[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fg5N88ZlcM3rn_ypofibuzlXzpdGeC9GfLiV0GkYNXKg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},1046,"Kuun ympäri","Verne, Jules",1828,1905,"1046-verne-jules-kuun-ympari","1046__Verne_Jules__Kuun_ympäri",null,"romaani",[],[],"fi",1870,1929,41059,287841,true,[],[],[],"Tieteisromaani seuraa kolmen tutkimusmatkailijan matkaa kuun ympäri jättiläismäisellä tykillä ammutussa ammuksessa. Teos on jatkoa romaanille Maasta Kuuhun ja kuvaa matkalaisten havaintoja kuun pinnasta ja avaruuden ilmiöistä.","Jules Vernen 'Kuun ympäri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 1046.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUUN YMPÄRI\n\nKirj.\n\nJules Verne\n\n\nRanskankielestä suomentanut Vaifrid Hedman\n\n\n\nArvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna 1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Alustava katsaus\n     I. Kello 10.20-10.47 illalla\n    II. Ensimmäinen puolitunti\n   III. Asettuminen\n    IV. Hiukan algebraa\n     V. Avaruuden kylmyys\n    VI. Kysymyksiä ja vastauksia\n   VII. Päihtymyksen hetki\n  VIII. 320,000 kilometrin päässä\n    IX. Suunnalta poikkeamisen seuraukset\n     X. Kuun tarkkaajat\n    XI. Haaveita ja todellisuutta\n   XII. Vuoristotieteellisiä seikkoja\n  XIII. Kuun maisemia\n   XIV. Parin viikon pituinen yö\n    XV. Hyperbeli ja parabeli\n   XVI. Eteläinen pallonpuolisko\n  XVII. Tycho\n XVIII. Vakavia kysymyksiä\n   XIX. Taistelu mahdottomuutta vastaan\n    XX. Susquehannan luotaukset\n   XXI. J.T. Maston tulee saapuville\n  XXII. Pelastustyö\n XXIII. Loppu\n\n\n\n\nALUSTAVA KATSAUS\n\nLyhennelmä tapaus sarjamme alkuniteestä\n\n\nVuoden 1860 kuluessa innostutti koko maailmaa erikoisesti muuan tieteen \naikakirjoissa ennenkuulumaton yritys. Amerikkalaisen sodan jälkeen \nBaltimoressa perustetun Tykkikerhon jäsenet olivat saaneet päähänsä \nasettua yhteyteen kuun -- juuri niin, kuun -- kanssa lähettämällä sinne \nsuunnattoman ammuksen. Neuvoteltuaan tästä asiasta Cambridgen \ntähtitieteilijäin kanssa oli heidän puheenjohtajansa Barbicane, \nyrityksen alkuunpanija, ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin toimenpiteisiin \ntämän eriskummaisen homman menestymiseksi, jonka pätevien henkilöiden \nenemmistö oli selittänyt mahdolliseksi. Aikaansaatuaan julkisen \nrahankeräyksen, joka tuotti lähes kolmekymmentä miljoonaa frangia, hän \naloitti jättimäiset työnsä.\n\nTähtitornin tiedemiesten laatiman suunnitelman mukaan oli ammusta \nheittämään tarkoitettu kanuuna sijoitettava seudulle 0 ja 28 asteen \nvälille pohjoista leveyttä, jotta sillä voitaisiin tähdätä kuuhun \nkohtisuorasti. Ammuksella tuli olla kahdentoistatuhannen yardin (noin \n11.000 metrin) alkunopeus sekunnissa. Ammuttuna joulukuun 1. p:nä \nkolmeatoista minuuttia ja kahtakymmentä sekuntia vaille yksitoista \nillalla se kohtaisi kuun neljä päivää lähtönsä jälkeen eli joulukuun \n5:nä, täsmälleen puoliyön aikaan hetkellä, jona kiertolaisemme olisi \nlähinnä maata eli tarkalleen 86,410 ranskalaisen peninkulman (noin \n380,000 kilometrin) päässä.\n\nTykkikerhon tärkeimmät jäsenet, presidentti Barbicane, majuri \nElphiston, sihteeri J.T. Maston ja muut oppineet pitivät useita \nkokouksia, joissa pohdittiin ammuksen muotoa ja kokoonpanoa, tykin \nasentoa ja laatua, käytettävän ruudin lajia ja määrää. Päätettiin \nensiksikin, että ammus olisi läpimitaltaan satakahdeksan tuumaa ja \nseinien paksuus kaksitoista tuumaa, kun se tehtäisiin aluminista, ja \nettä se painaisi yhdeksäntoistatuhatta kaksisataaviisikymmentä naulaa; \nkäytettävän tykin taas tuli olla yhdeksänsadan jalan mittainen \nvalurautainen kolumbiadi, joka valettaisiin suoraan maahan; kolmanneksi \nkäytettäisiin panokseen neljäsataatuhatta naulaa pumpuliruutia, joka \nkehittäen ammuksen alle kuusi miljardia litraa kaasua helposti \nkuljettaisi sen kuuhun asti.\n\nKun nämä kysymykset oli ratkaistu, valitsi puheenjohtaja Barbicane \ninsinööri Murchisonin avustamana Floridassa erään paikan, jonka asema \noli 27° 7' pohjoista leveyttä ja 5° 7' läntistä pituutta. Tämä oli se \npaikka, jossa kolumbiadi sitten ihmeellisten työsaavutusten avulla \nsaatiin onnellisesti valetuksi maan sisään.\n\nOli päästy näin pitkälle, kun tapahtui jotakin, mikä teki harrastuksen \ntähän suureen yritykseen satakertaiseksi.\n\nMuuan ranskalainen mies, pariisilainen haaveilija, ammatiltaan \ntaiteilija, yhtä älykäs kuin rohkeakin, pyysi saada sulkeutua ammukseen \npäästäkseen kuuhun ja tutkiakseen tätä maamme saattolaista. Pelottoman \nseikkailijan nimi oli Michel Ardan. Hän saapui Amerikkaan, otettiin \ninnokkaasti vastaan ja piti kokouksia; häntä kuljetettiin \nriemusaatossa, hän sovitti tähänastiset veriviholliset puheenjohtaja \nBarbicanen ja kapteeni Nichollin ja suostutti heidät sovinnon takeeksi \nlähtemään mukaansa retkelle kuuhun jättiläispommissa.\n\nKun ranskalaisen suunnitelma oli hyväksytty, katsottiin tarpeelliseksi \nmuuttaa ammuksen muotoa. Siitä tuli kartiopäinen lieriö. Tämä \nkulkuneuvo varustettiin voimakkailla jousilla ja sellaisilla \nväliseinillä, jotka perätysten murtuisivat laukauksen hirveästä iskusta \nja siten lieventäisivät alkutärähdystä. Sinne toimitettiin ruokavaroja \nvuodeksi, vettä muutamiksi kuukausiksi ja kaasua muutamiksi päiviksi. \nItsetoimiva koje valmisti kolmen matkustajan hengittämiseksi \ntarpeellisen ilman. Sillä välin Tykkikerho rakennutti eräälle \nKalliovuorten korkeimmista huipuista jättiläiskaukoputken, jolla \nvoitaisiin tarkata ammuksen reittiä avaruuden halki. Kaikki oli \nvalmista.\n\nMääräpäivänä tapahtui sitten lähtö sekuntia myöten lasketulla hetkellä \ntavattoman katselijajoukon keskeltä, ja ensimmäistä kertaa kiiti kolme \nmaapallon jättänyttä ihmisolentoa kiertotähtien väliseen avaruuteen \nmelkein varmoina päämääränsä saavuttamisesta.\n\nNäiden rohkeiden matkustajain, Michel Ardanin, puheenjohtaja\nBarbicanen ja kapteeni Nichollin, oli suoritettava matkansa \n_yhdeksässäkymmenessäseitsemässä tunnissa kolmessatoista minuutissa \nkahdessakymmenessä sekunnissa_. Kuun pinnalle laskeutuminen saattoi \nsiis tapahtua vasta joulukuun 5:nä puoliyön aikaan, juuri sillä \nhetkellä, kun kuu oli täysimmillään, eikä neljäntenä päivänä, niinkuin \njotkut harhaanjohdetut sanomalehdet olivat ilmoittaneet.\n\nMutta odottamatta oli kolumbiadin synnyttämän räjähdyksen välittömänä \nseurauksena, että maan ilmakehä häiriytyi sinne kerääntyvästä \näärettömästä sumumäärästä, mikä ilmiö herätti yleistä suuttumusta, \nsillä kuu verhoutui useiksi öiksi tähystelijäin katseilta.\n\nKunnon J.T. Maston, matkustajaimme hartain ystävä, lähti Kalliovuorille \nJ. Belfastin, Cambridgen tähtitornin esimiehen, seurassa ja saapui \nLong's Peakin tähystysasemalle, jossa kaukoputki toi kuun niin lähelle, \nettä se näytti olevan vain muutaman kilometrin päässä. Kerhon arvoisa \nsihteeri tahtoi itse tarkata rohkeiden ystäviensä kulkuneuvoa.\n\nPilvien kasaantuminen taivaalle ehkäisi kaiken tarkastelun joulukuun \nviidentenä, kuudentena, seitsemäntenä, kahdeksantena, yhdeksäntenä ja \nkymmenentenä päivänä. Luultiinpa jo, että tarkastelu täytyi siirtää \ntulevan vuoden tammikuun 3:nteen päivään, sillä siirtyessään \nyhdentenätoista päivänä viimeiseen neljännekseensä kuu ei enää \nnäyttäisi kuin vähenevän osan kehrästään, mikä ei riittäisi siellä \nseuraamaan ammuksen vaiheita.\n\nMutta yleiseksi tyydytykseksi puhdisti vihdoin ankara myrsky ilmakehän \njoulukuun 11. ja 12. päivän välisenä yönä, ja puoliksi valaistu kuu \npiirtyi selvästi taivaan mustaa pohjaa vasten.\n\nSamana yönä lähettivät J.T. Maston ja J. Belfast Long's Peakin asemalta \nsähkeen Cambridgen tähtitornin toimistoon.\n\nJa mitä se sähke tiedotti?\n\nSe tiedotti, että joulukuun 11. p:nä kello kahdeksan ja \nneljäkymmentäseitsemän minuuttia illalla herrat Belfast ja J.T. Maston \nolivat havainneet tuosta Floridassa valetusta kolumbiadista lähteneen \nammuksen; että se tuntemattomasta syystä poikettuaan suunnaltaan ei \nollut saavuttanut päämääräänsä, mutta oli sittenkin päässyt kyllin \nlähelle joutuakseen kuun vetovoiman alaiseksi, ja että sen \nsuoraviivainen liike oli muuttunut kiertäväksi, joten se siis, kulkien \nsoikiomaista rataa pitkin kuun ympäri, oli tullut tämän saattolaiseksi.\n\nSähke lisäsi että tämän uuden pikkutähden ominaisuuksia ei vielä ollut \nvoitu laskea; tosiaan tarvitaankin niiden määräämiseksi kolme eri \nhavaintoa, jotka kohdistuvat tähteen kolmessa eri asemassa. Mainittiin \nvielä, että välimatka, joka erotti ammuksen kuun pinnasta, \"voitiin\" \narvioida neljäksituhanneksi viideksisadaksi kilometriksi.\n\nTiedotus päättyi kaksinaiseen otaksumaan: Joko riuhtaisisi kuun \nvetovoima ammuksen lopulta puoleensa ja matkustajat saavuttaisivat \npäämääränsä, tai ammus pysyisi muuttumattomassa kehässä ja kiertäisi \nkuuta aikojen loppuun asti.\n\nKumpi näistä vaihtoehdoista tulisi matkustajien kohtaloksi? Ruokavaroja \nheillä tosin oli joksikin aikaa. Mutta vaikka heidän uskalias \nyrityksensä ehkä onnistuisikin, niin millä tavoin he pääsisivät \ntakaisin? Voisivatko he koskaan palata? Kuultaisiinko heistä mitään \nuutisia? Nämä kysymykset, joista oppineimmat miehet siihen aikaan \nväittelivät, herättivät yleisössä kiihkeätä harrastusta.\n\nTässä on tehtävä muuan huomautus, jota liian hätäiset havaintojen \ntekijät saisivat miettiä. Kun joku oppinut ilmoittaa yleisölle pelkän \npäättelyn nojalla saadun teorian, sietää hänen olla hyvin varovainen. \nKenenkään ei ole pakko keksiä kiertotähteä enempää kuin pyrstötähteä \ntai saattolaistakaan, mutta jos joku moisessa asiassa erehtyy, joutuu \nhän syystä rahvaan taholta ivattavaksi. Parempi siis on odottaa, ja \nniin olisi pitänyt hätiköivän J.T. Mastoninkin tehdä ennenkuin lähetti \nmaailmalle sähkeen, joka hänen mielestään lausui ratkaisevan loppusanan \ntästä yrityksestä.\n\nSähke sisälsi tosiaan kahdenlaisia erehdyksiä, kuten myöhemmin \ntodettiin: Ensiksikin havaintoerehdyksiä, jotka koskivat ammuksen \nvälimatkaa kuun pinnasta, sillä joulukuun 11. p:nä ei ollut mahdollista \nsaada sitä selville, eikä se, mitä J.T. Maston oli nähnyt tai luullut \nnäkevänsä, voinut olla kolumbiadin luoti. Toiseksi oli otaksumassa \nteoreettinen virhe, mikäli siinä arvioitiin seikkailijoiden vastaista \nkohtaloa, sillä ammuksen muuttuminen kuun saattolaiseksi oli \nehdottomasti ristiriidassa järkiperäisen mekaniikan lakien kanssa.\n\nYksi ainoa Long's Peakin tarkkaajien olettamus saattoi toteutua, \nnimittäin se, että matkustajat -- mikäli heitä vielä oli olemassa -- \nyhdistäisivät ponnistuksensa kuun vetovoimaan ja sillä tavoin voisivat \npäästä pallon pinnalle.\n\nNämä yhtä älykkäät kuin rohkeatkin miehet olivat todella elävinä \nsuoriutuneet lähdön kauheasta sysäyksestä, ja heidän retkeänsä tuossa \npommikojeessa ryhdymme nyt kertomaan sen dramaattisimpia samoin kuin \nmerkillisimpiä yksityiskohtia myöten. Tämä kertomus hälventää paljon \nharhakuvitteluja ja ennakkoluuloja; mutta se antaa toisaalta oikean \nkäsityksen moista yritystä odottavista vaiheista ja mahdollisuuksista \nja tuo esille Barbicanen tieteelliset vaistot, uutteran Nichollin \napuneuvot ja Michel Ardanin humoristisen rohkeuden.\n\nLisäksi se osoittaa, että kunnon ystävä J.T. Maston tuhlasi aikansa \nturhaan kumartuneena jättiläiskaukoputken läpi tarkkaamaan kuun kulkua \ntähtien välisen avaruuden halki.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nKello 10.20-10.47 illalla\n\n\nKun kello löi kymmenen, sanoivat Michel Ardan, Barbicane ja Nicholl \njäähyväiset lukuisille ystävilleen, jotka he jättivät maan päälle. \nKaksi koiraa, jotka oli määrätty perustamaan uusi koirarotu kuun \nmanterelle oli jo suljettu ammukseen. Nuo kolme matkustajaa lähestyivät \nsuunnattoman valuteräsputken aukkoa, ja nostorana laski heidät ammuksen \nkartiomaiseen myssyyn.\n\nSieltä he pääsivät asianmukaisesta aukosta aluminivaunuun. Kun \nnostoranan taljat oli vedetty takaisin, irroitettiin kolumbiadin suu \nheti viimeisistä telineistään.\n\nTultuaan tovereineen ammukseen, Nicholl ryhtyi sulkemaan sen aukkoa \nvahvalla metallilaatalla, joka sisäpuolelta kiinnitettiin paikoilleen \nvoimakkailla puristusruuveilla. Toiset tiukkaan sovitetut\nlaatat peittivät valoreikien mykiönmuotoiset patenttiruudut. \nMetallivankilaansa tiiviisti suljetut matkustajat olivat nyt pilkkosen \npimeässä.\n\n\"Ja nyt, rakkaat matkatoverit\", virkkoi Michel Ardan, \"olkaamme kuin \nkotonamme. Minä olen tottunut taloustehtäviin ja ymmärrän ne askareet \nhyvin. Koettakaamme tulla parhaamme mukaan toimeen tässä uudessa \nasunnossamme ja tehdä olomme mukavaksi. Mutta ensin pitäisi saada \nhiukan enemmän valoa. Eihän kaasua, hitto vieköön, ole keksitty myyriä \nvarten!\"\n\nSen sanottuaan tämä huoleton mies raapaisi tulitikkuun liekin \nhieromalla tikkua kenkänsä anturaa vasten. Sitten hän kosketti sillä \npientä kärkeä, joka oli kiinnitetty erääseen metallisäiliöön; sinne \nkovan puristuksen alle varattu hiilivety riittäisi ammuksen \nvalaistukseen ja lämmitykseen sadanneljänkymmenenneljän tunnin eli \nkuuden vuorokauden ajaksi.\n\nKaasu syttyi. Näin valaistu ammus näytti sisäpuoleltaan hauskalta \nkammiolta; seinät oli peitetty silkkivanulla, istuimet olivat pyöreitä \nleposohvia, ja katto oli holvimainen kuin tuomiokirkossa.\n\nKaikki esineet -- aseet, koneet ja taloustarpeet -- oli tukevasti \nkiinnitetty vanuseinien pyöreisiin kohtiin, jotta ne voisivat \ntärveltymättä kestää lähtösysäyksen. Kaikkiin inhimillisesti \nmahdollisiin varokeinoihin oli ryhdytty tämän uhkarohkean yrityksen \nsaattamiseksi onnelliseen loppuun.\n\nMichel Ardan tarkasti kaikki ja selitti olevansa hyvin tyytyväinen \ntällaiseen järjestelyyn.\n\n\"Tämä on vankila\", virkkoi hän, \"mutta liikkuva vankila, ja kunhan saan \npainaa nenäni ikkunaruutuun, olen valmis tekemään sadan vuoden \nsopimuksen! Sinä hymyilet, Barbicane. Onko sinulla sitten jokin ajatus? \nArveletko, että tästä vankilasta voisi tulla hautamme? Olkoonpa \nniinkin, mutta minä en vaihtaisi sitä Muhammedin hautaan, joka heiluu \nilmassa eikä liiku mihinkään!\"\n\nMichel Ardanin näin puhuessa suorittivat Barbicane ja Nicholl viimeisiä \nvalmistuksiaan. Nichollin kronometri osoitti kahtakymmentä minuuttia \nyli kymmenen illalla, kun matkustajat lopullisesti muurattiin \nammukseen. Tämä kronometri oli asetettu kymmenennessekunnilleen \ninsinööri Murchisonin ajanmittarin mukaan. Barbicane katsoi sitä.\n\n\"Ystävät\", sanoi hän, \"se on kahtakymmentä minuuttia yli kymmenen. \nKolmeatoista minuuttia vaille yksitoista Murchison päästää sähkökipinän \nlankaan, joka on yhteydessä kolumbiadin ruutipanoksen kanssa. Siinä \nsilmänräpäyksessä me jätämme maapallomme. Niinpä viivymme vielä \nkaksikymmentäseitsemän minuuttia maan päällä.\"\n\n\"Kaksikymmentäkuusi minuuttia ja kolmetoista sekuntia\", vastasi \njärjestelmällinen Nicholl.\n\n\"No niin!\" huudahti Michel Ardan hyväntuulisesti. \n\"Kahdessakymmenessäkuudessa minuutissa ehtii toimittaa paljon. Ehtii \npohtia vakavimpia siveellisiä ja poliittisia kysymyksiä, vieläpä ne \nratkaistakin. Kaksikymmentäkuusi minuuttia hyvin käytettynä on \narvokkaampi aika kuin kaksikymmentäkuusivuotinen tyhjäntoimitus. \nMuutamat Pascalin tai Newtonin sekunnit ovat kalliimmat kuin \netanamaisten houkkioiden koko elämä...\"\n\n\"Ja mitä siitä päättelet, ikuinen lörpöttelijä?\" kysyi puheenjohtaja \nBarbicane.\n\n\"Siitä päättelen, että meillä on kaksikymmentäkuusi minuuttia\", vastasi \nArdan.\n\n\"Enää vain kakikymmentäneljä\", huomauti Nicholl.\n\n\"Kaksikymmentäneljä, jos niin tahdot, kelpo kapteeni\", myönsi Ardan, \n\"kaksikymmentäneljä minuuttia, joiden kuluessa voisi syventyä...\"\n\n\"Michel\", sanoi Barbicane, \"matkallamme meillä on kyllin aikaa syventyä \nmitä pulmallisimpiin kysymyksiin. Huolehtikaamme nyt vain lähdöstämme.\"\n\n\"Emmekö ole valmiit?\"\n\n\"Epäilemättä. Mutta on vielä ryhdyttävä muutamiin varokeinoihin \nlieventääksemme alkusysäystä mahdollisimman paljon.\"\n\n\"Onhan meillä, murtuvien väliseinien välissä vesikerrokset, joiden \nkimmoisuus suojelee meitä riittävästi.\"\n\n\"Toivon sitä, Michel\", vastasi Barbicane säyseästi, \"mutta en ole siitä \nihan varma.\"\n\n\"Voi tuota kujeilijaa!\" huudahti Michel Ardan. \"Hän toivoo... Hän ei \nole varma... Hän odottaa, kunnes olemme pöntössämme, tehdäkseen tuon \nsurkean tunnustuksen! Mutta minäpä tahdon lähteä tieheni!\"\n\n\"Millä keinoin?\" vastasi Barbicane.\n\n\"Sepä se\", myönsi Michel Ardan, \"se on tosiaan vaikeaa. Me olemme \njunassa, ja junailijan pilli viheltää kahdenkymmenenneljän minuutin \npäästä.\"\n\n\"Kahdenkymmenen\", oikaisi Nicholl.\n\nMuutaman silmänräpäyksen katselivat matkustajat toisiaan. Sitten he \ntarkkasivat esineitä, jotka olivat heidän vankilassaan.\n\n\"Kaikki on paikallaan\", sanoi Barbicane. \"Nyt on vain päätettävä, \nkuinka asetumme edullisimmin, kestääksemme alkusysäyksen. Asento ei voi \nolla vähäarvoinen, ja kaikin mokomin on estettävä veri nousemasta \nmeille liian rajusti päähän.\"\n\n\"Juuri niin\", vahvisti Nicholl.\n\n\"Sitten\", huomautti Michel Ardan, valmiina esimerkillään korostamaan \nsanojaan, \"on parasta seisoa päällämme, jalat ilmassa, niinkuin \nsirkuksen ilveilijät!\"\n\n\"Ei\", neuvoi Barbicane, \"vaan laskeutukaamme kyljellemme; sillä tavalla \nme parhaiten vastustamme tärähdystä. Muistakaahan, että hetkellä, \njolloin ammus lähtee, on melkein samantekevää, olemmeko sisässä vai sen \nedessä.\"\n\n\"Jollei se ole muuta kuin 'melkein samaa', niin sitten minä rauhoitun\", \nvastasi Michel Ardan.\n\n\"Hyväksyttekö minun ajatukseni, Nicholl?\" kysyi Barbicane\n\n\"Täydellisesti\", vastasi kapteeni. \"Vielä kolmetoista ja puoli \nminuuttia.\"\n\n\"Tuo Nicholl ei ole ihminen!\" huudahti Michel. \"Hän on vain \nsekunnilleen tarkka kronometri, jossa on kahdeksan reikää...\"\n\nMutta toverit eivät häntä enää kuunnelleet, vaan tekivät viimeisiä \nvalmistuksiaan kuvaamattoman kylmäverisesti. He näyttivät kahdelta \nsäntilliseltä matkustajalta, jotka junanvaunuun päästyään koettavat \nasettua mahdollisimman mukavasti. Täytyy tosiaan kysyä, mistä aineesta \novat tehdyt nuo amerikkalaissydämet, joissa kamalimmankaan vaaran \nlähestyminen ei aiheuta ainuttakaan lisäsykähdystä!\n\nKolme paksupatjaista ja tukevaa vuodetta oli sijoitettu ammukseen. \nNicholl ja Barbicane sovittivat ne liikkuvana lattiana toimivan pyöreän \nlaatan keskelle. Niille piti kolmen matkustajamme laskeutua vähää ennen \nammuksen lähtöä.\n\nTällä välillä Ardan, joka ei voinut pysyä liikkumatta, kiersi ahtaassa \nvankilassaan kuin petoeläin häkissä, haastellen ystävilleen ja \npuhutellen koiriaan, Dianaa ja Satellitea. \"Hei, Diana! Hei, \nSatellite!\" huudahti hän kiihottaen niitä. \"Pian saatte siis näyttää \nkuun koirille maan koirien hyviä tapoja! Tottapa tuotatte kunniaa \nmeikäläisille koiraroduille! Jukoliste! Jos koskaan palaamme tänne \nalas, niin tuon mukanani kuusta ristisiitostyypin, joka saa ihmiset \nihmettelemään!\"\n\n\"Mikäli kuussa on koiria\", huomautti Barbicane.\n\n\"Kyllä siellä on\", vakuutti Michel Ardan, \"niinkuin siellä on hevosia, \nlehmiä, aaseja ja kanojakin. Panenpa vetoa, että tapaamme siellä \nkanoja!\"\n\n\"Sata dollaria siitä, ettemme niitä tapaa\", sanoi Nicholl.\n\n\"Sovittu, hyvä kapteeni\", vastasi Ardan puristaen Nichollin\nkättä. \"Mutta kuulehan, sinä olet jo menettänyt kolme vetoa \npuheenjohtajallemme, koska yritykseen tarvittavat varat on saatu \nkokoon, koska kanuunan valaminen on onnistunut ja koska kolumbiadi on \npanostettu ilman tapaturmaa -- yhteensä kuusituhatta dollaria.\"\n\n\"Niin\", vastasi Nicholl. \"Kello on kolmekymmentäseitsemän minuuttia, \nkuusi sekuntia yli kymmenen.\"\n\n\"Juuri niin, kapteeni. No, ennenkuin neljännestunti on kulunut, täytyy \nsinun vielä laskea puheenjohtajalle yhdeksäntuhatta dollaria -- \nneljätuhatta siksi, että kolumbiadi ei räjähdä, ja viisituhatta siksi, \nettä ammus kohoaa korkeammalle kuin kymmenen kilometriä.\"\n\n\"Minulla on ne dollarit\", vastasi Nicholl sipaisten kämmenellään \ntakkinsa povitaskua, \"enkä muuta pyydä kuin saada maksaa.\"\n\n\"Vai niin, Nicholl. Näenpä, että sinä olet järjestystä rakastava mies, \nmitä minä en ole koskaan kyennyt olemaan. Mutta kuitenkin sinä olet \nlyönyt sarjan itsellesi melko epäedullisia vetoja, jos sallit minun \nniin sanoa.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Siksi, että jos voitat ensimmäisen vedon, niin kolumbiadi on \nräjähtänyt ammuksineen, eikä Barbicanea ole enää sinulle dollareita \npulittamassa.\"\n\n\"Minun panokseni on sijoitettu Baltimoren pankkiin\", vastasi Barbicane \nvaatimattomasti, \"ja jollei Nichollia enää ole, lankee voitto hänen \nperillisilleen.\"\n\n\"Olettepa te käytännöllisiä miehiä!\" huudahti Michel Ardan. \"Minä \nihailen teidän täsmällisyyttänne sitä enemmän, mitä vähemmän teitä \nymmärrän.\"\n\n\"Kahdeksaatoista minuuttia vailla yksitoista\", virkkoi Nicholl.\n\n\"Enää vain viisi minuuttia\", vastasi Barbicane.\n\n\"Niin, vain viisi lyhyttä minuuttia!\" toisti Michel Ärdan. \"Ja me \nolemme suljetut ammukseen yhdeksänsataa jalkaa pitkän tykin pohjalle! \nJa tämän kuulan alle on kasattu neljäsataatuhatta naulaa pumpuliruutia, \nmikä tehoaa yhtä paljon kuin miljoona kuusisataatuhatta naulaa \ntavallista ruutia! Ja seisoen kello kädessään, silmä tähtäimessä ja \nsormi sähkönappulalla laskee ystävä Murchison sekunteja ja sinkauttaa \nmeidät pian tähtien väliseen avaruuteen...\"\n\n\"Riittää, Michel, riittää!\" virkkoi Barbicane vakavalla äänellä. \n\"Valmistautukaamme. Vain muutamat silmänräpäykset erottavat meidät \näärimmäisen kohtalokkaasta hetkestä. Kädenpuristus, ystävät!\"\n\n\"Niin\", huudahti Michel Ardan enemmän liikutettuna kuin miltä halusi \nnäyttää.\n\nNuo kolme rohkeaa toverusta puristivat toistensa käsiä ikäänkuin \nhyvästiksi.\n\n\"Jumala meitä varjelkoon!\" virkkoi uskonnollismielinen Barbicane.\n\nMichel Ardan ja Nicholl ojentuivat liikkuvan lattian keskelle \nasetetuille matrasseille.\n\n\"Kolmetoista minuuttia vaille yksitoista\", kuiskasi kapteeni.\n\nKaksikymmentä sekuntia vielä! Barbicane sammutti nopeasti kaasun ja \nlaskeutui toveriensa viereen.\n\nSyvää hiljaisuutta ei keskeyttänyt muu kuin sekunteja nappailevan \nkronometrin nakutus.\n\nÄkkiä tärisytti maata ja ilmaa hirvittävä jyrähdys, ja pumpuliruudin \npalamisesta kehittyvien kuuden miljardin kaasulitran työntämänä ammus \nkohosi ilmojen avaruuteen.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nEnsimmäinen puolitunti\n\n\nMitä oli tapahtunut? Minkä vaikutuksen kauhea tärähdys oli tehnyt? \nOliko ammuksen rakentajan nerokkuus johtanut onnelliseen tulokseen? \nOliko sysäys vaimentunut jousien, neljän puskimen, vesipatjojen ja \nsärkyvien väliseinien vaikutuksesta? Oliko tehty vaarattomaksi \npelottava alkuvauhti, jolla olisi voitu sekunnissa kiitää Pariisin tai \nNew Yorkin yli, siis yhdentoista tuhannen metrin matka? Se oli \ntietenkin kysymys, jonka tekivät itselleen tämän järkyttävän näytelmän \ntuhannet katselijat. He unohtivat matkan päämäärän ajatellessaan vain \nmatkustajia. Ja jos joku heistä, esimerkiksi J.T. Maston, olisi voinut \nvilkaista ammuksen sisään, niin mitä hän olisi nähnyt?\n\nEi vielä mitään. Ammuksessa vallitsi synkkä pimeys. Mutta kartioon \npäättyvän lieriön seinät olivat varsin hyvin kestäneet. Ei mitään \nhalkeamaa, ei kuhmua, ei kieroutta. Ihmeellinen kuula ei ollut edes \nmuuttanut muotoaan äärettömän ruutimäärän sytyttyä eikä, kuten oli \nsyytä pelätä, hajonnut aluminisateeksi.\n\nSisällä oli tapahtunut yleensä vain vähän häiriötä. Joitakuita esineitä \noli rajusti paiskautunut kattoholviin, mutta tärkeimmät kapineet eivät \nnäkyneet sysäyksestä mitään kärsineen. Niiden kiinnitysnuorat olivat \nehjät. Pyörivällä permannolla, joka oli alentunut pohjaansa väliseinien \nmurtuessa ja veden haihduttua, virui kolme liikkumatonta ruumista. \nVieläkö Barbicane, Nicholl ja Michel Ardan hengittivät? Oliko tämä \nammus nyt vain metallinen ruumiskirstu, jossa kolme vainajaa kiiti \navaruuteen...?\n\nMuutamia minuutteja ammuksen lähdön jälkeen hievahti eräs näistä \nruumiista; käsivarret liikkuivat, pää kohosi pystyyn, ja mies pääsi \nnousemaan polvilleen. Se oli Michel Ardan. Hän tunnusteli itseään, \nhymähti kuuluvasti ja lausui sitten:\n\nMichel Ardanilla kaikki liitokset paikallaan. Katsotaanhan, kuinka on \nmuiden laita!\n\nUrhea ranskalainen yritti nousta, mutta ei voinut pysyä jaloillaan. \nHänen päänsä huojui, ja rajusti päähän kihonnut veri sokaisi häntä. Hän \noli kuin humalainen.\n\n-- Prr! -- virkahti hän. -- Tämä tekee saman vaikutuksen kuin kaksi \npulloa _cortonia_. Se on vain vähemmän mieluista niellä!\n\nSitten hän siveli moneen kertaan otsaansa, hieroi ohimoitaan ja huusi \nkovalla äänellä:\n\n\"Nicholl! Barbicane!\"\n\nHän odotti levottomasti. Ei mitään vastausta. Ei huohauskaan ilmaissut, \nettä hänen toveriensa sydän vielä tykyttäisi. Hän toisti kutsunsa. Sama \näänettömyys.\n\n-- Peijakas! -- huudahti hän. -- He ovat kuin olisivat pudonneet \npäälleen viidennestä kerroksesta! Pyh, -- lisäsi hän järkkymättömän \nluottavaisena, -- jos ranskalainen on päässyt polvilleen, niin tottapa \nkaksi amerikkalaista kömpii myös pystyyn. Mutta ennen kaikkea on \nsaatava valoa näyttämölle.\n\nArdan tunsi elämän palaavan ruumiiseensa ihan tulvimalla. Hänen verensä \ntyyntyi ja alkoi jälleen kiertää niinkuin tavallisesti. Uusilla \nponnistuksilla hän pääsi tasapainoon. Hän kompuroi pystyyn, veti \ntaskustaan tulitikun ja sytytti sen. Sitten hän lähensi liekkiä säiliön \nhienoon kärkeen, ja kaasu alkoi palaa. Valaistuslaite ei ollut \nmitenkään vahingoittunut. Kaasu ei ollut päässyt ulos, missä \ntapauksessa hajukin olisi sen ilmaissut eikä Michel Ardan olisi voinut \nrankaisematta liikkua tulitikku kädessä vedyllä täytetyssä kammiossa. \nIlmaan yhtynyt kaasu olisi muodostanut räjähtävän sekoituksen, ja \nräjähdys olisi päättänyt, minkä pamaus ehkä oli aloittanut.\n\nKun kaasu oli sytytetty, kumartui Ardan toveriensa puoleen. Nuo ruumiit \nolivat hervottomina röykkiöinä paiskautuneet yhteen. Nicholl oli päällä \nja Barbicane alla. Ardan nosti kapteenin istualleen, pani hänet sohvaa \nvasten nojalleen ja hieroi tarmokkaasti. Tämä järkevästi suoritettu \nhieronta toivutti Nichollin, joka avasi silmänsä, sai heti \nkylmäverisyytensä takaisin, tarttui Ardanin käteen ja kysyi vilkaisten \nympärilleen:\n\n\"Entä Barbicane?\"\n\n\"Kukin vuorostaan\", vastasi Michel Ardan tyynesti. \"Minä aloitin \nsinusta, Nicholl, koska olit päällimmäisenä. Käykäämme nyt käsiksi \nBarbicaneen.\"\n\nArdan ja Nicholl tarttuivat Tykkikerhon puheenjohtajaan ja laskivat \nhänet sohvalle. Barbicane näkyi kärsineen enemmän kuin hänen toverinsa. \nHänestä oli vuotanut vertakin, mutta Nicholl rauhoittui todetessaan, \nettä sitä oli juossut vähäpätöisestä haavasta olkapäässä. Se oli pelkkä \nnaarmu vain, jonka hän huolellisesti sitoi.\n\nKului kuitenkin jokunen aika ennenkuin Barbicane virkosi; tämä juttu \npelotti jo hänen molempia ystäviään, jotka häntä ahkerasti hieroivat.\n\n\"Kyllä hän sentään hengittää\", sanoi Nicholl, laskien korvansa \nhaavoittuneen sydäntä vasten.\n\n\"Hengittää\", vastasi Ardan, \"hengittää kuin mies, joka on jotenkin \ntottunut sitä joka päivä tekemään. Hierokaamme, Nicholl, hierokaamme \ntarmokkaasti!\"\n\nJa molemmat tilapäishierojat tekivät työnsä niin hyvin, että Barbicane \ntuli tajuihinsa. Hän avasi silmänsä, nousi pystyyn, tarttui molempien \nystäviensä käsiin ja kysyi ensimmäiseksi lauseekseen:\n\n\"Nicholl, liikummeko me?\"\n\nNicholl ja Barbicane katselivat toisiansa. He eivät vielä olleet \nehtineet ajatella ammusta. Heidän ensimmäinen huolensa oli kohdistunut \nmatkustajiin eikä kulkuneuvoon.\n\n\"Niin, tosiaan, liikummeko me?\" toisti Michel Ardan.\n\n\"Vai lepäämmekö rauhallisesti Floridan tantereella?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Tai Meksikonlahden pohjassa?\" lisäsi Michel Ardan.\n\n\"Mitä vielä!\" huudahti puheenjohtaja Barbicane.\n\nJa tämä hänen toveriensa esittämä kaksinainen otaksuma sai hänet heti \npalaamaan todellisuuteen.\n\nToistaiseksi ei ollut vielä mahdollista päättää mitään ammuksen \ntilasta. Sen näennäinen liikkumattomuus ja yhteyden puute ulkomaailman \nkanssa estivät ratkaisemasta kysymystä. Kenties ammus kiiti rataansa \npitkin avaruudessa? Kenties se lyhyen lennon jälkeen oli pudonnut \ntakaisin maan päälle taikkapa Meksikonlahteen, kuten Floridan niemimaan \nkapeuden takia oli mahdollista.\n\nSe oli vakava asia ja samalla jännittävä ongelma. Siihen piti saada \nratkaisu niin pian kuin suinkin. Ylenmäärin kiihtynyt Barbicane, joka \nsielullisen tarmonsa avulla voitti ruumiillisen heikkoutensa, nousi \npystyyn. Hän kuunteli. Ulkoa ei erottanut pienintäkään ääntä. Mutta \npaksut vanutäytteet riittivätkin estämään heitä kuulemasta mitään. \nMuuan seikka kuitenkin kiinnitti Barbicanen huomiota. Lämpömäärä \nammuksen sisällä oli merkillisesti kohonnut. Puheenjohtaja otti \nlämpömittarin sitä suojaavasta kuoresta ja katsoi. Koje osoitti \nneljäkymmentäviisi astetta Celsiusta.\n\n\"Kyllä\", huudahti hän sitten, \"kyllä me liikumme! Tämä tukehduttava \nkuumuus johtuu ammuksen seinistä, kun ne hankaavat ilmakerroksia \nvasten. Pian se vähenee, koska jo kiidämme tyhjyydessä, ja oltuamme \nvähällä tukehtua saamme kohta kestää kovaa pakkasta.\"\n\n\"Mitä\", kysyi Michel Ardan, \"sinun käsityksesi mukaan, Barbicane, \nolemme siis nyt jo maan ilmapiirin ulkopuolella?\"\n\n\"Varmasti, Michel. Kuuntele minua. Kello on nyt viittä minuuttia vailla \nyksitoista. Lähtömme tapahtui noin kahdeksan minuuttia sitten. Ja \njollei kitka olisi vähentänyt alkuvauhtiamme, olisi kuusi sekuntia \nriittänyt suorittaaksemme sen lyhyen matkan, jonka päähän ilmakehä \nulottuu maan pinnalta.\"\n\n\"Juuri niin\", vastasi Nicholl, \"mutta kuinka suureksi arvioitte \nhankauksesta johtuneen vähennyksen vauhdissamme?\"\n\n\"Kolmanneksi osaksi, Nicholl\", vastasi Barbicane. \"Se vähennys on kyllä \nmelkoinen, mutta minun laskelmieni mukaan suhde on sellainen. Jos \nmeillä siis on ollut yhdentoistatuhannen metrin alkuvauhti, niin \nilmakehän halkaistuamme se on vähentynyt seitsemääntuhanteen \nkolmeensataankolmeenkymmeneenkolmeen metriin. Joka tapauksessa olemme \nsen taipaleen jo suorittaneet, ja...\"\n\n\"Ja silloin\", sanoi Michel Ardan, \"ystävämme Nicholl on menettänyt \nmolemmat vetonsa: neljätuhatta dollaria, koska kolumbiadi ei ole \nräjähtänyt, ja viisituhatta dollaria, koska ammus on kohonnut kymmentä \nkilometriä korkeammalle. Suoritahan siis, Nicholl.\"\n\n\"Todetkaamme ensin asia\", vastasi kapteeni, \"ja maksakaamme sitten. \nTosin on mahdollista, että Barbicanen laskelmat ovat oikeat ja että \nminä olen menettänyt yhdeksäntuhatta dollaria. Mutta mieleeni juolahtaa \nuusi otaksuma, ja se kumoaisi vedon.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Barbicane innokkaasti.\n\n\"Se olettamus, että syystä tai toisesta ei ruutia ole sytytetty emmekä \nole lähteneetkään.\"\n\n\"Hitto vieköön, kapteeni!\" huudahti Michel Ardan, \"siinäpä otaksuma, \njoka olisi omien aivojeni arvoinen. Se on kuitenkin vain leikkiä. Eikö \nsysäys ole meitä puoliksi tappanut? Enkö toinnuttanut sinua henkiin? \nEikö puheenjohtajan olkapäästä vieläkin vuoda verta, kun siihen on \nsattunut jokin kolaus?\"\n\n\"Oikein, Michel\", vastasi Nicholl, \"mutta salli minun tehdä yksi ainoa \nkysymys.\"\n\n\"Ole niin hyvä.\"\n\n\"Kuulitko pamausta, jonka varmasti on täytynyt olla hirvittävä?\"\n\n\"En\", vastasi Ardan kovin hämmästyneenä, \"minä en tosiaan kuullut \nmitään pamausta.\"\n\n\"Entä te, Barbicane?\"\n\n\"En minäkään kuullut.\"\n\n\"No?\" äännähti Nicholl.\n\n\"Tosiaankin\", jupisi puheenjohtaja, \"miksi emme ole kuulleet pamausta?\"\n\nNuo kolme ystävystä katselivat toisiaan varsin hämmästyneinä. Tässä oli \nselittämätön ilmiö. Ammus oli kuitenkin lähtenyt, ja pamauksen oli \ntäytynyt tapahtua.\n\n\"Ottakaamme ensin selville, missä olemme\", ehdotti Barbicane, \"ja \navatkaamme suojusluukut.\"\n\nTämä perin yksinkertainen temppu suoritettiin heti. Ruuvit, jotka \npitivät paikoillaan rautavaamoja oikeanpuolista valoreikää peittävillä \nulkopuolisilla metallilevyillä, siirtyivät ruuviavainta väännettäessä. \nVaarnat työnnettiin ulos, ja kumiset tiivistysrenkaat tukkivat reiän, \njosta ne kulkivat. Heti laskeutui ulkopuolinen luukku saranoilleen kuin \ntykinaukon läppä laivassa, ja valoreikää sulkeva mykiölasi tuli \nnäkyviin. Samanlainen valoreikä oli avattavissa ammuksen paksussa \nseinässä sen toisella puolella, kolmas kuvussa ja neljä pohjassa. \nVoitiin siis neljältä eri suunnalta tarkata taivasta näistä \nsivuruuduista ja vielä suorempaan maata ja kuuta ammuksen ala- ja \nyläaukoista.\n\nBarbicane ja hänen kaksi toveriaan olivat heti rynnänneet paljastetun \nruudun luo. Mikään valonsäde ei osunut ammukseen. Läpikuultamaton \npimeys verhosi sitä. Se ei kuitenkaan estänyt puheenjohtaja Barbicanea \nhuudahtamasta:\n\n\"Ei, hyvät ystävät; me emme ole pudonneet takaisin maapallolle. Me emme \nole vajonneet Meksikonlahteen! Ei, me kohoamme avaruuteen. Katsokaa \nnoita yössä tuikkivia tähtiä ja tuota läpitunkematonta pimeyttä, joka \nlepää maan ja meidän välillämme!\"\n\n\"Hurraa, hurraa!\" huusivat Michel Ardan ja Nicholl yhteen ääneen.\n\nTämä sakea pimeys todisti selvästi, että ammus oli jättänyt maan, sillä \nsen tanner, jota kuu siihen aikaan kirkkaasti valaisi, olisi näkynyt \nmatkustajille, jos he olisivat levänneet sen pinnalla. Tämä pimeys \nosoitti myöskin, että ammus oli jättänyt taakseen ilmakehän, sillä \nmuutoin olisi ilmaan levinnyt valo heijastunut metalliseiniin; mutta \nmitään sentapaista ilmiötä ei voitu havaita. Ja valo olisi myös \nkirkastanut tähystysreiän ruudun, mutta ruutu oli pimeä. Epäilys\nei enää ollut mahdollinen. Matkustajat olivat lähteneet maapallolta.\n\n\"Minä olen hävinnyt\", virkkoi Nicholl.\n\n\"Ja minä onnittelen sinua siitä\", vastasi Ardan.\n\n\"Tässä on yhdeksäntuhatta dollaria\", jatkoi kapteeni vetäen taskustaan \nsetelipinkan.\n\n\"Haluatteko kuitin?\" kysyi Barbicane, ottaen summan vastaan.\n\n\"Jos viitsitte sen kirjoittaa\", vastasi Nicholl. \"Säännöllisempäähän se \nolisi.\"\n\nJa vakavasti, tyynesti kuin kotonaan kassakaapin edessä, Barbicane veti \nesille muistikirjansa, repäisi siitä tyhjän lehden, kirjoitti \nlyijykynällä säännönmukaisen kuitin, päiväsi sen, varusti \nallekirjoituksella ja leimalla ja ojensi paperin kapteenille, joka \nhuolellisesti pisti sen lompakkoonsa.\n\nKohottaen lakkiaan Michel Ardan kumarsi sanaa sanomatta molemmille \ntovereilleen. Tuollainen muodollisuus tällaisissa oloissa kahlehti \nhänen kielensä. Näin \"amerikkalaista\" hän ei ollut koskaan ennen \nnähnyt.\n\nTämän asian toimitettuaan olivat Barbicane ja Nicholl jälleen \nasettuneet ruudun eteen ja katselivat tähtisikermiä. Tähdet erottuivat \nkirkkaina pisteinä taivaan mustasta taustasta. Mutta tältä puolelta ei \nvoitu nähdä kuuta, joka liikkuen idästä länteen kohosi vähitellen \nkeskitaivaalle. Sen puuttuminen antoikin miettimisen aihetta Ardanille.\n\n\"Entä kuu?\" virkkoi hän. \"Eikö se saapuisikaan kohtaukseemme?\"\n\n\"Ole huoleti\", vastasi Barbicane. \"Meidän tuleva kotipallosemme on \npaikallaan, mutta sitä ei voi nähdä tältä taholta. Avatkaamme toinen \nsivuikkuna.\"\n\nJuuri kun Barbicane oli lähtemässä valoreiän luota paljastaakseen \nvastakkaisella puolella olevan, kiintyi hänen huomionsa heitä \nlähenevään kirkkaaseen esineeseen. Se oli tavattoman iso kiekko, jonka \nvaltavia mittasuhteita ei voinut arvioida. Sen maata kohti käännetty \npuolisko oli kirkkaasti valaistu. Sitä olisi voinut sanoa pieneksi \nkuuksi, joka heijasti suuren valon. Se liikkui ihmeellisen nopeasti ja \nnäkyi kiertävän maan ympäri rataa pitkin, joka leikkasi ammuksen uraa. \nTämän liikkuvan kappaleen vauhtia täydensi pyöriminen oman akselin \nympäri. Se käyttäytyi siis niinkuin kaikki avaruuteen heitetyt \ntaivaankappaleet.\n\n\"Häh\", huudahti Michel Ardan, \"mikä tuo on? Toinen ammus?\"\n\nBarbicane ei vastannut. Tuon tavattoman möhkäleen ilmestyminen \nihmetytti ja säikähdytti häntä. Yhteentörmäys oli mahdollinen, jolla \nolisi surkeat seuraukset: joko ammus luiskahtaisi radaltaan tai törmäys \nlopettaisi siltä vauhdin ja syöksisi sen maata kohti, jopa se voisi \nvastustamattomasti joutua moisen pikku kiertotähden vetovoiman \nuhriksikin.\n\nPuheenjohtaja Barbicane oli nopeasti tajunnut näiden kolmen otaksuman \nseuraukset, jotka tavalla tai toisella olisivat kohtalokkaita ja \ntekisivät heidän yhteisen yrityksensä tyhjäksi. Hänen mykät toverinsa \nkatselivat avaruuden halki. Outo ilmiö suureni hirvittävästi heitä \nlähestyessään, ja jonkin näköharhan vaikutuksesta näytti siltä kuin se \nolisi syöksymässä juuri heitä kohti.\n\n\"Tuhat tulimmaista\", huudahti Michel Ardan, \"junat ajavat yhteen!\"\n\nVaistomaisesti olivat matkustajat perääntyneet. Heidän pelkonsa oli \njähmettävä, mutta sitä ei kestänyt kauan. Tuskin muutamia sekunteja. \nPieni kiertotähti kiiti monen sadan metrin päässä ammuksen ohi ja \nhävisi näkyvistä, ei niin paljoa nopeutensa vuoksi kuin siksi, että sen \nkuuhun käännetyt kasvot häipyivät äkkiä avaruuden ehdottomaan \npimeyteen.\n\n\"Onnea matkalle!\" huudahti Michel Ardan, huokaisten tyytyväisyydestä. \n\"Mitä! Eikö ääretön avaruus ole kyllin laaja, jotta pieni ammusparka \nvoisi siellä pelotta liikkua? Mutta mikäs tuo rehentelevä pallo oli, \njoka oli vähällä törmätä umpivaunuumme?\"\n\n\"Nyt sen kyllä tiedän\", vastasi Barbicane.\n\n\"Lempo soikoon, sinä tiedät kaikki!\"\n\n\"Se on vain meteori\", vastasi Barbicane, \"mutta tavattoman iso meteori, \njonka maa vetovoimallaan on kytkenyt saattolaisekseen.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\" huudahti Michel Ardan. \"Maalla on siis kaksi \nkuuta niinkuin Neptunuksella?\"\n\n\"Niin, ystäväni, vaikka sillä tavallisesti otaksutaan olevan vain yksi. \nMutta tämä toinen kuu on niin pieni ja sen vauhti niin suuri, että maan \nasukkaat eivät voi sitä erottaa. Eräiden häiriöiden nojalla muuan \nranskalainen tähtitieteilijä, nimeltä Petit, kykeni määräämään tämän \ntoisen saattolaisen olemassaolon ja laskemaan sen ominaisuudet. Hänen \nhavaintojensa mukaan tuo pienoistähti kiertää maan ympäri vain kolmessa \ntunnissa kahdessakymmenessä minuutissa, mikä on ääretön nopeus.\"\n\n\"Myöntävätkö kaikki tähtientutkijat tuon saattolaisen olemassaolon?\" \nkysyi Nicholl.\n\n\"Eivät\", vastasi Barbicane, \"mutta jos he meidän laillamme olisivat sen \nkohdanneet, eivät he enää voisi epäillä. Muuten tuo jättiläismeteori, \njoka ammukseemme törmätessään olisi saattanut meidät pahaan pulaan, \nsalliikin meidän määrätä asemamme avaruudessa.\"\n\n\"Millä tavalla?\" tiedusti Ardan.\n\n\"Siten, että sen välimatka on tunnettu ja että sen kohdatessamme olimme \ntäsmälleen kahdeksantuhannen sadanneljänkymmenen kilometrin päässä \nmaapallon pinnasta.\"\n\n\"Siis kahdentuhannen Ranskan peninkulman päässä!\" huudahti Michel \nArdan. \"Se vauhti voittaa maaksi nimitetyn kurjan pallon nopeimmatkin \npikajunat!\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", vastasi Nicholl katsoen kronometriään. \"Kello on nyt \nyksitoista, ja vasta kolmetoista minuuttia sitten lähdimme Amerikan \nmantereelta.\"\n\n\"Vain kolmetoista minuuttia?\" virkkoi Barbicane.\n\n\"Niin\", vastasi Nicholl. \"Ja jos yhdentoista kilometrin alkunopeus \nolisi pysyväinen, kiitäisimme noin neljäkymmentätuhatta kilometriä \ntunnissa!\"\n\n\"Kaikki tuo on oivallista, hyvät ystävät\", virkkoi puheenjohtaja; \n\"mutta yhä on ratkaisematta se kysymys, miksi emme kuulleet kolumbiadin \npamausta.\"\n\nVastauksen puutteessa pysähtyi keskustelu, ja mietteissään puuhasi \nBarbicane toisen sivureiän suojuksen siirtämisessä. Se onnistui \nhäneltä, ja paljastetusta ruudusta tulvivat kuun säteet täyttivät \nammuksen sisustan kirkkaalla valolla. Säästäväisenä miehenä Nicholl \nsammutti kaasun, joka kävi tarpeettomaksi ja jonka hohde sitäpaitsi \nhäiritsi avaruuden tutkimista.\n\nKuun kiekko loisti silloin verrattoman puhtaana. Sen säteet, joita öi \nmaapallon sumuinen ilmakehä enää seulonut, lävistivät täydellisinä \nruudun ja loivat ammuksen sisustan ilmaan hopeista heijastusta. \nTaivaankannen musta verho teki todellakin kuun kirkkauden \nkaksinkertaiseksi, sillä tässä eetterin tyhjyydessä, jossa valo ei \nhajaantunut, se ei himmentänyt läheisiä tähtiä. Täten nähtynä taivas \ntarjosi ihan uuden näytelmän, jota ihmissilmä ei ollut voinut aavistaa.\n\nHelppo on käsittää, kuinka hartaasti nämä uskalikot katselivat yön \ntähteä, matkansa äärimmäistä päämäärää. Kiertoliikkeessään maan \nsaattolainen lähestyi huomaamattomasti taivaannapaa -- matemaattista \npistettä, jonka se saavuttaisi noin neljä vuorokautta myöhemmin. Sen \nvuoret tai tasangot eivät näkyneet heidän silmiinsä selväpiirteisemmin \nkuin jos he olisivat niitä katselleet miltä kohdalta maasta tahansa; \nmutta tyhjyyden läpi kuulsi sen valo verrattoman voimakkaana. Sen kehrä \nloisti kuin platinakuvastin. Maata, joka pakeni heidän altaan, eivät \nmatkustajat enää muistelleetkaan.\n\nKapteeni Nicholl oli ensimmäinen, joka kiinnitti jälleen huomion \nhävinneeseen palloon.\n\n\"Niin\", vastasi Michel Ardan, \"älkäämme olko sille kiittämättömiä. \nJättäessämme maamme kohdistukoot viimeiset katseemme siihen. Minä \ntahdon nähdä maan vielä kerran ennenkuin se kokonaan haihtuu \nsilmistämme!\"\n\nTyydyttääkseen toverinsa toivomuksen Barbicane ryhtyi paljastamaan \nammuksen pohjaikkunaa, josta saattoi suoraan tähystellä maata. Liikkuva \nlattiakehrä, joka oli lähtöhetkellä työntynyt pohjaan asti, \nhajoitettiin palasiksi, mikä ei käynyt ihan vaivattomasti, ja ne \nasetettiin huolellisesti seiniä vasten, koska niitä tarpeen tullen \nvoitaisiin vielä käyttää. Silloin ilmestyi pyöreä, puolen metrin \nlevyinen, ammuksen alaosaan tehty ikkuna. Ruutu oli viidentoista \nsenttimetrin paksuinen ja vaskikiskoilla vahvistettu. Alla oli \nvaarnoilla kiinnitetty aluminilevy. Kun ruuvit oli kierretty auki ja \nvaarnat irroitettu, siirtyi levy sivulle, ja sisältä voitiin nähdä \nulos.\n\nMichel Ardan oli polvistunut ruudulle. Se oli tumma, ikäänkuin \nläpikuultamaton.\n\n\"No\", huudahti hän, \"entä maa?\"\n\n\"Maa on tuolla\", virkkoi Barbicane.\n\n\"Mitä!\" sanoi Ardan. \"Tuo hieno rihmako? Tuo hopeasirppi?\"\n\n\"Juuri niin, Michel. Neljän vuorokauden kuluttua, kun on täysikuu, \njuuri sillä hetkellä, kun sinne saavumme, maa on vuorostaan 'uusi'. Se \nesiintyy meille enää vain kaarena, joka pian häviää, ja sitten se \nmuutamiksi vuorokausiksi vaipuu läpitunkemattomaan pimeyteen.\"\n\n\"Tuo on siis maa!\" toisti Michel Ardan katsellen silmät ammollaan \nsynnyintähtensä ohutta kaistaletta.\n\nBarbicanen antama selitys oli oikea. Ammuksesta katsottuna maa oli \njoutumassa viimeiseen vaiheeseensa. Se oli n.s. oktantissaan ja piirtyi \nhienona sirppinä taivaan mustalle pohjalle. Sen valo, joka \nilmakerroksen paksuuden takia oli käynyt sinertäväksi, esiintyi \nvähemmän voimakkaana kuin kasvavan kuun. Mutta tuo sirppi oli \nmittasuhteiltaan ikäänkuin ääretön kaari pingoitettuna taivaankannen \nyli. Muutamat kirkkaasti valaistut kohdat, varsinkin sen ontevassa \nosassa, ilmaisivat korkeiden vuorien kohtia; mutta ne katosivat \ntoisinaan paksujen täplien alle, jollaisia ei koskaan nähdä kuun \nkehrällä. Nämä olivat maapallon ympärille sijoittuneita pilvirenkaita.\n\nErään luonnollisen ilmiön vaikutuksesta, samanlaisen, joka esiintyy \nkuussa sen ollessa oktanteissaan, voitiin sittenkin erottaa koko \nmaapallon ääriviivat. Sen kehrä esiintyi kyllin näkyvästi harmahtavassa \nvärityksessä, joskin se oli heikompi kuin samanlainen vaalea väritys \nkuussa. Ja tämän heikomman vivahduksen syy on helposti käsitettävissä. \nKun tuollainen heijastus tapahtuu kuussa, johtuu se niistä \nauringonsäteistä, joita maa heijastaa saattolaiseensa. Mutta tässä se \npäinvastoin johtui kuun maahan heijastamista auringonsäteistä. Ja maan \nvalo on noin kolmetoista kertaa voimakkaampi kuin kuun, mihin on syynä \nnäiden kahden taivaankappaleen koon erilaisuus. Senpä vuoksi tuossa \nvaloilmiössä maapallon himmeä osa piirtyy vähemmän selvästi kuin \nvastaava osa kuun kehrää, sillä ilmiön voimakkuus on suhteessa \nmolempien tähtien valaistuskykyyn. Vielä on lisättävä, että maan sirppi \nnäkyi muodostavan pitkulaisemman kaaren kuin kiekon kehrä. Se oli \npelkästään säteilystä johtuva ilmiö.\n\nMatkustajien yrittäessä tähystää avaruuden synkän pimeyden läpi \nleimahti kimppu säteileviä lentotähtiä heidän silmiensä edessä. \nSadoittain ilmakehän kosketuksesta syttyneitä meteoreja nähtiin \nkirkastamassa pimentoa valoviiruillaan, ja niiden tulista kävi kiekon \nvaalea osa kirjavaksi. Tällöin maa oli ratansa sillä kohdalla, joka on \nlähinnä aurinkoa, ja joulukuu on niin otollinen näiden lentotähtien \nilmaantumiselle, että tähtitieteilijät ovat laskeneet niitä jopa \nkaksikymmentäneljätuhatta tunnissa. Mutta halveksien tieteellisiä \npäätelmiä Michel Ardan uskoi mieluummin, että maapallo oli virittänyt \nkirkkaimmat ilotulituksensa kolmen lapsensa lähdön kunniaksi.\n\nSiinä olikin kaikki, mitä he tuosta pimentoon vaipuneesta pallosta \nnäkivät -- aurinkokunnan vähäpätöisestä tähdestä, joka suurille \nkiertotähdille nousee ja laskee pelkkänä aamu- tai iltatähtenä. Melkein \nerottamattomana avaruudessa tuo pallo, jolle he olivat jättäneet kaiken \nrakkaimpansa, häämötti enää vain haihtuvana kaarena.\n\nMitään virkkamatta, mutta sydämessään yhtyneinä nämä kolme ystävystä \ntarkkailivat yhä, ammuksen edetessä tasaisesti vähenevällä vauhdilla. \nSitten herpaisi heidän aivonsa vastustamaton uneliaisuus. Oliko se \nruumiin ja sielun väsymystä. Epäilemättä, sillä viimeisten maan päällä \nvietettyjen äärimmäisen kiihottavien tuntien jälkeen täytyi \nvastavaikutuksen tulla väkisinkin.\n\n\"No niin\", virkkoi Michel, \"koska täytyy nukkua, niin nukkukaamme.\"\n\nJa ojentuen vuoteilleen vaipuivat kaikki kolme pian sikeään uneen.\n\nMulta he eivät olleet nukkuneet neljännestuntiakaan, kun Barbicane \nnousi äkkiä ja herättäen toverinsa huusi:\n\n\"Nyt se on minulle selvinnyt!\"\n\n\"Mikä on selvinnyt?\" kysyi Michel Ardan hypähtäen makuusijaltaan.\n\n\"Syy, miksi emme kuulleet kolumbiadin pamausta.\"\n\n\"Ja se on...?\" kysäisi Nicholl.\n\n\"Se, että ammuksemme kiiti nopeammin kuin ääni!\"\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nAsettuminen\n\n\nSittenkun tämä omituinen, mutta kylläkin täsmällinen selitys\noli annettu, olivat ystävykset jälleen vaipuneet syvään uneen.\nMissä he olisivatkaan nukkuakseen löytäneet tyynemmän paikan, \nrauhallisemman loukon? Maan päällä tuntevat kaupunkien talot, maaseudun \ntalonpoikaismökitkin kaikki maankuoreen sattuvat kolaukset. Merellä \ntaas aaltojen heittelemä laiva on pelkkää sysäystä ja liikettä. \nIlmapallokin heiluu lakkaamatta tiiviimpien ja harvempien kerrostumien \nvaiheilla. Ainoastaan tämä ammus, joka kiiti ehdottomassa tyhjyydessä, \nehdottoman äänettömyyden keskellä, tarjosi vierailleen täydellistä \nlepoa.\n\nJa kenties olisikin näiden seikkailunhaluisten matkustajien uni \nmääräämättömästi jatkunut, ellei odottamaton melu olisi heitä \nherättänyt kello seitsemän tienoissa aamulla joulukuun toisena päivänä, \nkahdeksan tuntia heidän lähtönsä jälkeen.\n\nTuo melu oli hyvin tavallista haukuntaa. \"Koirat! Nehän ne ovat!\" \nhuudahti Michel Ardan, nousten heti.\n\n\"Niiden on nälkä\", sanoi Nicholl.\n\n\"Hitto vieköön\", vastasi Michel, \"ne olimmekin unohtaneet!\"\n\n\"Missä ne ovat?\" kysyi Barbicane.\n\nEtsittiin, ja toinen näistä eläimistä löydettiin sohvan alle \nlyyhistyneenä. Se oli kauhuissaan, alkusysäyksen turruttamana, pysynyt \ntuossa nurkassaan, kunnes ääni palautui sille näläntunteen mukana.\n\nSe oli herttainen Diana, perin nolon näköinen vielä; nyt se kömpi \nlymypaikastaan, vaikkei houkuttelematta. Mutta Michel Ardan rohkaisi \nsitä mitä mairittelevimmin sanoin.\n\n\"No, Diana\", puheli hän, \"tule, tyttöseni, sinä, jonka kohtalo \npiirretään metsästystaidon aikakirjoihin! Sinusta, jonka pakanat \nolisivat antaneet Anubis-jumalan toveriksi ja kristityt ystäväksi \npyhälle Rochille; sinusta, joka kelpasit vaskesta valettavaksi tuonelan \nhallitsijalle niinkuin se hauva, jonka Jupiter luovutti suudelman \nhinnaksi kauniille Europalle; sinusta, jonka maine saattaa varjoon \nMontargisin ja St. Bernhardin sankarit; sinusta, joka kiidät \nkiertotähtien välistä avaruutta, tulee ehkä kuun koirien Eeva! Sinäpä \nsiellä ylhäällä toteuttanet Toussenellin sanat: 'Alussa Jumala loi \nihmisen ja havaitessaan hänet perin heikoksi antoi hänelle koiran.' No, \nDiana, tulehan tänne!\"\n\nTehosiko imartelu Dianaan vai ei, mutta se lähestyi vähitellen, \nvoihkien ja uikuttaen.\n\n\"Hyvä\", virkkoi Barbicane, \"Eevan kyllä näen, mutta missä on Aatami?\"\n\n\"Aatami\", vastasi Michel, \"Aatami ei voi olla kaukana! Se on tuolla \njossakin. Täytyy kutsua. Satellite, tänne, Satellite!\"\n\nMutta Satellite ei näyttäytynyt. Diana voihki yhä. Todettiin kuitenkin, \nettei se ollut lainkaan loukkaantunut, ja sille syötettiin maukas \npiiras, joka sai sen lopettamaan voivotuksensa.\n\nMutta Satellitea ei näkynyt löytyvän mistään. Täytyi etsiä kauan \nennenkuin se keksittiin eräästä ammuksen ylimmäisistä komeroista, jonne \njokseenkin selittämätön vastasysäys oli sen sinkauttanut. Pahoin \nruhjoutunut eläinparka oli kurjassa tilassa.\n\n\"Peijakas!\" huudahti Michel, \"koirarotumme siirtäminen kuuhun näyttää \nuhatulta!\"\n\nOnneton eläin kiskottiin varovaisesti alas. Sen pää oli survaissut \nkattoholviin, ja epätietoiselta näytti, toipuisiko se niin vakavasta \niskusta. Se laskettiin kuitenkin mukavasti patjalle pitkäkseen, missä \nse päästi huokauksen rinnastaan.\n\n\"Me hoivaamme sinua\", virkkoi Michel. \"Me olemme vastuussa sinun \nhengestäsi. Mieluummin menettäisin käsivarren kuin soisin\nSatellite-parkani menettävän käpälääkään!\"\n\nNäin sanoen hän tarjosi muutamia kulauksia vettä haavoittuneelle, joka \nnielaisi ne ahnaasti. Kun nämä hoivailut oli suoritettu, tähystelivät \nmatkustajat tarkkaavaisesti maata ja kuuta. Maa ei enää näkynyt kuin \nvaaleana kiekkona, joka päättyi eilistä pienempään sirppiin; mutta sen \nkoko oli vielä tavattoman suuri verrattuna kuuhun, joka yhä enemmän \nläheni täydellistä ympyrää.\n\n\"Lempo vieköön!\" huudahti tällöin Michel Ardan. \"Olen todella \npahoillani, ettemme lähteneet hetkellä, jona maa oli 'täysi', toisin \nsanoen silloin kun pallomme oli vastatusten auringon kanssa.\"\n\n\"Miksi niin?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Siksi, että silloin olisimme nähneet mantereemme ja meremme uudessa \nvalossa, edelliset auringonsäteiden heijastuksesta loistavina ja \njälkimmäiset sitä tummempina eli sellaisina kuin ne kuvataan eräillä \nmaailmankartoilla. Olisin halunnut nähdä ne maannavat, joita ihmiskatse \nei ole vielä koskaan kohdannut!\"\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Barbicane, \"mutta jos maa olisi ollut 'täysi', \nolisi kuu ollut uusi ja siis näkymätön auringon säteilyssä. Ja onhan \nmeille parempi nähdä päämäärämme kuin lähtökohtamme.\"\n\n\"Olette oikeassa, Barbicane\", vastasi kapteeni Nicholl, \"ja sitäpaitsi \nmeillä on kuuhun päästyämme sen pitkien öiden aikana tilaisuutta mielin \nmäärin katsella sitä palloa, jolla meidän kaltaisemme kuhisevat.\"\n\n\"Meidänkö kaltaisemme!\" huudahti Michel Ardan. \"Eiväthän he enää ole \nparemmin meidän kaltaisiamme kuin kuun asukkaat. Me olemme uudessa \nmaailmassa, jonka ainoat asukkaat olemme me -- ammuksessamme! Minä olen \nBarbicanen kaltainen ja Barbicane on Nichollin kaltainen. Meitä \nulompana, pommimme ulkopuolella loppuu ihmiskunta, ja me olemme tämän \npienoismaailman ainoana väestönä siihen hetkeen asti, kun meistä tulee \npelkkiä kuulaisia.\"\n\n\"Noin kahdeksankymmenenkahdeksan tunnin päästä\", huomautti kapteeni.\n\n\"Mikä merkitsee...?\" kysäisi Michel Ardan.\n\n\"Että kello on puoli yhdeksän\", vastasi Nicholl. \"Jaha\", virkkoi nyt \nMichel Ardan. \"No, sitten lienee tuiki mahdotonta selittää, miksi emme \nheti söisi aamiaista.\"\n\nUuden taivaankappaleen asukkaat eivät tosiaan voineet elää siellä \nsyömättä, ja heidän vatsansa tunsivat tällä kertaa nälän tinkimättömät \nlait. Ranskalaisena Michel Ardan julistautui pääkokiksi, jossa \ntärkeässä toimessa hänelle ei ilmaantunut kilpailijoita. Kaasu antoi \nriittävästi lämpöä keittotarkoituksiin, ja muonalaatikko tarjosi \ntarpeelliset ainekset näihin ensimmäisiin kemuihin.\n\nAamiainen alkoi kolmella kupillisella oivallista lihalientä,\njoka oli saatu liuentamalla kuumassa vedessä Liebigin arvokkaita, \nPampas-tasankojen märehtijäin parhaista paloista valmistettuja \nkuutioita. Häränlientä seurasi muutama viipale hydraulisessa painimessa \npuristettua pihviä, jotka olivat niin mureita ja mehukkaita kuin \nolisivat juuri lähteneet Pariisin \"Englantilaisen kahvilan\" keittiöstä. \nVäittipä Michel, jolla oli mielikuvitusta, että ne olivat \n\"verekkäitäkin.\"\n\nLiharuuan jälkeen tuli vihannessäilykkeitä, jotka saman herttaisen \nMichelin sanojen mukaan olivat tuoreempia kuin suoraan luonnosta \nsaadut, ja sitten nautittiin muutama kupillinen teetä amerikkalaisten \nvoileipien kera.\n\nJa aterian arvokkaaksi lopuksi Ardan kaivoi esille hienon pullollisen \nBurgundin viiniä, joka \"sattumalta\" oli eväiden joukossa. Nämä kolme \nystävystä joivat maan ja sen saattolaisen yhtymisen kunniaksi.\n\nJa ikäänkuin tämä hehkuva Burgundin rinteiden rypäleistä puristettu \nviini ei olisi riittänyt, tahtoi aurinkokin sekaantua peliin. Ammus \npoistui tällä hetkellä maapallon heittämästä varjokeilasta, ja \nloistavan taivaankappaleen säteet osuivat suoraan kuulan alempaan \nkehrään sen kulman vuoksi, jonka kuun rata tekee maan radan kanssa. \n\n\"Aurinko!\" huudahti Michel.\n\n\"Niin juuri\", vastasi Barbicane. \"Sitä minä odotinkin.\"\n\n\"Mutta\", virkkoi Michel, \"eikö maan avaruuteen heittämä varjokeila \nulotu kuun toiselle puolelle?\"\n\n\"Paljoa kauemmaksi kuuta, jollei oteta lukuun ilmakehän taittumista\", \nselitti Barbicane. \"Mutta kuun ollessa verhottuna tuohon varjoon nämä \nkolme taivaankappaletta, aurinko, kuu ja maa, ovat suorassa viivassa. \nSilloin solmut sattuvat yhteen täysikuun vaiheiden kanssa ja saadaan \npimennys. Jos olisimme lähteneet kuunpimennyksen aikana, olisi koko \nmatkamme tapahtunut pimeässä, mikä olisi ollut ikävää.\"\n\n\"Minkätähdes?\"\n\n\"Sentähden, että avaruudessa liikkuessammekin ammuksemme kerää auringon \nsäteistä valoa ja lämpöä. Siis säästyy kaasua, mikä on joka suhteessa \narvokas säästö.\"\n\nNäiden säteiden alaisena, joiden lämpömäärää ja kirkkautta ei mikään \nilmakehä vaimentanut, ammus tosiaan kuumeni ja pysyi valoisana, \nikäänkuin olisi tullut talvesta kesään. Kuu ylhäältä ja aurinko \nalhaalta valelivat sitä tuliensa hehkulla.\n\n\"Täällä on hyvä olla\", virkkoi Nicholl.\n\n\"Sen kyllä uskon!\" huudahti Michel Ardan. \"Jos meillä olisi hiukankin \nlehtimultaa levitettynä aluminitähtemme pohjalle, niin voisimme \nkasvattaa vihreitä herneitä yhdessä vuorokaudessa. Minä pelkään vain, \nettä seinät alkavat sulaa.\"\n\n\"Ole huoleti, arvoisa ystäväni\", vastasi Barbicane. \"Ilmakerroksissa \nliitäessään ammus on kestänyt paljon korkeampaa lämpömäärää. Enpä \nihmettelisi, vaikka se olisi katselijoista Floridassa näyttänyt \npalavalta meteorilta.\"\n\n\"Silloinhan J.T. Mastonin täytyy luulla, että olemme paistuneet!\"\n\n\"Minua ihmetyttää\", vastasi Barbicane, \"ettei meidän niin käynytkin. Se \noli vaara, jota emme olleet ajatelleet.\"\n\n\"Kyllä minä sitä pelkäsin\", myönsi Nicholl koruttomasti.\n\n\"Etkä maininnut siitä meille mitään, oivallinen kapteeni!\" huudahti \nMichel Ardan puristaen toverinsa kättä.\n\nTällä välin Barbicane järjesteli oloaan ammuksessa ikäänkuin ei aikoisi \nsieltä koskaan lähteä. Muistamme, että avaruuden kulkuväline oli \npohjaltaan viidenkymmenenneljän neliöjalan laajuinen. Kahtatoista \njalkaa korkeana holvinsa lakeen, taitavasti järjesteltynä sisustaltaan \nja verraten tilavana, kun matkalla tarvittavat kojeet ja kapineet \nolivat kukin määrätyllä paikallaan, se tarjosi kolmelle asukilleen \njonkin verran liikkumismahdollisuutta. Pohjaan sovitettu paksu lasi \nsaattoi särkymättä kestää melkoisen painon. Ja Barbicane tovereineen \nkävelikin sen pinnalla kuin tukevalla lattialla; mutta aurinko, jonka \nsäteet osuivat siihen suoraan, valaisten alhaalta päin ammuksen \nsisustaa, loi siihen kummallisia värivivahteita.\n\nEnsin tutkittiin vesi- ja muonalaatikoiden tilaa. Nämä säiliöt eivät \nolleet mitenkään vioittuneet, mikä oli niiden toimenpiteiden ansio, \njoihin oli sysäyksen vaimentamiseksi ryhdytty. Ruokatarpeita oli \nyllinkyllin kolmelle matkustajallemme kokonaiseksi vuodeksi. Barbicane \noli tahtonut olla valmis sen varalta, että ammus saapuisi perin karulle \nseudulle kuussa. Vettä taas ja paloviinaa, jota oli viidenkymmenen \ngallonan varasto, riitti ainoastaan kahdeksi kuukaudeksi. Mutta \nviimeisten tähtitieteellisten havaintojen mukaan kuussa oli matala, \ntiivis ja paksu ilmakerros ainakin syvissä laaksoissa, eikä sellaisilta \npaikoilta voinut puuttua jokia ja lähteitä. Matkalla ja ensimmäisen \nvuoden aikana kuussa he eivät siis joutuisi kärsimään nälkää tai \njanoakaan.\n\nMutta vielä oli katsottava, kuinka ilma riittäisi ammuksen sisällä. \nSiinäkin suhteessa oli täysi varmuus. Reisetin ja Regnautin koje\nhapen valmistamista varten oli kahdeksi kuukaudeksi varustettu \nkaliumkloraatilla. Se kulutti tietenkin jonkin verran kaasua, sillä sen \ntäytyi pysyttää aineksensa neljänsadan asteen yläpuolella. Mutta \nsiinäkin suhteessa kaikki oli kunnossa. Koje tarvitsi sitäpaitsi vain \nvähäisen silmälläpitoa. Se toimi automaattisesti. Tässä korkeassa \nkuumuudessa kaliumkloraatti muuttuen kaliumkloridiksi eritti kaiken \nhappensa. Ja mitä sitten kahdeksantoista naulaa kaliumkloraattia antoi? \nNe seitsemän naulaa happea, jotka ammuksen asukkaat päivittäin \nhengitykseensä tarvitsivat.\n\nMutta se ei riittänyt, että uudistettiin kulutettu happi; täytyi \nmyöskin poistaa uloshengityksen synnyttämä hiilihappo. Ja nyt oli \nammuksen ilma kahdentoista viime tunnin aikana kyllästetty tällä \nturmiollisella, hengenvaarallisella kaasulla, jota syntyy ainesten \npalamisesta sisäänhengitetyssä hapessa. Nicholl käsitti, minkälaiseksi \nilma oli muuttunut nähdessään Dianan huohottavan tuskallisesti. \nHiilihappo kasaantui todellakin -- samanlaisen ilmiön vaikutuksesta, \njoka syntyy kuuluisassa Koiraluolassa -- raskautensa vuoksi ammuksen \npohjaa kohti. Diana-paran, jonka pää oli alaspäin, täytyi siis kärsiä \ntästä kaasusta aikaisemmin kuin sen isäntien. Mutta kapteeni Nicholl \nriensi korjaamaan tätä epäkohtaa. Hän sijoitti ammuksen pohjalle useita \nkalilipeää sisältäviä astioita, ravistellen niitä jonkun aikaa, ja tämä \nhiilihappoon perin ahneesti yhtyvä aine imi sen täydellisesti itseensä \nja puhdisti ilman ammuksen sisässä.\n\nSitten ryhdyttiin kojeiden tarkastamiseen. Lämpömittarit ja \nilmapuntarit olivat kestäneet, paitsi minimi-lämpömittaria, jonka lasi \noli särkynyt. Oivallinen metalli-ilmapuntari otettiin vanulla \nsisustetusta kotelostaan ja ripustettiin seinälle. Tietenkin vaikutti \nsiihen vain ammuksen sisällä oleva ilmanpaine, jonka se osoitti. Mutta \nse osoitti myöskin siinä olevan kosteuden. Tällä hetkellä sen neula \nheilahteli 735 ja 760 millimetrin välillä. Se merkitsi \"kaunista \nilmaa.\"\n\nBarbicane oli ottanut mukaan myöskin useita kompasseja, jotka \nhavaittiin ehjiksi. Käsitämme, että niiden neulat näissä olosuhteissa \nolivat järkkyneitä, toisin sanoen, niiden suunta epävakainen. Eihän \nnäin kaukana, kuin ammus oli maasta, tämän magneettinen napa voinut \nniihin tuntuvasti vaikuttaa. Mutta kuun pinnalle tuotuina nämä \nkompassit saattoivat siellä ilmoittaa erikoisia ilmiöitä. Joka \ntapauksessa oli mielenkiintoista todeta, oliko maan saattolainen \nemotähtensä tavalla magneettisen vaikutuksen alainen.\n\nKorkeusmittari kuun vuorien korkeuden mittaamiseksi, sekstantti \nauringon aseman määräämistä varten, teodoliitti, maanmittarien koje, \njolla määrätään kulmat pinta-aloja mitattaessa, kiikarit, jotka \nepäilemättä olisivat hyvin hyödyllisiä kuuta lähestyttäessä --- kaikki \nnämä kojeet tarkastettiin huolellisesti ja havaittiin säilyneiksi \nhyvässä kunnossa alkusysäyksen tuimuudesta huolimatta.\n\nMitä taas tuli työkaluihin: hakkuihin, lapioihin ja muihin, jotka \nNicholl oli erikoisesti valinnut, ja erilaisia siemeniä sisältäviin \npusseihin ja pensaisiin, joilla Michel Ardan aikoi siirtää maan \nkasvullisuutta kuun saroille, olivat ne paikoillaan ammuksen ylimmissä \nlokeroissa. Siellä oli eräänlainen ullakko, jonne avokätinen \nranskalainen oli kerännyt kaikenlaista tavaraa. Mitä siellä oli, sitä \nei oikein tiedetty, eikä hilpeä mies sitä selostellutkaan. Silloin \ntällöin hän nousi seiniin kiinnitettyjä sinkilöitä pitkin tähän \nvarastoon asti, jonka hän oli ottanut valvontansa alaiseksi. Siellä hän \npuuhasi jotakin ja pisti väliin kätensä muutamiin salaperäisiin \nlaatikkoihin, laulellen mahdollisimman virheellisesti vanhoja \nranskalaisia sävelmiä, jotka virkistivät mieltä.\n\nBarbicane huomasi ilokseen, että raketit ja muut tulitustarpeet eivät \nolleet vahingoittuneet. Näiden voimakkaasti panostettujen kapineiden \ntehtävänä oli vaimentaa ammuksen vauhtia sittenkun se, puolueettoman \nalueen läpi kuljettuaan, kuun vetovoiman vaikutuksesta putoaisi sen \npinnalle. Putoaminen olisi muuten kuusi kertaa hitaampaa kuin maan \nilmapiirissä, johtuen näiden taivaankappaleiden erilaisesta koosta.\n\nTarkastus päättyi siis yleiseksi tyytyväisyydeksi. Sitten jokainen \npalasi tarkkaamaan avaruutta sivuikkunoista ja alaruudusta.\n\nSama näytelmä. Koko taivaan avaruus oli täpötäynnä tähtiä, niin puhtaan \nkirkkaita, että tähtitieteilijä olisi siitä ihan hullaantunut. Tuolla \noli aurinko kuin palavan pätsin suu häikäisevänä sädekehättömänä \nkiekkona, leimuten taivaan mustalla pohjalla. Toiselta puolelta \nheijasti kuu sen valoa ja näytti liikkumattomalta tähtimaailman \nkeskellä. Sitten nähtiin vielä varsin vahva pilkku, jota sentään \nreunusti heikko hopearihma ja joka ikäänkuin puhkaisi taivaan \navaruuden: se oli maa. Siellä täällä oli tähtisumuröykkiöitä, ikäänkuin \nsuuria tähtimaailman lumihahtuvia, ja taivaannavasta alimpaan kohtaan \nulottui epämääräinen auteremainen rengas tähtitomua -- se linnunrata, \njossa aurinko on vain neljännen luokan tähtenä.\n\nTarkkaajat eivät voineet kääntää pois katsettaan tästä niin uudesta \nnäytelmästä, josta ei mikään kuvaus voisi antaa oikeaa käsitystä. Mitä \nmietteitä se heille vihjaisikaan! Mitä outoja liikutuksia se heidän \nsielussaan herättikään! Barbicane tahtoi aloittaa kertomuksen \nmatkastaan näiden vaikutelmien lumoissa ja merkitsi muistiin tunti \ntunnilta kaikki tapahtumat, jotka kuuluivat hänen yrityksensä alkuun. \nHän kirjoitti rauhallisesti isolla kulmikkaalla käsialallaan ja jonkin \nverran liikemiehen tapaan.\n\nTällä välin Nicholl tarkisti taivaankappaleiden ratoja koskevia kaavoja \nja käsitteli numeroita erinomaisen taitavasti. Michel Ardan haasteli \nmilloin Barbicanelle, joka ei hänelle mitään vastannut, milloin \nNichollille, joka ei häntä kuunnellut, tai Dianalle, joka ei hänen \nteorioistaan mitään ymmärtänyt, ja lopuksi itsekseen, kysyen ja \nvastaten, hyörien ja pyörien, milloin huolehtien tuhansista \npikkuseikoista, milloin kumartuen alaruutua vasten, milloin kavuten \nammuksen lakeen ja aina hyräillen. Tässä pienoismaailmassa hän edusti \nranskalaista eloisuutta ja puheliaisuutta, ja meidän täytyy uskoa, että \nhän edusti niitä arvokkaasti.\n\nPäivä tai pikemminkin se kahdentoista tunnin aika, joka merkitsee \npäivää maapallon pinnalla, päättyi oivallisesti valmistettuun \nillalliseen. Mitään sellaista ei ollut tapahtunut, mikä olisi \njärkyttänyt matkustajiemme luottamusta. Ja niinpä he toiveikkaina, jopa \nvarmoina menestyksestään laskeutuivat rauhallisesti nukkumaan sillä \nvälin kun ammus tasaisesti vähenevällä vauhdilla liiteli taivaan \nreittejä pitkin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nHiukan algebraa\n\n\nYö kului ilman mitään erikoista. Oikeastaan sana \"yö\" on tässä \nsopimaton. Ammuksen asento ei muuttunut aurinkoon nähden. \nTähtitieteellisesti puhuen oli sen alaosassa päivä, mutta yläosassa yö. \nKun tässä kertomuksessa siis käytetään noita kahta sanaa, tarkoitetaan \nniillä aikamäärää maisen auringonnousun ja -laskun välillä.\n\nMatkustajien uni oli sitä rauhallisempi, kun ammus äärettömästä \nnopeudestaan huolimatta tuntui olevan alallaan. Mikään liikahdus ei \nilmaissut sen kulkua avaruuden läpi. Olkoonpa vauhti kuinka nopea \ntahansa, ei se voi tuntua elimistössä, kun se tapahtuu ilmatyhjässä \npaikassa tai kun ilma seuraa kiitävän esineen mukana. Kuka maapallon \nasukas huomaa sen vauhtia, joka kuitenkin kiidättää häntä \nyhdeksänkymmentätuhatta kilometriä tunnissa? Liikettä ei näissä oloissa \nhavaita enempää kuin lepoakaan.\n\nJokainen lepäävä esine pysyy alallaan, jollei mikään vieras voima sitä \nsiirrä. Jos se on liikkeessä, ei se pysähdy, ellei jokin este ehkäise \nsen liikuntoa. Tämä yksitoikkoisuus, jonka mukaan kukin tila, joko \nliike tai lepo, kestää sinänsä, ellei sitä häiritä, on fysiikassa \nsaanut jatkuvaisuuden nimen.\n\nAmmuksen sisään suljettuina saattoivat siis Barbicane ja hänen \ntoverinsa luulla olevansa ehdottoman liikkumattomuuden tilassa. \nVaikutus olisi muuten ollut sama, jos he olisivat asettuneet sen \nulkopuolelle. Jollei kuu heidän yläpuolellaan olisi suurentunut ja maa \nheidän alapuolellaan pienentynyt, olisivat he voineet vannoa kelluvansa \nyhä samassa paikassa.\n\nTänä aamuna, joulukuun 3. päivänä, heidät herätti iloinen, mutta \nodottamaton ääni. Metallivaunun sisässä kajahti kukonlaulu.\n\nMichel Ardan, joka oli ensimmäisenä jalkeilla, kiipesi ammuksen \nhuippuun asti ja sulki siellä osittain avoimen laatikon.\n\n\"Ole vaiti!\" kuiskasi hän. -- Tuo eläin tärvelee suunnitelmani!\n\nTällä välin olivat Nicholl ja Barbicane heränneet.\n\n\"Kukkoko?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Ehei, hyvät ystävät\", vastasi Michel vilkkaasti, \"minä vain halusin \nherättää teidät tuolla maalaissäveleellä.\"\n\nNäin sanoen hän kajautti niin komean kukonlaulun, että siitä olisi \nkanasuvun korskeinkin kiekuja voinut ylpeillä.\n\nAmerikkalaiset eivät voineet pidättää nauruaan.\n\n\"Kaunis taito\", virkkoi Nicholl, katsellen toveriaan epäluuloisesti.\n\n\"Niin\", vastasi Michel, \"kotimaassani tavallinen pila. Perin \ngallialaista. Tällä lailla matkitaan kukon kiekunaa parhaimmissakin \npiireissä.\"\n\nSitten hän muuttaen puheenaihetta virkkoi:\n\n\"Tiedätkö, Barbicane, mitä olen kaiken yötä ajatellut?\"\n\n\"En\", vastasi puheenjohtaja.\n\n\"Ystäviämme Cambridgessa. Olethan jo huomannut, että minä olen \nherttaisen tyhmä matematiikassa. Minun on siis mahdotonta käsittää, \nmillä keinoin nuo tähtitornin oppineet ovat voineet laskea ammuksen \ntarvitseman alkuvauhdin, jotta se voisi saapua kuuhun.\"\n\n\"Tarkoitat\", vastasi Barbicane, \"saapuakseen sille puolueettomalle \nkohdalle, jossa maan ja kuun vetovoima on yhtäsuuri, koska siltä \nkohdalta lähtien, jonne on noin yhdeksän kymmenesosaa koko matkastamme, \nammus putoaa kuuhun pelkällä omalla painollaan.\"\n\n\"Olkoonpa niin\", vastasi Michel, \"mutta sittenkin, kuinka he ovat \nosanneet laskea alkunopeuden?\"\n\n\"Mikään ei ole helpompaa\", vastasi Barbicane.\n\n\"Olisitko sinäkin osannut suorittaa sen laskelman?\" kysyi Michel Ardan.\n\n\"Aivan hyvin. Nicholl ja minä olisimme sen laskun suorittaneet, jollei \ntähtitornin ilmoitus olisi meiltä säästänyt sitä vaivaa.\"\n\n\"No niin, rakas vanha Barbicane\", sanoi Michel, \"mutta minulta olisi \nsaatu leikata pää poikki jaloista alkaen, enkä sittenkään olisi kyennyt \nsitä pulmaa ratkaisemaan!\"\n\n\"Se johtuu siitä, että sinä et osaa algebraa\", huomautti Barbicane \ntyynesti.\n\n\"Ah, sellaisia te olette, te x-ien ahmijat! Luulette sanoneenne kaikki, \nkun mainitsette sanan _algebra_.\"\n\n\"Michel\", vastasi Barbicane, \"luuletko, että voi vasaratta takoa tai \nauratta kyntää?\"\n\n\"Vaikeaa kai se olisi.\"\n\n\"No niin, algebra on työkalu, niinkuin aura ja vasara, ja hyvä työkalu \nsille, joka osaa sitä käyttää.\"\n\n\"Ihanko totta?\"\n\n\"Ihan totta.\"\n\n\"Ja voisitko sinä käytellä sitä työkaluna minun nähteni?\"\n\n\"Jos se sinua huvittaa.\"\n\n\"Ja näyttää minulle, kuinka vaunumme alkunopeus määrätään?\"\n\n\"Kyllä, kunnon ystävä. Ottamalla huomioon kaikki asiaan vaikuttavat \nseikat: maan keskuksen etäisyyden kuun keskuksesta, maan säteen \npituuden, maan ainesmäärän ja kuun ainesmäärän voin tarkasti laskea, \nmikä on täytynyt olla ammuksemme alkuvauhti, ja sen teen hyvin \nyksinkertaisen kaavan avulla.\"\n\n\"Näytähän se kaava.\"\n\n\"Sinä saat sen nähdä. Mutta en piirrä sinulle käyrää, jota pitkin ammus \ntodella on kulkenut kuun ja maan välillä, kun otamme lukuun niiden \nkiertoliikkeen auringon ympäri. Ei, minä käsittelen näitä kahta tähteä \nliikkumattomina, mikä riittää meille.\"\n\n\"Minkätähden sinä ne pysähdytät?\"\n\n\"Koska muutoin täytyisi etsiä ratkaisu sille tehtävälle, jota \nnimitetään 'kolmen kappaleen probleemiksi' ja koska integraalilaskento \nei ole vielä kyllin edistynyt kyetäkseen sitä ratkaisemaan!\"\n\n\"Mitä kuulenkaan!\" huudahti Michel Ardan ilkkuvalla äänensävyllä. \n\"Matemaatikot eivät siis vielä olekaan lausuneet viimeistä sanaansa?\"\n\n\"Eivät suinkaan\", vastasi Barbicane.\n\n\"Hyvä! Ehkäpä kuun asukkaat ovat päässeet integraalilaskennossa \npitemmälle kuin te. Ja mitä se integraalilaskento on?\"\n\n\"Se on differentiaalilaskennon vastakohta\", selitti Barbicane \nvakavasti.\n\n\"Kiitoksia paljon.\"\n\n\"Toisin sanoen, se on laskutapa, joka funktioiden differentiaalien \nyhtälöistä etsii muuttuvien suureiden keskinäistä suhdetta.\"\n\n\"Tuo ainakin on selvää!\" myönsi Michel Ardan perin tyytyväisen \nnäköisenä.\n\n\"Ja nyt\", jatkoi Barbicane, \"vain palanen paperia ja kynänpätkä, niin \nennenkuin puolituntia on kulunut, lupaan löytää tarvittavan kaavan.\"\n\nSen sanottuaan hän syventyi laskutyöhön, sillä välin kun Nicholl \ntähysteli avaruutta ja heidän toverinsa huoleksi jäi suuruksen \nvalmistaminen.\n\nPuoltakaan tuntia ei ollut kulunut, kun Barbicane kohotti päänsä ja \nnäytti Michel Ardanille algebrallisilla merkeillä täytetyn sivun, jonka \nkeskellä oli seuraava yleiskaava:\n\n    1/2[v(sup2) - v0(sup2)] = [r/x - 1 + m(sup1)/m (r/d-x - r/d-r)]\n\n\"No, mitä tuo merkitsee?\" kysyi Michel.\n\n\"Se merkitsee\", vastasi Barbicane, \"että puoli kertaa sulkumerkki v \ntoiseen minus v nolla toiseen on yhtä kuin gr kertaa haka r jaettu \nx:llä minus yksi plus m yksi jaettu m:llä kertaa sulkumerkki r jaettu d \nminus x:llä minus r jaettu d minus r:llä.\"\n\n\"Hohhoh sentään\", huokasi Ardan. \"Ja sinä ymmärrät tosiaankin moista \nsotkua?\"\n\n\"Eihän mikään ole selvempää.\"\n\n\"Sepä se, pistäähän se silmään!\"\n\n\"Ikuinen nauraja!\" vastasi Barbicane. \"Sinä olet halunnut algebraa, ja \nsitä saat leukaasi asti.\"\n\n\"Mieluummin minut hirtettäköön!\"\n\n\"Tosiaan\", lausui Nicholl, joka nyt asiantuntijana myös tarkasteli \nkaavaa, \"tuo näyttää oikeaan osutulta, Barbicane. Se on elävien voimien \nyhtälön integraali, enkä epäile sitä, että se antaa meille halutun \ntuloksen.\"\n\n\"Mutta minä tahtoisin ymmärtää!\" huudahti Michel. \"Antaisin kymmenen \nvuotta Nichollin elämästä, jos tajuaisin.\"\n\n\"Kuuntele sitten\", jatkoi Barbicane. \"Puoli kertaa v toiseen minus v \nnolla toiseen on se kaava, joka osoittaa elävän voiman puolivaihteen.\"\n\n\"Hyvä, mutta tietääkö Nicholl, mitä se merkitsee?\"\n\n\"Epäilemättä, Michel\", vastasi kapteeni. \"Kaikki nuo merkit, jotka \nsinusta näyttävät kabbalistisilta, ovat mitä selvintä, tarkinta ja \nloogisinta kieltä sille, joka osaa sitä lukea.\"\n\n\"Ja sinä väität, Nicholl\", tiukkasi Michel, \"että noiden hieroglyyfien \navulla, jotka ovat käsittämättömämpiä kuin egyptiläisten ibis-linnut, \nsinä voit saada selville, mikä alkuvauhti tarvittiin ammuksellemme?\"\n\n\"Epäämättömän varmasti\", vastasi Nicholl, \"ja voinpa tämän kaavan \navulla sinulle aina sanoa senkin, mikä on nopeutemme millä kohtaa \nmatkastamme tahansa.\"\n\n\"Kunniasanallasi?\"\n\n\"Kunniasanallani.\"\n\n\"Sitten sinä kai olet yhtä visu kuin puheenjohtajammekin?\"\n\n\"Ei, Michel. Vaikeimman työn on Barbicane suorittanut. Se on sellaisen \nyhtälön laatiminen, jossa otetaan huomioon kaikki probleemin ehdot. Muu \non pelkkä aritmeettinen kysymys, jonka ratkaisemiseen tarvitaan vain \nneljän yksinkertaisen laskutavan tunteminen.\"\n\n\"Sekin on jo jotakin!\" vastasi Michel Ardan, joka ei eläessään ollut \nkyennyt laskemaan kahta summaa oikein yhteen. Hän määrittelikin \nnumeroiden käsittelyä \"kiinalaiseksi arvoitukseksi, jonka avulla voi \npäästä äärettömän erilaisiin tuloksiin.\"\n\nBarbicane vastasi kuitenkin, että Nicholl varmaan olisi asiaa \nmiettimällä tuon kaavan löytänyt.\n\n\"Sitä en tiedä\", sanoi Nicholl, \"sillä mitä enemmän sitä tutkin, sitä \nihmeellisemmän oikeaksi sen havaitsen.\"\n\n\"Kuuntelehan nyt\", virkkoi Barbicane tietämättömälle toverilleen, \"niin \nhavaitset, että kaikilla näillä kirjaimilla on merkityksensä.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", virkkoi Michel alistuvaisesti.\n\n\"Kirjain d\", jatkoi Barbicane, \"osoittaa välimatkaa maan keskipisteestä \nkuun keskipisteeseen, sillä keskuksethan pitää vetovoimaa määritellessä \nottaa lukuun.\"\n\n\"Sen minä ymmärrän.\"\n\n\"Kirjain r on maan säde.\"\n\n\"Jaha, r on säde. Myönnetään.\"\n\n\"Kirjain m on maan massa. Sen yläpuolella osoittaa m yksi kuun massaa. \nPitäähän ottaa huomioon näiden kahden luokseen vetävän kappaleen \nmassat, koska vetovoima on suhteessa massaan.\"\n\n\"Sen minä ymmärrän.\"\n\n\"Kirjain g edustaa maan vetovoiman kiihtyväisyyttä, sitä nopeutta, \njonka maahan putoava esine saa lisäksi joka sekunnissa. Onko se \nselvää?\"\n\n\"Selvää ja kirkasta kuin vuoripuron vesi.\"\n\n\"Ja x:llä taas tarkoitan sitä muuttuvaa välimatkaa, joka erottaa \nammuksen maan keskipisteestä, ja v:llä sitä nopeutta, joka ammuksella \non kullakin välimatkalla.\"\n\n\"Hyvä.\"\n\n\"Vihdoin tarkoittaa yhtälössä esiintyvä v nolla ammuksen nopeutta sen \npoistuessa ilmakehästä.\"\n\n\"Niin\", virkkoi Nicholl, \"siitä pisteestä olikin nopeus määrättävä, \nkoska jo tiedämme, että alkunopeus on tarkalleen kolme kertaa puolet \nsiitä nopeudesta, jolla ammus lähtee ilmakehästä.\"\n\n\"En ymmärrä enää!\" virkkoi Michel.\n\n\"Se on kuitenkin perin yksinkertaista\", sanoi Barbicane.\n\n\"Ei niin yksinkertaista kuin minun järkeni\", vastasi Michel.\n\n\"Se tarkoittaa, että ammuksemme maan ilmakehän rajalle tultuaan on jo \nmenettänyt kolmanneksen alkuperäisestä nopeudestaan.\"\n\n\"Niinkö paljon?\"\n\n\"Niin, ystäväni. Vain hankauksellaan ilmakerroksia vastaan. Käsität \nhyvin, että mitä nopeammin se liikkui, sitä suurempaa vastusta ilma \nsille teki.\"\n\n\"Sen minä myönnän\", vastasi Michel, \"ja ymmärränkin, vaikka nuo \nhokemasi v nolla toiseen ja x:t ja muut kalisevat päässäni kuin naulat \nsäkissä!\"\n\n\"Algebran ensimmäinen vaikutus\", vastasi Barbicane. \"Ja nyt me lopuksi \nryhdymme määräämään näiden erilaisten lausekkeiden numerotulosta, \ntoisin sanoen, niiden arvoa. Toiset niistä ovat tunnettuja, mutta \ntoiset pitää laskea.\"\n\n\"Minä otan huolehtiakseni jälkimmäisistä\", selitti Nicholl.\n\n\"Tarkatkaamme r:ää\", jatkoi Barbicane; \"r on maan säde, joka \nlähtökohdallamme, Floridan leveysasteella, on kuusi miljoonaa \nkolmesataaseitsemänkymmentätuhatta metriä, _d_ eli välimatka maan \nkeskuksesta kuun keskukseen on yhtä paljon kuin viisikymmentäkuusi maan \nsädettä eli...\"\n\nNicholl laski nopeasti.\n\n\"Eli\", täydensi hän, \"kolmesataaviisikymmentäkuusi miljoonaa \nseitsemänsataakaksikymmentätuhatta metriä kuun ollessa perigeumissaan \neli lähinnä maata.\"\n\n\"Hyvä\", virkkoi Barbicane.\n\n\"Ja nyt m yksi jaettu m:llä ilmaisee kuun ja maan massojen suhteen, \njoka on yksi kahdeksaskymmenesyhdesosa.\"\n\n\"Mainiosti\", virkkoi Michel.\n\n\"Ja g, kiihtyväisyys, tekee Floridassa yhdeksän kokonaista \nkahdeksankymmentäyksi sadasosaa. Siitä seuraa, että gr on yhtä kuin...\"\n\n\"Kuusikymmentakaksi miljoonaa neljäsataakaksikymmentäkuusituhatta \nmetriä toiseen\", lisäsi Nicholl.\n\n\"Ja mitä sitten?\" kysyi Michel Ardan.\n\n\"Nyt kun lausekkeet on muutettu numeroiksi\", vastasi Barbicane, \"ryhdyn \netsimään nopeutta v nolla eli sitä nopeutta, joka ammuksella tulee olla \nlähtiessään ilmakehästä, jotta se saavuttaisi maan ja kuun vetovoimien \ntasapainokohdan nolla-vauhdilla. Koska nopeus sillä hetkellä on \nlopussa, merkitsen sen nollan arvoiseksi, ja x, se välimatka, jonka \npäässä tuo puolueeton kohta sijaitsee, vastaa d:n eli molempien \nkeskusten välin yhdeksää kymmenesosaa.\"\n\n\"Aavistelen hämärästi, että sen täytyy niin olla\", myönsi Michel.\n\n\"Näin ollen siis x on yhtä kuin yhdeksän kymmenesosaa d:stä ja v on \nyhtä kuin nolla, joten kaavani näyttäisi tällaiselta...\"\n\nBarbicane piirsi nopeasti paperille:\n\nNicholl luki ahnain silmin.\n\n\"Niin se on, niin se on!\" huudahti hän.\n\n\"Onko se selvää?\" kysyi Barbicane.\n\n\"Kuin tulikirjäimillä kirjoitettu!\" vastasi Nicholl.\n\n\"Ovatpa ne aika poikia!\" jupisi Michel.\n\n\"Oletko vihdoinkin ymmärtänyt?\" kysyi häneltä Barbicane.\n\n\"Olenko muka ymmärtänyt?\" toisti Michel Ardan. \"Pääni on siitä ihan \nräjähtämäisillään!\"\n\n\"Siis\", jatkoi Barbicane, \"v nolla toiseen on yhtä kuin kaksi kertaa gr \nhaka yksi minus kymmenen r jaettu yhdeksän d:llä minus yksi \nkahdeksaskymmenesyhdesosa kertaa sulkumerkki kymmenen r jaettu d:llä \nminus r jaettu d minus r:llä.\"\n\n\"Ja nyt\", virkkoi Nicholl, \"ei meidän enää tarvitse muuta kuin laskea \nsaadaksemme tietää ammuksen nopeuden sen lähtiessä ilmakehästä.\"\n\nKaikki vastukset voittamaan tottuneena miehenä kapteeni alkoi laskea \nhirveän nopeasti. Jako- ja kertolaskut ikäänkuin tippuivat hänen \nsormistaan. Numerot täplittivät valkoisen paperiarkin. Barbicane \ntarkkasi häntä katseillaan sillä välin, kun Michel Ardan molemmilla \nkäsillään puristi päätänsä, jossa hän alkoi tuntea kivistystä.\n\n\"No?\" kysyi Barbicane muutaman minuutin äänettömyyden jälkeen.\n\n\"Niin, laskun lopputuloksena on\", vastasi Nicholl, \"että ammuksen \nnopeuden, sen poistuessa maan ilmakehästä, tulisi vetovoimien \ntasapainokohdan saavuttaaksemme olla...\"\n\n\"Olla...?\" toisti Barbicane.\n\n\"Yksitoistatuhattaviisikymmentäyksi metriä ensimmäisessä sekunnissa.\"\n\n\"Häh\", huudahti Barbicane säpsähtäen, \"mitä sanottekaan?\"\n\n\"Yksitoistatuhattaviisikymmentäyksi metriä.\"\n\n\"Kuolema ja kirous!\" noitui puheenjohtaja epätoivoisin elein.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi Michel Ardan kovin kummastuneena.\n\n\"Mikäkö vaivaa! Jos vauhti tuolla hetkellä oli jo hankauksesta \nvähentynyt kolmanneksella, olisi alkunopeuden pitänyt olla...\"\n\n\"Kuusitoistatuhattaviisisataaseitsemänkymmentäkuusi metriä\", vastasi \nNicholl.\n\n\"Ja Cambridgen tähtitorni on selittänyt yhdentoistatuhannen metrin \nalkunopeuden riittävän, ja ammuksemme onkin lähtenyt vain sillä \nvauhdilla.\"\n\n\"No sitten?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Se ei riitä.\"\n\n\"Ei kylläkään.\"\n\n\"Me emme saavuta puolueetonta pistettä.\"\n\n\"Peijakas!\"\n\n\"Emme pääse edes puoliväliin.\"\n\n\"Lempo vieköön tämän ammuksen!\" huudahti Michel Ardan hypähtäen \nikäänkuin ammus jo olisi hipaisemaisillaan maapalloa.\n\n\"Ja me putoamme takaisin maan päälle!\"\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nAvaruuden kylmyys\n\n\nTämä havainto vaikutti kuin salamanisku. Ken olisi voinut\naavistaa tällaista laskuvirhettä? Barbicane ei tahtonut sitä\nuskoa. Nicholl tarkisti numeronsa. Ne olivat oikeat. Niiden\nperustana ollutta kaavaa ei voitu epäillä virheelliseksi, ja\nkun sekin tarkistettiin, kävi eittämättömästi selville, että \nkuudentoistatuhannenviidensadanseitsemänkymmenenkuuden metrin \nalkunopeus ensimmäisessä sekunnissa olisi ollut välttämätön, jotta \nammus voisi saavuttaa sen pisteen, jossa maan ja kuun vetovoimat ovat \ntasapainossa.\n\nNämä kolme ystävystä katselivat toisiaan ääneti. Aamiaista ei kukaan \nenää ajatellutkaan. Kiristellen hampaitaan, kulmat rypyssä ja kädet \nsuonenvedontapaisesti nyrkkiin puristettuina Barbicane tähysteli ulos \nvaloreiästä. Käsivarret ristissä tutki Nicholl laskujaan. Michel Ardan \njupisi:\n\n\"Se on juuri tiedemiesten tapaista! Niin ne aina tekevät! Antaisin \nvaikka mitä, jos pudota romahtaisimme Cambridgen tähtitornin päälle, \nmurskaten sen kaikkine numerotaitureineen!\"\n\nÄkkiä kapteeni lausui erään mietteen, joka heti herätti Barbicanen \nmielenkiinnon.\n\n\"Kello on nyt seitsemän aamulla. Olemme siis olleet kolmekymmentäkaksi \ntuntia matkalla. Enemmän kuin puolet reitistämme on kuljettu, emmekä \nminun käsittääkseni vielä putoa!\"\n\nBarbicane ei vastannut. Mutta luotuaan kapteeniin nopean silmäyksen hän \notti harpin, jota hän käytti mitatakseen kulmaetäisyyttä maapallosta. \nSitten hän alimman ruudun läpi teki hyvin täsmällisen havainnon, kun \notetaan lukuun ammuksen näennäinen liikkumattomuus. Senjälkeen hän \nnousi ja pyyhkien hikihelmet otsaltaan piirsi paperille muutamia \nnumeroita. Nicholl käsitti, että puheenjohtajalla oli tarkoituksena \nmaapallon halkaisijan näennäisestä pituudesta määrätä ammuksen etäisyys \nmaasta, ja katseli häntä levottomana.\n\n\"Emme\", ilmoitti Barbicane muutaman silmänräpäyksen jälkeen, \"me emme \nole putoamassa! Olemme jo enemmän kuin kahdensadantuhannan kilometrin \npäässä maasta. Olemme jättäneet taaksemme sen kohdan, johon ammuksen \nolisi täytynyt pysähtyä, jollei sen alkunopeus olisi ollut \nyhtätoistatuhatta metriä suurempi. Me kohoamme yhä.\"\n\n\"Se on ilmeistä\", vastasi Nicholl, \"ja siitä täytyy päättää, että \nniiden neljänsadantuhannen pumpuliruutinaulan kehittämä alkunopeus on \nylittänyt mainitut yksitoistatuhatta metriä. Siten voinkin selittää, \nettä jo kolmentoista minuutin päästä kohtasimme toisen saattolaisen, \njoka kiertää maata noin kymmenentuhannen kilometrin päässä.\"\n\n\"Ja se selitys on sitä uskottavampi\", lisäsi Barbicane, \"kun ammus \ntyöntäessään murtuvien seinämiensä väliin suljetun veden ulos äkkiä \nkeventyi melkoisesta painosta.\"\n\n\"Juuri niin\", myönsi Nicholl.\n\n\"Ah, kunnon Nicholl!\" huudahti Barbicane; \"me olemme pelastetut!\"\n\n\"Ja koska olemme pelastetut\", huomautti Michel Ardan tyynesti, \n\"syökäämme vihdoinkin aamiaista.\"\n\nNicholl ei tosiaankaan erehtynyt. Alkunopeus oli onneksi ollut suurempi \nkuin Cambridgen tähtitornin ilmoittama, mutta mainittu tähtitorni oli \njoka tapauksessa tehnyt laskuvirheen.\n\nToinnuttuaan tästä valehälytyksestä asettuivat matkustajat ruokapöytään \nja murkinoivat hilpeästi. Jos syötiin paljon, niin vielä enemmän \npuhuttiin. Luottamus oli suurempi kuin ennen \"algebran koetta.\"\n\n\"Miksi emme onnistuisi?\" toisteli Michel Ardan. \"Miksi emme saapuisi \nperille? Meidät on sinkautettu matkalle. Ei ole esteitä edessämme, ei \nkiviä tiellämme. Väylä on vapaa, vapaampi kuin merenkäyntiä vastaan \nkamppailevan laivan reitti, vapaampi kuin tuulessa ponnistelevan \nilmapallon ura! Ja koska laiva purjehtii minne tahtoo, koska pallo \nkohoaa minne mielii, niin miksi ammuksemme ei saavuttaisi \npäämääräänsä?\"\n\n\"Saavuttaa kyllä\", vakuutti Barbicane.\n\n\"Vaikkapa vain Amerikan kansan kunniaksi\", lisäsi Michel Ardan, \"ainoan \nkansan, joka kykeni panemaan toimeen tällaisen yrityksen, ainoan, joka \non voinut synnyttää puheenjohtaja Barbicanen kaltaisen miehen! Ah, tätä \najatellessani juolahtaa mieleeni kysymys: mihin me nyt joudumme, kun ei \nmeillä enää ole syytä levottomuuteen? Meille tulee ruhtinaallisen \nikävä!\"\n\nBarbicane ja Nicholl tekivät epäävän liikkeen.\n\n\"Mutta minä olen valmistautunut sen varalta, hyvät ystävät\", jatkoi \nMichel Ardan. \"Teidän tarvitsee vain sanoa sananen. Minulla on teidän \nkäytettäväksenne shakki-, lauta-, kortti- ja dominopelejä. Biljardi \nminulta vain puuttuu!\"\n\n\"Mitä\", kysyi Barbicane, \"oletko ottanut mukaasi tuollaisia leluja?\"\n\n\"Olen tietenkin\", vastasi Michel, \"enkä ainoastaan meidän ratoksemme, \nvaan siinä kiitettävässä tarkoituksessa, että jakelisimme niitä kuun \nravintoloihin.\"\n\n\"Ystäväni\", virkkoi Barbicane, \"jos kuu on asuttu, ovat sen asukkaat \nilmestyneet muutamia vuosimiljoonia ennen kuin maapallon ihmiset. Sillä \nei voida epäillä, että se tähti on vanhempi kuin meidän. Jos siis kuun \nasukkaat ovat olleet olemassa satoja vuosituhansia ennen meitä ja \nheidän aivonsa ovat ihmisaivojen tapaan rakennetut, ovat he jo \nkeksineet kaikki, mitä me olemme keksineet, vieläpä senkin, mitä me \nkeksimme vasta seuraavina vuosisatoina. Heillä ei ole mitään meiltä \nopittavaa, ja he voivat opettaa meille kaikki.\"\n\n\"Mitä\", vastasi Michel, \"luuletko, että heillä on ollut sellaisia \ntaiteilijoita kuin Feidias, Michelangelo tai Rafael?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ja sellaisia runoilijoita kuin Homeros, Vergilius, Milton, Lamartine \nja Hugo?\"\n\n\"Siitä olen varma.\"\n\n\"Ja filosofeja, kuten Platon, Aristoteles, Descartes ja Kant?\"\n\n\"Sitä en epäile.\"\n\n\"Ja tiedemiehiä, kuten Arkhimedes, Eukleides, Pascal ja Newton?\"\n\n\"Sen vannoisin.\"\n\n\"Ja Arnalin kaltaisia ilveilijöitä ja sellaisia valokuvaajia... kuin \nNadar?\"\n\n\"Ihan varmasti.\"\n\n\"Mutta, ystävä Barbicane, jos he ovat yhtä visuja kuin me, vieläpä \nvisumpiakin, ne kuun asukkaat, niin miksi he eivät ole koettaneet \npäästä yhteyteen maan kanssa? Miksi eivät ole lennättäneet kuusta \nammusta maapallon seuduille asti?\"\n\n\"Mistä tiedät, etteivät he ole sitä tehneet?\" vastasi Barbicane \nvakavasti.\n\n\"Tosiaan\", lisäsi Nicholl, \"se olisi heille ollut helpompaakin kuin \nmeille, kahdestakin syystä: Ensiksikin, koska vetovoima kuun pinnalla \non kuusi kertaa pienempi kuin maan pinnalla, mikä tekee ammuksen \nkohoamisen helpommaksi; ja toiseksi, koska riittää sinkauttaa ammus \nvain noin kolmenkymmenen eikä kolmensadan tuhannen kilometrin päähän, \nmihin tarvitaan kymmenen kertaa vähäisempi heittovoima.\"\n\n\"Siis\", sanoi Michel, \"kysyn vieläkin, miksi he eivät ole niin \ntehneet?\"\n\n\"Ja minä\", vastasi Barbicane, \"kysyn vieläkin, mistä tiedät, etteivät \nhe ole sitä tehneet?\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Tuhansia vuosia sitten, ehkä ennen ihmisen ilmestymistä maapallolle.\"\n\n\"Entä ammus? Missä on ammus? Minä tahtoisin sen pommin nähdä!\"\n\n\"Ystäväni\", vastasi Barbicane, \"meri peittää viisi kuudesosaa \nmaapallostamme. Onpa siis viisi hyvää syytä otaksua, että kuun ammus, \njos se on sinkautettu, on nykyisin uponneena Atlantin tai Tyynenmeren \npohjaan, jollei se ehkä ole vaipunut johonkin rotkoon silloin, kun maan \nkuori ei vielä ollut kyllin jähmettynyt.\"\n\n\"Vanha kunnon Barbicane\", virkkoi Michel, \"sinulla on vastaus kaikkeen, \nja minä kumarran viisaudellesi. Muutoin olisi eräs otaksuma, joka olisi \nminulle muita mieluisempi, nimittäin että kuun asukkaat meitä \nvanhempina ja kai siis viisaampinakin eivät ole lainkaan keksineet \nruutia.\"\n\nTällä hetkellä sekaantui Diana keskusteluun kirkkaalla haukunnalla. Se \nvaati suurustaan.\n\n\"Ah\", huudahti Michel Ardan, \"näitä pohtiessamme unohdamme Dianan ja \nSatelliten.\"\n\nHeti annettiin nartulle aimo piiras, jonka se hyvällä ruokahalulla \nhotkaisi.\n\n\"Kuulepa, Barbicane\", jatkoi Michel, \"meidän olisi pitänyt tehdä tästä \nammuksesta toinen Noakin arkki ja siirtää mukanamme kuuhun pari kaikkia \nkotieläimiä!\"\n\n\"Tuuma olisi epäilemättä ollut hyvä\", vastasi Barbicane, \"mutta ei \nolisi ollut tilaa.\"\n\n\"No\", virkkoi Michel, \"olisimme litistyneet vähän ahtaammalle!\"\n\n\"Totta on\", vastasi Nicholl, \"että hevoset, lehmät, sonnit, ja kaikki \nmunt märehtijät olisivat olleet meille perin hyödyllisiä kuun \nmantereella, mutta valitettavasti ei tästä kulkuneuvosta voitu tehdä \ntallia enempää kuin navettaakaan.\"\n\n\"Mutta\", sanoi Michel Ardan, \"olisimme voineet ottaa mukaamme edes \naasin, vain pienen aasin, urhean ja kärsivällisen elukan, jolla vanha \nSilenus niin mielellään ratsasti. Minä pidän aasiparoista. Ne ovat \nluomakunnan vähimmin suosittuja eläimiä. Niitä ei piestä ainoastaan \neläissä, vaan lyödään vielä kuolemankin jälkeen!\"\n\n\"Mitä tuolla tarkoitat?\" kysyi Barbicane.\n\n\"Lempo soikoon!\" huudahti Michel, \"Eikö aasin vuotaa käytetä \nrumpuihin?\"\n\nBarbicane ja Nicholl eivät voineet pidättää nauruaan tämän \nhullunkurisen mietelmän kuullessaan. Mutta parahdus heidän iloiselta \ntoveriltaan keskeytti heidät. Hän oli kumartunut Satelliten komeroon ja \nnousi nyt lausuen:\n\n\"Satellite ei ole enää sairas.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Nicholl.\n\n\"Ei\", jatkoi Michel, \"se on kuollut. Voi\", lisäsi hän surkeaan sävyyn, \n\"tämä käy tukalaksi! Pelkään, Diana-parka, että sinä et voikaan \npitkittää sukuasi kuun kunnahilla!\"\n\nNiin, onneton Satellite ei ollut voinut toipua vammastaan. Se oli \nkuollut, ihan kuollut. Michel Ardan katseli hyvin nolostuneena \nystäviään.\n\n\"Tässä esiintyy uusi kysymys\", virkkoi Barbicane. \"Me emme voi pitää \nluonamme tuota koiranraatoa pari vuorokautta lisää.\"\n\n\"Emme suinkaan\", vastasi Nicholl, \"mutta tähystysreikämme ovat \nvarustetut saranoilla. Ruudut voidaan laskea alas. Avaamme yhden niistä \nja heitämme ruumiin avaruuteen.\"\n\nPuheenjohtaja mietti muutaman silmänräpäyksen ja virkkoi:\n\n\"Niin, muu ei auta, mutta siinä pitää toimia äärimmäisen varovaisesti.\"\n\n\"Minkätähden?\" kysyi Michel.\n\n\"Kahdesta syystä, jotka sinulle selitän\", vastasi Barbicane. \n\"Ensimmäinen koskee ammuksemme ilmaa, jota saamme menettää \nmahdollisimman vähän.\"\n\n\"Mutta mehän uudistamme ilman.\"\n\n\"Ainoastaan osittain. Me uudistamme vain hapen, kunnon Michel -- ja \nsiinä suhteessa meidän on kovin varottava, ettei kone valmista happea \nylellisesti, sillä se synnyttäisi meissä perin vakavia ruumiillisia \nhäiriöitä. Ja jos uudistammekin hapen, emme voi uudistaa typpeä, jota \nkeuhkomme eivät ime ja jonka tulee pysyä koskemattomana. Ja typpi \nhaihtuisi nopeasti avoimista ikkunoista.\"\n\n\"Oh, mitäpä aikaa Satellite-poloisen ulosheittämiseen kuluisi!\" virkkoi \nMichel.\n\n\"Eipä kylläkään paljoa; mutta ripeästi on toimittava.\"\n\n\"Entä toinen syy?\" kysyi Michel.\n\n\"Toinen syy on, ettei saa päästää ulkonaista suunnatonta kylmyyttä \nammukseen, jottemme paleltuisi kuoliaiksi.\"\n\n\"Mutta aurinko...\"\n\n\"Aurinko lämmittää ammustamme, joka imee sen säteitä, mutta se ei \nlämmitä avaruutta, jossa tällä hetkellä liikumme. Missä ei ole ilmaa, \nsiellä ei enää ole hajaantunutta valoakaan, ja samoin kuin on pimeä, on \npakkanenkin siellä, mihin auringon säteet eivät suoraan kohdistu. Tuo \nlämpömäärä ei siis ole korkeampi kuin tähtisäteilyn synnyttämä eli se, \njoka vallitsisi maapallolla, jos aurinko jonakin päivänä sammuisi.\"\n\n\"Mitä ei tarvitse pelätä\", vastasi Nicholl.\n\n\"Kukapa tietää?\" sanoi Michel Ardan. \"Ja edellyttäen, ettei aurinko \nsammukaan, niin eikö voisi tapahtua, että maa siirtyisi siitä \nkauemmaksi?\"\n\n\"Niin\", virkkoi Barbicane, \"tuo on Michelin mietteitä!\"\n\n\"Hm\", jatkoi Michel, \"eikö tiedetä, että maa kulki erään pyrstötähden \npyrstön läpi vuonna 1861? Ja jos otaksumme, että saapuisi pyrstötähti, \njonka vetovoima olisi auringon vetovoimaa suurempi, niin maan rata \nkaartuisi tuota harhailevaa tähteä kohti, ja maapallomme, sen \nsaattolaiseksi muuttuneena, siirtyisi niin pitkän matkan päähän, ettei \nauringonsäteillä enää olisi vaikutusta sen pintaan.\"\n\n\"Niin voisi todellakin tapahtua\", vastasi Barbicane, \"mutta ehkä moisen \nsiirtymisen seuraukset eivät sentään olisi niin pelottavia kuin \nluulet.\"\n\n\"Miksi eivät?\"\n\n\"Koska pakkanen ja kuumuus vielä olisivat tasapainosuhteessa \nmaapallollamme. Onhan laskettu, että jos vuoden 1861 pyrstötähti olisi \ntemmannut maapallon mukaansa, olisi tämä etäisimmillään auringosta \ntuntenut ainoastaan kuusitoista kertaa niin paljon lämpöä kuin mitä kuu \nmeille lähettää, mikä lämpö voimakkaimmilla linsseillä polttopisteeseen \nkeskitettynä ei olisi tuottanut mitään huomattavaa vaikutusta.\"\n\n\"No?\" virkahti Michel.\n\n\"Odotahan\", vastasi Barbicane. \"On myöskin laskettu, että maa \nperiheliumissaan eli lähimpänä aurinkoa olisi saanut kestää \nkaksikymmentäkahdeksantuhatta kertaa kesän lämmön, mutta tuo lämpö, \njoka olisi voinut sulattaa maan ainekset, olisi synnyttänyt paksun \npilvikerroksen maan ympärille, joka olisi tuon suunnattoman lämpömäärän \nvaimentanut. Näin olisivat pakkanen ja kuumuus hillinneet toisiaan, ja \ntuloksena olisi ollut luultavasti siedettävä keskilämpö.\"\n\n\"Mutta kuinka moneksi asteeksi arvioidaan tähtien välisen avaruuden \nlämpö?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Ennen\", vastasi Barbicane, \"luultiin, että se oli äärettömän alhainen. \nTeoreettisesti tutkien jouduttiin merkitsemään se miljooniksi asteiksi \nnollan alapuolella. Vasta Fourier, Michelin maanmies, tiedeakatemian \nkuuluisa oppinut, palautti nuo numerot oikeampiin arvioihin. Hänen \nmukaansa ei avaruuden lämpömäärä alita kuuttakymmentä pakkasastetta.\"\n\nMichel vihelsi.\n\n\"Se on jotakuinkin napaseutujen lämpömäärä\", lisäsi Barbicane; \n\"Melvillen saarella tai Reliancen linnoituksessa havaittu pakkanen oli \nviisikymmentäkuusi astetta.\"\n\n\"Ei ole vielä todistettu\", virkkoi Nicholl, \"ettei Fourier erehtynyt \nlaskelmissaan. Muistaakseni eräs toinen ranskalainen, nimeltä Pouillet, \narvioi avaruuden pakkasmäärän sataankuuteenkymmeneen asteeseen. Sen me \ntarkistamme.\"\n\n\"Emme tällä hetkellä\", vastasi Barbicane, \"sillä osuessaan suoraan \nlämpömittariimme auringonsäteet tuottaisivat varsin korkean astemäärän. \nMutta kun olemme päässeet kuuhun, on meillä sen viisitoista vuorokautta \npitkien öiden aikana siihen kokeeseen kyllin aikaa, sillä \nsaattolaisemme liikkuu tyhjyydessä.\"\n\n\"Mutta mitä sinä tyhjyydellä tarkoitat?\" kysyi Michel. \"Onko se \nehdotonta tyhjyyttä?\"\n\n\"Se on ehdotonta ilmattomuutta.\"\n\n\"Jossa ilman tilalla ei ole mitään?\"\n\n\"On kyllä; siellä on eetteriä\", vastasi Barbicane,\n\n\"Ahaa, mutta mitä se eetteri on?\"\n\n\"Eetteri, ystäväni, on painottomien atomien kasaantumaa, jotka kokoonsa \nnähden ovat molekyylifysikaalisten teosten mukaan suhteellisesti yhtä \netäällä toisistaan kuin taivaankappaleet avaruudessa. Ja kuitenkin \nniiden välit ovat lyhyemmät kuin kolme miljoonasosaa millimetriä. Nämä \natomit saavat väräjämisellään aikaan valon ja lämmön, tehden joka \nsekunti neljäsataakolmekymmentä triljoonaa heilahdusta, joiden laajuus \non ainoastaan neljästä kuuteen kymmentuhannesosaan millimetriä.\"\n\n\"Miljardeja miljardien päälle!\" huudahti Michel Ardan. \"Onko nuo \nheilahdukset sitten mitattu ja luettu? Kaikki tuo, ystävä Barbicane, en \noppineiden numeroita, jotka korvissa kuulostavat pelottavilta, eivätkä \njärjelle sano mitään.\"\n\n\"Mutta täytyyhän osata laskea...\"\n\n\"Ei, parempi on vertailla. Triljoona ei merkitse mitään. Vertaus voi \nsanoa kaikki. Esimerkiksi: kun olet minulle toistellut, että Uranuksen \nkoko on seitsemänkymmentäkuusi kertaa suurempi kuin maan, että\nJupiter on tuhatkolmesataa kertaa suurempi ja aurinko miljoona \nkolmesataatuhatta kertaa suurempi, en siitä tule paljoa viisaammaksi. \nSiksipä pidänkin parempana, paljoa parempana _Donble Liégcoisin_ \nvanhoja vertauksia, joissa moukkamaisesti sanotaan, että aurinko on \nvesimelooni, pari jalkaa läpimitaltaan, Jupiter appelsiini, Saturnus \npienoisomena, Neptunus iso kirsikka, Uranus pienempi kirsikka, maapallo \npapu, Venus vihreä herne, Mars iso neulannuppi, Merkurius sinapinsiemen \nja Juno, Ceres, Vesta ja Pallas vain hiekanjyväsiä! Silloin saa edes \njotakin kouraantuntuvaa!\"\n\nMichelin sanatulvan jälkeen oppineita ja heidän silmääräpäyttämättä \nlevittämiään triljoonia vastaan ryhdyttiin Satelliten hautaamiseen. Se \noli yksinkertaisesti heitettävä avaruuteen samalla tapaa kuin \nmerimiehet heittävät ruumiin mereen.\n\nMutta, niinkuin puheenjohtaja Barbicane oli neuvonut, siinä piti toimia \nripeästi, jotta menetettäisiin mahdollisimman vähän ilmaa, jonka \nkimmoisuus olisi sen nopeasti purkanut tyhjään avaruuteen. Vaarnat \noikeanpuolisesta tähystysreiästä, jonka aukko oli noin kolmenkymmenen \nsenttimetrin levyinen, ruuvattiin huolellisesti irti, samalla kun \nMichel surusta masentuneena seisoi valmiina heittämään koiransa \ntyhjyyteen. Voimakkaalla vivulla siirrettävä ruutu, jolla menettelyllä \nkyettiin voittamaan sisäilman puristus ammuksen seiniä vasten, kääntyi \nnopeasti saranoillaan, ja Satellite sinkautettiin ulos. Vain jokunen \nilmamolekyyli pääsi livahtamaan ammuksesta, ja toimitus onnistui niin \nhyvin, ettei Barbicane myöhemmin pelännyt heittää ulos myös sitä \ntarpeetonta ruuhkaa, joka oli heidän kulkuneuvossaan tiellä.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nKysymyksiä ja vastauksia\n\n\nJoulukuun 4. p:nä näyttivät kellot viittä aamulla maan ajan mukaan, kun \nmatkustajat heräsivät viisikymmentäneljä tuntia vaellettuaan. Ajassa he \neivät olleet enemmällä kuin viidellä tunnilla neljänäkymmenellä \nminuutilla ylittäneet arvioidun ammuksessa oleskelunsa puoliväliä, \nmutta matkasta he olivat jo ehtineet suorittaa seitsemän kymmenettä \nosaa. Se johtui heidän vauhtinsa säännöllisestä hiljentymisestä.\n\nKun he tarkkasivat maata alimmasta ikkunasta, esiintyi se heille enää \nvain tummana auringonsäteisiin uponneena täplänä. Ei enää sirppiä, ei \nenää mitään valoa. Huomenna keskiyöllä olisi maa ihan pimeä samalla \nhetkellä kuin kuu olisi täysi. Heidän yläpuolellaan läheni kuu yhä \nenemmän ammuksen suoraa uraa, joten kohtaaminen tapahtuisi \nmäärähetkellä. Yltympäri välkkyi mustassa holvissa loistavia pisteitä, \njotka näkyivät hitaasti muuttavan paikkaansa. Mutta sen melkoisen \nmatkan päästä, missä ne olivat, ei niiden suhteellinen suuruus näkynyt \nmuuttuvan. Aurinko ja tähdet esiintyivät sellaisina kuin maasta \nkatseltuina. Kuu sensijaan oli aika lailla suurentunut; mutta \nmatkustajain kaukoputket, jotka eivät olleetkaan kovin voimakkaita, \neivät vielä sallineet hyödyllisten havaintojen tekemistä sen pinnalla \nja sen paikallisten tai geologisten suhteiden tutkimista.\n\nMuutoin kuluikin aika loppumattomissa keskusteluissa. Haasteltiin \nvarsinkin kuusta. Jokainen toi keskustelun kekoon omien \nerikoistietojensa korren. Ammus, sen asema, sen suunta, mahdolliset \ntapahtumat ja ne varokeinot, joihin kuuhun pudottaessa oli ryhdyttävä, \nolivat ehtymättömänä arvelujen ja otaksumien aiheena.\n\nJuuri kun oltiin aamiaisella, aiheuttikin muuan Michelin tekemä ammusta \nkoskeva kysymys Barbicanelta varsin merkillisen vastauksen, joka \nansaitsee tulla mainituksi.\n\nOtaksuen, että ammus olisi äkkiä pysähtynyt silloin, kun sitä vielä \nkiidätti huima alkuvauhti, Michel tahtoi tietää, mitkä olisivat \ntuollaisen pysähdyksen seuraukset.\n\n\"Mutta\", vastasi Barbicane, \"minä en käsitä, kuinka ammus olisi voinut \npysähtyä.\"\n\n\"Otaksukaamme\", tiukkasi Michel.\n\n\"Toteutumaton otaksuma\", vastasi käytännöllinen Barbicane, \"jollei \ntyöntövoima olisi loppunut. Mutta silloin sen nopeus olisi hiljentynyt \nvähitellen, eikä se olisi pysähtynyt äkkiä.\"\n\n\"Ajattelehan, että se olisi avaruudessa törmännyt yhteen jonkun \nkappaleen kanssa.\"\n\n\"Minkä sitten?\"\n\n\"Sen suunnattoman meteorin, jonka kohtasimme.\"\n\n\"Silloin\", virkkoi Nicholl, \"olisi ammus särkynyt tuhansiksi \npirstaleiksi ja me sen mukana.\"\n\n\"Enemmänkin\", vastasi Barbicane; \"me olisimme elävältä palaneet.\"\n\n\"Palaneet!\" huudahti Michel. \"Jukoliste! Pahoittelenpa, ettei \nyhteentörmäystä tapahtunut, jotta olisimme nähneet.\"\n\n\"Ja sinä olisit nähnyt\", vastasi Barbicane. \"Nykyisin tiedetään, ettei \nkuumuus muuta ole kuin liikunnon tulos. Kun lämmitetään vettä, toisin \nsanoen, kun siihen lisätään kuumuutta, merkitsee se, että sen \nmolekyylit pannaan liikkeelle.\"\n\n\"Vai niin\", virkkoi Michel; \"sepä on nokkela teoria!\"\n\n\"Ja oikea, arvoisa ystäväni, sillä se selittää kaikki lämpöilmiöt. \nLämpö ei ole muuta kuin molekyyliliikettä, vain jonkun esineen \nhiukkasten heilahtelua. Kun junaa jarrutetaan, se pysähtyy. Mutta mitä \ntulee liikkeestä, joka sitä kiidätti? Se muuttuu lämmöksi, ja jarru\nkuumenee. Miksi rasvataan pyöränakselit? Niiden kuumenemisen\nehkäisemiseksi, koska kuumeneminen olisi kuljettamisessa menetettyä\nvauhtia. Käsitätkö?\"\n\n\"Enkö käsittäisi!\" vastasi Michel. \"Varsin mainiosti. Miksi minun niin \nkauan juostuani, että olen kuin uitettu ja hikoilen suuria pisaroita, \ntäytyy pysähtyä? Ihan yksinkertaisesti siksi, että liikuntoni on \nmuuttunut lämmöksi!\"\n\nBarbicane ei voinut olla hymyilemättä tälle Michelin vastaukselle. \nSitten hän palaten teoriaansa virkkoi:\n\n\"Niinpä siis yhteentörmäyksessä olisi känyt ammuksellemme niinkuin käy \nluodille, joka putoaa polttavana maahan, osuttuaan metallilaattaan. Se \non lämmöksi muuttunutta liikettä. Siispä vakuutan, että jos ammuksemme, \nolisi kolahtanut jättiläismeteoria vasten, niin sen äkkiä pysähdytetty \nvauhti olisi kehittänyt kuumuutta, joka silmänräpäyksessä olisi \nhaihduttanut sen höyryksi.\"\n\n\"Mitä siis tapahtuisi\", kysyi Nicholl, \"jos maa äkkiä pysähtyisi \nkiertoliikkeessään?\"\n\n\"Sen lämpömäärä kohoaisi niin suureksi\", vastasi Barbicane, \"että se \nheti muuttuisi höyryksi.\"\n\n\"No\", virkkoi Michel, \"siinäpä olisi varsin mutkaton keino lopettaa \nmaailma!\"\n\n\"Entä jos maa putoaisi aurinkoon?\" tiedusti Nicholl.\n\n\"Laskelmien mukaan\", selitti Barbicane, \"synnyttäisi tuo putoaminen \nyhtä paljon lämpöä kuin tuhatkuusisataa maapallon kokoista möykkyä \nkivihiiliä.\"\n\n\"Siitä saisi aurinko melkoista lisälämpöä\", vastasi Michel Ardan, \n\"josta Uranuksen ja Neptunuksen asukkaat eivät suinkaan olisi \npahoillaan, he kun varmaankin ovat kiertotähdillään viluun \nkuolemaisillaan.\"\n\n\"Täten siis, hyvät ystävät\", jatkoi Barbicane, \"synnyttää jokainen \näkisti pysähdytetty liike lämpöä, ja sen teorian nojalla on voitu \notaksua, että auringon kehrän kuumuutta pitää yllä sen pinnalle \nlakkaamatta tihkuva meteorisade. Onpa vielä laskettu...\"\n\n\"Nyt täytyy olla varuillaan\", jupisi Michel, \"sillä numeroita alkaa \nsingahdella.\"\n\n\"On laskettu\", jatkoi järkkymätön Barbicane, \"että jokaisen aurinkoon \nputoavan meteorin täytyy synnyttää niin paljon lämpöä kuin neljätuhatta \nsamankokoista määrää hiiliä.\"\n\n\"Ja mikä on auringon lämpö?\" kysyi Michel.\n\n\"Se on yhtä suuri kuin minkä synnyttäisi kahdenkymmenenseitsemän \nkilometrin paksulti aurinkoa ympäröivän hiilikerroksen palaminen.\"\n\n\"Ja se lämpö...?\"\n\n\"Voisi tunnissa kiehuttaa kaksi miljardia yhdeksänsataa miljoonaa \nkuutiomyriametriä vettä.\"\n\n\"Eikä se kuitenkaan kärvennä meitä!\"\n\n\"Ei\", vastasi Barbicane, \"koska maan ilmakehä imee neljä kymmenesosaa \nauringon lämmöstä. Sitäpaitsi on maan saama lämpömäärä ainoastaan kaksi \ntuhatmiljoonasosaa säteilyn kokonaissummasta.\"\n\n\"Näen hyvin, että kaikki on järjestetty parhain päin\", vastasi Michel, \n\"ja että tämä ilmakehä on hyödyllinen keksintö, koska se ei tee meille \nainoastaan mahdolliseksi hengittää, vaan estää meidät paistumasta.\"\n\n\"Niin\", myönsi Nicholl; \"mutta valitettavasti ei kuussa ole siten \nlaita.\"\n\n\"Pyh\", virkahti Michel alati luottavaisena, \"jos siellä on asukkaita, \nniin ne hengittävät. Jollei niitä enää ole, ovat he toki jättäneet \nkylliksi happea kolmelle miehelle, vaikkapa vain rotkojen pohjaan, \nmihin sen raskaus olisi sen kasannut. Noh, me emme kiipeä vuorille! \nSiinä kaikki.\"\n\nJa nousten paikaltaan Michel meni katselemaan kuun kehrää, joka loisti \nsietämättömän kirkkaana.\n\n\"Jukoliste\", huudahti hän, \"kylläpä tuolla ylhäällä täytyy olla kuuma!\"\n\n\"Ja sitäpaitsi\", vastasi Nicholl, \"kestää päivä siellä \nkolmesataakuusikymmentä tuntia.\"\n\n\"Sensijaan\", huomautti Barbicane, \"ovat yöt samanmittaisia, ja kun \nlämpö johtuu säteilystä, ei siellä voi yöllä olla enempää lämpöä kuin \navaruudessa.\"\n\n\"Hauska maa!\" virkkoi Michel. \"Mutta eipä väliä! Minä tahtoisin jo olla \nsiellä! Heh, hyvät toverit, eikö tunnu varsin kummalliselta, kun saamme \nmaan kuuksemme. Näemme sen nousevan taivaanrannalta. Tunnemme sen \nmantereiden hahmottelun ja voimme sanoa: tuolla on Amerikka, tuolla \nEurooppa; ja sitten katselemme, kuinka se häviää auringon säteisiin! \nKuulehan, Barbicane, onko kuun asukkailla pimennyksiä?.\"\n\n\"On, auringonpimennyksiä\", vastasi Barbicane, \"silloin, kun noiden \nkolmen taivaankappaleen keskukset ovat samalla viivalla ja maa \nkeskimmäisenä. Mutta ne ovat ainoastaan rengasmaisia pimennyksiä, \njoiden aikana maa joutuu tulenvarjostimen tavoin peittämään kuun \nkehrää, jättäen siitä kumminkin suurimman osan näkyviin.\"\n\n\"Ja miksei\", kysyi Nicholl, \"satu täydellistä pimennystä? Eikö maan \nheittämä varjokeila ulotu kuun ulkopuolellekin?\"\n\n\"Kyllä, jollei oteta lukuun maan ilmakehän aiheuttamaa taittumista. \nOlkoon siis delta vaakasuora parallaksi ja p näennäisen läpimitan \npuolikas...\"\n\n\"Uh\", huudahti Michel, \"puolikas v nollan neliöstä...! Puhu kaikille \ntajuttavaa kieltä, sinä algebran ihminen!\"\n\n\"No niin. Jokapäiväisellä kielellä lausuttuna\", vastasi Barbicane,\n\"on kuun keskietäisyys maasta kuusikymmentä kertaa maan säde,\nmutta taittumisen vuoksi varjokeila supistuu vähempään kuin \nneljäänkymmeneenkahteen säteeseen. Siitä on seurauksena, että \npimennysten aikana kuu on varsinaisen varjokeilan ulkopuolella ja että \naurinko ei lähetä sille ainoastaan reunasäteitään, vaan \nkeskussäteitäänkin.\"\n\n\"Minkätähden sitten\", tutkaili Michel pilkallisesti, \"siellä on \npimennyksiä, vaikkei niitä pitäisi olla?\"\n\n\"Vain siksi, että taittuminen heikontaa auringonsäteet ja että \nilmakehä, jonka läpi ne tunkeutuvat, sammuttaa niistä suurimman osan.\"\n\n\"Tuo selitys tyydyttää minua\", vastasi Michel. \"Ja sitäpaitsi \nsaadaanhan nähdä, kun sinne tullaan. Sanohan nyt minulle, Barbicane, \nluuletko että kuu on entinen pyrstötähti?\"\n\n\"Siinäpä ajatus!\"\n\n\"Niin\", vastasi Michel herttaisen itserakkaasti, \"minä vähän aavistelen \njotakin sellaista.\"\n\n\"Mutta se ajatus ei ole alkuaan herännyt Michelissä\", huomautti \nNicholl.\n\n\"No, minäpä siis kynnänkin muiden vasikoilla!\"\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Nicholl. \"Muinaisten kansojen todistuksen \nperusteella arkadialaiset väittivät esi-isiensä asuneen maan päällä \nennenkuin kuusta oli tullut sen saattolainen. Pitäen sitä \nlähtökohtanaan ovat jotkut tiedemiehet arvelleet kuuta pyrstötähdeksi, \njonka rata joskus toi sen kyllin lähelle maata, jotta maan vetovoima \notti sen valtaansa.\"\n\n\"Ja mitä totta tuossa otaksumassa on?\" kysyi Michel.\n\n\"Ei mitään\", vastasi Barbicane, \"ja todistuksena siitä on, ettei kuu \nole säilyttänyt merkkiäkään siitä kaasuverhosta, joka aina seuraa \npyrstötähtiä.\"\n\n\"Mutta\", huomautti Nicholl, \"eikö kuu olisi, ennenkuin siitä tuli maan \nsaattolainen, voinut periheliumissaan sivuuttaa aurinkoa kyllin läheltä \njättääkseen sinne haihtumisen seurauksena kaiken kaasuaineensa?\"\n\n\"Se on mahdollista, ystävä Nicholl, mutta ei luultavaa.\"\n\n\"Miksi ei?\"\n\n\"Siksi että... Totisesti, minä en siitä tiedä mitään.\"\n\n\"Ah, kuinka monta sataa nidosta\", huudahti Michel, \"voitaisiinkaan \nkirjoittaa kaikesta siitä, mitä ei tiedetä! -- Mutta mitä kello on?\"\n\n\"Kello on kolme\", ilmoitti Nicholl.\n\n\"Kuinka aika kiitää!\" virkkoi Michel, \"meidänlaistemme oppineiden \nkeskustelussa! Minä tunnen tosiaan oppivani liikaa. Minusta tulee \nviisauden kaivo!\"\n\nNäin sanoen Michel hinasi itsensä ammuksen kattoholviin asti \"paremmin \ntarkatakseen kuuta\", kuten hän sanoi. Sillä välin hänen toverinsa \nkatselivat avaruutta alaruudusta. Mitään uutta ei ollut havaittavissa.\n\nTultuaan jälleen alas Michel Ardan lähestyi sivuaukkoa, ja häneltä \npääsi hämmästyksen huudahdus.\n\n\"Mikä nyt?\" kysyi Barbicane.\n\nPuheenjohtaja lähestyi ikkunaa ja näki jonkinlaisen mustan, litistyneen \nsäkin kellumassa ulkona jonkin metrin päässä ammuksesta. Se näytti \nliikkumattomalta niinkuin ammuskin, ja sitä kuljetti siis sama ylöspäin \nvievä liike.\n\n\"Mikähän tuo vehje on?\" toisti Michel Ardan. \"Onko se niitä avaruuden \nhiukkasia, joita ammuksemme pitää vetovoimansa piirissä, niin että \nseuraa meitä kuuhun asti?\"\n\n\"Minua ihmetyttää\", vastasi Nicholl, \"että tuon esineen ominaispaino, \njoka varmaan on ammuksen painoa alhaisempi, sallii sen pysytellä niin \ntarkasti likellämme.\"\n\n\"Nicholl\", selitti Barbicane hetkisen mietittyään, \"minä en tiedä mikä \ntuo esine on, mutta tiedän varsin hyvin, miksi se pysyy ammuksen \nkohdalla.\"\n\n\"No miksi?\"\n\n\"Koska me liikumme tyhjyydessä, hyvä kapteeni, ja koska esineet \ntyhjyydessä putoavat tai liikkuvat -- mikä on sama asia -- yhtäläisellä \nnopeudella painostaan ja muodostaan huolimatta. Ainoastaan ilma luo \nvastuksellaan vauhdin erilaisuuksia. Jos ilmanpitävästi tyhjennetään \nputki, niin sinne heitetyt esineet, tomuhiukkaset tai lyijypalat, \nputoavat yhtä nopeasti. Täällä avaruudessa on sama syy, samoin \nseurauksin.\"\n\n\"Ihan oikein\", myönsi Nicholl, \"ja kaikki, mitä sinkautamme ulos \nammuksestamme, seuraa sitä lakkaamatta matkalla kuuhun asti.\"\n\n\"Oh, mitä hölmöjä me olemmekaan!\" huudahti Michel.\n\n\"Miksi sinä meitä sillä lailla määrittelet?\" kysyi Barbicane.\n\n\"Siksi, että meidän olisi pitänyt täyttää ammus hyödyllisillä \nkapineilla, kirjoilla, koneilla, työkaluilla ja niin poispäin. Olisimme \nheittäneet ne kaikki ulos, ja _kaikki_ olisi seurannut perässä! Mutta \nnyt juolahtaa mieleeni jotakin. Miksi emme matkusta tuolla ulkona \nniinkuin tuo meteori? Miksi emme heitä itseämme tähystysreiästä \navaruuteen? Mikä nautinto olisikaan tuntea itsensä tuolla tavoin \neetterin kannattelemana, onnellisempana kuin lintu, jonka täytyy aina \nliikuttaa siipiään pysytellessään ilmassa!\"\n\n\"Niin kyllä\", virkkoi Barbicane, \"mutta kuinka siellä hengittäisimme?\"\n\n\"Pahuksen ilma, joka puuttuu niin sopimattomaan aikaan!\"\n\n\"Mutta jollei se puuttuisi, Michel, niin koska sinun tiiviytesi on \npienempi kuin ammuksen, jäisit sinä varsin pian jälkeen.\"\n\n\"Siis nurinkurinen suhde?\"\n\n\"Mitä nurinkurisin.\"\n\n\"Ja täytyy siis pysyä tähän vaunuun vangittuina?\"\n\n\"Täytyy.\"\n\n\"Ah!\" kirkaisi Michel kovalla äänellä.\n\n\"Mikä sinun nyt on?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Nyt tiedän, mikä tuo oletettu meteori on! Se ei ole lainkaan \ntaivaankappale. Se ei ole räjähtäneen kiertotähden pirstale!\"\n\n\"Mikä se sitten on?\" tiedusti Barbicane.\n\n\"Se on onneton koiramme! Se on Dianan aviopuoliso!\"\n\nTosiaan, tuo muodottomaksi, tuntemattomaksi mytistynyt möhkäle oli \nSatelliten raato; litistynyt kuin tyhjäksi pumputtu säkkipilli. Ja se \nkohosi, kohosi yhä ylemmäksi!\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nPäihtymyksen hetki\n\n\nTäten siis näissä omituisissa olosuhteissa tapahtui ihmeellinen, mutta \nlooginen, eriskummainen, mutta selitettävä ilmiö. Jokaisen ammuksesta \nheitetyn esineen täytyi seurata samaa rataa sen kanssa. Siinä oli \nkeskustelun aihe, jota iltapuhteella ei ehditty pohtia loppuun. Näiden \nkolmen matkustajan levoton mielenkiinto sitäpaitsi lisääntyi sikäli \nkuin he lähestyivät retkensä päämäärää. He odottivat jotakin \naavistamatonta, uusia ilmiöitä, eikä heidän nykyisessä mielentilassaan \nolisi mikään heitä ihmetyttänyt. Heidän liiaksi kiihottunut \nmielikuvituksensa ehti ammuksen edelle, jonka vauhti väheni melkoisesti \nheidän sitä tuntemattaan. Mutta kuu kasvoi heidän silmissään, ja he \nuskoivat, ettei heidän enää tarvinnut kuin ojentaa kätensä siihen \ntarttuakseen.\n\nSeuraavana aamuna, joulukuun 5. päivänä, kaikki kolme olivat pystyssä \njo kello viideltä. Tämän päivän piti olla heidän matkansa viimeinen, \njos laskelmat olivat tarkat. Vielä samana iltana keskiyön aikaan, juuri \nkun kuu olisi täysimmillään, he saavuttaisivat sen loistavan kehrän. \nEnsi yönä päättyisi tämä matka -- merkillisin, mikä muinaisina tai \nnykyisinä aikoina oli suoritettu. Ja jo aamusta asti he tervehtivät yön \nkuningatarta sen säteiden hopeoimien tähystysreikien lävitse \nluottavaisella ja iloisella hurraahuudolla.\n\nKuu sousi majesteetillisesti tähtien täplittämälle taivaankannelle. \nVielä muutama aste, ja se saavuttaisi juuri sen kohdan avaruudessa, \nmissä ammus sen tapaisi. Omien havaintojensa mukaan Barbicane laski, \nettä ammus kohtaisi saattolaisen pohjoisen pallonpuoliskon, missä \nlevisi äärettömiä lakeuksia ja vuoria harvassa -- otollinen sattuma, \njos kuun ilmakehä, kuten arveltiin oli tallella ainoastaan \nsyvennyksissä.\n\n\"Muuten\", huomautti Michel Ardan, \"onkin tasanko paljon sopivampi \nmaihinlaskupaikka kuin vuori. Jos kuun asukas laskettaisiin Euroopassa \nMont Blancin kukkulalle tai Aasiassa Himalajan huipulle, olisi hän \nsaapunut tukalaan paikkaan!\"\n\n\"Sitäpaitsi\", lisäsi kapteeni Nicholl, \"pysyisi ammus tasaisella maalla \nliikkumattomana, kun kerran olisi siihen koskettanut. Rinteellä se \nsensijaan kierisi kuin lumivyöry, ja kun emme ole oravia, emme pääsisi \nsieltä ehjin nahoin ulos. Kaikki on siis parhain päin.\"\n\nUhkarohkean yrityksen menestys ei tosiaan enää näyttänyt epäiltävältä. \nMuuan miete kuitenkin askarrutti Barbicanea; mutta kun hän ei tahtonut \nsaattaa matkatovereitaan levottomiksi, pysyi hän siitä vaiti.\n\nAmmuksen suuntautuminen kuun pohjoiselle pallonpuoliskolle osoitti \nnäet, että sen ura oli jonkin verran poikennut syrjään. Matemaattisesti \nlaskien olisi tähtäyksen täytynyt sinkauttaa luoti ihan keskelle kuun \nkehrää. Jollei se saapuisi sinne, oli se hiukan poissa tolaltaan. Mikä \nsiihen oli syynä? Barbicane ei voinut käsittää eikä päättää tämän \nhorjahduksen merkitystä, koska häneltä puuttui osviittoja. Hän toivoi \nkuitenkin, ettei siitä olisi muuta seurausta kuin ammuksen joutuminen \nkuun ylemmälle laidalle, maahan laskeutumiseen sopivammalle seudulle.\n\nIlmoittamatta levottomuuttaan tovereilleen Barbicane siis tyytyi tuon \ntuostakin tarkkailemaan kuuta, koettaen havaita, eikö ammuksen suunta \nmuuttuisi. Sillä asema olisi ollut kauhea, jos ammus osumatta maaliinsa \nja sujahtaen kehrän tuollepuolen olisi syöksynyt tähtitaivaan \navaruuksiin.\n\nTällä hetkellä kuussa sensijaan että se olisi esiintynyt litteänä \nkiekkona saattoi jo havaita mykevyyttä. Jos auringonsäteet olisivat \nosuneet siihen vinosti, olisi varjo korostanut korkeita vuoria, jotka \nolisivat selvästi näkyneet. Katse olisi voinut tunkeutua tulivuorten \naukkojen ammottavaan kuiluun ja tarkata äärettömiä tasankoja \njuovittavia kouruja. Mutta kaikki korkeussuhteet tasoittuivat vielä \ntuossa heleässä loistossa. Vaivoin erotettiin edes ne isot täplät, \njotka antavat kuulle ihmiskasvojen ilmeen.\n\n\"Kasvot kyllä\", virkkoi Michel Ardan, \"mutta minua säälittää Apollon \nherttainen sisar, sillä hänen kasvonsa ovat kovin pisamaiset!\"\n\nMatkustajat, jotka yhä enemmän lähestyivät päämääräänsä, eivät \nlakanneet tarkkaamasta tätä uutta maailmaa. Heidän mielikuvituksensa \nkuljetti heitä noiden tuntemattomien maiden läpi. He kiipesivät \nkorkeille huipuille. He laskeutuivat laajojen kattilanmuotoisten \nvuorilaaksojen pohjaan. Siellä täällä he luulivat näkevänsä laajoja \nmeriä, jotka harventuneessa ilmakehässä tuskin pysyivät koossa, ja \njokia, jotka niihin vyöryttelivät vuorten antimia. Kuilun yli \nkumartuneina he toivoivat kuulevansa ääniä tuolta iäti mykkänä \ntyhjyyden yksinäisyydessä pysyvältä tähdeltä.\n\nTämä viimeinen matkapäivä jätti heille sykähdyttäviä muistoja. He \nmerkitsivät sen pienimmätkin yksityisseikat. Epämääräinen levottomuus \nvaltasi heidät, sikäli kuin he lähestyivät päämääräänsä, ja olisi \nkäynyt kaksinkertaiseksi, jos he olisivat tunteneet, kuinka laimea \nheidän vauhtinsa nyt oli. Se olisi heistä näyttänyt riittämättömältä \nkuljettamaan ammusta perille. Nyttemmin se tuskin \"painoi\" enää mitään. \nSen paino väheni lakkaamatta ja loppuisi kokonaan rajalinjalla, jolla \nkuun ja maan vetovoimat kumoavat toisensa, saaden niin hämmästyttäviä \ntuloksia aikaan.\n\nNäistä mietteistä huolimatta Michel Ardan ei kuitenkaan unohtanut \nvalmistaa aamuateriaa täsmällisesti kuten ennenkin. Syötiin hyvällä \nruokahalulla. Ei voinut olla mitään oivallisempaa kuin tämä kaasulla \nkiehautettu lihaliemi, ei mitään näitä lihasäilykkeitä parempaa. Jokin \nlasillinen ranskalaista hyvää viiniä nautittiin aterian lopuksi. \nTällöin Michel Ardan huomautti, että kuun viininviljelijät, joiden \ntarhoja tuo hehkuva aurinko lämmitti, kaiketi tislasivat mitä jaloimpia \nviinejä -- jos heitä vain oli olemassa. Muuten ei huolehtiva \nranskalainen suinkaan ollut unohtanut ottaa matkatarpeittensa\njoukkoon muutamia arvokkaita istukkaita Médocin ja Côte-d'Orin \nviiniköynnöksistä, joihin hän erikoisesti luotti.\n\nReisetin ja Regnaultin kone toimi edelleenkin äärettömän tarkasti. Ilma \npysyi ehdottoman puhtaana. Mikään hiilihapon hiukkanen ei voinut \nvastustaa kalia, ja happi taas oli kapteeni Nichollin sanojen mukaan \n\"aivan ensiluokkaista.\" Se vähäinen vesihöyrymäärä, joka ammuksessa \noli, sekaantui ilmaan lieventäen sen kuivuutta, ja monet Pariisin, \nLontoon ja New Yorkin asunnot, monet teatterisalit eivät varmaankaan \nolleet yhtä terveellisiä.\n\nMutta jotta kone toimisi säännöllisesti, oli tarpeellista pitää\nsitä täydellisessä kunnossa. Ja joka aamu Michel tarkastikin \nvuotoregulaattorit, koetteli tappeja ja järjesti hehkumittarilla kaasun \nkuumuuden.\n\nKaikki oli tähän asti käynyt hyvin, ja kunnon J.T. Mastonia matkien \nalkoivat matkustajat tuntea oireita lihomiseen, joka olisi tehnyt \nheidät tuntemattomiksi, jos heidän vankeutensa olisi jatkunut muutamia \nkuukausia. Sanalla sanoen, heidän laitansa oli niinkuin häkkiin \nsuljettujen kanojen -- heille alkoi kasvaa vatsaa.\n\nKatsellessaan tähystysaukoista Barbicane näki alati kummittelevan \nkoiranraadon ja erinäiset ammuksesta heitetyt esineet, jotka sitä \nitsepäisesti seurasivat. Diana ulvoi surullisesti huomatessaan \nSatelliten jäännökset. Nämä tähteet näyttivät yhtä liikkumattomilta \nkuin jos ne olisivat olleet vankalla pinnalla.\n\n\"Kuulkaahan, hyvät ystävät\", virkkoi Michel Ardan, \"jos joku meistä \nolisi lähtösysäyksessä nutistunut, olisi meille käynyt varsin vaikeaksi \nhäntä haudata -- mitä sanoinkaan? --- upottaa eetteriin, koska täällä \neetteri korvaa maan mullan. Tuon raadon lailla olisi vainaja soimaten \nseurannut meitä avaruudessa.\"\n\n\"Se olisi ollut surullista\", sanoi Nicholl.\n\n\"Ah\", jatkoi Michel, \"minä valitan, ettemme voi huviksemme kävellä \ntuolla ulkopuolella. Mikä nautinto olisikaan kellua kirkkaassa \neetterissä, kylpeä, kieriskellä auringon puhtaissa säteissä. Jos \nBarbicane vain olisi huomannut varustautua sukelluslaitteella ja \nilmapumpulla, olisin uskaltanut mennä tuonne ulos ja istahdellut \nkhimairan ja siipihevon asentoihin ammuksen huipulle.\"\n\n\"Mutta, rakas Michel\", vastasi Barbicane, \"et sinä siellä kauan olisi \nvaappunut, sillä sukelluspuvustasi huolimatta, joka sinun sisältämäsi \nilman painosta olisi laajentunut, sinä olisit räjähtänyt kuin granaatti \ntai pikemminkin kuin ilmapallo, joka kohoaa liian korkealle. Älä siis \nkadu mitään äläkä unohda, että niin kauan kuin kellumme tyhjyydessä \ntäytyy sinulta kieltää kaikki haaveelliset huvikävelyt ammuksen \nulkopuolella.\"\n\nMichel Ardan suvaitsi jossakin määrin uskoa, että näin olisi \ntapahtunut. Hän myönsi, että asia oli vaikea, mutta \"mahdottomaksi\" hän \nei sitä myöntänyt -- sitä sanaa hän ei milloinkaan lausunut.\n\nKeskustelu siirtyi tästä puheenaiheesta toiseen eikä herpaantunut \nhetkeksikään. Ystävyksistä näytti, että näissä olosuhteissa ajatukset \nversoivat heidän aivoissaan kuin kevään ensimmäisessä lämmössä \npuhkeavat lehdet. He tunsivat mielikuvituksensa paisuvan.\n\nNiiden kysymysten ja vastausten keskellä, joita tämän aamukauden \nkuluessa vaihdettiin, teki Nicholl erään kysymyksen, joka ei saanut \nvälitöntä ratkaisua.\n\n\"Ah niin\", virkkoi hän, \"hauskaa kylläkin matkustaa kuuhun, mutta millä \ntavoin sieltä palaamme?\"\n\nHänen kaksi puhetoveriaan katselivat toisiaan ihmettelevin ilmein. \nOlisi luullut, että tuo kysymys esiintyi heille ensimmäistä kertaa.\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte, Nicholl?\" kysyi Barbicane vakavasti.\n\n\"Pyrkiä takaisin jostakin maasta ennenkuin on sinne saapunutkaan\", \nlisäsi Michel, \"tuntuu minusta ennenaikaiselta.\"\n\n\"Minä en sano tätä peräytyäkseni\", jatkoi Nicholl, \"mutta toistan \nkysymykseni: Millä keinoin sieltä palaamme?\"\n\n\"Siitä en tiedä mitään\", vastasi Barbicane.\n\n\"Ja jos olisin tiennyt, kuinka sieltä voi palata\", virkkoi Michel, \n\"niin en olisi matkalle lähtenytkään.\"\n\n\"Siinäpä vastaus!\" huudahti Nicholl.\n\n\"Minä hyväksyn Michelin sanat ja lisään, että tällä hetkellä ei sillä \nkysymyksellä ole meille mitään merkitystä. Myöhemmin, kun katsomme \nsopivaksi palata, harkitsemme asiaa. Vaikkei siellä olekaan \nkolumbiadia, on siellä sentään tämä ammus.\"\n\n\"Suurikin etu! Ammus ilman tykkiä!\"\n\n\"Tykki voidaan valmistaa\", vastasi Barbicane. \"Ruutia voidaan \nvalmistaa. Ei metalleja, ei salpietaria eikä hiiltä voi puuttua kuun \nsisuksista. Sitäpaitsi ei tulomatkalla tarvitse voittaa muuta kuin kuun \nvetovoima, ja silloin riittää kohota noin kolmekymmentätuhatta \nkilometriä pudotakseen maan pinnalle pelkän painovoiman avulla.\"\n\n\"Riittää\", virkkoi Michel kiihtyen. \"Älköön enää pohdittako palaamista! \nOlemme siitä jo liiankin paljon puhuneet! Ajatusten vaihto entisten \nkanssaihmistemme kanssa maan päällä taas ei käyne vaikeaksi.\"\n\n\"Ja millä lailla se tapahtuisi?\"\n\n\"Kuun tulivuorten sinkauttamien meteorien avulla.\"\n\n\"Hyvä tuuma, Michel\", vastasi Barbicane vakavasti. \"Laplace on \nlaskenut, että meidän tykkiemme voima viisikertaisena riittäisi \nlähettämään meteorin kuusta maahan. Eikä ole tulivuorta, jonka \nheittovoima ei olisi suurempi.\"\n\n\"Hurraa!\" huudahti Michel. \"Nepä ovat käteviä kapineita ne meteorit \neivätkä maksa mitään! Ja kuinka me näytämmekään postihallitukselle \npitkää nenää! Mutta mieleeni johtuu...\"\n\n\"Mitä sinun mieleesi johtuu?\"\n\n\"Loistava ajatus! Miksi emme ole kiinnittäneet metallilankaa \nammukseemme? Olisimme vaihtaneet sähkösanomia maan kanssa!\"\n\n\"Tuhat tulimmaista\", vastasi Nicholl, \"ja etkö sinä laske miksikään yli \nkolmensadantuhannen kilometrin mittaisen metallilangan painoa?\"\n\n\"En miksikään! Kolumbiadin panos olisi tehty kolminkertaiseksi. Tehty \nnelinkertaiseksi, viisinkertaiseksi!\" huudahteli Michel, jonka lauseet \nsaivat yhä hurjemman korostuksen.\n\n\"Täytyy vain tehdä pienoinen huomautus ehdotustasi vastaan\", sanoi \nBarbicane. \"Maan kiertoliikkeen vaikutuksesta näet olisi lankamme \nkiertynyt sen ympäri kuin touvi varppikelaan ja ehdottomasti kiskonut \nmeidät takaisin maan päälle.\"\n\n\"Yhdysvaltain yhdeksänneljättä tähden nimessä\", huudahti Michel, \"on \nminulla siis tänään ainoastaan epäkäytännöllisiä aatteita, J.T. \nMastonin arvoisia aatteita! Mutta nytpä juolahtaa mieleeni: jollemme \npalaa maahan, niin J.T. Maston kykenee tulemaan meitä tapaamaan.\"\n\n\"Niin, hän tulee\", vastasi Barbicane. \"Hän on rohkea, kunnon toveri. Ja \nmikä onkaan helpompaa? Eikö kolumbiadi ole edelleenkin upotettuna \nFloridan maankamaraan? Onko puutetta puuvillasta tai salpietarihaposta, \njoista voidaan valmistaa pumpuliruutia? Eikö kuu jälleen kulje Floridan \ntaivaannavan yli? Eikö se kahdeksantoista vuoden kuluttua ole juuri \nsamalla paikalla kuin tänään?\"\n\n\"Niin\", toisti Michel, \"niin, Maston saapuu ja hänen kanssaan ystävämme \nElphiston, Blomsberry, kaikki Tykkikerhon jäsenet, ja me lausumme \nheidät tervetulleiksi! Ja sitten järjestetään säännölliset ammusten \nkulkuvuorot maan ja kuun välille. Eläköön J.T. Maston!\"\n\nLuultavaa on, että vaikkei arvoisa J.T. Maston liene kuullutkaan hänen \nkunniakseen kohotettuja eläköönhuutoja, niin ainakin hänen korvansa \nsoivat. Mitä hän sillä hetkellä puuhaili? Kaiketikin hän oli paikallaan \nLong's Peakin tähystysasemalla Kalliovuorilla, koettaen erottaa \navaruudessa liikkuvaa, näkymätöntä ammusta. Jos hän ajatteli rakkaita \ntovereitaan, täytyy myöntää, etteivät nämä siinä suhteessa olleet häntä \nhuonompia, vaan omituisen haltioitumisen vallassa omistivat hänelle \nparhaat ajatuksensa.\n\nMutta mistä johtui tämä kiihtymys, joka ammuksen matkustajissa \nsilminnähtävästi lisääntyi? Eiväthän he olleet väkijuomista \nhumaltuneet. Oliko tuo kummallinen aivojen herkkyys luettava \npoikkeuksellisten olosuhteiden ansioksi, kun he olivat tultuaan näin \nlähelle öiden lyhtyä, josta heidät erotti vain muutama tunti? \nVaikuttiko kuu jollakin salaperäisellä tavalla heidän hermostoonsa? \nHeidän kasvonsa punertuivat kuin hehkuvan uunin säteilyssä; heidän \nhengityksensä kävi nopeammaksi, ja heidän keuhkonsa toimivat kuin pajan \npalkeet, heidän silmissään leimahteli omituinen kiilto, heidän äänensä \nkajahtelivat hirveän korostavasti, heidän sanansa paukahtelivat kuin \nhiilihapon sinkauttamat korkit samppanjapullojen suusta; heidän eleensä \nkävivät niin uhkaavan levottomiksi, että tila alkoi tulla ahtaaksi; ja \nomituista kyllä, he eivät itse mitenkään huomanneet tätä jännittynyttä \nmielentilaansa.\n\n\"Nyt\", virkkoi Nicholl terävällä äänellä, \"nyt kun en tiedä, \npalaamnieko kuusta, tahtoisin tietää, mihin siellä ryhdymme.\"\n\n\"Mihinkö siellä ryhdymme?\" vastasi Barbicane, polkien jalkaansa kuin \nolisi miekkailusalissa. \"Siitä minulla ei ole aavistustakaan!\"\n\n\"Sinulla ei ole siitä aavistustakaan!\" karjaisi Michel niin, että \nammuksen seinät kajahtelivat.\n\n\"Ei, ei minulla ole siitä aavistustakaan!\" toisti Barbicane ulvoen \nkilpaa puhetoverinsa kanssa.\n\n\"No, minäpä sen tiedän, minä\", vastasi Michel.\n\n\"Puhu sitten!\" kiljaisi Nicholl, joka ei enää voinut hillitä äänensä \nvihaista sävyä.\n\n\"Minä puhun, jos niin hyväksi näen\", huudahti Michel, tarttuen hurjasti \ntoverinsa käsivarteen.\n\n\"Sinun täytyy\", kovisti Barbicane säikkyvin silmin ja käsi uhkaavana. \n\"Sinä olet vietellyt meidät tälle kauhealle matkalle, ja me tahdomme \ntietää, minkätähden!\"\n\n\"Niin\", lisäsi kapteeni, \"nyt kun en tiedä, minne menen, tahdon tietää, \nmiksi sinne menen!\"\n\n\"Miksikö?\" huudahti Michel, hypäten metrin korkeudelle lattiasta. \n\"Miksikö? Ottamaan haltuun kuun Yhdysvaltain nimessä! Että niihin \nlisättäisiin neljäskymmenes valtio! Kuun seutujen asuttamiseksi, niiden \nviljelemiseksi, viemään sinne kaikki taiteen, tieteen ja teollisuuden \nihmeet! Sivistääksemme kuun asukkaita, jolleivät ne ole meitä \nsivistyneempiä, ja järjestääksemme siellä tasavallan, jollei niillä \nsitä jo ole!\"\n\n\"Entä jollei kuussa ole asukkaita!\" vastasi Nicholl, joka tämän \nselittämättömän päihtymyksen vaikutuksesta kävi kovin riidanhaluiseksi.\n\n\"Kuka sanoo, ettei siellä ole asukkaita!\" kirkaisi Michel uhkaavasti.\n\n\"Minä!\" karjaisi Nicholl.\n\n\"Kapteeni\", sanoi Michel, \"älä toista tuota hävyttömyyttä, taikka minä \nisken sinulta hampaat kurkkuusi.\"\n\nMolemmat vastustajat olivat hyökkäämäisillään toistensa kimppuun, ja \ntämä sekava keskustelu uhkasi kehittyä käsikähmäksi, kun Barbicane \nhirveällä harppauksella tuli väliin.\n\n\"Seis, onnettomat!\" sanoi hän asettaen toverukset selin toisiinsa. \n\"Jollei kuussa ole asukkaita, niin tullaan toimeen ilman niitä.\"\n\n\"Niin\", huudahti Michel, joka ei niistä sen enempää välittänyt. \n\"Tullaan toimeen ilman niitä! Mitä me kuun asukkailla teemme! Hiisi \nvieköön kuun asukkaat!\"\n\n\"Meille kuuluu kuun valtakunta\", huusi Nicholl.\n\n\"Perustakaamme kolmisin tasavalta!\"\n\n\"Minä olen kongressi\", huudahti Michel.\n\n\"Ja minä senaatti\", ehdotti Nicholl.\n\n\"Ja Barbicanesta tehdään presidentti!\" ulvoi Michel.\n\n\"Presidentti ei silloin olisi kansan valitsema\", vastasi Barbicane.\n\n\"No, sitten nimittää presidentin kongressi\", selitti Michel. \"Ja koska \nminä olen kongressi, nimitän minä sinut yksimielisesti presidentiksi.\"\n\n\"Hurraa, hurraa, hurraa! Eläköön presidentti Barbicane\", huusi Nicholl.\n\n\"Hei, hei, hei!\" kirkui Michel Ardan.\n\nSitten presidentti ja senaatti ryhtyivät pelottavalla äänellä laulamaan \namerikkalaisten _Yankee Doodlea_, sillä välin kun kongressi kaiutti \nmiehekkäästi _marseljeesin_ säveliä.\n\nLopuksi alkoi hurja piiritanssi mielettömin elein, miesten polkiessa \njalkaa kuin hullut ja tehdessä kuperkeikkoja kuin luuttomiksi lihotetut \nklovnit. Dianakin yhtyi tähän leikkiin, ulvoen vuorostaan ja hypellen \nammuksen kattoholviin asti. Kuultiin selittämätöntä siipien räpytystä, \neriskummaisen kimakkaa kukon kiekunaa. Viisi, kuusi kanaa lähti \nlentoon, syöksyen seiniä vasten kuin hullut yölepakot...\n\nSitten matkatoverukset, joiden keuhkot joutuivat epäkuntoon jostakin \nkäsittämättömästä syystä, vaipuivat, enemmän kuin humaltuneina ja \nheidän hengityselimiään sytyttävän ilman polttamina, liikkumattomina \nammuksen pohjalle.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n320.000 kilometrin päässä\n\n\nMitä oli tapahtunut? Mikä oli syynä tähän omituiseen päihtymykseen, \njonka seuraukset olisivat voineet olla tuhoisat? Pelkkä huolimattomuus \nMichelin taholta, mutta Nicholl ehti kuitenkin ajoissa sen korjata.\n\nTodellisen taintumuksen jälkeen, jota kesti muutamia minuutteja, \nvirkosi kapteeni ensimmäisenä ja sai sielunkykynsä takaisin.\n\nVaikka hän oli syönyt suurusta kaksi tuntia aikaisemmin, tunsi hän \nkauheaa nälkää, joka kiusasi häntä ikäänkuin hän ei olisi moneen \npäivään maistanut ruokaa. Koko hänen olemuksensa, vatsa ja aivot, \nolivat äärimmilleen kiihtyneet.\n\nHän nousi siis ja vaati Micheliltä lisäateriaa. Mutta nääntynyt Michel \nei vastannut. Nicholl mieli silloin kiehauttaa muutaman lasillisen \nteetä voileipätusinan sulamisen helpottamiseksi. Ensiksi hänen täytyi \nsytyttää tuli ja hän raapaisi tulitikulla.\n\nKuinka hän kumartuikaan nähdessään rikin loistavan omituisen kirkkaasti \nja melkein sietämättömän häikäisevästi. Kaasuhanasta, jonka hän \nsytytti, lähti sähköliekkeihin verrattava lieska.\n\nNichollille selvisi nyt koko asia. Tuo valon ylimääräinen kirkkaus, \nhänen kokemansa ruumiilliset häiriöt, hänen tunteittensa liikakiihtymys \n-- kaikki oli nyt selvillä.\n\n\"Happi!\" huudahti hän.\n\nJa kumartuessaan ilmakojeen puoleen hän näki, että hana päästi täysin \naalloin ulos tuota väritöntä, mautonta, hajutonta, elämälle \nvälttämätöntä kaasua, joka kuitenkin sinänsä saa aikaan mitä vakavimpia \nhäiriöitä elimistössä. Michel oli huomaamattomuudessaan vääntänyt \nkojeen hanan ihan auki!\n\nNicholl riensi tukkimaan hapen liiallisen virran. Ilma olikin jo sillä \nkyllästetty, mistä olisi matkustajille tullut hengenlähtö, ei \ntukehtumalla, vaan siten että he olisivat sisällisesti palaneet.\n\nKun ilma tuntia myöhemmin oli vähemmän happinen, palasivat keuhkot \ntavalliseen toimintaansa. Vähitellen toipuivat ystävykset \npäihtymyksestään, mutta heidän täytyi haihduttaa happensa, niinkuin \nhumalainen nukkuu pois viinistä johtuvan kohmelonsa.\n\nKun Michel kuuli, mikä edesvastuu hänellä oli ollut tässä tapauksessa, \nei hän näyttänyt olevan siitä kovinkaan huolissaan. Tämä odottamaton \nhumala oli keskeyttänyt matkan yksitoikkoisuuden. Monta hullutusta oli \nsen vaikutuksen alaisina lausuttu, mutta yhtä nopeasti jälleen \nunohdettu.\n\n\"Minäpä\", lisäsi iloinen ranskalainen, \"en olekaan pahoillani, että \nolen saanut hiukan maistaa tätä päihdyttävää kaasua. Kuulkaahan, hyvät \nystävät, olisi perustettava uusmallinen laitos happisuojineen, joissa \nraihnaiset henkilöt voisivat muutaman hetken elää toimeliaampaa elämää! \nAjatelkaahan kokoushuoneita, joiden ilma olisi kyllästetty tällä \nreipastuttavalla aineella, teattereita, joiden johto sitä jakelisi \nrunsain annoksin! Mikä hurmaus syntyisikään näyttelijäin ja katselijain \nsieluissa, mikä tulisuus, mikä innokkuus! Ja jos yhden kokouksen \nasemesta voitaisiin sillä kyllästää kokonainen kansa, niin kuinka \nvirkeäksi se kävisikään toiminnassaan, minkä elämän lisän se saisikaan! \nUupuneesta kansasta luotaisiin ehkä suuri ja voimakas, ja meidän \nvanhassa Euroopassamme tunnen useamman kuin yhden valtion, jonka tulisi \nterveydekseen alistua happikäsittelyyn!\"\n\nMichel puhui ja innostui siihen määrin, että olisi luullut hanan \nvieläkin olevan liian paljon auki. Mutta yhdellä lauseella Barbicane \npysähdytti hänen innostuksensa.\n\n\"Kaikki tuo on oikein, ystävä Michel\", virkkoi hän, \"mutta sanotko \nmeille, mistä tulevat nämä kanat, jotka ovat sekaantuneet \nkonserttiimme?\"\n\n\"Nämä kanat?\"\n\n\"Niin.\"\n\nPuolitusinaa kanoja ja komea kukko kävellä tepsutteli tosiaan \nlattialla, pyrähdellen ja kaakottaen.\n\n\"Voi noita typeriä elukoita!\" huudahti Michel. \"Happi ne on ärsyttänyt \nliikkeelle!\"\n\n\"Mutta mitä sinä näillä linnuilla aiot tehdä?\" kysyi Barbicane.\n\n\"Siirtää ja kotiuttaa ne kuuhun, lempo soikoon!\"\n\n\"Mutta miksi ne sitten olet kätkenyt?\"\n\n\"Kuje, arvoisa puheenjohtajamme, pelkkä kuje, joka nyt menee surkeasti \nmyttyyn. Minä tahdoin ne päästää kuun mantereelle virkkamatta siitä \nteille mitään. Kuinka olisittekaan hämmästyneet nähdessänne näiden \nmaisten siivekkäiden nokkivan kuun kentillä!\"\n\n\"Ah, veitikka, ikuinen veitikka!\" vastasi Barbicane. \"Et sinä \npäihtyäksesi tarvitse happea! Sinä olet aina sitä, mitä me olimme tuon \nkaasun vaikutuksen alaisina. Sinä olet aina hupsu!\"\n\n\"Ja kuka sanoo, ettemme silloin olleet viisaita?\" huomautti Michel \nArdan.\n\nTämän filosofisen mietelmän jälkeen ystävykset korjasivat ammuksessa \nvallitsevan epäjärjestyksen. Kanat ja kukko suljettiin takaisin \nhäkkiinsä. Mutta tähän hommaan ryhtyessään Barbicane ja hänen kaksi \ntoveriaan tunsivat hyvin selvän aavistuksen uudesta ilmiöstä.\n\nSiitä hetkestä, jolloin he lähtivät maasta, oli heidän oma painonsa ja \nammuksen ja siinä olevien esineiden paino asteittain vähentynyt. \nJolleivät he, mitä tuli ammukseen, voineetkaan tätä menetystä todeta, \noli tulossa hetki, jona tuo vaikutus tuntuisi heissä itsessään ja \nniissä työkaluissa, astioissa ja koneissa, joita he käyttivät.\n\nSanomattakin on selvää, ettei tavallinen vaaka olisi tätä menetystä \nilmaissut, sillä esineen punnitsemiseen käytetty paino olisi menettänyt \nyhtä paljon kuin punnittava esinekin; mutta esimerkiksi jousivaaka, \njonka jännitys on vetovoimasta riippumaton, olisi tarkalleen mitannut \ntämän vähentymisen.\n\nTiedetään, että vetovoima, toisin sanoen paino, on suhteessa massaan ja \npäinvastaisessa suhteessa välimatkojen neliöön. Siitä seuraa, että jos \nmaa olisi yksinään avaruudessa ja muut taivaankappaleet olisivat äkkiä \nhävinneet, niin ammus olisi Newtonin lain mukaan painanut sitä \nvähemmän, mitä kauempana se oli maasta, mutta koskaan täydellisesti \nmenettämättä painoaan, sillä maan vetovoima olisi aina tuntunut minkä \nvälimatkan päähän tahansa.\n\nMutta nykyisessä tapauksessa oli tulossa se hetki, jona ammus ei enää \nvähääkään ollut painovoiman lakien alainen, kun ei otettu lukuun muita \ntaivaankappaleita, joiden vaikutuksen saattoi merkitä miltei nollaksi.\n\nAmmuksen ratahan kulki maan ja kuun välillä. Mikäli se etääntyi maasta, \nväheni maan vetovoima päinvastaisessa suhteessa välimatkan neliöön, \nmutta kuun vetovoima lisääntyi samassa mittakaavassa. Pakostakin siis \ntulisi se kohta, missä nämä kaksi vetovoimaa kumoaisivat toisensa eikä \nammus enää painaisi mitään. Jos kuun ja maan massat olisivat \nyhtäläiset, olisi tuo piste kohdattu yhtä pitkän matkan päässä \nkummastakin tähdestä. Mutta kun ottaa huomioon massojen\neron, oli helppo laskea, että puheena oleva piste sijaitsi \nneljänkymmenenseitsemän viideskymmeneskahdesosan päässä matkasta; \ntoisin sanoen olisi silloin taivallettu pyörein luvuin 320.000 \nkilometriä.\n\nSillä kohdalla pysyisi kappale, jolla ei itsellään olisi mitään\nnopeus- tai siirtymisvoimaa, ikuisesti liikkumatta, kun molemmat tähdet \nyhtäläisesti vetäisivät sitä puoleensa eikä mikään olisi sitä \nsysäämässä enemmän toista kuin toistakaan kohti.\n\nMutta jos sysäysvoima oli tarkalleen laskettu, täytyi ammuksen saapua \ntälle kohdalle ihan vauhdittomana, kaiken painonsa menettäneenä samoin \nkuin sen mukanaan kuljettamat esineetkin.\n\nMitä silloin tapahtuisi? Siitä sopi esittää kolme otaksumaa:\n\nJoko olisi ammuksella vielä hiukan vauhtia jäljellä sivuuttaakseeh yhtä \nsuurien vetovoimien kohdan, jolloin se putoaisi kuuhun, koska kuun \nvetovoima pääsi voitolle maan vetovoimasta.\n\nTai siltä puuttuisi vauhtia yhtä suurten vetovoimien paikan \nsaavuttamiseen ja se putoaisi takaisin maan pinnalle, koska maan \nvetovoima veisi voiton kuun vetovoimasta.\n\nTai vihdoin, jos sillä olisi riittävästi vauhtia saavuttaakseen \npuolueettoman pisteen, mutta ei sitä sivuuttaakseen, niin se jäisi \niäksi riippumaan samalle paikalleen niinkuin Muhammedin ruumiskirstun \nväitetään riippuvan taivaan navan ja vastapäisen avaruuspisteen \nvälillä.\n\nTällainen oli tilanne, ja Barbicane selitti tarkasti sen seuraukset \nmatkatovereilleen. Se herätti heissä mitä suurinta harrastusta. Mutta \nkuinka he tietäisivät, milloin ammus oli taivaltanut nuo 320.000 \nkilometriä? Juuri siitä, etteivät he eivätkä ammukseen suljetut esineet \nenää vähääkään olisi painovoiman lakien alaisina.\n\nToistaiseksi matkustajat, vaikka totesivatkin tuon voiman yhä enemmän \nvähenevän, eivät olleet huomanneet sen kokonaan puuttuvan. Mutta kun \nNicholl tänä päivänä kello yhdentoista tienoilla aamulla sattui \npäästämään juomalasin kädestään, ei lasi pudonnutkaan lattialle, vaan \njäi ilmaan riippumaan.\n\n\"Ah\", huudahti Michel Ardan, \"siinäpä on rahtunen huvittavaa \nfysiikkaa!\"\n\nJa samassa muutkin esineet, kuten aseet ja pullot, jotka jätettiin \nitsekseen, pysyivät paikoillaan kuin ihmeen kautta. Dianakin, jonka \nMichel nosti ilmaan, suoritti, mutta ilman mitään kujetta, Castonin ja \nRobert Houdinin esittämän ihmeellisen riippumisen. Koira ei muuten \nnäkynyt itse huomaavankaan riippuvansa ilmassa.\n\nSeikkailutoverukset itsekin joutuivat ihmeisiinsä ja hämmästyivät \ntieteellisistä mietiskelyistään huolimatta. He tunsivat joutuneensa \nikäänkuin taikamaailmaan havaitessaan, että heidän ruumiillaan ei ollut \npainoa. Ojennetut käsivarret eivät enää pyrkineet laskeutumaan. Heidän \npäänsä huojui heidän hartioillaan. Heidän jalkansa eivät pysyneet enää \nammuksen permannolla. He olivat kuin ryhdittömiä horjuvia juopuneita. \nMielikuvitus on luonut ihmisiä ilman heijastuskuvaa ja toisia, joilta \npuuttuu varjo! Mutta tässä loi todellisuus vetovoimien kumoutumisella \nihmisiä, joissa ei mikään painanut mitään ja jotka eivät itsekään \nmitään painaneet!\n\nÄkkiä Michel pienellä ponnahduksella kohosi lattialta ja jäi ilmaan \nriippumaan kuin kunnon munkki Murillon _Enkelien keittiössä_. Tuota \npikaa noudattivat hänen molemmat ystävänsä hänen esimerkkiään, ja \nriippuen ilmassa ammuksen keskellä esittivät kaikki kolme ihmeellistä \nilmaannousua.\n\n\"Onko tämä uskottavaa? Onko tämä todenmukaista? Onko tämä mahdollista?\" \nhuudahteli Michel. \"Ei! Ja kuitenkin se sitä on! Ah, jos Rafael olisi \nmeidät tässä asennossa nähnyt, niin millaisen 'Taivaaseenastumisen' hän \nolisikaan kankaalleen luonut!\"\n\n\"Taivaaseenastuminen ei voi jatkua\", vastasi Barbicane. \"Kun ammus \njättää taakseen puolueettoman kohdan, alkaa kuun vetovoima kiskoa meitä \nkuuta kohti.\"\n\n\"Jalkamme joutuvat silloin ammuksen kattoon\", huomautti Michel.\n\n\"Ei\", selitti Barbicane; \"koska ammuksen painopiste on hyvin alhaalla, \nkääntyy kojeemme vähitellen.\"\n\n\"Sitten kaikki laitteemme ja kapineemme tietenkin heitetään \nylösalaisin!\"\n\n\"Rauhoitu, Michel\", vastasi Nicholl. \"Mitään mullistusta ei tarvitse \npelätä. Ainoakaan esine ei liikahda, sillä ammuksen kääntyminen \ntapahtuu ihan huomaamattomasti.\"\n\n\"Juuri niin\", jatkoi Barbicane. \"Kun se on sivuuttanut yhtäläisten \nvetovoimien kohdan, vetää sen suhteellisesti raskaampi pohja sitä \nkohtisuoraan alas kuuhun päin. Mutta ennenkuin se ilmiö tapahtuu, \ntäytyy meidän päästä puolueettoman viivan yli.\"\n\n\"Puolueettoman viivan yli!\" huudahti Michel. \"Tehkäämme siis kuin \nmerimiehet päiväntasaajan poikki mennessään. Kostuttakaamme sen \nkunniaksi kurkkujamme!\"\n\nPienellä sivuliikkeellä joutui Michel vanulla täytetyn seinän luo. \nSieltä hän otti pullon ja laseja, asetti ne pelkkään ilmaan toveriensa \neteen, ja iloisesti kilistäen he tervehtivät painovoimien \"rajaviivaa\" \nkolminkertaisella hurraahuudolla.\n\nTätä eri vetovoimien vaikutusta -- tai pikemminkin vaikuttamattomuutta \n-- kesti tuskin tunnin. Matkustajat tunsivat vähitellen vaipuvansa \ntakaisin lattiaa kohti, ja Barbicane luuli huomaavansa, että ammuksen \nkartiomainen huippu alkoi siirtyä kuuhun kohdistuvalta suunnaltaan, \nsamalla kun pohja päinvastoin lähestyi kuuta. Niinpä oli ilmeistä, että \nkuun vetovoima alkoi päästä voitolle. Putoaminen kuuta kohti oli vielä \ntuskin havaittavissa; se ei voinut olla kuin yksi ja kolmannes \nmillimetriä ensimmäisessä sekunnissa. Mutta vähitellen vetovoima \nkasvaisi, laskeutuminen kävisi nopeammaksi, pohjapuolensa painosta \nammus kääntäisi ylemmän keilansa maata kohti ja putoisi yhä \nlisääntyvällä vauhdilla, kunnes saavuttaisi kuun pinnan. Nyt ei siis \nmikään voinut ehkäistä yrityksen onnistumista, ja Nicholl ja Michel \nArdan riemuitsivat Barbicanen kanssa.\n\nSitten he keskustelivat ilmiöistä, jotka toinen toisensa perästä heitä \nihmetyttivät. Varsinkin oli painovoiman lakien kumoutuminen\nehtymätön puheenaihe. Aina innokas Michel Ardan tahtoi siitä tehdä \njohtopäätöksiä, jotka olivat vain pelkkää mielikuvitusta.\n\n\"Ah, arvoisat ystäväni\", huudahti hän, \"mikä edistysaskel olisikaan, \njos maan päällä voisimme täten vapautua painosta, siitä kahleesta, joka \nmeidät siihen kytkee! Se olisi vangin päästämistä vapauteen! Silloin \nkäsivarret ja sääret eivät enää tuntisi väsymystä. Ja jos on totta, \nettä lentääkseen maanpinnan yläpuolella, pysytelläkseen ilmassa \npelkällä lihasten toiminnalla tarvittaisiin sataviisikymmentä kertaa \nenemmän voimaa kuin meillä on, niin pelkkä tahdonponnistus, pelkkä \noikku kiidättäisi meidät avaruuteen, jos vetovoima lakkaisi.\"\n\n\"Tosiaankin\", virkkoi Nicholl hymyillen, \"jos voitaisiin poistaa paino, \nniinkuin tuska poistetaan tunnottomaksi tekemällä, niin kylläpä \nnykyiset yhteiskunnat saisivat toisen muodon!\"\n\n\"Niin\", huudahti Michel haltioituneena, \"hävittäkäämme painovoima, \nheittäkäämme taakka niskoiltamme! Sitten ei enää tarvittaisi \nnostokurkea, vipuja, kinunkeja eikä muita sellaisia koneita!\"\n\n\"Hyvin puhuttu\", vastasi Barbicane, \"mutta jos mikään ei mitään \npainaisi, niin ei mikään enää pysyisi alallaan, ei edes hattu päässäsi, \nkunnon Michel, eikä talosikaan koossa, koska kivet pysyvät sijoillaan \nvain painonsa vuoksi. Ei olisi enää aluksia, joiden vakavuus \nvedenpinnalla on vain painovoiman tuote. Ei pysyisi koossa edes \nvaltameri, jonka laineita ei maan vetovoima enää pitäisi tasapainossa. \nEikä olisi ilmakehääkään, koska sen kahlehtimattomat molekyylit \nhajaantuisivat avaruuteen!\"\n\n\"Sepä ikävää!\" vastasi Michel. \"Nuo käytännölliset aineen ihmiset aina \npalauttavat meidät todellisuuteen.\"\n\n\"Mutta lohduta mieltäsi, Michel\", jatkoi Barbicane; \"sillä vaikkei \nolekaan mitään tähteä, jossa painovoiman lait eivät vallitsisi, pääset \npian käymään sellaisella, jolla paino on melkoista vähäisempi kuin maan \npäällä.\"\n\n\"Kuussako?\"\n\n\"Niin, kuussa, jonka pinnalla esineet painavat kuusi kertaa vähemmän \nkuin maassa -- perin helposti todettava ilmiö.\"\n\n\"Ja huomaammeko sen?\" kysyi Michel.\n\n\"Epäilemättä, koska parisataa kiloa painaa vain kolmisenkymmentä kuun \npinnalla.\"\n\n\"Eikä meidän lihasvoimamme silti vähene?\"\n\n\"Ei laisinkaan. Hypätessäsi kohoat yhden metrin asemesta \nkaksikerroksisen talon katolle.\"\n\n\"No sittenhän meistä jokainen on kuussa kuin Herkules!\" huudahti \nMichel.\n\n\"Sitäkin suuremmalla syyllä\", lisäsi Nicholl, \"kun kuun asukkaat, jos \nheidän ruhonsa on suhteessa heidän pallonsa massaan, ovat tuskin jalan \npituisia.\"\n\n\"Oikeita lilliputteja!\" ihastui Michel. \"Siellä siis saan esittää \nGulliverin osaa! Me toteutamme sadun jättiläisistä! Mikä etu ihmisellä \nonkaan siitä, että hän jättää oman kiertotähtensä ja lähtee samoilemaan \naurinkokunnassa!\"\n\n\"Maltahan, Michel\", hillitsi Barbicane. \"Jos tahdot esiintyä \nGulliverina, älä käy muissa kuin pienemmissä kiertotähdissä, jollaisia \novat Merkurius, Venus tai Mars; niiden massa on vähäisempi kuin maan. \nMutta älä mene suuriin kiertotähtiin, Jupiteriin, Saturnukseen, \nUranukseen, Neptunukseen, sillä siellä osat vaihtuisivat ja sinusta \nitsestäsi tulisi lilliputti.\"\n\n\"Entä auringossa?\"\n\n\"Aurinko, vaikka sen tiiviys onkin neljä kertaa pienempi kuin maan, on \nkooltaan miljoona kolmesataakaksikymmentäneljätuhatta kertaa suurempi, \nja sillä on painovoima kaksikymmentäseitsemän kertaa väkevämpi kuin \nmeidän pallomme pinnalla. Jos suhde on sama, tulisi asukkaiden siellä \nolla keskimäärin kahtasataa jalkaa pitkiä.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti Michel. \"Siellä minä olisin vain kääpiö, \nihan peukaloinen!\"\n\n\"Gulliver jättiläisten parissa\", huomautti Nicholl.\n\n\"Juuri niin\", vahvisti Barbicane.\n\n\"Eipä olisi haitaksi viedä muutamia tykkejä mukanaan \npuolustautuakseen.\"\n\n\"Oh! Mitä vielä\", vastasi Barbicane; \"sinun kuulasi eivät auringossa \ntekisi mitään vaikutusta, vaan putoaisivat jo muutaman metrin päässä.\"\n\n\"Se on paljon sanottu!\"\n\n\"Kyllä se on totta\", vakuutti Barbicane. \"Painovoima tuolla \nsuunnattoman isolla taivaankappaleella on niin suuri, että esine, joka \nmaan päällä painaa seitsemänkymmentä kiloa, auringon pinnalla painaisi \ntuhatyhdeksänsataakolmekymmentä. Hattusi painaisi kymmenkunta kiloa, \nsikaarisi puoli naulaa! Niin, jos kaatuisit auringon mantereella, olisi \npainosi niin suuri -- noin kaksituhattaviisisataa kiloa -- ettet \njaksaisi nousta!\"\n\n\"Oh peijakas!\" huudahti Michel. \"Sitten täytyisi olla mukana pieni \nkannettava nostokurki! No niin, ystävät, tyytykäämme tällä kertaa \nkuuhun. Siellähän me kuitenkin olemme aika jehuja! Myöhemmin saamme \nnähdä, pitääkö tästä lähteä aurinkoonkin, missä ei voi ottaa ryyppyjä, \njollei ole vipua, jolla nostaa pikarin huulilleen!\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nSuunnalta poikkeamisen seuraukset\n\n\nBarbicane ei enää tuntenut levottomuutta, jollei ehkä matkan \npäättymisestä. Ammuksen sysäysvoiman riittäväisyydestä ainakin voitiin \nolla huoleti. Sen oma vauhti kiidättäisi sen puolueettoman viivan \ntuolle puolen. Se ei siis palaisi maahan eikä myöskään jäisi \nliikkumattomaksi vetovoimien välikohdalle. Yksi ainoa olettamus enää \noli mahdollinen, ammuksen saapuminen perille kuun vetovoiman \nvaikutuksesta.\n\nOikeastaan oli nyt tulossa putoaminen muutaman kymmenen tuhannen \nkilometrin päästä tähteen, jossa paino tosin oli arvioitava vain \nkuudenneksi osaksi maapallon pinnalla ilmenevästä painosta. Silti se \noli hirvittävä putoaminen, jonka vaimentamiseksi oli viipymättä \nryhdyttävä kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin.\n\nNämä varokeinot olivat kahta eri lajia: toisilla oli heikonnettava \nkolausta ammuksen koskettaessa kuun pintaa, toisilla taas \nhidastutettava sen putoamista ja siis tehtävä se vähemmän rajuksi.\n\nTärähdyksen heikontamiseksi Barbicane ei voinut enää käyttää kaikkia \nniitä keinoja, joilla niin edullisesti oli lievennetty alkusysäystä, \nnimittäin veden kimmoisuutta ja murtuvia väliseiniä. Nämä olivat vielä \nkyllä jäljellä, mutta vettä puuttui, sillä siihen tarkoitukseen ei \nvoitu tuhlata varasäiliöiden sisältöä, joka alkupäivinä olisi perin \narvokas siinä tapauksessa, että tätä tärkeää nestettä puuttuisi kuun \npinnalta.\n\nSitäpaitsi olisi tuo varasto ollut perin riittämätön\ntäytteeksi seinien väliin. Matkalle lähdettäessä ammukseen\nvarattu vesikerros, jolla lepäsi vesitiivis kiekko, ei ollut\nvähempää kuin kolmea jalkaa syvä viidenkymmenenneljän neliöjalan\nlaajuisella alalla. Sen tilavuus oli lähes kuusi kuutiometriä ja\npaino viisituhattaseitsemänsataaviisikymmentä kiloa. Mutta säiliöt \neivät enää sisältäneet edes viidettä osaa tästä määrästä. Täytyi siis \nluopua tästä tulotärähdyksen hillitsemiseksi tehokkaasta keinosta.\n\nKaikeksi onneksi Barhicane ei ollut tyytynyt käyttämään\nainoastaan vettä, vaan oli varustanut liikkuvan kiekon vahvoilla \njoustinpuskureilla, joiden piti vähentää kolausta ammuksen pohjaan, \nsitten kun vaakasuorat väliseinät olivat murtuneet. Nämä puskurit \nolivat yhä jäljellä; tarvitsi vain sijoittaa ne paikoilleen ja laskea \nliikkuva kiekko jälleen kohdalleen. Kaikki nämä osat, joita oli helppo \nkäsitellä, koska niiden painoa tuskin huomasikaan, voitiin panna \nnopeasti kokoon.\n\nNiin tehtiinkin. Eri kappaleet kiinnitettiin vaikeudetta. Se tapahtui \nrautavaarnojen ja ruuvien avulla. Työkaluja ei puuttunut. Pian lepäsi \nkiekko jälleen teräspuskureillaan niinkuin pöytä jaloillaan. Mutta eräs \nhankaluus johtui kiekon sijoituksesta. Alimmainen tähystysruutu meni \numpeen. Matkustajat eivät siis voineet siitä aukosta tarkata kuuta \nsyöksyessään kohtisuoraan sitä kohti. Mutta siihen oli pakko tyytyä. \nSitäpaitsi voitiin sivuaukoista vielä havaita laajat alueet kuuta, \nniinkuin voidaan katsella maata ilmapallon gondolista.\n\nTämä lattiakiekon sovittaminen vaati tunnin työn. Kello oli jo ehtinyt \nyli kahdentoista, kun nämä valmistukset oli saatu suoritetuiksi. \nBarbicane teki uusia huomioita ammuksen kallistumisesta, mutta hänen \nsuureksi mielipahakseen se ei ollut riittävästi kääntynyt pudotakseen, \nvaan näkyi seuraavan kuun kehrän kanssa yhdensuuntaista käyrää. Öiden \nkuningatar loisti kirkkaasti avaruudessa, sillä välin kun päivän \nruhtinas vastakkaiselta puolelta piti sitä säteillään hehkuvana.\n\nTämä asema ei voinut olla herättämättä levottomuutta.\n\n\"Saavummeko perille?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Toimikaamme niinkuin meidän olisi saavuttava\", vastasi Barbicane.\n\n\"Teitä aina vapisuttaa\", puuttui puheeseen Michel Ardan. \"Saavummehan \nme ja pikemmin kuin tahtoisimmekaan.\"\n\nTämä lause sai Barbicanen palaamaan valmisteluihinsa, ja hän järjesteli \nputouksen hidastuttamiseksi tarkoitettuja laitteita.\n\nMuistamme kohtauksen Tampan kaupungissa Floridassa pidetystä \nkokouksesta, jolloin kapteeni Nicholl esiintyi Barbicanen vihollisena \nja Michel Ardanin vastustajana. Kapteeni Nichollille, joka väitti, että \nammus särkyisi kuin lasi, oli Michel vastannut, että hän hidastuttaisi \nsen putoamisen sopivasti järjestetyillä raketeilla.\n\nVoimakkaat raketit, jotka kiinnitettäisiin ammuksen pohjaan ja \nsytytettäisiin räjähtämään ulospäin, saattoivat tosiaankin \naiheuttamalla taka-iskun jossakin määrin hillitä ammuksen vauhtia. \nNäiden rakettien täytyi kylläkin palaa ulkona ilmatyhjässä alassa, \nmutta happea ei niiltä puuttuisi, sillä ne valmistivat sitä itse, \nniinkuin kuun tulivuoret, joiden liekehtimistä ei ilmakehän puute kuun \nympärillä koskaan ole ehkäissyt.\n\nBarbicane oli siis varustautunut pieniin rihlattuihin terästykkeihin \nsuljetuilla raketeilla, ja tykit voitiin ruuvata ammuksen pohjaan. \nUlkopuolelta ne ulottuivat puoli jalkaa ulospäin. Niitä oli \nkaksikymmentä. Lattiakiekkoon tehdystä reiästä voitiin virittää \nsytytinlanka, jollainen oli kuhunkin kiinnitetty. Kaikki vaikutus \ntapahtuisi ulkopuolella. Räjähdysseos oli edeltäpäin pantu jokaiseen \ntykkiin. Riitti siis poistaa pohjaan sovitetut sulkutulpat ja niiden \ntilalle panna tykit, jotka tarkoin sopivat reikiin.\n\nTämä uusi työ saatiin valmiiksi kello kolmen korvissa iltapäivällä, ja \nnyt kun kaikkiin näihin varokeinoihin oli ryhdytty, tarvitsi enää vain \nodottaa.\n\nTällä välin ammus läheni huomattavasti kuuta. Se oli ilmeisesti \njossakin määrin sen vaikutuksen alainen; mutta samalla sen oma vauhti \nkuljetti sitä vinoon. Näiden kahden vaikutuksen tuloksena oli ura, \njosta ehkä tulisi kuun sivuaja. Ainakin oli varmaa, että ammus ei \nputoaisi säännöllisesti kuun pinnalle, sillä silloin olisi sen alaosan \ntäytynyt painonsa vuoksi kääntyä sitä kohti.\n\nBarbicanen levottomuus lisääntyi kaksinkertaiseksi hänen nähdessään \nammuksen uhmaavan vetovoiman vaikutusta. Hänen eteensä avautui jotakin \ntuntematonta -- tähtitaivaan avaruuksien tuntemattomuus. Oppineena \ntiedemiehenä hän luuli ottaneensa huomioon kolme mahdollista \nolettamusta: maahan palaamisen, kuuhun saapumisen ja puolueettomalle \nviivalle pysähtymisen. Ja tässä oli nyt aavistamatta esiintymässä \nneljäs mahdollisuus, kantaen kohdussaan kaikkia äärettömyyden kauhuja. \nKohdatakseen sen silmää räpäyttämättä täytyi olla Barbicanen kaltainen \npäättäväinen tiedemies, Nichollin lainen järkkymätön olento tai \nsellainen uhkarohkea seikkailija kuin Michel Ardan.\n\nKeskustelu suuntautui tähän kysymykseen. Muut olisivat käsitelleet sitä \nkäytännölliseltä näkökannalta. He olisivat kysyneet, mihin heidän \nvaununsa heitä kuljetti. Mutta niin eivät tehneet nämä. He koettivat \nkeksiä syyn, mistä tämä vaikutus johtui.\n\n\"Olemme siis poikenneet radalta?\" virkkoi Michel. \"Mutta miksi?\"\n\n\"Pelkään pahasti\", vastasi Nicholl, \"että kaikista varokeinoista \nhuolimatta kolumbiadi ei ollut oikein sovitettu. Mitä pieninkin erehdys \nolisi riittänyt heittämään meidät kuun vetovoiman ulkopuolelle.\"\n\n\"Onko siis tähdätty väärin?\" kysyi Michel.\n\n\"Sitä en luule\", vastasi Barbicane. \"Tykki oli ehdottoman tarkasti \nkohtisuorassa, sen suunta taivaannapaa kohti eittämätön. Ja kuun \nkulkiessa taivaannavan yli olisi meidän pitänyt osua keskelle sen \nkehrää. Tässä on jokin muu syy, mutta sitä en nyt keksi.\"\n\n\"Emmekö saavu liian myöhään?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Liian myöhäänkö?\" toisti Barbicane.\n\n\"Niin\", jatkoi Nicholl. \"Cambridgen tähtitornin selostuksessa sanotaan, \nettä välimatka on suoritettava yhdeksässäkymmenessäseitsemässä tunnissa \nkolmessa minuutissa ja kahdessakymmenessä sekunnissa, mikä siis \nmerkitsee, että aikaisemmin kuu ei vielä olisi ilmoitetulla kohdalla ja \nettä myöhemmin se ei olisi siellä enää.\"\n\n\"Oikein\", vastasi Barbicane. \"Mutta me lähdimme joulukuun ensimmäisenä \npäivänä kolmeatoista minuuttia kahtakymmentäviittä sekuntia vaille \nkello yksitoista illalla, ja meidän tulisi saapua viidentenä päivänä \npuoliyön aikaan, juuri silloin, kun on täysikuu. Onhan nyt viides päivä \njoulukuuta. Kello on nyt puolineljä iltapäivällä, ja kahdeksan ja puoli \ntuntia kai riittäisi meille päästäksemme perille. Miksi emme sinne \nsaavu?\"\n\n\"Eiköhän siihen ole syynä liiallinen nopeus?\" sanoi Nicholl. \"Sillä \ntiedämmehän nyt, että alkunopeus oli suurempi kuin otaksuttiin?\"\n\n\"Ei, sata kertaa ei!\" vastasi Barbicane. \"Liiallinen nopeus, jos \nammuksen suunta olisi ollut oikea, ei olisi estänyt meitä saavuttamasta \nkuuta. Ei, vaan me olemme poikenneet suunnalta! Meidät on työnnetty \nsivulle.\"\n\n\"Kuka... mikä sen on tehnyt?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Sitä en osaa sanoa\", vastasi Barbicane.\n\n\"Kuulepa, Barbicane\", virkkoi silloin Michel, \"haluatko tietää minun \nmielipiteeni siitä kysymyksestä, joka koskee suunnan muutosta?\"\n\n\"Puhu.\"\n\n\"Minä en siitä tiedosta maksaisi puolta dollaria. Me olemme poikenneet \nsuunnalta, se on tosiasia. Mihin menemme, siitä minä viis! Sen kyllä \nsaamme nähdä. Mitä hittoa! Kun kerran olemme joutuneet avaruuteen, niin \nputoamme viimein johonkin vetovoiman keskukseen!\"\n\nTämä Michel Ardanin välinpitämättömyys ei voinut tyydyttää Barbicanea. \nTosin hän ei ollut levoton tulevaisuuden tähden. Mutta miksi hänen \nammuksensa oli poikennut suunnalta, sen hän tahtoi kaikin mokomin \ntietää.\n\nTällä välin ammus edelleenkin kulki ikäänkuin kuun sivulla ja sen \nmukana kaikki, mitä oli heitetty ulos. Saattoipa Barbicane eräistä kuun \nmerkkipaikoista, kun tämä taivaankappale oli enää vähemmän kuin \nkahdeksantuhannen kilometrin päässä, havaita, että ammuksen vauhti kävi \ntasaiseksi, mikä oli uusi todistus siitä, että se ei pudonnut. Sen oma \nnopeus pysyi vielä voitolla kuun vetovoimasta, mutta ammuksen rata \nläheni varmasti kuun kehrää, ja silloin saattoi toivoa, että \nlyhyemmällä matkalla painovoiman vaikutus kävisi määrääväksi ja \nlopultakin aiheuttaisi putoamisen.\n\nKun ystävyksillä ei ollut mitään parempaakaan tehtävää, jatkoivat he \nhavaintojaan. Vielä he eivät kuitenkaan voineet määritellä saattolaisen \nmaastosuhteita. Kaikki sen kohopaikat tasaantuivat auringon säteiden \nvaikutuksesta.\n\nNäin he katselivat sivuruuduista kello kahdeksaan asti illalla. Kuu oli \nniin paljon laajentunut heidän silmiensä edessä, että se peitti puolet \ntaivaanlakea. Aurinko toiselta puolen ja kuu toiselta valelivat ammusta \nvalollaan.\n\nTällä hetkellä Barbicane luuli voivansa arvioida matkan, joka erotti \nheidät päämäärästään, ainoastaan noin kolmeksituhanneksi kilometriksi. \nAmmuksen vauhti näkyi hänestä olevan noin kaksisataa metriä sekunnissa, \nsiis noin seitsemänsataa kilometriä tunnissa. Ammuksen pohja yritti \nkääntyä kuuta kohti keskihakuisen voiman vaikutuksesta; mutta \nkeskipakoinen voima piti yhä puolensa, ja nyt osoittautui luultavaksi, \nettä suoraviivainen rata muuttuisi jonkinlaiseksi käyräksi, jonka \nlaatua ei voitu määritellä.\n\nBarbicane etsi yhä ratkaisua tälle ongelmalle. Tunnit kuluivat \ntuloksetta. Ammus läheni ilmeisesti kuuta, mutta yhtä ilmeistä oli, \nettei se sitä saavuttaisi. Lyhyin matka, jolla se sen sivuuttaisi, \nolisi tulos kahdesta vastakkaisesta voimasta: puoleensa vetävästä ja \npoispäin työntävästä.\n\n\"Minä en muuta pyydä\", toisteli Michel, \"kuin sivuuttaa kuun kyllin \nläheltä voidaksemme syventyä sen salaisuuksiin!\"\n\n\"Kirottu olkoon syy\", huudahti Nicholl, \"joka on syrjäyttänyt meidän \nammuksemme!\"\n\n\"Kirottu olkoon sitten\", vastasi Barbicane, ikäänkuin hänen mielessään \nolisi äkkiä välähtänyt jotakin, \"kirottu olkoon se meteori, jonka \nmatkallamme kohtasimme!\"\n\n\"Häh?\" virkkoi Michel Ardan.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" huudahti Nicholl.\n\n\"Tarkoitan\", jatkoi Barbicane varmaan sävyyn, \"tarkoitan, että \npoikkeamisemme johtuu yksinomaan harhailevan kappaleen kohtaamisesta.\"\n\n\"Mutta eihän se meitä hipaissutkaan\", vastasi Michel.\n\n\"Samantekevää. Se oli meidän ammukseemme verraten tavattoman iso, ja \nsen vetovoima on riittänyt vaikuttamaan meidän suuntaamme.\"\n\n\"Niin vähäkö?\" huudahti Nicholl.\n\n\"Niin, Nicholl, vaikka se oli kuinkakin vähäinen\", vastasi Barbicane, \n\"niin kolmen ja puolen sadan tuhannen kilometrin matkalla ei tarvittu \nenempää sivuuttaaksemme kuun.\"\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nKuun tarkkaamat\n\n\nBarbicane oli nähtävästi keksinyt ainoan todennäköisen syyn tähän \npoikkeamiseen. Niin vähäinen kuin se olikin ollut, oli se riittänyt \nmuuttamaan ammuksen suuntaviivan. Se oli onneton sattuma. Uhkarohkea \nyritys meni myttyyn pelkän satunnaisen seikan vuoksi, ja jollei mitään \ntavallisuudesta poikkeavaa sattuisi, ei voitaisi enää saapua kuun \nkehrälle. Sivuutettaisiinko se kyllin läheltä, jotta voitaisiin \nratkaista eräitä tähän asti arvoituksellisia fysikaalisia ja geologisia \nkysymyksiä? Tämä oli ainoa asia, jota rohkeat matkailijat enää \nharrastivat. Mikä kohtalo heitä vastaisuudessa odotti, sitä he eivät \nhuolineet ajatellakaan. Mutta kuinka heidän kävisi äärettömien \navaruuksien keskellä, kun heiltä pian loppuisi ilma? Vielä muutama \npäivä, ja sitten he kaatuisivat tukehtuneina tähän umpimähkään \nharhailevaan ammukseen. Mutta muutamat päivät olivat näille \nuhkarohkeille miehille vuosisatoja, ja he uhrasivat jokaisen hetken \ntarkatakseen kuuta, jota he eivät enää voineet toivoa saavuttavansa.\n\nVälimatka, joka heidät nyt erotti saattolaisesta, arvioitiin noin \nkahdeksaksisadaksi kilometriksi. Mutta sittenkin matkustajat olivat \nkuun pinnan yksityiskohtia havaitakseen oikeastaan kauempana kuusta \nkuin voimakkailla kaukoputkilla varustetut maan asukkaat.\n\nTiedetäänhän, että se laite, jonka loordi Boss pystytti Parsonstowniin \nja joka suurentaa kuusituhattaviisisataa kertaa, tuo kuun noin \nkuudenkymmenen kilometrin päähän; ja Long's Peakiin rakennetulla \nvoimakkaalla koneella se neljäkymmentäkahdeksantuhatta kertaa \nsuurennettuna saatiin vähemmän kuin kahdeksan kilometrin päähän, joten \nesineet, jotka olivat läpimitaltaan kymmenen metriä, näkyivät riittävän \nselvästi.\n\nTältä matkalta siis kuun maastosuhteet kaukoputketta katsottuina eivät \nolleet selvästi erotettavissa. Silmä näki kyllä sen \"meriksi\" \nnimitettyjen mahdottoman suurten syvennysten ääriviivat, mutta ei \nvoinut määritellä niiden laatua. Vuorien kohoutumat hävisivät auringon \nsäteiden heijastuksen aiheuttamassa huikaisevassa loistossa. Katse, \njoka häikäistyi niinkuin olisi tuijottanut sulamistilassa olevalla \nhopealla täytettyyn uuniin, kääntyi väkisinkin pois.\n\nTähden pitkulainen muoto oli jo kuitenkin havaittavissa. Se näytti \njättiläismäiseltä munalta, jonka suippo pää oli kääntynyt maata kohti. \nMuodostumisensa alkuaikoina, jolloin se oli pehmeä tai venyvä, kuu oli \ntosin ollut täydellinen pallo. Mutta jouduttuaan maan vetovoiman \npiiriin se oli painovoiman vaikutuksesta soukistunut. Tullessaan \nsaattolaiseksi se menetti muotonsa alkuperäisen eheyden. Sen \npainokeskus oli siirtynyt koon keskustasta eteenpäin, ja siitä seikasta \njotkut oppineet tekivät sen johtopäätöksen, että ilma ja vesi olivat \nsaattaneet paeta vastakkaiselle puolelle, jota ei maasta koskaan nähdä.\n\nTämä saattolaisen alkumuodon muutos oli nähtävissä vain jonkin \nsilmänräpäyksen. Ammuksen välimatka kuuhun väheni hyvin nopeasti \nvauhdin kyllä ollessa melkoista pienempi kuin maasta lähdettyä, mutta \nsentään kahdeksan tai yhdeksän kertaa pikajunien nopeutta suurempi. \nAmmuksen vino suunta antoi juuri vinoutensa vuoksi Michel Ardanille \nhiukan toivoa koskettaa jotakin kohtaa kuun kehrästä. Hän ei voinut \nuskoa, ettei sinne päästäisi. Ei, sitä hän ei voinut uskoa, ja hän \ntoisteli mielipiteitään usein. Mutta Barbicane, joka kykeni paremmin \narvostelemaan tilannetta, vastasi hänelle aina armottoman järkevästi.\n\n\"Ei, Michel, ei. Me emme voi päästä kuuhun muutoin kuin putoamalla, \nmutta me emme putoa. Keskihakuinen voima pitää meitä kuun vaikutuksen \nalaisina, mutta keskipakoinen työntää vastustamatta poispäin.\"\n\nTämä sanottiin sellaisella äänensävyllä, joka Michel Ardanilta riisti \nviimeisetkin toiveet.\n\nSe osa kuuta, jota ammus läheni, oli pohjoinen pallonpuolisko: se, joka \nkuun kartoissa sijoitetaan alas, sillä kuun kartat piirretään \ntavallisesti kaukoputkilla saadun kuvan mukaan, ja tiedetäänhän, että \nne kääntävät esineet ylösalaisin. Sellainen oli Barbicanen tutkima. \nBeerin ja Mödlerin julkaisema _Mappa selenographica_ eli pallokartta \nkuusta. Tämä pohjoinen puolisko oli täynnä laajoja tasankoja, joiden \nvälillä oli erillisiä vuoria.\n\nKeskiyöllä oli täysikuu. Juuri tällä hetkellä olisi matkustajien \npitänyt astua kuun pinnalle, ellei kovan onnen meteori olisi \nsyrjäyttänyt heitä suunnalta. Tähti joutui siis niihin olosuhteisiin, \njotka Cambridgen tähtitorni oli tarkalleen määritellyt. Se oli nyt \nkaikkein lähimmillään maata ja kahdennenkymmenennenkahdeksannen \nleveyspiirin kohdalla suoraan taivaanlaella. Huomioiden tekijä, joka \nolisi ollut kolumbiadin pohjassa, kun se oli suunnattuna kohtisuorasti \ntaivaan napaan, olisi nähnyt kuun kanuunan suussa. Suora viiva, joka \nolisi vedetty putken keskustasta, olisi osunut keskelle kuun naamaa.\n\nTurha mainitakaan, että tänä joulukuun viidennen ja kuudennen päivän \nvälisenä yönä matkustajat eivät hetkistäkään nukkuneet. Olisivatko he \nvoineet ummistaa silmänsä näin lähellä tuota uutta maailmaa. Kaikki \nheidän mietteensä keskittyivät yhteen ainoaan ajatukseen: piti nähdä! \nIhmisrotu sai nyt näiden edustajiensa kautta ensi kerran likeltä \nkatsella kuun maisemia ja tunkeutua sen salaisuuksiin. Tällainen hetki \nherätti miehissä syvää liikutusta, ja he astelivat ääneti ruudulta \ntoiselle.\n\nBarbicane merkitsi tehdyt havainnot, ja ne määriteltiin tarkasti. Sitä \nvarten heillä oli kiikareita ja karttoja.\n\nKuun ensimmäinen tarkkailija oli Galilei. Hänen riittämätön \nkaukoputkensa suurensi vain kolmikymmenkertaisesti, mutta kuun\nkehrän täplät, jotka muistuttavat riikinkukon pyrstön \"silmiä\", hän \nsittenkin tunsi vuoriksi ja mittasi niistä muutamia, laskien niiden \nkorkeuden liioitellusti kahdeskymmenesosaksi kehrän läpimittaa eli \nkahdeksaksituhanneksikahdeksaksisadaksi metriksi. Hän ei piirtänyt \nhavainnoistaan karttaa.\n\nJoitakin vuosia myöhemmin muuan danzigilainen tähtitieteilijä nimeltä \nHevelius supisti -- menettelytavoilla, jotka olivat tarkat vain \nkahdesti kuussa, nimittäin ensimmäisessä ja toisessa neljänneksessä -- \nGalilein saamat vuorenkorkeudet ainoastaan kahdenteenkymmenenteen \nkuudenteen osaan kuun läpimitasta. Päinvastainen liioittelu. Mutta tätä \noppinutta saamme kiittää ensimmäisestä kuun kartasta. Kirkkaat ja \npyöristyneet kohdat esittävät siinä kuun rengasmaisia vuoria ja tummat \nkohdat meriä, jotka todellisuudessa ovat vain tasankoja.\n\nNäille vuorille ja vesialueille hän antoi maisia nimiä. Siellä tavataan \nSinai keskellä Arabiaa, Etna Sisilian keskustassa, Alpit, Apenniinit, \nKarpaatit ja sitten Välimeri, Mustameri, Kaspianmeri. Muuten huonosti \nsopivia nimiä, sillä nämä vuoret ja meret eivät muodoltaan ole maisten \nkaimojensa kaltaisia. Tuskinpa edes kärkeen päättyvässä, suurempien \nmantereiden eteläpäässä sijaitsevassa isossa valkoisessa täplässä voisi \ntuntea Intian niemimaiden, Bengalinlahden ja Kotshinkiinan ylösalaisin \nkäännetyn kuvan. Eikä näitä nimiä säilytettykään. Toinen kartoittaja, \njoka paremmin tunsi ihmissydämen, ehdotti uutta nimistöä, jonka \ninhimillinen turhamaisuus riensikin omaksumaan.\n\nTämä huomioiden tekijä oli munkki Riccioli, Heveliuksen aikalainen. Hän \npiirsi karkean kartan, jossa oli suuria erehdyksiä. Mutta kuun vuorille \nhän antoi muinaisuuden suurmiesten ja oman aikansa oppineiden nimiä, \njota menettelyä sittemmin on paljon seurattu.\n\nKolmannen kartan laati seitsemännellätoista vuosisadalla Dominique \nCassini. Se on tekotavaltaan Ricciolin karttaa parempi, mutta \nmittasuhteiltaan epätarkka. Useita pienempiä jäljennöksiä julkaistiin \nsiitä myöhemmin, mutta sen vaskilaatta, jota kauan säilytettiin \nkuninkaallisessa kirjapainossa, myytiin vanhana romuna painonsa mukaan.\n\nLa Hire, kuuluisa matemaatikko ja piirtäjä, laati neljä metriä korkean \nkartan kuusta, mutta sitä ei koskaan kaiverrettu.\n\nHänen jälkeensä eräs saksalainen tähtitieteilijä, Tobias Mayer, ryhtyi \nkahdeksannentoista vuosisadan puolivälissä julkaisemaan oivallista kuun \nkarttaa tarkoin varmistamiensa mittasuhteiden mukaan; mutta hänen \nkuolemansa, joka sattui vuonna 1762, esti hänet päättämästä kaunista \ntyötään.\n\nSitten piirsi Schröter useita karttoja kuusta ja edelleen eräs \nLohrmann, jolta on peräisin kahteenkymmeneenviiteen osaan jaettu taulu, \nniistä neljä osaa kaiverrettuja.\n\nVuonna 1830 valmistui Beerin ja Mödlerin kuuluisa _Mappa \nselenographica_, jossa oli noudatettu kohtisuoraa projektiota. Tämä \nkartta esittää kuun kehrän juuri sellaisena kuin se näkyy, mutta \nvuorien ja lakeuksien ääriviivat ovat tarkat ainoastaan sen \nkeskiosassa; kaikkialla muualla, pohjoisissa ja eteläisissä, itäisissä \nja läntisissä osissa, nämä ääriviivat esiintyvät lyhennettyinä eivätkä \nole verrattavissa keskustan viivoihin. Tämä yhdeksänkymmentäviisi \nsenttimetriä korkea ja neljään osaan jaettu topografinen kartta on kuun \nkartoituksen mestariteos.\n\nNäiden oppineiden jälkeen mainitaan saksalaisen tähteintutkijan Julius \nSchmidtin korkokartat kuusta, munkki Secchin topografiset työt, \nenglantilaisen harrastelijan Waren de la Ruen oivalliset karttalehdet \nja vihdoin Lecouturierin ja Chapuisin projektiokartta, vuonna 1860 \nlaadittu kaunis näyte, hyvin tarkasti ja selväpiirteisesti valmistettu.\n\nTällainen on luettelo erinäisistä kuuta koskevista karttateoksista. \nBarbicanella oli niitä kaksi, nimittäin Beerin ja Mödlerin sekä \nChapuisin ja Lecouturierin laatimat.\n\nOptillisina välineinä taas oli hänen käytettävissään oivallisia \nmerikiikareita, jotka oli erikoisesti valmistettu tätä retkeä varten. \nNe suurensivat esineet sata kertaa ja olisivat siis maasta katsoen \ntuoneet kuun vähemmän kuin neljäntuhannen kilometrin päähän. Mutta nyt \nvälimatkalta, joka kello kolmen tienoissa aamulla ei ollut \nsataakahtakymmentä kilometriä pitempi, ja ympäristössä, jota ei mikään \nilmakehä sumentanut, saattoivat nämä kojeet tuoda kuun pinnan niin \nlikelle kuin sinne olisi matkaa ainoastaan toista kilometriä.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nHaaveita ja todellisuutta\n\n\n\"Oletteko koskaan nähnyt kuuta?\" kysyi muuan professori ivallisesti \neräältä oppilaaltaan. -- \"En, hyvä herra\", vastasi oppilas vielä \nivallisemmin, \"mutta se minun täytyy sanoa, että olen kyllä kuullut \nsiitä puhuttavan.\"\n\nEräässä mielessä voisi oppilaan leikkisän vastauksen antaa kuun alla \nasuvien suunnaton enemmistö. Kuinka monet ihmiset, jotka ovat kuulleet \nkuusta puhuttavan, eivät ole sitä koskaan nähneet -- eivät ainakaan \nkaukoputken lasin läpi! Kuinka monet eivät edes ole koskaan tutkineet \nsivukiertolaisemme karttaa!\n\nKatsellessamme kuun pallokarttaa pistää aluksi silmään muuan \nerikoisuus. Päinvastoin kuin on laita maassa ja Marsissa, sijaitsevat \nmantereet enimmiten kuun eteläisellä pallonpuoliskolla. Näillä \nmantereilla ei ole niin selviä ja säännöllisiä ääriviivoja kuin\nEtelä-Amerikalla, Afrikalla ja Itä-Intian niemimailla. Niiden \nkulmikkaat, oikulliset ja syville kielekkeille leikellyt rannat ovat \ntäynnä lahdelmia ja saaria. Ne muistuttavat pikemminkin koko\nSunda-saarten sekamelskaa, jossa maat ovat ylenmäärin jaoitellut. Jos \npurjehdusta on kuun pinnalla koskaan harjoitettu, on sen täytynyt olla \nerikoisen vaikeaa ja vaarallista, ja täytyy sääliä kuun merenkulkijoita \nja merikarttojen tekijöitä -- jälkimmäisiä heidän mitatessaan ja \nmerkitessään näitä vaarallisia rantavesiä, edellisiä heidän laskiessaan \nnäille myrskyisille rannikoille.\n\nHuomaa myöskin, että kuun pallolla etelänapa on paljon mantereisempi \nkuin pohjoisnapa. Viimeksimainitulla ei ole kuin vähäinen ala maata, \njota aavat meret erottavat muista mantereista. [Tietenkin tarkoitamme \nsanoilla \"meri\" niitä äärettömiä aloja, jotka, luultavasti ennen \noltuaan veden peittämiä, nykyisin ovat vain laajoja tasankoja.] Etelän \npuolella mantereet verhoavat melkein koko pallonpuoliskon. On siis \nmahdollista, että kuun asukkaat ovat jo kohottaneet lippunsa \njommallekummalle navalle, kun taas Franklin, Ross, Kane, Dumont \nd'Urville, Lambert ja muut eivät vielä ole voineet saavuttaa tätä \ntuntematonta kohtaa meidän pallollamme.\n\nSaaria on runsaasti kuun pinnalla. Ne ovat melkein kaikki soikeita tai \nympyränmuotoisia ikäänkuin harpilla piirrettyjä ja näkyvät muodostavan \nlaajan saariston, joka on verrattavissa Kreikan ja Vähän Aasian väliin \nheitettyyn, jumalaistaruston muinoin mitä herttaisimmilla legendoilla \nelävöittämään, viehättävään ryhmään. Vaistomaisesti tulevat mieleen \nnimet Naksos, Tenedos, Milo ja Karpathos, ja silmä etsii Odysseuksen \nlaivaa tai argonauttien alusta. Niin ainakin väitti Michel Ardan, kun \nnäki kartalla Kreikan arkipelagin tapaisen saarisikermän. Hänen \ntoveriensa vähemmän haaveellisissa silmissä näiden rantojen muoto \npikemminkin muistutti New Brunswickin ja Nova Scotian repaleisia maita; \nja missä ranskalainen oli näkevinään sadun sankarien jälkiä, nämä \namerikkalaiset etsivät sopivia paikkoja liikehuoneistojen \nperustamiseksi kuun kauppaa ja teollisuutta varten.\n\nPäättääksemme kuvauksen kuun mannerseudusta, lausumme muutaman sanan \nsen orografiasta eli vuoristosuhteista. Siellä voi erottaa varsin \nselvästi vuorijonoja, irrallisia vuoria, renkaita ja uria. Kuun kaikki \nkohopaikat ovatkin tätä lajia. Se on äärimmäisen epätasainen, ikäänkuin \nsuunnaton Sveitsi tai yhtenäinen Norja, jossa maanalaisen tulen \nvaikutus on tehnyt kaikkensa. Tämä syvästi uurrettu pinta on seuraus \njatkuvista kuoren kokoonpuristumisista aikakaudella, jolloin tähti oli \nmuodostumistilassaan. Kuun kehrä on otollinen suurten geologisten \nilmiöiden tutkimiselle. Muutamien astronomien selitysten mukaan on sen \npinta, vaikka maan pintaa vanhempi, pysynyt uudempana. Siellä ei\nole vettä tärvelemässä alkuperäistä hahmotusta ja jatkuvalla \nvaikutuksellaan aiheuttamassa vähittäistä tasaantumista. Ei ole ilmaa, \njonka rapauttava vaikutus muuttaa vuorten piirteet. Siellä jatkuu \nPluton alkuvoimainen työ Neptunuksen voimien häiritsemättä. Se on kuin \nmaa silloin, kun vuorovesi ja virrat eivät vielä olleet peittäneet sitä \npohjakerrostumilla.\n\nHarhailtuaan näillä laajoilla mantereilla katse kiintyy vielä \nlaajempiin meriin. Ei ainoastaan niiden kokoonpano, sijainti ja muoto \nmuistuta maan valtameriä, vaan samoinkuin maan päällä meret peittävät \nsuurimman osan pallon pinnasta. Eivätkä ne silti suinkaan ole \nvesiulapoita, vaan tasankoja, joiden laadun matkustajat pian toivoivat \nvoivansa määritellä.\n\nOn myönnettävä, että tähtitieteilijät ovat koristaneet nämä oletetut \nmeret lievimmin sanoen kummallisilla nimillä, jotka tiede on näihin \nasti säilyttänyt. Michel Ardan oli oikeassa verratessaan tätä kuun \nkarttaa eräänlaiseen Scudéryn tai Cyrano de Bergeracin piirtämään \n\"hellyyden karttaan.\"\n\n\"Kuitenkaan\", lisäsi hän, \"se ei ole enää tunnelmakartta niinkuin \nseisemännellätoista vuosisadalla, vaan hyvin selvästi piirretty, kahtia \njaettu elämänkartta, jonka toinen puolisko on naisellinen ja toinen \nmiehinen. Naisille kuuluu oikea pallonpuolisko, miehille vasen!\"\n\nJa näin jutellessaan Michel kohautti olkapäitään proosallisille \ntovereilleen. Barbicane ja Nicholl silmäilivät kuun karttaa toisesta \nnäkökulmasta kuin heidän haaveellinen ystävänsä. Mutta tämä \nhaaveellinen ystävä oli sittenkin jonkin verran oikeassa. Päättäkööt \nlukijat.\n\nVasemmalla pallonpuoliskolla leviää Pilvien meri, johon ihmisjärki \nusein hukkuu. Sen lähellä näkyy Sateiden meri, jota kaikki elämän \nhuolet juottavat. Vieressä syventyy Myrskyjen meri, jossa ihminen \nlakkaamatta kamppailee liiankin usein voitollisten intohimojensa \nkanssa. Ja mitä hän sitten pettymyksien, petoksien, uskottomuuksien ja \nkaikkien maisten surujen sarjan menehdyttämänä uransa päässä tapaakaan? \nLaajan Nesteiden meren, jota lieventänevät vain jotkut vesipisarat \nKastehelmien lahdesta! Pilviä, sateita, myrskyjä, turmiollisia nesteitä \n-- sisältääkö ihmiselämä mitään muuta ja eikö sitä lyhyesti voida \nkuvailla näillä neljällä sanalla?\n\nOikealla, \"naisille omistetulla\" pallonpuoliskolla ovat meret \npienempiä, ja niiden nimet ovat merkitseviä kaikille naisellisen elämän \nvaiheille. Siellä on Kirkkauden meri, jonka yli kumartuu nuori tyttö, \nja Unelmien järvi, joka kuvastaa hänelle hymyilevää tulevaisuutta. \nSiellä on Nektarin meri hellyydenaaltoineen ja lemmentuulahduksineen! \nOnpa myös Hedelmällisyyden meri, Ahdinkojen meri, sitten Huurujen meri \njonka mittasuhteet ehkä ovat liian ahtaat, ja vihdoin laaja Tyyneyden \nmeri, johon hukkuvat kaikki petolliset pyrkimykset ja intohimot, kaikki \nturhat haaveet ja täyttymättömät toivomukset ja jonka aallot laskevat \nrauhallisesti Kuoleman järveen!\n\nMikä kummallisten nimien sarja! Kuinka omituisesti ovatkaan jaetut nämä \nkuun kaksi puoliskoa, yhdistettyinä toisiinsa kuin mies ja nainen ja \nmuodostaen avaruuteen siirretyn elämänpiirin! Ja eikö haaveileva Michel \nollut oikeassa täten tulkitessaan entisajan astronomien haaveet?\n\nMutta sillä välin, kun hänen mielikuvituksensa näin liiteli\npitkin \"meriä\", katselivat hänen vakavat toverinsa asioita \nmaantieteellisemmin. He opiskelivat ulkoa tuota uutta maailmaa. He \nmittasivat kulmia ja halkaisijoita.\n\nBarbicanelle ja Nichollille Pilvien meri oli ääretön syventymä\nmaassa, josta kohosi sieltä täältä muutamia rengasmaisia vuoria; \npeittäen suuren osan eteläisen pallonpuoliskon läntisiä seutuja\nse oli laajuudeltaan noin kaksi miljoonaa neliömetriä, ja sen\nkeskusta oli viidennellätoista asteella eteläistä leveyttä ja \nkahdennellakymmenennellä läntistä pituutta. Myrskyjen meri, _Oceanus \nProcellarum_, avarin tasanko kuun kehrällä, käsitti runsaasti kolme \nmiljoonaa neliömetriä laajan alan, ja sen keskusta oli kymmenennellä \nasteella pohjoista leveyttä ja neljännelläkymmenennelläviidennellä \nitäistä pituutta. Sen povesta kohosivat Kepplerin ja Aristarkhoksen \nihmeellisesti säteilevät vuoret.\n\nPohjoisempana ja korkeiden vuorijonojen erottamana Pilvien\nmerestä levisi Sateiden meri, _Mare Imbrium_, jonka keskustassa \nkolmaskymmenesviides aste pohjoista leveyttä ja kahdeskymmenes itäistä \npituutta leikkasivat toisiaan; se oli melkein ympyränmuotoinen ja \npeitti puolentoista miljoonan neliökilometrin alan. Ei kaukana siitä \nsijaitsi Nesteiden meri, _Mare Humorum_, vain pienehkö noin neljänsadan \ntuhannen neliökilometrin laajuinen allas, jolla kahdeskymmenesviides \neteläinen leveys- ja neljäskymmenes pohjoinen pituusaste kohtasivat \ntoisensa. Sitten hahmottui tämän pallonpuoliskon rannikoilla vielä \nkolme lahtea, nimittäin Kuumalahti, Kastehelmien lahti ja Sateenkaaren \nlahti, kaikki pieniä, korkeiden vuorijonojen väliin puristettuja \ntasankoja.\n\n\"Naisellinen\" pallonpuolisko, luonnollisesti oikullisempi,\nkäsitti pienempiä ja lukuisampia meriä. Siellä oli pohjoista\nkohti Kylmyyden meri, _Mare Frigoris_, jonka asema oli 55 astetta \npohjoista leveyttä ja nolla-astetta pituutta ja suuruus noin\nmiljoona neliökilometriä; se rajoittui Kuoleman järveen ja\nUnelmien järveen. Edelleen siellä oli Kirkkauden meri, _Mare \nSerenitatis_, viidennelläkolmatta asteella pohjoista leveyttä ja \nkahdennellakymmenennellä läntistä pituutta, pinta-alaltaan toista \nmiljoonaa neliökilometriä; Ahdinkojen meri, _Mare Crisium_, hyvin \nselväpiirteinen ja pyöreä, käsittäen seitsemännellätoista asteella \npohjoista leveyttä ja viidennelläkuudetta läntistä pituutta lähes \nseitsemänsataatuhatta neliökilometriä, oikea vuorivyöhykkeeseen \nupotettu Kaspianmeri. Sitten päiväntasaajan tienoilla viidennellä \nasteella pohjoista leveyttä ja viidennelläkolmatta läntistä pituutta \nnäkyi Tyyneyden meri, _Mare Tranquillitatis_, alaltaan lähes kaksi \nmiljoonaa neliökilometriä, ja tämä meri liittyi etelässä Nektarin \nmereen, _Mare Nectaris_, joka oli alaltaan lähes puoli miljoonaa \nneliökilometriä ja sijaitsi viidennellätoista asteella eteläistä \nleveyttä ja viidennelläneljättä läntistä pituutta, ja idässä \nHedelmällisyyden mereen, _Mare Fecunditatis_, joka on tämän \npallonpuoliskon laajin, käsittäen pari miljoonaa neliökilometriä, \nkolmannella asteella eteläistä leveyttä ja viidennelläkymmenennellä \nläntistä pituutta. Sitten ihan pohjoisessa ja etelässä erotetaan vielä \nkaksi merta, Humboldtin meri, _Mare Humboldtianum_, pinta-alaltaan noin \nviisisataatuhatta neliökilometriä, ja Etelämeri, _Mare Australe_, noin \nneljäsataatuhatta neliökilometriä.\n\nKuun kehrän keskustassa päiväntasaajalla ja siis nollameridiaanilla \navautui Keskuslahti, _Sinus Medii_, ikäänkuin yhdysviivana molempain \npallonpuoliskojen välillä.\n\nTällaisena esiintyy Nichollin ja Barbicanen silmille se saattolaisen \npinta, joka aina on maahan käännettynä. Kun he laskivat yhteen nämä eri \nmitat, havaitsivat he, että tämän pallonpuoliskon pinta oli lähes \nyhdeksäntoista miljoonaa neliökilometriä, joista kolmetoista tuli \ntulivuorien, vuorijonojen, renkaitten ja saarien, sanalla sanoen kaiken \nsen osalle, mikä näkyi olevan kuun vankkana pintana, ja kuusi miljoonaa \nmerien, järvien, rämeiden eli kaiken sen osalle, mikä siellä oli \nnestemäistä. Tämä kaikki oli kuitenkin ihan samantekevää kunnon \nMichelistä.\n\nTämä pallonpuolisko, kuten näemme, on siis pinta-alaltaan kolmetoista \nja puoli kertaa pienempi kuin maapallon puolisko. Kuitenkin ovat \nkuuntutkijat laskeneet siellä enemmän kuin viisikymmentätuhatta \ntulivuorenaukkoa. Se on siis hyvin rosoista ja halkeillutta maastoa, \ntodellinen vaahtokauha, joka hyvin ansaitsee englantilaisten varsin \nrunottoman nimityksen _green cheese_ eli \"vihreä juusto.\"\n\nMichel Ardan hypähti, kun Barbicane lausui tämän vastenmielisen nimen.\n\nSillä lailla anglosaksit yhdeksännellätoista vuosisadalla kohtelevat \nkaunista Dianaa, vaaleaa Febeä, herttaista Isistä, ihastuttavaa \nAstartea, öiden kuningatarta, Latonan ja Jupiterin tytärtä, säteilevän \nApollon sisarta!\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nVuoristotieteellisiä seikkoja\n\n\nAmmuksen seuraama suunta, kuten jo on huomautettu, kuljetti sitä kuun \npohjoista puoliskoa kohti. Matkustajat olivat kaukana siitä \nkeskuskohdasta, johon heidän olisi pitänyt saapua, jos ammuksen radassa \nei olisi tapahtunut korvaamatonta syrjäytymistä.\n\nKello oli puoliyksi yöllä. Barbicane arvioi silloin välimatkan \ntuhanneksineljäksisadaksi kilometriksi eli hiukan pitemmäksi kuun \nsädettä, ja se vähenisi sikäli kuin he lähestyisivät pohjoisnapaa. \nAmmus ei silloin ollut päiväntasaajan kohdalla, vaan kuun kymmenennellä \nleveyspiirillä, ja tämän leveysasteen jälkeen, jota huolellisesti \ntarkattiin kartalta navalle asti, Barbicane ja hänen kaksi toveriaan \nsaattoivat mitä edullisimmin katsella kuuta. Kaukoputkien avulla tämä \ntuhannenneljänsadan kilometrin etäisyys supistuikin neljääntoista. \nKalliovuorten teleskooppi toi kuun vielä lähemmäksi, mutta maan \nilmakehä heikensi varsin huomattavasti sen näkövoimaa. Niinpä \nBarbicane, seisoen ammuksessa kaukoputki silmien edessä saattoikin jo \nhavaita eräitä yksityiskohtia, joita oli melkein mahdoton erottaa \nsilloin, kun kuuta tarkattiin maasta käsin.\n\n\"Hyvät ystävät\", virkkoi silloin puheenjohtaja vakavalla äänellä, \"minä \nen tiedä, minne menemme, enkä tiedä, näemmekö maapalloa enää koskaan. \nMutta menetelkäämme kuitenkin siten kuin työmme kerran tulisi \nlähimmäistemme hyväksi. Karkottakaamme kaikki huolet sydämistämme! Me \nolemme tähtitieteilijöitä. Tämä ammus on Cambridgen tähtitornin \navaruuteen siirretty havaintokaappi. Tehkäämme havaintoja.\"\n\nHänen näin sanottuaan ryhdyttiin työhön äärimmäistä täsmällisyyttä \nnoudattaen, ja hän merkitsi uskollisesti kuun eri hahmot niillä \nmuuttuvilla välimatkoilla, joka ammuksella oli suhteessaan tähän \ntähteen.\n\nOllessaan kymmenennellä asteella pohjoista leveyttä ammus näkyi \ntäsmällisesti seuraavan kahdennettakymmenennettä astetta itäistä \npituutta.\n\nTässä on syytä tehdä tärkeä huomautus kartasta, jota he kuuta \ntarkkaillessaan käyttivät. Kuun kartoilla, joilla kaukoputkien \nkääntäessä esineet ylösalaisin etelä on ylhäällä ja pohjoinen alhaalla, \ntuntuisi luonnolliselta, että itä olisi vasemmalla ja länsi oikealla. \nMutta niin ei ole laita. Jos kartta käännettäisiin ja se esittäisi kuun \nsiinä asemassa kuin se näkyy paljaalle silmälle, niin itä olisi \nvasemmalla ja länsi oikealla, päinvastoin kuin maan kartoilla. Syy \ntähän epäsuhtaisuuteen on seuraava: Tarkkaajat pohjoisella \npallonpuoliskolla, esimerkiksi Euroopassa, näkevät kuun etelässä. Sitä \ntarkatessaan he kääntävät selkänsä pohjoiseen eli päinvastaiseen \nsuuntaan kuin maan karttaa silmäillessään. Koska he kääntyvät selin \npohjoiseen, niin itä on heidän vasemmalla ja länsi oikealla puolellaan. \nEteläisellä pallonpuoliskolla, esim. Patagoniassa, katseleville kuun \nlänsi olisi kylläkin heidän vasemmalla puolellaan ja itä oikealla, \nkoska etelä olisi heidän takanaan.\n\nTämä on syy noiden kahden pääilmansuunnan näennäiseen vaihtumiseen, ja \nse on pidettävä mielessä seuratessamme puheenjohtaja Barbicanen\nhavaintoja.\n\nBeerin ja Mödlerin kartan avulla matkustajat saattoivat epäröimättä \ntuntea kiikarinsa näkökenttään kehystetyn osan kuun kehrää.\n\n\"Mitä me tällä hetkellä näemme?\" kysyi Michel.\n\n\"Pilvien meren pohjoisosan\", vastasi Barbicane. \"Olemme liian etäällä \nerottaaksemme sen laatua. Ovatko nuo tasangot kuivaa hiekkaa kuten \nensimmäiset tähtientutkijat ovat väittäneet? Vai ovatko ne äärettömiä \nmetsiä, niinkuin otaksuu herra Waren de la Rue, joka myöntää kuulle \nhyvin alhaisen, mutta hyvin tiiviin ilmakehän, sen saamme myöhemmin \nnähdä. Älkäämme vakuuttako mitään ennenkuin meillä on oikeus \nvakuuttaa.\"\n\nPilvien merellä on kartalla jokseenkin hämärät ääriviivat. Otaksutaan, \nettä mainitulla avaralla tasangolla on runsaasti laavamöhkäleitä, joita \nsen läheiset, oikealla sijaitsevat Ptolemaioksen, Purbachin ja \nArzachelin tulivuoret ovat sisuksistaan oksentaneet. Mutta ammus \nliikkui eteenpäin ja läheni huomattavasti, ja pian tulivat näkyviin \nkukkulat, jotka pohjoisrajalla sulkevat tämän meren. Edessä kohosi \nkaikessa kauneudessaan säteilevä vuori, jonka huippu näkyi hukkuvan \nauringonsäteiden hulmuun.\n\n\"Tuo tuolla...?\" kysyi Michel.\n\n\"Kopernikus\", vastasi Barbicane.\n\n\"Katselkaamme Kopernikusta!\"\n\nTämä yhdeksännellä asteella pohjoista leveyttä ja \nkahdennellakymmenennellä itäistä pituutta sijaitseva vuori kohoaa \nkolmen tuhannenneljänsadankolmenkymmenenkahdeksan metrin korkeuteen \nkuun pinnasta. Se on hyvin nähtävissä maasta, ja astronomit voivat sitä \nvarsin helposti tutkia, varsinkin sillä vaiheella, joka on viimeisen \nneljänneksen ja uudenkuun välillä, koska varjot silloin lankeavat \npoikkipäin idästä länteen ja tekevät korkeuksien mittaamisen \nmahdolliseksi.\n\nKopernikus on eteläisellä pallonpuoliskolla sijaitsevan Tychon jälkeen \ntärkein loistokeskus ja kohoaa ikäänkuin jättiläismajakkana siltä \nkohtaa Pilvien merta, joka rajoittuu Myrskyjen mereen. Se valaisee \nsäteilevällä hohteellaan kahta valtamerta samalla kertaa. Nuo pitkät \nvaloviirut, jotka täysikuun aikana ovat niin häikäiseviä, loivat \nverrattoman näyn, ja ulottuen pohjoisessa rajavuorien yli ne jatkuvat \nSateiden mereen asti. Kello yhdeltä aamulla maan ajan mukaan oli \nilmapallon tavoin avaruuteen siirretty ammus tämän komean vuoren \nkohdalla.\n\nBarbicane saattoi täydellisesti erottaa sen pääpiirteet. Kopernikus \nsijaitsee ensiluokkaisten rengasvuorien sarjassa suurten amfiteatterien \nosastossa. Samoin kuin Keppler ja Aristarkhos, jotka kohoavat Myrskyjen \nmeren yli, se esiintyy joskus kirkkaana pisteenä himmeän valon läpi, ja \nsitä pidettiin ennen toimivana tulivuorena. Mutta se on vain sammunut \ntulivuori, niinkuin kaikki sillä sivulla kuuta. Sen ympärysvallilla oli \nnoin viidenkahdeksatta kilometrin läpimitta. Kaukoputkella erotti \njälkiä toisiaan seuranneiden purkausten synnyttämistä kerroksista, ja \nympäristölle oli sirottunut vulkaanisia jätteitä, jollaisia nähtiin \nvielä aukossakin.\n\n\"Kuun pinnalla on useammanlaisia rengasmuodostuksia\", sanoi Barbicane, \n\"ja helppo on nähdä, että Kopernikus kuuluu säteilevään lajiin. Jos \nolisimme lähempänä, voisimme erottaa sisällä törröttävät keilat, jotka \nkaikki ovat ennen olleet tulta syökseviä kitoja. Ihmeellinen ja \npoikkeukseton ilmiö kuun kehrällä on se, että amfiteatterien sisäpinta \non huomattavasti alempana ulkopuolista tasankoa, päinvastoin kuin mitä \non maisten tulivuorten aukkojen laita. Siitä seuraa siis, että näiden \nrenkaitten pohjan yleiskaarevuus on läpimitaltaan pienempi kuin kuun.\"\n\n\"Ja miksi tämä erikoinen järjestelmä?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Sitä ei tiedetä\", vastasi Barbicane.\n\n\"Mikä loistava säteily!\" toisteli Michel. \"Minun on vaikea kuvitella, \nettä mikään näytelmä olisi kauniimpi.\"\n\n\"Mitä sitten sanoisit\", virkkoi Barbicane, \"jos matkamme vaiheet \nveisivät meidät eteläistä pallonpuoliskoa kohti?\"\n\n\"No, minä sanoisin, että se on vielä kauniimpaa\", vastasi Michel Ardan.\n\nTällä hetkellä ammus keinui kohtisuorassa kehän yläpuolella. \nKopernikuksen piirivalli oli melkein täydellinen ympyrä, ja sen perin \njyrkät rinteet erottuivat selvästi. Huomattiinpa toinenkin \nrenkaanmuotoinen vyö. Ympärillä levisi harmaahko, villin näköinen \nkenttä, jolla kohopaikat näkyivät keltaisina. Kehän pohjalla ikäänkuin \njalokivilippaaseen suljettuina säkenöi hetkisen pari kolme \ntulivuorenkeilaa häikäisevien hohtokivien lailla. Pohjoispuolella \nalenivat sivut notkoksi, jota pitkin luultavasti olisi päässyt \nkraaterin sisustaan.\n\nYmpäröitsevän tasangon yli matkustettaessa saattoi Barbicane huomata \nison joukon vähäpätöisiä vuoria, muiden muassa pienen Gay-Lussaciksi \nnimitetyn rengasmaisen kukkulan, jonka leveys on kaksikymmentäkolme \nkilometriä. Etelämmässä kenttä oli hyvin tasainen ilman ainoatakaan \nkohopaikkaa tai törmää. Pohjoista kohti sensijaan Myrskyjen meren \nrajoille asti se oli kuin vihurien pieksemää vedenpintaa, jossa \nharjanteet ja syvennykset esiintyivät kuin äkkiä jäätyneinä laineina. \nKaiken tämän yläpuolella ja joka suunnalla oli valoviiruja, jotka \nsuuntautuivat Kopernikuksen huippua kohti. Muutamat niistä olivat \nkolmekymmentä kilometriä leveitä ja arvioimattoman pitkiä.\n\nMatkustajat pohtivat näiden omituisten säteiden alkuperää, mutta eivät \nvoineet enempää kuin maiset tarkkaajatkaan päätellä niiden laatua.\n\n\"Mutta miksi\", sanoi Nicholl, \"ne eivät olisi yksinkertaisesti vuorien \nsivuhaaroja, jotka heijastavat auringon valoa voimakkaammin kuin \ntasangot?\"\n\n\"Ei\", vastasi Barbicane, \"sillä eräissä kuun vaiheissa ne silloin \nheittäisivät varjoja, mutta niin ei ole laita.\"\n\nTosiaankin näkyvät nämä säteet ainoastaan silloin, kun päivänpyörä on \nvastakkaisasennossa kuuhun, ja häviävät heti kun sen säteet käyvät \nvinoiksi.\n\n\"Mutta mitä on kuviteltu noiden valojuovien selittämiseksi?\" kysyi \nMichel. \"Sillä minä en ota uskoakseni, että tiedemiehet koskaan \npysähtyvät antamasta selityksiä.\"\n\n\"Niin\", vastasi Barbicane, \"Herschel on esittänyt erään mielipiteen, \nmutta ei ole rohjennut väittää sitä varmaksi.\"\n\n\"Eipä väliä. Mitä hän sanoo?\"\n\n\"Hän ajatteli, että noiden säteiden täytyi olla jäähtyneitä \nlaavavirtoja, jotka loistivat auringon niihin suoraan osuessa. Se on \nmahdollista, mutta mikään ei ole epävarmempaa. Lähemmäksi Tychoa \ntultuamme saammekin paremman tilaisuuden tutkia tämän säteilyn syitä.\"\n\n\"Tiedättekö, hyvät ystävät, mitä tämä tasanko muistuttaa katseltuna \ntäältä korkeudestamme?\" virkkoi Michel.\n\n\"Emme\", vastasi Nicholl.\n\n\"No, kaikkine noine kehrävarsien tavoin ojentuneine laavankappaleineen \nse muistuttaa ääretöntä sikin sokin heiteltyä tikkupeliä. Ei puutu \nmuuta kuin koukkunen, jolla ne noukkisi yhden erältään.\"\n\n\"Olehan kerrankin vakava!\" käski Barbicane.\n\n\"Olkaamme vakavia\", lausui Michel tyynesti, \"ja pankaamme tikkujen \nsijaan luita. Tuo tasanko olisi siis ääretön luutarha, jolla viruvat \ntuhansien sukupolvien maatuneet jäännökset. Pidätkö enemmän tästä \nsuurenmoisesta vertauksesta?\"\n\n\"Toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin\", vastasi Barbicane.\n\n\"Onpa sinulle peijakkaan vaikea olla mieliksi!\" huudahti Michel.\n\n\"Kunnon ystäväni\", jatkoi käytännöllinen Barbicane, \"vähän meitä \nhuvittanee tietää, miltä se näyttää, kun emme kerran tiedä, mitä se \non.\"\n\n\"Hyvin vastattu\", virkahti Michel. \"Tuo opettaa minua järkeilemään \ntiedemiesten tavoin!\"\n\nTällä välin liikkui ammus melkein muuttumattomalla vauhdilla kuun \nkohdalla. Matkustajat, kuten helposti käsitämme, eivät ajatelleet \nhetkiseksikään levähtää. Joka minuutti muuttui seutu, joka kiiti heidän \nsilmiensä alapuolella. Puoli kahden tienoissa aamulla he erottivat \nvilahduksen erään toisen vuoren huipusta. Barbicane tarkasti \nkarttaansa, ja havaitsi, että se oli Eratosthenes.\n\nSe oli neljätuhattaviisisataa metriä korkea rengasvuori, yksi \nsaattolaisemme lukuisista amfiteattereista. Ja tässä Barbicane kertoi \nystävilleen Kepplerin omituisen käsityksen näiden kehien \nmuodostumisesta. Kuuluisan matemaatikon mukaan täytyi näiden \ntulivuorenaukon kaltaisten syvennysten olla ihmiskätten kaivamia.\n\n\"Missä tarkoituksessa?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Hyvin luonnollisessa tarkoituksessa\", vastasi Barbicane. \"Kuun \nasukkaat olivat muka ryhtyneet näihin jättiläistöihin, kaivaneet nämä \näärettömät kolot paetakseen suojaan auringon säteitä, jotka kärventävät \nheitä kaksi viikkoa perätysten.\"\n\n\"Eivätpä ne kuun asukkaat ole tyhmiä poikia!\" sanoi Michel.\n\n\"Kummallinen ajatus\", vastasi Nicholl. \"Mutta luultavaa on, että \nKeppler ei tuntenut noiden kehäkuoppien todellisia mittasuhteita, sillä \nniiden kaivaminen olisi ollut jättiläisten urakka, johon kuun asukkaat \neivät olisi kyenneet!\"\n\n\"Miksikä eivät, jos paino kuun pinnalla on kuusi kertaa pienempi kuin \nmaan päällä\", huomautti Michel.\n\n\"Mutta jos kuun asukkaat itsekin ovat kuusi kertaa pienempiä\", vastasi \nNicholl.\n\n\"Ja jollei kuussa olekaan asukkaita\", lisäsi Barbicane. Ja siihen \nkeskustelu päättyi.\n\nPian katosi Eratosthenes taivaanrannan taakse ammuksen tulematta sitä \nkyllin lähelle, jotta olisi voitu tehdä tarkkoja havainnoia. Tämä vuori \nerotti Apenniinit Karpaateista. Kuun vuoria kuvatessa erotetaan \nmuutamia vuorijonoja, jotka ovat jakautuneet pääasiallisesti \npohjoiselle pallonpuoliskolle. Jotkut kuitenkin sijaitsevat eräissä \nosissa eteläistä pallonpuoliskoa.\n\nTässä seuraa taulukko eri vuorijonoista lueteltuina etelästä pohjoiseen \nleveysasteineen ja niiden ylimpäin huippujen korkeus merkittynä:\n\n    Dörfel......... 84°      Etel. lev. 7603 metriä\n    Leibnitz....... 65°       \"     \"   7600   \"\n    Rook........... 17°-30°   \"     \"   1600   \"\n    Altai.......... 17°-28°   \"     \"   4047   \"\n    Cordilleras.... 10°-20°   \"     \"   3898   \"\n    Pyreneit........8°-18°    \"     \"   3631   \"\n    Ural........... 5°-13°    \"     \"    838   \"\n    Alembert....... 4°-10°    \"     \"   5847   \"\n    Hoemus......... 8°-21°   Pohj. lev. 2021   \"\n    Karpaatit...... 15°-19°   \"     \"   1939   \"\n    Apenniinit..... 14°-27°   \"     \"   5501   \"\n    Taurus......... 21°-28°   \"     \"   2746   \"\n    Riphées........ 25°-33°   \"     \"   4171   \"\n    Herkynit....... 17°-29°   \"     \"   1170   \"\n    Kaukasus....... 32°-41°   \"     \"   5567   \"\n    Alpit.......... 42°-49°   \"     \"   3617   \"\n\nNäistä eri vuorijonoista tärkein on Apenniinit, joiden mitta on \nviisisataa kilometriä, siis kuitenkin vähäisempi kuin maan suurien \nvuorijonojen pituus. Apenniinit kiertävät Sateiden meren itäistä \nreunaa, ja niiden jatkona pohjoisessa ovat Karpaatit, joiden pituus on \nnoin kolmesataa kilometriä.\n\nMatkustajat saattoivat vain vilahdukselta nähdä Apenniinien huipun; \nnämä vuoret sijaitsevat kymmenennestä leveysasteesta läntistä \nkuudenteentoista itäistä pituutta, mutta Karpaattien vuorijono\nlevisi heidän katseittensa eteen kahdeksanneltatoista asteelta \nkolmanteenkymmenenteen itäistä pituutta, ja he kykenivät erottamaan sen \njaoitukset.\n\nMuuan olettamus tuntui heistä hyvin todenmukaiselta. Nähdessään tämän \nvuorijonon siellä täällä kiertyvän rengasmaiseksi ja siitä kohoavan \nkorkeita kukkuloita he päättelivät, että sillä aikaisemmin oli ollut \nmelkoisia piirivalleja. Näiden vuorirenkaitten oli täytynyt osittain \nmurtua suuressa purkauksessa, josta Sateiden meri oli saanut alkunsa. \nNämä Karpaatit näyttivät siis sellaisilta kuin Purbachin, Argachelin ja \nPtolemaioksen kehät olisivat, jos jokin mullistus kukistaisi niiden \nvasemmanpuoliset vallit ja muuttaisi ne yhtenäisiksi vuorijonoiksi. \nNiiden keskikorkeus on kolmetuhattakaksisataa metriä, siis verrattava \neräisiin Pyreneiden kohtiin, kuten esimerkiksi Pinedon solaan. Niiden \neteläiset rinteet alenivat jyrkästi suunnattoman suurta Sateiden merta \nkohti.\n\nKello kahden tienoissa aamulla Barbicane havaitsi oltavan kuun \nkahdennenkymmenennen leveyspiirin yläpuolella, ei kaukana siitä \npienestä tuhatviisisataaviisikymmentäyhdeksän metriä korkeasta \nvuoresta, jolla on nimenä Pythias. Ammuksen välimatka kuusta ei enää \nollut kuin tuhatkaksisataa kilometriä, jonka kaukoputket lyhensivät \nnoin kahdeksitoistatuhanneksi metriksi.\n\n_Mare Imbrium_ levisi matkustajien silmien alla äärettömänä \nsyventymänä, jonka yksityiskohtia vielä oli vaikea erottaa. Heidän \nlähellään vasemmalla kohosi Lambertin vuori, jonka korkeus arvioidaan \ntuhanneksikahdeksisadaksikolmeksitoista metriksi, ja kauempana \nMyrskyjen meren rajoilla kahdennellakolmatta asteella pohjoista \nleveyttä ja yhdeksännelläkolmatta itäistä pituutta loisti\nEulerin säteilevä vuori. Tähän vuoreen, joka kohoaa ainoastaan \ntuhannenkahdeksansadanviidentoista metrin korkeudelle kuun pinnasta, \noli tähtientutkija Schröter kohdistanut mielenkiintoisen työn. \nYrittäessään tutkia kuun vuorien alkuperää tämä oppinut oli halunnut \ntietää, osoittautuisiko tulivuoren aukon koko aina huomattavan \nsamanlaiseksi verrattuna sen partaina olevien vallien kokoon. Ja \nyleensä oli tämä suhde olemassa, mistä hän teki sen johtopäätöksen, \nettä yksi ainoa vulkaanisten ainesten purkaus oli riittänyt luomaan \nnämä vallit, koska useammat perätysten seuraavat purkaukset olisivat \nhävittäneet tuon suhteen. Ainoastaan Eulerin vuori oli poikkeuksena \ntästä yleisestä säännöstä, ja sen muodostukseen oli siis tarvittu \nuseampia perättäisiä purkauksia, sen onttous kun oli kaksi kertaa niin \nsuuri kuin sen ympärysvalli.\n\nKaikki nämä otaksumat olivat luvallisia tarkkaajille maan päällä, \njoiden koneet palvelivat heitä epätäydellisesti. Mutta Barbicane ei \nenää halunnut siihen tyytyä, ja nähdessään ammuksensa säännöllisesti \nlähenevän saattolaisen kehrää hänellä oli hyviä toiveita, vaikkei \nkykenisi kuuhun saapumaankaan, päästä sen kehittymisen salaisuuksien \nperille.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nKuun maisemia\n\n\nKello puoli kolme aamulla ammus oli kuun kolmannellakymmenennellä \nleveysasteella ja ainoastaan tuhannan kilometrin päässä sen kehrästä, \nminkä matkan optilliset välineet vähensivät kymmeneen. Näytti yhä \nmahdottomalta, että voitaisiin saapua millekään kohdalle sen pinnasta. \nAmmuksen verrattain keskinkertaista liikuntanopeutta ei Barbicane \nvoinut selittää. Näin lähellä kuuta vauhdin olisi täytynyt olla \nmelkoinen, jotta ammus voisi pitää puoliaan vetovoimaa vastaan. Tässä \noli siis ilmiö, jonka syytä hän ei vielä tajunnut. Eikä ollut aikaakaan \nsitä tutkia. Kuun maasto vilahteli ohitse matkustajain silmien alla, \neivätkä he halunneet laiminlyödä ainoatakaan yksityiskohtaa siitä.\n\nKehrä näkyi siis kaukoputkissa kuin se olisi vain kymmenen kilometrin \npäässä. Mitä olisi näin korkealle maasta kohonnut ilmapurjehtija \npallomme pinnasta erottanut? Mahdotonta tietää, koska korkeimmat nousut \neivät ole ylittäneet kahdeksaatuhatta metriä.\n\nSeuraavassa esitämme kuitenkin tarkan kuvauksen siitä, mitä Barbicane \ntovereineen tältä korkeudelta näki.\n\nVarsin vaihtelevia värityksiä esiintyi suurina läikkinä saattolaisen \npinnalla. Kuuntutkijat eivät ole yhtä mieltä näiden väritysten \nlaadusta. Ne ovat hyvin selväpiirteisiä ja toisistaan erillään. Julius \nSchmidt väittää, että jos maiset valtameret kuivattaisiin, niin \ntarkkailija kuussa ei erottaisi maapallolla merien ja mannertasankojen \nvälillä yhtä selväpiirteisiä vivahduksia kuin mainen huomioiden tekijä \nnäkee kuussa. Hänen mukaansa on \"merien\" nimellä tunnettujen laajojen \ntasankojen yhteisvärinä vihervään ja ruskeaan vivahtava tummanharmaa. \nJoillakin isoilla tulivuorenaukoillakin on sama väritys.\n\nBarbicane tunsi tuon saksalaisen kuutieteilijän mielipiteen, johon \nmyöskin Beer ja Mödler yhtyivät. Hän totesi omien havaintojensa \nosoittavan, että he olivat oikeassa eräitä tähtientutkijoita vastaan, \njotka eivät myönnä kuun pinnalla olevan muuta kuin harmaata väritystä. \nMuutamissa kohdissa oli vihreä väri heleä ja voimakastuntuinen, Julius \nSchmidtin mukaan Kirkkauden ja Nesteiden merissä. Barbicane havaitsi \nmyöskin muutamia tulivuorenaukkoja ilman sisäkeiloja, ja ne lähettivät \nsinervää valoa ikäänkuin vastakiilloitetut teräslevyt. Nämä väritykset \nkuuluivat todella kuun kehrään eivätkä johtuneet, kuten jotkut \nastronomit väittävät, kaukoputkien objektiivilasin vajanaisuudesta \nenempää kuin välillä olevan maan ilmakehän vaikutuksestakaan. \nBarbicanella ei siinä suhteessa enää ollut mitään epäilystä. Hän \ntähysteli ilmattoman avaruuden halki, jossa optillinen erehdys ei ollut \nmahdollinen. Hän piti näitä erilaisia värityksiä tieteelle \nvarmistettuna tosiasiana. Johtuivatkohan ne troopillisesta \nkasvullisuudesta, jota tiivis ja alhainen ilmakehä piti yllä? Hän ei \nvielä voinut sitä asiaa ratkaista.\n\nKauempana hän huomasi hyvin selvästi punervan värityksen. Samanlainen \nvivahdus oli jo aikaisemmin havaittu yksinäisen kehän pohjalla, joka \ntunnetaan Lichtenbergin renkaan nimellä ja joka sijaitsee lähellä \nHerkynien vuoria kuun reunalla. Mutta hän ei voinut saada selville sen \nlaatua. Hänellä ei ollut parempaa onnea yrittäessään selvittää erästä \ntoista kehrän omituisuutta, sillä hän ei voinut tarkalleen määritellä \nsen syytä. Se omituisuus oli tällainen:\n\nMichel Ardan oli tähyilemässä puheenjohtajan vieressä, kun hän huomasi \npitkiä valkoisia juovia, joita auringon suoraan lankeevat säteet \nkirkkaasti valaisivat. Se oli sarja valoisia vakoja, hyvin erilaisia \nkuin Kopernikuksessa äsken merkille pantu säteily. Ne juoksivat \nyhdensuuntaisesti toistensa vieressä.\n\nKerkeänä, kuten aina, Michel ei voinut olla huudahtamatta:\n\n\"Kas, viljeltyjä vainioita!\"\n\n\"Viljeltyjä vainioitako?\" tokaisi Nicholl, kohauttaen olkapäitänsä.\n\n\"Kynnettyjä ainakin\", vastasi Michel Ardan. \"Mutta millaisia työmiehiä \nne kuun asukkaat ovatkaan ja mitä jättiläishärkiä niiden täytyykään \nvaljastaa aurojensa eteen kyntääkseen moisia vakoja!\"\n\n\"Eivät ne ole vakoja!\" selitti Barbicane. \"Ne ovat uurteita.\"\n\n\"Olkoot sitten uurteita\", vastasi Michel tottelevaisesti. \"Mutta mitä \ntieteellisessä maailmassa tarkoitetaan uurteilla?\"\n\nBarbicane opetti heti toverilleen, mitä tiesi kuun uurteista. Hän \ntiesi, että ne olivat vakoja, joita havaittiin kaikkialla kuun \nvuorettomilla seuduilla, että nämä, useimmiten erilliset vaot ovat \neripitkiä, viidestätoista jopa kahteensataan kilometriin asti, että \nniiden leveys vaihtelee tuhannesta tuhanteenviiteensataan metriin ja \nettä niiden reunat ovat täsmällisesti yhdensuuntaiset. Mutta sen \nenempää hän ei tiennyt niiden muodostuksesta kuin laadustakaan.\n\nKaukoputkensa avulla Barbicane tähysteli näitä uurteita äärettömän \ntarkkaavaisesti. Hän havaitsi, että niiden reunat olivat tavattoman \njyrkät. Ne olivat pitkiä, yhdensuuntaisia valleja, ja jonkun verran \nmielikuvitusta käyttämällä saattoi ne otaksua kuun insinöörien luomiksi \npitkiksi varustuslinjoiksi.\n\nNäistä eri uurteista toiset olivat ehdottoman suoria kuin mittanauhalla \nsuunniteltuja. Toisissa esiintyi heikkoa kaarevuutta, vaikka ne \nsäilyttivätkin reunojensa yhdensuuntaisuuden. Jotkut uurteet \nleikkelivät toisiaan. Jotkut leikkelivät kraatereita. Täällä ne \nhalkoivat rengasmuotoisia syvennyksiä, jollaisia ovat esimerkiksi \nPosidonius tai Petavius, tuolla taas kirjailivat meriä, kuten \nesimerkiksi Kirkkauden merta.\n\nNämä kuun pinnan leikkaukset olivat tietysti askarruttaneet maisten \nastronomien mielikuvitusta. Ensimmäisiä huomioita tehtäessä ei uurteita \nollut keksitty. Niinpä Hevelius, Cassini, La Hire tai Herschel eivät \nnäy niitä tunteneen. Vasta Schröter huomautti niistä vuonna 1789 ensi \nkertaa. Toiset tiedemiehet tutkivat niitä hänen jälkeensä, kuten \nPastorff, Gruithuysen, Beer ja Mödler. Nykyään niiden luku nousee \nseitsemäänkymmeneen. Mutta vaikka ne on laskettu, ei vielä ole \nmääritelty niiden laatua. Vallituksia ne eivät suinkaan ole enempää \nkuin vanhoja kuivuneita joenuomiakaan, sillä ensiksikään vesi, joka \nkuun pinnalla on aivan keveää, ei olisi voinut uurtaa moisia \nviemäreitä, ja toiseksi nämä vaot leikkaavat usein melko korkealla \nsijaitsevia kraatereita.\n\nTäytyy kuitenkin myöntää, että Michel Ardanilla oli muuan aate ja että \nhän tietämättään siinä suhteessa osui yhteen Julius Schmidtin kanssa.\n\n\"Mikseivät nuo selittämättömät juovat olisi yksinkertaisesti \nkasvullisuusilmiöitä?\" virkkoi hän.\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\" kysyi Barbicane.\n\n\"Älähän kiivastu, kunnon puheenjohtaja\", vastasi Michel. \"Eikö olisi \nmahdollista, että nuo tummat viivat, jotka ajoittain näkyvät, ovat \nsäännöllisiin riveihin istutettuja puita?\"\n\n\"Sinä siis haluaisit kaikin mokomin nähdä siellä kasvullisuutta?\" \ntiedusti Barbicane.\n\n\"Kyllä maar\", vastasi Michel Ardan, \"selittääkseni sen, mitä te \ntiedemiehet ette osaa selittää. Ainakin olisi minun otaksumallani se \netu, että se selittäisi, miksi nuo juovat katoavat tai näkyvät katoavan \nsäännöllisin väliajoin.\"\n\n\"Ja mistä se johtuisi?\"\n\n\"Siitä, että nuo puut käyvät näkymättömiksi, kun ne menettävät \nlehtensä, ja näkyvät taas, kun niihin puhkee uudet lehdet.\"\n\n\"Selityksesi on älykäs, rakas toverini\", vastasi Barbicane, \"mutta sitä \nei voida hyväksyä.\"\n\n\"Miksikä ei?\"\n\n\"Siksi, että kuun pinnalla ei niin sanoaksemme ole vuodenaikoja ja että \nmainitsemiasi kasvullisuusilmiöitä ei siellä siis voi syntyä.\"\n\nKuun akselin perin vähäisestä vinoudesta johtuu tosiaan, että aurinko \nsiellä on melkein muuttumattoman korkealla jokaisella leveyspiirillä. \nPäiväntasaajan seutujen kohdalla pysyy säteilevä taivaankappale melkein \naina keskitaivaalla eikä laskeudu napaseuduillakaan taivaanrannan \ntaakse. Siitä seuraa, että jokaisella seudulla vallitsee alituinen \ntalvi, kevät, kesä tai syksy, samoin kuin Jupiterissa, jonka akseli \nmyöskin on vain vähän vinossa sen rataa vasten.\n\nMistä siis johtuvat nuo uurteet? Vaikeasti ratkaistava kysymys. Ne ovat \nvarmasti myöhempiä muodostuksia kuin tulivuorenaukot ja kehät, sillä \nmonet uurteet ovat näihin tunkeutuneet, särkien niiden piirivallit. On \nsiis mahdollista, että ne viimeisten geologisten kausien aikaisina ovat \nsyntyneet vain luonnonvoimien paisumisesta.\n\nTällä välin oli ammus saavuttanut kuun neljännenkymmenennen \nleveysasteen, eikä välimatka voinut enää olla kahdeksaasataa kilometriä \npitempi. Esineet havaittiin kaukoputkien näköpiirissä ikäänkuin ne \nolisivat vain kahdeksan kilometrin päässä. Tällä kohdalla kohosi heidän \njalkojensa alla Helikon viidensadanviiden metrin korkuisena, ja \nvasemmalla pyöristyivät ne matalahkot kukkulat, jotka sulkevat \nvälilleen Sateenkaaren lahdeksi nimitetyn pienen osan Sateiden merta.\n\nMaan ilmakehän täytyisi olla sataseitsemänkymmentä kertaa \nläpikuultavampi kuin se on voidakseen sallia astronomien tehdä \ntäydellisiä havainnoita kuun pinnasta. Mutta tässä tyhjyydessä, jossa \nammus leijaili, ei ollut mitään tarkkailijan silmän ja tähysteltävän \nesineen välissä. Sitäpaitsi Barbicane oli päässyt välimatkalle, \njollaista eivät voimakkaimmatkaan teleskoopit olisi voineet tarjota, ei \nJohn Rossin enempää kuin Kalliovuortenkaan. Hän oli siis tavattoman \notollisissa olosuhteissa ratkaistakseen suuren kysymyksen kuun \nasutuskelpoisuudesta. Mutta siihen ratkaisuun hän ei vielä pystynyt. \nHän ei erottanut muuta kuin äärettömien tasankojen autiot pohjat ja \npohjoisempana karuja vuoria. Ei mikään työ ilmaissut ihmiskäden \ntoimintaa. Ei ainoakaan raunio osoittanut ihmisten siellä liikkuneen. \nEi mikään eläinryhmä ilmaissut, että elämää siellä pulppuili edes \nalkeellisella asteella. Ei missään liikettä. Ei missään kasvullisuuden \nhäivääkään. Niistä kolmesta luonnon valtakunnasta, jotka jakavat \nkeskenään maapallon, yksi ainoa oli edustettuna kuussa: kivikunta.\n\n\"Kiusallista\", virkahti Michel Ardan hiukan nolostuneena, \"siellä ei \nsiis ole ketään?\"\n\n\"Ei\", vastasi Nicholl, \"ei tähän asti. Ei ihmistä, ei eläintä, ei \npuuta. Mutta kuitenkaan, jos ilma on paennut syvennyksien pohjaan, \nkehien sisuksiin tai vaikkapa kuun vastakkaiselle sivulle, emme voi \nmitään ennakolta päättää.\"\n\n\"Sitäpaitsi\", lisäsi Barbicane, \"ei terävinkään katse voi erottaa \nihmistä enemmän kuin seitsemän kilometrin päästä. Jos siis kuussa on \nasukkaita, voivat he kyllä nähdä meidän ammuksemme, mutta me emme voi \nnähdä heitä.\"\n\nKello neljän tienoissa aamulla oli viidennenkymmenennen leveysasteen \nkorkeudella välimatka supistunut kuuteensataan kilometriin. Vasemmalla \nkohosi jono oikullisen muotoisia vuoria täydessä valaistuksessa. \nOikealla sensijaan ammotti musta aukko ikäänkuin kuun kamaraan porattu \nlaaja, tutkimaton ja tumma kaivo.\n\nTämä aukko oli Mustajärvi eli Pluto, syvä kehä, jota voi mukavasti \ntutkia maasta kuun viimeisen neljänneksen ja uudenkuun välillä, kun \nvarjot lankeavat lännestä itään.\n\nSamanlaista mustaa väritystä tapaa harvoin sivukiertolaisemme pinnalla. \nSitä ei ole vielä nähty muualla kuin Endymionin kehän syvyyksissä \nKylmyyden meren itäpuolella pohjoisella pallonpuoliskolla ja Grimaldin \nkehän pohjassa päiväntasaajan kohdalla tähden itäreunalla.\n\nPluto on rengasvuori, joka sijaitsee yhdennelläkuudetta asteella \npohjoista leveyttä ja yhdeksännellä itäistä pituutta. Sen kehä on \nyhdeksänkymmentäkaksi kilometriä pitkä ja kuusikymmentäyksi kilometriä \nleveä. Barbicane pahoitteli, ettei kuljettu kohtisuoraan tämän laajan \naukon yli. Siellä olisi ollut kuilu tutkittavana ja ehkä joku \nsalaperäinen ilmiö havaittavissa. Mutta ammuksen suuntaa ei voitu \nmuuttaa. Täytyi ehdottomasti tyytyä kohtaloon. Ilmapalloja ei voida \nohjata, vielä vähemmän ammuksia, joiden seinien sisällä ollaan \nsuljettuina.\n\nKello neljältä aamulla oli vihdoinkin jäänyt taakse Sateiden meren \npohjoisin raja. La Condaminen ja Fontenellen vuoret näkyivät vielä, \ntoinen vasemmalla, toinen oikealla. Tämä kehrän osa muuttui \nkuudennennestakymmenennestä leveysasteesta alkaen täydelliseksi \nvuoristomaisemaksi. Kaukoputket toivat sen vain neljän kilometrin \npäähän, mikä välimatka on pienempi kuin Mont Blancin huipun korkeus \nmeren pinnasta. Koko tämä tienoo oli täynnä huippuja ja kehävuoria. Kun \nsaavutettiin seitsemäskymmenes leveysaste, nähtiin Philolauksen vuori \nkolmentuhannen seitsemänsadan metrin korkuisena; siinä oli \nsoikiomainen, noin viidenkymmenen kilometrin pituinen ja viidentoista \nlevyinen kraateri.\n\nTältä lyhyeltä matkalta näytti kuun kehrä perin kummalliselta. \nKatseelle avautuvat maisemat esiintyivät varsin erilaisissa oloissa \nkuin tienoot maan päällä.\n\nKoska kuulla ei ole ilmakehää, on tästä kaasuverhon puutteesta jo \naikaisemmin osoitettuja seurauksia. Sen pinnalla ei ole lainkaan \nhämärää, yö seuraa päivää ja päivä yötä yhtä nopeasti kuin lamppu \nsammuu tai syttyy synkän pimeyden keskellä. Ei ole väliasteikkoa \npakkasesta kuumuuteen: lämpömäärä alenee tuokiossa veden \nkiehumapisteestä avaruuden pakkasasteisiin.\n\nToinen seuraus tästä ilman puutteesta on, että ehdoton pimeys vallitsee \nsiellä, mihin auringonsäteet eivät osu. Sitä, mitä maan päällä \nnimitetään hajaantuneeksi valoksi, tuota valoainetta, jota ilma pitää \nriippumassa, joka luo hämärät ja aamu- ja iltaruskot, joka synnyttää \nvarjot ja puolipimeän ja kaikkien valon ja varjon vaihteluiden taian, \nei ole kuussa. Siitä johtuu se vastakohtien jyrkkyys, joka ei tee \nmahdolliseksi muita värejä kuin mustan ja valkoisen. Jos kuun asukas \nvarjostaa silmiään auringonsäteiltä, näyttää taivas hänestä \nsysimustalta, ja tähdet tuikkivat hänen katseensa edessä kuin \nsynkimpänä yönä.\n\nKuvitelkaamme, minkä vaikutelman tämä omituinen näky teki Barbicaneen \nja hänen kahteen ystäväänsä. Heidän silmänsä olivat kuin eksyneet \nsuunnaltaan. Ne eivät enää voineet erottaa korkeussuhteita. Kuun \nmaisemaa, jota ei valohämyn ilmiö vaimenna, ei kukaan maisemamaalari \nolisi voinut jäljentää. Mustepilkkuja valkoisella pohjalla, siinä \nkaikki.\n\nTämä näky ei muuttunut sittenkään, kun ammus \nkahdeksannellakymmenennellä leveysasteella oli ainoastaan sadan \nkilometrin päässä kuusta, eikä vielä kello viidenkään tienoissa, \njolloin se sivuutti Giojan vuoren viidenkymmenen kilometrin \nvälimatkalla, jonka kaukoputket lyhensivät puoleksi kilometriksi. Kuu \noli ikäänkuin käsin kosketettavissa. Näytti mahdottomalta, ettei ammus \nsiihen pian törmäisi edes sen pohjoisnavalla, jonka vuorenharjanteet \npiirtyivät häikäisevän kirkkaina taivaan tummuutta vasten. Michel Ardan \ntahtoi avata yhden tähystysaukoista ja syöksyä kuun pinnalle. \nViidenkymmenen kilometrin harppaus? Mitäpä siitä! Mutta se olisi ollut \nturha yritys, sillä jollei ammus saapuisi millekään kohdalle \nsaattolaisessa, niin vauhdin mukaansa tempaama Michelkään ei olisi \nkuuta saavuttanut.\n\nSitten kello kuudelta näyttäytyi kuun napa. Kehrä tarjosi matkustajien \nkatseelle enää vain voimakkaasti valaistun puoliskon, kun taas toinen \npuolisko katosi pimentoon. Äkkiä livahti ammus voimakkaan valon ja \nehdottoman varjon rajaviivan yli ja vaipui silmänräpäyksessä synkimpään \nyöhön.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\nParin viikon pituinen yö\n\n\nHetkellä, jolloin tämä ilmiö niin äkkiä tapahtui, ammus sivuutti kuun \npohjoisnavan vähemmän kuin viidenkymmenen kilometrin välimatkalla. \nMuutamat sekunnit olivat siis riittäneet upottamaan sen avaruuden \nehdottomaan pimeyteen. Ylimeno oli tapahtunut niin nopeasti, ilman \nhämyvivahduksia, ilman kirkkauden asteittaista vähenemistä, ilman \nvaloaaltojen ohentumista, että tähti näytti äkkiä sammuneen voimakkaan \nhenkäyksen vaikutuksesta.\n\n\"Kuu on sulanut, hävinnyt olemattomiin!\" oli Michel Ardan huudahtanut \nperin hämillään.\n\nTosiaankaan ei enää näkynyt edes heijastusta, ei varjoa, ei yhtään \nmitään tuosta äsken niin loistavasta kehrästä. Pimeys oli täydellinen, \nja tähtien säteily teki sen vielä syvemmäksi. Se oli sitä tummuutta, \njoka vallitsee kuun öinä -- kolmesataaviisikymmentäneljä ja puoli \ntuntia pitkinä öinä -- sen kehrän eri osilla. Tämä pitkä yö johtuu kuun \nsiirtymis- ja pyörimisliikkeiden yhtäläisyydestä sen kiertäessä sekä \nitsensä että maan ympäri. Saattolaisen varjokeulaan joutuneena ei ammus \nsiis enää saanut osakseen auringon säteiden vaikutusta enempää kuin kuu \nitsekään missään sen näkymättömän osan kohdissa.\n\nAmmuksen sisällä oli siis täydellinen pimeys. Siellä ei enää nähty \nmitään. Mutta pitihän karkoittaa pimeä. Niin tarkka kuin Barbicane \nolikin säästämään kaasua, jonka varasto oli niukka, täytyi hänen \nturvautua sen keinotekoiseen valoon -- kalliiseen valaistukseen -- kun \nsitä nyt ei saatu auringolta.\n\n\"Hitto vieköön koko auringon\", huudahti Michel Ardan, \"joka pakottaa \nmeidät tuhlaamaan kaasua sensijaan, että lähettäisi meille säteitään \nilmaiseksi!\"\n\n\"Älkäämme syyttäkö aurinkoa\", vastasi Nicholl. \"Se ei ole auringon syy, \nvaan kylläkin kuun, joka on varjostimen tavoin asettunut meidän ja \nauringon väliin.\"\n\n\"Se on auringon syy!\" toisti Michel.\n\n\"Kuunpa syy!\" toisti Nicholl.\n\nTämä oli joutavaa väittelyä, jonka Barbicane lopetti lausumalla:\n\n\"Hyvät ystävät, se ei ole auringon eikä kuun syy. Syy on ammuksen, joka \nei ole tarkoin seurannut rataansa, vaan kömpelösti siltä poikennut. Ja \nollaksemme oikeudenmukaisempia, on syy sen kohtalokkaan meteorin, joka \nniin surkuteltavasti on meidät horjahduttanut alkuperäiseltä \nsuunnaltamme.\"\n\n\"No\", vastasi Michel Ardan, \"koska asia on ratkaistu ja syyllinen saatu \nilmi, niin syökäämme aamiaista. Yökauden havaintojen jälkeen pitää kai \nvahvistaa vähän ruumistakin.\"\n\nTätä ehdotusta ei vastustettu. Muutamassa minuutissa Michel oli \nvalmistanut aterian. Mutta he söivät nyt hiljaisina, joivat esittämättä \nmaljoja ja hurraamatta. Uhkarohkeat matkustajat tunsivat tähän pimeään \navaruuteen jouduttuaan, jossa heillä ei ollut tavanomaista \nsädesaattuettaan, jotakin epämääräistä levottomuutta heräävän \nsydämissään.\n\nKuitenkin he juttelivat tästä loppumattomalta näyttävästä parin viikon \nyöstä, jonka luonnon lait ovat määränneet kuun asukkaille. Barbicane \nantoi ystävilleen muutamia selityksiä tämän kummallisen ilmiön syistä \nja seurauksista.\n\n\"Kummallinen se on tosiaan\", virkkoi hän, \"sillä vaikka kuun kumpikin \npuolisko on vuorostaan valotonna kahden viikon ajan, niin se, jonka \nkohdalla me nyt leijailemme, ei pitkän yönsä aikana saa nauttia edes \nloistavasti valaistusta maasta. Sanalla sanoen, täällä on kuu -- \nkäyttääksemme tätä nimitystä omasta pallostamme -- ainoastaan toisella \npallonpuoliskolla. Mutta jos olisi samoin laita maan päällä, jos \nesimerkiksi Euroopassa ei koskaan nähtäisi kuuta, vaan ainoastaan \ntoisella puolella maapalloa, niin varmaankin eurooppalainen kummastuisi \nAustraliaan saapuessaan.\"\n\n\"Sitten matkustettaisiin sinne pelkästään kuuta katsomaan\", vastasi \nMichel.\n\n\"No niin\", jatkoi Barbicane, \"se kummastus on varattu sille kuun \nasukkaalle, joka asuu maasta poispäin käännetyllä ja meidän \nmaapallollamme asuville kansalaisillemme aina näkymättömällä \npuoliskolla.\"\n\n\"Mutta jonka me olisimme nähneet\", lisäsi Nicholl, \"jos olisimme \nsaapuneet tänne uudenkuun aikaan, siis kahta viikkoa myöhemmin.\"\n\n\"Sensijaan\", lisäsi Barbicane, \"on näkyvän puoliskon asukas\nerikoisesti luonnon suosima näkymättömällä puoliskolla asuvien \nveljiensä vahingoksi. Jälkimmäisillähän on pilkkosen pimeät \nkolmesataaviisikymmentäneljä tuntia kestävät yöt, joiden valottomuutta \nei mikään säde katkaise. Edelliset sensijaan näkevät, sitten kun \naurinko on heitä kaksi viikkoa valaissut, vastakkaiselle \ntaivaanrannalle kohoavan kirkkaan tähden. Se on maa, kolmetoista kertaa \nsuurempi kuin meidän tuntemamme kuu -- ja maa valaa kuuhun kolmetoista \nkertaa voimakkaampaa valoa minkään ilmakerroksen sitä vaimentamatta. \nLisäksi on huomattava, että maa katoaa vasta sitten, kun aurinko \nvuorostaan esiintyy jälleen.\"\n\n\"Kauniisti esitetty\", huudahti Michel Ardan, \"vaikka ehkä hiukan \nakateemisesti.\"\n\n\"Siitä seuraa\", jatkoi Barbicane silmää räpäyttämättä, \"että kehrän \nnäkyvän puolen täytyy olla varsin hauska asuttavaksi, koska sinne aina \nnäkyy joko aurinko, kun on täysikuu, tai maa, kun on uusikuu.\"\n\n\"Mutta\", virkkoi Nicholl, \"tuon edun tekee varsin epäilyttäväksi se \nsietämätön kuumuus, jonka tuo valo tuo mukanaan.\"\n\n\"Hankaluus tässä suhteessa on sama molemmilla puoliskoilla, sillä maan \nheijastama valo on ilmeisesti lämmötöntä. Kuitenkin saa tuo näkymätön \npuolisko kärsiä kuumuudesta vielä enemmän kuin näkyväinen. Tämän sanon \nteille, Nicholl, koska Michel ei luultavasti sitä ymmärtäisi.\" \n\n\"Kiitos\", virkahti Michel.\n\n\"Niin\", jatkoi Barbicane, \"kun näkymätön puolisko saa ottaa vastaan \nsamalla kertaa sekä auringon valon että sen kuumuuden, on silloin \nuusikuu, tarkoitan, että kuu on auringon ja maan välillä. Se on siis -- \njohtuen asemasta, joka sillä on, päinvastoin kuin täydenkuun aikana -- \naurinkoa lähempänä, ja tämä välimatkan lyhennys vastaa kuun \nkaksinkertaista etäisyyttä maapallosta. Se voidaan arvioida \nkahdessadasosaksi siitä matkasta, joka erottaa auringon maasta, eli \npyöreissä luvuissa kahdeksaksisadaksituhanneksi kilometriksi. Tämä \nnäkymätön puoli on siis kahdeksansataatuhatta kilometriä lähempänä \naurinkoa silloin, kun se ottaa vastaan sen säteet.\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi Nicholl.\n\n\"Sensijaan...\" jatkoi Barbicane.\n\n\"Maltahan\", virkkoi Michel, keskeyttäen vakavan toverinsa.\n\n\"Mitä tahdot?\"\n\n\"Haluan jatkaa selitystä.\"\n\n\"Minkätähden?\"\n\n\"Osoittaakseni, että olen ymmärtänyt.\"\n\n\"Jatka sitten\", sanoi Barbicane hymyillen.\n\n\"Sensijaan\", puhui Michel, matkien puheenjohtaja Barbicanen\näänensävyä ja eleitä, \"kuun näkyväisen puoliskon ollessa auringon \nvalaisemana on täysikuu, toisin sanoen, kuu sijaitsee toisella puolen \nmaata auringon ollessa sen toisella. Välimatka, joka sen erottaa \nsäteilevästä päivänpyörästä, on siis lisääntynyt pyöreissä luvuissa \nkahdeksallasadalla tuhannella kilometrillä ja sen puoliskon osaksi \ntulevan lämpömäärän täytyy olla hiukan pienempi.\"\n\n\"Hyvin sanottu!\" huudahti Barbicane. \"Kuulehan, Michel, taiteilijaksi \nsinä olet älykäs.\"\n\n\"Niin\", vastasi Michel huolimattomasti, \"sitä me kaikki olemme \nItalialaisten bulevardilla Pariisissa.\"\n\nBarbicane puristi vakavasti herttaisen toverinsa kättä ja jatkoi \nluetteloaan niistä muutamista eduista, joita näkyväisen puoliskon \nasukkailla on.\n\nMuun muassa hän kertoi auringonpimennyshavainnoista. Näitä ei ole \nmuualla kuin tällä kuun puoliskolla, koska niiden esiintymiseksi on \nvälttämätöntä, että kuu on vastakkaissuhteessa, toisin sanoen, maa sen \nja auringon välissä. Nämä pimennykset, jotka siis aiheuttaa maapallomme \njoutuminen kuun ja auringon väliin, voivat kestää kaksi tuntia, jolla \najalla maapallon täytyy ilmakehänsä katkaisemien säteiden vuoksi \nnäyttää vain mustalta pilkulta auringon pinnalla.\n\n\"Siis\", virkkoi Nicholl, \"on luonto perin tyly näkymätöntä \npuoliskoparkaa kohtaan.\"\n\n\"Niin\", vastasi Barbicane, \"mutta epäkohta ei koske sen koko alaa. Kuu \nnäyttää maalle eräänlaisen heilumisen takia jonkun verran enemmän kuin \npuolet kehräänsä. Se on kuin heiluri, jonka painopiste on maapalloa \nkohti ja joka heiluu säännöllisesti. Mistä se johtuu? Siitä, että sen \nkiertyminen akselinsa ympäri on nopeudeltaan tasaista, kun taas sen \nvauhti soikealla radallaan maan ympäri ei sitä ole. Sen ollessa lähinnä \nmaata siirtymisliike vie voiton, ja kuu näyttää jonkun osan läntistä \nsyrjäänsä. Mutta sen ollessa etäisimmillään maasta vie pyörimisliike \nvoiton ja silloin tulee näkyviin palanen sen itäsyrjää. Noin kahdeksan \nasteen levyinen kaistale tulee siis näkyviin milloin lännessä,\nmilloin idässä. Siitä johtuu, että kuu sallii meidän nähdä \nviisisataakuusikymmentäyhdeksän tuhannesosaa pinta-alastaan.\"\n\n\"Eipä väliä\", vastasi Michel; \"jos meistä kerran tulee kuun asukkaita, \nniin pesiydymme sen näkyvälle puoliskolle. Minä rakastan valoa, minä!\"\n\n\"Jollei vain ilmakehä olisi puristunut sen toiselle puolelle, kuten \njotkut astronomit väittävät\", huomautti Nicholl.\n\n\"Se on kyllä vaarinotettava seikka\", vastasi Michel koruttomasti.\n\nMutta kun aamiainen oli syöty, olivat tarkkaajat taasen asettuneet \npaikoilleen. He yrittivät nähdä tummien tähystysreikäin läpi, \nsammuttaen kaiken valon ammuksessa. Mutta ei valonhiukkaakaan \npilkottanut tuon pimeyden halki.\n\nEräs käsittämätön seikka askarrutti Barbicanen aivoja. Miksikä ammus \nsivuutettuaan kuun niin läheltä -- vain viitisenkymmenen kilometrin \npäästä -- ei ollut sille pudonnut? Jos sen nopeus olisi ollut hyvin \nsuuri, olisi voitu käsittää, ettei putoamista ollut tapahtunut. Mutta \nnopeuden ollessa verrattain keskinkertainen ei sen vastustus kuun \nvetovoimalle ollut selitettävissä. Oliko ammus jonkin vieraan \nvaikutuksen alainen? Pidättikö siis joku kappale sitä eetterissä? Nyt \noli jo selvää, ettei se joutuisi millekään kohdalle kuussa. Mihin sen \nmatka siis vei? Loittoniko se saattolaisen kehrästä vai lähenikö sitä? \nKuljetettiinko sitä tässä synkässä yössä äärettömyyden halki? Kuinka \nsen voi tietää? Kuinka sitä voisi laskea tämän pimeyden keskellä? \nKaikki nämä kysymykset hermostuttivat Barbicanea, mutta hän ei voinut \nniitä ratkaista.\n\nTosiasiallisesti oli näkymätön tähti tuolla, ehkä vain kymmenkunnan tai \nmuutaman kilometrin päässä. Mutta hän itse tai hänen toverinsa eivät \nenää sitä nähneet. Jos jotakin ääntä ilmenisi sen pinnalla, eivät he \nvoineet sitä kuulla. Ilma, äänen välittäjä, puuttui eikä kuljettanut \nheidän korviinsa voihkimista kuusta, joka arabialaisten tarujen mukaan \non \"mies, jo puoliksi graniittia, mutta vielä sykkivä.\"\n\nTäytyy myöntää, että kaikki tuo oli omiaan ärsyttämään \nkärsivällisimpiäkin tarkkaajia. Juuri tämä tuntematon kuunpuolisko \nkätkeytyi nyt heidän silmiltään! Tämä puolisko, joka kahta viikkoa \naikaisemmin olisi ollut ja kahta viikkoa myöhemmin jälleen olisi \nauringon säteiden kirkkaasti valaisema, katosi tällä hetkellä \nehdottomaan pimeyteen. Missä olisi ammus kahden viikon kuluttua? Mihin \nolisivat vetovoimien aavistamattomat vaiheet sen kuljettaneet? Kuka \nsaattoi sen sanoa?\n\nKuun tutkimusten nojalla yleensä myönnetään, että sen näkymätön \npuolisko on kokoonpanoltaan samanlainen kuin näkyväkin. Siitähän \nerotetaan noin seitsemäsosa niiden heilumisliikkeiden vaikutuksesta, \njoista Barbicane oli puhunut. Eikä näillä vilahdukselta nähdyillä \nkaistaleilla ollut muuta kuin tasankoja ja vuoria, piirivalleja ja \nkraatereita, samanlaatuisia kuin jo kartoitetut. Voitiin siis \nedellyttää samanlaista maastoa. Sama karu ja kuollut maailma. Mutta \nkuitenkin -- jos ilma oli paennut sille puoliskolle? Jos vesi oli ilman \nkera jälleen elävöittänyt sen mantereet? Jos siellä oli edelleenkin \nkasvullisuutta? Jos eläimiä vilisi sen tanterilla ja merissä? Jos \nihminen noissa asutukseen kelpaavissa olosuhteissa siellä edelleenkin \naskarteli? Kuinka monta mielenkiintoista kysymystä olisikaan ollut \nratkaistavana? Kuinka monta seikkaa olisikaan voitu varmentaa tuota \npallonpuoliskoa katselemalla! Kuinka tenhoavaa olisi ollut luoda \nkatseensa tuohon maailmaan, jota ei ihmissilmä ollut koskaan nähnyt!\n\nHelppo on siis käsittää matkustajain tuntema tyytymättömyys tämän öisen \npimennon keskellä. Kaikki kuun kehrän tarkkailu oli mahdotonta. \nAinoastaan tähtisikermät kiehtoivat heidän katseitaan, ja täytyy \nmyöntää, etteivät tähtitieteilijät koskaan, ei Faye, ei Chacornac eikä \nSecchi, olleet nähneet niitä havaintojen tekemiseksi näin suotuisissa \nolosuhteissa.\n\nTosiaan ei mikään voinut kilpailla kuulakassa eetterissä uivan \ntähtimaailman kanssa. Taivaanlakeen kiinnitetyt timantit lähettivät \nkomeita liekkejä. Katse liiteli taivaankannella Etelän rististä \nPohjantähteen asti, jotka kahdentoistatuhannen vuoden perästä \npäiväntasausten sarjan vuoksi luovuttavat napatähtien viran\ntoinen Canopukselle eteläisellä ja toinen Vegalle pohjoisella \npallonpuoliskolla. Mielikuvitus hukkui tähän suurenmoiseen \näänettömyyteen, jonka keskellä ammus liikkui kuin uusi ihmiskätten \nluoma tähti. Luonnollisista syistä nämä tähtisikermät loistivat \nlempeällä valolla; ne eivät tuikkineet, sillä täällä puuttui ilmakehä, \njonka erilaisen tiiviit ja eri määrässä kosteat kerrokset aiheuttavat \nsäkenöimisen. Nämä tähdet olivat siis lempeitä silmiä, jotka tässä \nsysimustassa yössä tähyilivät avaruuden ehdottoman äänettömyyden läpi.\n\nKauan katselivat matkustajat mykkinä tähtitaivasta, johon kuun laaja \nvarjostin puhkaisi valtavan suuren mustan aukon. Mutta tuskallinen \ntunne keskeytti vihdoin heidän tähystelynsä. Sen aiheutti perin kireä \npakkanen, joka ennen pitkää peitti ruutujen sisäpinnan paksulla \njääkerroksella. Aurinkohan ei enää suoraan osuvilla säteillään \nkuumentanut ammusta, joka vähitellen menetti seiniensä sisälle \ntalletetun lämmön. Tämä säteilyn synnyttämä lämpö oli nopeasti \nhaihtunut avaruuteen, ja sisälämmön astemäärä oli melkoisesti \nalentunut. Kosteus muuttui siis jääksi laseja koskettaessaan ja ehkäisi \nhuomioiden teon. Vilkaisten lämpömittariin Nicholl näki että se oli \nlaskenut seitsemästätoista asteesta Celsiusta nollan alapuolelle. \nNiinpä Barbicanen, vaikka piti kaikin mokomin olla säästeliäs, täytyi \nkaasulta kiristämänsä valon lisäksi vaatia siltä vielä lämpöäkin. \nAmmuksen alhaista lämpömäärää ei enää voinut kestää. Sen asukkaat \nolisivat paleltuneet kuoliaiksi.\n\n\"Meillä ei sentään ole syytä valittaa matkan yksitoikkoisuutta!\" \nhuomautti Michel Ardan. \"Ilmanala ainakin tarjoo vaihtelua! Milloin \nhäikäisevä valo uhkaa meidät sokaista ja saamme hikoilla kuumuudesta \nkuin Pampas-aavikoiden intiaanit. Milloin taas uppoamme syvään \npimeyteen napaseutujen pakkasessa kuin Jäämeren maiden eskimot! Ei \ntosiaan! Meillä ei ole oikeutta valittaa, ja luonto ponnistelee aika \npaljon meidän kunniaksemme.\"\n\n\"Mutta\", kysyi Nicholl, \"kuinka suuri on lämpömäärä tuolla ulkona?\"\n\n\"Täsmälleen sama kuin tähtien välisen avaruuden\", vastasi Barbicane.\n\n\"Eikö siis\", virkkoi Michel Ardan, \"nyt olisi tilaisuus siihen \nkokeeseen, johon meillä ei ollut mahdollisuutta, kun auringonsäteet \nmeitä polttivat?\"\n\n\"Nyt, jos koskaan, on otollinen hetki\", vastasi Barbicane, \"sillä me \nolemme sopivassa asemassa varmistaaksemme avaruuden lämpömäärän ja \nnähdäksemme, ovatko Fourierin tai Pouilletin laskelmat oikeat.\"\n\n\"Joka tapauksessa on kylmä!\" huudahti Michel. \"Katsokaa, kuinka \nsisäpuolinen kosteus hyytyy tähystysreikien ruutuihin. Jos lämmön \nalentumista vielä hiukan jatkuu, niin hengityksemme sataa lumena \nympärillemme!\"\n\n\"Pankaamme lämpömittari kuntoon\", virkkoi Barbicane.\n\nKäsitämme hyvin, ettei tavallinen lämpömittari olisi tuottanut \nminkäänlaista tulosta niissä olosuhteissa, joissa tätä kojetta \nkäytettäisiin. Elohopea olisi jäätynyt kupissaan, koska sen \nnestemäisyys ei säily neljääkymmentäkahta astetta alempana nollaa. \nMutta Barbicane oli varannut itselleen vuotolämpömittarin Walferdinin \nmallia, joka merkitsee äärettömän alhaisia lämpöminimejä.\n\nEnnenkuin koe aloitettiin, verrattiin kojetta tavalliseen \nlämpömittarfin, ja Barbicane valmistausi sitä käyttämään.\n\n\"Kuinka me siinä menettelemme?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Mikään ei ole helpompaa\", sanoi Michel Ardan, joka ei koskaan joutunut \nhämilleen. \"Avataan nopeasti ruutu, heitetään koje ulos, se seuraa \nammusta mallikelpoisen tottelevaisesti, ja neljännestunnin kuluttua \nvedetään se takaisin.\"\n\n\"Kädelläkö?\" kysyi Barbicane.\n\n\"Kädellä tietenkin\", vastasi Michel.\n\n\"No, no, ystäväni, älä sellaiseen ryhdy\", varoitti Barbicane, \"sillä \ntakaisin vetämäsi käsi olisi enää vain hirvittävän pakkasen jäädyttämä \nmuodoton tynkä.\"\n\n\"Ihanko totta?\"\n\n\"Sinä tuntisit kauhean polton, ikäänkuin valkoiseksi kuumennetun raudan \nvihlauksen; sillä jos kuumuus äkkiä lähtee ruumiistamme tai sinne \ntulee, on se oikeastaan sama asia. Sitäpaitsi en ole varma, että \nammuksen ulkopuolelle heittämämme esineet meitä enää seuraisivat.\"\n\n\"Miksikä eivät?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Siksi, että liitäessämme ilmakehän läpi, olkoonpa se kuinka ohut \ntahansa, nuo esineet viivästyisivät. Ja nyt estää pimeys meitä \ntoteamasta, liikkuvatko ne enää ympärillämme. Jottei siis olisi vaaraa, \nettä menettäisimme lämpömittarimme, sidomme sen kiinni voidaksemme sen \nhelpommin vetää sisäpuolelle.\"\n\nBarbicanen neuvot otettiin varteen, Nicholl heitti lämpömittarin, joka \noli kiinnitetty varsin lyhyeen nuoraan, jotta se voitaisiin nopeasti \nvetää takaisin.\n\nTähystysreikää oli raotettu vain sekunniksi, ja kuitenkin se oli \nriittänyt päästämään tuiman pakkasen ammuksen sisäpuolelle.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti Michel Ardan. \"Täällä on niin kylmä, että \njääkarhukin palelisi.\"\n\nBarbicane odotti kunnes oli kulunut puolituntinen, jolla välin \nlämpömittari hyvinkin ehtisi laskeutua avaruuden astemäärän tasalle. \nSitten se vedettiin nopeasti ammuksen sisälle.\n\nBarbicane laski elohopeamäärän, joka oli vuotanut kojeen alaosaan \nkiinnijuotettuun kupupulloon ja sanoi:\n\n\"Sataneljäkymmentä astetta Celsiusta nollan alapuolella!\" Niinpä \nPouillet oli oikeassa Fourieria vastaan. Näin suuri oli tähtitaivaan \navaruuden hirvittävä pakkasmäärä. Yhtä alhainen oli ehkä myöskin kuun \nmantereiden astemäärä silloin, kun öiden lyhty oli säteilyllä \nmenettänyt kaiken lämmön, jonka kaksiviikkoinen auringonpaiste oli \nsille valellut.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nHyperbeli ja parabeli\n\n\nLukija ehkä ihmettelee nähdessään Barbicanen tovereineen niin vähän \nolevan huolissaan tulevaisuudesta, joka heille oli varattuna tässä \neetterin äärettömyyden halki liitävässä metallivankilassa. Sensijaan \nettä he olisivat tuskitellen miettineet, mihin oltiin menossa, he \nkäyttivät aikaansa kokeiluihin, ikäänkuin rauhallisesti istuisivat \ntyöhuoneissaan.\n\nVoitaisiin vastata, että näin jäykät ja karaistut miehet olivat moisten \nhuolien yläpuolella, että he eivät niin vähästä hätkähtäneet ja että \nheillä oli muuta tehtävää kuin ajatella tulevaa kohtaloaan.\n\nTotuus on se, että he eivät olleet ammuksensa valtiaita, etteivät he \nvoineet sitä pysähdyttää eivätkä ohjata sen suuntaa. Laivuri kääntää \nmielensä mukaan aluksensa kokan, ilmapurjehtija voi antaa pallolleen \nkohtisuoran liikkeen. Heillä sensijaan ei ollut minkäänlaista \nvaikutusvaltaa kulkuneuvoonsa. Kaikki ohjailu oli heille mahdotonta. \nSiitä johtui tuo huoleton mielenlaatu, uhmamielinen ajatus: \"Menköön \nsyteen tai saveen!\"\n\nMissä oltiin nyt kello kahdeksan aamulla sinä päivänä, joka maisissa \nalmanakoissa merkittiin kuudenneksi joulukuuta? Varmastikin kuun \nlähettyvillä, vieläpä hyvinkin lähellä, koska se heistä näytti \ntaivaanlaelle levitetyltä suunnattomalta varjostimelta. Välimatkaa, \njoka heidät siitä erotti, oli mahdoton arvioida. Ammus, jota \nselittämättömät voimat kannattelivat, oli sivuuttanut saattolaisen \npohjoisnavan vähemmän kuin viidenkymmenen kilometrin päästä. Mutta \noliko tuo välimatka kasvanut vai vähentynyt senjälkeen, kun ammus oli \njoutunut kuun varjokeilaan? Ei ollut mitään lähtökohtia tai viittoja \nsuunnan ja nopeuden arvioimiseksi. Kenties se loittoni kehrästä niin \nnopeasti, että se pian ehtisi pois sydänvarjosta. Kenties se \npäinvastoin lähestyi sitä niin vauhdikkaasti, että se ennen pitkää \ntörmäisi jotakin näkymättömän pallonpuoliskon vuorenhuippua vastaan, \nmikä epäilemättä olisi päättänyt matkan matkailijain vahingoksi.\n\nTästä asiasta nousi keskustelu, ja Michel Ardan, joka aina oli kerkeä \nkeksimään selityksiä, lausui sen mielipiteen, että ammus kuun \nvetovoiman vaikutuksesta lopuksi putoaisi sen pinnalle, niinkuin jokin \nmeteori putoo maan pinnalle.\n\n\"Ensiksikään, hyvä ystävä\", vastasi Barbicane, \"eivät kaikki paanakivet \neli meteorit putoa maahan. Vain pieni osa. Siitä, että me ammuksinemme \njoutuisimme meteoriksi, ei siis seuraisi, että meidän välttämättömästi \ntäytyisi saapua kuun pinnalle.\"\n\n\"Mutta\", huomautti Michel, \"jos joutuisimme sitä kyllin lähelle...\"\n\n\"Erehdys\", vastasi Barbicane. \"Ettekö ole nähnyt lentotähtien toisinaan \ntuhatlukuisina juovittavan taivasta?\"\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"No niin, nämä tähdet tai pikemminkin tähtihiukkaset loistavat vain \nkuumennuttuaan ilmakerrosten hankauksesta niiden läpi liidellessään. Ja \njos ne liikkuvat ilmakehän läpi, liitelevät ne vähemmän kuin \nparinkymmenen kilometrin päässä maapallosta ja kuitenkin ne vain \nharvoin putoavat maahan. Samoin on ammuksemme laita. Se voi tulla \nvarsin lähelle kuuta sinne kumminkaan putoamatta.\"\n\n\"Mutta silloin\", kysyi Michel, \"olisin varsin utelias tietämään, mihin \nmeidän harhaileva kulkuneuvomme avaruudessa oikein pyrkii.\"\n\n\"Minun nähdäkseni on vain kaksi mahdollista otaksumaa\", vastasi \nBarbicane muutaman silmänräpäyksen mietittyään.\n\n\"Mitkä ne ovat?\"\n\n\"Ammuksella on valittavana kaksi matemaattista käyrää ja se seuraa \ntoista tai toista, riippuen sen nopeudesta, jota en tällä hetkellä \nkykene arvioimaan.\"\n\n\"Niin\", sanoi Nicholl, \"se seuraa parabelia tai hyperbeliä.\"\n\n\"Oikein\", myönsi Barbicane. \"Määrätyn vauhdin vallitessa se tekee \nparabelin, mutta jos vauhti on suurempi, niin sen urasta tulee \nhyperbeli.\"\n\n\"Minä pidän noista mahtavista sanoista!\" huudahti Michel. \"Ne \nilmaisevat heti, mistä on puhe. Ja mikä se sitten on se teidän \nparabelinne, jos suvaitsette?\"\n\n\"Ystäväni\", vastasi kapteeni, \"parabeli on toisasteinen käyrä, joka \nsyntyy tason leikatessa kartiota samansuuntaisesti toisen syrjän \nkanssa.\"\n\n\"Ahaa!\" äännähti Michel tyytyväiseen sävyyn.\n\n\"Se on melkein samaa\", jatkoi Nicholl, \"kuin mörssäristä ammutun pommin \nrata.\"\n\n\"Mainiota! Entä sitten hyperbeli?\" kysyi Michel.\n\n\"Hyperbeli, Michel, on sekin toisasteinen käyrä, joka syntyy kun \nkartion pinta ja akselin kanssa yhdensuuntainen taso leikkaavat \ntoisiaan, siten muodostaen kaksi haaraa, jotka ovat toisistaan erillään \nja ulottuvat loppumattomasti kahteen suuntaan.\"\n\n\"Onko se mahdollista!\" huudahti Michel totisempaan sävyyn kuin jos \nhänelle olisi ilmoitettu erittäin vakava tapaus. \"Panehan sitten \nmieleesi, kapteeni Nicholl, että minusta hyperbelisi -- olin sanoa \nhyperhumpuukisi -- määritelmässä hauskinta on se, että sen selittäminen \non vielä epäselvempää kuin tuo selitettävä sana!\"\n\nNicholl ja Barbicane eivät paljoa välittäneet Michel Ardanin \nleikinlaskusta. He olivat syventyneet tieteelliseen keskusteluun. \nKumpaa käyrää ammus seuraisi, se kysymys oli nyt omansa innostamaan \nheitä. Toinen väitti sen seuraavan hyperbeliä, toinen taas parabelia. \nHe esittivät syitä ja vastasyitä, ja heidän puheessaan räiskähteli \nmonta kertaa x. He esittivät päätelmänsä kielellä, joka sai Michelin \nponnahtelemaan. Keskustelu oli vilkasta, eikä kumpikaan tahtonut \nvastustajalleen uhrata mielikäyräänsä.\n\nKun tätä tieteellistä väittelyä yhä jatkui, kävi Michel lopulta \nkärsimättömäksi ja sanoi:\n\n\"Ah, te kosinus-herrat, lakatkaahan heittelemästä niitä parabelejänne \nja hyperbelejänne toistenne silmille! Minä puolestani tahtoisin vain \ntietää, mikä tässä jutussa on mielenkiintoista. Me seuraamme \njompaakumpaa teidän käyristänne. Hyvä! Mutta mihin ne meidät vievät?\" \n\n\"Eivät mihinkään\", vastasi Nicholl.\n\n\"Mitä, eivätkö mihinkään?\"\n\n\"Ilmeisesti eivät\", virkkoi Barbicane. \"Ne ovat avonaisia käyriä, jotka \njatkuvat loppumattomiin.\"\n\n\"Voi teitä viisaita!\" huudahti Michel. \"Minä kumarran teille kauniisti! \nJa mitä meitä liikuttavat parabeli ja hyperbeli, koska kummallakin \npelillä liitelemme avaruudessa loppumattomiin!\"\n\nBarbicane ja Nicholl eivät voineet olla hymyilemättä. He olivat \nharjoittaneet \"taidetta taiteen vuoksi.\" Milloinkaan ei ollut \njoutavampaa kysymystä pohdittu sopimattomammalla hetkellä. Kaamea \ntotuus oli se, ettei ammus, kaartukoonpa sen rata hyperbeliksi tai \nparabeliksi, enää koskaan kohtaisi maata enempää kuin kuutakaan.\n\nMutta kuinka sitten näiden uljaiden matkustajien kävisi perin \nläheisessä tulevaisuudessa? Jolleivät he kuolisi nälkään tai janoon, \nniin he muutaman päivän kuluttua, kun heiltä loppuisi kaasu, kuolisivat \nilman puutteesta, jos ei pakkanen jo olisi heitä sitä ennen nujertanut.\n\nNiin tärkeätä kuin olikin säästää kaasua, pakotti kuitenkin ympäristön \nlämpömäärän tavaton laskeminen heidät käyttämään sitä jonkin verran. \nVaivoin he kykenivät luopumaan sen antamasta valosta, mutta eivät sen \ntuottamasta lämmöstä. Onneksi Reisetin ja Regnautin koneen kehittämä \nlämpö kohotti hiukan ammuksen sisustan astemäärää, ja se voitiin \nsuuretta tuhlauksetta pitää siedettävän korkeana.\n\nMutta huomioiden tekeminen tähystysrei'istä oli käynyt varsin \nvaikeaksi. Ammuksen sisäinen kosteus tiivistyi ruutuja vasten ja jäätyi \nniille heti. Lasin läpikuultamattomuus täytyi poistaa alituisilla \nhieromisilla. Voitiin sentään todeta muutamia mitä mielenkiintoisimpia \nilmiöitä.\n\nTosiaankin, jos tuolla näkymättömällä kehrällä oli ilmakehä, niin eikö \ntäytynyt nähdä lentotähtien juovittavan sitä radoillaan? Jos ammus itse \nliikkui noissa juoksevissa kerroksissa, niin eikö täytynyt erottaa \njotakin kuun kaikujen välittämää ääntä kuten ukkosen jylinää, \nlumivyöryn ryminää tai toimivan tulivuoren jysähdyksiä? Ja jos jokin \ntultasyöksevä vuori kirkasti huippunsa salamillaan, niin eikö täytynyt \nnähdä sen voimakasta leimahtelua? Tuollaiset seikat huolellisesti \ntodettuina olisivat erinomaisesti valaisseet hämärää kysymystä kuun \nkokoonpanosta. Niinpä Barbicane ja Nicholl tähtientutkijain tapaan \nvaloreikänsä ääressä seisoen tarkkailivatkin mitä tunnollisimman \nkärsivällisesti.\n\nMutta yhä pysyi kehrä mykkänä ja tummana. Se ei vastannut niihin \nmoninaisiin kysymyksiin, joita nämä kiihkeät sielut sille tekivät.\n\nTämä sai Michelin lausumaan seuraavan näennäisesti oikean mietteen:\n\n\"Jos koskaan uudistamme tämän matkan, niin meidän on parasta valita se \naika, jolloin on uusikuu.\"\n\n\"Tosiaan\", vastasi Nicholl, \"olisivat olosuhteet silloin suotuisammat. \nMyönnän, ettei auringonsäteihin uponnut kuu silloin olisi näkyvissä \nmatkan varrella, mutta sensijaan näkisi maan, joka olisi täysi. Ja jos, \nkuten nyt tällä hetkellä on laita, meitä kyydittäisiin kuun ympäri, \nolisi meillä etu nähdä näkymätön kehrä uhkeasti valaistuna!\"\n\n\"Hyvin puhuttu, Nicholl\", vastasi Michel Ardan. \"Mitä sinä, Barbicane, \ntuumit?\"\n\n\"Minä tuumin\", vastasi vakava puheenjohtaja, \"että jos koskaan lähdemme \ntällaiselle matkalle uudestaan, niin lähdemme samaan aikaan ja samoissa \nolosuhteissa. Edellyttäen, että olisimme päässeet perille, eikö olisi \nollut parempi tavata täydellisesti valaistuja mantereita kuin synkkään \nyöhön vajonnut seutu? Eikö ensimmäinen sijoittumisemme olisi silloin \ntapahtunut paremmissa olosuhteissa? Totta kai! Ja näkymättömällä \npuolella olisimme käyneet sitten tutkimusretkillämme. Tämä täyskuun \naika oli siis onnellisesti valittu. Mutta olisi tarvinnut saapua \nperille; sinne saapuaksemme emme olisi saaneet poiketa reitiltämme.\"\n\n\"Tuohon ei ole mitään vastattavaa\", myönsi Michel Ardan. \"Nyt on \nkuitenkin menetetty hyvä tilaisuus tarkkailla kuun toista puolta. \nKenties ovat muiden kiertotähtien asukkaat päässeet maan oppineita \npitemmälle saattolaistensa tutkimisessa.\"\n\nTähän Michel Ardanin huomautukseen olisi helposti voinut antaa \nseuraavan vastauksen: Niin, muut saattolaiset ovat suuremman \nläheisyytensä vuoksi tehneet niiden tutkimuksen helpommaksi. \nSaturnuksen, Jupiterin ja Uranuksen asukkaat, jos sellaisia on, ovat \nhelpommin voineet päästä yhteyteen kuittensa kanssa. Jupiterin neljä \nsaattolaista kiertää ratojansa noin neljänsadan tuhannen, kuudensadan \ntuhannen, yhdeksänsadan tuhannen ja miljoonan kuudensadan tuhannen \nkilometrin päässä. Mutta nämä välimatkat ovat lasketut kiertotähden \nkeskuksesta ja vähentämällä siitä säteen pituuden, joka on noin \nkuusikymmentätuhatta kilometriä, näemme, että ensimmäinen saattolainen \non lähempänä Jupiterin pintaa kuin meidän kuumme on maan pintaa. \nSaturnuksen kahdeksasta kuusta taas neljä on lähempänä: Diana \nkolmensadan tuhannen, Thetis kahdensadanviidenkymmenen tuhannen, \nEncelados sadanseitsemänkymmenen tuhannen ja vihdoin Mimas keskimäärin \nainoastaan sadankahdenkymmenen tuhannen kilometrin päässä.\nUranuksen kahdeksasta kuusta on ensimmäinen, Ariel, ainoastaan \nsadankahdeksankymmenen tuhannen kilometrin päässä päätähdestään.\n\nNäiden kolmen kiertotähden pinnalla siis sellainen koe kuin \npuheenjohtaja Barbicanen tekemä olisi tuottanut pienempiä vaikeuksia. \nJos siis niiden asukkaat ovat moista seikkailua yrittäneet, ovat he kai \nvoineet tutustua siihen pallonpuoliskoon, jonka heidän saattolaisensa \niäti salaavat heidän silmiltään. [Herschel on tosiaan todennut, että \nsaattolaisten liikunto akseliensa ympäri on aina samanlainen kuin \nkiertotähtensä ympäri. Senvuoksi ne tälle aina näyttävät saman sivun. \nAinoastaan Uranuksen maailma on tässä suhteessa varsin merkillisenä \npoikkeuksena: sen kuut liikkuvat melkein kohtisuorasti radan tasoon, ja \nniiden liikunnan suunta on takaperoinen, toisin sanoen, sen \nsaattolaiset liikkuvat päinvastaiseen suuntaan kuin muut aurinkokunnan \ntähdet.] Mutta jolleivät he koskaan ole siirtyneet omalta tähdeltään, \neivät he tiedä enempää kuin maapallon astronomit.\n\nTällä välin ammus liikkui pimennossa sitä aavistamatonta rataa pitkin, \njonka määrittelemistä ei mikään rajapyykki tehnyt mahdolliseksi. Oliko \nsen suunta muuttunut joko kuun vetovoiman tai jonkin tuntemattoman \ntähden vaikutuksesta? Barbicane ei voinut sitä sanoa. Mutta kulkuneuvon \nsuhteellisessa asennossa oli tapahtunut muutos, jonka Barbicane totesi \nkello neljän tienoissa aamulla.\n\nTämä muutos merkitsi sitä, että ammuksen pohja oli kääntynyt kuun \npintaa kohti ja pysytteli kohtisuorassa sen akselin suuntaan. \nVetovoima, siis paino, oli aikaansaanut tämän muutoksen. Ammuksen \nraskain osa kallistui näkymättömään kehrään päin, ikäänkuin nyt \noltaisiin putoamassa kuun pinnalle.\n\nPutosiko se siis? Saavuttaisivatko matkustajat vihdoinkin tuon niin \nhartaasti toivomansa päämäärän? Eivät. Ja erään muutoin varsin \nselittämättömän ilmiön havaitseminen oli osoittanut Barbicanelle, ettei \nhänen ammuksensa lähestynyt kuuta, vaan liikkui eteenpäin melkein \nsamakeskisessä kaaressa.\n\nPuheena oleva ilmiö oli valonhulmahdus, jonka Nicholl äkkiä pani \nmerkille mustan kehrän äärimmäisessä näköpiirissä. Sitä kohtaa ei \nvoinut sekoittaa mihinkään tähteen. Se oli punervaa hohtoa, joka \nvähitellen suureni eittämättömänä todistuksena, että ammus siirtyi sitä \nkohti eikä pudonnut suoraviivaisesti kuun pinnalle.\n\n\"Tulivuori, toimiva tulivuori!\" huudahti Nicholl. \"Kuu työntää esille \nsisustansa tulta. Tuo maailma ei siis ole vielä kokonaan sammunut.\"\n\n\"Niin, tulivuorenpurkaus\", vastasi Barbicane, joka huolellisesti \ntarkkasi ilmiötä yökiikarillaan. \"Mitäpä se muuta olisi, jollei \ntulivuori?\"\n\n\"Mutta sitten\", huomautti Michel Ardan, \"tarvitaan palamisen \nylläpitämiseksi ilmaa. Tuota osaa kuusta verhoo siis ilmakehä.\"\n\n\"Kenties\", vastasi Barbicane, \"mutta ei välttämättä. Tulivuori voi \neräiden aineiden hajaantumisella valmistaa itse happensa ja siten \nheittää liekkejä avaruuteen. Minusta näyttääkin, että tuo roihu on niin \nvoimakkaan kirkas kuin niiden esineiden loisto, joiden palamisen \nsynnyttää puhdas happi. Älkäämme siis liian äkkipikaisesti vakuutelko, \nettä kuulla on ilmakehä!\"\n\nTultasyöksevä vuori sijaitsi noin viidennelläviidettä eteläisellä \nleveysasteella kehrän näkymättömässä osassa. Mutta Barbicanen suureksi \nmielipahaksi kuljetti ammuksen piirtämä käyrä heidät kauaksi purkauksen \nosoittamasta kohdasta. Hän ei siis voinut tarkemmin päättää sen laatua. \nPuoli tuntia senjälkeen, kun se havaittiin, hävisi loistava kohta \ntumman reunan taakse. Kuitenkin oli tämän ilmiön toteaminen varsin \ntärkeä seikka kuun tutkimukselle. Se osoitti, ettei kaikki lämpö ollut \nvielä haihtunut tuon pallon sisuksista. Ja kun on lämpöä, kuka voi \nväittää, ettei siellä ole kasvikuntaa tai ettei eläinkuntakin vielä \nolisi voinut vastustaa hävittäviä vaikutuksia? Tuon purkautuvan \ntulivuoren olemassaolo, jonka maan oppineet eittämättä toteaisivat, \nolisi epäilemättä synnyttänyt paljon kuun asuttavuutta puoltavia \nteorioita, siten kehittäen tätä tärkeätä kysymystä.\n\nBarbicane antautui mietiskelyihinsä. Hän unohti itsensä mykkään \nhaaveiluun kuun maailman salaperäisistä kohtaloista. Hän yritti \nsommitella yhteen tähän asti tehtyjä havaintoja, kun uusi tapaus äkkiä \nherätti hänet todellisuuteen.\n\nTämä oli enemmän kuin kosmillinen ilmiö; se oli uhkaava vaara, jonka \nseuraukset olisivat saattaneet olla tuhoisat.\n\nÄkkiä oli eetterin keskeltä synkästä pimeydestä ilmestynyt suunnattoman \nsuuri möhkäle. Se oli kuin kuu, mutta hehkuva kuu, jonka kirkkaus oli \nsitä sietämättömämpi, kun se jyrkästi leikkasi avaruuden sysimustaa \npimeyttä. Tämä ympyriäinen kappale loi sellaista valoa, että se täytti \nammuksen. Barbicanen, Nichollin ja Michel Ardanin kasvot, joita nuo \nvalkoiset hohteet räikeästi valelivat, saivat aavemaisen, lyijynharmaan \nkalvakkuuden, niinkuin suolalla sekoitetun alkoholin keinotekoisessa \nvalossa.\n\n\"Tuhat tulimmaista\", huudahti Michel, \"olemmepa me kamalan rumia! Mikä \ntuo kovan onnen kuu on?\"\n\n\"Meteori\", vastasi Barbicane.\n\n\"Joka on tyhjässä avaruudessa syttynyt palamaan?\"\n\n\"Niin.\"\n\nTuo tulipallo oli todellakin meteori. Barbicane ei erehtynyt. Mutta kun \nmaasta havaitut meteorit yleensä loistavat hiukan himmeämmin kuin kuu, \non niillä täällä tummassa eetterissä häikäisevä valo. Näillä \nharhailevilla kappaleilla on itsellään syttymisaiheensa. Ympäröivä ilma \nei ole niiden palamiselle välttämätöntä, ja joskin jotkin näistä \nmeteoreista lävistävät ilmakerrokset kymmenkunnan kilometrin päässä \nmaasta, niin toiset päinvastoin suuntaavat reittinsä niin etäältä, \nettei ilmakehä voi sinne ulottua. Tällaisia jättiläismeteoreja nähtiin \nyksi lokakuun 27 päivänä 1844 muutaman sadan kilometrin korkeudessa ja \ntoinen elokuun 15 päivänä 1841, joka katosi viidensadan kilometrin \nkorkeuteen. Jotkin näistä meteoreista ovat kolme tai neljä kilometriä \nleveitä, ja niiden vauhti voi kohota seitsemäänkymmeneenviiteen \nkilometriin sekunnissa. [Maapallon keskinopeus on ainoastaan 30 \nkilometriä sekunnissa.] Ne liikkuvat päinvastaiseen suuntaan kuin maa.\n\nTällä kiitävällä pallolla, joka äkkiä ilmestyi pimennosta vähintäänkin \nkolmensadan kilometrin päässä, täytyi Barbicanen arvion mukaan olla \nkahdentuhannen metrin läpimitta. Se läheni noin kahden kilometrin \nnopeudella sekunnissa, mikä merkitsi siis runsaasti sadan kilometrin \nvauhtia minuutissa. Sen rata leikkasi ammuksen rataa, niin että \noltaisiin yhdessä muutaman minuutin päästä. Lähestyessään se suureni \ntavattomasti.\n\nKuvitelkoon, ken voi matkustajien tilaa. Sitä on mahdoton sanoilla \nselittää. Rohkeudestaan, kylmäverisyydestään, vaaranhalveksimisestaan \nhuolimatta he olivat mykkinä, hievahtamatta, jäsenet jäykkinä kauhean \npelon vallassa. Heidän ammuksensa, jonka suuntaa he eivät voineet \nmuuttaa, kiiti suoraan tuota palavaa möhkälettä kohti, jonka hehku oli \nvoimakkaampi kuin lieskauunin suun. Se näkyi syöksyvän tulikuilua \nkohti.\n\nBarbicane oli tarttunut molempien tovereittensa käsiin, ja kaikki kolme \nkatselivat puoliksi suljettujen silmäluomiensa välitse tuota \nvalkohehkuiseksi kuumentunutta pikkutähteä. Jos ajatuskyky ei ollut \nheissä sammunut, jos heidän aivonsa säikähdyksestä huolimatta vielä \ntoimivat, täytyi heidän uskoa olevansa hukassa!\n\nKun oli kulunut kaksi minuuttia -- kaksi kauhun vuosisataa -- meteorin \näkillisestä ilmestymisestä, näkyi ammus olevan siihen törmäämäisillään, \nmutta silloin tulipallo räjähti kuin pommi, mutta mitään paukahdusta ei \nkuulunut tässä tyhjässä avaruudessa, missä ääntä, joka on vain \nilmakerrosten värähtelyä, ei voinut syntyä.\n\nNichollilta oli päässyt huudahdus. Hän oli tovereineen rientänyt \ntähystysikkunain ruuduille.\n\nMikä näytelmä! Mikä kynä olisi voinut sitä kuvailla, millä siveltimellä \nolisi ollut kyllin rikas värivarasto tuon suurenmoisuuden \nesittämiseksi?\n\nSe oli kuin tulivuoren puhkeaminen, kuin äärettömän tulipalon kipenöivä \nroihu. Tuhansittain valopirstaleita ilmestyi kirkastamaan ja \njuovittamaan avaruutta soihduillaan. Niitä oli kaikenkokoisia, \nkaikenvärisiä, kaikenmuotoisia suuressa sekamelskassa. Oli keltaisia, \nkellerviä, vihreitä ja harmaita säteilyjä. Ikäänkuin monivärinen \nilotulituskruunu. Tuosta äärettömästä ja pelottavasta pallosta ei ollut \nenää jäljellä muuta kuin nuo kaikkiin suuntiin singahtelevat palaset, \njoista oli vuorostaan tullut meteoreja. Toiset välkkyivät kuin miekat, \ntoiset verhoutuivat vaaleaan pilveen, toiset taas jättivät jälkeensä \nleimuavia tähtisumujuovia.\n\nNämä hehkuvat kappaleet kiitivät toistensa ohi, törmäilivät toisiinsa \nja hajoilivat yhä pienemmiksi pirstaleiksi, joista muutamat osuivat \nammukseenkin. Sen vasemmanpuolinen ruutu särkyikin voimakkaasta \ntärähdyksestä. Ammus näkyi liitelevän kranaattisateessa, ja pieninkin \nnoista pommeista olisi voinut sen silmänräpäyksessä tuhota.\n\nValo, joka täytti eetterin, kehittyi tavattoman voimakkaaksi, sillä \nnämä pikkumeteorit hajoittivat sitä joka taholle. Yhteen aikaan oli \nniin kirkasta, että Michel, kiskoen Barbicanen ja Nichollin ruutunsa \nluo, huudahti:\n\n\"Näkymätön kuu näyttäytyy vihdoinkin!\"\n\nJa valo-udun lävitse näkivät kaikki kolme muutaman sekunnin ajalla \nvilahduksen salaperäisestä kehrästä, jonka ihmissilmä nyt havaitsi \nensimmäistä kertaa.\n\nMitä he erottivat tältä matkalta, jonka pituutta he eivät voineet \narvioida? Muutamia kehrän yli ulottuvia juovia, todellisia pilviä hyvin \nahtaassa ilmavyöhykkeessä, josta pilkistivät esille ei ainoastaan \nkaikki vuoret, vaan keskinkertaisetkin kohopaikat, rengasvalleja ja \noikullisesti muodostuneita ammottavia tulivuorenaukkoja, samanlaisia \nkuin näkyväisellä pinnallakin. Sitten suunnattomia aloja, jotka eivät \ntäällä olleet karuja kenttiä, vaan todellisia meriä, laajoja aloja \npeittäviä valtameriä, ja niiden nestekuvastimessa heijastui koko tämä \navaruuden valojen häikäisevä taika. Vihdoin mantereiden pinnalla \nsuuria, tummia läikkiä, jollaisina esiintyisivät äärettömät metsät \nsalaman nopeassa valaistuksessa...\n\nOliko se näköhäiriö, silmien harha, optillinen kuvitelma? Saattoivatko \nhe tieteellisesti varmentaa tämän niin pintapuolisesti tehdyn \nhavainnon? Rohkenisivatko he lausua mielipiteensä kuun \nasutuskelpoisuudesta saatuaan näin heikon silmänräpäyskuvan \nnäkymättömästä kehrästä?\n\nMutta vähitellen avaruuden säteilyt heikkenivät, sen satunnainen \nkirkkaus himmeni; asteroidit haihtuivat eri ratojaan pitkin ja \nsammuivat etäisyyteen. Eetterin täytti sen aikaisempi pimeys; \nhetkiseksi himmennetyt tähdet tuikkivat taas heidän yläpuolellaan, ja \ntuo tuskin vilahdukselta nähty kehrä katosi jälleen läpitunkemattomaan \nyöhön.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nEteläinen pallonpuolisko\n\n\nAmmus oli hädintuskin välttänyt kauhean, edeltäpäin aavistamattoman \nvaaran. Ken olisi voinut kuvitella moista meteorien kohtaamista? Nämä \nharhailevat kappaleet voivat käydä matkustajille perin tuhoisiksi. Ne \nolivat heille kuin eetterimereen siroiteltuja salakareja, joita he \nvähemmän onnellisina kuin purjehtijat, eivät voineet paeta. Mutta \nvalittivatko nämä avaruuden seikkailijat? Eivät. Olihan luonto \ntarjonnut heille tämän komean näytelmän, heidän edessään hirvittävällä \nlaajenemisella räjähtävän kosmillisen meteorin, ja sen aiheuttama \nverraton ilotulitus, jota mikään Ruggieri ei voisi jäljitellä, oli \nmuutamaksi sekunniksi valaissut kuun näkymättömän kehrän. Tuossa \nnopeassa valonvälähdyksessä oli heille näkynyt mantereita, meriä ja \nmetsiä. Ilmakehä tuotti siis tuolle tuntemattomalle puoliskolle \nelävöittäviä molekylejä? -- vielä ratkaisemattomia, ihmisten \nuteliaisuutta iäti kutkuttelevia kysymyksiä.\n\nKello oli nyt puoli neljä iltapäivällä. Ammus jatkoi käyräviivaista \nsuuntaansa kuun ympäri. Oliko sen rata meteorin vaikutuksesta vielä \nkerran muuttunut? Sitä saattoi pelätä. Ammuksen täytyi kuitenkin \nseurata käyrää, jonka luonnollisen mekaniikan lait olivat sille \njärkkymättä määränneet. Barbicane taipui uskomaan, että tuo käyrä oli \npikemmin parabeli kuin hyperbeli. Mutta jos parabeli myönnettäisiin \noikeaksi päätelmäksi, täytyisi ammuksen jokseenkin nopeasti poistua \nauringon vastakkaiselle puolelle avaruuteen heitetystä varjokeilasta. \nTämä on muuten varsin kapea, koska kuun kulmaläpimitta verrattuna \npäiväntähden läpimittaan on niin vähäinen. Mutta edelleenkin liikkui \nammus tässä syvässä varjossa. Mikä sen nopeus lienee ollutkin -- eikä \nse voinut olla vähäpätöinen -- jatkui sen piiloleikki yhä. Tämä oli \nilmeinen tosiasia, mutta niin ei ehkä olisi pitänyt olla laita, jos \nrata olisi ollut jyrkästi parabelinen. Uusi ongelma, joka kiusasi \nBarbicanen aivoja hänen ollessaan tositeossa vangittuna tuntemattomien \nseikkojen renkaaseen, jota hän ei kyennyt murtamaan.\n\nKukaan matkustajista ei ajatellut hetkeksikään levähtää. Jokainen \nväijyi jotakin odottamatonta ilmiötä, joka olisi luonut uutta valoa \nheidän uranografisiin (tähtitaivasta koskeviin) tutkimuksiinsa. Kello \nviiden tienoissa Michel Ardan jakoi päivällisen nimellä muutamia \nleivänpaloja ja kylmän lihan viipaleita, jotka nopeasti nautittiin \nkenenkään poistumatta tähystysreiältään, vaikka ruutu alati kuortui \nhuurujen hyytymisestä.\n\nKun kello oli neljännestä vailla kuusi illalla, ilmoitti \nkaukoputkellaan varustettu Nicholl kuun eteläsyrjällä ja ammuksen \nseuraamalla suunnalla havaitsevansa joitakin kirkkaita kohtia, jotka \nleikkelivät taivaan tummaa varjostinta. Ne näyttivät teräviltä, \nikäänkuin vaappuvassa rivissä kohoavilta vuorenkukkuloilta, ja olivat \nvarsin loistavasti valaistut. Sellaiselta näyttää kuun ääriviiva sen \nollessa jossakin oktanteistaan.\n\nSiitä ei voinut erehtyä. Ei ollut enää puhetta pelkästä meteorista, \njonka väriä enempää kuin liikkuvaisuuttakaan tuolla valoisalla \nhammasviivalla ei ollut. Eikä se myöskään ollut purkautuva tulivuori. \nBarbicane lausuikin empimättä mielipiteensä.\n\n\"Aurinko!\" huudahti hän.\n\n\"Mitä, aurinkoko?\" säestivät Nicholl ja Michel Ardan.\n\n\"Niin, hyvät ystävät, se on päivän säteilevä pyörä itse, joka valaisee \nnoiden kuun eteläisellä syrjällä sijaitsevien vuorien huippuja. Me \nlähestymme ilmeisesti etelänapaa!\"\n\n\"Kierrettyämme pohjoisnavan kautta. Olemme siis matkustaneet \nsaattolaisemme ympäri!\"\n\n\"Niin, kunnon Michel.\"\n\n\"Ei siis enää hyperbelejä, ei parabelejä eikä muita avoimia käyräpelejä \npelättävänä!\"\n\n\"Ei, vaan suljettu käyrä.\"\n\n\"Jota nimitetään...?\"\n\n\"Soikioksi. Sensijaan että ammus hukkuisi tähtimaailman avaruuksiin, on \nluultavaa, että se on alkanut seurata soikeaa kehää kuun ympäri.\" \n\n\"Tosiaanko!\"\n\n\"Ja että siitä tulee sen saattolainen.\"\n\n\"Kuun kuu!\" huudahti Michel Ardan.\n\n\"Tahdon vain huomauttaa sinulle, kunnon ystävä\", selitti Barbicane, \n\"että meidät silti yhtäläisesti hukka perii.\"\n\n\"Niin, mutta toisella ja paljoa hauskemmalla tavalla!\" vastasi huoleton \nranskalainen mitä herttaisimmin hymyillen.\n\nPuheenjohtaja Barbicane oli oikeassa. Seuratessaan tätä soikeata rataa \nammus jäisi epäilemättä iäksi kiertämään kuuta sen saattolaisena. Se \nolisi aurinkokuntaan lisätty uusi tähti, pienoismaailma, jonka kaikki \nkolme asukasta ennen pitkää kuolisivat ilman puutteeseen. Barbicane ei \nsiis voinut riemuita tästä lopullisesta asemasta, jonka keskihakuiset \nja keskipakoiset voimat yhteisesti olivat ammukselle määränneet. Hänen \ntoverinsa ja hän näkisivät jälleen kuun kehrän valaistuna. Ehkä heidän \nelämänsä jatkuisi niinkin kauan, että he vielä viimeisen kerran \nnäkisivät maan auringon säteiden komeasti valaisemana, kun maa olisi \n\"täysi\"! Ehkä he voisivat luoda viimeisen jäähyväissilmäyksen \nkotipallolleen, jota eivät sittemmin enää näkisi! Senjälkeen heidän \nammuksensa olisi vain sammunut, kuollut möhkäle, eetterissä \nharhailevien elottomien asteroidien kaltainen. Ainoana lohtuna heille \noli päästä vihdoinkin tästä pohjattomasta pimeydestä, palata valoon, \ntulla takaisin auringon säteilyn valelemiin vyöhykkeihin!\n\nTällä välin Barbicanen tuntemat vuoret tulivat yhä enemmän näkyviin \ntummasta rykelmästä. Ne olivat Dörfelin ja Leibnitzin vuoret, jotka \nkohoavat kuun etelänapaa ympäröivillä seuduilla.\n\nKaikki nämä näkyväisen pallonpuoliskon vuoret on mitattu ihan \ntarkalleen. Ihmetellään ehkä tätä täydellistä tarkkuutta, ja kuitenkin \novat korkeusmittauksen menettelytavat hyvin täsmälliset. Voidaanpa \nväittää, että kuun vuorien korkeus on yhtä tarkasti määritelty kuin \nmaapallon vuorten.\n\nYleisimmin käytetty menettelytapa on mitata vuorien heittämä varjo \nottamalla huomioon auringon korkeus havainnon hetkellä. Tämä mitta \nsaadaan helposti kaukoputkella, joka on varustettu pienellä verkolla \nkaksin yhdensuuntaisin langoin, edellyttäen, että kuun todellinen \nläpimitta on tarkoin tunnettu. Samoin voidaan myöskin laskea kuun \ntulivuorenaukkojen ja rotkojen syvyys. Mainittua keinoa käytti jo \nGalilei, ja sitten ovat Beer ja Mödler käyttäneet sitä mitä \nparhaimmalla menestyksellä.\n\nToistakin menettelyä, jota nimitetään sivuavien säteiden metodiksi, \nvoidaan käyttää kuun kohopaikkojen mittaamiseksi. Se on mahdollista \nsilloin, kun vuoret muodostavat erillisiä valoisia kohtia varjon ja \nvalon rajaviivalla, loistaen kehrän tummalla osalla. Nämä valoisat \nkohdat johtuvat auringonsäteistä, kun nämä ovat vahvempia kuin ne, \njotka määräävät vaiheen rajan. Sen pimeän välimatkan mittaaminen siis, \njoka jää lähimmän vaiheen valaistun osan ja valokohdan väliin, ilmaisee \ntäydellisesti tuon kärjen korkeuden. Mutta tietenkään ei tätä \nmenetelmää voida käyttää muihin kuin niihin vuoriin, jotka ovat varjon \nja valon rajaviivan lähellä.\n\nKolmantena menettelytapana olisi mikrometriä käyttämällä mitata kuun \nvuorten sivukuvat, jotka hahmottuvat takalistolle, mutta se voi tulla \nkysymykseen ainoastaan kehrän reunoilla sijaitseviin korkeuksiin \nnähden.\n\nKaikissa näissä tapauksissa huomaamme, että tätä varjojen, välimatkojen \ntai ääriviivojen mittausta voidaan käyttää ainoastaan silloin, kun \nauringon säteet tarkkailijan kannalta osuvat vinosti kuuhun. Kun ne \nosuvat siihen suoraan, toisin sanoen, kun on täysikuu, karkotetaan \nkaikki varjo ehdottomasti sen pinnalta, ja havaintojen tekeminen käy\nmahdottomaksi.\n\nTodettuaan kuun vuorten olemassaolon Galilei käytti ensimmäisenä \nvarjojen mittaamista korkeuksien määräämiseksi. Hän arvioi niille, \nkuten jo on sanottu, neljäntuhannenviidensadan sylen keskikorkeuden. \nHevelius alensi melkoisesti näitä numeroita, jotka taas Riccioli \nkorotti kahdenkertaisiksi. Nämä mitat olivat liioiteltuja puolelta ja \ntoiselta. Herschel, jolla oli parannetut koneet, pääsi lähemmäksi \nhypsometristä totuutta. Mutta lopullisesti se on etsittävä uusimman \najan tutkijain selostuksista.\n\nBeer ja Mödler, koko maailman parhaat kuuntutkijat, ovat mitanneet \ntuhatyhdeksänkymmentäviisi kuun vuorta. Heidän laskelmiensa tuloksena \non, että kuusi näistä vuorista kohoaa viittätuhatta kahdeksaasataa \nmetriä korkeammalle ja kaksikymmentäkaksi ylittää neljätuhatta \nkahdeksansataa metriä. Kuun korkein huippu kohoaa seitsemäntuhannen \nkuudensadankolmen metrin korkeuteen ja on siis matalampi maan vuoria, \njoista jotkut ylittävät sen viidellä tai kuudella sadalla sylellä. \nMutta eräs seikka on otettava huomioon. Jos niitä vertaa molempien \ntähtien suhteelliseen kokoon, ovat kuun vuoret maan vuoria \nverrattomasti korkeammat. Edelliset ovat neljässadasseitsemäskymmenes \nosa kuun läpimitasta, jälkimmäiset taas tuhatneljässadasneljäskymmenes \nosa maan läpimitasta. Jotta maan vuori saavuttaisi kuun vuoren \nsuhteellisen korkeuden, tulisi sen kohtisuoraan mitattuna olla lähes \nkolmekymmentä kilometriä, mutta korkein niistä ei saavuta edes yhdeksää \nkilometriä.\n\nJos siis ryhdymme vertailuihin, niin Himalajan vuorijonossa on\nkolme kuun vuorenhuippuja korkeampaa kukkulaa: Mount Everest, \nkahdeksantuhattakahdeksansataakolmekymmentäseitsemän metriä, \nKuntshindjuga, kahdeksantuhattaviisisataakahdeksankymmentäkahdeksan \nmetriä, ja Dwalagiri, kahdeksantuhattasatakahdeksankymmentäseitsemän \nmetriä.\n\nDörfelin ja Leibnitzin vuorilla on kuussa sama korkeus\nkuin Djewahirilla yllämainitussa vuorijonossa eli \nseitsemäntuhattakuusisataakolme metriä. Newton, Casatus, Curtius, \nShort, Tycho, Clavius, Blancanus, Endymion ja Kaukasuksen ja Apenninien \nmahtavimmat huiput ylittävät Mont Blancin, jonka korkeus on \nneljätuhattakahdeksansataakymmenen metriä. Mont Blancin korkuisia ovat \nMoret, Theophylus ja Catharnia. Monte Roselle, joka on \nneljätuhattakuusisataakolmekymmentäkuusi metriä korkea,\nvetävät vertoja Piccolomini, Werner ja Harpalus; \nneljäätuhattaviittäsataakahtakymmentäkahta metriä korkealle Cervinille \ntaas Marcobus, Eratosthenes, Albateque ja Delambre; Teneriffan \nkolmeatuhattaseitsemääsataakymmentä metriä korkealle keilalle Peak, \nBacon, Cysatus, Philolaus ja kuun Alppien huiput; Pyreneitten \nkolmentuhannenkolmensadan viidenkymmenenyhden metrin\nkorkuiselle Monte Perdidolle Römer ja Boguslawski; ja \nkolmentuhannenkahdensadankolmenkymmenenseitsemän metrin korkeuteen \nkohoavalle Etnalle Hercules, Atlas ja Furnerius.\n\nTällaiset ovat ne vertauskohdat, joiden nojalla voidaan arvostella kuun \nvuorien korkeutta. Ja nyt kuljetti ammuksen seuraama rata sitä juuri \ntuota eteläisen pallonpuoliskon vuoriseutua kohti, josta kohosivat kuun \nvuoristojen komeimmat näytteet.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU\n\nTycho\n\n\nKello kuudelta illalla ammus kiiti etelänavan ohi vähemmän kuin \nkuudenkymmenen kilometrin päästä eli samalla välimatkalla kuin se oli \nsivuuttanut pohjoisnavan. Soikiokäyrä oli siis täsmällisesti \nmuodostunut.\n\nTällä hetkellä matkustajat saapuivat jälleen auringonsäteiden \nhyväätekevään valeluun. He näkivät jälleen tähdet, jotka liikkuivat \nverkalleen idästä länteen. Päivän säteilevää pyörää tervehdittiin \nkolminkertaisella hurraahuudolla. Valonsa ohella se lähetti lämpönsä, \njoka pian tunki metalliseinien läpi. Ruudut saivat takaisin tavallisen \nläpikuultavuutensa. Niiden jääkerros suli kuin taikavoimasta. Heti \nsammutettiin kaasu säästäväisyyssyistä. Ainoastaan ilmakoneen täytyi \nsaada kuluttaa tavallinen määränsä.\n\n\"Ah\", huudahti Nicholl, \"kuinka hyvää nuo lämpösäteet tekevät! Kuinka \nkiihkeästi kuun asukkaat pitkän yönsä jälkeen odottanevatkaan \npäivänpyörän uudestaan ilmestymistä!\"\n\n\"Niin\", vastasi Michel, ikäänkuin hengittäen sisäänsä tuota loistavaa \neetteriä, \"valo ja lämpö, niissä on koko elämä!\"\n\nTällä hetkellä ammuksen pohja alkoi hiukan kääntyä kuun pinnasta \npoispäin, joten se seurasi jokseenkin loivaa soikiorataa. Jos maa olisi \nollut \"täysi\", olisi Barbicane tovereineen tältä kohdalta voinut \njälleen sen nähdä. Mutta auringon säteilyyn uponneena se pysyi ihan \nnäkymättömänä. Eräs toinen näytelmä kuitenkin veti heidän katseensa \npuoleensa, nimittäin se, jonka tarjosi kuun eteläinen seutu \nkaukoputkien tuomana vain muutaman kilometrin päähän. He eivät enää \npoistuneet valorei'iltään, vaan tarkkasivat kaikkia tuon eriskummaisen \nmantereen yksityiskohtia.\n\nDörfelin ja Leibnitzin vuoret ovat kaksi erillistä ryhmää, jotka \nulottuvat melkein etelänapaan asti. Edellinen ryhmä jatkuu etelänavalta \nkahdeksannellekymmenennelleneljännelle leveysasteelle kehrän \nitäpuolella; jälkimmäinen, joka alkaa itäiseltä reunalta, ulottuu \nkuudenneltakymmenenneltäviidenneltä leveysasteelta navalle.\n\nNiiden oikullisesti muodostuneilla harjoilla näkyi häikäiseviä läikkiä, \nsellaisia kuin Secchi oli siellä havainnut. Varmemmin kuin tuo kuuluisa \nroomalainen astronomi saattoi Barbicane todeta niiden laadun.\n\n\"Ne ovat lunta!\" huudahti hän.\n\n\"Luntako?\" tutkaili Nicholl.\n\n\"Niin, Nicholl, lumikinoksia, joiden pinta on syvältä jäätynyt. \nKatsokaa, kuinka se heijastaa valonsäteitä! Hyytynyt laava ei \nheijastaisi niin voimakkaasti. Kuussa on siis vettä, kuussa on ilmaa. \nOlkoon niitä kuinka vähän tahansa, mutta sitä ei voi enää kieltää.\"\n\nNiin, sitä tosiasiaa ei voitu kieltää! Ja jos Barbicane koskaan pääsisi \ntakaisin maapallolle, todistaisivat hänen muistiinpanonsa tästä \nkuuntutkimuksen historiassa merkillisestä seikasta.\n\nNämä Dörfelin ja Leibnitzin vuoret kohosivat laajuudeltaan \nkeskinkertaisten tasankojen pinnalta, joita rajoitti ääretön jono kehiä \nja piirivalleja. Mainitut vuorijonot ovat ainoat, jotka tavataan \nkehävuorten seudulla. Suhteellisesti vähän leikeltyinä ne kohottavat \nsiellä täällä joitakin teräviä huippuja, joista korkein saavuttaa \nseitsemäntuhattakuusisataakolme metriä.\n\nMutta ammus leijaili kaiken tämän yläpuolella, ja kohopaikat hälvenivät \nkehrän häikäisevän voimakkaaseen valaistukseen.\n\nMatkustajain silmille esiintyi jälleen tuo kuun maisemien \nvarhaisaikainen muoto, vivahdukseton, ilman väriasteikkoja, ilman \nvarjonhäiviä, räikeän valkoinen tai musta, koska sieltä puuttui \nhajaantunut valo. Silti näytti tämä autio maailma varsin omituiselta \njuuri eriskummaisuutensa vuoksi. Matkustajat liikkuivat tämän sekavan \nseudun yläpuolella ikäänkuin heitä olisi kuljettanut hirmumyrskyn \nhenkäys; he näkivät vuorenhuippujen kiitävän ohi jalkojensa alla, \ntutkivat katseillaan syvennyksiä, olivat astelevinaan juovia pitkin ja \nkiipeävinään valleille tai mittailivat noita salaperäisiä koloja ja \nhalkeamia. Mutta ei jälkeäkään kasvullisuudesta, ei merkkiäkään \nkaupungeista ei muuta kuin kerrostumia, hyytyneitä laavavirtoja, \nsileitä purkaumia, jotka äärettömien kuvastimien tavoin heijastivat \nauringonsäteet sietämättömän kirkkaasti. Ei minkäänlaista elävää \nmaailmaa, kaikki kuollutta vain, missä vuorien huipuilta syöksyvät \nlumivyöryt äänettöminä upposivat kuilujen pohjaan. Ne liikkuivat, mutta \njyskettä ne eivät aiheuttaneet.\n\nBarbicane totesi yhä uudistetuilla havainnoilla, että vaikka kehrän \nreunan korostumat olivat olleet toisenlaisten voimien vaikutuksen \nalaisina kuin keskusseudun, esiintyivät niiden muodot kuitenkin \nsamanlaisina. Samanlaiset kehäryhmittymät, samanlaiset maankorokkeet. \nKuitenkin saattoi ajatella, etteivät ne voineet laadultaan olla \nyhtäläisiä. Keskustassahan vielä mukaantuvainen kuori on ollut sekä \nkuun että maan vetovoiman alaisena, jotka toimivat päinvastaiseen \nsuuntaan seuraten toisesta toiseen ulottuvaa sädettä. Syrjillä \nsensijaan kuun vetovoima on kohdistunut ikäänkuin kohtisuorasti maan \nvetovoimaan. Luulisi siis, että näissä kahdenlaisissa olosuhteissa \nsyntyneet maankorokkeet olisivat saaneet erilaisen muodon. Mutta niin \nei ollut laita. Kuulla oli siis itsellään ollut muodostumisensa ja \nkokoonpanonsa aihe. Se ei ollut mitään velkaa vieraille voimille. Ja \ntämä varmensi Aragon merkillisen lauseen: \"Mikään kuulle vieras \ntoiminta ei ole ollut mukana sen korkosuhteiden muodostumisessa.\"\n\nOli miten oli, mutta nykyisessä tilassaan tämä maailma oli kuoleman \nkuva, eikä ollut mahdollista sanoa, oliko elämää siellä koskaan \nhuokunut.\n\nMichel Ardan luuli kuitenkin havaitsevansa raunioröykkiön, josta hän \nBarbicanelle huomautti. Se oli noin kahdeksannellakymmenennellä\nleveys- ja kolmannellakymmenennellä pituusasteella. Tämä varsin \nsäännöllisesti ryhmittynyt kivikasa muistutti laajaa linnoitusta, \nhalliten yhtä noista pitkistä juovista, jotka ennen olivat olleet \nesihistoriallisten jokien uomia. Jokseenkin lähellä sitä kohosi \nviidentuhannen kuudensadanneljänkymmenenkuuden metrin korkeuteen Aasian \nKaukasuksen veroinen Shortin rengasvuori. Kiihkeänä kuten tavallisesti \nMichel Ardan puolusti linnoituksensa \"todennäköisyyttä.\" Sen \nalapuolella hän havaitsi kaupungin puretut muurit, täällä \npylväskäytävän vielä koskemattoman holvin, tuolla pari kolme \nalustallaan seisovaa pilaria, etäämpänä kaarenrungon, joka varmaan oli \nkannattanut vesijohdon torvia, toisaalla taas mahtavan sillan sortuneet \ntukipylväät juovan leveimmällä kohdalla. Hän huomasi kaiken tuon, mutta \nniin paljon mielikuvitusta katseessaan, niin haaveellisen kaukoputken \nläpi, että hänen havainnoitaan täytyy epäillä. Ken voi sittenkään \nväittää, ken uskaltaisi sanoa, ettei tuo herttainen mies todella \nnähnyt, mitä hänen kaksi toveriaan eivät tahtoneet nähdä?\n\nHetket olivat liian kalliit joutavaan keskusteluun uhrattaviksi. Kuun \nkaupunki, oletettu tai todellinen, oli jo hävinnyt etäisyyteen. \nAmmuksen välimatka kuun kehrästä alkoi lisääntyä ja maaston \nyksityiskohdat häipyä hämärään sekamelskaan. Ainoastaan vuoret, \nkehävallit, tulivuorten aukot ja tasangot olivat enää jäljellä selvin \nääriviivoin.\n\nTällä hetkellä näkyi vasemmalta muuan kuun vuoriston komeimmista \nnäytteistä, joka kuuluu tämän mantereen merkillisyyksiin. Se oli \nNewton, jonka Barbicane helposti tunsi vetoamalla karttaansa.\n\nNewtonin kehävuori sijaitsi täsmällisesti siinä kohdassa, missä \nseitsemäskymmenesseitsemäs eteläinen leveyspiiri leikkaa kuudettatoista \nitäistä pituusviivaa. Se on rengasmainen tulivuorenaukko, jonka \nseitsemäntuhannen kahdensadankuudenkymmenenneljän metrin korkeuteen \nkohoavat vallit näkyivät olevan liian jyrkät kiivettäviksi.\n\nBarbicane kiinnitti toveriensa huomion siihen, että tämän vuoren \nkorkeus ympäröivän tasangon pinnasta ei suinkaan vetänyt vertoja \nkraaterin syvyydelle. Suunnaton aukko uhmasi kaikkea mittausta ja \nmuodosti synkän kuilun, jonka pohjalle auringonsäteet eivät koskaan \nehtineet. Siellä vallitsee Humboldtin mukaan ehdoton pimeys, jota \nauringon ja maan valo ei koskaan voi karkottaa. Mytologit olisivat \nsiitä hyvällä syyllä tehneet hornansa portin.\n\n\"Newton\", selitti Barbicane, \"on täydellisin tyyppi näistä \nrengasvuorista, jollaisista maassa ei ole ainoatakaan näytettä. Ne \ntodistavat, että kuun muodostuminen jäähtymällä on aiheutunut rajuista \nmullistuksista, sillä samalla kun kohopaikat sisäisen tulen työntäminä \nnousivat melkoisen korkealle, väistyi pohja ja vajosi paljon kuun \npinnan alapuolelle.\"\n\n\"Sitä en kiellä\", vastasi Michel Ardan.\n\nMuutamia minuutteja senjälkeen, kun oli sivuutettu Newton, oli ammus \nkohtisuorasti Moretin rengasvuoren yläpuolella. Se kiiti jokseenkin \nkaukaa Blancanuksen huippujen ohi ja puoli kahdeksan tienoissa illalla \nsaavutti Claviuksen kehän.\n\nTämä kehä, joka on kuun merkillisimpiä, sijaitsee \nkahdeksannellaviidettä asteella eteläistä leveyttä ja viidennellätoista \nitäistä pituutta. Sen korkeus arvioidaan seitsemäksituhanneksi \nyhdeksäksikymmeneksi yhdeksi metriksi. Matkustajat, ollen siitä \nneljänsadan kilometrin päässä, minkä välin kaukoputket vähensivät \nneljäksi, saattoivat ihailla tätä laajaa kraateria joka puolelta.\n\n\"Maiset tulivuoret\", virkkoi Barbicane, \"ovat vain myyränmättäitä \nverrattuina kuun vulkaaneihin. Mitattaessa Vesuviuksen ja Etnan \nensimmäisten purkausten muodostamia kraatereita ne on havaittu tuskin \nkuuden kilometrin laajuisiksi. Ranskassa on Cantalin kehä kymmenen \nkilometrin laajuinen; Ceylonin saaren kehä on seitsemänkymmenen \nkilometrin laajuinen, ja sitä pidetään suurimpana maan päällä. Mitä \novat ne läpimitat verrattuina Claviukseen, jonka yläpuolella tällä \nhetkellä riipumme?\"\n\n\"Mikä sitten on sen leveys?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Se on kaksisataakaksikymmentäseitsemän kilometriä\", vastasi Barbicane. \n\"Tämä kehä tosin onkin kuun mahtavin; mutta monet muut ovat \nkahdensadan, sadanviidenkymmenen ja sadan kilometrin laajuisia!\"\n\n\"Ah, hyvät ystävät\", huudahti Michel, \"kuvitelkaahan, miltä täytyi \nnäyttää yön rauhallisessa tähdessä silloin, kun nuo tulivuorenaukot \nukkosena jylisten samalla kertaa oksensivat laavavirtoja, syytivät \nkivisateitaan, tupruttivat savupilviä ja heittivät ilmaan \nliekkilyhteitään! Mikä mahtava näytelmä silloin, ja kuinka rappeutunut \nse on nyt! Koko kuu ei ole enää muuta kuin ilotulituslaitteen laiha \nkehys, jonka räjähdyspommit, raketit, tulikäärmeet ja himmelit eivät \nylvään loistonsa jälkeen ole jättäneet muuta kuin kurjia pahvipatruunan \npalasia. Ken voisi tietää noiden mullistusten alkusyyn ja \ntarkoituksen?\"\n\nBarbicane ei enää kuunnellut Michel Ardania. Hän katseli Claviuksen \nvalleja, joina oli useita penikulmia paksuja laajoja vuoria. Sen \näärettömän syvennyksen pohjalla oli ristiin rastiin satakunta pientä \nsammunutta kraateria, jotka lävistivät pohjan seulaksi ja joiden \nyläpuolelle kohosi viisituhatta metriä korkea huippu.\n\nYmpärillä näytti tasanko autiolta. Ei voinut ajatella mitään niin karua \nkuin nuo kohopaikat, mitään niin surullista kuin nuo vuorten rauniot \nja, jos niin voi sanoa, kuin nuo maahan sirotellut huippujen ja \nkallioiden kappaleet! Saattolainen näkyi tältä kohdaltaan räjähtäneen.\n\nAmmus eteni yhä, eikä sekamelska muuttunut muodoltaan. Kehät, \ntulivuorenaukot ja luhistuneet vuoret seurasivat toisiaan lakkaamatta. \nEi enää tasankoja, ei enää meriä. Ääretön Sveitsi tai Norja. Vihdoin \nkohosi tämän lohkareisen seudun keskeltä kuun komein vuori, häikäisevä \nTycho, jolle jälkimaailma alati säilyttää kuuluisan tanskalaisen \nastronomin nimen.\n\nTarkastellessaan täyskuuta pilvettömällä taivaalla ei kukaan ole voinut \nolla huomaamatta tätä eteläisen pallonpuoliskon loistavinta kohtaa. \nSitä kuvaillakseen käytti Michel Ardan kaikkia vertauksia, joita hänen \nmielikuvituksensa kykeni keksimään. Hänestä tämä Tycho oli hehkuva \nvaloliesi, säteilyn keskus, valosoihtuja syöksevä tulivuorenaukko! Se \noli säkenöitsevän pyörän napa, meritähti, joka hopeisilla lonkeroillaan \npuristeli kehää, ääretön liekehtivä silmä, Pluton päätä kruunaamaan \nleikattu sädekehä! Se oli kuin Luojan käden sinkauttama tähti, joka oli \npirstautunut kuun pintaa vasten!\n\nTycho on sellainen valokeskus, että maan asukkaat voivat sen \nkaukoputketta havaita, vaikka ovatkin siitä lähes neljänsadan tuhannen \nkilometrin päässä. Kuvitelkaamme siis, kuinka voimakas sen loiston \ntäytyi olla tarkkaajain silmissä, jotka olivat siitä ainoastaan \nmuutaman sadan kilometrin päässä! Tämän puhtaan eetterin läpi sen \nsäkenöiminen oli niin sietämätöntä, että Barbicanen ja hänen ystäviensä \ntäytyi kaasunnoella mustata kaukoputkiensa silmänpuoliset lasit \nvoidakseen kestää sen kirkkautta. Sitten he mykkinä ja tuskin päästäen \nedes ihailun huudahduksia katselivat sitä tarkoin. Kaikki heidän \ntunteensa, kaikki vaikutelmat keskittyivät katseeseen, niinkuin elämä \nvoimakkaan mielenliikutuksen alaisena kokonaan keskittyy sydämeen.\n\nTycho kuuluu säteilevien vuorten joukkoon, kuten Aristarkhos ja \nKopernikus. Mutta kaikista täydellisimpänä ja jyrkimpänä se todistaa \neittämättömästi siitä vulkaanisesta toiminnasta, joka on vaikuttanut \nkuun pinnan muodostukseen.\n\nTycho sijaitsee kolrnannellaviidettä asteella eteläistä leveyttä\nja kahdennellatoista itäistä pituutta. Sen keskuksessa on \nkahdeksankymmenenseitsemän kilometrin laajuinen kraateri, hiukan \nsoikiomainen, ja sitä ympäröivät kehävallit, jotka idässä ja lännessä \nkohoavat viisituhatta metriä ulkopuolisen tasangon pinnasta. Se on kuin \nrykelmä Mont-Blanceja sijoitettuina yhteisen kehän ympärille ja \nkruunattuina loistavilla säteillä.\n\nMitä tämä verraton vuori kokonaisuudessaan kaikkine sitä kohti \nsuuntautuvine harjanteineen on, ei valokuvauskaan ole koskaan voinut \ntäydellisesti esittää, enempää kuin sen kraaterinkaan sisäisiä \nkohopaikkoja. Tycho näet esiintyy täydessä loistossaan täyskuun aikana. \nMutta silloin varjot puuttuvat, perspektiivin lyhentymät katoavat, ja \nkuvat tulevat valkoisia. Se on kiusallinen seikka, koska olisi \nmielenkiintoista kartoittaa tämä omituinen seutu valokuvauksen \ntarkkuuden avulla. Täällä on toistensa vieressä aukkoja, kraatereita\nja kehiä, ristiin rastiin kulkevia huimaavia harjanteita, \nsilmänkantamattomiin levitetty vulkaaninen verkko rakkulamaisella \npohjalla. Käsittää siis, että nämä keskeisen purkauksen kuohunnat ovat \nsäilyttäneet alkuperäisen muotonsa. Jäähtymällä kiteytyneinä ne ovat \nikiajoiksi lujittaneet muodon, joka kuulla muinoin oli plutoonisten \nvaikutusten alaisena.\n\nVälimatka, joka erotti matkustajat Tychon rengashuipusta, ei ollut niin \nsuuri, etteivät he olisi voineet huomata tärkeimpiä yksityiskohtia. \nSorapenkereellä, joka on Tychon ympärysvallina, näyttävät sen sisä- ja \nulkosivulta kohoavat vuoret monikerroksisilta jättiläiskokoisilta \nparvekkeilta. Lännessä ne näyttävät kolmea-, neljääsataa jalkaa \nkorkeammilta kuin idässä. Mikään mainen paalutusmenetelmä ei olisi \nverrattavissa tähän luonnon vallitukseen. Kehäsyvennyksen pohjalle \nrakennettuun kaupunkiin olisi pääsy ollut ehdottomasti mahdoton.\n\nSe kaupunki olisi ollut luoksepääsemätön ja saanut ihmeellisen aseman \ntällä romanttisen epätasaisella ja kukkulaisella maaperällä. Luonto ei \ntosiaan ollut jättänyt tätä kraaterin pohjaa tyhjäksi ja tasaiseksi. \nSillä oli oma erikoinen maastonsa, vuoristonsa, joka teki siitä oman \nmaailmansa. Matkustajat erottivat selvästi keiloja, keskuskukkuloita, \nmerkillisiä maatörmiä, jotka luonto oli ikäänkuin vartavasten \njärjestänyt kuun rakennustaiteen mestariteosten paikoiksi. Tuossa oli \nhavaittavissa temppelin alue, tuossa torin paikka, tuossa valmiina \npalatsin kivijalkakerros, tuossa taas linnoitukselle sopiva \nlaakealakinen kukkula. Kaiken yläpuolelle kohosi tuhatviisisataa jalkaa \nkorkea keskusvuori. Tähän laajaan kehään olisi koko muinoinen Rooma \nmahtunut kymmenen kertaa.\n\n\"Ah\", huudahti Michel Ardan tästä näystä innostuneena; \"minkä mahtavan \nkaupungin voisikaan tuohon vuorikehään rakentaa! Rauhallisen \nyhteiskunnan, tyynen turvapaikan, joka sijaitsisi kaiken inhimillisen \nkurjuuden ulottumattomissa! Kuinka tyynesti ja eristettyinä \neläisivätkään siellä kaikki ikävät ihmiset, kaikki ihmiskunnan \nvihaajat, kaikki, joita seuraelämä inhottaa!\"\n\n\"Kaikkiko? Kyllä siellä olisi niille sentään liian ahdasta!\" huomautti \nBarbicane koruttomasti.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU\n\nVakavia kysymyksiä\n\n\nKun ammus oli sivuuttanut Tychon piirin, tarkkasivat Barbicane ja hänen \nkaksi ystäväänsä mitä huolellisimmin niitä kirkkaita säteitä, joita \ntämä kuuluisa vuori omituisesti levittää kaikille ilmansuunnille.\n\nMitä oli tuo leimuava sädekehä? Mikä geologinen ilmiö oli aikaansaanut \nmoisen hehkuvan leimahtelevan hiipan? Se kysymys askarrutti täydellä \nsyyllä Barbicanen aivoja.\n\nHänen silmiensä edessä juoksi todellakin kaikkiin suuntiin valovakoja \nylöspäin kaartuvin reunoin keskeltä koveroita, toiset parikymmentä \nkilometriä ja toiset viisikymmentä leveitä. Nämä loistavat viirut \netenivät paikoittain tuhannenkin kilometrin päähän Tychosta ja näkyivät \npeittävän, varsinkin idässä, koillisessa ja pohjoisessa, puolet \neteläisestä pallonpuoliskosta. Yksi näistä valosuihkuista ulottui \nNeanderin kehään asti, joka sijaitsee neljännelläkymmenennellä \nmeridiaanilla. Toinen kaartui kyntämään Nektarin merta ja murtui \nPyreneitten vuorijonoa vasten puolentoista tuhannen kilometrin päässä. \nLännen puolella taas toiset peittivät valoverkolla Pilven ja Nesteiden \nmeret.\n\nMikä oli alkusyynä näihin loistaviin säteisiin, jotka ulottuivat \ntasankojen samoin kuin kohopaikkojenkin yli, olkoonpa niiden korkeus \nmikä tahansa? Kaikki lähtivät yhteisestä keskipisteestä, Tychon \nkraaterista. Siitä ne valuivat, Herschel selitti niiden loiston \njohtuvan vanhoista, pakkasen jäädyttämistä laavavirroista, jota \nmielipidettä ei ole hyväksytty. Toiset astronomit ovat näissä \nselittämättömissä juovissa tahtoneet nähdä eräänlaisia moreeneja, \nsatunnaisten kalliolohkareiden rivejä, jotka muka Tychon muodostumisen \naikana ovat syöksyneet esille.\n\n\"Ja miksi ei?\" kysyi Nicholl Barbicanelta, joka selosti näitä erilaisia \nmielipiteitä, mutta samalla hylkäsi ne.\n\n\"Koska näiden valojuovien säännöllisyys ja se rajuus, joka olisi \nvälttämätön vulkaanisten ainesten sinkauttamiseksi niin pitkien \nmatkojen päähän, eivät ole selitettävissä.\"\n\n\"Lempo soikoon\", huudahti Michel Ardan, \"minusta näyttää varsin \nhelpolta selittää noiden säteiden alkuperä!\"\n\n\"Niinkö?\" kysäisi Barbicane.\n\n\"Niin\", vastasi Michel. \"Riittää otaksua, että se on laaja säröily, \nsamanlainen, jonka aiheuttaa luodin tai kiven osuminen lasiruutuun!\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Barbicane hymyillen. \"Ja mikä käsi olisi ollut kyllin \nvoimakas heittämään kiven, joka olisi aiheuttanut moisen \ntärskähdyksen?\"\n\n\"Kättä ei siihen tarvita\", vastasi Michel, suistumatta satulastaan. \"Ja \nmitä kiveen tulee, niin otaksukaamme että se on ollut pyrstötähti.\"\n\n\"Ah\", huudahti Barbicane, \"niitä pyrstötähtipoloisia syytetään jos \njostakin! Kunnon Michel, sinun selityksesi ei ole huono, mutta \npyrstötähtesi on tarpeeton. Tuon särkymisen aiheuttama tärskähdys on \nvoinut tulla tähden sisältä. Kuun kuoren raju kutistuminen kylmenemisen \nvaikutuksesta on voinut riittää moiseen jättiläispirstoutumiseen.\"\n\n\"Olkoon sitten kutistuminen siihen syynä, jonkinlainen kuun potema \nmahapakko\", vastasi Michel Ardan.\n\n\"Muutoin se on englantilaisen oppineen Nasmythinkin mielipide ja \nnäyttää minusta riittävästi selittävän noiden vuorien säteilyn.\"\n\n\"Se Nasmyth ei ole tyhmä poika!\" huudahti Michel.\n\nKauan ihailivat matkustajat, jotka eivät voineet moiseen näytelmään \nkyllästyä, Tychon loistoa. Heidän ammuksensa täytyi tämän \nkahdenkertaisen valon, auringon ja kuun säteilyn valelemana näyttää \nhohtavalta tulipallolta. He olivat siis äkkiä siirtyneet purevasta \npakkasesta tavattomaan kuumuuteen. Täten valmisteli luonto heitä kuun \nasukkaiksi.\n\nKuun asukkaiksi! Se ajatus toi vielä kerran heidän mieleensä kysymyksen \nkuun asumiskelpoisuudesta. Eivätkö he sen jälkeen, mitä olivat nähneet, \nvoineet sitä asiaa ratkaista? Voivatko he tehdä johtopäätöksen puoleen \ntai toiseen? Michel Ardan yllytti molempia ystäviään esittämään \nmielipiteensä ja kysyi heiltä suorasukaisesti, luulivatko he, että \neläin- ja ihmiskunta olivat kuussa edustettuina.\n\n\"Luulen voivamme vastata\", virkkoi Barbicane; \"mutta minun mielestäni \nei tuota kysymystä tulisi esittää siinä muodossa. Minä haluaisin lausua \nsen toisin.\"\n\n\"Kuinka vain haluat\", vastasi Michel.\n\n\"No niin\", jatkoi Barbicane, \"ongelma on kaksinainen ja vaatii \nkaksinaisen vastauksen. Onko kuu asutuskelpoinen? Onko kuussa asuttu?\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Nicholl; \"siis tarkistamme ensin, voiko kuussa asua.\"\n\n\"Minä en totisesti siitä tiedä mitään\", vastasi Michel.\n\n\"Ja minä vastaan kieltävästi\", selitti Barbicane. \"Sen nykyisessä \ntilassa, kun sitä ympäröi epäilemättä varsin supistunut ja ohentunut \nilmakerros, kun sen meret ovat enimmäkseen kuivuneet, vettä \nriittämättömästi, kasvullisuus niukka, ja kun siellä on jyrkät \nkuumuuden ja kylmyyden vaihtelut ja päivät ja yöt ovat \nkolmesataaviisikymmentäneljä tuntia pitkät, ei kuu minusta näytä \nasuttavalta eikä suotuisalta eläinkunnan kehittymiseen; siellä ei voi \nolla riittäviä elinehtoja olemassaololle, sellaiselle, kuin me sen \nkäsitämme.\"\n\n\"Myönnetään\", vastasi Nicholl. \"Mutta eikö kuu kelpaisi asuttavaksi \nrakenteeltaan toisenlaisille elimistöille kuin meidän?\"\n\n\"Siihen kysymykseen\", selitti Barbicane, \"on vaikeampi vastata. Minä \nyritän sitä kuitenkin, mutta kysyn Nichollilta, eikö liikunto hänestä \nole välttämätön tulos elämästä, olkoonpa se kokoonpanoltaan minkälaista \ntahansa?\"\n\n\"Ihan varmaan\", vastasi Nicholl.\n\n\"No hyvä, arvoisa toverini, minä vastaan teille, että olemme tarkanneet \nkuun mantereita viidensadan metrin päästä, ellemme lähempääkin, ja \nettemme ole havainneet sen pinnalla minkään liikkuvan. Jonkinlaisen \nihmiskunnan olemassaolo olisi ilmaissut itsensä muovauksilla, \nerilaisilla rakennuksilla tai edes raunioilla. Ja mitä me olemme \nnähneet? Aina ja kaikkialla luonnon geologista toimintaa, ei missään \nihmiskätten työtä. Jos siis kuussa on eläinkunnan edustajia, ovat ne \npaenneet noihin tutkimattomiin syvennyksiin, joihin katse ei voi \ntunkeutua. Mutta sitä minä en voi myöntää, sillä ne olisivat jättäneet \njälkiä liikkumisestaan tasangoille, joilla välttämättä on ilmakerros, \nvaikka kuinkakin ohut. Sellaisia jälkiä ei kuitenkaan ole missään \nnäkyvissä. Jää siis jäljelle ainoaksi otaksumaksi, että siellä on \nelävien olentojen rotu, jolle liikunta, siis elämä, on vieras!\"\n\n\"Toisin sanoen eläviä olentoja, jotka eivät elä\", huomautti Michel.\n\n\"Juuri niin\", vastasi Barbicane, \"mikä olisi meidän vaistoillemme \njärjetöntä.\"\n\n\"Voimme siis tehdä johtopäätöksemme\", virkkoi Michel.\n\n\"Voimme\", vastasi Nicholl.\n\n\"Niinpä\", jatkoi Michel Ardan. \"Tykkikerhon ammukseen kokoontunut \ntieteellinen komitea päättää, nojautuen väitöksessään vastikään \nhavaittuihin uusiin tosiasioihin, yksimielisesti kaikilla äänillään \nkuun nykyisestä asutuskelpoisuudesta puhuen, ettei kuu sovellu \nasuttavaksi.\"\n\nTämän päätöksen merkitsi puheenjohtaja Barbicane muistikirjaansa, jossa \non joulukuun 6 p:nä pidetyn istunnon pöytäkirja.\n\n\"Nyt\", virkkoi Nicholl, \"ryhtykäämme toiseen kysymykseen joka \nvälttämättä liittyy edelliseen. Minä kysyn siis arvoisalta komitealta: \nJos kuu ei ole asuttavaksi kelpaava, onko siellä koskaan asuttu?\"\n\n\"Kansalaisella Barbicanella on puheenvuoro\", sanoi Michel Ardan.\n\n\"Hyvät ystävät\", vastasi Barbicane, \"minä en lähtenyt tälle matkalle \nmuodostaakseni itselleni mielipidettä saattolaisemme entisestä \nasuttavaisuudesta. Lisään vain, etteivät mieskohtaiset havaintomme voi \nolla minua tässä suhteessa varmistamatta. Minä uskon, vieläpä \nväitänkin, että kuussa on asunut meidän laillamme rakennettu ihmisrotu, \nettä se on synnyttänyt eläimiä, jotka anatomisesti ovat olleet maisten \neläinten kaltaisia, mutta lisään, että nuo ihmis- tai eläinrodut ovat \neläneet aikansa ja sitten iäksi kuolleet sukupuuttoon.\"\n\n\"Kuu on siis vanhempi taivaankappale kuin maa?\" kysyi Michel.\n\n\"Ei\", vastasi Barbicane varmalla äänensävyllä, \"vaan taivaankappale, \njoka on vanhentunut nopeammin ja jonka muodostuminen ja rappeutuminen \novat olleet ripeämpiä. Suhteellisesti ovat ainetta järjestävät voimat \nkuun sisustassa olleet paljoa rajumpia kuin maapallomme sisällä. Kuun \nnykyinen halkeillut, epätasainen, turvonnut pinta todistaa sen \nyllinkyllin. Kuu ja maa ovat alussaan olleet vain kaasuröykkiöitä. Nämä \nkaasut ovat eri vaikutusten alaisina liuenneet, ja kiinteä aines on \nmuodostunut myöhemmin. Mutta hyvin luultavasti meidän pallomme oli \nkaasuna tai sulavassa tilassa, kun kuu jo oli kylmästä jähmettynyt ja \nkäynyt asuttavaksi.\"\n\n\"Sen uskon\", virkkoi Nicholl.\n\n\"Silloin\" jatkoi Barbicane, \"ympäröi sitä ilmakehä. Tuon kaasukehyksen \npidättämä vesi ei voinut haihtua. Ilman, veden, auringonsäteiden ja \nsisäisen lämmön vaikutuksesta levisi kasvikunta sitä vastaanottamaan \nvalmistuneille mantereille, ja varmaan ilmestyi sillä kaudella \neläimistöäkin, sillä luonto ei tuhlaa mitään turhuuksiin, ja niin \nihmeellisesti asutuskelpoisen seudun on välttämättä täytynyt myös olla \nasuttu.\"\n\n\"Kuitenkin\", vastasi Nicholl, \"oli saattolaisemme liikunnoista johtuvia \nilmiöitä montakin, joiden täytyi ehkäistä kasvi- ja eläinkunnan \nleviämistä. Esimerkiksi nuo kolmensadanviidenkymmenenneljän tunnin \npituiset yöt.\"\n\n\"Maan navoilla\", huomautti Michel, \"ne kestävät kuusi kuukautta!\"\n\n\"Sillä asialla ei ole suurta todistusvoimaa, koska navat eivät ole \nasutut.\"\n\n\"Ottakaamme huomioon, hyvät ystävät\", vastasi Barbicane, \"että vaikka \nkuun nykyisessä tilassa nuo pitkät yöt ja pitkät päivät luovat \nelimistölle sietämättömiä ilmaston vaihteluja, ei asian laita ollut \nsamoin tuolla kuun historiallisella aikakaudella. Ilmakehä verhosi \nkehrää liikkuvalla vaipalla. Höyryt kasaantuivat sinne pilvien \nmuodossa. Tuo luonnollinen varjostin vaimensi auringonsäteiden \nkuumuutta ja pidätti öistä haihtumista. Valo samoin kuin kuumuuskin voi \nhajaantua ilmaan. Siitä johtui näiden vaikutusten tasapaino, jota ei \nenää ole olemassa, kun tuo ilmakehä on jo melkein kokonaan hävinnyt. \nMuuten minä kai hämmästytän teitä...\"\n\n\"Hämmästytä niin paljon kuin osaat!\" huudahti Michel Ardan.\n\n\"Katsokaas, minä taivun siihen luuloon, että sillä aikakaudella,\nkun kuu oli asuttu, eivät yöt ja päivät kestäneetkään \nkolmeasataaviittäkymmentäneljää tuntia.\"\n\n\"Miksi eivät?\" kysyi Nicholl innokkaasti.\n\n\"Siksi, että silloin kuun pyörimisliike akselinsa ympäri ei \nluultavastikaan ollut yhtäläinen kiertoliikkeen kanssa, mistä \nyhtäläisyydestä johtuu, että jokainen kuun kohta joutuu pariksi \nviikoksi peräkkäin auringonsäteiden vaikutuksen alaiseksi.\"\n\n\"Niin\", vastasi Nicholl, \"mutta miksi nuo liikkeet eivät olisi silloin \nolleet yhtäläiset?\"\n\n\"Siksi, että tuon yhtäläisyyden on aiheuttanut vain maan vetovoima. \nMutta kuka voi sanoa, että se vetovoima on ollut kyllin suuri \nmuuttaakseen kuun liikkeitä silloin, kun maa oli vielä sulassa \ntilassa?\"\n\n\"Tosiaan\", vastasi Nicholl, \"ja kuka voi sanoa, että kuu on aina ollut \nmaan saattolainen?\"\n\n\"Ja kuka voi sanoa\", huudahti Michel Ardan, \"ettei kuu ole ollut paljoa \nennen maata?\"\n\nKuvittelut riehahtivat otaksumien äärettömälle alalle. Barbicane tahtoi \nniitä hillitä.\n\n\"Nuo ovat liian korkealentoisia haaveita kysymyksistä, jotka tositeossa \novat ratkaisemattomia\", sanoi hän. \"Älkäämme niihin antautuko. \nMyöntäkäämme ainoastaan alkuperäisen vetovoiman riittämättömyys, ja \nsilloin ovat pyörimis- ja kiertoliikkeiden erilaisuuden vuoksi päivät \nja yöt voineet seurata toisiaan kuussa samaan tapaan kuin maassakin. Ja \nilman niitäkin ehtoja on elämä ollut mahdollista.\"\n\n\"Ihmiskunta on siis hävinnyt kuusta?\" kysyi Michel Ardan.\n\n\"Niin on\", vastasi Barbicane, \"senjälkeen kun se on elänyt epäilemättä \ntuhansia vuosisatoja. Sitten ilmakehän ohentuessa kuu on käynyt \nasutukseen kelpaamattomaksi, niinkuin maapallo kerran käy jäähtymisen \nvuoksi.\"\n\n\"Jäähtymisenkö?\"\n\n\"Epäilemättä\", vakuutti Barbicane. \"Samassa määrässä kuin sisäiset \ntulet ovat sammuneet ja hehkuva aine on keskittynyt, on kuun kuori \njäähtynyt. Vähitellen ovat tämän ilmiön seuraukset esiintyneet: \nelimelliset olennot ovat hävinneet, kasvikunta on hävinnyt. Pian on \nilmakehäkin ohentutunut, hyvin luultavasti maan vetovoiman imemänä; \nhengitettävä ilma on loppunut, vesi on haihtunut pois. Tuolla \naikakaudella kuu muuttui asutukseen kelpaamattomaksi, eikä siellä \nsitten enää ole asuttu. Se oli sellainen kuollut maailma, jollaiselta \nse meille nyt näyttää.\"\n\n\"Ja sinä sanot, että samanlainen kohtalo odottaa maata?\"\n\n\"Hyvin luultavasti!\"\n\n\"Mutta koska?\"\n\n\"Jahka maan kuoren jäähtyminen on vaikuttanut, ettei maapallolla enää \nvoi asua.\"\n\n\"Ja onko laskettu, kuinka paljon aikaa onneton pallomme tarvitsee \njäähtymiseensä?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Ja sinä tunnet ne laskelmat?\"\n\n\"Täydellisesti.\"\n\n\"Mutta puhu sitten, sinä jörö oppinut, sillä sinä saat minut kuohumaan \nlevottomuudesta!\"\n\n\"No niin, kunnon Michel\", vastasi Barbicane tyynesti; \"tiedetään, \nkuinka paljon maan lämpömäärä vuosisadassa vähenee. Ja eräiden \nlaskelmien mukaan sen keskilämpö alenee nollaan neljänsadantuhannen \nvuoden päästä.\"\n\n\"Neljänsadantuhannen vuoden päästä!\" huudahti Michel. \"Jo minä taas \nhengitän! Ihan säikähdyinkin! Sinun puhettasi kuunnellessani \nluulottelin, ettei meille enää ollut suotu elinaikaa \nviittäkymmentätuhatta vuotta enempää!\"\n\nBarbicane ja Nicholl eivät voineet olla nauramatta toverinsa \nlevottomuudelle. Sitten Nicholl, päättääkseen keskustelun, esitti \njälleen sen toisen kysymyksen, jota oli pohdittu.\n\n\"Onko kuussa asuttu?\" tiedusti hän.\n\nKysymykseen vastattiin yksimielisen myöntävästi.\n\nMutta tämän hiukan uskalletuista teorioista rikkaan, joskin vain \ntieteen tässä suhteessa saavuttamia yleisiä käsityksiä selostavan \nkeskustelun aikana oli ammus nopeasti liikkunut kuun päiväntasaajaa \nkohti, samalla kun se säännöllisesti loittoni kehrästä. Se oli \nsivuuttanut Willemin kehän ja neljännenkymmenennen leveyspiirin \nkahdeksansadan kilometrin päässä. Jättäen sitten oikealle puolelle \nPilatuksen kolmannellekymmenennelle leveysasteelle se eteni Pilvien \nmeren eteläsyrjää pitkin, jo aikaisemmin lähestyttyään sen pohjoisosaa. \nUseita kehävuoria näkyi hämärästi täyskuun kirkkaassa kumotuksessa -- \nBouillaud, melkein nelikulmainen ja keskuskraaterinen Purbach ja sitten \nArzachel, jonka sisävuori hohtaa kuvaamattoman kirkkaasti.\n\nAmmus kiiti yhä kauemmaksi, ääriviivat haihtuivat matkustajien \nsilmistä, vuoret hämärtyivät etäisyyteen, eikä koko tuosta \nihmeellisestä, kummallisesta, oudosta kokoomuksesta, maan \nsaattolaisesta, heille piankaan jäänyt muuta kuin haihtumaton muisto.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU\n\nTaistelu mahdottomuutta vastaan\n\n\nVarsin pitkän ajan katselivat Barbicane ja hänen toverinsa mykkinä ja \nmiettiväisinä tuota maailmaa, jonka he olivat nähneet vain etäältä, \nniinkuin Mooses Kaanaanmaan, ja josta he nyt ilman sinne palaamisen \ntoivoa loittonivat. Ammuksen asento kuuta kohti oli muuttunut, ja nyt \nsen pohja oli kääntynyt maapalloon päin.\n\nTämä muutos, jonka Barbicane totesi, ei voinut olla häntä \nhämmästyttämättä. Jos ammus kiertäisi saattolaista soikeaa rataa \npitkin, niin miksi se ei kääntänyt sitä kohti raskasta osaansa, \nniinkuin kuu kääntää maata kohti. Siinä oli jotakin hämärää.\n\nJa ammuksen liikkumista tarkatessa saattoi havaita, että se kuusta \netääntyessään seurasi samanlaista käyrää kuin aikaisemmin sitä \nlähestyessään. Se piirsi siis hyvin pitkää soikiota, joka luultavasti \nulottuisi yhtä suurten vetovoimien pisteeseen asti, siis sinne, missä \nmaan ja sen saattolaisen vaikutukset kumosivat toisensa.\n\nTämä oli se johtopäätös, jonka Barbicane teki vastikään havaituista \ntosiasioista, ja hänen käsitykseensä yhtyivät molemmat hänen toverinsa.\n\nHeti alkoi sataa kysymyksiä.\n\n\"Ja kuinka meidän sitten käy, kun olemme tulleet tuohon kuolleeseen \npisteeseen?\" kysyi Michel Ardan.\n\n\"Sitä emme tiedä!\" vastasi Barbicane.\n\n\"Mutta voihan kai tehdä otaksumia?\"\n\n\"Kaksi sellaista on mahdollista\", vastasi Barbicane. \"Joko ammuksen \nvauhti on silloin riittämätön, niin että se jää iäksi liikkumattomaksi \nkaksinaisen vetovoiman rajaviivalle, tai...\"\n\n\"Minä pidän enemmän toisesta olettamuksesta, olkoon se mikä tahansa\", \nselitti Michel.\n\n\"Tai sen vauhti on riittävä\", jatkoi Barbicane, \"jolloin se palaa \nsoikealle radalleen kiertääkseen ikuisesti kuun ympärillä.\"\n\n\"Hieman ikävä kiertokulku\", virkkoi Michel. \"Kieppua nöyrinä \npalvelijoina kuun ympäri, jota me itse olemme tottuneet pitämään \njuoksutyttönämme! Ja mikä tulevaisuus meitä siellä odottaa?\"\n\nBarbicane ei vastannut eikä myöskään Nicholl.\n\n\"Te pysytte vaiti, niinkö?\" kysyi kärsimättömästi Michel.\n\n\"Siihen ei ole mitään vastattavaa\", sanoi Nicholl.\n\n\"Eikö siis voi mitään yrittää?\"\n\n\"Ei\", selitti Barbicane. \"Luulisitko sinä voivasi taistella \nmahdottomuutta vastaan?\"\n\n\"Miksi ei? Sopiiko ranskalaisen ja kahden amerikkalaisen peräytyä \nmoisen sanan edestä?\"\n\n\"No, mitä sinä sitten tahtoisit tehdä?\"\n\n\"Hallita tätä meitä kiidättävää liikuntoa!\"\n\n\"Hallitako sitä?\"\n\n\"Niin\", selitti Michel innostuen, \"jarruttaa sitä, pysähdyttää tai \nmuuttaa, sanalla sanoen käyttää sitä tarkoitustemme toteuttamiseksi.\"\n\n\"Ja millä keinoin?\"\n\n\"Se on teidän asianne. Jos tykkimiehet eivät ole ammuksiensa herroja, \neivät he enää ole tykkimiehiä. Jos ammus komentaa tykkimiestä, on \nparasta sen sijaan tunkea tykkimies kanuunan putkeen. Kauniita \noppineita tosiaan! Eivät enää tiedä, mitä tästä tulee, sittenkun ovat \nminut viekoitelleet...\"\n\n\"Viekoitelleet\", huudahtivat Barbicane ja Nicholl, \"viekoitelleet! Mitä \nsinä sillä tarkoitat?\"\n\n\"En mitään syytöksiä\", sanoi Michel. \"Minä en valita! Tämä huviretki \nmiellyttää minua. Ammus on minun makuni mukainen. Mutta tehkäämme \nkaikki inhimillisesti mahdollinen pudotaksemme edes johonkin, jollemme \nputoaisikaan kuuhun.\"\n\n\"Emme muuta pyydäkään, kunnon Michel\", vastasi Barbicane, \"mutta meiltä \npuuttuvat keinot.\"\n\n\"Emmekö voi muuttaa ammuksen suuntaa?\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"Emmekö sen nopeuttakaan vähentää?\"\n\n\"Emme.\"\n\n\"Emmekö edes keventämällä sitä, niinkuin kevennetään liiaksi \nkuormitettua laivaa?\"\n\n\"Mitäpä sinä heittäisit?\" huomautti Nicholl. \"Eihän meillä ole \npainolastia mukana. Ja sitäpaitsi arvelen, että kevennetty ammus \nliikkuisi nopeammin.\"\n\n\"Hitaammin\", väitti Michel.\n\n\"Nopeammin\", vastasi Nicholl.\n\n\"Ei nopeammin eikä hitaammin\", selitti Barbicane saattaakseen kaksi \nystävystään sovintoon, \"sillä me kellumme tyhjyydessä, jossa ei \nominaispaino enää merkitse mitään.\"\n\n\"Noh\", huudahti Michel Ardan päättäväiseen sävyyn, \"sitten ei meille \njää muuta kuin yksi tehtävä.\"\n\n\"Mikä tehtävä?\" kysyi Nicholl.\n\n\"Syödä aamiaista!\" vastasi rohkea ranskalainen järkkymättömästi, hän \nkun aina turvautui tähän ratkaisuun vaikeimmissakin oloissa.\n\nTosiaankin, jollei tämä homma mitään vaikuttanutkaan ammuksen suuntaan, \nvoitiin sitä yrittää haitatta, vieläpä menestyksellisestikin, vatsan \nnäkökannalta. Michelillä oli tosiaan hyviä aatteita.\n\nSyötiin siis suurusta kello kahdelta aamulla; mutta hetki ei paljoa \nmerkinnyt. Michel tarjosi tavanomaisen ruokalistansa mukaiset \nvalmisteet ja palan painimeksi pullollisen oivallista viiniä salaisesta \n\"kellaristaan.\" Jollei heidän aivoissaan nyt heräisi tuumia, täytyi \nepäillä vuoden 1863 sadosta puserretun chambertininkin tehoa.\n\nKun ateria oli päättynyt, ryhdyttiin jälleen tekemään havaintoja,\n\nAmmuksen ympärillä pysyttelivät muuttumattoman matkan päässä ne \nesineet, jotka sieltä oli heitetty ulos. Kaikesta päättäen ei ammus \nkiertoliikkeessään kuun ympäri ollut lävistänyt mitään ilmakehää, koska \nnäiden erilaisten esineiden ominaispainot silloin olisivat muuttaneet \nniiden kulun suhteessa toisiinsa.\n\nMaapallon puolelta ei ollut mitään nähtävissä. Maa oli vasta päivän \nvanha, koska se eilen puoliyön aikaan oli ollut \"uusi\", ja kuluisi \nvielä kaksi vuorokautta, ennenkuin sen sirppi auringonsäteistä \nerottuessaan kelpaisi kuun asukkaiden kelloksi, sillä maan \npyörimisliikkeessä sivuuttaa jokainen sen kohta aina neljänkolmatta \ntunnin päästä saman puolipäivänpiirin kuussa.\n\nKuun taholla oli näytelmä ihan toisenlainen: saattolainen hohti \nkaikessa loistossaan lukemattomien tähtisikermien keskellä, joiden \npuhdasta kirkkautta sen säteet eivät voineet himmentää. Sen pinnalla \nvärittyivät tasangot jo siihen tummaan sävyyn, joka nähdään maasta. Muu \nosa hohtoa pysyi säkenöivänä, ja tämän yleisen säkenöimisen keskeltä \nkohosi yhä Tycho kirkkaan auringon lailla.\n\nBarbicane ei voinut millään tavoin arvioida ammuksen nopeutta, mutta \nhänen järkensä sanoi, että tämän nopeuden täytyi tasaisesti vähentyä \nmekaniikan lakien mukaan.\n\nJos oli myönnettävä, että ammus kiertäisi rataa kuun ympäri, täytyi \nradan välttämättömästi olla soikea. Tiede osoittaa, että niin täytyy \nolla. Mikään liikkuva esine, joka kiertää puoleensa vetävää kappaletta, \nei tee poikkeusta tästä säännöstä. Kaikki avaruuden radat ovat \nsoikeita, saattolaisten radat kiertotähtien ympäri, näiden radat \nauringon ympäri, auringon rata sen tuntemattoman taivaankappaleen \nympäri, joka sille on keskusnapana. Miksi Tykkikerhon ammus tekisi \npoikkeuksen tästä luonnon järjestelystä?\n\nJa tällaisissa soikioissa on puoleensa vetävä esine aina \njommassakummassa polttopisteessä. Saattolainen on siis milloin \nlähempänä, milloin kauempana tähdestä, jonka ympäri se kiertää. Kun maa \non lähimmillään aurinkoa, sanotaan sen olevan periheliumissaan, siitä \netäisimmillään se taas on apheliumissaan. Kun on puhe kuusta, on se \nlähimmillään maata perigeumissaan ja kauimpana ollessaan apogeumissaan. \nNimitykset ovat johdetut kreikkalaisista sanoista _helios_ (aurinko) ja \n_ge_ (maa) asianmukaisten etuliitteiden avulla. Käyttääksemme \ntähtitieteilijäin kielen rikastuttamiseksi vastaavia nimityksiä kuun \nsaattolaiseksi siepatun ammuksen eri asennoista tulisi sanoa että se on \n\"aposelenessään\" (_selene_, kuu) ollessaan kauimpana kuusta ja \n\"periselenessään\" silloin, kun se on siitä lyhyimmän matkan päässä.\n\nJälkimmäisessä tapauksessa ammus saavuttaisi suurimman nopeutensa ja \nedellisessä hitaimman. Nyt se liikkui ilmeisesti aposeleneään kohti, ja \nBarbicanella oli syytä otaksua nopeuden vähenevän, kunnes se \nsaavuttaisi etäisimmän kohtansa, sitten taas vähitellen lisääntyvän \nsikäli kuin se lähenisi kuuta. Ja nopeus voisi ihan loppuakin, jos \nammus sattuisi yhtäsuurten vetovoimain rajaviivalle.\n\nBarbicane tutki näiden erilaisten tilanteiden seurauksia, yrittäen \nselvittää, mitä niistä oli pääteltävä, kun hänet äkkiä keskeytti Michel \nArdanin huudahdus.\n\n\"Jukoliste\", virkkoi tämä, \"täytyy tunnustaa, että me olemme vain \ntyhmiä pöllöjä!\"\n\n\"En väitä vastaan\", sanoi Barbicane, \"mutta miksi sitä olisimme?\"\n\n\"Koska meillä on perin yksinkertainen keino hidastuttaa tätä liikuntoa, \njoka kuljettaa meitä poispäin kuusta, emmekä sitä keinoa käytä!\"\n\n\"Ja mikä keino se on?\"\n\n\"Raketteihimme kätketty takaisin kimmahduttava voima.\"\n\n\"Tosiaankin?\" virkkoi Nicholl.\n\n\"Emme ole kylläkään sitä voimaa vielä käyttäneet\", vastasi Barbicane, \n\"mutta vielä sitä käytämmekin.\"\n\n\"Milloin?\" kysyi Michel.\n\n\"Kun oiksa hetki on tullut. Ottakaa huomioon, ystävät, että ammuksen \nnykyisessä asemassa, sen ollessa vielä vinosti kuun kehrää kohti, \nsaattaisivat rakettimme sen suuntaa muuttaessaan loitontaa sen kuusta \nsensijaan että veisivät lähemmäksi. Ja kuuhunhan te kaiketi pyritte?\"\n\n\"Epäilemättä\", vastasi Michel.\n\n\"Odottakaa siis. Selittämättömän voiman vaikutuksesta pyrkii ammus \nkääntämään pohjaansa jälleen maata kohti. Luultavaa on, että \nyhtäsuurten vetovoimain pisteessä sen kartiomainen huippu kääntyy \nkohtisuorasti kuuhun päin. Niinpä voi toivoa, että sen nopeus sillä \nhetkellä on nollassa. Silloin on toiminnan hetki, ja rakettiemme \nvoimalla ehkä kykenemme saamaan aikaan kohtisuoran putoamisen kuun \npinnalle.\"\n\n\"Hurraa!\" huudahti Michel.\n\n\"Sitä emme ole vielä tehneet emmekä voineetkaan sitä tehdä kulkiessamme \nensi kertaa nollakohdan yli, koska ammusta vielä kiidätti liian kova \nvauhti.\"\n\n\"Hyvin ajateltu\", virkkoi Nicholl.\n\n\"Odottakaamme kärsivällisesti\", jatkoi Barbicane. \"Varatkaamme \nitsellemme kaikki mahdollisuudet, pitkän toivottomuutemme jälkeen \nrohkenen uskoa, että saavutamme päämäärämme!\"\n\nTämä päätelmä innostutti Michel Ardanin iloisesti hurraamaan. Eikä \nkukaan näistä uhkarohkeista miehistä muistanut kysymystä, jonka he itse \nolivat kieltävästi ratkaisseet: Ei, kuussa ei voi asua eikä siellä \nolekaan asukkaita! Ja kuitenkin he aikoivat ponnistaa kaikkensa sinne \npäästäkseen.\n\nYksi ainoa kysymys oli vielä ratkaistavana: Millä määrätyllä hetkellä \nammus saavuttaisi sen yhtäsuurten vetovoimain pisteen, missä \nmatkustajat löisivät esille viimeisen korttinsa? Laskeakseen sen hetken \nmelkein sekunnilleen tarvitsi Barbicanen vain tarkata matkamerkintöjään \nja mitata kuun leveysasteiden nojalla eri korkeudet. Niinpä täytyi \najan, joka kului matkaan nollapisteestä etelänavalle, olla sama kuin \npohjoisnavalta nollapisteeseen ja siis samassa suhteessa taipaleen \npituuteen. Matkaan kuluneet tunnit merkittiin huolellisesti muistiin, \nja laskelma oli siis helppo.\n\nBarbicane havaitsi, että ammus saavuttaisi tuon pisteen kello yhdeltä \naamuyöstä joulukuun seitsemännen ja kahdeksannen päivän välillä. Ja \ntällä hetkellä kello osoitti kolmea joulukuun kuudennen ja seitsemännen \npäivän välisenä yönä. Jollei siis mikään sen kulkua häiritsisi, niin \nammus saavuttaisi mainitun pisteen kahdenkolmatta tunnin perästä.\n\nRaketit olivat alkuaan järjestetyt tärähdyksen vaimentamiseksi kuuhun \npudotessa, ja nyt nämä huimapäät ryhtyisivät käyttämään niitä ihan \npäinvastaisen vaikutuksen saavuttamiseksi. Oli miten tahansa, valmiit \nne olivat, eikä siis tarvittu muuta kuin odottaa hetkeä, jolloin ne \nsytytettäisiin.\n\n\"Koska tässä ei ole muutakaan hommaa\", virkkoi Nicholl, \"niin teen \nerään ehdotuksen.\"\n\n\"Minkälaisen?\" kysyi Barbicane.\n\n\"Ehdotan, että käymme nukkumaan.\"\n\n\"Jopa nyt jotakin!\" huudahti Michel Ardan.\n\n\"Neljäänkymmeneen tuntiin emme ole ummistaneet silmiämme\", sanoi \nNicholl. \"Muutaman tunnin uni palauttaa meille kaiken tarmomme.\"\n\n\"Ei nyt nukuta\", vastasi Michel.\n\n\"No\", jatkoi Nicholl, \"kuinka kutakin haluttaa. Minä puolestani painun \nlevolle.\"\n\nJa ojentuen sohvalle Nicholl alkoi ennen pitkää kuorsata kuin \nneljänkymmenenkahdeksan naulan tykinluoti lentäessään.\n\n\"Tuo Nicholl on järkevä mies\", virkkoi Barbicane pian senjälkeen. \n\"Minäpä noudatan hänen esimerkkiään.\"\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin hän säesti tasaisella bassollaan kapteenin \nbarytonia.\n\n-- Totta totisesti, -- tuumi Michel Ardan nähdessään itsensä yksinään \nvalveilla, -- noilla käytännön miehillä on tosiaan oivallisia \npäähänpistoja.\n\nJa ojentaen pitkät koipensa ja pannen käsivartensa päänsä alle Michel \nvaipui vuorostaan uneen.\n\nMutta uni ei voinut olla kestävää eikä rauhallista. Liian paljon \naskarteluja liikkui näiden kolmen miehen aivoissa, ja muutaman tunnin \npäästä, kellon lähestyessä seitsemää aamulla, hypähtivät kaikki kolme \npystyyn samalla hetkellä.\n\nAmmus loittoni yhä kuusta, kääntäen kartiomaista osaansa yhä enemmän \nsitä kohti -- tähän asti selittämätön ilmiö, mutta onneksi se edisti \nBarbicanen tarkoituksia.\n\nVielä seitsemäntoista tuntia, niin toiminnan hetki tulisi.\n\nTämä päivä tuntui pitkältä. Niin rohkeita kuin matkustajat olivatkin, \nvaltasi heidät syvä liikutus sen hetken lähestyessä, joka ratkaisisi \nkaikki -- ratkaisisi, putoaisivatko he kuuhun vai jäisivätkö iäksi \nkiertämään muuttumatonta rataa. He laskivat siis mielestään liian \nhitaita tunteja; Barbicane ja Nicholl olivat herkeämättä syventyneinä \nlaskelmiinsa Michelin liikkuessa edestakaisin ahtaiden seinien välissä \nja ahnain silmin katsellessa järkkymättömän välinpitämätöntä kuuta.\n\nJoskus välähti muistoja maasta nopeasti heidän mielessään. He olivat \nnäkevinään ystävänsä Tykkikerhon jäsenet ja niistä rakkaimman, J.T. \nMastonin. Tällä hetkellä kunnianarvoinen sihteeri varmaankin oli \npaikallaan Kalliovuorten tähystysasemalla. Jos hän havaitsi ammuksen \njättiläiskaukoputkensa linssien läpi, niin mitä hän ajattelikaan? \nNähtyään sen katoavan kuun etelänavan taakse hän näki sen nyt tulevan \njälleen esille pohjoisnavan takaa. Siitä oli siis tullut kuun \nkiertolainen! Oliko J.T. Maston lähettänyt maailmalle tämän \nodottamattoman uutisen? Sekö siis oli tämän suuren yrityksen tulos...?\n\nPäivä kului vähitellen, eikä mitään erikoista tapahtunut. Mainen \nkeskiyö saapui. Joulukuun kahdeksas päivä oli pian alkamassa. Vielä \ntunti vain, niin oltaisiin yhtä suurten vetovoimien pisteessä. Mikä \nnopeus ammuksella nyt oli? Sitä ei osattu arvioida. Mutta mikään \nerehdys ei voinut hairahduttaa Barbicanen laskelmia. Kello yhdeltä \naamuyöstä täytyi sen nopeuden olla nollapisteessä.\n\nToinenkin ilmiö osoittaisi silloin ammuksen saapumista puolueettomalle \nviivalle. Sillä kohdalla olisi niin maan kuin kuunkin vetovoima käynyt \ntehottomaksi. Esineet eivät enää \"painaisi\" mitään. Tuo omituinen \nseikka, joka oli niin suuresti hämmästyttänyt Barbicanea ja hänen \ntovereitaan tulomatkalla, toistuisi palatessa samanlaisissa oloissa. \nJuuri sillä hetkellä piti toimia.\n\nAmmuksen keilamainen huippu oli jo huomattavasti kääntynyt kuun kehrää \nkohti. Ammus siirtyi siihen asentoon, jossa voitiin käyttää \nrakettikojeiden koko työntövoimaa. Mahdollisuudet osoittautuivat siis \nmatkustajille lupaaviksi. Jos ammuksen nopeus tuolla puolueettomalla \nkohdalla kokonaan lakkaisi, niin kuuta kohti tähtäävä sysäys, vaikka \nkuinkakin heikko, riittäisi määräämään putoamisen.\n\n\"Viittä minuuttia vailla yksi\", ilmoitti Nicholl.\n\n\"Kaikki on valmiina\", vastasi Michel Ardan, ojentaen varattua \nsytytyslankaa sähköliekkiä kohti.\n\n\"Odota\", hillitsi Barbicane, kello kädessä.\n\nTällä hetkellä ei ollut mitään painon tuntua. Matkustajat tunsivat \nitsessään, että se oli täydellisesti kadonnut. He olivat lähellä \nnollapistettä, jolleivät jo siinä...\n\n\"Kello on yksi!\" sanoi Barbicane.\n\nMichel Ardan vei palavan sytytyslankansa kojeeseen, joka \nsilmänräpäyksessä pani raketit yhteistoimintaan. Mitään pamahdusta ei \nkuultu ulkopuolelta, missä ilma puuttui. Mutta tähystysreiästä \nBarbicane huomasi pitkän leimahduksen, jonka liekki samassa sammui.\n\nAmmus sai jonkinlaisen tärähdyksen, joka varsin huomattavasti tuntui \nsen sisällä. Ystävykset katselivat, kuuntelivat, mitään virkkamatta ja \nhenkeään pidätellen. Tässä ehdottomassa äänettömyydessä olisi kuullut \nheidän sydäntensä tykytyksen.\n\n\"Putoammeko?\" kysyi vihdoin Michel Ardan.\n\n\"Emme\", vastasi Nicholl, \"koskapa ammuksen pohja ei käänny kuun kehrää \nkohti.\"\n\nTällä hetkellä Barbicane poistui valoreiän ruudulta ja kääntyi \ntovereihinsa päin. Hän oli kauhean kalpea, otsa rypyssä, huulet \nyhteenpuristuneet.\n\n\"Me putoamme!\" virkkoi hän.\n\n\"Ah\", huudahti Michel Ardan, \"kuutako kohti?\"\n\n\"Maata kohti!\" vastasi Barbicane.\n\n\"Peijakas!\" äännähti Michel Ardan ja lisäsi filosofisesti: \"No, tähän \nammukseen astuessamme meissä olikin se aavistus, ettei täältä olisi \nhelppo päästä ulos!\"\n\nPelottava putoaminen alkoi tosiaan. Ammuksen säilyttämä vauhti oli \nvienyt sen nollapisteen toiselle puolen. Rakettien räjähtäminen ei \nollut voinut sitä pysähdyttää. Sama nopeus, joka tulomatkalla oli \ntemmannut ammuksen puolueettoman viivan yli, kiidätti sitä taas \npalattaessakin. Fysiikan lait vaativat, että se soikealla radallaan \n_kulki uudestaan kaikkien niiden pisteiden kautta, jotka se oli \naikaisemmin sivuuttanut_.\n\nSe oli hirvittävä putous -- yli kolmensadan tuhannen kilometrin \nkorkeudesta minkään joustimen vaimentamatta tärähdystä. Ballistiikan \nlakien mukaan täytyi ammuksen iskeä maahan samalla nopeudella, joka \nsillä oli ollut kolumbiadista lähtiessään, toisin sanoen, \nkuudentoistatuhannen metrin vauhdilla viime sekunnissa!\n\nJa vertauksen vuoksi on laskettu, että Notre-Damen tornien huipulta, \njoiden korkeus on ainoastaan kaksisataa jalkaa, heitetty esine iskee \nkatukiveykseen viidensadan kilometrin vauhdilla tunnissa. Nyt täytyi \nammuksen iskeä maahan _viidenkymmenenseitsemäntuhannenkuudensadan \nkilometrin tuntinopeudella!_\n\n\"Me olemme hukassa\", virkkoi Nicholl kylmästi.\n\n\"No, jos kuolemme\", vastasi Barbicane eräänlaisen uskonnollisen \ninnostuksen vallassa, \"niin matkamme tulos laajenee suurenmoisesti. \nJumala itse ilmoittaa meille salaisuutensa! Toisessa elämässä ei sielu \ntietoja hankkiakseen tarvitse koneiden apua. Se liittyy yhteen ikuisen \nviisauden kanssa.\"\n\n\"Tosiaankin\", jatkoi Michel Ardan, \"toinen maailma kokonaisuudessaan \nvoi meille hyvinkin korvata kuuksi nimitetyn pienoisen tähtösen!\"\n\nBarbicane laski käsivartensa ristiin ylevän alistumisen merkiksi.\n\n\"Tapahtukoon taivaan tahto!\" virkkoi hän.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU\n\nSusquehannan luotaukset\n\n\n\"No, luutnantti, kuinka pitkällä niissä luotauksissa ollaan?\"\n\n\"Arvelen, hyvä herra, että toimitus lähenee loppuaan\", vastasi \nluutnantti Bronsfield. \"Mutta ken olisi odottanut löytävänsä moista \nsyvyyttä niin lähellä maata, ainoastaan nelisensadan kilometrin päässä \nAmerikan rannasta?\"\n\n\"Se on tosiaan, Bronsfield, melkoinen syvennys\", sanoi kapteeni \nBlomsberry. \"Tässä on olemassa merenalainen laakso, jonka Humboldtin \nvirta on uurtanut jatkaessaan aaltoiluaan Amerikan rannikoitse \nMagellanin salmeen asti.\"\n\n\"Nämä suuret syvyydet\", jatkoi luutnantti, \"ovat haitallisia \nsähkösanomakaapelien laskemiselle. Parasta on sileä tasanko, niinkuin \nse, jolla lepää amerikkalainen Valentian ja Newfoundlandin välinen \nkaapeli.\"\n\n\"Tietysti, Bronsfield. Ja suvaitsetteko sanoa, kuinka syvällä nyt \nolemme?\"\n\n\"Hyvä herra\", vastasi Bronsfield, \"meillä on tällä hetkellä \nkaksikymmentäyksituhattaviisisataa jalkaa köyttä ulkona eikä paino ole \nvielä koskettanut pohjaan, sillä silloin olisi mittaluoti itsestään \nkohonnut ylös jälleen.\"\n\n\"Brookin laite on älykäs keksintö\", sanoi kapteeni Blomsberry. \"Se \ntekee hyvin tarkat mittaukset mahdollisiksi.\"\n\n\"Kiinni!\" huudahti tällä hetkellä muuan keulakannen miehistä, jotka \nvalvoivat toimitusta.\n\nKapteeni ja luutnantti menivät keulapakalle.\n\n\"Millä syvyydellä ollaan?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Kahdenkymmenenyhdentuhannen seitsemänsadan kuudenkymmenenkahden \njalan\", vastasi luutnantti kirjoittaen luvun muistikirjaansa.\n\n\"Hyvä, Bronsfield\", sanoi kapteeni, \"minä merkitsen tuloksen \nmerikartalleni. Vedättäkää nyt luotausköysi laivaan. Siihen kuluu \nuseita tunteja. Sillä välin sytyttää lämmittäjä uuninsa, ja me olemme \nvalmiit lähtemään heti, kun työ on suoritettu. Kello on kymmenen \nillalla, ja teidän luvallanne, luutnantti, minä menen nukkumaan.\"\n\n\"Tehkää niin, hyvä herra, tehkää niin\", vastasi luutnantti Bronsfield \nherttaisesti.\n\n_Susquehannan_ kapteeni, kunnon mies jos kukaan ja upseeriensa nöyrin \npalvelija, meni hyttiinsä ja nautti groginsa, lausuen siitä moneen \nkertaan tyytyväisyytensä ravintolanhoitajalle, laskeutui levolle, ensin \nkiiteltyään palvelijansa taitavuutta vuoteitten laittamisessa, ja \nvaipui rauhalliseen uneen.\n\nKello oli nyt kymmenen illalla. Joulukuun yhdestoista päivä oli \npäättymässä suurenmoisen loistavaan yöhön.\n\nViisisataahevosvoimainen Yhdysvaltain kansallisen laivaston korvetti \n_Susquehanna_ suoritti luotauksia Tyynessämeressä noin neljänsadan \nkilometrin päässä Amerikan rannikosta sen niemimaan edustalla, joka \nulkonee Uuden Meksikon rannikolta.\n\nTuuli oli vähitellen tyyntynyt. Ei vähäisinkään viima värähdyttänyt \nilmakerroksia. Korvetin lippu riippui liikkumattomana ja velttona \npramitangossa.\n\nKapteeni Jonathan Blomsberry, Tykkikerhon jäsen, eversti Blomsberryn \nserkku, ei olisi voinut toivoa parempaa ilmaa saattaakseen \narkaluontoiset luotaustehtävänsä hyvään loppuun. Hänen korvettinsa ei \nollut laisinkaan tuntenut sitä laajaa myrskyä, joka lakaisten \nKalliovuorten yläpuolelle kasaantuneet pilvet pois kaiketi oli tehnyt \nmahdolliseksi tarkata maineikkaan ammuksen kulkua. Kaikki kävi hänen \nmielensä mukaisesti, eikä hän suinkaan unohtanut siitä kiittää \ntaivasta, koska hän oli harras presbyteriläinen.\n\n_Susquehannan_ suorittaman luotaussarjan tarkoituksena oli tunnustella \nedullisimmat pohjat merenalaista valtamerikaapelia varten, joka \nyhdistäisi Hawaijin saaret Amerikan rannikkoon.\n\nSe oli laaja, mahtavan yhtiön aloitteesta syntynyt suunnitelma. Sen \njohtaja, nerokas Cyrus Field, aikoi liittää kaikkikin Etelämeren saaret \nlaajaan sähköverkkoon, mikä oli suurenmoinen yritys ja amerikkalaisen \nälyn arvoinen.\n\nKorvetti _Susquehannalle_ oli uskottu ensimmäiset luotaustyöt. Tänä \njoulukuun yhdennentoista ja kahdennentoista päivän välisenä yönä sen \nasema oli täsmälleen 27° 7' pohjoista leveyttä ja 41° 37' läntistä \npituutta Washingtonin meridiaanin mukaan. [Tarkalleen 119° 55' läntistä \npituutta Pariisin meridiaanista.]\n\nKuu, joka silloin oli viimeisessä neljänneksessään, alkoi näyttäytyä \ntaivaanrannalla.\n\nKapteeni Blomsberryn lähdettyä olivat luutnantti Bronsfield ja jotkut \nmuut upseerit kerääntyneet laivan perähyttiin. Kuun ilmestyessä heidän \najatuksensa liitelivät tähän tähteen, jota silloin kaikkien silmät koko \npallonpuoliskolla katselivat. Parhaimmatkaan merikiikarit eivät olisi \nvoineet keksiä ammusta harhailemassa puolipallon ympärillä, ja \nkuitenkin kaikki tähdättiin kuun säteilevää kehrää kohti, jota samalla \nhetkellä miljoonat katseet tähyilivät.\n\n\"He lähtivät kymmenen päivää sitten\", sanoi vihdoin luutnantti \nBronsfield. \"Mihin he ovat joutuneet?\"\n\n\"He ovat päässeet perille, hyvä luutnantti\", huudahti nuori kadetti, \n\"ja tekevät mitä jokainen uuteen maahan saapunut matkustaja tekee: he \nliikuskelevat!\"\n\n\"Siitä olen varma, koska te sen sanotte, nuori ystäväni\", vastasi \nluutnantti Bronsfield hymyillen.\n\n\"Heidän saapumistaan\", jatkoi eräs toinen upseeri, \"ei voine epäillä. \nAmmuksen täytyi ehtiä kuuhun silloin, kun se oli täysi, keskiyöllä \nviidentenä päivänä. Meillä on nyt yhdestoista joulukuuta, joten siitä \non kulunut kuusi vuorokautta. Ja kuudessa pimeydettömässä vuorokaudessa \nehtii kyllä mukavasti majoittua. Minä olen näkevinäni heidät, rohkeat \nmaanmiehemme, leiriytyneinä laakson pohjaan, jonkin kuunpuron partaalle \nlähelle ammusta, jonka sen putoaminen on puoliksi upottanut \nvulkaaniseen ruuhkaan. Kapteeni Nicholl on aloittamassa \nmaanpunnituksiaan, puheenjohtaja Barbicane ryhtyy kirjoittamaan \npuhtaaksi matkahavaintojaan, ja Michel Ardan sulostuttaa kuun autioita \ntienoita pikkuhavaintojensa tuoksulla...\"\n\n\"Niin juuri, varmaankin sillä tavalla!\" huudahti nuori kadetti, \ninnostuen ylempänsä ihanteellisesta kuvauksesta.\n\n\"Sen kyllä uskon\", vastasi luutnantti Bronsfield, silti haltioitumatta. \n\"Valitettavasti vain meiltä alati puuttuu välittömiä uutisia kuusta.\"\n\n\"Anteeksi, hyvä luutnantti\", virkkoi kadetti, \"mutta eikö puheenjohtaja \nBarbicane voi kirjoittaa?\"\n\nNaurunpurskahdus tervehti tätä kysymystä.\n\n\"En tarkoita kirjeitä\", oikaisi nuori mies innokkaasti. \n\"Postilaitoksella ei tässä ole mitään tehtävää.\"\n\n\"Sähkölennätinlaitoksellako sitten?\" kysyi muuan upseeri ivallisesti.\n\n\"Ei silläkään\", vastasi kadetti, joka ei sallinut itseään suistaa \nsatulasta. \"Mutta on hyvin helppo järjestää graafillinen tiedoituskeino \nkuun ja maan välille.\"\n\n\"No, millä tavalla?\"\n\n\"Long's Peakin kaukoputken avulla. Tiedättehän, että se tuo kuun vain \nmuutaman kilometrin päähän Kalliovuorista ja tekee mahdolliseksi nähdä \nsen pinnalla esineet, jotka ovat läpimitaltaan yhdeksän jalkaa. No, \nmeidän uutterat ystävämme valmistanevat jättiläisaakkoset, piirtänevät \nsataa syltä korkeita kirjaimia ja kilometrin pituisia lauseita. Sillä \ntavalla he voivat lähettää itsestään tietoja!\"\n\nKaikki osoittivat suosiota nuorelle kadetille, jolla kieltämättä oli \nmielikuvitusta. Luutnantti Bronsfield itsekin myönsi, että tuo keino \noli mahdollinen. Hän lisäsi, että parabelikuvastimilla kimpuiksi \nryhmitettyjä valosäteitä lähettämällä voitiin myöskin järjestää \nsuoranaista ajatustenvaihtoa; nuo säteet olisivat yhtäläisesti \nnähtävissä Venuksen ja Marsin pinnalta kuin Neptunus näkyy maahan. Hän \nlopetti puheensa sanomalla, että läheisillä kiertotähdillä jo havaitut \nloistavat kohdat saattoivat hyvinkin olla maalle annettuja merkkejä, \nmutta huomautti myös, että vaikka sillä keinoin voisikin lähettää \nuutisia kuusta, ei niitä voitaisi lähettää maasta, jollei kuun \nasukkailla ollut koneita jotka sopivat havaintojen tekemiseen pitkien \nmatkojen päästä.\n\n\"Niin kyllä\", vastasi muuan upseereista, \"mutta se, kuinka noiden \nmatkustajien on käynyt, mitä he ovat tehneet tai nähneet, kiinnittää \nkuitenkin enimmin mieltämme. Ja sitäpaitsi, jos yritys on onnistunut, \nmitä en epäile, niin se toistetaan. Kolumbiadi on yhä muurattuna \nFloridan tantereeseen. Ei siis enää ole puhetta muusta kuin ammuksista \nja ruudista, ja joka kerta kun kuu siirtyy keskitaivaan yli, voidaan \nsinne lähettää kuormallinen vierailijoita.\"\n\n\"Selvänä saa pitää\", sanoi luutnantti Bronsfield, \"että J.T. Maston \npiankin lähtee tapaamaan ystäviään.\"\n\n\"Jos hän tahtoo ottaa minut mukaansa\", huudahti kadetti, \"niin olen \nvalmis häntä seuraamaan.\"\n\n\"Harrastelijoista ei tietenkään ole puutetta\", vastasi Bronsfield, \"ja \njos ne pääsevät tahtonsa perille, niin puolet maan asukkaista on ennen \npitkää siirtynyt kuuhun.\"\n\nTätä keskustelua _Susquehannan_ upseerien välillä kesti noin kello \nyhteen aamupuolella. Mitä hämmästyttäviä järjestelmiä, mitä mullistavia \nteorioita nämä rohkeat sielut esittivätkään!\n\nBarbicanen yrityksen jälkeen ei mikään näyttänyt amerikkalaisista \nmahdottomalta. He jo suunnittelivat lähettää, ei enää tiedemiesten \nkomiteaa, vaan kokonaisen siirtokunnan kuun rannikoille ja täydellisen \narmeijan jalka-, tykki- ja ratsuväkeä valtaamaan sikäläisen maailman.\n\nKello yhdeltä aamupuolella ei luotausköyden hinaaminen ollut vielä \npäättynyt. Kaksituhatta jalkaa oli yhä ulkona, mikä vaati vielä \nmuutaman tunnin työn. Komentajan määräyksen mukaan olivat tulet \nsytytetyt ja höyrynpaine kohosi jo. _Susquehanna_ oli valmiina \nlähtemään.\n\nTällä hetkellä -- kello oli seitsemäätoista minuuttia yli yhden aamulla \n-- aikoi luutnantti Bronsfield jättää vartiovuoronsa lähteäkseen \nhyttiinsä, kun hänen huomionsa kiintyi etäiseen, outoon kimeään \nsihinään.\n\nHänen toverinsa ja hän luulivat ensiksi, että sihinän aiheutti höyryn \npurkautuminen; mutta kohottaessaan päänsä he totesivat sen tulevan \nkorkeimmista ilmakerroksista.\n\nHeillä ei ollut aikaa kysellä toisiltaan, ennenkuin sihinä kävi \npelottavan voimakkaaksi, ja äkkiä ilmestyi heidän häikäistyneiden \nsilmiensä eteen tavattoman iso meteori, joka oli käynyt hehkuvaksi \nnopeassa vauhdissaan ilmakerrosten kitkasta.\n\nTämä tulinen röykkiö suureni yhä heidän silmissään, syöksyi ukkosen \nkaltaisella jyrinällä korvetin kokkapuuta vasten, jonka se murskasi \nkeulavannasta myöten, ja upposi korvia huumaavalla ryminällä aaltoihin.\n\nJos se olisi osunut muutamaa jalkaa lähemmäksi, olisi _Suequehanna_ \nvajonnut mereen miehineen päivineen.\n\nTällä hetkellä kapteeni Blomsberry saapui hytistä puolipukimissaan \nkeulapakalle, jonne hänen upseerinsakin olivat syöksyneet.\n\n\"Kuulkaapa, hyvät herrat, mitä on tapahtunut?\" kysyi hän.\n\nJa kaikkien kaikuna huudahti kadetti:\n\n\"Herra komentaja, siinä he nyt tulivat takaisin!\"\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU\n\nJ. T. Maston tulee saapuville\n\n\nMielenliikutus oli suuri Susquehannan kannella. Upseerit ja matruusit \nunohtivat kauhean vaaran, jonka perin täpärästi olivat välttäneet, \nmahdollisuuden tulla murskatuiksi ja upotetuiksi merenpohjaan. He \najattelivat vain onnettomuutta, joka oli päättänyt tutkimusmatkailijain \nretken. Täten siis muinaisten ja nykyisten aikain rohkein yritys maksoi \nniiden pelottomain seikkailijain hengen, jotka olivat siihen ryhtyneet.\n\n\"Siinä he nyt tulivat takaisin\", oli nuori kadetti sanonut, ja kaikki \nolivat käsittäneet hänen tarkoituksensa. Kukaan ei epäillyt, että tuo \nmeteori oli Tykkikerhon ammus. Sinne suljettujen matkustajien \nkohtalosta vain oltiin eri mieltä.\n\n\"He ovat kuolleet!\" sanoi joku.\n\n\"He elävät\", väitti toinen. \"Vesikerros on syvä, ja heidän putoamisensa \non vähitellen hidastunut.\"\n\n\"Mutta heiltä on loppunut ilma\", jatkoi edellinen, \"ja heidän on \ntäytynyt tukehtua.\"\n\n\"He ovat palaneet\", selitti muuan. \"Heidän ammuksensa oli pelkkä \nvalkohehkuinen möhkäle ilmaa lävistäessään.\"\n\n\"Olkoonpa niin tai näin\", vastattiin yksimielisesti; \"elävinä tai \nkuolleina heidät pitää kiskoa esille.\"\n\nTällä välin oli kapteeni Blomsberry kerännyt upseerinsa neuvotteluun. \nNyt piti ryhtyä heti toimiin. Kiireellisintä oli onkia ammus ylös. \nVaikea tehtävä, mutta ei sentään mahdoton. Korvetilta puuttui kuitenkin \ntarpeellisia kojeita, joiden tuli olla samalla sekä voimakkaat että \ntarkat. Päätettiin ohjata alus lähimpään satamaan ja ilmoittaa \nTykkikerholle ammuksen putoamisesta.\n\nTämä päätös tehtiin yksimielisesti. Sataman valinnasta piti vielä \nkeskustella. Läheinen rannikko ei tarjonnut mitään maihinnousupaikkaa \nseitsemännelläkolmatta leveysasteella. Ylempänä, Montereyn niemen \nkainalossa oli tärkeä kaupunki, joka on sille antanut nimensä. Mutta \nsijaiten todellisen erämaan äärillä se ei ollut sähkölennätinjohdolla \nyhdistetty sisämaahan, ja ainoastaan sähkön avulla voitiin tämä tärkeä \nuutinen kyllin nopeasti levittää.\n\nMuutamaa astetta ylempänä avautui San Franciscon lahti. Kultamaan \npääkaupungista käsin oli yhteys helppo liittovaltion keskustan kanssa. \nVähemmässä kuin kahdessa vuorokaudessa saattoi _Susquehanna_ täydellä \nhöyryllä ponnistaen saapua San Franciscon satamaan. Sen täytyi siis \nviipymättä lähteä.\n\nTulia kohenneltiin, ja he saattoivat heti kääntyä rannikkoa kohti. \nKaksituhatta syltä luotausköyttä oli vielä meressä. Kapteeni \nBlomsberry, joka ei tahtonut uhrata kallista aikaa sen hinaamiseen, \nkäski katkaista touvin.\n\n\"Me kiinnitämme sen pään poijuun\", sanoi hän, \"joka sitten meille \nosoittaa tarkalleen sen paikan, minne ammus putosi.\"\n\n\"Sitäpaitsi\", vastasi luutnantti Bronsfield, \"tiedämme täsmällisesti \nasemamme, joka on 27° 7' pohjoista leveyttä ja 41° 37' läntistä \npituutta.\"\n\n\"Hyvä on, herra Bronsfield\", virkkoi kapteeni, \"ja suvaitsetteko käskeä \nkatkaisemaan köyden?\"\n\nVahva, vielä pyöröpuilla lujitettu poiju heitettiin valtameren \npinnalle. Köyden pää kiinnitettiin tukevasti sen alle, eikä se \nainoastaan maininkien edestakaisin liikuttelemana, tuntuvammin \najelehtisi.\n\nSillä hetkellä koneenkäyttäjä lähetti sanan kapteenille, että hänellä \noli täysi höyry päällä ja että voitiin lähteä. Kapteeni käski kiittää \nhäntä tästä oivallisesta tiedonannosta. Sitten hän määräsi suunnan \npohjoiskoilliseen. Korvetti lähti liikkeelle täydellä höyryllä San \nFranciscon lahtea kohti. Kello oli kolme aamulla.\n\nNoin kahdeksansadan kilometrin matka oli vähäinen taival\n_Susquehannan_ kaltaiselle kapealle alukselle. Kuudessaneljättä \ntunnissa se oli suoritettu, ja joulukuun neljäntenätoista päivänä \nkaksikymmentäseitsemän minuuttia yli yhden päivällä alus laski San \nFranciscon lahteen.\n\nKun nähtiin kansalliseen laivastoon kuuluvan korvetin lähestyvän \nsuurella vauhdilla, kokkapuu murskattuna ja etumasto pönkitettynä, \nheräsi yleisössä mitä suurin uteliaisuus. Taaja väkijoukko kerääntyi \npian satamalaiturille laivan tuloa odottamaan.\n\nKun ankkuri oli laskettu, astuivat kapteeni Blomsberry ja luutnantti \nBronsfield kahdeksanairoiseen veneeseen, joka pian kuljetti heidät \nmaihin.\n\nHe hyppäsivät rantalaiturille.\n\n\"Sähkölennätintoimisto?\" kysyivät he vastaamatta mitään heille \ntehtyihin tuhansiin kysymyksiin.\n\nSatamavirkailija johdatti itse heidät sähkölennätintoimistoon \nlukemattomien uteliaiden saattamana.\n\nBlomsberry ja Bronsfield astuivat toimistoon ihmisjoukon tungeksiessa \novea vasten.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin lähetettiin samasisältöinen sähkösanoma \nneljälle eri osoitteelle: laivastoministerille Washingtoniin, \nTykkikerhon varapresidentille Baltimoreen, J.T. Mastonille Long's \nPeakiin Kalliovuorille ja Cambridgen tähtitornin alijohtajalle \nMassachusettsiin.\n\nSähkösanoma kuului näin:\n\n\"Paikalla, jonka asema on kaksikymmentä astetta seitsemän minuuttia \npohjoista leveyttä ja neljäkymmentäyksi astetta kolmekymmentäseitsemän \nminuuttia läntistä pituutta tänään kahdentenatoista joulukuuta kello \n1.17 aamulla putosi kolumbiadin ammus Tyyneenmereen. Lähettäkää \nohjeita. Blomsberry, _Susquehannan_ komentaja.\"\n\nViittä minuuttia myöhemmin tiesi koko San Franciscon kaupunki tämän \nuutisen. Ennen kello kuutta illalla saatiin liiton eri valtioissa tieto \njärkyttävästä onnettomuudesta. Puoliyön jälkeen oli koko Eurooppa \nsähköteitse saanut kuulla suuren amerikkalaisen yrityksen tuloksen.\n\nJätämme kuvailematta, minkä vaikutuksen tämä odottamaton ratkaisu \nkaikkialla maailmassa teki.\n\nTiedoituksen saatuaan sähkötti laivastoministeri _Susquehannalle_ \nkäskyn odottaa San Franciscon lahdessa sammuttamatta tulta \nhöyrykattiloiden alta. Yöt päivät sen piti olla valmiina lähtemään \nulapalle. Cambridgen tähtitornissa keräännyttiin ylimääräiseen \nistuntoon ja pohdittiin levollisesti, kuten tiedemiesten on tapana, \ntämän merkillisen tapauksen tieteellistä puolta.\n\nTykkikerhossa sähkösanoma vaikutti kuin räjähtänyt pommi. Kaikki kerhon \njäsenet olivat koolla. Varapresidentti Wilcome luki juuri ennenaikaista \nsähkösanomaa, jolla J.T. Maston ja Belfast ilmoittivat, että ammus oli \nnähty Long's Peakin jättiläisheijastimessa. Siinä tiedonannossa \nmainittiin lisäksi, että ammus kuun vetovoiman pidättämänä näytteli \naurinkokunnassa alisaattolaisen osaa.\n\nNyt tiedetään totuus tässä asiassa.\n\nMutta Blomsberryn sähkösanoman saavuttua, joka niin täydellisesti \nkumosi J.T. Mastonin lähettämän, muodostui Tykkikerhon piirissä kaksi \npuoluetta. Toisella puolen olivat ne, jotka myönsivät ammuksen \nputoamisen ja siis matkustajien palaamisen. Toisella taas niiden \npuolue, jotka pitäen kiinni Long's Peakissa tehdyistä havainnoista \nväittivät _Susquehannan_ komentajan erehtyneen. Näistä jälkimmäisistä \ntuo otaksuttu ammus oli vain meteori, pelkkä meteori, lentotähtinen, \njoka pudotessaan oli murskannut korvetin keulan. Ei oikein tiedetty \nmitä vastata heidän päätelmiinsä, sillä kappaletta kiidättävän vauhdin \noli täytynyt tehdä havainnot perin vaikeiksi. _Susquehannan_ komentaja \nupseereineen oli kylläkin saattanut hyvässä uskossaan erehtyä. Yksi \nseikka kuitenkin heitä puolusti, nimittäin se, että jos ammus oli \npudonnut maahan, ei se ollut voinut kohdata maapalloa muualla kuin \ntuolla seitsemännelläkolmatta asteella pohjoista leveyttä ja -- kun \notetaan huomioon kulunut aika ja maan pyörimisliike -- yhdennen \nviidettä ja kahdennen viidettä asteen välillä läntistä pituutta.\n\nOli miten oli, päätettiin Tykkikerhossa kuitenkin yksimielisesti, että \nkapteeni Blomsberryn serkku, Bilsby ja majuri Elphiston matkustaisivat \nviipymättä San Franciscoon ja antaisivat neuvoja, millä keinoin ammus \nsaataisiin kiskotuksi ylös valtameren syvyydestä.\n\nNämä hartaat miehet lähtivät hetkeäkään hukkaamatta, ja rautatiellä, \njoka pian valmistuisi halkaisemaan Amerikan koko keskustan, he \nsaapuivat St. Louisiin, missä heitä odottivat nopeat postivaunut.\n\nMelkein samalla hetkellä kun laivostoministeri, Tykkikerhon \nvarapresidentti ja Tähtitornin alijohtaja saivat tämän San Franciscosta \nlähetetyn sähkösanoman, koki kunnianarvoinen J.T. Maston koko elämänsä \nkiihkeimmän mielenliikutuksen, jollaista hänelle ei ollut tuottanut \nedes hänen kuuluisan kanuunansa räjähtäminen ja joka taaskin oli \nvähällä viedä häneltä hengen.\n\nMuistamme, että Tykkikerhon sihteeri oli lähtenyt muutamaa minuuttia \nammuksen jälkeen -- ja melkein yhtä nopeasti kuin se -- Long's Peakin \ntähystysasemalle Kalliovuorille. Oppinut J. Belfast, Cambridgen \ntähtitornin johtaja, seurasi häntä. Päästyään asemalle olivat \nystävykset sijoittuneet miten sopi eivätkä enää poistuneet suunnattoman \nkaukoputkensa huipulta.\n\nTiedämmehän, että tämä jättiläiskoje oli rakennettu \nheijastinjärjestelmälle, jollaisesta englantilaiset käyttävät nimitystä \n\"front view.\" Se antoi esineistä vain yhden heijastuskuvan, josta siis \ntuli sitä selvempi. Siitä johtui, että J.T. Maston ja Belfast huomioita \ntehdessään istua kököttivät kojeen yläpäässä eivätkä sen alapäässä. \nSinne he pääsivät kiertoportaita pitkin, jotka keveydessä\nolivat mestariteos, ja heidän alapuolellaan aukeni \nkahtasataakahdeksaakymmentä jalkaa syvä metallikuvastimeen päättyvä \nmetallipurnu.\n\nJa kapealla kaukoputken yläpäähän kyhätyllä lavalla nämä kaksi \noppinutta viettivät aikaansa, manaten päivää, joka riisti kuun heidän \nkatseiltaan, ja pilviä, jotka sen öisin itsepintaisesti verhosivat.\n\nKuinka suuri siis olikaan heidän ilonsa, kun he muutaman vuorokauden \njälkeen joulukuun viidennen päivän vastaisena yönä havaitsivat sen \nkojeen, joka kuljetti heidän ystäviään avaruudessa. Ja sitä iloa \nseurasi syvä pettymys silloin, kun he epätäydellisiin havaintoihin \nluottaen ensimmäisellä sähkösanomallaan lennättivät maailmalle sen \nharhavakuutuksen, että ammuksesta oli tullut kuun saattolainen, joka \nkiersi muuttumatonta rataa.\n\nSiitä hetkestä lähtien ei ammus enää ollut näyttäytynyt heidän \nsilmilleen, mikä katoaminen oli varsin helposti selitettävissä, koska \nse silloin liikkui kuun näkymättömän puoliskon takana. Mutta kun sen \nvuoro tuli ilmestyä jälleen näkyväiselle puolelle, saatamme kuvitella \nkiihkeän J.T. Mastonin kärsimättömyyttä samoinkuin hänen toverinsakin \nyhtä levotonta odotusta. Jokaisena yön minuuttina he luulivat näkevänsä \nammuksen jälleen eivätkä nähneetkään. Siitä johtui heidän välillään \nalituista pohtimista ja rajuja väittelyjä, Belfastin vakuutellessa, \nettä ammus ei ollut näkyvissä ja J.T. Mastonin väittäessä, että \"se oli \npuhkaista hänen silmänsä!\"\n\n\"Se on ammus!\" toisti J.T. Maston.\n\n\"Ei\", vastasi Belfast. \"Se on lumivyöry, joka putoaa kuun vuorelta!\"\n\n\"No huomenna se sitten nähdään.\"\n\n\"Eikä nähdä! Sitä ei enää nähdä. Se on kiskaistu avaruuteen.\"\n\n\"Kyllä sen näemme!\"\n\n\"Emmepä näe!\"\n\nJa näinä hetkinä, joina huudahduksia satoi kuin rakeita, tuotti \nTykkikerhon sihteerin hyvin tunnettu ärtyisyys alituista vaaraa \nkunnianarvoiselle Belfastille.\n\nTämä yhdessäolo olisi pian käynyt mahdottomaksi, mutta odottamaton \ntapaus keskeytti ainaiset väittelyt.\n\nJoulukuun neljännentoista ja viidennentoista päivän välisenä yönä \ntähystelivät leppymättömästi väittelevät ystävät taas kuun kehrää.\nJ.T. Maston herjasi tapansa mukaan oppinutta Belfastia, jonka sisu \nmyöskin paisui, Tykkikerhon sihteeri väitti tuhannetta kertaa, että hän \njuuri oli havainnut ammuksen, lisäten vielä, että Michel Ardanin \nkasvotkin olivat näyttäytyneet tähystysreiästä. Hän tuki väitöstään \nsarjalla eleitäkin, jotka hänen pelottava metallikoukkunsa teki varsin \nvaarallisiksi.\n\nTällä hetkellä tuli Belfastin palvelija lavalle -- kello oli kymmenen \nillalla -- ja ojensi hänelle sähkösanoman. Se oli _Susquehannan_ \nkomentajan tiedonanto.\n\nBelfast mursi kuoren, luki ja päästi huudahduksen.\n\n\"Häh!\" virkkoi J.T. Maston.\n\n\"Ammus!\"\n\n\"No?\"\n\n\"Se on pudonnut maahan!\"\n\nUusi huuto, tällä kertaa kiljahdus, kuului vastaukseksi. Hän kääntyi \nJ.T. Mastonia kohti. Tämä kovan onnen mies oli varomattomasti \nmetalliputken päällä kiikkuessaan kadonnut suunnattomaan teleskooppiin \n-- pudonnut kahdensadankahdeksankymmenen jalan korkeudesta! \nHätääntyneenä ryntäsi Belfast heijastimen aukkoa kohti.\n\nHän huokaisi helpotuksesta. Metallikoukkunsa varassa J.T. Maston \npysytteli eräällä kaukoputken tarkkaa leveyttä ylläpitävistä raudoista. \nHän parkui hirveästi.\n\nBelfast huusi apua. Hänen apulaisensa riensivät paikalle. Sitten \njärjestettiin nostotaljoja, ja Tykkikerhon varomaton sihteeri hinattiin \njokseenkin työläästi ylös. Hän ilmestyi ehjin nahoin yläaukolle.\n\n\"Entä jos olisin rikkonut kuvastimen!\" sanoi hän.\n\n\"Olisitte saanut sen maksaa!\" vastasi Belfast ankarasti.\n\n\"Ja mihin se ammus on pudonnut!\" kysyi J.T. Maston.\n\n\"Tyyneen mereen!\"\n\n\"Lähtekäämme!\"\n\nNeljännestuntia myöhemmin molemmat oppineet laskeutuivat Kalliovuorten \nrinnettä, ja kahta päivää myöhemmin, samaan aikaan kuin heidän \nystävänsä Tykkikerhosta, he saapuivat San Franciscoon ajettuaan \nkuoliaiksi viisi hevosta matkallaan.\n\nElphiston, kapteeni Blomsberryn serkku ja Bilsby olivat heidän \nsaapuessaan rientäneet heitä vastaan.\n\n\"Mitä on tehtävä?\" huudahtivat he.\n\n\"Pitää onkia ammus meren pohjasta\", vastasi J.T. Maston, \"ja \nmahdollisimman pian.\"\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU\n\nPelastustyö\n\n\nPaikka, jossa ammus oli vajonnut aaltoihin, tunnettiin täsmällisesti. \nKojeet sen tavoittamiseen ja valtameren pinnalle nostamiseen puuttuivat \nvielä. Ne piti keksiä ja sitten valmistaa. Amerikkalaiset insinöörit \neivät voineet niin vähästä häkeltyä. Kun naarat kerran olisivat \nvalmiit, uskoivat he varmasti höyryn avulla kykenevänsä nostamaan \nammuksen sen painosta huolimatta, kun sitä vielä vähensi nesteen \ntiiviys, johon se oli uponnut.\n\nMutta ammuksen ilmoille onkiminen ei riittänyt. Matkustajien vuoksi \ntäytyi toimia ripeästi. Kukaan ei epäillyt, että he vielä olivat \nhengissä.\n\n\"Niin\", toisteli J.T. Maston, ja hänen luottamuksensa tarttui kaikkiin \nmuihin, \"meidän ystävämme ovat taitavaa väkeä eivätkä ole voineet \npudota kuin mitkäkin houkkiot. He ovat elävinä, ihka elävinä, mutta \ntäytyy rientää voidaksemme heidät sellaisina tavata. Elintarpeiden ja \nveden vuoksi en ole levoton. Heillä on niitä pitkäksi aikaa. Mutta \nilma, ilma heiltä pian loppuu. Siis nopeasti, nopeasti!\"\n\nJa nopeasti toimittiinkin. _Susquehanna_ pantiin kuntoon uutta retkeä \nvarten. Sen voimakkaat koneet järjesteltiin niin, että niillä voitiin \nkäytellä myös hinauskojeita. Aluminiammus painoi ainoastaan \nyhdeksäntoistatuhatta kaksisataaviisikymmentä naulaa; se oli melkoista \nalhaisempi Atlantin alitse kulkevan sähkölennätinkaapelin painoa, joka \nkuitenkin voitiin nostaa samanlaisissa olosuhteissa. Ainoana vaikeutena \noli siis tavoittaa silinterikartiomainen ammus, jonka sileät seinät \nvaikeuttivat koukun iskemistä siihen kiinni.\n\nVarta vasten San Franciscoon kutsuttu insinööri Murchison teetti \nsuunnattoman isoja automaattisen järjestelmän mukaan toimivia\nnaara-ankkureja, jotka eivät päästäisi ammusta, jos saisivat sen \nvoimakkaihin pihteihinsä. Hän teetti myöskin sukelluslaitteita, jotka \nläpäisemättömän ja vastustuskykyisen kuorensa alla tekivät sukeltajille \nmahdolliseksi tutkia meren pohjaa. Hän tuotti _Susquehannan_ kannelle \nvielä hyvin älykkäästi suunniteltuja, puristettua ilmaa sisältäviä \nkojeita. Ne olivat todellisia, valorei'illä varustettuja kammioita, \njotka muutamiin osastoihin juoksutettu vesi saattoi vajottaa varsin \nsyvälle. Näitä kojeita oli valmiina San Franciscossa, jossa niitä oli \nkäytetty merenalaisen padon rakentamisessa. Ja se oli perin onnellinen \nsattuma, sillä niiden valmistamiseen ei olisi ollut aikaa.\n\nMutta näiden koneiden täydellisyydestä ja niitä käyttelevien oppineiden \nnerokkuudesta huolimatta oli tehtävän menestyminen kaikkea muuta kuin \nvarmaa. Kuinka monta odottamatonta sattumaa saattoi ollakaan\ntekemässä yritystä epävarmaksi, kun oli nostettava tämä ammus \nkahdenkymmenentuhannen jalan syvyydestä! Ja sittenkin, kun ammus olisi \nnostettu takaisin pinnalle, jäi arvoitukseksi, kuinka matkustajat \nolivat kestäneet kauhean tärähdyksen, jota kaksikymmentätuhatta jalkaa \nvettä ehkä ei ollut riittänyt kylliksi vaimentamaan.\n\nJoka tapauksessa piti toimia mahdollisimman ripeästi. J.T. Maston \nkiirehti työmiehiään yötä päivää. Hän oli valmis joko pukeutumaan \nsukeltajan asuun tai koettamaan ilmalaitteita tutkiakseen rohkeiden \nystäviensä tilaa.\n\nMutta kaikesta kiireellisestä aherruksesta huolimatta eri koneiden \nvalmistamisessa, niiden melkoisten rahasummien uhallakin, jotka \nLiittovaltion hallitus luovutti Tykkikerhon käytettäviksi, kului viisi \npitkää vuorokauta -- viisi vuosisataa! -- ennenkuin nämä valmistukset \nolivat päättyneet. Tällä välin oli yleisön mielentila kiihtynyt \nylimmilleen. Sähkösanomia vaihdettiin lakkaamatta kaikkialla maailmassa \nsähkölankoja ja kaapeleja pitkin. Barbicanen, Nichollin ja Michel \nArdanin pelastus oli kansainvälinen asia. Kaikilla kansoilla, jotka \nolivat olleet mukana Tykkikerholle järjestetyssä lainassa, oli \nvälitöntä harrastusta matkustajien pelastukseen.\n\nVihdoin oli hinauskettingit, ilmakammiot ja itsetoimivat naara-ankkurit \ntuotu _Susquehannaan_. J.T. Maston, insinööri Murchison ja Tykkikerhon \nedustajat olivat jo hyteissään. Kaikki oli matkavalmiina.\n\nJoulukuun 21. päivänä kello kahdeksan illalla korvetti nosti ankkurin \nsuotuisalla säällä koillistuulella ja varsin kirpeällä pakkasella. Koko \nSan Franciscon väestö tungeskeli laivalaitureilla liikutettuna, mutta \nkuitenkin mykkänä, säästäen eläköön-huutonsa paluuta varten.\n\nHöyry nostettiin korkeimmilleen, ja _Susquehannan_ potkuri kiidätti \naluksen nopeasti ulos lahdesta.\n\nTurhaa on kertoa laivassa olleiden upseerien, matruusien ja \nmatkustajien keskusteluista. Kaikilla heillä oli vain yksi ajatus. \nHeidän kaikkien sydämensä sykkivät samasta liikutuksesta. Mitä hommaili \nBarbicane tovereineen sillä välin, kun heidän avukseen riennettiin? \nKuinka oli heidän laitansa? Kykenivätkö he yrittämään mitään rohkeaa \ntemppua vapautensa puolesta. Kukaan ei voinut sitä sanoa. Totuus on se, \nettä kaikki keinot olisivat osoittautuneet tehottomiksi. Upotettuna \nmelkein yhdeksän kilometriä syvälle valtameren pohjaan uhmasi tämä \nmetallityrmä vankiensa kaikkia ponnistuksia.\n\nJoulukuun 23. päivänä kello 8 aamulla _Susquehannan_ piti nopean matkan \njälkeen saapua onnettomuuspaikalle. Täytyi odottaa kello kahteentoista, \njotta voitaisiin varmasti määrätä, oltiinko oikealla kohdalla. Poijua, \njohon luotausköysi oli kiinnitetty, ei ollut vielä havaittu.\n\nPuolenpäivän aikaan kapteeni Blomsberry upseeriensa avustamana, jotka \ntarkistivat havaintoja, määräsi aluksen paikan Tykkikerhon edustajien \nollessa läsnä. Se oli levottomuuden hetki. Kun _Susquehannan_ paikka \noli todettu, havaittiin sen olevan muutaman minuutin päässä lännempänä \nsiitä kohdasta, jossa ammus oli kadonnut aaltoihin.\n\nKorvetti käskettiin siis ohjata täsmällisesti sitä pistettä kohti.\n\nKolmeatoista minuuttia vailla yksi havaittiin poiju. Se oli täydessä \nkunnossa eikä nähtävästi ollut paljoa ajelehtinut.\n\n\"Vihdoinkin!\" huudahti J.T. Maston.\n\n\"Aloitamme kai?\" kysyi kapteeni Blomsberry.\n\n\"Sekuntiakaan hukkaamatta\", vastasi J.T. Maston.\n\nKaikkiin varokeinoihin ryhdyttiin korvetin pysyttämiseksi melkein \ntäysin liikkumattomana.\n\nEnnenkuin yritettäisiin tarttua ammukseen, tahtoi insinööri Murchison \nensiksi tunnustella sen asemaa valtameren pohjassa. Siihen tutkimukseen \nkäytettävät merenalaiset kojeet täytettiin ilmamäärällään. Näiden \nlaitteiden käyttely ei ole vaaratonta, sillä kahdenkymmenen jalan \nsyvyydessä vedenpinnan alla ja siis melkoisen painon puristamina ne \nhelposti repeävät, minkä seuraukset olisivat kamalat.\n\nJ.T. Maston, eversti Blomsberry ja insinööri Murchison sijoittuivat \nnäistä vaaroista välittämättä ilmakammioihin. Laivan päällikkö johti \nkomentosillaltaan toimitusta, valmiina pysähdyttämään tai hinaamaan \nkettingit pienimmästäkin merkistä. Potkurin kytkentä oli irrotettu, ja \nkun koneiden kaikki voima oli kohdistettu varppikelaan, olisi kojeet \nnopeasti voitu hinata takaisin laivaan.\n\nLaskeutuminen alkoi kahtakymmentäviittä minuuttia jälkeen yhden, ja \nvedellä täytettyjen säiliöittensä vajottama kammio katosi valtameren \npinnan alle.\n\nLaivassa olevien upseerien ja matruusien liikutus jakaantui nyt \nammuksen vankien ja vedenalaisen laitteen vankien välille. Jälkimmäiset \npuolestaan unohtivat itsensä ja valoreikien ruutuihin nojaten \ntarkkasivat huolellisesti vesimääriä, joiden läpi he vaipuivat.\n\nLaskeutuminen kävi ripeästi. Seitsemäntoista minuuttia yli kahden oli \nJ.T. Maston tovereineen ehtinyt Tyynenmeren pohjaan. Mutta he eivät \nnähneet muuta kuin karun erämaan, jota ei merikasvisto enempää kuin \neläimistökään elävöittänyt. Voimakkailla heijastimilla varustettujen \nlamppujensa valossa he saattoivat tarkata tummia vesikerroksia varsin \nlaajalla alalla, mutta ammus pysyi yhä näkymättömissä.\n\nNäiden urheiden sukeltajien levottomuutta ei voisi kuvailla. Kun heidän \nkojeensa oli sähköyhteydessä korvetin kanssa, antoivat he sovitun \nmerkin, ja _Susquehanna_ kuljetti meripenikulman laajuudelta heidän \nkammiotaan, jota kannatettiin muutaman metrin korkeudessa pohjasta.\n\nTäten he tutkivat koko merenalaisen tasangon, jonkin näköharhan heidät \njoka hetki pettäessä heidän suureksi mielipahakseen. Täällä joku \nkallio, tuolla joku maatöyry näytti heistä ammukselta, jota he \nuutterasti etsivät; mutta sitten he pian huomasivat erehdyksensä ja \njoutuivat epätoivoon.\n\n\"Mutta missä he ovat? Missä he ovat?\" huudahteli J.T. Maston.\n\nJa miesparka kirkui kovaa Nichollin, Barbicanen ja Michel Ardanin \nnimiä, ikäänkuin hänen onnettomat ystävänsä olisivat voineet sen kuulla \nja vastata läpitunkemattoman aineen halki!\n\nNäin jatkui etsiskelyä siihen asti, kun kojeen pilaantunut ilma pakotti \nsukeltajat nousemaan.\n\nHinaus alkoi juuri ennen kuutta illalla ja päättyi vasta keskiyöllä.\n\n\"Huomenna jatketaan\", sanoi J.T. Maston astuessaan korvetin kannelle.\n\n\"Niin\", vastasi kapteeni Blomsberry.\n\n\"Ja toisessa paikassa.\"\n\n\"Niin.\"\n\nJ.T. Maston ei vielä epäillyt menestystä, mutta hänen toverinsa, joita \nei ensimmäisten tuntien innostus enää päihdyttänyt, käsittivät jo \nyrityksen vaikeuden. Mikä San Franciscossa tuntui helpolta, se näytti \ntäällä valtamerellä melkein mahdottomalta. Onnistumisen mahdollisuudet \nvähenivät suuressa mitassa, ja pelkän sattuman varassa oli ammuksen \ntavoittaminen.\n\nSeuraavana päivänä, joulukuun neljäntenäkolmatta, ryhdyttiin jälleen \ntyöhön eilisestä uupumuksesta huolimatta. Korvetti siirtyi muutamia \nminuutteja lännemmäksi, ja ilmalla täytetty koje vei samat tutkijat \nuudestaan valtameren syvyyteen.\n\nKoko päiväkausi kului tuloksettomiin etsiskelyihin. Meren pohja oli \nautio. Viideskolmatta päiväkään ei tuottanut tulosta eikä seuraavakaan.\n\nSe oli epätoivoisen tuskastuttavaa. Ajateltiin noita onnettomia, jotka \nolivat olleet kaksikymmentäkuusi päivää ammukseen suljettuina! Kenties \nhe juuri tällä hetkellä tunsivat tukehtumisen ensimmäiset oireet, jos \nolivat putoamisensakaan tuottamasta vaarasta säästyneet. Ilma loppui ja \nilman kera epäilemättä rohkeus ja ryhti.\n\n\"Ilma ehkä\", vastasi J.T. Maston vakaasti, \"muttei ryhti milloinkaan!\"\n\nKahdeksantenakolmatta päivänä, kun vielä oli kaksi päiväkautta etsitty, \noli kaikki toivo mennyt. Ammus oli vain atomi meren äärettömyydessä. \nTäytyi luopua ajatuksesta, että se voitaisiin löytää.\n\nJ.T. Maston ei kuitenkaan vielä tahtonut kuulla puhuttavan lähdöstä. \nHän ei halunnut jättää tätä paikkaa, ennenkuin edes oli löytänyt \nystäviensä haudan. Mutta komentaja Blomsberry ei voinut itsepäisesti \nkauemmin viivytellä, ja arvoisan sihteerin vastaväitteistä huolimatta \nhän käski valmistua paluumatkalle.\n\nJoulukuun 29. päivänä kello yhdeksältä aamulla lähti _Susquehanna_ \nkokka koilliseen käännettynä jälleen liikkeelle San Franciscon lahtea \nkohti.\n\nKello oli kymmenen aamulla. Korvetti oli poistumassa hitaasti ja \nikäänkuin vastahakoisesti onnettomuuspaikalta, kun muuan matruusi, joka \noli noussut keulamastoon merta tähystämään, äkkiä huudahti:\n\n\"Poiju edessämme viistoon tuulen alla!\"\n\nUpseerit katsoivat ilmoitettuun suuntaan. Kaukoputkillaan he \nhavaitsivat, että esine todellakin näytti sellaiselta poijulta, \njollaisia käytetään viitoittamaan lahtien ja virtojen suuväyliä. Mutta \nomituisena seikkana oli tuulessa liehuva lippu, joka oli kohotettu \nesineen viisi tai kuusi jalkaa vedestä esille pistävän keilan huippuun. \nPoiju kimalteli auringon säteissä ikäänkuin sen seinät olisivat olleet \nhopealevyjä.\n\nKapteeni Blomsberry, J.T. Maston ja Tykkikerhon edustajat olivat \nnousseet komentosillalle ja tarkkasivat aalloilla umpimähkään \najelehtivaa esinettä.\n\nKaikki katselivat kuumeisen levottomina, mutta ääneti. Kukaan ei \nrohjennut pukea sanoiksi ajatusta, joka juolahti jokaisen mieleen. \nKorvetti lähestyi vajaan kahden kaapelinmitan päähän poijusta. Koko \nmiehistö tunsi puistatusta.\n\nLippu oli Amerikan lippu!\n\nSillä hetkellä kuultiin todellinen karjaisu. Urhea J.T. Maston oli \njuuri kaatunut hervottomana möhkäleenä kannelle. Unohtaen toiselta \npuolen, että hänellä oikean käsivarren asemesta oli rautakoukku, ja \ntoiselta, että vain ohut guttaperkkakalotti peitti hänen pääkoppaansa, \nhän oli huitaissut kalloonsa pelottavan iskun.\n\nRiennettiin hänen luokseen. Hänet nostettiin pystyyn ja elvytettiin. Ja \nmitkä olivatkaan hänen ensimmäiset sanansa?\n\n\"Voi meitä kolminkertaisia nautoja, nelinkertaisia hölmöjä, \nviisinkertaisia tolvanoita!\"\n\n\"Mikä nyt sitten on?\" huudahdettiin hänen ympärillään.\n\n\"Mikäkö on...?\"\n\n\"Mutta puhukaa...\"\n\n\"Se on niin, pässinpäät\", ulvoi kauhea sihteeri, \"että ammus painaa \nainoastaan yhdeksäntoistatuhattakaksisataaviisikymmentä naulaa!\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ja että se vie yhtä suuren tilan kuin kaksikymmentäkahdeksan tonnia \neli viisikymmentäkuusituhatta naulaa vettä, joten se siis _kelluu_!\"\n\nAh, kuinka tuo kunnon mies koristikaan sanaa \"kelluu\"! Ja se oli totta. \nKaikki, niin, kaikki nämä oppineet olivat unohtaneet sen peruslain, \nettä ammuksen oli keveän ominaispainonsa vuoksi täytynyt, sittenkun \nputoaminen ensin oli sen syössyt valtameren suuriin syvyyksiin, \nluonnollisesti kohota jälleen pinnalle. Ja nyt se ajelehti \nrauhallisesti aaltojen vallassa...\n\nLaivaveneet laskettiin vesille. J.T. Maston ystävineen oli rynnännyt \nniihin. Liikutus oli kohonnut korkeimmilleen. Kaikki sydämet \npamppailivat veneiden lähestyessä ammusta. Mitä se sisälsi? Eläviä \nvaiko kuolleita? Eläviä tietenkin, eläviä -- jollei kuolema ollut \nkohdannut Barbicanea ja hänen kahta ystäväänsä vasta senjälkeen, kun he \nolivat tuon lipun kohottaneet.\n\nVeneissä oltiin ihan äänettömiä. Kaikkien sydämet sykkivät rajusti, ja \nhe olivat läkähtymäisillään. Silmät sumenivat. Yksi ammuksen \nvalorei'istä oli auki. Muutamat kehykseen jääneet lasinsirut \nosoittivat, että se oli särjetty. Tuo valoreikä oli tällä hetkellä \nviiden jalan korkeudella vedenpinnasta.\n\nYksi vene laski sen luo, se, jossa J.T. Maston oli. Hän syöksyi \nsärjetylle ruudulle...\n\nSillä hetkellä kuultiin iloisen ja kirkkaan äänen, Michel Ardanin \näänen, voitonriemuisesti huudahtavan:\n\n\"Kaikki valkoista, Barbicane, kaikki valkoista!\"\n\nBarbicane, Michel Ardan ja Nicholl pelasivat dominoa.\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU\n\nLoppu\n\n\nMuistamme sen äärettömän myötätunnon, joka oli seurannut kolmea \nmatkustajaa heidän lähtiessään. Jos he yrityksensä alussa olivat \nherättäneet niin suurta mielenkiintoa sekä vanhassa että uudessa \nmaailmassa, niin kuinka innostuneesti heidän palaamistaan \ntervehdittäisiinkään! Eivätkö miljoonat katselijat, jotka olivat \nsaapuneet Floridan niemimaalle, rientäisi näitä suurenmoisia \nseikkailijoita vastaan? Lähtisivätkö epälukuiset ulkomaalaiset, jotka \nkaikista maapallon seuduista olivat tulvineet Amerikan rannikoille, \nYhdysvaltain alueilta näkemättä jälleen Barbicanea, Nichollia ja Michel \nArdania? Eivät suinkaan, ja arvokkaasti yleisön kiihkeä harrastus \nvastasi yrityksen suurenmoisuutta. Ihmisolentoja, jotka olivat \njättäneet maisen pallon ja palasivat tuolta merkilliseltä matkaltaan \ntaivaan avaruuksista, ei voitu olla ottamatta vastaan niinkuin otetaan \nvastaan profeetta Elia, kun hän laskeutuu jälleen maan päälle. \nEnsiksikin heidän näkemisensä ja sitten heidän kuulemisensa oli yleinen \ntoivomus.\n\nSe toivomus oli hyvin pian toteutumassa melkein kaikille liittovaltion \nasukkaille.\n\nBarbicane, Michel Ardan, Nicholl ja Tykkikerhon lähettiläät, jotka \nviipymättä palasivat Baltimoreen saivat siellä kuvaamattoman \ninnostuneen vastaanoton. Puheenjohtaja Barbicanen matkahavainnot olivat \nvalmiit julkaistaviksi. _New York Herald_ osti käsikirjoituksen \nhinnalla, jota ei vielä tunneta, mutta joka epäilemättä oli suunnaton. \nNostihan kertomus \"Maasta kuuhun\" julkaistaessa tuon lehden \npainosmäärän viiteen miljoonaan kappaleeseen. Kolme päivää senjälkeen, \nkun matkustajat olivat palanneet, olivat retken pienimmätkin \nyksityiskohdat tunnetut. Enää oli vain nähtävä tämän yli-inhimillisen \nyrityksen sankarit.\n\nBarbicanen ja hänen ystäviensä tutkimusretki kuun ympäri oli tehnyt \nmahdolliseksi tarkistaa maan saattolaisesta esitetyt eri teoriat. Nämä \noppineet olivat omin silmin katselleet sitä kerrassaan erikoisissa \nolosuhteissa. Nyt tiedettiin, mitkä kuvittelut oli hylättävä, mitkä \nhyväksyttävä tämän taivaankappaleen muodostusta, alkuperää ja \nasuttavuutta pohtiessa. Sen menneisyys, sen nykyisyys ja tulevaisuuskin \nolivat paljastaneet hämärät salaisuutensa. Mitä vastaväitteitä voitiin \ntehdä tunnollisiin havaintoihin, kun ne olivat suoritetut \nnelisenkymmenen kilometrin päästä Tychosta, omituisesta, kuun \norografian merkillisimpään jaksoon kuuluvasta vuoresta? Mitä vastata \noppineille, joiden katseet olivat tunkeutuneet kuun syviin kuiluihin? \nKuinka voitiin väittää noiden uskalikkojen lausuntoja vastaan, kun \nheidän yrityksensä aavistamattomat vaiheet olivat kuljettaneet heidät \nsalatun pallonpuoliskon taakse, sille sivulle, jota mikään ihmissilmä \nei ollut ennen nähnyt? Heidän oikeutenaan oli nyt viitoittaa rajat \nvanhalle selenografialle eli kuutieteelle, joka oli rakentanut kuun \nmaailman aivan kuin Cuvier sommitteli kokoon kivettyneen luurangon, ja \nsanoa: Kuu on ollut asuttavaksi kelpaava, ja siellä on asuttu ennen \nkuin maapallolla! Kuu on nyt asuttavaksi kelpaamaton ja asumaton seutu!\n\nJuhliakseen maineikkainta jäsentään ja tämän kahta toveria Tykkikerho \nsuunnitteli juhlan -- näiden triumfaattorien arvoisen juhlan, Amerikan \nkansan arvoisen juhlan niin valtaisasti, että kaikki valtioliiton \nasukkaat voisivat välittömästi ottaa siihen osaa.\n\nKaikki valtakunnan rautateiden pääteasemat liitettiin toisiinsa \nväliaikaisilla raiteilla. Sitten järjestettiin kaikilla asemilla, \njoiden yllä samat liput liehuivat ja joita samat koristukset \nkaunistivat, samaan tapaan katettuja pöytiä. Määrätyillä, perätysten \nlasketuilla tunneilla, sähkökellot soivat sekunnilleen samalla \nhetkellä, kutsuen väestöä pitopöytiin.\n\nNeljän päivän aikana, tammikuun viidennestä yhdeksänteen, keskeytettiin \njunien kulku, niinkuin se keskeytetään siellä sunnuntaisin, ja kaikki \nradat olivat vapaat.\n\nYhdellä ainoalla perin nopealla veturilla, joka kuljetti kunniavaunua, \noli oikeus näiden neljän vuorokauden aikana liikkua Yhdysvaltain \nrautateillä. Veturi, jossa oli lämmittäjä ja kuljettaja, kuljetti \nsuurena suosionosoituksena Tykkikerhon sihteeriä J.T. Mastonia.\n\nVaunu oli varattu puheenjohtaja Barbicanelle, kapteeni Nichollille ja \nMichel Ardanille.\n\nKuljettajan annettua merkin vihellyspillillä hurraahuutojen ja kaikkien \namerikkalaisen kielen ihailevien laatusanojen ja äännähdysten kaikuessa \njuna lähti Baltimoren asemalta. Se kiiti lähes kahdensadan kilometrin \ntuntinopeudella. Mutta mitäpä se nopeus oli verrattuna siihen, joka oli \nnäitä kolmea sankaria lennättänyt heidän kolumbiadista lähtiessään?\n\nNäin he vaelsivat kaupungista toiseen tavaten matkallaan kansan \nistumassa pöytien ääressä, ja kansa tervehti heitä samoilla \nkättentaputuksilla ja tuhlasi heille samoja riemuhuutoja. Täten he \nvaelsivat Yhdysvaltain itäosan, Pennsylvanian, Connecticutin, \nMassachusettsin, Vermontin, Mainen ja New Brunswickin läpi; he \nsamoilivat koillisen New Yorkin, Ohion, Michiganin ja Wisconsinin \nhalki; he saapuivat etelään Illinoisin, Missourin, Arkansasin, Texasin \nja Lousianan kautta; he suuntasivat matkansa kaakkoon, tullen Alabamaan \nja Floridaan; he palasivat Georgian ja molempien Carolinain läpi; \nkävivät keskusvaltioissa: Tennesseessä, Kentuckyssa, Virginiassa ja \nIndianassa; sitten he Washingtonissa poikettuaan palasivat Baltimoreen. \nJa neljän päivän kuluessa he saattoivat kuvitella, että Amerikan \nYhdysvallat samoihin suunnattomiin pitoihin saapuneina tervehtivät \nheitä yhtaikaa samoilla riemuhuudoilla! Tämä _apotheosis_ oli näiden \nkolmen sankarin arvoinen, jotka taru olisi korottanut puolijumaliksi.\n\nJa tuottiko tämä matkojen historiassa ennenkuulumaton yritys mitään \nkäytännöllistä tulosta? Järjestetäänkö koskaan välitöntä liikeyhteyttä \nkuun kanssa? Perustetaanko avaruuden halki liikenne, joka liittäisi \nyhteen aurinkokunnan? Matkustetaanko toisesta kiertotähdestä toiseen -- \nJupiterista Merkuriukseen -- ja myöhemmin toisesta kiintotähdestä \ntoiseen -- Pohjantähdestä Siriukseen? Voidaanko jonkinlaisilla \nkulkuneuvoilla käväistä auringoissa, joita taivaankannella vilisee?\n\nNäihin kysymyksiin kukaan ei osaa vastata. Mutta tuntien \nanglosaksilaisen rodun uskaliaan nerokkuuden kukaan ei ihmettele, että \namerikkalaiset ovat koettaneet käyttää hyväkseen Tykkikerhon esimiehen \nBarbicanen yritystä.\n\nNiinpä yleisö jonkun ajan kuluttua matkustajien palaamisesta ottikin \nilmeisen suosiollisesti vastaan erään osakeyhtiön ilmoitukset, joka \nsadan miljoonan dollarin sataantuhanteen tuhannen dollarin osakkeeseen \njaetulla pääomalla varustettuna esiintyi \"Kansallisen tähtienvälisen \nliikenneyhtiön\" nimellä. Sen esimiehenä mainittiin Barbicane, \nvarapuheenjohtajana kapteeni Nicholl, sihteerinä J.T. Maston ja \nliikkeenjohtajana Michel Ardan.\n\nJa koska amerikkalaiseen luonteeseen kuuluu liikeasioissa harkita \nedeltäpäin kaikki, vararikonkin mahdollisuus, määrättiin tuomari Harry \nTroloppe ja pormestari Francis Dayton etukäteen yhtiön asianajajiksi.\n\n\n\n"]