.\n\nMolemmat nuorukaiset, joita tämä ärähdys tarkoitti, suhkaisivat\nsäikähtyneinä kumpikin eri suunnalleen, ikäänkuin rikoksen\nteosta tavattuina, vaikka se oikeittain vaan oli mutkaton käden\nsuuteleminen, minkä Wilpponen oli rohjennut suorittaaksensa ottaa;\nmutta Wilpponen silmäili sen ohessa niin hellästi Melania ja tämä\npuoleltaan näytti olevan niin liikutettuna, että isänsä, joka jo oli\nvihoissaan ja ärtyksissä edellisestä puheesta tirehtöörin parissa,\nhyökäsi heitä välittämään kuin raju-ilma.\n\n-- Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi! änkytti nuori kirjuri,\njota vastoin neiti Melania, tietäen että kädellä painettu suutelu\nei millään muotoa ole mitään pahaa, joksikin karskisti katsoi häntä\nsilmiin.\n\n-- Minä vaadin todentakaista selitystä! sanoi yli-insinööri\nvihaisesti. -- Mitä teillä on tekemistä täällä porstuassa? Miksi ette\nmene vierashuoneesen kuten teidän pitäisi.\n\nVaadittua selitystä ei käynyt parilla sanalla antaminen, vaikka\nmolemmat nuorukaiset olivat varsin syyttömät tähän toisiansa\nkohtaamiseen. Herra Wilpponen oli tullut sinne, herra Berkowin\nkäsky mielessä ja syvä surkutus sydämessä. Surkutus tietysti tuli\nnuoren rouvan poislähdöstä, josta hän jo illalla ennen oli kuullut\npuhuttavan, mutta jonka hän aamupuoleen oli saanut levollisessa\nunessa unhottaa. Herätessään hän taas oli tuntenut itsensä niin\näärettömän onnettomaksi ja sitte kaiken viikon kävellyt niin\nalakuloisena, että neiti Melania, joka sattumasta porstuassa joutui\nhäntä vastaan, ei voinut olla säälivästi kysymättä, mikä häntä\nvaivasi.\n\nNuori runoilija oli juuri sillä mieli-alalla, että halusi laskea\nmielihaikeutensa valloilleen jonkun säälivän olennon helmaan; hän\nhuokaili siis useita kertoja, sitten hän ensinnä vaan viittauksilla\nilmoitti mielentilaansa, ja vihdoin hän purkasi koko sydämmensä,\nsaadakseen yhtä todellisesti vastaan ottaa vielä suuremman\nsäälimisen. Jos nuori nainen tätä ennen oli ollut utelias, niin hän\nnyt joutui sanomattoman surkuttelevaksi. Hän näki asian niin ylen\nihantavaksi, Wilppos-paran ansaitsevan hänen hellimmän huolensa,\neikä siis ollut millänsäkään, kun Wilpponen kaikkein näitten\nilmoitusten ja lohdutus-perusteitten lopulla tarttui hänen käteensä,\nsovittaaksensa siihen kiitollisuuden suukkosen; eihän siinä ollut\nrahtuakaan vaarallista, hän kun rakasti toista.\n\nKeskeyttämään tätä liikuttavaista näytelmää pönähti nyt herra\nyli-insinööri kaiken isällisen valtansa nojalla paikalle, pyytäen\nsaada tietää, mitä varten nämä sydämen tyhjennykset tapahtuivat\ntäällä alhaalla porstuassa eikä vierashuoneessa, missä äitin\nläsnä-olo ymmärrettävästi olisi pysyttänyt heidät rajoissansa.\nKäsittäen mikä suuri vääryys hänellä nyt tapahtui, rohkaisi Wilpponen\nmieltänsä.\n\n-- Minulla on käskettävää herra Berkowilta, -- sanoi hän.\n\n-- Vai niin? sepä onkin toista. Mene sinä huoneillesi, Melania.\nKuulethan, että on puhe tehtaan asioista.\n\nMelania totteli, ja isä jäi seisomaan portaitten sivulle, kutsumatta\nkuten tavallisesti nuorta kirjuria huoneisinsa, niin että tämä oli\npakoitettuna täällä asiansa ajamaan.\n\n-- Hyvä, sanoi yli-insinööri levollisesti. -- Pyydetyt piirrokset\nherra Berkow saa haltuunsa, minä itse tuon ne hänelle. Ja nyt muuan\nsana teillekin, Wilpponen! Minä olen, vaikka keskenämme vallitsee\nmolemmin puolinen nurous, kuitenkin aina pitänyt teitä arvossa.\n\nHerra Wilpponen kumarsi. -- Minä pidän teidät hyvin kelvollisena\nnuorukaisena. -- Herra Wilpponen kumarsi toisen kerran. -- Mutta\narvelen teidän myöskin olevan hiukan löylyn lyömän.\n\nNuori mies, joka juuri oli hankkeissa valmistamaan kolmatta\nkumarrustansa, kavahti suoraksi ja tirkisteli aivan ällistyneenä\nyli-insinööriä, joka järkähtämättömällä malttisuudella jatkoi:\n\n-- Minä tarkoitin vaan sitä, mitä runoihinne tulee. Se ei koske\nminuun, te ajattelette. Sitäpä minäkin toivon. Nyt olette\nlauluillanne ylistäneet Hartosta, armollista rouvaa ja herra\nBerkowia; sen saatte tehdä jos se teitä huvittaa; mutta olkaa\nvaruillanne, ettette vaan rupea ylistämään Melaniaani -- sitä vaadin\nteiltä! Minä en soisi että mitään semmoista hourutusta pöllähtäisi\nhänen päähänsä. Jos tarvitsette uutta esinettä runolliselle\ntajullenne, niin ottakaa minut, tahi tirehtööri, me olemme valmiina\nsiihen palvelukseen.\n\n-- Minä luulen, että jätän sen, sanoi Wilpponen närkästyneenä.\n\n-- Niinkuin hyväksi näette, mutta muistakaa: tyttäreni ei saa\nolla siinä jupakassa. Jospa jolloin kulloin käsiini joutuisi joku\nlaulu \"Melanialle\", niin _minä_ tulen sekaantumaan jambeihinne ja\naleksandrineihinne, vai miten niitä mokomia kutsuttaneen. Tämän vaan\ntahdoin sanoa teille. Hyvästi!\n\nJa niin jätti hän pyhimmissä tunteissaan loukatun runoilijan\nitsekseen, ja nousi itse portailta huoneesen; siellä tuli hänen\ntyttärensä häntä vastaan.\n\n-- Oi isä! kuinka saatat olla noin kova ja nurja tuolle\nWilppos-rukalle. Hän on niin onneton.\n\nYli-insinööri purskahti suureen nauruun.\n\n-- Onnetonko? Hän! Onnistumaton runoilija on hän, hirmuisia värsyjä\nhän sotkee kokoon, mutta jota enemmän koetan saada häntä sitä\ntajuamaan, sitä hullummin hän sointujaan sovittelee. Mikä muuten\nkäden suutelemiseen tulee --\n\n-- Isä kulta, jopa olet peräti eksytys-tiellä! keskeytti hänen\nMelania vakavasti. -- Se oli vaan kiitollisuutta. Hän rakastaa\narmollista rouvaa, on rakastanut häntä ensi hetkestä aikain;\ntodellakin turhaan, koska hän jo on naimisessa, mutta arvattava\nkuitenkin on, että Wilpponen paheksi sitä, ja että rouvan poislähtö\non syössyt hänen peräti toivottomuuteen.\n\n-- Siis suuteli hän sinua kädelle ainoastaan surusta ja\ntoivottomuudesta? sepä oli merkillistä! Mutta, kuinka kaiken\nsen tiedät. Näytpä aivan kummallisen hyvin tutustuneen tuon\nvaaleatukkaisen sulosuun sydämen asioihin.\n\nNuori nainen kohotti silminnähtävällä mielen tyydytyksellä päätänsä.\n\n-- Minä olen hänen uskottunsa; hän on avannut minulle kaiken\nsydämensä. Olen koettanut lohduttaakin häntä, hän ei ota lohdutusta\nhuoleensa; hän on ylen onneton.\n\n-- Sepä on hupaisa juttu! puhkesi yli-insinööri suutuksissaan\nsanomaan. -- Siis on jo ennätetty niin pitkälle kuin uskotuksiin\nja lohdutuksiin? Sitäpä en tosiaankaan olisi tuosta Wilpposesta\narvellut. Se joka teissä naisissa alottaa surkutuksen herättämisellä,\nse -- mutta siitä asiasta kyllä ensitilaisuudessa teemme lopun. Sinä\net saa tästä puoleen enään ottaa vastaan semmoisia sopimattomia\nuskomuksia, Melania, ja mitä lohduttamisiin tulee, niin kiellän ne\nsinulta kerrassaan kaiketi. Ensistäkin on niin laittaminen, ettei hän\nenään käy meillä, ja sillä lopen.\n\nMelania kääntyi nyrehtyneenä toisaalle; mutta hänen herra isänsä\nnäytti sangen vähän tuntevan ihmisluonnetta, jos todellakin luuli\ntällä jyrkällä \"sillä lopen\" sanalla saaneensa asian päättymään\nsekä karkoittaneensa sen hirmukuvan, minkä sointuja sepittelevän\nja kitaria soittelevan värsyn muodossa yhtäkkiä oli hänelle\nilmestynyt. Hänen olisi toki pitänyt ymmärtää, että neiti Melania\nnyt vasta oikein todella rupeaisi lohduttamaan kovin halveksittua\nWilppos-parkaa, missä ja milloin se vaan niin sopisi, ja että\nWilpponen vielä samana iltana istuutuisi laatimaan laulua\n\"Melanialle\"; eihän semmoista käynyt paljaalla \"sillä lopen\" sanalla\nestäminen.\n\nPäivä oli päättymäisillään. Aurinko pilkoitti laskeissaan kirkkaasti\nympäröitseväin pilvien lomitse, luoden lyhykäisen ja hupenevan valon\nmetsille ja vuorille. Tätä kesti vaan muutamia minuutia, sitte vajosi\ntämä kirkas tulipallo verkalleen taivaanrannan taakse, ja samalla\nkatosi myöskin se valo ja väriloiste, minkä se vähäksi ajaksi oli\nlainannut maalle.\n\nArtturi Berkow oli juuri aukaissut puiston rautaista porttia,\nja astui sieltä nyt maisemalle; siellä pysähtyi hän, näytelmään\nvastustamattomasti viehättyneenä, pitkään ja synkeästi silmäilemään\nkatoavata maailman valovaltijata. Kasvonsa osoittivat täydellisesti\nsaavutettua levollisuutta, mutta ei se ollut sitä mielen pontevuutta,\nmillä mies itsensä nostattaa, luodessaan pois voitetun heikkouden ja\nlähteäkseen uudelle polulle. Kun yksinään jäädään vajoavalle laivalle\nja etäällä nähdään sen veneen katoavan, joka vie parasta kalua ja\nparaita kalliuksia turvalliselle rannalle, laivan alinomaa ajellessa\nkalliota kohden, jota vasten se on särkyvä, silloin miehen uskallus\nkyllä vielä voi kestää, mutta iloinen ei hän enään ole. Vasta\nviimeisen toivon kadottua tulee levollisuus, joka ei mitään pelkää.\nTämä levollisuus näkyi nytkin Artturin kasvoissa; unelma oli loppuun\nuneksittu, ja likimmäinen tulevaisuus vaati häntä valveilla olemaan.\n\nHän meni halki niityn ja poikkesi tielle, joka vei tehtaan\nvirkamiesten asunnoille. Leveä vesikaivanto, joka kulki pitkin\npuiston yläpäätä, ulottui tänne asti, mutta sen sijaan että siellä\nedempänä pääsi sievän sillan kautta kaivannon poikki, oli täällä\nsamaa tarkoitusta varten ainoastaan kapea lauta, tosin vankka ja\nluotettava, mutta niin kaitainen, että vaan yksi kerrallaan pääsi\nsiitä kulkemaan. Artturi astui kiivaasti laudalle, huomaamatta, että\ntoinen ihminen yhtä aikaa tuli toiselta puolelta, ja hän oli jo\nastunut muutamia askelia, kun äkki-arvaamatta seisoi Olli Hartosta\nvastakkain, joka niinikään vasta nyt näkyi hänen huomaavan.\n\nNuori isäntä seisahtui, luullen alapäällysmiehen peräytyvän ja\njättävän hänelle tien auki; mutta tottapa niin oli kuin yli-insinööri\noli sanonut \"vaatimisista\", sillä, lienee nyt toinen todellakin\netsinyt syytä toraan, tahi että hän nyt vaan noudatti uppiniskaista\nluonnettaan, se vaan, että hän jäi järkähtämättömänä seisomaan eikä\nnäyttänyt aikovankaan mennä tieltä pois.\n\n-- Noh, Hartonen, näinkö jäämmekin tähän seisomaan? kysyi Artturi\ntyvenesti, hetkisen ajan turhaan odotettuaan. Lauta on kovin kapea\nkahdelle; toisen täytyy peräytyä.\n\n-- Minäkö se toinen olisin? kysyi Olli korkeasti.\n\n-- Niinpä luulisin!\n\nHartosella näytti olevan taisteluun vaativa vastaus kielellä, mutta\nhän malttoi mielensä yhtäkkiä!\n\nNo niin, me olemmekin teidän pohjalla ja alustalla. Sitä en\nmuistanutkaan!\n\nHän peräytyi ja päästi Artturin menemään; päästyään toiselle puolen\nojaa tämä taas kääntyi.\n\n-- Hartonen!\n\nPuhuteltu, joka juuri oli laudalle astumaisillaan, jäi seisomaan ja\nkääntyi.\n\n-- Olisin näinä päivinä kutsuttanut teidät luokseni, ellen olisi\npeljännyt sen antavan aihetta nurjamielisyyteen. Mutta koska tässä\nolemme toisiimme yhtyneet -- niin haluaisin puhutella teitä.\n\nVoittoriemullinen myhäys lennähti Ollin kasvoihin, mutta siinä\nsamassa ne myöskin taas osoittivat, kuten tavallista, umpimielisyyttä.\n\n-- Täällä niitylläkö?\n\n-- Paikalla ei väliä, täälläkin olemme yksinämme. Olli läheni\nverkalleen ja asettui vastatusten isäntäänsä, joka nojasi erästä ojan\nvarrella olevaa jalavaa vasten. Niityllä alkoi ilta-usva nousta, ja\nkaukana metsän takana, missä aurinko oli laskenut, hohti iltarusko.\n\n-- En tarvitse sanoa teille, mitä on tapahtunut näinä aikoina, alotti\nArtturi -- te tiedätte sen yhtä hyvästi kuin minä, ja paremmin\nkuin minä. Muut tehtaat ovat noudattaneet esimerkkiänne; kaikesta\nnähden käymme laajempia ristiriitoja vastaan. Onko kumppaleihinne\nluottamista?\n\nOlli kavahti tästä kysymyksestä.\n\n-- Mitä tarkoitatte, herra Berkow?\n\n-- Tarkoitan, että jos täällä voisimme itsekeskenämme sopia asiasta\nsekottamatta siihen ketään muuta. Sitä ei ole voitu muissa tehtaissa.\nMonihin on jo pyydetty kaupunkistakin apua; ette liene tietämättä\nmitä rauhattomuuksia siellä on, ja sentähden tiedätte paraiten,\nkuinka välttämätöntä se on ollut. Minä tosin ainoastaan viime hädässä\nturvaisin siihen neuvoon, mutta voi se siksikin mennä. Useita\nvirkamiehiäni on jo loukkailtu; oltiinpa joku aika tätä ennen tehdä\nminulle väkivaltaa metsässä; älkää luottako kärsivällisyyteeni tahi\nheikkouteeni! Ehkä kyllä haluankin välttää taistelua, niin tulen\npanemaan väkivallan väkivaltaa vastaan.\n\nOlli oli jo nuo ensimäiset sanat kuultuaan hämmästyen nostanut\nsilmiään. Tottapa hän oli odottanut jotakin toista kuin tuommoista\nselitystä, mutta tyvenmielisyys, millä tämä selitys annettiin,\notti siitä pois kaiken vaativaisuuden ja pakoitti vastustajan\nsävyisyyteen; oli vaan hienoa ivaa hänen äänessään, kun vastasi:\n\n-- Se ei ole mitään uutta. -- Väkivalta väkivaltaa vastaan! Tiesin jo\nedeltäkin, että meidän kerran niin pitkälle oli tuleminen.\n\nArtturi katseli häntä vakavin silmin.\n\n-- Ja kenenkä on syy, jos tulemme niin pitkälle, väestönkö\nvastahakoisuus vaiko yksityisen niskotteleminen?\n\n-- Yksityisen niskotteleminen! aivan oikein, herra Berkow! Te\ntiedätte, että jos vaan sanotte yhden ainoan sanan -- ja tehtaanne\novat huomenna taas käymässä.\n\nJa te tiedätte, ettei minun sovi sanoa sitä sanaa, koska siinä on\nmahdottomuuksia seurauksena. Nyt on teidän vuoronne tehdä mitä\nvoitte; vielä kerran tarjoan teille käteni sovinnoksi.\n\n-- Tosiaankin! sanoi nuori vuorityömies, tällä kertaa nähtävällä\nilkulla. -- Tottapa se on sentähden, että kapina jo on noussut koko\nmaakunnassa ja että meillä siis on tukea ammattiveljiltämme?\n\nBerkow oikaisi itsensä äkisti, ja hänenkin silmänsä nyt liekitsivät.\n\n-- Ei, vaan sentähden, että teitä ase kädessä muuten pakoitetaan\njärjestykseen, jota nyt tallaatte jalkainne alle, ja sentähden että\ntahtoisin säästää väkeäni semmoisesta kohtalosta. Herjetkää tuosta\nkopeudesta, johon ette itsekään luota. Mitä ollenekin tapahtunut ja\nvieläkin tapahtunee välillämme, niin luulen, että me kummallakin\npuolella toki voimme toistamme todistaa kyllä rohkeaksi.\n\nTaas oli äänenlaatu ja silmäys sama kuin neuvoittelusalissa.\nOlli katseli osaksi nurjuudella osaksi kummastuksella nuorta\nisäntämiestänsä, joka tämmöisessä tilassa rohkeni puhua hänelle\ntuohon laatuun, ja joka kumminkin metsässä olleen tapauksen perästä\nhyvin kyllä tiesi mitä oli pelkäämistä kohtauksesta semmoisesta kuin\ntämä; todistivatpa hänen sanansa, että hän tiesi sen, ja kuitenkin\noli hän toki pakiparastaan tätä kahdenkeskistä kohtausta hakenut.\nPuisto oli aivan tyhjä, niityllä ei näkynyt ketään ja kaukana\ntäältä olivat ihmisten asunnot. Ei yksikään tehtaan herroista olisi\nuskaltanut mennä kahdenkesken puhuttelemaan peljättyä Hartosta, eihän\nurhea yli-insinöörikään; noh, siinäpä kyllä selvä todistus Artturin\nvihamiehelle, että pelkoa hän ei lainkaan kantanut povessaan.\n\nArtturi näkyi havaitsevan minkä vaikutuksen pontevuutensa teki; hän\nastui askelen likemmä.\n\n-- Ettekö ymmärrä, Hartonen, että surmaatte oman onnenne tuolla\nkäytöksellä? kysyi hän vakaisesti. -- Luulette kentiesi, että kun\ntullaan lopulliseen päätökseen, niin pitäisi kumppalinne voivan\njotain hyväksenne vaikuttaa? En muutu minä kenenkään käskystä,\nolkaa siitä varma; mutta teissä minä kunnioitan väkevää vaikka\nharhailevaakin miestä. Tähän asti teistä on ollut minulle vaan\nvahinkoja, mutta niistäpä olen nähnyt, mitä te voitte saada aikaan,\njos te vaan luopuisitte kantamasta vihaa minua vastaan. Antakaa nyt\nmiehen mieli tulla valtaan, tyytykää kun saatte mitä on mahdollista\n-- ja minä tarjoan teille vapaa-ehtoisesti, että jäätte paikallene\nja saatatte nousta virka-arvossa. Tiedän kyllä, mitä uskallan, kun\npysytän miestä semmoista kuin teitä työmiesteni joukossa, mutta minä\nuskallan sen, jos luottamukseeni vastaatte luottamuksella.\n\nTämä tarjous oli jo itsestään joksikin rohkea koetus miehelle, joka\noli tottunut katsomaan kaikki sovinnon yritykset voimattomuuden\ntodisteena; mutta Berkow ei näyttänyt ensinkään erehtyneen.\nTosin Olli ei vastannut mitään, hän ei liioin osoittanut mitään\nsovinnontaipumusta, mutta kovaluontoinen kuin hän oli, niin oli sitä\njo siinäkin, kun ei hän tarjousta heti työntänyt takaisin synkällä\nepäluulolla?\n\nLuottamusta olen tätä ennen teiltä turhaan odottanut, jatkoi Artturi.\n-- Te olette sen kieltänyt minulta ainakin tähän hetkeen asti. Minä\nolen tullut tänne vieraana miehenä, joskin en ollut vieras paikalla,\nniin olin kuitenkin vieras tehtaissani ja teille kaikille. Te olette\nvastaanottanut minua sotaa julistamalla, kysymättäkään, mitä omasta\nehdostani voisin muuttaa tahi parantaa. Te olette vihollisena minua\ntervehtänyt ja vihollisena olette minua kohdellut, ettekä ensinkään\ntiennyt, josko minäkin tahdoin olla vihollisena teille.\n\n-- Me olemme jo alkaneet sodan! sanoi Olli lyhyesti, -- nyt ei auta\nmuu kuin se, että jokainen käyttää hyväksensä mitä voi.\n\nArtturi kohotti ennestään jo kalpeet kasvonsa, joihin nyt iltarusko\nloi leimuavan purppuransa, jonka valo peitti heidät molemmat.\n\n-- Täytyykö siis välttämättömästi sota olla välillämme? En tarkoita\ntätä nykyistä taistelua, joka ennen tai myöhemmin saa loppunsa;\ntarkoitan vaan sitä salaista, tuimaa sotaa, joka nostattaa kovuutta\nja pakkoa toiselta puolen ja alituista kaihelmaa ja vihaa toiselta.\nNiin on asianlaita ollut vuosikausittain, sen tiedän, ja semmoiseksi\non se jälleen tuleva, jos pakko tulee olemaan ainoa mikä teidät\njohdattaa. Meidän olisi rauha tehtävä, ennenkuin molemmat riitapuolet\nkaiken verensä menettävät; vielä nyt voimme sen tehdä; ei vielä ole\nmitään tapahtunut, mikä tekee epäsovun mahdottomaksi; muutamain\npäiväin kuluessa se kentiesi on myöhäistä.\n\nNuoren isännän äänessä, niin levollinen kuin se olikin, oli jotakin\nsydämelle kovasti koskettavaa, ja Hartosen kasvojen vaihtelevista\nliikunnoista näkyi, ettei hän ollut sille tunnoton. Tämä\nuppiniskainen vuorityömies näki itsensä täällä joutuneeksi astimelle,\njonne ei kukaan ennen ollut häntä asettanut. Hän tiesi hyvin\nkyllä, ettei Artturi olisi näin puhutellut ketään alustalaistaan,\nkentiesi ei ketään tehtaan esimiestäkään, että hän sai ainoastaan\nomaa itseään kiittää tästä kohtelusta. Isäntä puhutteli häntä\nniinkuin mies puhuttelee miestä asiassa, josta kummankin onni tai\nonnettomuus riippuu, ja hän olisikin kentiesi nyt voittanut, ellei\nhän olisi ollut juuri Artturi Berkow. Olli oli liian taipumaton ja\nrajuluontoinen voidakseen menetellä oikeuden mukaan siinä, missä hän\nkaikesta sydämestään yksin kantoi vihaa.\n\n-- Huonolle kannalle on luottamus joutunut, sanoi hän karvaasti.\n-- Isänne on vuosien kuluessa meiltä siitä hävittänyt niin paljon,\nettei ole pojalle enään mitään jälellä. Uskon, herra Berkow, että\ntarjouksenne ei lähde pelosta; jostakin toisesta en olisi sitä\nuskonut, mutta teistä sen uskon! Mutta koska nyt olemme tulleet\nniin pitkälle, että tahdomme itse ottaa etujamme turvataksemme,\nniin tottapa taistellemme loppuun asti ainakin. Kävi miten kävi, --\ntottapa toinen tahi toinen viime lopussa oikeuden puolellaan pitää.\n\n-- Entä kumppalinne? Otatteko vastataksenne kaiken sen surun ja\nkurjuuden, kentiesi viheliäisyydenkin minkä tämä taistelu tuottaa\nseurassaan.\n\n-- Siihen en voi mitään! Se on tapahtuva heidän tähdensä.\n\n-- Ei hän se! heidän hyväksi ei se tapahdu, sanoi Artturi vakavasti,\n-- vaan ainoastaan tydyttääksi johtajaansa, joka tahtoo anastaa\nvallan, hallitakseen sitte heitä paljoa yksivaltaisemmin, kuin\nvihatut herrat koskaan ovat hallinneet. Jos vielä turvaatte niin\nsanottuun lähetykseenne, minua ette sillä lumoo, sittekun olen nähnyt\noikeuden, että hylkäätte kaikki mihin olen sanonut itseni valmiiksi,\nparantaakseni kumppalienne tilan, ja että sen hylkäätte ainoastaan\nyhdestä syystä, minkä nyt oivan hyvästi tiedän. Te tahdotte\ntästälähtien nähdä minut ja tehtaan hoitajat voimattomina kaikessa\nmikä koskee päätöksiä ja tehtävien täyttämistä, jotka te yksinänne\ntahdotte määrätä; puhuessanne tietämättömän väestön nimessä, te vaan\ntahdotte anastaa teille yksinänne kaikki tehtaan isännän oikeudet\nja jättää minulle ainoastaan nimen ja velvollisuudet; puolueenne\netuja ette tarkoita, vaan -- ainoastaan vastapuoluen sortoa -- juuri\nsentähden te panette kaikki arvalle -- te joudutte tappiolle!\n\nTämä oli karskeata puhetta tämmöiselle miehelle, ja Olli leimahti\nvihan vimmaan.\n\n-- Noh, jos niin tarkoin kaikki tunnette, herra Berkow, niin aivan\nmielellään minun puolestani. Te olette oikeassa; kysymys ei koske\nyksin korkeampia palkkoja ja rahtusen parempaa turvaa purnussa.\nSiihen tyytykööt ne, jotka vaan riehuaavat vaimonsa ja lastensa\nelatuksesta, eivätkä tiedä mistään muusta kaikkena elinkautenaan;\nkykenevämmät meissä pyytävät enempää. Me tahdomme ohjat käsiimme;\nmeitä opittakoon vertaisina kunnioittamaan! Käyköön kyllä sen\noppiminen työlääksi itsevaltaisille herroille, mutta nyt on meidän\nvuoromme. Jo viimein olemme tulleet ymmärtämään että se on meidän\ntekemämme työ, mikä hankkii heille kaikkia, josta he nauttivat\nhedelmät. Kauan kyllä olette orjantöihin kykyämme käyttäneet, nyt\ntulette tuntemaan sitä.\n\nNämä sanat laskettiin niin hirvittävällä kiivaudella, ikäänkuin\njokainen niistä olisi ollut ase, aiottu osaamaan ja tappamaan. Ollin\nkoko suunnaton kiihko puhkesi taas ilmi, ja vimma, joka tarkoitti\nherroja yleisesti, tavoitti tällä hetkellä vaan tuon yhtä, joka\njuuri nyt seisoi hänen edessään. Tämän tila oli arveluttava kyllä\nvastatusten miestä, joka, suonet otsassa pullistuneena ja nyrkit\ntakanansa puristettuina, näytti olevan valmis sanoistansa ryhtymään\ntyöhön.\n\nMutta Artturi ei silmiäänkään räpäyttänyt eikä askeltakaan väistynyt\ntästä kauhistuttavasta lähisyydestä.\n\nHän seisoi taas häntä vastatusten kylmänä, jäykkänä olennoltaan,\nja suuret silmät luotuna vastustajaansa, ikäänkuin tämä hänen\nsilmänluontinsa yksistään olisi ollut voimallinen häntä hillitsemään.\n\n-- Luulenpa, Hartonen, että ensistäkin saatte jättää ohjakset\nhallittavaksi niille, jotka ovat tottuneet ja kykenevät niitä\nhallitsemaan. Siihenkin on oppi tarpeen! Törkeällä nyrkkivoimalla on\nkahakkaa tapana nostaa ja rakennuksia hävittää, mutta uusia ei sillä\nrakenneta. Koettakaapa johtaa näitä tehtaita omilla neuvoillanne,\nhakematta siihen apua siitä vihattavasta puoluesta, joka kumminkin\nsuuntaa nuo nyrkit, joka antaa järjestyksen koneille ja valaa\nelävän hengen työn toimiin; tämä etu vielä on meidän omanamme.\nAsettukaa samalle kannalle, eikä kauemmin kieltäytä pitämästä teitä\nyhtä oikeutettuina. Mitä teillä tähän aikaan on vaakalle pantavaa,\nmiesvoima ainoastaan, se ei vakuuta teille hallintoa.\n\nOlli tahtoi vastata, mutta vielä salpasi mielenkiihko hänen äänensä.\nArtturi pyörähytti silmänsä metsälle, missä iltarusko hupeni\nhupenemistaan ja kääntyi pois mennäksensä.\n\n-- Jos olisin tätä ennen tietänyt että jokainen sovintoa tarkoittava\nsana oli hukkaan menevä, enpä olisikaan etsinyt tätä keskustelua.\nOlen tarjonnut _teille_ rauhaa ja että saisitte jäädä tehtaasen\nalallenne; sitä tarjousta kentiesi ei kukaan muu olisi teille\ntehnyt, ja työläs kyllä on minunkin ollut siihen ruveta. Senkin\nolette pilkaten hyljänneet. Te tahdotte olla viholliseni -- no\nhyvä, sen saatte olla! mutta itse saatatte myös vastata kaikesta\nmitä nyt tapahtuu; turhaan olen kokenut sitä estää. Miten taistelu\npäättyneekin -- välillämme asiat nyt ovat päätöksessä.\n\n-- Onneapa siksi! huusi Hartonen kolealla äänellä hänen jälkeensä.\nSanoissa kuului olevan vihlova iva, ja iva niissä lieneekin ollut\ntarkoituksena. Nuori isäntä ei näyttänyt niitä kuulleen. Hän oli jo\nmuutamia askelia paikasta ja poikkesi nyt asuinhuoneille menevälle\ntielle.\n\nOlli jäi paikalleen seisomaan; päänsä päällitse heiluivat jalavan\noksat illan tuulelmissa. Niityllä häälyi valkoinen usva ja\nloitolla kuusien takana välähti vielä iltarusko, kummallisesti ja\npunoittavasti kuin veri, sitte vaaletaksensa. Nuori vuorityömies\nkatsoa tuijotteli järkähtämättömänä tuota leimuavaa iltataivasta; tuo\nkummallinen valo paistoi hänen kasvoillensa.\n\n-- Välillämme asiat ovat päätteessä? Eipähän niin, herra Artturi\nBerkow, vastapa nyt ollaankin alussa. En ole tahtonut tunnustaa sitä\narkuutta, mikä tähän asti on minua pidättänyt; en ole rohennut käydä\nhäntä likemmäksi, niin kauan kuin _rouva_ oli hänen äärellään. Nyt on\ntie auki -- nyt ovat välillämme tilit tehtävät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPääkaupungissa vilisi ihmisiä kesäisenä päivänä kaikessa kirjavassa\nvilkkaudessaan. Isommilla kaduilla tungeksi huvikuleksijoita,\naskaroitsijoita ja työväkeä yhä vaihtelevassa kihinässä; sillä välin\nkuului loppumaton hälinä ja yhtä loppumaton vaunujen kolina; joka\nsuunnalta tuprusi pölyä ilmaan, ja iltapäivän auringon kuumat säteet,\njotka jo alkoivat aleta, valaisivat kaikkia kokonaisuudessaan.\n\nWindegin hovin akkunasta, joka oli erään pääkadun varrella, silmäili\nnuori nainen tätä sekasortoa, joka oli käynyt hänelle miltei oudoksi,\nyksinäisenä kun hän oli oleskellut metsä-kumpujensa keskellä.\nEugenia oli palannut isänsä kotiin, ja hänen avioliittonsa lyhyt\naika näytti nyt olleen pois vuoltuna, unohtuneena. Perheessä tätä\nasiaa ani harvoin kosketettiin, ja ainoastaan silloin, kun tehtävänä\noleva avio-ero tuli puheeksi. Pojat noudattivat siinä isänsä\nesimerkkiä, joka oli päättänyt olla ainakin omassa kodissaan siitä\nsanaakaan virkkaamatta, vaikka hän kyllä sen ohella hiljaisuudessa\nkävi tarpeellisiin askaroimisiin, laillista eroa toimittaaksensa.\nSiihen asti ei muka oltaisi maailman silmissä asiasta milläänkään.\nPalvelusväki, samaten kuin pääkaupunkiin jääneet harvat tuttavat,\neivät tienneet muuta, kuin että nuori rouva oli vaan käymässä\nomaistensa luona, johon vierailemiseen miehensä tiloilla vallitsevat\nolot olivat muka syynä.\n\nEugenia asui jälleen samassa huoneessa kun ennen naimistaan; huoneen\nkalustossa ei ollut mitään muutettu, ja kun hän nyt niinkuin ennenkin\nseisoi alttaanin akkunassa, kohtasivat hänen silmänsä kaikki entiset\nhyvin tunnetut esineet, ikäänkuin hän ei koskaan olisi ollut sieltä\npoissa. Eiväthän nämä kolme viimeistä kuukautta tainneetkaan\nhänelle muuta olla kuin vaikeata ja tuskallista unelmaa, josta\nhän nyt oli herännyt entiseen tyttövuosiensa vapauteen, silloista\nonnellisempaan aikaan, sillä nyt ei vaaninutkaan surun uhkaava aave\njoka askelella, minkä hän ja omaisensa ottivat; nyt ei jokainen\ntuleva päivä tuottanut uusia nöyrytyksiä ja uusia uhria; nyt ei pelko\nhuomispäiväisen häviön ja kaikkein sen kauhistuttavain seurausten\nhäpeästä myrkyttänyt joka hetkeä perheen oloissa. Windegin vanha\njalo suku taisi jälleen näyttäytyä mahtavuutensa ja rikkautensa\ntäydessä loistossa. Joka oli perinyt Rabenaue'en tilat, oli kyllin\nrikas niillä peittämään kaikki velkansa sekä valmistamaan loistavan\ntulevaisuuden itselleen ja omaisilleen. Eugenia oli jälleen omassa\nvallassaan; se nyt varakas, suurten tilain perillinen taisi\nvakuuttaa häntä runsaista myötäjäisistä; parooni tiesi useamman kuin\nyhden säätyveljen, joka oli valmis mielellään, vaan ei ainoastaan\nvoiton himosta, jälleen solmimaan kerta katkenneet siteet ja siten\nsaattamaan pois unhotukseen tuon avioliiton nimen ja viimeisen\nmuiston, sekä yhtäsäätyisellä yhdistyksellä jälleen korottamaan\nnuoren paroonittaren samaan, kentiesi korkeampaankin arvoluokkaan\nkuin mihin hän synnyltään kuului. Silloin olisi tuo viimeinen tahra\nWindegin vaakunakilvestä pois puhdistettuna, tämä loistaisi vastakin\ntaas kaikessa kirkkaudessaan.\n\nMutta nuori rouva ei näyttänytkään niin iloiselta ja toiveiselta\nkuin olisi saattanut odottaa. Hän oli jo ollut kokonaisia viikkoja\nisänsä kodissa, eikä tahtonut verevä puna sittekään palata hänen\nposkilleen, eivätkä huulet oppia hymyilemään. Hän pysyi täällä,\nvaikka omaistensa rakkauden ja huolten keskellä, yhtä kalpeana ja\nhiljaisena, kuin hän oli ollut hänelle pakoitetun puolisonsakin\nsivulla, ja tälläkin hetkellä katseli hän akkunasta alla olevaan\nvilinään, ehkei ketään noista siellä liikkuvista, vaihettelevista\nnähtävistä hetkeksikään olisi voinut kiinnittää hänen huomiotansa. Se\noli semmoista tyhjää uneilevaa katselemista, jolta likisin ympäristö\nhupenee näkymättömiin ja joka sen sijaan näkee ihan toisia, etäisiä\nesineitä. \"Pääkaupungissannehan tavallisesti unhotetaan kaikki, jopa\nkaipuun metsän yksinäisyyteenkin.\" Se ei näyttänyt tässä toteutuvan.\nEugenia näytti, kuin hän todellakin hartaasti olisi sinne ikävöinnyt.\n\nEnnen huviratsastusta, jolle parooni tavallisesti illan puoleen\nlähti, oli hänen tapana tulla tyttärensä puheille tunnin ajaksi; niin\nkävi tänäkin päivänä, mutta tänäpänä oli hän miettivämmän näköinen\nkuin muulloin, ja hänellä oli paperi käärrös kädessä.\n\n-- Minun täytyy tällä kertaa vaivata sinua toimintoasioilla lapseni,\nalkoi hän, lyhyesti tervehdettyään. Minä olen äskettäin käynyt\nasiamiehemme puheille, ja asia on käynyt erinomaisen hyvästi.\nVastapuolen asiamiehellä on valtuuskirja tehdä kaikessa mielemme\nmukaan; herrat ovat jo sopineet välttämättömistä puolista, joihin on\nkäytävä ja koko asia tulee arvattavasti suoriamaan paljoa pikemmin ja\nhelpommin, kuin olemme rohjenneet toivoakaan. Pyydän sinua olemaan\nhyvä ja kirjoittamaan nimesi tämän kirjoituksen alle.\n\nHän ojensi kirjoituksen näkyviin, nuori rouva näytti nopeasti älyvän\nsitä ottaa, mutta samassa antoi hän kätensä laskea takaisin.\n\n-- Pitääkö minun --?\n\n-- No niin, panna nimesi tämän kirjoituksen alle, ei mitään muuta?\nsanoi parooni tyynesti, laskien paperin pöydälle ja lykäten tuolin\netemmä. Eugenia vitkasteli.\n\n-- Tämä on asiakirja -- eikö minun ensin pitäisi lukea sitä?\n\nWindeg naurahteli.\n\n-- Jospa olisi tämä täydellinen asiakirja, niin tietysti olisimme\nantaneet sen sinulle luettavaksi; mutta nythän se vaan on eron\npyyntösi, jonka oikeusneuvos sinun nimessäsi on esittävä ja johon\nhän tarvitsee sinun allekirjoituksesi -- ainoastaan apunaan, jolla\nlainkäyminen pannaan alkuun. Erityisseikat tulevat sitte. Jos\ntodellakin haluat kuulla kuinka sanat kuuluvat. --\n\n-- En, en! keskeytti hänen nuori rouva, sitä en tahdo. Minä kirjoitan\nalle, mutta eihän sen nyt paikalla tarvitse tapahtua; en ole nyt\ntällä kertaa siihen kykenevä.\n\nParooni katseli häntä kovin hämmästyneenä.\n\n-- Kykenevä? Eihän tässä muuta tarvita kuin nimen kirjoitus; senhän\nvoit tehdä tulisesti kyllä, ja minä olen luvannut lähettää paperin\noikeusneuvokselle jo tänä päivänä, sillä hän aikoo jättää sen jo\nhuomenna oikeuteen.\n\n-- Noh, sitte jätän sen sinulle vielä tänä iltana, nimelläni\nvarustettuna. Vaan ei kuitenkaan nyt, sitä en _saata_ tehdä.\n\nNuoren rouvan ääni oli kummallisen sortoinen, miltei kolea. Isä\npudisteli mielipahoissa päätänsä.\n\n-- Tämä on eriskummallinen oiku, Eugenia, jota en ollenkaan ymmärrä.\nMinkä tähden et saata tehdä tuota vähäistä kynäystä heti täällä\nollessani? Mutta olkoonpa niin, jos niin haluat -- minä odotan\npaperia takaisin illalla, rualle ollessamme; ennättäneehän sen vielä\nsilloinkin lähettää.\n\nHän ei huomannut tyttären huojentavia henkäyksiä näitä viimeisiä\nsanoja kuultuaan, vaan meni huoneen akkunalle, ja katsasteli sieltä\nkadulle.\n\n-- Eikö Klaus saattaisi tulla luokseni? kysyi Eugenia vähän aikaa\npuhumatta oltua. Olen puhutellut häntä ainoastaan päivällispöydälle\nkäydessämme.\n\n-- Tottapa hän on väsyksissä matkasta ja lienee jo mennyt levolle. --\nAh, tuossahan Klaus onkin; parastaikaa puhumme sinusta!\n\nNuori parooni, joka ihan samassa oli tulossa, lienee odottanut\nyksinään tapaavansa sisartaan, sillä hän sanoi nähtävällä ehkei\nkyllin mielyttävällä kummituksella:\n\n-- Täälläpä isäkin on? Kuulin sinulla olevan keskustelemista\nkirjastohuoneessa lakimiehemme seurassa.\n\n-- Me olemme, kuten näet, keskustelun jo päättäneet.\n\nKlaus näytti suovan, että mainittua keskustelua olisi kauemminkin\nkestänyt, mutta ei virkkanut mitään, vaan meni sisartansa\nlikemmälle ja istahti hänen viereensä. Hän oli samana päivänä\npalannut maakunnasta; omituinen ja paroonille toki katala sallimus\noli säätänyt, että rykmentti, missä vanhin poikansa palveli, oli\nsiirretty Berkowin omaisuuksia likimmäiseen kaupunkiin, ja siirretty\njuuri nyt, kun kaikki kansakäymiset siinä olivat katkaistu!\nPitempää kotiin pääsemistä nuorelle upseerille ei voinut tulla\nkysymykseenkään, kun niillä tienoin äskettäin alkanut työmiesten\nkapina oli saattanut koko maakunnan levottomuuteen. Rauhattomuuksia\noli odotettavana ja niiden ohessa myös sotaväen marssinta sinne --\nsilloin Klaus'in ei käynyt palveluksesta poissa oleminen. Hän oli\nsentähden mennyt uuteen palveluspaikkaansa (missä Berkow tietysti\nhyvin tunnettiin), isän antamalla käskyllä vastakin pitää hankkeessa\nolevaa avio-eroa salassa. Parooni oli sitä mieltä, että maailman\nnähtäväksi olisi paras asettaa todellisen tapauksen ja muun puolesta\noli hänellä salainen toivo siitä, että poika niin paljon kuin\nmahdollista pitäisi välttää kaikkea välitöntä joutumista entisen\nsukulaisen seuraan.\n\nTämä toivo näytti toteutuvankin; ainakaan ei Artturin nimeä näkynyt\nkirjeessä, ja suhteista hänen tiloillaan mainittiin ainoastaan\nsivumennen, kunnes Klaus jonkin virkatoimituksen vuoksi määrättiin\npääkaupungissa käymään. Niiden harvain tuntien aikana, mitkä hän nyt\noli kotona ollut, ei ollut sopinut kaikista puhua. Päivällisellä oli\nmuutamain vieraiden läsnä-olo estänyt perheen asiaan koskemasta,\nmutta nyt, kun tuota muuten niin tarkoin vältettyä kohtaa Eugenialta\npyydetyllä allekirjoituksella oli puheeksi otettu, kysäisi parooni\nniin tylsämielisesti kuin olisi kaukaisesta tuttavasta ollut kysymys,\nmiten oikeastaan asiat olivat Berkowin tiloilla.\n\n-- Huonosti, isä, varsin huonosti! vastasi Klaus, kääntyen isän\npuoleen liikkumatta kuitenkaan sisaren viereltä. Artturi astuu kuin\nmies vastustamaan onnettomuutta, joka kaikilta suunnilta tahtoo\nhänen rynnätä, mutta pelkään hänen viimein sortuvan väkivoiman alle.\nTila on hänelle kymmentä vertaa pahempi kuin ammattiveljillä muissa\ntehtaissa. Kaikista synneistä, mitkä hänen isänsä kahtakymmentä\nvuotta pitkä itsevaltaisuus ja viimeisten vuotten mielettömät\nkeinottelemiset ovat keränneet, hän nyt saa kärsiä. Joku toinen olisi\njo vähemmälläkin heittänyt hengensä.\n\n-- Jos tämä yltyy niin ylen ankaraksi, niin kummapa ettei hän ole\npyytänyt sotaväen apua, sanoi parooni joksikin kalseesti.\n\n-- Siinäpä se nyt on! Juuri siinä kohdassa hän ei taivu järjelliseen\npäätökseen! Minä -- tässä puhkesi ilmi nuoren perinnönottajan\nWindegin koko ylimyksellinen rajumielisyys -- minä olisin jo aikoja\nantanut ampua miehet moskaksi ja väkisinkin hankkinut rauhan! Syitä\nsiihen ei suinkaan ole puuttunut, ja jos heidän johtajansa yhä\nvieläkin yllyttää heitä niinkuin tähän asti edelleen on tehnyt, niin\nhe toisten pistävät asunnonkin tuleen -- vaan ei ole siitäkään apua.\n\"En\", ja aina vaan \"en\"; \"niin kauan kuin kykenen puollustamaan\nitseäni, älköön kukaan vieras panko jalkaansa aluelleni.\" Siinä ei\nauta rukoukset ei viitatukset. Ja totta puhuen, isä, rykmentissä\nsuodaan hyvinkin mieltä mielin että päästään siitä asiasta, sillä\nviime ajalla olemme saaneet yltä kyllin käydä apuamme tarjoamassa.\nMuissa tehtaissa asiat eivät olleet puoleksikaan niin pahalla\nkannalla kuin Berkowin tehtaissa, ja kuitenkin ne kiirehtivät\nhakemaan sotaväkeä avuksensa ja panivatkin hetikohta sotaraivon\ntoimeen omia alamaisiansa vastaan. Sielläpä on ollut kauheita\ntapauksia. Kovuudella ei ole menetteleminen, missä suinkin sitä\nvoidaan välttää; valtaa ei saa myöskään käsistään heittää, koska\nkuitenkin on vastattava kaikista mitä tapahtuu. Senpä tähden ovatkin\növersti ja kumppalit Artturille kiitolliset siitä, että hän aina\ntähän asti yksinään on näyttänyt voivansa kähäkkää vastustaa ja\ntästäpuolenkin aikoo selitä siitä, vaikka asiat juuri hänen alallaan\novat pahemmalla kannalla kuin muualla.\n\nEugenia kuulteli henkeä salpaavissa mielenahdistuksissa veljeänsä,\njoka ei näyttänyt luulevan hänen huolivan mitään koko asiasta, hän\nkuin kertoessaan oli kääntyneenä yksistään isän puoleen. Tämä sitä\nvastoin, joka yhä enemmin nurpastuen oli huomannut kuinka poika\ntuontuostakin käytti \"Artturin\" nimeä, sanoi oikaisevalla kylmyydellä:\n\n-- Sinä ja kumppalisi näytte hyvin tarkoin tietävän mitä siellä\nBerkowin luona tapahtuu.\n\n-- Koko kaupunki puhuu siitä! vakuutti Klaus suorastaan. Mitä minuun\ntulee, niin kävinkin siellä joksikin taajaan.\n\nParooni oli ilmaan poukahtaa tämän tunnustuksen kuultua.\n\n-- Oletko tosiaankin käynyt siellä? Ja vieläkö taajaankin?\n\nTokkohan upseeri oli havainnut sitä salaista värähdystä, mikä hänen\nviimeisten sanainsa johdosta oli vilahtanut Eugenian kasvoissa, hän\npusersi hänen kättänsä lujemmin omaansa ja sanoi yhtä vierastaneella\näänellä kuin ennenkin:\n\n-- No niin, isä! Käskithän minun vielä pitää avioeroa salassa,\nja olisihan se huomiota nostanut, jos en olisi ollut langostani\ntietävinänikään erittäinkin hänen nykyisessä asemassaan; eihän minua\nollutkaan kielletty siellä käymästä.\n\n-- Sentähden, että luulin tarkan tuntosi estävän sinun siitä, sanoi\nWindeg ylen pahastuneena. Luulin että välttäisit jokaista häneen\nlähestymistä; sen sijaan näyt etsineen tilaisuutta tavata häntä, ja\netsineen sitä, ilman että sanaakaan kirjoitit siitä minulle. Sepä\ntosiaankin Klaus on joksikin rohkeata!\n\nToden sanoakseen Klaus'in olisi täytynyt tunnustaa, että oli\npeljännyt suoraa kieltoa ja sentähden viisaasti kyllä katsonut\nparemmaksi, ettei ainakaan kirjeessään virkkata mitään koko\nrikoksesta. Muuten hän antoi ehdottoman arvon isän rypyitetylle.\notsalle, mutta tällä kertaa näytti Eugenian läsnä-olo antavan hänelle\npelkoansa vastavan rohkeuden. Silmänsä yhtyivät Eugenian silmiin\nja tottapa se mitä hän niissä näki, teki nämä isälliset nuhteet\nhuokeimmiksi kestää, sillä eipä paljon puuttunut ettei naurahtanut,\nkun aivan riuskamielisesti vastasi:\n\n-- No niin, isä, siihen en voi mitään, että nyt minäkin pidän\nArtturista! Samoin olisit sinäkin tehnyt minun asemallani. Saatpa\nolla varma siitä, että hän voi olla viehättävän armas, jos vaan\nei olisi niin kumman vakava, mutta onhan sekin hänelle oivallisen\nsuureksi kaunistukseksi. Sanoin hänelle eilen illalla juuri\nerotessamme: jospa olisin ennen tuntenut sinun tuommoiseksi,\nArtturi --\n\n-- \"Sinun\"? keskeytti hänen parooni mitä tuikemmalla äänen korolla.\n\nNuori upseeri kallistutti joksikin ynseästi päänsä taaemalle.\n\n-- No niin, meistä on tullut veljet! Se on, minä pyysin häneltä sitä,\nenkä voi ymmärtää miksi emme sanoisi toisiamme sinuksi; lankoni hän\nkumminkin on.\n\n-- Lankous on loppunut; vastasi parooni kylmästi, osottaen\nkirjoituspöydälle, tuolla on eron hakemus.\n\n-- Klaus ei luonut juuri suopeata silmäystä osotetulle paperille.\n\n-- Vai niin, hakemus! Joko Eugenia on kirjoittanut sen alle?\n\nHän aikoo juuri tehdä sen!\n\nNuori mies katsoi taas sisarensa puoleen, jonka käsi vapisi hänen\nkädessään ja huulet välähtelivät ikäänkuin vaivoin pidätetyistä\ntuskista.\n\n-- No isä, minun mielestäni Artturi juuri siinä kohdassa on käyttänyt\nitsensä niin, että kaikki nuhteet ja kaikki mielen-kitkeryys\nolisivat vaijennettavat. Turhamaista olisi ettei nyt tehtäisi\nhänelle oikeutta. En ikänäni olisi uskonut ihmisen voivan niin\npäästä velttoudestaan, kuin nyt näen hänen pääsneen. Mitä hän näillä\nviikoilla on toimeen saanut, kuinka hän yleensä oikealla ajalla ja\noikealla paikalla on käynyt asioihin käsiksi, ja mitä hirmuisia\ntapauksia ja riitaisuuksia hän on estänyt, hän yksinänsä, sen\nkapinallisen joukon keskellä, ainoastaan tarmokkaalla käytöksellään\nja omalla kunnollisuudellaan -- sitä kaikkea täytyy nähdä, jos mieli\non voida uskoa. Hänestä on tullut oikea sankari, sanoo översti ja\nkumppalit, sen sanoo koko kaupunkikin. Hänen tehtaansa virkamiehet\nkäyttävät itsensä niinikään oivallisesti, kun näkevät hänen joka\npaikassa johtavan asioita; ei yksikään ole luopunut virastansa, mutta\nminun siellä käydessäni kaikki näytti olevan hyvin täpärällään. Sepä\nsiinä onkin onnettomin, että Artturi on pannut päähänsä, ettei kukaan\nvieras saa tulla sinne riitoja välittämään, ja että hän kivenkovalla\ntotuudella panee tämän päätöksen toimeen. Luulen, että jos piukalle\nkäy, niin kyllä hän virkamiehistönsä parissa turvaa salpatuihin\nhuoneisinsa, josta sitte torjuu vihollisiansa niin kauan kuin jokukin\npystyssä pysyy, pikemmin kuin hän kutsuu meitä avuksi. Siksi hän on\nmies!\n\nTässä nyhtäisi Eugenia nopeasti kätensä veljen kädestä. Hän kavahti\njaloilleen ja meni akkunalle; parooni taas nousi istuimelta näyttäen\ntuiki nyrkästyneen muotoiselta.\n\n-- En ymmärrä, Klaus, miten mutkattomaan kysymykseeni, kuinka asiat\nBerkowin tiloilla ovat, olet tullut vastanneeksi tuommoisella\ntulvaavalla ylistyksellä. Se on julmuutta sisartasi kohtaan, jota en\nsuinkaan olisi uskonut sinusta, joka aina olet rakastanut häntä niin\nsydämmellisesti. Kuinka aikoneet selittää ylenmielellisen ihastuksesi\ntämän miehen suhteen, kun ero tulee maailmalle tiedoksi, sen jätän\nomaan huoleesi. Tällä kertaa pyydän sinua herkeämään puhumasta.\nNäethän kuinka tuskallisesti se on koskettanut Eugenian mieltä. Käy\ntäältä pois, Klaus!\n\n-- Anna Klaus'in jäädä tänne ainoastaan muutamaksi hetkeksi, hyvä\nisä, pyysi nuori rouva hiljaisesti, tahtoisin kysyä häneltä jotakin.\n\nParooni nykähytti hartioitaan.\n\n-- Noh, sitte pitää hänen kumminkin olla niin hyvä, ettei hän enään\nkoske tähän asiaan eikä enään huolestuta sinua. Tuokion hetken\nperästä hevoset ovat valmiit, Klaus, silloin odotan sinua varmaan.\nJäähyvästi siksi!\n\nTuskin oli ovi suljettuna ennenkuin nuori upseri riensi akkunalle\nsisarensa luokse ja todentakaisella, ehkä kyllä riuskallakin\nsydämellisyydellä loi kätensä hänen vyötärilleen.\n\n-- Oletko minullekin vihaisena, Eugenia? kysyi hän. Olinko tosiaankin\njulma?\n\nEugenia ylensi silmänsä häneen palavalla mielihaikeudella.\n\n-- Olet ollut Artturin luona -- olet usein puhutellut häntä -- ja\neilen jäähyvästi sanoessasi -- eikö hän ole antanut sinulle mitään\nkäskyä käydäksesi, eikö ensinkään mitään?\n\nKlaus katsahti maahan ja vastasi joltisen raskaasti:\n\n-- Hän käski tervehtää sinua ja isää.\n\n-- Mihin laatuun? kuinka hän käski sen?\n\n-- Hän virkoi minulle, kun jo olin astunut vaunuihin: Pyydän sinua\nviemään terveiseni herra paroonille ja sisarellesi!\n\n-- Ja siinäkö kaikki:\n\n-- Kaikki!\n\nEugenia kääntyi hänestä pois; hän ei tahtonut että veljensä näkisi\nsitä kamalaa pettymystä mikä kasvoihinsa kuvautui, mutta Klaus\nei irroittunutkaan hänestä. Hänellä oli sisarensa kauniit tummat\nsilmät; hänen olivat ainoastaan hilpeämmät ja iloisemmat, mutta tällä\nhetkellä -- hänen kumartuessaan syvältä Eugenian helmoille -- ilon\nsijaan astui tavaton vakavuus.\n\n-- Tottapa joskus olet loukannut häntä sattuvasti, kovin sattuvasti,\nEugenia, ja tämä siihen tapaan, ettei hän vieläkään voi sitä\nunhottaa. Olisin mielelläni tuonut sinulle jonkun kirjerivin tahi\njäähyvästisanan, mutta sitä ei ollut mahdollinen saada. Hän ei\nkoskaan tahtonut vastata minulle, kun mainitsin nimeäsi, vaan\nkalmettui joka kerta ja kääntyi pois, ja otti valtaväkisin toisesta\nasiasta puhuakseen, aivan siihen laatuun kuin sinäkin teet,\npuhuessani hänestä. -- Oi hyvä Jumala, vihaatteko te toisianne niin\nsuunnattoman kauheasti?\n\nEugenia kiskaisi itsensä polttavalla hillittömyydellä hänen\nsyleilyksestään.\n\n-- Anna minun olla, Klaus, Jumalan tähden, anna minun olla, minä en\nkestä sitä kauemmin.\n\nPuoleksi voittoriemullinen valo ilmestyi nuoren upseerin kasvoissa,\nja äänensä soi miltei kuin valloille päässyt ilon henki, vastatessaan:\n\n-- No enhän tahdokkaan tunkea salaisuuksiinne! Nyt täytyy minun\nmennä. Isä tulee muuten levottomaksi; hän on jo ennestään pahalla\nmielellä. Siis jätän sinut yksinäsi nyt, Eugenia! Pitäähän sinun\nainakin -- kirjoittaa eron hakemuksen alle! Tultuamme takaisin se\nlienee tehtynä. Hyvästi!\n\nHän riensi menemään. Hevoset olivatkin jo kartanolla ja parooni\nheitteli malttamattomia silmäyksiä akkunoille. Huviratsastus ei ollut\ntällä kertaa hupaisempia, sillä sekä vanhin poika että molemmat\nnuoremmat saivat sillä aikaa palkita isän pahaa tuulta. Parooni\nWindeg ei muka suvainnut laisinkaan, että ketään Berkow nimellistä\nhänen läsnä ollessaan kiiteltiin; ja koska hän tietystikin luuli,\nettä oli samaten hänen tyttärensäkin laita, niin hän katsoi sekä\nhäntä että itseänsä loukatuksi, ja Klaus sai sentähden kuulla\nmonenlaista taitamattomuudestaan ja karttamattomuudestaan. Ratsastus\npitkitettiin kauas ja vasta hämärän tullessa nämä neljä herraa\npalasivat pääkaupunkiin.\n\nEugenia oli sillä aikaa ollut yksinään kotona. Ovi oli ollut\nlukittuna -- hän ei voinut eikä tahtonut nähdä ketään likellänsä.\nHuoneen seinät ja ne suvun muotokuvat, jotka niitä kaunistivat,\nolivat jo sitäkin ennen olleet todistajina moniin kyyneliin, moniin\nkatkeroihin hetkiin, kun kysymys oli ollut nuoren naisen naimisesta,\nmutta eipä milloinkaan aikaan niin vaikeaan kuin tämä oli, sillä tänä\npäivänä Eugenian oli itsensä valloittaminen, ja tämä taistelu ei\nollut vähällä lopetettu.\n\nTuossa kirjoituspöydällä oli paperi, jossa vaimo vaati laillista eroa\nmiehestään; ainoastaan allekirjoitus vielä puuttui. Jos se kerta\noli tehtynä, niin oli erokin samalla tapahtunut, sillä puolison\nsuostumus ja paroonin vaikuttamiset ja tuttavuudet takasivat tälle\nasialle toivotun lopun ja pikaisen päätöksen. Eugenian ei haluttanut\ntehdä tätä ylen tähdellistä kynäystä isän läsnä ollessa; nyt oli se\nkumminkin tehtävä. Mitä hyvää oli muutamain tuntien viivytyksestä?\nSamahan oli, jos välttämättömästi tehtävä askare tapahtui ennen tahi\nmyöhemmin. Mutta nytpä oli Klaus juuri tullut ja kertomuksillaan oli\nhän taas saattanut särkymään sen haavan, josta muka veri ei vielä\ntänäkään hetkenä herjennyt vuotamasta.\n\nJa kuitenkaan veli ei tuottanut hänelle mitään lähetystä eikä mitään\ntervehdystä. \"Pyydän sinua viemään terveiseni herra paroonille\nja sisarellesi!\" siinä kaikki. Miksi ei halukkaammin: terveiseni\nrouvalliselle armolle? sehän olisi ollut vielä kylmemmin, vieläpä\nkoskemattomammin. Eugenia oli mennyt kirjoituspöydän äärelle ja\nsilmänsä käämivät asiakirjan sisällystä. Sielläkin sanat soivat\nniin kylmiltä, niin asiaan kuulumattomilta, ja kuitenkin tällä\nkirjoituksella kahden ihmisen tulevaisuus ratkaistiin! Mutta eihän\nArtturi ollut toisin tahtonutkaan! Hänpä se, joka ensiksi oli\nottanut erosta puhuakseen, hänpä se, joka hetikohta ja vastustamatta\noli ruvennut sitä kiirehtimään, ja kun Eugenia oli tullut hänen\npuheilleen ja sanonut tahtovansa jäädä hänen omaksensa, silloin oli\nhän kääntynyt pois ja käskenyt hänen mennä. Veri nousi taas kuohuen\nnuoren naisen ohimoille ja kätensä tarttui kynään. Kuitenkin oli\nhän siksi nainen, että ymmärsi kuinka syvälle tämä allekirjoitus\noli koskeva Artturiinkin, vaikkapa hän olisikin sitä varonnut, hän\nymmärsi kuitenkin selittää silmäyksiä ja ne varomattomat hetket,\njolloin Artturi oli ilmaissut itsensä; mutta että Artturi viimeiseen\nhetkeen asti oli hillinnyt tämän heikkoutensa, ettei hän ollut\nymmärtävinään sitä viittausta, jolla Eugenia oli näyttänyt hänelle\nsovinnon mahdolliseksi, että hän oli pannut kopeuden kopeutta\nvastaan, kovuuden kovuutta vastaan, sen saisi hän palkita, vaikka\nEugenia itse kymmenen kertaiseksi siitä tulisi sakkoja kantamaan. --\nParempi tehdä kaksi ihmistä onnettomaksi, kuin tunnustaa että kerran\non oltu väärässä.\n\nKopeuden paha henki nousi hänessä taas eleille kaikessa surmaavassa\nvimmassaan. Kuinka usein eikö se ollut, vastoin kaikkia parempia\ntunteita, jäänyt voitolle, joskin ei aina siunaukseksi hänellekään\neikä muille. Mutta tällä kertaa sekaantui Klaus veljen sanelmiin\neräs toinenkin ääni: \"Artturi taistelee kuin mies onnettomuutta\nvastaan, joka kaikilta suunnilta käy häntä ahdistamassa, mutta\nviimein se väkivoimalla sortaa hänen!\" Ja jos hän sortoon joutuisi,\nniin hän _yksinään_ menehtyisi, yksinään, niinkuin oli ollut kaiken\ntaisteluajan; hänellä ei olisi ketään ystävää, eikä ketään uskottua,\nei ketään! -- Niin uskolliset kuin apulaisensa tehtaassa hänelle\nolivatkin, niin suuresti kuin oudot ihmiset häneen ihastuivatkin,\nei kukaan olisi hänen likellään, ei kenkään sydän sykkisi hänen\nonneksensa; ja puolisonsa, jonka nyt pitäisi olla hänen apunansa,\nkirjoitti tällä hetkellä anomuskirjansa, jolla vaati eroa niin\npikaista kuin suinkin siitä miehestä, josta hän oli luopunut ja joka\nnyt, päivä päivältä, taisteli surmaustansa vastaan.\n\nEugenia antoi kynän luiskahtaa kädestään ja lähti pöydältä. Miten\nArtturi oikeastaan olikaan rikkonut? Hän oli näyttänyt olevansa\nhuolimatta, oli jättänyt naisen, jonka luuli antaneen ainoastaan\nehdot rikkaaksi päästä houkutella itsensä tähän tekoliittoon, ja\nkun tämä nainen otti hänen siitä erehdyksestä, silloin nainen\nsamalla myöskin osoitti hänelle ylenkatsetta, josta ei kukaan mies\nvoi kärsiä, etenki jos hänessä on pieninkin rahtu kunnon tuntoa\npovessaan. Artturi oli silläkin kertaa saanut palkita isänsä syntiä,\nolipa runsaastikin saanut maksaa niitä lyhyen avioliittonsa aikana.\nTuon iltakeskustelun jälkeen ei ollut Eugenialle sen enempää\ntapahtunut, kuin että puolisonsa kylmänä ja outona vältti häntä;\nmutta mitä eikö Artturille tapahtunut? Eugenia tiesi paraiten,\nmitä nämä kolme kuukautta olivat helmassaan kantaneet hänelle;\nloukata saatetaan joka silmäyksellä, joka hengähtämälläkin, ja\nniin oli tässäkin tapahtunut. Säätynsä ja omansakin kaikella\nkopeudellaan oli Eugenia tahtomatta kokenut ahdata häntä takaisin\nsiihen mitättömyyteen ja kataluuteen, mihin hän hänen mielestään\nkuului. Päivä päivältä oli hän käyttänyt aseitaan ja käyttänyt\nniitä sitä säälimättömämmin kuin hän oli havainnut, että Artturia\noli mahdollinen semmoisilla loukkauksilla tavata; hän oli hänen\nkodistaan tehnyt kärsimisen luolan, hänen avioliitostaan kirouksen,\nkostaaksensa hänelle isän tunnottoman menetyksen hänen perhettään\nkohtaan. Hän oli tahallaan häätänyt häntä siihen, että hän pyysi\neron kun ei hän kauemmin saattanut kestää sitä elämää yhdessä hänen\nparissa --; jos hän nyt viimein oli noussut ja luotaan sysännyt sen\nkäden, joka niin usein oli kiusannut ja vaivannut häntä, kuka siihen\noli syynä?\n\nNuori rouva kavahti jaloilleen tuolilta, johon oli heittäytynyt, ja\nastui astumistaan kauheassa tunnon tuskassa huonettansa halki ja\npoikki ikäänkuin paetakseen omia mietteitään. Hän tiesi hyvin kyllä\nmitä ne kysyivät, mihin ne häntä vaativat; oli vaan yksi ainoa neuvo,\nmikä tässä voi välittää ja auttaa, ja sehän oli mahdoton, sitä ei\nkäynyt tekeminen. Ja jos hän ottaisi kantaaksensa sen suunnattoman\nuhrin, että luopuisi, kopeudestansa, ja uhria ei otettaisi vastaan\nniin kun se tarjottaisiin; jos Artturi nyt taas kohtaisi häntä\njäisellä silmäyksellä, joka kysyisi, mikä oikeutti hänen sitä\ntekemään; jos hän vielä kerran sanoisi hänelle, tahtovansa olla ja\nsortua yksinänsä; jos hän toisen kerran käskisi hänen mennä -- ei! ei\nikäpäivinä! Mieluisemmin ero, mieluisemmin koko elämä, täynnä tuskaa\nja kataluutta, kuin mokoman tapanen nöyristyminen! --\n\nIlta-aurinko, joka oli kultaillut puiden latvoja, oli aikoja sitte\nlaskenut; hämärä tuli, tuomatta kumminkaan lepoa ja varjostusta\nihmisistä täytetyille kaduille. Siellä ulkona viileässä ilta-ilmassa\nyhä hälisi ja vilisi vilisemistään; lakkaamatta virtaeli väkeä\nsinne ja tänne, ja ihmis-ääniä ja vaunuin kolinaa kuului sikisokin\nakkunoilta huoneesen. Mutta kaikessa tässä ääntäeli jotain muutakin,\nensin etäisenä ja epäselvänä, sitte likeempänä ja selvempänä.\nOliko se lennehtänyt tänne metsäkukkuloilta ja raivannut tiensä\nhalki pääkaupungin solinaa aina nuoren rouvan korviin. Hän ei\ntiennyt mitä se oli, mutta se oli kuin suhinaa kuusen oksissa, kuin\nmetsän tuulelmaa salaisine sointuneen, ja samassa syntyi hänessä\ntaas aavistus keväästä ynnä siitä haikian suloisesta poltosta,\nminkä hän oli tuntenut kuusen oksain alla hetkisen oltuansa. Sumu\nhäälyi taas näkyviin, myrsky pauhasi, vedet sorisivat, ja tuosta\nharmaasta verhosta astui nähtäväksi ainoastaan yksi hahmu, joka\nsittemmin ei ollut luopunut hänestä, ei yöllä unta nähdessään eikä\npäivällä valveilla ollessaan, ja joka silmäili häntä niin vakavasti\nja nuhtelevasti suurilla tummilla silmillään. Joka vaan kerran\non käynyt taistelua, missä kaikki sielun voimat ponnistellaan\npäätöstä tehdessään, hän tuntee myöskin semmoiset muistot, jotka\nviivähtämättä astuvat esiin, ilman aihetta tahi yllykettä, mutta\nvoimalla, jota ei mikään vastusta. Eugeniakin tunsi nyt semmoisten\nmuistojen leyhkäilevän ympärillään, tunsi kuinka ase aseen perästä\nväännettiin hänen kädestään, viilteet viilleitten perästä hänen\nsydämestään, kunnes ei muuta jäänyt kuin sen hetken voima, jolloin\nhän oli tuntenut, että oli loppu vihasta tullut ja että sen sijaan\njotakin uutta oli eloon virennyt, jota vastaan hän oli hengen uhalla\ntaistellut ja kuitenkin nyt allekynnen joutunut.\n\nTuo vanha paha henki, kopeus, joka ei voinut anteeksi antaa kerran\ntapahtunutta hylkäämistä, ja naisen sydän, joka vastoin kaikkea tätä\ntiesi itsensä rakastetuksi, yhtyivät nyt lyhykäiseen taisteluun;\nmutta metsän humina ei ollut tällä kertaa suotta puhunut, sepä\nviimein otti voiton. Paperi, joka oli aiottu eroittamaan kaksi\nihmistä, jotka olivat vannoneet ollakseen iäti toistensa omat,\noli rikki revittynä lattialla, ja puoliso oli polvillaan, nostaen\nkuumilla kyynelillä vaaleltuneet kasvot korkeutta kohden.\n\n-- En voi sitä, en voi sitä tehdä hänelle ja itse minulle; se koskee\nmeihin molempiin -- käyköön miten hyvänsä, Artturi, minä tulen\njäämään omaksesi! -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Missä Eugenia on? kysyi parooni, kun tunnin aikaa myöhemmin astui\nvalaistuun salonkiin, jossa poikansa jo olivat. Eikö armolliselle\nrouvalle olekaan ilmoitettu, että odotamme häntä? jatkoi hän,\nkääntyen palvelijoihin, jotka juuri olivat järjestäneet iltaispöydän\nja aikoivat lähteä huoneesta.\n\nKlaus esti vastaamisen. Hän viittasi palvelijan menemään, ja sanoi.\n\n-- Eugenia ei ole kotona, isä!\n\n-- Eikö kotona? toisti parooni kummastuneena. Onko hän lähtenyt\najelemaan näin myöhään, ja minnekkä?\n\n-- Sitä en tiedä, vastasi Klaus, olkapäitään nykähyttäen. Minä menin\nheti ratsailta astuttuani hänen huoneesensa, mutta hän ei ollut\nsiellä; sen sijaan tapasin tämän lattialta.\n\nHän otti paperilevyn näkyviin; nuoren upseerin huulilla tepasteli\njotakin hyvin omituista, ikäänkuin pidätetty naurahdus, samalla kun\nhän mokoman vakavasti koki mahdollisen tarkasti asettaa toisiinsa\nsovitetut paperin puoliskot nähtäväksi isälle, joka ei näyttänyt\nmitään aavistavan.\n\n-- Tämäpähän on kyhäys eron hakemuksesta minkä oikeusneuvos on\nkirjoittanut, paperi, jonka alle Eugenian oli määrä nimensä panna, ja\nsitä hän ei olekaan vielä tehnyt, kuten näen.\n\n-- Eipä niinkään, ei näy olevan allekirjoitettuna, sanoi Klaus\nasiasta tietämättömämpi kuin muu kukaan maailmassa, mutta se on\nkahtialle revitty. Merkillistäpä kyllä! Katsokaapa, isä!\n\n-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Windeg korkeimpaan määrään\nsuutuksissaan. Missähän Eugenia on? Pitää minun kysyä palvelijalta;\njos hän todellakin on mennyt ajelemaan, niin tottapa tietävät minnekä.\n\nHän yritti kellon nauhaa tapaamaan, mutta poika virkahti sukkelasti\nsanoiksi:\n\n-- Minä luulen, isä, että Eugenia on lähtenyt puolisotansa tapaamaan.\n\n-- Oletko mieltä vailla, Klaus? puhkesi parooni sanomaan. Eugeniako\nolisi lähtenyt puolisotansa tapaamaan?\n\n-- No niin, minä vaan arvelen sen, ja kohtahan saanemme siitä\ntodistuksenkin, sillä kirjoituspöydällään oli tämä kirjelappu,\npäällekirjoituksella sinulle. Otin sen mukaani! tottapa siinä\nkumminkin on jonkunlainen selitys.\n\nWindeg mursi sinetin eikä innossaan havainnut, kuinka Klaus rikkoi\ntaidon vaatimuksen, rohjeten astuskella likelle ja lukea kirjoituksen\nisän olkapään päällitse. Nuoren paroonin kasvot osoittivat sen ohessa\nniin täydellistä voitto-iloa, että molemmat nuoremmat veljensä, jotka\nasiasta eivät mitään ymmärtäneet, kyseskellen silmäilivät milloin\nhäneen, milloin isään.\n\nKirjoitus sisälsi ainoastaan muutamia riviä:\n\n    Minä lähden puolisotani tapaamaan! Annapa anteeksi isä, että\n    lähden niin salaa ja niin tulisesti, mutta en tahdo menettää\n    ainoatakaan hetkeä, enkä tahdo saavuttaa kieltoasi, jonka minun\n    kumminkin on rikkominen; sillä päätökseni on pysyvä lujana. Älä\n    käy enempiin puuhiin avio-eron asiassa, peräytä nekin, mihin jo\n    on käyty! En anna niihin suostumustani, en luovu Artturista!\n\n                                                     Eugenia.\n\n-- Onko maailmassa mokomaa kuultu? puhkesi parooni nyt sanomaan,\npudottaen kirjeen kädestään. -- Peräyttäminen, todellinen karkaaminen\nperheestäni; ja sen uskaltaa tyttäreni tehdä minulle! Irroittaa\nsuojeluksestani, kaikista toiveistani ja tulevaisuuden hankkeistani\nhänen hyväksensä sekä palata tuolle Berkowille, nyt, kun hän jo on\nastumaisillaan häviönsä äyräälle; lähteä hänelle, juuri metelin\nraivotessa hänen tiloillaan, kapinallisten työmiesten keskelle; tuopa\njo on miltei mielen hurjuutta! Mitähän on tapahtunut? Minun täytyy\nse tietää; mutta ensiksi on tuo hurja mieletön päätös mitättömäksi\ntehtävä, niin kauan kun aikaa vielä on. Minun täytyy tuossa\npaikassa --\n\n-- Pikajuna M. kaupunkiin on lähtenyt puolituntia tätä ennen,\nkeskeytti hänen Klaus vakavasti. -- Ja juuri nyt näkyvät vaunut\npalaavan asemapaikalta. Oli miten oli, niin se on myöhäistä.\n\nSamassa kuuluivatkin vaunut, epäilemättä ne, joilla nuori rouva\noli lähtenyt, palaavan portista kartanolle. Parooniki huomasi nyt,\nettä kaikki oli myöhäistä, ja koko vihansa kääntyi nyt poikaan.\nHän soimasi hänen tähän olevansa yksinään syypäänä; hänpä se,\njoka naurettavalla ylistyksellä oli ottanut langosta puhuakseen\nja liioitetuilla kertomuksillaan hänen surkeasta olostaan oli\nhäirittänyt Eugenian tuntoa, kunnes tämä väärästä velvollisuuden\ntunnosta oli häätynyt rientämään puolisonsa luokse, ainoastaan\nsentähden, että luuli hänen onnettomaksi; ja jos Eugenia kerta\noli siellä, niin kukapa silloin tiesi, eikö viimein täydellinen\nsovinto voisi syntyä, jos Berkow olisi niin omaa puoltaan katsova,\nettä tarjotun uhrin vastaan-ottaisi. Mutta Windeg vannoi yhtähyvin\nkovasti ja kalliisti, että sittekin saattaisi avio-eron aikaan; asia\noli jo alkuun pantuna, olipa se jo oikeusneuvoksen hallussa, ja\nEugenian täytyisi palata järjelleen. Hän, parooni, tahtoisi nähdä,\neikö enään hänen isällistä valtaansa toteltaisikaan, joskin kaksi\nhänen lapsistaan -- tässä kohtasi musertava silmäys Klaus raukkaa,\njoka tällä kertaa oli yksinään saapuvilla -- näkyivät kokonaan sitä\nylenkatsovan.\n\nKlaus antoi tämän myrsky-tuulen mennä ohitse, koettamatta sanallakaan\npuollustaa itseään; hän tiesi kokemuksesta sen paraaksi neuvoksi.\nAllapäin ja nulosilmin hän näyttikin tuntevan erinomaisen katumuksen\nerehdyksestään ja sillä lähtevästä vahingosta. Mutta kun parooni,\nvielä kokonaan vihan vimmassa, meni salista omaan huoneesensa tätä\nääretöntä onnettomuutta tuskittelemaan, teki nuori upseeri äkkinäisen\nhyppäyksen korkealle ja kerskauksen osoitteet hänen kauniissa\nkasvoissaan ja nuo iloiset silmät todistavat, ehkä kyllä pahasti,\nkuinka vähän isällinen rajuus oli käynyt hänen sydämelleen.\n\nHuomen aamulla varhain Eugenia on miehensä huostassa! sanoi hän\nveljille, jotka nyt kysymyksillään ja nuhteillaan riensivät häntä\nahdistamaan. -- Ja sitte isä koettakoon isällisen valtansa ja\noikeuden palvelijoitaan asian välittämiseksi! Kyllä Artturi vaimonsa\nturvaa, kun kerta huomaa, että se on kuuluva hänelle; tätä ennen\neihän sitä tiennytkään. Meillä, -- -- tässä oli hän silmänsä oveen,\njonka kautta isä oli mennyt -- meillä kestäne myrsky vielä kahdeksan\npäivää, ja tottapa pahin melskaus tullene vasta silloin kun isä\nhavaitsee, millä kannalla asiat molempain välillä ovat ja että\nkysymys nyt todellakin koskee jotakin muuta kuin tunnon häiritystä\nja säätämä-huolen villitystä, mutta sen sijaan tulee nyt Artturi\nsaamaan sulaa päivän hellettä, ja siinä ja Eugenian lempeydessä\nhän on voittava kaikki vastuksensa. Oikeudenkäymisistä, Jumalan\nkiitos, nyt olemme päässeet, ynnä siihen kuuluvasta tuomiosta ja\noikeusneuvoksista -- ja kuka vaan teistä tästäpuolen langostani\nvihjaa pahan sanan, hänen pitää huomaaman että asia on minuakin\nkoskeva!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain seuraavana aamuna pysähtyivät postivaunut, jotka olivat\ntulleet kaupungista Berkowin alueelle lakson päähän, missä tehdas oli\nja jonka ensimäiset rakennukset näkyivät juuri likellä.\n\n-- Älkää sitä tehkö, armollinen rouva! sanoi ajaja, vaunuihin\npuheensa kääntäen. -- Kääntykää pikemmin takaisin, niinkuin jo\nedellisellä pysäyspaikalla sanoin. Sen kuulin jo siellä, ja\ntalonpoika, jonka tapasin, sanoi samaa. Tänäpänä hankitaan murhaa ja\nkuolemaa tuolla tehtaissa; ne ovat menneet varhain aamulla kylistä\nsinne ja nyt otellaan tuimasti. Paraalla tahdollani en voi kyyditä\nteitä edemmä; hevoseni ja vaunutkin saattaisin vaaraan; jos ovat jo\nkapinaan ryhtyneet, niin he eivät säästä ystävää eikä vihollista.\nEttehän tarvinne juuri tänä päivänä tulla sinne; odottakaa vaan\nhuomiseen!\n\nVastauksen sijaan töytäsi nuori nainen, joka istui yksinään\nvaunuissa, oven auki ja astui maalle.\n\n-- Ei käy minun odottaminen, sanoi hän vakavasti, -- mutta en tahdo\nsaattaa teitäkään enkä vaunujanne vaaraan. Neljänneksen virstaa,\nmikä vielä on jälellä, saatan aivan hyvästi jalkaisinkin kävellä. Te\nsaatatte lähteä takaisin.\n\nAjaja koetti parastaan varoittelemalla ja muistuttelemalla vieläkin;\nhänestä oli varsin kummallista, että tämä outo ylhäinen nainen, joka\nrunsailla juomarahoilla oli kehoittanut häntä riuskasti ajamaan,\naivan yksinään uskalsi sekautua melskeihin; mutta puheillaan ei\nhän voinut muuta matkaan saattaa, kuin äkäisen nykäyksen lähtemään\ntiehensä, ja hänen täytyi viime vihdoin taipua kääntymään takaisin.\n\nEugenia oli käydäksensä valinnut polun, joka, viemättä itse\ntehtaasen, kulki niityn poikki puiston ulkoportille, ja jossa\narvattavasti ei vielä vaaraa ollut. Pahimmassa tapauksessa oli\nhän sillä suunnalla löytävä suojelusta ja saattajia lähisissä,\ntehtaan virkamiesten asuttavissa huoneuksissa. Kuinka välttämätöntä\noli täällä saada suojelusta ja saattajia hän ei suinkaan\ntullut ennustaneeksi, kun hän, noudattaen ainoastaan hetkisen\nmielenjuolahdusta, lähti yksinään sinne astumaan, eikä hän liioin\nnyt tuntenut koko sen vaaran-avaruutta, johonka hän vaelluksellaan\noli joutumaisillaan. Tarjolla oleva vaara kuitenkaan ei lie ollut\nse, joka muutti ihon hänen poskillaan hilpeämmäksi, joka tuotti\nhänen silmiinsä tuon välähtelevän tulen ja sai hänen sydämensä\nsykkimään niin ankarasti, että hänen tuon tuostakin täytyi seisahtua\nhengähtämään; pikemmin tuo lienee ollut pelko, miten lähenevä\nratkaiseva hetki päättyisi. Tuo raskas mielen uneksiminen, joka oli\nhäntä vaivannut siitä hetkestä alkaen, kun hän jätti puolisonsa\nkodin, eikä tahtonut paeta koko ajalla, minkä he olivat toisistaan\nerillään olleet. Ei oma kotinsa, eikä omaistensa rakkaus, eikä liioin\nkaikki ne äänet, jotka nyt puhuivat uudesta suotuisasta elämästä,\nvoineet vapauttaa häntä siitä; uneksiminen oli pysynyt sinään\npainavine tuskineen ja salaisine huolestumineen. Nyt viime vihdoin\noli herääminen tapahtuva, ja kaikki hänen mietteensä supistuivat\ntuohon ainoaan kysymykseen: Miten on hän minun vastaanottava?\n\nHän oli juuri joutunut eräälle pienelle yksinäiselle asuinhuoneelle,\njoka oli ikäänkuin tehtaan äärimmäinen etuvartia, kun hän siellä\nhavaitsi miehen, joka tuli kiirehtien häntä vastaan ja hänen nähtyään\nhypähti, silminnähtävästi säikähtyen.\n\n-- Armollinen rouva! Kuinka Jumalan nimessä olette tänne tulleet ja\njuuri tänä päivänä?\n\n-- Ah, tekö olette, purnumestari Hartonen! sanoi Eugenia ja meni\nhäntä vastaan. Jumalan olkoon kiitos, että juuri teidät tapasin!\nTäällä on kuten olen kuullut, pahoja häiriöitä tehtaissa tekeillä.\nMinä jätin vaununi tuonnemmalle, ajaja ei uskaltanut tulla\nlikemmälle, ja minä aion nyt jalkasin mennä kotiin.\n\nPurnumestari teki äkillisen kieltävän viittauksen.\n\n-- Sitä ette saa aikaan, armollinen rouva; se ei käy laatuun.\nKentiesi huomenna, kentiesi illan puoleen mutta vaan ei juuri nyt.\n\n-- Minkä tähden ei? kysyi Eugenia kalvettuen. -- Onko kartanomme\nvaarassa? Puolisoni --\n\nEi, ei; tänäpänä ei huolita Berkowista; hän on tuolla ylhäällä\ntehtaan herrain parissa. Kahakka on noussut itse työmiesten kesken.\nOsa heistä on tänä aamuna tahtonut jälleen ruveta työhön; poikani\n-- tässä riuhtaisi haikeasti vanhuksen kasvoja -- noh, kyllähän\nlopulla saatte tietää, mikä osa hänellä kaikissa näissä on, --\nOlli on vimmassaan siitä. Hän ja hänen puollustajansa ovat väkisin\najaneet väen takaisin ja ottaneet kaivokset haltuunsa. Tämä ei ole\ntoisille mieleen, ja ne jättäytyvät niinikään yhteen; koko tehdas on\nmylläyksessä, toinen kumppali toistansa vastaan! Oi Jumala laupias,\nkuinka, tämä kaikki päättynee!\n\nPurnumestari väänteli käsiään. Nuori rouva kuuli nyt toiselta\nsuunnalta melua ja hälinää, joka, niin kaukana kuin olikin, kuului\nheille asti.\n\n-- Minä aionkin välttää työhuoneita, vastasi Eugenia. -- Aioin\nkoettaa päästä niityn poikki puistoon, ja sieltä --\n\n-- Ei Jumalan tähden, älkää sinne menkö! virkkoi siihen vanhus. --\nSiellä on Olli joukkoinensa; he neuvoittelevat tuolla niityllä. Olin\njuuri sinne menemässä, vielä kerran pyytääkseni häntä, että viime\nvihdoin kuultelisi järjellistä puhetta ja antaisi kumminkin kaivosten\nolla rauhassa; jopa nyt on siksi mennyt, että oma henkemme ja veremme\novat vaarassa! mutta ei hän näe eikä kuule nurjamielisyydessään\nmitään. Älkää vaan sitä tietä menkö, armollinen rouva! Se on pahin\nkaikista.\n\n-- Kotiin minun täytyy, vastasi Eugenia jäntevästi, -- maksoi\nmitä maksoi! Tulkaa saattamaan minua, Hartonen, ainoastaan\nkonttoorirakennukselle. Pahimmassa kohtauksessa jään sinne, siksikuin\ntie on auki, ja teidän rinnalla lienen toki turvattu väkinäisyyksiltä.\n\nVanhus puisteli surullisesta päätänsä.\n\n-- En kykene teitä auttamaan, armollinen rouva. Tänä päivänä, kun\ntoinen sotii toistansa, tuskin oma henkenikään on turvassa, ja jos\nteidät tunnettaisiin, silloin ei auttaisi mitään, vaikka olisinkin\nvieressänne. Nyt on vaan yksi ainoa, jota he vielä kuulevat ja jota\nhe hätätilassa tottelevat, se on Olli-poikani, ja hän kantaa veristä\nvihaa herra Berkowille, ja vihaa teitäkin, sentähden että, olette\nhänen vaimonsa. -- Suuri Jumala, tuolla tulee hän puhkesi ukko\ntulisesti sanomaan. -- Taas on hänelle joku nolous tapahtunut, sen\nnäen hänen kasvoistaan. Väistykää hänen tieltään nyt, nyt vaan, minä\nrukoilen teitä!\n\nHän työnsi nuoren rouvan pienen huoneuksen puoliavonaisesta ovesta\nsisään, ja nyt kuuluikin askelia ja kiivaita ääniä. Laurin ja\nmuutamain muiden vuorityömiesten parissa tuli Olli astuen, isää\nhuomaamatta. Kasvonsa olivat tulipunaiset, otsallaan näkyi taas\nmyrskypilvi, joka mikä hetki hyvänsä uhkasi haljeta ja äänensä soi\nkuohuvan hurjasti.\n\n-- Jos _ovatkin_ kumppaleitamme ja veljiämme -- niin kuolema heille\nkohta kuin rupeavat petollisiksi meille! Me olemme vannoneet\ntoisillemme pysyäksemme yhdessä, seisoaksemme toistemme rinnalla,\nja nyt he konttaavat armon turviin ja antavat itsensä ja asiansa\nalttiiksi! Sen he tulevat maksamaan. Oletteko asettaneet miehiä\nkaivoksiin?\n\n-- Olemme, mutta --\n\n-- Mutkistusta ei tarvita, ärjäsi nuori johtaja miehelle, joka\noli rohjennut tehdä tuon väitteen. Puuttui vaan petosta omissa\nriveissämme, nyt, kun juuri olemme voittamaisillamme! He ovat väkisin\nsieltä ajettavat, sanon minä teille, jos vielä kerran koettavat\nlähennellä. Heidän täytyy oppia ymmärtämään, missä heillä on\npaikkansa, ja mikä heidän velvollisuutensa on, vaikka saisivatkin\notsansa veriin!\n\n-- Mutta heitä on jo kaksisataa, sanoi Lauri vakaisesti. -- Huomenna\nheitä on kentiesi neljäsataa, ja jos nyt herra Berkowkin puuttuu\nasiaan ja puhuttelee heitä -- niin kyllä tiedät mitä _se_ vaikuttaa.\nSen olemme usein kyllä viime ajalla havainneet.\n\n-- Ja vaikkapa heitä olisikin neljäsataa, -- äyhkäisi Olli, --\nvaikkapa puoli koko työmiehistöstä, niin me otamme heistä voiton\nme toiset. Tahdonpa nähdä, enkö saa heitä tottelemaan; mutta nyt\neteenpäin! Sinä Markku, saat käydä työhuoneissa; anna minulle tieto,\njosko Berkow puuttuu asiaan, josko hän vielä kirotuilla puheillansa\ntahtoo houkutella meiltä pois sata miestä. Ja te muut, kaivoksiin\ntakaisin! Laittakaa niin, että ne ovat tarpeeksi salpatut älkääkä\npäästäkö sinne ketäkään, joka ei meihin kuulu; minä tulen kohta\npaikalle, -- menkää.\n\nKäskyä toteltiin tulisesti. Vuorityömiehet riensivät sieltä\nosoitetulle suunnalle, ja Olli, joka nyt vasta huomasi isänsä, astui\njoutuisasti häntä likemmäksi.\n\n-- Sinäkö täällä, isä! Parempi kun -- hän vaikeni äkillisesti.\nJalka jäi kuin kenttään kiinikasvanneeksi; vastikään tulisena\npalavat kasvot muuttuivat jauhovalkeiksi, kuin olisi niistä jokainen\nverimärkänen lähtenyt pakoon, ja silmät törröttelivät kuin olisivat\nkummituksen nähneet. Eugenia oli astunut ovenaukosta näkyviin ja\nseisoi häntä vastakkain.\n\nNuoren rouvan aivoihin oli lennähtänyt ajatus, jonka sinä hetkenä\npani toimeen. Hän ei tullut ajatelleeksi rohkeuttaan, eikä vaaraa\ntästä uljuuden teosta; hän tahtoi mihin hintaan hyvänsä puolisonsa\nluokse ja sillä hänen täytyi hillitä sen kauhun, jonka hän tunsi\ntuota Olli Hartosta kohtaan, huomattuansa, mistä valtansa tätä miestä\nsuhteen oli saanut alkunsa; nyt oli käytettävä tätä valtaa, jonka\nvaikutuksen hän jo useita kertoja oli kokenut.\n\n-- Minä se olen, Hartonen, sanoi hän, hilliten välttämättömän\nvavahduksen, ja ulkopuolisesti näyttäen aivan rauhalliselta. --\nIsänne varoittaa minua menemästä tämän edemmäksi ja meneminen minun\non kumminkin!\n\nVasta äänen kuultuaan näkyi Olli ymmärtävän, että todellakin\nEugenia Berkow seisoi häntä vastatusten, eikä ainoastaan kiihosta\nhurmautuneen mielen kuvastus. Hän astui tuimasti muutamia askelia\nhäntä likemmälle; mutta Eugenian ääni ja silmät vaikuttivat häneen\nyhtä voimallisesti kuin ennenkin; ikäänkuin rauhallisuuden loisto\nlevisi Ollin kasvoille.\n\n-- Mitä tekemistä on teillä täällä, armollinen rouva? kysyi hän\nvireästi, mutta tuo äskeisin röyhkeä, isotteleva äänikin oli\nmuuttunut; olipa ottanut miltei heltyneimmän muodon. -- Meillä\notellaan julmasti tänäpänä; ottelu ei ole aiottu vaimoväelle, sitä\nvähemmin teille. Te ette saa jäädä tänne.\n\n-- Minä tahdon mennä puolisotani katsomaan! sanoi Eugenia äkisti.\n\n-- Puolisotanne -- katsomaan? toisti Olli. -- Vaiko sinne?\n\nTämä oli ensi kerta, kun nuori rouva käytti tuota nimitystä; hän\noli muulloin aina sanonut herra Berkow, ja Olli näytti aavistavan\nmitä tämä nimitys nyt merkitsi. Ensi hämmästyksissään ei hän\ntullut ajatelleeksi kuinka Eugenia oli tullut tänne, taikka mikä\naikomuksensa liene ollut; nyt silmäsi hän hänen matkavaatteitaan, ja\nkatsahti sitte ympärilleen missä matkavaunut tahi joku saattaja olisi.\n\n-- Minä olen yksinäni, selitti Eugenia, joka oivalsi hänen\nsilmäyksensä, ja juuri sen tähden en saata jatkaa kulkuani. Vaaraa\nen pelkää, mutta tahdon välttää loukkauksia, joita ehkä kyllä\nvalmistetaan minulle. Olette kerran ennen tarjonneet minulle\nvarjelustanne ja tahtoneet ottaa minua saattaaksenne, silloin kun\nei sitä tarvittu; nyt pyydän teitä sitä tekemään. Viekää minut\nturvallisesti kotiin, te sen voitte varmaan.\n\nPurnumestari oli tähän asti tuskaisena seisonut Eugenian äärellä. Hän\nodotti joka hetki että poikansa ryhtyisi johonkin sopimattomuuksiin\ntuon äärettömästi vihatun isännän puolisoa vastaan, ja oli valmis\nhätätilassa astumaan väliin. Hän ei voinut käsittää tämän nuoren\nnaisen helläisyyttä mieheen, jonka hän tiesi koko tämän melskeen\nainoaksi aikaansaattajaksi, mutta kun Eugenia nyt pyysi häntä\nsaattajakseen, silloin vanhus kokonaan hämmentyi ja katsoa tällötteli\nhäneen täydellä kummastuksella.\n\nOlli tuosta pyynnöstä myöskin oli kauheasti hurjastunut. Suopeuden ja\nsuostumuksen muuttuva valo oli kadonnut hänen kasvoistaan ja entinen\nisotteleva uhka oli siihen taas ilmautunut.\n\n-- _Minäkö_ teidät sinne veisin? kysyi hän kolealla äänellä. -- Ja\nsitä pyydätte minulta, armollinen rouva, juuri _minulta_?\n\n-- Tottakin teiltä! -- Eugenia ei kääntänyt silmiään hänestä. Hän\ntiesi koko voimansa olevan niissä; mutta tässä hän näyttikin olevan\ntämän voimansa viimeisellä äyräällä.\n\nOlli kavahti ylös vimmastuneena.\n\n-- Enpä milloinkaan! Ennen annan rynnäköllä sortaa huoneukset, annan\npurkaa ne pohjineen ja juurineen, ennenkuin vien teidät sinne. Hän\nsiellä kartanossa saisi rohkeutta tekemään meille hurjinta vastusta,\njos hän näkee teidän olevan äärillään. Hän riemuitsisi, jos näkisi\nteidän tulevan tänne, aivan yksinänne pääkaupungista ja kapinan\nylimmällään ollessa lähteneen tänne, ainoastaan ettette jättäisi\nhäntä yksinään. Mutta siihen saatte hakea toista saattajaa, ja jos\ntäällä joku toinen on -- nyt sinkahutti hän uhkaavan silmäyksen\nisäänsä -- niin hän ei pääse kauaksi menemään, siitä kyllä pidän\nhuolen.\n\n-- Olli malta taivaan tähden mielesi, nainenhan tämä on! sanoi\npurnumestari, joka tuskissaan astui väliin. Hän tietysti tässä\nottelussa näki puuskahtavan ainoastaan sen hillittömän vihan, jota\npoika jo kauan oli kantanut koko Berkowin sukua vastaan, ja sentähden\nasettui hän ikäänkuin suojelijaksi nuorelle rouvalle, joka kuitenkin\nhiljaa, mutta vakaasti työnsi hänen syrjälle.\n\n-- Ette tahdokaan siis saattaa minua, Hartonen?\n\n-- En ja kymmenen kertaa en!\n\n-- No, olkoon niin, minä menen yksinäni.\n\n-- Hän lähti astumaan puistoa kohden; mutta kahdella harppauksella\noli Olli saavuttanut hänen ja asettanut hänen tiellensä.\n\n-- Takaisin, armollinen rouva! Te ette pääse mihinkään, ette ainakaan\nsen kautta missä kumppalini ovat. Olkoon nainen tahi mies, niin on\nasia yksi. Nimenne on Berkow, ja siinä on kyllä. Heti kun tuntevat\nteidät, he karkaavat teitä vastaan. Sinne kartanoon ette taida tulla\nettekä tulekaan. Te jäätte tänne!\n\nUhkaavat olivat sanansa, mutta Eugenia ei ollut tottunut antamaan\nitseään mihinkään lykätä, ja tuo miltei hurjamainen kiihko, millä\nHartonen koki estää häntä Artturin luokse pääsemästä, herätti hänessä\nkuoleman tuskaa siitä, että Artturin kenties oli pahemmin asiat, kuin\nannettiin hänen aavistaakaan.\n\n-- Minä tahdon mennä mieheni luokse! toisti hän lujasti. -- Tahdonpa\nnähdä, salvataanko tie väkisin minulta. Antakaapa kumppalinne tehdä\nväkivaltaa naiselle! Antakaa te itse käsky päällekarkaukseen, jos\nsemmoinen urosteko teistä on haluttavaa! Minä kumminkin menen!\n\nJa hän menikin; hän riensi hänen ohitsensa ja lähti poikki niityn\nvievälle polulle. Hartonen jäi seisomaan, ja katsoen hänen jälkeensä\nhehkuvin silmin huolimatta isän rukouksista ja muistutuksista; hän\ntiesi paremmin kuin isä mitä nuori rouva tällä uhka-yrityksellä\ntarkoitti, mihin hän sillä tahtoi häntä pakoittaa; mutta tällä kertaa\nei hän tahtonut antaa tälle pakolle valtaa. Mutta jos nyt Eugenia\nsaisi surmansa kotinsa kynnyksellä, puolisonsa nähden, ennenkuin\nennättäisi tuon vihatun puolison syliin, ennenkuin -- siellä etempänä\nnäkyi lauma vuorityömiehiä, jotka meluten ja räyhäten astuivat\njohtajansa jälissä. Ensimmäiset olivat vaan noin sadan askelen\npäässä; he jo havaitsivat tuon yksinäisen naisen; ensi hetkenä he\ntulisivat tuntemaan hänen, ja itse oli hän puolituntia sitä ennen\nyllyttänyt miehiä rajattomaan raivoon kaikkea vastaan, mitä Berkowin\nnimellä mainittiin. Eugenia astui suorastaan vihollisiansa vastaan,\npeittämättä edes kasvojaan. -- Kuin vimmattu polki Olli jalkansa\nmaahan; sitte riuhtaisi hän itsensä isästä irti ja samana hetkenä oli\nhän Eugenian rinnalla.\n\n-- Pudottakaa huntu kasvoillanne! käski hän ja tarttui häntä\nrautakouralla käteen.\n\nEugenia totteli syvään hengähtäen; nyt oli hän turvattu. Hän tiesi,\nettei Hartonen luopuisi tästä kädestä vaikka koko työmieslauma\nryntäisi heitä ahdistamaan. Hän oli täydellä ymmärryksellä astunut\nsortoansa vastaan, mutta myöskin täydellä vakuutuksella siitä, että\nainoastaan tuo silminnähtävä sorto, johon hän olisi joutuva, oli\npakoittava Hartosen tarjomaan hänelle tuon kielletyn turvan. Eugenia\noli voittanut, mutta voittanut juuri viimeisellä nikaralla.\n\nHe lähenivät nyt miesparvea, joka heti kohta oli valmis pidättää\njohtajansa ympärille; mutta lyhyellä ja samalla tuiskaasti\nlausutuilla sanoilla käski hän heidät väistymään, ja osoitti heidät\nmenemään kaivoksille. Niinkuin sitä ennen toiset kumppalit, niin\ntottelivat nyt nämäkin paikalla, ja Olli, joka ei ollut hetkeksikään\nseisahtunut, veti muassaan Eugeniata, joka nyt vasta näki, kuinka\nmahdotonta hänen täällä olisi ollut päästä yksinään kulkemaan taikka\nkenenkään muun suojelemana kuin juuri sen, joka nyt oli hänen\nrinnallaan.\n\nTämä muuten niin rauhallinen niitty oli tänä päivänä rauhattoman\nmelskeen näyttämönä, vaikka varsinainen taistelu oli ollut\nkaivoksilla. Työmiehiä seisoi joukottain, mikä siellä mikä täällä,\ntiheään keräytyneinä -- joka paikassa levottomasti liikkuvia\nmiesryhmiä, joka paikassa vihaisia kasvoja, melua ja melskettä.\nTämä hurja meteli näkyi vaan etsivän jotakin esinettä, päästäksensä\npaikalla törkeäksi väkivallaksi puhkeamaan. Kaikeksi onneksi polku\nkoukerteli niityn laidatse, missä meteli oli verrattain vähempi,\nmutta sielläkin oli Olli, heti näkyviin tultuaan, kaikkein huomion\nesineenä ja keskuksena. Mutta meluisiin huutoihin, joilla häntä\nyleensä tervehdettiin, sekaantui tällä kertaa jonkunlainen hämmästys.\nKokonainen lauma ällistyneitä, epäluuloisia ja vihaisia silmäyksiä\nviskattiin hänen vierellään olevaan naiseen. Mustan matkavaatteitten\nja tiheän hunnun alta tosin ei kukaan tuntenut isännän vaimoa, ja\njos joku olisi luullut tuntevansa hänen liikkumisesta ja käytöksistä\nniin semmoinen luulo olisi vaan pilkalla ja naurulla ajettu takaisin.\nOlli Hartonenhan se oli, joka häntä saattoi, ja hän ei suinkaan\nsuojellut mitään mikä Berkowin taloon kuului; mutta nainenhan tuo\nkumminkin oli, joka astui hänen rinnallaan, purnumestarin tuiman\nja hillimättömän pojan rinnalla, joka muuten ei koskaan piitannut\nnaisista mitään, eipä Martta Ellasestakaan, josta kaikki tehtaan\npoikamiehet niin paljon pitivät. Olli, joka tämmöisissä tiloissa\nkatsoi omain toveriensakin vaimot tarpeettomiksi haitoiksi, jotka\nolisivat niin paljon kuin mahdollista poistettavat, hän nyt saatteli\ntätä outoa naista, semmoisen näköisenä kuin tahtoisi hän lyödä\nkuolijaaksi jokaisen, joka rohkenisi lähetä häntä askeltakaan liiaksi\nlikelle. Kukahan tuo oli -- ja mitä tästä olisi ajateltava?\n\nTämä lyhyt tuskin kymmentäkään minuutia kestävä vaellus oli\nvaarallinen itse johtajallekin, mutta hän näytti, että hän ainakin\ntäällä oli rajaton valtijas ja ymmärsi käyttää valtaansa. Milloin\nhajoitti hän muutamilla jyrkillä sanoilla jonkun heidän tiellään\nseisovan ryhmän, milloin antoi hän käskyn jollekin vastaantulevalle\nlaumalle ja niin suuntasi sen toisaalle; milloin tyydytti hän\njonkun yksityisen, joka tahtoi lähetä häntä kysymyksineen tahi\nkertomuksineen, sanoen \"sitte\" tahi \"minä tulen takaisin\", ja kaiken\ntämän ohessa laahasi hän nuorta rouvaa ehtimiseen ja niin kiiruusti\nmuassaan, että kaikkinainen selvempi havainto ja viivyttäminen kävi\nmahdottomaksi. Viimevihdoin pääsivät he puistolle, joka täällä oli\nsuljettuna ainoastaan puiselle ristikkoportille. Olli tokasi sen auki\nja astui kumppalinensa puitten varjoon.\n\n-- Kyllähän jo välttänee; sanoi hän ja päästi hänen kätensä.\nPuistossa on teille vielä turvaa, ja viidessä minuutissa pääsette\nperille.\n\nOhitse päästy vaara vielä vienosti vapisutti Eugeniata ja kättänsä\nsärki Ollin rautakourainen pitely; hän nosti verkkaan hunnun\nkasvoiltaan.\n\n-- Joutukaa vaan, armollinen rouva! jatkoi Olli karvastavalla ivalla.\n-- Olenhan rehellisesti auttanut teitä miehellenne pääsemään. Eihän\ntoki pidä pitkittää hänen vartomistaan?\n\nEugenia katsahti häneen. Ollin kasvot osoittivat, mihin\ntuskastumiseen Eugenia oli hänen johdattanut, kun hän oli asettanut\nhänen valitsemaan josko hän tahtoisi nähdä kumppalinsa tekemää\nväkivaltaa, taikka itse ottaisi saattaaksensa häntä puolisonsa\nturville. Nuorella naisella ei ollut rohkeutta kiittää häntä; hän\nvaan ojensi hänelle vaiti kätensä. Mutta Olli vähässä tuupahti hänen\nkättänsä pois puolestansa.\n\n-- Te olette niin paljon vaatineet minulta, niin paljon, armollinen\nrouva, ettei paljosta puuttunut ettei se käynyt onnettomasti. Nyt on\nkäynyt kuin olette tahtonut, mutta olkaatte koettamatta toisten minua\npakoittaa, niinkuin tänä päivänä, ei ainakaan jos hän on saapuvilla\n-- silloin -- silloin -- minä, Jumal' avita! menetän teidät molemmat!\n\nToisella paltalla seisoivat molemmat palvelijat, katsellen\nhuolestuneesti, mutta samalla uteliaasti tehtaille päin, ja\nsäikähtyivät yhtä paljon kuin sitä ennen purnumestari, kun armollinen\nrouva, jonka tietysti luulivat olevan pääkaupungissa, yhtäkkiä\nseisoi heidän edessään ilman että vaunuja oli kuulunut, ja ilman\nettä palvelijaneitsyttä tahi ketään muuta näkyi hänen seurassaan.\nTehtaiden kautta nuori rouva ei ollut millään muotoa voinut tulla,\nvielä vähemmin puiston kautta, sillä sen takana niityllä, oteltiin\nvielä kiivaammin, ja kuitenkin oli hän täällä. Molemmat miehet\nolivat niin ällistyksissään että tuskin saivat vastanneiksi Eugenian\näkilliseen kysymykseen; kuitenkin sai hän tietää, että miehensä oli\nsisällä huoneissa, ja nyt riensi hän pikaa portaita ylös. Palvelija,\njoka seurasi häntä sinne, sai vielä enemmän syytä kummastella\narmollista rouvaa, tämä kun porstuassa tuskin suvaitsi hänen ottaa\nhattuansa ja nuttuansa, ja kun palvelija aikoi kiirehtiä huoneisin,\nmissä Artturi asui, ilmoittamaan rouvan tuloa, käski rouva hänen\nseisahtua ja sanoi aikovansa itse etsiä miehensä. Tulonsa oli kuin\nmyrskytuuli; mitähän pääkaupungissa olikaan tapahtunut?\n\nEugenia oli piankin rientänyt poikki salin ja molempain ensimäisten\nhuoneiden, kun yhtäkkiä seisahtui; sillä Artturin lähisestä\ntyöhuoneesta kuului ääniä. Eugenia oli niin varmaan luullut saavansa\ntavata miehensä yksinään: odottamattomana ja ilmoittamattomana oli\nhän tahtonut astua sisään, ja nyt piti hänen tavata häntä vieraiden\nkeskellä. Ei, ei vieraiden läsnä-ollessa! Hän viivyskeli epäröiden,\nkääntyisikö takaisin vai jäisikö sinne. Viimein astui hän syrjälle\ntaakse risahtamattomia oviverhoja, jonka laskokset enimmäksi osaksi\nhänen peittivät.\n\n-- Mahdotonta, herra Berkow! kuului yli-insinöörin selkeä ja kimeä\nääni. -- Jos vieläkin annatte sääliväisyyden vallita, niin he\nhätyyttävät niitäkin, jotka jo ovat alkaneet järjestykseen palata. He\novat tällä kertaa peräytyneet, sentähden että olivat heikommat, mutta\nkahakat tulevat uudistumaan, rajumpana ja verisempinä kuin aamulla,\nkun tora päättyi käsirysäkkään. Hartonen on näyttänyt, ettei hän\nsäästä omia tovereitaankaan, jos ne asettauvat hänen hirmuvaltaansa\nvastaan. Hän antaa ystävän ja vihollisen vuodattaa vertansa, kun omat\nmielenjohteensa vaan ovat kysymyksessä.\n\nAvonainen ovi antoi Eugenialle tilaisuuden esteettömästi katsella\nhuoneesen. Artturi seisoi häntä vastakkain avonaisen akkunan\nsuussa, ja koko kirkas päivänvalo kävi hänen kasvoilleen, jotka\nolivat paljon synkistyneet siitä kun Eugenia viimeksi oli hänen\nnähnyt. Murheen pilvi, joka jo silloin oli näkynyt otsallaan oli\nnyt muuttunut kahteen syvään menevään vakoon. Kaikki kasvojen\npiirteet olivat terävemmät; murros, mikä jo ennen oli alkanut\nvivahdella ja ainoastaan eräinä pontevampina hetkinä oli ollut oikein\nselvästi nähtävänä hänen kasvoissaan, vallitsi niissä ehdottomasti\nrauhallisuudenkin hetkinä ja oli kokonansa haihduttanut entisen\nuneilevan muodon; asema ja äänikin osoittivat samaa lujuutta --\nsilminnähtävää oli, että nuori isäntä muutamana viikona oli oppinut\nsen, mihin muut tarvitsevat vuosikausia.\n\n-- Minä kyllä olen viimeinen puhumaan vieraasta avusta, jatkoi\nyli-insinööri, -- mutta ajattelen että me kaikki, ja isäntämme\netukynnessä, olemme tehneet kyllin estääksemme tappelua syttymästä.\nMeitä ei kyetä moittimaan, jos viimein ryhdymme keinoon, johon muut\ntehtaat, ilman niin suurta hätäpakkoa kuin meidän jo aikoja ovat\nryhtyneet.\n\nArtturi pudisteli synkeästi päätänsä.\n\n-- Mitä muissa tehtaissa on tapahtunut, se ei tarvitse olla meille\nohjeena; niissä on asiasta päästy muutamilla vangitsemisilla\nja vähäpätöisillä haavoilla; niissä ei ole tarvittu kuin\nviisikymmentä miestä ja muutamia tyhjiä ampumisia ilmaan koko\nkapinan lannistamiseen. Täällä on Hartonen johtajana, ja me tiedämme\nkaikki, mitä siitä on odotettavaa. Hän ei peräydy vaikka paineteilla\nkäytäisiin rynnäkölle, ja hänen rinnallaan seisoo ja kaatuu koko\nhänen ryhmänsä. Nämä saattaisivat asiat viimeisillensä -- meillä\nkulkee rauhan tie poikki kuoleman.\n\nInsinööri ei virkannut mitään, mutta synkistynyt kasvonsa todistivat,\nettä hänkin oli puolustava isännän arvelua.\n\n-- Mutta jos ei rauha muun neuvoin ole voitettava -- alkoi hän\npuhumaan.\n\n-- Jospa vaan olisi voitettava! Mutta sitä ei voiteta, ja uhrit olisi\nsuotta menetettävät. Minä tukehdutan toran täksi hetkeksi, mutta\ntulevana vuonna, kentiesi tulevalla kuulla nähdään se uudestaan\nalkavan, ja te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin etten semmoisessa\ntapauksessa voisi tehtaita kunnossa pitää. Muissa paikoin nähdään\ntoki älyä kunnollisuuteen ja luottamukseen, ja väestö alkaa viime\nvihdoin heltymään; meillä ei ole sitä toivomistakaan; kauan kylvössä\nollut nurjuus ei ole niin helposti voitettu. Viha ja vaino oli\nvälisanana, jaettuna kullekin minun tänne tullessani; se se on\nvielä tänäkin päivänä, ja jos nyt laskisin verta itseni ja väestöni\nvälillä, niin silloin olisi kaikki lopussa. Hartonen ehkä rohjennee\nhäätää väkensä kuuliaisuuteen julkisessa taistelussa, hän rohjennee\nväkisin, ehkäpä vertakin vuodattamalla pakoittaa heidät tahtoonsa\nmukautumaan; mutta hän tulee ainakin olemaan se apostoli, jolta\npelastustaan odottavat.\n\nMutta jos antaisin mennä yhdenkin laukauksen, jos vaan varustan\nitseni aseilla ainoastaan henkeni turvaksi, niin olen minä\nhirmuvaltias, joka röyhkeällä mielellä murhautan heitä, sortaja,\njolla on ilonsa heidän tuhostaan. Vanha purnumestari ei sanonut\nturhaan: \"jos kerta meillä kahakka syttyy, silloin Jumala meitä\nauttakoon!\"\n\nEi ollut vaikeroimista, eikä alakuloisuutta näissä sanoissa,\nainoastaan tuo haikea mielikarvaus, mikä saa sijansa ihmisessä, joka\nviime vihdoin näkee itsensä temmatuksi tuon hurmauksen partaalle,\njota on koettanut kaikin voimin välttää. Kentiesi nuori isäntä ei\nolisikaan näin puhunut jollekulle toiselle, mutta yli-insinööri\noli ainoa, joka viime aikoina oli päässyt häntä likemmä, hän kun\nkaikissa vaaroissa ja neuvotteluissa oli pysynyt järkähtämättä hänen\nrinnallaan; hän oli niin'ikään ainoa, joka isännän suusta kuuli muuta\nkuin käskyä ja kehoituksia, mitkä olivat ainoat, joita isäntä muille\nvirkamiehille jakoi.\n\n-- Väestö on kuitenkin osaksi tahtonut ryhtyä työhön, sanoi insinööri.\n\nJa sekö juuri pakoittaisi minun julistamaan toisille sodan? sanoi\nArtturi oikaisten itsensä suoraksi. -- Hartosta on mahdoton saada\nsovintoon -- turhaan olen vielä kerran sitä koettanut.\n\n-- Ketä? mitä olette koettaneet, herra Berkow? kysyi insinööri niin\nälykkäästi, että nuori isäntä oikein kummeksien katseli häntä.\n\n-- Hartosta saada sovintoon. Tuo asia toki ei julkisesti tapahtunut;\nolisipa se sitte voitu kehnoudeksi sanoa; tapahtui se kerran, kun\nsattumasta kohtasimme toinen toisemme, kun olimme kahden kesken ja\nminä vielä kerran tarjosin hänelle käteni sovinnoksi.\n\n-- Sitä teidän ei olisi pitänyt! virkkoi siihen toinen, miltei\nkiihkossaan. -- Ojentaa sille miehelle kättänsä sovinnoksi! Oih\nJumala, te ette siis tiedäkään vielä mitään.\n\n-- Eikö olisi pitänyt? kysyi Artturi tuikeasti. -- Mitä tarkoitatte,\nherra yli-insinööri? Olkaa vakuutettu, että kyllä ymmärrän varjella\nasemani semmoisissakin tiloissa.\n\nYli-insinööri oli jo malttunut.\n\n-- Antakaa anteeksi, herra Berkow! sanoillani en tahtonut moittia\nisäntämieheni tekoja! ne tarkoittivat ainoastaan poikaa, jolla ei\nliene aavistustakaan noista huhuista, jotka ovat liittyneet hänen\nisänsä kuolinhetkeen. Olimme luvanneet toisillemme, ettemme virkkaisi\nniistä teille mitään; sen teimme paraimmassa tarkoituksessa. Mutta\nnyt näen, että olemme tehneet väärin, että teidän olisi pitänyt saada\nniistä tiedon. Te tahdoitte ojentaa kätenne sovinnoksi, ja minä sanon\nvieläkin, ettei se olisi pitänyt tapahtua.\n\nArtturi katsoa tuijotti häneen. Kasvonsa olivat yhtäkkiä käyneet\nverettömiksi ja huulet värisivät.\n\n-- Te puhutte Hartosesta ja isäni kuolin hetkestä. Onko mitään\nyhteyttä niitten välillä?\n\n-- Pelkään sitä: me pelkäämme sitä kaikki. Yleinen epäluulo ei\nainoastaan meidän vaan hänen kumppaniensakin kesken syyttää\npäällysmiestä.\n\n-- Silloin kulku-aukossako? kysyi Artturi kovin liikutettuna. --\nTurvattomanko salamurhaaminen? Sitä en usko Hartosesta!\n\n-- Hän vihasi vainajaa, sanoi yli-insinööri viitaten, -- eikä ole\nhän koskaan kieltänyt vihaansa. Herra Berkow on voinut suututtaa\nhänet jollakin sanalla tahi haasteella. Lienevätkö köydet todellakin\nainoastaan sattumuksesta katkenneet, ja käyttikö hän sitä vaarallista\nhetkeä pelastaakseen itsensä ja syöstäkseen toisen syvyyteen, vai\nlieneekö koko tämä tehtävä ollut jo aikasemmin keksittynä, tämäpä\npeittyy sakiampaan pimeyteen, mutta syytön hän ei ole, siitä olen\nvalmis takaamaan.\n\nNuoren esimiehen kasvoista näkyi kuinka syvälle tämä ilmoitus hänen\nmieltänsä viilsi; hän nojasi raskaasti pöydän laitaan.\n\nTutkinnossa asia nähtiin olevan onnettomuuden saattama, vastasi hän\narastavalla äänellä.\n\n-- Tutkinnossa ei päästy minkään perille! Sentähden otaksuttiin\nkaikki onnettomuuden tapaukseksi ja jätettiin semmoisekseen. Ei\nkukaan tohtinut julkista kannetta tehdä, todistuksia ei ollut ja\nvälttämättömiä riitaisuuksia olisi sytytetty työmiestemme oloissa,\njos tämän epäluulon nojalla heiltä olisi otettu heidän johtajansa,\njoka todenmukaisesti kuitenkin olisi syyttömäksi julistettu. Me\ntiesimme että asiain ollessa niin kuin olivat, ette voisi välttää\ntämän vastustajan nostamia yrityksiä ja tahdoimme säästää teidät\nainakin mielipahasta, joka olisi syntynyt samassa kun olisitte saanut\ntietää, mikä mies vastustajanne oli. Tämä oli syynä siihen, ettemme\nmitään asiasta virkkaneet.\n\nArtturi pyyhkäisi kädellä hikistä otsaansa.\n\n-- Sitä en aavistanut? Enpä aavistanut! Ja vaikkapa hän olisikin\nsyytön -- te olette oikeassa, sille miehelle minun ei olisi pitänyt\nkättä ojentaa.\n\n-- Ja sama mies, jatkoi siihen yli-insinööri vakavasti, -- on\ntoveriensa johtajana kerännyt kaikki onnettomuudet teille ja meille;\nsama mies on herkeämättä liehtonut ja pitkittänyt toraa, ja koettaa\nnyt, kun valtansa on vähenemässä, tehdä riidan auttamattomaksi.\nTaidatteko ja tahdotteko vielä sääliä häntä?\n\n-- Häntäkö? En! sen päätin jo silloin kun hän niin jyrkästi hylkäsi\nrauhan-ehdoitukseni, mutta tämän päiväisten tapausten nähtyäni en\nsaata säästää niitä muitakaan, ne vaativat minun viimeistä keinoani\nkoettamaan. Ne kaksisataa, jotka aamulla tahtoivat työhön ruveta,\novat nyt oikeutetut saamaan suojelusta työssänsä. Purnut ovat\nturvattavat mihin hintaan hyvänsä, sitä en voi enään yksinäni, siis --\n\n-- Siis -- odotamme käskyjänne herra Berkow.\n\nHetkisen äänettömyys seurasi, mutta Artturin kasvoissa selvästi\nnähtävä taistelu antoi viimein sijan näkyviin astuvalle synkeälle\npäätökselle.\n\n-- Minä kirjoitan sotamiesten päälikölle kaupungissa. Kirjeen pitää\njoutua sinne, jo tänä päivänä -- niin _täytyy_ käydä.\n\n-- Viime vihdoin! sanoi yli-insinööri puoli-ääneen ja ikäänkuin\npuoleksi nuhdellen. -- Jopa olikin aika.\n\nArtturi kääntyi kirjoituspöytänsä puoleen.\n\nMenkää nyt ja katsokaa, että tirehtööri ja muut herrat jäävät\npaikoilleen, kuten heille osoitin käydessäni tehtaissa. He eivät saa\nmennä sieltä, ennenkuin minä tulen. Aamulla ei olisi auttanut mitään\nkäydä meteliä vastustamaan; kentiesi menestyy asia nyt paremmin.\nPuolen tunnin päästä olen minäkin siellä. Tapahtuuko jotakin vaseti\nmerkillistä sillä aikaa, niin lähettäkää minulle hetikohta sana.\n\nKun yli-insinööri, joutusasti kumartaen, lähti huoneesta, oli hänellä\nliiain kova kiiru ja pää liiain täynnä ajatuksia, havaitaksensa\nnuorta rouvaa, joka hänen lähetessään painui syvälle oviverhojen\nlymyyn. Katsahtamatta ollenkaan syrjään meni hän poikki lähisen\netuhuoneen ja sulki oven jälkeensä. Molemmat puolisot olivat nyt\nyksinänsä.\n\nArtturi oli vaan kitkerästi myhähtänyt insinöörin viimeisille\nsanoille.\n\n-- Se on kovin myöhäistä; sanoi hän raskaasti itsekseen. -- Ne eivät\nväisty ilman verta vuodattamatta -- minun täytyy niittää mitä isäni\non kylvänyt!\n\n-- Hän heittäytyi nojatuoliin, ja laski pään kätensä nojaan. Nyt,\nkun hänellä ei enään ollut vastaamista kenellekään, kun hänen ei\nenään ollut täytymys näyttäytä isäntämiehenä, jonka nerosta kaikkein\nmuitten onni rippui, nyt kaikki ponsi näytti poikkeevan hänestä ja\nhän jäi tuon kuolleen hermottomuuden näköiseksi, johonka väkevinkin\non menehtynyt sittekun hän viikkokaudet on ponnistanut ruumiinsa ja\nhengensä voimia mitä jäntevämmille. Olipa tuo syvän ja tuskallisen\nälyttömyyden hetki, mikä kyllä voi lähestyä miestä, joka lakkaamatta\nja turhaan vastaan sotii kirousta menneestä ajasta, jolloin hän\nkumminkaan ei rikkonut muussa missään, kuin siinä, että pysyi osaa\nottamatta silloisiin pyrintöihin, ja jonka onneakukistava perintö\nkuitenkin kaikella kovuudella oli ottanut rasittaaksensa häntä\nyksinään. Isäänsä kovat syyttämiset, jotka huulillaan väikkyvät,\ntosin vaiensivat samana hetkenä, kuultuansa mikä kauhea luulo\nihmisten kesken oli noussut hänen kuolemastaan, ja kuitenkin oli\nisä yksinään syynä siihen, jos poika nyt, tuon tuskallisen sodan\nyhteydessä, kumminkin viime vihdoin näki itsensä pakoitetuksi\nviimeiseen kauheaan välttämättömyyteen, jos hän, häviönsä tarjona\nollessa, vaimonsa hylkäämänä, kaikista entisistä ystävistään kaukana,\nryhtyi viimeiseen keinoon turvatakseen itsensä ja mitä hän vielä\nkumminkin hetkeksi nimitti omaksensa, vastustaaksensa sitä vihaa,\njota vuosikausina oli kylvetty ja kasvatettu ja joka nyt hänelle\ntarjosi kaiken katkeran hedelmänsä. Artturi ummisti tuiki väsyneet\nsilmänsä ja nojasi päänsä tuolin selkäimeen -- hän ei muuta mitään\nkyennyt.\n\nEugenia oli hiljaa lähtenyt lymy-paikastaan ja astunut kynnykselle.\nUnhotettuna oli vaara, missä hän oli ollut, unhotettuna insinöörin\nsyytös, jota hän äskeisin kauhistuen oli kuulellut, unhotettuna\nhänkin, jota syytös tarkoitti, ja kaikki mitä häneen oli liitettynä;\nnyt, kun hän puolisotaan lähestyi, näki hän ja kuuli ainoastaan\nhäntä. Hunnut, jotka niin kauan ja niin tiheänä olivat rippuneet\nheidän välillään, olivat nyt viho vihdoin rikki raastettavat. Jos\nhän oli erehtynyt, jos häntä ei niin vastaanotettaisi, kuin hän,\nväkipakolla kopeudesta luovuttuansa, tahtoi ja täytyi tulla -- veri\nsyöksi hurjan väkisellä voimalla nuoren naisen sydämeen, ja tämä\nsydän sykki sanomattoman tulisesta tuskasta -- seuraavana hetkenä oli\nkoko hänen elämän onnensa päätettävä.\n\n-- Artturi! sanoi hän hiljaa.\n\nArtturi kavahti pystyyn kun olisi joku luonnottaren ääni korvaansa\nkoskettanut, ja katsoa tuijotteli ympärilleen. Tuolla kynnyksellä,\nmissä hän iäksi oli sanonut hänelle jäähyväiset, siellä seisoi hänen\nvaimonsa, ja samana hetkenä kuin hän näki hänen katosivat kaikki\nhurmeet ja mietteet. Hän teki liikahduksen ikäänkuin heittäytäkseen\nhäntä kohden, ja autuas äänähdys, joka välähti hänen suustaan,\nsalaman säihky hänen silmässään, todisti hänelle kaikki mitä\nkuukausien maltti aina tähän hetkeen asti oli kokenut peittää.\n\n-- Eugenia!\n\nNuori rouva tapaili syvälle henkeään, ikäänkuin rautanen paino olisi\nnostettu rinnaltaan. Silmäilys ja tuo ääni, millä Artturi mainitsi\nhänen nimeään, antoivat hänelle nyt viime vihdoin tuon niin kauan\nepäillyn todistuksen, ja vaikka hän pidätytti hurjamaisen aikeensa,\nvaikka hän ikäänkuin omaksi turvakseen koettikin taas pukeutua\nvanhaan valelliseen verhoonsa ja peittää tuon toden puhuvan silmänsä,\ntuo kaikki oli jo myöhäistä, hän oli jo nähnyt kylläkseen.\n\n-- Mistä tulet? kysyi Artturi vihdoin, vastuksella voitetulla\nky'yllä, -- näin odottamattomasti -- ja kuinka olet päässyt näihin\nhuoneihin? Tehtaassa ollaan täydessä metelissä, mahdotoin sinun on\nollut sitä tietä tulla. Eugenia astui hiljakseen likemmälle.\n\n-- Olen tullut muutama hetki tätä ennen. Tien tänne minun on täytynyt\nvalloittaa itselleni, äläpä nyt kysy millä neuvoin -- siinä kyllä,\nettä menestyin. Tahdoin tulla puolellesi, ennenkuin sorto saavuttaisi\nsinun. Artturi koetti kääntyä toisaalle.\n\n-- Mitähän tuo tietänee, Eugenia? Mikä on tarkoituksesi helevällä\näänelläsi? Klaus kaiketiki kertomuksillaan on sinua huolestuttanut,\nvaikka kyllä rukoilin ja vasetinki kielsin häntä sitä tekemästä. Minä\nen välitä säätämäkäskyn ja jalouden tarjouksia, sen tiedät.\n\n-- No sen minä tiedän! vastasi Eugenia vakaasti. -- Olethan jo kerta\nennenkin torjunut minun pois niitä tuottamasta. Sinä et voinut\nanteeksi antaa, että kerran tein sinulle väärin, ja sitä kostaaksesi\nolit vähässä menettää sekä minun että itsesi. Artturi, kuka meistä\nmolemmista oli hurjempi ja rajumpi?\n\n-- Eihän se ollut kostoa, -- sanoi hän hiljaa. -- Minä laskin sinun\nvapaaksi; -- itsehän sitä halusit.\n\nEugenia seisoi nyt aivan hänen uumillaan; tunnustus, joka ennen ei\nmihinkään hintaan olisi luiskahtanut hänen huuliltaan, kävi nyt\nsenpä keveämmäksi, kun tiesi olevansa rakastettu. Hän nosti tummat,\nkyyneltulvaamat silmänsä ylös Artturiin.\n\n-- Ja jos nyt sanon puolisolleni, etten tahdokkaan vapautta ilman\nhänettä, että olen tullut tänne tekemään itseäni osalliseksi\nkaikessa, mitä meille voi tapahtua, että olen oppinut -- rakastamaan\nhäntä; onko hän silloin toisen kerran käskevä minun pois?\n\nSanoilla hän ei saanut vastausta, mutta hän levähti jo Artturin\nsylissä, noissa syleilyissä, jotka niin lämpöisesti ja tukevasti\nsulkivat hänen, ikäänkuin eivät milloinkaan tahtoisi laskea luotaan\nmitä viime vihdoin oli voitettuna. Tulisista hyväilyksistä joita hän\ntuhlaten jakeli hänelle, huomasi Eugenia, kuinka syvälle katomisensa\noli koskenut Artturiin ja mikä takaisin tulonsa tämmöisellä ajalla\noli hänelle. Noissa suurissa ruskeissa silmissä hän näki helleyden,\njota hän ei koskaan ennen niissä nähnyt. Tuo lumouksissa oleva\nkadonnut maailma oli kohonnut syvyyksistään täyteen hehkuvaan\npäivänvaloon, ja nuori nainen lienee ehkä saanut näissä jonkun\naavistuksen kaikista aarteista, jota tämä maailma lupasi hänelle,\nsillä hän laski mitä hellimmällä suopeudella päänsä miehen rinnalle,\nkun tämä kumarsi hänen helmoilleen ja hiljaa kuiskahti:\n\n-- Puolisoni! kaikkeni!\n\nAvonaisesta akkunasta luikaili huoneesen ikäänkuin suihkina ja\ntervehdys tuolla etäällä olevalta metsäkukkulalta. Näitten äänien\ntäytyi välttämättömästi ottaa osaa tähän äsken saavutettuun riemuun;\nolivathan ne olleet sitä synnyttämässäkin. Ne olivat jo aikoja\ntunteneet nämä molemmat, silloinkin kun he eivät vielä tunteneet\ntoisiaan, kun he vielä olivat kopeina ja sotaisina ja puhuivat\nluopumuksesta aivan samana hetkenä, kun sydämensä tapasivat toinen\ntoisensa. Mutta eihän tuo mitään auta, että ihmislapset kopeilevat\nja sotivat, jos he sydämillään ja toiveillaan ovat joutuneet siihen\nlumoukseen, johonka vuorenhaltijat väikkyvällä terhenneliä saartavat\nvaltakuntansa kevään ensi taitoksessa -- sillä mikä silloin iskee\nyhteen, se on yhdessä pysyvä iankaikkisesti!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivä, joka oli alkanut näin myrskyisenä Berkowin tehdas-asunnoilla,\npäättyi verrattain tyvenenä, tyvenempänä kuin aamun tapauksista\npäättäen olisi saattanut odottaa. Suhteisin outo olisi kentiesi\nluullut sen tyvenen, mikä illan puoleen näytti vallitsevan kaikissa\ntehtaissa, sitkeimmäksi rauhaksi, ja kuitenkin oli tuo vaan tyven\nedellä myrskyn, joka huovahteli hetkisen aikaa sitte uudella\nrajuudella jälleen alkaakseen.\n\nPurnumestarinkin kotona vallitsi tuo tukala, raskas hiljaisuus,\njoka kätki niin paljon onnettomuutta helmassaan. Purnumestari itse\nistui nojatuolissaan lietensä edessä; Martta askaroitsi sitä ja tätä\ntuvassa, silmäten tuontuostakin Olliin, joka vaieti ja ristissä käsin\nlakkaamatta mittaili huoneen lattiata. Ei kukaan sanonut hänelle\nmitään, eikä hänkään muille. Entinen ystävällisyys, jota nuori\npäällysmies jäykällä luonteellaan piukalle käydessä monta kertaa oli\nsaattanut häiriöön, mutta joka yhtä monesti oli johdatettu sovintoon,\noli aikoja sitte kadonnut. Olli hallitsi nyt täällä kotona yhtä\nitsevaltaisesti, kuin toveriensakin keskellä; ei tohtinut enään\nisäkään puhua hänen päätöksiään ja yrityksiään vastaan; mutta täällä,\nniinkuin muittenkin kesken, oli pelko ainoa, mikä tuotti hänelle\nkuuliaisuuden; rakkaus ja luottamus olivat kaukana.\n\nÄänettömyyttä oli kestänyt kotvan aikaa ja olisi arvattavasti\nkestänyt vieläkin kauemmin, jollei Lauri olisi astunut huoneesen.\nMartta, joka näki hänen akkunasta, meni häntä vastaanottamaan ja\naukaisi oven. Näiden kihlattuin väli oli kumminkin omituisesti\nkalsea; vastoin päivän arveluttavia tapauksia olisi tytön tervehdys\nvoinut olla -- olisipa kentiesi juuri niiden tähden pitänytkin\nolla -- herttaisempi, ja tämä ajatus näyttikin olevan nuorella\ntyömiehellä, sillä kasvoihinsa ilmausi tyytymättömyys ja hän pidättyi\nkeskelle herttaista tervehdystään; mutta Martta ei huomannut sitä\neikä tätä ja Lauri käännähti Ollin puoleen.\n\n-- Noh? kysyi Olli, seisahtuen.\n\n-- Niinhän se on; kuin jo ennenkin olen sanonut sinulle, vastasi\nLauri, hartioitaan nytkäyttäen. Huomenna ilmoituttaa neljäsataa\nmiestä itsensä työhön otettavaksi, ja yhtä monta epävakaisena\nväipistelee. Tuskin voit puoleenkaan luottaa.\n\nTällä kertaa Olli ei kiivastunutkaan niinkuin hänen semmoisissa\ntiloissa oli tapana; hurja vallattomuus, jonka hän aamulla oli\nosoittanut, milloinka oli puhe toverien verrattain vähäisestä\nluopumuksesta, näytti tummasti eroittavan tuosta miltei\nluonnottomasta hiljaisuudesta, millä hän otti puhuakseen.\n\n-- Vaiko ei puoleenkaan? Ja kuinka kauan hekään pysyvät vakavina?\n\nLauri vastasi kierrellen:\n\n-- Niihin kuuluu koko nuorempi työmiehistö. He ovat alusta aikain\nliittoutuneet sinuun ja he kyllä pysyvät yhdessä, vaikka huomenna\ntapahtuisikin jotakin kaivoksissa. Aiotko tosiaankin antaa asian niin\npitkälle mennä, Olli?\n\n-- Hän antaa asian mennä niin pitkälle, sanoi vanha purnumestari\nnousten seisaalle ---, että kaikki luopuvat hänestä ja hän jää\nyksinään. Olen jo sanonut sen teille. Te ette tule mihinkään\nmielettömällä vaatimuksellanne ja vihallanne, joka kyllä voi olla\npaikallaan mitä koskee isään, mutta jota poika ei ole ansainnut.\nMitä hän tarjosi teille, siinä oli kyllin, sen tiedän minä, joka\nmyös olen tehnyt työtä purnussa ja jolla myös on sydän vertaisteni\nkärsimykselle; useimmat olisivatkin tyytyneet hänen tarjouksiinsa,\nmutta he kiljuttiin korvat täyteen ja heitä uhattiin, kunnes ei\nyksikään enään uskaltanut paikaltaan ainoastaan sen tähden, että Olli\noli pannut päähänsä vaatia mahdottomia. Nyt on viikkokausia kestänyt\nkaikkea tuota kurjuutta, kaikkea tuota murhetta ja puutetta, eikä ole\ntuosta mitään apua ollut. Sinä, Olli, olet sen aikaansaattanut, sinä\nyksinäsi; tee nyt siitä loppukin.\n\nVanhus oli noussut seisaalle ja katseli nyt miltei uhkaavasti\npoikaansa, mutta Olli pysyi yhtä kolkkona ja puhumattomana tässäkin\näänettömässä, nuhtelevassa katselmassa, joka arvattavasti muussa\ntilassa olisi nostattanut kaiken hänen röyhkeytensä.\n\n-- Sinun sanoillesi, isä, ei kannata väitteitä panna, vastasi hän\nkarsaasti, sen olen tietänyt jo aikoja! Sinä olet tyytyväinen kun\nvaan saat syödä kovaa leipääsi rauhassa, mikä sitä ylemmäksi menee,\nsen sanot hurjuudeksi tahi rikokseksi. Kaikki minä olen pannut\nsattumuksen nojaan! Minä olen aikonut panna sen toimeen ja olisinkin\nsen tehnyt, ellei tuo Berkow äkkinäisesti olisi tullut ja näyttänyt\nmeille teräksistä neroaan. Jos nyt ei menestyisikään -- noh,\nsaatanhan vielä luottaa puoleen tovereistani ja puolellakin näyttää\nhänelle, mitä sortamisemme maksava on. Voittonsa pitää tulla hänelle\nkyllä kalliiksi!\n\nPurnumestari katsahti Lauriin, joka seisoi siellä alakuloisena,\nkäymättä keskusteluun osalliseksi, ja otti sitte pojallensa\npuhuakseen:\n\n-- Katso ensin, pysyykö tämä puolikaan sinulle uskollisena, jos herra\ntaas astuu väliin, niinkuin hän teki puolenpäivän aikana. Se maksoi\nsinulle toisen puolen, Olli. Luuletko, ettei hänen käytöksensä, ensi\npäivästä aikain kun aloitte uhata häntä, ole mitään vaikuttanut?\nLuuletko, etteivät he näe, että hän kyllä pystyy vastustamaan sekä\nsinua että heitä, kun kerta herkeät olemasta heidän päälikönsä? Tänä\naamuna ovat ensimäiset työhön hankkineet; sen he olisivat tehneet\nkolme viikkoa tätä ennen, jos he vaan olisivat tohtineet. Kun nyt\nalku kerran on tehty, peräytymistä ei enään olekaan toivominen.\n\n-- Voitpa olla oikeassakin, isä, sanoi Olli matalan kolealla äänellä.\nPeräytymistä ei enään ole toivominen! Olen luottanut heihin niin kuin\nkallioon, ja nyt on se pelkkää, kätteni alla valuvaa hiekkaa. Berkow\nkyllä ymmärtää, miten hänen tulee houkutella pelkureita raukkoja\npuolelleen puheillaan ja kirotulla käytöstavallaan keskenämme, aivan\nkuin ei löytyisikään kiviä, jotka voisivat sinkota häntä päähän,\ntahi jotakin nuijaa, joka piukalle käydessä voisi tavata korkeasti\nkunnioitettua isäntämiestä; ja senpä tähden ei kukaan uskalla häntä\nlähestyä. Kyllä tiedän, minkä tähden hän tänäpänä yhtäkkiä nosti\npäätänsä niin korkealle, minkä tähden hän syöksi joukkomme keskelle\niloisena, ikäänkuin ei nyt enään voitto ja onni häneltä tulisi\npuuttumaan, ja tiedänpä senkin, että se jo nyt on hänen huostassa --\nolenpa itse vienyt sen hänen helmaansa tänä aamuna.\n\nViimeiset sanat katosivat hänen paiskatessa kiini oven, jonka hän\npuhellessa oli aukaissut; ei niistä kukaan läsnä olevista mitään\nymmärtänyt. Olli lähti pihalle ja heittäytyi lavitsalle istumaan.\nTavaton ja käsittämätön vakavuus täytti tänäpänä koko hänen\nolentonsa, tuopa tuntui miltei pelottavalta miehessä, jonka muuten\naina oli tapa laskea kiivautensa valloilleen. Joko niin, että hänen\ntoveriensa pettämys oli niin kovasti koskenut hänen sydämeensä,\ntaikka että oli jotakin muuta, joka aamusta aikain oli vaivannut\nhänessä, siinä kyllä, että pöyhkeä voittotoivonsa, johon tähän\nasti oli luottanut, nyt näytti olevan löyhtyneenä, milteipä peräti\nlauenneenaki.\n\nPienen puutarhan sivutse juoksi leveä puro, joka etempänä pani\nkäymään tehtaita, mitkä nyt kumminkin istuivat. Väkevävirtainen\noli tuo oja ja sillä ei ollut mitään sitä surisevaa hopean heleätä\njuoksua, josta sisarensa tuonempana vuoren välillä olivat tunnetut,\nja kuitenkin hänelläkin oli alkunsa vuorten syvyyksistä, juuri\nsieltä kauemmalta, missä kaivokset olivat tehtynä. Tämä virta\nnäytti niin kolkolta, siinä kun se juoksi illan hämärässä; ja vielä\nkolkommalta kuului sen porina. Se kuiski ja huusi niin ilkullisena\nja pahan-nauroisena kuin jos siellä syvyydessä olisi keksinyt kaiken\nvuorenhaltijan ilkikurisuuden, millä se ympäröi ne ihmiset, jotka\nalinomaa kokivat ryöstää häneltä hänen aarteitaan, ja jolla se jo\noli vaatinut niin monen nuorukaisen hengen ja haudannut sen sinne\nkaivoksen yöhön. Tässä porinassa ja pauhussa ei kuulunut hyvää, eikä\nse ollut hyvällä hetkellä kuin se kuuluminen tapasi nuoren työmiehen\nkorvaan, siinä kun hän istui ja tuijotti ojaan, ikäänkuin jotakin\nsalamielistä ääntä kuullellen.\n\nKotvan aikaa lienee hän istunut niin, kun askelia kuului juuri hänen\ntakanaan, ja heti sen jälkeen seisoi Martta hänen vieressään.\n\n-- Mitä tahdot? kysyi Olli, kääntämättä silmiään purosta.\n\n-- Tahdoin katsella, minne jouduit menemään, Olli! Tytön äänessä\nkuului kuin pidätettyä mielentuskaa. Olli kiskahti hartioitaan.\n\n-- Minnekä minä jouduin? siellä sisällä on sulhasesi, hänestä saatat\nhuolta pitää. Anna minun olla missä olen!\n\n-- Lauri on jo mennyt! sanoi Martta äkisti, ja hän tietää paraiten,\nettei hänelle vääryyttä tapahdu jos puhuttelen sinua.\n\nOlli kääntyi tytön puoleen ja katseli häntä; olipa niinkuin olisi\ntahtonut kiskoutua irti niistä ajatuksista, joita puron kohina\nhänessä herätti.\n\n-- Kuulepas Martta, mitä Lauri sinulta hyvänään pitää, siihen ei\ntyydy kukaan muu. En kärsisi, että noin kohtelisit minua. Sinun ei\nolisi pitänyt antaa suostumustasi, jos et rakasta häntä.\n\nNuori tyttö kääntyi pois, miltei ynseyttä näyttäen.\n\n-- Sen hän tietää, sen sanoin hänelle kihlautuessamme. Kuitenkin hän\nniin tahtoi, ja minä en voi muuttaa sitä, en ainakaan nyt; kentiesi\nhäiden jälkeen käy huokeammaksi.\n\n-- Kentiesi! toisteli Olli katkeruudella, joka oli vihlovampi, kuin\nettä se vaan olisi Martan sanoja tarkoittanut Häiden jälkeenhän\nopitaan paljo, niin se ainakin muissa on, miksi ei niin sinussakin.\n\nHän käännähti silmänsä taas pimeään liikkuvaan veteen, ikäänkuin ei\nvoisi siitä irti kiskoutua. Siellä alhaalla sohisi ja kohisi taas,\njuurikuin olisi siellä kuiskailtu hänelle pahoja, ilkeitä ajatuksia.\nMartta seisoi vielä muutamia askelia hänestä; tuo arkamaisuus, mikä\naina siitä hetkestä asti, jona \"onnettomuus aukossa\" tapahtui, oli\nvallinnut Ollin koko lähisyydessä, esti häntäkin lähenemästä Ollia.\nUseat viikkokaudet oli hän välttänyt joutumasta yksinänsä hänen\npariinsa; mutta tänäpäivänä oli tuo vanha kaipaus taas vironnut\nväkeväksi, ja veti häntä miltei väkisin hänen puoleensa; tuo\nkummallinen mielen vakavuus ei voinut häntä pettää; hän aavisti mitä\nsen takana piili.\n\n-- Sinä et voi unhottaa kumppalien luopumista sinusta? kysyi hän\nhiljaa. Onhan puolet heistä vielä sinun puolellasi, ja Lauri jää\npuolellesi viimeiseen asti.\n\nOlli myhäili ynseästi.\n\n-- Tänäpänä heitä vielä on puolet, huomenna on neljäs osa ja\nylihuomenna -- älä huolikaan siitä, Martta! Ja mitä Lauriin tulee,\nniin hän tällä ajalla on suostunut kaikkeen ainoastaan puolittain.\nHän on liittynyt minuun, sentähden että olen hänen ystävänsä,\nmutta ei asian vuoksi, ja ystävyyskin kohta saanee loppunsa. Hän\npitää sinua niin rakkaana, voidaksensa nyt enään minusta piitata\nkunnollisesti mitään.\n\n-- Olli! virkahti Martta tuimassa mielenliikutuksessa.\n\n-- Noh, eihän se enään sinua loukanne! Ethän suostunut, kun pyysin\nsinua vaimokseni. Jos olisit taipunut, niin moni kohta olisi\nparemmalla kannalla kuin se nyt on.\n\n-- Ei olisi ollut paremmalla! sanoi Martta jyrkästi. En ole luotu\nkärsimään, mitä Lauri päivä päivältä noin kärsivällisesti suvaitsee\nja samanlainen kuin hänen ja minun väli nyt on, olisi meidänkin\nvälimme tullut olemaan; minä vaan olisin ollut se, joka olisi saanut\nsuvaita sitä. Eihän minulla ollut pienintäkään hitusta sydämestäsi!\nrakkautesi oli kokonansa menevä toiselle.\n\nKovaa moitetta oli näissä sanoissa; mutta eipä tämäkään viittaus\nnyt voinut suututtaa Ollia, hän oli noussut seisomaan ja katseli\npimenevään puistoon, ikäänkuin keksiäksensä sieltä jotakin puiden\nvälistä.\n\n-- Sinä tarkoitat, että olisin löytänyt paremman edun ja likempää,\njos olisin etsinyt, ja siinä sanot totta. Mutta semmoista ei etsitä,\nMartta; se tapaa meidät yhtäkkiä eikä päästä meitä, niin kauan kuin\nhenki liikkuu. Sen olen kokenut! -- Olen saattanut sinulle muretta,\nMartta, mitä muretta, sen nyt vasta ymmärrän! mutta usko minua,\nsemmoisessa rakkaudessa ei ole siunausta; se on monesti raskaampaa\npitää kuin katkerin viha!\n\nTämä oli puoleksi anteeksipyyntöä ja kuului kummallisen oudolta Olli\nHartosen suussa, hänen, joka niin vähän otti punnitaksensa satuttiko\nhän ketään tahi ei, ja paitsi sitä oli hänen sanoissaan jotakin,\njoka erotti luonteestaan, joku rasitettu mielenmaltti, joku poltto,\nkussa ei enään löytynyt tuimuutta eikä hurjuutta, mutta joka juuri\nsentähden vaikutti senpä enemmän sattuvasti. Martta unhoitti sekä\narkuuden, että pelvon, ja astui tuiki likellä häntä.\n\n-- Kuinka sinun on, Olli? Sinä näytät olevan niin kummastuttava\ntänäpänä, tämmöisenä en ole koskaan ennen nähnyt sinua! vaivaako\nsinua mikään?\n\nOlli lykkäsi kädellä vaalean tukan ohimoiltaan ja nojasi selkäimensä\nsäle-aitaan.\n\n-- En tiedä! On vaan jotakin, joka ahdistaa minua kaiken päivän,\njosta en pääse erilleni ja joka hivuttaa kaikki voimani. Kyllä ne\nhuomenna tarvitsen; mutta kohta ajatellessa niitä, kaikki mustenee;\nikäänkuin ei mitään enään olisi tuonnempana huomispäivää, ikäänkuin\nhuomispäivänä kaikki loppuisi minulta, kaikki! kaikki! -- Olli\noikaisi itsensä yhtäkkiä, ja näkyviin pisti taas tuo vanha pöyhkeys.\nTyhmiä ajatuksia! Luulenpa veden tuolla alhaalla lumonneen minun\nkirotulla kohinallaan. Minullako aikaa kuullella semmoisia; hyvästi!\n\n-- Ketä menette hakemaan? Kumppaleitanneko?\n\n-- Ei, minun täytyy vielä tehdä yksinäinen vaellus, hyvästi!\n\nOlli, minä rukoilen sinua, älä mene! Nuoren päällysmiehen\nlyhyt-aikainen helteys oli kadonnut; hän kiskoutui malttamattomasti\nerilleen.\n\n-- Päästä minua! Minulla ei ole aikaa pakinoimiseen -- sitte toisella\nkertaa!\n\nHän sysäsi puutarhan portin auki ja katosi kohta kauemmalla hämärässä\npuistossa.\n\nMartta jäi ristissä käsin seisomaan ja katseli hänen jälkeensä.\nMielen karvastus ja katkera sydänsärky taistelivat hänen kasvoissaan,\nmutta sydänsärky sai voiton. \"Semmoisessa rakkaudessa ei ole mitään\nautuutta!\" -- Nämä sanat soivat vielä hänen sydämmessään -- hän\nhuomasi, ettei mitään autuutta vallinnut hänen omassakaan sydämessään.\n\nSillä aikaa oli Eugenia Berkow yksinään puolisonsa työhuoneessa.\nMolemmat puolisot eivät saaneet paljon aikaa antauta äsken\nsaavuttamansa rakkauden- ja elämän-onnen helmaan. Jo kahdesti\ntänäpäivänä oli Artturin täytynyt väkisin lähteä puolisonsa luota,\nensisti puolenpäivän aikana, kun hän heittäytyi keskelle meteliä ja\nonnistuikin sen asettamaan, ja nyt taasen, kun neuvottelu tehtaan\nhoitajain seurassa kutsui hänen pois.\n\nTässä aukeni ovi, ja askeleita kuului vierashuoneesta. Eugenia nousi\nistualta, kiirehtiäksensä vastaan tulijata, jonka hän aivan varmaan\nluuli Artturiksi, mutta hämmästyksensä nähdessään oudon miehen\nmuuttui kauhistukseksi, kun hän tulijassa tunsi Olli Hartosen. Olli\nkavahti niinikään ja seisahtui kummastuksissa nähdessään Eugenian.\n\n-- Tekö täällä olettekin, armollinen rouva? Minä haen herra Berkowia.\n\nHän ei ole täällä, mutta minä odotan hänen hetikohta tulevaksi,\nvastasi Eugenia hätäisellä, vapisevalla äänellä. Hän tiesi, kuinka\nvaarallinen tämä mies oli Artturille ja mikä mies hän täällä\ntehtaissa oli; kuitenkaan ei hän ollut empinyt uskoutua hänen\nsuojeltavaksi, kun hänellä tänä aamuna ei muuta neuvoa ollut; mutta\naamun ja tämän hetken välillä oli se hetki, jona hän oli joutunut\nkuulemaan yli-insinöörin ilmoittaman syytöksen. Epäluulohan tuo\ntoki kyllä olikin, mutta vaan epäluulokin turvattoman ihmisen\nsalamurhaamisesta on toki kauhistuttavaa; tulisella hirmulla oli\ntuo tungennut nuoren naisen sydämeen. Puolisonsa lepyttämättömälle\nvihamiehelle oli hän tainnut uskoa itsensä; mutta häntä kauhistutti\ntuo käsi, joka kentiesi oli tahrattu hänen appensa verellä.\n\nOlli huomasi hyvin kyllä syyn tähän ajatukseen. Hän jäi kynnykselle\nseisomaan, mutta äänessään soi epäilemättömän suora ilkku.\n\n-- Olen kentiesi säikähyttänyt teidät tulollani? Ei ollut minun syyni\netten tainnut ilmoituttaa itseäni. Ei portailla eikä käytävässä ollut\nketään palvelijoistanne.\n\nOlisinkin arvattavasti heidät syrjään siirtänyt, jos olisivat minulta\ntien sulkeneet, mutta jyske olisi kumminkin käynyt ilmoituksesta.\n\nEugenia tiesi, ettei kukaan estänyt Hartosta sisään tulemasta;\nmolemmat palvelijat olivat, Artturin jyrkästä käskystä, hänen oman\nhuonekertansa etusalissa. Nyt, kun kaikkein mielet olivat kuohussa,\nkaikki järjestyksen siteet puretut, eihän voinut tietää, jos\nyksinäisten vallattomuus kävisi niinkin pitkälle, että huoneisin\nryntäisivät. Levottomuus oli nyt häätänyt nuoren rouvan miehensä\nhuoneisin, jotka olivat toisessa kylkirakennuksessa ja joiden\nakkunoista hänen sopi nähdä milloin miehensä palasi; mutta täällä\nolivat ovet vartioimatta ja Eugenia siis yksinään.\n\n-- Mitä täältä tahdotte, Hartonen? kysyi hän, rohkaisten mieltänsä.\nEnpä uskonut, että tämän kaiken tapahduttua, koettaisittekaan tulla\nhuoneisimme ja tunkea tänne asti isäntänne työhuoneesen. Tiedättehän,\nettei hän enään saata ruveta teidän puheille.\n\n-- Senpä tähden juuri haenkin häntä, muutama sana hänelle\nvirkatakseni! Luulin tapaavani hänen yksinään. Teitä en hakenut\narmollinen rouva!\n\nViimeisiä sanoja puhuessaan oli hän astahtanut likemmä. Eugenia\nväistyi ehdottomasti, huoneen perimmäiselle puolelle: Hartonen nauroi\nääneen.\n\n-- Miten pari tuntia voi kaikki muuttaa! Aamulla anoitte minulta\nsuojelusta ja kuljitte käsikynkässäni, viedessäni teitä puhki\nhälinän, nyt menette minua pakoon niinkuin ette olisi hengestännekään\nturvattuna minun likelläni. Tottapa herra Berkow on käyttänyt tämän\najan näyttääksensä teille, etten ole rosvoa enkä murhaajatakaan\nparempi, eikö tosi?\n\nNuori rouva rypyitti hienoja silmäkulmiaan, kun, valloittaen\npelkonsa, lyhyesti ja vakaasti sanoi:\n\n-- Menkää tiehenne täältä, Hartonen! Mieheni ei ole täällä, näettehän\nsen; ja jos hän olisikin, niin tuskin jättäisin teitä yksinään hänen\nseuraan.\n\nMinkä tähden ette? kysyi Olli pitkään puhuen ja kolkosti katsellen\nEugeniaa. Minkä tähden ette? kysyi hän kiivaammin, kun Eugenia yhä\noli puhumatta.\n\nEugenian rohkea luonto oli vietellyt hänen usein varomattomaksi,\neikä hän nytkään ajatellut sanainsa mahdollisia seurauksia, kun hän\nvakaasti vastaten soi suunsa sanella tuon vaarallisen vastauksen.\n\n-- Sen tähden, että likemmälle päästyänne jo kerran ennenkin olette\nnäyttänyt, miten voitte olla Berkow nimelle vaarallinen!\n\nHartonen vavahti ja kalvettui. Näytti ensi hetkenä kun olisi hänen\nmieli ollut purkaa sydäntänsä entisellä raivoudellaan, mutta hän ei\ntullut niin pitkälle. Kalsea vakavuus vallitsi yhä edelleen hänen\nkasvoissaan ja äänensä oli yhtä koleana ja verhottuna, kuin se kaiken\nkeskustelun aikana oli pysynyt.\n\n-- Tuoko se siis olikin! sanoi hän puoli-ääneen. Noh, olisipa\nminun pitänyt ymmärtää, että tuon viime vihdoin tulisi löytää tien\nteillekin!\n\nEugenia näki kummastuksella tuota vakavuutta, jota hän tässä ei\nodottanut, ja joka kuitenkin oli onnettomuutta ennustava; mutta tuopa\njuuri saikin hänen rohkaisemaan vielä vaarallisemman koetuksen. Tämän\npäivän aamupuoli oli näyttänyt hänelle miten valtansa oli rajaton ja\nhänen halutti nyt Artturin hyväksi saada selvälle kuka tämä Artturin\nvastustaja taistelussa oli. Hän arveli, että totuutta ei kiellettäisi\nhäneltä, jos kiellettäisiinkin se koko muulta maailmalta.\n\n-- Te tiedätte siis mitä ajatukseni on? alkoi hän uudelleen. Te\nymmärrätte mitä minä tarkoitan? Saatatteko valheena kieltää sen\nhuhun, joka on liitettynä tuohon onnettomaan hetkeen, Hartonen?\n\nHartonen laski käsivartensa ristiin ja katsoi synkein silmin lattiaan.\n\n-- Ja jos nyt tekisin sen, uskoisitteko minua?\n\n-- Eugenia oli ääneti.\n\n-- Uskoisitteko minua? kysyi hän kerta vieläkin, mutta äänellä, kun\nolisi henkensä ja elämänsä vastauksesta rippuva.\n\nEugenia suvaitsi silmänsä luikahtaa hänen kasvoilleen, jotka\nnäyttivät samaa tuskallista mielen ponnetta kuin äänensäkin; nuo\nkasvot olivat vielä kalmakat, mutta kokonaan ja avoinna käännetyt\nEugeniaan.\n\n-- Rikokseen luulen teidät kykeneväksi, jos vihanne on herätettynä --\nmutta valheesen en!\n\nOllin rotevaa rintaa paisutti syvä henkitys -- ja ikäänkuin\npäästäkseen Eugenian kaikesta pelvosta, astui hän askelen takaisin.\n\nNoh, kysykää, sitten, armollinen rouva! Tahdon vastata teitä.\n\nNuorta rouvaa vapisutti vienosti, siinä kun nojahti sohvan laitaan,\nhän ymmärsi mikä vaara hänellä siinä oli, jossa hän rupesi tuommoisen\nmiehen puheille, mutta hän teki kuitenkin tuon painavan kysymyksen.\n\n-- Puolisolleni puhutaan, että se oli jokin muu kuin vain paljas\ntapaturma, joka katkosutti köyden onnettomuuden päivänä. Sekö sen\nteki, Hartonen?\n\n-- Sen teki tapaturma, taikka ehkä pikemmin, jos niin tahdotte -- sen\nteki sallimus! Entinen isäntämme oli korjatuttanut hina-laitoksensa,\nja tämä niinkuin kaikki mitä hän teki, tarkoitti ainoastaan\npalvelusta, eikä työntekijäin turvaa. Ja mitäpä siitä jos muutama\nsata työmiestä, joitten, oli joka päivä siinä kulkeminen, joutuikin\nvaaraan! Kuljetettiinhan siinä kahdesti ja kolmastikin heitä\nraskaampia painoja, suunnattomia malmimöhkäleitä hinattiin ylös\nsamalla koneella, ja nämä välikappaleet täyttivätkin viime vihdoin\nvirkatoimensa, mutta tällä kertaa työmiehistä ketään ei sattunutkaan,\nvaan itse herraan. Siinä ei ollut ihmisen sormi, joka pani köyden\nkatkeamaan juuri sinä hetkenä kun sen oli määrä kannattaa hänet;\nminun käteni siinä ei ainakaan ollut, armollinen rouva! Minä näin\nvaaran lähestyvän; me olimme juuri tulossa viimeiselle penkerelle.\nMinä rohkenin tehdä pitkän askeleen ja hänen --\n\n-- Hänen syöksitte syvyyteen? keskeytti hänen Eugenia, henkeänsä\nvetämättä Hartosen viivähtäessä.\n\n-- En ainakaan! minä vaan soin hänen syösähtää sinne. Olisin toki\nvoinut pelastaa hänen jos olisin tahtonut. Olihan minulla siihen\nsäpsän verran aikaa. Oma henkeni kyllä oli vaarassa; hän olisi\nvoinnut temmata minun penkereeltä tultuani hänelle avuksi, vaan\nsitä en olisi epäillyt tehdä minkä kumppalin, minkä työjohtajan\nhyväksi tahansa, mutta -- sitä miestä auttaakseni en sitä tehnyt.\nSamana hetkenä välähti päähäni kaikki mitä hän meille oli tehnyt,\nettä itse hänelle nyt vaan tapahtui sama, mitä hän joka päivä meille\noli suonut, ainoastaan säästääkseen rahaa, ja ettei minun pitäisi\nsekaantua taivaan toiminnoihin, jos nyt muka kerran kävi siksi, että\noikeutta jaettaisi hänellekin. En kättäni liikahtanut, ehkä kyllä\nkuulin hänen porunsa ja seuraavana hetkenä kaikki jo oli myöhäistä,\n-- tynnyri syöksi syvyyteen ja hän sen ohessa!\n\nHartonen vaikeni. Eugenia katsahti häneen sydän täynnä kauhistusta\nja säälimystä. Hän tiesi aivan hyvin, että syytökset, mitkä Hartonen\nlinkoili vainajaa vastaan; olivat paikallaan, ja jos olisikin\nhän itse, vaaran tarjona ollessa, ojentanut vihatulle Berkowille\npelastavan käden, niin ei toki toinen, joka nyt seisoi hänen\nedessään, muka tiennyt anteeksi antaa eikä unhottaa kärsimystään! hän\nantoi vihamiehensä silmin nähden surmautua.\n\n-- Oletteko puhuneet minulle täyden totuuden, Hartonen? Uskonne ja\nkunnianne menettämättä?\n\n-- Uskoni ja kunniani menettämättä, armollinen rouva!\n\nSilmäyksensä, synkeä mutta vakainen, yhtyi Eugenian silmiin; ei ollut\nmitään enään epäilemistä, kun hän nuhdellen sanoi:\n\n-- Ja miksi ette epäluulon kumoamalla saata asiaa selville? Miksi\nette sano muillekin, minkä nyt olette minulle sanoneet?\n\nKopea ylenkatse vivahti hänen kasvoissaan.\n\n-- Sentähden, ettei kukaan uskoisi minua. Ei yksikään, eipä liioin\nisänikään. Hän on oikeassa; kaiken aikani olen ollut hurjapäinen\nja hillimätön, kumonnut kaikki mitä tielleni on tullut, enkä ole\nhuolinut, mitä minusta on sanottu; siitä olen nyt saanut vetää\nsakkoja. He tiesivät jokainen minun vihaavan vainajaa, ja kun nyt\nonnettomuus tapahtui yksin minun läsnä ollessani, niin tiettypä se,\nettä minä olin siihen syypää. Eihän siitä ollut epäilemistäkään.\nOma isäni on omain korvani kuullen sen sanonut minulle, ja kun en\nvoinnut vastata hänelle hänen kysymykseensä, josko olin ihan puhdas\nBerkowin kuolemaan -- enhän muuta olisi tarvinnut kuin ojentaa käteni\npelastaakseni häntä, enkä kumminkaan tehnyt sitä -- kun en voinut\nvastata hänelle: olen, niin hän ei ensinkään tahtonut minua kuulella.\nEikä hän olisi uskonutkaan minua, vaikka olisin itseni puhtaaksi\nvannonutkin. Sitte kuulustelin asiata sieltä ja täältä toverienkin\nkesken, ja jos eivät he mitään puhuneet, niin huomasin kuitenkin\nheidän käytöksestään, että luulivat minun valehtelijaksi. Kerjuun\nheidän puolustustaan minun ei sopinut ruveta, ja siis soin minä asian\nkallistua minne halunsa oli; kylliksi oli minulla muunkin puolesta\nheidän ystävyyksistään ja toveruksistaan. Olisiko oikeudessa minua\nhengeltä ahdistettu, niin siinä kyllä olisin sanonut, miten asia oli,\nmutta kysymys on, olisiko sittekään kukaan uskonut minua?\n\nEugenia pudisti leppeästi päätänsä.\n\n-- Teidän täytyy puhdistaa itsenne tuosta epäluulosta, Hartonen,\nja te olisitte voineet sen tehdä, jos täyttä totta olisitte sitä\nkoettaneet, mutta kopeutenne ja röyhkeytenne kaiketiki esti teidät\nsitä tekemästä. Te olette vastustaneet epäluulon ylpeydellä, ja\nsilläpä se juuri on saatettu vahvistukseen. Nyt olette hyljätty\ntehtaista, kaikilta johtajamiehiltä ja puolisoltani -- --\n\n-- Mitä minun tulee herra Berkowia kysyä! katkasutti hän röyhkeästi,\nmitä minun tulee kaikista muistakaan huolia! Kirotkoot minua tahi\nälkööt, se on minulle yhtä. Mutta sitä minä en salli, että te\narmollinen rouva käännytte minusta pelvolla ja ynseydellä, pahaa kun\nette luule minusta, liioinkaan nyt kun näen silmistänne että uskotte\nminua -- ja kaikki muu on minusta yhdentekevä!\n\n-- Minä uskon teitä, sanoi Eugenia vakavasti. Ja minun pitää\npuhdistaa teidät mieheni silmissä, ainakin pahimmasta epäluulosta.\nEttä jätitte auttamatta siinä kun olisitte voinut auttaa, siitä en\ntahdo päättää. Asiasta teidän on vastaaminen omassa tunnossanne!\nMutta Artturin ei pidä kauemmin uskoa, että isänsä murhaaja on\nse, joka seisoo häntä vastassa. Sovinto ei nyt enään voi tulla\nkysymykseen, siksi olette saattaneet hurjuuden liika pitkälle. Vasta\nmuutamia hetkiä tätä ennen olen oppinut tuntemaan, mitä on ollut\ntapahtumassa ja mitä ehkä vieläkin voi tapahtua, jos ryntäys huomenna\non uudistuva purnua vastaan. Hartonen -- nuori rouva oli nyt heltynyt\nniin varomattomaksi, että astui likemmälle häntä ja laski suotuisasti\nkätensä hänen käsivarrelleen, -- Hartonen, me olemme joutunut\nkauhistuttavan tapaturman äärelle. Te olette pakoittanut mieheni\nturvan hakuun, kun hän itse ja väkensä on saatettu vaaraan, ja hän on\npäättänyt käydä avun hakuun. Jos verta on vuotaminen huomenna, jos\ntäytyminen on niin käydä, niin ajatelkaa kenenkä siitä on vastaaminen.\n\nEugenian lähestyminen ja käsi hänen käsivarrelleen eivät jääneet\nOllista ilman vaikutuksetta; mutta tällä kertaa tuo ei ollut\nhyvällistä. Ollin äänestä katosi katoamistaan entinen kolea vakavuus\nhänen vastatessa: -- Minunko vastaaminen? Olkaa varoillanne,\narmollinen rouva! Asiasta on ehkä teidänkin vastaaminen, jos se\nkohtaisi esimerkiksi semmoista, ketä te rakastatte. Herra Berkow ei\nvarmaankaan tule huoneissa viipymään, jos tuolla pihalla on otteluun\nkäyminen, senpä tiedän, ja tiedän kyllä senkin, ketä ensin käyn\nhakuun, kun kahakka kerta on saanut alkunsa!\n\nEugenian käsi jo kauan oli pois tempaistu, kun hän itse otti\nväistääksensä Ollin vierestä. Tuon äänen hän kuuli ja näki samassa\nsilmäilynkin, joka oli varoittava hänelle: ainiaanhan se oli tuo\nmasennettu kontio, joka siinä hetkenä vielä totteli hänen ääntänsä,\nkentiesi osoittaaksensa hänelle jo tulevana kaiken kauhistuttavan\nraivonsa; ja tuo peljätty hetki näytti nyt tulleeksi; Ollin silmät\nuhkasivat myöskin häntä.\n\n-- Hartonen, muistakaa että olette isäntänne puolison puheilla,\npuhkesi hän sanomaan, suotta koettaen taivuta häntä järkeen; jos te\nvihaatte häntä. --\n\nIsäntääkö? puuttui hän hurjalla ivalla hänen puheesen. Hänestä\ntässä ei ole kysymystä; hänen puheille minun on ryhtyminen toveri\njoukkoni etunenässä. Artturi Berkow on se, jota vihaan, siitä syystä\nettä te olette mennyt hänelle vaimoksi, että te rakastatte häntä,\nja minä, minä rakastan teitä, Eugenia, enemmän kuin ketään koko\navarassa maailmassa. Älkää noin säikähtykö siitä! Varmaan te olette\nhuomanneet sen aikoja sitte; enhän ole ensinkään voinut hillitä\nitseäni, kohta kun olen joutunut likellenne. Olen koettanut polkea ja\ntukehduttaa sen valtaväkisin -- mutta ei ollut miksikään; eikä ole\nmiksikään nytkään, vaikka vasta tänä päivänä olen saanut kokea tuon\nvanhan tarinan, että vertaiset sujuvat ainoastaan vertaisilleen, ja\nettä moiselle kuin minä tuskin toki suodaan pienen ylimyksellinen\nhartioitten nykähys, ehkä henkikin rohjetaan menettää. Mutta\njosko nyt taas hengen hukkaaminen tulisi kysymykseen, niin siinä\nminä en uhraa omaani, siihen hurjaan tapaan kun tein teidän tänne\ntullessanne hevostenne kavioiden alla; silloin se koskee toisen.\nOlen jo kerta ennenkin Berkowille kantanut kuoleman vihaa, silloin\nen luullut voivani enään pahemmin vihata ketään ihmistä. Mutta nyt\non toisin. Toisen murhaajaksi tosin en joutunut, mutta onpa olemassa\ntoinen, jonka saattaisin tappaa, hänen yksin! Isästä ei niin mitään,\nmutta tapaanko kerran pojan yksinään semmoisessa tilassa, siinähän\nsanottakoon: hänkö vai minä, vaiko me molemmat!\n\nKauhistuttava hetki tuo oli, kun miehen miltei yltynyt kiiho särki\nsulkunsa, valloilleen päästetty, turmiota tuottava koski, jota ei\nmikään enään voi tyrehdyttää eikä estää. Eugenia näki, että joka\nsana, joka änähdys tässä olisi turhaa, ja että kaikki valtansa nyt\noli mennyt loppuun. Hän ei olisi pakoon pääsevä. Olli oli häneltä\nanastanut tien ovelle, mutta hän riensi kellon nauhaa tapaamaan ja\nriuhtoi sitä ankarasti. Palvelijat tosin olivat toisella puolella\nkartanoa, mutta ainahan voi kello sinnekin kuulua.\n\nHartonen oli astunut hänen jälissään. Hän tahtoi temmata hänen\nkätensä irti kellon nauhasta, mutta samassa oli itse häntä pois\ntempaamassa käsi, joka innostaan sai voiman lennättää tuon\njättiläisen miehen syrjälle kuin lapsen. Artturihan oli tuo, joka nyt\nseisoi heidän välillään, ja ilosta huudahtaen, mutta samassa myös\nkuoleman tuskaisena otti Eugenia pakonsa puolisonsa turviin; hän\narveli mitä nyt olisi tulossa.\n\nOlli oli noussut jaloilleen mitäänkään äännähtämättä, mutta raivosta\ntuntemattomaksi julmistuneena. Tuli, joka leimahti hänen silmissään,\nhuomatessaan kuka vastustajansa oli, aavisti välttämättömän surman;\nmutta Artturi oli jo äkillisellä mielenjänteellä siepannut käteensä\nyhden pistuoleista, jotka rippuivat kirjoituspöytänsä takana, ja\nlaskien vasemman kätensä puolisonsa vyötäisille ojensi hän tämän\nsurmaavan aseen valloittajata vastaan.\n\n-- Pois takasin Hartonen! Äläkä vaan rohkene toisten lähestyä!\nainoakin askel puolisotani likemmälle ja te oikoilette kuolleena\nlattialla!\n\nHartonen malttui; ehkä kyllä julman raivoksissa, millä hän aikoi\nheitä masentaa, niin näki hän kumminkin että pistuolin suu oli\nvakavaan ja tarkkaan ojennettuna häntä puoleen, ja ettei tutissut\nkäsi, joka sitä suuntasi; jo toisella askelella olisi lyyjy häneen\ntarttuva ja vastustaja olisi häntä voittava; hän puristi vaan oman\nkouransa, joka oli aseen puutteessa.\n\n-- Minä olen pistuolia vailla, minä -- sanoi hän hampaitaan\nkiristellen; olisi minulla niitä, olisimme tasahyvät, herra isäntä,\nmutta -- no ei! semmoisiksi emme tule koskaan. Te olette katsoneet\npuoltanne paremmin kuin minä; tyhjät minun ovat käteni teidän\naseitanne vastaan, ja onhan sitte huokeata nähdä, kummanko onneksi\ntuo lyhempi korsi joutuu.\n\nArtturi ei päästänyt häntä silmistään.\n\n-- Te, Hartonen, olette pitäneet huolen siitä, että nyt aina\njännitetyt aseet pitää olla käsillä. Asumukseni ja vaimoni minun toki\npitää varjella teiltä, vaikka kuolemankin maksulla. Pois takaisin,\nsanon vieläkin kerran!\n\nTaas vaiheteltiin tuo molemmin puolinen palavan tulinen silmäys\nnäiden kahden kesken, samoin kuin edellisessäkin tähdellisessä\nyhteentulossa, jossa he molemmat näyttivät punnitsevan toistensa\nvoimia, ja nyt niinkuin silloinkin oli nuori isäntä se, joka joutui\nvoittajaksi, vaikka nyt olikin käynyt niin pitkälle, että hänen\ntarvitsi käyttää toisia aseita kuin silmiänsä. Hän seisoi vielä\nliikahtamatta, sormi kirpaisimella, ja silmillään seuraten jokaista\nvastustajansa liikettä, kunnes tämä otti peräytyäkseen.\n\n-- En ole koskaan pitänyt henkeäni suuressa arvossa, sanoi Olli\npöyhkeästi; sen luulen teidän molempain kylläksenne nähneen, mutta\nei sittekään haluta minun antaa itseäni kynnyksellänne tappaa;\nvälillämme tilit vielä eivät ole tehtynä. Älkää noin tutisko,\narmollinen rouva! Olettehan hänen sylissään, ja hän on turvattuna;\nvielä nyt on hän turvattu, mutta emme me vielä ole lopussa. Ja\njos nyt seisottekin siinä, niin kuin ei voisi mikään erottaa\nteitä toisistanne, niinkuin olisitte toisiinne liitetyt kaikeksi\niankaikkisuudeksi, niin kyllä kerta tulee _minunkin_ aikani ja\nsilloin teidän tulee minuakin ajatella!\n\nHän meni. Raskaat askelensa kopsahtivat vierashuoneessa,\nulkopuolisessa huoneessa, ja ääni niistä katosi lopuksi ulkona. Nuori\nrouva likistyi likemmä puolisonsa rintaa; hän oli nyt nähnyt, kuinka\nArtturi osasi suojella häntä.\n\n-- Tulitpa hyvään aikaan, Artturi! sanoi hän, vielä vapisten\npeljästyksestä. Olin lähtenyt huoneistani vastoin varoitustasi; se\noli varomattomasti tehty, sen ymmärrän; mutta minä tahdoin odottaa\nsinua täällä, luullen toki huoneissa vielä olevani ilman vaaratta.\n\nArtturi laski aseen ja syleili häntä innokkaasti.\n\n-- Mutta etpä ollutkaan, sen olemme nyt nähneet. Mitä Hartosen oli\ntehtävä täällä työhuoneessani?\n\n-- En tiedä. Hän haki sinua, arvattavasti ei hyvässä tarkoituksessa.\n\n-- Minun pitää olla varoillani vaikka viimeisiin, sanoi hän\nhiljaisesti ja laski pistuolin kirjoituspöydälle. -- Näethän, että jo\nolen hankkinut aseita tuommoisiinkin tapahtumiin, mutta arvelen että\ntämä vaan oli alkajaisia huomispäivälle, jolloin varsinainen ryskytys\nalkaa. Pelkäätkö, Eugenia? Anottu apu voi vasta illan puoleen olla\ntäällä; meidän täytyy yksinämme kestää koko päivä vihollistemme\nrynteitä.\n\n-- Sinun rinnallasi en pelkää mitään. Mutta, Artturi, -- äänensä\ntodisti rukoilevaista tuskallisuutta -- älä vaan enään yksinäsi mene\nryskeen keskelle niinkuin puolenpäivän aikana! Hän on siellä, ja hän\non vannonut kuolemasi.\n\nArtturi nostahti hiljaa nuoren puolisonsa päätä ylemmälle ja katsahti\nuskollisesti ja vakaasti häntä silmiin.\n\n-- Elämä ja kuolema eivät toki yksistään ole Hartosen käsissä; totta\nlöytyy toinenkin, joka asiasta päättää. Älä murehdi, Eugenia! Minä\nolen täyttävä kaikki vaatimukset, mutta toisin nyt on käyminen kuin\nennen; nythän tiedän miten vaimoni huolehtii minusta; sitä ei ole\nniin vähällä unohtamista.\n\nTuolla ulkona, paltalla seisoi Olli Hartonen. Hämärä oli käynyt\nsynkeämmäksi; hänen kasvoistaan ei enään käynyt näkeminen mitä\nmielessään, hengähti kun silmiänsä käännähti huoneiden akkunoihin,\njoista äskeisin oli lähtenyt; mutta äänensä todisti sen, kun hän\npuoli-ääneen, ikäänkuin vannoen, jupisutti samaa uhkausta, jonka\nhän jo Artturille oli lausunut. Hän tahi minä, taikka jos niin on\ntäytyminen käydä -- me molemmat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToisena aamuna! Tuopa oli ajatus, joka huolestutti ei ainoastaan\nArtturin puolisoa, vaan koko hänen talonväkeänsäkin. Nythän oli\ntulossa tuo peljätty aamu ja näytti toteuttavankin sen pelvon,\nmillä oli käyty sitä vastustamaan. Niin varhainen kuin aika vielä\noli, olivat tehtaan virkamiehet jo isäntänsä luona. Olivatko he\nkokoontuneet sinne neuvoittelemaan vai olivatko he paenneet sinne?\n-- näyttipä miltei niinkuin olisivat sen tehneet, sillä kasvonsa\nolivat kalpeat ja pöyhistyneet, ja puheet ja vastaukset, ehdoitukset,\nvoivotukset ja änkkäykset kuuluivat sekaantuvan toinen toisiinsa.\n\n-- Minä pidän vieläkin siitä, mitä jo sanoin: paha oli, kun ne kolme\nmiestä vangittiin! intti Sihvonen, tirehtöörin puoleen kääntyneenä.\nSe kyllä olisi voitu tehdä, jos sotaväen apu jo olisi ollut täällä,\nmutta ei ikänä omin neuvoimme. Nyt he ryntäävät huoneesen pelastamaan\nvankeja, ja me häädymme laskemaan ne vapaiksi.\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta sitä emme saa tehdä! sanoi yli-insinööri,\njoka tavallisesti oli vastaista mieltä kuin molemmat kumppalinsa.\nKyllä kestämme ryntämisen ja kovalle käydessä otamme\npuolustautaksemme näissä huoneissa; paitsi sitä on herra Berkowkin\npäättänyt sen tehdä.\n\n-- No niin, tepä tiedättekin paraiten hänen päätöksensä; tehän olette\nhänen ainoa neuvon antajansa! arveli tirehtööri vähän noukastuneena,\nkun ei saattanut kerskata semmoisesta isäntänsä luottamuksesta,\nvaikka virkansa ehkä pikemmin olisi pitänyt oikeuttaa häntä siihen.\n\n-- Herra Berkowin on enimmiten tapa yksinään tehdä päätöksensä,\nvastasi yli-insinööri karmiasti. Olen vaan nyt, kuin tavallisestikin\nsamaa mieltä kuin hänkin. Olisipa se vastoin oikeuden ja\nvelvollisuuden vaatimuksia, ja päälliseksi todistaisi se vaivaisenkin\nkurjuutta jos päästettäisiin irti ne kolme pahantekijää.\nTarkoituksensa oli hävittää työkoneet meiltä.\n\n-- Hartosen käskystä! virkkoi siihen Sihvonen.\n\n-- Yhtä kaikki! he yrittivät panemaan sitä toimeen. Herra Berkow\njoutui oikeaan aikaan konnantekoa estämään, ja tahtoisinpa nähdä ken\nolisi päästänyt heidät rankaisematta. Hän panetti heidät kiini ja\nsiinä teki hän oikein. Hartonen toki ei ollut tässä työssä; hän oli\nvielä purnussa, missä meteli oli täydessä kiihkossa, ja missä hän ei\nkauemmin voinut estää miehiä menemästä työhön, kun oma isänsä rupesi\nhäntä ahdistamaan.\n\n-- No niin, ja onneksemme joutui purnumestari meille avuksi, sanoi\ntirehtöri. Tottapa hän näki, ettei ollut hänellä enään muuta neuvoa\nestääksensä julmuuksia, koska aamulla itsestään tarjoutui viemään\nväkeä työhön, vaikk'ei tuo toimi olekaan hänelle kuuluva. Kylläpä\nhän tiesi ettei poika rohkenisikaan vastukseen ryhtyä, ja muitten\njoukossa ei ollut ketään, joka liikahti sormeakaan kumppaleitten\nneuvoksi, kun näkivät johtajan väistyvän. Ainoastaan vanhusta saamme\nkiittää, että kaivoksen suun saimme vapaaksi.\n\n-- Sitähän sanonkin, vakuutti Sihvonen vieläkin; kaivoksen aukko\notettiin väkisin, enempi kuin puolet työmiehistä pysyivät jo\nhiljaisena, ja ellei heitä olisi yllytetty kumppaleitansa kiini\npanemalla, niin olisi seikka kokonaan päättynyt siivoon ja rauhaan.\n\n-- Siivoon ja rauhaanko, Hartosen vallan aikana? pilkkaili\nyli-insinööri; siinä te perin petytte. Hän haki ryntäykseen syytä,\nminkälaatuista tahansa, ja olisi toki syyn puutteessa alottanut\nkahakan ilmankin. Kuitenki lienee tämä aamu hänelle näyttänyt että\nvaltansa on kukistuva hornan liukkaasti, että tänäpänä kentiesi\nhän viime kerran on hallitsemassa joukkojansa, ja silläpä hän\nnyt viimeisiänsäkin rohkenee. Mies on nyt ymmärtävä, miten hänen\non käyminen, ja silläpähän järjettömän tapaisina laahaa muassaan\nonnettomuuteen kaikkia, ketkä vaan vielä pelvosta tahi vanhasta\ntavasta häntä tottelevat. Hänellä ei ole enään mitään menetettävänä,\nja meitä hän kaikista vähimmin säälii.\n\nHeidät keskeytti herra Wilpponen, joka kasvoistansa kalpeana peräytyi\nakkunan ääreltä, jonne hän äsken oli asettautunut.\n\n-- Melu käy yhä jyntevämmäksi, sanoi hän vapisten; ei ole enään\nepäilemistä, he aikovat rynnäköllä huoneisin, jos ei vaan herra\nBerkow suostu pyyntöihinsä. Puiston ristikko on jo sapsahutettu\nmaahan, kaikki aljo-istutukset tallatut ja lannistetut. Oih! tuota\ntekoa, entä tuo mieltä ylentävä kukkaisryhmä paltalla --\n\n-- Pitäkää nyt takananne tuo hellyytenne; sanoi yli-insinööri,\nsamalla kun tirehtööri ja Sihvonen kiiruhtivat akkunalle. -- Nyt,\nkun melskeen tekijät ryntäävät huoneisin, te ajattelette tallatuita\nkukkaispensaita. Ettekö halukkaammin istahtaisi pöydän äärelle\nlaatimaan kujerruksianne runosanoiksi. Senpä luulisin runoilijalle\noikeaksi asemaksi.\n\n-- Kovaksi onnekseni olen minä jo jonkun aikaa huomannut herättäväni\nherra yli-insinöörin tyytymättömyyttä, puhuisin taikka tekisinkö mitä\nhyvänsä, vastasi herra Wilpponen loukkautuneena, mutta kuitenkin\nsalaisella älyn nurjuudella, joka näytti esimiestä vielä enemmin\nsuututtavan.\n\n-- Sillä, ettette puhu ettekä tee mitään sen oivempaa! mumisi hän,\nkääntyen häneen selin ja mennen likemmälle toisia herroja, jotka\nakkunasta katselivat yhä yltyvää meteliä.\n\n-- Käypä arveluttavaksi; sanoi tirehtööri levottomasti. -- Ne\nuhkaavat jo porstuan ovia. Meidän on asiasta ilmoittaminen herra\nBerkowille.\n\n-- Suokaa hänen olla muutama hetki rauhassa! väitti yli-insinööri.\nMinun mielestäni hän on päivänkoitteesta alkaen ainiaan hellittämättä\nvalvonnut puoltamme, että meidän pitäisi suoda hänen olla hetkisen\nvaimonsakin puheille. Onhan meillä käyty kaikkiin välttämättömiin\ntoimiin, ja kovan onnen tullessa hän kyllä on paikallaan; senhän\ntiedämme.\n\nHän olikin oikeassa. Artturi, jolla varhain aamusta oli ollut\nalinomaista tointa käskyjen antamisesta, sääntöjen jakelemisesta\nja itsen-omaisesta asioihin puuttumisesta, oli tähän asti tuskin\nnähnytkään vaimoaan ja oli vasta muutama hetki tätä ennen seurannut\nhäntä läheiseen huoneesen. Siellä lienee hän ilmoittanut hänelle\nmillä kannalla asiat olivat, sillä nuoren puolison käsivarret olivat\ntuskallisesti luotuina hänen kaulallensa.\n\n-- Et vaan saa mennäkään pihalle, Artturi: se on turhaa, hillittömän\nrohkeata yritystä! Mitä yksinäsi voit raivostuneelle joukolle? Eilen\nhe sotivat keskenään, kun otit mennäksesi heitä hillittämään, mutta\ntänäpänä he kaikki tarkoittavat sinua. Sinä saat kalliisti maksaa\nrohkeutesi, minä vaan en päästä sinua menemään!\n\nArtturi irroitti itsensä hellästi mutta vakaasti hänen syleilystään.\n\n-- Minun täytyy, Eugenia! Se on ainoa keino, millä myrskyä vielä käy\npidätyttäminen, eikä tuo ole ensikerta kuin olen semmoiseen ottava\nosaa. Ja mitäpä itse eilen illalla teit tänne tullessasi?\n\n-- Minun teki mieli tavata sinua, sanoi Eugenia äänellä ikäänkuin hän\nsillä olisi tahtonut todistaa mitä rohkeudellaan oli tarkoittanut.\nMutta sinun tekee mieli kiskoutua pois minusta ja antautua Hartosen\nsilmittömälle raivolle. Muista vaan eilen-illallista melskettä ja\ntekemänsä uhkaukset! Ja onko sinun välttämättömästi meneminen: eikö\nole muuta mitään neuvoksi, niin suo kumminkin minun olla seuranasi.\nMinä en ole pelko; minua tuskistuttaa ainoastaan kun tiedän sinun\nolevan yksinäsi.\n\nArtturi kallistui totisena mutta lempeydellä hänen helmoilleen.\n\n-- Sen tiedän, että olet urhea, puolisoseni, mutta minä muuttuisin\nraukaksi melskeen parissa, jos vaan tietäisin, että heiltä tuleva\nkivi olisi mahdollinen satuttaa sinuakin. Tänäpänä olen kaiken\nmiehuuteni tarpeessa, ja sitä ei sallittaisi minulle, jos näkisin\nsinun vaarassa, voimattomana suojella sinua. Tiedän, mistä syystä\ntahdot olla seuranani; sinä luulet minun olevan turvassa Hartoselta,\nsiinä kun sinä seisot vieressäni. Mutta älä pety; siitä tuli loppu\neilen illalla; siitä asti sinullakin on osasi siinä vihassa, millä\nhän minua vainoaa, ja vaikka ei niin olisikaan -- tässä kadotti\näänensä lempeisen sulonsa ja otsansa kävi rypyille -- niin en tahdo\nturvastani kiittää tuota miestä, joka on loukkauksena niin sinulle\nkuin minulle, ja joka on täältä pois pantava jo senkin tähden, vaikka\nkäytöksensä muuten ei sitä vaatisikaan.\n\nNuori rouva lienee huomannut hänen sanainsa totuuden; hän painoi\npäänsä alempaan puhumattomalla tottelevaisuudella. -- Artturi riensi\njaloille.\n\n-- Kah nyt! meteli on taas alkava! Minun pitää mennä! Tänäpänä on\nyhdessä olomme supistettu vaan hetkiin, ja nekin joutuvat olemaan\nhäiriöllisiä sinulle, armas vaimoni! Etpä milloinkaan saattanut\npalata tänne surkiampaan aikaan.\n\n-- Olisitko pikemmin minutta tahtonut kestää tämän myrskyn? kysyi\nEugenia hiljaa.\n\nInnollinen lempeys valisti nuoren miehen synkeistyneet kasvot.\n\n-- Ilman sinuttako? Tähän asti olen sotinut kuin mies toivottomalla\nmaalla. Eilisestä aikain tiedän että ottelu voi olla jommoisestakin\narvosta, kun elämäni onni ja tulevaisuus siinä on voitettavana. Sinä\nolet palauttanut molemmat, ja vaikka myrsky nyt rajuaisi vieläkin\nkovemmin joka haaralta meitä vastaan, niin luotan taas onneeni, kun\nolen taas saanut sinun puolelleni.\n\nTehtaan herrain kesken yhä kiivaammaksi käynyt väittely pysähtyi kun\nBerkow puolisonensa astui huoneesen, mutta liike, joka joka kulmalta\nilmaistiin, oli enemmän kun ainoastaan kunnioitusta isännän tulolle.\nKaikein totiset, murentuneet ja levottomat silmät tarkastelivat\nhänen kasvojaan, ikäänkuin keksiäkseen niistä toivoa tahi pelkoa.\nKaikki tungeksivat hänen ympärilleen niinkuin olisi hän keskus,\njosta etsivät tukea ja turvaa. Kaikille kävi henkitys huokeammaksi\nhänen sisään astuttua, ikäänkuin olisi vaara osaksi jo silläkin\nvoitettuna. Tämä kiihko, todellinen kun oli, näytti Eugenialle\nkylläksi, minkä aseman puolisonsa oli saavuttanut heidän keskellä,\nja käytöksensä laatu heidän parissa näytti vielä selvemmin, että hän\nymmärsi sen pitää omanansa. Kasvonsa, jotka nuori rouva joku hetki\nsitä ennen oli nähnyt niin tuiki alakuloisina, osoittivat nyt, kun\nhän kohtasi kaikki nuo huolestuneet silmäykset, ainoastaan levollista\nvakaisuutta, ei sen enempää, ja käytöksessään oli vakavuus, joka\nvälttämättömästi rohkaistutti alakuloisimmankin.\n\nNoh, hyvät herrat, näyttääpä nyt joksikin uhkaavalta ja tuimalta\ntuolla pihalla. Meidän täytyy varustauta jonkunlaisen piirityksen,\nkentiesi rynnäkönkin vastustamiseen. Mitä luulette?\n\n-- He tahtovat vankeja pois, sanoi tirehtööri, luoden apua anovan\nsilmäyksen Sihvosen puoleen, joka myös astui esiin.\n\n-- Niin on, herra Berkow, ja minä pelkään, ettemme voikaan vastustaa\nkapinaa. Kolmen vuorityömiehen vangitseminen on tällä kertaa siihen\nainoana syynä; mitä jos se poistettaisiin --\n\n-- Niin he kohta etsisivät toisen syyn -- keskeytti hänen Artturi, ja\nnäytetty pelko saattaisi heidät perin hillittömiksi. Emme saa näyttää\nheikkoutta eikä pelkoa, muuten viime lopussa joudumme hukan perille.\nSeuraukset ennustelin kyllin, panettaissani kiini ne kolme miestä,\nmutta tuommoista rohkeutta vastaan ovat kovat kourat välttämättömät.\nVangit ovat kiini pidettävät kunnes sotaväki saapuu.\n\nTirehtööri peräytyi ja Sihvonen nostatti olkapäitään; he olivat\ntulleet tuntemaan isäntänsä sen verran että tiesivät, ettei auttanut\nväitellä tämmöistä äänenlaatua vastaan.\n\n-- Enpä näekään Hartosta heidän joukossaan, sanoi Artturi\nyli-insinöörille. Hän tavallisesti on ensimäinen melussa ja\nmetelissä; tänäpänä hän näyttää vaan kiihottaneen lauman hyökäykseen\nja sitte menneen tiehensä. Häntä ei näy missään.\n\n-- En ole nähnyt häntä nyt neljännes-tuntiin, vastasi yli-insinööri\nmietteellisesti. Kunhan vaan ei keksisi jotakin uutta hälinää. Te\nkutsuitte vahdit pois konerakennuksista.\n\n-- Totta kaiketi! Ne harvat miehet, mitkä meillä ovat, me tarvitsemme\nparemmin täällä kotona, ja sittekuin kaivokseen mentiin väkisin,\npurnu ja koneet ovat suojatut. He eivät voi niille mitään, tuhoamatta\nomia tovereitaan, jotka ovat siellä alhaalla.\n\n-- Kun vaan semmoinen johtaja ottaisi sen ajatellakseen? sanoi\ninsinööri epäillen. Artturin otsa synkistyi.\n\n-- Sen toki uskon! Hartonen on hillimätön, onpa raivokaskin kun\nsuuttuu, mutta konna hän ei ole, ja mitä nyt tarkoittelette, olisi\nkonnantekoa. Hän tahtoi hävittää koneet estääkseen kaivoksiin\npääsemästä, ja kun ei kauemmin voinut sitä estää, minkä vuoksi\nluulette siis hänen noin hurjamaisesti hyökänneen asumuksia\nhätyyttämään. Ei suinkaan hän tehnyt sitä jättääkseen isäänsä ja\ntovereitaan turmioon. Hän tahtoi peräyttää annetut käskynsä, ja vasta\nkun näki, että olimme häntä estämään ennättäneet, puhkesi hän raivoon\npahoin käynneestä hankkeestaan. Ainoastaan lähtönsä kaivoksiin on\nmeille koneet pelastanut. Niihin ei koske kukaan, niin kauan kuin\npurnumestari ja ne muut ovat kaivoksessa, ja sentähden nyt myrsky\nkääntyy tänne. Minä menen pihalle ja koetan heitä hillittää.\n\nHerrat olivat viime viikoilla tottuneet näkemään, kuinka heidän\nisäntänsä tämmöisissä tapauksissa ryhtyi toimeen suurimmalla nerolla\nja omasta vaarasta huolimatta, mutta nyt kuului joka kulmalta\nrukouksia ja muistutuksia; jopa yhdistyi yli-insinöörikin tällä\nkertaa muihin, ja Sihvonen, joka luuli tietävänsä kenenkä puheista\ntässä parasta apua olisi, kääntyi Eugeniaan, joka seisoi miehensä\nrinnalla.\n\n-- Älkää salliko sitä, armollinen rouva! Vaan ei tänä päivänä --\ntänä päivänä vaara on suurempi kuin yhtenäkään edellisenä. Väestö on\nhirmuisesti vihoissaan ja Hartonen koittaa viimeisiä keinojaan; älkää\npäästäkö häntä menemään.\n\nEugenia kävi kalmankalvakaksi tästä kehoituksesta, joka vaan todisti\nhänen omat varomisensa oikeiksi, mutta hän ei hämmentynyt; näytti\nkuin Artturin vakamielisyys olisi häneenkin siirtynyt.\n\n-- Mieheni on sanonut minulle, että hänen täytyy tehdä tämä koetus,\nvastasi hän vakaasti, eikä ole kukaan sanova, että kyynelillä ja\nvaikeroimisella olen pidättänyt hänen siitä, minkä hän katsoo\nvelvollisuudekseen. Antakaa hänen mennä!\n\n-- Noh, herrat, ottakaa esimerkkiä vaimoni rohkeudesta! Hänellähän\nlienee enimmän syytä peljätä. Sanon vieläkin: koe on tehtävä!\nJättäkää ovi auki.\n\n-- Me käymme muassa jokainen! sanoi yli-insinöri, älkää peljätkö,\narmollinen rouva! En luovu hänen rinnaltaan.\n\nArtturi viittasi häntä hiljaisesti mutta vakaasti paikoillaan\npysymään.\n\n-- Kiitän teitä, mutta jääkää te tänne ja nämät muut herrat niinikään\n-- minä menen yksinäni. Tämmöisissä seikoissa korkeintaan yksi vaan\non turvattu joukkoa vastaan. Nähdäänkö te kaikki siinä, niin on härsy\nheille senpä väkisempi. Olkaa vaan valmiit hätätilassa suojelemaan\npalamistani! Hyvästi Eugenia:\n\nHän meni, ja yli-insinööri ja muutamat virkamiehet seurasivat häntä\nportaille. Ei yksikään koettanut häntä palauttaa; he tiesivät kaikki,\nettä tässä hänen käymisessään siellä pihalla oli ainoa mahdollisuus\nvälttää vaaran, jota vastaan kävisi työlääksi, ellei mahdottomaksi\nuseita tuntia täällä sisällä itsensä puollustaa.\n\nEugenia riensi akkunalle. Hän ei nähnyt, kuinka ne toiset joutusasti\ntuskalla sydämmin tunkeilivat toisille akkunoille eikä kuullut\nniitä puoli-äänisiä muistutuksia, joita tirehtööri ja Sihvonen,\njotka seisoivat heidän takanaan, vaihettelivat keskenään; hän\nnäki vaan tuon hurjistuneen joukon, joka tiheään tunkeutuneena\npiiritti huoneuksen ja raivoisella räyhinällä vaati vankeja irti\npäästettäviksi; tuon joukon, jota vastaan hänen puolisonsa nyt\naikoi yksinään mennä ja joka kenties jo ensi hetkenä uhkasi hänen\nhenkeänsä. Puiston ympärillä oleva, tosin enemmän komea kun vankka\nrautaristikko oli jo särkynyt ryntäyksestä, se oli pirstoina\nkentällä; kalliit ja huolellisesti hoidetut puutarha-laitokset\nolivat nyt, satain jalkain tallattuna, ainoastaan julma sekasoka\nmultaa, kukanvarsia ja rusennettuja pensaita. Jo olivat joukon\netumaiset tunkeneet aina paltalle asti ja olivat siis juuri likellä\nasunhuoneusta; jo näkyi koko joukko kivillä varustettuja käsiä, ja\nkaikki valmiina sinkauttamaan niitä akkunoista huoneisin. Uhkauksia,\nräyhästystä ja kaikenlaista hurjaa huutoa kuului sekaisin; melu eneni\nenenemistään ja yltyi tuontuostakin pitkälliseksi ulinaksi, joka\ntuskin enään näytti ihmisistä lähteneeltä. Nyt seurasi kerrassa sikeä\nhiljaisuus! Hälinä herkesi niin jyrkästi kuin valtakäsky ylhäältä\nolisi hiljaisuutta vaatinut; hurjasti liikkuvat laumat asettuivat;\njoukko kavahti takaisin, niinkuin yhtäkkiä olisi johonkin esteesen\ntörmännyt, ja kaikkein kasvot, kaikkein silmät kääntyivät yhdelle\nsuunnalle: isot ovet aukenivat ja nuori isäntä astui paltalle.\n\nHiljaisuutta kesti muutama hetki; sitte nousi, hetkisen hämmästyksen\nperästä, uusi, edellistä hirvittävämpi vonkutus; kaikki nuo\npyöryttävät rääkymiset, kaikki nuo vihaiset kasvot ja heristelevät\nkädet, jotka tähän asti olivat uhanneet asunrakennusta asukkaineen,\nkääntyivät nyt yhtä ainoata vastaan, mutta tämä ainoa oli isäntä,\ntehtaiden päämies, ja mitä isä teollisella nerollaan, sitkeällä\nkestäväisyydellään ja yksinvaltaisella tahdollaan ei ollut vuosi\nkymmeninä voinut saavuttaa, sen oli poika muutamissa viikoissa\nvoittanut: rajattoman kunnioituksen; tämä vaikutti tässä tilassa,\nmissä kaikki järjestys oli kumottuna. Huoleti antoi hän myrskyn\nrajuta loppuun, solakkaa varttansa suorana pitäen, terävästi ja\nvakaasti silmäillen laumaa, jossa jokainoa mies oli häntä etevempi\nvoimassa ja jota vastaan ei mikään muu häntä suojellut kuin tuo\nkunnioitus, seisoi hän yksinään ja aseettomana heitä vastakkain;\nmutta hän seisoi siellä kuin patsas, jota vastaan kapinan kuohuvain\naaltojen täytyi musertua.\n\nJa ne masentuivat todellakin. Hälinä vaikeni vaikenemistaan; se\nmuuttui yksityisten kiljannaksi, sitte muminaksi, viime vihdoin\nasettui tämäkin ja nyt koroitti Berkow äänensä, joka soi heleänä ja\nselkeänä kauempanakin seisoville.\n\n-- Jumalan olkoon kiitos! mumisi Sihvonen, pyyhkäisten nenäliinalla\notsaansa, -- nyt pitää hän heitä ohjauksessaan. He kyllä\njuonittelevat ja mukisevat, mutta tottelevat! Katsokaapa, armollinen\nrouva, miten vallattomuus asettuu, miten kaikki peräytyvät. He\nsuorivat pois paltaita -- ja katsokaapa, kivet putoilevat maahan; Jos\nvaan taivas pitää Hartosen täältä poissa, niin vaara täksi kerraksi\non poistettu.\n\nHän ei arvannut millä kuoleman tuskalla Eugenia toivotti samaa. Tähän\nasti oli hän suotta etsinyt tuota peljättyä miestä joukosta, ja niin\nkauan kuin sitä ei näkynyt, hänen uskalluksensa pysyi kannallaan,\nniin kauan luuli hän Artturin olevan ilman vaaratta; mutta nyt oli\nluottamus ja toivo saanut loppunsa. Lieneekö tämä yhtäkkiä vaiennut\nhälinä, jonka hän itse taki-tahallaan oli valloilleen laskenut,\nkutsunut sinne sen kaivatun, tai lieneekö aavistus tästä tapauksesta\nsaattanut hänen tänne tällä ratkaisevalla hetkellä -- -- ikäänkuin\nmaasta nousneena seisoi Olli Hartonen puiston ristikon takana, ja\nyksi ainoa silmäys sanoi hänelle, millä kannalla asia oli.\n\n-- Voi pelkureita ja raukkoja! pauhasi hän kumppaleilleen, siinä kun\nhän Laurin ja päällysmies Wilmin parissa raivasi itselleen tietä\ntämän tiheään tunkeutuneen joukon keskellä. -- Jopa aavistinkin, että\ntaas tarttuisitte hänen verkkoihinsa, sillä aikaa kuin me kävimme\nkatsomassa minne olivat vangit vieneet. Nyt olemme siitä selvässä!\nTuolla oikeanpuolisessa kylkirakennuksessa ne ovat, alakerrassa juuri\nison salin vieressä; sinne rynnäkkö on tehtävä. Lyökää akkunat puhki,\nniin meidän ei tarvitse ensinkään rynnätä oville.\n\nVielä ei kukaan totellut tätä kehoitusta, mutta vaikutuksetta ei\nse jäännyt. Ei mikään ole huikentelevampaa ja älyttömämpää kuin\nhurjistunut väkijoukko, joka on tottunut olemaan yhden ainoan\nnerokkaan henkilön johdatettavana. Koko melu ja meteli tähän asti\nkuitenkin oli ollut mieletöntä ja hajallista, eikä siis joutanutkaan\nkäydä mihinkään pätevämpään hyökäykseen. Johtajan kättä ja neroa oli\npuututtu; nyt oli hän siellä ja samalla kuin hänen kätensä tarttuivat\nohjiin, antoi hän joukolle täyden suunnankin. Nyt tiettiin missä\nvangit olivat; tie sinne tiettiin -- tämäpä alotti vaaran vastuudesta.\n\nOlli tällä hetkellä ei juuri huolinut, toteltiinko hänen käskyjään\nvai eikö. Hän oli avannut tien itselleen paltalle ja seisoi nyt\nhillittömän luontonsa täydellä vakavuudella ja ylpeydellä aivan\nnuoren isännän edessä ja jättiläis-vartalonsa näytti miltei päätä\npidemmältä kaikkia muita. Hän näytti olevan luotu väkijoukkojen\njohtajaksi, ja harvinainen tarmonsa ja valloittava tahtonsa vaikutti\nsiinä rajattoman kuuliaisuuden, ja vastoin kaikkia mitä oli\ntapahtunut ja kentiesi vielä oli tapahtuva, vallitsi hän heissä tänä\nhetkenä rajattomasti. Koko Artturin vastikään valloittama voitto oli\nnyt epätiedossa, miltei mitättömäksi tehty, ainoastaan tämän miehen\nilmaantumalla, jonka vaikutus oli yhtä väkevä kuin isännänkin.\n\n-- Missä toverimme ovat? kysyi Hartonen uhkaavasti, astuen yhä\nlikemmä. -- Me tahdomme ne pois paikalla! väkivaltaa miehiämme\nkohtaan emme salli!\n\n-- Ja minä en salli, että koneeni hävitetään! keskeytti hänen Artturi\nkylmästi. -- Olen panettanut heidät kiini, vaikka vaan olivat aseina\ntoisen hallussa. Kuka on käskenyt käydä koneihin käsiksi?\n\nOllin silmät leimahtelivat voittoriemusta, hän oli edeltäpäin\narvannut tuon lujuuden ja siihen rakentanut tuumansa. Tosin ei hän\nenään tarvinnut mitään tekosyytä tähän ryntäykseen, hän kun tahtoi\nmihin hintaan hyvänsä tyydyttää vihansa, mutta hänen joukkonsa, joka\njo oli alkanut horjahtaa ja uhkasi kuin väkkärä kääntyä toisaalle,\nsepä olikin tekosyyn puutteessa; tässä oli syy horjuvaisia jälleen\nkiihoituttaa, ja vastustaja oli rohkea ja kopea kyllä antamaan\nhänelle siihen aihetta.\n\n-- En tarvitse vastata teidän edessänne mitään! huudahti hän\npilkallisesti, ja paitsi sitä en annakaan puhuttaa itseäni tuolla\nmahtavalla äänellä. Vielä kerran antakaa pois vangit! Työmiehet\nvaativat sitä, muuten -- silmänsä vahvisti uhkauksen.\n\n-- Vangit jäävät meidän talteemme, -- vastasi Artturi\nliikahtamattomalla jäykyydellä, ja teillä, Hartonen, oikeastaan ei\nolekaan enään oikeutta puhua työmiesten nimessä: enemmän kuin puolet\nniistä ovat jo luopuneet teistä. Minulla ei ole teille enään mitään\npuhumista!\n\n-- Mutta olisipa minulla teille! ärjäsi Olli ihan silmittömänä, --\ntoveriemme, perille! kiljasi hän, joukkoon kääntyen -- kaatakaa\nmaahan mikä vaan tiellenne asettautuu; perille käykäämme!\n\nEtunenässä seisoen aikoi hän syöksähtää Berkowia vastaan ja tällä\nneuvoin antaa käskyn hyökäykseen muillekin, mutta ennenkuin ehti\nsitä tehdä, ennenkuin oli varma, josko joukko häntä tottelisi tahi\npettäisi johtajansa, kuului ankara jyminä, joka pani koko seudun\ntärähtämään ja hurjan johtajankin malttamaan mieltänsä, samalla\nkuin muut seisoivat hengen salvannoissa hämmästyneinä. Oli kuin\netäinen, kumahtava jyskähdys, joka tuntui tulevan maan syvyydestä, ja\nsitte kuului maan-alainen jylinä, jota kesti useita hetken aikoja;\nsittemmin seurasi kuolon hiljaisuus, ja sadottain kauhistuksesta\nkalvettuneita miehen kasvoja kääntyivät tehtaita kohden.\n\n-- Taivaallinen jumala! Tuo on kuuluva purnusta! Siellä on jotakin\ntapahtunut! sanoi Lauri hätäisesti.\n\n-- Tuo oli räjähdys! huusi yli-insinööri, joka noina viimeisinä\nvaarallisina hetkinä oli asettaunut porstuaan nuorempain tehtaan\nherrain ja koko läsnä-olevan virkamiehistön päähän, isännälle avuksi\nollakseen jos siksi kävisi. -- Joku onnettomuus on tapahtunut\npurnussa, herra Berkow. Meidän täytyy sinne!\n\nVielä vähän aikaa näytti säikähys rampauttavan kaikkia. Ei kukaan\nliikkunut paikaltaan; kehoitus olikin kamala. Juuri samana hetkenä,\njona toinen puolue surmaten aikoi ryhtyä toisen valloittamiseen,\nkohtasi toinen surma heidän veljiään siellä syvyydessä ja kutsui\nheidät lujalla äänellä ryntäyksestä pelastus-työhön. Artturi oli\nensimäinen, joka hoksasi miten asian laita oli.\n\n-- Purnulle! huudahti hän tehtaan virkamiehille, jotka olivat\nkaranneet asunhuoneuksesta pihalle ja nyt seisoivat hänen\nympärillään, ja hän antoi heille esimerkin rientäen tehtaalle\nkaikkein ensimäisenä.\n\n-- Purnulle! karjaisi Ollikin vuorityömiehille; mutta käskyä ei\ntarvittukaan, sillä koko lauma juoksi jo tulista kiirutta samalle\nsuunnalle, johtaja etukynnessä; hän ja Berkow olivat ensimäiset,\njotka melkein samaan aikaan ehtivät kaivoksille.\n\nMitään ulkonaisia merkkiä hävittävän elementin vaikutuksesta siellä\nei vielä näkynyt; ainoastaan sakea savu-patsas, joka tuprusi\nkaivoksesta, todisti mitä oli tapahtunut, mutta puhuipa sekin\ntarpeeksi. Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa oli koko edusta\ntäpö-täynnä ihmisiä, joiden ensi alussa puhumaton säikähys nyt\nmuuttui tuskan, kauhun ja toivottomuuden huudoiksi. Onpa jotakin\nkauhistuttavaa, mutta samalla ylentävää tämmöisessä suuressa\nonnettomuuden tapauksessa, joka ei ole lähtenyt ihmiskädestä, sillä\nmiltei ainakin se pelastaa ihmisluonnon kunnian, siten että puhdistaa\nsen intohimoista, jotka muutoin himmentäen ja rumentaen siihen\nryhtyvät. Yleisen mielialan muutos tapahtui tässä niin äkisti, niin\nsalaman nopeudella, ettei enään näyttänytkään olevan sama joukko,\nmikä vielä vähän aikaa sitä ennen piiritti huonetta, uhaten raivolla\nja hävityksellä, kentiesi murhallakin, sentähden ettei heidän hurjia\nvaatimuksiaan täytetty. Kina, tora ja kuukausia kestänyt viha,\nkaikki katosi ja tuo ainoa pelastamisen ajatus sai vallan; tähän\npelastukseen tunkeili vuorenlohkojia ja insinöörejä, ystäviä ja\nvihollisia, ja hurjimmat rauhanrikkojat olivat innokkaimmat kaikista.\nVielä tunnin aikaa tätä ennen olivat ne uhkaamalla ja väkivallalla\nahdistaneet tovereitansa, ja olisivat heidät murhanneetkin, jollei\njuuri johtajan isä olisi työväkeä johtanut; ja nyt kun samat toverit\nolivat vaarassa, nyt olisi jokainen heistä pannut henkensä alttiiksi\npelastakseen heitä -- tuo kauhistuttava muistutus oli vaikuttanut\nhyvää.\n\n-- Peräytykää! huusi Artturi järjettömälle, paikalle tunkeilevalle\nväkijoukolle. Vielä ette te voi mitään tehdä. Te vaan estätte\ninsinöörejä. Ensin täytyy nähdä kuinka ja mistä meidän on pääseminen\naukkoon. Päästäkää insinöörit tulemaan!\n\n-- Päästäkää insinöörit tulemaan! huusivat ensimmäiset; huutoa\njatkettiin pitkin riviä, ja tiheään tunkeutuneessa joukossa aukesi\nhetikohta leveä tie yli-insinöörille, joka allensa kuuluvain\nvirka-miesten ohessa oli saapuvilla; ne tulivat vastakkaiselta\npuolelta.\n\n-- Tuolta on mahdotonta mihinkään päästä, sanoi hän Artturille,\nviitaten alemmalle kaivokselle, joka oli yhdistetty ylempään aukkoon\nja jonka suusta savua ja huurua mahdottomina patsaina nousi taivasta\nkohden. -- Emme ole uskaltaneet yrittääkään, sillä noissa helvetin\nhuuruissa ei voi kukaan ihminen hengittää! Hartonen yritti, mutta\nmuutamia askelia tehtyänsä täytyi hänen puoli tukahduksissa palata ja\nsai töintuskin pois laahatuksi Laurin, joka oli mennyt muassa mutta\nsuistunut heti aukon suulla. Ainoa toivomme on nyt tännempi purnu;\nkentiesi ovat sinne pelastuneet. Pankaa koneet käymään! Meidän täytyy\nsinne!\n\nKoneenhoitaja, jolle nämä sanat sanottiin, seisoi kalpeana ja\nliikkumattomana, eikä näyttänyt aikovankaan totella.\n\n-- Koneita ei saada käymään, ilmoitti hän tuskissaan, -- on jo tunti\nsiitä kun tekivät tenän, ja minä ajattelin heti ilmoittaa asian\nherroille, tuolla kartanossa ollessanne, mutta sanansaattajani ei\npäässyt väkijoukon ahtauksesta mihinkään, ja sitte ajattelin että\npahimmassa tapauksessa työmiehille olisi tie auki alimmaisen purnun\nkautta. Kotvan aikaa olemme jo turhaan koettaneet koneita, mutta\nniitä ei saada paikalta päkähtämään.\n\nTaivaallinen Jumala! tuopa tässä on puuttuva! huudahti yli-insinööri,\nrientäen konehuoneesen.\n\n-- Entä kulku-aukko? kysyi Artturi, kääntyen tirehtöörin puoleen --\nemmekö sen kautta pääse menemään?\n\nTirehtööri pudisti päätänsä.\n\n-- Kulku-aukkoon ei pääse sitte eilisen. Tiedättehän, herra Berkow,\nettä Hartonen lyötti rikki kaikki ylimmäiset portaat, tahtoessaan\nmihin hintaan hyvänsä estää sinne menemisen. Siinä hän ei onnistunut;\nväki meni tännemmän purnun kautta, ja se on tällä kertaa ainoa paikka\nmistä kaivokseen pääsee.\n\nNyt tuli Ollikin Wilmin ja useiden tavallisten seuralaistensa ohessa.\n\n-- Ei tuolta käy laatuun, huusi hän kumppaleilleen, tunkien pois\nheidän rivistään. -- Suotta panemme henkemme alttiiksi, ja parempaa\ntarvitaan jos auttaa aiotaan. Kenties on huokeempi päästä tämän\nkautta. Miksi koneet eivät käy? Meidän täytyy mennä tynnyriin.\nHän yritti rientämään purnurakennukseen, mutta seisoi yhtäkkiä\nvastatusten nuorta isäntäänsä, joka vakaisesti astui hänen tiellensä.\n\n-- Koneita ei ole kokonaisen tunnin aikaan saatu käymään, sanoi\nhän lujalla ja tuikalla äänellä, -- ja onnettomuus tapahtui vasta\nkymmenen minuuttia sitten. Näiden kahden tapausten välillä ei siis\nole yhteyttä, mutta juuri tuntia tätä ennen tapahtui se, että kolme\nteidän miehiä pantiin kiini. Mitä siellä on tehty, Hartonen?\n\nOlli keikahti selkäpiilleen, kuin halvautunut. -- Minä peräytin\nkäskyni -- änkytti hän -- samassa kuin isäni meni alas ja ne toiset\nseurasivat häntä; minä menin itse tänne sitä estämään -- tottapa se\nsilloin jo oli tehtynä. Sitä en tahtonut; auttakoon Jumala! sitä en\ntahtonut!\n\nArtturi kääntyi pois eräälle insinöörille, joka samassa tuli ulos,\näkisti kysyen:\n\n-- Noh, kuinka käypi?\n\n-- Koneet eivät tottele, vastasi hän, hartioitaan tempastellen.\n-- Emme vielä ole voineet keksiä mikä syynä on; räjähdystä ei ole\nsyyttämistä; se tapahtui koko tunnin aikaa myöhemmin ja itse rakennus\non aivan vahingoittumatoin. Vahinko on ihmiskäden tekemä; tottapa\naamulla tutkiessamme joku kohta jäi huomaamatta. Jos ei saada koneita\nkäymään niin suorin tie syvyyteen on salvattuna ja ne onnettomat\nsiellä alhaalla välttämättömästi hukassa, purnumestari Hartonen ja ne\nmuut.\n\nNäitä viimeisiä sanoja sanoessaan hän koroitti äänensä ja silmäili\nOllia, joka seisoi kalmankeltaisena ja liikkumattomana; siinä samassa\nhän hypähti ja lähti yhtäkkiä kävelemään. Artturi astui hänen eteensä.\n\n-- Minnekä?\n\n-- Minun täytyy tuonne alas, ähkyi nuori päällysmies, -- minun täytyy\nkäydä avuksi. Päästäkää minua, herra Berkow! minun täytyy, kuulkaatte?\n\n-- Te ette voi auttaa! sanoi Artturi katkerasti. -- Paljas\nnyrkkivoima ei voi täällä mitään. Hävittää te voitte ja tehdä vaaran\nkahta suuremmaksi, mutta asiain korjaamisen entiselleen saatte jättää\ninsinööreille. He yksin voivat tehdä avun mahdolliseksi, ja heitä ei\nsaa häiritä eikä estää työssänsä. Sulkekaa huone, herra tirehtööri,\nniin ettei kukaan pääse sinne, ja te Wilpponen, tuokaa tänne ne kolme\nvankia! Nehän tietävät mitä ovat turmelleet ja kentiesi osaavat\ninsinöörejä ohjata. Joutukaa!\n\nWilpponen totteli ja tirehtöörikin alkoi panna annettua käskyä\ntoimeen. Häntä ei siinä vastustettu. Joukko tiesi nyt, kuinka paljo\ntässä rippui esimiehistä, ja totteli mielellään. Kaikki näkivät\ntodeksi Artturin sanat, mitkä hän kerran oli antanut vastaukseksi\nheidän johtajansa uhkailevaan vaatimukseen: \"Koettakaa tehdä sitä,\njos teiltä puuttuu se niin halpana pidetty kyky, joka suuntaa\nkätenne, panee koneet käymään ja elähyttää työnteon!\" Siellä oli\nsadoittain käsiä, sadottain ihmisiä valmiina auttamaan eikä yksikään\nkyennyt kättä nostamaan, ei yksikään kyennyt voimiaan yrittämään;\nkaikki valta ja avun mahdollisuus oli hallussa niiden harvain, joiden\ntäytyi lainata neronsa avun hankkimiseksi tässäkin tilassa, missä\njoukko johtajallensa ei muuta voinut kuin korkeintaan syöksähtää\nvarmaan kuolemaan. Nuo niin vihatut, niin usein soimatut virkamiehet!\nHeissä nyt rippuivat kaikkein silmät, heidän ympärilleen kaikki\ntunkeilivat, heti kun joku heistä tuli näkyviin; nyt olisi, maksoi\nmitä maksoi, suojeltu heitä ja heidän töitään jos sitä olisi tarvittu.\n\nAika kului kulumistaan sydäntä särkevässä ja tuskallisessa\nodotuksessa. Wilpponen oli jo aikoja sitte palannut kolmine\nvankinensa, joita oli säilyssä pidetty asunhuoneuksen alakerrassa.\nNe tiesivät mitä oli tapahtunut; ne tulivat hengästyksissä\nkiirehtien, ainoastaan seisomaan niinkuin kaikki muutkin neuvottomina\nja toivottomina ja mihinkään yritykseen kykenemättöminä. Mutta\neipä heitä enään tarvittukaan; vikapaikat koneissa olivat jo\nlöydetyt. Vika havaittiin vähäpätöiseksi ja voitavan pian korjata.\nEsimiehensä johtamana ponnistivat insinöörit siinä tarkoituksessa\nkaikki voimansa, samalla kuin ulkopuolellakin käytiin pelastuksen\nhankkeisin ja sen toimeen panemiseen, jolla koettiin toiseltakin\npuolen päästä purnuun. Vaara oli ikäänkuin yhdellä silmukalla\njälleen solminnut kurin ja järjestyksen purkautuneet siteet.\nKaikki tottelivat ja tottelivat pikemmin ja paremmin kuin koskaan\nennen työn lakkauttamista. Mutta enemmin kuin kukaan muu teki\nisäntä työtä. Joka paikassa oli hänen silmänsä ja käskynsä; joka\npaikassa ymmärsi hän puuttua työhön ja sitä elähyttää. Artturilla\noli vaan vähän taikka ei ensinkään sitä oppia ja kokemusta, mitä\ntässä tarvittiin; nuori perillinen oli kasvatettu täydellisessä\ntietämättömyydessä juuri siitä, mitä hänen välttämättömimmästi\ntarvitsi ymmärtää; mutta hänellä oli yksi asia, jota ei suinkaan\nkäynyt oppiminen eikä kasvatuksen kautta saaminen: johtamisen kyky;\nja se oli tässä tarpeesen, juuri nyt, kun ainoalla tarmokkaalla\nmiehellä, yli-insinöörillä oli koneista siellä sisällä tekemistä,\nja kun tirehtööri, niinkuin muutkin puoli-pyörryksissä asianhaarain\npikaisesta muutoksesta, samoin kuin itse tapauksestakin, niin taitava\nja ymmärtäväinen kuin olikin, oli perin neuvottomaksi joutunut.\nSe oli Artturi, joka sai hänen tointumaan, hän joka pikaisella\nsilmäyksellä asetti jokaisen paikalleen, ja pani kaiken hänen kykynsä\ntyöhön ja toimeen; joka nerollaan innostutti kaikki ja vei kaikki\nmuassaan.\n\nJo viimein kuului raskas, vohottava ääni, jolla kone alkoi käydä;\nsitte puhkauksia ja jäsäyksiä; alussa väliajoittain ja katkonaisesti,\nsitte säännöllisesti ja tasan; laitos nousi ja laskeutui tavallisella\nvarmuudellaan ja tarkkuudellaan. Yli-insinööri lähestyi Artturia,\nmutta kasvonsa eivät olleet vielä valistuneet.\n\n-- Koneet ovat taas käymässä, sanoi hän vakaisesti, -- mutta pelkään\nkovin aikaiseksi ja kovin myöhäiseksi mennä alas. Savu tunkee nyt\nylös täältäkin; enemmän ilmaa on sisään päästettävä ja me saamme\nluvan odottaa.\n\n-- Odottaako? kysyi Artturi malttamattomasti liikahtaen. -- Johan\nolemme kokonaisen tunnin odottaneet ja onnettomain henki voi olla\njoka hetki vaarassa. Luuletteko mahdolliseksi päästä tännemmäisen\npurnun kautta?\n\nMahdollista tuo kyllä voi olla; näyttää niin kuin vaan olisi huurua,\nmitä sieltä nousee; mutta joka sinne nyt jo tahtoo mennä, panee\nhenkensä alttiiksi. Sitä en uskaltaisi.\n\n-- Entä minä! virkkoi Olli synkeällä mielen rohkaistuksella. Samassa\nkuin kone rupesi käymään, oli hän tunkenut esille ja seisoi jo\ntynnyrin ääressä.\n\n-- Minä menen, sanoi hän vieläkin, mutta ei _yksi_ siellä riitä.\nMinulla pitää olla apua. Kuka lähtee seuraan.\n\nEi kukaan vastannut; itsekukin näytti kauhistuvan lähtöä tuohon\nhöyryvään kitaan. He olivat nähneet, kuinka ne uskaliaat, jotka\nolivat koettaneet toisista aukoista tunkea alas, olivat selälleen\nkeijahtaneet tahi silmilleen tupertuneet. Lauri makasi vielä\ntainnoksissa siitä kokeesta, minkä väkevämpi toverinsa varsin\nvaaratta oli kestänyt, mutta seurata tätä toveria matkalle, josta\noli miltei mahdotonta palata takaisin, siihen ei ollut rohkeutta\nkenelläkään.\n\n-- Eikö kukaan? kysyi Olli, vähän odotettuaan. -- Hyvä! Niinpä menen\nyksinäni! Antakaa käskyn!\n\n-- Hän hypähti tynnyriin; mutta yhtäkkiä ilmaantui hieno valkoinen\nkäsi tynnyrin mustalle syrjälle ja heleä ääni sanoi uskaliaasti:\n\n-- Odottakaa Hartonen! minä lähden mukaan.\n\nKauhistuksen huuto kaikilta tehtaan herroilta kuului tämän päätöksen\njohdosta; joka haaralta koetettiin väkevästi asiata estää. Taivaan\ntähden herra Berkow! te menetätte henkenne! Ette voi siellä mitään\ntehdä -- kuului kaikkialta, tuskalliset pelvon äänet.\n\nArtturi oikaisi suoraksi, isäntämiehen ja hallitsijan täysi\nitsetietoisuus loisti hänen kasvoistaan.\n\n-- En ota sitä tehdäkseni avun vaan esimerkin vuoksi. Jos menen\nalas, niin kaikki tulevat jälessä. Hankkikaa te täällä ylhäällä\npelastusvoimia, herra yli-insinööri; tirehtööri pitää huolen\njärjestyksestä tuolla ulkona. Minä tällä hetkellä en voi muuta kuin\ninnostuttaa väestön rohkeutta ja sen tahdon tehdä.\n\n-- Mutta ei yksinänne Hartosen seurassa, sanoi yli-insinööri, miltei\nvetäen häntä takaisin. -- Varokaa itseänne, herra Berkow! Sama\nmatkahan tuo on ja sama matkakumppalikin, joka oli niin tuhontuottava\nisällenne. Teillekin voi siellä alhaalla olla muitakin vaaroja kuin\nnousevat höyryt.\n\nTämä oli ensi kerta, kun tämä syytös sinkautettiin julkisesti\nkaikkein kuultavaksi, ja joskin ei kukaan rohjennut siihen yhdistyä,\nniin kaikkein kasvot kuitenkin osoittivat, että olivat samaa\najatusta. Olli seisoi vielä paikallaan, ääneti ja liikkumatta; hän\nkatsoi vaan vakaasti ja muualle vilkaisematta nuorta isäntäänsä\nsilmiin, ikäänkuin odottaen hänen suustaan vapauttamistaan tahi\ntuomiotansa.\n\nArtturin silmät kohtasivat hänen silmiänsä -- ainoastaan sekunnin\naika ja hän irrotti itsensä niistä väkevistä käsistä, mitkä häntä\npidättivät.\n\n-- Tuonne syvyyteen hukkuu enemmän kuin sata ihmistä ellemme tule\navuksi, ja silloin ei yksikään käsi liiku muuta kuin pelastamista\nvarten. Antakaa käskyn! Lyökäämme kättä, Hartonen, teidän pitää\nauttaa minua.\n\nVavahdellen ojensi Olli kätensä antaaksensa anottua apua. Samassa\nseisoi jo Artturikin hänen vieressään.\n\n-- Kun onnellisesti olemme päässeet purnun pohjalle, niin lähettäkää\nsinne miehiä niin monta kuin haluttaa ja voipi päästä. Hyvästi!\n\n-- Hyvästi! toisti Olli matalan-koleasti, mutta yhtä vakavasti.\nTämä jäähyvästi kuului kamalalta, miltei aaveentapaiselta, tuosta\nsyvyydestä, joka nyt vastaanotti nämä miehet. Kone alkoi käydä ja\ntynnyri vajosi verkalleen. Aukon suulla seisojat näkivät vaan, miten\nnuori isäntä, huimastuneena oudosta menosta ja onneksi vaan ohuesta\nnousevasta savusta huumahtuen, hoipahti, ja miten Hartonen äkisti\nloi kätensä hänen vyötäisilleen ja voimakkaasti tuki häntä -- sitte\nmolemmat katosivat pimeään syvyyteen.\n\nArtturi oli oikeassa; esimerkkinsä teki lopun epäilyksistä, missä\nOllin esimerkki jäi tehottomaksi. Totuttu kuin oltiin, näkemään\npäällysmies Hartosen paljoa vähemmästä syystä hurjamaisesti panevan\nhenkensä alttiiksi ja aina vahingotta pääsevän vaarasta, niin oli\njo aikoja sitte tovereissa syntynyt arvelu siitä, ettei mikään\nvaara häntä tapaisikaan. Hänpä oli, joka oli tehnyt kulku-aukon\npääsemättömäksi, joka koneita turmelemalla oli viivyttänyt tunnin\naikaa, isänsä oli alhaalla muiden parissa -- kentiesi surman omana\nsamasta syystä -- siispä oli luonnollista, että hän viipymättä\nsyöksähtäisi uhkaan, johon ei kukaan tahtonut käydä osalliseksi.\nMutta kun isäntä itse antoi tuommoisen esimerkin, hän tuo ylhäinen\nmies, joka ei koskaan käynnyt purnuissaan, silloinkaan kuin ne olivat\nolleet verrattain luotettavat, ja nyt lähti niihin, kun turmio\nuhkasi jokaista -- kun hän meni edellä, silloin menivät kaikki\nmuutkin samaa tietä. Jotka häntä likinnä seurasivat, olivat ne kolme\nvuorityömiestä, jotka aamulla olivat koneille vahinkoa tehneet ja\nnyt erään insinöörin johdolla lähtivät purnuun. Sitten tuli yhä\nenempi ja enempi uusia auttajia, ja tässä ei tarvittu rukouksia eikä\nkehoituksia. Yli-insinöörin täytyi ennen pitkää käskeä pois tarjolle\ntulijat, koska väestöä ainoastaan osaksi voitiin pelastustyöhön\nkäyttää.\n\nTunnit kuluivat kulumistaan; aurinko oli aikoja sitte ennättänyt\npuolipäivän korkeudelle, aikoja sitte jättänyt sen, ja vielä\ntaisteli siellä maanpovessa ihmisnero ja ihmistahto raivoavia\nelementtejä vastaan, temmatakseen niiltä niiden uhria. Se oli\ntaistelu hirvittävämpi kuin mikään päivänvalossa taisteltu; joka\nkämmenen leveys oli valloitettava, joka askel kuoleman vaaralla\nastuttava, jos mieli päästä eteenpäin; mutta eteenpäin yhtähyvin\ntungettiin, ja näyttipä niinkuin nämä suunnattomat ponnistukset\ntulisivat palkituiksi paremmin kuin voitiin odottaakaan. Jo tiettiin\nmissä onnettomat olivat, toivottiinpa voivansa heidät pelastaakin,\nsillä he vielä elivät, ainakin osa heistä. Onnellinen sattumus,\nkaksi löydettyä tulisoittoa, jotka äkillisessä paossa oli kadotettu\ntahi viskattu pois, johtivat pelastajia oikealle jälelle. Räjähdys\nnäytti ainoastaan osaksi koskeneen ylempiin purnuihin, ja näyttivät\naikanaan paenneen erääsen turvallisempaan syrjäkäytävään, johon savu\nei päässyt, mutta johon alasromahtaneet kallion lohkareet olivat\nheidät haudanneet ja niin estäneet heidät ulos pääsemästä. Nyt oli\npyrittävä heidän luoksensa semmoista tietä, jossa pelastajain ainakin\nkävi hengittäminen, ja tätä varten pikaisesti mutta varuisasti tehdyn\npelastus-tuuman toimeenpanemiseksi, nyt kaikki voimat ponnistettiin.\n\n-- Vaikka koko maapiiri olisi heidän päällänsä, niin meidän sittekin\ntäytyy heidän luoksensa! oli Olli huudahtanut, kun ensimäinen vihi\noli saatu, ja tästä oli tullut tunnus-sana, jota itsekukin tykönään\nkertoi. Eikä ollutkaan yhtään, joka olisi laiminlyönyt vaarallisen\nvelvollisuutensa, minne ikänä hän asetettiin, ja kuitenkin oli monta,\njoissa voimat eivät pysyneetkään tahdon rinnalla, monta, jotka\nvaipuneina ja puoleksi huumahtuneina olivat takaisin lähetettävät ja\njoiden sijaan uusia auttajia oli otettava, ellei tahdottu enentää\nuhrien lukumäärää. Oli vaan kaksi, joita ei mikään haitannut, ei\nmikään väsyttänyt: Olli Hartonen rautaisella ruumiillaan ja Artturi\nBerkow rautaisella tahdollaan, joka nyt antoi tälle hennolle ja\nhienotekoiselle miehelle teräksiset hermot ja sai hänen kestämään\nolopaikan ja vaarat, joihin moni vahvempi menehtyy. Nämä molemmat\nkestivät; rinnatusten tunkivat he eteenpäin, yhä vaan eteenpäin,\naina ensimmäisinä. Missä Ollin jättiläis-voimat tekivät uskottomia\nja voittivat esteitä, jotka näyttivät miltei mahdottomilta\nihmisvoimille, siellä oli siinä kyllä että \"herra itse\" oli\netukynnessä, että hän ainoastaan oli siellä.\n\nEi hän juuri paljon muuta siellä voinut, kuin rohkaista työmiehiä\nheidän yrityksissään, mutta sillä hän saikin kyllin toimitetuksi,\nenemmän kuin hänen kätensä olisivat aikaan saaneet. Jo kolmasti oli\nhänen kokeneempi kumppalinsa temmannut hänen takaisin, kun hän,\nouto purnun vaaroihin ollen, kovin varomattomasti antoi itsensä\nniiden alttiiksi; monta kertaa olivat insinöörit jo pyytäneet häntä\npalaamaan pois, nyt, kun oli tarpeeksi asti apuväkeä ja tarpeeksi\nasti työn johtajia. Mutta hän tiesi, kuinka paljo siitä rippui,\nettä hän viipyi näiden ihmisten keskellä, jotka olivat kapinasta ja\nmelskeestä pelastustyöhön rientäneet. Kaikki he silmäilivät isäntänsä\npuoleen, joka, aina siitä asti kun hän oli itsenäisyyteen toipunut,\noli ollut heitä vastaan ja joka tänä päivänä ensi kerran oli heidän\nmyötänsä hädässä ja hengen-vaarassa, joka halvimman työmiehen tavalla\npani hengensä alttiiksi ja samoinkuin he oli jättänyt nuoren vaimonsa\nsinne ylös surun ja huolten valtoin. Nämä yhteisen työn ja yhteisen\nvaaran hetket saivat heidät viimein Berkowin pojalle ja perilliselle\nantamaan, mitä niin kauan ja niin uppiniskaisesti olivat häneltä\nkieltäneet: -- luottamuksensa. Sinne alas, kallion syvyyteen,\nhaudattiin vanha viha, vanha eripuraisuus; siellä taistelu päättyi.\nArtturi tiesi, että tämä hänen olonsa kaivoksessa oli enempi kuin\npaljas uhka-yritys, minkä kuka muu hyvänsä hänen sijassaan olisi\nvoinut tehdä; hän tiesi että hän tällä kestäväisyydellään taisteli\nitselleen ja vuorikaivoksilleen tulevaisuuden, ja tämän vuoksi jätti\nhän Eugenian sinne ylös yksinään mielihaikeuksiinsa.\n\nNäin tehtiin yhä edelleen työtä väsymättömällä innolla; hiljakseen,\naskel askeleelta, tosin päästiin eteenpäin mutta eteenpäin ainakin\npäästiin, ja syvyyden kamalat vallat viimein nöyristyivät ihmisen\ntahdolle, joka oli raivannut itselleen tien veljiensä luokse siellä\nalhaalla. Auringon siellä maan päällä laskeissa tie oli löydettynä;\nsilloin tuotiin pelastetut päivän valoon, tosin haavoittuneina,\npuolitupehtuneina, kauhusta ja kuolonhädästä pyörryksissä, mutta\nkuitenkin hengissä, niiden muassa tulivat niinikään näännyksiin asti\nväsyneet pelastajat. Ne kaksi jotka olivat olleet tässä rohkeassa\nyrityksessä ensimäiset, Berkow ja Hartonen, ne olivat viimeiset\npalaamaankin, ne eivät peräytyneet ennenkuin kaikki olivat pelastetut.\n\n-- En tiedä mitä se merkitsee, että herra ja Hartonen vielä viipyvät\nsiellä alhaalla, sanoi levottomasti yli-insinööri ympärillä\nseisoville ammattiveljilleen. He olivat jo ulosmentävän luona, kun\nviimeiset lähtivät ylös, ja Hartonen tuntee siksi vaarat kaivoksissa,\nettei viivy silmänräpäystäkään kauemmin kuin välttämättömyys vaatii.\nVielä odottaa tynnyri siellä alhaalla; eivät he anna merkkiä eivätkä\nvastaa meidän merkkeihimme -- mitä tämä merkitsee?\n\n-- Kunhan ei joku onnettomuus olisi juuri viime hetkellä tapahtunut;\nvirkkoi Wilpponen siihen levottomasti. -- Kuulin jonkun kummallisen\näänen sieltä alhaalta, juuri kun viimeiset tulivat ylös. Matka\non pitkä ja koneet jyskäävät niin kovasti, ettei sitä käy\nselvästi eroittaminen, mutta koko vuori on tärähtänyt -- entä jos\njälki-lohkeama on tapahtunut!\n\n-- Voi herran nimessä, siinä voitte olla oikeassa! sanoi\nyli-insinööri. Antakaa vielä kaikesta voimasta merkki! Jos ei siihen\nvastata, meidän _täytyy_ mennä katsomaan, mitä siellä tapahtuu.\n\nMutta ennenkuin hän tahi kukaan muu ennätti panna tätä käskyä\ntoimeen, annettiin alhaalta kiivas merkki nousemiseen. Ylhäällä\nolevat hengittivät taas helpommin katsellen kaivoksen aukkoon, jossa\nvähän aikaa odotettua, tynnyri tulikin näkyviin. Kasvot hiessä\nja pölyssä ponnistuttavasta työstä, vaatteet rikki kuluneina ja\nrepaleina, seisoi Olli siinä, ja otsastaan ja ohimoistaan virtasi\nverta. Samoin kuin alasmennessä olivat hänen kätensä nytkin nuoren\nisännän ympärille kääräistyinä mutta tällä kertaa ei hän tukenut\nhorjuvaa ainoastaan. Artturin pää nojasi kalmankarvaisena ja\nummessa silmin hänen olkapäälleen ja ruumis lepäsi liikkumatonna ja\nhengetönnä hänen käsivarsillaan, jotka viimeiset voimansa ponnistaen,\npitivät häntä pystyssä.\n\nKauhistuksen huuto kuului joka kulmalta. Tuskin jaksettiin siksi\nodottaa kuin kone oli seisahtunut. Enempi kuin kaksikymmentä kättä\nkurottui pyörtynyttä vastaanottamaan ja kantamaan häntä hänen\npuolisonsa luokse, joka samoin kuin muutkin, ei ollut lähtenyt\npaikalta pois. Kaikki tunkeilivat nyt näiden molempain ympärille\nApua, lääkäriä huudettiin, ja yleisessä häiriössä ei kukaan huolinut\nOllista, joka omituisella hitaisuudella ja huolettomuudella oli\nantanut heidän ottaa tuon kuorman sylistään. Ei hän nyt hypännytkään\ntynnyristä tavallisella ripeydellään ja jäntevyydellään; verkalleen\nja vaivoin astui hän ulos, ja hänen täytyi kahdesti tarttua vitjoihin\nkäsiksi ettei kaatuisi. Eikä hän nytkään mitään ääntänyt, mutta\nhampaansa oli hän purrut yhteen ja veri virtasi yhä kiivaammin,\nvaikka paksulta sorakerrokselta ei käynyt näkeminen, että hänen\nkasvonsa olivat yhtä kalvakat kuin Artturinkin. Horjuen pääsi hän\nvielä muutamia askelia eteenpäin, sen miesjoukon luokse joka tunkeili\nArtturin ympärillä; sinne pysähtyi hän yhtäkkiä ja tarttui molemmin\nkäsin ja viimeisistä voimistaan muutamaan rakennuksen pylvääseen\nkiini, sen varassa pystyssä pysyäkseen.\n\n-- Älkää hätäilkö, rouvaseni; se on vaan pyörtymystä, sanoi lääkäri,\njoka kaiken ajan oli hoidellut onnettomuuteen yhtyneitä ja hetikohta\noli rientänyt tänne. -- Hän ei ole mitenkään vahingoittunut, sen\nmukaan kuin voin nähdä; hän kyllä tointuu kohta.\n\nEugenia ei kuullellut tätä puhetta; hän näki ainoastaan nuo kalpeat\nkasvot ja ummistuneet silmät, ainoastaan tuon pitkänään makaavan\nruumiin, jossa ei näkynyt vähintäkään merkkiä että siinä henki olisi.\nOli ollut hetki semmoinenkin, jolloin nuori rouva, äsken naituna,\nvieraan käden avulla vaarasta temmattuna ja puolisonsa kohtalosta\nvielä tietämätönnä huoleti ja kylmästi oli sanonut pelastajalleen:\n\"katsokaa miten Berkowin on\". Mitä huolimattomuus ja ylenkatse\nsilloin oli rikkonut, sen nyt sovitti, jopa enemminkin kuin sovitti\nnäiden viimeisten tuntien tuska, joina hän oli saanut kokea, miltä se\ntuntuu kun vapistaan rakastetun kuoleman pelvosta, voimatta auttaa,\nsaamatta edes olla häntä likelläkään. Nyt ei hän lähettänyt ketään\ntoista häntä katsomaan; nyt oli hän itse polvillaan sanomattomissa\ntuskissa, huutaen, kuten kukin muu rakastava vaimo, puolisotaan\nnimeltä.\n\n-- Artturi!\n\nTämä huudahus oli mitä kiihkoisimman rakkauden ja korkeimman\nepätoivon huudahus; sen kuultua nuori päällysmies, joka vielä nojasi\npilaria vasten, vielä vienosti vavahti ja oikaisi itsensä. Vielä\nkerran kääntyivät hänen tumman siniset silmänsä näiden molempain\npuoleen, mutta niissä ei ollutkaan enään vanhaa ynseyttä eikä entistä\nvihaa, niissä oli ainoastaan äänetön, mutta syvä mielihaikeus; sitte\npimittyivät hänen silmänsä, käsi kohosi, ei verta vuotavalle otsalle,\nvaan sydämen kohdalle, jossa hän kumminkaan ei ollut nähtävästi\nhaavoitettu, mutta hän likisti sen niin kovasti sitä vasten, kuin jos\nkovin tuska juuri siellä raivoaisi, ja samassa kun Artturi puolisonsa\nsylissä loi silmänsä auki, kaatui Olli heidän takanaan kentälle. -- --\n\nVaikka jo viimeisetkin olivat kaivoksesta tulleet, vallitsi yhtähyvin\näänettömyys ja alakuloisuus väkijoukossa. Ei riemuhuutoja, ei ilon\nosoituksia näkynyt ei kuulunut; haavoittuneiden läsnä-olo ei niitä\nsallinut. Ei tietty vielä kutka heistä tulisivat henkiin jäämään,\nvai olisiko kuolema vaativa jälleen ne häneltä niin vaivaloisesti\ntemmatut uhrit.\n\nNuori isäntä oli vironnut voivuksistaan pikemmin kuin oli odotettu.\nKovasti tärähtäneen vuoren sisällä olikin jälkilohkeama tapahtunut,\njoka viimeisellä silmänräpäyksellä oli tavannut Artturin ja hänen\nkumppalinsa, mutta kummasti kyllä ei ollut Artturi siitä saanut\nmitään vahinkoa; hän seisoi jo taas pystyssä vaikka vielä voimatonna\nja kalpeana puolisonsa käden nojassa, kokien pitää ajatuksiaan koossa\nvastatakseen Eugenian hätäisiin kysymyksiin.\n\n-- Olimme juuri kaivoksen suulla sanoi hän; Hartonen oli muutamia\naskelia edellä ja siis jo suojassa; hän silloin havaitsi jonkin\nvaaraa ennustavan merkin. Minä näin hänen yhtäkkiä hyökäävän takaisin\nminua kädestä kiini ottamaan, mutta se oli jo myöhäistä; kaikki\npaikat ympärillämme ja päällämme liikahtelivat. Sen vaan tunsin,\nkuinka hän riuhtaisi minun kumoon ja heittäysi päälleni, kuinka hän\nruumiillaan suojasi minua putoavilta lohkareilta -- ja niin menin\ntainnoksiin.\n\nEugenia ei antanut vastausta; hän oli äärettömästi peljännyt Hartosen\nlikisyyttä aina siitä hetkestä asti kun oli saanut tietää, että\nArtturi hänen kanssansa oli lähtenyt tuolle vaaralliselle retkelle,\nja nyt sai hän kiittää ainoastaan hänen läsnä-oloaan, että vielä sai\nsulkea puolisonsa hengissä ja pelastettuna syliinsä.\n\nYli-insinööri läheni heitä; kasvonsa olivat hyvin vakaiset ja äänensä\ntavallista järeämpi, kun sanoi: lääkäri sanoo, että kaikki voivat\npelastua paitsi yksi; Hartosta ei käy pelastaminen -- hänestä on\nloppu tullut. Mitä hän tänäpänä kaivoksessa on toimeen saattanut,\non ollut liian paljo hänenkin jättiläis-luonteelleen, ja haavat\novat niistä lopun tehneet. Miten hänen lienee ollut mahdollista\nnoiden vaikeiden haavain kanssa ensin itse kömpiä sorasta ylös ja\nsitte saada teidät siitä autetuksi, nostaa teidät tynnyriin ja tukea\nteitä kunnes pääsitte tänne ylös, on perin mahdotonta käsittää, eikä\nolisikaan se kellekään muulle kuin hänelle ollut mahdollista. Hän on\nsen tehnyt, mutta siinä on häneltä henkikin mennyt.\n\nArtturi katsahti puolisonsa puoleen; heidän silmänsä kohtasivat ja\nymmärsivät toisensa. Niin voivuksissa kuin oli, ponnisti Artturi\nvoimansa, otti Eugeniaa kädestä ja vei hänen kanssansa paikalle,\nmissä onnettomuuden kärsineet saivat paraan hoidon ja avun. Yksi\nvaan, se viimeinen, oli viety syrjäpaikkaan. Olli makasi pitkänään\nkentällä; isänsä ei ollut vielä toipunut eikä siis tiennyt mitään\npojan kohtalosta, mutta Ollin ympärillä ei ollut ainoastaan vieraita\nholhojia; vierellään oli nuori tyttö polvillaan, joka piti kuolevan\nkättä sylissään ja silmäili häntä sanomattomalla mielikarvaudella,\nhuolimatta kihlatustaan, joka ystävän kylmenevää kättä pidellen,\nseisoi häntä vastakkain. Olli ei nähnyt heitä, kenties ei tiennytkään\nkummankaan läsnä-olosta; silmänsä tuijottivat suurina ja kankeina\nleimuavaa iltataivasta, vajoavaa aurinkoa kohti, ikäänkuin vielä\nilmaistakseen yhden säteen tuota iankaikkista valoa ja viedäkseen sen\nmuassaan siihen pitkään, synkeään yöhön.\n\nArtturi oli kysynyt jotakin läsnä olevalta lääkäriltä; tämä vastasi\nvaan vienosti päätä pudistaen -- nuori isäntä ei tarvinnut enempää\ntietää. Päästäen vaimonsa käden kuiskasi hän hänelle muutamia sanoja\nkorvaan ja syrjäytyi, jolla aikaa Eugenia kallistui Ollin puoleen ja\nmainitsi häntä nimeltä.\n\nVielä kerran kävi elämän vävähys kuoleman synkeydestä; elämän koko\nhehku ja kiihko yhdistyi vielä kerran siihen silmäykseen, minkä Olli\nnyt täydellä tunnolla loi nuorta rouvaa kohti, jonka huulet hiljaa ja\nhätäisesti kysyivät: -- Oletteko pahoin haavoittunut, Hartonen?\n\nOllin kasvot vavahtivat vieläkin kerran; ääni oli tohuinen,\nkatkonainen, mutta levollinen, hänen vastatessaan:\n\n-- Mitä minusta huolitte? Onhan teillä hän jälleen. Mitä varten\nminä vielä eläisin? Olenhan jo sanonut teille: hän taikka minä! --\nToisin kyllä silloin ajattelin, mutta kuitenkin se oli tämä ajatus,\njoka lennähti päähäni kallion alas romahtaessa. -- Silloin ajattelin\nteitä ja itkuanne ja valitustanne, -- ja muistakaapa, kuinka hän\nojensi minulle kätensä täällä ylhäällä, kun ei kukaan tahtonut siihen\nruveta, -- ja silloin heittäysin hänen päällensä.\n\nHän vaipui takaisin; leimahtanut kipinä sammui äkisti ponnistuttavan\npuhumisen jälkeen, mutta tämä hurjasti hohkuva elo menehtyi\nkuolemassa hiljaisesti, taistelutta ja tuskatta. Tämä mies, jonka\nkoko elämä oli ollut vihaa ja taistelua niitä vastaan, jotka sallimus\noli asettanut häntä ylemmä, oli nyt sen hengen pelastamisessa,\njota oli vihannut, saanut loppunsa. Toteutunut oli aavistus, mikä\neilispäivänä oli noussut hänessä hulisevan veden partaalla; se\noli vuoren syvyydestä saattanut kuolonsanoman uhrille. Ei hän\nenään tarvinnut silmäillä tuonnemma tuota \"huomispäivää\", joka\noli niin syvälle häneltä kätkeytynyt: kaikesta oli hänelle tämän\n\"huomispäivän\" kanssa tullut loppu -- loppu kaikesta!\n\nTuolta maantieltä kuului marssivan joukon tahdilliset askelet, ynnä\nkomentosanoja ja aseiden kalsketta. Se oli se kaupungista anottu\napu, joka tuli. Jo tehtaasen tullessaan oli komentava upseeri saanut\nkuulla, mitä oli tapahtunut; hän antoi väkensä seisahtua maantielle,\nja tuli itse ainoastaan muutamain miesten kanssa onnettomuuden\npaikalle, jossa pyysi saada isäntää puhutella. Artturi meni häntä\nvastaanottamaan.\n\n-- Kiitän teitä, hyvät herrat, sanoi hän tyynellä vakaisuudella,\nmutta myöhästyneet olette; en enään tarvitse apuanne väkeäni vastaan.\nKymmenen tuntia yhteisesti taistellessamme, väkeämme kuolemasta\npelastaaksemme, olemme tehneet rauhan -- kuten toivon, iäksi päiväksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosia oli kulunut; taas oli kesä, taas peitti päivänpaiste ja\nkesäinen loisto vuoret ja laksot ja Berkowin tehtaat, joissa\nliikuttiin yhtä ripeästi ja vankasti, mutta vapaammasti kuin\nkoskaan ennen. Vapauden ja onnellisuuden henki puhalteli nyt näissä\ntehtaissa; ne eivät olleet mitenkään pienenneet suunnattomasta\nsuuruudestaan ja olivat jälleen saaneet kaikki, mitä niiltä kerta\npuuttui. Tosin ei ollut se tapahtunut viikoissa tahi kuukausissa,\nsiihen oli mennyt vuosia, ja vuodet, jotka likinnä seurasivat sitä\nsuurta tapausta, olivat olleet sangen vaivaloiset. Kun työhön siihen\naikaan jälleen ryhdyttiin tehtaissa, painoi vielä raskas takka nuoren\nisännän hartioita, joka kyllä oli tehnyt rauhan väkensä kanssa,\nmutta yhtähyvin seisoi häviönsä partaalla. Vaaran aika oli kyllä\njo mennyt, jolloin täytyi omalla rohkeudella ja omilla uhrauksilla\nastua kapinallisen väestön väkinäisyyksiä vastaan; mutta sen sijaan\ntuli toinen aika, huoliensa vaivaloisen työn aika, miltei toivoton\ntaistelu suhteiden voimaa vastaan, taistelu, joka oli Artturin maahan\nsykertää. Mutta hän oli edellisessä taistelussa tullut tuntemaan\nvoimansa; hän ymmärsi käyttää niitä jälkimäisessä. Enemmän kuin\nvuoden ajan oli oltu epäilyksissä siitä, voitaisiinko tehtaita\npitää käymässä ja isännälle säilyttää, ja vielä ensimäisestä ja\nvaikeimmasta pulasta päästyäkin oli kyllin vaaroja ja vahinkoja,\njoita oli vastustaminen. Jo vanhemman herra Berkowin viimeisellä\nelämän ajalla oli hänen asemaansa ja varakkuuttansa kolautelleet\nrohkeat keinottelemiset ja ylimieliset tuhlaukset, mutta erinomattain\nhänen tunnottomat, ainoastaan hetken voittoa tarkoittavat\nyrityksensä, joiden kovat seuraukset viimein poikaa kohtasivat.\nTehtaiden seisominen, jota kesti lähes kuukauden, onnettomuus\nkaivoksessa, jonka korjaaminen vaati melkoisia summia, uhkasivat\nperin hävittää sen, mikä jo oli puoleksi menetettynä. Useammin\nkuin kerran näytti mahdottomalta saada pitää tehtaita; useammin\nkuin kerran näytti Artturille mahdottomalta lääkitä isän ajalta\njohtuneita ja etenkin viime taistelun lyömiä vammoja; mutta Artturin\nluonne, joka niin myöhään oli eloon vironnut, vahvistui ja kehittyi\ntäydellisesti lakkaamatta ponnistuttavan toimellisuuden koulussa.\n\nKaikki oli rappiolla ja siihen paikkaan kukistumallaan, kun nuori\nisäntä oli ryhtynyt siihen vaikeaan työhön, että järjestäisi\nnämä sekasortoiset tehtävät ja täyttäisi kaikki kontrahdit ja\nvelkasitoumukset, sekä panisi uuden järjestyksen käymään; mutta hän\noli saanut luottamuksen itseensä; hänellä oli vierellään puolisonsa,\nja tälle ja hänelle itselleen oli tulevaisuus voitettava. Tämä\najatus antoi hänelle uskallusta, missä muut kentiesi hätäyneinä\nja toivottomina olisivat peräytyneet; se piti häntä pystyssä, kun\ntyöt toisinaan näyttivät tahtovan käydä yli hänen voimainsa ja sepä\nvihdoin tuotti hänelle voiton. Nyt oli kestetty kaikki sen kovan\ntapauksen seuraukset ja onni oli palannut kaikkiin yrityksiin,\nmitkä olivat Berkowin nimeen yhdistettyinä, mutta tämä nimi oli nyt\nmyöskin puhdistanut itsensä kaikesta, mitä halpamaista siihen muinoin\noli ryhtyneenä ollut; se oli nyt puhdas ja kunnioitettu maailman\nedessä. Tehtaat suunnattomasti laajennettuina ja suurenmoisille\nmalmihakkuuneinsa olivat nyt lujemmin ja vakaammin perustetut\nkuin koskaan ennen, ja samalla karttuivat isännän varatkin. Tämä\nrikkaus, joka kerta oli käydä niin turmiolliseksi nuorelle pilatulle\nperilliselle ja osaksi jo oli turmiollinen ollutkin siten, että onni\noli laskenut sen hänen jalkainsa eteen ilman mitään vaivaa hänen\npuoleltaan ja juuri sen tähden saattanut hänen ylenkatseellisella\nhaluttomuudella sitä pitelemään, tämä rikkaus, jonka hänen täytyi\nvuosikautisilla taisteluilla jälleen voittaa ja joka hänen käsissään\ntuli siunaukseksi monelle, oli nyt hänenkin silmissään saanut toisen\narvon.\n\nOli puolenpäivän aika, kun tirehtööri ja yli-insinööri eräänä päivänä\nvaelsivat verstaista kotiinsa. Tosin olivat he kumpikin näinä vuosina\nvanhenneet, mutta muuttuneet eivät olleet. Toinen oli säilyttänyt\nsävyisän, toinen ivallisen laatunsa, joka nyt juuri taas huomattiin\nhänen äänessään, hänen pitkittäessään jo aijettua kanssapuhetta.\n\n-- Parooni Windeg on taas vanhimmalla pojalla ilmoituttanut\ntänne tulonsa. Näyttää siltä kuin nyt hiukkaisen ylpeiltäisiin\nsukulaisuudesta, jota alussa vaan suurimmalla vastenmielisyydellä\ntahdottiin tunnustaa. Sittenkuin hankkeemme ja laitoksemme ovat\nsaavuttaneet niin erinomaisesti hyvittävän huomion hallituksen\npuolelta ja siis ylhäisemmissä seuroissa ollaan niihin mieltyneinä,\novat tehtaat saaneet enemmän arvoa vanhan ylimyksenkin silmissä.\nHänen vävynsä oli tehnyt saman jo aikoja ennen, ja minun mielestäni\nhän ei ensinkään sovi asetettavaksi Windegin herrasväen rinnalle.\nKoko Rabenauen sukukartanon kunnia ja kirkkaus ei vedä puoliakaan\nvertoja Berkowin tiloille ja niiden isännän mahtavuudelle. Parooni\nnäkee nyt, että hän tiloineen hupenee joukon sekaan, jota vastoin me\nolemme mahti maakunnassa, jota ei kukaan ole tunnustamatta.\n\n-- Täälläpä saadaankin enemmän tehdyksi kuin missään muualla,\nsanoi tirehtööri. -- Nythän käydään kaikilta kulmilta tutkimassa\nlaitoksiamme ja parannuksiamme, mutta sittekään ei ole vielä kukaan\ntehnyt niiden mukaan.\n\n-- Eipä kyllä; mutta jos näin saadaan pitkittää, niin meillä kohta\nlienee se \"ihmislempinen mallilaitos\", jota herra Berkow vainaja niin\nkiivaasti vastusti. Nyt Jumalan kiitos! -- yli-insinööri kohautti\ntässä hyvin arvokkaasti päätänsä -- sen voimmekin tehdä! Nyt ei\nhaittaa meitä jos väkemme hyväksi käytämmekin summia, joita toisten\ntäytyy hätäisesti taskuunsa tukkia, eivätkä ne pikku-summia olekaan.\nEikä kuitenkaan ole kauan siitä kuin taistelimme, eikä varain eikä\nmahtavuuden vaan suoraan sanoen tehtaiden pysyttämisen puolesta,\neikä sekään olisi meille onnistunut, ellei muutamia onnellisia\nasianhaaroja ratkaisevalla hetkellä olisi meille avuksi tullut.\n\n-- Ja ellei väkemme olisi käyttänyt itseään niin erinomaisesti\n-- liitti siihen tirehtööri vakaisesti. -- Ei se ollut mikään\nvähäpätöinen asia että pysyivät rauhallisina sillä aikaa kuin\nhäiriöistä ja härsytyksistä lähitienoissa ei tahtonut loppua\ntullakaan. Onnettomuus kaivoksessa maksoi paljon rahaa juuri\nsemmoisella ajalla kun oli kipuli joka tuhannesta; mutta luulenpa,\nettei herra ole liikaa maksanut siitä, mitä hän väkensä luona\nsilloin voitti. Niitä tuskan ja vaaran hetkiä, joita hän vietti\nheidän kanssansa siellä alhaalla pelastaakseen heidän kumppaleitaan,\nei ole kukaan unhottanut eikä olekaan unhotettava; semmoinen teko\nliittää ihmiset toisiinsa elinkaudeksi. Aina siitä päivästä aikain\nhe uskoivat häntä, kun lupasi asettaa kaikki hyvinpäin, jos vaan\nantoivat hänelle aikaa varoja hankkia; he odottivat rehellisesti ja\nsenpä tähden ei olekaan kumma, että hän nyt tekee enemmän kuin on\nluvannutkaan.\n\n-- Eipä vainen! virkkoi toinen siihen kuivasti, -- siihen nähden\nsaa hän aina vähän komeilla. Muuten on lysti nähdä, että sillä\nvälin, vastoin ihmislempisyyttä, asiat ovat niin loistavat kuin\ntilinpäätöksemme osoittavat. Ne ovat paljoa edullisemmat kuin\nvanhan hallituksen aikana, jota ei käynyt mistään erinomaisesta\nihmisrakkaudesta syyttäminen, ja yhtähyvin silloin kiskottiin\nkaivoksista mitä kiskoa voitiin.\n\n-- Te olette ja pysytte pilkkakirveenä! tiuskasi tirehtööri. Kyllä\ntiedätte, että semmoiset syyt eivät vaikuta herra Berkowissa.\n\n-- Ei, siihen on hän liiaksi ihannoitsija! arveli yli-insinööri,\nsuopeasti suvaitseva tuon muistutuksen. -- Onneksi hän kumminkaan\nei ole ihannoitsija enemmältä kuin käytäntöön sopii, ja hän on\nkäynyt siksi kovaa koulua että ymmärtää, että käytäntö on kaikkein\ntämmöisten yritysten peruste ja ehto. Minä osaltani en ole\nihannoitsija ensinkään, sen kyllä tiedätte.\n\nTirehtööri naurahteli hiukan ilkipilaisesti.\n\n-- Senpä kyllä kaikki tiedämme, mutta eikö sitä mitenkään kävisi\nkorjaaminen, jos niin perin ihannoitseva mies kuin Wilpponen tulisi\nperheesenne? onhan se niin käymäisillään, ammatti veikkoseni?\n\nTirehtööri luuli tarkoittelemisellaan antaneen arvolliselle\nammattiveljilleen aika iskun, sillä tämä murti suutansa ja väänti\npäätänsä, kiivaasti vastaten:\n\n-- Ei sanaaka siitä! Sen saan kuulla kovin usein kotonani. Ja\nsen piti sattua juuri minulle, joka en inhostu mitään niinkuin\nhaikailemista ja mielen kiihkoisuutta! Juuri minulle piti sallimuksen\nvalikoida vävyn, joka laatii värsyjä ja soittaa kitarria! Siitä\nmiehestä ei pääse, eikä kosimisestaan, eikä huokailemisestaan,\neikä Melania ota malttaaksensa. Mutta enpä ole vielä suostumustani\nantanut, eikä ole niin vissi tulenko antamaankaan.\n\n-- Noh, siitä asiasta annamme neiti Melanian pitää huolen! sanoi\ntirehtööri nauraen. -- Hänellä on monessa kohti isänsä pää ja\nhän ymmärtää panna tahtonsa täytäntöön. Saatanpa vakuuttaa,\nettä Wilpponen jo rehentelee voitostaan ja poistaa kaikki\nonnentoivotukset, merkillisesti vastaten \"ei vielä!\" Nuorukaiset jo\ntietänevät asiansa. Hyvästi, ystäväni! Tottapa minulle ensi kynteen\nannatte tiedon tästä iloisesta perheellisestä tapauksesta?\n\nYli-insinööri meni sangen alakuloisen näköisenä portaita ylös\nasuntoonsa, jossa tyttärensä jo tuli häntä vastaan. Neiti Melania\noli tänäpänä pelkkää herttaisuutta isäänsä kohtaan; hän sanoi häntä\ntervetulleeksi, otti hänen hattunsa ja sormikkaansa, hyväili häntä\nhetkisen aikaa ja katsoi tämän alun perästä soveliaaksi etsittää\nerään rukouksen.\n\n-- Isä, tuolla sisällä on joku, joka haluaa puhutella sinua hetikohta\nja tähdellisestä asiasta. Hän on siellä sisällä äitin tykönä. Saanko\ntuoda hänen tänne!\n\n-- En tahdo puhua kenenkään kanssa! morahti isä, joka jo aavisti\nmitä tulossa oli; mutta nuori nainen ei ollut tästä kiellosta mitään\ntietävinään. Hän puikahti likimmäiseen huoneesen, ja toi hetikohta\nsisälle tuon \"jonkun\" kuiskaistuansa vielä muutamia rohkaisevia\nsanoja sen korvaan.\n\nNäyttipä sen olleen välttämätöntäkin, sillä herra Wilpponen,\nhännystakkiin pukeutuneena, vaalea tukka huolellisesti jaettuna, koko\nasu ja käytöstapa kuin virallisella kosijalla, seisoi nyt siinä,\nniinkuin äkki-arvaamatta leijonan luolaan pudonneena. Varalle oli hän\nvalmistanut komean ja hyvin laaditun puheen tätä tähdellistä hetkeä\nvarten, mutta vihainen silmänluonne eikä ensinkään kehoittavainen\näänenlaatu, millä yli-insinööri kysyi mitä hän oikeastaan tahtoi,\nsaattivat hänen kokonaan aivunsa avaimet hukanneeksi.\n\n-- Haluni ja toiveeni -- änkytti hän. -- Neiti Melanian rakkaudelta\nkehoitettuna -- korkein onneni, saada sanoa häntä omakseni. --\n\n-- Enkö arvannut! Se ihminen ei saata oikisuuntaan kosiakaan,\nmorisi yli-insinööri ajattelematta, että laatunsa millä hän kosijan\nvastaanotti oli semmoinen, että se olisi voinut hämmentää kenenkä\nhyvänsä, ja kun nuori mies siitä joutui yhä pahempaan hämiin ja yhä\npahemmin sekautui puheessaan, keskeytti hän hänen jyrkästi:\n\n-- Noh vaiti jo! Mitä haluatte ja toivotte ei ole minulle salaisuus.\nTe tahdotte minua apeksenne?\n\nWilpposta ei näyttänyt tämä välttämätön seuraus tulevasta\navioliitosta ollenkaan ihastuttavan.\n\n-- Pyydän anteeksi -- muistutti hän kaihtivaisesti -- etunenässä\nhaluan neiti Melaniata vaimokseni.\n\n-- Niinkö? Ja minun te otatte varsin väkinäisesti kaupantekijäksi?\nkysyi kiivastunut appi pilkoillaan. -- Muuten enpä ymmärräkään kuinka\nrohkenette tulla luokseni semmoisen kysymyksen kanssa. Olittehan\narmolliseen rouvaan rakastuneet? Ettekö ole kirjoittaneet kokonaisia\npaperinlevyjä värsyjä täyteen, hänen kunniakseen? Minkä tähden sitä\nplatoonista liekkiä ei enään kestäkään.\n\n-- Oi hyvä Jumala, siitähän on jo monta vuotta? -- sanoi\nWilppos-raukka puollustuksekseen. Tietäähän Melania sen jo aikoja\nsitte, ja sepä juuri olikin mikä ensin saatti meidät toisiimme\nyhtymään. Rakkaus on kahtalainen herra yli-insinööri; toinen on\nnuoruuden huikentelemista, joka etsii ihannettaan saavuttamattomissa,\ntoinen on pysyväinen tunne, joka vaan maan päällä löytää sen mikä sen\ntodella onnelliseksi saattaa.\n\n-- Vai niin, ja sille toiselle, maalliselle, kotitekorakkaudelle\ntyttäreni on hyvä kyllä. Menkää hiiteen! ärjäisi yli-insinööri.\n\n-- Ette tahdo ymmärtää minua, muistutti siihen Wilpponen, syvästi\nloukkautuneena mutta kuitenki jollakin mahtavuudella; hän tiesi\nmikä voimallinen liittolainen hänellä oli vieremmäisessä huoneessa.\n-- Melania ymmärtää minun; hän on jo antanut minulle kätensä ja\nsydämensä --\n\n-- Sepä komealta kuuluu, jupakoitsi vihastunut isä. Kun tyttäret\nnoin omin päinsä antavat pois kätensä ja sydämensä, niin tekisipä\nmieleni tietää, mihinkä isiä tarvitaankaan. Wilpponen -- katsantonsa\nja äänensä lauhkenivat -- minä tahdon kohdella teitä oikeudella; te\nolette viime vuosina vähän viisastuneet, vähän mutta ei tarpeeksi.\nVärsyjen sepustusta esimerkiksi ette malta heittää. Panenpa vetoa,\nettä teillä nytkin on joku lauluruno lakkarissanne.\n\nHän vilkasi epäluuloisesti nuoren miehen povilakkarin puoleen, ja\nWilpponen punastui.\n\n-- Sulhaisena lienen siihen oikeutettukin? muistutti hän ikäänkuin\nhätäisesti kysäisten.\n\n-- Olettepa niinkin, ja serenaateihin niinikään, -- niin niin,\ntuleepa komea kesä! jupisi yli-insinööri tuskistuneena. -- Kuulkaapa,\nWilpponen jos en tietäisi, että Melanialla on minun luonteeni, niin\nettä hän tulee karkoittamaan teistä nuo romantiset houreet, niin\ntekisin tenän, kerrassa tenän. Mutta luulen teidän tarvitsevan\njärkevän vaimon ja ennen kaikkia ymmärtäväisen apen, joka aina\ntuontuostakin korjaa päänne oikeaan suuntaan, ja koska en tästä\nvähemmällä pääse, niin saatte molemmat osat.\n\nMihin määrään jälkimäinen toive lienee tuntunut herra Wilpposelle\nniin erittäin kadehdittavalta, jääköön sanomatta, mutta edellisen\nihastuksissa hän unhotti kaiken ja riensi halaamaan uutta appeaan,\njoka sen asian suoritti hyvin lyhyesti.\n\n-- Se vaan, ettei mitään liikutuksia! sanoi hän jyrkästi. Niitä en\nkärsi semmoisissa emme tarvitse viipyä. Tulkaa nyt kanssani Melanian\nluokse! Te olette kahden kesken ja minun tietämättäni päättäneet\nasian, mutta sen sanon teille, että jos joskus tapaan teidät runoa\nsepustelemassa ja tyttäreni itkenein silmin, silloin -- Jumala teitä\narmahtakoon! --\n\nSillä aikaa kuin yli-insinööri tällä tavoin taipui välttämättömään\nkohtaloon, seisoivat Artturi Berkow ja Klaus von Windeg paltalla.\nTämä jälkimäinen, joka jo oli lausunut jäähyväiset sisarellensa,\nodotti vaan ratsuhevostaan esiin talutettavaksi.\n\nSe syvällinen ja suuri muutos, joka oli tapahtunut Artturissa, oli\nnähtävänä hänen ulkonäössäänkin. Hän ei ollutkaan enään se hoikka\nkalvakka nuorimies, jonka paras nuoruuden aika ja nuoruuden virkeys\noli perin hävitä pääkaupungin elämässä; hän oli nyt täydellisesti\nesimiehen näköinen, joka ymmärsi pontevuudella johtaa suurenmoisia\nyrityksiä. Viivoja, jotka tosin olivat piirtyneet hänen otsalleen ja\njoita vuosikausien huolet ja työt olivat vielä syvemmälle uurtaneet,\nei kyllä nykyinen luotettavasti perustettu onnellinen elämä ollut\nhaihduttanut. Semmoiset jäljet eivät katoa, kerta tultuaan, mutta\nne eivät rumentaneetkaan tätä otsaa ja näitä kasvoja, jotka nyt\nosoittivat lujuutta ja vakaista miehuutta. Klaus oli sama nuori\nylimielinen upseeri kuin ennenkin, verevät huulensa ja vilkkaat\nsilmänsä olivat säilyttäneet entisen vilkkautensa.\n\n-- Ja minä vakuutan sinua, Artturi, sanoi hän intoisesti, että teet\nisälleni väärin, jos luulet hänen vielä kantavan turhia luuloja\nsinua vastaan. Soisinpa että olisit kuullut mitä hän hiljakkoin\nvastasi vanhalle Waldsteini ruhtinaalle; tämän väittäessä, että\ntehtaan-isäntäin tila nykyisten työmies-liikkeiden aikana ei olisi\nkadehdittava. \"_Minun_ vävyyni\", sanoi isä painokkaasti, \"-- se ei\nsovellu, teidän korkeutenne. Hänen asemansa on ylen vakava, ja valta,\nmikä hänellä on työmiesten yli, on rajaton, he liittyvät häneen\ntosi intoisuudella -- ja ilman sitä vävyni pystyy menettelemään\nmissä eripuraisuudessa hyvänsä\". Yhtähyvin hän ei vielä anna sinulle\nanteeksi, että hylkäisit, aatelis-arvokirjan, eikä tyydy siihen, että\nhänen tyttärensä poikaa mutkattomasti ja porvarillisesti nimitetään\nBerkowiksi.\n\nArtturi hymyili hiukan ilkullisesti.\n\n-- Noh, minä ajattelen niin, että nimeään ei hän tarvitse hävetä, jos\nkerta sitä kantavana astuu ulos maailmaan, ja paitsi sitä saatetaan\ntoivoa, että isäsi saa ilon nähdä ynnä hänen kanssansa pikku Windegin\nvaurastuvan -- -- miten on, Klaus tuleeko kihlauksestasi mitään?\n\nNuori upseeri murti suutansa.\n\n-- Totta kaiketi se ensi tilassa on tapahtuva -- sanoi hän vähän\npitkäveteisesti -- arvattavasti kun toiste tulemme Rabenaueen. Kreivi\nBerningin tilat ovat rajatusten meidän tilaimme kanssa ja kreivitär\nAlma täyttää keväällä kahdeksantoista vuotta. Isä arvelee, että\nminun, suvun kannattajan ja sukukartanon tulevan isännän muka, olisi\naika todella ajatella naimista. Hän on velvoittanut minun tulevana\nkesänä tekemään tarjoukseni kreivittärelle.\n\n-- Velvoittanut? naurahti Artturi. -- Siis nait komennon mukaan?\n\n-- No mitäs itse teit naidessasi? kysäisi Klaus vähän närkästyneenä.\n\n-- Niinpä kyllä, sinä olet oikeassa. Mutta naimisemme olikin\npoikkeus-seikka.\n\n-- Eipä ensinkään, väitti Klaus samaan äänenlaatuun. Se on tavallista\nmeikäläisissä. Isä tahtoo, että kohta ja säätyni mukaan nain, eikä\nhän suvaitse vastaan panna, paitsi kenties sinulta. Sinä olet\nvaikuttanut hänessä semmoisen kunnioituksen kohtaasi, että hän, paha\nkyllä, antaa itselleen kelvata kaikki mitä teet tahi tekemättä jätät.\nMuuten minulla ei ole mitään sitä naimista vastaan, mutta olisinpa\nvielä jonkun ajan ollut irtonaisena.\n\nBerkow pudisti päätänsä.\n\nLuulen, Klaus, että siinä asiassa teet oikein kun noudatat isäsi\ntuumia. Sen mukaan kuin viime kerran Rabenauessa käydessäni voin\nhavaita, Alma Berning on herttainen tyttö, ja sinun on aika antaa\nsukukartanon tulevan isännän astua enemmin näkyviin ja antaa nuorelle\nvallattomalle luutnantille ero. Se on kyllä tehnyt monenmoisia\nturhamaisia tekosia, se luutnantti.\n\n-- Onpa kyllä! sanoi Klaus, luoden jurosti päänsä kenolleen. --\nJa hänen isänsä asettaa hänen herra lankonsa semmoisissa tiloissa\naina esikuvaksi, asettaapa niin ylenpaltisilla ylistyksillä että\ntosiaankin kaikkea mieltymystäni puoleesi tarvitaan, etten oikein\nperinpohjin inhostuisi siihen esikuvaan. Siitä juuri oikeastaan\njohtuukin koko naimistuuma. Satuin kerta semmoisessa tilassa\nsanomaan: \"Menihän Artturi ennen maailmassa minua paljon pitemmälle;\nvasta aviomiehenä hänestä on tullut niin ylen oivallinen\", ja nyt\npisti isällä tuota pikaa päähän tehdä minusta yhtä oivallinen mies.\nMutta olkoonpa niin! Minulla oikeastaan ei ole Almaa vastaan mitään\nsanomista, ja muuten aion ottaa sinun ja Eugenian esimerkikseni. Te\nmenitte avioliittoon aivan haluttomina, niinpä vihatenkin toisianne,\nja nythän siitä on tullut romaani, joka ei vielä tänäkään päivänä ole\npäättynyt. Ehkäpä meidänkin onnistuu yhtä hyvästi.\n\nSilminnähtävä pilkkanauru liikkui Artturin huulilla.\n\n-- Sitä epäilen, Klaus rakas; et näytä sinä ensinkään olevan luotu\navioliitollista romaania varten, ja ennen kaikkea muista, ettei joka\nnainen olekaan Eugenia.\n\n-- Enkö arvannut, että saisin kuulla jotakin semmoista, sanoi nuori\nparooni nauraen. -- Aivan samaa nuottia, kuin millä Eugenia aamulla\nsamasta asiasta, sanoi: \"Ethän tahtonekaan verrata Artturia muihin\nmiehiin?\" Sitäpä sopii sanoa lempi-viikkojen jatkumiseksi melkeän\npitkälle.\n\n-- Täytyihän meidän aluksi olla ilman niittä, ja mitä laiminlyöty on,\nsitä on tapa kokea sitä innokkaammin korjata. Etkö siis tosiaankaan\nenään voi viipyä täällä?\n\n-- Kotilupaani kestää vaan tähän iltaan asti. Sitä vartenhan\npää-asiallisesti tulinkin, että ilmoittaisin isän ja veljien tänne\ntulon. Hyvästi Artturi!\n\nHän hyppäsi sillä aikaa esiin tuodun hevosen selkään, hyvästeli vielä\nkerran, kättä pistäen, lankoansa ja karkuutti tiehensä. Artturi aikoi\njuuri mennä sisään, kun eräs vanha vuorityömies astui paltalle ja\nnosti hattua patroonille.\n\n-- Oi, kas purnumestari Hartonen; sanoi Artturi ystävällisesti.\nTahdotteko puhutella minua?\n\nPurnumestari läheni kunnioittavasti mutta kuitenkin tuttavan tavoin.\n\n-- Tahtoisin, jos sallisitte, herra Berkow. Olin juuri ikään jollakin\nasialla tuolla, ja näin teidän hyvästelevän nuorta paroonia, ja\nsilloin teki mieleni tulla hetikohta tänne kiittämään teitä, että\nolette ollut niin hyvä ja tehnyt Laurin päällysmieheksi. Suuri ilo\nsyntyi siellä kotona.\n\n-- Lauri on käyttänyt itsensä niin hyvästi näinä viimeisinä vuosina,\nettä ansaitsee sen paikan, ja hän sen tarvitseekin yhä enenevälle\nperheelleen.\n\n-- Kyllä hänellä oli tarpeeksi asti vaimolle ja lapsille; siitä olen\nhuolen pitänyt, vastasi purnumestari säveästi. -- Se oli viisaasti\najateltu Martalta että pani ehdoksi, että hänen piti muuttaa kotiin\nluokseni; niinpä en ole toki yksinään vanhoilla päivilläni ja minulla\non iloa heidän lapsistaan. Eihän minulla muuten olekaan mitään koko\navarassa maailmassa.\n\nVanhuksen muoto synkistyi näiden viimeisten sanan ohella ja silmät\nvesittyivät. Artturi katseli häntä sääliväisyydellä.\n\n-- Ettekö vielä voi sitä unohtaa Hartonen? Purnumestari pudisti\npäätänsä.\n\n-- En! en voi sitä, herra Berkow. Hän oli ainoa lapseni, ja vaikka\nhän monesti teki minulle enemmän surua kun iloa ja viimein jäykällä\nluonteellaan kävi mahdottomaksi minun ohjata -- niin en sittekään\nikänäni voi unhottaa Ollia. Mitä varten, hyvä Jumala, piti minun\nvanhan miehen pelastua kaikkein muiden kanssa sitä näkemään! Hänen\nkanssansahan kaikki iloni hautaan vajosi.\n\n-- Niin teidän ei tule puhua, Hartonen, sanoi Artturi lempeästi\nnuhdellen. Onhan teillä vielä hyvä tuki Martassa ja sen miehessä.\n\nVanhus huokaili.\n\n-- Niin Martta! Ei hänkään voi sitä unhottaa, vaikka hänellä\non sekä mies että lapset ja päälliseksi hyvä mies. Vielä näen\nmonesti, miten hänen on. Kummallista on muutamain ihmisten laita,\nherra Berkow; ne voivat tuottaa meille surua ja huolia, voivat\npakoittaa meitä sydämeen asti, ja yhtähyvin pidämme heistä, enemmin\nkuin kunnollisimmista ja paraista, jotka eivät ole tuottaneet\nmeille yhtään ikävää hetkeä; heitä ei käy koskaan unhottaminen.\nSemmoinen mies Olli oli. Mikä hän tovereilleen oli ennenkuin se\nonneton taistelu alkoi, sitä ei ole yksikään ollut ei ennen eikä\n-- sittemmin, ja vaikka hän ei vienyt heitä siunaukseen niin ei\nkumminkaan yksikään heistä ole häntä unhottanut vielä tänäkään\npäivänä.\n\nVanhus pyyhkäisi katkerat kyyneleet silmistään ja tarttui Berkowin\nhiljaisella osan-ottavaisuudella ojennettuun käteen ja meni sitte\nhiljaa tiehensä. Eugenia, joka viimeisten minuutien aikana oli tullut\nulos ovelle eikä ollut tahtonut häiritä kanssapuhetta, astui nyt\nmiehensä luokse.\n\n-- Eikö Hartonen vieläkään voi rauhoittua? kysyi hän hiljaa. --\nEnpä olis uskonut hänen olleen niin syvältä ja hartaasti poikaansa\nkiintynyt.\n\n-- Sen ymmärrän hyvin hyvästi, sanoi Artturi, katsoen poismenevän\nHartosen jälkeen, -- samoin kuin käsitän kumppalien rajattoman\nmieltymyksen häneen. Sen miehen koko luonteessa oli jotakin toiseen\nihmiseen voimakkaasti vaikuttavaista. Koska _minä_ tunsin sen, minä,\njoka hengen uhalla taistelin häntä vastaan, kuinka paljoa enemmin\nsitten ne, jotka taistelivat hänen puolestaan. Mikä eikö siitä\nOllista olisi voinut tulla itselleen ja kumppaleilleen, jos hän\ntoisin olisi tehtävänsä käsittänyt kuin että vihamielisesti tahtoi\nkukistaa kaiken järjestyksen.\n\nNuori rouva loi puoleksi nuhteellisen silmäyksen puolisonsa puoleen.\n\n-- Meille hän kumminkin näytti, että taisi enemmän kuin vihata. Hän\noli vihollisesi, mutta kun jompikumpi oli pelastettava, silloin\npelasti hän sinun vaarasta ja syöksi itsensä kuolemaan.\n\nArtturin muoto synkistyi; sen ajan muistiin johtuminen sen kaiketi\nteki.\n\n-- Minulla kyllä ei suinkaan ole oikeutta häntä syyttää, enkä ole\nsitä tehnytkään siitä ajasta kuin hän minun surmasta tempaisi. Mutta\nusko minua, Eugenia, semmoisen luonteen kanssa olisi täydellinen\nsovinto ollut mahdoton. Se olisi alinomaa ollut haittana tehtaideni\nmenestykselle, häirinnyt rauhan väkeni kanssa ja alati otellut\nherraudesta kanssani, ja välillämme oli jo tultu niin pitkälle ettei\nkäynyt päästää häntä aivan rankaisematta. Jollen minä olisi syyttänyt\nhäntä ja tuominnut, niin sen muut olisivat tehneet -- siitä sekä hän\nettä minä säästyi.\n\nEugenia kallisti päänsä puolison olkaa vasten. Se oli yhä edelleen\nsama ihana, vaaleatukkainen pää, tumman sinisine silmineen: hän oli\nvaan entistä verevämpi ja kukoistavampi.\n\nEntisen kalpeuden ja kalseuden sijaan oli tullut mielen ilmaus, jonka\nvaan onnellisuus voi antaa.\n\n-- Se oli kova aika, Artturi, se joka seurasi tapaturmaa, -- sanoi\nhän, äänen vienosti vapisten. Sinulla oli niin suuria vastuksia\nvoitettavina, että rohkeuteni monta kertaa oli lannistua, kun näin\notsasi yhä enemmin synkistyvän ja silmäsi yhä huolestuvan, ja minä\nmuuta en voinut kuin pysyä vierelläsi.\n\nArtturi kallistui mitä hellimmästi hänen puoleensa. -- Ja etkö sillä\ntehnyt mitä tarvitsinkin? Siinä kamppauksessa olen kokenut niiden\nkahden sanan voiman, jotka yksinään antoivat uskallusta ja iloa\nvaikuttamaan -- ja minä kerroin niitä alinomaa itsekseni, kun laineet\nuhkasivat hyökätä päälleni:\n\n\"Vaimoni ja lapseni!\" -- Ne juuri viimein auttoivat minun voitolle.\n\n\n\n"]