Kuun ympäri

KUUN YMPÄRI

Kirj.

Jules Verne

Ranskankielestä suomentanut Vaifrid Hedman

Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna 1929.

SISÄLLYS:

 Alustava katsaus
     I. Kello 10.20-10.47 illalla
    II. Ensimmäinen puolitunti
   III. Asettuminen
    IV. Hiukan algebraa
     V. Avaruuden kylmyys
    VI. Kysymyksiä ja vastauksia
   VII. Päihtymyksen hetki
  VIII. 320,000 kilometrin päässä
    IX. Suunnalta poikkeamisen seuraukset
     X. Kuun tarkkaajat
    XI. Haaveita ja todellisuutta
   XII. Vuoristotieteellisiä seikkoja
  XIII. Kuun maisemia
   XIV. Parin viikon pituinen yö
    XV. Hyperbeli ja parabeli
   XVI. Eteläinen pallonpuolisko
  XVII. Tycho
 XVIII. Vakavia kysymyksiä
   XIX. Taistelu mahdottomuutta vastaan
    XX. Susquehannan luotaukset
   XXI. J.T. Maston tulee saapuville
  XXII. Pelastustyö
 XXIII. Loppu

ALUSTAVA KATSAUS

Lyhennelmä tapaus sarjamme alkuniteestä

Vuoden 1860 kuluessa innostutti koko maailmaa erikoisesti muuan tieteen aikakirjoissa ennenkuulumaton yritys. Amerikkalaisen sodan jälkeen Baltimoressa perustetun Tykkikerhon jäsenet olivat saaneet päähänsä asettua yhteyteen kuun – juuri niin, kuun – kanssa lähettämällä sinne suunnattoman ammuksen. Neuvoteltuaan tästä asiasta Cambridgen tähtitieteilijäin kanssa oli heidän puheenjohtajansa Barbicane, yrityksen alkuunpanija, ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin tämän eriskummaisen homman menestymiseksi, jonka pätevien henkilöiden enemmistö oli selittänyt mahdolliseksi. Aikaansaatuaan julkisen rahankeräyksen, joka tuotti lähes kolmekymmentä miljoonaa frangia, hän aloitti jättimäiset työnsä.

Tähtitornin tiedemiesten laatiman suunnitelman mukaan oli ammusta heittämään tarkoitettu kanuuna sijoitettava seudulle 0 ja 28 asteen välille pohjoista leveyttä, jotta sillä voitaisiin tähdätä kuuhun kohtisuorasti. Ammuksella tuli olla kahdentoistatuhannen yardin (noin 11.000 metrin) alkunopeus sekunnissa. Ammuttuna joulukuun 1. p:nä kolmeatoista minuuttia ja kahtakymmentä sekuntia vaille yksitoista illalla se kohtaisi kuun neljä päivää lähtönsä jälkeen eli joulukuun 5:nä, täsmälleen puoliyön aikaan hetkellä, jona kiertolaisemme olisi lähinnä maata eli tarkalleen 86,410 ranskalaisen peninkulman (noin 380,000 kilometrin) päässä.

Tykkikerhon tärkeimmät jäsenet, presidentti Barbicane, majuri Elphiston, sihteeri J.T. Maston ja muut oppineet pitivät useita kokouksia, joissa pohdittiin ammuksen muotoa ja kokoonpanoa, tykin asentoa ja laatua, käytettävän ruudin lajia ja määrää. Päätettiin ensiksikin, että ammus olisi läpimitaltaan satakahdeksan tuumaa ja seinien paksuus kaksitoista tuumaa, kun se tehtäisiin aluminista, ja että se painaisi yhdeksäntoistatuhatta kaksisataaviisikymmentä naulaa; käytettävän tykin taas tuli olla yhdeksänsadan jalan mittainen valurautainen kolumbiadi, joka valettaisiin suoraan maahan; kolmanneksi käytettäisiin panokseen neljäsataatuhatta naulaa pumpuliruutia, joka kehittäen ammuksen alle kuusi miljardia litraa kaasua helposti kuljettaisi sen kuuhun asti.

Kun nämä kysymykset oli ratkaistu, valitsi puheenjohtaja Barbicane insinööri Murchisonin avustamana Floridassa erään paikan, jonka asema oli 27° 7' pohjoista leveyttä ja 5° 7' läntistä pituutta. Tämä oli se paikka, jossa kolumbiadi sitten ihmeellisten työsaavutusten avulla saatiin onnellisesti valetuksi maan sisään.

Oli päästy näin pitkälle, kun tapahtui jotakin, mikä teki harrastuksen tähän suureen yritykseen satakertaiseksi.

Muuan ranskalainen mies, pariisilainen haaveilija, ammatiltaan taiteilija, yhtä älykäs kuin rohkeakin, pyysi saada sulkeutua ammukseen päästäkseen kuuhun ja tutkiakseen tätä maamme saattolaista. Pelottoman seikkailijan nimi oli Michel Ardan. Hän saapui Amerikkaan, otettiin innokkaasti vastaan ja piti kokouksia; häntä kuljetettiin riemusaatossa, hän sovitti tähänastiset veriviholliset puheenjohtaja Barbicanen ja kapteeni Nichollin ja suostutti heidät sovinnon takeeksi lähtemään mukaansa retkelle kuuhun jättiläispommissa.

Kun ranskalaisen suunnitelma oli hyväksytty, katsottiin tarpeelliseksi muuttaa ammuksen muotoa. Siitä tuli kartiopäinen lieriö. Tämä kulkuneuvo varustettiin voimakkailla jousilla ja sellaisilla väliseinillä, jotka perätysten murtuisivat laukauksen hirveästä iskusta ja siten lieventäisivät alkutärähdystä. Sinne toimitettiin ruokavaroja vuodeksi, vettä muutamiksi kuukausiksi ja kaasua muutamiksi päiviksi. Itsetoimiva koje valmisti kolmen matkustajan hengittämiseksi tarpeellisen ilman. Sillä välin Tykkikerho rakennutti eräälle Kalliovuorten korkeimmista huipuista jättiläiskaukoputken, jolla voitaisiin tarkata ammuksen reittiä avaruuden halki. Kaikki oli valmista.

Määräpäivänä tapahtui sitten lähtö sekuntia myöten lasketulla hetkellä tavattoman katselijajoukon keskeltä, ja ensimmäistä kertaa kiiti kolme maapallon jättänyttä ihmisolentoa kiertotähtien väliseen avaruuteen melkein varmoina päämääränsä saavuttamisesta.

Näiden rohkeiden matkustajain, Michel Ardanin, puheenjohtaja Barbicanen ja kapteeni Nichollin, oli suoritettava matkansa yhdeksässäkymmenessäseitsemässä tunnissa kolmessatoista minuutissa kahdessakymmenessä sekunnissa. Kuun pinnalle laskeutuminen saattoi siis tapahtua vasta joulukuun 5:nä puoliyön aikaan, juuri sillä hetkellä, kun kuu oli täysimmillään, eikä neljäntenä päivänä, niinkuin jotkut harhaanjohdetut sanomalehdet olivat ilmoittaneet.

Mutta odottamatta oli kolumbiadin synnyttämän räjähdyksen välittömänä seurauksena, että maan ilmakehä häiriytyi sinne kerääntyvästä äärettömästä sumumäärästä, mikä ilmiö herätti yleistä suuttumusta, sillä kuu verhoutui useiksi öiksi tähystelijäin katseilta.

Kunnon J.T. Maston, matkustajaimme hartain ystävä, lähti Kalliovuorille J. Belfastin, Cambridgen tähtitornin esimiehen, seurassa ja saapui Long's Peakin tähystysasemalle, jossa kaukoputki toi kuun niin lähelle, että se näytti olevan vain muutaman kilometrin päässä. Kerhon arvoisa sihteeri tahtoi itse tarkata rohkeiden ystäviensä kulkuneuvoa.

Pilvien kasaantuminen taivaalle ehkäisi kaiken tarkastelun joulukuun viidentenä, kuudentena, seitsemäntenä, kahdeksantena, yhdeksäntenä ja kymmenentenä päivänä. Luultiinpa jo, että tarkastelu täytyi siirtää tulevan vuoden tammikuun 3:nteen päivään, sillä siirtyessään yhdentenätoista päivänä viimeiseen neljännekseensä kuu ei enää näyttäisi kuin vähenevän osan kehrästään, mikä ei riittäisi siellä seuraamaan ammuksen vaiheita.

Mutta yleiseksi tyydytykseksi puhdisti vihdoin ankara myrsky ilmakehän joulukuun 11. ja 12. päivän välisenä yönä, ja puoliksi valaistu kuu piirtyi selvästi taivaan mustaa pohjaa vasten.

Samana yönä lähettivät J.T. Maston ja J. Belfast Long's Peakin asemalta sähkeen Cambridgen tähtitornin toimistoon.

Ja mitä se sähke tiedotti?

Se tiedotti, että joulukuun 11. p:nä kello kahdeksan ja neljäkymmentäseitsemän minuuttia illalla herrat Belfast ja J.T. Maston olivat havainneet tuosta Floridassa valetusta kolumbiadista lähteneen ammuksen; että se tuntemattomasta syystä poikettuaan suunnaltaan ei ollut saavuttanut päämääräänsä, mutta oli sittenkin päässyt kyllin lähelle joutuakseen kuun vetovoiman alaiseksi, ja että sen suoraviivainen liike oli muuttunut kiertäväksi, joten se siis, kulkien soikiomaista rataa pitkin kuun ympäri, oli tullut tämän saattolaiseksi.

Sähke lisäsi että tämän uuden pikkutähden ominaisuuksia ei vielä ollut voitu laskea; tosiaan tarvitaankin niiden määräämiseksi kolme eri havaintoa, jotka kohdistuvat tähteen kolmessa eri asemassa. Mainittiin vielä, että välimatka, joka erotti ammuksen kuun pinnasta, "voitiin" arvioida neljäksituhanneksi viideksisadaksi kilometriksi.

Tiedotus päättyi kaksinaiseen otaksumaan: Joko riuhtaisisi kuun vetovoima ammuksen lopulta puoleensa ja matkustajat saavuttaisivat päämääränsä, tai ammus pysyisi muuttumattomassa kehässä ja kiertäisi kuuta aikojen loppuun asti.

Kumpi näistä vaihtoehdoista tulisi matkustajien kohtaloksi? Ruokavaroja heillä tosin oli joksikin aikaa. Mutta vaikka heidän uskalias yrityksensä ehkä onnistuisikin, niin millä tavoin he pääsisivät takaisin? Voisivatko he koskaan palata? Kuultaisiinko heistä mitään uutisia? Nämä kysymykset, joista oppineimmat miehet siihen aikaan väittelivät, herättivät yleisössä kiihkeätä harrastusta.

Tässä on tehtävä muuan huomautus, jota liian hätäiset havaintojen tekijät saisivat miettiä. Kun joku oppinut ilmoittaa yleisölle pelkän päättelyn nojalla saadun teorian, sietää hänen olla hyvin varovainen. Kenenkään ei ole pakko keksiä kiertotähteä enempää kuin pyrstötähteä tai saattolaistakaan, mutta jos joku moisessa asiassa erehtyy, joutuu hän syystä rahvaan taholta ivattavaksi. Parempi siis on odottaa, ja niin olisi pitänyt hätiköivän J.T. Mastoninkin tehdä ennenkuin lähetti maailmalle sähkeen, joka hänen mielestään lausui ratkaisevan loppusanan tästä yrityksestä.

Sähke sisälsi tosiaan kahdenlaisia erehdyksiä, kuten myöhemmin todettiin: Ensiksikin havaintoerehdyksiä, jotka koskivat ammuksen välimatkaa kuun pinnasta, sillä joulukuun 11. p:nä ei ollut mahdollista saada sitä selville, eikä se, mitä J.T. Maston oli nähnyt tai luullut näkevänsä, voinut olla kolumbiadin luoti. Toiseksi oli otaksumassa teoreettinen virhe, mikäli siinä arvioitiin seikkailijoiden vastaista kohtaloa, sillä ammuksen muuttuminen kuun saattolaiseksi oli ehdottomasti ristiriidassa järkiperäisen mekaniikan lakien kanssa.

Yksi ainoa Long's Peakin tarkkaajien olettamus saattoi toteutua, nimittäin se, että matkustajat – mikäli heitä vielä oli olemassa – yhdistäisivät ponnistuksensa kuun vetovoimaan ja sillä tavoin voisivat päästä pallon pinnalle.

Nämä yhtä älykkäät kuin rohkeatkin miehet olivat todella elävinä suoriutuneet lähdön kauheasta sysäyksestä, ja heidän retkeänsä tuossa pommikojeessa ryhdymme nyt kertomaan sen dramaattisimpia samoin kuin merkillisimpiä yksityiskohtia myöten. Tämä kertomus hälventää paljon harhakuvitteluja ja ennakkoluuloja; mutta se antaa toisaalta oikean käsityksen moista yritystä odottavista vaiheista ja mahdollisuuksista ja tuo esille Barbicanen tieteelliset vaistot, uutteran Nichollin apuneuvot ja Michel Ardanin humoristisen rohkeuden.

Lisäksi se osoittaa, että kunnon ystävä J.T. Maston tuhlasi aikansa turhaan kumartuneena jättiläiskaukoputken läpi tarkkaamaan kuun kulkua tähtien välisen avaruuden halki.

ENSIMMÄINEN LUKU

Kello 10.20-10.47 illalla

Kun kello löi kymmenen, sanoivat Michel Ardan, Barbicane ja Nicholl jäähyväiset lukuisille ystävilleen, jotka he jättivät maan päälle. Kaksi koiraa, jotka oli määrätty perustamaan uusi koirarotu kuun manterelle oli jo suljettu ammukseen. Nuo kolme matkustajaa lähestyivät suunnattoman valuteräsputken aukkoa, ja nostorana laski heidät ammuksen kartiomaiseen myssyyn.

Sieltä he pääsivät asianmukaisesta aukosta aluminivaunuun. Kun nostoranan taljat oli vedetty takaisin, irroitettiin kolumbiadin suu heti viimeisistä telineistään.

Tultuaan tovereineen ammukseen, Nicholl ryhtyi sulkemaan sen aukkoa vahvalla metallilaatalla, joka sisäpuolelta kiinnitettiin paikoilleen voimakkailla puristusruuveilla. Toiset tiukkaan sovitetut laatat peittivät valoreikien mykiönmuotoiset patenttiruudut. Metallivankilaansa tiiviisti suljetut matkustajat olivat nyt pilkkosen pimeässä.

"Ja nyt, rakkaat matkatoverit", virkkoi Michel Ardan, "olkaamme kuin kotonamme. Minä olen tottunut taloustehtäviin ja ymmärrän ne askareet hyvin. Koettakaamme tulla parhaamme mukaan toimeen tässä uudessa asunnossamme ja tehdä olomme mukavaksi. Mutta ensin pitäisi saada hiukan enemmän valoa. Eihän kaasua, hitto vieköön, ole keksitty myyriä varten!"

Sen sanottuaan tämä huoleton mies raapaisi tulitikkuun liekin hieromalla tikkua kenkänsä anturaa vasten. Sitten hän kosketti sillä pientä kärkeä, joka oli kiinnitetty erääseen metallisäiliöön; sinne kovan puristuksen alle varattu hiilivety riittäisi ammuksen valaistukseen ja lämmitykseen sadanneljänkymmenenneljän tunnin eli kuuden vuorokauden ajaksi.

Kaasu syttyi. Näin valaistu ammus näytti sisäpuoleltaan hauskalta kammiolta; seinät oli peitetty silkkivanulla, istuimet olivat pyöreitä leposohvia, ja katto oli holvimainen kuin tuomiokirkossa.

Kaikki esineet – aseet, koneet ja taloustarpeet – oli tukevasti kiinnitetty vanuseinien pyöreisiin kohtiin, jotta ne voisivat tärveltymättä kestää lähtösysäyksen. Kaikkiin inhimillisesti mahdollisiin varokeinoihin oli ryhdytty tämän uhkarohkean yrityksen saattamiseksi onnelliseen loppuun.

Michel Ardan tarkasti kaikki ja selitti olevansa hyvin tyytyväinen tällaiseen järjestelyyn.

"Tämä on vankila", virkkoi hän, "mutta liikkuva vankila, ja kunhan saan painaa nenäni ikkunaruutuun, olen valmis tekemään sadan vuoden sopimuksen! Sinä hymyilet, Barbicane. Onko sinulla sitten jokin ajatus? Arveletko, että tästä vankilasta voisi tulla hautamme? Olkoonpa niinkin, mutta minä en vaihtaisi sitä Muhammedin hautaan, joka heiluu ilmassa eikä liiku mihinkään!"

Michel Ardanin näin puhuessa suorittivat Barbicane ja Nicholl viimeisiä valmistuksiaan. Nichollin kronometri osoitti kahtakymmentä minuuttia yli kymmenen illalla, kun matkustajat lopullisesti muurattiin ammukseen. Tämä kronometri oli asetettu kymmenennessekunnilleen insinööri Murchisonin ajanmittarin mukaan. Barbicane katsoi sitä.

"Ystävät", sanoi hän, "se on kahtakymmentä minuuttia yli kymmenen. Kolmeatoista minuuttia vaille yksitoista Murchison päästää sähkökipinän lankaan, joka on yhteydessä kolumbiadin ruutipanoksen kanssa. Siinä silmänräpäyksessä me jätämme maapallomme. Niinpä viivymme vielä kaksikymmentäseitsemän minuuttia maan päällä."

"Kaksikymmentäkuusi minuuttia ja kolmetoista sekuntia", vastasi järjestelmällinen Nicholl.

"No niin!" huudahti Michel Ardan hyväntuulisesti. "Kahdessakymmenessäkuudessa minuutissa ehtii toimittaa paljon. Ehtii pohtia vakavimpia siveellisiä ja poliittisia kysymyksiä, vieläpä ne ratkaistakin. Kaksikymmentäkuusi minuuttia hyvin käytettynä on arvokkaampi aika kuin kaksikymmentäkuusivuotinen tyhjäntoimitus. Muutamat Pascalin tai Newtonin sekunnit ovat kalliimmat kuin etanamaisten houkkioiden koko elämä..."

"Ja mitä siitä päättelet, ikuinen lörpöttelijä?" kysyi puheenjohtaja Barbicane.

"Siitä päättelen, että meillä on kaksikymmentäkuusi minuuttia", vastasi Ardan.

"Enää vain kakikymmentäneljä", huomauti Nicholl.

"Kaksikymmentäneljä, jos niin tahdot, kelpo kapteeni", myönsi Ardan, "kaksikymmentäneljä minuuttia, joiden kuluessa voisi syventyä..."

"Michel", sanoi Barbicane, "matkallamme meillä on kyllin aikaa syventyä mitä pulmallisimpiin kysymyksiin. Huolehtikaamme nyt vain lähdöstämme."

"Emmekö ole valmiit?"

"Epäilemättä. Mutta on vielä ryhdyttävä muutamiin varokeinoihin lieventääksemme alkusysäystä mahdollisimman paljon."

"Onhan meillä, murtuvien väliseinien välissä vesikerrokset, joiden kimmoisuus suojelee meitä riittävästi."

"Toivon sitä, Michel", vastasi Barbicane säyseästi, "mutta en ole siitä ihan varma."

"Voi tuota kujeilijaa!" huudahti Michel Ardan. "Hän toivoo... Hän ei ole varma... Hän odottaa, kunnes olemme pöntössämme, tehdäkseen tuon surkean tunnustuksen! Mutta minäpä tahdon lähteä tieheni!"

"Millä keinoin?" vastasi Barbicane.

"Sepä se", myönsi Michel Ardan, "se on tosiaan vaikeaa. Me olemme junassa, ja junailijan pilli viheltää kahdenkymmenenneljän minuutin päästä."

"Kahdenkymmenen", oikaisi Nicholl.

Muutaman silmänräpäyksen katselivat matkustajat toisiaan. Sitten he tarkkasivat esineitä, jotka olivat heidän vankilassaan.

"Kaikki on paikallaan", sanoi Barbicane. "Nyt on vain päätettävä, kuinka asetumme edullisimmin, kestääksemme alkusysäyksen. Asento ei voi olla vähäarvoinen, ja kaikin mokomin on estettävä veri nousemasta meille liian rajusti päähän."

"Juuri niin", vahvisti Nicholl.

"Sitten", huomautti Michel Ardan, valmiina esimerkillään korostamaan sanojaan, "on parasta seisoa päällämme, jalat ilmassa, niinkuin sirkuksen ilveilijät!"

"Ei", neuvoi Barbicane, "vaan laskeutukaamme kyljellemme; sillä tavalla me parhaiten vastustamme tärähdystä. Muistakaahan, että hetkellä, jolloin ammus lähtee, on melkein samantekevää, olemmeko sisässä vai sen edessä."

"Jollei se ole muuta kuin 'melkein samaa', niin sitten minä rauhoitun", vastasi Michel Ardan.

"Hyväksyttekö minun ajatukseni, Nicholl?" kysyi Barbicane

"Täydellisesti", vastasi kapteeni. "Vielä kolmetoista ja puoli minuuttia."

"Tuo Nicholl ei ole ihminen!" huudahti Michel. "Hän on vain sekunnilleen tarkka kronometri, jossa on kahdeksan reikää..."

Mutta toverit eivät häntä enää kuunnelleet, vaan tekivät viimeisiä valmistuksiaan kuvaamattoman kylmäverisesti. He näyttivät kahdelta säntilliseltä matkustajalta, jotka junanvaunuun päästyään koettavat asettua mahdollisimman mukavasti. Täytyy tosiaan kysyä, mistä aineesta ovat tehdyt nuo amerikkalaissydämet, joissa kamalimmankaan vaaran lähestyminen ei aiheuta ainuttakaan lisäsykähdystä!

Kolme paksupatjaista ja tukevaa vuodetta oli sijoitettu ammukseen. Nicholl ja Barbicane sovittivat ne liikkuvana lattiana toimivan pyöreän laatan keskelle. Niille piti kolmen matkustajamme laskeutua vähää ennen ammuksen lähtöä.

Tällä välillä Ardan, joka ei voinut pysyä liikkumatta, kiersi ahtaassa vankilassaan kuin petoeläin häkissä, haastellen ystävilleen ja puhutellen koiriaan, Dianaa ja Satellitea. "Hei, Diana! Hei, Satellite!" huudahti hän kiihottaen niitä. "Pian saatte siis näyttää kuun koirille maan koirien hyviä tapoja! Tottapa tuotatte kunniaa meikäläisille koiraroduille! Jukoliste! Jos koskaan palaamme tänne alas, niin tuon mukanani kuusta ristisiitostyypin, joka saa ihmiset ihmettelemään!"

"Mikäli kuussa on koiria", huomautti Barbicane.

"Kyllä siellä on", vakuutti Michel Ardan, "niinkuin siellä on hevosia, lehmiä, aaseja ja kanojakin. Panenpa vetoa, että tapaamme siellä kanoja!"

"Sata dollaria siitä, ettemme niitä tapaa", sanoi Nicholl.

"Sovittu, hyvä kapteeni", vastasi Ardan puristaen Nichollin kättä. "Mutta kuulehan, sinä olet jo menettänyt kolme vetoa puheenjohtajallemme, koska yritykseen tarvittavat varat on saatu kokoon, koska kanuunan valaminen on onnistunut ja koska kolumbiadi on panostettu ilman tapaturmaa – yhteensä kuusituhatta dollaria."

"Niin", vastasi Nicholl. "Kello on kolmekymmentäseitsemän minuuttia, kuusi sekuntia yli kymmenen."

"Juuri niin, kapteeni. No, ennenkuin neljännestunti on kulunut, täytyy sinun vielä laskea puheenjohtajalle yhdeksäntuhatta dollaria – neljätuhatta siksi, että kolumbiadi ei räjähdä, ja viisituhatta siksi, että ammus kohoaa korkeammalle kuin kymmenen kilometriä."

"Minulla on ne dollarit", vastasi Nicholl sipaisten kämmenellään takkinsa povitaskua, "enkä muuta pyydä kuin saada maksaa."

"Vai niin, Nicholl. Näenpä, että sinä olet järjestystä rakastava mies, mitä minä en ole koskaan kyennyt olemaan. Mutta kuitenkin sinä olet lyönyt sarjan itsellesi melko epäedullisia vetoja, jos sallit minun niin sanoa."

"Kuinka niin?" kysyi Nicholl.

"Siksi, että jos voitat ensimmäisen vedon, niin kolumbiadi on räjähtänyt ammuksineen, eikä Barbicanea ole enää sinulle dollareita pulittamassa."

"Minun panokseni on sijoitettu Baltimoren pankkiin", vastasi Barbicane vaatimattomasti, "ja jollei Nichollia enää ole, lankee voitto hänen perillisilleen."

"Olettepa te käytännöllisiä miehiä!" huudahti Michel Ardan. "Minä ihailen teidän täsmällisyyttänne sitä enemmän, mitä vähemmän teitä ymmärrän."

"Kahdeksaatoista minuuttia vailla yksitoista", virkkoi Nicholl.

"Enää vain viisi minuuttia", vastasi Barbicane.

"Niin, vain viisi lyhyttä minuuttia!" toisti Michel Ärdan. "Ja me olemme suljetut ammukseen yhdeksänsataa jalkaa pitkän tykin pohjalle! Ja tämän kuulan alle on kasattu neljäsataatuhatta naulaa pumpuliruutia, mikä tehoaa yhtä paljon kuin miljoona kuusisataatuhatta naulaa tavallista ruutia! Ja seisoen kello kädessään, silmä tähtäimessä ja sormi sähkönappulalla laskee ystävä Murchison sekunteja ja sinkauttaa meidät pian tähtien väliseen avaruuteen..."

"Riittää, Michel, riittää!" virkkoi Barbicane vakavalla äänellä. "Valmistautukaamme. Vain muutamat silmänräpäykset erottavat meidät äärimmäisen kohtalokkaasta hetkestä. Kädenpuristus, ystävät!"

"Niin", huudahti Michel Ardan enemmän liikutettuna kuin miltä halusi näyttää.

Nuo kolme rohkeaa toverusta puristivat toistensa käsiä ikäänkuin hyvästiksi.

"Jumala meitä varjelkoon!" virkkoi uskonnollismielinen Barbicane.

Michel Ardan ja Nicholl ojentuivat liikkuvan lattian keskelle asetetuille matrasseille.

"Kolmetoista minuuttia vaille yksitoista", kuiskasi kapteeni.

Kaksikymmentä sekuntia vielä! Barbicane sammutti nopeasti kaasun ja laskeutui toveriensa viereen.

Syvää hiljaisuutta ei keskeyttänyt muu kuin sekunteja nappailevan kronometrin nakutus.

Äkkiä tärisytti maata ja ilmaa hirvittävä jyrähdys, ja pumpuliruudin palamisesta kehittyvien kuuden miljardin kaasulitran työntämänä ammus kohosi ilmojen avaruuteen.

TOINEN LUKU

Ensimmäinen puolitunti

Mitä oli tapahtunut? Minkä vaikutuksen kauhea tärähdys oli tehnyt? Oliko ammuksen rakentajan nerokkuus johtanut onnelliseen tulokseen? Oliko sysäys vaimentunut jousien, neljän puskimen, vesipatjojen ja särkyvien väliseinien vaikutuksesta? Oliko tehty vaarattomaksi pelottava alkuvauhti, jolla olisi voitu sekunnissa kiitää Pariisin tai New Yorkin yli, siis yhdentoista tuhannen metrin matka? Se oli tietenkin kysymys, jonka tekivät itselleen tämän järkyttävän näytelmän tuhannet katselijat. He unohtivat matkan päämäärän ajatellessaan vain matkustajia. Ja jos joku heistä, esimerkiksi J.T. Maston, olisi voinut vilkaista ammuksen sisään, niin mitä hän olisi nähnyt?

Ei vielä mitään. Ammuksessa vallitsi synkkä pimeys. Mutta kartioon päättyvän lieriön seinät olivat varsin hyvin kestäneet. Ei mitään halkeamaa, ei kuhmua, ei kieroutta. Ihmeellinen kuula ei ollut edes muuttanut muotoaan äärettömän ruutimäärän sytyttyä eikä, kuten oli syytä pelätä, hajonnut aluminisateeksi.

Sisällä oli tapahtunut yleensä vain vähän häiriötä. Joitakuita esineitä oli rajusti paiskautunut kattoholviin, mutta tärkeimmät kapineet eivät näkyneet sysäyksestä mitään kärsineen. Niiden kiinnitysnuorat olivat ehjät. Pyörivällä permannolla, joka oli alentunut pohjaansa väliseinien murtuessa ja veden haihduttua, virui kolme liikkumatonta ruumista. Vieläkö Barbicane, Nicholl ja Michel Ardan hengittivät? Oliko tämä ammus nyt vain metallinen ruumiskirstu, jossa kolme vainajaa kiiti avaruuteen...?

Muutamia minuutteja ammuksen lähdön jälkeen hievahti eräs näistä ruumiista; käsivarret liikkuivat, pää kohosi pystyyn, ja mies pääsi nousemaan polvilleen. Se oli Michel Ardan. Hän tunnusteli itseään, hymähti kuuluvasti ja lausui sitten:

Michel Ardanilla kaikki liitokset paikallaan. Katsotaanhan, kuinka on muiden laita!

Urhea ranskalainen yritti nousta, mutta ei voinut pysyä jaloillaan. Hänen päänsä huojui, ja rajusti päähän kihonnut veri sokaisi häntä. Hän oli kuin humalainen.

– Prr! – virkahti hän. – Tämä tekee saman vaikutuksen kuin kaksi pulloa cortonia. Se on vain vähemmän mieluista niellä!

Sitten hän siveli moneen kertaan otsaansa, hieroi ohimoitaan ja huusi kovalla äänellä:

"Nicholl! Barbicane!"

Hän odotti levottomasti. Ei mitään vastausta. Ei huohauskaan ilmaissut, että hänen toveriensa sydän vielä tykyttäisi. Hän toisti kutsunsa. Sama äänettömyys.

– Peijakas! – huudahti hän. – He ovat kuin olisivat pudonneet päälleen viidennestä kerroksesta! Pyh, – lisäsi hän järkkymättömän luottavaisena, – jos ranskalainen on päässyt polvilleen, niin tottapa kaksi amerikkalaista kömpii myös pystyyn. Mutta ennen kaikkea on saatava valoa näyttämölle.

Ardan tunsi elämän palaavan ruumiiseensa ihan tulvimalla. Hänen verensä tyyntyi ja alkoi jälleen kiertää niinkuin tavallisesti. Uusilla ponnistuksilla hän pääsi tasapainoon. Hän kompuroi pystyyn, veti taskustaan tulitikun ja sytytti sen. Sitten hän lähensi liekkiä säiliön hienoon kärkeen, ja kaasu alkoi palaa. Valaistuslaite ei ollut mitenkään vahingoittunut. Kaasu ei ollut päässyt ulos, missä tapauksessa hajukin olisi sen ilmaissut eikä Michel Ardan olisi voinut rankaisematta liikkua tulitikku kädessä vedyllä täytetyssä kammiossa. Ilmaan yhtynyt kaasu olisi muodostanut räjähtävän sekoituksen, ja räjähdys olisi päättänyt, minkä pamaus ehkä oli aloittanut.

Kun kaasu oli sytytetty, kumartui Ardan toveriensa puoleen. Nuo ruumiit olivat hervottomina röykkiöinä paiskautuneet yhteen. Nicholl oli päällä ja Barbicane alla. Ardan nosti kapteenin istualleen, pani hänet sohvaa vasten nojalleen ja hieroi tarmokkaasti. Tämä järkevästi suoritettu hieronta toivutti Nichollin, joka avasi silmänsä, sai heti kylmäverisyytensä takaisin, tarttui Ardanin käteen ja kysyi vilkaisten ympärilleen:

"Entä Barbicane?"

"Kukin vuorostaan", vastasi Michel Ardan tyynesti. "Minä aloitin sinusta, Nicholl, koska olit päällimmäisenä. Käykäämme nyt käsiksi Barbicaneen."

Ardan ja Nicholl tarttuivat Tykkikerhon puheenjohtajaan ja laskivat hänet sohvalle. Barbicane näkyi kärsineen enemmän kuin hänen toverinsa. Hänestä oli vuotanut vertakin, mutta Nicholl rauhoittui todetessaan, että sitä oli juossut vähäpätöisestä haavasta olkapäässä. Se oli pelkkä naarmu vain, jonka hän huolellisesti sitoi.

Kului kuitenkin jokunen aika ennenkuin Barbicane virkosi; tämä juttu pelotti jo hänen molempia ystäviään, jotka häntä ahkerasti hieroivat.

"Kyllä hän sentään hengittää", sanoi Nicholl, laskien korvansa haavoittuneen sydäntä vasten.

"Hengittää", vastasi Ardan, "hengittää kuin mies, joka on jotenkin tottunut sitä joka päivä tekemään. Hierokaamme, Nicholl, hierokaamme tarmokkaasti!"

Ja molemmat tilapäishierojat tekivät työnsä niin hyvin, että Barbicane tuli tajuihinsa. Hän avasi silmänsä, nousi pystyyn, tarttui molempien ystäviensä käsiin ja kysyi ensimmäiseksi lauseekseen:

"Nicholl, liikummeko me?"

Nicholl ja Barbicane katselivat toisiansa. He eivät vielä olleet ehtineet ajatella ammusta. Heidän ensimmäinen huolensa oli kohdistunut matkustajiin eikä kulkuneuvoon.

"Niin, tosiaan, liikummeko me?" toisti Michel Ardan.

"Vai lepäämmekö rauhallisesti Floridan tantereella?" kysyi Nicholl.

"Tai Meksikonlahden pohjassa?" lisäsi Michel Ardan.

"Mitä vielä!" huudahti puheenjohtaja Barbicane.

Ja tämä hänen toveriensa esittämä kaksinainen otaksuma sai hänet heti palaamaan todellisuuteen.

Toistaiseksi ei ollut vielä mahdollista päättää mitään ammuksen tilasta. Sen näennäinen liikkumattomuus ja yhteyden puute ulkomaailman kanssa estivät ratkaisemasta kysymystä. Kenties ammus kiiti rataansa pitkin avaruudessa? Kenties se lyhyen lennon jälkeen oli pudonnut takaisin maan päälle taikkapa Meksikonlahteen, kuten Floridan niemimaan kapeuden takia oli mahdollista.

Se oli vakava asia ja samalla jännittävä ongelma. Siihen piti saada ratkaisu niin pian kuin suinkin. Ylenmäärin kiihtynyt Barbicane, joka sielullisen tarmonsa avulla voitti ruumiillisen heikkoutensa, nousi pystyyn. Hän kuunteli. Ulkoa ei erottanut pienintäkään ääntä. Mutta paksut vanutäytteet riittivätkin estämään heitä kuulemasta mitään. Muuan seikka kuitenkin kiinnitti Barbicanen huomiota. Lämpömäärä ammuksen sisällä oli merkillisesti kohonnut. Puheenjohtaja otti lämpömittarin sitä suojaavasta kuoresta ja katsoi. Koje osoitti neljäkymmentäviisi astetta Celsiusta.

"Kyllä", huudahti hän sitten, "kyllä me liikumme! Tämä tukehduttava kuumuus johtuu ammuksen seinistä, kun ne hankaavat ilmakerroksia vasten. Pian se vähenee, koska jo kiidämme tyhjyydessä, ja oltuamme vähällä tukehtua saamme kohta kestää kovaa pakkasta."

"Mitä", kysyi Michel Ardan, "sinun käsityksesi mukaan, Barbicane, olemme siis nyt jo maan ilmapiirin ulkopuolella?"

"Varmasti, Michel. Kuuntele minua. Kello on nyt viittä minuuttia vailla yksitoista. Lähtömme tapahtui noin kahdeksan minuuttia sitten. Ja jollei kitka olisi vähentänyt alkuvauhtiamme, olisi kuusi sekuntia riittänyt suorittaaksemme sen lyhyen matkan, jonka päähän ilmakehä ulottuu maan pinnalta."

"Juuri niin", vastasi Nicholl, "mutta kuinka suureksi arvioitte hankauksesta johtuneen vähennyksen vauhdissamme?"

"Kolmanneksi osaksi, Nicholl", vastasi Barbicane. "Se vähennys on kyllä melkoinen, mutta minun laskelmieni mukaan suhde on sellainen. Jos meillä siis on ollut yhdentoistatuhannen metrin alkuvauhti, niin ilmakehän halkaistuamme se on vähentynyt seitsemääntuhanteen kolmeensataankolmeenkymmeneenkolmeen metriin. Joka tapauksessa olemme sen taipaleen jo suorittaneet, ja..."

"Ja silloin", sanoi Michel Ardan, "ystävämme Nicholl on menettänyt molemmat vetonsa: neljätuhatta dollaria, koska kolumbiadi ei ole räjähtänyt, ja viisituhatta dollaria, koska ammus on kohonnut kymmentä kilometriä korkeammalle. Suoritahan siis, Nicholl."

"Todetkaamme ensin asia", vastasi kapteeni, "ja maksakaamme sitten. Tosin on mahdollista, että Barbicanen laskelmat ovat oikeat ja että minä olen menettänyt yhdeksäntuhatta dollaria. Mutta mieleeni juolahtaa uusi otaksuma, ja se kumoaisi vedon."

"Mikä se on?" kysyi Barbicane innokkaasti.

"Se olettamus, että syystä tai toisesta ei ruutia ole sytytetty emmekä ole lähteneetkään."

"Hitto vieköön, kapteeni!" huudahti Michel Ardan, "siinäpä otaksuma, joka olisi omien aivojeni arvoinen. Se on kuitenkin vain leikkiä. Eikö sysäys ole meitä puoliksi tappanut? Enkö toinnuttanut sinua henkiin? Eikö puheenjohtajan olkapäästä vieläkin vuoda verta, kun siihen on sattunut jokin kolaus?"

"Oikein, Michel", vastasi Nicholl, "mutta salli minun tehdä yksi ainoa kysymys."

"Ole niin hyvä."

"Kuulitko pamausta, jonka varmasti on täytynyt olla hirvittävä?"

"En", vastasi Ardan kovin hämmästyneenä, "minä en tosiaan kuullut mitään pamausta."

"Entä te, Barbicane?"

"En minäkään kuullut."

"No?" äännähti Nicholl.

"Tosiaankin", jupisi puheenjohtaja, "miksi emme ole kuulleet pamausta?"

Nuo kolme ystävystä katselivat toisiaan varsin hämmästyneinä. Tässä oli selittämätön ilmiö. Ammus oli kuitenkin lähtenyt, ja pamauksen oli täytynyt tapahtua.

"Ottakaamme ensin selville, missä olemme", ehdotti Barbicane, "ja avatkaamme suojusluukut."

Tämä perin yksinkertainen temppu suoritettiin heti. Ruuvit, jotka pitivät paikoillaan rautavaamoja oikeanpuolista valoreikää peittävillä ulkopuolisilla metallilevyillä, siirtyivät ruuviavainta väännettäessä. Vaarnat työnnettiin ulos, ja kumiset tiivistysrenkaat tukkivat reiän, josta ne kulkivat. Heti laskeutui ulkopuolinen luukku saranoilleen kuin tykinaukon läppä laivassa, ja valoreikää sulkeva mykiölasi tuli näkyviin. Samanlainen valoreikä oli avattavissa ammuksen paksussa seinässä sen toisella puolella, kolmas kuvussa ja neljä pohjassa. Voitiin siis neljältä eri suunnalta tarkata taivasta näistä sivuruuduista ja vielä suorempaan maata ja kuuta ammuksen ala- ja yläaukoista.

Barbicane ja hänen kaksi toveriaan olivat heti rynnänneet paljastetun ruudun luo. Mikään valonsäde ei osunut ammukseen. Läpikuultamaton pimeys verhosi sitä. Se ei kuitenkaan estänyt puheenjohtaja Barbicanea huudahtamasta:

"Ei, hyvät ystävät; me emme ole pudonneet takaisin maapallolle. Me emme ole vajonneet Meksikonlahteen! Ei, me kohoamme avaruuteen. Katsokaa noita yössä tuikkivia tähtiä ja tuota läpitunkematonta pimeyttä, joka lepää maan ja meidän välillämme!"

"Hurraa, hurraa!" huusivat Michel Ardan ja Nicholl yhteen ääneen.

Tämä sakea pimeys todisti selvästi, että ammus oli jättänyt maan, sillä sen tanner, jota kuu siihen aikaan kirkkaasti valaisi, olisi näkynyt matkustajille, jos he olisivat levänneet sen pinnalla. Tämä pimeys osoitti myöskin, että ammus oli jättänyt taakseen ilmakehän, sillä muutoin olisi ilmaan levinnyt valo heijastunut metalliseiniin; mutta mitään sentapaista ilmiötä ei voitu havaita. Ja valo olisi myös kirkastanut tähystysreiän ruudun, mutta ruutu oli pimeä. Epäilys ei enää ollut mahdollinen. Matkustajat olivat lähteneet maapallolta.

"Minä olen hävinnyt", virkkoi Nicholl.

"Ja minä onnittelen sinua siitä", vastasi Ardan.

"Tässä on yhdeksäntuhatta dollaria", jatkoi kapteeni vetäen taskustaan setelipinkan.

"Haluatteko kuitin?" kysyi Barbicane, ottaen summan vastaan.

"Jos viitsitte sen kirjoittaa", vastasi Nicholl. "Säännöllisempäähän se olisi."

Ja vakavasti, tyynesti kuin kotonaan kassakaapin edessä, Barbicane veti esille muistikirjansa, repäisi siitä tyhjän lehden, kirjoitti lyijykynällä säännönmukaisen kuitin, päiväsi sen, varusti allekirjoituksella ja leimalla ja ojensi paperin kapteenille, joka huolellisesti pisti sen lompakkoonsa.

Kohottaen lakkiaan Michel Ardan kumarsi sanaa sanomatta molemmille tovereilleen. Tuollainen muodollisuus tällaisissa oloissa kahlehti hänen kielensä. Näin "amerikkalaista" hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

Tämän asian toimitettuaan olivat Barbicane ja Nicholl jälleen asettuneet ruudun eteen ja katselivat tähtisikermiä. Tähdet erottuivat kirkkaina pisteinä taivaan mustasta taustasta. Mutta tältä puolelta ei voitu nähdä kuuta, joka liikkuen idästä länteen kohosi vähitellen keskitaivaalle. Sen puuttuminen antoikin miettimisen aihetta Ardanille.

"Entä kuu?" virkkoi hän. "Eikö se saapuisikaan kohtaukseemme?"

"Ole huoleti", vastasi Barbicane. "Meidän tuleva kotipallosemme on paikallaan, mutta sitä ei voi nähdä tältä taholta. Avatkaamme toinen sivuikkuna."

Juuri kun Barbicane oli lähtemässä valoreiän luota paljastaakseen vastakkaisella puolella olevan, kiintyi hänen huomionsa heitä lähenevään kirkkaaseen esineeseen. Se oli tavattoman iso kiekko, jonka valtavia mittasuhteita ei voinut arvioida. Sen maata kohti käännetty puolisko oli kirkkaasti valaistu. Sitä olisi voinut sanoa pieneksi kuuksi, joka heijasti suuren valon. Se liikkui ihmeellisen nopeasti ja näkyi kiertävän maan ympäri rataa pitkin, joka leikkasi ammuksen uraa. Tämän liikkuvan kappaleen vauhtia täydensi pyöriminen oman akselin ympäri. Se käyttäytyi siis niinkuin kaikki avaruuteen heitetyt taivaankappaleet.

"Häh", huudahti Michel Ardan, "mikä tuo on? Toinen ammus?"

Barbicane ei vastannut. Tuon tavattoman möhkäleen ilmestyminen ihmetytti ja säikähdytti häntä. Yhteentörmäys oli mahdollinen, jolla olisi surkeat seuraukset: joko ammus luiskahtaisi radaltaan tai törmäys lopettaisi siltä vauhdin ja syöksisi sen maata kohti, jopa se voisi vastustamattomasti joutua moisen pikku kiertotähden vetovoiman uhriksikin.

Puheenjohtaja Barbicane oli nopeasti tajunnut näiden kolmen otaksuman seuraukset, jotka tavalla tai toisella olisivat kohtalokkaita ja tekisivät heidän yhteisen yrityksensä tyhjäksi. Hänen mykät toverinsa katselivat avaruuden halki. Outo ilmiö suureni hirvittävästi heitä lähestyessään, ja jonkin näköharhan vaikutuksesta näytti siltä kuin se olisi syöksymässä juuri heitä kohti.

"Tuhat tulimmaista", huudahti Michel Ardan, "junat ajavat yhteen!"

Vaistomaisesti olivat matkustajat perääntyneet. Heidän pelkonsa oli jähmettävä, mutta sitä ei kestänyt kauan. Tuskin muutamia sekunteja. Pieni kiertotähti kiiti monen sadan metrin päässä ammuksen ohi ja hävisi näkyvistä, ei niin paljoa nopeutensa vuoksi kuin siksi, että sen kuuhun käännetyt kasvot häipyivät äkkiä avaruuden ehdottomaan pimeyteen.

"Onnea matkalle!" huudahti Michel Ardan, huokaisten tyytyväisyydestä. "Mitä! Eikö ääretön avaruus ole kyllin laaja, jotta pieni ammusparka voisi siellä pelotta liikkua? Mutta mikäs tuo rehentelevä pallo oli, joka oli vähällä törmätä umpivaunuumme?"

"Nyt sen kyllä tiedän", vastasi Barbicane.

"Lempo soikoon, sinä tiedät kaikki!"

"Se on vain meteori", vastasi Barbicane, "mutta tavattoman iso meteori, jonka maa vetovoimallaan on kytkenyt saattolaisekseen."

"Onko se mahdollista?" huudahti Michel Ardan. "Maalla on siis kaksi kuuta niinkuin Neptunuksella?"

"Niin, ystäväni, vaikka sillä tavallisesti otaksutaan olevan vain yksi. Mutta tämä toinen kuu on niin pieni ja sen vauhti niin suuri, että maan asukkaat eivät voi sitä erottaa. Eräiden häiriöiden nojalla muuan ranskalainen tähtitieteilijä, nimeltä Petit, kykeni määräämään tämän toisen saattolaisen olemassaolon ja laskemaan sen ominaisuudet. Hänen havaintojensa mukaan tuo pienoistähti kiertää maan ympäri vain kolmessa tunnissa kahdessakymmenessä minuutissa, mikä on ääretön nopeus."

"Myöntävätkö kaikki tähtientutkijat tuon saattolaisen olemassaolon?" kysyi Nicholl.

"Eivät", vastasi Barbicane, "mutta jos he meidän laillamme olisivat sen kohdanneet, eivät he enää voisi epäillä. Muuten tuo jättiläismeteori, joka ammukseemme törmätessään olisi saattanut meidät pahaan pulaan, salliikin meidän määrätä asemamme avaruudessa."

"Millä tavalla?" tiedusti Ardan.

"Siten, että sen välimatka on tunnettu ja että sen kohdatessamme olimme täsmälleen kahdeksantuhannen sadanneljänkymmenen kilometrin päässä maapallon pinnasta."

"Siis kahdentuhannen Ranskan peninkulman päässä!" huudahti Michel Ardan. "Se vauhti voittaa maaksi nimitetyn kurjan pallon nopeimmatkin pikajunat!"

"Sen kyllä uskon", vastasi Nicholl katsoen kronometriään. "Kello on nyt yksitoista, ja vasta kolmetoista minuuttia sitten lähdimme Amerikan mantereelta."

"Vain kolmetoista minuuttia?" virkkoi Barbicane.

"Niin", vastasi Nicholl. "Ja jos yhdentoista kilometrin alkunopeus olisi pysyväinen, kiitäisimme noin neljäkymmentätuhatta kilometriä tunnissa!"

"Kaikki tuo on oivallista, hyvät ystävät", virkkoi puheenjohtaja; "mutta yhä on ratkaisematta se kysymys, miksi emme kuulleet kolumbiadin pamausta."

Vastauksen puutteessa pysähtyi keskustelu, ja mietteissään puuhasi Barbicane toisen sivureiän suojuksen siirtämisessä. Se onnistui häneltä, ja paljastetusta ruudusta tulvivat kuun säteet täyttivät ammuksen sisustan kirkkaalla valolla. Säästäväisenä miehenä Nicholl sammutti kaasun, joka kävi tarpeettomaksi ja jonka hohde sitäpaitsi häiritsi avaruuden tutkimista.

Kuun kiekko loisti silloin verrattoman puhtaana. Sen säteet, joita öi maapallon sumuinen ilmakehä enää seulonut, lävistivät täydellisinä ruudun ja loivat ammuksen sisustan ilmaan hopeista heijastusta. Taivaankannen musta verho teki todellakin kuun kirkkauden kaksinkertaiseksi, sillä tässä eetterin tyhjyydessä, jossa valo ei hajaantunut, se ei himmentänyt läheisiä tähtiä. Täten nähtynä taivas tarjosi ihan uuden näytelmän, jota ihmissilmä ei ollut voinut aavistaa.

Helppo on käsittää, kuinka hartaasti nämä uskalikot katselivat yön tähteä, matkansa äärimmäistä päämäärää. Kiertoliikkeessään maan saattolainen lähestyi huomaamattomasti taivaannapaa – matemaattista pistettä, jonka se saavuttaisi noin neljä vuorokautta myöhemmin. Sen vuoret tai tasangot eivät näkyneet heidän silmiinsä selväpiirteisemmin kuin jos he olisivat niitä katselleet miltä kohdalta maasta tahansa; mutta tyhjyyden läpi kuulsi sen valo verrattoman voimakkaana. Sen kehrä loisti kuin platinakuvastin. Maata, joka pakeni heidän altaan, eivät matkustajat enää muistelleetkaan.

Kapteeni Nicholl oli ensimmäinen, joka kiinnitti jälleen huomion hävinneeseen palloon.

"Niin", vastasi Michel Ardan, "älkäämme olko sille kiittämättömiä. Jättäessämme maamme kohdistukoot viimeiset katseemme siihen. Minä tahdon nähdä maan vielä kerran ennenkuin se kokonaan haihtuu silmistämme!"

Tyydyttääkseen toverinsa toivomuksen Barbicane ryhtyi paljastamaan ammuksen pohjaikkunaa, josta saattoi suoraan tähystellä maata. Liikkuva lattiakehrä, joka oli lähtöhetkellä työntynyt pohjaan asti, hajoitettiin palasiksi, mikä ei käynyt ihan vaivattomasti, ja ne asetettiin huolellisesti seiniä vasten, koska niitä tarpeen tullen voitaisiin vielä käyttää. Silloin ilmestyi pyöreä, puolen metrin levyinen, ammuksen alaosaan tehty ikkuna. Ruutu oli viidentoista senttimetrin paksuinen ja vaskikiskoilla vahvistettu. Alla oli vaarnoilla kiinnitetty aluminilevy. Kun ruuvit oli kierretty auki ja vaarnat irroitettu, siirtyi levy sivulle, ja sisältä voitiin nähdä ulos.

Michel Ardan oli polvistunut ruudulle. Se oli tumma, ikäänkuin läpikuultamaton.

"No", huudahti hän, "entä maa?"

"Maa on tuolla", virkkoi Barbicane.

"Mitä!" sanoi Ardan. "Tuo hieno rihmako? Tuo hopeasirppi?"

"Juuri niin, Michel. Neljän vuorokauden kuluttua, kun on täysikuu, juuri sillä hetkellä, kun sinne saavumme, maa on vuorostaan 'uusi'. Se esiintyy meille enää vain kaarena, joka pian häviää, ja sitten se muutamiksi vuorokausiksi vaipuu läpitunkemattomaan pimeyteen."

"Tuo on siis maa!" toisti Michel Ardan katsellen silmät ammollaan synnyintähtensä ohutta kaistaletta.

Barbicanen antama selitys oli oikea. Ammuksesta katsottuna maa oli joutumassa viimeiseen vaiheeseensa. Se oli n.s. oktantissaan ja piirtyi hienona sirppinä taivaan mustalle pohjalle. Sen valo, joka ilmakerroksen paksuuden takia oli käynyt sinertäväksi, esiintyi vähemmän voimakkaana kuin kasvavan kuun. Mutta tuo sirppi oli mittasuhteiltaan ikäänkuin ääretön kaari pingoitettuna taivaankannen yli. Muutamat kirkkaasti valaistut kohdat, varsinkin sen ontevassa osassa, ilmaisivat korkeiden vuorien kohtia; mutta ne katosivat toisinaan paksujen täplien alle, jollaisia ei koskaan nähdä kuun kehrällä. Nämä olivat maapallon ympärille sijoittuneita pilvirenkaita.

Erään luonnollisen ilmiön vaikutuksesta, samanlaisen, joka esiintyy kuussa sen ollessa oktanteissaan, voitiin sittenkin erottaa koko maapallon ääriviivat. Sen kehrä esiintyi kyllin näkyvästi harmahtavassa värityksessä, joskin se oli heikompi kuin samanlainen vaalea väritys kuussa. Ja tämän heikomman vivahduksen syy on helposti käsitettävissä. Kun tuollainen heijastus tapahtuu kuussa, johtuu se niistä auringonsäteistä, joita maa heijastaa saattolaiseensa. Mutta tässä se päinvastoin johtui kuun maahan heijastamista auringonsäteistä. Ja maan valo on noin kolmetoista kertaa voimakkaampi kuin kuun, mihin on syynä näiden kahden taivaankappaleen koon erilaisuus. Senpä vuoksi tuossa valoilmiössä maapallon himmeä osa piirtyy vähemmän selvästi kuin vastaava osa kuun kehrää, sillä ilmiön voimakkuus on suhteessa molempien tähtien valaistuskykyyn. Vielä on lisättävä, että maan sirppi näkyi muodostavan pitkulaisemman kaaren kuin kiekon kehrä. Se oli pelkästään säteilystä johtuva ilmiö.

Matkustajien yrittäessä tähystää avaruuden synkän pimeyden läpi leimahti kimppu säteileviä lentotähtiä heidän silmiensä edessä. Sadoittain ilmakehän kosketuksesta syttyneitä meteoreja nähtiin kirkastamassa pimentoa valoviiruillaan, ja niiden tulista kävi kiekon vaalea osa kirjavaksi. Tällöin maa oli ratansa sillä kohdalla, joka on lähinnä aurinkoa, ja joulukuu on niin otollinen näiden lentotähtien ilmaantumiselle, että tähtitieteilijät ovat laskeneet niitä jopa kaksikymmentäneljätuhatta tunnissa. Mutta halveksien tieteellisiä päätelmiä Michel Ardan uskoi mieluummin, että maapallo oli virittänyt kirkkaimmat ilotulituksensa kolmen lapsensa lähdön kunniaksi.

Siinä olikin kaikki, mitä he tuosta pimentoon vaipuneesta pallosta näkivät – aurinkokunnan vähäpätöisestä tähdestä, joka suurille kiertotähdille nousee ja laskee pelkkänä aamu- tai iltatähtenä. Melkein erottamattomana avaruudessa tuo pallo, jolle he olivat jättäneet kaiken rakkaimpansa, häämötti enää vain haihtuvana kaarena.

Mitään virkkamatta, mutta sydämessään yhtyneinä nämä kolme ystävystä tarkkailivat yhä, ammuksen edetessä tasaisesti vähenevällä vauhdilla. Sitten herpaisi heidän aivonsa vastustamaton uneliaisuus. Oliko se ruumiin ja sielun väsymystä. Epäilemättä, sillä viimeisten maan päällä vietettyjen äärimmäisen kiihottavien tuntien jälkeen täytyi vastavaikutuksen tulla väkisinkin.

"No niin", virkkoi Michel, "koska täytyy nukkua, niin nukkukaamme."

Ja ojentuen vuoteilleen vaipuivat kaikki kolme pian sikeään uneen.

Multa he eivät olleet nukkuneet neljännestuntiakaan, kun Barbicane nousi äkkiä ja herättäen toverinsa huusi:

"Nyt se on minulle selvinnyt!"

"Mikä on selvinnyt?" kysyi Michel Ardan hypähtäen makuusijaltaan.

"Syy, miksi emme kuulleet kolumbiadin pamausta."

"Ja se on...?" kysäisi Nicholl.

"Se, että ammuksemme kiiti nopeammin kuin ääni!"

KOLMAS LUKU

Asettuminen

Sittenkun tämä omituinen, mutta kylläkin täsmällinen selitys oli annettu, olivat ystävykset jälleen vaipuneet syvään uneen. Missä he olisivatkaan nukkuakseen löytäneet tyynemmän paikan, rauhallisemman loukon? Maan päällä tuntevat kaupunkien talot, maaseudun talonpoikaismökitkin kaikki maankuoreen sattuvat kolaukset. Merellä taas aaltojen heittelemä laiva on pelkkää sysäystä ja liikettä. Ilmapallokin heiluu lakkaamatta tiiviimpien ja harvempien kerrostumien vaiheilla. Ainoastaan tämä ammus, joka kiiti ehdottomassa tyhjyydessä, ehdottoman äänettömyyden keskellä, tarjosi vierailleen täydellistä lepoa.

Ja kenties olisikin näiden seikkailunhaluisten matkustajien uni määräämättömästi jatkunut, ellei odottamaton melu olisi heitä herättänyt kello seitsemän tienoissa aamulla joulukuun toisena päivänä, kahdeksan tuntia heidän lähtönsä jälkeen.

Tuo melu oli hyvin tavallista haukuntaa. "Koirat! Nehän ne ovat!" huudahti Michel Ardan, nousten heti.

"Niiden on nälkä", sanoi Nicholl.

"Hitto vieköön", vastasi Michel, "ne olimmekin unohtaneet!"

"Missä ne ovat?" kysyi Barbicane.

Etsittiin, ja toinen näistä eläimistä löydettiin sohvan alle lyyhistyneenä. Se oli kauhuissaan, alkusysäyksen turruttamana, pysynyt tuossa nurkassaan, kunnes ääni palautui sille näläntunteen mukana.

Se oli herttainen Diana, perin nolon näköinen vielä; nyt se kömpi lymypaikastaan, vaikkei houkuttelematta. Mutta Michel Ardan rohkaisi sitä mitä mairittelevimmin sanoin.

"No, Diana", puheli hän, "tule, tyttöseni, sinä, jonka kohtalo piirretään metsästystaidon aikakirjoihin! Sinusta, jonka pakanat olisivat antaneet Anubis-jumalan toveriksi ja kristityt ystäväksi pyhälle Rochille; sinusta, joka kelpasit vaskesta valettavaksi tuonelan hallitsijalle niinkuin se hauva, jonka Jupiter luovutti suudelman hinnaksi kauniille Europalle; sinusta, jonka maine saattaa varjoon Montargisin ja St. Bernhardin sankarit; sinusta, joka kiidät kiertotähtien välistä avaruutta, tulee ehkä kuun koirien Eeva! Sinäpä siellä ylhäällä toteuttanet Toussenellin sanat: 'Alussa Jumala loi ihmisen ja havaitessaan hänet perin heikoksi antoi hänelle koiran.' No, Diana, tulehan tänne!"

Tehosiko imartelu Dianaan vai ei, mutta se lähestyi vähitellen, voihkien ja uikuttaen.

"Hyvä", virkkoi Barbicane, "Eevan kyllä näen, mutta missä on Aatami?"

"Aatami", vastasi Michel, "Aatami ei voi olla kaukana! Se on tuolla jossakin. Täytyy kutsua. Satellite, tänne, Satellite!"

Mutta Satellite ei näyttäytynyt. Diana voihki yhä. Todettiin kuitenkin, ettei se ollut lainkaan loukkaantunut, ja sille syötettiin maukas piiras, joka sai sen lopettamaan voivotuksensa.

Mutta Satellitea ei näkynyt löytyvän mistään. Täytyi etsiä kauan ennenkuin se keksittiin eräästä ammuksen ylimmäisistä komeroista, jonne jokseenkin selittämätön vastasysäys oli sen sinkauttanut. Pahoin ruhjoutunut eläinparka oli kurjassa tilassa.

"Peijakas!" huudahti Michel, "koirarotumme siirtäminen kuuhun näyttää uhatulta!"

Onneton eläin kiskottiin varovaisesti alas. Sen pää oli survaissut kattoholviin, ja epätietoiselta näytti, toipuisiko se niin vakavasta iskusta. Se laskettiin kuitenkin mukavasti patjalle pitkäkseen, missä se päästi huokauksen rinnastaan.

"Me hoivaamme sinua", virkkoi Michel. "Me olemme vastuussa sinun hengestäsi. Mieluummin menettäisin käsivarren kuin soisin Satellite-parkani menettävän käpälääkään!"

Näin sanoen hän tarjosi muutamia kulauksia vettä haavoittuneelle, joka nielaisi ne ahnaasti. Kun nämä hoivailut oli suoritettu, tähystelivät matkustajat tarkkaavaisesti maata ja kuuta. Maa ei enää näkynyt kuin vaaleana kiekkona, joka päättyi eilistä pienempään sirppiin; mutta sen koko oli vielä tavattoman suuri verrattuna kuuhun, joka yhä enemmän läheni täydellistä ympyrää.

"Lempo vieköön!" huudahti tällöin Michel Ardan. "Olen todella pahoillani, ettemme lähteneet hetkellä, jona maa oli 'täysi', toisin sanoen silloin kun pallomme oli vastatusten auringon kanssa."

"Miksi niin?" kysyi Nicholl.

"Siksi, että silloin olisimme nähneet mantereemme ja meremme uudessa valossa, edelliset auringonsäteiden heijastuksesta loistavina ja jälkimmäiset sitä tummempina eli sellaisina kuin ne kuvataan eräillä maailmankartoilla. Olisin halunnut nähdä ne maannavat, joita ihmiskatse ei ole vielä koskaan kohdannut!"

"Niin kyllä", vastasi Barbicane, "mutta jos maa olisi ollut 'täysi', olisi kuu ollut uusi ja siis näkymätön auringon säteilyssä. Ja onhan meille parempi nähdä päämäärämme kuin lähtökohtamme."

"Olette oikeassa, Barbicane", vastasi kapteeni Nicholl, "ja sitäpaitsi meillä on kuuhun päästyämme sen pitkien öiden aikana tilaisuutta mielin määrin katsella sitä palloa, jolla meidän kaltaisemme kuhisevat."

"Meidänkö kaltaisemme!" huudahti Michel Ardan. "Eiväthän he enää ole paremmin meidän kaltaisiamme kuin kuun asukkaat. Me olemme uudessa maailmassa, jonka ainoat asukkaat olemme me – ammuksessamme! Minä olen Barbicanen kaltainen ja Barbicane on Nichollin kaltainen. Meitä ulompana, pommimme ulkopuolella loppuu ihmiskunta, ja me olemme tämän pienoismaailman ainoana väestönä siihen hetkeen asti, kun meistä tulee pelkkiä kuulaisia."

"Noin kahdeksankymmenenkahdeksan tunnin päästä", huomautti kapteeni.

"Mikä merkitsee...?" kysäisi Michel Ardan.

"Että kello on puoli yhdeksän", vastasi Nicholl. "Jaha", virkkoi nyt Michel Ardan. "No, sitten lienee tuiki mahdotonta selittää, miksi emme heti söisi aamiaista."

Uuden taivaankappaleen asukkaat eivät tosiaan voineet elää siellä syömättä, ja heidän vatsansa tunsivat tällä kertaa nälän tinkimättömät lait. Ranskalaisena Michel Ardan julistautui pääkokiksi, jossa tärkeässä toimessa hänelle ei ilmaantunut kilpailijoita. Kaasu antoi riittävästi lämpöä keittotarkoituksiin, ja muonalaatikko tarjosi tarpeelliset ainekset näihin ensimmäisiin kemuihin.

Aamiainen alkoi kolmella kupillisella oivallista lihalientä, joka oli saatu liuentamalla kuumassa vedessä Liebigin arvokkaita, Pampas-tasankojen märehtijäin parhaista paloista valmistettuja kuutioita. Häränlientä seurasi muutama viipale hydraulisessa painimessa puristettua pihviä, jotka olivat niin mureita ja mehukkaita kuin olisivat juuri lähteneet Pariisin "Englantilaisen kahvilan" keittiöstä. Väittipä Michel, jolla oli mielikuvitusta, että ne olivat "verekkäitäkin."

Liharuuan jälkeen tuli vihannessäilykkeitä, jotka saman herttaisen Michelin sanojen mukaan olivat tuoreempia kuin suoraan luonnosta saadut, ja sitten nautittiin muutama kupillinen teetä amerikkalaisten voileipien kera.

Ja aterian arvokkaaksi lopuksi Ardan kaivoi esille hienon pullollisen Burgundin viiniä, joka "sattumalta" oli eväiden joukossa. Nämä kolme ystävystä joivat maan ja sen saattolaisen yhtymisen kunniaksi.

Ja ikäänkuin tämä hehkuva Burgundin rinteiden rypäleistä puristettu viini ei olisi riittänyt, tahtoi aurinkokin sekaantua peliin. Ammus poistui tällä hetkellä maapallon heittämästä varjokeilasta, ja loistavan taivaankappaleen säteet osuivat suoraan kuulan alempaan kehrään sen kulman vuoksi, jonka kuun rata tekee maan radan kanssa.

"Aurinko!" huudahti Michel.

"Niin juuri", vastasi Barbicane. "Sitä minä odotinkin."

"Mutta", virkkoi Michel, "eikö maan avaruuteen heittämä varjokeila ulotu kuun toiselle puolelle?"

"Paljoa kauemmaksi kuuta, jollei oteta lukuun ilmakehän taittumista", selitti Barbicane. "Mutta kuun ollessa verhottuna tuohon varjoon nämä kolme taivaankappaletta, aurinko, kuu ja maa, ovat suorassa viivassa. Silloin solmut sattuvat yhteen täysikuun vaiheiden kanssa ja saadaan pimennys. Jos olisimme lähteneet kuunpimennyksen aikana, olisi koko matkamme tapahtunut pimeässä, mikä olisi ollut ikävää."

"Minkätähdes?"

"Sentähden, että avaruudessa liikkuessammekin ammuksemme kerää auringon säteistä valoa ja lämpöä. Siis säästyy kaasua, mikä on joka suhteessa arvokas säästö."

Näiden säteiden alaisena, joiden lämpömäärää ja kirkkautta ei mikään ilmakehä vaimentanut, ammus tosiaan kuumeni ja pysyi valoisana, ikäänkuin olisi tullut talvesta kesään. Kuu ylhäältä ja aurinko alhaalta valelivat sitä tuliensa hehkulla.

"Täällä on hyvä olla", virkkoi Nicholl.

"Sen kyllä uskon!" huudahti Michel Ardan. "Jos meillä olisi hiukankin lehtimultaa levitettynä aluminitähtemme pohjalle, niin voisimme kasvattaa vihreitä herneitä yhdessä vuorokaudessa. Minä pelkään vain, että seinät alkavat sulaa."

"Ole huoleti, arvoisa ystäväni", vastasi Barbicane. "Ilmakerroksissa liitäessään ammus on kestänyt paljon korkeampaa lämpömäärää. Enpä ihmettelisi, vaikka se olisi katselijoista Floridassa näyttänyt palavalta meteorilta."

"Silloinhan J.T. Mastonin täytyy luulla, että olemme paistuneet!"

"Minua ihmetyttää", vastasi Barbicane, "ettei meidän niin käynytkin. Se oli vaara, jota emme olleet ajatelleet."

"Kyllä minä sitä pelkäsin", myönsi Nicholl koruttomasti.

"Etkä maininnut siitä meille mitään, oivallinen kapteeni!" huudahti Michel Ardan puristaen toverinsa kättä.

Tällä välin Barbicane järjesteli oloaan ammuksessa ikäänkuin ei aikoisi sieltä koskaan lähteä. Muistamme, että avaruuden kulkuväline oli pohjaltaan viidenkymmenenneljän neliöjalan laajuinen. Kahtatoista jalkaa korkeana holvinsa lakeen, taitavasti järjesteltynä sisustaltaan ja verraten tilavana, kun matkalla tarvittavat kojeet ja kapineet olivat kukin määrätyllä paikallaan, se tarjosi kolmelle asukilleen jonkin verran liikkumismahdollisuutta. Pohjaan sovitettu paksu lasi saattoi särkymättä kestää melkoisen painon. Ja Barbicane tovereineen kävelikin sen pinnalla kuin tukevalla lattialla; mutta aurinko, jonka säteet osuivat siihen suoraan, valaisten alhaalta päin ammuksen sisustaa, loi siihen kummallisia värivivahteita.

Ensin tutkittiin vesi- ja muonalaatikoiden tilaa. Nämä säiliöt eivät olleet mitenkään vioittuneet, mikä oli niiden toimenpiteiden ansio, joihin oli sysäyksen vaimentamiseksi ryhdytty. Ruokatarpeita oli yllinkyllin kolmelle matkustajallemme kokonaiseksi vuodeksi. Barbicane oli tahtonut olla valmis sen varalta, että ammus saapuisi perin karulle seudulle kuussa. Vettä taas ja paloviinaa, jota oli viidenkymmenen gallonan varasto, riitti ainoastaan kahdeksi kuukaudeksi. Mutta viimeisten tähtitieteellisten havaintojen mukaan kuussa oli matala, tiivis ja paksu ilmakerros ainakin syvissä laaksoissa, eikä sellaisilta paikoilta voinut puuttua jokia ja lähteitä. Matkalla ja ensimmäisen vuoden aikana kuussa he eivät siis joutuisi kärsimään nälkää tai janoakaan.

Mutta vielä oli katsottava, kuinka ilma riittäisi ammuksen sisällä. Siinäkin suhteessa oli täysi varmuus. Reisetin ja Regnautin koje hapen valmistamista varten oli kahdeksi kuukaudeksi varustettu kaliumkloraatilla. Se kulutti tietenkin jonkin verran kaasua, sillä sen täytyi pysyttää aineksensa neljänsadan asteen yläpuolella. Mutta siinäkin suhteessa kaikki oli kunnossa. Koje tarvitsi sitäpaitsi vain vähäisen silmälläpitoa. Se toimi automaattisesti. Tässä korkeassa kuumuudessa kaliumkloraatti muuttuen kaliumkloridiksi eritti kaiken happensa. Ja mitä sitten kahdeksantoista naulaa kaliumkloraattia antoi? Ne seitsemän naulaa happea, jotka ammuksen asukkaat päivittäin hengitykseensä tarvitsivat.

Mutta se ei riittänyt, että uudistettiin kulutettu happi; täytyi myöskin poistaa uloshengityksen synnyttämä hiilihappo. Ja nyt oli ammuksen ilma kahdentoista viime tunnin aikana kyllästetty tällä turmiollisella, hengenvaarallisella kaasulla, jota syntyy ainesten palamisesta sisäänhengitetyssä hapessa. Nicholl käsitti, minkälaiseksi ilma oli muuttunut nähdessään Dianan huohottavan tuskallisesti. Hiilihappo kasaantui todellakin – samanlaisen ilmiön vaikutuksesta, joka syntyy kuuluisassa Koiraluolassa – raskautensa vuoksi ammuksen pohjaa kohti. Diana-paran, jonka pää oli alaspäin, täytyi siis kärsiä tästä kaasusta aikaisemmin kuin sen isäntien. Mutta kapteeni Nicholl riensi korjaamaan tätä epäkohtaa. Hän sijoitti ammuksen pohjalle useita kalilipeää sisältäviä astioita, ravistellen niitä jonkun aikaa, ja tämä hiilihappoon perin ahneesti yhtyvä aine imi sen täydellisesti itseensä ja puhdisti ilman ammuksen sisässä.

Sitten ryhdyttiin kojeiden tarkastamiseen. Lämpömittarit ja ilmapuntarit olivat kestäneet, paitsi minimi-lämpömittaria, jonka lasi oli särkynyt. Oivallinen metalli-ilmapuntari otettiin vanulla sisustetusta kotelostaan ja ripustettiin seinälle. Tietenkin vaikutti siihen vain ammuksen sisällä oleva ilmanpaine, jonka se osoitti. Mutta se osoitti myöskin siinä olevan kosteuden. Tällä hetkellä sen neula heilahteli 735 ja 760 millimetrin välillä. Se merkitsi "kaunista ilmaa."

Barbicane oli ottanut mukaan myöskin useita kompasseja, jotka havaittiin ehjiksi. Käsitämme, että niiden neulat näissä olosuhteissa olivat järkkyneitä, toisin sanoen, niiden suunta epävakainen. Eihän näin kaukana, kuin ammus oli maasta, tämän magneettinen napa voinut niihin tuntuvasti vaikuttaa. Mutta kuun pinnalle tuotuina nämä kompassit saattoivat siellä ilmoittaa erikoisia ilmiöitä. Joka tapauksessa oli mielenkiintoista todeta, oliko maan saattolainen emotähtensä tavalla magneettisen vaikutuksen alainen.

Korkeusmittari kuun vuorien korkeuden mittaamiseksi, sekstantti auringon aseman määräämistä varten, teodoliitti, maanmittarien koje, jolla määrätään kulmat pinta-aloja mitattaessa, kiikarit, jotka epäilemättä olisivat hyvin hyödyllisiä kuuta lähestyttäessä — kaikki nämä kojeet tarkastettiin huolellisesti ja havaittiin säilyneiksi hyvässä kunnossa alkusysäyksen tuimuudesta huolimatta.

Mitä taas tuli työkaluihin: hakkuihin, lapioihin ja muihin, jotka Nicholl oli erikoisesti valinnut, ja erilaisia siemeniä sisältäviin pusseihin ja pensaisiin, joilla Michel Ardan aikoi siirtää maan kasvullisuutta kuun saroille, olivat ne paikoillaan ammuksen ylimmissä lokeroissa. Siellä oli eräänlainen ullakko, jonne avokätinen ranskalainen oli kerännyt kaikenlaista tavaraa. Mitä siellä oli, sitä ei oikein tiedetty, eikä hilpeä mies sitä selostellutkaan. Silloin tällöin hän nousi seiniin kiinnitettyjä sinkilöitä pitkin tähän varastoon asti, jonka hän oli ottanut valvontansa alaiseksi. Siellä hän puuhasi jotakin ja pisti väliin kätensä muutamiin salaperäisiin laatikkoihin, laulellen mahdollisimman virheellisesti vanhoja ranskalaisia sävelmiä, jotka virkistivät mieltä.

Barbicane huomasi ilokseen, että raketit ja muut tulitustarpeet eivät olleet vahingoittuneet. Näiden voimakkaasti panostettujen kapineiden tehtävänä oli vaimentaa ammuksen vauhtia sittenkun se, puolueettoman alueen läpi kuljettuaan, kuun vetovoiman vaikutuksesta putoaisi sen pinnalle. Putoaminen olisi muuten kuusi kertaa hitaampaa kuin maan ilmapiirissä, johtuen näiden taivaankappaleiden erilaisesta koosta.

Tarkastus päättyi siis yleiseksi tyytyväisyydeksi. Sitten jokainen palasi tarkkaamaan avaruutta sivuikkunoista ja alaruudusta.

Sama näytelmä. Koko taivaan avaruus oli täpötäynnä tähtiä, niin puhtaan kirkkaita, että tähtitieteilijä olisi siitä ihan hullaantunut. Tuolla oli aurinko kuin palavan pätsin suu häikäisevänä sädekehättömänä kiekkona, leimuten taivaan mustalla pohjalla. Toiselta puolelta heijasti kuu sen valoa ja näytti liikkumattomalta tähtimaailman keskellä. Sitten nähtiin vielä varsin vahva pilkku, jota sentään reunusti heikko hopearihma ja joka ikäänkuin puhkaisi taivaan avaruuden: se oli maa. Siellä täällä oli tähtisumuröykkiöitä, ikäänkuin suuria tähtimaailman lumihahtuvia, ja taivaannavasta alimpaan kohtaan ulottui epämääräinen auteremainen rengas tähtitomua – se linnunrata, jossa aurinko on vain neljännen luokan tähtenä.

Tarkkaajat eivät voineet kääntää pois katsettaan tästä niin uudesta näytelmästä, josta ei mikään kuvaus voisi antaa oikeaa käsitystä. Mitä mietteitä se heille vihjaisikaan! Mitä outoja liikutuksia se heidän sielussaan herättikään! Barbicane tahtoi aloittaa kertomuksen matkastaan näiden vaikutelmien lumoissa ja merkitsi muistiin tunti tunnilta kaikki tapahtumat, jotka kuuluivat hänen yrityksensä alkuun. Hän kirjoitti rauhallisesti isolla kulmikkaalla käsialallaan ja jonkin verran liikemiehen tapaan.

Tällä välin Nicholl tarkisti taivaankappaleiden ratoja koskevia kaavoja ja käsitteli numeroita erinomaisen taitavasti. Michel Ardan haasteli milloin Barbicanelle, joka ei hänelle mitään vastannut, milloin Nichollille, joka ei häntä kuunnellut, tai Dianalle, joka ei hänen teorioistaan mitään ymmärtänyt, ja lopuksi itsekseen, kysyen ja vastaten, hyörien ja pyörien, milloin huolehtien tuhansista pikkuseikoista, milloin kumartuen alaruutua vasten, milloin kavuten ammuksen lakeen ja aina hyräillen. Tässä pienoismaailmassa hän edusti ranskalaista eloisuutta ja puheliaisuutta, ja meidän täytyy uskoa, että hän edusti niitä arvokkaasti.

Päivä tai pikemminkin se kahdentoista tunnin aika, joka merkitsee päivää maapallon pinnalla, päättyi oivallisesti valmistettuun illalliseen. Mitään sellaista ei ollut tapahtunut, mikä olisi järkyttänyt matkustajiemme luottamusta. Ja niinpä he toiveikkaina, jopa varmoina menestyksestään laskeutuivat rauhallisesti nukkumaan sillä välin kun ammus tasaisesti vähenevällä vauhdilla liiteli taivaan reittejä pitkin.

NELJÄS LUKU

Hiukan algebraa

Yö kului ilman mitään erikoista. Oikeastaan sana "yö" on tässä sopimaton. Ammuksen asento ei muuttunut aurinkoon nähden. Tähtitieteellisesti puhuen oli sen alaosassa päivä, mutta yläosassa yö. Kun tässä kertomuksessa siis käytetään noita kahta sanaa, tarkoitetaan niillä aikamäärää maisen auringonnousun ja -laskun välillä.

Matkustajien uni oli sitä rauhallisempi, kun ammus äärettömästä nopeudestaan huolimatta tuntui olevan alallaan. Mikään liikahdus ei ilmaissut sen kulkua avaruuden läpi. Olkoonpa vauhti kuinka nopea tahansa, ei se voi tuntua elimistössä, kun se tapahtuu ilmatyhjässä paikassa tai kun ilma seuraa kiitävän esineen mukana. Kuka maapallon asukas huomaa sen vauhtia, joka kuitenkin kiidättää häntä yhdeksänkymmentätuhatta kilometriä tunnissa? Liikettä ei näissä oloissa havaita enempää kuin lepoakaan.

Jokainen lepäävä esine pysyy alallaan, jollei mikään vieras voima sitä siirrä. Jos se on liikkeessä, ei se pysähdy, ellei jokin este ehkäise sen liikuntoa. Tämä yksitoikkoisuus, jonka mukaan kukin tila, joko liike tai lepo, kestää sinänsä, ellei sitä häiritä, on fysiikassa saanut jatkuvaisuuden nimen.

Ammuksen sisään suljettuina saattoivat siis Barbicane ja hänen toverinsa luulla olevansa ehdottoman liikkumattomuuden tilassa. Vaikutus olisi muuten ollut sama, jos he olisivat asettuneet sen ulkopuolelle. Jollei kuu heidän yläpuolellaan olisi suurentunut ja maa heidän alapuolellaan pienentynyt, olisivat he voineet vannoa kelluvansa yhä samassa paikassa.

Tänä aamuna, joulukuun 3. päivänä, heidät herätti iloinen, mutta odottamaton ääni. Metallivaunun sisässä kajahti kukonlaulu.

Michel Ardan, joka oli ensimmäisenä jalkeilla, kiipesi ammuksen huippuun asti ja sulki siellä osittain avoimen laatikon.

"Ole vaiti!" kuiskasi hän. – Tuo eläin tärvelee suunnitelmani!

Tällä välin olivat Nicholl ja Barbicane heränneet.

"Kukkoko?" kysyi Nicholl.

"Ehei, hyvät ystävät", vastasi Michel vilkkaasti, "minä vain halusin herättää teidät tuolla maalaissäveleellä."

Näin sanoen hän kajautti niin komean kukonlaulun, että siitä olisi kanasuvun korskeinkin kiekuja voinut ylpeillä.

Amerikkalaiset eivät voineet pidättää nauruaan.

"Kaunis taito", virkkoi Nicholl, katsellen toveriaan epäluuloisesti.

"Niin", vastasi Michel, "kotimaassani tavallinen pila. Perin gallialaista. Tällä lailla matkitaan kukon kiekunaa parhaimmissakin piireissä."

Sitten hän muuttaen puheenaihetta virkkoi:

"Tiedätkö, Barbicane, mitä olen kaiken yötä ajatellut?"

"En", vastasi puheenjohtaja.

"Ystäviämme Cambridgessa. Olethan jo huomannut, että minä olen herttaisen tyhmä matematiikassa. Minun on siis mahdotonta käsittää, millä keinoin nuo tähtitornin oppineet ovat voineet laskea ammuksen tarvitseman alkuvauhdin, jotta se voisi saapua kuuhun."

"Tarkoitat", vastasi Barbicane, "saapuakseen sille puolueettomalle kohdalle, jossa maan ja kuun vetovoima on yhtäsuuri, koska siltä kohdalta lähtien, jonne on noin yhdeksän kymmenesosaa koko matkastamme, ammus putoaa kuuhun pelkällä omalla painollaan."

"Olkoonpa niin", vastasi Michel, "mutta sittenkin, kuinka he ovat osanneet laskea alkunopeuden?"

"Mikään ei ole helpompaa", vastasi Barbicane.

"Olisitko sinäkin osannut suorittaa sen laskelman?" kysyi Michel Ardan.

"Aivan hyvin. Nicholl ja minä olisimme sen laskun suorittaneet, jollei tähtitornin ilmoitus olisi meiltä säästänyt sitä vaivaa."

"No niin, rakas vanha Barbicane", sanoi Michel, "mutta minulta olisi saatu leikata pää poikki jaloista alkaen, enkä sittenkään olisi kyennyt sitä pulmaa ratkaisemaan!"

"Se johtuu siitä, että sinä et osaa algebraa", huomautti Barbicane tyynesti.

"Ah, sellaisia te olette, te x-ien ahmijat! Luulette sanoneenne kaikki, kun mainitsette sanan algebra."

"Michel", vastasi Barbicane, "luuletko, että voi vasaratta takoa tai auratta kyntää?"

"Vaikeaa kai se olisi."

"No niin, algebra on työkalu, niinkuin aura ja vasara, ja hyvä työkalu sille, joka osaa sitä käyttää."

"Ihanko totta?"

"Ihan totta."

"Ja voisitko sinä käytellä sitä työkaluna minun nähteni?"

"Jos se sinua huvittaa."

"Ja näyttää minulle, kuinka vaunumme alkunopeus määrätään?"

"Kyllä, kunnon ystävä. Ottamalla huomioon kaikki asiaan vaikuttavat seikat: maan keskuksen etäisyyden kuun keskuksesta, maan säteen pituuden, maan ainesmäärän ja kuun ainesmäärän voin tarkasti laskea, mikä on täytynyt olla ammuksemme alkuvauhti, ja sen teen hyvin yksinkertaisen kaavan avulla."

"Näytähän se kaava."

"Sinä saat sen nähdä. Mutta en piirrä sinulle käyrää, jota pitkin ammus todella on kulkenut kuun ja maan välillä, kun otamme lukuun niiden kiertoliikkeen auringon ympäri. Ei, minä käsittelen näitä kahta tähteä liikkumattomina, mikä riittää meille."

"Minkätähden sinä ne pysähdytät?"

"Koska muutoin täytyisi etsiä ratkaisu sille tehtävälle, jota nimitetään 'kolmen kappaleen probleemiksi' ja koska integraalilaskento ei ole vielä kyllin edistynyt kyetäkseen sitä ratkaisemaan!"

"Mitä kuulenkaan!" huudahti Michel Ardan ilkkuvalla äänensävyllä. "Matemaatikot eivät siis vielä olekaan lausuneet viimeistä sanaansa?"

"Eivät suinkaan", vastasi Barbicane.

"Hyvä! Ehkäpä kuun asukkaat ovat päässeet integraalilaskennossa pitemmälle kuin te. Ja mitä se integraalilaskento on?"

"Se on differentiaalilaskennon vastakohta", selitti Barbicane vakavasti.

"Kiitoksia paljon."

"Toisin sanoen, se on laskutapa, joka funktioiden differentiaalien yhtälöistä etsii muuttuvien suureiden keskinäistä suhdetta."

"Tuo ainakin on selvää!" myönsi Michel Ardan perin tyytyväisen näköisenä.

"Ja nyt", jatkoi Barbicane, "vain palanen paperia ja kynänpätkä, niin ennenkuin puolituntia on kulunut, lupaan löytää tarvittavan kaavan."

Sen sanottuaan hän syventyi laskutyöhön, sillä välin kun Nicholl tähysteli avaruutta ja heidän toverinsa huoleksi jäi suuruksen valmistaminen.

Puoltakaan tuntia ei ollut kulunut, kun Barbicane kohotti päänsä ja näytti Michel Ardanille algebrallisilla merkeillä täytetyn sivun, jonka keskellä oli seuraava yleiskaava:

    1/2[v(sup2) - v0(sup2)] = [r/x - 1 + m(sup1)/m (r/d-x - r/d-r)]

"No, mitä tuo merkitsee?" kysyi Michel.

"Se merkitsee", vastasi Barbicane, "että puoli kertaa sulkumerkki v toiseen minus v nolla toiseen on yhtä kuin gr kertaa haka r jaettu x:llä minus yksi plus m yksi jaettu m:llä kertaa sulkumerkki r jaettu d minus x:llä minus r jaettu d minus r:llä."

"Hohhoh sentään", huokasi Ardan. "Ja sinä ymmärrät tosiaankin moista sotkua?"

"Eihän mikään ole selvempää."

"Sepä se, pistäähän se silmään!"

"Ikuinen nauraja!" vastasi Barbicane. "Sinä olet halunnut algebraa, ja sitä saat leukaasi asti."

"Mieluummin minut hirtettäköön!"

"Tosiaan", lausui Nicholl, joka nyt asiantuntijana myös tarkasteli kaavaa, "tuo näyttää oikeaan osutulta, Barbicane. Se on elävien voimien yhtälön integraali, enkä epäile sitä, että se antaa meille halutun tuloksen."

"Mutta minä tahtoisin ymmärtää!" huudahti Michel. "Antaisin kymmenen vuotta Nichollin elämästä, jos tajuaisin."

"Kuuntele sitten", jatkoi Barbicane. "Puoli kertaa v toiseen minus v nolla toiseen on se kaava, joka osoittaa elävän voiman puolivaihteen."

"Hyvä, mutta tietääkö Nicholl, mitä se merkitsee?"

"Epäilemättä, Michel", vastasi kapteeni. "Kaikki nuo merkit, jotka sinusta näyttävät kabbalistisilta, ovat mitä selvintä, tarkinta ja loogisinta kieltä sille, joka osaa sitä lukea."

"Ja sinä väität, Nicholl", tiukkasi Michel, "että noiden hieroglyyfien avulla, jotka ovat käsittämättömämpiä kuin egyptiläisten ibis-linnut, sinä voit saada selville, mikä alkuvauhti tarvittiin ammuksellemme?"

"Epäämättömän varmasti", vastasi Nicholl, "ja voinpa tämän kaavan avulla sinulle aina sanoa senkin, mikä on nopeutemme millä kohtaa matkastamme tahansa."

"Kunniasanallasi?"

"Kunniasanallani."

"Sitten sinä kai olet yhtä visu kuin puheenjohtajammekin?"

"Ei, Michel. Vaikeimman työn on Barbicane suorittanut. Se on sellaisen yhtälön laatiminen, jossa otetaan huomioon kaikki probleemin ehdot. Muu on pelkkä aritmeettinen kysymys, jonka ratkaisemiseen tarvitaan vain neljän yksinkertaisen laskutavan tunteminen."

"Sekin on jo jotakin!" vastasi Michel Ardan, joka ei eläessään ollut kyennyt laskemaan kahta summaa oikein yhteen. Hän määrittelikin numeroiden käsittelyä "kiinalaiseksi arvoitukseksi, jonka avulla voi päästä äärettömän erilaisiin tuloksiin."

Barbicane vastasi kuitenkin, että Nicholl varmaan olisi asiaa miettimällä tuon kaavan löytänyt.

"Sitä en tiedä", sanoi Nicholl, "sillä mitä enemmän sitä tutkin, sitä ihmeellisemmän oikeaksi sen havaitsen."

"Kuuntelehan nyt", virkkoi Barbicane tietämättömälle toverilleen, "niin havaitset, että kaikilla näillä kirjaimilla on merkityksensä."

"Olkoon menneeksi", virkkoi Michel alistuvaisesti.

"Kirjain d", jatkoi Barbicane, "osoittaa välimatkaa maan keskipisteestä kuun keskipisteeseen, sillä keskuksethan pitää vetovoimaa määritellessä ottaa lukuun."

"Sen minä ymmärrän."

"Kirjain r on maan säde."

"Jaha, r on säde. Myönnetään."

"Kirjain m on maan massa. Sen yläpuolella osoittaa m yksi kuun massaa. Pitäähän ottaa huomioon näiden kahden luokseen vetävän kappaleen massat, koska vetovoima on suhteessa massaan."

"Sen minä ymmärrän."

"Kirjain g edustaa maan vetovoiman kiihtyväisyyttä, sitä nopeutta, jonka maahan putoava esine saa lisäksi joka sekunnissa. Onko se selvää?"

"Selvää ja kirkasta kuin vuoripuron vesi."

"Ja x:llä taas tarkoitan sitä muuttuvaa välimatkaa, joka erottaa ammuksen maan keskipisteestä, ja v:llä sitä nopeutta, joka ammuksella on kullakin välimatkalla."

"Hyvä."

"Vihdoin tarkoittaa yhtälössä esiintyvä v nolla ammuksen nopeutta sen poistuessa ilmakehästä."

"Niin", virkkoi Nicholl, "siitä pisteestä olikin nopeus määrättävä, koska jo tiedämme, että alkunopeus on tarkalleen kolme kertaa puolet siitä nopeudesta, jolla ammus lähtee ilmakehästä."

"En ymmärrä enää!" virkkoi Michel.

"Se on kuitenkin perin yksinkertaista", sanoi Barbicane.

"Ei niin yksinkertaista kuin minun järkeni", vastasi Michel.

"Se tarkoittaa, että ammuksemme maan ilmakehän rajalle tultuaan on jo menettänyt kolmanneksen alkuperäisestä nopeudestaan."

"Niinkö paljon?"

"Niin, ystäväni. Vain hankauksellaan ilmakerroksia vastaan. Käsität hyvin, että mitä nopeammin se liikkui, sitä suurempaa vastusta ilma sille teki."

"Sen minä myönnän", vastasi Michel, "ja ymmärränkin, vaikka nuo hokemasi v nolla toiseen ja x:t ja muut kalisevat päässäni kuin naulat säkissä!"

"Algebran ensimmäinen vaikutus", vastasi Barbicane. "Ja nyt me lopuksi ryhdymme määräämään näiden erilaisten lausekkeiden numerotulosta, toisin sanoen, niiden arvoa. Toiset niistä ovat tunnettuja, mutta toiset pitää laskea."

"Minä otan huolehtiakseni jälkimmäisistä", selitti Nicholl.

"Tarkatkaamme r:ää", jatkoi Barbicane; "r on maan säde, joka lähtökohdallamme, Floridan leveysasteella, on kuusi miljoonaa kolmesataaseitsemänkymmentätuhatta metriä, d eli välimatka maan keskuksesta kuun keskukseen on yhtä paljon kuin viisikymmentäkuusi maan sädettä eli..."

Nicholl laski nopeasti.

"Eli", täydensi hän, "kolmesataaviisikymmentäkuusi miljoonaa seitsemänsataakaksikymmentätuhatta metriä kuun ollessa perigeumissaan eli lähinnä maata."

"Hyvä", virkkoi Barbicane.

"Ja nyt m yksi jaettu m:llä ilmaisee kuun ja maan massojen suhteen, joka on yksi kahdeksaskymmenesyhdesosa."

"Mainiosti", virkkoi Michel.

"Ja g, kiihtyväisyys, tekee Floridassa yhdeksän kokonaista kahdeksankymmentäyksi sadasosaa. Siitä seuraa, että gr on yhtä kuin..."

"Kuusikymmentakaksi miljoonaa neljäsataakaksikymmentäkuusituhatta metriä toiseen", lisäsi Nicholl.

"Ja mitä sitten?" kysyi Michel Ardan.

"Nyt kun lausekkeet on muutettu numeroiksi", vastasi Barbicane, "ryhdyn etsimään nopeutta v nolla eli sitä nopeutta, joka ammuksella tulee olla lähtiessään ilmakehästä, jotta se saavuttaisi maan ja kuun vetovoimien tasapainokohdan nolla-vauhdilla. Koska nopeus sillä hetkellä on lopussa, merkitsen sen nollan arvoiseksi, ja x, se välimatka, jonka päässä tuo puolueeton kohta sijaitsee, vastaa d:n eli molempien keskusten välin yhdeksää kymmenesosaa."

"Aavistelen hämärästi, että sen täytyy niin olla", myönsi Michel.

"Näin ollen siis x on yhtä kuin yhdeksän kymmenesosaa d:stä ja v on yhtä kuin nolla, joten kaavani näyttäisi tällaiselta..."

Barbicane piirsi nopeasti paperille:

Nicholl luki ahnain silmin.

"Niin se on, niin se on!" huudahti hän.

"Onko se selvää?" kysyi Barbicane.

"Kuin tulikirjäimillä kirjoitettu!" vastasi Nicholl.

"Ovatpa ne aika poikia!" jupisi Michel.

"Oletko vihdoinkin ymmärtänyt?" kysyi häneltä Barbicane.

"Olenko muka ymmärtänyt?" toisti Michel Ardan. "Pääni on siitä ihan räjähtämäisillään!"

"Siis", jatkoi Barbicane, "v nolla toiseen on yhtä kuin kaksi kertaa gr haka yksi minus kymmenen r jaettu yhdeksän d:llä minus yksi kahdeksaskymmenesyhdesosa kertaa sulkumerkki kymmenen r jaettu d:llä minus r jaettu d minus r:llä."

"Ja nyt", virkkoi Nicholl, "ei meidän enää tarvitse muuta kuin laskea saadaksemme tietää ammuksen nopeuden sen lähtiessä ilmakehästä."

Kaikki vastukset voittamaan tottuneena miehenä kapteeni alkoi laskea hirveän nopeasti. Jako- ja kertolaskut ikäänkuin tippuivat hänen sormistaan. Numerot täplittivät valkoisen paperiarkin. Barbicane tarkkasi häntä katseillaan sillä välin, kun Michel Ardan molemmilla käsillään puristi päätänsä, jossa hän alkoi tuntea kivistystä.

"No?" kysyi Barbicane muutaman minuutin äänettömyyden jälkeen.

"Niin, laskun lopputuloksena on", vastasi Nicholl, "että ammuksen nopeuden, sen poistuessa maan ilmakehästä, tulisi vetovoimien tasapainokohdan saavuttaaksemme olla..."

"Olla...?" toisti Barbicane.

"Yksitoistatuhattaviisikymmentäyksi metriä ensimmäisessä sekunnissa."

"Häh", huudahti Barbicane säpsähtäen, "mitä sanottekaan?"

"Yksitoistatuhattaviisikymmentäyksi metriä."

"Kuolema ja kirous!" noitui puheenjohtaja epätoivoisin elein.

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Michel Ardan kovin kummastuneena.

"Mikäkö vaivaa! Jos vauhti tuolla hetkellä oli jo hankauksesta vähentynyt kolmanneksella, olisi alkunopeuden pitänyt olla..."

"Kuusitoistatuhattaviisisataaseitsemänkymmentäkuusi metriä", vastasi Nicholl.

"Ja Cambridgen tähtitorni on selittänyt yhdentoistatuhannen metrin alkunopeuden riittävän, ja ammuksemme onkin lähtenyt vain sillä vauhdilla."

"No sitten?" kysyi Nicholl.

"Se ei riitä."

"Ei kylläkään."

"Me emme saavuta puolueetonta pistettä."

"Peijakas!"

"Emme pääse edes puoliväliin."

"Lempo vieköön tämän ammuksen!" huudahti Michel Ardan hypähtäen ikäänkuin ammus jo olisi hipaisemaisillaan maapalloa.

"Ja me putoamme takaisin maan päälle!"

VIIDES LUKU

Avaruuden kylmyys

Tämä havainto vaikutti kuin salamanisku. Ken olisi voinut aavistaa tällaista laskuvirhettä? Barbicane ei tahtonut sitä uskoa. Nicholl tarkisti numeronsa. Ne olivat oikeat. Niiden perustana ollutta kaavaa ei voitu epäillä virheelliseksi, ja kun sekin tarkistettiin, kävi eittämättömästi selville, että kuudentoistatuhannenviidensadanseitsemänkymmenenkuuden metrin alkunopeus ensimmäisessä sekunnissa olisi ollut välttämätön, jotta ammus voisi saavuttaa sen pisteen, jossa maan ja kuun vetovoimat ovat tasapainossa.

Nämä kolme ystävystä katselivat toisiaan ääneti. Aamiaista ei kukaan enää ajatellutkaan. Kiristellen hampaitaan, kulmat rypyssä ja kädet suonenvedontapaisesti nyrkkiin puristettuina Barbicane tähysteli ulos valoreiästä. Käsivarret ristissä tutki Nicholl laskujaan. Michel Ardan jupisi:

"Se on juuri tiedemiesten tapaista! Niin ne aina tekevät! Antaisin vaikka mitä, jos pudota romahtaisimme Cambridgen tähtitornin päälle, murskaten sen kaikkine numerotaitureineen!"

Äkkiä kapteeni lausui erään mietteen, joka heti herätti Barbicanen mielenkiinnon.

"Kello on nyt seitsemän aamulla. Olemme siis olleet kolmekymmentäkaksi tuntia matkalla. Enemmän kuin puolet reitistämme on kuljettu, emmekä minun käsittääkseni vielä putoa!"

Barbicane ei vastannut. Mutta luotuaan kapteeniin nopean silmäyksen hän otti harpin, jota hän käytti mitatakseen kulmaetäisyyttä maapallosta. Sitten hän alimman ruudun läpi teki hyvin täsmällisen havainnon, kun otetaan lukuun ammuksen näennäinen liikkumattomuus. Senjälkeen hän nousi ja pyyhkien hikihelmet otsaltaan piirsi paperille muutamia numeroita. Nicholl käsitti, että puheenjohtajalla oli tarkoituksena maapallon halkaisijan näennäisestä pituudesta määrätä ammuksen etäisyys maasta, ja katseli häntä levottomana.

"Emme", ilmoitti Barbicane muutaman silmänräpäyksen jälkeen, "me emme ole putoamassa! Olemme jo enemmän kuin kahdensadantuhannan kilometrin päässä maasta. Olemme jättäneet taaksemme sen kohdan, johon ammuksen olisi täytynyt pysähtyä, jollei sen alkunopeus olisi ollut yhtätoistatuhatta metriä suurempi. Me kohoamme yhä."

"Se on ilmeistä", vastasi Nicholl, "ja siitä täytyy päättää, että niiden neljänsadantuhannen pumpuliruutinaulan kehittämä alkunopeus on ylittänyt mainitut yksitoistatuhatta metriä. Siten voinkin selittää, että jo kolmentoista minuutin päästä kohtasimme toisen saattolaisen, joka kiertää maata noin kymmenentuhannen kilometrin päässä."

"Ja se selitys on sitä uskottavampi", lisäsi Barbicane, "kun ammus työntäessään murtuvien seinämiensä väliin suljetun veden ulos äkkiä keventyi melkoisesta painosta."

"Juuri niin", myönsi Nicholl.

"Ah, kunnon Nicholl!" huudahti Barbicane; "me olemme pelastetut!"

"Ja koska olemme pelastetut", huomautti Michel Ardan tyynesti, "syökäämme vihdoinkin aamiaista."

Nicholl ei tosiaankaan erehtynyt. Alkunopeus oli onneksi ollut suurempi kuin Cambridgen tähtitornin ilmoittama, mutta mainittu tähtitorni oli joka tapauksessa tehnyt laskuvirheen.

Toinnuttuaan tästä valehälytyksestä asettuivat matkustajat ruokapöytään ja murkinoivat hilpeästi. Jos syötiin paljon, niin vielä enemmän puhuttiin. Luottamus oli suurempi kuin ennen "algebran koetta."

"Miksi emme onnistuisi?" toisteli Michel Ardan. "Miksi emme saapuisi perille? Meidät on sinkautettu matkalle. Ei ole esteitä edessämme, ei kiviä tiellämme. Väylä on vapaa, vapaampi kuin merenkäyntiä vastaan kamppailevan laivan reitti, vapaampi kuin tuulessa ponnistelevan ilmapallon ura! Ja koska laiva purjehtii minne tahtoo, koska pallo kohoaa minne mielii, niin miksi ammuksemme ei saavuttaisi päämääräänsä?"

"Saavuttaa kyllä", vakuutti Barbicane.

"Vaikkapa vain Amerikan kansan kunniaksi", lisäsi Michel Ardan, "ainoan kansan, joka kykeni panemaan toimeen tällaisen yrityksen, ainoan, joka on voinut synnyttää puheenjohtaja Barbicanen kaltaisen miehen! Ah, tätä ajatellessani juolahtaa mieleeni kysymys: mihin me nyt joudumme, kun ei meillä enää ole syytä levottomuuteen? Meille tulee ruhtinaallisen ikävä!"

Barbicane ja Nicholl tekivät epäävän liikkeen.

"Mutta minä olen valmistautunut sen varalta, hyvät ystävät", jatkoi Michel Ardan. "Teidän tarvitsee vain sanoa sananen. Minulla on teidän käytettäväksenne shakki-, lauta-, kortti- ja dominopelejä. Biljardi minulta vain puuttuu!"

"Mitä", kysyi Barbicane, "oletko ottanut mukaasi tuollaisia leluja?"

"Olen tietenkin", vastasi Michel, "enkä ainoastaan meidän ratoksemme, vaan siinä kiitettävässä tarkoituksessa, että jakelisimme niitä kuun ravintoloihin."

"Ystäväni", virkkoi Barbicane, "jos kuu on asuttu, ovat sen asukkaat ilmestyneet muutamia vuosimiljoonia ennen kuin maapallon ihmiset. Sillä ei voida epäillä, että se tähti on vanhempi kuin meidän. Jos siis kuun asukkaat ovat olleet olemassa satoja vuosituhansia ennen meitä ja heidän aivonsa ovat ihmisaivojen tapaan rakennetut, ovat he jo keksineet kaikki, mitä me olemme keksineet, vieläpä senkin, mitä me keksimme vasta seuraavina vuosisatoina. Heillä ei ole mitään meiltä opittavaa, ja he voivat opettaa meille kaikki."

"Mitä", vastasi Michel, "luuletko, että heillä on ollut sellaisia taiteilijoita kuin Feidias, Michelangelo tai Rafael?"

"Kyllä."

"Ja sellaisia runoilijoita kuin Homeros, Vergilius, Milton, Lamartine ja Hugo?"

"Siitä olen varma."

"Ja filosofeja, kuten Platon, Aristoteles, Descartes ja Kant?"

"Sitä en epäile."

"Ja tiedemiehiä, kuten Arkhimedes, Eukleides, Pascal ja Newton?"

"Sen vannoisin."

"Ja Arnalin kaltaisia ilveilijöitä ja sellaisia valokuvaajia... kuin Nadar?"

"Ihan varmasti."

"Mutta, ystävä Barbicane, jos he ovat yhtä visuja kuin me, vieläpä visumpiakin, ne kuun asukkaat, niin miksi he eivät ole koettaneet päästä yhteyteen maan kanssa? Miksi eivät ole lennättäneet kuusta ammusta maapallon seuduille asti?"

"Mistä tiedät, etteivät he ole sitä tehneet?" vastasi Barbicane vakavasti.

"Tosiaan", lisäsi Nicholl, "se olisi heille ollut helpompaakin kuin meille, kahdestakin syystä: Ensiksikin, koska vetovoima kuun pinnalla on kuusi kertaa pienempi kuin maan pinnalla, mikä tekee ammuksen kohoamisen helpommaksi; ja toiseksi, koska riittää sinkauttaa ammus vain noin kolmenkymmenen eikä kolmensadan tuhannen kilometrin päähän, mihin tarvitaan kymmenen kertaa vähäisempi heittovoima."

"Siis", sanoi Michel, "kysyn vieläkin, miksi he eivät ole niin tehneet?"

"Ja minä", vastasi Barbicane, "kysyn vieläkin, mistä tiedät, etteivät he ole sitä tehneet?"

"Milloin?"

"Tuhansia vuosia sitten, ehkä ennen ihmisen ilmestymistä maapallolle."

"Entä ammus? Missä on ammus? Minä tahtoisin sen pommin nähdä!"

"Ystäväni", vastasi Barbicane, "meri peittää viisi kuudesosaa maapallostamme. Onpa siis viisi hyvää syytä otaksua, että kuun ammus, jos se on sinkautettu, on nykyisin uponneena Atlantin tai Tyynenmeren pohjaan, jollei se ehkä ole vaipunut johonkin rotkoon silloin, kun maan kuori ei vielä ollut kyllin jähmettynyt."

"Vanha kunnon Barbicane", virkkoi Michel, "sinulla on vastaus kaikkeen, ja minä kumarran viisaudellesi. Muutoin olisi eräs otaksuma, joka olisi minulle muita mieluisempi, nimittäin että kuun asukkaat meitä vanhempina ja kai siis viisaampinakin eivät ole lainkaan keksineet ruutia."

Tällä hetkellä sekaantui Diana keskusteluun kirkkaalla haukunnalla. Se vaati suurustaan.

"Ah", huudahti Michel Ardan, "näitä pohtiessamme unohdamme Dianan ja Satelliten."

Heti annettiin nartulle aimo piiras, jonka se hyvällä ruokahalulla hotkaisi.

"Kuulepa, Barbicane", jatkoi Michel, "meidän olisi pitänyt tehdä tästä ammuksesta toinen Noakin arkki ja siirtää mukanamme kuuhun pari kaikkia kotieläimiä!"

"Tuuma olisi epäilemättä ollut hyvä", vastasi Barbicane, "mutta ei olisi ollut tilaa."

"No", virkkoi Michel, "olisimme litistyneet vähän ahtaammalle!"

"Totta on", vastasi Nicholl, "että hevoset, lehmät, sonnit, ja kaikki munt märehtijät olisivat olleet meille perin hyödyllisiä kuun mantereella, mutta valitettavasti ei tästä kulkuneuvosta voitu tehdä tallia enempää kuin navettaakaan."

"Mutta", sanoi Michel Ardan, "olisimme voineet ottaa mukaamme edes aasin, vain pienen aasin, urhean ja kärsivällisen elukan, jolla vanha Silenus niin mielellään ratsasti. Minä pidän aasiparoista. Ne ovat luomakunnan vähimmin suosittuja eläimiä. Niitä ei piestä ainoastaan eläissä, vaan lyödään vielä kuolemankin jälkeen!"

"Mitä tuolla tarkoitat?" kysyi Barbicane.

"Lempo soikoon!" huudahti Michel, "Eikö aasin vuotaa käytetä rumpuihin?"

Barbicane ja Nicholl eivät voineet pidättää nauruaan tämän hullunkurisen mietelmän kuullessaan. Mutta parahdus heidän iloiselta toveriltaan keskeytti heidät. Hän oli kumartunut Satelliten komeroon ja nousi nyt lausuen:

"Satellite ei ole enää sairas."

"Mitä!" huudahti Nicholl.

"Ei", jatkoi Michel, "se on kuollut. Voi", lisäsi hän surkeaan sävyyn, "tämä käy tukalaksi! Pelkään, Diana-parka, että sinä et voikaan pitkittää sukuasi kuun kunnahilla!"

Niin, onneton Satellite ei ollut voinut toipua vammastaan. Se oli kuollut, ihan kuollut. Michel Ardan katseli hyvin nolostuneena ystäviään.

"Tässä esiintyy uusi kysymys", virkkoi Barbicane. "Me emme voi pitää luonamme tuota koiranraatoa pari vuorokautta lisää."

"Emme suinkaan", vastasi Nicholl, "mutta tähystysreikämme ovat varustetut saranoilla. Ruudut voidaan laskea alas. Avaamme yhden niistä ja heitämme ruumiin avaruuteen."

Puheenjohtaja mietti muutaman silmänräpäyksen ja virkkoi:

"Niin, muu ei auta, mutta siinä pitää toimia äärimmäisen varovaisesti."

"Minkätähden?" kysyi Michel.

"Kahdesta syystä, jotka sinulle selitän", vastasi Barbicane. "Ensimmäinen koskee ammuksemme ilmaa, jota saamme menettää mahdollisimman vähän."

"Mutta mehän uudistamme ilman."

"Ainoastaan osittain. Me uudistamme vain hapen, kunnon Michel – ja siinä suhteessa meidän on kovin varottava, ettei kone valmista happea ylellisesti, sillä se synnyttäisi meissä perin vakavia ruumiillisia häiriöitä. Ja jos uudistammekin hapen, emme voi uudistaa typpeä, jota keuhkomme eivät ime ja jonka tulee pysyä koskemattomana. Ja typpi haihtuisi nopeasti avoimista ikkunoista."

"Oh, mitäpä aikaa Satellite-poloisen ulosheittämiseen kuluisi!" virkkoi Michel.

"Eipä kylläkään paljoa; mutta ripeästi on toimittava."

"Entä toinen syy?" kysyi Michel.

"Toinen syy on, ettei saa päästää ulkonaista suunnatonta kylmyyttä ammukseen, jottemme paleltuisi kuoliaiksi."

"Mutta aurinko..."

"Aurinko lämmittää ammustamme, joka imee sen säteitä, mutta se ei lämmitä avaruutta, jossa tällä hetkellä liikumme. Missä ei ole ilmaa, siellä ei enää ole hajaantunutta valoakaan, ja samoin kuin on pimeä, on pakkanenkin siellä, mihin auringon säteet eivät suoraan kohdistu. Tuo lämpömäärä ei siis ole korkeampi kuin tähtisäteilyn synnyttämä eli se, joka vallitsisi maapallolla, jos aurinko jonakin päivänä sammuisi."

"Mitä ei tarvitse pelätä", vastasi Nicholl.

"Kukapa tietää?" sanoi Michel Ardan. "Ja edellyttäen, ettei aurinko sammukaan, niin eikö voisi tapahtua, että maa siirtyisi siitä kauemmaksi?"

"Niin", virkkoi Barbicane, "tuo on Michelin mietteitä!"

"Hm", jatkoi Michel, "eikö tiedetä, että maa kulki erään pyrstötähden pyrstön läpi vuonna 1861? Ja jos otaksumme, että saapuisi pyrstötähti, jonka vetovoima olisi auringon vetovoimaa suurempi, niin maan rata kaartuisi tuota harhailevaa tähteä kohti, ja maapallomme, sen saattolaiseksi muuttuneena, siirtyisi niin pitkän matkan päähän, ettei auringonsäteillä enää olisi vaikutusta sen pintaan."

"Niin voisi todellakin tapahtua", vastasi Barbicane, "mutta ehkä moisen siirtymisen seuraukset eivät sentään olisi niin pelottavia kuin luulet."

"Miksi eivät?"

"Koska pakkanen ja kuumuus vielä olisivat tasapainosuhteessa maapallollamme. Onhan laskettu, että jos vuoden 1861 pyrstötähti olisi temmannut maapallon mukaansa, olisi tämä etäisimmillään auringosta tuntenut ainoastaan kuusitoista kertaa niin paljon lämpöä kuin mitä kuu meille lähettää, mikä lämpö voimakkaimmilla linsseillä polttopisteeseen keskitettynä ei olisi tuottanut mitään huomattavaa vaikutusta."

"No?" virkahti Michel.

"Odotahan", vastasi Barbicane. "On myöskin laskettu, että maa periheliumissaan eli lähimpänä aurinkoa olisi saanut kestää kaksikymmentäkahdeksantuhatta kertaa kesän lämmön, mutta tuo lämpö, joka olisi voinut sulattaa maan ainekset, olisi synnyttänyt paksun pilvikerroksen maan ympärille, joka olisi tuon suunnattoman lämpömäärän vaimentanut. Näin olisivat pakkanen ja kuumuus hillinneet toisiaan, ja tuloksena olisi ollut luultavasti siedettävä keskilämpö."

"Mutta kuinka moneksi asteeksi arvioidaan tähtien välisen avaruuden lämpö?" kysyi Nicholl.

"Ennen", vastasi Barbicane, "luultiin, että se oli äärettömän alhainen. Teoreettisesti tutkien jouduttiin merkitsemään se miljooniksi asteiksi nollan alapuolella. Vasta Fourier, Michelin maanmies, tiedeakatemian kuuluisa oppinut, palautti nuo numerot oikeampiin arvioihin. Hänen mukaansa ei avaruuden lämpömäärä alita kuuttakymmentä pakkasastetta."

Michel vihelsi.

"Se on jotakuinkin napaseutujen lämpömäärä", lisäsi Barbicane; "Melvillen saarella tai Reliancen linnoituksessa havaittu pakkanen oli viisikymmentäkuusi astetta."

"Ei ole vielä todistettu", virkkoi Nicholl, "ettei Fourier erehtynyt laskelmissaan. Muistaakseni eräs toinen ranskalainen, nimeltä Pouillet, arvioi avaruuden pakkasmäärän sataankuuteenkymmeneen asteeseen. Sen me tarkistamme."

"Emme tällä hetkellä", vastasi Barbicane, "sillä osuessaan suoraan lämpömittariimme auringonsäteet tuottaisivat varsin korkean astemäärän. Mutta kun olemme päässeet kuuhun, on meillä sen viisitoista vuorokautta pitkien öiden aikana siihen kokeeseen kyllin aikaa, sillä saattolaisemme liikkuu tyhjyydessä."

"Mutta mitä sinä tyhjyydellä tarkoitat?" kysyi Michel. "Onko se ehdotonta tyhjyyttä?"

"Se on ehdotonta ilmattomuutta."

"Jossa ilman tilalla ei ole mitään?"

"On kyllä; siellä on eetteriä", vastasi Barbicane,

"Ahaa, mutta mitä se eetteri on?"

"Eetteri, ystäväni, on painottomien atomien kasaantumaa, jotka kokoonsa nähden ovat molekyylifysikaalisten teosten mukaan suhteellisesti yhtä etäällä toisistaan kuin taivaankappaleet avaruudessa. Ja kuitenkin niiden välit ovat lyhyemmät kuin kolme miljoonasosaa millimetriä. Nämä atomit saavat väräjämisellään aikaan valon ja lämmön, tehden joka sekunti neljäsataakolmekymmentä triljoonaa heilahdusta, joiden laajuus on ainoastaan neljästä kuuteen kymmentuhannesosaan millimetriä."

"Miljardeja miljardien päälle!" huudahti Michel Ardan. "Onko nuo heilahdukset sitten mitattu ja luettu? Kaikki tuo, ystävä Barbicane, en oppineiden numeroita, jotka korvissa kuulostavat pelottavilta, eivätkä järjelle sano mitään."

"Mutta täytyyhän osata laskea..."

"Ei, parempi on vertailla. Triljoona ei merkitse mitään. Vertaus voi sanoa kaikki. Esimerkiksi: kun olet minulle toistellut, että Uranuksen koko on seitsemänkymmentäkuusi kertaa suurempi kuin maan, että Jupiter on tuhatkolmesataa kertaa suurempi ja aurinko miljoona kolmesataatuhatta kertaa suurempi, en siitä tule paljoa viisaammaksi. Siksipä pidänkin parempana, paljoa parempana Donble Liégcoisin vanhoja vertauksia, joissa moukkamaisesti sanotaan, että aurinko on vesimelooni, pari jalkaa läpimitaltaan, Jupiter appelsiini, Saturnus pienoisomena, Neptunus iso kirsikka, Uranus pienempi kirsikka, maapallo papu, Venus vihreä herne, Mars iso neulannuppi, Merkurius sinapinsiemen ja Juno, Ceres, Vesta ja Pallas vain hiekanjyväsiä! Silloin saa edes jotakin kouraantuntuvaa!"

Michelin sanatulvan jälkeen oppineita ja heidän silmääräpäyttämättä levittämiään triljoonia vastaan ryhdyttiin Satelliten hautaamiseen. Se oli yksinkertaisesti heitettävä avaruuteen samalla tapaa kuin merimiehet heittävät ruumiin mereen.

Mutta, niinkuin puheenjohtaja Barbicane oli neuvonut, siinä piti toimia ripeästi, jotta menetettäisiin mahdollisimman vähän ilmaa, jonka kimmoisuus olisi sen nopeasti purkanut tyhjään avaruuteen. Vaarnat oikeanpuolisesta tähystysreiästä, jonka aukko oli noin kolmenkymmenen senttimetrin levyinen, ruuvattiin huolellisesti irti, samalla kun Michel surusta masentuneena seisoi valmiina heittämään koiransa tyhjyyteen. Voimakkaalla vivulla siirrettävä ruutu, jolla menettelyllä kyettiin voittamaan sisäilman puristus ammuksen seiniä vasten, kääntyi nopeasti saranoillaan, ja Satellite sinkautettiin ulos. Vain jokunen ilmamolekyyli pääsi livahtamaan ammuksesta, ja toimitus onnistui niin hyvin, ettei Barbicane myöhemmin pelännyt heittää ulos myös sitä tarpeetonta ruuhkaa, joka oli heidän kulkuneuvossaan tiellä.

KUUDES LUKU

Kysymyksiä ja vastauksia

Joulukuun 4. p:nä näyttivät kellot viittä aamulla maan ajan mukaan, kun matkustajat heräsivät viisikymmentäneljä tuntia vaellettuaan. Ajassa he eivät olleet enemmällä kuin viidellä tunnilla neljänäkymmenellä minuutilla ylittäneet arvioidun ammuksessa oleskelunsa puoliväliä, mutta matkasta he olivat jo ehtineet suorittaa seitsemän kymmenettä osaa. Se johtui heidän vauhtinsa säännöllisestä hiljentymisestä.

Kun he tarkkasivat maata alimmasta ikkunasta, esiintyi se heille enää vain tummana auringonsäteisiin uponneena täplänä. Ei enää sirppiä, ei enää mitään valoa. Huomenna keskiyöllä olisi maa ihan pimeä samalla hetkellä kuin kuu olisi täysi. Heidän yläpuolellaan läheni kuu yhä enemmän ammuksen suoraa uraa, joten kohtaaminen tapahtuisi määrähetkellä. Yltympäri välkkyi mustassa holvissa loistavia pisteitä, jotka näkyivät hitaasti muuttavan paikkaansa. Mutta sen melkoisen matkan päästä, missä ne olivat, ei niiden suhteellinen suuruus näkynyt muuttuvan. Aurinko ja tähdet esiintyivät sellaisina kuin maasta katseltuina. Kuu sensijaan oli aika lailla suurentunut; mutta matkustajain kaukoputket, jotka eivät olleetkaan kovin voimakkaita, eivät vielä sallineet hyödyllisten havaintojen tekemistä sen pinnalla ja sen paikallisten tai geologisten suhteiden tutkimista.

Muutoin kuluikin aika loppumattomissa keskusteluissa. Haasteltiin varsinkin kuusta. Jokainen toi keskustelun kekoon omien erikoistietojensa korren. Ammus, sen asema, sen suunta, mahdolliset tapahtumat ja ne varokeinot, joihin kuuhun pudottaessa oli ryhdyttävä, olivat ehtymättömänä arvelujen ja otaksumien aiheena.

Juuri kun oltiin aamiaisella, aiheuttikin muuan Michelin tekemä ammusta koskeva kysymys Barbicanelta varsin merkillisen vastauksen, joka ansaitsee tulla mainituksi.

Otaksuen, että ammus olisi äkkiä pysähtynyt silloin, kun sitä vielä kiidätti huima alkuvauhti, Michel tahtoi tietää, mitkä olisivat tuollaisen pysähdyksen seuraukset.

"Mutta", vastasi Barbicane, "minä en käsitä, kuinka ammus olisi voinut pysähtyä."

"Otaksukaamme", tiukkasi Michel.

"Toteutumaton otaksuma", vastasi käytännöllinen Barbicane, "jollei työntövoima olisi loppunut. Mutta silloin sen nopeus olisi hiljentynyt vähitellen, eikä se olisi pysähtynyt äkkiä."

"Ajattelehan, että se olisi avaruudessa törmännyt yhteen jonkun kappaleen kanssa."

"Minkä sitten?"

"Sen suunnattoman meteorin, jonka kohtasimme."

"Silloin", virkkoi Nicholl, "olisi ammus särkynyt tuhansiksi pirstaleiksi ja me sen mukana."

"Enemmänkin", vastasi Barbicane; "me olisimme elävältä palaneet."

"Palaneet!" huudahti Michel. "Jukoliste! Pahoittelenpa, ettei yhteentörmäystä tapahtunut, jotta olisimme nähneet."

"Ja sinä olisit nähnyt", vastasi Barbicane. "Nykyisin tiedetään, ettei kuumuus muuta ole kuin liikunnon tulos. Kun lämmitetään vettä, toisin sanoen, kun siihen lisätään kuumuutta, merkitsee se, että sen molekyylit pannaan liikkeelle."

"Vai niin", virkkoi Michel; "sepä on nokkela teoria!"

"Ja oikea, arvoisa ystäväni, sillä se selittää kaikki lämpöilmiöt. Lämpö ei ole muuta kuin molekyyliliikettä, vain jonkun esineen hiukkasten heilahtelua. Kun junaa jarrutetaan, se pysähtyy. Mutta mitä tulee liikkeestä, joka sitä kiidätti? Se muuttuu lämmöksi, ja jarru kuumenee. Miksi rasvataan pyöränakselit? Niiden kuumenemisen ehkäisemiseksi, koska kuumeneminen olisi kuljettamisessa menetettyä vauhtia. Käsitätkö?"

"Enkö käsittäisi!" vastasi Michel. "Varsin mainiosti. Miksi minun niin kauan juostuani, että olen kuin uitettu ja hikoilen suuria pisaroita, täytyy pysähtyä? Ihan yksinkertaisesti siksi, että liikuntoni on muuttunut lämmöksi!"

Barbicane ei voinut olla hymyilemättä tälle Michelin vastaukselle. Sitten hän palaten teoriaansa virkkoi:

"Niinpä siis yhteentörmäyksessä olisi känyt ammuksellemme niinkuin käy luodille, joka putoaa polttavana maahan, osuttuaan metallilaattaan. Se on lämmöksi muuttunutta liikettä. Siispä vakuutan, että jos ammuksemme, olisi kolahtanut jättiläismeteoria vasten, niin sen äkkiä pysähdytetty vauhti olisi kehittänyt kuumuutta, joka silmänräpäyksessä olisi haihduttanut sen höyryksi."

"Mitä siis tapahtuisi", kysyi Nicholl, "jos maa äkkiä pysähtyisi kiertoliikkeessään?"

"Sen lämpömäärä kohoaisi niin suureksi", vastasi Barbicane, "että se heti muuttuisi höyryksi."

"No", virkkoi Michel, "siinäpä olisi varsin mutkaton keino lopettaa maailma!"

"Entä jos maa putoaisi aurinkoon?" tiedusti Nicholl.

"Laskelmien mukaan", selitti Barbicane, "synnyttäisi tuo putoaminen yhtä paljon lämpöä kuin tuhatkuusisataa maapallon kokoista möykkyä kivihiiliä."

"Siitä saisi aurinko melkoista lisälämpöä", vastasi Michel Ardan, "josta Uranuksen ja Neptunuksen asukkaat eivät suinkaan olisi pahoillaan, he kun varmaankin ovat kiertotähdillään viluun kuolemaisillaan."

"Täten siis, hyvät ystävät", jatkoi Barbicane, "synnyttää jokainen äkisti pysähdytetty liike lämpöä, ja sen teorian nojalla on voitu otaksua, että auringon kehrän kuumuutta pitää yllä sen pinnalle lakkaamatta tihkuva meteorisade. Onpa vielä laskettu..."

"Nyt täytyy olla varuillaan", jupisi Michel, "sillä numeroita alkaa singahdella."

"On laskettu", jatkoi järkkymätön Barbicane, "että jokaisen aurinkoon putoavan meteorin täytyy synnyttää niin paljon lämpöä kuin neljätuhatta samankokoista määrää hiiliä."

"Ja mikä on auringon lämpö?" kysyi Michel.

"Se on yhtä suuri kuin minkä synnyttäisi kahdenkymmenenseitsemän kilometrin paksulti aurinkoa ympäröivän hiilikerroksen palaminen."

"Ja se lämpö...?"

"Voisi tunnissa kiehuttaa kaksi miljardia yhdeksänsataa miljoonaa kuutiomyriametriä vettä."

"Eikä se kuitenkaan kärvennä meitä!"

"Ei", vastasi Barbicane, "koska maan ilmakehä imee neljä kymmenesosaa auringon lämmöstä. Sitäpaitsi on maan saama lämpömäärä ainoastaan kaksi tuhatmiljoonasosaa säteilyn kokonaissummasta."

"Näen hyvin, että kaikki on järjestetty parhain päin", vastasi Michel, "ja että tämä ilmakehä on hyödyllinen keksintö, koska se ei tee meille ainoastaan mahdolliseksi hengittää, vaan estää meidät paistumasta."

"Niin", myönsi Nicholl; "mutta valitettavasti ei kuussa ole siten laita."

"Pyh", virkahti Michel alati luottavaisena, "jos siellä on asukkaita, niin ne hengittävät. Jollei niitä enää ole, ovat he toki jättäneet kylliksi happea kolmelle miehelle, vaikkapa vain rotkojen pohjaan, mihin sen raskaus olisi sen kasannut. Noh, me emme kiipeä vuorille! Siinä kaikki."

Ja nousten paikaltaan Michel meni katselemaan kuun kehrää, joka loisti sietämättömän kirkkaana.

"Jukoliste", huudahti hän, "kylläpä tuolla ylhäällä täytyy olla kuuma!"

"Ja sitäpaitsi", vastasi Nicholl, "kestää päivä siellä kolmesataakuusikymmentä tuntia."

"Sensijaan", huomautti Barbicane, "ovat yöt samanmittaisia, ja kun lämpö johtuu säteilystä, ei siellä voi yöllä olla enempää lämpöä kuin avaruudessa."

"Hauska maa!" virkkoi Michel. "Mutta eipä väliä! Minä tahtoisin jo olla siellä! Heh, hyvät toverit, eikö tunnu varsin kummalliselta, kun saamme maan kuuksemme. Näemme sen nousevan taivaanrannalta. Tunnemme sen mantereiden hahmottelun ja voimme sanoa: tuolla on Amerikka, tuolla Eurooppa; ja sitten katselemme, kuinka se häviää auringon säteisiin! Kuulehan, Barbicane, onko kuun asukkailla pimennyksiä?."

"On, auringonpimennyksiä", vastasi Barbicane, "silloin, kun noiden kolmen taivaankappaleen keskukset ovat samalla viivalla ja maa keskimmäisenä. Mutta ne ovat ainoastaan rengasmaisia pimennyksiä, joiden aikana maa joutuu tulenvarjostimen tavoin peittämään kuun kehrää, jättäen siitä kumminkin suurimman osan näkyviin."

"Ja miksei", kysyi Nicholl, "satu täydellistä pimennystä? Eikö maan heittämä varjokeila ulotu kuun ulkopuolellekin?"

"Kyllä, jollei oteta lukuun maan ilmakehän aiheuttamaa taittumista. Olkoon siis delta vaakasuora parallaksi ja p näennäisen läpimitan puolikas..."

"Uh", huudahti Michel, "puolikas v nollan neliöstä...! Puhu kaikille tajuttavaa kieltä, sinä algebran ihminen!"

"No niin. Jokapäiväisellä kielellä lausuttuna", vastasi Barbicane, "on kuun keskietäisyys maasta kuusikymmentä kertaa maan säde, mutta taittumisen vuoksi varjokeila supistuu vähempään kuin neljäänkymmeneenkahteen säteeseen. Siitä on seurauksena, että pimennysten aikana kuu on varsinaisen varjokeilan ulkopuolella ja että aurinko ei lähetä sille ainoastaan reunasäteitään, vaan keskussäteitäänkin."

"Minkätähden sitten", tutkaili Michel pilkallisesti, "siellä on pimennyksiä, vaikkei niitä pitäisi olla?"

"Vain siksi, että taittuminen heikontaa auringonsäteet ja että ilmakehä, jonka läpi ne tunkeutuvat, sammuttaa niistä suurimman osan."

"Tuo selitys tyydyttää minua", vastasi Michel. "Ja sitäpaitsi saadaanhan nähdä, kun sinne tullaan. Sanohan nyt minulle, Barbicane, luuletko että kuu on entinen pyrstötähti?"

"Siinäpä ajatus!"

"Niin", vastasi Michel herttaisen itserakkaasti, "minä vähän aavistelen jotakin sellaista."

"Mutta se ajatus ei ole alkuaan herännyt Michelissä", huomautti Nicholl.

"No, minäpä siis kynnänkin muiden vasikoilla!"

"Niin kyllä", vastasi Nicholl. "Muinaisten kansojen todistuksen perusteella arkadialaiset väittivät esi-isiensä asuneen maan päällä ennenkuin kuusta oli tullut sen saattolainen. Pitäen sitä lähtökohtanaan ovat jotkut tiedemiehet arvelleet kuuta pyrstötähdeksi, jonka rata joskus toi sen kyllin lähelle maata, jotta maan vetovoima otti sen valtaansa."

"Ja mitä totta tuossa otaksumassa on?" kysyi Michel.

"Ei mitään", vastasi Barbicane, "ja todistuksena siitä on, ettei kuu ole säilyttänyt merkkiäkään siitä kaasuverhosta, joka aina seuraa pyrstötähtiä."

"Mutta", huomautti Nicholl, "eikö kuu olisi, ennenkuin siitä tuli maan saattolainen, voinut periheliumissaan sivuuttaa aurinkoa kyllin läheltä jättääkseen sinne haihtumisen seurauksena kaiken kaasuaineensa?"

"Se on mahdollista, ystävä Nicholl, mutta ei luultavaa."

"Miksi ei?"

"Siksi että... Totisesti, minä en siitä tiedä mitään."

"Ah, kuinka monta sataa nidosta", huudahti Michel, "voitaisiinkaan kirjoittaa kaikesta siitä, mitä ei tiedetä! – Mutta mitä kello on?"

"Kello on kolme", ilmoitti Nicholl.

"Kuinka aika kiitää!" virkkoi Michel, "meidänlaistemme oppineiden keskustelussa! Minä tunnen tosiaan oppivani liikaa. Minusta tulee viisauden kaivo!"

Näin sanoen Michel hinasi itsensä ammuksen kattoholviin asti "paremmin tarkatakseen kuuta", kuten hän sanoi. Sillä välin hänen toverinsa katselivat avaruutta alaruudusta. Mitään uutta ei ollut havaittavissa.

Tultuaan jälleen alas Michel Ardan lähestyi sivuaukkoa, ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus.

"Mikä nyt?" kysyi Barbicane.

Puheenjohtaja lähestyi ikkunaa ja näki jonkinlaisen mustan, litistyneen säkin kellumassa ulkona jonkin metrin päässä ammuksesta. Se näytti liikkumattomalta niinkuin ammuskin, ja sitä kuljetti siis sama ylöspäin vievä liike.

"Mikähän tuo vehje on?" toisti Michel Ardan. "Onko se niitä avaruuden hiukkasia, joita ammuksemme pitää vetovoimansa piirissä, niin että seuraa meitä kuuhun asti?"

"Minua ihmetyttää", vastasi Nicholl, "että tuon esineen ominaispaino, joka varmaan on ammuksen painoa alhaisempi, sallii sen pysytellä niin tarkasti likellämme."

"Nicholl", selitti Barbicane hetkisen mietittyään, "minä en tiedä mikä tuo esine on, mutta tiedän varsin hyvin, miksi se pysyy ammuksen kohdalla."

"No miksi?"

"Koska me liikumme tyhjyydessä, hyvä kapteeni, ja koska esineet tyhjyydessä putoavat tai liikkuvat – mikä on sama asia – yhtäläisellä nopeudella painostaan ja muodostaan huolimatta. Ainoastaan ilma luo vastuksellaan vauhdin erilaisuuksia. Jos ilmanpitävästi tyhjennetään putki, niin sinne heitetyt esineet, tomuhiukkaset tai lyijypalat, putoavat yhtä nopeasti. Täällä avaruudessa on sama syy, samoin seurauksin."

"Ihan oikein", myönsi Nicholl, "ja kaikki, mitä sinkautamme ulos ammuksestamme, seuraa sitä lakkaamatta matkalla kuuhun asti."

"Oh, mitä hölmöjä me olemmekaan!" huudahti Michel.

"Miksi sinä meitä sillä lailla määrittelet?" kysyi Barbicane.

"Siksi, että meidän olisi pitänyt täyttää ammus hyödyllisillä kapineilla, kirjoilla, koneilla, työkaluilla ja niin poispäin. Olisimme heittäneet ne kaikki ulos, ja kaikki olisi seurannut perässä! Mutta nyt juolahtaa mieleeni jotakin. Miksi emme matkusta tuolla ulkona niinkuin tuo meteori? Miksi emme heitä itseämme tähystysreiästä avaruuteen? Mikä nautinto olisikaan tuntea itsensä tuolla tavoin eetterin kannattelemana, onnellisempana kuin lintu, jonka täytyy aina liikuttaa siipiään pysytellessään ilmassa!"

"Niin kyllä", virkkoi Barbicane, "mutta kuinka siellä hengittäisimme?"

"Pahuksen ilma, joka puuttuu niin sopimattomaan aikaan!"

"Mutta jollei se puuttuisi, Michel, niin koska sinun tiiviytesi on pienempi kuin ammuksen, jäisit sinä varsin pian jälkeen."

"Siis nurinkurinen suhde?"

"Mitä nurinkurisin."

"Ja täytyy siis pysyä tähän vaunuun vangittuina?"

"Täytyy."

"Ah!" kirkaisi Michel kovalla äänellä.

"Mikä sinun nyt on?" kysyi Nicholl.

"Nyt tiedän, mikä tuo oletettu meteori on! Se ei ole lainkaan taivaankappale. Se ei ole räjähtäneen kiertotähden pirstale!"

"Mikä se sitten on?" tiedusti Barbicane.

"Se on onneton koiramme! Se on Dianan aviopuoliso!"

Tosiaan, tuo muodottomaksi, tuntemattomaksi mytistynyt möhkäle oli Satelliten raato; litistynyt kuin tyhjäksi pumputtu säkkipilli. Ja se kohosi, kohosi yhä ylemmäksi!

SEITSEMÄS LUKU

Päihtymyksen hetki

Täten siis näissä omituisissa olosuhteissa tapahtui ihmeellinen, mutta looginen, eriskummainen, mutta selitettävä ilmiö. Jokaisen ammuksesta heitetyn esineen täytyi seurata samaa rataa sen kanssa. Siinä oli keskustelun aihe, jota iltapuhteella ei ehditty pohtia loppuun. Näiden kolmen matkustajan levoton mielenkiinto sitäpaitsi lisääntyi sikäli kuin he lähestyivät retkensä päämäärää. He odottivat jotakin aavistamatonta, uusia ilmiöitä, eikä heidän nykyisessä mielentilassaan olisi mikään heitä ihmetyttänyt. Heidän liiaksi kiihottunut mielikuvituksensa ehti ammuksen edelle, jonka vauhti väheni melkoisesti heidän sitä tuntemattaan. Mutta kuu kasvoi heidän silmissään, ja he uskoivat, ettei heidän enää tarvinnut kuin ojentaa kätensä siihen tarttuakseen.

Seuraavana aamuna, joulukuun 5. päivänä, kaikki kolme olivat pystyssä jo kello viideltä. Tämän päivän piti olla heidän matkansa viimeinen, jos laskelmat olivat tarkat. Vielä samana iltana keskiyön aikaan, juuri kun kuu olisi täysimmillään, he saavuttaisivat sen loistavan kehrän. Ensi yönä päättyisi tämä matka – merkillisin, mikä muinaisina tai nykyisinä aikoina oli suoritettu. Ja jo aamusta asti he tervehtivät yön kuningatarta sen säteiden hopeoimien tähystysreikien lävitse luottavaisella ja iloisella hurraahuudolla.

Kuu sousi majesteetillisesti tähtien täplittämälle taivaankannelle. Vielä muutama aste, ja se saavuttaisi juuri sen kohdan avaruudessa, missä ammus sen tapaisi. Omien havaintojensa mukaan Barbicane laski, että ammus kohtaisi saattolaisen pohjoisen pallonpuoliskon, missä levisi äärettömiä lakeuksia ja vuoria harvassa – otollinen sattuma, jos kuun ilmakehä, kuten arveltiin oli tallella ainoastaan syvennyksissä.

"Muuten", huomautti Michel Ardan, "onkin tasanko paljon sopivampi maihinlaskupaikka kuin vuori. Jos kuun asukas laskettaisiin Euroopassa Mont Blancin kukkulalle tai Aasiassa Himalajan huipulle, olisi hän saapunut tukalaan paikkaan!"

"Sitäpaitsi", lisäsi kapteeni Nicholl, "pysyisi ammus tasaisella maalla liikkumattomana, kun kerran olisi siihen koskettanut. Rinteellä se sensijaan kierisi kuin lumivyöry, ja kun emme ole oravia, emme pääsisi sieltä ehjin nahoin ulos. Kaikki on siis parhain päin."

Uhkarohkean yrityksen menestys ei tosiaan enää näyttänyt epäiltävältä. Muuan miete kuitenkin askarrutti Barbicanea; mutta kun hän ei tahtonut saattaa matkatovereitaan levottomiksi, pysyi hän siitä vaiti.

Ammuksen suuntautuminen kuun pohjoiselle pallonpuoliskolle osoitti näet, että sen ura oli jonkin verran poikennut syrjään. Matemaattisesti laskien olisi tähtäyksen täytynyt sinkauttaa luoti ihan keskelle kuun kehrää. Jollei se saapuisi sinne, oli se hiukan poissa tolaltaan. Mikä siihen oli syynä? Barbicane ei voinut käsittää eikä päättää tämän horjahduksen merkitystä, koska häneltä puuttui osviittoja. Hän toivoi kuitenkin, ettei siitä olisi muuta seurausta kuin ammuksen joutuminen kuun ylemmälle laidalle, maahan laskeutumiseen sopivammalle seudulle.

Ilmoittamatta levottomuuttaan tovereilleen Barbicane siis tyytyi tuon tuostakin tarkkailemaan kuuta, koettaen havaita, eikö ammuksen suunta muuttuisi. Sillä asema olisi ollut kauhea, jos ammus osumatta maaliinsa ja sujahtaen kehrän tuollepuolen olisi syöksynyt tähtitaivaan avaruuksiin.

Tällä hetkellä kuussa sensijaan että se olisi esiintynyt litteänä kiekkona saattoi jo havaita mykevyyttä. Jos auringonsäteet olisivat osuneet siihen vinosti, olisi varjo korostanut korkeita vuoria, jotka olisivat selvästi näkyneet. Katse olisi voinut tunkeutua tulivuorten aukkojen ammottavaan kuiluun ja tarkata äärettömiä tasankoja juovittavia kouruja. Mutta kaikki korkeussuhteet tasoittuivat vielä tuossa heleässä loistossa. Vaivoin erotettiin edes ne isot täplät, jotka antavat kuulle ihmiskasvojen ilmeen.

"Kasvot kyllä", virkkoi Michel Ardan, "mutta minua säälittää Apollon herttainen sisar, sillä hänen kasvonsa ovat kovin pisamaiset!"

Matkustajat, jotka yhä enemmän lähestyivät päämääräänsä, eivät lakanneet tarkkaamasta tätä uutta maailmaa. Heidän mielikuvituksensa kuljetti heitä noiden tuntemattomien maiden läpi. He kiipesivät korkeille huipuille. He laskeutuivat laajojen kattilanmuotoisten vuorilaaksojen pohjaan. Siellä täällä he luulivat näkevänsä laajoja meriä, jotka harventuneessa ilmakehässä tuskin pysyivät koossa, ja jokia, jotka niihin vyöryttelivät vuorten antimia. Kuilun yli kumartuneina he toivoivat kuulevansa ääniä tuolta iäti mykkänä tyhjyyden yksinäisyydessä pysyvältä tähdeltä.

Tämä viimeinen matkapäivä jätti heille sykähdyttäviä muistoja. He merkitsivät sen pienimmätkin yksityisseikat. Epämääräinen levottomuus valtasi heidät, sikäli kuin he lähestyivät päämääräänsä, ja olisi käynyt kaksinkertaiseksi, jos he olisivat tunteneet, kuinka laimea heidän vauhtinsa nyt oli. Se olisi heistä näyttänyt riittämättömältä kuljettamaan ammusta perille. Nyttemmin se tuskin "painoi" enää mitään. Sen paino väheni lakkaamatta ja loppuisi kokonaan rajalinjalla, jolla kuun ja maan vetovoimat kumoavat toisensa, saaden niin hämmästyttäviä tuloksia aikaan.

Näistä mietteistä huolimatta Michel Ardan ei kuitenkaan unohtanut valmistaa aamuateriaa täsmällisesti kuten ennenkin. Syötiin hyvällä ruokahalulla. Ei voinut olla mitään oivallisempaa kuin tämä kaasulla kiehautettu lihaliemi, ei mitään näitä lihasäilykkeitä parempaa. Jokin lasillinen ranskalaista hyvää viiniä nautittiin aterian lopuksi. Tällöin Michel Ardan huomautti, että kuun viininviljelijät, joiden tarhoja tuo hehkuva aurinko lämmitti, kaiketi tislasivat mitä jaloimpia viinejä – jos heitä vain oli olemassa. Muuten ei huolehtiva ranskalainen suinkaan ollut unohtanut ottaa matkatarpeittensa joukkoon muutamia arvokkaita istukkaita Médocin ja Côte-d'Orin viiniköynnöksistä, joihin hän erikoisesti luotti.

Reisetin ja Regnaultin kone toimi edelleenkin äärettömän tarkasti. Ilma pysyi ehdottoman puhtaana. Mikään hiilihapon hiukkanen ei voinut vastustaa kalia, ja happi taas oli kapteeni Nichollin sanojen mukaan "aivan ensiluokkaista." Se vähäinen vesihöyrymäärä, joka ammuksessa oli, sekaantui ilmaan lieventäen sen kuivuutta, ja monet Pariisin, Lontoon ja New Yorkin asunnot, monet teatterisalit eivät varmaankaan olleet yhtä terveellisiä.

Mutta jotta kone toimisi säännöllisesti, oli tarpeellista pitää sitä täydellisessä kunnossa. Ja joka aamu Michel tarkastikin vuotoregulaattorit, koetteli tappeja ja järjesti hehkumittarilla kaasun kuumuuden.

Kaikki oli tähän asti käynyt hyvin, ja kunnon J.T. Mastonia matkien alkoivat matkustajat tuntea oireita lihomiseen, joka olisi tehnyt heidät tuntemattomiksi, jos heidän vankeutensa olisi jatkunut muutamia kuukausia. Sanalla sanoen, heidän laitansa oli niinkuin häkkiin suljettujen kanojen – heille alkoi kasvaa vatsaa.

Katsellessaan tähystysaukoista Barbicane näki alati kummittelevan koiranraadon ja erinäiset ammuksesta heitetyt esineet, jotka sitä itsepäisesti seurasivat. Diana ulvoi surullisesti huomatessaan Satelliten jäännökset. Nämä tähteet näyttivät yhtä liikkumattomilta kuin jos ne olisivat olleet vankalla pinnalla.

"Kuulkaahan, hyvät ystävät", virkkoi Michel Ardan, "jos joku meistä olisi lähtösysäyksessä nutistunut, olisi meille käynyt varsin vaikeaksi häntä haudata – mitä sanoinkaan? — upottaa eetteriin, koska täällä eetteri korvaa maan mullan. Tuon raadon lailla olisi vainaja soimaten seurannut meitä avaruudessa."

"Se olisi ollut surullista", sanoi Nicholl.

"Ah", jatkoi Michel, "minä valitan, ettemme voi huviksemme kävellä tuolla ulkopuolella. Mikä nautinto olisikaan kellua kirkkaassa eetterissä, kylpeä, kieriskellä auringon puhtaissa säteissä. Jos Barbicane vain olisi huomannut varustautua sukelluslaitteella ja ilmapumpulla, olisin uskaltanut mennä tuonne ulos ja istahdellut khimairan ja siipihevon asentoihin ammuksen huipulle."

"Mutta, rakas Michel", vastasi Barbicane, "et sinä siellä kauan olisi vaappunut, sillä sukelluspuvustasi huolimatta, joka sinun sisältämäsi ilman painosta olisi laajentunut, sinä olisit räjähtänyt kuin granaatti tai pikemminkin kuin ilmapallo, joka kohoaa liian korkealle. Älä siis kadu mitään äläkä unohda, että niin kauan kuin kellumme tyhjyydessä täytyy sinulta kieltää kaikki haaveelliset huvikävelyt ammuksen ulkopuolella."

Michel Ardan suvaitsi jossakin määrin uskoa, että näin olisi tapahtunut. Hän myönsi, että asia oli vaikea, mutta "mahdottomaksi" hän ei sitä myöntänyt – sitä sanaa hän ei milloinkaan lausunut.

Keskustelu siirtyi tästä puheenaiheesta toiseen eikä herpaantunut hetkeksikään. Ystävyksistä näytti, että näissä olosuhteissa ajatukset versoivat heidän aivoissaan kuin kevään ensimmäisessä lämmössä puhkeavat lehdet. He tunsivat mielikuvituksensa paisuvan.

Niiden kysymysten ja vastausten keskellä, joita tämän aamukauden kuluessa vaihdettiin, teki Nicholl erään kysymyksen, joka ei saanut välitöntä ratkaisua.

"Ah niin", virkkoi hän, "hauskaa kylläkin matkustaa kuuhun, mutta millä tavoin sieltä palaamme?"

Hänen kaksi puhetoveriaan katselivat toisiaan ihmettelevin ilmein. Olisi luullut, että tuo kysymys esiintyi heille ensimmäistä kertaa.

"Mitä sillä tarkoitatte, Nicholl?" kysyi Barbicane vakavasti.

"Pyrkiä takaisin jostakin maasta ennenkuin on sinne saapunutkaan", lisäsi Michel, "tuntuu minusta ennenaikaiselta."

"Minä en sano tätä peräytyäkseni", jatkoi Nicholl, "mutta toistan kysymykseni: Millä keinoin sieltä palaamme?"

"Siitä en tiedä mitään", vastasi Barbicane.

"Ja jos olisin tiennyt, kuinka sieltä voi palata", virkkoi Michel, "niin en olisi matkalle lähtenytkään."

"Siinäpä vastaus!" huudahti Nicholl.

"Minä hyväksyn Michelin sanat ja lisään, että tällä hetkellä ei sillä kysymyksellä ole meille mitään merkitystä. Myöhemmin, kun katsomme sopivaksi palata, harkitsemme asiaa. Vaikkei siellä olekaan kolumbiadia, on siellä sentään tämä ammus."

"Suurikin etu! Ammus ilman tykkiä!"

"Tykki voidaan valmistaa", vastasi Barbicane. "Ruutia voidaan valmistaa. Ei metalleja, ei salpietaria eikä hiiltä voi puuttua kuun sisuksista. Sitäpaitsi ei tulomatkalla tarvitse voittaa muuta kuin kuun vetovoima, ja silloin riittää kohota noin kolmekymmentätuhatta kilometriä pudotakseen maan pinnalle pelkän painovoiman avulla."

"Riittää", virkkoi Michel kiihtyen. "Älköön enää pohdittako palaamista! Olemme siitä jo liiankin paljon puhuneet! Ajatusten vaihto entisten kanssaihmistemme kanssa maan päällä taas ei käyne vaikeaksi."

"Ja millä lailla se tapahtuisi?"

"Kuun tulivuorten sinkauttamien meteorien avulla."

"Hyvä tuuma, Michel", vastasi Barbicane vakavasti. "Laplace on laskenut, että meidän tykkiemme voima viisikertaisena riittäisi lähettämään meteorin kuusta maahan. Eikä ole tulivuorta, jonka heittovoima ei olisi suurempi."

"Hurraa!" huudahti Michel. "Nepä ovat käteviä kapineita ne meteorit eivätkä maksa mitään! Ja kuinka me näytämmekään postihallitukselle pitkää nenää! Mutta mieleeni johtuu..."

"Mitä sinun mieleesi johtuu?"

"Loistava ajatus! Miksi emme ole kiinnittäneet metallilankaa ammukseemme? Olisimme vaihtaneet sähkösanomia maan kanssa!"

"Tuhat tulimmaista", vastasi Nicholl, "ja etkö sinä laske miksikään yli kolmensadantuhannen kilometrin mittaisen metallilangan painoa?"

"En miksikään! Kolumbiadin panos olisi tehty kolminkertaiseksi. Tehty nelinkertaiseksi, viisinkertaiseksi!" huudahteli Michel, jonka lauseet saivat yhä hurjemman korostuksen.

"Täytyy vain tehdä pienoinen huomautus ehdotustasi vastaan", sanoi Barbicane. "Maan kiertoliikkeen vaikutuksesta näet olisi lankamme kiertynyt sen ympäri kuin touvi varppikelaan ja ehdottomasti kiskonut meidät takaisin maan päälle."

"Yhdysvaltain yhdeksänneljättä tähden nimessä", huudahti Michel, "on minulla siis tänään ainoastaan epäkäytännöllisiä aatteita, J.T. Mastonin arvoisia aatteita! Mutta nytpä juolahtaa mieleeni: jollemme palaa maahan, niin J.T. Maston kykenee tulemaan meitä tapaamaan."

"Niin, hän tulee", vastasi Barbicane. "Hän on rohkea, kunnon toveri. Ja mikä onkaan helpompaa? Eikö kolumbiadi ole edelleenkin upotettuna Floridan maankamaraan? Onko puutetta puuvillasta tai salpietarihaposta, joista voidaan valmistaa pumpuliruutia? Eikö kuu jälleen kulje Floridan taivaannavan yli? Eikö se kahdeksantoista vuoden kuluttua ole juuri samalla paikalla kuin tänään?"

"Niin", toisti Michel, "niin, Maston saapuu ja hänen kanssaan ystävämme Elphiston, Blomsberry, kaikki Tykkikerhon jäsenet, ja me lausumme heidät tervetulleiksi! Ja sitten järjestetään säännölliset ammusten kulkuvuorot maan ja kuun välille. Eläköön J.T. Maston!"

Luultavaa on, että vaikkei arvoisa J.T. Maston liene kuullutkaan hänen kunniakseen kohotettuja eläköönhuutoja, niin ainakin hänen korvansa soivat. Mitä hän sillä hetkellä puuhaili? Kaiketikin hän oli paikallaan Long's Peakin tähystysasemalla Kalliovuorilla, koettaen erottaa avaruudessa liikkuvaa, näkymätöntä ammusta. Jos hän ajatteli rakkaita tovereitaan, täytyy myöntää, etteivät nämä siinä suhteessa olleet häntä huonompia, vaan omituisen haltioitumisen vallassa omistivat hänelle parhaat ajatuksensa.

Mutta mistä johtui tämä kiihtymys, joka ammuksen matkustajissa silminnähtävästi lisääntyi? Eiväthän he olleet väkijuomista humaltuneet. Oliko tuo kummallinen aivojen herkkyys luettava poikkeuksellisten olosuhteiden ansioksi, kun he olivat tultuaan näin lähelle öiden lyhtyä, josta heidät erotti vain muutama tunti? Vaikuttiko kuu jollakin salaperäisellä tavalla heidän hermostoonsa? Heidän kasvonsa punertuivat kuin hehkuvan uunin säteilyssä; heidän hengityksensä kävi nopeammaksi, ja heidän keuhkonsa toimivat kuin pajan palkeet, heidän silmissään leimahteli omituinen kiilto, heidän äänensä kajahtelivat hirveän korostavasti, heidän sanansa paukahtelivat kuin hiilihapon sinkauttamat korkit samppanjapullojen suusta; heidän eleensä kävivät niin uhkaavan levottomiksi, että tila alkoi tulla ahtaaksi; ja omituista kyllä, he eivät itse mitenkään huomanneet tätä jännittynyttä mielentilaansa.

"Nyt", virkkoi Nicholl terävällä äänellä, "nyt kun en tiedä, palaamnieko kuusta, tahtoisin tietää, mihin siellä ryhdymme."

"Mihinkö siellä ryhdymme?" vastasi Barbicane, polkien jalkaansa kuin olisi miekkailusalissa. "Siitä minulla ei ole aavistustakaan!"

"Sinulla ei ole siitä aavistustakaan!" karjaisi Michel niin, että ammuksen seinät kajahtelivat.

"Ei, ei minulla ole siitä aavistustakaan!" toisti Barbicane ulvoen kilpaa puhetoverinsa kanssa.

"No, minäpä sen tiedän, minä", vastasi Michel.

"Puhu sitten!" kiljaisi Nicholl, joka ei enää voinut hillitä äänensä vihaista sävyä.

"Minä puhun, jos niin hyväksi näen", huudahti Michel, tarttuen hurjasti toverinsa käsivarteen.

"Sinun täytyy", kovisti Barbicane säikkyvin silmin ja käsi uhkaavana. "Sinä olet vietellyt meidät tälle kauhealle matkalle, ja me tahdomme tietää, minkätähden!"

"Niin", lisäsi kapteeni, "nyt kun en tiedä, minne menen, tahdon tietää, miksi sinne menen!"

"Miksikö?" huudahti Michel, hypäten metrin korkeudelle lattiasta. "Miksikö? Ottamaan haltuun kuun Yhdysvaltain nimessä! Että niihin lisättäisiin neljäskymmenes valtio! Kuun seutujen asuttamiseksi, niiden viljelemiseksi, viemään sinne kaikki taiteen, tieteen ja teollisuuden ihmeet! Sivistääksemme kuun asukkaita, jolleivät ne ole meitä sivistyneempiä, ja järjestääksemme siellä tasavallan, jollei niillä sitä jo ole!"

"Entä jollei kuussa ole asukkaita!" vastasi Nicholl, joka tämän selittämättömän päihtymyksen vaikutuksesta kävi kovin riidanhaluiseksi.

"Kuka sanoo, ettei siellä ole asukkaita!" kirkaisi Michel uhkaavasti.

"Minä!" karjaisi Nicholl.

"Kapteeni", sanoi Michel, "älä toista tuota hävyttömyyttä, taikka minä isken sinulta hampaat kurkkuusi."

Molemmat vastustajat olivat hyökkäämäisillään toistensa kimppuun, ja tämä sekava keskustelu uhkasi kehittyä käsikähmäksi, kun Barbicane hirveällä harppauksella tuli väliin.

"Seis, onnettomat!" sanoi hän asettaen toverukset selin toisiinsa. "Jollei kuussa ole asukkaita, niin tullaan toimeen ilman niitä."

"Niin", huudahti Michel, joka ei niistä sen enempää välittänyt. "Tullaan toimeen ilman niitä! Mitä me kuun asukkailla teemme! Hiisi vieköön kuun asukkaat!"

"Meille kuuluu kuun valtakunta", huusi Nicholl.

"Perustakaamme kolmisin tasavalta!"

"Minä olen kongressi", huudahti Michel.

"Ja minä senaatti", ehdotti Nicholl.

"Ja Barbicanesta tehdään presidentti!" ulvoi Michel.

"Presidentti ei silloin olisi kansan valitsema", vastasi Barbicane.

"No, sitten nimittää presidentin kongressi", selitti Michel. "Ja koska minä olen kongressi, nimitän minä sinut yksimielisesti presidentiksi."

"Hurraa, hurraa, hurraa! Eläköön presidentti Barbicane", huusi Nicholl.

"Hei, hei, hei!" kirkui Michel Ardan.

Sitten presidentti ja senaatti ryhtyivät pelottavalla äänellä laulamaan amerikkalaisten Yankee Doodlea, sillä välin kun kongressi kaiutti miehekkäästi marseljeesin säveliä.

Lopuksi alkoi hurja piiritanssi mielettömin elein, miesten polkiessa jalkaa kuin hullut ja tehdessä kuperkeikkoja kuin luuttomiksi lihotetut klovnit. Dianakin yhtyi tähän leikkiin, ulvoen vuorostaan ja hypellen ammuksen kattoholviin asti. Kuultiin selittämätöntä siipien räpytystä, eriskummaisen kimakkaa kukon kiekunaa. Viisi, kuusi kanaa lähti lentoon, syöksyen seiniä vasten kuin hullut yölepakot...

Sitten matkatoverukset, joiden keuhkot joutuivat epäkuntoon jostakin käsittämättömästä syystä, vaipuivat, enemmän kuin humaltuneina ja heidän hengityselimiään sytyttävän ilman polttamina, liikkumattomina ammuksen pohjalle.

KAHDEKSAS LUKU

320.000 kilometrin päässä

Mitä oli tapahtunut? Mikä oli syynä tähän omituiseen päihtymykseen, jonka seuraukset olisivat voineet olla tuhoisat? Pelkkä huolimattomuus Michelin taholta, mutta Nicholl ehti kuitenkin ajoissa sen korjata.

Todellisen taintumuksen jälkeen, jota kesti muutamia minuutteja, virkosi kapteeni ensimmäisenä ja sai sielunkykynsä takaisin.

Vaikka hän oli syönyt suurusta kaksi tuntia aikaisemmin, tunsi hän kauheaa nälkää, joka kiusasi häntä ikäänkuin hän ei olisi moneen päivään maistanut ruokaa. Koko hänen olemuksensa, vatsa ja aivot, olivat äärimmilleen kiihtyneet.

Hän nousi siis ja vaati Micheliltä lisäateriaa. Mutta nääntynyt Michel ei vastannut. Nicholl mieli silloin kiehauttaa muutaman lasillisen teetä voileipätusinan sulamisen helpottamiseksi. Ensiksi hänen täytyi sytyttää tuli ja hän raapaisi tulitikulla.

Kuinka hän kumartuikaan nähdessään rikin loistavan omituisen kirkkaasti ja melkein sietämättömän häikäisevästi. Kaasuhanasta, jonka hän sytytti, lähti sähköliekkeihin verrattava lieska.

Nichollille selvisi nyt koko asia. Tuo valon ylimääräinen kirkkaus, hänen kokemansa ruumiilliset häiriöt, hänen tunteittensa liikakiihtymys – kaikki oli nyt selvillä.

"Happi!" huudahti hän.

Ja kumartuessaan ilmakojeen puoleen hän näki, että hana päästi täysin aalloin ulos tuota väritöntä, mautonta, hajutonta, elämälle välttämätöntä kaasua, joka kuitenkin sinänsä saa aikaan mitä vakavimpia häiriöitä elimistössä. Michel oli huomaamattomuudessaan vääntänyt kojeen hanan ihan auki!

Nicholl riensi tukkimaan hapen liiallisen virran. Ilma olikin jo sillä kyllästetty, mistä olisi matkustajille tullut hengenlähtö, ei tukehtumalla, vaan siten että he olisivat sisällisesti palaneet.

Kun ilma tuntia myöhemmin oli vähemmän happinen, palasivat keuhkot tavalliseen toimintaansa. Vähitellen toipuivat ystävykset päihtymyksestään, mutta heidän täytyi haihduttaa happensa, niinkuin humalainen nukkuu pois viinistä johtuvan kohmelonsa.

Kun Michel kuuli, mikä edesvastuu hänellä oli ollut tässä tapauksessa, ei hän näyttänyt olevan siitä kovinkaan huolissaan. Tämä odottamaton humala oli keskeyttänyt matkan yksitoikkoisuuden. Monta hullutusta oli sen vaikutuksen alaisina lausuttu, mutta yhtä nopeasti jälleen unohdettu.

"Minäpä", lisäsi iloinen ranskalainen, "en olekaan pahoillani, että olen saanut hiukan maistaa tätä päihdyttävää kaasua. Kuulkaahan, hyvät ystävät, olisi perustettava uusmallinen laitos happisuojineen, joissa raihnaiset henkilöt voisivat muutaman hetken elää toimeliaampaa elämää! Ajatelkaahan kokoushuoneita, joiden ilma olisi kyllästetty tällä reipastuttavalla aineella, teattereita, joiden johto sitä jakelisi runsain annoksin! Mikä hurmaus syntyisikään näyttelijäin ja katselijain sieluissa, mikä tulisuus, mikä innokkuus! Ja jos yhden kokouksen asemesta voitaisiin sillä kyllästää kokonainen kansa, niin kuinka virkeäksi se kävisikään toiminnassaan, minkä elämän lisän se saisikaan! Uupuneesta kansasta luotaisiin ehkä suuri ja voimakas, ja meidän vanhassa Euroopassamme tunnen useamman kuin yhden valtion, jonka tulisi terveydekseen alistua happikäsittelyyn!"

Michel puhui ja innostui siihen määrin, että olisi luullut hanan vieläkin olevan liian paljon auki. Mutta yhdellä lauseella Barbicane pysähdytti hänen innostuksensa.

"Kaikki tuo on oikein, ystävä Michel", virkkoi hän, "mutta sanotko meille, mistä tulevat nämä kanat, jotka ovat sekaantuneet konserttiimme?"

"Nämä kanat?"

"Niin."

Puolitusinaa kanoja ja komea kukko kävellä tepsutteli tosiaan lattialla, pyrähdellen ja kaakottaen.

"Voi noita typeriä elukoita!" huudahti Michel. "Happi ne on ärsyttänyt liikkeelle!"

"Mutta mitä sinä näillä linnuilla aiot tehdä?" kysyi Barbicane.

"Siirtää ja kotiuttaa ne kuuhun, lempo soikoon!"

"Mutta miksi ne sitten olet kätkenyt?"

"Kuje, arvoisa puheenjohtajamme, pelkkä kuje, joka nyt menee surkeasti myttyyn. Minä tahdoin ne päästää kuun mantereelle virkkamatta siitä teille mitään. Kuinka olisittekaan hämmästyneet nähdessänne näiden maisten siivekkäiden nokkivan kuun kentillä!"

"Ah, veitikka, ikuinen veitikka!" vastasi Barbicane. "Et sinä päihtyäksesi tarvitse happea! Sinä olet aina sitä, mitä me olimme tuon kaasun vaikutuksen alaisina. Sinä olet aina hupsu!"

"Ja kuka sanoo, ettemme silloin olleet viisaita?" huomautti Michel Ardan.

Tämän filosofisen mietelmän jälkeen ystävykset korjasivat ammuksessa vallitsevan epäjärjestyksen. Kanat ja kukko suljettiin takaisin häkkiinsä. Mutta tähän hommaan ryhtyessään Barbicane ja hänen kaksi toveriaan tunsivat hyvin selvän aavistuksen uudesta ilmiöstä.

Siitä hetkestä, jolloin he lähtivät maasta, oli heidän oma painonsa ja ammuksen ja siinä olevien esineiden paino asteittain vähentynyt. Jolleivät he, mitä tuli ammukseen, voineetkaan tätä menetystä todeta, oli tulossa hetki, jona tuo vaikutus tuntuisi heissä itsessään ja niissä työkaluissa, astioissa ja koneissa, joita he käyttivät.

Sanomattakin on selvää, ettei tavallinen vaaka olisi tätä menetystä ilmaissut, sillä esineen punnitsemiseen käytetty paino olisi menettänyt yhtä paljon kuin punnittava esinekin; mutta esimerkiksi jousivaaka, jonka jännitys on vetovoimasta riippumaton, olisi tarkalleen mitannut tämän vähentymisen.

Tiedetään, että vetovoima, toisin sanoen paino, on suhteessa massaan ja päinvastaisessa suhteessa välimatkojen neliöön. Siitä seuraa, että jos maa olisi yksinään avaruudessa ja muut taivaankappaleet olisivat äkkiä hävinneet, niin ammus olisi Newtonin lain mukaan painanut sitä vähemmän, mitä kauempana se oli maasta, mutta koskaan täydellisesti menettämättä painoaan, sillä maan vetovoima olisi aina tuntunut minkä välimatkan päähän tahansa.

Mutta nykyisessä tapauksessa oli tulossa se hetki, jona ammus ei enää vähääkään ollut painovoiman lakien alainen, kun ei otettu lukuun muita taivaankappaleita, joiden vaikutuksen saattoi merkitä miltei nollaksi.

Ammuksen ratahan kulki maan ja kuun välillä. Mikäli se etääntyi maasta, väheni maan vetovoima päinvastaisessa suhteessa välimatkan neliöön, mutta kuun vetovoima lisääntyi samassa mittakaavassa. Pakostakin siis tulisi se kohta, missä nämä kaksi vetovoimaa kumoaisivat toisensa eikä ammus enää painaisi mitään. Jos kuun ja maan massat olisivat yhtäläiset, olisi tuo piste kohdattu yhtä pitkän matkan päässä kummastakin tähdestä. Mutta kun ottaa huomioon massojen eron, oli helppo laskea, että puheena oleva piste sijaitsi neljänkymmenenseitsemän viideskymmeneskahdesosan päässä matkasta; toisin sanoen olisi silloin taivallettu pyörein luvuin 320.000 kilometriä.

Sillä kohdalla pysyisi kappale, jolla ei itsellään olisi mitään nopeus- tai siirtymisvoimaa, ikuisesti liikkumatta, kun molemmat tähdet yhtäläisesti vetäisivät sitä puoleensa eikä mikään olisi sitä sysäämässä enemmän toista kuin toistakaan kohti.

Mutta jos sysäysvoima oli tarkalleen laskettu, täytyi ammuksen saapua tälle kohdalle ihan vauhdittomana, kaiken painonsa menettäneenä samoin kuin sen mukanaan kuljettamat esineetkin.

Mitä silloin tapahtuisi? Siitä sopi esittää kolme otaksumaa:

Joko olisi ammuksella vielä hiukan vauhtia jäljellä sivuuttaakseeh yhtä suurien vetovoimien kohdan, jolloin se putoaisi kuuhun, koska kuun vetovoima pääsi voitolle maan vetovoimasta.

Tai siltä puuttuisi vauhtia yhtä suurten vetovoimien paikan saavuttamiseen ja se putoaisi takaisin maan pinnalle, koska maan vetovoima veisi voiton kuun vetovoimasta.

Tai vihdoin, jos sillä olisi riittävästi vauhtia saavuttaakseen puolueettoman pisteen, mutta ei sitä sivuuttaakseen, niin se jäisi iäksi riippumaan samalle paikalleen niinkuin Muhammedin ruumiskirstun väitetään riippuvan taivaan navan ja vastapäisen avaruuspisteen välillä.

Tällainen oli tilanne, ja Barbicane selitti tarkasti sen seuraukset matkatovereilleen. Se herätti heissä mitä suurinta harrastusta. Mutta kuinka he tietäisivät, milloin ammus oli taivaltanut nuo 320.000 kilometriä? Juuri siitä, etteivät he eivätkä ammukseen suljetut esineet enää vähääkään olisi painovoiman lakien alaisina.

Toistaiseksi matkustajat, vaikka totesivatkin tuon voiman yhä enemmän vähenevän, eivät olleet huomanneet sen kokonaan puuttuvan. Mutta kun Nicholl tänä päivänä kello yhdentoista tienoilla aamulla sattui päästämään juomalasin kädestään, ei lasi pudonnutkaan lattialle, vaan jäi ilmaan riippumaan.

"Ah", huudahti Michel Ardan, "siinäpä on rahtunen huvittavaa fysiikkaa!"

Ja samassa muutkin esineet, kuten aseet ja pullot, jotka jätettiin itsekseen, pysyivät paikoillaan kuin ihmeen kautta. Dianakin, jonka Michel nosti ilmaan, suoritti, mutta ilman mitään kujetta, Castonin ja Robert Houdinin esittämän ihmeellisen riippumisen. Koira ei muuten näkynyt itse huomaavankaan riippuvansa ilmassa.

Seikkailutoverukset itsekin joutuivat ihmeisiinsä ja hämmästyivät tieteellisistä mietiskelyistään huolimatta. He tunsivat joutuneensa ikäänkuin taikamaailmaan havaitessaan, että heidän ruumiillaan ei ollut painoa. Ojennetut käsivarret eivät enää pyrkineet laskeutumaan. Heidän päänsä huojui heidän hartioillaan. Heidän jalkansa eivät pysyneet enää ammuksen permannolla. He olivat kuin ryhdittömiä horjuvia juopuneita. Mielikuvitus on luonut ihmisiä ilman heijastuskuvaa ja toisia, joilta puuttuu varjo! Mutta tässä loi todellisuus vetovoimien kumoutumisella ihmisiä, joissa ei mikään painanut mitään ja jotka eivät itsekään mitään painaneet!

Äkkiä Michel pienellä ponnahduksella kohosi lattialta ja jäi ilmaan riippumaan kuin kunnon munkki Murillon Enkelien keittiössä. Tuota pikaa noudattivat hänen molemmat ystävänsä hänen esimerkkiään, ja riippuen ilmassa ammuksen keskellä esittivät kaikki kolme ihmeellistä ilmaannousua.

"Onko tämä uskottavaa? Onko tämä todenmukaista? Onko tämä mahdollista?" huudahteli Michel. "Ei! Ja kuitenkin se sitä on! Ah, jos Rafael olisi meidät tässä asennossa nähnyt, niin millaisen 'Taivaaseenastumisen' hän olisikaan kankaalleen luonut!"

"Taivaaseenastuminen ei voi jatkua", vastasi Barbicane. "Kun ammus jättää taakseen puolueettoman kohdan, alkaa kuun vetovoima kiskoa meitä kuuta kohti."

"Jalkamme joutuvat silloin ammuksen kattoon", huomautti Michel.

"Ei", selitti Barbicane; "koska ammuksen painopiste on hyvin alhaalla, kääntyy kojeemme vähitellen."

"Sitten kaikki laitteemme ja kapineemme tietenkin heitetään ylösalaisin!"

"Rauhoitu, Michel", vastasi Nicholl. "Mitään mullistusta ei tarvitse pelätä. Ainoakaan esine ei liikahda, sillä ammuksen kääntyminen tapahtuu ihan huomaamattomasti."

"Juuri niin", jatkoi Barbicane. "Kun se on sivuuttanut yhtäläisten vetovoimien kohdan, vetää sen suhteellisesti raskaampi pohja sitä kohtisuoraan alas kuuhun päin. Mutta ennenkuin se ilmiö tapahtuu, täytyy meidän päästä puolueettoman viivan yli."

"Puolueettoman viivan yli!" huudahti Michel. "Tehkäämme siis kuin merimiehet päiväntasaajan poikki mennessään. Kostuttakaamme sen kunniaksi kurkkujamme!"

Pienellä sivuliikkeellä joutui Michel vanulla täytetyn seinän luo. Sieltä hän otti pullon ja laseja, asetti ne pelkkään ilmaan toveriensa eteen, ja iloisesti kilistäen he tervehtivät painovoimien "rajaviivaa" kolminkertaisella hurraahuudolla.

Tätä eri vetovoimien vaikutusta – tai pikemminkin vaikuttamattomuutta – kesti tuskin tunnin. Matkustajat tunsivat vähitellen vaipuvansa takaisin lattiaa kohti, ja Barbicane luuli huomaavansa, että ammuksen kartiomainen huippu alkoi siirtyä kuuhun kohdistuvalta suunnaltaan, samalla kun pohja päinvastoin lähestyi kuuta. Niinpä oli ilmeistä, että kuun vetovoima alkoi päästä voitolle. Putoaminen kuuta kohti oli vielä tuskin havaittavissa; se ei voinut olla kuin yksi ja kolmannes millimetriä ensimmäisessä sekunnissa. Mutta vähitellen vetovoima kasvaisi, laskeutuminen kävisi nopeammaksi, pohjapuolensa painosta ammus kääntäisi ylemmän keilansa maata kohti ja putoisi yhä lisääntyvällä vauhdilla, kunnes saavuttaisi kuun pinnan. Nyt ei siis mikään voinut ehkäistä yrityksen onnistumista, ja Nicholl ja Michel Ardan riemuitsivat Barbicanen kanssa.

Sitten he keskustelivat ilmiöistä, jotka toinen toisensa perästä heitä ihmetyttivät. Varsinkin oli painovoiman lakien kumoutuminen ehtymätön puheenaihe. Aina innokas Michel Ardan tahtoi siitä tehdä johtopäätöksiä, jotka olivat vain pelkkää mielikuvitusta.

"Ah, arvoisat ystäväni", huudahti hän, "mikä edistysaskel olisikaan, jos maan päällä voisimme täten vapautua painosta, siitä kahleesta, joka meidät siihen kytkee! Se olisi vangin päästämistä vapauteen! Silloin käsivarret ja sääret eivät enää tuntisi väsymystä. Ja jos on totta, että lentääkseen maanpinnan yläpuolella, pysytelläkseen ilmassa pelkällä lihasten toiminnalla tarvittaisiin sataviisikymmentä kertaa enemmän voimaa kuin meillä on, niin pelkkä tahdonponnistus, pelkkä oikku kiidättäisi meidät avaruuteen, jos vetovoima lakkaisi."

"Tosiaankin", virkkoi Nicholl hymyillen, "jos voitaisiin poistaa paino, niinkuin tuska poistetaan tunnottomaksi tekemällä, niin kylläpä nykyiset yhteiskunnat saisivat toisen muodon!"

"Niin", huudahti Michel haltioituneena, "hävittäkäämme painovoima, heittäkäämme taakka niskoiltamme! Sitten ei enää tarvittaisi nostokurkea, vipuja, kinunkeja eikä muita sellaisia koneita!"

"Hyvin puhuttu", vastasi Barbicane, "mutta jos mikään ei mitään painaisi, niin ei mikään enää pysyisi alallaan, ei edes hattu päässäsi, kunnon Michel, eikä talosikaan koossa, koska kivet pysyvät sijoillaan vain painonsa vuoksi. Ei olisi enää aluksia, joiden vakavuus vedenpinnalla on vain painovoiman tuote. Ei pysyisi koossa edes valtameri, jonka laineita ei maan vetovoima enää pitäisi tasapainossa. Eikä olisi ilmakehääkään, koska sen kahlehtimattomat molekyylit hajaantuisivat avaruuteen!"

"Sepä ikävää!" vastasi Michel. "Nuo käytännölliset aineen ihmiset aina palauttavat meidät todellisuuteen."

"Mutta lohduta mieltäsi, Michel", jatkoi Barbicane; "sillä vaikkei olekaan mitään tähteä, jossa painovoiman lait eivät vallitsisi, pääset pian käymään sellaisella, jolla paino on melkoista vähäisempi kuin maan päällä."

"Kuussako?"

"Niin, kuussa, jonka pinnalla esineet painavat kuusi kertaa vähemmän kuin maassa – perin helposti todettava ilmiö."

"Ja huomaammeko sen?" kysyi Michel.

"Epäilemättä, koska parisataa kiloa painaa vain kolmisenkymmentä kuun pinnalla."

"Eikä meidän lihasvoimamme silti vähene?"

"Ei laisinkaan. Hypätessäsi kohoat yhden metrin asemesta kaksikerroksisen talon katolle."

"No sittenhän meistä jokainen on kuussa kuin Herkules!" huudahti Michel.

"Sitäkin suuremmalla syyllä", lisäsi Nicholl, "kun kuun asukkaat, jos heidän ruhonsa on suhteessa heidän pallonsa massaan, ovat tuskin jalan pituisia."

"Oikeita lilliputteja!" ihastui Michel. "Siellä siis saan esittää Gulliverin osaa! Me toteutamme sadun jättiläisistä! Mikä etu ihmisellä onkaan siitä, että hän jättää oman kiertotähtensä ja lähtee samoilemaan aurinkokunnassa!"

"Maltahan, Michel", hillitsi Barbicane. "Jos tahdot esiintyä Gulliverina, älä käy muissa kuin pienemmissä kiertotähdissä, jollaisia ovat Merkurius, Venus tai Mars; niiden massa on vähäisempi kuin maan. Mutta älä mene suuriin kiertotähtiin, Jupiteriin, Saturnukseen, Uranukseen, Neptunukseen, sillä siellä osat vaihtuisivat ja sinusta itsestäsi tulisi lilliputti."

"Entä auringossa?"

"Aurinko, vaikka sen tiiviys onkin neljä kertaa pienempi kuin maan, on kooltaan miljoona kolmesataakaksikymmentäneljätuhatta kertaa suurempi, ja sillä on painovoima kaksikymmentäseitsemän kertaa väkevämpi kuin meidän pallomme pinnalla. Jos suhde on sama, tulisi asukkaiden siellä olla keskimäärin kahtasataa jalkaa pitkiä."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Michel. "Siellä minä olisin vain kääpiö, ihan peukaloinen!"

"Gulliver jättiläisten parissa", huomautti Nicholl.

"Juuri niin", vahvisti Barbicane.

"Eipä olisi haitaksi viedä muutamia tykkejä mukanaan puolustautuakseen."

"Oh! Mitä vielä", vastasi Barbicane; "sinun kuulasi eivät auringossa tekisi mitään vaikutusta, vaan putoaisivat jo muutaman metrin päässä."

"Se on paljon sanottu!"

"Kyllä se on totta", vakuutti Barbicane. "Painovoima tuolla suunnattoman isolla taivaankappaleella on niin suuri, että esine, joka maan päällä painaa seitsemänkymmentä kiloa, auringon pinnalla painaisi tuhatyhdeksänsataakolmekymmentä. Hattusi painaisi kymmenkunta kiloa, sikaarisi puoli naulaa! Niin, jos kaatuisit auringon mantereella, olisi painosi niin suuri – noin kaksituhattaviisisataa kiloa – ettet jaksaisi nousta!"

"Oh peijakas!" huudahti Michel. "Sitten täytyisi olla mukana pieni kannettava nostokurki! No niin, ystävät, tyytykäämme tällä kertaa kuuhun. Siellähän me kuitenkin olemme aika jehuja! Myöhemmin saamme nähdä, pitääkö tästä lähteä aurinkoonkin, missä ei voi ottaa ryyppyjä, jollei ole vipua, jolla nostaa pikarin huulilleen!"

YHDEKSÄS LUKU

Suunnalta poikkeamisen seuraukset

Barbicane ei enää tuntenut levottomuutta, jollei ehkä matkan päättymisestä. Ammuksen sysäysvoiman riittäväisyydestä ainakin voitiin olla huoleti. Sen oma vauhti kiidättäisi sen puolueettoman viivan tuolle puolen. Se ei siis palaisi maahan eikä myöskään jäisi liikkumattomaksi vetovoimien välikohdalle. Yksi ainoa olettamus enää oli mahdollinen, ammuksen saapuminen perille kuun vetovoiman vaikutuksesta.

Oikeastaan oli nyt tulossa putoaminen muutaman kymmenen tuhannen kilometrin päästä tähteen, jossa paino tosin oli arvioitava vain kuudenneksi osaksi maapallon pinnalla ilmenevästä painosta. Silti se oli hirvittävä putoaminen, jonka vaimentamiseksi oli viipymättä ryhdyttävä kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin.

Nämä varokeinot olivat kahta eri lajia: toisilla oli heikonnettava kolausta ammuksen koskettaessa kuun pintaa, toisilla taas hidastutettava sen putoamista ja siis tehtävä se vähemmän rajuksi.

Tärähdyksen heikontamiseksi Barbicane ei voinut enää käyttää kaikkia niitä keinoja, joilla niin edullisesti oli lievennetty alkusysäystä, nimittäin veden kimmoisuutta ja murtuvia väliseiniä. Nämä olivat vielä kyllä jäljellä, mutta vettä puuttui, sillä siihen tarkoitukseen ei voitu tuhlata varasäiliöiden sisältöä, joka alkupäivinä olisi perin arvokas siinä tapauksessa, että tätä tärkeää nestettä puuttuisi kuun pinnalta.

Sitäpaitsi olisi tuo varasto ollut perin riittämätön täytteeksi seinien väliin. Matkalle lähdettäessä ammukseen varattu vesikerros, jolla lepäsi vesitiivis kiekko, ei ollut vähempää kuin kolmea jalkaa syvä viidenkymmenenneljän neliöjalan laajuisella alalla. Sen tilavuus oli lähes kuusi kuutiometriä ja paino viisituhattaseitsemänsataaviisikymmentä kiloa. Mutta säiliöt eivät enää sisältäneet edes viidettä osaa tästä määrästä. Täytyi siis luopua tästä tulotärähdyksen hillitsemiseksi tehokkaasta keinosta.

Kaikeksi onneksi Barhicane ei ollut tyytynyt käyttämään ainoastaan vettä, vaan oli varustanut liikkuvan kiekon vahvoilla joustinpuskureilla, joiden piti vähentää kolausta ammuksen pohjaan, sitten kun vaakasuorat väliseinät olivat murtuneet. Nämä puskurit olivat yhä jäljellä; tarvitsi vain sijoittaa ne paikoilleen ja laskea liikkuva kiekko jälleen kohdalleen. Kaikki nämä osat, joita oli helppo käsitellä, koska niiden painoa tuskin huomasikaan, voitiin panna nopeasti kokoon.

Niin tehtiinkin. Eri kappaleet kiinnitettiin vaikeudetta. Se tapahtui rautavaarnojen ja ruuvien avulla. Työkaluja ei puuttunut. Pian lepäsi kiekko jälleen teräspuskureillaan niinkuin pöytä jaloillaan. Mutta eräs hankaluus johtui kiekon sijoituksesta. Alimmainen tähystysruutu meni umpeen. Matkustajat eivät siis voineet siitä aukosta tarkata kuuta syöksyessään kohtisuoraan sitä kohti. Mutta siihen oli pakko tyytyä. Sitäpaitsi voitiin sivuaukoista vielä havaita laajat alueet kuuta, niinkuin voidaan katsella maata ilmapallon gondolista.

Tämä lattiakiekon sovittaminen vaati tunnin työn. Kello oli jo ehtinyt yli kahdentoista, kun nämä valmistukset oli saatu suoritetuiksi. Barbicane teki uusia huomioita ammuksen kallistumisesta, mutta hänen suureksi mielipahakseen se ei ollut riittävästi kääntynyt pudotakseen, vaan näkyi seuraavan kuun kehrän kanssa yhdensuuntaista käyrää. Öiden kuningatar loisti kirkkaasti avaruudessa, sillä välin kun päivän ruhtinas vastakkaiselta puolelta piti sitä säteillään hehkuvana.

Tämä asema ei voinut olla herättämättä levottomuutta.

"Saavummeko perille?" kysyi Nicholl.

"Toimikaamme niinkuin meidän olisi saavuttava", vastasi Barbicane.

"Teitä aina vapisuttaa", puuttui puheeseen Michel Ardan. "Saavummehan me ja pikemmin kuin tahtoisimmekaan."

Tämä lause sai Barbicanen palaamaan valmisteluihinsa, ja hän järjesteli putouksen hidastuttamiseksi tarkoitettuja laitteita.

Muistamme kohtauksen Tampan kaupungissa Floridassa pidetystä kokouksesta, jolloin kapteeni Nicholl esiintyi Barbicanen vihollisena ja Michel Ardanin vastustajana. Kapteeni Nichollille, joka väitti, että ammus särkyisi kuin lasi, oli Michel vastannut, että hän hidastuttaisi sen putoamisen sopivasti järjestetyillä raketeilla.

Voimakkaat raketit, jotka kiinnitettäisiin ammuksen pohjaan ja sytytettäisiin räjähtämään ulospäin, saattoivat tosiaankin aiheuttamalla taka-iskun jossakin määrin hillitä ammuksen vauhtia. Näiden rakettien täytyi kylläkin palaa ulkona ilmatyhjässä alassa, mutta happea ei niiltä puuttuisi, sillä ne valmistivat sitä itse, niinkuin kuun tulivuoret, joiden liekehtimistä ei ilmakehän puute kuun ympärillä koskaan ole ehkäissyt.

Barbicane oli siis varustautunut pieniin rihlattuihin terästykkeihin suljetuilla raketeilla, ja tykit voitiin ruuvata ammuksen pohjaan. Ulkopuolelta ne ulottuivat puoli jalkaa ulospäin. Niitä oli kaksikymmentä. Lattiakiekkoon tehdystä reiästä voitiin virittää sytytinlanka, jollainen oli kuhunkin kiinnitetty. Kaikki vaikutus tapahtuisi ulkopuolella. Räjähdysseos oli edeltäpäin pantu jokaiseen tykkiin. Riitti siis poistaa pohjaan sovitetut sulkutulpat ja niiden tilalle panna tykit, jotka tarkoin sopivat reikiin.

Tämä uusi työ saatiin valmiiksi kello kolmen korvissa iltapäivällä, ja nyt kun kaikkiin näihin varokeinoihin oli ryhdytty, tarvitsi enää vain odottaa.

Tällä välin ammus läheni huomattavasti kuuta. Se oli ilmeisesti jossakin määrin sen vaikutuksen alainen; mutta samalla sen oma vauhti kuljetti sitä vinoon. Näiden kahden vaikutuksen tuloksena oli ura, josta ehkä tulisi kuun sivuaja. Ainakin oli varmaa, että ammus ei putoaisi säännöllisesti kuun pinnalle, sillä silloin olisi sen alaosan täytynyt painonsa vuoksi kääntyä sitä kohti.

Barbicanen levottomuus lisääntyi kaksinkertaiseksi hänen nähdessään ammuksen uhmaavan vetovoiman vaikutusta. Hänen eteensä avautui jotakin tuntematonta – tähtitaivaan avaruuksien tuntemattomuus. Oppineena tiedemiehenä hän luuli ottaneensa huomioon kolme mahdollista olettamusta: maahan palaamisen, kuuhun saapumisen ja puolueettomalle viivalle pysähtymisen. Ja tässä oli nyt aavistamatta esiintymässä neljäs mahdollisuus, kantaen kohdussaan kaikkia äärettömyyden kauhuja. Kohdatakseen sen silmää räpäyttämättä täytyi olla Barbicanen kaltainen päättäväinen tiedemies, Nichollin lainen järkkymätön olento tai sellainen uhkarohkea seikkailija kuin Michel Ardan.

Keskustelu suuntautui tähän kysymykseen. Muut olisivat käsitelleet sitä käytännölliseltä näkökannalta. He olisivat kysyneet, mihin heidän vaununsa heitä kuljetti. Mutta niin eivät tehneet nämä. He koettivat keksiä syyn, mistä tämä vaikutus johtui.

"Olemme siis poikenneet radalta?" virkkoi Michel. "Mutta miksi?"

"Pelkään pahasti", vastasi Nicholl, "että kaikista varokeinoista huolimatta kolumbiadi ei ollut oikein sovitettu. Mitä pieninkin erehdys olisi riittänyt heittämään meidät kuun vetovoiman ulkopuolelle."

"Onko siis tähdätty väärin?" kysyi Michel.

"Sitä en luule", vastasi Barbicane. "Tykki oli ehdottoman tarkasti kohtisuorassa, sen suunta taivaannapaa kohti eittämätön. Ja kuun kulkiessa taivaannavan yli olisi meidän pitänyt osua keskelle sen kehrää. Tässä on jokin muu syy, mutta sitä en nyt keksi."

"Emmekö saavu liian myöhään?" kysyi Nicholl.

"Liian myöhäänkö?" toisti Barbicane.

"Niin", jatkoi Nicholl. "Cambridgen tähtitornin selostuksessa sanotaan, että välimatka on suoritettava yhdeksässäkymmenessäseitsemässä tunnissa kolmessa minuutissa ja kahdessakymmenessä sekunnissa, mikä siis merkitsee, että aikaisemmin kuu ei vielä olisi ilmoitetulla kohdalla ja että myöhemmin se ei olisi siellä enää."

"Oikein", vastasi Barbicane. "Mutta me lähdimme joulukuun ensimmäisenä päivänä kolmeatoista minuuttia kahtakymmentäviittä sekuntia vaille kello yksitoista illalla, ja meidän tulisi saapua viidentenä päivänä puoliyön aikaan, juuri silloin, kun on täysikuu. Onhan nyt viides päivä joulukuuta. Kello on nyt puolineljä iltapäivällä, ja kahdeksan ja puoli tuntia kai riittäisi meille päästäksemme perille. Miksi emme sinne saavu?"

"Eiköhän siihen ole syynä liiallinen nopeus?" sanoi Nicholl. "Sillä tiedämmehän nyt, että alkunopeus oli suurempi kuin otaksuttiin?"

"Ei, sata kertaa ei!" vastasi Barbicane. "Liiallinen nopeus, jos ammuksen suunta olisi ollut oikea, ei olisi estänyt meitä saavuttamasta kuuta. Ei, vaan me olemme poikenneet suunnalta! Meidät on työnnetty sivulle."

"Kuka... mikä sen on tehnyt?" kysyi Nicholl.

"Sitä en osaa sanoa", vastasi Barbicane.

"Kuulepa, Barbicane", virkkoi silloin Michel, "haluatko tietää minun mielipiteeni siitä kysymyksestä, joka koskee suunnan muutosta?"

"Puhu."

"Minä en siitä tiedosta maksaisi puolta dollaria. Me olemme poikenneet suunnalta, se on tosiasia. Mihin menemme, siitä minä viis! Sen kyllä saamme nähdä. Mitä hittoa! Kun kerran olemme joutuneet avaruuteen, niin putoamme viimein johonkin vetovoiman keskukseen!"

Tämä Michel Ardanin välinpitämättömyys ei voinut tyydyttää Barbicanea. Tosin hän ei ollut levoton tulevaisuuden tähden. Mutta miksi hänen ammuksensa oli poikennut suunnalta, sen hän tahtoi kaikin mokomin tietää.

Tällä välin ammus edelleenkin kulki ikäänkuin kuun sivulla ja sen mukana kaikki, mitä oli heitetty ulos. Saattoipa Barbicane eräistä kuun merkkipaikoista, kun tämä taivaankappale oli enää vähemmän kuin kahdeksantuhannen kilometrin päässä, havaita, että ammuksen vauhti kävi tasaiseksi, mikä oli uusi todistus siitä, että se ei pudonnut. Sen oma nopeus pysyi vielä voitolla kuun vetovoimasta, mutta ammuksen rata läheni varmasti kuun kehrää, ja silloin saattoi toivoa, että lyhyemmällä matkalla painovoiman vaikutus kävisi määrääväksi ja lopultakin aiheuttaisi putoamisen.

Kun ystävyksillä ei ollut mitään parempaakaan tehtävää, jatkoivat he havaintojaan. Vielä he eivät kuitenkaan voineet määritellä saattolaisen maastosuhteita. Kaikki sen kohopaikat tasaantuivat auringon säteiden vaikutuksesta.

Näin he katselivat sivuruuduista kello kahdeksaan asti illalla. Kuu oli niin paljon laajentunut heidän silmiensä edessä, että se peitti puolet taivaanlakea. Aurinko toiselta puolen ja kuu toiselta valelivat ammusta valollaan.

Tällä hetkellä Barbicane luuli voivansa arvioida matkan, joka erotti heidät päämäärästään, ainoastaan noin kolmeksituhanneksi kilometriksi. Ammuksen vauhti näkyi hänestä olevan noin kaksisataa metriä sekunnissa, siis noin seitsemänsataa kilometriä tunnissa. Ammuksen pohja yritti kääntyä kuuta kohti keskihakuisen voiman vaikutuksesta; mutta keskipakoinen voima piti yhä puolensa, ja nyt osoittautui luultavaksi, että suoraviivainen rata muuttuisi jonkinlaiseksi käyräksi, jonka laatua ei voitu määritellä.

Barbicane etsi yhä ratkaisua tälle ongelmalle. Tunnit kuluivat tuloksetta. Ammus läheni ilmeisesti kuuta, mutta yhtä ilmeistä oli, ettei se sitä saavuttaisi. Lyhyin matka, jolla se sen sivuuttaisi, olisi tulos kahdesta vastakkaisesta voimasta: puoleensa vetävästä ja poispäin työntävästä.

"Minä en muuta pyydä", toisteli Michel, "kuin sivuuttaa kuun kyllin läheltä voidaksemme syventyä sen salaisuuksiin!"

"Kirottu olkoon syy", huudahti Nicholl, "joka on syrjäyttänyt meidän ammuksemme!"

"Kirottu olkoon sitten", vastasi Barbicane, ikäänkuin hänen mielessään olisi äkkiä välähtänyt jotakin, "kirottu olkoon se meteori, jonka matkallamme kohtasimme!"

"Häh?" virkkoi Michel Ardan.

"Mitä tarkoitatte?" huudahti Nicholl.

"Tarkoitan", jatkoi Barbicane varmaan sävyyn, "tarkoitan, että poikkeamisemme johtuu yksinomaan harhailevan kappaleen kohtaamisesta."

"Mutta eihän se meitä hipaissutkaan", vastasi Michel.

"Samantekevää. Se oli meidän ammukseemme verraten tavattoman iso, ja sen vetovoima on riittänyt vaikuttamaan meidän suuntaamme."

"Niin vähäkö?" huudahti Nicholl.

"Niin, Nicholl, vaikka se oli kuinkakin vähäinen", vastasi Barbicane, "niin kolmen ja puolen sadan tuhannen kilometrin matkalla ei tarvittu enempää sivuuttaaksemme kuun."

KYMMENES LUKU

Kuun tarkkaamat

Barbicane oli nähtävästi keksinyt ainoan todennäköisen syyn tähän poikkeamiseen. Niin vähäinen kuin se olikin ollut, oli se riittänyt muuttamaan ammuksen suuntaviivan. Se oli onneton sattuma. Uhkarohkea yritys meni myttyyn pelkän satunnaisen seikan vuoksi, ja jollei mitään tavallisuudesta poikkeavaa sattuisi, ei voitaisi enää saapua kuun kehrälle. Sivuutettaisiinko se kyllin läheltä, jotta voitaisiin ratkaista eräitä tähän asti arvoituksellisia fysikaalisia ja geologisia kysymyksiä? Tämä oli ainoa asia, jota rohkeat matkailijat enää harrastivat. Mikä kohtalo heitä vastaisuudessa odotti, sitä he eivät huolineet ajatellakaan. Mutta kuinka heidän kävisi äärettömien avaruuksien keskellä, kun heiltä pian loppuisi ilma? Vielä muutama päivä, ja sitten he kaatuisivat tukehtuneina tähän umpimähkään harhailevaan ammukseen. Mutta muutamat päivät olivat näille uhkarohkeille miehille vuosisatoja, ja he uhrasivat jokaisen hetken tarkatakseen kuuta, jota he eivät enää voineet toivoa saavuttavansa.

Välimatka, joka heidät nyt erotti saattolaisesta, arvioitiin noin kahdeksaksisadaksi kilometriksi. Mutta sittenkin matkustajat olivat kuun pinnan yksityiskohtia havaitakseen oikeastaan kauempana kuusta kuin voimakkailla kaukoputkilla varustetut maan asukkaat.

Tiedetäänhän, että se laite, jonka loordi Boss pystytti Parsonstowniin ja joka suurentaa kuusituhattaviisisataa kertaa, tuo kuun noin kuudenkymmenen kilometrin päähän; ja Long's Peakiin rakennetulla voimakkaalla koneella se neljäkymmentäkahdeksantuhatta kertaa suurennettuna saatiin vähemmän kuin kahdeksan kilometrin päähän, joten esineet, jotka olivat läpimitaltaan kymmenen metriä, näkyivät riittävän selvästi.

Tältä matkalta siis kuun maastosuhteet kaukoputketta katsottuina eivät olleet selvästi erotettavissa. Silmä näki kyllä sen "meriksi" nimitettyjen mahdottoman suurten syvennysten ääriviivat, mutta ei voinut määritellä niiden laatua. Vuorien kohoutumat hävisivät auringon säteiden heijastuksen aiheuttamassa huikaisevassa loistossa. Katse, joka häikäistyi niinkuin olisi tuijottanut sulamistilassa olevalla hopealla täytettyyn uuniin, kääntyi väkisinkin pois.

Tähden pitkulainen muoto oli jo kuitenkin havaittavissa. Se näytti jättiläismäiseltä munalta, jonka suippo pää oli kääntynyt maata kohti. Muodostumisensa alkuaikoina, jolloin se oli pehmeä tai venyvä, kuu oli tosin ollut täydellinen pallo. Mutta jouduttuaan maan vetovoiman piiriin se oli painovoiman vaikutuksesta soukistunut. Tullessaan saattolaiseksi se menetti muotonsa alkuperäisen eheyden. Sen painokeskus oli siirtynyt koon keskustasta eteenpäin, ja siitä seikasta jotkut oppineet tekivät sen johtopäätöksen, että ilma ja vesi olivat saattaneet paeta vastakkaiselle puolelle, jota ei maasta koskaan nähdä.

Tämä saattolaisen alkumuodon muutos oli nähtävissä vain jonkin silmänräpäyksen. Ammuksen välimatka kuuhun väheni hyvin nopeasti vauhdin kyllä ollessa melkoista pienempi kuin maasta lähdettyä, mutta sentään kahdeksan tai yhdeksän kertaa pikajunien nopeutta suurempi. Ammuksen vino suunta antoi juuri vinoutensa vuoksi Michel Ardanille hiukan toivoa koskettaa jotakin kohtaa kuun kehrästä. Hän ei voinut uskoa, ettei sinne päästäisi. Ei, sitä hän ei voinut uskoa, ja hän toisteli mielipiteitään usein. Mutta Barbicane, joka kykeni paremmin arvostelemaan tilannetta, vastasi hänelle aina armottoman järkevästi.

"Ei, Michel, ei. Me emme voi päästä kuuhun muutoin kuin putoamalla, mutta me emme putoa. Keskihakuinen voima pitää meitä kuun vaikutuksen alaisina, mutta keskipakoinen työntää vastustamatta poispäin."

Tämä sanottiin sellaisella äänensävyllä, joka Michel Ardanilta riisti viimeisetkin toiveet.

Se osa kuuta, jota ammus läheni, oli pohjoinen pallonpuolisko: se, joka kuun kartoissa sijoitetaan alas, sillä kuun kartat piirretään tavallisesti kaukoputkilla saadun kuvan mukaan, ja tiedetäänhän, että ne kääntävät esineet ylösalaisin. Sellainen oli Barbicanen tutkima. Beerin ja Mödlerin julkaisema Mappa selenographica eli pallokartta kuusta. Tämä pohjoinen puolisko oli täynnä laajoja tasankoja, joiden välillä oli erillisiä vuoria.

Keskiyöllä oli täysikuu. Juuri tällä hetkellä olisi matkustajien pitänyt astua kuun pinnalle, ellei kovan onnen meteori olisi syrjäyttänyt heitä suunnalta. Tähti joutui siis niihin olosuhteisiin, jotka Cambridgen tähtitorni oli tarkalleen määritellyt. Se oli nyt kaikkein lähimmillään maata ja kahdennenkymmenennenkahdeksannen leveyspiirin kohdalla suoraan taivaanlaella. Huomioiden tekijä, joka olisi ollut kolumbiadin pohjassa, kun se oli suunnattuna kohtisuorasti taivaan napaan, olisi nähnyt kuun kanuunan suussa. Suora viiva, joka olisi vedetty putken keskustasta, olisi osunut keskelle kuun naamaa.

Turha mainitakaan, että tänä joulukuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä matkustajat eivät hetkistäkään nukkuneet. Olisivatko he voineet ummistaa silmänsä näin lähellä tuota uutta maailmaa. Kaikki heidän mietteensä keskittyivät yhteen ainoaan ajatukseen: piti nähdä! Ihmisrotu sai nyt näiden edustajiensa kautta ensi kerran likeltä katsella kuun maisemia ja tunkeutua sen salaisuuksiin. Tällainen hetki herätti miehissä syvää liikutusta, ja he astelivat ääneti ruudulta toiselle.

Barbicane merkitsi tehdyt havainnot, ja ne määriteltiin tarkasti. Sitä varten heillä oli kiikareita ja karttoja.

Kuun ensimmäinen tarkkailija oli Galilei. Hänen riittämätön kaukoputkensa suurensi vain kolmikymmenkertaisesti, mutta kuun kehrän täplät, jotka muistuttavat riikinkukon pyrstön "silmiä", hän sittenkin tunsi vuoriksi ja mittasi niistä muutamia, laskien niiden korkeuden liioitellusti kahdeskymmenesosaksi kehrän läpimittaa eli kahdeksaksituhanneksikahdeksaksisadaksi metriksi. Hän ei piirtänyt havainnoistaan karttaa.

Joitakin vuosia myöhemmin muuan danzigilainen tähtitieteilijä nimeltä Hevelius supisti – menettelytavoilla, jotka olivat tarkat vain kahdesti kuussa, nimittäin ensimmäisessä ja toisessa neljänneksessä – Galilein saamat vuorenkorkeudet ainoastaan kahdenteenkymmenenteen kuudenteen osaan kuun läpimitasta. Päinvastainen liioittelu. Mutta tätä oppinutta saamme kiittää ensimmäisestä kuun kartasta. Kirkkaat ja pyöristyneet kohdat esittävät siinä kuun rengasmaisia vuoria ja tummat kohdat meriä, jotka todellisuudessa ovat vain tasankoja.

Näille vuorille ja vesialueille hän antoi maisia nimiä. Siellä tavataan Sinai keskellä Arabiaa, Etna Sisilian keskustassa, Alpit, Apenniinit, Karpaatit ja sitten Välimeri, Mustameri, Kaspianmeri. Muuten huonosti sopivia nimiä, sillä nämä vuoret ja meret eivät muodoltaan ole maisten kaimojensa kaltaisia. Tuskinpa edes kärkeen päättyvässä, suurempien mantereiden eteläpäässä sijaitsevassa isossa valkoisessa täplässä voisi tuntea Intian niemimaiden, Bengalinlahden ja Kotshinkiinan ylösalaisin käännetyn kuvan. Eikä näitä nimiä säilytettykään. Toinen kartoittaja, joka paremmin tunsi ihmissydämen, ehdotti uutta nimistöä, jonka inhimillinen turhamaisuus riensikin omaksumaan.

Tämä huomioiden tekijä oli munkki Riccioli, Heveliuksen aikalainen. Hän piirsi karkean kartan, jossa oli suuria erehdyksiä. Mutta kuun vuorille hän antoi muinaisuuden suurmiesten ja oman aikansa oppineiden nimiä, jota menettelyä sittemmin on paljon seurattu.

Kolmannen kartan laati seitsemännellätoista vuosisadalla Dominique Cassini. Se on tekotavaltaan Ricciolin karttaa parempi, mutta mittasuhteiltaan epätarkka. Useita pienempiä jäljennöksiä julkaistiin siitä myöhemmin, mutta sen vaskilaatta, jota kauan säilytettiin kuninkaallisessa kirjapainossa, myytiin vanhana romuna painonsa mukaan.

La Hire, kuuluisa matemaatikko ja piirtäjä, laati neljä metriä korkean kartan kuusta, mutta sitä ei koskaan kaiverrettu.

Hänen jälkeensä eräs saksalainen tähtitieteilijä, Tobias Mayer, ryhtyi kahdeksannentoista vuosisadan puolivälissä julkaisemaan oivallista kuun karttaa tarkoin varmistamiensa mittasuhteiden mukaan; mutta hänen kuolemansa, joka sattui vuonna 1762, esti hänet päättämästä kaunista työtään.

Sitten piirsi Schröter useita karttoja kuusta ja edelleen eräs Lohrmann, jolta on peräisin kahteenkymmeneenviiteen osaan jaettu taulu, niistä neljä osaa kaiverrettuja.

Vuonna 1830 valmistui Beerin ja Mödlerin kuuluisa Mappa selenographica, jossa oli noudatettu kohtisuoraa projektiota. Tämä kartta esittää kuun kehrän juuri sellaisena kuin se näkyy, mutta vuorien ja lakeuksien ääriviivat ovat tarkat ainoastaan sen keskiosassa; kaikkialla muualla, pohjoisissa ja eteläisissä, itäisissä ja läntisissä osissa, nämä ääriviivat esiintyvät lyhennettyinä eivätkä ole verrattavissa keskustan viivoihin. Tämä yhdeksänkymmentäviisi senttimetriä korkea ja neljään osaan jaettu topografinen kartta on kuun kartoituksen mestariteos.

Näiden oppineiden jälkeen mainitaan saksalaisen tähteintutkijan Julius Schmidtin korkokartat kuusta, munkki Secchin topografiset työt, englantilaisen harrastelijan Waren de la Ruen oivalliset karttalehdet ja vihdoin Lecouturierin ja Chapuisin projektiokartta, vuonna 1860 laadittu kaunis näyte, hyvin tarkasti ja selväpiirteisesti valmistettu.

Tällainen on luettelo erinäisistä kuuta koskevista karttateoksista. Barbicanella oli niitä kaksi, nimittäin Beerin ja Mödlerin sekä Chapuisin ja Lecouturierin laatimat.

Optillisina välineinä taas oli hänen käytettävissään oivallisia merikiikareita, jotka oli erikoisesti valmistettu tätä retkeä varten. Ne suurensivat esineet sata kertaa ja olisivat siis maasta katsoen tuoneet kuun vähemmän kuin neljäntuhannen kilometrin päähän. Mutta nyt välimatkalta, joka kello kolmen tienoissa aamulla ei ollut sataakahtakymmentä kilometriä pitempi, ja ympäristössä, jota ei mikään ilmakehä sumentanut, saattoivat nämä kojeet tuoda kuun pinnan niin likelle kuin sinne olisi matkaa ainoastaan toista kilometriä.

YHDESTOISTA LUKU

Haaveita ja todellisuutta

"Oletteko koskaan nähnyt kuuta?" kysyi muuan professori ivallisesti eräältä oppilaaltaan. – "En, hyvä herra", vastasi oppilas vielä ivallisemmin, "mutta se minun täytyy sanoa, että olen kyllä kuullut siitä puhuttavan."

Eräässä mielessä voisi oppilaan leikkisän vastauksen antaa kuun alla asuvien suunnaton enemmistö. Kuinka monet ihmiset, jotka ovat kuulleet kuusta puhuttavan, eivät ole sitä koskaan nähneet – eivät ainakaan kaukoputken lasin läpi! Kuinka monet eivät edes ole koskaan tutkineet sivukiertolaisemme karttaa!

Katsellessamme kuun pallokarttaa pistää aluksi silmään muuan erikoisuus. Päinvastoin kuin on laita maassa ja Marsissa, sijaitsevat mantereet enimmiten kuun eteläisellä pallonpuoliskolla. Näillä mantereilla ei ole niin selviä ja säännöllisiä ääriviivoja kuin Etelä-Amerikalla, Afrikalla ja Itä-Intian niemimailla. Niiden kulmikkaat, oikulliset ja syville kielekkeille leikellyt rannat ovat täynnä lahdelmia ja saaria. Ne muistuttavat pikemminkin koko Sunda-saarten sekamelskaa, jossa maat ovat ylenmäärin jaoitellut. Jos purjehdusta on kuun pinnalla koskaan harjoitettu, on sen täytynyt olla erikoisen vaikeaa ja vaarallista, ja täytyy sääliä kuun merenkulkijoita ja merikarttojen tekijöitä – jälkimmäisiä heidän mitatessaan ja merkitessään näitä vaarallisia rantavesiä, edellisiä heidän laskiessaan näille myrskyisille rannikoille.

Huomaa myöskin, että kuun pallolla etelänapa on paljon mantereisempi kuin pohjoisnapa. Viimeksimainitulla ei ole kuin vähäinen ala maata, jota aavat meret erottavat muista mantereista. [Tietenkin tarkoitamme sanoilla "meri" niitä äärettömiä aloja, jotka, luultavasti ennen oltuaan veden peittämiä, nykyisin ovat vain laajoja tasankoja.] Etelän puolella mantereet verhoavat melkein koko pallonpuoliskon. On siis mahdollista, että kuun asukkaat ovat jo kohottaneet lippunsa jommallekummalle navalle, kun taas Franklin, Ross, Kane, Dumont d'Urville, Lambert ja muut eivät vielä ole voineet saavuttaa tätä tuntematonta kohtaa meidän pallollamme.

Saaria on runsaasti kuun pinnalla. Ne ovat melkein kaikki soikeita tai ympyränmuotoisia ikäänkuin harpilla piirrettyjä ja näkyvät muodostavan laajan saariston, joka on verrattavissa Kreikan ja Vähän Aasian väliin heitettyyn, jumalaistaruston muinoin mitä herttaisimmilla legendoilla elävöittämään, viehättävään ryhmään. Vaistomaisesti tulevat mieleen nimet Naksos, Tenedos, Milo ja Karpathos, ja silmä etsii Odysseuksen laivaa tai argonauttien alusta. Niin ainakin väitti Michel Ardan, kun näki kartalla Kreikan arkipelagin tapaisen saarisikermän. Hänen toveriensa vähemmän haaveellisissa silmissä näiden rantojen muoto pikemminkin muistutti New Brunswickin ja Nova Scotian repaleisia maita; ja missä ranskalainen oli näkevinään sadun sankarien jälkiä, nämä amerikkalaiset etsivät sopivia paikkoja liikehuoneistojen perustamiseksi kuun kauppaa ja teollisuutta varten.

Päättääksemme kuvauksen kuun mannerseudusta, lausumme muutaman sanan sen orografiasta eli vuoristosuhteista. Siellä voi erottaa varsin selvästi vuorijonoja, irrallisia vuoria, renkaita ja uria. Kuun kaikki kohopaikat ovatkin tätä lajia. Se on äärimmäisen epätasainen, ikäänkuin suunnaton Sveitsi tai yhtenäinen Norja, jossa maanalaisen tulen vaikutus on tehnyt kaikkensa. Tämä syvästi uurrettu pinta on seuraus jatkuvista kuoren kokoonpuristumisista aikakaudella, jolloin tähti oli muodostumistilassaan. Kuun kehrä on otollinen suurten geologisten ilmiöiden tutkimiselle. Muutamien astronomien selitysten mukaan on sen pinta, vaikka maan pintaa vanhempi, pysynyt uudempana. Siellä ei ole vettä tärvelemässä alkuperäistä hahmotusta ja jatkuvalla vaikutuksellaan aiheuttamassa vähittäistä tasaantumista. Ei ole ilmaa, jonka rapauttava vaikutus muuttaa vuorten piirteet. Siellä jatkuu Pluton alkuvoimainen työ Neptunuksen voimien häiritsemättä. Se on kuin maa silloin, kun vuorovesi ja virrat eivät vielä olleet peittäneet sitä pohjakerrostumilla.

Harhailtuaan näillä laajoilla mantereilla katse kiintyy vielä laajempiin meriin. Ei ainoastaan niiden kokoonpano, sijainti ja muoto muistuta maan valtameriä, vaan samoinkuin maan päällä meret peittävät suurimman osan pallon pinnasta. Eivätkä ne silti suinkaan ole vesiulapoita, vaan tasankoja, joiden laadun matkustajat pian toivoivat voivansa määritellä.

On myönnettävä, että tähtitieteilijät ovat koristaneet nämä oletetut meret lievimmin sanoen kummallisilla nimillä, jotka tiede on näihin asti säilyttänyt. Michel Ardan oli oikeassa verratessaan tätä kuun karttaa eräänlaiseen Scudéryn tai Cyrano de Bergeracin piirtämään "hellyyden karttaan."

"Kuitenkaan", lisäsi hän, "se ei ole enää tunnelmakartta niinkuin seisemännellätoista vuosisadalla, vaan hyvin selvästi piirretty, kahtia jaettu elämänkartta, jonka toinen puolisko on naisellinen ja toinen miehinen. Naisille kuuluu oikea pallonpuolisko, miehille vasen!"

Ja näin jutellessaan Michel kohautti olkapäitään proosallisille tovereilleen. Barbicane ja Nicholl silmäilivät kuun karttaa toisesta näkökulmasta kuin heidän haaveellinen ystävänsä. Mutta tämä haaveellinen ystävä oli sittenkin jonkin verran oikeassa. Päättäkööt lukijat.

Vasemmalla pallonpuoliskolla leviää Pilvien meri, johon ihmisjärki usein hukkuu. Sen lähellä näkyy Sateiden meri, jota kaikki elämän huolet juottavat. Vieressä syventyy Myrskyjen meri, jossa ihminen lakkaamatta kamppailee liiankin usein voitollisten intohimojensa kanssa. Ja mitä hän sitten pettymyksien, petoksien, uskottomuuksien ja kaikkien maisten surujen sarjan menehdyttämänä uransa päässä tapaakaan? Laajan Nesteiden meren, jota lieventänevät vain jotkut vesipisarat Kastehelmien lahdesta! Pilviä, sateita, myrskyjä, turmiollisia nesteitä – sisältääkö ihmiselämä mitään muuta ja eikö sitä lyhyesti voida kuvailla näillä neljällä sanalla?

Oikealla, "naisille omistetulla" pallonpuoliskolla ovat meret pienempiä, ja niiden nimet ovat merkitseviä kaikille naisellisen elämän vaiheille. Siellä on Kirkkauden meri, jonka yli kumartuu nuori tyttö, ja Unelmien järvi, joka kuvastaa hänelle hymyilevää tulevaisuutta. Siellä on Nektarin meri hellyydenaaltoineen ja lemmentuulahduksineen! Onpa myös Hedelmällisyyden meri, Ahdinkojen meri, sitten Huurujen meri jonka mittasuhteet ehkä ovat liian ahtaat, ja vihdoin laaja Tyyneyden meri, johon hukkuvat kaikki petolliset pyrkimykset ja intohimot, kaikki turhat haaveet ja täyttymättömät toivomukset ja jonka aallot laskevat rauhallisesti Kuoleman järveen!

Mikä kummallisten nimien sarja! Kuinka omituisesti ovatkaan jaetut nämä kuun kaksi puoliskoa, yhdistettyinä toisiinsa kuin mies ja nainen ja muodostaen avaruuteen siirretyn elämänpiirin! Ja eikö haaveileva Michel ollut oikeassa täten tulkitessaan entisajan astronomien haaveet?

Mutta sillä välin, kun hänen mielikuvituksensa näin liiteli pitkin "meriä", katselivat hänen vakavat toverinsa asioita maantieteellisemmin. He opiskelivat ulkoa tuota uutta maailmaa. He mittasivat kulmia ja halkaisijoita.

Barbicanelle ja Nichollille Pilvien meri oli ääretön syventymä maassa, josta kohosi sieltä täältä muutamia rengasmaisia vuoria; peittäen suuren osan eteläisen pallonpuoliskon läntisiä seutuja se oli laajuudeltaan noin kaksi miljoonaa neliömetriä, ja sen keskusta oli viidennellätoista asteella eteläistä leveyttä ja kahdennellakymmenennellä läntistä pituutta. Myrskyjen meri, Oceanus Procellarum, avarin tasanko kuun kehrällä, käsitti runsaasti kolme miljoonaa neliömetriä laajan alan, ja sen keskusta oli kymmenennellä asteella pohjoista leveyttä ja neljännelläkymmenennelläviidennellä itäistä pituutta. Sen povesta kohosivat Kepplerin ja Aristarkhoksen ihmeellisesti säteilevät vuoret.

Pohjoisempana ja korkeiden vuorijonojen erottamana Pilvien merestä levisi Sateiden meri, Mare Imbrium, jonka keskustassa kolmaskymmenesviides aste pohjoista leveyttä ja kahdeskymmenes itäistä pituutta leikkasivat toisiaan; se oli melkein ympyränmuotoinen ja peitti puolentoista miljoonan neliökilometrin alan. Ei kaukana siitä sijaitsi Nesteiden meri, Mare Humorum, vain pienehkö noin neljänsadan tuhannen neliökilometrin laajuinen allas, jolla kahdeskymmenesviides eteläinen leveys- ja neljäskymmenes pohjoinen pituusaste kohtasivat toisensa. Sitten hahmottui tämän pallonpuoliskon rannikoilla vielä kolme lahtea, nimittäin Kuumalahti, Kastehelmien lahti ja Sateenkaaren lahti, kaikki pieniä, korkeiden vuorijonojen väliin puristettuja tasankoja.

"Naisellinen" pallonpuolisko, luonnollisesti oikullisempi, käsitti pienempiä ja lukuisampia meriä. Siellä oli pohjoista kohti Kylmyyden meri, Mare Frigoris, jonka asema oli 55 astetta pohjoista leveyttä ja nolla-astetta pituutta ja suuruus noin miljoona neliökilometriä; se rajoittui Kuoleman järveen ja Unelmien järveen. Edelleen siellä oli Kirkkauden meri, Mare Serenitatis, viidennelläkolmatta asteella pohjoista leveyttä ja kahdennellakymmenennellä läntistä pituutta, pinta-alaltaan toista miljoonaa neliökilometriä; Ahdinkojen meri, Mare Crisium, hyvin selväpiirteinen ja pyöreä, käsittäen seitsemännellätoista asteella pohjoista leveyttä ja viidennelläkuudetta läntistä pituutta lähes seitsemänsataatuhatta neliökilometriä, oikea vuorivyöhykkeeseen upotettu Kaspianmeri. Sitten päiväntasaajan tienoilla viidennellä asteella pohjoista leveyttä ja viidennelläkolmatta läntistä pituutta näkyi Tyyneyden meri, Mare Tranquillitatis, alaltaan lähes kaksi miljoonaa neliökilometriä, ja tämä meri liittyi etelässä Nektarin mereen, Mare Nectaris, joka oli alaltaan lähes puoli miljoonaa neliökilometriä ja sijaitsi viidennellätoista asteella eteläistä leveyttä ja viidennelläneljättä läntistä pituutta, ja idässä Hedelmällisyyden mereen, Mare Fecunditatis, joka on tämän pallonpuoliskon laajin, käsittäen pari miljoonaa neliökilometriä, kolmannella asteella eteläistä leveyttä ja viidennelläkymmenennellä läntistä pituutta. Sitten ihan pohjoisessa ja etelässä erotetaan vielä kaksi merta, Humboldtin meri, Mare Humboldtianum, pinta-alaltaan noin viisisataatuhatta neliökilometriä, ja Etelämeri, Mare Australe, noin neljäsataatuhatta neliökilometriä.

Kuun kehrän keskustassa päiväntasaajalla ja siis nollameridiaanilla avautui Keskuslahti, Sinus Medii, ikäänkuin yhdysviivana molempain pallonpuoliskojen välillä.

Tällaisena esiintyy Nichollin ja Barbicanen silmille se saattolaisen pinta, joka aina on maahan käännettynä. Kun he laskivat yhteen nämä eri mitat, havaitsivat he, että tämän pallonpuoliskon pinta oli lähes yhdeksäntoista miljoonaa neliökilometriä, joista kolmetoista tuli tulivuorien, vuorijonojen, renkaitten ja saarien, sanalla sanoen kaiken sen osalle, mikä näkyi olevan kuun vankkana pintana, ja kuusi miljoonaa merien, järvien, rämeiden eli kaiken sen osalle, mikä siellä oli nestemäistä. Tämä kaikki oli kuitenkin ihan samantekevää kunnon Michelistä.

Tämä pallonpuolisko, kuten näemme, on siis pinta-alaltaan kolmetoista ja puoli kertaa pienempi kuin maapallon puolisko. Kuitenkin ovat kuuntutkijat laskeneet siellä enemmän kuin viisikymmentätuhatta tulivuorenaukkoa. Se on siis hyvin rosoista ja halkeillutta maastoa, todellinen vaahtokauha, joka hyvin ansaitsee englantilaisten varsin runottoman nimityksen green cheese eli "vihreä juusto."

Michel Ardan hypähti, kun Barbicane lausui tämän vastenmielisen nimen.

Sillä lailla anglosaksit yhdeksännellätoista vuosisadalla kohtelevat kaunista Dianaa, vaaleaa Febeä, herttaista Isistä, ihastuttavaa Astartea, öiden kuningatarta, Latonan ja Jupiterin tytärtä, säteilevän Apollon sisarta!

KAHDESTOISTA LUKU

Vuoristotieteellisiä seikkoja

Ammuksen seuraama suunta, kuten jo on huomautettu, kuljetti sitä kuun pohjoista puoliskoa kohti. Matkustajat olivat kaukana siitä keskuskohdasta, johon heidän olisi pitänyt saapua, jos ammuksen radassa ei olisi tapahtunut korvaamatonta syrjäytymistä.

Kello oli puoliyksi yöllä. Barbicane arvioi silloin välimatkan tuhanneksineljäksisadaksi kilometriksi eli hiukan pitemmäksi kuun sädettä, ja se vähenisi sikäli kuin he lähestyisivät pohjoisnapaa. Ammus ei silloin ollut päiväntasaajan kohdalla, vaan kuun kymmenennellä leveyspiirillä, ja tämän leveysasteen jälkeen, jota huolellisesti tarkattiin kartalta navalle asti, Barbicane ja hänen kaksi toveriaan saattoivat mitä edullisimmin katsella kuuta. Kaukoputkien avulla tämä tuhannenneljänsadan kilometrin etäisyys supistuikin neljääntoista. Kalliovuorten teleskooppi toi kuun vielä lähemmäksi, mutta maan ilmakehä heikensi varsin huomattavasti sen näkövoimaa. Niinpä Barbicane, seisoen ammuksessa kaukoputki silmien edessä saattoikin jo havaita eräitä yksityiskohtia, joita oli melkein mahdoton erottaa silloin, kun kuuta tarkattiin maasta käsin.

"Hyvät ystävät", virkkoi silloin puheenjohtaja vakavalla äänellä, "minä en tiedä, minne menemme, enkä tiedä, näemmekö maapalloa enää koskaan. Mutta menetelkäämme kuitenkin siten kuin työmme kerran tulisi lähimmäistemme hyväksi. Karkottakaamme kaikki huolet sydämistämme! Me olemme tähtitieteilijöitä. Tämä ammus on Cambridgen tähtitornin avaruuteen siirretty havaintokaappi. Tehkäämme havaintoja."

Hänen näin sanottuaan ryhdyttiin työhön äärimmäistä täsmällisyyttä noudattaen, ja hän merkitsi uskollisesti kuun eri hahmot niillä muuttuvilla välimatkoilla, joka ammuksella oli suhteessaan tähän tähteen.

Ollessaan kymmenennellä asteella pohjoista leveyttä ammus näkyi täsmällisesti seuraavan kahdennettakymmenennettä astetta itäistä pituutta.

Tässä on syytä tehdä tärkeä huomautus kartasta, jota he kuuta tarkkaillessaan käyttivät. Kuun kartoilla, joilla kaukoputkien kääntäessä esineet ylösalaisin etelä on ylhäällä ja pohjoinen alhaalla, tuntuisi luonnolliselta, että itä olisi vasemmalla ja länsi oikealla. Mutta niin ei ole laita. Jos kartta käännettäisiin ja se esittäisi kuun siinä asemassa kuin se näkyy paljaalle silmälle, niin itä olisi vasemmalla ja länsi oikealla, päinvastoin kuin maan kartoilla. Syy tähän epäsuhtaisuuteen on seuraava: Tarkkaajat pohjoisella pallonpuoliskolla, esimerkiksi Euroopassa, näkevät kuun etelässä. Sitä tarkatessaan he kääntävät selkänsä pohjoiseen eli päinvastaiseen suuntaan kuin maan karttaa silmäillessään. Koska he kääntyvät selin pohjoiseen, niin itä on heidän vasemmalla ja länsi oikealla puolellaan. Eteläisellä pallonpuoliskolla, esim. Patagoniassa, katseleville kuun länsi olisi kylläkin heidän vasemmalla puolellaan ja itä oikealla, koska etelä olisi heidän takanaan.

Tämä on syy noiden kahden pääilmansuunnan näennäiseen vaihtumiseen, ja se on pidettävä mielessä seuratessamme puheenjohtaja Barbicanen havaintoja.

Beerin ja Mödlerin kartan avulla matkustajat saattoivat epäröimättä tuntea kiikarinsa näkökenttään kehystetyn osan kuun kehrää.

"Mitä me tällä hetkellä näemme?" kysyi Michel.

"Pilvien meren pohjoisosan", vastasi Barbicane. "Olemme liian etäällä erottaaksemme sen laatua. Ovatko nuo tasangot kuivaa hiekkaa kuten ensimmäiset tähtientutkijat ovat väittäneet? Vai ovatko ne äärettömiä metsiä, niinkuin otaksuu herra Waren de la Rue, joka myöntää kuulle hyvin alhaisen, mutta hyvin tiiviin ilmakehän, sen saamme myöhemmin nähdä. Älkäämme vakuuttako mitään ennenkuin meillä on oikeus vakuuttaa."

Pilvien merellä on kartalla jokseenkin hämärät ääriviivat. Otaksutaan, että mainitulla avaralla tasangolla on runsaasti laavamöhkäleitä, joita sen läheiset, oikealla sijaitsevat Ptolemaioksen, Purbachin ja Arzachelin tulivuoret ovat sisuksistaan oksentaneet. Mutta ammus liikkui eteenpäin ja läheni huomattavasti, ja pian tulivat näkyviin kukkulat, jotka pohjoisrajalla sulkevat tämän meren. Edessä kohosi kaikessa kauneudessaan säteilevä vuori, jonka huippu näkyi hukkuvan auringonsäteiden hulmuun.

"Tuo tuolla...?" kysyi Michel.

"Kopernikus", vastasi Barbicane.

"Katselkaamme Kopernikusta!"

Tämä yhdeksännellä asteella pohjoista leveyttä ja kahdennellakymmenennellä itäistä pituutta sijaitseva vuori kohoaa kolmen tuhannenneljänsadankolmenkymmenenkahdeksan metrin korkeuteen kuun pinnasta. Se on hyvin nähtävissä maasta, ja astronomit voivat sitä varsin helposti tutkia, varsinkin sillä vaiheella, joka on viimeisen neljänneksen ja uudenkuun välillä, koska varjot silloin lankeavat poikkipäin idästä länteen ja tekevät korkeuksien mittaamisen mahdolliseksi.

Kopernikus on eteläisellä pallonpuoliskolla sijaitsevan Tychon jälkeen tärkein loistokeskus ja kohoaa ikäänkuin jättiläismajakkana siltä kohtaa Pilvien merta, joka rajoittuu Myrskyjen mereen. Se valaisee säteilevällä hohteellaan kahta valtamerta samalla kertaa. Nuo pitkät valoviirut, jotka täysikuun aikana ovat niin häikäiseviä, loivat verrattoman näyn, ja ulottuen pohjoisessa rajavuorien yli ne jatkuvat Sateiden mereen asti. Kello yhdeltä aamulla maan ajan mukaan oli ilmapallon tavoin avaruuteen siirretty ammus tämän komean vuoren kohdalla.

Barbicane saattoi täydellisesti erottaa sen pääpiirteet. Kopernikus sijaitsee ensiluokkaisten rengasvuorien sarjassa suurten amfiteatterien osastossa. Samoin kuin Keppler ja Aristarkhos, jotka kohoavat Myrskyjen meren yli, se esiintyy joskus kirkkaana pisteenä himmeän valon läpi, ja sitä pidettiin ennen toimivana tulivuorena. Mutta se on vain sammunut tulivuori, niinkuin kaikki sillä sivulla kuuta. Sen ympärysvallilla oli noin viidenkahdeksatta kilometrin läpimitta. Kaukoputkella erotti jälkiä toisiaan seuranneiden purkausten synnyttämistä kerroksista, ja ympäristölle oli sirottunut vulkaanisia jätteitä, jollaisia nähtiin vielä aukossakin.

"Kuun pinnalla on useammanlaisia rengasmuodostuksia", sanoi Barbicane, "ja helppo on nähdä, että Kopernikus kuuluu säteilevään lajiin. Jos olisimme lähempänä, voisimme erottaa sisällä törröttävät keilat, jotka kaikki ovat ennen olleet tulta syökseviä kitoja. Ihmeellinen ja poikkeukseton ilmiö kuun kehrällä on se, että amfiteatterien sisäpinta on huomattavasti alempana ulkopuolista tasankoa, päinvastoin kuin mitä on maisten tulivuorten aukkojen laita. Siitä seuraa siis, että näiden renkaitten pohjan yleiskaarevuus on läpimitaltaan pienempi kuin kuun."

"Ja miksi tämä erikoinen järjestelmä?" kysyi Nicholl.

"Sitä ei tiedetä", vastasi Barbicane.

"Mikä loistava säteily!" toisteli Michel. "Minun on vaikea kuvitella, että mikään näytelmä olisi kauniimpi."

"Mitä sitten sanoisit", virkkoi Barbicane, "jos matkamme vaiheet veisivät meidät eteläistä pallonpuoliskoa kohti?"

"No, minä sanoisin, että se on vielä kauniimpaa", vastasi Michel Ardan.

Tällä hetkellä ammus keinui kohtisuorassa kehän yläpuolella. Kopernikuksen piirivalli oli melkein täydellinen ympyrä, ja sen perin jyrkät rinteet erottuivat selvästi. Huomattiinpa toinenkin renkaanmuotoinen vyö. Ympärillä levisi harmaahko, villin näköinen kenttä, jolla kohopaikat näkyivät keltaisina. Kehän pohjalla ikäänkuin jalokivilippaaseen suljettuina säkenöi hetkisen pari kolme tulivuorenkeilaa häikäisevien hohtokivien lailla. Pohjoispuolella alenivat sivut notkoksi, jota pitkin luultavasti olisi päässyt kraaterin sisustaan.

Ympäröitsevän tasangon yli matkustettaessa saattoi Barbicane huomata ison joukon vähäpätöisiä vuoria, muiden muassa pienen Gay-Lussaciksi nimitetyn rengasmaisen kukkulan, jonka leveys on kaksikymmentäkolme kilometriä. Etelämmässä kenttä oli hyvin tasainen ilman ainoatakaan kohopaikkaa tai törmää. Pohjoista kohti sensijaan Myrskyjen meren rajoille asti se oli kuin vihurien pieksemää vedenpintaa, jossa harjanteet ja syvennykset esiintyivät kuin äkkiä jäätyneinä laineina. Kaiken tämän yläpuolella ja joka suunnalla oli valoviiruja, jotka suuntautuivat Kopernikuksen huippua kohti. Muutamat niistä olivat kolmekymmentä kilometriä leveitä ja arvioimattoman pitkiä.

Matkustajat pohtivat näiden omituisten säteiden alkuperää, mutta eivät voineet enempää kuin maiset tarkkaajatkaan päätellä niiden laatua.

"Mutta miksi", sanoi Nicholl, "ne eivät olisi yksinkertaisesti vuorien sivuhaaroja, jotka heijastavat auringon valoa voimakkaammin kuin tasangot?"

"Ei", vastasi Barbicane, "sillä eräissä kuun vaiheissa ne silloin heittäisivät varjoja, mutta niin ei ole laita."

Tosiaankin näkyvät nämä säteet ainoastaan silloin, kun päivänpyörä on vastakkaisasennossa kuuhun, ja häviävät heti kun sen säteet käyvät vinoiksi.

"Mutta mitä on kuviteltu noiden valojuovien selittämiseksi?" kysyi Michel. "Sillä minä en ota uskoakseni, että tiedemiehet koskaan pysähtyvät antamasta selityksiä."

"Niin", vastasi Barbicane, "Herschel on esittänyt erään mielipiteen, mutta ei ole rohjennut väittää sitä varmaksi."

"Eipä väliä. Mitä hän sanoo?"

"Hän ajatteli, että noiden säteiden täytyi olla jäähtyneitä laavavirtoja, jotka loistivat auringon niihin suoraan osuessa. Se on mahdollista, mutta mikään ei ole epävarmempaa. Lähemmäksi Tychoa tultuamme saammekin paremman tilaisuuden tutkia tämän säteilyn syitä."

"Tiedättekö, hyvät ystävät, mitä tämä tasanko muistuttaa katseltuna täältä korkeudestamme?" virkkoi Michel.

"Emme", vastasi Nicholl.

"No, kaikkine noine kehrävarsien tavoin ojentuneine laavankappaleineen se muistuttaa ääretöntä sikin sokin heiteltyä tikkupeliä. Ei puutu muuta kuin koukkunen, jolla ne noukkisi yhden erältään."

"Olehan kerrankin vakava!" käski Barbicane.

"Olkaamme vakavia", lausui Michel tyynesti, "ja pankaamme tikkujen sijaan luita. Tuo tasanko olisi siis ääretön luutarha, jolla viruvat tuhansien sukupolvien maatuneet jäännökset. Pidätkö enemmän tästä suurenmoisesta vertauksesta?"

"Toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin", vastasi Barbicane.

"Onpa sinulle peijakkaan vaikea olla mieliksi!" huudahti Michel.

"Kunnon ystäväni", jatkoi käytännöllinen Barbicane, "vähän meitä huvittanee tietää, miltä se näyttää, kun emme kerran tiedä, mitä se on."

"Hyvin vastattu", virkahti Michel. "Tuo opettaa minua järkeilemään tiedemiesten tavoin!"

Tällä välin liikkui ammus melkein muuttumattomalla vauhdilla kuun kohdalla. Matkustajat, kuten helposti käsitämme, eivät ajatelleet hetkiseksikään levähtää. Joka minuutti muuttui seutu, joka kiiti heidän silmiensä alapuolella. Puoli kahden tienoissa aamulla he erottivat vilahduksen erään toisen vuoren huipusta. Barbicane tarkasti karttaansa, ja havaitsi, että se oli Eratosthenes.

Se oli neljätuhattaviisisataa metriä korkea rengasvuori, yksi saattolaisemme lukuisista amfiteattereista. Ja tässä Barbicane kertoi ystävilleen Kepplerin omituisen käsityksen näiden kehien muodostumisesta. Kuuluisan matemaatikon mukaan täytyi näiden tulivuorenaukon kaltaisten syvennysten olla ihmiskätten kaivamia.

"Missä tarkoituksessa?" kysyi Nicholl.

"Hyvin luonnollisessa tarkoituksessa", vastasi Barbicane. "Kuun asukkaat olivat muka ryhtyneet näihin jättiläistöihin, kaivaneet nämä äärettömät kolot paetakseen suojaan auringon säteitä, jotka kärventävät heitä kaksi viikkoa perätysten."

"Eivätpä ne kuun asukkaat ole tyhmiä poikia!" sanoi Michel.

"Kummallinen ajatus", vastasi Nicholl. "Mutta luultavaa on, että Keppler ei tuntenut noiden kehäkuoppien todellisia mittasuhteita, sillä niiden kaivaminen olisi ollut jättiläisten urakka, johon kuun asukkaat eivät olisi kyenneet!"

"Miksikä eivät, jos paino kuun pinnalla on kuusi kertaa pienempi kuin maan päällä", huomautti Michel.

"Mutta jos kuun asukkaat itsekin ovat kuusi kertaa pienempiä", vastasi Nicholl.

"Ja jollei kuussa olekaan asukkaita", lisäsi Barbicane. Ja siihen keskustelu päättyi.

Pian katosi Eratosthenes taivaanrannan taakse ammuksen tulematta sitä kyllin lähelle, jotta olisi voitu tehdä tarkkoja havainnoia. Tämä vuori erotti Apenniinit Karpaateista. Kuun vuoria kuvatessa erotetaan muutamia vuorijonoja, jotka ovat jakautuneet pääasiallisesti pohjoiselle pallonpuoliskolle. Jotkut kuitenkin sijaitsevat eräissä osissa eteläistä pallonpuoliskoa.

Tässä seuraa taulukko eri vuorijonoista lueteltuina etelästä pohjoiseen leveysasteineen ja niiden ylimpäin huippujen korkeus merkittynä:

    Dörfel......... 84°      Etel. lev. 7603 metriä
    Leibnitz....... 65°       "     "   7600   "
    Rook........... 17°-30°   "     "   1600   "
    Altai.......... 17°-28°   "     "   4047   "
    Cordilleras.... 10°-20°   "     "   3898   "
    Pyreneit........8°-18°    "     "   3631   "
    Ural........... 5°-13°    "     "    838   "
    Alembert....... 4°-10°    "     "   5847   "
    Hoemus......... 8°-21°   Pohj. lev. 2021   "
    Karpaatit...... 15°-19°   "     "   1939   "
    Apenniinit..... 14°-27°   "     "   5501   "
    Taurus......... 21°-28°   "     "   2746   "
    Riphées........ 25°-33°   "     "   4171   "
    Herkynit....... 17°-29°   "     "   1170   "
    Kaukasus....... 32°-41°   "     "   5567   "
    Alpit.......... 42°-49°   "     "   3617   "

Näistä eri vuorijonoista tärkein on Apenniinit, joiden mitta on viisisataa kilometriä, siis kuitenkin vähäisempi kuin maan suurien vuorijonojen pituus. Apenniinit kiertävät Sateiden meren itäistä reunaa, ja niiden jatkona pohjoisessa ovat Karpaatit, joiden pituus on noin kolmesataa kilometriä.

Matkustajat saattoivat vain vilahdukselta nähdä Apenniinien huipun; nämä vuoret sijaitsevat kymmenennestä leveysasteesta läntistä kuudenteentoista itäistä pituutta, mutta Karpaattien vuorijono levisi heidän katseittensa eteen kahdeksanneltatoista asteelta kolmanteenkymmenenteen itäistä pituutta, ja he kykenivät erottamaan sen jaoitukset.

Muuan olettamus tuntui heistä hyvin todenmukaiselta. Nähdessään tämän vuorijonon siellä täällä kiertyvän rengasmaiseksi ja siitä kohoavan korkeita kukkuloita he päättelivät, että sillä aikaisemmin oli ollut melkoisia piirivalleja. Näiden vuorirenkaitten oli täytynyt osittain murtua suuressa purkauksessa, josta Sateiden meri oli saanut alkunsa. Nämä Karpaatit näyttivät siis sellaisilta kuin Purbachin, Argachelin ja Ptolemaioksen kehät olisivat, jos jokin mullistus kukistaisi niiden vasemmanpuoliset vallit ja muuttaisi ne yhtenäisiksi vuorijonoiksi. Niiden keskikorkeus on kolmetuhattakaksisataa metriä, siis verrattava eräisiin Pyreneiden kohtiin, kuten esimerkiksi Pinedon solaan. Niiden eteläiset rinteet alenivat jyrkästi suunnattoman suurta Sateiden merta kohti.

Kello kahden tienoissa aamulla Barbicane havaitsi oltavan kuun kahdennenkymmenennen leveyspiirin yläpuolella, ei kaukana siitä pienestä tuhatviisisataaviisikymmentäyhdeksän metriä korkeasta vuoresta, jolla on nimenä Pythias. Ammuksen välimatka kuusta ei enää ollut kuin tuhatkaksisataa kilometriä, jonka kaukoputket lyhensivät noin kahdeksitoistatuhanneksi metriksi.

Mare Imbrium levisi matkustajien silmien alla äärettömänä syventymänä, jonka yksityiskohtia vielä oli vaikea erottaa. Heidän lähellään vasemmalla kohosi Lambertin vuori, jonka korkeus arvioidaan tuhanneksikahdeksisadaksikolmeksitoista metriksi, ja kauempana Myrskyjen meren rajoilla kahdennellakolmatta asteella pohjoista leveyttä ja yhdeksännelläkolmatta itäistä pituutta loisti Eulerin säteilevä vuori. Tähän vuoreen, joka kohoaa ainoastaan tuhannenkahdeksansadanviidentoista metrin korkeudelle kuun pinnasta, oli tähtientutkija Schröter kohdistanut mielenkiintoisen työn. Yrittäessään tutkia kuun vuorien alkuperää tämä oppinut oli halunnut tietää, osoittautuisiko tulivuoren aukon koko aina huomattavan samanlaiseksi verrattuna sen partaina olevien vallien kokoon. Ja yleensä oli tämä suhde olemassa, mistä hän teki sen johtopäätöksen, että yksi ainoa vulkaanisten ainesten purkaus oli riittänyt luomaan nämä vallit, koska useammat perätysten seuraavat purkaukset olisivat hävittäneet tuon suhteen. Ainoastaan Eulerin vuori oli poikkeuksena tästä yleisestä säännöstä, ja sen muodostukseen oli siis tarvittu useampia perättäisiä purkauksia, sen onttous kun oli kaksi kertaa niin suuri kuin sen ympärysvalli.

Kaikki nämä otaksumat olivat luvallisia tarkkaajille maan päällä, joiden koneet palvelivat heitä epätäydellisesti. Mutta Barbicane ei enää halunnut siihen tyytyä, ja nähdessään ammuksensa säännöllisesti lähenevän saattolaisen kehrää hänellä oli hyviä toiveita, vaikkei kykenisi kuuhun saapumaankaan, päästä sen kehittymisen salaisuuksien perille.

KOLMASTOISTA LUKU

Kuun maisemia

Kello puoli kolme aamulla ammus oli kuun kolmannellakymmenennellä leveysasteella ja ainoastaan tuhannan kilometrin päässä sen kehrästä, minkä matkan optilliset välineet vähensivät kymmeneen. Näytti yhä mahdottomalta, että voitaisiin saapua millekään kohdalle sen pinnasta. Ammuksen verrattain keskinkertaista liikuntanopeutta ei Barbicane voinut selittää. Näin lähellä kuuta vauhdin olisi täytynyt olla melkoinen, jotta ammus voisi pitää puoliaan vetovoimaa vastaan. Tässä oli siis ilmiö, jonka syytä hän ei vielä tajunnut. Eikä ollut aikaakaan sitä tutkia. Kuun maasto vilahteli ohitse matkustajain silmien alla, eivätkä he halunneet laiminlyödä ainoatakaan yksityiskohtaa siitä.

Kehrä näkyi siis kaukoputkissa kuin se olisi vain kymmenen kilometrin päässä. Mitä olisi näin korkealle maasta kohonnut ilmapurjehtija pallomme pinnasta erottanut? Mahdotonta tietää, koska korkeimmat nousut eivät ole ylittäneet kahdeksaatuhatta metriä.

Seuraavassa esitämme kuitenkin tarkan kuvauksen siitä, mitä Barbicane tovereineen tältä korkeudelta näki.

Varsin vaihtelevia värityksiä esiintyi suurina läikkinä saattolaisen pinnalla. Kuuntutkijat eivät ole yhtä mieltä näiden väritysten laadusta. Ne ovat hyvin selväpiirteisiä ja toisistaan erillään. Julius Schmidt väittää, että jos maiset valtameret kuivattaisiin, niin tarkkailija kuussa ei erottaisi maapallolla merien ja mannertasankojen välillä yhtä selväpiirteisiä vivahduksia kuin mainen huomioiden tekijä näkee kuussa. Hänen mukaansa on "merien" nimellä tunnettujen laajojen tasankojen yhteisvärinä vihervään ja ruskeaan vivahtava tummanharmaa. Joillakin isoilla tulivuorenaukoillakin on sama väritys.

Barbicane tunsi tuon saksalaisen kuutieteilijän mielipiteen, johon myöskin Beer ja Mödler yhtyivät. Hän totesi omien havaintojensa osoittavan, että he olivat oikeassa eräitä tähtientutkijoita vastaan, jotka eivät myönnä kuun pinnalla olevan muuta kuin harmaata väritystä. Muutamissa kohdissa oli vihreä väri heleä ja voimakastuntuinen, Julius Schmidtin mukaan Kirkkauden ja Nesteiden merissä. Barbicane havaitsi myöskin muutamia tulivuorenaukkoja ilman sisäkeiloja, ja ne lähettivät sinervää valoa ikäänkuin vastakiilloitetut teräslevyt. Nämä väritykset kuuluivat todella kuun kehrään eivätkä johtuneet, kuten jotkut astronomit väittävät, kaukoputkien objektiivilasin vajanaisuudesta enempää kuin välillä olevan maan ilmakehän vaikutuksestakaan. Barbicanella ei siinä suhteessa enää ollut mitään epäilystä. Hän tähysteli ilmattoman avaruuden halki, jossa optillinen erehdys ei ollut mahdollinen. Hän piti näitä erilaisia värityksiä tieteelle varmistettuna tosiasiana. Johtuivatkohan ne troopillisesta kasvullisuudesta, jota tiivis ja alhainen ilmakehä piti yllä? Hän ei vielä voinut sitä asiaa ratkaista.

Kauempana hän huomasi hyvin selvästi punervan värityksen. Samanlainen vivahdus oli jo aikaisemmin havaittu yksinäisen kehän pohjalla, joka tunnetaan Lichtenbergin renkaan nimellä ja joka sijaitsee lähellä Herkynien vuoria kuun reunalla. Mutta hän ei voinut saada selville sen laatua. Hänellä ei ollut parempaa onnea yrittäessään selvittää erästä toista kehrän omituisuutta, sillä hän ei voinut tarkalleen määritellä sen syytä. Se omituisuus oli tällainen:

Michel Ardan oli tähyilemässä puheenjohtajan vieressä, kun hän huomasi pitkiä valkoisia juovia, joita auringon suoraan lankeevat säteet kirkkaasti valaisivat. Se oli sarja valoisia vakoja, hyvin erilaisia kuin Kopernikuksessa äsken merkille pantu säteily. Ne juoksivat yhdensuuntaisesti toistensa vieressä.

Kerkeänä, kuten aina, Michel ei voinut olla huudahtamatta:

"Kas, viljeltyjä vainioita!"

"Viljeltyjä vainioitako?" tokaisi Nicholl, kohauttaen olkapäitänsä.

"Kynnettyjä ainakin", vastasi Michel Ardan. "Mutta millaisia työmiehiä ne kuun asukkaat ovatkaan ja mitä jättiläishärkiä niiden täytyykään valjastaa aurojensa eteen kyntääkseen moisia vakoja!"

"Eivät ne ole vakoja!" selitti Barbicane. "Ne ovat uurteita."

"Olkoot sitten uurteita", vastasi Michel tottelevaisesti. "Mutta mitä tieteellisessä maailmassa tarkoitetaan uurteilla?"

Barbicane opetti heti toverilleen, mitä tiesi kuun uurteista. Hän tiesi, että ne olivat vakoja, joita havaittiin kaikkialla kuun vuorettomilla seuduilla, että nämä, useimmiten erilliset vaot ovat eripitkiä, viidestätoista jopa kahteensataan kilometriin asti, että niiden leveys vaihtelee tuhannesta tuhanteenviiteensataan metriin ja että niiden reunat ovat täsmällisesti yhdensuuntaiset. Mutta sen enempää hän ei tiennyt niiden muodostuksesta kuin laadustakaan.

Kaukoputkensa avulla Barbicane tähysteli näitä uurteita äärettömän tarkkaavaisesti. Hän havaitsi, että niiden reunat olivat tavattoman jyrkät. Ne olivat pitkiä, yhdensuuntaisia valleja, ja jonkun verran mielikuvitusta käyttämällä saattoi ne otaksua kuun insinöörien luomiksi pitkiksi varustuslinjoiksi.

Näistä eri uurteista toiset olivat ehdottoman suoria kuin mittanauhalla suunniteltuja. Toisissa esiintyi heikkoa kaarevuutta, vaikka ne säilyttivätkin reunojensa yhdensuuntaisuuden. Jotkut uurteet leikkelivät toisiaan. Jotkut leikkelivät kraatereita. Täällä ne halkoivat rengasmuotoisia syvennyksiä, jollaisia ovat esimerkiksi Posidonius tai Petavius, tuolla taas kirjailivat meriä, kuten esimerkiksi Kirkkauden merta.

Nämä kuun pinnan leikkaukset olivat tietysti askarruttaneet maisten astronomien mielikuvitusta. Ensimmäisiä huomioita tehtäessä ei uurteita ollut keksitty. Niinpä Hevelius, Cassini, La Hire tai Herschel eivät näy niitä tunteneen. Vasta Schröter huomautti niistä vuonna 1789 ensi kertaa. Toiset tiedemiehet tutkivat niitä hänen jälkeensä, kuten Pastorff, Gruithuysen, Beer ja Mödler. Nykyään niiden luku nousee seitsemäänkymmeneen. Mutta vaikka ne on laskettu, ei vielä ole määritelty niiden laatua. Vallituksia ne eivät suinkaan ole enempää kuin vanhoja kuivuneita joenuomiakaan, sillä ensiksikään vesi, joka kuun pinnalla on aivan keveää, ei olisi voinut uurtaa moisia viemäreitä, ja toiseksi nämä vaot leikkaavat usein melko korkealla sijaitsevia kraatereita.

Täytyy kuitenkin myöntää, että Michel Ardanilla oli muuan aate ja että hän tietämättään siinä suhteessa osui yhteen Julius Schmidtin kanssa.

"Mikseivät nuo selittämättömät juovat olisi yksinkertaisesti kasvullisuusilmiöitä?" virkkoi hän.

"Mitä sillä tarkoitat?" kysyi Barbicane.

"Älähän kiivastu, kunnon puheenjohtaja", vastasi Michel. "Eikö olisi mahdollista, että nuo tummat viivat, jotka ajoittain näkyvät, ovat säännöllisiin riveihin istutettuja puita?"

"Sinä siis haluaisit kaikin mokomin nähdä siellä kasvullisuutta?" tiedusti Barbicane.

"Kyllä maar", vastasi Michel Ardan, "selittääkseni sen, mitä te tiedemiehet ette osaa selittää. Ainakin olisi minun otaksumallani se etu, että se selittäisi, miksi nuo juovat katoavat tai näkyvät katoavan säännöllisin väliajoin."

"Ja mistä se johtuisi?"

"Siitä, että nuo puut käyvät näkymättömiksi, kun ne menettävät lehtensä, ja näkyvät taas, kun niihin puhkee uudet lehdet."

"Selityksesi on älykäs, rakas toverini", vastasi Barbicane, "mutta sitä ei voida hyväksyä."

"Miksikä ei?"

"Siksi, että kuun pinnalla ei niin sanoaksemme ole vuodenaikoja ja että mainitsemiasi kasvullisuusilmiöitä ei siellä siis voi syntyä."

Kuun akselin perin vähäisestä vinoudesta johtuu tosiaan, että aurinko siellä on melkein muuttumattoman korkealla jokaisella leveyspiirillä. Päiväntasaajan seutujen kohdalla pysyy säteilevä taivaankappale melkein aina keskitaivaalla eikä laskeudu napaseuduillakaan taivaanrannan taakse. Siitä seuraa, että jokaisella seudulla vallitsee alituinen talvi, kevät, kesä tai syksy, samoin kuin Jupiterissa, jonka akseli myöskin on vain vähän vinossa sen rataa vasten.

Mistä siis johtuvat nuo uurteet? Vaikeasti ratkaistava kysymys. Ne ovat varmasti myöhempiä muodostuksia kuin tulivuorenaukot ja kehät, sillä monet uurteet ovat näihin tunkeutuneet, särkien niiden piirivallit. On siis mahdollista, että ne viimeisten geologisten kausien aikaisina ovat syntyneet vain luonnonvoimien paisumisesta.

Tällä välin oli ammus saavuttanut kuun neljännenkymmenennen leveysasteen, eikä välimatka voinut enää olla kahdeksaasataa kilometriä pitempi. Esineet havaittiin kaukoputkien näköpiirissä ikäänkuin ne olisivat vain kahdeksan kilometrin päässä. Tällä kohdalla kohosi heidän jalkojensa alla Helikon viidensadanviiden metrin korkuisena, ja vasemmalla pyöristyivät ne matalahkot kukkulat, jotka sulkevat välilleen Sateenkaaren lahdeksi nimitetyn pienen osan Sateiden merta.

Maan ilmakehän täytyisi olla sataseitsemänkymmentä kertaa läpikuultavampi kuin se on voidakseen sallia astronomien tehdä täydellisiä havainnoita kuun pinnasta. Mutta tässä tyhjyydessä, jossa ammus leijaili, ei ollut mitään tarkkailijan silmän ja tähysteltävän esineen välissä. Sitäpaitsi Barbicane oli päässyt välimatkalle, jollaista eivät voimakkaimmatkaan teleskoopit olisi voineet tarjota, ei John Rossin enempää kuin Kalliovuortenkaan. Hän oli siis tavattoman otollisissa olosuhteissa ratkaistakseen suuren kysymyksen kuun asutuskelpoisuudesta. Mutta siihen ratkaisuun hän ei vielä pystynyt. Hän ei erottanut muuta kuin äärettömien tasankojen autiot pohjat ja pohjoisempana karuja vuoria. Ei mikään työ ilmaissut ihmiskäden toimintaa. Ei ainoakaan raunio osoittanut ihmisten siellä liikkuneen. Ei mikään eläinryhmä ilmaissut, että elämää siellä pulppuili edes alkeellisella asteella. Ei missään liikettä. Ei missään kasvullisuuden häivääkään. Niistä kolmesta luonnon valtakunnasta, jotka jakavat keskenään maapallon, yksi ainoa oli edustettuna kuussa: kivikunta.

"Kiusallista", virkahti Michel Ardan hiukan nolostuneena, "siellä ei siis ole ketään?"

"Ei", vastasi Nicholl, "ei tähän asti. Ei ihmistä, ei eläintä, ei puuta. Mutta kuitenkaan, jos ilma on paennut syvennyksien pohjaan, kehien sisuksiin tai vaikkapa kuun vastakkaiselle sivulle, emme voi mitään ennakolta päättää."

"Sitäpaitsi", lisäsi Barbicane, "ei terävinkään katse voi erottaa ihmistä enemmän kuin seitsemän kilometrin päästä. Jos siis kuussa on asukkaita, voivat he kyllä nähdä meidän ammuksemme, mutta me emme voi nähdä heitä."

Kello neljän tienoissa aamulla oli viidennenkymmenennen leveysasteen korkeudella välimatka supistunut kuuteensataan kilometriin. Vasemmalla kohosi jono oikullisen muotoisia vuoria täydessä valaistuksessa. Oikealla sensijaan ammotti musta aukko ikäänkuin kuun kamaraan porattu laaja, tutkimaton ja tumma kaivo.

Tämä aukko oli Mustajärvi eli Pluto, syvä kehä, jota voi mukavasti tutkia maasta kuun viimeisen neljänneksen ja uudenkuun välillä, kun varjot lankeavat lännestä itään.

Samanlaista mustaa väritystä tapaa harvoin sivukiertolaisemme pinnalla. Sitä ei ole vielä nähty muualla kuin Endymionin kehän syvyyksissä Kylmyyden meren itäpuolella pohjoisella pallonpuoliskolla ja Grimaldin kehän pohjassa päiväntasaajan kohdalla tähden itäreunalla.

Pluto on rengasvuori, joka sijaitsee yhdennelläkuudetta asteella pohjoista leveyttä ja yhdeksännellä itäistä pituutta. Sen kehä on yhdeksänkymmentäkaksi kilometriä pitkä ja kuusikymmentäyksi kilometriä leveä. Barbicane pahoitteli, ettei kuljettu kohtisuoraan tämän laajan aukon yli. Siellä olisi ollut kuilu tutkittavana ja ehkä joku salaperäinen ilmiö havaittavissa. Mutta ammuksen suuntaa ei voitu muuttaa. Täytyi ehdottomasti tyytyä kohtaloon. Ilmapalloja ei voida ohjata, vielä vähemmän ammuksia, joiden seinien sisällä ollaan suljettuina.

Kello neljältä aamulla oli vihdoinkin jäänyt taakse Sateiden meren pohjoisin raja. La Condaminen ja Fontenellen vuoret näkyivät vielä, toinen vasemmalla, toinen oikealla. Tämä kehrän osa muuttui kuudennennestakymmenennestä leveysasteesta alkaen täydelliseksi vuoristomaisemaksi. Kaukoputket toivat sen vain neljän kilometrin päähän, mikä välimatka on pienempi kuin Mont Blancin huipun korkeus meren pinnasta. Koko tämä tienoo oli täynnä huippuja ja kehävuoria. Kun saavutettiin seitsemäskymmenes leveysaste, nähtiin Philolauksen vuori kolmentuhannen seitsemänsadan metrin korkuisena; siinä oli soikiomainen, noin viidenkymmenen kilometrin pituinen ja viidentoista levyinen kraateri.

Tältä lyhyeltä matkalta näytti kuun kehrä perin kummalliselta. Katseelle avautuvat maisemat esiintyivät varsin erilaisissa oloissa kuin tienoot maan päällä.

Koska kuulla ei ole ilmakehää, on tästä kaasuverhon puutteesta jo aikaisemmin osoitettuja seurauksia. Sen pinnalla ei ole lainkaan hämärää, yö seuraa päivää ja päivä yötä yhtä nopeasti kuin lamppu sammuu tai syttyy synkän pimeyden keskellä. Ei ole väliasteikkoa pakkasesta kuumuuteen: lämpömäärä alenee tuokiossa veden kiehumapisteestä avaruuden pakkasasteisiin.

Toinen seuraus tästä ilman puutteesta on, että ehdoton pimeys vallitsee siellä, mihin auringonsäteet eivät osu. Sitä, mitä maan päällä nimitetään hajaantuneeksi valoksi, tuota valoainetta, jota ilma pitää riippumassa, joka luo hämärät ja aamu- ja iltaruskot, joka synnyttää varjot ja puolipimeän ja kaikkien valon ja varjon vaihteluiden taian, ei ole kuussa. Siitä johtuu se vastakohtien jyrkkyys, joka ei tee mahdolliseksi muita värejä kuin mustan ja valkoisen. Jos kuun asukas varjostaa silmiään auringonsäteiltä, näyttää taivas hänestä sysimustalta, ja tähdet tuikkivat hänen katseensa edessä kuin synkimpänä yönä.

Kuvitelkaamme, minkä vaikutelman tämä omituinen näky teki Barbicaneen ja hänen kahteen ystäväänsä. Heidän silmänsä olivat kuin eksyneet suunnaltaan. Ne eivät enää voineet erottaa korkeussuhteita. Kuun maisemaa, jota ei valohämyn ilmiö vaimenna, ei kukaan maisemamaalari olisi voinut jäljentää. Mustepilkkuja valkoisella pohjalla, siinä kaikki.

Tämä näky ei muuttunut sittenkään, kun ammus kahdeksannellakymmenennellä leveysasteella oli ainoastaan sadan kilometrin päässä kuusta, eikä vielä kello viidenkään tienoissa, jolloin se sivuutti Giojan vuoren viidenkymmenen kilometrin välimatkalla, jonka kaukoputket lyhensivät puoleksi kilometriksi. Kuu oli ikäänkuin käsin kosketettavissa. Näytti mahdottomalta, ettei ammus siihen pian törmäisi edes sen pohjoisnavalla, jonka vuorenharjanteet piirtyivät häikäisevän kirkkaina taivaan tummuutta vasten. Michel Ardan tahtoi avata yhden tähystysaukoista ja syöksyä kuun pinnalle. Viidenkymmenen kilometrin harppaus? Mitäpä siitä! Mutta se olisi ollut turha yritys, sillä jollei ammus saapuisi millekään kohdalle saattolaisessa, niin vauhdin mukaansa tempaama Michelkään ei olisi kuuta saavuttanut.

Sitten kello kuudelta näyttäytyi kuun napa. Kehrä tarjosi matkustajien katseelle enää vain voimakkaasti valaistun puoliskon, kun taas toinen puolisko katosi pimentoon. Äkkiä livahti ammus voimakkaan valon ja ehdottoman varjon rajaviivan yli ja vaipui silmänräpäyksessä synkimpään yöhön.

NELJÄSTOISTA LUKU

Parin viikon pituinen yö

Hetkellä, jolloin tämä ilmiö niin äkkiä tapahtui, ammus sivuutti kuun pohjoisnavan vähemmän kuin viidenkymmenen kilometrin välimatkalla. Muutamat sekunnit olivat siis riittäneet upottamaan sen avaruuden ehdottomaan pimeyteen. Ylimeno oli tapahtunut niin nopeasti, ilman hämyvivahduksia, ilman kirkkauden asteittaista vähenemistä, ilman valoaaltojen ohentumista, että tähti näytti äkkiä sammuneen voimakkaan henkäyksen vaikutuksesta.

"Kuu on sulanut, hävinnyt olemattomiin!" oli Michel Ardan huudahtanut perin hämillään.

Tosiaankaan ei enää näkynyt edes heijastusta, ei varjoa, ei yhtään mitään tuosta äsken niin loistavasta kehrästä. Pimeys oli täydellinen, ja tähtien säteily teki sen vielä syvemmäksi. Se oli sitä tummuutta, joka vallitsee kuun öinä – kolmesataaviisikymmentäneljä ja puoli tuntia pitkinä öinä – sen kehrän eri osilla. Tämä pitkä yö johtuu kuun siirtymis- ja pyörimisliikkeiden yhtäläisyydestä sen kiertäessä sekä itsensä että maan ympäri. Saattolaisen varjokeulaan joutuneena ei ammus siis enää saanut osakseen auringon säteiden vaikutusta enempää kuin kuu itsekään missään sen näkymättömän osan kohdissa.

Ammuksen sisällä oli siis täydellinen pimeys. Siellä ei enää nähty mitään. Mutta pitihän karkoittaa pimeä. Niin tarkka kuin Barbicane olikin säästämään kaasua, jonka varasto oli niukka, täytyi hänen turvautua sen keinotekoiseen valoon – kalliiseen valaistukseen – kun sitä nyt ei saatu auringolta.

"Hitto vieköön koko auringon", huudahti Michel Ardan, "joka pakottaa meidät tuhlaamaan kaasua sensijaan, että lähettäisi meille säteitään ilmaiseksi!"

"Älkäämme syyttäkö aurinkoa", vastasi Nicholl. "Se ei ole auringon syy, vaan kylläkin kuun, joka on varjostimen tavoin asettunut meidän ja auringon väliin."

"Se on auringon syy!" toisti Michel.

"Kuunpa syy!" toisti Nicholl.

Tämä oli joutavaa väittelyä, jonka Barbicane lopetti lausumalla:

"Hyvät ystävät, se ei ole auringon eikä kuun syy. Syy on ammuksen, joka ei ole tarkoin seurannut rataansa, vaan kömpelösti siltä poikennut. Ja ollaksemme oikeudenmukaisempia, on syy sen kohtalokkaan meteorin, joka niin surkuteltavasti on meidät horjahduttanut alkuperäiseltä suunnaltamme."

"No", vastasi Michel Ardan, "koska asia on ratkaistu ja syyllinen saatu ilmi, niin syökäämme aamiaista. Yökauden havaintojen jälkeen pitää kai vahvistaa vähän ruumistakin."

Tätä ehdotusta ei vastustettu. Muutamassa minuutissa Michel oli valmistanut aterian. Mutta he söivät nyt hiljaisina, joivat esittämättä maljoja ja hurraamatta. Uhkarohkeat matkustajat tunsivat tähän pimeään avaruuteen jouduttuaan, jossa heillä ei ollut tavanomaista sädesaattuettaan, jotakin epämääräistä levottomuutta heräävän sydämissään.

Kuitenkin he juttelivat tästä loppumattomalta näyttävästä parin viikon yöstä, jonka luonnon lait ovat määränneet kuun asukkaille. Barbicane antoi ystävilleen muutamia selityksiä tämän kummallisen ilmiön syistä ja seurauksista.

"Kummallinen se on tosiaan", virkkoi hän, "sillä vaikka kuun kumpikin puolisko on vuorostaan valotonna kahden viikon ajan, niin se, jonka kohdalla me nyt leijailemme, ei pitkän yönsä aikana saa nauttia edes loistavasti valaistusta maasta. Sanalla sanoen, täällä on kuu – käyttääksemme tätä nimitystä omasta pallostamme – ainoastaan toisella pallonpuoliskolla. Mutta jos olisi samoin laita maan päällä, jos esimerkiksi Euroopassa ei koskaan nähtäisi kuuta, vaan ainoastaan toisella puolella maapalloa, niin varmaankin eurooppalainen kummastuisi Australiaan saapuessaan."

"Sitten matkustettaisiin sinne pelkästään kuuta katsomaan", vastasi Michel.

"No niin", jatkoi Barbicane, "se kummastus on varattu sille kuun asukkaalle, joka asuu maasta poispäin käännetyllä ja meidän maapallollamme asuville kansalaisillemme aina näkymättömällä puoliskolla."

"Mutta jonka me olisimme nähneet", lisäsi Nicholl, "jos olisimme saapuneet tänne uudenkuun aikaan, siis kahta viikkoa myöhemmin."

"Sensijaan", lisäsi Barbicane, "on näkyvän puoliskon asukas erikoisesti luonnon suosima näkymättömällä puoliskolla asuvien veljiensä vahingoksi. Jälkimmäisillähän on pilkkosen pimeät kolmesataaviisikymmentäneljä tuntia kestävät yöt, joiden valottomuutta ei mikään säde katkaise. Edelliset sensijaan näkevät, sitten kun aurinko on heitä kaksi viikkoa valaissut, vastakkaiselle taivaanrannalle kohoavan kirkkaan tähden. Se on maa, kolmetoista kertaa suurempi kuin meidän tuntemamme kuu – ja maa valaa kuuhun kolmetoista kertaa voimakkaampaa valoa minkään ilmakerroksen sitä vaimentamatta. Lisäksi on huomattava, että maa katoaa vasta sitten, kun aurinko vuorostaan esiintyy jälleen."

"Kauniisti esitetty", huudahti Michel Ardan, "vaikka ehkä hiukan akateemisesti."

"Siitä seuraa", jatkoi Barbicane silmää räpäyttämättä, "että kehrän näkyvän puolen täytyy olla varsin hauska asuttavaksi, koska sinne aina näkyy joko aurinko, kun on täysikuu, tai maa, kun on uusikuu."

"Mutta", virkkoi Nicholl, "tuon edun tekee varsin epäilyttäväksi se sietämätön kuumuus, jonka tuo valo tuo mukanaan."

"Hankaluus tässä suhteessa on sama molemmilla puoliskoilla, sillä maan heijastama valo on ilmeisesti lämmötöntä. Kuitenkin saa tuo näkymätön puolisko kärsiä kuumuudesta vielä enemmän kuin näkyväinen. Tämän sanon teille, Nicholl, koska Michel ei luultavasti sitä ymmärtäisi."

"Kiitos", virkahti Michel.

"Niin", jatkoi Barbicane, "kun näkymätön puolisko saa ottaa vastaan samalla kertaa sekä auringon valon että sen kuumuuden, on silloin uusikuu, tarkoitan, että kuu on auringon ja maan välillä. Se on siis – johtuen asemasta, joka sillä on, päinvastoin kuin täydenkuun aikana – aurinkoa lähempänä, ja tämä välimatkan lyhennys vastaa kuun kaksinkertaista etäisyyttä maapallosta. Se voidaan arvioida kahdessadasosaksi siitä matkasta, joka erottaa auringon maasta, eli pyöreissä luvuissa kahdeksaksisadaksituhanneksi kilometriksi. Tämä näkymätön puoli on siis kahdeksansataatuhatta kilometriä lähempänä aurinkoa silloin, kun se ottaa vastaan sen säteet."

"Aivan oikein", vastasi Nicholl.

"Sensijaan..." jatkoi Barbicane.

"Maltahan", virkkoi Michel, keskeyttäen vakavan toverinsa.

"Mitä tahdot?"

"Haluan jatkaa selitystä."

"Minkätähden?"

"Osoittaakseni, että olen ymmärtänyt."

"Jatka sitten", sanoi Barbicane hymyillen.

"Sensijaan", puhui Michel, matkien puheenjohtaja Barbicanen äänensävyä ja eleitä, "kuun näkyväisen puoliskon ollessa auringon valaisemana on täysikuu, toisin sanoen, kuu sijaitsee toisella puolen maata auringon ollessa sen toisella. Välimatka, joka sen erottaa säteilevästä päivänpyörästä, on siis lisääntynyt pyöreissä luvuissa kahdeksallasadalla tuhannella kilometrillä ja sen puoliskon osaksi tulevan lämpömäärän täytyy olla hiukan pienempi."

"Hyvin sanottu!" huudahti Barbicane. "Kuulehan, Michel, taiteilijaksi sinä olet älykäs."

"Niin", vastasi Michel huolimattomasti, "sitä me kaikki olemme Italialaisten bulevardilla Pariisissa."

Barbicane puristi vakavasti herttaisen toverinsa kättä ja jatkoi luetteloaan niistä muutamista eduista, joita näkyväisen puoliskon asukkailla on.

Muun muassa hän kertoi auringonpimennyshavainnoista. Näitä ei ole muualla kuin tällä kuun puoliskolla, koska niiden esiintymiseksi on välttämätöntä, että kuu on vastakkaissuhteessa, toisin sanoen, maa sen ja auringon välissä. Nämä pimennykset, jotka siis aiheuttaa maapallomme joutuminen kuun ja auringon väliin, voivat kestää kaksi tuntia, jolla ajalla maapallon täytyy ilmakehänsä katkaisemien säteiden vuoksi näyttää vain mustalta pilkulta auringon pinnalla.

"Siis", virkkoi Nicholl, "on luonto perin tyly näkymätöntä puoliskoparkaa kohtaan."

"Niin", vastasi Barbicane, "mutta epäkohta ei koske sen koko alaa. Kuu näyttää maalle eräänlaisen heilumisen takia jonkun verran enemmän kuin puolet kehräänsä. Se on kuin heiluri, jonka painopiste on maapalloa kohti ja joka heiluu säännöllisesti. Mistä se johtuu? Siitä, että sen kiertyminen akselinsa ympäri on nopeudeltaan tasaista, kun taas sen vauhti soikealla radallaan maan ympäri ei sitä ole. Sen ollessa lähinnä maata siirtymisliike vie voiton, ja kuu näyttää jonkun osan läntistä syrjäänsä. Mutta sen ollessa etäisimmillään maasta vie pyörimisliike voiton ja silloin tulee näkyviin palanen sen itäsyrjää. Noin kahdeksan asteen levyinen kaistale tulee siis näkyviin milloin lännessä, milloin idässä. Siitä johtuu, että kuu sallii meidän nähdä viisisataakuusikymmentäyhdeksän tuhannesosaa pinta-alastaan."

"Eipä väliä", vastasi Michel; "jos meistä kerran tulee kuun asukkaita, niin pesiydymme sen näkyvälle puoliskolle. Minä rakastan valoa, minä!"

"Jollei vain ilmakehä olisi puristunut sen toiselle puolelle, kuten jotkut astronomit väittävät", huomautti Nicholl.

"Se on kyllä vaarinotettava seikka", vastasi Michel koruttomasti.

Mutta kun aamiainen oli syöty, olivat tarkkaajat taasen asettuneet paikoilleen. He yrittivät nähdä tummien tähystysreikäin läpi, sammuttaen kaiken valon ammuksessa. Mutta ei valonhiukkaakaan pilkottanut tuon pimeyden halki.

Eräs käsittämätön seikka askarrutti Barbicanen aivoja. Miksikä ammus sivuutettuaan kuun niin läheltä – vain viitisenkymmenen kilometrin päästä – ei ollut sille pudonnut? Jos sen nopeus olisi ollut hyvin suuri, olisi voitu käsittää, ettei putoamista ollut tapahtunut. Mutta nopeuden ollessa verrattain keskinkertainen ei sen vastustus kuun vetovoimalle ollut selitettävissä. Oliko ammus jonkin vieraan vaikutuksen alainen? Pidättikö siis joku kappale sitä eetterissä? Nyt oli jo selvää, ettei se joutuisi millekään kohdalle kuussa. Mihin sen matka siis vei? Loittoniko se saattolaisen kehrästä vai lähenikö sitä? Kuljetettiinko sitä tässä synkässä yössä äärettömyyden halki? Kuinka sen voi tietää? Kuinka sitä voisi laskea tämän pimeyden keskellä? Kaikki nämä kysymykset hermostuttivat Barbicanea, mutta hän ei voinut niitä ratkaista.

Tosiasiallisesti oli näkymätön tähti tuolla, ehkä vain kymmenkunnan tai muutaman kilometrin päässä. Mutta hän itse tai hänen toverinsa eivät enää sitä nähneet. Jos jotakin ääntä ilmenisi sen pinnalla, eivät he voineet sitä kuulla. Ilma, äänen välittäjä, puuttui eikä kuljettanut heidän korviinsa voihkimista kuusta, joka arabialaisten tarujen mukaan on "mies, jo puoliksi graniittia, mutta vielä sykkivä."

Täytyy myöntää, että kaikki tuo oli omiaan ärsyttämään kärsivällisimpiäkin tarkkaajia. Juuri tämä tuntematon kuunpuolisko kätkeytyi nyt heidän silmiltään! Tämä puolisko, joka kahta viikkoa aikaisemmin olisi ollut ja kahta viikkoa myöhemmin jälleen olisi auringon säteiden kirkkaasti valaisema, katosi tällä hetkellä ehdottomaan pimeyteen. Missä olisi ammus kahden viikon kuluttua? Mihin olisivat vetovoimien aavistamattomat vaiheet sen kuljettaneet? Kuka saattoi sen sanoa?

Kuun tutkimusten nojalla yleensä myönnetään, että sen näkymätön puolisko on kokoonpanoltaan samanlainen kuin näkyväkin. Siitähän erotetaan noin seitsemäsosa niiden heilumisliikkeiden vaikutuksesta, joista Barbicane oli puhunut. Eikä näillä vilahdukselta nähdyillä kaistaleilla ollut muuta kuin tasankoja ja vuoria, piirivalleja ja kraatereita, samanlaatuisia kuin jo kartoitetut. Voitiin siis edellyttää samanlaista maastoa. Sama karu ja kuollut maailma. Mutta kuitenkin – jos ilma oli paennut sille puoliskolle? Jos vesi oli ilman kera jälleen elävöittänyt sen mantereet? Jos siellä oli edelleenkin kasvullisuutta? Jos eläimiä vilisi sen tanterilla ja merissä? Jos ihminen noissa asutukseen kelpaavissa olosuhteissa siellä edelleenkin askarteli? Kuinka monta mielenkiintoista kysymystä olisikaan ollut ratkaistavana? Kuinka monta seikkaa olisikaan voitu varmentaa tuota pallonpuoliskoa katselemalla! Kuinka tenhoavaa olisi ollut luoda katseensa tuohon maailmaan, jota ei ihmissilmä ollut koskaan nähnyt!

Helppo on siis käsittää matkustajain tuntema tyytymättömyys tämän öisen pimennon keskellä. Kaikki kuun kehrän tarkkailu oli mahdotonta. Ainoastaan tähtisikermät kiehtoivat heidän katseitaan, ja täytyy myöntää, etteivät tähtitieteilijät koskaan, ei Faye, ei Chacornac eikä Secchi, olleet nähneet niitä havaintojen tekemiseksi näin suotuisissa olosuhteissa.

Tosiaan ei mikään voinut kilpailla kuulakassa eetterissä uivan tähtimaailman kanssa. Taivaanlakeen kiinnitetyt timantit lähettivät komeita liekkejä. Katse liiteli taivaankannella Etelän rististä Pohjantähteen asti, jotka kahdentoistatuhannen vuoden perästä päiväntasausten sarjan vuoksi luovuttavat napatähtien viran toinen Canopukselle eteläisellä ja toinen Vegalle pohjoisella pallonpuoliskolla. Mielikuvitus hukkui tähän suurenmoiseen äänettömyyteen, jonka keskellä ammus liikkui kuin uusi ihmiskätten luoma tähti. Luonnollisista syistä nämä tähtisikermät loistivat lempeällä valolla; ne eivät tuikkineet, sillä täällä puuttui ilmakehä, jonka erilaisen tiiviit ja eri määrässä kosteat kerrokset aiheuttavat säkenöimisen. Nämä tähdet olivat siis lempeitä silmiä, jotka tässä sysimustassa yössä tähyilivät avaruuden ehdottoman äänettömyyden läpi.

Kauan katselivat matkustajat mykkinä tähtitaivasta, johon kuun laaja varjostin puhkaisi valtavan suuren mustan aukon. Mutta tuskallinen tunne keskeytti vihdoin heidän tähystelynsä. Sen aiheutti perin kireä pakkanen, joka ennen pitkää peitti ruutujen sisäpinnan paksulla jääkerroksella. Aurinkohan ei enää suoraan osuvilla säteillään kuumentanut ammusta, joka vähitellen menetti seiniensä sisälle talletetun lämmön. Tämä säteilyn synnyttämä lämpö oli nopeasti haihtunut avaruuteen, ja sisälämmön astemäärä oli melkoisesti alentunut. Kosteus muuttui siis jääksi laseja koskettaessaan ja ehkäisi huomioiden teon. Vilkaisten lämpömittariin Nicholl näki että se oli laskenut seitsemästätoista asteesta Celsiusta nollan alapuolelle. Niinpä Barbicanen, vaikka piti kaikin mokomin olla säästeliäs, täytyi kaasulta kiristämänsä valon lisäksi vaatia siltä vielä lämpöäkin. Ammuksen alhaista lämpömäärää ei enää voinut kestää. Sen asukkaat olisivat paleltuneet kuoliaiksi.

"Meillä ei sentään ole syytä valittaa matkan yksitoikkoisuutta!" huomautti Michel Ardan. "Ilmanala ainakin tarjoo vaihtelua! Milloin häikäisevä valo uhkaa meidät sokaista ja saamme hikoilla kuumuudesta kuin Pampas-aavikoiden intiaanit. Milloin taas uppoamme syvään pimeyteen napaseutujen pakkasessa kuin Jäämeren maiden eskimot! Ei tosiaan! Meillä ei ole oikeutta valittaa, ja luonto ponnistelee aika paljon meidän kunniaksemme."

"Mutta", kysyi Nicholl, "kuinka suuri on lämpömäärä tuolla ulkona?"

"Täsmälleen sama kuin tähtien välisen avaruuden", vastasi Barbicane.

"Eikö siis", virkkoi Michel Ardan, "nyt olisi tilaisuus siihen kokeeseen, johon meillä ei ollut mahdollisuutta, kun auringonsäteet meitä polttivat?"

"Nyt, jos koskaan, on otollinen hetki", vastasi Barbicane, "sillä me olemme sopivassa asemassa varmistaaksemme avaruuden lämpömäärän ja nähdäksemme, ovatko Fourierin tai Pouilletin laskelmat oikeat."

"Joka tapauksessa on kylmä!" huudahti Michel. "Katsokaa, kuinka sisäpuolinen kosteus hyytyy tähystysreikien ruutuihin. Jos lämmön alentumista vielä hiukan jatkuu, niin hengityksemme sataa lumena ympärillemme!"

"Pankaamme lämpömittari kuntoon", virkkoi Barbicane.

Käsitämme hyvin, ettei tavallinen lämpömittari olisi tuottanut minkäänlaista tulosta niissä olosuhteissa, joissa tätä kojetta käytettäisiin. Elohopea olisi jäätynyt kupissaan, koska sen nestemäisyys ei säily neljääkymmentäkahta astetta alempana nollaa. Mutta Barbicane oli varannut itselleen vuotolämpömittarin Walferdinin mallia, joka merkitsee äärettömän alhaisia lämpöminimejä.

Ennenkuin koe aloitettiin, verrattiin kojetta tavalliseen lämpömittarfin, ja Barbicane valmistausi sitä käyttämään.

"Kuinka me siinä menettelemme?" kysyi Nicholl.

"Mikään ei ole helpompaa", sanoi Michel Ardan, joka ei koskaan joutunut hämilleen. "Avataan nopeasti ruutu, heitetään koje ulos, se seuraa ammusta mallikelpoisen tottelevaisesti, ja neljännestunnin kuluttua vedetään se takaisin."

"Kädelläkö?" kysyi Barbicane.

"Kädellä tietenkin", vastasi Michel.

"No, no, ystäväni, älä sellaiseen ryhdy", varoitti Barbicane, "sillä takaisin vetämäsi käsi olisi enää vain hirvittävän pakkasen jäädyttämä muodoton tynkä."

"Ihanko totta?"

"Sinä tuntisit kauhean polton, ikäänkuin valkoiseksi kuumennetun raudan vihlauksen; sillä jos kuumuus äkkiä lähtee ruumiistamme tai sinne tulee, on se oikeastaan sama asia. Sitäpaitsi en ole varma, että ammuksen ulkopuolelle heittämämme esineet meitä enää seuraisivat."

"Miksikä eivät?" kysyi Nicholl.

"Siksi, että liitäessämme ilmakehän läpi, olkoonpa se kuinka ohut tahansa, nuo esineet viivästyisivät. Ja nyt estää pimeys meitä toteamasta, liikkuvatko ne enää ympärillämme. Jottei siis olisi vaaraa, että menettäisimme lämpömittarimme, sidomme sen kiinni voidaksemme sen helpommin vetää sisäpuolelle."

Barbicanen neuvot otettiin varteen, Nicholl heitti lämpömittarin, joka oli kiinnitetty varsin lyhyeen nuoraan, jotta se voitaisiin nopeasti vetää takaisin.

Tähystysreikää oli raotettu vain sekunniksi, ja kuitenkin se oli riittänyt päästämään tuiman pakkasen ammuksen sisäpuolelle.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Michel Ardan. "Täällä on niin kylmä, että jääkarhukin palelisi."

Barbicane odotti kunnes oli kulunut puolituntinen, jolla välin lämpömittari hyvinkin ehtisi laskeutua avaruuden astemäärän tasalle. Sitten se vedettiin nopeasti ammuksen sisälle.

Barbicane laski elohopeamäärän, joka oli vuotanut kojeen alaosaan kiinnijuotettuun kupupulloon ja sanoi:

"Sataneljäkymmentä astetta Celsiusta nollan alapuolella!" Niinpä Pouillet oli oikeassa Fourieria vastaan. Näin suuri oli tähtitaivaan avaruuden hirvittävä pakkasmäärä. Yhtä alhainen oli ehkä myöskin kuun mantereiden astemäärä silloin, kun öiden lyhty oli säteilyllä menettänyt kaiken lämmön, jonka kaksiviikkoinen auringonpaiste oli sille valellut.

VIIDESTOISTA LUKU

Hyperbeli ja parabeli

Lukija ehkä ihmettelee nähdessään Barbicanen tovereineen niin vähän olevan huolissaan tulevaisuudesta, joka heille oli varattuna tässä eetterin äärettömyyden halki liitävässä metallivankilassa. Sensijaan että he olisivat tuskitellen miettineet, mihin oltiin menossa, he käyttivät aikaansa kokeiluihin, ikäänkuin rauhallisesti istuisivat työhuoneissaan.

Voitaisiin vastata, että näin jäykät ja karaistut miehet olivat moisten huolien yläpuolella, että he eivät niin vähästä hätkähtäneet ja että heillä oli muuta tehtävää kuin ajatella tulevaa kohtaloaan.

Totuus on se, että he eivät olleet ammuksensa valtiaita, etteivät he voineet sitä pysähdyttää eivätkä ohjata sen suuntaa. Laivuri kääntää mielensä mukaan aluksensa kokan, ilmapurjehtija voi antaa pallolleen kohtisuoran liikkeen. Heillä sensijaan ei ollut minkäänlaista vaikutusvaltaa kulkuneuvoonsa. Kaikki ohjailu oli heille mahdotonta. Siitä johtui tuo huoleton mielenlaatu, uhmamielinen ajatus: "Menköön syteen tai saveen!"

Missä oltiin nyt kello kahdeksan aamulla sinä päivänä, joka maisissa almanakoissa merkittiin kuudenneksi joulukuuta? Varmastikin kuun lähettyvillä, vieläpä hyvinkin lähellä, koska se heistä näytti taivaanlaelle levitetyltä suunnattomalta varjostimelta. Välimatkaa, joka heidät siitä erotti, oli mahdoton arvioida. Ammus, jota selittämättömät voimat kannattelivat, oli sivuuttanut saattolaisen pohjoisnavan vähemmän kuin viidenkymmenen kilometrin päästä. Mutta oliko tuo välimatka kasvanut vai vähentynyt senjälkeen, kun ammus oli joutunut kuun varjokeilaan? Ei ollut mitään lähtökohtia tai viittoja suunnan ja nopeuden arvioimiseksi. Kenties se loittoni kehrästä niin nopeasti, että se pian ehtisi pois sydänvarjosta. Kenties se päinvastoin lähestyi sitä niin vauhdikkaasti, että se ennen pitkää törmäisi jotakin näkymättömän pallonpuoliskon vuorenhuippua vastaan, mikä epäilemättä olisi päättänyt matkan matkailijain vahingoksi.

Tästä asiasta nousi keskustelu, ja Michel Ardan, joka aina oli kerkeä keksimään selityksiä, lausui sen mielipiteen, että ammus kuun vetovoiman vaikutuksesta lopuksi putoaisi sen pinnalle, niinkuin jokin meteori putoo maan pinnalle.

"Ensiksikään, hyvä ystävä", vastasi Barbicane, "eivät kaikki paanakivet eli meteorit putoa maahan. Vain pieni osa. Siitä, että me ammuksinemme joutuisimme meteoriksi, ei siis seuraisi, että meidän välttämättömästi täytyisi saapua kuun pinnalle."

"Mutta", huomautti Michel, "jos joutuisimme sitä kyllin lähelle..."

"Erehdys", vastasi Barbicane. "Ettekö ole nähnyt lentotähtien toisinaan tuhatlukuisina juovittavan taivasta?"

"Olen kyllä."

"No niin, nämä tähdet tai pikemminkin tähtihiukkaset loistavat vain kuumennuttuaan ilmakerrosten hankauksesta niiden läpi liidellessään. Ja jos ne liikkuvat ilmakehän läpi, liitelevät ne vähemmän kuin parinkymmenen kilometrin päässä maapallosta ja kuitenkin ne vain harvoin putoavat maahan. Samoin on ammuksemme laita. Se voi tulla varsin lähelle kuuta sinne kumminkaan putoamatta."

"Mutta silloin", kysyi Michel, "olisin varsin utelias tietämään, mihin meidän harhaileva kulkuneuvomme avaruudessa oikein pyrkii."

"Minun nähdäkseni on vain kaksi mahdollista otaksumaa", vastasi Barbicane muutaman silmänräpäyksen mietittyään.

"Mitkä ne ovat?"

"Ammuksella on valittavana kaksi matemaattista käyrää ja se seuraa toista tai toista, riippuen sen nopeudesta, jota en tällä hetkellä kykene arvioimaan."

"Niin", sanoi Nicholl, "se seuraa parabelia tai hyperbeliä."

"Oikein", myönsi Barbicane. "Määrätyn vauhdin vallitessa se tekee parabelin, mutta jos vauhti on suurempi, niin sen urasta tulee hyperbeli."

"Minä pidän noista mahtavista sanoista!" huudahti Michel. "Ne ilmaisevat heti, mistä on puhe. Ja mikä se sitten on se teidän parabelinne, jos suvaitsette?"

"Ystäväni", vastasi kapteeni, "parabeli on toisasteinen käyrä, joka syntyy tason leikatessa kartiota samansuuntaisesti toisen syrjän kanssa."

"Ahaa!" äännähti Michel tyytyväiseen sävyyn.

"Se on melkein samaa", jatkoi Nicholl, "kuin mörssäristä ammutun pommin rata."

"Mainiota! Entä sitten hyperbeli?" kysyi Michel.

"Hyperbeli, Michel, on sekin toisasteinen käyrä, joka syntyy kun kartion pinta ja akselin kanssa yhdensuuntainen taso leikkaavat toisiaan, siten muodostaen kaksi haaraa, jotka ovat toisistaan erillään ja ulottuvat loppumattomasti kahteen suuntaan."

"Onko se mahdollista!" huudahti Michel totisempaan sävyyn kuin jos hänelle olisi ilmoitettu erittäin vakava tapaus. "Panehan sitten mieleesi, kapteeni Nicholl, että minusta hyperbelisi – olin sanoa hyperhumpuukisi – määritelmässä hauskinta on se, että sen selittäminen on vielä epäselvempää kuin tuo selitettävä sana!"

Nicholl ja Barbicane eivät paljoa välittäneet Michel Ardanin leikinlaskusta. He olivat syventyneet tieteelliseen keskusteluun. Kumpaa käyrää ammus seuraisi, se kysymys oli nyt omansa innostamaan heitä. Toinen väitti sen seuraavan hyperbeliä, toinen taas parabelia. He esittivät syitä ja vastasyitä, ja heidän puheessaan räiskähteli monta kertaa x. He esittivät päätelmänsä kielellä, joka sai Michelin ponnahtelemaan. Keskustelu oli vilkasta, eikä kumpikaan tahtonut vastustajalleen uhrata mielikäyräänsä.

Kun tätä tieteellistä väittelyä yhä jatkui, kävi Michel lopulta kärsimättömäksi ja sanoi:

"Ah, te kosinus-herrat, lakatkaahan heittelemästä niitä parabelejänne ja hyperbelejänne toistenne silmille! Minä puolestani tahtoisin vain tietää, mikä tässä jutussa on mielenkiintoista. Me seuraamme jompaakumpaa teidän käyristänne. Hyvä! Mutta mihin ne meidät vievät?"

"Eivät mihinkään", vastasi Nicholl.

"Mitä, eivätkö mihinkään?"

"Ilmeisesti eivät", virkkoi Barbicane. "Ne ovat avonaisia käyriä, jotka jatkuvat loppumattomiin."

"Voi teitä viisaita!" huudahti Michel. "Minä kumarran teille kauniisti! Ja mitä meitä liikuttavat parabeli ja hyperbeli, koska kummallakin pelillä liitelemme avaruudessa loppumattomiin!"

Barbicane ja Nicholl eivät voineet olla hymyilemättä. He olivat harjoittaneet "taidetta taiteen vuoksi." Milloinkaan ei ollut joutavampaa kysymystä pohdittu sopimattomammalla hetkellä. Kaamea totuus oli se, ettei ammus, kaartukoonpa sen rata hyperbeliksi tai parabeliksi, enää koskaan kohtaisi maata enempää kuin kuutakaan.

Mutta kuinka sitten näiden uljaiden matkustajien kävisi perin läheisessä tulevaisuudessa? Jolleivät he kuolisi nälkään tai janoon, niin he muutaman päivän kuluttua, kun heiltä loppuisi kaasu, kuolisivat ilman puutteesta, jos ei pakkanen jo olisi heitä sitä ennen nujertanut.

Niin tärkeätä kuin olikin säästää kaasua, pakotti kuitenkin ympäristön lämpömäärän tavaton laskeminen heidät käyttämään sitä jonkin verran. Vaivoin he kykenivät luopumaan sen antamasta valosta, mutta eivät sen tuottamasta lämmöstä. Onneksi Reisetin ja Regnautin koneen kehittämä lämpö kohotti hiukan ammuksen sisustan astemäärää, ja se voitiin suuretta tuhlauksetta pitää siedettävän korkeana.

Mutta huomioiden tekeminen tähystysrei'istä oli käynyt varsin vaikeaksi. Ammuksen sisäinen kosteus tiivistyi ruutuja vasten ja jäätyi niille heti. Lasin läpikuultamattomuus täytyi poistaa alituisilla hieromisilla. Voitiin sentään todeta muutamia mitä mielenkiintoisimpia ilmiöitä.

Tosiaankin, jos tuolla näkymättömällä kehrällä oli ilmakehä, niin eikö täytynyt nähdä lentotähtien juovittavan sitä radoillaan? Jos ammus itse liikkui noissa juoksevissa kerroksissa, niin eikö täytynyt erottaa jotakin kuun kaikujen välittämää ääntä kuten ukkosen jylinää, lumivyöryn ryminää tai toimivan tulivuoren jysähdyksiä? Ja jos jokin tultasyöksevä vuori kirkasti huippunsa salamillaan, niin eikö täytynyt nähdä sen voimakasta leimahtelua? Tuollaiset seikat huolellisesti todettuina olisivat erinomaisesti valaisseet hämärää kysymystä kuun kokoonpanosta. Niinpä Barbicane ja Nicholl tähtientutkijain tapaan valoreikänsä ääressä seisoen tarkkailivatkin mitä tunnollisimman kärsivällisesti.

Mutta yhä pysyi kehrä mykkänä ja tummana. Se ei vastannut niihin moninaisiin kysymyksiin, joita nämä kiihkeät sielut sille tekivät.

Tämä sai Michelin lausumaan seuraavan näennäisesti oikean mietteen:

"Jos koskaan uudistamme tämän matkan, niin meidän on parasta valita se aika, jolloin on uusikuu."

"Tosiaan", vastasi Nicholl, "olisivat olosuhteet silloin suotuisammat. Myönnän, ettei auringonsäteihin uponnut kuu silloin olisi näkyvissä matkan varrella, mutta sensijaan näkisi maan, joka olisi täysi. Ja jos, kuten nyt tällä hetkellä on laita, meitä kyydittäisiin kuun ympäri, olisi meillä etu nähdä näkymätön kehrä uhkeasti valaistuna!"

"Hyvin puhuttu, Nicholl", vastasi Michel Ardan. "Mitä sinä, Barbicane, tuumit?"

"Minä tuumin", vastasi vakava puheenjohtaja, "että jos koskaan lähdemme tällaiselle matkalle uudestaan, niin lähdemme samaan aikaan ja samoissa olosuhteissa. Edellyttäen, että olisimme päässeet perille, eikö olisi ollut parempi tavata täydellisesti valaistuja mantereita kuin synkkään yöhön vajonnut seutu? Eikö ensimmäinen sijoittumisemme olisi silloin tapahtunut paremmissa olosuhteissa? Totta kai! Ja näkymättömällä puolella olisimme käyneet sitten tutkimusretkillämme. Tämä täyskuun aika oli siis onnellisesti valittu. Mutta olisi tarvinnut saapua perille; sinne saapuaksemme emme olisi saaneet poiketa reitiltämme."

"Tuohon ei ole mitään vastattavaa", myönsi Michel Ardan. "Nyt on kuitenkin menetetty hyvä tilaisuus tarkkailla kuun toista puolta. Kenties ovat muiden kiertotähtien asukkaat päässeet maan oppineita pitemmälle saattolaistensa tutkimisessa."

Tähän Michel Ardanin huomautukseen olisi helposti voinut antaa seuraavan vastauksen: Niin, muut saattolaiset ovat suuremman läheisyytensä vuoksi tehneet niiden tutkimuksen helpommaksi. Saturnuksen, Jupiterin ja Uranuksen asukkaat, jos sellaisia on, ovat helpommin voineet päästä yhteyteen kuittensa kanssa. Jupiterin neljä saattolaista kiertää ratojansa noin neljänsadan tuhannen, kuudensadan tuhannen, yhdeksänsadan tuhannen ja miljoonan kuudensadan tuhannen kilometrin päässä. Mutta nämä välimatkat ovat lasketut kiertotähden keskuksesta ja vähentämällä siitä säteen pituuden, joka on noin kuusikymmentätuhatta kilometriä, näemme, että ensimmäinen saattolainen on lähempänä Jupiterin pintaa kuin meidän kuumme on maan pintaa. Saturnuksen kahdeksasta kuusta taas neljä on lähempänä: Diana kolmensadan tuhannen, Thetis kahdensadanviidenkymmenen tuhannen, Encelados sadanseitsemänkymmenen tuhannen ja vihdoin Mimas keskimäärin ainoastaan sadankahdenkymmenen tuhannen kilometrin päässä. Uranuksen kahdeksasta kuusta on ensimmäinen, Ariel, ainoastaan sadankahdeksankymmenen tuhannen kilometrin päässä päätähdestään.

Näiden kolmen kiertotähden pinnalla siis sellainen koe kuin puheenjohtaja Barbicanen tekemä olisi tuottanut pienempiä vaikeuksia. Jos siis niiden asukkaat ovat moista seikkailua yrittäneet, ovat he kai voineet tutustua siihen pallonpuoliskoon, jonka heidän saattolaisensa iäti salaavat heidän silmiltään. [Herschel on tosiaan todennut, että saattolaisten liikunto akseliensa ympäri on aina samanlainen kuin kiertotähtensä ympäri. Senvuoksi ne tälle aina näyttävät saman sivun. Ainoastaan Uranuksen maailma on tässä suhteessa varsin merkillisenä poikkeuksena: sen kuut liikkuvat melkein kohtisuorasti radan tasoon, ja niiden liikunnan suunta on takaperoinen, toisin sanoen, sen saattolaiset liikkuvat päinvastaiseen suuntaan kuin muut aurinkokunnan tähdet.] Mutta jolleivät he koskaan ole siirtyneet omalta tähdeltään, eivät he tiedä enempää kuin maapallon astronomit.

Tällä välin ammus liikkui pimennossa sitä aavistamatonta rataa pitkin, jonka määrittelemistä ei mikään rajapyykki tehnyt mahdolliseksi. Oliko sen suunta muuttunut joko kuun vetovoiman tai jonkin tuntemattoman tähden vaikutuksesta? Barbicane ei voinut sitä sanoa. Mutta kulkuneuvon suhteellisessa asennossa oli tapahtunut muutos, jonka Barbicane totesi kello neljän tienoissa aamulla.

Tämä muutos merkitsi sitä, että ammuksen pohja oli kääntynyt kuun pintaa kohti ja pysytteli kohtisuorassa sen akselin suuntaan. Vetovoima, siis paino, oli aikaansaanut tämän muutoksen. Ammuksen raskain osa kallistui näkymättömään kehrään päin, ikäänkuin nyt oltaisiin putoamassa kuun pinnalle.

Putosiko se siis? Saavuttaisivatko matkustajat vihdoinkin tuon niin hartaasti toivomansa päämäärän? Eivät. Ja erään muutoin varsin selittämättömän ilmiön havaitseminen oli osoittanut Barbicanelle, ettei hänen ammuksensa lähestynyt kuuta, vaan liikkui eteenpäin melkein samakeskisessä kaaressa.

Puheena oleva ilmiö oli valonhulmahdus, jonka Nicholl äkkiä pani merkille mustan kehrän äärimmäisessä näköpiirissä. Sitä kohtaa ei voinut sekoittaa mihinkään tähteen. Se oli punervaa hohtoa, joka vähitellen suureni eittämättömänä todistuksena, että ammus siirtyi sitä kohti eikä pudonnut suoraviivaisesti kuun pinnalle.

"Tulivuori, toimiva tulivuori!" huudahti Nicholl. "Kuu työntää esille sisustansa tulta. Tuo maailma ei siis ole vielä kokonaan sammunut."

"Niin, tulivuorenpurkaus", vastasi Barbicane, joka huolellisesti tarkkasi ilmiötä yökiikarillaan. "Mitäpä se muuta olisi, jollei tulivuori?"

"Mutta sitten", huomautti Michel Ardan, "tarvitaan palamisen ylläpitämiseksi ilmaa. Tuota osaa kuusta verhoo siis ilmakehä."

"Kenties", vastasi Barbicane, "mutta ei välttämättä. Tulivuori voi eräiden aineiden hajaantumisella valmistaa itse happensa ja siten heittää liekkejä avaruuteen. Minusta näyttääkin, että tuo roihu on niin voimakkaan kirkas kuin niiden esineiden loisto, joiden palamisen synnyttää puhdas happi. Älkäämme siis liian äkkipikaisesti vakuutelko, että kuulla on ilmakehä!"

Tultasyöksevä vuori sijaitsi noin viidennelläviidettä eteläisellä leveysasteella kehrän näkymättömässä osassa. Mutta Barbicanen suureksi mielipahaksi kuljetti ammuksen piirtämä käyrä heidät kauaksi purkauksen osoittamasta kohdasta. Hän ei siis voinut tarkemmin päättää sen laatua. Puoli tuntia senjälkeen, kun se havaittiin, hävisi loistava kohta tumman reunan taakse. Kuitenkin oli tämän ilmiön toteaminen varsin tärkeä seikka kuun tutkimukselle. Se osoitti, ettei kaikki lämpö ollut vielä haihtunut tuon pallon sisuksista. Ja kun on lämpöä, kuka voi väittää, ettei siellä ole kasvikuntaa tai ettei eläinkuntakin vielä olisi voinut vastustaa hävittäviä vaikutuksia? Tuon purkautuvan tulivuoren olemassaolo, jonka maan oppineet eittämättä toteaisivat, olisi epäilemättä synnyttänyt paljon kuun asuttavuutta puoltavia teorioita, siten kehittäen tätä tärkeätä kysymystä.

Barbicane antautui mietiskelyihinsä. Hän unohti itsensä mykkään haaveiluun kuun maailman salaperäisistä kohtaloista. Hän yritti sommitella yhteen tähän asti tehtyjä havaintoja, kun uusi tapaus äkkiä herätti hänet todellisuuteen.

Tämä oli enemmän kuin kosmillinen ilmiö; se oli uhkaava vaara, jonka seuraukset olisivat saattaneet olla tuhoisat.

Äkkiä oli eetterin keskeltä synkästä pimeydestä ilmestynyt suunnattoman suuri möhkäle. Se oli kuin kuu, mutta hehkuva kuu, jonka kirkkaus oli sitä sietämättömämpi, kun se jyrkästi leikkasi avaruuden sysimustaa pimeyttä. Tämä ympyriäinen kappale loi sellaista valoa, että se täytti ammuksen. Barbicanen, Nichollin ja Michel Ardanin kasvot, joita nuo valkoiset hohteet räikeästi valelivat, saivat aavemaisen, lyijynharmaan kalvakkuuden, niinkuin suolalla sekoitetun alkoholin keinotekoisessa valossa.

"Tuhat tulimmaista", huudahti Michel, "olemmepa me kamalan rumia! Mikä tuo kovan onnen kuu on?"

"Meteori", vastasi Barbicane.

"Joka on tyhjässä avaruudessa syttynyt palamaan?"

"Niin."

Tuo tulipallo oli todellakin meteori. Barbicane ei erehtynyt. Mutta kun maasta havaitut meteorit yleensä loistavat hiukan himmeämmin kuin kuu, on niillä täällä tummassa eetterissä häikäisevä valo. Näillä harhailevilla kappaleilla on itsellään syttymisaiheensa. Ympäröivä ilma ei ole niiden palamiselle välttämätöntä, ja joskin jotkin näistä meteoreista lävistävät ilmakerrokset kymmenkunnan kilometrin päässä maasta, niin toiset päinvastoin suuntaavat reittinsä niin etäältä, ettei ilmakehä voi sinne ulottua. Tällaisia jättiläismeteoreja nähtiin yksi lokakuun 27 päivänä 1844 muutaman sadan kilometrin korkeudessa ja toinen elokuun 15 päivänä 1841, joka katosi viidensadan kilometrin korkeuteen. Jotkin näistä meteoreista ovat kolme tai neljä kilometriä leveitä, ja niiden vauhti voi kohota seitsemäänkymmeneenviiteen kilometriin sekunnissa. [Maapallon keskinopeus on ainoastaan 30 kilometriä sekunnissa.] Ne liikkuvat päinvastaiseen suuntaan kuin maa.

Tällä kiitävällä pallolla, joka äkkiä ilmestyi pimennosta vähintäänkin kolmensadan kilometrin päässä, täytyi Barbicanen arvion mukaan olla kahdentuhannen metrin läpimitta. Se läheni noin kahden kilometrin nopeudella sekunnissa, mikä merkitsi siis runsaasti sadan kilometrin vauhtia minuutissa. Sen rata leikkasi ammuksen rataa, niin että oltaisiin yhdessä muutaman minuutin päästä. Lähestyessään se suureni tavattomasti.

Kuvitelkoon, ken voi matkustajien tilaa. Sitä on mahdoton sanoilla selittää. Rohkeudestaan, kylmäverisyydestään, vaaranhalveksimisestaan huolimatta he olivat mykkinä, hievahtamatta, jäsenet jäykkinä kauhean pelon vallassa. Heidän ammuksensa, jonka suuntaa he eivät voineet muuttaa, kiiti suoraan tuota palavaa möhkälettä kohti, jonka hehku oli voimakkaampi kuin lieskauunin suun. Se näkyi syöksyvän tulikuilua kohti.

Barbicane oli tarttunut molempien tovereittensa käsiin, ja kaikki kolme katselivat puoliksi suljettujen silmäluomiensa välitse tuota valkohehkuiseksi kuumentunutta pikkutähteä. Jos ajatuskyky ei ollut heissä sammunut, jos heidän aivonsa säikähdyksestä huolimatta vielä toimivat, täytyi heidän uskoa olevansa hukassa!

Kun oli kulunut kaksi minuuttia – kaksi kauhun vuosisataa – meteorin äkillisestä ilmestymisestä, näkyi ammus olevan siihen törmäämäisillään, mutta silloin tulipallo räjähti kuin pommi, mutta mitään paukahdusta ei kuulunut tässä tyhjässä avaruudessa, missä ääntä, joka on vain ilmakerrosten värähtelyä, ei voinut syntyä.

Nichollilta oli päässyt huudahdus. Hän oli tovereineen rientänyt tähystysikkunain ruuduille.

Mikä näytelmä! Mikä kynä olisi voinut sitä kuvailla, millä siveltimellä olisi ollut kyllin rikas värivarasto tuon suurenmoisuuden esittämiseksi?

Se oli kuin tulivuoren puhkeaminen, kuin äärettömän tulipalon kipenöivä roihu. Tuhansittain valopirstaleita ilmestyi kirkastamaan ja juovittamaan avaruutta soihduillaan. Niitä oli kaikenkokoisia, kaikenvärisiä, kaikenmuotoisia suuressa sekamelskassa. Oli keltaisia, kellerviä, vihreitä ja harmaita säteilyjä. Ikäänkuin monivärinen ilotulituskruunu. Tuosta äärettömästä ja pelottavasta pallosta ei ollut enää jäljellä muuta kuin nuo kaikkiin suuntiin singahtelevat palaset, joista oli vuorostaan tullut meteoreja. Toiset välkkyivät kuin miekat, toiset verhoutuivat vaaleaan pilveen, toiset taas jättivät jälkeensä leimuavia tähtisumujuovia.

Nämä hehkuvat kappaleet kiitivät toistensa ohi, törmäilivät toisiinsa ja hajoilivat yhä pienemmiksi pirstaleiksi, joista muutamat osuivat ammukseenkin. Sen vasemmanpuolinen ruutu särkyikin voimakkaasta tärähdyksestä. Ammus näkyi liitelevän kranaattisateessa, ja pieninkin noista pommeista olisi voinut sen silmänräpäyksessä tuhota.

Valo, joka täytti eetterin, kehittyi tavattoman voimakkaaksi, sillä nämä pikkumeteorit hajoittivat sitä joka taholle. Yhteen aikaan oli niin kirkasta, että Michel, kiskoen Barbicanen ja Nichollin ruutunsa luo, huudahti:

"Näkymätön kuu näyttäytyy vihdoinkin!"

Ja valo-udun lävitse näkivät kaikki kolme muutaman sekunnin ajalla vilahduksen salaperäisestä kehrästä, jonka ihmissilmä nyt havaitsi ensimmäistä kertaa.

Mitä he erottivat tältä matkalta, jonka pituutta he eivät voineet arvioida? Muutamia kehrän yli ulottuvia juovia, todellisia pilviä hyvin ahtaassa ilmavyöhykkeessä, josta pilkistivät esille ei ainoastaan kaikki vuoret, vaan keskinkertaisetkin kohopaikat, rengasvalleja ja oikullisesti muodostuneita ammottavia tulivuorenaukkoja, samanlaisia kuin näkyväisellä pinnallakin. Sitten suunnattomia aloja, jotka eivät täällä olleet karuja kenttiä, vaan todellisia meriä, laajoja aloja peittäviä valtameriä, ja niiden nestekuvastimessa heijastui koko tämä avaruuden valojen häikäisevä taika. Vihdoin mantereiden pinnalla suuria, tummia läikkiä, jollaisina esiintyisivät äärettömät metsät salaman nopeassa valaistuksessa...

Oliko se näköhäiriö, silmien harha, optillinen kuvitelma? Saattoivatko he tieteellisesti varmentaa tämän niin pintapuolisesti tehdyn havainnon? Rohkenisivatko he lausua mielipiteensä kuun asutuskelpoisuudesta saatuaan näin heikon silmänräpäyskuvan näkymättömästä kehrästä?

Mutta vähitellen avaruuden säteilyt heikkenivät, sen satunnainen kirkkaus himmeni; asteroidit haihtuivat eri ratojaan pitkin ja sammuivat etäisyyteen. Eetterin täytti sen aikaisempi pimeys; hetkiseksi himmennetyt tähdet tuikkivat taas heidän yläpuolellaan, ja tuo tuskin vilahdukselta nähty kehrä katosi jälleen läpitunkemattomaan yöhön.

KUUDESTOISTA LUKU

Eteläinen pallonpuolisko

Ammus oli hädintuskin välttänyt kauhean, edeltäpäin aavistamattoman vaaran. Ken olisi voinut kuvitella moista meteorien kohtaamista? Nämä harhailevat kappaleet voivat käydä matkustajille perin tuhoisiksi. Ne olivat heille kuin eetterimereen siroiteltuja salakareja, joita he vähemmän onnellisina kuin purjehtijat, eivät voineet paeta. Mutta valittivatko nämä avaruuden seikkailijat? Eivät. Olihan luonto tarjonnut heille tämän komean näytelmän, heidän edessään hirvittävällä laajenemisella räjähtävän kosmillisen meteorin, ja sen aiheuttama verraton ilotulitus, jota mikään Ruggieri ei voisi jäljitellä, oli muutamaksi sekunniksi valaissut kuun näkymättömän kehrän. Tuossa nopeassa valonvälähdyksessä oli heille näkynyt mantereita, meriä ja metsiä. Ilmakehä tuotti siis tuolle tuntemattomalle puoliskolle elävöittäviä molekylejä? – vielä ratkaisemattomia, ihmisten uteliaisuutta iäti kutkuttelevia kysymyksiä.

Kello oli nyt puoli neljä iltapäivällä. Ammus jatkoi käyräviivaista suuntaansa kuun ympäri. Oliko sen rata meteorin vaikutuksesta vielä kerran muuttunut? Sitä saattoi pelätä. Ammuksen täytyi kuitenkin seurata käyrää, jonka luonnollisen mekaniikan lait olivat sille järkkymättä määränneet. Barbicane taipui uskomaan, että tuo käyrä oli pikemmin parabeli kuin hyperbeli. Mutta jos parabeli myönnettäisiin oikeaksi päätelmäksi, täytyisi ammuksen jokseenkin nopeasti poistua auringon vastakkaiselle puolelle avaruuteen heitetystä varjokeilasta. Tämä on muuten varsin kapea, koska kuun kulmaläpimitta verrattuna päiväntähden läpimittaan on niin vähäinen. Mutta edelleenkin liikkui ammus tässä syvässä varjossa. Mikä sen nopeus lienee ollutkin – eikä se voinut olla vähäpätöinen – jatkui sen piiloleikki yhä. Tämä oli ilmeinen tosiasia, mutta niin ei ehkä olisi pitänyt olla laita, jos rata olisi ollut jyrkästi parabelinen. Uusi ongelma, joka kiusasi Barbicanen aivoja hänen ollessaan tositeossa vangittuna tuntemattomien seikkojen renkaaseen, jota hän ei kyennyt murtamaan.

Kukaan matkustajista ei ajatellut hetkeksikään levähtää. Jokainen väijyi jotakin odottamatonta ilmiötä, joka olisi luonut uutta valoa heidän uranografisiin (tähtitaivasta koskeviin) tutkimuksiinsa. Kello viiden tienoissa Michel Ardan jakoi päivällisen nimellä muutamia leivänpaloja ja kylmän lihan viipaleita, jotka nopeasti nautittiin kenenkään poistumatta tähystysreiältään, vaikka ruutu alati kuortui huurujen hyytymisestä.

Kun kello oli neljännestä vailla kuusi illalla, ilmoitti kaukoputkellaan varustettu Nicholl kuun eteläsyrjällä ja ammuksen seuraamalla suunnalla havaitsevansa joitakin kirkkaita kohtia, jotka leikkelivät taivaan tummaa varjostinta. Ne näyttivät teräviltä, ikäänkuin vaappuvassa rivissä kohoavilta vuorenkukkuloilta, ja olivat varsin loistavasti valaistut. Sellaiselta näyttää kuun ääriviiva sen ollessa jossakin oktanteistaan.

Siitä ei voinut erehtyä. Ei ollut enää puhetta pelkästä meteorista, jonka väriä enempää kuin liikkuvaisuuttakaan tuolla valoisalla hammasviivalla ei ollut. Eikä se myöskään ollut purkautuva tulivuori. Barbicane lausuikin empimättä mielipiteensä.

"Aurinko!" huudahti hän.

"Mitä, aurinkoko?" säestivät Nicholl ja Michel Ardan.

"Niin, hyvät ystävät, se on päivän säteilevä pyörä itse, joka valaisee noiden kuun eteläisellä syrjällä sijaitsevien vuorien huippuja. Me lähestymme ilmeisesti etelänapaa!"

"Kierrettyämme pohjoisnavan kautta. Olemme siis matkustaneet saattolaisemme ympäri!"

"Niin, kunnon Michel."

"Ei siis enää hyperbelejä, ei parabelejä eikä muita avoimia käyräpelejä pelättävänä!"

"Ei, vaan suljettu käyrä."

"Jota nimitetään...?"

"Soikioksi. Sensijaan että ammus hukkuisi tähtimaailman avaruuksiin, on luultavaa, että se on alkanut seurata soikeaa kehää kuun ympäri."

"Tosiaanko!"

"Ja että siitä tulee sen saattolainen."

"Kuun kuu!" huudahti Michel Ardan.

"Tahdon vain huomauttaa sinulle, kunnon ystävä", selitti Barbicane, "että meidät silti yhtäläisesti hukka perii."

"Niin, mutta toisella ja paljoa hauskemmalla tavalla!" vastasi huoleton ranskalainen mitä herttaisimmin hymyillen.

Puheenjohtaja Barbicane oli oikeassa. Seuratessaan tätä soikeata rataa ammus jäisi epäilemättä iäksi kiertämään kuuta sen saattolaisena. Se olisi aurinkokuntaan lisätty uusi tähti, pienoismaailma, jonka kaikki kolme asukasta ennen pitkää kuolisivat ilman puutteeseen. Barbicane ei siis voinut riemuita tästä lopullisesta asemasta, jonka keskihakuiset ja keskipakoiset voimat yhteisesti olivat ammukselle määränneet. Hänen toverinsa ja hän näkisivät jälleen kuun kehrän valaistuna. Ehkä heidän elämänsä jatkuisi niinkin kauan, että he vielä viimeisen kerran näkisivät maan auringon säteiden komeasti valaisemana, kun maa olisi "täysi"! Ehkä he voisivat luoda viimeisen jäähyväissilmäyksen kotipallolleen, jota eivät sittemmin enää näkisi! Senjälkeen heidän ammuksensa olisi vain sammunut, kuollut möhkäle, eetterissä harhailevien elottomien asteroidien kaltainen. Ainoana lohtuna heille oli päästä vihdoinkin tästä pohjattomasta pimeydestä, palata valoon, tulla takaisin auringon säteilyn valelemiin vyöhykkeihin!

Tällä välin Barbicanen tuntemat vuoret tulivat yhä enemmän näkyviin tummasta rykelmästä. Ne olivat Dörfelin ja Leibnitzin vuoret, jotka kohoavat kuun etelänapaa ympäröivillä seuduilla.

Kaikki nämä näkyväisen pallonpuoliskon vuoret on mitattu ihan tarkalleen. Ihmetellään ehkä tätä täydellistä tarkkuutta, ja kuitenkin ovat korkeusmittauksen menettelytavat hyvin täsmälliset. Voidaanpa väittää, että kuun vuorien korkeus on yhtä tarkasti määritelty kuin maapallon vuorten.

Yleisimmin käytetty menettelytapa on mitata vuorien heittämä varjo ottamalla huomioon auringon korkeus havainnon hetkellä. Tämä mitta saadaan helposti kaukoputkella, joka on varustettu pienellä verkolla kaksin yhdensuuntaisin langoin, edellyttäen, että kuun todellinen läpimitta on tarkoin tunnettu. Samoin voidaan myöskin laskea kuun tulivuorenaukkojen ja rotkojen syvyys. Mainittua keinoa käytti jo Galilei, ja sitten ovat Beer ja Mödler käyttäneet sitä mitä parhaimmalla menestyksellä.

Toistakin menettelyä, jota nimitetään sivuavien säteiden metodiksi, voidaan käyttää kuun kohopaikkojen mittaamiseksi. Se on mahdollista silloin, kun vuoret muodostavat erillisiä valoisia kohtia varjon ja valon rajaviivalla, loistaen kehrän tummalla osalla. Nämä valoisat kohdat johtuvat auringonsäteistä, kun nämä ovat vahvempia kuin ne, jotka määräävät vaiheen rajan. Sen pimeän välimatkan mittaaminen siis, joka jää lähimmän vaiheen valaistun osan ja valokohdan väliin, ilmaisee täydellisesti tuon kärjen korkeuden. Mutta tietenkään ei tätä menetelmää voida käyttää muihin kuin niihin vuoriin, jotka ovat varjon ja valon rajaviivan lähellä.

Kolmantena menettelytapana olisi mikrometriä käyttämällä mitata kuun vuorten sivukuvat, jotka hahmottuvat takalistolle, mutta se voi tulla kysymykseen ainoastaan kehrän reunoilla sijaitseviin korkeuksiin nähden.

Kaikissa näissä tapauksissa huomaamme, että tätä varjojen, välimatkojen tai ääriviivojen mittausta voidaan käyttää ainoastaan silloin, kun auringon säteet tarkkailijan kannalta osuvat vinosti kuuhun. Kun ne osuvat siihen suoraan, toisin sanoen, kun on täysikuu, karkotetaan kaikki varjo ehdottomasti sen pinnalta, ja havaintojen tekeminen käy mahdottomaksi.

Todettuaan kuun vuorten olemassaolon Galilei käytti ensimmäisenä varjojen mittaamista korkeuksien määräämiseksi. Hän arvioi niille, kuten jo on sanottu, neljäntuhannenviidensadan sylen keskikorkeuden. Hevelius alensi melkoisesti näitä numeroita, jotka taas Riccioli korotti kahdenkertaisiksi. Nämä mitat olivat liioiteltuja puolelta ja toiselta. Herschel, jolla oli parannetut koneet, pääsi lähemmäksi hypsometristä totuutta. Mutta lopullisesti se on etsittävä uusimman ajan tutkijain selostuksista.

Beer ja Mödler, koko maailman parhaat kuuntutkijat, ovat mitanneet tuhatyhdeksänkymmentäviisi kuun vuorta. Heidän laskelmiensa tuloksena on, että kuusi näistä vuorista kohoaa viittätuhatta kahdeksaasataa metriä korkeammalle ja kaksikymmentäkaksi ylittää neljätuhatta kahdeksansataa metriä. Kuun korkein huippu kohoaa seitsemäntuhannen kuudensadankolmen metrin korkeuteen ja on siis matalampi maan vuoria, joista jotkut ylittävät sen viidellä tai kuudella sadalla sylellä. Mutta eräs seikka on otettava huomioon. Jos niitä vertaa molempien tähtien suhteelliseen kokoon, ovat kuun vuoret maan vuoria verrattomasti korkeammat. Edelliset ovat neljässadasseitsemäskymmenes osa kuun läpimitasta, jälkimmäiset taas tuhatneljässadasneljäskymmenes osa maan läpimitasta. Jotta maan vuori saavuttaisi kuun vuoren suhteellisen korkeuden, tulisi sen kohtisuoraan mitattuna olla lähes kolmekymmentä kilometriä, mutta korkein niistä ei saavuta edes yhdeksää kilometriä.

Jos siis ryhdymme vertailuihin, niin Himalajan vuorijonossa on kolme kuun vuorenhuippuja korkeampaa kukkulaa: Mount Everest, kahdeksantuhattakahdeksansataakolmekymmentäseitsemän metriä, Kuntshindjuga, kahdeksantuhattaviisisataakahdeksankymmentäkahdeksan metriä, ja Dwalagiri, kahdeksantuhattasatakahdeksankymmentäseitsemän metriä.

Dörfelin ja Leibnitzin vuorilla on kuussa sama korkeus kuin Djewahirilla yllämainitussa vuorijonossa eli seitsemäntuhattakuusisataakolme metriä. Newton, Casatus, Curtius, Short, Tycho, Clavius, Blancanus, Endymion ja Kaukasuksen ja Apenninien mahtavimmat huiput ylittävät Mont Blancin, jonka korkeus on neljätuhattakahdeksansataakymmenen metriä. Mont Blancin korkuisia ovat Moret, Theophylus ja Catharnia. Monte Roselle, joka on neljätuhattakuusisataakolmekymmentäkuusi metriä korkea, vetävät vertoja Piccolomini, Werner ja Harpalus; neljäätuhattaviittäsataakahtakymmentäkahta metriä korkealle Cervinille taas Marcobus, Eratosthenes, Albateque ja Delambre; Teneriffan kolmeatuhattaseitsemääsataakymmentä metriä korkealle keilalle Peak, Bacon, Cysatus, Philolaus ja kuun Alppien huiput; Pyreneitten kolmentuhannenkolmensadan viidenkymmenenyhden metrin korkuiselle Monte Perdidolle Römer ja Boguslawski; ja kolmentuhannenkahdensadankolmenkymmenenseitsemän metrin korkeuteen kohoavalle Etnalle Hercules, Atlas ja Furnerius.

Tällaiset ovat ne vertauskohdat, joiden nojalla voidaan arvostella kuun vuorien korkeutta. Ja nyt kuljetti ammuksen seuraama rata sitä juuri tuota eteläisen pallonpuoliskon vuoriseutua kohti, josta kohosivat kuun vuoristojen komeimmat näytteet.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Tycho

Kello kuudelta illalla ammus kiiti etelänavan ohi vähemmän kuin kuudenkymmenen kilometrin päästä eli samalla välimatkalla kuin se oli sivuuttanut pohjoisnavan. Soikiokäyrä oli siis täsmällisesti muodostunut.

Tällä hetkellä matkustajat saapuivat jälleen auringonsäteiden hyväätekevään valeluun. He näkivät jälleen tähdet, jotka liikkuivat verkalleen idästä länteen. Päivän säteilevää pyörää tervehdittiin kolminkertaisella hurraahuudolla. Valonsa ohella se lähetti lämpönsä, joka pian tunki metalliseinien läpi. Ruudut saivat takaisin tavallisen läpikuultavuutensa. Niiden jääkerros suli kuin taikavoimasta. Heti sammutettiin kaasu säästäväisyyssyistä. Ainoastaan ilmakoneen täytyi saada kuluttaa tavallinen määränsä.

"Ah", huudahti Nicholl, "kuinka hyvää nuo lämpösäteet tekevät! Kuinka kiihkeästi kuun asukkaat pitkän yönsä jälkeen odottanevatkaan päivänpyörän uudestaan ilmestymistä!"

"Niin", vastasi Michel, ikäänkuin hengittäen sisäänsä tuota loistavaa eetteriä, "valo ja lämpö, niissä on koko elämä!"

Tällä hetkellä ammuksen pohja alkoi hiukan kääntyä kuun pinnasta poispäin, joten se seurasi jokseenkin loivaa soikiorataa. Jos maa olisi ollut "täysi", olisi Barbicane tovereineen tältä kohdalta voinut jälleen sen nähdä. Mutta auringon säteilyyn uponneena se pysyi ihan näkymättömänä. Eräs toinen näytelmä kuitenkin veti heidän katseensa puoleensa, nimittäin se, jonka tarjosi kuun eteläinen seutu kaukoputkien tuomana vain muutaman kilometrin päähän. He eivät enää poistuneet valorei'iltään, vaan tarkkasivat kaikkia tuon eriskummaisen mantereen yksityiskohtia.

Dörfelin ja Leibnitzin vuoret ovat kaksi erillistä ryhmää, jotka ulottuvat melkein etelänapaan asti. Edellinen ryhmä jatkuu etelänavalta kahdeksannellekymmenennelleneljännelle leveysasteelle kehrän itäpuolella; jälkimmäinen, joka alkaa itäiseltä reunalta, ulottuu kuudenneltakymmenenneltäviidenneltä leveysasteelta navalle.

Niiden oikullisesti muodostuneilla harjoilla näkyi häikäiseviä läikkiä, sellaisia kuin Secchi oli siellä havainnut. Varmemmin kuin tuo kuuluisa roomalainen astronomi saattoi Barbicane todeta niiden laadun.

"Ne ovat lunta!" huudahti hän.

"Luntako?" tutkaili Nicholl.

"Niin, Nicholl, lumikinoksia, joiden pinta on syvältä jäätynyt. Katsokaa, kuinka se heijastaa valonsäteitä! Hyytynyt laava ei heijastaisi niin voimakkaasti. Kuussa on siis vettä, kuussa on ilmaa. Olkoon niitä kuinka vähän tahansa, mutta sitä ei voi enää kieltää."

Niin, sitä tosiasiaa ei voitu kieltää! Ja jos Barbicane koskaan pääsisi takaisin maapallolle, todistaisivat hänen muistiinpanonsa tästä kuuntutkimuksen historiassa merkillisestä seikasta.

Nämä Dörfelin ja Leibnitzin vuoret kohosivat laajuudeltaan keskinkertaisten tasankojen pinnalta, joita rajoitti ääretön jono kehiä ja piirivalleja. Mainitut vuorijonot ovat ainoat, jotka tavataan kehävuorten seudulla. Suhteellisesti vähän leikeltyinä ne kohottavat siellä täällä joitakin teräviä huippuja, joista korkein saavuttaa seitsemäntuhattakuusisataakolme metriä.

Mutta ammus leijaili kaiken tämän yläpuolella, ja kohopaikat hälvenivät kehrän häikäisevän voimakkaaseen valaistukseen.

Matkustajain silmille esiintyi jälleen tuo kuun maisemien varhaisaikainen muoto, vivahdukseton, ilman väriasteikkoja, ilman varjonhäiviä, räikeän valkoinen tai musta, koska sieltä puuttui hajaantunut valo. Silti näytti tämä autio maailma varsin omituiselta juuri eriskummaisuutensa vuoksi. Matkustajat liikkuivat tämän sekavan seudun yläpuolella ikäänkuin heitä olisi kuljettanut hirmumyrskyn henkäys; he näkivät vuorenhuippujen kiitävän ohi jalkojensa alla, tutkivat katseillaan syvennyksiä, olivat astelevinaan juovia pitkin ja kiipeävinään valleille tai mittailivat noita salaperäisiä koloja ja halkeamia. Mutta ei jälkeäkään kasvullisuudesta, ei merkkiäkään kaupungeista ei muuta kuin kerrostumia, hyytyneitä laavavirtoja, sileitä purkaumia, jotka äärettömien kuvastimien tavoin heijastivat auringonsäteet sietämättömän kirkkaasti. Ei minkäänlaista elävää maailmaa, kaikki kuollutta vain, missä vuorien huipuilta syöksyvät lumivyöryt äänettöminä upposivat kuilujen pohjaan. Ne liikkuivat, mutta jyskettä ne eivät aiheuttaneet.

Barbicane totesi yhä uudistetuilla havainnoilla, että vaikka kehrän reunan korostumat olivat olleet toisenlaisten voimien vaikutuksen alaisina kuin keskusseudun, esiintyivät niiden muodot kuitenkin samanlaisina. Samanlaiset kehäryhmittymät, samanlaiset maankorokkeet. Kuitenkin saattoi ajatella, etteivät ne voineet laadultaan olla yhtäläisiä. Keskustassahan vielä mukaantuvainen kuori on ollut sekä kuun että maan vetovoiman alaisena, jotka toimivat päinvastaiseen suuntaan seuraten toisesta toiseen ulottuvaa sädettä. Syrjillä sensijaan kuun vetovoima on kohdistunut ikäänkuin kohtisuorasti maan vetovoimaan. Luulisi siis, että näissä kahdenlaisissa olosuhteissa syntyneet maankorokkeet olisivat saaneet erilaisen muodon. Mutta niin ei ollut laita. Kuulla oli siis itsellään ollut muodostumisensa ja kokoonpanonsa aihe. Se ei ollut mitään velkaa vieraille voimille. Ja tämä varmensi Aragon merkillisen lauseen: "Mikään kuulle vieras toiminta ei ole ollut mukana sen korkosuhteiden muodostumisessa."

Oli miten oli, mutta nykyisessä tilassaan tämä maailma oli kuoleman kuva, eikä ollut mahdollista sanoa, oliko elämää siellä koskaan huokunut.

Michel Ardan luuli kuitenkin havaitsevansa raunioröykkiön, josta hän Barbicanelle huomautti. Se oli noin kahdeksannellakymmenennellä leveys- ja kolmannellakymmenennellä pituusasteella. Tämä varsin säännöllisesti ryhmittynyt kivikasa muistutti laajaa linnoitusta, halliten yhtä noista pitkistä juovista, jotka ennen olivat olleet esihistoriallisten jokien uomia. Jokseenkin lähellä sitä kohosi viidentuhannen kuudensadanneljänkymmenenkuuden metrin korkeuteen Aasian Kaukasuksen veroinen Shortin rengasvuori. Kiihkeänä kuten tavallisesti Michel Ardan puolusti linnoituksensa "todennäköisyyttä." Sen alapuolella hän havaitsi kaupungin puretut muurit, täällä pylväskäytävän vielä koskemattoman holvin, tuolla pari kolme alustallaan seisovaa pilaria, etäämpänä kaarenrungon, joka varmaan oli kannattanut vesijohdon torvia, toisaalla taas mahtavan sillan sortuneet tukipylväät juovan leveimmällä kohdalla. Hän huomasi kaiken tuon, mutta niin paljon mielikuvitusta katseessaan, niin haaveellisen kaukoputken läpi, että hänen havainnoitaan täytyy epäillä. Ken voi sittenkään väittää, ken uskaltaisi sanoa, ettei tuo herttainen mies todella nähnyt, mitä hänen kaksi toveriaan eivät tahtoneet nähdä?

Hetket olivat liian kalliit joutavaan keskusteluun uhrattaviksi. Kuun kaupunki, oletettu tai todellinen, oli jo hävinnyt etäisyyteen. Ammuksen välimatka kuun kehrästä alkoi lisääntyä ja maaston yksityiskohdat häipyä hämärään sekamelskaan. Ainoastaan vuoret, kehävallit, tulivuorten aukot ja tasangot olivat enää jäljellä selvin ääriviivoin.

Tällä hetkellä näkyi vasemmalta muuan kuun vuoriston komeimmista näytteistä, joka kuuluu tämän mantereen merkillisyyksiin. Se oli Newton, jonka Barbicane helposti tunsi vetoamalla karttaansa.

Newtonin kehävuori sijaitsi täsmällisesti siinä kohdassa, missä seitsemäskymmenesseitsemäs eteläinen leveyspiiri leikkaa kuudettatoista itäistä pituusviivaa. Se on rengasmainen tulivuorenaukko, jonka seitsemäntuhannen kahdensadankuudenkymmenenneljän metrin korkeuteen kohoavat vallit näkyivät olevan liian jyrkät kiivettäviksi.

Barbicane kiinnitti toveriensa huomion siihen, että tämän vuoren korkeus ympäröivän tasangon pinnasta ei suinkaan vetänyt vertoja kraaterin syvyydelle. Suunnaton aukko uhmasi kaikkea mittausta ja muodosti synkän kuilun, jonka pohjalle auringonsäteet eivät koskaan ehtineet. Siellä vallitsee Humboldtin mukaan ehdoton pimeys, jota auringon ja maan valo ei koskaan voi karkottaa. Mytologit olisivat siitä hyvällä syyllä tehneet hornansa portin.

"Newton", selitti Barbicane, "on täydellisin tyyppi näistä rengasvuorista, jollaisista maassa ei ole ainoatakaan näytettä. Ne todistavat, että kuun muodostuminen jäähtymällä on aiheutunut rajuista mullistuksista, sillä samalla kun kohopaikat sisäisen tulen työntäminä nousivat melkoisen korkealle, väistyi pohja ja vajosi paljon kuun pinnan alapuolelle."

"Sitä en kiellä", vastasi Michel Ardan.

Muutamia minuutteja senjälkeen, kun oli sivuutettu Newton, oli ammus kohtisuorasti Moretin rengasvuoren yläpuolella. Se kiiti jokseenkin kaukaa Blancanuksen huippujen ohi ja puoli kahdeksan tienoissa illalla saavutti Claviuksen kehän.

Tämä kehä, joka on kuun merkillisimpiä, sijaitsee kahdeksannellaviidettä asteella eteläistä leveyttä ja viidennellätoista itäistä pituutta. Sen korkeus arvioidaan seitsemäksituhanneksi yhdeksäksikymmeneksi yhdeksi metriksi. Matkustajat, ollen siitä neljänsadan kilometrin päässä, minkä välin kaukoputket vähensivät neljäksi, saattoivat ihailla tätä laajaa kraateria joka puolelta.

"Maiset tulivuoret", virkkoi Barbicane, "ovat vain myyränmättäitä verrattuina kuun vulkaaneihin. Mitattaessa Vesuviuksen ja Etnan ensimmäisten purkausten muodostamia kraatereita ne on havaittu tuskin kuuden kilometrin laajuisiksi. Ranskassa on Cantalin kehä kymmenen kilometrin laajuinen; Ceylonin saaren kehä on seitsemänkymmenen kilometrin laajuinen, ja sitä pidetään suurimpana maan päällä. Mitä ovat ne läpimitat verrattuina Claviukseen, jonka yläpuolella tällä hetkellä riipumme?"

"Mikä sitten on sen leveys?" kysyi Nicholl.

"Se on kaksisataakaksikymmentäseitsemän kilometriä", vastasi Barbicane. "Tämä kehä tosin onkin kuun mahtavin; mutta monet muut ovat kahdensadan, sadanviidenkymmenen ja sadan kilometrin laajuisia!"

"Ah, hyvät ystävät", huudahti Michel, "kuvitelkaahan, miltä täytyi näyttää yön rauhallisessa tähdessä silloin, kun nuo tulivuorenaukot ukkosena jylisten samalla kertaa oksensivat laavavirtoja, syytivät kivisateitaan, tupruttivat savupilviä ja heittivät ilmaan liekkilyhteitään! Mikä mahtava näytelmä silloin, ja kuinka rappeutunut se on nyt! Koko kuu ei ole enää muuta kuin ilotulituslaitteen laiha kehys, jonka räjähdyspommit, raketit, tulikäärmeet ja himmelit eivät ylvään loistonsa jälkeen ole jättäneet muuta kuin kurjia pahvipatruunan palasia. Ken voisi tietää noiden mullistusten alkusyyn ja tarkoituksen?"

Barbicane ei enää kuunnellut Michel Ardania. Hän katseli Claviuksen valleja, joina oli useita penikulmia paksuja laajoja vuoria. Sen äärettömän syvennyksen pohjalla oli ristiin rastiin satakunta pientä sammunutta kraateria, jotka lävistivät pohjan seulaksi ja joiden yläpuolelle kohosi viisituhatta metriä korkea huippu.

Ympärillä näytti tasanko autiolta. Ei voinut ajatella mitään niin karua kuin nuo kohopaikat, mitään niin surullista kuin nuo vuorten rauniot ja, jos niin voi sanoa, kuin nuo maahan sirotellut huippujen ja kallioiden kappaleet! Saattolainen näkyi tältä kohdaltaan räjähtäneen.

Ammus eteni yhä, eikä sekamelska muuttunut muodoltaan. Kehät, tulivuorenaukot ja luhistuneet vuoret seurasivat toisiaan lakkaamatta. Ei enää tasankoja, ei enää meriä. Ääretön Sveitsi tai Norja. Vihdoin kohosi tämän lohkareisen seudun keskeltä kuun komein vuori, häikäisevä Tycho, jolle jälkimaailma alati säilyttää kuuluisan tanskalaisen astronomin nimen.

Tarkastellessaan täyskuuta pilvettömällä taivaalla ei kukaan ole voinut olla huomaamatta tätä eteläisen pallonpuoliskon loistavinta kohtaa. Sitä kuvaillakseen käytti Michel Ardan kaikkia vertauksia, joita hänen mielikuvituksensa kykeni keksimään. Hänestä tämä Tycho oli hehkuva valoliesi, säteilyn keskus, valosoihtuja syöksevä tulivuorenaukko! Se oli säkenöitsevän pyörän napa, meritähti, joka hopeisilla lonkeroillaan puristeli kehää, ääretön liekehtivä silmä, Pluton päätä kruunaamaan leikattu sädekehä! Se oli kuin Luojan käden sinkauttama tähti, joka oli pirstautunut kuun pintaa vasten!

Tycho on sellainen valokeskus, että maan asukkaat voivat sen kaukoputketta havaita, vaikka ovatkin siitä lähes neljänsadan tuhannen kilometrin päässä. Kuvitelkaamme siis, kuinka voimakas sen loiston täytyi olla tarkkaajain silmissä, jotka olivat siitä ainoastaan muutaman sadan kilometrin päässä! Tämän puhtaan eetterin läpi sen säkenöiminen oli niin sietämätöntä, että Barbicanen ja hänen ystäviensä täytyi kaasunnoella mustata kaukoputkiensa silmänpuoliset lasit voidakseen kestää sen kirkkautta. Sitten he mykkinä ja tuskin päästäen edes ihailun huudahduksia katselivat sitä tarkoin. Kaikki heidän tunteensa, kaikki vaikutelmat keskittyivät katseeseen, niinkuin elämä voimakkaan mielenliikutuksen alaisena kokonaan keskittyy sydämeen.

Tycho kuuluu säteilevien vuorten joukkoon, kuten Aristarkhos ja Kopernikus. Mutta kaikista täydellisimpänä ja jyrkimpänä se todistaa eittämättömästi siitä vulkaanisesta toiminnasta, joka on vaikuttanut kuun pinnan muodostukseen.

Tycho sijaitsee kolrnannellaviidettä asteella eteläistä leveyttä ja kahdennellatoista itäistä pituutta. Sen keskuksessa on kahdeksankymmenenseitsemän kilometrin laajuinen kraateri, hiukan soikiomainen, ja sitä ympäröivät kehävallit, jotka idässä ja lännessä kohoavat viisituhatta metriä ulkopuolisen tasangon pinnasta. Se on kuin rykelmä Mont-Blanceja sijoitettuina yhteisen kehän ympärille ja kruunattuina loistavilla säteillä.

Mitä tämä verraton vuori kokonaisuudessaan kaikkine sitä kohti suuntautuvine harjanteineen on, ei valokuvauskaan ole koskaan voinut täydellisesti esittää, enempää kuin sen kraaterinkaan sisäisiä kohopaikkoja. Tycho näet esiintyy täydessä loistossaan täyskuun aikana. Mutta silloin varjot puuttuvat, perspektiivin lyhentymät katoavat, ja kuvat tulevat valkoisia. Se on kiusallinen seikka, koska olisi mielenkiintoista kartoittaa tämä omituinen seutu valokuvauksen tarkkuuden avulla. Täällä on toistensa vieressä aukkoja, kraatereita ja kehiä, ristiin rastiin kulkevia huimaavia harjanteita, silmänkantamattomiin levitetty vulkaaninen verkko rakkulamaisella pohjalla. Käsittää siis, että nämä keskeisen purkauksen kuohunnat ovat säilyttäneet alkuperäisen muotonsa. Jäähtymällä kiteytyneinä ne ovat ikiajoiksi lujittaneet muodon, joka kuulla muinoin oli plutoonisten vaikutusten alaisena.

Välimatka, joka erotti matkustajat Tychon rengashuipusta, ei ollut niin suuri, etteivät he olisi voineet huomata tärkeimpiä yksityiskohtia. Sorapenkereellä, joka on Tychon ympärysvallina, näyttävät sen sisä- ja ulkosivulta kohoavat vuoret monikerroksisilta jättiläiskokoisilta parvekkeilta. Lännessä ne näyttävät kolmea-, neljääsataa jalkaa korkeammilta kuin idässä. Mikään mainen paalutusmenetelmä ei olisi verrattavissa tähän luonnon vallitukseen. Kehäsyvennyksen pohjalle rakennettuun kaupunkiin olisi pääsy ollut ehdottomasti mahdoton.

Se kaupunki olisi ollut luoksepääsemätön ja saanut ihmeellisen aseman tällä romanttisen epätasaisella ja kukkulaisella maaperällä. Luonto ei tosiaan ollut jättänyt tätä kraaterin pohjaa tyhjäksi ja tasaiseksi. Sillä oli oma erikoinen maastonsa, vuoristonsa, joka teki siitä oman maailmansa. Matkustajat erottivat selvästi keiloja, keskuskukkuloita, merkillisiä maatörmiä, jotka luonto oli ikäänkuin vartavasten järjestänyt kuun rakennustaiteen mestariteosten paikoiksi. Tuossa oli havaittavissa temppelin alue, tuossa torin paikka, tuossa valmiina palatsin kivijalkakerros, tuossa taas linnoitukselle sopiva laakealakinen kukkula. Kaiken yläpuolelle kohosi tuhatviisisataa jalkaa korkea keskusvuori. Tähän laajaan kehään olisi koko muinoinen Rooma mahtunut kymmenen kertaa.

"Ah", huudahti Michel Ardan tästä näystä innostuneena; "minkä mahtavan kaupungin voisikaan tuohon vuorikehään rakentaa! Rauhallisen yhteiskunnan, tyynen turvapaikan, joka sijaitsisi kaiken inhimillisen kurjuuden ulottumattomissa! Kuinka tyynesti ja eristettyinä eläisivätkään siellä kaikki ikävät ihmiset, kaikki ihmiskunnan vihaajat, kaikki, joita seuraelämä inhottaa!"

"Kaikkiko? Kyllä siellä olisi niille sentään liian ahdasta!" huomautti Barbicane koruttomasti.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Vakavia kysymyksiä

Kun ammus oli sivuuttanut Tychon piirin, tarkkasivat Barbicane ja hänen kaksi ystäväänsä mitä huolellisimmin niitä kirkkaita säteitä, joita tämä kuuluisa vuori omituisesti levittää kaikille ilmansuunnille.

Mitä oli tuo leimuava sädekehä? Mikä geologinen ilmiö oli aikaansaanut moisen hehkuvan leimahtelevan hiipan? Se kysymys askarrutti täydellä syyllä Barbicanen aivoja.

Hänen silmiensä edessä juoksi todellakin kaikkiin suuntiin valovakoja ylöspäin kaartuvin reunoin keskeltä koveroita, toiset parikymmentä kilometriä ja toiset viisikymmentä leveitä. Nämä loistavat viirut etenivät paikoittain tuhannenkin kilometrin päähän Tychosta ja näkyivät peittävän, varsinkin idässä, koillisessa ja pohjoisessa, puolet eteläisestä pallonpuoliskosta. Yksi näistä valosuihkuista ulottui Neanderin kehään asti, joka sijaitsee neljännelläkymmenennellä meridiaanilla. Toinen kaartui kyntämään Nektarin merta ja murtui Pyreneitten vuorijonoa vasten puolentoista tuhannen kilometrin päässä. Lännen puolella taas toiset peittivät valoverkolla Pilven ja Nesteiden meret.

Mikä oli alkusyynä näihin loistaviin säteisiin, jotka ulottuivat tasankojen samoin kuin kohopaikkojenkin yli, olkoonpa niiden korkeus mikä tahansa? Kaikki lähtivät yhteisestä keskipisteestä, Tychon kraaterista. Siitä ne valuivat, Herschel selitti niiden loiston johtuvan vanhoista, pakkasen jäädyttämistä laavavirroista, jota mielipidettä ei ole hyväksytty. Toiset astronomit ovat näissä selittämättömissä juovissa tahtoneet nähdä eräänlaisia moreeneja, satunnaisten kalliolohkareiden rivejä, jotka muka Tychon muodostumisen aikana ovat syöksyneet esille.

"Ja miksi ei?" kysyi Nicholl Barbicanelta, joka selosti näitä erilaisia mielipiteitä, mutta samalla hylkäsi ne.

"Koska näiden valojuovien säännöllisyys ja se rajuus, joka olisi välttämätön vulkaanisten ainesten sinkauttamiseksi niin pitkien matkojen päähän, eivät ole selitettävissä."

"Lempo soikoon", huudahti Michel Ardan, "minusta näyttää varsin helpolta selittää noiden säteiden alkuperä!"

"Niinkö?" kysäisi Barbicane.

"Niin", vastasi Michel. "Riittää otaksua, että se on laaja säröily, samanlainen, jonka aiheuttaa luodin tai kiven osuminen lasiruutuun!"

"Hyvä", vastasi Barbicane hymyillen. "Ja mikä käsi olisi ollut kyllin voimakas heittämään kiven, joka olisi aiheuttanut moisen tärskähdyksen?"

"Kättä ei siihen tarvita", vastasi Michel, suistumatta satulastaan. "Ja mitä kiveen tulee, niin otaksukaamme että se on ollut pyrstötähti."

"Ah", huudahti Barbicane, "niitä pyrstötähtipoloisia syytetään jos jostakin! Kunnon Michel, sinun selityksesi ei ole huono, mutta pyrstötähtesi on tarpeeton. Tuon särkymisen aiheuttama tärskähdys on voinut tulla tähden sisältä. Kuun kuoren raju kutistuminen kylmenemisen vaikutuksesta on voinut riittää moiseen jättiläispirstoutumiseen."

"Olkoon sitten kutistuminen siihen syynä, jonkinlainen kuun potema mahapakko", vastasi Michel Ardan.

"Muutoin se on englantilaisen oppineen Nasmythinkin mielipide ja näyttää minusta riittävästi selittävän noiden vuorien säteilyn."

"Se Nasmyth ei ole tyhmä poika!" huudahti Michel.

Kauan ihailivat matkustajat, jotka eivät voineet moiseen näytelmään kyllästyä, Tychon loistoa. Heidän ammuksensa täytyi tämän kahdenkertaisen valon, auringon ja kuun säteilyn valelemana näyttää hohtavalta tulipallolta. He olivat siis äkkiä siirtyneet purevasta pakkasesta tavattomaan kuumuuteen. Täten valmisteli luonto heitä kuun asukkaiksi.

Kuun asukkaiksi! Se ajatus toi vielä kerran heidän mieleensä kysymyksen kuun asumiskelpoisuudesta. Eivätkö he sen jälkeen, mitä olivat nähneet, voineet sitä asiaa ratkaista? Voivatko he tehdä johtopäätöksen puoleen tai toiseen? Michel Ardan yllytti molempia ystäviään esittämään mielipiteensä ja kysyi heiltä suorasukaisesti, luulivatko he, että eläin- ja ihmiskunta olivat kuussa edustettuina.

"Luulen voivamme vastata", virkkoi Barbicane; "mutta minun mielestäni ei tuota kysymystä tulisi esittää siinä muodossa. Minä haluaisin lausua sen toisin."

"Kuinka vain haluat", vastasi Michel.

"No niin", jatkoi Barbicane, "ongelma on kaksinainen ja vaatii kaksinaisen vastauksen. Onko kuu asutuskelpoinen? Onko kuussa asuttu?"

"Hyvä", vastasi Nicholl; "siis tarkistamme ensin, voiko kuussa asua."

"Minä en totisesti siitä tiedä mitään", vastasi Michel.

"Ja minä vastaan kieltävästi", selitti Barbicane. "Sen nykyisessä tilassa, kun sitä ympäröi epäilemättä varsin supistunut ja ohentunut ilmakerros, kun sen meret ovat enimmäkseen kuivuneet, vettä riittämättömästi, kasvullisuus niukka, ja kun siellä on jyrkät kuumuuden ja kylmyyden vaihtelut ja päivät ja yöt ovat kolmesataaviisikymmentäneljä tuntia pitkät, ei kuu minusta näytä asuttavalta eikä suotuisalta eläinkunnan kehittymiseen; siellä ei voi olla riittäviä elinehtoja olemassaololle, sellaiselle, kuin me sen käsitämme."

"Myönnetään", vastasi Nicholl. "Mutta eikö kuu kelpaisi asuttavaksi rakenteeltaan toisenlaisille elimistöille kuin meidän?"

"Siihen kysymykseen", selitti Barbicane, "on vaikeampi vastata. Minä yritän sitä kuitenkin, mutta kysyn Nichollilta, eikö liikunto hänestä ole välttämätön tulos elämästä, olkoonpa se kokoonpanoltaan minkälaista tahansa?"

"Ihan varmaan", vastasi Nicholl.

"No hyvä, arvoisa toverini, minä vastaan teille, että olemme tarkanneet kuun mantereita viidensadan metrin päästä, ellemme lähempääkin, ja ettemme ole havainneet sen pinnalla minkään liikkuvan. Jonkinlaisen ihmiskunnan olemassaolo olisi ilmaissut itsensä muovauksilla, erilaisilla rakennuksilla tai edes raunioilla. Ja mitä me olemme nähneet? Aina ja kaikkialla luonnon geologista toimintaa, ei missään ihmiskätten työtä. Jos siis kuussa on eläinkunnan edustajia, ovat ne paenneet noihin tutkimattomiin syvennyksiin, joihin katse ei voi tunkeutua. Mutta sitä minä en voi myöntää, sillä ne olisivat jättäneet jälkiä liikkumisestaan tasangoille, joilla välttämättä on ilmakerros, vaikka kuinkakin ohut. Sellaisia jälkiä ei kuitenkaan ole missään näkyvissä. Jää siis jäljelle ainoaksi otaksumaksi, että siellä on elävien olentojen rotu, jolle liikunta, siis elämä, on vieras!"

"Toisin sanoen eläviä olentoja, jotka eivät elä", huomautti Michel.

"Juuri niin", vastasi Barbicane, "mikä olisi meidän vaistoillemme järjetöntä."

"Voimme siis tehdä johtopäätöksemme", virkkoi Michel.

"Voimme", vastasi Nicholl.

"Niinpä", jatkoi Michel Ardan. "Tykkikerhon ammukseen kokoontunut tieteellinen komitea päättää, nojautuen väitöksessään vastikään havaittuihin uusiin tosiasioihin, yksimielisesti kaikilla äänillään kuun nykyisestä asutuskelpoisuudesta puhuen, ettei kuu sovellu asuttavaksi."

Tämän päätöksen merkitsi puheenjohtaja Barbicane muistikirjaansa, jossa on joulukuun 6 p:nä pidetyn istunnon pöytäkirja.

"Nyt", virkkoi Nicholl, "ryhtykäämme toiseen kysymykseen joka välttämättä liittyy edelliseen. Minä kysyn siis arvoisalta komitealta: Jos kuu ei ole asuttavaksi kelpaava, onko siellä koskaan asuttu?"

"Kansalaisella Barbicanella on puheenvuoro", sanoi Michel Ardan.

"Hyvät ystävät", vastasi Barbicane, "minä en lähtenyt tälle matkalle muodostaakseni itselleni mielipidettä saattolaisemme entisestä asuttavaisuudesta. Lisään vain, etteivät mieskohtaiset havaintomme voi olla minua tässä suhteessa varmistamatta. Minä uskon, vieläpä väitänkin, että kuussa on asunut meidän laillamme rakennettu ihmisrotu, että se on synnyttänyt eläimiä, jotka anatomisesti ovat olleet maisten eläinten kaltaisia, mutta lisään, että nuo ihmis- tai eläinrodut ovat eläneet aikansa ja sitten iäksi kuolleet sukupuuttoon."

"Kuu on siis vanhempi taivaankappale kuin maa?" kysyi Michel.

"Ei", vastasi Barbicane varmalla äänensävyllä, "vaan taivaankappale, joka on vanhentunut nopeammin ja jonka muodostuminen ja rappeutuminen ovat olleet ripeämpiä. Suhteellisesti ovat ainetta järjestävät voimat kuun sisustassa olleet paljoa rajumpia kuin maapallomme sisällä. Kuun nykyinen halkeillut, epätasainen, turvonnut pinta todistaa sen yllinkyllin. Kuu ja maa ovat alussaan olleet vain kaasuröykkiöitä. Nämä kaasut ovat eri vaikutusten alaisina liuenneet, ja kiinteä aines on muodostunut myöhemmin. Mutta hyvin luultavasti meidän pallomme oli kaasuna tai sulavassa tilassa, kun kuu jo oli kylmästä jähmettynyt ja käynyt asuttavaksi."

"Sen uskon", virkkoi Nicholl.

"Silloin" jatkoi Barbicane, "ympäröi sitä ilmakehä. Tuon kaasukehyksen pidättämä vesi ei voinut haihtua. Ilman, veden, auringonsäteiden ja sisäisen lämmön vaikutuksesta levisi kasvikunta sitä vastaanottamaan valmistuneille mantereille, ja varmaan ilmestyi sillä kaudella eläimistöäkin, sillä luonto ei tuhlaa mitään turhuuksiin, ja niin ihmeellisesti asutuskelpoisen seudun on välttämättä täytynyt myös olla asuttu."

"Kuitenkin", vastasi Nicholl, "oli saattolaisemme liikunnoista johtuvia ilmiöitä montakin, joiden täytyi ehkäistä kasvi- ja eläinkunnan leviämistä. Esimerkiksi nuo kolmensadanviidenkymmenenneljän tunnin pituiset yöt."

"Maan navoilla", huomautti Michel, "ne kestävät kuusi kuukautta!"

"Sillä asialla ei ole suurta todistusvoimaa, koska navat eivät ole asutut."

"Ottakaamme huomioon, hyvät ystävät", vastasi Barbicane, "että vaikka kuun nykyisessä tilassa nuo pitkät yöt ja pitkät päivät luovat elimistölle sietämättömiä ilmaston vaihteluja, ei asian laita ollut samoin tuolla kuun historiallisella aikakaudella. Ilmakehä verhosi kehrää liikkuvalla vaipalla. Höyryt kasaantuivat sinne pilvien muodossa. Tuo luonnollinen varjostin vaimensi auringonsäteiden kuumuutta ja pidätti öistä haihtumista. Valo samoin kuin kuumuuskin voi hajaantua ilmaan. Siitä johtui näiden vaikutusten tasapaino, jota ei enää ole olemassa, kun tuo ilmakehä on jo melkein kokonaan hävinnyt. Muuten minä kai hämmästytän teitä..."

"Hämmästytä niin paljon kuin osaat!" huudahti Michel Ardan.

"Katsokaas, minä taivun siihen luuloon, että sillä aikakaudella, kun kuu oli asuttu, eivät yöt ja päivät kestäneetkään kolmeasataaviittäkymmentäneljää tuntia."

"Miksi eivät?" kysyi Nicholl innokkaasti.

"Siksi, että silloin kuun pyörimisliike akselinsa ympäri ei luultavastikaan ollut yhtäläinen kiertoliikkeen kanssa, mistä yhtäläisyydestä johtuu, että jokainen kuun kohta joutuu pariksi viikoksi peräkkäin auringonsäteiden vaikutuksen alaiseksi."

"Niin", vastasi Nicholl, "mutta miksi nuo liikkeet eivät olisi silloin olleet yhtäläiset?"

"Siksi, että tuon yhtäläisyyden on aiheuttanut vain maan vetovoima. Mutta kuka voi sanoa, että se vetovoima on ollut kyllin suuri muuttaakseen kuun liikkeitä silloin, kun maa oli vielä sulassa tilassa?"

"Tosiaan", vastasi Nicholl, "ja kuka voi sanoa, että kuu on aina ollut maan saattolainen?"

"Ja kuka voi sanoa", huudahti Michel Ardan, "ettei kuu ole ollut paljoa ennen maata?"

Kuvittelut riehahtivat otaksumien äärettömälle alalle. Barbicane tahtoi niitä hillitä.

"Nuo ovat liian korkealentoisia haaveita kysymyksistä, jotka tositeossa ovat ratkaisemattomia", sanoi hän. "Älkäämme niihin antautuko. Myöntäkäämme ainoastaan alkuperäisen vetovoiman riittämättömyys, ja silloin ovat pyörimis- ja kiertoliikkeiden erilaisuuden vuoksi päivät ja yöt voineet seurata toisiaan kuussa samaan tapaan kuin maassakin. Ja ilman niitäkin ehtoja on elämä ollut mahdollista."

"Ihmiskunta on siis hävinnyt kuusta?" kysyi Michel Ardan.

"Niin on", vastasi Barbicane, "senjälkeen kun se on elänyt epäilemättä tuhansia vuosisatoja. Sitten ilmakehän ohentuessa kuu on käynyt asutukseen kelpaamattomaksi, niinkuin maapallo kerran käy jäähtymisen vuoksi."

"Jäähtymisenkö?"

"Epäilemättä", vakuutti Barbicane. "Samassa määrässä kuin sisäiset tulet ovat sammuneet ja hehkuva aine on keskittynyt, on kuun kuori jäähtynyt. Vähitellen ovat tämän ilmiön seuraukset esiintyneet: elimelliset olennot ovat hävinneet, kasvikunta on hävinnyt. Pian on ilmakehäkin ohentutunut, hyvin luultavasti maan vetovoiman imemänä; hengitettävä ilma on loppunut, vesi on haihtunut pois. Tuolla aikakaudella kuu muuttui asutukseen kelpaamattomaksi, eikä siellä sitten enää ole asuttu. Se oli sellainen kuollut maailma, jollaiselta se meille nyt näyttää."

"Ja sinä sanot, että samanlainen kohtalo odottaa maata?"

"Hyvin luultavasti!"

"Mutta koska?"

"Jahka maan kuoren jäähtyminen on vaikuttanut, ettei maapallolla enää voi asua."

"Ja onko laskettu, kuinka paljon aikaa onneton pallomme tarvitsee jäähtymiseensä?"

"Tietysti."

"Ja sinä tunnet ne laskelmat?"

"Täydellisesti."

"Mutta puhu sitten, sinä jörö oppinut, sillä sinä saat minut kuohumaan levottomuudesta!"

"No niin, kunnon Michel", vastasi Barbicane tyynesti; "tiedetään, kuinka paljon maan lämpömäärä vuosisadassa vähenee. Ja eräiden laskelmien mukaan sen keskilämpö alenee nollaan neljänsadantuhannen vuoden päästä."

"Neljänsadantuhannen vuoden päästä!" huudahti Michel. "Jo minä taas hengitän! Ihan säikähdyinkin! Sinun puhettasi kuunnellessani luulottelin, ettei meille enää ollut suotu elinaikaa viittäkymmentätuhatta vuotta enempää!"

Barbicane ja Nicholl eivät voineet olla nauramatta toverinsa levottomuudelle. Sitten Nicholl, päättääkseen keskustelun, esitti jälleen sen toisen kysymyksen, jota oli pohdittu.

"Onko kuussa asuttu?" tiedusti hän.

Kysymykseen vastattiin yksimielisen myöntävästi.

Mutta tämän hiukan uskalletuista teorioista rikkaan, joskin vain tieteen tässä suhteessa saavuttamia yleisiä käsityksiä selostavan keskustelun aikana oli ammus nopeasti liikkunut kuun päiväntasaajaa kohti, samalla kun se säännöllisesti loittoni kehrästä. Se oli sivuuttanut Willemin kehän ja neljännenkymmenennen leveyspiirin kahdeksansadan kilometrin päässä. Jättäen sitten oikealle puolelle Pilatuksen kolmannellekymmenennelle leveysasteelle se eteni Pilvien meren eteläsyrjää pitkin, jo aikaisemmin lähestyttyään sen pohjoisosaa. Useita kehävuoria näkyi hämärästi täyskuun kirkkaassa kumotuksessa – Bouillaud, melkein nelikulmainen ja keskuskraaterinen Purbach ja sitten Arzachel, jonka sisävuori hohtaa kuvaamattoman kirkkaasti.

Ammus kiiti yhä kauemmaksi, ääriviivat haihtuivat matkustajien silmistä, vuoret hämärtyivät etäisyyteen, eikä koko tuosta ihmeellisestä, kummallisesta, oudosta kokoomuksesta, maan saattolaisesta, heille piankaan jäänyt muuta kuin haihtumaton muisto.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Taistelu mahdottomuutta vastaan

Varsin pitkän ajan katselivat Barbicane ja hänen toverinsa mykkinä ja miettiväisinä tuota maailmaa, jonka he olivat nähneet vain etäältä, niinkuin Mooses Kaanaanmaan, ja josta he nyt ilman sinne palaamisen toivoa loittonivat. Ammuksen asento kuuta kohti oli muuttunut, ja nyt sen pohja oli kääntynyt maapalloon päin.

Tämä muutos, jonka Barbicane totesi, ei voinut olla häntä hämmästyttämättä. Jos ammus kiertäisi saattolaista soikeaa rataa pitkin, niin miksi se ei kääntänyt sitä kohti raskasta osaansa, niinkuin kuu kääntää maata kohti. Siinä oli jotakin hämärää.

Ja ammuksen liikkumista tarkatessa saattoi havaita, että se kuusta etääntyessään seurasi samanlaista käyrää kuin aikaisemmin sitä lähestyessään. Se piirsi siis hyvin pitkää soikiota, joka luultavasti ulottuisi yhtä suurten vetovoimien pisteeseen asti, siis sinne, missä maan ja sen saattolaisen vaikutukset kumosivat toisensa.

Tämä oli se johtopäätös, jonka Barbicane teki vastikään havaituista tosiasioista, ja hänen käsitykseensä yhtyivät molemmat hänen toverinsa.

Heti alkoi sataa kysymyksiä.

"Ja kuinka meidän sitten käy, kun olemme tulleet tuohon kuolleeseen pisteeseen?" kysyi Michel Ardan.

"Sitä emme tiedä!" vastasi Barbicane.

"Mutta voihan kai tehdä otaksumia?"

"Kaksi sellaista on mahdollista", vastasi Barbicane. "Joko ammuksen vauhti on silloin riittämätön, niin että se jää iäksi liikkumattomaksi kaksinaisen vetovoiman rajaviivalle, tai..."

"Minä pidän enemmän toisesta olettamuksesta, olkoon se mikä tahansa", selitti Michel.

"Tai sen vauhti on riittävä", jatkoi Barbicane, "jolloin se palaa soikealle radalleen kiertääkseen ikuisesti kuun ympärillä."

"Hieman ikävä kiertokulku", virkkoi Michel. "Kieppua nöyrinä palvelijoina kuun ympäri, jota me itse olemme tottuneet pitämään juoksutyttönämme! Ja mikä tulevaisuus meitä siellä odottaa?"

Barbicane ei vastannut eikä myöskään Nicholl.

"Te pysytte vaiti, niinkö?" kysyi kärsimättömästi Michel.

"Siihen ei ole mitään vastattavaa", sanoi Nicholl.

"Eikö siis voi mitään yrittää?"

"Ei", selitti Barbicane. "Luulisitko sinä voivasi taistella mahdottomuutta vastaan?"

"Miksi ei? Sopiiko ranskalaisen ja kahden amerikkalaisen peräytyä moisen sanan edestä?"

"No, mitä sinä sitten tahtoisit tehdä?"

"Hallita tätä meitä kiidättävää liikuntoa!"

"Hallitako sitä?"

"Niin", selitti Michel innostuen, "jarruttaa sitä, pysähdyttää tai muuttaa, sanalla sanoen käyttää sitä tarkoitustemme toteuttamiseksi."

"Ja millä keinoin?"

"Se on teidän asianne. Jos tykkimiehet eivät ole ammuksiensa herroja, eivät he enää ole tykkimiehiä. Jos ammus komentaa tykkimiestä, on parasta sen sijaan tunkea tykkimies kanuunan putkeen. Kauniita oppineita tosiaan! Eivät enää tiedä, mitä tästä tulee, sittenkun ovat minut viekoitelleet..."

"Viekoitelleet", huudahtivat Barbicane ja Nicholl, "viekoitelleet! Mitä sinä sillä tarkoitat?"

"En mitään syytöksiä", sanoi Michel. "Minä en valita! Tämä huviretki miellyttää minua. Ammus on minun makuni mukainen. Mutta tehkäämme kaikki inhimillisesti mahdollinen pudotaksemme edes johonkin, jollemme putoaisikaan kuuhun."

"Emme muuta pyydäkään, kunnon Michel", vastasi Barbicane, "mutta meiltä puuttuvat keinot."

"Emmekö voi muuttaa ammuksen suuntaa?"

"Emme."

"Emmekö sen nopeuttakaan vähentää?"

"Emme."

"Emmekö edes keventämällä sitä, niinkuin kevennetään liiaksi kuormitettua laivaa?"

"Mitäpä sinä heittäisit?" huomautti Nicholl. "Eihän meillä ole painolastia mukana. Ja sitäpaitsi arvelen, että kevennetty ammus liikkuisi nopeammin."

"Hitaammin", väitti Michel.

"Nopeammin", vastasi Nicholl.

"Ei nopeammin eikä hitaammin", selitti Barbicane saattaakseen kaksi ystävystään sovintoon, "sillä me kellumme tyhjyydessä, jossa ei ominaispaino enää merkitse mitään."

"Noh", huudahti Michel Ardan päättäväiseen sävyyn, "sitten ei meille jää muuta kuin yksi tehtävä."

"Mikä tehtävä?" kysyi Nicholl.

"Syödä aamiaista!" vastasi rohkea ranskalainen järkkymättömästi, hän kun aina turvautui tähän ratkaisuun vaikeimmissakin oloissa.

Tosiaankin, jollei tämä homma mitään vaikuttanutkaan ammuksen suuntaan, voitiin sitä yrittää haitatta, vieläpä menestyksellisestikin, vatsan näkökannalta. Michelillä oli tosiaan hyviä aatteita.

Syötiin siis suurusta kello kahdelta aamulla; mutta hetki ei paljoa merkinnyt. Michel tarjosi tavanomaisen ruokalistansa mukaiset valmisteet ja palan painimeksi pullollisen oivallista viiniä salaisesta "kellaristaan." Jollei heidän aivoissaan nyt heräisi tuumia, täytyi epäillä vuoden 1863 sadosta puserretun chambertininkin tehoa.

Kun ateria oli päättynyt, ryhdyttiin jälleen tekemään havaintoja,

Ammuksen ympärillä pysyttelivät muuttumattoman matkan päässä ne esineet, jotka sieltä oli heitetty ulos. Kaikesta päättäen ei ammus kiertoliikkeessään kuun ympäri ollut lävistänyt mitään ilmakehää, koska näiden erilaisten esineiden ominaispainot silloin olisivat muuttaneet niiden kulun suhteessa toisiinsa.

Maapallon puolelta ei ollut mitään nähtävissä. Maa oli vasta päivän vanha, koska se eilen puoliyön aikaan oli ollut "uusi", ja kuluisi vielä kaksi vuorokautta, ennenkuin sen sirppi auringonsäteistä erottuessaan kelpaisi kuun asukkaiden kelloksi, sillä maan pyörimisliikkeessä sivuuttaa jokainen sen kohta aina neljänkolmatta tunnin päästä saman puolipäivänpiirin kuussa.

Kuun taholla oli näytelmä ihan toisenlainen: saattolainen hohti kaikessa loistossaan lukemattomien tähtisikermien keskellä, joiden puhdasta kirkkautta sen säteet eivät voineet himmentää. Sen pinnalla värittyivät tasangot jo siihen tummaan sävyyn, joka nähdään maasta. Muu osa hohtoa pysyi säkenöivänä, ja tämän yleisen säkenöimisen keskeltä kohosi yhä Tycho kirkkaan auringon lailla.

Barbicane ei voinut millään tavoin arvioida ammuksen nopeutta, mutta hänen järkensä sanoi, että tämän nopeuden täytyi tasaisesti vähentyä mekaniikan lakien mukaan.

Jos oli myönnettävä, että ammus kiertäisi rataa kuun ympäri, täytyi radan välttämättömästi olla soikea. Tiede osoittaa, että niin täytyy olla. Mikään liikkuva esine, joka kiertää puoleensa vetävää kappaletta, ei tee poikkeusta tästä säännöstä. Kaikki avaruuden radat ovat soikeita, saattolaisten radat kiertotähtien ympäri, näiden radat auringon ympäri, auringon rata sen tuntemattoman taivaankappaleen ympäri, joka sille on keskusnapana. Miksi Tykkikerhon ammus tekisi poikkeuksen tästä luonnon järjestelystä?

Ja tällaisissa soikioissa on puoleensa vetävä esine aina jommassakummassa polttopisteessä. Saattolainen on siis milloin lähempänä, milloin kauempana tähdestä, jonka ympäri se kiertää. Kun maa on lähimmillään aurinkoa, sanotaan sen olevan periheliumissaan, siitä etäisimmillään se taas on apheliumissaan. Kun on puhe kuusta, on se lähimmillään maata perigeumissaan ja kauimpana ollessaan apogeumissaan. Nimitykset ovat johdetut kreikkalaisista sanoista helios (aurinko) ja ge (maa) asianmukaisten etuliitteiden avulla. Käyttääksemme tähtitieteilijäin kielen rikastuttamiseksi vastaavia nimityksiä kuun saattolaiseksi siepatun ammuksen eri asennoista tulisi sanoa että se on "aposelenessään" (selene, kuu) ollessaan kauimpana kuusta ja "periselenessään" silloin, kun se on siitä lyhyimmän matkan päässä.

Jälkimmäisessä tapauksessa ammus saavuttaisi suurimman nopeutensa ja edellisessä hitaimman. Nyt se liikkui ilmeisesti aposeleneään kohti, ja Barbicanella oli syytä otaksua nopeuden vähenevän, kunnes se saavuttaisi etäisimmän kohtansa, sitten taas vähitellen lisääntyvän sikäli kuin se lähenisi kuuta. Ja nopeus voisi ihan loppuakin, jos ammus sattuisi yhtäsuurten vetovoimain rajaviivalle.

Barbicane tutki näiden erilaisten tilanteiden seurauksia, yrittäen selvittää, mitä niistä oli pääteltävä, kun hänet äkkiä keskeytti Michel Ardanin huudahdus.

"Jukoliste", virkkoi tämä, "täytyy tunnustaa, että me olemme vain tyhmiä pöllöjä!"

"En väitä vastaan", sanoi Barbicane, "mutta miksi sitä olisimme?"

"Koska meillä on perin yksinkertainen keino hidastuttaa tätä liikuntoa, joka kuljettaa meitä poispäin kuusta, emmekä sitä keinoa käytä!"

"Ja mikä keino se on?"

"Raketteihimme kätketty takaisin kimmahduttava voima."

"Tosiaankin?" virkkoi Nicholl.

"Emme ole kylläkään sitä voimaa vielä käyttäneet", vastasi Barbicane, "mutta vielä sitä käytämmekin."

"Milloin?" kysyi Michel.

"Kun oiksa hetki on tullut. Ottakaa huomioon, ystävät, että ammuksen nykyisessä asemassa, sen ollessa vielä vinosti kuun kehrää kohti, saattaisivat rakettimme sen suuntaa muuttaessaan loitontaa sen kuusta sensijaan että veisivät lähemmäksi. Ja kuuhunhan te kaiketi pyritte?"

"Epäilemättä", vastasi Michel.

"Odottakaa siis. Selittämättömän voiman vaikutuksesta pyrkii ammus kääntämään pohjaansa jälleen maata kohti. Luultavaa on, että yhtäsuurten vetovoimain pisteessä sen kartiomainen huippu kääntyy kohtisuorasti kuuhun päin. Niinpä voi toivoa, että sen nopeus sillä hetkellä on nollassa. Silloin on toiminnan hetki, ja rakettiemme voimalla ehkä kykenemme saamaan aikaan kohtisuoran putoamisen kuun pinnalle."

"Hurraa!" huudahti Michel.

"Sitä emme ole vielä tehneet emmekä voineetkaan sitä tehdä kulkiessamme ensi kertaa nollakohdan yli, koska ammusta vielä kiidätti liian kova vauhti."

"Hyvin ajateltu", virkkoi Nicholl.

"Odottakaamme kärsivällisesti", jatkoi Barbicane. "Varatkaamme itsellemme kaikki mahdollisuudet, pitkän toivottomuutemme jälkeen rohkenen uskoa, että saavutamme päämäärämme!"

Tämä päätelmä innostutti Michel Ardanin iloisesti hurraamaan. Eikä kukaan näistä uhkarohkeista miehistä muistanut kysymystä, jonka he itse olivat kieltävästi ratkaisseet: Ei, kuussa ei voi asua eikä siellä olekaan asukkaita! Ja kuitenkin he aikoivat ponnistaa kaikkensa sinne päästäkseen.

Yksi ainoa kysymys oli vielä ratkaistavana: Millä määrätyllä hetkellä ammus saavuttaisi sen yhtäsuurten vetovoimain pisteen, missä matkustajat löisivät esille viimeisen korttinsa? Laskeakseen sen hetken melkein sekunnilleen tarvitsi Barbicanen vain tarkata matkamerkintöjään ja mitata kuun leveysasteiden nojalla eri korkeudet. Niinpä täytyi ajan, joka kului matkaan nollapisteestä etelänavalle, olla sama kuin pohjoisnavalta nollapisteeseen ja siis samassa suhteessa taipaleen pituuteen. Matkaan kuluneet tunnit merkittiin huolellisesti muistiin, ja laskelma oli siis helppo.

Barbicane havaitsi, että ammus saavuttaisi tuon pisteen kello yhdeltä aamuyöstä joulukuun seitsemännen ja kahdeksannen päivän välillä. Ja tällä hetkellä kello osoitti kolmea joulukuun kuudennen ja seitsemännen päivän välisenä yönä. Jollei siis mikään sen kulkua häiritsisi, niin ammus saavuttaisi mainitun pisteen kahdenkolmatta tunnin perästä.

Raketit olivat alkuaan järjestetyt tärähdyksen vaimentamiseksi kuuhun pudotessa, ja nyt nämä huimapäät ryhtyisivät käyttämään niitä ihan päinvastaisen vaikutuksen saavuttamiseksi. Oli miten tahansa, valmiit ne olivat, eikä siis tarvittu muuta kuin odottaa hetkeä, jolloin ne sytytettäisiin.

"Koska tässä ei ole muutakaan hommaa", virkkoi Nicholl, "niin teen erään ehdotuksen."

"Minkälaisen?" kysyi Barbicane.

"Ehdotan, että käymme nukkumaan."

"Jopa nyt jotakin!" huudahti Michel Ardan.

"Neljäänkymmeneen tuntiin emme ole ummistaneet silmiämme", sanoi Nicholl. "Muutaman tunnin uni palauttaa meille kaiken tarmomme."

"Ei nyt nukuta", vastasi Michel.

"No", jatkoi Nicholl, "kuinka kutakin haluttaa. Minä puolestani painun levolle."

Ja ojentuen sohvalle Nicholl alkoi ennen pitkää kuorsata kuin neljänkymmenenkahdeksan naulan tykinluoti lentäessään.

"Tuo Nicholl on järkevä mies", virkkoi Barbicane pian senjälkeen. "Minäpä noudatan hänen esimerkkiään."

Muutamaa minuuttia myöhemmin hän säesti tasaisella bassollaan kapteenin barytonia.

– Totta totisesti, – tuumi Michel Ardan nähdessään itsensä yksinään valveilla, – noilla käytännön miehillä on tosiaan oivallisia päähänpistoja.

Ja ojentaen pitkät koipensa ja pannen käsivartensa päänsä alle Michel vaipui vuorostaan uneen.

Mutta uni ei voinut olla kestävää eikä rauhallista. Liian paljon askarteluja liikkui näiden kolmen miehen aivoissa, ja muutaman tunnin päästä, kellon lähestyessä seitsemää aamulla, hypähtivät kaikki kolme pystyyn samalla hetkellä.

Ammus loittoni yhä kuusta, kääntäen kartiomaista osaansa yhä enemmän sitä kohti – tähän asti selittämätön ilmiö, mutta onneksi se edisti Barbicanen tarkoituksia.

Vielä seitsemäntoista tuntia, niin toiminnan hetki tulisi.

Tämä päivä tuntui pitkältä. Niin rohkeita kuin matkustajat olivatkin, valtasi heidät syvä liikutus sen hetken lähestyessä, joka ratkaisisi kaikki – ratkaisisi, putoaisivatko he kuuhun vai jäisivätkö iäksi kiertämään muuttumatonta rataa. He laskivat siis mielestään liian hitaita tunteja; Barbicane ja Nicholl olivat herkeämättä syventyneinä laskelmiinsa Michelin liikkuessa edestakaisin ahtaiden seinien välissä ja ahnain silmin katsellessa järkkymättömän välinpitämätöntä kuuta.

Joskus välähti muistoja maasta nopeasti heidän mielessään. He olivat näkevinään ystävänsä Tykkikerhon jäsenet ja niistä rakkaimman, J.T. Mastonin. Tällä hetkellä kunnianarvoinen sihteeri varmaankin oli paikallaan Kalliovuorten tähystysasemalla. Jos hän havaitsi ammuksen jättiläiskaukoputkensa linssien läpi, niin mitä hän ajattelikaan? Nähtyään sen katoavan kuun etelänavan taakse hän näki sen nyt tulevan jälleen esille pohjoisnavan takaa. Siitä oli siis tullut kuun kiertolainen! Oliko J.T. Maston lähettänyt maailmalle tämän odottamattoman uutisen? Sekö siis oli tämän suuren yrityksen tulos...?

Päivä kului vähitellen, eikä mitään erikoista tapahtunut. Mainen keskiyö saapui. Joulukuun kahdeksas päivä oli pian alkamassa. Vielä tunti vain, niin oltaisiin yhtä suurten vetovoimien pisteessä. Mikä nopeus ammuksella nyt oli? Sitä ei osattu arvioida. Mutta mikään erehdys ei voinut hairahduttaa Barbicanen laskelmia. Kello yhdeltä aamuyöstä täytyi sen nopeuden olla nollapisteessä.

Toinenkin ilmiö osoittaisi silloin ammuksen saapumista puolueettomalle viivalle. Sillä kohdalla olisi niin maan kuin kuunkin vetovoima käynyt tehottomaksi. Esineet eivät enää "painaisi" mitään. Tuo omituinen seikka, joka oli niin suuresti hämmästyttänyt Barbicanea ja hänen tovereitaan tulomatkalla, toistuisi palatessa samanlaisissa oloissa. Juuri sillä hetkellä piti toimia.

Ammuksen keilamainen huippu oli jo huomattavasti kääntynyt kuun kehrää kohti. Ammus siirtyi siihen asentoon, jossa voitiin käyttää rakettikojeiden koko työntövoimaa. Mahdollisuudet osoittautuivat siis matkustajille lupaaviksi. Jos ammuksen nopeus tuolla puolueettomalla kohdalla kokonaan lakkaisi, niin kuuta kohti tähtäävä sysäys, vaikka kuinkakin heikko, riittäisi määräämään putoamisen.

"Viittä minuuttia vailla yksi", ilmoitti Nicholl.

"Kaikki on valmiina", vastasi Michel Ardan, ojentaen varattua sytytyslankaa sähköliekkiä kohti.

"Odota", hillitsi Barbicane, kello kädessä.

Tällä hetkellä ei ollut mitään painon tuntua. Matkustajat tunsivat itsessään, että se oli täydellisesti kadonnut. He olivat lähellä nollapistettä, jolleivät jo siinä...

"Kello on yksi!" sanoi Barbicane.

Michel Ardan vei palavan sytytyslankansa kojeeseen, joka silmänräpäyksessä pani raketit yhteistoimintaan. Mitään pamahdusta ei kuultu ulkopuolelta, missä ilma puuttui. Mutta tähystysreiästä Barbicane huomasi pitkän leimahduksen, jonka liekki samassa sammui.

Ammus sai jonkinlaisen tärähdyksen, joka varsin huomattavasti tuntui sen sisällä. Ystävykset katselivat, kuuntelivat, mitään virkkamatta ja henkeään pidätellen. Tässä ehdottomassa äänettömyydessä olisi kuullut heidän sydäntensä tykytyksen.

"Putoammeko?" kysyi vihdoin Michel Ardan.

"Emme", vastasi Nicholl, "koskapa ammuksen pohja ei käänny kuun kehrää kohti."

Tällä hetkellä Barbicane poistui valoreiän ruudulta ja kääntyi tovereihinsa päin. Hän oli kauhean kalpea, otsa rypyssä, huulet yhteenpuristuneet.

"Me putoamme!" virkkoi hän.

"Ah", huudahti Michel Ardan, "kuutako kohti?"

"Maata kohti!" vastasi Barbicane.

"Peijakas!" äännähti Michel Ardan ja lisäsi filosofisesti: "No, tähän ammukseen astuessamme meissä olikin se aavistus, ettei täältä olisi helppo päästä ulos!"

Pelottava putoaminen alkoi tosiaan. Ammuksen säilyttämä vauhti oli vienyt sen nollapisteen toiselle puolen. Rakettien räjähtäminen ei ollut voinut sitä pysähdyttää. Sama nopeus, joka tulomatkalla oli temmannut ammuksen puolueettoman viivan yli, kiidätti sitä taas palattaessakin. Fysiikan lait vaativat, että se soikealla radallaan kulki uudestaan kaikkien niiden pisteiden kautta, jotka se oli aikaisemmin sivuuttanut.

Se oli hirvittävä putous – yli kolmensadan tuhannen kilometrin korkeudesta minkään joustimen vaimentamatta tärähdystä. Ballistiikan lakien mukaan täytyi ammuksen iskeä maahan samalla nopeudella, joka sillä oli ollut kolumbiadista lähtiessään, toisin sanoen, kuudentoistatuhannen metrin vauhdilla viime sekunnissa!

Ja vertauksen vuoksi on laskettu, että Notre-Damen tornien huipulta, joiden korkeus on ainoastaan kaksisataa jalkaa, heitetty esine iskee katukiveykseen viidensadan kilometrin vauhdilla tunnissa. Nyt täytyi ammuksen iskeä maahan viidenkymmenenseitsemäntuhannenkuudensadan kilometrin tuntinopeudella!

"Me olemme hukassa", virkkoi Nicholl kylmästi.

"No, jos kuolemme", vastasi Barbicane eräänlaisen uskonnollisen innostuksen vallassa, "niin matkamme tulos laajenee suurenmoisesti. Jumala itse ilmoittaa meille salaisuutensa! Toisessa elämässä ei sielu tietoja hankkiakseen tarvitse koneiden apua. Se liittyy yhteen ikuisen viisauden kanssa."

"Tosiaankin", jatkoi Michel Ardan, "toinen maailma kokonaisuudessaan voi meille hyvinkin korvata kuuksi nimitetyn pienoisen tähtösen!"

Barbicane laski käsivartensa ristiin ylevän alistumisen merkiksi.

"Tapahtukoon taivaan tahto!" virkkoi hän.

KAHDESKYMMENES LUKU

Susquehannan luotaukset

"No, luutnantti, kuinka pitkällä niissä luotauksissa ollaan?"

"Arvelen, hyvä herra, että toimitus lähenee loppuaan", vastasi luutnantti Bronsfield. "Mutta ken olisi odottanut löytävänsä moista syvyyttä niin lähellä maata, ainoastaan nelisensadan kilometrin päässä Amerikan rannasta?"

"Se on tosiaan, Bronsfield, melkoinen syvennys", sanoi kapteeni Blomsberry. "Tässä on olemassa merenalainen laakso, jonka Humboldtin virta on uurtanut jatkaessaan aaltoiluaan Amerikan rannikoitse Magellanin salmeen asti."

"Nämä suuret syvyydet", jatkoi luutnantti, "ovat haitallisia sähkösanomakaapelien laskemiselle. Parasta on sileä tasanko, niinkuin se, jolla lepää amerikkalainen Valentian ja Newfoundlandin välinen kaapeli."

"Tietysti, Bronsfield. Ja suvaitsetteko sanoa, kuinka syvällä nyt olemme?"

"Hyvä herra", vastasi Bronsfield, "meillä on tällä hetkellä kaksikymmentäyksituhattaviisisataa jalkaa köyttä ulkona eikä paino ole vielä koskettanut pohjaan, sillä silloin olisi mittaluoti itsestään kohonnut ylös jälleen."

"Brookin laite on älykäs keksintö", sanoi kapteeni Blomsberry. "Se tekee hyvin tarkat mittaukset mahdollisiksi."

"Kiinni!" huudahti tällä hetkellä muuan keulakannen miehistä, jotka valvoivat toimitusta.

Kapteeni ja luutnantti menivät keulapakalle.

"Millä syvyydellä ollaan?" kysyi kapteeni.

"Kahdenkymmenenyhdentuhannen seitsemänsadan kuudenkymmenenkahden jalan", vastasi luutnantti kirjoittaen luvun muistikirjaansa.

"Hyvä, Bronsfield", sanoi kapteeni, "minä merkitsen tuloksen merikartalleni. Vedättäkää nyt luotausköysi laivaan. Siihen kuluu useita tunteja. Sillä välin sytyttää lämmittäjä uuninsa, ja me olemme valmiit lähtemään heti, kun työ on suoritettu. Kello on kymmenen illalla, ja teidän luvallanne, luutnantti, minä menen nukkumaan."

"Tehkää niin, hyvä herra, tehkää niin", vastasi luutnantti Bronsfield herttaisesti.

Susquehannan kapteeni, kunnon mies jos kukaan ja upseeriensa nöyrin palvelija, meni hyttiinsä ja nautti groginsa, lausuen siitä moneen kertaan tyytyväisyytensä ravintolanhoitajalle, laskeutui levolle, ensin kiiteltyään palvelijansa taitavuutta vuoteitten laittamisessa, ja vaipui rauhalliseen uneen.

Kello oli nyt kymmenen illalla. Joulukuun yhdestoista päivä oli päättymässä suurenmoisen loistavaan yöhön.

Viisisataahevosvoimainen Yhdysvaltain kansallisen laivaston korvetti Susquehanna suoritti luotauksia Tyynessämeressä noin neljänsadan kilometrin päässä Amerikan rannikosta sen niemimaan edustalla, joka ulkonee Uuden Meksikon rannikolta.

Tuuli oli vähitellen tyyntynyt. Ei vähäisinkään viima värähdyttänyt ilmakerroksia. Korvetin lippu riippui liikkumattomana ja velttona pramitangossa.

Kapteeni Jonathan Blomsberry, Tykkikerhon jäsen, eversti Blomsberryn serkku, ei olisi voinut toivoa parempaa ilmaa saattaakseen arkaluontoiset luotaustehtävänsä hyvään loppuun. Hänen korvettinsa ei ollut laisinkaan tuntenut sitä laajaa myrskyä, joka lakaisten Kalliovuorten yläpuolelle kasaantuneet pilvet pois kaiketi oli tehnyt mahdolliseksi tarkata maineikkaan ammuksen kulkua. Kaikki kävi hänen mielensä mukaisesti, eikä hän suinkaan unohtanut siitä kiittää taivasta, koska hän oli harras presbyteriläinen.

Susquehannan suorittaman luotaussarjan tarkoituksena oli tunnustella edullisimmat pohjat merenalaista valtamerikaapelia varten, joka yhdistäisi Hawaijin saaret Amerikan rannikkoon.

Se oli laaja, mahtavan yhtiön aloitteesta syntynyt suunnitelma. Sen johtaja, nerokas Cyrus Field, aikoi liittää kaikkikin Etelämeren saaret laajaan sähköverkkoon, mikä oli suurenmoinen yritys ja amerikkalaisen älyn arvoinen.

Korvetti Susquehannalle oli uskottu ensimmäiset luotaustyöt. Tänä joulukuun yhdennentoista ja kahdennentoista päivän välisenä yönä sen asema oli täsmälleen 27° 7' pohjoista leveyttä ja 41° 37' läntistä pituutta Washingtonin meridiaanin mukaan. [Tarkalleen 119° 55' läntistä pituutta Pariisin meridiaanista.]

Kuu, joka silloin oli viimeisessä neljänneksessään, alkoi näyttäytyä taivaanrannalla.

Kapteeni Blomsberryn lähdettyä olivat luutnantti Bronsfield ja jotkut muut upseerit kerääntyneet laivan perähyttiin. Kuun ilmestyessä heidän ajatuksensa liitelivät tähän tähteen, jota silloin kaikkien silmät koko pallonpuoliskolla katselivat. Parhaimmatkaan merikiikarit eivät olisi voineet keksiä ammusta harhailemassa puolipallon ympärillä, ja kuitenkin kaikki tähdättiin kuun säteilevää kehrää kohti, jota samalla hetkellä miljoonat katseet tähyilivät.

"He lähtivät kymmenen päivää sitten", sanoi vihdoin luutnantti Bronsfield. "Mihin he ovat joutuneet?"

"He ovat päässeet perille, hyvä luutnantti", huudahti nuori kadetti, "ja tekevät mitä jokainen uuteen maahan saapunut matkustaja tekee: he liikuskelevat!"

"Siitä olen varma, koska te sen sanotte, nuori ystäväni", vastasi luutnantti Bronsfield hymyillen.

"Heidän saapumistaan", jatkoi eräs toinen upseeri, "ei voine epäillä. Ammuksen täytyi ehtiä kuuhun silloin, kun se oli täysi, keskiyöllä viidentenä päivänä. Meillä on nyt yhdestoista joulukuuta, joten siitä on kulunut kuusi vuorokautta. Ja kuudessa pimeydettömässä vuorokaudessa ehtii kyllä mukavasti majoittua. Minä olen näkevinäni heidät, rohkeat maanmiehemme, leiriytyneinä laakson pohjaan, jonkin kuunpuron partaalle lähelle ammusta, jonka sen putoaminen on puoliksi upottanut vulkaaniseen ruuhkaan. Kapteeni Nicholl on aloittamassa maanpunnituksiaan, puheenjohtaja Barbicane ryhtyy kirjoittamaan puhtaaksi matkahavaintojaan, ja Michel Ardan sulostuttaa kuun autioita tienoita pikkuhavaintojensa tuoksulla..."

"Niin juuri, varmaankin sillä tavalla!" huudahti nuori kadetti, innostuen ylempänsä ihanteellisesta kuvauksesta.

"Sen kyllä uskon", vastasi luutnantti Bronsfield, silti haltioitumatta. "Valitettavasti vain meiltä alati puuttuu välittömiä uutisia kuusta."

"Anteeksi, hyvä luutnantti", virkkoi kadetti, "mutta eikö puheenjohtaja Barbicane voi kirjoittaa?"

Naurunpurskahdus tervehti tätä kysymystä.

"En tarkoita kirjeitä", oikaisi nuori mies innokkaasti. "Postilaitoksella ei tässä ole mitään tehtävää."

"Sähkölennätinlaitoksellako sitten?" kysyi muuan upseeri ivallisesti.

"Ei silläkään", vastasi kadetti, joka ei sallinut itseään suistaa satulasta. "Mutta on hyvin helppo järjestää graafillinen tiedoituskeino kuun ja maan välille."

"No, millä tavalla?"

"Long's Peakin kaukoputken avulla. Tiedättehän, että se tuo kuun vain muutaman kilometrin päähän Kalliovuorista ja tekee mahdolliseksi nähdä sen pinnalla esineet, jotka ovat läpimitaltaan yhdeksän jalkaa. No, meidän uutterat ystävämme valmistanevat jättiläisaakkoset, piirtänevät sataa syltä korkeita kirjaimia ja kilometrin pituisia lauseita. Sillä tavalla he voivat lähettää itsestään tietoja!"

Kaikki osoittivat suosiota nuorelle kadetille, jolla kieltämättä oli mielikuvitusta. Luutnantti Bronsfield itsekin myönsi, että tuo keino oli mahdollinen. Hän lisäsi, että parabelikuvastimilla kimpuiksi ryhmitettyjä valosäteitä lähettämällä voitiin myöskin järjestää suoranaista ajatustenvaihtoa; nuo säteet olisivat yhtäläisesti nähtävissä Venuksen ja Marsin pinnalta kuin Neptunus näkyy maahan. Hän lopetti puheensa sanomalla, että läheisillä kiertotähdillä jo havaitut loistavat kohdat saattoivat hyvinkin olla maalle annettuja merkkejä, mutta huomautti myös, että vaikka sillä keinoin voisikin lähettää uutisia kuusta, ei niitä voitaisi lähettää maasta, jollei kuun asukkailla ollut koneita jotka sopivat havaintojen tekemiseen pitkien matkojen päästä.

"Niin kyllä", vastasi muuan upseereista, "mutta se, kuinka noiden matkustajien on käynyt, mitä he ovat tehneet tai nähneet, kiinnittää kuitenkin enimmin mieltämme. Ja sitäpaitsi, jos yritys on onnistunut, mitä en epäile, niin se toistetaan. Kolumbiadi on yhä muurattuna Floridan tantereeseen. Ei siis enää ole puhetta muusta kuin ammuksista ja ruudista, ja joka kerta kun kuu siirtyy keskitaivaan yli, voidaan sinne lähettää kuormallinen vierailijoita."

"Selvänä saa pitää", sanoi luutnantti Bronsfield, "että J.T. Maston piankin lähtee tapaamaan ystäviään."

"Jos hän tahtoo ottaa minut mukaansa", huudahti kadetti, "niin olen valmis häntä seuraamaan."

"Harrastelijoista ei tietenkään ole puutetta", vastasi Bronsfield, "ja jos ne pääsevät tahtonsa perille, niin puolet maan asukkaista on ennen pitkää siirtynyt kuuhun."

Tätä keskustelua Susquehannan upseerien välillä kesti noin kello yhteen aamupuolella. Mitä hämmästyttäviä järjestelmiä, mitä mullistavia teorioita nämä rohkeat sielut esittivätkään!

Barbicanen yrityksen jälkeen ei mikään näyttänyt amerikkalaisista mahdottomalta. He jo suunnittelivat lähettää, ei enää tiedemiesten komiteaa, vaan kokonaisen siirtokunnan kuun rannikoille ja täydellisen armeijan jalka-, tykki- ja ratsuväkeä valtaamaan sikäläisen maailman.

Kello yhdeltä aamupuolella ei luotausköyden hinaaminen ollut vielä päättynyt. Kaksituhatta jalkaa oli yhä ulkona, mikä vaati vielä muutaman tunnin työn. Komentajan määräyksen mukaan olivat tulet sytytetyt ja höyrynpaine kohosi jo. Susquehanna oli valmiina lähtemään.

Tällä hetkellä – kello oli seitsemäätoista minuuttia yli yhden aamulla – aikoi luutnantti Bronsfield jättää vartiovuoronsa lähteäkseen hyttiinsä, kun hänen huomionsa kiintyi etäiseen, outoon kimeään sihinään.

Hänen toverinsa ja hän luulivat ensiksi, että sihinän aiheutti höyryn purkautuminen; mutta kohottaessaan päänsä he totesivat sen tulevan korkeimmista ilmakerroksista.

Heillä ei ollut aikaa kysellä toisiltaan, ennenkuin sihinä kävi pelottavan voimakkaaksi, ja äkkiä ilmestyi heidän häikäistyneiden silmiensä eteen tavattoman iso meteori, joka oli käynyt hehkuvaksi nopeassa vauhdissaan ilmakerrosten kitkasta.

Tämä tulinen röykkiö suureni yhä heidän silmissään, syöksyi ukkosen kaltaisella jyrinällä korvetin kokkapuuta vasten, jonka se murskasi keulavannasta myöten, ja upposi korvia huumaavalla ryminällä aaltoihin.

Jos se olisi osunut muutamaa jalkaa lähemmäksi, olisi Suequehanna vajonnut mereen miehineen päivineen.

Tällä hetkellä kapteeni Blomsberry saapui hytistä puolipukimissaan keulapakalle, jonne hänen upseerinsakin olivat syöksyneet.

"Kuulkaapa, hyvät herrat, mitä on tapahtunut?" kysyi hän.

Ja kaikkien kaikuna huudahti kadetti:

"Herra komentaja, siinä he nyt tulivat takaisin!"

YHDESKOLMATTA LUKU

J. T. Maston tulee saapuville

Mielenliikutus oli suuri Susquehannan kannella. Upseerit ja matruusit unohtivat kauhean vaaran, jonka perin täpärästi olivat välttäneet, mahdollisuuden tulla murskatuiksi ja upotetuiksi merenpohjaan. He ajattelivat vain onnettomuutta, joka oli päättänyt tutkimusmatkailijain retken. Täten siis muinaisten ja nykyisten aikain rohkein yritys maksoi niiden pelottomain seikkailijain hengen, jotka olivat siihen ryhtyneet.

"Siinä he nyt tulivat takaisin", oli nuori kadetti sanonut, ja kaikki olivat käsittäneet hänen tarkoituksensa. Kukaan ei epäillyt, että tuo meteori oli Tykkikerhon ammus. Sinne suljettujen matkustajien kohtalosta vain oltiin eri mieltä.

"He ovat kuolleet!" sanoi joku.

"He elävät", väitti toinen. "Vesikerros on syvä, ja heidän putoamisensa on vähitellen hidastunut."

"Mutta heiltä on loppunut ilma", jatkoi edellinen, "ja heidän on täytynyt tukehtua."

"He ovat palaneet", selitti muuan. "Heidän ammuksensa oli pelkkä valkohehkuinen möhkäle ilmaa lävistäessään."

"Olkoonpa niin tai näin", vastattiin yksimielisesti; "elävinä tai kuolleina heidät pitää kiskoa esille."

Tällä välin oli kapteeni Blomsberry kerännyt upseerinsa neuvotteluun. Nyt piti ryhtyä heti toimiin. Kiireellisintä oli onkia ammus ylös. Vaikea tehtävä, mutta ei sentään mahdoton. Korvetilta puuttui kuitenkin tarpeellisia kojeita, joiden tuli olla samalla sekä voimakkaat että tarkat. Päätettiin ohjata alus lähimpään satamaan ja ilmoittaa Tykkikerholle ammuksen putoamisesta.

Tämä päätös tehtiin yksimielisesti. Sataman valinnasta piti vielä keskustella. Läheinen rannikko ei tarjonnut mitään maihinnousupaikkaa seitsemännelläkolmatta leveysasteella. Ylempänä, Montereyn niemen kainalossa oli tärkeä kaupunki, joka on sille antanut nimensä. Mutta sijaiten todellisen erämaan äärillä se ei ollut sähkölennätinjohdolla yhdistetty sisämaahan, ja ainoastaan sähkön avulla voitiin tämä tärkeä uutinen kyllin nopeasti levittää.

Muutamaa astetta ylempänä avautui San Franciscon lahti. Kultamaan pääkaupungista käsin oli yhteys helppo liittovaltion keskustan kanssa. Vähemmässä kuin kahdessa vuorokaudessa saattoi Susquehanna täydellä höyryllä ponnistaen saapua San Franciscon satamaan. Sen täytyi siis viipymättä lähteä.

Tulia kohenneltiin, ja he saattoivat heti kääntyä rannikkoa kohti. Kaksituhatta syltä luotausköyttä oli vielä meressä. Kapteeni Blomsberry, joka ei tahtonut uhrata kallista aikaa sen hinaamiseen, käski katkaista touvin.

"Me kiinnitämme sen pään poijuun", sanoi hän, "joka sitten meille osoittaa tarkalleen sen paikan, minne ammus putosi."

"Sitäpaitsi", vastasi luutnantti Bronsfield, "tiedämme täsmällisesti asemamme, joka on 27° 7' pohjoista leveyttä ja 41° 37' läntistä pituutta."

"Hyvä on, herra Bronsfield", virkkoi kapteeni, "ja suvaitsetteko käskeä katkaisemaan köyden?"

Vahva, vielä pyöröpuilla lujitettu poiju heitettiin valtameren pinnalle. Köyden pää kiinnitettiin tukevasti sen alle, eikä se ainoastaan maininkien edestakaisin liikuttelemana, tuntuvammin ajelehtisi.

Sillä hetkellä koneenkäyttäjä lähetti sanan kapteenille, että hänellä oli täysi höyry päällä ja että voitiin lähteä. Kapteeni käski kiittää häntä tästä oivallisesta tiedonannosta. Sitten hän määräsi suunnan pohjoiskoilliseen. Korvetti lähti liikkeelle täydellä höyryllä San Franciscon lahtea kohti. Kello oli kolme aamulla.

Noin kahdeksansadan kilometrin matka oli vähäinen taival Susquehannan kaltaiselle kapealle alukselle. Kuudessaneljättä tunnissa se oli suoritettu, ja joulukuun neljäntenätoista päivänä kaksikymmentäseitsemän minuuttia yli yhden päivällä alus laski San Franciscon lahteen.

Kun nähtiin kansalliseen laivastoon kuuluvan korvetin lähestyvän suurella vauhdilla, kokkapuu murskattuna ja etumasto pönkitettynä, heräsi yleisössä mitä suurin uteliaisuus. Taaja väkijoukko kerääntyi pian satamalaiturille laivan tuloa odottamaan.

Kun ankkuri oli laskettu, astuivat kapteeni Blomsberry ja luutnantti Bronsfield kahdeksanairoiseen veneeseen, joka pian kuljetti heidät maihin.

He hyppäsivät rantalaiturille.

"Sähkölennätintoimisto?" kysyivät he vastaamatta mitään heille tehtyihin tuhansiin kysymyksiin.

Satamavirkailija johdatti itse heidät sähkölennätintoimistoon lukemattomien uteliaiden saattamana.

Blomsberry ja Bronsfield astuivat toimistoon ihmisjoukon tungeksiessa ovea vasten.

Muutamaa minuuttia myöhemmin lähetettiin samasisältöinen sähkösanoma neljälle eri osoitteelle: laivastoministerille Washingtoniin, Tykkikerhon varapresidentille Baltimoreen, J.T. Mastonille Long's Peakiin Kalliovuorille ja Cambridgen tähtitornin alijohtajalle Massachusettsiin.

Sähkösanoma kuului näin:

"Paikalla, jonka asema on kaksikymmentä astetta seitsemän minuuttia pohjoista leveyttä ja neljäkymmentäyksi astetta kolmekymmentäseitsemän minuuttia läntistä pituutta tänään kahdentenatoista joulukuuta kello 1.17 aamulla putosi kolumbiadin ammus Tyyneenmereen. Lähettäkää ohjeita. Blomsberry, Susquehannan komentaja."

Viittä minuuttia myöhemmin tiesi koko San Franciscon kaupunki tämän uutisen. Ennen kello kuutta illalla saatiin liiton eri valtioissa tieto järkyttävästä onnettomuudesta. Puoliyön jälkeen oli koko Eurooppa sähköteitse saanut kuulla suuren amerikkalaisen yrityksen tuloksen.

Jätämme kuvailematta, minkä vaikutuksen tämä odottamaton ratkaisu kaikkialla maailmassa teki.

Tiedoituksen saatuaan sähkötti laivastoministeri Susquehannalle käskyn odottaa San Franciscon lahdessa sammuttamatta tulta höyrykattiloiden alta. Yöt päivät sen piti olla valmiina lähtemään ulapalle. Cambridgen tähtitornissa keräännyttiin ylimääräiseen istuntoon ja pohdittiin levollisesti, kuten tiedemiesten on tapana, tämän merkillisen tapauksen tieteellistä puolta.

Tykkikerhossa sähkösanoma vaikutti kuin räjähtänyt pommi. Kaikki kerhon jäsenet olivat koolla. Varapresidentti Wilcome luki juuri ennenaikaista sähkösanomaa, jolla J.T. Maston ja Belfast ilmoittivat, että ammus oli nähty Long's Peakin jättiläisheijastimessa. Siinä tiedonannossa mainittiin lisäksi, että ammus kuun vetovoiman pidättämänä näytteli aurinkokunnassa alisaattolaisen osaa.

Nyt tiedetään totuus tässä asiassa.

Mutta Blomsberryn sähkösanoman saavuttua, joka niin täydellisesti kumosi J.T. Mastonin lähettämän, muodostui Tykkikerhon piirissä kaksi puoluetta. Toisella puolen olivat ne, jotka myönsivät ammuksen putoamisen ja siis matkustajien palaamisen. Toisella taas niiden puolue, jotka pitäen kiinni Long's Peakissa tehdyistä havainnoista väittivät Susquehannan komentajan erehtyneen. Näistä jälkimmäisistä tuo otaksuttu ammus oli vain meteori, pelkkä meteori, lentotähtinen, joka pudotessaan oli murskannut korvetin keulan. Ei oikein tiedetty mitä vastata heidän päätelmiinsä, sillä kappaletta kiidättävän vauhdin oli täytynyt tehdä havainnot perin vaikeiksi. Susquehannan komentaja upseereineen oli kylläkin saattanut hyvässä uskossaan erehtyä. Yksi seikka kuitenkin heitä puolusti, nimittäin se, että jos ammus oli pudonnut maahan, ei se ollut voinut kohdata maapalloa muualla kuin tuolla seitsemännelläkolmatta asteella pohjoista leveyttä ja – kun otetaan huomioon kulunut aika ja maan pyörimisliike – yhdennen viidettä ja kahdennen viidettä asteen välillä läntistä pituutta.

Oli miten oli, päätettiin Tykkikerhossa kuitenkin yksimielisesti, että kapteeni Blomsberryn serkku, Bilsby ja majuri Elphiston matkustaisivat viipymättä San Franciscoon ja antaisivat neuvoja, millä keinoin ammus saataisiin kiskotuksi ylös valtameren syvyydestä.

Nämä hartaat miehet lähtivät hetkeäkään hukkaamatta, ja rautatiellä, joka pian valmistuisi halkaisemaan Amerikan koko keskustan, he saapuivat St. Louisiin, missä heitä odottivat nopeat postivaunut.

Melkein samalla hetkellä kun laivostoministeri, Tykkikerhon varapresidentti ja Tähtitornin alijohtaja saivat tämän San Franciscosta lähetetyn sähkösanoman, koki kunnianarvoinen J.T. Maston koko elämänsä kiihkeimmän mielenliikutuksen, jollaista hänelle ei ollut tuottanut edes hänen kuuluisan kanuunansa räjähtäminen ja joka taaskin oli vähällä viedä häneltä hengen.

Muistamme, että Tykkikerhon sihteeri oli lähtenyt muutamaa minuuttia ammuksen jälkeen – ja melkein yhtä nopeasti kuin se – Long's Peakin tähystysasemalle Kalliovuorille. Oppinut J. Belfast, Cambridgen tähtitornin johtaja, seurasi häntä. Päästyään asemalle olivat ystävykset sijoittuneet miten sopi eivätkä enää poistuneet suunnattoman kaukoputkensa huipulta.

Tiedämmehän, että tämä jättiläiskoje oli rakennettu heijastinjärjestelmälle, jollaisesta englantilaiset käyttävät nimitystä "front view." Se antoi esineistä vain yhden heijastuskuvan, josta siis tuli sitä selvempi. Siitä johtui, että J.T. Maston ja Belfast huomioita tehdessään istua kököttivät kojeen yläpäässä eivätkä sen alapäässä. Sinne he pääsivät kiertoportaita pitkin, jotka keveydessä olivat mestariteos, ja heidän alapuolellaan aukeni kahtasataakahdeksaakymmentä jalkaa syvä metallikuvastimeen päättyvä metallipurnu.

Ja kapealla kaukoputken yläpäähän kyhätyllä lavalla nämä kaksi oppinutta viettivät aikaansa, manaten päivää, joka riisti kuun heidän katseiltaan, ja pilviä, jotka sen öisin itsepintaisesti verhosivat.

Kuinka suuri siis olikaan heidän ilonsa, kun he muutaman vuorokauden jälkeen joulukuun viidennen päivän vastaisena yönä havaitsivat sen kojeen, joka kuljetti heidän ystäviään avaruudessa. Ja sitä iloa seurasi syvä pettymys silloin, kun he epätäydellisiin havaintoihin luottaen ensimmäisellä sähkösanomallaan lennättivät maailmalle sen harhavakuutuksen, että ammuksesta oli tullut kuun saattolainen, joka kiersi muuttumatonta rataa.

Siitä hetkestä lähtien ei ammus enää ollut näyttäytynyt heidän silmilleen, mikä katoaminen oli varsin helposti selitettävissä, koska se silloin liikkui kuun näkymättömän puoliskon takana. Mutta kun sen vuoro tuli ilmestyä jälleen näkyväiselle puolelle, saatamme kuvitella kiihkeän J.T. Mastonin kärsimättömyyttä samoinkuin hänen toverinsakin yhtä levotonta odotusta. Jokaisena yön minuuttina he luulivat näkevänsä ammuksen jälleen eivätkä nähneetkään. Siitä johtui heidän välillään alituista pohtimista ja rajuja väittelyjä, Belfastin vakuutellessa, että ammus ei ollut näkyvissä ja J.T. Mastonin väittäessä, että "se oli puhkaista hänen silmänsä!"

"Se on ammus!" toisti J.T. Maston.

"Ei", vastasi Belfast. "Se on lumivyöry, joka putoaa kuun vuorelta!"

"No huomenna se sitten nähdään."

"Eikä nähdä! Sitä ei enää nähdä. Se on kiskaistu avaruuteen."

"Kyllä sen näemme!"

"Emmepä näe!"

Ja näinä hetkinä, joina huudahduksia satoi kuin rakeita, tuotti Tykkikerhon sihteerin hyvin tunnettu ärtyisyys alituista vaaraa kunnianarvoiselle Belfastille.

Tämä yhdessäolo olisi pian käynyt mahdottomaksi, mutta odottamaton tapaus keskeytti ainaiset väittelyt.

Joulukuun neljännentoista ja viidennentoista päivän välisenä yönä tähystelivät leppymättömästi väittelevät ystävät taas kuun kehrää. J.T. Maston herjasi tapansa mukaan oppinutta Belfastia, jonka sisu myöskin paisui, Tykkikerhon sihteeri väitti tuhannetta kertaa, että hän juuri oli havainnut ammuksen, lisäten vielä, että Michel Ardanin kasvotkin olivat näyttäytyneet tähystysreiästä. Hän tuki väitöstään sarjalla eleitäkin, jotka hänen pelottava metallikoukkunsa teki varsin vaarallisiksi.

Tällä hetkellä tuli Belfastin palvelija lavalle – kello oli kymmenen illalla – ja ojensi hänelle sähkösanoman. Se oli Susquehannan komentajan tiedonanto.

Belfast mursi kuoren, luki ja päästi huudahduksen.

"Häh!" virkkoi J.T. Maston.

"Ammus!"

"No?"

"Se on pudonnut maahan!"

Uusi huuto, tällä kertaa kiljahdus, kuului vastaukseksi. Hän kääntyi J.T. Mastonia kohti. Tämä kovan onnen mies oli varomattomasti metalliputken päällä kiikkuessaan kadonnut suunnattomaan teleskooppiin – pudonnut kahdensadankahdeksankymmenen jalan korkeudesta! Hätääntyneenä ryntäsi Belfast heijastimen aukkoa kohti.

Hän huokaisi helpotuksesta. Metallikoukkunsa varassa J.T. Maston pysytteli eräällä kaukoputken tarkkaa leveyttä ylläpitävistä raudoista. Hän parkui hirveästi.

Belfast huusi apua. Hänen apulaisensa riensivät paikalle. Sitten järjestettiin nostotaljoja, ja Tykkikerhon varomaton sihteeri hinattiin jokseenkin työläästi ylös. Hän ilmestyi ehjin nahoin yläaukolle.

"Entä jos olisin rikkonut kuvastimen!" sanoi hän.

"Olisitte saanut sen maksaa!" vastasi Belfast ankarasti.

"Ja mihin se ammus on pudonnut!" kysyi J.T. Maston.

"Tyyneen mereen!"

"Lähtekäämme!"

Neljännestuntia myöhemmin molemmat oppineet laskeutuivat Kalliovuorten rinnettä, ja kahta päivää myöhemmin, samaan aikaan kuin heidän ystävänsä Tykkikerhosta, he saapuivat San Franciscoon ajettuaan kuoliaiksi viisi hevosta matkallaan.

Elphiston, kapteeni Blomsberryn serkku ja Bilsby olivat heidän saapuessaan rientäneet heitä vastaan.

"Mitä on tehtävä?" huudahtivat he.

"Pitää onkia ammus meren pohjasta", vastasi J.T. Maston, "ja mahdollisimman pian."

KAHDESKOLMATTA LUKU

Pelastustyö

Paikka, jossa ammus oli vajonnut aaltoihin, tunnettiin täsmällisesti. Kojeet sen tavoittamiseen ja valtameren pinnalle nostamiseen puuttuivat vielä. Ne piti keksiä ja sitten valmistaa. Amerikkalaiset insinöörit eivät voineet niin vähästä häkeltyä. Kun naarat kerran olisivat valmiit, uskoivat he varmasti höyryn avulla kykenevänsä nostamaan ammuksen sen painosta huolimatta, kun sitä vielä vähensi nesteen tiiviys, johon se oli uponnut.

Mutta ammuksen ilmoille onkiminen ei riittänyt. Matkustajien vuoksi täytyi toimia ripeästi. Kukaan ei epäillyt, että he vielä olivat hengissä.

"Niin", toisteli J.T. Maston, ja hänen luottamuksensa tarttui kaikkiin muihin, "meidän ystävämme ovat taitavaa väkeä eivätkä ole voineet pudota kuin mitkäkin houkkiot. He ovat elävinä, ihka elävinä, mutta täytyy rientää voidaksemme heidät sellaisina tavata. Elintarpeiden ja veden vuoksi en ole levoton. Heillä on niitä pitkäksi aikaa. Mutta ilma, ilma heiltä pian loppuu. Siis nopeasti, nopeasti!"

Ja nopeasti toimittiinkin. Susquehanna pantiin kuntoon uutta retkeä varten. Sen voimakkaat koneet järjesteltiin niin, että niillä voitiin käytellä myös hinauskojeita. Aluminiammus painoi ainoastaan yhdeksäntoistatuhatta kaksisataaviisikymmentä naulaa; se oli melkoista alhaisempi Atlantin alitse kulkevan sähkölennätinkaapelin painoa, joka kuitenkin voitiin nostaa samanlaisissa olosuhteissa. Ainoana vaikeutena oli siis tavoittaa silinterikartiomainen ammus, jonka sileät seinät vaikeuttivat koukun iskemistä siihen kiinni.

Varta vasten San Franciscoon kutsuttu insinööri Murchison teetti suunnattoman isoja automaattisen järjestelmän mukaan toimivia naara-ankkureja, jotka eivät päästäisi ammusta, jos saisivat sen voimakkaihin pihteihinsä. Hän teetti myöskin sukelluslaitteita, jotka läpäisemättömän ja vastustuskykyisen kuorensa alla tekivät sukeltajille mahdolliseksi tutkia meren pohjaa. Hän tuotti Susquehannan kannelle vielä hyvin älykkäästi suunniteltuja, puristettua ilmaa sisältäviä kojeita. Ne olivat todellisia, valorei'illä varustettuja kammioita, jotka muutamiin osastoihin juoksutettu vesi saattoi vajottaa varsin syvälle. Näitä kojeita oli valmiina San Franciscossa, jossa niitä oli käytetty merenalaisen padon rakentamisessa. Ja se oli perin onnellinen sattuma, sillä niiden valmistamiseen ei olisi ollut aikaa.

Mutta näiden koneiden täydellisyydestä ja niitä käyttelevien oppineiden nerokkuudesta huolimatta oli tehtävän menestyminen kaikkea muuta kuin varmaa. Kuinka monta odottamatonta sattumaa saattoi ollakaan tekemässä yritystä epävarmaksi, kun oli nostettava tämä ammus kahdenkymmenentuhannen jalan syvyydestä! Ja sittenkin, kun ammus olisi nostettu takaisin pinnalle, jäi arvoitukseksi, kuinka matkustajat olivat kestäneet kauhean tärähdyksen, jota kaksikymmentätuhatta jalkaa vettä ehkä ei ollut riittänyt kylliksi vaimentamaan.

Joka tapauksessa piti toimia mahdollisimman ripeästi. J.T. Maston kiirehti työmiehiään yötä päivää. Hän oli valmis joko pukeutumaan sukeltajan asuun tai koettamaan ilmalaitteita tutkiakseen rohkeiden ystäviensä tilaa.

Mutta kaikesta kiireellisestä aherruksesta huolimatta eri koneiden valmistamisessa, niiden melkoisten rahasummien uhallakin, jotka Liittovaltion hallitus luovutti Tykkikerhon käytettäviksi, kului viisi pitkää vuorokauta – viisi vuosisataa! – ennenkuin nämä valmistukset olivat päättyneet. Tällä välin oli yleisön mielentila kiihtynyt ylimmilleen. Sähkösanomia vaihdettiin lakkaamatta kaikkialla maailmassa sähkölankoja ja kaapeleja pitkin. Barbicanen, Nichollin ja Michel Ardanin pelastus oli kansainvälinen asia. Kaikilla kansoilla, jotka olivat olleet mukana Tykkikerholle järjestetyssä lainassa, oli välitöntä harrastusta matkustajien pelastukseen.

Vihdoin oli hinauskettingit, ilmakammiot ja itsetoimivat naara-ankkurit tuotu Susquehannaan. J.T. Maston, insinööri Murchison ja Tykkikerhon edustajat olivat jo hyteissään. Kaikki oli matkavalmiina.

Joulukuun 21. päivänä kello kahdeksan illalla korvetti nosti ankkurin suotuisalla säällä koillistuulella ja varsin kirpeällä pakkasella. Koko San Franciscon väestö tungeskeli laivalaitureilla liikutettuna, mutta kuitenkin mykkänä, säästäen eläköön-huutonsa paluuta varten.

Höyry nostettiin korkeimmilleen, ja Susquehannan potkuri kiidätti aluksen nopeasti ulos lahdesta.

Turhaa on kertoa laivassa olleiden upseerien, matruusien ja matkustajien keskusteluista. Kaikilla heillä oli vain yksi ajatus. Heidän kaikkien sydämensä sykkivät samasta liikutuksesta. Mitä hommaili Barbicane tovereineen sillä välin, kun heidän avukseen riennettiin? Kuinka oli heidän laitansa? Kykenivätkö he yrittämään mitään rohkeaa temppua vapautensa puolesta. Kukaan ei voinut sitä sanoa. Totuus on se, että kaikki keinot olisivat osoittautuneet tehottomiksi. Upotettuna melkein yhdeksän kilometriä syvälle valtameren pohjaan uhmasi tämä metallityrmä vankiensa kaikkia ponnistuksia.

Joulukuun 23. päivänä kello 8 aamulla Susquehannan piti nopean matkan jälkeen saapua onnettomuuspaikalle. Täytyi odottaa kello kahteentoista, jotta voitaisiin varmasti määrätä, oltiinko oikealla kohdalla. Poijua, johon luotausköysi oli kiinnitetty, ei ollut vielä havaittu.

Puolenpäivän aikaan kapteeni Blomsberry upseeriensa avustamana, jotka tarkistivat havaintoja, määräsi aluksen paikan Tykkikerhon edustajien ollessa läsnä. Se oli levottomuuden hetki. Kun Susquehannan paikka oli todettu, havaittiin sen olevan muutaman minuutin päässä lännempänä siitä kohdasta, jossa ammus oli kadonnut aaltoihin.

Korvetti käskettiin siis ohjata täsmällisesti sitä pistettä kohti.

Kolmeatoista minuuttia vailla yksi havaittiin poiju. Se oli täydessä kunnossa eikä nähtävästi ollut paljoa ajelehtinut.

"Vihdoinkin!" huudahti J.T. Maston.

"Aloitamme kai?" kysyi kapteeni Blomsberry.

"Sekuntiakaan hukkaamatta", vastasi J.T. Maston.

Kaikkiin varokeinoihin ryhdyttiin korvetin pysyttämiseksi melkein täysin liikkumattomana.

Ennenkuin yritettäisiin tarttua ammukseen, tahtoi insinööri Murchison ensiksi tunnustella sen asemaa valtameren pohjassa. Siihen tutkimukseen käytettävät merenalaiset kojeet täytettiin ilmamäärällään. Näiden laitteiden käyttely ei ole vaaratonta, sillä kahdenkymmenen jalan syvyydessä vedenpinnan alla ja siis melkoisen painon puristamina ne helposti repeävät, minkä seuraukset olisivat kamalat.

J.T. Maston, eversti Blomsberry ja insinööri Murchison sijoittuivat näistä vaaroista välittämättä ilmakammioihin. Laivan päällikkö johti komentosillaltaan toimitusta, valmiina pysähdyttämään tai hinaamaan kettingit pienimmästäkin merkistä. Potkurin kytkentä oli irrotettu, ja kun koneiden kaikki voima oli kohdistettu varppikelaan, olisi kojeet nopeasti voitu hinata takaisin laivaan.

Laskeutuminen alkoi kahtakymmentäviittä minuuttia jälkeen yhden, ja vedellä täytettyjen säiliöittensä vajottama kammio katosi valtameren pinnan alle.

Laivassa olevien upseerien ja matruusien liikutus jakaantui nyt ammuksen vankien ja vedenalaisen laitteen vankien välille. Jälkimmäiset puolestaan unohtivat itsensä ja valoreikien ruutuihin nojaten tarkkasivat huolellisesti vesimääriä, joiden läpi he vaipuivat.

Laskeutuminen kävi ripeästi. Seitsemäntoista minuuttia yli kahden oli J.T. Maston tovereineen ehtinyt Tyynenmeren pohjaan. Mutta he eivät nähneet muuta kuin karun erämaan, jota ei merikasvisto enempää kuin eläimistökään elävöittänyt. Voimakkailla heijastimilla varustettujen lamppujensa valossa he saattoivat tarkata tummia vesikerroksia varsin laajalla alalla, mutta ammus pysyi yhä näkymättömissä.

Näiden urheiden sukeltajien levottomuutta ei voisi kuvailla. Kun heidän kojeensa oli sähköyhteydessä korvetin kanssa, antoivat he sovitun merkin, ja Susquehanna kuljetti meripenikulman laajuudelta heidän kammiotaan, jota kannatettiin muutaman metrin korkeudessa pohjasta.

Täten he tutkivat koko merenalaisen tasangon, jonkin näköharhan heidät joka hetki pettäessä heidän suureksi mielipahakseen. Täällä joku kallio, tuolla joku maatöyry näytti heistä ammukselta, jota he uutterasti etsivät; mutta sitten he pian huomasivat erehdyksensä ja joutuivat epätoivoon.

"Mutta missä he ovat? Missä he ovat?" huudahteli J.T. Maston.

Ja miesparka kirkui kovaa Nichollin, Barbicanen ja Michel Ardanin nimiä, ikäänkuin hänen onnettomat ystävänsä olisivat voineet sen kuulla ja vastata läpitunkemattoman aineen halki!

Näin jatkui etsiskelyä siihen asti, kun kojeen pilaantunut ilma pakotti sukeltajat nousemaan.

Hinaus alkoi juuri ennen kuutta illalla ja päättyi vasta keskiyöllä.

"Huomenna jatketaan", sanoi J.T. Maston astuessaan korvetin kannelle.

"Niin", vastasi kapteeni Blomsberry.

"Ja toisessa paikassa."

"Niin."

J.T. Maston ei vielä epäillyt menestystä, mutta hänen toverinsa, joita ei ensimmäisten tuntien innostus enää päihdyttänyt, käsittivät jo yrityksen vaikeuden. Mikä San Franciscossa tuntui helpolta, se näytti täällä valtamerellä melkein mahdottomalta. Onnistumisen mahdollisuudet vähenivät suuressa mitassa, ja pelkän sattuman varassa oli ammuksen tavoittaminen.

Seuraavana päivänä, joulukuun neljäntenäkolmatta, ryhdyttiin jälleen työhön eilisestä uupumuksesta huolimatta. Korvetti siirtyi muutamia minuutteja lännemmäksi, ja ilmalla täytetty koje vei samat tutkijat uudestaan valtameren syvyyteen.

Koko päiväkausi kului tuloksettomiin etsiskelyihin. Meren pohja oli autio. Viideskolmatta päiväkään ei tuottanut tulosta eikä seuraavakaan.

Se oli epätoivoisen tuskastuttavaa. Ajateltiin noita onnettomia, jotka olivat olleet kaksikymmentäkuusi päivää ammukseen suljettuina! Kenties he juuri tällä hetkellä tunsivat tukehtumisen ensimmäiset oireet, jos olivat putoamisensakaan tuottamasta vaarasta säästyneet. Ilma loppui ja ilman kera epäilemättä rohkeus ja ryhti.

"Ilma ehkä", vastasi J.T. Maston vakaasti, "muttei ryhti milloinkaan!"

Kahdeksantenakolmatta päivänä, kun vielä oli kaksi päiväkautta etsitty, oli kaikki toivo mennyt. Ammus oli vain atomi meren äärettömyydessä. Täytyi luopua ajatuksesta, että se voitaisiin löytää.

J.T. Maston ei kuitenkaan vielä tahtonut kuulla puhuttavan lähdöstä. Hän ei halunnut jättää tätä paikkaa, ennenkuin edes oli löytänyt ystäviensä haudan. Mutta komentaja Blomsberry ei voinut itsepäisesti kauemmin viivytellä, ja arvoisan sihteerin vastaväitteistä huolimatta hän käski valmistua paluumatkalle.

Joulukuun 29. päivänä kello yhdeksältä aamulla lähti Susquehanna kokka koilliseen käännettynä jälleen liikkeelle San Franciscon lahtea kohti.

Kello oli kymmenen aamulla. Korvetti oli poistumassa hitaasti ja ikäänkuin vastahakoisesti onnettomuuspaikalta, kun muuan matruusi, joka oli noussut keulamastoon merta tähystämään, äkkiä huudahti:

"Poiju edessämme viistoon tuulen alla!"

Upseerit katsoivat ilmoitettuun suuntaan. Kaukoputkillaan he havaitsivat, että esine todellakin näytti sellaiselta poijulta, jollaisia käytetään viitoittamaan lahtien ja virtojen suuväyliä. Mutta omituisena seikkana oli tuulessa liehuva lippu, joka oli kohotettu esineen viisi tai kuusi jalkaa vedestä esille pistävän keilan huippuun. Poiju kimalteli auringon säteissä ikäänkuin sen seinät olisivat olleet hopealevyjä.

Kapteeni Blomsberry, J.T. Maston ja Tykkikerhon edustajat olivat nousseet komentosillalle ja tarkkasivat aalloilla umpimähkään ajelehtivaa esinettä.

Kaikki katselivat kuumeisen levottomina, mutta ääneti. Kukaan ei rohjennut pukea sanoiksi ajatusta, joka juolahti jokaisen mieleen. Korvetti lähestyi vajaan kahden kaapelinmitan päähän poijusta. Koko miehistö tunsi puistatusta.

Lippu oli Amerikan lippu!

Sillä hetkellä kuultiin todellinen karjaisu. Urhea J.T. Maston oli juuri kaatunut hervottomana möhkäleenä kannelle. Unohtaen toiselta puolen, että hänellä oikean käsivarren asemesta oli rautakoukku, ja toiselta, että vain ohut guttaperkkakalotti peitti hänen pääkoppaansa, hän oli huitaissut kalloonsa pelottavan iskun.

Riennettiin hänen luokseen. Hänet nostettiin pystyyn ja elvytettiin. Ja mitkä olivatkaan hänen ensimmäiset sanansa?

"Voi meitä kolminkertaisia nautoja, nelinkertaisia hölmöjä, viisinkertaisia tolvanoita!"

"Mikä nyt sitten on?" huudahdettiin hänen ympärillään.

"Mikäkö on...?"

"Mutta puhukaa..."

"Se on niin, pässinpäät", ulvoi kauhea sihteeri, "että ammus painaa ainoastaan yhdeksäntoistatuhattakaksisataaviisikymmentä naulaa!"

"Entä sitten?"

"Ja että se vie yhtä suuren tilan kuin kaksikymmentäkahdeksan tonnia eli viisikymmentäkuusituhatta naulaa vettä, joten se siis kelluu!"

Ah, kuinka tuo kunnon mies koristikaan sanaa "kelluu"! Ja se oli totta. Kaikki, niin, kaikki nämä oppineet olivat unohtaneet sen peruslain, että ammuksen oli keveän ominaispainonsa vuoksi täytynyt, sittenkun putoaminen ensin oli sen syössyt valtameren suuriin syvyyksiin, luonnollisesti kohota jälleen pinnalle. Ja nyt se ajelehti rauhallisesti aaltojen vallassa...

Laivaveneet laskettiin vesille. J.T. Maston ystävineen oli rynnännyt niihin. Liikutus oli kohonnut korkeimmilleen. Kaikki sydämet pamppailivat veneiden lähestyessä ammusta. Mitä se sisälsi? Eläviä vaiko kuolleita? Eläviä tietenkin, eläviä – jollei kuolema ollut kohdannut Barbicanea ja hänen kahta ystäväänsä vasta senjälkeen, kun he olivat tuon lipun kohottaneet.

Veneissä oltiin ihan äänettömiä. Kaikkien sydämet sykkivät rajusti, ja he olivat läkähtymäisillään. Silmät sumenivat. Yksi ammuksen valorei'istä oli auki. Muutamat kehykseen jääneet lasinsirut osoittivat, että se oli särjetty. Tuo valoreikä oli tällä hetkellä viiden jalan korkeudella vedenpinnasta.

Yksi vene laski sen luo, se, jossa J.T. Maston oli. Hän syöksyi särjetylle ruudulle...

Sillä hetkellä kuultiin iloisen ja kirkkaan äänen, Michel Ardanin äänen, voitonriemuisesti huudahtavan:

"Kaikki valkoista, Barbicane, kaikki valkoista!"

Barbicane, Michel Ardan ja Nicholl pelasivat dominoa.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Loppu

Muistamme sen äärettömän myötätunnon, joka oli seurannut kolmea matkustajaa heidän lähtiessään. Jos he yrityksensä alussa olivat herättäneet niin suurta mielenkiintoa sekä vanhassa että uudessa maailmassa, niin kuinka innostuneesti heidän palaamistaan tervehdittäisiinkään! Eivätkö miljoonat katselijat, jotka olivat saapuneet Floridan niemimaalle, rientäisi näitä suurenmoisia seikkailijoita vastaan? Lähtisivätkö epälukuiset ulkomaalaiset, jotka kaikista maapallon seuduista olivat tulvineet Amerikan rannikoille, Yhdysvaltain alueilta näkemättä jälleen Barbicanea, Nichollia ja Michel Ardania? Eivät suinkaan, ja arvokkaasti yleisön kiihkeä harrastus vastasi yrityksen suurenmoisuutta. Ihmisolentoja, jotka olivat jättäneet maisen pallon ja palasivat tuolta merkilliseltä matkaltaan taivaan avaruuksista, ei voitu olla ottamatta vastaan niinkuin otetaan vastaan profeetta Elia, kun hän laskeutuu jälleen maan päälle. Ensiksikin heidän näkemisensä ja sitten heidän kuulemisensa oli yleinen toivomus.

Se toivomus oli hyvin pian toteutumassa melkein kaikille liittovaltion asukkaille.

Barbicane, Michel Ardan, Nicholl ja Tykkikerhon lähettiläät, jotka viipymättä palasivat Baltimoreen saivat siellä kuvaamattoman innostuneen vastaanoton. Puheenjohtaja Barbicanen matkahavainnot olivat valmiit julkaistaviksi. New York Herald osti käsikirjoituksen hinnalla, jota ei vielä tunneta, mutta joka epäilemättä oli suunnaton. Nostihan kertomus "Maasta kuuhun" julkaistaessa tuon lehden painosmäärän viiteen miljoonaan kappaleeseen. Kolme päivää senjälkeen, kun matkustajat olivat palanneet, olivat retken pienimmätkin yksityiskohdat tunnetut. Enää oli vain nähtävä tämän yli-inhimillisen yrityksen sankarit.

Barbicanen ja hänen ystäviensä tutkimusretki kuun ympäri oli tehnyt mahdolliseksi tarkistaa maan saattolaisesta esitetyt eri teoriat. Nämä oppineet olivat omin silmin katselleet sitä kerrassaan erikoisissa olosuhteissa. Nyt tiedettiin, mitkä kuvittelut oli hylättävä, mitkä hyväksyttävä tämän taivaankappaleen muodostusta, alkuperää ja asuttavuutta pohtiessa. Sen menneisyys, sen nykyisyys ja tulevaisuuskin olivat paljastaneet hämärät salaisuutensa. Mitä vastaväitteitä voitiin tehdä tunnollisiin havaintoihin, kun ne olivat suoritetut nelisenkymmenen kilometrin päästä Tychosta, omituisesta, kuun orografian merkillisimpään jaksoon kuuluvasta vuoresta? Mitä vastata oppineille, joiden katseet olivat tunkeutuneet kuun syviin kuiluihin? Kuinka voitiin väittää noiden uskalikkojen lausuntoja vastaan, kun heidän yrityksensä aavistamattomat vaiheet olivat kuljettaneet heidät salatun pallonpuoliskon taakse, sille sivulle, jota mikään ihmissilmä ei ollut ennen nähnyt? Heidän oikeutenaan oli nyt viitoittaa rajat vanhalle selenografialle eli kuutieteelle, joka oli rakentanut kuun maailman aivan kuin Cuvier sommitteli kokoon kivettyneen luurangon, ja sanoa: Kuu on ollut asuttavaksi kelpaava, ja siellä on asuttu ennen kuin maapallolla! Kuu on nyt asuttavaksi kelpaamaton ja asumaton seutu!

Juhliakseen maineikkainta jäsentään ja tämän kahta toveria Tykkikerho suunnitteli juhlan – näiden triumfaattorien arvoisen juhlan, Amerikan kansan arvoisen juhlan niin valtaisasti, että kaikki valtioliiton asukkaat voisivat välittömästi ottaa siihen osaa.

Kaikki valtakunnan rautateiden pääteasemat liitettiin toisiinsa väliaikaisilla raiteilla. Sitten järjestettiin kaikilla asemilla, joiden yllä samat liput liehuivat ja joita samat koristukset kaunistivat, samaan tapaan katettuja pöytiä. Määrätyillä, perätysten lasketuilla tunneilla, sähkökellot soivat sekunnilleen samalla hetkellä, kutsuen väestöä pitopöytiin.

Neljän päivän aikana, tammikuun viidennestä yhdeksänteen, keskeytettiin junien kulku, niinkuin se keskeytetään siellä sunnuntaisin, ja kaikki radat olivat vapaat.

Yhdellä ainoalla perin nopealla veturilla, joka kuljetti kunniavaunua, oli oikeus näiden neljän vuorokauden aikana liikkua Yhdysvaltain rautateillä. Veturi, jossa oli lämmittäjä ja kuljettaja, kuljetti suurena suosionosoituksena Tykkikerhon sihteeriä J.T. Mastonia.

Vaunu oli varattu puheenjohtaja Barbicanelle, kapteeni Nichollille ja Michel Ardanille.

Kuljettajan annettua merkin vihellyspillillä hurraahuutojen ja kaikkien amerikkalaisen kielen ihailevien laatusanojen ja äännähdysten kaikuessa juna lähti Baltimoren asemalta. Se kiiti lähes kahdensadan kilometrin tuntinopeudella. Mutta mitäpä se nopeus oli verrattuna siihen, joka oli näitä kolmea sankaria lennättänyt heidän kolumbiadista lähtiessään?

Näin he vaelsivat kaupungista toiseen tavaten matkallaan kansan istumassa pöytien ääressä, ja kansa tervehti heitä samoilla kättentaputuksilla ja tuhlasi heille samoja riemuhuutoja. Täten he vaelsivat Yhdysvaltain itäosan, Pennsylvanian, Connecticutin, Massachusettsin, Vermontin, Mainen ja New Brunswickin läpi; he samoilivat koillisen New Yorkin, Ohion, Michiganin ja Wisconsinin halki; he saapuivat etelään Illinoisin, Missourin, Arkansasin, Texasin ja Lousianan kautta; he suuntasivat matkansa kaakkoon, tullen Alabamaan ja Floridaan; he palasivat Georgian ja molempien Carolinain läpi; kävivät keskusvaltioissa: Tennesseessä, Kentuckyssa, Virginiassa ja Indianassa; sitten he Washingtonissa poikettuaan palasivat Baltimoreen. Ja neljän päivän kuluessa he saattoivat kuvitella, että Amerikan Yhdysvallat samoihin suunnattomiin pitoihin saapuneina tervehtivät heitä yhtaikaa samoilla riemuhuudoilla! Tämä apotheosis oli näiden kolmen sankarin arvoinen, jotka taru olisi korottanut puolijumaliksi.

Ja tuottiko tämä matkojen historiassa ennenkuulumaton yritys mitään käytännöllistä tulosta? Järjestetäänkö koskaan välitöntä liikeyhteyttä kuun kanssa? Perustetaanko avaruuden halki liikenne, joka liittäisi yhteen aurinkokunnan? Matkustetaanko toisesta kiertotähdestä toiseen – Jupiterista Merkuriukseen – ja myöhemmin toisesta kiintotähdestä toiseen – Pohjantähdestä Siriukseen? Voidaanko jonkinlaisilla kulkuneuvoilla käväistä auringoissa, joita taivaankannella vilisee?

Näihin kysymyksiin kukaan ei osaa vastata. Mutta tuntien anglosaksilaisen rodun uskaliaan nerokkuuden kukaan ei ihmettele, että amerikkalaiset ovat koettaneet käyttää hyväkseen Tykkikerhon esimiehen Barbicanen yritystä.

Niinpä yleisö jonkun ajan kuluttua matkustajien palaamisesta ottikin ilmeisen suosiollisesti vastaan erään osakeyhtiön ilmoitukset, joka sadan miljoonan dollarin sataantuhanteen tuhannen dollarin osakkeeseen jaetulla pääomalla varustettuna esiintyi "Kansallisen tähtienvälisen liikenneyhtiön" nimellä. Sen esimiehenä mainittiin Barbicane, varapuheenjohtajana kapteeni Nicholl, sihteerinä J.T. Maston ja liikkeenjohtajana Michel Ardan.

Ja koska amerikkalaiseen luonteeseen kuuluu liikeasioissa harkita edeltäpäin kaikki, vararikonkin mahdollisuus, määrättiin tuomari Harry Troloppe ja pormestari Francis Dayton etukäteen yhtiön asianajajiksi.