[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQrFWla6ByVrNlWS6Opmk4Q-kFw64WlDmZqwv0nQ_Voo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},1045,"Venäläistä rakkautta","Tšehov, Anton",1860,1904,"1045-anton-venalaista-rakkautta","1045__Anton__Venäläistä_rakkautta",null,"novelli",[],[15],"venalainen","fi",1886,1922,32258,204864,false,49015,[24,25],"Russian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Russian -- Translations into Finnish",[27,28],"Russian Literature","Short Stories","\"Venäläistä rakkautta\" by Anton Pavlovich Chekhov is a collection of short stories written in the early 20th century. The work delves into complex human emotions and relationships, often illustrating the intricate dynamics of love and societal expectations within Russian culture. Through various characters who grapple with their desires, regrets, and moral dilemmas, Chekhov paints a rich tapestry of personal experiences and existential queries.  The opening of this collection introduces a captivating scene aboard a train, where a lovely woman engages in an intimate conversation with a young writer. She expresses her troubled past, marked by unfulfilled dreams and emotional turbulence, soliciting the writer to capture her essence in words. As the narrative unfolds, themes of unrequited love and the pursuit of happiness emerge, particularly when the woman reflects on the constraints posed by her relationships, contrasting with the freedom she yearns for. The dialogue reveals both characters' deep introspections, setting the stage for a series of explorations into the nature of love, suffering, and the human condition that will unfold throughout the stories. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Silvanto, Reino",318,"Seitsemän novellin kokoelma sisältää kertomuksia inhimillisistä kohtaloista ja rakkauden tragikomiikasta 1800-luvun lopun Venäjällä. Tarinat tarkastelevat pienten ihmisten pakahduttavia tunteita, arkisia pettymyksiä ja ihmissuhteiden monimutkaisuutta tarkkanäköisellä ja hieman melankolisella otteella.","Anton Tshehovin 'Venäläistä rakkautta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 1045. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VENÄLÄISTÄ RAKKAUTTA\n\nKirj.\n\nAnton Tshehov\n\n\nVenäjästä suomentanut Reino Silvanto\n\n\n\nWSOY, Porvoo 1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Arvoituksellinen luonne.\n Iso Volodja ja pikku Volodja.\n Ariadna.\n Vera.\n Volodja.\n Taudinpuuska.\n Huimapää.\n\n\n\n\nArvoituksellinen luonne.\n\n\nEnsimäisen luokan rautatienvaunu.\n\nTummanpunaisella sametilla päällystetyllä sohvalla istuu\nsievänpuoleinen nainen puoleksi nojaavassa asennossa. Kallisarvoinen,\nhepeninen viuhka vapisee hänen suonenvetoisesti puristetussa\nkädessään, silmälasit putoavat tuon tuostakin hänen kauniilta,\npieneltä nenältään, rintasolki milloin kohoaa, milloin laskeutuu\nkuin vene aallokossa. Hän on liikutettu... Toisella sohvalla, häntä\nvastapäätä, istuu kuvernöörin virastossa palveleva, erinäisiä\ntoimia varten asetettu virkamies, nuori vasta-alkava kirjailija,\njoka painattaa kuvernementin sanomalehtiin pieniä kertomuksiaan\neli novelleja, joiksi hän itse niitä sanoi. Niissä hän kuvasi\nsuuren maailman elämää... Hän katselee naista kasvoihin, katselee\nläheltä, tuntijan tavoin, tekee havaintoja, tutkii tätä eksentristä,\nsalaperäistä luonnetta, ymmärtää ja pääsee perille... Tuon naisen\nsielu oli kuin hänen kämmenellään.\n\n-- Oo, minä pääsen perille teistä! -- virkkaa erinäisten toimien\nvirkamies suudellen naisen kättä rannerenkaan kohdalta. -- Teidän\nherkkä henkenne pyrkii ulos labyrintin sokkeloista... Niin! Taistelu\non kammottava, hirvittävä, mutta... älkää masentuko! Te voitatte!\n\n-- Kirjoittakaa minusta, Voldemar! -- sanoo nainen surullisesti\nhymyillen. -- Elämäni on niin täyteläinen, vaihteleva, kirjava... Ja\npääasia -- olen onneton! Olen dostojevskilainen kovan onnen lapsi...\nNäyttäkää maailmalle minun sieluni, Voldemar, minun poloinen sieluni!\nTe olette psykoloogi. Emme ole vielä tuntiakaan istuneet tässä\nkeskustellen, mutta te olette jo päässyt minusta perille!\n\n-- Puhukaa, rukoilen teitä, puhukaa!\n\n-- No, kuunnelkaa sitten. Olen syntynyt köyhässä virkamiesperheessä.\nIsäni oli hyväntahtoinen, ymmärtäväinenkin, mutta... ajan henki\nja seura... vous comprenez, en tahdo syyttää isä parkaani. Hän\njoi, pelasi korttia... antoi lahjoa itseään... Ja äiti...\nMitäpä puhuakaan hänestä! Puutetta, kamppailua leipäpalasesta,\nylenkatsetta... Oi, antakaa minun olla häntä muistelematta! Minun\ntäytyi tulla toimeen omin voimin... Nurinkurinen kasvatuslaitos,\nroskaromaanien luku, nuoruuden hairahdukset, arka ensi lempi... Ja\ntaistelu... Kauheata! Entä toivottomuus? Ja kasvava epäusko elämää\nja omaa itseäni kohtaan?... Oh! Te olette kirjailija ja tunnette\nnaisia. Te ymmärrätte... Pahaksi onneksi on luonteeni hurja ja\ntuhlaavainen... Minä odotin onnea! Tahdoin elää ihmiseksi! Niin!\nOlla ihminen -- siinä näin onneni piilevän!\n\n-- Te olette ihmeellinen! -- sopertaa kirjailija suudellen kättä\nrannerenkaan kohdalta. -- En suutele teitä, vaan ihmisen kärsimystä!\nMuistatteko Dostojevskijn Raskolnikovia? Hän suuteli siten.\n\n-- Oi, Voldemar! Minä tavoittelin kuuluisuutta, loistoa, niinkuin\n-- miksi ujostella? -- jokainen, jonka luonne ei ole tusinaihmisen.\nMinä janosin jotakin tavatonta... epänaisellista! Mutta silloin...\nsilloin sattui tielleni rikas, vanha kenraali... Ymmärtäkää minua,\nVoldemar! Olihan se itseuhrautuvaisuutta, itsensäkieltämistä!\nEn voinut menetellä toisin. Lisäsin perhettä, aloin matkustaa,\nharjoittaa hyväntekeväisyyttä... Mutta miten minä kärsin, miten\nsietämättömiä, alhaisia ja ilettäviä mielestäni olivat tuon kenraalin\nsyleilyt, vaikka hän, totta puhuen, oli aikoinaan ollut urhea soturi.\nOli hetkiä... kauheita hetkiä! Mutta minua vahvisti se ajatus, että\nukko pian heittää henkensä, että sitten saan ruveta elämään mieleni\nmukaan, antaudun rakastetulle miehelle, tulen onnelliseksi... Minulla\non, nähkääs, mielitiettyni. On, Jumalan nimessä!\n\nNainen leyhytti vinhasti viuhkallaan. Hänen kasvoilleen nousi\nitkuinen ilme.\n\n-- Sitten ukko kuoli... Ja jätti minulle jonkun verran... Olen\nvapaa kuin lintu. Nytpä on elämäni onnellinen, ajattelin. Eikö\ntotta, Voldemar? Onni kolkuttaa ovelle pyrkien luokseni. Ei muuta\nkuin päästää se vain sisälle, mutta... ei! Voldemar, kuulkaa,\nminä rukoilen!... Nyt voi antautua armaansa omaksi, ruveta hänen\nelämäntoverikseen, auttajakseen, hänen ihanteittensa puolesta\ntaistelemaan... olla onnellinen... levähtää... Mutta miten surkeasti,\nja typerästi tässä matoisessa maailmassa saattaakaan tapahtua! Kuinka\ninhottavaa! Minä olen onneton, onneton, onneton! Jälleen on minua\nkohdannut vastus! Tunnen taaskin onneni olevan kaukana, kaukana!\nKunpa tietäisitte ne tuskat! Ne tuskat!\n\n-- No, mitä?... Mikä tuli esteeksi? Minä pyydän, kertokaa! Mikä?\n\n-- Toinen rikas ukko...\n\nSärkynyt viuhka peittää naisen sievät pienet kasvot. Kirjailija\ntukee käsin päätään, jossa ajatukset temmeltävät, huoahtaa ja vaipuu\nsielun tuntijan tavoin mietteihinsä. Veturi viheltää ja puhkuu...\nIkkunaverhot punertuvat laskevan auringon valossa...\n\n\n\n\n\nIso Volodja ja pikku Volodja.\n\n\n-- Päästäkää, minä tahdon itse ajaa! Minä istun ajajan viereen! --\nsanoi Sofia Lvovna kovalla äänellä. -- Ajaja, odota, minä tulen sinun\nviereesi istumaan!\n\nHän seisoi reessä. Hänen miehensä Vladimir Nikititsh ja hänen\nlapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh tukivat häntä käsistä, jotta\nhän ei kaatuisi. Kolmivaljakko riensi huimaa vauhtia eteenpäin.\n\n-- Sanoinhan, ettei olisi pitänyt antaa hänelle konjakkia, --\nkuiskasi Vladimir Nikititsh harmissaan matkatoverilleen. -- Olet\nsinäkin aika lurjus!\n\nEversti tiesi kokemuksesta, että sellaisilla naisilla kuin hänen\nvaimonsa Sofia Lvovna oli, seuraa hysteerinen nauru ja itku\ntavallisesti tuollaista hurjaa, hiukan humaltunutta iloa. Hän\npelkäsi, että hänen täytyisi ruveta heidän kotiin palattuaan\nlaittelemaan kääreitä ja antamaan tippoja sen sijaan, että olisi\npäässyt levolle.\n\n-- Ptrr! -- huusi Sofia Lvovna. -- Minä tahdon ajaa!\n\nHän oli sydämellisen iloinen ja riemuitsi. Kaksi viimeistä kuukautta,\naina hääpäivästä saakka, oli häntä kiusannut se ajatus, että oli\nmennyt naimisiin eversti Jagitshin kanssa silmälläpitäen etuja\nja, kuten sanotaan, par dépit [kiukuissansa]. Mutta tänään hän\noli vihdoinkin kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa ravintolassa\ntullut vakuutetuksi siitä, että rakasti intohimoisesti miestään.\nViidestäkymmenestäneljästä ikävuodestaan huolimatta oli tämä vielä\nniin solakka, sukkela ja notkea, oli niin hauskasti laskenut leikkiä\nja laulanut mustalaisnaikkosten kanssa. Nykyään ovat ukot todella\ntuhat kertaa huvittavampia kuin nuoret, ja näyttää siltä kuin vanhat\nja nuoret olisivat vaihtaneet keskenään osia. Eversti oli kaksi\nvuotta vanhempi hänen isäänsä, mutta mitä se sitten merkitsi, kun\nkerran hänessä, totta puhuen, oli äärettömän paljon runsaammin\nelinvoimaa, reippautta ja terveyttä kuin Sofia Lvovnassa itsessään,\nvaikka hän olikin vasta kaksikymmenkolmivuotias?\n\n-- Oi armaani, kaunoiseni! -- ajatteli Sofia Lvovna.\n\nRavintolassa hän oli myöskin tullut vakuutetuksi siitä, ettei\nentisestä tunteesta ollut enää kipinääkään jälellä hänen\nsielussaan. Hänen lapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh eli --\nkuten tuttavallisesti sanotaan -- Volodja, jota hän vielä eilen\noli mielettömästi, epätoivoisesti rakastanut, ei kiinnittänyt\nnyt ensinkään hänen mieltään. Tänään oli Volodja pitkin iltaa\ntuntunut niin veltolta, uniselta, ikävältä, mitättömältä, ja se\nhävyttömyys, millä hän tavallisesti vetäytyi syrjään ravintolalaskua\nsuoritettaessa, oli tällä kertaa sapettanut Sofiaa siihen määrin,\nettä oli töin tuskin voinut pidättäytyä sanomasta hänelle: \"Jos\nolette köyhä, niin pysykää kotona!\" Eversti oli yksin maksanut.\n\nPuut, sähkölankapylväät ja kinokset kiitivät vilahtaen Sofia Lrovnan\nsilmäin ohi ja ehkäpä hänen mieleensä juuri tästä syystä johtui mitä\nerilaisimpia asioita. Hän ajatteli: ravintolan lasku oli noussut\nsataan kahteenkymmeneen ruplaan, mustalaisille -- sata, ja huomenna\nhän saattoi tuhlata kuin tuuleen vaikka tuhat ruplaa, jos vain\ntahtoi, jotavastoin hänellä ei ollut kaksi kuukautta sitten, ennen\nhäitään, edes kolmea ruplaa, ja oli hänen jokaisen turhanpäiväisen\npikku seikan vuoksi pitänyt kääntyä isän puoleen. Mikä muutos hänen\nelämässään!\n\nHänen ajatuksensa eksyivät ja hän muisti, kuinka eversti Jagitsh,\nhänen nykyinen miehensä, oli hakkaillut tätiä; silloin oli Sofia\nLvovna ollut noin kymmenvuotias. Kaikki olivat siihen aikaan talossa\nsanoneet, että eversti oli tädin onnettomuuteen syypää. Ja tämä\nilmestyikin todella usein itkettynein silmin päivällispöytään ja\nmatkusteli vähän väliä jonnekin. Sanottiin, että täti parka ei\nlöytänyt missään rauhaa. Eversti oli silloin sangen kaunis ja hänellä\noli loistava menestys naisasioissa, josta syystä koko kaupunki tunsi\nhänet ja tiesi kertoa, että hän muka joka päivä ajoi tervehtimään\nihailijattariaan kuten lääkäri potilaitaan. Ja harmaista hapsista,\nkurtuista ja silmälaseista huolimatta, näyttivät hänen laihat\nkasvonsa, etenkin sivultapäin, toisinaan vielä nytkin ihanilta.\n\nSofia Lvovnan isä oli sotilaslääkäri ja oli hän joskus palvellut\nsamassa rykmentissä kuin Jagitsh. Volodjan isä oli myöskin\nsotilaslääkäri ja hänkin oli aikoinaan palvellut samassa rykmentissä\nkuin Sofia Lvovnan isä ja Jagitsh. Huolimatta sotkuisista ja\nhurjista lemmenseikkailuistaan oli Volodja opiskellut oivallisesti.\nHän oli hyvällä menestyksellä päättänyt opintonsa yliopistossa ja\nvalittuaan ulkomaisen kirjallisuuden erikoisalakseen hän valmisteli\nväitöskirjaa. Hän asui isänsä, sotilaslääkärin luona kasarmissa\neikä hänellä ollut tuloja, vaikka olikin jo kolmikymmenvuotias.\nLapsina Sofia Lvovna ja hän asuivat eri huoneustoissa, mutta saman\nkaton alla, ja Volodja tuli usein Sofian luo leikkimään. Yhdessä\nhe kävivät tanssikoulua ja lukivat yhdessä ranskaa. Mutta kun\nVolodja oli varttunut solakaksi, kauniiksi nuorukaiseksi, alkoi\nSofia kainostella hänen seuraansa, rakastui mielettömästi ja\nrakasti aina viime aikoihin saakka, kunnes meni naimisiin Jagitshin\nkanssa. Volodjallakin oli loistava menestys naisasioissa jo lähes\nnelitoistavuotiaasta alkaen, ja ne naiset, jotka hänen tähtensä\nrikkoivat omia aviomiehiään vastaan, puhdistautuivat sillä, että\nVolodjahan oli vielä niin nuori. Äskettäin tiesi joku hänestä kertoa,\nettä hän ylioppilaana ollessaan vuokrasi yliopiston läheisyydestä\nkalustetun huoneen ja joka kerta, kun joku koputti hänen oveensa,\nkuului oven takaa hänen askelensa ja sitten anteeksipyyntö\npuoliääneen: \"Suokaa anteeksi, en ole yksin\".\n\nJagitsh oli ihastunut häneen ja siunasi hänen tulevaisuutensa,\nkuten Djerzhavin teki Pushkinille, ja rakasti nähtävästi häntä.\nTuntikausia he saattoivat vaieten pelata biljardia tai pikettiä ja\njos Jagitsh lähti jonnekin kolmivaljakolla, niin hän otti Volodjan\nmukaansa, joka ei uskonut väitöskirjansa salaisuuksia muille kuin\nJagitshille yksin. Ennen, kun eversti oli jonkunverran nuorempi,\njoutuivat he usein toistensa kilpailijoiksi, mutta eivät olleet\nmilloinkaan mustasukkaisia toisilleen. Siinä seurapiirissä, jossa\nhe tavallisesti esiintyivät yhdessä, sanottiin Jagitshia isoksi\nVolodjaksi ja hänen ystäväänsä pikku Volodjaksi.\n\nPaitsi isoa Volodjaa, pikku Volodjaa ja Sofia Lvovnaa oli reessä\nvielä yksi henkilö, nimittäin Margarita Aleksandrovna eli Rita --\njoksi häntä yleisesti sanottiin --, rouva Jagitshin serkku, yli\nkolmenkymmenen vanha, kovin kalpea neito mustine kulmakarvoineen\nja silmälaseineen. Hän tupakoi taukoamatta, vieläpä tuimassa\npakkasessakin, ja hänen rinnoillaan ja polvillaan saattoi aina\nhuomata tupakan tuhkaa. Hän puhui nenäänsä ja hyvin pitkäveteisesti,\noli kylmäverinen, saattoi juoda juopumatta likööriä ja konjakkia\nmiten paljon tahansa ja kertoi kaksimielisiä juttujaan veltosti\nja mauttomasti. Kotona hän lueskeli aamusta iltaan paksuja\naikakauskirjoja ripotellen niihin tupakantuhkaa tai söi jäätyneitä\nomenia.\n\n-- Sonja, herkeä jo hassuttelemasta, -- hän kaivoi nenäänsä. -- Tuo\non todellakin tyhmää!\n\nKun tulliportti tuli näkyviin, ajoi kolmivaljakko hiljemmin ja\ntaloja ja ihmisiä näkyi jo. Sofia Lvovna rauhoittui, painui miehensä\npuoleen ja vaipui ajatuksiin. Pikku Volodja istui vastapäätä\nhäntä. Nyt alkoi rouvan hauskoihin, hurjiin ajatuksiin sekaantua\nsynkkiäkin. Hän ajatteli: tuo mies, joka istuu vastapäätä, tietää,\nettä hän on rakastanut häntä ja uskoo tietysti niihin huhuihin,\njotka kertovat Sofia Lvovnan menneen naimisiin everstin kanssa par\ndépit. Hän ei ollut koskaan tunnustanut Volodjalle rakkauttaan\neikä tahtonut sitä hänelle ilmoittaa, vaan oli salannut tunteensa,\nmutta Volodjan kasvoista saattoi huomata, että tämä hyvin ymmärsi\nSofian -- ja hänen itserakkautensa kärsi siitä. Kaikkein alentavinta\nhänen asemassaan oli kuitenkin se, että tämä pikku Volodja häiden\njälkeen alkoi yht'äkkiä olla erikoisen huomaavainen häntä kohtaan,\njota ei ollut milloinkaan aikaisemmin tapahtunut; istui tuntikausia\nhänen luonaan vaieten tai lörpötellen joutavia eikä hän nytkään\nreessä virkkanut mitään, vaan polki kevyesti hänen jalkaansa ja\npuristi hänen kättään. Nähtävästi hän oli vain odottanutkin sitä,\nettä Sofia Lvovna menisi naimisiin, ja näytti nyt halveksivan häntä\nsekä tuntevan häntä ajatellessaan samaa kuin ajatellessaan jotakin\nhuonomaineista ja siveetöntä naista. Ja riemun ja rakkauden miestään\nkohtaan sekaantuessa hänen sielussaan solvaisun ja loukatun ylpeyden\ntunteeseen, valtasi hänet suuttumus ja hän tahtoi istua ajajan\nviereen, huutaa, viheltää...\n\nJuuri kun he ajoivat nunnaluostarin ohi, kumahti monituhat-puutainen\ntornikello. Rita teki ristinmerkin.\n\n-- Tässä luostarissa on meidän Oljamme, -- sanoi Sofia Lvovna, joka\nmyöskin teki ristinmerkin ja huoahti.\n\n-- Minkätähden hän meni luostariin? -- kysyi eversti.\n\n-- Par dépit, -- vastasi Rita ärtyisästi tarkoittaen Sofia Lvovnan\nja Jagitshin avioliittoa. -- Nykyään on tuo par dépit niin muodissa,\nkun vaaditaan koko maailma taisteluun. Hän oli hurja koketti, nauroi\nalati, himoitsi vain tanssiaisia ja kavaljeereja, mutta yhtäkkiä --\nsiinä se oli! Kaikki hämmästyivät!\n\n-- Se ei ole totta, -- sanoi pikku Volodja laskien turkinkauluksensa\nalas ja näyttäen kauniit kasvonsa. -- Ei se tapahtunut par dépit,\nvaan jatkuvan onnettomuuden johdosta, jos suvaitsette. Hänen veljensä\ntuomittiin pakkotöihin, eikä nykyään tiedetä hänen olinpaikkaansa. Ja\näiti kuoli surusta.\n\nHän nosti kauluksen jälleen pystyyn.\n\n-- Ja siinä teki Olja oikein, -- hän lisäsi kolealla äänellä. -- Elää\nkasvattina ja päälle päätteeksi sellaisen veijarin parissa kuin Sofia\nLvovnan, -- sekin on arveluttavaa!\n\nSofia Lvovna kuuli hänen äänensä ylenkatseellisen soinnun ja aikoi\ntiuskaista hänelle hävyttömyyden, mutta vaikenikin. Sama suuttumus\nvaltasi hänet taas ja hän kavahti pystyyn surkeasti huutaen:\n\n-- Minä tahdon aamukirkkoon! Ajaja, aja takaisin! Minä tahdon nähdä\nOljan!\n\nKäännyttiin ympäri. Luostarikellon ääni oli täyteläinen ja Sofia\nLvovnan mielestä tuntui jokin siinä muistuttavan Oljaa ja tämän\nelämää. Toisissakin kirkoissa alettiin soittaa kelloja. Kun ajaja\npysäytti hevoset, hyppäsi Sofia Lvovna reestä ja riensi yksin\nluostarin portille.\n\n-- Joudu, ole hyvä! -- huusi hänen miehensä hänelle. -- On jo myöhä!\n\nHän astui sisään synkästä porttikäytävästä ja kulki sitten pitkin\nlehtokujaa, joka johti portilta pääkirkkoon. Lumi narisi hänen\njalkojensa alla ja kellon ääni kuului jo aivan hänen päänsä\npäällä ikäänkuin tunkeutuen läpi koko hänen olentonsa. Siinä oli\nhänen edessään luostarikirkon ovi kolme porrasta alaspäin, sitten\neteinen, jonka seinillä oli kahden puolen pyhäinkuvia; haisi\nkatajalta ja pyhältä savulta; sitten taas ovi, jonka musta olento\navasi kovin syvään kumartaen... Kirkossa ei jumalanpalvelus ollut\nvielä alkanut. Eräs nunnista liikkui pyhimysten kuvain aitauksessa\nsytyttäen telineissä olevia kynttilöitä, toinen sytytteli\nkynttiläkruunua. Siellä täällä lähempänä pilareita ja sivualttareja\nseisoi liikkumattomia mustia olentoja. \"Tuossa samassa asennossa\nhe tulevat siis seisomaan aina aamuun saakka\", -- ajatteli Sofia\nLvovna ja hänestä oli täällä niin synkkää, kolkkoa, ikävää, --\nikävämpää kuin hautausmaalla. Vastenmielisesti hän katseli noita\nliikkumattomia, jähmettyneitä olentoja. Silloin hänen sydäntään\nalkoi yhtäkkiä kouristaa. Erään keskikokoisen, kapeaharteisen\nnunnan, jolla oli musta huivi päässä, hän oli tuntevinaan Oljaksi,\nvaikka Olja oli luostariin mennessään lihavampi ja näytti silloin\npitemmältä. Epävarmana, syvästi liikutettuna Sofia Lvovna lähestyi\nluostarisisarta, katseli häntä olkapään yli kasvoihin ja tunsi Oljan.\n\n-- Olja! -- huudahti hän lyöden kätensä yhteen ja voimatta\nliikutukselta sanoa sanaakaan. -- Olja!\n\nNunna tunsi hänet heti, kohautti ihmeissään kulmakarvojaan, ja hänen\nkalpeat, vastikään pestyt, puhtaat kasvonsa, vieläpä -- kuten näytti\n-- valkoinen, huivin alta esiinpistävä liinansa säteilivät ilosta.\n\n-- Ihmeen on Jumala tehnyt! -- virkkoi hän lyöden myöskin laihat,\nkalpeat kätensä yhteen.\n\nSofia Lvovna syleili häntä lujasti ja suuteli, mutta pelkäsi samassa,\nettä hänestä leviäisi viinin löyhkä.\n\n-- Ajoimme juuri ohi ja muistimme sinut, -- sanoi hän kuin nopeasta\nkäynnistä hengästyneenä. -- Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea!\nMinä... minä suuresti iloitsen nähdessäni sinut! No, miltä tuntuu?\nEikö sinun ole ikävä?\n\nSofia Lvovna katseli ympärilleen muita nunnia ja jatkoi\nhiljaisemmalla äänellä:\n\n-- Meillä on tapahtunut suuria muutoksia... Sinähän tiedät, että olen\nmennyt naimisiin Jagitshin, Vladimir Nikititshin kanssa. Varmaankin\nmuistat hänet vielä... Olen sangen onnellinen hänen vaimonaan.\n\n-- Jumalan kiitos! Entä onko isäsi terve?\n\n-- Terve. Usein muistelee sinua. Mutta kuulehan, Olja, tule meille\npyhinä!\n\n-- Tulen kyllä, -- sanoi Olja hymähtäen. -- Tulen toisena pyhäpäivänä.\n\nTietämättä itsekään syytä alkoi Sofia Lvovna itkeä ja hetken hiljaa\nitkettyään hän pyyhki kyynelensä ja sanoi:\n\n-- Rita pahastuu varmasti, ellei saa nähdä sinua. Hän on myöskin\nmukanamme, samoin Volodja. He odottavat ulkona. Mutta kuinka\niloisiksi he tulisivatkaan, jos näkisivät sinut! Lähdetäänpäs heidän\nluokseen, eihän jumalanpalvelus ole vielä alkanut.\n\n-- Lähdetään vaan, -- suostui Olja.\n\nHän teki kolmasti ristinmerkin ja lähti Sofia Lvovnan kanssa\nulko-ovea kohti.\n\n-- Sanoit olevasi onnellinen, Sonjetshka? -- kysyi Olja, kun he\nolivat tulleet ulos.\n\n-- Sangen onnellinen.\n\n-- Jumalan kiitos.\n\nKun iso Volodja ja pikku Volodja näkivät nunnan, astuivat he reestä\nja tervehtivät häntä kunnioittavasti; molempiin tekivät tämän kalpeat\nkasvot ja musta luostaripuku huomattavasti liikuttavan vaikutuksen\nja molemmille oli hyvin mieluista, että nunna oli muistanut heitä ja\ntullut tervehtimään. Jotta Oljan ei olisi kylmä, kääri Sofia Lvovna\nhänet peitteeseen ja verhosi häntä turkkinsa liepeellä. Äskeiset\nkyynelet olivat keventäneet ja kirkastaneet hänen sydäntään ja hän\niloitsi siitä, että tämä meluisa, rauhaton ja oikeastaan rietas yö\npäättyi näin puhtaasti ja lempeästi. Ja saadakseen olla vielä hetken\nOljan seurassa hän ehdotti:\n\n-- Ajakaamme hieman hänen kanssaan! Olja, käy istumaan, niin ajamme\nkappaleen matkaa!\n\nHerrat odottivat, että nunna kieltäytyisi -- pyhimykset eivät aja\nkolmivaljakolla, -- mutta heidän ihmeekseen tämä suostui ja istuutui\nrekeen.\n\nKolmivaljakko kiiti tulliporttia kohti ja kaikki vaikenivat koettaen\nparhaansa mukaan asettua niin, että Oljan olisi mukava ja lämmin\nolla. He ajattelivat millainen tuo nainen oli ennen ollut ja\nmillainen hän nyt oli. Hänen kasvonsa olivat kiihkottomat, melkein\nilmeettömät, kolkot ja kalpeat, läpikuultavat, ikäänkuin hänen\nsuonissaan olisi virrannut vettä eikä verta. Mutta pari, kolme vuotta\nsitten hän oli ollut uhkea, punakka, puhunut sulhasista ja nauraa\nhohottanut kaikkein joutavimmallekin asialle...\n\nTulliportin läheisyydessä käännyttiin jälleen. Kun valjakko kymmenen\nminuuttia myöhemmin pysähtyi luostarin eteen, nousi Olja reestä.\nKellotapulissa soitettiin jo vuorotellen eri kelloja.\n\n-- Jumalan haltuun! -- sanoi Olja ja kumarsi nunnan tapaan hyvin\nsyvään.\n\n-- Muista sitten tulla, Olja!\n\n-- Tulen, tulen.\n\nHän riensi nopeasti pois ja katosi synkkään porttikäytävään.\n\nKolmivaljakon ajaessa senjälkeen eteenpäin oli kaikilla kovin ikävä\nja he istuivat äänettöminä. Sofia Lvovna tunsi, miten raukeus\nlevisi yli koko hänen ruumiinsa ja hän kävi alakuloiseksi. Hänestä\ntuntui nyt tyhmältä ja tahdittomalta se, että oli kehottanut nunnaa\nistumaan rekeen ja ajamaan kolmivaljakolla pöhnäisessä seurassa, se\noli melkein ollut kuin pyhyyden häväistystä. Päihtymyksen mukana\nkatosi halu pettää itseään ja nyt hänestä oli taas selvää, ettei hän\nrakastanut miestään eikä voinut häntä rakastaa, -- että kaikki oli\ntyhjänpäiväistä, tyhmää. Hän oli sittenkin mennyt naimisiin etuja\nkatsoen, hänen miehensä kun oli upporikas, kuten ystävättäretkin\nsanoivat, ja siitä syystä, että hänestä oli tuntunut kauhealta\njäädä vanhaksi piiaksi Ritan tavoin; sitäpaitsi hänen isänsä\noli ikävystyttänyt häntä ja oli hän tahtonut tehdä kiusaa pikku\nVolodjalle. Jospa hän olisi naimisiin mennessään voinut aavistaa\nkuinka raskasta, ikävää ja inhottavaa tuo kaikki saattoi olla,\nniin ei olisi antanut mistään hinnasta vihkiä itseään. Mutta tätä\nsurkeutta ei voinut enää mitenkään auttaa. Täytyi tyytyä.\n\nSaavuttiin kotia. Maatessaan lämpimässä, pehmeässä vuoteessa ja\npeitteeseen kääriytyneenä Sofia Lvovna muisteli luostarin synkkää\neteistä, pyhää suitsutusta ja olentoja pilarien luona ja tuska\nvaltasi hänet ajatellessaan, että nuo olennot seisovat siellä\nliikkumattomina koko ajan, kun hän nukkuu. Aamujumalanpalvelus\nkestää kauan, kauan, sitten pitkät hartaushetket, sitten\nkeskipäivänpalvelus, rukoukset...\n\n\"Mutta onhan Jumala olemassa, on varmaan, ja minun täytyy\nehdottomasti kerran kuolla. Täytyy siis joko varhaisemmin tai\nmyöhemmin ajatella sielun autuutta ja iankaikkista elämää, kuten\nOlja, joka on nyt pelastettu, sillä hän on ratkaissut kaikki\nkysymykset... Mutta jollei Jumalaa olisikaan olemassa? Silloin on\nhänen elämänsä kulunut hukkaan. Mutta kuinka? Miksi niin?\"\n\nHetken kuluttua hänen mieleensä hiipi taas ajatus:\n\n\"Jumala on olemassa, kuolema yllättää välttämättä, täytyy ajatella\nsielunsa autuutta. Jos Oljan nyt olisi kuoltava, niin häntä ei\npelottaisi. Hän on valmis. Ja pääasia on: hän on jo ratkaissut\nelämänsä kysymyksen. Jumala on olemassa... niin... Mutta eiköhän\nlöydy muuta keinoa kuin mennä luostariin? Onhan luostariin meno samaa\nkuin temmata itsensä irti elämästä, hävittää se...\"\n\nSofia Lvovnaa alkoi kauhistuttaa. Hän kätki päänsä patjan alle.\n\n-- Ei pidä ajatella tätä, -- kuiskasi hän. -- Ei pidä...\n\nJagitsh asteli viereisessä huoneessa edestakaisin pitkin mattoa\nkilistäen tuskin kuuluvasti kannuksiaan ja nähtävästi jotakin\najatellen. Sofia Lvovnan mieleen johtui, että tämä mies oli läheinen\nja rakas hänelle vain siksi, että hänenkin nimensä oli Vladimir. Hän\nkohosi istualleen vuoteessaan ja huusi hellästi:\n\n-- Volodja!\n\n-- Mitä tahdot? -- kysyi mies.\n\n-- En mitään.\n\nSofia Lvovna heittäytyi taas pitkälleen. Kuului kirkonkellojen\nkuminaa, ehkä juuri tuon saman luostarin. Hänen mieleensä muistuivat\njälleen luostarin eteinen ja synkät olennot, Jumalan olemassaolo\nja välttämätön kuolema, ja hän piilottautui peitteen alle, jotta\nei olisi kuullut kellojen kaiuntaa. Hän kuvitteli, että oli vielä\nelettävä pitkää pitempi elämä, ennenkuin vanhuus ja kuolema tulivat,\nettä täytyi päivät pääksytysten olla tekemisissä miehen kanssa, jota\nei rakastanut -- ja joka nyt juuri astui makuuhuoneeseen nukkumaan --\nja tukahuttaa onneton rakkaus toiseen, nuoreen, hurmaavaan ja, kuten\nhänestä tuntui, harvinaiseen mieheen. Hän katsahti aviomieheensä\naikoen toivottaa hyvää yötä, mutta hyrähtikin itkuun. Häntä harmitti\noma itsensä!\n\n-- Oho, joko nyt \"pirinä\" alkaa! -- sanoi Jagitsh korostaen\n_nä_-tavun.\n\nSofia Lvovna rauhoittui myöhään, kellon vasta kymmentä käydessä.\nHän herkesi itkemästä ja hänen ruumiinsa lakkasi vapisemasta, mutta\nsen sijaan alkoi päätä kovin kivistää. Jagitsh riensi päiväkirkkoon\nja haukkui viereisessä huoneessa sotilaspalvelijaansa, joka auttoi\nhäntä pukeutumisessa. Hän astui makuuhuoneeseen kilistäen hiljaa\nkannuksiaan ja otti jotakin, saapui sitten toistamiseen -- yllään\nepoletit ja kunniamerkit ja hiukan reumatismin vuoksi onnahdellen.\nSofia Lvovnasta näytti siltä kuin mies kulkisi ja katsoisi rosvon\ntavoin.\n\nHän kuuli, kuinka Jagitsh soitti puhelinta.\n\n-- Olkaa hyvä ja yhdistäkää Vasiljevskij-kasarmeihin! -- hän sanoi;\nja hetken kuluttua: -- Onko Vasiljevskij-kasarmissa? Pyydän, kutsukaa\ntohtori Salimovitsh telefoniin. -- Ja vielä hetken kuluttua: --\nKuka se on? Sinäkö, Volodja? Se on hauskaa! Pyydähän, veli hyvä,\nisäsi heti käymään meillä, sillä vaimoni on eilisen jälkeen kovin --\nravistunut. Eikö kotona, sanot? Hm!... Mainiota... Kiitoksia vaan\nsitten... Hyvästi!\n\nKolmannen kerran astui Jagitsh makuuhuoneeseen, kumartui vaimonsa\nyli, siunasi hänet tehden ristinmerkin, antoi hänen suudella kättään\n-- hän oli nimittäin tottunut siihen, että naiset, jotka rakastivat\nhäntä, suutelivat häntä kädelle -- ja sanottuaan palaavansa\npäivälliseksi hän poistui huoneesta.\n\nKahdentoista tienoissa ilmoitti palvelijatar Vladimir Mihailitshin\nsaapuneen.\n\nVäsymyksestä ja päänkivistyksestä horjuen puki Sofia Lvovna ylleen\nuuden, kauniin, sinipunervan, turkisreunuksisen aamunuttunsa ja suki\nhätäisesti hiuksensa. Hän tunsi sydämessään sanomatonta hellyyttä\nja vapisi ilosta, kun tiesi näkevänsä hänet, ja siitä pelosta, että\nrakastettu menisi matkoihinsa.\n\nPikku Volodja tuli tervehtimään yllään hännystakki ja valkoinen\nkaulahuivi, kuten yleinen tapa vaati. Kun Sofia Lvovna astui\nvierashuoneeseen, suuteli Volodja tämän kättä ja valitti\navosydämisesti hänen sairauttaan.\n\nHe istuutuivat, ja vieras kehui rouvan aamunuttua.\n\n-- Eilinen kohtaus Oljan kanssa vaikutti minuun niin kiihottavasti\n-- sanoi Sofia Lvovna. -- Ensin tuntui niin kiusalliselta, mutta\nnyt kadehdin häntä. Hän on kuin järkähtämätön kallio, jota ei saa\nliikahtamaan paikaltaan. Mutta eiköhän hän sentään olisi voinut\nvalita mitään muuta keinoa? Tokkohan sentään täytyy haudata itseään\nelävältä voidakseen ratkaista elämän arvoitusta? Sehän on kuolemaa\neikä elämää.\n\nMuistellessaan Oljaa nousi pikku Volodjan kasvoille myötätuntoinen\nilme.\n\n-- Te, Volodja, olette viisas mies, -- sanoi Sofia Lvovna. --\nNeuvokaa, miten voisin menetellä samoinkuin Olja. En ole uskovainen\nenkä tahtoisi mennä luostariin, mutta voisinhan tehdä jotakin saman\narvoista. Elämäni on raskasta, -- jatkoi hän hetken vaiettuaan. --\nNeuvokaa nyt... Sanokaa minulle jotakin vakuuttavaa. Sanokaa edes\nyksi sana.\n\n-- Yksi sana? Olkoon menneeksi: tararabumbia!\n\n-- Volodja, miksi halveksitte minua? -- kysyi Sofia Lvovna\nvilkkaasti. -- Te puhelette kanssani, suokaa anteeksi, kuin itserakas\nkeikari. Niin ei puhella ystävien ja säädyllisten naisten kanssa. Te\nolette etevä tiedemies, rakastatte tiedettä, mutta miksi ette puhu\nmilloinkaan kanssani tieteestä? Miksi? Enkö ole sen arvoinen?\n\nPikku Volodja rypisti harmistuneesti kasvojaan ja sanoi:\n\n-- Miksi te nyt näin yht'äkkiä tieteeseen pikiinnyitte? Ehkä teille\non konstitutio tarpeen? Tai ehkä suvaitsette sampea piparjuuren kera?\n\n-- No niin, minä olen mitätön, kehno, periaatteeton, lyhytjärkinen\nnainen... Minussa on paljon vikoja, olen hermosairas, turmeltunut,\nja sentähden on minua halveksittava. Mutta tehän olette kymmenkunta\nvuotta minua vanhempi ja mieheni kokonaista kolmekymmentä. Olen\nkasvanut teidän silmäinne edessä ja jos olisitte tahtonut, niin\nolisitte voinut tehdä minusta vaikka enkelin. Mutta te... (hänen\näänensä vapisi), te kohtelette minua julmasti. Jagitsh nai minut\nollessaan jo ikämies, ja te...\n\n-- No, no, riittää, riittää, -- sanoi Volodja istuutuen lähemmäksi\nja suudellen hänen molempia käsiään. -- Filosofoikoot ja todistakoot\nSchopenhauerit mitä haluavat, mutta me haluamme suudella näitä\nkätösiä.\n\n-- Te halveksitte minua, mutta jospa tietäisitte, miten se minua\nkiduttaa! -- sanoi Sofia Lvovna epävarmasti, tietäen jo edeltäkäsin,\nettei pikku Volodja häntä uskonut. -- Jospa todella tietäisitte,\nkuinka hartaasti haluan elää elämäni uudelleen. Innostun tätä\najatellessani, -- sanoi hän ja innostuksen kyynelet nousivat todella\nhänen silmiinsä. -- Olla hyvä, rehellinen, puhdas ihminen, ei\nvalehdella, määrätä elämän tarkoitus...\n\n-- No, no, no, älkäähän nyt sentään liikoja!... En pidä siitä! --\nsanoi Volodja ja hänen kasvojensa ilme muuttui oikulliseksi. --\nJumal'avita, aivan kuin näyttämöllä! Eläkäämme toki ihmisiksi!\n\nJotta Volodja ei suuttuisi ja lähtisi pois, alkoi Sofia Lvovna\npuolustautua ja hymyili väkinäisesti hänen mielikseen ruveten taas\npuhumaan Oljasta ja siitä, kuinka tahtoisi ratkaista elämänsä\narvoituksen ja muuttua ihmiseksi.\n\n-- Tara... ra... bumbia... -- alkoi pikku Volodja hyräillä\npuoliääneen. -- Tara... ra... bumbia!...\n\nJa äkkiarvaamatta hän kiersi kätensä Sofia Lvovnan vyötäisille. Tämä,\ntietämättä mitä tehdä, laski kätensä pikku Volodjan hartioille ja\nkatseli hetken aikaa kuin huumautuneena hänen viisaita, ivallisia\nkasvojaan, otsaansa, silmiä, kaunista partaa...\n\n-- Sinä olet jo aikoja sitten tiennyt, että rakastan sinua, --\ntunnusti Sofia Lvovna sävähtäen punaiseksi ja tuntien, kuinka hänen\nhuulensakin häpeästä vapisivat. -- Minä rakastan sinua! Miksi kiusaat\nminua?\n\nHän sulki silmänsä ja suuteli kiihkeästi pikku Volodjan huulia eikä\nvoinut pitkään aikaan katkaista suuteloa, vaikka tiesi, että se oli\nsopimatonta, että Volodjakin voisi tuomita hänen käytöksensä, että\npalvelijatar saattoi milloin tahansa astua sisään...\n\n-- Oi kuinka sinä kiusaat minua! -- huudahti Sofia Lvovna.\n\nPuolen tunnin kuluttua, kun Volodja oli saanut halunsa tyydytetyksi,\nistui hän ruokasalissa ja söi. Sofia Lvovna oli polvillaan hänen\nedessään ja tuijotti intohimoisesti hänen kasvoihinsa. Ja Volodja\nsanoi, että Sonja oli kuin koira, joka odotti lihapalaa, istutti\nhänet polvelleen ja keinutti kuin lasta laulaen:\n\n-- Tara... rabumbia... Tara... bumbia!...\n\nMutta kun hän rupesi tekemään lähtöä, kysyi Sofia Lvovna\nintohimoisesti:\n\n-- Milloin? Tänään? Missä? -- ja hän nosti molemmat kätensä kohti\nVolodjan huulia ikäänkuin olisi käsinkin tahtonut kaapata vastauksen.\n\n-- Tänään tuskin sopii, -- sanoi pikku Volodja hetken ajateltuaan. --\nMutta ehkä huomenna.\n\nJa he erosivat. Ennen päivällistä ajoi Sofia Lvovna luostariin Oljan\nluo, mutta siellä ilmoitettiin, että Olja lukee jossakin rukouksia\nvainajalle. Luostarista hän ajoi isänsä luo, jota ei myöskään\ntavannut kotona. Sitten hän vaihtoi ajuria ja alkoi ajella pitkin\nkatuja ilman mitään päämäärää aina iltaan saakka. Jostakin syystä\nhänen mieleensä muistui nyt se sama itkusilmäinen täti, joka ei\nlöytänyt mistään rauhaa.\n\nMutta yöllä ajeltiin taas kolmivaljakolla ja kuunneltiin mustalaisia\nkaupungin ulkopuolella olevassa ravintolassa. Ja kun taas ajettiin\nluostarin ohi, muisti Sofia Lvovna Oljan ja sanomaton tuska valtasi\nhänet ajatellessaan, että hänen kaltaisillaan neitosilla ja naisilla\nei ole muuta keinoa kuin herkeämättä ajaa kolmivaljakolla ja\nvalehdella tai mennä luostariin ja tappaa oma lihansa...\n\nSeuraavana päivänä oli lemmenkohtaus ja senjälkeen Sofia Lvovna ajoi\ntaas yksin ajurilla pitkin kaupunkia ja muisteli tätiä.\n\nViikon kuluttua pikku Volodja hylkäsi hänet, ja senjälkeen\nkulki elämä entistä lattiaan, yhtä ikävästi, surullisesti, jopa\ntuskallisestikin. Eversti ja pikku Volodja pelasivat biljardia ja\npikettiä, Rita kertoili mauttomasti ja pitkäveteisesti juttujaan,\nSofia Lvovna ajoi yhä paikasta toiseen ja pyysi, että miehensä\najeluttaisi häntä kolmivaljakolla.\n\nKäydessään melkein joka päivä luostarissa Sofia Lvovna ikävystytti\nOljaa valittamalla hänelle kauheita kärsimyksiään. Hän itki ja tunsi\nsamalla tuovansa mukanaan jotakin saastaista, kurjaa, alhaista\nluostarikammioon.\n\nMutta Olja sanoi hänelle koneellisesti ja ulkoa opitun läksyn tavoin,\nettä kaikki tämä on mitätöntä, kaikki loppuu ja Jumala armahtaa.\n\n\n\n\nAriadna.\n\n\nOdessan ja Sevastopolin väliä kulkevan höyrylaivan kannella astui\nsievänpuoleinen, parrakas herrasmies luokseni sytyttääkseen tupakan.\nHän sanoi:\n\n-- Katsokaa noita saksalaisia, jotka istuvat tuolla. Kun osuu\nsaksalaisia tai englantilaisia yhteen, niin he puhuvat villan\nhinnoista, viljasadosta ja personallisista asioistaan, mutta kun\nme venäläiset tapaamme toisemme, niin juttelemme jostakin syystä\nnaisista ja ylevistä asioista. Etupäässä kuitenkin naisista.\n\nTunsin tämän herran ulkonäöltä. Olimme näet edellisenä päivänä\npalanneet samalla junalla ulkomailta ja Voloczyskassa olin nähnyt\nhänen tullitarkastuksen aikana seisovan matkatoverinsa, erään\nnaisen kanssa matkalaukuista ja koreista kasatun röykkiön vieressä,\njotka olivat täynnä naisten vaatteita, ja tulevan levottomaksi ja\ntuskastuvan, kun täytyi maksaa tullia jostakin silkkirievusta, mutta\nhänen matkatoverinsa vastusteli ja uhkasi valittaa jollekin. Ja\nsitten matkalla Odessaan olin nähnyt hänen vievän milloin piirakoita\nmilloin appelsiineja naisten osastoon.\n\nSää oli jonkunverran kostea, laiva keinui hiukan, ja naiset\npoistuivat hytteihinsä. Tuo parrakas herrasmies istuutui viereeni ja\njatkoi:\n\n-- Niin, kun venäläiset tapaavat toisensa, puhuvat he ylevistä\nasioista ja naisista. Me olemme niin intelligenttejä, niin eteviä,\nettä lausumme vain totuuksia ja saatamme ratkaista kaikkein\nvaikeimpiakin kysymyksiä. Venäläinen näyttelijä ei osaa ilvehtiä,\nvaan näyttelee ilveilyssäkin syvämietteisesti. Niin mekin: kun\npuhumme joutavista asioista, niin käsittelemme niitä pitäen silmällä\nkorkeinta näkökantaa, toisin emme. Se on rohkeuden, totisuuden ja\nyksinkertaisuuden puutetta. Naisista puhumme niin usein siksi, että\nolemme, kuten minusta näyttää, tyytymättömiä. Pidämme naisia liian\nihanteellisina ja vaadimme heiltä sitä, mitä todellisuus ei voi\ntarjota, emmekä saavuta lähimainkaan haluamaamme, ja lopputuloksena\non: tyytymättömyys, särkyneet toiveet, sieluntuskat ja mikä kohta\nmilläkin on kipeä, sitä hän valittaa. Mutta ehkä teitä ikävystyttää\ntämä keskustelu?\n\n-- Ei, ei lainkaan.\n\n-- Sallikaa minun siinä tapauksessa esittää itseni, -- sanoi\nmatkatoverini kohoten jonkunverran istualtaan: -- Ivan Ilitsh\nShamohin, tilanomistaja Moskovan läheisyydestä. Teidät tunnen varsin\nhyvin.\n\nHän istuutui ja jatkoi katsoen minua lempeästi ja totisesti kasvoihin:\n\n-- Nämä alituiset keskustelut naisista selittäisi jokin\nkeskinkertainen filosoofi, kuten Max Nordau, eroottiseksi\nmielettömyydeksi tai väittäisi hän, että olemme orjia ja niin\nedespäin. Mutta minä arvostelen asiaa toisin. Minä toistan: me\nolemme tyytymättömiä siksi, että olemme idealisteja. Me tahdomme,\nettä olennot, jotka ovat meidät synnyttäneet ja tulevat synnyttämään\nlapsemme, olisivat meitä korkeammalla, korkeammalla kaikkea muuta\nmaailmassa. Nuorina ihannoimme ja jumaloimme naisia, joihin\nrakastumme; rakkaus ja onni merkitsevät silloin samaa. Meillä\nVenäjällä halveksitaan avioliittoa, joka ei ole rakkaudesta solmittu,\naistillisuus on naurettavaa ja herättää vastenmielisyyttä ja\nniillä romaaneilla ja kertomuksilla, joissa naiset ovat kauniita,\nrunollisia ja yleviä, on parhain menestys. Ja aivan luonnollista\non ollut se, että venäläinen on aina ihaillut Rafaelin madonnaa ja\npitänyt huolta naisemansipatsioonista, olkaa varma siitä. Mutta\nse on onnettomuutemme, että jouduttuamme naimisiin tai suhteisiin\nnaisen kanssa tunnemme parin kolmen vuoden kuluttua pettymystä ja\nkäymme välinpitämättömiksi. Lähestymme toisia naisia, ja tunnemme\ntaas pettymystä, kammoa, ja tulemme vihdoin vakuutetuiksi siitä, että\nnaiset ovat petollisia, pikkumaisia, turhamaisia, epäjohdonmukaisia,\nkehittymättömiä, julmia -- että he sanalla sanoen eivät ole\nylempänä, vaan päinvastoin paljon alempana meitä miehiä. Eikä meillä\ntyytymättömillä ja petetyillä miehillä ole enää muuta tehtävää kuin\nnapista ja alati puhua siitä, minkä suhteen petyimme.\n\nShamohinin puhuessa huomasin, että venäjänkieli ja venäläinen\nympäristö tyydyttivät häntä suuresti. Tämä johtui luultavasti siitä,\nettä hän ulkomailla ollessaan ikävöi kotimaahansa. Ylistäessään\nvenäläisiä ja heidän ihanteellisuuttaan hän ei puhunut pahaa\nulkomaalaisista, ja tämä oli hänelle eduksi. Saattoi myöskin huomata,\nettä hänellä oli jotakin sydämellään ja että hän mieluummin puhui\nitsestään kuin naisista. Enkä minä saattanut olla kuuntelematta\npitkänpuoleista, tunnustuksen kaltaista kertomusta.\n\nKun olimme tilanneet pullon viiniä ja juoneet sitä lasillisen, alkoi\nhän näin:\n\n-- Muistan, että jossakin Veltmannin kertomuksessa joku sanoo:\n\"siinä se kertomus oli\", johon toinen vastaa: \"ei, se ei ollut itse\nkertomusta, vaan ainoastaan kertomuksen johdantoa.\" Samoin on kaikki\ntähän saakka puhumani vain johdantoa. Mutta tahtoisin oikeastaan\nkertoa teille viimeisen romaanini. Suokaa anteeksi, että vieläkin\nkysyn: eikö teitä ikävystytä kuunnella juttujani?\n\nVakuutin, ettei ikävystytä, ja hän jatkoi:\n\n-- Toiminta tapahtuu Moskovan kuvernementissa, eräässä sen\npohjoisessa kihlakunnassa. Minun täytyy sanoa, että luonto on siellä\nihmeellistä. Maatilamme sijaitsee vuolaan puron korkealla rannalla,\nputouksen kohdalla, jossa vesi kohisee yötä päivää. Kuvitelkaa\nmielessänne suurta, vanhaa puutarhaa, hauskan näköisiä kukkalavoja,\nmehiläiskekoja, vihannestarhaa, alhaalla lorisevaa puroa kiemuraisine\npajupensaineen, jotka huurteisen sään aikana näyttävät himmeiltä ja\nharmahtavilta; toisella puolen niitty ja sen takana kummulla synkkää,\ntummaa havumetsää, jossa kasvaa sieniä ja jonka tiheikössä oleskelee\nhirviä.\n\nKun minä kuolen ja ruumisarkun kansi naulataan kiinni, niin olen\nminä näkevä, siltä minusta tuntuu, varhaisen aamun, sellaisen,\njolloin auringon valo häikäisee silmiä, kuten tiedätte, tai ihanan\nkevätillan, jolloin puutarhasta ja sen takaa kuuluu satakielen ja\nruisrääkän laulua, kylästä hanurin soittoa, sisällä soitetaan pianoa\nja puro kohisee -- sanalla sanoen, sellaista musiikkia, että tekee\nmieli itkeä ja lujasti laulaa.\n\nMeillä ei ole paljon peltoja, mutta sen sijaan niittyjä, jotka\nyhdessä metsän kanssa tuottavat noin pari tuhatta ruplaa vuosittain.\nOlen isäni ainoa poika. Me molemmat olemme vaatimattomia ihmisiä, ja\ntämä summa sekä isän eläke riittivät meille aivan hyvin.\n\nPäätettyäni luvut yliopistossa elin kolme ensimäistä vuotta maalla,\nharrastin maanviljelystä ja odotin, että minut valittaisiin\njohonkin kunnalliseen toimeen. Mutta pääasia oli kuitenkin se,\nettä olin kovasti rakastunut erääseen harvinaisen kauniiseen,\nhurmaavaan neitoseen, naapurimme, tilanomistaja Kotlovitshin\nsisareen. Tämä naapuri oli rappiolle joutunut herrasmies, jolla\noli ananas- ja persikkaviljelyksiä, ukkosenjohtoja, suihkulähde\nkeskellä pihaa, mutta ei kopeekkaakaan rahaa. Hän ei tehnyt mitään,\nei osannut mitään, oli pehmeä kuin keitetty nauris; paransi\ntalonpoikia homoiopatisesti ja harrasti spiritismiä. Hän oli muuten\nhienotunteinen, hellä, ei tuhma, mutta minä en pidä miehistä, jotka\nkeskustelevat henkien kanssa ja parantavat akkoja magnetismilla.\nEnsinnäkin vaivaa henkisesti orjamaisia ihmisiä aina jokin\nkäsitteiden hämmennys ja heidän kanssaan on sangen vaikea puhua,\nja toiseksi he eivät rakasta ketään, pysyvät erillään naisista,\nja tämä salaperäisyys vaikuttaa vastenmielisesti herkkätunteisiin\nihmisiin. Eikä hänen ulkomuotonsakaan miellyttänyt minua. Hän oli\npitkä, lihava, kalpea, pää oli pieni, samoin silmät, jotka kiilsivät\nomituisesti, ja sormet olivat valkoiset ja turpeat. Tervehtiessä hän\nei puristanut kättä, vaan piteli sitä omalla tavallaan, ja pyyteli\nyhä anteeksi. Halutessaan jotakin hän pyysi anteeksi, kun sai --\npyysi anteeksi.\n\nMutta hänen sisarensa oli aivan toisenlainen. Minun tulee huomauttaa,\netten tuntenut lapsuudessani ja nuoruudessani Kotlovitsheja, sillä\nisäni oli professorina N:ssä, jonka tähden me asuimme pitkän aikaa\nmaaseudulla, ja tullessani tuntemaan heidät, oli tämä neitonen\njo kaksikolmattavuotias, ja hän oli jo aikoja sitten lopettanut\nkoulunsa, olipa ennättänyt jo pari kolme vuotta asua Moskovassa\nrikkaan tätinsä luona, joka toi hänet seurapiireihin. Tutustuttuani\nhäneen ja jouduttuani puheisiin hänen kanssaan ihmetytti minua ennen\nkaikkea hänen harvinainen ja kaunis nimensä. -- Ariadna. Se sopi niin\nmainiosti hänelle! Hän oli tummanverevä, kovin laiha, hento, notkea,\nsolakka, ihmeen suloinen ja hänen kasvonsa piirteet olivat ylevät\nja jalot. Hänenkin silmänsä kiilsivät, mutta ei niin kuin veljen\n-- kylmästi ja makeasti kuin rintasokerin kiteet -- vaan Ariadnan\nkatseesta säteili ihana, ylpeä nuoruus.\n\nHän valtasi minut heti tuttavuutemme ensi päivänä, -- eikä toisin\nolisi saattanut tapahtuakaan. Ensimäiset vaikutelmat olivat niin\nvoimakkaat, etten vielä nytkään voi häätää harhanäkyä. Tekisipä\nyhä vieläkin mieleni uskoa, että luonto oli tämän tytön luodessaan\ntarkoittanut jotakin ihmeellistä. Ariadnan ääni, käynti, hattu,\nvieläpä hänen pienten jalkainsa jäljet hiekkarannalla, jossa hän\nongiskeli särkiä, herättivät minussa iloa, elämänhalua. Ihanista\nkasvoistaan ja suloisista muodoistaan päätin hänen henkisten\nluonnonlahjainsa laadun, ja Ariadnan jokainen sana, jokainen hymy\nihastutti minua ja saattoi minun edellyttämään, että hänellä oli\nylevä sielu.\n\nHän oli ystävällinen, puhelias, iloinen, käytökseltään\nyksinkertainen, uskoi runollisesti Jumalaan, puhui runollisesti\nkuolemasta, ja hänen sielussaan oli niin runsaasti erilaisia\nvivahduksia, että hän saattoi antaa puutteilleen erinomaisen\nmiellyttäviä ominaisuuksia. Kun hän esimerkiksi tahtoi ostaa uuden\nhevosen, vaikka hänellä ei ollut rahaa, virkkoi hän: \"no, eihän se\ntee mitään. Voimmehan myydä tai pantata jotakin\". Ja jos pehtori\nvannoi, ettei ollut mitään myytävää tai pantattavaa, vastasi\nAriadna: \"Siinä tapauksessa voimme repiä rautalevyt sivurakennuksen\nkatolta ja lähettää ne rautatehtaaseen tai ajaa työhevoset johonkin\nmarkkinapaikkaan ja myydä ne polkuhinnasta\".\n\nTällaiset hillittömät toiveet saivat toisinaan koko talon epätoivoon,\nmutta hän lausui ne niin sievästi, että hänelle suotiin kaikki\nanteeksi ja että hän sai mitä tahtoi, kuin mikäkin jumalatar tai\nCaesarin puoliso.\n\nRakkauteni oli liikuttava ja kaikki huomasivat sen pian: isäni,\nnaapurit ja talonpojat. Ja kaikki olivat minulle myötätuntoisia.\nTarjotessani talonpojille viinaa he kumarsivat ja sanoivat:\n\n-- Suokoon Jumala, että saisitte Kotlovitshin neidin.\n\nAriadna tiesi itsekin, että rakastin häntä. Hän ajoi usein meille\nratsain tai vaunuissa ja vietti toisinaan kokonaisen päivän minun\nja isäni seurassa. Hän tuli pian isäukkoni ystäväksi ja tämä opetti\nhänet ajamaan polkupyörällä -- se oli ukon mieliurheilua. Muistan,\nmiten he eräänä iltana valmistautuivat polkupyörämatkalle ja\nminä autoin Ariadnan pyörälle... Minusta tuntui, että polttaisin\nkäteni, jos häntä koskettaisin, niin kaunis hän silloin oli; minä\nvapisin ihastuksesta, ja kun he, isäni ja Ariadna, ajoivat rinnan\ntietä pitkin ja pehtori tuli ratsastaen heitä vastaan, hypähti\norhi yht'äkkiä syrjään. Minusta näytti siltä kuin ratsukin olisi\nsäpsähtänyt neidon kauneutta.\n\nMinun rakkauteni ja ihailuni liikuttivat Ariadnaa, ja hän tunsi\nmyötätuntoa minua kohtaan ja tahtoi olla minun laillani hurmautunut\nja vastata rakkauteeni. Olihan se niin runollista!\n\nMutta hän ei voinut rakastaa todellisesti, kuten minä, sillä hän\noli kylmä ja jo kylliksi turmeltunut. Pahahenki oli vallannut\nhänet ja kuiski nyt tytölle yötä päivää, että tämä oli lumoava,\njumalainen. Ja kun Ariadna ei tietänyt tarkoin, minkä vuoksi hän\noli luotu ja miksi hän oli saanut elämän, alkoi hän kuvitella, että\nhänestä tulee kerran hyvin rikas ja huomattu henkilö. Hän uneksi\ntanssiaisista, kilpa-ajoista, livreoista, upeista vierashuoneista,\nomasta salongistaan, jossa kokonainen parvi kreivejä, ruhtinaita,\nlähettiläitä, kuuluisia taiteilijoita kumartaisi häntä ihaillen hänen\nkauneuttaan ja pukujaan...\n\nTällainen vallan ja personallisen menestyksen himo ja tällaiset yhä\nvain samaan suuntaan tähtäävät ajatukset tekevät ihmisen kylmäksi. Ja\nAriadna oli kylmä sekä minua, luontoa että soittoa kohtaan...\n\nMutta aika kului kulumistaan eikä lähettiläitä kuulunut. Ariadna asui\nyhä veljensä, spiritistin luona. Asiat huononivat huononemistaan,\nniin ettei hänellä ollut enää varaa pukujen ja hattujen ostelemiseen,\nja täytyi turvautua kaikellaisiin juoniin, jotta köyhyys pysyisi\nsalassa.\n\nAriadnan asuessa vielä tätinsä luona Moskovassa oli eräs ruhtinas\nMaktujev, rikas, mutta mitätön mies, kosinut tyttöä, mutta tämä oli\nantanut muitta mutkitta rukkaset ruhtinaalle. Nyt häntä vaivasi\ntoisinaan katumus: miksi ei ollut ottanut vastaan tarjousta? Samoin\nkuin venäläinen talonpoika puhaltaa inhoten kaljassa kelluvia\ntorakoita ja kuitenkin juo sitä, samoin hänkin rypisti nyrpeästi\nnaamaansa ruhtinasta muistellessaan ja virkkoi kaikesta huolimatta:\n\n-- Sanokaa mitä tahansa, mutta arvonimessä on jotakin selittämätöntä,\ntenhoavaa...\n\nHän uneksi arvonimiä, loistoa, mutta ei tahtonut laskea minuakaan\nluotaan. Sillä uneksipa miten paljon tahansa lähettiläistä ja muista\nylhäisistä henkilöistä, ei sydän kuitenkaan ole kivestä ja sääliksi\nkäy nuoruus.\n\nAriadna koetti rakastua minuun, oli rakastavinaan ja vannoipa vielä\nrakastavansakin. Mutta minä olen hermostunut ja herkkätunteinen\nmies. Jos joku rakastaa minua, tunnen sen jo matkan päähän ilman\nvaloja ja vakuutuksia, mutta nyt tunsin kylmyyden huokuvan vastaani,\nja kun hän puhui minulle rakkaudestaan, tuntui minusta kuin olisin\nkuullut metallisen satakielen laulavan. Ariadna tunsi itse menettävän\nvalttinsa, häntä harmitti ja minä näin hänen usein itkevän. Ja\nvoitteko ajatella, kerran hän syleili minua yhtäkkiä kiihkeästi ja\nsuuteli -- tämä tapahtui eräänä iltana rannalla -- mutta minä näin\nhänen silmistään, ettei hän rakastanut minua, vaan syleili ainoastaan\nuteliaisuudesta nähdäkseen seuraukset siitä. Se kauhistutti minua,\nminä tartuin hänen käsiinsä ja sanoin epätoivoisena:\n\n-- Minä kärsin näistä lemmettömistä hyväilyistä!\n\n-- Kuinka kummallinen te olette! -- sanoi hän ja läksi.\n\nKaikesta päättäen olisi tätä jatkunut vielä pari vuotta ja minä\nolisin mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja siihen olisi romaani\npäättynyt, ellei kohtalo olisi toisin määrännyt. Meidän näköpiiriimme\nilmestyi nimittäin uusi henkilö.\n\nAriadnan veljen luo saapui vieraisille tämän yliopistotoveri\nMihail Ivanovitsh Lubkov. Hän oli herttainen mies, ja kyytimies ja\npalvelijat sanoivat häntä \"hauskaksi herraksi\". Hän oli keskikokoinen\nlaihahko, kaljupäinen. Hänen kasvonsa olivat kuin kunnon porvarin\nainakin, eivät herättäneet mielenkiintoa, vaikka olivat sievät ja\nkalpeat, viikset tuuheat, hyvin hoidetut, iso aataminomena kaulassa,\njoka oli näppyläisellä kananlihalla. Silmälaseihin oli kiinnitetty\nleveä, musta nauha, ja hän puhui kuin sorakielinen, ei osannut lausua\nselvästi l ja r kirjaimia, niin että sana \"maalla\" kuului kuin\n\"maavva\". Hän oli aina iloisella tuulella ja kaikki nauratti häntä.\n\nNoin kaksikymmenvuotiaana hän joutui naimisiin, sai myötäjäisiksi\nkaksi taloa Moskovassa, ryhtyi sitten laittamaan erästä saunalaitosta\nuuteen kuntoon, mikä vei hänet puille paljaille. Hänen vaimonsa ja\nneljä lastaan elivät nyt puutetta kärsien niin sanotuissa \"Itäisissä\nhuoneissa\", ja hänen täytyi pitää huolta heistä. Tämäkin oli hänestä\nnaurettavaa.\n\nLubkov oli kolmikymmenkuusivuotias ja hänen vaimonsa\nneljänkymmenkahden ikäinen, -- sekin oli niin naurettavaa. Hänen\näitinsä, kopea, pöyhkeilevä nainen, joka niin mielellään tahtoi\nkäydä aatelisesta, halveksi hänen vaimoaan ja eli yksikseen\nkoira- ja kissalaumansa kanssa; tälle hänen täytyi maksaa\nkuukausittain 75 ruplaa.\n\nLubkovilla itsellään oli hyvä maku, hän söi mielellään aamiaista\n\"Slavjanskij Bazarissa\" ja päivällistä \"Eremitagessa\". Hän kulutti\npaljon rahoja, ja sedältään hän sai ainoastaan kaksi tuhatta ruplaa\nvuodessa. Tämä ei riittänyt hänelle ja senvuoksi hänen täytyi juosta\npäiväkaudet ympäri Moskovaa saadakseen rahoja lainatuksi. Tämä oli\nmyöskin hyvin naurettavaa.\n\nHän saapui Kotlovitshin luo levätäkseen luonnon helmassa perhe-elämän\nvaivoista, kuten hän sanoi. Päivällisillä, illallisilla,\nkävelymatkoilla hän kertoi meille vaimostaan, äidistään, velkojista,\nryöstömiehistä ja nauroi heille kaikille. Mutta hän nauroi myöskin\nitseään ja vakuutti, että tämä hänen lainaamiskykynsä oli hankkinut\nhänelle monta hauskaa tuttavuutta.\n\nHän nauroi herkeämättä ja me nauroimme myöskin. Hänen maalla\nollessaan aloimme mekin kuluttaa toisin aikaa. Minä olin taipuvainen\nhiljaisiin, niin sanoakseni idyllisiin huvituksiin, ongin mielelläni\nkaloja, harrastin iltakävelyjä ja poimin sieniä. Mutta Lubkov piti\nenemmän huvimatkoista, ilotulituksista ja metsästyksestä. Pari kolme\nkertaa viikossa hän pani toimeen huvimatkan, ja Ariadna kirjoitti\nvakavan innostuneena paperilapulle: ostereita, sampanjaa, makeisia,\nja lähetti minut Moskovaan, tietysti kysymättä oliko minulla rahaa\nvai ei. Ja huvimatkoilla juotiin maljoja, naurettiin ja kerrottiin\nrattoisia juttuja Lubkovin vanhasta rouvasta, hänen äitinsä\nlihavista, pienistä koirista, ja siitä, miten rakastettavia ihmisiä\nvelanantajat olivat...\n\nLubkov rakasti luontoa, mutta hänestä se oli vanhastaan hyvin tuttu,\nsen olemus paljon häntä itseään alempi, ja oli se luotu vain hänen\nhuvikseen. Katsellessaan joskus sattumalta suurenmoista näköalaa,\nhän sanoi: \"Tässäpä olisi hauska juoda teetä!\" Huomattuaan kerran\nAriadnan kulkevan kaukana päivänvarjo kädessä hän sanoi tyttöä\nosoittaen:\n\n-- Ariadna on laiha ja senvuoksi pidän hänestä. Lihavat eivät minua\nmiellytä.\n\nSe koski minuun ja minä pyysin, ettei hän puhuisi minun kuullessani\nsiten naisista. Hän katsoi minuun ihmetellen ja sanoi:\n\n-- Mitä pahaa siinä on, jos minä pidän laihoista enkä lihavista?\n\nEn vastannut hänelle mitään. Kerran jälkeenpäin hän sanoi hauskalla\ntuulella ja hienossa hiprakassa ollessaan:\n\n-- Olen huomannut, että te miellytätte Ariadna Grigorjevnaa.\nIhmettelen, miksi haukottelette...?\n\nNämä sanat eivät miellyttäneet ensinkään minua ja minä selitin\nhämmentyneenä mielipiteeni rakkaudesta ja naisista.\n\n-- En tiedä, -- huoahti hän. -- Minun mielestäni nainen on nainen ja\nmies on mies. Olkoonpa Ariadna Grigorjevna runollinen ja ylevä, kuten\nsanotte, mutta ei hänen silti tarvitse olla ulkopuolella luonnon\nlakeja. Näettehän itsekin, että hän on siinä ijässä, jolloin nainen\ntarvitsee miehen, rakastajan. Kunnioitan naisia yhtä paljon kuin te,\nmutta luulen, että suhteemme heihin eivät vähennä runollisuutta.\nRunollisuus on toista ja rakastaja on toista. Asian laita on sama\nkuin maataloudessa: luonnon kauneus on eri asia kuin tulot metsistä\nja viljelyksistä.\n\nKun minä ja Ariadna olimme ongella, loikoili Lubkov läheisyydessämme\nhiekkarannalla tehden pilaa minusta tai opettaen elämäntaitoa.\n\n-- Minua ihmetyttää, herraseni, että voitte elää romaanitta! -- sanoi\nhän. -- Te olette nuori, kaunis, mieltäkiinnittävä, parasta lajia\nsanalla sanoen, ja kuitenkin elätte kuin munkki. Ohhoh, sellainen\nukko ja vasta kaksikymmentäkahdeksanvuotias! Olen teitä lähes\nkymmenen vuotta vanhempi, mutta kumpi meistä oikeastaan on nuorempi?\nAriadna Grigorjevna, kumpi?\n\n-- Te, tietysti, -- vastasi Ariadna hänelle.\n\nJa kun hän kyllästyi meidän vaitioloomme ja siihen tarkkaavaisuuteen,\njolla me katselimme ongenkohoja, lähti hän sisään, ja Ariadna sanoi\nsilloin katsoen vihaisesti minuun:\n\n-- Todellakin, te ette ole mikään mies, vaan -- suokaa anteeksi --\ntallukka. Miehen tulee hurmaantua, hullutella, hairahtua, kärsiä!\nNainen suo anteeksi julkeutenne, vieläpä röyhkeytennekin, mutta hän\nei anna milloinkaan anteeksi tuollaista järkevyyttä.\n\nAriadna suuttui toden teolla ja jatkoi:\n\n-- Menestyäkseen pitää miehen olla päättäväinen ja rohkea. Lubkov ei\nole niin kaunis kuin te, mutta hän on paljon mieltäkiinnittävämpi ja\nhänellä tulee aina olemaan menestys naismaailmassa, sillä hän ei ole\nteidän kaltaisenne, hän on mies!...\n\nHänen äänessään oli katkera sointu.\n\nKerran illallispöydässä hän alkoi minuun päin kääntymättä selittää,\nettä jos hän olisi mies, niin hän ei jäisi maaseudun yksinäisyyteen\nhomehtumaan, vaan lähtisi matkoille, asuisi talvella jossakin\nulkomailla, esimerkiksi Italiassa.\n\n-- Oi, Italia! -- huudahti isäni kaataen siten tahtomattaankin öljyä\ntuleen. Hän kertoi pitkät ajat Italiasta, kuvasi miten hyvä siellä on\nolla, kuinka luonto on kaunis, miten paljon museoita siellä on!\n\nAriadnassa syttyi yhtäkkiä halu matkustaa Italiaan. Löipä innoissaan\noikein nyrkkiä pöytään ja hänen silmänsä säihkyivät matkaa\najatellessaan.\n\nJa sitten seurasi keskusteluja siitä, kuinka ihanaa Italiassa mahtoi\nolla... Oi, Italia, ah, Italia... oi ja ah!... Ja sitä jatkui sitten\npäivät pääksytysten, ja kun Ariadna kurottautui katsomaan olkapääni\nyli minua, niin näin hänen kylmästä, itsepäisestä katseestaan, että\nhän unelmissaan oli vallannut jo koko Italian salonkeineen, ylhäisine\nulkomaalaisineen ja matkailijoineen, ja että oli mahdoton enää\npidättää häntä. Neuvoin häntä vielä hiukan odottamaan, lykkäämään\nmatkan pariksi vuodeksi eteenpäin, mutta hän rypisti ärtyisästi\nkasvojaan ja virkkoi:\n\n-- Te olette varovainen kuin vanha akka!\n\nMutta Lubkov kannatti matkaa. Hän sanoi, että sen voisi tehdä\njotakuinkin vähillä rahoilla ja lupasi kernaasti lähteä mukaan\nItaliaan ja levätä siellä perhe-elämän vaivoista.\n\nTunnustan, että käyttäydyin lapsellisesti kuin kimnasisti. En\nmustasukkaisuudesta, vaan jotakin kauheata, tavatonta aavistaen\nkoetin mikäli mahdollista estää heitä jäämästä kahden kesken.\nHe tekivät minusta pilaa, ja astuessani esimerkiksi sisään,\nkäyttäytyivät he kuin olisivat muka juuri suudelleet j.n.e.\n\nMutta eräänä kauniina aamuna tulee Ariadnan pöhöttynyt, kalpea veli,\nspiritisti, luokseni ja pyytää saada puhutella minua kahden kesken.\nHän oli perin heikkotahtoinen mies, joka ei voinut, kasvatuksestaan\nja hienotunteisuudestaan huolimatta, olla lukematta toisen kirjettä,\njos näki sellaisen edessään pöydällä. Keskustelun kuluessa hän\ntunnusti sattumalta lukeneensa Lubkovin kirjeen Ariadnalle.\n\n-- Siitä kirjeestä sain tietää, että sisareni lähimmässä\ntulevaisuudessa matkustaa ulkomaille. Rakas ystäväni, olen kovin\nliikutettu! Selittäkää Jumalan tähden... en ymmärrä tästä yhtään\nmitään!\n\nPuhuessaan hän hengitti suoraan vasten kasvojani, ja hänen henkensä\nhaisi keitetylle lihalle.\n\n-- Suokaa anteeksi, että kerron teille sen kirjeen salaisuuden,\n-- jatkoi hän, -- mutta tehän olette Ariadnan ystävä, hän\nkunnioittaa teitä! Ehkä tiedättekin jo jonkun verran asiasta?\nAriadna aikoo matkustaa, mutta kenen kanssa? Herra Lubkov\nvarusteleikse matkalle hänen kanssaan. Suokaa anteeksi, mutta\nminusta se on perin kummallisesti tehty herra Lubkovin puolelta.\nHän on naimisissa, hänellä on lapsia, mutta siitä huolimatta hän\ntekee rakkaudentunnustuksia ja kirjoittaa Ariadnalle: sinä. Suokaa\nanteeksi, mutta se on kerrassaan kummallista!\n\nMinä jäähmetyin, käteni ja jalkani turtuivat, ja rinnassani tunsin\nkipua; oli kuin olisi sinne upotettu kolmikulmainen kivi. Kotlovitsh\nvaipui uupuneena nojatuoliin, ja hänen kätensä olivat riipuksissa\nkuin piiskan siimat.\n\n-- Mitä voin tehdä? -- kysyin.\n\n-- Puhutelkaa häntä, vakuuttakaa hänelle... Ajatelkaa: mitä merkitsee\nLubkov hänelle? Sopiiko hän Ariadnalle? Hyvä Jumala, miten kauheata\ntämä on, miten kauheata! -- jatkoi Kotlovitsh päätään pidellen. -- Ja\nAriadnalla kun on niin suurenmoisia tarjouksia kuin Maktujev ja... ja\nmuut. Ruhtinas jumaloi häntä, ja viime keskiviikkona vakuutti hänen\niso-isävainajansa Hilarion, jonka me manasimme esiin, vakuutti yhtä\nvarmasti kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, että Ariadnasta tulee\nruhtinatar. Hilarion on viisas mies; me manaamme hänen henkensä usein\nesiin.\n\nSeuraavana yönä en nukkunut lainkaan, aioin ampua itseni. Aamulla\nkirjoitin viisi kirjettä, mutta revin ne palasiksi, itkin sitten\nriihessä, pyysin rahaa isältäni ja matkustin Kaukaasiaan hyvästiä\nsanomatta.\n\nNainen on tietysti nainen ja mies on mies, mutta tokkohan tämä kaikki\non yhtä yksinkertaista meidän päivinämme kuin ennen vedenpaisumusta,\nja tokkohan minä, kultuuri-ihminen, jolla on niin monimutkainen\nsielunrakenne, voin selittää voimakkaan viehätyksen naisiin siten,\nettä naisen ruumiin muodot ovat toisenlaiset, kuin omani? Miten\nkauheata se olisi! Uskon, että ihmishenki, joka taistelee luontoa\nvastaan, on velvollinen vastustamaan lihallista rakkautta kuin\nvihollista, ja ellei se voittaisikaan sitä, niin onnistuisi se\nkuitenkin kietomaan tällaisen rakkauden veljellisen rakkauden\nkuvitteluverhoon. Minusta ei rakkaus ole vain eläimellisen elimistöni\ntoimintaa, kuten on koirien ja sammakkojen, vaan sellaista todellista\nrakkautta, mikä elähyttää jokaista syleilyä sydämen puhtaalla\ninnostuksella ja kunnioituksella naista kohtaan. Inho eläimellistä\naistillisuutta kohtaan on kehittynyt vuosisatojen kuluessa sadoissa\nsukupolvissa ja on se periytynyt minulle veren mukana muodostaen\nosan olemustani, ja eikö se, että ihannoin rakkautta, ole yhtä\nluonnollista ja välttämätöntä kuin se, että meidän aikanamme\nkorvalihakseni ovat liikkumattomat ja ihoni karvaton. Minusta\ntuntuu kuin suurin osa kultuuri-ihmisiä ajattelisi samoin, koskapa\nmeidän päivinämme pidetään rakkauden siveellisen ja ihanteellisen\nelementin puutetta atavistisena ilmiönä; sanotaan, että se on suvun\nhuonontumisen ja mielenhäiriöiden tunnusmerkki. Totta on, että\nrakkautta ihannoidessamme otaksumme rakastamissamme henkilöissä\nolevan ominaisuuksia, joita heissä ei ole, mikä seikka johtaa meidät\nalituisiin erehdyksiin ja kärsimyksiin. Mutta minusta on sittenkin\nparempi kärsiä kuin lohduttaa itseään sillä, että nainen on nainen ja\nmies on mies.\n\nTiflisissä sain kirjeen isältäni. Hän kirjoitti, että Ariadna\nGrigorjevna oli matkustanut ulkomaille oleskellakseen siellä koko\ntalven.\n\nPalasin takaisin kuukauden kuluttua. Oli jo syksy. Ariadna lähetti\nisälleni joka viikko hajuvesille tuoksuvan, mieltäkiinnittävän ja\nkaunokirjallisen kirjeen. Minun mielestäni voi jokainen nainen olla\nkirjailijatar. Ariadna kertoi hyvin tarkasti, kuinka vaikeasti\nlepytettävissä hänen tätinsä oli ollut ja kuinka työlästä tältä oli\nollut saada tuhannen ruplaa matkarahoja. Kertoi, kuinka kauan oli\netsinyt Moskovassa erästä kaukaista sukulaistaan, vanhaa rouvaa,\nsaadakseen tästä matkatoverin. Tällainen liiallinen yksityiskohtain\nkertominen tuntui kovin keksityltä, ja minä ymmärsin, ettei hänellä\nollut mitään naispuolista matkatoveria mukanaan.\n\nVähän myöhemmin sain minäkin häneltä kirjeen, joka niinikään tuoksui\nhajuvesille ja oli hyvin kaunokirjallinen. Hän kirjoitti ikävöivänsä\nminua, minun kauniita, älykkäitä, rakastettavia silmiäni, nuhteli\nminua ystävällisesti siitä, että unohdin nuoruuteni, jäin maalle\nhomehtumaan, vaikka voisin hänen laillaan elää paratiisissa palmujen\nalla ja hengittää appelsiinien tuoksua. Ja hän kirjoitti kirjeen\nalle: \"hylkäämänne Ariadna\". Pari päivää myöhemmin sain samantapaisen\nkirjeen, jonka alle oli kirjoitettu: \"Teidän unohtamanne\".\n\nPääni meni ihan sekaisin. Rakastin häntä intohimoisesti, näin joka\nyö unta hänestä, ja kuitenkin seisoi kirjeessä: \"hylkäämänne\",\n\"unohtamanne\"... Miksi niin?... Ja lisäksi tuli maaseudun ikävyys,\npitkät illat, kalvavat ajatukset Lubkovista... Epätietoisuus kiusasi\nminua, myrkytti päiväni ja yöni. Elämä muuttui sietämättömäksi. En\nvoinut kauemmin vastustaa, vaan lähdin matkalle.\n\nAriadna oli kutsunut minua Abbaziaan. Saavuin sinne eräänä kirkkaana,\nlämpimänä päivänä sateen jälkeen, jonka pisarat kimalsivat vielä\npuissa. Vuokrasin huoneen suuresta, kasarmimaisesta hotellista\nnimeltä \"Dependance\", jossa Ariadna ja Lubkov asustivat. He eivät\nolleet kotona.\n\nLähdin puistoon, kuljeskelin lehtokäytävissä ja istahdin sitten\neräälle penkille. Ohitseni kulki itävaltalainen kenraali, kädet\nselän takana ja samallaiset punaiset juovat housunlahkeissa\nkuin venäläisilläkin kenraaleilla on. Pienokaista työnnettiin\nohi lastenvaunuissa, jotka vinkuen liikkuivat märällä hiekalla.\nSitten meni ohitseni raihnas, keltatautinen ukko, joukko\nenglantilaisia naisia, pappismies ja sitten taas itävaltalainen\nkenraali. Soittolavalle mennä laahusti vastikään Fiumesta saapunut\nsotilassoittokunta, ja soitto alkoi.\n\nOletteko koskaan ollut Abbaziassa?\n\nSe on likainen slaavilainen pikkukaupunki, jossa on yksi\nainoa löyhkäävä katu, jonka poikki ei sateisella säällä saata\npäällyskengittä kulkea. Olin monta kertaa ja aina liikutettuna\nlukenut tästä maallisesta paratiisista. Mutta kun sitten\nhousunlahkeet ylös käärittyinä kuljin varovasti poikki kapean kadun\nja ikävissäni ostin sitkeitä päärynöitä vanhalta akalta, joka\ntunsi minut venäläiseksi ja sanoi \"tshitiri\" (neljä), \"davatsat\"\n(kaksikymmentä), ja neuvottomana mietiskellesäni mielessäni, minne\nmennä ja mitä tehdä, tapasin toisia venäläisiä, jotka olivat yhtä\npettyneitä kuin minäkin, alkoi minua harmittaa ja hävettää.\n\nAbbazia on tyynen, Adrian merestä pistävän lahden rannalla, josta\nnäkee höyrylaivojen ja purjealusten kirjavine purjeineen liikkuvan\nmeren ulapalla. Näkyypä sieltä aina Fiumeen saakka ja kaukaa\nsiintävät Adrian meren saaret punertavan usvan peitossa. Maisema\nolisi kuvankaunis, elleivät näköalaa lahdelle pilaisi tyyliltään\nkömpelön porvarimaiset hotellit, joita ahnaat kauppiaat ovat\nrakentaneet pitkin viheriäistä rantaa, niin että tässä paratiisissa\nei näe paljon muuta kuin akkunoita, terasseja, aukeita paikkoja\nvalkoisine pöytineen, ja viinurien mustia hännystakkeja!\n\nKaupungissa on puisto, -- niitähän on nykyään jokaisessa\nulkomaalaisessa kylpypaikassa. Palmujen tumma, liikkumaton, äänetön\nvihreys, käytävien heleänkeltainen hiekka, kirkkaan viheriät penkit,\nsotilassoittokunnan rämisevien torvien kimallus, kenraalien punaiset\nhousunjuovat -- kaikkiin niihin kyllästyy kymmenessä minuutissa. Ja\nkuitenkin luulee olevansa jostakin syystä velvollinen oleskelemaan\ntäällä kymmenen päivää, vieläpä kymmenen viikkoakin!\n\nMatkustellessani vastoin tahtoani kylpypaikasta toiseen, olen\ntullut yhä vahvemmin vakuutetuksi siitä, miten epämukavasti ja\nkitsaasti rikkaat, kylläiset ihmiset elävät, miten veltto ja heikko\nheidän mielikuvituksensa on, miten arkoja heidän toiveensa ja miten\nriippuvainen heidän makunsa on. Ja miten paljon onnellisempia\novatkaan ne vanhat ja nuoret matkailijat, joilla ei ole varaa asua\nhotelleissa, vaan majailevat missä sattuu, katselevat ihaillen merta\nkorkealta vuorelta, loikoilevat viheriässä ruohossa, kulkevat jalan,\nnäkevät läheltä metsiä ja kyliä, tutkivat kansan tapoja, kuulevat sen\nlauluja, rakastuvat sen naisiin...\n\nPuistossa istuessani alkoi hämärtää ja silloin Ariadnani ilmestyi\nkauniina ja suloisena kuin prinsessa sinne. Hänen jäljessään kulki\nLubkov, jonka yllä oli uusi, väljä, luultavasti Wienissä ostettu puku.\n\n-- Miksi olette vihainen? -- kysyi Lubkov häneltä. -- Mitä olen\nteille tehnyt?\n\nHuomattuaan minut Ariadna huudahti ilosta ja olisi varmaan\nheittäytynyt kaulaani, ellemme olisi olleet puistossa. Hän puristi\nlujasti kättäni ja nauroi; minäkin rupesin nauramaan, vaikka olisi\ntehnyt mieleni itkeä liikutuksesta. Sitten alkoi sataa kysymyksiä:\nKuinka maalla voidaan? Entäs isä? Olinko nähnyt hänen veljeään? j.n.e.\n\nAriadna vaati minun katsomaan häntä silmiin, ja kysyi muistinko\nonkiretkiämme, kinastelujamme, huvimatkojamme...\n\n-- Miten hauskaa silloin totisesti oli, -- huoahti hän. -- Mutta ei\nmeidän täällä nytkään ikävä ole. Meillä on paljon tuttavia, rakas\nystäväni! Huomenna esitän teidät eräälle venäläiselle perheelle.\nMutta teidän pitäisi ostaa uusi hattu.\n\nHän katseli minua kasvojaan rypistellen.\n\n-- Abbazia ei ole mikään maalaiskylä, -- jatkoi hän. -- Täällä pitää\nolla comme il faut.\n\nSitten läksimme ravintolaan.\n\nAriadna nauroi koko ajan, laski leikkiä ja sanoi minua hyväksi,\nrakkaaksi, viisaaksi eikä näyttänyt uskovan silmiään, kun näki minut\nseurassaan. Istuimme siten yhdentoista tienoille saakka ja erosimme\nhyvin tyytyväisinä sekä illalliseen että toisiimme. Seuraavana\npäivänä Ariadna esitteli minut venäläiselle perheelle: \"Tunnetun\nprofessorin poika, meidän naapurimme.\" Ariadna puhui tämän perheen\nkanssa ainoastaan maatiloista ja viljasadoista vedoten vähän väliä\nminuun. Hän tahtoi tekeytyä hyvin rikkaaksi maatilanomistajattareksi\nja onnistuikin siinä. Hän käyttäytyi kuin todellinen aatelisnainen\nainakin, ja aatelinen hän syntyjään olikin.\n\n-- Mutta minkälainen ihminen tätini on! -- huudahti hän yht'äkkiä\nkatsoen hymyillen minuun -- jouduimme täällä keskenämme riitaan, ja\nhän matkusti heti Meraniin. Mokomakin!\n\nKysyin sitten häneltä puistossa kävellessämme:\n\n-- Mistä tädistänne te äsken puhuitte?\n\n-- Se oli vain hätävalhe, -- nauroi Ariadna. -- Heidän ei tarvitse\ntietää, ettei minulla ole naisseuraa.\n\nHetken vaiettuaan hän lähestyi minua ja sanoi:\n\n-- Kohdelkaa myötätuntoisesti Lubkovia, hyvä ystäväni! Hän on niin\nonneton! Hänen äitinsä ja vaimonsa ovat kerrassaan kauheita.\n\nAriadna teititteli Lubkovia ja sanoi hänelle levolle mennessään\n\"hyvää yötä\" kuten minullekin. He asuivat eri kerroksissa, ja\nsenvuoksi minä rupesin uskomaan, että kaikki oli joutavaa juttua\nmitä heistä oli puhuttu, ja ettei heidän välillään ollutkaan mitään\nsuhdetta. Sentähden oloni olikin nyt kevyempi heidät tavattuani. Ja\nkun Lubkov pyysi eräänä päivänä lainata 300 ruplaa, annoin ne hänelle\nmielihyvällä.\n\nOlimme joka päivä kävelemässä emmekä juuri muuta tehneetkään. Milloin\nkuljimme puistossa, milloin söimme, milloin taas joimme. Jouduimme\njoka päivä keskusteluun venäläisen perheen kanssa.\n\nPuistoon mennessäni olin vähitellen tottunut näkemään keltatautisen\nukon, pappismiehen ja itävaltalaisen kenraalin, jolla oli aina mukana\npienet kortit ja joka jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa\npaikassa istuutui panemaan \"patiencea\" kohautellen hermostuneesti\nolkapäitään. Ja soittokunta soitti yhä samoja kappaleita.\n\nKotona maalla häpesin talonpoikia; jos tein arkipäivin muutamien\ntuttujen kanssa lähtöä huvimatkalle tai istuin onkimassa, ja niin\nhäpesin nytkin nähdessäni palvelijoita, kyytimiehiä, vastaantulevia\ntyömiehiä. Minusta näet tuntui siltä kuin he olisivat katsoneet minua\nja ajatelleet: Mikset sinä tee mitään? Ja tämä häpeä kiusasi minua\naamusta iltaan, joka päivä.\n\nSe oli omituista, ikävää, yksitoikkoista elämää. Ainoana\nvaihteluna oli se, että Lubkov lainasi minulta milloin sata,\nmilloin viisikymmentä guldenia, joista hän ilostui kuin morfinisti\nmorfiinista, ja rupesi äänekkäästi nauramaan vaimoaan, itseään ja\nvelkojiaan.\n\nSää muuttui sateiseksi ja kylmäksi. Matkustimme Italiaan, ja minä\nsähkötin isälleni, että hän lähettäisi minulle kiireimmän kautta\nkahdeksansataa ruplaa Roomaan. Matkalla viivähdimme Veneziassa,\nBolognassa ja Firenzessä ja jouduimme joka kaupungissa kalliiseen\nhotelliin, jossa kiskottiin eri maksu valosta, palveluksesta,\nlämmityksestä, leivästä aamiaispöydässä, vieläpä oikeudesta olla\nsyömättä yhteisessä pöydässä.\n\nMe söimme paljon. Aamulla meille tarjottiin café complet'a. Yhdeltä\noli aamiainen: lihaa, kalaa, omeletti, juustoa, hedelmiä ja viiniä.\nKuudelta syötiin päivällinen, johon kuului kahdeksan ruokalajia ja\npitkät väliajat, joiden kuluessa joimme olutta ja viiniä. Yhdeksän\naikaan tarjottiin teetä. Ennen puolta yötä Ariadna halusi syödä\njotakin ja tilasi liikkiötä ja pehmeäksi keitettyjä munia. Hänen\nseurakseen söimme mekin. Aterian väliajoilla juoksimme museoissa\nja näyttelyissä ajatellen koko ajan, ettemme vain myöhästyisi\npäivälliseltä tai aamiaiselta. Taulujen katseleminen ikävystytti\nminua, minun teki mieleni kotiin maalle, minua väsytti, etsin tuolia\nvoidakseni istahtaa ja toistin teeskennellen muitten mukaan: \"Miten\nihanaa! Miten paljon ilmaa!\"\n\nKuten kylläisten jättiläiskäärmeitten kiintyi meidänkin katseemme\nvain kiiltäviin esineihin, myymäläin ikkunat vaikuttivat meihin\nhypnotisoivasti, ja me ihailimme väärennettyjä rintaneuloja ja\nostimme paljon tarpeetonta tavaraa.\n\nSamallaista oli Roomassakin. Siellä satoi usein ja tuuli puhalsi\nkylmästi. Nautittuamme tanakan aamiaisen lähdimme katsomaan Pietarin\nkirkkoa, mutta kun olimme syöneet runsaasti ja ilmakin sitä paitsi\noli huono, ei rakennus tehnyt meihin sanottavaa vaikutusta ja\nsyyttäessämme toisiamme välinpitämättömyydestä taidetta kohtaan\nolimme joutua riitaan.\n\nIsäni lähettämät rahat saapuivat. Lähdin aamulla noutamaan niitä;\nLubkov seurasi minua.\n\n-- Nykyisyys ei voi olla täysin onnellinen, jos miehellä on\nmenneisyytensä, -- sanoi hän. -- Minun harteilleni on menneisyys\nsälyttänyt raskaan taakan. Olisipa minulla rahaa, niin ei onnettomuus\nolisi niin perin suuri, mutta nyt on suo siellä, vetelä täällä...\nUskotteko, että taskussani on tällä hetkellä vain kahdeksan frangia,\n-- jatkoi hän alentaen ääntänsä, -- ja minun pitäisi lähettää\nvaimolleni sata ruplaa ja äidilleni yhtä paljon. Niin, ja itse\ntäytyy myöskin elää. Ariadna on kuin lapsi eikä ajattele asemaamme\nyhtään, vaan tuhlaa rahoja kuin ruhtinatar. Miksi hän osti itselleen\neilen kellon? Ja sanokaa, mitä hyötyä tällaisesta näyttelemisestä\non? Johtuuhan siitä, että Ariadna ja minä salaamme palvelusväeltä\nja tuttavilta suhteemme, ainakin 10 tai 15 frangin lisäkustannukset\nvuorokaudessa, minä kun asun eri huoneessa. Mitä hyötyä siitä\ntodellakin on?\n\nTuntui kuin teräväsärmäinen kivi olisi ruhjonut rintaani. Asiaa ei\nsaattanut enää epäillä, kaikki selveni minulle nyt, kylmä väristys\nkulki kautta ruumiini... Päätin, etten enää tapaisi heitä, menisin\nheidän luotaan, matkustaisin viipymättä kotia...\n\n-- On helppo päästä lähempään suhteeseen naisen kanssa, -- jatkoi\nLubkov, -- kun vain rupee riisumaan häntä. Mutta sitten... kuinka\nvaikeaksi käykin kaikki! Miten joutavaa, mieletöntä!\n\nLaskiessani isäni lähettämiä rahoja, sanoi hän:\n\n-- Ellette lainaa minulle 1,000 frangia, olen hukassa. Teidän rahanne\nvain voivat pelastaa minut!\n\nAnnoin hänelle hänen pyytämänsä summan. Hän muuttui taas iloiseksi ja\nalkoi nauraa setäänsä, joka ei ollut voinut salata hänen osoitettaan\nhänen vaimoltaan.\n\nPalattuani hotelliin kokosin matkakapineeni ja maksoin laskuni. Piti\nvain sanoa vielä jäähyväiset Ariadnalle.\n\nKoputin hänen ovelleen.\n\n-- Entrez!\n\nAriadnan huoneessa vallitsi epäjärjestys kuten aamulla ainakin:\npöydällä teetarjotin, leivänpalasia, munankuoria. Ummehtunut,\nhajuvedelle tuoksuva ilma täytti huoneen. Vuode oli siistimätön\nja saattoi selvästi huomata, että siinä oli maannut kaksi henkeä.\nAriadna oli itse vast'ikään noussut ja pukeutunut flanelliseen\naamunuttuun; hänen hiuksensa olivat kampaamattomat.\n\nMinä tervehdin, istuin sitten hetken aikaa ääneti, kunnes hän oli\nsaanut tukkansa kammatuksi ja kysyin vihdoin koko ruumis vavisten:\n\n-- Miksi... miksi kehotitte minun matkustamaan tänne ulkomaille?\n\nNähtävästi hän arvasi ajatukseni. Hän tarttui käteeni sanoen:\n\n-- Tahdon, että olisitte täällä. Te olette niin puhdas!\n\nMinä häpesin kiihtymystäni ja vavistustani. En voinut pidättää pientä\nitkua puhkeamasta esiin. Menin sitten ulos sanaakaan sanomatta ja\nistuin jo tunnin päästä rautatienvaunussa. Kuvittelin koko matkan\njostakin syystä, että Ariadna oli raskaana, ja hän inhotti minua.\nJa kaikki naiset, jotka näin joko vaunuissa tai asemasilloilla,\nnäyttivät minusta raskailta, ja olivat inhottavia, kurjia. Asemani\noli samallainen kuin ahnaan kiihkoisen saiturin, joka yht'äkkiä\nsaa tietää rahansa olevan vääriä. Kaikki ne puhtaat, suloiset\nhaaveet, jotka olivat niin kauan hyväilleet rakkauden lämmittämää\nmielikuvitustani, kaikki suunnitelmani, toiveet, muistoni,\nkäsitykseni rakkaudesta ja naisesta, näyttivät nyt nauravan ja\nilkamoivan minulle.\n\n-- Kuinka saattaa Ariadna, nuori, kaunis, älykäs neitonen,\nsenaattorin tytär, antautua suhteisiin tuollaisen kehnon,\njokapäiväisen miehen kanssa? -- mietin kauhistuneena mielessäni.\n\n-- Mutta miksei hän rakastaisi Lubkovia? -- vastasin omiin\nkysymyksiini. -- Missä suhteessa hän on minua huonompi? Rakastakoon\nketä häntä haluttaa, mutta miksi hänen piti valehdella? Mutta miksi\nhänen pitäisi olla avosydäminen minulle? -- Ja näitä ajatuksiani\nhaudoin siksi kuin pääni meni pyörälle.\n\nVaunussa oli viileätä. Matkustin ensimäisessä luokassa, mutta meitä\nistui kolme henkeä samalla sohvalla, sisäikkunoita ei ollut, ulko-ovi\njohti suorastaan vaunuun, ja minusta tuntui kuin olisin istunut\njalkapuussa, ahdingossa, hyljättynä, kurjana. Minun jalkojani paleli\nja samalla johtui mieleeni, kuinka houkutteleva Ariadna oli ollut\naamunutussaan, hiukset hajalla, ja minut valtasi äkkiä niin voimakas\nmustasukkaisuuden tunne, että hypähdin tuskissani pystyyn. Naapurini\nkatsoivat minuun ihmeissään, vieläpä kauhuissaankin.\n\nKotona maalla oli suuria lumikinoksia ja kahdenkymmenen asteen\npakkanen. Rakastan talvea, sillä tähän vuodenaikaan minun oli\nmaalla, vieläpä paukkuvassa pakkasessa, niin lämmin olla. On\nniin hauska turkit ja huopasaappaat yllä työskennellä kirkkaana,\nkylmänä päivänä puutarhassa tai pihalla, tai lukea sisällä hyvin\nlämmitetyssä kamarissa, istua isän työhuoneen uunin edessä, kylpeä\nmaalaissaunassa... Vain siinä tapauksessa, ettei talossa ole äitiä,\nsisaria tai lapsia, ovat talvi-illat niin kolkkoja, ja tuntuvat\nsilloin niin pitkiltä ja hiljaisilta. Ja mitä lämpimämpi ja\nsuloisempi olo on, sitä tuntuvampi on tämä puutekin.\n\nSen talven illat olivat pitkiä, jolloin palasin ulkomailta. Minun\noli ikävä, enkä voinut ikävältä edes lukea. Päivällä tosin aika\nkului joten kuten lapioidessa lunta puutarhassa, kanoja ja vasikoita\nruokkiessa, mutta illoista ei tahtonut tulla mitään loppua!\n\nEnnen en pitänyt vieraista, mutta nyt iloitsin heidän tulostaan,\nsillä tiesin, että puhe kääntyisi ehdottomasti Ariadnaan. Spiritisti\nKotlovitsh ajoi usein luoksemme saadakseen puhua sisarestaan, ja toi\ntoisinaan mukanaan ystävänsä, ruhtinas Maktujevin, joka ei ollut\nsuinkaan vähemmän rakastunut Ariadnaan kuin minä. Ruhtinaan täytyi\nsaada istua Ariadnan huoneessa, kosketella hänen pianonsa näppäimiä\nja selailla hänen nuottiensa lehtiä; muuten hän ei jaksanut elää. Ja\nisoisä Hilarionin henki ennusti yhä, että Ariadnasta tulisi ennemmin\ntai myöhemmin ruhtinaan puoliso.\n\nMeillä ruhtinas viipyi tavallisesti pitkän aikaa, keskipäivästä\naina puoliyöhön saakka. Mutta hän ei puhunut paljon; vaieten hän\ntyhjensi pari kolme pulloa olutta naurahtaen vain silloin tällöin\nkatkonaisesti, surullisesti ja typerästi osoittaakseen siten, että\nhänkin ottaa osaa keskusteluun. Aina lähtöä tehdessään hän vei minut\nsyrjään ja kysyi puoliääneen:\n\n-- Milloin näitte Ariadna Grigorjevnan viimeksi? Oliko hän terve?\nLuulen, että hän viihtyy siellä?\n\nTuli kevät. Oli lähdettävä pelloille kevätkylvöjä tekemään. Sää\noli kolkko, mutta kuitenkin keväinen, ja minä olin jo taipuvainen\ntyytymään tappiooni. Tehdessäni peltotöitä ja kuunnellessani kiurujen\nlaulua, juohtui usein mieleeni ajatus: eiköhän olisi parasta päättää\njo nuo haaveet onnesta ja naida muitta mutkitta yksinkertainen\ntalonpoikaistyttö?\n\nMutta keskellä kuuminta työkiirettä sain kirjeen, jossa oli\nitalialainen postimerkki. Ja kevätkylvöt, mehiläiset, vasikat,\ntalonpoikaistyttö -- kaikki katosivat kuin savu.\n\nTällä kertaa Ariadna kirjoitti, että hän oli sanomattoman onneton.\nHän soimasi minua siitä, etten ollut ojentanut hänelle auttavaa\nkättä, vaan heittänyt hänet vaaran hetkenä oman onnensa nojaan.\nKoko kirje oli kirjoitettu suurella, hermostuneella käsialalla, se\noli täynnä korjauksia ja tahroja, ja saattoi huomata, että hän oli\nkirjoittanut sen suuressa kiiressä ja että hän oli kärsinyt paljon.\nKirjeensä lopussa hän rukoili minua luokseen pelastamaan häntä.\n\nTempasin itseni taas irti ympäristöstäni ja matkustin muille maille.\n\nAriadna asui Roomassa. Saavuin hänen luokseen myöhään illalla, ja\nnähdessään minut hän alkoi itkeä ja heittäytyi kaulaani. Hän ei\nollut lainkaan muuttunut talven kuluessa; oli yhtä nuori ja kaunis\nkuin ennenkin. Söimme yhdessä illallisen ja ajelimme aina aamun\nvalkenemiseen saakka ympäri Roomaa, ja koko ajan hän kertoi elämänsä\nvaiheita.\n\nKysyin, missä Lubkov oli.\n\n-- Älkää puhuko siitä roistosta! -- huusi hän. -- Hän inhottaa ja\niljettää minua!\n\n-- Mutta tehän rakastitte häntä, -- sanoin.\n\n-- En milloinkaan! Ensi aikoina hän näytti hyvin omaperäiseltä ja\nherätti myötätuntoisuutta -- siinä kaikki. Hän on hävytön, valtaa\nnaisen väkirynnäköllä, ja se tempaa mukaansa. Mutta älkäämme puhuko\nhänestä. Se on surullinen lehti elämäni kirjassa. Hän on matkustanut\nVenäjälle rahoja hankkimaan, ja minä sanoin hänelle, että hänen on\nparas pysyä poissa täältä.\n\nAriadna ei asunut enää hotellissa, vaan yksityisessä huoneustossa,\njossa oli kaksi kylmästi ja uhkeasti sisustettua huonetta. Sellainen\noli hänen makunsa.\n\nLubkovin lähdettyä hän oli lainannut tuttaviltaan noin viisi tuhatta\nfrangia, ja minun tuloni oli todellakin hänen pelastuksensa.\n\nToivoin voivani viedä hänet maalle kotikyläämme, mutta en\nonnistunutkaan siinä. Hän ikävöi tosin kotimaahansa, mutta muistot\neletystä köyhyydestä, puutteista, ruostunut katto veljensä talossa,\nherättivät hänessä inhoa ja kauhua, ja esittäessäni kotimatkaa hän\npuristi suonenvetoisesti käsiäni ja sanoi:\n\n-- Ei, ei! Minä kuolisin ikävään siellä kotona!\n\nSilloin joutui rakkauteni viimeiseen vaiheeseensa.\n\n-- Olkaa entinen ystäväni, rakastakaa minua hiukan, -- sanoi Ariadna\npuoleeni kumartuen. -- Te olette niin synkkä ja miettiväinen,\npelkäätte antautua innostuksen valtaan ja ajattelette alati\nseurauksia. Tuo tuollainen on ikävää. Minä rukoilen, olkaa nyt hellä\nminulle!... Minun puhdas, pyhä, rakas ystäväni, minä rakastan teitä!\n\nMinusta tuli hänen rakastajansa. Ainakin kuukauden päivät olin\nkuin mieletön, ihastunut korviani myöten. Syleillä nuorta, ihanaa\nvartaloa, nauttia siitä, tuntea aina herätessään sen lämpö ja\najatella, että tässä on nyt minun Ariadnani, -- siihen ei ollut\nhelppo tottua!\n\nMutta minä totuin siihen kuitenkin ja vähitellen asemani alkoi\nselvitä minulle. Ensinnäkin huomasin, että Ariadna ei rakastanut\nminua nyt enemmän kuin ennenkään. Mutta hän tahtoi tosissaan\nrakastaa, hän pelkäsi yksinäisyyttä ja tärkeintä oli se, että minä\nolin nuori, terve, voimakas, ja hän aistillinen, kuten yleensä\nkaikki kylmät ihmiset. Me emme salanneet toisiltamme, että himokas\nrakkaus oli vienyt meidät yhteen. Senjälkeen minäkin ymmärsin jotain\nmuuta... Oleskelimme Roomassa, Napolissa, Firenzessä, matkustimme\nmyöskin Parisiin, mutta siellä oli liian kylmä ja me palasimme\ntakaisin Italiaan. Esiinnyimme kaikkialla miehenä ja vaimona, elimme\nkuin rikkaat kartanonomistajat. Tuttavuudestamme oli usealle huvia,\nja Ariadnalla oli kaikessa hyvä menestys. Kun hän otti tunteja\ntaidemaalauksessa, sanottiin häntä taiteilijattareksi, ja ajatelkaas,\ntämä nimitys sopi hänelle mainiosti, vaikka hänellä ei ollut lainkaan\nluontaisia lahjoja tälle alalle.\n\nAriadna nukkui joka päivä kahteen, kolmeen saakka ja nautti\nkahvinsa ja aamiaisensa sängyssä. Päivälliseksi hän söi lientä,\nkalaa, lihaa, parsaa, lintua, ja kun hän meni levolle, annoin\nhänelle vielä vuoteelle jotakin, esimerkiksi pihvin, ja sen hän söi\nsurullisen, huolestuneen näköisenä. Yöllä herätessään hän söi omenia\nja appelsiineja. Tämän naisen pääominaisuuksia oli hämmästyttävä\nkavaluus. Hän oli aina joka hetki kavala, nähtävästi tuntematta\nsiihen minkäänlaista tarvetta, vaistomaisesti, saman vietin\nvaikutuksesta, joka saa varpusen tirskumaan ja torakan liikuttamaan\ntuntosarviaan. Hän oli kavala minua, palvelijoita, ovenvartijoita,\nkauppa-apulaisia, tuttavia kohtaan; hän ei voinut kertaakaan\nkeskustella kenenkään kanssa eikä tavata ketään teeskentelemättä,\nirvistelemättä. Kun joku mies, olipa tämä sitten palvelija tai\nherra, vain astuikin huoneeseemme, muuttui Ariadnan katse, ilme,\nääni, muuttuivatpa hänen muotonsa ääriviivatkin. Olisittepa edes\nkerrankin nähnyt hänet silloin, niin olisitte varmaan sanonut,\nettei voinut olla meitä ylhäisempiä ja rikkaampia ihmisiä koko\nItaliassa. Ei sattunut sitä taiteilijaa hänen seuraansa, jolle hän\nei olisi laverrellut jonninjoutavia valheita tämän erinomaisista\nluonnonlahjoista.\n\n-- Te olette suurenmoinen taituri! -- sanoi hän suloisen laulavalla\näänellä. -- Teidän seurassanne on melkein kauheata olla. Luulen, että\nvoitte tunkeutua ihmissielun salatuimpiinkin kätköihin.\n\nJa kaiken tämän hän sanoi viehättääkseen, saavuttaakseen \"menestystä\"\nja ollakseen lumoava! Hänen aivojensa ainaisena ajatuksena oli vain\ntämä: miellyttää! Ja se oli hänen elämänsä tarkoitus ja päämäärä.\nJos olisin sanonut hänelle, että sen ja sen kadun varrella, siinä ja\nsiinä talossa asui ihminen, joka ei ollut mieltynyt häneen, olisi\nhän siitä todellakin kärsinyt. Hänen piti joka päivä saada lumota,\nvangita, tehdä joku mielettömäksi. Se seikka, että olin hänen\nvallassaan ja haihduin hänen lumoissaan aivan kuin olemattomiin,\ntuotti hänelle samaa tyydytystä, jota voittajat tunsivat aikoinaan\nturnajaisissa. Mutta minun nöyryytykseni ei riittänyt vielä hänelle.\nHän vääntelihe peitteittä öisin vuoteellaan kuin naarastiikeri, sillä\nhänen oli aina kuuma, ja luki kirjeitä, joita Lubkov oli hänelle\nkirjoittanut. Tämä rukoili Ariadnaa saapumaan Venäjälle, muuten\nhän ryöstäisi ja murhaisi jonkun saadakseen rahaa, jolla matkustaa\nAriadnan luo Italiaan. Ariadna vihasi Lubkovia, mutta tämän kiihkeät,\norjamaiset kirjeet kiihottivat häntä. Hänen ajatuksensa omasta\nlumousvoimastaan oli kerrassaan suurenmoinen: hänestä tuntui siltä\nkuin olisi hän voinut valloittaa suuret joukot ihmisiä, koko Italian,\nkoko maailman, jos he vain olisivat nähneet hänen alastoman ruumiinsa\nmuodon ja hänen ihonsa värin. Nämä puheet ruumiin muodosta ja ihon\nväristä loukkasivat minua, mutta tämän huomattuaan hän puhui huonolla\ntuulella ollessaan tuontapaisia typeryyksiä ärsyttääkseen minua,\nja menipä kerran niinkin pitkälle, että suuttui erään naisen luona\nollessamme vieraisilla tämän huvilassa ja sanoi minulle:\n\n-- Ellette lakkaa kiusaamasta minua noilla viisauksillanne, riisuudun\nheti ilki alasti ja heittäydyn tuonne kukkapenkereelle makaamaan!\n\nAjattelin toisinaan katsellessani, miten hän nukkui, söi tai koetti\ntekeytyä hyvin naivin näköiseksi: miksi Jumala on luonut hänet\nkauniiksi, suloiseksi, älykkääksi? Senköhän vuoksi, että hän voisi\npiehtaroida vuoteessa, syödä ja valehdella, valehdella rajattomasti?\n\nKolmea seikkaa Ariadna pelkäsi: kuukauden kolmattatoista päivää,\nilkeitä silmiä ja pahoja unia. Vapaasta rakkaudesta ja vapaudesta\nyleensä hän jutteli kuin vanha, jumalinen nainen, ja väitti, että\nBoleslav Markevitsh on Turgenjevia etevämpi. Mutta hän oli kavala ja\nteräväkielinen kuin paholainen ja osasi käyttäytyä seuroissa kuin\nsivistynyt ja edistystä harrastava henkilö ikään.\n\nAriadna saattoi ilon hetkellä loukata palvelijaa tai tappaa\nhyönteisen; hän piti härkätaisteluista, luki mielellään murhista ja\nsuuttui, jos joku syytetty vapautettiin.\n\nElämämme kävi hyvin kalliiksi. Isä parka lähetti minulle eläkkeensä,\nkaikki pikku tulonsa, lainasi minulle, mistä vain sai irti, ja\nkun hän kerran vastasi \"non habeo\", lähetin hänelle epätoivoisen\nsähkösanoman, jossa pyysin häntä panttaamaan maatilan. Hiukan\nmyöhemmin pyysin häntä hankkimaan jostakin rahoja toista kiinnitystä\nvastaan. Hän täytti vähääkään vastustelematta molemmat pyyntöni ja\nlähetti minulle kaikki rahat viimeiseen kopekkaan asti.\n\nMutta Ariadna halveksi elämän käytännöllistä puolta, hän välitti viis\nkaikesta tästä, ja tuhlatessani tuhansia frangeja hänen mielettömiä\ntoiveitaan tyydyttääkseni ja valittaessani kuin vanha puu, lauleli\nhän iloisin mielin: \"Addio bella Napoli\".\n\nKylmenin vähitellen häntä kohtaan ja rupesin häpeämään suhdettamme.\nEn pidä raskaudesta enkä synnytyksestä, mutta nyt haaveksin toisinaan\nlasta, joka ainakin muodollisesti olisi voinut muuttaa elämäämme.\n\nJotten olisi perinpohjin kyllästynyt elämääni, rupesin käymään\nmuseoissa ja taidekokoelmissa, aloin lukea kirjasia, söin vähän ja\nlopetin juomisen. Pitkin päivää uuvutin siten itseäni, ja elämäni\ntuntui jonkunverran kevyemmältä.\n\nMutta Ariadna kyllästyi minuun myöskin. Sattumalta kuuluivat ne\nihmiset keskisäätyyn, joiden parissa hänellä oli ollut hyvä menestys;\nlähettiläitä ja salonkeja ei ollut enää; rahoja oli niukanlaisesti ja\nse tuskastutti, vieläpä itkettikin häntä. Vihdoin hän sanoi, ettei\nhänellä olisi mitään Venäjänmatkaa vastaan.\n\nJa niin me lähdimme matkalle. Viime kuukausina ennen lähtöä oli hän\nkirjoitellut ahkerasti veljelleen; hänellä oli nähtävästi salaiset\naikomuksensa, mutta mitkä... Jumala ties. Olin jo aikoja sitten\nväsynyt onkimaan hänen viekkaita ajatuksiaan.\n\nMutta me emme lähteneet maalle, vaan olemme nyt matkalla Jaltaan\nja sieltä Kaukasiaan. Hän ei viihdy nykyään enää muualla kuin\nkylpypaikoissa, mutta tietäisittepä vain, miten minä vihaan näitä\nkylpypaikkoja, miten ilma niissä on ummehtunut ja miten minua kaikki\nhävettää niissä. Olisinpa nyt kotonani maalla, jossa saisin tehdä\ntyötä otsani hiessä voidakseni siten sovittaa erehdykseni! Nyt tunnen\nitsessäni piilevän rajattoman voiman ja minusta näyttää siltä, että\npanemalla nämä voimat liikkeelle voin lunastaa maatilan viidessä\nvuodessa veloista vapaaksi.\n\nMutta asia on sekava. Me emme ole enää ulkomailla, vaan Venäjällä\nja on ajateltava laillista avioliittoa. Viehätys on tietysti jo\nkadonnut, entisestä rakkaudesta ei ole enää hituistakaan jälellä.\nMutta olkootpa asiat miten tahansa, niin on velvollisuuteni naida\nhänet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nShamohin, joka oli innostunut kertomuksestaan, ja minä menimme alas\nja jatkoimme keskustelua naisista.\n\nOli jo myöhä tavatessamme toisemme hytissä, jossa rupesimme levolle.\n\n-- Toistaiseksi on nainen vain maaseudulla miehen tasalla,\n-- puhui Shamohin. -- Siellä hänen ajatuksensa, tunteensa ja\naherruksensa askartelevat sivistysasioissa samalla innolla kuin\nmiehen. Mutta älykäs kaupunkilaisnainen on jo paljon jälempänä\nhäntä ja palaamassa jälleen entiseen alkuperäiseen tilaansa. Hän\non jo puoliksi ihmispeto, ja hänen ansiotaan on juuri se, että\nihmisneron valloituksista on mennyt niin paljon hukkaan. Nainen\nhäviää vähitellen naisena ja hänen sijalleen tulee naaras. Tämä\nälykkään naisen jäännös uhkaa vakavasti kultuuria; peräytyessään\nkoettaa nainen kiinnittää miehen itseensä ja hidastuttaa siten tämän\nedistystä. Siitä ei ole epäilystäkään.\n\nMinä kysyin: miksi tuomita kaikkia naisia yhden ainoan\nmukaan... Ariadnan mukaan? Jo naisten pyrkimys sivistykseen ja\nsukupuolten tasa-arvoisuuteen, mikä mielestäni on pyrkimystä\noikeudenmukaisuuteen, kumoaa jokaisen luulon taaksepäin kulkevasta\nkehityksestä.\n\nMutta Shamohin tuskin kuunteli minua ja hymyili epäluuloisesti. Hän\noli jo kiihkeä, paatunut naisten vihaaja, ja olisi ollut turhaa\nkoettaa muuttaa hänen mieltään.\n\n-- Riittää! -- keskeytti hän. -- Ellei nainen kerran pidä minua\ntasa-arvoisena ihmisenä, vaan koiraksena, ja koettaa koko ikänsä\nvain miellyttää minua, s.o. valloittaa minut, niin saattaako silloin\nenää puhua naisen täysistä oikeuksista? Oi, älkää luottako heihin,\nhe ovat niin kovin viekkaita! Me miehet teemme työtä hankkiaksemme\nheille vapauden, mutta he eivät välitä tästä vapaudesta, ovat vain\nvalittavinaan. He ovat niin äärettömän viekkaita!\n\nKinastelu ikävystytti minua, tahdoin nukkua ja käännyin seinään päin.\n\n-- Niin, -- kuulin vielä, kun olin jo nukahtamaisillani. -- Niin! Syy\non kokonaan kasvatuksessamme, hyvä ystäväni. Kaupungeissa naisten\nkasvatus rajoittuu pääasiallisesti siihen, että heistä koetetaan\nmuodostaa ihmispetoja, s.o. opettaa häntä miellyttämään koirasta ja\npitämään tätä vallassaan. Niin!\n\nShamohin huoahti.\n\nTyttöjä ja poikia on opetettava rinnan, jotta he saisivat olla aina\nyhdessä, ja naisen kasvatuksen tulee olla sellainen, että hän miehen\ntavoin tottuisi huomaamaan erehdyksensä, muuten hän luulee olevansa\naina oikeassa. Istutettakoon tyttöihin heidän vielä kapaloissa\nollessaan se käsitys, että mies ei ole vain pelkkä kavaljeeri ja\nsulhanen, vaan läheinen, samanarvoinen ihminen kuin nainenkin.\nOpetettakoon heitä ajattelemaan loogillisesti, älköönkä heille\nvakuutettako, että heidän aivonsa painavat vähemmän kuin miehen ja\nettä he senvuoksi saavat olla välinpitämättömiä tieteitä, taiteita\nja yleensä kultuuria kohtaan. Suutarin tai maalarin oppipojalla\non myöskin pienemmät aivot kuin täysikasvuisella miehellä, mutta\nhän ottaa kuitenkin osaa yleiseen olemassaolontaisteluun, hän\ntekee työtä ja kärsii. On myöskin luovuttava tuosta tavasta vedota\nfysiologiaan, raskaudentilaan ja synnytyksiin, sillä ensinnäkin:\nnainen ei synnytä joka kuukausi, toiseksi: kaikki naiset eivät saa\nlapsia ja kolmanneksi: maalaisnainen tekee peltotyötä vielä päivää\nennen synnytystä eikä kärsi siitä. Vallitkoon sitäpaitsi arkielämässä\ntäydellinen yhdenvertaisuus. Jos mies tarjoaa naiselle tuolin tai\nantaa hänelle lattialle pudonneen nenäliinan, niin maksakoon nainen\ntakaisin samalla mitalla. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, jos\nhyvään perheeseen kuuluva tyttö auttaa ylleni päällystakin tai\nojentaa minulle lasillisen vettä...\n\nEnempää en kuullut; minä nukahdin.\n\nSeuraavana päivänä Sevastopolia lähestyessämme oli huono, sateinen\nsää. Laiva keinui. Shamohin istui ääneti kanssani laivan kannella\nsyviin ajatuksiin vaipuneena. Teelle soitettaessa alkoi kannelle\nlaskeutua miehiä, kaulukset pystyssä, ja naisia, joiden kasvot olivat\nunisen näköiset. Eräs naisista, nuori ja hyvin kaunis, sama, joka\nWoloczyskassa oli suuttunut tullivirkamiehiin, tuli Shamohinin luo ja\nsanoi tälle oikukkaan, hemmotellen lapsen tavoin:\n\n-- Jean, lintusi on merisairas!\n\nJaltassa asuessani näin tämän kauniin naisen ratsastavan kahden\nupseerin seurassa, jotka pysyivät töin tuskin hänen kintereillään. Ja\neräänä aamuna näin hänen istuvan meren rannalla yllään fryygialainen\npäähine ja esiliina. Hän maalasi öljyvärietyydiä, ja jonkun matkan\npäässä seisoi joukko ihmisiä häntä ihaillen.\n\nTutustuin sitten kerran tuohon naiseen. Hän puristi lujasti kättäni,\nloi minuun ihastuneen silmäyksen ja kiitti hempeällä äänellä minua\nsiitä tyydytyksestä, jonka teokseni olivat tuottaneet hänelle.\n\n-- Älkää uskoko, -- kuiskasi Shamohin minulle, -- hän ei ole lukenut\nyhtään ainoatakaan teostanne.\n\nKävellessäni rannalla myöhemmin illalla, tapasin Shamohinin, joka\nkantoi suuria hedelmä- ja herkkukääröjä.\n\n-- Ruhtinas Maktujev on täällä! -- huusi hän iloisesti. -- Saapui\neilen Ariadnan veljen, spiritistin kanssa. Nyt ymmärrän, missä\nasioissa Ariadna kirjoitteli niin ahkerasti veljelleen! Hyvä\nJumala, -- jatkoi hän kohottaen katseensa taivasta kohti ja\npainaen kääröjä rintaansa vasten, -- jos hänen aikeensa ruhtinaan\nsuhteen onnistuisivat, olisin minä vapaa ja voisin matkustaa siinä\ntapauksessa maalle isäni luo!\n\nJa Shamohin jatkoi kiireesti matkaansa.\n\n-- Alan jo uskoa henkiin! -- huusi hän minulle taakseen katsahtaen.\n-- Isoisä Hilarionin henki näyttää ennustaneen oikein! Oi, kunpa\nasianlaita niin olisi!\n\nSeuraavana päivänä matkustin Jaltasta, mutta sitä en tiedä, miten\nShamohinin romaani lienee loppunut.\n\n\n\n\nVera.\n\n\nIvan Aleksejevitsh Ognjev muisteli, kuinka hän eräänä elokuun iltana\navasi lasioven niin että helisi, ja meni ulos parvekkeelle. Hänen\nyllään oli silloin kevyt hartiavaippa ja päässään leveälierinen\nolkihattu, joka nyt virui tomuisena sängyn alla jalkineitten seassa.\nToisessa kädessään hänellä oli pino kirjoja ja vihkoja, toisessa\npaksu ryhmysauva.\n\nOven takana hänelle tietä valaisten seisoi talon isäntä, Kusnetsov,\nkaljupäinen, harmaapartainen ukko, yllään lumivalkoinen,\nnukkanahkainen takki. Ukko hymyili sydämellisesti ja nyökäytteli\npäätään.\n\n-- Hyvästi, vanhus! -- huusi Ognjev hänelle. Kusnetsov asetti lampun\npöydälle ja meni myöskin parvekkeelle. Kaksi pitkää, kapeata varjoa\nsiirtyi portailta kukkalavoille ja häipyi edemmäksi lehmusten\nrungoille.\n\n-- Hyvästi ja suuret kiitokset vielä kerran! -- virkkoi\nIvan Aleksejevitsh. -- Kiitän teitä hyväntahtoisuudestanne,\nherttaisuudestanne, rakkaudestanne... En unohda ikipäivinä teidän\nvieraanvaraisuuttanne. Te olette niin hyvä, tyttärenne on hyvä,\nte kaikki olette niin hyviä, iloisia, sydämellisiä... niin kelpo\nihmisiä, etten osaa sitä sanoakaan!\n\nTunteiden kyllyydestä ja väkevien juomien vaikutuksesta Ognjev\npuhui laulavalla äänellä ja oli niin liikutettu, että vilkuttamalla\nsilmiään ja kohauttelemalla olkapäitään tulkitsi tunteitaan enemmän\nkuin sanoin. Kusnetsov, joka myöskin oli lämmennyt ja liikutettu\njuomista, kurottautui nuorta miestä kohti ja suuteli tätä.\n\n-- Olen tottunut teihin kuin koira isäntäänsä! -- jatkoi Ognjev.\n-- Olen käynyt melkein joka päivä luonanne, jäänyt kymmenkunta\nkertaa teille yöksikin, ja maistellut niin runsaasti juomianne,\nettä tekee oikein pahaa sitä nyt muistellessani. Mutta etupäässä\nkiitän teitä, Gavril Petrovitsh, siitä myötävaikutuksesta ja avusta,\njota olette minulle osoittanut. Ilman teitä olisin varmaankin\nsaanut oleskella täällä aina lokakuuhun saakka tilastoineni. Mutta\nkyllä alkulauseessani kirjoitankin: \"Pidän velvollisuutenani\nlausua kiitokseni N:n kunnallishallinnon puheenjohtajalle,\nherra Kusnetsoville hänen sydämellisestä myötävaikutuksestaan\".\nTilastotieteellä tulee olemaan loistava tulevaisuus! Pyydän lausumaan\ntervehdykseni Vera Gavrilovnalle ja sanomaan tohtoreille, molemmille\ntuomareille ja teidän kirjurillenne, etten unohda milloinkaan heidän\napuaan! Ja nyt, vanhus, syleilkäämme toisiamme ja suudelkaamme\njäähyväisiksi!\n\nJuomista uupunut Ognjev suuteli vielä kerran ukkoa ja alkoi laskeutua\nalas. Alimmalla portaalla hän katsahti taakseen ja kysyi:\n\n-- Näemmeköhän enää milloinkaan toisiamme?\n\n-- Jumala ties! -- vastasi ukko. -- Luultavasti emme!...\n\n-- Niin, totisesti! Pietariin ei teitä saa millään, ja minä tuskin\nkoskaan joutunen näille syrjäisille seuduille. Siis, voikaa hyvin!\n\n-- Jättäisitte kirjanne tänne! -- huusi Kusnetsov hänen jälkeensä. --\nMiksi turhan tautta kantaa noin painavaa taakkaa? Lähetän huomenna\nmiehen tuomaan niitä!\n\nMutta Ognjev ei kuullut enää, vaan eteni nopeasti talosta. Hänen\nviinistä lämmennyt mielensä oli sekä iloinen että surullinen... Hän\nkulki ja mietti, miten usein tässä maailmassa sentään tapaa hyviä\nihmisiä ja kuinka säälittävää on, ettei näistä tapaamisista jää\nmuuta kuin muistot jälelle. Näet joskus kaukana taivaanrannalla\nkurkiparven, heikko tuulenhenki kantaa sen valittavan ja samalla\nkiihkeän huudon korviisi, mutta hetken kuluttua et näe enää\npienintäkään pistettä etkä kuule heikointakaan ääntä, katsoppa sitten\nsiintävään etäisyyteen miten hartaasti tahansa. Samoin vilahtavat\nihmiset elämässä ohitsemme heidän kasvonsa, ja sanansa katoavat\nmenneisyyteen jättämättä jälkeensä muuta kuin muiston mitättömiä\ntähteitä.\n\nIvan Aleksejevitsh oli asunut keväästä saakka täällä N:n pitäjässä\nja käväissyt melkein joka päivä Kusnetsovien luona. Siksipä hän\npiti ukko Kusnetsovia miltei kuin omana isänään, oli tottunut hänen\ntyttäreensä, palvelijoihinsa, ja tutustunut koko taloon aina sen\npienimpiä yksityiskohtia myöten. Tuttuja olivat kodikas parveke,\npuutarhan sopukat, puitten ääriviivat saunan ja kodan takana... Mutta\nkohta hän on astuva ulos puutarhan pikku portista, ja kaikki tämä on\nmuuttuva vain muistoksi ja menettävä iäksi todellisen merkityksensä\nhänen elämässään. Kuluu vuosi, kuluupa vielä toinenkin -- ja kaikki\nnämä rakkaat kuvat himmenevät mielikuvituksen luomien näkyjen kera.\n\n\"Elämässä ei ole mitään ihmistä kalliimpaa! -- ajatteli Ognjev\nastellessaan liikutettuna puutarhan pikku porttia kohti. -- Ei\nmitään!\"\n\nPuutarhassa oli hiljaista, ja ilma siellä oli lämmin. Tuoksui\nresedalle, tupakalle ja heliotroopille, jotka vielä kukkivat.\nPensaitten ja puitten lomissa häilyi ohut, hempeä, kuutamoinen\nutu, ja kauan säilyivät Ognjevin muistissa nuo sumuhattarat,\njotka olivat kuin kummituksia ja seurasivat hiljalleen toinen\ntoistaan pitkin lehtokujaa kiirien. Kuu paistoi korkealla puiston\nyläpuolella, mutta matalammalla, jossakin idässäpäin liikkui\nläpikuultavia sumuhöytäleitä. Koko maailma näytti keinuvan pelkkinä\nmustina kuvina ja harhailevina valkoisina varjoina, ja Ognjev,\njoka ehkä ensi kerran eläissään näki sumua kuutamoisena elokuun\niltana, luuli, ettei se ollut luontoa, vaan näyttämökoriste, jossa\nymmärtämättömät ilotulittajat, tahtoen valaista puutarhan valkoisella\nbengaalitulella, olivat istuutuneet pensaitten alle ja tulen kera\npäästäneet ilmoille myöskin valkoista savua.\n\nKun Ognjev lähestyi puutarhan pikku porttia, erosi aitauksen luota\ntumma varjo, joka tuli häntä vastaan.\n\n-- Vera Gavrilovna! -- ilostui Ognjev. -- Te täällä? Ja minä kun\netsin turhaan teitä kotoanne lausuakseni teille jäähyväiset... Niin,\nhyvästi siis, nyt minä lähden!\n\n-- Näin varhain? Kellohan on vasta yksitoista.\n\n-- Kyllä nyt on jo aika!... Pitää ensin käydä viisi virstaa ja sitten\nvielä nukkua. Ja huomenna on noustava varhain...\n\nOgnjevin edessä seisoi Kusnetsovin tytär Vera, 21-vuotias neitonen,\njoka tavallisesti oli surumielinen, huolimattomasti puettu, mutta\nsangen mieltäkiinnittävä. Sellaiset tytöt, jotka haaveksivat\npaljon ja makaavat ja lukevat laiskoina päivät pääksytysten\nkaikkea, mitä vain käsiin sattuu, ja jotka ikävöivät ja murehtivat,\nsellaiset pukeutuvat yleensä huolimattomasti. Mutta niille, joille\nluonto on suonut maun ja kauneusaistin, antaa tämä pukeutumisen\nkevyt huolimattomuus erikoisen viehätyksensä. Ainakaan Ognjev,\nmuistellessaan jälkeenpäin viehättävää Veraa, ei voinut ajatella\nhäntä ilman tuota väljää viittaa, joka vyötäisten kohdalta oli\nsyvissä poimuissa olematta silti vartalonmukainen, ei ilman\nhiuskiehkuraa, joka korkeasta kampauksesta oli valahtanut otsalle,\nei ilman sitä punaista, pumpulasyrjäistä liinaa, joka iltaisin\nriippui niin alakuloisesti Veran olkapäällä kuin lippu tyynellä\nsäällä, mutta oli päivällä eteisessä rutussa miesten hattujen seassa\ntai ruokahuoneen arkulla, jossa vanha kissa loikoi kursailematta\nsen päällä. Tästä liinasta ja noista viitan poimuista tuulahti\njonkinlainen vapaa velttous, kodikkuus ja hyväsydämisyys. Ehkä Ognjev\njuuri senvuoksi, että Vera miellytti häntä, näki tämän joka napissa\nja päärmeessä jotakin lämmintä, viehättävää, luontevaa, jotakin\nsellaista hyvää ja runollista, jota ei ole valheellisissa, kylmissä,\nkauneustunteensa menettäneissä naisissa.\n\nVeran vartalo oli sopusuhtainen, hänen piirteensä olivat säännölliset\nja tukkansa kaunis ja kihara. Ognjev, joka oli nähnyt eläissään hyvin\nvähän naisia, piti häntä kaunottarena.\n\n-- Huomenna matkustan! -- sanoi Ognjev hyvästellessään pikku portin\nluona. -- Muistelkaa ystävyydellä minua! Kiitos kaikesta!\n\nSamalla laulavalla äänellä kuin ukonkin kanssa puhuessaan, ja\nsamalla tapaa olkapäitään kohautellen hän alkoi nyt kiitellä Veraa\nvieraanvaraisuudesta ja hyväsydämisyydestä.\n\n-- Olen kirjoittanut teistä äidilleni joka kirjeessä, -- sanoi\nOgnjev. -- Kunpa kaikki olisivat sellaisia kuin te ja teidän\nisäukkonne, niin silloin vasta elämä olisi suloista! Kotiväkenne\non kerrassaan suurenmoista! Te olette yksinkertaisia, sydämellisiä\nkunnon ihmisiä!\n\n-- Minne te nyt matkustatte? -- kysyi Vera.\n\n-- Ensin äitini luo Oreliin, jossa viivyn parisen viikkoa, ja sitten\nPietariin töihin.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Sittenkö? Koko talven teen työtä ja keväällä matkustan jälleen\njonnekin maaseudulle kokoomaan aineksia tilastoani varten. No niin,\neläkää onnellisena, kauan... Tuskinpa enää koskaan näemme toisiamme.\n\nOgnjev kumartui ja suuteli Veran kättä. Sitten hän sanattoman\nliikutuksen valtaamana korjasi hartiavaippaansa paremmin ylleen ja\nkirjoja mukavampaan asentoon, oli hetken vaiti ja virkkoi:\n\n-- Miten paljon täällä onkaan sumua.\n\n-- Niin on. Ettehän vain suinkaan unohtanut mitään?\n\n-- Nähtävästi en mitään...\n\nOgnjev seisoi hetken äänettömänä, kääntyi sitten kömpelösti\npikkuporttia kohti ja astui ulos puutarhasta.\n\n-- Odottakaa, minä saatan teitä meidän metsäämme saakka, -- virkkoi\nVera astuen hänen jälkeensä.\n\nHe lähtivät astelemaan tietä pitkin. Nyt eivät puut sulkeneet enää\nnäköalaa ja saattoi nähdä taivaan ja kaukaisuuden. Koko luonto oli\nikäänkuin himmeän, läpikuultavan harson peitossa, josta sen kauneus\nnäytti iloisesti katselevan. Sumu, jota oli paikoin sakeasti, paikoin\nohuesti, lepäili epätasaisena pensaiden ja kuhilaiden yllä, harhaili\nhöytäleinä yli tien tai painui maahan ikäänkuin koettaen olla\nsulkematta näköalaa. Sumuharson läpi näkyi aina metsään saakka koko\ntie molemmin puolin kulkevine tummine ojineen ja pienine pensaineen,\njotka kasvoivat ojien vierillä ja estivät sumuhöytäleiden harhailua.\nPuolen virstan päässä pikkuportista häämötti Kusnetsovin metsälohko.\n\n\"Miksi hän lähti kanssani? Varmasti hän on saatettava takaisin!\"\n-- ajatteli Ognjev, mutta silmäiltyään Veran kasvoja hän hymyili\nhellästi ja sanoi:\n\n-- Eipä haluttaisi lähteä täältä pois, kun sää on näin kaunis!\nIlta on todella romanttinen: kuu, hiljaisuus ja paljon muuta.\nTiedättekö mitä, Vera Gavrilovna? Olen elänyt jo 29 vuotta tässä\nmaailmassa, mutta minulla ei ole ollut ainoatakaan seikkailua. Koko\nelinaikanani ei ainoatakaan romanttista tarinaa, niin että en tunne\nlemmenkohtauksia enkä lehtokujia huokauksineen ja suuteloineen muuta\nkuin kuulopuheelta. Luonnotonta! Istuessasi kaupungissa kammiossasi\net huomaa tätä puutetta, mutta täällä raittiissa ilmassa sen tuntee\nvoimakkaasti... Oikein harmittaa!\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Enpä tiedä. Luultavasti ei minulla ole ollut liikaa aikaa tai\nehkäpä en ole tavannut sellaisia naisia, jotka... Yleensä minulla on\nvähän tuttavia enkä liiku juuri missään.\n\nNuoret astuivat kolmisen sataa askelta sanaakaan virkkamatta. Ognjev\nkatseli Veran paljasta päätä ja huivia ja hänen mielessään heräsivät\nkeväiset ja kesäiset päivät toinen toisensa jälkeen. Se oli aikaa,\njolloin hän kaukana harmaasta kammiostaan Pietarissa, nauttien täällä\nhyvien ihmisten huolenpidosta, luonnosta ja mieliharrastuksestaan, ei\nennättänyt huomata, kuinka aamuiset sarastukset vaihtuivat iltaisiin\nja kuinka linnut kesän loppua ennustaen herkesivät laulamasta, ensin\nsatakieli, sitten peltopyy ja vähän myöhemmin ruisrääkkä... Aika\nkului huomaamatta, oli hyvä ja hauska olla...\n\nSitten Ognjev alkoi ääneen muistella, kuinka vastenmielistä hänen\nköyhän, ihmisiin ja elämänhyörinään tottumattoman oli saapua\nhuhtikuun lopulla tänne N:n pitäjään, jossa luuli olon käyvän\nikäväksi ja yksinäiseksi ja ihmisten välinpitämättömästi puhuvan\ntilastosta, joka, hänen mielipiteensä mukaan, oli huomattavin\nkaikista tieteistä. Saavuttuaan eräänä huhtikuun aamuna pieneen N:n\nkaupunkiin hän asettui asumaan vanhauskoisen Rjabuhinin majataloon,\njossa hänelle parista kymmenestä kopekasta vuorokaudessa annettiin\nvaloisa ja puhdas huone sillä ehdolla, että hän tupakoi ulkona.\nLevähdettyään ja saatuaan tietää, kuka pitäjän kunnallishallinnon\npuheenjohtaja oli, lähti hän viivyttelemättä jalkasin Gavril\nPetrovitshin luo. Hänen oli kuljettava neljä virstaa uhkeita niittyjä\nja nuoria lehtoja. Yläilmoissa leijaili leivoja, jotka täyttivät\nilman hopeanhelähtävillä äänillä, mutta vihertävillä vainioilla\nhyppeli peltovariksia arvokkaasti siipiään räpytellen.\n\n-- Hyvänen aika! -- ihmetteli Ognjev silloin, -- eihän täällä aina\nsaane tällaista ilmaa hengittää, vai tuoksuneekohan se näin minun\ntuloni tähden?\n\nOdottaen kuivaa ja asiallista vastaanottoa hän astui arasti\nKusnetsovien asuntoon, katseli silmäkulmainsa alta ja nyki ujosti\npartaansa. Ukko rypisteli ensin otsaansa, kun ei ymmärtänyt,\nmitä tällä nuorella miehellä ja tilastotieteellä on tekemistä\nkunnallishallinnon kanssa, mutta kun tämä oli laajasti selittänyt\nhänelle, mitä tilastoaines on ja missä ja miten sitä kootaan, niin\nGavril Petrovitsh vilkastui, hymyili ja alkoi lapsellisen uteliaasti\nsilmäillä tulijan tilastovihkoja... Saman päivän illalla istui\nIvan Aleksejevitsh jo Kusnetsovien illallispöydässä, humaltui pian\nväkevistä juomista, ja katsellessaan uusien tuttaviensa rauhallisia\nkasvoja ja velttoja liikkeitä, hän tunsi ruumiissaan suloista,\nuneliasta uupumusta kuten silloin, kun ihmistä nukuttaa, hymyilyttää,\nkun hän tuntee loikoilemishalua... Ja uudet tuttavat katselivat häntä\nhartaasti ja kyselivät, tokko hänen vanhempansa elivät, paljonko hän\nansaitsi kuukaudessa, kävikö usein teattereissa...\n\nOngjev muisteli taivalluksiaan ympäri pitäjiä, huviretkiä,\nkalamatkoja, joukkoretkeä nunnaluostariin abbedissa Marfan luo,\njoka lahjoitti kullekin vieraalle lasihelmisen kukkaron, muisteli\nkiihkeitä, loputtomia, aitovenäläisiä riitoja, jolloin riitapukarit\nnyrkeillä pöytään iskien ja rummuttaen kiistelivät keskenään,\nkeskeyttivät toistensa puheita ja itsekään sitä huomaamatta puhuivat\nitsensä pussiin, siirtyivät asiasta toiseen ja riideltyään siten\npari kolme tuntia, nauroivat: \"Piru ties, mistä tämä riita syntyi!\nAlettiin terveydestä, mutta jouduttiin haudantakaisiin asioihin!\"\n\n-- Entä muistatteko, kuinka minä, te ja tohtori ratsastimme\nShestovoon? -- kysyi Ivan Aleksejevitsh Veralta heidän lähestyessään\nmetsää. -- Silloin me vielä tapasimme sen hupsun, jolle minä annoin\nviisi kopekkaa ja joka kolme kertaa ristinmerkin tehtyään heitti\nrahan ruispeltoon. Hyvä Jumala, miten runsaasti minulla on muistoja\ntäältä, niin runsaasti, että jos ne voisi koota kiinteään muotoon\nsyntyisi niistä aika harkko kultaa! En ymmärrä, miksi järkevät ja\ntunteelliset ihmiset tungeksivat suurissa kaupungeissa eivätkä tule\ntänne? Tokkohan Nevskillä ja suurissa, kosteissa taloissa on enemmän\ntilaa ja totuutta kuin täällä? Minusta ovat kalustetut vuokrahuoneet,\njoissa asuu taiteilijoita, lukumiehiä ja sanomalehdentoimittajia,\naina näyttäneet epäilyttäviltä.\n\nNoin kahdenkymmenen askeleen päässä metsästä kulki tien yli pieni\nsilta, jonka kussakin kulmauksessa oli pylväs. Tähän Kusnetsovit ja\nheidän vieraansa tavallisesti pysähtyivät iltakävelyillään. Täältä\nsaattoi kiusata metsän kaikua ja nähdä tien katoavan puitten tummaan\nsiimekseen.\n\n-- Nythän olemme jo sillalla! -- virkkoi Ognjev. -- Tästä kai\nkäännytte takaisin...\n\nVera pysähtyi ja hengähti.\n\n-- Istukaamme, -- sanoi hän istahtaen eräälle siltapylväälle. --\nEnnen lähtöä hyvästeltäessä kaikki tavallisesti istuutuvat.\n\nOgnjev istahti hänen viereensä kirjapinolleen ja jatkoi\npuheluaan. Vera hengitti raskaasti kävelystä eikä katsellut Ivan\nAleksejevitshiin, vaan jonnekin syrjään, niin ettei tämä saattanut\nnähdä hänen kasvojaan.\n\n-- Ja yhtäkkiä me tapaamme toisemme kymmenen vuoden päästä, --\npuhui Ivan Aleksejevitsh. -- Millaisia olemme silloin? Te olette\nehkä arvoisa perheen äiti, mutta minä jonkun paksun arvokkaan,\ntarpeettoman tilastollisen kokoelman tekijä. Tapaamme toisemme ja\nmuistelemme menneisyyttä... Me tunnemme nykyisyyden, se täyttää\nmeidät ja liikuttaa meitä... mutta silloin emme enää muista päivää,\nkuukautta emmekä edes vuotta, jolloin viimeksi näimme toisemme tällä\npienellä sillalla. Te tulette muuttumaan... Kuulkaa, muututtehan?...\n\nVera säpsähti ja kääntyi kysyjää kohti.\n\n-- Mitä? -- kysyi hän.\n\n-- Kysyin teiltä juuri...\n\n-- Suokaa anteeksi, en kuullut, mitä sanoitte.\n\nNyt vasta Ognjev huomasi, että Vera oli muuttunut. Tyttö oli kalpea\nja huokaili, ja hänen vavahteleva hengityksensä levisi hänen\nhuulilleen, hänen käsiinsä, hänen päähänsä, ja hänen otsallaan\nriippui nyt tuon yhden hiussuortuvan asemesta kaksi... Nähtävästi\nhän ei tohtinut katsoa Ongjevia suoraan silmiin, vaan liikutustaan\npeittääkseen hän vuoroin korjasi kaulustaan, joka tuntui viiltävän\nhänen kaulaansa, vuoroin taas veti punaisen liinansa toiselta\nolkapäältä toiselle...\n\n-- Teidän on kaiketi kylmä, -- sanoi Ognjev. -- Eihän ole\nterveellistä istua sumussa. Kyllä minä saatan teidät takaisin kotia.\n\nVera vaikeni.\n\n-- Mikä teitä vaivaa? -- hymähti Ivan Aleksejevitsh. -- Te vaikenette\nettekä vastaa kysymyksiini. Oletteko sairas vai oletteko suuttunut?\n\nVera, joka painoi lujasti kädellään Ongjevin puoleista poskeaan,\ntempasi yhtäkkiä kätensä pois.\n\n-- Kauhea asema... -- kuiskasi hän kasvoillaan suuren tuskan ilme. --\nKauhea!...\n\n-- Miksi se niin kauhea on? -- kysyi Ognjev olkapäitään kohauttaen ja\nihmetystään salaamatta. -- Mitä tämä oikeastaan merkitsee?\n\nYhä vielä raskaasti hengittäen ja vavisten kääntyi Vera selin häneen,\nkatseli puolisen minuuttia taivasta ja virkkoi:\n\n-- Minun täytyy saada puhua kanssanne, Ivan Aleksejevitsh...\n\n-- Kyllä minä kuuntelen.\n\n-- Teistä tuntuu ehkä kummalliselta... te ihmettelette, mutta minusta\non kaikki yhdentekevää...\n\nOgnjev kohautti vielä kerran olkapäitään ja valmistautui kuuntelemaan.\n\n-- Minä, tuota noin... -- alkoi Vera painaen päänsä alas ja\nhypistellen liinansa pumpuloita. -- Nähkääs, minä... tuota noin...\ntahdoin sanoa... Teistä tuntuu kummalliselta ja... typerältä, mutta\nminä... en voi enää kauemmin.\n\nVeran puhe muuttui epäselväksi muminaksi, jonka itku äkkiä katkaisi.\nTyttö kätki kasvonsa liinaan, painoi päänsä vieläkin alemmaksi ja\nitki ääneen. Ivan Aleksejevitsh rykäsi ihmetyksestä hämmästyneenä ja\ntietämättä, mitä sanoa tai tehdä, katsoi toivottomasti ympärilleen.\nItkuun ja kyyneliin tottumattomana hänenkin silmänsä vettyivät.\n\n-- Hyvänen aika, mitä nyt! -- jupisi hän hajamielisesti. -- Vera\nGavrilovna, miksi te nyt?... Armaani, oletteko sairas? Vai onko joku\nloukannut teitä? Sanokaa nyt, ehkä minä voin...\n\nKun Ivan Aleksejevitsh koettaen lohduttaa tyttöä rohkeni hellävaroen\nirroittaa tämän kädet kasvoilta, hymyili Vera hänelle kyyneltensä\nläpi ja virkkoi:\n\n-- Minä... minä rakastan teitä!\n\nNämä yksinkertaiset ja tavalliset sanat lausui tyttö aivan\njokapäiväisesti, mutta ne hämmensivät kovin Ognjevia. Hän kääntyi\npoispäin Verasta, nousi ja kun hänen hämmästyksensä oli hiukan\nhaihtunut, häntä alkoi pelottaa.\n\nSurunvoittoinen, lämmennyt, hellätunteinen mieliala, jonka lähtö\nja läksiäisjuomat olivat hänessä herättäneet, katosi heti tehden\ntilaa katkeralle, vastenmieliselle kiusallisuudentunteelle.\nHän tunsi joutuvansa pois suunniltaan ja hän vieroi Veraa,\njoka nyt, tunnustettuaan rakkautensa ja heitettyään yltään\nluoksepääsemättömyyden, mikä niin kaunistaa naista, näytti ikäänkuin\nlyhyemmältä, yksinkertaisemmalta, himmeämmältä.\n\n\"Mitä tämä on? -- kauhistui Ivan Aleksejevitsh. -- Mutta minähän\nrakastan häntä... vai enkö? Siinäpä arvoitus!\"\n\nMutta Vera, kun kaikkein pahin ja raskain oli vihdoin sanottu,\nhengitti taas vapaasti. Hän nousi myöskin seisomaan ja katsoen Ivan\nAleksejevitshia suoraan silmiin alkoi puhua nopeasti, hillittömästi,\ninnokkaasti.\n\nKuten ihminen, joka äkkiä pelästyy, ei voi muistaa katastroofin\nyksityiskohtaista kulkua, niin ei Ognjevkaan muistanut Veran sanoja\nja lauseita. Hän muisti vain tytön puheen sisällön, hänet itsensä ja\nsen vaikutuksen, minkä tuo rakkaudentunnustus teki, muisti ikäänkuin\ntukahutetun, jonkun verran liikutuksesta sortuneen äänen, ja\npuhetavan omituisen musikaalisuuden ja intohimoisuuden.\n\nItkien, nauraen, kyynelten silmäripsissä kimaltaessa Vera\nkertoi, että heti heidän tuttavuutensa ensimäisenä päivänä Ivan\nAleksejevitshin alkuperäisyys, järki, kauniit, viisaat silmät,\ntoimet ja elämän päämäärä olivat hämmästyttäneet häntä ja että\nhän oli rakastunut tulisesti, järjettömästi ja syvästi; että\nkeväällä, kun hän tuli puutarhasta sisään ja näki eteisessä Ivan\nAleksejevitshin hartiavaipan tai kuuli kaukaa hänen äänensä, niin\nhänen sydäntänsä hiveli viileä, onnea aavistava tuulahdus. Hänen\ntyhjät pilapuheensakin saivat tytön nauramaan; jokaisessa vihkoon\nmerkityssä numerossa näytti olevan jotakin harvinaista, suurenmoista;\nhänen ryhmysauvansa näytti kaikkia puita kauniimmalta.\n\nMetsä, sumuhöytäleet ja tummat ojat kahden puolen tietä näyttivät\nvaienneen ja kuuntelevan tytön kertomusta, mutta Ognjevin sielussa\nliikkui jotakin pahaa ja kummallista... Tunnustaessaan rakkautensa\nVera oli ihana, puhui kauniisti ja tulisesti, mutta Ognjev ei\ntuntenut nautintoa eikä elämäniloa, kuten olisi toivonut, vaan\nmyötätuntoisuutta, tuskaa ja sääliä Veraa kohtaan, senvuoksi, että\nhänen tähtensä kärsi noin hyvä ihminen. Ties, ohjasiko Ognjevia\nkirjallinen järki vai ilmenikö hänessä järkähtämätön tottumus\nobjektiivisuuteen, mikä niin usein häiritsee ihmisten elämää, mutta\njoka tapauksessa tuntuivat Veran innostus ja kärsimys hänestä\ntympäiseviltä eikä vakavilta. Samassa hänen tunteensa kuohahti ja\nkuiskasi hänelle, että kaikki, mitä hän nyt kuuli ja näki, oli\nluonnon ja personallisen onnen kannalta katsoen tilastoa, kirjoja ja\ntotuuksia tärkeämpää... Ja hän kiukutteli ja syytti itseään, vaikkei\nymmärtänytkään, mihin oli vikapää.\n\nOgnjevin kiusallista asemaa pahensi sekin, ettei hän tiennyt,\nmitä vastata, ja vastata piti ehdottomasti. Suoraan vastaukseen:\n\"en rakasta teitä\", siihen hänen voimansa eivät riittäneet, mutta\nhän ei voinut myöskään myöntyä, sillä hän ei löytänyt kipinääkään\nsydämestään, vaikka kuinka olisi etsinyt...\n\nHän vaikeni, mutta Vera kertoi sillä aikaa, ettei hänellä ollut\nsuurempaa onnea kuin saada nähdä hänet, lähteä vaikka heti hänen\nkanssaan minne hän vain tahtoi, olla hänen vaimonaan ja auttajanaan\nja jos Ognjev nyt lähtisi hänen luotaan, niin kuolisi Vera ikävään...\n\n-- Minä en voi jäädä tänne! -- sanoi Vera käsiään väännellen.\n-- Koti, tämä metsä, ilma, kaikki täällä on käynyt minulle\nvastenmieliseksi. Minä en voi kestää tätä alituista rauhaa ja\npäämäärätöntä elämää, en voi sietää meidän värittömiä ja kalpeita\nihmisiämme, jotka ovat toinen toisensa kaltaisia kuin vesipisarat!\nHe ovat kaikki sydämellisiä ja hyväntahtoisia, senvuoksi, että ovat\nkylläisiä eivätkä kärsi, taistele... Mutta minä tahdon juuri suuriin,\nkosteihin kivitaloihin, joissa kärsitään työstä rasittuneina, työstä\nja puutteista...\n\nTämäkin puhe tuntui Ognjevistä vastenmieliseltä eikä vakavalta. Kun\nVera herkesi puhumasta, niin hän ei tiennyt vieläkään mitä sanoa,\nmutta kun hän ei saattanut vaietakaan, niin hän jupisi:\n\n-- Minä, Vera Gavrilovna, olen teille hyvin kiitollinen, vaikka\ntunnen, etten ole mitenkään ansainnut sellaista... teidän\npuoleltanne... tunnetta. Toiseksi, rehellisenä ihmisenä minun täytyy\nsanoa, että ... onni perustuu tasapainoon... se on, molemminpuoliseen\nrakkauteen...\n\nMutta samassa Ognjev häpesi jupinaansa ja vaikeni. Hän tunsi, että\ntällä hetkellä oli hänen kasvojensa ilme tyhmä, typerä, syyllinen,\nettä hänen naamansa oli pinnistetty ja jännittynyt... Vera osasi\nkaiketikin lukea totuuden hänen kasvoistaan, koska hän yhtäkkiä\nmuuttui vakavaksi, kalpeaksi ja hänen päänsä painui alas.\n\n-- Suokaa anteeksi, -- mutisi Ognjev, kestämättä pitempää vaitioloa.\n-- Minä kunnioitan teitä niin paljon, että... kärsin siitä!...\n\nVera kääntyi pikaisesti ympäri ja lähti nopeasti astelemaan kotiansa\nkohti. Ognjev seurasi häntä.\n\n-- Ei tarvitse! -- sanoi Vera viitaten hänelle kädellään. -- Älkää\ntulko, minä menen yksin...\n\n-- Eihän toki... pitäähän sentään saattaa...\n\nMitä ikinä Ognjev puhuikaan, kaikki tuntui hänestä inhottavalta ja\ntyperältä. Syyllisyyden tunne kasvoi hänessä askel askeleelta. Hän\nkiukutteli, puristeli nyrkkiään ja kirosi kylmyyttään ja kömpelöä\nkäytöstään naisten seurassa. Koettaen kiihottaa itseään hän katsoi\nVeran kaunista vartaloa, hänen tukkaansa ja pienten jalkojensa jälkiä\npölyisellä tiellä, palautti mieleensä hänen sanojaan ja kyyneleitään,\nmutta kaikki tämä vain liikutti hänen mieltään eikä kiihottanut sitä.\n\n\"Ah, eihän saata väkivalloin rakastua!\" -- vakuutti hän itselleen\nja ajatteli samalla: -- \"mutta koska minä oikeastaan rakastun\nväkivallatta? Olenhan kohta 30-vuotias! Veraa parempaa naista en\nole milloinkaan tavannut enkä tule ikänä enää tapaamaankaan... Oh,\nkoiramaista vanhuutta! 30-vuotias vanhus!\"\n\nVera asteli hänen edellään yhä nopeammin ympärilleen katsomatta, pää\npainuksissa. Ognjevista näytti kuin hän olisi surusta surkastunut\nhartiain kohdalta...\n\n\"Kuvittelenpa, mitä hänen mielessään nyt liikkuu! -- ajatteli Ognjev\nkatsellessaan tytön selkää. -- Kaiketi häntä hävettää ja tuskastuttaa\nsiihen määrin, että tahtoisi kuolla! Hyvä Jumala, kuinka paljon tässä\nelämässä on runoutta, järkeä... Mutta miten typerä, järjetön minä\nsentään olen!...\"\n\nPuutarhan pikkuportin luona Vera katsahti taakseen, köyristyi, veti\nliinan ympärilleen ja lähti hätäisesti kävelemään pitkin lehtokujaa.\n\nIvan Aleksejevitsh jäi yksin. Palatessaan takaisin metsään hän asteli\nverkalleen, pysähtyen vähän väliä katselemaan pikku porttiin päin\nsen näköisenä kuin ei olisi uskonut itseään. Hän etsi tiestä Veran\njälkiä eikä uskonut, että tyttö, joka oli häntä niin miellyttänyt,\noli vastikään tunnustanut hänelle rakkautensa ja että hän niin\nkömpelösti oli \"kieltäytynyt.\" Ensi kerran elämässään hän tuli\nkokemuksesta vakuutetuksi siitä, kuinka vähän ihminen on riippuvainen\nhyvästä tahdostaan, ja huomanneeksi omasta itsestään, millaisessa\nasemassa kunnollinen ja hyvätahtoinen ihminen on aiheuttaessaan\nlähimmäiselleen vasten tahtoaan julmia, ansaitsemattomia kärsimyksiä.\n\nHänellä oli paha omatunto, ja kun Vera oli kadonnut, alkoi hänestä\ntuntua siltä, kuin hän olisi menettänyt jotakin hyvin kallista,\nläheistä, jota hän ei enää voinut saavuttaa. Hän tunsi, että Veran\nmukana katosi osa hänen nuoruuttaan, ja että ne hetket, jotka hän\nniin hyödyttömästi oli elänyt, eivät enää ikänä palaisi takaisin.\nSaavuttuaan sillalle hän pysähtyi ja rupesi miettimään. Hän tahtoi\nlöytää syyn kummalliseen kylmäkiskoisuuteensa. Hänestä oli selvää,\nettei se ollut hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään.\nVilpittömästi hän tunnusti itselleen, että se ei ollut järkeilevää\nkylmäkiskoisuutta, jolla viisaat ihmiset niin usein kerskailevat,\neikä itserakkaan hölmön kylmyyttä, vaan aivan yksinkertaisesti\nhenkistä voimattomuutta, kykenemättömyyttä käsittää syvästi\nkauneutta, varhaista vanhuutta, johon hänet oli vienyt kasvatus,\ntaistelu leipäkannikasta ja perheettömänä numeroidussa huoneessa\nasuminen.\n\nSillalta hän lähti vitkaan, ikäänkuin vastenmielisesti astumaan\nmetsään johtavaa tietä pitkin. Täällä, missä puitten läpi hohtava\nkuutamo räikeinä täplinä kuvastui tummaa, sakeata taustaa vasten,\njossa hän ei tuntenut mitään muuta kuin omat ajatuksensa, täällä hän\nhalusi hartaasti saada takaisin sen, mitä oli menettänyt.\n\nJa Ivan Aleksejevitsh kuvitteli mielessään, että hän oli palannut\nvielä kerran takaisin. Yllyttäen itseään muistelmilla ja ajatellen\nvoimakkaasti Veraa hän riensi puutarhaan. Tiellä ja puutarhassa\nei ollut enää sumua, ja kirkas kuu paistoi kuin puhtaaksi pestynä\ntaivaalta. Idässä oli vielä hiukan usvaa ja taivas jonkun verran\nsynkkä... Ognjev kuvitteli astuvansa varovasti tummia ikkunoita\nkohti. Heliotrooppi ja reseda tuoksuivat väkevästi... Karo heilutti\nystävällisesti häntäänsä, juoksi hänen luokseen ja haistoi hänen\nkättään... Karo oli ainoa elävä olento, jonka hän näki kiertäessään\npari kertaa talon ympäri. Sitten hän pysähtyi Veran pimeän ikkunan\nalle ja viitattuaan kädellä poistui raskaasti huoaten puutarhasta...\n\nTunnin kuluttua hän oli jo tuossa pienessä kaupungissa, jossa hän\nmajaili, ja kolkutti kasvot kuumina majatalon porttia, johon hän\nväsyneenä nojasi. Jossakin kaukana haukkui koira ja ikäänkuin\nvastaukseksi hänen kolkutukseensa alettiin kirkon luona soittaa\nraskasta rautalevyä...\n\n-- Yökaudet kuljeskelet pitkin... murisi porttia avatessaan majatalon\nisäntä, jonka yllä oli kuin pitkä naisten paita. -- Parempi olisi,\njos rukoilisit Jumalaa ja heittäisit nuo yöjuoksusi...\n\nSaavuttuaan sisälle huoneeseensa Ivan Aleksejevitsh laskeutui\nvuoteelle ja tuijotti pitkän aikaa tuleen... Sitten hän ravisti\npäätään ja alkoi laittaa tavaroitaan matkakuntoon...\n\n\n\n\nVolodja.\n\n\nKesäisenä sunnuntaina viiden tienoissa iltapäivällä istui Volodja,\nseitsentoistavuotias, ruma, sairaloinen ja ujo kimnasisti, Shumihinin\nhuvilan lehtimajassa ja ikävöi. Hänen ilottomat ajatuksensa kulkivat\nkolmeen suuntaan. Ensinnäkin huomenna, maanantaina hänen tuli\nsuorittaa matematiikan tutkinto; hän tiesi, että jollei hän huomenna\nvoinut ratkaista kirjallista tehtävää, niin hänet erotettaisiin\nkoulusta, koska hän oli toista vuotta kuudennella luokalla ja kovin\nheikko algebrassa. Toiseksi, hänen olonsa Shumihinien luona kiusasi\nhänen itserakkauttaan, sillä he olivat rikkaita ja aristokraattisia\nihmisiä. Hänestä tuntui siltä, että rouva Shumihin ja tämän\nsukulaiset kohtelivat hänen äitiään kuin köyhää armoleivän syöjää,\netteivät he kunnioittaneet äitiä, vaan pitivät häntä pilkkanaan.\nKerran Volodja kuuli sattumalta, kuinka rouva Shumihin sanoi\nterassilla serkulleen Anna Fedorovnalle, että Volodjan äiti kaikin\ntavoin itseään laitellen tekeytyi nuoremmaksi kuin oli, ettei hän\nkoskaan maksanut korttipelissä häviämiään rahoja ja muisti kyllä\ntilaisuuden sattuessa, että oma suu oli aina lähinnä. Joka päivä\nVolodja rukoili äitiään, ettei tämä matkustaisi Shumihinien luo,\nkuvasi miten huonossa asemassa hän oli tuohon herrasväkeen nähden,\nvakuutteli, puhui röyhkeästi, mutta äiti, kevytmielinen, hemmoteltu\nnainen, joka oli eläessään tuhlannut kahden ihmisen omaisuuden,\nomansa ja miehensä, pyrki yhä vain parempaan, ylhäisempään seuraan,\neikä ymmärtänyt poikaansa, jonka pari kertaa viikossa täytyi seurata\näitiä tuohon vihattuun Shumihinien huvilaan.\n\nKolmanneksi Volodja ei voinut hetkeksikään vapautua kummallisesta\nvastenmielisyyden tunteesta, joka oli hänelle aivan uusi... Hän\ntunsi nimittäin olevansa rakastunut rouva Shumihinin serkkuun ja\nvieraaseen, Anna Fedorovnaan. Tämä oli vilkasliikkeinen, kovaääninen\nja naurunhaluinen kolmikymmenvuotias nainen, terve, tanakka,\npunakka, pyöreäharteinen, lihavaleukainen ja ohuet huulet aina\nhymyssä. Hän ei ollut kaunis eikä nuorikaan -- sen Volodja kyllä\ntiesi -- mutta jostakin syystä hän ei voinut olla ajattelematta,\nkatsomatta tuota naista, kun tämä krokettia pelatessaan kohautteli\npyöreitä hartioitaan ja liikutti sileätä selkäänsä tai naurettuaan\njonkun aikaa ja juostuaan portaita ylös, heittäytyi nojatuoliin,\nsulki silmänsä ja hengitti raskaasti, ikäänkuin hänen rintaansa\nolisi ahdistanut. Anna Fedorovna oli naimisissa. Hänen miehensä,\narkkitehti, joka oli käytökseltään sangen arvokas, saapui kerran\nviikossa huvilaan, nukkui tarpeekseen ja palasi takaisin kaupunkiin.\nKummallisen tunteen herätti Volodjassa se, että hän syyttä vihasi\ntätä arkkitehtiä ja iloitsi joka kerran, kun tämä matkusti takaisin\nkaupunkiin...\n\nIstuessaan nyt lehtimajassa ja ajatellessaan huomista tutkintoa ja\näitiään, jolle naurettiin, hän halusi voimakkaasti nähdä Njutan --\nnäin nimittivät Shumihinit Anna Fedorovnaa -- kuulla hänen äänensä,\nvaatteittensa kahinan... Tämä halu ei ollut sen puhtaan, runollisen\nrakkauden kaltaista, josta hän oli lukenut romaaneissa, ja josta hän\nuneksi joka ilta levolle mennessään, vaan oli se niin kummallista,\nkäsittämätöntä; hän häpesi ja pelkäsi kuin jotakin kovin pahaa ja\nrietasta, jota oli vaikea edes itselleenkään tunnustaa...\n\n-- Se ei ole rakkautta, -- arveli hän itsekseen. --\nKolmikymmenvuotisiin ja naimisissa oleviin naisiin ei rakastuta... Se\non vain oikku... pieni oikku...\n\nAjatellessaan tätä oikkua hän muisti olevansa sanomattoman ujo,\nviiksetön, kesakkoinen, pienisilmäinen ja kuvitteli seisovansa Njutan\nrinnalla; mutta tämä pari tuntui hänestä mahdottomalta. Sen jälkeen\nhän kuvitteli olevansa kaunis, rohkea, älykäs, yllään viimeisen\nmuodin mukainen puku...\n\nIstuessaan kumartuneena lehtimajan hämärässä nurkassa ja juuri\nkiihkeimmillään haaveillessaan, hän kuuli keveitä askelia. Joku kulki\nverkalleen lehtokujaa pitkin. Askeleet hiljenivät pian ja lehtimajan\novella väikkyi jotakin valkoista.\n\n-- Onko täällä ketään? -- kysyi naisen ääni.\n\nVolodja tunsi tämän äänen ja kohotti pelästyneenä päätään.\n\n-- Kuka se on? -- kysyi Njuta astuen lehtimajaan. -- Ah, tekö täällä\nolettekin, Volodja? Mitä te täällä teette? Mietitte? Mutta kuinka\nsaattaa tuolla lailla yhä vain miettimistään miettiä?... Siitä voi\ntulla mielisairaaksi!\n\nVolodja nousi ja katsoi hajamielisesti Njutaan, joka palasi juuri\nuimahuoneelta. Njutan hartioilla oli hursti ja paksu, pehmeä\npyyhinliina, ja valkoisen huivin alta näkyi märkiä hiuksia, jotka\nolivat imeytyneet kiinni otsaan. Hänestä huokui kosteata, viileätä\nuimahuoneen ja mantelisaippuaan tuoksua. Hän oli hengästynyt nopeasta\nkäynnistä. Puseron ylin nappi oli auki ja nuorukainen saattoi nähdä\nNjutan kaulan ja rinnan.\n\n-- Miksi vaikenette? -- kysyi Njuta silmäillen Volodjaa. -- On\nepäkohteliasta vaieta, kun nainen puhuu kanssanne. Millainen nahjus\nte olettekaan! Ja yhä vain istua nökötätte, vaikenette, mietitte\nkuin mikäkin filosoofi. Teissä ei ole lainkaan elämää eikä tulta!\nTe olette vastenmielinen, suorastaan... Teidän iässänne pitää elää,\nhyppiä, jutella, hakkailla tyttöjä, rakastua...\n\nVolodja katsoi hurstia, jota valkoinen, lihava käsi kannatti, ja\nmietti...\n\n-- Vaikenee! -- ihmetteli Njuta. -- Tämä on kerrassaan ihmeellistä...\nKuulkaa, olkaa mies! Hymyilkää edes! Hyi, tuollainen vastenmielinen\nfilosoofi! -- alkoi hän nauraa. -- Mutta tiedättekö, Volodja, miksi\nte olette tuollainen nahjus? Siksi, että te ette hakkaile naisia. Ja\nmiksette? Totta on, ettei täällä ole neitejä, mutta kuka estää teitä\nhakkailemasta rouvia? Miksette välitä esimerkiksi minusta?\n\nVolodja kuunteli ja silitti ohimojaan raskaitten, jännittäväin\najatusten valtaamana.\n\n-- Ainoastaan ylpeät ihmiset vaikenevat mielellään ja ovat yksikseen,\n-- jatkoi Njuta vetäen hänen kättään ohimolta. Te olette ylpeä,\nVolodja. Miksi katsotte noin alta kulmain? Suvaitkaa nyt katsoa minua\nsuoraan silmiin! Kas noin, filosoofi!\n\nVolodja päätti ruveta puhumaan. Koettaen hymyillä hän liikutti\nalahuultaan, vilkutti silmiään ja kohotti taas kätensä ohimolle.\n\n-- Minä... minä rakastan teitä! -- sanoi hän.\n\nNjuta kohotti ihmetyksestä kulmakarvojaan ja alkoi nauraa.\n\n-- Mitä minä kuulen?! -- hoilotti hän kuin näyttämöllä esiintyvä\nlaulajatar, joka kuulee jotakin kauheata. -- Mitä? Mitä te sanoitte?\nToistakaa, toistakaa!...\n\n-- Minä... minä rakastan teitä! -- toisti Volodja.\n\nJa vallan tahtomattaan, ymmärtämättä ja kuvittelematta mitään, hän\nastui lähemmäksi Njutaa ja tarttui tämän ranteeseen. Volodjan silmät\nsamenivat, kyyneliä pursui esiin, ja koko maailma muuttui suureksi,\npehmeäksi pyyhinliinaksi, joka tuoksui uimahuoneelle.\n\n-- Hyvä, hyvä! -- kuuli hän iloista naurua. -- Miksi vaikenette?\nOdotan, että puhuisitte! No?\n\nHuomattuaan, että sai esteettä pitää Njutaa ranteesta, katsoi Volodja\ntämän nauravia kasvoja ja kiersi kömpelösti molemmat käsivartensa\nhänen vartalonsa ympäri, niin että käsiensä ranteet yhtyivät Njutan\nvyötäisten selkäpuolella. Volodja piti häntä näin kaksin käsin, mutta\nNjuta, viskattuaan kätensä niskaan, niin että kyynärpäiden kuoppaset\nnäkyivät, korjasi tukkaansa huivin alta ja puhui rauhallisella\näänellä:\n\n-- Pitää olla sukkela, herttainen, ja sellaiseksi voi tulla vain\nnaisten seurassa. Mutta kuinka rumat, vihaiset teidän kasvonne\novat!... Pitää jutella, nauraa... Niin, Volodja, älkää ruvetko\nmöröksi; te olette vielä nuori ja ehditte vielä yllin kyllin hautoa\nfilosoofisia mietteitä. No, päästäkää minut; tahdon mennä. Päästäkää!\n\nNjuta vapautui helposti ja poistui hyräillen lehtimajasta. Volodja\njäi yksin. Hän silitti tukkaansa, hymyili ja astui pari kolme kertaa\nnurkasta toiseen, istuutui sitten penkille ja hymyili vielä kerran.\nHän häpesi niin kovasti, että ihmetteli itsekin, kuinka inhimillinen\nhäpeä saattoi olla pistävää ja voimakasta. Häpeissään hän hymyili,\nkuiskasi katkonaisia sanoja ja teki eleitä.\n\nHän häpesi sitä, että häntä oli kohdeltu kuin koulupoikaa, häpesi\nujouttaan ja etupäässä sitä, että oli uskaltanut käydä käsiksi\nsäädylliseen, naimisissa olevaan naiseen, vaikkei hänellä iän,\nulkomuodon eikä yhteiskunnallisen asemankaan puolesta näyttänyt\nolevan siihen oikeutta.\n\nHän hypähti pystyyn, poistui lehtimajasta ja painui ympärilleen\nkatsomatta puiston syvyyteen kauemmaksi talosta.\n\n\"Pois täältä mitä pikimmin! -- ajatteli hän päähänsä tarttuen. --\nMitä pikimmin...\"\n\nJuna, jossa Volodjan ja hänen äitinsä piti matkustaa, lähti klo\n8,40. Junan lähtöön oli vielä noin kolme tuntia, mutta Volodja olisi\nmielellään lähtenyt heti asemalle odottamatta äitiään.\n\nKellon käydessä kahdeksaa hän palasi taloon. Koko hänen olentonsa\nilmaisi päättäväisyyttä: tuli mitä tuli! Hän päätti astua rohkeasti\nsisään, katsoa suoraan, puhua lujasti mistään välittämättä.\n\nHän kulki yli terassin, läpi suuren salin, vierashuoneen ja pysähtyi\nsitten hengähtämään. Viereisessä ruokahuoneessa juotiin teetä. Rouva\nShumihin, Volodjan äiti ja Njuta keskustelivat jostakin ja nauroivat.\n\nVolodja kuunteli.\n\n-- Minä vakuutan! -- sanoi Njuta. -- En uskonut silmiäni! Kun\nhän tunnusti minulle rakkautensa ja, ajatelkaas, kiersi kätensä\nvyötäisilleni, niin en tuntenut häntä. Tiedättekös, että hänellä oli\nomituinen tapa! Kun hän sanoi olevansa minuun rakastunut, oli hänen\nkasvojensa ilmeessä jotakin eläimellistä kuten tsherkesseillä.\n\n-- Todellako?! -- voihki Volodjan äiti nauraen. -- Todellako?! Kuinka\nhän on isänsä kaltainen!\n\nVolodja peräytyi ja juoksi ulos.\n\n\"Kuinka he saattoivat puhua siitä noin äänekkäästi! -- kiusaantui\nhän lyöden käsiään yhteen ja katsellen kauhuissaan taivasta kohti.\n-- Puhuvat äänekkäästi, kylmäverisesti... Ja äiti nauroi... äiti!...\nJumalani, miksi annoit minulle sellaisen äidin? Miksi?\"\n\nMutta taloon oli mentävä, kävi miten kävi. Hän kulki pari kertaa\npitkin lehtokujaa, rauhoittui vähäisen ja meni sisään.\n\n-- Miksette tule ajoissa teetä juomaan? -- kysyi rouva Shumihin\nankarasti.\n\n-- Anteeksi, minun... minun pitää matkustaa, -- mutisi Volodja\nnostamatta katsettaan maasta. -- Äiti, kello on jo kahdeksan.\n\n-- Matkusta yksin, poikaseni, -- sanoi äiti uupuneesti. -- Minä jään\ntänne yöksi. Hyvästi siis!... Annahan, kun siunaan sinut...\n\nÄiti teki ristinmerkin siunaten poikansa ja kääntyen Njutan puoleen\nvirkkoi ranskaksi:\n\nHän on jonkun verran Lermontovin näköinen... Eikö totta?\n\nJotenkuten hyvästeltyään ja katsomatta ketään kasvoihin Volodja\npoistui ruokahuoneesta. Kymmenen minuutin kuluttua hän asteli jo\npitkin asemalle johtavaa tietä ja oli iloisempi. Nyt ei häntä enää\nkauhistuttanut eikä hävettänyt ja hän hengitti helpommin.\n\nPuolen virstan päässä asemalta hän istuutui kivelle tien oheen ja\nalkoi katsella aurinkoa, joka oli jo puoleksi piiloutunut harjun\ntaakse. Asemalla paloi jo siellä täällä tulia, joista yksi oli samea,\nvihreä, mutta junaa ei näkynyt vielä. Volodjan oli hyvä istua siinä\nliikahtamatta ja kuunnella, kuinka ilta vähitellen laskeutui yli\nseudun. Lehtimajan hämäryys, askeleet, uimahuoneen tuoksu, nauru ja\nnaisen vartalo, -- kaikki tämä muistui ihmeteltävän selvästi hänen\nmieleensä, eikä se ollut enää niin kauheata eikä tärkeätä kuin\naikaisemmin...\n\n\"Joutavaa... Hän ei temmannut irti käsiäni ja hän nauroi, kun\nsyleilin häntä, -- ajatteli Volodja. -- Se siis miellytti häntä. Jos\nse olisi ollut hänelle vastenmielistä, niin olisi hän suuttunut...\"\n\nJa nyt alkoi Volodjaa harmittaa, ettei ollut siellä lehtimajassa\nollut rohkeampi. Häntä säälitti se, että matkusti pois näin\ntyperästi, ja olipa hän nyt varma siitä, että jos tuo sama tilaisuus\nuudistuisi, niin hän olisi rohkeampi ja arvostelisi asioita\nyksinkertaisemmin.\n\nJa saattaahan tuo tilaisuus helpostikin uudistua. Shumihinit\nkävelevät tavallisesti kauan illallisen jälkeen. Jos Volodja lähtisi\nNjutan kanssa kävelemään pitkin hämärää puutarhaa, niin -- siinähän\ntilaisuus!\n\n\"Käännyn takaisin, -- hän ajatteli, -- ja matkustan huomenna\naamujunalla... Sanon, että myöhästyin junasta.\"\n\nJa hän kääntyi takaisin... Rouva Shumihin, Volodjan äiti, Njuta\nja eräs naissukulainen istuivat terassilla pelaten korttia. Kun\nVolodja valehteli heille, että oli myöhästynyt junasta, tulivat\nhe rauhattomiksi siitä, että hän mahdollisesti huomenna saattaisi\nmyöhästyä tutkinnosta, ja kehottivat häntä nousemaan ylös varhain\naamulla. Koko ajan, kun he pelasivat korttia, istui Volodja syrjässä\nkatsoen ahnaasti Njutaan ja odottaen... Hänellä oli jo suunnitelmakin\nvalmiina: hän lähestyy hämärässä Njutaa, tarttuu hänen käteensä ja\nsyleilee; ei tarvitse puhua mitään, molemmat kun ymmärtävät kaiken\nselittämättä.\n\nMutta illallisen jälkeen naiset eivät lähteneetkään puutarhaan\nkävelemään, vaan alkoivat taas pelata korttia. He pelasivat yhteen\nsaakka yöllä ja erosivat sitten kukin mennen levolle.\n\n\"Kuinka typerää tämä tällainen on! -- harmitteli Volodja maata\npannessaan. -- No, vähätpä siitä... odotan huomiseen... Huomenna taas\nlehtimajassa.\"\n\nHän ei kiirehtinyt nukkumaan, vaan istui vuoteellaan käsivarret\nkierrettyinä polvien ympäri ja mietti. Oli vastenmielistä ajatella\ntutkintoa. Hän oli jo päättänyt, että hänet erotetaan ja ettei tämä\nerottaminen ole mikään kauhea asia. Päinvastoin oli kaikki hyvin,\nvieläpä erinomaisestikin. Huomenna hän pääsee vapaaksi kuin lintu,\npukee siviilipuvun ylleen, polttaa peittelemättä tupakkaa, matkustaa\ntänne ja hakkailee Njutaa milloin häntä vain huvittaa. Silloin hän ei\nole enää mikään kimnasisti, vaan \"nuori mies\". Ja se, jota sanotaan\nvirkauraksi ja tulevaisuudeksi, on itsestään selvä: hän tarjoutuu\nvapaaehtoiseen sotapalvelukseen, sähköttäjäksi tai apteekkiin, johon\npääsee sitten aikansa palveltuaan proviisoriksi... Onhan niitä\nvirkoja! Kului tunti, toinenkin, mutta hän istui yhä vain ja mietti...\n\nKellon kolmatta käydessä, kun aamu jo hiukan sarasti, narahti ovi ja\nVolodjan äiti astui huoneeseen.\n\n-- Etkö sinä nuku? -- kysyi hän haukotellen. -- Nuku sinä vaan...\nminä hetkeksi... Minä otan vaan tippoja...\n\n-- Mitä niillä?\n\n-- Lily-rouvaa taas puistattaa... Nuku, lapsukainen, sinulla on\nhuomenna tutkinto...\n\nÄiti otti kaapista pullon, astui ikkunan luo, luki lääkkeen nimen ja\npoistui.\n\n-- Maria Leontjevna, eivät nämä ole niitä tippoja! -- kuuli Volodja\nhetken kuluttua naisen äänen. -- Tämä on convallariaa, mutta Lily\npyytää morfiinia. Nukkuuko poikanne? Pyytäkää, että hän etsii...\n\nSe oli Njutan ääni. Volodja jäykistyi. Hän veti nopeasti housut\nylleen, heitti sinellin hartioilleen ja astui ovelle.\n\n-- Ymmärrättekö? Morfiinia! -- selitti Njuta kuiskaten. -- Nimilippu\non latinankielinen. Herättäkää Volodja, hän löytää...\n\nÄiti avasi oven ja Volodja näki Njutan. Tämän yllä oli sama valkoinen\nsilkkipusero, tukka oli kampaamaton, harteille valahtanut, ja kasvot\nuniset, tummat hämärässä...\n\n-- Eihän Volodja nukukaan... -- sanoi Njuta. -- Volodja, etsikää\nsieltä kaapista morfiinia! Sen Lilyn tähden saa tässä valvoa... Häntä\nvaivaa aina jokin...\n\nVolodjan äiti mutisi jotakin, haukotteli ja poistui.\n\n-- Etsikää, -- sanoi Njuta. -- Miksi seisotte siinä?...\n\nVolodja meni kaapin luo, kyyristyi alas polvilleen ja alkoi\nliikutella lääkepulloja. Hänen kätensä vapisivat ja rinnassa ja\nvatsassa tuntui siltä kuin olisi siellä sisässä läikkynyt kylmiä\naaltoja. Eetteri, karboolihappo ja erilaiset yrtit, joita kaikkia hän\nsyyttä käsitteli ja hypisteli, vaikuttivat häneen tukahuttavasti ja\nhänen päätään alkoi huimata.\n\n\"Äiti on poistunut, -- ajatteli hän. -- Se on hyvä... hyvä...\"\n\n-- Ettekö jo?... -- kysyi Njuta pitkäveteisesti.\n\n-- Kohta... Tässä taitaa olla morfiinia... sanoi Volodja luettuaan\nerään pullon kyljestä nimilipun. -- Olkaa hyvä!\n\nNjuta seisoi ovella niin, että hänen toinen jalkansa oli käytävän\npuolella, toinen Volodjan huoneessa. Hän korjasi tukkaansa, jota\noli vaikea korjata, sillä se oli sakea ja tuuhea, ja katseli\nhajamielisesti Volodjaan. Unisena, tukka hajalla ja yllään väljä\npusero hän näytti Volodjan mielestä lumoavalta ja muhkealta siinä\nheikossa valossa, joka virtasi huoneeseen valkealta, vaikkei vielä\nauringon valaisemalta taivaalta... Hurmaantuneena, koko ruumiinsa\nvapisten ja nautinnolla muistellen sitä, kuinka hän lehtimajassa\nsyleili tuota ihanaa vartaloa, hän antoi tipat Njutalle ja sanoi:\n\n-- Kuinka te olette...\n\n-- Mitä?\n\nNjuta siirtyi kokonaan huoneeseen..\n\n-- Mitä? -- kysyi hän toistamiseen hymyillen.\n\nVolodja vaikeni ja katsoi häneen sekä tarttui sitten, kuten silloin\nlehtimajassa, hänen käteensä... Mutta Njuta katseli Volodjaa\nhymyillen ja odotti, mitä sitten tapahtuisi.\n\n-- Minä rakastan teitä... -- kuiskasi Volodja.\n\nNjuta herkesi hymyilemästä, ajatteli ja sanoi:\n\n-- Odottakaa, joku tulee. Oh, tepä vasta kimnasisti! -- sanoi hän\npuoliääneen lähestyen ovea ja katsahti käytävään. -- Ei näy ketään...\n\nHän palasi.\n\nSilloin tuntui Volodjasta kuin huone, Njuta, valkeneva aamu ja\nhän itse olisivat sulaneet väkeväksi, tavattomaksi, harvinaiseksi\nonnentunteeksi, jonka tähden saattaa uhrata koko elämänsä ja kärsiä\nikuista tuskaa, mutta kun kului hetkinen vielä, niin katosi kaikki\ntämä. Volodja näki vain lihavat, rumat kasvot, joita inhon ilme\nvielä enemmän rumensi, ja tunsi yht'äkkiä vastenmielisyyttä kaikkea\ntapahtunutta kohtaan.\n\n-- Täytyy lähteä, -- sanoi Njuta silmäillen inholla Volodjaa. --\nKuinka ruma, kurja... hyi, mikä ilettävä otus!\n\nKuinka rumat Volodjasta olivatkaan nyt hänen pitkä tukkansa, väljä\npuseronsa, askeleensa, äänensä!...\n\n\"Ilettävä otus... -- ajatteli hän Njutan mentyä. -- Olen todellakin\nilettävä... Kaikki on ilettävää...\"\n\nAurinko nousi ja linnut lauloivat ulkona. Puutarhasta kuului\npuutarhurin askeleita ja hänen käsirattaittensa ratinaa... Ja\nvähän myöhemmin kuului lehmien ammuntaa ja paimenpillien soittoa.\nAuringonvalo ja äänet kertoivat, että jossakin tässä maailmassa\non elämä puhdasta, ihanaa, runollista. Mutta saattoi se olla...?\nSiitä ei ollut Volodjan äiti eivätkä muut häntä ympäröivät ihmiset\nmilloinkaan puhuneet.\n\nKun palvelija herätti hänet aamujunaan, oli hän nukkuvinaan...\n\n\"Mitä hän siinä... menköön hiiteen!\" -- ajatteli Volodja.\n\nKellon yhtätoista käydessä hän nousi vuoteeltaan. Kammatessaan\ntukkaansa kuvastimen edessä ja katsellessaan rumia, yövalvonnasta\nkalpeita kasvojaan hän ajatteli:\n\n\"Aivan oikein... Ilettävä otus\".\n\nKun hänen äitinsä näki hänet ja kauhistui sitä, ettei poika ollut\ntutkinnossa, virkkoi tämä:\n\n-- Nukuin liian kauan... mutta älkää surko, näytän\nlääkärintodistuksen.\n\nRouva Shumihin ja Njuta heräsivät kellon yhtä käydessä. Volodja\nkuuli, kuinka rouva Shumihin avasi ikkunan niin että helähti,\nja kuinka Njuta heleästi nauraen vastasi rouvan karkeaäänisiin\nkysymyksiin. Volodja näki, kuinka ovi aukeni ja miten vierashuoneesta\nsamosi aamiaiselle jono sukulaisia ja armoleivän syöjiä -- niiden\njoukossa hänen äitinsäkin --, kuinka Njutan pestyt ja hymyilevät\nkasvot siellä vilahtivat ja niitten vieressä äsken saapuneen\narkkitehdin mustat kulmakarvat ja parta.\n\nNjutan yllä oli vähävenäläinen kansallispuku, joka ei sopinut\nensinkään hänelle, sillä se teki hänet niin kömpelön näköiseksi.\nArkkitehti lasketteli kuivia, typeriä sukkeluuksiaan. Kotleteissa\noli Volodjan mielestä liiaksi sipulia. Hän arveli Njutan tahallaan\näänekkäästi nauraa hohottavan ja silmäilevän häneen huomauttaakseen\nhänelle siten, ettei öisen tapahtuman muistaminen lainkaan tuntunut\nkiusalliselta ja että hän tuskin huomasi \"ilettävän otuksen\"\nläsnäoloa.\n\nNeljän tienoissa Volodja ajoi äitinsä kanssa asemalle. Likaiset\nmuistot, uneton yö, kohta tapahtuva erottaminen kimnaasista,\nomantunnonvaiva -- kaikki tämä herätti nuorukaisessa kiusallista,\nsynkkää vihaa. Hän katseli äitinsä laihoja kasvoja, pientä nenää,\npitkää, Njutan lahjoittamaa sadetakkia ja mutisi:\n\n-- Miksi te käytätte ihojauhoa? Se ei sovi ensinkään teidän\nikäisellenne ihmiselle! Te tekeydytte kauniiksi, ette maksa\npelihäviöitänne, poltatte toisen tupakkaa... Se on vastenmielistä!\nMinä en rakasta teitä... en rakasta!\n\nVolodja loukkasi äitiään, joka katsoi pienillä silmillään\npelästyneesti ympärilleen, löi käsiään yhteen ja kuiskasi\nkauhistuneena:\n\n-- Mitä sinä, hyvä ystäväni?!... Herranen aika, kyytimies kuulee! Ole\nnyt hiljaa, jottei kyytimies kuulisi! Hän saattaa kuulla kaikki!\n\n-- En rakasta... en rakasta! -- jatkoi Volodja hengästyen. --\nTe olette epäsiveellinen, sieluton... Olkaa käyttämättä tuota\nsadetakkia, muuten revin sen riekaleiksi! Kuuletteko?\n\n-- Tule nyt järkiisi, lapseni! -- itki äiti. -- Kyytimies kuulee!\n\n-- Ja missä on isäni omaisuus? Missä teidän rahanne? Te olette\ntuhlannut kaikki! Minä en häpeä köyhyyttäni, mutta häpeän sitä, että\nminulla on tuollainen äiti... Kun toverini kysyvät jotakin teistä,\ntäytyy minun punastua.\n\nJunamatkaa oli kaupunkiin kaksi asemanväliä. Koko ajan seisoi\nVolodja vaunusillalla vapisten. Häntä ei haluttanut mennä\nvaunuun, sillä vihattu äiti oli siellä. Vihasipa hän itseäänkin,\njunailijoita, veturin savua, kylmyyttä, jota piti vilunsa syynä...\nJa mitä raskaammalta elämä tuntui, sitä voimakkaammin hän tunsi,\nettä jossakin tässä maailmassa on ihmisten elämä puhdasta, jaloa,\nlämmintä, ihanaa, täynnä rakkautta, iloa, runsautta... Hän tiesi\ntämän ja ikävöi niin suuresti, että eräs matkustaja, katsottuaan\ntutkivasti häneen, kysyi:\n\n-- Teillä on luultavasti hammassärky?\n\nVolodja ja hänen äitinsä asuivat kaupungissa Maria Petrovnan,\naatelisnaisen luona, jonka hallussa oli suuri huoneusto, josta\nhän oli vuokrannut ihmisille yksityisiä huoneita. Volodjan äiti\noli vuokrannut häneltä kaksi huonetta: toisessa, jossa oli kaksi\nikkunaa, sänky ja seinällä kaksi kultapuitteista taulua hän asui\nyksinään, viereisessä ahtaassa ja pimeässä huoneessa Volodja.\nViimeksimainitussa huoneessa oli sohva, jolla Volodja nukkui, ja\npaitsi tätä sohvaa ei siinä ollut muita huonekaluja: koko huone oli\ntäynnä juurikoreja, hattulaatikoita ja kaikenmoista romua. Läksynsä\nVolodja valmisti äitinsä huoneessa tai \"yhteisessä\" -- niin sanottiin\nsuurta huonetta, jonne täysihoitolaiset kokoontuivat päivällistä\nsyömään ja iltaisin seurustelemaan.\n\nKotiin palattuaan Volodja heittäytyi sohvalle ja kääri peitteen\nympärilleen karkottaakseen siten vilun. Hattulaatikot, juurikorit ja\nhuoneessa olevat romut muistuttivat häntä siitä, ettei hänellä ollut\nomaa huonetta, suojaa, johon voisi paeta äitiä, tämän vieraita ja\n\"yhteisestä\" huoneesta kuuluvia ääniä. Laukku ja hujan hajan heitetyt\nkirjat johtivat hänen mieleensä tutkinnon, josta hän oli ollut\npoissa... Jostakin syystä hänen mieleensä johtui aivan sattumalta\nMentona, jossa hän seitsenvuotiaana oli asunut isävainajansa\nkanssa; muistuivatpa myöskin Biarriz ja kaksi englantilaista\ntyttöstä, joiden kanssa hän silloin juoksenteli rantahietikkoa\npitkin... Hän tahtoi ajatuksissaan palauttaa mieleensä taivaan ja\nvaltameren, korkeat aallot ja silloisen mielentilansa, mutta se ei\nonnistunut, englantilaiset tyttöset heräsivät ilmi elävinä hänen\nmielikuvituksessaan, kaikki muu sekaantui, himmeni...\n\n\"Ei, täällä on kylmä\", -- ajatteli Volodja, nousi, heitti sinellin\nylleen ja meni \"yhteiseen\".\n\nSiellä juotiin teetä. Samovaarin ääressä istui kolme henkilöä:\nVolodjan äiti, musiikinopettajatar, jolla oli kilpikonnanluiset\nsilmälasit, ja Augustin Mihailovitsh, vanhanpuoleinen, kovin lihava\nranskalainen, jolla oli virka hajuvesitehtaassa.\n\n-- En ole tänään vielä syönyt päivällistä, -- sanoi Volodjan äiti. --\nPitäisi lähettää palvelijatar ostamaan leipää.\n\n-- Dunja! -- huusi ranskalainen.\n\nEmäntä oli kaiketi lähettänyt Dunjan jonnekin, koskei tämä tullut.\n\n-- No, eihän sillä väliä ole, -- sanoi ranskalainen leveästi\nhymyillen. -- Menen heti itse ostamaan leipää. Ei sillä väliä ole!\n\nHän laski väkevän, tuoksuvan sikarinsa näkyvään paikkaan, pani hatun\npäähänsä ja lähti. Ranskalaisen mentyä alkoi Volodjan äiti kertoa\nmusiikinopettajattarelle, kuinka hän oli Shumihineilla vieraana ja\nkuinka ystävällisesti hänet siellä otettiin vastaan.\n\n-- Onhan Lily Shumihin minun sukulaiseni... -- selitti hän. -- Hänen\nmiesvainajansa, kenraali Shumihin, oli minun miesvainajani serkku.\nMutta itse hän on syntyään paroonitar Kolb...\n\n-- Äiti, se on valhetta! -- sanoi Volodja ärtyisästi. -- Miksi\nvalehdella?\n\nVolodja tiesi vallan hyvin, että hänen äitinsä puhui totta, sillä\nkertomuksessa kenraali Shumihinista ja paroonitar Kolbista ei\nollut sanaakaan valhetta, mutta siitä huolimatta Volodjasta tuntui\nsiltä kuin äiti valehtelisi. Äidin puhetavassa, kasvojen ilmeessä,\nkatseessa, kaikessa tuntui olevan valhetta.\n\n-- Te valehtelette! -- toisti Volodja ja iski nyrkkiä pöytään niin\nlujasti, että astiat helisivät ja äidin tee läikähti yli. -- Miksi\nkerrotte kenraaleista ja paroonittarista? Se on kaikki valhetta!\n\nMusiikinopettajatar joutui hämilleen ja alkoi yskiä nenäliinaansa,\nikäänkuin jotakin olisi mennyt väärään kurkkuun. Äiti hyrähti itkuun.\n\n\"Minne mennä?\" -- ajatteli Volodja.\n\nUlkona hän oli jo ollut; toverien luo ei ilennyt lähteä. Taas\nmuistui hänen mieleensä ne kaksi englantilaista tyttöstä... Hän\nkulki muutaman kerran \"yhteisen\" huoneen nurkasta toiseen ja meni\nsitten Augustin Mihailovitshin huoneeseen. Siellä tuoksui väkevästi\neetterille ja glyseriinisaippualle. Pöydällä, ikkunalla ja vieläpä\ntuoleilla oli paljon pulloja ja laseja erivärisine nesteineen.\nVolodja otti sanomalehden pöydältä, avasi sen ja luki otsikosta nimen\n\"Figaro\"... Sanomalehdestä nousi väkevä, suloinen tuoksu. Sitten hän\notti pöydältä revolverin...\n\n-- Rauhoittukaa, älkää välittäkö siitä sen enempää! -- lohdutti\nmusiikinopettajatar viereisessä huoneessa äitiä. -- Hän on vielä niin\nnuori! Hänen iässään eivät nuorukaiset tiedä vielä sopivaisuuksien\nrajoista mitään. Siihen pitää tottua.\n\n-- Ei, Eugenia Andrejevna: hän on liian turmeltunut! -- sanoi äiti\npitkäveteisesti. -- Hän on isätön ja minä olen heikko enkä mahda\nsille mitään. Olen niin onneton!\n\nVolodja pani revolverin piipun suuhunsa, hypisteli sormillaan jotakin\nliipasimen tapaista ja painoi... Sitten hypisteli hän taas jotakin\nulkonevaa ja painoi vielä kerran. Otettuaan revolverin piipun\nsuustaan pyyhki hän sitä sinellinsä liepeeseen ja tutki lukkoa; hän\nei ollut vielä kertaakaan eläissään pidellyt asetta...\n\n-- Tämä on kaiketi nostettava... -- arveli hän. -- Niin, siltä se\nnäyttää...\n\nAugustin Mihailovitsh astui \"yhteiseen\" ja alkoi nauraen kertoa\njostakin. Volodja pani taas revolverin piipun suuhunsa, puri sitä\nja painoi jotakin paikkaa sormellaan. Laukaus kajahti... Jokin löi\nkauhean lujasti hänen takaraivoonsa ja hän kaatui pöydälle pullojen\nsekaan. Sitten hän näki, kuinka isävainaja, päässään silinterihattu\nja käsivarressa leveä, musta surunauha, jonka tämä oli kiinnittänyt\nsiihen erään Mentonassa kuolleen naisen muistoksi, tarttui yht'äkkiä\nhäneen molemmin käsin ja he syöksyivät kumpikin mustaan, syvään\nrotkoon.\n\nSitten meni kaikki sekaisin ja katosi...\n\n\n\n\nTaudinpuuska.\n\n\nI.\n\nLääketieteen ylioppilas, medisiinari Maier ja Moskovan taidekoulun\noppilas Rybnikov tulivat kerran iltasella ystävänsä, juristi\nVasiljevin luo ja kehottivat tätä lähtemään heidän kanssaan S:n\nkadulle. Vasiljev esteli pitkän aikaa, mutta puki vihdoin ylleen ja\nlähti heidän mukanaan.\n\nVasiljev tunsi langenneita naisia vain sen verran kuin oli kuullut\nheistä puhuttavan tai lukenut kirjoista, mutta sellaisissa taloissa,\nmissä heitä asui, ei hän ollut käynyt kertaakaan eläissään. Hän\ntiesi, että on olemassa siveettömiä naisia, joiden sietämättömien\nolosuhteiden pakosta -- huono seura, kelvoton kasvatus, puute\nj.n.e. -- täytyy myydä kunniansa rahasta. He eivät tunne puhdasta\nrakkautta, heillä ei ole lapsia eikä minkäänlaisia oikeuksia; heidän\näitinsä ja sisarensa surevat ja itkevät heitä kuin vainajia, tiede\npitää heitä itse paheena, miehet sinuttelevat heitä. Mutta kaikesta\ntästä huolimatta ei Jumalan kuva ja kaltaisuus ole heistä kadonnut.\nHe tunnustavat syntinsä ja toivovat anteeksiantoa. He voivat mitä\nsuurimmassa määrässä käyttää hyväkseen keinoja, jotka tuovat\npelastuksen. On totta, että yhteiskunta ei anna anteeksi ihmisen\nmenneisyyttä, mutta Jumalan edessä on pyhä Maria Egyptistä saman\narvoinen kuin muutkin pyhimykset.\n\nKun Vasiljev tunsi kadulla langenneen naisen puvusta tai käytöksestä,\ntai näki hänen kuvansa pilalehdessä, niin muisti hän aina\nkertomuksen, jonka oli joskus lukenut: nuori mies, puhdas ja omaa\netuaan katsomaton, rakastui langenneeseen naiseen ja pyysi tätä\nvaimokseen; mutta nainen ei pitänyt itseään moisen onnen arvoisena,\nvaan päätti päivänsä myrkyttämällä itsensä.\n\nVasiljev asui Tverskin bulevardiin päättyvän sivukadun varrella.\nKun hän lähti tovereineen kotoa, oli kello noin 11. Oli satanut\naivan äskettäin ensi lumen, jonka vallassa koko luonto tuntui nyt\nolevan. Ilma tuoksui lumelle, jalkain alla narahteli lumi pehmeästi,\nmaa, katot, puut, penkit bulevardilla -- kaikki oli niin pehmeätä,\nvalkoista, uutta. Juuri tästä syystä näyttivät talot toisenlaisilta\nkuin eilen, lyhdyt paloivat kirkkaammin, ilma oli läpikuultavampi,\nvaunut kulkivat hiljemmin, ja tämä raitis, kylmähkö ilma herätti\nmielessä tunteen, valkoisen, nuorekkaan, utuisen, pehmeän kuin tuo\nensi lumi.\n\n    -- \"Mua näille suruisille rannoille\n    johtaapi tuntematon voima...\"\n\nalkoi medisiinari laulaa kauniilla tenoriäänellään.\n\n-- \"Kas tuossa mylly...\" -- jatkoi taiteilija, -- \"rauennut se on...\"\n\n-- \"Kas tuossa mylly... rauennut se on...\" -- toisti medisiinari\nkohottaen kulmakarvojaan ja nyökäyttäen surullisesti päätään. Hän\nvaikeni, hieroi kädellään otsaansa palauttaen mieleensä sanoja\nja lauloi sitten kuuluvammin ja niin kauniisti, että ohikulkijat\nkääntyivät häntä katselemaan:\n\n    -- \"Vapaana kerran tässä voitti\n    suloinen, vapaa rakkaus mun...\"\n\nKaikki kolme poikkesivat ravintolaan ja riisumatta yltään\npäällystakkia he joivat kaksi ryyppyä paloviinaa mieheen. Kun\nVasiljev oli juomaisillaan toisen ryypyn, huomasi hän lasissa\nkorkkipalasen ja katseli sitä lähempää jonkun aikaa, tirkistellen\nkuin likinäköinen.\n\nMedisiinari, joka ei ymmärtänyt hänen ilmettään, sanoi: Mitä sinä\nsiinä tuijottelet? Filosofia hiiteen, ole hyvä! Viina on luotu\njuotavaksi, sammenliha syötäväksi, naiset vierailtaviksi, lumi kaiken\nkansan tallattavaksi. Elä siis edes yksi ilta ihmisten tavoin!\n\n-- Enhän minä mitään... -- sanoi Vasiljev nauraen. -- Olenko\nkieltäytynyt?\n\nViinasta hänen rintansa tuntui lämpenevän. Hän katseli tovereitaan,\nkatseli mielikseen ja kadehti heitä. Kuinka näissä terveissä,\nvoimakkaissa, iloisissa ihmisissä kaikki on tasapainossa, kuinka\nheidän mielessään ja sielussaan kaikki on ehjää! He laulavat, pitävät\nintohimoisesti teatterista, puhuvat paljon, juovat, eikä heillä\nseuraavana päivänä ole kohmeloa; he ovat runollisia, irstaita,\nhyväntahtoisia ja joskus röyhkeitäkin; he osaavat tehdä työtä,\nkiihtyä, nauraa syyttä ja lasketella tyhmyyksiä; he ovat tulisia,\nrehellisiä, uhrautuvaisia eivätkä vähääkään huonompia kuin hän,\nVasiljev, joka harkitsee joka askeleensa, joka sanansa, epäilee, on\nvarovainen ja panee pienimmän, joutavimmankin seikan kyseenalaiseksi.\n\nHän tahtoi viettää edes yhden illan samalla lailla kuin hänen\ntoverinsa, heittäytyä vapaaksi, olla tekemättä tiliä itselleen. Jos\noli juotava viinaa, -- hän juo, vaikkapa pää huomenna halkeaisi.\nJos tahtovat viedä hänet naisten luo, -- niin hän menee. Hän\ntahtoo nauraa hohottaa, hassutella, vastata iloisesti ohikulkijain\npuheisiin...\n\nNauraen hän jätti ravintolan. Hän piti hurjasti tovereistaan,\n-- toisella rutistunut, leveälierinen hattu ja edellytyksiä\ntaiteelliseen epäjärjestykseen, toisella kissannahkalakki, ei mikään\nköyhä mies, vaikkakin kuului \"boheemiin\". Hän piti myöskin lumesta,\nlyhtyjen kalpeasta valosta ja silmiinpistävistä mustista jäljistä,\njoita ohikulkijat tallasivat tuoreeseen lumeen; hän piti ilmasta\nja etenkin tuosta läpikuultavasta, hempeästä, naivista, ikäänkuin\nneitseellisestä sävystä, jonka saattaa huomata luonnossa vain kaksi\nkertaa vuodessa: kaiken ollessa ensi lumen peitossa ja keväällä\nkirkkaina päivinä tai kuutamoisina iltoina, kun jää murtuu joella.\n\n    -- \"Mua näille suruisille rannoille\n    johtaapi tuntematon voima...\" --\n\nhän lauloi puoliääneen.\n\nEikä häipynyt matkan kuluessa hänen eikä tovereittenkaan mielestä\ntämä sävel, jota kaikki kolme lauloivat koneellisesti, eri tahtiin.\n\nVasiljev kuvitteli mielessään, kuinka hän ja hänen toverinsa noin\nkymmenen minutin kuluttua koputtavat ovelle, kuinka he pimeitä\nkäytäviä pitkin ja pimeitten huoneitten läpi hiipivät naisten luo,\nkuinka hän pimeässä raapaisee tulitikulla tulta ja huomaa kärsivät\nkasvot ja syyllisen hymyn. Tuntematon, vaalea tai tumma nainen,\njonka yllä on valkoinen yövaippa ja jonka tukka on hajalla, pelästyy\nvaloa, hämmästyy sanomattomasti ja virkkaa: \"Herran tähden, mitä te\nteette! Sammuttakaa!\" Kaikki tämä on oleva kauheata, mutta uutta ja\nmieltäkiinnittävää.\n\n\nII.\n\nTrubnij-torilta toverit kääntyivät Gratshovskia kohti ja astuivat\nripeästi sivukadulle, josta Vasiljev oli kuullut puhuttavan.\n\nHän näki kaksi taloriviä, joiden ikkunat olivat kirkkaasti valaistut\nja ovet selkiselällään, ja kuuli iloista pianon- ja viulunsoittoa,\njoka tulvi ulos kaikista ovista ja muodostui omituiseksi kaaokseksi,\nikäänkuin jossakin hämärässä, kattojen yläpuolella olisi näkymätön\norkesteri soittanut. Vasiljev ihmetteli ja virkkoi:\n\n-- Miten monta taloa!\n\n-- Eihän tämä mitään ole! -- sanoi medisiinari. -- Lontoossa on\nkymmenen kertaa enemmän. Siellä on noin satatuhatta sellaista naista.\n\nAjurit istuivat pukeillaan yhtä rauhallisina ja välinpitämättöminä\nkuin muillakin kaduilla; käytävillä kulki aivan samanlaisia ihmisiä\nkuin muuallakin. Kukaan ei kiirehtinyt, kukaan ei kätkenyt kasvojaan\nkaulukseen, kukaan ei ravistanut moittivasti päätään... Ja tässä\nvälinpitämättömyydessä, pianojen ja viulujen sekavassa soitossa,\nkirkkaasti valaistuissa ikkunoissa, selkiselälleen avatuissa\novissa tuntui olevan jotakin avomielistä, hävytöntä, uskaliasta ja\nsurutonta. Kaiketi oli orjamarkkinoilla aikoinaan yhtä hauskaa ja\nmeluisaa, ja ihmisten kasvot ja käytös mahtoivat silloinkin ilmaista\nsamanlaista välinpitämättömyyttä.\n\n-- Alkakaamme alusta, -- sanoi taiteilija.\n\nToverit astuivat ahtaaseen käytävään, jonka seinällä paloi\nheijastimella varustettu lamppu. Kun he avasivat eteisen oven, nousi\nkeltaiselta sohvalta mustapukuinen mies, jonka palvelijamaiset kasvot\nolivat parroittuneet ja silmät uniset. Vastaan löyhkähti pesutuvan\nhaju ja sitäpaitsi tuntui ilmassa etikan tuoksua. Eteisestä johti\novi kirkkaasti valaistuun huoneeseen. Medisiinari ja taiteilija\npysähtyivät tälle ovelle ja katsoivat kaulaansa kurottaen yht'aikaa\nhuoneeseen.\n\n-- Bona sera, signori, rigoletto-hugenotti-traviata! -- alkoi\ntaiteilija kumartaen teatraalisesti.\n\n-- Havanna, tarakanna, pistoletti! -- jatkoi medisiinari painaen\nlakkia rintaansa vasten ja kumartaen syvään.\n\nVasiljev seisoi heidän takanaan. Hän tahtoi myöskin kumartaa\nteatraalisesti ja sanoa jotakin typerää, mutta hän vain hymyili,\ntunsi olevansa nolo, melkeinpä häpesi ja odotti kärsimättömänä, mitä\nseuraisi. Ovelle ilmestyi pienikasvuinen, vaalea, noin 18-vuotias\ntyttö, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi, yllään lyhyt, sininen hame\nja rinnalla valkoisia nauhoja.\n\n-- Miksi seisotte ovelia? -- kysyi tyttö. -- Riisukaa päällystakkinne\nja käykää saliin.\n\nMedisiinari ja taiteilija astuivat saliin puhuen italiaansa. Vasiljev\nseurasi heitä epävarmana.\n\n-- Hyvät herrat, riisukaa palttoot yltänne! -- sanoi lakeija\nankarasti. -- Noin ei saa mennä sisään.\n\nPaitsi vaaleata tyttöä, oli salissa vielä toinenkin nainen, lihava\nja suuri ja käsivarret paljaina; hän ei näyttänyt venakolta. Pianon\nvieressä istuen hän pani korteilla pasianssia polvillaan, eikä\nkiinnittänyt tulijoihin vähintäkään huomiota.\n\n-- Missä muut neidit ovat? -- kysyi medisiinari.\n\n-- Teetä juomassa, -- vastasi vaalea tyttö. -- Stepan, -- huusi hän\nsitten, -- mene sanomaan neideille, että tuli ylioppilaita!\n\nHetken kuluttua ilmestyi saliin kolmas tyttö. Hänen yllään oli\ntulipunaisesta kankaasta ommeltu puku, jossa oli sinisiä juovia,\nhänen ihonsa oli huonosti maalattu, otsa tukan peitossa, katse jäykkä\nja pelästynyt. Astuttuaan sisään hän alkoi heti voimakkaalla,\nkarkealla äänellä laulaa jotakin laulua. Hänen jälestään tuli neljäs\ntyttö, sitten viides...\n\nKaikessa tässä ei Vasiljevin mielestä ollut mitään uutta. Hänestä\ntuntui siltä kuin olisi jo jossakin useamman kerran nähnyt tämän\nsalin, pianon, kuvastimen halpoine kultakehyksineen, valkoiset\nnauhat tytön rinnalla, tuon tulipunaisen puvun sinisine juovineen ja\nnuo tylsäkatseiset, välinpitämättömät kasvot. Mutta sitä pimeyttä,\nhiljaisuutta, salaperäisyyttä ja syyllistä hymyä, kaikkea sitä, mitä\noli luullut täällä näkevänsä ja mikä häntä pelotti, sitä hän ei\nlainkaan huomannut.\n\nKaikki oli niin jokapäiväistä, proosallista ja epäintresanttia.\nEräs seikka sentään kiihotti hänen uteliaisuuttaan -- tuo\npelottava, ikäänkuin varta vasten ajateltu mauttomuus, mikä ilmeni\nrumissa tauluissa, puvuissa... Tässä mauttomuudessa oli jotakin\nluonteenomaista, omituista.\n\n-- Kuinka kaikki on köyhää ja typerää! -- ajatteli Vasiljev. -- Mikä\nkaikessa tässä näkemässäni roskassa saattaa johtaa normaalin ihmisen\nkiusaukseen, ja tekemään kauhean synnin -- ostamaan elävän ihmisen\nyhdellä ruplalla? Saatan ymmärtää mielisynnin, joka tehdään loiston,\nkauneuden, viehätyksen, himon, maun tähden, -- mutta tässä?...\nMinkätähden tehdään täällä syntiä? Muuten... ei pidä ajatellakaan\nsitä!\n\n-- Partaniekka, tilatkaa portteria! -- sanoi vaalea tyttö hänelle.\n\nVasiljev hämmästyi.\n\n-- Mielelläni... -- vastasi hän kohteliaasti kumartaen. -- Mutta\nsuokaa anteeksi, hyvä neiti, minä... minä en juo.\n\nViittä minuttia myöhemmin olivat toverukset jo matkalla toiseen\ntaloon.\n\n-- Miksi tilasit portteria? -- kysyi medisiinari suuttuneena. --\nSinähän vasta rahamies olet! Kuudenkertaisen hinnan nylkivät!\nVahvasti sinä elätkin!\n\n-- Kun tyttö tahtoi... miksen olisi tehnyt hänelle sitä iloa? --\nselitti Vasiljev.\n\n-- Ei siitä hänelle iloa ollut, vaan emännälle. Tyttöjä vaaditaan\npyytämään vierailta kestitystä, siitä kun emäntä hyötyy.\n\n-- \"Kas tuossa mylly, rauennut se on\",... -- lauloi taiteilija.\n\nHe tulivat seuraavaan taloon, jäivät eteiseen eivätkä astuneet\nsaliin. Samoin kuin edellisessä paikassa nousi täälläkin eteisen\nsohvalta mustapukuinen mies, jonka palvelijamaiset kasvot olivat\nhyvin unisen näköiset. Katsellessaan miestä, hänen kasvojaan ja\nkulunutta pukuaan, Vasiljev ajatteli: \"Kuinka paljon on tavallisen,\nyksinkertaisen venäläisen täytynyt elää ja kokea, ennenkuin kohtalo\nviskaa hänet tänne palvelijaksi? Missä hän on ollut ennen ja mitä\ntehnyt? Mitenkä hänen vast'edes käynee? Liekö nainut? Missä on\nhänen äitinsä ja tietääköhän tämä, että hänen poikansa on täällä\npalvelijana?\"\n\nJa nyt Vasiljev tahtomattaan kiinnitti joka talossa huomionsa\novenvartijaan. Eräässä talossa, lienee ollut neljäs järjestyksessä,\noli ovenvartijana pieni, kivulloinen, laiha mies, jonka\nliivinrinnoilla riippui kellonperät. Hän luki sanomalehteä, eikä\nnäyttänyt vähääkään välittävän tulijoista. Katsottuaan hänen\nkasvojaan Vasiljev tuli ajatelleeksi, että mies, jolla on tuollaiset\nkasvot, saattaa varastaa, murhata ja tehdä väärän valan. Ja hänen\nkasvonsa olivat todellakin mieltäkiinnittävät: korkea otsa, harmaat\nsilmät, hieman litistynyt nenä, ohuet, yhteen puristetut huulet ja\nkatse tylsä, mutta samalla röyhkeä kuin nuorella metsäkoiralla, kun\nse on jäniksen kintereillä. Vasiljev ajatteli, että olisipa hauska\nkoskettaa tuon palvelijan tukkaa: -- mahtaakohan se olla karkea vai\npehmeä? Kaiketi karkea kuin koiran karvat.\n\n\nIII.\n\nTaiteilija, joka oli juonut kaksi lasia portteria, humaltui äkkiä ja\nmuuttui luonnottoman vilkkaaksi.\n\n-- Menkäämme toiseen paikkaan! -- komensi hän käsiään huitoen. --\nMinä vien teidät kaikkein parhaimpaan!\n\nVietyään toverinsa siihen taloon, jota hän piti kaikkein parhaimpana,\nilmaisi hän hurjan halunsa saada tanssia katrillia. Medisiinari\nmurisi kyllä, että musikanteille on maksettava rupla, mutta suostui\nkuitenkin rupeamaan hänen vastatanssijakseen. Tanssi alkoi.\n\nParhaimmassa talossa oli samanlaista kuin kaikkein huonoimmassakin.\nSiellä oli aivan samanlaisia tauluja ja kuvastimia, samanlaisia\nkampauksia ja pukuja. Tarkastellessaan kalustusta ja pukuja ymmärsi\nVasiljev jo, ettei se ollut mauttomuutta, vaan jotakin, jota saattoi\nnimittää S:n-kadun mauksi, vieläpä tyyliksi ja jota ei tapaa muualla,\njotakin kaikessa rumuudessaan kokonaista, säännöllistä, ajan kuluessa\nkehittynyttä.\n\nOltuaan kahdeksassa talossa eivät puvut ja niitten väri, pitkät\nhameenlaahukset, kirjavat nauhat, merimiespuvut eikä sakea, violetti\nposkimaali ihmetyttäneet häntä enää. Hän ymmärsi, että kaiken tuon\npiti olla niin, että jos edes yksikin nainen pukeutuisi järkevästi\ntai jos seinälle ripustettaisiin sievä taulu, niin kärsisi tästä koko\nkadun yleinen sävy.\n\n-- Kuinka yrnmärtämättömästi he myyvät itsensä. -- Eivätkö he\ntodellakaan saata käsittää, että pahe lumoaa vain silloin, kun\nse on kaunista ja peitteleikse, kun se pukeutuu hyveen tavoin?\nYksinkertainen musta puku, kalpeat kasvot, surullinen hymy ja hämärä\nympäristö vaikuttavat voimakkaammin kuin tämä kömpelö koreus. Kuinka\ntyhmiä he ovat! Jolleivät he itse ymmärtäisikään tätä, niin pitäisi\ntoki vieraiden opettaa heitä...\n\nTyttö, yllään turkisreunainen puolalainen puku, lähestyi ja istuutui\nhänen viereensä.\n\n-- Hyvä. tumma herraseni, miksette tanssi? -- kysyi tyttö. -- Miksi\nolette noin surullinen?\n\n-- Minun on ikävä.\n\n-- Tilatkaa pullo Lafittea, niin kyllä ikävä haihtuu.\n\nVasiljev ei vastannut. Hetken vaiettuaan hän kysyi:\n\n-- Mihin aikaan menette levolle?\n\n-- Kuudelta aamulla.\n\n-- Entä koska nousette?\n\n-- Kahden, kolmen tienoissa.\n\n-- Mitä teette levolta noustuanne?\n\n-- Juomme kahvia... ja seitsemältä syömme päivällistä.\n\n-- Mitä teillä on tavallisesti päivälliseksi?\n\n-- Lihalientä tai kaalikeittoa, pihviä ja jälkiruoka. Meidän\nemäntämme pitää tytöistään hyvää huolta. Mutta miksi sitä kysytte?\n\n-- No... puhellakseni...\n\nVasiljev tahtoi kysellä tytöltä useita asioita. Hän tunsi\nvoimakkaasti haluavansa tietää, mistä tyttö oli kotoisin, elävätkö\nhänen vanhempansa ja tietävätkö he, että hän on täällä, kuinka hän\njoutui tähän taloon, oliko hänen hauska, oliko hän tyytyväinen vai\noliko hänen ikävä, painoivatko synkät ajatukset hänen mieltään ja\ntoivoiko hän joskus vapautuvansa nykyisestä asemastaan...\n\nMutta Vasiljev ei päässyt selville siitä, miten oli alotettava ja\nmissä muodossa kysymys tehtävä, jottei näyttäisi tunkeilevalta. Hän\najatteli jotensakin kauan ja kysyi:\n\n-- Kuinka vanha olette?\n\n-- Kahdeksankymmentä vuotta, -- sanoi tyttö piloillaan, katsellen\nsuu naurussa temppuja, joita tanssiva taiteilija teki käsillään ja\njaloillaan.\n\nYht'äkkiä tyttö räjähti jostakin syystä nauraa hohottamaan ja sanoi\npitkän hävyttömän lauseen niin kovasti, että kaikki kuulivat sen.\n\nVasiljev joutui hämilleen, ja kun hän ei tiennyt, minkä kasvonilmeen\ntekisi, hymyili hän väkinäisesti.\n\nMutta hän oli ainoa, joka hymyili, sillä kaikki muut -- hänen\ntoverinsa, musikantit ja naiset -- eivät edes katsahtaneet hänen\nvieressään istuvaan tyttöön, olivat ikäänkuin eivät olisi mitään\nkuulleetkaan.\n\n-- Tilatkaa Lafittea! -- toisti tyttö.\n\nVasiljevia inhotti tytön turkisreunainen puku ja hänen äänensä, ja\nhän poistui tytön luota. Hänestä oli huoneessa niin tukahuttavan\nkuuma, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä harvaan ja voimakkaasti kuin\nvasaralla lyöden: yks... kaks... kolme...\n\n-- Lähtekäämme pois! -- sanoi hän nykäisten taiteilijaa hihasta.\n\n-- Odota, minä lopetan ensin!\n\nTaiteilijan ja medisiinarin lopettaessa katrillin katseli Vasiljev\nmusikantteja, jottei hänen tarvitsisi katsella naisia.\n\nSieväpiirteinen, silmälaseja käyttävä ukko, joka muistutti marsalkka\nBazainea, soitti pianoa. Nuori, vaaleapartainen, viimeisen muodin\nmukaan puettu mies soitti viulua. Tämän nuoren miehen laihahkot\nkasvot eivät suinkaan näyttäneet tylsämielisiltä, vaan päinvastoin\nälykkäiltä ja nuorekkailta. Hän oli pukeutunut maukkaasti, soitti\ntunteellisesti.\n\nKuinka olivat hän ja tuo miellyttävä, sieväpiirteinen ukko joutuneet\ntänne? Mikseivät hävenneet istua täällä? Mitä he mahtoivat ajatella\nnoita naisia katsellessaan?\n\nJos nuo pianoa ja viulua soittavat miehet olisivat olleet rääsyisiä,\nnälkäisiä, synkkiä, juopuneita ja heidän kasvonsa luisevan laihat ja\ntylsämieliset, niin silloin Vasiljev olisi ehkä ymmärtänyt, miksi\nhe olivat täällä. Mutta nyt hän ei käsittänyt tätä laisinkaan.\nHän muisti lukemansa kertomuksen langenneesta naisesta ja hänen\nmielestään ei tuolla naisella, jonka hymy oli niin syyllinen, ollut\nmitään yhteistä nyt näkemänsä kanssa. Hänestä tuntui ikäänkuin\nei olisi nähnyt langenneita naisia, vaan aivan toisen, erikoisen\nmaailman, joka oli hänelle outo ja käsittämätön; jos hän olisi\naikaisemmin nähnyt teatterin näyttämöllä tämän maailman tai lukenut\nsiitä, niin ei olisi uskonut...\n\nNainen, jolla oli turkisreunainen puku, alkoi taas nauraa ja\nlasketteli hävyttömyyksiään. Vasiljevia inhotti, hän punehtui ja\npoistui huoneesta.\n\n-- Odota, me tulemme kohta! -- huusi taiteilija hänen jälkeensä.\n\n\nIV.\n\n-- Äsken tanssiessani keskustelin naikkoseni kanssa hänen\nensimäisestä seikkailustaan, -- kertoi medisiinari, kun he olivat\ntulleet kadulle. -- Hän, seikkailun sankari, oli eräs smolenskilainen\nkonttoristi, jolla oli vaimo ja viisi lasta. Tyttö oli silloin\nseitsentoistavuotias ja asui kotona vanhempainsa luona, jotka elivät\nmyömällä saippuaa ja kynttilöitä.\n\n-- Millä valloitti sankari tytön sydämen? -- kysyi Vasiljev.\n\n-- Ostamalla tytölle viidelläkymmenellä ruplalla liinavaatteita. Piru\nties!...\n\n\"Hän on osannut ottaa selvää naikkosensa ensimäisestä seikkailusta\"\n-- ajatteli Vasiljev medisiinarista. -- Minä en vain osaa... -- Hyvät\nherrat, nyt lähden kotia, -- sanoi hän ääneen.\n\n-- Minkätähden?\n\n-- Sentähden, etten osaa olla täällä. Sitäpaitsi on minun ikävä ja\nkaikki on vastenmielistä. Mitä hauskaa täällä on? Olisivat edes\nihmisiksi, mutta ovat kuin villejä, kuin eläimiä. Minä lähden, jos\nsallitte.\n\n-- No, mutta Grisha, Grigorij, hyvä ystäväni... -- valitti taiteilija\nitkevällä äänellä, kumartuen Vasiljevin puoleen. -- Jatkakaamme\nmatkaa ja poiketkaamme vielä yhteen paikkaan, piru heidät sitten\nperiköön... Lähde nyt mukaan, Grigoriants!\n\nVasiljev saatiin suostumaan ja vietiin ylös pitkin porraskäytävää.\n\nMatot, kullatut käsipuut, ovenvartija, joka avasi oven, ja eteistä\nkoristava ovipeili olivat täälläkin samaa S:n-kadun tyyliä, vaikka\njonkunverran täydellisempää, vaikuttavampaa.\n\n-- Ei, kyllä minä nyt lähden kotiin! -- sanoi Vasiljev, mutta riisui\nkuitenkin palttoon yltään.\n\n-- Mutta hyvä veli... -- sanoi taiteilija suudellen häntä kaulalle.\n-- Älähän nyt juoni!... Gri... Gri... ole nyt toverillinen! Yhdessä\ntulimme, yhdessä lähdemmekin. Oletpas sinä koko nauta, tosiaankin!\n\n-- Voinhan minä odottaa teitä kadulla. Minua, Jumalan nimessä,\ninhottaa niin äärettömästi täälläolo.\n\n-- Älä nyt, Grisha!... Inhottaa! Mutta sinun pitää tehdä havaintoja!\nYmmärrätkös? Havaintoja!\n\n-- Asioita pitää katsoa objektiivisesti, -- huomautti medisiinari\nvakavasti.\n\nVasiljev astui saliin ja istuutui.\n\nSalissa oli paljon muita vieraita: kaksi jalkaväen upseeria, eräs\nvanhanpuoleinen kaljupäinen herrasmies, jolla oli kultasankaiset\nsilmälasit, kaksi viiksetöntä maanmittarioppilasta ja eräs aika\nhumalainen mies, jolla oli näyttelijän kasvot. Kaikki tytöt olivat\nnäitten vieraitten ympärillä eivätkä näyttäneet huomaavan Vasiljevin\ntuloa. Yksi heistä, joka oli pukeutunut Aidan kuosiin, loi häneen\nkuitenkin kieron silmäyksen, hymyili ja sanoi haukotellen:\n\n-- Tulipa tumma herra vieraaksi...\n\nVasiljevin sydän sykki lujasti ja hänen kasvojaan kuumotti. Hän\nhäpesi vieraitten tähden täälläoloaan, inhosi ja oli kiusaantunut.\nHäntä painosti ajatus, että hän, säädyllinen mies ja ihmisystävä\n-- sellaisena hän oli tähän saakka pitänyt itseään -- vihasi näitä\nnaisia eikä tuntenut mitään muuta kuin inhoa heitä kohtaan. Hän ei\nsäälinyt näitä naisia, ei musikantteja eikä palvelusväkeä.\n\n\"Tämä johtuu siitä, etten koeta ymmärtää heitä, -- ajatteli hän.\n-- He ovat kaikki enemmän eläinten kuin ihmisten kaltaisia, mutta\novathan he kuitenkin ihmisiä, sillä heillä on sielu. Pitää oppia\ntuntemaan heitä ja tuomita sitten vasta...\"\n\n-- Grisha, älä lähde pois, odota meitä! -- huusi taiteilija ja katosi\njonnekin.\n\nPian katosi medisiinarikin.\n\n\"Niin, pitää koettaa ymmärtää heitä, sillä tämä ei käy enää\npäinsä...\" -- ajatteli Vasiljev edelleen.\n\nJa hän alkoi innokkaasti katsoa jokaista naista kasvoihin ja etsiä\nsyyllistä hymyä. Mutta joko oli hän huono ihmistuntija tai ei\nyksikään näistä naisista pitänyt itseään syyllisenä, sillä kaikkien\nkasvoilla oli tylsä jokapäiväisyyden, ikävän ja tyytyväisyyden ilme.\nTyperiä katseita, typeriä hymyjä, karkeita ääniä, röyhkeitä liikkeitä\n-- siinä kaikki.\n\nLuultavasti oli kullakin heistä ollut seikkailunsa konttoristinsa\nkanssa ja oli kukin saanut viidenkymmenen ruplan arvosta\nliinavaatteita, mutta nyt näytti heidän ainoana huvituksenaan olevan\nkahvi, kolme ruokalajia käsittävä päivällinen, viini, katrillit,\nkahteen saakka nukkuminen...\n\nKun hän ei löytänyt ainoatakaan syyllistä hymyä, alkoi hän etsiä\nälykkäitä kasvoja. Hänen huomionsa kiintyi kalpeihin, hieman\nuneliaihin, väsyneihin kasvoihin... Tyttö ei ollut enää nuori;\noli muuten tummanverinen ja yllään kimalteleva puku; hän istui\nnojatuolissa ja tuijotti ajatuksiinsa vaipuneena permantoon.\n\nVasiljev asteli nurkasta nurkkaan ja istuutui sitten ikäänkuin\nsattumalta hänen viereensä.\n\n\"Pitää alkaa jostakin jokapäiväisestä asiasta ja siirtyä sitten\nvähitellen vakavampaan...\" -- ajatteli Vasiljev. -- Kuinka kaunis\npuku teillä on! -- sanoi hän koskettaen kultaisia hetuleita tytön\nliivin liepeessä.\n\n-- Niin on, -- vastasi tyttö veltosti.\n\n-- Mistä kuvernementistä olette kotoisin?\n\n-- Minäkö? Kaukaa olen... Tshernigovin kuvernementistä.\n\n-- Kaunis kuvernementti. Siellä on ihanaa!\n\n-- Ihanaa on siellä, missä emme ole.\n\n\"Vahinko, etten osaa kuvata luontoa\", -- ajatteli Vasiljev. --\n\"Kuvaamalla Tshernigovin luontoa voisi saada hänet kai liikutetuksi.\nTietenkin hän rakastaa syntymäseutuaan.\"\n\n-- Onko teidän täällä ikävä? -- kysyi Vasiljev.\n\n-- Ikävä... tietysti.\n\n-- Miksette lähde täältä, jos teillä kerran on ikävä?\n\n-- Minne minä menisin? Kerjäämäänkö vai?\n\n-- Onhan helpompi kerjätä kuin elää täällä.\n\n-- Mistä te sen tiedätte? Oletteko kerjännyt?\n\n-- Olen kyllä, kun ei ollut varoja opintojen jatkamiseen. Mutta\nvaikka en olisi kerjännytkään, on asia itsestään selvä. Kerjäläinen\non joka tapauksessa vapaa ihminen, mutta te olette orja.\n\nTyttö oikaisihe ja katsoi unisin silmin lakeijaa, joka kantoi\ntarjottimella laseja ja soodavettä.\n\n-- Tilatkaa portteria, -- sanoi hän ja haukotteli jälleen.\n\n\"Portteria... -- ajatteli Vasiljev. -- Mitä sanoisit, jos veljesi tai\näitisi astuisi nyt sisään? Ja mitä mahtaisivat he sanoa? Silloinpa\nsaisit portteria, luulen...\"\n\nYht'äkkiä alkoi kuulua itkua. Viereisestä huoneesta, jonne lakeija\noli vienyt soodaveden, tuli vinhaa vauhtia vaalea mies, jonka kasvot\npunottivat ja silmät leimusivat vihasta. Hänen takanaan näkyi\nsuurikasvuinen, lihava emäntä, joka huusi kimakalla äänellä:\n\n-- Kukaan ei ole antanut teille lupaa lyödä tyttöjä! Meillä käy\nparempiakin vieraita, jotka eivät tappele! Puoskari!\n\nNousi melu. Vasiljev säikähti ja kalpeni. Viereisestä huoneesta\nkuului äänekästä itkua, loukkaantuneen itkua. Nyt hän ymmärsi, että\nsiellä todellakin asui ihmisiä, oikeita ihmisiä, jotka muiden lailla\nloukkaantuvat, kärsivät, itkevät, pyytävät apua...\n\nViha ja inho väistyivät ja hänessä heräsi sääli loukattua kohtaan ja\nkiukun vimma loukkaajaa kohtaan. Vasiljev riensi huoneeseen, josta\nitkua kuului; läpi pullojen, jotka törröttivät marmoripöydällä,\nhän näki kärsivät, kyynelten kostuttamat kasvot, ojensi kätensä\nniitä kohti, astui lähemmäksi pöytää, mutta peräytyi yht'äkkiä\nkauhistuneena. Itkevä nainen oli juovuksissa.\n\nPyrkiessään takaisin läpi meluavan joukon, joka oli muodostunut sen\nvaalean miehen ympärille, menetti Vasiljev mielenmalttinsa, tuli\naraksi kuin pieni poika, ja hänestä tuntui siltä kuin tässä oudossa,\nhänelle käsittämättömässä maailmassa olisi tahdottu häntä vainota,\nlyödä, loukata ilettävin sanoin...\n\nHän sieppasi päällystakkinsa vaatenaulakosta ja syöksyi suin päin\nportaita alas.\n\n\nV.\n\nVasiljev seisoi talon edustalla nojaten aitausta vasten ja odottaen\ntovereitaan. Pianojen ja viulujen sävelet, iloiset, hurjat, riettaat\nja surulliset, soivat ilmassa jonkunlaisena kaaoksena, joka yhä\nvieläkin tuntui hänestä siltä kuin jossakin pimeässä kattojen\nyläpuolella näkymätön orkesteri olisi virittänyt soittimiaan. Jos\nkatsoi ylös tuohon pimeyteen, niin näytti koko musta tausta olevan\ntäynnä liikkuvia, valkoisia täpliä: satoi lunta. Valoon jouduttuaan\nne näkyivät pyörivän ilmassa verkalleen kuin untuvat, ja putoilivat\nvielä hitaammin maahan. Lumihiutaleet pyörivät sakeana pilvenä\nVasiljevin ympärillä ja tarttuivat hänen partaansa, kulmakarvoihinsa,\nsilmäripsiinsä... Ajurit, hevoset ja ohikulkijat olivat valkoisia.\n\n\"Kuinka puhdas lumi ilkeää pudota tällekin kadulle! -- ajatteli\nVasiljev. -- Kirotut olkoot nämä talot!\"\n\nHänen jalkansa olivat herpautuneet äskeisestä juoksusta portaita\nalas; hän huohotti ikäänkuin olisi noussut jyrkälle vuorelle, ja\nsydän sykki kuuluvasti. Toivo päästä niin pian kuin suinkin tältä\nkadulta kotiin kiusasi häntä, mutta vielä halummin hän tahtoi odottaa\ntovereitaan voidakseen purkaa suuttumuksensa heille.\n\nNäissä taloissa oli paljon sellaista, jota häh ei ollut ymmärtänyt;\nturmeltuneiden naisten sielut pysyivät hänelle salaisuutena, mutta\nsen hän oli selvästi havainnut, että kaikki oli paljon huonompaa\nkuin oli saattanut aavistaakaan. Jos se rikoksellinen nainen, joka\noli myrkyllä päättänyt päivänsä, oli \"langennut\", niin vaikeata oli\nkeksiä vastaavaa nimitystä näille naisille, jotka tanssivat täällä\nnoitten sekavain sävelten tahdissa ja puhuivat ilettävyyksiään.\n\n\"On olemassa pahetta, -- ajatteli Vasiljev, -- mutta syyllisyyden\ntuntoa ja pelastuksen toivoa ei ole. Heitä myydään, ostetaan,\npoljetaan syntiin ja totutetaan rivouksiin, ja he ovat vain typeriä,\nvälinpitämättömiä, eivätkä ymmärrä mitään. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!\"\n\nVasiljeville selveni, että koko tuo niin sanottu ihmisarvo,\npersonallisuus ja Jumalan kuva on täällä perin pohjin häväisty, ja\netteivät nuo typerät naiset ja katu ole siihen yksinomaan syyllisiä.\n\nJoukko ylioppilaita, lumesta valkoisia, kulki iloisesti jutellen ja\nnauraen hänen ohitsensa. Eräs heistä, pitkä ja hoikka, pysähtyi,\nkatsoi Vasiljevia kasvoihin ja sanoi humalaisen äänellä:\n\n-- Meikäläinen! Oletkos liiaksi naukannut, veliseni? Ahaa! No, ei\nhätää mitään! Anna mennä vaan! Älä hellitä, ukkoseni!\n\nHän tarttui Vasiljevia olkapäihin ja pyyhkäisi märillä, kylmillä\nviiksillään tämän poskea, horjahti, oli kaatua ja huusi käsiään\nhuitoen:\n\n-- Seiso suorana vaan! Älä tärise!\n\nJa nauruun räjähdettyään hän riensi hoiperrellen toveriensa jälkeen.\n\nHalki melun kuului taiteilijan ääni:\n\n-- Olkaa te lyömättä naisia! Minä en salli sitä, piru vieköön!\nMokomia lurjuksia!\n\nMedisiinari ilmestyi ovelle. Hän katseli ympärilleen ja huomattuaan\nVasiljevin hän sanoi levottomasti:\n\n-- Sinä täällä? Kuulehan, sen Jegorin kanssa ei voi sitten mennä\nkerrassaan minnekään! Se sitten on sellainen mies! Skandaalin teki!\nKuuletko? Jegor! -- huusi hän ovelle päin, -- Jegor!\n\n-- Minä en salli, että naisia lyödään! -- kuului ylhäältä taiteilijan\npisteliäs ääni.\n\nJoku suuri, raskas esine lensi alas portaita. Se oli taiteilija, joka\nsieltä vieri kolisten. Hänet oli nähtävästi viskattu ulos.\n\nHän nousi maasta, pudisti hattunsa puhtaaksi ja uhkasi nyrkillä\nylöspäin huutaen vihaisena ja kiukkuisena:\n\n-- Roistot! Nylkyrit! Verenimijät! Minä en anna teidän lyödä heikkoa,\nhumalaista naista! Äh, te...\n\n-- Jegor!... Kuule, Jegor... -- alkoi medisiinari pyydellä. --\nMinä annan sinulle kunniasanani, etten lähde enää toiste kanssasi!\nKunniasanani!\n\nTaiteilija rauhoittui vähitellen ja toverit lähtivät kotiin.\n\n    -- \"Mua näille suruisille rannoille\n    johtaapi tuntematon voima...\" --\n\nalkoi medisiinari taas laulaa.\n\n-- \"Kas tuossa mylly...\" -- yhtyi taiteilija lauluun hetken kuluttua\n-- \"rauennut se on...\" Mutta pyhä isä, kylläpäs sitä lunta on ehtinyt\ntulla! Grishka, miksi lähdit pois? Aika akka sinä olet, siitä ei\npääse mihinkään!\n\nVasiljev asteli tovereittensa takana, katseli heitä ja ajatteli:\n\n\"On vain kaksi mahdollisuutta: joko meistä vain tuntuu, että\nprostitutsiooni on jotakin pahaa ja me sitä liioittelemme, tai\njos prostitutsiooni todellakin on sellainen pahe kuin minä sitä\ntavallisesti pidetään, niin ovat nuo minun rakkaat toverini\nsamanlaisia orjakauppiaita, pahantekijöitä ja murhamiehiä kuin\nviikkolehti 'Nivassa' kuvatut Syrian ja Kairon asukkaat.\"\n\n\"Nyt he laulavat, nauravat ja keskustelevat järjellisesti, mutta\neivätkö he äsken puolestaan lisänneet nälän, tietämättömyyden ja\ntylsämielisyyden valtaa? He juuri -- sen minä todistan. Missä siinä\non se humaanisuus, jota lääketiede ja taidemaalaus edustavat?\nNäitten sielunsurmaajain tieteet, taiteet ja ylevät tunteet johtavat\nmieleen lihapalasen eräässä kertomuksessa. Kaksi rosvoa oli tavannut\nkerjäläisen korvessa; he alkoivat jakaa murhatun vaatteita ja\nlöysivät eräästä mytystä palan sianlihaa. 'Se tuli hyvään tarpeeseen,\n-- sanoi toinen, -- annappas kun syömme sen.' -- 'Mitä sinä\najattelet? -- kauhistui toinen. -- Oletko unohtanut, että tänään on\nkeskiviikko?' Eivätkä syöneet. Murhattuaan ihmisen poistuivat he\nmetsästä vakuutettuina siitä, että olivat paastoojia. Niin nämäkin\nnaisia ostettuaan kulkevat tuossa ja luulevat olevansa taiteilijoita\nja oppineita miehiä...\"\n\n-- Kuulkaa! -- sanoi hän kiivaasti ja terävästi. -- Miksi käytte\ntäällä? Ettekö todellakaan käsitä, kuinka kauheata se on? Lääketiede\nsanoo, että jokainen niistä naisista kuolee ennen aikojaan joko\nkeuhkotautiin tai johonkin muuhun tautiin; taide sanoo, että hän\nkuolee henkisesti vielä aikaisemmin. Kukin heistä kuolee oltuaan\neläissään keskimäärin noin viiden sadan miehen parissa. Nuo viisi\nsataa, joihin tekin kuulutte, tappavat siis yhden naisen. Jos te\neläissänne käytte täällä ja muissa samanlaisissa paikoissa kumpikin\nkaikkiaan kaksisataa viisikymmentä kertaa, niin lankeaa teidän\nosallenne yhden naisen kuolema! Onhan se selvää?... Eikö se ole\nkauheata? Kaksi, kolme, viisi miestä tappaa typerän, nälkäisen naisen!\n\n-- Arvasinhan minä, että tämän näin piti päättyä, -- sanoi taiteilija\nrypistäen naamaansa. -- Ei olisi pitänyt lyöttäytyä tuon tolvanan\npariin! Luuletko, että sinun päässäsi tällä hetkellä pyörii suuria\najatuksia, ihanteita? Ei suinkaan! Piru ties, mitä ne ovat, mutta\nihanteita ne eivät missään tapauksessa ole! Sinä katsot minua vihaten\nja inhoten, mutta minusta olisi viisaampaa, että rakentaisit vielä\nparikymmentä sellaista taloa etkä mulkoilisi tuolla lailla. Tuossa\nkatseessasi on enemmän pahetta kuin koko S:n kadulla! Lähtekäämme,\nVolodja! Menköön hän hiiteen! Hän on tolvana, pässinpää, siinä\nkaikki...\n\n-- Tapammehan me ihmiset alituisesti toisiamme, -- sanoi medisiinari.\n-- Se on tietysti epäsiveellistä, mutta filosofia ei mahda sille\nmitään. Hyvästi!\n\nTrubnij-torilla toverit hyvästelivät ja erosivat.\n\nJäätyään yksin Vasiljev riensi nopeasti pitkin bulevardia. Kauhealta\ntuntui hänestä ympäröivä pimeys, kauhealta näytti lumi, joka suurina\nhiutaleina putosi maahan näyttäen tahtovan haudata alleen koko\nmaailman; kauheata oli katsella lyhtyjen tulia, jotka tuikkivat\nkalpeina lumen läpi. Kummallinen arka pelko valtasi hänen mielensä.\nOhikulkijoita hän näki harvoin ja niitäkin hän väisti pelokkaasti.\nHänestä tuntui siltä kuin kaikkialta olisi lähestynyt ja kaikkialta\nolisi häneen katsonut naisia, vain naisia...\n\n\"Nyt se alkaa... -- ajatteli hän. -- Taudinpuuska lähestyy...\"\n\n\nVI.\n\nVasiljev lepäsi kotona vuoteellaan ja hänen koko ruumiinsa vapisi.\n\n-- He elävät, he elävät! Hyvä Jumala, he elävät! -- ajatteli hän.\n\nHänen mielikuvituksensa kiihottui kaikin tavoin ja hän kuvitteli\nolevansa milloin langenneen naisen veli, milloin isä, milloin\nitse tuollainen nainen, posket ihomaalin peitossa, ja kaikki tämä\nkauhistutti häntä.\n\nTuntuipa hänestä siltä kuin täytyisi hänen ratkaista tämä kysymys\nheti, kävi miten kävi, ja että tämä kysymys ei ollut vieras, vaan\nkoski häntä personallisesti. Hän ponnisti voimiaan, hillitsi\nepätoivoaan, istuutui sängyn laidalle, tarttui molemmin käsin\npäähänsä ja alkoi harkita, kuinka voisi pelastaa kaikki nuo naiset,\njotka hän oli yöllä nähnyt.\n\nAjatuksen kulun tällaisia kysymyksiä ratkaistaessa hän tunsi erittäin\nhyvin, hän kun oli sivistynyt ja paljon lukenut. Ja niin kiihtynyt\nkuin hän olikin, piti hän lujasti kiinni tästä järjestyksestä.\n\nHän palautti mieleensä tämän kysymyksen vaiheet ja sitä koskevan\nkirjallisuuden, ja neljän tienoissa aamulla hän asteli nurkasta\nnurkkaan koettaen muistaa kaikkia niitä yrityksiä, mitä tähän saakka\noli tehty kyseenalaisten naisten pelastamiseksi. Hänellä oli useita\nhyviä ystäviä ja tovereita, joiden joukossa oikeudenmukaisia ja\nuhrautuvaisia miehiä. Muutamat heistä olivat koettaneet pelastaa\nnäitä naisia...\n\n\"Kaikki tähän suuntaan käyvät yritykset saattaa jakaa kolmeen\nryhmään\", -- ajatteli Vasiljev.\n\nEnsimäiseen ryhmään kuuluva ostaa naisen vapaaksi paheenpesästä,\nvuokraa hänelle huoneen, hankkii ompelukoneen, ja niin tulee tuosta\nnaisesta neulojatar. Mies, joka näin menettelee, tekee hänet joko\ntahtomattaan tai tahtoen omaksi rakastajattarekseen ja jättää hänet\nsitten matkustaessaan muille maille toisen säädyllisen miehen\nhaltuun, aivankuin jonkun esineen. Ja langennut nainen pysyy\nlangenneena.\n\nToinen samoin lunastaa naisen, vuokraa huoneen, ostaa tuon\nvälttämättömän ompelukoneen ja koettaa parantaa häntä opettamalla\nluku- ja kirjoitustaitoa, siveyttä ja tarjoamalla hänelle hyvää,\nkirjallisuutta. Nainen elää näin päivän kerrallaan ja neuloo niin\nkauan kuin se on hänestä uutta ja huvittavaa, mutta sitten hän\nkyllästyy ja alkaa holhoojaltaan salassa ottaa miehiä luokseen,\ntoisin sanoen, palaa vähitellen sinne, missä saa maata kolmeen saakka\niltapäivällä, juoda kahvia ja syödä ravitsevan päivällisen seitsemän\ntienoissa.\n\nKolmannet, jotka ovat kaikkein innostuneimpia ja uhrautuvaisimpia,\nottavat rohkean, ratkaisevan askeleen. He menevät naimisiin\nkyseessäolevan naisen kanssa. Ja kun tuo julkea, pilattu, typerä\nihmiseläin joutuu vaimoksi, emännäksi ja sitten äidiksi, kääntää\ntämä hänen elämänsä ja maailmankatsomuksensa niin perin pohjin ylös\nalaisin, että vaimossa ja äidissä on sen jälkeen vaikea tuntea\nentistä langennutta naista. Niin, avioliitto on paras ja ehkä ainoa\npelastuskeino.\n\n-- Mutta se on mahdotonta! -- sanoi Vasiljev ääneen, heittäytyen\nvuoteelleen. Ensinnäkään en voi mennä naimisiin sellaisen naisen\nkanssa! Siihen vaadittaisiin pyhimystä, joka ei osaa vihata eikä\ninhota. Mutta otaksukaamme, että minä, medisiinari ja taiteilija\nvoittaisimme oman itsemme ja menisimme naimisiin ja että kaikki nuo\nnaiset joutuisivat naimisiin. Mitä siitä seuraisi? Siitä seuraisi,\nettä sillä välin kun he täällä Moskovassa joutuisivat naimisiin,\nsmolenskilaiset konttoristit raiskaisivat uuden lauman, joka tulvaisi\ntänne tyhjiin paikkoihin saratovilaisten, nishnijnovgorodilaisten\nja varsovalaisten naisten mukana... Entä mitä olisi lontoolaisille\ntehtävä? Ja hampurilaisille?\n\nLamppu, josta paloöljy oli lopussa, alkoi sammua, mutta Vasiljev\nei huomannut sitä. Hän alkoi taas astella pitkin huoneensa lattiaa\nyhä vain ajatellen. Mutta nyt hän katsoi toisin silmin langenneiden\nnaisten pelastamiskysymystä. Tarkoituksen saavuttamiseksi olisi\nvälttämätöntä, että miehet, jotka heitä ostavat ja murhaavat,\ntuntisivat orjakauppansa siveettömyyden ja kauhistuisivat tekoaan.\nPitää pelastaa miehet.\n\n\"Tieteet ja taiteet ovat tässä tehottomia... -- ajatteli Vasiljev. --\nAinoa pelastuskeino on ruveta apostoliksi.\"\n\nJa hän alkoi haaveilla, kuinka hän jo huomisillasta alkaen seisoo\nkadunkulmassa ja sanoo jokaiselle ohikulkijalle:\n\n-- Minne menette ja miksi menette sinne? Pelätkää Jumalaa!\n\nHän on kääntyvä välinpitämättömien ajurien puoleen sanoen:\n\n-- Miksi odotatte täällä? Miksette inhoa kaikkea tätä? Uskottehan te\nJumalaan ja tiedätte, että se on syntistä, että ihmiset sentähden\njoutuvat helvettiin? Miksi vaikenette? On totta, että te ette tunne\nheitä, mutta onhan heilläkin isä ja veljet, kuten teilläkin...\n\nEräs Vasiljevin tovereista oli kerran sanonut häntä lahjakkaaksi.\nOn olemassa kirjailija-, näyttelijä-, taiteilijalahjoja, mutta\nhänellä on ihmisyyden lahja. Hänellä on erinomaisen herkkä vaisto\nkärsimyksiä havaitsemaan. Samoin kuin etevä näyttelijä osaa esittää\ntoisten liikkeitä ja puhetta, kykenee Vasiljev kuvastamaan toisten\nkärsimyksiä omassa sielussaan. Nähdessään kyyneleitä, alkaa hänkin\nitkeä; sairaan vuoteen ääressä käy hänkin sairaaksi ja rupee\nvalittamaan; jos hän näkee väkivaltaa, tuntuu hänestä siltä kuin tuo\nväkivalta kohdistuisi häneen itseensä ja hän tulee kovin araksi,\nmutta rientää kuitenkin rauhattomana apua hakemaan. Toisen kärsimys\ntarttuu häneen, innostaa häntä...\n\nEn tiedä oliko tuo toveri oikeassa, mutta se, minkä Vasiljev eli ja\nkoki luullessaan ratkaisseensa kysymyksen, oli todellakin innostuksen\nkaltaista. Hän itki, nauroi, lausui ääneen, mitä huomenna aikoi\npuhua, tunsi tulista rakkautta niitä ihmisiä kohtaan, jotka seuraavat\nhäntä ja asettuvat kadunkulmassa hänen rinnalleen saarnaamaan. Hän\nistuutui kirjoittamaan kirjettä, teki pyhän valan...\n\nKaikki tämä muistutti innostusta siinäkin suhteessa, että sitä\nei kestänyt kauan. Vasiljev väsyi pian. Kaikki nuo lontoolaiset,\nhampurilaiset, varsovalaiset naislaumat painoivat häntä kuten vuoret\npainavat maata. Hän menetti rohkeutensa ajatellessaan näitä laumoja\nja hämmentyi muistaessaan, ettei hänellä ollut sanan lahjaa, että\nhän oli arka ja ujo, että välinpitämättömät ihmiset tuskin viitsivät\nkuunnella ja koettaa ymmärtää häntä, kolme vuotta lakitiedettä\nlukenutta ylioppilasta, kainoa, mitätöntä miestä, et$ä totinen\napostoli ei ainoastaan puhunut, vaan toimi myöskin...\n\nKun aamu alkoi hämärtää ja kadulta kuului jo ajopelien jyrinää,\nlepäsi Vasiljev sohvalla liikkumattomana tuijottaen yhteen\npisteeseen. Eipä ajatellut hän enää naisia, miehiä eikä apostoliksi\nrupeamista. Koko hänen huomionsa oli kohdistunut henkiseen\nkärsimykseen, joka häntä kiusasi ja tuskastutti. Se oli tylsää,\nepämääräistä kärsimystä, joka oli sekä surun että suurimman\npelon ja epätoivon kaltaista. Hän olisi voinut osoittaa, missä\nse oli: rinnassa, sydänalassa; mutta sitä ei saattanut verrata\nmihinkään. Hänen hampaitaan oli joskus pakottanut ja oli hän potenut\nhermotautia, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän henkiseen\nkärsimykseen. Tällainen kärsimys saattoi muuttaa elämän inhottavaksi.\nVäitöskirja -- oivallinen teos -- jonka hän jo oli kirjoittanut,\nihmiset, joita hän rakasti, perikatoon joutuvain naisten pelastus\n-- kaikki se, jota hän vielä eilen rakasti tai välinpitämättömästi\nkatseli, ärsytti häntä nyt, kun hän sitä muisteli, yhtä paljon kuin\najopelien jyrinä, juoksu käytävissä, päivänvalo...\n\nJos joku hänen nähtensä olisi nyt tehnyt hyvän työn tai väkivaltaa,\nolisi kumpikin vaikuttanut häneen tällä hetkellä yhtä inhottavasti.\nKaikista hänen aivoissaan verkalleen liikkuvista ajatuksista oli\nkaksi sellaista, jotka eivät häntä kiusanneet: toinen niistä oli\nse, että hän saattoi minä hetkenä tahansa riistää hengen itseltään,\ntoinen, että tätä kärsimystä ei kestä kauemmin kuin korkeintaan kolme\npäivää. Jälkimäisen hän tiesi kokemuksesta.\n\nLevättyään siten sohvalla jonkun aikaa hän nousi ja alkoi astella\nhuoneessaan, ei enää edestakaisin nurkasta nurkkaan, vaan\nneliönmuotoista kehää kutakin neljää seinää pitkin. Hän väänteli\nkäsiään ja katsoi ohimennen kuvaansa peilistä. Hänen kasvonsa olivat\nkalpeat ja kuihtuneet, ohimot sisään painuneet, silmät tavallista\nsuuremmat, synkemmät, tuijottavammat, ikäänkuin oudot, ja niissä\npaloi sietämätön sieluntuska.\n\nPäivemmällä kolkutti taiteilija ovelle.\n\n-- Grigorij, oletko kotona? -- kysyi hän.\n\nSaamatta vastausta hän viipyi vielä hetken, tuumaili ja puhui\nitsekseen:\n\n-- Ei ole kotona. Nyt se hölmö on lähtenyt yliopistolle.\n\nSitten hän lähti.\n\nVasiljev kömpi vuoteeseen, kätki päänsä patjaan ja alkoi itkeä\ntuskasta. Mitä viljemmin kyyneleet vuotivat, sitä kauheammaksi kävi\ntuska.\n\nHämärtäessä hänen mieleensä muistui tuleva tuskainen yö, ja\nkauhistuttava epätoivo valtasi hänet. Hän pukeutui nopeasti, riensi\nhuoneesta jättäen oven selkiselälleen ja lähti päämäärättä kulkemaan\npitkin katuja. Ajattelematta, minne mennä, hän kiirehti nopein\naskelin pitkin Sadovaja-katua.\n\nSatoi lunta kuten edellisenäkin päivänä, sää oli suojainen. Kädet\nhihojen suihin pistettyinä Vasiljev kulki vavisten ja rattaitten\nryskettä, raitiovaunujen soittoa ja ohikulkevia kammoten pitkin\nSadovaja-katua aina Suharevin tornille saakka ja siitä Punaiselle\nportille, josta hän kääntyi Basmannajalle.\n\nMatkalla hän poikkesi kapakkaan ja joi suuren lasin viinaa, mutta\nse ei helpottanut. Tullessaan Rasguljaille kääntyi hän oikealle ja\nharhaili pitkin sivukatuja, joilla ei milloinkaan eläissään ollut\nkäynyt. Hän joutui vanhalle sillalle, jonka alla Jausa kohisten\nvirtaa ja jolta näkyy Punaisten kasarmien pitkät, valaistut\nikkunarivit. Viihdyttääkseen henkistä tuskaa jollakin uudella\ntunteella tai toisella tuskalla, avasi Vasiljev päällystakkinsa\nja nuttunsa rintamuksen, ja antoi tuulen ja kostean lumen piestä\nalastonta rintaansa. Mutta tämä ei asettanut tuskaa.\n\nSitten hän kyyristyi sillan kaidepuun yli tuijottamaan tummaan,\nlevottomaan virran juoksuun ja halusi heittäytyä nurin niskoin\nalas, ei inhosta elämää kohtaan eikä itsemurhaa tehdäkseen, vaan\nhaavoittaakseen itseään ja karkoittaakseen tuskan toisella tuskalla.\nMutta musta vesi, pimeys ja autiot, lumipeitteiset rannat tuntuivat\nkauheilta. Häntä puistatti ja hän lähti jälleen liikkeelle. Kulki\npitkin Punaisten kasarmien sivua, sitten taas takaisin, laskeutui\nerääseen lehtoon, sieltä taas sillalle...\n\n\"Ei, kotiin, kotiin! -- ajatteli hän. -- Kotona on kai sittenkin\nparempi olla...\"\n\nJa hän lähti takaisin. Palattuaan kotiin hän riisui yltään märän\npäällystakin ja lakin ja alkoi taas astella huoneensa seinävieriä\npitkin -- väsymättä aina aamuun saakka.\n\n\nVII.\n\nKun taiteilija ja medisiinari tulivat seuraavan päivän aamuna\nVasiljevin luo, laukkasi tämä tuskaansa voihkien pitkin huonetta,\nyllään repaleinen paita ja kädet verille purtuina.\n\n-- Jumalan tähden! -- parkui hän huomatessaan toverinsa. -- Viekää\nminut minne tahdotte, tehkää minulle mitä tahansa, kunhan vain\nviipymättä pelastatte minut! Muuten tapan itseni!\n\nTaiteilija kalpeni ja menetti malttinsa. Medisiinari oli myöskin\nhyrähtää itkuun, mutta otaksuen, että lääkärin velvollisuus on\npysyä kaikissa tapauksissa kylmäverisenä ja vakavana, hän sanoi\nrauhallisesti:\n\n-- Taudinpuuska on kohdannut sinua, mutta ei ole vaarallinen\nlaatuaan. Lähtekäämme heti tohtorin luo.\n\n-- Minne tahansa, mutta pian, Jumalan tähden, pian!\n\n-- Älä anna kiihkolle valtaa. Pitää hillitä itsensä.\n\nTaiteilija ja medisiinari pukivat vapisevin käsin Vasiljevin ylle ja\ntaluttivat hänet kadulle.\n\n-- Mihail Sergeitsh on jo aikoja sitten halunnut tutustua sinuun,\n-- sanoi medisiinari matkalla. -- Hän on hyvin ystävällinen ja\nammatissaan etevä. Suoritti tutkintonsa 1882 ja on saavuttanut laajan\nkokemuksen. Ylioppilaita hän kohtelee toverillisesti.\n\n-- Pikemmin, pikemmin!... -- kiiruhti Vasiljev.\n\nMihail Sergeitsh, lihava, vaaleanverinen tohtori otti toverukset\nystävällisesti ja vakavasti vastaan ja hymyili vain toisella\nposkellaan.\n\n-- Toverinne Rybnikov ja Maier ovat puhuneet minulle jo taudistanne,\n-- sanoi Mihail Sergeitsh. -- Olen iloinen, jos voin auttaa teitä.\nNo... olkaa hyvä ja käykää istumaan!...\n\nHän istutti Vasiljevin pöydän luona olevaan suureen nojatuoliin ja\nsiirsi esille paperossilaatikon.\n\n-- No? -- alkoi hän polviaan silittäen. -- Ryhtykäämme asiaan...\nKuinka vanha olette?\n\nHän teki useita kysymyksiä, joihin medisiinari vastasi. Hän\ntiedusteli, oliko Vasiljevin isä potenut jotakin erityistä tautia,\noliko hän ollut juomari, luonteeltaan kiivas tai oliko hänessä\nollut muita omituisuuksia. Samaa tiedusteli hän myöskin iso-isästä,\näidistä, sisarista ja veljistä. Saatuaan tietää, että Vasiljevin\näidillä oli ollut mainio lauluääni ja että tämä usein oli esiintynyt\nteatterissa, vilkastui Mihail Sergeitsh äkkiä ja kysyi:\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta ettekö muista, oliko teatteri teidän\näitinne intohimo?\n\nKului parikymmentä minuttia. Vasiljevia ikävystytti, kun tohtori yhä\nsilitti polviaan ja puhui taukoamatta samoja asioita.\n\n-- Mikäli ymmärrän teidän kysymyksiänne, herra tohtori, -- sanoi\nVasiljev, -- niin te tahdotte tietää, onko tautini perinnöllistä vai\nei. Se ei ole perinnöllistä.\n\nTohtori kyseli edelleen oliko Vasiljevissa nuorena ollut mitään\nvikaa, vammaa päässä, omituisuuksia, erityisiä mielitekoja.\n\nPuolet niistä kysymyksistä, joita tunnontarkat lääkärit tekevät,\nsaattaa terveyttä haittaamatta jättää vastausta vaille, mutta Mihail\nSergeitshin, medisiinarin ja taiteilijan kasvoilla oli sellainen\nilme kuin olisi kaikki ollut hukassa, ellei Vasiljev olisi vastannut\njokaiseen kysymykseen. Jostakin syystä tohtori kirjoitti vastaukset\nmuistiin paperipalaselle.\n\nSaatuaan kuulla, että Vasiljev oli päättänyt luonnontieteelliset\nopintonsa ja jatkoi nyt lukuja lainopillisessa tiedekunnassa, vaipui\ntohtori ajatuksiinsa.\n\n-- Viime vuonna hän kirjoitti erinomaisen tutkielman... -- sanoi\nmedisiinari.\n\n-- Suokaa anteeksi, älkää keskeyttäkö minua, te estätte minun\nkeskittämästä ajatuksiani, -- huomautti tohtori ja hymyili toisella\nposkellaan. -- Niin, tietysti silläkin on merkityksensä taudin\nvaiheisiin nähden. Henkisten voimain ponnistaminen, liiallinen\nrasitus... Niin, niin... Entä juotteko viinaa? -- virkkoi hän\nVasiljevin puoleen kääntyen.\n\n-- Hyvin harvoin.\n\nParikymmentä minuttia kului jälleen. Medisiinari alkoi puoliääneen\nselittää käsitystään taudin lähimmistä syistä, kuinka hän, taiteilija\nja Vasiljev olivat toissapäivänä käyneet S:n kadulla.\n\nVälinpitämätön, kylmä, pidätetty tapa, jolla hänen ystävänsä ja\ntohtori puhuivat naisista ja siitä onnettomasta kadusta, tuntui\nVasiljevistä erittäin kummalliselta...\n\n-- Herra tohtori, vastatkaa yhteen kysymykseen, -- sanoi Vasiljev\nitseään hilliten, jotta ei olisi ollut epäkohtelias. -- Onko\nprostitutsiooni pahe vai ei?\n\n-- Hyvä ystäväni, kuka siitä haluaisi kiistellä? -- sanoi tohtori\nkasvoillaan sellainen ilme kuin olisi hän jo aikoja sitten ratkaissut\nsellaiset kysymykset, mikäli ne häntä koskivat.\n\n-- Oletteko sielunparantaja? -- kysyi Vasiljev lyhyesti.\n\n-- Olen kyllä.\n\n-- Paljon mahdollista, että te kaikki olette oikeassa! -- sanoi\nVasiljev nousten seisomaan ja ruveten astelemaan nurkasta toiseen.\n-- Paljon mahdollista! Mutta minun mielestäni tämä kaikki on\nihmeellistä! Sitä pidetään suurenmoisena, että kohta olen suorittanut\nkahden tiedekunnan tutkinnot; minua ylistetään pilviin saakka syystä,\nettä olen kirjoittanut tutkielman, joka unohdetaan muutaman vuoden\nkuluttua; mutta senvuoksi, etten voi puhua langenneista naisista yhtä\nvälinpitämättömästi kuin näistä tuoleista, senvuoksi minua lääkitään,\npidetään mielenvikaisena, surkutellaan!\n\nVasiljev alkoi yht'äkkiä sanomattomasti sääliä sekä itseään,\ntovereitaan että kaikkia niitä, jotka hän oli toissapäivänä nähnyt,\nsäälipä vielä tohtoriakin, ja sitten hän rupesi itkemään nojatuoliin\nvaipuen.\n\nToverit katsoivat kysyvästi tohtoriin, joka ilmeestä päättäen näytti\ntäysin ymmärtävän potilaansa kyynelet ja epätoivon sekä tietävän\nitsensä erikoistuntijaksi tällä alalla. Hän astui Vasiljevin\nluo, antoi hänelle joitakin tippoja, ja sitten, kun potilas oli\nrauhoittunut, riisui hänet ja alkoi tutkia ihon tuntoisuutta, polvien\nrefleksejä j.n.e.\n\nVasiljev tunsi helpotusta. Hän häpesi poistuessaan tohtorin luota,\nrattaitten räminä ei ärsyttänyt häntä enää ja painostus sydänalassa\nhävisi häviämistään ikäänkuin sulaen pois. Hänen kädessään oli kaksi\nreseptiä: toisessa bromkaliumia, toisessa morfiinia... Näitä aineita\nhän oli ennenkin nauttinut.\n\nKadulla hän pysähtyi hetkeksi, ajatteli ja sanottuaan tovereille\njäähyväiset hän lähti hitaasti astelemaan yliopistoa kohti.\n\n\n\n\nHuimapää.\n\n\nI.\n\nOlga Ivanovnan häissä olivat kaikki hänen ystävänsä ja parhaat\ntuttavansa.\n\n-- Katsokaa häntä: eikö totta, hänessä on jotakin?... -- sanoi Olga\nIvanovna ystävilleen miestään osoittaen, ikäänkuin olisi tahtonut\nselittää, miksi oli suostunut yksinkertaiselle, aivan jokapäiväiselle\neikä mitenkään huomatulle miehelle.\n\nHänen miehensä, Osip Stepanitsh Dimov, oli lääkäri ja arvonimeltään\nnimineuvos. Hänellä oli virka kahdessa sairaalassa: toisessa\nylimääräinen, toisessa prosektori. Joka päivä kelle 9-12 hän otti\nosastollaan vastaan sairaita, mutta jälkeen puolenpäivän hän ajoi\nraitiovaunulla toiseen sairaalaan, jossa teki ruumiinavauksia. Hänen\nyksityinen lääkäritoimensa oli jotensakin vähäinen; se tuotti noin\nviisisataa ruplaa vuodessa. Siinä kaikki, sillä mitäpä muuta hänestä\nolisi sanottavaa?\n\nMutta Olga Ivanovna ja hänen ystävänsä ja parhaat tuttavansa eivät\nsuinkaan olleet tavallisia ihmisiä. Kukin heistä oli jossakin\nsuhteessa huomattu, vieläpä jonkun verran tunnettukin, mutta jokainen\nheistä piti itseään kuuluisuutena, ja ken ei vielä ollut kuuluisa,\nhänellä oli ainakin loistavat toiveet tulla siksi.\n\nDraamallisen teatterin taiteilija, suuri, jo aikoja sitten\ntunnustettu kyky, sievä, viisas ja vaatimaton mies ja erinomainen\nlausuja, opetti Olga Ivanovnalle lausuntoa. Oopperalaulaja,\nhyväntahtoinen, lihava herra vakuutti huoaten, että Olga Ivanovnan\nlahjat menivät näin ollen hukkaan, mutta ellei hän laiskottelisi,\nvaan kävisi toimeliaasti työhönsä käsiksi, niin voisi hänestä tulla\nmainio laulajatar. Sitten muutamia taidemaalareita, etupäässä\nlaatu-, eläin- ja maisemamaalari Rjabovski, kaunis, vaaleanverinen,\n25-vuotias mies, jolla oli hyvä menestys taidenäyttelyissä ja\njoka oli myynyt viimeisen taulunsa viidestä sadasta ruplasta. Hän\nkorjaili Olga Ivanovnan harjoitelmia ja sanoi, että hänestä vielä\nsaattoi tulla jotakin. Sellonsoittaja, joka sai sellonsa itkemään,\ntunnusti suoraan, että kaikista niistä naisista, jotka hän tunsi,\nainoastaan Olga Ivanovna osasi säestää. Sitten eräs nuori, mutta jo\nyleisesti tunnettu kirjailija, joka kirjoitti novelleja, näytelmiä ja\nkertomuksia. Entä vielä? Niin, Vasilij Vasiljevitsh vielä, pajari,\ntilanomistaja, diletantti-kuvittaja ja vinjetinpiirtäjä, joka tunsi\nmuinaisvenäläisen tyylin, kansanrunouden ja sankarilaulut; paperilla\nja porsliinilla hän teki kerrassaan ihmeitä.\n\nTässä taiteellisessa, vapaassa ja kohtalon suosimassa seurassa,\njoka tosin oli hienotunteinen ja vaatimaton, mutta joka ainoastaan\njonkun sairauden sattuessa ajatteli lääkäreitä, oli Dimov nimellä\nsamallainen kaiku kuin jollakin Sidorovilla tai Tarasovilla. Tässä\nseurassa näytti Dimov vieraalta, tarpeettomalta ja pieneltä, vaikka\nhän oli pitkä ja harteva. Näytti siltä kuin hänen yllään oleva\nhännystakki olisi ollut toisen oma ja hänen partansa ajettu kuin\njonkin palvelijan. Muuten, jos hän olisi ollut kirjailija tai\ntaiteilija, niin olisi sanottu, että hänen partansa oli à la Zola...\n\nNäyttelijä sanoi Olga Ivanovnalle, että hänen aivinainen tukkansa ja\nhääpukunsa tekivät hänet kuin solakaksi kirsikkapuuksi, joka keväällä\non täynnä kauniita, valkoisia kukkia.\n\n-- Ei, mutta tahdotte kai kuulla, kuinka nopeasti tämä kaikki\ntapahtui? -- virkkoi Olga Ivanovna tarttuen hänen käteensä. -- No,\nkuulkaahan sitten... Ensiksi minun pitää huomauttaa, että isälläni\noli virka samassa sairaalassa kuin Dimovillakin. Kun isä parka\nsitten sairastui, valvoi Dimov yötä päivää hänen vuoteensa ääressä.\nSellaista uhrautuvaisuutta! Kuulkaa, herra Rjabovski... Ja te, herra\nkirjailija. Tulkaa lähemmäksi, se on sangen mieltäkiinnittävää!\nSuurenmoista uhrautuvaisuutta, todellista osanottoa! Minäkään en\nnukkunut öisin, vaan valvoin isäni vieressä, ja yht'äkkiä valloitin\ntuon kelpo miehen! Dimov rakastui korviaan myöten. Kohtalo saattaa\ntosiaankin olla kummallinen. Ja sitten isäni kuoltua hän kävi\ntoisinaan luonani ja me tapasimme toisemme joskus kadulla, kunnes\neräänä kauniina iltana hän yht'äkkiä kosi minua... Itkin koko\nseuraavan yön, mutta olin itsekin hurjasti rakastunut. Ja nyt, kuten\nnäette, olen hänen vaimonsa. Mutta eikö totta, hänessä on jotakin\nvoimakasta, mahtavaa, karhumaista? Nyt näemme vain kolme neljäsosaa\nhänen kasvoistaan ja valaistuskin on sitäpaitsi huono, mutta kun\nhän kääntää päänsä, niin katsokaa hänen otsaansa... Rjabovski, mitä\nsanotte tuosta otsasta? Dimov, me puhumme sinusta! -- huusi hän\nmiehelleen. -- Tule tänne! Ojenna Rjabovskille rehellinen kätesi...\nKas niin... Olkaa ystäviä!\n\nDimov hymyili hyväntahtoisesti ja naivisti, ojensi kätensä\nRjabovskille ja sanoi:\n\n-- Tämä ilahuttaa minua. Kun aikoinani suoritin loppututkinnot,\ntein sen yhdessä erään Rjabovskin kanssa. Hän taisi olla teidän\nsukulaisianne?\n\n\nII.\n\nOlga Ivanovna oli 22 ja Dimov 31 vuotias.\n\nHeidän elämänsä häiden jälkeen oli onnellista. Olga Ivanovna\nkoristi vierashuoneen seinät omillaan ja muitten harjoitelmilla,\njotka olivat joko kehyksissä tai kehyksittä, ja pianon ja muitten\nhuonekalujen väliin hän järjesti hauskan lymypaikan kiinalaisista\nvarjostimista, maalausjalustoista, kirjavista peitteistä, tikareista,\npienistä patsaista, valokuvista... Ruokahuoneen seinille hän liimasi\npainokuvia, ripusti niinitallukat ja sirpin, asetti nurkkaan\nviikatteen ja haravan, ja niin oli venäläiseen tyyliin sisustettu\nruokahuone valmis. Makuuhuoneen hän tahtoi tehdä luolamaiseksi, ja\nverhosi senvuoksi sen katon ja seinät tummalla vaatteella, ripusti\nsänkyjen yläpuolelle venezialaisen lyhdyn ja asetti ovenvartijaksi\npatsaan, joka esitti keihäs kädessä seisovaa miestä. Nuoren\npariskunnan koti oli kaikista hyvin hauska.\n\nKello 11 tienoissa Olga Ivanovna nousi makuulta, soitti sitten pianoa\ntai maalasi, jos sattui olemaan kirkas päivä.\n\nKellon käydessä yhtä hän lähti ompelijattarensa luo. Kun hänellä ja\nDimovilla ei ollut liikoja rahoja, täytyi turvautua kekseliäisyyteen\nja viekkauteen, jotta Olga Ivanovna voisi esiintyä uusissa puvuissa\nja siten ihmetyttää tuttaviaan. Usein sukeutui vanhasta, värjätystä\npuvusta, vähäisestä harsovaatteesta, pitseistä, plyysistä ja\nsilkistä, jotka eivät paljoakaan maksaneet, kerrassaan ihmeellistä,\njotakin lumoavaa, ei puku, vaan unelma. Ompelijattaren luota Olga\nIvanovna ajoi tavallisesti jonkun tutun näyttelijättären luo,\nsaadakseen kuulla uutisia teatterimaailmasta ja, jos tarjoutui\nsopiva tilaisuus, hankkiakseen piletin seuraavaan ensi-iltaan tai\nresettinäytäntöön. Näyttelijättären luota oli ajettava jonkun\ntaiteilijan luo tai taidenäyttelyyn, sitten jotakin kuuluisuutta\ntapaamaan -- kutsumaan vieraaksi, tekemään vastavierailua tai vain\njuttelemaan.\n\nJa kaikkialla hän otettiin iloisin mielin ja ystävällisesti vastaan\nja vakuutettiin, että hän oli hyvä, kiltti, harvinainen...\n\nNe, joita Olga Ivanovna sanoi kuuluisuuksiksi ja suuruuksiksi,\nottivat hänet vastaan kuin tasa-arvoisen omaisen ja ennustivat\nyksimielisesti, että hänestä kykynsä, makunsa ja älynsä perusteella\ntulee vielä jotakin suurta, jollei hän vain hajoittasi voimiaan. Olga\nIvanovna lauloi, soitti, maalasi, muovaili taideteoksia, otti osaa\nyksityisiin näytäntöihin, eikä suinkaan suoriutunut kaikesta tästä\njotenkuten, vaan kyvykkäästi. Jos hän teki lyhtyjä ilotulituksiin,\npukeutui koreaksi, sitoi jonkun kaulaliinan, niin hän suoritti kaiken\ntaiteellisesti, sirosti ja rakastettavasti.\n\nMutta Olga Ivanovnan kyky ei ilmennyt missään niin selvästi kuin\nsiinä, että hän osasi nopeasti tutustua kuuluisiin henkilöihin, ja\ntulla heti läheiseksi tutuksi heidän kanssaan. Jos joku oli vähänkin\nkuuluisa ja puheenaihetta herättävä, niin eipä kestänyt kauan,\nennenkuin Olga Ivanovna jo tunsi hänet, tuli ystäväksi ja kutsui\nluokseen.\n\nJokainen uusi tuttavuus oli hänestä kuin juhla. Hän jumaloi kuuluisia\nihmisiä, oli ylpeä heistä ja näki heistä öisin unia. Hän janosi\nheidän seuraansa eikä voinut mitenkään tätä janoa sammuttaa. Entiset\nkatosivat ja unohtuivat, uusia ilmaantui heidän sijaansa, mutta\nnäihinkin hän tottui tai kyllästyi pian ja alkoi hartaasti etsiä yhä\nuusia ja uusia suuruuksia, löysi ja alkoi uudelleen etsiä... Miksi?\n\nViiden tienoissa hän söi kotona päivällistä yhdessä miehensä kanssa.\nDimovin yksinkertaisuus, terve järki ja hyväsydämisyys liikutti ja\ninnosti häntä. Vähän väliä hän hypähti seisomaan, kiersi kätensä\ninnokkaasti miehensä kaulaan ja suuteli suutelemistaan häntä.\n\n-- Sinä, Dimov, olet viisas ja jalomielinen ihminen, -- sanoi Olga\nIvanovna, -- mutta sinussa on sangen suuri vika: sinä et lainkaan\nharrasta taiteita, kiellät sekä musiikin että maalaustaiteen.\n\n-- En ymmärrä niitä, -- vastasi mies sävyisästi. -- Olen koko ikäni\nharrastanut luonnontieteitä ja lääketiedettä, eikä ole riittänyt\naikaa taiteisiin.\n\n-- Mutta sehän on kauheata, Dimov!\n\n-- Miksi niin? Sinun tuttavasi eivät tunne luonnontieteitä eivätkä\nlääketiedettä, etkä sinä kuitenkaan moiti heitä siitä. Kullakin on\nomansa. Minä en ymmärrä maisemamaalauksia enkä oopperoita, mutta minä\najattelen näin: koska toiset viisaat ihmiset pyhittävät elämänsä\ntaiteille ja toiset viisaat ihmiset uhraavat niitten hyväksi suuria\nrahasummia, niin ovat ne tarpeellisia. Minä en ymmärrä taiteita,\nmutta se ei suinkaan merkitse sitä, että kieltäisin ne.\n\n-- Anna minun puristaa rehellistä kättäsi!\n\nPäivällisen jälkeen ajoi Olga Ivanovna tuttaviensa luo, sitten\nteatteriin tai konserttiin ja palasi kotiin vasta puoliyön jälkeen.\nNiin joka päivä.\n\nKeskiviikkoilloin tuli Olga Ivanovnan luo vieraita. Silloin ei\npelattu korttia eikä tanssittu, vaan huviteltiin eri taiteilla.\nDraamallisen teatterin näyttelijä lausui, laulaja lauloi,\ntaidemaalarit piirustelivat albumeihin, joita Olga Ivanovnalla\noli runsaasti, sellonsoittaja soitti ja emäntä itsekin piirusti,\nmuovaili, lauloi ja säesti. Lausunnon, soiton ja laulun lomassa\nkeskusteltiin ja kiisteltiin kirjallisuudesta, teatterista ja\nmaalauksista. Naisia ei ollut, sillä Olga Ivanovna piti kaikkia\nnaisia, paitsi näyttelijättäriä ja ompelijatartaan, ikävinä ja\ntyperinä. Ei kulunut ainoatakaan tällaista iltaa, jona emäntä ei\naina ovikellon soidessa olisi säpsähtänyt ja sanonut voittoisa ilme\nkasvoillaan: \"Se on hän!\", tarkoittaen sanalla \"hän\" jotakin uutta\nkuuluisuutta. Dimovia ei näkynyt vierashuoneessa eikä kukaan hänen\nolemassaoloaan muistanutkaan. Mutta täsmälleen kello puoli 12 avautui\nruokahuoneen ovi, Dimov ilmestyi hyväsydäminen hymy huulillaan ja\nsanoi käsiään hykertäen:\n\n-- Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.\n\nKaikki siirtyivät nyt ruokahuoneeseen ja näkivät joka kerta samat\nruokalajit pöydällä: lautasellisen ostereita, palasen liikkiötä tai\nvasikanpaistia, sardiineja, juustoa, kaviaaria, sieniä, viinaa ja\nkaksi pulloa viiniä.\n\n-- Rakas hovimestarini! -- huudahti Olga Ivanovna taputtaen\ninnostuksesta käsiään. -- Sinä olet kerrassaan hurmaava! Hyvä\nherrasväki, katsokaa hänen otsaansa! Dimov, näytä profiilisi!\nKatsokaa nyt: kasvojen muoto bengaalilaisen tiikerin, mutta ilme\nkaunis ja hempeä kuin hirven! Rakas Dimov!\n\nVieraat söivät, katselivat Dimovia ja ajattelivat: todellakin, aika\nleppeä mies. Mutta pian unohtivat he hänet jälleen ja jatkoivat\nkeskustelua teatterista, soitosta ja maalauksesta.\n\nNuori pariskunta oli onnellinen ja heidän elämänsä kului\nsuloisesti. Mutta heidän kisakuukautensa kolmas viikko ei ollut\nkuitenkaan suruton. Dimov oli sairashuoneella saanut tartunnan,\nsairastui ruusuun, oli kuusi päivää vuoteen omana ja oli pakotettu\nleikkauttamaan kauniin, mustan tukkansa. Olga Ivanovna istui hänen\nvuoteensa ääressä ja itki katkerasti. Mutta kun sairas parani jonkun\nverran, sitoi hän valkoisen huivin tämän kerittyyn päähän ja alkoi\nmaalata häntä beduiinina. Ja kummallakin oli hauska. Mutta parin\nkolmen päivän kuluttua, kun Dimov parannuttuaan alkoi jälleen käydä\nsairaaloissa, kävi hänen taasen huonosti.\n\n-- Minulla on huono onni, kultaseni! -- virkkoi hän kerran\npäivällispöydässä. -- Tänään tein neljä ruumiinavausta ja haavoitin\nkaksi sormeani. Vasta kotona huomasin sen.\n\nOlga Ivanovna pelästyi. Mutta Dimov hymyili ja sanoi, ettei se ollut\nvaarallista ja että hänelle usein sattui sellaista.\n\n-- Minä innostun ja olen toisinaan hajamielinen.\n\nLevottomana Olga Ivanovna odotti verenmyrkytystä ja rukoili öisin\nJumalaa.\n\nKaikki meni kuitenkin onnellisesti ohi.\n\nTaas koitti onnellinen aika ja elämä kului huolettomasti,\nsuruttomasti. Nykyhetki oli ihana ja kevät lähestyi kaukaa hymyillen\nja luvaten tuhansia iloja. Onni on oleva loputon!\n\nHuhti-, touko- ja kesäkuussa huvilassa kaukana kaupungista.\nKävelymatkoja, harjoitelmia, kalastusta, satakielten laulua, ja\nsitten heinäkuusta aina syksyyn saakka taiteilijoiden huvimatkoja\nVolgalla. Näihin matkoihin otti Olga Ivanovna luonnollisesti osaa\ntaiteilijapiiriin kuuluvana henkilönä. Hän neulotutti jo kaksi\nmatkapukua, osti värejä, siveltimiä, maalauskangasta ja uuden paletin\nmatkaa varten.\n\nMelkein joka päivä Rjabovski tuli hänen luokseen katsomaan, kuinka\nhänen maalaamisensa oli edistynyt. Kun Olga Ivanovna näytti hänelle\ntyönsä, pisti Rjabovski kätensä syvälle housuntaskuihin, puristi\nhuulensa lujasti yhteen ja sanoi sitten puhisten:\n\n-- Kas vaan... Mutta tuo pilvi on räikeä, siinä ei ole\niltavalaistusta. Etuala on liiaksi jyrsittyä, liiaksi...\nymmärrättekö... tuota noin... Ja mökki näyttää luhistuvan ja\nvalittavan kuin suuren painon alla... Tuohon nurkkaan on laitettava\nhiukan tummempi väritys. Yleensä ei tämä ole hullumpi... se on\nverrattain hyvä.\n\nJa mitä käsittämättömämmin hän puhui, sitä paremmin Olga Ivanovna\nhäntä ymmärsi.\n\n\nIII.\n\nToisena helluntaipäivänä iltapäivällä Dimov osti herkkuja ja makeisia\nja matkusti maalle vaimonsa luo.\n\nHän ei ollut tavannut Olga Ivanovnaa kahteen viikkoon ja ikävöi\nhäntä kovasti. Istuessaan rautatievaunussa ja etsiessään sitten\nkesäasuntoaan suuresta lehtimetsästä tunsi hän olevansa nälkäinen\nja väsynyt ja kuvitteli mielessään, kuinka hän söisi illallisensa\nluonnon helmassa yhdessä vaimonsa kanssa ja menisi sitten levolle. Ja\nhän katseli tyytyväisenä kääröänsä, jossa oli kaviaaria, juustoa ja\nlohta.\n\nKun hän saapui kesäasuntoonsa, teki aurinko jo laskuaan. Iäkäs\npalvelijatar ilmoitti, että rouva ei ole kotona, mutta palannee kohta.\n\nTalo oli näköjään ruma ja siinä oli vain kolme huonetta, joiden katot\nolivat matalat ja sanomalehdillä verhotut ja permannot epätasaiset ja\ntäynnä halkeamia.\n\nYhdessä huoneessa oli sänky, toisessa maalauskangasta, siveltimiä,\nrasvaisia papereita, miesten päällystakkeja ja hattuja hujan hajan\ntuoleilla ja ikkunoilla ja kolmannessa huoneessa Dimov näki kolme\ntuntematonta miestä. Kaksi oli tummanverevää, parrakasta, mutta\nkolmas oli aivan parraton ja lihava -- kaikesta päättäen näyttelijä.\n\nSamovaari puhisi pöydällä.\n\n-- Mitä haluatte? -- kysyi näyttelijä matalalla äänellä ja katsoi\nDimoviin vihaisesti. -- Olga Ivanovnaako etsitte? Odottakaa, hän\ntulee kohta.\n\nDimov istuutui odottamaan. Toinen noista tummanverevistä miehistä\nkatsoi unisesti ja veltosti häneen, kaatoi itselleen teetä ja kysyi:\n\n-- Tahdotteko kenties teetä?\n\nDimovin teki mieli sekä syödä että juoda, mutta säilyttääkseen\nruokahalunsa hän kieltäytyi teestä.\n\nPian senjälkeen kuului askelia ja tuttua naurua. Ovi lensi auki ja\nsisään riensi Olga Ivanovna päässään leveälierinen hattu ja kädessään\nvärilaatikko. Hänen jälessään tuli iloinen ja punaposkinen Rjabovski\nkantaen suurta päivänvarjoa ja kokoonpantavaa tuolia.\n\n-- Dimov! -- huusi Olga Ivanovna ilosta juopuneena. -- Dimov! --\ntoisti hän laskien päänsä ja molemmat kätensä Dimovin rinnalle. --\nSinä täällä! Mikset ole käynyt pitkään aikaan? Mikset? Mikset?\n\n-- Milloinka minä olisin joutanut tulemaan, hyvä ystäväni? Olen\nmelkein aina sairaaloissa, ja jos sattuu olemaan vapaata aikaa, niin\nei sovi junien kulku.\n\n-- Kuinka iloinen olen, kun saan nähdä sinut! Koko yön näin sinusta\nunta ja pelkäsin, että olet sairastunut. Oi, jospa tietäisit, kuinka\npaljon sinusta pidän ja kuinka sopivaan aikaan tulit! Sinä olet minun\npelastajani. Sinä yksin saatat pelastaa minut! Huomenna vietetään\nnimittäin täällä omituiset häät, -- jatkoi Olga Ivanovna nauraen\nja sitoen miehensä kaulaliinaa. -- Eräs täkäläisen rautatieaseman\nnuori sähköttäjä Tshikeldejev menee naimisiin. Kaunis, nuori\nmies, eikä mikään tuhmeliinikaan. Siinä miehessä, tiedätkös, on\njotakin voimakasta, karhumaista... Nuorena petoeläimenä voisi\nhänet maalata. Me kesäasukkaat olemme kaikki huvitetut hänestä ja\nolemme kunniasanallamme luvanneet olla mukana hänen häissään...\nHän on köyhä, yksinäinen, arka, ja synti olisi kieltäytyä.\nAjatteles, kirkonmenojen jälkeen vihitään, sitten mennään kirkosta\njalkaisin morsiamen kotiin... ymmärräthän... lehdot, lintujen\nlaulu, aurinkoiset valopinnat nurmella ja me kaikki kuin kirjavia\ntäpliä vaaleanviheriäistä taustaa vasten... kerrassaan originellia,\nranskalaista impressionismia. Mutta, Dimov, minkä puvun panen ylleni\nkirkkoon? -- kysyi Olga Ivanovna kasvoillaan herkkäitkuinen ilme.\n-- Minulla ei ole täällä mitään, ei kerrassa mitään. Ei pukuja, ei\nkukkia, ei hansikkaita... Sinun täytyy pelastaa minut. Kun tulit\njuuri nyt, merkitsee se sitä, että kohtalo itse on määrännyt sinun\npelastamaan minut. Tässä, hyvä mies, avaimeni, matkusta kotiin ja\ntuo sieltä vaaleanpunainen pukuni. Muistat kai sen... se riippuu\nensimäisenä... Sitten on piironkini laatikossa kaksi pahvikoteloa.\nToisessa niistä on kaikenmoisia harsoja ja tilkkuja, ja niitten alla\nkukkia. Ota nuo kukat varovasti, äläkä vaan rutista niitä, minä\nniistä sitten valitsen... Osta myöskin pari hansikkaita...\n\n-- Hyvä on, -- sanoi Dimov. -- Matkustan huomenna ja lähetän ne\nsinulle.\n\n-- Huomenna? -- kysyi Olga Ivanovna ja katsoi häneen ihmetellen. --\nKuinka sinä huomenna ennättäisit, kun ensimäinen juna lähtee kello\n9 ja vihkiminen tapahtuu jo kello 11. Ei, kyyhkyseni, tänään täytyy\nsen tapahtua, ehdottomasti tänään! Jollet huomenna ennätä matkustaa\ntänne, niin lähetä joku tuomaan. Mutta joudu nyt... Matkustajajuna\ntulee tuossa tuokiossa asemalle... älä vaan myöhästy, ystäväni.\n\n-- Hyvä on.\n\n-- Oi, kuinka minua surettaa päästää sinut lähtemään, -- sanoi Olga\nIvanovna, ja hänen silmänsä kyyneltyivät. -- Miksi minä, hölmö,\nannoinkin kunniasanani sähköttäjälle?\n\nDimov joi hätäisesti kupin teetä, otti rinkelin ja lähti hellästi\nhymyillen asemalle. Mutta kaviaarin, juuston ja lohen söivät ne kaksi\ntummanverevää herraa ja lihava näyttelijä.\n\n\nIV.\n\nHiljaisena, kuutamoisena heinäkuun yönä seisoi Olga Ivanovna Volgalla\nkulkevan höyrylaivan kannella ja katseli milloin veteen, milloin\nkohti ihania rantoja.\n\nHänen vieressään seisoi Rjabovski, joka sanoi, että nuo varjot\nveden pinnalla eivät ole varjoja, vaan unelmaa, että tuon lumoavan\nveden ja salaperäisen kimalluksen, tuon äärettömän taivaan ja\nnoitten alakuloisten, haaveksivain rantain nähden, mitkä kaikki\npuhuvat elämän tyhjyydestä ja korkeammasta, ikuisesta, autuaasta\nolemassaolosta, olisi hyvä häipyä unhoon, kuolla ja muuttua\nmuistoksi. Menneisyys on mennyttä eikä huvita, tulevaisuus on\nmitätöntä ja tämä ihana, ainoa yö elämässä on kohta loppuva ja\nsulautuva ikuisuuteen... Miksi elää?...\n\nJa Olga Ivanovna kuunteli milloin Rjabovskin ääntä, milloin\nyön hiljaisuutta ja ajatteli, että hän itse oli kuolematon.\nTurkoosinvärinen vesi, jollaista hän ei ollut ennen nähnyt, taivas,\nrannat, mustat varjot täyttivät hänen sielunsa sanomattomalla ilolla\nja kertoivat hänelle, että hänestä vielä tulee suuri taiteilijatar,\nja että jossakin kaukana kuutamoisen yön takana, äärettömässä\navaruudessa menestys, maine ja kansanrakkaus häntä odottavat...\n\nKun hän siinä silmäänsä räpäyttämättä katsoi kaukaisuuteen, oli\nhän näkevinään kansanjoukkoja, tulia, oli kuulevinaan juhlallista\nsoittoa, innostuneita huutoja ja tunsi valkoisessa puvussaan\npeittyvänsä kukkiin, joita hänelle heitettiin joka suunnalta.\n\nHän ajatteli myöskin, että hänen vieressään, laivan kaidepuuta\nvasten nojaten, seisoi todellisesti suuri ihminen, nero, Jumalan\nvalio... Kaikki, mitä hän oli tähän saakka luonut, oli kaunista,\nuutta ja harvinaista, ja se, mitä hän vielä tulevaisuudessa\nmiehuutensa kehittyneimpänä aikana tulee luomaan, se on oleva\nihmeellistä, suurenmoista; tämän saattoi huomata hänen kasvoistaan,\ntavastaan ilmaista ajatuksensa ja suhteestaan luontoon. Hän puhui\nniin omituisesti varjoista, iltaisesta sävystä, kuun hohteesta,\npuhui omalla kielellään, niin että tahtomattaankin tunsi hänen\ntenhovoimansa luonnon yli. Mitä häneen itseensä tuli, oli hän kaunis\nja originelli, ja hänen vapaa, riippumaton, kaikelle maalliselle\nvieras elämänsä oli kuin linnun elämää.\n\n-- Ilma viilenee, -- sanoi Olga Ivanovna värähtäen.\n\nRjabovski kiersi hänet viittaansa ja sanoi surullisesti:\n\n-- Tunnen olevani teidän vallassanne. Olen orjanne. Miksi olette\ntänään niin lumoava?\n\nHän katsoi koko ajan Olga Ivanovnaa kasvoihin, hänen silmäinsä ilme\noli kauhea, ja Olga Ivanovna pelkäsi katsahtaa häneen.\n\n-- Minä rakastan teitä mielettömästi... -- kuiskasi Rjabovski, jonka\nhengitys tuntui toisen poskella. -- Sanokaa sana vain, niin en tahdo\nenää elää, heitän taiteen... -- virkkoi hän väkevän kiihtymyksen\nvallassa. -- Rakastakaa minua, rakastakaa...\n\n-- Älkää puhuko noin, -- sanoi Olga Ivanovna sulkien silmänsä. -- Se\non kauheata! Entä Dimov?\n\n-- Mitä Dimovista? Mitä minä hänestä? Volga, kuutamo, kauneus,\nrakkauteni, innostukseni, mutta Dimovia ei ole... Oh, minä en\ntiedä... En tarvitse menneisyyttä, suokaa minulle vain hetkinen...\nyksi ainoa hetkinen!\n\nOlga Ivanovnan sydän alkoi lujasti sykkiä. Hän tahtoi muistella\nmiestään, mutta koko hänen menneisyytensä Dimoveineen ja\nvieras-iltoineen näytti hänestä pieneltä, mitättömältä, himmeältä,\njoutavalta ja kaukaiselta, hyvin kaukaiselta... Ja todellakin:\nmitä oli Dimov? Miksi ajatella Dimovia? Mitä liikutti Dimov häntä?\nOliko hän todellakin olemassa vai oliko hän unta vain? \"Hänelle,\nyksinkertaiselle ja tavalliselle miehelle riitti se onni, mikä hänen\nosakseen jo oli tullut, -- ajatteli Olga Ivanovna kätkien kasvot\nkäsiinsä. -- Tuomitkoot, kirotkoot minut siellä, mutta nyt otan minä\nuhallakin kaikki ja hukun, otan ja hukun... Elämä on elettävä perin\npohjin. Jumalani, kuinka kauheata ja ihanaa!\"\n\n-- Mitä vastaatte? Mitä? -- mutisi taiteilija syleillen häntä ja\nsuudellen intohimoisesti hänen käsiään, joilla toinen koetti heikosti\ntyöntää häntä luotaan. -- Rakastatko minua? Niinkö? Niinkö? Oi, mikä\nyö! Ihana yö!\n\n-- Niin, mikä yö! -- kuiskasi Olga Ivanovna katsoen hänen\nkyynelkimaltaviin silmiinsä, loi hätäisen silmäyksen ympärilleen,\nsyleili häntä ja suuteli kuumasti huulille.\n\n-- Tulemme Kineshmaan, -- sanoi joku laivan toisella puolella.\n\nKuului raskaita askelia. Ravintolapalvelija kulki ohi.\n\n-- Kuulkaa! -- sanoi Olga Ivanovna tälle onnesta iloiten ja itkien.\n-- Viiniä, olkaa hyvä!\n\nTaiteilija istuutui liikutuksesta kalpeana penkille, katsoi Olga\nIvanovnaan jumaloivasti, kiitollisesti, sulki sitten silmänsä ja\nsanoi raukeasti hymyillen:\n\n-- Olen väsynyt.\n\nJa kallisti päänsä laivan kaidepuuta vasten.\n\n\nV.\n\nSyyskuun toinen päivä oli lämmin ja tyyni, mutta pilvinen. Varhain\naamulla leijaili ohut sumu Volgalla, ja yhdeksän jälkeen alkoi sataa\ntihuttaa. Ei ollut minkäänlaista toivoa taivaan seestymisestä.\nTeetä juotaessa Rjabovski puhui Olga Ivanovnalle, että maalaus on\ntaiteista kaikkein kiittämättömin ja ikävin, että hän itse ei ollut\nmikään taiteilija ja että ainoastaan typerät ihmiset uskoivat, että\nhän oli kyvykäs... Ja yht'äkkiä hän sieppasi veitsen ja repi parhaan\nharjoitelmansa siekaleiksi. Teenjuonnin jälkeen hän istui synkkänä\nikkunan luona ja katseli Volgalle.\n\nMutta Volga oli jo loistoton, himmeä, samea ja näöltään kylmä.\nKaikki, kaikki johti mieleen lähestyvän alakuloisen, synkän syksyn.\nNäytti siltä kuin luonto olisi riisunut uhkeat, vihreät matot\nrannoilta, timanttiset sädeheijastukset, kuulakkaan sinisen taivaan\nja koko juhlallisen koreuden ja pannut ne talteen seuraavan kevään\nvaralle; korpit lentelivät virran läheisyydessä ja ilkkuivat:\n\"alaston, alaston!\" Rjabovski kuuli niiden ilkkumisen ja tuli\najatelleeksi, että hän on jo mennyttä miestä, on tuhlannut kykynsä,\nettä tässä maailmassa kaikki on sovinnaista, suhteellista ja tyhmää\nja ettei olisi pitänyt sitoa itseään tuohon naiseen... Lyhyesti\nsanoen, hän oli huonolla tuulella ja synkkämielinen.\n\nOlga Ivanovna istui vuoteessaan väliseinän takana ja piteli kaunista,\nvaaleaa tukkaansa. Hän kuvitteli olevansa kotona vierashuoneessa\ntai makuuhuoneessa tai miehensä työhuoneessa, sitten teatterissa,\nompelijattarensa luona ja kuuluisain ystäväinsä seurassa. Mitä\nmahtoivat he tehdä nyt? Muistelevatkohan häntä? Sesonki on jo\nalkanut, ja on aika ajatella vieras-iltoja. Entä Dimov? Rakas Dimov?\nKuinka hellästi ja lapsellisesti hän pyytää kirjeissään vaimoaan\njoutumaan kotiin! Joka kuukausi hän lähetti vaimolleen 75 ruplaa,\nja kun tämä ilmoitti taiteilijoilta lainanneensa sata ruplaa, niin\nlähetti hän nekin. Kuinka hyvä, jalomielinen mies!\n\nMatkusteleminen väsytti Olga Ivanovnaa, joka ikävöi ja halusi\nmahdollisimman pian pois talonpoikien keskuudesta, Volgan kosteasta\nrantailmanalasta voidakseen vapautua tästä fyysillisestä synnistä,\njota oli tuntenut koko ajan asuessaan talonpoikaismökeissä ja kylästä\nkylään muuttaessaan. Jollei Rjabovski olisi antanut taiteilijoille\nkunniasanaansa, että viipyy heidän luonaan syyskuun 20 päivään, niin\nolisi jo tänään voinut matkustaa pois. Miten hyvä se olisi ollut!\n\n-- Jumalani, -- voihki Rjabovski, -- koskahan aurinko alkaa\nvihdoinkin paistaa? Enhän voi maalata päivänpaisteista maisemaa, kun\naurinko ei paista!...\n\n-- Onhan sinulla tekeillä harjoitelma \"pilvisenä päivänä\", -- sanoi\nOlga Ivanovna tullen väliseinän takaa esille. -- Muistathan... se,\njossa oikealla on metsää ja vasemmalla karjalauma ja hanhiparvi. Nyt\nvoisit valmistaa sen.\n\n-- Äsh! -- murahti taiteilija. -- Valmistaa! Ette kai luule, että\nolen niin tuhma, etten itse tietäisi, mitä minun pitäisi tehdä?\n\n-- Kuinka käytöksesi minua kohtaan on muuttunut! -- huoahti Olga\nIvanovna.\n\n-- Hm! sepä oivallista.\n\nOlga Ivanovnan kasvot vavahtivat, hän meni uunin luo ja alkoi itkeä.\n\n-- Kyyneleitä, se vielä puuttui. Heretkää! Minulla on tuhat itkun\nsyytä, mutta en itke sittenkään.\n\n-- Tuhat syytä! -- huudahti Olga Ivanovna.\n\n-- Kaikkein painavin syy on se, että olette jo kyllästynyt minuun,\n-- sanoi hän nyyhkyttäen. -- Sanoakseni totuuden, te häpeätte meidän\nrakkauttamme. Te koetatte yhä olla niin, etteivät muut taiteilijat\nsitä huomaisi, mutta sitä ei saata salata, ja he ovat jo aikoja\nsitten päässeet selville meistä.\n\n-- Olga Ivanovna, yhtä teiltä pyydän. -- sanoi taiteilija\nrukoilevasti ja pani kätensä sydämelleen, -- älkää kiusatko minua!\nEnempää en teiltä pyydä!\n\n-- Vannokaa, että rakastatte minua yhä vieläkin!\n\n-- Tämä on kiusallista! -- sähisi taiteilija hampaittensa välistä ja\nponnahti ylös. -- Joko heittäydyn Volgaan tai tulen sitten hulluksi!\nJättäkää minut rauhaan!\n\n-- No tappakaa, tappakaa minut sitten! -- kirkui Olga Ivanovna. --\nTappakaa!\n\nHän alkoi taas suureen ääneen nyyhkyttää ja meni väliseinän taa.\n\nSataa rapisi tuvan olkikatolle. Rjabovski tarttui päähänsä ja astui\nnurkasta nurkkaan, otti sitten päättävästi lakkinsa, ikäänkuin olisi\ntahtonut siten näyttää jotakin, sieppasi pyssyn, heitti sen olalleen\nja lähti ulos.\n\nPitkän aikaa sen jälkeen, kun hän oli mennyt, makasi Olga Ivanovna\nsängyssä ja itki. Ensin hän ajatteli, että oikein olisi, jos\nmyrkyttäisi itsensä, jotta Rjabovski palatessaan löytäisi hänet\nkuolleena, sitten hän tuli ajatelleeksi vierashuonettaan ja miehensä\ntyöhuonetta, ja kuvitteli istuvansa liikkumatta Dimovin vieressä ja\nnauttivansa rauhasta ja puhtaudesta ja illalla istuvansa oopperassa\nkuunnellen jotakin kuuluisaa laulajaa. Ja hän kaipasi sivistystä,\nkaupungin melua ja kuuluisia ihmisiä, kaipasi niin että sydäntä\nahdisti.\n\nMaalaiseukko tuli sisään ja alkoi hitaasti tehdä tulta uuniin\nvalmistaakseen päivällistä. Alkoi tuntua palaneen käryä ja ilma\nhuoneessa muuttui savusta siniseksi.\n\nTaiteilijat palasivat jaloissaan pitkävartiset, saviset saappaat\nja kasvot sateesta märkinä, alkoivat tarkastella maalauksiaan ja\nlohduttelivat itseään sillä, että Volgalla huononkin sään vallitessa\non viehätyksensä. Halpa seinäkello käydä naksutteli kuuluvasti,\nviluiset kärpäset kokoontuivat uunin nurkkaan, jossa surisivat\npyhänkuvan ympärillä, ja penkkien alla rapistelivat torakat\npapereita...\n\nRjabovski palasi kotiin auringon laskussa. Hän heitti lakkinsa\npöydälle, istuutui kalpeana, väsyneenä ja saappaat savessa penkille\nja sulki silmänsä.\n\n-- Olen väsynyt... -- sanoi hän ja kohotti kulmakarvojaan avaten\nvaivoin silmäluomensa.\n\nHyväilläkseen ja osoittaakseen hänelle, että hänen suuttumuksensa oli\nmennyt menojaan, astui Olga Ivanovna Rjabovskin luo, suuteli häntä\nvaieten ja upotti kamman hänen vaaleihin hiuksiinsa, joita tahtoi\njärjestää.\n\n-- Mitä? -- kysyi Rjabovski vavahtaen, aivan kuin jokin kylmä esine\nolisi sattunut häneen, ja avasi silmänsä. -- Mitä nyt? Jättäkää minut\nrauhaan, minä pyydän.\n\nHän työnsi Olga Ivanovnan luotaan ja siirtyi kauemmaksi; hänen\nkasvoillaan oli inhoa ilmaiseva, vihainen ilme.\n\nMaalaiseukko kantoi kaksin käsin esiin lautasen kaalikeittoa, ja\nOlga Ivanovna näki eukon suuret sormet keitossa. Tuo likainen,\nsuurimahainen eukko, kaalikeitto, jota Rjabovski alkoi ahnaasti\nsyödä, tupa ja koko tämä elämä, josta hän alussa oli niin pitänyt\nyksinkertaisuuden ja taiteellisen epäjärjestyksen vuoksi, kaikki tämä\ntuntui hänestä nyt kauhealta.\n\nOlga Ivanovna tunsi itsensä loukatuksi ja sanoi kylmästi:\n\n-- Meidän pitää erota joksikin aikaa, muuten me pelkästä ikävästä\nvoisimme vakavasti riitaantua. Minua tämä kyllästyttää. Matkustan\ntänään.\n\n-- Millä? Ehkä kävelykepillänne ratsastaen?\n\n-- Tänään on torstai, laiva lähtee siis puoli kymmenen tienoissa.\n\n-- Vai niin? No, mitäs muuta kuin lähde vaan... -- sanoi Rjabovski\nlempeästi ja pyyhki itseään käsiliinaan lautasliinan asemesta. --\nSinun on ikävä täällä eikä sinulla ole mitään tekemistä, ja sen\ntäytyy olla suuri egoisti, joka voi sinua pidättää. Matkusta nyt\nsitten... mutta kahdennenkymmenennen päivän jälkeen tavataan.\n\nOlga Ivanovna kokosi iloisena matkakapineensa; nousipa hänen\nposkilleen vielä tyytyväisyydenkin puna. Oliko siis totta, -- kysyi\nhän itseltään, -- että hän pian taas sai maalata vierashuoneessa,\nnukkua makuuhuoneessa ja syödä siististi katetun pöydän ääressä? Hän\ntunsi sydämensä kevenevän eikä ollut enää suutuksissaan taiteilijalle.\n\n-- Maalit ja siveltimet jätän sinulle, Rjabovski, -- sanoi hän. --\nTuo mukanasi, mitä jää jälelle... Mutta muista minun poissaollessani\nolla laiskottelematta, sureksimatta... ja tee työtä. Sinä olet minun\nkelpo poikani, Rjabovski!\n\nKellon kymmentä käydessä Rjabovski suuteli häntä jäähyväisiksi, koska\nhän, kuten Olga Ivanovna luuli, ei tahtonut suudella höyrylaivalla\nmuitten taiteilijain läsnäollessa, ja saattoi hänet laivasillalle.\nHöyrylaiva saapui pian ja vei matkustajansa mukanaan.\n\nKaksi ja puoli vuorokautta matkustettuaan saapui Olga Ivanovna\nkotiin. Riisumatta hattua ja sadetakkia hän riensi liikutuksesta\nraskaasti hengittäen suoraa päätä vierashuoneeseen ja sieltä\nruokahuoneeseen.\n\nDimov istui siellä pöydän ääressä paitahihasillaan, liivinnapit auki,\nja terotti pöytäveistä haarukkaan; lautasella hänen edessään oli\npaistettu peltokana.\n\nKun Olga Ivanovna astui huoneustoon, oli hän varma siitä, ettei\nilmaisisi mitään miehelleen ja että hänellä olisi kyllin taitoa ja\nvoimaa siihen, mutta nyt, nähdessään leveän, hellän, onnellisen hymyn\nja säteilevät, iloiset silmät, hän tunsi, että oli yhtä kehnoa,\nilkeätä ja mahdotonta salata jotakin tältä mieheltä kuin parjata,\nvarastaa, murhata, ja silmänräpäyksessä hän päätti kertoa miehelleen\nkaikki, mitä oli tapahtunut.\n\nAnnettuaan miehensä syleillä ja suudella itseään laskeutui hän\npolvilleen tämän eteen ja peitti kasvonsa.\n\n-- Mitä? Mitä nyt? -- kysyi Dimov hellästi. -- Oletko ikävöinyt?\n\nOlga Ivanovna kohotti häpeästä punaiset kasvonsa ja katsoi miestään\nsyyllisesti ja rukoilevasti, mutta pelko ja häpeä estivät häntä\npuhumasta totuutta.\n\n-- Ei mitään... -- sanoi Olga Ivanovna. -- Minä olen niin...\n\n-- Istukaamme, -- sanoi Dimov nostaen hänet ylös ja istuttaen hänet\ntuolille. -- Kas niin... Maistahan nyt peltokananpaistia. Olet kai\nnälissäsi, poloinen.\n\nOlga Ivanovna hengitti mielihalulla kotoista ilmaa ja söi peltokanan,\nmutta Dimov katseli vaimoaan liikutettuna ja hymyili iloissansa.\n\n\nVI.\n\nSydäntalvella näytti siltä kuin Dimov olisi epäillyt, että häntä\npetetään. Hän ei voinut enää katsoa vaimoaan suoraan silmiin,\nikäänkuin hänen omatuntonsa ei olisi ollut puhdas, ei hymyillyt enää\niloisesti ollessaan vaimonsa seurassa ja jottei hänen olisi tarvinnut\nolla kahden kesken tämän kanssa, toi hän mukanaan erään Korosteljov\nnimisen toverinsa, joka oli pieni, lyhyttukkainen, kurttukasvoinen,\nja joka Olga Ivanovnan kanssa puhuessa napitti neuvottomana takkiaan\nauki ja kiinni ja alkoi sitten oikealla kädellä nykiä vasenta\nviistään.\n\nPäivällispöydässä puhuivat molemmat tohtorit siitä, että jos\nsydänkalvo on korkealla, toimii sydän epätasaisesti, että hermotaudit\novat viime aikoina tulleet hyvin tavallisiksi tai että Dimov eilen,\navattuaan ruumiin, jossa oli \"vaikean verenvähyyden\" diagnoosi,\nlöysi syövän vatsarauhasista. Ja näytti siltä kuin he olisivat\nkeskustelleet lääketieteellisistä asioista vain siksi, että Olga\nIvanovna saisi vaieta, s.o. olla valehtelematta.\n\nPäivällisen jälkeen Korosteljov istuutui pianon ääreen, mutta Dimov\nhuoahti ja virkkoi hänelle:\n\n-- Oh, veliseni, soita nyt jotakin surullista.\n\nKorosteljov kohotti olkapäitään, levitti sormensa, löi pari sointua\nja alkoi tenoriäänellään laulaa:\n\n-- \"Näytä maja Venäjällä, miss' ei talonpoika kärsi\"...\n\nDimov huoahti vielä, laski päänsä käsien varaan ja vaipui\najatuksiinsa.\n\nViime aikoina käyttäytyi Olga Ivanovna kovin varomattomasti. Hän\nheräsi joka aamu mitä huonoimmalla tuulella ja ajatteli, että hän ei\nrakasta enää Rjabovskia ja että kaikki on lopussa Jumalan kiitos.\nMutta juotuaan kahvinsa hän tuli ajatelleeksi, että Rjabovski oli\nvienyt häneltä aviomiehen ja että hänellä ei nyt ollut miestä eikä\nRjabovskia. Sitten hän muisti tuttavansa puhuneen, että Rjabovski\nvalmisti näyttelyyn jotakin suurenmoista, osaksi maisemaa, osaksi\nlaatumaalausta Polenovin tyyliin. Kaikki, jotka kävivät hänen\ntyöhuoneessaan, innostuivat. \"Tämän -- niin ajatteli Olga Ivanovna\n-- on hän luonut minun vaikutukseni alaisena ja yleensä on hän minun\nvaikutuksestani alkanut kohota. Vaikutukseni on niin hyödyllinen ja\nolennainen, että jos hänet jätän, niin hänen lahjansa saattavat mennä\nhukkaan.\"\n\nJa Olga Ivanovna muisti myös, kuinka Rjabovski eräänä päivänä oli\ntullut hänen luokseen yllään harmaa takki ja uusi kaulaliina ja\nkysynyt väsyneesti: \"Olenko kaunis?\" Ja hän oli todellakin kaunis,\ntuo pitkäkutrinen, sinisilmäinen mies, sangen kaunis -- tai ehkä vain\nnäytti siltä -- ja oli hyvällä tuulella.\n\nMuisteltuaan ja kuviteltuaan kaikenlaista, Olga Ivanovna pukeutui\nja ajoi innostuneena Rjabovskin luo. Tämä oli hauskalla tuulella\nja ihastunut todella erinomaiseen tauluunsa, hyppi, hassutteli ja\nvastaili leikkiä laskien toisen vakaviin kysymyksiin. Olga Ivanovna\noli mustasukkainen Rjabovskin taululle ja vihasi sitä, mutta seisoi\nkohteliaisuudesta taulun edessä noin viisi minuttia ja huokaili,\nkuten huokaillaan pyhäköissä, ja sanoi:\n\n-- Sinä et ole vielä koskaan maalannut tuollaista. Tiedätkö, että on\noikein kauheata katsella sitä!\n\nSitten Olga Ivanovna alkoi rukoilla, että Rjabovski rakastaisi häntä,\nsäälisi häntä, poloista, onnetonta, eikä heittäisi. Hän itki, suuteli\nRjabovskin käsiä, vaati, että Rjabovski sanoisi rakastavansa häntä\nja todisti, että ilman hänen terveellistä vaikutustaan taiteilija\neksyisi oikealta tieltä ja joutuisi hukkaan.\n\nPilattuaan Rjabovskin hyvän mielialan ja tuntien itsensä\nnöyryytetyksi Olga Ivanovna lähti ompelijattarensa tai jonkun tutun\nnäyttelijättären luo hankkimaan pilettejä.\n\nMutta silloin, kun ei tavannut Rjabovskia tämän työhuoneessa, hän\njätti kirjeen, jossa vannoi myrkyttävänsä itsensä, jollei Rjabovski\ntulisi tänään häntä tervehtimään. Taiteilija pelkäsi uhkausta, tuli\nja jäi päivälliselle. Ujostelematta Dimovin läsnäoloa hän jutteli\nOlga Ivanovnalle hävyttömyyksiä, joihin tämä vastasi samalla tapaa.\nMolemmat tunsivat olevansa sidotut toisiinsa, olevansa hirmuvaltiaita\nja vihollisia; toinen loukkasi toista eikä kumpikaan huomannut\nsopimatonta käytöstään eikä sitä, että Korosteljovkin ymmärsi kaikki.\nHeti päivällisen jälkeen Rjabovski hyvästeli lähteäkseen kiireimmän\nkautta pois.\n\n-- Minne te lähdette? -- kysyi Olga Ivanovna häneltä eteisessä\nkatsoen vihaisesti häneen.\n\nRjabovski mainitsi silmäänsä räpäyttämättä jonkun naisen, yhteisen\ntuttavan, ja saattoi huomata, että taiteilija pilkkasi hänen\nmustasukkaisuuttaan ja tahtoi kiusata häntä.\n\nOlga Ivanovna meni makuuhuoneeseen ja heittäytyi vuoteelle;\nmustasukkaisuudesta, harmista, nöyryytyksestä ja häpeästä hän puri\npatjaa ja alkoi itkeä ääneen. Dimov jätti hetkeksi Korosteljovin\nvierashuoneeseen, tuli Olga Ivanovnan luo ja sanoi hämillään hiljaa:\n\n-- Älä itke noin ääneen, hyvä ystäväni... Ja miksi itkeä? Asiasta on\nvaiettava... Ei saa antaa edes vihiä... Mikä on tapahtunut, se on\ntapahtunut.\n\nOlga Ivanovna ei tiennyt, miten rauhoittaa ääretöntä\nmustasukkaisuuttaan, joka oikein poltti ohimoita, mutta luuli asian\nvielä olevan autettavissa, peseytyi, hieroi ihojauhoa itkettyneille\nkasvoilleen ja riensi tuon tutun naisen luo. Kun ei löytänyt\nRjabovskia sieltä, ajoi hän toisen luo, sitten kolmannen... Ensin\nhäntä hävetti ajaa näin paikasta toiseen, mutta sitten hän tottui,\nja sattuipa niinkin, että hän yhtenä ainoana iltana ajoi kaikkien\ntuttujen naisten luo Rjabovskia etsien. Kaikki nuo naiset ymmärsivät,\nmistä oli kysymys.\n\nKerran sanoi Olga Ivanovna Rjabovskille miehestään:\n\n-- Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!\n\nTämä lause oli niin Olga Ivanovnan mieleen, että ollessaan\ntaiteilijoiden parissa, jotka tiesivät hänen seikkailunsa Rjabovskin\nkanssa, hän joka kerta sanoi miehestään tehden kädellään energisen\nliikkeen:\n\n-- Se mies sortaa minua jalomielisyydellään!\n\nElintapa oli sama kuin edellisenä vuonnakin. Keskiviikkoiltaisin\ntuli vieraita. Näyttelijä lausui, taiteilijat piirustelivat,\nsellonsoittaja soitti, laulaja lauloi, ja aivan niinkuin ennenkin\navautui ruokahuoneen ovi puoli kahdeltatoista ja Dimov astui esiin,\nhymyili ja sanoi:\n\n-- Olisi vähän illallista, hyvä herrasväki.\n\nEntiseen tapaan Olga Ivanovna etsi kuuluisia henkilöitä, löysi, mutta\nei tyytynyt, vaan etsi uusia. Entiseen tapaansa hän palasi joka päivä\nmyöhään yöllä kotiin, mutta Dimov ei nukkunut nyt, kuten edellisenä\nvuonna, vaan istui työskennellen huoneessaan. Meni levolle kolmelta\nja nousi kahdeksan aikaan.\n\nKerran iltasella, kun Olga Ivanovna teatteriin valmistautuen seisoi\nkuvastimen edessä, astui Dimov makuuhuoneeseen yllään hännystakki\nja valkoinen kaulaliina. Hän hymyili hellästi ja katsoi iloisesti\nvaimoaan suoraan silmiin, kuten joskus ennenkin. Hänen kasvonsa\nloistivat.\n\n-- Tulen juuri väitöskirjaani puolustamasta, -- sanoi Dimov, istuutui\nja silitti polviaan.\n\n-- Puolustitko voitokkaasti? -- kysyi Olga Ivanovna.\n\n-- Tietysti! -- nauroi hän ja kurottautui nähdäkseen\nkuvastimesta vaimonsa kasvot, sillä tämä seisoi yhä selin häneen ja\njärjesti tukkaansa. -- Tietysti! -- toisti hän. -- Tiedätkö, on\nvarsin mahdollista, että minut nimitetään yleisen patologian\nyksityisdosentiksi. Siltä ainakin näyttää.\n\nDimovin autuaista, loistavista kasvoista saattoi nähdä, että hän\nolisi antanut Olga Ivanovnalle anteeksi kaikki, sekä entisyyden että\ntulevaisuuden ja unohtanut kaikki, jos vaimo nyt olisi jakanut ilon\nja riemun hänen kanssaan. Mutta Olga Ivanovna ei ymmärtänyt, mitä\nyksityisdosenttuuri ja yleinen patologia merkitsivät, ja sitä paitsi\nhän pelkäsi myöhästyvänsä teatterista eikä vastannut mitään.\n\nDimov viipyi vielä hetken aikaa, hymyili ja poistui.\n\n\nVII.\n\nOli mitä levottomin päivä.\n\nDimovilla oli kova päänsärky; hän ei juonut aamulla teetään, ei\nmennyt sairaalaan, vaan makasi koko ajan työhuoneensa turkkilaisella\nsohvalla.\n\nOlga Ivanovna lähti tapansa mukaan yhden tienoissa Rjabovskin luo\nnäyttääkseen tälle uuden harjoitelmansa \"nature morte\" ja kysyäkseen,\nmiksei hän käynyt eilen tervehtimässä. Harjoitelma oli Olga\nIvanovnankin mielestä mitätön, mutta hän oli tehnyt sen vain siksi,\nettä olisi saanut aiheen käydä taiteilijan luona.\n\nHän astui Rjabovskin huoneustoon ovikelloa soittamatta, ja kun hän\neteisessä riisui kalosseja, kuuli hän hiljaista juoksua ja hameiden\nkahinaa työhuoneesta, mutta rientäessään sisään hän näki vaan\nvilahdukselta ruskean hameen liepeen katoavan suuren taulun taa, joka\noli jalustoineen peitetty mustalla vaatteella aina permantoon saakka.\nEpäilemättä piiloutui joku nainen sinne. Kuinka usein olikaan Olga\nIvanovna itse ollut tuon taulun takana piilossa!\n\nRjabovski, joka näytti olevan hyvin hämillään, ojensi molemmat\nkätensä tulijaa kohti, ikäänkuin olisi ihmetellyt tämän tuloa ja\nsanoi väkinäisesti hymyillen:\n\n-- Aa! Hauska tavata! No mitä uutta tiedätte kertoa?\n\nOlga Ivanovnan silmät kyyneltyivät. Häntä hävetti, harmitti, eikä\nhän olisi kokonaisesta miljoonasta tahtonut puhua sivullisen naisen,\nkilpailijan ja valehtelijan kuullen, joka seisoi nyt taulun takana ja\nirvisteli luultavasti vahingoniloisesti.\n\n-- Toin teille erään harjoitelman, -- sanoi hän arasti hennolla\näänellä ja vapisevin huulin. -- Nature morte.\n\n-- Kas vaan! Väriharjoitelma!... Taiteilija otti harjoitelman ja\nkatseli sitä mennen koneellisesti toiseen huoneeseen.\n\nOlga Ivanovna seurasi häntä nöyrästi.\n\n-- Nature morte... première sorte, -- jupisi taiteilija keksien\nloppusointuja, -- escorte, fort, porte...\n\nTyöhuoneesta kuului hätäisiä askelia ja hameen kahinaa. Se oli\n_hän_, joka meni. Olga Ivanovna olisi tahtonut huutaa lujasti,\niskeä taiteilijaa päähän jollakin raskaalla aseella ja mennä\nmatkoihinsa, mutta hän ei nähnyt kyynelten läpi mitään, oli aivan\nymmällään häpeästä eikä tuntenut enää olevansa Olga Ivanovna eikä\ntaiteilijatar, vaan pieni matelevainen...\n\n-- Minua väsyttää... -- virkkoi taiteilija katsellen uupuneesti\nharjoitelmaa ja ravistaen päätään karkottaakseen uneliaisuuttaan. --\nOnhan tämä näköjään hauska, mutta tänään harjoitelma, viime vuonna\nharjoitelma, kuukauden kuluttua harjoitelma... Eikö sellainen ala\nikävystyttää? Minä teidän sijassanne heittäisin kuvaamataiteet ja\nalkaisin harrastaa soittoa tai jotakin muuta... Ettehän te mikään\ntaiteilijatar ole, vaan soittajatar... Mutta, tiedättekös, minä olen\nkovin väsynyt. Käsken heti tuomaan teetä...\n\nHän poistui, ja Olga Ivanovna kuuli hänen puhuvan palvelijalleen.\nJotta ei olisi tarvinnut hyvästellä eikä selittää ja etenkin\nvälttääkseen itkua, riensi Olga Ivanovna eteiseen ennenkuin Rjabovski\npalasi, pani kalossit jalkaansa ja kiiruhti kadulle. Siellä oli hänen\nhelpompi hengittää ja hän tunsi olevansa vapaa sekä Rjabovskista että\nmaalaustaiteessa, samoinkuin siitä raskaasta häpeästä, joka oli niin\nkovasti häntä taiteilijan luona kiduttanut. Kaikki oli lopussa!\n\nHän ajoi ompelijattaren luo, sitten kuuluisan Barnayn luo, joka oli\nedellisenä päivänä saapunut kaupunkiin, sitten musiikkikauppaan, ja\nkoko ajan hän ajatteli sitä, että kirjoittaisi Rjabovskille kylmän,\njulman, itsetietoisen kirjeen ja matkustaisi keväällä tai kesällä\nDimovin kanssa Krimin niemelle vapautuakseen siellä täydellisesti\nentisyydestä ja alkaakseen uuden elämän.\n\nPalattuaan myöhään illalla kotiin, hän istuutui pukuaan muuttamatta\nvierashuoneen pöydän ääreen kirjoittamaan kirjettä.\n\nRjabovski oli sanonut hänelle, ettei hän ollut mikään taiteilijatar,\nmutta nyt kirjoitti Olga Ivanovna kostaakseen, että Rjabovski joka\nvuosi maalasi yhtä ja samaa ja puhui joka päivä samoja asioita eikä\njaksanut enää kohota. Tahtoipa hän vielä kirjoittaa, että Rjabovski\nsai suuresti kiittää hänen hyvää vaikutustaan, ja jos taiteilija\nsattuikin vast'edes epäonnistumaan, johtui tämä siitä, että tuota\nhyvää vaikutusta ovat lamauttaneet useat epäilyttävät, sentapaiset\nhenkilöt kuin se, joka tänään piiloutui taulun taa.\n\n-- Olga! -- huusi Dimov työhuoneestaan ovea avaamatta.\n\n-- Mitä tahdot?\n\n-- Älä astu sisään... pysähdy ovelle... Näetkös, toissapäivänä\nsairastuin tartunnan kautta kurkkumätään ja olen nyt hyvin huonoissa\nvoimissa. Lähetä heti Korosteljovia noutamaan.\n\nOlga Ivanovna puhutteli miestään, kuten kaikkia tuttuja miehiä,\nsukunimellä; miehensä ristimänimi Osip ei miellyttänyt häntä, se kun\nmahdollisesti johti mieleen Osipin Gogolin \"Revisorissa\".\n\nMutta nyt hän huudahti:\n\n-- Osip, eihän se ole totta?\n\n-- Lähetä pian, olen sairas... -- vastasi Dimov oven takaa, ja Olga\nkuuli, kuinka hän astui sohvan luo ja laskeutui sille lepäämään. --\nLähetä pian! -- sopersi kolea ääni.\n\n\"Mitä tämä on? -- ajatteli Olga Ivanovna kauhusta kangistuen. --\nSehän on vaarallista!\"\n\nJa hän otti kynttilän, meni makuuhuoneeseensa ja alkoi harkita, mitä\ntehdä. Sattumalta hän tuli katsoneeksi peilistä kuvaansa, joka näytti\nkauhealta, inhottavalta: kasvot kalpeat, säikähtyneet, olkapäät\npystyssä, keltainen etumus sopimaton, hameessa kummallisia juovia...\nJa yht'äkkiä hän alkoi sanomattomasti sääliä Dimovia, tämän rajatonta\nrakkautta, nuorta elämää ja vieläpä tuota hyljättyä vuodetta, jossa\nhänen miehensä ei ollut enää pitkään aikaan nukkunut. Olga Ivanovna\nmuisteli miehensä hellää, sydämellistä hymyä, alkoi itkeä, katkerasti\nja kirjoitti Korosteljoville nöyrän kirjeen. Silloin oli kahden aika\nyöllä.\n\n\nVIII.\n\nKun Olga Ivanovna aamulla kahdeksan tienoissa kampaamattomana,\nrumana ja pää valvomisesta raskaana astui kasvoillaan syyllinen ilme\nmakuuhuoneesta, meni eräs mustapartainen herra, nähtävästi lääkäri,\nhänen ohitsensa eteiseen. Tuoksui lääkkeille. Dimovin työhuoneeseen\njohtavalla ovella seisoi Korosteljov, joka kierteli oikealla\nkädellään vasenta viistä.\n\n-- Hänen luokseen, suokaa anteeksi, ei saa mennä, -- ilmoitti hän\nsynkästi Olga Ivanovnalle. -- Tauti on tarttuva, ja miksi oikeastaan\nmennäkään, sillä hän makaa kuumehoureessa.\n\n-- Onko se todellakin kurkkumätää? -- kysyi Olga Ivanovna kuiskaten.\n\n-- Ne, jotka henkensä uhallakin tahtovat ajaa jonkun asian voittoon,\npitäisi oikeastaan asettaa syytteeseen, -- jupisi Korosteljov\nvastaamatta Olga Ivanovnan kysymykseen. -- Tiedättekö, kuinka hän\nsai tartunnan ja sairastui? Viime tiistaina hän imi putkella eräältä\npojalta kurkkumätäeritteitä. Ja mitä hyötyä? Tyhmää ja varomatonta...\n\n-- Onko se kovinkin vaarallista? -- kysyi Olga Ivanovna.\n\n-- Kyllä, sanovat sen olevan laadultaan vaikeaa. Pitäisi lähettää\nnoutamaan Schreckiä.\n\nSaapui pieni, punatukkainen, isonenäinen mies, joka puhui juutalaisen\ntavoin, sitten pitkä, köyryselkäinen, arkkidiakoonia muistuttava\nhenkilö, sen jälkeen nuori, lihava, silmälaseja käyttävä... He olivat\nlääkäreitä, jotka tulivat valvomaan toverinsa sairasvuoteen ääreen.\n\nKun Korosteljov oli suorittanut vuoronsa, ei hän mennyt kotiin, vaan\njäi tänne ja liikkui kuin varjo huoneesta toiseen. Palvelijatar\ntarjosi lääkäreille teetä ja juoksi usein apteekkiin; kenelläkään ei\nollut aikaa siistitä huoneita.\n\nOli hiljaista ja alakuloista. Olga Ivanovna istui makuuhuoneessa\najatellen, että Jumala rankaisi häntä nyt siitä, että oli pettänyt\nmiehensä. Mutta siellä sisällä makasi sohvalla ääneti ja valittamatta\nolento, joka oli hyväntahtoisuudesta kieltänyt itsensä ja joka oli\nliiallisen hyvyyden tähden ollut heikko ja vailla mielenlujuutta.\nJa jos se olento olisi valittanut, vaikkapa kuumehoureissa, niin\nolisivat lääkärit saaneet tietää, ettei ainoastaan kurkkumätä\nollut syynä tautiin. Ja jos olisivat kysyneet Korosteljovilta --\nhän tiesi kaikki -- niin ei tämä syyttä katsonut ystävänsä vaimoon\nniinkuin vaimo olisi varsinainen rikollinen ja kurkkumätä ainoastaan\nrikostoveri.\n\nOlga Ivanovna ei muistellut enää kuutamoista iltaa Volgalla, ei\nrakkaudentunnustuksia eikä runollista elämää maalaistuvissa, vaan\nmuisti yksinomaan, että hän tyhjän oikun ja ylimielisyyden tähden oli\nvajonnut lokaan, josta ei ikänään enää voinut puhdistua...\n\n-- Oh, kuinka kauheasti olen valehdellut! -- ajatteli hän muistellen\nrauhatonta rakkaussuhdettaan Rjabovskiin. -- Kirottu olkoon se!...\n\nNeljän tienoissa hän istui päivällispöydässä Korosteljovin kanssa.\nTämä ei syönyt mitään, joi vain punaviiniä ja istui synkkänä. Eikä\nOlga Ivanovnakaan syönyt. Milloin hän rukoili ajatuksissaan ja\nvannoi sanattoman lupauksen, että jos Dimov paranee, niin hän tahtoo\nrakastaa tätä jälleen ja olla hänen uskollinen vaimonsa. Milloin hän\nunohtui hetkeksi ja ajatteli katsoessaan Korosteljovia: \"Eiköhän\nmahda olla ikävää olla yksinkertainen, ei millään tavalla huomattu,\ntuntematon henkilö, ja vielä noin ruma ja tavoiltaan omituinen?\"\nMilloin hänestä tuntui siltä, että Jumala tappaa hänet tällä hetkellä\nsiksi, ettei hän tartunnan pelosta ole käynyt kertaakaan miehensä\nluona. Yleensä oli hänen mielialansa tylsän alakuloinen ja hän oli\nvakuutettu siitä, että elämä oli jo pilalla eikä mikään ollut enää\nautettavissa.\n\nAlkoi hämärtää. Kun Olga Ivanovna astui vierashuoneeseen,\nnukkui Korosteljov leposohvalla päänsä alla silkkipäällyksinen,\nkultaompeleinen pielus. \"Khi-pua... kuorsasi hän -- khipua...\"\n\nJa lääkärit, jotka tulivat ja menivät, eivät näyttäneet huomaavan\nepäjärjestystä, vierashuoneessa kuorsaavaa tuntematonta miestä,\nmaalauksia seinillä, huoneiden kummallista sisustusta eikä sitä, että\nemäntä oli kampaamaton ja huolimattomasti puettu -- kaikki tämä ei\nherättänyt tällä hetkellä vähintäkään mielenkiintoa. Eräs lääkäreistä\nnauroi sattumalta jollekin ja se kuului niin kummalliselta ja\noudolta, että oikein värisytti. Kun Olga Ivanovna toistamiseen\nmeni vierashuoneeseen, ei Korosteljov enää nukkunut, vaan istui\ntupakoimassa.\n\n-- Hänellä on kurkkumätä nenäontelossakin, -- virkkoi tämä\npuoliääneen. -- Ja sydämen toiminta on aika lailla heikentynyt. Hänen\ntilansa on kovin huono.\n\n-- Lähettäkää nyt heti noutamaan Schreckiä, -- sanoi Olga Ivanovna.\n\n-- Hän kävi jo täällä. Hänpä se juuri huomasikin, että kurkkumätä oli\nlevinnyt nenään. Ja mitäpä Schreckistä! Ei hänkään sille enää mitään\nmahda. Hän on Schreck, minä olen Korosteljov -- ja siinä kaikki.\n\nAika kului verkalleen.\n\nOlga Ivanovna makasi pukeutuneena korjaamattomalla vuoteella ja\ntorkkui. Hänestä tuntui siltä kuin suuren suuri rautamöhkäle olisi\ntäyttänyt koko huoneuston ja että kaikkien mieli kävisi iloiseksi ja\nhauskaksi, jos tämä rautamöhkäle saataisiin siirretyksi pois. Mutta\nhavahduttuaan hän muisti, ettei ollut kysymystä rautamöhkäleestä,\nvaan Dimovin sairaudesta.\n\n\"Nature morte... -- ajatteli hän vaipuen jälleen unenhorroksiin, --\nescorte, porte... Entä Schreck? Schreck... Greck... Wreck... Kreck...\nMissähän ystäväni nyt ovat? Tietävätköhän, että meillä on suru?\nJumala, armahda... auta... Schreck... Greck...\"\n\nJa taas tuo rautamöhkäle...\n\nAika kului hitaasti... mutta kello löi usein alikerrassa. Vähän väliä\nkuului ovikellon soitto, lääkärit tulivat ja menivät... Palvelijatar\nastui sisään tarjottimella tyhjä lasi ja kysyi:\n\n-- Tahtooko rouva, että korjaan vuoteen?\n\nKun ei hän saanut vastausta, poistui hän. Kello löi alikerrassa...\nOlga Ivanovna näki unessa, että Volgalla satoi... Taas tuli joku\nmakuuhuoneeseen, tulija tuntui olevan vieras... Olga Ivanovna\nhätkähti, nousi istumaan ja tunsi Korosteljovin.\n\n-- Paljonko kello on? -- kysyi havahtunut.\n\n-- Noin kolme.\n\n-- No... mitä?\n\n-- Tulin sanomaan, että loppu lähenee...\n\nKorosteljov nyyhki, istui sängyn laidalle toisen viereen ja pyyhki\nkyyneleitä hihallaan. Olga Ivanovna ei käsittänyt heti, mutta hän\ntunsi kylmän väristyksen ruumiissaan ja teki hitaasti ristinmerkin.\n\n-- Loppu lähenee... -- toisti Korosteljov hiljaisella äänellä ja\nnyyhki taas. -- Kuolee sentähden, että uhrasi itsensä... Mikä tappio\ntieteelle! -- sanoi hän katkerasti. -- Jos vertaamme häntä muihin,\nniin hän oli suuri, harvinainen ihminen! Mitkä luonnonlahjat! Mitä\ntoiveita häneen kiinnitimmekään! -- jatkoi hän käsiään väännellen.\n-- Hyvä Jumala, hänestä olisi tullut vielä niin oppinut mies, ettei\nhänen vertaistaan olisi etsienkään löytänyt. Osjka Dimov, Osjka\nDimov, mitä sinä teit? Oh, hyvä Jumalani!\n\nKorosteljov kätki epätoivoisena kasvonsa käsiinsä ja huojutti päätään.\n\n-- Ja mikä siveellinen voima oli siinä miehessä! -- jatkoi hän\nsitten innostuen yhä enemmän ja vihastuen jollekulle. -- Hyvä,\npuhdas, rakastava sielu... ei ihminen, vaan kristalli! Hän palveli\nja kuoli tieteen hyväksi. Teki työtä kuin juhta, yöt ja päivät,\nkukaan ei häntä säästänyt, ja nuori oppinut mies, tuleva professori,\noli pakotettu uhraamaan yönsä kirjallisiin käännöstöihin voidakseen\nmaksaa nuo tuollaiset... ilettävät rääsyt!\n\nKorosteljov katsoi vihaisesti Olga Ivanovnaan, tarttui kaksin käsin\npeitteeseen ja repi, ikäänkuin se olisi ollut syyllinen.\n\n-- Ei hän säästänyt itseään, eivätkä muutkaan säästäneet häntä... Ei\nsen enempää siitä!\n\n-- Harvoin sellaista miestä tapaa! -- kuului matala ääni\nvierashuoneesta.\n\nOlga Ivanovna palautti mieleensä koko avioelämänsä, alusta aina\nloppuun saakka, kaikkine yksityiskohtineen ja yht'äkkiä hänelle\nselvisi, että Dimov oli todellakin harvinainen ja muihin Olga\nIvanovnan tuttaviin verrattuna suuri ihminen. Ja muistettuaan, kuinka\nisävainaja ja kaikki lääkärit olivat kohdelleet Dimovia, käsitti Olga\nIvanovna, että he kaikki olivat pitäneet hänen miestään tulevana\nkuuluisuutena. Seinät, katto, lamppu ja lattiamatto näyttivät\npilkallisesti ilkkuvan hänelle, ikäänkuin sanoakseen:\n\n-- Myöhäistä! Myöhäistä!\n\nItkien syöksyi Olga Ivanovna makuuhuoneesta, sivuutti vierashuoneessa\ntuntemattoman henkilön ja riensi miehensä luo, joka makasi\nliikkumattomana turkkilaisella sohvalla, vyötäisiin saakka\npeitettynä. Kasvot olivat kovin kuihtuneet, laihtuneet ja muuttuneet\nharmaankellertäviksi, kuten vainajalla; ainoastaan otsasta, mustista\nkulmakarvoista ja tuosta tutusta hymystä saattoi tuntea, että se oli\nDimov.\n\nOlga Ivanovna koetti hätäisesti hänen rintaansa, otsaansa ja käsiään.\nRinta oli vielä lämmin, mutta otsa ja kädet olivat jo kamalan\nkylmät. Eivätkä puoliavoimet silmät katsoneet Olga Ivanovnaan, vaan\npeitteeseen.\n\n-- Dimov! -- huusi Olga Ivanovna. -- Dimov!\n\nHän tahtoi selittää miehelleen, että oli erehtynyt, ettei kaikki\nvielä ollut mennyttä, että elämä vielä saattoi muuttua ihanaksi,\nonnelliseksi, että hän on harvinainen, suuri, ylevä mies ja että hän\ntahtoi kunnioittaa häntä koko ikänsä, rukoilla hänen puolestaan ja\ntuntea pyhää pelkoa häntä kohtaan...\n\n-- Dimov! -- huusi hän vetäen vainajaa olkapäästä eikä voinut uskoa,\nettei nukkuja enää koskaan heräisi. -- Dimov! Dimov, kuule!...\n\nMutta vierashuoneessa sanoi Korosteljov palvelijattarelle:\n\n-- Menkää kirkonvartian luo ja kysykää, missä ruumiinpesijöitä asuu.\nHe kyllä pesevät ja pukevat vainajan ja toimittavat kaiken, minkä\ntarve vaatii.\n\n\n\n"]